[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnxJ0uK68jBXz_r1M9wu7SesGwD1Cws9sMx9KeMQhEW0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2550,"Seikkailijoita","Beach, Rex",1877,1949,"2550-beach-rex-seikkailijoita","2550__Beach_Rex__Seikkailijoita","Romaani","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1906,1923,63789,410403,false,66361,[24,25,26,27,28],"Frontier and pioneer life -- Yukon River Valley (Yukon and Alaska) -- Fiction","Gold mines and mining -- Yukon River Valley (Yukon and Alaska) -- Fiction","Historical fiction","Western stories","Yukon River Valley (Yukon and Alaska) -- History -- 19th century -- Fiction",[30,31],"Adventure","Novels","\"Seikkailijoita: Romaani\" by Rex Beach is a novel written in the early 20th century. The story is set against the backdrop of the Alaskan gold rush and follows a young man named Glenister and his companion Dextry as they navigate a world filled with adventure, danger, and ambition. The novel explores themes of survival, personal aspiration, and the tumultuous nature of human relationships in the unforgiving wilderness.  The beginning of the novel introduces Glenister, who expresses his excitement upon returning to the land he has longed for, filled with dreams of prosperity at the gold fields of Nome. As Glenister and Dextry prepare to board the \"Santa Maria,\" they encounter a mysterious young woman who is on the run and desperately seeking refuge. This chance meeting swiftly evolves into a chaotic situation as they defend her from pursuers, hinting at the intertwining paths of their fates as they embark on a journey that promises both peril and potential for fortune. The opening sets the stage for a tale of adventure driven by strong characters faced with external threats and internal conflicts. (This is an automatically generated summary.)",[],232,"Alaskan kultaryntäykseen sijoittuva seikkailuromaani kertoo rehellisten kullankaivajien ja korruptoituneiden virkamiesten välisestä kamppailusta. Roy Glenister ja hänen kumppaninsa joutuvat puolustamaan valtauksiaan lakimiehiä ja poliitikkoja vastaan, jotka yrittävät anastaa rikkaat esiintymät itselleen.","Rex Beachin 'Seikkailijoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2550.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SEIKKAILIJOITA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nREX BEACH\n\n\nSuomennos englanninkielestä\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Ensimmäinen tapaaminen.\n    II. Karkuri.\n   III. Glenister tekee pahan erehdyksen.\n    IV. Veriteko.\n     V. Uusi tuttavuus.\n    VI. Kuinka kaivos riistetään oikealta omistajalta.\n   VII. Kuuntelija.\n  VIII. Helene, Dextry ja Bronco Kid.\n    IX. Dextryn vieraskäynti.\n     X. Toverukset neuvottelevat raha-asioista.\n    XI. Kaivosvarkaat.\n   XII. Wheaton saadaan laivaan.\n  XIII. Helene tapaa Glenisterin.\n   XIV. Seikkailijattaren mielenmaltti.\n    XV. Kuinka lakia poljetaan.\n   XVI. Verinen yhteentörmäys lähellä.\n  XVII. Kurkistusreiän valo- ja varjopuolet.\n XVIII. Janon tuskat.\n   XIX. Pelihimo.\n    XX. Tanssiaisissa.\n   XXI. Rauhaton yö.\n  XXII. Murhayritykset.\n XXIII. Vigilanttien kokouksessa.\n  XXIV. Yöllinen kohtaus.\n   XXV. Totuus alkaa paljastua.\n  XXVI. Toteutumaton suunnitelma.\n XXVII. Cherry lähetetään asialle.\nXXVIII. Kid salamurhaajana.\n  XXIX. Valmisteluja.\n   XXX. Kid tunnustaa rakkautensa.\n  XXXI. Junamatka Midakseen.\n XXXII. Yöllinen kahakka.\nXXXIII. \"Kultaisen reen\" tapahtumat.\n XXXIV. Glenisterin kostonsuunnitelmat.\n  XXXV. Kaksintaistelu.\n XXXVI. Glenister uhraa voittonsa.\nXXXVII. Unelmien lupaukset.\n\n\n\n\nI.\n\nENSIMMÄINEN TAPAAMINEN.\n\n\nGlenister silmäili satamaa, joka välkkyi ankkuroituneitten laivojen\nvalossa, ja sitten niitä pykäläisiä vuorenhuippuja, joiden reunaviiva\nkuvastui terävänä taivasta vasten. Hän hengitti täysin siemauksin\nsuolan kyllästämää ilmaa, ja hänen sydämensä sykki nuorukaisvuosien\nvoimakkaassa tahdissa.\n\n\"Ah, tämä on ihanaa -- suurenmoista!\" hän mutisi. \"Ja tämä on\nlopultakin minun maatani -- omaa maatani, kuuletko, Dex. Tämä nälkä\npäästä pohjanmaille ikäänkuin täyttää koko olemukseni. Se panee minut\nkasvamaan. Paisumaan.\"\n\n\"Varo, ettet räjähdä\", huomautti Dex kuivasti. \"Olen tavannut ihmisiä,\njotka vuoristoilma on päihdyttänyt tukkihumalaan. Älä vainen paisu\nliian yksipuolisesti.\"\n\nDextry alkoi jälleen äkkiä tupruttaa piippuaan, jonka vastenmieliset\nsavukiehkurat liiankin pian hälvensivät vaaran, joka sisältyi raikkaan\nmeri-ilman voimaa uhkuviin ominaisuuksiin.\n\n\"Lempo periköön mokoman katkun!\" irvisteli nuori mies. \"Sinut pitäisi\nviedä karanteeniin.\"\n\n\"Parempi on tuoksua kuin mies kuin parpattaa kuin lapsi. Sinä turmelet\nhetken, joka pitäisi uhrata hiljaisiin mietiskeiyihin, joutavilla\npurkauksillasi luonnon kauneudesta, kun sinun kauneustajusi ei riitä\nkäsittämään hyvän tupakkalajin ihanuutta.\"\n\nToinen naurahti, jännitti leveän rintansa ja kohotti pimeään lihaksiset\nkäsivartensa ikäänkuin niissä olisi asunut käyttämättömän voiman\nliikavarasto.\n\nMiehet kävelivät hitain askelin laituria pitkin. Heidän edessään lojui\n\"Santa Maria\" valmiina sydänyönaikaan nostamaan ankkurinsa. Taampana\nuinui Unalaska Beringinmeren usvissa. Missä viikkoa aikaisemmin\nystävällisesti silmää iskien alkuasukkaat olivat syviin\nvuorenhalkeamiin levitelleet turskiaan kuivumaan, siellä nyt majaili\nlauma kullankaivajia matkalla uuteen Eldoradoon. Heitä oli tullut\ntuhansin kuin heinäsirkkaparvi ja he olivat asettuneet Smoke Sean\nrannoille ja odottelivat jäitten lähtöä, joka päästäisi heidät\nlähtemään luvattuun maahan -- uuteen Nomeen, jossa ihminen rikastuu\nyhdessä ainoassa yössä.\n\nKylän takana kohoavat sammalpeitteiset kunnaat olivat reunatut tiheällä\nhautajonolla. Siellä makasivat ne monet onnentavoittelijat, jotka\nolivat kuolleet edellisenä syksynä, kun muuan tarttuva tauti raivosi\ntällä maankolkalla. Mutta mitäpä siitä! Jäljelle jääneet kertoivat,\nettä täällä välkkyi kultaa hiekassa, ja uusia laumoja oli virrannut\nmenneitten tilalle. Glenister ja Dextry olivat lähteneet Nomesta\nedellisenä syksynä -- Glenister ankaran kuumeen kynsissä. Nyt he\ntekivät paluuta omaan maahansa.\n\n\"Tämä ilma verestää minussa kaikki elimelliset vaistot jälleen\",\naloitti Glenister puhelun uudelleen. \"Kaupungeista päästyäni muutun\nvilli-ihmiseksi. Minut valtaa alkuihmisen vanha vietti --\ntaistelunhimo.\"\n\n\"Saat ehkä tilaisuuden tyydyttää sen.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niin, nyt saat' kuulla. Aamulla tapasin\nMexico-Mullinsin. Muistathan kai vanhan Mullinsin? Miehen, joka halusi\nsaada valtaussopimuksen Anvil Creekiin viime suvena.\"\n\n\"Ethän vain tarkoita sitä parkusuuta, jonka pojat olivat lynkata sen\nvuoksi, että hän aikoi vallata toisen maaosuuden?\"\n\n\"Juuri häntä. -- 'Kuuntele nyt tarkoin mitä sinulle haastan', virkkoi\nhän minulle. 'Minkäarvoinen on suunnilleen valtauksesi?' -- 'En osaa\ntarkalleen sanoa', vastasin. 'Jos se antaa mitä lupasi viime syksynä,\npitäisi minun saada siitä miljoona.' -- 'Paljonko aiot huuhtoa tänä\nkesänä?' -- 'Noin neljäsataatuhatta, jos onni on myötäinen.' 'Bill',\nsanoi hän, 'piru on irti, ja sinun täytyy vartioida kaivostasi kuin\nvartioisit kalkkarokäärmettä. Älä salli lemmonkaan pistää kynsiään\nsiihen, sillä silloin saat sanoa hyvästit omallesi!' -- 'Mitä\ntarkoitat?' kysyin. -- 'En voi sanoa enempää. Kiedon nuoran kaulaani,\nkun olen näinkin paljon ilmaissut. Olet kelpo poika, Bill, ja minä olen\npeluri, mutta sinä pelastit kerran henkeni, enkä minä soisi sinun\njoutuvan onnettomuuksiin. Älä herran tähden anna heidän anastaa\nkaivososuuttasi, siinä kaikki mitä voin sanoa.' -- 'Kenen heidän?\nKongressi on antanut meille tuomarit, tuomioistuimet ja poliisit --',\naloitin. -- 'Sepä se juuri onkin. Kuinka voit niistä voittajana\nselviytyä? Sinne tulee mies, jonka nimi on Mac Namara. Varo häntä.\nEnempää en voi sanoa. Älä päästä heitä käsiksi kaivokseesi.' -- Siinä\nkaikki mitä sain hänestä irti.\"\n\n\"Pötyä! Mies on pähkähullu! Haluaisinpa nähdä miehen, joka yrittää\nvallata meiltä Midaksen! Siitä ei tulisikaan liian ikävää leikkiä.\"\n\nGlenisterin puhelun katkaisi \"Santa Mariasta\" kuulunut pillin vihellys.\n\n\"On aika mennä laivaan\", sanoi Dextry.\n\n\"Seis, mitä tuo oli!\" kuiskasi toinen.\n\nEnsin he kuulivat vain jotakin liikettä höyrylaivan kannelta, sitten\nkuului vedestä vallan heidän altansa airojen natinaa ja varova\nkuiskaava ääni, joka sanoi:\n\n\"Seis, hyvin soudettu!\"\n\nPimeästä sukeltautui esiin vene ja työntyi rannalle heidän kohdalleen.\nMuuan henkilö nousi veneestä ja alkoi kavuta laiturille vieviä portaita\nylös. Heti sen jälkeen muuan toinen vene, joka ilmeisesti ajoi\nedellistä takaa, töksähti rantaan aivan sen taakse.\n\nKun pakeneva oli ehtinyt miesten luo, jotka laiturilta tarkkailivat\najojahdin kulkua, huomasivat nämä kummakseen, että se oli nuori nainen.\nHän läähätti, kompastui juostessaan ja olisi kaatunut, ellei Glenister\nolisi ehättänyt apuun ja auttanut häntä jaloilleen jälleen.\n\n\"Älkää antako heidän saada minua kiinni!\" läähätti nainen.\n\nGlenister kääntyi ällistyneenä ja kysyvin ilmein toveriinsa päin, mutta\nhuomasi samassa, että tämä oli astellut maihinnousupaikalle, vainoojien\npar'aikaa yrittäessä kavuta rannalle.\n\n\"Hei .- miehet! Pysykää alallanne, muutoin potkaisen kallonne puhki!\"\n\nDextryn ääni oli terävä ja hänen kookas vartensa kohosi uhkaavana\nalhaalla kapuavien miesten yläpuolella.\n\n\"Pois tieltä! Tuo nainen on karannut\", sanoi mies, joka oli päässyt jo\nportaille.\n\n\"Ilmeisesti.\"\n\n\"Hän on rikkonut karant --\"\n\n\"Vaiti!\" keskeytti toinen. \"Aiotko kuuluttaa sen kaikelle maailmalle?\nTieltä pois, kirottu pässinpää! Kiivetkää ylös, Thorsen!\"\n\nThorsen tarrasi laiturin reunaan ja yritti viskautua ylös, mutta iäkäs\nkullankaivaja, jonka viha oli kuohahtanut, painoi jalkansa lujasti\nhänen sormilleen, ja merimies hellitti otteensa pahasti parkaisten ja\nvei toisenkin miehen pudotessaan alas.\n\n\"Tätä tietä, tule perässä!\" huudahti hänen toverinsa ja lähti\njuoksemaan pitkin rantaa laiturin toiseen päähän.\n\n\"On parasta, että kiiruhdatte tiehenne, hyvä neiti\", huomautti Dextry.\n\"Nuo ovat paikalla minuutin kuluttua.\"\n\n\"Niin, niin! Pitäkäämme kiirettä. Minun täytyy päästä 'Santa Mariaan'.\nLaiva lähtee tuossa tuokiossa. Tulkaa!\"\n\nGlenister naurahti ikäänkuin hän olisi huomannut naisen sanoissa\njotakin huvittavaa, mutta ei liikahtanut paikaltaan.\n\n\"Alan kohta olla liian vanha ja kankea juoksemaan\", sanoi Dextry ja\nriisui takkinsa, \"mutta myönnän, etten ole liian vanha nauttimaan pikku\nhuvituksesta, kun tilaisuus sellaisen suo vähäisen tiimellyksen\nmuodossa.\" Hän liikkui ketterästi, vaikka nuori tyttö puolipimeässä\nsaattoi nähdä, että hänen tukkansa oli hopeanvalkoinen.\n\n\"Mitä te aiotte?\" kysyi hän mieheltä.\n\n\"Menkää te vain pois tieltä; me aiomme aloittaa pienen leikin heidän\nkanssansa, kunnes olette ehtinyt laivaan.\"\n\nHe siirtyivät laiturin toiselle puolelle satamamakasiinin eteen\nsuojatakseen selkänsä. Nuori tyttö seurasi heitä.\n\nJälleen kuului laivalta merkkisoitto ja komentohuuto: \"Perätouvi irti!\"\n\n\"Ah, laiva lähtee ilman meitä\", kuiskasi nuori nainen, ja syystä tai\ntoisesta Glenister sai sen käsityksen, että tyttö pelkäsi sitä vieläkin\nenemmän kuin takaa-ajajia, joitten askeleet jo kuuluivat varsin\nläheltä.\n\n\"Kyllä te aina ehditte\", sanoi nuori mies suorasukaisesti. \"Te joudutte\npahaan pulaan, jos jäätte tänne. Juoskaa älkääkä välittäkö meistä.\nOlemme olleet merillä kokonaisen kuukauden emmekä muuta niin kaipaakaan\nkuin pientä vaihtelua matkamme yksitoikkoisuuteen.\"\n\nHänen äänessään oli poikamaisen iloinen sointu, ikäänkuin hän jo\nedeltäpäin nauttisi lähestyvästä kärhämästä, ja tuskin hän oli ehtinyt\nlauseensa lopettaa, kun merimiehet ilmestyivät pimeästä esille ja\nsyöksyivät vastustajiensa kimppuun.\n\nLähimpien sekuntien aikana näkyi paikalla vain sekava vyyhti kieppuvia\nihmisruumiita ja kuului läimähteleviä nyrkiniskuja, mutta sitten tämä\nvyyhti hajosi ja kasasta erkani yksityisiä olentoja, jotka heti sen\njälkeen kaatuivat raskaasti maahan. Vielä kerran merimiehet yrittivät\näkkirynnäkköä ja koettivat saartaa vastustajansa. He heittäytyivät\nyhteisvoimin Dextryn kimppuun, mutta tapasivat vain tyhjää ilmaa, sillä\ntämä väistyi aina tieltä ihmeteltävän notkeasti ja iski ja hääti\nvihollisia kimpustaan kuin vanha susi. Hänen iskunsa olivat useimmiten\nnekin turhaa tuhlausta, sillä pimeässä hän tähtäsi joko liian korkealle\ntai liian lähelle.\n\nGlenister puolestaan seisoi huolettomassa asennossa ja hääti\nvastustajansa toisen toisensa jälkeen, sikäli kuin ne lähestyivät. Hän\nnaurahteli syvällä kurkkuäänellä, ikäänkuin ottelu hänen mielestään\nolisi ollut vain tavallista yksinkertaista urheilua. Nuorta tyttöä\nvärisytti, sillä taistelevien äänettömyys peloitti häntä enemmän kuin\nhuudot olisivat tehneet, mutta hän pysyi yhäti paikallaan, seinää\nvasten nojautuneena.\n\nDextry tähtäsi iskun kohtaan, joka häämötti epäselvänä pimeässä, ja kun\nhän iski harhaan, kierähti hän itse ympäri ja kadotti tasapainonsa.\nSeuraavassa tuokiossa oli vastustaja hänen kimpussaan ja he kaatuivat\nmolemmat maahan, ja kolmas kompastui heidän ylitseen. Nuorelta tytöltä\npääsi tukahtunut huudahdus.\n\n\"Annan hänelle potkun, Bill\", sanoi Glenister. \"Annahan minun saada\nkunnollinen ote.\" Hän kohotti raskaan jalkineensa, ja hänen potkuunsa\nvastasi Dextryn kaunopuheinen ja ponteva sadatus.\n\n\"Saakeli sinuakin mieheksi! Sinähän potkit minua. Minä kyllä pitelen\nmieheni. Iske sinä tuohon pitkään roikaleeseen.\"\n\nGlenister kääntyi nyt kahteen jäljelläolevaan mieheen, selkä koukussa\nja kädet rentoina. Hän kumartui lähelle tyttöä tätä kuitenkaan\nhuomaamatta; tyttö puolestaan kuuli hänen hengityksensä pusertuvan\nhänen keuhkoistaan sihisevänä äänenä. Seuraavassa sekunnissa nuori mies\nhypähti äänettömästi eteenpäin ja sinkosi vastustajansa loitos luotaan\nja astui sitten askeleen taakse välttääkseen toisen. Silloin hyökkäsi\nkolmas merimies hänen kimppuunsa takaapäin, kietoi kätensä hänen\nkaulansa ympärille ja koipensa hänen sääriensä ympärille. Nyt vasta\nnuori tyttö sai tuta minkälaista on oikea tiimellys. Ottelijat\nhuojuivat sinne tänne, niin lujasti toisiinsa likistyneinä, ettei heitä\nvoinut toisistaan erottaa. Näin he kaarehtivat parin minuutin ajan,\nkunnes törmäsivät seinää vasten, ja nuori nainen kuuli puolustajansa\nkurkun korisevan merimiehen hellittömässä otteessa. Vielä silmänräpäys,\nja Glenister lojuisi auttamattomasti maassa toisten tallattavana ja\nviholliset potkaisisivat raskailla saappaillaan hänestä viimeisenkin\nelonkipinän. Tätä ajatellessaan hän huomasi kuin salaman välähdyksenä,\nettä hänenkin täytyisi toimia. Pelko oli poissa, hänen värisevät\nlihaksensa jäykkenivät ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä oli\ntehnyt hän oli jo toiminut.\n\nMerimiehen selkä oli häneen päin. Hän ojensi kätensä ja tarrasi miehen\ntukkaan ja hänen petolinnun kynsien lailla koukistuneet sormensa\ntavoittelivat hänen silmiään. Mieheltä pääsi kauhun huudahdus, ja\ntoiset väistyivät nopeasti taaksepäin. Seuraavassa tuokiossa tyttö\ntunsi olkapäillään Dextryn käden ja kuuli hänen sanovan:\n\n\"Oletteko vahingoittunut? Ette? Tulkaa siis mukaan, muuten laiva lähtee\nilman meitä.\"\n\nHän puheli tyynesti, vaikka hän hengittikin vielä kiivaasti, ja kun\ntyttö kumartui tarkemmin katsomaan, näki hän merimiehen makaavan\nliikkumattomana maassa.\n\n\"Ei vaaraa mitään -- hän on vallan vahingoittumaton. Se on vain muuan\njapanilainen temppu, jonka olen oppinut. Rientäkäämme!\" He juoksivat\nnopeasti pitkin laituria; Glenister oli pian heidän kintereillään.\nMerimiesten taisteluhalu oli väleen hävinnyt. Kun kolme tuttavaamme\npääsivät \"Santa Marian\" porraslaudalle, oli laivan ja laiturin välillä\njo melkoinen aukeama.\n\n\"Olipa hiuksen varassa\", huohotti Glenister ja tunnusteli varovasti\nkaulaansa, \"mutta enpä haluaisi kadottaa hyvästäkään hinnasta tällaista\nhauskaa tilaisuutta.\"\n\n\"Olen ollut mukana höyrypannun räjähdyksessä ja lumivyöryissä,\npuhumattakaan siitä, että olen avustanut vähäistä pakoa vankilasta,\nmutta oikeista huvitteluista puhuttaessa en muista mitään, joka\nvastaisi tätä.\" Dextryn ihastus oli lapsekkaan riehakasta.\n\n\"Mitä miehiä te sitten olettekaan?\" nauroi nuori tyttö hermostuneesti,\nmutta ei saanut vastausta.\n\nMiehet opastivat hänet omaan kansihyttiinsä. Sähkö pantiin palamaan ja\nnyt vasta miehet näkivät tuntemattoman vieraansa.\n\nTämä oli hyvin miellyttävän näköinen nuori nainen, jonka yllä oli\nlyhyt, siisti puku ja jaloissa korkeakorkoiset keltaiset kengät, mutta\nGlenisteriä viehättivät hänessä erikoisesti silmät, jotka olivat suuret\nja harmaat, ruskealta vivahtavat. Peräti elävät silmät -- hänestä\ntuntui -- silmät, jotka yhdellä ainoalla salamannopealla katseella\ntutkivat molemmat miehet. Hänen hiuksensa olivat irtautuneet ja\nriippuivat välkkyvinä ja aaltoisina vyötäreillä saakka, muuten ei\nnäkynyt pienintäkään merkkiä äskeisestä seikkailusta.\n\nGlenister oli valmistunut näkemään hänessä senlaatuisen kaunottaren,\njommoisia näillä rajamailla tapaa, kaunottaren, joka panee miehen pään\npyörälle, mutta joka on kylmä ja kiiltävä kuin vastahiottu puukonterä.\nMutta tämän naisen tyynet, sopusuhtaiset piirteet tuntuivat melkein\ntuskallisella tavalla erottuvan hänen uudesta ympäristöstään ja\nherättivät Glenisterissä ajatuksen siitä rajattomasta hyvyydestä ja\nsuloudesta, jotka olivat olleet hänelle vieraita kuluneina viime\nvuosina.\n\nVanhemman miehen silmissä kuvastui vain teeskentelemätöntä ihastusta.\n\n\"Uskallanpa väittää\", vakuutti hän, \"että olette ainoa kaunokainen,\njonka puolesta olen milloinkaan taistellut olipa sitten kysymyksessä\nmeksikolainen, intiaani tai valkoihoinen. Minkälaiseen pälkähäseen\nolette oikeastaan joutunut?\"\n\n\"Luulette kaiketi, että olen tehnyt jotakin hirveän pahaa, eikö niin?\nMutta en ole. Minun oli päästävä pois 'Ohiosta' tänä iltana. Kerron\nkaiken huomenna. En ole varastanut mitään enkä myrkyttänyt -- se on\ntotinen tosi.\" -- Hän hymyili heille, eikä Glenisterkään voinut olla\nhymyilemättä, vaikka hän ei ollutkaan täysin tyytyväinen tytön\nselitykseen pakonsa syistä.\n\n\"No niin, herätän siivoojan ja hommaan teille paikan\", virkkoi hän\nviimein. \"Saatte jakaa hytin jonkun naismatkustajan kanssa; sitä ei voi\nauttaa, sillä laiva on ahdinkoon asti täynnä.\"\n\nTyttö laski kätensä ehkäisevästi hänen käsivarrelleen. Glenister oli\ntuntevinaan sen värisevän.\n\n\"Ei, ei, sitä ette saa tehdä! En halua, että kukaan näkee minua tänä\niltana. Tiedän, että esitykseni tuntuu teistä kummalliselta, mutta\nkaikki on tapahtunut niin äkkiä, etten ole ehtinyt vielä tointua.\nHuomenna kerron teille kaiken, ihan varmaan kerron. Älkää antako\nkenenkään nähdä minua, se turmelisi kaikki. Odottakaa huomiseen, pyydän\nsitä teiltä kaikesta sydämestäni.\"\n\nHän oli hyvin kalpea ja puhui vakavissaan ja kiihtyneenä. \"Tietysti\ntahdon auttaa teitä!\" vakuutti herkkäuskoinen Dextry. \"Ja\nselityksillenne saatte itse valita sopivan ajan, pikku neiti. Emme\nkysele sitä emmekä tätä. Moraali ei ole meidän vahvoja puoliamme. Ja\nkuten runoilija sanoo 'ei Jumalan eikä ihmisten laki ole voimassa\nkolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana', eikä hän olisi voinut\nlausua syvempää totuutta, jos hän olisi tiennyt mitä sanoa. Täällä saa\nitsekukin vartioida itseään ja omaisuuttaan. Rehellisesti ja suorasti.\"\n\nNainen näytti epäröivältä kuullessaan tuollaista puhuttavan, kunnes hän\näkkäsi hehkun Glenisterin katseessa. Sen omituinen rohkea sävy pani\nhänet äkkiä huomaamaan selvästi asemansa, ja puna alkoi kohota hänen\nposkilleen. Hän tarkasteli tutkivammin tätä nuorta miestä, pani\nmerkille hänen leveät hartiansa ja huolettoman, luontevan ryhtinsä,\njoka johtui siitä, että hän hallitsi niin täydellisesti lihaksiensa\nliikkeet. Voimaa ilmaisivat hänen kasvonsa, sillä hänellä oli\nnuoruudesta huolimatta terävöityneet piirteet, voimakas leuka, uhkaavan\ntuuheat kulmakarvat ja elehtivä suu, joka paljasti kaikki hänen\nmielialansa vaihtelut ja ilmaisi sekä voimaa että alistumista.\nMerkittävin piirre hänessä kuitenkin oli häikäilemättömän tarmon leima.\nHän oli tytön mielestä kaunis, vaikka hänen kauneutensa olikin\netupäässä ruumiillista laatua ja kuvasti miehevyyttä ja voimaa.\n\n\"Haluatte siis pysyä piilossa?\" hän kysyi.\n\n\"Olen tottunut järjestämään sellaisia asioita perin hyvin\", sanoi\nDextry, \"vaikka olenkin tottunut kätkemään etupäässä vain itseäni. Mitä\nolette suunnitellut?\"\n\n\"Hän voi jäädä ensi yöksi tänne\", vastasi Glenister kerkeästi. \"Sinä ja\nminä menemme alas. Kukaan ei näe häntä.\"\n\n\"En voi sallia sitä\", vastusti tyttö. \"Eikö täällä ole jotakin koloa,\njohon voin kätkeytyä?\"\n\nMiesten onnistui hälventää hänen kursailunsa ja he lähtivät tiehensä.\n\nKun he olivat poistuneet, lysähti tyttö penkille ja istui näin pitkät\najat eteensä tuijottaen.\n\n\"Minä pelkään -- mutisi hän itsekseen, -- minä pelkään. Mihin olen\nryhtynyt? Miksi ihmiset katsovat minuun sillä tavalla? Kadun, että\nollenkaan puutuin koko asiaan.\"\n\nLopulta hän nousi lopen uupuneena. Hytin raskas ilma painosti häntä, ja\nhän kaipasi ulkoilmaa. Hän sammutti lampun ja astui pimeään käytävään.\nHän näki epäselvästi kaksi henkilöä, jotka nojasivat kaidepuihin, ja\nhän hiipi peräpuoleen ja piiloutui pelastusveneen suojaan; raikas\niltatuuli jäähdytteli hänen kasvojaan.\n\nHänen äsken näkemänsä henkilöt lähestyivät hänen piilopaikkaansa. He\nhaastelivat vakavasti pysähtyen aivan hänen viereensä. Hän huomasi\npaluutien olevan nyt tukossa, ja hänen täytyi pysyä liikkumattomana\nalallaan.\n\n\"Mikäkö hänet on tänne tuonut?\" toisti Glenister Dextryn kysymyksen.\n\"Tarvitseeko sitä kysyä? Mikä on tuonut tänne ne kaikki? Mikä toi\n'herttuattaren', Cherry Malotten ja koko lauman?\"\n\n\"Ei, ei\", vastusteli vanhus, \"hän ei ole sitä lajia -- hän on liian\nhieno, liian arka -- liian kaunis.\"\n\n\"Niinpä onkin -- liian kaunis. Vallan liian kaunis ollakseen yksin --\ntai jotakin muuta kuin mitä hän on.\" Dextry murisi tyytymättömänä:\n\n\"Tämä maa vielä turmelee sinut, poika. Sinä arvostelet kaikkia samalla\nmitalla, ja ehkä ne ovatkin samaa maata -- kaikki paitsi tämä tyttö.\nMinusta tuntuu, että hän eroaa muista tavalla tai toisella, vaikka en\nosaa sanoa kuinka.\"\n\nGlenister virkkoi miettivästi:\n\n\"Olen kuullut kerrottavan, että joku esi-isistäni, joka eli hyvin kauan\nsitten, harjoitti merirosvousta Länsi-Intian vesillä. Toisinaan luulen,\nettä olen perinyt hänen luonnettaan. Hän tulee ja kuiskii yöllä\nkorvaani kaikenlaisia asioita. Hän oli ihmisasuun pukeutunut\npaholainen, ja hänen verensä virtaa minussa -- hillittömänä ja kuumana.\nJuuri nyt kuulen hänen kuiskaavan minulle jotakin -- jotakin\nsotasaaliista. Hahaha! Hän on ehkä oikeassa. Minä taistelin tytön\npuolesta tänä iltana -- niinkuin esi-isäni armaittensa puolesta\nMeksikon lahden rannoilla. Hän on liian kaunis ollakseen kunniallinen\nnainen -- 'eikä Jumalan eikä ihmisten laki päde enää kolmattakuudetta\nleveysastetta pohjoisempana'.\"\n\nHe kulkivat edelleen, ja Glenisterin raikuva kyynillinen nauru karmi\nnuoren tytön korvaa ja järkytti häntä niin, että hänen täytyi hakea\ntukea pelastusveneestä pysyäkseen pystyssä.\n\nHän seisoi näin kauan, veri kohisi hänen korvissaan, sitten hän pakeni\nkojuunsa. Täällä hän vääntelehti vuoteellaan tuijottaen pimeään kuivin\nja särkevin silmin.\n\n\n\n\nII.\n\nKARKURI.\n\n\nNuori nainen heräsi koneitten jytinään, ja kun hän varovasti kurkisti\nhytinakkunasta ulos, näki hän tasaisen, peilikirkkaan meren, johon\nauringonsäteet välkkyvinä kuvastuivat.\n\nTämäkö siis oli Beringinmeri? Se oli hänen mielikuvituksessaan\nkouluajoista saakka ollut salaperäiseen huntuun verhoutuneena, hän oli\nkuvitellut sitä harmaaksi, vettä ja usvaa tihkuvaksi merierämaaksi.\nMutta nyt hän näkikin edessään avoimen selvän meren, jonka pintaa\nviistivät laivan suuntaan lekuttelevien ruokkien lihavat ruumiit.\nKiiltävä pää sukeltautui merestä laivan kupeelta, ja tyttö kuuli jonkun\nkannella huudahtavan: \"Hylje!\"\n\nPukeutuessaan nuori tyttö silmäili tarkkaan niitä erilaisia esineitä,\njoita oli sirotettu sinne tänne hyttiin. Hän koetti niiden mukaan tehdä\nuusia johtopäätöksiä niiden omistajien luonteesta. Hänen huomionsa\nkohdistui ennen kaikkea taideteoksiin, vuolaasti koristeltuihin,\nkuparihelaisiin, nahkakotelojen suojaamiin tarve-esineihin. Metalli oli\nhienoa käsityötä ja siihen oli kaiverrettu Glenisterin nimikirjaimet.\nKaikki osoitti hienostunutta makua ja ylellistä tuhlausta, ja esineet\ntuntuivat kummallisen pieniltä kullankaivajan varustusten joukossa;\nsama oli laita vähäisen kokoelman Maupassantin teoksia.\n\nSitten hänen silmiinsä osui Kiplingin runokokoelma \"Seitsemän merta\",\njohon oli tehty monta alleviivausta, ja hän tunsi nyt päässeensä\noikeille jäljille. Runojen karkeatekoisuus ja raakuus oli aina\nvieroittanut häntä, vaikka hän olikin hämärästi tietoinen niiden\nverrattomasta elävyydestä ja voimasta. Nuori tyttö oli nyt ensimmäistä\nkertaa kodin turvallisen sataman ulkopuolella. Hän ei ollut tähän\nsaakka joutunut kosketuksiin ulkomaailman kanssa siinä määrin, että\nolisi huomannut totuuden voivan olla veistelemättömän, silittämättömän\nja yksinkertaisiin vaatteihin puetun. Kirja vahvisti hänen käsitystään\nnuoremman miehen luonteesta.\n\nSeinällä riippui koukusta kulunut mustunut nahkakotelo, josta pisti\nesille kookkaan colt-pistoolin perä. Siinä näkyi jälkiä pitkäaikaisesta\nkäyttelemisestä ja se haastoi mykällä tavalla valkohapsisen omistajansa\nluonteesta, saman Dextryn, joka ennenkuin tyttö oli ehtinyt lopettaa\ntarkastelunsa koputti ovelle. Tyttö päästi hänet sisälle ja tulija\nsulki huolellisesti oven perässään.\n\n\"Poika on mennyt alas hommaamaan hieman ruokaa\", hän sanoi. \"Hän on\ntäällä parin minuutin kuluttua. Kuinka olette nukkunut?\"\n\n\"Kiitos, aika hyvin\", valehteli tyttö, \"mutta olen tuuminut koko ajan,\nettä olen velvollinen antamaan teille selityksiä.\"\n\n\"Kas nyt\", tokaisi Dextry, \"ei tarvita minkäänlaisia selityksiä,\nennenkuin tunnette halua niitä antaa. Olitte joutunut joihinkin\nvaikeuksiin, ja se oli valitettavaa -- me autoimme teitä, ja se oli\nluonnollista -- siinä piste -- sellaista on elämä Alaskassa.\"\n\n\"Niin, mutta minä tiedän, että te ajattelette...\"\n\n\"Olen ajatellut pääni puhki\", jatkoi toinen välittämättä naisen\nkeskeytyksestä, \"millä tavalla voisimme parhaiten teidät piilottaa.\nSiivoojan täytyy päästä tähän hyttiin, eikä liioin voi pitää salassa,\nettä kuljetamme tänne ruokaa.\"\n\n\"En välitä, vaikka minut täällä nähtäisiinkin, kunhan vain minua ei\nlähetetä takaisin. Eihän minua lähetetä?\" Hän odotti tuskallisena hänen\nvastaustaan.\n\n\"Lähettää teitä takaisin! Ettekö tiedä, että laiva on menossa Nomeen?\nEi ole paluuta, kun ollaan menossa kultamaille, ja tämä matka on\nhurjinta huumaa, mitä maailma on koskaan saanut katseltavakseen.\nKapteeni ei haluaisi millään hinnalla kääntyä takaisin -- eikä\nvoisikaan -- hänen lastinsa on liian kallisarvoinen ja yhtiö maksaa\nviisituhatta päivältä. Emme me voi kääntyä takaisin laskeaksemme\nmaihin, jotakuta karkulaista. Matkustajat eivät sitä paitsi suostuisi\nsiihen -- aika on heille liian kallista.\"\n\nPuhelu keskeytyi, sillä ulkopuolelta kuului lautasten kalinaa, ja\nDextry aikoi mennä avaamaan ovea, mutta pysähtyikin epäröivän näköisenä\novelle kuullessaan kapteenin äänen.\n\n\"No mitä nyt, Glenister\", sanoi tämä, \"minne tuo aamiainen on menossa?\"\n\n\"Ah\", kuiskasi vanhus tytölle, \"se on kapteeni Stephens.\"\n\n\"Dextry ei ole oikein kunnossa tänään\", kuului Glenisterin huoleton\nvastaus.\n\n\"Se ei kummastuta minua. Miksi tulitte niin myöhään laivaan? Näin\nteidät -- olipa lähellä, ettette jääneet rannalle, vai kuinka? Se\nolisikin ollut teille oikein. Haluanpa nyt kurkistaa, kuinka Dextryn\nlaita oikein on.\"\n\nTyttö vetäytyi pelästyneenä hytin nurkkaan ja silmäili levottomana\nDextryä.\n\n\"Mutta -- hm, hän ei ole vielä ylhäällä\", kuulivat he Glenisterin\nvastaavan. \"Olisi parasta teidän tulla myöhemmin.\"\n\n\"Pötyä, kyllä hän jo näihin aikoihin on jalkeilla\", murisi kapteeni\nhyvänsuopaisesti. \"Hei, Dextry, avaapa ovi yleistarkastusta varten!\"\nHän kolkutti ovelle.\n\nAsiaa ei voinut auttaa. Vanha kullankaivaja katsahti kysyvästi tyttöön\nja saatuaan tältä hyväksyvän merkin veti salvan syrjään, ja seuraavassa\nsekunnissa täytti kapteenin kookas sinipukuinen ruumis hytin pienen\ntilan.\n\nHänen ahavoituneet parrakkaat kasvonsa olivat ystävällisissä rypyissä,\nkunnes hän äkkäsi nurkassa pitkän harmaapukuisen olennon ja sieppasi\nhatun päästään. Mutta siihen rajoittuikin hänen kohteliaisuutensa, ja\nhymy katosi hänen huuliltaan. Hänen kulmakarvansa rypistyivät,\nhyvänsuopa rattomieli oli poissa, ja jäljelle jäi vain jäykkä,\nsuoraviivainen laivan kapteeni.\n\n\"Ah\", sanoi hän, \"ette voi oikein hyvin, kuulin äsken sanottavan? --\nLuulin jo tutustuneeni laivan kaikkiin naismatkustajiin. Olkaa hyvä ja\nesitelkää, Dextry.\"\n\n\"Niin... mutta... tuota noin, en ole itsekään oikein selvillä hänestä.\"\n\n\"Mitä te sanotte?\"\n\n\"Ah, ei ole paljoakaan sanottavaa. Tämä on se nuori nainen, jonk toimme\neilen illalla laivaan -- siinä kaikki mitä tiedän.\"\n\n\"Kuka antoi teille luvan?\"\n\n\"Ei kukaan. Ei ollut aikaa pyydellä lupia.\"\n\n\"Ei ollut aikaa? Kumpi teistä on keksinyt tämän uuden tavan piilottaa\nnaisia hyttiin? Kuka tuo on? Vastatkaa äkkiä!\" Hänen äänensä vapisi\närtymystä.\n\n\"Ah!\" huudahti nuori tyttö. Kapteenin sanat loukkasivat häntä mitä\nsyvimmin, vaikkei tämä ollutkaan puhunut suoraan hänelle.\n\nKapteeni kääntyi nyt puhuttelemaan Glenisteriä, joka oli tullut hyttiin\nja sulkenut oven perässään.\n\n\"Onko tämä teidän työtänne? Onko tuo tyttö teidän?\"\n\n\"Ei\", vastasi tämä tyynesti, ja Dextry puuttui taas puheeseen: \"On\nparasta, että kuulette tarkemmin asiasta ennenkuin esitätte moisia\nväitteitä. Autoimme tämän nuoren naisen parin merimiehen kynsistä,\njotka ajoivat häntä takaa, ja olimme vähällä jäädä itse paikalle. Koska\nhänen oli tärkeää päästä mukaan, autoimme hänet samalla laivaan.\"\n\n\"Hyvin heikko juttu. Miksi hän oli karannut?\" kysyi kapteeni ja\npuhutteli edelleenkin vain miehiä välittämättä vähääkään nuoresta\nnaisesta, kunnes tämä ääni takeltaen puhkesi sanomaan:\n\n\"Teillä ei ole oikeutta kohdella minua tuolla tavoin -- voin itsekin\nvastata kysymyksiinne. Olen karannut -- se on totta. Minun täytyi se\ntehdä. Merimiehet ajoivat minua takaa, ja nämä miehet ottelivat heidän\nkanssansa. Oli ehdottoman välttämätöntä, että pääsin nopeasti heidän\nkäsistään, ja ystävänne auttoivat minut laivaan ritarillisesti, kun he\nnäkivät, että olin yksinäinen, turvaton nainen. Olen edelleenkin heidän\nsuojeluksessaan. En voi selittää, miksi minun oli niin tärkeätä päästä\nNomeen, sillä salaisuus ei ole minun. Minun oli lähdettävä Seattlesta\nsetäni luota silmänräpäyksessä, kun huomasimme, ettei ollut ketään\nmuuta luotettavaa henkilöä lähettää. Siinä kaikki mitä voin sanoa. Otin\npalvelijattaren mukaani, mutta merimiehet sieppasivat hänet juuri kun\nhän oli astumassa nuoratikkaita myöten veneeseen. Hänen hallussaan oli\nmatkalaukkuni. Minä irroitin köyden ja soudin maihin niin nopeasti kuin\ntaisin, mutta merimiehet laskivat vesille toisen veneen ja seurasivat\nperässä.\"\n\nKapteeni silmäili häntä terävästi, ja hänen karskit piirteensä\nlientyivät hieman, sillä tuntematon nainen oli hyvännäköinen ja\nnaisellinen, tuiki erilainen sitä ympäristöä, johon hän oli joutunut.\n\n\"Rakas nuori neiti\", hän sanoi, \"toiset laivat kulkevat yhtä nopeasti\nkuin mekin, ehkä nopeamminkin. Huomenna joudumme ahtojäähän, ja sen\njälkeen on kaikki sattuman varassa.\"\n\n\"Niin, mutta se laiva, josta minä lähdin, ei mene sinne.\"\n\nTämän kuultuaan kapteeni hätkähti, ojensi suuren paksusormisen kätensä\ntyttöä kohden ja raivosi:\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte? Mistä laivasta puhutte? Mistä tulette?\nVastatkaa pian!\"\n\n\"'Ohiosta'\", vastasi toinen, ja sillä sanalla oli käsipommin vaikutus.\nKapteeni tuijotti häneen tuiki raivostuneena.\n\n\"'Ohiosta'! Hyvä Jumala! Te uskallatte seisoa tuossa ja sanoa jotakin\nsellaista!\" Hän kääntyi miehiin päin ja antoi kiukkunsa maljan vuotaa\nnäitten päälle.\n\n\"Hän sanoo tulleensa 'Ohiosta' -- kuuletteko -- 'Ohiosta'! Te olette\nvieneet minut perikatoon. Panetan teidät rautoihin kaikki tyyni.\n'Ohiosta'!\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte? Mitä se asiaan vaikuttaa?\"\n\n\"Mitäkö vaikuttaa? 'Ohiossa' raivoaa isorokko. Tuo nainen on karannut\nkaranteenista. Terveysviranomaiset antoivat eilen illalla kello kuusi\nkaranteenimääräyksen. Sen vuoksi lähdinkin Unalaskasta ennen\nmääräaikaa. Nyt pidätetään meidät kaikki Nomeen saavuttuamme. Hyvä\nJumala! Huomaatteko nyt mitä merkitsee, että olette tuonut tuon\nnaikkosen laivaan?\"\n\nHänen silmänsä leiskuivat tulta ja hänen äänensä värisi; toveruksetkin\nolivat ymmällä ja katselivat neuvottomina toisiaan. He tiesivät\nliiankin hyvin, mitä merkitsi rokkokauhu ahdinkoon asti täytetyllä\nkuljetuslaivalla. Laiva, joka oli rakennettu kolmeasataa matkustajaa\nvarten, kuljetti nyt kolme kertaa niin paljon, ja miehet ja naiset\nolivat sekaisin kuin karjalaumassa. Järjestys ja muuten siedettävät\nolosuhteet saatiin säilymään vain matkustajien omien ponnistusten\navulla, ja yleensäkin tuotti lohdutusta vain se toivo, että vankeutta\nkestäisi enää ainoastaan muutama päivä. Laivalla oli majailtu kolme\nviikkoa, ja kaikkia kannusti halu päästä Nomeen -- ja ehtiä ennen sitä\nsuurta tulvaa, joka vyöryi heidän perässään.\n\nKuinka nyt tämä kullanhimon kiihdyttämä joukko suhtautuisi tietoon,\nettä sen täytyisi kuluttaa kallista aikaa karanteenissa matkan päämäärä\nsilmien edessä? Satojen kärsimättömien matkustajien täytyisi olla\nahdettuina keinuvaan vankilaansa ja pelätä kaiken aika; saavansa\ntartunnan. He saisivat odottaa kokonaisen kuukauden. Jos tautia\nhetkeksikin ilmestyisi, merkitsisi se loputtoman pitkiä viikkoja\ntappavaa toimettomuutta. Olisi ehkä mahdotonta pitää yllä tarpeellista\njärjestystä, ja seurauksena olisi väkivaltaisia tekoja, ehkäpä\nkapinakin.\n\nDextry ja Glenister eivät niinkään paljoa pelänneet mahdollista\nsairastumista, mutta sitä enemmän kaivoksen kohtaloa. Mitä voisikaan\nsille tapahtua maassa, jossa elämä oli niin epävarmaa ja\njärjestymätöntä, jossa omistusoikeus perustui valtaukseen? Talvella oli\njää ollut hyvä vartija, mutta kesällä olisi se aarre, jonka puolesta he\nolivat taistelleet ja ponnistelleet niin rajusti, ensimmäisen tulijan\nkäsien ulottuvilla. Midas oli laaksossa kultasatoisimman joen varrella,\nja siellä olivat miehet otelleet ja tappaneet toisiaan tuumanlevyisen\nmaanpalasen omistamisesta. Midas oli ilottomien ahertelujen ja\nponnistelujen tulos, ja he tiesivät, mikä olisi seuraus, elleivät he\nolleet sitä aikanaan vartioimassa.\n\nNuori tyttö katkaisi heidän huolestuneet mietteensä.\n\n\"Älkää moittiko näitä miehiä, kapteeni\", hän sanoi. \"Vika on yksinomaan\nminussa. Ah, oli tuiki välttämätöntä, että pääsin lähtemään. Minulla on\ntäällä\" -- hän laski kätensä rinnalleen -- \"papereita, jotka minun\ntäytyy toimittaa nopeasti perille. Niitä ei voitu uskoa epävarmalle\npostinkuljettajalle. On kysymyksessä elämä ja kuolema. Ja minä vakuutan\nteille, ettei ole vähäisintäkään syytä panna minua karanteniin. Minussa\nei ole tartuntaa. Minua ei ole edes uhannut tartunnan vaara.\"\n\n\"On vain yksi keino, jolla asia voidaan järjestää\", sanoi kapteeni.\n\"Eristän teidät tupakkahyttiin. Jumala yksin tietää, mitä mielettömät\nmatkustajat tekevät, kun he saavat vihiä asiasta. He voivat repiä\nteidät palasiksi.\"\n\nGlenister oli nyt miettinyt asian valmiiksi. \"Jos järjestätte asian\nniin, kapteeni, on laivassa minuutin perästä ilmi kapina. Tämä joukko\nei ole sellaista, joka mukautuu kiltisti mihin vain.\"\n\n\"Pötyä! Antaa heidän vain yrittää. Minä kyllä nitistän heidät.\"\nKapteenin leveät leuat vavahtelivat.\n\n\"Olkoonpa niinkin, mutta entä sitten? Saavumme Nomeen,\nterveysviranomaiset saavat vihiä, että tartunnan vaaraa voi olla, ja\nmeidät pannaan karanteeniin kolmeksikymmeneksi päiväksi --\nkahdeksansataa henkeä! Me saamme lojua Egg Islandin lähellä koko kesän,\nja laivayhtiö saa suorittaa viisituhatta päivässä. Yhtiö puolestaan on\nvelvollinen maksamaan vahingonkorvausta sen johdosta, että teidän\nhuolimattomuutenne on aiheuttanut isorokkosairauden.\"\n\n\"Minun huolimattomuuteni!\" Vanha mies kiristeli hampaitaan raivoissaan.\n\n\"Niin se on laulun loppu. Te viette yhtiönne perikatoon. Te sidotte\nlaivanne pitkiksi ajoiksi ja menetätte ansionne, se on varma asia.\"\n\nKapteeni Stephens kuivaili hikeä otsaltaan.\n\n\"Minun huolimattomuuteni! Mokomaa uskallatte väittää, kirottu ihminen!\nEttekö käsitä, että teen itseni vikapääksi rangaistavaan\nlainrikkomiseen, ellen ryhdy kaikkiin varovaisuuskeinoihin?\" -- Hän\nvaikeni hetkeksi miettiäkseen tilannetta. -- \"Minä jätän hänet laivan\nlääkärin huostaan.\"\n\n\"Kuulkaa nyt\", virkkoi Glenister vakavasti. \"Olemme Nomessa viikon\nperästä -- siis ennenkuin tämä nuori neiti ehtii näyttää taudinoireita,\nedellyttäen, että hän on saanut tartunnan -- ja minä lyön vetoa tuhat\nyhtä vastaan, ettei hän ole saanut tartuntaa. Vain me kolme tiedämme,\nettä hän on laivassa, eikä kukaan näe hänen astuvan maihin. Hän voi\njäädä tähän hyttiin ja on täällä yhtä hyvin eristettynä kuin missä\nmuualla tahansa. Näin ehkäisemme tartunnanpelon syntymästä, te\npelastatte laivanne ja yhtiönne -- ja jos tyttö sairastuu myöhemmin\nisoonrokkoon, voi hän mennä sairaalaan. Lähtekää te, kapteeni, kaikessa\nrauhassa komentosillallenne ja unohtakaa, että kävitte tänä aamuna\nkatsomassa, kuinka vanha Dextry jaksaa. Me hoidamme tämän asian\nerinomaisen hyvin. Meidän täytyy ehtiä Avril Creekiin, ennenkuin routa\nsulaa, muutoin meiltä siepataan Midas. Jos te rettelöitte, viette\nmeidät kaikki perikatoon.\"\n\nMuutaman hetken he katselivat jännittyneinä kapteenia ja tämän\nepäröintiä osoittavia rypistyneitä kulmakarvoja. Vihdoin hän sanoi:\n\n\"Varokaa siivoojaa.\"\n\nNuori tyttö lysähti voimattomana tuolille ja kaksi isoa kyyneltä\nvierähti hänen poskilleen. Kapteenin silmiin tuli lempeämpi ilme ja\nhänen äänensä oli jälleen ystävällinen kun hän laski kätensä hänen\nolkapäilleen ja jatkoi:\n\n\"Älkää pahastuko äskeisistä sanoistani, pikku neiti. Ymmärtänette, että\ntässä maassa emme saa antaa ulkonäön meitä johtaa. -- Useimmat\ntäkäläiset kauniit naiset eivät ole kunnon väkeä. He ovat petkuttaneet\nminua monet kerrat, ja siksi minäkin äsken erehdyin. Nämä kaksi\nherrasmiestä saavat auttaa teitä pulasta, minä en voi. Ja kun tulette\nNomeen, järjestäkää niin, että sulhasenne nai teidät samalla hetkellä,\njolloin astutte maihin. Olette nykyisin liian pohjoisessa voidaksenne\ntulla toimeen suojelijatta.\"\n\nHän lähti ja sulki oven huolellisesti perässään.\n\n\n\n\nIII.\n\nGLENISTER TEKEE PAHAN EREHDYKSEN.\n\n\n\"Nähkääs, kun myllää maata siellä Avril Creekissä kuten Glenister jo\nminä teimme koko viime suven, tottuu vähitellen olemaan syömättä\ntuoretta ruokaa. Kaupungin hurjastelijat sieppaavat jokaikisen\nkananmunan ja vihanneskimpun, jonka laivat sattumalta tuovat mukanaan,\nniin ettei mitään sennimistä koskaan osu meille saakka. Me emme\nylimalkaan tutustu koskaan lähemmin muunlaiseen ruokaan kuin sianlihaan\nja ruskeihin herneisiin, mutta näitä herkkuja meillä onkin oikein\nriittämiin. Kun kuluva vuosi on kolmas meidän maassa viettämämme,\nkaipaamme kunnon ateriaa niin että oikein uhkaa pakahtua. Ajatelkaapas,\nneiti, kolme vuotta eikä palastakaan kelpo lihaa tai hedelmiä tai\njotakin muuta, aina vain ruskeita herneitä ja suolattua sianlihaa.\nNiin, minä olen nauttinut sianlihaa niin että kuolematon sieluni on jo\nhyvästikin kamartunut.\n\n\"Kun sitten lähenee se aika, jolloin vuoden työt lopetetaan, sairastuu\npoika -- Glenister tietenkin -- kuumeeseen, ja ainoa satamaan saapunut\nlaiva on muuan Kap Barrowista Seattleen yrittävä hylkeenpyyntialus.\nHankittuani piletit saankin tietää, ettei laivalla olekaan muuta\nsyötävää kuin kuivattua lohta. Seitsemäntoista vuorokautta kestäneen\nkala-annostelun jälkeen saavutaan lopulta Yhdysvaltoihin, ja minä olen\nkalamurkinan kyllästämä, ja lohen asetan tästälähin niiden herkkujen\nluetteloon, joita aion nauttia jotakuinkin kohtuullisesti.\n\n\"Saatettuani pojan sairaalaan lähden pikamarssia kaupungin parhaaseen\nravintolaan ja valmistaudun nauttimaan kunnollista juhla-ateriaa. Olen\npäättänyt järjestää kemut, joiden muisto säilyy historian lehdillä ja\njoista Puget Soundin alkuasukkaat vielä pitkät ajat haastelevat\nhenkeään pidätellen.\n\n\"Ensi töikseni tilaan viidellä dollarilla sianlihaa ja ruskeita\nherneitä ja sitten kookkaan kulhon kukkuroillaan suolattua iohta. Kun\nedeskäypä sijoittaa nämä astiat eteeni ja minä huomaan hänen\nhalveksivan ilmeensä, sanon hänelle hieman pisteliäästi:\n\n\"'Katselkaa nyt tarkoin, kun minä syön oikeaa ruokaa', ja sitten minä\nkäyn läpi koko ruokalistan perusteellisesti alusta loppuun. Kun olen\nparhaani pannut, kerään luut, kuoret ja sydämet ja tungen ne kulhoihin\nja pistelen niiden sisällön täyteen hammastikkuja ja osoitettuani\nniille muullakin tavalla syvää halveksimista lähden talosta.\"\n\nDextry ja nuori tyttö seisoivat peräkannella kaidepuuhun nojaten ja\npuhellen hiljaa keskenään. Oli toinen yö menossa, ja laiva pysyi\nalallaan ahtojäässä. Heidän edessään oli lakea jäätelien täyttämä meri,\njoka näytti merkillisen täplikkäältä ja juovaiselta siinä syvässä\nhämärässä, joka vallitsee tämän leveysasteen sydänöillä. He olivat\npuhkoneet jääkenttää niin kauan kuin päivää riitti seuraten kapeita\nsinisiä vedenuomia, kunnes jää oli ne tukkinut, ja sitten ajelehtien\nhiljaa ympäri, kunnes uusia käytäviä oli ilmestynyt, porhaltaen\npenikulmamääriä avointa merta, ja sitten jälleen pujotellen liikkuvissa\nlabyrinteissä, kunnes pimeä teki kaikkinaisen liikkumisen\nvaaralliseksi.\n\nTuontuostakin he olivat sivuuttaneet mursuparvla, jotka olivat\nkavunneet jäälautoille päivänpaisteeseen lekottelemaan. Ilma oli kaiken\naikaa ollut kirkas ja puhdas. Kevät kolkutti pohjan kultamaan ovelle.\n\nVankeuteensa väsyneenä oli nuori tyttö pyytänyt Dextryä kävelemään\nkanssansa pimeän suojassa kannella. Hän oli sitten houkutellut tämän\npuhelemaan omista ja Glenisterin seikkailusta, minkä vanhus oli\nmielellään tehnytkin. Tyttö oli peräti utelias kyselemään kaikenlaisia\nasioita ja ihmetteli kuinka vähän nämä miehet välittivät penkoa hänen\nelämäänsä ja salaperäistä asiaansa. Hän jo arvelikin moisen vaitiolon\nmerkitsevän välinpitämättömyyttä eikä oivaltanut, että nämä\npohjanmiehet oikeastaan osoittivat hänelle siten mitä puhtainta\ntoveruutta.\n\nNäiden pohjoisten seutujen ihmiset eivät voi olla toisilleen\nkohteliaampia kuin osoittamalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Se on\nsyvimmän luottamuksen merkki ja todistaa heidän päättelevän, että\nihmistä on arvosteltava sen mukaan mitä hän on eikä sen mitä hän on\nollut. Sen voi heidän sanoinansa tulkita näin: \"Tämä on Jumalan vapaa\nmaa, jossa ihminen on ihminen eikä muuta. Maamme on uusi ja tahraton ja\nkatseemme tähtää eteenpäin. Jos elämänne on rehellistä, sitä parempi,\nellei, unohda kaikki tahrat ja aloita alusta samalla pohjalla millä me\nolemme -- siinä kaikki.\"\n\nSiitä johtui, että koska kukaan ei häneltä kysellyt, oli hänkin antanut\ntuntien kulua ja yhä vieläkin epäröi ryhtyä selittelemään enempää kuin\nmitä oli sanonut kapteeni Stephensille. Oli parasta antaa asioitten\npysyä sillään, ja oikeastaan hänen puhuttavansa olisikin supistunut\nmelkoisen vähiin.\n\nNuori tyttö oli tänä lyhyenä aikana alkanut pitää Dextrystä yhä\nenemmän; vanhus oli suorasukaisen ritarillinen ja hänellä oli\nomintakeiset, hiukan lapsekkaat ajatukset maailman menosta. Mutta\nGlenisteriä hän vieroi, sillä hän tunsi vaistomaista kammoa hänen\nläheisyydessään kuultuaan hänen taannoiset sanansa. Hän myönsi kyllä,\nettä tämä nuori mies oli kaunis ja tuntui olevan itse siitä tietämätön,\nja jos he olisivat tavanneet toisensa tavallisessa seurapiirissä\nkaikkien sääntöjen mukaan, olisi hän varmaankin pitänyt häntä miehevänä\nja älykkäänä. Täällä Glenister näytti omaksuvan ne ominaisuudet, joita\nympäristö velvoitti, eikä näkynyt piittaavan paljoa ulkoasustaan eikä\nmoraalista ja herätti peloittavan mielikuvan, että hänessä asusti\nhillitön luonne. Hänen seurassaan -- ja Glenister pyrki hänen lähelleen\nyhtenään -- nuori tyttö huomasi sekavin tuntein, että Glenisterin\nvoimakas persoonallisuus vaikutti häneen, ja hän huomasi niinikään\nmiesluonteen hillittömän intohimoisuuden, luonteen, joka ei ole\ntottunut välittämään esteistä. Nämä huomiot jännittivät hänessä kaikki\nsielunvoimat pontevaan vastarintaan.\n\nDextryn pakistessa oli Glenisterkin ilmestynyt paikalle ja asettunut\nmitään virkkamatta nuoren tytön rinnalle kaidepuun ääreen.\n\n\"Mitä merkillistä näette, koska noin innokkaasti tuijotatte pimeään?\"\nhän kysyi.\n\n\"Minä vain haluaisin nähdä vilahduksen keskiyön aurinkoa tai\nrevontulia\", vastasi tyttö.\n\n\"Liian myöhä edellistä odottaa ja ollaan liian paljon etelässä\njälkimmäistä nähdä\", huomautti Dextry. \"Mutta auringon näemme, kun\npääsemme pohjoisemmas.\"\n\n\"Sanokaapa minulle\" -- nuori tyttö puhutteli Glenisteriä -- \"mikä sai\nteidät ohjaamaan kulkunne näille tienoille. Te olette itävaltioista.\nTeillä on ollut mahdollisuuksia, olette sivistynyt -- ja sittenkin\npidätte täkäläistä elämää parempana. Te rakastatte varmaankin\npohjanmaita.\"\n\n\"Niinpä totisesti rakastankin. Se tehoo minuun; leudompi maa ei vaikuta\nminuun sillä tavalla. Kun kerran olette elänyt sen pitkät, loputtomat\nkesäkuun päivät, kun olette päässyt jalkeille jonakin talviaamuna, niin\nkirkkaana ja purevan kylmänä, että ilma vallan leikkaa keuhkojanne ja\nkoko äänetön lakea maailma välkkyy yhtenä jalokivipintana -- ja kun\nolette nähnyt koirien reutovan valjaissa niin että jalakset kirskuvat,\nkun olette nähnyt kaukaisten vuorijonojen kuvastuvan taivasta vasten\nmitä ihanimpina kuvasarjoina ja samalla niin lähellä, että luulette\nvoivanne yltää niihin kädellänne, niin onpa tuossa kaikessa jotakin\nvastustamattoman kiehtovaa, joka vaatii teitä tänne takaisin, missä\ntahansa liikkunettekin maailmalla. Pohja merkitsee samalla haavaa\nterveyttä, tasa-arvoa ja vapautta. Se on minun mielestäni arvokkainta\n-- tarkoitan, että rakastan kaikkinaisen pakon olemattomuutta.\n\n\"Kun olin koulupoika, voin istua tuntikaupalla tutkimassa Alaskan\nkarttaa. Vallan upposin siihen. Maa oli silloin vielä iso tyhjä kolkka,\njohon oli merkitty yksi nimi, pari vuorta ja jokunen joki; se lumosi\nrajattomalla salaperäisyydellään. Yokon merkitsi minulle kaiken\nsalaperäisen ja lumotun tyyssijaa. Siellä asusti pitkäkarvaisia\nmastodontteja, siellä oli kultaa hersyviä jokia, villejä intiaaneja\nhylkeennahkaisissa puvuissaan ja luupäänuolet viineissään. Päästyäni\nkorkeakoulusta tulin tänne niin pian kuin mahdollista. Seikkailu\nhoukutteli, luulen ma...\n\n\"Lakitieteen piti tulla minun osakseni. Kuinka vanhojen opettajieni\nhaamut surevatkaan, kun hylkäsin sen loistavan uran! Ja lyönpä vetoa,\nettä Blackstone repi harmaata partaansa.\"\n\n\"Olen varma, että olisitte menestynyt sillä uralla\", sanoi nuori tyttö,\nmutta Glenister vain nauroi.\n\n\"Kuinka tahansa, minä lähdin ja jätin tien avoimeksi toisten kulkea ja\nyrittää Yhdysvaltojen korkeimpaan tuomioistuimeen. Painuin pohjanmaille\nja huomasin sinne sopivani. En ole kylläkään kaikkeen tyytyväinen --\nälkää luulkokaan. Olen kunnianhimoinen. Olen vähitellen toteuttelemassa\ntoivomuksiani. Olen ansainnut omaisuuden. Nyt haluan kokea, mitä muuta\nmaailma voi minulle tarjota.\"\n\nHän kääntyi äkkiä tyttöön päin.\n\n\"Kuulkaas\", virkkoi hän jyrkästi, \"mikä on nimenne?\"\n\nTyttö hätkähti ja loi katseensa Dextryyn, mutta huomasikin tämän jo\npuikkineen tiehensä.\n\n\"Helene Chester!\" toisti nuori mies miettivästi. \"Kaunis nimi! Minun\nmielestäni on vahinko sitä muuttaa toiseksi -- mennä naimisiin, kuten\nte tietysti aiotte tehdä.\"\n\n\"En ole menossa Nomeen avioliittoa solmimaan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ette tule pitämään tästä maasta. Tulette tänne kaksi\nvuotta liian aikaisin. Teidän olisi pitänyt odottaa, kunnes tänne on\nehditty saada rautateitä, puhelimia, vieraspöytiä ja 'esiliinoja'.\nToistaiseksi se on vain miesten maa.\"\n\n\"En käsitä, miksei se voisi samalla olla myöskin naisten. Voimmehan\nmekin olla sitä sivistämässä. Oregonissa näin valmiin rautatien, joka\nmuutaman viikon perästä siirretään rannikolta kaivoksille. Muuan\ntakanamme kulkevista laivoista tuo mukanaan johtolankaa, pylväitä ja\nmuita puhelinkojeita, jotka pannaan kuntoon yhtenä yönä.\nVieraspöydätkin ovat jo tännepäin tulossa. Seattlessa näin oikean\nranskalaisen kreivin, monokkelisilmäisen. Hän laahaa mukanaan\ntäydellistä ravintolaa, joka on sullottu täyteen etanoita ja\nhanhenmaksapaistoksia. Mutta 'esiliinoja' todella puuttuu. 'Ohiosta'\npaetessani kadotin minäkin omani. Merimiehet hänet sieppasivat. Kuten\nhuomaatte, en saavu paikalle kovinkaan paljon liian aikaisin, sillä\nkalustoluettelo on melkein täysi.\"\n\n\"Minkälaista osaa te aiotte näytellä sivistyspuuhissa?\" Nuori nainen\noli pitkän tovin vaiti, ja kun hän sitten vastasi, olivat hänen sanansa\nkuin pikku pilaa.\n\n\"Minä olen lain ja oikeuden huutava ääni tässä maassa.\"\n\n\"Laki ja oikeus! Lorua! Virkakoneisto, kuollut sana ja joukko\nlurjuksia! Minä pelkään tässä maassa tuomioistuimen kohtaloa; olemme\nliian uusia ja elämme liian kaukana pohjoisessa. Se antaisi liian\nsuuren vaikutusvallan muutamien harvojen käsiin. Toistaiseksi olemme\nniillä mailla hankkineet oikeutta itsellemme rohkeudellamme ja\nrevolverilla, mutta kun laki sinne saapuu, saamme laskea molemmat aseet\nalas. Minä pidän sellaista tuomioistuinta parhaimpana, jonka\npäätöksistä ei voi vedota mihinkään.\"\n\n\"Revolverin saatte panna pois, mutta rohkeutenne teidän on\nsäilytettävä.\"\n\n\"Ehkä. Mutta minä olen jo kuullut huhun kertovan salahankkeesta, jonka\ntarkoituksena on häpeällisesti käyttää lakia väärin. Unalaskassa tuli\nDextryn luokse mies kauhunilme kasvoillaan ja kehoitti tätä olemaan\nvaruillaan. Hän sanoi, että oikeuden vaipan alle kätkeytyi teroitettu\npuukko, joka on suunnattu meitä, rikkaimpien kaivosten omistajia\nvastaan. Minä en usko koko jutussa olevan perää, mutta eihän sitä niin\ntarkoin voi tietää.\"\n\n\"Laki on kaiken perustus -- edistystä ei tapahdu ilman sitä. Täällähän\nvallitsee täydellinen epäjärjestys.\"\n\n\"Ei läheskään niin täydellinen kuin kuvittelette. Maassa ei tehty\nrikoksia ennenkuin 'helläjalkaiset' saapuivat tänne. Emme tienneet mikä\noli varas. Te astuitte kojuun koputtamatta. Isäntä täytti kahvipannun\nja leikkasi viipaleen sianlihaa teille. Katettuaan pöydän hän puristi\nkättänne ja kysyi nimeänne. Samantekevä, vaikka hänen huoneensa olisi\nollut täysi ja hän kantanut pientä muonavarastoaan selässään sata\npenikulmaa. Tämä on eräänlaista kestiystävyyttä, joka teidän eteläisen\nkäsityksenne mukaan voi tuntua aika lailla vähäpätöiseltä. Ellei ketään\nollut kotosalla, söitte mitä piditte välttämättömänä. Vain yksi on\nanteeksiantamatonta -- lähteä talosta jättämättä korvaukseksi kuivia\nsytykkeitä. Minä pelkään ylimenoaikaa, sitä välitilaa, joka seuraa\nvanhan järjestelmän loppua ja edeltää uuden syntyä. Suoraan puhuen,\nminä pidän vanhaa parempana. Rakastan sitä vapautta, jota se tarjoo.\nMinä ottelen mielelläni luonnon kanssa; haluan jaella iskuja, vartioida\nja taistella omani puolesta. Olen vuosikauden elänyt lain rajapyykkien\nulkopuolella, ja minä haluan jäädä tänne missä elämä on juuri\nsellaista, jommoista sen tulee olla -- vahvempi työntää tieltään\nheikomman.\"\n\nHänen isot kätensä, joilla hän oli tarttunut kaidepuuhun, olivat\nkiinteästi kouraisussa, hänen äänensä oli täyteläinen vaikka hillitty\nja siitä kuulsi tietoista hillitöntä voimaa. Hän seisoi siinä\nkookkaana, miehevänä ja kuin säteillen magneettista voimaa. Nuori\nnainen oivalsi nyt, miksi Glenister oli niin tyytyväisenä syöksynyt\ntoissailtana kärhämään. Hänen laiselleen miehelle se oli ollut vain\nkuin raikas merituuli sieraimille. Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi\nkuin taikavoiman kiihoittamana.\n\n\"Minun iloni ovat väkivaltaista lajia, ja minun vihani sammuttamaton.\nMitä minä haluan, sen minä otan. Se on ollut tapani tähän asti ja minä\nolen liian itsekäs sen hylätäkseni.\"\n\nHänen katseensa tapaili heikosti kimmeltävää penikulmaista jäälakeutta,\nmutta sitten hän kääntyi nuoreen tyttöön päin ja hänen kätensä osui\nkoskettamaan sitä lämmintä kättä, joka lepäsi hänen kätensä vieressä\nkaidepuulla.\n\nNuori tyttö katseli häntä avoimesti suoraan silmiin ja hän seisoi\nGlenisteriä niin lähellä, että hänen hiuksistaan lemahti nuoren miehen\nsieraimiin heikkoa tuoksua. Tytön katse ilmaisi pelkkää ihmettelyä ja\nuteliaisuutta, mutta Glenisterin silmät olivat kuin sokaistut, heikko\nvalaistus vain lisäsi hänen silmissään tytön kauneutta, ja hän tunsi\nkourassaan hänen pienen pehmeän kätensä. Hänen ruumistaan viilsi outo\nvärähdys, se tempasi hänet väkevän aallon lailla mukaansa -- täytti\nkoko hänen olemuksensa.\n\n\"Mitä minä haluan, sen minä otan\", hän toisti ja sulki tytön äkkiä\nsyliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä intohimoisen\nkiihkeästi. Hetken tyttö oli kuin huumaantuneena, sitten hän riuhtaisi\nkätensä irti ja iski häntä kaikella voimallaan suoraan kasvoihin.\n\nSe oli kuin isku kiveen. Nopealla liikkeellä Glenister painoi tytön\nkäden alas ja hymyili hänelle ja pidellessään häntä kuin rautapihdeissä\nhän suuteli häntä jälleen, suuta, silmiä ja hiuksia -- ja laski hänet\nsitten vapaaksi.\n\n\"Olen rakastumaisillani sinuun -- Helene\", hän sanoi.\n\n\"Ja Jumala minut tuhotkoon, jos milloinkaan lakkaan vihaamasta teitä\",\nläähätti tyttö tukahtuneella äänellä.\n\nHän kääntyi ja meni hyttiinsä -- ylpeänä ja pystypäin, eikä Glenister\ntiennyt, että hänen polvensa olivat melkein hervottomat ja olivat\npettää hänen allaan.\n\n\n\n\nIV.\n\nVERITEKO.\n\n\nNeljä päivää \"Santa Maria\" ryömi varovasti eteenpäin lakeitten\njääkenttien halki; Beringin salmeen työntyvä kevätvirta kuljetti sitä\nhitaasti pohjoista kohden, kunnes viidennen päivän aamuna avoin meri\ntuli idästä käsin näkyviin. Pujotellen viimeisten jäätelien lomitse se\npääsi vihdoinkin pitkän matkansa viimeiseen vaiheeseen; väsyneet\nmatkustajat tervehtivät tapahtumaa eläköönhuudoin, koneitten\nyksitoikkoinen jytinä oli tervetullutta soittoa kansihytissä\nmajailevalle nuorelle tytölle.\n\nPian voitiin erottaa kallioinen ranta, joka kasvoi nopeasti kaljuksi\nmajesteetilliseksi kukkulajonoksi, sulavan lumen valkaisemaksi, ja\nkello kymmenen aikaan illalla kultaisen auringon hehkussa laskettiin\nankkuriin Nomen edustalle. Ennenkuin ankkuritouvien natina oli ehtinyt\ntauota tai höyrypillin tervehdysvihellykset olivat herenneet kaikuna\nkuulumasta, kuhisi laivan ympärillä pikkuveneitä, ja satamavirkamies\nkultakoristeisessa univormussa kapusi komentosillalle ja tervehti\nkapteeni Stephensiä. Hinaaja-alukset pitkä jono lotjia perässään\nasettuivat kunnioittavan välimatkan päähän laivasta odottamaan\nasianomaisten muodollisuuksien täyttämistä. Kun kaikki oli selvillä,\nhyppäsi univormuniekka herrasmies takaisin veneeseensä ja huusi\nkapteenille:\n\n\"Selvä terveystodistus, kapteeni.\"\n\n\"Kiitos, kiitos\", vastasi kapteeni, ja samalla hetkellä olivat\nsoutuveneet kiinni laivan kupeessa.\n\nKun kapteeni kääntyi toisaalle, näki hän kannella Dextryn, joka\njännittyneenä oli tarkastanut näiden kahden miehen tapaamista.\nJärkkymättömän arvokkaasti kapteeni ummisti vasemman silmänsä ja hänen\nkasvoilleen levisi poikamaisen iloinen ilme.\n\n\"No, nyt olemme onnellisesti perillä, neiti Karkulainen\", sanoi\nGlenister astuessaan nuoren tytön hyttiin. \"Tarkastaja on sallinut\nmeidän päästä maihin, ja nyt on aika teidän nähdä edessämme oleva\ntaikakaupunki. Tulkaa, se on suurenmoinen näky.\"\n\nHe tapasivat toisensa nyt ensimmäistä kertaa kahden kesken peräkannella\nsattuneen kohtauksen jälkeen. Helene oli aina järjestänyt niin, että\nGlenister näki hänet vain Dextryn seurassa. Vaikka Glenister olikin\nkaiken aikaa osoittautunut kohteliaaksi ja huomaavaiseksi, tunsi nuori\ntyttö nyt ne väkivaltaiset intohimot, jotka uinuivat hänen sydämessään,\nja hän odotti kiihkeästi sitä hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään\nlaivasta ja saisi olla hänen taikavoiman lailla tehoavan\nvaikutusvaltansa ulkopuolella. Häntä ajatellessaan hän tunsi inhoa ja\nhäpeää, mutta ei voinut sittenkään häntä vihata niin kuin tahtoi vihata\n-- Glenister ei halunnut olla vihattu eikä piitannut nuoren naisen\nosoittamasta kaihtamisesta. Juuri tämä ominaisuus johti hänet usein\najattelemaan, kuinka mielellään ja epäröimättä Glenister oli hänen\npyynnöstään käynyt käsikähmään merimiesten kanssa. Hän tiesi, että\nGlenister olisi valmis milloin tahansa tekemään saman toistamiseen, ja\nvaikeaa on kantaa kaunaa henkilöä kohtaan, joka on halukas uhraamaan\nhenkensä toisen hyväksi -- etenkin kun hänessä on lumousvoimaa, joka\nsaa unohtamaan kaikki tehdyt ennakkopäätökset.\n\n\"Ei ole vaaraa että meidät keksittäisiin\", hän jatkoi. \"Ihmiset ovat\nkuin mielettömät, ja sitä paitsi me menemme suoraan maihin. Pitkä\nvankeusaikanne on varmaankin yrittänyt tehdä teistä hullun -- se on\nhermostuttanut minuakin aika lailla.\"\n\nSamalla hetkellä, jolloin he astuivat kannelle, aukeni viereisen hytin\novi ja kynnykselle ilmestyi muuan kulmikas, laiha, teräväpiirteinen\nnainen, joka nähdessään Glenisterin hytistä tulevan nuoren naisen\nseisahtui ovelle pälyillen pahansuovasti nuorta paria. Myöhemmin nämä\nnuoret muistivat tämän kohtauksen, joka aiheutti heille kummallekin\npaljon ikävyyttä.\n\n\"Hyvää iltaa, herra Glenister\", virkkoi nainen imelän happamesti.\n\n\"Kuinka jaksatte, rouva Champian?\" vastasi Glenister ja meni ohitse.\n\nNainen tuli pari askelta perässä ja tuijotti Heleneen.\n\n\"Menettekö maihin jo tänään vai odotatteko aamua?\"\n\n\"En tiedä vielä varmasti sanoa.\" Sitten hän kuiskasi seuralaiselleen:\n\n\"Älkää piitatko hänestä; hän vakoilee meitä.\"\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi neiti Chester hetken kuluttua.\n\n\"Hänen miehensä on erään suuren yhtiön johtaja. Nainen itse on vanha\njuorusäkki.\"\n\nKannelle päästyään nuori nainen huudahti ihastuneena. He olivat\nankkuroituneet kuvastinkirkkaalle merenlahdelle, joka kiilsi kuparin\nhohteisena. Kaikilla tahoilla hälinän ja koneitten melun keskellä\nkymmenkunta laivaa purki tavaroitaan tasapohjaisiin suuriin veneisiin,\nhinaajiin, ruuhiin ja jolliin. Silloin tällöin vilahti näkyviin\n\"umiakeja\", eskimoveneitä, jotka oli valmistettu valaannahasta.\n\nPenikulman päässä oli kaupunki kuin valkoinen nauha merenrannan ja\nruskean sammalpeitteisen tundran välissä. Ensinäkemältä kaupunki tuntui\nrakennetun pelkistä valkoisista purjeista. Kolmessa viikossa sen\nasukasluku oli kasvanut kolmestatuhannesta kolmeenkymmeneen. Se ulottui\nnyt pitkänä, kaitana, mutkittelevana jonona rantaa pitkin monen\npenikulman päähän, koska vain ranta tarjosi sopivaa kuivaa pohjaa\nrakennuksille. Jos nousi sen takana olevalle rantavallille, vajosi\njalka polvia myöten sammaleen ja vesilätäkköihin, ja jos astui\ntoistamiseen samaan jälkeen, vajosi yhä syvemmälle hetteeseen,\nporisevaan jääkylmään liejuun. Kaupungin päivä päivältä laajetessa\nlevisi se sen vuoksi poukaman kummallekin sivulle kuin dominopelin\nlevyt, kunnes koko rantatienoo Kap Nomesta Penny Riveriin saakka oli\nyhtä ainoata pitkää jonoa, joka välkkyi napaseudun auringon\nhimmeähkössä valossa kuin etelämeren saaren vaahtopeitteiset\nrantahyrskyt.\n\n\"Tuolla taampana on Anvil Creek\", sanoi Glenister. \"Siellä on Midas.\nKatsokaa!\" -- Hän osoitti aukkoa vuorijonossa, joka lähti rannalta\nsisämaahan päin.\n\n\"Siellä on maailman suurenmoisin kultasuoni. Voitte siellä nähdä\nhevoskuormittain kultaa ja kasoittain kultamöhkäleitä. Olen iloinen,\nkun olen taas täällä. Tämä on elämää. Tuo ranta-aukeama on täynnä\nkultaa. Nuo kunnaat ovat pakahtumaisillaan kultapitoista kvartsia. Tuon\njoen pohja on kultaa. Täällä on kultaa, kultaa, kultaa kaikkialla --\nenemmän kuin koskaan on ollut Salomonin kaivoksissa. Ja täällä on\nsalaperäisiä arvoituksia ja kaikenmoisia tuntemattomia tapahtumia.\"\n\n\"Kiiruhtakaamme\", sanoi nuori nainen. \"Minun täytyy vielä tänä iltana\ntoimittaa eräs asia. Kun se on tehty, voin ottaa selvän täkäläisistä\nasioista.\"\n\nHeidän onnistui saada käytettäväkseen vene, joka vei heidät rantaan.\nTällä lyhyellä matkalla toverukset ahdistelivat soutajaa lukemattomilla\nkysymyksillä. Kun tämä oli saapunut viittä päivää aiemmin, oli hän\ntäynnä kaikenlaista tietoa ja tarjosi nyt auliisti kypsyneen\nkokemuksensa hedelmiä, kunnes Dextry selitti, että he olivat itsekin\n\"penkojia\" ja omistivat Midaksen. Neiti Chester sai syytä kummastella,\nkun hän huomasi, kuinka kunnioittavasti soutaja tämän jälkeen puhutteli\nmiehiä ja kuinka ihmetellen hän katseli hänen seuralaisiaan huomaamatta\nhäntä ollenkaan.\n\n\"Täällä on nykyisin hieman rauhatonta\", virkkoi soutaja. \"Minäkään en\nole kolmeen päivään riisunut yltäni -- täällä ei ole tilaa, ei aikaa\neikä pimeääkään kylliksi nukkua. Annos munia ja kyljys maksaa\npuolitoista dollaria ja viskysekoitus puoli.\" Viimeisen lauseen hän\nsanoi happamen näköisenä.\n\n\"Onko kaupungissa tapahtunut mitään?\" kysyi Dextry.\n\n\"Te tiedätte sen siis jo!\" huudahti toinen. \"Niin, kahvila Pohjolassa\ntapettiin viime yönä mies.\"\n\n\"Pelijuttuko?\"\n\n\"Vallan niin. Murhaaja oli muuan Misson-niminen mies.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi Dextry. \"Minä tunnen miehen. Maailman suurin konna.\"\n\nKaikki kolme nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä. Nuori nainen toivoi\nsaavansa kuulla tarkemmin asiasta, mutta siitä ei puhuttu enempää.\n\nVeneestä noustuaan he joutuivat keskelle hälinää. Joukon halki\ntunkeutuessaan he näkivät sivullaan aidattuja tonttimaita, joilla oli\nteltta teltan kyljessä; jokainen tuumanlevyinenkin maapalanen oli\nvarattu käytettäväksi. Siellä ja täällä oli vielä rakentamaton alue,\nmutta sitä vartioi sen omistaja, joka äreän ja epäilevän näköisenä\nkatseli kaikkia, jotka sattuivat sinne päin vilkaisemaan. Päästyään\nerääseen kulmaukseen, missä tungos ei ollut niin ahdistava, he\npysähtyivät.\n\n\"Minne aiotte?\" kysyivät miehet neiti Chesteriltä.\n\nGlenisterin katseessa ei ollut enää entistä vapautta. Hänellä oli\nvaistomainen aavistus, että jotkut pakottavat syyt olivat työntäneet\nnuoren naisen olosuhteisiin, joista voisi koitua hänelle ikävyyksiä.\nHänen laisessaan miehessä herätti tytön itsenäisyys pelkkää ihailua, ja\ntytön osoittama kylmyys oli vain omansa kiihdyttämään hänessä kytevää\ntulta. Hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden hän oli ehtinyt unohtaa\npyrkiessään kiihkeästi vain yhtä päämäärää kohden. Hän saattoi nauraa\nnuoren naisen osoittamalle vastenmielisyydelle ja hymyillä hänen\nmoitteilleen sekä kestää täysin tietämättömänä, että jotakin muutakin\nkuin vihaa oli Helene Chesterin suuttumuksen pohjana. Hän ei\nuneksinutkaan, että hänessä olisi luonteenpiirteitä, jotka herättivät\nnuoressa tytössä inhoa, ja se seikka vain lisäsi hänen haluttomuuttaan\nerota tytöstä. Nuori nainen ojensi heille kätensä.\n\n\"En voi milloinkaan kyllin kiittää teitä kaikesta mitä olette hyväkseni\ntehneet -- te molemmat, mutta koetan. Hyvästi!\"\n\nDextry silmäili epäröiden kättänsä, joka oli karkea ja luiseva, ja\ntarttui hänen käteensä niin varovasti kuin sormielisi linnunmunaa, ja\nheilutteli sitä hiljaa edestakaisin.\n\n\"Emme aio päästää teitä tuuliajolle. Missä päämääränne liekin, saatamme\nteidät sinne.