[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fo88OQBn3j1dvpLx66wXM7Be-Atq4gHdxtYuLK_SqHxk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2553,"Merille karannut","Reid, Mayne",1818,1883,"2553-reid-mayne-merille-karannut","2553__Reid_Mayne__Merille_karannut","Seikkailuromaani Afrikan rannikolta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1857,1922,68195,437797,false,66481,[24,25,26,27,28,29],"Africa -- Juvenile fiction","Sailors -- Juvenile fiction","Seafaring life -- Juvenile fiction","Ships -- Juvenile fiction","Slave trade -- Juvenile fiction","Voyages and travels -- Juvenile fiction",[31,32],"Adventure","Novels","\"Merille karannut: Seikkailuromaani Afrikan rannikolta\" by Mayne Reid is an adventure novel written in the early 20th century. The book tells the story of a young boy who escapes to the sea at the age of sixteen, driven by a desire for adventure and exploration, despite having a loving family at home. The narrative likely explores themes of freedom, the harsh realities of life at sea, and the transformation of the protagonist as he navigates both physical challenges and moral dilemmas.  At the start of the novel, the young protagonist reflects on his upbringing and the strong urge that compelled him to abandon the comforts of his family for the unpredictable life at sea. After successfully escaping, he quickly encounters the grueling reality of life aboard the ship \"Pandora,\" where he faces severe mistreatment from the crew, particularly from the cruel captain and first mate. His initial longing for adventure is soon replaced with regret as he grapples with perilous circumstances and the brutal hierarchy of ship life, where every member of the crew regards him as an inferior. Despite the grim treatment, he finds an ally in Ben Brace, a fellow sailor who stands up for him and offers a glimmer of hope amidst the chaos. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Salonen, A. J.",244,"Seikkailuromaani kertoo kuusitoistavuotiaasta pojasta, joka karkaa kotoaan lähteäkseen merille. Matka suuntautuu Afrikan rannikolle, missä nuori seikkailija kohtaa merielämän vaaroja ja orjakaupan todellisuutta. Teos kuvaa selviytymistä ja kaipuuta tuntemattomille vesille.","Mayne Reidin 'Merille karannut' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2553.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MERILLE KARANNUT\n\nSeikkailuromaani Afrikan rannikolta\n\n\nKirj.\n\nKAPTEENI MAYNE REID\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nA. J. Salonen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nOlin juuri kuudentoista vuoden vanha, kun karkasin merille.\n\nEn tehnyt sitä siksi, että minua olisi kohdeltu kotona\nepäystävällisesti. Päinvastoin jätin jälkeeni hellän ja lempeän\nisän, rakastavan ja ystävällisen äidin sekä veljiä ja sisaria, jotka\nrakastivat minua ja surivat minua kauan sen jälkeen kuin olin mennyt.\n\nMutta ei kenelläkään ollut enemmän syytä valittaa tätä lapsen\nosoittamaa tottelemattomuutta kuin minulla itselläni. Minä kaduin\npian tekoani, ja myöhemmässä elämässäni aiheutti se minulle tuskaa,\nkun ajattelin sitä tuskaa, jota olin tuottanut sukulaisilleni ja\nystävilleni. Aikaisimmista ikävuosistani asti oli minulla ollut halu\nmerille -- ehkei niin paljon tullakseni merimieheksi kuin päästäkseni\nmatkustamaan suurella valtamerellä ja näkemään sen ihmeitä. Tämä\nhalu näytti kuuluvan luonteeseeni, sillä vanhempani eivät millään\nlailla edistäneet sellaista taipumusta. Päinvastoin tekivät he kaiken\nvoitavansa herättääkseen minussa vastenmielisyyttä merielämää kohtaan,\nkoska isäni oli suunnitellut minulle aivan erilaisen uran. Mutta\nisäni neuvot ja äitini pyynnöt osoittautuivat kaikki tehottomiksi.\nItse teossa -- tunnen häpeätä myöntäessäni sen --- niillä oli aivan\nvastakkainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu; sen sijaan, että ne\nolisivat vähentäneet taipumustani lähteä ulkomaille, ne vain tekivät\nminut innokkaammaksi toteuttamaan tarkoitukseni! Itsepäisten luonteiden\nlaita on usein siten, ja pelkään, että minun luonteeni oli poikavuosina\nliiaksikin itsepäinen. Ihmissuvun yleinen virhe on haluta eniten sitä,\nmikä on kiellettyä, enkä minä ehkä suurestikaan poikennut toisista\ntehdessäni niin.\n\nVarmaa on, että se, johon vanhempani toivoivat minun vähimmin tuntevan\nmielenkiintoa -- suureen suolaiseen mereen -- oli juuri se päämäärä,\njossa mieleni alinomaa askarteli -- kaikkien halujeni ja pyrkimysteni\npäämäärä.\n\nEn voi sanoa, mikä ensinnä täytti minut kaipauksella mereen, sillä\nminulla oli sellainen mieltymys miltei lapsuusvuosista asti. Minä\nolin syntynyt meren rannalla, ja tämä seikka saattoi selittää sen,\nsillä aikaisemman elämäni aikana, kun olin vielä lapsi, oli minulla\ntapana istua ikkunan ääressä katselemassa ihailevin silmin veneitä\nvalkeine purjeineen ja kauniita laivoja korkeine, terävästi päättyvine\nmastoineen, mitkä yhtämittaa tulivat ja menivät. Mitä voinkaan muuta\nkuin ihailla näitä suuria ja komeita laitoksia, jotka olivat niin\nvahvoja ja siroja? Miten saattoikaan olla toisin, kuin että minut\ntäyttäisi halu päästä niihin ja kulkea kauas yli tuon kirkkaan sinisen\nveden?\n\nKun tulin vanhemmaksi, oli käsiini sattunut joutumaan muutamia kirjoja,\nja nämä viittasivat merelle -- ne kertoivat ihastuttavista maista,\njotka olivat sen rannalla -- kummallisista ihmis- ja eläinroduista\n-- omituisista kasveista ja puista -- palmuista ja leveälehtisistä\nviikunapuista -- Intian viikunapuusta ja apinanleipäpuusta -- monista\nkauneista ja ihmeellisistä asioista. Nämä kirjat vahvistivat jo\nennenkin tuntemaani taipumusta mennä kauas valtameren yli.\n\nMuuan toinen seikka oli apuna saattamaan halun huippuunsa. Minulla oli\nsetä joka oli vanha kippari -- toisin sanoen kauppalaivan kapteeni,\n-- ja tämän vanhan herran ilona oli koota veljensä lapset ympärilleen\n-- meitä oli hyvä joukko -- ja kertoa meille mereltä tarinoita joita\nkaikki olivat aina innokkaita kuulemaan. Hän jutteli niitä hyvän joukon\ntalvella takan ääressä, sillä hän osasi kertoa tuhat yksi tarinaa kuten\n\"Tuhannenyhden yön\" satujen kertoja -- tarinoita hurjista seikkailuista\nmailla ja merillä -- myrskyistä, rajuilmoista ja haaksirikoista --\npitkistä matkoista avonaisissa veneissä -- otteluista merirosvojen ja\nintiaanien kanssa -- taisteluista haikalojen ja hylkeiden sekä taloa\nsuurempien valaiden kanssa -- pelottavista tappeluista villien petojen\nkanssa -- sellaisten kuin karhujen, susien, leijonien ja tiikerien!\nKaikki nämä seikkailut oli vanha enomme kokenut tai sanoi kokeneensa,\nmikä oli hänen ihailevalle kuulijakunnalleen jokseenkin sama asia.\n\nEi ollut ihme että väsyin kotioloihin kuunneltuani sellaisia\njännittäviä kertomuksia, ei ollut ihme, että luonnollinen taipumukseni\nkasvoi intohimoksi, jota en voinut vastustaa kauempaa. Ei ollut ihme,\nettä karkasin merille.\n\nSen minä tein kuudentoista vuotiaana -- oli ihme, etten mennyt\naikaisemmin, mutta se ei ollut minun vikani, sillä siitä asti kuin\nkykenin puhumaan, pyysin yhtämittaa vanhemmiltani lupaa saada mennä.\nTiesin että he olisivat helposti saaneet minulle paikan, jos olisivat\nolleet asiaan taipuvaisia. He olisivat voineet panna minut laivapojaksi\njohonkin suureen kauppalaivaan, joka meni Intiaan, tai he olisivat\nsaaneet minut merikadetiksi kuninkaalliseen sotalaivastoon, sillä\nheillä oli paljon vaikutusvaltaa. Mutta ei isä eikä äiti kallistanut\nkorvaansa minun pyynnöilleni.\n\nVihdoin päätin karata, vakuutettuna siitä, etteivät he milloinkaan\nmyöntyisi. Neljäntoista vuotiaasta olin minä kerta toisensa jälkeen\ntarjoutunut laivoihin, jotka kulkivat läheiseen merisatamaan, mutta\nminä olin vielä liian pieni, eikä kukaan niistä tahtonut ottaa minua.\nJotkut kapteenit kieltäytyivät syystä, että tiesivät minun olevan\nilman vanhempain suostumusta, ja nämä olivat juuri niitä, joiden\nmukana minä mieluimmin olisin mennyt, koska se, että he olivat niin\ntunnollisia miehiä, olisi ollut minulle takeena hyvästä kohtelusta.\nMutta kun nämä kieltäytyivät ottamasta minua, ei minulla ollut muuta\nneuvoa kuin koettaa onneani muualla, ja lopuksi onnistui minun päättää\nkaupat muutaman kipparin kanssa, jolla ei ollut mitään epäilyksiä asian\nsuhteen, ja siten minut merkittiin kirjoihin laivapojaksi. Hän tiesi,\nettä olin aikeissa karata, vieläpä avustikin minua aikeissani antamalla\nminun tietää tarkalleen päivän ja tunnin, jolloin hän aikoi lähteä\nsatamasta.\n\nMinä olin määrätyllä hetkellä laivassa, ja ennenkuin minua saatettiin\nruveta etsimään ja vieläpä ennenkuin minua saatettiin kaivata, oli\nlaiva nostanut ankkurinsa, levittänyt purjeensa ja vienyt minut\nmahdollisen takaa-ajon saavuttamattomiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nEn ollut viipynyt laivassa kahtatoista tuntia -- voinpa miltei sanoa\nkahtatoista minuuttia -- ennenkuin parannuin kokonaan merikuumeestani;\nolisinpa luopunut parhaasta hampaasta suussani, jos olisin jälleen\nsaanut astua maakamaralle. Melkein heti kun tulin laivaan jouduin\nmeritaudin kynsiin, ja seuraavalla hetkellä kävi se niin pahaksi, että\nluulin sen saattavan kaikki minussa aivan sekasortoon.\n\nMeritauti on sairaus, joka ei ole missään tapauksessa miellyttävä -- ei\nedes ensiluokan matkustajallekaan, jolla on laivantarjoilija hoitamassa\nja antamassa lievittäviä ohjeita sekä osoittamassa lohduttavaa\nmyötätuntoa. Miten paljon tuskallisempi olikaan olo poika-paralle,\njolla ei ollut ystäviä ja joita kohdeltiin kuten minua -- äreä\nkapteeni noitui minua -- raaka perämies kirosi ja antoi töyttäyksiä --\nroistomainen miehistö pilkkasi ja nauroi minua. Oi, se oli kauheata, ja\nluulenpa todella, etten olisi vähääkään yrittänyt pelastaa itseäni, jos\nlaiva olisi uponnut allani juuri sillä hetkellä!\n\nNeljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua sain kuitenkin lievennystä\ninhoittavaan sairauteeni, sillä tämä kuten moni muukin sairaus on usein\nlyhytikäinen, kun se on pahimmillaan. Noin kahden päivän kuluttaa\nkykenin nousemaan sekä liikkumaan pitkin kansia. Ja minut pakotettiin\nliikkumaan siellä niin että tuntui.\n\nOlen edellä sanonut kapteenia \"äreäksi\", perämiestä \"raa'aksi\" ja\nmiehistöä \"roistomaiseksi\" joukkioksi: en ole puhunut liioitellen.\nLukuunottamatta yhtä tai paria poikkeuksen tekevää miestä en ole\nmilloinkaan tavannut törkeämpää joukkoa, tietystikään en ennen tätä\naikaa, sillä sitähän ei voinut odottaakaan -- mutta en myöskään koskaan\nsen jälkeen, ja kuitenkin on elämäni osana ollut joutua tekemisiin\nhyvin epäilyttävän ja sekalaisen seuran kanssa.\n\nKapteeni ei ollut vain äreä vaan suorastaan villi, kun hän oli juopunut\ntai vihoissaan, ja jompikumpi hän tavallisesti oli. Oli vaarallista\nmennä hänen lähelleen -- ainakin minun tai muun, joka oli heikko ja\navuton -- sillä hän uskalsi purkaa pahan tuulensa vain semmoista\nkohtaan, joka ei vastustanut.