[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-R9w4dH15-ra33kJqTggSoD0ty7uoWE0BbC16lAdSE4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2551,"Aarniometsän sydän","Roberts, Charles G. D.",1860,1943,"2551-roberts-charles-g-d-aarniometsan-sydan","2551__Roberts_Charles_G._D.__Aarniometsän_sydän",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1900,1916,37350,241025,false,8451,[24,25],"Mothers and daughters -- Fiction","New Brunswick -- Fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Aarniometsän sydän\" by Sir Charles G. D. Roberts is a novel likely written during the late 19th century. The story is set in the Canadian wilderness, focusing on the life of an old woodsman named Taavi Titus as he navigates his way through the forest, interacting with both the natural world and its concealed inhabitants, including a bear named Kroof and various woodland creatures.   The opening of the book introduces readers to an atmosphere of silence and anticipation within the primordial forest. As Taavi makes his way along a neglected path, he is entirely unaware of the many eyes watching him—hunters and creatures alike, from birds to small mammals. They are both curious and cautious about the presence of the man, who has no intentions of harming them. His solitary journey reflects a blend of his knowledge of the woods and an underlying tension as he encounters ethereal moments of connection with the wildlife, hinting at the coexistence of man and nature. The scene paints a vivid picture of the character's surroundings and foreshadows various encounters that will inevitably shape the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Inha, Into Konrad",392,"Kanadan erämaahan sijoittuva seikkailuromaani kertoo Mirandasta ja hänen äidistään, jotka asettuvat asumaan aarniometsän siimekseen. Miranda kasvaa luonnon keskellä ja muodostaa harvinaislaatuisen yhteyden metsän eläimiin, kuten suureen Kroof-karhuun.","Charles G. D. Robertsin 'Aarniometsän sydän' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2551. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Distributed Proofreaders ja Projekti\nLönnrot.","AARNIOMETSÄN SYDÄN\n\nKirj.\n\nCharles G. D. Roberts\n\n\nSuomentanut\n\nI. K. Inha\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n    I. Polkua vaanivat silmät\n   II. Raivion mökki\n  III. Kyläkunnasta karkotetut\n   IV. Miranda ja metsän piilevä kansa\n   V.  Kroof, se iso emäkarhu\n   VI. Mirandan pyhitys metsälle\n  VII. Ystävykset\n VIII. Kirves ja sarvet\n   IX. Pax Mirandä\n    X. Filistealaisten pakoon ajo\n   XI. Miranda ja nuori Taavi\n  XII. Nuori Taavi raiviolla\n XIII. Lypsyaikana\n  XIV. Hirvien hirnunta kuutamolla\n   XV. Riistapaisti\n  XVI. Kuolema vähän elämän edestä\n XVII. Koskien pauhussa\nXVIII. Vieraan tihutyö\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nPolkua vaanivat silmät.\n\n\nEi velton lauhkea kuten kesäisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa\nvihantiin varjoihin lehväkattojen läpi, vaan jämeä, valppaasti ja\nsalaperäisesti odottava, oli aarniometsän hiljaisuus. Se oli ikäänkuin\navara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, että pienikin ääni,\njos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta määrättyä mystillistä\nkieltä, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi sortumaan. Siitä huolimatta\nse oli säröäkään saamatta vallinnut kautta sukupolvien, muuttanut\nomaksi laadukseen kaikki semmoiset harvinaiset ja epäjohdonmukaiset\nhäiriöt kuin pantterin etäisen kiljunnan taikka kapuavan\npähkinänakkelin hoikan laulun, vaiteliaan hirven pitkät juhlalliset\nhuudot, jotka eläin kahdesti tai kolmasti toistaa lokakuun ympyriäisen\nkuun alla, taikka jonkun suuren tuulen raskaan jymyn petäjien, koivujen\nja hemlokkien [Hemlokki (_Abies canadensis_) on kanadalainen jalokuusi.\n(Suom. muist.)] loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne\nauringonsäteet, jotka maahan saakka tunkeutuivat näiden korkeiden\nlatvain lomitse. Se ilma, joka hiveli ruskeanviheriäin varjojen solia,\noli ihmeteltävän kirkasta, sitä ei samentanut minkäänlainen pöly-\ntai höyrytuhru. Sen lumoava läpikuultavuus kerrassaan petti silmää,\njoka ei ollut siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etäiset lehvät\nnäyttämään läheisiltä ja läheiset oksat epätodellisilta, sekotti kaikki\nperspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissä asioissa olevan\nkeijumaista narripeliä.\n\nHuono ja kauan käyttämätön oli metsän läpi kulkeva polku. Toisin\npaikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viiniköynnökset sen\nkerrassaan peittäneet, niin että se vain metsänhakkaajain veistämistä\npilkoista voitiin erottaa kymmenistä muista eri tahoille haarovista\nreitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri tässä, jossa se nousi\npitkää loivaa rinnettä, oli veden juoksu pitkin polun matalaa kourua\nvähin pitänyt paljaina sen kuluneita kiviä. Ja sitäpaitsi, vaikka\nihmisen kuluttava jalka olikin jättänyt sen niin monen sulan ajaksi\ntallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan\nkäyttämättä olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut monen\nkulkijan jäljiltä, säilyttää sitten melkein ainaiseksi lumousvoimansa\njokaiseen jalan kulkijaan. Tämä vanha polku palveli Kroofin, suuren\nnaaraskarhun latuskoja kämmeniä, kun se astua löntysteli puolikasvuisen\npenikkansa keralla kauas vuorille, näyttääkseen jälkeläiselleen parhaat\nmustikkamaat. Ja polku viehätti puoleensa myöskin Ten-Tine karibun,\n[Pohjois-Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla\nsanalla. (S. m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin\nlepikkösoihin laitumia etsimään.\n\nTänä syyskuun iltapäivänä, hiljaisuuden avosilmin odotellessa,\nlentää vikerti polkua pitkin äkkiä sepelpyy. Se kävi istumaan oksan\nvekaralle, kurkotteli kaulaansa ja käänteli päätään puoleen ja\ntoiseen, kurkistellen pyöreillä lasihelmisilmillään ja jäykistyen\nsitten liikkumattomaksi, niiden taulain näköiseksi, joita puu\noli täynnään. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua\nlähestyvää jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettä kiviin.\nPolkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka työläillä askelilla suuri\nharmahtava mies, yllään harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet\noli epätasaisesti pistetty saapasrähjäin varsiin; päässä oli veltto\nmonessa liemessä virunut huopahattu, joka oli kerran ollut ruskea;\nvyöllä helkkyi iso puukko karvapäärmäisessä nahkatupessaan; ja\nolalla oli kirves, jonka päässä killui iso mytty. Tämä oli kiedottu\nrähjääntyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon ja tuon tuostakin\nsiitä kuului ponnetonta, ikäänkuin läkkipeltiastiain räminää. Toiselta\npuolelta pisti esiin paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin\nkäärittynä.\n\nJos Taavi Titus olisi ollut metsästäjä tai ansain virittäjä,\n\"träpperi\", niin hänellä tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa\nhän olisi ollut kaupunkilaisia, kylänmiehiä tai vain pienen maatalon\nomistaja, niin hyvän huolen hän olisi pitänyt kunnon aseista, ennenkuin\nlähti tunkeutumaan päivämatkan päähän ikimetsien sydämeen. Mutta hän\noli tukkimiehiä, eikä siis kuulunut kokonaan metsälle eikä aivan\naukeillekaan maille. Talvensa hän vietti aivan syvimmillä saloilla\ntukkileirissä vertaistensa keralla, hengenpitiminään suolattu sianliha,\npavut ja kuuma leipä; hän oli silloin päivän pitkän uupumattomine\nkirveineen liian uutterassa työssä, joutuakseen sotimaan metsän\nkarvallista ja höyhenellistä kansaa vastaan. Kesät hän oli auran\nja viikatteen parissa kyläkunnassa pienellä, puoleksi raivatulla\npalstallaan. Hän ei siis tuntenut tappamisen halua, sen enempää kuin\npelonkaan vaistoa, kun hän puolueettomana ja välinpitämättömänä\nkulki näiden hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki.\nElottomia ne eivät olleet, sillä aarniometsällä oli omat, tosin\npiilevät asukkaansa. Vaikka tämä vakavan näköinen vanha tukkimies\nolikin huomaavainen ja tarkkanäköinen ja metsän elämään perehtynyt,\nniin ei hän ympäröivässä levossa nähnyt olevan muuta kuin puunrunkoja,\nkaatuneita lahoja ruhoja, sammalmättäitä ja sekavia pensastiheikköjä.\nHän oli havainnut, -- ja sitäpä ei ensikertalainen havaitsekaan, --\nerotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen, harmaan koivun\nja keltaisen koivun, [Suomennamme nimet kirjailijan käyttämistä\namerikkalaisista nimityksistä, vaikka ne ovatkin häälyvät ja voivat\ntarkottaa eri muunnoksia. \"Valkokuusi\" on _Picea canadensis_, jolla\non lyhyet sinivihreät neulaset ja hoikat kävyt; \"musta kuusi\" _Picea\nmariana_, hoikka leveäoksainen, tummanvihreä puu, jolla on taajat havut\nja munuamaiset kävyt. Keltakoivulla, _Belula lutealla_ on harmaa tai\nkeltainen kiiltävä tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitä lajia \"harmaa\nkoivu\" tarkoittaa, sitä on vaikea sanoa. Sekä koivuja että kuusia\nja jalokuusia (_Abies_) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia.\n(Suom. muist.)] lehmuksen ja heisipuun välillä; ja jäkälistä, joita\noli kasvanut veistettyjen pilkkojen reunoihin, hän vaistomaisesti\nosasi lukea niiden kasvukausien luvun, jotka olivat näitä vanhoja,\nviitoiksi veistettyjä kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista\nnäistä metsätiedoistaan huolimatta hän luuli olevansa yksin. Hän ei\naavistanutkaan että häntä vaanivat monet silmät.\n\nHänen matkansa toden teolla oli hyvin monen elävän olennon huomion\npolttopisteenä. Ne piileksivät katseet, jotka hänen liikkeitään\nseurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiä, toiset voimattoman\nkostonhimoisia, toiset välinpitämättömiä; mutta kaikki vierastelevia.\nKaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli paras pysyä näkymättömänä;\nkaikki sen vuoksi noudattivat järkähtämätöntä liikkumattomuutta ja noin\nsanoaksemme upposivat yleiseen äänettömyyteen.\n\nSepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kyläkunnat ja niiden\ntuimat vaarat, piti miestä silmällä harmistuneen pelokkaana. Ei\nse ilman tarkotusta lentää vikertänyt polkua pitkin niin suurella\nmelulla, varottaen kaikkea metsäkansaa. Se pelkäsi tämän harmaan\nihmisolennon ilmestymisen ehkä tietävän, että pian tulisi niitä\npitkiä mustia keppejäkin, joista pöllähti savua ja lähti kova ääni,\nkun niillä jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseään, kunnes sen\nruskeat pilkulliset höyhenet olivat melkein yhtä istuinpaikan täpläisen\nruskean kuoren kanssa; mutta vikkelät silmät tarkkasivat kaiken aikaa\nmuukalaisen vähintäkin liikettä.\n\nPähkinänakkeli, joka oli kävellyt petäjän pystysuoraa runkoa suoraan\nkorkeutta kohti, jähmettyi muukalaisen askelien äänestä ja kurkisti\nhäntä tiukasti puunrungon takaa. Sen silmä oli kuin musta kysyvä\npiste. Se ei ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään tämän kömpelön ja\nhitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi, että tämä olento\noli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen pää, joka teräväkulmaisesti\nulkoni kuoresta, ei näyttänyt sen kummemmalta kuin oksan tyngältä\ntai käävältä; mutta tällä oksan tyngällä oli se kumma tapa, että se\ntasaisesti kiersi puun ympäri sitä myöten kuin tukkimiehen matka\nedistyi, niin että kulkija oli alati näkyvissä.\n\nYhtä uteliaina, mutta pelosta väristen, tirkisteli hänen kulkuaan kaksi\ntarkkaavaista metsähiirtä skunkin kaalin leveän lehden alla istuen\ntuskin puolen sylen päässä polusta. Toisen viikset koskivat toisen\nkuonoon, johtaen siihen kauhun sykäyksiä ja väristyksiä sen mukaan\nkuin mies tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kohdalle -- ja meni ohitse.\nHiiret eivät olisi rikkoneet heimonsa ensimäistä perintätietoa vastaan,\n-- että se, joka istuu hiljaa, istuu näkymättömänäkin -- ellei sokea,\nmistään välittämätön saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitä\nmusertaa.\n\nVähän kauempana polusta, leviävän rautapuutiheikön [Pohjois-Amerikassa\non sangen monta sellaista puulajia, jota kovan syyaineensa vuoksi\nsanotaan \"rautapuuksi\". (Suom. muist.)] alla, kyykki jänis\nruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinä selkää pitkin.\nSen silmät vahtivat inholla jopa melkein uhmalla tätä raskasta suurta\nolentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja semmoisella\nmelulla. \"Tuo ei ainakaan\", ajatteli jänis halveksien, \"pääsisi\nvihollistaan pakoon\". Vieno ilman henki, joka huomaamatta huokui\nkautta metsän, toi miehen hajua jänön piilopaikkaan, ja sai tämän\nherkät sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta äkkiä tuli\ntuoksaus toistakin hajua; ja jänö näytti samalla käpertyvän puolta\npienemmäksi, sierainten jäykistyessä suuriksi.\n\nSe oli portimon haju-jänikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se\nhaihtui silmänräpäyksessä, ja silloin jänön tarkka silmä näki, mistä\nse tuli. Sillä toisin kuin kaikki muu metsäkansa liikkui portimo. Se\nkulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen päässä polusta. Mutta niin\nhyvin sen värit sulivat ympäristöön, niin varjomainen oli sen liikunto\näänettömässä siroudessaan, ettei mies sitä kertaakaan huomannut.\nPortimo tuijotti tunkeilijaan häijyllä vihalla, mutta ison tukkimiehen\nonneksi eivät portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat eläimen\nruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkään arvoiset sen häijyyn\nsisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka päättynyt siihen\npaikkaan ja kirjava mytty olisi jäänyt polulle hiirien viikkoiseksi\nihmeeksi.\n\nPortimo kulki nyt minkin [minkki (_Putorius visson_) on portimoa paljon\nsuurempi. Sen varpaiden välissä on uimaräpylät. Paitsi kaloja se syö\nmielellään kanoja. (Suom. muist)] vielä lämpöisen hajun poikki, jonka\nvuoksi se heitti sikseen tukkimiehen turhan vahtimisen ja kääntyi\ninhoten toisaanne. Se vihasi minkkiä ja ihmetteli, mitä asiaa mokomalla\nkalansyöjällä oli lähteä niin kauas vedestä. Ei se juuri pelännyt --\nharvalle eläimelle pelko on niin tuntematon kuin portimolle -- mutta\nsillä oli vielä häijyssä pikkusydämessään ripponen järkeä ja se tiesi,\nettä minkki oli melkeinpä yhtä pahasisuinen kuin se itsekin ja lähes\nkolme kertaa isompi.\n\nVanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta\nväijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreää silmää, terät\nhienoina mustina rakoina. Ne silmät olivat pyöreässä karvaisessa\npäässä, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja vähän kurkotti\nsen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa pitkin\npyöreätä ruskeata päätä. Neljä partaveitsikynttä oli vihaisesti\ntunkeutunut oksan kuoreen; sillä villikissa tiesi -- ehkä oli jollain\nsalaperäisellä tavalla saanut tämän tiedon etäiseltä heimolaiseltaan,\nkotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta -- että ihminen se oli kaiken\nmetsäkansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitä himotti\nhypätä miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja ruskean\nhatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana. Mutta\nvillikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa\nluontoaan perinyt hyvän annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai\nastua kompuroida edelleen häiritsemättä ja vähääkään aavistamatta sitä\nviheriäistä vihan liekkiä, joka paahtoi hänen niskaansa.\n\nAivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi lähellä polkua olevasta\npimeästä notkelmasta pienen pökköryteikön keskeltä. Siellä oli Kroof\nkarhu viileässä hämäryydessä takajaloillaan istuen ja mahtavaa\nruumistaan puolesta toiseen häälytellen sekä joskus pyyhkäisten pois\nsääsken kuononsa herkkätuntoisesta kärjestä. Kroofilla ei tänä kesänä\nollut penikkaa perässään juoksemassa ainaisena huolena ja murheena.\nTuntikauden se oli näin mukavasti häälynyt, tuntematta pelon tai himon\ntai harminkaan häiriöitä; mutta kuullessaan metsäkanan varottavan\nvikerryksen ja naulapohjaisten saappaitten kilkkeen, oli se paikalla\njäykistynyt kuin isoksi ruskeaksi kannoksi itsekin. Pienet punaiset\nsilmät seurasivat vierasta ja näyttivät vilkuttavan. Se oli nähnyt\nihmisiä ennenkin eikä heitä pahoin pelännyt, enempää kuin erikoisesti\nvihannutkaan. Mutta kun se kammosi turhia ikävyyksiä, niin ei se\nhuolinut tunkeutua heidän huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsän\ntapaa ja pysytteli ääneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi\nmetsän kaikkea muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin,\nvähimmän ympäristönsä orja. Ja sillä on lisäksi suuri annos huumoria,\ntuota inhimillisintä kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillä se\ntunsi tämän harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistä meluapitävistä\nmetsänhakkaajista, joiden leiristä kaukaa Kuah-Davikin rannalta se\nviime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttäviä sianpaisteja.\nSitä yritti jälleen hupaisesti keikututtaa tämän mieleen muistuessa,\nmutta se ei olisi oikein käynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja\nsen vuoksi sai keikuttaminen jäädä sikseen. Kroofin päähän juolahti,\nettä mitähän jos yhdellä kämmenen läimäyksellä repäisisi kirjavan mytyn\noudon miehen olalta ja katsoisi, eikö siinä olisi kaikenlaista hyvää\ntavaraa, ehkäpä siankin paistia; mutta tämäkin oikullinen päähänpisto\nsai jäädä sikseen. Vasta kun se oli nähnyt miehen kulkevan polkua\npois pitkään matkaan ja katoavan mäen toiselle rinteelle, se syvällä,\nomia asioitaan muistelevalla mörähdyksellä jälleen käänsi huomionsa\nsääskiin, jotka olivat sillä välin saaneet selville karhun kuonon\nkaikki hellät kohdat.\n\nNämä edellisillä sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistä\npolun vaanijoista, jotka itse näkymättöminä silmillään mittailivat\naarniometsään tunkeutuvaa miestä. Pitkin matkaa hänen joka askeleensa\nhyvin huomattiin. Mutta ei hän olisi astunut niin turvallisena\nja mistään välittämättä, jos hän olisi tiennyt, että hiljattain,\nedellisenä vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut näille maille ja\nanastanut läheisen vuoren rinteestä tyhjän pesän. Eipä suinkaan, vaan\nkirves olisi heilunut vapaana ja silmät olisivat etsien tutkineet\njokaisen tien päällä riippuvan oksan; sillä ei kukaan tiennyt paremmin\nkuin Taavi Titus ukko kuinka vaarallinen vihollinen ruskeankeltainen\npohjoinen pantteri on. [Puumaa (_Felis concolon_) sanotaan\nPohjois-Amerikassa yleiseen \"pantteriksi\" ja \"vuorijalopeuraksi\".\nNykyisin sitä Pohjois-Amerikassa tavataan harvoin, tuskinpa ensinkään\nniissä seuduissa, joissa tämä kertomus liikkuu. (Suom. muist.)] Mutta\npantteriparikunta sattui paraillaan metsästämään vuoren takana,\nKuah-Davikin matalassa laajametsäisessä laaksossa.\n\nAsiain näin ollen ei vanhaa tukkimiestä kaikkien väijyjäin puolelta,\njotka häntä silmillään seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa,\nkuin mikä kimalti neljistä pienistä kirkkaista silmistä korkealta\nvanhan petäjän latvahaarasta. Pieneen salareikään oli sinne kuin\nlapsenkamarin ikkunaan ryhmittynyt neljä nuorta sileätä oravanpäätä,\nja näitten mielenkiintoa sanomattomasti herätti se kumma eläin,\njoka niin raskaasti astua tömisteli heidän allaan. Jos ne olisivat\nolleet kyläkunnan oravia, niin ne epäilemättä olisivat huutaneet\nkimakoita huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet häntä, sillä orava\nharrastaa avomielistä puhetta. Mutta oleskellessaan aarniometsän\nasuinmailla oravakin oppii hillitsemään itsensä; ja jos nuori\norava tässä ympäristössä olisi rupattanut kovalla äänellä vaikkapa\nomassa pesässään, niin olisi siitä voinut olla hyvinkin ratkaisevia\nseurauksia. Kun vanha tukkimies oli niiden näköpiiristä kadonnut, niin\nkaikki neljä päätä katosivat pesän myskille tuoksahtaviin syvyyksiin ja\nsiellä pohdittiin tätä kummaa aivan hiljaisin kuiskauksin.\n\nTukkimiehen matkaa tehdessä ja maata mitatessa pitkillä laahustavilla\naskelillaan polku vähitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa\noli kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydänmetsän\nkirkas ruskeanvihreä hämäryys edestä päin vaaleta ja ilmasta hävitä\nkaarnan ja mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinän lauhaa vaatimatonta\ntuoksua; ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsästä järven\nrannalle. Veden pinta loittoni helmeilevän kirkkaana haaleanviheriäisen\nkaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana kalpeata hikistä\ntaivasta vastaan. Kivenheiton päässä kaislikosta kohosi pieni paljas\nmusta kalliosaari ja sen päässä souteli veden hohteessa jääkuikan musta\nyksinäinen muoto.\n\nKun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja hänen myttynsä värit\nsattuivat kuikan silmään, niin lintu upotti itsensä syvemmälle\nveteen, jotta näkyivät vain pysty kaula ja vaajamainen pää. Sitten\nse leveän nokkansa avaten päästi selittämättömän ja hämmästyttävän\nnaurunrähäkkänsä -- joka oli kuin hiljaisuuden häväisemistä, mutta\nsamalla varotushuuto kaikille järven piirin asukkaille. Jääkuikka oli\nnähnyt ihmisiä ennenkin ja se halveksi heitä, ja sitä huvitti julistaa\nmaailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa niitä pitkiä mustia sauvojakin,\njotka savusivat ja paukahtelivat, kun ihmiset niitä ojentelivat; sillä\nolipa se eräässä toisessa järvessä, joka oli kyläkuntaa lähempänä,\noppinut sukeltamaan samalla kun näki leimauksen, ja siten väistämään\nniitä joutavanpäiväisiä räiskiviä siruja, joita sauvasta lensi.\n\nTukkimies ei kuikalle suonut ensimäistä sen enempää kuin toistakaan\najatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki\nnyt jonkun matkaa pitkin järven sivua, kunnes ranta kävi korkeammaksi\nja ryhmyisemmäksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava\njoki, joka työnsi vaahtoviiruja ja pitkiä kareita järven tyynen pinnan\npoikki. Kallioniemellä seistä törötti kalpea, myrskyjen huuhtelema\nkelopuu, joka oli ollut vihanta petäjä, ennenkuin sen salama silpoi.\nSen murtunutta latvaa valkeapää-kotka paraillaan käytti pesänsijakseen.\nTämä suuri lintu käänsi outoa kulkijaa kohti vihaiset keltaiset silmät\n-- julman näköisen, kuperan otsan alaiset silmät -- ja kurkotti\npitkälle litteälakista käärmemäistä päätään häntä tutkiakseen. Se avasi\nnokkansa raatelevan sirpin ja kiljasi hänelle -- kiljasi kolme kertaa\nmielensä mukaisin väliajoin. Sitten matkamies jälleen katosi metsän\nhämäryyteen ja kopea lintu pöyhisteli höyheniään voiton ylpeänä.\n\nPolku puuttui nyt joen seuraan, jättääkseen sen kuitenkin heti ja\nsukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli\nkulkenut tämän sulotuoksuisen alueen läpi, niin jäi joen masentunut\nkohina hänen taakseen ja metsä sai takaisin jylhät sävynsä. Jälleen\nmies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhä enemmän muistella\nkantamustaan, ja yhä vähemmän ja vähemmän välittää ympäristöistään; ja\nuuden tunnin väijyivät hänen jokaista askeltaan oksilta ja viidakoista\nhartaat tuijottavat silmät. Sitten metsä taas päivänvalon voittaen\njakautui. Matkamies tuli raivion väljälle autiolle aukeamalle;\ntunkeutui takertuvien karhunmarja- ja vatukkapensaiden läpi, jotka\nmetsän ja aukean välillä kasvoivat puolueettomana vyöhykkeenä; etsi\ntiensä pitkän aution laidunmaan palaneiden kantojen ja tulipunaisten\nkuloruohojen [kuloruoho (_Erachthites hieracifolia_), eräs\namerikkalainen rikkaruoho, joka rehottaa palaneilla mailla] läpi; ja\nheitti maahan myttynsä kaikkein yksinäisimmän mökin eteen, mitä hän oli\nkoskaan sattunut näkemään.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nRaivion mökki.\n\nMustana ja jäykkänä suojasi mökkiä lähelle ulottuva niemeke kuusimetsää\npohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitä oli kolkkoa\nkaljua raiviota, joten paikka näytti kylläkin paljaalta. Ei ainoakaan\npensas eikä vesa verhonnut vankkain hirsiseinäin alastomuutta, ja\nirtaantuva kaarna riippui pitkinä riekaleina, jotka kolkosti lepattivat\njoka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkärääsyinen rikkaruoho vain\nhankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan alimpiin hirsiin.\nKarkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan puoliavoinna. Kynnys\noli pitkin reunojaan lahonnut ja siinä irvisti leveä rako; ja pitkin\nrakoa kasvoi päärme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava mytty armotta\nlakosi. Molempien vähäisten akkunain puitteissa oli vielä lasin\npalasia -- ja vahvalta hämähäkin verkkoja ja näiden kokoomaa tomua\nja kuihtuneiden hyönteisten jäännöksiä. Leveäräystäinen katto, joka\noli hyvin rakennettu halotuista kedrilaudoista ja kahteen kertaan\ntuohella peitetty, näytti vastustaneen vuodenaikain hyökkäystä\nurhoollisella rintamalla, sillä siihen ei ollut tullut montakaan\naukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen päässä oli pihamaan toisella puolen\ntoinen huone, joka oli matalampi ja karkeampitekoinen, ja sen katto oli\nosaksi luhistunut. Se oli ollut karjan huoneena ja sen eteläseinällä\noli paaluista ja punotuista kuusenoksista tehty ränstynyt vaja. Navetta\noli rakennettu päärakennuksesta välittämättä, miten tasanne sattui\nkulkemaan, sillä perustuksille oli ollut vaikea löytää tasaista maata.\nSen ympärillä kasvoi joka puolelle pitkää karkeata heinää, joka nyt\nkellastuneena kahisi kuivuuttaan; se oli itänyt siemenistä, joita\noli vuosien kuluessa rakojen kautta varissut parvessa säilytetystä\nheinästä. Molempain rakennusten välimaa ja mökin oven ympärystä monta\nsyltä laajalti oli lahoavan lastukon peitossa, jonka läpi suolaheinä\nja ratamo, kovapintaisimmat kyläkunnasta tulleista siirtolaisista, yhä\nvielä leveinä ja tympeinä tunkivat toukoaan ja anastivat maata. Pihan\ntoisella puolella ulkohuonerivin vieressä oli parireen ränstynyt runko,\nruostunut rauta-antura yhdestä jalaksesta irti kiskottuna; ja pihamaan\nkeskellä, jossa oli vahvimmalta lastukkoa, joten ratamoiden oli siinä\nvaikein päästä juurtumaan, makasi haljennut pölkky, jonka arvet\ntodistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa.\n\nVanhalta tukkimieheltä pääsi syvä huokaus tämän mittaamattoman\nautiuden painostuksesta. Hänen katseensa kierteli rikkaruohoisia\nkenttiä, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki\npoikki epätasaisten kannokoitten, joilta siellä täällä loisti\nkultapiiskupälviä ja veripunaisia kuloruoho-läikkiä. Hänestä\nyksinäisyys kävi yhä kaameammaksi näiden luvattomilla paikoilla\nrehottavien väriläikkäin vuoksi, ehkäpä sen vuoksi, että ne\nmuistuttelivat kotoisempia ja leppeämpiä näköjä. Hän nojautui\nkirveeseensä ja osotti peukalollaan umpimähkään:\n\n\"Rupea nyt tämmöistäkin paikkaa asumaan!\" hän sanoi miettiväisenä, eikä\nnäyttänyt paikkaa ensinkään hyväksyvän. \"Kyllä minä ensin kävisin itse\nkatsomassa! Mutta Craigin Kirstissä onkin vaikka kymmenen miehen sisu!\"\n\nSitten hän kiskasi oven auki, kohottaen sitä samalla, saranan rasitusta\nkeventääkseen, ja astui sitten kurkistellen sisään. Hänen niin\ntehdessään livahti haarapääsky ulos särkyneestä akkunaruudusta.\n\nMökissä oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmän\nhuoneen laipiona oli räystäiden tasalle rakennettu parveke, joka oli\npäähuonetta kohti avoin. Päähuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta\nkuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhätty katto. Idän puoleisella\npäätyseinällä oli luonnonkivestä tehty hormi, jonka alaosa oli\nkaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja\nniskarautoineen. Akkunaseinällä oli seinään kiinnitetty lankkupenkki.\nLaattiammalla oli, pitkä sivu liettä kohti, kahdesta lankusta kyhätty\nkapea pöytä, jota kannattivat vuolemattomat permantoon upotetut paalut.\nSiinä kulmauksessa, joka oli etäimpänä liedestä, oli väliseinää\nvastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin pitkä laitio, joka oli\npuoleksi täytetty kuusen ja hemlokin kuivilla punertavilla havuilla.\nPermanto oli täynnään lakastuneita lehtiä ja tuhkaa, jota tuuli oli\nhajotellut liedestä. Taavi ukko kulki lattian poikki ja vilkaisi\nvuoteeseen. Hän huomasi kuusenhavut toiseen päähän kuovituiksi ja sillä\ntavalla järjestetyiksi, etteivät ne voineet olla ihmistä varten.\n\n\"Täällä on maannut eläimiä!\" hän mutisi. Sitten laskien alas myttynsä\nhän kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jälleen kauan\nkestäneen yksinäisyytensä jälkeen sai maistaa kotoisen lämmön suloa.\n\nPäivä oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli nälkä. Hän avasi\nlikaisen monivärisen myttynsä. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan\noikeassa arvaillessaan, mitä mytyssä mahtoi olla. Siinä oli sianlihaa\n-- pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja punajuovikkaat\nviipaleet terhakasti kärisivät pannussa ja seinät ja katto saivat\njälleen monesta aikaa imaista itseensä vanhastaan tuttuja käryjä.\n\nKirvesmiehen tyydytettyä nälkänsä paistetulla sianlihalla ja leivällä\nja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli raivion\nmökki ennättänyt peittyä yksinäiseen hämärään. Hän astui ovelle ja\nkatsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsän reunoja, näytti\nkatkaisevan kaiken yhteyden hänen ja ihmisten ilmojen välillä; ja\ntaivaan kupukannelle ilmestyi pitkin välimatkoin moniaita isoja\njuhlallisia tähtiä. Hän sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun hakaansa\nja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin nähdäkseen, kun\nsuoriutui levolle. Hän käytti polttopuita säästellen, koska Kirsti\ntullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten hän otti piipun suustaan, kopautti\nsen tyhjäksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen taskuunsa;\nriisui jalasta raskaat saappaansa, kääriytyi kirjavaan peittoon, ja\nkellahti hyvällä mielellä vuoteeseen sen enempää välittämättä keitä\nsiinä oli ennen maannut. Tuskin hän oli lakannut liikkumasta, kun\nhiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat hypellä parvella. Hänen\nmielestään se ääni oli kodikasta ja hauskaa, ja siihen hän nukkui.\nHänen nukkuessaan terveen väsymyksen syvää unetonta unta paloi heikko\ntuli loppuun, riutui kiiluvaksi hiilokseksi, hukkui pimeään.\n\nOli ehkä kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan äkkiä ilmi\nvalveutuneena. Hän ei voinut käsittää, mikä siihen oli syynä. Melua ei\nkuulunut minkäänlaista. Eikä häntä vähääkään pelottanut. Taavi ukon\nkaraistut hermot eivät tunteneet minkäänlaisia väristyksiä. Siitä\nhuolimatta hän aivan yht'äkkiä oli ilmivalveillaan, jokainen aistin\nvalppaana. Hänestä melkein tuntui siltä, kuin olisi mökissä jotain\noutoa. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli hypätä vuoteesta katsomaan.\nMutta toinen vaisto sai voiton, epäilemättä siitä syystä, että hän oli\nviettänyt metsässä niin suuren osan elämästään ja koska sen ilmaukset\nolivat kaiken päivää huomaamatta häneen vaikuttaneet. Hän noudatti\nmetsäkansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa\nhavaitsemalla.\n\nHän näki akkunain molemmat himmeät aukot ja oli kerran huomaavinaan,\nettä toinen niistä hetkeksi hävisi. Tämä sai hänet pimeässä hymyilemään\ntuikean hymyn, sillä hyvin hän tiesi ettei metsän asukkaista ainoakaan,\nei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, että pienestä akkunasta\nolisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka puolella tuntui\nihmisen tuoretta kammottavaa hajua.\n\nMutta siitä huolimatta hän kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten tämä\nhänen tavallinen ympäristönsä oli ammoin opettanut. Hiirien juoksentelu\noli päättynyt. Ei käynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan paljasta korvaa.\nSamalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikäänkuin olisi joku raskas\nruumis pehmeästi sitä työntänyt linkkua koetellakseen. Tukkimies\nojensi hiljaa kätensä tapaillen kirveensä vartta, joka nojasi vuoteen\npäänalaista vastaan. Mutta salpa piti, eikä uhkaava salakähmäinen\ntyöntely enää uusiintunut. Sitten kuului aivan katon harjalta\nraapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja käpäliä pehmeästi tassutteli\ntuohella. Tämä ihmetytti tukkimiestä; hän ei käsittänyt, kuinka niiden\nkynsien ja samettipohjaisten käpälien omistaja oli voinut katolle\npäästä mitään kiipeämisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeät askeleet,\nsilloin tällöin raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla ylös ja\nalas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon läpi pienen paussin\naikana syvä henkäys, joka päättyi haistelevaan ääneen. Sitten seurasi\npehmeä jysähdys lastukolle, ikäänkuin olisi joku raskas eläin pudonnut.\n\nLumous hävisi ja Taavi ukko nousi ylös vuoteestaan.\n\n\"Se hyppäsi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskö? Eihän\npanttereita pitäisi olla näillä mailla; vaikka oli se kissan hypyksi\nraskaanlaista!\" hän itsekseen puhui, kulkiessaan kirves kädessä ovelle.\n\nPelkäämättä hän työnsi oven auki ja katsoi ulos kimmeltävään yöhön.\nIlmassa oli metsän viileyttä, autiuden periolemusta ja henkeä. Usvat\nsakenivat sankoiksi jo kivenheiton päässä mökistä. Hän ei huomannut\nmitään liikkuvaa. Ei kuullut mitään ääntä. Olkapäitään kohauttaen hän\nkääntyi takaisin, salpasi oven ehkäpä hieman suuremmalla huolella\nkuin edellisellä kerralla, haparoi takaisin vuoteeseensa ja nukkui\nmistään välittämättä aina valkoiseen päivään saakka. Pitkä ja viluisen\nrusottava valon sääri kurkisti sisään särkyneestä ruudusta hänet\nherättäen.\n\nHänen ulos mennessään häälyi sumu vielä valkoisena ja kylmänä raiviolla\nja ruohojen latvat olivat ylt'yleensä kastehelmissä. Hän huomasi,\nettä lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut löytää\nvarsinaista jälkeä. Kulkien sitten ruohottunutta polkua, joka nuoren\nlepikön kautta vei lähteelle, hän löysi merkkejä. Alas lähteelle ja\nsiitä edelleen metsään kulki jäljet, jotka puhuivat selvää kieltä hänen\nmetsätieteiselle tutkijasilmälleen. Heinän oli tallannut, kasteen\nmaahan karistellut ruumis, joka oli melkoisen suuri ja asui lähellä\nmaata.\n\n\"Pantteri!\" hän mutisi otsaansa rypistäen ja luoden ympärilleen\nvarovaisen katseen. \"Kyllä Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy\nmukanaan!\"\n\nKaiken sen päivää Tituksen Taavi työskenteli mökissä ja\nnavettarakennuksessa. Hän korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti\noven uudelleen saranoilleen, täytti vuoteen -- ja ne molemmat\nvuoteet, jotka olivat pienemmässä huoneessa -- raikkaasti tuoksuvilla\nvihannoilla kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan\nihmeteltävän nuorennuksen. Hän perkkasi niinikään lähteen ja pilkkoi\nmelko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli ulkohuoneen\ntakana, hän jätti ennalleen, tuumaillen itsekseen:\n\n\"Tänne karhujen ja pantterien maahan, vieläkö hän tahtoisi tänne\nlampaitakin harmikseen? Kyllä Kirstillä on täysi työ, jos mieli saada\nelukkansakin säilymään!\"\n\n\"Elukoilla\" hän tarkoitti lehmää ja härkäparia, jotka Kirsti\nkyläkunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi hänen aikovan tuoda mukanaan\ntänne pakopaikkaansa aarniometsän keskelle.\n\nKotiutuneena näin yksinäiseen mökkiin ja hyvin tietäen, että ovi kesti,\nTaavi Titus nukkui seuraavan yön unien häiritsemättä illan pimeästä\nhamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttävässä tuoksussa. Illasta\naamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot lepattelivat\nräystäiden ympärillä, tuntemattomat turkkurit painelivat ruumiillaan\novea taikka pehmeästi tassuttelivat katolla ylös ja alas, mutta ne\neivät voineet hänen lepoaan häiritä. Sitten metsän kesytön kansa\nalkoi oivaltaa nämä todet totiset, että ihminen jälleen oli ottanut\nraivion valtoihinsa, ja sana tästä uudesta maailmanjärjestyksestä\nkulki salavihkaa kautta metsän. Kun Taavi Titus seuraavana aamuna\nhuolellisesti tutki raivion reunat ja arvaili, paljonko hakoja ja\nseipäitä tarvittaisiin Kirstin aitaan, samalla suunnilleen arvostellen\nraivion eekkerialan ja hyväksyen todeten sen hyvän ruskean maanlaadun\nlihavaksi, niin hän luuli olevansa yksinään. Mutta yksinään hän ei\nsilti ollut. Kaikilta aarniometsän kulmilta väijyi aprikoivia silmiä,\nisoja ja pieniä, vihaisia ja pelokkaita.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nKyläkunnasta karkotetut.\n\nMyöhään samana iltapäivänä saapui Kirsti Craig. Hänen tulonsa oli oikea\nmajanmuutto.\n\nEnsimäinen ilmoitus tulevien lähestymisestä oli kumea _tänk tänk ä\ntonk tänk_ lehmänkellojen helkkyessä polulla, jonka äänen kuultuaan\nTaavi-ukko heitti luotaan kirveen ja astua nuhjusti heitä vastaan.\nSieltä kuului pojan huutelua nuorella käskyvallalla \"hoi! hoi Päivä!\nhoi Tähti! menettekö siitä!\" ja jonon etupää ilmestyi samalla metsän\njuhlalliseen outoon porttiholviin.\n\nJonon etupäässä kulki Kirsti Craig itse, pitkänä ja suorana, lujasti\nastuen, pitkäjäsenisenä, ja puettu hän oli siniharmaihin kotokutoisiin\nvaatteihin, kirkas tulipunainen liina päässä. Hän talutti sarviin\nkiinnitetystä nuorasta alistuvan kärsivällistä mustan ja valkoisen\nkirjavaa lehmää.