\"\n\n\"Löydän kyllä yksinkin ystäväni\", vakuutti tyttö.\n\n\"Ei tämä ole oikea paikka väitellä naisen kanssa, mutta koska minä\ntunnen tämän leirin alusta loppuun saakka, haluan vain viitata, kuinka\nsoveliasta on saada mukaansa miehinen saattue.\"\n\n\"Kuten haluatte. Minä aion mennä tapaamaan herra Struvea, asianajoliike\nDunham & Struven toista omistajaa.\"\n\n\"Minä saatan teidät hänen toimistoonsa\", sanoi Glenister. \"Sinä, Dex,\nsaat huolehtia matkatavaroista. Tule puolen tunnin perästä toiseen\nluokkaan; lähdemme sieltä Midakseen.\"\n\nHe raivasivat tietä telttien lomitse, ohi korkeitten rojukasojen ja\nsaapuivat sitten kaupungin pääkadulle, joka kulki rannan suuntaa.\nNomessa oli vain yski ainoa ahdas katu, joka luikerteli tukevien\ntelttien ja puolivalmiitten hirsirakennusten lomitse. Joka toinen ovi\nvei ravintolaan. Kadun varrella oli pitkiä riviä siistinnäköisiä\nasumuksia, olipa vallan kolmikerroksisiakin, toisissa oli rautapeltinen\nkattokin. Ylimmissä ikkunoissa näkyi asianajajien, lääkärien ja\nmaanmittarien nimi-ilmoituksia. Katu oli ahdinkoon asti täynnä kaikilta\nmaailman ääriltä saapuneita siirtolaisia. Helene Chester kuuli useampia\nkieliä puhuttavan kuin hän jaksoi laskeakaan. Lappalaisia, omituisissa\nkolmikolkkapäähineissään kuljeskeli joutilaina katuvierillä. Etelän\nauringon paahtamia miehiä näki vaaleaveristen skandinaavien vieressä,\nja vallan hänen lähellään seisoi komea ranskalainen silmässä monokkeli\nja puhellen ilmekielellä nahkoihin pukeutuneen eskimon kanssa.\nVasemmalla oli kimmeltävä meri, täynnä kaikenkarvaisia aluksia.\nOikealla kohosi metsätön asumaton, tutkimaton, peloittava ja autio\nvuorijono pilviin saakka. Yhtäällä siis elämä ja se maailma, jota hän\ntunsi, ja toisaalla äänettömyys, salaperäisyys ja mahdolliset\nseikkailut.\n\nAjotie, jolla hän seisoi, oli täynnä keskeymätöntä ajoneuvojonoa: siinä\npolkupyöriä, vesirattaita, joita koirat vetivät, ja kaikkialla kävi\nkuumeinen työntouhu, vasaraniskujen ääni sekaantui ajomiesten\nhoilauksiin ja kahviloista kuuluvaan soittoon.\n\n\"Ja tämä on sydänyö!\" huudahti tyttö. \"Eivätkö ihmiset siis nuku\nmilloinkaan?\"\n\n\"Siihen ei ole aikaa -- täällä polttaa kultakuume kaikkia suonia. Ette\nole vielä tajunnut sen luonnetta.\"\n\nHe kiipesivät erään kookkaan peltikattoisen rakennuksen portaita Dunham\n& Struven konttoriin ja heidän koputuksestaan avasi oven muuan\nhumalainen, valkotukkainen mies, joka paitahihasillaan ja\nsukkajalkaisena seisoi kynnyksellä.\n\n\"Mitä tahdotte?\" hän huusi täyttä kurkkua. Hänen polvensa\nnotkahtelivat, hänen silmänsä tuijottivat tylsästi ja verestävinä\neteensä, hänen huulensa riippuivat velttoina ja koko hänen olemustaan\nverhosi viinanhöyry kuin väkiviinalamppua. Seisoessaan ja pidellessään\nkiinni ovenrivasta hän koetti turhaan selviytyä housunkannattimiensa\narvoituksesta ja nikotteli herkeämättä.\n\n\"Hm! Päissään kai siitä asti kuin viimeksi olin täällä?\" kysyi\nGlenister.\n\n\"Joku on varmaankin juorunnut\", takelsi asianajaja. Hänen äänensä ei\nilmaissut uteliaisuutta eikä liioin että hän olisi tulijan tuntenut.\nNuorta tyttöä hän ei edes nähnyt. Hän oli vielä nuori mies, jossa yhä\nnäkyi jälkiä uljaasta ulkomuodosta, vaikka hurjastelut olivat\nharmentaneet hänen hiuksensa ja raaistaneet hänen piirteensä.\n\n\"Ah, mitä minä nyt teen?\" vaikeroi nuori tyttö.\n\n\"Onko ketään muuta kotona kuin te?\" kysyi Glenister asianajajalta.\n\n\"Ei, minä hoidan yksinäni oikeutta täällä. Minä en tarvitse apua. Olen\nWashingtonin Dunhamin edustaja, vapaitten ja urhoollisten edustaja.\nKuinka voin teitä palvella?\"\n\nHän aikoi väistyä kohteliaasti syrjään, mutta kompastui ja olisi\nkierähtänyt portaita alas, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja\nkantanut häntä sisälle. Täällä hän viskasi taakkansa sänkyyn.\n\n\"No, mitä nyt aiotte tehdä, neiti Chester?\" hän kysyi seuralaiseltaan\nulostultuaan.\n\n\"Eikö tämä ole hirveää\", huudahti toinen väristen. \"Ja minun täytyy\npuhua hänen kanssansa vielä tänä iltana\", hän jatkoi ja polki\nkärsimättömänä jalkaansa. \"Ja minun täytyy tavata hänet yksin.\"\n\n\"Sitä te ette saa\", virkkoi Glenister päättävästi. \"Ensiksikin hän ei\nymmärtäisi sanaakaan puheestanne, ja toiseksi -- minä tunnen Struven --\nhän on liiaksi päissään voidakseen puhua asioista ja liian selvä --\nniin, jotta te voisitte olla kahden kesken hänen kanssansa.\"\n\n\"Mutta minun täytyy puhua hänen kanssansa\", intti tyttö. \"Sitä varten\nolen tänne tullutkin. Te ette käsitä sitä.\"\n\n\"Minä käsitän paremmin kuin hän. Hän ei ole nyt siinä kunnossa, että\nkykenisi saamaan tolkkua tärkeistä asioista. Voittehan tulla huomenna\ntakaisin, kun hän on selvinnyt humalastaan.\"\n\n\"Se on minulle tuiki tärkeää\", huoahti nuori tyttö. \"Sitä kauheaa\nmiestä!\"\n\nGlenister oli pannut merkille, ettei hänen seuralaisensa ollut\nkertaakaan väännellyt käsiään eikä päästänyt silmiinsä kyyneliä, vaikka\nhän ilmeisesti oli syvästi huolissaan tilanteesta.\n\n\"No niin, huomaan kaikesta, että minun täytyy odottaa, mutta en\ntosiaankaan tiedä, minne suuntaisin askeleeni -- johonkin hotelliin\nkai.\"\n\n\"Täällä ei ole ainoaakaan. Kahta rakennetaan par'aikaa, mutta ensi\nyöksi ette voi vuokrata Nomesta huonetta rahallakaan. Olin sanoa, ette\nrakkaudella ettekä rahallakaan. Eikö teillä ole täällä ystäviä --\nnaistuttavia? Siinä tapauksessa sallinette minun hommata teille\nyösijan. Minulla on ystävä, jonka vaimo voi ottaa teidät luokseen.\"\n\nNuoren naisen koko olemus asettui vastustamaan moista ehdotusta. Eikö\nhän siis koskaan pääsisi käyttämästä hyväkseen tuon miehen palveluksia?\nHän tuumi ohimennen jo palata laivaan, mutta hylkäsi senkin ajatuksen.\nHän koetti torjua Glenisterin tarjoamaa apua, mutta tämä oli jo\npuolitiessä portaita alas eikä piitannut hänen vastaväitteistään -- ja\nsiksi hänkin seurasi perässä.\n\nSeuraavassa tuokiossa Helene Chester joutui näkemään elämänsä\nensimmäisen murhenäytelmän pohjoisessa ja sen mukana hän oppi paremmin\ntuntemaan miehen, jota hän sisimmässään inhosi ja johon kohtalo oli\nhänet yhdistänyt. Hän oli jo ehtinyt värisevin tuntein saada tuta tämän\nuuden maan taikavoimaa, mutta hän ei ollut vielä milloinkaan havainnut,\nettä voima liian suureen vapauteen yhtyneenä tuo mukanaan väkivaltaa ja\nverenvuodatusta.\n\nKun he olivat astuneet ovesta ulos, astelivat he hitaasti eteenpäin\nkatsellen tarkkaan ympärillään kuhisevaa joukkoa. Kaikkien kasvoilta\nvoi lukea paitsi yleistä jännitystä myöskin suurta iloa ja toivoa.\nJoukon lapsekas intoutuminen vaikutti kiihoittavasti. Helene toivoi,\nettä voisi omaksua näiden ihmisten haltioitumisen -- olla kuin yksi\nheistä. Keskeltä iloista äänten sorinaa kuului sitten äkkiä epäsointu\nei pitkä eikä äänekäs, vain pari lyhyttä sanaa, mutta ne olivat\nläpitunkevan teräviä ja niissä oli sitä metallista sointua, jonka\nintohimo synnyttää.\n\nHelene katsahti sivulleen ja huomasi iloisten ilmeitten hävinneen kuin\ntuulen puhaltamina ja kaikkien katseitten tuijottavan johonkin\nnäytelmään, jota esitettiin kadulla, niin kiinteästi ja innostuneesti,\nettei hän ollut mokomaa koskaan aiemmin nähnyt. Samassa Glenister sanoi\nhänelle: \"Tulkaa pois täältä.\"\n\nKokeneena miehenä hän oli heti oivaltanut, että jotakin oli vinossa, ja\nkoetti viedä seuralaisensa pois, mutta tämä sysäsi hänen kätensä\nsyrjään ja kääntyi jännittyneenä tarkkaamaan näytelmää, jota esitettiin\nhänen silmiensä edessä. Vaikk'ei hän käsittänyt mitä oli tekeillä,\ntunsi hän vaistomaisesti, että pian tapahtuisi ratkaiseva käänne, mutta\nhän oli silti tuiki valmistumaton siihen nopeuteen, jolla se tuli.\nHänen katseensa oli kerkeästi kohdistunut kahteen kadulla seisovaan\nmieheen, joista muu joukko erottui kuin öljy vedestä. Toinen oli\nhintelä siististi puettu mies, toinen karkeatekoinen ja paksu,\nsiivoamattoman näköinen, yllä guttaperkkatakki. Edellinen puhui ja\nHelene luuli ensin, että miehen verestävät silmät ja horjahteleva ryhti\njohtuivat humalasta, mutta pian hän oivalsi, että mies oli poissa\nsuunniltaan raivosta.\n\n\"Anna se pian, minä sanon! Anna tänne kauppakirja, senkin...\"\nSiivoamattoman näköinen mies pyörähti kiroten poispäin ja jatkoi\nmatkaansa, jolloin hän osui tulemaan ihan Helenen ja Glenisterin eteen.\nParilla harppauksella hän oli heidän sivullaan, mutta silloin hän\nhuomasi vastustajansa tekevän salamannopean liikkeen ja kääntyi\ntakaisin kuin villi eläin. Ja hänen äänensä oli kuin pedon karjuntaa,\nkun hän huusi:\n\n\"Sinä halusit sen saada takaisin, niinkö sanoit? No, tässä se on!\"\nKummankin miehen eleet olivat olleet salamannopeita, mutta Helenen\njännittyneet aivot käsittivät ne liioitelluiksi ja teennäisiksi. Tämän\nsekunnin muisto säilyi alati hänen mielessään niinkuin valokuvauskoneen\nsulku ja näpsähdys, ja terävä, selvä kuva piirtyi lähtemättömästi hänen\naistimukseensa. Isokasvuisen miehen selkä, joka melkein hipaisi häntä\nolkapäähän, raivoavan miehen paidan rinta ja derbyhattu, väkijoukko,\njoka hajosi kuin akanat tuuleen, miehet, jotka töytäsivät suin päin\npakoon, räikeä, keltainen ilmoituskilpi, jossa oli sanat: \"Kultaisen\nvyön tanssisali\" -- kaikki tämä ehti syöpyä hänen silmäkalvoonsa;\nsitten hänet äkkiä tempaistiin taaksepäin, kaksi väkevää kouraa painoi\nhänet polvilleen seinän viereen ja hän tunsi olevansa Glenisterin\nsylissä.\n\n\"Jumalan tähden, älkää liikkuko paikaltanne! Mehän olemme\ntulilinjassa.\"\n\nHän kumartui syvään seuralaisensa ylitse, jolloin hänen poskena osui\nhänen tukkaansa, hänen käsivartensa olivat tiukasti kietoutuneen hänen\nympärilleen, niin että hänen ruumiinsa muodosti elävän suojamuurin\nheidän ympärillään suhiseville kuulille. Heidän vierellään seisoi\nisokokoinen mies, ja hänen revolverinsa pamahdukset olivat särkeä\nkorvat; samassa kuului toisaaltakin laukaus ja kuula iskeytyi siihen\nohueen lautaseinään, jonka kupeelle he olivat kyyristyneet. Vielä\nkerran he kuulivat päänsä päältä laukauksen ja näkivät hintelän miehen\nheittävän aseen kädestään ja kierähtävän ilmassa kuin raskaan nyrkin\nsatuttamana. Hän kiljahti ja yritti tarttua aseeseensa, mutta suistui\nsamassa maahan hiekkaan painuneena.\n\nHeidän vierellään seisova mies huusi ja sadatteli kaikella voimallaan\nja suuntasi sitten kulkunsa kaatuneen vihollisensa luokse ampuen joka\naskeleella. Haavoittunut kierähti sivulle, kohottautui kyynärpäittensä\nvaraan ja ampui vielä kaksi kertaa niin nopeasti, että laukaukset\nkuuluivat yhdeltä, mutta hänen ei onnistunut estää toista pääsemästä\nlähemmäksi. Vielä neljä kertaa hänen säälimätön vastustajansa ampui --\nviimeisen laukauksen ollessaan jo ihan uhrinsa ruumiin vieressä tämän\nkuolemantuskissaan vääntelehtiessä. Sitten hän kääntyi ja asteli\ntakaisin tietä, jota oli tullutkin ja sivuutti käsivarren etäisyydeltä\nne kaksi, jotka kyyhöttivät seinän kupeella; nämä näkivät, että hänen\nkarkeat ja yrmeät kasvonsa olivat kalpeat ja vääntyneet, ja kuulivat\nhänen hengityksensä kulkevan sihisten hampaitten raosta. Hän kulki\nsuoraan sille ovelle, josta he olivat tulleet. Perille päästyään hän\nkääntyi vielä kerran, yskäisi pahasti ja sylkäisi suun täydeltä verta.\nHänen polvensa horjahtuivat. Sitten hän katosi oviaukkoon, ja siinä\nkuolonhiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koko kadulla, he kuulivat hänen\nraudoitettujen saappaittensa hitaasti nousevan portaita.\n\nNyt syntyi kadulla jälleen hälinää ja ääntä. Kaikilta tahoilta ryntäsi\nihmisiä ja katuloassa makaavan miehen ympärille kertyi läpäisemättömänä\nmuurina kiihtynyttä joukkoa.\n\nGlenister auttoi nuoren tytön jaloilleen, mutta tämä ei jaksanut pitää\npäätänsä koholla ja olisi jälleen lysähtänyt maahan, ellei nuori mies\nolisi kietonut käsivarttansa hänen ympärilleen. Tytön silmät olivat\nselkoselällään ja kuvastivat suunnatonta kauhua.\n\n\"Älkää pelätkö\", virkkoi Glenister hymyillen, mutta hänenkin huulensa\nvavahtelivat ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan, sillä\nhe olivat molemmat olleet lähellä kuolemaa. Joukosta tuli samassa joku\njuosten heitä vastaan ja seuraavassa hetkessä Dextry iski heihin kuin\nhaukka.\n\n\"Onko kumpikaan haavoittunut? Taivaan isä! Nähdessäni heidän ampuvan\ntoisiaan huusin teille, että olin kurkkuni puhkaista. Ajattelin jo,\nettä olitte mennyttä kalua. Vaikka kyllä minun silti täytyy sanoa, että\nse oli näky, joka teki hyvää vanhoille silmille -- niin siro ja kätevä\n-- mutta tällaisissa katukohtauksissa saa melkein aina syytön maksaa\nviulut.\"\n\n\"Katsos tätä\", sanoi Glenister. Hänen rintansa korkeudella oli\nseinässä, jota vasten he olivat nojanneet, monta kuulan reikää.\n\nHelene huomasi nyt, että ellei häntä olisi viime hetkellä työnnetty\nsyrjään, olisi kuula ehdottomasti osunut häneen.\n\n\"Lähtekäämme\", hän läähätti, ja miehet opastivat hänet lähellä olevaan\nmyymälään, jossa hän lysähti ruumis vapisten tuolille; hetken perästä\nDextry toi hänelle lasillisen viskyä.\n\n\"Kas tässä, neiti\", hän sanoi. \"Teidän laisellenne etelämaalaiselle\näskeinen oli vallan liian voimakasta huvittelua. Pelkään, ettette ole\nkovin pahasti rakastunut tähän maahan.\"\n\nPuoli tuntia hän jutteli tytölle tutunomaiseen tapaansa asioista, jotka\neivät olleet missään yhteydessä tapahtuneen verinäytelmän kanssa.\nLopulta Helene rauhoittui. Toverukset nousivat lähteäkseen. Vaikka\nGlenister oli sopinut, että Helene saisi viettää yönsä kauppiaan vaimon\nluona, ei tyttö halunnut kuulla sellaisesta.\n\n\"En voi mennä nukkumaan. Olkaa ystävällisiä ja jääkää luokseni. Olen\nliian järkytetty. Tulen hulluksi, jos lähdette. Kuluneen viikon\njännitys on ollut liikaa hermoilleni. Jos nukkuisin, näkisin varmaankin\njälleen niiden kahden miehen kasvot edessäni.\"\n\nDextry neuvotteli hetken aikaa toverinsa kanssa ja teki sitten jonkun\nostoksen. Hän ojensi Helenelle kenkäparin.\n\n\"Tässä on pari puolikorkeita guttaperkkakenkiä. Pankaa ne jalkaanne ja\nlähtekää kanssamme. Saatte pian muuta ajateltavaa. Ja kun sitten\npalaatte ja menette vuoteeseen, nukutte niin hyvin, että siihen\nverrattuna on vanhurskaan uni kuin myrskyä merellä tai ilakoivaa kuin\nvuorikauriin kevyet hypähtelyt tai... niin, se riittääkin. Tulkaa nyt.\"\n\nKun aurinko nousi Beringin merestä, olivat he matkalla kunnaita kohden\njalat nilkkoja myöten vajonneina pehmeään raikkaaseen sammaleen;\nilmassa tuntui vilvoittavan juoman maku, kosteasta maasta nousi\nlukematon määrä tuoksuja. Kurpat ja varpuset pitivät elämää rapakoilla\nja tundran sumuisilta järviltä kuului sepelhanheni kirskutusta.\nViikkoja kestäneen väsyttävän matkan jälkeen vaikutti aamun kasteinen\nraikkaus ihmeellisen voimakkaasti ja virkistävästi ja huuhtoi pois\näskeisen murhenäytelmän muiston niin, että nuori tyttö tuli iloiseksi\njälleen.\n\n\"Minne menemme?\" hän kysyi, kun oli tunti taivallettu ja pysähdytty\nhengähtämään.\n\n\"Midakseen tietysti\", vastasivat toiset, ja toinen miehistä sadatteli\nitsekseen, nauttiessaan täysin siemauksin Helenen kirkkaista silmistä!\nja hänen miellyttävästä, notkeasta varrestaan, että hän antaisi\nmielellään puolet kaikista aarteistaan, jos saisi tekemättömäksi sen\nmitä oli tapahtunut eräänä iltana \"Santa Mariassa\".\n\n\n\n\nV.\n\nUUSI TUTTAVUUS.\n\n\nKansojen historiassa on toisinaan ratkaisevia ajankohtia, jolloin\nniiden kohtalot lyhyen hetken lepäävät jumalten polvilla ja jolloin\nniiden tulevaisuudesta heitetään \"kruunua ja klaavaa\". Tällöin voi\nhuomata määrättyjä ylimenoasteita, kuin ihmiselossa seitsemän\nikäkautta, ja vaikka niitä onkin aikalaisen vaikea huomata, tulevat ne\nitsestään esille, kun häämöttävät kilometrinpatsaat on sivuutettu.\nSellainen ajankohta oli Alaskan historiassa heinäkuun yhdeksästoista\npäivä, vaikka se tämän uuden valtakunnan luojien mielestä oli vain\npäivä, jolloin laki astui tämän maan kamaralle.\n\nKoko Nome oli kerääntynyt rannalle, kun veneet toivat maihin tuomari\nStillmanin ja hänen saattueensa. Oli katsottu sopivaksi valita\n\"Senator\" siksi laivaksi, joka vastaisi uuden tuomioistuimen arvoa ja\ntoisi tähän tekeillä olevaan maahan lain ja oikeuden.\n\nHänen armonsa tulon aiheuttamaa mielenkiintoa oli omansa lisäämään se\nseikka, että häntä oli rannalla vastassa viehättävän kaunis nuori\ntyttö, joka heittäytyi hänen syliinsä ilmeisesti hyvin iloisena.\n\n\"Hänen sisarensa tytär\", huomautti joku. \"Hän saapui tänne\nensimmäisellä laivalla ja hänen nimensä on Chester. Pulska nainen vai\nmitä?\"\n\nSuurempaa huomiota kuin tuomari herätti varmaankin eräs toinen tulokas.\nHän oli roteva, hyvin puettu mies, jolla oli terävät silmät ja ryhdissä\nsellaista sulavuutta ja ulkoista kiiltoa, jota ei voi tarkemmin\nmääritellä, mutta joka on itseluottamuksen, terveyden ja matkustelun\npettämätön merkki. Päinvastoin kuin muut hän ei tuhlannut aikaa\njäämällä laiturille tai tarkastelemalla ympäristöä, vaan asteli otsa\nsyvissä rypyissä joukon halki suoraan kaupungin keskukseen. Häntä\nseurasi Struven työtoveri, Dunham, keski-ikäinen komeavartinen mies. He\nmenivät suoraan Dunham & Struven konttoriin, jossa tapasivat\ntuttavamme, valkohapsisen nuoren yhtiöosakkaan.\n\n\"Hauska tavata teidät, herra Mac Namara\", tervehti Struve. \"Nimenne on\nlaajalti tunnettu näillä maan äärillä. Sukulaiseni ovat Dakotassa\nottaneet osaa sikäläisiin puolueriitoihin, ja siksi olen aina teitä\nihaillut ja olen nyt iloinen, että olette tullut tänne Alaskaan. Tämä\non suuri maa, ja me tarvitsemme suuria miehiä.\"\n\n\"Onko ollut vaikeuksia voitettavana?\" kysyi Dunham, kun miehet olivat\nsiirtyneet yksityishuoneeseen.\n\n\"Vaikeuksia\", vastasi Struve nyrpeän näköisenä, \"onpa kyllä, ja paljon\non ollutkin. Neiti Chester toi kyllä teidän ohjeenne, ja minä kävin\nheti työhön käsiksi. Mutta ilmaiskaa minulle yksi asia -- kuinka saitte\ntytön puuttumaan asiaan?\"\n\n\"Ei ollut muita lähettää\", sanoi Mac Namara. \"Dunham aikoi lähteä\nensimmäisellä laivalla, mutta hänen täytyi minun kanssani jäädä\nasioitten takia Washingtoniin ja tuomarini odottaa meitä Seattlessa.\nEmme uskaltaneet antaa papereita vieraan kuljetettaviksi; hän olisi\nvoinut tutkia niitä. Se olisi merkinnyt samaa...\" Ilmeikkäin elein hän\nlopetti lauseensa.\n\nStruve nyökäytti päätänsä.\n\n\"Ymmärrän. Onko tytöllä vihiä asiakirjojen sisällöstä?\"\n\n\"Ei tietenkään. Naiset ja asiat eivät sovi yhteen. Toivoakseni ette ole\nhänelle niistä mitään puhunut.\"\n\n\"En, eikä minulla ole ollut tilaisuuttakaan. Syystä tai toisesta hän\nkatselee minua karsain silmin. En ole nähnyt häntä sen koommin kuin hän\nkävi luonani.\"\n\n\"Tuomari sanoi hänelle, että asiakirjat koskevat uuden tuomioistuimen\njärjestämistä\", virkkoi Dunham, \"ja että elleivät paperit joutuisi\nperille ennen hänen tuloaan, voisi seurauksena olla paljon ikävyyttä --\noikeuskiistoja, kapinaa, verenvuodatusta ja muuta sellaista. Hän ahtoi\ntytön pään täyteen kaikenmoisia epämääräisiä käsitteitä, kunnes tämä\noli melkein puolikuollut pelosta ja uskoi, että enon ja koko maan\nturvallisuus riippuu hänestä.\"\n\n\"No niin\", sanoi Struve, \"on kyllä melkoisen helppoa käydä käsiksi\ntoisten valtauksiin eikä liioin vaadi suurta taitoa ostaa myöhemmin\nheidän oikeutensa, varsinkin kun he tietävät, ettei heillä\nminkäänlaisia oikeuksia olekaan -- mutta mitä olette suunnitellut\ntehtäväksi, jos oikeat omistajat alkavat ammuskella teitä?\"\n\nMac Namara naurahti.\n\n\"Kuka on sellaista tehnyt?\"\n\n\"Muuan lauhkea valkohapsinen meksikolainen merirosvo, Dextry-niminen.\nHän on puoleksi Midas-kaivoksen omistaja, puoleksi vuorten leijona,\nnäköjään rauhan apostoli, mutta urhea kuin Hieronymus. Minä lähetin\nGallowayn naulaamaan uusia valtausjulisteita, ja hän kiinnitti ne yöllä\nmiesten maatessa, mutta kello kuusi aamulla hän ryntäsi takaisin ja\npaukutti oveani niin, että luulin hänen särkevän sen. Olen eläessäni\nnähnyt kuolemankauhua kaikenmoista, mutta hänen kasvoillaan olivat ne\nkaikki yhdessä ja lisäksi vielä monta muuta lajia.\n\n\"'Piilottakaa minut! Pian!' hän läähätti.\n\n\"'Mitä on tapahtunut?' kysyin.\n\n\"'Minulle on aamiaiseksi tarjottu harmaata karhua,\nisoarokkoa ja äkkikuolemaa, ja se on ollut liian vahvaa minun\nruoansulatuselimilleni.'\n\n\"Minun täytyi pitää häntä piilossa kolme päivää; siliä aikaa tuo iäkäs\nsoturi kulki sävyisään tapaansa pitkin katuja pyssy kädessä, kiroten ja\nmanaten kaikkea ja kaikkia.\"\n\n\"Onko joku toinenkin asettunut vastahankaan?\"\n\n\"Ei, muut ovat ruotsalaisia eikä heillä ole rohkeutta eikä voimaakaan\nsellaiseen. He eivät pystyisi antamaan kunnon selkäsaunaakaan, vaikka\njoskus yrittäisivätkin. Mutta nämä kaivoksenomistajat ovat vallan\ntoista maata. Heitä on kaksi, vanhempi ja nuorempi. Pelkään hieman\nruveta heidän kanssaan asioihin, ja ellei heidän valtauksensa olisi\nkoko tienoon paras, neuvoisin teitäkin olemaan puuttumatta asiaan.\"\n\n\"Minä kyllä pidän heidät aisoissa\", sanoi Mac Namara. Struve jatkoi:\n\n\"Niin, hyvät herrat, olen tehnyt työtä perusteellisesti, mutta samalla\njoltisenkin umpimähkäisesti. Tarvitsen koko joukon lisätietoja. Heti\nkun neiti Chester saapui papereineen, aloitin toiminnan. Olen esittänyt\nvastalauseen tienoon rikkaimpien kullanhuuhtomojen valtausta vastaan,\nmutta minut hirtettäköön, jos käsitän mitä se pyhittää, koko maassa ei\nole tuomioistuinta, joka antaisi meille edullisen päätöksen, jos\nryhdymme heidän kanssansa käräjöimään. Mitä on tarkoitus tehdä --\nkiristääkö?\"\n\n\"Pötyä!\" huudahti Mac Namara. \"Keneksi minua luulette?\"\n\n\"Niin, myönnän kyllä, että juttu tuntuu Mac Namaran kaltaisesta\nmiehestä vähäpätöiseltä, mutta en voi käsittää, mitä muuta olette\nsuunnitellut.\"\n\n\"Viikon kuluttua on hallussani jokaikinen arvokas kaivos koko Nomen\npiirissä.\"\n\nMac Namaran ääni oli tyyni ja päättävä, hänen katseensa tiukka ja selvä\nja koko hänen olemuksestaan huokui sellaista voimaa ja rohkeutta, että\nkaikki epäilykset tuntuivat mahdottomilta.\n\nKaikenkarvaiseen asianajoon tottunut, seikkailuihin perehtynyt Wilton\nStruvekin ällistyi tajutessaan hänen karskien sanojensa kantavuuden.\nMitä tämä lienee suunnitellutkin, tuntui se hänestä tuiki mahdottomalta\ntoteuttaa, ja silti täytyi Struvenkin uskoa siihen nähdessään Mac\nNamaran katseen järkähtämättömän lujuuden.\n\n\"Se on suurenmoista -- kauhean suurenmoista -- liian suurenmoista\",\nhän mutisi. \"Se merkitsee, että aiotte hankkia itsellenne\nviidenkymmenentuhannen päivätulot.\"\n\nHänen sanojaan seuranneen äänettömyyden aikana Dunham siirsi jalkaa ja\nkostutti kuivia huuliaan.\n\n\"Tietysti se on suurenmoista, mutta Mac Namara on niinikään suurin mies\nmikä vielä koskaan on liikkunut Alaskan rajojen sisällä\", hän sanoi.\n\n\"Minun on onnistunut panna käyntiin suurisuuntaisin aie, mikä\nmilloinkaan on löytänyt tiensä tänne pohjolaan ja sen tukijoina on\njoukko Washingtonin vaikutusvaltaisimpia miehiä\", virkkoi Mac Namara.\n\"Katsokaas tätä\", hän lisäsi ottaessaan taskustaan koneellakirjoitetun\npaperin, jossa oli sarekkeet täynnä nimiä ja numeroita.\n\nStruve pidätteli hengitystään, niin vaikea hänen oli uskoa omia\nsilmiään.\n\n\"Nämä ovat yrityksen hommamiehiä ja tähän on merkitty heidän\nvoitto-osuutensa. Me olemme perustaneet osakeyhtiön -- Arizonan\nlakien mukaisen -- salaisen tietysti, sillä ei käy päinsä päästää\nnimiä julkisuuteen. Minä näytän tämän teille vain siksi, että haluan\nsaada teidät vakuutetuksi, minkälaisia miehiä on hankkeen takana.\"\n\n\"Peijakas! Olen toki vakuutettu\", nauroi Struve hermostuneesti. \"Dunham\noli mukana suunnitelmaa järjestäessämme, ja hän kävi tapaamassa\nystäviänne Washingtonissa ja New-Yorkissa. Jos hän sanoo, että kaikki\non oikeassa järjestyksessä, on asia ratkaistu. Mutta sanokaapa, kuinka\nkäy, jos yhtiön suhteen jotenkuten erehdyttäisi ja kävisi ilmi, kutka\novat osakkeenomistajia?\"\n\n\"Ei ole vaaraa. Minä talletan kirjoja paikassa, jossa ne voidaan\npolttaa heti kun pieninkin vaara uhkaa. Me olisimme saaneet\nvaltausluvan oman valtiomme lakien mukaan, ellei sitä nevadalaista\nSturtevante lurjusta olisi ollut. Hän vastusti meitä senaatissa. Mutta\ntällainen on suunnitelmani.\"\n\nHän veti nopein piirroin ääriviivat laaditusta suunnitelmasta\ntarkkaaville kuuntelijoilleen; ihailun ilme syttyi ja vaihtui Struven\nilmeettömillä kasvoilla.\n\n\"Taivasten tekijä! Te olette ihmeotus!\" hän huudahti lopuksi, \"ja minä\nolen mukana sieluineni ruumiineni! Leikki on vaarallista -- ja juuri\nsiksi se minua houkuttelee.\"\n\n\"Vaarallista!\" Mac Namara kohautti olkapäitään. \"Pötyä! Mitä vaaraa\ntässä olisi? Laki on puolellamme -- tai oikeammin, me edustamme itse\nlakia.\"\n\nOli ilmeistä, ettei yrityksen sielu, Pohjois-Dakotan mies, ollut niitä,\njotka antavat ruohon nukkuessa kasvaa. Hän riisui takkinsa ja liivinsä\nja kävi käsiksi papereihin, jotka Struve levitti hänen eteensä.\nVähitellen hänen tarmonsa tarttui toisiinkin, ja Dunham & Struven\nkonttorin lukittujen ovien takana kävi pian kuumeenomainen neuvottelu\nja juonten punonta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaattaessaan enoansa komeaan kolmikerroksiseen hotelliin puheli Helene\nChester kaiken aikaa iloisesti. Uusi maa oli jo kiehtonut hänet\nlumoihinsa ja nyt hän lisäksi tunsi turvallisuutta ja huojennusta.\nGlenister näki heidät kaukaa ja tuli nyt pitkin askelin heitä\ntervehtimään.\n\nHän näki edessään noin kuudenkymmenen ikäisen miehen, joka oli\nhauskannäköinen, mutta hänen silmiensä katse ei ollut kirkas eikä\nvakaa, se ei ollut koskaan suuntautunut siihen henkilöön, jolle hän\npuhui. Glenister huomasi niinikään, että hänen suunsa ei osoittanut\ntarpeellista lujuutta, mutta kaikesta huolimatta hänen sileiksi ajellut\nkasvonsa ilmaisivat arvokkuutta, joka on opiskelun ja älyllisten\nlahjojen tunnusmerkki, ja niiden rypyt olivat omansa kaunistamaan\nniitä.\n\n\"Sisareni tytär on kertonut minulle niistä palveluksista, joita olette\ntehnyt hänen hyväkseen\", aloitti vanhus. \"Olen iloinen saadessani\ntutustua teihin.\"\n\n\"Herra Glenister on paitsi urhea ritari ja naisten auttaja muutenkin\nhuomattava ja vaikutusvaltainen mies\", pakisi Helene kevyesti. \"Hän\nomistaa Midaksen.\"\n\n\"Todella!\" sanoi vanhus siihen. Hänen epävarma katseensa kohdistui nyt\nnuoreen mieheen ja siinä näkyi ilmeistä harrastusta. \"Se on kuuleman\nmukaan ihmeellinen kaivos. Oletteko jo aloittanut työt?\"\n\n\"Emme. Aiomme ryhtyä huuhtomaan vasta ylihuomenna. Tänä vuonna on kevät\ntullut myöhään. Olemme rakentaneet asuntoja ja valmistelleet muuta\nvälttämätöntä, mutta nyt ovatkin jo miehet paikalla ja odottavat vain\ntöitten aloittamista.\"\n\n\"Varsin ilahduttavaa kuulla. Ettekö halua tulla kanssamme hotelliin?\nHaluaisin mielelläni kuulla enemmän näistä merkillisistä\nkullanhuuhdontapaikoista.\"\n\n\"Niin, ne ovat todella merkillisiä\", vastasi Glenister astellessaan\ntoisten rinnalla, \"mutta kukaan ei vielä tiedä kuinka arvokkaita, sillä\ntoistaiseksi olemme tutkineet maaperää vain pinnalta. Ensinnäkin on\nmaakamara niin ohutta ja kulta niin helposti saatavissa, että ellei\nluonto itse suojelisi meitä talvella, emme milloinkaan uskaltaisi\nlähteä valtaukseltamme, koska meiltä voitaisiin poissaollessamme\nvarastaa kaikki.\"\n\n\"Paljonko Anvil Creekin kaivosten arvellaan tuottavan tänä kesänä?\"\nkysäisi vanhus.\n\n\"On vaikeaa tarkalleen sanoa, mutta me laskemme saavamme Midaksesta\nviisituhatta päivässä ja sen sisarkaivokset ovat yhtä satoisia.\"\n\n\"Ovatko omistusoikeutenne täysin riidattomat?\"\n\n\"Täysin. Niistä on tehnyt kysymyksen vain yksi mies ja häntä emme ota\nvakavalta kannalta. Muuan Galloway-niminen mies tuli viime kuussa\neräänä yönä naulaamaan vastalauseen paaluun ja esitti uuden\nvaltauspaperin, mutta hän ei voinut tuoda yhtä ainoaa pätevää\nperustelua väitteilleen, emmekä me ole sen koommin nähneet miehestä\nvilaustakaan. Muussa tapauksessa oikeutemme olisikin ollut jälleen\npäivän selvä.\" -- Viimeisiä sanojaan hän korosti erikoisella tavalla.\n\n\"Toivoakseni ette olisi käyttäneet väkivaltaa?\"\n\n\"Totta kai. Miksemme? Se on tähän saakka tepsinyt mainiosti.\"\n\n\"Mutta, hyvä herra Glenister, se aika on jo ohi. Maahan on nyt tullut\nlaki, ja jokaisen velvollisuus on siihen alistua.\"\n\n\"Ehkä, mutta täällä pidetään miehen kaivosta yhtä loukkaamattomana\nkuin hänen perhettään. Entisinä aikoina emme tienneet mitä lukko\nja avain olivat emmekä tunteneet muita vaivoja kuin nälän ja\nruumiinponnistukset. Nyt on koittanut toinen aika. Tänä keväänä on\nuseammalta kaivoksenomistajalta evätty valtausoikeus kuin aiemmin koko\nYokonin historian aikana.\"\n\nHe olivat nyt ehtineet hotellin edustalle. Glenister pysähtyi ja\nkääntyi puhuttelemaan nuorta naista vanhuksen astuessa ovesta sisään.\nKun Helene aikoi mennä perässä, asettui Glenister hänen eteensä.\n\n\"Olen tullut kummuilta tänne varta vasten teitä tapaamaan. Tämä on\nollut pitkä viikko...\"\n\n\"Älkää puhuko tuolla tavalla\", keskeytti Helene hänet kylmästi. \"En\nhalua kuulla moista puhetta.\"\n\n\"Kuulkaas nyt -- miksi välttelette minua ja verhoudutte kokonaan\nylpeytenne vaippaan? Pahoittelen syvästi silloista rohkeaa menettelyäni\n-- olen sen sanonut teille jo monet kerrat. Olen kiduttanut ja\nrääkännyt sieiupahaistani niin ettei jäljellä ole enää muuta kuin\nkatumusta.\"\n\n\"Ei siitä olekaan kysymys\", sanoi nuori nainen hitaasti. \"Kuluneen\nkuukauden aikana olen miettinyt asiaa, ja nyt kun olen päässyt\nsyventymään täkäläiseen elämään, käsitän, että tekonne oli varsin\nluonnollista. Sitä on hirveä ajatella, mutta se on totta. En tarkoita,\nettä se olisi jotenkin puolustettavaa\", lisäsi hän kiireesti, \"sillä\neihän se ole, ja minä inhoan teitä, mutta minä luulen itse\njärjestäneeni aseman sellaiseksi, että se aiheutti moiset teot. Olen\nkyllin vapaamielinen ollakseni moittimatta teitä liikaa ja minä luulen,\nettä pitäisin teistä kaikesta huolimatta sen vuoksi mitä olette\nhyväkseni tehnyt, mutta tässä ei ole vielä kaikki. On jotakin mikä\nkätkeytyy syvemmälle. Te pelastitte henkeni, ja minä olen teille\nkiitollinen, mutta te peloitatte minua aina. Teidän voimassanne on\njulmuutta, teidän koko olemuksessanne piilee jotakin -- jotakin\naistillista ja hillitöntä, rajua ja lannistavaa.\"\n\nGJenisterin piirteet vääntyivät hymyntapaiseen. \"Se on kenties minun\npaikallisväriäni -- jonka täkäläinen maa on turmellut. Haluan kuitenkin\nparantaa itseäni, jos te sitä toivotte. Annan sitoa itseni köysiin,\nmerkitytän itseni polttoraudalla. Pukeudun sivistyksen vaippaan ja\nuhraan kostonhimoni, kunnianhimoni ja muun sellaisen, jos se saa teidät\npitämään minusta enemmän. Voinpa luvata säästää sitä roistoakin, joka\nhaluaa varastaa kaivoksemme, ja taivas tietää, että se merkitsee, että\nSimson on antanut leikata tukiansa.\"\n\n\"Luulen, että pitäisin teistä enemmän, jos niin teette, mutta se käy\nteille mahdottomaksi. Te olette villi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNomessa ei ollut kerho- eikä kokoushuoneustoja, joissa miehet olisivat\nvoineet puhua liikeasioistaan. Oli vain kahviloita, mutta nepä\nkorvaavatkin enemmän kuin hyvin kaikki klubihuoneet. Niihin kerääntyi\ntienoon miehinen väki juomaan, pelaamaan ja päättelemään liikehommista.\n\nMyöhään illalla Glenister poikkesi kahvila Pohjolaan, kulki hitaasti\npitkän pelipöytärivin ohi ja pysähtyi lopulta erään eteen sekä viskasi\nnappulansa, kun hänen vuoronsa tuli. Ruletissa hän hävisi suuren\nhopearahan, mutta faaraopelissä hänellä oli parempi onni ja hän voitti\nkultarahan. Hän tilasi heti juomia koko pöytäseurueelle, kuten hyvä\ntapa vaati.\n\nKun hän lasi kädessä katseli ympärilleen, kiintyi hänen huomionsa\nerääseen mieheen, joka seisoi vallan hänen lähellään vakavasti\nkeskustellen jonkun kanssa. Vieraan ulkomuoto oli omansa kohdistamaan\nkatseet häneen, sillä hän oli päätään pitempi muuta kansaa ja hänen\nryhdissään oli miellyttävää sulavuutta, joka erottui isokasvuisia\nmiehiä tavallisesti luonnehtivasta kömpelyydestä. Niiden joukossa,\njotka tarkkaavina kuuntelivat hänen hillittyä puhettaan, Glenister\näkkäsi Mexico-Mullinsin, entisen pelurin, joka Unalaskassa oli\nvaroittanut Dextryä. Leveästä katuovesta astui juuri silloin huoneeseen\nmuuan päihtynyt mies ja kun hän huomasi kookkaan vieraan, hän iski\nsilmää, asteli hänen luokseen ja sanoi kovalla äänellä:\n\n\"No mutta totisesti, eikös se vainen olekin vanha Alec Mac Namara\nkuoma! Kuinkas hurisee, kunnon merirosvo?\"\n\nMac Namara käänsi selkänsä häiritsijään päin.\n\n\"Älä käännä seikäruotoas minuun päin, minä tahdon pakista kanssasi.\"\n\nMac Namara jatkoi tyynesti keskustelua, kunnes hän sai kovan iskun\nolkapäilleen. Hän kääntyi silloin taakseen vaientaakseen toisen\npuhekärttelyn ja sadattelut.\n\n\"Anna minun olla rauhassa. Minulla ei ole nyt aikaa.\"\n\n\"Soo, vai et tahdo jutustaa kanssani? Mutta minäpä puhun sitten\nsinulle. Luulen, että mielelläs kuuntelet, jos kerron kaikille näille\nihmisille mitä sinusta tiedän. Katsos nyt, käännätkö vieläkin selkäs.\"\n\nHänen äänensä oli uhkaava ja herätti yleistä huomiota. Kun Mac Namara\nhuomasi sen, kääntyi hän mieheen päin ja hänen sanansa tulivat kylminä,\nselvinä ja jyrkkinä, kun hän sanoi:\n\n\"Älä puhu minulle. Sinä olet juopporatti. Mene tiehesi, ennenkuin\nmitään tapahtuu.\"\n\nVielä kerran Mac Namara kääntyi, mutta humalainen kävi häneen käsiksi\nja pyöräytti hänet ympäri toistaen yhä tunkeilevia sanojaan.\n\n\"Anteeksi, hyvät herrat.\"\n\nMac Namara laski ison, valkoisen ja hyvin hoidetun kätensä miehen\nhihalle ja vei hänet ovesta kadulle.\n\nKynnyksellä hän puristi kouransa nyrkkiin sanaakaan lausumatta ja\niski miestä täydellä voimalla suoraan kasvoihin. Hänen uhrinsa\nlysähti ääntä päästämättä maahan, jolloin hänen takaraivonsa kolahti\nlauta-aitaukseen. Hänestä sen enempää piittaamatta Mac Namara\npalasi saliin ja ryhtyi jälleen keskusteluun. Hänen äänensä oli yhtä\ntasaisen hillitty kuin hänen liikkeensäkin eikä ilmaissut kiukkua,\nkiihtymystä tai voitoniloa. Hän sytytti savukkeen, otti esille\nmuistikirjansa ja merkitsi siihen joitakin tietoja, joita Meksikon\nMullins hänelle antoi.\n\nKoko tämän ajan lojui kaatunut poikkipuolin kynnyksellä osoittamatta\nelonmerkkiäkään. Rulettihyrrän surina jatkui taas ja pelinohjaajan ääni\nkuului entisen yksitoikkoisena. Kaikkien silmät tarkkailivat\nanniskelupöydän ääressä seisovaa välinpitämätöntä miestä, mutta\ntajutonta miestä ei kukaan katsonut, sillä näiden miesten\nkirjoittamattomien lakien mukaan on helläsydämisimmänkin noudatettava\npidättyväisyyttä, kun on kysymyksessä toisten yksityisasiat.\n\nKun Mac Namara oli lopettanut muistiinpanonsa merkitseminen, puristi\nhän vakavasti seuralaistensa käsiä ja asteli pitkin askelin ovesta ulos\neikä katsahtanutkaan uhriinsa, joka lojui hänen tiellään.\n\nTusina avuliaita vaikkakaan ei liian armeliaita käsiä kantoi nyt\njuopuneen rulettipöydälle, ja kahvilanomistaja kaatoi hänen päälleen\nämpärillisittäin vettä.\n\n\"Ei hätää mitään\", sanoi joku lähellä seisovista ja lisäsi samaan\nhengenvetoon ihastuneena:\n\n\"Olemmepa totisesti saaneet tänne miesten miehen!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nKUINKA KAIVOS RIISTETÄÄN OIKEALTA OMISTAJALTA.\n\n\n\"Kuka on tuo uusi ukkeli, joka puuhailee kaivoksessasi?\" kysyi\nGlenister muutamaa päivää myöhemmin toveriltaan ja osoitti miestä, joka\npar'aikaa asetteli paikoilleen huuhtelukouruja virran pohjaan.\n\n\"Se on vanha Pannukakku-Simms, Dawsonin aikaisia tuttavia.\"\n\nGlenister räjähti hillittömään nauruun, sillä kyseellinen, tavattoman\npitkä mies oli muutenkin kaikilta mittasuhteiltaan poikkeuksellisen\nlepsuinen ja erikoinen. Hän oli riisunut takin yltään, ja hänen\nsäkkimäiset, vehkankeltaiset housunsa roikkuivat levottomuutta\nherättävän epävarmasti peräti kestämättömiltä näyttävien kannattimien\nvarassa. Hänen guttaperkkasaappaansakin \"istuivat\" höllästi ja olivat\ntäynnä reikiä ja koko hänen ulkoasussaan oli jotakin niin irrallista ja\nlepattavaa, että tuntui kuin hän milloin tahansa voisi kuoria kaikki\nyltään ja kohota rääsyjensä seasta uutena kuten Afrodite meren\nkuohuista. Hänen naamansa oli harmaan takkuisen parran peitossa, joka\noli kuin napinreikäsaksilla leikattu, ja tämän tuuhean harjan\nyläpuolelta kohosi kalju päälaki kohti pilviä.\n\n\"Onko hän aina ollut noin kalju?\"\n\n\"Eikö mitä! Hän ei ole laisinkaan kalju. Hän ajaa kiireensä\npartaveitsellä. Ennen muinoin hänen päälaellaan oli pitkä liehuva\nharja, joka oli sirkkojen, lehtisammakkojen ja muiden sellaisten\neläinlajien tyyssija. Se tukka oli hänen lemmikkinsä, ja hän tunsi\nsellaista taikauskoista kammoa harjansa puolesta, että kyyristyi\nhuoneensa nurkkaan viritetty pyssy kummassakin kädessä joka kerta kun\nparturi tuli hänen lähelleen. Mutta kerran piti Hankin -- se on hänen\noikea nimensä -- paistaa pannukakkuja itselleen, ja kun hän käänsi\npaistosta, takertui sen pehmeä puoli hänen aarniometsäänsä. Sitä\nsanatulvaa, joka hänestä silloin lähti, et voi kuvailla, mutta siitä\npäivästä alkaen häntä on sanottu Pannukakku-Simmsiksi, ja siitä lähtien\nhän on pitänyt kiireensä kiiltävänä kuin pyssynpiippu. Mutta hän on\npystyvä kullankaivaja ja luotettava ja rehellinen kuin vain harvat.\"\n\nHuuhtelutyöt oli aloitettu Midaksessa. Pitkiä purjekankaasta\nkierrettyjä putkia luikerteli jättiläiskäärmeitten lailla pitkin\njoenpohjaa patolaitokselta, ja kaikkialta ympäriltä kuului täydessä\ntoimessa olevien työaseitten iloista helskettä. Suurissa valkoisissa\nteltoissa, jotka oli sijoitettu hieman ylemmäksi jyrkälle\nrantatörmälle, nukkui viisikymmentä yövuoroisista. Työt olivat näet\nkeskeytymättömässä käynnissä, ei ollut öitä, ei sunnuntaita, ei hetken\nlepoa niinä päivänä, joina napaseutu sallii huuhtelutyötä tehdä.\n\nHyvin tyytyväisinä toverukset katselivat tätä vilkasta näytelmää.\nPakottaa vastahakoinen maa luovuttamaan rikkaimmat aarteensa, luoda\nuusia arvoja maailmaan -- siinä on kyllin syytä tuntea syvää\ntyytyväisyyttä.\n\n\"Emmekä me riistä leskiltä ja orvoilta\", huomautti Dextry äkkiä ja\nilmaisi sillä tunteet, jotka samaan aikaan liikkuivat hänen\ntoverinsakin rinnassa. He katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät sitä\nharvinaista yhteisymmärrystä, joka piilee syvemmällä kuin mitä sanat\nvoivat tulkita.\n\nPuolisen jälkeen Dextry satuloi hevosensa.\n\n\"Lähden kaupungista noutamaan kultavaa'an, mutta tulen jo illaksi\ntakaisin.\"\n\nKello neljältä iltapäivällä keskellä kiireisintä työtään Glenister\nkuuli huudon makuutelttojen luota: sinne oli tullut pieni ratsujoukko.\nAsteltuaan lähemmäksi nuori mies huomasi ratsastajien joukossa\nasianajaja Struven ja kahvila Pohjolassa tapaamansa kookkaan, hyvin\npuetun seikkailijan, Mac Namaran, miehen, jolla oli raskas nyrkki.\nStruve kääntyi heti puhuttelemaan Glenisteriä.\n\n\"Nähkääs, olemme saapuneet katsomaan, kuinka on tämän valtauksen\noikeussuhteitten laita.\"\n\n\"Mikä niitä vaivaisi?\"\n\n\"Kaivoksesta on tehty uusi valtausaloite kuukausi sitten.\"\n\n\"No, entä sitten?\" --\n\n\"Galloway on antanut haasteen.\"\n\n\"Maa on Dextryn ja minun. Me olemme sen löytäneet ja aloittaneet jo\ntyöt. Me olemme kaikessa noudattaneet lain määräyksiä ja aiomme\nvaltauksemme pitää.\"\n\nGlenister puhui niin ponnekkaasti ja kiihkeästi, että Struve joutui\nymmälle, mutta Mac Namara, joka oli tähän saakka kuunnellut, puuttui\nnyt puheeseen:\n\n\"Vallan niin, hyvä herra; jos vaatimuksenne ovat oikeutettuja, ei\nkellään ole mitään sanottavaa, mutta nyt on Alaskaan tullut laki, ja\nmeidän velvollisuutemme on totella sitä. Väkivalta ei ole tarpeen -- ei\nvähäisinkään -- mutta asianlaita on seuraava: herra Galloway on antanut\nteille haasteen ja tuomioistuin on kieltänyt teitä jatkamasta töitä\ntäällä sekä määrännyt minut huolehtimaan töitten jatkamisesta, kunnes\noikeuskiista on päättynyt. Se on tietenkin poikkeuksellinen\nmenettelytapa, mutta olosuhteet ovat tässä maassa vielä toistaiseksi\nvakiintumattomat. Työkausi on niin lyhyt, että olisi väärin oikeaa\nomistajaa kohtaan jättää työt koko kesäksi, ja tämän välttämiseksi olen\nsaanut huostaani työn johdon sekä määräyksen jatkaa kaivostöitä ja\nnoudattaa kaikessa tuomioistuimen antamia ohjeita. Herra Voorhees tässä\non Yhdysvaltojen toimitsijamies. Hän esittää teille asiakirjat.\"\n\n\"Seis! Aiotteko syöttää minulle, että on sellaista tuomioistuinta, joka\nottaisi käsitelläkseen Gallowayn kaltaisen miehen kanteen?\"\n\n\"Laki hyväksyy niin toisen kuin toisenkin. Ellei hänen kanteensa ole\nperusteltu, sitä parempi teille.\"\n\n\"Toimitsijamiestä ei voida asettaa, ennenkuin meille on asiasta\npuhuttu. Hyvä Jumala, emmehän ole milloinkaan edes kuulleet, että\nmeidät on haastettu oikeuteen. Emme ole saaneet haastetta eikä meillä\nole ollut mahdollisuutta puolustaa asiaamme.\"\n\n\"Minähän sanoin äsken, että olosuhteet ovat poikkeukselliset ja että\ntäytyi turvautua vastaaviin toimenpiteihin\", vastasi Mac Namara, mutta\nnuori kaivoksenomistaja kiihtyi vain yhä enemmän.\n\n\"Kuulkaas nyt -- kulta ei häviä täältä minnekään. Se on maassa hyvin\nturvattuna. Me keskeytämme työt ja jätämme valtauksemme käyttämättä,\nkunnes asia on ratkaistu. Te ette voine vakavissanne tarkoittaa, että\nme luopuisimme kaivoksestamme ensimmäisen tuntemattoman miehen\nvaatimuksesta. Se olisi liian naurettavaa. Me emme suostu sellaiseen.\nTeidän täytyy ainakin sallia meidän esittää puolustusperustelumme,\nennenkuin yritätte ajaa asian moiseen umpikujaan.\"\n\nVoorhees ravisti päätänsä.\n\n\"Meidän on noudatettava saamiamme ohjeita. Teidän tehtävänänne on\nmielestäni mennä huomispäivänä valittamaan tuomioistuimelle ja vaatia\ntakavarikoinnin peruutusta. Jos vaatimuksenne ovat perusteltuja, kuten\nsanotte, ei teillä ole syytä levottomuuteen.\"\n\n\"Ettekä te ole ainoat, jotka joutuvat kärsimään\", lisäsi Mac Namara.\n\"Me olemme ottaneet haltuumme kaikki täkäläiset kaivokset.\" -- Hän\nviittasi päällään laaksoon päin. -- \"Minä olen oikeuden palvelija ja\nminä olen antanut takuun....\"\n\n\"Kuinka suuren?\"\n\n\"Viisituhatta dollaria kustakin valtauksesta.\"\n\n\"Mitä sanoitte? Laupias taivas! Huonoinkin kaivos tuottaa joka Päivä\ntuon summan!\"\n\nNäitä sanoja lausuessaan Glenister harkitsi mielessään, minkä suunnan\nnyt valitsisi.\n\n\"Oikea paikka keskustella tästä asiasta on tuomarin edessä\", sanoi nyt\nStruve -- tajuamatta ollenkaan sitä taistelua, joka riehui Glenisterin\nrinnassa. Nuorukainen paloi halusta taistella asiansa puolesta ei\nsanoin ja saivarteluin, vaan teräksin ja nyrkein. Ja hän tunsi, että\ntämä vaisto oli oikeutettu ja luonnollinen, sillä hän tiesi, että\nnoitten toisten menettely oli väärää ja häpeällistä. Mexico-Mullinsin\nvaroitus välähti äkkiä hänen mieleensä ja silti...\n\nHän vetäytyi keskustelun aikana hiljalleen taaksepäin, kunnes seisoi\nselkä päin ison teltan aukkoa. Toiset seurasivat tarkkaan jokaista\nhänen liikettään, vaikka istuivatkin näköjään huolettomina ja\npiittaamattomina satuloissaan. Samassa hetkessä, jolloin hän aikoi\nrynnätä sisälle huutamaan tovereitaan avuksi, hän muisti keskustelunsa\ntuomari Stillmanin ja tämän sisarentyttären kanssa. Vanhus oli\nepäilemättä totuuden mies. Muuta ei voinut ajatella, koskapa hänellä\noli Helene rinnallaan, joka luotti häneen. Ei ollut syytä olettaa\nkaiken tämän takana olevan mustia hankkeita. Sikäli oli kaikki\nlainmukaista hän päätteli lakiin perehtymättömänä, vaikka\nmenettelytavat tuntuivatkin hänestä moitittavilta. Nuo miehet\nmenettelivät todennäköisesti niinkuin katsoivat oikeaksi. Miksi hän\nsiis ensimmäisenä asettuisi vastarintaan? Muutkaan kaivostenomistajat\neivät olleet sitä tehneet. Tämän maan omistusoikeus oli niin helposti\ntodistettavissa, ettei hänen ja Dextryn tarvitsisi olla huolissaan.\nTuomioistuimet eivät varasta rehellisiltä ihmisiltä, hän päätteli, ja\nehkä oli totta mitä Helene sanoi, että hän saisi ehkä paremmat\najatukset hänestä, jos hän luopuisi entisestä taistelunhalustaan.\nHelenen mieltä ainakin pahoittaisi, jos hän ryhtyisi asein vastustamaan\nhänen enonsa ensimmäistä toimenpidettä. Helene oli sanonut, että hän\noli luonteeltaan liian väkivaltainen, ja hän halusi nyt osoittaa\nhänelle, että hän voi masentaa rajuutensa. Helene hymyilisi hänelle\nhyväksyvästi, ja sen hymyn vuoksi kannatti kyllä panna jotakin vaaralle\nalttiiksi. Kuinka tahansa, kysymyksessä oli vain parin päivän töitten\nkeskeytys.\n\nTällaista tuumiessaan hän kuuli oviaukosta matalan äänen sano van\njotakin. Se oli Simms.\n\n\"Väisty sivulle, poika. Tähtäimessäni on juuri tuo pitkä roikale.\"\nGlenister äkkäsi ratsastajien tarttuvan pistooleihinsa, ja hän ehti\nparahiksi hypähtää työnjohtajansa eteen vanhuksen astuessa teltasta\nkivääri asennossa, poski lujasti painettuna perää vasten, katse\nterävänä ja jännitettynä suuntautuneena Mac Namaraan. Glenister painoi\nkiväärinpiipun alas ja väänsi aseen vanhuksen kädestä.\n\n\"Anna olla!\" hän sanoi ankarasti. \"Minä sanon itse, milloin on\nammuttava.\"\n\nHän kääntyi ja huomasi, että kaikki ratsastajat olivat suunnanneet\nkiväärinsä häntä kohden -- kaikki paitsi yksi, sillä Mac Namara istui\nliikkumattomana satulassaan ja katseli, hyväksyvästi nyökäyttäen\npäätänsä, kohtausta.\n\n\"Asiat ovat muutenkin liian huonosti\", jatkoi Glenister. \"Älkäämme\npahentako niitä syyttä suotta.\"\n\nSimms hengähti syvään, sylkäisi sitten halveksivasti ja silmäili\ntyönantajaansa ikäänkuin ei uskoisi omia silmiään.\n\n\"Sen minä vain sanon\", hän ähisi, \"että kaikista näkemistäni kirotuista\nnarreista te olette sentään hulluin!\"\n\nTämän sanottuaan hän marssi Voorheesin ja tämän toverin ohitse laaksoon\npäin, pani takin ylleen ja suuntasi matkansa kaupunkiin päin\nkatsahtamatta kertaakaan taakseen silmäilläkseen kaivosta tai sitä\nmiestä, jonka takia ei maksanut vaivaa taistella.\n\n\n\n\nVII.\n\nKUUNTELIJA.\n\n\nHeinäkuun lopulla jo tulee pimeä sydänyön tienoissa, joten ikkunoista\nja ovista heijastuva valo ei tunnu enää niin merkilliseltä ja\ntarpeettomalta kuin aiemmin kesällä. Kahvila Pohjola ansaitsi sievät\nrahat. Sen uusi sisustus, joka oli maksanut ruhtinaallisen omaisuuden\ntai joka edusti Klondyke-miljoonamiehen yhden illan pelitappiota,\nkiilsi ja välkkyi houkuttelevasti, ja hiotut ikkunaruudut hohtivat\nkaikkia sateenkaaren värejä ja kuvastivat sikäli tavallaan\nerivivahteisia mielialoja siinä joukossa, joka ahdinkoon saakka täytti\nkahvilan suojat, valtasi pelipöydät tai katseli teatteriesityksiä\nsisähuoneissa.\n\nNyt oli näytäntö loppunut, tuolit ja kulissit oli korjattu pois,\nkatsojien edessä välkkyi kiiltävä, houkutteleva permanto, ja orkesteri\noli asettunut lavalleen. Se soitti räiskyvää two-stepiä, ja lattia oli\npian täynnä karkeloivia pareja.\n\nMäärättyjen vuorojen jälkeen soittoniekat kiihdyttivät sävelen\nkuumeenomaiseen, jyrisevään kiihkoon, tanssijat säestivät sitä\nlaululla, kunnes kaikki korkeimman sävelen kuuluessa puhkesivat kimeään\nkirkaisuun, ja rummunlyöjä laukaisi koltpistoolin sahajauhoilla\ntäytettyyn laatikkoon, joka oli hänen vieressään -- kaikki tämä\ntapahtui hyvässä tahdissa soiton kanssa.\n\nMiehet -- enimmäkseen vielä vallan nuoria -- tanssivat kuin koulupojat,\nnaiset, niinikään nuoria ja hyviä tanssijoita, liihottelivat soiton\nmukaan kevyesti kuin ruusunlehdet kesätuulessa. Kaikkialla näki\nhehkuvia kasvoja ja säteileviä silmiä, ja vain harvoin kuuli äänen,\njoka ei ollut iloinen.\n\nÄkkiä soitto taukosi, ja karkeloparit ryntäsivät tarjoilupöydän ääreen.\nNaiset joivat viattomia virvoitusjuomia, miehet enimmäkseen viskyä.\nVerhoilla suojattuihin parvekeaitioihin virtasi toisia juomia\netiketeillä varmennetuista pulloista.\n\nItävaltioista saapunut vieras olisi ensi kädessä pannut merkille hyvän\nmusiikin, sitten naisten kauniit piirteet ja lopuksi miesten\nsiivoamattoman ulkoasun, sillä melkein poikkeuksetta kaikki olivat\nhyvin huolimattomasti puettuja.\n\nVarsinaisessa pelisalissa näkyi vain harvan naisen. Miehiä sen sijaan\ntungeskeli taajoin joukoin faaraopöydän, ruletin, Klondyke-pelin\n\"pangingin\" ja muiden pelipöytien ääressä. Juteltiin liikeasioista ja\nkotoisista puuhista, ostettiin ja myytiin kaivoksia ja vaihdettiin\nkaikkea mahdollista tavaraa. Siistit ja hyvin puetut, resuiset ja\nruokkoamattomat olivat täällä kylki kyljessä, kaikkia innoitti pohjan\nvapaa elämä ja uutuuden viehätys. Napaseudun salaperäisyys oli\nkiehtonut heidän lumoihinsa. Seikkailun kihahtava viini täytti heidän\nsuonensa, ja he haastelivat korkealentoisin sanoin asioista, joita\naikoivat suorittaa tai kertoivat teeskentelemättömän ujoina\nihmeellisistä kokemuksistaan.\n\n\"Bronco Kid\", Yokon-tienoon tunnetuin pankinpitäjä, istui\ntavanomaisessa työssään kello kahdeksasta kahteen. Hän oli\nhienorakenteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, notkea liikkeissään,\nvakava ja tunnettu voittamattomaksi naissydänten valloittajaksi. Hän\noli hoidellut korkeimpia pelejä Nomen alkuaikoina, ja kaikki pitivät\nhänestä. Mutta vaikka moni sanoi häntä ystäväkseen, ei kukaan silti\ntiennyt hänestä tarkempaa.\n\nKidillä oli tänä iltana ollut rasittava peli hoidettavana, sillä\nDawsonista saapunut ruotsalainen pani peliin korkeita kultakasoja, ja\nhän oli rohkea ja teräväkatseinen pelaaja. Pöydän ylipäässä istui muuan\njuutalainen edessään kymmenen kappaletta huolellisesti taitettua\ntuhannen dollarin seteliä sekä korkea kasa pienempiä setelejä. Hän\npanosti epätarkasti ja ilman järjestelmää. Neljä viisi ympärillä\nseisovaa pani silloin tällöin peliin jonkun pienen määrän. Peliä oli\nvaikea seurata. Faarao on useimmille suljettu kirja. Onnellinen se ken\nei koskaan ole syventynyt tutkimaan sen salaisuuksia eikä rasittanut\naivojaan keksiäkseen järjestelmän, joka sen ratkaisisi. Se vaatii\nharjaantumista, terävää silmää ja tyyneyttä. Pankinpitäjän tehtävänä on\njakaa kortit, pitää mielessään erisuuruiset panokset ja salamannopeasti\nlaskea voitto- ja tappio-osuudet. Kidin erehtymätön varmuus ja\nsäntillisyys juuri olivat luoneet hänen maineensa. Tänä iltana hänen\nkykynsä olivat kovalla koetuksella. Äänettömänä ja kulmakarvat\nmiettivissä rypyissä hän jakoi kortit, joita hänen hoikat valkoiset\nsormensa pitelivät kuin niitä hermostuneesti hyväillen.\n\nPelin kulkua tarkatessaan hän ei huomannut sitä liikehtimistä ja\nkahinaa, jonka joku vast'ikään saapunut henkilö aiheutti, ennenkuin hän\näkkäsi ympärillä seisovien ihailevat silmäykset ja kuinka juutalainen\nvallan unohtaen korkeat rahakasansa katseli hänen ohitseen välkkyvin\nsilmin ja ihailevasti hymyillen. Ruotsalainen Samkin kurkisti\nsukimattomain harjastensa alta ja vei epäröivän näköisenä käden\navoimelle kaulalleen, jossa kauluksen olisi pitänyt olla. Miehet\ntuijottivat vastatulleeseen, toiset kummastuneina, toiset\ntutunomaisesti hymyillen.\n\nBroncokin vilkaisi nyt taakseen ja hätkähti, vaikkakin vain\nsilmänräpäykseksi. Hänen takanaan seisoi muuan tyttö niin lähellä, että\nhänen pukunsa pitsit sipaisivat hänen takkinsa hihaa. Hän sekoitti\npar'aikaa kortteja ja pudotti tällöin yhden, nyökäytti tytölle ja sanoi\ntyynesti kumartuessaan ottamaan korttia:\n\n\"Hyvää iltaa, Cherry.\"\n\nTyttö ei vastannut, vaan katseli itsepäisesti pöydälle levitettyjä\nkortteja. \"Mikä tyttö!\" tuumi Kid itsekseen. Tyttö ei ollut erikoisen\npitkä, hänellä oli pehmeät ja pyöreät lanteet ja rinnat sekä hoikka\nvartalo; näitä ominaisuuksia täydensi hyvin sopiva puku. Hänen kasvonsa\nolivat soikeat, suu melkoisen iso, silmät syvänsiniset, ohuet\nsilkinhienot kulmakarvat. Hänen heikosti kullankeltaiset hiuksensa oli\nsuorittu alas korvalle, ja hänen hymynsä paljasti kaksi riviä hohtavia\nvalkoisia hampaita, ennenkuin ne katosivat kahden viehkeän\nposkikuoppasen kätköön. Merkillisintä hänessä sentään oli kasvojen\nviaton ilme -- ne olivat koulutytön kasvot ja hymy.\n\nKid herkesi jakamasta ja pani pöydälle korttileikin. Silloin virkkoi\ntyttö:\n\n\"Luovuta minulle paikkasi, Bronco.\"\n\n\"Älä huoli nyt. Tämä on pahanlainen peli\", vastasi Kid, mutta tytön\nääni oli käskevä, kun hän jatkoi:\n\n\"Kas niin, kiiruhda nyt. Nouse, jotta minä pääsen istumaan.\"\n\nBronco totteli, ja tyttö istahti hänen paikalleen, sovitteli hamettaan\nja kiersi sormiensa timantit oikeaan asentoon.\n\n\"Mitä vietävää tämä on?\" huudahti pelin valvoja karskisti. \"Oletko\npäästäsi vialla, Bronco? Nouskaa heti tuolilta, neiti!\"\n\nTyttö kääntyi hitaasti puhujaan päin. Viaton ilme oli kuin pyyhkäisty\npois, ja hänen isot silmänsä välähtivät uhkaavasti. Muutos ilmeni hänen\npiirteissään kuin tuulenviri tyynellä veden pinnalla. Tuijotettuaan\nhetken aikaa mieheen hän rypisti pahaenteisesti kulmiaan, nyrpisti\nhuuliaan ja virkkoi äänellä, jommoisella hallitsijatar puhuttelee\norjaansa:\n\n\"Heitä tuo mies ulos, Bronco!\"\n\n\"Ei peli tästä kärsi\", tyynnytteli Kid valvojaa. \"Hän on minua\ntaitavampi pelinpitäjä. Hän on Cherry Malotte.\"\n\nPiittaamatta toisten hämmästyneistä katseista nuori tyttö ryhtyi\ntyöhön. Hänen kätensä liikkuivat pöydän yli nopeina ja varmoina ja hän\njakoi kortit taitavasti kuin ainakin henkilö, jolla on siinä työssä\npitkäaikaista tottumusta. Kun voitto-osuus piti pankista antaa, ei hän\nkoskaan kääntänyt päätänsä, vaan otti erehtymättä kulloinkin\ntarvittavan setelikasan. Ei hän liioin koskaan kurkottanut kahta kertaa\nottamaan eikä ottanut liian suurta kasaa. Tätä taitoa pidetään\nsaavutuksena, ja Bronco hymyili ihastuneena, kun hän huomasi katsojien\nyhä lisääntyvän hämmästyksen ja kuuli mitä miehet toisilleen sanoivat.\n\nKaksikymmentä minuuttia hän oli herkeämättömässä työssä, eikä pelin\nvalvojalla ollut kertaakaan syytä moittia häntä virheestä.\n\nTällöin saapui paikalle Glenister. Hän raivasi tien itselleen joukon\nhalki näyttämölle päin. Hän näytti peräti huolestuneelta ja\nhajamieliseltä ja koko hänen ryhtinsä oli teennäisen pingoitettua.\nÄänettömänä hän sivuutti monet ystävänsä, jotka häntä tervehtivät.\n\n\"Mikä Glenisteriä tänä iltana vaivaa?\" kysyi joku. \"Hän käyttäytyy\nkovin kummallisesti.\"\n\n\"Etkö ole kuullut uutista? Midas on takavarikoitu. Se on koskenut\nhäneen kipeästi.\"\n\nTyttö keskeytti äkkiä pelin ja nousi.\n\n\"Älä lopeta\", sanoi Kid ja ylt'ympäriltä kuului tyytymätöntä mutinaa.\nTyttö ravisti päätänsä ja alkoi kyllästyneen näköisenä sovitella\nkäsineitään.\n\nPujotellen tiheään sulloutuneen joukon halki hän harhaili huoneesta\ntoiseen. Hän pysäytti erään tarjoilijan ja kysyi tältä jotakin.\n\n\"Hän on ylhäällä jossakin parvekeaitiossa.\"\n\n\"Yksin?\"\n\n\"Niin. Oli ainakin hetki sitten, ellei joku hameniekoista ole häneen\nsenjälkeen tarrautunut.\"\n\nMinuuttia myöhemmin kuuli Glenister, joka istui syviin aatoksiin\nvaipuneena aitiossaan, oven napsahduksen ja verhojen kahinaa.\n\n\"Olkaa hyvä ja menkää tiehenne\", hän sanoi päätänsä kääntämättä.\n\"Haluan olla yksin.\" -- Kun hän ei saanut vastausta hän jatkoi:'\"Istun\ntäällä saadakseni rauhassa....\" mutta tällöin hän vaikeni, sillä tyttö\noli nyt astunut esille ja painoi molemmat kuumat kätensä hänen\nposkilleen.\n\n\"Poika!\" hän kuiskasi, ja Glenister nousi äkkiä seisoalleen.\n\n\"Cherry! Koska tulit tänne?\"\n\n\"Ah, siitä on jo iäisyys\", vastasi toinen kärsimättömästi...\n\"Dawsonista. Kuulin sinun löytäneen mitä etsit. Kestin niin kauan kuin\njaksoin... ja sitten lähdin sinua tavoittamaan. Kas niin, kerro nyt\nitsestäsi. Mutta salli minun ensin katsella sinua oikein\nperusteellisesti.\"\n\nHän talutti Glenisterin valoon ja ahmi häntä suurilla odottavilla\nsilmillään. Hän piteli yhä kiinni Glenisterin takin rintapielestä ja\nseisoi niin lähellä, että hänen kuuma hengityksensä osui suoraan nuoren\nmiehen kasvoille.\n\n\"No, suutele minua nyt!\"\n\nGlenister irroitti hänen kätensä ja virkkoi vakavasti:\n\n\"En, Cherry. Se on nyt ohi. Sanoin sen sinulle Dawsonista lähtiessäni.\"\n\n\"Oi! Ei, ei se ole ohi, poika. Sinä luulet niin, mutta se ei ole\ntotta... se ei voi olla totta. Minä rakastan sinua liian paljon\nvoidakseni luopua sinusta.\"\n\n\"Vaiti! Naapuriaitiossa on ihmisiä.\"\n\n\"Siitä en välitä. Antaa heidän vain kuulla\", huudahti tyttö\nhäikäilemättömästi. \"Olen ylpeä, kun saan rakastaa sinua. Haluan huutaa\nsen kaikelle maailmalle.\"\n\n\"Kas niin, kuuntele nyt mitä minä sanon sinulle, pikku tyttö. Mehän\nkeskustelimme asiasta jo Dawsonissa ja sovimme että oli parasta lähteä\neri teille. Olin kerran hullaantunut sinuun, kuten monet muutkin, mutta\nnyt olen tullut järkiini. Se ei olisi milloinkaan voinut johtaa\nvakaviin tuloksiin, ja sen minä sanoin sinulle jo silloin.\"\n\n\"Niin, niin... tiedän. Luulin voivani sinusta luopua, mutta huomasinkin\nlähdettyäsi, kuinka voimakkaasti olin sinuun kiintynyt. Ah, olen\nkärsinyt kidutuksen tuskaa jokaikinen päivä kahden vuoden aikana!\"\n\nHänessä ei ollut nyt jäljellä mitään siitä kylmästä olennosta, joka\nhetki sitten astui pelisaliin. Hän puhui nopeasti, hänen äänensä\nvärähti intohimoa ja mielenliikutus jännitti kaikki hänen ruumiinsa\nhermot.\n\n\"Olen nähnyt miehiä, miehiä loppumattomiin, ja he ovat rakastaneet\nminua, mutta minä en ole piitannut kenestäkään, ennenkuin tapasin\nsinut. Toiset juoksivat perässäni, mutta sinä olit kylmä. Sinä pakotit\nminut tulemaan luoksesi. Kuinka tahansa, en jaksa enää tätä kestää.\nTahdon luopua kaikesta muusta... teen mitä tahansa, kunhan vain saan\nolla siellä missä sinäkin. Mitä arvelet naisesta, joka alentuu\nkerjäämään? Ah, olen menettänyt ylpeyteni... olen mieletön... hullu...\nmutta en voi sille mitään.\"\n\n\"Olen pahoillani näistä tunteistasi\", sanoi Glenister. \"Syy ei ole\nminun, eikä tästä tule mitään.\"\n\nHetken tyttö seisoi väristen paikallaan ja ilo sammui hänen\nkasvoistaan. Sitten hän alkoi hymyillä, pikku kuoppaset ilmestyivät\nhänen poskiinsa, hän istahti tuolille nuoren miehen viereen ja painoi\noviverhot kiinni.\n\n\"Hyvä\", hän virkkoi ja painoi Glenisterin käden poskeansa vasten \"Olen\niloinen nähdessäni sinut entisesi kaltaisena, etkähän sinä voi estää\nminua rakastamasta sinua.\"\n\nGlenister siveli toisella kädellään hänen hiuksiaan tietämättä, että\ntyttö kaikessa kevytmielisyydessäänkin värähti hänen kosketuksestaan\nniinkuin arabialaisratsu raipan iskusta.\n\n\"Asiani ovat nykyisin peräti huonosti\", aloitti Glenister puhelun,\n\"Kaivokseni on pantu takavarikkoon.\"\n\n\"Oh, loruja! Tiedät toki, mitä sinun on tehtävä. Ethän ole mikään\npuupökkelö -- ja sinulla on viisi sormea siinä kädessä, jolla pitelet\nrevolveria.\"\n\n\"Siinä taas ollaan! Niin kaikki sanovat... kaikki, jotka ovat vanhan\nkansan miehiä, mutta minä en tiedä, mitä teen. Luulin tietäväni, mutta\nen osunut oikeaan. Laki on nyt astunut jalallaan tähän maahan, ja minä\nhalusin tulla sitä puolitiehen vastaan. Ilman muuta vain anastettiin\nvaltauksemme ja pantiin muuan Mac Namara-niminen mies toimitsijamiehenä\ntöistä huolehtimaan. Dextry ei ollut paikalla silloin, ja minä sallin\nheidän rauhassa puuhailla. Kun vanhus kuuli asiasta, joutui hän vihan\nvimmoihin. Riitelimme ensimmäistä kertaa. Hän arveli, että minä\npelkäsin.\"\n\n\"On mahdotonta hänen sellaista luulla\", sanoi tyttö. \"Minä tunnen\nhänet, ja hän tuntee sinut.\"\n\n\"Tämä tapahtui viikko sitten. Haimme apua Nomen parhaalta lakimieheltä,\nBill Wheatonilta, ja olen koettanut saada takavarikointia puretuksi.\nOlemme tarjonneet huikean suuria takuurahoja, mutta tuomari ei hyväksy\nniitä. Olemme vaatineet oikeutta vedota korkeimpaan tuomioistuimeen,\nmutta hän ei salli. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä pahemmalta se\nnäyttää, sillä meidän ei anneta puolustaa asiaamme eikä esittää\ntodistuksia... ei mitään. Me saimme ilman muuta niskoillemme\ntoimitsijamiehen, ja meiltä evättiin mahdollisuudet vaatia oikeutta.\nLaillisuuden kannalta se on hieman hämmästyttävää, sanotaan, mutta mitä\ntehdä? Mitä on kaiken tämän alla? Siinäpä onkin kysymys. Mihin\npyritään? Olen vallan päästä pyörällä, sillä tämähän on kaikki minun\nsyyni. En voinut kuvitella, että tilanne muodostuisi tällaiseksi.\nMuuten olisinkin taistellut omistusoikeuksiemme puolesta ja pitänyt\nheitä ainakin loitompana. Asioitten nykyisellään ollessa on toverini\npoissa suunniltaan ja ruvennut juomaan -- ensimmäistä kertaa\nkahteentoista vuoteen. Hän väittää, että minä olen lahjoittanut\nkaivoksemme -- ja että minun ja Jumalan asiana on hankkia se takaisin.\nKun hän tulee humalaan, voi hän ajaa nelivaljakolla kirkkoon tai\nleikellä tuomarin palasiksi nähdäkseen mitkä ovat tämän vaikuttimet.\"\n\n\"Mitä he sinusta ja Dextrystä oikein tahtovat -- vanhaa kaunaa\nkenties?\" kysyi tyttö.\n\n\"Ei, ei. Emme ole ainoat, joita huolet ovat kohdanneet. Kaikki parhaat\nkaivokset on anastettu ja tuo Mac Namara on pantu kaikkia valvomaan.\nMutta se on vähäinen lohdutus. Ruotsalaiset ovat raivoissaan, he ovat\nturvautuneet jokaiseen kaupungissa tavattavaan lakimieheen ja\nvaluttavat suustaan amerikkalaista sekasotkuaan niin, että siitä\ntulvasta voisi täyttää Beringin salmen. Tarkoituksena on karkoittaa\ntienoolta tuo Mac Namara. Hän palaa halusta saada tappaa jonkun, mutta\nse ei käy päinsä. Vihollisillamme on tukena sotaväki. Meidän on annettu\nymmärtää, että joukot ovat saaneet määräyksen olla valmiina antamaan\nlaille tarpeellista turvaa. En käsitä, mitä juonta tässä oikein\npunotaan, sillä en voi uskoa, että vanha tuomari olisi epärehellinen --\nsitä ei tyttö voisi koskaan sietää.\"\n\n\"Tyttö?\"\n\nCherry Malotte kumartui eteenpäin niin että hän näki valon osuvan\nsuoraan nuoren miehen huolten täyttämille kasvoille.\n\n\"Tyttö? Mikä tyttö? Kenestä sinä puhut?\"\n\nHänen äänestään oli kadonnut sen pehmeä ja hyväilevä sävy ja suu oli\ntiukentunut. Milloinkaan eivät kasvot voineet olla kaunopuheisemmat,\najatteli Glenister tyttöä silmäillessään. Jokainen pilkisti tämän\nsielun ikkunoista, pelon, vihan, kaipuun, olosuhteitten mukaan. Hän oli\nentisinä aikoina saanut paljon huvia leikitellessään hänellä,\npannessaan hänen intohimonsa vireeseen ja tarkatessaan niiden\nvaihteluja ja nähdessään, kuinka tytön kasvot kuvastivat\nmielialavaihteluja hellyydestä oikkuun, vihasta antaumukseen, kuinka\nhänen vallassaan oli panna nuo posket hehkumaan lemmen tulta,\nsilmäluomet laskeutumaan ja huulet tarjoutumaan suudeltaviksi. Cherry\noli hemmoiteltu pikku olento, hän tuumi itsekseen, ja lisäksi aika\nvaarallinen.\n\n\"Mikä tyttö?\" toisti Cherry kysymyksensä, ja Glenister tunsi ennakolta\nsen ilmeen, joka sisältyi tähän kysymykseen.\n\n\"Se tyttö, jonka aion naida\", vastasi hän hitaasti ja katseli tyttöä\nsilmiin.\n\nHän tiesi olevansa julma -- hän oli tahallaan -- mutta hän tiesi, että\nmitä aiemmin tyttö saisi sen tietää, sitä parempi. Hän ei voinut silti\ntarkata sanojensa vaikutusta, sillä samassa hetkessä aitio-ovi aukeni\nja Bronco Kid kurkisti sisään, mutta vetäytyi samassa anteeksi pyytäen\ntakaisin.\n\n\"Väärä aitio\", hän sanoi hiljaisella äänellään. \"Hain toista seuraa.\"\nHän ehti tänä lyhyenäkin hetkenä tarkastella nuorta paria\nyksityisseikkoja myöten, huomasi alaslasketut uutimet ja tytön\njännittyneet piirteet sekä kuuli loppuosan Glenisterin lauseesta.\n\n\"Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin\", virkkoi Cherry tyynesti. \"En\ntiedä, kenestä puhut, mutta minä en salli sinun naida häntä.\"\n\nHän nousi ja oikoi hameensa liepeitä.\n\n\"Kunnon ihmisten on nyt mentävä kotiin\", hän jatkoi hieman purevasti.\n\"Opasta minut ulos tungoksesta. Elelen nykyisin omissa oloissani enkä\nhalua, että nuo elukat seuraisivat minua.\"\n\nKun he astuivat kahvilasta kadulle, teki aurinko juuri nousua, ja ilma\noli kirkas ja viileä. Bronco Kid sytytti sikaria, kun he astuivat\nohitse, ja vastasi heidän tervehdykseensä äänettömästi päätänsä\nnyökäyttäen. Tarkatessaan heitä katseillaan hän piteli kättään\nalallaan, niin että tulitikku paloi loppuun hänen sormiinsa, mutta kun\nnuori pari oli häipynyt näkyvistä, puraisi hän sikarinsa poikki, niin\nettä se putosi maahan, sekä mutisi:\n\n\"Vai niin, sen tytön sinä aiot naida? Saammepa nähdä.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nHELENE, DEXTRY JA BRONCO KID.\n\n\nMeren tarjoamat näköalat vaikuttivat Heleneen mukaansa tempaavasti, ja\nmelkein kaikkina kirkkaina päivinä hän haki jonkun rauhaisan paikan,\njosta hän saattoi mukavasti tarkata sataman vilkasta elämää, katsella\nlaivoja, jotka lojuivat ankkurissa, ja aaltojen leikkiä\nrantahietikolla.\n\nTänä aamuna hän oli valinnut tyyssijakseen rannalle vedetyn veneen.