\n\nEn ollut kauan laivalla, ennenkuin sain tuntea hänen suuttumuksensa\njonkin erehdyksen johdosta, jota en voinut mitenkään korjata -- silloin\nsain tuntea hieman hänen luonteenlaatuansa ja myös monta kertaa\njälkeenpäin, sillä kun hänen kiukkunsa oli kerran syttynyt jotakuta\nkohtaan, oli se säälimätön kuten korsikalaisen viha eikä tyyntynyt\nmilloinkaan.\n\nHän oli lyhyt, tanakka, hieman \"pönäkkä\" mies; piirteet olivat\naivan säännölliset, mutta posket olivat lihavat ja pyöreät, silmät\npallomaiset ja nenä hieman nykerö -- siis kasvot, joita kuvissa\nusein käytetään hyväluontoisuuden, iloisuuden ja rehellisen sydämen\nperikuvana. Mutta minun mielestäni niitä käytetään siten jokseenkin\nsopimattomasti, sillä juuri sellaisten hymyilevien kasvojen alla\nolen pitkän elämänkokemuksen aikana tavannut suurimman määrän\nepärehellisyyttä yhtyneenä mitä julmimpiin ja raaimpiin taipumuksiin.\nSellainen oli kippari, jonka hellään hoitoon olin niin kevytmielisesti\nheittäytynyt.\n\nPerämies oli aivan kapteeninsa kaiku. Kun toinen sanoi \"ei\", sanoi\ntoinenkin \"ei\", ja kun jompikumpi sanoi \"kyllä\", vahvisti toinen\nsen. Pääasiallinen ero heidän välillään oli, ettei perämies juonut,\nja tämä seikka ehkä pitensi heidän välillään vallitsevan ystävyyden\nliittoa, joskaan se ei sitä vahvistanut. Jos molemmat olisivat\nolleet juomareita, olisivat he varmaan riidelleet joskus. Mutta\nperämies ei milloinkaan \"maistanut\", kuten hän vakuutti, ja kun hänen\npäällysmiehensä oli päissään, saattoi tämä asianhaara hänet sietämään\nsitä loukkaavaa kohtelua, jota kapteeni usein osoitti hänelle. Kaikissa\nkurinpito- ja muissa asioissa oli hän kapteenin puolella, sillä vaikka\nhän oli raaka, oli hän silti vain pelkuri miehekseen ja aina valmis\nmatelemaan päällikkönsä edessä, \"nuolemaan hänen saappaitaan\", kuten\nmerimiehet semmoista nimittivät.\n\nLaivassa oli aliperämies, mutta hän oli hyvin toisarvoinen henkilö --\nei kuvauksen arvoinen ja tuskin erotettavissa tavallisista miehistä,\njoita hän piti vain hyvin vähäisessä määrässä silmällä.\n\nEdelleen siellä oli kirvesmies -- vanha mies, jolla oli laajaksi\npaisunut, rommin punaama nenä -- kapteenin toinen hyvä ystävä, sekä\nsuurikokoinen ja hyvin ruma neekeri, joka oli sekä kokkina että\ntarjoilijana, ja joka oli kyllin ilkeä ollakseen Pluton keittiön\npalveluksessa. Nämä olivat laivan alapäällystöä, ja mitä tulee miehiin,\nolivat he, kuten sanottu, niin roistomaista joukkoa kuin ikänäni olen\ntavannut. Oli poikkeuksia -- vain yksi tai kaksi -- mutta kului joku\naika, ennenkuin huomasin heidät.\n\nSellaisessa seurassa minä siis olin -- minä, joka juuri olin tullut\nvanhempieni hellästä suojeluksesta -- hyvien ystävien ja toverien\nseurasta. Oi, olinpa parannettu merikuumeesta hyvin, ja olisin antanut\npuolet elämääni ollakseni jälleen maissa! Miten soimasinkaan itseäni\nmielettömyydestäni! Miten soimasinkaan tuota perheen ystävää -- vanhaa\nmerikarhua -- jonka eriskummaiset seikkailut olivat epäilemättä olleet\nsyynä merillepääsyhaluuni! Miten minä nyt sydämessäni kirosin sekä\nhäntä että hänen haaveellisia juttujaan. Jospa en olisi milloinkaan\nkuullut niitä, jospa en milloinkaan olisi karannut merille!\n\nKatumus oli tullut liian myöhään ollakseen hyödyksi. En voinut enää\npalata -- minun täytyi jatkaa, ja miten kauan? Armollinen taivas!\ntulevaisuus oli kauhea! Oli kestettävä kuukausia tätä tuskallista\nelämääni. Kuukausia! Ei, vaan vuosia, sillä nyt muistin, että\nkapteenilurjus oli pannut minut allekirjoittamaan jonkun sopimuksen --\nen ollut edes lukenut sitä, mutta tiesin, että se oli kontrahtikirja\nja minulle sanottiin jälkeenpäin, että se sitoi minut vuosiksi --\nviideksi pitkäksi vuodeksi -- sitoi ei ainoastaan laivapojaksi, vaan\ntodellisuudessa orjaksi. Orjaksi viiden vuoden ajan tälle kauhealle\npedolle, joka saattoi rähistä minulle mielensä mukaan, sysiä minua\nmielensä mukaan, potkia minua mielensä mukaan, pieksättää minua tai\npanna rautoihin, milloin vain hänelle tuli sellainen pää.\n\nNäistä kovista ehdoista ei ollut pakoonpääsemistä. Täynnä valoisia\nnäkyjä \"elämästä valtameren aalloilla\" olin minä kirjoittanut nimeni\nniiden alle epäröimättä tai miettimättä. Minun nimeni oli siinä, ja\nminä olin laillisesti sidottu. Niin he sanoivat minulle, sekä kapteeni\nettä perämies, ja minä uskoin heitä.\n\nEn voinut päästä pakoon, olipa kohtelu kuinka ankara tahansa. Jos\nolisin yrittänyt mennä tieheni laivasta, olisi se ollut karkaus, ja\nminut olisi voitu tuoda takaisin sekä rangaista siitä. Vieraassa\nsatamassakaan eivät karkausmahdollisuudet olleet sen paremmat,\nvaan päinvastoin huonommat, koska merimiehen on siellä vaikeampi\npiilottautua. Siten ei minulla ollut mitään toivoa päästä siitä\njulmasta orjuudesta, jossa nyt olin, muuten kuin tekemällä lopun\nolemassaolostani joko hyppäämällä mereen tai hirttäytymällä raakapuun\nkärkeen -- aie, jota vakavasti harkitsin useammin kuin kerran, mutta\njosta minut saivat luopumaan nuoruusaikana saamani uskonnolliset\nopetukset, joita nyt muistin keskellä kurjuuttani.\n\nMinun olisi mahdotonta yksityiskohtaisesti kertoa kaikista julmuuksista\nja häväistyksistä, joihin minun oli pakko alistua. Olemassaoloni oli\nyhtämittainen sarja kumpaakin.\n\nEi edes nukkumisesta sallittu minun nauttia, jos sellaista saattoi\nsanoa nukkumiseksi. Minulla ei ollut patjaa eikä riippumattoa,\nsillä minä olin tullut laivaan tavallisissa käyntivaatteissani --\nkoulutakissani ja lakissani -- ei rahaa taskussa eikä matkatavaroita\nkäsissäni. Minulla ei ollut edes karkurin tavallisia varustuksia --\nnenäliinasta tehtyä myttyä ja keppiä; minulla ei ollut suorastaan\nmitään -- puhumattakaan patjasta tai riippumatosta. Semmoisia tavaroita\nei kipparilla ole miehilleen, eikä niitä tietystikään ollut minulle.\nMinulle ei suotu edes makuulavaa nukkuakseni, sillä keulakansi oli\ntäynnä miehiä, ja useimmilla lavoilla makasi kaksi. Niissä, joissa oli\nvain yksi, sattui olemaan äreimmät ja pahaluontoisimmat miehet, eikä\nminun sallittu olla makuupaikassa yhdessä heidän kanssaan.\n\nVielä suurempaakin tylyyttä osoittivat nämä paholaiset -- en voi\nolla nimittämättä heitä siten, kun ajattelen nyt jälkeenpäin, mitä\nkärsin heidän käsissään -- minun ei sallittu maata edes heidän\nsuurilla arkuillaan, joita ulottui kokonainen rivi pitkin keulakantta,\nitsekunkin makuulavan edessä, ja jotka peittivät miltei koko\nlattia-alan. Itse lattialla ei ollut tilaa minun maatakseni, ja\nsitä paitsi se oli usein märkä likaisesta vedestä, jota siihen\nläiskytettiin, tai päivittäisestä huuhtelusta, joka tuli sen\nosaksi. Ainoa paikka, jossa saatoin levätä -- saaden edes vähäisen\nmahdollisuuden olla toisten häiritsemättä -- oli muutamassa nurkassa\nkannella. Mutta siellä oli ajoittain niin kylmä, etten voinut kestää\nsitä, sillä minulla ei ollut mitään peitettä -- ei muuta verhoa kuin\nohuet vaatteeni, ja nämä olivat miltei aina kosteat kansien pesemisestä\nja meren pärskeistä. Kylmä pakoitti minua etsimään suojaa alhaalta,\nmutta jos minä siellä oikaisin väsyneet jäseneni arkun kannelle ja\nsuljin silmäni nukkuakseni, olin varma siitä, että minut herättäisi\narkun äreä omistaja, joka sysäisi minut tylysti lattialle ja välistä\nlähettäisi minut kokonaan pois keulakannelta.\n\nLisättäköön tähän, että minua pidettiin miltei alinomaa työssä --.\nyöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Voipa sanoa, ettei ollut mitään\nraadantaa -- ei mitään \"likaista työtä\" -- mikä ei olisi kuulunut\nminulle. En ollut ainoastaan kapteenin, perämiehen ja kirvesmiehen\norja, vaan jokainen miehistöön kuuluva piti itseään minun herranani.\n\"Lumipallokin\" laivankeittiössä -- siten nimitettiin kokkia\nleikillisesti -- antoi minulle määräyksiään villisti riemuiten siitä,\nettä hänellä oli yksi valkoihoinen, jota hän saattoi komentaa!\n\nMinä oli kapteenin, perämiesten ja kirvesmiehen kengänkiilloittaja,\nkokin astiainpesijä ja miesten palveluspoika -- minun tehtävänäni oli\nhuuhdella keulankansi ja yleensä palvella merimiehiä.\n\nOi, se oli kauheata elämää. Olin saanut hyvän rangaistuksen ainoasta\nlapsen osoittamasta tottelemattomuudesta -- saanut hyvän palkinnon\nhalustani ja kaipauksestani merelle. Mutta tässä asemassa pitää monen\nmeripoikaraukan olla -- erittäinkin jos hän minun tavallani on karannut\nmerille.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nMonta pitkää päivää ja yötä kestin minä tätä kauhistavaa sortoa\nvalittamatta -- ei siksi, etten olisi voinut ja tahtonut valittaa;\nmutta miksi ja kenelle? Ei ollut ketään, johon olisin voinut vedota\n-- ei ketään, joka olisi kuunnellut kertomusta kurjuudestani. Kaikki\nmiehet olivat yhtä välinpitämättömiä kärsimyksistäni tai ainakin\nnäyttivät siltä, koska ei kukaan tarjoutunut joko rupeamaan puolelleni\ntai sanomaan sanan hyväkseni.\n\nLopulta sattui kuitenkin tapaus, joka näytti tekevän minut jossakin\nmäärin erään merimiehen suojatiksi -- hän tosin ei voinut suojella\nminua kapteenin tai perämiehen raakuuksilta, mutta kykeni ainakin\nturvaamaan minut niiltä loukkauksilta, joita tähän asti olin kärsinyt\ntavallisten merimiesten käsissä.\n\nMiehen nimi oli \"Ben Brace\" [_Brace_ on suomeksi ohjasköysi, _bowline_\nkeulanuora, _buntline_ helmanuora. -- _Suom._], mutta en voinut\nmilloinkaan sanoa, oliko tämä hänen oikea nimensä vai semmoinen, jonka\nhän oli saanut merillä. Se oli ainoa nimi, minkä koskaan kuulin hänelle\nannettavan, ja sennimisenä hän oli merkitty laivan kirjoihin. On aivan\nmahdollista, että \"Ben Brace\" oli hänen oikea nimensä -- merimiesten\nkesken ovat nimitykset kuten Tom Bowline, Bill Buntline ja niiden\nkaltaiset tavallisia -- mikä oli periytynyt isältä pojalle pitkän,\nmerimiehenä olleiden esi-isien sarjan kautta.\n\nBen Brace siis oli suojelijani nimi, ja vaikka nimi on toisaalla\ntullut kuuluisaksi, en totuuden takia voi muuttaa sitä. Se, että\npääsin Benin suojelukseen, ei johtunut mistään omasta ansiostani,\neikä se myöskään ollut seurauksena mistään erikoisen hienotunteisesta\nmyötämielisyydestä hänen puoleltaan. Seura, jossa hän oli elänyt\nkauan, oli tietysti tehnyt hänen tunteensa koviksi niinkuin muidenkin\n-- vaikka ei suinkaan niin suuressa määrässä. Hän oli vain hieman\nvälinpitämätön inhimillisestä kärsimyksestä -- koska hän oli nähnyt\nniin paljon sitä -- tottumus turruttaa tunteellisimmatkin luonteet.\nLisäksi oli Ben itse kärsinyt huonoa kohtelua, kuten jälkeenpäin sain\nhäneltä kuulla -- hän oli kärsinyt hirveätä pahoinpitelyä ja tämä\noli painunut hänen mieleensä sekä tehnyt hänet jonkunverran äreäksi.\nHäntä saattoi puolustaa, jos hänen käytöstapansa ei ollut hienoimpia.\nHänen luontaista mielenlaatuaan oli pidetty väärin; sillä pohjaltaan\noli hänen luonteessaan yhtä paljon ystävällisyyttä kuin ihmisillä\nkeskimäärin on.