\n\nHänen vasemmasta kädestään piti kiinni pieni keikkuva olento, puettuna\npunaiseen karttuunihameeseen ja leveälieriseen karkeaan olkihattuun,\njoka oli hiuksilta taapäin luisunut ja riippui nauhoistaan selässä.\nTämä oli Kirsti Craigin tytär, viisivuotias Miranda. Tyttönen\noli ratsastanut suurimman osan matkasta ja oli nyt kiihkeänä\nmielenkiinnosta uutta kotia lähestyttäessä. Aivan hänen perässään\nseurasi pitkäsarvinen lempeäsilmäinen härkäpari -- Päivä, joka oli\nvaalea raudikko, ja Tähti, omituinen punaisen ja mustan kirjava\neläin, jonka otsassa oli monisäteinen valkoinen läntti. Nämä vetivät\nraskaasti soutelevalla ikeellään perässään kömpelöä työrekeä, jolle\noli sidottu Kirstin tavarat ja varastot vaatimattomaan kasaan. Tähden\naaltoilevan kyljen vieressä käveli hoikka pellavatukkainen kylän\npoika, kädessä pitkä härkäruoska ja alistuva tyytymättömyyden ilme\nharmaissa silmissään ja punakoilla nuorilla kasvoillaan. Hän piti\nKirsti Craigista ja luotti häneen täydelleen ja siitä syystä hän oli\nsen enempää ajattelematta suostunut hänen pyyntöönsä ja lähtenyt\nauttamaan hänen pakoretkeään. Mutta niin tehdessään hän oli pahasti\niskenyt yhteen yleisen mielipiteen kanssa; sillä vaikka kyläkunta oli\nosottanut Kirsti Craigia kohtaan typerää ynseyttä, niin vihotteli se\nkuitenkin, kun hän päätti pois muuttaa. Hän oli päättänyt lähteä tähän\nautioon mökkiin asumaan, hyljättyä raivausta viljelemään, elämään\naivan erillään kanssaihmisistään, joita hän ei sietänyt, sen enempää\nkuin muutkaan häntä sietivät, ja tätä huudettiin nyt joka taholla\nhullun päähänpistoksi; ja Taavi nuorukainen, joka juuri oli tullut\nsille iälle, jolloin yleinen mielipide alkaa tuntua tärkeältä, oli\nlevoton siitä, että oli sekaantunut asiaan, jota yleiseen naurettiin.\nHän jo mielessään kuvitteli, kuinka hän itse nyt joutuisi kylän\nkokkapuheiden esineeksi. Siitä huolimatta hän oli mielissään, että sai\nKirstiä auttaa, sillä sydän hänellä oli terve ja peloton ja hän piti\nKirstiä todellisena ystävänä, vaikkapa hieman omituisena. Hän pysyi\nuskollisena, vaikka olikin eri mieltä. Vanha Taavi, hänen isänsä, oli\nainoa, joka moittimatta ja vastustelematta kannatti vaimon yritystä.\nHän oli tuntenut Kirstin pienestä tytöstä ja tiesi hänet reippaaksi,\nuskolliseksi, vaiteliaaksi ja voimallisesti kestäväksi luonteeksi;\nja hänen mielestään vaimo menetteli oikein lähtiessään kyläkunnasta,\njossa halpa vihamielisyys, hänen ylpeästä vähäpuheisuudestaan kiihtyen\nja hänen vastoinkäymisistään ilkeyden nuolia vuollen, täytti hänen\nelämänsä ainaisilla katkerilla loukkauksilla.\n\nKun Kirsti Craig astui esiin hämäryydestä ja tuli raivauksen\npäiväpaisteiselle paljaalle aukealle, niin paikan sanomaton yksinäisyys\nahdisti äkillisen kalpeuden hänen vakaviin tummiin kasvoihinsa.\nHetkisen tuntuivat hänestä nuo häntä kohtaan vihamieliset ihmisetkin\nvähemmän julmilta kuin tämä äänetön yksinäisyys. Sitten hänen tarmonsa\npalasi. Hänen suurien kasvojensa jalot, vaikka hieman jäykät piirteet\nsulivat puolinaiseen hymyyn tämän hänen oman heikkoutensa vuoksi.\nHän ikäänkuin valtasi maan suurella päänliikkeellä; sitten sanaakaan\nsanomatta ojensi kätensä vanhalle Taaville, joka oli asettunut hänen\nviereensä ja keikauttanut hyppelevän Mirandan olalleen. Ei puhuttu\nmitään pitkään aikaan joukon hitaasti noustessa rinnettä; sillä he\nolivat tottuneet tulemaan toimeen vähillä sanoilla, nämä ihmiset, he\neivät olleet semmoisia lörppöjä kuin muu kylänväki.\n\nVihdoin alkoi punainen kolttu väännellä tukkimiehen olalla ja Miranda\nhuudahti:\n\n\"Laske minut maahan, Taavi setä, minä tahdon poimia äidille nuo kauniit\nkukkaset.\"\n\nKuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli täyttänyt ilolla hänen\nsilmänsä; ja moniaan minuutin kuluttua hän taputteli jonon perässä\npieni syli täynnään pitkävartisia kukkasia.\n\nMökin ovella jono seisahtui. Taavi kääntyi ympäri ja sanoi vakavasti:\n\n\"Kyllä minä olen korjaillut, minkä olen voinut, Kirsti; enkä minä\nperältäkään luule, että tämä paikka on teille niin aivan sopimaton.\nMutta kovin yksinänne teidän täytyy täällä olla.\"\n\n\"Kiitos kaunis sinulle, Taavi. Mutta olemmeko me yksinämme, Miranda ja\nminä?\"\n\n\"Ja täällä on metsässä panttereita. Sinulla pitäisi olla pyssy, Kirsti.\nMe yritämme, poika ja minä, ensi viikolla saada teille tänne vähän\nruuan apua, mutta minä tässä tuumailen, että eiköhän olisi sittenkin\nparempi hankkia pyssy.\"\n\n\"Kyllä meidän siihen aikaan onkin kasvojanne ikävä, Taavi,\" sanoi\nKirsti, luoden samalla hellän katseen poikaan, joka seisoi nojaten\nTähden suitselliseen olkaan. \"Mutta en minä panttereita pelkää. Elkää\nte pyssyä hommatko; en minä sitä tarvitse, enkä minä sitä käyttäisi!\"\n\n\"Ette te pelkää mitään jalan kävelevää\", mutisi nuori Taavi ihaillen.\n\nNe voimakkaat kasvot synkistyivät.\n\n\"Pelkään, Taavi\", vastasi vaimo; \"pelkään pahoja kieliä.\"\n\n\"Niin aina, tyttöseni, mutta täällä olet niiltä rauhassa\", sanoi vanha\ntukkimies, hidas kiukku palaen karkeilla kasvoillaan, kun hän ajatteli\neräitä kyläkunnan pahimpia parjaajia.\n\nSamassa Mirandan kimakka ääni puuttui puheeseen.\n\n\"Voi Taavi\", hän huudahti, tarttuen iloisesti pojan sääreen, \"katsoppa\nkuinka kaunis iso koira!\" Ja pieni ruskea sormi osotti kannokkoa, joka\noli kaukana raivauksen laidalla ja jossa oli kaiken kokoista kantoa.\nHänen suuret ruskeat silmänsä ilakoitsivat kuin keijukaisen. Muut\nseurasivat tyttösen silmäin suuntaa, terottaen jokainen katsettaan\nminkä mahtoivat; mutta he eivät keksineet mitään syytä hänen\nkiihtymykseensä.\n\n\"Voisipa hän ehkä nähdä karhun\", sanoi vanha Taavi; \"mutta en minä saa\nsitä silmääni.\"\n\n\"Niitä kai on täällä paljon\", sanoi Kirsti jotenkin\nvälinpitämättömästi, kääntäen silmänsä muuanne maillensa.\n\n\"Ei siellä ole mitään karhua\", vakuutti nuori Taavi hänen ikäisensä\nvarmuudella. \"Kanto se on!\"\n\n\"Kaunis iso koira! Minä tahdon sen, äiti\", pyyteli Miranda ja karkasi\näkkiä pois. Mutta äidin varma käsi laskeutui hänen olalleen.\n\n\"Ei täällä ole mitään isoja koiria, lapsikulta\", hän sanoi\nrauhallisesti. Ja vanha Taavi, turhaan tarkkoja silmiään siristettyään\nja tuuheita kulmakarvojaan rypisteltyään huudahti:\n\n\"Heitä nuo hullutukset, Mirandani, pikku veitikkani, ei siellä ole\nmitään muuta kuin kantoja, se on varma se.\"\n\nLapsen silmillä kuitenkin oli tarkempi näkö, herkempi luonto; ja\nvaikka hän nyt oli myöntyvinään ja tottelevaisena kantoi mökkiin sylin\ntäytensä kuloruohoja, niin tiesi hän, ettei se ollut kanto, jonka hän\noli nähnyt. Ja mitä taas Kroofiin, naaraskarhuun tulee, niin vaikka se\ntosiaan oli istunut liikkumattomana kuin kanto kantojen keskellä, niin\nse tiesi, että lapsi oli hänet huomannut. Se näki, että Mirandalla oli\nne semmoiset silmät jotka näkevät kaikki ja joita ei voi pettää.\n\nKaksi päivää mies ja poika viipyivät raiviolla auttamassa Kirstiä\ntaloiksi rupeamaan. Kentillä soivat hauskasti karjan kellot _tänk tänk\nä tonk tänk_ raavaitten purressa uutta laidunta. Raivauksen reunoilta\nkaikuivat kirveen iskut ja syysilmassa kierteli toimeliaita ääniä.\nPaljon piti tehdä murtoaitaa -- järjestellä risuja ja seipäitä ristiin\nrastiin, että Kirstin elukat pysyisivät kotosalla kunnes ennättäisivät\nkotiutua, eivätkä enää pyrkisi harhailemaan.\n\nKun ne kaksi päivää saivat kuluneiksi, niin vanha Taavi ja nuori\nTaavi nostivat kirveet olalleen ja menivät matkoihinsa. Kirsti\npaikalla oikaisi kauniit hartiansa vastaanottamaan sen Atlaan\nkuorman yksinäisyyttä, joka alussa oli uhannut hänet masentaa; ja\nhän ja Miranda vakaantuivat omituisen hiljaiseen jokapäiväiseen\nelämänjärjestykseensä. Tähän kuitenkin alussa toivat vaihtelua vanhan\nTaavin viikottaiset käynnit, hänen tuodessaan heiniä ja juuria ja muita\nvarastoja talven varalle, ynnä suuret vyyhdet karkeata kotona kehrättyä\nlankaa Kirstin sormien ratoksi pitkinä talvi-iltoina.\n\nKirsti oli kuin luotu siihen työhön, jonka hän niin uskollisesti oli\nitselleen valinnut. Hän osasi käyttää kirvestä; ja risuaita vakaasti\npiteni hänen kaatamistaan puista. Hän osasi ohjata auraa; ja ennen\nlumentuloa oli hän kääntänyt kymmenisen eekkeriä pitkää kesantonurmea\nruskeiksi vaoiksi pakkasten kypsytettäviksi ja murennettaviksi\nseuraavan kevään kylvöä varten. Mustan ja valkoisen kirjava lehmä lypsi\nvielä hyvin ja varmalta näytti, että se lopen ehtyisi vasta kaksi\nkuukautta ennen kantamistaan. Härät pysyivät reippaina ja hyvässä\nlihassa, eivätkä näyttäneet vähääkään kaipaavan entisiä laitumiaan.\nLehmänkellojen koruton, mutta kotoinen soitanto, jota kuului laitumelta\nkaiken päivää ja öisin navetan pimeydestäkin silloin tällöin masentunut\n_tonk ä tonk_, viihdytti suuresti Kirstin mieltä. Ne rypyt, jotka\nolivat häntä kyläkunnasta seuranneet, alkoivat suun ja silmien\nympäriltä silitä ja hänen kasvojensa suuripiirteinen hyvittelevä\nkauneus kukoisti jälleen tämän uuden elämän rauhassa.\n\nSeitsemisen vuotta ennen muuttoaan tähän raivion mökkiin Kirsti Craig\n-- silloin Kirsti MacAlister -- oli eräänä iltana käynyt tienhaaran\npuodissa, joka kyläkunnassa toimitti yleisen paikanvälitystoimiston\ntehtäviä. Siellä oli samalla postitoimistokin eräässä puodin\nnurkassa, sisustuksenaan kymmenkunta kirjaimella merkittyä tomuista\nhyllylokeroa. Nyökäten tyynesti päätään maleksijoille, joita\nvetelehti saippualaatikoilla ja naulakasseilla, Kirsti astui tiskin\nluo siirappia ostamaan. Hän paraillaan ojensi sinisen ja keltaisen\nkirjavaa ruukkuaan täytettäväksi, kun sisään astui outo mies, joka\nherätti hänen huomiotaan. Vieläpä paljon enemmänkin kuin herätti hänen\nhuomiotaan; sillä tämä kopea tumma impi, joka ei koskaan ennen ollut\nkahdesti katsonut miehen kasvoihin, tunsi nyt vuorottain kuumenevansa\nja kylmenevänsä, kun tämän vieraan katse huolettomasti tarkasti hänen\nuljaan vartalonsa muotoja. Kirsti kuuli hänen kysyvän postimestarilta\nasuntoa. Hän puhui väsyneellä äänellä ja hänen puheenpartensa erosi\nkokonaan kyläkunnan miesten kielen mallista. Kirsti katsoi häneen\nkahdesti ja sitten monta kertaa, ja häneen teki kipeää huomatessaan,\nettä vieras näytti sairaalta, ja hän kohtasi hänen katseensa täydesti\njuuri yhden sydämen sykäyksen ajan. Impi lensi sen katseen alaisena\npaikalla tulipunaiseksi, tempasi käteen ruukkunsa ja melkein juoksi\nulos puodista. Maleksijoilla oli liian paljon katsottavaa uudessa\ntulokkaassa heidän huomatakseen Kirstin hämmennystä; mutta vieras\nhuomasi sen ja hän oli siitä hyvillään. Ei koskaan ennen hän\nollut nähnyt niin komeata tyttöä kuin tämä mustatukkainen olento\nsfinksinkasvoineen, tulipunainen liina päässään. Kirsti oli ilmestys,\njoka hänessä herätti taiteilijan ja sai hänen kiirehtimään palettinsa\nja pensselinsä esille ottoa.\n\nSillä Frank Craigissa, dilettantissa ja maailmanmiehessä, oli melko\npaljon taiteilijaa, kun tämä mieli kyllin voimallisena hänet valtasi.\nKun taas toinen mieli hänet valtasi kyllin voimallisesti voittaakseen\nhänen luontaisen velttoutensa, niin hänessä oli melko paljon muusikkoa;\nja myös, vaikka harvemmin, joku verta runoilijaa. Temperamenttia\nhänellä oli; mutta ei ollut pyrkimyksen vakavuutta, tahdon voimaa eikä\nkestävää kärsivällisyyttä. Hänellä oli juuri sen verran rahaa, että\nsaattoi työtä tekemättä uida virran mukana. Mutta terveys häneltä\npuuttui, ja sen heikon elinvoiman, jonka nuoruus nuoruuttaan soi, hän\noli lapsellisesti tuhlannut. Kuultuaan pohjan puolen kuusimetsien\npihkan tuoksuineen ja puhtaine ilmoineen suovan uutta terveyttä, hän\noli ajelehtinut pois viettelyksistään ja lopulta etsinyt itselleen\ntämän etäisen takalistokylän, se kun näytti semmoiselta paikalta, jossa\nsaisi paljon vähällä. Hän oli sangen hyvän näköinen -- jotenkin saman\nkokoinen kuin Kirstikin -- hoikka, toimekas, vilkas liikkeissään,\nkun ei ollut väsynyt, jaloa syntyä kasvojen ja ruumiin joka piirre.\nSilmät olivat hyvin tumman harmaanviheriät pitkäin mustain ripsiensä\nalla, läpitunkevan kirkkaat, mutta omituisen epävakavat. Niiden\nkauneissa syvyyksissä oli ainainen omituinen ristiriita rehellisyyden\nja huikentelevaisuuden välillä. Kalpeita harmahkoja kasvoja peitti\nsuipoksi somistettu tiheä tumma parta; ja hiukset, jotka olivat hiukan\nrehevämmät kuin hänen seuramaailmansa malli olisi sallinut, olivat\nomituista nahkamaisen tummaa pronssiväriä.\n\nKyläkunnan ilma oli keuhkoille terveellistä ja elvyttävää, ja ennenkuin\nhän oli kuukauttakaan sitä hengittänyt, hän tunsi riemullisen\nelämän hehkuvan suonissaan. Ja ennenkuin hän oli sitä kuukauttakaan\nhengittänyt oli hän voittanut Kirsti Mac Alisterin, jolle hän näytti\nmelkein jumalalta. Kirsti puolestaan oli hänelle suuremmoinen arvoitus.\nYksinpä hänen kieliopin sääntöjä rikkova puheenpartensa ja maalainen\nääntämisensäkin kahta enemmän kärjistivät hänen omituisuuttaan. Ne\nvaikuttivat hänen väsyneihin aistimiinsa kuin verevä veres tuoksu.\nTäällä, turvassa kuluttavalta maailmalta, hän toden teolla aikoi\nmaalata, aikoi toden teolla kirjottaa, ja elämä olisi taas jonkun\narvoista. Eräänä päivänä hän ja Kirsti matkustivat pois lotisevalla\nvanhalla postivaunulla, joka kävi kylässä kahdesti viikossa. Kymmenen\npäivän kuluttua he palasivat takaisin ja olivat mies ja vaimo, eikä\nkylässä hämmästytty siitä vähääkään.\n\nKokonaisen vuoden Frank Craig viihtyi kylässä lapsensa, suurisilmäisen\nkeijukaismaisen Mirandan syntymän jälkeen ja näytti tyytyväiseltä. Hän\noli hellä, ihaileva, hienotunteinen, ylpeä tummasta uljasmuotoisesta\nvaimostaan ja siitä, että tämä niin nopeaan oppi hänen puhtaan\npuheenpartensa. Mutta eräänä päivänä hän sitten näytti levottomalta.\nHän puhui asioista, joita oli kaupungissa hoidettava, kuukauden poissa\nolosta, jota ei voinut välttää. Pelon tunne sydämessään Kirsti kuunteli\nhänen puhettaan, mutta ei yrittänytkään vastustaa niin luonnollista\nasiaa. Ja kun se lotiseva postivaunu saapui kylään seuraavan kerran,\nniin mies lähti pois ja kylä oli hänen lähdettyään Kirstin mielestä\npimeä.\n\nMutta -- hän ei palannut takaisin milloinkaan. Kului kuukausi toisensa\njälkeen, eikä häneltä tullut minkäänlaista tietoa; ja Kirstin sydäntä\nkalvoi ylpeä tuska. Hän tiedusteli kaikista rantakaupungeista, mutta\nei saanut minkäänlaista tietoa. Kun vihdoin kuukausista karttui\nvuosia, niin alkoivat helläsydämiset ihmiset, jotka onnettomuudessa\nnäkevät rikoksen, huhuilla sitä, että Kirstiä oli petetty. Alettiin\nensin kuiskata, että ehkei häntä ollutkaan vihitty. \"Se oli hänelle\noikein, mokomalle ylpeälle ihmiselle, joka luuli herrasmiehen\nsieppaavansa!\" -- niin alettiin sitten hokea. Kirsti ylpeine eleineen\nei onnensakaan aikana ollut suosittu; ja naimisensa jälkeen hän ilonsa\nitsekylläisyyden ja seuran karttavaisuutensa vuoksi samoin kuin yhä\nhienostuvan puheenpartensakin takia oli käynyt kautta koko seudun\nkateitten morkkauksen esineeksi. Kun hänen korkeaksi kohonneen onnensa\ntemppeli luhistui hänen päällensä, silloin tuli kurituksen aika ja\nkyläkunnan juorukontit ryhtyivät asiaan oikein täydellä todella. Kun\nsiinä naapuriseudussa ei lähivuosina tapahtunut mitään muuta pohtimisen\narvoista, niin tätä pientä huhua hemmoteltiin ja lihoteltiin. Siitä\nkasvoi pian suuri häväistysjuttu ja juorukontit alkoivat olla aivan\nvarmat siitä, etteivät asiat voineet olla niinkuin olisi pitänyt.\nKirsti oli saanut, niin he arvelivat, Kaitselmukselta sangen ansaitun\nrangaistuksen, ja tässä oli nyt hyvä tilaisuus osottaa, että he,\npuhtaat sielut, olivat Kaitselmuksen puolella. Jos Kaitselmus heitti\nkiven, niin oli epäilemättä paikallaan, että he heittivät kolme kiveä.\n\nViimein joku, jolla oli vilkkaampi mielikuvitus kuin muilla, keksi\nuuden lisän. Joku oli kuullut joltakulta toiselta, että joku oli\nnähnyt Frank Craigin kaupungissa. Ensinnä oltiin erimielisiä siitä,\nmissä kaupungissa; mutta tämä pieni ristiriita pian sovittiin. Sitten\nkeksittiin nainen, ja tuota pikaa kävi selville, että oli nähty hänen\najavan kauniin naisen keralla, komeat hevoset edessä, liverikuski\nhevosia ohjaamassa ja erikoinen vaunuoven avaaja hänen rinnallaan.\nNäin juttu vähitellen kasvoi ja kaunistui ja kävi joutilaalle\nmaalais-mielikuvitukselle rakkaaksi. Kirstin kyselyt pian osottivat,\nkuinka alusta alkän tuulesta temmattu tämä häväistysjuttu oli; mutta\nhän oli liian ylpeä noustakseen sellaista valhetta vastaan, jota hän\ntiesi mielihyvällä uskottavan. Hän Mirandan vuoksi kärsi, kunnes\nhänen tummat kasvonsa alkoivat saada poimuja, mustat silmät alkoivat\nvaarallisesti hehkua ja hän alkoi pelätä vielä tekevänsä tuhoja\njollekulle. Viimein hän, sattumalta kuultuaan tästä hyljätystä metsän\nkoskellisesta raiviosta, möi mökkinsä polkuhinnasta ja lähti pahoja\nkieliä pakoon.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nMiranda ja metsän piilevä kansa.\n\nMiranda oli heti ensi päivästä alkän, jonka he raiviolla elivät,\nhuomannut tämän elämän olevan hänen mielensä mukaan. Äiti siitä piti,\nkoska se rauhoitti ja paransi; mutta keijumaista lasta se kiinnitti\nverrattoman paljon syvemmällä ja välittömämmällä viehätyksellä. Hänestä\npaikka ei ollut yksinäinen. Hänen suuret silmänsä näkivät mitä Kirsti\nei nähnyt; ja hänelle metsän reunat -- joita edemmäksi hänen ei ollut\nlupa mennä -- olivat täynnään mitä parhaita leikkitovereita, jotka\nkaiken aikaa odottivat häntä tuttavuutta tekemään. Ja molemmat härät\nja mustan ja valkoisen kirjava lehmä olivat hänelle puhekumppaneita.\nÄiti pani merkille, että kun lapsi istahti ruohoon jonkun eläimen\npään viereen ja alkoi hiljaisen salaperäisen juttelunsa, niin eläin\nlakkasi syömästä ja kuunteli häntä paikaltaan hievahtamatta. Mustan ja\npunaisen kirjava Tähti toisinaan seurasi häntä koiran tavoin, ikäänkuin\nlapsen suurten silmäin lumoamana. Sitten nuo juhlalliset silmät äkkiä\nalkoivat elää liekehtien; tytön huulilta puhkesi ihmeellinen ilon\nkujerrus, kimakka, mutta ei äänekäs; ja härkä häntäänsä huiskauttaen ja\nloukkaantuneena puhalsi sieraimiinsa ja kääntyi syömään.\n\nSeinähirren kolossa aivan mökin räystään alla asusti perhekunta\npunaoravia, neljä poikasta jo neljännestä vailla täysikasvuisia\nja melkein valmiina omin päin toimeentulemaan. Tuskin oli vanha\ntukkimies poikansa kera mennyt matkoihinsa, ennenkuin oravat alkoivat\nelostaa kuin kotonaan. Ne pitivät Kirstiä suurena ja vaarattomana\nolentona, jonka mökissä oli edullista elää, koska hän karkotti pois\nheidän vihollisensa. Mutta Miranda oli heistä kuin omaa heimoa,\njosta vaan oli työläs päästä selville. Molemmat vanhat oravat\nsaattoivat pyörähdellä ylös ja alas katon räystäällä, kujertaen\nhänelle kimakalla äänellä, liehutellen ilmavia häntiään ja kurkottaen\nalaspäin päätään, tarkastellakseen häntä tutkivasti terävillä ulos\npullistuvilla silmillään; Miranda taas saattoi aivan heidän allaan\nhypellen kiihkoissaan ylös ja alas samaan tapaan, nyökätä päätään,\nnytkiä olkapäitään ja rupatella niille vastauksia nopealla kimakalla\näänellään. Hänen äänensä oli nyt aivan toisenlainen kuin ne pehmeät\nsupatukset, joilla hän puhui karjalle; mutta oravat tuntuivat sen\nhyväksyvän. Ennenkuin tyttö oli raivauksella ollut viikkoakaan,\nnäytti koko oravaperhe pitävän häntä heikäläisenään, siepaten leipää\nhänen pienistä ruskeista sormistaan ja juosten hametta pitkin hänen\nolalleen, milloin tämä lysti sattui päähän juolahtamaan. Kirstistä ne\neivät välittäneet- -vaarattomasta välttämättömästä Kirstistä, Mirandan\näidistä.\n\nTuskin he olivat kunnolla kotiutuneet, ennenkuin lapsi keksi, että\nhänen vilkas punainen karttuunihameensa oli sopimaton ja sai äitinsä\nkätkemään sen näkyvistä lauta-arkkuun, joka oli oven takana. Hän ei\nnykyään viihtynyt muuta kuin haaleassa siniharmaassa kotokutoisessa\nhameessaan, joka niin hyvin suli rauhalliseen ympäristöön. Mutta\nsiitä huolimatta se ristiriitaisuuden piirre, joka hänen lapsen\nsydämessään viritteli kirkkaita epäjohdonmukaisuuksia, sai hänet aina\npyytämään palan tulipunaista rihmaa kaulanauhakseen. Tämä päähänpisto\nhuvitti Kirstiä hymyksi asti, sillä hän tunsi sen olevan jatkoa sille\ntulipunaiselle liinalle, jolla hän itse oli verhonnut omat mustat\nhiuksensa. Mitä Mirandan hiuksiin tulee, niin olivat ne varjossa\nnähtyinä yhtä mustat kuin äidinkin; mutta auringonpaisteessa niissä\nnäkyi ruskahtavia hohteita, jotka takasivat hänen Frank Craigin\nlapseksi kaikille, jotka olivat tämän miehen tunteneet.\n\nSiten sai syksy kuluneeksi; ja metsän vaitelias kansa, joka uteliaana\nja valppaana katseli Mirandan leikkiä äidin aitaa rakentaessa, oppi\ntuntemaan tyttösen olennoksi, joka tavallaan oli samanlainen kuin he\nitsekin. Ne tiesivät että tyttönen usein näki heidät, vaikk'eivät äidin\nsilmät nähneet. Huomatessaan, ettei äiti häntä aina käsittänyt, kun\nMiranda koetti osottaa hänelle somia puiden seassa näkemiänsä eläimiä,\nlapsi kävi tässä asiassa hieman araksi ja vastahakoiseksi; piilevä\nkansa oli alussa mielinyt panna pahakseen hänen terävän näkönsä, jota\nei mikään voinut välttää, mutta se älysi pian hänen vaiteliaisuutensa\nja tyyntyi. Tuo pieni vilkas, harmaa olento olisi voinut karata puitten\nkeskelle, jähmettyä kuvapatsaaksi, ja muuttua äkkiä yhtä näkymättömäksi\nkuin mikä ilves, kissa, jänis tai näätä tahansa, ellei hänen kaulassaan\nolisi ollut tuota huolestuttavaa tulipunaista hehkujaa. Se nauha oli\nkäsittämätön seikka kaikelle metsän kansalle, se muistutti niille\nainiaan, ettei tuo levollisena liehuva olento sentään kuulunutkaan\nmetsään, vaan sille suurelle punapäiselle naiselle, jonka kirves oli\npuitten seassa synnyttänyt niin levottomuutta herättävää meteliä. Kroof\nkarhua tyttösen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen määrään, että\nse eräänä päivänä sulasta uteliaisuudesta tuli paljon lähemmäksi, kuin\noli aikonutkaan. Miranda tietysti näki sen ja suurin silmin toivotti\ntätä \"isoa kaunista koiraa\" leikkitoverikseen. Juuri samalla Kirstikin\nnäki sen -- se oli sangen lähellä ja mahdottoman suuri.\n\nEnsimäisen kerran Kirsti Craig tunsi jotain pelon tapaista, ei itsensä\nvaan lapsensa puolesta. Sysäten Mirandan tuimasti taakseen hän\ntarttui kirveeseen ja seisoi liikkumattomana, suorana ja peljättävänä\nhyökkäystä odottaen. Hänen suuret mustat silmänsä leimusivat pahaa\nennustavina rauhanhäiritsijää vastaan. Mutta Kroof, joka oli aivan\nkyllälti täynnään syysmyöhän marjoja ja makeita metsänjuuria ja\nhunajaa, oli mitä herttaisimmalla päällä eikä muuta kuin laiskasti\ntallusteli pois huomatessaan, että hänet oli keksitty, jonka jälkeen\nKirsti, helpotuksesta lyhyeen naurahtaen, heitti maahan kirveensä ja\ntempasi lapsen syliinsä. Mutta Miranda itki pettymyksen suolaisia\nkyyneliä.\n\n\"Minä tahdon sen, äiti\", hän nyyhkytti; \"tuon ison kauniin koiran. Sinä\npelotit sen pois.\"\n\nKirsti oli kuullut siitä koirasta enemmän kuin kylläkseen.\n\n\"Kuules nyt, Miranda\", hän sanoi ankarana ja samalla pudisti häntä\nolkapäästä, jotta hän paremmin kuulisi. \"Muista nyt tarkkaan, mitä minä\nsanon. Ei se ole koira; se on karhu; kuuletko, karhu! Elä koskaan mene\nsen lähelle, taikka se syö sinut. Muista nyt tämä, Miranda, taikka saat\nvitsaa oikein kelpo tavalla.\"\n\nKirsti oli aivan suunniltaan ja ymmällään ajatellessaan, että Miranda\nyksinään kohtaisi tuon suuren eläimen ja ehkä yrittäisi tuoda sen\nkotiin leikkikumppanikseen; hän sen vuoksi hetkeksi unohti ajatuksensa\ntavallisen johdonmukaisuuden. Miranda taas suostui tottelemaan; mutta\nsalassa hän säilytti omat luulonsa tästä koira- asiasta. Hän varsin\nhyvin tiesi, ettei tämä tenhoava eläin halunnut häntä syödä; ja äidin\nkäsky hänestä vain oli yksi noita äitien oikullisuuden puuskauksia,\njoiden perille ei kukaan voi toivoa pääsevänsä.\n\nTämä tapaus kuitenkin masensi lapsen riemusta pulppuilevaa mieltä\nenemmän puolen kahdesta kokonaisesta päivästä. Se karkotti niin\nkauas sen toivotun ajan, jolloin hän saisi tutustua metsän arkaan\npiilevään kansaan, jolla oli niin omituinen kiinteä katse, ja jutella\nsen keralla. Äiti piti häntä nyt aina aivan hameenliepeissään. Tyttö\nei mielestään voinut keskustella näistä asioista, joita äiti ei\nymmärtänyt, kenenkään muun kuin härkäin ja mustan ja valkoisen kirjavan\nlehmän ja oravain kanssa, mutta nämäkin enimmäkseen pitivät oman päänsä.\n\nPian talvi vaipui yksinäisen mökin ympärille valkoisena, hiljaisena ja\nkimaltelevana ja Mirandalle se oli tapauksia täynnään. Kirsti oli ennen\nlumen tuloa korjannut vajan kanalaksi; ja nyt heillä oli sen asukkaina\nkuusi mitä parhainta kanaa ja uljas tulipunainen kukko, joka kiekui\nsangen uljaasti. Miranda luuli tämän ylpeän linnun halveksivan häntä\neikä sen vuoksi tullut oikein hyvin juttuun sen kanssa; mutta kanat\nolivat ystävällisiä, vaikkapa mielenkiintoa vailla, ja ainainen ilo oli\netsiä niiden munia parvelta tai navetan nurkista. Olivat sitten polut\naukaistavat joka lumisateen jälkeen -- polku lähteelle, polku navetan\novelle ja kanalaan, polku puupinolle. Taavi setä oli tehnyt Mirandalle\nkelkan, ja hänelle tuotti suurta iloa, kun sai puut kelkallaan mökkiin\nkulkemaan yhtä sukkelaan kuin äiti ennätti niitä pilkkoa. Se oli ankara\nkilpailu, mutta äiti miten kuten aina sai pysytellyksi juuri yhden\npilkkeen verran edellä.\n\nJa kalan pyynti -- se oli suuri tapaus, joka uudistui kerran viikossa,\njos ilma oli suotuisa. Sekä Kirsti että Miranda olivat melkein pelkkiä\nkasvinsyöjiä. Frank Craig oli ollut liharuokain vieroja ja olisi\nmieluummin kokonaan elänyt hedelmillä, juurilla, viljalla ja munilla,\nellei hänen ruumiinsa olisi riidellyt näitä päähänpistoja vastaan.\nMutta hänen vaimoonsa tämä ennakkoluulo oli tarttunut siihen määrään,\nettei hän sen enempää kuin lapsikaan nykyään nauttinut minkäänlaista\nliharuokaa. Kirstin lihan kammo oli keinotekoinen, Mirandan sen sijaan\nvaistomainen. Mutta kala, -- kalan laita oli kummankin mielestä\naivan toinen. Ei edes Mirandalla, joka oli niin täynnään myötätuntoa\nja käsitystä, ollut minkäänlaista toverillisuuden tunnetta näitä\nkylmäverisiä, limaisia iljettäviä esineitä kohtaan. Hän tunsi kiihkeää\npientä iloa niitä pyydystäessään; ja tyytymyksen mielihyvää syödessään\nniitä voissa ja keltaisissa vehnäjauhoissa maukkaan ruskeiksi\npaistettuina. Sillä Miranda oli sangen lähellä luontoa ja luonto nauraa\nkoville päätöksille.\n\nKalanpyynti, joka tuotti Mirandalle niin suurta huvia, tapahtui\njärvellä talvisaikaan. Kun sää näytti hyvin vakaantuneelta, niin\nKirsti lähti matkaan lujilla lumikengillään ja Miranda pienillä\nleikkikengillään astui urhoollisesti äitinsä rinnalla pitkää valkoista\npolkua, joka vei alas järvelle. Mirandankin tarkoilla silmillä katsoen\npolku nykyään oli sangen autio, sillä metsän kansasta suurin osa joko\nmakasi tai oli muuttanut muuanne, se kun pelkäsi värikkään karvansa\nlumen pinnalla paikalla ilmaisevan itsensä. Kerran hän vaihteeksi\nnäki jänön kyykkivän näreen juurella talvipuvussaan ja kerran tai\nkahdesti hän näki portimon, joka sekin oli tätä nykyä aivan valkoinen,\nhännänpää vain mustana varotukseksi niille, joilla oli syytä pelätä sen\njulmuutta. Miranda ei tiennyt portimosta mitään, mutta ei hän juuri\nsiitä pitänyt; välipä tuolla, sillä pportimokin vihasi sekä Mirandaa\nettä vielä koko maailmaakin. Ilves taas ja ilveskissa olivat talvella\narkoja ja pysyttelivät varovaisesti poissa. Metsähiiret, lämpöiset\nkarvakerät nukkuivat kuiviin pesiinsä hautaantuneina kaukana syrjässä;\nja vieläpä Kroofkin uinaili pakkaskuukaudet petäjän juurakon alla\nkolossaan, pesän ovi syltä vahvan nietoksen peitossa, unta suojaamassa.\n\nJärvelle tultuaan Kirsti nopsalla kirveellään hakkasi jäähän kaksi\navantoa, pani kahteen koukkuun läskipalat syötiksi ja antoi toisen\nsiiman Mirandan tumpullisiin käsiin. Taimenia oli järvessä paljon ja\nniiden oli nälkä; ja mikä lienee ollut, mutta Mirandan koukussa surma\naina viehätti niitä enemmän ja usein hän sai kolme kalaa siinä kuin\nKirsti yhden. Vaikka Miranda koko pienen olentonsa voimalla näytti\nkiintyneen tähän julmaan leikkiin, niin seurasi hänen huomionsa\nkuitenkin kaiken aikaa sitä valkoista äärettömyyttä, joka heitä\nympäröi. Järven elotonta valkeata tasaisuutta; kauttaaltaan valkoisia\nrantoja, jotka sitä ympäröivät; niiltä kohoovaa metsänreunaa, joka oli\nalta musta, mutta päältä vahvan valkoisen vaipan peittämä, jyrkkää\nvuorenrinnettä, joka kohosi järven alapäässä ja oli ylt'yleensä\nvalkoinen; ja taivaan kantta, joka miettivänä, mittaamattomana,\nhohtavana, valokiehteisenä ja matalana kaartui heidän ylitseen.\nVuorenrinteen valkeudella Miranda eräänä päivänä huomasi liikkuvan\nmustan eläimen, eläimen, joka hänestä oli suuren kissan näköinen. Hän\nnäki sen pysähtyvän ja heitä katselevan; ja vaikka matka oli niin\npitkä, niin hän näki sen avaavan ammolleen pelottavan kitansa. Ja\nsekunnin kuluttua hän kuuli kiljauksen, joka lähti tästä pelättävästä\nsuusta -- kimakan, käheän, rääkyvän valituksen, joka huvitti häntä niin\nsuuresti, että hän unohti vetää kalan jäälle.\n\nMutta äitiä tämä ääni näytti huolestuttavan. Hän katsoi jonkun\nsekunnin ajan sangen vakaasti etäistä kiljujaa ja sanoi sitten:\n\"Panttereita, Miranda! Ei karhuista väliä; mutta panttereita vastaan\nmeidän tulee olla varuillamme. Tänään meidän täytyy päästä kotia ennen\nauringonlaskua; ja muista, että joka askeleella kuljet aivan lähellä\nminua.\"\n\nKaikki tämä pelko oli Mirandan mielestä säälittävän turhaa. Itse hän\noli mielensä syvyydessä aivan vakuutettu siitä, että pantterin kanssa\nolisi kovin hauska leikitellä.\n\nKuten sanoin, talvi oli Mirandalle tapauksia täynnään. Kahdesti hän\naamupuhteella kanoille kuumia perunoita ja jauhoja kantaessaan näki\nTen-Tinen, suuren karibuhirvaan, tasaisilla juhlallisilla askelilla\nkulkevan raivauksen poikki, omituiset länttiset sarvet korkealla\ntakakenossa, kuono suoraan eteenpäin ojennettuna, nöyrät naaraat\nkintereillään seuraten. Tämä tapahtui, ennenkuin metsässä vielä oli\nvahvalta lunta. Myöhemmin talvella hän joka aamu hartaalla innolla\ntutki, mitä vieraita yöllä oli kuljeskellut mökin ympäri. Joskus oli\nsiinä käynyt kettu ja jättänyt sirot, selvään painellut, säännölliset\njäljet, joista näki, että se eläin, joka oli ne tehnyt, tiesi,\nminne oli menossa, ja että sillä oli varma päämäärä tiedossaan.\nJäniksen jälkiä oli melkein aina -- hän oppi piankin tuntemaan nämä\nkolmivarpaiset, kolmesta kohdasta painellut jälkiryhmät, jotka pitkä\njoustava hyppy oli saanut syvälle lumeen painumaan. Ja kun portimo oli\nsiihen jälkensä jättänyt -- kapeat, siroreunaiset, petollisen viattomat\njälkensä -- niin aina ne läheltä ja yhdenmukaisesti noudattivat\nhyppivän jäniksen jälkiä; ja Miranda pian alkoi tarkalla vaistollaan\naavistaa, ettei seura ollut jänikselle terveellinen. Kerran hän\nkauhukseen huomasi, että jäniksen jäljet äkkiä aivan mökin akkunan\nalla päättyivät veriseen laikkaan, jonka ympärillä oli karvoja ja\nluita. Joka puolella sen paikan ympärillä lumi oli kuin siivillä pois\nlaastu ja kaksi ihmeellistä jalan jälkeä hänelle kertoi sen jutun.\nNämä molemmat jäljet olivat pitkät -- syvälle jakoiset, varpaiden\nasemesta pitkät koukut ja takana epäselvä sutimainen painalmus. Sillä\npaikalla huuhkaja oli istunut aterian päätettyään muutaman minuutin\nlumella, miettiäkseen asiain yleisen kulun ja varsinkin hyvän aterian\netuja. Miranda mielessään kuvitteli, kuinka tämä iso lintu siinä\nistui kuutamossa veristen luitten ääressä, käännellen tupsuista\npäätään hitaasti puoleen ja toiseen, silloin tällöin naksutellen\nkoukkuista nokkaansa aterian hyvyyttä muistellessaan, terävät silmät\nselkisten selällään palaen. Oli siinä ketunkin jäljet. Se oli\ntullut navetasta päin, tutkinut tappelupaikan ja sitten jyrkkään ja\nepäröimättä kääntynyt pois metsään. Miranda ei mistään voinut arvata,\nkuinka varkain se kettu oli tullut, taikka kuinka vähällä se oli\nsaada huuhkajan aamiaisekseen; mutta siitä aamusta hän kantoi kaunaa\nhuuhkajoita vastaan eikä koskaan voinut vihan leimahtamatta kuulla\nniiden kumeata huhuamista _tu-huu-huu-uhuu-uu_, sen juhlallisesti\nkajahdellessa hongikon harteilta.\n\nMutta huuhkaja ei ollut ainoa lintu, johon Miranda sinä talvena\ntutustui. Tammikuun jo ennätettyä hyvään mittaan, orapihlajan\nvaristettua marjansa ja tavallisenkin pihlajan kuihtuneiden\nmarjain jo enimmäkseen syöjänsä löydettyä ja nälän uhatessa niitä\nlintukansan jäseniä, jotka eivät olleet etelämmäksi matkanneet, saapui\nmökille vikkeliä muonaa etsiviä pulmusparvia elfenluunokkineen.\nMirandalla oli niitä varten alati varalla murusia, ja kun sanoma\nhänen anteliaisuudestaan levisi metsään laajemmaltakin, niin\nalkoi siivekkäiden ruokavieraiden luku nopeaan lisääntyä. Silloin\ntällöin siihen saattoi pöllähtää nälkäinen variskin killistellen\nja karsastellen, valppaana ja rohkeana, saamaan osansa tämän hyvän\nMirandan muruista. Tyttö piti variksista eikä suvainnut äitinsä niistä\nmitään pahaa puhuvan; mutta kaikkein enimmän hän piti noista isoista,\npunapäisistä lapsellisen luottavista taviokuurnista, jotka melkein sai\nkäteensä ottaa. Hän piti niille talviset pidot aina kun ne vaeltavissa\nparvissa saapuivat hänen vieraikseen.\n\nSemmoisina päivinä, kun sää oli liian paha, jotta olisi voinut ulos\nlähteä -- kun lunta tuiskui vihuripäissä ja ilman sotajoukot näyttivät\nkentän poikki kiitävän, kun vaivatuista metsistä kohosi kumea jymy ja\nhuuhkajat puolenpäivän aikaan lähtivät unipuulle, mutta tyytyväinen\nkarja märehti navetassaan hyvillä mielin siitä, että sillä oli katto\npään päällä -- silloin tupa tuntui Mirandasta sangen viihdykkäältä.\nKinokset kohosivat semmoisina päivinä joskus melkein akkunaan saakka.\nLiedessä kuivat puut paloivat tavallista kirkkaammin ja liekit\ntavallista iloisemmin soittelivat hormissa. Kuumat tatarleipäset, jotka\noli kastettu voihin ja ruskeaan siirappiin, maistuivat semmoisina\npäivinä muheammalta kuin koskaan muulloin, ja semmoisina päivinä\nhän oppi sukkaa kutomaan. Tämä se oli hauskaa. Ensin hän kutoi\niloiset mustan ja punaisen kirjavat sukkanauhat äidilleen; ja sitten\nnopeaan perehdyttyään tähän yksinkertaiseen taitoon, hän sai hyvän\nalkujohdatuksen sukan kutomiseen neljällä vartaalla. Sukat tietenkin\nsai äiti, joka ei siitä suurin moittinut, vaikka joku paikka olikin\nliian tiukkaan kudottu, toinen liian löyhään. Kirstin omat vikkelät\nvartaat klikkasivat kaiken päivää ja niistä lähti sukkaa, lähti\ntumppua, kaikki mainion paksuja, kuten metsänhakkuuleirien vakaille\nmarkkinoille piti ollakin.\n\nMoisen kodikkaan, tuvassa vietetyn päivän jälkeen Miranda kerran\nyöllä heräsi raapimiseen, jota kuului katolta. Hän nukkui koko kylmän\najan äitinsä kerällä päähuoneessa leveässä uudessa vuoteessa; se oli\nrakennettu sen vanhan kapean tilalle, jossa vanha Taavi oli maannut\nensi kerran raiviolla käydessään. Miranda tarttui äitinsä käteen ja\npudisti sitä hiljaa. Mutta Kirsti jo oli valveilla silmät auki maaten\nja kuunnellen.\n\n\"Mikä tuo on, äiti, joka tahtoo tulla sisään?\" kysyi lapsi kuiskaten.\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", vastasi Kirsti, sulkien sormillaan lapsen suun.\n\nRaapiminen kävi nyt kovemmaksi, kun pehmyt lumi oli pois kaavittu ja\nuteliaat kynnet pääsivät tuoheen käsiksi. Sitten se lakkasi. Sekunnin\ntai parin äänettömyyden jälkeen kuului kuin kova puhallus, ikäänkuin\ntupaan pyrkijä olisi sieraimistaan puhaltanut lunta ja kylmyyttä.\n\nTätä seurasi kolme läpitunkevaa haistelusta, jotka tuntuivat niin\nihmeellisen nälkäisiltä, että Mirandankin peloton pikku sydän alkoi\nsykkiä sangen nopeaan. Mitä Kirstiin tulee, niin hän kerrassaan\nhermostui. Vuoteeltaan kavahtaen hän hyppäsi lieden luo, kouhi\nkekäleitä tuhkan seasta, puhalsi ne hehkumaan, heitti päälle tuohta\nja kuivia pilkkeitä ja tuossa tuokiossa kohosi iso liekki jylisten\nhormiin. Akkunoista hehku levisi kauas lumelle. Tungetteleva vieras\nkävi tästä levottomaksi. Jälleen rapisivat kynnet katolla terävään,\nsitten kuului löyhä jysähdys räystään alta. Lumisade oli jo muutamaa\ntuntia aikaisemmin herennyt; ja kun Kirsti päivän valjetessa avasi\noven, niin näkyi syvä kuoppa siinä, mihin pantteri oli alas hypännyt,\nja kaatelevista jäljistä näkyi kunne päin se oli paennut.\n\nTämä tapaus sai Mirandan johonkin määrään muuttamaan ensimäistä\nmielipidettään panttereista.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nKroof, se iso emäkarhu.\n\nRaiviolle tuli sinä vuotena aikainen kevät. Kirstin syksyisiä vakoja\nalkoi siellä täällä näkyä alenevan lumen alta tummina ja höyryävinä.\nEnsimäiseksi sulivat mökin edustalla lastukko ja navetan edustalta\nruuhkakasa, nämä kun väkevästi kokosivat lämpöä. Ja niille opasti\nylpeä kukko kaivelevan naisväkensä kuin maailmaa vallottamaan. Miranda\noli nimittänyt sen \"Saundersiksi\" erästä mahtailevaa kyläkeikaria\nmuistellen; ja kun tuli huhtikuun rattoisa aika ja munia alkoi tulla\nyhä runsaammin eikä kukon myötämukaisten kainaloisten kanojen kaakatus\ntahtonut koskaan heretä, niin sen kopeus kävi aivan sietämättömäksi.\nEräänä aamuna Mirandan tehdessä jotain, joka loukkasi kukon\narvontuntoa, se rupesi niin röyhkeäksi, että hyökkäsi häntä vastaan\nnokka ojossa ja kaikki niskahöyhenet pystyssä. Mutta Saunders ei\ntuntenut Mirandaa. Yksi vilaus vain, kun hän sai sen koivista kiinni,\nkieputti sitä päänsä ympäri ja nakkasi sen päistikkaa pelosta ja\nhäpeästä kirkuvana lantatunkion päälle. Hyvinkin tunti kului, ennenkuin\nsen entinen arvontunto palasi, mutta siitä alkän Miranda oli sen\nsilmissä ainoa olento, jota maailmassa kannatti kunnioittaa.