\nMitä kirkkaimman auringonpaisteen valaisemana hän istui ja katseli\nrantatyrskyjä otsa miettivissä rypyissä. Toissa päivänä vasta hän oli\nsaanut kuulla jotakin hänen ystäviään kohdanneesta onnettomuudesta, ja\nvaikka hänellä ei ollutkaan syytä olettaa, että petosta oli\nharjoitettu, alkoi hän silti ymmärtää, että toverukset olivat joutuneet\nvaikeaan asemaan. Hänen levottomiin kyselyihinsä oli eno vain\nvastannut, että kahnaus oli aiheutunut eräästä muodollisesta\nepäselvyydestä, jota joku oli ollut kyllin ovela käyttääkseen\nhyväkseen. Se oli monimutkainen kysymys, hän selitteli, ja kuluisi\npitkä aika ennenkuin se voitiin tyydyttävästi ratkaista. Helene oli\nmuistuttanut hänelle niistä palveluksista, joita molemmat miehet olivat\nhänelle tehneet, mutta eno oli katkaissut hänen puheensa hymyillen ja\nsanonut, ettei hän antanut mokoman vaikuttaa itseensä tuomarintointa\nhoitaessaan ja ettei Helene saisi koettaa vaikuttaa häneen sillä\ntavalla. Huomattuaan enonsa sanoihin sisältyvän totuuden oli Helene\nluopunut vaatimuksistaan.\n\nHelene oli tuomarin, Mac Kamaran, Struven ja tämän apulaisten välisistä\nkeskusteluista siepannut yhden ja toisen ajatuksen, mutta kaikki tuntui\nhänestä niin kuivalta ja monimutkaiselta eikä hän käsittänyt siitä\nmuuta kuin että kysymyksessä olivat Anvil Creekin kaivosasiat. Eikä hän\nsiitä niin paljoa välittänytkään, sillä hänen harrastuspiiriinsä oli\ntullut uusi pohdittava -- Mac Kamara.\n\nTämä oli aloittanut osoittamalla Helenelle levollista ja puolittain\nmasennettua ihailua, joka oli sitten nopeasti kiihtynyt, kunnes hänen\nhuomaavaisuutensa oli saanut määrätyn ja vastustamattoman luonteen.\n\nTuomari oli peittelemättömän ihastunut, koska sellaisen miehen kuin\nNamaran ihailu oli mairittelevaa kenelle tytölle tahansa. Mac Namaran\nseurassa ollessaan Helene tunsi lievää närkästystä hänen\nhuomaavaisuudestaan, mutta yksinäisyydessä hän muisteli sitä päivä\npäivältä yhä halukkaammin. Tämä mieliala joutui omituiseen ristiriitaan\nniiden tunteitten kanssa, joita hänellä oli erästä toista miestä\nkohtaan -- tässä maassa oli näet hänen ajatuksissaan vain kaksi miestä.\nOllessaan Glenisterin parissa hän näki tämän katseessa avointa,\nteeskentelemätöntä rakkautta, jonka voima vaikutti häneen\nvastustamattomasti, mutta kun hän oli poissa, palasi entinen pelko ja\nepäilys, häntä kammotti se villi luonne, joka piili tämän nuoren miehen\nolemuksessa. Toinen vaikutti voimakkaammin hänen tunteisiinsa, kun hän\noli paikalla, toinen kun hän oli poissa. Nyt hän koetti päästä\nselvyyteen ja katsella tulevaisuutta suoraan silmiin, sillä hän tunsi\nettä ratkaisun hetki läheni, vaikk'ei ollut vielä kuukauttakaan kulunut\nsiitä hetkestä, jolloin hän ensimmäistä kertaa näki nämä miehet. Hän ei\nvoinut päätellä, voisiko hän rakastaa enonsa ystävää. Toista miestä,\nGlenisteriä, hän ei missään tapauksessa voisi rakastaa.\n\nTällaisia ajatuksia hautoessaan hän näki vanhan ystävän, Dextryn,\nkuljeskelevan lähettyvillä. Hän ei ollut juuri siivoamattomaa näköinen,\nmutta hänessä huomasi selvästi pitkäaikaisen unettomuuden merkit. Kun\nhän äkkäsi tytön, asteli hän paikalle ja istahti hiekalle selkä päin\nvenettä ja Helenen tervehdittyä hän alkoi heti keventää sydäntään,\nikäänkuin olisi tarvittu vain nuoren tytön ystävällistä läsnäoloa\nsaamaan sen kielet värähtämään.\n\n\"Me olemme joutuneet vietävänmoiseen pulaan, hyvä neiti\", hän aloitti.\n\"Lain koura on iskenyt kaivokseemme. Kun minä olin kerran poikessa,\ntäräytti paikalle joku roikale, joka puhui pojan pussiin, niin että\ntämä luovutti kaivoksen, ja nyt emme kykene enää häntä karkoittamaan.\nPoika on kokeillut niillä uusilla keksityillä laeilla, jotka te olette\ntuonut tänne suven alussa. Minä olen ollut päissäni, ja sepä se juuri\nvaikuttaakin, että näytän näin perin eriskummalliselta.\"\n\nViimeisillä sanoillaan hän ei pyrkinyt pyytämään anteeksi, sillä vain\nani harvoin pohjan tienoon raja-asukas tapailee kohteliaisuutta ja\npahoittelee olleensa humalassa.\n\n\"Mistä syystä kaivoksenne anastettiin?\"\n\n\"En tiedä. En tiedä yhtään mitään koko hommasta, sillä minä en halua\nseurata kovin läheltä lain hoipertelevia askelia. Enkä aio\nvastedeskään. Minä eroan kohtapuoleen koko leikistä ja annan pojan\nhoitaa asian parhaansa mukaan. Ellei hän pysty selittämään sekasotkua,\notan minä kortit käteeni ja lopetan pelin.\"\n\n\"Puhutte ikäänkuin teitä olisi kohdannut joku vääryys\", sanoi Helene.\n\n\"Niinpä onkin\", vastasi toinen painokkaasti. \"Minä epäilen kaikkia\nlakimiehiä, sitä vanhaa kaljupäätäkin, enoanne. Pyydän anteeksi\nsanojani, ja toivon, että annatte, koska minä olen ystävänne ettekä te\nole oikeastaan hänen sukulaisensa. Ei, lainvääristäjiä he ovat joka\nsorkka.\"\n\n\"Onko vanhus ainoa sukulaisenne?\" kysyi Dextry hetken kuluttua, kun\nHelene ei näyttänyt olevan halukas jatkamaan äskeistä keskustelua.\n\n\"On -- tavallaan. Minulla on kyllä veli, ainakin toivon, että hän on\njossakin. Hän karkasi ollessamme vielä pieniä, enkä ole häntä sen\nkoommin nähnyt. Kolme vuotta sitten kuulin hänestä puhuttavan\nSkagwayssa suuren Klondyke-kuumeen aikana, mutta hän ei milloinkaan\npalannut kotiin. Isäni kuoltua muutin enoni luokse. Ehkä minun vielä\nonnistuu löytää veljeni jostakin. Tuntuu julmalta, että hän sillä\ntavalla pysyy piilossa, sillä me kaksi olemme enää suvusta elossa, ja\nminä olen pitänyt hänestä aina paljon.\"\n\nHän puhui alakuloisella äänellä, ja hänen masentunut mielialansa sopi\nhyvin hänen toverinsa synkkään maailmankatsomukseen. Pitkän rupeaman he\nolivat ääneti ja katselivat vihertävien laineitten leikkiä.\n\n\"On sentään hyvä asia, että pojalla ja minulla on hieman varoja ensi\nhätään\", aloitti Dextry puhelun, \"muutoin olisimme puilla paljailla.\nIlman niitä ei poikakaan voisi huvitteleida näillä oikeusjuttuasioilla,\nsillä ne tulevat maksamaan kauniit rahat. Ne ovat minun mielestäni\nylellisyystavaroita, kuten persikkaviina ja silkkiset alusvaatteet.\n\n\"Mutkallisiin pankkeihin en luota yhtään enempää kuin lakimiehiinkään.\nEn totisesti! Olen ostanut kassa-arkun ja retuuttanut sen kaivoksille.\nSe painaa kahdeksantoista sataa naulaa, ja sinne olemme rahamme\nlukinneet. Olemme palkanneet Johnssonin niitä vartioimaan. Varastaa\nrahat? Tuskinpa vainen. Arkkua ei saa paikaltaan ilman räjähdysaineita\neikä sitä kukaan jaksa semmoisenaan kantaa pois. Rahat ovat siinä\nparemmassa tallessa kuin missään muualla. Ei ole kassanhoitajaa, joka\nkarkaisi rahoineen päivineen, eikä muutakaan sellaista. Huomenna aion\npalata kaupunkiin ja pitää silmällä sitä toimitsijamiestä, kunnes asia\non selvillä.\"\n\nKun Helene nousi lähteäkseen, saattoi Dextry häntä vajottavan hiekan\nhalki kaupungin likaiselle, lokaiselle pääkadulle. Välttääkseen\nohiajavien lokaa roiskuttavien rattaiden aikaansaamaa tuhoa vaatteille\nhän opasti seuralaisensa kahvila Pohjolan ovikäytävään ja asettui\nsuojelevasti hänen eteensä.\n\nVaikka oli jo myöhä iltapäivä käsillä, oli Bronco Kid vasta juurikään\nnoussut ja kuljeskeli nyt joutilaana odotellen aikaa, jolloin hänen\nvarsinainen toimensa alkaisi. Hän puheli par'aikaa kahvilanomistajan\nkanssa, kun Dextry ja Helene pysähtyivät avoimen oven eteen, ja hän\nhuomasi vilaukselta Helenen kasvot, kun tämä kurkisti uteliaana\nkahvilaan. Helene ei ollut milloinkaan käynyt pelisalissa ja olisi nyt\nmielellään vähän katsellut sitäkin, mutta hänen seuralaisensa lähti\njälleen liikkeelle. Tytön nähdessään oli Kid keskeyttänyt juttelunsa\näkisti ja jäi tuijottamaan nuoreen naiseen kuin ilmestykseen.\n\nSitten hän kysyi Kellyltä:\n\n\"Kuka tuo oli?\"\n\nKelly kohautti olkapäitään, minkä jälkeen Bronco Kid enempää\nkyselemättä meni tyhjään teatterisaliin ja sieltä takaoven kautta ulos.\n\nDextry ja hänen seuralaisensa olivat menneet kadun toiselle puolelle,\nniin että pankinpitäjä näki heidät selvästi, kun he lähestyivät. Hän\ntarkasteli nuorta tyttöä kiireestä kantapäähän, mutta kun tämä aikoi\nkääntyä häneen päin, oli hän katselevinaan muualle. Hän seurasi\nkulkijoita jonkun matkan päässä, kunnes Dextry poistui, ja edelleen\nnuorta naista Ison hotellin edustalle saakka. Puolta tuntia myöhemmin\nhän istui Kultaisen portin tarjoiluhuoneessa erään tuttavan parissa.\n\n\"Kuka oli se nuori nainen, jonka näin hetki sitten astuvan sisään?\" hän\nkysyi.\n\n\"Arvaan sinun tarkoittavan tuomarin tytärtä.\" Miehet puhelivat\nhiljaisella välinpitämättömällä äänellä. \"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Chester, luullakseni. Miksi sitä tiedustelet? Aika komea nainen, vai\nkuinka, Kid?\"\n\nVaikk'ei Kid vastannut eikä muullakaan tavalla ilmaissut\nmielipidettään, oli hänen vaitiolonsa toisen mielestä myöntymyksen\nmerkki ja hän katseli itseensä tyytyväisenä kuvastimesta omia\npiirteitään ja korjasi timanttineulansa oikeaan asentoon\nkaulanauhassaan.\n\n\"Niin, hän voi kyllä saada minut! Olen sopinut kohtauksesta hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Loruja! En usko sitä\", virkkoi Kid ponnekkaasti, mikä pani hänen\ntoverinsa keskeyttämään pukeutumishommat. Ja kun Kid oli mennyt ulos,\nmutisi mies itsekseen:\n\n\"Tuolla Broncolla on maailman kamalimmat silmät. Koko ruumistani\nkarmii, kun hän katselee minua mustilla silmillään. Tuntui kuin hän\nolisi ollut lemmenkade.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nDEXTRYN VIERASKÄYNTI.\n\n\nKun Dextry seuraavana päivänä jälkeen puolisen teki lähtöä Midakseen,\nsyöksyi hänen toverinsa huoneeseen tukka pörrössä ja silmät kiihkoa\nsäkenöiden.\n\n\"Mitä luulet niiden nyt tehneen?\" huusi hän tervehdykseksi.\n\n\"En tiedä. Mitä?\"\n\n\"Ovat murtaneet kassa-arkkumme ja vieneet rahat.\"\n\nVanhus oli siinä paikassa jaloillaan. Se kauna, jota hän oli viime\npäivät tuntenut toveriaan kohtaan, haihtui kuin puhallettuna tämän\nyhteisen onnettomuuden johdosta.\n\n\"Niin, tuhannen tulimmaista, ovat riistäneet rahat -- teltat, työkalut,\nkirjat, kaikki tavaramme -- ihan tyystin. Ajoivat Johnssonin tiehensä\nja ottivat kaiken mitä kaivostyössä tarvitaan. En ole milloinkaan\nmokomasta kuullut. Riensin paikalle, mutta minua ei päästetty edes\nlähelle. Ovat panneet vartijan jok'ikiseen kaivokseen Anvil Creekissä,\nja huuhtelukouruja tyhjentäessään eivät päästä meitä maille\nhalmeillekaan. Niin sanottiin minulle aamulla.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Dextry terävästi, \"rahathan olivat meidän. Ne rahat\nme toimme mukanamme Yhdysvalloista. Tuomioistuimella ei ole oikeutta\nniihin. Mitä kirotun lakeja nämä tällaiset ovat?\"\n\n\"Ah, laeista ei enää paljoakaan piitata. Tein tyhmästi, kun en ampunut\nensimmäistä, joka astui jalallansa alueellemme. Olin herkkäuskoinen\nhölmö, ja nyt on edessämme ankara työ. Ruotsalaiset ovat samassa\nkadotuksessa. Tämä viimeksi järjestetty toimenpide on saanut heidät\nlopen raivostumaan.\"\n\n\"En käsitä vieläkään\", sanoi Dextry.\n\n\"Katsos, näin ovat asiat. Tuomari on antanut jonkunlaisen määräyksen,\njoka laajentaa toimitsijamiehen valtuuksia ja velvoittaa hänet ottamaan\nvalvontaansa kaiken mikä on valtausalueella -- teltat, työkalut,\nhuonekalut ja kaiken henkilökohtaisen omaisuuden. Määräys laadittiin\neilen eikä meille, toiselle riitapuolelle, vihjaistu asiasta luotua\nsanaa, ja se pantiin täytäntöön aamulla varhain. Menin tapaakaan Mac\nNamaraa, ja kun tulin paikalle, näin hänet yksityisteltassamme murretun\nkassa-arkkumme ääressä.\n\n\"'Mitä tämä merkitsee?\" kysyin. Ja silloin hän näytti uutta määräystä.\n\n\"'Olen tuomioistuimelle vastuussa jok'ikisestä pennistä', hän sanoi,\n'ja kaikista työkaluista, joita täällä on. Sen vuoksi en voi sallia\nteidän tulla lähelle työmaita.'\n\n\"'Ettemmekö saisi tuli lähelle työmaita?' sanoin. 'Tarkoitatteko\nettemme saisi tarkastella huuhtelutyötä omassa kaivoksessamme! Kuinka\nvoimme silloin tietää, että saamme todella kaiken mikä meille kuuluu,\nellemme näe kultaa punnittavan?'\n\n\"'Minä olen tuomioistuimen, virkamies ja olen antanut takuuta', hän\nvirkkoi ja hänen riemuitseva hymyilynsä ärsytti minut melkein raivoon.\n\n\"'Te olette valehtelija ja varasi', ärjäisin ja katselin häntä suoraan\nsilmiin. 'Ja te menette liian pitkälle. Piditte minua kerran narrinanne\nja teidän onnistuikin pettää minut, mutta se ei tapahdu enää\ntoistamiseen.'\n\n\"Hän näytti loukkaantuneelta ja huolestuneelta ja lähetti kutsumaan\nVorheesiä, poliisia. Minä en voi ollenkaan käsittää, kuinka tämä vyyhti\non kehitty. Kaikki tuntuu olevan meitä vastaan, tuomari, poliisi,\nyleinen syyttäjä -- jok'ikinen. Ja silti he väittävät toimivansa täysin\nlaillisesti. Ja heiliä on tukena sotaväki.\"\n\n\"Asiat ovat menneet aivan niinkuin Mexico-Mullins sanoi\", raivosi\nDextry. \"Tekeillä on jokin konnantyö. Minä lähden tästä hotellista ja\njärjestän niin, että tapaan tuomarin. En ole milloinkaan nähnyt häntä\nenkä liioin sitä Mac Namaraa. Haluan aina mielelläni nähdä miehen\nkerran, jotta tiedän valita oikean suunnan.\"\n\n\"Tapaat heidät molemmat, sillä Mac Namara ratsasti kaupunkiin heti\nminun perässäni.\"\n\nIäkäs kullankaivaja suuntasi matkansa Kultaiseen porttiin ja kysyi\nperille päästyään tuomari Stillmanin huonetta. Joku poika yritti\nkysellä hänen nimeään, mutta Dextry tarttui häntä niskasta, asetti\nhänet koreasti takaisin tuolille ja asteli sitä huonetta kohden, joka\nhänelle oli osoitettu. Hän koputti ovelle ja astui sisään vastausta\nodottamatta.\n\nHuone oli sisustettu konttorimaisesti, siellä oli konttoripöytä,\nkirjoituskone ja lakikirjoja. Kummaltakin sivuseinältä johtivat ovet\ntoisiin huoneisiin. Kaksi miestä istui pöydän ääressä vakavaan\nkeskusteluun syventyneinä. Toinen oli harmaahapsinen, sileäksi ajeltu\nja esikuvallisen virkamiehen näköinen, toinen pitkä, komea ja eleiltään\nylimielinen. Ensi silmäyksellä Dextry oivalsi, että hänen edessään\nolivat juuri ne miehet, joita hän oli tullut tapaamaan, ja että hänen\nasiansa koskisi oikeastaan vain toista noista miehistä, sitä pitkää,\njoka katseli häntä niin ylhäisen yliolkaisesti.\n\n\"Minulla ei ole nyt aikaa ottaa teidät puheilleni\", sanoi tuomari.\n\"Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudelleen.\"\n\nDextry silmäili häntä tarkkaan ylhäältä alas saakka ja kääntyi sitten\ntarkastamaan toista. Kumpikaan ei virkkanut mitään, mutta heidän\nsilmänsä puhuivat ja molemmat tunsivat vaistomaisesti, että he olivat\ntoistensa vihamiehiä.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi Mac Namara lopulta.\n\n\"Kurkistin tänne vain tutustuakseni herroihin. Nimeni on Dextry -- Joe\nDextry -- kotoisin mistä paikasta tahansa Missourin länsipuolelta, ja\nteidän nimenne on Mac Namara, ellen erehdy? Tuo on arvatakseni teidän\npiskuinen ranskalainen villakoiranne vai kuinka?\" hän lisäsi tuomari\nStillmania osoittaen.\n\n\"Mitä te oikein tarkoitatte?\" sanoi Mac Namara, ja tuomari päästi äkeän\nhuudahduksen.\n\n\"Sitä mitä sanoin. Mutta siitä en sentään tullut tänne puhumaan. Minä\nen ylimalkaan piittaa tuomareista, asianajajista tai tuomioistuimen\nhommista. Niitä ei voi ottaa vakavalta kannalta. Ne sopivat lapsille,\nIdän asukkaille ja herkkäuskoiselle rahvaalle. Mutta minä olen aina\nollut oma tuomarini, valamiehistöni ja toimitsijamieheni, ja minä aion\njatkaa lainopillisia, lakiasäätäviä ja toimeenpanevia tehtäviäni,\nkunnes olen kehinyt nuoran auki. Minun toverini on nuori ja tuntuu\nmielellään antavan toisten hoitaa hänen asioitaan, ja siksi aion sallia\nhänen hetken aikaa leikitellä teidän kurjilla säädöksillänne ja\nvalvontavelvollisuuksillanne. Mutta älkää menkö liian pitkälle. Te\nvoitte varastaa ruotsalaisilta, koska heillä ei ole oikeutta pitää\nhallussaan rahoja ja koska joku toinen ne veisi ellette te, mutta älkää\nyrittäkö pitää minua ja Glenisteriä ruotsalaisina. Silloin te suuresti\nerehdytte. Me olemme valkoisia miehiä, ja minä olen mies tulemaan tänne\neräänä päivänä ja antamaan teille muistomerkin, niin ettette pysy\nkoossa sen toimituksen kestäessä.\"\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan hän teki melkein huomaamattoman liikkeen\noikealla olkapäällään, ja seuraavassa tuokiossa oli kuusipiippuinen\nrevolveri hänen kourassaan. Hän oli loihtinut sen esiin vyötäreestään\nsulavasti ja varmasti kuin ainakin mies, jolla on sillä alalla\npitkäaikaista tottumusta. Tuomari pidätteli hengitystään ja astui\npöydän taakse, mutta Mac Namara istui huolettomana pöydän reunalla ja\nheilutteli jalkojaan. Ainoa harrastuksen merkki hänessä oli silmiin\nilmestynyt eloisampi kiille, ominaisuus, jonka Dextry pani visusti\nmieleensä.\n\n\"Niin\", jatkoi hän piittaamatta tuomarin säikähdyksestä, \"te voitte\nminun puolestani pitää tuomioistuinta liivintaskussa, mutta ellette\njätä minua rauhaan, niin panen minä tämän koneen käymään. Siinä kaikki\nmitä minulla on sanottavaa.\"\n\nHän pani revolverin entiseen paikkaansa, kääntyi ja marssi huoneesta.\n\n\n\n\nX\n\nTOVERUKSET NEUVOTTELEVAT RAHA-ASIOISTA\n\n\n\"Meidän täytyy hankkia rahaa\", sanoi Glenister pari päivää myöhemmin.\n\"Murtaessaan kassa-arkkumme Mac Namara antoi meille armoniskun. Ei\nmaksa vaivaa hakea oikeutta täkäläisestä tuomioistuimesta, sillä\ntuomari ei salli meidän jatkaa kaivostöitä, vaikka esittäisimme kuinka\nhyvät takuut tahansa, eikä liioin anna meidän vedota korkeampaan\noikeuteen. Meidän on lähetettävä Wheaton San Fransiskoon ja annettava\nhänen esittää asiamme ylioikeudelle. Ehkä hän voi saada aikaan, että\ntäkäläiset luopuvat enemmistä toimenpiteistä.\n\n\"Se tuntuu kovin monimutkaiselta, mutta ehkei sentään niin\nvaaralliselta kuin miltä se näyttää.\"\n\n\"Tarkoitukseni on yksinkertaisesti, että ylioikeus ottaisi jutun\ntäkäläiseltä tuomioistuimelta omaan haltuunsa.\"\n\n\"No, lähettäkäämme mies heti paikalla. Jokainen kulunut päivä maksaa\nmeille kymmenentuhatta dollaria. Matkaan menee edestakaisin kuukauden\npäivät, ja minä oletan, että hän hän lähtisi 'Roanokella'.\"\n\n\"Niin, mutta mistä saamme matkarahat? Mac Namara on ottanut rahamme.\nHyvä Jumala, minkälaisessa pulassa olemmekaan. Kaiken tämän takana on\nilkeä salahanke. Minä huomaan sen nyt kun on myöhäistä. Tuo mies\nriistää maamme lain vaipan turvissa ja laskee voivansa puhdistaa\nkaikki kaivoksemme, ennenkuin me kykenemme karkoittamaan hänet. Hän\nteettää työtä kaikin mahdollisin voimin, ja taivas yksin tietää,\nkuinka rahojemme käy. Hänellä on takanaan huomattavia miehiä, koska\non saanut Yhdysvaltain tuomarin sekaantumaan juttuun. Hän on kenties\nlahjonut San Fransiskon tuomioistuimetkin jollain tavalla.\"\n\n\"Jos hän on sen tehnyt, tapan hänet siihen paikkaan\", ärähti Dextry.\n\"Minä olen raatanut kaiken elämäni kuin koira, ja nyt kun olen saanut\nvaivojeni palkan, en aio päästää sitä käsistäni. Ellei Bill Wheaton saa\naikaan mitään lain tietä, haen minä korvausta oikeuden tietä.\"\n\nToverukset tunsivat, että he iskivät kaikkialla päin kivikovaa seinää\nja huomasivat olevansa kykenemättömät jatkamaan taistelua. Heidän oli\näärettömän vaikea ajatella sitä päivittäistä varastamista, jonka\nalaisiksi he olivat joutuneet, sillä Midas tuotti joka päivä monta\nunssia kultaa, ja sitäkin vaikeampi oli sulattaa totuutta, että Mac\nNamara oli niin tuiki ovelasti osannut tehdä heidät vaarattomiksi\nanastamalla heidän rahavaransa.\n\n\"Meidän on saatava rahaa heti paikalla\", sanoi Glenister. \"Luuletko,\nettä voisi jostakin lainata?\"\n\n\"Lainata?\" virnisti Dextry. \"Alaskassa ei kukaan lainaa rahojaan.\"\n\nHe olivat hetken aikaa vaiti.\n\n\"Tapasin tänään miehen, joka työskentelee Midaksessa\", aloitti\nDextry hetken kuluttua. \"Hän tuli kaupungista ostamaan paria\nguttaperkkasaappaita ja sanoi, että he olivat löytäneet erikoisen\nsatoisan maakappaleen -- niin satoisan, että heidän täytyi joka aamu\npuhdistaa uudelleen kourut, koska ne yön aikaan olivat tulleet täyteen\nkultaa.\"\n\n\"Ihan tulee hulluksi kun sellaista ajattelee\", huudahti Glenister.\n\"Olisipa meillä edes osa siitä, minkä he saavat tuollaisesta\npuhdistuksesta, niin voisimme lähettää Wheatonin matkaan.\"\n\nTällöin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. Hän aukaisi jo suunsa\nilmaistakseen sen, mutta sulki huulensa heti. Toverin silmät paloivat\npidätettyä, kasvavaa tulta. Dextry virkkoi hiljaisella äänellä:\n\n\"Sydänyön aikaan noissa kouruissa on kaksikymmentätuhatta dollaria.\"\n\nGlenister tuijotti häneen, ja hänen ohimoissaan jyskytti, kun hän\najatteli mitä toinen sanoillaan tarkoitti.\n\n\"Kulta on meidän\", hän sanoi. \"Ei olisi väärin, eihän?\" Dextry\nniiskautti halveksivasti.\n\n\"Väärin! Oikein se olisi! Täysin selvä ja kiistämätön oikeutemme\nsellaisessa pulassa, jommoisessa nykyisin olemme. Sanon sinulle, että\nkello kaksitoista ensi yönä minä noudan Alec Mac Namaralta\nkaksikymmentätuhatta meidän omia rahojamme.\"\n\n\"Mutta, hyvä Jumala, mitä tapahtuisi, jos he saisivat meidät kiinni\",\nkuiskasi Glenister. \"He eivät päästäisi meitä koskaan hengissä\nleikistä: Mac Namara ei saisi milloinkaan parempaa tilaisuutta ampua\nmeidät ja päästä meistä eroon. Jos meidät viedään tuon tuomioistuimen\neteen, lähetetään meidät muitta mutkitta Sitkaan.\"\n\n\"Ihan varmaan. Mutta se on meidän ainoa mahdollisuutemme. Minä haluan\nmieluummin kuolla avoimessa taistelussa Midasin edustalla kuin istua\ntäällä kynsiä pureskelemassa. Alan jo tulla vanhaksi enkä voi enää\naloittaa uutta kiertokulkua. Minua eivät saa elävänä kiinni, sen lupaan\nsinulle, ja ennen kuolemaani minä hankin itselleni hyvityksen. Siitä\ntulee taistelu raikkaassa ulkoilmassa tähtitaivaan alla raikkaalla\nsammaltantereella eikä pahatuoksuisessa tuomioistuinsalissa vanhojen\nlakikirjojen parissa ja rääsyisillä matoilla. Kortit on jaettu, toveri,\nja peli alkaa. Jos me voitamme, me voitamme. Jos häviämme, niin\nhäviämme. Se kaikki on järjestetty jo tuhansia vuosia sitten.\nRohkeutta, poikaseni! Oletko mukana?\"\n\n\"Mukana?\" Glenisterin sieraimet laajenivat ja hän koroitti ääntänsä\nhieman. \"Minä seuraan sinua suureen ratkaisuun saakka, ja Jumala\narmahtakoon sitä, joka tänä yönä astuu tiellemme.\"\n\n\"Me tarvitsemme kolmannen miehen avuksemme. Kenen valitsemme?\"\n\nIkäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä aukaistiin ovi samassa\nkursailemattomasti, kuten on tapa näillä pohjan perillä, ja kynnykselle\nilmestyi Simmsin terävä, kaljupäinen vartalo, ja Dextry syöksyi hänen\nkimppuunsa sudenomaisen ahneesti.\n\n\n\n\nXI.\n\nKAIVOSVARKAAT.\n\n\nKeskiyön hetki oli lyönyt, ja laakson tumman syvyyden päällä vilkkui\nlukematon joukko tähtiä, ja eteläinen taivaanranta hehkui heikkoa kajoa\nkuin kullanjumalan sulaton loistetta ja kuin Beringin meren\nfosforipitoista hohdetta. Vaikka yöt olivatkin jo pidenneet, ei silti\ntarvinnut järjestää erikoista valaistusta yövuorolaisille. Kahden\ntunnin ajan oli vaikea nähdä eteensä, mutta päivä koitti varhain, eikä\nsen vuoksi ollut sytytetty nuotioita.\n\nViittä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin yötyön johtaja pani kiinni\npatosulut ja kohisevan vesivirran kulku katkaistiin, lopettivat! miehet\ntyönsä ja kiipesivät telttoihinsa.\n\nPäivällis- ja sydänyön ajoiksi on tapana panna kaivokseen vartija ei\nvain pitämään loitolla asiaankuulumattomia vaan myöskin pitämään\nsilmällä kaivossulkuja. Midaksen yövahdille oli erikoisesti huomautettu\nsiitä vastuusta, joka oli pantu hänen osalleen, ja kun hän tiesi, että\nmelkoinen kultamäärä oli uskottu hänen huostaansa, katseli hän\nepäluuloisesti jokaista uteliasta, joka häntä lähestyi. Kun siis muuan\nkuormajuhtaa taluttava mies ilmestyi joen uomasta ja tuli lähemmäksi,\ntarkkaili vartija hänen askeleitaan siitä hetkestä alkaen, jolloin hän\ntuli näkyviin. Tie mutkitteli joen mukana ja sivuutti huuhtelukourut.\nVaeltaja ei näyttänyt niistä piittaavan, ja vartija luuli keksineensä\nsyyn miehen väsyneestä ja hitaasta kulusta.\n\n\"Joku malminkuljettaja, joka on kotimatkalla\", tuumi hän itsekseen.\n\nKulkija pysähtyi ja raapaisi tulitikkuunsa tulta sytyttääkseen\npiippunsa; vartija äkkäsi tällöin, että miehellä oli mustat, kiiltävät\nneekerikasvot. Tikku rätisi ja sammui, ja kun mies oli turhaan\nkopeloinut taskustaan uutta, päästi hän suustaan äkeän sadatuksen.\n\n\"Hyvää iltaa! Olisiko herra ystävällinen ja lainaisi minulle\ntulitikun?\" sanoi hän vartijalle ja alkoi kiivetä ylös vastausta\nodottamatta.\n\nKukaan polttaja ei näillä main kieltäydy halvimmallekaan antamasta\ntulta piippuun, ja kun neekeri oli ehtinyt paikalle, ojensi vartija\nhänelle pyydetyn tikun. Sanaa lausumatta ponnahti vieras villieläimen\nlailla vartijan kimppuun ja iski häntä hirveällä voimalla kasvoihin.\nVartija lyykähti maahan heikosti parahtaen ja neekeri raahasi hänet\nrantatöyrään toiselle puolelle, missä häntä ei voitu leiristä nähdä,\nsitoi hänen kätensä ja jalkansa ja tunki kapulan hänen suuhunsa.\n\nSamassa hetkessä tuli alempaa tienmutkan takaa kaksi muuta olentoa\nkiireesti paikalle. He olivat ratsain ja taluttivat mukanaan kolmatta\nratsuhevosta ja paria kolmea kuormajuhtaa. Ehdittyään työpaikalle he\nastuivat satulasta. Nyt aloitettiin merkillinen toimitus, sillä toinen\nmiehistä kapusi huuhtelurännille ja lapioi pohjasakkaa säkkiin, jota\nhänen toverinsa piti avattuna hänen edessään. Säkit sidottiin sitten\nlujasti kuormajuhtien selkään, minkä jälkeen riennettiin toisille\nhuuhtelukouruille. He työskentelivät koko ajan kuumeenomaisen kiireesti\nja ihan äänettöminä ja luoden silloin tällöin salamannopeita katseita\nmieheen, joka seisoi tähystämässä rantatöyrään kiireellä osittain\npajupensaston suojassa. Työn nopeutta ja tavatonta varmuutta\narvostellen saattoi päätellä, että miehet olivat tottuneita\nkaivosmiehiä.\n\nTeltasta kuului ääniä yövuorolaisten pöydän äärestä ja\nporsliiniastioitten kalinaa. Purjekangasseiniä valaisi lamppu\nsisäpuolelta.\n\nKun työnjohtaja oli haukannut ateriansa, astui hän ulos ja seisahtui\nhetkeksi oviaukkoon totuttaakseen silmiään ulkona vallitsevaani pimeään\nsekä loi koneellisesti katseensa padolle päin. Yövartija astui esiin\nvarjosta ja tuli selvästi näkyviin, minkä jälkeen työnjohtaja palasi\nrauhoittuneena telttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMac Namaran kuvaukset Anvil Creekin rikkauksista olivat saaneet Helene\nChesterin toivomaan, että hänelle kerran näytettäisiin, kuinka\nkullanhuuhtelu tapahtuu. He olivat tänään ratsastaneet kaupungista\nkyllin ajoissa ehtiäkseen haukata illallisensa kaivoksilla. Helene ei\ntiennyt, minne Mac Namara hänet vei. Kun hän tunsi jälleen Midaksen,\nkysyi hän, minkä vuoksi hänen ystäviltään oli riistetty heidän oma\nosuutensa, ja Mac Namara vastasi, kuten tytöstä tuntui, täysin\nrehellisesti ja avomielisesti. Heidän omistusoikeutensa oli\nriidanalainen, hän selitteli, ja joku toinen vaati kaivoksia omikseen.\nJuttua selviteltäessä oli tuomioistuin määrännyt hänet -- Mac Namaran --\nvalvomaan, ettei kummallekaan riitapuolelle tapahtuisi vääryyttä. Hänen\nselityksensä oli yksinkertainen ja helppotajuinen, ja Heleneä\nilahdutti, että kysymys oli saanut niin helpon ratkaisun.\n\nMidaksessa piti Helenen olla yötä ja katsella seuraavana aamuna\nhuuhtelutyötä. Mac Namara teki parhaansa käyttääkseen tilaisuutta\nhyväkseen. Hän kuljetti seuralaistaan kaikkialla työmaalla ja selitti\nmikä hänelle oli vierasta. Hän vietti illan tytön parissa, kertoi\nmenneestä elämästään ja mitä hän oli toimitellut lännessä, ja tämä\ntarina sopi mainiosti hänen tilapäiseen asuntoonsa ja sen\nyksinkertaiseen sisustukseen. Terävänä tarkkailijana ja ensiluokkaisena\nseuranpitäjänä hän oli osannut kietoa nuoren toverinsa sanojen\ntaikaverkkoon. Helene tiesi kyllä, mihin mies tähtäsi, eikä hän ollut\nvielä oikein selvillä, minkä vastauksen antaisi, kun hänelle tehtäisiin\nkysymys, joka oli kaiken tämän takana. Hän tunsi elävästi sen\nmerkillisen vetovoiman, jolla tämä mies tehosi häneen, mutta yhtä\nkaikki tähän tunteeseen sekoittui eräänlaista epäluuloa, jota hän ei\ntosin voinut selittää. Jälleen hänen ajatuksensa palasivat\nGlenisteriin, ja hän vertasi mielessään näitä kahta miestä, jotka\nmonessa suhteessa olivat toistensa kaltaisia, mutta samalla niin tuiki\nerilaisia.\n\nKun hän kuuli, että yövuorolaiset olivat kokoontuneet illallistaan\nhaukkaamaan, heitti hän silkkihuivin harteilleen ja lähti viileään\nulkoilmaan sekä suuntasi kulkunsa joelle päin. \"Raikasta ilmaa\nhengittämään ja sitten vuoteeseen!\" tuumi hän itsekseen. Hän huomasi\nyövartijan kookkaan vartalon ja meni lähemmä. Tämä näytti olevan\nerikoisen innostunut hänen tulostaan, katseli häntä tarkkaavasti ja\nmelkein kuin levottomana. Ehkä sen vuoksi, että näihin aikoihin liikkui\ntavallisesti harvoin naisia ulkona. Pois kaikki keinotekoiset tavat!\nTämähän oli välittömyyden ja tunnelmien luvattu maa! Helene päätti\nryhtyä keskusteluun vartijan kanssa. Mies painoi hatun tiukemmin\npäähänsä ja astui Helenen tullessa lähemmäksi. Helenen mielessä oli\nvastikään ollut Glenister, ja nyt hän pani merkille, että tällä\nmiehellä oli samat leveät hartiat, sama ylpeä ryhti kuin hänellä. Äkkiä\nhän huomasi, että yövartija olikin neekeri. Hän piteli kädessä kivääriä\nja tuntui tarkkaan vaikka hieman epäröiden katselevan tulijaa.\n\nOsoittaakseen harrastustaan ja katkaistakseen äänettömyyden Helene\npuhutteli miestä, mutta hänen äänensä kuullessaan mies tuli lähemmäksi\nja kysyi karskisti:\n\n\"Mitä te tahdotte?\"\n\nSitten hän vaikeni ja sopersi hetken perästä merkillisesti muuttuneella\nja luonnottomalla äänellä:\n\n\"Niin, neiti. Minä olen yövartija.\"\n\nHelene huomasi tällöin, että alempana jokirinteellä oli kaksi muuta\nmustaihoista työssä, ja häntä kummastutti aika lailla se tapa, jolla\nnämä puuhailivat, sille he näyttivät olevan tavattoman kiireisessä\ntouhussa. Hän tunsi, että jotakin selittämätöntä, omituista ja\nlevotonta oli ilmassa. Hän kääntyi jälleen vartijaan päin ja aukaisi jo\nsuunsa puhuakseen jotakin, kun hänen vierestään ruohikosta kuului\nheikko äännähdys, joka pani hänet hätkähtämään ja herätti hänessä\npahoja epäluuloja. Se oli jonkun ihmisolennon voihkaisua. Vielä kerran\nkuului valitteleva ääni, ja hän tunsi olevansa jonkun hirveän\ntapahtuman todistajana. Hän oli kuullut puhuttavan kaivosvarkaista ja\nkuvauksia rohkeista kaivosryöstöistä -- ja silti tuntui tämä\nuskomattomalta. Satoja miehiä oli hänen äänensä kuulumilla, hän itsekin\nkuuli näiden naurun. Joku heistä vihelsi tuttua säveltä. Jos hän\nhuutaisi, tulisi paikalle ihmisiä kaikilta suunnilta. Loruja! Tässä ei\nollut kysymys kaivosryöstöstä, hän tuumi -- ja jälleen kuului\nvalittelevan miehen ääni.\n\n\"Mitä tuo on?\" hän kysyi.\n\nVastaamatta neekeri laski pyssynsä piipun alemmas, niin että se tapaili\nHelenen rintaa ja samalla kuului liipaisimen kaksinkertainen napsahdus.\n\n\"Olkaa vaiti älkääkä liikahtako paikaltanne\", sanoi mies varoittaen.\n\"Me olemme epätoivoisia miehiä emmekä halua vaarantaa mitään, neiti.\"\n\n\"Ah, te olette kaivosvarkaita...\"\n\nHän oli kauheasti peloissaan, mutta seisoi silti äänettömänä. Vartija\ntarkkaili levottomana häntä ja telttoja, kunnes hänen toverinsa\nantoivat merkin, että he olivat valmiita ja että hevoset oli\nkuormitettu. Silloin hän virkkoi:\n\n\"En oikein tiedä, mitä teille teemme, mutta luulen, että minun täytyy\nsitoa teidät.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Aion sitoa teidät ja panna kapulan suuhunne, jottette voisi huutaa.\"\n\n\"Ah, uskaltakaapas!\" huudahti Helene uhmaavasti. \"Seison tässä\nalallani, kunnes olette menneet tiehenne, enkä minä huuda. Sen lupaan.\"\nHän katsahti rukoilevasti vartijaan, jolloin tämä painoi päänsä alas,\nniin että hänen kasvoistaan näkyi vain pilkahdus, minkä jälkeen mies\nalkoi poistua takaperin.\n\n\"Olkoon menneeksi. Älkää yrittäkökään, sillä minä piilottaudun tuonne\npensaistoon ampumamatkan päähän teistä, kunnes nuo toiset ovat ehtineet\npoistua.\"\n\nHän juoksi toisten ratsastajien luokse, hypähti nopeasti satulaan ja\npian he olivat kadonneet tienmutkan taakse. Helene kuuli enää vain\npiiskanläjähdykset.\n\nMiehet olivat jo olleet kauan näkymättömissä, ennenkuin Helene\nliikahti, vaikka hän tiesikin, ettei kukaan heistä ollut jäänyt\ntienmutkaan. Hän seisoi liikkumattomana paikallaan katse jännittyneenä\nsillä samalla hetkellä, jolloin miehet panivat hevosensa laukkaan, hän\nkuuli katkelman keskeytyneestä lauseesta. Se oli yksi ainoa sana, joka\noli lausuttu liikutetulla äänellä ja jonka hän kuuli hevosten\nkavionkopseen keskeltä -- hänen oma nimensä -- \"Helene\" --, ja tämä\nsana sai aikaan, ettei hän ryhtynyt hälyyttämään, vaan alkoi sen sijaan\npala palalta muistella tämän omituisen seikkailun yksityiskohtia. \"Ei,\nei... se on mahdotonta... ja sittenkin se voi olla mahdollista\", hän\nhuudahti. \"Ah, voisiko se olla mahdollista?\"\n\nHän aikoi huutaa apua, mutta malttoi jälleen mielensä. Hän astui pari\naskelta telttoihin päin, pysähtyi jälleen, ja vielä monta minuuttia sen\njälkeen kuin hevosten kavioitten kopse oli lakannut kuulumasta, hän\nseisoi alallaan epätietoisena mitä tekisi. Mikä tarkoitus oli tällä\nvarkaudella, joka uhmasi lakia, hänen enonsa määräyksiä ja Mac Namaraa?\nNämä miehet olivatkin siis vain tavallisia varkaita, rikollisia ja\nroistoja, jotka ansaitsivat rangaistuksensa, ja silti hänen täytyi\nmuistella erästä toista vieläkin pimeämpää yötä, jolloin hän itse oli\nnyyhkyttänyt ja vavissut takaa-ajajiaan ja jolloin kaksi miestä oli\nsuojannut häntä omilla ruumiillaan.\n\nHän kääntyi ja juoksi teltalle päin sekä syöksyi oviaukosta sisälle.\nTuossa paikassa olivat kaikki miehet jalkeilla nähdessään hänen kalpeat\nkasvonsa, säkenöivät silmänsä ja epäjärjestyksessä olevat hiuksensa.\n\n\"Kaivosvarkaita!\" hän läähätti. \"Pian! Paarit! Yövartija on\nhaavoittunut!\"\n\nIlmoille kajahti moniääninen meteli ja miehet ryntäsivät hänen\nohitseen. Päivävuorolaisia juoksi paikalle kaikilta suunnilta.\n\n\"Missä? Ketkä? Minne ne ovat menneet?\"\n\nMac Namara ilmaantui nyt heidän joukkoonsa, kiivaana ja käskevänä. Hän\nnäkyi heti oivaltavan tilanteen vaatimatta Heleneltä minkäänlaisia\nselityksiä.\n\n\"Kuulkaas nyt! Lähdemme heitä tavoittamaan. Tuokaa hevoset! Pian!\"\n\nHän istui satulassa jo melkein ennenkuin oli ehtinyt lauseensa\nlopettaa. Hän kohotti pitkän käsivartensa ja viittasi sillä vuoristoon\npäin.\n\n\"Jakautukaa viisimiehisiin ryhmiin ja tutkikaa vuoret. Joku rientäköön\nDiscoveryyn ja pyytäköön puhelimitse tänne Vorheesiä ja\npoliisiosastoa.\"\n\nKun he tekivät lähtöä, huusi Helene:\n\n\"Seis! Ei sille suunnalle! He ratsastivat rotkoon päin. Niitä oli kolme\nneekeriä.\"\n\nHän viittasi alas laaksoon kohti eteläistä taivaanrannan heikkoa\nkajastusta, ja ratsujoukko katosi pimeään.\n\n\n\n\nXII.\n\nWHEATON SAADAAN LAIVAAN.\n\n\nMainitut kolme neekeriä suuntasivat kulkunsa joen vartta ylöspäin, ohi\ntoisten leirien, kohdalle, jossa joki haaraantui. Täältä he kääntyivät\noikealle ja ajoivat vähän käytettyä tietä, kunnes saapuivat pienen\nsivuojan lähteelle. He olivat koettaneet niin pian kuin mahdollista\nlöytää yksinäisiä polkuja, jotteivät herättäisi huomiota. Ennenkuin\npoikkesivat laaksosta vuorille, he antoivat huonottavien hevostensa\nhengähtää ja pesivät sillaikaa kasvonsa puhtaiksi. He teroittivat\nkuuloaan saadakseen selville, ajettiinko heitä takaa, mutta kun hetki\ntoisensa perästä kului eikä mitään tapahtunut, alkoivat he tuntea\nitsensä rauhallisemmiksi ja rupesivat hiljaa keskustelemaan. Aamun\nsarastaessa he ratsastivat sammalpeitteisen kukkulan yli ja pysähtyivät\njälleen, sillä täällä Simms erkani heistä ja lähti etelään päin.\nJäljelle jääneet toverukset siirsivät taakat varahevosten selkään ja\njatkoivat matkaansa itää kohden pitkin autioita vuorenharjanteita.\n\n\"Näyttää siltä, että selviydymme leikistä verraten huokealla\", sanoi\nDextry silmäten taakseen. \"Jos niin käy, olen halukas jatkamaan tätä\nhommaa. Lyön vetoa, että saamme lukea pöyristyttäviä uutisia\nhuomispäivän sanomalehdistä.\"\n\n\"Minä ihmettelen, mitä tekemistä Helenellä oli siellä\", virkkoi\nGlenister äkisti ja asiaankuulumattomasti. Häntä oli tämä kohtaaminen\njärkyttänyt enemmän kuin koko suuri yritys, ja hänen ajatuksensa,\njoitten olisi pitänyt askarrella pakosuunnitelmissa, kykenivät\ntajuamaan vain Helenen kuvan. -- \"Ajatteles, jospa hän saa selville,\nkuka se musta roisto oli, joka uhkasi häntä kiväärillään!\" Hän oli\nvallan masentunut moista ajatellessaan.\n\n\"Kuule, Dex, minä aion naida sen tytön.\"\n\n\"En tiedä, kuinka sen laita on. Parasta on kuitenkin pitää silmällä Mac\nNamaraa.\"\n\n\"Mitä sanot?\" Nuori mies pysähtyi ja tuijotti toveriinsa. \"Sano\nsuoraan, mitä ajattelet.\"\n\n\"Anna mennä. Älä pysähdy. En ole sokea. Osaan laskea yhteen minäkin.\"\n\n\"Näitä kahta sinä et koskaan laske yhteen. Mokomaakin lörpötystä. Mies\non konna. Minä en salli hänen saada tyttöä. Se on sitäpaitsi\nmahdotontakin. Helene huomaa pian, mitä hän on miehiään. Minä rakastan\nhäntä niin voimakkaasti, että... ei, tunteeni ovat liian syvät niitä\ntulkita.\" Hän teki kaunopuheisen liikkeen kädellään \"Sinä et käsitä\nsellaista.\"\n\n\"Hm! Ehken käsitä\", mutisi Dextry, mutta hänen silmissään oli ilme,\njosta kuvastui menneitten aikojen muisto.\n\n\"Hän on ehkä konna\", jatkoi vanhus hetken kuluttua. \"Olen kanssasi yhtä\nmieltä siitä seikasta, mutta pulska hän on, se lempo, ja jos ryhtiä\nkatselemme, olet sinä hänen rinnallaan kuin kivenhakkaaja. Rohkea hän\non myöskin. Nämä kolme ominaisuutta ovat valtteja, joiden avulla voi\nviedä kotiin minkä naisen tahansa, punaisen, valkoisen tai keltaisen.\"\n\n\"Uskaltakoonpahan vain\", murisi Glenister ja rypisti kulmakarvojaan,\njolloin hänen piirteensä kovenivat.\n\nVarhain aamulla he ratsastivat alas kunnaita, joilta pääsee Nomen\nleveään laaksoon, ja saapuivat vihdoin jyrkälle jokitörmälle, jonne\nolivat piilottaneet huuhtelukojeet. Ne haettiin nyt esille, ja miehet\nryhtyivät huuhtomaan säkkien sisällystä. Sato oli suurenmoinen, ja\ntoverukset työskentelivät silmät kuumeesta kiiluen ja kädet vapisten.\nKulta oli karkeajyväistä, ja monet kimpaleet olivat liian suuria\nmahtuakseen seulan reijistä.\n\nHetkeä myöhemmin toverukset ratsastivat eri tahoilta kaupunkiin\nkeskelle kiihtynyttä joukkoa, joka varhain aamulla oli saanut kuulla\nkaivosryöstöstä. Kaukana selällä oli \"Roanoke\", jonka piipuista tuprusi\nsakea musta savu. Hinaajalaiva tuli juuri rantaan viimeiseltä\nsaattomatkaltaan.\n\nGlenister ohjasi lokaisen hevosensa rannalle ja kysyi jotakin rannalla\nvetelehtiviltä jätkiltä.\n\n\"Ei, on myöhäistä ehtiä laivaan -- viimeinen hinaaja pääsee juuri\nrantaan\", vastattiin hänelle. \"Jos haluatte matkustaa ulkomaille,\nsaatte odottaa seuraavaa laivaa. Viikon perästä -- kas niin, nyt se\npuhaltaa lähtömerkin!\"\n\nValkoinen suihku sekaantui mustaan savuun, ja hetkeä myöhemmin kuului\nmatalaääninen, pitkäveteinen vihellys. Glenister puri huuliaan.\n\n\"Pian!\" hän huusi merimiehille. \"Minä haluan saada käytettäväkseni\ntienoon nopeakulkuisimman veneen ja siihen väkevimmät soutajat. Palaan\nviiden minuutin perästä tänne. Sata dollaria, jos saavutamme laivan.\"\n\nHän kannusti hevostaan ja ajoi kuin vihuri pitkin lokaisia katuja. Bill\nWheaton makasi ja kuorsasi kaikessa rauhassa, kun muuan mies, tukka\nhirveässä epäjärjestyksessä, äkkiä tempaisi hänet jalkeille, ravisteli\nhänet hereille ja melkein pukikin hänet sanellen hänelle samalla\ntuhottoman paljon kaikenlaatuisia ohjeita. Asianajajalla ei ollut aikaa\neikä tilaisuutta tehdä vastaväitteitä, sillä Glenister sieppasi\nmatkalaukun, tunki siihen kasan asiakirjoja pöydältä ja sanoi:\n\"Kiiruhtakaa toki, mies! Isä Jumala, oletteko tainnoksissa? Herätkää\njo! Vene on lähtökunnossa!\"\n\nUnta silmistään hieroen Wheaton laahautui kadulle ja edelleen rannalle,\njonne oli kokoontunut paljon väkeä katselemaan pian alkavaa kilpailua.\nHe lyykähtivät veneeseen, jonka avuliaat kädet sitten vetivät loivalta\nrannalta syvemmälle. Pari voimakasta aironvetoa ja vene oli ulkona\nrannasta.\n\n\"Toivottavasti en unohtanut mitään\", huohotti Wheaton vetäessään\ntakkia ylleen. \"Tein eilen matkavalmistukset, mutta kun en tavannut\nteitä, arvelin, ettei koko matkasta tulisi mitään.\"\n\nGlenister riisui takkinsa ja istuutui kasvot keulaan päin ja työnsi\nvoimiensa mukaan airoja, jolloin hänen painonsa auttoi veneen kulkua\nhuomattavasti. Hän hoputti soutajia alinomaan, kunnes hiki pursusi\nnäiden vaatteiden lävitse ja lihakset näkyivät raudanlujiksi ja\nliitettyinä ihoon takeltuneitten hihojen alta. He olivat kulkeneet noin\npuoli matkaa, kun Wheaton äkkiä huudahti ja Glenister sadatellen\ntaukosi soutamasta. \"Roanoke\" oli alkanut hitaasti liikkua eteenpäin.\n\nSoutajat laskivat aironsa, mutta Glenister kehoitti heitä jatkamaan ja\ntempaisi käteensä veneha'an, kiinnitti sen kärkeen takkinsa ja alkoi\nheiluttaa sitä kaikin voimin soutajien ponnistellessa kaksinkertaisin\ninnoin. Monta minuuttia aherrettiin levottomassa jännityksessä ja\ntarkkailtiin laivan mustaa runkoa, joka hetki hetkeltä liikkui\nnopeammin, ja juuri kun he aikovat heretä ponnisteluista, tuprahti\npihisti pieni höyrypallo ilmaan ja seuraavassa sekunnissa kuului lyhyt\npuhallus merkiksi, että heidät oli huomattu. Glenister pyyhki hikeä\notsaltaan ja katsahti säteilevin silmin Wheatoniin.\n\nNeljännestuntia myöhemmin, kun vene kellui laivan rautaisella kupeella,\nhän pani poronnahkaisen pussin asianajajan kouraan.\n\n\"Kas tässä vähän rahaa, jolla voitte taistelun voittaa, Bill. En tiedä\npaljonko siinä on, mutta luulen sen riittävän. Jumala kanssanne! Tulkaa\npian takaisin!\"\n\nJoku laivamiehistä viskasi heille köyden, jota pitkin Wheaton kapusi\nlaivaan.\n\n\"Tärkeätä!\" huusi nuori mies laivan kapteenille. -- \"Hallituksen\nasioissa.\"\n\nKonehuoneesta alkoi kuulua heikkoa jytinää, potkurit alkoivat suomia\nvettä ja tuo kookas laiva liukui ohi.\n\n\n\n\nXIII.\n\nHELENE TAPAA GLENISTERIN.\n\n\nKun Glenister hitaasti asteli pitkin rantaa, huusi Helene Chester\nhänelle laiturilta ja teki hänelle tilaa vierelleen. Hänen ei ollut\nmilloinkaan ennen tarvinnut kutsua nuorta miestä luokseen, ja yhtä\ntavatonta oli se hämminki tai ruumiillinen väsymys, joka pani nuoren\nmiehen helpotuksesta huokaisten heittäytymään lämpöiselle hiekalle.\nHelene huomasi, että Glenisterin katseesta oli kadonnut tavanomainen\nrohkeus.\n\n\"Katselin teidän huimaa menoanne\", hän sanoi. \"Se oli hyvin\njännittävää, ja minä hurrasin teille.\"\n\nGlenister hymyili heikosti.\n\n\"Mikä pani teidät jatkamaan takaa-ajoa, vaikka laiva oli jo lähtenyt\nliikkeelle? Minä olisin luopunut yrityksestä ja... ruvennut itkemään.\"\n\n\"Minä en heitä koskaan kesken aikeitani\", vastasi Glenister.\n\n\"Eikö teidän ole koskaan täytynyt? Mutta te olettekin mies. Naisen\ntäytyy luopua paljosta.\"\n\nHän odotti, että hänen seuralaisensa jatkaisi keskustelua ja sanoisi,\nettei hän aikonut milloinkaan luopua hänestä -- sellainen olisi sopinut\nhänen entiseen ylimielisyyteensä -- mutta nuori mies ei virkkanut\nmitään. Helene oli varma siitä, että hän piti Glenisteristä yhtä paljon\ntuollaisena kuin jos hän olisi syytänyt hänelle rakkaudentunnustuksia.\nGlenisterille itselleen oli virkistävää yön vaivojen jälkeen saada\nlevätä hänen läheisyydessään ja tuntea sen rauhoittavaa vaikutusta.\nHelene huomasi, että Glenister silitti salaa hänen hameensa lievettä.\n\nJospa hän vain voisi karkoittaa mielestään laivalla tapahtuneen\nsolvauksen muiston! \"Mutta hän koettaa parhaansa mukaan hyvittää sitä\",\ntuumi hän. \"On tietysti selvä asia, ettei kukaan nainen voi välittää\nkestään, joka on menetellyt sillä tavalla.\" Samalla häntä puistatti,\nkun hän ajatteli, kuinka Glenister oli heittäytynyt hänen takiansa\nvaaraan, ettei hänen olisi onnistunut ilman nuoren miehen rohkeaa ja\npelotonta väliintuloa pelastua ruton saastuttamasta laivasta eikä\nsuorittaa tehtäväänsä. Hän oli suuressa kiitollisuuden velassa tälle\nmiehelle.\n\n\"Oletteko kuullut, kuinka kävi sille kunnon laivalle, 'Ohiolle'?\" hän\nkysyi.\n\n\"En. Minulla ei ole ollut aikaa tiedustella. Sen vain tiedän, että\nterveyspoliisi pani sen karanteeniin, kun se saapui tänne.\"\n\n\"Se lähetettiin Egg Islantiin kaikkine matkustajineen. Se on ollut\nsiellä yli kuukauden ja saanee jäädä sinne koko kesäksi.\"\n\n\"Mikä pettymys niille kurjille, jotka olivat laivassa!\"\n\n\"Niin, ja ellette te olisi auttanut minua, olisin minä niiden\njoukossa\", huomautti Helene.\n\n\"Minä en tehnyt paljoakaan. Tappeleminen ei ole suurikaan taito. Se ei\nole puoleksikaan niin vaikeaa kuin luopua laillisesta omaisuudestaan ja\nolla toimetonna sill'aikaa kuin...\"\n\n\"Teittekö sen siksi että pyysin... siksi että minä pyysin teitä\nluopumaan entisistä tavoistanne?\"\n\n\"Tein. Se ei ollut helppoa, mutta...\"\n\n\"Ah, kiitän teitä. Tiedän, että kaikki on tehty mitä parhaimmin aikein.\nArthur-eno ei milloinkaan suostuisi vääryyteen, herra Mac Namara on\nmyöskin rehellinen mies.\"\n\nGlenister aikoi vastata, mutta muutti samassa mieltä. Hän ei mielinyt\nsanoa Helenelle, mitä hän arveli asiasta. Nuori nainen uskoi\nsukulaisiinsa ja tämän ystäviin -- eikä hänen sopinut puhua Mac\nNamarasta. Pelin säännöt sulkivat hänen huulensa.\n\nHelene ajatteli vielä kertaalleen. \"Ah, ellette olisi menetellyt niin\nkuin menettelitte!\" Hän olisi mielellään auttanut nuorta miestä kuten\ntämäkin oli auttanut häntä, mutta mitä hän voisi tehdä? Laki oli\njotakin niin monimutkaista, sekoittavaa ja käsittämätöntä. \"Olin\nviime yön Midaksessa ja ratsastin varhain tänä aamuna kaupunkiin\ntakaisin\", hän sanoi. \"Se oli aika rohkea teko vai kuinka?\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Ettekö ole kuullut uutista?\"\n\n\"En\", vastasi toinen varmasti. \"Olen vastikään noussut jalkeille.\"\n\n\"Kaivoksessanne on käynyt varkaita. Kolme miestä yllätti vartijan ja\ntyhjensi huuhtelukourut.\"\n\nGlenisterin teeskennelty ällistys oli voittamaton alallaan, ja hän\nmelkein upotti nuoren naisen kysymyksiin. Tämä pani kuitenkin\nmielihyvin merkille, ettei Glenister tohtinut katsoa häntä silmiin. Hän\nei ollut kouliintunut näyttelijä. Mac Namaralla sen sijaan oli\nraudanlujat kasvot. Vaistomaisesti hän vertasi näitä kahta miestä\ntoisiinsa, ja tämä nuori mies ei joutunut huonompaan asemaan.\n\n\"Niin, minä näin kaiken\", virkkoi hän lopuksi toistettuaan kaikki\nyksityiskohdat. \"Neekeri aikoi sitoa minut, jotten voisi hälyyttää\nleiriä, mutta hänen ritarillisuutensa esti häntä sitä tekemästä. Se oli\naika lailla hienostunut mustaihoinen.\"\n\n\"Mitä teitte sitten kun miehet olivat ratsastaneet tiehensä?\"\n\n\"Pidin tietysti sanani ja odotin, kunnes he olivat kadonneet\nnäkyvistäni, ja sitten panin koko leirin liikkeelle sekä lähetin Mac\nNamaran ja hänen miehensä alas laaksoon.\"\n\n\"Alas laaksoon!\" huudahti Glenister unohtaen teeskennellyn osansa.\n\n\"Niin, tietysti. Luulitteko, että lähettäisin heidät toiselle\nsuunnalle?\"\n\nTyttö katseli seuralaistaan suoraan kasvoihin ja tämä painoi katseensa\nmaahan. -- \"He aikoivat ensin sille taholle, mutta minä opastin heidät\noikealle tielle.\"\n\nHänen silmissään oli omituinen välke, ja nuori mies tunsi veren takovan\nohimoissaan.\n\nHän lähetti miehet alas laaksoon! Senpä vuoksi ei häntä ajettu takaa!\nSiinä tapauksessa hän tiesi -- hänen täytyi tietää kaikki! Glenister\noli kuin huumaantunut. Hänen rakkautensa pani hänen sisäisen\nolemuksensa jälleen kiivaaseen käyntiin ja vaati häntä sen jollakin\ntavalla ilmaisemaan. Mutta Helene, joka ei enää tuntenut voivansa\nkauempaa hallita tilannetta, oli jo noussut palatakseen hotelliinsa.\n\n\"Näin kaikki kolme miestä selvästi\", sanoi hän ennenkuin he erosivat,\n\"ja tunsin heidät kaikki.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nSEIKKAILIJATTAREN MIELENMALTTI.\n\n\nKun Glenister saapui kotiin, tapasi hän Dextryn ankarassa hommassa:\nhävittämässä viimeisiäkin jälkiä viimeöisestä seikkailusta.\n\n\"Neiti Chester tunsi meidät viime yönä\", hän ilmoitti ensi töikseen.\n\n\"Kuinka sen tiedät?\"\n\n\"Hän sanoi sen minulle äsken ja kertoi lisäksi, että hän lähetti Mac\nNamaran miehineen jokea alaspäin eikä, kuten olisi pitänyt, jokea\nylöspäin. Sen vuoksi pääsimme niin vähällä.\"\n\n\"Niin, eikö hän olekin kruunu naisten seassa? Nyt hän on kuitannut\nlaskunsa. Asiasta toiseen, paljonkohan meidän onnistui haalia kokoon --\npunnitkaamme saalis.\"\n\nDextry meni vuoteen luo, aukaisi huovat, joista paljastui neljä\nporonnahkaista, painavaa pussia.\n\n\"Tässä lienee ainakin kaksikymmentätuhatta dollaria se mukaan luettuna,\njonka annoin Wheatonille\", sanoi Glenister.\n\nSamassa tuokiossa riuhtaistiin tuvanovi auki, ja Glenister, joka\nvaistomaisesti pani huovat entiseen asentoon, tempaisi käteensä Dextryn\nkuusipiippuisen revolverin ja tähtäsi sillä oveen päin.\n\n\"Älä ammu, poika!\" huudahti kutsumaton vieras hengästyneenä. -- \"Hyvä\nisä, kuinka kiihoittunut sinä oletkaan!\"\n\nGlenister laski aseensa. Tulija oli Cherry Malotte; ja hänen\nhuohottavasta hengityksestään ja kuumeisista poskistaan toverukset\nvoivat päätellä hänen juosseen. Hän ei antanut heille aikaa kysyä\nmitään, vaan sulki oven ja väänsi avaimen salpaan.\n\n\"He ovat teidän jäljillänne, pojat -- teidän on paras pötkiä pakoon. He\novat tulossa tänne.\"\n\n\"Kutka?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Pian! Minä kuulin Mac Namaran ja Vorheesin keskustelun. Joku on\nantanut teidät ilmi. He ovat matkalla tänne, sanon. Minä hiivin ulos\ntakaovesta ja juoksin tänne halki loan. Katsokaas, miltä näytän\", hän\nsanoi ja osoitti jalkojaan ja heilautti hameensa liepeitä.\n\n\"En käsitä, mitä tarkoitatte\", virkkoi Dextry ja loi toveriinsa\nvaroittavan silmäyksen. \"Emme ole tehneet mitään rikosta.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa on kaikki hyvin. Minä pidin varmuutta parempana.\nMiehillä on vangitsemismääräys teidän varallenne viima öisen\nkaivosvarkauden johdosta -- Kas, tuolta he jo tulevatkin.\" -- Hän\nhyppäsi ikkunaan, ja molemmat miehet kurkistivat hänen olkapäittensä\nyli. Kapeaa tietä myöten lähestyivät Vorhees, Mac Namara ja kolme\nmuuta miestä.\n\nTalo oli jotenkin yksinäisellä paikalla tundra-alueella, niin että se\njoka lähestyi sitä lautakäytävältä näki yht'aikaa koko rakennuksen ja\npihan. Pakoa ei käynyt ajatteleminenkaan, sillä takaovesta pääsi vain\naution aavikon jalansyvyiseen savisohjoon, ja sitäpaitsi oli kuudes\nmies mennyt kiertoteitse ja lähestyi nyt taloa takaa päin.\n\n\"Hyvä Jumala, he aikovat panna täällä toimeen kotitarkastuksen\", sanoi\nDextry, ja toverukset katsoivat toisiaan terävästi.\n\nSalaman nopeasti Glenister hypähti huopien luo, otti nahkapussit ja\npujahti viereiseen huoneeseen. Seuraavassa hetkessä hän tuli takaisin\nja silmäili epätoivoisen näköisenä ympäri huonetta, jossa ei ollut\nainoatakaan sopivaa kätköpaikkaa. Oli hulluutta ajatellakaan tänne\nmitään piilottaa. Talossa oli kyllä ullakko, mutta hän oivalsi heti,\nettä vainoojat nuuskisivat sen ensi töikseen.\n\n\"Minähän sanoin sinulle, että hän on kovasisuinen vastustaja\", virkkoi\nDextry, kun kiireiset askelet tulivat lähemmäksi. \"Hän ei ole liioin\nnarri. Kun hän ei saanut meitä kiinni vuorilla, antaa hän täällä iskun,\njoka pätee. Meidän olisi pitänyt kätkeä kulta jonnekin.\"\n\nHän heilutteli mustunutta revolveriaan ja hänen piirteensä kovenivat\npetolinnun omaisiksi.\n\nCherry Malotte huomasi, kuinka Glenisterin kasvojen ilme ehtimiseen\nvaihtui ja koveni sitten sellaisen miehen lujaksi päättäväisyydeksi,\njoka on ahdistettu äärimmäisyyteen. Nyt oli poliisivartiosto ovella ja\njyskytti. Tuvassa olijat seisoivat jäykkinä ja jännittyneinä\npaikallaan. Äkkiä Glenister viskasi kultapussit vuoteelle.\n\n\"Mene toiseen huoneeseen, Cherry. Täällä syntyy pieni meteli.\"\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi Dextry aikaa voittaakseen.\n\nSamassa nuori nainen hiipi ääntä päästämättä kylmän ja tyhjän\nrautauunin luo, joka seisoi huoneen nurkassa. Nämä uunit, joita\nkäytetään paljon näillä pohjan perillä, on tehty pystysuoraan\nasetetuista rautasylintereistä, joihin hiilet kaadetaan ylhäältä. Hän\nkohotti kantta ja kurkisti uunin sisään ja huomasi sen olevan melkein\npuolillaan palanutta tuhkaa. Hän kääntyi sen jälkeen Glenisteriin päin\nloistavin silmin ja huulet puoliavoinna. Tämä älysi heti tarkoituksen,\nja silmänräpäystä myöhemmin nuo neljä pussia lojuivat kuohkean tuhan\nsisässä. Tämä rohkea temppu oli suoritettu yhtä kerkeästi kuin sen\nsyntyajatus oli kehkeytynyt Cherry Malotten aivoissa ja ennenkuin\nDextryn kysymykseen oli ehtinyt vastausta kuulua.\n\nGlenister avasi välinpitämättömän näköisenä oven ja päästi miehet\nsisään.\n\n\"Olemme saaneet määräyksen toimittaa täällä kotitarkastuksen\", sanoi\nVorhees.\n\n\"Mitä te etsitte?\"\n\n\"Anvil Creekin kultaa.\"\n\n\"Vai niin -- etsikää vain.\"\n\nMiehet tutkivat huoneen nopeasti kohta kohdalta piittaamatta nuoresta\nnaisesta, joka katseli heidän puuhiaan välinpitämättömänä, tai\nvanhuksesta, joka tarkkasi jokaista heidän liikettään, Glenisterin\nkasvoilla oli huoleton ja ilkkuva ilme, mutta hänen oikea kätensä oli\note valmiina, ja hänen kylmäverisyydessään oli tottuneen miekkailijan\nvalppautta.\n\nMac Namara johti kotitarkastusta tavalla, joka oli ilmeisesti\nristiriidassa hänen aiemman, teennäisen ystävällisyytensä kanssa.\nViimeöisen takaa-ajon epäonnistuminen tuntui tehneen hänet\nsappitautiseksi. Naamio oli pudonnut, ja hänen luonteensa paljastui\noikeaan väriinsä -- itsevaltaiseksi, ylimieliseksi, julmaksi.\nToveruksiin hän suhtautui halveksivan äänettömästi.\n\nTunkeilijoitten tarkasti suorittaman työn aikana oli Cherry Malotten ja\nmolempien miesten sydän kymmeniä kertoja lakata sykkimästä ja sitten\nalkanut hurjana takoa, kun Mac Namara tai Vorhees olivat lähestyneet\nuunia. Lopuksi Vorhees kohotti uunin kanta ja kurkisti sen mustaan\nsisustaan. Samassa hetkessä tyttö parahti syöksähti paikaltaan, ja\nVorhees kääntyi taakseen parahiksi nähdäkseen hänen tarrautuneen\nDextryn käteen.\n\n\"Älkää tehkö sitä! Älkää tehkö sitä!\" huudahti hän rukoilevaa\nvanhukselle. \"Pysykää vain tyynenä. Kadutte sitä muutoin. He ovat pian\nlopettaneet.\"\n\nVorhees ei ollut nähnyt minkäänlaista liikettä Dextryn taholta, mutta\nvarmaankin hän arveli tytön nopean katseen keksineen jonkun merkin\nsuunniteltuun väkivaltaiseen tekoon. Mac Namara tuli samassa\nsisähuoneesta.\n\n\"Antakaa heidän vain nuuskia\", jatkoi tyttö Dextryn pää pyörällä\nkatsellessa hänen päänsä yli. -- \"He eivät kuitenkaan mitään löydä.\nOlkaa tyyni, älkää toimiko harkitsemattomasta.\"\n\nVorheesista itsestäänkin tuntui tehtävä epämiellyttävältä, parhaassakin\ntapauksessa, ja kun hän huomasi toverusten uhkaavat silmäykset, tunsi\nhän olevansa haluton jatkamaan tarkastusta talossa, jonka asukkaat\npaloivat halusta ampua hänet takaa päin.\n\n\"Kulta ei ole täällä\", hän tiedotti, mutta Mac Namara rypisi\nkulmakarvojaan ja kääntyi sitten ensimmäistä kertaa puhuttelemaa\ntoveruksia.\n\n\"Minulla on teitä kumpaakin varten vangitsemismääräys, ja minä olen\nmelkein halukas sitä käyttämään, mutta en tee sitä vielä tällä\nkerralla. Juttunne ei ole vielä valmis. Saan kyllä teidät kiinni\nmolemmat.\"\n\nHän kääntyi ja meni ovesta ja hänen perässään Vorhees, joka kutsui\nvartioston koolle, ja joukko palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.\n\n\"Sinä olet oikea helmi, Cherry! Olet pelastanut meidät kaksi kerta;\npuijasit Vorheesin oikealla hetkellä. Minulla oli sydän kurkussa, kun\nhän kurkisti uuniin, mutta seuraavassa hetkessä olin valmis\npurskahtamaan nauruun nähdessäni Dextryn kasvojen ilmeen.\"\n\nHetkellisen mielialan lumoissa Glenister laski kätensä Cherryn\nolkapäälle. Hänen katseestaan ja kosketuksestaan nuori, tyttö tunsi\nkurkkuaan kouristavan, hänen rintansa laajeni, hänen silkinhienot\nripsensä värähtivät ja hänestä tuntui huokuvan mitä suloisinta\nnaisellisuutta. Hän punehtui kuin pieni tyttö ja naurahti ujosti.\nPonnistelemalla hänen onnistui voittaa heikkoutensa, entinen iloinen\nhuoleton sävy palasi hänen ääneensä ja hänen poskensa jäähtyivät\njälleen.\n\n\"Sinä et luottanut ensin minuun, vai kuinka? Jonakin päivänä saat\nhuomata, että vanhat ystävät kuitenkin kaikitenkin ovat parhaat\nystävät.\"\n\nJa ulos mennessään hän lisäsi ilkamoivasti: \"Kyllä te sentään olette\ntuuliajolla, pojat! Te tarvitsette taloonne emännän.\"\n\n\n\n\nXV.\n\nKUINKA LAKIA POLJETAAN.\n\n\nHarmaa kolea päivä, meren ajama tihkusade, sekä riippuvat lyijynraskaat\npilvet, kaikki tuo sopi mainiosti Glenisterin synkkään ja rauhattomaan\nmielialaan.\n\nKuluneen kuukauden aikana oli häntä jäytänyt kärsimätön kaipuu saada\nuutisia Wheatonilta. Tämä tietämättömyys, tämä voimaton odotus oli\nomansa viemään hänen laisensa miehen epätoivoon. Hän ei voinut ryhtyä\nmihinkään hyödylliseen, sillä tunne, että hän oli kärsinyt vääryyttä,\nherpaannutti hänen työintoaan, ja hän huomasi omaksi kummakseen\nalinomaa kuljeskelevansa Midaksen lähistöllä voidakseen edes kaukaa\nkatsella entisiä työmaitaan ja nälkäisenä ahmiakseen ne vähäpätöiset\nuutiset, jotka sattumoisin osuivat hänen korviinsa.\n\nOikeusjutun nopeampaa käsittelyä varten ei sallittu ryhtyä\nminkäänlaisiin toimenpiteihin, ja se salainen yhteisymmärrys, joka\nvallitsi Stillmanin ja Mac Namaran välillä, oli niin yleisesti tuttu\nasia, että monelta taholta kuului tyytymätöntä murinaa ja peitettyjä\nuhkauksia. Mutta vaikka Mac Namara näihin aikoihin kirjaimellisesti\nanasti kaikki satoisimmat kulta-alueet koko piirissä ja teetti niissä\ntöitä palkkalaisillaan, eivät nomelaiset sentään oivaltaneet koko\nsuunniteltua hävyttömyyttä tai kuinka järjestelmällisen täydellisesti\nse toteutettiin.\n\nOmituista sanoa, mutta vanha taistelupukari Dextry osoitti näissä\noloissa itämaista kärsivällisyyttä, joka oli vallan vierasta hänen\näkkipikaiselle luonteelleen, ja kulutti suurimman osan ajastaan\ntutkimalla vuoristossa malmialueita.\n\nKun pilvet tänä päivänä puolenpäivän tienoissa hajaantuivat, näkyi\ntaivaanrannalla savuviiru, joka pian huomattiin jostakin laivasta\nlähteväksi. Laiva heittihe ankkuriin sataman edustalle, ja Glenister\nsai tähystimen avulla selville, että se oli \"Roanoke\". Kun hetket\nkuluivat eikä ainoakaan vene lähtenyt sitä vastaanottamaan, koetti\nGlenister vuokrata veneen sekä siihen kuuluvan miehistön, mutta jätkät\nsylkäisivät merkitsevästi ja pudistelivat päätään silmäillessään\nkorkeita rantahyrskyjä.\n\n\"Ranta imee vietävän väkevästi\", he selittivät, \"ja vesi on liian\nkylmää, ei ole mikään ilo siihen hukkua.\"\n\nGlenisterin täytyi hillitä kärsimättömyyttään.\n\nJokainen päivä merkitsi monen dollarin vahinkoa rannalla odottelijalle.\nLuontokin näytti päättäneen ilkkua hänen toiveilleen, sillä yöllä tuuli\nyltyi, ja kun päivä jälleen koitti, nähtiin laivan siirtyneen Sledge\nIslandin edustalle parin penikulman päähän satamasta, ja rantahyrskyt\nkohisivat kuin kiehuva maito.\n\nKolmantena päivänä laiva oli jälleen sataman edustalla ja siitä nähtiin\nlaskettavan vesille pelastusvene, mikä sai koko kaupungin toimettoman\nasujamiston kerääntymään rannalle.\n\n\"Rantahyrskyihin saakka se kyllä suoriutuu, mutta sitten saavatkin\nkatsoa eteensä.\"\n\n\"On parasta, että varustaudumme hinaamaan veneen maihin\", virkkoi joku.\n\"Tämä on peräti vaarallinen juttu.\"\n\nKun vene sukelsi rantahyrskyihin, joutui se vallan oikein niiden\nsaaliiksi. Bill Wheatonin jäntevä vartalo nähtiin veneen perässä ja\nkaksi merimiestä hoiteli voimiensa mukaan airoja. Juuri kun he\nkokosivat voimansa suoriutuakseen viimeisestä ranta-aallosta, nousi\nmerestä heidän takanansa suunnaton hyökylaine heidän päittensä\nyläpuolelle. Rannalla olijat huusivat yhteen ääneen. Vene heittelehtii\nsinne tänne, se painui vastustamattomasti takaisin meren avaraan syliin\nja katosi seuraavassa tuokiossa kaikki nielevään aaltoon. Nyt ei\nnäkynyt muuta kuin kuohuvia laineita, joitten seasta vene hetken\nkuluttua työntyi esiin pohja ilmassa, ja sen ympärillä ajelehti airoja,\nvenehakoja ja kaikenlaista muuta sälyä.\n\nMoni mies syöksyi rannalta mereen, mutta seuraava hyökylaine viskasi\nheidät takaisin marmorinkovalle hiekalle. Nyt kuului pirstoutuneen puun\nrytinää, ja jälleen miehet syöksyivät veteen aina vyötäisiä myöten ja\npalasivat rannalle kantaen vettä valuvaa olentoa. Se oli valkotukkainen\nmerimies; hän sylki vettä suustaan ja virnisteli kun jälleen pystyi\nhengittämään.\n\nHieman alempaa rannalta katselijat löysivät hengettömän ruumiin, jonka\nmainingit olivat tuoneet maihin. Se oli toinen merimies; hänen\ntakaraivonsa oli haljennut veneen laitaan. Wheatonia ei näkynyt\nmissään.\n\nGlenister oli ollut ensimmäisiä rientämään haaksirikkoisten avuksi, ja\nvaikka aallot viskelivät häntä puoleen ja toiseen, onnistui hänen\nsentään päästä venehylylle saakka, mutta asianajajaa hän ei nähnyt\nmissään. Hän ehti luoda ympärilleen pikaisen silmäyksen, kun pakoaalto\njo tempaisi hänet mukaansa, kunnes hänen vyötäisilleen kiinnitetty\nköysi pingoittui kireälle ja vesi vyöryi hänen ylitseen hänen\nsinkoutuessa jälleen rannalle. Pää vielä pyörällä hän aikoi yrittää\nuudelleen, mutta silloin uusi aalto paiskasi venehylyn ilmoille ja\npudotti sen ylössuin alas, jolloin Wheaton äkkiä sukeltautui sen pohjan\nalta esiin. Hänet kuljetettiin maihin; hän oli puolitukehtunut.\n\n\"Minulla on se täällä\", hän sanoi ja löi kädellään vettä pursuavaa\npovitaskuaan. \"Kaikki on selvänä, Glenister. Minä tiesin, mitä\npieninkin viivytys merkitsee, niin että uskalsin yrittää päästä maihin\nrantahyrskyjen uhallakin.\"\n\nSe hirveä vesikoe, jonka hän oli saanut kestää, oli pannut hänen\nhuulensa valjuiksi, hänen jalkansa horjahtelivat, ja hän olisi\nkaatunut, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja taluttanut häntä\nkaupunkiin.\n\n\"Minä käännyin San Fransiskossa veto-oikeuden puoleen\", selitteli\nasianajaja myöhemmin, \"ja minulle annettiin siellä lupa vedota\ntäkäläisen tuomioistuimen päätöksestä. Minulle annettiin niinikään\ntuomari Stillmanille vietäväksi kirjelmä, jossa tätä kehoitetaan\nolemaan ryhtymättä enempiin toimenpiteihin. Sen mukaan joutuu juttu\nhänen käsistään pois, ja Mac Namara velvoitetaan luovuttamaan Midas ja\nkaikki anastamansa kulta. Mitä sanotte siitä? Olen onnistunut paremmin\nkuin osasin toivoakaan.\"\n\nGlenister pusersi äänettömänä hänen kättänsä, ja hänen sydämensä täytti\nvoimakas tyytyväisyys. Pitkä odotusaika oli vihdoinkin loppunut, hänen\nmyöntyväisyytensä oli kantanut hedelmän ja se oli sittenkin\nosoittautunut parhaaksi menetelmäksi, kuten Helene oli ennustanutkin.\nHän saattoi nyt lähestyä tyttöä puhtain käsin. Kaivos oli jälleen\nhänen. Hän voisi tarjota sen hänelle ja puhua jälleen rakkaudestaan ja\nmuutoksesta, jonka Helene oli hänessä saanut aikaan. Hän halusi\nosoittaa Helenelle, että karkean pinnan alla, joka oli villissä ja\nsivistymättömässä maassa vietettyjen monien vuosien tulos, sykki sydän,\njoka rakasti häntä syvästi ja todellisesti. Hän halusi pyytää häntä\nodottamaan vielä vähän aikaa, kunnes hän huomaisi, että hän oli päässyt\nhuonojen taipumustensa herraksi ja että hänen sydämensä oli\npuhdistettu.\n\n\"Olen iloinen, etten ryhtynyt väkivaltaisiin tekoihin, kun meiltä\nanastettiin kaivos\", hän sanoi. \"Nyt saamme sen takaisin ja kaikki\nrahammekin -- ellei Mac Namara ole niitä korjannut saavuttamattomiin.\"\n\n\"Nyt meidän on vietävä nämä asiakirjat oikeudelle ja esitettävä niiden\nsisältö tuomarille ja Mac Namaralle. Olemme Anvil Creekissä huomenna.\"\n\nMerkitytettyään asiakirjat tuomioistuinvirastossa jatkoivat molemmat\nmiehet matkaansa Mac Namaran konttoriin. Heidät otettiin ystävällisesti\nvastaan.\n\n\"Olen kuullut, että te, herra Wheaton, olitte aamulla hengenvaarassa.\nSe oli paha ennen. Kuinka voin palvella herroja?\"\n\n\"Minä olen jättänyt notariukselle oikeiksi todistetut jäljennökset\nnäistä asiakirjoista kymmenen minuuttia sitten ja vaadin nyt\nmuodollisesti teitä luovuttamaan Midaksen herroille Glenisterille ja\nDextrylle sekä samalla palauttamaan heille kaiken kullan, jonka olette\npannut talteen kassakaappeihinne.\"\n\nHän ojensi kysymyksessä olevat asiakirjat Mac Namaralle, joka heitti ne\npöydälle vilkaisemattakaan niihin.\n\n\"Ja minä vastaan, etten aio sitä tehdä\", sanoi hän tyynesti. Jos\nasianajaja olisi saanut iskun vasten kasvoja, ei hän olisi voinut olla\nenemmän kummastunut kuin nyt.