\n\nBrace oli karkea, mainio merimies -- paras laivalla -- ja tämän\nmuut yleensä myönsivät, vaikka hänellä kylläkin oli yksi tai pari\nkilpailijaa.\n\nOli loistava näky nähdä Ben Brace äkillisen tuulenpuuskan lähestyessä\nkipuamassa ylös vantteja reivaamaan märssypurjetta, komeat, tuuheat\nkiharat liehuen takana, ja kasvoilla sellainen rauhallinen, mutta\nuskalias ilme, kuin olisi hän uhmannut myrskyä ja voinut hallita\nsitä. Hän oli suurikokoinen mies, mutta sopusuhtaisesti muodostunut\n--- pikemmin notkea ja jäntevä kuin tukeva; mustanruskea hiusjoukko\npaksuine kiehkuroineen oli jonkunverran pörrössä peittäen koko\npään, hän oli näet vielä nuori mies, eikä hänellä ollut merkkiäkään\nkaljupäisyydestä. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, jokseenkin\ntummat väriltään, eikä hänellä ollut partaa eikä viiksiä, mikä oli\njokseenkin omituista merimiehelle, jonka parranajomahdollisuudet\neivät ole parhaimpia. Mutta Ben piti sileiksiajelluista kasvoista, ja\nhänen kasvonsa olivat aina sileinä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään\nmerikeikari eikä koskaan näytellyt itseään, ei sunnuntaisinkaan,\nesiintymällä hienossa sinisessä nutussa ja muodikkaissa kauluksissa,\nniinkuin joidenkuiden muiden oli tapana tehdä. Päinvastoin oli hänen\npukunaan tummansininen villamekko, joka sopi hänelle kiinteästi\nrinnasta ja toi esiin käsivarsien sekä rintakehän hienot, sopusuhtaiset\nmuodot. Hänen kaulaansa olisi kuvanveistäjä ihaillut sen rohkean\nsäännöllisen kaarteen takia ja hänen rintansa oli täyteläinen sekä\nkauniisti pyöristyvä, vaikka se oli tatuoimisen rumentama, kuten\nkaikkien merimiesten. Kun se oli paljaana, olisi sen pinnalla\nsamoinkuin käsivarsissakin saattanut huomata laivan tavalliset\nkuvakirjoitukset -- sekauksissa olevan ankkurin, nuolen lävistämän\nsydänparin -- niissä B. B. -- sekä monia muita nimikirjaimia. Naisen\nkuva, joka oli kömpelösti kuvattu pistoksilla vasemmalle puolen rintaa\ntummansinisellä värillä, oli varmaan jonkun Kentin rannoilta olevan\nmustasilmäisen Saaran tai Susannan oletettu muotokuva.\n\nSellainen oli Ben Brace, uusi ystäväni ja suojelijani. Se, että pääsin\nhänen suojelukseensa, oli sattuma ja verrattain merkillinen. Tapaus oli\nseuraava:\n\nEn ollut viipynyt pitkää aikaa laivassa, ennenkuin tein huomion,\njoka jossakin määrin hämmästytti minua, nimittäin että enemmän kuin\npuolet laivaväkeä oli ulkomaalaisia. Olin hämmästynyt tästä, koska\nminulla oli siihen asti ollut se käsitys, että englantilaisen laivan\nmiehistönä oli aina englantilaisia merimiehiä -- tietystikin ottaen\nmukaan skotlantilaiset ja irlantilaiset -- he ovat kumpikin yhtä hyviä\nmerimiehiä kuin englantilaisetkin. Sensijaan että kaikki olisivat\nolleet englantilaisia, skotlantilaisia tai irlantilaisia, huomasin pian\nettä \"Pandoralla\" (olin saanut tietää, että se oli laivan nimi, ja\nsopiva nimi se olikin) oli vähintäin kolme neljäsosaa miehistä muista\nmaista. Olivatko he ranskalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia,\nhollantilaisia, ruotsalaisia vai italialaisia? Ei, heitä oli kaikista\nnäistä kansallisuuksista ja vielä monista muista lisäksi, koska\nmiehistö oli hyvin suuri laivan kokoon verraten -- sitä oli kaikkiaan\nnelisenkymmentä miestä. Heidän keskuudessaan näytti olevan edustaja\njokaisesta mertakulkevasta kansasta maailmassa, ja jos jokainen kansa\nolisi osuuttaan lähettäessään valinnut suurimman roiston alueeltaan,\nolisivat ne tuskin saaneet parempaa lurjusmaisuuden yhdistelmää, kuin\nmitä \"Pandoran\" miehistö oli! Olen jo viitannut poikkeuksiin, mutta\nkun opin tuntemaan miehet kaikki, oli niitä vain kaksi -- suojelijani\nBrace ja muuan toinen viaton, mutta onneton toveri, joka oli syntyään\nhollantilainen.\n\nSekalaisessa joukossa oli useita ranskalaisia, mutta eräs nimeltä Le\nGros ansaitsee erikoista huomiota. Hänellä oli sattuva nimi, sillä\nhän oli tukeva lihava ranskalainen, siistimätön sekä ruumiiltaan että\nmieleltään, kasvot villinnäköiset, enemmän kuin puolet sellaisen parran\npeitossa, että merirosvokin olisi sitä kadehtinut -- ja se olikin\nmerirosvon parta, kuten jälkeenpäin sain kuulla.\n\nLe Gros oli rehentelijä. Hänen suuri kokonsa ja voimansa soivat\nhänelle mahdollisuuden näytellä rehentelijän osaa, ja hän näyttelikin\nsitä kaikissa tilaisuuksissa oivallisesti. Hän oli kuitenkin rohkea\nmies ja hyvä merimies -- yksi niistä parista kolmesta, jotka jakoivat\nmestaruuden Ben Bracen kanssa. Minun tarvitsee tuskin sanoa,\nettä he kilpailivat keskenään, kilpailu pohjautuen kansallisiin\nennakkoluuloihin. Tätä kilpailua sain kiittää Ben Bracen ystävyydestä.\n\nAsia kävi seuraavasti. Minä olin jollakin joutavanpäiväisellä teolla\nloukannut ranskalaista, ja hän otti sen aina jälkeenpäin syyksi\npilkatakseen ja kiusatakseen minua kaikin keinoin, mitkä olivat hänen\nvallassaan, kunnes hän lopuksi sopivassa tilaisuudessa iski minua\nraa'asti kasvoihin. Tämä isku sai aikaan koko tapauksen. Se kosketti\nenglantilaisen merimiehen sydämessä jalomielisyyden kieltä, joka yhä\noli väräjämässä inhimillisyyden kutsuessa, huolimatta alhaisesta\nseurasta, jossa hän eli. Hän oli läsnä ja näki, että isku annettiin,\nja näki lisäksi että se oli ansaitsematon. Hän makasi silloin\nriippumatossaan, mutta hypähti heti ylös, ryntäsi sanaakaan sanomatta\nLe Grosin kimppuun sekä antoi hänelle aito brittiläisen iskun leukaan.\n\nRehentelijä hoiperteli taaksepäin muuatta arkkua vastaan, mutta\ntointui tuossa tuokiossa. Sitten molemmat menivät kannelle, missä oli\nmuodostettu kehä, ja ryhtyivät nyrkkeineen toimeen täydellä todella.\nLaivan päällystö ei sekautunut asiaan -- itse asiassa tuli perämies\nlikelle ja katseli mielestäni pikemmin mielenkiinnolla taistelua kuin\nhaluten lopettaa sen. Kapteeni taas pysyi peräkannellaan ilmeisesti\nvälittämättä siitä, miten taistelu päättyisi. Minä ihmettelin tätä\nkurin puutetta, mutta olin jo ruvennut ihmettelemään monia muitakin\nasioita, joita sattui \"Pandora\"-laivassa joka päivä, enkä sanonut\nmitään.\n\nOttelua kesti hyvän aikaa, mutta se päättyi niinkuin saattoi\nodottaakin, kun nyrkkitaistelu tapahtuu englantilaisen ja ranskalaisen\nvälillä. Jälkimmäinen tuli pahasti mukiloitua, ja se osa hänen\nkasvojaan, joka ei ollut jo partakarvoista mustana, muuttui\npian sinervänmustaksi vastustajan karkeiden ja kovien rystöjen\nvaikutuksesta. Hän kaatui lopuksi kannelle kuten suuri härkä, ja hänen\noli pakko tunnustaa itsensä voitetuksi.\n\n\"No, sinä penteleen parlee vuu!\" huudahti Brace antaessaan loppuiskun,\n\"älä koske sormellasikaan enää tähän poikaan, taikka annan sinulle\nkaksinverroin. Poika on joka tapauksessa englantilainen ja saa\ntarpeekseen olostaan, ettei sammakoita syövän ranskalaisen tarvitse\nhäntä sortaa. Muistakin, mitä sanon, sinä ja kaikki muut\", ja niin\nsanoessaan hän katseli vihaisesti miesjoukkoa, \"älköön kukaan teistä\nkoskeko sormellaankaan häntä\".\n\nEikä kukaan tehnytkään niin siitä alkaen. Le Grosin rankaisu\nosoittautui tehokkaaksi pidättämään häntä, ja esimerkki vaikutti\nkaikkiin muihin.\n\nSiitä ajasta alkaen ei oloni ollut niin kurja, vaikka se monista syistä\noli vieläkin kyllin kova sietää. Suojelijani oli tarpeeksi voimakas\nvarjelemaan minua miehistöltä, mutta minulla oli vielä kapteeni,\nkirvesmies ja perämies kiusanhenkinäni.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nTilani oli joka tapauksessa suuresti parantunut. Minulle annettiin\ntäysi osani soppaa, lihapiirakkaa ja luumuvanukasta eikä minua\nenää ajettu pois keulakannelta. Myöskin sallittiin minun nukkua\nmerimiesarkun kuivalla kannella, ja muuan miehistä oli antanut\nminulle vanhan peitteen -- hän ei tehnyt sitä kohteliaisuuden\nosoitukseksi minulle, vaan Bracelle, jolle hän tahtoi antaa hyvän\nkäsityksen itsestään. Muuan toinen lahjoitti minulle veitsen, jossa\noli nuora ripustaakseni sen kaulani ympäri; kolmas mies antoi minulle\ntinalautasen. Sellaisia etuja on siitä, että ihmisellä on voimakas\nsuojelija. Muut miehistä antoivat puolestaan monia muita pikku\n\"kampsuja\", joten minulla oli pian täydellinen \"varustus\", enkä\nkaivannut enää mitään muuta.\n\nTietysti tunsin kiitollisuutta kaikista näistä erilaisista esineistä,\nvaikka moni niistä oli saatu miehiltä, jotka ennen olivat antaneet\nminulle sekä iskuja että potkuja. Mutta en ollut milloinkaan hidas\nantamaan anteeksi, ja ilman ystäviä kun olin, annoin heille helposti\nanteeksi. Minä tarvitsin kaikkia näitä pikku tavaroita kovin\ntähdellisesti. Pojat, jotka menevät merille tavallista tietä, menevät\nhyvin varustettuina vaatekerralla muuttamista varten -- usein parilla\nkolmellakin -- lautasilla, veitsillä, haarukalla ja lusikalla, lyhyesti\nsanoen heillä oli täydelliset varusteet syömistä varten.\n\nOllen kiireissäni päästäkseni pois kotoa ei minulla ollut ajatustakaan\ntuoda yhtä ainoata sellaista tarvekalua; seurauksena oli, ettei minulla\nollut mitään -- ei edes kahta paitaa!\n\nOlisin ollut kauhistavassa pinteessä ja olinkin siihen päivään asti,\njolloin Ben Brace pehmitti ranskalaisen rehentelijän mutta tästä ajasta\nalkaen oli asemani tuntuvasti parempi. Tunsin sentakia kiitollisuutta\nsuojelijaani kohtaan, mutta pian jälkeenpäin sattui toinen tapaus,\njoka ei ainoastaan lisännyt kiitollisuuttani korkeimpaan mahdolliseen\nmäärään, vaan näytti myöskin tekevän miehen ystävyyden minua kohtaan\nvielä vahvemmaksi kuin ennen.\n\nTapaus, josta nyt aion kertoa, on sellainen, joka on usein tapahtunut\nmerimiespojille ennen minua ja epäilemättä tapahtuu vieläkin,\nkunnes hallitukset laativat parempia lakeja kauppalaivojen olojen\njärjestämiseksi tarkoituksella pitää silmällä ja rajoittaa sitä\naivan liian rajatonta valtaa, joka nyt on uskottu kauppalaivojen\npäällystölle. On kiistämätön ja hämmästyttävä tosiseikka, että monet\nnäistä miehistä luulevat voivansa kohdella häikäilemättömän julmasti\nniitä ihmisraukkoja, jotka ovat heidän käskettävissään, ilman\nvähintäkään vaaraa, että siitä rangaistaisiin! Itse teossa panee\nheidän pahoinpitelylleen rajan vain sen ajan pituus, jonka heidän\nonneton uhrinsa kestää sitä tekemättä vastarintaa. Merimiesten kesken\nannetaan tavallisesti niiden nauttia oikeuksiaan ja etuoikeuksiaan,\njoiden tiedetään olevan mieleltään itsenäisiä sekä pelottoman rohkeita;\nmutta heikkojen ja vastustuskyvyttömien on kärsittävä, kun he ovat\ntämänkaltaisten raakojen perämiesten ja kapteenien palveluksessa.\nOn valitettavaa, että sellaisia on aivan liiaksi Englannin\nkauppalaivastossa.\n\nSe kärsimyksen määrä, mikä on kestettävä sellaisen hirmuvallan\nalaisena, on miltei uskomaton. Monen arkaluontoisen merimiesparan\nja monen nuoren merimiespojan on pakko viettää melkein sietämätöntä\nelämää -- heidät pakoitetaan raatamaan itsensä miltei kuoliaaksi, heitä\npiestään mielen mukaan, lyhyesti sanoen kohdellaan kuin julman herran\norjia.