\n\nKun raivaus oli aivan paljaana metsänreunoja lukuunottamatta ja Kirsti\njälleen alkoi aitaansa jatkaa, niin mustan ja valkoisen kirjava lehmä\nsynnytti mustan ja valkoisen kirjavan vasikan, jonka Miranda paikalla\njulisti omakseen. Se oli sangen hontelo pihtipolvinen pikku hieho;\nmutta Miranda ihaili sitä suunnattomasti ja vähääkään piittaamatta sen\nsukupuolesta nimitti sen Mikoksi.\n\nPetäjän juurakonkin alta lumi näihin aikoihin suli ja Kroof kömpi\nulos paistattamaan itseään päiväliekkosessa. Se oli elänyt talven\nyli yksinomaan siitä rasvasta, jonka oli kerännyt valtavan ruhonsa\npaikkoihin. Mutta ei se siitä huolimatta ollut nälkiintyneen näköinen,\n-- oli sillä vieläkin vanhaa varastoa, jota sopi kulutella, kunnes\nravintoa alkoi olla runsaammin. Muutama päivä heräämisensä jälkeen se\nsynnytti penikan. Suvun tapoihin oikeastaan kuului kaksi penikkaa;\nmutta Kroofilla, samalla kun se oli suurin naaraskarhu, mitä oli\nmilloinkaan likimainkaan ollut sillä paikkakunnalla, oli lisäksi oma\nerikoinen yksilöllisyytensä ja itse se aivan yhtä hyvin tyytyi yhteen\npenikkaan, kuin jos niitä olisi ollut kaksi.\n\nJuurakon alainen kolo oli lämmin ja pehmeäksi sisustettu, -- mikä\nolikin äsken syntyneelle aivan välttämätön ehto; tämä oli yhtä\nvähän karhun näköinen kuin mikään sen kokoinen pienokainen hevillä\nsaattoi olla. Se oli sokea, avuton, ynisevä ja melkein karvattomana\nmuodottomampi kuin kaikkein kömpelöinkään koiranpenikka, mitä ajatella\nsaattaa. Hento paljas iho näytti kylläkin huonolta suojalta maailmaa\nvastaan, mutta silläpä oli hämmästyttävä ruokahalu ja Kroofin\nmaitovarat olivat tyhjenemättömät. Muutaman päivän kuluttua alkoi\nnäkyä hieman tummaa karvaa. Emo imetti sitä tunnin toisensa jälkeen\ntakajaloillaan puoleksi pystyssä istuen, etujalat leveälle levitettyinä\nja pää niin syvälle kumartuneena kuin mahdollista, kapea punainen\nkieli roikkuen toisesta suupielestä ja silmät ihastuksesta puoleksi\nummessa, ja penikka näytti sen hartaan katseen alaisena melkein silmin\nhavaittavasti kasvavan. Ennenkuin neljä viikkoa sai kuluneeksi, oli\npenikalla pikimusta pehmeä ja kiiltävä turkki. Ja kun asiat olivat niin\npitkälle edistyneet, niin se arveli ajan tulleen ja avasi silmänsä\nmaailmaa katsellakseen.\n\nPenikka oli nyt pienen kissan kokoinen, mutta paljoa vankempi\nruumiinrakennukseltaan. Pää oli tällä iällä leveyteen verraten lyhempi\nkuin emon; korvat paljoa suuremmat ja hyvin ulkonevat. Silmät, alussa\nhyvin pehmeän epämääräiset, saivat pian leikillisen vallattoman ilmeen,\njoka hyvin soveltui pystyihin uteliaihin korviin. Kaiken kaikkiaan se\noli pulska penikka ja Kroofilla oli täysi syy olla siitä ylpeä.\n\nKevään ennätettyä jo melko pitkälle, kalpeitten vaaleanviheriäin\ntaimien joka puolella joukottain tunkeutuessa esiin kuihtuneiden\nlehtien lomitse ja haisunäätä-kaalin suurien veripunaisten\nlehtisilmujen loistaessa suon kolkolla pinnalla vilkkaina pisteinä,\nKroof lähti penikalleen maailmaa näyttelemään. Pienokaisen ei\ntarvinnut alistua yhtä ankaraan ja pitkälliseen kasvatukseen kuin\naarniometsä- kansan muiden tenavien. Sillä noiden toisten ensimäinen ja\nvälttämättömyydessään vaikein ja ankarin opittava oli se, miten välttää\nvihollisia. Jos tämä opittava huonosti opittiin, niin saivat kaikki\nmuutkin opetukset lyhyen lopun, sillä äänetön murhenäytelmä, jossa\nkaikki metsän asukkaat olivat näyttelijöitä, kehittyi aina, milloin\nmuutaman, milloin monen kohtauksen kautta, traagillista loppua kohti.\nMutta karhu enimmäkseen kuului vallanpitäjiin ja moni huoli oli sille\nsen vuoksi tuntematon. Ei edes pantteri, vaikka olikin nopea, vihainen\nja omavaltainen, koskaan ehdoin tahdoin etsinyt riitaa karhun kanssa,\njonka rutistava syleily ja salaman nopea kämmenen isku olivat sille\ntunnetut. Karhun penikka ei sen vuoksi, emonsa kanssa kuljeskellessaan,\nkunnes oli täysikasvuinen, tullut ajatelleeksikaan vihollisia; ja\nKroofin kaltainen jättiläinen emona, penikka saattoi huoletta nauraa\nvaikka pantterillekin. Yksinkertaiset olivat senvuoksi penikan\nopittavat, sen emonsa vieressä tallustellessa. Penikka-ajan ensimäisinä\nsokeina viikkoina sen tosin täytyi oppia vaikenemisen ensimäinen hyve,\neikä tämä ollut helppoa, sillä se mielellään ynisi ja möräili omalla\nhauskalla pikku tavallaan.\n\nTämä kyllä kävi päinsä Kroofin kotona ollessa; mutta emon\nkuljeskellessa muonaa hakemassa oli vaikeneminen ensimäinen asia. Sen\nse oppikin, osaksi Kroofin kehotuksista, osaksi oman syvällä piilevän\nvaistonsa kautta; ja se piti suunsa, aina kun täytyi olla yksin.\nAinahan vaani se mahdollisuus, pieni mutta ikävä mahdollisuus, että\nkettu tai ilveskissa keksisi Kroofin lähdön ja tilaisuutta hyväkseen\nkäyttäen pistäisi poskeensa sangen hyvänmakuisen paistin, imevän\nkarhunpenikan.\n\nKulkiessaan Kroofin keralla hiljaisia metsiä, penikka huolellisesti\nhaisteli kosteata maata ja versoja, silmuja, mihin vain emo seisahtui\nkaivelemaan. Näin se sai tietää, mistä etsiä tärkkelyspitoisia juuria,\njoista karhu keväällä niin suureksi osaksi elää. Se oppi tuntemaan\ntärkeät erot makeitten maapähkinäin ja arumin polttavan katkeran\njuurimukulan taikka intianinauriin välillä, ja se oppi järven rehevillä\nrantaniityillä tallustellessaan erehtymättä kaivamaan mukulapavun\n[amerikkalainen hernekasvi (_Apios tuberosa_), jolla on syötävät\njuurimukulat. (Suom. muist)] ravitsevia juurimukuloita. Se keksi\nmyös minkälaisia vanhoja kantoja sitä piti hajottaa, kun mieli saada\nparaiksi hapahko vahvistava annos metsämuurahaisen toukkia. Kesken\nnäitä vakavampia toimia se aina ennätti emonsa jaloissakin telmimään\ntaikka takajaloillaan rattoisasti tepastelemaan. Pian sille näytettiin\nsekin, miten piti löytää mehiläisten puu ja ryöstää niiden makeat\naarteet saamatta silmiään puhkaistuiksi; mutta juuri tällä kohdalla\nmetsän hämärät onnettaret sallivat tämän iloisen lapsinäytelmän\nesiripun laskea muistutukseksi siitä, ettei kuoleman lakia voitu\nlieventää edes ison mustan karhun hyväksi.\n\nEnsimäiset retkensä penikkansa keralla Kroof teki raivion ympäristöön,\njossa Miranda toisinaan näki molemmatkin. Tyttö riemastui penikan\nnähdessään niin suunnattomasti, että hän luopui tavallisesta\nvaiteliaisuudestaan metsän kansaan nähden ja äidilleen kertoi somasta\nkiiltävästä pikkukoirasta, jonka se mahdottoman iso koira oli tuonut\nmukanaan. Ainoa seuraus oli, että Kirsti antoi hänelle tuiman\nvarotuksen.\n\n\"Koira!\" hän huudahti ankarana; \"enkö minä sanonut sinulle, Miranda,\nettä se on karhu? Karhut enimmäkseen ovat vaarattomia, jos antaa niiden\nolla rauhassa; mutta vanha karhu, jolla on penikka, on hyvin paha.\nMuista nyt, mitä minä sanon. Pysy minun luonani, eläkä mene liian\nlikelle metsän reunaa.\"\n\nJa niinpä Mirandaa joku viikko siitä eteenkäsin vartioitiinkin sangen\nankarasti, jottei hän lapsekkaan rohkeutensa vuoksi joutuisi karhujen\nkanssa tekemisiin.\n\nKesällä Kroof alkoi kuljetella penikkaansa vielä pitemmillä retkillä.\nPientä eläintä nämä kiertelyt ensin ikävystyttivät ja väsyttivät,\nniin että toisinaan se heittäytyi selälleen vaaleanpunervat tallukset\ntaivasta kohden, muka vastaan pannakseen, eikä suostunut kulkemaan\naskeltakaan edemmäksi. Mutta huolimatta sen lystikkään pienen mustan\nkuonon, isojen korvien ja vilkkuvain silmäin pyynnöstä vanha Kroof sitä\nnuhdellen töni kunnes se hyppäsi pystyyn ja oli kylläkin tyytyväinen,\nkun pääsi matkaa jatkamaan. Rasituksista se vähän laihtui, mutta kävi\npaljon kiinteämmäksi, ja pian se iloisella mielellä lähti pisimmillekin\nretkille. Ei mikään sitä väsyttänyt ja retken jälkeen se ajoi kaniineja\ntaikka portimoita taikka muita vikkeliä eläimiä, kunnes emonsa\npilkallisista mielenilmauksista älysi näiden yritysten turhuuden.\n\nNämä laajat vaellukset todella sen kehittivätkin niin että siitä näytti\ntulevan itse Kroofin vertainen koon ja urhoollisen sisun puolesta;\nmutta nepä myös olivat penikkaparan turmio. Jos se olisi pysynyt\nkotona, -- mutta ei siitäkään olisi ollut suurta apua, sillä juuri\nkotona kohtalo varmimmin tavottaa uhrinsa metsäkansan kesken.\n\nNe olivat eräänä päivänä kahden löytöretkellä kaukana naapurilaaksossa\n-- Kuah-Davikin laaksossa, jonka Kroof itsekin tunsi hyvin\nvaillinaisesti. Päivän ollessa puolessa Kroof kävi levolle pieneen\nviileään notkoon lähteen viereen, joka _tipp-topp tipp-tapp\ntupp-tippui_ viheriältä kallion pykälältä. Mutta penikka se väsymättä\nlähti muutaman kymmenen sylen päähän tutkimaan erästä viidakkoa tosin\nkyllä näkyvistä poistuen, mutta ei hetkeksikään niin kauaksi, ettei\nääni olisi kuulunut.\n\nViidakon lähettyvillä sen sieraimiin kantoi uusi sangen puoleensa\nvetävä haju. Se ei ollut vielä koskaan lyhyellä elontiellään haistanut\nmitään tähän verrattavaa, mutta erehtymätön vaisto kuiskasi, että\nse oli sangen hyvää syödä. Tunkeutuen viidakon kautta sitä kohti\nse löysikin hajun lähdön. Kaltevan hirsirakennuksen alla oli pala\nkellertävän valkoista lihaa, jonka päälle oli paksulta sivelty tumman\npunaisen ruskeata -- ja voi minun päiviäni! kuinka hyvälle se lemahti!\nSe oli viettelevästi pistetty kaksihaaraisen puutakin päähän. Penikan\nkorvat kohosivat paljaasta ahmimishalusta tavallista korkeammiksi\nja leveämmiksi. Herkät sieraimet menivät kurttuun sen haistellessa\ntätä houkuttelevaa löytöä. Se päätti hiukan maistaa sitä ja sitten\nlähteä emoa hakemaan. Mutta se oli vähän liian korkealla, jotta siihen\nolisi maasta ulottunut. Se nousi seisomaan, tarttui siihen pienillä\nvalkoisilla hampaillaan, kävi siihen kiinni pehmeillä etukämmenillään\nja ripusti siihen koko painonsa vetääkseen sen alas.\n\nKroof viileässä notkelmassaan maaten kuuli pienen hätärääkäyksen,\njoka katkesi kamalan äkkiä. Siinä samassa se suuren ruhonsa kera\nhurjan hädän valtaamana syöksyi alusmetsän läpi ääntä kohti. Se löysi\npenikkariepunsa aivan litteäksi rutistuneena loukun valtavien hirsien\nalla, kiiltävä pää ja toinen kämmen surkeasti esiin pistäen, pieni\npunainen kieli sijoiltaan vääntyneitten leukain välistä roikkuen.\n\nKroofin ei tarvinnut toista kertaa katsoa, tunteakseen sydämessään,\nettä lapsukainen oli kuollut, kuollut kuin kivi; mutta surunsa\nraivossa se ei tahtonut sitä tunnustaa. Se alkoi mielettömästi repiä\nisoa hirttä -- niin suunnaton kappale pantu niin vähäistä olentoa\ntappamaan -- ja niin ihmeteltävä oli sen kynsien ja jykeväin etujalkain\nvoima, että se puolessa tunnissa sai loukun melkein aivan hajalle.\nHiljaa se siirsi pois ruhjotun ja muodottoman ruumiin, nuoli suun,\nsieraimet ja surkeasti muljottavat silmät; silitteli sitä kevyesti kuin\nhengitys ruumiillaan ja vaikeroi sen päällä. Se hieman kohotti päätä\nkämmenellään ja hyväili sitä kahta hartaammin, kun se hervottomasti\nputosi syrjään. Sitten se jäähtyi kylmäksi. Tämä oli todistus, jota se\nei voinut olla uskomatta. Se herkesi hyväilyistä, jotka olivat niin\nvoimattomat lämpöä palauttamaan pieneen rakastettuun ruumiiseen. Pitäen\nkuonoaan korkealla ilmassa se kääntyi hitaasti ympäri kaksi kertaa,\nikäänkuin vedoten johonkin voimaan, josta sillä oli epämääräinen\naavistus; sitten se kuolleeseen enää vilkaisemattakaan ryntäili kautta\nmetsän kuin mieletön.\n\nKaiken yötä se vaelsi ilman päämäärää sinne ja tänne alisen\nKuah-Davikin laaksossa, pitkin vuoriston alempia liepeitä, kautta\nseutujen, joissa se ei ollut milloinkaan ollut ja joihin se ei nytkään\nhuomiotaan kiinnittänyt; ja puolen päivän aikaan se seuraavana päivänä\njälleen huomasi olevansa aarniometsässään, ei kaukana raiviosta. Se\nkarttoi kaukaa kiertäen vanhaa pesäänsä, joka oli juurakon alla ja\nlopulta heittäytyi maahan uupuneena ja, imemättömät nisät ankarasti\npakottaen, kävi kaatuneen hemlokin taa levolle.\n\nSe nukkui raskaasti tunnin tai pari. Sitten se heräsi lapsen huutoon.\nSe paikalla tiesi, että se oli Mirandan ääni; ja kun se tavalla tai\ntoisella liikutti sen mieltä, niin se vaivoistaan huolimatta nousi ylös\nja kulki hiljaa ääntä kohden.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nMirandan pyhitys metsälle.\n\nSinä samana päivänä, heti puolisen jälkeen, Mirandan lähdettyä ulos\nviemään muruja kanoille keltaisessa maljassa, Kirsti oli saanut\njonkinlaisen pyörtymys kohtauksen. Kaiken aamupäivää oli kuumuus häntä\nrasittanut tavattomasti, vaikk'ei hän ollut siitä tietävinään. Nyt\nastioita pestessään hän aivan vasten tapojaan pudotti niistä yhden\nlattiaan. Räiskäys sai hänet havahtumaan. Mielipahalla hän huomasi,\nettä se oli Mirandan pieni kirjava lautanen. Sitten kaikki musteni\nhänen silmissään. Hän töin tuskin pääsi vuoteen luo hoipertelemaan ja\nkaatui siihen oikopäätä kuin pyörtynyt. Tätä mielentilaa seurasi raskas\nuni, jota kesti monta tuntia ja joka luultavasti pelasti hänet jostain\nankarasta taudista.\n\nMiranda ei kanat ruokittuaan palannut oikopäätä äitinsä luo. Hän\nsensijaan vaelsi kohti synkkää kuusimetsää, joka oli yhdellä\nkohtaa mökin takana hyvin lähellä. Avoimien, tattaresta vihantien\nkenttien runsas valo loi kauas viileiden holvikaartojen alle eloisan\nvalaistuksen.\n\nMirandan kirkas silmä huomasi, että jotain liikkui harmaitten suorien\nrunkojen välissä.\n\nHän piti siitä sangen paljon. Se oli hänestä merkillisen paljon kissan\nnäköinen, suurempi vain kuin ainoakaan kissa mitä hän oli kylässä\nnähnyt, jalat korkeammat ja häntää vain ihmeellinen paksu tynkä. Se\ntosiaan olikin kissa, \"ruskea kissa\" eli Pohjois-Amerikan pienempi\nilves. Sen karva oli punaruskeata, täynnään pieniä vaaleampia pilkkuja.\nSillä oli korvien nipussa suorat harjastöyhdöt samoin kuin suuremmalla\nserkullaankin, Canadan ilveksellä, -- ne vain eivät olleet likimainkaan\nniin silmään pistävät kuin viimeksi mainitun; ja kuutamopyöreän naaman\nilme oli samalla sekä vihainen että arka. Mutta selvästikin se oli\nkissa; ja Mirandan sydän kääntyi sen puoleen sen istuessa siinä metsän\nsiimeksessä tarkaten ihmislasta haaleilla silmillään.\n\n\"Voi kaunis mirri! kaunis mirri!\" Miranda kutsui ja hyväillen ojensi\nsitä kohti kätensä ja juoksi metsään.\n\nRuskea kissa odotti hievahtamatta, kunnes hän oli tullut kymmenen\naskeleen päähän; sitten se kääntyi ja juoksi kauemmaksi pimentoihin.\nPäästyään melkein näkymättömiin se pysähtyi, kääntyi ympäri ja\nistahti uudelleen katsellakseen innostunutta lasta. Sitä ihmetytti se\nveripuna, joka oli lapsen kaulassa. Miranda oli nyt kokonaan kiintynyt\ntakaa-ajoon ja kiihkeästi toivoi saavansa kiinni kauniin mirrinsä,\nkunnes eläin jälleen vihaisesti kahahtaen kääntyi ympäri ja hyökkäsi\npois. Pettyneenä, vaikkei silti masentuneena Miranda taas seurasi; ja\nsama pieni leikki uudistui vähillä muunnoksilla, kunnes hänen suuret\nsilmänsä olivat täynnään himmentäviä kyyneliä ja hän oli vähällä\nmaahan vaipua uupumuksesta. Ilkeä kissa leikkiin väsyneenä eikä enää\nnauhankaan vuoksi uteliaana, katosi sitten kokonaan; ja Miranda istui\nmaahan itkemään.\n\nMutta hän ei ollut niitä lapsia, jotka pitävät paljon melua pienestä\npettymyksestä. Ei kulunut kuin muutama minuutti, ennenkuin hän hyppäsi\npystyyn, kuivasi silmänsä pienien nyrkkiensä selkäpuolella ja lähti\noman luulonsa mukaan suoraa päätä kotia kohti. Alussa hän juoksi,\narvellen äidin varmaan käyvän levottomaksi hänen poissaolonsa vuoksi.\nMutta kun hän ei tullutkaan aukealle niin pian kuin oli luullut, niin\nhän pysähtyi, katseli sangen huolellisesti kaikki ilmansuunnat ja\nkäveli edelleen kaiken aikaa varoen. Hän käveli ja käveli, kunnes tiesi\nkulkeneensa niin pitkän matkan, että olisi vaikka viiteen kertaan kotia\nennättänyt. Hänen jalkansa huojuivat, ja sitten hän avuttomana seisoi\naivan hiljaa paikallaan. Hän tiesi eksyneensä. Yht'äkkiä aarniometsä,\nmetsä johon hän oli halunnut, metsä, jonka pimeyttä hän ei ollut\nkoskaan pelännyt, muuttui yksinäiseksi, uhkaavaksi, pelottavaksi. Hän\npuhkesi äänekkääseen itkuun.\n\nTämä se oli, jonka Kroof kuuli ja jota se tuli peräämään. Mutta sen\nkuulivat toisetkin korvat.\n\nOlento nahkan ruskeuinen, monta kertaa suurempi kavalaa ilveskissaa\n-- vaikk'ei kovin erilainen muodoiltaan, hiipi varkain ääntä kohti.\nVaikka sen jäsenet näyttivät vankoilta, kämmenet suurilta hoikkaan\nruumiiseen ja pieneen litteään julmaan päähän verraten, niin olivat sen\nliikkeet siitä huolimatta äänettömät ja keveät. Ja jokaisella matalaan\nkyyristyvällä mutkikkaalla askeleella häntä hermostuneesti sätkähti.\nHuomatessaan itkevän lapsen se pysähtyi ja alkoi sitten lähestyä\nvielä entistä hiipivämmin, kyyristyen niin matalaksi, että vatsa\nmelkein maata laahasi, kaula pitkällä päinvastaiseen suuntaan kuin\nhäntä. Se ei saanut aikaan vähintäkään ääntä, mutta Mirandan herkissä\naivoissa kuitenkin oli jotain, joka sen kuuli, ennenkuin se oli\npäässyt aivan hypyn matkan päähän. Tyttö lakkasi itkemästä, vilkaisi\näkkiä ympärilleen ja kiinnitti tumman kirkkaan katseensa sen palaviin\nviheriäisiin silmiin. Ja vaikka hän olikin vain pieni pelästynyt\nyksinäinen lapsi parka, niin oli hänen vakaassa katseessaan kuitenkin\njotain vähäistä, mitä lienee ollut, joka teki eläimen levottomaksi.\nTyhjä synkkyys, tieto siitä, että oli eksynyt, se oli saanut Mirandan\npelkäämään. Eläintä, julmintakaan kohtaan, hän ei tuntenut vaistomaista\npelkoa; ja vaikka hän tiesi, että se oli pantteri se julmasilmäinen\npeto, joka oli hänen edessään, niin jonkinlainen suuttumuksen sekainen\nuteliaisuus se nyt oli ylinnä hänen mielessään.\n\nPeto levottomasti käänteli silmiään tytön vakaan katseen edessä. Se\nhetken epäröi oliko perältäkään viisasta puuttua tuohon pelottomaan\nkirkassilmäiseen olentoon. Sitten siinä heräsi kiukku. Se kiinnitti\nhäneen päättävämmin hypnotisoivan tuijotuksensa ja vihaisin nytkäyksin\npieksi häntäänsä. Se paraillaan kiihotteli itseään lopulliseen\nsurmahyppyyn Mirandan sitä katsellessa.\n\nMutta juuri silloin tapahtui ihme. Suuren paaden takaa, jossa se oli\ntätä tilannetta katsellut, tallusteli Kroof esiin valtavana ja mustana.\nSe asettui paikalla Mirandan rinnalle; ja kohoten takakintuilleen\nkorkeana ja lannistumattomana jättiläisenä se mörisi uhmaansa\npantterille. Kun Miranda näki \"kauniin ison koiransa\", -- jonka hän\nkuitenkin sangen hyvin tiesi karhuksi, -- vasta silloin hän näytti\nhuomaavan, kuinka pahasti oli pantteria säikähtänyt; ja hän älysi, että\noli tullut voimallinen puolustaja. Hän hyppäsi avuttomin nyyhkytyksin\nja kätki kyyneltyneet pienet kasvonsa karhun pörhöiseen kylkeen,\ntarttuen molemmin käsin sen pehmeihin karvoihin kiinni. Kroof ei\nollut huomaavinaankaan tätä rajua syleilyä, vaan mulkoili edelleenkin\nuhkaavasti pantteria.\n\nPantteri taas oli teeskentelemättömän hämmästyksen valtaama. Se.\nheitti hiipivän, kyyristyvän, ponnistukseen kootun asentonsa ja\nkohosi täyteen korkeuteensa; nosti päätään, antoi häntänsä vaipua ja\ntuijotti tätä kummaa. Jos tuo lapsi oli Kroofin suojatti, niin paras\nheittää; sillä kovan piti nälän olla, ennenkuin pantteria halutti\nmitellä voimiaan valtavan naaraskarhun kanssa. Sitä paitsi hän huomasi\nMirandassa itsessäänkin jonkinlaista voimaa ja mahtia, jonkinlaista\nhallitsijavaltaa, joka oli vaikuttanut, että oli ehdottomasti ollut\nvaikea tehdä hyökkäystä, vaikkapa tyttösellä ei muuta puolustusta\nollutkaan kuin ymmälle saattava katseensa. Nyt se aivan selvään näki,\nettä ihmislapsessa oli jotain sangen salaperäistä. Pantteri päätti\nolevan parasta ilmoittaa naaraalleenkin -- joka oli vihaisempi,\nvaikk'ei yhtä voimallinen -- ettei tälle lapselle tehtäisi mitään,\nolipa tilaisuus mikä tahansa. Tämän päätöksen kera se teki kokokäänteen\nja asteli pois, pää pystyssä ja muina miehinä vallan. Sitä tuskin olisi\ntuntenut samaksi hiipiväksi hirviöksi, jona se oli viisi minuuttia\naikaisemmin esiintynyt.\n\nKun se oli mennyt, niin Kroof laskeutui kyljelleen maata ja hiljaa\nhyväillen painoi Mirandaa ruumistaan vastaan. Sen murheellinen sydän\nkääntyi lapsen puoleen. Ja sen turvonneita utareitakin poltti niin\nkovin, ja se tunsi jonkinlaista toivoa, että Miranda ehkä tästä\nvaivasta päästäisi. Mutta lapsella ei tietenkään voinut olla tästä\netäisintä aavistustakaan. Kaikissa muissa suhteissa hän osotti\ntäydellisesti käsittävänsä Kroofin ystävyydenosotukset, silitteli sitä\nkevein pienin kätösin ja supatteli sille kaikenlaisia sulosointuisia\nhyväilyjä, joille Kroof vakavana kallisti korvansa. Laskien sitten\npäänsä karhun mahanalustan hienoille karvoille lapsi äkkiä vaipui\nsikeään uneen; vaellus ja mielenliikutukset olivat sen uuvuttaneet.\n\nMyöhään iltapäivällä, lypsyajan lähestyessä, Kirsti heräsi. Hän nousi\nhätkähtäen istumaan vuoteessaan, joka oli tuvan nurkassa. Akkunasta\npaistoi länteytyvän auringon säde. Hän oli levoton, kun oli niin kauan\nnukkunut. Ja missä ihmeessä Miranda oli? Hän nousi seisomaan, horjui\nhetken, mutta tunsi itsensä tuota pikaa varmaksi; ja nyt hän huomasi,\nettä unensa oli ollut taudin puuskaus. Hän meni ovelle. Kanat kuopivat\nmaata ahkeraan ja Saunders loi häneen suvaitsevaisen katseen. Vajan\ntakana aidan luona mustan ja valkoisen kirjava lehmä ammui lypsäjää; ja\nlie'astaan tatarvainion takaa Mikko vasikka kaipaili illallismaitoaan\nja ruohoteetään. Mutta Mirandaa ei näkynyt, ei kuulunut.\n\n\"Miranda!\" hän huuti. Ja sitten kovempaa -- ja vieläkin kovempaa -- ja\nlopulta läpitunkevalla valittavalla mielenahdistuksella, kun hänelle\nselvisi, että lapsi oli kadonnut. Auringonpaisteinen raivaus, harmaa\nmökki, synkät metsänreunat, kaikki näytti hänestä hetken pyörivän\nympäri. Mutta vain hetken. Sitten hän tempasi kirveen lapupölkyn päästä\nja varman vaiston johdolla syöksyi sitä kuusikon kielekettä kohti, joka\noli juuri mökin takana.\n\nSuoraan eteenpäin hän riensi, ikäänkuin selvää jälkeä seuraten; vaikka\nhänen metsätietonsa todenteolla olivat sangen vähäiset, niin että\nhän paljaan silmännäön mukaan tuskin olisi kyennyt elefantin jälkiä\nseuraamaan. Mutta hänen sydäntään kouristi jäätävä tuska, ja hän samosi\neteenpäin kuin vimmattu. Mutta sitten hän äkkiä kallion sammalisella\nkummulla näki näyn, joka sai hänet siihen paikkaan seisahtumaan.\nHänen silmänsä ja suunsa jäivät auki pelkästä hämmästyksestä. Sitten\nhirmuinen jännitys raukesi. Väkevä väristys kävi hänen ruumiinsa läpi\nja hän tunsi itsensä jälleen lujaksi. Hymy kirkasti hänen kasvojensa\nkalvenneita piirteitä.\n\n\"Totta tosiaan,\" hän mutisi itsekseen; \"lapsi oli oikeassa. Se ymmärtää\neläimiä vähän paremmin kuin minä.\"\n\nJa se näky oli tämä. Kautta kuusimetsän harmajain kaartojen asteli\nvaltava musta karhu, Miranda rinnallaan juosten ja leikillisesti\nsilitellen sen rehevää turkkia. Iso eläin tuon tuostakin pysähtyi, ei\nmuuta varten kuin tunnustellakseen lasta kuonollaan tai nuollakseen\nhänen kättään hoikalla punaisella kielellään; mutta suunta, jota\nse kulki, vei suoraa päätä mökille. Kirsti seisoi moniaan minuutin\nliikkumatta, katsellen tätä outoa näköä; piilostaan esiin astuen hän\nsitten riensi niiden perässä. Niin kiintyneet ne olivat toisiinsa, että\nhän kummankaan huomaamatta pääsi parinkymmenen askeleen päähän niistä.\nSitten hän huuti: --\n\n\"Miranda, missä sinä olet ollut?\"\n\nLapsi pysähtyi, katsoi ympärilleen, mutta piti vielä kiinni Kroofin\nkarvoista.\n\n\"Voi äiti!\" hän huuti innostuneena ja hengästyneenä ja yrittäen kertoa\nkaikki samalla haavaa, \"minä olin aivan eksyksissä -- ja pantteri juuri\naikoi syödä minut -- kun tämä kiltti hyvä iso karhu tuli ja pelotti\npantterin pois -- ja meidän piti juuri tulla kotiin -- ja tule äiti, ja\npuhu tälle hyvälle kiltille isolle karhulle! Voi, elä päästä sitä pois!\nelä päästä!\"\n\nMutta Kroofilla oli tästä asiasta omat arvelunsa. Mirandan se\noli tyttärekseen ottanut, eikä Kirstiä; ja se tunsi jonkinlaista\nmustasukkaisuutta Mirandan äitiä kohtaan. Mirandan vielä puhuessa karhu\näkkiä kääntyi sivuun ja sukkelaan tallusteli pois, jättäen lapsen itku\nkurkkuun.\n\nSydäntä kouristava oli se juttu, jonka Miranda sinä iltana kertoi\näidilleen, sillä aikaa kun mustan ja valkoisen kirjavaa lehmää\nlypsettiin ja Mikko vasikka sai illallismaitonsa ja ruohoteensä.\nSe teki syvän vaikutuksen Kirstin nopeaan ja suvaitsevaan mieleen.\nHän paikalla oivalsi, kuinka suurenarvoinen Mirandalle oli Kroofin\nkaltaisen suosio. Useimmat äidit olisivat tämmöisessä tapauksessa\njoutunut mielettömän pelon valtaan, mutta Kirsti Craig ei ollut niin\nheikkoa laatua. Hän sitä piti vain vahvana turvana Mirandalle metsän\npahimpia vaaroja vastaan.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nYstävykset.\n\nTämän kokemuksen jälkeen Miranda tunsi itsensä pyhitetyksi, kuten hän\noli niin hartaasti toivonut, aarniometsän kansan täyteen toveruuteen.\nMelkein joka päivä Kroof astua läntysteli raivion reunoille. Ja aina\nMiranda tuota pikaa keksi sen ja juoksi sen luo iloisin hyväilyin. Iso\nkarhu ei kuitenkaan suostunut kulkemaan montakaan askelta aukealle,\nsillä se ei halunnut tutustua Kirstiin, eikä mökkiin, eikä karjaan\neikä mihinkään muuhunkaan mitä sivistyksellä olisi ollut tarjottavaa.\nMutta Kirsti, sopivan välimatkan päästä katseltuaan muutamia näistä\nkohtauksista, viisaana äitinä antoi lapselle vähän enemmän vapautta.\nMiranda sai luvan mennä metsään määrätyn matkan, ei kuitenkaan koskaan\nniin kauaksi, että mökki kokonaan katosi näkyvistä; ja tämä lupa oli\nvoimassa vain silloin, kun hän oli Kroofin seurassa. Kirsti jonkun\nverran tunsi metsäeläinten luonnetta; ja hän tiesi, että kun musta\nkarhu teki ystävyysliiton, niin oli se järkähtämättä ja aprikoimatta\nsille uskollinen. Ystävyysliitoissa, jotka poikkeavat luonnollisista\nheimosuhteista, joskus käy, kuten nytkin kävi: Kroof näytti kiintyvän\nlapseen hellemmin kuin omaan penikkaansa. Se katseli ihastunein silmin,\nsuu raollaan narrimaisesta hellyydestä, kun Miranda sen ympärillä\nleikkien perehtyi metsätiedon lukemattomiin salaisuuksiin. Mitä vain\nMiranda tahtoi tekemään, sitä se yritti tehdä, heti kun oli tarkotuksen\nperille päässyt; sillä vaikka Mirandan juttelu olikin sangen mieluista\nsen korvalle, niin ei se toden tunnustaen ollut sen aivoille kovin\nhelppoa ymmärtää. Yhdessä asiassa se kuitenkin oli järkähtämätön.\nEhkä kolmen oman mittansa verran se suostui kulkemaan Mirandan mukana\nraivaukselle, sitä edemmäksi se ei suostunut tulemaan. Mairittelua,\npientä härnäilyä, järkisyitä, kyyneleitä -- kaikkea Miranda koetti,\nmutta turhaan. Kun Miranda koetti perästä työntää tai edellä kulkien\nperässään vetää, niin mesikämmen oli siitä hyvillään ja sen silmät\nvilkkuivat leikillisesti. Mutta päätöksessään se pysyi. Kirsti\ntäydelleen hyväksyi tämän itsepintaisuuden, vaikka se Mirandalle oli\nniin suuri pettymys; hän ei kuitenkaan virkkanut siitä mitään. Kirstiä\nei vähääkään haluttanut saada Kroofin kaltaista jättiläistä mökkinsä\nympärille maleksimaan taikka ympäri kuljeskelemaan ja tielle tulemaan,\nkun hän oli menossa työhön vainiolle.\n\nVaikka sivistys olikin Kroofille vastenmielinen, niin oli se kuitenkin\nsiksi ovela, että älysi mahdottomaksi saada Mirandan alati kerallaan\nmetsässä olemaan. Se vallan hyvin älysi, että tuo iso nainen, jolla\noli päässään punaista, oli sangen etevää laatua eläintä -- ja että\nMiranda oli hänen penikkansa, -- sangen etevää laatua penikka, jota\naina piti katsella salaisella kunnioituksella, mutta penikka joka\ntapauksessa ja sille suurelle vaimolle kuuluva. Se ei sen vuoksi\npahastunut huomatessaan, ettei se voinut saada Mirandaa mukanaan\nmetsään enemmäksi kuin tunniksi tai pariksi kerrallaan. Mutta tunnin\ntai parin kuluessa saattoi saada paljon aikaan; ja Kroof koetti\nopettaa Mirandalle paljon asioita, joiden tuntemista pidetään tärkeänä\naarniokansan kesken. Se haisteli multaa ja kaivoi maasta makealle\nhajuavia juuria; ja Miranda, pannen merkille niiden varret ja lehdet,\noppi pian tuntemaan kaikki lähiseudun syötävät juuret. Kroof niinikään\nnäytti hänelle herkullisen karvavatukan [_Rubus villosus_, jolla on\nsuikerteleva varsi.], äitelän imelän intianipäärynän [_Amelanchier\ncanadensis_, pohjoisamerikkalainen pensas, jolla on syötävät marjat]\nja vaarattoman, mutta jotenkin pumpulivillaisen metsäkanamarjan;\n[_Mitchella repens_, amerikkalainen marja.] ja se opetti sitä\nkarttamaan trilliumin [Saanut nimensä kolmesta lehdestään. Kieloihin\nkuuluva amerikkal. kasvi] houkuttelevaa punaista hedelmää, samoin kuin\nmyrkyllistä kyymarjaakin [joko _Actäa_, leinikköihin kuuluva marja, tai\n_Cälastus scandeus_ niminen pensas]. Mustikkaa, joka on yhtä mieluinen\nkarhulle kuin ihmisellekin, ei kasvanut tässä synkässä metsässä, mutta\nMiranda muisti tämän marjan hyvin varhaisilta kyläajoiltaan, jolloin\nhän niin usein oli suunsa mustannut mustikkapiirailla. Mitä taas\ntulee kyyhkynmarjan [Amerikkalainen koiso (_Phytolacca decandra_)]\nveripunaisiin rypäleihin, jotka peittivät laitumen kummut punalle\nhohtavalla peitteellä, niin ei Miranda kaivannut Kroofin opetusta\ntietääkseen, että ne olivat hyvät syödä. Ja sitten oli monen laisia\nja monen muotoisia ja värisiä metsäsieniä -- valkoisia, punertavia,\nhienon keltaisia, kiiltäviä oranssivärisiä, joissa oli paljon\nkäsniä, likaisen kerman värisiä, juovaisia viheriäisiä, jopa väkevän\ntulipunaisiakin. Miranda sanoi niitä ensin yhteisesti hattusieniksi\nja pelkäsi ja kammosi niitä. Mutta Kroof opetti hänet paremmin eroa\ntekemään. Joitakuita, kuten punaisia ja varsinkin käsnäisiä, viisas\neläin kämmenellään sotki mäsäksi; ja ne Miranda siitä tiesi huonoiksi.\nJa niiden koko ulkomuoto tosiaan olikin vaarallisen näköinen ja\nMirandan silmissä niiden kaikkien kanteen oli kirjoitettu _myrkkyä_\nsuurilla kirjaimilla. Mutta oli muuan sangen valkoinen ja hyvän\nnäköinen ja hyvänhajuinen sieni, josta hän melkein olisi vannonut,\nettä se oli ystävä. Paikalla sen nähdessään hän muisti erään omituisen\naran herkkusienen (Miranda piti herkkusienistä) ja suurella ilolla\njuoksi sitä poimimaan. Mutta Kroof sysäsi hänet syrjään niin tylysti,\nettä tyttö kompastui kantoon ja oli kovin loukkaantunut. Mutta hänen\nsuuttumuksensa lauhtui, kun hän näki Kroofin repivän ja sotkevan nämä\nkalpeat herkkusienen kaltaiset mitä pienimmiksi siruiksi, osottaen\nsamalla joka tavalla inhoaan. Tästä Miranda saattoi ymmärtää, että tuo\nkaunis hattusieni olikin oikea rikollisuuden hirviö. Ja niin se tosiaan\nolikin; sillä mikä muu se oli kuin kuolettava amanita, jonka yksi ainoa\npieni palakin olisi vaivuttanut Mirandan siihen uneen, josta ei konsaan\nherätä.\n\nVaikka Miranda olikin hyvässä turvassa Kroofin holhouksen alaisena,\nniin saattoipa hänelle niin nuorella iällä kuitenkin olla onneksi,\nettä häntä oli kielletty raivaukselta poistumasta. Sillä metsäkansan\nkesken tosiaan oli yksi heimo, jota vastaan Kroofin suojeluksesta olisi\nollut sangen vähän apua. Jos Miranda olisi lähtenyt Kroofin keralla\nlaajemmalti vaeltamaan, niin he ehkä olisivat tavanneet mehiläispuun.\nOn epäiltävää, tokko Kroofkaan oveluudessaan olisi älynnyt, ettei\nMirandan iho olisi kestänyt hyökkäystä mehiläispuun kimppuun. Intoileva\nkarhu luultavasti olisi tahtonut hankkia lapselle hunajaa ja seuraus\nsiitä olisi ollut, että Kirstin luottamus Kroofin arvostelukykyyn olisi\nsaanut pahan kolauksen.\n\nSiinä ahtaassa piirissä, jossa Mirandan oli lupa liikkua, oli kuitenkin\nuseita taajaan asuttuja muurahaispökköjä, ja Kroof keksi moniaana\niltapäivänä niistä yhden. Se oli siitä kovin mielissään. Tässä oli\ntilaisuus näyttää Mirandalle jotain sangen hyvää ja hänen terveydelleen\nehtoisaa. Herätettyään lapsen huomion se repäsi lahon puun hajalleen\naivan sydäntä myöden ja alkoi sitten litkiä suuhunsa sekä kiehuvia\nmuurahaisia, että niiden kerällä mehukkaita toukkia. Tämäpä vasta oli\nherkkua, mutta ymmärtämätön Miranda juoksikin pois kauhusta huutaen.\nKroof oli ymmällään. Se kuitenkin söi muurahaiset suuhunsa, kun oli\npuuhaan ruvennut. Mutta sen jälkeen se sai kutsun tulla kuulemaan\nMirandan pitkää ripitystä, että muka muurahaiset eivät kelvanneet\nsyötäviksi ja että oli sangen julmaa repiä auki niiden pesiä ja\nvarastaa munat. Siinä ei tietenkään ollut vastaväitteille sijaa, kun\nKroof ei vähääkään ymmärtänyt, mihin tyttönen oikeastaan tähtäsi; mikä\nkysymyksen alaiseen asiaan nähden oli sangen valitettava seikka.\n\nVaikka Mirandalla nykyään oli noin sanoaksemme metsän\nkansalaisoikeudet, niin ei hän kuitenkaan ollut oikein ystävyyden\nkannalla kenenkään muun kuin tietenkin vastustamattomien oravien\nkanssa, jotka asustivat mökin katossa. Miranda näki metsän eläimet\nnykyisin sangen läheltä, ja ne kulkivat asioillaan hänen nähtensä\nvähääkään arkailematta. Ne käsittivät, että oli aivan suotta ruveta\nhänen kanssaan piilosille. Vaikka ne olisivat olleet kuinka ehdottoman\nhiljaa ja vaikka ne olisivat kuinka täydelleen ympäristöönsä\nsulautuneet, niin tiesivät ne hänen kirkkaitten, vakaitten,\nystävällisten silmäinsä oivaltavan kaikki heidän hommansa kauttaaltaan.\nTämä oli niille alussa huolestuttava salaisuus. Kuka oli tuo nuori\nolento -- nuoruuden älyää kaikkein alkeellisinkin havaintokyky --\njoka nuoruudestaan huolimatta niin helposti saattoi häpeään niiden\nperintätiedot ja sukkelat temput? Mutta niiden vaisto samalla sanoi,\nettei hän ollut heikoimmankaan vihollinen; ja niinpä ne sallivat hänen\nnähdä kaikki hommansa peittelemättä, samalla kuin karttivatkin häntä\njonkinlaisella huolellisella pelolla.\n\nKroofiakin ne kaikki karttivat, vaikka toisella tavalla. Ne tiesivät,\nettei paisti silloin tällöin ollut Kroolille vasten mieltä, mutta\nettei se viitsinyt suurta vaivaa nähdä sitä saadakseen. Tämän metsän\nvähemmän kansan ei muuta tarvinnut kuin pysyä turvallisen matkan\npäässä sen ankarasta kämmenestä; muutoin ne tunsivat turvallisuutta\nsen läheisyydessä. Kaikki muut paitsi ei jänis -- se tiesi, että Kroof\npiti sitä ja sen pitkäkoipisia lapsia erikoisena herkkuna, jotka\nhyvin kannattivat karhunkin vaivannäöt. Miranda ihmetteli, miks'ei\nhän koskaan nähnyt jäniksistä merkkiäkään ollessaan Kroofin keralla\nkävelemässä. Toisinaan hän tosin näki; mutta aina pitkän matkan päästä\nja vain vilaukselta. Kroof ei näissä tilaisuuksissa nähnyt jänistä\nensinkään; ja Mirandalle pian selvisi, että hän näki tarkemmin kuin\npiilevä metsäkansakaan. Nämä saattoivat toisiltaan piilottua joko\nsiten, että olivat aivan hiljaa alallaan, taikka tekivät itsensä\nnäkymättömiksi; mutta Mirandan silmä armotta erotti punaruskean\nketun kellervän ruskeasta lahosta puusta, jolle se oli matalaksi\nruvennut. Paikalla hän myös erotti liikkumattoman pähkinänakkelin\npuunrungon nystyrästä, maassa piilevän metsäkanan jäkäläisestä kivestä,\nmetsähiiren kiertyneestä ruskeasta lehdestä, kyyristyvän ilveskissan\ntäpläisestä oksasta. Piilevä kansa sen vuoksi alkoi pian osottaa\nhänelle suosiotaan siten, ettei ollut hänestä tietävinään, joka\ntaas osotti heidän luottavan siihen, että saisivat hänen puoleltaan\nolla rauhassa. Ne pysyivät vieraalla kannallaan edelleenkin; mutta\nhänen mielenkiintoisen katseensa alaisena saattoi pähkinänakkeli\nnousta männynrungon karkean kaarnan pintaa ja noukkia sen harmaitten\nsuomujen alta muurahaisia; kultasiipitikka ajaa takaa lihavia\nvalkoisia toukkia, jotka olivat sen parasta herkkua, ja tuimasti takoa\nlahonnutta puuta muutaman jalan matkassa Mirandan päästä; hoikka\nruskea kärppä tohti jahdata puunjuurien alla kovakuoriaisia hänen\nhiljaisesta läsnäolostaan välittämättä, koiras-sepelpyy [Amerikkalainen\npyy (_Bonasa umbellus_), joka on tunnettu siipiväristyksiensä\naikaansaamasta omituisesta soitinpäristyksestä. Nimensä se on saanut\nkaulassaan olevasta seppeleestä. (Suom. muist)] huoletta päristellä\nkelopuun latvassa, kunnes ilma oli täynnään sen kerskumisen vienoa\npärinää, ja sen puolikasvuiset sikiöt rohkenivat pölyytellä itseään\nhuoleti autiossa muurahaispesässä raivauksen päivänpaahteisimmassa\nkolkassa. Ainoastaan varisparikunta, joka jälleen asutetun raivion\nsuuria mahdollisuuksia aavistaen oli asettunut pitkän kuusen latvaan\nasumaan aivan mökin taa, pysyi epäluuloisena kokonaan erillään\nMirandasta. Ne usein keskustelivat hänestä karkealla kielellään, joka\nkuului vielä pahemmalta tässä aarniohiljaisuudessa; ja ne pitivät\nhänen tuttavuuttaan Kroofin kanssa kerrassaan luonnonjärjestyksen\nvastaisena. Ollen itse kaksimielisyyden perikuvia ne olivat täysin\nvakuutettuja siitä, että Mirandalla oli muita vaikuttimia, jotka\nkuitenkin olivat liian syviä niiden ymmärtää; ja ne sen vuoksi\nkunnioittivat häntä suunnattomasti. Mutta eivät ne häneen luottaneet.\nArat sadelinnut [Pohjois-Amerikan musta- ja keltanokkaisia käkiä\nsanotaan sadelinnuiksi. (Suom. muist.)] sitävastoin luottivat häneen\nja viheltelivät toisilleen pitkäveteisiä alakuloisia kutsuääniään,\njotka tietävät sadetta, vaikka hän seisoi niistä vain muutaman askeleen\npäässä ja tuijotti niihin koko voimallaan; ja tämä oli kerrassaan\nennen kuulumaton suosionosotus sadelintujen puolelta, jotka ovat kovin\nvastahakoisia soittelemaan, jos joku on niin lähellä, että näkee.\nNiitä saattoi olla kolme tai neljä, jotka soittelivat kuvaamattoman\ntuntehikkaita kadanssejaan milloin missäkin raiviolla; mutta Kirsti\nei nähnyt niitä edes vilaukselta, vaikka hän monesti syvä kaiho\nsydämessään kuunteli, kun niiden etäiset äänet väreilivät kautta\nkastehelmin lähestyvän hämärän.