\n\n\"Mitä... te...\"\n\n\"En aio tehdä sitä, sanoin\", kertasi Mac Namara lauseensa terävästi.\n\"Älkää kuvitelko hetkeäkään, että olen erehtynyt tähän taisteluun\nottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia. Määräys, että on\nkeskeytettävä aloitetut toimenpiteet! Pötyä!\" hän jatkoi ja näpsäytti\nsormiaan.\n\n\"Saammepa nähdä, noudatatteko määräystä vai ette\", sanoi Wheaton, ja\nkun he olivat tulleet kadulle, virkkoi hän Glenisterille:\n\n\"Kiiruhtakaamme nyt tuomarin puheille.\"\n\nKultaista porttia lähestyessä he näkivät Mac Namaran pujahtavan ennen\nheitä ovesta sisään. Hän oli ilmeisesti livahtanut konttoristaan\ntakatietä pois ja rientänyt kiireen vilkkaa tuomaria tavoittamaan.\n\n\"Tuosta en pidä. Hänellä on jotakin tähystimessä.\" Niin tuntui\nolevankin laita, sillä he saivat odottaa neljännestunnin, ennenkuin\nheidät päästettiin tuomarin puheille. Mac Namara oli yhä huoneessa.\nTulijat hämmästyivät tavattomasti sitä muutosta, jonka he huomasivat\ntapahtuneen tuomarin kasvojen piirteissä. Kuluneen kuukauden aikana ne\nolivat höltyneet siinä määrin, ettei ollut jäänyt jälkeäkään\nlujuudesta, ja hän oli ottanut lisäksi tavakseen varkain tarkata\njokaista Mac Namaran pienintäkin elettä. Kaikesta päättäen rasitti se\nosa, jota hän näytteli, häntä aika raskaasti.\n\nTuomari silmäili pikaisesti saamiaan asiakirjoja, mutta vaikka hänen\nilmeensä olikin päättäväinen, olivat hänen kätensä kaikkea muuta kuin\nvakavat. Vihdoin hän sanoi:\n\n\"Olen pahoillani, mutta minun täytyy vakavasti epäillä näiden paperien\noikeaperäisyyttä.\"\n\n\"Oletteko järjiltänne, mies?\" huudahti Wheaton. \"Nämähän ovat oikeiksi\ntodistettuja jäljennöksiä oman ylioikeutenne määräyksistä! Ne myöntävät\nmeille sen oikeuden, jonka te epäsitte, nimittäin vedota asiassamme\nkorkeampaan oikeuteen ja siirtää jutun kokonaan teidän käsistänne\nmuualle. Niin -- ja ne kehoittavat myöskin tuota miestä luovuttamaan\nkaivoksen ja kaiken muun asiaan kuuluvan. Nyt, herra tuomari, me\nvaadimme, että te pidätte huolen näiden määräysten toteuttamisesta.\"\n\nStillman katsahti ikkunan luona seisovaan äänettömään mieheen.\n\n\"Te voitte tietenkin ryhtyä laillisiin toimenpiteihin ja ilmoittaa\nasian oikeudelle tavanomaisessa järjestyksessä, mutta minä selitän\nteille tässä, etten minä aio puuttua asiaan.\"\n\nWheaton silmäili häntä kauan ja terävästi, kunnes vanhus jatkoi:\n\n\"Te väitätte, että nämä asiakirjat ovat oikeiksi todistettuja. Mistä\nminä tiedän, että se on totta? Nimikirjoitukset voivat kaikki tyyni\nolla väärennettyjä. Olette kenties itse ne väärentänyt.\"\n\nAsianajaja kävi kalmankalpeaksi ja alkoi änkyttää moisen julkean\nväitteen johdosta, kunnes Glenister vei hänet mukanaan huoneesta.\n\n\"Tulkaa, tulkaa\", hän sanoi, \"me jatkamme tätä asiaa istuvan oikeuden\nedessä. Ehkä hän silloin turvautuu terveeseen järkeensä. Mac Namara on\nhypnotisoinut hänet, mutta eihän hän sentään voine olla noudattamatta\nveto-oikeuden nimenomaisia määräyksiä.\"\n\n\"Niinkö arvelette? Mitä luulette hänen siis nyt tehneen? Minun täytyy\ntuumia asiaa. Tämä on rohkeinta vehkeilyä mitä olen koskaan nähnyt\nharjoitettavan. San Fransiskossa sain kuulla asioista, joita minun oli\nvaikea uskoa tosiksi, mutta nyt minusta tuntuu, että niissä oli perää.\nTuomari ei sivuuta ylioikeuden määräyksiä, ellei hänellä ole takanaan\nmahtavia voimia.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nVERINEN YHTEENTÖRMÄYS LÄHELLÄ.\n\n\nMiehet palasivat Wheatonin konttoriin, mutta eivät olleet istuneet\nsiellä kauankaan, ennenkuin Simms jo syöksyi huoneeseen.\n\n\"Nyt on piru irti!\" hän läähätti. \"Mac Namara aikoo ottaa pankista pois\nteidän kultavarastonne.\"\n\n\"Mitä te puhutte?\" huudahtivat miehet yht'aikaa.\n\n\"Käväisin äsken pankissa tutkituttamassa eräitä kvartsinäytteitä.\nTutkija ryhtyy työhönsä ja minä menen hänen huoneeseensa odottamaan.\nSilloin astuu pankkiin -- kukas muu kuin itse Mac Namara, ja hänellä\nnäkyy olevan tavaton kiire. Hän ei huomaa minua, koska olen\nsisähuoneessa, ja minä kuulen hänen antavan määräyksen, että hänen\nkultansa on heti noudatettava holvista.\"\n\n\"Se meidän on estettävä\", sanoi Glenister. \"Jos hän ottaa meidän, ottaa\nhän myöskin ruotsalaisten. Simms, riennä ilmoittamaan asiasta\npioniäärikomppanialle. Jos hänen onnistuu saada kulta haltuunsa, ei\nkukaan tiedä, minne se joutuu. Kiiruhda, Simms!\"\n\nHän tempaisi hattunsa ja ryntäsi huoneesta, toiset miehet\nkintereillään. Simms toimitti asiansa nopeasti, sillä ruotsalaiset\nsaapuivat! melkein samaan aikaan kuin Glenisterkin pankkiin.\nToisia,.jotka vainusivat jotakin tavatonta olevan tekeillä, tuli\nmukana, ja pankin eteinen täyttyi nopeasti. Kirjanpitäjät keskeyttivät\ntyönsä, ja kassanhoitaja tarttui revolveriinsa, joka oli aina helposti\nsaatavilla.\n\n\"Mitä nyt on tekeillä?\" hän huudahti.\n\n\"Me haemme Alec Mac Namaraa\", vastasi Glenister.\n\nPankinjohtaja tuli tällöin paikalle, ja Glenister virkkoi hänelle\nrautaristikon taakse:\n\n\"Onko Mac Namara tuolla sisällä?\"\n\nKukaan ei ollut kuullut herra Morehousen valehtelevan.\n\n\"On kyllä\", vastasi tämä hieman arkaillen. \"Mitä hänestä?\"\n\n\"Olemme kuulleet, että hän aikoo siirtää kullan pankista toisaalle\nemmekä me aio sitä sallia. Sanokaa hänelle, että hän tulisi ulos eikä\npiilottelisi kuin koira.\"\n\nMac Namara astui samassa esille ja puheli hetken aikaa hiljaa\npankinjohtajan kanssa. Joukon kärsimättömyys kasvoi kiihkoksi. Joku\nhuusi:\n\n\"Menkäämme sisälle ja laahatkaamme hänet ulos!\" Se äänekäs melu, joka\nseurasi näitä sanoja, ei ennustanut hyvää. Morehouse kohotti kätensä.\n\n\"Hyvät herrat, herra Mac Namara sanoo, ettei hän aio siirrättää kultaa\nminnekään.\"\n\n\"Hän on sen siis jo tehnyt.\"\n\n\"Ei ole.\"\n\nMac Namara oli päättänyt nopeasti, minkä suunnan valitsisi heti kun\ntämä välikohtaus syntyi. Ei ollut viisasta ärsyttää näitä miehiä liian\nlujasti. Vaikka hänen aikomuksensa olikin ottaa kulta omaan huostaansa,\nkatsoi hän parhaaksi jättää sen pankkiin toistaiseksi. Hän voisi palata\nmillä hetkellä tahansa ja noutaa sen, kun hänen vastustajansa eivät\nolisi varuillaan. Sen oven takana, johon hän nojasi, oli\nkolmesataatuhatta dollaria, punnituissa, sinetöidyissä pusseissa,\nvalmiina kuljetettaviksi tämän virginialaisen pankkimiehen huostasta,\njonka luottamusta hänen ei ollut onnistunut voittaa puolelleen.\n\nSilmätessään niitä kiukkuisia kasvoja, jotka tuijottivat häneen\nristikon takaa, hän tunsi, että leikki alkoi lähestyä loppuaan, ja veri\njyskytti hänen suonissaan, kun hän ajatteli sitä. Hän ei ollut\nodottanut näin voimakasta ja nopeatoimintaista vastustusta, vaikka hän\nolikin siihen varustautunut. Hän tiesi, että he himoitsivat hänen\nkukistustaan ja että Glenister oli heidän johtajansa. Hän näki tämän\nmiehen vihan liekehtivän avoimesti hänen silmistään. Hän tiesi, että\ntähän tunteeseen sisältyi muutakin kuin pelkkää rakkautta vaivaiseen\nkultaan, josta he nyt ottelivat, ja tällöin hänen mieleensä juolahti\nmuuan ajatus.\n\n\"Onko tämä teidän työtänne, Glenister\", hän sanoi ivallisesti.\n\"Pelkäsittekö tulla yksinänne tai halusitteko odottaa hetkeä, jolloin\nminä olisin naisen seurassa?\"\n\nTätä sanoessaan hän aukaisi oven, jolloin Helene Chester tuli näkyviin,\nja virkkoi sitten lujalla äänellä:\n\n\"On parasta ettette lähde kanssani, neiti Chester. Tuo mies voisi...\nniin, lyhyesti, olette täällä paremmassa turvassa, ymmärrättehän?\"\n\nHän toivoi voivansa kiihoittaa Glenisterin lausumaan jonkun\näkkipikaisen sanan tai tekemään jotakin harkitsematonta nuoren tytön\nläsnäollessa ja kuvitteli samalla, minkä vaikutuksen tekisi hänen\nsankariutensa, kun hän yksin ja rohkeasti asettuisi vastatusten tuon\nroskajoukon kanssa -- yksi kymmentä vastaan.\n\n\"Tulkaa ulos!\" kivahti hänen vastustajansa käheästi. Mac Namaran\nloukkaavat sanat ja huomio, että Helene oli toimitsijamiehen mukana,\ntehosivat häneen kuin huumaava isku.\n\n\"Tietysti minä tulen, mutta minä en halua, että tätä nuorta naista\nkohtaa minkäänlainen väkivalta teidän taholtanne. Olen aseetoin, mutta\nminulla on oikeus päästä täältä ulos koskemattomana -- Amerikan\nkansalaisen oikeus --\" Hän kohotti kätensä pään yli -- \"Pois tieltä!\"\nhän huusi. Morehouse aukaisi oven, ja Mac Namara asteli pitkin askelin\njoukon halki.\n\nOn omituista, että vaikka mies intohimonsa sokaisemana voi ampua\nturvattoman vihollisensa takaa päin, ei kukaan voi nostaa kättään\nmiestä vastaan, joka pitää käsivartensa koholla ja jonka silmistä voi\nlukea pelottomuutta. Tällä tavalla on muuten helpompi käsitellä joukkoa\nkuin yksityistä ihmistä.\n\nMac Namara oli koetellut tätä temppua jo aiemminkin ja turvautui siihen\nnytkin raivatessaan tietä joukon halki. Hän suoritti sen hyvän\nnäyttelijän tavoin, ja kuten hän odottikin, väistyivät miehet syrjään\n- kaikki muut paitsi Glenister, joka tukki hänen tiensä revolveri\nkädessä. Loukattu kaivoksenomistaja oli ilmeisesti raivoissaan. Mac\nNamara astui ihan hänen eteensä, ennen kuin hiljensi askeliaan, Sitten\nhän pysähtyi ja molemmat miehet katselivat toisiaan vihaisesti silmiin.\nKonttoriaitauksen takana seisova nuori nainen kuuli syvässä\nhiljaisuudessa sydämensä kiivaan sykinnän. Glenister kohotti kättänsä\nverkkaisesti, mutta antoi sen sitten laskea. Hän ravisti päätänsä ja\nastui syrjään, niin että toinen pääsi menemään ja astumaan kadulle.\n\nWheaton kääntyi nyt puhuttelemaan Morehousea.\n\n\"Herra Morehouse\", hän sanoi, \"hallussamme on San Fransiskon\nylioikeuden määräys,jonka mukaan nämä rahat on luovutettava meille.\" --\nHän ojensi paperit Morehouselle. -- \"Meidän kanssamme ei ole nyt hyvä\nleikkiä. Se kulta on meidän, ja me aiomme sen ottaa.\"\n\nMorehouse tarkasteli pitkään saamiaan papereita.\n\n\"En voi tehdä mitään hyväksenne\", hän sanoi. \"Näitä asiakirjoja ei ole\nosoitettu minulle. Jos piirioikeus määrää minut rahat teille\nluovuttamaan, teen sen, muussa tapauksessa minun on säilytettävä kulta\nhallussani, kunnes se tuomioistuin, joka on sen minulle uskonut, ja sen\nnostaa. Samoja muotoja noudatetaan niitä luovutettaessa kuin\nsisäänjätettäessäkin.\"\n\n\"Me haluamme saada kullan nyt heti.\"\n\n\"Valitan, mutta minä en voi sallia henkilökohtaisten tunteitteni\nvaikuttaa toimintaani.\"\n\n\"Me otamme rahat tavalla millä tahansa\", kivahti Glenister. \"Olemme\nepäonnistuneet kaikkialla, ja nyt olemme väsyneet odotteIuihin. Mukaan,\npojat!\"\n\n\"Takaisin!\" huusi Morehouse. \"Älkää tarttuko tähän oveen! Aseihin,\npojat!\"\n\nTämän kehoituksen hän lausui toimihenkilöilleen ja tarttui itse\nkivääriin, joka oli hänen takanaan pöydällä, ja viritti hanan.\nRahantutkija sieppasi haulikon, kassanhoitaja ja kirjanpitäjät\nasestautuivat niinikään, mikä milläkin. Alaskan pankkiin talletetut\nvarat olivat ilmeisestikin hyvässä suojassa.\n\n\"Minä en halua minkäänlaista rettelöä kanssanne\", jatkoi\nvirginialainen, \"mutta ne rahat pysyvät täällä, kunnes asianomaiset\ntulevat ne noutamaan.\"\n\nPankinjohtajan tarmokas esiintyminen pysähdytti joukon, mutta Glenister\npuhkesi kiivaihin sanoihin:\n\n\"Eteenpäin -- eteenpäin! Mikä teidän on?\" ja hänen uhkaava katseensa\nilmaisi selvästi, ettei hän sallisi minkään estää aloitettua yritystä.\n\nHelene tunsi, että ratkaiseva hetki oli tullut, ja hän jännitti\nhermonsa. Näillä miehillä oli kuolettava vakavuus mielessä,\nvalkohapsisella johtajalla, hänen kalpeilla apulaisillaan ja noilla\ntyynillä synkännäköisillä miehillä. Mukana oli jänteviä,\npäivänpaahtamia miehiä, tiukkaan puristetuin huulin ja kiukkuisin\nilmein, ja vaaleatukkaisia skandinaaveja, joiden siniset silmät\nkiiluivat taistelunhalua. Näitä miehiä oli petetty kerta toisensa\njälkeen, jatkuva epäonnistuminen oli saanut heidät puuttumaan\näärimmäisiin keinoihin, ja he seisoivat nyt olkapää olkapään vieressä\nuhittelemassa julmaa lakia. Äkkiä Helene kuuli kadulta komennussanat ja\nraskaitten askelten töminää, heti sen jälkeen hän näki miesten päitten\ntakaa pyssynpiippujen välähdyksen. Rivi pistinniekkoja sotamiehiä\ntunkeutui töykeästi joukon ja oven väliin.\n\n\"Ulos talosta!\" komensi upseeri.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Wheaton.\n\n\"Sitä, että tuomari Stillman on kutsunut sotaväkeä avuksi pankin\nkultavarastoja suojelemaan, siinä kaikki. Kas niin, kiiruhtakaa nyt\nväleen ulos!\"\n\nMiehet epäröivät ensin, mutta tottelivat sitten nyreinä, sillä ottelu\nSetä Samin sinisten poikien kanssa johtaisi vain arveluttaviin\nseurauksiin.\n\n\"He varastavat meiltä omien sotilaittemme avulla\", virkkoi Wheaton kun\nhe tulivat kadulle.\n\n\"Niin\", vastasi Glenister synkästi. \"Olemme koettaneet\npitää lakia kunniassa, mutta meidät pakotetaan palaamaan\nalkuperäisiin menettelytapoihimme. Se johtaa täällä vielä veriseen\nyhteentörmäykseen.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nKURKISTUSREIÄN VALO- JA VARJOPUOLET.\n\n\nWheaton kutsui eräänä päivänä koolle ruotsalaiset sekä näiden\nasianajajat ja ehdotti, että taisteluvoimat yhdistettäisiin. Dextry,\njoka oli palannut vuoristoretkeilyltään, oli myöskin mukana.\nNeuvottelut olivat loppuneet, sanoi hän.\n\n\"Meillä on ollut salapoliiseja toimessa viiden viikon aikana\",\nhuomautti ruotsalaisten asianajaja, \"mutta he eivät ole saaneet\nselvillä enempää kuin mitä jo tiedämme.\"\n\nDextry ei virkkanut siihen mitään, mutta seuraavana yönä hänen nähtiin\nolevan ahkerassa puuhassa Mac Namaran konttorihuoneet naapuritalossa.\nHän oli vuokrannut pihahuoneen ylimmästä kerroksesta, ja Glenisterin\navulla hän sahasi aukon ullakkokattoon ja kiipesi sieltä talon\nullakolle. Onneksi ei välimatka viereiseen taloon ollut pitkä, ja tuota\npikaa hän oli kenenkään huomaamatta hypännyt naapurikatolle ja sieltä\nullakolle. Hän ryömi varovasti ullakkopermannon poikkiparsia pitkin ja\nmitattuaan, missä osapuilleen Mac Namaran konttori oli, hän kaiversi\npienen kurkistusreiän, josta hän hirrellä maaten saattoi nähdä\nsuurimman osan hänen allaan olevasta huoneesta. Tänne hän sijoittui\nvarhain seuraavana aamuna ja intiaaniomaisen kärsivällisesti vietti\ntäällä aikaansa seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin hän ruumis\njäykkänä, nälkäisenä ja pahantuulisena tuli jälleen ihmisten ilmoille.\n\nKaivoksenomistajilla oli ollut uusi kokous, jossa päätettiin, että\nWheatonin olisi jälleen viipymättä lähdettävä San Fransiskoon \"Santa\nMarialla\", joka par'aikaa oli satamassa. Hänen pitäisi siellä ryhtyä\nlain vaatimiin toimenpiteihin sen johdosta ettei tuomioistuimen\nmääräyksiä ollut noudatettu, ja katsottiin voitavan toivoa, että hänen\nonnistuisi kaikki vaikutusvaltansa käyttäen saada asia pikaiseen\nratkaisuun.\n\nAamun sarastaessa Dextry palasi tähystyspaikalleen ja vasta sydänyöllä\nhän tuli tapaamaan Glenisteriä ja Wheatonia.\n\n\"He ovat vakoilleet teitä koko päivän, Wheaton\", hän sanoi, \"ja he\ntietävät, että teidän pitäisi lähteä Yhdysvaltoihin. Teidät vangitaan\nhuomenna ennen aamiaista.\"\n\n\"Vangitaan! Mistä hyvästä?\"\n\n\"En muista enää ihan tarkalleen -- kaksinnaimisesta, pahoinpitelystä,\nvehkeilystä tai jostakin sellaisesta. Kaikissa tapauksissa teidät\naiotaan panna vankilaan, ja se on pääasia. Heidän mielestään te olette\nainoa lakimies, joka pystyy tuottamaan heille vaikeuksia, ja ainoa,\njota he eivät voi lahjoa.\"\n\n\"Mitä kaiken nimessä minä nyt teen? Ne vartioivat jokaikistä venettä,\njoka lähtee rannasta, ja elleivät saa minua kiinni sitä tietä, tutkivat\nne koko laivan.\"\n\n\"Olen tuuminut kaikki valmiiksi\", sanoi vanhus, johon vastukset\nvaikuttavat vain kiihoittavasti.\n\n\"No, antakaa kuulua.\"\n\n\"Jättäkää juttu minun haltuuni. Sullokaa tavaranne laukkuihin ja olkaa\nvalmis lähtemään kahden tunnin kuluttua.\"\n\n\"Minä sanon teille, että he nuuskivat 'Santa Marian' kokasta perään\nsaakka\", intti Wheaton vastaan, mutta Dextry oli jo mennyt.\n\n\"Parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Hänen ehdotuksensa ovat aina\njärkeviä\", tyynnytti Glenister häntä, ja Wheaton ryhtyi\nmatkavalmisteluihin.\n\nSillä välin oli iäkäs malminetsijä ryhtynyt järjestelmällisesti\ntutkimaan kaikkia kaupungin pelihuoneita ja aloittanut pääkadun\ntoisesta päästä. Vaikka olikin jo myöhäinen ilta käsissä, oli elämä\nvielä vilkasta, ja lopulta hän löysi haettavansa \"Mustan Pekan\"\näärestä, tervantuoksua vaatteissa ja meren laulavaa sävyä meluisessa\nnaurussaan. Dextry vei hänet syrjemmälle.\n\n\"Mac, sinussa on kaksi ominaisuutta, joita voi jotenkuten käyttää,\ntoinen on sinun vaiteliaisuutesi, toinen merimiestaitosi. Muuten olet\nparantumaton juopporatti.\"\n\nMerimies virnisti.\n\n\"Mitä sinä nyt haluat! Jos on kysymys rahoista tai liikeasioista, niin\nlaputa tiehesi äläkä häiritse kunnon merimiestä hänen huvituksissaan.\nJos on tapella tarvis, niin anna minulle tuo hattu.\"\n\n\"Minä haluan, että herätät lämmittäjäsi ja panet höyryn kuntoon\nhinaajaasi ja odotat minua laiturin luona. Sinut on vuokrattu\nneljäksikolmatta tunniksi ja -- muista tarkoin, ei sanaakaan!\"\n\n\"Mene hornan tuuttiin! Minun rinnallani ovat Egyptin sfinksit\npuheliaita kuin fonograafit.\"\n\nVanhus ohjasi nyt kulkunsa kahvila Pohjolaan. Näytäntöä kesti yhä, ja\nhän löysi helposti henkilön, jota hän haki.\n\n\"Olen iloinen, että tapasin teidät, kapteeni. Se säästi minulta vaivan\nsoudattaa itseni laivaan pimeässä.\"\n\nDextry vei hänet tyhjään nurkkaukseen.\n\n\"Minä ja toverini haluamme lähettää mukananne erään henkilön San\nFransiskoon.\"\n\n\"Käy päinsä.\"\n\n\"Niin, mutta nähkääs... hm... asiassa on pieni mutta\", sanoi Dextry\nepäröiden, sillä hänestä oli vastenmielistä pyydellä. -- \"Lähettimme on\nasianajaja Wheaton, ja Mac Namaran joukko yrittää pidättää hänet.\"\n\n\"En ymmärrä oikein.\"\n\n\"He ovat hankkineet vangitsemismääräyksen ja aikovat huomenna vaania\nhäntä rannalla. Nyt me toivomme, että te...\"\n\n\"Herra Dextry, minä en halua sekaantua rettelöihin. Minulla on\nammatissani sitä lajia vallan tarpeeksi.\"\n\n\"Mutta kuulkaas nyt\", selitti toinen. \"Meidän täytyy lähettää hänet,\njotta hän voisi panna ison rummun pärisemään San Fransiskossa. Meille\non pantu kettu tuomariksi, ja nyt meidät on asetettu umpikujaan ja\naiotaan pysyttää siinä.\"\n\n\"Olen pahoillani, etten voi auttaa teitä, Dextry, mutta olen jo kerran\naiemmin ollut mukana asioissanne, ja se saa riittää.\"\n\n\"Nyt ei ole kysymys karkausyrityksestä. Teille ei koidu siitä mitään\nhankaluutta\", aloitti Dextry, mutta kapteeni keskeytti hänet:\n\n\"Ei kannata keskustella siitä enempää. Minä en suostu.\"\n\n\"Ette suostu, niinkö sanoitte\", virkkoi vanhus, jonka kärsivällisyys\nalkoi loppua. \"Kuulkaa nyt kumminkin vielä hetki minua. Jokainen\nleirissä tietää, että poika ja minä olemme rehtiä väkeä, ja nyt meidät\nyritetään nitistää. On ihan välttämätöntä, että asianajajamme lähtee\nhuomenillalla, muuten täkäläinen roistokopla panettaa hänet putkaan\njonkun tekosyyn nojalla, niin ettei hän voisi päästä kosketuksiin\nylioikeuden kanssa. Mutta hän lähtee kaikissa tapauksissa ja lisäksi\nteidän laivassanne. Minä puhun niinkuin mies miehelle puhuu. Ellette\nota häntä mukaan, menen täältä suoraan terveystarkastajan puheille --\nhän on hyvä ystäväni -- ja hän pidättää sekä teidät että laivanne. Minä\nen olisi mielelläni menetellyt näin, eikä se muutenkaan ole tapaistani,\nmutta hätä ei lue lakia. En ole milloinkaan ilmaissut salaisuutta. Minä\nolen kuin suljettu kirja enkä aukaise suutani, ellette pakota minua\nsiihen. Mutta jos sen teen, olisi teidän aika etsiä jotakin muuta\nhommattavaa. Tällainen on ehdotukseni.\"\n\nHän selitti kapteenille, kuinka asiat olisi järjestettävä. Kun hän oli\nlopettanut, virkkoi kapteeni Stephens:\n\n\"Minulle ei ole milloinkaan puhuttu tällä tavoin -- ei koskaan. Olette\nkäyttänyt hyväksenne yliotettanne, ja nykyisten olosuhteiden vallitessa\nminun on mahdoton evätä pyyntöänne. Teen kuten tahdotte, mutta en\nsenvuoksi, että pelkäisin uhkaustanne, vaan siksi että olen kuullut\nvaikeuksistanne -- ja myöskin siksi, etten voi olla ihailematta\nhämmästyttävää julkeuttanne.\" Tämän sanottuaan hän palasi aitioonsa.\n\nDextry palasi Wheatonin konttoriin. Taloa lähestyessään hän näki erään\nolennon piileskelevän viereisen talon porttikäytävässä.\n\n\"Taloa vartioidaan\", hän sanoi päästyään asianajajan huoneeseen. \"Onko\ntäällä takaovea? Hyvä on. Jättäkää kynttilä palamaan ja menkäämme\ntoisesta ovesta.\"\n\nHe hiipivät huomaamattomina syyspimeää, luikertelevaa käytävää pitkin,\nja pääsivät eräälle takakadulle. Liejuisia lätäkköjä ja tunkioita\nsotkien ja monia kiertoteitä kulkien he saapuivat lopulta laiturille,\njossa Macin hinaajan tulet jo loistivat.\n\nHöyryä oli tarpeeksi, ja kun kapteeni oli ottanut heidät vastaan, antoi\nDextry hänelle tarpeelliset ohjeet, jotka kapteeni nyökkäsi\ntajunneensa. Glenister ja Dextry sanoivat nyt hyvästit Wheatonille, ja\npikku alus irroitti kiinnitystouvit ja puikkelehti myötävirtaa kunnes\nkatosi meren pimeään.\n\n\"Nyt minä menen sammuttamaan valot Wheatonin huoneesta, jotta vartijat\nluulevat hänen menneen makuulle.\"\n\n\"Ja minä otan aamun koittaessa sinun paikkasi Mac Namaran ullakolla\",\nvirkkoi Glenister. \"Luulenpa, että leirissä syntyy elämää, kun he eivät\nlöydäkään asianajajaa.\"\n\nHe palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin Wheatonin huoneeseen,\nsammuttivat valot, hiipivät jälleen ulos, sitten kotiin ja vuoteeseen.\nAamuhämärissä Glenister nousi ja lähti etsimään Dextryn tähystysreikää\nMac Namaran ullakolta.\n\nMaata pitkällään yhdellä ainoalla hirrellä ja tuijottaa kiinteästi\npermannossa olevasta reiästä ei ole suinkaan miellyttävä asento ja\nGlenisteristä tuntui, etteivät tunnit sinä päivänä ottaneet koskaan\nloppuakseen. Hänen jalkojaan alkoi särkeä sietämättömällä tavalla,\nmutta talon hento rakennustapa ei sallinut hänen paljoakaan liikahdella\nniin kauan kuin joku oli huoneessa. Eikä hän sitä paitsi olisi hevin\nliikahdellutkaan, niin jännittyneenä hän tarkkaili mitä hänen allaan\ntapahtui.\n\nEnsin saapui paikalle poliisikomissaari ja tiedotti, ettei hänen ollut\nonnistunut löytää Wheatonia.\n\n\"Hän lähti huoneestaan johonkin aikaan yöstä. Mieheni näkivät hänen\nhuoneessaan tulta kello kahteen saakka. Kello seitsemän me murtauduimme\nsisään, mutta hän oli poissa.\"\n\n\"Hän on ilmeisesti saanut vihiä aikeistamme. Lähettäkää miehiä 'Santa\nMariaan' ja tutkikaa koko laiva kölistä mastonhuippuun saakka.\nVartioikaa myöskin rantoja; hän voi lähteä jossakin pienemmässä\naluksessa. Pitäkää itse silmällä matkustajia, jotka menevät laivaan.\nÄlkää luottako kehenkään muuhun, sillä on mahdollista, että hän yrittää\nlaivaan valepukuisena. Hän voi pukeutua esimerkiksi naisen asuun.\nYmmärrättehän -- satamassa on vain yksi laiva -- eikä hän saa päästä\nkäsistämme.\"\n\n\"Eikä pääsekään\", vakuutti Vorhees ponnekkaasti, ja ullakolla lojuva\nkuuntelija hymyili vahingoniloisesti, sillä samalla hetkellä Macin\npikku hinaaja keinui parikymmentä penikulmaa alempana höyrylaivan\nkulkuväylällä ja sen pienessä hytissä istui Wheaton aamiaistaan\nsärpimässä.\n\nAamupäivä kului verkkaisesti, ja kun ei asianajajasta kuulunut tietoja,\nkasvoi Mac Namaran levottomuus hetki hetkeltä. Kello kaksitoista saapui\nVorhees jälleen ja ilmoitti, että matkustajat olivat kaikki jo\nlaivassa, joka oli lähtövalmis.\n\n\"Lempo soikoon, hän on siis pujahtanut käsistämme!\" ärähti Mac Namara.\n\n\"Ei, ei ole. Mahdollisesti hän on kätkeytynyt hiilihinkaloon, mutta\nminä puolestani luulen, että hän on yhä maissa ja aikoo viime hetkessä\nyrittää laivaan kun tämä jo on liikkeessä. Hän ei ole poistunut\nrannalta aamun jälkeen, se ainakin on varma asia. Lähden nyt neljän\nmiehen kanssa tutkimaan laivan uudelleen. Ellemme saa häntä käsiimme,\nuskallan lyödä vetoa, että hän piilotteleikse jossakin kaupungilla, ja\nme saamme hänet kiinni myöhemmin. Olen sijoittanut väkeä pitkin rantaa\nkahden penikulman matkan.\"\n\n\"Hän ei saa lähteä täältä. Jos hän pääsee San Fransiskoon... Sanokaa\nmiehillenne, että minä annan viisisataa dollaria sille, joka hänet\nlöytää.\"\n\nKolmea tuntia myöhemmin Vorhees oli jälleen paikalla.\n\n\"Laiva lähti ilman häntä.\"\n\nMac Namaralta pääsi kirous.\n\n\"Sitä en usko. Hän on puijannut teitä. Tiedän, että niin on.\"\n\nGlenister pureskeli voileipää ja tunsi sydämessään rajatonta\nmielihyvää. Iltapäivällä hän huomasi Struven tulleen huoneeseen. Mies\noli ilmeisesti juonut.\n\n\"Vai niin, hänen onnistui siis kumminkin livistää\", hän aloitti. \"Sitä\npelkäsinkin. Nokkela mies, tuo Wheaton.\"\n\n\"Hän ei ole livistänyt\", sanoi Mac Namara. \"Hän on yhä vielä\nkaupungissa. Jos minä vain hänet tavoitan, pidän häntä tallella siihen\nsaakka kunnes lumi alkaa sulaa.\"\n\nStruve istahti tuolille ja sytytti sikarin hieman vapisevin käsin.\n\n\"Olemme uskaltautuneet vietävän rohkeaan leikkiin, vai kuinka, Mac?\nLuuletko, että onnistumme?\"\n\nKuuntelija höristeli korviaan.\n\n\"Onnistua? Emmekö jo ole onnistuneet? Miksikä sinä siis nimität\nnykyisiä tuloksiamme? Toivon vain, että saisimme Wheatonin käsiimme.\nHän tietää yhtä ja toista. Tietää vähän on jo vaarallista, tietää\nenemmän on sitäkin pahempi. Saakeli! Olisipa minulla toinen mies\ntuomarina. En tiedä, miksi otinkaan mukaani Stillmanin.\"\n\n\"Vallan oikein. Hän on liian heikko. Ihan selkärangaton. Häntä ei voi\nlähestulkoonkaan verrata hänen sisarensa tyttäreen. Siinä vasta on\ntyttö! Sanopa, mitä olisimme tehneet ilman häntä? Hän on helmi!\"\n\nGlenister tunsi, kuinka kaikki hänen lihaksensa jännittyivät. Mitä\noikeutta tuolla humalaisella oli puhua Helenestä tuolla tavalla?\n\n\"Hän on rohkea pikku typykkä, se on totinen tosi. Ajattelehan vain,\nkuinka hyvin hän hoiti Glenisterin ja hänen typerän toverinsa.\nTarvittiin aikamoista rohkeutta matkustaa tänne mukana ne paperit,\njotka te lähetitte, ja ellei häntä olisi ollut, emme olisi milloinkaan\nsuoriutuneet niin hyvin kuin nyt olemme tehneet. Ihan naurattaa, kun\nkuvittelee, että nuo kaksi päänarria piilottivat hänet hyttiinsä ja\nitse makasivat jossakin välikannella ja että tytöllä oli kaiken aikaa\npaperimme povessaan. Ja kun me sitten olemme valmiit ja tartumme\nasioihin, saa hän puheillaan nuo miehet luovuttamaan kaivoksensa meille\nilman vähäisintäkään vastarintaa. Sitä voi totisesti sanoa miehen\nalttiudeksi.\"\n\nGlenisterin kynnet painuivat syvälle lihaan ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat kalmankalpeiksi, kun hän kuuli nämä sanat. Hän ei voinut\nniitä ensin käsittää. Ne saattoivat hänet pahoinvoivaksi --\nruumiillisesti kipeäksi -- ja viisi minuuttia hän ponnisteli kaikin\nvoimin karkoittaakseen sen epäluulon, sen hirveän tunteen, jonka\nasianajajan sanat olivat synnyttäneet. Hän ei ollut luonteeltaan\nepäluuloinen, ja nuori tyttö oli tuntunut hänestä niin puhtaalta, niin\nerilaiselta kuin muut, niin enkelimäisen viattomalta. Hän oli rakastanut\nhäntä ja tuntenut sisässään, että Helenekin kerran voisi häntä\nrakastaa. Hänen suurissa kirkkaissa silmissään hän ei ollut huomannut\nloukkoa, johon valheellisuus olisi voinut kätkeytyä. Ja nyt, hyvä\nJumala! Ei voinut olla mahdollista, että Helene oli kaiken aikaa\ntiennyt tämän. Hän ei ollut vähään aikaan kuunnellut Struven puhelua,\nmutta sitten hän kurkisti jälleen reiästään.\n\nMac Namara seisoi ikkunan ääressä ja katseli pimeälle kadulle selkä\npäin Struvea, joka yhä jaaritteli Helenestä. Glenister kiristeli\nhampaitaan ja hänessä syntyi mieletön himo päästää raivonsa\nvalloilleen, repiä paljain käsin ohuet permantolaudat rikki ja\nheittäytyä kuin koston raivotar näiden miesten kimppuun.\n\n\"Heti ensimmäisestä hetkestä minä miellyin häneen\", jatkoi Struve. Hän\nvaikeni hetkeksi, ja kun hän alkoi jälleen puhua, olivat hänen\npiirteensä muuttuneet.\n\n\"Kuules, Mac, minä olen hullaantunut häneen. Sanon sinulle,\ntolkuttomasti hullaantunut -- ja hän pitää minusta -- tiedän sen -- tai\nainakin hän voisi...\"\n\n\"Tarkoitatko, että olet häneen rakastunut\", kysyi Mac Namara\nkääntymättä. Kysymys tuntui tehdyn täysin välinpitämättömästi, mutta\nmissä valo osui häneen käsilleen, näki Glenister, että veri oli niistä\ntyystin kadonnut.\n\n\"Rakastunut häneen? No -- kuinkahan lienee -- hahahaa! Sinä tiedät,\nkuinka miehet...\" kerskui Struve julkeasti. Hänen piirteensä olivat\njulmat ja eläimelliset. -- \"Olen saanut tuomarin minne tahdon ja minä\nsaan tyttärenkin...\"\n\nHänen tökeröt sanansa katkesivat korisevaan mutinaan, sillä Mao Namara\noli sanaa lausumatta hypännyt esiin ja tarttunut häntä kurkusta sekä\npainanut häntä seinää vasten. Glenister näki tuon kookkaan ja\ntukevatekoisen miehen Struven kurkulla ja sitten päästävän vasemman\nkätensä valahtamaan sivulle ja pitelevän oikeallaan avutonta uhriaan,\njoka vääntelehti tuskissaan ja raivoisasti yritti tehdä vastarintaa.\nMac Namara katseli suoraan häntä kasvoihin. Tämä reutoi ja kiemurteli\ntoisen raudanlujassa otteessa, joka oli pusertaa hengen hänen\nruumiistaan. Seuraavina pitkinä minuutteina Mac Namara kumartui\neteenpäin pusertaen häntä kaikella painollaan, vasen käsi selän takana\nja jalat jännitettyinä niin että lihakset jäykkenivät raudankoviksi, ja\ntarkkaili, kuinka hänen uhrinsa vastustuskyky vähitellen heikkeni.\n\nStruven voimat loppuivat pian tyystin, leuka loksahti lerpalleen, kieli\ntunkeutui ulos suusta, sitten hän oli liikkumaton. Mac Kamara paiskasi\nhänet lattialle, jonne hän jysähti suu alaspäin, ja seisoi sitten\nhetken aikaa häntä katsellen. Sitten Mac Namara katosi Glenisterin\nnäkyvistä, mutta palasi pian kädessä vesikannu. Hän potkaisi elottoman\nnäköistä ruumista, niin että se kääntyi selälleen, ja tyhjensi hänen\npäälleen vesikannun. Sitten hän vei vesikannun pois, istahti tuolille,\nsytytti sikarin ja katseli, kuinka elämä hiljalleen palasi hänen\nuhrinsa ruumiiseen. Hän ei liikuttanut sormeaankaan auttaakseen häntä\nnousemaan vesilätäköstä.\n\nStruve voihki ja puhkui, kääntyi kyljelleen ja nousi vihdoin\nvaivalloisesti seisaalleen. Hänen silmissään oli pelästynyt ilme, ja\nhumalaa oli seurannut pelko -- hän pelkäsi hirveästi sitä jättiläistä,\njoka tuossa istui ja poltti sikariaan ja tuijotti häneen jäykästi ja\nkylmästi. Hän tapaili epävarmasti kurkkuaan ja voihkaisi jälleen.\n\n\"Miksi näin teit?\" hän kuiskasi, mutta toinen ei ollut kuulevinaan. Hän\nkoetti nousta, mutta polvet pettivät ja hän kompastui. Lopulta hänen\nsentään onnistui kömpiä ylös ja päästä ovelle. Vasta nyt Mac Namara\npuhutteli häntä, hampaittensa raosta, ottamatta sikaria suustaan.\n\n\"Älä milloinkaan enää puhu hänestä. Hänestä tulee minun vaimoni.\"\n\nJäätyään yksikseen hän katseli uteliaana kattoon. \"Onpas tässä\nhökkelissä rottia\", hän tuumi itsekseen. \"Olin vast'ikään kuulevinani\nkokonaisen parven tuolla liikkuvan.\"\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin pujahti joku olento naapuritalon katolle\nja sieltä maahan. Jonkun matkan päässä näkyi Struve hitaasti\nlaahustavan eteenpäin. Jos joku vieras olisi heidät nähnyt, olisi hänen\nollut vaikea päätellä, kumpi näistä miehistä tunsi kurkussaan murhaavan\notteen jäljet, sillä molemmat näyttivät niin kurjilta ja piestyiltä ja\nmolemmat horjahtelivat kävellessään.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nJANON TUSKAT.\n\n\nGlenister oli vaistomaisesti suunnannut askelensa mökkiään kohti, mutta\njätettyään taakseen valaistut kadut hän muisti väristen, kuinka\nyksinäinen ja äänetön se oli. Ei, tällä hetkellä ei kotiin! Hän ei\nvoisi sietää yksinäisyyttä eikä seurustelua omien ajatustensa kanssa.\nHän ei uskaltanut olla yksin. Dextry oli tietenkin alhaalla kaupungissa\nja hänen itsensäkin oli mentävä sinne, missä saisi nähdä elämää ja\nvaloa ympärillään. Hän kosketti huuliaan kielellään ja huomasi, että ne\nolivat turvonneet ja kuivat.\n\nJoskus menneinä vuosina oli sattunut, että hän oli saapunut kotiin\npitkän marssin näännyttämänä, taisteltuaan tuntikausia pakkasta ja\nnälkää vastaan, kaikki jäsenet väsymyksestä pakottaen, vaatteet märkinä\nja jäykkinä, mieli masentuneena ja synkkänä. Sellaisina harvinaisina\nhetkinä hän oli tuntenut polttavaa janoa, janoa, joka kalvci ja\nkuivatti hänen sisuksiaan, kunnes hänestä tuntui, että kaikki luutkin\nhänen ruumiissaan himoitsivat kuumeisesti jotakin, millä niiden janoa\nsammuttaa. Se ei ollut veden janoa, ei janoa, jonka voi sammuttaa\nkourallisella lunta, vaan sitä hermoihin patoutunutta rajua himoa, joka\nvaatii jotakin huumaavaa, kiihdyttävää, tulista juomaa, joka polttaa ja\nkuluttaa. Viskyä -- konjakkia! Muistellessaan tätä villiä himoa, joka\ntoisinaan oli hänetkin vallannut, hän tunsi osanottoa niitä onnettomia\nkohtaan, jotka olivat liian heikkoja vastustaakseen moisia kiusauksia.\n\nKauhukseen hän totesi itsessään samanlaisen hirveän janon, ikäänkuin\nhän olisi par'aikaa ankaran pakkasen kynsissä ja loputtomien,\nväsyttävien penikulmien uuvuttama. Se ei ollut mieletöntä halua\nhukuttaa ajatukset tai karkoittaa se suru, jonka kouriin hän oli\njoutunut, se oli vain janon tunnetta. Janoa, pakottavaa, värähdyttävää,\nruumiillista himoa päästä sammuttamaan se tuli, joka hänessä paloi. Hän\nmuisti, että oli kulunut kokonainen vuosi siitä kuin hän oli maistanut\ntippaakaan viskyä. Kuluneitten viime hetkien kuume oli kuivannut hänen\nruumiinsa koko solurakenteen.\n\nKun hän työnteli syrjään miehiä kahvila Pohjolan tarjoilupöydän\nympäriltä, luovuttivat lähinnä seisovat hänelle paikkansa, sillä he\ntunsivat sen janon, joka paljastuu miehen kasvoista. Heidän\nesiintymisensä palautti Glenisterin mielen tasapainoon ja hän vetäytyi\npois joukosta. Hän ei mielinyt humaltua vetelehtijöitten ja jätkien\nparissa. Sen piti tapahtua ihmiskatseilta piilossa. Eihän siinä ollut\nmitään ylpeiltävää. Hänen oikealla puolellaan seisova mies kohotti\nlasinsa, ja nuorta miestä tukahdutti raivokas halu temmata lasi hänen\nkädestään. Hän malttoi mielensä ja kiiruhti teatterihuoneeseen,\nvetäytyi erääseen aitioon ja työnsi oviverhot eteen.\n\n\"Viskyä!\" sanoi hän paksulla äänellä eräälle tarjoilijalle. \"Tuokaa\ntänne heti! Ettekö kuule! Viskyä!\"\n\nCherry Malotte oli nähnyt hänen tulevan ja menevän aitioon. Hän nousi\ntuoliltaan ja lähti hänen luoksensa kursailematta.\n\n\"Mikä poikaa vaivaa?\" hän kysyi.\n\n\"Ah, olen iloinen, että tulit. Juttele minulle.\"\n\n\"Kiitoksia paljon harvoista, mutta valikoiduista kohteliaisuuksistasi\",\nnauroi tyttö. \"Mikset samalla pyydä, että kertoisin hupaisia\nalkuperäisiä juttuja? Näytät siltä kuin olisit myynyt voin ja\nkadottanut rahat. Mikä sinua vaivaa?\"\n\nHän jutteli hetken aikaa, kunnes tarjoilija saapui. Nähdessään, mitä\ntällä oli tarjottimellaan, hän sieppasi lasin ja tyhjensi sen\nlattialle. Glenister kimmahti pystyyn ja tarttui häntä ranteeseen.\n\n\"Mitä sinä tällä tarkoitat?\" hän ärähti.\n\n\"Se oli viskyä, poika, ja sinä et juo.\"\n\n\"Viskyä tietenkin. Tuokaa toinen lasillinen\", hän huusi\ntarjoilijattarelle.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" penäsi tyttö vielä kerran. \"En ole nähnyt sinua\nmilloinkaan tällaisena. Sinä tiedät, ettet juo. Minä en salli sinun\nsitä tehdä. Juoda -- juoda, sellainen sopii tyhjäntoimittajille ja\nmielettömille. Älä juo, Roy! Onko sinulle tapahtunut jotakin ikävää?\"\n\n\"Minä sanon sinulle, että minun on jano ja minä haluan juoda. Voitko\nsinä aavistaa, miltä tuntuu, kun sisässä palaa ja suonet ovat\nkuivuneet?\"\n\n\"Koskeeko se sitä tyttöä?\" sanoi Cherry tyynen vakavasti. \"Hän on\npettänyt sinut.\"\n\n\"Niin onkin -- entä sitten? Minun on jano. Hän menee Mac Namaran kanssa\nnaimisiin. Minä olen ollut narri.\"\n\nHän kiristeli hampaitaan ja tarttui lasiin, jonka tarjoilija oli\ntuonut.\n\n\"Mac Namara on roisto, mutta hän on myöskin mies eikä ole milloinkaan\nmaistanut väkeviä.\"\n\nCherry lausui tämän tyynesti ja kevyesti, mutta Glenister pysäytti\nlasin puolitiehen suuhunsa.\n\n\"Mitä se tähän kuuluu? Sinähän paasaat kuin raittiussaarnaaja.\nHyveellisyys somistaa sinua tavattomasti.\"\n\nTyttö punehtui, mutta jatkoi:\n\n\"Juolahti vain mieleeni, että ellet ole kyllin vahva hallitsemaan\nkurkkuasi, et ole liioin kyllin vahva voittamaan miestä, joka hallitsee\nitseänsä.\"\n\nGlenister silmäili hetken aikaa viskylasiaan ja pani sen sitten\ntakaisin tarjottimelle.\n\n\"Tuokaa tänne pari lasillista sokerivettä\", hän sanoi, ja nauraen, mikä\nmeikein kuulosti nyyhkytykseltä, Cherry Malotte kumartui eteenpäin ja\nsuuteli häntä.\n\n\"Sinä olet liian hyvä upottaaksesi surut lasiin. Kerro nyt minulle\nkaikki.\"\n\n\"Ah, se on liian pitkä juttu. Olen vast'ikään saanut tietää, että tyttö\non mukana tuomarin ja Mac Namaran hommissa -- siinä kaikki. Hän on\nheidän lähettinsä -- heidän vakoilijansa. Hän toi tänne Struvelle\nasiapaperit ja sai Dextryn ja minut luovuttamaan heille kaivoksen. Hän\nsai meidät luottamaan lakiin ja hänen enoonsa. Niin, hän hypnotisoi\nminut luovuttamaan omaisuuteni ja antamaan sen hänen sulhaselleen,\ntuolle kirotulle juonenpunojalle. Ah, hän on aika veijari,\nviattomuudestaan huolimatta. Kun hän hymyilee, tuntee itsensä iloiseksi\nja sydäntä lämmittää, ja hänen silmänsä ovat kirkkaat ja puhtaat kuin\nvuoristojärvi, mutta hän on valheellinen -- hän on kiero -- ja -- hyvä\nJumala, kuinka minä häntä rakastan?\" Hän peitti kasvot käsiinsä.\n\nKun Cherry Malotte hetki sitten koetti puolustaa häntä häntä itseään\nvastaan, oli hän avomielinen ja luonnollinen, mutta nyt kun oli puhe\nhänen kilpailijattarestaan, tapahtui hänessä muutos, jota Glenister ei\nkuitenkaan huomannut. Tyttö omaksui jälleen sen osan, johon hän\ntavallisesti naamioitui, ja hänen silmänsä eivät olleet enää\nmiellyttävät katsella.\n\n\"Minä olisin voinut sanoa tämän kaiken jo aikoja sitten ja enemmänkin.\"\n\n\"Enemmän? Mitä enemmän?\"\n\n\"Muistatko, että tulin ilmoittamaan sinulle ja Dextrylle, että teidän\nluonanne aiottiin tulla etsimään varastettua kultaa? No niin -- se\ntyttö opasti heidät oikealle tielle. Sain sen myöhemmin selville.\nHänellä on avain Mac Namaran kassaholviin, jossa teidän kultanne\nsäilytetään, ja hänpä se ohjaa tuomariakin eikä suinkaan Mac Namara.\"\n\nTyttö valehteli sulavasti ja Glenister uskoi häntä.\n\n\"Muistat kai, että he murtautuivat sinun kassa-arkkuusi ja ryöstivät\nrahasi?\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Mistä he saivat tietää, että teillä oli siellä kymmenentuhatta\ndollaria?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Mutta minäpä tiedän. Dextry oli puhunut asiasta hänelle.\"\n\nGlenister nousi.\n\n\"En halua kuunnella enempää. Tulen hulluksi. Sisässäni kiehuu, sillä en\nole milloinkaan ollut mukana tämänmoisessa taistelussa. Näetkös, olen\nelänyt kuin nauta nämä viime vuodet. Kun teki mieleni juoda, minä join;\nmitä halusin, sen sain, sillä olin kyllin vahva ottamaan. Tämä on\nminulle jotakin uutta. Minä menen nyt alas saadakseni ajatella muita\nasioita ja sitten menen kotiin.\"\n\nKun Glenister oli poistunut, istui nuori nainen pitkän aikaa paikallaan\nnojaten aitiosuojakkeeseen ja silmäten alas katsomoon. Näytäntö oli\nloppunut ja tanssi alkanut, mutta hän ei sitä erikoisesti huomannut,\nsillä hän hautoi ajatuksia kiihkeästi kuin henkilö, joka tuntee pitkän\nja väsyttävän etsiskelynsä pian päättyvän. Hän ei huomannut, että\nBronco Kid teki hänelle merkkejä, eikä liioin miestä, joka oli tämän\nseurassa, minkä vuoksi pankinpitäjä opasti seuralaisensa tytön aitioon.\nHän esitteli miehen herra Champianiksi.\n\n\"Haluatteko tanssia?\" kysyi vastatullut.\n\n\"En, mieluummin katselen. Tunnen tällä hetkellä seurustelun kaipuuta.\nTe olette maailmanmies, herra Champian. Oletteko kuullut mitään uutta\nja huvittavaa? Häväistysjuttuja tai muuta sellaista?\"\n\n\"Enpä voi kehua. Vaimoni hoitelee sitä puolta koko perheen puolesta.\nMutta tiedän kyllä, että sitä lajia on kasaantunut aika paljon. On\nhuvittavaa tarkata sitä ilmettä, joka liikkuu eräitten täkäläisten\nkasvoilla, ikäänkuin emme kaikki olisi samanarvoisia kolmannenkuudetta\nasteen pohjoispuolella. En ole milloinkaan kuullut mokomaa.\"\n\n\"Jotakin uutta ja huomiota herättävää?\" kysyi Bronco hieman\ninnostuneempana.\n\n\"Mitä viimeksi kuulin koski tuomarin sisarentytärtä, neiti Chesteriä.\"\n\nCherry Malotte kääntyi äkkiä puhujaan päin, ja Bronco Kid laski\njalkansa hitaasti lattialle.\n\n\"Mitä niin?\" kysyi tyttö.\n\n\"Kaikesta päättäen hän on pannut maineensa alttiiksi tuon nousukkaan\nGlenisterin seurassa, kun hän saapui tänne viime keväänä. Hyvin\nkainostelematta, mikäli vaimoni väittää. Hän oli näet mukana samassa\nlaivassa ja sanoo nyt, että häväistysjuttu oli ihan täydellinen.\"\n\nAhaa! Glenister oli kertonut vain puoli tarinaa, tuumi Cherry Mätätte.\nTotuus oli nyt paljastumaisillaan. Samalla hetkellä Champian tuumi\nitsekseen, että tämä nainen hänen edessään oli kuin täysiverinen\ntanssisalikeiju, viekas, lemmenkade, vahingoniloinen seikkailijatar.\n\n\"Ja se naikkonen tekeytyy hienon maailman naiseksi\", tyttö ivaili.\n\n\"Hän onkin hieno\", sanoi siihen Kid. Hän istui jäykkänä ja suorana\ntuolillaan ja hänen nyrkkiin puristettujen kouriensa rystyset olivat\nvalkoiset. Aition hämärässä eivät toiset huomanneet, että hän oli\nkalmankalpea, eikä hän enää puhunutkaan mitään, sanoihan vain hyvästi\nChampianille, kun tämä hetken kuluttua poistui. Mutta kun ovi oli hänen\ntakanaan sulkeutunut, nousi Kid ja ojenteli jäseniään ei väsymyksestä\nvaan ikäänkuin norjentaakseen lihaksiaan sen pitkän jännityksen\njälkeen, jonka ne olivat saaneet kestää. Hän kostutti huuliaan\nkielellä, ja suu oli ihan kuiva. Cherry katsahti tällöin häneen.\n\n\"Miksi irvistelet tuolla tavoin?\" Kun valo osui hänen kasvoilleen,\nhämmästyi hän aika lailla. -- \"Minkälaiselta sinä näytätkään! Mikä\nsinua vaivaa? Voitko pahoin?\"\n\n\"En, ei minua mikään vaivaa\", vastasi toinen käheällä äänellä.\n\n\"Oletko sinäkin rakastunut siihen tyttöön? Hänhän on pannut kaikkien\nmiesten päät pyörälle.\"\n\nHän väänteli käsiään, mikä on paha merkki henkilössä, joka on valmis\nmelkein vaikka mihin, ja kun hän näki Glenisterin kulkevan par'aikaa\ntanssisalin poikki, puhkesi hän sanomaan:\n\n\"Minä voisin surmata hänet.\"\n\n\"Niin minäkin\", virkkoi Kid ja lähti aitiosta hyvästiä sanomatta.\n\n\n\n\nXIX.\n\nPELIHIMO.\n\n\nPitkän tovin Cherry Malotte istui hiljaisissa mietteissään ja tuijotti\neteensä silmin, jotka eivät nähneet mitään. Hänen kasvoilleen ilmestyi\nvähitellen teräviä ja pahaenteisiä piirteitä. Silloin tällöin hän\nhuudahti kärsimättömästi, ikäänkuin se salajuoni, jota hän par'aikaa\nsuunnitteli, tuntuisi turhalta, ja hän nousi kävelemään ahtaassa\naitiossaan. Hän ei tajunnut ajan kulumista ja oli viettänyt paikallaan\nnoin kaksi tuntia, kun hän kuuli naapuriaitiosta sanan, joka pani hänet\nhätkähtämään, ja hänen hajamielisyytensä irtautui hänestä kuin vaippa.\nJoku puhui Glenisteristä, ja hänen äänensä värisi kiihtymystä.\n\n\"En ole mokomaa nähnyt Virgina Cityn aikojen jälkeen kolmetoista vuotta\nsitten. Hän on varma.\"\n\n\"Ehkä on\", vastasi toinen epäillen, \"mutta minä vain en halua asettua\ntaaksesi. En ole vielä koskaan pannut peliin ropoakaan.\"\n\n\"No, lainaa sitten minulle rahaa. Tunnin perästä maksan takaisin. Sanon\nsinulle, että hän on yhtä varma kuin jos sinulla olisi jo rahat\nkourassasi. Tämä on hänen elämänsä suuri hetki. Viidentoista minuutin\nkuluttua emme voi päästä hänen pöytänsä lähelle, sillä kaikki kaupungin\nammattipelaajat kerääntyvät paikalle.\"\n\n\"Minä panen viisikymmentä dollaria yhteisesti\", vastasi toinen, ja\nhänen äänensä ilmaisi, että toisen kiihko oli osittain tarttunut\nhäneenkin.\n\nCherry Malotte sai keskustelusta sen verran selville, että Glenister\noli pelaamassa ja että tällä oli sellainen onni mukanaan, että se\nherätti kateutta kaikissa tienoon pelaajissa. Hän poistui\nkätköpaikastaan, ja kun hän astui portaita alas, kohtasi häntä tavaton\nnäky. Tanssisali oli miltei tyhjä; soittajat vain hieroivat viulujaan\nja sujuttelivat klarinettejaan koettaen turhaan viekoitella takaisin\nsitä nopeasti kasvavaa joukkoa, joka täytti tungokseen asti peilisalin\nja ulottui ovelle saakka. Pahin tungos vallitsi erään pöydän ympärillä.\nCherry ei voinut nähdä, mitä siellä tapahtui, sillä miehiä ja naisia\noli pöydän ympärillä kymmenkertaisessa rivissä ja toisia oli kiivennyt\ntuoleille ja pöydille. Äkkiä syntyi tavaton melu ja sitä seurasi\nkuolemanhiljaisuus ja sitten kuului jälleen hopean helinää. Hetki\nvielä, ja joukko alkoi jälleen puhella ja nauraa.\n\nYleinen kiihtymys alkoi tarttua Cherryynkin, vaikka hän tarkkasi pelin\nkulkua kaukaa. Voitonriemuiset äänet, äkillinen hiljaisuus,\nhermojännitys, jota tämä kaikki tulkitsi, puistatti häntäkin. Hän\nhuomasi tällöin Bronco Kidin, joka yritti raivata tietä hänen\nluoksensa, ja hän lähti tätä vastaan. Kid pysähtyi ja nojasi seinää\nvasten katsellen ohutta savuviirua, joka kohosi hänen savukkeestaan.\nHän näytti unohtaneen ympäristönsä eikä ilmaissut eleelläkään sitä\nmielenliikutusta, jonka vallassa hän oli pari tuntia sitten ollut.\n\n\"Tämä on suurpiirteisen murhaavaa, vai kuinka?\" sanoi tyttö. Pelaaja\nnyökkäsi ja mutisi jotakin käsittämätöntä. \"Mikset hoida pankkia? Eikö\ntänään ole sinun vuorosi?\"\n\n\"Lopetin eilen illalla.\"\n\n\"Hyvissä ajoin välttääksesi tämän illan jutun. Onneksi!\"\n\n\"Niin, minä olen nyt tämän liikkeen omistaja. Ostin sen eilen.\"\n\n\"Taivaan nimessä! Hän voittaa siis sinun rahojasi.\"\n\n\"Niin, kahdeksantuhannen dollarin nopeudella minuutissa.\"\n\nCherry silmäili niitä pitkiä autioita pöytärivejä, joita oli\nGlenisterin ja hänen pelitoveriensa takana. Uusi ääntensorina oli\nmerkkinä, että Glenister oli voittanut jälleen, ja nuoresta tytöstä\ntuntui, että Bronco Kid oli liian tyyni, että hänen kätensä ja äänensä\nolivat liian vakavat ja hänen katseensa liian kylmä vaikuttaakseen\nluonnollisilta. Bronco Kid kääntyi häneen päin ja sanoi:\n\n\"Tarkoititko totta äskeisellä puheellasi?\"\n\n\"En tiedä, mihin tähtäät.\"\n\n\"Sanoit, että voisit surmata Glenisterin?\"\n\n\"Niin voisinkin.\"\n\n\"Etkö sinä siis rakastakaan häntä?\"\n\n\"Minä vihaan häntä\", keskeytti tyttö hänet.\n\nKid katseli häntä ilottomasti hymyillen, ja nähdessään samassa\ncrap-pelin pankinpitäjän lähtevän tyhjän pöytänsä äärestä, huusi\nhän tämän luoksensa ja sanoi:\n\n\"Toby, minä toivon, että te rupeatte 'ajamaan ruumisvaunuja!' kun\nGlenister siirtyy pelaamaan faaraota. Minä hoidan pankkia silloin.\nYmmärrättekö?\"\n\n\"Totta kai! Aiotte antaa hänelle vähän 'työtä', vai kuinka?\"\n\n\"En ole vielä milloinkaan täällä pelannut väärillä korteilla\", huudahti\nKid, \"muta minä aion nitistää tuon nousukkaan tänä iltana tai surmaan\nhänet. Minä käytän 'hiekkajärjestelmää' ja haluan selittää teille\nmerkinantojeni tarkoituksen. Jos niissä erehdytte, saatatte meidät\npulaan ja kaikki menee päin mäntyä.\"\n\nHän selitteli merkkejään sanoin, joista maallikko ei olisi saanut\ntolkkua, ja havainnollistutti ne melkein huomaamattomin sormen ja käden\nelein. Tyttö seisoi koko ajan vieressä ja kuunteli jokaista sanaa\njännittyneen tarkkaavasti. Hän ei tarvinnut selityksiä, hän tunsi\nkaikki sanakäänteet entuudestaan ja tiesi, että 'ruumisvaunuajurin'\ntehtävänä oli käsitellä korttilaatikkoa, ja hän tunsi myöskin 'sisäisen\nelämän' merkkijärjestelmän. Kaikki oli hänelle kuin lukisi avointa\nkirjaa ja hän oppi nopeammin kuin Toby ne merkit, joita Bronco Kid\naikoi käyttää ilmoittaakseen, minkä kortin hän oli salaa pannut\nlaatikkoon tai minkä piti kädessään.\n\nKid oli valinnut 'hiekkajärjestelmän', s.o. hän käyttäisi rehellistä\nlaatikkoa, mutta sen sijaan korttileikkiä, jonka määrätyt kortit oli\nhangattu hiekkapaperilla karheiksi niin että kun painoi hieman lujemmin\nylintä tai lyötyä korttia, alempi tarttui siihen, ja näin hän voi\ntilaisuuden sattuessa pelata kaksi korttia yht'aikaa. Hiekkapaperin\njäljiltä heikosti kahahtava kortti ilmaisi kortteja jaettaessa, minne\nmerkitty kortti kulloinkin joutui.\n\nLopetettuaan neuvontansa pelisalin omistaja poistui, ja Cherry Malotte\nkoetti raivata itselleen tien rulettipöydän luo. Hän tahtoi nähdä\nGlenisterin, mutta ei päässyt lähellekään. Hän oivalsi, että Glenister\noli jälleen voittanut, sillä vilahdus rulettipyörästä, joka hänen\nonnistui nähdä miesten käsivarsien alta, osoitti, että ruudut olivat\nmelkein tyhjät.\n\nOli kysymys enää vain muutamista minuuteista, ja hän vetäytyi sen\nvuoksi faaraopöydän luo, jonka ääressä Bronco Kid jo istui kortteja\njakamassa. Hänen kasvoillaan oli entinen välinpitämätön naamari, ja\nhänen valkoiset hoikat sormensa liikkuivat hitaasti ja ehdottoman\nvarmasti. Hän odotti.\n\nMuutaman hetken kuluttua joukko hylkäsi rulettipöydän ja siirtyi\nfaaraopöydän luo, Glenister muiden mukana. Hän ei ollut entisensä\nkaltainen. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen ilmeensä oli\nhäikäilemättömän rohkea, hänen kauluksensa oli auki ja paljasti\nvoimakkaan jäntevän kaulan. Pelihimo oli raaistanut hänet, hänestä oli\ntullut jälleen kesytön, väkivaltainen erämaan alkuihminen. Itsehillintä\nja arvokkuus olivat tyystin hävinneet. Hän oli yrittänyt kulkea\nuudenaikaisia teitä, mutta ne eivät olleet sopineet hänelle. Hän liukui\nalaspäin, ja entisyys nielaisi hänet.\n\nHän ei huomannut Cherry Malottea, kun hän istahti pöydän ääreen. Hän\nnäki vain pelin. Tyttö pusersi kouransa nyrkkiin ja toivoi kaikesta\nsydämestään hänen tappiotaan.\n\n\"Mikä on sinun ylin määräsi, Kid?\" Glenister kysyi.\n\n\"Sata ja kaksi\", vastasi tämä.\n\nPeli aloitettiin enemmittä selittelyittä. Kid hoiti korttinsa tyynesti\nja varmasti sekä otti tai jakoi voitot koneenomaisen tasaisesti.\nKatselijat lakkasivat puhumasta ja valmistuivat näkemään jotakin\nkatsomisen arvoista, sillä nyt oli tulossa illan huippukohta. Faarao on\nmuitten pelien rinnalla kuin oikeata taistelua terävin asein.\n\nAluksi Glenister voitti säännöllisesti, kunnes tuli hetki, jolloin\nkakkosella oli kokonainen kasa rahoja. Cherry näki Kidin\nsalamannopeasti antavan merkin Tobylle, ja seuraavassa tuokiossa hän\noli \"vetäissyt\" itselleen kakkosen ja toinen kakkonen hävisi. Se oli\nhänen ensimmäinen varsinainen voittonsa, eivätkä pelaajat siitä\npaljoakaan piitanneet. Puolentoista tunnin perästä olivat voitot\nheikosti pankin taholla. Silloin Glenister virkkoi:\n\n\"Tämä käy liian hitaasti. Minä haluan peliin elämää.\"\n\n\"Antakaa mennä\", vastasi Kid hymyillen. \"Panokset kaksinkertaiset.\"\n\nNyt saattoi panna yhdelle kortille neljäsataa dollaria,\nja Kid aloittikin nyt vasta,vakavissaan pelin. Glenister\nhävisi nyt säännöllisesti, ei tosin suuria summia, mutta\närsyttävän säännöllisesti. Cherry huomasi aiemmin, kuin Kid itse\n'ruumisvaunuajurin' vaikeuden selviytyi työssään kunnollisesti. Toby\noli mennä päästä pyörälle. Kid oli käänteissään liian nopsa, eikä\ntoinen uskaltanut lähettää hänelle hätämerkkiä peläten joutuvansa\njoukon lynkattavaksi. Kid ei liioin voinut antaa apurilleen selityksiä,\nkoska hän pelkäsi, että joku joukosta jossa oli monta tempun taitajaa,\ntarjoutuisi asettumaan hänen tilalleen. Hän voi vain katsella\npahaenteisesti tolkutonta apuriaan.\n\nHe eivät olleet ehtineet vielä pitkälle seuraavaa peliä, kun Cherry!\nterävä silmä äkkäsi merkin, jonka Toby käsitti vallan väärin. Hän sanoi\nsilloin tyynesti tälle:\n\n\"Teidän tulisi voidella pontimet paremmin.\"\n\nBronco Kid ei voinut olla hymyilemättä. Huumorintaju ei ollut hänessä\ntosin liian herkkä, mutta tämä Cherryn tekemä pisto oli toki sellainen,\nettä hän muistaisi sen aina ja kertoisi tulevina päivinä siitä\nihastuneena. Hän pelkäsi vain, että paikalla olisi faaraonpelaajia,\njotka ymmärtäisivät viittauksen, mutta sellaisia ei ollut. Hetken\nperästä sanoi tyttö Tobylle:\n\n\"Luovuttakaa minulle paikkanne, te näytte kadottaneen ohjakset!\"\n\nToby katsahti kysyvästi Kidiin, joka puolestaan sieppasi kuin lennosta\nCherryn rauhoittavan katseen ja nyökkäsi sitten hyväksymisen merkiksi.\nToby nousi ja istui hänen paikalleen. Kid tiesi, ettei Cherry tekisi\nerehdyksiä; hänen terävää älyään oli terästämässä viha -- sen luki\nselvästi hänen kasvoistaan. Jos Glenister tänä iltana pelastuisi\nhäviöstä, johtuisi se siitä, ettei mikään inhimillinen mahti siihen\npystyisi.\n\nKidin uudella liittolaisella oli vain yksi ajatus: Roy oli\nnujerrettava! Hänet oli nöyryytettävä, taloudellisesti tuhottava,\nsaatettava naurunalaiseksi. Ehkä hän sitten palaisi hänen luoksensa,\nkuten menneinä aikoina. Cherry oli kadottamaisillaan hänet -- tämä\nolisi hänen ainoa mahdollisuutensa voittaa hänet takaisin itselleen.\nHän suoritti tehtävänsä kevyesti, ja hänen nopeutensa ja taitonsa\nkannustivat Broncoakin, kunnes hänenkin aistinsa herkistyivät ja hänen\nhuomiokykynsä; tuli entistä terävämmäksi ja nopeammaksi. Glenister\nnoitui itsekseen kortteja. Hän oli kuin humalassa, ikäänkuin\nviininhöyryt olisivat käärineet hänen aivonsa usvaan. Hän vääntelihe\ntuolillaan, suonet pakottivat hänen niskassaan ja veri oli tunkeutunut\nhänen päähänsä. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n\"Minä haluan korkeampaa panosta. Eihän tämä ole lasten peliä! Pankaamme\npeli vapaaksi!\"\n\nBronco loi riemuitsevan katseen tyttöön ja myöntyi Glenisterin\ntoivomukseen.\n\n\"Kuten haluatte. Olkoon rajana sininen taivas. Kasatkaa rahanne\nkattoparsiin saakka.\"\n\nHän alkoi sekoittaa kortteja.\n\nRoy pani sata puntaa 'tutunomaiselle' kortille. Kolmannella\nkierroksella hän menetti sen. Hän pani seuraavalla kierroksella\nkaksisataa ja menetti, neljäsataa ja menetti kolmannen kerran. Onni oli\nkääntänyt hänelle selkänsä. Hän kiristeli hampaitaan ja koroitti\npanokset kaksinkertaisiksi, kunnes ne olivat nousseet suunnattoman\nkorkeiksi. Kid jakoi kortteja yhä entisen tyynesti. Glenisterin valtasi\npolttava raivo, jota hän ei voinut enää hillitä. Ne eivät olleet hänen\nrahojaan -- välipä tuosta, vaikka ne menettäisikin. Hän tahtoi jatkaa,\nkunnes voittaisi. Hänen täytyi voittaa.\n\nHän otti povitaskustaan nipun seteleitä, niin paksun, että hänen täytyi\npidellä sitä kaksin käsin. Katselijat näkivät, että siinä oli\nenimmäkseen keltaisia seteleitä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan.\nGlenister laski rahat ja katsahti pankinpitäjään, joka nyökkäsi\nhyväksyvästi, minkä jälkeen hän työnsi rahat esiin, kunnes ne\npysähtyivät kuninkaalle. Hän pani kuparikolikon päällimmäiseksi\nsetelinipulle. Kaikki läsnäolijat hengähtivät syvään. Milloinkaan ei\nnäillä mailla ollut nähty moista panosta -- se edusti kokonaista\nomaisuutta. Tästä kehittyi satu, jota sopi kertoa vielä\nlastenlapsillekin, kuinka mies voi ansaita yhtenä iltana omaisuuden ja\nmenettää sen taas yhden korttikierroksen aikana.\n\nCherry Malotten sormet olivat jääkylmät ja häntä puistatti, niin että\ntarkkailukoneen nappulat kalisivat, ja hänen sydämensä jyskytti niin\nettä hän tuskin voi hengittää, jotakin paksua kohosi hänen kurkkuunsa\nja hän oli tukehtumaisillaan. Jos Glenister voittaisi tällä kerralla,\nlopettaisi hän heti, siitä oli tyttö varma. Entä jos hän menettäisi?\nAh! Mitä saattoi tuntea Kid, joka pelasi satunnaisen kiukunpuuskan\nyllyttämänä, hänen rinnallaan, jonka toiveet onnesta, rakkaudesta ja\nelämästä olivat tämän panoksen varassa?\n\nKid tiesi ilmeisesti, mikä kortti oli lähinnä, koskapa hän ei antanut\nhänelle minkäänlaista merkkiä. Ja kun Glenister ojentautui taaksepäin,\ntyönsi hän hitaasti ja varmasti ylimmäisen kortin laatikosta. Hänen\nkätensä ei värähtänyt. Kortti oli ruutuyhdeksikkö, ja ympärillä olijat\nhengähtivät syvään. Kuningas ei ollut voittanut. Menettäisikö se?\nJokaisen katse ahmi pientä nikkelöityä laatikkoa. Jos seuraava kortti\nolisi lähinnä yhdeksikköä matalampi, olisi suurin panos, minkä Alaska\nmilloinkaan oli nähnyt, menetetty.\n\nHitaasti liikkui pankinpitäjän valkoinen käsi, hänen keskisormensa\nkosketti ruutuyhdeksikköä ja se liukui kevyesti laatikosta ja sen\ntilalla tuijotti katselijoihin ristisotilas. Hiljaisuus laukesi. Miehet\npuhuivat, jotkut nauroivat, mutta heidän naurussaan ei ollut ilon\nrahtuakaan. Tuntui pikemmin, että kaikki olivat tukehtumaisillaan.\nPankinpitäjä ojensi kätensä ja työnsi setelit laskematta laatikkoonsa.\nGlenister ei noussut. Hän istui synkkänä, kulmakarvat kurtussa, leuka\neteenpäin työntyneenä, tukka otsalla riippuen, verestävin silmin ja\nelottomin katsein.\n\nCherry Malotte oli näännyksiin saakka väsynyt. Kuluneitten kolmen\ntunnin jännitys oli ollut niin ankara, että hän tuskin jaksoja pysyä\npystyssä, mutta hän päätti sentään olla mukana pelin loppuuni saakka.\n\nKid aikoi juuri ruveta jakamaan kortteja, kun Glenister sanoi:\n\n\"Odottakaa! Minkäarvoinen on tämä talo, Bronco?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Sinähän omistat tämän laitoksen?\" Hän viittasi kädellään ympärilleen.\n-- \"No, mikä on sen arvo?\"\n\nBronco empi hetken, joukko höristi korviaan ja tyttö kääntyi kummissaan\nja huolestuneena katsomaan Glenisteriä. Mitä hän nyt aikoi?\n\n\"Kaikki irtain mukaan luettuna satakaksikymmentä tuhatta dollaria.\nMiksi sitä haluat tietää?\"\n\n\"Minä haluan panna ässälle osuuteni Midakseen koko sinun viheliäistä\npelihelvettiäsi vastaan.\"\n\nSyntyi mitä syvin hiljaisuus, ennenkuin ympärillä seisojat ehtivät\ntointua ja tajuta tehdyn tarjouksen suunnattoman merkityksen. Mieshän\noli pähkä hullu! Oli valittava kolmesta kortista. Yksi voittaisi,\ntoinen menettäisi ja kolmas oli arvoton.\n\nAinoastaan Cherry saattoi osapuilleen arvata, mikä pani Glenisterin\ntoimimaan niinkuin hän nyt toimi. Se ei ollut pelihimo, ei liioin\npäätön itsepintaisuus. Siinä piili jotakin syvemmällä. Hän oli\nepätoivoinen mies, jonka sydän oli murtunut. Hän oli menettänyt Helenen\n-- vielä pahempaa, tämä oli osoittautunut arvottomaksi, ja Helene oli\nkumminkin ollut kaikki mitä hän maailmalta tahtoi. Mitäpä hän välitti\nMidaksesta ikuisine oikeusjuttuineen, salahankkeineen ja metkuineen?\nHän oli väsynyt kaikkeen ja halusi päästä kaikesta eroon. Jos hän\nvoittaisi, hyvä sekin. Jos hän häviäisi, ei kultamaa merkitsisi hänelle\nyhtään mitään.\n\nKun hän oli esittänyt tarjouksensa, painoi Kid päänsä alas kuin asiaa\ntuumiakseen. Tyttö näki, että hän tutki hyvin jännittyneenä laatikossa\nolevaa korttia ja että hänen sormensa kosketti tavallista kevyemmin\nylintä korttia sillä aikaa kuin kaikkien muitten katseet olivat\nkohdistettuina Glenisteriin. Lopulta hän katsahti ylös, ja Cherry\näkkäsi hänen silmissään voitonriemuisen kiillon. Glenisterin kohtalo\noli ratkaistu.\n\n\"Antaa mennä\", sanoi Kid käheästi. \"Käännä kortti.\"\n\nTyttö luuli pyörtyvänsä. Häntä halutti huutaa. Hetken riemu oli\ntukehduttaa hänet -- tai oliko se riemua, kun asiaa tarkemmin mietti?\nHän näki Tobyn vapisevin käsin sivelevän kurkkuaan ja sitten\nkostuttavan kuivia huuliaan. Hän näki miehen, jonka turmiota hän oli\nosaltaan edistänyt, kumartuvan eteenpäin, näki hänen laihat kovat\nkasvonsa ja näki hänen silmissään elämään kyllästyneen kärsivän ilmeen.\nHän ei unohtaisi koskaan tuota katsetta. Ympärillä seisova joukko oli\nliikkumattomana, se ei ollut vielä selvinnyt siitä jännityksestä, johon\nGlenisterin ehdotus oli sen saattanut. Kaikki tunsivat Midaksen ja mitä\nhänen panoksensa merkitsi. Tuossa oli puolet Midaksesta kirjavaksi\nmaalatun paperilapun alla. Hitaasti, mikä voi tehdä ihmisen hulluksi,\nKid nosti ylimmän kortin. Sen alla oli patakolmonen. Glenister ei\nliikahtanut eikä lausunut mitään. Joku yskäisi, ja se tuntui\ntykinlaukaukselta. Broncon sormet tapailivat jälleen laatikkoa. Hän\nempi tahallaan hetken aikaa ja silmäili salaa tyttöä. Sitten kolmonen\nkatosi ja sen alla oli ässä, niinkuin kuningas oli ollut edellisessä\npelissä. Se merkitsi Glenisterille täydellistä tuhoa. Hän kohotti\nkatseensa mitään näkemättä. Kuolemanhiljaisuuden katkaisi äkkiä kiivas\nhuudahdus. Cherry Malotte oli lyönyt laatikkonsa kiinni ja huusi:\n\n\"Peli ei ole oikea. Laatikot ovat väärennettyjä.\"\n\nGlenister nousi puolittain seisaalleen ja kumosi tuolinsa. Kid\nheittäytyi rähmälleen pöydän yli ja kurkotti eteenpäin kummallisia\nkäsiään jäykkine kynsimäisine sormineen, ikäänkuin hän tahtoisi koota\nne rikkaudet, jotka tyttö nyt häneltä riisti. Hänen kasvonsa olivat\nkalmankalpeat ja hänen silmistään leiskui tyttöä kohden pahaenteinen\ntuli.\n\nGlenister sai vähitellen malttinsa takaisin ja kykeni jälleen tajuamaan\ntilanteen yksityisseikkoja. Hän tuntui heräävän painajaisunesta. Hän\nvoi kyllin selvästi lukea väärinpelaajan katseesta vihaa ja pettymystä.\nCherry yritti puhua, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Sitten Kidkin\ntuli ennalleen, kohotti nyrkkinsä ja iski sen pöytään sellaisella\nvoimalla, että kulta- ja hopearahat hypähtivät koholle. Cherry sulki\nsilmänsä päästäkseen näkemästä hänen vääntyneitä piirteitään. Glenister\nkatseli häntä pitkään ja sanoi:\n\n\"Luulen käsittäväni, mutta rahat olivat kaikissa tapauksissa sinun,\nniin etten minä niitä vaadi.\"\n\nMihin hän tähtäsi, oli selvän selvää. Kid nosti rahalaatikon eteensä,\nmutta Glenister puristi oikean kätensä nyrkkiin ja kumartui eteenpäin.\nHän olisi voinut surmata toisen yhdellä ainoalla nyrkiniskulla, sillä\npeluri oli sillä hetkellä vallan hänen armoillaan. Kid koetti rohkaista\nmieltään, mutta hänen kasvonsa alkoivat elehtiä, ikäänkuin niiden alla\nliikkuvat hermot eivät enää olisi olleet hänen hallittavinaan, vaan\nantautuivat rajuun, hillittömään mässäilyyn.\n\n\"Olet opettanut minulle jotakin\", siinä kaikki mitä Glenister sanoa ja\nsitten hän tunkeutui joukon halki ja ulos viileään yöilmaan. Hänen\nyläpuolellaan säkenöi napaseudun tähtitaivas, ja suolakylläinen\nmeri-ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä. Kaukaa kuului susikoiran\npitkäveteinen ulvonta. Hän pysähtyi ja paljastettuaan päänsä hän seisoi\nkauan paikallaan ja teki lujan päätöksen, ettei enää milloinkaan kajoa\nkorttiin.\n\nSamaan aikaan saapui Cherry kotiin nopeasti kuin takaa-ajettuna. Hän\npysähtyi hetkeksi ennenkuin astui huoneeseensa ja kohotti epätoivoisena\nkätensä kohti korkeuksia.\n\n\"Oi, miksi sen tein? Miksi sen tein? En ymmärrä enää itseäni.\"\n\n\n\n\nXX.\n\nTANSSIAISISSA.\n\n\n\"Rakas Helene, etkö huomaa, että virka-asemani tuo mukanaan eräitä\nvelvollisuuksia, jotka sinun on täytettävä?\"\n\n\"Luulenpa niin olevan laidan, Arthur-eno, mutta minä jäisin paljoa\nmieluummin kotiin.\"\n\n\"Kas sitä! Huvittele nyt vain oikein tarpeeksesi.\"\n\n\"Tanssi ei minua enää huvita. Sen jätin etelään. Mutta jos sinä tulet\nmukaan...\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy työskennellä iltaisin enkä minä\nenää sellaiseen sovellukaan.\"\n\n\"Sinä et ole terve\", sanoi hänen sisarensa tytär. \"Olen huomannut sen\nviime aikoina. Johtuuko se liian paljosta työstä? Oletko vakavasti\nsairas? Olet hermostunut, et syö kunnollisesti ja laihdut päivä\npäivältä arveluttavasti. Niin, onpa kasvoihisi tullut ryppyjä kuin\nukolle.\" Hän nousi aamiaispöydästä, meni enonsa luo ja hyväili\nrakkaasti hänen hopeanvalkoista päätään.\n\nVanhus tarttui hänen viileään käteensä ja painoi sen poskelleen,\njolloin hänen kasvoilleen painunut huolestunut ilme muuttui hymyilyksi.\n\n\"Työ sen aiheuttaa, rakas lapsi -- ankara ja epäkiitollinen työ, siinä\nkaikki. Tämä maa on luotu nuoria miehiä varten. Tämä on hirveä maa --\ntämä. -- Toivon, ettemme olisi milloinkaan tulleet tänne.\"\n\n\"Älä sano niin\", huudahti Helene vilkkaasti. \"Oh, täällä on ihanaa!\nAjattele sitä kunniaa! Sinä kuulut Yhdysvaltojen tuomarikuntaan ja olet\nensimmäinen täkäläinen tuomari. Sinä teet historiaa -- sinä luot uuden\nvaltion -- kansa saa vielä kerran lukea sinusta kouluissa.\"\n\nHelene kumartui ja suuteli häntä, mutta tämä tuntui haluavan väistellä\nhänen hyväilyjään.\n\n\"Tietysti minä menen, jos arvelet minun täytyvän se tehdä\", sanoi\ntyttö, \"vaikken olekaan erikoisen ihastunut täkäläiseen seuraelämään.\nJotkut naisista ovat kylläkin hyvin kunnollisia, mutta toiset...\" Hän\nkohautti olkapäitään. \"He puhelevat häväistysjutuista kaiken aikaa.\nVoisi toivoa, että tämä avara, uusi, voimakas ja neitseellinen maa\nkehittäisi naisia ja laajentaisi heidän katsettaan niinkuin miesten,\nmutta niinpä vain ei ole laita.\"\n\n\"Pyydän Mac Namaraa tulemaan noutamaan sinut kello yhdeksän aikaan\",\nvirkkoi tuomari ja nousi.