\n\nAnnettu rangaistus -- jos sitä voi sanoa rangaistukseksi, kun ei\nmitään rikosta ole tehty -- on usein niin ankara, että siitä koituu\nhengenvaara -- vieläpä enemmänkin, henki menee siinä usein, ja paljon\nuseammin kylvetään taudin ja sitä seuraavan kuoleman siemen, mikä\naikanaan tuottaa kohtalokkaan hedelmänsä.\n\nTietysti jokainen myöntää, että merellä olevan laivan päälliköllä pitää\nolla joitakin erikoisia valtuuksia miehiinsä nähden, enemmän kuin\nniitä suodaan tehtaan päällysmiehelle tai yleisen työn katsastajalle.\nOn viitattu siihen, että ilman niitä hän ei voisi vastata laivansa\nturvallisuudesta. Pitää olla yksi johtaja, ja hänen valtansa tulee olla\nrajaton. Tämä peruste on osittain totta. Jokainen ymmärtävä ihminen\nmyöntää, että laivan kapteenille on annettava joitakin erikoisia\nvaltuuksia, mutta erehdys ei ole tähän asti ollut niin paljon siinä,\nettä hänellä on tämä ehdoton valta, kuin siinä, että häntä ei rangaista\nvastaavasti, kun hän käyttää valtaansa väärin.\n\nTähän asti on rangaistus tavallisesti joko kokonaan jäänyt antamatta\ntai on ollut niin epäsuhtainen rikokseen, ettei se ole ollenkaan\nollut esimerkiksi toisille. Se on päinvastoin rohkaissut heidän\nitsevaltaisia mielipiteitään osoittamalla heidän milt'ei täydellisen\nedesvastuuttomuutensa. Kapteeni, jonka tukena ovat perämies, raha\nsekä se tavallinen pelko, jota monet miehistä tuntevat häntä kohtaan,\nvoi tavallisesti saada kiroilemalla raakuutensa surkuteltavan uhrin\nvaikenemaan, ja usein jälkimmäinen pidättyy hakemasta korvausta todella\npeläten vielä pahempia seurauksia, jos hän sattuu häviämään. Usein\non väsynyt kärsijä myöskin tullessaan taas maihin -- kotiinsa ja\nystäviensä keskuuteen -- niin iloinen kidutustensa päättymisestä, että\nhän kadottaa kaikki ajatukset oikeudenhausta tai korvauksesta ja antaa\nhirmuvaltiaansa mennä rankaisematta.\n\nSiirtolaisuuden historia tarjoaisi monta surullista tarinaa\npikkumaisesta sorronhalusta ja ilkeydestä, mitä harjoitetaan\nmaanpakolaisraukkaa kohtaan hänen ollessaan matkalla erämaa-kotiinsa.\nVoisi kirjoittaa kokonaisia lukuja rehentelystä ja raakuudesta --\ntuhansia lukuja -- jotka koskettaisivat myötätunnon kieliä sydämen\nsisimpään asti. Moni hyljätty lapsiparka -- meritaudin masentamana --\non alistunut kauheimpaan pakkovaltaan ja pahimpaan rääkkäykseen niiden\npuolesta, joiden olisi pitänyt ilahduttaa ja suojella häntä; moni on\nmennyt kaukaiseen metsäkotiinsa sydän täynnä katkeruutta valtameren\nmerenkulkijaa kohtaan. On suuresti valitettavaa, ettei vaeltavien\nkansojen hallitukset toimi tässä asiassa tarmokkaammin ja suojele\nparemmin maanpakolaista, jonka huono onni usein ajaa etsimään uutta\nkotia.\n\nOn surettavaa, ettei laadita parempia lakeja kauppalaivojen\nkapteenien ohjeeksi ja heidän valtansa rajoittamiseksi. He ovat\nylimalkaan katsottuna luonnostaan yhtä rehellisiä eivätkä vähemmän\ninhimillisiäkään, kuin jokin muu ihmisluokka; mutta ne, joilla on\nhillitön tahto ja vaillinaisesti määritellyt valtuudet, seuraavat\nvain ihmisluonteen yleistä tapaa ja tulevat pahimmanlaatuisiksi\nhirmuhallitsijoiksi.\n\nOn totta, että äskettäin on annettu muutamia terveellisiä esimerkkejä,\nja eräs kapteeni on täysin ansionmukaisesti kärsinyt ankarimman\nlain määräämän rangaistuksen. Mutta on pelättävissä, ettei näitä\nhyviä esimerkkejä jatketa päättävästi; yleinen tunne vajoaa vanhaan\nvälinpitämättömyyden uomaansa, ja kipparikapteenin hirmuhallituksen --\nsamoin kuin hänen raa'an apurinsa perämiehenkin -- sallitaan kukoistaa\nkuten ennenkin monen onnettoman uhrin kidutukseksi.\n\nNäitä huomautuksia voi tuskin sovittaa omaan erikoistapaukseeni, sillä\nne paholaiset, jotka kiduttivat minua, olisivat tehneet siten, vaikka\nmaailmassa olisikin ollut mitä parhaimmat lait. He olivat kaikkien\nlakien ulkopuolella, kuten pian jälkeen päin sain tietää -- kaikkien\nlakien, inhimillisten ja jumalallisten, eivätkä he tietysti tunteneet\nvastuunalaisuutta tai rangaistuksen pelkoa. He eivät pelänneet edes\nriistää henkeäni, kuten käy ilmi tapauksista, joita aion selostaa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nYksi niistä epämiellyttävistä tehtävistä, joita merimiespoika kohtaa\nensi kertaa mennessään merelle, on se, että hänet pakoitetaan\nkiipeämään \"ylös\". Jos laivan päällikkö on mielenlaadultaan\nhuolellinen, suo hän laivapojalle hieman aikaa, jotta tämä pääsisi\nkiipeämispelostaan, lähettämällä hänet vain alempaan köysistöön, ei\nkorkeammalle kuin isoon- tai etumärssyyn. Hän antaa pojan harjoitella\nhyvän aikaa vanteissa totuttaakseen hänen kätensä ja jalkansa\ntikkaisiin ja muihin köysiin, vieläpä sallii hänen mennä eräitä kertoja\nmärssyreiän lävitse, sensijaan että pakoittaisi hänet kiipeämään selkä\nalaspäin pitkin märssytukeita.\n\nMuutamat tämänlaiset kokeet karkoittavat huimauksen, jota tuntee ensi\nkertaa kiivetessään korkealle yläilmoihin, ja pojalta voidaan kieltää\nmärssyaukon käyttö ja hänet saatetaan lähettää ylös märssytukeita\nsekä senjälkeen prammitangon köysiä myöten ja niin edelleen\nyliprammitankoon -- jos laivassa se on. Kun hänet siten asteittain\nopastetaan kiipeämisen taitoon, pääsee hän vaikeudesta ilman pelkoa\nja ilman vaaraa, sillä nämä molemmat voivat kohdata, kun ensi kertaa\nkiipeää laivan ylempään köysistöön. Siten onkin tavallista, että\nsellaiset päällysmiehet, jotka ovat inhimillisiä, sallivat poikien\ntottua jonkunverran köysien käsittelyyn, ennenkuin lähettävät heidät\nkorkeimpaan köysistöön.\n\nMutta voi! On monia, jotka eivät ota tätä huomioon. Ei ole tavatonta,\nettä nuorukainen, joka tulee semmoisenaan kodista ja koulusta,\nmäärätään menemään prammitangon ristipuille, vieläpä yliprammitangon\nraakapuullekin heti ensi kerralla, ja hänen henkensä joutuu tietysti\ntässä kiipeämisessä vaaraan. On usein sattunut, että poikien henki on\nuhrattu juuri tällä tavalla.\n\nNyt oli käynyt niin, että minua ei oltu käsketty kiipeämään \"ylös\"\nkahteen ensimäiseen viikkoon \"Pandora\"-laivaan astuttuani. Minulle ei\nollut edes sattunut tilaisuutta nousta alempia vantteja ylös, vaikka\nolisin tehnyt sen omasta aloitteestani, sillä minä halusin oppia\nkiipeämään. Koko elämässäni en ollut milloinkaan ollut korkeammalla\nkuin omenapuun oksilla, ja koska minä nyt olin valinnut meren\ntoimialakseni -- vaikkakin minä katkerasti kaduin vaaliani -- tunsi\nminä, että minun piti oppia liikkumaan köysistössä mitä pikemmin sitä\nparempi.\n\nMutta omituista sanoa, kahden ensimmäisen viikon aikana tultuani\n\"Pandoraan\" sain vain vähän tilaisuutta harjoitella. Kerran, pari\nolin kiivennyt ylös tikkaita ja ryöminyt märssyaukon lävitse\nisoonmärssyyn, ja tätä minä luulin jonkinlaiseksi urotyöksi, sillä\ntunsin koko lailla huimausta suorittaessani sen. Olisin jatkanut\nyritystäni koettamalla kiivetä märssytangon vantteihin, mutta\nminulle ei suotu koskaan aikaa, sillä joko kapteenin tai perämiehen\nääni tuli alhaalta kuuluviini, he kun kutsuivat minua kiroten alas\nsekä määräsivät minut johonkin työhön, kuten lakaisemaan kajuuttaa,\nsiivoamaan peräkantta, kiilloittamaan heidän kenkänsä tai suorittamaan\njotakin muuta halpa-arvoista palvelusta. Olin itse asiassa ruvennut\nhuomaamaan, ettei juopolla vanhalla kipparilla ollut aikomustakaan\nopettaa minulle mitään merimiehen ammatista, vaan että hän oli ottanut\nminut laivaan jonkinlaiseksi kaikkea työtä tekeväksi orjaksi, jota\njokainen saattoi potkia ja hän itse erityisesti. Että tämä todella\noli hänen tarkoituksensa, tuli minulle joka päivä yhä selvemmäksi ja\ntuotti minulle pettymystä sekä mielipahaa. Ei siksi, että kunnianhimoni\nolisi vieläkin ollut päästä merimieheksi, sillä jos sillä hetkellä\nolisin voinut siirtää itseni taas kotiin turvallisesti, olisi ollut\nluultavaa, etten milloinkaan jälkeenpäin olisi astunut jalkaani\ntikkaille. Mutta minä tiesin, että olin aloittamassa pitkää matkaa\n-- kuinka pitkää ja minne, en voinut sanoa -- ja vaikkakin olisin\nsaattanut karata \"Pandorasta\", kun se saapui satamaansa -- aie, jota\nsalaisesti mietiskelin -- mitä tekisin minä sitten? Vieraassa maassa,\nilman ystäviä, ilman rahaa, ilman ammattitaitoa, miten saatoin minä\nnäin elää, vaikkakin pääsisin vapaaksi laivapojan orjuudesta? Kaiken\ntodennäköisyyden mukaan näkisin nälkää. Kun en tuntenut mitään\nmerimiehen ammatista, ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta\npäästä jälleen kotimatkalle. Jos sitävastoin minun olisi annettu\nharjoitella muiden mukana, olisin pian hankkinut kylliksi tietoja\nkyetäkseni työllä kuittaamaan matkani -- kuten sanat kuuluvat -- mihin\nmaailman osaan tahansa. Tätä oppia minä nimenomaan kaipasin ja tämän\ntakia olin niin pahoillani huomatessani, että juuri sitä minulle ei\nopetettu.\n\nErään kerran olin kylliksi peloton -- en tiedä, mikä minua innosti --\nmuistuttaakseni asiasta kapteenille. Tein sen hienotuntoisimmalla\ntavalla, mitä saatoin. Välittömänä vastauksena oli typerryttävä\nisku, jota seurasi sarja potkuja, mitkä tekivät ruumiin\nkirjavaksi sinelmistä, ja välillisempänä seurauksena \"kirotusta\nhävyttömyydestäni\", kuten kapteeni sitä nimitti, oli pahempi kohtelu\nkuin koskaan. Olisin pian oppinut kiipeämään, jos minun olisi annettu\nolla itsekseni, mutta minun ei sallittu edes sitä harjoitella, joku\nhirmuhaltijoistani kutsui minut aina alas ja määräsi minut kiroten,\nlyöden tai potkaisten johonkin likaiseen työhön.\n\nKerran kuitenkin ei minua käsketty \"alas\" vaan \"ylös\". Kerran minun\nannettiin saada tarpeeni kiipeämisestä.\n\nOttaen vaarin hetkestä, jolloin luulin sekä perämiehen että kapteenin\nnukkuvan, olin minä mennyt isoon märssyyn.\n\nJokainen, joka on katsellut täysinvarustettua laivaa, on varmaan\nhuomannut isossa mastossa jonkun matkaa ylöspäin telineen eli lavan,\njoka muistuttaa pientä laivaa. Samanlaisen rakennelman voi nähdä etu-\nja perämastossa, jos laiva on suuri. Tätä lavaa sanotaan \"märssyksi\",\nja sen pääasiallisena tehtävänä on levittää tikkaan tapaisia köysiä,\nnimeltään \"vantit\", jotka ulottuvat sen ulkoreunasta lähinnä\nylempänä olevan mastonosan, märssytangon, päähän. Tässä kohdassa on\nhuomautettava, että laivan \"mastot\", semmoisina kuin maallaeläjät\nne käsittävät, ovat kaikki jaetut merimiehen ajatustavan mukaan\nmäärättyihin eri osiin. Parkkilaivassa esimerkiksi on niitä kolme,\njoita sanotaan isoksi-, perä-, ja etumastoksi -- isomasto on lähellä\nlaivan keskustaa, etumasto edessäpäin, keulan puolella ja perämasto\nperässä lähellä takakeulaa eli laivan perää. Mutta jokainen näistä\non jaettu useihin osiin, joilla on eri nimet merimiehen sanastossa.