\n\nVain kerran Miranda sinä vuonna enää näki pantterin. Se tapahtui\nkuukausi sen jälkeen kuin hän oli Kroofin tavannut. Hän oli yksinään\naivan tatarpellon reunalla ja tirkisteli varjoisaan läpikuultavaan\nhiljaisuuteen, nähdäkseen, voisiko hän erottaa sieltä mitään. Ja se,\nmikä sieltä näkyi, sai hänen pienen sydämensä oikopäätä kurkkuun\nsyöksähtämään. Siellä oli pantteri, ei muuta kuin kymmenen askeleen\npäässä; se makasi matalana kaatuneen puun rungolla. Se tuijotti häneen\nsilmät raollaan. Kotvasen kuluttua kaunis peto nousi ja oikoi itseään\nsuurella varmuudella, työnsi ulos kynsiään ja kaiveli niillä, aivan\nsamoin kuin tavallinen kissa tekee itseään oikoessaan. Samalla se\nhaukotteli aivan kamalasti, niin että Mirandan mielestä suu olisi\nvoinut revetä korviin saakka ja että saattoi katsella suoraan sisään\npedon suureen punaiseen kurkkuun. Sitten peto keveästi astui alas\npuunrungolta -- sille puolelle, joka oli Mirandasta etäimpänä, ja\nasteli pois sen näköisenä, ettei sitä muka haluttanut ruveta juttuihin.\n\nTänä samana, muutoinkin niin kohtalokkaana kesänä Miranda ensikerran\ntapasi Wapitin, soreasarvisen sarvaan, ja Gannerin, Canadan suuren\nilveksen. Sanomattakin selvä, etteivät ne olleet samassa seurassa.\nEräänä aamuna aidan kulmauksessa istuessaan koko huomio kiintyneenä\nrisumajan rakentamiseen sairaan perhosen ympärille, hän aivan\nkyynärpäänsä vierestä kuuli äänekkään pärskäyksen. Pahoin pelästyen\nhän päästi pienen huudon ylös katsoessaan ja samalla jotain hyppäsi\naidalta poispäin. Hän näki kirkkaan ruskean pään komeine monisormisine\nsarvineen ja kaksi suurta sulavaa silmää, jotka lempeinä ihmetellen\nkatsoivat häneen.\n\n\"Voi kaunis sarvas, pelotinko minä sinua?\" tyttö huudahti, tuntien\nvieraan näkemistään kuvista; ja hän työnsi pienen kätensä aidan raosta\ntervehtiäkseen. Sarvas oli kovin utelias sen veripunaisen nauhan\nvuoksi, mikä hänellä oli kaulassaan, ja silmäili sitä vakaasti puolen\nminuutin verran. Sitten se palasi aivan aidan viereen ja haisteli\nhänen kättään hienoilla mustilla sieraimillaan, avaten ja sulkien ne\nherkästi. Se antoi tytön hyväillä sileätä turpaansa ja piti päätään\naivan hiljaa tytön käden sitä kosketellessa. Sitten joku tavaton\nääni kantoi sen korvaan. Se oli Kirsti, joka siinä lähellä multasi\nperunoita; ja pian vako, jota pitkin työ eteni, toi hänet navetan\nnurkan takaa näkyviin. Hänen päässään leiskui tulipunainen liina\nkuumana auringon paisteessa. Sarvas kohotti päänsä korkealle, tuijotti\nja näytti lopulta päättelevän, että tämä ilmestys oli vihamielinen\nlaadultaan. Korskahtaen ja levottomasti polkien silokaviollaan se\npyörsi ympäri ja juoksi pois metsään.\n\nMirandan tuttavuus Gannerin, [\"Ganner\" (gander) oikeastaan on\nkansanomainen nimitys ukkohanhelle. (Suom. muist.)] ilveksen kanssa,\ntehtiin ikävämmissä oloissa.\n\nMikko vasikka, joka oli kaiken kesää kasvanut erinomaisesti,\noli päivisin kytkettynä paaluun luonnonniityn kulmaukseen noin\nkolmisenkymmenen sylen päähän metsän reunasta. Vähän lähempänä mökkiä\noli pitkä pensaisto mustaa vatukkaa, [_Rubus nigrobaccus_, jolla on\nmustat maukkaat marjat. (S. m.)] seljaa ja elämänlankaa, [_Clematis_.\n(S. m.)] muodostaen taajan tiheikön, jonka keskelle Miranda monella\ntuskalla ja kamalien naarmujen hinnalla oli raivannut rattoisan\npiilopaikan. Täällä hän leikki kotisilla ja toisinaan nukahtikin\nkuumina aamuina, kun äiti oli monen eekkerin takana työssä aivan\nraivauksen toisella reunalla.\n\nMikko makaili eräänä päivänä yhdentoista aikaan ennen puolta päivää\nniin lähellä mökkiä kuin lieka myöden antoi, kun tyttö näki oudon\neläimen tulevan ulos metsästä ja pysähtyvän sitä katselemaan. Eläin\noli harmahtavan ruosteen ruskea väriltään, mahanalusta ja kaula sangen\nvaaleat, ja se oli melkein yhtä suuri kuin Mikkokin; mutta ruumis oli\nkumman lyhyt verrattuna pitkiin voimakkaisiin sääriin. Naamataulu oli\naivan ympyriäinen, silmät pyöreät ja palavat, teräväkärkisten korvien\npäässä pitkät kankeat mustat tupsut ja leuan alla julman näköinen\nvaaleanruskea poskiparta, joka oli kuin ulospäin harjattu. Häntä oli\nvain kuin paksu, poikki hakattu ruskea tynkä. Eläin katseli varovasti\njoka puolelle ympärilleen; kyyristyi sitten matalaksi, takapuolen\njäädessä vähän korkeammalle eturuumista ja pehmeästi astuen kulki\nsuoraan Mikkoa kohti.\n\nVaikka Mikko olikin niin kokematon, niin älysi se kuitenkin, että\ntuossa tulla toikkaroi itse kuolema. Se kavahti pystyyn, kömpelöt\nsääret leveällä hajallaan ja koko painollaan liekaa painaen, silmät\npäässä pyörien ja kauhistuneina tuijottaen kamalaan tulijaan. Kurkusta\nkohosi pitkä kimakka avun ja hädän möläys.\n\nSen möläyksen merkityksestä ei saattanut olla epäilystä. Se sai\nMirandan silmänräpäyksessä lähtemään leikkihuoneestaan. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tilanne oli hänelle selvillä. \"Äiti! Äi-ti-ii!\"\nhän huuti minkä ääntä pääsi ja lensi rakasta Mikkoaan puolustamaan.\nIlves tämän odottamattoman sekaantumisen johdosta pysähtyi siihen\npaikkaan. Miranda ei näyttänyt kovin pelättävältä, eikä se hätääntynyt\nvähääkään. Mutta hän näytti niin tavattomalta -- ja tuo kirkas punainen\njuova hänen kaulassaan saattoi merkitä jotain, jota se ei ymmärtänyt\n-- ja jotain luonnotonta siinä vaan oli, jotain, jonka vuoksi sieti\nseisahtua, kun noin nuori olento osotti niin häikäilemätöntä rohkeutta.\nSekunniksi tai pariksi ilves sen vuoksi istui takakintuilleen\nrehellisesti kuin kissa ja mietti; ja tupsulliset korvat, jotka olivat\nhyvin pystyssä, ja omituinen poskiparta leuan alla antoivat sille\nhyvin vihaisen arvokkaan kasvojenilmeen. Mutta ei se epäröinyt kuin\nlyhyen hetken. Selvillään siitä, ettei Mirandaa tarvinnut lukuun ottaa,\nse jälleen lähestyi ja entistä nopeammin; ja Miranda huomatessaan,\nettei hänelle onnistunut pelottaa sitä pois, ei muuta kuin kiersi\nkäsivartensa Mikon kaulan ympäri ja parkaisi.\n\nSen parkaisun olisi pitänyt kantaa Kirstin korviin koko raivauksen\npoikki; mutta tuulenpuuska poikkeutti sen muualle ja lisäksi oli\nvälissä mökkikin äänen kärkeä tylsentämässä. Mutta sen kuulivat muut\nkuin Kirstin korvat; kuulivat ja vielä ymmärsivätkin Mikon möläyksen.\nMustan ja valkoisen kirjava lehmä oli kaukana, toisella laitumella.\nKirsti näki sen hätääntyneenä juoksevan aitoviertä ylös ja alas ja\nluuli kärpäsien sitä kiusaavan. Mutta aivan pensastiheikön takana\nmakasivat molemmat härät, Päivä ja Tähti, miettiväisinä märehtien\npäivällispurujaan. Kumpikin oli raskaasti noussut jaloilleen Mikon ensi\nkerran apuun kutsuessa. Kun Mirandan parkaus kajahti, niin ilmestyi\nPäivän rautionkarvainen pää pensastiheikön nurkan taa, hätääntyneenä\nudellen. Gannerin nähdessään se pysähtyi, pitäen kuonoaan korkealla\nilmassa, puhalsi kovaa ja pudisteli päätään suurta urhoollisuuttaan\nosottaakseen. Heti sen perästä tuli mustan ja valkoisen kirjava Tähti.\nMutta sillä oli aivan toinen luonto. Paikalla kun se keksi Mikon ja\nsamalla Mirandankin vihollisen, niin alas painuivat pitkät suorat\nsarvet, ilmaan lensi kirjava häntä ja raivosta mölisten se hyökkäsi.\n\nLaiha härkä oli vihollinen, jonka kanssa tappelemaan Gannerilla\nei ollut vatsaa. Vihaisella ärinällä, joka paljasti Mirandalle\nhirmuiset hammasrivit sangen punaisessa suussa, se käänsi heitä kohti\nhännäntynkänsä, pani niuhaan tupsulliset korvansa ja hyökkäsi metsään\npitkin uljain loikkauksin, luonnottoman pitkäin takajalkain nakellessa\nsitä poispäin kuin maahan koskettamatonta kumipalloa. Ehkä viiden\nsekunnin kuluttua se jo oli näkymättömissä puitten seassa; ja Tähti,\nylpeänä puhisten ja häntäänsä vinkkuroiden kuopi maata Mirandan ja\nMikon edessä.\n\nMiranda se sinä päivänä nimitti ison ilveksen \"Ganneriksi\"; \"sillä niin\nse sanoi\", hän jälkeenpäin kertoi äidilleen, \"kun Tähti tuli ja ajoi\nsen pois.\"\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nKirves ja sarvet.\n\nToinen talvi kului hyvinkin samaan tapaan kuin ensimäinen. Mutta\nvuodenajan ehtiessä tuli yhä enemmän lintuja ruokittavaksi, sillä\nMirandan maine oli levinnyt niiden kesken. Lunta ei ollut sinä talvena\nyhtä vahvalta, eikä pakkanen ollut yhtä ankara. Pantterit eivät tulleet\nyöllä kattoa repimään. Mutta sattui muutamia tapauksia, jotka saivat\nsekä Mirandan että Kirstin erikoisesti muistelemaan tätä talvea ennen\nmonia muita.\n\nKoko joulukuun ja tammikuun ajan tapasi Wapiti sarvas tulla navetalle\nkaksi solakkaa naarasta mukanaan ja oleskella sen luona monta päivää\nkerrallaan, pureskellen lumelle siroteltuja heiniä. Molempien\nhärkäin, Tähden ja Päivän kanssa Wapiti ei ollut kovinkaan hyvissä\nväleissä. Ne toisinaan vihaisesti pukkasivat sitä sarvellaan, mutta\nWapiti hyppäsi syrjään kuin vietereillä, polki kahdesti maata\nsilitetyillä etukavioillaan ja ojensi niitä kohti sarviensa neljätoista\nkeihäänkärkeä. Mutta se jäi uhkailuihin. Mustan ja valkoisen kirjava\nlehmä sitä vastoin näytti suuresti ihailevan Wapitia, vaikka tämä\nvastasi sen ihailuun mitä ylväimmällä välinpitämättömyydellä. Eräänä\npäivänä Miranda antoi sen ja molempain naaraitten nuolla astian\npohjalta raakaa suolaa, ja tämän mieluisan tuttavuuden jälkeen ne\nkaikin kolmen seurasivat häntä suoraan mökin ovelle. Jopa ne rupesivat\nKirstinkin perässä kulkemaan, mikä tätä miellytti ja hyvitti enemmän\nkuin hän tahtoi Mirandalle myöntääkään. Hän tarjosi eläimille monta\nkylmää tatarpiirakkaa, ja vaikka ne olivatkin nahkeita ja sitkeitä,\nolivat ne saajista mitä iloisimpia herkkupaloja. Mutta tammikuun\nkuluessa repäisivät holhokit itsensä irti näistä iloista ja muuttivat\nmuille laitumille.\n\nKevätpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdä Ten-Tinen, uljaan\nkaribusarvaan tuttavuutta, saman, jonka hän oli pikimältään nähnyt\nedellisenä talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa\nkeralla hitain viivytyksin etelää kohti. Ne olivat väsyneet syömään\nkuivaa sammalta ja jäkälää paljailla mailla, jotka olivat raivaukselta\nviikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen ja haapojen\nnuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat etelämpien\njokien varsilla. Katsellen akkunasta eräänä aamuna, ennenkuin karjaa\nvielä oli ulos laskettu, Miranda näki Ten-Tinen ilmestyvän metsästä\nja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan poikki. Sen omituisen\nlatuskat lehtimäiset sarvet olivat takakenossa olkain tasalla ja\nkuono osotti suoraan eteenpäin. Tämä asento oli kaikkein paras\nmetsän läpi kuljettaessa; sarvet eivät silloin takertuneet kiinni.\nKeskeltä otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista sarvista kaksi leveätä\nlatteata kämmenmäistä sakaraa, pääsarvien omituista kasvannaista.\nKaribulehmät, joiden sarvet olivat melkein yhtä komeat kuin uroon,\nvaikka otsalisäkettä vailla, seurasivat kantapäillä. Niiden väri\noli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen keltainen, aivan toinen kuin\nWapitin lämmin ruskea karva. Kulkiessaan navetan ohi Ten-Tine keksi\nrehua, joka sitä suuresti viehätti, ja seisahtui maistelemaan sitä.\nKirstin heinät miellyttivät suuresti koko karjaa. Niiden hyvällä maulla\nsyödessä Miranda hiipi ulos tuttavuutta tekemään. Hän otti lahjoiksi\nmuutamia kourallisia kanain tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan.\nMirandan lähestyessä Ten-Tine kohotti kaunista päätään ja katsoi häneen\nuteliaasti. Jos olisi ollut kiima-aika, niin se epäilemättä olisi\npaikalla haastanut hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt\nse oli hyväluontoinen ja utelias, paitsi milloin näki suden, pantterin\ntai ilveksen. Tuo pieni olento näytti vaarattomalta, ja kieltämättä\nhänessä oli jotain aivan erikoista. Mikä oli se kiiltävä esine, jota\nhän piti edessään? Ja mikä oli se toinen kirkas esine, joka hänellä oli\nkaulassaan? Ten-Tine lakkasi syömästä ja katseli tyttöä kiinteästi,\npää epäröivässä asennossa, harteita hiukkasen alempana. Karibulehmät\nvilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta niitä enemmän huvitti tyydyttää\nnälkäänsä kuin uteliaisuuttaan. Ne mielellään jättivät asian Ten-Tinen\nselvitettäväksi.\n\nMiranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka hän\noli oleskellut metsäkansan keskuudessa. Yksi oli, että kaikki\npiilevä kansa pelkäsi ja paheksui jyrkkiä liikkeitä. Niiden itsensä\nkäyttäytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistä aina liikkui\nsirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivät nopeuden ja hätäilyn\neron. Kaikkea jyrkkyyttä ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne pakenivat\nvihollistaan. Ja käyrin viivoin ne tappoivat.\n\nMiranda ei sen vuoksi yrittänytkään kulkea oikopäätä Ten-Tinen luo\nja väkirynnäköllä päästä sen tuttavuuteen. Hän varovaisesti pysähtyi\nkymmenkunnan askeleen päähän, kurkotti sitä kohti vatiaan ja liverteli\nsanattomia vienoja maanituksiaan. Hän kun ei taitanut karibuitten\nkieltä, niin täytyi koettaa äänen sävyllään ilmaista hyvät aikeensa.\n\nTen-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla lähemmäksi, eikä sen\nuteliaisuus kestänyt moista pettymystä. Mutta sitä epäilytti, epäilytti\nkovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epäröidessään jalkaansa;\nmutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat, leveämmät,\nkömpelömmät ja vähemmän silitetyt kuin Wapitin, sillä ne olivat\nmuodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain kuin\nsoiden ja löyhän lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat olisivat\npuhkaisseet pinnan kuin veitsen kärki.\n\nAskel askeleelta se tuli lähemmäksi. Mirandan kirkkaassa katseessa oli\njotain, joka siinä herätti luottamusta. Lopulta se oli kyllin lähellä\nkoskettaakseen keltaista vatia liikkuvalla ylähuulellaan. Se näki,\nettä vadissa oli jotain. Se kurotti kuononsa reunan poikki ja Mirandan\nihmeeksi puhalsi siihen. Vilja pöllähti joka suuntaan, jopa jotkut\njyvät tarttuivat sen omiin kosteihin huuliin. Se peräytyi takaisin\npäin hieman säikähtäen. Sitten se nuoli huulensa ja maku oli siitä\nmiellyttävä. Ja sen turpa palasi takaisin mieltäkiinnittävään maljaan;\nja haistettuaan taas sangen varovasti se nuoli suuhunsa kaikki, mitä\nsiinä oli.\n\n\"Hyi hotkaa!\" huudahti Miranda hellästi moittien ja juoksi takaisin\ntupaan enemmän tuodakseen.\n\n\"Eiköhän Saunders olisi vihainen\", hän ajatteli itsekseen, \"jos se\ntietäisi että minä annan sen tatarta tälle kauniille sarvaalle?\"\n\nTen-Tine seurasi lähellä hänen perässään haistellen uteliaana punaista\nnauhaa, joka oli tytön kaulassa. Kun Miranda meni tupaan tattaria\nsaamaan, niin sekin yritti tulla hänen mukanaan, mutta sen sarvet\nolivat liian leveät ovesta mahtuakseen. Kirsti, joka lakaisi kiireellä,\nkatsoi ylös hämmästyksellä, kun iso pää pimitti oven.\n\n\"Voi sinua lapsi parka!\" hän huudahti; \"aivanhan sinä tuot kaikki\nmetsän eläimet tänne meidän kanssamme asumaan.\"\n\nHän ei kuitenkaan kieltänyt Ten-Tineltä muutamaa kourallista tattaria,\nvaikka tämä puhalsi toisen puolen lattialle, niin että hänen täytyi ne\nlaasten koota. Kun Ten-Tine oli kaikki syönyt ja huomasi, ettei enempää\nannettaisi, niin se vastahakoisesti peräytyi ovelta ja alkoi haistella\nakkunanpuitteita, painaen uteliasta turpaansa koetteeksi lasiruutuakin\nvastaan.\n\nSattuipa niin, että Ten-Tineä ja sen pientä joukkoa olikin nälän\nhimolla takaa ajettu koko ajan pohjoisilta mailta saakka, vaikk'eivät\nne siitä mitään tienneet. Neljä isoa harmaata metsäsutta oli niiden\njäljillä. Vaikka sudet olivat verenhimoiset, niin olivat ne samalla\nviisaatkin, eivätkä halunneet hyökätä koko lauman kimppuun, ne\nkun tiesivät, että karibu on tuima tappelija. Mutta ne odottivat\ntilaisuutta erottaakseen jonkun lehmistä muusta laumasta, uuvuttaakseen\nsitten sen yksinään. Monta päivää ne olivat jälkiä seuranneet ja tällä\najalla saaneet tyytyä hyvin niukkaan muonaan; nyt niitä kalvoi sekä\nnälkä että viha. Metsästä ulos tullessaan ne näkivät viisi karibulehmää\nnavetan luona syömässä, Ten-Tineä ei missään. Tilaisuus oli liian\nharvinainen, jotta sitä olisi voitu jättää käyttämättä. Ne kaikin\npäättivät nyt hyökätä. Rinnan kaikki neljä laihaa sutta laukkasi\nääneti lumen poikki, pitkät harmaat kuonot kurtussa, valkoiset hampaat\nirvissä, harmaan ja valkoisen kirjavat hartiat kuin tahdissa nousten ja\nlaskien, pörhöiset hännät suorana perässä.\n\nKaribulehmät näkivät viime tingassa niiden tulevan. Puoleksi sekunniksi\nne jäykistyivät hämmästyksestä. Sitten ne sukkelaan juoksivat piiriin,\nperät yhteen työntäen, kaikki sarvet ulospäin ojentaen. Se oli\nsukupolvien tarkkaa perittyä sotakuria.\n\nIlman muuta ääntä kuin syvästi huohottaen, läähättäen sudet hyppäsivät\nhyppynsä, koettaen päästä tämän pistinmäisen sarviaidan päälle. Kaksi\nsingahti kiljuen takaisin. Yksi sai lehmän puoleksi piiristä ulos\nja polvilleen sortumaan, iski hampaansa sen niskaan ja olisi sen\nlopettanut, ellei lähin naapuri olisi tuikannut sutta niin tuimasti\nkylkeen, että se kimakalla rähähdyksellä hellitti hampaansa. Mutta\nneljäs susi huomasi piirin heikon kohdan. Se typerä nuori lehmä, jonka\nkimppuun se hyökkäsi, pillastui paikalla pelosta. Se syöksyi piiristä\npois ja pakeni. Seuraavassa silmänräpäyksessä susi oli sen kurkussa\nkiinni.\n\nSamalla kun susi kiskoi sen nurin, hyppäsivät muutkin sudet sen\nkimppuun. Muut lehmät, puolustusasentonsa säilyttäen, katselivat\nsen hätää jotenkin välinpitämättöminä, epäilemättä ne olivat sitä\nmieltä, että siinä tyhmyys sai palkkansa ja ettei kumppani parempaa\nloppua ansainnutkaan. Mutta Ten-Tine, jolle tilanne selvisi yhdellä\nsilmäyksellä, oli asiasta toista mieltä. Sille tämä tyhmä nuori lehmä\noli sangen kallis. Kimakalla raivon kiljauksella, joka oli puoleksi\nmääkinää, puoleksi mylvinää, se hyökkäsi apuun. Ensimäinen susi, jota\nse iski, lensi ulkohuoneen nurkkaa vastaan ja palasi tappeluun ontuen\nja hyvin vähällä innolla. Seuraavan se tuhosi molemmilla etujaloillaan,\ntaittaen kerrassaan pedon selän. Muut kaksi paikalla purivat kiinni\nsen kylkiin koettaen kiskoa sen nurin; se taas hyppien pystyyn ja\ntakajaloilleen nousten teki sankarillisia ponnistuksia karistaakseen ne\nirti kyljistään, jotta voisi puskea ja iskeä kavioillaan. Verta vuotava\nlehmä sillä välin kömpi jaloilleen ja pakeni takaisin urhoolliseen\npiiriin, joka hieman vastahakoisesti enää avautui. Tästä niitä ei pidä\nmoittia liian kovasti. Sillä karibuitten silmissä nuorikko oli tehnyt\nsuurimman kaikista rikoksista, kun oli rivistä paennut ja jättänyt koko\nkarjan tuholle alttiiksi.\n\nTappelun tällä asteella urhoollinen Ten-Tine oli joutunut epätoivoiseen\npulaan; mutta apu tuli aivan odottamattomalta taholta. Se tekijä, jonka\nsudet olivat laskuistaan pois jättäneet, oli Kirsti Craig. Kirstissä\noli kiehahtanut äänetön raivo, kun hän ensin näki tapauksen. Hän oli\nluullut, että sudet olivat läheisistä metsistä aivan sukupuuttoon\nhävinneet; ja niiden ilmestymistä hän sen vuoksi piti ainaisena\nvaarana. Mutta ainakin niitä oli vähän, sen hän tiesi; ja paikalla hän\npäätti, ettei tämän pienen sakin pitänyt päästä leikistä vähemmällä\nkuin täydellisellä tuholla.\n\n\"Ne ovat susia! Älä astu sinä ulos tästä ovesta!\" hän käski tylysti\nsillä äänellä, jota Mirandan mieleen ei olisi juolahtanutkaan olla\ntottelematta. Miranda kiihtymyksestä vapisten silmät suurina ja valkein\nposkin kiipesi akkunaan ja painoi kasvonsa ruutuun litteäksi. Kirsti\nhyökkäsi ulos, paiskaten oven kiinni.\n\nPuupölkyn ohi kulkiessaan Kirsti tempasi kirveen käteensä. Hänen\nkauniit kasvonsa olivat jäykät kuin rauta. Mustissa silmissä paloi\nviha. Se oli epätoivoinen yritys käydä kolmen hurjistuneen suden\nkimppuun ilman muuta apua kuin karibusarvas; mutta Kirsti ei ollut\nniitä naisia, jotka tieltä palaavat, kuten olemme jo nähneet.\n\nKirves oli tottuneessa ja tarkassa kourassa ja heti ensi isku, joka\nsattui lähimmän suden etujalkain taa, melkein leikkasi sen kahtia.\nToiselta puolen siten äkkiä vapautettuna Ten-Tine pyörähti ympäri kuin\nsalama päästäkseen käsiksi toiseen hyökkääjäänsä, mutta peto hyppäsikin\ntakaperin. Ten-Tinen sarvia väistäessään se melkein kimposi Kirstin\npäälle, tämä ei voinutkaan iskeä tuhoiskua koko voimallaan, ei muuta\nkuin kirveen lappeella sai lyhyeen nopattua sitä leuan alle. Siitä\nse kuitenkin lensi hetkeksi nurin, ja tämä hetki riitti Ten-Tinelle.\nIlmaan ponnahtaen karibu alas pudotessaan iski molemmilla talttamaisen\nterävillä etukavioillaan vastustajaansa keskelle kylkiluita. Isku\noli murhaavan ratkaiseva. Teräksisetkään kylkiluut eivät olisi sitä\nkestäneet, eikä kulunut kuin muutama harva sekunti, ennenkuin lumella\nmakaava verinen harmaa nahka oli niin muodoton, että sitä oli vaikea\nsudeksi tuntea.\n\nViimeinen joukosta, jonka Ten-Tinen isku oli rammaksi ruhjonut, oli\nviisaana miehenä väistynyt syrjempään, huomatessaan Kirstin tulevan.\nNyt se kääntyi pakoon. Mutta Kirsti oli päättänyt, ettei ainoankaan\npitänyt päästä pakoon, ja hän lähti takaa ajamaan. Hän oli niin hyvä\njuoksemaan kuin harva toinen nainen. Hän päätti saattaa täytäntöön\ntuiman tuhopäätöksensä. Sutta ensin esti rampaus; mutta juuri kun se\noli päin kääntymäisillään taistellakseen sokeasti kuolemaan saakka\nsukunsa tavan mukaan, niin ponnistus laukaisi jäykistyneet lihakset,\nniin että se jälleen pääsi juoksemaan. Oikaisten pitkään laukkaansa se\nampui pakoon takaa-ajajastaan, ikäänkuin tämä olisi paikallaan seisonut.\n\nKirsti pysähtyi, heilautti kirvestään ja nakkasi sen pakenevan jälkeen\nkoko voimallaan. Se sattui. Jos se olisi sattunut oikein, terä edellä,\nniin se olisi toteuttanut heittäjänsä koko tarkotuksen; mutta se sattui\npohja edellä keskelle pedon takapuolta. Isku sysäsi sitä, niin että se\nmukelsi nurin niskoin lumelle. Susi kiljui hämmästyksestä ja kauhusta;\nmutta sekunnin kuluttua se uudelleen malttoi mielensä, ponnahti kuin\nharmaa karvakerä risukasan yli ja katosi metsän kaartoihin.\n\nKun Kirsti kääntyi takaisin, niin hän näki Mirandan seisovan ovessa\nvalkoisena, surkeana ja hämmentyneenä; ja Ten-Tine taas lehmineen,\nodottamatta tilaisuutta häntä kiitelläkseen, kulki juoksujalkaa pois\npoikki vaikeitten kenttien, kuono pitkällä, sarvet takakenossa pitkin\nselkää. Ten-Tinestä itsestään ja haavotetusta nuoresta lehmästä tippui\njoka askeleella heleän punaista, höyryävää verta.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nPax Mirandä.\n\nKirsti olisi tämän seikkailun jälkeen entistä enemmän pelännyt Mirandan\npuolesta, ellei olisi ollut tuota lapsen merkillistä ystävyyttä\nsuuren naaraskarhun kanssa. Heti kun lumi oli sulanut ja aarniometsä\njälleen alkoi houkutella Mirandaa salaperäiseen hiljaisuuteensa ja\nläpikuultavaan hämäräänsä, ilmestyi Kroof uudelleen yhtä uskollisena\nkuin ennenkin. Kun Kroof oli poissa, niin metsät olivat lapselle\nkielletty maailma, johon hän vain saattoi kaihomielin kurkistella\nja katsella metsän piilevää kansaa sen salaisuuksia oivaltavilla\nsilmillään.\n\nVähää myöhemmin, kun sammalet olivat kuivaneet ja kesäkuun hedelmöivät\nhelteet hyvin elähyttäneet maan, sai Miranda uudelleen näyttää\nomituisen näkölahjansa terävyyttä. Hän yllätti eräänä päivänä Kroofin\nkanssa sepelpyyn, jolla oli äsken munasta tullut poikue, nuoren\nkoivuviidakon reunalla. Sepelpyy pieksi siipiään ja lepatteli puitten\nkeskellä ikäänkuin pahasti haavoitettuna; ja Kroof ajoi innolla takaa,\nluullen sen piankin kiinni saavansa. Se kuitenkin ensin vilkaisi\nympärilleen, eikö likitienoissa ollut poikasia. Mirandan kummaksi\nviisas eläin ei nähnyt ainoatakaan. Mutta Miranda näki ne selvään.\nSiinä ne olivat kaikki hänen ympärillään, kuin liikkumattomat ruskeat\npallot, aivan samanlaisina kuin lehdet ja sammal ja kaikki muu, mitä\noli metsämaan pinnalla hajallaan. Toiset olivat puoleksi piilossa\nlehden tai oksan alla; toiset istuivat aivan näkyvissä samassa\nasennossa kuin olivat olleet hälyytyksen tapahtuessakin. Jopa ne\nsulkivat silmänsäkin sulaakseen paremmin ympäristöönsä. Ne olisivat\nmieluummin alistuneet vaikka mihin kohtaloon, siihen paikkaan vaikka\nkuolleet, ennenkuin liikkuneet, niin täydellisesti ne lapsen mielessään\ntottelivat metsän kanalintujen kirjottamatonta lakia. Tämä kuuliaisuus\nsai palkkansa. Ne olivat sen kautta näkymättömät metsän kaikelle\nkansalle, sekä ystäville että vihollisille. Mutta eipäs petetty\nMirandan silmää.\n\nEmästä hän ei sen enempää välittänyt, hän kun älysi tämän sukkelan\nsotatempun ja tiesi, ettei Kroof milloinkaan saisi sitä kiinni. Eikä\nhän viattomuudessaan luullut, että hyvä Kroof tekisi sille pahaa,\nvaikka saisikin sen kiinni. Mutta nämä liikkumattomat poikaset sitä\nvastoin olivat sangen mieltäkiinnittävät. Yksi - kaksi -- kolme --\nMiranda laski niitä kymmenen ja arveli, että kaipa niitä oli vielä\nenemmänkin. Pian emä piiriä lennellen palasi paikalle katsomaan, millä\nkannalla olivat asiat. Se näki Mirandan kumartuvan ja poimivan maasta\nyhden sen rakkaista ruskeista keräsistä ja sitten vielä toisenkin,\nuteliaana, mutta hellävaroen. Hämmästynyt sepelpyy oli niin ymmällään,\nettä se hetkeksi unhotti Kroofinkin ja oli vähällä joutua sen kynsiin.\nSe äkkinäisellä hurjalla paolla vältti tämän vaaran ja huomaten, että\nMirandaa vastaan eivät mitkään piiloutumiset auttaneet, se lensi\noikopäätä viidakon tiheimpään osaan ja kutsui hoputtaen poikasiaan.\nTämän äänen kuullessaan kaikki nuo pienet liikkumattomat keräset äkkiä\nalkoivat elää. Ne molemmat, jotka makasivat kuin kuolleina Mirandan\nojennetulla kämmenellä, hyppäsivät maahan; ja kaikki hyökkäsivät\nviidakkoon.\n\nEmän vielä kotkotettua muutaman kerran matalan, mutta selvään\njäsennellyn kutsun kaikki nopeaan pakenivat pensaikkoon; Kroof taas\nhieman nolon näköisenä tallusteli takaisin Mirandan luo.\n\nHuolimatta tappelusta susien kanssa ja Ganner ilveksen hyökkäyksestä\nMikon kimppuun, ja huolimatta verestä ja karvoista jotka lumella\nkertoivat huuhkajan yöllisistä kesteistä ja jäniksen surmasta, Miranda\noli pitänyt aarniometsän asukkaita lempeänä kansana, joka enimmäkseen\neli äänettömässä ystävyydessä. Hänen tarkkanäköiset silmänsä\neivät ensinkään huomanneet, että tämä hiljaisuus olikin ainaista\nmurhenäytelmää. Hän ei aavistanut, että tuo piilevä kansa, jonka hommia\nhän katseli, aina kulki pelko mielessään ja että kuolema väijyi sitä\njoka käänteessä. Vähänpä hän aavisti, että useimmille niistä itse\nelämän hintakin oli ainaista elämän tuhoamista.\n\nKesän kuluessa Miranda keksi ensimäisen ja ainoan vian Kroofin\ntäydellisyydessä. Sillä kaikista luoduista olennoista oli vain äiti\nhänen mielestään Kroofia etevämpi. Mutta kun hän eräänä päivänä juoksi\nkenttäin poikki tapaamaan Kroofia metsän reunassa, niin suurella\nkarhulla olikin niin paljon muuta hommaa, ettei se joutanut vastaan\ntulemaan, kuten tavallista. Se haisteli jotain, joka oli maassa sen\nvaltavan kämmenen alla. Miranda juoksi paikalla katsomaan, mitä se oli.\n\nHänen kauhukseen se oli jäniksen lämmin verinen ruumis.\n\nHän säpsähti, aivan suunniltaan siitä, mitä näki. Sitten hän vihasta\nleimuten takoi Kroofia kuonoon pienillä kämmenillään. Kroof hämmästyi\n-- tosin vain lievästi, sillä se oli aina tiennyt, että Mirandalla\noli omituisuutensa. Se kohotti kuononsa korkealle ilmaan lyöntejä\nvälttääkseen, sulki silmänsä ja veti nöyrästi pois suuttumusta\ntuottavan kämmenen.\n\n\"Voi Kroof, kuinka saatoit sinä! Minä vihaan sinua, häijy Kroof!\nSinä olet aivan samanlainen kuin sudetkin!\" huuti Miranda, pieni\npovi pakahtumaisillaan vihasta ja itkusta. Kroof älysi, että se oli\njoutunut pahoin epäsuosioon. Miranda kuollutta jänöä kantaen juoksi\nperunamaalle, sieppasi kuokan, palasi karhun luo, joka yhä istui\npaikallaan katuvaisen näköisenä, ja alkoi rankaisevaa vaitioloa\nylläpitäen kaivaa kuoppaa aivan Kroofin nokan eteen. Siihen se hautasi\njäniksen ja hellästi silitti haudan pinnan. Paiskaten sitten rajusti\nkuokan maahan hän kietasi käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja puhkesi\nhurjaan itkuun.\n\n\"Kuinka saatoit sinä tehdä niin, Kroof?\" hän nyyhkytti. \"Niin, ehkä\nsinä vielä jonain päivänä tahdot syödä Mirandankin!\"\n\nKroof salli taluttaa itsensä pois tästä onnettomasta paikasta. Miranda\npian rauhottui ja koko tämä tuskallinen juttu näytti unhottuvan. Loput\niltapäivästä vietettiin sangen hauskasti vattuja syöden raivauksen\netäisemmällä reunalla. Kroofille aikoi vähitellen hämärtää, että se\noli tuon jäniksen tappaminen, josta hänelle oltiin vihassa; ja koska\nMiranda ilmeisestikin piti jäniksistä, niin se päätti, ettei sen\nkoommin koskaan tekisi samaa rikosta, ei ainakaan Mirandan ollessa\nlähiseuduilla. Mutta kun Miranda oli palannut kotiin, niin filosofinen\nKroof tallusteli salaa takaisin sille paikalle, johon jänis oli\nhaudattu. Se kaivoi sen maasta ja söi sen suurella nautinnolla,\ntasottaen myöhemmin jälleen maan, niin ettei Miranda saisi mitään\ntietää.\n\nTämän rasittavan tapauksen jälkeen Mirandalla oli täysi syy luulla\nettä Kroof oli tehnyt täydellisen parannuksen. Kuukausien kuluessa,\nvuodenaikain vaihtuessa ja vuosien vieriessä raivion rauhaisella\nmökillä Miranda vähitellen unohti ne muutamat verinäytelmät, jotka\nhän oli pakosta tullut nähneeksi. Yksi vuosi oli tämän jälkeen\nmelkein samanlainen kuin toinenkin; mutta Miranda ei huomannut\nelämää yksitoikkoiseksi. Jokainen vuodenaika oli hänelle tapauksia\ntäynnään, vaikka Kirstille paljasta rauhallista tapahtumattomuutta.\nMökki muuttui kodikkaammaksi, kun punaiset viinamarjat ja sireenit\nalkoivat sen ympärillä rehottaa linnuille vihantana suloisena\ntyyssijana ja rehevät punakukkaiset papuköynnökset verhosivat\nsäänpieksämäin hirsien alastomuutta. Karja lisääntyi. Harvoin vanhan\nTaavin tarvitsi lähteä mökiltä niin, ettei ollut selässä miehen\nkantamus kaikenlaista tavaraa, jota Kirsti lähetti kylään kaupan.\nMetsän kansan kesken Mirandan vaikutusvalta vähitellen kasvamistaan\nkasvoi, kunnes ne kaikki, vaikk'ei ainoakaan tutustunut häneen yhtä\nhyvin kuin Kroof, pyrkivät häntä seuraamaan kunnioittavan välimatkan\npäässä, vaikkeivät sitä näyttäneet. Ne eivät koskaan tappaneet hänen\nnähtensä, ja siten vallitsi lopulta ikäänkuin ainainen sovittu\nvälirauha niin laajalti kuin hänen näkevä katseensa kantoi. Kroofin\nkeväisin raiviolle saapuessa sen rinnalla toisinaan keikkui pörhöinen\nlystikäs musta pojan tallukas. Penikka ei koskaan vähääkään vähentänyt\nsen kiintymystä Mirandaan. Se aina kasvoi nuoreen karhuikään saakka\nmilloin suuremmalla, milloin vähemmällä ystävyydellä sietäen emonsa\nkäsittämätöntä ystävää, kunnes viimein samosi pois muille markkinoille;\nsillä Kroof oli yksinvaltias omalla alueellaan eikä sallinut omain\nlastensakaan tulla mailleen niiden täysi-ikäisiksi vartuttua. Penikoita\ntuli, toisia meni; mutta Kroofin ja Mirandan välinen rakkaus pysyi\nmuuttumatonna.\n\nTalvisin Miranda nykyisin suoritti enimmät sukankutomukset ja\nKirsti suurilla kalskavilla kangaspuilla kutoi kangasta pienen\nmaatilansa runsaasti kasvattamasta pellavasta. He olivat päättäneet\nolla pitämättä raiviolla lampaita, jott'eivät ne houkuttelisi susia\ntakaisin palaamaan. Kun vanha Taavi eräänä lämpöisenä kevätpäivänä\nhitaasti lähti kompuroimaan takaisin kyliin, selässään melko kantamus\ntumppuja, sukkia ja sääryksiä, joita Mirandan nopeat sormet olivat\nkutoneet, niin hän huomasi, että pari kettua kulki hänen perässään.\nNe eivät tulleet aivan lähelle, eivätkä osottaneet hänelle erikoista\nhuomiota. Ne vain näyttivät suosivan hänen seuraansa, kuten hän itse\nsanoi. Mailin tai pari häntä näin oudosti saateltiin, ja hän oli siitä\nsuuresti ymmällään; sillä hän ei käsittänyt mitään syytä, miksi häntä\nnäin metsässä kunnioitettaisiin. Erään toisen kerran hänen kantaessaan\nsamanlaista kuormaa tuli Wapiti sarvas ja haisteli häntä sangen\nystävällisesti. Ja kun hän seuraavana päivänä kantoi samaa noiduttua\nkauppatavaraa, niin hyppieli hänen rinnallaan monta jänistä, ei tosin\naivan lähellä, mutta ikäänkuin toivoen parempaa turvallisuutta hänen\nläheisyydestään. Tämän kaiken salaperäisyys alkoi häntä kiusata.\nEnsin hänen vähin teki mieli luulla, että hän näki kummituksia; mutta\nonneksi hän paremmaksi varmuudeksi tutki jäljet, ja siitä hänelle kävi\nvarmaksi, että hänen ihmeelliset seurakumppaninsa todella olivat lihaa\nja verta. Mutta siitä huolimatta hän alkoi kammota näitä retkiänsä\naarniometsän halki ja lopulta hän puhui asiasta Kirstille.\n\nKirsti nauroi omaan vakavaan tapaansa. \"No mutta Taavi\", hän alkoi\nselittää, \"ettekö te tiennyt kuinka kovasti Miranda ja metsän eläimet\novat toisiinsa liittyneet? Niin, että hän puoleksi kuuluu niihin\nitsekin. Eikös teillä ollut selässä vaikka kuinka paljon Mirandan\nkutomia tavaroita, kun eläimet teitä sillä tavalla seurasivat?\"\n\n\"Niin aina se, Kirsti, olikin!\" vastasi vanha kirvesmies. \"Minä\nmuistankin nyt, kuinka se iso sarvas haisteli myttyäni, jossa sukat ja\ntumput olivat!\"\n\n\"Ne olivat niitä Mirandan ystäviä; ja kun ne haistelivat tumppuja, niin\nne luulivat hänen olevan lähettyvillä, taikka muutoin päättivät teidän\nolevan hänen ystäviään.\"\n\nVanha Taavi siitä pitäen aina tiesi saavansa kulkea kunniavartijain\nsaattamana, kun hän kantoi Mirandan kudelmia kyliin; ja hän oli\nnäistä kunnianosotuksista ylen ylpeä. Tietysti hän puhui asiasta\njuttukumppanien kanssa; ja siitä alkoi kierrellä paljon kummia\npuheita. Toiset väittivät Kirstin ja Mirandan puhuvan metsäeläinten\nkanssa selvää englannin kieltä, samaa jota tavalliset kuolevaisetkin\nkäyttävät, ja että he tiesivät kaikki metsän salaisuudet ja vielä\npaljon muutakin, jota ihmisten ei ole sallittu tietää. Toiset vielä\ntaikauskoisemmat ja kiihkoisemmat kuiskailivat, etteivät ne olleet\npaljaita eläimiä, joiden kanssa Kirsti seurusteli, vaan että hänen\nyksinäisen mökkinsä ympärillä liikkui henkiä jäniksien, kettujen,\nkissain, pantterien ja karhujen nahkoissa. Moiset ilkeät puheet\ntuottivat Taavi ukolle monta katkeraa hetkeä, ja monta tuimaa\ntappeluakin, kunnes juorukontit oppivat kielensä hillitsemään hänen\nläsnäollessaan. Mitä nuoreen Taaviin tulee, niin oli hän karkottanut\nmielestään raivion kaikkineen ja lähtenyt Kuah-Davikin pohjoispuolisiin\nsydänmaihin, jossa hän nopeaan tuli kuuluksi metsästäjänä ja\nerämiehenä. Harvoin hän tuli kyliin, ja milloin tuli, niin vähänpä hän\nviitsi kuunnella kylänpuheita. Hänen mielensä oli muodostumaisillaan\nsuureksi, rauhalliseksi ja suvaitsevaiseksi suurien sydänmaitten opissa.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nFilistealaisten pakoon ajo.\n\nKirstin maanpakolaisuuden seitsemäntenä vuotena sattui muuan tapaus,\njosta kylän juorut saivat uutta vauhtia ja raiviota verhoova\nsalaperäisyys kammottavan värityksen.\n\nTalvesta tuli vähäluminen, niin että Kroof juurakonalaisessa pesässään\nheräsi jo kauan ennen kevättä. Ei ollut riittävästi lunta, jotta se\nolisi pysynyt suojassaan lämpöisenä ja voinut nukkua. Mutta maa oli\njäässä, ruokaa oli niukasti ja sitä alkoi kiusata nälkä. Miranda\nhuomasi, kuinka se laihtui, ja toi sille kokeeksi annoksen papuruokaa\nheidän omasta padastaan. Pavut olivat kerrassaan ilmestys nälkäiselle\nkarhulle. Se käsitti, että Mirandan äiti mahtoi tavalla tai toisella\nkuulua tämän jutun yhteyteen, ja sen kauan kestänyt vierominen haihtui\nkuin tuuleen kiitollisen mauntunnon lämmössä. Kun Kirsti ja Miranda\nseuraavana päivänä puolenpäivän aikaan istuivat ateriansa ääreen, niin\nilmestyi Kroof mökin ovelle ja haisteli kaihomielin kynnystä.\n\n\"Mikä tuolla oven takana nuuskii?\" ihmetteli Kirsti, koko joukon\nlevottomuutta vakavassa äänessään. Mutta Miranda oli paikalla rientänyt\nakkunaan katsomaan.\n\n\"Äiti, se on Kroof!\" hän huudahti ja löi ilosta käsiään yhteen,\nja ennenkuin äiti ennätti sanaakaan sanoa, niin hän paiskasi oven\nselkisten selälleen. Mesikämmen paikalla tallusteli tupaan viekkaita\npieniä silmiään vilkuttaen. Se istahti lähelle pöytää takajaloilleen\nja tuijotti valkeaan erinomaisen kiinteällä uteliaisuudella. Kuiva puu\nsamalla räiskähti ja paukahti kovasti ja sai mesikämmenen paikalla\npakenemaan turvallisemman matkan päähän; mutta siitä huolimatta se yhä\nvain tuijotti tuohon kummaan ilmiöön.\n\nSekä Kirsti että Miranda olivat katselleet karhua henkeään pidätellen\nuteliaina näkemään, miten se käyttäytyisi. Mutta nyt Miranda keskeytti\näänettömyyden.\n\n\"Voi rakas vanha Kroof! Me olemme niin kovin iloiset, että viimeinkin\nolet tullut meille vieraisiin!\" hän huudahti, hyökkäsi mesikämmenen\nluo ja kiersi molemmat käsivartensa sen kaulan ympäri. Kirstin kasvot\nnäyttivät hieman epäröiden vahvistavan tämän tervetulon toivotuksen.\nKroof ei paljon huomannutkaan Mirandan hyväilyä, hät'hätää vain\nnuolaisi hänen korvaansa ja tutki edelleenkin mieltäkiinnittäviä\nliekkejä. Tämä levollinen käytös rauhotti Kirstiä, jonka\nvieraanvaraisuus paikalla heräsi.\n\n\"Anna raukalle muutamia tatarpiiraita, Miranda\", hän sanoi. \"Se on\nvarmaankin tullut sen vuoksi, kun sen on nälkä.