\n\nMyöhemmin iltapäivällä Helene pukeutui kauan käyttämättömänä olleeseen\njuhlapukuunsa, ja menestys oli sellainen, että kun hänen saattajansa\nsaapui häntä noutamaan, oli hän tämän mielestä kaunein nainen auringon\nalla.\n\nKun he saapuivat hotelliin, katseli hän nuorta seuralaistaan entistäkin\nylpeämpänä, sillä illan seura poikkesi tällä kerralla huomattavasti\nkullankaivajaleirin tavanmukaisesta vierasjoukosta. Naisilla oli\nkaikilla kauniit puvut ja herroilla melkein poikkeuksetta hännystakki\nja valkoinen kaulanauha. Suuri sali oli hotellin pituinen, sen\nseinävieriin oli järjestetty aitioita, sen lattia oli lasinkiiltävä ja\nseinät kauniisti koristetut.\n\n\"Ah, kuinka kaunista!\" huudahti Helene. \"Vallan kuin kotona etelässä.\"\n\n\"Olen nähnyt aiemminkin nopeasti kasvavia kaupunkeja, mutta mikään ei\nvedä vertoja tälle. Mutta kun nämä pohjanmiehet voivat rakentaa\nrautatien yhdessä kuukaudessa ja kaupungin kesässä, voi käsittää,\nmikseivät he yhtä hyvin voi saada syntymään sinfoniaorkestereita ja\ntanssisaleja.\"\n\n\"Tiedän teidän olevan mainion tanssijan\", virkkoi Helene.\n\n\"Te saatte siinä asiassa olla minun tuomarini. Haluan kirjoitta\ntanssiohjelmaanne nimeni niin usein kuin uskallan joutumatta käsikähmään\ntäkäläisten nuorten miesten kanssa, ja lopun aikaani aion istua\nhallissa polttelemassa. En välitä tanssia kenenkään muun kuin teidän\nkanssa.\"\n\nEnsimmäisen tanssin jälkeen hän luovutti naisensa toisille\nseuramiehille ja lähti tanssisalista. Tämä oli hänen ensimmäinen\nhuvitilaisuutensa Alaskaan tultuaan. Oli hyödyllistä, ettei vallan\ntylsistynyt, tuumi hän itsekseen, ja istuessaan ja sikarista\nnauttiessaan hän kuvaili mielessään hänelle vallan vierain tuntein\nhoikkaa harmaasilmäistä nuorta naista, jolla oli ihana kiharainen\ntukka, norsunluunvalkoiset olkapäät ja iloinen hymy huulilla. Hän näki\ntämän liihottelevan ohitseen two-stepin tahdin mukaan ja huomasi omaksi\nkummakseen olevansa äkeissään siitä, että joku toinen kuin hän sai edes\nhetkeksi nauttia hänen suloisesta seurastaan.\n\n-- Seis nyt, Alec! hän mutisi. Olet vallan liian vanha konkari\njoutuaksesi päästäsi pyörälle.\n\nSiitä huolimatta hän haki tytön ennen määräaikaa seuraavaan tanssiin.\nHelene tuntui kadottaneen osan entistä iloisuuttaan.\n\n\"Mikä nyt on? Eikö teillä ole ollutkaan hauskaa?\"\n\n\"Onpa kyllä\", vastasi toinen säteilevästi. \"Olen huvitellut\nsuurenmoisesti.\"\n\nTullessaan noutamaan häntä kolmanteen tanssiin huomasi hän Helenen\nvieläkin hajamielisemmäksi. Kun hän tanssin tauottua saattoi häntä\npaikalleen, sivuuttivat he erään naisryhmän, jossa oli muiden muassa\nrouva Champian ja toisiakin rouvia, joiden hän tiesi olevan kaupungin\nhuomatuimpien miesten aviovaimoja. Hän oli nähnyt jonkun heistä tuomari\nStillmanin teekutsuilla, ja häntä kummastutti sen vuoksi aika lailla,\nkun nämä naiset tervehtivät häntä, mutta eivät olleet näkevinäänkään\nHeleneä. Tyttö hätkähti, ja Mac Namara oivalsi, että jotakin oli\nvinossa vaikk'ei voinut arvata missä vika oli. Miesten asioita hän\nkyllä ymmärsi, mutta naisten päähänpistot olivat hänen rajojensa\nulkopuolella.\n\n\"Mikä noiden naisten on? Ovatko he loukanneet teitä?\"\n\n\"En tiedä. Olen puhutellut heitä, mutta he eivät ole minusta\ntietääkseenkään.\"\n\n\"Eivät piittaa teistä?\" huudahti Mac Namara.\n\n\"Eivät.\" Helenen ääni värähti, mutta hän piti päänsä pystyssä. \"Koko\nNomen naismaailma näkyy olevan täällä, mutta kaikki tuntuvat\nliittoutuneen katkaisemaan tuttavuuden minun kanssani. Se kummastuttaa\nminua -- en voi käsittää sen syytä.\"\n\n\"Onko kukaan sanonut teille jotakin?\" kysäisi toinen kiivaasti. \"Joku\nherroista, tarkoitan.\"\n\n\"Ei, ei! Herrat ovat kaikki perin kohteliaita. Naisista nyt on\nkysymys.\"\n\n\"Lähtekäämme pois.\"\n\n\"Ei, ei tule kysymykseenkään\", vastasi Helene ylpeästi. \"Aion jäädä ja\nuhmata heitä. En ole tehnyt mitään, jota minun tarvitsisi hävetä, ja\nminä aion ottaa selvän, mistä oikeastaan on kysymys.\"\n\nKun Mac Namara seuraavan tanssin alkaessa oli luovuttanut hänet uudelle\ntanssijalle, lähti hän hakemaan jotakuta tuttavaa, jolta voisi kysellä.\nUseimmat Nomen miehistä joko vihasivat tai pelkäsivät häntä, mutta\nlopulta hän tapasi miehen, jolta hän uskoi saavansa tietoja, ja hän\nopasti tämän erääseen nurkkaukseen.\n\n\"Toivon, että vastaatte erääseen kysymykseen. Kiertelemättä.\nYmmärrättehän? Olen itsekin suora ja haluan teidänkin olevan.\"\n\n\"Kuten tahdotte.\"\n\n\"Rouvanne on ollut neiti Chesterin vieraana. Olen nähnyt hänet täällä.\nHän ei näytä haluavan seurustella neiti Chesterin kanssa. Hän kääntää\ntälle selkänsä, ja minä haluan tietää syyn tämmöiseen menettelyyn.\"\n\n\"Kuinka minä sen tietäisin?\"\n\n\"Ellette tiedä, pyydän teitä ottamaan asiasta selon.\"\n\nToinen ravisti huvitettuna päätänsä, ja Mac Namara kiivastui.\n\n\"Minä sanon teille, että teidän täytyy ja teidän on lisäksi\ntaivutettava vaimonne pyytämään anteeksi, ennenkuin neiti Chester\nlähtee täältä, muuten saatte vastata minulle mies miestä vastaan. Minä\nen aio sallia, että neiti Chesterin kaltaista nuorta naista kohdellaan\nyliolkaisesti, ja siinä piste.\"\n\nPuhuteltu ei vastannut heti, sillä on hieman mutkikasta neuvotella\nhenkilön kanssa, joka syrjäyttää täydellisesti kaikki sovinnaiset\nseurustelutavat ja joka sitäpaitsi pystyy pakottamaan toisen\ntottelemaan käskyjään.\n\n\"Hyvä -- hm -- olen asiasta kyllä ylimalkaan selvillä, mutta en juuri\nhalua semmoisiin juoruihin puuttua. Olisi parasta antaa koko jutun olla\nsinään.\"\n\n\"Jatkakaa.\"\n\n\"Naiset ovat paljon keskustelleet -- niin, hm -- laita on niin, että\nasia koskee nuorta Glenisteriä. Rouva Champianilla oli hytti heidän\nhyttinsä vieressä -- hm, tarkoitan hänen -- kun he tulivat\nYhdysvalloista tänne, ja hän näki ja kuuli yhtä ja toista. Minun\npuolestani tehköön tyttö mitä haluaa, mutta rouva Champianilla on omat\najatuksensa sopivaisuuden vaatimuksista. Mikäli vaimoni on saanut\ntietää, lienee jutussa jonkun verran perääkin, niin ettette voine häntä\nsyyttää.\"\n\nMac Namara olisi voinut selittävällä sanalla lopettaa kaikki juorut ja\nantaa miehen selittää vaimolleen asioitten oikean laidan sekä tämän\nvälityksellä esittää koko typerän jutun oikeassa valaistuksessa tavalla,\njoka olisi säästänyt Helenen tunteita ja pannut nuo kaakattavat\njuorukellot häpeämään. Ja sittenkin hän epäröi. Älykäs laivuri\njärjestää purjeet niin, että ne soveltuvat kaikkiin tuuliin. Hän kiitti\nsiis vain tiedonannoista ja lähti. Kun hän astui halliin, tuli Helene\nhäntä vastaan.\n\n\"Viekää minut pois täältä. Minä haluan lähteä kotiin.\"\n\n\"Olette siis muuttanut mieltänne?\"\n\n\"Niin, menkäämme\", läähätti Helene, ja kun he olivat tulleet ulos,\nasteli hän niin rivakasti, että Mac Namara tuskin jaksoi kulkea hänen\nrinnallaan. Helene ei puhunut mitään, ja Mac Namara oli kyllin järkevä\nvälttääkseen kyselyjä. Kun he saapuivat Helenen asuntoon, meni hänkin\nsisälle, riisui päällystakkinsa ja sytytti sähkön. Helene heitti\npäällysvaatteensa tuolille ja käveli sitten huoneessa kuin pikku\nraivotar. Hänen silmissään välkkyi kiukun kyyneliä, hänen poskensa\nhehkuivat ja kädet olivat alituisessa liikkeessä. Mac Namara nojasi\ntakan kamanaan ja katseli häntä sikarinsa savukiehkuroitten takaa.\n\n\"Ei teidän tarvitse mitään kertoa\", virkkoi hän lopulta. \"Minä tiedän\nkaikki.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua. En voisi milloinkaan toistaa kaikkea mitä he\nsanoivat. Oo, se oli halpamaista!\" Hänen äänensä tyrehtyi ja hän puri\nhuuliaan. -- \"Miksi kysyinkään heiltä? Miksen voinut olla vaiti? Kun te\nolitte lähtenyt, menin naisten luo ja päätin rohkeasti uhitella heidän\nylpeitä ilmeitään. Ah, kuinka halpamaisia he olivatkaan! Ja miksi minä\noikeastaan välitänkään heistä!\" huudahti hän ja polkaisi jalkaa.\n\n\"Jonakin päivänä minä tapan sen miehen\", virkkoi Mac Namara ja karisti\ntuhkan sikaristaan.\n\n\"Minkä miehen?\"\n\nHelene seisahtui ja tuijotti häneen.\n\n\"Glenisterin tietenkin. Jos olisin tiennyt, että juttu joskus joutuisi\nteidän korviinne saakka, olisin vaientanut miehen jo aikoja sitten.\"\n\n\"Hän ei ole juttua levitellyt\", huudahti Helene. \"Hän on kunnian mies.\nRouva Champian, se valheellinen marakatti, on kaikkeen syypää.\"\n\nMac Namara kohautti olkapäitään tuskin huomattavasti, mutta liike oli\nsittenkin kaunopuheinen ja Helene äkkäsi sen.\n\n\"Ah, en tarkoita, että hän olisi laverrellut tahallaan -- sellaiseen\nhän on liian kunnollinen -- mutta ken tahansa on valmis hellittämään\nkielensä kantimia, kun on kysymyksessä kaunis tyttö. Hänen armonsa\nCherry Malotte on lemmenkade olento.\"\n\n\"Malotte? Kuka hän on?\" kysyi Helene uteliaana.\n\nMac Namara näytti kummastuneelta.\n\n\"Luulin jokaikisen tietävän, kuka hän on. Parempi kyllä onkin, ettette\ntiedä.\"\n\n\"Olen ihan varma, ettei Glenister ole mitään puhunut minusta.\" Hetken\nkuluttua hän jatkoi: \"Kuka on neiti Malotte?\"\n\nMac Namara tuumi hetken, ja Helene katseli häntä tarkkaavasti. Kuinka\nmiellyttävä hän olikaan iltapuvussaan! Kodikas huone, sen hillitty\nvalaistus sai hänet näyttämään tavallista kookkaammalta ja hänen\nvoimakas vartalonsa esiintyi edukseen. Hänen silmistään kuvastui sitä\nihailua, jota naiset tavoittelevat. Mac kohotti rohkeat kauniit\nkasvonsa ja kohtasi hänen katseensa.\n\n\"Jätän mieluummin omaksi asiaksenne ottaa selvää siitä asiasta, sillä\njuorut eivät juuri ole minun alaani. Minulla on teille jotakin\ntärkeämpää sanottavaa. Se on tärkeintä, mitä milloinkaan olen teille\npuhunut, Helene.\"\n\nEnsimmäistä kertaa hän sanoi häntä Heleneksi, ja tyttö alkoi vapista ja\nhänen säikähtyneet silmänsä suuntautuivat oveen. Hän oli odottanut tätä\nhetkeä, mutta ei ollut vielä valmistunut vastaamaan.\n\n\"Ei tänään -- älkää puhuko nyt mitään\", onnistui hänen saada sanotuksi.\n\n\"Kyllä, tilaisuus on varsin sopiva. Ellette voi vastata, tulen huomenna\nuudelleen. Haluan teidät vaimokseni. Haluan antaa teille kaiken mitä\nmaailma voi tarjota, ja minä haluan tehdä teidät onnelliseksi. Sitten\nkyllä loppuvat kaikkinaiset puheet -- minä puolustan teitä\nikävyyksiltä, ja jos haluatte jotakin, panen sen teidän jalkoihinne.\nPystyn sen tekemään.\"\n\nHän kohotti voimakkaat käsivartensa, ja hänen lujissa, päättävissä\npiirteissään oli lupaus, että Helene saisi mitä hän pyytäisi elämältä\n-- rakkautta, suojaa, yhteiskunta-aseman, ihailua.\n\nHelene sopersi joitakuita epäselviä sanoja, kunnes illan nöyryytyksen\nja ikävyyksien muisto jälleen valtasi hänet. Tämä kaupunki -- tämä\njulma ja puolisivistynyt kaivosleiri -- oli kääntynyt häntä vastaan ja\ntuominnut hänet säälimättä ja epäoikeudenmukaisesti. Naiset olivat\npoikkeuksetta kateellisia, lavertelevia juoruakkoja, jotka halusivat\npanna hänet pannaan ja tehdä hänen elämänsä sietämättömäksi, pitää\nhäntä muukalaisena, jonka ainoa turva olisi hänen oma henkilökohtainen\nylpeytensä. Hän saattoi selvästi kuvitella, minkälainen hänen\ntulevaisuutensa tässä kylässä olisi. Hän näki itsensä yksinäiseksi,\npanetelluksi, häväistyksi tuhansin tavoin, eikä hän voisi paeta tai\nantaa selityksiä. Hänen täytyisi jäädä ja uhmailla panettelua, sillä\nhänen elämänsä oli sidottu tänne ainakin lähivuosiksi tai niin kauaksi\nkuin hänen enonsa olisi täällä tuomarina. Mac Namara tahtoi lahjoittaa\nhänelle vapauden. Hän rakasti häntä, tarjosi hänelle kaikki. Hän oli\nsuurempi kuin kaikki muut yhteensä. He olivat vain nukkeja ja he\ntiesivät sen. Hän ei tiennyt, rakastiko hän Mac Namaraa, mutta hänen\nmagneettinen voimansa oli vastustamaton, ja hän ihaili tätä miestä\ntavattomasti. Kukaan hänen tapaamistaan miehistä ei ollut häneen näin\nvaikuttanut paitsi Glenister. -- Ah! sitä petoa! Hän oli solvaissut\nhäntä ensin ja nyt vahingoitti hänen hyvää nimeään ja mainettaan.\n\n\"Tahdotteko tulla vaimokseni, Helene?\" toisti Mac Namara hiljaa\nkysymyksensä.\n\nHelene antoi päänsä painua alas, ja Mac Namara astui askeleen eteenpäin\nsulkeakseen hänet syliinsä, mutta pysähtyi äkkiä ja kuunteli. Joku\nkuului juoksevan portaita ylös ja sitten jyskytettiin ovelle. Mac\nNamara rypisti äkeissään kulmakarvojaan, meni halliin ja aukaisi oven.\nNäkyviin tuli Struve.\n\n\"Hei, Mac Namara! Olen etsinyt sinua kaikkialta. Nyt on kaikki menossa\npäin helkkaria.\"\n\nHeleneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hän alkoi keräillä\npäällysvaatteitaan. Hänellä oli hyvää aikaa tointua äskeisestä\nmasennuksestaan, ennen kuin miehet palasivat huoneeseen. Mac Namara\nvirkkoi pahantuulisena:\n\n\"Olen saanut kutsun lähteä Midakseen, ja minun täytyy heti suoriutua\nmatkaan.\"\n\n\"Aikaisintaan heti. Ellei jo ole myöhäistä. Uutinen saapui tunti\nsitten, mutta en voinut tavata sinua aiemmin\", sanoi Struve. \"Hevosesi\non satuloituna konttorisi edustalla. Parasta, ettet viivyttele\nvaatteita muuttamalla.\"\n\n\"Sinähän sanoit, että Vorhees on mennyt sinne parinkymmenen poliisin\nkanssa? Hyvä on. Jää sinä kaupunkiin ja koeta ottaa selvää parhaan\nkykysi mukaan.\"\n\n\"Ilmoitin puhelimitse sinne, että työmiehet asestautuisivat ja\npitäisivät varansa. Jos kiiruhdat, ehdit kyllä ajoissa. Nyt on vasta\npuoliyö.\"\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi Helene levottomana.\n\n\"Yrittävät vallata kaivokset tänä yönä\", vastasi asianajaja. \"Me\npuolestamme koetamme vangita salaliittolaiset ja on mahdollista, että\nsyntyy verinen yhteentörmäys.\"\n\n\"Te ette saa ratsastaa sinne!\" huudahti tyttö kauhistuneena. \"Siellä\ntulee varmasti verta vuotamaan.\"\n\n\"Juuri siksi minun täytyykin mennä sinne\", sanoi Mac Namara. \"Tulen\nhuomenna takaisin ja haluan silloin tavata teidät kahden kesken. Hyvää\nyötä.\"\n\nHänen silmissään oli uusi, tavaton loiste, kun hän hyvästeli Heleneä.\nOllakseen niin kokematon naissydänten tutkija hän näytteli osaansa\nverrattoman hyvin, ja kun hän asteli kiireisin askelin konttoriaan\nkohden, hymyili hän itsekseen.\n\n\"Saan hänen vastauksensa huomenna. Kiitoksia paljon, Glenister.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\nRAUHATON YÖ.\n\n\nHelene koetti tiedustella Struvelta, kuinka asiat oikeastaan olivat,\nmutta sai tältä tietää vain, että salapoliisit olivat olleet toimessa\nmonen viikon aikana ja tänään nuuskineet selville, että oli muodostettu\nseura n.s. vigilantit, joitten tarkoituksena oli hankkia oikeutta omin\npäin. Oli kuultu tarpeeksi, jotta voitiin päätellä, että tänä yönä\naiottiin vallata kaivokset takaisin, ja siksi oli viranomaiset\nhätyytetty liikkeelle.\n\n\"Oletteko ottaneet urkkijoita palvelukseenne?\" kysyi tyttö uskomatta\nkorviaan.\n\n\"Olemme, totta kai. Meidän täytyi. Toiset pitivät meitä niinikään\nsilmällä, ja asiat ovat nyt kehittyneet sille asteelle, että on\nkysymyksessä elämä tai kuolema. Sanoin Mac Namaralle, että veri tässä\nvielä vuotaa, ennenkuin olemme perillä, silloin kun hän esitti meille\nsuunnitelmansa -- tarkoitan kun vaikeudet alkoivat.\"\n\nHelene väänteli käsiään.\n\n\"Samaa pelkäsi enoni, ennenkuin lähdimme Seattlesta. Sen vuoksi minä\nuskalsinkin tuoda ennakoita tänne ne paperit teille. Luulin, että\nsaitte ne kyllin ajoissa, jotta kaikki rettelöiminen olisi voitu\nvälttää.\"\n\nStruve naurahti ja silmäili häntä hieman kummastuneena.\n\n\"Tietääkö Arthur-eno tästä mitään?\" jatkoi Helene.\n\n\"Ei, emme puhu hänelle enempää kuin on välttämätöntä. Hän ei näytä\noikein terveeltä.\"\n\n\"Ei, hän ei ole terve.\" -- Jälleen asianajaja hymyili. -\"Kuka on tuon\nseuran johtaja?\"\n\n\"Luullaksemme Glenister ja hänen toverinsa, meksikolainen rosvo. Ne\nainakin ovat kokouksen kutsuneet koolle.\"\n\nHelene oli hetken aikaa vaiti.\n\n\"Minä luulen, että he pitävät itseään kaivosten oikeina omistajina.\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Mutta eihän niin ole laita.\"\n\nTämä kysymys oli viime aikoina ehtimiseen juolahtanut hänen mieleensä,\nsillä tuon tuostakin sattui asioita, jotka viittasivat siihen että\ntämän sitkeän, kovan taistelun takana oli muuta kuin mitä hän tiesi.\nHänestä tuntui mahdottomalta, että kaivosten omistajille oli tehty\nvääryyttä, ja silti hänen korviinsa osui yksinäisiä lauseita, jotka\nkuulostivat käsittämättömiltä. Kun hän koetti saada selvyyttä,\nvaihtoivat hänen tuttavansa heti puheenaihetta. Häntä petettiin\nkaikilla tahoilla! Paikalliset sanomalehdet ajoivat tuomioistuimen\nasiaa. Hän luki ne tarkoin, ja yhä vähemmän hän pääsi asioista\ntolkulle, Kaikessa oli jotakin epävarmaa ja levotonta, mikä sai hänet\ntuntemaan olonsa epämiellyttäväksi ikäänkuin hän liikkuisi\ntuliperäisellä maaperällä.\n\n\"Kaikki tämä rettelöinti johtuu noista kahdesta miehestä. Ellei heitä\nolisi, saisimme asian pian selväksi.\"\n\n\"Kuka on neiti Malotte?\"\n\nStruve vastasi arkailematta:\n\n\"Koko Alaskan kaunein ja samalla vaarallisin nainen.\"\n\n\"Millä tavalla? Kuka hän on?\"\n\n\"On vaikea sanoa, kuka ja mitä hän on -- hän on tuiki erilainen Kuin\nmuut naiset. Hän tuli Dawsoniin heti alkuaikoina -- yksinkertaisesti\ntuli -- emme tienneet mistä tai miksi, eikä meidän onnistunut koskaan\nsaada sitä selville. Heräsimme eräänä aamuna ja hän oli paikalla.\nEnsimmäisenä iltana me olimme toisillemme lemmenkateita, ja viikon\nkuluttua olivat useimmat meistä täysiä hölmöjä. En tiedä, johtuiko se\nsiitä salaperäisyydestä, joka häntä verhosi vai ankarasta kilpailusta.\nSe oli sitä aikaa, jolloin tavallinen tanssisalityttö saattoi mennä\nnaimisiin miljoonamiehen kanssa, mutta hän ei piitannut sellaisesta.\nHän ei tehnyt työtä eikä liioin kehrännyt vahatuilla lattialaudoilla,\nja silti olisi Salomo kaikkine ihanuuksineen näyttänyt hänen rinnallaan\nmaantienkulkijalta.\"\n\n\"Sanoitteko, että hän on vaarallinen.\"\n\n\"Niin sanoin. Siellä oli talvella -98 nuori aatelismies -- tanskalainen\nluullakseni, hienoa sukua ja muuta sellaista -- komea, vaaleaverinen\nnuorukainen. Hän aikoi mennä naimisiin tytön kanssa, mutta muuan\npankinpitäjä ampui hänet. Sitten oli muuan Rock, ratsastavan poliisin\nparhaita upseereja. Hänet erotettiin. Ja lisäksi monia muita. Kaikesta\nhuolimatta hän on maailman jaloluontoisin tyttö, ja sen ohessa\nhelläsydäminen. Hän on ravinnut jokaikistä 'housukangasta' Yokonin\nvarrella, eikä ole ainoatakaan malminetsijää koko maassa, joka ei\nvannoisi hänen nimessään, sillä hän on auttanut monia kymmeniä heistä.\nMinäkin olin kerran häneen hullaantunut. Niin, hän on vaarallinen, se\non varmaa -- kaikille muille paitsi Glenisterille.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Tyttö oli kerran Yokonin toisella puolella hoitamassa miestä, joka\nsairasti vaikeaa rupitautia, ja kun hän yritti takaisin, joutui hän\nkeskelle keväistä jäittenlähtöä. En ollut paikalla silloin, mutta\nGlenister kuuluu saaneen hänet onnellisesti maihin, kun kukaan muu ei\nuskaltanut puuttua pelastushommiin. Ajojäätelit kuljettivat heitä viisi\npenikulmaa virtaa alas, ennenkuin hänen onnistui selviytyä pulasta.\"\n\n\"Mitä sitten tapahtui?\"\n\n\"Tyttö rakastui häneen tietysti.\"\n\n\"Ja Glenister jumaloi häntä yhtä hölmömäisesti kuin te kaikki\ntoisetkin, eikö niin?\" sanoi Helene halveksivasti.\n\n\"Siinäpä onkin jutun omituisin kohta. Tyttö hypnotisoi hänet ensin\njollakin tavalla, mutta poika karkasi tiehensä, enkä minä kuullut\nhänestä mitään ennenkuin täällä Nomessa. Tyttö tuli hänkin tänne lopulta\nja on nyt kuitannut tilinsä selväksi.\"\n\n\"Siitä en ole kuullut mitään.\"\n\nStruve kertoi hänelle seikkaperäisesti pelisalikohtauksen ja sanoa\nsitten:\n\n\"Olisinpa tahtonut olla silloin paikalla, sillä joukon kiihtymys kuuluu\nolleen tavaton. Kun peli oli loppunut, löi Cherry Malotte\ntarkkailukojeen kannen kiinni ja selitti pelin mitättömäksi, koska hän\noli tehnyt virheen. Häntä vastaan ei tietenkään voitu väitellä ja hän\npysyi väitteessään. Joku mukana olleista sanoi minulle kuitenkin, että\nhän valehteli.\"\n\n\"Kaikkien paheittensa lisäksi Glenister on siis myöskin kiihkeä\npelaaja?\" sanoi Helene kiivaasti. \"Olen iloinen, että saan olla\nkiitollisuudenvelassa sellaiselle henkilölle. Tämä maa tuottaa\ntosiaankin merkillisiä yksilöitä.\"\n\n\"Erehdytte. Kukaan ei ole koskaan nähnyt hänen kajonneenkaan kortteihin\naiemmin.\"\n\n\"Ah, minä vallan väsyn näihin vastakohtiin\", huudahti Helene\nsuuttuneena. \"Kahviloita, pelisaleja, häväistysjuttuja,\nseikkailijattaria! Uh! Minä halveksin sellaista! Minä halveksin koko\nroskaa!! Miksi tulinkaan tänne?\"\n\n\"Uuden maan synty tuo kaikkea sellaista mukanaan. Sellaista Oli\nelämämme tähän vuoteen saakka. Teidän kaltaisianne naisia me täällä\ntarvitsemme, neiti Helene. Te voitte auttaa meitä äärettömästi.\"\n\nHelene ei pitänyt Struven tavasta katsella häntä, ja hän muisti äkkiä,\nettä hänen enonsa nukkui yläkerrassa hänen huoneensa päällä.\n\n\"Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta nyt on jo myöhä, ja minä olen\nhyvin väsynyt.\"\n\nKello oli yksi, ja sitten kun hän oli päästänyt Struven ulos, hän\nsammutti valot ja laahusti väsyneenä omaan huoneeseensa. Hän riisui\npukunsa ja heitti paljaille olkapäilleen aamunutun, jossa oli monet\nlaskokset ja joka oli ihmeteltävän ilmava. Päästellessään auki raskaita\npalmikoltaan hän muisteli Cherry Malotten tarinaa. Vai niin,. Glenister\noli pelastanut hänetkin oman henkensä kaupalla. Mikä jalo ritari hän\nolikaan! Hänellä pitäisi olla vaakunakilpi, johon olisi kuvattu\nlohikäärme, asestettu ritari ja pyörtynyt nainen. \"Minä riennän naisten\n-- etenkin kauniitten -- avuksi\", se lause pitäisi olla tuon kilven\nponsilauseena. \"Koko Alaskan kaunein nainen\", oli Struve sanonut. Hän\nkatseli itseään kuvastimesta ja irvisti sille tyytymättömän ja surkean\nnäköiselle kuvalle, joka siinä häntä vastaan tuijotti, Hän oli\nnäkevinään Glenisterin hyppäävän jäälautalta toiselle, ahneen joen\nkohisten ja vaahdoten jäädessä hänen taakseen ja rannalle kerääntyneen\njoukon hurraahuutojen elähdyttäessä tyttöä, joka kokoon kyyristyneenä\nistui jäitten seassa. Hän oli näkevinään Glenisterin sieppaavan tytön\nsyliinsä ja raivaavan tiensä takaisin rannalle painuvien jäätelien yli\nja varma kuolema kintereillään. Kuinka lujasti hän syleilikään! Helene\npunehtui tätä ajatellessaan ja muisti samassa säikähtyneenä, että hänen\nsiinä haaveillessaan tämä sama mies oli ehkä käsikähmässä sen miehen\nkanssa, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin.\n\nHetkeä myöhemmin kuului joku nousevan portaita ja sitten kolkuttavan\nkovasti ovelle. Olipa tämä rauhaton yö. Miksei nyt jo heretty tulemasta\ntänne? Helene oli väsynyt, mutta ajatellessaan sitä murhenäytelmää,\njoka esitettiin vuoristossa, ja sitä sairasta vanhusta, joka nukkui\nviereisessä huoneessa, hän sytytti kynttilän ja hiipi hiljaa alas,\njottei hänen enonsa heräisi. Joku Mac Namaran lähetti, hän arveli\nirroittaessaan ovesta salpoja.\n\nKun ovi aukeni, astui hän säikähtyneenä askeleen taaksepäin.\nKynnyksellä seisoi Roy Glenister, karskin ja päättäväisen näköisenä\npehmeä huopahattu painettuna syvälle otsaan, jalassa nahanväriset\npuolisaappaat ja kädessä winchester-kivääri. Lyhyen päällystakin alta\nnäkyi patruunavyö ja revolverin nikkelöity perä. Hän astui sisään\nkursailematta ja sulki oven perässään.\n\n\"Neiti Chester, teidän ja enonne on pukeuduttava nopeasti ja seurattava\nminua.\"\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Vigilantit ovat matkalla tänne hirttämään tuomarin. Tulkaa minun\nasuntooni, siellä minä kykenen puolustamaan teitä.\"\n\nHelene nosti vapisevan kätensä rinnalleen ja väri katosi hänen\nkasvoiltaan. Ylhäältä kuului heikkoa melua, ja kun molemmat katsahtivat\nsinnepäin, näkivät he tuomari Stillmanin seisovan kaidepuuhun nojaten.\nHänellä oli yllään yönuttu ja hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni\nkäsipuusta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kuvastivat\nhirveää pelkoa, vaikka ne olivatkin vielä puoliuniset ja turvonneet.\nHänen huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet syntymään yhtään\ntajuttavaa sanaa.\n\n\n\n\nXXII.\n\nMURHAYRITYKSET.\n\n\nPelisalissa sattunutta kohtausta seuranneena aamuna Glenister heräsi\nsyvästi masentuneena ja epätoivoisena. Kuluneet neljäkolmatta tuntia\nmoninaisine kokemuksineen tuntuivat hänestä kaukaisilta ja\nepätodellisilta. Aamiaista syötäessä hän kertoi häpeillen Dextrylle\nedellisen illan pelimässäyksestä. Hän oli menetellyt mielestään\npetollisesti vanhusta kohtaan uskaltaessaan panna peliin\nkaivososuutensa, vaikka he olivatkin sopineet, että kumpikin sai tehdä\nosuudellaan mitä halusi. Hänestä tuntui painajaisunelta ajatella niitä\nhirveitä hetkiä, jolloin hän oli maannut Mac Namaran talon\nullakkoparsilla ja tuntenut uskonsa siihen ainoaan naiseen, joka\nhänellä tässä maailmassa oli, haihtuvan, muistellessaan sitä kauheaa\njanoa, jonka Cherry Malotte oli hänestä karkoittanut, ja sitä\nmieletöntä pelihimoa, joka sitten oli hänet vallannut. Tämä harha-askel\noli hänelle kesyttämättömien alkuvoimiensa viimeinen ilmaus.\nKapinanhenki oli hänessä nyt sammunut. Hän tunsi, ettei hän enää\nmilloinkaan kadottaisi itsehillintäänsä, etteivät intohimot enää\nkoskaan saisi häntä valtaansa.\n\n\"Meillä oli eilen vigilanttien kokous\", sanoi Dextry.\n\n\"Mitä päätitte?\"\n\n\"Me päätimme toimia nopeasti ja käyttää hyväksemme keinoja, jotka\nmielestämme ovat sopivimmat, joko lynkkausta tai muuta sellaista, mitä\ntarvitaan päästäksemme jälleen kaivostemme omistajiksi. Seurassa on\nsekä lakimiehiä että kauppiaita, jotka arvelevat, että Mac Namara\nseuraavalla kerralla lakaisee heidätkin pois pelistä.\"\n\n\"Siihen kyllä lopulta joudutaankin, se on selvää.\"\n\n\"He sanoivat, että Mac Namaran joukko on karkoitettava ja meille\nhankittava oikeutemme takaisin.\"\n\n\"Hyvä. Montako voimme lukea auttajiimme?\"\n\n\"Kuutisenkymmentä miestä. Olemme ottaneet lukuun vain sellaiset, joilla\non niin suuri maapalanen, että pitävät suunsa kiinni.\"\n\n\"Minä toivon, että voisimme järjestää jonkunlaisen kokouksen\ntuomioistuimen jäsenten kanssa ja järjestää tänne sellaisen metakan,\nettä huhu siitä leviäisi hamaan Washingtoniin saakka. Kaikki muut\nyritykset ovat ajaneet karille, ja meidän viimeinen toivomme tuntuu\nvaativan hallituksen sekaantumista asiaan, ellei näet Bill Wheaton saa\naikaan mitään Kalifornian tuomioistuimessa.\"\n\n\"Minä en luota hänen hommiinsa. Mac Namara piittaa yhtä vähän\nKalifornian tuomioistuimista kuin hernepyssyllä uhkailevasta pikku\npojasta, -- hänellä on tarpeeksi suojelijoita päämajassa. Elleivät\nvigilantit saa aikaan mitään hyvällä, on parasta, että menemme suoraan\nkäärmeenpesälle ja teemme siellä puhdasta. Jos sekin epäonnistuu,\nlähden valtoihin ja rupean lääkäriksi.\"\n\n\"Lääkäriksi?\"\n\n\"Olen lukenut, että Yhdysvalloissa käytetään vuosittain\nsataviisikymmentä miljoonaa litraa viskyä lääketieteellisiin\ntarkoituksiin.\"\n\nGlenister naurahti.\n\n\"Viskystä puhuttaessa. Dex -- olen huomannut, että sinä olet juonut\naika paljon -- se on, aika paljon sellaiseksi mieheksi kuin sinä olet.\"\n\nVanhus ravisti päätänsä.\n\n\"Erehdyt. Se ei ole paljon minulle.\"\n\n\"No niin, paljon tai vähän, parempi kuitenkin olisi, että lopettaisit.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin joku ruotsalaisten salapoliiseista tapasi\nGlenisterin kadulla ja ilmoitti hänelle melkein huomaamattomalla\nmerkillä, että halusi puhutella häntä. Kun he olivat kahden kesken,\nsanoi hän:\n\n\"Teitä vakoillaan.\"\n\n\"Olen tiennyt sen jo kauan.\"\n\n\"Piirikomissaari on pannut toimeen verestä väkeä. Olen koettanut saada\nlisätietoja rouvalta, joka asuu hänen seinänsä takana, ja olenkin\nsaanut eräitten tuntomerkit, mutta en ole voinut tuntea heitä kaikkia.\nSe on oikeata sakkijoukkoa -- enimmäkseen vuoristolaisia -- Soapy\nSmithin rosvojoukon jäännöksiä. Ne eivät häikäile käyttää minkälaisia\nkeinoja tahansa.\"\n\n\"Kiitos -- aion olla varuillani.\"\n\nJoitakuita iltoja myöhemmin Glenister sai aiheen muistella salapoliisin\nvaroitusta ja ymmärsi silloin selvästi, että taistelu alkoi muuttua yhä\nkireämmäksi ja hengenvaaralliseksi. Päästäkseen majaansa, joka oli\nkaupungin laidalla, hän kulki tavallisesti niitä lankkukäytäviä, joita\nluikerteli kahden pääkadun takana olevien telttojen, makasiinien ja\nhökkelien lomitse. Tätä kaupunginosaa ei ollut järjestetty\nvarsinaiseksi kortteliksi, sillä kun ensimmäiset asukkaat saapuivat\nkaupunkiin, anastivat he ensimmäisen sopivan rakentamattoman\nmaapalasen ja kyhäsivät kokoon jonkunlaisen asumuksen voidakseen\npuolustaa omistusoikeuksiaan. Seurauksena oli muodoton ja sekava\nhökkelilabyrintti, jossa ei ollut poikkikatuja eikä minkäänlaista\nvalaistusta.\n\nGlenister tunsi tien niin hyvin, että olisi voinut kulkea silmät\nummessa. Kun hän lähestyi erään tavaravaraston nurkkausta, muisti hän,\nettä lankkukäytävä oli siltä kohdalta purettu, minkä vuoksi hän\nteki pitkän hyppäyksen välttyäkseen vajoamasta syvään liejuun.\nHypätessään hän oli huomaavinaan jonkun liikkuvan pimeässä ja näki\nrevolverilaukauksen välähdyksen. Mies, joka sen laukaisi, oli\nkätkeytynyt rakennuksen taakse ja oli häntä niin lähellä, että oli\nmahdotonta hänen ampua harhaan. Glenister kaatui kyljelleen, ja hänen\nmieleensä juolahti: Mac Namaran miehet ovat ampuneet minut.\n\nMurhaaja loikkasi esiin piilopaikastaan ja lähti juoksemaan\nlankkkukäytävää pitkin, jolloin hänen keveitten ja pehmeitten\naskeltensa ääni kuului heikosti yön hiljaisuudessa. Nuori mies ei\ntuntenut tuskaa, ja hän nousi ylös, tutki itseään joka puolelta ja\nsitten häneltä pääsi äkeä kirous. Hän oli vahingoittumaton, mies oli\nampunut ohi, Laukaus oli vain tullut niin äkkiä, että hän oli\nkadottanut tasapainonsa, kompastunut niljakkaalla laudalla ja suistunut\nmaahan. Salamurhaaja oli hävinnyt pimeään, ennenkuin Glenister oli\nehtinyt nousta, ja takaa-ajoa ei enää käynyt ajatteleminenkaan. Hän\njatkoikin matkaa kotiinsa ja kertoi mieli kiihdyksissä jutun Dextrylle.\n\n\"Sinä kai luulet, että teko oli Mac Namaran tilauksesta, vai kuinka?\"\nkysyi Dextry kun toinen oli lopettanut.\n\n\"Tietysti. Varoittihan salapoliisi minua hiljan.\"\n\nDextry ravisti päätänsä.\n\n\"Leikki ei ole minun mielestäni mennyt vielä niin pitkälle. Se aikakin\nkyllä tulee, jolloin isketään yhteen, mutta he ovat jo muutenkin\npanneet puukon kurkullemme, niin etteivät he voita yhtään mitään\nraivatessaan sinut tieltä pois. En usko, että salamurhaaja oli kukaan\nhänen joukostaan, mutta olipa kuka tahansa, parasta on sinun olla\nvarovainen, muuten sinut ottaa ohranen.\"\n\n\"Ehkä meidän on tästä lähin tultava yhdessä kotiin?\" ehdotti Glenister.\nHe päättivät niin. Jonkun aikaa oli kaikki rauhallista, vaikka\nGlenister eräänä iltana heidän kotia lähestyessään olikin näkevinään\njonkun varjon liikkuvan pimeässä. Joku, kuka lienee ollutkin, lienee\nodotellut häntä tuvan lähettyvillä, mutta sitten pelästynyt nähdessään\ntulijoita olevan kaksi. Dextry ei ollut huomannut mitään eikä\nGlenisterkään ollut vallan varma asiastaan, mutta tapaus vahvisti hänen\narveluaan, että tuntemattomat ja päättäväiset voimat olivat liikkeellä\nhäntä tuhotakseen.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin hän tuli tavallista aiemmin kotiin yksinään.\nHän istui kirjoittamassa, kun Dextry astui huoneeseen. Vanhus ripusti\ntakkinsa naulaan, ennenkuin lausui sanaakaan, sytytti savukkeen, veti\nmuutamia haikuja ja aloitti sitten suu täynnä savua:\n\n\"Olin vähällä joutua kääntämään nenäni kohti taivasta. Meistä\nerehdyttiin ja sitä kylläkin mairittelevaa erehdystä en halua enää\nuudistettavan.\"\n\nGlenister ahdisteli häntä kysymyksillä.\n\n\"Mehän olemme melkein yhtä pitkät ja meillä on samanlaiset päähineet.\nJuuri kun minä kuljen tuolla alhaalla tunkiokasojen ohi, hypähtää joku\neteeni ja laukaisee vallan nenäni alta. Hän oli salamaakin nopeampi,\neikä paljoa puuttunut, ettei hän naulannut aivojani lähimmän rakennuksen\nseinään, ennenkuin hän huomasi, kuka olin. Tällöin hän laski aseensa ja\nsanoi:\n\n\"'Se oli erehdys. Saatte mennä.'\n\n\"Minä hyväksyin hänen anteeksipyyntönsä.\"\n\n\"Näitkö, kuka se oli?\"\n\n\"Näin toki. Arvaa?\"\n\n\"Sitä en voi.\"\n\n\"Se oli Bronco Kid.\"\n\n\"Katsos mokomaa!\" huudahti Glenister. \"Luuletko hänen tarkoittavan\nminua?\"\n\n\"Ketään muutakaan hän ei voi tarkoittaa, ja usko sanojani, sillä ei ole\nmitään tekemistä Mac Namaran tai tuon pelijutun kanssa. Sellaiseen hän\non liian hyvä mies. Jotakin muuta siinä piilee.\"\n\nEnsimmäistä kertaa Dextry kajosi pelikohtaukseen.\n\n\"Minä en voi käsittää, miksi hän osoittaa minulle moista\nystävällisyyttä -- minä puolestani en ole antanut hänelle erikoisia\nsuosionosoituksia\", virkkoi Glenister ivallisesti.\n\n\"Pidä silmäsi auki. Minä haluan olla mieluummin tekemisissä Mac Namaran\nkuin tuon pelikukon kanssa.\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\nVIGILANTTIEN KOKOUKSESSA.\n\n\nSeuraavina päivinä Glenister koetti saada Kidiä käsiinsä, mutta mies\noli tyystin hävinnyt tutuilta sijoiltaan. Häntä ei nähty enää iltaisin\npelisaleissa eikä päivisin kaduilla. Glenister päätti mennä\ntavoittamaan häntä tanssiaisiltana hotellistakin, mutta kohtasi kadulla\nerään vigilantin, joka kysyi häneltä:\n\n\"Te tulette myöhään kokoukseen?\"\n\n\"Mihin kokoukseen?\"\n\nKun toinen oli varmistunut, että he olivat kahden, sanoi hän: \"Tätä\niltana kello yksitoista pidetään kokous. Jotakin tärkeää luullakseni.\nLuulin teidän tietävän asiasta.\"\n\n\"On todella omituista, ettei minulle ole hiiskuttu siitä mitään\",\nvirkkoi Glenister. \"Lähden kanssanne.\"\n\nHe menivät joen poikki autiompaan kaupunginosaan ja koputtivat korkean\nlauta-aitauksen ympäröivän mustan makasiinin ovelle. Rakennus oli kadun\nvarrella, mutta sen kolme muuta sivua olivat kymmenen jalkaa korkean\naitauksen sisällä, joka oli täynnä kivihiiliä ja hirsiä. Hetken\nodotettuaan he pääsivät sisälle ja kuljettuaan kapeaa, hämärästi\nvalaistua käytävää korkeitten tavarakasojen lomitse he tulivat\nrakennuksen takaosassa olevaan huoneeseen. Tätä huonetta käytettiin\nsellaisten tavaroitten säilytyspaikkana, jotka pakkanen voisi vioittaa,\nja koska siinä ei ollut ikkunoita, soveltui se mainiosti salaisten\nkokousten pitoon.\n\nGlenister kummastui aika lailla nähdessään seuran mieslukuisana koolla,\nmuiden muassa Dextryn, jonka hän luuli menneen kotiin tunti sitten.\nNeuvottelut olivat hyvässä käynnissä, sillä oli valittu puheenjohtaja,\nja kaikki laatikot, rauta-astiat ja paalit oli työnnetty seinävierille\nistumasijoiksi. Näillä istui kuusikymmentä jäsentä, joiden vakavia\npiirteitä pari kolme lyhtyä himmeästi valaisi. Glenisterin ilmestyminen\npaikalle näytti vaivaavan kokouksen osanottajia. Puheenjohtajakin\ntuntui kiusaantuneelta. Sitä kesti sentään vain tuokion. Glenister\nhuomasi heti, että jotakin vakavaa oli tekeillä, sen saattoi lukea\nmiesten ryhdistä ja heidän jännittyneet ilmeensä puhuivat siitä selvää\nkieltä. Hän aikoi juuri kysyä jotakin lähimmältä naapuriltaan, mutta\nsilloin puheenjohtaja jatkoi:\n\n\"Me kokoonnumme siis jälleen tänne kello yhdeltä aseet kädessä, ja\nsallikaa minun vielä kerran huomauttaa teille; ettei sanaakaan saa\nhiiskua aikeistamme eikä ryhtyä mihinkään sellaiseen, joka peloittaisi\nlinnut pesästä.\"\n\nGlenister nousi.\n\n\"Saavuin myöhään, herra puheenjohtaja, niin etten tiedä mitään\nsuunnitelmistanne. Luulen kuitenkin käsittäväni, että olette päättäneet\nryhtyä tosityöhön, ja minä haluan olla mukana. Saanko kysyä, mitä\nolette päättäneet?\"\n\n\"Tietysti. Asiat ovat kehittyneet sille asteelle, ettemme pääse\nmihinkään, jos käytämme sääliviä keinoja. Olemme sen vuoksi päättäneet\ntoimia ja toimia riuskasti. Olemme tyhjentäneet kaikki lailliset\napulähteet ja aiomme nyt päästä eroon koko roistojoukosta omalla\ntavallamme. Me kokoonnumme tänne tunnin kuluttua, jakaannumme\nkaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja marssimme Mac Namaran, Stillmanin ja\nVorheesin asunnolle, otamme heidät vangeiksi ja --.\" Hän lopetti\nlauseensa kuvaavalla kädenliikkeellä.\n\nGlenister oli hetken vaiti ja kaikkien katseet tähystelivät häntä.\n\n\"Oletteko tarkoin punninneet tilannetta?\" hän kysyi.\n\n\"Olemme. Toimitimme äänestyksen ja olimme kaikki yksimielisiä.\"\n\n\"Ystävät, kun äsken astuin tähän huoneeseen, tunsin kaikesta, ettei\nminun läsnäoloni ollut toivottavaa. En tiedä, miksi niin on, sillä\nminulla on tämän jutun synnyssä ollut enemmän tekemistä kuin kellään\nmuulla ja minä olen kärsinyt siitä tappioita yhtä paljon kuin\ntoisetkin. Minä haluan tietää, jätettiinkö minut tahallisesti\nkutsumatta.\"\n\n\"Kysymyksenne panee minut vaikeaan asemaan\", sanoi puheenjohtaja\nvakavasti. \"Mutta minä haluan puhua toverieni puolesta, jos he sitä\ntoivovat.\"\n\n\"Puhukaa\", kuului ääni.\n\n\"Emme epäile teidän rehtiyttänne, herra Glenister, mutta emme kutsuneet\nteitä tähän kokoukseen, koska tunnemme teidän suhteenne -- olisi ehkä\nparempi sanoa tunteenne -- hm, perheeseen. Olemme monelta taholta\nkuulleet, että olette ollut vaikutuksille altis, mikä on vahingoittanut\nsekä teidän että toisten toverien etuja. Minkäänlainen tunteellisuus ei\nsaa tulla kysymykseen seuran toiminnassa. Me aiomme käydä oikeutta ja\nmeidän mielestämme oli yksinkertaisinta jättää teidät tietämättömäksi\nsiitä mitä meillä on tekeillä ja säästää eripuraisuus ja katkerat\ntunteet kummallakin taholla.\"\n\n\"Se on valhe!\" huudahti Glenister ääni käheänä. \"Se on kirota valhe! Te\nette halunneet ottaa minua mukaan, koska pelkäsitte, että vastustaisin\nsuunnitelmaanne, eikö niin? No, siinä olettekin oikeassa! Minä\nvastustan sitä. Viittasitte äsken tunteisiini neiti Chesteriä kohtaan.\nMinä sanon nyt teille, että hän on Mac Namaran morsian ja etten minä\nvälitä hänestä. Mutta sallikaa minun edelleen sanoa teille, etten aio\nsallia teidän murtautua hänen huoneeseensa enkä salli teidän hirttää\nhänen sukulaistaan, olkoon hän minkälainen roisto tahansa. Ei, hyvät\nherrat! Ei ole vielä aika ryhtyä moisiin väkivallantöihin -- voitamme\nasiamme ilman niitäkin. Ellemme, niin tapelkaamme toki kuin miehet,\nälkäämme olko susia. Jos mielimme jotakin tehdä, niin ottakaamme\nkaivokset jälleen huostaamme ja puolustakaamme valtaustamme, mutta\nälkäämme herran nimessä alentuko murhaamaan tai jäljittelemään maffian\ntekoja.\"\n\n\"Me tiesimme, että sanoisitte noin\", virkkoi puheenjohtaja, ja joukosta\nkuului tyytymätöntä mutinaa. Joku sanoi:\n\n\"Olemme harkinneet asiaa tyynesti ja maltillisesti, Glenister, ja\nkysymyksessä on nyt joko heidän elämänsä tai meidän. Lailla ei ole\ntässä mitään tehtävää.\"\n\n\"Vallan oikein\", jatkoi hänen vierustoverinsa. \"Emme voi ottaa\nhaltuumme kaivoksia, koska Mac Namara voi turvautua milloin tahansa\nsotilaihin. Ne ampuisivat meidät. Teidän pitäisi olla viimeinen\nvastustamaan suunnitelmaamme.\"\n\nGlenister huomasi, että kaikki vastaväitteet olivat turhia. Miesten\nkasvoista saattoi lukea järkähtämätöntä päättäväisyyttä eikä hänen\ntodistelunsa ollut vaikuttanut mitään. Hän jatkoi kuitenkin:\n\n\"En kiellä, ettei Mac Namara ansaitsisi tulla lynkatuksi, mutta niin ei\nole laita Stillmanin. Hän on vanha ja heikko\" -- joku naurahti\npilkallisesti -- \"ja hänen luonaan on nainen. Hänellä ei ole muuta\nsuojaa ja teidän täytyisi surmata ensin hänet päästäksenne käsiksi\ntuomariin. Jos te katsotte välttämättömäksi toteuttaa suunnitelmanne,\nniin surmatkaa muut, mutta säästäkää hänet.\"\n\nMiehet ravistivat päätään, ja jotkut menivät hänen ohitseen hänen vielä\npuhuessaan. \"Me aiomme jakaa armoamme oikeudenmukaisesti\", virkkoi\njoku. Heitä kannusti, kuten he sanoivat, oikeustajunta, eikä Glenister\nvoinut heidän mieltään muuttaa. Maan elämä ja hyvinvointi oli heidän\nkäsissään, niin he arvelivat, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan,\njoka olisi epäröinyt panna täytäntöön mitä kerran oli päätetty.\nGlenister rukoili vielä kerran puheenjohtajaa, mutta tämä sanoi:\n\n\"Myöhäistä on asiasta enempää keskustella, ja sallikaa minun vielä\nkerta muistuttaa lupauksestanne. Jokaista rehellistä miestä sitoo...\"\n\n\"Noh, älkää luulko, että minä aion kavaltaa teidät\", sanoi Glenister,\n\"mutta minä kehoitan teitä vielä kerran olemaan menemättä Stillmanin\ntaloon.\"\n\nHän seurasi miehiä yön pimeään. Hän oli huomannut, että Dextry oli\nkadonnut. Tämä oli ilmeisesti halunnut välttää enempiä väittelyjä. Roy\noli huomannut viime päivinä eräänlaista levottomuutta vanhuksen eleissä\nja lisäksi polttavaa halua tyhjentää vihansa niihin, jotka olivat\nriistäneet häneltä hänen pyhimmät oikeutensa. Hän oli luonteeltaan\näkkipikainen ja kostonhimoinen ja valmis menemään äärimmäisyyksiin\nsaakka kostonhankkeissaan. Se oli hänen uskonkappaleitaan.\n\nKun Glenister kotimatkallaan katsoi kelloa, huomasi hän, että hänellä\noli enää vain tunti aikaa tehdä päätös. Vaisto kehoitti häntä yhtymään\ntovereihinsa ja tekemään välit selviksi niiden miesten kansa, jotka\nolivat tehneet hänelle niin veristä vääryyttä, sillä sikäläisen\nkäsityksen mukaan nämä olivat menetelleet kuin tavalliset rosvot, jotka\nomien kolttosiensa vuoksi olivat ansainneet kuoleman. Mutta hän ei\nsittenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä. Jospa hänen toverinsa\ntyytyisivätkin vain merkitsemään kantansa -- mutta hän tiesi, etteivät\nhe pysähtyisi siihen. Väkijoukon verenhimo on helposti herätetty, mutta\nvaikeasti taltutettu. Mac Namara asettuisi vastarintaan, samoin Vorhees\nja piirikomissaari, ja seurauksena olisi verilöyly, kapina ja yleinen\nsekasorto. Paikalle kutsuttaisiin sotaväki, tienoo julistettaisiin\npiiritystilaan ja kadut tulisivat sala-ammunnan näyttämöiksi.\nVigilantit ajaisivat sotajoukon pakoon, siitä ei epäilystäkään, sillä\njokaikinen tienoon kansalainen kiiruhtaisi heidän avukseen eikä\nsellaisia miehiä voitu enää pysähdyttää. Tuomari kaatuisi muiden muassa\n-- entä mitä tapahtuisi Helenelle?\n\nHän otti naulasta winchester-kiväärinsä, puhdisti ja rasvasi sen sekä\npani ylleen patruunavyön. Hänen sisässään kävi yhä taistelu,\nvelvollisuudentunto kehoitti häntä liittymään tovereihin, omatunto\nvaati toista. Helene kuului hänen vihollisiinsa, hän päätteli -- hän\noli vehkeillyt heidän kanssaan ja kavaltanut hänet ja oli lupautunut\nsille ainoalle miehelle, jota hän vihasi niinkuin vain vihata voi.\nMiksi hän ajatteli Heleneä tällä hetkellä? Kuusi kuukautta sitten hän\nolisi kateellisena himoinnut oikeutta päästä johtamaan näitä\nvigilantteja -- mitä merkitsi se muutos, joka sen jälkeen oli\ntapahtunut hänessä? Se ei ollut heikkoutta eikä varovaisuutta. Ei!\nMutta vaikka käsittämätön, oli se silti selvästi havaittavissa, kuten\nhänen toverinsa olivat hetki sitten huomauttaneet.\n\nHän hiipi pimeään yöhön. Tehkööt mitä halusivat toisella taholla, mutta\nkukaan ei saisi astua jalallaan Helenen kynnyksen yli. Hän näki valoa\nHelenen arkihuoneesta, ja huomatessaan, ettei rullakaihtimia ollut\nlaskettu alas, hiipi hän lähemmäs. Hän kurkisti sisään ja näki Helenen\nja Struven juttelevan keskenään, minkä vuoksi hän vetäytyi suojaan ja\npysyi piilossa vielä senkin jälkeen kun asianajaja oli poistunut, koska\ntanssiaisvieraita par'aikaa saapui hotellista ja kulki vallan hänen\nlähitseen. Kun viimeinen joukko rupattelevia vieraita oli kadonnut,\nastui hän jälleen esiin, nousi portaat ja koputti ovelle. Helenen\navattua oven hän astui sisälle ja sulki oven perässään.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nYÖLLINEN KOHTAUS.\n\n\nHelene Chesterin järjestämättömät hiukset valuivat vuolaina\naaltoilevina kiharoina hänen kaulalleen ja olkapäilleen ja hänen\nrintansa kohoili voimakkaasti. Hän astui askelen taaksepäin seinää\nvasten, hänen ihmeelliset, syvän harmaat silmänsä olivat selkoselällään\nja avuttomat ja häveliäisyyden puna kiisteli pelonsekaisen kalpeuden\nkanssa hänen poskillaan.\n\nGlenisteriä viilsi kuin puukolla. Tämä tyttö oli hänen katkerimpien\nvihollistensa joukkoa -- ei ollut minkäänlaista toivoa saada häntä\nomakseen. Hän unohti hetkeksi, että Helene oli petollinen ja\njuonitteleva, mutta kun hän sen taas pian muisti, puhui hän niin\nkarskisti kuin vain oli mahdollista ja ilmoitti asiansa. Silloin juuri\nvanha tuomari ilmestyi portaille; hirveä pelko oli tehnyt hänet\nmykäksi. Oli ilmeistä, että hänen hermonsa, jotka olivat kuluneitten\nviikkojen tapahtumien johdosta äärimmilleen herkistyneet, nyt vallan\npettivät. Ei ole mikään miellyttävä näky, kun silmien eteen pelkäävä\nihmissielu avoimesti paljastuu, ja siksipä Glenisterkin painoi\nkatseensa alas ja kääntyi jälleen puhuttelemaan nuorta naista.\n\n\"Älkää ottako mitään mukaanne. Pukeutukaa vain ja tulkaa kanssani.\"\n\nPortailla kyyröttävä surkea olento änkytti nyt kysymyksen:\n\n\"Mikä tarkoitus on tuollaisella solvaavalla kehoituksella?\"\n\n\"Nomen asukkaat ovat kapinaan valmiita, ja minä olen tullut pelastamaan\nteitä. Älkää viivytelkö turhilla kysymyksillä\", hän lisäsi\nkärsimättömästi.\n\n\"Onko tämä -- eräänlainen ovela temppu saada minut valtaanne?\"\n\n\"Arthur-eno!\" huudahti Helene kiivaasti. Hänen katseensa kohtasi\nGlenisterin katseen rukoillen, ettei tämä piittaisi vanhuksen sanoista.\n\n\"En voi käsittää mokomaa hävyttömyyttä. He ovat hulluja\", vaikeroi\ntuomari. \"Rientäkää vankihuoneelle, herra Glenister, ja sanokaa\nVorheesille, että hän lähettäisi tänne vartioston minun suojakseni.\nHelene, ota puhelu päävahtiin ja hälyytä se liikkeelle. Sano, että\nsotaväki marssikoon tänne heti.\"\n\n\"Seis!\" sanoi Glenister. \"Se ei hyödytä -- johdot on katkaistu enkä\nminä aio ilmoittaa asiasta Vorheesille -- pitäköön itsestään huolen.\nOlen tullut tänne auttamaan teitä, ja jos mielitte pelastua pälkähästä,\non parasta lopettaa jutustelut ja kiiruhtaa.\"\n\n\"En tiedä mitä tekisin\", voihki Stillman kahden vaiheella. \"Ettehän\nhalua vahingoittaa vanhaa miestä? Odottakaa! Olen hetken perästä\nalhaalla.\"\n\n\"Pysähdy, Arthur-eno! Sinä et saa karata tiehesi.\" -- Helenen ääni oli\npäättäväinen ja käskevä. -- \"Sitähän et tahtone tehdä, ethän? Tämä on\nmeidän talomme. Sinä edustat lakia ja hallituksen arvoa. Sinä et saa\npelästyä rosvo- ja murhaajajoukkoa. Sinun on jäätävä tänne ja otettava\nheidät avoimesti vastaan.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Glenister. \"Tämä on sulaa hulluutta. Nämä\nmiehet eivät ole rosvoja eivätkä murhaajia, vaan Nomen parhaita\nasukkaita. Te ette tajua oikein selvästi, että me olemme nyt Alaskassa\nja että he ovat vannoneet lopettavansa Mac Namaran koko joukon. Tulkaa\nmukaani.\"\n\n\"Me kiitämme teitä hyvistä aikeistanne\", vastasi Helene, \"mutta meillä\nei ole mitään syytä paeta. Me varustaudumme ottamaan vastaan ne kurjat\nraukat. Teidän on parasta lähteä, jotteivät löydä teitä täältä.\"\n\nHän nousi portaille, tarttui tuomaria käsivarresta ja talutti hänet\npois. Hän oli äkkiä ja arkailematta päässyt tilanteen herraksi, ja\nmolemmat miehet huomasivat mahdottomaksi edes yrittää muuttaa hänen\npäätöstään. Päästyään portaitten yläpäähän hän kääntyi ja katsahti\nalas.\n\n\"Olemme kaikissa tapauksissa teille kiitolliset näkemästänne vaivasta.\nHyvää yötä.\"\n\n\"Minä en aio lähteä\", vastasi Glenister. \"Jos te jäätte tänne, jään\nminäkin.\"\n\nHän käväisi alakerroksen huoneissa ja sulki ovet ja ikkunat.\nPuolustusta silmällä pitäen talo oli mahdoton, ja hän huomasi, että oli\nvälttämätöntä sijoittautua yläkerrokseen. Hän huusi ylös Helenelle:\n\n\"Saanko tulla?\"\n\n\"Saatte\", hänelle vastattiin.\n\nGlenister kiiruhti yläkerrokseen ja näki Stillmanin istuvan vuoteen\nreunalla, puolipukeissa ja kokoon kyyristyneenä. Helene oli\nlopettamaisillaan pukeutumisensa.\n\n\"Ettekö sittenkin tahtoisi seurata minua? Se on meidän viimeinen\nmahdollisuutemme.\" -- Helene ravisti eittävästi päätänsä. -- \"No,\nsammuttakaa sitten valot. Minä asetun katuikkunaan, ja koska silmäni\novat pimeään tottuneet, huomaan tulijat ehkä ennen kuin he ehtivät\nportille.\"\n\nHelene teki käskyn mukaan ja asettui sitten hänen vierelleen ikkunan\nääreen. Tuomari istui yhä vuoteen reunalla. Hänen raskas hengityksensä\noli ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Molemmat nuoret istuivat niin\nlähekkäin toisiaan, että nuoresta tytöstä hohtava suloinen tuoksu\nherätti Glenisterissä melkein kuvaamattoman kaipuun. Hän unohti vielä\nkerran tytön petoksen, unohti että hän oli toisen, unohti kaiken paitsi\nettä hän rakasti puhtaasti ja rehellisesti; se rakkaus tuntui\nsanomattomalta tuskalta. Tytön olkapää kosketti hänen käsivarttaan ja\nhän kuuli hänen pukunsa heikosti kahahtavan hengityksen mukaan. Joku\nkulki kadulla talon ohi ja Helene laski pelästyneenä kätensä hänen\nkäsivarrelleen. Se oli hyvin kylmä, hyvin pieni ja hyvin pehmeä, mutta\nGlenister ei pienimmälläkään eleellä yrittänyt tarttua siihen.\nMinuutit laahautuivat hitaasti eteenpäin, ne tuntuivat loppumattomilta\nja niissä oli ääretöntä jännitystä. Silloin tällöin Helene kumartui\nhäneen päin, ja nuori mies kumartui niinikään kuullakseen hänen\nkuiskauksiaan. Sellaisina hetkinä Helenen hengitys sipaisi hänen\nposkiaan, ja hän puri hampaat tiukasti yhteen. Ulkoa pimeästä kuului\nsusikoiran tuskainen ulvonta ja sitten toisten koirien ääniä. Pitkä\nodotusaika lisäsi tuomarin levottomuutta, kunnes hänen hampaansa\nkalisivat kuin kastanjetit. Tuon tuostakin hän voihkaisi ääneen.\n\nMolemmat ikkunavartijat olivat kadottaneet käsityksen ajasta, kunnes\nheidän jännittyneet katseensa keksivät joukon tummia varjoja, jotka\nerottuivat yön pimeästä.\n\n\"Tuolla ne saapuvat\", kuiskasi Glenister ja työnsi tytön loitommas\nikkunasta, mutta tämä ei suostunutkaan, vaan palasi entiselle\npaikalleen.\n\nKun ensimmäiset olennot saapuivat portin edustalle, kumartui Roy\nikkunasta ulos ja sanoi äänellä, joka terävänä, selvänä ja\nodottamattomana viilsi yön hiljaisuutta:\n\n\"Seis! Älkää tulko aitauksen sisäpuolelle!\"\n\nSyntyi pari sekuntia kestävä hämminki, ja ennenkuin miehet ehtivät\nvastata tai tehdä mitään, jatkoi Glenister:\n\n\"Roy Glenister puhuu. Minä kehoitin teitä olemaan hätyyttämättä tätä\ntaloa ja minä varoitan teitä vielä kerran. Olemme valmiit ottamaan\nteidät vastaan.\"\n\nJoukon johtaja sanoi:\n\n\"Sinä olet petturi, Glenister.\"\n\nGlenister hätkähti.\n\n\"Ehkä olen. Mutta te petitte minut ensin, ja petturi tai ei, mutta ette\nsittenkään astu jalallanne tähän taloon.\"\n\nNämä sanat synnyttivät mutinaa joukossa, ja joku miehistä virkkoi:\n\n\"Neiti Chester olkoon rauhassa. Tuomarille meillä on asiaa. Emme me\nhäntä hirtä, jos hän vain pukeutuu siihen asuun, jonka olemme häntä\nvarten tuoneet muassamme. Ei hänen tarvitse pelätä. Terva tekee hyvää\niholle.\"\n\n\"Oi, laupias taivas!\" voihkaisi tuomari Stillman.\n\nÄkkiä tuli joku juosten lankkukäytävää pitkin ja lähestyi miesjoukkoa.\n\n\"Mac Namara on päässyt livistämään, Voorhees ja kaikki muut niinikään\",\nhän läähätti, -- syntyi hetken hiljaisuus, sitten joukon johtaja sanoi\nmiehilleen:\n\n\"Hajaantukaa ja hyökätkää taloon!\" Ja ylös ikkunaan hän huusi: \"Tämä on\nsinun työtäsi, sinä kirottu tuuliviiri.\"\n\nMiehet hajaantuivat oikealle ja vasemmalle, kiipesivät aitauksen yli ja\njuoksivat sikinsokin pitkin seinän kuvetta. Glenister tarttui\nwinchester-kivääriinsä, ja hikeä pusertui hänen otsastaan. Hän oli\nvielä kahden vaiheella, voisiko hän todella ryhtyä tähän tekoon,\nvoisiko hän ampua noita miehiä.\n\nTällöin Helene astui hänen eteensä, kumartui puoliksi ulos ikkunasta ja\nhuusi selvällä ja lujalla äänellä:\n\n\"Odottakaa! Odottakaa silmänräpäys! Minulla on teille jotakin\nsanottavaa. Herra Glenister ei ole teitä pettänyt. Hän ei ole\nvaroittanut toisia. He luulivat, että te aiotte vallata kaivokset ja\nratsastivat sinne ennen puoliyötä. Minä puhun totta, vakuutan sen\nkunniasanallani. Monta tuntia sitten he jo lähtivät.\"\n\nAlhaalta kuului hämmentynyttä mutinaa, kunnes joku alkoi jälleen puhua.\nRoy ja Helene tunsivat Dextryn äänen.\n\n\"Pojat, olemme väärillä jäljillä. Tuota väkeä emme tavoittele -- Mac\nNamaran me tahdomme vangiksemme. Tuo vanha kaljupää ei uskalla tehdä\nmuuta kuin mitä toiset käskevät hänen tehdä, enkä minä halua olla\nmukana tässä sydänyöjutussa, jossa kaksikymmentä on yhtä vastaan. Minä\nlähden kotiin.\"\n\nTaas kuiskuteltiin ja sitten ensimmäinen puhuja kysyi tuomari\nStillmania. Vanhus horjui ikkunan ääreen, täydelleen pelon\nlamauttamana. Nuori tyttö oli iloinen, ettei häntä voitu alhaalta\nnähdä.\n\n\"Me emme tee teille mitään tällä kerralla, mutta te olette mennyt\nriittävän pitkälle tekin. Saatte vielä tilaisuuden hyvittää kaikki mitä\nolette rikkonut, mutta ellette sitä tee, hirtämme teidät\nlyhtypatsaaseen. Ottakaa tämä varoitukseksi.\"\n\n\"Mi-nä te-en ve-el-volli-isu-uute-eni\", sopersi tuomari. Miehet\nkatosivat pimeään, Glenister sulki ikkunan, laski alasi ruilauutimen ja\nsytytti lampun. Hän tiesi hyvin, että oli riippunut hiuskarvan varassa,\nettei onnettomuutta ollut sattunut. Jos hän olisi ampunut näitä miehiä,\nolisi siitä kiihtynyt taistelu, joka olisi pyyhkäissyt mennessään\nkaikki tuomioistuimen jäsenet ja hänet itsensäkin. Hän olisi kaatunut\nväärän lipun alla. Hänen maineensa oli ehkä jo nyt mennyttä -- hän ei\nollut siitä varma. Lievimmässä tapauksessa hän ei voisi enää luottaa\nheidän apuunsa, siihen ainoaan apuun, jota napaseutu miehelle saattoi\ntarjota. Tästä lähin hän olisi luopio, paarias, jota kumpikin\nriitapuoli vihasi yhtä voimakkaasti. Häntä ei haluttanut katsoa\ntuomariin ja hän käänsi selkänsä, kun tämä ojensi kätensä häntä\nkiittääkseen. Hänen työnsä oli tehty ja hän kaipasi pois. Helene\nsaattoi häntä alas, ja kun nuori mies avasi oven, laski, hän kätensä\ntämän käsivarrelle.\n\n\"Sanat ilmaisevat tuiki vähän\", hän sanoi, \"enkä minä voi koskaan\nkorvata teille kaikkea sitä mitä olette meille tänään tehnyt.\"\n\n\"Meille!\" huudahti Glenister murtuneella äänellä. \"Luuletteko, että\nminä uhrasin kunniani, petin toverini, tuhosin viimeisen toivoni ja\npanin itseni pannaan 'meidän' takia? Tänään vaivasin teitä viimeisen\nkerran. Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Mitä tahansa muuta olettekin\ntehnyt, olette ainakin opettanut minulle läksyn, ja minä kiitän teitä\nsiitä. Olen lopultakin löytänyt itseni. En ole enää eskimo -- minä olen\nmies!\"\n\n\"Olette aina ollut\", vastasi Helene. \"En ymmärrä paljoakaan tätä\njuttua, ja minusta tuntuu, ettei kukaan halua antaa minulle\nminkäänlaisia selityksiä. Olen hyvin typerä, mutta ettekö te haluaisi\ntulla huomenna sanomaan minulle, mitä tämä kaikki oikeastaan on?\"\n\n\"En\", sanoi Glenister tylysti. \"Te ette ole minun heimoani. Mac Namara\nja ne jotka ovat häneen liittyneet eivät ole ystäviäni enkä minä\nheidän.\"\n\nHän oli jo puolitiessä portaita alas, kun Helene virkkoi\nystävällisesti:\n\n\"Hyvää yötä ja Jumala siunatkoon teitä -- ystäväni!\" Nuori tyttö palasi\ntuomarin luo, joka oli surkuteltavassa tilassa, ja Helene sai kauan\nhäntä tyynnytellä kuin pikku lasta. Hän kyseli niistä asioista, jotka\nolivat hänen sydäntään lähinnä ja joita tämän yön tapahtumat olivat\nhieman paljastaneet, mutta hänen enonsa tuohtui heti kun hän\nmainitsikin kaivoksista. Hän istui enonsa vuoteen laidalla, kunnes tämä\nnukkui. Hän pohti, mistä saisi selvyyttä niihin viittailuihin, joita\nhän oli kuullut, kunnes hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat yhtä\nväsyksissä. Kuluneen päivän ja yön tapahtumat olivat riuduttaneet hänen\nvoimiaan, niin että hän hädin tuskin jaksoi laahautua vuoteeseen. Siinä\nhän heittelehti kauan aikaa, sillä hän oli liian uupunut saadakseen\nheti unta. Hän havahtui lopulta hermostuneeseen nytkähdykseen ennenkuin\nunohti koko maailman. Hän muisti tällöin jotakin -- hänestä tuntui,\nettä joku sanoi hänelle sen ääneen: \"Koko Alaskan kaunein nainen...\nmutta Glenister pakeni matkoihinsa.\"\n\n\n\n\nXXV.\n\nTOTUUS ALKAA PALJASTUA.\n\n\nHelene heräsi seuraavana aamuna vasta lähemmä kello kahtatoista ja sai\ntällöin tietää, että Mac Namara oli saapunut ratsastaen kaupunkiin ja\nsyönyt aamiaista tuomarin kanssa. Hän oli heti kysynyt Heleneä, mutta\nkuultuaan edellisen yön seikkailut hän ei sallinut tyttöä unesta\nherätettävän. Aamiaisen jälkeen olivat hän ja tuomari lähteneet yhdessä\nulos.\n\nVaikka Helenen järki hyväksyikin sen päätöksen, jonka hän edellisenä\niltana oli jo puolittain tehnyt, tunsi hän nyt merkillistä\nvastenmielisyyttä tavata Mac Namaraa. Hän ei tosin tiennyt mitään pahaa\ntästä miehestä, paitsi sen, mikä sisältyi niihin syytöksiin, joita\neräät äärimmilleen katkeroituneet miehet olivat hänestä lausuneet, ja\nhän tiesi lisäksi, että jokainen voimakas ja hyökkäävä luonne saa\nhelposti vihamiehiä. Siitä huolimatta hän tunsi sisässään taistelun,\njommoista hän ei ollut aavistanut. Tämä mies, joka niin itsetietoisesti\nuskoi että hänestä tulisi hänen vaimonsa, ei vallinnut hänen sisäistä\nvakaumustaan.\n\nHän oli viime aikoina ratsastellut usein ja tehnyt pitkiä yksinäisiä\nmatkoja välkkyvää merenrantaa pitkin tai vuorijonojen välissä\nluikerteleviin laaksoihin, joissa äkkijyrkänteiltä putoavan veden\nkohina hyväili hänen korviaan tai lapion välähdys kiihoitti hänen\nkatsettaan. Tänä aamuna hänen hevosensa ontui, minkä vuoksi hän päätti\nlähteä kävelylle. Alkuaikoina hän oli katsellut hieman arastellen\nsiellä tapaamiaan karkeatekoisia miehiä, kunnes hän tutustui heidän\nteeskentelemättömään kohteliaisuuteensa ja kunnioittavaan\nesiintymistapaansa. Monet noista siivoamattoman näköisistä miehistä\nolivat oppinutta väkeä. Häntä huvitti sen vuoksi antaa noiden miesten\npuhella hänelle suorasukaisen vapaasti, kuten tässä laajoihin mittoihin\nvaletussa uudessa maassa oli totuttu tekemään. Erämaa kasvattaa\nritarillisuutta, joka on sille ominaista.\n\nMinkäänlaista vaaraa ei siis ollut siltä taholta pelättävissä, mutta\nhäntä oli varoitettu hulluista koirista, joita harhaili ympäri\nkaupunkia, ja selitetty, että kesäkuuma kiihoittaa ankarasti näitä\ntakkukarvaisia, yrmeitä otuksia. Tämä maa on kyllä ennen kaikkea\nkoirien maata ja talvisin koira saakin raataa, reutoa ja nähdä nälkää,\nmutta suvet se saa olla joutilaana, tapella, vetelehtiä ja tulla\nvesikauhuiseksi.\n\nHelene käveli kauas ja poikkesi paluumatkalla eräälle tuntemattomalle\ntielle, joka johti kaupungin ulkolaidalle. Hän ei tahtonut kohdata\nniitä naisia, jotka hän tunsi, koska edellisen illan tanssiaiskohtaus\noli hänellä liiankin tuoreessa muistossa. Rivakasti astellessaan hän\noli kuulevinaan takaansa heikkoa ääntä. Käännyttyään hän huomasi, että\nlähin ympäristö oli autiota, kuivaa, karua maata, ja ainoa elävä olento\noli muuan naishenkilö, joka seisoi jonkun matkan päässä hänestä. Hän\nkulki edelleen pari askelta, mutta kuuli jälleen äskeisen huudon ja nyt\nselvemmin ja sitä seurasi pyssynlaukaus. Hän kääntyi toistamiseen ja\nnäki nyt joukon miehiä juoksujalkaa tulevan hänen perässään ja kuuli\nvieläkin lähempää ärhentelevien koirien haukuntaa ja murinaa. Hetkessä\ntytön uteliaisuus muuttui kauhuksi, sillä hänen vielä katsellessaan\ntätä näkyä syöksyi muuan koirista äkkiä esiin muusta joukosta ja juoksi\nsamalle lankkukäytävälle, jolla hänkin seisoi. Se oli aika komea\neskimokoira -- kookas, harmaa, sudennäköinen, ja läheisen sukulaisensa\nlailla väkevä, nopsa ja ovela. Sen pää oli riipuksissa ja heilahteli\nsivuille juoksun tahdissa. Sen ruumis oli yltyleensä kuolassa ja\nvaahdossa. Koira tuli nyt uhkaavan näköisenä Heleneä vastaan. Lähellä\nei ollut minkäänlaista suojapaikkaa. Taampana oli tosin se talo, jonne\nhänen äsken näkemänsä nainen juuri oli menossa. Miehet olivat liian\nkaukana voidakseen häntä auttaa.\n\nHelene ei parahtanut eikä arkaillut, vaan kapaisi kauhun valtaamana\nmainittua rakennusta kohden. Hän oli vallan varma, että koira syöksisi\nhänen kimppuunsa ennenkuin hän ehtisi päästä rakennuksen suojaan. Niin\n-- hän kuulikin jo ihan takanaan sen nopeat sipsuttelevat askelet,\nhänen polvensa notkahtelivat, ja suojaava ovi oli vielä monen metrin\npäässä. Muuan hevonen, joka oli sidottu lankkukäytävän viereen,\npärskähti ja nousi takajaloilleen, kun tämä juokseva pari lähestyi.\nVesikauhuinen koira poikkesi tällöin tieltä ja hyökkäsi raivoissaan\nhevosen koipiin. Tätä äkkihyökkäystä pelästyneenä hevonen riuhtaisi\nhihnansa poikki ja laukkasi tiehensä. Tämä välikohtaus oli sentään\nauttanut Heleneä sen verran, että hän oli ehtinyt sillä välin\ntuvanovelle. Hän väänsi ripaa. Ovi oli kiinni. Kun hän epätoivoissaan\nkääntyi sivulle, näki hän äskeisen naisen seisovan ihan hänen takanaan\nja tarkkaavan tyynesti, pieni revolveri kädessä, hullun koiran\nraivokkaita liikkeitä.\n\n\"Ampukaa!\" parahti Helene. \"Miksette ammu?\" Samassa kuului pamaus, ja\nkoira kierähti ympäri äkeästi ulvahtaen. Nainen ampui monta kertaa,\nennenkuin koira makasi hiljaa, ja virkkoi sitten tyynesti:\n\n\"Revolverini on liian pieni, ei se kelpaa juuri mihinkään.\"\n\nHelene lysähti tuvankynnykselle.\n\n\"Kuinka varmasti te ammuttekaan!\" hän läähätti katsellen harmaata\notusta, joka kuolintuskissaan oli kierähtänyt ihan hänen jalkoihinsa.\nMiehet olivat tällä välin ehtineet paikalle ja kertoivat kiihtyneinä\ntapahtumasta; nainen oli vaihtanut pari sanaa näiden kanssa ja sanoi\nsitten Helenelle opastaessaan häntä tupaan:\n\n\"Teidän täytyy levätä hetki sisällä.\"\n\nHelene vietiin hyvin kodikkaaseen -- suorastaan loistavasti\nsisustettuun huoneeseen. Siellä oli pianokin, jonka kannelle oli pantu\niso pinkka nuotteja, ja monia muita somia pikkuesineitä, jommoisia\nHelene ei ollut nähnyt sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt. Hänen\nemäntänsä oli kadonnut eräänlaisen kaihtimen taa ja puheli nyt hänelle\nviereisestä huoneesta:\n\n\"Se oli kolmas vesikauhuinen koira, jonka olen tänä kesänä nähnyt.\nVesikauhu on alkanut tulla yleiseksi näillä main.\"\n\nHän palasi nyt huoneeseen kantaen hopeista tarjotinta, jolla oli kannu\nja kaksi lasia.\n\n\"Hermonne ovat varmaankin ärtyneet, mutta tämä konjakki tekee teille\nhyvää, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Tulkaa sitten tänne\ntoiseen huoneeseen, ja levätkää hetkinen. Olette pian kyllä\nennallanne.\"\n\nHän puhui niin väärentämättömän ystävällisesti ja sääliväisestä että\nHelene katsahti häneen kiitollisena. Nainen oli pitkä ja solakka ja\nhänen liikkeissään oli jotakin erikoista, mikä pani olettamaan hänen\nlapsena tottuneen silkkipukujen pehmeihin poimuihin. Helene pani\nniinikään merkille hänen miellyttävän hymyilynsä ja tunsi sydämensä\nlämpiävän tätä ensimmäistä hyvänsävyistä naista kohtaan, jonka! hän oli\nNomessa tavannut.\n\n\"Te olette hyvin ystävällinen, mutta nyt minä en kaipaa enää mitään.\nPelästyin äsken hirveästi. Oli ihmeellistä, kuinka te pelastitte\nminut.\"\n\nHän seurasi katseillaan toisen sulavia liikkeitä, kun hän pani\ntarjottimen pöydälle, ja silloin hän osui näkemään Roy Glenisterin\nvalokuvan seinällä.\n\n\"Ah...!\" hän huudahti, mutta vaikeni heti, sillä hän tiesi nyt, kuka\ntuo tyttö oli. Hän silmäili nopeasti pelastajaansa. Ei ollut todella\nihme, että miehet olivat häneen ihastuneita, niin suloinen oli hänen\nhymynsä. Tämä huomio vaikutti sähköiskun lailla, ja hän nousi\nhämminkiään peittääkseen.\n\n\"Kiitoksia paljon ystävällisyydestänne. Nyt olenkin jo täydellisesti\ntointunut ja minun täytyy nyt lähteä.\"\n\nHänen muuttunut ilmeensä ei jäänyt huomaamatta. Cherry Malotten\nkaltainen kouliintunut ja kokenut nainen kyllä osasi nähdä, milloin\ntoinen nainen osoittaa halveksimistaan. Lukemattomia kertoja hän oli\nhuomannut tämän saman hiuksenhienon muutoksen, tämän halveksivan\nylemmyyden, ja hän oli äkeissään itselleen siitä, että piittasi\nmokomasta. Mutta syystä tai toisesta tämän naisen esiintyminen ärsytti\nhäntä tavallista syvemmin. Hän ei sitä sentään osoittanut paitsi ehkä\nsiten, että hänen hymynsä oli rahtusen jäykempi kun hän sanoi:\n\n\"Toivon teidän jäävän tänne kunnes olette perinpohjin levännyt!\nneiti...\" Hän vaikeni ja ojensi kätensä.\n\n\"Chester. Nimeni on Helene Chester. Olen tuomari Stillmanins\nsisarentytär\", virkkoi toinen nopeasti ja hieman hämillään.\n\nCherry Malotte veti takaisin ojennetun kätensä ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat koviksi ja uhkaaviksi.\n\n\"Ah, vai niin -- te olette neiti Chester -- ja minä pelastin henkenne.\"\nHän naurahti epämiellyttävästi.\n\nHelene sai ponnistella pysyäkseen tyynenä.\n\n\"Olen pahoillani, ettette pidä siitä\", sanoi hän kylmästi. \"Minä panen\nsuuren arvon sille palvelukselle, jonka olette tehnyt minulle.\" -- Hän\nastui askelen ovelle päin.