\nSiten ei isomasto merkitse merimiehen käsityksen mukaan koko tuota\npitkää suoraa tukkia, joka nousee keskeltä laivan kantta ja viittaa\ntaivasta kohti kuten kirkontornin huippu. Päinvastoin päättyy isomasto\nhiukan yläpuolella juuri mainittua lavaa, jota tästä syystä nimitetään\n\"isoksi märssyksi\". Toinen masto, joka on aivan erillään alemmasta ja\njoka on tehty eri hirren kappaleesta, alkaa siitä ja jatkuu melkein\ntoisen verran ylöspäin, mutta on tietysti ohuempi kuin itse isomasto,\njoka kannattaa sitä. Tämän toisen maston nimi on isomärssytanko.\nSen yläpuolella kohoaa kolmas, jota märssytangon päässä kannattavat\nposkilaudat, kannatusjalat ja ristipuut. Tämä masto on lyhyempi ja\nkapeampi kuin isomärssytanko ja sen nimi on isoprammitanko. Tämän\nyläpuolella taas kohoaa samaten isoyläprammitanko -- vaikka tosin\nvain suurimmissa ja parhaimmin varustetuissa laivoissa käytetään\nyliprammitankoa. Isoyliprammitanko päättää rakennelman, ja sen huippu\neli pää on tavallisesti varustettu litteällä, pyöreänä puupalasella,\njota sanotaan \"isonmaston nupiksi\", ja se on laivan korkeimmalla\noleva kohta. Etu- ja perämastot ovat jaetut samalla tavoin, vaikka\njälkimmäinen on paljon lyhyempi kuin kumpikaan edellisistä, ja siinä on\nharvoin prammipurjeita ja vielä harvemmin yläprammipurjeita.\n\nOlen antanut tämän selityksen, jotta ymmärrettäisiin, että isomärssy,\njohon sanon kiivenneeni, ei ollut maston korkein kohta, vaan\nyksinkertaisesti lähellä isonmaston päätä, masto käsitettynä kuten\nmerimiehet sen käsittävät.\n\nTätä lavaa sanotaan miehistön tavallisessa keskustelussa usein\n\"kehdoksi\", ja se ansaitsee nimensä, sillä kun laiva on merellä\ntuulessa, heiluu se tavallisesti edestakaisin joko pitkissä\nheilahduksissa sivulta toiselle tai taakse- ja eteenpäin kokasta\nperäkeulaan laivan liikunnan mukaan. Se on laivan miellyttävin paikka\nsille, joka on taipuvainen yksinäisyyteen, sillä kun kerran on siellä,\nei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu kannella, jollei katso reunan yli\ntai jo mainitusta märssyaukosta. Miesten äänet voi kuulla, mutta ei\nselvästi, vaan kuten itse meren kohinan; tuulen läiske purjeissa ja\nvinkuminen vanteissa hukuttaa tavallisesti muut äänet. Minusta oli mitä\nsuurinta ylellisyyttä viettää muutamia minuutteja tässä syrjäisessä\npaikassa. Sairaana seurasta, johon olin niin huolettomasti heittäytynyt\n-- inhoten alituisesti korvissani kuuluvaa jumalatonta puhetta ja\nennen kaikkea kaivaten rauhaa, olisin antanut mitä tahansa saadakseni\nluvan viettää vapaahetkeni tässä ilmakehdossa, mutta minulla ei ollut\nvapaahetkiä eikä aikaa sellaista haluni tyydyttämistä varten, sillä\ntunnottomat hirmuvaltiaani eivät antaneet minulle lepoa eikä rauhaa.\nPerämies erikoisesti näytti nauttivan siitä, että saattoi minun oloni\nniin kurjaksi kuin voi, ja huomatessaan, että minä erikoisesti pidin\nmärssystä, näytti hän päättäneen, etten minä ainakaan sinne pääsisi\nlepuuttamaan itseäni.\n\nEräänä päivänä minä kuitenkin luullen, että hän ja kapteeni olivat\nmolemmat menneet makuulle -- siten he tekivät joskus kauniilla ilmalla\n-- otin tilaisuudesta vaarin noustakseni suosimaani turvapaikkaan.\n\nOjentaen väsyneet jäseneni koville lankuille minä makasin kuunnellen\ntuulten ja aaltojen surullista huokailua. Suloinen tuulenhenki\nlöyhytteli ohimoitani, ja välittämättä vaarasta, joka oli tarjossa\nmärssyssä nukahtamisesta -- \"Pandoralla\" ei ollut märssykaiteita eikä\nsuojaverkkoa -- olin minä pian unen mailla.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nUneni eivät olleet mitenkään miellyttävänlaatuisia. Miten ne\nsaattoivatkaan olla sellaisia, kun ottaa huomioon elämän, jota minun\noli pakko viettää. Kun henkeni oli loukkauksien kiusaama ja ruumiini\nliian työn väsyttämä, ei ole otaksuttavaa, että unennäköni olisivat\nolleet miellyttäviä.\n\nVaikkakaan ne eivät olleet miellyttäviä, olivat ne kylläkin lyhyitä\n-- ainakin oli nukkumiseni laita siten, sillä silmäni eivät olleet\nsuljettuina enempää viittä minuuttia, kun minut herätettiin tylysti.\nMinua ei saanut valveille ääni, vaan lonkkaan sattunut kipeästi koskeva\nlyönti, jonka antoi raskas käsi aseella, minkä tiesin tuntemastani\niskusta olevan sen, jota merimiesten puheessa sanotaan köyden pääksi.\n\nEi tarvittu lyönnin toistamista herättämään minut ja saamaan minut\nkavahtamaan jalkeille; jos olisi tullut toinen isku, olisin varmaan\nsaanut sen yhtä pistävän kipeänä kuin edellisenkin, sillä ylös\nhypähtäessäni näin sen miehen käden, joka oli lyönyt minua, kohotettuna\ntoistamaan iskun. Hän toisti sen, mutta minun äkillinen nousemiseni\nteki tyhjäksi aikeen, ja köydenpää kiertyi höllästi hartioitteni ympäri.\n\nOlin jokseenkin ällistynyt tuntiessani törkimyksen.\n\nSe oli ranskalainen rehentelijä -- Le Gros!\n\nMinä tiesin, että hänellä oli mieli pieksää minua köydenpäällä ta\njollakin muulla -- hänellä oli yhä sydän täynnä kiukkua minua kohtaan\n-- tiesin hyvin, ettei häneltä puuttunut tahtoa; jos olisimme olleet\njossakin maailman kolkassa kahdenkesken, en olisi hämmästynyt, vaikka\nhän olisi pieksänyt minut melkein kuoliaaksi -- en vähääkään. Mutta se\nminua ällistytti, että hän uskalsi tehdä siten siellä ja silloin. Siitä\nasti kuin Brace oli löylyttänyt häntä, oli hän ollut hiljaa kuin hiiri\n-- kylläkin äreä minulle, mutta rupeamatta koskaan loukkauksiin, jotka\nsuojelijani olisi pannut pahakseen.\n\nMitä oli sitten tapahtunut semmoista, joka sai aikaan tämän muutoksen?\nOliko hän taas otellut Bracen kanssa ja voittanut hänet? Tai oliko\nsuojelijani jotenkin pahastunut minuun ja kieltänyt suojeluksensa\nantaen tämän törkimyksen vapaasti kurittaa minua omaksi erikoiseksi\nhuvikseen?\n\nVarmaankin oli jokin muutos tapahtunut meidän keskinäisissä\nsuhteissamme, muuten ei Le Gros olisi milloinkaan uskaltanut nostaa\nkättänsä minua vastaan sillä tavoin, kuin hän teki.\n\nSentakia olin ällistynyt ja ymmälläni. Saattoiko olla niin, että hän\nhuomatessaan minut aivan yksin märssyssä, oli saanut päähänsä, että hän\nsaattoi siellä antaa minulle selkäsaunan tulematta nähdyksi?\n\nTämä varmaankaan ei ollut hänen ajatuksensa? Vaikkakaan minua ei\nnähty, voitiin minut kuulla. Minä saatoin helposti huutaa, niin että\nsuojelijani kuulisi minut, ja jos hän ei olisikaan kuullut, olisin\nvoinut sanoa asian hänelle jälkeenpäin. Vaikka tämä ei olisikaan\npelastanut minua selkäsaunasta, olisi siitä koitunut minulle korvaus\nnähdä Le Grosin saavan samalla mitalla.\n\nNämä mietteet kulkivat miltei silmänräpäyksessä ajatuksissani -- ne\ntarvitsivat aikaa vain jonkun sekunnin -- juuri sen ajan, joka kului\nsiitä, kun nousin pystyyn, siihen asti, kunnes toinnuin hämmästyksestä,\njota tunsin ollessani vastapäätä ranskalaista. Siihen meni vain lyhyt\nväliaika, sillä rehentelijä oli taas nostanut köydenpään antaakseen\ntoisen iskun.\n\nMinä juoksin toiselle sivulle ja vältin lyönnin osaksi. Sitten minä\nsyöksyin mastoa kohti ja katsoin märssynreiästä nähdäkseni oliko Brace\nalhaalla.\n\nHän ei ollut näkyvissä, ja minä olisin huutanut häntä, kun silmäni\nsillä hetkellä kiintyi kahteen naamaan, jotka saattoivat minut\npidättämään huutoani. Ei ollut vaikeata tuntea niitä -- kipparin\npyöreistä, iloisista ja kavalista kasvoista sekä hänen apurinsa\nvillimmännäköisistä piirteistä ei voinut erehtyä. Molemmat katselivat\nylöspäin, kuten sanoin, ja pahanilkinen ilme, joka väikkyi edellisen\npyöreissä, pallomaisissa silmissä sekä tyydytyksen julma hymy, joka oli\nkiintynyt jälkimäisen huulille, sanoi minulle yhdellä silmäyksellä,\nettä ranskalainen ja minä olimme heidän huomionsa esineenä.\n\nOdottamaton hyökkäys Le Grosin puolelta oli nyt selitetty: hän ei\ntoiminut omasta päästään, vaan toisten edustajana! Oli selvää, että he\nolivat antaneet hänelle määräyksiä, ja asennosta, jossa he seisoivat,\nsekä jo huomauttamastani pirullisesta ilmeestä sain varmuuden siitä,\nettä jokin uusi kidutus oli aiottu minua varten.\n\nMinä en huutanut Bracea avukseni, sillä se ei olisi hyödyttänyt.\nTuo kunnon toveri ei olisi voinut suojella minua tämänkaltaisilta\ntyranneilta. Ne olivat hänen päällikköjään, ja heillä oli laki\npuolellaan pannakseen hänet kahleisiin, jos hän vain sanallakin olisi\ntullut väliin --,vieläpä ampuakseen tai tappaakseen hänet, jos hän\nolisi yrittänyt tulla minun avukseni.\n\nTiesin, ettei hän uskaltaisi keskeyttää heitä, olisivatpa he ryhtyneet\nmihin julmuuteen tahansa. Oli parempi olla saattamatta häntä\nselkkauksiin ylempien kanssa. Tätä ajatellessani pidin suuni kiinni ja\nodotin, mitä piti tapahtua.\n\nMinua ei pidetty kauan epätietoisena heidän aikeistaan.\n\n\"Hitto vieköön sen laiskan lurjuksen!\" huusi perämies alhaalta --\n\"kuorsaamassa keskellä selvää päivää, mitä? Herätä hänet köydenpäällä,\nranskanpoika! Hutki häntä kunnes häneltä pääsee poru!\"\n\n\"Ei\", huusi kapteeni, jonka mieleen oli tullut parempi ohjelma. \"Aja\nhänet ylös! Hän näyttää pitävän ylöspäin kiipeämisestä. Aja hänet\nullakolle! Hän haluaa tulla merimieheksi -- me teemme hänestä sen!\"\n\n\"Ha, haa!\" yhtyi perämies käheästi nauraen päällikkönsä\nnerokkaaseen päähänpistoon, \"niin juuri, todellakin; tuuleta häntä\nyläprammiraa'alla!\"\n\n\"Kyllä -- kyllä!\" vastasi Le Gros ja kääntyen sitten minuun päin köysi\nuhkaavassa asennossa hän käski minun ruveta nousemaan.\n\nMinä en voinut muuta kuin totella ja kiertäen märssytangon vanttien\nympäri tartuin käsilläni tikkaisiin ja aloin kiivetä ylöspäin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nMinä kiipesin hitain ja pelokkain askelin. Olisin mennyt paljoa\nhitaammin, jollei minua olisi pakottanut ylöspäin Le Gros, joka\nseurasi minua köydenpäineen, jolla hän löi minua takaapäin, kun\npysähdyin. Hän antoi iskunsa pirullisessa kiukussaan lyöden minua\nsääriin ja takapuoleen sekä koettaen tuottaa kipua niin paljon kuin\nmahdollista. Tässä hän onnistuikin, sillä kovasolmuinen köysi tuotti\nminulle äärimmäistä tuskaa. Minulla ei ollut sentakia muuta neuvoa kuin\njatkaa nousemistani tai alistua hänen pieksettäväkseen. Minä jatkoin\nkiipeämistäni.\n\nSaavuin märssytangon ristipuille ja nousin niiden päälle. Oi, oli\npeloittavaa katsoa alas! Allani ei ollut muuta kuin meri itse, sillä\ntuulen taivuttamat mastot eivät ollenkaan olleet pystysuorat. Tunsin\nikäänkuin riippuvani ilmassa, niinkuin ei maatakaan olisi ollut\nalapuolellani, sillä alla oli merenpinta, joka kimalteli niinkuin\ntaivaskin.\n\nAllani oli kuitenkin jalkojeni juuressa Le Grosin tummat, synkät\nkasvot, ja hän komensi minua uhkaavin äänin sekä elein ylöspäin -- yhä\nylöspäin!\n\nYlöspäin! Miten saatoin kiivetä kauemmaksi? Yläpuolellani levisi\nprammitangon köysistö. Siinä ei ollut tikkaita, ei mitään, jossa olisi\nvoinut lepuuttaa jalkaansa -- ei mitään muuta kuin kaksi mustaa,\njäykkää köyttä, jotka yhä lähenivät toisiaan, yhtyäkseen maston\nhuipussa.\n\nMiten saatoin nousta niitä pitkin? Semmoinen näytti käyvän yli voimien.