\"\n\nMirandaa ei haluttanut otaksua, että vierailuun oli niin itsekkäät\nsyyt; mutta hän kuitenkin paikalla toi vadillisen piiraita, jotka\nhän oli siirapissa liottanut, jotta ne hänelle itselleen paremmin\nmaittaisivat. Hän asetti vadin pöydän kulmalle niin lähelle vierasta\nkuin suinkin ja veti hiljaa karhun kuonoa sen puoleen. Sitä ei\ntarvinnut kahdesti käskeä. Valkea unohtui paikalla. Tatarpiiraitten\nja siirapin haju oli kerrassaan uutta Kroofin sieraimille, mutta\nsen herättämä maittava tunne oli valmiina, täysin kehittyneenä\nja odottavana. Se työnsi ulos kapean punaisen kielensä. Piiraat\nkatosivat melkein pikemmin kuin hyvä tapa olisi sallinut, siirappi\ntuli putipuhtaaksi nuolluksi ja ihastuksesta irvistäen mesikämmen\nkatsoi heihin enemmän saadakseen. Aivan Kirstin edessä oli iso kasa\nsamoja herkkuja, jotka äsken pannusta otettuina vielä olivat kuumia.\nAhnaalla vaikka arastelevalla kämmenellä Kroof tavotteli niitä. Mutta\nse ehdottomasti oli sivistymätöntä käytöstä. Kirsti kohotti vadin niin\nkorkealle, ettei siihen ulottunut, ja Miranda varmalla kädellä työnsi\nomalupaisen kämmenen pöydältä.\n\n\"Ei Kroof, sinä et saa mitään enää, ellet ole kiltti!\" hän sanoi\nuudelleen ja nosti sormensa varottavaan asentoon.\n\nHarva eläin ottaa opetuksen niin äkkiä onkeensa kuin karhu, ja\nKroofin järki oli kehittynyt omituisen valppaaksi hänen ja Mirandan\nkauan kestäneen ystävyyden aikana. Se alistui paikalla nöyränä ja\nodotti kieli pitkällä, kun Miranda sille valmisti mahdottoman suuren\nvadillisen leipä- ja siirappirokkaa. Kun se oli tämän syönyt, niin se\ntutki mökin kaikki paikat ja meni lopulta sisemmän huoneen nurkkaan\nmakaamaan. Ennen auringonlaskua se nousi ylös ja tallusteli pois\npesälleen, talviunensa jäljiltä vielä unisena.\n\nVanha karhu tuli tämän jälkeen joka päivä mökkiin puoliselle,\nsöi Kirstin ja Mirandan keralla ja iltapäivät uinaili matollaan\nvalitsemassaan nurkassa. Kirsti tottui pitämään sitä perheen jäsenenä.\nKarjasta ja kanoista se ei välittänyt vähääkään. Muutaman päivän\nkuluttua härät lakkasivat sarviaan heristämästä sen sivu kulkiessa;\nja kukko, Saundersin yhtä kopea seuraaja, lakkasi kiekauttamasta\nkimakoita, sättiviä varotushuutojaan, joilla se oli tavannut ilmaista\nsen saapumisen.\n\nEräänä iltapäivänä, ennenkuin kevät vielä oli täydellä todella alkanut,\nmökille saapui kaksi epämieluista vierasta. Kuah-Davikin latvajoen\nvarrella, viidentoista mailin päässä, oli eräässä tukkilaisleirissä\ntapeltu. Miehistä oli kaksi, jotka kaiken talvea olivat riidelleet\nja yllyttäneet pahuuteen, lopulta jonkun erikoisen raakuuden kautta\nsuututtanut sekä päällikön että toverinsa siihen määrään, ettei\nheille enää annettu anteeksi. Haukkumisin ja selkäsaunoin leiristä\nkarkotettuina he olivat lähteneet samoamaan metsien kautta kyliin\nlyhintä tietä. Synkkä viha riehui heidän sydämissään. Kolmen aikaan\niltapäivällä he sattuivat tulemaan raiviolle ja pyysivät jotain\nsyödäkseen.\n\nVaikka he tuntuivatkin synkiltä ja ilmassa oli jotain uhkaavankin\ntapaista, niin puhuivat he kuitenkin alussa kylläkin höylisti, ja\nKirsti hääräsi minkä joutui, täyttääkseen heidän hänen mielestään\nkohtuullisen pyyntönsä. Vieraanvaraisuuden lait ovat takametsissä\nsangen sitovat. Miranda, jota ei miellyttänyt vieraitten ulkomuoto,\npysyi vaieten syrjässä ja tarkasteli heitä.\n\nKun Kirsti oli heidän eteensä kattanut hyvän aterian -- kuumaa teetä\nja kuumia keitettyjä papuja, munia, vehnäleipää ja voita -- niin\nhe kiukuttelivat sitä, kun ei tuotu sianlihaa, eivätkä he kauaa\nhaikailleet, ennenkuin pyysivät.\n\n\"Minulla ei ole\", sanoi Kirsti, \"meillä ei syödä sianlihaa. Kaipa te\ntulette toimeen sillä, mikä kelpaa Mirandalle ja minullekin.\"\n\nSe oli jotain kuulumatonta, ettei takametsän talossa ollut sianlihaa,\ntuota välttämätöntä, yleistä, tukkimiehen elämän ehtoa. He kumpikin\nluulivat, että hän ahneudesta kielsi sianlihan.\n\n\"Sinä valehtelet!\" huudahti toinen, laiha, lyhyt, mustaverinen roikale.\nToinen nousi ylös ja astui askeleen naista kohden, joka seisoen katsoi\nheitä pelotta silmiin. Hänen pörhöiset punaiset parrankarvansa olivat\npystyssä kuin harjakset ja jykevät olkapäät kohosivat pahaa tietävästi\nkyssään isoja korvia kohti.\n\n\"Anna tänne sianliha ja tee se sukkelaan!\" hän käski ja lisäsi vielä\nkoko joukon semmoisia voimasanoja, joita tukkilaiset käyttävät --\nvaikk'ei naisväen seurassa.\n\n\"Senkin elukka!\" huudahti Kirsti, silmät ja posket palaen. \"Ulos\npaikalla tästä huoneesta.\" Ja hänen silmänsä etsivät asetta. Mutta\nsamassa silmänräpäyksessä roisto kävi häneen kiinni. Vaikka Kirsti\nolikin väkevämpi kuin useimmat miehet, niin ei hänessä kuitenkaan ollut\ntämän tunnetun tappelupukarin ja kaikenlaisten painitemppujen taiturin\nvastusta. Sekunnissa hän oli nurin. Miranda raivon parkauksella\nsieppasi käteensä pöytäveitsen ja syöksyi äitinsä rinnalle; mutta\nlyhempi roisto, jota tämä leikki suuresti miellytti, huuti: \"Pidä sinä,\nBill, huolta akasta. Kyllä minä hoidan tyttären!\" ja tavotteli Mirandaa.\n\nTämä kaikki tapahtui niin äkkiä, että Kirsti hetkeksi aivan typertyi.\nKun sitten tilanteen koko kamaluus hänelle selvisi, niin sai hän\nkuin mielipuolen voimat. Hän iski hampaansa vastustajansa ranteeseen\nsemmoisella raivolla, että tämä kiljasi ja hetkiseksi hellitti\notteensa. Tänä hetkisenä Kirsti sai puoleksi vapautettua itsensä ja\niski pitkät voimakkaat sormensa hänen kurkkuunsa kiinni. Se oli vain\nsekunnin armonaika, mutta se riitti kääntämään toisen roiston huomion\nMirandasta. Mahdottomalla naurulla hän kääntyi vapauttamaan toveriansa\nKirstin kuristavasta kouristuksesta.\n\nTämä häneltä kuitenkin jäi tekemättä. Kroof sattui juuri samalla\nhetkellä unenpöpperössä ja melua ihmetellen kurkottamaan turpaansa\nsisähuoneesta. Mustaverinen heittiö seisoi hetkisen kuin kivettyneenä\nhämmästyksestä. Vihaisesti möristen Kroof hyökkäsi hänen päällensä,\nmutta hän pöydän ympäri kiepahtaen sai oven auki temmatuksi ja karkasi\npakoon Kroofin syöksyessä hänen jälkeensä.\n\nVaikka toisen pahantekijän huomio oli täysin kiintynyt hänen omaan\npulaansa Kirstin hurjasti kiristäessä häntä kurkusta, niin näki hän\nkuitenkin silmäpielestään tämän mustan kummituksen ilmestyvän kuin\nmurhanenkelin ja käyvän hänen toverinsa kimppuun. Hänestä Kroof oli\nhärkää suurempi. Huohottaen ja kiroten hän riistäytyi irti; ja sysäten\nKirstin melkein pöydän poikki syöksyi hän mökistä ulos. Mies kauhistui,\nettä hirviö ehkä palaisi ulkoa ja saisi hänet kiinni kuin hiiren\nloukusta, josta ei olisi ollut mahdollista pakoon päästä.\n\nJa Kroof todenteolla palasikin takaisin vihapäissään itsekseen\nmyöntäen, että vastustaja oli nopeampi juoksemaan. Mutta kas! tuossa\noli toinen samaa maata aivan oviaukossa sen edessä. Miehen silmät\nolivat päästä pullistua, kun karhu asettui hänen eteensä. Kiljaisten\nhän, sukkelana kuin kuikan kaula, pujahti sivu. Karhu koetti vihaisesti\niskeä häntä rankaisevalla kämmenellään. Jos se olisi ulottunut, niin\nolisi maailma päässyt yhdestä roistosta ja mökin kynnys olisi tahrattu\nverellä. Mutta se ei ulottunut ja mies livisti tiehensä. Hän juoksi\nhurjasti lumiläikkäin poikki pakenevan toverinsa perässä; kun taas\nKroof, kaikki karvat pystyssä kiukusta, riensi mökkiin, jossa Kirsti ja\nMiranda sitä syleilivät ja kehuivat kiitollisin kyynelin.\n\nKun ensimäiseksi karkuun lähtenyt, se laiha ja mustaverinen, oli\npäässyt metsänreunaan, niin hän pysähtyi taakseen katsoakseen. Ei\nollut ketään muuta perässä tulevaa kuin toveri, joka vähän ajan\nkuluttua kovasti läähättäen saavutti hänet ja tarttui häneen kiinni.\nKumpikaan ei minuuttiin tai pariin saanut henkeä haukkoessaan\nsanaakaan suustansa, ei muuta kuin katkonaisen kirouksen. Sillä isolla\npörhöisellä roistolla, jonka nimi oli Bill, oli ranteessaan Kirstin\npurema haava, josta vuoti verta, ja hänen punottava pöhöttynyt kaulansa\ntodisti Kirstin sormien voimaa. Toinen oli päässyt leikistä ilman\nmerkkiä. He mulkoilivat toinen toistaan noloina ja ymmällään.\n\n\"Onko tuommoista nähty tai kuultu?\" kysyi Bill vakavana.\n\n\"Se oli itse pääpiru!\" paransi toveri kiroten. \"Hittoja vielä! Karhu se\noli!\" vastasi Bill äänellä, joka oli kuuluvinaan leikkisältä. \"Mutta\nsuurempi kuin härkä! Minun puolestani olkoot rauhassa!\"\n\n\"Karhu tai piru, onko sillä eroa? Lähdetään pois ja paikalla!\" vastasi\ntoinen, ja oitis molemmat kohottivat silmänsä nähdäkseen auringon\npaikan ja saadakseen selville matkan suunnan. Mutta ei se ollut\naurinko, jonka he näkivät. Heidän naamansa piteni. Ja hiukset nousivat\npystyyn. Hetkisen he seisoivat kuin maahan naulattuina sanomattoman\nkauhun vallassa.\n\nAivan heidän päänsä päällä, harmaan hongan valtavalle kaltevalle\nhaaralle kyyristyneenä makasi pantteri ja tuijotti heihin kiinteällä\nkiihtyvällä katseella. He näkivät sen pistävän ulos kyntensä ja\npainavan ne lujasti kaarnaan. He näkivät sen poimuisten ärisevien\nhuulien kurtut ja oksalta heitä kohti kurkottavan alas painuneen pään.\nTämä kuva syöpyi moniaan sydäntä kouristavan sekunnin kuluessa heidän\nkarkeihin aivoihinsa; korisevalla parkauksella, joka pääsi kummankin\nkurkusta kuin yksi ääni, kumpikin hyppäsi syrjään kuin jänis, ja sitten\nhurjaa laukkaa polkua pitkin pois juoksemaan.\n\nEi kulunut kun monias tunti heidän kylille saavuttuaan, ennenkuin\nkylällä kaikki tiesivät Kirstin mökissä olevan kotihaltijoita, jotka\nsaattoivat ruveta vaikka minkä muotoisiksi, miten milloinkin halusivat,\nkarhuksi, pantteriksi, sudeksi tai villiintyneeksi uroshirveksi\nkarkottaakseen pois matkamiehiä, jotka sattuivat harhautumaan siihen\nkirottuun sydänmaahan. Kylällä oli joitakuita harvoja taikauskoisia,\njotka todella uskoivat tämän jutun; toiset olivat uskovinaan saadakseen\npuheen ainetta. Eikä siitä ollutkaan ikäviä seurauksia kenellekään\nmuulle kuin sille roistolle, jonka nimi oli Bill, sillä nuori Taavi\nkerran monesta ajasta kylässä käydessään joutui hänen kanssaan\nväittelemään ja hyväksi lopuksi Bill sai selkäänsä.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nMiranda ja nuori Taavi.\n\nTämän jälkeen ei raiviolla tarvittu suurin pelätä rosvoja. Kylän\nkaikkein epäilevimmistäkin kotikutoisista filosofeista näytti\nilmeiseltä, että Kirstiä ja Mirandaa ympäröi joku salaperäisyys ja\nettä he olivat ihmisistä eronneet viljelläkseen metsän eläinten\ntuttavuutta. Vanha Taavi oli ainoa, jota huvitti käydä seudussa, jota\nkarhut vartioivat ja jossa hiiviskeli viekkaita ilveksiä, ja ylpeät\nkaribusarvaat tepastelivat karjatanhualla. Mitä nuoreen Taaviin tulee,\nniin ei häntä haluttanut joutua riitoihin ihmisten kanssa, jotka\nnäin ystävällisesti muistelivat Kirstiä ja Mirandaa, vaan hän lähti\nansoineen, erämiestietoineen ja tarkkoine pyssyineen raivauksesta\netäämpänä oleviin seutuihin.\n\nJa niin tapahtui, että Miranda kehittyi naiseksi ilman ainoankaan\ntoisen ihmisen kuin äitinsä seuraa. Mutta äitiänsä hän oli niin\nlähellä, että he molemmat ikäänkuin sulivat toisiinsa. Mitä Kirstillä\noli kasvatusta, mitä niukkaa, vaikka sitä kallisarvoisempaa\nhengenviljelystä hän oli hankkinut, kaikki siirtyi kuin itsestään\nMirandaan. Lisäksi häntä huomaamatta kasvattivat metsän hiljainen kansa\nja suuri äänettömyys, yötaivaiden avarat ihmeet ja tuulten juhlamieli.\nHän oli seitsemäntoista vuoden vanha, ikäänsä paljon kehittyneempi\nnainen, mutta hän oli omituinen, hänessä oli jokin keijukaismainen tai\nfaunimainen erikoisuus: ikäänkuin ihmishaahmossa olisi elänyt sielu,\njoka ei ollut paljasta inhimillistä. Hän oli vaitelias, kesytön,\nhymytön, hänen myötätuntonsa ei kuulunut ihmisille, vaan sille\nkesyttömälle vaikenevalle kansalle, joka ei tunne hymyn suloa. Mutta\npitkin väliajoin hän sai laulavan raton puuskauksia; ja hellyys kaikkia\nkärsiviä kohtaan ja veren kammo, nekin olivat ominaisuuksia, jotka\nolivat hänen seurakumppaneilleen erämaan eläimille yhtä vieraita. Tämä\nammottava juopa yhdessä hänen myötätuntonsa ja herkän käsityksensä\nkanssa epäilemättä olivat syynä siihen salaperäiseen valtaan,\njoka hänellä oli metsässä; sillä ei hänen päähänsäkään olisi enää\npälkähtänyt väistää pantteriakaan taikka hurjistelevaa uroshirveä. Itse\nilmassa tuntui olevan jotain, joka kuiskasi kaikille eläimille, että\nhän oli valtias.\n\nUlkomuodoltaan Miranda oli äitinsä vastakohta, vaikka värit olivat\nmelkein samat. Miranda oli vähän lyhyempi keskikokoa, hoikka,\nsuloliikkeinen, hienoluinen, kädet ja jalat pienet ja sirot, iholla\nterveyden, ulkoilman ja auringon verrattoman kauneusvoiteen heleät\nruskotukset. Hänen upeat pronssimustat hiuksensa, joista näytti\nvälähtelevän liekkejä auringonvalon niihin sattuessa, valuivat syvään\nleveälle matalalle otsalle. Silmät, joissa tuo valta metsäkansan yli\nsuureksi osaksi piili, kuten olemme nähneet, olivat suuret ja tummat.\nNiissä oli joku omituinen läpikuultavuus, sukua aarniometsän varjojen\ntaikalumoukselle. Tässä hänen katseensa selittämättömässä kirkkaudessa\noli mitä lienee ollut epätodellista ja mieleen palaavaa, samanlaista\nsalaperäisyyttä kuin täydellisen peilikirkkaan veden heijastuksissa.\nHänen suora ja jalosti muodostunut nenänsä oli ennemmin suuri kuin\npieni, sieraimet valppaan herkät erottamaan kaikki sydänmaan tuoksut,\nmetsän puhtaasti elävien eläinten puhtaat yksilölliset tuoksut ja nekin\nsanomattoman haihtuvat tuoksuviestit, joita ilmaan toisin ajoin hiipi\ntuoden tietoa vuodenajan vaihtumisesta. Suu oli suuri, vaikk'ei liian\nsuuri kauneuden kannalta, ei laiha, eikä täyteläinenkään, kirkkaan\nveripunainen, liikkuva ja vaiherikas, mutta siitä huolimatta luja;\nja huulien reunat olivat täsmällisesti muotoillut. Hänen liikkeensä\nolivat, samoin kuin äidinkin, yleensä levolliset ja hillityt, mutta\ntämä levollisuus muistutti oksalla lepäävää lintua, joka on joka hetki\nvalmiina aavistamattomaan nopeuteen; Kirsti taas oli levollinen kuin\nkumpu, jonka uumenissa hehkuu ainainen kuohuva tuli. Veripunainen\nnauha, jota Miranda naisenakin aina piti kaulassaan, samoin kuin oli\ntyttönä pitänyt, näytti olevan häviämättömän hengen omituisuuden\ntunnusmerkki, jota vastoin Kirstin punainen päähine vain oli ilmauksena\nsiitä intohimosta, joka hänessä ainiaan paloi levollisen pinnan alla.\n\nMiranda oli joka suhteessa luonnollinen ja itsetiedoton, eikä sen\nvuoksi ole ihme, että hän oli epäjohdonmukainen. Rauha, jonka hän\noli ympärilleen luonut -- tuo _Pax Mirandä_ -- oli niin kauan\nsuojellut hänen silmiään katalan verenvuodatuksen näkemiseltä,\nettä hän oli kuoleman unohtanut ja uskoi tuskiin vain puoleksi.\nMutta siitä huolimatta hän yhä vieläkin oli surman nuoli järven ja\njoen taimenille. Kalastus oli hänelle iloa. Se tyydytti joitakuita\njulmia esipolvilta perittyjä vaistoja, joita hän ei yrittänytkään\nsen tarkemmin itselleen selitellä. Joen soitteleva sohina, matalan\nkosken kuohu ja pauhu, syvät, mustat, kiiltävät suvannot, joiden\nylitse lehtikuusten ja hemlokkien juuret riippuivat, pyörteiden synkkä\npurppura ja ambra hitaasti kiertelevine vaahtilauttoineen -- kaikki\ntämä häntä viehätti, samalla kuin uhkasikin. Ja sitten pienen syötetyn\nkoukun tai kiiltelevän kärpäsen hiipivä heittäminen, jännitetty\nodotus, siiman sähköiset tempoilut, maalle nostamisen jännitys ja\nriemastus ja täplikkään, hopealle ja punalle hohtavan saalin kauneus\nolivinkarvaisella sammalpatjalla! Hänen päähänsä tuskin juolahtikaan,\nettä nämä suvantojen kalat olivat hengittäviä ja tuntevia olentoja.\nEpäilemättä hän olisi vieronut kaikkia semmoisia käsityksiä, että\nväijyvän juoksevan elementin kylmät asukkaat olivat hänen sukulaisiaan.\nMiranda oli tosiaan sangen lähellä luontoa, ja hänen täytyi myös olla\nosallisena luonnon vastakohtain ainaisesta taistelusta.\n\nAstelipa Miranda myöhään eräänä kesäiltapäivänä joelta kotoa kohti,\nkantaen hyvänlaista haarukan täyttä taimenia. Päivä oli lämmin ja\ntyyni, eikä vuodenaika ollut kalastukseen suotuisa. Mutta näissä\nkylmissä vesissä kala nousi vielä heinä- ja elokuussakin, ja Mirandan\ntäky tai kotona solmittu kärpänen oli niille aina surman tuottava\nviettelys. Hän kantoi saalistaan -- avokitaista kahden naulan taimenta\nja puoltakymmentä pienempää uhria -- veripunaisten kidusten kautta\nleppähaarukkaan pujotettuina. Hänen tummat kasvonsa hehkuivat, hiukset\nolivat valloillaan -- hän ei koskaan käyttänyt hattua -- ja suurista\nhajamielisistä silmistä etsivät kuvastuksiaan vaihtelevat varjot --\npaadet, puunkuoren eloisat kirjaukset ja sattumalta lepattava perho tai\npieni arvokkaan näköinen pöllö, joka istui petäjän kolossa, -- mutta ne\neivät näyttäneet näkevän näitä, vaan tähystävän jotain niiden sisässä\ntai takana olevaa.\n\nMutta äkkiä niiden huomion kiinnitti näky, joka karkotti kaukomietteet.\nNiiden polttopiste näytti lähenevän, ilme väkevöityi hehkuvaksi\njännitykseksi, sitten leimahti harmaaksi vihaksi hänen nopeaan\nastuessaan askeleen eteenpäin ja taas seisahtuessaan hetkisen kahden\nvaiheilla siitä, mitä tehdä.\n\nHänen edessään oli pieni avoin aukio, turvallisena ja houkuttelevana,\ntäydessä päiväpaisteessa. Sen toisessa päässä oli tuuheaoksainen matala\npyökki erottautunut puunrunkojen ja metsän kujien sokkeloista ja peitti\nkappaleen maata omalla yksinäisellä varjollaan. Tässä varjossa nukkui\nmaassa nuori mies, huolettomana venyen, pää toisen käsivarren varassa.\nPitkä, laihahko, harmaihin kotokutoisiin ja jotenkin kuluneeseen\nsarvaannahkaiseen takkiin puettu nuori mies. Punertavanruskea tukka\noli leikattu jotenkin lyhyeksi, vaaleankellertävät pitkät ja silkkiset\nviikset näyttivät kahta vaaleammilta kasvojen ruskettuneella iholla.\nRihla oli läheistä puuta vastaan pystyssä, omistajan nukkuessa\njoutilaan kesäiltapäivän surutonta unta.\n\nMutta vajaan viiden askeleen päässä oli mahdottoman suuri pantteri\nmaahan kyyristyneenä ja vahti makaajaa.\n\nPeto oli valmiina hyökkäämään hänen kurkkuunsa, paikalla kun hän\nvähänkään liikahtaisi tai osottaisi elon merkkiä. Häntä suoraksi\nojennettuna ja jäykkänä, pää hiukan sivuun käännettynä se siinä\nkyyrötti, -- suuret valokkaat silmät niin tuikeasti kiintyneinä varmaan\nsaaliiseen, ettei eläin edes huomannut Mirandan äänetöntä lähestymistä.\n\nTytön mielestä makaaja oli mitä ihanin ilmestys, kaunis samaan\nelottomaan tapaan kuin soma kukka, avopaikalla kasvava korkea puu,\ntaikka auringonlaskun ruskot ja helmiäisvärit -- mutta vieraampi olento\nhänelle kuin metsän kaikki tuttavat eläimet. Kuitenkin hänessä syttyi\nomituinen suojeleva viha, kun hän ajatteli tämän mieltäkiinnittävän\nolennon vaaraa. Miranda hyvin tiesi, kuinka verenhimoinen ja rohkea\npantteri oli, ja vavisten hän pelkäsi, että makaaja unessa kääntyisi,\ntaikka liikahuttaisi jäseniään. Hän astui aivan nukkujan viereen ja\nkiinnitti eläimeen hämmentävän katseensa.\n\n\"Pois paikalla!\" hän tuimana käski ja teki käskevän kädenliikkeen.\n\nPantterin tiedot ihmisten puheenparresta epäilemättä olivat sangen\nniukat, mutta kädenliikkeet kuuluvat luomakunnan yleiskieleen.\nKädenliikkeen se ymmärsi täydelleen. Peto katsoi Mirandaa silmästä\nsilmään ja kesti immen katseen jonkun sekunnin, aikoen nousta ylivaltaa\nvastaan. Sitten sen katse horjahti, sen koko käytös muuttui. Se nousi\nkyyristyneestä asennostaan, häntä vaipui, jännitys raukesi, se vilkaisi\ntaapäin olkansa yli, kääntyi sitten ja tallusteli hiipien matkoihinsa.\nJuuri sen lähtiessä mies säpsähtäen heräsi, nousi istumaan, loi\nMirandaan ihmettelevän katseen, huomasi poistuvan pantterin ja tavotti\nrihlaansa.\n\nNopeana kuin leimaus Miranda sen esti. Astuen hänen kätensä ja esineen\nväliin hän äkkiä kiukkuun kiehahtaen sinkautti vihansa salamat.\n\n\"Kuinka te uskallatte -- ampua sitä!\" hän huudahti värisevällä äänellä.\n\nMies oli hypännyt pystyyn ja tuijotti immen hehkuviin kasvoihin ihailun\nja nolouden valloissa. \"Mutta sehän aikoi hypätä minun päälleni!\" intti\nhän.\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Miranda lyhyeen, \"mutta sepä ei hypännytkään!\nEikä teillä ole mitään syytä ampua sitä!\"\n\n\"Miks'ei se hypännyt?\" kysyi nuorukainen.\n\n\"Minä karkotin sen. Jos minä olisin pelännyt teidän ampuvan, niin minä\nolisin antanut sen hypätä teidän päällenne\", vastasi tyttö kylmästi.\n\n\"Entä miks'ei se hypännyt teidän päällenne?\" kysyi muukalainen, jonka\nterävät harmaat silmät alkoivat säteillä, kun hänelle vähitellen\ntilanne selvisi.\n\n\"Entäpä ellei se uskaltanut -- eikä olisi tahtonutkaan!\"\n\n\"Minä aavistan\", sanoi vieras ja ojensi kätensä, hymyn lieventäessä\nhänen kasvojensa aprikoivaa jyrkkyyttä, \"että te varmaan olette pikku\nMiranda.\"\n\n\"Minun nimeni _on_ Miranda\", impi vastasi, välittämättä ojennetusta\nkädestä; \"mutta voin vakuuttaa, etten tunne teitä, joka tulette tänne\nminun metsääni ystäviäni tappamaan.\"\n\n\"En karvaakaan niistä hukkaa!\" nuorukainen vakuutti innostuneena,\nvaikka häntä samalla naurattikin. \"Mutta olenhan minäkin ystäviänne,\nMiranda! Olin ainakin ennen.\"\n\nHän astui askeleen lähemmäksi, ojentaen yhä rukoilevaa kättään. Miranda\nperäytyi ja pani kätensä selkänsä taa. \"En tunne teitä\", hän intti,\ntällä kertaa kuitenkin enemmän itsepäisyydestä kuin vihamielisyydestä.\nVanhat muistot olivat alkaneet elää unhotetuissa aivosoluissa.\n\n\"Te olitte ennen nuoren Taavin ystävä\", sanoi nuorukainen kiihkeästi\nkuiskaavalla äänellä. Mirandan kauneus ja sen omituisuus alkoivat\nvaikuttaa hänen kauan häiritsemättä olleeseen vereensä.\n\nTyttö paikalla ojensi kätensä avomielisen ystävällisesti. \"Oi, nyt\nmuistan!\" hän sanoi. \"Kauan olette meidät unohtaneet, eikö niin? Mutta\nväliä siitä. Tulkaa mukanani mökille, niin tapaatte äitini ja saatte\nillallista.\"\n\nTaavi punastui mielihyvästä tämän kutsun saadessaan.\n\n\"Ystävällinen kiitos, Miranda, tulenpa varmasti\", sanoi hän; ja vähän\nsyrjään poiketen otti rihlansa. Mutta kun Miranda näki aseen, niin\nhänen uusi ystävyytensä jähmettyi ja hänen suuriin silmiinsä tuli\nmoittiva kiilto.\n\n\"Antakaa minun koettaa, paljonko se painaa\", hän äkkiä pyysi, ojentaen\nkäskevästi kätensä.\n\nTaavi luovutti sen paikalla paheksuvan näköisenä, vaikka hänen pitkäin\nkellerväin viiksiensä alla värähtikin hymyn henkäys.\n\nMirandaa ei vähääkään huvittanut kirotun aseen paino sen enempää kuin\ntasapainokaan: sen omistaminen oli hänelle pääasia.\n\n\"Minä kannan sen\", hän jyrkästi huomautti. \"Ottakaa te nämä\", ja\nojentaen hänelle taimenhaarukan hän kääntyi polulle.\n\nTaavi seurasi häntä, milloin sivulla astuen, milloin kunnioittavasti\nitseään jätättäen, kuinka polku kulloinkin vaati. Ei puhuttu mitään\njohonkin aikaan. Immen vaistomainen myötätunto miestä kohtaan,\njonka suojaksi hän oli niin täperällä hetkellä ilmestynyt, hukkui\nnyt vihamielisyyteen hänen ajatellessaan miehen murhaavaa ammattia.\nJyrkällä mielipahalla hän otaksui hänen suvaitsevan, mutta samalla\nhalveksivan hänen ystävyyttään piilevää kansaa kohtaan. Hänessä hehkui\ntakautuva sääli kaikkia niitä eläimiä kohtaan, jotka erämiehen luoti\noli kaatanut, taikka sokeat ja raakamaiset ansat pyydystäneet. Ansa oli\nMirandan silmissä sietämätön hirmu. Eikö hän kerran pienenä tyttönä\nnähnyt ilvestä -- tiesi vaikka olisi ollut Ganner itse -- joka oli\ntakajaloistaan loukkuun tarttunut? Peto ei ollut vielä aivan kuollut,\n-- se oli tehnyt kuolemaa monta päivää. Silmät olivat himmenneet,\nmutta tuijottivat hurjasti, ja mustana ja turvonneena roikkui kieli\nirvistävien leukojen välistä. Miranda oli paikalla nähnyt, että eläintä\noli mahdoton auttaa; ja hän olisi kidutuksen päättänyt, jos hänen\npienet kätensä olisivat tienneet, miten tappaa. Mutta avuttomana ja\ntuskan vihlomana hänen täytyi paeta koko paikalta, ja tuntikauden\nhän oli vavissut ja itkenyt silmänsä kyynelettömiksi. Sitten hänen\nmieleensä oli tunnonvaivain kerällä juolahtanut, että se kamala kieli\nvarmaan kaipasi vettä, ja hän oli juossut takaisin läkkituopilla\nkantaen tätä lohduttavaa juomaa; mutta hän oli saapunut nähdäkseen,\nettä eläin oli juuri henkensä heittänyt. Se tuskallinen ajatus,\nettä hän ehkä olisi voinut lieventää sen viimeisiä hetkiä, mutta\noli jättänyt sen tekemättä, syövytti koko tapauksen katoamattomaksi\nmuistoksi hänen sydämeensä; ja nyt tämän uljaan ansamiehen, hänen\nlapsuutensa hyvän ystävän hänen rinnallaan astuessa, tuo tapaus\ntuskineen palasi hänen mieleensä julman sopimattomalla ajalla. Mutta\nkaikkein enemmän hänen sydämensä paatui tätä miestä kohtaan siitä\nuhkaavasta tunteesta, jonka hänen ilmapiirinsä toi mukanaan, --\nepämääräisestä vaarasta, joka vaani hänen koko elämänjärjestystään,\nmyötätuntojaan, tyytymyksiään ja rauhaansa.\n\nTaavi puolestaan tunsi uponneensa syvälle epäsuosion kylmään virtaan\nja huolestuneena pohti mielessään, eikö olisi keinoa päästä takaisin\nneitosen hymyn päiväpaisteeseen. Puolivilli vaisto paikalla kuiskasi\nhänelle, että Mirandan viha liittyi hänen pyssyynsä ja osaksi hän\nkäsitti hänen vastenmielisyytensä erämiehen koko ammattia vastaan. Hän\nkiihkeästi toivoi voivansa hänet sovittaa; ja ääneti astuessaan metsän\ntuoksuvissa hämärissä salakaarroissa, poikki täpläisen polun vihantain\nja harmaitten ja ruskeiden vyöhykkeitten, -- hän kauas tähtäävällä\nmielenmaltilla kutoi suunnitelmiaan. Kuvaavaa hänen tyynelle\nhallitsevalle mielelleen oli, ettei hänen mieleensäkään välähtänyt\nsemmoinen sovinto, joka olisi käsittänyt pyssyn ja ansain hylkäämisen\nja inhimillisemmän ammatin valitsemisen. Ei, semmoisia teitä ja keinoja\nhän nyt mielessään pohteli, millä voisi taivuttaa Mirandan omaan\nkäsityskantaansa. Hän tunsi, vaikkei ollutkaan kyllin filosofi sitä\nselvästi julkilausuakseen, että koko luonto kannatti hänen pyrkimystään\nsaada impi tahtonsa mukaan muodostelluksi, jota vastoin neidon kanta\noli yksinäinen, vieläpä häntä uhkasi suuri itsepetoksen vaara omassa\nsydämessä.\n\nVaiteliaisuus oli hyvää politiikkaa Mirandaa kohtaan, joka oli\nvaiteliaisuuteen tottunut ja piti siitä. Mutta naisena Miranda piti\nvielä enemmän siitä että toinen oli vaiti. \"Te olette metsämies, eikö\nniin?\" hän lopulta kysyi päätään kääntämättä.\n\n\"Niin olen, Miranda.\"\n\n\"Ja ansapyytäjä myös?\"\n\n\"Niin, Miranda, siksi minua sanovat.\"\n\n\"Ja teistäkö on hauska tappaa eläimiä?\"\n\n\"Niin kyllä, Miranda, ainakin toisia niistä; niin aina, ja täytyyhän\nniitä tappaa, että eläisi. Aivan samalla tavalla ne itsekin tekevät,\ntoisiaan tappavat, että itsekukin eläisivät ja se on ainoa elämänlaatu,\njoka minulle mallaa -- kaukana metsissä, pimennoissa ja hiljaisuudessa,\nsiellä on puita ja taivasta ja puhtauden lemua ja siellä kuulee\nkuiskeita, joita ei koskaan ymmärrä.\"\n\nTaavi sulki suunsa äkkilujaan tämän harvinaisen tunteenpurkauksen\npäätettyään. Ei ollut ketään muuta, jolle hän olisi siihen saakka\nnäin ilmilausunut ihastustaan erämiehen elämään; ja nyt Miranda,\njoka oli äkkipäätä kääntynyt aivan ympäri, katsoi häneen omituisella\ntutkistelevalla katseella. Taavi joutui siitä ymmälleen; ja tämän\nkatseen alaisena, jota oli mahdoton karttaa, hän pelkäsi puhuneensa\ntyhmyyksiä. Siitä huolimatta Mirandan äänessä nyt oli vähemmän\nkylmäkiskoisuutta, vaikk'eivät sanat olleetkaan rohkaisevia.\n\n\"Jos teitä huvittaa eläimien tappaminen\", hän sanoi hitaasti, \"niin\nei teille ole täällä paikkaa. Ehkä sitten onkin parempi ettette tule\nmeidän mökillemme ensinkään.\"\n\n\"Ei minua haluta tappaa teidän eläimiänne, ei millään muotoa\", Taavi\nintoillen intti vastaan. \"Ja aina siitä pitäen kun minä kuulin, kuinka\nte ja karhut ja karibut olette kuin ystäviä, olen tarkkaan pysynyt\nvedenjakajan toisella puolella, enkä kertaakaan ole virittänyt ansaa\nKuah-Davikin laakson tälle puolelle. Mitä näihin eläimiin tulee, joihin\nte, Miranda, olette niin kiintynyt, niin en kadottaisi karvaakaan\nainoankaan selästä, sen vannon!\"\n\n\"Viisainta onkin olla niihin koskematta! Minä itse tappaisin\nteidät\", hän kivahti kiukkuisena, pikainen uhkaava liekki tummassa\nkatseessaan; \"taikka usuttaisin Kroofin teidän päällenne\", hän lisäsi\nilon välähdyksen äkkiä kirkastaissa hänen kasvojaan ja kauniisti\ntummentaessa hänen silmiään, niin että Taavi oli aivan huumauksissaan\nhänen sulostaan. Mutta hän säilytti kuitenkin siksi järkensä, että\nneidon uudelleen polulle kasvonsa kääntäessä älysi saaneensa luvan\nkäydä hänen kerallaan.\n\n\"Kuka on Kroof?\" kysyi erämies nöyrästi ja astui aivan immen rinnalle,\nvaikka polussa juuri sillä kohtaa oli leveyttä vain yhdelle.\n\n\"Paras ystäväni\", vastasi Miranda. \"Saatte nähdä hänet mökillä. Mutta\nkyllä teidän on paras pitää varanne, kun Kroof on saapuvilla, sen voin\nvakuuttaa!\"\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nNuori Taavi raiviolla.\n\nLoppumatkalla -- sitä kesti astua tunnin verran -- ei Mirandan ja\nTaavin kesken vaihdettu monta sanaa; sillä aarniometsillä on se\nominaisuus, että puhuminen niissä kuuluu joutavanpäiväiseltä. Kun\nihmiset vaeltavat salojen korkeita kujia, niiden läpikuultavassa\nhämäryydessä, niin heidän ajatuksensa pyrkivät vaihtumaan äänettömyyden\nja myötätunnon tietä, elleivät jää aivan vaihtamatta. Miranda ei muuta\najatellut kuin kumppaniaan, mitä muutoin lieneekin pahoja aavistellut,\nharmitellut ja vihotellut. Hän oli häneen siihen määrään kiintynyt,\nettei edes huomannut pimentojen harvinaista tyhjyyttä matkan varressa.\n\nPiilevä kansa oli tosiaan kaikki paennut pois. Metsästäjän\nläsnäolo täytti sen vaistomaisella pelolla; ja niiden tärkeimpään\npuolustuskeinoon, liikkumattomaan lymyämiseen, ei tällä kertaa ollut\nluottamista, kun Mirandan kaikki huomaava silmä oli mukana. Vieras\noli samanlainen kuin hänkin -- ja vaikka ne luottivat Mirandaan\nkaikessa muussa, niin oli niille tunnettu asia luonnon pakko, ja ne\npelkäsivät, että hän pettäisi heidät kaltaiselleen kumppanille. Siitä\nsyystä ne varovaisina pysyttelivät syrjässä -- jänis ja piikkisika,\nkettu ja ilveskissa; pesukarhu pujahti vaahteran koloon ja metsähiiret\nmennä livistivät hemlokin juurien alle ja tikka asetti niin, että\npuun koko vahvuus oli hänen työmaansa ja Mirandan silmäin välillä.\nAinoastaan huoleton utelias sepelpyy jäi koivun oksalle istumaan\naivan polun päälle ja odotti uteliaana heidän lähestymistään, kunnes\nse äkkiä havahtui pelon vaistosta ja hätääntynein siivin pakeni\nkautta vähenevien kaartojen. Petäjän haarassa pieni ruskea pöllökin\nnaksautti nokkaansa ja kähisi huolestuneena näiden molempien astuessa\nsen istuinpaikan alitse. Mutta kaikki nämä merkit, jotka toisissa\nmielialoissa olisivat kovaäänisesti muutosta ennustaneet, jäivät nyt\nMirandalta huomaamatta. Hän vastaanotti paraillaan uusia vaikutuksia,\nja ne täyttivät kokonaan hänen mielensä.\n\nRaivion laidalle tultuaan Taavi ihmeekseen näki, kuinka paljon kaikki\noli muuttunut siitä, kun hän kolmetoista vuotta takaperin auttoi\nKirstiä pakenemaan kyläkunnasta. Raivio oli yhä vieläkin alaston, aavan\nkaikkoamattoman autiuden syleilemä, sillä kumpuava maa kohotti sen\npois metsän suojasta ja teki siitä yksinäisen taivaan naapurin. Mutta\navoimilla vainioilla rehottivat sinikukkainen pellava, punavalkoinen\ntatar, perunain tumma vihannuus ja vehnän uljaat sarat; ja kantoinen\nlaidun oli kirjavana lehmistä, joita oli enemmän kuin puolen kymmentä,\nja lihavia ne olivatkin. Aidat olivat hyvässä korjuussa. Mökki ja\nnavetta olivat saaneet ympärilleen hohtavia päivännouto-tiheikköjä,\nkukkivia samettihaapoja ja punaista turkinpapua. Nuori erämies tunsi\nkuin pistävää tuskaa, nähdessään tämän pienen palan kotisuloa ikäinkuin\nkohotettuna kohti maailmankaikkeuden mittaamatonta erämaata. Se sai\nhänet ajattelemaan eksyneen lapsen hymyä, kun lapsi ei tiedä, että se\non eksynyt.\n\nHänen kummakseen nousi nyt mustavatukkapensaikon takaa suurin karhu,\nmitä hän oli milloinkaan nähnyt. Valtava eläin pysähtyi vieraan\nnähdessään ja istahti takajaloilleen häntä katsellakseen. Sitten se\njälleen laskeutui alas neljälle jalalle, tallusteli Mirandan rinnalle\nja pisti kuononsa miellytellen immen käteen. Taavi katseli sitä\nihailevalla hymyllä. Kuva miellytti häntä. Eikä Miranda, kateellisen\nterävästi hänen kasvojaan tutkiessaan, voinut niissä huomata muuta kuin\nhyväksymistä.\n\n\"Tämä on Kroof\", sanoi hän suloisesti.\n\n\"Enpä ole eläissäni nähnyt noin kaunista karhua!\" huudahti nuori mies\nkylläkin tosissaan. Ja liikaa hätäillen hän unohti kuinka varovaisuus\nhallitsee kaiken piilevän kansan tapoja, oravia lukuun ottamatta, ja\nhän ojensi kätensä silittääkseen Kroofin komeata turkkia.\n\nTämä liikarohkeus sai paikalla rangaistuksen. Harmistuneena mörähtäen\nKroof väisti ja kämmenellään letkautti loukkaavaa kättä, mutta ei juuri\neikä juuri osannut, Taavi kun ennätti temmata sen takaisin, ennenkuin\ntuho tapasi. Vihan kuohahdus synkisti hänen kasvonsa, mutta hän ei\nsanonut mitään. Miranda oli pahoillaan, tuntien vieraanvaraisuutensa\nhäväistyksi. Tylyin moittein hän iski karhua terävästi kuonoon ja\npoistui siitä vähän kauemmaksi.\n\nKroof hämmästyi. Tämä oli ensi kerta tuon jänisjutun jälkeen, kun\nMiranda häntä löi, ja silloin oli käsi ollut lapsen, joka ei loukannut.\nNyt oli asianlaita toinen; ja karhu tunsi, että tuo pitkä muukalainen\noli tähän erotukseen syynä. Sydän kuohahti vihaisesti kontion\nkarvaisessa rinnassa. Se loi Mirandaan katkeran moittivan silmäyksen ja\ntallusti hitaasti pois pitkin vihannan perunavainion vakoja.\n\nMoniaan hetken epäröiden Miranda katsoi Kroofista Taaviin ja Taavista\nKroofiin. Sitten sydän soimasi häntä. Pientä itkun tapaista kurkussaan\nhän nopeaan juoksi karhun perässä ja sen kaulaa halaillen supatti\nkatumuksen sanoja. Mutta niihin vähääkään huomiota kiinnittämättä Kroof\nkulki tietään vakaasti metsää kohti, vetäen perässään Mirandaa kuin\nkarvoihinsa takertunutta takiaista. Vasta kun se oli saapunut aivan\nmetsän reunaan siihen päivänpaisteiseen kolkkaan, jossa heidän oli\nollut tapana leikkiä ystävyytensä etäisinä ensi vuosina, vanha karhu\npysähtyi. Se kääntyi ympäri, istahti takakintuilleen, katsoi muutaman\nsekunnin vakaasti tytön kasvoihin ja nuoli sitten hänen korvaansa. Se\nmerkitsi anteeksiantamusta ja sovintoa; mutta Kroof oli liian syvästi\nloukkautunut palatakseen Mirandan kanssa mökille. Immen pyytelyihin\nvastaukseksi se vain ahkeraan nuoli hänen käsiään, ikäänkuin\nrukoillen, ettei häntä väärin ymmärrettäisi, sitten laskeutui alas\nneljälle jalalle ja vaelsi pois metsään, jättäen Mirandan kyynelsilmin\nkatselemaan.\n\nKun Miranda palasi nuoren odottavan erämiehen luo, niin oli hänen\nystävällinen mielenkiintonsa kadonnut ja he kulkivat edelleen mökille\nylläpitäen kylmäkiskoista äänettömyyttä -- aivan toisenlaista kuin\nse kaunopuhelias äänettömyys, joka vajaa puolituntinen aikaisemmin\noli heidän välillään vallinnut. Kirstin tervehdys oli niin lämmin\nkuin Taavi suinkin saattoi toivoa, eikä hän sanallakaan moittinut\nhäntä niin monen vuoden laiminlyönnistä -- josta hän, Taavi itse, sen\nsijaan nyt soimasi itseään kahta katkerammin. Paras turva omantunnon\nsoimauksia vastaan on toisten moite; mutta Kirsti säälimättä ja perin\npohjin riisti häneltä tämän turvan. Kirsti uteli häneltä yksityiskohtia\nmyöten, minkälaista oli elämä yksinäisenä ansamiehenä, onnitteli häntä,\nettä hän oli niin hyvin menestynyt, näytti olevan myötätuntoinen\nhänen ammattiaan kohtaan eikä yrittänytkään käännyttää häntä\nkasvisruoka-järjestelmään. Katsellessaan Kirstin jaloa muotoa ja hänen\nvoimassaan ja tyyneydessään yhä kauniita kasvojaan nuori mies muisteli\nniitä muinaisia kylän parjauksia ja päätteli, ettei Frank Craig voinut\nomasta tahdostaan hylätä vaimoa, joka oli näin kauttaaltaan suloinen\nja miehen mielen mukainen. Hän päätti tiheään käydä täällä raivion\nmökillä, vaikkapa Miranda olikin häntä kohtaan ynseä.\n\nJa ynseä impi kieltämättä oli hänelle koko illan, -- kylmä ja\nvälinpitämätön, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan, lukuun ottamatta\ntietenkään illallisateriaa, jonka aikana sekä kohteliaisuus että\nvieraanvaraisuus velvotti häntä pitämään huolta siitä, ettei vieras\nistunut tyhjä lautanen edessään, ja ettei hänen ateriaansa turmeltu\nitsepintaisella vaitiololla. Taavi katseli häntä salavihkaa äidin\nkera jutellessaan; eikä se seikka, että immen kesytön herkkä kauneus\nsykäytteli hänen vertaan ja saattoi naurettavaksi hänen sydämensä\nkiukun, suinkaan estänyt häntä nauttimasta kunnon ateriaa, munia,\nhöyryäviä, voilla voideltuja piiraita siirapin keralla ja makeata\nkotijuustoa viinimarjahyytelöineen. Kirsti ei sietänyt kuullakaan,\nettä hän lähtisi pois yön selkään, ja hän siis jäi ja nukkui samassa\nvuoteessa, jossa hänen isänsäkin oli nukkunut toistakymmentä vuotta\ntakaperin.\n\nAamulla hän oli uutterana apuna karjapiha-askareissa, josta Kirsti\nhäntä kaunein sanoin kiitti; Miranda kuitenkin oli yhä jäätävän kylmä\nhänen ihailulleen. Mutta aamiaisen aikaan Kroof palasi takaisin,\nvieläpä sillä mielellä, ikäänkuin olisi kokonaan unohtanut illan\npienen ikävyyden. Taavia se ei ollut huomaavinaankaan, vaan katseli\nhänen lävitseen, taakseen ja ympärilleen; mutta mesikämmenen palattua\nMirandan käytös hieman menetti jäykkyyttään. Omatunto ei enää soimannut\nhäntä yhtä ankarasti, kun hän huomasi, ettei hänen hetkellinen\nkiintymyksensä vieraaseen ollut aivan auttamattomasti rikkonut suhdetta\nvanhaan ystävään.\n\nTaavi oli matkalla kyliin järjestääkseen eräitä raha-asioita ja\nnahkain myyntiä. Huolimatta Kirstin vierasvaraisista vastasyistä hän\npiti päänsä ja lähti matkaan heti aamiaisen jälkeen. Hänen ottaessaan\npyssynsä sängyn takaa nurkasta Miranda kuin rauhan merkiksi antoi\nhänelle luotipussin. Mutta suurta ruutipulloa kirkkaan viheriäisine\nnauhoineen hän ei antanut. Hän meni sen kerralla ovelle ja\nkylmäverisesti tyhjensi sen sisällyksen takiaisten sekaan. Sitten hän\nselittämättömän hymyn hymyillen ojensi pullon takaisin omistajalleen.