\n\n\"Odottakaa hetki. Haluan puhua kanssanne.\" Kun Helene ei ollut\nhuomaavinaan hänen pyyntöään, huudahti hän katkerasti:\n\n\"Ah, älkää pelätkö. Tiedän kyllä, että teette anteeksiantamattoman\nrikoksen, jos juttelette kanssani, mutta kukaan ei näe teitä täällä ja\nteidän lakienne mukaan on rikos vain se, joka tulee ilmi. Voitte siis\nolla rauhallinen. Sepä juuri on minusta tehnyt halveksitun olennon --\nminut on aina paljastettu. Haluan kuitenkin sanoa teille, että vaikka\nolenkin huono ihminen, olen toki parempi kuin te, sillä minä olen\nuskollinen niille, jotka minusta pitävät, enkä minä petä ystäviäni.\"\n\n\"En halua väittää, että ymmärtäisin teitä\", virkkoi Helene kylmästi.\n\n\"Ah, kyllä te ymmärrätte. Ei teidän kannata olla noin viattoman\nnäköinen. Se sopii tietenkin näyttelemäänne osaan, mutta minulle ette\nvoi näytellä.\"\n\nHän meni vieraansa ohi ovelle ja asettui sen eteen seisomaan, ja hänen\nkasvoilleen levisi katkera ja pilkallinen ilme.\n\n\"Se pikku palvelus, jonka äsken teille tein, oikeuttaa minut\nkäsittääkseni johonkin, ja minä aion käyttää tätä oikeutta siten, että\nsanon teille, kuinka huonosti naamari teille sopii. Hirveän\nmoukkamaista minun on sellaista sanoa, vai kuinka? Olettepa antautunut\nhienon seuran palvelukseen, ja minä ihailen sitä tapaa, jolla olette\nosuutenne siinä katalassa työssä näytellyt, mutta minua kiukuttaa\nteidän sievä, viaton ilmeenne, sillä se ei ole oikea.\"\n\n\"Päästäkää minut ulos!\"\n\n\"Olen minäkin monesti tehnyt pahoja\", jatkoi Cherry keskeytyksestä\nvälittämättä, \"mutta silloin minut on tavallisesti siihen pakotettu,\nenkä minä ole milloinkaan tahallani koettanut syöstä turmioon miestä\nhänen rahojensa takia.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte väitteellänne, että olen pettänyt ystäväni ja\nsyössyt jonkun turmioon?\" kysyi Helene kiivaasti.\n\n\"Loruja! Minä huomasin heti alussa, mitä lajia te olette, mutta Roy\nGlenister ei älynnyt sitä huomata. Ja sitten Struve kertoi, mitä en\nollut arvannut. Tarvitaan vain pullollinen viiniä ja nainen, ja sen\nmiehen saa puhumaan kaiken mitä hän tietää. Mac Namaralla on käynnissä\nrohkea peli, ja hän teki viisaasti ottaessaan teidät apurikseen, sillä\nte olette ovela, teillä on vahvat hermot ja te näyttelette osaanne\nmestarillisesti. Minä ymmärrän sellaista, sillä olen itsekin ollut\nmukana yhdessä ja toisessa huvinäytelmässä. Teidän on suotava anteeksi\ntämä pieni tunteenpurkaus -- ammattikateutta, nähkääs. Minä kadehdin\nteidän taitoanne, siinä kaikki. Kun te olette nyt saanut selville, että\nolemme yhtä hyviä molemmat, ei teidän enää pitäisi katsella minua kovin\nylhäisesti.\"\n\nTämän sanottuaan hän avasi oven vieraalleen ja hyvästeli harkitun\nivallisesti.\n\nHelene oli liian hämmentynyt ja syvästi nöyryytetty voidakseen käsittää\nCherry Malotten pahansuovasta ja välittömästä tunteenpurkauksesta muuta\nkuin että tämä syytti häntä osallisuudesta siihen salahankkeeseen, jota\nkaikki tuntuivat pitävän todellisena. Se saattoi tosin olla naisellisen\nlemmenkateuden ilmaisua, mutta olihan hän toisaalta sanonut saaneensa\ntiedot Struvelta sekä että pullo viiniä ja kauniit naiskasvot saisivat\nhänet paljastamaan kaiken. Mikäli hän tunsi Struvea ja oli hänestä\nkuullut, oli tässä väitteessä ehkä paljon perääkin. Tunne, että\nharhaili pimeässä ja että oli kietoutunut salakähmäisyyden verkkoon,\nvaltasi hänet jälleen kuten monesti viime aikoina. Jos Struve hellitti\nkielensä kantimet tuon naisen edessä, eikö hän voisi tehdä samaa hänen\nedessään? Hän pysähtyi hetkeksi ja suuntasi sitten kulkunsa\nSatamakadulle harkiten tarkoin, millä tavalla hän parhaiten pääsisi\npäämääräänsä. Cherry Malotte piti häntä taitavana näyttelijänä. No hyvä\n-- hän osoittaisi, että häntä oli arvosteltu oikein.\n\nStruve istui työpöytänsä ääressä yksityiskonttorissaan, mutta nousi\nheti ja tarjosi hänelle tuolia.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti Chester. Olette raikkaan näköinen yöllisen\nseikkailunne jäljiltä. Tuomari on kertonut minulle kaikki, ja sallikaa\nminun sanoa, että olette urhein nainen, minkä minä tunnen.\"\n\nHelene hymyili ja rupesi hitaasti aukomaan päällystakkinsa nappeja.\n\n\"Eikö teillä lakimiehillä ole paljon työtä?\" hän kysyi.\n\n\"On kyllä, mutta ei niin paljon, etten ehtisi teitä palvella, jos\nteillä on jotakin asiaa minulle.\"\n\n\"Ah, en ole tullut asioita varten\", virkkoi tyttö kevyesti. \"Olin\nulkona kävelemässä ja poikkesin huvikseni katsomaan, mitä te\nhommailette.\"\n\n\"Sitä ilahduttavampaa minulle\", sanoi asianajaja muuttuneella äänellä.\n\"Olen enemmän kuin ihastunut.\"\n\nHelene arveli näytelleensä hyvin, koskapa toinen oli luopunut kaikesta\nasiakkuudestaan.\n\n\"Niin, minä olen väsynyt puhelemaan Arthur-enon ja Mac Namaran kanssa.\nHe kohtelevat minua kuin pientä tyttölasta.\"\n\n\"Milloin aiotte astua ratkaisevan askeleen?\"\n\n\"Mitä askelta tarkoitatte?\"\n\n\"Avioliittoanne. Milloin se tapahtuu? Ei teidän tarvitse arkailla siitä\npuhua, sillä Mac Namara ilmaisi minulle asian jo kuukausi sitten.\"\n\nSitä tapausta muistellessaan asianajaja nosti salaa kätensä kaulalleen,\nmutta hänen katseensa kirkastui, kun Helene vastasi kevyesti:\n\n\"Te erehdytte varmaan. Hän lienee vain laskenut pilaa.\"\n\nHetken aikaa hän johti puhetta varsin taitavasti ja jutteli\nkaikenlaisista asioista tavalla, joka pani Struven kummastelemaan hänen\ntavatonta leikillisyyttään ja kevyttä äänensävyään. Hän ei ollut\nmilloinkaan kuvitellut Heleneä sellaiseksi, näin tuttavalliseksi, ja,\nsilti hän oli niin ylpeä ja kylmä, että hän oli tulla hulluksi. Hän\nmuuttui yhä rohkeammaksi otteissaan.\n\n\"Millä kannalla ovat asiamme tällä haavaa?\" kysyi tyttö, kun toisen\nkiihkeys alkoi näkyä yhä selvemmin. \"Eno ei halua sanoa mitään eikä\nherra Mac Namarasta ole viime aikoina saanut sanaakaan puserretuksi.\"\n\nStruve katsahti häneen nopeasti.\n\n\"Mitä asiaa tarkoitatte?\"\n\nHelene kokosi kaikki voimansa ja astui askeleen varmuuden rajalle.\n\n\"Äh, älkää nyt viitsikö pitää minua lapsena. Se alkaa jo ikävystyttää.\nOlen näytellyt osani, ja nyt tahdon tietää, mitä te muut teette.\"\n\nHän oli valmistunut minkälaiseen vastaukseen tahansa.\n\n\"Mitä erikoisesti haluatte tietää?\" kysyi toinen varovasti.\n\n\"Kaikki. Luuletteko, etten voi kuulla, mitä ihmiset sanovat.\"\n\n\"Ahaa, siinä sitä ollaan! No, älkää huoliko kuunnella niitä.\"\n\nHelene huomasi erehdyksensä ja jatkoi kiireesti:\n\n\"Miksen? Emmekö pelaa kaikki samoin merkein? Minä en voi hyväksyä, että\nensin käytätte minun apuani ja sitten kohtelette minua kuin ilmaa.\nLuulen olevani oikeutettu saamaan tietää, kuinka suunnitelmaa edelleen\nhoidetaan. Arveletteko kenties, etten osaa pitää suutani kiinni?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi asianajaja nauraen ja yritti vaihtaa\npuheenaihetta, mutta silloin Helene nousi ja nojasi kirjoituspöytään\nvakaasti päättäneenä, ettei lähtisi konttorista, ennenkuin olisi edes\nhieman saanut kohotetuksi salaperäisyyden verhoa. Struven esiintyminen\nvahvisti hänen epäluuloaan, että tässä kaikessa oli jotakin\nnurinkurista. Tuo lahjakas, mutta kevytmielinen, irstaileva mies tunsi\nnämä asiat perinpohjin, mutta vaikka Helenen suostutteluilla olikin\neräänlaista vaikutusta häneen, sitoi varovaisuus hänen suunsa. Hän.\nkurottautui eteenpäin ja hymyili Struvelle.\n\n\"Te olette aivan kuin toisetkin. Tekään ette halua antaa minulle\nvähäisintäkään valaistusta.\"\n\n\"Antaa, antaa, antaa!\" virkkoi asianajaja julkeasti. \"Se on naisten\ntapa ratkaista asioita. Antakaa minulle tuo -- antakaa minulle se.\nItsekkäitä olentoja! Miksette te tarjoa mitään korvaukseksi? Miehet\novat liikemiehiä, naiset koronkiskureita. Te olette utelias ja tunnette\nitsenne sen vuoksi onnettomaksi. Minä voin auttaa teitä, ja siksi te\nluulette, että minä teen sen yhdestä hymyilystä. Te pyydätte, että minä\nrikon lupaukseni ja panen kunniani alttiiksi teidän oikkujenne vuoksi.\nSe juuri on naisten tapa, ja minä suostun. Minä antaudun valtaanne,\nmutta en tee sitä ilmaiseksi. Tehkäämme sopimus.\"\n\n\"Se ei ole uteliaisuutta\", intti tyttö närkästyneenä. \"Minä en pyydä\nenempää kuin mikä on oikeuteni.\"\n\n\"Te olette kuullut, mitä kaupungilla juorutaan, ja olette alkanut\nepäillä, siinä koko juttu. Te arvelette, että minä tiedän jotakin, mikä\nvoisi luoda valaistusta tai uutta varjoa kaikelle mitä omistatte tässä\nmaailmassa, ja te olette niin kiihtynyt, ettette enää luota omiin\nsukulaisiinnekaan. Toisaalta ette voi uskoutua vieraillekaan ja siksi\ntulette minun luokseni. Olettakaamme, että minulla on ne paperit, jotka\ntoitte tänne viime keväänä, tuossa kassakaapissa, ja että ne kertovat\nkoko jutun -- onko enonne viaton tai ansaitseeko hän hirttonuoran, mitä\nsiinä tapauksessa tekisitte? Mitä antaisitte päästäksenne näkemään ne?\nNo hyvä, ne ovat tuolla ja voivat milloin tahansa puhua puolestaan. Jos\nolette oikea nainen, ette saa lepoa, ennenkuin olette ne nähnyt.\nTeemmekö sopimuksen?\"\n\n\"Niin, niin. Antakaa ne paperit minulle!\" huudahti Helene kiihtyneenä.\nKuuma veriaalto syöksähti hänen kasvoilleen, ja Struve ponnahti\ntuoliltaan. Hän astui lähemmäs Heleneä, mutta tämä peräytyi seinään\nsaakka, kalpeana ja tuijottavin silmin.\n\n\"Ettekö näe\", hän jatkoi, \"että minun täytyy saada ne nähdä?\"\n\n\"Tietysti minä sen huomaan, mutta minä haluan suukon sopimuksemme\nvahvistukseksi.\"\n\nHän tavoitti kuumalla kädellään tyttöä, mutta tämä työnsi hänet syrjään\nja liukui hänen ohitseen ovelle.\n\n\"Tehkää kuten haluatte\", sanoi Struve, \"mutta ellen erehdy, ette löydä\nlepoa ennenkuin olette nähnyt nuo paperit. Olen tutkinut teitä ja\nuskallan lyödä vetoa, ettette mene naimisiin Mac Namaran kanssa ettekä\ntohdi katsoa enoanne silmiin, ennenkuin olette päässyt totuuden\nperille. Voisitte tehdä molemmatkin, jos tietäisitte varmasti heidät\npettureiksi, mutta ette voi tehdä sitä niin kauan kuin epäilette heitä\n-- sellainen on nainen. Kun olette tehnyt päätöksenne, tulkaa takaisin\nja minä näytän teille todistukset. En koetakaan näyttää toisenlaiselta\nkuin olen -- Wilton Struve vain olen, myyjä. Minä toivon, että minun\nhautakiveeni kirjoitetaan totuudenmukaisesti: 'Hän sai palkkansa'.\"\n\n\"Te olette pantteri\", virkkoi Helene tuohtuneena.\n\n\"Siis miellyttävä ja sulavaliikkeinen peto\", naurahti toinen.\n\"Ystävällinen ja leikkisä, mutta hampailtaan terävä ja kynsiltään\nsitäkin terävämpi. Täydentääksemme vertausta, joka minua miellyttää,\nminä luulen, ettei sillä eläimellä ole sukulaisuustunteita ja että se\nmetsästelee mielellään yksinään. Kun olette perin pohjin tutkinut tuota\nsalahanketta ja löytänyt syyllisen sieltä mistä sitä on haettava,\nettekö haluaisi tulla minulle siitä kertomaan? Tämä ovi johtaa\nkäytävään ja sitä tietä suoraan kadulle. Kukaan ei näe teidän tulevan\neikä menevän.\"\n\nRientäessään pois talosta Helene ihmetteli itsekseen, vallan päästä\npyörällä, kuinka hän oli voinut kuunnella sitä miestä niin kauan. Mikä\npeto hän olikaan! Hänen tarkoituksensa oli selvä ja oli ollut alusta\nasti. Struve oli perinpohjin tunnoton olento. Helene oli kyllä kaiken\ntämän tiennyt jo entuudestaan, mutta pyrkiessään epätoivoisena totuuden\nperille ja nuorekkaasti itseensä luottaen hän oli uskaltautunut tämän\nmiehen puheille. Struve oli lisäksi teräväkatseinen ja huomiokykyinen\nmies, joka oli verrattoman varmasti arvannut hänen mielentilansa. Hän\noli joutunut tappiolle, mutta hän tiesi nyt itsekin, ettei hän voisi\nlevätä, ennenkuin olisi saanut vastauksen kysymyksiinsä. Hänen täytyi\npäästä niistä epäluuloista, jotka jäytivät hänen rauhaansa. Hän\nmuisteli enonsa ystävällisyyttä häntä kohtaan ja tunsi epätoivoista\nluottamusta tähän hänen sukunsa viimeiseen. Sukulaissiteet olivat\nolleet voimakkaat ja hän tunsi kipeästi kaipaavansa kadonneen veljensä\ntukea -- sen veljen, joka par'aikaa oleskeli jossakin tämän\nsalaperäisen maan kolkassa -- jonkun sellaisen tukea, jonka suonissa\nvirtasi samaa verta kuin hänenkin. Hän ajatteli Mac Namaraakin, mutta\nkuinka tämä voisi häntä auttaa? Mitä hän tiesi tästä miehestä --\nmiehestä, jota hän nyt pahimmin epäili.\n\nMelkein sietämättömän yksinäisyyden ja avuttomuuden masentamana ja sekä\nruumiillisesti että henkisesti näännyksissä äsken kestetyn kauhun\njohdosta punnitsi Helene tilannetta niin tyynesti kuin hänen kiihtynyt\nmielialansa suinkin salli ja päätyi tulokseen, että hänen nykyisessä\nasemassaan sai turha ylpeys väistyä.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin hän koputti Cherry Malotten ovelle. Kun\ntyttö tuli avaamaan, huomasi Helene, että hän oli itkenyt. Kyyneleet\npolttavat kuumimmin ja jättävät selvimmän jäljen silmiin, missä ne ovat\nharvinaisia. Helene ei voinut tajuta sitä mielenliikutusta, joka oli\npuistatellut Cherryä hänen poissa ollessaan, sillä Helenen raikas,\nnuorekas kauneus oli tämän seikkailijattaren sydämessä herättänyt\nkatkeruuden ja kateuden myrskyn. Olipa Helene Chester syyllinen tai\nsyytön, oliko silti mahdollista, että Glenister epäröisi valitessaan\nheidän välillään? oli Cherry kysynyt itseltään. Nyt hän tuijotti\nepäystävällisesti ja tervetuloa sanomatta vieraaseensa.\n\n\"Sallitteko minun astua sisälle?\" kysyi Helene. \"Minulla on teille\njotakin sanottavaa.\"\n\nKun he olivat astuneet huoneeseen, seisoi Cherry yhä ja katseli\nvierastaan tutkimattomin silmin ja kylmin kasvoin.\n\n\"Ei ollut helppoa tulla takaisin\", aloitti Helene, \"mutta minun täytyi.\nJos te voitte auttaa minua, toivon, että sen teette. Te sanoitte\ntietävänne, että eräille miehille on tehty suurta vääryyttä. Olen\nepäillyt sitä, mutta en tiennyt mitään varmaan, ja pelkään epäillä\nlähimpiä omaisiani. Te sanoitte edelleen, että minullakin on osuus\nsiinä mitä on tapahtunut -- että olen pettänyt ystäväni. Odottakaa\nhetkinen\", hän lisäsi nopeasti, kun huomasi toisen ivallisen hymyn.\n\"Ettekö haluaisi sanoa mitä tiedätte ja minkä arvelette minun osuuteni\nolevan? Olen kuullut ja nähnyt asioita, jotka ovat panneet minut\najattelemaan -- oo, ne ovat peloittaneet minua ajattelemasta -- enkä\nsittenkään ole löytänyt totuutta. Käsittänette, että tämän tapaisessa\ntaistelussa helposti väitetään yhtä ja toista, mutta onko minun enoni\ntosiaankin menetellyt väärin?\"\n\n\"Siinäkö kaikki mitä teillä on sanottavaa?\"\n\n\"Ei. Sanoitte, että Struve oli ilmaissut teille koko suunnitelman.\nKävin hänen luonaan houkutellakseni häneltä tiedot, mutta...\"\n\nHäntä puistatti kun hän muisti äskeisen kohtauksen.\n\n\"No, kuinka onnistuitte?\" kysyi Cherry merkillisen huvitettuna, vaikka\nyhä pysyikin kylmän ja vastahakoisen näköisenä.\n\n\"Älkää kysykö. Sitä on inhoittava ajatellakin.\"\n\nCherry naurahti kylmästi.\n\n\"Ja siellä epäonnistuttuanne te tulitte jälleen minun luokseni\npyytämään vielä kerran minun laiseltani hylätyltä olennolta apua. No\nhyvä, neiti Helene Chester, kuulkaa siis. En usko ainoatakaan sanaa\nmitä olette minulle nyt kertonut enkä minä puolestani aio sanoa teille\nyhtään mitään. Menkää takaisin enonne ja pitkäsäärisen rakastajanne\nluo, jotka ovat teidät lähettäneet tänne, ja ilmoittakaa heille, että\naion puhua, kun oikea hetki lyö. He arvelevat, että tiedän liian\npaljon, eikö niin? Ja sen vuoksi he ovat lähettäneet teidät tänne\nurkkimaan? Olkoon menneeksi, minä olen valmis tekemään eräänlaisen\nsopimuksen. Te näyttelette osaanne, minä omaani. Jättäkää Glenister\nrauhaan, silloin en minäkään juorua Mac Namarasta. Onko sovittu?\"\n\n\"Ei, ei, ei! Ettekö jaksa käsittää minua? Ei siitä nyt ole kysymys.\nMinä haluan vain tietää totuuden, siinä kaikki.\"\n\n\"Palatkaa siis Struven luo ja pyytäkää häneltä selityksiä. Hän ehkä on\nvalmis ne antamaan, minä en. Hierokaa kauppaa hänen kanssaan -- osaatte\nmainion hyvin sen tehdä. Olette puijannut parempiakin miehiä -- saa\nnähdä, mitä pystytte hänelle.\"\n\nHelene huomasi, ettei kannattanut enempää ponnistella, ja poistui. Hän\ntunsi kuitenkin, ettei Cherry sittenkään häntä epäillyt, vaikka hän.\nlemmenkateena, oli nähnyt hyväksi sellaista teeskennellä.\n\nPäästyään kotiinsa hän kirjoitti pari lyhyttä kirjettä ja kutsui\nkeittiöstä japanilaisen asiapoikansa.\n\n\"Fred\", hän sanoi, \"olepa hyvä ja koeta etsiä herra Glenister ja anna\nhänelle tämä kirje. Ellet tavoita häntä, etsi hänen toverinsa ja anna\ntämä toinen kirje hänelle.\"\n\nFred meni ja kun hän tuntia myöhemmin palasi, oli hänellä yhä Dextrylle\nosoitettu kirje kädessään.\n\n\"En löytänyt sitä herraa\", hän sanoi. \"Nuori herra sanoi, että hän oli\npoissa, mutta tulee kenties parin päivän kuluttua.\"\n\n\"Annoitko toisen kirjeen herra Glenisterille?\"\n\n\"Annoin, neiti.\"\n\n\"Saitko vastausta?\"\n\n\"Sain kyllä.\"\n\n\"No, anna se minulle.\"\n\nKirje sisälsi seuraavaa:\n\n    \"Hyvä neiti Chester.\n\n    On turhaa keskustella asiasta, jonka molemmat\n    hyvin tunnemme. Jos tämä halunne johtuu viime yön\n    tapahtumista, niin pyydän, ettette sen takia\n    vaivaudu. Me emme tarvitse teidän sääliänne.\n\n                                Kunnioittaen\n                                Roy Glenister.\"\n\nHänen kirjettä lukiessaan tuli huoneeseen tuomari Stillman. Hän näytti\nvanhentuneen tavattomasti kuluneen päivän aikana, vai vaikuttiko kelmeä\niltapäivävalaistus, että hänen poskensa näyttivät niin painuneilta ja\nkasvojen piirteet niin lakastuneilta? Hänen äänensäkin ilmaisi niitä\nraskaita huolia, joita hänen oli kesteltävä.\n\n\"Alec on maininnut minulle kihlauksestanne, ja se keventää äärettömästi\ntaakkaani. Iloitsen tavattomasti tästä avioliitosta. Hän on ihmeellinen\nmies ja ainoa, joka voi meidät pelastaa.\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat? Mikä vaara meitä uhkaa?\" Helene kysyi!\n\n\"Tuo roistojoukko, tietenkin. Sanoivathan he tulevansa takaisin! Mutta\nAlecilla on vaikutusvaltaa täkäläiseen vartioston päällikköupseeriin,\nja hänen toimestaan vartioivat sotilaat tästä lähin taloamme yöt\npäivät.\"\n\n\"Mutta miksi -- kukaan ei tee meille mitään pahaa...\"\n\n\"Vaiti, vaiti! Minä tiedän mitä puhun. Meitä uhkaa pahempi vaara kuin\nmilloinkaan ennen, ja ellei meidän onnistu hajoittaa tuota yhdistystä,\non seurauksena verilöyly. Ne vigilantit ovat alituisena uhkana ja he\nkoettavat saada minut luopumaan tuomarintoimestani, jotta voisivat\nottaa lainkäytön omiin käsiinsä. Siitä juuri haluaisinkin sinulle\npuhua. He aikovat surmata Alecin ja minut -- niin ainakin väittää Alec\n-- ja meidän täytyy toimia ripeästi estääksemme heidän aikeensa. Nuori\nGlenister on myöskin heikäläisiä ja hän tietää, ketkä muut seuraan\nkuuluvat. Luuletko voivasi päästä puheisiin hänen kanssaan?\"\n\n\"En ymmärrä sinua oikein\", sanoi Helene, vaikka hän kalpeni huulia\nmyöten.\n\n\"Ymmärrät kyllä. Minä haluan saada selville seuran johtomiesten nimet,\njotta voisin vangituttaa heidät. Sinun täytyy onkia ne tiedot häneltä,\nja sinä kyllä onnistut, jos yrität.\"\n\nHelene katseli vanhusta kauhistuneena.\n\n\"Ja sinä pyydät minulta semmoista?\" sai hän käheästi sanoneeksi.\n\n\"Älä nyt ole typerä\", virkkoi tuomari ärtyneesti. \"Nyt ei ole sopiva\nhetki lapsellisiin arasteluihin. Nyt on kysymyksessä sekä minun että\nAlecin elämä.\" Hän lausui jälkimmäisen nimen lasketun harkitusti, mutta\nHelene oli lopen kiihdyksissä sellaista huomatakseen.\n\n\"Se on häpeällistä!\" hän huudahti. \"Sinä siis haluat, että minä\npettäisin miehen, joka pelasti meidät tuskin kaksitoista tuntia sitten.\nHän pani oman henkensä alttiiksi meidän takiamme.\"\n\n\"Se ei ole suinkaan petosta, vaan itsepuolustusta. Ellei meidän onnistu\nheitä nitistää, nitistävät he meidät. Minä en halua rangaista sitä\nnuorta miestä, mutta muut haluan saada telkien taakse. Kas niin, ei\nvastaväitteitä, sinun täytyy se tehdä.\"\n\nMutta tyttö vastasi tiukasti kieltäen ja meni tyynesti omaan\nhuoneeseensa. Suljettuaan ovensa hän istui kauan paikallaan tuijottaen\neteensä silmin, jotka eivät mitään nähneet, ja kädet polvilla lujaan\nnyrkkiin puristettuina. Lopulta hän kuiskasi itsekseen:\n\n\"Pelkään sen sittenkin olevan totta. Pelkään sen sittenkin olevan\ntotta!\"\n\nHän ei mennyt päivällispöytään, ja kun Mac Namara saapui illansuussa\ntaloon, teeskenteli hän päänsärkyä välttääkseen tapaamasta häntä. Hän\nkoetti yhä karkoittaa ajatusta, että Mac Namara ja hänen enonsa, hänen\noma enonsa, joka oli ollut hänen isänään, olivatkin vain yksinkertaisia\njuontenpunojia. Ja kuitenkin hän oli vallan kuohuksissa tuomarin\nkylmäverisen pyynnön johdosta, että hän suostuisi pettäjättäreksi. Jos\nhän saattoi pyytää jotakin sellaista, miksei hän sitten voisi ryhtyä\njohonkin toiseen tunnottomaan itsekkääseen hankkeeseen? Koko pitkän\nillan hän istui yksin huoneessaan, mutta kun hän lopulta tunsi voivansa\npahoin, hiipi hän ulos tavoittamaan jostakin Frediä ja toimituttamaan\nitselleen hieman syötävää.\n\nHän kuuli arkihuoneessa keskusteltavan ja ehdittyään alimmalle\nporrasaskelmalle hän pysähtyi kuuntelemaan. Ensimmäinen lause, jonka\nhän kuuli tiukasti kiinnipantujen verhojen takaa, sai hänet arvelematta\nkuuntelemaan enemmänkin. Hän seisoi paikallaan monta minuuttia ja\nkuunteli hengittämättä niitä salajuonia, joita sisähuoneessa punottiin,\nkääntyi sitten ja hiipi varpaillaan omaan huoneeseensa. Mielettömän\nkiireesti hän täällä riisui arkipukunsa ja pani toisen puvun yllensä.\n\nHän painoi kasvonsa ikkunaan ja huomasi, että yö oli sysipimeä eikä\ntaivaalla ainoatakaan tähteä. Hän kietoi silti paksun harson hattunsa\nympärille ja kasvoillensa, ennenkuin sammutti lampun ja astui halliin.\nKuullessaan Mac Namaran sanovan \"hyvää yötä\" katuovella hän peräytyi\njälleen huoneeseen. Hänen enonsa nousi hiljaa portaita ylös ja pysähtyi\nhänen ovelleen. Hän lausui hiljaa hänen nimensä, mutta kun ei vastausta\nkuulunut, jatkoi hän matkaansa omaan suojaansa. Helene hiipi jälleen\nvarovasti portaille, pujahti kadulle, sulki oven ja pani avaimen\ntaskuunsa. Paksussa pimeässä hapuillen hän riensi eteenpäin. Hänen\naivoissaan kiersi vain yksi ainoa kauhea ajatus:\n\n\"Minä tulen liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!\"\n\n\n\n\nXXVI.\n\nTOTEUTUMATON SUUNNITELMA.\n\n\nVaikka Helenen silmät olivatkin vähitellen tottuneet pimeään, ei hän\nsilti nähnyt kyllin hyvin välttääkseen yhteentörmäyksiä. Ilma, jota\nmatalalla riippuvat pilvet pusersivat, oli täynnä sähköä ja tuntui\nhuokailevan ja värähtelevän rajuilman uhkaa. Se oli myrskyä edeltävää\ntyyntä, ja yö piteli sormia huulillaan.\n\nLähestyessään Glenisterin majaa huomasi Helene pettymyksekseen, ettei\ntalossa ollutkaan valoa. Hän kompastui ovea vasten, mutta ehti tuskin\npäästää tukehtunutta huudahdusta, kun pimeästä työntyi esille kaksi\nolentoa, jotka tarttuivat häneen lujin kourin. Jotakin kovaa ja kylmää\npainettiin hänen poskeansa vasten.\n\n\"Seis! tämä onkin nainen!\" huudahti mies, joka oli tarttunut häntä\nranteesta ja hellitti otteensa. Toinen laski nyt aseensa ja katseli\nhäntä lähempää.\n\n\"Sehän on neiti Chester\", hän virkkoi. \"Mitä teette täällä? Olipa\nlähellä, ettei teidän käynyt hullusti.\"\n\n\"Yritin Wilsoneille, mutta olen kaikesta päättäen eksynyt. Luulen, että\nposkeni on haavoittunut\", sanoi tyttö ja koetti olla rohkea.\n\n\"Sepä ikävää\", valitteli toinen. \"Me luulimme teitä...\"\n\n\"On parasta, että jatkatte nyt matkaanne. Me odotamme erästä henkilöä.\"\n\nHelene riensi takaisin toista tietä kuin oli tullut, koska hän ymmärsi,\nettä hänellä oli vielä aikaa ja etteivät hänen enonsa lähetit olleet\nvielä tavoittaneet Glenisteriä. Hän oli kuullut tuomarin ja Mac Namaran\nsuunnittelevan sellaista kaappausta, että poliisien annettaisiin\nnuuskia koko kaupunki ja ottaa vangiksi ei vain hänen ystävänsä vaan\nkaikki, joiden epäiltiin olevan vigilantteja. Uhrit pantaisiin\ntutkimatta vankilaan ja tuomioistuinkoneisto estettäisiin jollakin\nkeinoin toimimasta, niin että pidätetyt voitaisiin tarpeen mukaan pitää\nvankilassa hamaan syksyyn saakka. Miehet olivat sanoneet, että heidän\nlähettinsä olivat jo toimessa, joten Helenen oli mahdollisuuden mukaan\nkiirehdittävä. Hän juoksi laitakaupungin pimeillä kaduilla ja saapui\nvihdoin Cherry Malotten asunnolle, mutta sekin oli pimeä eikä kukaan\nvastannut hänen kolkutuksiinsa. Hän oli nyt vallan tolkuton eikä\ntiennyt mistä nyt lähtisi hakemaan niistä lukemattomista paikoista,\njoissa hänen etsimänsä mies mahdollisesti oleskelisi. Oli vain yksi\nmahdollisuus jäljellä, se näet, että Glenister olisi kahvila\nPohjolassa. Mutta vaikka niinkin olisi, ei hän voisi tavata häntä,\nsillä hän ei uskaltaisi itse sinne mennä. Hän ajatteli lähettää Fredin,\njapanilaisen asiapoikansa, mutta nyt ei ollut enää aikaa. Jokainen\ntuhlattu minuutti vähensi hänen mahdollisuuksiaan onnistua.\n\nRoy oli kerran sanonut hänelle, ettei hän koskaan heittäisi\naloittamaansa yritystä. No hyvä, hän tahtoisi nyt osoittaa, että\nnainenkin osaa olla päättäväinen. Nyt ei ollut aikaa ujostella eikä\narkailla ja hän kietoi harson tiukempaan kasvoilleen ja otti hyvän\nnimensä ja maineensa kämmenelleen. Hän palasi valaistuille kaduille,\njotka loivat häikäisevää hohdetta tummalle taivaalle. Hän koetti päästä\njostakin takaportista teatteriin, sillä pääovesta hän ei uskaltanut\nyrittää. Läähättäen ja peloissaan hän koetti avata erästä ovea, mutta\nse oli salvassa. Sisältä kuului messinkipuhaltimen ääntä ja laulua. Hän\nkolkutti itsepäisesti ovelle, kunnes se riuhtaistiin auki ja\nkynnykselle ilmestyi paitahihasillaan hääräävä, pienikokoinen\nnuorukainen, joka huusi:\n\n\"Mitä te täällä seisotte ja kolkuttelette kesken näytäntöä. Kiertäkää\ntoiselle puolelle ja tulkaa pääovesta.\"\n\nHelene näki vilahduksen kokoonhaalituista näyttämökoristeista, ja\nennenkuin nuori mies ehti lyödä ovea kiinni hänen nenänsä edessä, pani\nhän hopeadollarin hänen käteensä ja työntyi itse samalla oviaukosta\nsisään. Toinen soljutti rahan taskuunsa, ja ovi paukahti Helenen takana\nlukkoon.\n\n\"No sanokaa nyt mitä te asioitte täällä. Näytäntö on pian lopussa.\"\nNuorukainen oli ilmeisesti koko koneiston johtava sielu, sillä kun\nkuoro samassa hetkessä alkoi täyttä kurkkua laulaa, virkkoi hän\nhätäisesti:\n\n\"Odottakaa hetkinen. Nyt juuri alkaa loppukohtaus\", ja seuraavassa\ntuokiossa hän riensi näyttämökojeilleen. Kun väliverho oli laskettu ja\nnäyttelijät pujahtaneet pukuhuoneisiinsa, palasi hän Helenen luo.\n\n\"Tunnetteko herra Glenisterin?\" tyttö kysyi.\n\n\"Totta toki. Olen nähnyt hänet täällä tänään tänä iltana... Tulkaa\nmukaan.\"\n\nHän opasti Helenen näyttämölle, työnsi väliverhon laitaa syrjään ja\nantoi hänen kurkistaa tanssisaliin. Hän ei ollut milloinkaan osannut\nkuvitella, miltä tämänkaltainen paikka oikein näyttäisi, ja häntä\nkummastutti aikalailla tanssisalin hieno ja loistelias sisustus.\nParvekkeen: muodosti pitkä rivi kaihtimin suojattuja aitioita, joissa\nmiehiä ja naisia istui rupatellen, juoden ja laulaen. Lattiatuoleja\nkorjattiin par'aikaa syrjään ja mattoa käärittiin kasaan. Leveästä\nsivuovesta, josta pääsi pelisaliin, kuului huuto, että karkelo alkaisi\nsiinä paikassa.' Pareja lähtikin liikkeelle.\n\n\"En näe häntä\", virkkoi mies. \"On parasta, että menette isosta ovesta\nja koetatte sitä tietä onneanne.\" Hän viittasi portaille, jotka veivät\naitioparvekkeelle, ja toisille, josta pääsi pohjakerrokseen, mutta\nHelene tarjosi hänelle toista hopearahaa ja pyysi häntä hakemaan\nkäsiinsä Glenisterin ja opastamaan tämän hänen luokseen.\n\n\"Rientäkää, rientäkää!\" hän kehoitti.\n\nMies silmäili häntä uteliaana ja sanoi sitten:\n\n\"No, jopa peräti! Te tuhlaatte rahaa kuin heinää. Olette oikea\nkultakaivos. Tulkaa niin usein kuin haluttaa.\"\n\nHelene vetäytyi pimeään nurkkaan ja odotti pitkän rupeaman, ennenkuin\nhänen lähettinsä vihdoinkin ilmestyi parvekkeelle vievien portaitten\nyläpäähän ja viittasi häntä tulemaan sinne. Kun hän oli päässyt\nperille, virkkoi mies:\n\n\"Minä sanoin hänelle, että siellä on tuhannen dollarin typykkä häntä\nodottamassa, mutta hän on huonolla tuulella eikä mieli liikahtaakaan\npaikaltaan. Hän on numerossa 7.\" -- Kun Helene näytti epäröivän, jatkoi\nhän: \"Menkää vain -- ei ole vaaraa\" ja lisäsi lohdutellen: \"Kuulkaas,\npikku kaunoinen, jos hän on sydämenne ystävä, ei teidän tarvitse\npelätä, sillä hän ei piittaa tänä iltana hameväestä, ei tuumankaan\nvertaa. Annan siitä teille sanani pantiksi.\"\n\nHelene meni ovesta, jonka mies hänelle näytti, ja näki Royn istuvan ja\nkatselevan tanssia. Hän kääntyi katsomaan häiritsijäänsä, ja kun tämä\nkohotti harsoaan, ponnahti hän pystyyn ja veti verhot eteen.\n\n\"Helene! mitä te teette täällä?\"\n\n\"Teidän on lähdettävä täältä heti\", läähätti Helene. \"Teitä etsitään\nvangittavaksi.\"\n\n\"Vai niin. Kuka etsii? Mistä syystä minut tahdotaan vangita?\"\n\n\"Vorhees ja hänen väkensä -- siitä, että olette järjestänyt katukahakan\ntai muuta sellaista eilen illalla.\"\n\n\"Loruja! Minulla ei ollut siihen minkäänlaista osuutta. Sen te\ntiedätte.\"\n\n\"Niin, niin, mutta te olette vigilantti, ja he tavoittelevat teitä ja\nkaikkia tovereitanne. Asuntoanne vartioidaan ja koko kaupunki on täynnä\npoliiseja. Tarkoituksena on jonkun tekosyyn nojalla vangita teidät ja\nsitten pidättää teitä vankilassa epämääräinen aika. Olkaa ystävällinen\nja lähtekää täältä, ennenkuin se on myöhäistä.\"\n\n\"Kuinka olette päässyt tästä selville?\" kysyi Glenister vakavana.\n\n\"Kuuntelin heidän neuvotteluaan.\"\n\n\"Keiden?\"\n\n\"Arthur-enon ja Mac Namaran.\" Hän katseli Glenisteriä suoraan silmiin\ntätä sanoessaan ja huomasi ilon leimahduksen hänen katseestaan, kun hän\nhuudahti:\n\n\"Ja te olette tullut tänne minua pelastamaan -- oman nimenne ja\nmaineenne uhalla?\"\n\n\"Tietysti. Olisin tehnyt saman palveluksen Dextryllekin.\"\n\nIlo sammui hänen silmistään ja hän sanoi välinpitämättömästi:\n\n\"No niin. Antaa heidän tulla. Olen mennyttä miestä. Sain tänään pari\nriviä Wheatonilta. Hänkin on masentunut ja kuitti, hän on joutunut\nrettelöihin San Fransiskon tuomioistuimen kanssa joistakin\nmuodollisista seikoista. Minä luulen, että on hyödytöntä jatkaa\ntaistelua.\"\n\n\"Kuulkaas nyt\", sanoi Helene. \"Teidän täytyy poistua täältä. Minä olen\nvarma, että teille on tehty hirveää vääryyttä ja teidän ja minun on\ntehtävä siitä loppu. Silmäni ovat lopultakin auenneet, te olette\noikeassa. Olkaa ystävällinen ja piilottautukaa edes joksikin ajaksi.\"\n\n\"Olkoon menneeksi. Jos te asetutte puolellemme, ei kaikki toivo ole\nmennyttä. Kiitän teitä siitä, että olette antautunut vaaraan minua\nvaroittaaksenne.\"\n\nHelene oli sillä välin astunut aition suoja-aitauksen ääreen ja\nkurkistanut verhojen raosta. Äkkiä pääsi häneltä heikko huudahdus.\n\n\"Liian myöhään! Liian myöhään! Tuolla ne jo ovat. Älkää liikuttako\nverhoja, teidät voidaan nähdä.\"\n\nVorhees ja neljä muuta miestä raivasi tietä tanssivien keskeltä ja\nnäyttivät etsivän jotakuta.\n\n\"Juoskaa takaportille\", kuiskasi Helene ja työnsi hänet menemään.\nGlenister tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetken lujasti omassaan\nja sanoi vielä kerran kiitoksensa. Sitten hän oli poissa. Helene laski\nalas harsonsa ja aikoi juuri seurata perässä, mutta Glenister palasi\nsamassa aitioon.\n\n\"Ei hyödytä yrittää\", virkkoi hän tyynesti. \"Kolme miestä vartioi\nportaita.\" Hän kurkisti varovasti tanssisaliin ja näki, että poliisit\nolivat tarkastaneet jo alikerroksen ja aikoivat par'aikaa nousta\npääportaille ja katkaista siten tien siltäkin taholta. Heidän tulonsa\nei ollut herättänyt erikoista huomiota eikä tanssi ollut heidän\ntakiansa tauonnut; heillä ei näet ollut aseita näkyvillä.\n\nGlenister otti esiin revolverinsa ja hänen silmiinsä tuli kiille, jonka\nHelene oli niissä aiemminkin kerran nähnyt, kylmä kuin talvinen\npäivänpaiste.\n\n\"Ei, ei, ei sitä -- Jumalan nimessä!\" sanoi hän väristen ja tarttui\nhäntä käsivarresta.\n\n\"Minun täytyy teidän takianne, muutoin he löytävät teidät täältä, ja se\nolisi vielä pahempi onnettomuus. Minä taistelen käytävässä, ja siinä\nmetakassa te voitte päästä pujahtamaan talosta. Odottakaa kunnes\nampuminen taukoo ja väki rientää paikalle.\"\n\nHän piteli kättään jo ovenrivassa, mutta Helene riuhtaisi sen irti ja\nkuiskasi käheällä äänellä:\n\n\"Ne surmaavat teidät. Odottakaa! On parempikin keino.\" Hän talutti\nGlenisterin aition reunalle ja veti verhot syrjään. -- \"Tämä ei ole\nkorkealla, eivätkä he huomaa teitä, ennenkuin on myöhäistä. Te voitte\nsitä tietä päästä tunkeutumaan väkijoukon halki.\"\n\nGlenister hyväksyi hänen ajatuksensa, pani revolverin jälleen koteloon,\ntarttui aitionreunaan ja heilautti itsensä kevyesti ja arkailematta\ntanssijoitten sekaan. Parveke oli vain pari miehenmittaa korkealla,\njoten hyppy onnistui erinomaisesti ja hän ehti uudelleen paljastaa\nrevolverinsa, ennenkuin portaille nousseet miehet huusivat hänelle\nseis.\n\nKohotettu ase aiheutti tavatonta hämminkiä, poliisien komentosanat\nsekaantuivat naisten huutoihin, kaatuvien tuolien kolinaan ja jalkojen\ntömistelyyn. Joukko väistyi Glenisterin tieltä kahdelle puolelle, kuten\nsinäkin päivänä, jolloin Helene saapui tähän maahan. Pasuunanpuhaltaja,\njoka oli istuutunut paikalleen silmät ummessa, havahtui äkkiä ja\nilmaisi kauhistuksensa päästämällä räikeän äänen soittimestaan. Joku\npaksu nainen voihki: \"Älkää ampuko!\"\n\nGlenister tähtäsi poliiseihin, joiden läheltä ihmiset siirtyivät\nloitommas kuin ruttotautisia väistellen.\n\n\"Kädet ylös!\" hän huusi terävästi, ja miehet jäykistyivät äkkiä\nliikkumattomiin asentoihin, toinen porrasten alapäähän, toinen vähän\nedemmäksi. Vorhees ilmestyi tällöin ylimmälle askelmalle ja syöksyi\npari askelta alaspäin, mutta kun hän joutui tällöin ampumalinjaan,\ntäytyi hänenkin mukautua samaan jäykkään asentoon kuin toistenkin,\nsillä Glenisterin ase oli suunnattuna häntä kohden.\n\n\"Minulla on vangitsemismääräys teitä varten!\" hän kiljui kuoleman\nhiljaisuuden vallitessa salissa.\n\n\"Pitäkää hyvänänne\", sanoi Glenister ja avasi huulensa hymyilyyn, jossa\nei ollut rahdunkaan vertaa iloisuutta. Hän kulki takaperin salin\npermannon poikki, jolloin hänen korkonsa kolahtelivat kovasti\nparketilla, ja hänen katseensa siirtyi nopeasti ylhäältä alas ja\npäinvastoin, taholle, josta vaara uhkasi.\n\nHelene näki koko kohtauksen tähystyspaikaltaan, kaiken muun paitsi\nportailla seisovia miehiä. Hän näki naisten käpertyvän miesten taa,\nmiesten olevan halukkaita puuttumaan tekoihin, mutta ei uskaltavan, ja\nravintolanpitäjän kannattelevan koholla puoleksi kuivattua juomalasia.\nHän huomasi erään miehen äkkiä tempaavan syrjään vastapäätä olevan\naition verhot ja kurkottuvan eteenpäin niin että näytti olevan\nputoamaisillaan. Hän tähtäsi revolverillaan Glenisteriin juuri kun tämä\noli katoamaisillaan. Nähdessään miehen Helene tunsi hengityksensä\nsalpautuvan, sydämensä rajusti sykkivän, ja hän huudahti äänekkäästi.\n\nVälimatka oli niin lyhyt, että hän voi nähdä jokaikisen piirteen miehen\nkasvoissa; siinä oli se veli, jota hän oli vuosikaudet hakenut.\nEhtimättä enempää ajatella hän noudatti veren ääntä ja huudahti:\n\n\"Drury!\" Mies kääntyi äkkiä ja katseli häntä kummastellen ja kasvoilla\nilme, jota Helene ei osannut tulkita. Pitkän tovin hän tuijotti näin,\nliikkumattomana, ja sillä välin näytelmä jatkui alhaalla salissa.\nSitten hän peräytyi loukkoonsa henkilön lailla, joka ei luota\nsilmiinsä, mutta joka silti pelkää niiden todistusvoimaa epäillä.\nHelene puolestaan ei nähnyt muuta kuin veljensä, joka hävisi varjoon\nkuin hänen katseensa karkoittamana, verhot, jotka sulkeutuivat hänen\ntuhanharmaitten kasvojensa edessä -- ja sitten salissa puhkesi tavaton\nhälinä.\n\nGlenister, joka yhä pidätteli vastustajiaan, oli peräytynyt\nkaksoisoville, jotka veivät teatteriin. Hänen ylläkkönsä oli suoritettu\nniin nopeasti ja äänettömästi, ettei toisessa huoneessa tiedetty\nasiasta mitään, ennenkuin nähtiin miehen tulevan ovesta selkä edellä.\nOvesta pujahdettuaan hän sulki sen nopeasti ja sekaantui väkijoukkoon.\n\nTanssisalista kuului äänekästä huutoa, kun poliisit ryntäsivät ovelle\ntavoittamaan uhriaan. He saivat ovet auki parahiksi nähdäkseen\nsalongissa pyörteen tapaisen liikkeen, aivan kuin ison kalan\nsukeltaessa lammikon pinnalla uinailevien lumpeitten sekaan, ja heti\nsen jälkeen sulkeutuivat ulko-ovet Glenisterin perässä.\n\nHelene hiipi talosta yhtä huomaamattomana kuin oli tullutkin, mutta hän\nkulki kuin unessa. Tänä yönä olivat mieltä järkyttävät tapahtumat\nseuranneet toisiaan niin keskeytymättä, ettei hän jaksanut niitä\nselvitellä, vaan kulki koneellisesti ensin valtakadulle ja sitä tietä\nkotiinsa.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nCHERRY LÄHETETÄÄN ASIALLE.\n\n\nGlenister oli sillä välin sukeltanut pimeään, joka sulki hänet\njäljettömään syliinsä. Eteenpäin rientäessään hän mietti, kuinka nyt\nolisi parasta toimia -- hälyyttääkö toverit jalkeille vai lähteä Anvil\nCreekiin tavoittamaan Dextryä. Vigilantit ehkä vielä epäilivät häntä,\nmutta siitä huolimatta hänen velvollisuutensa oli heitä varoittaa. Mac\nNamaran miehet olivat lähteneet niin nopeasti liikkeelle, että oli\npidettävä kiirettä, jos mieli ehtiä ennen heitä. Vielä tunti ja verkko\nolisi vedetty. Ja vaikka hän valitsisi minkä keinon tahansa, aina oli\nvaara tarjolla, niin ainakin hänestä tuntui, että heidät saataisiin\nkiinni yksi toisensa perästä -- hänen ystävänsä kaupungista ja Dextry\nsekä Simms kunnailta. Näiden kahden piti aamun koittaessa palata\nkaupunkiin ja he marssisivat suoraa päätä verkkoon. Jos hän lähtisi\nvaroittamaan ensin heitä, olisivat vigilantit kaupungissa pulassa.\n\nLähestyessään Cherry Malotten tupaa hän näki tulen pilkottavan\nikkunaverhojen takaa. Raskas sadepisara osui hänen poskelleen, toinen\nheti sen perästä, ja pian hän kuuli sateen yhä yltyvää rapinaa.\nEnnenkuin hän ehti ovelle saakka, puhkesi rajuilma. Se vyöryi yli kadun\nhirveällä voimalla, ankara tuulenpuuska nostatti maasta kokonaisen\ntomupilven. Tuuli ulvoi talojen katoilla ja hiljaisen yön täyttivät\näkkiä äänet, jotka edeltävät rajuilman puhkeamista.\n\nHän aukaisi oven kolkuttamatta ja näki Cherry Malotten, joka par'aikaa\nriisui yltään päällystakkiaan. Tytön kasvoille tuli valoisa ilme kun\nhän tervehti tulijaa, mutta tämä keskeytti hänet parilla kiireisellä,\nvarovasti lausutulla sanalla, jotka myrskyn kohina melkein esti\nkuulumasta.\n\n\"Oletko yksin?\" Tyttö nyökkäsi myöntävästi, ja Glenister kiersi oven\nsalpaan.\n\n\"Poliisi on jäljilläni. Meillä oli pienoinen kilpajuoksu Pohjolassa, ja\nminä olen tällä haavaa juoksevalla jalalla. Ei -- ei se vielä ole\nvaarallista, mutta kaikki vigilantit aiotaan vangita ja minun täytyy\nvaroittaa heitä jollakin tavoin. Tahdotko auttaa minua?\"\n\nHän kertoi nyt lyhyesti siitä myrskyisestä kohtauksesta, joka oli\nnäytelty teatterissa, ja tyttö nyökkäsi ymmärtäneensä tilanteen\nvakavuuden.\n\n\"Sinä voit olla suojassa täällä jonkun aikaa\", hän sanoi, \"sillä\nrajuilma estää takaa-ajajien hommia. Jos he tulevat tänne, on talossa\ntakaportti, josta pääsee keittiöön ja sitä tietä ulos. Makuuhuoneessani\non sitä paitsi kääntöikkuna. Ei sinua voida tänne niinkään helposti\npiirittää.\"\n\n\"Dex ja Simms ovat, kuten tiedät, Midaksen takana eräässä\nkvartsikaivoksessa.\" Hän epäröi hetken ja jatkoi sitten: \"Haluatko\nlainata minulle ratsuhevosesi? Yö on pimeä, eikä ole mahdotonta, että\nratsastan sen kuoliaaksi.\"\n\n\"Mitä teemme kaupunkilaisystävillesi, viginlanteille?\"\n\n\"Aion varoittaa heitä ensin ja sitten vasta lähteä vuorille.\"\n\nTyttö ravisti päätänsä.\n\n\"Sitä et voi. Et ehdi sinne ennen aamua, jos ensin yrität herättää\nkaikki vigilantit, ja Mac Namara on tietenkin ottanut puhelun Midakseen\nja käskenyt miesten ottaa huostaansa Dexin. Hän tietää yhtä hyvin kuin\nsinäkin, missä ukko oleskelee, ja he sieppaavat hänet jo ennen aamua.\"\n\n\"Pelkään niin käyvän, mutta en keksi muutakaan keinoa. Lainaatko\nhevosesi?\"\n\n\"En. Sehän on vain poni, ja sinä upottaisit sen tundraan. Lieju ulottuu\npolviin saakka. Minä lähden itse.\"\n\n\"Mitä sinä ajattelet -- tällaisena yönä! Se olisi hengenvaarallista.\nVesi nousee pian puroissa, ja sinun täytyisi uida. En voi sallia sitä.\"\n\n\"Se on oivallinen pikku hevonen, ja se kyllä selviytyy jutusta.\" -- Hän\nastui lähemmäs ja sanoi: \"Oi, Roy, etkö näe, että minä haluan auttaa\nsinua? Etkö voi käsittää, että haluan kuolla puolestasi, jos siitä vain\nkoituu sinulle hyötyä?\"\n\nGlenister katsoi hänen suuriin sinisiin silmiinsä ja virkkoi hämillään:\n\n\"Niin, minä tiedän sen. Olen pahoillani, että suhteemme ovat -- kuten\nne ovat -- mutta sinähän et halua, että valehtelisin sinulle, pikku\ntyttöni?\"\n\n\"En, sinä olet ainoa rehellinen mies, jonka olen tavannut. Luulen, että\njuuri sen vuoksi sinua niin rakastankin. Ja minä rakastan sinua -- en\nosaa sanoa, kuinka voimakkaasti. Ja minä haluan myöskin olla hyvä\nvoidakseni olla rakkautesi arvoinen.\"\n\nHän painoi kasvonsa hänen käsivarrelleen ja hyväili häntä hellästä\ntuulen ulvoessa nurkissa ja sateen piestessä ikkunaruutuja. Glenister\nrypisti kulmakarvojaan, kun tyttö jatkoi kuiskaten:\n\n\"Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!\" äänessä sellainen\nsydäntäsärkevä kaipaus, että hänen heikko kuiskauksensa kuului selvästi\nmyrskynkin pauhun seasta. Sen yltyvä raivo tuntui sopeutuvan siihen\nkiihkeään intohimoon, joka poltti hänen sydäntään ja taivutti häntä\nkuin rannan kaislaa.\n\n\"Asiat ovat nyt hirveän sekavat eikä nyt ole soveliasta niistä puhua.\nToivoisin niiden olevan toisin. Kukaan muu ei tekisi sitä mitä sinä nyt\ntarjoudut tekemään.\"\n\n\"Miksi sinä yhä ajattelet sitä toista tyttöä?\" huudahti Cherry\nkiihkeästi. \"Hän on petollinen ja häijy. Hän petti sinut kerran, hän on\nmukana salajuonessa, olet sen itse sanonut. Mikset voi olla mies ja\nunohtaa häntä?\"\n\n\"En voi\", vastasi toinen yksinkertaisesti. \"Sitä paitsi sinä erehdyt\npitäessäsi häntä häijynä. Olen tänä iltana kokenut, että hän on hyvä,\nrehellinen ja rohkea. Siitä osasta, jota hän on joutunut näyttelemään,\nhän ei itse tiennyt mitään, siitä olen varma, vaikka hän meneekin\nnaimisiin Mac Namaran kanssa. Hän kuunteli miesten salaisia\nneuvotteluja ja uskalsi oman nimensä ja maineensa varoittaakseen\nminua.\"\n\nCherry kalpeni ja hänen intonsa ja kiihkonsa olivat kuin\npoispuhalletut.\n\n\"Tuliko hän yksinään siihen paikkaan? Tekikö hän sen?\"\n\nKun Glenister nyökkäsi myöntävästi, oli tyttö hetken aikaa vaiti ja\njatkoi sitten:\n\n\"Sinä olet ollut rehellinen, Roy, ja minä haluan myöskin olla. Minä\nolen väsynyt petokseen, väsynyt kaikkeen. Minä koetin saada sinut\nuskomaan, että hän oli häijy, vaikka omassa sydämessäni tiesinkin\nkaiken aikaa, ettei hän sitä ollut. Hän kävi tänään täällä ja nöyryytti\nitsensä minun edessäni saadakseen tietää totuuden, hän nöyryytti\nitsensä minun edessäni, ja minä lähetin hänet tyhjin käsin luotani. Hän\nepäili yhtä ja toista, mutta ei tiennyt mitään varmaa, ja kun hän\nkyseli minulta, loukkasin minä häntä. Sellainen vintiö minä olen.\nLähetin hänet Struven luo, joka oli valmis kertomaan koko jutun.\"\n\n\"Mitä se mies tahtoo hänestä?\"\n\n\"Etkö osaa arvata?\"\n\n\"Hyvä, minä...\"\n\nHän kiristeli hampaitaan, mutta Cherry ehätti jatkamaan:\n\n\"Ei sinun tarvitse olla huolissasi; ei hän toistamiseen mene hänen\nluokseen. Hän halveksi maatakin, jolla Struve liikkuu.\"\n\n\"Eikä hän lopultakaan ole yhtään sen huonompi mies kuin se toinenkaan\nroisto. Kas niin, tyttöseni, meitä odottaa ankara työ, meidän täytyy\ntoimia ja toimia riuskasti.\"\n\nHän ilmoitti tytölle viestinsä, joka Dextryn piti saada, minkä jälkeen\ntyttö poistui toiseen huoneeseen pukeutumaan ratsastusasuun. Kun hän\ntuli takaisin, kysyi Glenister: \"Missä on sadetakkisi? Muutoinhan sinä\nkastut läpimäräksi silmänräpäyksessä.\"\n\n\"En voi ratsastaa se ylläni. Minä kastun kaikissa tapauksissa enkä\nmieli silloin olla sidottu hankalaan sadetakkiin. Vähäinen kastuminen\nei minua vahingoita.\"\n\nHän aikoi panna taskuunsa pienen revolverinsa, mutta Glenister otti sen\nhäneltä ja tutkittuaan sitä hetken hän sanoi:\n\n\"Jos sinä tarvitset ampuma-asetta, tarvitset sellaisen, jolla jotakin\ntekee.\" Hän irroitti vyönsä ja kiinnitti sen revolvereineen tytön\nolalle.\n\n\"Entä sinä?\" huomautti Cherry.\n\n\"Saan toisen kymmenen minuutin perästä.\" Kun he olivat lähtövalmiit,\nsanoi Glenister: \"Vielä muuan pyyntö, Cherry. Minun täytyy piilottautua\njoksikin ajaksi, ja minun on välttämätöntä saada toimitetuksi neiti\nChesterille tervehdys, että hän vartioisi huolellisesti vanhaa\nsukulaistaan, sillä nyt on suuri taistelu alkanut, ja pojat hirttävät\nhänet ihan varmasti, jos vain saavat hänet käsiinsä. Olen velkapää\nhänelle tämän viimeisen varoituksen. Tahdotko toimittaa sen perille?\"\n\n\"Teen sen sinun takiasi -- en hänen -- ei, ei, en tarkoita sitä. Teen,\nmikä ylimalkaan on oikein. Jätä kirjeesi tänne, ja minä järjestän niin,\nettä hän saa sen huomenna varhain. Ja -- Roy -- pidä itsestäsi huoli!\"\nHänen silmänsä olivat kirkkaat kuin tähdet ja niiden syvyyteen ei\nkätkeytynyt nyt itsekkyyttä eikä lemmenkateutta, niistä kuvastui\nsellaisen ihmisen sisäistä tyytyväisyyttä, joka on tuonut alttarille\nsuuren uhrin.\n\nHe lähtivät yhdessä talliin, mutta vaikka välimatka oli lyhyt, olisi\nCherry kaatunut, ellei Glenister olisi tukenut häntä. Läpimärkinä ja\ntuulen pieksäminä he työntyivät tallinovesta sisään. Glenister raapaisi\nvalkeata, ja pikku poni hirnahti iloisesti, kun se tunsi emäntänsä.\nTämä hyväili sen pehmeää turpaa Glenisterin asettaessa satulaa\npaikoilleen. Kun tyttö sitten istui satulassa, kumartui hän nuoreen\nmieheen päin ja sanoi:\n\n\"Suutele minua kerta, Roy, -- viimeinen kerta!\"\n\nGlenister otti hänen märät kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä\nhuulille kuin pientä lasta. Samassa hetkessä painautuivat\ntallinikkunaan eräät kasvot, mutta tallissaolijat eivät niitä\nhuomanneet.\n\n\"Sinä olet reipas tyttö ja Jumala sinua siunatkoon\", virkkoi Glenister\nja sammutti lampun. Sitten hän raotti ovea, ja tyttö ratsasti myrskyyn.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nKID SALAMURHAAJANA.\n\n\nSuljettuaan tallinoven Glenister palasi kiireesti tupaan ja ryhtyi\nkyhäämään kirjettään, sillä paljon oli vielä tehtävää ja aikaa oli\nniukalti, vaikka rajusää olikin häntä auttanut. Tänne kuului Beringin\npauhu ja hän tiesi, että ensimmäinen suuri syysmyrsky oli alkanut. Hän\ntiesi niinikään, että tästä lähin sikäläiset asukkaat tulisivat\nkilpailemaan luonnonvoimien raivon kanssa, sillä kuluneen yön\ntapahtumat sytyttäisivät heidän intohimonsa, niinkuin tuulenjumala oli\npannut meren raivoamaan.\n\nHän ei ollut pannut takaovea salpaan tupaan tultuaan, vaan riisui heti\nmärän takkinsa, otti sen taskusta paperilehtiön ja lyijykynän ja alkoi\nkirjoittaa. Tuuli ulvoi tuvan nurkissa, lamppu savutti ja lepatti ja\nGlenister tunsi selässään vetoa kuin avoimesta ovesta tullutta viimaa.\nHän kirjoitti:\n\n    \"En voi enää mitään tehdä. Loppu on tullut ja se on\n    tuonut mukanaan sen vihan ja verenvuodatuksen, joita\n    olen koettanut ehkäistä. Olen pelannut peliäni teidän\n    sääntöjenne mukaisesti, mutta minun on vastoin\n    tahtoani täytynyt palata alkuperäisiin\n    toimimuotoihini, enkä voi sanoa, miltä loppu näyttää.\n    Huomispäivä tietää tarkemmin. Pitäkää huoli\n    enostanne, ja jos haluatte minulle jotakin ilmoittaa,\n    niin hakekaa käsiinne Cherry Malotte. Hän on meidän\n    kummankin ystävä.\n\n                           Yhäti altis palvelijanne\n                                 Roy Glenister.\"\n\nSuljettuaan kirjeen hän istui hetken aikaa hiljaa alallaan, sillä hän\ntunsi, kuinka hänen niskaansa osunut tuulenviima pani hänen hiuksensa\nnousemaan pystyyn ja kylmän väristyksen kulkemaan pitkin hänen\nselkäänsä. Hänen sydämensä tykytti ensin hieman epätasaisesti, mutta\nalkoi sitten takoa vimmatusti, kunnes veri ihan kuuluvasti kohisi hänen\nkorvissaan ja hän tunsi heilahtelevansa sen tahdin mukaan.\nSelkälihakset jäykkenivät kuin uhkaavaa vaaraa tajuten, ja silti joku\nvastustamaton voima esti häntä kääntymästä. Vallan hänen takaansa\nkuului tippuvan veden läjähdyksiä -- läts -- läts -- läts. Se ei tullut\nräystäistä, ei liioin rikkoutuneesta kattoparresta. Hänen selkänsä oli\npäin keittiön ovea, jonka kautta hän oli tullut, ja vaikka hänellä ei\nollut edessään kuvastinta, tiesi hän, että hänen takanaan oli\nvihollinen, yhtä varmasti kuin jos tämä olisi laskenut kätensä hänen\nolalleen. Hänen korvansa olivat herkistyneet tajuamaan hienoimmankin\näänen; niinpä hän kuulikin nyt märkien jalkineiden heikkoa imevää\ntassahtelua. Yhä hän istui liikkumattomana tuolillaan. Tuntui kuin\nsielu pitäisi hänen ruumistaan kurissa eikä sallisi vielä hetkeen hänen\nliikkua.\n\nHän pudotti kätensä huolettomasti sivulleen, mutta muisti samassa,\nmissä hänen revolverinsa oli. Koneellisesti ja vapisevin käsin hän\nkirjoitti kirjekuoreen osoitteen; hänen takaansa kuului yhä veden\nlitinää, mikä johtui läpimäristä vaatteista. Hän istui kauan alallaan,\nkunnes kuuli revolveriliipaisimen heikon napsahduksen. Silloin hän\nkääntyi päättävästi taakseen ja näki Bronco Kidin, märkänä kuin merestä\nnousseena, vaatteet ihoon takeltuneina ja jalat isossa vesilätäkössä.\nHeikko valaistus paljasti hänen raivon vääristämät kasvonsa ja hurjaa\nvihaa hehkuvat silmänsä, jotka tuijottivat häneen kohotetun revolverin\npäältä. Glenisterin huulet olivat kuivat kuin taula ja hänen\najatuksensa karkeloivat kilpaa myrskyn kanssa, sillä hän oivalsi\nolevansa niin lähellä kuolemaa kuin vain ihminen suinkin voi olla. Kun\nhän sitten ryhtyi puhumaan, kummasteli hän itsekin äänensä vakavuutta.\n\n\"Mitä nyt, Bronco?\" Kun Kid ei vastannut, toisti Glenister: \"Mitä sinä\noikein haluat?\"\n\n\"Oli sekin kysymys\", vastasi Kid käheällä äänellä. \"Minä haluan antaa\nsinulle muistomerkin, ja nyt olet minun vallassani.\"\n\n\"Seis! Olen aseeton. Tämä on kolmas murhayrityksesi, ja minä haluan\ntietää, mitä on tämän takana.\"\n\n\"Vaikene!\" sähähti Bronco ja astui lähemmäs, niin että valo osui\nsuoraan hänen kasvoillensa, joissa nyt alkoi suonenvedonomaisesti\nnytkähdellä. Hän kohotti jälleen revolverinsa, jonka hän oli puoleksi\nlaskenut. -- \"Minulla on tarpeeksi syitä, ja ne sinäkin tiedät.\"\n\nGlenister katseli häntä suoraan silmiin ja ponnisteli äärettömästi\nkarkoittaakseen väristystä, joka karsi hänen ruumistaan.\n\n\"Sinä et voi tappaa minua\", hän sanoi. \"Minä olen liian hyvä mies\nsalamurhattavaksi. Sinä voit ehkä ampua roiston, mutta sinä et ammu\nrehellistä miestä, jos hän on aseeton. Sinä et ole murhaaja.\"\n\nHän istui jäykkänä ja suorana tuolillaan liikuttamatta muuta kuin\nhuuliaan ja kohtasi Kidin katseen lujan päättävänä. Kid epäröi hetken\nja hänen silmistään leiskui kipinöivää vihaa, mutta vähitellen niihin\ntuli epävarma ja arasteleva ilme. Glenister huudahti voitonriemuisena:\n\n\"Tiesinhän sen! Sinun niskasuonesi vavahtelevat.\"\n\nBronco irvisti.\n\n\"Minä en voi ampua. Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt, ennenkuin\nkäännyit. Mutta sinä et pääse käsistäni, koira. Ylös ja tartu\nrevolveriisi!\"\n\n\"Olen antanut sen Cherrylle.\"\n\n\"Niin ja enemmänkin olet antanut\", kirahti Kidin hampaitten raosta.\n\nTähän saakka Glenister ei ollut liikahtanut paikaltaan, sillä hän\nkäsitti, että vähäisinkin seikka voisi lopettaa Broncon itsehillinnän\nja saisi hänet painamaan liipaisinta, joka olisi sekunnissa vienyt\nGlenisterin autuaitten metsästysmaille.\n\n\"Olen koettanut, murha on sitä lajia metsästystä, joka ei sovellu\nminulle.\" -- Kid huomasi nyt Cherryn revolverin. -- \"Tuossa on ase --\nota se!\"\n\n\"Se ei kelpaa mihinkään. Sinä voisit saada sen kuusi kuulaa ruumiiseesi\nsiitä mitään piittaamatta. En tiedä tämän jutun syitä, mutta minä\nlupaan tapella kanssasi, jahka pääsen jaloilleni jälleen.\"\n\n\"Sinä koirien koira\", karjui Kid, \"minä halusin ampua sinut, mutta,\nminulta puuttui rohkeutta. Olen joskus ollut minäkin kunnianmies ja\nsiitä kyvyttömyyteni luullakseni johtuu. Mutta seuraavalla kerralla en\naio epäröidä. Minä pehmitän sinut ja silloin niin perinpohjin, että\ntiedät jo ajoissa varustautua.\"\n\nHän asteli sitten verkalleen ja takaperin puolipimeään keittiöön, koko\najan kiinteästi tarkaten Glenisteriä, joka yhä istui tyynenä heikossa\nlampunvalossa. Kid tapaili oven salpaa, avasi sen ja päästi sisälle\noikean sadekuuron ja katosi sitten kuin aave jättäen huoneeseen miehen,\njonka huulet olivat tuohenkuivat, ja kiemurtelevan vesiviirun, joka\niampunvalossa punersi kuin veri.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nVALMISTELUJA.\n\n\nGlenister ei tuhlannut aikaa, kun hänen vieraansa oli poistunut, vaan\nsammutti lampun, sulki ovet ja lähti jatkamaan yöllisiä seikkailujaan.\nMyrsky lausui hänet tervetulleeksi niin väkivaltaisesti, että häneltä\noli hengitys salpautua, ja sade suomi häntä niin että ihoa kirveli. Hän\najatteli huolestuneena Cherryä, jonka täytyi uhmata tällaista säätä ja\nyön tuhansia vaaroja. Hänen täytyisi yhtä urheasti ja hymyillen kuin\ntyttökin suorittaa osansa!\n\nKaiken lisäksi oli uusi ja salaperäinen vaara ilmestynyt viimeksi\nkuluneen tunnin aikana. Olisiko Kid kenties lemmenkade hänelle Cherryn\ntakia? Ei, varmaankaan ei. Mikä siis oli hänen vihansa syy?\n\nRajuilma oli todennäköisesti pakottanut hänen vainoojiaan hakemaan\njossakin suojaa, sillä kadut oli jätetty myrskyn temmellyspaikoiksi.\nHän kulki varovasti, mutta silti nopeasti ja löysi eräitä taloja,\njoissa poliisit olivat käyneet ennen häntä ja joissa nyt oli vain\npelästyneitä vaimoja ja lapsia. Joitakin vigilantteja oli siten saatu\nvangiksi, koska luonnonvoimien raivo oli estänyt hälyytystä toisiin\ntaloihin. Ne, joita Glenisterin onnistui varoittaa, pukeutuivat\nkiireesti, ottivat pyssynsä ja painautuivat myrsky-yöhön jättäen\njälkeensä tyhjän talon ja itkevät vaimonsa. Suuri taistelu oli\nalkamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun koitteessa kerääntyivät jäljellä olevat vigilantit suureen\ntyhjään makasiiniin, ja siellä sadateltiin lyhtyjen käryävässä valossa\nMac Namaraa. Kun päivä alkoi punata itäistä taivaanrantaa, saapuivat\npaikalle pyörremyrskyn lailla Dextry ja Simms. He toivat terveisiä\nCherryltä, mikä kevensi tavattomasti Glenisterin huolten taakkaa.\n\n\"Siinä vasta on tyttö\", kehaisi Dextry vääntäessään vettä vaatteistaan.\n\"Hän oli puolikuollut päästessään meidän luoksemme, ja nyt hän odottaa\nmyrskyn taukoamista palatakseen kaupunkiin.\"\n\n\"Idässä seestyy\", pakisi Simms. \"Tiedättekö, minä alan tulla\nluuvaloiseksi eikä jäävesi enää tunnu oikein miellyttävältä.\"\n\n\"Mikä on nyt työsuunnitelma?\" kysyi Dextry tovereiltaan. \"Milloinka se\njuontenpunoja hirtetään? Minusta tuntuu, että meitä on täällä\nriittävästi päteviä miehiä, jotta niiden avulla voisimme tehdä nuuskaa\nkoko seurasta, hävittää Nomen kartalta ja aloittaa uuden rakentamisen.\"\n\n\"Luulen, että on parasta vielä pysyä alallaan ja odottaa tapahtumien\nkehitystä\", vastasi Glenister. \"Kukaan ei voi tietää, mitä uusi päivä\ntuo mukanaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun valjetessa myrsky vaimeni jättäen jälkeensä pilvimöhkäleitä,\njotka uhkaavina väijyivät valtameren reunoilla. Ilmanennustajat\nväittivät syyspäiväntasausmyrskyjen olevan tulossa.\n\nMac Namaran konttorissa oli kiireistä touhua, yksi tuli ja toinen meni.\nPäällikkö itse istui tuolissaan ja poltti tuhottoman määrän sikareja.\nHänen isoilla kasvoillaan oli ruma ilme ja hänen silmänsä katselivat\nsinisen savupilven läpi terävästi niitä, joita hän puhutteli.\nVoorheesin kanssa oli ollut myrskyinen kohtaus, ja Mac Namara oli\nupottanut hänet haukkumasanoihin, sillä hän oli iki raivoissaan tämän\nepäonnistumisesta.\n\n\"Te ette kelpaa edes lampaita paimentamaan. Kolmekymmentä miestä on\ntoimessa koko yön, ja mikä on tulos? Tusina paksupäitä kullankaivajia\non saatu kiinni. Te pyydystätte nokikanoja ja päästätte jalorotuiset\nlinnut käsistänne. Minä haluan Glenisterin telkien taa, mutta te\nannatte hänen pujahtaa sormienne lomitse. -- Nyt on alkanut taistelu\nelämästä ja kuolemasta. Te olette turmellut kaikki tyyni. Olisipa\nminulla apumies, jolla olisi järkeä edes sinapinsiemenen verta, olisipa\ntottavieköön saalis nyt hallussani, mutta te olette ollut senkin\njuuttaan poropeukalo alusta saakka. No, pankaa nyt vankien mukaan joku\nurkkija ja koettakaa saada ne puhumaan. Tarjotkaa heille mitä tahansa.\nJa nyt, ulos ja hyvästi!\"\n\nSitten hän kutsui puheilleen erään poliisin ja tiedusteli tältä\nyöllisen etsiskelyn vaiheita ja huomautti lopuksi:\n\n\"Jotakin petosta on tapahtunut. Joku on varoittanut heitä.\"\n\n\"Kukaan muu ei ole käynyt Glenisterin asunnon lähellä kuin neiti\nChester\", vastasi mies.\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Tuomarin sisarentytär. Me otimme hänet erehdyksessä kiinni.\"\n\nTuntia myöhemmin pyysi eräs niistä poliiseista, jotka olivat\nVoorheesin'kanssa olleet kahvila Pohjolassa, päästä puheille ja hän\nsanoi Mac Namaralle:\n\n\"Esimieheni ei tahdo uskoa minua, mutta minä näin neiti Chesterin\ntanssisalissa eilen illalla Glenisterin seurassa. Hän lienee\nilmoittanut tälle, että vaanimme häntä, muuten hän ei olisi voinut sitä\ntietää.\"\n\nMac Namara ei virkkanut mitään hänen ilmoituksensa johdosta, mutta\njäätyään yksikseen hän alkoi mitellä huoneensa lattiaa raskain askelin,\nja hänen ilmeensä muuttui yhä julmemmaksi ja karummaksi.\n\n\"Vai niin ovat asiat! Taistelu mies miestä vastaan siis. Hyvä on, herra\nGlenister, tämä maksaa henkenne ja sitten -- neiti Helene, te saatte\nmaksaa viulut.\"\n\nHän mietti huolellisesti uusia suunnitelmia. Juoni juonta vastaan.\nEllei hän kykenisi kilpailemaan noiden kullankaivajien kanssa ja\ntuhoamaan heidät perin pohjin, ansaitsisi hän hävitä pelin. Kun tyttö\nnyt ajoi heidän asiaansa, halusi hän käyttää tätä välikappaleena vielä\nkerran ja katsoa, kuinka hyvin hän vastaisi hänen odotuksiaan. Yleinen\nmielipide ei suvainnut liian voimakkaita otteita, ja vaikka hän ei\nollutkaan eilen mennyt valtuuksiensa ulkopuolelle, ei hän silti\nuskaltanut mennä paljoakaan pitemmälle kuin jo oli menty. Täytyi\nturvautua viekkauteen. Hänen täytyi houkutella vihollisensa astumaan\nlain rajapyykkien yli ja hänen loukkuunsa. Helene oli kerran vienyt\nviestin, hän saisi tehdä sen toistamiseenkin.\n\nHän kiiruhti tuomari Stillmanin puheille. Hän esitti tapahtumat niin\novelassa muodossa, että tuomarin epäilevä kummastus pian vaihtui vihaan\nja pelkoon, ja hän kutsutti sisarentyttären luokseen. Tämä tuli\nkalpeana ja sanatonna, sillä hän oli jo kuullut heidän kovaäänisen\nkeskustelunsa. Vanhus syyti hänelle äkeitä moitteita. Mac Namara seisoi\näänettömänä vieressä. Tyttö kuunteli täysin tyynenä, kunnes eno sanoi\njotakin Glenisteristä, mitä hän ei voinut sietää.\n\n\"Vaiti! En halua kuulla enempää!\" huudahti hän kiivaasti. \"Minä\nvaroitin häntä, koska sinä halusit tuhota hänet, vaikka hän oli\npelastanut meidät. Siinä kaikki. Hän on kunnon mies, ja minä olen\nhänelle kiitollinen.\"\n\nTeennäisen avomielisesti Mac Namara puuttui puheeseen.\n\n\"Itse mielestänne te tietenkin toimitte niinkuin tulikin, mutta\nteollanne tulee olemaan kauheat seuraukset. Täällä syntyy kapina,\nverenvuodatus ja taivas tiennee mitä. Kaikkea tätä estääkseni minä\nhalusin hajoittaa heidän yhdistyksensä. Kuukauden pituinen vankeus\nolisi riittänyt, mutta nyt he ovat tarttuneet aseihin ja pitävät\nitseään taisteluvalmiina, ja ensi yönä syntyy ottelu.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Helene. \"Koettakaa estää väkivaltaisuudet.\"\n\n\"Ei kannata yrittää heitä pidätellä. He syöksyvät omaa tuhoaan kohden.\nOlen saanut kuulla, että he aikovat hyökätä Midakseen ensi yönä ja minä\nlähetän sinne viisikymmentä sotilasta heitä vastaanottamaan. Sääli\nheitä, sillä he ovat kelpo miehiä, vaikka tietämättömyys on heidät\nsokaissut, ja tuo nuori kaivoksenomistaja on johtanut heidät harhaan.\nEnsi yö tulee olemaan Alaskan historian surullisimpia.\"\n\nTämän sanottuaan hän poistui ja lähti tavoittamaan Voorheesia. Matkalla\nhän tuumi itsekseen:\n\n\"No, neiti Chester, lähettäkää nyt varoituksenne niin nopeasti kuin\nmahdollista. Mikäli tunnen näitä vigilantteja oikein, joutuvat he pois\nsuunniltaan, jos heidän täytyisi luopua Midaksen valtausyrityksestä. He\nlähtevät tavoittamaan minua, ja kun he saapuvat minun vartioimattoman\nasuntorukkani edustalle, uskovat he, että helvetti on siirretty pohjan\nmaille.\"\n\n\"Herra poliisikomissaari\", sanoi hän kätyrilleen, \"minä haluan, että te\nkaikessa hiljaisuudessa haalitte kokoon neljäkymmentä miestä ja\nasestatte ne makasiinikivääreillä. Niiden tulee olla miehiä, joita ei\npieni veripisara pyörrytä -- tunnette lajin. Tuokaa miehet pimeän\ntullen minun konttoriini, yksi kerrallaan ja takatietä. Kaiken täytyy\ntapahtua mitä syvimmässä salaisuudessa. Saa nähdä, kykenettekö\nsuorittamaan tämän työn antamatta vetää itseänne nenästä. Jos\nepäonnistutte, saatte vastata siitä minulle henkilökohtaisesti.\"\n\n\"Miksette turvaudu sotaväkeen?\" uskalsi Voorhees huomauttaa.\n\n\"Sitä juuri koetankin välttää sekä täällä että kaivoksilla. Kun\nsotaväki tulee tänne, täytyy meidän lähteä, enkä minä ole vielä valmis\npoistumaan.\" Mac Namara hymyili uhkaavasti.\n\nHelene oli paennut huoneeseensa. Cherry Malotten lähetti toi hänelle\nGlenisterin kirjeen. Se herätti hänessä jälleen pahoja aavistuksia ja\nvahvisti Mac Namaran ennustuksia. Mitä useammin hän sen luki, sitä\nvakuutetummaksi hän tuli, että muutamat tunnit ratkaisisivat taistelun\nja että pimeän koittaessa Nomen kaduilla näyteltäisiin hirveä\nmurhenäytelmä. Hän ei ajatellut enää niinkään paljoa tehtyä vääryyttä\nkuin tekeillä olevaa rikosta, sillä hänestä tuntui, että hän itse oli\nollut välikappaleena, joka oli pannut kaikki nämä voimat liikkeelle ja\npäästänyt tämän vihan ja julmuuden laviinin vyörymään. Ja kun ratkaisu\nsitten tulisi... Heleneä värisytti. Se ei saisi tulla. Hän huutaisi\nvaroituksen talonkatolta, oman sukulaisensa, Mac Namaran ja itsensäkin\nuhalla.\n\nEikä hänellä silti ollut todistusta siitä, että rikos oli tekeillä.\nVaikka kaikki oli hänelle selvänä, oli hän sen saanut vain vaiston\ntietä. Jospa hän vain voisi ryhtyä johonkin -- olisipa hän mies! Mutta\nhän oli heikko nainen. Tällöin hän johtui ajattelemaan Cherry Malotten\nlausetta Struvesta: \"pullo viiniä ja kauniit naiskasvot\". Se muistutti\nmyöskin asianajajan vakuutuksesta, että niissä asiakirjoissa, jotka hän\noli tuonut mukanaan vaivalloisen matkan, oli vaadittavat todistukset.\nJos niin oli, voisi niiden avulla ehkäistä tämän uhkaavan\nyhteentörmäyksen. Hänen enonsa ja Mac Namara eivät uskaltaisi jatkaa,\njos heitä uhattaisiin paljastuksella ja laillisella haasteella. Mitä\nenemmän hän ajatteli asiaa, sitä pakottävammalta hänestä tuntui koettaa\nehkäistä illaksi suunniteltu taistelu. Oli siis ainakin yksi\nmahdollisuus, ja se olikin ainoa.\n\nHänen sisäistä levottomuuttaan oli omansa lisäämään se, että hänen\nedessään väikkyivät yhä ne kasvot, jotka hän oli nähnyt kahvila\nPohjolan aitioverhojen välissä. Se oli ollut hänen veljensä, mutta mikä\nsalaisuus kätkeytyi hänen tekoihinsa ja toimiinsa? Mikä häntä pidätti\nloitolla sisarestaan? Mikä pani hänet piilottautumaan kuin keksitty\nrikollinen? Tätä ajatellessaan hän tunsi päätänsä särkevän ja\nhermojensa ärtyvän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStruve kääntyi tuolissaan, kun hänen yksityiskonttorinsa ovi aukeni,\nmutta nähdessään kynnyksellä harmaasilmäisen tytön hän nousi ketterästi\nylös.\n\n\"Tulen noutamaan niitä papereita\", sanoi Helene.\n\n\"Tiesin, että tulisitte.\" Veri pakeni hänen poskiltaan, mutta syöksyi\nseuraavassa sekunnissa niihin jälleen ja aina silmiin saakka. --\n\"Sovimme siis kauppahinnasta?\"\n\nHelene nyökkäsi.\n\n\"Antakaa ne minulle ensin.\"\n\nStruve naurahti epämiellyttävästi.\n\n\"Keneksi minua luulette? Minä kyllä täytän sopimusosani, jos te\ntäytätte omanne. Mutta aika ja paikka eivät ole siihen sopivat. Ilmassa\non rauhattomuuden tuntua ja minun on valmistuttava yötä varten. Tulkaa\ntakaisin huomenna kun kaikki on ohi.\"\n\nMutta juuri seuraavan yön pelko oli saanutkin tytön antautumaan Struven\nvaltaan.