\n\nMutta minun ei suotu edes epäröidä. Tuo törkeä mies heilautti itsensä\nlähelle ja hosui yhä solmuisella nuoralla reisiäni, päästäen samalla\nsuustaan kirouksia ja hirveitä uhkauksia, että hän repisi joka palan\nsääristäni irti ruumiista, ellen nousisi ylös.\n\nMinä en voinut muuta kuin koettaa, ja asettuen köysien väliin rupesin\nminä vetämään itseäni ylöspäin. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistuin\npääsemään prammitangon raa'alle, johon taas pysähdyin -- en voinut\nmennä eteenpäin. Olin aivan hengästyksissäni, ja minulla oli tuskin\nvoimaa pysyä kiinni köysistössä ja estää itseäni putoamasta.\n\nYläprammitanko kohosi yhä yläpuolella, ja alhaalla uhkasivat Le Grosin\ntummat kasvot. Niissä näkyi hymy synkkyyden keskellä -- tyydytyksen\nhymy, kun hän näki sen tuskan, joka ahdisti minua tällä hetkellä.\n\nMinä saatoin yhä kuulla alhaalla olevien paholaisten äänet heidän\nhuutaessaan käskyjään: \"Aja ylös vain hänet, Ranskan Pekka -- ylös\nyliprammiraa'alle!\"\n\nLuulin kuulevani toisia ääniä, myöskin Bracen äänen, joka toisti\nsanoja: \"Seis siellä! Seis! Poika on vaarassa.\"\n\nMinä katsoin vinosti kantta kohti. Näin miesten seisovan keulakannen\nluona! Mielestäni heidän joukossaan oli hämmennystä ja sekasortoa, kuin\njos muutamat olisivat olleet Bracen puolella ja toiset taas hyväksyneet\nsen, mitä tapahtui. Mutta minä olin liiaksi peloissani tehdäkseni\ntarkkoja huomioita sillä hetkellä, ja minulla oli liiaksi tekemistä sen\ntörkimyksen kanssa, joka oli minua lähinnä.\n\n\"Ylös\"! huusi hän, \"ylös tai jumal'auta! Minä pieksen sinut kuoliaaksi,\nsenkin maamoukka - minä teen sen, _sacr-r-é_!\"\n\nJa näin uhaten hän taas käytteli kidutusasettaan kipeämmin kuin\nmilloinkaan.\n\nEn voinut kestää sitä. Yläprammiraaka oli korkein paikka, johon\nheillä oli tarkoitus pakottaa minut nousemaan. Jos pääsisin sinne,\nolisivat he tyytyväisiä ja lakkaisivat pieksämästä minua. Suuren laivan\nyläprammiraa'alle pääseminen on vaarallinen taidonnäyte sillekin,\njolla on ollut harjoitusta kiipeämisessä, mutta minusta näytti sen\nsuorittaminen mahdottomalta. Minulla oli vain sileä köysi -- ei solmua\neikä silmukkaa käsien tai jalkojen avuksi. Minun täytyi kiivetä sitä\npitkin muuttaen vuorotellen käsiäni ja vetäen ruumiini koko painoa\nperässäni. Oi! minulla oli hirveä ja vaarallinen tehtävä edessäni,\nmutta epätoivo, tai pikemmin Le Gros, pakotti minut lopuksi yrittämään,\nja tarttuen sileään harusköyteen minä aloin kiivetä ylöspäin.\n\nOlin pääsyt enemmän kuin puolen matkaa -- yliprammiraaka oli miltei\nulottuvillani -- kun voimani uupuivat kokonaan. Sydämeni kävi\nheikoksi sekä sairaaksi ja pääni oli aivan sekaisin huimauksesta.\nEn voinut kannattaa itseäni kauempaa, otteeni heltisi köydestä ja\ntunsin putoavani -- putoavani -- ollen samalla tukehtumaisillani,\nkun ei voinut hengittää. Kaikesta tästä huolimatta en kadottanut\ntietoisuuttani. Säilytin edelleen kaikki aistini kauheassa\nputoamisessani ja luulin pudotessani, että kuolisin putoamisesta tai,\nmikä oli sama asia, hukkuisin allani olevaan mereen. Olin tunnoissani\nsilloinkin, kun syöksyin veteen ja vajosin syvälle pinnan alle,\nja minulla oli ajatus, etten pudonnut suoraan yliprammiraa'alta\nmereen, vaan että jokin keskeytti putoamiseni puolimatkassa. Tämä\nluulo näyttäytyi oikeaksi, kuten sain jälkeenpäin tietää. Laiva\nsattui olemaan tähän aikaan täysissä purjeissa, ja isomärssypurje,\njoka oli pullistunut raikkaassa tuulessa, oli ottanut minut vastaan\nkuperalle puolelleen, kun tulin alas. Siitä olin minä lennähtänyt taas\npois, mutta putoamisen voimakkuus oli siten heikontunut, ja toinen\nheilahdus mereen ei ollut niin voimakas, kuin se muuten olisi ollut.\nMuussa tapauksessa olisin todellakin murskautunut vedenpintaa vasten\nniin etten olisi milloinkaan enää hengittänyt. Toinenkin sattuma\nkoitui minun hyödykseni: ruumiini oli kääntynyt ympäri, kun irtausin\nmärssystä, ja minä putosin pää alaspäin, mutta puskiessani purjeeseen\noli asentoni muuttunut, ja minä tulin veteen pystysuorassa asennossa\njalat alaspäin. Seurauksena oli, että törmäys oli lievempi, ja\nvaipuessani syvälle aaltoihin olin minä pelastunut. Kaikki nämä seikat\nsain tietää jälkeenpäin henkilöltä, joka tuskaisena oli pitänyt minua\nsilmällä alastulossani.\n\nKun nousin pinnalle, olin tietysti aivan pökerryksissäni ja ihmettelin,\nettä vielä elin, sillä päästäessäni tukeni irti olin ollut varma, että\nolin singonnut ikuisuuteen -- niin, uskoin täydelleen, että loppuni oli\ntullut.\n\nNyt huomasin, että elin vielä -- että olin meressä -- että aallot\nloiskuivat ympärilläni, ja katsoessani ylös huomasin tumman laivan noin\nkaapelinpituuden päässä itsestäni yhä poispäin menossa. Luulin näkeväni\nmiehiä seisomassa laivan peräparraspuun luona muutamia riippumassa\nvanteilla. Mutta laiva näytti menevän nopeasti pois sekä jättävän minut\njälkeensä veden varaan.\n\nOlin opetellut uimaan ja pojaksi olin kohtalaisen hyvä uimari.\nTuntien, etten ollut loukkaantunut, rupesin vaistomaisesti uimaan, en\nseuratakseni laivaa, vaan estyäkseni uppoamasta. Minä katselin juuri\nympärilleni nähdäkseni jotakin, johon voisin tarttua, kun mieleeni\ntuli luulo, että laivasta oli heitetty jotakin. En voinut aluksi\nnähdä mitään, mutta kun nousin aallon harjalle, näin -- itseni ja\nlaivanrungon välissä -- tumman, pyöreän esineen, jonka saatoin erottaa\nolevan miehen pään, vaikkakin aurinko paistoi silmiini. Mies oli\nvielä jonkun matkan päässä, mutta lähestyi minua ilmeisesti, ja hänen\ntullessaan lähemmäksi tunsin suojelijani Bracen paksun, kiharan tukan\nsekä kasvot. Hän oli hypännyt mereen ja ui minun avukseni. Muutamissa\nsekunneissa hän oli minun sivullani.\n\n\"Hei!\" huusi hän tullessaan lähemmäksi ja nähdessään, että minä uin,\n\"kaikki hyvin, poikani! Uit kuin sorsa, mitä? -- Kaikki hyvin -- et kai\ntunne loukanneesi itseäsi? Nojaa minun, jos tunnet.\"\n\nVastasin tuntevani itseni kyllin voimakkaaksi, uidakseni puoli tuntia,\njos oli tarvis.\n\n\"Sitten on kaikki hyvin\", vastasi hän, \"me saamme köydenpään\nvähemmässäkin ajassa, vaikka ehkä luulet saaneesi tarpeeksi\nköydenpäästä? Hitto vieköön ne epäinhimilliset lurjukset. Minä vielä\nkostan puolestasi, poikaseni. Laiva ohoi!\" huusi hän, \"tännepäin\nköytenne! Ohoi! Ohoi!\"\n\nTähän mennessä oli laiva kääntynyt ja palasi nostamaan meitä. Jos\nolisin ollut yksin vedessä, ei tällaista tekoa olisi tehty, kuten\njälkeen päin sain tietää, ainakin olisi nähty hyvin vähän vaivaa minun\npelastamisekseni. Bracen mereenhyppääminen teki välttämättömäksi laivan\nkääntämisen ja kaikki piti yrittää hänen pelastamisekseen, koska hän\noli liian tärkeä mies laivamiehistössä rankaisematta uhrattavaksi. Ei\nperämies eikä kapteeni uskaltaneet jättää häntä oman onnensa nojaan ja\nsen vuoksi annettiin määräys kääntää laiva.\n\nOnneksi oli tuuli vieno, eikä merenkäynti ollut kovin ankara. Kun\nlaiva kulki läheltä siitä, missä me uimme, heitettiin sieltä köysiä,\njoihin me kumpikin kykenimme tarttumaan, ja niiden avulla meidät pian\nhinattiin ylös, joten seisoimme taas kannella turvassa.\n\nKiduttajieni kiukku näytti olevan tyydytetty siksi kertaa. En nähnyt\nheitä ollenkaan, kun pääsin laivaan, enkä myöskään loppuosana päivää,\nkoska minun sallittiin mennä alas ja jäädä keulakannelle koko\niltapäiväksi.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nOmituista sanoa, minä sain osakseni hieman parempaa kohtelua tämän\ntapauksen jälkeen, vaikka se ei tullut omantunnontuskista tapahtuman\njohdosta eikä siitä, että perämies tai kapteeni olisivat tulleet\ninhimillisemmiksi tai ystävällisemmiksi. Syy oli aivan toinen. Asia\njohtui siitä, että molemmat käsittivät tekonsa tehneen miehistöön\nepäedullisen vaikutuksen. Monet miehistä olivat Bracen ystäviä\nja ihailijoita, ja häneen yhtyen eivät he ollenkaan hyväksyneet\npäällikköjen menettelyä, joten keulakannella ja ankkurinvivun ääressä\nkuului melko lailla tyytymätöntä puhetta tämän tapauksen jälkeen, usein\nhyvinkin äänekästä. Brace oli saavuttanut suosiota sen kautta, että oli\nhypännyt mereen auttamaan -- todellinen rohkeus saa aina ihailijoita,\nolkootpa he sivistymättömiä tai hienostuneita -- ja Bracen ystävien\nlukumäärä oli kasvanut sen kautta. Minä kuulin, että hän oli tosiaan\ntullut väliin, kun minua pakoitettiin kiipeämään ylös, sekä huutanut\nvastakkaisia käskyjä kuin mitä perämies oli antanut. Tämä oli syynä\nhälinään, jonka olin huomannut kannella, ja se taas oli seurauksena\nsiitä, että useat hänen ystävänsä koettivat pidättää häntä, kun muut\ntaas yhtyivät hänen vetoomukseensa.\n\nSekä kapteeni että perämies olivat peräkannelta kuulleet kaiken tämän,\nmutta eivät olleet huomaavinaan sitä. Jos siinä olisi ollut joku\nmuu mies kuin Brace, olisivat he heti panneet hänet rautoihin tai\nrangaisseet häntä vielä ankarammin -- etenkin jos hän olisi sattunut\nolemaan heikompia ja vähemmän suosittuja miehistön kesken. Mutta\nolosuhteiden ollessa näin eivät he ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin\nasiassa, eikä ketään rangaistu niistä moittivista lausunnoista, joita\noli sanottu. Mutta sekä kapteeni että perämies olivat huomanneet\ntyytymättömyyden, ja siinä oli syy, miksi minua kohdeltiin jälkeenpäin\ninhimillisemmin tai pikemmin vähemmän julmasti, sillä häväistyksiä ja\nloukkauksia sain tilaisuuden sattuessa yhä sekä puolelta että toiselta.\n\nTästä lähtien sallittiin minun harjoitella merimiesten kanssa, ja\nminulla oli vähemmän likaista työtä tehtävänäni. Muuan yksinkertainen\nmies, jo mainittu hollantilainen -- häntä ivattiin myöskin paljon\n-- teki yhdessä minun kansani halpa-aryoisemman raskaan työn ja\nsai osakseen enemmän kuin puolet siitä sapesta, jota kapteenin ja\nperämiehen piti välttämättä jollekulle purkaa. Itse asiassa oli heidän\njulmuutensa vähällä tappaa hollantilaisparan, joka oli kurja-osainen\nihmiskunnan edustaja, vaikka hän olikin aivan viaton olento. Olen aivan\nvarma, että hänen \"Pandoralla\" saamansa loukkaukset olisivat saattaneet\nhänet aikaisempaan hautaan, kuin luonto oli määrännyt hänelle, jollei\nhänen surullisena kohtalonaan olisi ollut kuoleman kohtaaminen vieläkin\naikaisemmalla ajalla, kuten minä saatan myöhemmin kertoa.\n\nJulmuudet, joita \"Pandoran\" kapteeni ja perämies harjoittivat\ntätä miestä kohtaan, tuntuisivat uskomattomilta kerrottuina --\nuskomattomilta, koska tuskin voitaisiin pitää totena, että sellainen\ntunteen puute on mahdollinen ihmissydämessä. Mutta pahuuteen taipuvien\nluonteiden lakina näyttää olevan, että milloin julmuus on kerran\npäässyt alkuun, eikä kohtaa vastustusta uhrinsa puolelta, tuo alhainen\nintohimo kasvaa vain vahvemmaksi ja rajummaksi, sensijaan että se\ntulisi tyydytetyksi, aivan kuten on villien petojen laita, kun ne\novat maistaneet verta. Siten näytti olevan \"Pandoran\" päällystön\nlaita, sillä vaikka heillä olisi ollutkin syytä rangaista tuota\nmerimiesraukkaa, he varmaan saivat täydellisen sovituksen; mutta he\nnauttivat hänen kiduttamisestaan juuri siksi, ettei heillä ollut\nrankaisemisen syytä -- juuri siksi että uhri puolestaan ei ollenkaan\nvastustanut heitä.