\n\nNuorta metsästäjää harmitti. Ruuti oli hänen käsityksensä mukaan\npyhitettyä tavaraa ja niin mieletön haaskaus hänestä tuntui suorastaan\nrikolliselta.\n\n\"Siinä oli kaikki ruuti, mitä minulla oli ennenkuin kylään pääsen\", hän\nsanoi soimaavalla äänellä.\n\n\"Sitä parempi\", sanoi Miranda.\n\n\"Mutta eihän ymmärtääkseni ole mitään syytä hävittää sitä tuolla\ntavalla\", intti erämies.\n\n\"Kuka tietää, mitä voisi tapahtua meidän ja kylän välillä\", arveli impi\ntarkotellen.\n\nTaavi punastui harmista. \"Enkö minä antanut sanaani, etten minä menetä\nhiuskarvaakaan elukkainne selästä?\" hän kysyi.\n\n\"No mitä te sitten teette ruudilla siirtokunnan tällä puolella?\" impi\nkysyi kiusottavan itsepäisenä.\n\nVaikka nuori erämies olikin vakava ja selväjärkinen, niin ei hän\nkuitenkaan ollut sananvaihdossa ovela, ja Miranda oli häntä julman\npaljon etevämpi. Hämillään hänen viime kysymyksestään Taavi pahasti\nsekaantui vastauksessaan.\n\n\"Mutta -- entä jos pantteri hyppää päälleni, niinkuin oli eilen tehdä?\"\nhän väitti vastaan.\n\n\"Ettekös te luvannut, ettette hiuskarvaakaan menettäisi ainoankaan\nselästä\", arveli siihen Miranda miettiväisenä, mutta voitonilolla.\n\n\"Antaisitteko te sitten pedon tappaa minut vain sen vuoksi, että\npitäisin lupaukseni?\" hän vastasi ja leikillisyys alkoi selvittää hänen\nhämmennystään.\n\n\"Enkä tiedä, miksikäs ei\", mutisi Miranda. \"Ja oli miten hyvänsä,\nteidän täytyy nyt tulla ruuditta toimeen. Eikä teidän tarvitse pelätä,\nTaavi\", -- tämän hän sanoi hyvin suojelevalla äänellä -- \"isällänne ei\nole koskaan pyssyä, kun hän meillä käy, eikä hän ole sitä vielä koskaan\ntarvinnut.\"\n\n\"No hyvä sitten\", nauroi Taavi, \"minä koetan pitää varani enkä aio\naivan kuoliaaksi pelästyä. Hyvästi, Kirsti! Hyvästi, Miranda! Saattaapa\ntapahtua, että minä taas pikapuoleen käyn teitä katsomassa.\"\n\n\"Ennenkin kuin kahdentoista vuoden päästä\", sanoi Kirsti viehkeästi\nhymyillen, ja tämä hymy karsi kaiken moitteen hänen sanoistaan.\n\n\"Eiköpähän\", vastasi Taavi ja lähti pitkin joutuisin askelin polkua\npoistumaan.\n\nMirandan silmät seurasivat häntä vastahakoisesti.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nLypsyaikana.\n\nNuori Taavi Titus ei ollut aivan vailla alkeellisia tietoja naisesta,\nvaikka hänellä olikin ollut niin vähän tilaisuutta perehtyä tähän\nkaikista tieteistä vaikeimpaan. Hän ei käynyt raivion mökissä toista\nkertaa, ennenkuin oli antanut Mirandan monta viikkoa ihmetellä, miksi\nviipyi tulematta. Vasta kun maissivainiolla oljet olivat valkoisen\nja harmaan kirjavat ja kurpitsat kullan keltaiset, kun tatarsarka\noli kirkkaan ruskea, kun vaahterain tulipuna metsän reunalla alkoi\nhaalistua, -- silloin hän eräänä iltapäivänä myöhään palasi tavallisin\nhitain askelin, juuri samalla kun lehmänkellojen hidas _tänk ä tonk_\nalkoi mehevin äänin julistaa lypsyaikaa ja auringonlaskua. Syksyn\nelähyttävä raikkaus sydänmaan aukealla vastasi suloisesti sieraimiin\nhänen tullessaan ulos metsien lämpöisemmästä hiljaisuudesta. Haju,\nlehmänkellojen ääni -- ne olivat kodikkaan suloiset koko päivän\nyksinäisyyden jälkeen taipaleella. Mutta näköala -- harmaa mökki\ntaivasta kohti kohotettuna verkalleen paisuvalla vainioaallolla -- se\noli itse yksinäisyys. Raivio oli Taavista kuin pieni kaunis hukkunut\nmaailma ja hänen sydämeensä koski kipeään, kun hän ajatteli niitä\nvuosia, jotka Miranda ja Kirsti olivat täällä yksin viettäneet.\n\nAivan metsän reunalla hän tapasi Kroofin, joka kaiveli ja pureskeli\nkasvijuuria. Hän puhui sille ystävällisesti, mutta mesikämmen kiepautti\nympäri suuren takapuolensa eikä ollut häntä vähääkään huomaavinaan. Hän\nolisi mielellään saavuttanut tämän viekkaan eläimen suosion, taikka\nainakin sen, että se olisi häntä suvainnut. Hän olisi niin suonut\nkäyvän, koska karhun käyttäytyminen oli jättänyt syvän vaikutuksen\nhänen mielikuvitukseensa, ja koska sen suopeus Mirandan silmissä\nvarmaan kaikkein parhaiten puhuisi hänen puolestaan. Mutta hän ei\nkuitenkaan koettanut tungetella tuttavuuttaan, ja siinä hän tekikin\nviisaasti.\n\n\"Pikku hiljaa, poikani, pikku hiljaa vain. Tämä on naisväkeä; ja hyvin\nluultavaa on, ettet tiedä miten se oikein on voitettava\", hän itsekseen\nmutisi leirinsä ainaisessa yksinäisyydessä saadun tavan mukaan. Jättäen\nKroofin omaan jurouteensa hän kiirehti mökille, toivoen siksi ajoissa\nsaapuvansa, että voisi auttaa Kirstiä ja Mirandaa lypsämään.\n\nVähää ennen kuin hän ovelle ehti, tapasi häntä uusi yllätys, mikäli\nhän yleensä saattoi kokea yllätyksen tunnetta tässä tarumaisessa\nympäristössä. Mökin takaa astui esiin Wapiti sarvas, taikka ehkä\njoku nuorempi sarvas, joka oli perinyt isänsä sisua kahdenkertaisen\nannoksen. Aivan sen takana kulki kaksi naarasta, jotka epäluuloin\nhaistelivat vieraan ilmassa tuntuvaa hajua. Wapitin mielestä tämä\nvieras epäilemättä oli vihamies, taikka ainakin epäiltävä, sillä eihän\nmökillä koskaan käynyt vieraita. Se astui sirosti polulle, polki\nuhitellen kauniita kavioitaan ja laski hyökkäysasentoon sarviensa\nasevaraston. Ne olivat terävät ja lujat ne lokakuun sarvet, sillä tämä\noli tappelukuukausi ja sarvas oli sen varalle valmiina. Kiima-aikaan\nWapiti oli sankaria kiireestä kantapäähän.\n\nTaavi Titus sattui hyvin tietämään, ettei tämä ollut Wapitin puolelta\nmitään tyhjää uhittelua. Häntä se huvitti, mutta samalla hän oli\npulassa. Hän ei voinut taistella tätä odottamatonta vihollista\nvastaan, sillä voitto ja tappio olisivat olleet yhtä kova kolaus hänen\ntoivolleen saada Miranda itseensä suostutelluksi. Ja siinä hän siis nyt\nseisoi, Taavi Titus, tunnettu metsämies, Nimrod itse, jolta kiimainen\nsarvas sulki tien! Hyvä, pula oli Mirandan aikaan saama. Hänen\nvelvollisuutensa oli myös hänet siitä päästää. Jääden seisomaan viiden\ntai kuuden askeleen päähän Wapitista sen eteen hän nojasi rihlansa\nperän varvastaan vastaan ja kajahutti täyteläällä sointuvalla äänellään\n_heihoo, heihoo_! huutonsa tyyneen ilmaan. Metsän reunat ottivat huudon\nkiinni ja vastasivat siihen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirsti ja\nMiranda tulivat ovelle katsomaan, ken huhuili, ja ensi silmäyksellä\nkäsittivät tilanteen.\n\n\"Kutsu pois koirasi, Miranda\", huuti nuori Taavi, \"niin tulen tästä\nvieraaksenne.\"\n\n\"Se luulee, että aiot tehdä meille pahaa\", selitti Kirsti; ja Miranda\njuoksi apuun iloisesti nauraen.\n\n\"Elä pelottele tätä kilttiä pikku poikaa, Wapiti\", hän huuti, työntäen\nison hirven pois tieltään ja juosten Taavin rinnalle. Heti kun Wapiti\nnäki Mirandan Taavin rinnalla, niin se käsitti, ettei vieras ollut\nvihollinen. Sarviaan heilauttaen se astui syrjään ja johti joukkonsa\npois karjapihasta.\n\nTultuaan ovelle, jonka luona Kirsti odotti ystävällisenä, vaikka\nmuutoin asiaan puuttumatta, Taavi huudahti: \"Taas tyttönne pelasti\nhenkeni, Kirsti. Ensin pantterin ja nyt kiimaisen sarvaan kynsistä.\nSaapa nähdä, minkä kynsistä ensi kerralla!\"\n\n\"Luultavasti kaniinin, taikka ehkä oravan\", härnäili Miranda\npisteliäästi.\n\n\"Oli minkä tahansa\", jatkoi Taavi hellittämättä, \"kolmas kerta on joka\ntapauksessa minun onneni. Jos vielä kerran pelastat henkeni, Miranda,\nniin sitten sinun pitää aivan ottaa minut suojaasi. Minä tavallani\ntulen sinusta riippumaan.\"\n\n\"Sitten, Taavi, taidat saada ensi kerralla suoriutua pulasta omin\nneuvoinesi\", vastasi Miranda päättäväisyydellä, joka ei juuri ollut\nrohkaiseva.\n\n\"Siinä sait, Taavi\", huomautti Kirsti tarkkaa puolueettomuutta\nteeskennellen. Mutta Mirandan selän takana hän iski silmää, ikäänkuin\nsanoakseen \"elä ole milläsikään siitä, mitä hän sanoo, toista sydän\najattelee!\" Siinä ei kuitenkaan ollut vähääkään perää. Jos Taavi\nolisi ollut niin ymmärtämätön, että olisi avoimesti kosinut, Mirandan\ntunteitten tällä kannalla ollessa, niin hän olisi saanut äkkilähdön.\n\nTaavi tuli siksi ajoissa, että sai olla apuna lypsämässä, mikä toimi\ntuotti hänelle poikamaista iloa. Lehmät, joita oli viisi luvultaan,\nammuivat jo veräjällä. Kirsti toi ulos kolme peltikiulua. \"Voit auttaa\nmeitä, jos sinua haluttaa, Taavi\", hän huudahti, mutta Miranda näytti\nkovin epäilevän, tokko niin kömpelö olento kykenisi lypsämisen hienoon\ntaitoon. \"Osaatko lypsää?\" hän kysyi.\n\n\"Tietenkin minä osaan, vaikkei minulla ole viime vuosina ollut paljoa\ntilaisuutta harjotella\", sanoi Taavi.\n\n\"Osaatko lypsää lehmän viottamatta sitä? Oletko varma siitä? Ja\nosaatko lypsää loppumaidon aivan tyhjäksi?\" Miranda itsepintaisena ja\nilmeisesti epäilevänä jatkoi.\n\n\"Annahan kun koetan\", sanoi Taavi.\n\n\"Antaa hänen saada vanha Kirjo, Miranda. Ehkä hän saa sen lypsetyksi\nsiinä kuin me muut\", arveli Kirsti.\n\n\"Niin, miks'ei, kuka hyvänsä voi Kirjon lypsää\", myönsi Miranda; ja\nTaavi itsekseen lupaili, että jos hänestä mihinkään oli, niin lypsäisi\nhän vanhan Kirjon, lypsäisi aivan tyhjäksi, lypsäisi sen mieliksi\nennenkuin Kirsti tai Miranda olisivat ensimäisestäkään lehmästään\nselviytyneet. Hän silitti lehmän kylkeä, kyhni hiljaa sen mahaa ja näin\naikaan sai ystävälliset välit, ennenkuin alkoi; ja hänen suuren kätensä\njoustava vakavuus sattui mainiosti sopimaan Kirjon suuriin nisiin.\nLehmä katsoi häneen suosiollisesti ja antoi maitoansa runsaasti. Kun\ntäydet suihkut alkoivat kiulussa soida yhä maitoisammin, niin Taavi\ntiesi, että kaikki kävi, niinkuin pitikin, ja hän joutui luomaan\nkatseen kilpailijoihinsakin. Siinä Kroof hänen ihmeekseen seisoi\ntakakynkillään aivan Mirandan vieressä, kapea punainen kieli roikkuen\navoimien laiskojen leukojen välistä, ja suurella mielenkiinnolla\nkatseli maitolähteitä.\n\nKirstin vielä painaessa punaliinaista päätään lypsettävän kylkeä\nvastaan ja Mirandan juuri ruvetessa pingoittamaan ulos lihavaa\nloppumaitoa läkkituoppiin, Taavi oli saanut urakkansa suoritetuksi.\nHänen kiulunsa -- johon hän oli lypsänyt loppumaiden muun maidon\nsekaan, -- vaahtosi kermaisena reunoja myöden täynnään.\n\nTaavi nousi seisomaan ja kehaisi itseään. \"Jonain päivänä kun on liikaa\naikaa\", hän uhitteli, \"minä opetan teitäkin lypsämään.\"\n\n\"Älä luulekaan, että se jo tuli kaikki tehtyä\", vastasi Miranda ylös\nkatsomatta. \"Minä lypsän Kirjosta vielä korttelin, kunhan tästä pääsen.\"\n\nMutta Kirsti tuli siihen ja vilkaisi kiuluun. \"Etpä, Miranda, -- et\ntällä kertaa\", hän huudahti. \"Taavi on meidät voittanut, ei siitä\nepäilemistä. Vanha Kirjo ei eläissään ole meille antanut täydempää\nkiulua. Taavi, sinä osaat lypsää. Käy ja lypsä Mikko, se mustan ja\nvalkoisen kirjava, minun edestäni. Minä jätän sinut tänne Mirandan\nkanssa lypsyä lopettamaan, ellette rupea riitelemään; minä sillä välin\nmenen ja laitan teille oikein tavallista paremman illallisen, ehkä\nsitten taas pian käyt luonamme. Minä tiedän, että teillä miehillä on\nsydän vatsassa, jotta me naiset voisimme sen sitä helpommin tavottaa.\nMikähän meidät olisi perinytkään, ellei Luoja olisi opettanut meitä\nruokaa laittamaan!\"\n\nMoinen tavaton leikin lasku osotti Mirandalle, että Taavi oli\nsuuresti hänen synkän äitinsä suosiossa, ja tämä vaikutti, että hänen\nteki mielensä olla vielä tavallistakin jäykempi tasapainoa yllä\npitääkseen. Taavi yritti saada aikaan keskustelua, mutta Miranda\nvain vastaili juu ja ei, niinkauan kuin lypsyä kesti, ja pian saikin\npojan alakuloisena vaikenemaan. Tuli sitten illallinen, -- ateriaan\nkuului verestä maissijauhossa paistettua taimenta, kullankeltaisia\nkuumia maissipiiraita punaisen siirapin kerällä, tomaattien kerällä\npaistettuja munia ja hörkkää kerman keralla, ja kaikki mitä parhaiten\nvalmistettua Kirstin lupauksen mukaan. Aterioidessa Miranda taas hiukan\nsuli ja puheli vapaasti. Mutta Taavia oli niin pahasti nolattu, ettei\nhänen hyvä tuulensa tahtonutkaan enää palata. Hänen kielensä se nyt\nvain vastaili juu ja ei. Huomatessaan töykeytensä johtaneen semmoiseen\ntulokseen Miranda tunsi herkän sydämensä pehmenevän. Hän kääntyi\ntuolillaan pistääkseen vieressään istuvan Kroofin odottavaan suuhun\nsuuren palan siirappiin kastettua maissipiirasta ja puhui nyt Taaville\näänellä, jonka sulo väreili pojassa aina sormenpäihin saakka. Keimailun\nvaisto, joka on synnynnäinen eikä piilevälle metsäkansallekaan vieras,\nalkoi liikahdella Mirandan kokemattomassa sydämessä.\n\n\"Lähden illalla järvelle, Taavi\", hän sanoi, \"ja lasken yöksi siimaa,\nehkä saan taimenen. Kuu on täysi ja järveä kannattaa katsella. Etkö\ntahdo tulla meidän kanssamme?\"\n\n\"Enkö tahdo? Enpä, Miranda, tiedä mitään hauskempaa!\" vastasi Taavi\ninnokkaasti.\n\n\"Lähdemme paikalla, kun olemme saaneet astiat pestyksi\", sanoi impi.\n\"Ja sinä voit meitä siinä auttaa -- vai mitä, äiti?\"\n\n\"Tietenkin Taavi voi meitä auttaa\", vastasi Kirsti, \"jos sinulla on\nluontoa panna hänen kaltaistaan naisten työhön. Mutta minä ajattelen,\netten minä lähdekään kanssanne yöksi järvelle. Kroof ja Taavi saavat\npitää sinusta huolta.\"\n\n\"Taikka minä Taavista, niin se pikemminkin käy\", huudahti Miranda\nharmistuneena, muistellen sekä Wapitia että pantteria. \"Mutta mikä\nsinun on, äiti? Tule mukaan. Ei ole lainkaan yhtä hauskaa, ellet sinä\nole myötä.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että minua tänä iltana vaivaa jonkinlainen väsymys, ja\nminun tekee mieleni jäädä kotiin ajattelemaan.\"\n\nMiranda hyppäsi pöydän äärestä, huolestusta kasvoillaan, ja juoksi\nympäri äitinsä tuolin luo.\n\n\"Väsymystäkö, äiti!\" hän huudahti, tutkien huolestuneena hänen\nsävyjään. \"Kuka on koskaan kuullut sinun ja minun laisten voimallisten\nja oikealla tavalla eläväin ihmisten puhuvan väsymyksestä? Minä\npelkään, ettet voi hyvin, äiti; en kulje täältä askeltakaan.\"\n\n\"Kyllä, lapseni, kyllä sinun täytyy\", vastasi äiti, eikä Miranda ollut\nvielä koskaan kapinoinut sitä lujaa sävyä vastaan, joka nyt oli Kirstin\näänessä. \"Minä tosiaan tahdon olla vähän yksinäni ja ajatella. Taavin\nkäynti on herättänyt minussa paljon vanhoja ajatuksia ja minä tahdon\nvähän muistella niitä. Minä luulin niiden jo vuosia takaperin kuolleen\nja jääneen unhotukseen!\"\n\n\"Onko se varma, äiti, ettet ole sairas?\" jatkoi Miranda, palaten\nepäröiden takaisin paikalleen.\n\n\"On, lapseni, en minä ole sairas. Mutta minä olen näinä viime päivinä\naina silloin tällöin tuntenut väsymystä, vaikk'ei olisi ollut syytä.\nMinä alan tuntea, että tämä metsien suuri yksinäisyys minua jollain\ntavalla kuluttaa. Minä olen, Taavi, kaikkina näinä vuosina pysynyt sen\nsuojassa pystyssä ja se on antanut minulle rauhaa ja voimia aikoina,\njolloin minä, Jumala sen tietää, sitä kylläkin tarvitsin. Mutta minusta\ntuntuu, että se on minulle jollain tavalla liian paljon, ja se ajan\npitkään musertaa minut. Mökkimme on minulle rakas, mutta en tahdo\ntäällä päiviäni päättää.\"\n\n\"Äiti\", huudahti Miranda, hypäten jälleen ylös tuoliltaan, \"en\neläissäni ole kuullut sinun tuolla tavalla puhuvan! Ettäkö sinä aiot\nhylätä mökkimme! Hylätä metsät! Minä en voisi elää, minä en suorastaan\nvoisi elää missään muualla!\"\n\n\"On niitä muitakin paikkoja, Miranda\", mutisi Taavi. Mutta Kirsti\njatkoi syittensä selitystä.\n\n\"Sinun laitasi, lapsi kulta, on vähän toinen\", hän sanoi miettiväisenä.\n\"Sinä olet täällä kasvanut. Metsät ja taivas ovat sinut muodostaneet.\nNe ovat sinun veressäsi. Sinä elät ja hengität niitä. Sinä olet\nkummallinen lapsi, enemmän keijukainen tai muu metsän olento kuin\nihmislapsi, jo ennenkuin tänne metsän helmaan tulitkaan. Kaikki mitä\nmetsässä elää, näyttää pitävän sinua kaltaisenaan; ja sinä näet\nsemmoista, mitä muut ihmiset eivät näe, -- mitä metsän kansa ei\nitsekään näe. Niin niin! sinun laitasi, Miranda, on vähän toinen. Isäsi\ntapana oli katsella sinua ja sanoa, että sinusta tulisi naisfauni\ntaikka metsän kuningatar, taikka että keijukaiset sinut veisivät.\nTämä paikka sopii hyvin sinulle. Ja minun oli tapana ajatella, että\nminä olin kyllin iso ja luja luonnoltani voidakseni kestää tätä koko\nloppuikäni. Mutta minä alan luulla, että se on minulle liikaa. Minä en\ntahdo kuolla täällä, Miranda!\"\n\nMiranda tuijotti häneen suuresti huolissaan.\n\n\"Sinä et saa kuolla, ennenkuin minäkin olen kyllin vanha kuollakseni,\näiti\", hän huudahti, \"sillä minä en voisi elää päivääkään ilman sinua.\nMutta\", hän kiihkeästi lisäsi \"minä tiedän, että minä kuolisin pian,\nsuoraa päätä, jos minun täytyisi lähteä pois mökistämme! Minä tiedän,\nettä niin kävisi!\"\n\nMiranda puhui sitä rajummalla varmuudella, kun hän juuri sitä\nsanoessaan tunsi epäilevänsä omia sanojaan. Hän väläykseltä näki\nitsensä vanhenevan täällä aavassa sydänmaassa kahden Kirstin kanssa\nilman ketään muita likimaillakaan. Ja se henkilö, joka niin julmasti\nloisti poissaolollaan, oli hämärästi nuoren Taavin näköinen. Hän ei\nitseltään kysynyt, oliko mahdollista, että hän vielä kerran haluaisi\nhyljätä mökin, hiljaisuuden ja aarniometsän kaiken kansan, mutta\njossain sydämensä sisälokerossa hän tunsi, että sekin oli mahdollista,\nja se kipeästi kouristi hänen sydäntään. Hän juoksi ja kietaisi\nmolemmat käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja pyyhkäsi salaisen\nkyynelen sen pörhöiseen turkkiin.\n\nTaavi, jonka vaisto nopeaan terottui pelosta, että koko järvimatka ehkä\nmenisi myttyyn, älysi keskustelun joutuneen vaaralliselle tolalle.\nHän sen vuoksi varovaisesti muutti puheenaineen lausuakseen ajatuksia\nmaissipiiraista.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nHirvien hirnunta kuutamolla.\n\nKuu oli jo noussut matalalle taivaanrannalle ja paistoi suurena ja\ntäydellä terällään mökin akkunasta, kun Miranda oli valmiina lähtöön.\nHän otti pienen tinatun kattilan, jossa oli vähäisiä kaloja täyiksi.\n\n\"Missä ovat siima ja koukut?\" kysyi Taavi.\n\n\"Niitä pidän ontossa puussa järven rannalla\", sanoi Miranda. \"Mutta älä\nota tuota kapinetta mukaan, taikka et tule minun kanssani!\" hän lisäsi\nterävästi, kun nuori mies tarttui rihlaansa.\n\nTämä laski sen sukkelasti taas luotaan.\n\n\"Mutta yöllä, Miranda!\" hän koetti vastustella.\n\n\"Oletko varma siitä, ettei ole vaaraa?\"\n\n\"Älä tule sitten, jos pelkäät!\" impi vastasi murhaavasti ja astui ulos\nvaloon ja kylmään kirpeään ilmaan.\n\nTaavi tuota pikaa oli hänen rinnallaan välittämättä sen enempää\npilkasta, joka sopi häneen vähemmän kuin kehenkään muuhun mieheen.\nMirandan toisella puolella tallusteli kömpelö Kroof, immen hyväilevä\nkäsivarsi kaulallaan.\n\n\"Me emme viivy kauaa, äiti\", huudahti Miranda Kirstille, joka oli\ntullut oveen.\n\nMutta ennenkuin oli kuljettu kahtakymmentä askelta Kroof äkkiä\nseisahtui aprikoimaan. Se piti Mirandan suojelemista (vaikk'ei Miranda\nmitään suojelusta kaivannut) omana erikoisena virkanaan näillä\nyöllisillä retkillä, joille impi lähti sillä päällä ollessaan. Aikoiko\ntuo kehno vieras nyt anastaa hänen virkansa ja etuoikeutensa? Hän,\nKroof, ei aikonut suostua mihinkään jakoon. Parempi jäädä sinne, missä\nhäntä tarvittiin.\n\n\"Tule mukaan, Kroof!\" kehotti Miranda, kiskaisten sitä karvoista.\nMutta mustasukkainen karhu oli itsepäinen. Se pyörsi ympäri ja lähti\ntallustamaan mökin ovea kohti. Mirandaa harmitti.\n\n\"Jääköön sitten!\" hän huudahti, käänsi kasvonsa metsää kohti ja hymyili\nentistä ystävällisemmin nuorelle Taaville. Kroof kieltämättä oli sangen\nharmillinen.\n\n\"Niin oikein!\" sanoi Taavi, joka oli iloisempi kuin hän uskalsi\nnäyttääkään. \"Se jää äitisi seuraksi kunnes palaamme takaisin.\"\n\n\"Kroof näyttää ajattelevan, että minä olen sen omaisuutta!\" sanoi\nMiranda miettiväisenä. \"Minä pidän siitä enemmän kun mistään muusta\nmaan päällä äitiä lukuun ottamatta; mutta minä en saa pilata sitä, kun\nse tyhjästä suuttuu. Eihän sovi, että se rupee kadehtimaan, kun minä\nolen sinulle ystävällinen, Taavi! Minä olen sille kovin vihoissani, kun\nse oli niin tuhma. Pitäisihän sen tietää, ettet sinä ole minulle mitään\nsen rinnalla; vai mitä?\"\n\n\"Tietysti\", myönsi Taavi niin rattoisasti kuin saattoi. Sitten hän\nviekkaasti alkoi Mirandaa suostutella, kertoen laajalti Pekka nimisestä\nkesystä karhusta -- sen henkisistä, siveellisistä ja ruumiillisista\nominaisuuksista, -- jonka eräs kylän tukkimiehistä omisti. Aihe olikin\nviisaasti valittu ja sillä oli se vaikutus, että Miranda tunsi itsensä\nmelkoista vähemmän vieraaksi ihmisten maailmaa kohtaan. Se hänessä\nherätti semmoisen ajatuksen, että ihmisten maailman ja aarniometsän\nvälillä ehkä sittenkin saattoi olla jonkinlaista ymmärrystä.\n\nKun kuutamoinen aukea jäi heidän taakseen, niin tavotteli kuun aavevalo\nheitä pitkillä sormillaan siellä täällä hajoavien lehväkaartojen\nlomitse. Sitten viimeinenkin pujotteleva säde jäi taakse ja he astuivat\nlauhaan pimeään. Taavi huomasi mieluisaksi, vaikka välttämättömäksi\npakoksi pysytellä lähellä Mirandan kyynärpäätä, jopa niin että kosketti\nhänen hamettaan, sillä eivät hänenkään tottuneet erämiehen silmänsä\nalussa huomanneet mitään. Mutta Miranda, joka oli niin ihmeellisen\nterävänäköinen, astui sukkelaan ja epäröimättä, ikäänkuin keskipäivällä\nja sileätä tietä.\n\nMutta pian Taavinkin silmät tottuivat ja hän kykeni erottamaan\nepämääräisiä eroavaisuuksia, sekä sankempia kohtia että puoleksi\nläpikuultavia pimeyden vahvassa vaipassa, Sillä jonkun verran valoa\noli, se mikä lukemattomien taittumisien ja heijastuksien kautta pääsi\naarniometsän syvyyksiin tunkeutumaan latvimmaisten lehtien marista\npinnoista, jotka heijastivat taivaankannen valoa. Ja vuosikausia\nelettyään luonnon ainaisen puhdistuksen alaisena hän lisäksi oli\nkehittynyt niin puhdasveriseksi ja herkkähermoiseksi, että muut\naistimet korvasivat sen mikä näöstä puuttui. Hän näytti paremminkin\ntuntevan kuin näkevän petäjän ja koivun runkojen täyden aineen, kun\nkasvot olivat tulleet niistä käsivarren mitan päähän. Ja sammalen\nalta hän tunsi kovempaa paisuvaa maata, aina kun juuriverkko lähestyi\npuuta, johon se kuului. Hänen sieraimensa erottivat petäjän, kuusen,\nhemlokin, balsamipoppelin ja hyvälle tuoksuvan dirka puun heidän\nniiden ohi kulkiessaan; ja tamarakkisuon läheisyyden hän vainusi jo\npaljoa ennen kuin sille tultiin. Korvistaan hänellä vain ei ollut\napua. Lukuunottamatta Mirandan askelia, jotka olivat pehmeät kuin\nuntuva sammalella, ja hänen omaa raskaampaa, mutta taiten masennettua\nastuntaansa, ei metsässä kuulunut mitään, lukuun ottamatta epämääräistä\nkuisketta, joka oli niin heikkoa, että se saattoi olla lehtien\nsupatusta tai pienempiin oksiin kohoovan kasvimehun kihinää. Hän ei\nvirkkanut sanaakaan, sen enempää kuin Mirandakaan. Hiljaisuus oli\nniin juhlallista, että ääni olisi kuulunut loukkaavalta. Huomatessaan\nmahdottomaksi pysyä rinnalla kompastelematta ja pahaa ääntä aikaan\nsaamatta Taavi vastaan sanomatta alistui immen etevämmän johdon\nalaiseksi.\n\n\"Sinun täytyy nyt nähdä minunkin puolestani, sinä ihmeteltävä Miranda,\nsillä en enää pysy rinnallasi!\" hän kuiskasi immen korvaan. Kun\nimpi niskassaan tunsi hänen hengityksensä vienon lämmön, niin kulki\nhänen ruumiinsa kautta väristys, joka kerrassaan hämmensi; mutta\nimmestä se tunne oli mieluinen. Taavi tarttui Mirandan käsivarteen\nsangen hellävaroen, itseään vähän tukeakseen, ja melkeinpä hämmästyi\nsitä, että impi sen salli. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, ettei\nkiinnittänyt tähän suosion osotukseen liian suurta huomiota. Hän\npäätteli itsekseen, että Miranda, joka ei ollut kylän tyttöjä, ei sillä\ntarkottanut niin mitään.\n\nÄkkiä he näkivät aivan edessään kaksi kalpeata hehkuvaa silmää, jotka\nolivat parin jalan verran maasta. Miranda puristi kainaloon pujoteltua\nkättä merkiksi, ettei Taavin tarvinnut kaivata rihlaansa. Eikä Taavia\nsillä hetkellä haluttanut kaipailla mitään.\n\n\"Ilves!\" hän kuiskasi immen korvaan.\n\n\"Ei, pantteri!\" mutisi Miranda välinpitämättömästi suoraan eteenpäin\nastuen. Taavi ei, tämän pelottavan sanan kuullessaan, asianhaaroihin\nnähden voinut kokonaan masentaa huoliaan. Pantteria ei ole hyvä\npimeässä kohdata. Mutta kalpeahehkuiset silmät vaipuivat salaperäisesti\nmaata kohti ja peräytyivät Mirandan edelleen astuessa; ja muutaman\nsekunnin kuluttua ne luisuivat toiselle puolelle ja katosivat.\n\n\"Millä ihmeellä sinä saat tuon aikaan, Miranda?\" kuiskasi Taavi melkein\nkammolla.\n\n\"Ne tuntevat minut\", vastasi impi; ja tämä oli hänestä, vaikk'ei\nTaavista, aivan riittävä selitys.\n\nEi puhuttu sen enempää. Pimeyden lumous sai kummankin kulkemaan\nhenkeään pidätellen. He olivat kumpikin omituisen sähköisen tunteen\nja odotuksen jännityksessä. Taavin sormet immen käsivarrella leväten\nväreilivät kumman suloisesti. Kerran kuului aivan heidän vierestään\nkuusen kuorta kapuavien kynsien rapinaa, ja sitten ylhäältä hehkui\nheitä kohti kaksi pientä valopistettä, jotka olivat aivan lähekkäin.\nMiranda ja Taavi kumpikin hyvin tiesivät, että se oli pesukarhu,\neivätkä sanoneet mitään. Kauempana he äkkiä tapasivat aavemaisen\nhohtavan olennon, joka oli aivan heidän tiellään. Se oli melkein miehen\nmittainen. Tämä aavemainen valo kasvoi ja katosi heidän silmäinsä\nedessä. Pelokas mielikuvitus olisi voinut sanoa sitä hengeksi, joka\noli lähetetty heitä varottamaan, että heittäisivät yrityksensä kesken.\nMutta he tiesivät, että se vain oli laho koivupökkö, joka oli alkanut\nhehkua fosforivaloa. Heidän ohi kulkiessaan Taavi murti siitä palasen\nja hienonsi sen, ja sen sinervä valo tarttui vähäksi aikaa hänen\nsormiinsa kuin haju.\n\nVihdoin he kuulivat huuhkajan juhlallisesti huhuavan etäämpää.\n\"_Tu'oh-huu-huu-huu-uu_\", sen kolkko alakuloinen ääni kajahteli.\n\n\"Me olemme lähellä järveä\", Miranda kuiskasi. \"Minä tunnen Uah-huun; se\nasuu vanhassa puussa aivan veden partaalla. Me olemme melkein perillä.\"\nSitten kimalteli valoa, rikkinäistä ja haaleata, kuutamon hopeoimasta\netäisestä pinnasta. Pian tuntui kylmän henkäys, vaikka oli aivan tyyni.\nJa sitten he tulivat järven avoimelle rannalle.\n\nMiranda irrotti päättävällä liikkeellä käsivartensa Taavin\nkouristuksesta ja sitten he rinnan astuivat pitkää oikealle päin\nkaartavaa hiekkarantaa.\n\n\"Katsoppa tuota nokkaa\", sanoi Miranda, \"jolla seisoo yksi ainoa\nnuokkuva puu. Siihen puuhun olen piilottanut siimani ja koukkuni.\"\n\n\"Kuinka voit laskea siimaa ilman venettä?\" kysyi Taavi.\n\n\"Minulla tietysti on vene!\" impi vastasi. \"Isäsi teki minulle toissa\nkesänä haapion ja minä pidän sitä tuon nokan takana.\"\n\nKuu oli nyt noussut korkealle ja kulki kaartaan hyisessä loistossa\nrannattoman aarniometsän yllä. Järvi oli tyyni kuin peili. Ranta oli\nsangen sileä ja valkoinen, maan puoleinen reuna puiden varjoista\nlovisena. Eräässä paikassa kasvoi kolme pajua yhdessä ryhmässä aivan\nlähellä veden reunaa, luoden läpikuultavan salaperäisen varjon.\nJuuri samassa kun Taavi ja Miranda saapuivat tähän hohtavan hiekan\nkeskelliseen pieneen keitaaseen, kuului veden poikki uroshirven pitkä\ntäyteläs hirnunta. Se oli syvä, soinnukas ja kauas kantava ääni, se\ntavallaan tuntui olevan itse autiuden julki lausuttu ajatus.\n\n\"Tuo vasta on minun mielestäni soitantoa!\" sanoi Taavi.\n\nMutta ennenkuin Miranda ennätti sanoa mitään, vastasi aivan vierestä\nmetsän pimeydestä jyrisevä karjuva hirnaus; alusmetsästä kuului\nraskasta ryskettä ja hiekan reunaan ilmestyi toisen uroshirven korkea\npatsasmainen haahmo, taisteluun vaatijaa tähyten. Huomatessaan Taavin\nja Mirandan se paikalla hyökkäsi niitä kohti.\n\n\"Sukkelaan puuhun!\" huuti Taavi temmaten tupestaan pitkän puukkonsa ja\nastuen immen eteen.\n\n\"Älä puutu asiaan, niin käy kaikki hyvin!\" sanoi Miranda terävästi.\n\"Seiso sinä tuon puun takana!\" ja tarttuen hänen käsivarteensa impi\nkoetti työntää hänet näkymättömiin. Mutta Taavi hetkisen typerästi\nvastusti.\n\n\"Houkka!\" impi hänelle tiuskasi. \"Kuinka luulet minun tulleen tähän\nasti toimeen ilman sinua?\"\n\nImmen silmäin kiukku lävisti hänen mielensä ja sai hänet järkiinsä.\nTaavi oivalsi, että Miranda tavalla tai toisella hallitsi tilannetta,\nja vastahakoisesti astui hän ison pajun taa. Se olikin viime tingassa,\nsillä raivostunut eläin oli melkein saavuttanut heidät. Samalla\njärveltä tuleva ilman henkäys kantoi Mirandan hajun eläimen sieraimiin\nja sai sen epäröiden peräytymään. Miranda paikalla vihelsi pehmeästi ja\nastui ulos kirkkaaseen kuutamoon. Uroshirvi tunsi hänet, seisoi aivan\nhiljaa, kohotti valtavat sarvensa täyteen korkeuteensa ja kurkotti\nimpeä kohti pitkäntaipuisan kuononsa, ystävällisesti haistellen. Sitten\nse lähestyi askel askelelta immen odottässa ja ojentaessa sitä kohti\npienen kätensä, kämmen ylöspäin; ja Taavi katsoi puun takaa ihmetellen,\nvaikka vielä epäillen ja puukonpäätä hypistellen.\n\nSamalla kajahti taas järven takaa ensimäisen hirven hirnaus. Tämä hirvi\npaikalla unohti Mirandan. Se kiepahti sukkelaan ympäri, laski sarvensa\njulkista taisteluunvaatijaa kohti, möläytti vastauksensa ja hyökkäsi\npitkin rantaa tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Kun se oli kadonnut\nmäntyniemekkeen taa, niin tuli pimeydestä näkyviin iso naarashirvi,\njoka lähti sen perässä juoksemaan.\n\nMiranda kääntyi Taaviin voitonriemuisena, unhottaen kaikki suuttumukset.\n\n\"Minä vannon, Miranda!\" nuori erämies huudahti, \"että se tyttö, joka\nsaa kiimaisen uroshirven lauhtumaan, se on varmaan metsän kuningatar.\nMinä otan lakin päästäni teidän majesteettinne edessä!\"\n\n\"Pane se taas päähäsi, Taavi\", sanoi impi, joka ei vähääkään\npahastunut, \"ja mennään sitten siimaa laskemaan.\"\n\nNiemen nokan takaa löytyi rautapuu- ja mustikkapensaikosta [Tämä\npohjois-amerikkalainen kasvi (_Gaylussacia_) on pensas, jolla on\nmustikan kaltaiset tummansiniset syötävät marjat. (Suom. muist.)]\npuinen kanootti eli haapio täysin hyvässä kunnossa. Taavi työnsi sen\nvesille ja Miranda nakkasi siihen kelan, jolle oli kiedottu vankkaa\nturskasiimaa, siimassa aina neljän jalan päässä toinen toisestaan neljä\npuolentoista jalan mittaista kieluketta vankkoine koukkuineen. Sitten\nhän alkoi peltiastiastaan pistää koukkuihin täkyjä.\n\n\"Miks'ei niin pitkässä siimassa ole enempää koukkuja?\" kysyi Taavi.\n\n\"Mitäpä minä pyytäisin enemmän taimenia kuin syödä jaksamme?\" selitti\nMiranda. \"Ei niitä ole hauska pyytää tällä tavalla, eivätkä ne\nsuolattuina maistuisikaan paljon miltään.\"\n\nMeloja oli vain yksi ja sen Taavi anasti. \"Istu sinä keulassa, Miranda,\nja hoida siimaasi, niin minä melon\", hän sanoi.\n\nMutta siihen ei Miranda vähääkään suostunut. \"Kuuleppa nyt, Taavi\", hän\nhuudahti, \"nämä ovat minun hommiani ja sinä olet vieras. Totta tosiaan,\nminun melkein on mieleni paha siitä, kun otin sinut kanssani. Istu nyt\nvaan siinä, johon sinut on asetettu, ja tee, niinkuin minä käsken,\ntaikka en huoli sinua kanssani toista kertaa.\"\n\nNuori mies kävi nöyrästi venhoon polvilleen, vähän keulan puoleen,\nmutta ei niin kauas, että kanootti hänen suuremman painonsa vuoksi\nolisi käynyt nokkapainoon. Sitten Miranda astui siihen sirosti, istahti\nperään poikkituhdolle ja alkoi pistellä melallaan tarkkaan ja ihmeen\ntaitavasti. Kanootti ääneti kiiti varjosta kareettomalle peilille.\nAivan nokan kohdalla, toistakymmentä syltä rannasta, kellui puinen koho\nuppikiveen kiinnitettynä. Miranda pysäytti kanoottinsa sen viereen,\nhuovaten ääneti melallaan voimallisin rannepunalluksin. Kohossa oli\nruostunut määrly, ja siihen hän kiinnitti siiman pään.\n\n\"Tämän nokan edustalla taitaa olla syvää vettä\", arveli Taavi.\n\n\"Tietenkin\", vastasi Miranda. \"Taimenia ei olekaan muuta kuin syvässä\nvedessä.\"\n\nTaavin oli kyllä lupa lausua julki mietteitään, mutta hommiin hän\nei saanut sen tehokkaammin ottaa osaa. Kun hän oli enemmän toimen\nja haaveen kuin puheen mies, niin ei tämä osa ollut hänen mielensä\nmukainen, ja hän sen vuoksi piti suunsa; kun taas Miranda, kätevästi\nsiimaa lappän toisella kädellään, toisella kädellä taitavasti hoiti\nmelaansa siten, että kanootti liukui rantaa kohti. Hän oli liian\nkiintynyt hommiinsa selitellääkseen niitä Taaville, mutta tämä näki,\nettä hän aikoi kiinnittää siiman toisen pään paaluun, joka kohosi\nvedestä melkein rantapiissä.\n\nMiranda pisti nyt siiman pään jalkansa alle, jotta se pysyi kiinni, ja\nkahden käden melaan kiinni käyden aikoi laskea rantaan, kun samalla\nyhtä koukkua nykäisi rajusti. Siima luiskahti hänen keveän jalkansa\nalta ja lappoi järveen sen sileän tien. Taavi huomasi, miten kävi;\nmutta hän oli siksi viisas, ettei ruvennut sanomaan, eikä edes äänellä\ntarkottamaan, että \"enkös minä . . .\" Hän sen sijaan kääntyi ja osotti\nkohoa, joka nyt liikkui hyvin oikullisestä, hyökkäillen puoleen ja\ntoiseen ja toisinaan aivan veden alle sukeltän. Järven lasimainen\npeili meni rikki. \"Sinä jo sait kalan, Miranda\", hän huudahti\nvoitonriemuisena; ja hänen ilmeinen intonsa kokonaan lauhdutti Mirandan\nharmin. Pari kolme kertaa melalla pistäen impi palautti kanootin kohon\nluo ja Taavi sai palkkansa.\n\n\"Ota kohosta kiinni, Taavi\", Miranda käski, \"ja nosta kala kanoottiin,\nminä sillä välin hoidan kanoottia.\"\n\nTaavi suuren molskeen ja melskeen kerällä veti venhoon suuren,\nainakin kahdentoista naulan painoisen taimenen, ja nakkasi sen\npohjalle läiskimään. Miranda pisti puukkonsa sen niskaan ja tällä\ninhimillisellä, vaikka tuimalla tavalla päätti sen taistelun.\n\nTaavin ihaillen katsellessa kimaltelevaa saalista Miranda alkoi\npäästellä siimaa kohosta.\n\n\"Mitä sinä nyt teet, Miranda?\" kysyi Taavi, kun tyttö vielä otti syötit\nmuista koukuista ja nakkasi ne järveen.\n\n\"Emme viikkoon tarvitse taimenta, kun tämän saimme\", impi selitti.\n\"Tämä kun on niin iso ja kaunis.\" Ja hän käänsi venhon keulan kohti\nniemen varjoa ja omaa rantaa.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nRiistapaisti.\n\nKautta koko seuraavan talven Taavi sovitti matkansa siten, että hän\nsaattoi käydä pari kolme kertaa kuussa raiviolla, mutta ei hän silti\nhuomannut Mirandan käyvän häntä kohtaan paljoakaan suosiollisemmaksi.\nToisinaan impi oli ystävällinen, kuten alussakin, toisinaan taas\nvälinpitämätön ja pilkallinen. Vain kerran hän näki immessä jonkun\nverran mielihyvän merkkiä siitä että hän tuli. Tämä tapahtui kerran,\nkun hän tuli metsän läpi lumikengillään kuutamossa, lumen hajottaessa\njoka puolelle valoa, niin että polku näkyi taajimmassa tiheikössäkin.\nAamupuhteella tullen hän yllätti Mirandan navetan ovella tulossa karjaa\nruokkimasta. Impi punastui hänet nähdessään; ja hänen suuriin tummiin\nsilmiinsä tuli ilme, jota ei Taavikaan vaatimattomuudessaan voinut\naivan väärin ymmärtää. Mutta hänen ilonsa sammui sukkelaan, Miranda oli\nhäntä kohtaan ynseän välinpitämätön koko ajan, jopa siihen määrään,\nettä Kirsti moitti häntä epäkohteliaisuudesta, kun Taavi oli mennyt.\n\n\"Minkä minä sille voin, äiti!\" impi selitti. \"Minä en tahdo häntä\nvihata, mutta mitä hän on teurastajaa parempi? Hänen leipänsä on\nverellä tahrattu. Hyi! Toisinaan oikein tuntuu veren hajua, kun hän on\ntäällä, -- hajua kilttien metsäeläinten verestä.\"\n\n\"Mutta ethän sinä kuitenkaan tahdo estää häntä tulemasta\", pahotteli\näiti.\n\n\"Tiedäthän sinä itse, että se tuottaa sinulle iloa, kun hän joskus käy\ntäällä\", sanoi tyttö hämärästi.\n\nTaavi jatkoi käyntejään aikaansa odottaen. Hän käytti joka tilaisuutta\ntotutellakseen Mirandan mielikuvitusta ihmisen tarpeihin, mikäli\nhän niitä itse oivalsi, ja järkevään elämänkäsitykseen oman parhaan\nymmärryksensä jälkeen. Hän ei tehnyt tätä suoranaisesti, vaan\nkeskustelussa Kirstin kanssa, jolle hänen sanansa olivat lohdutusta\ntäynnään. Taavi oli päättänyt kumota Mirandan ennakkoluulot erämiehen\nammattia kohtaan, joka hänen mielestään oli ainoa miehen arvoinen\n-- terveellinen, raikas, täynnään seikkailua, täynnään viehätystä.\nHän oli niinikään päättänyt voittaa immen syvälle juurtuneen\nvastenmielisyyden liharuokaan. Hän tunsi, että vasta kun nämä molemmat\nkohdat oli voitettu, kävisi Miranda kyllin inhimilliseksi ymmärtääkseen\nihmisrakkautta ja yleensäkin inhimillisiä tunteita. Tässä luulossa\nhän visusti piti varansa, ettei millään tavalla kosinut; ja siten hän\nrakensi paremmin kuin itse aavistikaan.