\n\n\"Minä en tule milloinkaan takaisin\", sanoi Helene, \"oikku pakottaa\nminua silmäilemään papereita jo tänään -- tämän ainoan kerran.\"\n\nStruve tuumi hetkisen.\n\n\"No, tapahtukoon se siis tänään. Minä livistän karkuun kahakasta, minä\nuhraan rippeetkin niistä velvollisuuksista, jotka minun tulisi hoitaa,\nsiksi että vereni hehkuu teihin ja että minusta tuntuu, että voisin\ntehdä murhan sen takia. Sellainen olen enkä minä kursaile. Mutta minä\nolen aina ollut sellainen. Me ratsastamme 'Kultaiseen rekeen'. Se on\nsoma majatalo viidentoista kilometrin päässä täältä Snake joen\nvarrella. Syömme siellä yhdessä päivälliset.\"\n\n\"Entä paperit?\"\n\n\"Otan ne mukaani. Lähdemme tunnin perästä.\"\n\n\"Tunnin perästä\", toisti Helene väsyneenä ja poistui.\n\nStruve tarttui heti puhelimen kuulotorveen.\n\n\"Keskiöön. 'Kultaiseen rekeen' -- seitsemän soittoa. Haloo! Onko\nSchortz? Täällä Struve. Onko talossa vieraita? Hyvä. Jos tulee, niin\najakaa pois ja sanokaa, ettei ole tilaa. -- Se ei kuulu teihin. Tulen\nsinne illansuussa, ja teidän täytyy siksi järjestää päivällinen\nkahdelle. Kattakaa itse ja pitäkää kaikki valmiina. Hyvästi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nGlenisterin kirjeen yllättämänä Helene lähti tapaamaan Cherry Malottea\nja tällä kerralla hänen ei tarvinnut odottaa eikä häntä nyt otettu\nvastaan halveksivin elein. Cherry oli nyt kietoutunut aran arvokkuuden\nvaippaan. Kuunneltuaan vieraansa hajanaisesti esittämän tarinan, sanoi\nhän lujasti:\n\n\"Älkää menkö hänen kanssaan. Hän on huono mies.\"\n\n\"Mutta minun täytyy. Näiden miesten veri huutaa minulle kostoa, ellen\nehkäise tämän murhenäytelmän syntyä. Jos asiakirjoissa on mitä epäilen\nniissä olevan, on minulla kädessä ase enoani vastaan ja voin pakottaa\nMac Namaran luovuttamaan takaisin kaivokset. Sanoitte, että Struve\nesitti teille koko suunnitelman. Näittekö minkäänlaisia todistuksia?\"\n\n\"En. Toistan vain hänen sanojaan, mutta hän puhui monta kertaa niistä\npapereista ja sanoi, että niissä oli määräys, jonka mukaan hänen tulisi\njärjestää niin, että joku nostaisi kanteen kaivosten omistajia vastaan.\nHän kerskui, että enonne ja Mac Namara olivat hänen vallassaan ja että\nhän voisi panettaa heidät vankeuteen petollisista vehkeilyistä. Siinä\nkaikki mitä tiedän.\"\n\n\"Se on ainoa pelastusmahdollisuus\", virkkoi Helene. \"Midakseen\nlähetetään sotaväkeä, ja teidän on mentävä varoittamaan vigilantteja.\"\n\nCherry kalpeni ja huudahti:\n\n\"Hyvä Jumala! Roy sanoi, että hän aikoi johtaa ensi yönä hyökkäystä\nkaivoksiin.\"\n\nHe katselivat toisiaan kauhistuneina.\n\n\"Jos minä onnistun suunnitelmissani, teen kaikesta lopun -- kaikesta\nvääryydestä ja kaikista rikoksista.\"\n\n\"Oletteko harkinnut, mihin vaaraan antaudutte?\" kysyi Cherry. \"Se mies\non peto. Teidän täytyy surmata hänet pelastaaksenne itsenne eikä hän\nluovuta teille milloinkaan niitä papereita.\"\n\n\"Hänen täytyy\", sanoi Helene uhmaavasta, \"ja uskaltakoonpahan vain\nminua hätyyttää! 'Kultainen reki' on yleisesti tunnettu majatalo,\nsiellä on isäntä, puhelin ja muita vieraita. Toimitatteko Glenisterille\ntiedon siitä, mitä teille kerroin sotaväestä?\"\n\n\"Sen teen. Te olette todella toimen tyttö. Odottakaa hetki.\" Cherry\notti tarjoilupöydän laatikosta pienen revolverinsa. -- \"Älkää empikö\nhetkeäkään tätä käyttää. Toivon teidän käsittävän, että olen pahoillani\nsiitä, mitä teille eilen sanoin?\"\n\nKaupunkiin palatessaan Helene oivalsi kuin välähdyksenä, minkä\nmuutoksen kuluneet kuukaudet olivat hänessä tehneet. Oli totta mitä\nGlenister oli sanonut, että tämä napaseutu vaikutti merkillisesti sen\nasukkaihin. Mitä oli tullut siitä hienotunteisesta tytöstä, joka\nvaaransi kunniansa ja maineensa ja sydämessään puolittain pelkäsi, että\nhänen täytyisi ensi yönä surmata ihminen päämäärän saavuttaakseen.\nLuonnonvoimat muovailivat häntä vastustamattomasti. Alkuvoimat eivät\nolleet raaistuttaneet Royta läheskään niin nopeasti kuin häntä.\n\nSovittuun aikaan hän ja Struve ratsastivat kaupungista, Struve\npuheliaana ja voitonvarmana, Helene äänettömänä ja jäätävän kylmänä.\n\nIltapäivällä kehittyivät idän taivaalle kertyneet pilvimöhkäleet\nlevottomuutta herättäviin mittasuhteisiin. Ne toivat mukanaan varhaisen\nhämärän, ja kun ne repesivät, päästivät ne valloilleen rajuilman, joka\nkaikissa muodoissaan kilpaili eilisen kanssa. Sen alkaessa saapui\nasestettuja miehiä yksitellen takatietä Mac Namaran konttoriin, jossa\nheidät piilotettiin mikä minnekin. Kun Mac Namara huomasi joukossa\njonkun tavallista hurjakatseisemman jätkän, vei hän tämän muista\nloitommas ja antoi hänelle erikoismääräyksiä sekä kuvaili tarkoin erään\nleveäharteisen kookkaan miehen, jolla oli valkoinen hattu ja\npuolisaappaat. Vähitellen oli hänen satimessaan täysilukuinen miehistö,\njonka Voorhees oli haalinut kokoin kaupungin laitakujilta, ja kun\nkaikki oli valmista, hymyili päällikkö tyytyväisenä tulokseen.\n\nKun hän tarkemmin tuumi asiaa, ei hän enää ollutkaan niin tyytymätön\nedellisen illan tapauksiin, sillä ne olivat työntäneet hänen\nvihollisensa juuri siihen, minne hän oli tahtonutkin, jolloin ne\nehdottomasti syöksyivät omaan turmioonsa. Hän ajatteli tyytyväisenä\nsitä osaa, jota hän tulisi näyttelemään Yhdysvaltain sanomalehdistössä,\nkun hämmästyttävä uutinen lähestyvän yön seikkailuista joutuisi suuren\nyleisön tietoon. Puhuttaisiin tuomioistuimen jäsenestä, joka rohkeana\ntäytti velvollisuutensa hillittömän roskaväen uhkauksia pelkäämättä.\nKerrottaisiin toimitsijamiehestä, joka ajoi pakosalle yölliseen\nhyökkäykseen valmistuneen rosvojoukon. Sellaista tultaisiin puhumaan.\nMitä sen jälkeen merkitsisikään, jos hän menisi valtuuksiensa\nulkopuolelle? Vaikkapa eräitä juoruja lähtisikin liikkeelle? Kukapa\nsellaisia viitsisi tutkia? Sotaväkeä -- ei, ehdottomasti ei. Hän ei\ntoivonut tällä kerralla sotaväen sekaantumista asioitten kulkuun.\n\nIllan pimetessä näkyi muuan höyrylaiva, ja se tuotti hänelle jonkun\nverran levotonta päänvaivaa. Hän tiesi näet, että Wheaton oli\npäättäväinen mies ja taitava lakimies. Keventynein mielin hän sen\nvuoksi näki, että puhjennut myrsky esti kaikenlaisen hyökkäyksen siltä\ntaholta. Seuraavana aamuna hän saisi kyllä tulla. Silloin olisi moni\nkaivos ilman omistajaa ja Mac Namaran asema sata kertaa lujempi.\n\nHän otti puhelun kaivoksille ja määräsi, että sinne oli asetettava\nvartija, vaikka hän päättelikin, että vain mielettömät ajattelisivat\nhyökkäystä sen varoituksen jälkeen, jonka hän tiesi Helenen\ntoimittaneen perille. Sitten hän pani ylleen sadetakin ja lähti\ntapaamaan Stillmania.\n\n\"Tuokaa sisarenne tytär tänä iltana minun asuntooni. Ilmassa on levoton\ntuntu ja minä olen ryhtynyt tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteihin.\"\n\n\"Hän ei ole vielä palannut ratsastusmatkaltaan. Pelkään, että myrsky on\nyllättänyt hänet\", sanoi vanhus ja katseli levottomana pimeään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko pitkän päivän vlgilantit pysyttelivät piilossa, väsyneinä\ntoimettomuuteensa ja kummastellen, ettei heidän piilopaikkaansa\nyritetty etsiä, ja aavistamatta, että Mac Namara suunnitteli ovelaa\nhyökkäystemppua. Kun Cherryn varoittavat rivit saapuivat heidän\nkäsiinsä, kokoonnuttiin sisähuoneeseen neuvottelemaan ohjelmasta.\n\n\"On vain yksi tapa puhdistaa ilma\", sanoi puheenjohtaja.\n\n\"Ihan niin\", myönsivät toiset. \"Kaivoksiin on lähetetty\nsotilasvartiosto, lähtekäämme sen vuoksi kaupunkiin ja tehkäämme siellä\npuhdasta jälkeä. Hirttäkäämme koko kopla lyhtypatsaaseen.\"\n\nTämä ehdotus sai yleisen kannatuksen, mutta Glenister ei hyväksynyt\nsitä, vaan sanoi:\n\n\"Olen tuuminut asiaa ja päätynyt toisenlaisiin tuloksiin. Toivon, että\nkuuntelette minua, ennenkuin päätätte. Eilen sain Wheatonilta kirjeen,\njossa sanotaan, että Kalifornian tuomioistuimet ovat meitä vastaan. Hän\nmainitsee syyksi eräältä taholta tulleen painostuksen, mutta olkoot\nsyyt mitkä tahansa, meiltä on kaikissa tapauksissa evätty laillinen\ntuki sekä täkäläisen tuomioistuimen että San Fransiskon ylioikeuden\ntaholta. Olettakaamme, että lynkkaamme nämä virkamiehet ensi yönä --\nmitä sillä voitamme? Kahden tunnin kuluttua täällä sovellutetaan\nsotalakia, kaivoksemme pidätetään vielä yhdeksi vuodeksi ja kuka tietää\nmitä lisäksi. Ehkä vieläkin ahdasmielisempi tuomioistuin ensi vuodeksi.\nOlettakaamme sitten, että epäonnistumme. Kuinka silloin käy? Ne meistä,\njotka eivät joudu ruumishuoneeseen, joutuvat vankilaan. Te sanotte,\nettemme voi ryhtyä vastustamaan sotaväkeä. Minä sanon, että voimme ja\nmeidän täytyy. Meidän on siirrettävä edesvastuu vastustajiemme\nkestettäväksi ja esitettävä asiamme suoraan Valkoiseen taloon, jossa\nainakin on joku rehellinen mies. Meidän täytyy tehdä sellaista, että se\nherättää Washingtonin viranomaisten huomiota. Meidän ei kannata\nvehkeillä, sillä Mac Namara on sellaisessa meitä etevämpi. Mutta kuinka\nvoimakas hän onkin, ei hän sentään pysty lahjomaan Yhdysvaltain\npresidenttiä. Kun setä Sam ottaa asian omaan käteensä, voimme saada\noikeutta, ja siksi sanon: menkäämme ensi yönä Midakseen ja anastakaamme\nkaivokset, jos vain voimme. Jotkut meistä menettävät siinä henkensä,\nmutta mitä se merkitsee?\"\n\nEsitystään täydentääkseen hän kehitteli suunnitelman, joka\nuhkarohkeudellaan melkein salpasi kuulijoilta hengityksen. Kun hän\nsitten mainitsi kaikki yksityisseikat, kirkastuivat katseet, ja heidät\nvaltasi voimakas jännitys. Hänen rohkeutensa valoi heihin elämää, ja\nyleinen innostus teki lopun.\n\n\"Omalle osalleni pyydän saada kestää yrityksen pahimman vaaran. Se on\nkiistämättä minun.\"\n\nSeuranneen äänettömyyden aikana sanoi Dextry Simmsille:\n\n\"Eikö hän ole aika peijakas?\"\n\n\"Hyväksymme ehdotuksen\", sanoivat miehet yhteen ääneen.; Ja\npuheenjohtaja lisäsi: \"Uskokaamme Glenisterin käsiin tämän rohkean\nyrityksen johto. Olen valmis alistumaan hänen määräyksiinsä.\"\n\nVastaväitteittä kaikki kannattivat Glenisterin ehdotusta, ja\nsynnynnäisen johtajan tavoin mies tarttui heti ohjaksiin.\n\n\"Lähtekäämme heti matkaan\", sanoi joku. \"Tie on pitkä, ja lieju ulottuu\npolviin saakka.\"\n\n\"Me emme mene jalan\", sanoi Glenister. \"Me otamme junan.\"\n\n\"Junan? Mistä junan saamme?\"\n\n\"Me varastamme sen\", vastasi Glenister. Tällöin Dextry ihastuneena\nirvisti Simmsille, joka puolestaan näytti hampaattomat ikenensä ja\nvastasi hänen äskeiseen kysymykseensä:\n\n\"Niin lempo soikoon onkin.\"\n\nPienen neuvottelun jälkeen hiipivät Glenister ja hänen toverinsa\nkohisevaan myrskyyn, ja puolta tuntia myöhemmin seurasivat muutkin,\nyksitellen. Puolen metrin päässä ovesta heidät nieli pimeys, ja lopulta\noli tuo kookas synkkä rakennus tyhjä ja sopiva kaikupohja tuulen ja\nsateen äänille.\n\nKaupungin itäisessä laidassa, pimeitten ikkunoitten takana, joita\nkaatuva vesiryöppy pieksi väkivaltaisella voimalla, kyyhötti toisia\nasestettuja miehiä kärsivällisesti odottaen -- odottaen käskyä siltä\ntummalta varjolta, joka käsivarret ristissä rinnalla seisoi lähellä\nharmaata ikkunaa. Heidän päänsä päällä muuan vanhus käveli herkeämättä,\nväänteli käsiään ja jokaisella kierroksella pysähtyi kurkistamaan\npimeään yöhön mutisten sisarensa lapsen nimeä.\n\n\n\n\nXXX.\n\nKID TUNNUSTAA RAKKAUTENSA.\n\n\nIllansuussa Cherry Malotte aukaisi ovensa ja näki Bronco Kidin seisovan\nportailla. Hän astui sisään ja riisui kumitakkinsa. Kun Cherry tunsi\nvieraansa hyvin, jäi hän tyynesti odottamaan, että tämä esittäisi\nasiansa. Broncon sairaalloisilla kasvoilla ei ollut väriä ensinkään,\nhänen silmissään oli omituinen väsynyt ilme, teräviä vakoja oli\nmuodostunut hänen suupieliinsä ja hänen kätensä nytkähtelivät\ntaukoamatta hermostuneesti. Tuntui kuin hän ei olisi nukkunut moneen\nyöhön ja oli nyt saamaisillaan hermokohtauksen. Cherryn mielestä Kid\noli kuin sytytetty miina, jossa tuli hetki hetkeltä läheni\nruutipanosta. Mikäli hän osasi päätellä, oli Bronco saanut kestää mitä\njulminta henkistä kidutusta, kunnes hänen voimansa olivat tyystin\nnuutuneet ja ruumis pysyi pystyssä vain hänen herpoumattoman,\nkostonhimoisen henkensä varassa.\n\nJuteltuaan hetken aikaa vähäpätöisistä asioista sanoi Kid rutosti:\n\n\"Rakastatko sinä Roy Glenisteriä?\"\n\nHänen äänensä ilmaisi lemmenkateista jännitystä ja hän silmäili tyttöä\ntarkoin, kun tämä arkailematta ja vilppiä yrittämättä vastasi:\n\n\"Rakastan, Kid, ja rakastan aina. Hän on ainoa rehellinen mies, jonka\nolen tavannut, enkä minä häpeä tunteitani.\"\n\nPitkän rupeaman Kid katseli häntä ja alkoi sitten kiireesti puhua\nsuomatta toiselle tilaisuutta keskeyttää.\n\n\"Minun olisi pitänyt jo aikaa sitten sanoa sanottavani, mutta olen aina\nlykännyt sen tuonnemmaksi, koska en ole mikään juorukello. Se ei\nsovellu ammattiini. Mutta tämä on ainoa keino, ja minä haluan saada\nvälimme selviksi. Minä olen rakastanut sinua Dawsonin ajoilta saakka,\nen sellaisin tuntein, jommoisia voisit odottaa minunlaiseltani oliolta,\nvaan sellaisin, jommoisia nainen toivoo. En ole milloinkaan lyönyt\nkorttejani pöytään, sillä mitäpä se olisi pyhittänyt? Tuo toinen oli\naina tiellä. Olisin voinut hylätä faaraopelin jo vuosia sitten, mutta\nen halunnut lähteä maasta niin kauan kuin sinä olit täällä. Täällä\nylämaassa minä olen vain peluri enkä pysty mihinkään muuhun. Minä olin\npäättänyt antaa sinun saada pitää hänet kaikessa rauhassa, kunnes pari\nkuukautta sitten tapahtui jotakin, enkä minä jaksa enää pelin antaa\njatkua pitemmälle. Minun täytyy nitistää hänet. Se ei tapahdu sinun\ntakiasi -- ei, vaan eräitten asioitten vuoksi, joista en voi puhua\nsinulle, asioitten, jotka ovat minusta tehneet pedon, jotka ovat\nsaaneet minut kulkemaan kujilla ja väijymään veräjillä rosvon lailla.\nSe on valanut minuun murha-aikeita. Olen yrittänyt surmata hänet.\nYritin eilen illalla tässä huoneessakin -- mutta -- mutta minä olin\nkunnon mies kerran -- ennenkuin kortit minut turmelivat. Hän on nyt\nkuitenkin saanut vastaukseni ja hän on valmis -- joten toinen meistä on\nnähnyt viimeisen hetkensä, kun toisemme kerran tapaamme. Minusta\ntuntui, että minun piti sanoa tämän sinulle, ennenkuin pistän hänet\nkuoliaaksi tai hän minut.\"\n\n\"Sinä puhut kuin mieletön, Kid\", virkkoi Cherry, \"etkä sinä saa kääntyä\nhäntä vastaan juuri nyt. Hänellä on muutenkin paljon huolia. En ole\nmilloinkaan tiennyt, että välitit minusta. Onpa tämä sotkuinen vyyhti!\nSinä rakastat minua, minä häntä, hän tuota tyttöä, ja tyttö roistoa.\nEikö tämä ole jo kyllin surullinen tarina sinun tehdä se sitäkin\nmurheellisemmaksi? Tulet sitäpaitsi sopimattomaan aikaan, sillä minä\nolen melkein mielettömästi peloissani. Tänään on ilmassa jotakin\nhirveää...\"\n\n\"Minun täytyy tappaa hänet\", mutisi Kid itsepäisesti, ja vaikka tyttö\nkuinka pyysi ja rukoili, ei hän saanut hänestä muuta irti kuin nuo\nsanat, kunnes Cherry kiivaasti sanoi:\n\n\"Sinä sanot rakastavasi minua. Hyvä -- osoita sitä myöskin. Minä tiedän\nmihin sinä pystyt ja mitä taistelu hänelle sinun kanssasi merkitsee,\nvarsinkin tällä haavaa. Jätä hänet rauhaan; ja minä tulen, vaimoksesi.\"\n\nBronco Kid nousi hitaasti.\n\n\"Sinähän rakastat häntä, etkö sanonut niin?\" Tyttö taivutti päätänsä,\nja Bronco hätkähti tuskallisesti, mutta jatkoi sitten: \"Minä en halua\nsinua vaimokseni sellaisin edellytyksin. Sitä en tarkoittanut.\"\n\nCherry naurahti katkerasti.\n\n\"Ah, minä käsitän, tietysti et. On hullua minun odottaakaan\nsinunlaiseltasi mieheltä sellaista. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat,\nmutta minun tarjoukseni on silti pätevä, jos sitä varten tänne tulit,\ntoivon voivani luopua entisestä elämästäni, tulla hyväksi, lähteä\ntäältä aloittaa alusta ja pelata suoraa peliä. Mutta minä huomaan,\nettei se kannata. Minä maksan. Minä tiedän, kuinka taipumaton sinä\nolet, ja hinta on kyllin alhainen. Saat minut -- ja -- avioliitosta en\nenää puhu. Jään siksi mikä olen, hänen takiansa.\"\n\n\"Vaiti!\" karjaisi Kid. \"Sinä erehdyt. Minä en ole sen lajin miehiä.\"\nHänen äänensä sortui ja hänen hentoa ruumistaan puistatti. \"Oi, Cherry,\nminä rakastan sinua niin kuin mies rakastaa naista. Se on toinen niistä\nkahdesta hyvästä ominaisuudesta, jotka minulla vielä on, ja minä haluan\nviedä sinut täältä paikkaan, jossa molemmat voimme unohtaa entisyyden\nja, kuten sanot, aloittaa alusta.\"\n\n\"Sinä siis naisit minut?\"\n\n\"Tunnin perästä ja uhraisin sydänvereni sen takia, mutta minä en voi\nantaa tämän asian jäädä sikseen, en edes, vaikka sinun kallis henkesi\nriippuisi siitä. Minun täytyy tappaa hänet.\"\n\nCherry lähestyi häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja vetosi häneen\njokaisella hermosäikeellään, mutta Kid ei kuunnellut häntä, vaikka\npaksuja hikikarpaloita tihkuikin hänen otsaltaan.\n\nTyttö rukoili:\n\n\"Kaikki ovat häntä vastaan, Kid. Hän taistelee hedelmätöntä taistelua.\nHän pani kaiken mitä omisti tuon tytön jalkoihin, ja minä aion tehdä\nsaman sinulle.\"\n\nKid murisi raivoissaan:\n\n\"Hän sai palkkansa. Hän otti kaiken mitä tytöllä oli...\"\n\n\"Älä ole typerä. Luulen käsittäväni nyt kaiken. Sinä olet peluri, mutta\nsinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla hyvästä naisesta, ei edes\nniin huonolle kuin minä olen.\"\n\nBroncon mustissa silmissä näkyi vähitellen syttyvän odottava kimmellys,\nja Cherry tunsi hänen hieman värisevän. Hän yritti puhua, mutta vaikeni\njälleen, kostutti huuliaan ja valikoi sitten huolellisesti sanansa:\n\n\"Tarkoitatko -- ettei Glenister -- että hän on -- yhä kunniallinen\ntyttö?\"\n\n\"Täysin.\"\n\nKid istahti väsyneenä tuolille ja painoi kasvot käsiinsä.\n\n\"Sanon sinulle lisäksi, että hän on enemmänkin. Hän on hyvä ja jalo. En\ntiedä miksi sen sanon, mutta sitä juuri ajattelin, kun sinä tulit ja\nminä olin vallan suunniltani. Mutta hän on tänä iltana -- niin, tällä\nhetkellä suuressa vaarassa. En uskalla edes ajatella, mitä on voinut\ntapahtua, sillä hän on vaarantanut kaikkensa hyvittääkseen sen pahan,\njonka hän on aiheuttanut Roylle ja tämän ystäville.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Hän on ratsastanut 'Kultaiseen rekeen' yksinään Struven kanssa.\"\n\n\"Struven!\" kiljahti Kid ja syöksähti pystyyn. \"Yksin Struven kanssa ja\ntällaisena yönä!\" Hän ravisteli Cherryä rajusti ja tiukkasi:\n\n\"Minkä vuoksi? Sano sukkelaan?\"\n\nCherry kertoi lyhyesti niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet\nHelenen ryhtymään tähän äärimmäiseen keinoon; Kidin kasvonpiirteet\nmuuttuivat hetki hetkeltä yhä hirveämmiksi.\n\n\"Oi, Kid, oli väärin, että laskin hänet menemään. Miksi sen tein? Minä\npelkään pahinta.\"\n\n\"Majatalo 'Kultainen reki' on Struven ja sen isäntä on roisto.\" Bronco\nvilkaisi kelloa, silmät verestävinä ja kiillottomina, kuin rääkätyn\neläimen. \"Kello on nyt kahdeksan -- viisitoista kilometriä -- kaksi\ntuntia. Liian myöhäistä!\"\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyi Cherry kummissaan toisen omituisesta\nkäyttäytymisestä. \"Sanoit äsken, että rakastat minua ja nyt...\"\n\nKid kääntyi vaivalloisesti häneen päin.\n\n\"Hän on minun sisareni.\"\n\n\"Sinun sisaresi! Ah, olen -- olen iloinen! -- mutta elä nyt seiso siinä\nkuin mikäkin puupökkelö, kyllä sinulla nyt on riittävästi työtä. Herää!\nEtkö kuule? Hän on vaarassa.\"\n\nHänen sanansa herättivät Kidin turtumuksesta, niin että hän kykeni\njälleen jotakin ajattelemaan. -- \"Pane takki yllesi. Riennä! Saat minun\nponini.\"\n\nCherry tempaisi hänen takkinsa tuolilta ja ojensi sen hänelle. Veri\nalkoi jälleen kiertää hänen suonissaan. He ryntäsivät nyt yhdessä\nmyrskyyn, kuten Roy ja Cherry edellisenä iltana, ja Kidin sovitellessa\nsatulaa virkkoi tyttö:\n\n\"Nyt minä käsitän kaiken. Olen kuullut juoruttavan hänestä ja\nGlenisteristä, mutta ei se ole totta. Minä olen valehdellut ja\njuonitellut, mutta se on nyt ohi. Arvaan, että minussakin on jotakin\nhyvää, kun kaikki seikat ottaa huomioon.\"\n\nKid istui jo satulassa ja virkkoi:\n\n\"Eikä vain vähän olekaan, Cherry, ja sinä olet minun heimoani.\"\n\nTyttö hymyili hänelle.\n\n\"Tuo oli kaksimielinen ylistys, Kid. Minulla ei ole halua kuulua sinun\nheimoosi. Minä tahdon olla samanlainen kuin hänkin -- sinun sisaresi.\"\n\n\n\n\nXXXI.\n\nJUNAMATKA MIDAKSEEN.\n\n\nPalattuaan kokoushuoneesta hiipivät Glenister ja hänen toverinsa\npimeässä yössä vältellen kaupungin vilkasliikkeisiä ja valaistuja\nkatuja. Heidän tiensä vei kaupungin laidassa olevan mökin eteen, missä\nhe pysähtyivät niin kauaksi, että ennättivät kiinnittää jotakin\nhattujensa reunaan.\n\nHeidän ohitseen kulki vaivainen kapearaiteinen rautatie, joka tundran\nhetteitten yli vei ylös vuorille ja kaivoksille. Tällä kapealla\nrautatiellä kuljettiin kömpelöllä veturilla, joka ulkomuodoltaan\nmuistutti teekannua ja joka päivisin siilimäisen hitaasti, kitisten ja\nvoihkien laahasi perässään paria kukkuroilleen kuormattua tavaravaunua.\nYöt veturi vietti puukatoksessaan, missä se huohottaen, rykien ja\nvoihkien haihdutti väsymyksensä sitä mukaa kuin hiili sen vatsassa\nsammui ja hengitys tyrehtyi sen keuhkoissa.\n\nVarhain jalkeille ja varhain vuoteelle olisi sopinut ponsilauseeksi\nsille nokiselle henkilökunnalle, joka asui tässä pienessä mökissä. Tänä\niltana veturinkuljettaja ja lämmittäjä valmistuivat par'aikaa yöpuulle,\nkun he äkkiä kuulivat ovelle kolkutettavan. Kuljettaja meni avaamaan ja\nhän huomasi ulkona jotakin, minkä hänen kummastuneet silmänsä ensin\nluulivat Kruppin tykiksi, jota hoiteli muuan sadetakkiin puettu ja\npumpulinaamarin taakse kätkeytynyt mies. Tämä ase sai hänen silmissään\nison, yksisilmäisen kummituksen hahmon; se tuijotti tuhoa ennustavan\nkiinteästi suoraan hänen mahaansa ja synnytti kylmän ja tyhjyyden\ntunteen. Tämän sokeasilmäisen kykloopin takana seisoi kaksi muuta\nsamanlaisesti varustettua miestä.\n\nLämmittäjä nousi tuoliltaan ja pudotti saappaan, jonka hän oli juuri\nsaanut riisutuksi jalastaan, ja kohotti turhia aikailematta kätensä\npäänsä päälle koettaen samalla pysytellä yhdellä jalalla seisomassa,\njottei toinen paljas jalka joutuisi koskettamaan kylmää märkää\npermantoa. Hän oli irroittanut vyönsä ja hänen vapautuneet kaationsa\nnäyttivät aikovan valahtaa lattialle syvästi kainostellen\nsisääntulijoita; vaistomaisesti hän tarttui niihin toisella kädellään\nja kohensi ne oikealle siveelliselle tolalle. Toinen jalka oli yhä\nkoholla kuin jonkun salaseuran mukaisessa tervehdysasennossa.\nVeturinkuljettaja, joka ei vielä tuntenut napaseudun tapoja, siirtyi\ntakaperin niin kauaksi kuin tila antoi myöten, suojasi molemmilla\nkäsillään keskiruumistaan ja kyykistyi eteenpäin sanoessaan:\n\n\"Älkää tähdätkö tuolla tavalla mahaani!\"\n\n\"Hahahaa!\" nauroi lämmittäjä luonnottoman iloisesti. \"Leikkiäkö\nlaskette, pojat?\"\n\n\"Ei tämä ei ole leikkiä\", vastasi tulijoista ensimmäinen. Tällöin hänen\nnaamarinsa pullistui hänen suunsa tienoilla.\n\n\"Leikkiäpä tietenkin\", intti saappaaton. \"Sen täytyy olla, sillä täällä\nei ole mitään varastettavaa.\"\n\n\"Pankaa vaatteet yllenne ja lähtekää matkaan. Emme aio tehdä teille\npahaa.\"\n\nMiehet noudattivat käskyä ja heidät opastettiin nukkuvan koneen ääreen\nja heidän käskettiin panna puolessa tunnissa höyrykattila kuumaksi,\nuhalla että heidät muuten ennen aikojaan lähetettäisiin sovelletun\nmekaniikan maailmasta. Pari miestä oli paikalla kiihoittamassa heidän\nponnistuksiaan, ja vihdoin veturi alkoi vastahakoisesti nyyhkyttää ja\nhuokailla. Pimeästä, joka kuin mikäkin verho ympäröi, veturimiehiä,\nnämä näkivät yksinäisten olentojen pujahtavan esiin ja kiipeävän\ntavaravaunuihin. Kun höyrypaine oli riittävän korkealla, annettiin\nlähtömerkki, juna vieri kolisten katoksestaan, ja sen räikeä\nvalitushuuto, kun se vaivalloisesti ponnisteli pahasti vääntyneillä\nkiskoilla, hukkui myrskyn ääniin.\n\nSimms jäi veturiin, Dextry kapusi Glenisterin luo takana olevaan\nvaunuun. Nuori mies oli hyvällä tuulella ja koki par'aikaa sytyttää\npiippua takkinsa suojassa.\n\n\"Onko dynamiitti matkassa?\" kysyi vanhus.\n\n\"Totta toki. Sillä määrällä voisi varustaa vaikkapa sota-aluksen.\"\n\nJunan ryömiessä sillan yli, jonka ainoan valaistuksen -- veturista\nsinkoutuneet kipinät -- myrsky nieli sitä mukaa kuin sitä syntyi,\nistuutuivat toverukset ruutitynnyreille ja haastelivat kuiskaavalla\näänellä. Heidän läheltään kuului toisten miesten puheen sorina,\nmiesten, jotka olivat panneet peliin kaiken mitä heillä oli, jotka\nuskalsivat elämänsä ja tulevaisuutensa oikeutensa puolesta.\n\n\"Olemme kilvoitelleet hyvän taistelun, joko voitamme tai häviämme tänä\nyönä\", sanoi Dextry.\n\n\"Minun taisteluni on jo voitettu\", vastasi Glenistér.\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Minun vaikeimmmalla taistelullani ei ole minkäänlaista yhteyttä\nMidaksen tai Anvilin kaivosten kanssa. Minä taistelin omaa itseäni\nvastaan ja voitin.\"\n\n\"Hirveän ilkeä yö nyt ruveta maailmankatsomuksia kehimään\", huomautti\nDextry kuivasti. \"Sinun filosofiasi maistuu happamelta kuin maito\nennen ukkosilmaa. Jos panisit noiden Bostonin aatteiden ylle\nguttaperkkasaappaat ja -housut ja veisit ne paikkaan, jossa voisin\nniitä tarkastella ja arvioida, ei niiden laita ehkä olisi niin pahoin.\"\n\n\"Minä tarkoitan, että olin villi, kunnes kohtasin Helene Chesterin, ja\nettä hän on tehnyt minusta miehen. Työ vaati kaksi kuukautta, mutta\nminä luulen, että hän on suorittanut työnsä hyvin. Minä rakastan\nerämaan elämää yhtä voimakkaasti kuin ennenkin, mutta olen oppinut\nhuomaamaan, että on velvollisuuksia sekä itseään että muita kohtaan.\nOlen myöskin oppinut tajuamaan, että oikea on tavallisesti sitä, mitä\non vaikea tehdä. Ah, olen kehittynyt aikalailla viime aikoina.\"\n\n\"Vietävä, kuinka sinä nyt olet itseesi tyytyväinen. En voi kuitenkaan\nhuomata, että se olisi millään lailla vaikuttanut sinun ulkoasuusi.\nOlet jullilleen entisesi näköinen ja mitäpä kaikki se pyhittääkään, kun\nasiaa tarkemmin ajattelen. Hän menee naimisiin sen pitkän roikaleen\nkanssa.\"\n\n\"Niin, tiedän. Sepä minusta tuntuukin vaikealta kestää, sillä Mac\nNamara ei ansaitse häntä yhtään sen paremmin kuin minäkään. Hän tekee\nkaikissa tapauksissa minkä pitää oikeana, siihen voit luottaa, ja ehkä\nhän saa Namarankin muuttumaan niinkuin hän sai minutkin. Hän suoritti\nminussa ihmetyön, mikäli on kysymys elämänkatsomuksestani --\nelintavoistani --.\"\n\n\"Seis! Sinun elintapasi olivat hyvät sellaisinaankin. Ethän sinä\nmilloinkaan pannut veitsellä ruokaa poskeesi.\"\n\n\"En luota harakiriin\", nauroi Glenister.\n\n\"Seurustelutaidossa sinä voit kilpailla kenenkä itävaltiolaisen kanssa\ntahansa. Tarkkailin esiintymistäsi viime talvena San Fransiskon\nhotellissa, ja -- totisesti -- sinä tiesit yhtä paljon kuin hyvä\nhevonen. Sinä osasit käsitellä pöytäkaluja sekä muita vehkeitä\nsulavasti kuin ylitarjoilija ainakin ja minä tunsin itseni\nrauhalliseksi saadessani olla kanssasi. Muistan vieläkin, että minä\nensimmäisellä kerralla panin maitoa ja sokeria lihaliemeeni. Se oli\nkelmeää ja sitä tarjoiltiin kupista kuin teetä ikään -- mutta sinä olit\nkaikesta perillä. Niin, sinä tunsit talon tavat perinpohjin ja pusersit\nsitruunan liemeesi -- ja kastoit sormesi vesilautaseen, minä muistan\nsen hyvin.\"\n\nGlenister, joka oli hilpeällä tuulella, taputti toveriaan olalle.\nLähestyvän vaaran tietoisuus pani kaikki hänen suonensa voimakkaasti\nsykkimään.\n\n\"En tarkoittanut ihan sitä, mutta olkoon menneeksi. Kuule, jos meidän\nonnistuu saada takaisin Midas, emmekö lähdekin katsomaan New-Yorkia?\"\n\n\"Emme, minä en aio välittää korkeammasta sivistyksestä kuin minkä olen\nsaanut jo Friskossa. Eipä silti, etten sellaiseenkin kelpaisi. Minä\nolen kyllin tyylikäs Viidennelle valtakadulle tai minne tahansa, mutta\nminä pidän enemmän lännestä.\"\n\nYhteinen vaara lähensi jälleen toveruksia toisiinsa samoin lujin\nsitein, jotka aiemminkin olivat heidän välillään vallinneet\nkeskeytyksettä aina siihen saakka, kunnes nuoremmassa tapahtunut muutos\noli saanut tämän valitsemaan tien, joka ei soveltunut vanhemman\nperiaatteihin. He juttelivat nyt keskenään entisen tuttavallisesti\npuolittain vakavaan puolittain leikkisään tapaan, ja pistopuheisiin ja\nnaljailuun kätkeytyi se keskinäinen ystävyys ja yhteisymmärrys, joka\naiemmin oli ollut heidän toveruutensa tunnusmerkkejä.\n\nKun junamatka oli loppunut, astuivat vigilantit maahan ja painuivat\njohtajansa mukana rotkon pimeään. Vihdoin Glenister komensi seis ja\nantoi miehilleen tarpeelliset ohjeet.\n\n\"Sotamiehet ovat varuillaan, ja siksi meidän täytyy toimia varovasti.\nJakaantukaa kahteen osastoon ja hiipikää sitten niin varovasti kuin\nmahdollista lähelle vartiopaikkoja. Muistakaa, että teidän on\nodotettava viimeistä merkinantoa. Kun sen kuulette, iskekää ja\nhyökätkää kuin siouks-intiaanit. Älkää ampuko ketään kuoliaaksi, sillä\nhe ovat sotilaita ja he toimivat käskyn mukaan, mutta jos he ryhtyvät\nvastarintaan, täytyy joka miehen suorittaa tehtävänsä hyvin.\"\n\nDextry vetosi niihin hämärästi näkyviin olentoihin, joita seisoi heidän\nympärillään, ja sanoi:\n\n\"Eikö teidänkin mielestänne ole parempi, että minä lähden pojan\nasemesta tuonne. Minulla on enemmän kokemusta dynamiittiasioissa, ja\nminä olen sitäpaitsi jo niin lähellä maallista loppuani, ettei ole\nsuuri vahinko, vaikka minut saisivatkin kiinni, hän sen sijaan on\nmiehuutensa...\"\n\nGlenister keskeytti hänet:\n\n\"En luovu etuoikeudestani. Kas niin -- joka mies paikalleen.\"\n\nMiehet katosivat kukin taholleen, iäkäs malminetsijä vain jäi\npaikoilleen puristaakseen toverinsa kättä.\n\n\"Olisin toivonut, että minä olisin saanut mennä, poika, mutta jos he\nsaavat sinut kiinni -- niin Jumala heitä armahtakoon!\"\n\nSiten hänkin poistui katoavien varjojen perässä, ja Glenister jäi\nyksin. Hän aukaisi ruutinassakat paljain käsin ja pani niiden sisällön\ntaskuihinsa ynnä muihin sopiviin paikkoihin. Jokaisessa panoksessa oli\ndynamiittia hajoittamaan kokonaisen kylän. Hän tarkasteli\nsytytyslankoja ja huomasi, että ne oli kääritty öljypaperiin; ne hän\npani hattuunsa. Näin varustauduttuaan hän lähti liikkeelle.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nYÖLLINEN KAHAKKA.\n\n\nHän oli valinnut toiminta-alueensa hyvin. Maa vietti erääseen puroon\npäin, jonka pohjassa porisi pieni lähde. Siitä Midas sai juomaveden, ja\nhän tunsi jokaisen neliötuuman siitä kourusta, jonka puro oli kaivanut\nkallioon, ja hän osasikin sen vuoksi varovasti ryömiä eteenpäin.\nKunnaan juuressa puro oli kaivautunut maahan ja muodostanut leveähkön\nojan, ja siihen hän nyt työntyi nelinkontin. Hänen panoksia pullottavat\nvaatteensa olivat suureksi haitaksi, niin että hän voi vain hitaasti ja\nvaivalloisesti liikkua eteenpäin. Sade oli paisuttanut puron, hän sai\nkahlata vyötäisiä myöten. Terävät kivenreunat haavoittivat hänen\nkäsiään, kunnes ne vuotivat verta. Hän ei voinut nähdä kättänsä\netemmäksi, ellei kohottautunut ojan reunan yli, ja kun hän oli riisunut\nsadetakin yltään voidakseen vapaammin liikkua, suomi sade häntä\nselkään, kunnes hän oli vallan läpimärkä ja tunsi veden virtaavan\npitkin ruumistaan. Tuon tuostakin hän kurkottautui katsomaan\nkummallekin sivulleen. Ojan pientareet olivat juuri ja juuri niin\nkorkeat, että suojasivat häntä. Vihdoin hän saapui lankkusillalle ja\naikoi juuri kohottautua katsomaan ympärilleen, mutta heittäytyikin\nsamassa päistikkaa veteen. Tällaisen mahdollisuuden varalta hän oli\nniin huolellisesti peittänyt sytytyslangat. Muuan mies kulki sillalla\nniin läheltä häntä, että olisi voinut häntä koskettaa. Se oli\nyövartija, joka pysähtyi sillan toiselle puolelle puhelemaan toisen\nvartijan kanssa, minkä jälkeen hän palasi entistä tietänsä puron\ntoiselle rannalle. Glenister tuumi, että hän oli kohdannut\nvartioketjun, ja hän hiipi sen vuoksi entistäkin varovammin eteenpäin,\nkunnes hänen edessään häämöttivät kaivosrakennusten synkät hahmot.\nTällöin hän nousi vettä valuen ojasta.\n\nKarkoitettuaan kaivoksilta niiden oikeat omistajat oli toimitsijamies\nMac Namara rakennuttanut tukevat puutalot niiden telttien tilalle,\njotka hän oli kaivoksista löytänyt. Ne oli tehty hirsistä ja katettu\npoimutetulla rautapellillä sekä sisältä vuorattu laudoituksella. Ne\ntuntuivat voivan kestää erinomaisesti sikäläiset säävaihtelut.\nToverukset olivat kaukaa katselleet niiden rakentamista, mutta eivät\nolleet päässeet tarkastelemaan niitä lähempää.\n\nNuoren miehen mielessä ailahti lämmin tunne, sillä hän rakasti tätä\ntienoota ja kaivostaan. Se oli ollut hänen poikavuosiensa unelma ja se\noli vastannut niitä toiveita, jotka olivat häntä kannustaneet näillä\npohjan mailia kamppaillessaan. Se oli pudonnut hänen syliinsä hetkellä,\njolloin hän oli tuntenut syvintä alakuloisuutta, ja tuonut hänelle iloa\nja onnea. Hänestä tuntui rikokselta tuhota se, kuten hän nyt aikoi\ntehdä.\n\nHän hiipi lähimmän rakennuksen seinustalle kuuntelemaan. Sisältä kuului\nääniä, vaikk'ei ikkunoista näkynyt valoa; siellä oltiin siis\nvaruillaan. Rakennuksen kivijalan kimpussa hän hääräili hetken aikaa,\nsiirtyi sitten konttorirakennuksen ja keittiöhuoneuston luo ja\nmenetteli kummassakin paikassa samalla salaperäisellä tavalla. Hän\nounasti, että Midaksen näennäisestä rauhallisuudesta huolimatta oli\nilmassa jännittyneen odotuksen epämääräistä tuntua.\n\nVaikka jännitys oli saanut ajan tuntumaan hänestä mittaamattoman\npitkältä, arveli hän, että ainakin tunti oli kulunut siitä hetkestä,\njolloin hän oli eronnut tovereistaan, ja että heidän täytyi jo olla\nmäärätyillä paikoillaan. Elleivät -- jos jotakin odottamatonta oli\ntapahtunut yhdennellätoista hetkellä -- niin olisi se sodan\nsatunnaisuuksia. Kaikissa huolellisestikin valmistetuissa yrityksissä\non hetkiä, jolloin sattumalla on ratkaiseva merkitys.\n\nHän meni nyt pajaan ja tapaili tulitikkuja. Aikoessaan raapaista tulen\nhän kuuli öljyvaatteiden kahinaa ulkopuolelta, ja hän odotti sen vuoksi\nvielä hetken. Sytytettyään sitten mukaansa ottamansa taulanpalasen ja\nkätkettyään sen takkinsa suojaan hän aukaisi oven ja kuunteli. Myrsky\noli tyyntymään päin ja sade valui tasaisena virtana peltikatoille.\n\nHän riensi kiireesti rakennukselta toiselle, ja kun kiertomatka oli\ntehty, rätisi kolme hehkuvaa pistettä hänen kulkemansa kolmion kaikissa\nkärjissä.\n\nUkonnuoli oli siis viskattu. Hän pudottautui jälleen ojaan, tempasi\nrevolverinsa esiin; hänen jännittynyt mielensä oli näkevinään, että\nympärillä seisovat kunnaatkin pidättelivät hengitystään, sade oli\ntauonnut ja kaikki öiset äänet vaienneet. Hän huomasi puristaneensa\nhampaitaan niin lujasti, että leukoja pakotti. Hän tähtäsi\nasuinrakennuksien kattoa kohden ja laukaisi -- pam, pam kuului kuusi\nkertaa perätysten ja kaiku vastasi yhtä monta kertaa tihkuvasta\nsateesta kumeasti ja ontosti. Kuului huudahdus ja seuraavassa tuokiossa\nsuhahti kiväärinkuula hänen päänsä ohitse. Hän kääntyi ajoissa\nnähdäkseen toisenkin salaman välähtävän pimeästä, missä vartija seisoi\nja ampui hänen revolverinsa välähdysten opastuksen mukaan, minkä vuoksi\nhän kyykistyi ojan piennarten suojaan.\n\nEnsimmäisen laukauksen kuultuaan hyökkäsivät asuinrakennukseen\nkerääntyneet miehet ulos asestettuina ja taistelunhaluisina, mutta he\nsaivat tervehdykseksi yhteislaukauksen ja kuulasateen. Laukauksia\nkuului sen jälkeen kaikilta suunnilta, sillä vigilantit olivat\nmuodostaneet puoliympyrän ja suuntasivat nyt tulen kaikilta tahoilta\nkeskukseen. Puolustajat pysyivät silti erinomaisessa järjestyksessä,\njos ottaa huomioon hyökkäyksen yllättävän nopeuden, ja kiiruhtivat\nvartiomiesten luo, joiden kiväärintuli opasti heitä. Lujaäänisen miehen\nkuultiin lausuvan komentosanoja. Ympäröivässä tyhjässä avaruudessa ei\nnäkynyt muuta kuin pimeyttä halkovat, tuhoa ennustavat valoviirut.\nSilloin äkkiä pimeyden valaisi huikaiseva kellertävä hohde, ikäänkuin\nsuuri sulattouuni olisi Mac Namaran miesten takana auennut ja heti\njälleen suljettu, ja sitten kuului kumea jymähdys, johon\nkiväärinlaukaukset hukkuivat. He näkivät keittiörakennuksen hajoavan ja\nmuuttuvan tuhansiksi sinkoaviksi puupalasiksi ja vääntyneiksi\nrautapeltisiekaleiksi, jotka paiskautuivat korkealle ilmaan heidän\npäänsä päälle. Kun vavahtelevien kunnaitten taakse kiirinyt kaiku oli\ntauonnut, kuului jälleen vigilanttien kiväärien rätinä, sitten tärähti\nmaa alas syöksyvien rakennussirpaleitten painosta.\n\nRäjähdys oli tapahtunut vallan heidän lähellään, ja se oli heidät\nensimmältä sokaissut niin, etteivät he voineet tajuta mitä oikeastaan\noli tapahtunut. Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, valaisi\npimeyttä jälleen niin terävän kirkas leimahdus, että saattoi selvästi\nerottaa maahan valuvat sadepisarat, jotka välkkyivät kuin\nhopeahohteinen hämähäkin seitti, vasemmalla seisova konttorirakennus\nkohosi ilmaan, ja naapurirakennusten rikkoutuneet ikkunat tuijottivat\nkuin aaveen näkemättömät silmät. Pimeän huntu verhosi jälleen miehet,\njotka kauhistuneina koettivat hakea suojaa lähimpien esineitten tai\ntoveriensa takaa sitä ammussadetta vastaan, jonka taivas tuntui\nsyytävän heidän niskoilleen. Heidän selkänsä olivat nyt päin\nvigilantteja, heidän kasvonsa kääntyneet paikan keskustaa kohden. Monet\nolivat heittäneet aseensa. Kavionkopsetta ja pelästyneitten hevosten\nhätähirnuntaa kuului tallista, irtautunut ja käpertynyt sinkkimöhkäle\noli pudotessaan tavannut jonkun miehen; hänen käheä ja tukehtunut\nparahduksensa ilmaisi mitä oli tapahtunut, ja toiset miehet väistyivät\nsyrjään välttääkseen vaaraa, jota he eivät voineet nähdä, mutta joka\niski heihin pimeästä ja jota vastaan ei voinut puolustautua.\n\nPaetessaan he joutuivat uuden ja entisiäkin voimakkaamman tulipatsaan\ntodistajiksi ja näkivät sen loisteessa toveriensa juostessaan kaatuvan\nja vääntelehtivän maassa. Tällä kerralla täräytti maata pamaus, joka\noli edellisiä tuntuvasti voimakkaampi. Toiset seisoivat paikalleen\njähmettyneinä ja tuijottaen niihin kiehkuraisiin savupatsaihin, jotka\ntyöntyivät räjähdyksen mukana ilmoille, toiset peittivät kasvonsa\npäästäkseen näkemästä tuota peloittavaa, huikaisevaa tulenloimoa tai\nsuojautuakseen putoilevilta esineiltä.\n\nKesken tätä yleistä hämminkiä kuului luja ja kirkas ääni: \"Varokaa\nseuraavaa räjähdystä!\"\n\nSeuraavassa sekunnissa syöksyivät hyökkääjät esiin kuin mielettömät\nkeskelle sirpalesadetta. Juostessaan he yhä ampuivat, mutta se oli\nturhaa työtä, sillä taistelusta ei voinut enää puhuakaan. Puolustajat\nsyöksivät päättömään pakoon. He olivat äkänneet pelastuneensa varmasta\ntuhosta vain sen onnellisen sattuman vuoksi, että olivat lähteneet\nasuinrakennuksesta oikealla hetkellä eivätkä halunneet viipyä kauempaa\npaikalla, jossa taivaantuli lankesi heidän päällensä. Kaiken kukkuraksi\nolivat hevoset riuhtaisseet itsensä irti tallista ja syöksyivät\nkeskelle yleistä sekamelskaa. Heidät valtasi pelko -- sokea,\nkäsittämätön, tarttuva pelko -- ja he syöksyivät pimeään, missä he\niskivät vastustajansa kumoon pyrkiessään pois tästä kauhun tyyssijasta.\nToiset juoksivat suin päin kalliojyrkänteelle ja putosivat\nkaivoskuoppiin tai patoihin. Toiset löysivät turvan puron portailla\nkasvavasta kaislikosta.\n\nKun vigilantit kerääntyivät vankeineen raunioiden ääreen, kuului\npimeästä yhä haavoittuneitten valittelua; miehet sytyttivät tuohuksia\nja lähtivät hakemaan uusia vankeja. Glenister juoksi paikalle revolveri\nkädessä ja huusi:\n\n\"Onko kukaan nähnyt Mac Namaraa?\"\n\nKukaan ei ollut nähnyt. Kun sitten ryhdyttiin tarkastelemaan mitä\nvaurioita hyökkääjät olivat kärsineet, huudettiin Glenisterille ja\nDextrylle iloinen tieto:\n\n\"Kukaan ei ole saanut edes naarmua. Olipa se vietävänmoinen kärhämä!\"\n\n\"Olemme saaneet neljätoista vankia\", virkkoi joku, \"ja tuolla\npensaistossa tuntuu olevan niitä vielä monta.\"\n\nGlenister huomasi kummakseen, ettei ainoallakaan vangilla, jotka\nseisoivat tuohusten valossa, ollut armeijan asetakkia. Ne olivat kaikki\njoko kaivostyömiehiä tai kuljeskelevia hurjia irtolaisia, joita oli\nkerätty työmaalle. Missä sotilaat olivat? hän tuumi itsekseen.\n\n\"Eikö apunanne ollut sotaväkeä?\" hän kysyi.\n\n\"Ei, ei sieluakaan. Emme ole nähneet sotilaita sen jälkeen kuin tulimme\ntänne töihin.\"\n\nTällaisen uutisen kuullessaan nuori mies alkoi tulla levottomaksi.\nOliko koko yritys siis suunnattu vallan väärälle tolalle? Kun kaikki\notti huomioon, eikö tässä ollutkaan tapeltu Yhdysvaltain vakinaisen\nsotaväen kanssa? Jos niin oli laita, ei uutinen tästä kahakasta\njoutuisi milloinkaan Washingtoniin saakka, vaan hän ja hänen ystävänsä\njoutuisivat lainsuojattomiksi, niin että sotaväkeä voitaisiin\nrankaisematta käyttää heitä vastaan ja heidän päistään luvattaisiin\npalkinto. Viatonta verta oli vuodatettu, takavarikoitua omaisuutta oli\ntuhottu. Tilanne oli heille tuiki tukala.\n\nHaavoittumattomat vangit vietiin rajan yli Midaksen puolelle ja\nlaskettiin sitten vapaalle jalalle sälytettyinä kaikilla niillä\nvaroituksilla, joita Dextryn kekseliäisyys suinkin voi loihtia esiin.\nGlenister kutsui nyt miehensä koolle ja kuvaili heille peittelemättä\nasioitten surkeaa tilaa.\n\n\"Tämä ei ole ollutkaan voitto. Asiamme on tosiasiallisesti huonompi\nkuin se aiemmin oli, ja edessämme on mitä vaikein taistelu. Yksi\nmahdollisuus vielä on: livistää pakosalle ennen päivänkoittoa ja\nennenkuin meidät on tunnettu. Jos meidät nähdään täällä aamulla, täytyy\nmeidän jäädä tänne ja taistella. Meitä vastaan lähetetään sotaväkeä,\nmutta jos kestämme, on luultavaa, että tieto siitä ehtii Washingtoniin\nhallintoviranomaisten korviin. Mutta tästä tuleekin toisenlainen\ntappelu -- suoraan sanoen todellinen sota. Kuinka moni teistä haluaa\ntaistella asiamme puolesta?\"\n\n\"Kaikki\", vastattiin yhteen ääneen, ja sitten ruvettiin varustautumaan\npiiritystä kestämään. Vallituksia rakennettiin, hävitettyjen\nrakennusten sirpaleet korjattiin tieltä pois ja ehjiksi jääneistä\ntehtiin varustuksia. Koko myrskyisen yön uupuneet miehet uurastivat.\nTöitä johti nuori jättiläinen, joka tuntui olevan täysissä voimissaan.\n\nKello neljän tienoissa aamulla tuli muuan mies häntä hakemaan. \"Joku\nhaluaa tavata teitä puhelimitse -- sanoo, että on kysymyksessä elämä\ntai kuolema.\"\n\nGlenister riensi rakennukseen, joka oli säilynyt, ja tartuttuaan\nkuulotorveen hän tunsi Cherry Malotten äänen.\n\n\"Jumalan kiitos, että olet vielä hengissä\", aloitti tyttö. \"Työmiehet\novat vast'ikään saapuneet kaupunkiin ja kaikki ovat täällä hirveästi\nkuohuksissa sen johdosta mitä siellä vuorilla on tapahtunut. Teidän\nväitetään surmanneen kymmenen miestä siinä kärhämässä -- onko se\ntotta?\"\n\nGlenister selitti lyhyesti, että kaikki oli kunnossa, mutta silloin\ntyttö keskeytti hänet:\n\n\"Odota, odota! Mac Namara on kutsunut sotaväkeä apuun, ja teidät\nammutaan jokaikinen. Oo, mikä hirveä yö tämä on ollutkaan! Olen tulla\nhulluksi. Kuuntele nyt tarkkaan -- eilen ratsasti Helene Struven kanssa\n'Kultaiseen rekeen' eikä ole vielä palannut.\"\n\nPuhelinlangan toisessa päässä seisova mies päästi äkeän huudahduksen,\nmutta nieli sitten sanat, jotka aikoi lausua, kuullakseen enemmän.\nHänen vapaa kätensä alkoi tehdä ilmassa kummallisia liikkeitä, kuin\njotakin merkillistä piirrosta.\n\n\"En ole saanut vastausta majatalon puhelimesta ja -- jotakin hirveää on\nvarmaankin tapahtunut, mikäli minä voin aavistella.\"\n\n\"Miksi hän sinne ratsasti?\" kysyi Glenister.\n\n\"Hän halusi pelastaa sinut\", vastasi tyttö väsyneesti. \"Jos rakastat\nhäntä, niin ratsasta heti 'Kultaiseen rekeen', ennenkuin on myöhäistä.\nBronco Kid on mennyt sinne...\"\n\nTämän sanan kuultuaan Glenister paiskasi torven koukkuun, syöksyi ulos\nja kutsui kovalla äänellä toverinsa koolle.\n\n\"Mitä nyt? Mitä aiot?\"\n\n\"Aion lähteä 'Kultaiseen rekeen'\", läähätti nuori mies.\n\n\"Me olemme uskollisesti taistelleet sivullanne, Glenister, ettekä te\nsaa hylätä meitä tällä tavoin\", huomautti joku miehistä suuttuneena.\n\"On helppoa löytää tie kaupunkiin, ja me kyllä seuraamme teitä, jos\nsinne aiotte.\"\n\nGlenister oivalsi miesten pelkäävän, että hän hylkäisi heidät ja että\nhän oli kuullut jonkun levottomuutta herättävän uutisen, josta he eivät\ntienneet mitään.\n\n\"Saamme heittää kaivoksen tuuliajolle, pojat, sillä en voi vaatia teitä\ntekemään mistä itse kieltäydyn. Muuan nainen on vaarassa, ja minun\ntäytyy lähteä. Hän on syössyt itsensä onnettomuuteen pelastaakseen\nmeidät, on pannut kunniansa alttiiksi koettaessaan korvata meille\ntehdyn vääryyden -- ja -- minä aavistan mitä on voinut tapahtua sillä\naikaa kuin me taistelimme täällä. En pyydä teitä jäämään tänne, kunnes\ntulen takaisin -- se ei olisi oikein. Parasta on, että tekin lähdette,\nniin kauan kuin vielä voitte paeta. Minä puolestani olen jo kerran\nluopunut kaivoksestani ja -- voin siitä luopua toistamiseenkin.\"\n\nTämän sanottuaan hän hyppäsi satulaan ja ratsasti asestettujen miesten\nmuodostaman kujan läpi.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\"KULTAISEN REEN\" TAPAHTUMAT.\n\n\nHelene ja hänen saattajansa ratsastivat pitkin vuorenrinnettä, jossa\nnäkyi tuhka tiheään jälkiä eilisen myrsky-yön hävityksistä. Syvällä\nheidän allaan pauhasi paisunut virta, heidän takanaan laaja meri\nulottui verenkarvaiseen taivaanrantaan saakka, heidän edessään\nkaartuivat alastomat vuoret yli tummien, synkkien laaksojen, lännessä\nhehkui äreännäköisenä usvan himmentämä aurinko, joka loi kerääntyviin\npilvimassoihin rajusäätä huokuvan päivänlaskun uhkeita värejä. Helenen\nmielestä henki tästä luonnon näyttämöstä tulta, verta ja terästä.\n\n\"Onpa totisesti sade tehnyt pahaa jälkeä teihin\", huomautti Struve, kun\nhe varovaisesti askel askelelta sivuuttivat pahanlaisen vieremän, jonka\nulkoneva kallionreuna oli osittain lohjennut ja vierinyt kuiluun. --\nToinen samanmuotoinen rankkasade pyyhkäisisi loputkin mennessään.\n\nPäiväsaikaankin olisi ollut vaikeata välttää moisia vaarallisia\npaikkoja, sillä hevoset vajosivat syvään ja kompastelivat liejuisella\ntiellä. Helene kummasteli, kuinka hän löytäisi tien tullessaan pimeässä\nsamaa tietä takaisin. Hän oli enimmäkseen vaiti, sillä ajatukset olivat\nalkaneet velloa hänen aivoissaan, mutta Struve, entistään\nkujeilevampana ja tavallista ylimielisempänä, oli kovaäänisen puhelias.\nMitä lähemmäksi he saapuivat päämääräänsä, sitä voimakkaammaksi kasvoi\nHelenen pelko, miltei lamauttavaksi. Jos hän epäonnistuisi -- mutta hän\noli luvannut itselleen pyhästi, ettei hän saisi eikä voisi epäonnistua.\n\nKierrettyään erään tienmutkan näkivät he edessään alhaalla \"Kultaisen\nreen\". Tie painui siltä kohdalta pientä puroa kohden, joka korkeammalta\nharjanteelta syöksyi jokeen kiemurrellen etäisessä laaksossa kuin\nhopealanka. Kuorittu lipputanko kärkeen kiinnitettyine lehtikimppuineen\nseisoi majatalon edessä, ja oven kamanalta riippui riman varassa pieni\nreki. Talo itse oli kummallisen näköinen, avara ja säännöttömästi\nrakennettu. Sen turvekatolta työnsivät kukat varttaan, sen korkeihin\nhirsiseiniin oli sinne tänne puhkaistu unisia ikkunoita.\n\nSaksalainen Schortz otti hevoset huostaansa ja vastaili harvasanaisesti\nisäntänsä kysymyksiin luoden samalla nopeita ja uteliaita silmäyksiä\nHeleneen. Toisenlaisen tilanteen vallitessa olisi tyttö ihastunut\npaikkaan, joka todella oli omituisin minkä hän oli pohjanmailla\ntavannut. Isoimmassa huoneessa oli tarjoilupöytä ja sillä kultavaaka,\nlisäksi toinen höyläämätön pöytä ja kookas rautakamiina. Seinät ja\nkatto oli peitetty purjekankaalla niin taidokkaasti, että koko huone\nmuistutti luolaa, joka oli koverrettu liitukallioon. Huone oli\nkoristettu kaikennäköisillä voitonmerkeillä, täytetyillä linnuilla,\ntaljoilla ja sarvilla; viimeksimainituista riippui huolettomassa\nepäjärjestyksessä koiransuitsia, lumikenkiä, ampuma-aseita ja\nvaatteita. Vasemmalle johtavasta ovesta pääsi makuusuojaan, jonne\nmatkustajia varten oli järjestetty kolmikerroksisia makuulavitsoita.\nIsosta huoneesta suoraan eteen oli talon keittiö ja oikealle huone,\njota Struve sanoi taulunäyttelyhuoneeksi. Siellä oli majatalon\nensimmäinen omistaja antanut taiteellisen mielikuvituksensa vapaasti\naskarrella ja peittänyt seinät kuvilla, joita oli leikattu joistakin\nepäilyttävistä aikakauskirjoista; tuloksena oli ollutkin hämmästyttävä\nsekoitus ruusunpunaisissa trikoissa esiintyviä naisia, polvihousuisia\nnyrkkeilijöitä, palkittuja bulldoggeja ja muita vähemmän siveellisiä\nurheilumaailman edustajia. --\n\n\"Tämä on todennäköisesti huonointa seuraa, missä olette koskaan ollut\",\nhuomautti Struve Helenelle ponnistellen ääneensä huoletonta sävyä.\n\n\"Eikö täällä ole muita vieraita?\" kysyi tyttö huolestuneena.\n\n\"Matkustajat ovat harvinaisia tähän vuodenaikaan. Myöhemmin voi ehkä\njoku tulla.\"\n\nNäyttelyhuoneessa majatalon isäntä järjesteli par'aikaa ruokapöytää.\nTakkaan oli viritetty roihu ja se olikin Helenelle tervetullutta. Hänen\nseuralaisensa, joka osoittautui täysin ujostelemattomaksi, heittäytyi\nnahkapäällyksiselle sohvalle ja sytytti savukkeen.\n\n\"Näyttäkää minulle nyt ne asiapaperit, herra Struve\", aloitti Helene,\nmutta toinen ei ollut asiasta millänsäkään.\n\n\"Ei vielä. Päivällinen ensin ja asiat sitten. Älkää nyt turmelko pientä\nhuvimatkaamme, meillä on kyllä aikaa tarpeeksi.\"\n\nHelene nousi ja astui ikkunan ääreen. Tuijottaessaan alas kapeaan\nlaaksoon hän huomasi, että vastapäätä olevat vuoret näkyivät vain hyvin\nepäselvästi, sillä oli alkanut äkkiä hämärtää. Paksuja pilvenlonkia oli\nnoussut idästä. Sadepisara pärskähti ikkunaruudulle, sitten tuli toinen\nja kolmas ja kunnaat peittyivät pian rankkasateen usviin. Muuan\nreppuselkäinen matkustaja näkyi saapuvan taloon. Hänen kolkutuksensa\nkuullessaan nousi Struve, joka oli koko ajan katsellut Heleneä silmät\npuoliummessa, ja meni viereiseen huoneeseen.\n\n-- Jumalan kiitos, että joku on saapunut -- tuumi Helene. Puhelu kuului\naluksi vain heikkona mutinana, mutta sitten vieras tuntui kiihtyvän,\nniin että Helene saattoi erottaa sanat selvemmin.\n\n\"Kyllä minulla on rahaa maksaakin. En ole ryysyläinen.\"\n\nSchortz mutisi jotakin vastaan.\n\n\"En piittaa siitä, että olette jo sulkenut ovenne. Olen väsyksissä ja\nmyrsky on tulossa.\"\n\nTällä kerralla kuului isännänkin kieltävä vastaus ja kaivostyömiehen\näkeät sadattelut. Hetkeä myöhemmin tyttö näki miehen raskain askelin\ntaivaltavan kaupunkia kohden.\n\n\"Mikä kaikella tällä on tarkoitus?\" hän kysyi, kun Struve tuli takaisin\nhuoneeseen.\n\n\"Se mies oli tavallinen jätkä, eikä Schortz mielinyt päästää häntä\nsuojiinsa. Hän on perin tarkka valikoimaan yöpuulaiset -- näillä main\nliikuskelee kaikenkarvaista väkeä.\"\n\nSitten tuli huoneeseen saksalainenkin sytyttämään lamppua, ja Helenen\nlevottomuus yhä kasvoi, vaikk'ei hän kysellytkään mitään. Hän kuunteli\npuolella korvalla niitä juttuja, joilla Struve koetti häntä huvittaa,\nja söi peräti vähän siitä herkullisesta ateriasta, joka heti sen\njälkeen tarjottiin. Struve sen sijaan söi ja joi oikein ahmien, ja\npimeä kaamea ilta kului verkalleen. Omituinen pelko oli äkkiä vallannut\nHelenen, ja jos hän yhdennellätoista hetkellä olisi voinut vetäytyä\nsyrjään, olisi hän ilomielin sen tehnyt ja lähtenyt uhmaamaan\nrajusäätäkin. Mutta hän oli mennyt jo liian pitkälle voidakseen enää\nperäytyä, ja kun hän oivalsi, että toistaiseksi oli viisainta mukautua,\nistui hän tyynenä paikallaan ja vastaili kylmästi Struven\nhuomautuksiin. Asianajajan katseet muuttuivat hetki hetkeltä\nvälkkyvämmiksi; hänen poskensa 'hehkuvammiksi ja hänen puheensa\nnopeammaksi. Hän jutteli herkeämättä ja kuumeenomaisen iloisesti,\npoltti tuhottomasti savukkeita eikä näyttänyt huomaavan ajan kulua.\nVihdoin hän lopetti rutosti ja katsahti kelloonsa. Tällöin Helene\nmuisti, ettei hän ollut enää pitkään aikaan kuullut Schortzin\nhääräilevän keittiössä. Struve hymyili hänelle erikoisella itsevarmalla\ntavallaan. Veitikkamaisesti silmää iskien hän otti povestaan pienen\npaketin ja heitti sen pöydän yli Helenelle.\n\n\"Ja nyt käymme käsiksi sopimukseemme vai kuinka?\"\n\n\"Pyytäkää isäntää korjaamaan pöytä puhtaaksi\", vastasi tyttö\nirroitellen kömpelösti paketin siteitä.\n\n\"Lähetin hänet pois jo pari tuntia sitten\", sanoi Struve nousten ja\nlähestyi häntä. Helene väisti häntä, mutta asianajaja kumartuikin vain\npöydän yli, tarttui pöytäliinan neljään kulmaan, kääri pöytäsälyt\nsiihen ja kantoi kaikki siten viereiseen huoneeseen, missä viskasi\nkantamuksensa huolettomasti pöydälle. Sitten hän palasi huoneeseen,\nasettui seisomaan selkä takan kamanaan nojaten ja tuijotti Heleneen,\nkun tämä tutki asiapapereita, jotka olivat sisällökkäämpiä kuin hän oli\nkuvitellutkaan.\n\nPitkän tuokion hän tutki niitä tarkasti. Kaikki oli liiankin selvää, ja\nhänen enonsa rikollisuus tuli sana sanalta yhä todistetummaksi. Ei\nollut erehdyksen mahdollisuutta, koko se kurja salahanke oli tuossa\nhänen edessään kirkkaan selvänä, mitä häpeällisin rikos Auttamattomasti\npaljastettuna.\n\nJulmasta pettymyksestään huolimatta Helene tunsi syvää iloa, sillä hän\noli nyt saanut käsiinsä voimakeinot, joiden avulla oikeus lopultakin\nsaataisiin voittoon. Siitä tulisi samalla kerralla sekä hänen\nriemuvoittonsa että sovitusuhrinsa. Hän, joka tietämättään oli toiminut\nnäiden kurjien juonittelijoiden kätyrinä, sovittaisi myöskin kaikki.\nHän nousi silmät sädehtien ja kasvoilla päättävä ilme.\n\n\"Tässä on siis kaikki.\"\n\n\"Totta kai. Se riittää tuomitsemaan meidät kaikki turmioon. Se\nmerkitsee pakkotyötä enollenne ja sulhasellenne.\" -- Hän kurkotti\nkaulaansa lausuessaan jälkimmäisen sanan ikäänkuin vapauttaakseen sen\njostakin näkymättömästä puristuksesta. -- \"Niin, varsinkin\nsulhasellenne, sillä hän on koko hankkeen luoja. Siksipä juuri olenkin\ntuonut teidät tänne. Hän menee kanssanne naimisiin, mutta minusta tulee\nsulhasen ensimmäinen häämarsalkka.\"\n\nHänen äänessään oli epämiellyttävä sointu.\n\n\"Lähtekäämme nyt.\"\n\n\"Lähtekäämme!\" kertasi Struve. \"Olipa se verraton näyte tahattoman\nhuumorin lahjasta!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä, että ensiksikin mikään inhimillinen olento ei löydä tietä\nkaupunkiin tässä myrskyssä, ja toiseksi -- mutta asiasta toiseen,\nsallikaa minun muistaissani selittää eräs kohta noissa asiapapereissa.\"\n\nHän lausui tämän kuin ohimennen, astui askelen Heleneä kohden ja ojensi\nkätensä tarttuakseen papereihin, jotka Helene oli jo hänelle\nluovuttamaisillaan. Mutta samassa joku sisäinen ääni kehoitti tyttöä\npiilottamaan ne selkänsä taa. Oli hyvä, että hän teki niin, sillä\nStruven käsi oli vain tuuman päässä niistä. Asianajaja ei ollut\nkäänteissään niin nopsa kuin Helene, joka pyörähti nopeasti pöydän\ntoiselle puolelle ja tunki paperit pukunsa sisään. Tällöin hän osui\nkoskettamaan Cherryn revolveria, mikä valoi häneen turvallisuuden\ntunnetta. Hän virkkoi nyt päättävästi:\n\n\"Minä tahdon lähteä täältä heti paikalla. Haluatteko olla ystävällinen\nja satuloida minulle hevosen? Hyvä, teen sen sitten itse.\"\n\nHän kääntyi mennäkseen, mutta silloin oli Struven myöntyväisyys kuin\npoispuhallettu, ja hän hypähti oven eteen ja sulki häneltä tien.\n\n\"Seis, armollinen neiti. Teidän pitäisi käsittää selvemmittä puheitta.\nMiksi toin teidät tänne? Miksi ehdotin tätä pientä huvimatkaa? Miksi\nlähetin palvelijani pois? Siksikö kenties, että todistaisin teille\nrikollisuuteni? Tuskinpa vain. Te ette lähde tästä talosta tänä yönä.\nJa kun lähdette, ei teillä ole mukananne noita papereita -- oma\nturvallisuuteni kieltää sen -- ja minä olen itsekäs mies, niin ettei\nteidän kannata yrittääkään vetää minua nenästä. Kuulkaapas vain tuota!\"\n-- He kuuntelivat molemmat yötuulen ulvontaa, joka tuntui himoitsevan\nuhria. -- \"Te jäätte tänne ja...\"\n\nHän keskeytti lauseensa, sillä Helene oli astunut puhelimen ääreen ja\nnostanut kuulotorven naulasta. Asianajaja syöksähti paikalle, tempaisi\ntorven hänen kädestään, irroitti puhelimen seinältä ja viskasi sen\npäänsä yli lattialle. Sitten hän tavoitti tyttöäkin käsiinsä, mutta\ntämä livahti syrjään ja pakeni huoneen toiseen päähän. Miehen valkoiset\nhiukset olivat joutuneet epäjärjestykseen, hänen kasvonsa olivat\nveripunaiset, ja hänen kaulallaan ja niskallaan näkyivät selvästi\ntykyttävät paisuneet suonet. Hän pysyi silti alallaan, ja hänen\nhuulilleen kiertyi niiden tavanomainen varova hymy.\n\n\"Älkäämme nyt kiistelkö kauempaa. Ei siitä ole hyötyä, sillä minä olen\npelannut voittaakseni. Te olette saanut todistuksenne -- nyt haluan\nminä saada palkkioni -- muuten otan sen. Tuumikaa nyt, kumman tavan\nvalitsette, sillä aikaa kuin minä menen sulkemaan ovet.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauempana alhaalla kallionrinteellä suomi muuan mies säälimättä\nväsynyttä ponirukkaa. Hevosen polvet notkahtelivat, mutta ratsastaja\npakotti sitä yhä vain eteenpäin, ikäänkuin häntä itseään olisivat\ntuhannet pahat henget ajaneet takaa; hän kannusti sitä herkeämättä,\nohjasi sen yli ojien ja virtojen, ylös jyrkänteitä ja alas pimeihin\nkuiluihin. Toisinaan poni kompastui ja kaatui ratsastajineen, mutta\ntämä ei näyttänyt piittaavan mistään muusta kuin kärsimättömyydestään\npäästä eteenpäin. Hän ei huomannut sadetta, joka suomi häntä\nkasvoihin ja teki hänet sokeaksi, eikä myrskyä, joka iski häneen\nvuorenharjanteilla tai ulvoi hänen takanaan vuorenonkaloissa. Lopulta\nhän pääsi sille rinteelle, jolla majatalo oli, ja näki edessään sen\ntulet, minkä vuoksi hän painoi jälleen jalkansa hevosrukan kupeisiin;\nkuolemaan saakka uskollisena tämä ponnisteli kärsivällisesti eteenpäin.\nRatsastaja tunsi äkkiä ponin vaipuvan etujaloilleen, minkä vuoksi hän\nirroitti jalkansa jalustimista ja koetti heittäytyä satulasta\npäästäkseen sotkeutumasta hevosen kavioihin. Hän lennähti suin päin\nmaahan ja satutti päänsä johonkin esineeseen ja makasi sitten hiljaa\nkuluneet, tummat kasvot kääntyneinä päin sadetta myrskyn kiitäessä\nvoitonriemuisena hänen ylitseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Struve oli poistunut viereiseen huoneeseen, syöksyi Helene\nikkunaan. Siinä oli vain yksi ruutu, sekin lujasti naulattu\npuitteisiinsa, mutta hän sieppasi käteensä pienen tuolin takan kupeelta\nja viskasi sen ruudun läpi. Sisään syöksähti tällöin sadekuuro.\nEnnenkuin hän itse ennätti hypätä ulos, hyökkäsi Struve takaisin\nhuoneeseen, raivon kalpeana ja syytäen suustaan käheitä ja äreitä\nsanoja.\n\nMutta hän vaikeni äkkiä, sillä Helene oli ottanut esiin Cherryn\nrevolverin ja tähtäsi häneen. Tyttö oli kalpea ja hengitti kiivaasti\nkuin hengästyneenä ja hänen ihmeelliset silmänsä hehkuivat tulta,\njommoista niissä ei kukaan ollut aiemmin nähnyt. Hän oli muuttunut kuin\nkuvanveistäjän taltan jäljiltä, hänen sieraimensa olivat ohenneet,\nhuulet pusertuneet jäykiksi ja hänen päänsä oli ylpeästi koholla. Sade\npärskyi rikotusta ikkunasta hänen ylitseen ja ohitseen, viheliäinen\npunainen uudin liehui ja lepatti kuin osoittaakseen hänelle iloista\nhyväksymistään. Katkera halveksiminen pani hänen ääneensä luonnottoman\nsoinnun, kun hän virkkoi käskevästi:\n\n\"Älkää koettakokaan seurata minua!\"\n\nHän astui askelen ovea kohden ja kehoitti toista käden eleellä\nväistymään, minkä tämä tekikin, sillä hän oivalsi, mikä vaara uhkasi\ntytön tyynestä kylmäverisyydestä. Helene ei huomannut hänen katseensa\nlaskevaa oveluutta eikä voinut aavistaa, mitä suunnitelmia tämä kantoi\nmielessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSateen suomimalla kallionrinteellä oli maahan syössyt ratsastaja\nvähitellen tointunut ja yritti nyt vaivalloisesti laahautua majataloon\npäin. Pimeässä häntä olisi voinut pitää jonakin matelevana oliona,\nsillä hän ryömi maata pitkin kuin matelija. Mutta kun hän lähemmäksi\ntaloa päästyään kuuli huudon, jonka tuuli koetti hänen korviltaan\nsalata, kavahti hän jaloilleen ja syöksyi silmittömään juoksuun\nhorjahdellen kuin haavoitettu eläin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelene piti silmällä vankiaan vetäytyessään takaperin ovea kohden, sillä\nhän ei uskaltanut päästää häntä näkyvistään, ennenkuin olisi itse\nvapaa. Välikköhuonetta valaisi lasilamppu, joka paloi pöydällä, ja sen\nvalossa hän huomasi, että ulko-ovi oli suljettu raskaalla\nrautasalvalla. Hän kiitti Jumalaa, ettei sitä ollut pantu lukkoon.\n\nStruve puolestaan oli seurannut mukana ja asettunut pöydän ääreen sanaa\nlausumatta tai vastarintaa yrittämättä, mutta hänen valpas ja terävä\nkatseensa osoitti, että hän oli varuillaan ja pohti mahdollisuuksiaan.\nKun välikköhuoneen ovi oli ilmavirran paineessa sulkeutunut Helenen\ntakana, teki hän ensimmäisen salamannopean liikkeensä. Hän sysäsi\nlampun lattialle, missä se särkyi kuin munankuori ja pimeys iski kuin\npetolintu huoneeseen. Jos Helenellä olisi ollut sekuntikin aikaa\nmiettiä, olisi hän rientänyt takaisin valaistuun huoneeseen, mutta hän\noli mielestään jo puolitiessä vapauteen, ja sen tunteen kannustamana\nhän syöksähti ulko-ovelle. Äkkiä hänet paiskattiin lattialle. Hän\nlaukaisi pienen revolverinsa, mutta Struven käsivarret kiertyivät hänen\nympärilleen, ase riuhtaistiin hänen kädestään, ja hän tunsi\ntaistelevansa rinta rintaa vasten asianajajan kanssa. Struven viiniltä\ntuoksuva hengitys huokui hänen kasvoilleen ja hän tunsi olevansa kuin\nrautapuristimissa. Struven posken kosketus hänen omaa poskeaan vasten\nteki hänestä pelästyneen otuksen, joka taistelee viimeisillä voimillaan\nja hermoillaan.\n\nHän parahti kerran, mutta se ei muistuttanut naisen huutoa. Sitten\ntaistelu jatkui äänettömänä ja täydellisessä pimeydessä. Struve piteli\nhäntä yhä lujasti kuin gorilla, kunnes uhri tunsi päässään huimausta ja\noli menettää tajuntansa. Hänen silmissään salamoi ja korvissa kohisi\nkuin vesiputous. Hän oli voimakas tyttö ja hänen joustava nuortea\nruumiinsa, jonka voimia ei ollut tähän mennessä vielä koeteltu,\nmukautui kokeeseen jokaisella jänteellään, niin että hän otteli melkein\nmiehisellä voimalla, ja Struvella oli täysi työ häntä pidätellä. Mutta\nnäin hurja taistelu ei voinut kestää kauan. Helene tunsi, että hänet\nnostettiin koholle, ja sitten he kompastuivat molemmat ja kaatuivat\nsisähuoneeseen vievää ovea vasten. Ovi aukeni, ja samassa\nsilmänräpäyksessä oli miehenkin voima mennyttä, ikäänkuin se olisi\nollutkin vain pimeyden kannattelemaa eikä sietänyt valoa, joka nyt\nhulmahti heitä vastaan. Helene riuhtaisihe irti ja hoippui huoneeseen\nvalloilleen päässeet hiukset olkapäillä liehuen. Struve nousi\npolvistuneesta asennostaan ja ryntäsi vielä kerran häntä tavoittamaan\nläähättäen:\n\n\"Minä näytän teille, kuka tässä talossa on isäntä...\"\n\nHän vaikeni äkisti ja kyykistyi eteenpäin varjostaen Kasvojaan kuin\niskua torjuakseen. Tyhjissä ikkunakehyksissä näkyivät erään miehen\nkuivakkaat kasvot. Ilmavirta puhalsi huoneeseen, lampunliekki\nlepatteli, ja Struve käpertyi kasaan seinän viereen. Hänen kauhua\nilmaisevat silmänsä suuntautuivat rintaa kohden, jossa hänen kätensä\ntapailivat jotakin irti reväistävää. Hän loi pikaisen silmäyksen\novelle, joka oli käsivarren matkan päässä hänestä, kuin pakotietä\netsien, häntä puistatti, polvet herpaantuivat hänen allaan ja hän\nsyöksyi pitkin pituuttaan lattialle kasvot alaspäin ja käsivarsi yhä\nruumiin alle taivutettuna.\n\nKaikki oli tapahtunut salaman nopeasti, ja vaikka Helene oli\npikemminkin tuntenut kuin kuullut laukauksen ja näki vastustajansa\nkaatuvan, ei hän heti tajunnut mitä yhteyttä näillä kahdella seikalla\noli toisiinsa, ennenkuin ruudinsavu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ei\nhän vieläkään tuntenut kauhua tai mielenliikutusta. Päinvastoin hänet\nvaltasi raisu ilo ja hän seisoi alallaan, eteenpäin kumartuneena, ja\ntuijotti melkein ahmien tuhoutunutta vihamiestään, kunnes hän kuuli\nnimeään lausuttavan: \"Helene, pikku sisko!\" ja kun hän kääntyi, näki\nhän veljensä.\n\nHelenen kasvoilla oli ilme, jommoisen Bronco Kid oli joskus nähnyt\nmiesten kasvoilla, miesten, jotka ovat olleet lähellä ehdotonta\nkuolemaa ja joista kaikki muut paitsi alkuperäisimmät intohimot ovat\nkaikonneet -- mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuota ilmettä\nnaisen kasvoilla. Siinä ei ollut jälkeäkään teennäisyydestä, vaan\nalkuperäisin, kiihkein intohimo, jommoista vain harvat saavat eläissään\nkokea. Mutta tänä kaameana yönä, jolloin nuoren tytön oli täytynyt\ntaistella pyhimpänsä puolesta, oli hänen luonteensa, kaikesta\nteennäisestä riisuttuna, esiintynyt puhtaasti alkuperäisessä, villissä\nmuodossaan. Kuten Glenister oli kerran ennustanut, oli Helene\nlopultakin joutunut toimimaan vääjäämättömän, voimakkaan vaiston\nmukaan.