\n\nMuistan monta heidän kiduttamistapaansa. Yksi oli se, että mies\nsidottiin peukaloistaan riippumaan siten, että varpaat juuri\nkoskettivat kantta. Siten pidettiin häntä tuntikausia. Asento saattaa\ntuntua kylläkin helpolta sen mielestä, joka ei ole koskaan koettanut\nsitä. Asia on aivan toisin -- se on inkvisitsionille vertoja vetävä\nkidutus. Se saa pian uhrinsa voihkumaan. Toinen rangaistustapa --\ntai huvittelutapa -- jota \"Pandoran\" takakannen urhot käyttivät tätä\nmerimiesparkaa kohtaan, oli se, että hänet ripustettiin omasta vyöstään\npuoliväliin ylös raa'annokkaan ja jätettiin roikkumaan siihen. Tätä\nhe leikillisesti nimittivät \"apinan ripustamiseksi\" omistaen sille\nerään merimiesten usein harjoittaman mieliajanvieton nimen. Kerran\nhe sulkivat hänet tyhjään tynnyriin ja pitivät häntä siellä useita\npäiviä ilman ruokaa. Lopuksi työnnettiin vähän laivakorppuja ja vettä\ntapinreiästä, ja ne tuo kurja raukka nielaisi ahnaasti juuri viime\ntingassa saattaakseen vielä pelastaa itsensä menehtymästä nälkään ja\njanoon. Mutta on muita rankaisutapoja, jotka ovat liian kauheita ja\ninhoittavia kerrottavaksi, ja kaikkia niitä sai tämä onneton mies kokea\n-- onneton, koska hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä ihmeellistä\nsanoa, hän sai vain vähän myötätuntoa tai sääliä osakseen tuon\nkelvottoman miehistön puolelta. Vaikka hän oli aivan viaton olento, oli\nhän niitä onnettomia, joiden olemus estää heitä saamasta ystäviä tai\nliittolaisia.\n\nNäytti siltä, kuin tuon miesraukan kurjuus olisi ollut minulle\neduksi ja suojellut minua monelta pahoinpitelyltä, minkä muuten\nolisin saanut osakseni. Hän oli yhteisten kiusaajiemme ja minun\nvälilläni jonkinlaisena aallonmurtajana tai \"puskurina\", johon heidän\nepäinhimillisyytensä kulutti enimmät voimansa! Minä säälin häntä kaiken\ntämän johdosta, vaikken uskaltanut näyttää sääliäni tai myötätuntoani.\nMinä tarvitsin molempia itse, sillä vaikka olen sanonut, että asemani\noli parantunut, olin minä yhä vielä surkuteltava -- niin onneton kuin\nsaatoin olla.\n\nJa miksi, kysytte -- miksi onneton nyt, kun olin voittanut useimmat\nensi vaikeudet ja edistyin tasaisesti siinä ammatissa, johon olin\nniin palavasti halunnut päästä? On aivan totta, että edistyin ja\nnopeastikin. Bracen opettaessa olin hyvässä vauhdissa tullakseni\nmerimieheksi. Vähemmässä kuin viikossa sen jälkeen kuin olin tipahtanut\nveteen yläprammiköysistöstä, saatoin kiivetä yläprammiraa'alle\ntuntematta vähintäkään pelkoa -- niin, olinpa kerran pöyhkeilypuuskassa\nmennyt korkeammallekin ja pannut käteni päämaston nuppiin! Viikon\najassa opin minä, miten piti kiertää käärinuora tai sovittaa yhteen\nkaksi köydenpäätä yhtä sievästi kuin joku merimiehistäkin. Useammin\nkuin kerran olin muiden mukana mennyt ylös reivaamaan märssypurjeita\nkovanpuoleisella tuulella. Tätä tekoa pidetään urotyönä, ja minä olin\nkunniakkaasti suorittanut sen suojelijani tyytyväisyydeksi. Niin, on\naivan totta, että minä nopeasti muutuin merimieheksi, ja kuitenkaan\nminä en ollut ollenkaan tyytyväinen asemaani -- minun pitäisi pikemmin\nsanoa, olin kurjasti tyytymätön -- aivan onneton.\n\nOlette hämmästyneitä ja kysytte syytä. Minä sanon sen muutamalla\nsanalla.\n\nEn ollut viipynyt monta päivää \"Pandoralla\", ennenkuin huomasin\njotakin, joka oli mielestäni omituinen seikka laivassa. Ensin panin\nmerkille miehistön käytöstavan ja kurin tai pikemmin kurin puutteen,\nmikä kokonaan erosi siitä, mitä olin lukenut kirjoista, jotka\nkertoivat ehdottomasta tottelemisesta ja täsmällisestä kunniotuksesta\ntyötä tekevien ja käskijöiden välillä. Saattoi kuitenkin olla siten,\nettä ne, joista olin lukenut, olivat sotalaivoja, ja että muissa\nkuri oli aivan erilainen. Kun en ennestään tuntenut merimiehiä tai\nheidän elämäntapaansa, päättelin, että \"Pandoran\" miehistön törkeä\nkäyttäytyminen saattoi olla hyvänä näytteenä heidän oloistaan,\nja tämä johtopäätös tuotti minulle sekä tuskaa että nöyryytystä.\nTästä kokemuksesta tuli kaikkien nuorekkaiden, merimiehen vapaasta,\nonnellisesta elämästä uneksimieni unelmain surullinen toteutuminen --\ntai pikemmin niiden vastakohta, ja minä tunsin vastenmielisyyttä sekä\nmerimieheen että hänen elämäänsä heti alussa.\n\nToinen asianhaara veti huomioni puoleensa samaan aikaan -- \"Pandoralla\"\nolevan miehistön lukumäärä. Laiva ei ollut kovin suuri -- ei yli\nviidensadan rekisteritonnin. Itse asiassa se ei ollut \"laiva\",\nammattisanoilla puhuen, vaan \"parkki\", toisin sanoen laiva, jonka\nperämaston köysistö on toisenlainen kuin molempien muiden, s.o. ilman\nnelikulmaista märssypurjetta. Tässä ja muutamissa muissa kohdin on\neroa parkin ja laivan välillä -- sitäpaitsi on edellinen tavallisesti\npienempi.\n\n\"Pandora\" oli jokseenkin iso parkiksi -- sillä oli täydellinen\npurjevarustus aina ajopurjeeseen, prammitangon tukipurjeisiin ja\nyläprammipurjeeseen asti, ja se oli nopeimpia purjehtijoita, mitä ikinä\nolen nähnyt. Mutta katsoen sen kokoon ja sen kuljettamaan tavaramäärään\nen voinut olla ajattelematta, että sillä oli liian suuri miehistö.\nMiehistä ei näyttänyt olevan työssä enempää kuin puolet, ei silloinkaan\nkun laivaa käännettiin -- ja olin vakuutettu siitä, että puolet heistä\nolisi suorittanut koko työn. Minulle oli usein sanottu -- minulla\noli tapana kysellä sellaisia asioita -- että kymmenen, parinkymmenen\nmiehen joukko oli riittävä senkokoiselle laivalle; miksi siis tarvitsi\n\"Pandora\" kaksi kertaa tämän määrän? Minä laskin miehet uudestaan\nja uudestaan. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä, mukaan otettuina\nperäkannen urhot ja Lumipallo laivan keittiössä!\n\nAsialla oli vaikutuksensa minuun -- totta kyllä jotenkin epämääräinen\n-- mutta päivä päivältä, huomattuani sekä päällystön että miehistön\nhäikäilemättömän vastenmielisen käytöksen sekä kuultuani muutamia\nomituisia keskusteluja muodostui mielessäni mitä kiusallisimpia\nepäluuloja, ja minä aloin pelätä, että olin joutunut oikeiden roistojen\nseuraan.\n\nNämä epäluulot osoittautuivat lopulta tosiksi aivan täysin määrin.\n\nUseita päiviä senjälkeen kuin purjeet oli nostettu, olivat luukut\nolleet kiinni ja tervavaatteella verhotut. Ilma oli ollut yhtämittaa\ntuulinen, ja kun oli vähän tilaisuutta mennä alas, pidettiin niitä\nsiten, vaikka silloin tällöin nostettiin luukunpuolikas, kun tarvittiin\njotakin alakannelta tai ruumasta. Minua itseäni ei koskaan lähetetty\nalas missään asioissa, enkä ollut milloinkaan nähnyt lastia, vaikka\nminulle oli sanottu, että siinä oli pääasiallisesti paloviinaa sekä\nettä me veimme sen Hyväntoivonniemelle.\n\nMutta jonkun ajan perästä kun ilma tuli kauniiksi, tai pikemminkin,\nkun olimme purjehtineet eteläisille leveysasteille, jossa ilma on\nmiltei aina kaunis, otettiin tervavaatteet pois, luukut -- sekä pää\nettä etuluukku -- avattiin, ja kaikki, jotka halusivat, menivät\n\"välikannelle\" mielensä mukaan.\n\nUteliaisuus, enemmän kuin mikään muu syy, saattoi minut menemään\nalas. Siellä minä näin sellaista, mikä ei ainoastaan vahvistanut\nepäluulojani, vaan myöskin täytti minut inholla ja kauhulla. Lasti,\njoka oli kaikki ruumassa eikä mitään alakannella, näytti kylläkin\npaloviinalastilta, niinkuin sen oli sanottu olevan, sillä ruumassa\noli suuria tynnyreitä monia kymmeniä. Sen lisäksi oli siellä muutamia\ntavaralaatikoita, joukko kankirautaa sekä suuri pino pusseja, jotka\nnäyttivät sisältävän suolaa.\n\nKaikkea tätä katselin aivan levollisena. Nämä tavarat eivät\nsynnyttäneet minussa inhon ja kauhun tunnetta. Sen tuotti alakannella\noleva pino esineiksi muokattua rautaa. Rauta oli muodostettu inhottavan\nmuotoiseksi ja kauheannäköiseksi, että minä heti kokemattomuudestani\nhuolimatta huomaisin esineet jalka- ja käsiraudoiksi sekä kahleiksi!\nMihin tarvitsi \"Pandora\" niitä?\n\nMutta salaisuus oli nyt ilmi. Minun ei tarvinnut tehdä enää otaksumia.\nKirvesmies puuhaili joidenkin omituisten tammipuun palasten kanssa,\njoita hän sovitteli ristikon muotoon. Ymmärsin heti, että se oli\ntarkoitettu luukkua varten.\n\nEn tarvinnut lisää selitystä. Olin lukenut \"keskikannen\" kauhusta.\nHuomasin kirvesmiehen työn tarkoituksen, En epäillyt pitempää, että\n\"Pandora\" oli orjalaiva!\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nNiin -- epäilemättä olin orjalaivassa -- sellaisessa, joka oli\nasianmukaisesti sovellutettu tuota epäinhimillistä liikennettä varten\n-- varustettu sen mukaisella miehistöllä. Voisin myös sanoa aseistettu,\nsillä vaikka laivassa ei ollut tykkiä, huomasin minä suuren joukon\nmusketteja, lyhyitä sapeleita sekä pistooleja, jotka oli tuotu kannelle\njostakin salaisesta kätköpaikasta ja jaettu miehille puhdistettavaksi\nsekä kuntoon pantavaksi. Kaikesta tästä kävi selväksi, että \"Pandora\"\noli aikeissa ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen, ja vaikka se ei\ntaistelussa voinut vastustaa pienintäkään sotalaivaa, oli se päättänyt,\nettä ei pelkkä yhden veneen miehistö voinut ottaa sitä kiinni ja\nryöstää siltä sen ihmislastia. Mutta \"Pandora\" pani menestyksen\ntoivonsa enemmän purjeisiinsa kuin varustuksiinsa, ja harvat sotalaivat\ntodellakin saattoivat saavuttaa sen avovedellä ja suotuisalla tuulella\n-- siten se oli rakennettu ja taklattu.\n\nSanon, etten kauempaa ollut epätietoinen sen oikeasta luonteesta. Itse\nasiassa ei laivaväki enää salannut sitä. Päinvastoin miehet näyttivät\nolevan riemuissaan toimestaan, katsoen sitä urotyön ja uskaliaisuuden\nvalossa. Pikariensa ääressä he lauloivat lauluja, joissa \"rohkea\norjalaiva\" ja sen \"iloinen miehistö\" oli pantu näyttelemään sankarin\nosaa, ja monta raakaa sukkeluutta lausuttiin sen \"mustanahkaisesta\nlastista\".\n\nMe olimme nyt päässeet eteläpuolelle Gibraltarin salmea ja purjehdimme\nreitillä, missä emme hyvinkään luultavasti kohtaisi englantilaisia\nsotalaivoja. Risteilijät, joiden ainoana tehtävänä on pitää silmällä\norjakauppaa olivat paljon kauempana etelässä pitkin rannikkoja,\nmissä orjia tavallisesti tuodaan laivaan. Kun ei ollut pelkoa niiden\nkohtaamisesta muutamiin lähipäiviin, ei \"Pandoran\" miehistöllä ollut\njuuri muuta tehtävää kuin huvitella. Sentähden pidettiin yhtämittaisia\nkemuja ja juotiin, tanssittiin sekä tehtiin kujeita aamusta iltaan.\n\nOlette ehkä hämmästynyt saadessanne tietää, että niin ilmeisesti\norjakauppaa varten varustettu laiva oli saattanut siten avoimesti\nja suoraan purjehtia merelle brittiläisestä satamasta. Mutta on\nmuistettava, että aika, josta minä kirjoitan, oli monta vuotta sitten\n-- vaikka mitä tähän asiaan tulee, ei olisi ajan puolesta väärin\npanna kertomukseni kuvaamia tapauksia vuoteen 1857. Monta orjalaivaa\non lähtenyt brittiläisistä satamista juuri tänä vuonna ja huolimatta\nkaikista kerskatuista ponnistuksistamme orjakaupan ehkäisemiseksi\nsaattaa huomata, että nykyään toimii suhteellisesti yhtä suuri joukko\nEnglannin alamaisia tässä häpeällisessä puuhassa kuin jonkun muunkin\nkansakunnan.