\n\nTaavi oli kylmän aikana hyvillään siitä, ettei Kroofia silloin näkynyt\nei kuulunut, sillä mesikämmen oli omalla vaiteliaalla tavallaan\nosottanut itsensä kerrassaan leppymättömäksi. Taavi oli turhaan\nkoettanut ostaa sen suosion hunajalla, hyvällä kekomehiläishunajalla,\njonka hän oli kennoineen tuonut aina kylästä saakka. Mutta Kroof\nei tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, ei millään\nhinnalla; ja Taavi tunsi, että tämä seikka alensi hänen arvoaan\nMirandan silmissä. Hän toivoi, että Kroof sinä keväänä myöhään nukkuisi\npesässään petäjän juurien alla. Mutta samalla kun Taavi näin uutteraan\nja oman luulonsa mukaan viekkaasti puuhasi Mirandaa muodostellakseen\nja kehittääkseen, Miranda aivan huomaamatta muodostelikin häntä. Rihla\nja ansat alkoivat hänen ajattelemattansakaan menettää viehätystään;\nja hänen Kuah-Davikin takana olevan leirinsä sanomaton yksinäisyys\nalkoi peittelemättä tuntua ikävältä. Kerran hän liian kauan viivytteli\nlaukaustaan vain siitä syystä, että ilves näytti niin pahaa\naavistamattomalta, vaikka muutoin oli mitä parhaan matkan päässä, joten\nlaukaus lopulta myöhästyi ja turkiskimppu siitä jäi yhtä hyvää nahkaa\nköyhemmäksi. Ja ampuessaan kerran syvään lumeen nuoren naarashirven\nhän tunsi mieltään kääntelevän oudolla tavalla, kun huohottava, verta\nvuotava eläin loi häneen tuskallisen nuhtelevan katseensa. Hänen\nkätensä ei ollut yhtä varma kuin tavallisesti, kun hän pisti puukkonsa\nsen kurkkuun. Tämä oli heikkous, jota hän ei tahtonut ruveta liian\ntarkkaan selvittelemään. Hän tiesi, että nuoren naarashirven liha\noli mureata ja hyvää, ja jäädytettyään sen hän ripusti sen kylmään\nkellariinsa. Vaikk'ei hän olisi sitä hetkeksikään myöntänyt, ei\nedes itselleenkään, niin oli hän kuitenkin mielissään siitä, ettei\nkarhujen kaataminen talvella kuulunut hänen hommiinsa, sillä jos hän\nolisi karhun ampunut, niin hän ehdottomasti olisi tuntenut tehneensä\nväärin Mirandaa kohtaan. Mutta samalla kun hän sydämensä salatuissa\nsyvyyksissä tunsi tämmöisiä tunnonvaivain pohjavirtauksia, menestyi\nhänen metsästyksensä sinä talvena tammi- ja helmikuussa harvinaisen\nhyvin; ketut, ilvekset ja ahmat näyttivät suorastaan juoksevan hänen\npyssynsä suuhun ja etsivän hänen ansojaan kuin pakopaikkaa. Hän tappoi\noikein uhmalla, ikäänkuin kurittaakseen mielensä orastavaa heikkouden\nitua. Mutta ei hän ensinkään tuntenut entistä mielihyvää nähdessään\nnahkavarastonsa kasvavan. Ammatti oli nyt muuttunut elinkeinoksi,\npaljaaksi toimeentulon pakoksi. Mielihyvää hänelle sen sijaan tuotti,\nkun hän näki Mirandan ruokkivan siivekkäitä ruokavieraitaan --\npulmusia, peukaloisia, punaisia käpylintuja, joukossa joku kiiltävä\nvariskin -- niiden aamusin kokoontuessa hänen ympärilleen saamaan\nvilja -- ja leipämuru-ateriansa. Ne istahtivat hänen hiuksilleen,\nolkapäilleen, käsivarsilleen; ja pyöreäpäiset lapselliset käpylinnut\nnokkivat leipää hänen punaisten huuliensa välistä; ja silloin tällöin\nhyppi varis sukkelaan kylkimyyryä hänen luokseen ja vallattomasti\nkiskasi häntä mokkasiinin nauhasta.\n\nImpeä kohtaan ei tarvinnut lämmittää Taavin sydäntä -- siellä paloi nyt\ntuli, jota hän kaikesta metsäläisjäykkyydestään huolimatta osasi hyvin\nhuonosti salata -- ja se lämpeni lintujakin kohtaan ja niiden kautta\nmetsän kaikkea turkiskansaa kohtaan, hänen katsellessaan tätä kaunista\nnäkyä. Hän pani merkille, etteivät linnut vähääkään pelänneet Kirstiä,\njoka niinikään ruokki niitä; mutta Mirandaa kohti hän huomasi niiden\nosottavan vilkasta, jopa kilpailevaa kiintymystä, pyrkien kateesti\nkoskettamaan hänen kättään, jalkaansa tai hameenhelmaansa, kun hänellä\nei ollut tarjota minkäänlaisia herkkupaloja. Ja eräs toinenkin näky\ntalvi-illan hämärtyessä teki häneen oudon vaikutuksen. Silloin tulivat\nkesyttömät valkoiset jänikset (Taavi samoin kuin Kirsti ja Mirandakin\nsanoivat niitä kaniineiksi) lumen poikki mökin ovelle syömään, hyvässä\nturvassa siitä, ettei ollut kissaa eikä portimoa kintereillä. Ne\ntunkeilivat immen ympärillä ja näykkivät ahneesti hänen apilas- heinä-\ntai porkkanatukkoaan; toiset hänen jaloissaan kyykkien, toiset pystyssä\nistuen ja takoen hänen hameenhelmojaan hermostuneilla etukäpälillään,\nkaikki korvillaan viittoen ja empimättä luottaen tähän apilakkaaseen\nMirandaan.\n\nKevätpuoleen Miranda alkoi olla huolissaan Kirstin terveyden vuoksi.\nHän huomasi, että äidin varmat kasvonpiirteet alkoivat käydä tavattoman\njyrkiksi ja poski- ja leukaluut pistää oudosti esiin. Sitten hän\nhuolestuneena tutkistelujaan jatkaessaan huomasi hänen ihonsa\nalaisen kalpeuden, harmahtavan valkeuden silmäpielissä ja eloisuuden\npuutetta huulien tavallisesti kirkkaassa veripunassa; sillä aina\nsiihen saakka Kirsti oli ennallaan säilyttänyt nuoruuden eloisat\nvärit ja vivahdukset. Ja sitten hänessä ilmeni välinpitämättömyyttä,\nhalua levätä ja hengähtää kesken aivan tavallisia puunhakkuu- ja\nkarjanruokkimistoimia. Tämä huolestutti neitosta paljon enemmän kuin\nse, että Kirsti pyrki yhä enemmän istumaan takkavalkean ääressä\nhaaveilemassa, vaikka olisi ollut työtäkin. Miranda tunsi kykenevänsä\nsuorittamaan kaikki talviaskareet ja hän tiesi, että äiti, samoin\nkuin hän itsekin, aina haaveili, kun sille päälle tuli. Mutta tämä\nhaaveileva hajamielisyys alkoi Mirandaa lopulta tuskastuttaa, kun äiti\neräänä aamuna, lunta tuiskivan myrskyn kasattua nietoksia akkunain\npuoliväliin, antoi hänen luoda auki kaikki polut vähääkään auttamatta,\nvieläpä syytäkään selittämättä tai anteeksi pyytämättä. Miranda ei\nollut siitä mitenkään pahoillaan, kaukana siitä; mutta hän alkoi\npelätä, pahoin pelätä. Se oli niin toista kuin vilkkaan ja uutteran\nKirstin tapa oli ennen ollut. Miranda tietysti kääntyi Taavin puoleen,\npyytäen hädässään neuvoa, kun Taavi seuraavan kerran saapui raiviolle.\n\nNeuvottelu tapahtui navetan lämpimässä hämärässä, jossa Taavi tapansa\nmukaan auttoi Mirandaa lypsämään, sillä välin kun Kirsti rakensi\nillallista. Nuori metsämies näytti vakavalta, vaikk'ei hämmästyneeltä.\n\n\"Minäkin olen huomannut muutosta parina viime kuukautena, Miranda\", hän\nsanoi, \"ja minä vähän ihmettelin, kuinka sinun suuret silmäsi, jotka\nerottavat semmoisia asioita, mitä me tavalliset ihmiset emme näekkään,\neivät nähneet tätä, joka sinua niin läheltä koskee.\"\n\n\"Näinhän minä, Taavi\", intti impi harmistuneena; \"mutta minä en\nkäsittänyt, miten sinä olisit voinut asiaa auttaa. Enkä käsitä nytkään;\nmutta kun ei ollut ketään muuta, jonka kanssa voisi siitä puhua\",\nlisäsi hän äänen väräyksellä, joka ennusti lähenevää itkua.\n\n\"Kyllä minä voisin jonkun verran auttaa, jos vain sallisit, Miranda\",\nvastasi Taavi epäröiden, \"sillä hyvin minä tiedän, mitä hän tarvitsee.\"\n\n\"No mitä?\" kysyi impi. Taavin äänessä oli jotain, joka herätti hänessä\npainostavia, epämääräisiä pahoja aavistuksia.\n\n\"Hyvää tuoretta paistettua lihaa hän tarvitsee!\" sanoi Taavi.\n\nSeurasi hetken äänettömyys. Miranda kääntyi ja katsoi ulos ovesta\npoikki kimaltelevien kenttien.\n\n\"Hänen verensä on käynyt laihaksi ja heikoksi\", jatkoi Taavi. \"Ei\nmikään muu kuin liharuoka voi häntä nyt auttaa ja hänen tulee sitä\nsaada.\" Taavi alkoi aavistaa, että oli aika antaa Mirandan tuntea\nlujempia otteita.\n\n\"Minä en usko sinua!\" sanoi tyttö ja alkoi taas kiivaasti lypsää.\n\n\"No niin, saadaanpahan nähdä\", vastasi Taavi. Mirandan äänettömyys\nhänelle ennusti hänen mielipiteidensä hidasta voittoa.\n\nHän pani sinä iltana merkille, ettei Kirstillä ollut vähääkään\nruokahalua illallista syötäessä, vaikka kaikki ruuat olivat vietteleviä\nja hyvin valmistettuja. Mirandakin sen huomasi. Hän tunsi uusia pelon\ntuskia äitinsä puolesta, mutta ajatteli samalla harmin tunteella, että\nTaavi pitäisi jokaista oiretta oman käsityksensä vahvistuksena. Miranda\nrehellisellä inholla tätä käsitystä vastusti, sillä hänen silmissään\nliharuoka oli jonkinlaista salaista myrkkyä. Mutta Miranda oli liian\nhuolissaan äitinsä terveyden puolesta vastustaakseen julkisesti mitään,\neipä vihoviimeistäkään keinoa, josta luultiin apua olevan. Hän päätti\nsen vuoksi pysyä tässä asiassa syrjässä ja antaa äitinsä ja Taavin\npäättää se mielensä mukaan.\n\nNuoren erämiehen keskustelusta elpyneenä Kirsti oli aterian aikana\ntavallista virkeämpi; sitä suurempi oli hänen pettymyksensä, kun Taavi\nheti illallisen jälkeen nousi ylös matkaan lähteäkseen. Taavi ei\nsuostunut millään jäämään, intti vain, että hän oli tullut katsomaan,\nolivatko he molemmat terveinä, ja sanoi erinomaisen tärkeiden asioiden\nvaativan häntä oikopäätä palaamaan takaisin leiriin. Kirsti ei ottanut\nuskoakseen. Hän käänsi Mirandaa kohti kasvonsa, joista puhui niin\npeittelemätön nuhde, että immen täytyi ryhtyä itseään puolustamaan.\n\n\"No voi! eihän se ole minun syyni, äiti\", hän intti ja naurahti hieman\nväkinäisesti. \"En minä ole ollut hänelle millään tavalla häijy. Jos hän\nlähtee, niin ei se ole muuta kuin hänen omaa itsepäisyyttään, sillä\nkyllä hän tietää, että me soisimme hänen jäävän yöksi nyt, niinkuin\naina ennenkin. Mutta antaa hänen mennä, jos tahtoo!\"\n\n\"Miranda\", sanoi äiti vakaasti nuhdellen, \"minä soisin, ettet sinä\nolisi niin jäykkä Taavia kohtaan. Jos sinä kohtelisit mykkiä eläimiäsi\nsamalla tavalla kuin häntä, niin tuskinpa ainoakaan palaisi luoksesi\ntoista kertaa. Sinä et näytä muistavan, että Taavi ja hänen isänsä ovat\nainoat ystävämme ja ettei varsinkaan nyt, kun isä on metsänhakkuussa,\nole ketään muuta kuin Taavi, johon voisimme luottaa.\"\n\n\"Voih! Ei minulla ole Taavia vastaan mitään, äiti, paitsi että hänen\nkätensä ovat niin veriset\", puolustautui impi ja käänsi pois kasvonsa.\n\nNuori erämies kohautti olkapäitään pahotellen, hymyili Kirstille hitaan\nmolemminpuolisen ymmärryksen hymyn ja astui ovea kohti.\n\n\"Hyvää yötä teille kummallekin\", hän sanoi rattoisasti. \"Enköpähän minä\nole täällä taas huomenna tähän aikaan päivästä.\"\n\nHänen lähtiessään Miranda hämmästyksellä ja lämpimällä tunteella\nhuomasi, että hän kerran ja ensimäisen kerran oli tullut ilman\neroamattoman pyssynsä seuraa. Tyhjän äänettömyyden aikana, joka seurasi\nhänen lähtöään, Kirstin kielellä jo pyöri: \"Miranda, minä soisin,\nettä sinä kiintyisit Taaviin\". Mutta hänen naisen sydämensä ajoissa\nvarotti, eikä hän virkkanut mitään. Ja seuraus tästä järkevyydestä\noli, että Miranda sinä iltana levolle mennessään tunsi palon tapaista\nsydämessään. Se että Taavi oli tullut ilman pyssyä, oli hänen\nvaikutuksensa suoranaista tunnustamista ja se jossain määrin korjasi\nTaavin kamalaa ehdotusta, että äiti saastuttaisi suunsa lihalla.\n\nSeuraavana iltana kaikki askareet olivat tulleet tehdyiksi; \"kaniinit\"\napiloineen ja porkkanoineen olivat olleet ja menneet; ja Kirsti ja\nMiranda juuri istuivat illallispöytään, kun Taavi astui sisään.\nHänellä oli mukanaan ruskeaan säkkiin kiedottu mytty, ja tällä kertaa\nhänellä oli rihlakin matkassa. Kirstin tervehdys oli peittelemättömän\ninnostunut, mutta Miranda näki rihlan ja jäykistyi. Taavi huomasi hänen\nkatseensa ja vaiston välähdyksellä paikalla käsitti sen.\n\n\"Minun täytyi ottaa se matkaan, Miranda\", hän selitti hätääntyneenä.\n\"En olisi tänne muutoin päässyt ollenkaan. Sudet olivat palanneet,\nkuusi kappaletta. Kävivät kimppuuni oman mökkini ovella.\"\n\n\"Hyi, sudet!\" huudahti Miranda inhon äänellä. \"Ne ovat maanvaiva.\"\n\nAina siitä etäisestä päivästä, kun hän lapsen kasvojaan ruutua vastaan\npainaen, lapsen sydämensä kiukusta ja itkusta pakahtuessa, oli nähnyt\nsusien hyökkäävän Ten-Tinen pienen lauman kimppuun, hän oli koko\nsielustaan vihannut näitä ahnaita petoja.\n\n\"Suokoon Jumala, että sait ne kaikki tapetuksi!\" sanoi Kirsti\nhurskaalla hartaudella.\n\n\"Kaksi pääsi karkuun; muitten nahkat ovat tallessa\", vastasi Taavi.\n\n\"Sepä oli reippaasti tehty\", kiitteli Kirsti hyvällä mielellä; \"tule\nnyt syömään illallista.\"\n\n\"Ei juuri vielä, Kirsti\", vastasi tulija, myttynsä avaten. \"Minä\nolen viime aikoina huomannut, että te näytätte niin huonolta eikä\nteille maita ruoka. Kun ihmisen laita alkaa olla sillä tavalla, niin\nminä ymmärrän asiaa yhtä hyvin kuin moni tohtori, ja minä tiedän\nmistä siihen tulee apu. Jos tahdotte lainata minulle valkeatanne ja\npaistinpannua, niin minä laitan teille illallisen, joka parantaa teitä\nparemmin kuin sangollinen tohtorin rohtoja.\"\n\nMiranda tiesi, mikä siitä oli tuleva. Hän tiesi, että Taavi oli käynyt\nerämökillään saakka Kuah-Davikin takana lihaa hakemassa, jottei hänen\ntarvitsisi kokea niitä vihoja, joita tuottaisi Mirandan suojeluksen\nalaisten eläinten tappaminen. Hän tiesi myös, että Taavi tuskin oli\nennättänyt tunnin verran nukkua, kun oli moisen matkan kulkenut\nneljässäkolmatta tunnissa. Siitä huolimatta impi paadutti sydämensä\nhäntä vastaan. Hän loi katseensa lautaseensa ja kuunteli jännitetyllä\nmielellä, mitä hänen äidillään olisi sanottavaa tästä perin tärkeästä\nasiasta.\n\nKirstin uteliaisuus oli nyt ylimmillään. \"Tuossa on tuli, Taavi\", hän\nsanoi, \"ja paistinpannu on naulassa astiahyllyn vieressä. Mutta mitähän\nsinä olet tuonut? Minä olenkin kaiken ajan kaivannut jotain vaihtelua\n-- vaikkei siltä, ettei se ruoka, jota Miranda ja minä tavallisesti\nsyömme, olisi hyvää ja terveellistä.\"\n\n\"No niin, Kirsti\", nuori erämies vastasi syvään hengähtäen, ennenkuin\nkävi asiaan kiinni, ja samalla kohottaen vaatteen pois helakan punaisen\nhirvenpaistin päältä, \"ei se ole sen kummempaa kuin tuoretta lihaa. Se\non hirven lihaa, puhdasta ja terveellistä hirven lihaa; ja minä nyt\npaikalla paistan teille tämän murean viipaleen, jota tässä leikkaan\nirti.\"\n\nKirsti säikähti aivan suunniltaan. Mökissä oli lihan kielto ollut niin\nkauan voimassa ja kylläkin niin yleiseen tunnettu, se oli niin joka\npuolelta pönkitetty periaatteilla ja ennakkoluuloilla, että Taavin\nsanat hänestä melkein tuntuivat loukkaukselta. Kirsti tunsi, että hänen\nolisi pitänyt suuttua; mutta kävikin niin, että hän vain oli levoton\nsiitä, mitä Miranda ajattelisi niin uhkarohkeasta ehdotuksesta. Samalla\nhän äkkiä tunsi pakanallista himoa juuri samaa kiellettyä tavaraa\nkohtaan. Hän loi Mirandaan pelokkaan katseen, mutta lapsi näytti\nkokonaan vaipuneen omiin ajatuksiinsa.\n\n\"Mutta tiedäthän sinä, Taavi\", hän sanoi nuhdellen, \"ettemme\nme kumpikaan koske minkäänlaiseen liharuokaan. Tunnethan sinä\nmielipiteemme tästä asiasta.\"\n\nSanat sinään olisivat tyydyttäneet Mirandaa, ellei hän olisi\nhuomannut äänen sävyssä jonkinlaista horjuvaisuutta. Taaviin ne eivät\nvaikuttaneet vähääkään. Hetken aikaan hän ei vastannut mitään, leikkasi\nvain kiireesti viipaleita paistista. Hän latoi ne huolellisesti kuumaan\nvoihin, joka karisi hiillokselle nostetussa pannussa; ja sitten hän,\noikaisten itsensä työstään suoraksi, puukko kädessä reippaasti vastasi:\n\"Se on aivan oikein. Mutta nähkääs, kaikki ihmiset pitävät minua vähän\nkuin tohtorin tapaisena, ja tämä ruoka, jota nyt teille paistan, ei\noikeastaan olekaan ruokaa. Se on rohtoa; eikä ole oikein, että te nyt\nkiellätte sen itseltänne, kun tarvitsette sitä rohtona. Se on väärin\nMirandankin vuoksi. Enkö minä ole nähnyt, kuinka te olette kaiken\ntalvea kitunut. Uutta verta te tarvitsette ja rautaa. Lihasta, eikä\nmistään muusta kuin lihasta te saatte rautaa ja uutta verta. Kun te\nsitten olette terve ja voimallinen kuin ennenkin, niin voitte taas\nheittää lihan, jos haluttaa -- ja antaa minulle potkut, kun olen asiaan\nsekaantunut; mutta nyt --\"\n\nHän keskeytti kaunopuheliaaseen paussiin. Hän oli vasten vaiteliaita\ntapojaan puhunut nimenomaisella tarkotuksella. Hän tunsin luonnon\nvaatimusten voiman. Hän odotti, että Kirstin yksinkertaiset\nruumiilliset tarpeet puhuisivat hänen perusteittensa puolesta. Hän\nodotti juuri sen verran, että paistin kutkuttava haju oli huoneen\ntäyttänyt ja tehnyt ihmeensä. Nyt olivat lumot liikkeellä. Hän katsoi\nKirstiin vastauksen saadakseen.\n\nPaikalla tämän hajun tuntiessaan Kirsti tiesi, että hän oli oikeassa.\nLiha, riistan liha voissa paistettuna oli juuri se, mitä hän tarvitsi.\nHänellä ei ollut moneen viikkoon ollut ruokahalua; nyt hänen tuli\nkamala nälkä. Sitä paitsi tuhannet pienemmät voimat, joita pitkät\nkeskustelut Taavin kanssa olivat liikkeelle saaneet, kehottivat häntä\njuuri sellaiseen muutokseen, jota lihan syönti hänelle merkitsisi.\nMutta -- entä Miranda? Kirsti tuijotti häneen hermostuneen pelon\nvallassa, odottaen vihan purkausta. Mutta Miranda ei näyttänyt tietävän\nmitään siitä, mitä mökissä tapahtui. Hänen pohjattomat silmänsä\ntuijottivat suurina ja hajamielisinä ulos akkunasta. Hän koetti kaikin\nvoimin ajatella salaperäistä vaaleansinervää sädetulvaa, joka näytti\nvaluvan täysikuusta kuin virta; -- piileviä karvaisia eläimiä, joiden\nhän tiesi ääneti kulkevan edes takaisin aarniometsän kuutamoisten\naukioitten poikki; -- hirvilaumaa, joka makasi kuusikossa hyvässä\nturvassa korkeiden lumiseinämäin välissä, tallattuaan itselleen siihen\npari viikkoa takaperin \"tarhan\"; Kroofia, joka makasi mykkyrässä\nlämpimässä pesässään petäjän juurakon alla, sylen verta nietosta\npäällään. Mutta oikeastaan hän kiukkuisella epätoivolla paadutti\nmieltään ihmeellistä ruokahalua vastaan, joka tuon katalan hajun\nvaikutuksesta oli hänessä heräämässä. Hän melkein kauhulla huomasi\njoutuneensa sotaan itseään vastaan, -- huomasi, että toinen puoli hänen\nluonnostaan todella himoitsi tuota kiellettyä ruokaa.\n\nTaavi huomasi kysyvän katseen, jonka Kirsti loi Mirandaan.\n\n\"Ah, ei teidän tarvitse häneen katsoa, Kirsti, saadaksenne häneltä\nkannatusta tuhmuudellenne\", hän jatkoi. \"Puhuin siitä hänen kanssaan\neilen illalla, eikä hänellä ollut mitään sanottavaa lääkettäni vastaan.\"\n\nMutta Miranda ei vain vieläkään sanonut mitään. Jos Miranda, jolle\nlihan hylkääminen oli uskonto, saattoi tinkiä vakuutuksestaan, niin\nmiks'ei hän, Kirsti, jolle se vain oli ennakkoluulo ja mielijohde,\nvoinut hetken vaatimuksesta rikkoa piintynyttä tapaa? Hän oli\nsisällisesti jo kuukausia ollut huolissaan tilastaan. Sekunnin tai\nkaksi epäröityään hän teki päätöksensä; ja kun Kirsti kerran päätti,\nniin harvoinpa asia siihen jäi.\n\n\"No minä sitten koetan sinun tohtoroimisiasi, Taavi\", hän sanoi\nverkkaan. \"Minä koetan sitä kunnolla. Mutta kun kerran olet hommassa,\nniin miks'et paista itsellesikin? Oletko pannut suolaa pannuun? Ja\ntässä on ripponen pippuria.\"\n\n\"Ei\", vastasi nuori erämies iloaan salaten, kun hän paistille\nkohtuullisesti sirotteli tarjottua suolaa ja pippuria, \"en minä itse\nkaipaa, en minä kaipaa lihaa kuin joskus, kun alan tuntea heikkoutta.\nMutta ei mikään sovi minun makuuni niin hyvin kuin ne ruuat, joita\nminä täällä saan -- kihisevän kuumat riisi- ja tatarpiiraat ja niiden\nkanssa runsaasti voita ja siirappia, ja maissipiiraat, ja perunapaistos\nja kananmunat, jotka te osaatte keittää niin maukkaiksi. Minä täällä\nollessani usein ajattelen, etten välittäisi vaikk'en enää koskaan\nnäkisi tuoreen lihan tai porsaanpaistin viipalettakaan. Mutta meidän\nruumiimme on rakennettu omalla tavallaan, eikä ihminen mihinkään\npääse luonnon aikomuksista. Meidän hampaamme todistavat sen todeksi\nja sisälmyksemme myös -- minä olen tästä kaikesta lukenut lääkärien\nkirjoista. Minä luen koko joukon erämökilläni. Asia on se, Kirsti,\nettä me olemme rakennetut samalla tavalla kuin karhu -- elääksemme\nkaikenlaisesta ravinnosta, lihat siihen luettuna -- ja ellemme me aina\njoskus saa joka lajia, niin sitten pian käy huonosti.\"\n\nTaavi ei vielä koskaan ollut puhunut näin paljoa; mutta nyt hän\nkiihkeästi koetti estää, ettei asiasta syntyisi väittelyä. Puhellessaan\nhän paistoi lihan valmiiksi ja kantoi sen pöydälle. Kirsti söi\nmielihalulla, joka sai Taavin vakuutetuksi siitä, että hän oli\nosannut oikeaan. Kirsti söi kaikki mitä hän oli paistanut; ja Taavi\noli niin viisas, ettei paistanut lisää, että ruokahalu säilyisi\nvielä huomiseenkin. Sitten Kirsti söi muutakin ruokaa harvinaisella\nhimolla. Miranda palasi pöydän ääreen, jutellen hauskasti kaikesta\nmuusta paitsi ei terveydestä, ruuasta eikä metsästyksestä. Itselleen\nhän oli vihoissaan; mutta Taaville hän hymyili tämän ihmeeksi niin\nsuloisesti kuin harvoin ennen. Häntä liikutti Taavin hienotunteisuus,\ntämä kun oli esittänyt paistin lääkkeenä; ja kun hän itse oli sanonut\nmieluummin syövänsä heidän tavallisia verettömiä ruokiaan, niin oli hän\ntavallaan asettunut hänen, Mirandan, puolelle, vaikka olikin rikkonut\nhänen periaatteitaan vastaan. Mutta -- voi sitä hyvää tuoksua! Se\nhöysti mökin ilman; se synnytti kiihkeätä himoa hänen hämmästyneessä\nruokahalussaan. Miranda vapisi pelosta ja vihasta itseään kohtaan.\n\nKun Kirsti laski alas veitsen ja kahvelin, entisen hohteen jo alkaessa\npalata hänen kasvoihinsa, ja vieraalleen selitti, \"sinä olet hyvä\ntohtori, Taavi Titus, ei siitä ole epäilemistäkään; minä alan jo\nvoida paremmin, sen sanon arvelematta\", niin Miranda nousi ylös ja\nsanaakaan sanomatta lähti ulos kuutamoon raikasta ilmaa hengittämään ja\nmielentilaansa selvittelemään.\n\nTaavi olisi seurannut häntä, mutta Kirsti esti. \"Parempi antaa hänen\nolla\", hän sanoi tarkotellen, matalalla äänellä. \"Hän on saanut niin\npaljon ajattelemista viime puolen tunnin kuluessa.\"\n\n\"Mutta hän suostui siihen vähäistä paremmin kuin minä luulin\", vastasi\nTaavi.\n\nJa yhden hirvenpaistin vuoksi hänen toiveensa nyt tähtäsivät\nkorkeammalle kuin olivat vielä koskaan uskaltaneet.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nKuolema vähän elämän edestä.\n\nSiitä pitäen Kirsti kahdesti tai kolmesti viikossa paranteli itseään\ntuoreella riistan lihalla, jota nuori Taavi uupumatta kantoi, ja\nsiihen aikaan kuin kevät oli raiviolla valtaan päässyt, hän jälleen\noli entisissä reippaissa voimissaan. Mutta Taavin toiveet olivat\nsitävastoin huvenneet olemattomiin. Miranda oli kauhistunut äkillistä\nlihanhimoaan ja koettaessaan voittaa tämän hetkellisen heikkouden\nhän oli karttanut Taavin vaikutusta niin paljon kuin mahdollista.\nTähän häntä oli lisäksi yllyttänyt välinpitämättömyys, jota hän\noli huomaavinaan karvaisten ja siivekkäitten ruokavieraittensa\npuolelta. Pari kettua, jotka epäilemättä olivat hänen mailleen\nmuualta eksyneet, oli tehnyt suuria tuhoja jänisten kesken näiden\npalatessa mökiltä ruokaretkiltään. Ne nälkäiset rosvot olivat parina\nyönä väijyneet raivion sivussa metsänreunassa. Ne olivat murhanneet\nsäälimättä. Sitten ne olivat kadonneet, epäilemättä paikkakuntalaisten\nkarkottamina, jotka tiesivät miten piti tappaa taidolla ja suojella\nomaa aluettaan sivullisten pyynniltä. Mutta jänikset siitä pelästyivät\nja vähän niitä nyt tuli iltasin Mirandan apiloille ja porkkanoille.\nMiranda päätteli, ja se koski hänen sydämeensä sangen kipeästi,\nettä hän oli menettänyt vaikutusvaltansa aarniometsän asukkaihin.\nOravienkin kesken oli tapahtunut majanmuuttoja, niin että näitä\npunaisia uutteria puuhailijoita nyt oli katon alla paljon vähemmän\nentistään. Ja linnut -- ne olivat melkein kaikki matkaan lähteneet.\nHarvinaisen aikainen kevät, joka sulatti lumet matalammilta mailta\nja sai hyönteiset liikkeelle ennen aikojaan, oli hajottanut Mirandan\nkesyttömät karjat paria viikkoa tavallista aikaisemmin. Eivät mitkään\nleivänmurenet voineet korvata turpoovia siemeniä ja ensimäistä lihavaa\npäiväkorennoista. Mutta Miranda luuli niiden kaikkien paenneen siitä\nsyystä, etteivät ne häneen luottaneet. Kroof, vanha vakaa Kroof oli\naivan ennallaan talvisilta uniltaan tullessaan; mutta tänä kevännä se\ntoi mukanaan harvinaisen kauniin penikan, ja penikka luonnollisesti\nanasti Mirandalta suuren osan emon ajasta ja huomiosta. Kun Miranda\nsen kanssa kuljeskeli aarniometsän hiljaisia läpikuultavia solia,\nniin palasi koko entisyys takaisin kristallikirkkaana ja ehjänä\nkuin ennen. Jälleen piilevä kansa hommaili omia hommiaan hänen\nläheisyytensä turvallisessa rauhassa; jälleen hän oikean hurmauksen\nvaltaamana iloitsi näkönsä ihmeteltävästä hienoudesta; jälleen hän\noli varma katseensa tehosta. Mutta näin oli vain Taavin käyntien\nväliajoilla. Kun Taavi oli raiviolla, niin oli kaikki toisin. Hän ei\nenää missään asiassa ollut varma itsestään. Ja pahinta oli, että kuta\nvälinpitämättömämmäksi hän teeskentelihe Taavin suhteen, sitä vähemmän\nhän sitä välinpitämättömyyttä tunsi. Hän ei vähääkään aavistanut, että\näiti kaiken aikaa salavihkaa piti silmällä hänen taisteluitaan. Mutta\nTaavin käytöksen hän huomasi sitä paremmin. Hän huomasi, että Taavi\nnäytti jöröltä ja tyytymättömältä, joka oli hänelle mieleen -- hän ei\nitsekään tiennyt miksi -- ja vahvisti häntä kylmäkiskoisuudessaan.\nMutta lopulta Taavin sydämessä alkoi palaa hidas kiukku ja hän rupesi\nnoudattamaan sitä juonta, ettei ollut välittävinään immestä ensinkään,\nvaan omisti kaiken huomionsa Kirstille, jonka jälkeen Mirandassa heräsi\nse ajatus, että hänen sula velvollisuutensakin oli olla kohtelias\näitinsä vieraalle.\n\nTämä muutos, joka ei ollut silmään pistävä, mutta Taaville hyvin\nsuuri asia, tapahtui immessä kesäkuussa laidunmaan ollessa voikukkaa\nkirjavanaan. Toimitettiin paraillaan kylvöä ja perunain istutusta.\nMökin seinustalla olivat sireenipensaat täynnään purppuralumoaan. Se\nei ollut kylmän välinpitämättömyyden aika; ja Taavi iski oitis kiinni\ntähän sulavaan mielialaan. Mutta hän käyttäytyi sillä tavalla, ettei\nMiranda voinut siitä itseensä ottaa.\n\n\"Miranda\", hän sanoi, sulan hyvän toverisuhteen äänellä ja näöllä,\n\"tahtoisitko huomenna tehdä kanssani pienen matkan, nyt kun touoiltakin\nvähäksi aikaa joudat?\"\n\n\"Minne sitten, Taavi?\" sanoi Kirsti väliin, koska hän pelkäsi tytön\numpimähkään kieltävän, ennenkuin tiesi, mitä Taavi aikoikaan.\n\n\"Niin nähkääs, minun täytyy kulkea vedenjakajan poikki ja laskea\nIsoa Haaraa kanootillani Gabe Whiten mökille viemään hänelle vähän\nrohtoja, jotka olen tuonut kylästä hänen pienelle sairaalle pojalleen.\nSe on semmoinen pieni poika rääsy, viiden vuotias, hiukset pitkät ja\nkeltaiset, kaunis kuin kuva, mutta niin huono ja laiha, että oikein\nsydämeen koskee häntä katsella. Gabe tuli eilen kylään ja kävi hänen\ntähtensä tohtorin puheilla rohtoja saamassa; mutta hänen täytyi lähteä\nvielä kauemmaksi kaupunkiin saakka nahkoja myymään ja saamaan erästä\nainetta, jota tohtori sanoo pikku miehen tarvitsevan, mutta jota ei\nole kylässä ensinkään. Gabe sen vuoksi antoi tämän pullon minulle\",\n(hän veti sen metsästysmekkonsa povitaskusta) \"jotta veisin sen hänelle\noikopäätä, pikku mies on kovin sen tarpeessa. Se on oikein nätti matka,\nMiranda, ja Isossa Haarassa on koskia, jotka varmaan miellyttävät\nsinua. Mitä sanot?\"\n\nTaavi alkoi Mirandan opissa viisastua. Hän tiesi, että pienen pojan\nkuva houkuttelisi impeä; ja myös, että sairastavan lapsen näkeminen\nvaikuttaisi hänen herkkään mieleensä ja siinä herättäisi uuden\ninhimillisen harrastuksen ja salassa puhuisi hänen puolestaan.\nMaisemain kauneus, koskien jännitys -- nämä olivat toisarvoisia\nvaikutuksia, mutta hän tiesi, etteivät ne olisi vaikuttamatta kauneutta\nihailevaan pelottomaan Mirandaan.\n\nImmen syvät silmät säteilivät hänen näitä kuullessaan. Häntä halutti\nnähdä jotain muutakin, joka ei kuitenkaan olisi vierasta eikä\nvihamielistä -- uuden joen, toisia mäkiä ja metsiä, syvemmän laakson,\nvielä yksinkertaisemman mökin etäisemmällä raivauksella, yksinkertaisen\nvaimon -- ja ennen kaikkea sen pienen sairaan pojan, jolla oli ne\npitkät keltaiset hiukset.\n\n\"Mutta sinne on varmaan pitkä matka, Taavi\", hän esteli, vaikka\näänellä, joka kehotti vastaväitteihin.\n\n\"Ei niin pitkä kuin kylään\", vastasi Taavi; \"eikä puoltakaan aikaa\nkulu, kun matka sujuu niin joutuisasti myötävirtaa. Mutta parempi\nmeidän on minun mielestäni olla yötä Whiten mökissä ja palata mukavasti\nseuraavana päivänä, -- ellei teillä, Kirsti, ole mitään sitä vastaan!\nSary Ann White on kovin hyvä nainen ja Miranda varmaan pitää hänestä.\nSe tekee raukalle kovin hyvää, kun saa vähän jutella Mirandan kanssa.\"\n\nHänen teki mieli sanoa, että rouva Whitelle tekisi kovin hyvää,\nkun saisi katsella Mirandan kesytöntä suloa; mutta niin rohkeaan\nkohteliaisuuteen hänellä ei kuitenkaan ollut uskallusta.\n\n\"Ei, mitäs minulla olisi sitä vastaan, jos Mirandaa haluttaa lähteä\",\nsanoi Kirsti; \"en minä tänne yksin jää, kun Kroof on melkein koko ajan\nseuranani.\"\n\nSe oli tullut luonnolliseksi asiaksi ja siihen vastaan sanomatta\nsuostuttiin, että kun Taavi lähti jonnekin Mirandan kanssa, niin\nmustasukkainen vanha karhu jäi kotiin.\n\nTaavi oli monessa tuskassa ja huolessa siitä, että Miranda muuttaisi\nmielensä, aina siksi kun oltiin kunnolla matkassa. Mutta retki olikin\nkerrassaan immen mielen mukainen, eikä hänen päähänsä ensinkään\npistänyt heittää sitä sikseen. Syötyään aamiaisen ani varhain, kesäkuun\naikaisen aamuruskon vasta hohtaessa mökkiin kylmiä ruskokajastuksiaan\nja himmentäessä liedessä palavan tulen loistoa, Taavi ja Miranda\nlähtivät matkaan. He kulkivat polkua lepikön lähteelle ja poikkesivat\nsiitä suoraan aarniometsään, suunnaten pohjoisesta hiukan idän puoleen.\nPihan lastukolla ja ratamoruohoissa oli vahvalta hopeisia kastehelmiä.\nLähteen luona olivat niitä täynnään soreat ruohot, leppäin nuoret\nlehdet, ja hämähäkkien häikäisevät verkot. Tällä kerralla Taavi otti\nrihlan matkaan, eikä Miranda ollut sitä huomaavinaankaan.\n\nMetsät olivat lävitseen märät, mutta niissä oli harvinaisen paljon\nvaloa. Vasta noussut aurinko loi raikkaita säteitään syvälle\näänettömiin soliin ja jokainen kostea lehti tai hohtava kaarnaroso\nheijasti ympärilleen vähiä valojaan pimennoita kirkastaakseen. Kun\naurinko kohosi korkeammalle ja kaste alkoi haihtua, niin metsän\nhämärä hieman tummeni, ilman sanomaton kirkkaus varjoissa palasi ja\naarniometsän sydän sai takaisin lumoutensa. Näkymättömänä vaikuttavan\nlumouksen aavemaisuus, tarkottava ja odottava hiljaisuus, läheisten\nja etäisten sekaantuminen, tavallisten esineitten epätodellisuus\n-- tämä kaikki yhä kiehtoi molempain matkamiesten mielikuvitusta\ntenhoisasti, ikäänkuin he eivät olisikaan siihen tottuneet jo pienestä\npitäen. Aarniometsän salaperäisyys ei tottumuksen kautta tylstynyt.\nHerkkinä sen lumoukselle kuin lasin pinta hengitykselle nämä molemmat\nkaikkine hermoinensa olivat sille avoinna, ja äänettömyys valtasi\nheidän huulensa. Se äänettömyys oli keskinäistä ymmärrystä. Se oli\nTaavin tehokkainta kosintaa, jota vastaan Mirandalla ei ollut mitään\nvarokeinoa tai puolustusta.\n\nHeidän astellessaan täten ääneti ja kevein jaloin kuin piilevä\nkansa itsekin, kuului pienestä aukiosta suoraan edestä päin nuoren\nvirginiahirven heikko sointuva äännähdys. He olivat nyt, kolme tuntia\nnopeaan astuttuaan, saapuneet semmoisiin metsiin, jotka olivat\nMirandalle tuiki tuntemattomat. Se aukio oli kalliota, jolla kasvoi\nohutta sammalta ja vähän viinimarjapensasta; lähellä oli kohoovan mäen\ngraniittiperustuksen maasta pistävä polveke.\n\nKuulumattoman varomatonta oli nuoren virginiahirven huutaa niin\najattelemattomasti metsän vaarallisissa kätköissä. Molemmat kulkijat\npysähtyivät vaistomaisesti ja sitten hiipivät eteenpäin entistä\nvarovaisemmin, oksain lomitse ympärilleen kurkistellen. Metsän\nasukkaille, sekä eläimille että ihmisille, se mikä on tavatonta on aina\nepäiltävääkin ja siis myös pelättävää. Muutaman askeleen astuttuaan he\ntulivat paikkaan, josta Miranda näki varomattoman hirvaan vasikan.\n\n\"Hiljaa!\" hän kuiskasi, laskien kätensä Taavin käsivarrelle. \"Katsos,\nse raukka on eksynyt. Elä säikytä sitä!\"\n\n\"Pian se saa muuta pelättävää\", mutisi Taavi, \"ellei heitä\nmääkimistään.\"\n\nTuskin hän oli saanut nämä sanat sanotuksi, ennenkuin pieni eläin\nhyppäsi, värisi, yritti juoksuun ja sitten surkeana katsoi puolesta\ntoiseen ikäänkuin epätietoisena, mihin suuntaan paeta ja mitä vaaraa.\nSiinä samassa ponnahti alusmetsästä ilveksen harmaanruskea haahmo\nnopeana kuin salama. Se karkasi nuoren sarvaan kurkkuun kiinni, kiskoi\nsen nurin, raateli sitä vihaisesti ja alkoi juoda sen verta.\n\n\"Tapa se! tapa se!\" huohotti Miranda eteenpäin hyökäten. Mutta Taavin\nkäsi pidätti hänet.\n\n\"Odota!\" hän sanoi varmasti. \"Se pieni raukka on jo kuollut: sitä emme\nenää voi auttaa. Odota, niin saamme ne kelvottomat kummankin. Niitä\ntietysti on kaksi.\"\n\nTavallisissa oloissa Miranda ei olisi vähääkään suostunut \"molempain\nkelvottomain\" saantiin; mutta tällä haavaa hän oli täynnään vihaista\nsääliä nuoren sarvaan puolesta ja kostonhimolla muisteli sitäkin\netäistä päivää, kun Ganner oli tullut raivaukselle ja ainoastaan\nTähden, heidän urhoollisen härkänsä kunto oli pelastanut hänet itsensä\nja Mikko vasikan julmasta kuolemasta. Hän sen vuoksi totteli Taavin\nkäskyä ja odotti.\n\nMutta oli toinen, joka ei odottanut. Emo oli kuullut pienokaisensa\navunhuudon. Hurjalla kiireellä, vaikka ääneti, se pehmeitä\nsammalpatjoja loikki huutoa kohti. Se joutui näkemään saman, minkä\nMiranda ja Taavi näkivät. Mutta se ei pysähtynyt aprikoimaan tai\npunnitsemaan, tekikö nyt viisaasti vai eikö. Yhdellä loikkauksella se\noli aukiolla ja toisella murhamiehen kimpussa. Nälkäinen ilves katsahti\nylös siksi ajoissa, että juuri ennätti väistää emon putoovat kaviot,\njotka olisivat siltä selän katkaisseet. Näin isku vain hipaisi kylkeä,\nreväisten rikki sen kauniin nahkan ja nakaten sen monen askeleen päähän\nalamäkeen.\n\nEnnenkuin ilves ennätti täysin tointua, oli virginiahirvi jälleen\nsen kimpussa; ja Miranda kiihkosta ja innosta säihkyvin silmin ja\npunottavin poskin puristi toverinsa käsivartta tuimasti ja hänen\nhoikat sormensa tuottivat tälle suloista kipua. Ilves pelästyneenä ja\nraivostuneena kääntyi kaksinkerroin takaisin ja iski sekä kyntensä että\nhampaansa vastustajansa reiteen, aivan olan alle. Mutta vaikka se oli\nvihainen ja voimakas, niin olisi sen kuitenkin käynyt huonosti, ellei\nsamalla naarasilves olisi laukannut mäkeä alas ja vihaisesti äristen\nhypännyt hirvaan niskaan, sortaen sen polvilleen.\n\n\"Ammu! ammu!\" huuti Miranda ja hyppäsi syrjään Taavin rinnalta\nhänelle tilaa antaakseen. Mutta Taavin pyssy oli poskella, ennenkuin\nhän ennätti mitään sanoa. Kun Miranda huudahti, niin se jo samalla\npamahti; ja jälkimäinen hyökkääjistä mukelsi sätkien nurin. Taavi heti\njuoksi paikalle. Koirasilves irti ponnistän syöksyi metsään; mutta\njuuri kun se oli katoamaisillaan, Taavi lyhyen matkan päästä laukaisi\ntoisen piipun ja luoti kulki viistoon takapuolen poikki selkärangan\nkatkaisten. Taavia mainittiin niiden seutujen parhaaksi tarkkampujaksi;\nmutta Miranda ei vähääkään huomannut sitä taitoa, jota hän oli tässä\nosottanut. Mirandan mielestä oli ampuminen luonnollisestikin sama\nasia kuin osaaminen ja osaaminen sama kuin tappaminen. Taavin ensi\nlaukaus oli tappanut. Eläin makasi jo liikkumatonna. Mutta toinen ilves\nväänteli pensaikossa suulleen sortuneena, ja sen tuskat vihloivat immen\nsydäntä.\n\n\"Voi kuinka se kärsii! Tapa se, sukkelaan!\" hän huohotti. Taavi juoksi\npaikalle, kohotti pyssynsä, puolesta piipusta kiinni pitäen, ja\niski petoa takaraivoon, niin että se heitti henkensä. Virginiahirvi\nhoiperteli sillä välin ontuen ja verta vuotaen takaisin vasikkansa\nluo, jonka ruumis hervottomana makasi sammalella. Hetkisen se haisteli\nsitä herkillä sieraimillaan ja huomattuaan, että se oli aivan kuollut,\npoistui hitaasti metsän pimennoihin. Itse se pääsi tästä vaarallisesta\nseikkailusta pahemmitta vammoitta.\n\nMiranda kävi vuoron takaa kunkin tapetun eläimen luona ja katseli niitä\nmiettiväisenä Taavin vaieten tuumiessa, mitä nyt oli tehtävä. Hän\noivalsi, että hänen oli paras liikkua varoen, niinkauan kun Miranda\ntaisteli tunteidensa kanssa. Viimein sanoi tyttö nyyhkyttävällä äänellä\nja silmät suurina ja kirkkaina:\n\n\"Tule, lähdetään pois tästä kamalasta paikasta!\"\n\nTaavi tunsi lievää mielipahaa, kun piti jättää kaksi hyvää nahkaa\nkettujen kaluttaviksi; mutta sanaakaan sanomatta hän kuitenkin seurasi\nMirandaa. Olisi ollut vaarallista puhua tällä haavaa nahkoista. Mutta\nheti kun avorinne oli kadonnut puiden peittoon, hän kääntyi sivulle\npäin ja suuntasi kallionnyppylää kohti, joka näkyi puitten välistä.\n\n\"Miksi sinä tänne käännyt?\" kysyi Miranda.\n\n\"Minä epäilen, että ilveksillä on noissa louhissa pesänsä\", hän\nvastasi, \"ja meidän tulee etsiä se.\"\n\n\"Mitä me niiden pesällä?\" impi hämmästyen kysyi.\n\n\"Varmaan siinä on joku ilveksen penikka\", sanoi Taavi, \"ja ne meidän\ntulee löytää.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi Miranda epäluuloisesti.\n\nTaavi katsoi häneen.\n\n\"Pyysit minua ampumaan molemmat vanhemmat, Miranda\", hän sanoi\nhitaasti, \"hirvaan vuoksi. Soisitko nyt penikkain kuolevan nälkään?\"\n\n\"Sitä en tullut ajatelleeksikaan, Taavi\", vastasi impi omantunnon\ntuskalla; ja hän katsahti Taaviin uudenlaisella hyväksymisellä.\nHän itsekseen ajatteli, että Taavi, vaikka olikin erämies ja veren\ntahraama, kuitenkin osotti herkempää ja järkevämpää hellyyttä metsän\nkarvaista kansaa kohtaan kuin hän itse.\n\nMelkein puolen tuntia he etsivät kalliopykälän louhikoista, ja\nlopulta löysivät matalan luolan, jonka suuta peitti riippuva\nvaivaiskedri-vaippa. Luolan suulla oli luita ja sisällä kelli kuivalla\nsammalpatjalla kaksi pienoista ruosteen ruskeata kissanpenikan\nkaltaista olentoa pehmeästi yhteen kietoutuneina. Mirandan tarkka näkö\nkeksi ne paikalla, mutta Taavin silmät tottuivat vasta jonkun sekunnin\nkuluttua pimeään. Ilveksen penikat karvakeräksi yhteen kietoutuneina\nnäyttivät Taavista sangen somilta -- hyväiltäviltä ja suojeltavilta.\nHän hyvin tiesi, kuinka niiden avuttomuus herättäisi sääliä Mirandan\nhellässä sydämessä. Siitä huolimatta hän lujalla rohkeudella, jota\nharvat sankarit olisivat samoissa oloissa kyenneet osottamaan,\nastui eteenpäin, kumartui, selvitti erilleen pehmeän karvakerän ja\nmetsästyspuukkonsa raskaalla päällä napautti kumpaakin penikkaa\nterävästi niskaan, tappaen ne paikalla ja helposti.\n\n\"Voi noita pikku raukkoja!\" hän mutisi; \"ei niille voinut mitään\nmuutakaan\", ja hän kääntyi Mirandan puoleen.\n\nImpi oli peräytynyt luolan suulta ja seisoi nyt kasvot punaisina\ntuijottaen häneen vihasta säihkyvin silmin.\n\n\"Sinä raakalainen!\" hän huudahti.\n\nTaavi oli otaksunut, että tapauksesta syntyisi keskustelua. Mutta ei\nhän osannut juuri tätä odottaa. Hän sanoi puolestaan selvät sanat.\n\n\"Minä luulin sinua täysikasvuiseksi naiseksi; ja vaikka sinun\najatuksesi ovatkin tuntuneet niin kaukaa haetuilta, niin olen minä\nantanut niille paljon arvoa; ja ovat ne minuun vaikuttaneetkin. Mutta\nnyt minä huomaan, että oletkin vain tyhmä lapsi, joka et viitsi\najatella. Luulitko sinä tosiaan, että nuo pienet rääsyt olisivat\nvoineet elää ja pitää huolta itsestään?