\n\nVielä kerran silmäiltyään olentoa, joka virui verissään lattialla,\nHelene meni ikkunan luo, kietoi kätensä veljen kaulaan ja suuteli\nhäntä.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi Kid.\n\nHelene nyökkäsi myöntävästi ja yritti puhua, mutta ratkesikin itkuun.\n\n\"Aukaise ovi\", sanoi hänen veljensä. \"Olen loukannut itseni ja minun on\npäästävä sisään.\"\n\nKun Kid ontuen astui huoneeseen, sulki Helene hänet syliinsä ja siveli\nhänen pörröistä tukkaansa välittämättä hänen lokaisista märistä\nvaatteistaan.\n\n\"Minun täytyy tutkia häntä. Ehkei hän olekaan niin pahoin\nhaavoittunut.\"\n\n\"Älä koske häneen!\"\n\nHän seurasi silti itse mukana ja seisoi vieressä, kun veli tutki\nhaavoittuneen tilaa. Struve hengitti yhä, ja tämän huomattuaan\nkantoivat Helene ja Kid hänet sohvalle.\n\n\"Jokin on murtunut täällä -- pari kylkiluuta luullakseni\", sanoi Kid\nläähättäen ja tunnusteli omaa kylkeään. Hän oli kalpea ja väsynyt ja\nHelene talutti hänet makuusuojaan, missä hän saisi hetken aikaa levätä.\nVain hänen ihmeellinen tahdonvoimansa oli pitänyt häntä pystyssä tähän\nsaakka ja veljen avuttomuus esti puolestaan Heleneä vallan\nmasentumasta.\n\nKid ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että Helene lähtisi hakemaan\napua, ennenkuin myrsky olisi tauonnut ja päivä koittanut. Hän väitti\nkivenkovaan, että tiet olivat sillä haavaa kulkemattomat ja ettei\nmitään voitettaisi sillä, että hän lähtisi pimeässä harhailemaan. He\nodottaisivat siis päivänkoittoon saakka. Lopultakin he kuulivat\nhaavoittuneen voihkaisevan. Hän puheli käheällä äänellä Helenelle.\nHänen äänessään ei ollut enää jälkeäkään pahansuopaisuudesta, kun hän\nsanoi:\n\n\"Sanoin itse sitä mielettömyydeksi -- olen nyt saanut mitä olen\nansainnut, ja minä olen nyt kuolemaisillani. Hyvä jumala -- minä kuolen\nja minä niin pelkään.\"\n\nHän vaikeroi, kunnes Kid tuli nilkuttaen huoneeseen ja katseli häntä\nsammumattoman vihan ilme silmissään.\n\n\"Niin, te kuolette, ja minun toimestani. Olkaa nyt mies, jos voitte. En\nsalli hänen lähteä hakemaan apua ennen aamua.\"\n\nHelene pakotti veljensä jälleen levolle ja palasi sitten auttamaan\nhaavoittunutta, joka alkoi houria ja puhua tolkutonta.\n\nKun Kid myöhemmin tuntui hieman reipastuneemmalta ja hänen päänsä\nselvemmältä, uskalsi Helene ruveta hänelle kertomaan heidän enonsa\nkonnantöistä ja niistä todistuksista, jotka olivat nyt hänen\nhallussaan, sekä toivostaan, että ne, jotka olivat saaneet kärsiä,\npääsisivät jälleen oikeuksiinsa. Hän kertoi siitä hankkeesta, joka oli\nsuunniteltu täksi yöksi, ja siitä vaarasta, joka uhkasi kaivosten\nomistajia. Kid kyseli häneltä tarkoin, ja kun hän oivalsi sisarensa\nkertomuksen suuren merkityksen, laahusteli hän ovelle ja katasti ilmaa.\n\n\"Meidän täytyy yrittää\", hän sanoi. \"Myrsky on pian talttunut eikä ole\nenää pitkälti aamuun.\"\n\nHelene pyysi päästä lähtemään yksin, mutta ei saanut veljeään\nsuostumaan. \"Minä en luovu sinusta enää milloinkaan ja sitä paitsi minä\ntunnen perinpohjin kaupunkiin vievän alemman tien. Me ratsastamme\njyrkännettä pitkin laaksoon ja sieltä kaupunkiin. Se tie on pitempi,\nmutta ei niin vaarallinen kuin toinen.\"\n\n\"Sinä et voi tuossa kunnossa ratsastaa.\"\n\n\"Voin kyllä, jos sinä sidot minut satulaan. Kas niin, lähde satuloimaan\nhevoset.\"\n\nUlkona oli vielä sysipimeää ja sade valui yhä, mutta tuuli oli\nheikennyt kuin uupuneena ponnisteluihinsa. Helene auttoi Broncoa\nsatulaan. Ponnistelu aiheutti tuskanhuudon nuoren miehen huulilta,\nmutta hän vaati yhä, että Helene sitoisi hänen jalkansa hevosen mahan\nalle. Hän sanoi, että tie oli kovin epätasainen ja ett'ei hän aikonut\ntoistamiseen pudota maahan. Annettuaan sen jälkeen Struvelle sitä apua,\njohon kykeni, nousi tyttökin satulaan ja ratsasti hitaasti pitkin\njyrkännettä veljensä perässä, joka horjahteli kuin humalainen puoleen\nja toiseen pidellen molemmin käsin satulannupista.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nGLENISTERIN KOSTOSUUNNITELMAT.\n\n\nPuolta tuntia myöhemmin syöksyi toinen hevonen hurjaa laukkaa pimeästä\nja pysähtyi majatalon oven eteen. Ratsastaja, jonka vaatteet olivat\nylt'yleensä lokaiset, hypähti kerkeästi maahan ja riuhtaisi oven auki.\nHän näki ensimmäisen huoneen täydellisessä epäjärjestyksessä, tuolit\nkumollaan ja rikkoutuneina ja pöydän vieressä särkyneen lampun\nöljylätäkössä. Hän huusi lujalla äänellä, mutta kun ei saanut\nvastausta, sieppasi hän käteensä kynttilän ja syöksyi vasempaan\nhuoneeseen. Täällä hän näki vain tyhjät vuoteet. Hän pyörähti takaisin\nja meni vastapäätä olevaan huoneeseen. Siellä paloi lamppu sohvan\nvieressä ja sohvalla virui Struve silmät puoliummessa ja raskaasti\nhuohottaen. Glenister huomasi verilätäkön hänen jalkojensa kohdalla ja\nsärkyneen ikkunaruudun. Hän pani pois kynttilänsä ja kumartui\npuhuttelemaan haavoittunutta.\n\nKun ei vastausta kuulunut, lujensi hän ääntään ja toisti äskeiset\nsanansa. Raivoissaan hän sitten ravisteli kaikin voimin taintunutta\nmiestä, kunnes tämä säikähtyneenä huudahti:\n\n\"Minä kuolen -- ah, minä kuolen!\"\n\nNuori mies kohotti hänet istumaan ja lähensi kasvonsa aivan hänen\nsilmiensä eteen.\n\n\"Minä olen Glenister. Olen tullut noutamaan Heleneä -- missä hän on?\"\n\nStruven tylsästi tuijottaviin silmiin tuli ilme, joka osoitti, että hän\ntunsi Glenisterin.\n\n\"Tulette liian myöhään -- minä kuolen -- ja minä pelkään.\"\n\nGlenister ravisteli miestä vielä kerran.\n\n\"Missä Helene on?\" hän toisti kysymyksensä, kunnes hänen onnistui saada\nhaavoittunut tajuamaan, mistä oli kysymys.\n\n\"Kid vei hänet mukanaan. Kid ampui minut.\" Sitten hän koroitti ääntänsä\nniin että koko huone tuntui täyttyneen kauhulla. \"Kid ampui minut ja\nnyt minä kuolen.\"\n\nHän yski verta, ja Roy pani hänet jälleen makaamaan. Ei ollut siis\ntapahtunut erehdystä, hän oli tosiaankin tullut liian myöhään.\n\nKidin kostoa siis.\n\nSillä tavalla hän oli iskenyt. Kun hän ei uskaltanut tulla silmä silmää\nvasten, oli hän tunnottomasti anastanut naisen saaliikseen. Roy tunsi\nruumiillista pahoinvointia, joka oli riistää häneltä voimat tyystin.\nSilloin hänen katseensa osui läpimärkään kaulaliinaan, jonka Helene oli\nottanut veljensä kaulasta. Hän sieppasi sen lattialta ja\nraivonpuuskassaan hän repi sen sormissaan palasiksi kuin märän\nsilkkipaperin.\n\nPian sen jälkeen hän oli jälleen sateessa ja tutki tarkoin majatalon\ntallattua pihamaata. Hänen onnistuikin löytää jälkiä, joita sade ei\nvielä ollut ehtinyt huuhtoa näkymättömiin. Hän arveli, etteivät\nratsastajat voineet olla vielä kovin kaukana, minkä vuoksi hän meni\ntalon toiselle puolelle katsomaan, veisivätkö jäljet ylös vuorille.\nTäällä ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä ja hän päätteli heidän\nratsastaneen takaisin kaupunkiin. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että\nnämä olisivat voineet poiketa tavalliselta tieltä. Hän hypähti satulaan\nja karautti täyttä laukkaa vedenjakajaa kohden, joka oli majatalon ja\nkaupungin välissä.\n\nTapahtumien kulku alkoi hänelle vähitellen selvitä, vaikk'ei hän\nosannutkaan kehitellä kaikkia yksityiskohtia. Hän tunsi sitä\najatellessaan jäätävää kauhua, joka pani hänet ääneen voihkaisemaan\nsekä käsin ja jaloin usuttamaan juoksijaansa parempaan vauhtiin.\nKuvitella nyt, että nämä kaksi roistoa taistelivat Helenestä kuin\nmistäkin sotasaaliista! Hänen täytyi ehättää Kid -- hän saisi hänet\nkiinni! Ajatellessaan päinvastaista mahdollisuutta hän joutui\nsellaiseen hillittömään mielentilaan, että hän katsoi välttämättömäksi\nkoettaa rauhoittua. Hän tulisi tällä tavalla hulluksi. Hän ei saanut\nenää sitä ajatella. Kukapa kaikista niistä, jotka tunsivat Kidin\naiemmilta ajoilta, olisi voinut uneksia, että hän vaipuisi näin\nsyvälle!\n\nTien oikealla puolella synkillä vuorilla varustautuivat hänen ystävänsä\nuuteen taisteluun ja odottelivat kärsivällisesti hänen paluutaan, jonka\nhe laskivat tapahtuvaksi auringonnousun aikaan. Syvällä laaksossa\nvasemmalla ratsastivat ne kaksi, joita hän ajoi takaa, ja hän itse kuin\npahan hengen riivaamana milloin sadatteli kuin mieletön, milloin hautoi\näänettömänä katkeria ajatuksiaan ja karautti etelään päin ja\nvihollistensa suuhun.\n\nPäivä jo sarasti, kun Glenister ratsasti alas vuorilta. Ensimmäisten\nsäteitten pilkistäessä esiin hän pysäytti hevosensa tutkiakseen tietä,\nja kun hänen oli mahdotonta tietää, etteivät ne jäljet, jotka hän\ntiellä näki, voineet olla hänen etsimiensä jättämiä, pakotti hän\nuupuneen hevosensa jälleen juoksuun. Äkkiä hän tunsi olevansa itsekin\nlopen väsyksissä ja muisti, ettei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen.\nNuorta miestä ei tämä tunne ollut omansa rauhoittamaan, sillä hänen\nruumiinsa oli ase, joka ei missään nimessä saisi herpaantua nyt kun työ\noli edessä. Mutta omaa ruumiillista voimattomuuttaankin\ntarkastellessaan hän tunsi huojennusta siitä tuskasta, joka jännitti\nhänen mielensä, kun hän ajatteli, että Helene oli sen roiston, pelaajan\nkäsissä. Kiljahtaen herransa kovakouraista käsittelyä laukkasi hevonen\nkohden kaupunkia, jonka katot jo pilkistivät esiin harmahtavasta\naamuhämärästä.\n\nRoyn mielestä oli kulunut jo kokonainen vuosi viimeksi näkemästään\nauringonnoususta, sillä kuluneen yön hirveä jännitys oli tuntunut\nloppumattoman pitkältä. Tämä jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa ja\nsilti hän ratsasti eteenpäin, väsyneenä, katkerana, leppymättömänä,\nkatse mereen tähdättynä ja aivot hautoen muodottomia, surisevia\najatuksia, joihin kätkeytyi luja, horjumaton päätös.\n\nHän oli nyt selvillä siitä, että hän oli tuhonnut kaiken toivon saada\ntakaisin Midaksen ja ettei liioin kannattanut toivoa voittaa Heleneä.\nHän alkoi sitä paitsi huomata, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan\nminkäänlaista mahdollisuutta saada tyttöä omakseen, ettei Heleneä ollut\nmilloinkaan hänelle aiottukaan ja että hänen rakkautensa oli syttynyt\nkuin kynttilä, jonka ääressä hän saisi yksinään seisoa. Hän oli\nepäonnistunut kaikessa, hänestä oli tullut maanpakolainen, hän oli\ntaistellut ja sortunut tietoisena vain rehellisyydestään ja siitä, että\noli masentanut hillittömän luonteensa. Nyt oli hetki lyönyt hänen\nsuorittaa viimeinen tehtävä ja saada siitä sitä lohdutusta, jota\njumalatkaan eivät voisi häneltä evätä. Hän saisi kostaa.\n\nHänen suunnitelmansa kehittyi kuin itsestään ja siihen sisältyi kaksi\nseikkaa: Bronco Kidin kuolema ja taistelu mies miestä vastaan Mac\nNamaran kanssa. Edellistä hän ei edes epäillyt, se oli hänestä yhtä\nselvä kuin että aurinko, joka par'aikaa teki nousua, illalla jälleen\nlaskisi. Niin varma hän oli onnistumisestaan siinä suhteessa, ettei hän\nviitsinyt edes tuumia siihen liittyviä yksityiskohtia. Kohtaus Mac\nNamaran kanssa sen sijaan askarrutti enemmän hänen ajatuksiaan. Se mies\noli ensimmäisestä hetkestä alkaen tuntunut hänestä arvoitukselta, ja\nsalaperäisyys on omansa aina herättämään uteliaisuutta. Glenisterin\nvaistomainen sokea viha oli muuttunut hullun raivoksi, mutta kohtalon\nratkaistavana oli, kuinka heidän mieskohtainen yhteentörmäyksensä\npäättyisi. Kuinka tahansa, Mac Namara ei saisi koskaan Heleneä omakseen\n-- Roy uskoi vahvasti, että hänen elämänsä tehtävä olisikin pelastaa\nhänet Mac Namaran käsistä kuten Bronco Kidinkin. Kun hänen tehtävänsä\noli suoritettu, maksaisi hän hinnan. Jos hän selviytyisi onnellisesti,\npalaisi hän entisille vuorilleen ja yksinäisyyteen, ellei, olisi hänen\ntulevaisuutensa hänen vihamiestensä käsissä.\n\nHän pääsi huomaamatta kaupungin autioille kaduille, sillä sumu peitti\nvielä koko tienoon. Savupatsaat nousivat pystysuoraan liikkumattomassa\nilmassa. Sade oli tauonnut, sen aiheuttamat vesivirrat vierivät\nkohisten rantaan ja täyttivät kadut kumealla kohinallaan. Sataman\nsuussa lojui ankkuroituneena muuan laiva; se oli vast'ikään saapunut\nSledge Islandista, jonne se oli mennyt myrskyä pakoon. Puolimatkassa\nsiitä rantaan päin keinui aalloilla pieni vene, sen airot välkkyivät\nkuin jonkun vesiperhon hopeoidut tuntosarvet, kun se liihoittelee\nvaltameren pinnalla.\n\nHän ratsasti pitkin pääkatua vaaraa pelkäämättä ja piittaamatta siitä\nhuomiosta, jonka hänen tulonsa ehkä aiheuttaisi, ja saapui siten\nkenenkään näkemättä vihollistensa tyyssijoille. Hän kulki ohi\npelisalin, jonka ikkunoista paistoi heikkoa kellertävää valoa. Muuan\nmies tuli salista par'aikaa ulos ja tuijotti hetken aikaa ratsastajaan,\nmutta jatkoi sitten matkaansa.\n\nGlenisterin aikomus oli mennä suoraa päätä kahvila Pohjolaan ja seurata\nsieltä järkähtämättä sen omistajan jälkiä, mutta sinne päästäkseen\nhänen oli sivuutettava Dunham & Struven konttori. Tällöin hän muisti\nmiehen, joka makasi kuolemaisillaan viisitoista kilometriä täältä.\nInhimillisyys vaati, että hänelle toimitettaisiin apua. Glenister ei\nuskaltanut sentään avoimesti ilmoittaa asiasta ja paljastaa siten\nolemassaoloaan, sillä hänen oli välttämätöntä säilyttää vapautensa\nvielä pari tuntia. Hän tuli silloin ajatelleeksi varauloskäytävää ja\nhän seisautti hevosensa, joka pysähtyi kankein jaloin ja pää\nnuokuksissa, ja hypähti satulasta sekä nousi portaita pannakseen ovelle\njonkun kirjoitetun sanan. Joku ne kyllä pian näkisi ja huomaisi, että\nasialla on kiire.\n\nVarustautuessaan edellisenä iltana ratkaisevaan taisteluun oli hän\nvaihtanut nahkasaappaansa 'muklukseihin', vedenpitäviin, kevyihin ja\nnotkeihin jalkineihin, jotka on tehty hylkeen- ja valaannahasta. Hän\nsaattoi sen vuoksi liikkua yhtä äänettömästi kuin mokkasiineilla. Kun\nhän ei löytänyt taskuistaan paperia eikä kynää, sysäsi hän konttorin\nulko-ovea ja huomasi sen olevan avoinna. Hän astui sisään ja kuunteli\nsekä meni sitten kirjoituspöydän ääreen, jolla oli kirjoitustarpeita,\nmutta silloin hän kuuli jotakin rapinaa Struven yksityishuoneesta.\nHuoneessaolija ei varmaankaan ollut, kuullut hänen pehmeitten\njalkineittensa ääntä. Roy aikoi jo poistua varpaisillaan samaa tietä,\njota oli tullutkin, mutta silloin hän kuuli miehen sisähuoneessa\nrykäisevän. Näissä vaistomaisissa äännähtelyissä ihmisääni säilyttää\nluonnollisen kaikunsa paremmin kuin puhuttaessa. Glenisterin piirteet\nilmaisivat äkkiä merkillistä jännitystä. Hän läheni varovasti huoneita\nerottavaa seinää. Se oli puukehyksinen lasiseinä, jonka ruudut oli\nhimmennetty miehen korkeudelle saakka. Glenister nousi tuolille ja\nsaattoi sillä tavalla silmäillä sisähuoneeseen. Muuan mies oli\npolvillaan suuren paperikasan keskellä avatun kassakaapin edessä, jonka\nlaatikot ja komerot oli vedetty ulos ja niiden sisältö pengottu esiin.\nGlenister hypähti jälleen lattialle, tarttui revolveriinsa ja laski\nkätensä hiljaa ovenripaan ja väänsi sitä sitten lujin sormin. Hänen\nkostonsa oli tullut häntä puolitiessä vastaan.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nKAKSINTAISTELU.\n\n\nMac Namara oli maannut koko yön väijyksissä varmana siitä, että\nvigilantit juoksisivat hänen virittämäänsä ansaan. Hän ällistyi sen\nvuoksi perinpohjin, kun saapui viesti Midaksen kärhämästä ja\nGlenisterin menestyksestä. Hän raivosi miehilleen ja sätti heitä\nvätyksiksi. Tuomari oli äärettömän levoton tämän uuden tapahtuman\njohdosta, joka edellisen yön tuskalliseen jännitykseen yhtyneenä oli\ntehdä hänestä hermosairaan.\n\n\"Seuraavalla kerralla ne räjähyttävät meidätkin ilmaan. Hyvä Jumala!\nDynamiittia! Sehän on raakalaismaista! Taivaan nimessä, Alec, järjestä\nnyt niin, että sotaväki puuttuu asiaan!\"\n\n\"Niin, nyt voimme turvautua sotilaihin.\"\n\nMac Namara otti puhelun vartioupseerille ja pyysi tätä lähettämään\npäivän koittaessa miesjoukon kaupunkiin ja sitten hän kehoitti\nStillmania panemaan tuomioistuimen toimintaan ja järjestämään\nsotilasapua koskevat muodolliset seikat.\n\n\"Valmista asiasta pöytäkirja\", hän sanoi. \"Meillä pitää tästä lähin\nolla selvät paperit.\"\n\n\"Mutta kaupunkilaiset ovat meitä vastaan\", vaikeroi tuomari. \"Meidät\nrevitään palasiksi.\"\n\n\"Antaa heidän vain yrittää. Kunhan minä vain saan käsiini johtajan,\neläkööt toiset minun puolestani ryöväreinä.\"\n\nVaikka hän osasi teeskennellä huolettomuutta, oli hän silti yhtä\nhuolissaan kuin tuomarikin Helenestä, josta ei ollut saatu vielä\nminkäänlaisia tietoja. Lemmenkateus, joka hänessä oli kehittynyt\nhehkuvan polttavaksi tytön edellisen petoksen johdosta, paisui\nnelinkertaiseksi, kun hän ajatteli tätä Helenen viimeistä seikkailua.\nJokin ääni sanoi hänelle, että petos oli tekeillä, ja kun Helene ei\nvielä aamullakaan ollut palannut, alkoi hän pelätä, että tyttö oli\nruvennut, ajamaan kapinallisten asiaa. Tällainen ajatus sai hänet\nraivoamaan, ja hän päätteli edelleen, että koska Struve oli lähtenyt\ntytön seurassa, oli hänkin petturi. Hän tunsi miehen lahjottavuuden ja\noivalsi hyvin, että siinä piili tavallista uhkaavampi vaara, ja alkoi\nharkita sen mahdollisia seurauksia.\n\nMitä Struve voisi tehdä? Minkälaisia todistuksia hänellä oli\nhallussaan? Tällöin Mac Namara hätkähti, sieppasi hattunsa ja kiiruhti\nsuoraa päätä asianajajan konttoriin, johon hän pääsi omalla\navaimellaan. Oli jo niin valoisaa, että hän osasi lukea kassakaapin\nyhdistelmälukon kirjaimet, ja hän ryhtyi kiireen vilkkaa penkomaan ja\ntutkimaan papereita toivoen, ettei Struve sentään olisi ottanut\nmukaansa sitovia todistuksia. Kesken kaiken hän oli kuulevinaan\nepäilyttävää ääntä viereisestä huoneesta, mutta kun ei mitään\ntapahtunut, otti hän revolverinsa esille ja pani sen eteensä\nkassakaapin laudalle sopivan matkan päähän ja jatkoi sitten\ntutkimustaan käyden hetki hetkeltä yhäti levottomammaksi. Hän oli\nhäärännyt näin jonkun aikaa, kunnes hän kuuli takaansa heikkoa rapinaa,\nliian heikkoa herättääkseen pelkoa, mutta silti kyllin voimakasta\nsaamaan hänet keskeyttämään puuhansa ja kääntämään päänsä. Avoimessa\novessa seisoi Glenister tarkaten hänen hommiaan.\n\nMac Namaran ällistys oli niin väärentämätöntä, että hän hypähti\njaloilleen ja vaistomaista mielijohdetta noudattaen paiskasi\nkassakaapin oven kiinni kätkeäkseen sen sisällön vierailta katseilta.\nTällöin hän ei ehtinyt muistaa, että revolveri jäi oven taakse, ja\nvaikka ovi ei ollutkaan lukossa, olisi silti tarvittu vaarallinen,\nniin, ratkaiseva silmänräpäys, ennenkuin sen olisi saanut jälleen auki.\n\nMiehet tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä ja uhkaavina ja heidän\nkatseensa leikkasivat toisiaan kuin säilänterät. Vanhemman piirteet\nilmaisivat uhmaa, nuoremman ilmeistä luki vannoutunutta ja taipumatonta\nvihaa. Mac Namaran ensimmäistä ällistystä oli seurannut tyyneys ja\nvalppaus ja hän oli sikäli siis vaarallinen, vihamiehen näkeminen oli\nsen sijaan saanut Glenisterin pois suunniltaan ja hänen aikeensa oli\nselvästi esillä hänen piirteissään.\n\nSiinä hän seisoi vaatteet ryvettyneinä, posket ja kaula kolmen päivän\nvanhan parransängen peitossa, hiukset märkinä ja ihoon liimautuneina,\nvasen kylki loan tahraamana. Punainen naarmu kulki otsasta poskelle,\nsilmien alla oli syvät uurteet ja suupielten hermostunut\nnytkähteleminen ilmaisi hänen voimakasta, sisäistä jännitystään.\n\n\"Nyt olen tullut viimeiseen näytökseen, Mac Namara, ja me saamme\njärjestää keskinäiset asiamme mies miestä vastaan.\"\n\nMac Namara kohautti olkapäitään.\n\n\"Teillä on ylivoima. Minä olen aseeton.\"\n\nKullankaivajan kasvoille levisi iloinen ilme ja hän naurahti\näänettömästi.\n\n\"Ah, se on melkein liian hyvä uutinen tuntuakseen todelta. Minä olen\nuneksinut jostakin sellaisesta ja kaivannut hetkeä, jolloin saisin\ntuntea kurkkunne kourissani, olen kaivannut sitä siitä saakka kun\nensimmäisen kerran teidät näin. Tämä tunne on juurtunut minuun niin\nlujaan, etten voisi enää tuntea tyydytystä teidän ampumisestanne.\nOletteko te koskaan tuntenut sellaista? No niin, minä aion pusertaa\nteistä hengen näillä paljailla käsilläni.\"\n\nMac Namara suoristihe asentoon.\n\n\"En neuvoisi teitä yrittämään. Olen elänyt kauemmin kuin te, eikä minua\nole koskaan vielä voitettu. Mutta minä tunnen tällä hetkellä samaa,\nmistä äsken puhuitte. Varsinkin juuri nyt.\"\n\nHän silmäili nopeasti nuoren vastustajansa ruumista ja pani merkille\nhänen hoikat säärensä, piukkaan kiristetyn vyön, mikä kaikki oli omansa\ntekemään hennon vaikutuksen. Sen vastakohtana olivat vain kaula ja\nhartiat. Hän oli voittanut väkevämpiäkin miehiä, ja hän tuumi, että\ntässä ahtaassa huoneessa hänen suurempi painonsa korvaisi sen suuremman\nnotkeuden, joka kenties asustaisi nuoremman ruumiissa. Mitä kauemmin\nhän katseli Glenisteriä, sitä pakottavammin hän tunsi häntä vihaavansa\nja sitä voimakkaammin hän halusi saada vihansa tyydytetyksi.\n\n\"Riisukaa takkinne\", virkkoi nuori mies. \"Kääntykää nyt tänne päin.\nHyvä on. Halusin vain nähdä, valehtelitteko äsken revolverista\npuhuessanne.\"\n\n\"Minä aion tappaa teidät\", murahti Mac Namara.\n\nGlenister pani revolverinsa kassakaapille ja riisui märän takkinsa.\nMiesten voimasuhteet tulivat nyt selvemmin esille ja ratkaisevasti Mac\nNamaran eduksi. Vaikk'ei kumpikaan ollut mitään puhunut, tiesivät he\nsilti hyvin, ettei tällä taistelulla ollut kosketusta Midaksen kanssa\nja että molemmat olivat täysin selvillä, mistä heidän katkera vihansa\naiheutui. Oli varsin luonnollista, että he kerran iskisivät yhteen\ntällä tavalla. Se oli johdonmukainen loppu ja sen he olivat jo kauan\ntunteneet lähestyvän. Oli verraton sattuma, että he saisivat suorittaa\nloppuottelunsa kahden kesken, todistajitta ja asein, jotka luonto oli\nheille antanut, sillä he olivat molemmat suuren vapaan maan lapsia, he\nolivat molemmat syntyperäisiä taistelijoita, ja taistelu merkitsi heille\nmolemmille elämän suurinta, parasta palkintoa.\n\nEnsimmäinen yhteentörmäys tapahtui väkivaltaisen tuimasti. Mac Namara\ntähtäsi hirveän iskun, mutta Glenister torjui sen taitavasti ja antoi\nhänelle rehellisesti takaisin. Hän heilautti käsivarsiaan kevyesti ja\nnotkeasti, mutta nyrkit, joilla hän iski, olivat kuin lyijyä. Hän\nliikkui sulavasti ja hänen pehmeäanturaiset mukluksensa antoivat\njaloille kaksinkertaista tukea. Kun hän tiesi vastustajansa suuremman\npainon, tyytyi hän aluksi vain torjumaan tämän mielettömät hyökkäykset\nja pysyttelemään niin kauan kuin mahdollista tämän iskujen\nsaavuttamattomissa. Hän suuntasi voimakkaan iskun suoraan Mac Namaran\nsuulle, niin että tämän pää nytkähti taaksepäin ja kädet heilahtivat\nkorkealle ilmaan, mutta ennenkuin Mac Namara ehti kietoa käsivartensa\nhänen ympärilleen, muutti Glenister asentoa ja tähtäsi sivulta toisen\niskun. Mutta Mac Namarakin oli tottunut nyrkkeilijä ja torjui iskun.\nHän sylkäisi verta suustaan ja hyökkäsi jälleen ja kohoitti Glenisterin\njaloiltaan. Jälleen sinkosi tämän nyrkki raskaana kuin lyijy, mutta\ntoinen taivutti päätään ja isku tapasi hänen otsaansa. Ankaraa kipua\ntuntui Royn kädessä ja hän oivalsi, että välikäden luut olivat\nmurtuneet ja että kaikki olisi tästä lähin turhaa. Ennenkuin hän ehti\ntointua, oli Mac Namara kumartunut hänen kohotettujen käsiensä alle ja\ntarttunut häntä vyötäisistä sekä kiertänyt vasemman jalkansa Royn\nympärille. Sitten nosti hän hänet koholle ja sinkosi vastustamattomalla\nvoimalla ilmaan, mutta nuorukainen pyörähti kerran ympäri kuin kissa ja\nputosi lattialle jännitetyin lihaksin, jotka olivat joustavat kuin\nguttaperkka. Mutta samassa Mac Namara oli jälleen hänen kimpussaan ja\ntavoitti väkevillä kourillaan hänen kurkkuaan. Glenister oivalsi, että\nvastustaja aikoi kuristaa hänet, minkä vuoksi hän tarttui hänen\nranteisiinsa ja yritti vääntää vastustajansa kädet erilleen. Kun hänen\nvasen kätensä oli voimaton, onnistui toisen väkivaltaisesti riuhtaisten\npäästä irti, minkä jälkeen molemmat miehet toisiinsa kietoutuneina ja\näärimmilleen voimiaan ponnistaen askel askelelta siirtyivät puoleen ja\ntoiseen konttorihuoneessa, kunnes suonet heidän ruumiissaan olivat\npuhjeta ja lihakset lamaantua.\n\nMiehet voivat kaksintaistella tyynesti, ampua ja miekkailla\nkylmäverisesti laskien, mutta kun kysymyksessä on taistelu ruumis\nruumista vasten, toisiinsa kietoutuneitten hikisten ruumiitten ja\nraudanlujien lihasten leikki, silloin harkinta unohtuu ja kaikki huonot\nintohimot paljastuvat salatuista kätköistään ja panevat osansa\nhirvittävään otteluun.\n\nMiehet siirtyivät askel askelelta lattian poikki ja tunkeutuivat\nväliseinän läpi, joka rusentui ja peitti heidät lasisiruilla. He\nkompastuivat ja kuin yhteisesti sopien he irroittivat otteensa ja\nnousivat ja seisoivat siinä vastakkain, riippuvin leuoin, sihisevin\nkeuhkoin ja kasvot hikeä ja verta valuen. Royn vioittunut käsi tuotti\nhänelle hirveää tuskaa, Mac Namaran paisuneet huulet olivat\ninhoittavassa irvistyksessä. He läähättivät tuokion, julman näköisinä\nja kuin villieläimet, ja hyökkäsivät sitten taas toistensa kimppuun.\nKonttorikalusto särkyi pirstaleiksi ja siruja lenteli ympäri huonetta.\nMiesten vaatteet olivat pian riekaleina, heidän rintansa paistoi\npaljaana ja valkoiset käsivarret paisuvine lihaksineen tulivat esiin\nhihan käännösten alta. He eivät tunteneet enää kipua, heidän ruumiinsa\nolivat kuin tunteettomia koneita.\n\nVähitellen Mac Namaran kasvot muuttuivat muodottomaksi massaksi, sillä\nGlenister tähtäsi hyvin ja tarkasti. Glenisterin ruumiissa taas olivat\nkaikki luut vääntyneet Mac Namaran väkivaltaisista otteista...\nGlenisterin ponnistelut rajoittuivat etupäässä siihen, että voisi\npysytellä jaloillaan ja välttää toisen syleilyä. Milloinkaan ennen hän\nei ollut tavannut miestä, jota hän ei olisi voinut pelkällä voimallaan\nnujertaa, kunnes hän kohtasi tämän kookkaan salaperäisen miehen, joka\nrepi ja raastoi häntä sinne ja tänne ikäänkin hän olisi ollut\nlapsukainen. Kerta kerran perästä Glenisterin nyrkki iski häntä\nkasvoihin kuin moukari. Tässä yksinäisessä kaksintaistelussa ei\nnoudatettu sääntöjä. Miehet kuuntelivat vain korviensa suhinaa, näkivät\nvain vihansa, tunsivat vain verenjanoa. Heidän raskas astuntansa pani\nkoko rakennuksen tärisemään ikäänkuin joku kummitus olisi siellä\ntemmeltänyt.\n\nTämän taistelun kestäessä oli alakerroksen myymälästä muuan\npaljaspäinen mies syössyt kadulle ja kohdattuaan siellä erään kävelijän\ntämän parissa rientänyt takaisin portaille. Se pieni vene, jonka\nGlenister oli nähnyt merellä, oli samoihin aikoihin sivuuttanut\nonnellisesti rantahyrskyt ja sen kolme matkustajaa kahlasi nyt märässä\nhiekassa pääkadulle päin Bill Wheaton etunenässä. Hänen seurassaan oli\nkaksi kookasta miestä, joilla ei ollut minkäänlaista kantamusta.\nKaupunki oli herännyt auringon mukana, joka valoi kuparinhohdettaan\nmerenrantaan. Tuomari Stillman ja Voorhees tulivat hotellistaan ulos ja\npysähtyivät katselemaan vaunujonoa, joka rämisten ja kulkushelinöin\nsaapui hitaasti kadun toisesta päästä. Vaunuista helotti sinisiä\nsotilastakkeja varhaisen aamuauringon vinoissa säteissä. Jono oli\nmatkalla Midakseen.\n\nTundroilla yhä vallitsevasta sumusta sukeltautui esiin kaksi hevosta.\nNe näyttivät epätodellisilta ja muodottomilta. Toisen selässä istui\nnainen ja toisen muuan surkean näköinen olento, joka huojui hevosen\nliikkeitten mukaan. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääntämät ja hän\npiteli molemmin käsin kiinni satulan nupista.\n\nKohtalo tuntui näkymättömällä kädellä järjestäneen näytelmän viimeisen\nkohtauksen kuljettamalla sen päänäyttelijät lähelle samaa rantaa, jolla\nhe olivat ensimmäisen osansa esittäneet.\n\nMolemmat ratsastajat joutuivat tuomarin ja komissaarin eteen. Nämä\nhämmästyivät heidät nähdessään, mutta samassa hetkessä kun ratsastajat\nkiristivät ohjaksia, tuli joku kiireesti ulos viereisestä käytävästä,\njonka takaa kuului äänekästä melua ja temmellystä.\n\n\"Tulkaa apuun -- pian --!\" hän huusi heille.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi Voorhees.\n\n\"Murha! Mac Namara ja Glenister surmaavat toisensa!\" Hän syöksyi\njälleen portaille Voorhees kintereillään ja tuomari perässä. Ylhäältä\nkuului heikkoa äjellystä.\n\nPelaaja kääntyi puhuttelemaan niitä kolmea miestä, jotka par'aikaa\njuoksivat rannalta paikalle, ja kun hän tunsi Wheatonin, huudahti hän\ntälle:\n\n\"Irroittakaa jalkani. Leikatkaa nuorat poikki. Pian!\"\n\n\"Mistä on kysymys?\" kysyi lakimies, mutta kun hän kuuli Glenisterin\nnimen, syöksyi hän tuomarin perässä taloon antaen toisen seuralaisensa\ntehtäväksi päästää ratsastaja vapaaksi. Nyt kuului taistelun temmellys\nselvemmin ja kaikki tunkeutuivat ovelle, Helenekin, huolimatta veljensä\nkehoituksista pysyä loitolla.\n\nHän ei voinut koskaan tarkalleen muistaa, kuinka hän tuli portaille,\nsillä häntä tuntui ohjaavan hypnoottinen voima, joka pakottaa ihmistä\nvastoin tahtoaankin rientämään järkyttävän tapahtuman todistajaksi. Kun\nhän saapui huoneeseen, kauhistui hän nähdessään kahden raivoavan\nihmisolennon raastavan toisiaan kuin pedot, repaleisina, verta\nvuotavina, sirpaleitten keskellä. Kaikki irtain, mikä huoneessa oli ja\nmikä voi särkyä, oli tuhottu kuin raskaan jyrän rusentamana.\n\nVielä tänä päivänä puhutaan Alaskan rajojen ulkopuolellakin tästä\ntaistelusta, missä tahansa kokoonnutaankin leirivalkean ympärille, ja\nvaikka monet epäilevät jutun todenperäisyyttä, on silti toisia, jotka\nnäkivät tapahtuman kulun ja voivat valalla vakuuttaa sen todeksi. He\nsanovat, että tämä taistelu oli kuin kahden uroshirven ottelua\nparitteluaikana, vaikka vieläkin hirveämpää, sekä vakuuttavat, että\nnäiden kahden kaltaisia miehiä ei ollut nähty maassa Vitus Beringin\naikojen jälkeen, sillä heidän vihansa oli saavuttanut sellaisen muodon,\nettä toisen kosketuskin jo pani heidät täydelliseen raivoon ja lisäsi\nheidän voimansa vallan yliluonnolliseen mittaan. Totta on myöskin,\nettei kumpikaan taistelijoista huomannut, että huone oli pian täynnä\nkatselijoita, tai kuullut näitten huutoja, ei edes, kun\npoliisikomissaari tunkeuduttuaan täyteen sulloutuneen oven kautta\nheittäytyi lähemmän taistelijan kimppuun, joka sattui olemaan\nGlenister. Se sattui hetkellä, jolloin molemmat miehet seisoivat\nalallaan käsivarren päässä toisistaan tuijottaen toisiinsa vihaa\nsäihkyvin katsein ja voimakkaasti läähättäen.\n\nKerran pitkiä käsivarsiaan heilauttaen Glenister sinkosi kutsumattoman\nhäiritsijän kimpustaan niin rajusti, että tämä lennähti päin\nkassakaappia ja vaipui tiedottomana lattialle. Taistelijat eivät\nhuomanneet tätä välikohtausta, vaan jatkoivat kuolettavaa\npainiskeluaan. Mac Namaran suusta valui kuolaa kuin kuolemaa tekevältä\nja jokainen uusi ponnistus pusersi hänestä läähättävän voihkaisun.\nHelene kuuli itsensä huutavan: \"Estäkää heitä! Estäkää heitä!\" Mutta\nkukaan ei näyttänyt pystyvän sekaantumaan taisteluun. Hän kuuli\nveljensä mutisevan jotakin ja hengittävän yhtä raskaasti kuin\nottelijatkin, ja hänen ruumiinsa liikkui painiskelijoitten liikkeitten\ntahdissa. Tuomari oli tuhkanharmaa, tylsä, avuton.\n\nMac Namaran hädänalainen tila oli selvinnyt hänen vastustajalleen, joka\nnyt ryntäsi hänen kimppuunsa janoten lähestyvää voittoa. Mutta nuoren\nmiehen lihakset tottelivat perin hitaasti tahdon käskyjä, hänen\nkylkiluunsa tuntuivat katkenneilta, hänen selkänsä voimattomalta ja\nsäärten sisäpinnalla tuntuivat suonet sykkivän haljetakseen. Kun he\njälleen iskivät yhteen, kohotti Mac Namara oikean kätensä ja tarrasi\nvastustajaansa kasvoihin upottaen sormensa kynsien lailla hänen\nposkiinsa ja pakotti hänen leukansa aukenemaan ja taivuttaen samalla\npäätään taaksepäin hän keskitti kaikki voimansa silpoakseen\nvastustajansa kasvot. Glenister tunsi jo leukojensa antavan perää ja\nheittäytyi sen vuoksi hänkin taaksepäin ja irroittautui hänen\notteestaan. Mac Namara keräsi heikontuvat voimansa ja syöksyi\nkassakaapin luo, jonka kannella oli Glenisterin revolveri. Vaisto\nvaroitti Glenisteriä vaarasta, sanoi hänelle, että vihollinen oli\netsinyt tämän viimeisen mahdollisuuden pelastua, ja samalla hetkellä\nkuin nuori mies näki hänen kääntävän selkänsä ja ojentavan kätensä\nsiepatakseen revolverin, hypähti hän kuin pantteri eteenpäin, tarttui\nMac Namaraa vyötäisistä ja oikealla kädellään ranteesta. Ensimmäistä\nkertaa koko taistelun aikana he olivat nyt tällaisessa asennossa, ja\nGlenister äkkäsi heti, minkä edun toisen petollinen menettely oli\nhänelle suonut, huomasi, mille asteelle taistelu nyt oli kehittynyt ja\nettä voiton hetki oli lähellä.\n\nTämä kuvaus on vaatinut pitkän ajan, mutta kaikki oli silti tapahtunut\nniin nopeasti, etteivät sotamiehet vielä olleet ehtineet ovelle saakka.\n\nLähinnä seuraavista tapahtumista on kerrottu monella tavalla, sillä\nkatselijoista vain Kid oivalsi, mille asteelle taistelu nyt oli\nkehittynyt. Toiset väittävät, että Glenisterin valtasi kuolemantuska,\njoka paisutti hänen suunnattomat voimansa kaksinkertaisiksi, toiset\ntaas, että Mac Namara menetti voimansa tyystin rangaistukseksi\npetoksestaan, mutta niin ei ollut laita.\n\nGlenister työnsi vioittuneen kätensä Mac Kamaran niskan taitse hänen\nrinnalleen, joten tämän pää pusertui hänen kainaloonsa kumaraiseen\nasentoon. Oikealla kädellään Glenister tarttui vastustajansa ranteeseen\nläheltä revolveria. Hän oli siten saanut otteen, jota ei toinen voinut\nmurtaa. Nyt seurasi ratkaiseva voimien mittely.\n\nMolempien ottelijoiden ruumis jäykistyi kuin kiveksi. Kaikki voimansa\njännittäen Glenister taivutti oikeaa kylkeään taaksepäin, ja nyt syntyi\ntaistelu revolverista, joka sitä pitelevien käsien heilahdusten mukaan\nliikkui ylös ja alas; sen piipunsuu piirsi ilmaan merkillisiä kuvioita.\nMac Namara rimpuili ja koetti päästä irti, mutta hän oli liian lähellä\nkassakaappia eikä voinut liikkua, ja hänen päänsä oli yhä siinä\nkumaraisessa asennossa, johon Glenisterin vasen käsi oli sen\npuristanut. Hän ponnisteli niin että hengitys salpautui hänen\nkurkkuunsa. Kaikesta huolimatta hänen oikea kätensä taipui verkalleen\ntaaksepäin. Hänen jalkansa siirtyivät hieman paikaltaan, ja veri\ntunkeutui hänen silmiinsä, mutta hän tunsi, että niissä pitkissä\nsormissa, jotka pitelivät hänen kättään ruuvipuristimessa, oli sitä\nvuorenlujuutta ja vastustamatonta nuorekasta voimaa, joka ei tunne\ntappion mahdollisuutta. Hitaasti, tuuma tuumalta vääntyi tuon kookkaan\nmiehen käsi taaksepäin ja hänen huohottava hengityksensä ilmaisi, millä\nhirveällä hinnalla se tapahtui. Revolverin piippu teki puoliympyrän\nkuvion ilmassa, ja miesten kädet alkoivat vääntyä vasemmalle Mac\nNamaran leveän selän sivuitse. Yhä hän ponnisteli vastaan, mutta kaikki\noli turhaa. Hän koetti laukaista revolverin, mutta hänen sormensa\npuristivat sen perää niin tiukasti, ettei hän voinut liipaisinta\nkoskettaa. Sitten Glenister alkoi vääntää kättään ylöspäin.\n\nMiesten repaleisten vaatteitten alta näkyvä valkoinen iho oli\njännittynyt isoiksi lihassolmuiksi, jotka milloin kovenivat milloin\nhöltyivät. Helene, joka mykkänä ja kauhistuneena katseli tätä\nnäytelmää, tunsi, kuinka veljen sormet tapailivat hänen olkapäätään,\nkuuli, kuinka tämä läähätti, ja näki, että tämän kasvot hehkuivat\nkiihtymystä, kun hän mutisten käsittämättömiä ammattisanoja tarkkasi\ntaistelun kulkua.\n\nNyt nähtiin Glenisterin hieman kyyristyvän ja sitten jälleen\nsuoristuvan kuin kaikilla voimillaan työntäen jotakin raskasta esinettä\nedessään. Vallitsevassa hievahtamattomassa hiljaisuudessa kuultiin\nnapsahdus kuin tikun katkeamisen aiheuttama. Sen jälkeen kuului korvia\nsärkevä pamaus ja voimakkaan miehen äänekäs parahdus. Mac Namara\nlysähti polvilleen ja kaatui avuttomana suulleen, ikäänkuin kaikki\nhänen kookkaan ruumiinsa luut olisivat muuttuneet vastustuskyvyttömäksi\nmassaksi. Hänen voittajansa hoippui takaperin vastakkaiselle seinälle,\nlaahaten jalkoja perässään sirpaleitten keskellä, kädet ojossa kuin\npeläten kaatuvansa -- uupuneena, sokeana, ruudinsavun mustaamana, mutta\nyhä julmasti riemuiten saavuttamastaan voitosta.\n\nTuomari Stillman huusi hermostuneena:\n\n\"Vangitkaa hänet! Pian! Älkää päästäkö häntä karkuun!\"\n\nNyt vasta Glenister äkkäsi, että huone oli täynnä katselijoita. Hän\nkohotti päänsä ja tuijotti voittonsa todistajiin sekä läähätti:\n\n\"Minä voitin petturin ja -- minä nitistin hänet -- paljailla\nkäsilläni.\"\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nGLENISTER UHRAA VOITTONSA.\n\n\nSotilaat ottivat huostaansa nuoren miehen, joka ei vastustellut\nrahtuistakaan, ja huoneessa syntyi tavaton hälinä. Kansaa kerääntyi\nsinne kaduilta, huutaen ja päivitellen, kunnes joku huusi portailta\nalas väkijoukkoon:\n\n\"Roy Glenister on vangittu. Hän on surmannut Mac Namaran.\"\n\nTällöin syntyi mutinaa, joka uhkasi pian muuttua eläköönhuudoksi. Joku\nMac Namaran miehistä huusi puolestaan: \"Hirttäkäämme hänet. Hän surmasi\nkymmenen miestämme viime yönä.\"\n\nHelene hätkähti, mutta Stillman, joka nyt oli saanut osan rohkeuttaan\ntakaisin, vaiensi kiihtyneet mielet sanomalla:\n\n\"Päällikkö, pitäkää väki loitolla! Minä otan miehen haltuuni. Laki on\nminun käsissäni, ja hän saa vastata teoistaan.\"\n\nMac Namara nousi voihkien jaloilleen. Hänen oikea käsivartensa roikkui\noudosti vääntyneenä ja velttona hänen olkapäältään kämmenpuoli ulospäin\nkääntyneenä, ja hänen pahoin pideltyjä kasvojaan oli ilkeä katsella,\nsillä niissä oli ruumiillinen kipu yhtyneenä kärsityn tappion\naiheuttamaan raivoon. Hän mutisi katkonaisia sadatuksia vihollisilleen.\n\nRoy ei virkkanut sanaakaan, sillä samassa kun taistelunhalu sammui\nhänessä hän huomasi, että kaikki katselijat olivat hänen vihollistensa\nleiriä, että Bronco Kid yhä oli vapaalla jalalla ja hänen oma kostonsa\nvasta puolitiehen suoritettu. Hänen polvensa notkahtelivat, jäsenet\ntuntuivat lyijynraskailta, rinta hehkuvalla uunilta. Kun hän\nvartijoittensa tukemana horjui elävän kujan kautta, joutui hän äkkiä\nsuoraan Helenen eteen ja näki tämän seuralaisen. Hän pysähtyi katseen\nhitaasti kirkastuessa.\n\n\"Ahaa, siinä sinä olet!\" sanoi hän paksulla äänellä pelaajalle ja alkoi\notella vartijoittensa kanssa kasvojen vääntyessä ponnistelujen\nsynnyttämästä tuskasta. Miehet pitelivät häntä alallaan helposti kuin\nlasta ja veivät häntä mukanaan. Hänen polvensa kävivät voimattomiksi,\nmutta hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen. Oli jo päästy\nulko-ovelle, kun Wheaton sulki tien ja huusi:\n\n\"Seis, malttakaa hetki! -- Kaikki on nyt selvillä, Roy...\"\n\n\"Niin, Bill -- kaikki on nyt selvillä. Olemme tehneet parhaamme --\nmutta meidät on muuan lurjus pettänyt. Nyt minut lähetetään ties minne\n-- mutta en välitä siitä. Minä nitistin hänet -- paljailla käsilläni.\nTai kuinka, Mac Namara, enkö nitistänytkin?\" hän lisäsi pilkallisesti\nvoitetulle, joka syyti hänelle sadatuksiaan, Stillmanin huutaessa:\n\n\"Viekää pois hänet, sanon minä. Pankaa hänet vankilaan!\"\n\nMutta Wheaton seisoi tyynenä paikallaan kaikkien katseitten\nsuuntautuessa häneen, ikäänkuin olisi tajuttu, että hänen mukanaan\ntulisi joku odottamaton ratkaisu. Hän huomasi sen ja luonnollisen\nturhamielisenä ja haluten herättää sopivaa näyttämötehoa hän kohotti\npäänsä mahtipontiseen asentoon ja pani kätensä takkinsa taskuihin,\njoukon yhä odotellessa mitä tapahtuisi. Hän virnisti ylimielisesti\ntuomarille ja Mac Namaralle.\n\n\"Tästä tulee tappion ja pettymyksen päivä teille, ystäväni. Tuo poikapa\nei menekään vankilaan, vaan te, ja teidät pannaan rautoihin. Niin,\nniin, te pelasitte ovelasti suunniteltua peliä, te kaksi,\nsenaattoreinenne, valtiollisine juonitteluinenne ja ryöstöinenne, mutta\nnyt on meidän vuoromme, ja nyt joudutte te roikkumaan hirressä\nanastamienne kaivosten ja pettämienne ja tuhoamienne miesten vuoksi.\nTaivaalle kiitos, että on sentään vielä yksi kunnollinen tuomioistuin\nja se minun on onnistunut löytää.\" Hän kääntyi puhuttelemaan niitä\nkahta muukalaista, jotka olivat seuranneet häntä ja sanoi: \"Lukekaa\nvangitsemismääräyksenne ja pidättäkää nuo miehet.\" Miehet astuivat\nesille.\n\nViimeksi kuluneitten minuuttien hälinä oli koonnut kansaa paikalle\nkaikilta suunnilta, ja koska ei enää mahduttu portaille, keräännyttiin\nalhaalle kadulle. Uutinen loppukohtauksesta kiersi suusta suuhun,\nMidaksen kahakasta sekä tuomarin ja Mac Namaran vangitsemisesta, jonka\nolivat toimittaneet Friskon tuomioistuimen lähetit. Huhu paisui\nihmeelliseksi saduksi. Syntyi tavaton tungos, sillä jokainen halusi\nnähdä näytelmän päähenkilöt, ja kun joukko sitten tuli ulos Struven\nhuoneistosta, otettiin se vastaan kysymystulvalla. Ensin nähtiin\ntaintunutta poliisia kannettavan pois. Sitten tuli iäkäs, tuomari,\nvanhusraukka, joka häpeissään hoippui vartioittensa välissä; hän oli\nkuin ihmisraunio, ja häntä tervehdittiin pilkkahuudoin. Kun Mac Namara\ntuli näkyviin -- äkeän mielen pettymyksen vertauskuvana -- muuttuivat\näänet uhkaavammiksi. Hän tiesi hyvin, että kaupunkilaiset kantoivat\nkaunaa häntä vastaan, mutta runneltunakin ja raajarikkoisena hän näytti\njoukolle kasvot, joista huokui sellaista uhmaa ja häijyä ylenkatsetta,\nettä kaikki vaikenivat, ja viimeinen kuva, joka hänestä saatiin,\nosoitti miestä, joka oli voitettu, mutta ei masennettu. Nyt alettiin\nhuutaa Glenisteriä, minkävuoksi hän astui ovelle; hän oli ryysyihin\npuettu sankari, jonka paksu tukka valui alas otsalle ja jonka\nparroittuneilla kasvoilla oli yhä vielä taistelunhaluinen ilme, vaikka\nhän olikin lopen uupunut, ja jonka rinta ja jäntevät käsivarret\npaistoivat paljaina repaleisten vaatteitten alta. Koko katu puhkesi\nhuikeihin eläköönhuutoihin. Hän oli heidän miehiään, napaseudun poika,\njoka ponnisteli, rakasti ja taisteli tavalla, jota he ymmärsivät, ja\nhän oli nyt saanut, mitä hänelle oikeuden mukaan kuuluikin.\n\nMutta Glenister hoippui äänettömänä ja välinpitämättömänä kadulle\ntorjuen kaikkien muiden paitsi Wheatonin avun. Hän kuuli tämän puhuvan,\nmutta tajusi vain, että lakimies oli mielissään ja katseli häntä nyt\nsuurin silmin.\n\n\"Me olemme voittaneet, poikani! Olemme voittaneet heidät heidän omalla\nmaaperällään. Vanginneet heidät heidän omalla ovellaan. Heitä on\nsyytetty tuomioistuimen vähäksymisestä. He eivät noudattaneet niitä\nmääräyksiä, jotka viime kerralla toin mukanani, ja siitä syystä sain\nheidät kiinni.\"\n\n\"Minä katkaisin hänen käsivartensa\", mutisi nuori mies.\n\n\"Niin, minä näin sen. Uh, se oli inhoittavaa! -- Minä en voinut\ntodistaa heidän tehneen mitään rikollista, mutta he joutuvat linnaan\njoksikin ajaksi, ja heidän renkaansa on hajoitettu.\"\n\n\"Se katkesi olkapään alta\", jatkoi Glenister synkästi. \"Minä tunsin sen\n-- mutta hän yritti tappaa minut, ja minun täytyi se tehdä.\"\n\nLakimies opasti Glenisterin kotiinsa ja hoiteli hänen vammansa jutellen\nherkeämättä, mutta nuorukainen oli kuin unissaliikkuja eikä ilmaissut\neleelläkään tyytyväisyyttä, mielenliikutusta tai voitonriemua. Lopulta\nWheaton huudahti:\n\n\"Reippautta, poika! Sinähän näytät kuin olisit pelin menettänyt. Etkö\nkäsitä, että olemme voittaneet? Etkö käsitä, että Midas on sinun? Ja\nettä koko maailma on sinulle nyt avoinna?\"\n\n\"Voittaneet? Mitä sinä siitä tiedät, Bill? Midas -- koko maailma --\nmitä se merkitsee? Sinä erehdyt. Minä olen hävinnyt -- niin -- minä\nolen menettänyt kaikki, mitä hän on opettanut minulle ja jonkun\nkohtalon oikun johdattamana hän oli paikalla ja näki mitä minä tein.\nMene nyt, minä haluan nukkua.\"\n\nHän lyykähti vuoteelle huopien sekaan ja oli unessa ennenkuin lakimies\nehti peittää hänet.\n\nHän nukkui kuin tukki myöhäiseen iltapäivään saakka, jolloin Dextry ja\nSimms saapuivat kaupunkiin saatuaan Wheatonilta sanan, ja hyökkäsivät\nnyt hänen kimppuunsa kysymystulvallaan. He ravistelivat hänet henkiin\nja puistelivat häntä ystävällisen kovakouraisesti, kunnes hän nousi ja\nlyöttyi heidän matkaansa. Hän kävi kylvyssä ja hieroi kankeuden\nlihaksistaan, minkä jälkeen hän ruumiillisesti entisellään näyttäytyi\nuudelleen ihmisten ilmoille. He panivat hänet kertomaan seikkailunsa\npikku seikkoja myöten ja kuuntelivat hänen kuvaustaan hievahtamattoman\njännittyneinä, kunnes Dextry puhkesi äänekkääseen valitteluun ja sanoi:\n\n\"Olisin antanut osuuteni Midakseen, jos olisin päässyt näkemään, kun\nsinä nitistit hänet. Olisin ulvonut ihastuksesta.\"\n\n\"Miksette painanut hänen silmiään sisään, kun hän kerran oli\nvallassanne?\" kysäisi kostonhimoinen Simms. \"Niin minä olisin tehnyt.\"\n\nDextry jatkoi:\n\n\"Ihmiset puhuvat, että kun hänet vangittiin, hän kirosi\nkahdeksallatoista kielellä, toinen toistaan voimakkaampia ja hirveämpiä\nsadatteluja. Ah, minulta on tänään mennyt paljon hukkaan, varsinkin kun\nminun oma sanavarastoni alkaa jo kuihtua ja ohentua ja ilmaisee uusien\naatteiden surkeaa puutosta. Jos olisin saanut olla mukana, olisin ehkä\nvoinut siepata jotakin oikein nasevaa ja ytimekästä. Niin, sanon\nsinulle, poika, että olisin siitä ilosta maksanut säkillisen\nkultakimpaleita.\"\n\n\"Miltä tuntui, kun se katkesi?\" kysyi verenhimoinen Simms, mutta\nGlenister kieltäytyi kertomasta enempää.\n\n\"Ole nyt vaiti, Simms\", virkkoi vanha kullankaivaja, \"lähtekäämme\nkaupunkiin. Olen niin innostunut, etten voi pysyä alallani, ja ehkä\nsaamme kuulla tarinan sellaisena kuin se tapahtui joltakin toiselta,\njoka ei ole sidottu eikä kloroformilla huumattu eikä anna sietämättömän\nvaatimattomuuden tukkia suutaan. Olen kuullut tästä ottelusta jo\nneljältä henkilöltä, joista kukaan ei ollut neljännespenikulmaa\nlähempänä itse tapahtumapaikkaa, ja kaikkien tarinat ovat olleet\nerilaisia ja paljon parempia kuin Royn kertoma.\"\n\nKun Glenister alkoi vähitellen päästä henkiseen tasapainoonsa, huomasi\nhän entistä selvemmin mitä oli tehnyt.\n\n-- Olen käyttäytynyt kuin peto, kuin villiotus, -- hän huoahti\nitsekseen, -- kaikista ponnisteluistani huolimatta. Halusin jättää\nkaiken sellaisen taakseni, tahdoin tulla hänen rakkautensa ja\nluottamuksensa arvoiseksi, vaikk'ei minun olisi koskaan onnistunutkaan\nedes toista saavuttaa, mutta jo ensimmäisessä kokeessa lankesin. Olen\nmenettänyt hänen luottamuksensa -- ja sitäkin pahempaa on tapahtunut,\nolen kadottanut itseluottamukseni. Hän on nähnyt minut aina pahimpina\nhetkinäni, mutta pohjaltani en ole sellainen, ei, minä en ole\nsellainen. Minä haluan tehdä mikä on oikein, ja jos saan tilaisuuden\nesittää uuden kokeen, tiedän siinä onnistuvani. Kiusaus on ollut\nylivoimainen, se on ratkaissut.\n\nJoku kolkutti ja kun hän avasi oven, astuivat Helene ja Bronco Kid\nhuoneeseen.\n\n\"Malta hetki, vanha veikko\", virkkoi Kid. \"Minä tulen tänne ystävänä.\"\n\nPelaaja liikkui vaivalloisesti ja jatkoi selittävästi:\n\n\"Minä olen kiedottu kaikennäköisiin siteihin, kuten näet.\"\n\n\"Hänen pitäisi oikeastaan maata vuoteessa, mutta hän ei mielinyt\npäästää minua tulemaan yksin, enkä minä puolestani jaksanut odottaa\nkauempaa\", sanoi nuori tyttö. Hänen katseensa vältteli merkillisesti\nGlenisterin katsetta.\n\n\"Hän ei mielinyt päästää teitä. En ymmärrä...\"\n\n\"Minä olen hänen veljensä\", selitti Kid. \"Olen tiennyt sen jo kauan,\nmutta minä -- minä -- sinähän käsität, en voinut ilmaista itseäni\nhänelle. Minun sanottavani rajoittuu siihen, että olen pelannut\nrehellistä peliä hamaan siihen iltaan saakka, jolloin pelasin sinua\nvastaan, ja minä olin silloin vallan poissa suunniltani ja ärtynyt\nsinusta kuulemieni juorujen johdosta. Eilen illalla sain sattumalta\nkuulla jutun Struvesta ja Helenestä ja saavuin majataloon ajoissa\npelastaakseni hänet. Olen pahoillani, etten surmannut häntä.\"\n\nHänen hoikat sormensa kiertyivät lujasti tuolin käsipuun ympäri hänen\najatellessaan tapahtumaa.\n\n\"Eikö hän ole kuollut?\" kysyi Glenister.\n\n\"Ei, lääkärit ovat noutaneet hänet kaupunkiin ja hän kyllä toipuu.\nMutta on vielä jotain muutakin. Minä en osaa oikein ilmaista\najatuksiani, mutta anna minulle aikaa, niin osaan sen selittää niin,\nettä käsität. Minä koetin pidätellä Heleneä tulemasta tänne, mutta hän\nsanoi, että se olisi ainoa tapa, ja hän tiennee sen parhaiten.\nSe koskee niitä papereita, jotka hän toi tänne viime kevännä.\nHän pelkäsi, että sinä luulet hänen olleen osallisena vehkeilyssä,\nmutta sellaistahan sinä et luule, vai kuinka?\" Hän silmäili\ntaistelunhaluisena Royta, joka vastasi kiihkeänä:\n\n\"En toki. Jatka.\"\n\n\"Pari päivää sitten hän sai selville, että näissä papereissa oli\nselostettu koko juttu ja että ne sisälsivät todistuksia, jotka\npaljastivat koko salahankkeen ja tuomitsevat tuomarin, Mac Namaran ja\nkaikki muutkin osalliset, mutta Struve säilytti papereita\nkassakaapissaan eikä halunnut luovuttaa niitä korvauksetta. Sen vuoksi\nHelene ratsasti hänen kanssaan... Hän piti sitä velvollisuutenaan --\nsiinä kaikki mitä minulla on sanottavaa. Mutta tuntuu siltä, että\nWheaton on päässyt samaan tulokseen toista tietä. Nyt tulen pääasiaan.\nTuomari ja Mac Namara on vangittu lainrikkomuksesta ja heidän\nrikoksensa on jo todistettukin, te olette saaneet takaisin kaivoksenne,\nja kysymyksessä olevat miehet ovat menettäneet kunniansa. He joutuvat\nlinnaan...\"\n\n\"Niin, kuudeksi kuukaudeksi ehkä\", keskeytti toinen hänen puheensa, \"ja\nmitä se merkitsee? Milloinkaan ei ole suunniteltu julmempaa ja\nrohkeampaa rikosta. He varastivat kokonaisen valtakunnan ja riistivät\nsen asukkaat, he polkivat lakia ja uhmasivat oikeutta, he panettivat\nrehellisiä miehiä vankeuteen ja tuhosivat toisia -- ja minkä\nrangaistuksen he saavat kaikesta tästä? Jonkun vaivaisen sakon tai\nlyhytaikaisen vankeuden ehkä, pian ohimenevän maineettomuuden ja\nvarastamansa omaisuuden menettämisen. Syytös koskee lain polkemista,\nmutta yhtä hyvin voisi murhaajaa syyttää yleisen järjestyksen\nrikkomisesta. Totta kyllä on, että olemme heidät kartoittaneet ja\netteivät he voi enää meitä vahingoittaa, mutta heitä ei syytetä\nmilloinkaan heidän todellisesta rikoksestaan. Se jää rankaisematta\nsiksi, että heidän lakimiehensä sekoittavat selvän asian\nkaikennäköisillä muodollisuuksilla ja pykälillä.\n\n\"Luulen olevan perää siinä väitteessä, etteivät Jumalan tai ihmisten\nlait päde kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana, mutta jos tämän\nleveysasteen eteläpuolella tapahtuu rikos, asetetaan rikoksentekijät\nsyytteeseen vehkeilyistään ja he saavat marssia pakkotyöhön.\"\n\n\"Sinä teet minulle vaikeaksi esittää mitä minulla olisi sanottavaa.\nOlen melkein pahoillani, että ollenkaan tulimme tänne. En ole\nkaunopuhuja ja minä pelkään, ettet sinä ymmärrä minua\", sanoi Bronco\nKid vakavasti. \"Me olemme katselleet asiaa seuraavalta näkökannalta: te\nolette voittaneet taistelussa ylivoimaisia vihollisia vastaan, olette\nsaaneet takaisin kaivoksenne ja teidän vihollisenne ovat häväistyjä\nmiehiä. Heidän laisilleen miehille moinen rangaistus on ankarampi ja\nulottaa vaikutuksensa kauemmaksi kuin mikään muu. Tuomari on enomme ja\nsamaa verta virtaa suonissamme. Hän otti Helenen huomaansa silloin kun\ntämä oli hento lapsi ja on omalla tavallaan ollut hänelle isän\nsijaisena ja rakastanut häntä. Ja Helene pitää hänestä myöskin.\"\n\n\"En ymmärrä sinua oikein\", sanoi Roy.\n\nSilloin puutui Helene puheeseen ja ottaessaan povestaan paperipinkan\nsanoi kiihkeästi:\n\n\"Herra Glenister, nämä paperit kertovat teille koko sen\nkurjan historian ja todistavat heidän salahankkeensa kaikessa\nalastomuudessaan. Minusta tuntuu vaikealta pettää oma sukulaiseni,\nmutta nämä todistukset ovat teidän, te voitte käyttää niitä mielenne\nmukaan, minä en halua niitä pitää hallussani.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että nämä todistuskappaleet sisältävät kaiken tuon? Ja\nte haluatte luovuttaa ne minulle siksi, että katsotte sen\nvelvollisuudeksenne?\"\n\n\"Ne ovat teidän. Minulla ei ole varaa valita. Mutta minä tulin tänne\nsen vuoksi, että halusin lausua jonkun hyvän sanan enoni puolesta ja\npyytää teitä säälimään häntä, sillä hän on jo vanha ja hyvin heikko\nmies. Tämä on hänelle kuolemaksi.\"\n\nNuori mies näki, että tytön silmät olivat täynnä kyyneliä, että hänen\npieni leukansa värähti ja että veri kohosi hänen kalpeille poskilleen.\nHänessä heräsi jälleen vanha raisu himo sulkea Helene syliinsä, painaa\nhänen päänsä olkaansa vasten ja suudella kuiviin hänen kyyneleensä,\nsilittää hellästi hänen aaltoilevaa tukkaansa ja upottaa siihen\nkasvonsa, kunnes intohimo vallan huumaisi hänet. Mutta hän tiesi nyt\nlopultakin, ketä Helenen esirukoukset tarkoittivat.\n\nHänkö siis luopuisi kostostaan, joka oikeastaan olisikin vain\noikeudenmukaista rangaistusta? Häneltä -- mieheltä -- pohjan mieheltä\n-- miesten mieheltä -- pyydettiin jotakin sellaista, ja minkä vuoksi?\nHän koetti tyynesti ja asiallisesti harkita ehdotusta, mutta se ei\nollut helppo tehtävä. Jos hän voisi vapauttamalla toisen roiston,\nHelenen enon, edistää Helenen onnea, ei hän epäröisi. Rakkaus ei ole\nkaikkea mitä maailma voi tarjota. Hän kummasteli itseään: tämä\njärkeilevä Glenister ei voinut olla entinen Glenister. Hän oli toivonut\nuutta tilaisuutta todistaakseen, ettei hän ollut entinen Roy Glenister\n-- no hyvä, tämä tilaisuus oli tullut, ja hän oli valmis.\n\n\"Te pyydätte tätä enonne hyväksi, mutta -- mitä toivomuksia teillä on\nhänen rikostoverinsa hyväksi? Teidän täytyy käsittää, että jos toinen\nvapautetaan, koskee se myöskin toista. Heidän välillään ei ole eroa.\"\n\n\"Se on kyllä melkein liian paljon vaadittu\", puuttui Kid puheeseen\nepävarmasti. \"Mutta eikö sinunkin mielestäsi asia ole jo loppuun\najettu? En voi olla ihailematta Mac Namaraa etkä sinäkään voi -- hän on\nliian hyvä vihollinen -- ja sitäpaitsi hän rakastaa Heleneä.\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", sanoi Glenister kerkeästi ja keskeytti nuoren tytön\naloittaman vastaväitteen. \"Olet sanonut tarpeeksi.\"\n\nHän suoristi kumaraisen asentonsa ja silmäili väsyneenä avaamatonta\npaperikääröä, minkä jälkeen hän irroitti sen siteet ja repi paperin\ntoisensa jälkeen pienen pieniksi palasiksi, tyynesti ja\nyksinkertaisesti. Sitten hän viskasi palaset lattialle. Helene alkoi\nnyyhkyttää ja se olikin ainoa ääni, joka häiritsi huoneen syvää\nhiljaisuutta. Näin hän luovutti Helenen viholliselleen ja teki\nuhrauksensa pystypäin kuten hänen oma kirjoittamaton lakinsa häntä\nvelvoittikin.\n\n\"Olet oikeassa -- juttu on loppuun ajettu. Ja nyt minä olen perin\nväsynyt.\"\n\nHe lähtivät. Glenister jäi seisomaan paikalleen. Laskevan auringon\nsäteet loivat kultaista hohdetta hänen laihoille ahavoittuneille\nkasvoilleen, joiden väsyneessä katseessa oli syvän kaipauksen ja\nalakuloisuuden ilme.\n\nHän ei liikahtanut, ennenkuin taivas hänen edessään oli muuttunut\nmustaksi peitteeksi, joka lepäsi sitäkin mustemman meren yllä. Silloin\nhänen rinnastaan pusertui syvä huokaus ja hän sanoi ääntensä:\n\n\"Tämä on siis loppu, ja minä lahjoitin hänet näillä omilla käsilläni.\"\n\nHän ojensi ne ja katseli niitä kummastellen ja huomasi vasta nyt, että\ntoinen niistä oli ajettunut, sinelmillä ja tavattoman arka. Hän tutki\nsitä kuin vieraan kättä ja oivalsi, että sen oli saatava pian lääkärin\nhoitoa, minkä vuoksi hän lähti kaupungille. Matkalla hän tapasi Dextryn\nja Simmsin, jotka olivat pakahtua juorujuttuihin.\n\n\"Lempo soikoon, täällä ei puhella enää mistään muusta kuin sinusta\", he\naloittivat. \"Muistoesineitten keräilijät ovat alkaneet kuljettaa pois\nkoko Struven konttoria, ja ruotsalaiset aikovat tehdä sinusta\nkongressiehdokkaan heti kun meidät on hyväksytty valtioksi. He\nväittävät, että sinä osaat enemmän kuin hyvin antaa vauhtia\nitävaltioitten senaattorien hommiin ja edistää lainvaatimista meidän\nkurjien pohjolaisten hyväksi.\"\n\n\"Kun te puhelette laeista, saatte minut ajattelemaan, että tämä maa\nmuuttuu pian vietävän sivistyneeksi valkoihoisen asua\", huomautti Simms\ntoivottomana, \"ja nyt kun taistelu on päättynyt, tuntuu minusta, ettei\ntäällä ole mitään tehtävää, joka voisi innostaa täysikasvuista miestä.\nMinä lähden länteen.\"\n\n\"Länteen? Sinä voit viskata kiven Beringin mereen paikalta, jolla nyt\nseisot\", sanoi Glenister hymyillen.\n\n\"Olkoon -- maa on pyöreä. Tuolla selällä on kuunari, joka varustautuu\nSiperiaan -- kaksivuotiselle matkalle. Dextry ja minä olemme tuumineet\ntehdä pienen matkan rajan taakse.\"\n\n\"Niin, se on totta\", sanoi vanhus. \"Minusta tuntuu täällä kovin\nahtaalta. Täällä on kaikenlaista hölynpölyä, ranskalaisia ravintoloita\nja muuta turhamaista. Nyt aiotaan pääkatukin kivetä ja perustaa kenkien\nkiilloituslaitos. Minä haluan päästä seudulle, jossa voin heittäytyä\npitkälleni ja huutaa halloota häiritsemättä jotakin hännystakkiniekkaa\nkeikaria hänen syvistä aatoksistaan. Parasta, että tulet mukaamme, Roy.\nMyykäämme Midas.\"\n\n\"Tuumin asiaa\", vastasi tämä.\n\nYö oli kirkas, ja täysikuu kumotti taivaalla, kun he läksivät lääkärin\nluota. Glenister, jonka mieliala ei oikein luontunut toverien riehuvaan\nilonpitoon, erkani heistä, mutta ei ollut kulkenut pitkällekään kun jo\nkohtasi Cherry Malotten. Hän asteli pää kumarassa ja huomasi tytön\nvasta kun tämä puhutteli häntä.\n\n\"No, poika, onko kaikki nyt sitten ohi?\"\n\nHänen sanansa sopivat tarkalleen nuoren miehen ajatuksiin, ja\nhän vastasi:\n\n\"Niin, nyt on kaikki ohi, pikku tyttö.\"\n\n\"Minun ei tarvinne lausua onnittelujani -- sinä tunnet minut tarpeeksi\nhyvin, ettei sellainen ole välttämätöntä. Miltä tuntuu, kun on\nvoittanut?\"\n\n\"En tiedä. Olen hävinnyt.\"\n\n\"Hävinnyt. Mitä?\"\n\n\"Kaikki -- paitsi kultakaivosta.\"\n\n\"Kaikki paitsi... Ymmärrän. Tarkoitat, että tyttö... että olet kosinut\nhäntä ja saanut epäävän vastauksen?\"\n\nGlenister ei aavistanut, mitä ponnisteluja tyttö kesti saadakseen\näänensä näin vakavaksi.\n\n\"Tarkoitan jotakin enempää. Se on tapahtunut niin äsken, että\nsydämessäni vielä kiehuu ja kiehuu luultavasti vielä kauan -- mutta\nhuomenna palaan kunnailleni ja laaksoihini, Midakseen ja työhön ja\nkoetan aloittaa alusta jälleen. Olen jonkun ajan kulkenut vierailla\npoluilla ja hakenut uusia jumalia, mutta nyt on sammunut se huikaiseva\nhohde, joka minua houkutteli, ja minä näen taas asiat oikeassa\nvalaistuksessa. Hän ei ole minulle sovelias, vaikka minä rakastinkin\nhäntä aina. Olen pahoillani, etten voi unohtaa niin helposti kuin monet\nmuut. On vaikeaa katsella tulevaisuuteen ja löytää uutta harrastusta\nasioihin ja esineihin. Mutta annapa kuulua jotakin itsestäsi. Minne\nsinä joudut?\"\n\n\"En tiedä. On yhdentekevää -- nyt.\" Hämärä peitti hänen kalpeat,\npäättävät kasvonsa, ja hänen äänensä oli hyvin alakuloinen. -- \"Aion\nkäydä tervehtimässä Bronco Kidiä. Hän on lähettänyt minulle sanan. Hän\nmakaa sairaana.\"\n\n\"Hän ei ole huono mies\", sanoi Roy. \"Ja minä luulen, että hänkin\naloittaa ratansa uudelleen.\"\n\n\"Ehkä\", vastasi tyttö silmäillen tummana lainehtivaa valtamerta.\n\"Vahinko, ettemme voi unohtaa menneisyyttä ja aloittaa uutta elämää.\"\n\n\"Se kuuluu peliin. En tiedä, miksi, mutta niin kaikissa tapauksissa on\nlaita. Nähnen sinut joskus, vai kuinka?\"\n\n\"Et, poikani, en luule.\"\n\n\"Luulen käsittäväni\", mutisi Glenister, \"ehkä onkin niin parasta.\" Hän\npuristi terveellä kädellään tytön pientä kättä ja suuteli sitä. \"Jumala\nsinua siunatkoon ja varjelkoon, rakas, urhea pikku Cherry!\"\n\nTyttö seisoi paikallaan suorana ja äänettömänä kunnes nuori mies oli\nkadonnut pimeään, ja vain kuu kuuli hänen tuskallisen nyyhkytyksensä ja\nkuiskaten lausutun, toivottoman jäähyväisensä.\n\n\"Hyvästi, poikani, oma rakas poikani!\"\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nUNELMIEN LUPAUKSET.\n\n\nGlenister asteli rannalle, sillä hänen taistelunsa ei ollut vielä\nloppuun suoritettu, ja ennenkuin hän tuntisi itsensä varmaksi, ei hän\nvoinut sietää toveriensa riemukasta iloa ja raakaa naljailua. Hänet\nolisi otettu avosylin vastaan kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, mutta\nkukaan ei osannut aavistaa, mitä pilkkaa sellainen hänelle sisältäisi,\nkukaan ei voinut mitata hänen surunsa syvyyttä.\n\nRantahiekalla, joka oli märkää ja kuin kiveksi kovettunutta, ei\nkuulunut hänen askeltensa ääni, ja siitä johtui, että hän joutui\nhuomaamatta lähestymään sitä ainoata naista, joka hänelle maailmassa\noli kaikki kaikessa ja joka par'aikaa seisoi rantaäyräällä. Jos hän\nolisi aiemmin nähnyt hänet, olisi hän vetäytynyt varjoon, mutta kun\nHelene huomasi hänen kookkaan vartalonsa, huusi hän nuorta miestä\nluokseen ja tämä tuli. Glenisteristä tuntui, että hänen keuhkonsa äkkiä\nkutistuivat kuin rautavanteitten puristukseen. Pelkkä ilo, että jälleen\nsai nähdä Helenen, kidutti häntä. Hän asteli kiireesti vaikka epäröiden\nja pysähtyi hänen eteensä jäykkänä ja umpimielisenä, hänen sydämensä\ntakoi ja hänen kielensä oli mykkä. Kun Helene lopulta huomasi hänen\nkäsivarsisiteensä, astui hänkin lähemmäksi ja kosketti hyväillen hänen\nkättään.\n\n\"Ei se ole mitään -- ei yhtään mitään -\", virkkoi nuori mies\nkykenemättä enää hallitsemaan ääntään... -- \"Milloin lähdette?\"\n\n\"En tiedä -- en vähään aikaan ainakaan.\"\n\nGlenister oli arvellut, että tyttö lähtisi seuraavana päivänä enonsa ja\n-- sen toisen kanssa saattaakseen heitä meren yli. Äkkiä Helene\nhuudahti lämpimästi:\n\n\"Te suorititte eilen jalon teon. Olen siitä iloinen ja ylpeä.\"\n\n\"Minä toivoisin, että ajattelisitte minua mieluummin sellaisena kuin\nsinä petona, jommoinen olin eilen, sillä minä olin silloin hullu,\ntäydellisesti mieletön. Minut oli vallannut viha, kostonhimo ja muut\nvaistot, joiden uhriksi voitettu mies helposti joutuu. Ymmärrättehän,\nettä minä olin pelannut ja menettänyt pelin, menettänyt yhtä mittaa,\nkunnes kaikki oli lopussa. Mikä onneton sattuma teidät toi paikalle? Se\ntaistelu oli hirveän raakuuden näyte ja teidän on vaikea sitä\nkäsittää.\"\n\n\"Mutta minä voin sen käsittää. Minä käsitän nyt kaikki. Minä tiedän,\nmitä epätoivoinen raivo merkitsee, minä tunnen voitonriemun, minä\ntiedän, mitä viha ja pelko ovat. Te sanoitte kerran, että erämaa oli\ntehnyt teistä villin, ja minä nauroin silloin teille samoinkuin sille\nväitteellenne, että suuret asiat kerran paljastaisivat minulle\ntotuuden, että me olemme kaikki toistemme kaltaisia ja että samat\nvaistot uinuvat meissä kaikissa. Olen huomannut teidän olleen oikeassa\nja ettei olin silloin aika typerä. Minä opin siten tavattoman paljon.\"\n\n\"Olen minäkin oppinut paljon\", virkki Glenister. \"Minä toivon, että te\nopettaisitte minulle enemmän.\"\n\n\"Minä -- minä -- pelkään, etten voi teille enempää opettaa\", vastasi\ntyttö epäröiden.\n\nGlenister liikahti kuin sanoakseen jotakin erikoista, mutta malttoikin\nmielensä ja käänsi katseensa muualle.\n\n\"No?\" kysäisi tyttö ja silmäili häntä varkain.\n\n\"Kerran aikoja sitten luin 'Rakastajan rukouksen' ja opittuani\ntuntemaan teidät, olen alati rukoillut, että minusta tulisi puhdas ja\nteidän hyvyytenne arvoinen ja että te aikojen kuluessa oppisitte\nlöytämään minusta sen hyvän, joka minussa on -- mutta eihän se hyödytä.\nKaikissa tapauksissa olen iloinen, että olemme tavanneet toisemme\nsamalla maaperällä ja että te ymmärrätte minua jossakin määrin.\nRukoushan ei voinut täyttyä, mutta se on opettanut minua löytämään\nitseni -- ja minä olen oppinut tuntemaan teidät. Se onkin minulle\nkuningaskunnan arvoinen. Se on pyhää ja sitä tulen aina kunnioittamaan,\nja kun te lähdette, jää sen muisto minulle ainoaksi yksinäisyyteni\nlohduttajaksi.\"\n\n\"Mutta minähän en aiokaan lähteä. Se on -- ellei --\"\n\nHänen äänessään oli sävy, joka sai Glenisterin siirtämään katseensa\nmerenpinnalla karehtivan kuun kuvasta tyttöön. Hengitys oli salpautua\nhänen kurkkuunsa ja hän alkoi vavista kuin peloissaan.\n\n\"Ellei -- mitä?\"\n\n\"Ellette te vaadi, että minun on lähdettävä.\"\n\n\"Ah, älkää leikkikö kanssani!\" huudahti nuori mies ja ojensi kätensä\nikäänkuin vaientaakseen hänet ja hänen äänensä muuttui anovaksi. \"En\nvoi sitä kestää.\"\n\n\"Ettekö siis ymmärrä minua? Ettekö siis ymmärrä minua?\" kysyi Helene.\n\"Minä odottelin täällä kootakseni voimia lähteä hakemaan teitä, koska\nte olette tehnyt sen minulle niin vaikeaksi -- oma Viliini.\"\n\nHelene tuli hänen lähelleen ja katseli häntä silmiin puolittain ujona,\nantautuvana ja pidättyvänä, kuunloisteen muuttaessa hänen silmänsä\nkahdeksi pohjattomaksi, syväksi rakkauden tähdeksi, jotka lupasivat\ntäyttää nuoren miehen rohkeimmatkin unelmat.\n\n\n\n"]