\"\n\nTaavi puhui kylmästi, uhmaten; ja hänen äänessään oli isännöivä sävy,\njoka lannisti neitosta. Ja Miranda lisäksi hämmästyi. Hänen kasvonsa\npunastuivat vielä tummemmiksi, mutta hän loi alas silmänsä.\n\n\"Minä olisin vienyt ne kotiin ja kesyttänyt ne\", vastasi hän vallan\nnöyrästi.\n\nTaavin jyrkkä ilme lauhtui.\n\n\"Sinä et millään olisi voinut niitä elättää. Ne olivat liian nuoret,\npikkuista liian nuoret. Kas nyt, eihän niillä ole vielä silmiäkään. Ne\nolisivat käsiisi kuolleet, Miranda, se on varma asia!\"\n\n\"Mutta -- kuinka sinä saatoit!\" impi intti, ei enää vihalla, vaan\nkurkussa säälin värähdys.\n\n\"Se oli juuri sama temppu, Miranda, jonka sinä teet kaloille niiden\nkärsimyksen päättääksesi.\"\n\nMiranda katsahti ylös äkkiä, silmät suurina.\n\n\"Tiedätkö mitä, Taavi, sitä en ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi\",\nhän vastasi. \"Minä en enää koskaan pyydä kaloja, en koko elämässäni!\nLähdetään pois täältä.\"\n\n\"Näetsen\", alkoi Taavi, joka oli päättänyt kylvää Mirandan mieleen\nmuutamia epäilyksen siemeniä hänen omien mielipiteittensä oikeuteen\nnähden, \"näetsen, Miranda, ei ole mahdollista olla aina elämässä\njohdonmukainen; mutta saatpa nähdä, että aina elämä tavalla tai\ntoisella saattaa sinut häpeään. En minä tahdo sillä sanoa, että sinä\nolet kauttaaltaan väärässä, en toki. Kun olen tullut näkemään, kuinka\nsinä ymmärrät metsän eläimiä ja kuinka ne ymmärtävät sinua, niin niiden\ntappaminen on alkanut minusta itsestäkin tuntua vähän toiselta kuin\nennen. Mutta, Miranda, luonto on luonto eikä sillä pitkälle pääse,\njos sitä vastaan puskee. Katsoppas tätä, sinä käskit minua ampumaan\nilveksen, koska se tappoi hirvaan vasikan. Mutta ei se tappanut sitä\nhäijyydestä eikä vain oman vatsansa täyttämiseksi -- senhän sinä\ntiedät. Se tappoi naaraansakin tarpeiksi. Ilvekset eivät ole niin\nrakennetut, että ne voisivat syödä ruohoa. Ellei naarasilves olisi\nsaanut tarvitsemaansa lihaa, niin penikat olisivat kuolleet nälkään.\nSen täytyy tappaa. Luonto on sille antanut tämän lain, ja panttereille,\nketuille, susille ja pesukarhuille ja portimoille samoin. Ja karhuille\nse on antanut saman lain, vaikk'ei niin ankaraa, ja ihmiselle niin\nikään; nämä kaikki ovat siten rakennetut, että niiden tulee syödä\nkaikenlaista ruokaa, lihaa muun mukana. Ja oikein elääkseen ja\nollakseen täydesti sitä, mitä niiden on oltava, niiden kaikkien täytyy\njoskus syödä lihaa, sillä luonto ei paljon suvaitse sitä, että sen\nlakeja laiminlyödään!\"\n\n\"Olenhan minä terve\", keskeytti Miranda kiihkeästi, ilmeisellä\nesimerkillä kumotakseen nuo puheet.\n\n\"Ehkäpä et ainiaan!\" arveli siihen Taavi.\n\n\"No jos minä sairastun, -- niin minä kuolen, ennenkuin syön lihaa!\"\nväitti impi kiihkeästi. \"Mitä iloa on elämästä, jollei se ole muuta\nkuin murhaa, murhaa ja murhaa, ja jos jokaisen edestä, joka jää eloon,\nmonen täytyy kuolla!\"\n\nTaavi pudisti päätään järkeillen.\n\n\"Sitä, Miranda, ei vielä kukaan ole voinut selvittää. Minä olen\najatellut sitä koko joukon, ja lukenut myös siitä koko joukon\nyksinäisessä leirissäni, enkä voi mitenkään sitä käsittää. Usein\nminusta on tuntunut siltä kuin ei koko elämä olisi muuta kuin muutaman\nperhosen lepattelemista hautausmaalla. Mutta siitä huolimatta,\nellemme liian paljon typerästi haudo semmoisia asioita, joita emme\nvoi ymmärtää, niin meistä tuntuu hauskalta elää; ja minä, Miranda,\najattelen että tämä elämä voisi olla ihanampi kuin ihaninkaan uni.\"\n\nHänen äänessään oli, kun hän sanoi nämä viimeiset sanat, jotain\njoka sai Mirandan värähtämään, mutta samalla kehotti häntä olemaan\nvaruillaan.\n\n\"No niin\", impi huudahti jyrkästi, vaikk'ei asiaan kuuluvasti, \"minä en\nenää koskaan pyydä kaloja.\"\n\nVastaus ei ollut juuri sen laatuinen, jota Taavi olisi kaivannut pikku\nhyökkäystään tukemaan, hän sen vuoksi nolostui ja antoi keskustelun\nraueta.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nKoskien pauhussa.\n\nVähää ennen puoltapäivää, sydänkesän helteen heikosti suotaessa\naarniometsänkin viileihin soliin ja haaleansinisen perhon siellä täällä\ntoverinsa keralla karkeloidessa kirkkaan varjon poikki ja metsän\nhyvänhajuisten tuoksujen levitessä ilmaan tavallista runsaampina,\nmolemmat vältajat raukaisevan lämmön muistutellessa pysähtyivät\npuolista syömään. Kaatuneen hemlokin rungolla, pienen, mutta melskeisen\npuron rannalla istuen he söivät vaatimattoman aterian, juustoa ja\nmustaa leipää, jota Kirsti oli pannut Taavin laukkuun. Lyhyt oli heidän\nlepohetkensä, ja kun he jälleen lähtivät liikkeelle, niin Taavi sanoi:\n\n\"Tästä ei ole mailiakaan Isoon Haaraan. Gaben kanootti on kätketty\npensaihin aivan tämän pienen puron suuhun. Eikös se pidä aika ääntä?\"\n\n\"Minä pidän siitä äänestä\", huudahti Miranda, astuen sukkelaan ja\niloisesti, ikäänkuin joen kevyt sointuva soitto olisi hänen veriinsä\nmennyt.\n\n\"Niin, mutta Iso Haara on sentään vähän isoäänisempi\", jatkoi Taavi.\n\"Se on väkevää vettä, koski kosken perästä kaiken matkaa aina Gaben\nraivaukselle saakka. Ethän vain pelkää, Miranda?\"\n\nImpi nauroi kauniin naurahduksensa, se oli sangen kimakka, mutta lyhyt,\nsointuva ja kumman härnäävä. Hän kiihkomielin odotti koskenlaskua.\n\n\"Minä luotan siihen, Taavi, että sinä osaat kanoottia hoitaa\", siinä\nkaikki, mitä hän sanoi. Hänen äänensä luottavaisuus vaikutti, että\nTaavi mielestään oli päässyt melkoista lähemmäksi päämääräänsä. Hän ei\nuskaltanut puhua, ettei tämä ilo itseänsä ilmaisisi.\n\nVähän ajan kuluttua alkoi kuulua toista ääntä, johon pienen puron\nkirkas ilakoiminen ei kuitenkaan hukkunut, eikä edes hämmentynyt, vaan\nesiintyi kirkkaana kuin jylhää taustaa vastaan. Se oli suurta, mutta\nlauhkeata, sykkivää pauhua, joka näytti kuuluvan samalla haavaa joka\npuolelta; ikäänkuin olisi heitä lähestynyt etäisiä karjalaumoja ontolla\nmaalla kulkien. Taavi katsahti Mirandaan, joka loi häneen säteilevän\nymmärryksen katseen.\n\n\"Siellä on koski!\" hän huudahti. \"Laskemmeko tuon?\"\n\nTaavi nauroi.\n\n\"Emme tuota! Emme likimainkaan! Se on 'Metsäkarju', joka siellä pauhaa,\nja se on enemmän putous kuin koski. Aivan sen alla on pyörre ja\nsuvanto, ja siitä me lähdemme kanootilla.\"\n\nHeidän jatkaessaan kulkuaan tuntui tuo suuri paisuva pauhu Mirandan\nmielestä täyttävän hänen sielunsa ja se vaikutti hänessä syvän vaikka\nhiljaisen kiihtymyksen. Mutta vaikka sen mahti nopeaan paisui, niin\npysyi puron kevyt loiske kuitenkin selvänä, ikäänkuin sen pinnalla\nuiden. Sitten metsän edestä päin ohetessa ja valkoisen päivänvalon\nsieltä vastatessa puron ääni yht'äkkiä tukehtui, kerrassaan hukkui.\nLauhkea läpitunkeva pauhu puhkesi yht'äkkiä vapisevaksi, rajuksi,\ntaistelevaksi, räjähteleväksi jyrinäksi; ja metsästä ulos astuessaan\nheillä oli edessään mutkainen putousrinne pitkin pituuttaan.\nValkoisina, keltaisina, ruskean vihertävinä aallot hyppelivät ja\nmukeltelivat nurin niskoin pitkin ärjyvää rinnettä ja siellä täällä\nmustat kalliopaadet pistivät vedestä olkapäänsä ja ainiaan harasivat\nhyökyjen voimaa vastaan.\n\nMiranda seisoi tämän näyn tenhoamana ja katseli, sillä aikaa kun Taavi\npensaista veti ruskahtavan keltaisen koivuntuohi-kanootin ja työnsi\nsen vesille tyveneen, vaikka vaahtilaikkaiseen akanvirtaan, joka\npalasi rantaa pitkin vastavirtaan. Keulaan hän pani tiiviin risukimpun\nMirandalle istuimeksi, toisen latuskan kimpun hänelle selkänojaksi,\njottei poikkituki tekisi hänelle haittaa.\n\n\"Sinun on parempi istua matalalla, Miranda, eikä olla polvillasi\",\nTaavi selitti, \"sillä minun täytyy toisissa korvissa seisoa ja auttaa\nsauvoimella, ja sinun on vakavampi istua kuin olla polvillasi.\"\n\n\"Mutta minä melon paremmin polviltani\", intti Miranda.\n\n\"Ei sinun tarvitse meloa\", sanoi Taavi hieman tuikeasti. \"Sen verran\nehkä vain, että joskus ulotat kalliosta, siinä kaikki. Virta ja minä\npidämme huolen lopusta.\"\n\n'Metsäkarjun' putous päättyi sangen laajaan ja syvään lampeen, jonka\nsuuret pohjaontelot lauhduttivat veden raivoa, niin että se jurona\nlähti matkaa jatkamaan. Taavi oli perässä polvillaan, mela kädessä,\npitkä valkoinen sauvoin perästä pitkälle pistäen, niin että se oli\njoka hetki käsillä. Muutamalla melan pistoksella pieni venho kiiti\nsyvän virran sileille purppuran ja meripihkan karvaisille pyörteille,\njoilla vaahtisiekaleita hitaasti kierteli. Muutaman minuutin kuluttua\nkierrettiin äkkijyrkkä kasvien kaartama kallionpolveke, jonka jälkeen\nvirran viimeinenkin voima raukesi syvään tilavaan kanavaan, koprun\närjyntä masentui äkkiä samaksi sykkiväksi jyrinäksi, jonka he olivat\nensin kuulleet, ja kanootti, Taavin ääneti sille kyytiä antaessa, kiiti\nmyötämaahan tumman ruskeata lasipintaa. Mailin verta oli tätä hiljaista\nvettä, ja tällä väliä Mirandan piti välttämättä saada meloa. Kalliot\nkohosivat suoraan virran kalvosta ja puut riippuivat alas niiden\npartaalta ja kesäkuun aurinko, jonka lämmin valotulva täytti vettä\nvirtaavan kalliokaukalon, vielä suuresti kohensi sen jylhyyttä. Sitten\nkalliot alenivat ja veden rajaan vietti jyrkkiä, rehevän kasvullisuuden\npeittämiä rinteitä ja edestä päin alkoi kuulua paisuvaa temmeltävää\npauhua. Virta valveutui kanootin alla ja kiiti sukkelampaan eteenpäin.\nKuohujen pauhu näytti hyökkäävän vastavirtaa heitä vastaan. Virran\nkalvo alkoi kallistua matkan mukaan; silti kuitenkaan murtumatta\nse järjestyi pitkiin nauhamaisiin poimuihin. Kaukana vesimäen alla\nmellasti sitten vastassa ahnas pöllyinen valkoinen vyöhyt lyhyitä\nhyökyaaltoja, jotka kulkivat aivan uoman poikki.\n\n\"Parempi melomatta nyt, Miranda\", sanoi Taavi tyynellä äänellä,\nnousten hetkeksi seisomaan veden kulkua tutkiakseen kanootin sukkelaa\nluistaessa mylläkkää kohti. \"Nyt on paljasta keskimatkaa aina Gaben\nmökille saakka. Eikä sitä kauaa viivytä tällä matkalla.\"\n\nLyhyen hetken kuluttua Miranda näki lehväisten rantain ikäänkuin\nvastaan juoksevan ja aaltojen kiehuvan rintaman ikäänkuin heitä kohti\nkarkaavan. Hän ei ollut vielä koskaan laskenut koskea; järvellä vain\nhän oli opetellut kanoottia hoitamaan. Hän pidätti henkeään, mutta\npysyi pelottomana myllertävän veden pauhatessa ja voihkiessa hänen\nympärillään. Sitten hänen verensä kiihtyi jännityksestä; hermoja\nkimitti. Hänen teki mieli kirkaista ja meloa hurjasti ja umpimähkään.\nMutta hän hillitsi kuitenkin mielensä. Ei liikahtanutkaan. Piti kiinni\nmelasta, joka makasi joutilaana hänen edessään, ja kädellään vain\nkiristi sen vartta, niin että rystät valkenivat. Taavi ei virkkanut\nsanaakaan; ei mikään ilmaissut hänen läsnäoloaan, paitsi että kanootti\nampui suoraan kuin nuoli ja iski varmasti kiinni suuriin hyökyviin\naaltoihin, niin että Miranda kyllä tiesi hänen teräsranteidensa sitä\nohjaavan. Äkkiä pulpahti aivan keulan eteen särmäinen musta kallio,\njota vastaan vesi hurjasti rynnisti, suistuakseen murrettuna takaisin\nkahden puolen. Kanootti syöksyi suoraan sen päälle ja Miranda pidätti\nhenkeään.\n\n\"Pistä oikealta puolelta!\" käski Taavi terävään. Miranda pisti\nterhakasti melallaan, pisti kerran -- toisen -- jo kolmannenkin, --\nja viime tingassa kääntyen ja veden partaillaan solistessa kanootti\nhyvässä turvassa kiiti ohi.\n\nMiranda herkesi melomasta. Edessä oli jyrkempi rinne, mutta selvä uoma,\naallot eivät olleet korkeita, mutta lainehtivat sisäänpäin keskustaa\nkohti. Kanootti hyökkäsi niiden keskelle, kellervän viheriäin,\nsisälmyksiään myöten vaahtojuomuisten hyökyjen molemmilta puolilta sitä\nrutistaessa. Penkan juurella kihisi terävänä ja auringonpaisteessa\nloistaen kolme suurta kaarevaa aaltoa, keskiuomassa paikallaan hyökyen,\ntaapäin kipertyvät harjat ohuina ja särmäisinä. Taavi laski suoraan\nniiden puhki. Ohuet harjat heittivät nopean venhon niitä puhkoessa\ntoinen toisensa jälkeen kylmät tyrskyt vasten Mirandan kasvoja, kastaen\nhänet ja syytäen kanoottiin suuren sangollisen vettä.\n\n\"Ohhoh!\" hengähti Miranda yllätettynä ja ravisti hiuksiaan hurjasti\nnauraen.\n\nTämän jälkeen oli satakunta syltä tyynempää vettä ja Taavi laski\nvarovasti rantaan.\n\n\"Meidän täytyy mennä maihin ja tyhjentää vene\", hän sanoi. \"Ei koko\nmatkalla ole tämän jälkeen enää samanlaisia isoja aaltoja; eikä nyt\nenää nakkaa vettä Gabelle mentäessä.\"\n\n\"Ei tee mitään, vaikka nakkaisikin!\" huudahti Miranda innoissaan. \"Se\noli ihanaa, Taavi! Ja sinä laskit mainiosti!\"\n\nTämä kiitos hieman hämmensi Taavia, eikä hän osannut osottaa\ntyytyväisyyttään sen johdosta muuta kuin tyhmällä irvistyksellä, joka\nyhä oli hänen kasvoillaan hänen taas kääntäessään kanootin oikein päin\nja työntäessään sen vesille. Se oli vielä paikallaan, kun Miranda\nasettui keulaan; ja kumma kyllä, tytöllä ei ollut mitään halua moittia\nhäntä siitä.\n\nTuntikauden kesti vielä laskua ja se oli melkein yhtämittaista\nkoskimatkaa, siellä täällä vain lyhempi kappale tyyntä vettä. Ei ollut\nainoatakaan yhtä pitkää ja rajua koskea kuin ensimäinen; mutta kun\nkanootti lopulta hiljensi kulkuaan tullessaan sille suvannolle, joka\nkulki Gaben raivauksen kohdalla niityn halki, niin kauan kestänyt\njännitys raukaisi Mirandaa. Hänestä tuntui, kuin olisikin se ollut\nhänen, eikä Taavin erehtymätön silmä ja pettämätön ranne, joka kuljetti\nkanootin voitokkaasti ärjyvien uhkaavien hyrskyjen halki.\n\nHe laskivat maihin kukkaisen niityn rantaan ja Taavi kumosi kanootin\nruohokkoon jalavan varjoon, jottei iltapäivän aurinko pääsisi pihkaa\nsaumoista sulattamaan. Gaben mökki oli kivenheiton päässä niitystä\nsiksi korkealla maalla, että se oli kevättulvilta turvassa. Se oli\nkalju, huonosti hoidettu paikka; kaikki tatar- ja perunamaat olivat\nvielä mustia kantoja täynnään; ulkohuoneet hajoamaisillaan; mökin\nympärillä ei köynnöstä, ei pensasta. Miranda tunsi säälin pistoksen\nsitä katsellessaan. Heidän mökkinsä oli kylläkin autio, mutta sen\nautius oli korkeata, jylhää ja kirkasta; se näytti pitävän seuraa\ntaivaan tähtien kanssa. Mutta tämän paikan autius oli umpinaista\nlaakso-autiutta, se oli vailla taivaanrantaa ja toivoa. Hän oli\nniin suruissaan, että melkein itki, nähdessään sen kalpean vaimon\nalakuloisine silmineen, joka ilmestyi mökin oveen heille tervetuloa\ntoivottamaan.\n\n\"Sary Ann, tämä nyt on Miranda, josta teille puhuin.\"\n\nMolemmat naiset kättelivät toisiaan hieman ujosti rotunsa vaiteliaaseen\ntapaan, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan.\n\n\"Kuinka Jimmyn laita on?\" kysyi Taavi.\n\n\"Melkein kuin ennenkin, kiitos vaan huolestasi, Taavi\", vastasi vaimo\nja kulki väsyneesti tupaan.\n\nAkkunan vieressä istui matalalla tuolilla laiha, kalpea pikku poika,\njonka pitkät vaaleat hiukset valuivat hartioille ja joka haluttomasti\nleikki likaisella punaisen ja keltaisen kirjavalla tilkkunukella. Hän\nkohotti surulliset sinisilmänsä Mirandan kasvojen puoleen, kun tämä,\nnopean hellyyden ja säälintunteen valtaamana, juoksi eteenpäin ja\npolvistui häntä syleilläkseen. Immen eloisuus ja hänen katseensa hellä\nkirkkaus paikalla suostuttivat lapsen. Hänen kuihtuneet pienet kasvonsa\nkirkastuivat. Hän kohotti lapsensuunsa suudeltavaksi. Miranda painoi\nhänen kellervän päänsä vienosti rintaansa vastaan ja sai töin tuskin\nestetyksi silmänsä kyyneltymästä, -- niin koskivat häneen lempi ja\nsääli ja sydämen äitiyden kaiho.\n\n\"Se suostuu teihin, Miranda\", sanoi vaimo hymyillen. Ja Taavi, jonka\ntunteet olivat aivan reunainsa yli kuohua, ei malttanut olla ylpeänä\nhuudahtamatta:\n\n\"Tahtoisinpa minä tietää, kuka ei häneen suostuisi?\"\n\nHän tällä hetkellä tunsi, että Miranda nyt oli paljasta ihmistä, eikä\nkoskaan voisi kokonaan palata salaperäiseen kaameaan erämaahansa\neikä pitää metsän mykkää karvaista heimoa omaa lämmintä ihmissukuaan\nparempana. Hän kaivoi rohdot laukustaan; ja Jimmy otti lääkkeen\nMirandan avuliaasta kädestä, ikäänkuin se olisi ollut jumalten juomaa.\nJimmyn äiti katseli impeä peittelemättömällä mielihyvällä. Jos olisi\nollut pelkoa, että Miranda jäisi sinne pitemmäksi aikaa, niin hänessä\nolisi herännyt äidin kateutta; mutta näin ollen hän tunsi vain mitä\nsuloisinta helpotusta, kun Jimmy näin sai olla muutaman tunnin\nmuitten huomassa. Hän kuiskasi Taaville kuultavasti -- tai oli vain\nkuiskaavinaan paremmin härnätäkseen:\n\n\"Siitä tuleekin sinulle, Taavi Titus, hyvin nätti ja veikeä pikku\nvaimo, ja hän se osaa hoitaa lapsesi. Sinä olet onnen poika, ja minä\nvain toivon sinun ymmärtävän, kuinka onnellinen olet!\"\n\nTaavi parka. Se oli kuin sangollinen kylmää vettä vasten kasvoja.\nHetken hänen teki mieli kuristaa ystävällinen, karkeasyinen,\nhyväntahtoinen tyhmä vaimo, joka seisoi ja säteili heitä molempia\nkohti kelmeätä hyväntahtoisuuttaan. Hän kirosi itseään, kun ei ollut\nhäntä varottanut, ettei Mirandaa sopinut härnätä samalla tavalla kuin\nkylän tyttöjä. Hän näki Mirandan kasvojen lentävän punaisiksi korvia\nmyöten, vaikka hän koukistui Jimmyn yli, eikä ollut kuulevinaankaan; ja\nTaavi tiesi, että sillä samalla hetkellä hänen hyvä työnsä tuhoutui.\nMuutamaan sekuntiin hän ei voinut sanoa mitään ja hiljaisuus alkoi\ntuntua tuskastuttavalta. Sitten hän änkötti:\n\n\"Minä pelkään, Sary Ann, ettei minua odota semmoinen onni, vaikka minä\nhalusta hänet ottaisin, sen taivas tietää. Miranda ei pidä minusta\nkovin paljoa.\"\n\nVaimo katsoi häneen, ikäänkuin ei uskoisi.\n\n\"No mutta Herran nimessä, Taavi Titus, mitä hän sitten tekee täällä\nkahden kesken sinun kanssasi?\" hän huudahti ja väsymys palasi taas\nlauseen lopulla hänen ääneensä. \"Mene nyt järveen! Ethän sinä tunne\nnaisia ensinkään!\"\n\nTämä oli jo liikaa Taaville, jonka vaisto oli kehittynyt erehtymättömän\nhienoksi niinä pitkinä kuukausina, joiden kuluessa aarniopuut, suuret\ntuulet ja vakaat tähdet olivat olleet hänen ainoana seuranaan. Hänen\nomat kasvonsa kävivät nyt punaisiksi Mirandan vuoksi.\n\n\"Minä olisin teille, Sary Ann, kiitollinen, jos tämä asia saisi jäädä\ntähän\", hän sanoi tyynesti. Mutta hänen äänessään oli lujuus, jonka\nvaimo käsitti.\n\n\"Te olette varmaan kumpikin puolikuolleena nälästä\", hän sanoi. \"Minun\ntäytyy paikalla ruveta illallista hommaamaan.\" Ja hän lähti lieden luo\nja täytti kattilan.\n\nMiranda ei sen jälkeen illallisen aikana eikä lyhyen illan mittaan\nvirkkanut Taaville sanaakaan. Hän puhui rouva Whitelle jonkun verran\nja hyvin ystävällisesti, kaunaa kantamatta; mutta pikku Jimmyyn\nkiintyi muuten hänen koko huomionsa. Ja hän saikin pitää Jimmyn\nmelkein omanaan, sillä rouva White sai Taavin seurakseen lähtiessään\nulkoaskareille ja lypsämään. Myöhemmin takkavalkean ääressä, jota\npidettiin enemmän huvin kuin lämmön vuoksi, rouva White enimmäkseen\nkeskusteli Taavin kanssa. Hän ei ollut tälle kiukuissaan saamastaan\nnuhteesta, -- kantoi sen sijaan epämääräistä kaunaa Mirandaa vastaan,\ntämä kun muka oli siihen syynä. Rouva White alkoi älytä, että Miranda\noli toisenlainen kuin muut tytöt ja toisenlainen kuin hän itse\noli tyttönä ollut. Mirandan hienous ja herkkyys tuntuivat hänestä\nsuorastaan loukkaavilta, vaikk'ei hän voinutkaan niiden laatua\nmääritellä. Hän aivan ylimalkaisesti sanoi, että tyttö oli olevinaan;\nja hän alkoi tuota pikaa arvella, että Taavin kaltainen pulska poika\noli hänelle liian hyvä. Mutta siitä huolimatta vaimo oli oikeamielinen\nnainen omaan uupuneeseen värittömään tapaansa; eikä hän voinut muuta\nkuin myöntää, että Mirandassa varmaan piili paljon, koska pikku Jimmy\nhäneen niin kiintyi -- \"sillä lapsi tuntee hyvän sydämen\", kuten hän\nitsekseen arveli.\n\nMatkamiehet läksivät seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen\npaluumatkalle, Miranda vaivoin riistäytyen irti pikku Jimmyn syleilystä\nja jättäen hänet epätoivoisen itkun valtoihin. Miranda oli nyt Taavia\nkohtaan aivan kohtelias ja semmoinen kuin tavallisestikin, jopa siihen\nmäärään, että kiltti, tylsä rouva White päätti kaiken taas olevan\nennallaan. Mutta Taavi tunsi jäätävän erotuksen; ja hän oli liian ylpeä\nja ehkä sillä haavaa liian toivotonkin koettaakseen sitä sulattaa.\nKoskien nouseminen sauvomalla oli hidasta ja ankaraa työtä, Taavi\nteki ihmeitä taitavuudellaan ja voimallaan, mutta oli aivan ääneti.\nHänen voimatyönsä eivät jääneet Mirandalta huomaamatta, mutta impi\npaadutti sydäntään itsepintaisesti; sillä häpeän tunne, jota hän ei\nollut koskaan ennen kokenut, antoi nyt kiinteyttä hänen kiukulleen.\nSiitä huolimatta hänen kuitenkin täytyi kaiken aikaa sykkivin sydämin\nkatsella tätä taistelua kohisevia koskia vastaan ja ihailla niiden\nhidasta järkähtämätöntä voittamista. Metsän poikki astuttiin vaieten\nnyt kuten menomatkallakin; mutta kuinka erilailla nyt vaiettiin! Se\nvaitiolo ei nyt ollut tarkotuksesta sähköistä, vaan kylmää, seinällisen\nhuoneen äänettömyyttä. Ja metsän henget näyttivät olevan hyvillään\nTaavin vastoinkäymisestä, ne eivät nyt sallineet mitään välikohtausta,\nei mitään viihdykettä. Ne pitivät kaiken metsäkansan piilossa, ne\nhäätivät metsän pihoilta kaiken elämän ja merkityksen. Ja Taavin mieli\nsynkistyi.\n\nSaapuessaan takaisin raivaukselle vähää ennen auringonlaskua he\npysähtyivät mökin ovelle. Taavi katsoi Mirandaa silmiin puoleksi\nmoittien, puoleksi rukoillen. Kirstin ääni kuului mökin takaa\nvadelmapensaista rattoisasti haastellen Kroofille. Miranda ojensi\nkätensä kylmän avomielisesti ja loi Taaviin ilmeettömän vastakatseen.\n\n\"Se oli oikein hauska matka, Taavi, kiitos siitä\", hän sanoi. \"Äidin\nlöydät tuolta vadelmia poimimasta.\"\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nVieraan tihutyö.\n\n\nKaiken kesää ja alun syksyäkin Taavi aina parin viikon kuluttua kävi\nraivion mökillä ja Miranda aina osotti häntä kohtaan samaa kylmää\ntotunnaista kohteliaisuutta. Hän tunsi taikka ainakin luuli tuntevansa\nkiitollisuutta Gabe Whiten suorapuheista kelmeätä vaimoa kohtaan,\njoka niin kömpelöillä kolauksilla oli hänet järkiinsä palauttanut\njuuri kun hän oli ollut vähällä uhrata vapautensa ja yksilöllisyytensä\nmiehelle -- voimalliselle miehelle, joka olisi hänet itseensä\nyhdyttänyt. Kiihkeällä innolla hän jälleen etsi piilevän kansan seuraa,\naarniometsän salaisuutta ja ihmeitä. Kun se oli inhimillinen rakkaus,\njota hän paraillaan tukahutti, ja kun hän samalla sydämessään tunsi\nkalvavaa ihmisyyden kaipausta, vaikk'ei sitä itsekään tiennyt, niin\ntuli Kirstin osaksi semmoinen mielenosotuksellinen hellyys jommoista\ntyttö ei ollut koskaan ennen osottanut. Se miellytti Kirstiä ja hän\nvastasi siihen sydämestään tyyneen voimalliseen tapaansa; mutta hän\nälysi, mikä sen pohjalla piili ja hymyili ajatuksiensa piilosopissa\nitsekseen, uskaltamatta aavistustaan edes varmaksi ajatella, koska hän\npelkäsi immen vaistomaisesti sen silloin tajuavan. Hän piti Taavia\nsuuressa arvossa, vaikk'ei sitä Mirandalle koskaan sanonut; ja hän\nrohkaisi vakaasti alakuloista kosijaa yhtä mittaa vakuuttaen: \"Kaikki\nkäy hyvin, Taavi. Älä suureksi, vaan odota, kunnes aika tulee.\" Ja\nTaavi sen mukaan odotti aikaansa tyynenä, vakaana ja kiireettömänä; ja\njos hän sureksikin, niin koetti hän ainakin kaikin tavoin olla sitä\nnäyttämättä.\n\nKirsti oli siis Taavin liittolainen, mutta kaikki metsän asukkaat\nolivat hänen leppymättömiä vastustajiaan; sillä niin lähelle Mirandaa\nei metsän kansa ollut vielä koskaan tullut sillä ajalla, jonka hän\noli viljellyt sen puolisalaista tuttavuutta. Kroof oli melkein aina\nhänen seurassaan, jos suinkin vielä entistäkin uskollisempana ja\npaljon ovelampana Mirandan puhetta ymmärtämään. Ja Kroofin penikka,\nerinomaisen hyvän näköinen ja kauniisti kehittynyt eläin, oli melkein\nyhtä uskollinen kuin emo. Kun nämä molemmat joskus harvoin olivat\npoissa omilla retkillään, jotka Kroof huomasi tarpeellisiksi penikan\nlihasten harjottamiseksi, niin silloin ketut alkoivat seurata Mirandaa,\njuosten kuin koirat hänen kintereillään; ja eräänä painostavana\niltapäivänä, kun hän oli nukahtanut männynneulasten peittämälle\nrinteelle, tuli se sama suuri pantteri, jonka kynsistä hän oli Taavin\npelastanut, ja laiskasti tallusteli ja kävi hänen viereensä maata.\nMiranda heräsi sen kovaa kehrätessä aivan hänen korvanjuuressaan.\nPantteri kehräsi vielä kovemmin, kun hän hiljaa kynsi sen leuanalustaa.\nMirandan täytti omituinen innostus, kun hän huomasi vaikutuksensa\nmetsän eläimiin yhä kasvavan ja laajenevan. Ei mikään, niin hän lupasi,\nsaisi milloinkaan viekotella häntä pois näistä kirkkaista varjoista,\ntästä vaikenevasta kansasta, jota hän hallitsi kädellä ja silmällä ja\ntästä salaperäisestä elämästä, jonka ainoastaan hän saattoi tuntea.\nKun vanha Taavi, johon hän oli lämpimästi kiintynyt, tähän aikaan yhä\nharvemmin kävi raiviolla, niin Miranda pyrki häntä karttamaan ikäänkuin\npeläten, että hän heikentäisi tätä päätöstä; ja itsepintaisesti hän\noli ajattelematta pikku Jimmyn kalpeita kasvoja ja lapsen suuta, sillä\nse ajatus oli vaarallisin kaikista. Ja tästä seurasi, että kun lokakuu\ntuli ja koko metsä kaikkialla oli täynnään varisevien lehtien äänetöntä\nelämää ja sinisen taivaankannen valo alkoi tutkia paikkoja, jotka\nolivat olleet siltä suljetut kaiken kesää, niin Miranda mielestään oli\nsangen varma päätöksessään; ja Taavin oli nyt taisteltava, ettei hänen\nsydämensä epätoivo pääsisi kasvoihin kovin selvään kuvastumaan.\n\nSen lokakuun lopulla Taavi metsästysretkellään tuli kulkeneeksi\nsamalle avoimelle kalliopaikalle, jossa hän oli kesäkuussa Mirandan\nkanssa tavannut ilveksen. Hän paraillaan etsi Kirstille verestä\nlihaa, mutta riistaa ei ollut näkynyt sinä päivänä ensinkään. Juuri\nkun hän jonkinlaisen koti-ikävän haikeudella tunsi tämän paikan,\njossa hän ja Miranda olivat näyttäneet lyhyen hetken olevan keskenään\nniin täydelleen sopusoinnussa -- kuinka kauan siitä oli ja kuinka\nuskomattomalta koko tapaus hänestä nyt tuntui! -- niin hänen erämiehen\nsilmänsä keksi näyn, joka sai rihlan viipymättä poskelle lentämään.\nAivan aukion reunalla seisoi karhunpenikka ja ahneesti riipi\ntäpötäysistä varsista mustikoita ja mörähteli tyytyväisenä kun niitä\noli niin paljon ja ne olivat niin hyviä.\n\n\"Karhunpaisti onkin\", Taavi ajatteli, \"Kirstille mitä parasta. Näyttää\nrupeavan vähän väsymään sarvaan lihaan!\"\n\nHän tähtäsi kiireettä, rihla paukahti terävään läiskähtäen, ja soma\nkarhunpenikka suistui suulleen ja mukelsi nurin läpi aivojen ammuttuna.\nTaavi meni sen luo. Se oli paikalla kuollut -- niin silmänräpäyksessä\nja tuskatta, että puoliavoin suu vielä oli täynnään marjoja ja pieniä\ntummanviheriäisiä lehtiä. Taavi tunnusteli sen pehmeätä ja kiiltävän\nmustaa karvaa.\n\n\"Olipa siinä kaunis karhun alku\", hän mutisi melkein katumapäällä. \"Oli\nkai vähän ilkeätä tehdä sinusta noin äkkiloppua, kun sinun oli siinä\nyksinäsi niin lysti olla.\"\n\nMutta Taavi ei ollut se mies, joka antoi turhalle hemmottelulle\nmielessään sijaa. Hän viipymättä nylki saaliin ja kätki nahkan\nhuolellisesti, latoen sen päälle kasan isoja kiviä, palatakseen\nottamaan sen niin pian kuin aika salli. Hän oli nyt matkalla\nraivaukselle, eikä voinut ottaa matkaansa veristä nahkaa, joka olisi\nlopullisesti tuominnut hänet Mirandan silmissä; mutta nahka oli liian\nkaunis jäädäkseen kettujen ja ahmain saaliiksi. Kun se oli varmassa\ntallessa, niin hän leikkasi penikasta mureimmat palat, kääri ne koivun\ntuoheen ja nakkasi kantamuksen selkäänsä, lähtien sitten raivausta\nkohti harppaamaan. Hänen mielessään oli, että Kirstin vielä sinä iltana\npiti saada karhunpaistia.\n\nVähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt kallioaukiolta, jolla punainen\nraato rumasti irvisti päivän paisteelle, ilmestyi pimennoista toinen\nkarhu verkkaan tallustellen. Se oli suunnattoman suuri, karva ruosteen\nruskahtava, harmaita karvoja kuonon ympärillä. Se pysähtyi ympärilleen\nkatsellakseen. Samassa sen ruumis jäykistyi ja sitten se rytinällä\nhyökkäsi mustikkapensaitten kautta kohti sitä paikkaa, missä kamala\nraato venyi verissään. Karhu kulki sen ympäri kahdesti, kuono ilmassa\nja taas maatakin sivuten. Sitten se poistui siitä hitaasti takaperin\nalamäkeen, tuijottaen siihen silmillään ikäänkuin odottaen, että se\nnousisi ylös ja seuraisi häntä. Metsän reunalla se sukkelaan pyörii\nympäri ja lähti vihaista laukkaa seuraamaan Taavin jälkiä.\n\nSe oli vanha Kroof; ja Taavi oli tappanut sen penikan.\n\nSe hyökkäsi hurjasti hänen perässään, kamala verikosto mielessään,\nmutta niin sukkelaa teki Taavikin matkaa, että kului melkein tunti,\nennenkuin kontion terävä vaisto ilmaisi, että vihamies oli lähellä.\nRaivo ei sitä sokaissut. Se hiljensi kulkuaan ja astui pehmein askelin;\nja pian se näki saaliinsa, joka oli jonkun matkaa edellä, nopeaan\nharpaten metsän ruskeavarjoisia kujia.\n\nEi koko metsässä ollut toista yhtä viekasta karhua kuin Kroof; ja\nKroof tiesi, etteivät koko sen hirmuinen voima ja raivo riittäneet\nasestettua metsämiestä vastaan. Se odotti edullisempaa hetkeä.\nHiljaa kuin portimo tai minkki se valtavasta koostaan huolimatta\nseurasi jälkiä. Nuori Taavi ei kaikesta erämiestaidostaan, valppaista\naistimistaan eikä vaistoistaan huolimatta aavistanutkaan sitä kostajaa,\njoka säälimättömänä seurasi kuin koira hänen kintereillään. Taavi piti\nsemmoista kiirettä, että hiukset syksyn viileydestä huolimatta märkinä\ntakertuivat otsaan. Kun hän saapui purolle, joka alkoi mökin lähteestä,\nniin hän arveli peseytyvänsä, ennenkuin lähtisi vieraihin. Hän nakkasi\nmyttynsä ison hemlokin alle, heitti maahan lakkinsa, vyönsä, paitansa\nja laski niiden viereen ladatun pyssynsä. Sitten hän, vyötäisiään\nmyöten alasti, poikkesi parikymmentä askelta syrjään joen muodostamalle\nsomalle allikolle ja kyykistyi sitten polvilleen, huuhtoakseen itsensä\nkunnollisesti.\n\nKroofin pienet silmät kiiluivat punottaen. Nyt oli hetki tullut.\n\nSe hiipi lähemmäksi, pitäen hemlokin runkoa itsensä ja vihamiehensä\nvälillä, kunnes tuli tavarain luo, jotka Taavi oli heittänyt puun\njuurelle. Se nuuski hänen kokoon käärittyä myttyään ja käänsi sen nurin\nkämmenellään. Sitten se raivosta ja tuskasta lyhyeen rohkaisten syöksyi\npenikkansa murhaajan kimppuun.\n\nTämä vihainen röhkäisy oli Taavin saama ensimäinen varotus uhkaavasta\nvaarasta. Hän katsahti sukkelaan ylös, pää ja olkapäät vettä valuvina.\nTunsi Kroofin. Ei siinä ollut valitsemiseen aikaa. Valtava kontio\noli hänet tavottamaisillaan, mutta samalla hetkellä hän oivalsi koko\nmurhetapauksenkin. Hänen sydäntään kouristi. Allikon toisella puolella\noli juuri hänen kohdallaan suuri pyökki, ei sen kauempana, kuin että\nsiihen melkein ulotti kädellään. Yhdellä hyppäyksellä hän saavutti sen.\nSeuraavalla hän sai kiinni oksasta ja keikautti itsensä ilmaan juuri ja\njuuri välttäen Kroofin kostavan kämmenen iskun.\n\nHän nousi puuhun ketterästi ja etsi oksaa, jota pitkin pääsisi toiseen\npuuhun ja sen kautta alas maahan pyssyn luo; ja Kroof, hetkisen\nepäröityään, kiipesi hänen perässään. Mutta Taavi ei löytänyt, mitä\netsi. Vähän oli tosin aarniometsässä puita, joiden ylimmät oksat eivät\nsotkeutuneet lähimmän naapurin oksiin, mutta kun ihminen luonnostaan\nkammoo uintia semmoisessa vedessä, jota ei suoranainen auringonpaiste\nraitistuta ja elvytä, oli Taavikin sen vuoksi valinnut paikan, jossa\npuut olivat hajallaan niin että taivaan sini kuvastui veteen. Hän\nkiipesi seitsemän kahdeksan syltä korkealle maasta, ennenkuin löysi\noksan, joka tarjosi vähänkään toivoa. Hän lähti sitä kulkemaan, tukien\nruumistaan hennommalla oksalla, joka oli hänen päänsä päällä. Kulkien\noksaa pitkin niin kauas kuin se kesti, hän huomasi asemansa tuiki\ntoivottomaksi. Hän ei olisi voinut, vaikka olisi kuinka taitavasti\nitseään heiluttanut ja vaikka onni olisi ollut kuinkakin hyvä, tavottaa\nlähimmän puun lähintä oksaa. Hän kääntyi takaisin, mutta Kroof oli jo\noksan juuressa. Se iski kyntensä oksaan; ryömi häntä kohti hitaasti,\narmotta; se oli saanut ahdistetuksi vihamiehensä ansaan.\n\nTaavi seisoi jännitettynä ja liikkumatta, odottaen kontiota. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat, suu tiukkana. Hän tiesi, että kaiken\nihmislaskun mukaan hänen hetkensä luultavasti oli tullut; mutta hän\naikoi tehdä, mitä tehdä saattoi. Syvällä hänen allaan, hänen ja\nmaanpinnan muodostavan kallion ja sammalen välillä (hän katsoi alas\nsiihen, myöhäisen auringonvalon häikäisemänä) oli vankka hemlokin oksa.\nHän aikoi pudottaa itsensä viime tingassa; ja tämä oksa -- hän aikoi\ntarrata siihen kiinni -- ehkä pysäyttäisi hänen putoomisensa, ainakin\nehkäisisi sitä! Se oli hatara toivo, mutta se oli ainoa toivo. Hän ei\npelosta vavissut, mutta hän tunsi murhetta ja pettymystä toiveidensa\nsaadessa tämmöisen lopun; ja kohtalon murhaava iva tuntui katkeralta.\nOksa taipui alemmaksi ja alemmaksi Kroofin mahtavan painon lähestyessä.\nPäällimäinen oksa, joka oli liian heikko yksin kestääkseen hänen\npainonsa, tuki häntä vielä. Hän piti päänsä pystyssä, uhmaten kuolemaa.\n\nSattui niin, että Miranda, joka oli lähettyvillä, oli kuullut Kroofin\nkarjauksen, jonka se päästi hyökätessään Taavin kimppuun. Sen vihainen\näänensävy oli saanut hänet hämmästyneenä ja pahaa peläten paikalle\nrientämään. Hän tunsi Taavin rihlan ja metsästysmekon hemlokkipuun\njuurella ja kauhean pelon valtaamana hänen sydämensä suli. Sitten hän\nnäki Taavin korkealla pyökissä, paljaat olkapäät hohtaen ruskeitten\nlehtien seasta. Hän näki Kroofin, joka nyt oli vain kolmen jalan päässä\nsaaliistaan. Hän näki vihan, joka puhui pedon silmistä ja avoimesta\nsuusta.\n\n\"Kroof!\" hän huuti vihaisella käskevällä äänellä; mutta Kroof ei\nhuolinut siitä enempää, kuin jos se olisi ollut tuulen kuiskaus.\n\"Kroof! Kroof!\" hän uudelleen huuti rukoilevan ahdistuksen, kouristavan\nkauhun valtaamana, kun julma eläin ryömi yhä edemmä. Taavi ei kääntänyt\npäätään, vaan huuti alas levollisella äänellä: \"Se ei sinusta välitä\ntällä kerralla, Miranda. Eikö tässä liene lähtö käsissä, ei sille mahda\nmitään!\"\n\nMutta Mirandan kasvot äkkiä kuin kivettyivät. Hän hairasi maasta\nrihlan. \"Pidä varasi!\" hän huuti ja tarkkaan ja varmalla kädellä\ntähdäten veti ensin toista ja sitten toista liipasinta niin peräkkäin,\nettä molemmat paukaukset melkein sulivat yhteen. Sitten hän pudotti\naseen ja seisoi ja hurjasti tuijotti.\n\nKarhun ruumis nytki hetken kouristuksentapaisesti, näytti sitten\nlyyhistyvän oksalle kokoon, pitäen siitä kiinni. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä se hitaasti vierähti pois ja putosi alas pehmeänä\nsuunnattomana myttynä. Huokaisevalla jyrähdyksellä se tapasi maan.\nMiranda päästi matalan huudahduksen äänen kuullessaan, kääntyi pois ja\nnojasi hemlokin runkoa vastaan. Käänsi kasvonsa puuta kohti ja kätki ne\nkäsivartensa taipeeseen.\n\nTaavi tiesi nyt, että kaikki, mitä hän oli toivonut, oli nyt\nhänen. Mutta ensimäisen huumaavan, tukahuttavan riemun sykähdyksen\njälkeen hänen sydämensä paisui säälistä impeä kohtaan, säälistä ja\npohjattomasta hellyydestä. Hän kiipesi alas pakopaikastaan, puki\npäälleen metsästysmekkonsa ja vyönsä, katsoi uteliaana tyhjää rihlaa,\njoka makasi sammalella ja potkaisi köytetyn lihamytyn pensaikkoon.\nSitten hän meni ja seisahtui aivan Mirandan viereen.\n\nLyhyen hetken jälkeen hän laski käsivartensa immen olkapäille ja\nkosketti häntä isolla kädellään, kevyesti mutta varmasti. \"Sinä\nihmeteltävä Miranda\", hän sanoi, \"jälleen olet lahjoittanut minulle\nelämäni! Mutta minä en kiitä sinua, ennenkuin kuulen, mitä aiot minun\ntehdä. Elämäni on ollut kokonaan sinun siitä hetkestä, jolloin ensi\nkerran näin sinut täysikasvuisena naisena. Mitä aiot tehdä elämälle,\njonka olet pelastanut, Miranda?\"\n\nHän puserti immen olkapäätä lujemmin sydäntänsä vastaan ja kumartui\nhänen ylitseen, uskaltamatta kuitenkaan juuri suudellakaan\npronssinväristä tummaa tukkaa, jolle hän hengitti. Impi äkkiä\nnyyhkyttäen kääntyi ympäri, tarttui häneen kiinni ja kätki kasvonsa\nhänen rintaansa vastaan. \"Voi Taavi!\" hän huudahti surkealla äänellä,\n\"vie äiti ja minut pois tästä paikasta; minä en tahdo enää elää\nraiviolla. Sinä olet surmannut sen vanhan elämän, jota minä rakastin,\"\nJa hän puhkesi myrskyiseen itkuun.\n\nTaavi odotti, kunnes hän oli tyyntynyt. Sitten hän sanoi: \"Jos minä\nolen sinun elämäsi muuttanut, Miranda, niin olet sinäkin hiukan\nmuuttanut minun elämääni. Minä en enää metsästä, enkä viritä ansoja,\nrakkaani, eikä metsän eläinten enää tarvitse olla huolissaan minun\ntähteni. Me myömme mökin ja lähdemme alas Meramichiin, jossa minä voin\nsaada hyvän toimen metsänlukijana. Siihen minä olen ensimäisiä. Ja minä\nluulen -- voi, minä rakastan sinua ja minä luulen voivani tehdä sinut\nonnelliseksi, sinä ihmeteltävä Miranda.\"\n\nImpi kuuli hänen puheensa loppuun saakka ja vapautui sitten hiljaa\nhänen syleilystään. \"Mene kertomaan äidille, mitä olen tehnyt, Taavi\",\nhän sanoi vakavalla äänellä, \"ja jätä minut tänne hetkeksi kahden\nkesken Kroofin kanssa.\"\n\nMirandan palattua mökille Kirsti ja Taavi illalla lähtivät lapioiden ja\nlyhdyn keralla allikolle pyökin luo. Missä kiviperäisestä maasta löytyi\npehmeämpää kohtaa, siihen he kaivoivat haudan; ja he hautasivat vanhan\nKroofin syvälle maan poveen, etteivät ahman kynnet päässeet sen rauhaa\nhäiritsemään, eikä kevätauringon lumous sitä unesta herättämään.\n\n\n\n"]