\n\nYritys poistaa Afrikan orjakauppa ei ole ollut enemmän eikä vähemmän\nkuin suuremmoinen petkutus. Ei yhdelläkään niistä hallituksista,\njotka ovat olleet mukana tässä ihmisystävällisessä suunnitelmassa,\nole ollut muuta kuin haalea mielenkiinto asiaan, ja ne mitättömät\nponnistukset, joita ne ovat tehneet, ovat tarkoitetut enemmän muutamien\näänekkäiden ihmisystävien rauhoittamiseksi kuin todelliseksi aikeeksi\ntuon kauhistavan homman pysäyttämistä varten. Yhtä kiinni otettua\norjalaivaa kohti vähintäin kaksikymmentä pääsee menemään vapaana\npurkaen kuihtuneet tuhantensa läntisen maailman rannoille. Niin --\nvieläpä pahemminkin -- tyranni (Napoleon III. -- _Suom._), joka junan\nnopeudella nyt pahentaa Ranskan miljoonien asujanten tapoja, käyttää\nväärällä tavalla saatua valtaansa tämän ihmissielujen vaihtokaupan\njälleen ennalleen saattamiseksi ja orjakauppa kukoistaa ennen pitkää\nyhtä rehevänä kuin konsanaan.\n\nIsolle Britannialle olisi jo aikoja sitten ollut helppo asia\nhävittää kaikki orjakaupan jäljetkin, vieläpä lisäämättä ainoatakaan\nmenoerää kulunkeihinsa. Mikä saattaa olla mielettömämpää kuin maksaa\nportugalilaisille orjakauppiaille 3000,000 puntaa, jotta heidät\nsaataisiin jättämään orjain kaupitseminen? Tosiaan se on todellinen\nrikoksen palkinto -- vahingonkorvaus siitä, että on luovuttu\nrosvoamisen ja murhaamisen ammatista! Sanon, ettei mikään olisi ollut\nhelpompaa, kuin että Englanti olisi lopettanut tämän kauheuden koko\nolemassaolon jo vuosia sitten. Sen olisi tarvinnut vain toimia enemmän\ntosimielessä ja vähän suuremmalla tarmolla -- tarvinnut selittää, että\norjakauppias oli merirosvo, ja menetellä hänen kanssaan sen mukaisesti\n-- toisin sanoen hirttää hänet miehistöineen laivansa raa'annokkaan,\nkun hänet olisi saatu kiinni -- eikä koko maailmassa olisi ollut\nkansaa, joka olisi uskaltanut nostaa äänensä sellaista menettelyä\nvastaan. On tosiaankin aivan nurinkurista hirttää merirosvo ja antaa\norjakauppiaan mennä. Sillä jos myönnetään, että mustan miehen henki on\nyhtä arvokas kuin valkoisenkin, silloin orjakauppias on kaksinkerroin\nmurhaaja, koska on hyvin tunnettu tosiasia, että jokaisesta Atlannin\nyli menevästä orjalastista ummelleen yksi kolmasosa sortuu matkalla.\nSentakia on aivan nurinkurista kohdella orjalaivan kapteenia ja\nmiehistöä lempeämmällä tavalla kuin merirosvolaivan kapteenia ja\nmiehistöä. Jos kumpaankin olisi johdonmukaisesti sovitettu samaa\noikeuden mittakaavaa, on vain luonnollista otaksua, että orjalaivoja\nolisi nyt yhtä harvassa kuin merirosvoja, jollei hyvän joukon\nharvemmassakin. Minun ajatuksenjuoksuni ei käsitä, miten maailmalle\nlakiasäätävät viisastelijat voivat tehdä eron kahdenlaisten roistojen\nvälillä. Samaten on minulle arvoituksena, miksi ei orjakauppiasta\nhirtetä heti, kun hänet saadaan kiinni.\n\nMenneinä vuosina tämä olisi saatettu tehdä, ja orjakauppa olisi\nhävitetty perinpohjin. Nyt se on vaikeampaa, kun Ranskan itsevaltias\non pannut suostumuksensa merkin tähän epäinhimilliseen hommaan, eikä\norjakauppias ole enää rikollinen. On aivan toinen asia hirttää raa'an\nnokkaan joku ranskalainen lurjus, jolla on valtuutuksensa myydä\nsieluja ja ruumiita, sen alla vahvistuksena keisarillisen majesteetin\nnimikirjoitus.\n\nVoi! Maailma menee taaksepäin; sivistys taantuu -- inhimillisyys on\nkadottanut mahdollisuutensa, ja orjakauppa jatkuu yhtä vilkkaana kuin\nkonsanaan!\n\nOlin liian nuori ensi matkani aikana kehitelläkseni siveellisiä\nmietteitä tällä filosofisella tavalla, mutta joka tapauksessa olin\nsaanut mieleeni täydellisen inhon orjakauppaa kohtaan, niinkuin itse\nasiassa useimmat maani kansalaisista. Aika, josta puhun, oli se,\njolloin Wilberforcen ja muiden suurten ihmisystävien kiitettäväin\nponnistusten takia maamme oli juuri näyttänyt maailmalle tuon jaloimman\naikakirjoihin merkittävän esimerkin -- maksanut kaksikymmentä miljoonaa\npuntaa ihmisyyden hyväksi. Kaikki kunnia niille, jotka ottivat osaa\njalomieliseen avustukseen! Nuori kun olin, olin muiden tavoin kuullut\npaljon orjakaupan kauhuista ja julmuuksista, sillä tähän aikaan niitä\nselostettiin huomattavalla tavalla Englannin yleisölle.\n\nKuviteltakoon sitten tuntemaani kurjuutta, kun huomasin olevani\nlaivassa, joka itse asiassa oli tämän häpeällisen puuhan palveluksessa\n-- olevani yhteydessä juuri niiden miesten kanssa, joihin olin saanut\nsellaisen vastenmielisyyden ja inhon -- niin, olevani itse yhtenä\nmiehistöstä!\n\nEn voi kuvailla sitä surkeuden tunnetta, joka valtasi minut.\n\nOn mahdollista, että olisin ollut enemmän kuohuissani, jos olisin\nhuomannut asian yhtäkkiä, mutta niin ei käynyt. Minä sain tiedon\nasteettain, ja minulla oli kauan epäilyksiä, ennenkuin pääsin\nvarmuuteen. Lisäksi en tuntenut niin kipeästi asemani kauheutta,\nkun olin ollut henkilökohtaisen huonon kohtelun sekä muiden huolien\nkiusaama. Niin, olin alkanut kuvitella joutuneeni todellisten\nmerirosvojen joukkoon, sillä tämänlaiset herrat olivat jokseenkin\ntavallisia siihen aikaan, ja olen varma, ettei joku merirosvojoukkio\nolisi ollut vähääkään törkeämpää ja raaempaa kuin \"Pandoran\" miehistö.\nSiksi oli melkein helpotus saada tietää, etteivät he olleet merirosvoja\n-- ei siksi, että heidän toimensa olisi ollut jossakin suhteessa\nparempi, mutta minulla oli ajatus, että heidän seurastaan olisi\nhelpompi päästä pois. Tämän lähtöaikomuksen minä aioin toteuttaa heti\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.\n\nTuon aikeen täyttämistä minä nyt rupesin ajattelemaan, milloin vain\nminulla oli hetkinenkin vapaata. Tulevaisuuteni oli tosiaankin\nkauhistava. Saattoi kulua pitkiä kuukausia, ennenkuin minulla olisi\nvähempiäkään mahdollisuuksia päästä tästä hirveästä laivasta --\nkuukausia, niin, saattoi kulua vuosia! Minä en pelännyt enää kontrahdin\nmääräyksiä, sillä nyt ymmärsin, että se kaikki oli ollut petosta, koska\nen saattanut olla laillisesti sidottu toimeen, joka itse ei ollut\nlaillinen. Ei, minulla ei ollut mitään tällaista pelättävänä. Pelkoni\noli vain, etten kuukausiin -- mahdollisesti vuosiin -- koskaan saisi\nmahdollisuutta paeta niiden paholaisten silmälläpidon alta, joiden\nkäsiin olin niin tietämättäni uskonut itseni.\n\nMissä yrittäisin paeta? \"Pandora\" oli menossa Afrikan rannikolle\nhakemaan orjia; en voinut karata sill'aikaa kun oltiin siellä.\nSillä ei ollut ketään viranomaisia, joihin olisin voinut vedota tai\njotka olisivat voineet pitää minun puoltani kapteenin vaatimuksia\nvastaan. Ne, joiden kanssa olisimme yhteydessä, olisivat joko\nalkuasukaskuninkaita tai halveksittavia orjakaupan välittäjiä, joista\nkummatkin luovuttaisivat minut taas takaisin ja riemuitsisivat\ntehdessään siten tyrannini kiitollisuuden saamiseksi. Lähtisinkö\nkarkuun ja etsisin suojaa metsistä? Siellä minä joko kuolisin nälkään\nja janoon, tai raatelisivat petoeläimet minut palasiksi -- niitä on\npaljon orjarannikoilla. Jompikumpi näistä olisi kohtalonani, tai muuten\nottaisivat villit alkuasukkaat minut kiinni, ehkä murhaisivatkin --\ntai, mikä olisi vielä pahempaa, pitäisivät minua elinaikaisessa,\nhirveässä orjuudessa, jonkun raa'an neekerin orjana -- Oi! Semmoinen\ntulevaisuudenkuva oli kauhistava!\n\nSitten kuljin ajatuksissani Atlannin yli ja harkitsin toista\npakomahdollisuutta, joka saattoi tarjoutua vastaisella rannalla.\n\"Pandora\" menisi epäilemättä lasteinensa Brasiliaan tai jonnekin\nLänsi-Intian saarille. Mitä toivoa minulla olisi sitten? Laiva toimisi\naivan varmaan salaperäisellä tavalla lastiaan purkaessaan. Purkaminen\ntapahtuisi ehkä yön suojassa jollakin autiolla rannalla kaukana\nkaupungista, vieläpä merisatamastakin, ja risteilijöitten pelossa se\nkävisi suurella kiireellä. Yksi ainoa yö riittäisi salaa kuljetetun\nihmissielulastin maihin viemiseksi, ja aamulla laiva olisi taas poissa\n-- ehkä samanlaisella uudella matkalla. Silloin ei minulla olisi\nminkäänlaista mahdollisuutta mennä rannalle -- ei tosiaan luultavasti\nolisi -- vaikka minä en silloin epäröisi turvautua metsiin, luottaen\nsiihen, että Jumala suojelisi minua.\n\nMitä enemmän minä mietin asiaa, sitä enemmän tulin vakuutetuksi\nsiitä, että pakoni laivalta, joka ei minusta nyt tuntunut paremmalta\nkuin uivalta vankilalta, olisi äärimmäisen vaikea tehtävä -- miltei\ntoivoton. Oi! Edessäni oli kauhistava tulevaisuudenkuva.\n\nJospa voisimme kohdata jonkun englantilaisen risteilijän! Toivoin\nsydämestäni, että joku niistä näkisi meidät ja rupeaisi ajamaan meitä\ntakaa. Minulle olisi tuottanut riemua kuulla laukauksen räiskähtelevän\nraakapuissa ja räjähtävän \"Pandoran\" kylkeen!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nTietystikään en lausunut julki näitä mietteitäni kenenkään \"Pandoran\"\nmiehen kuullen. Sellainen olisi saattanut minut pahempiin selkkauksiin\nkuin milloinkaan. Ei Bracekaan olisi voinut suojella minua, jos olisin\nilmaissut inhon, minkä uudet toverini olivat herättäneet minussa. Minä\ntoimin vain tavallisen järkevyyden vaiston mukaan, kun pidin suuni\nkiinni, enkä ollut huomaavinani asioita, jotka olivat väärällä tolalla.\nKuitenkaan en voinut täydellisesti teeskennellä. Kasvoni varmaan\nilmaisivat minut, sillä useammin kuin kerran ottivat toverilurjukseni\nminut koeteltavakseen ivaten minua epäilysteni takia sekä sanoen minua\n\"keltanokaksi\", \"maanmoukaksi\", \"lystikkääksi pojaksi\" ja \"heittiöksi\"\nsekä antaen muita yhtä halventavia nimityksiä, joita merimiesten\nkesken on laaja varasto. Jos he olisivat tietäneet täydelleen sen\nhalveksimisen määrän, mitä tunsin heitä kohtaan, olisivat he tuskin\ntyytyneet antamaan minulle vain pilkkanimiä. Olisin saanut iskuja\nniiden mukana, mutta minä salasin huolellisesti synkeät ajatukset,\njotka liikkuivat rinnassani.\n\nOlin kuitenkin päättänyt selvittää asiani Bracelle ja kysyä hänen\nneuvoaan. Tiesin, että saatoin luottaa häneen, mutta asia oli\narkaluontoinen, ja päätin lähestyä häntä varovaisesti. Hän saattoi\nvihastua minulle, sillä hänkin oli mukana samassa häpeällisessä\njoukossa. Hän saattoi olla herkkäluontoinen ja moittia minua siitä,\nettä sekaannuin asioihin, jotka eivät minua koskeneet.\n\nJa kuitenkin luulottelin, ettei hän tekisi siten. Pari lausumaa, jotka\nolin kuullut hänen sattumalta sanovan, saivat minut luulemaan, että\nBrace oli kyllästynyt elämään, jota hän vietti -- että hänkin oli\ntyytymätön sellaiseen osaan sekä että jokin kova kohtalo oli johtanut\nhänet siihen. Toivoin, että asia olisi siten, sillä olin ruvennut\ntuntemaan suurta mielenkiintoa tähän kunnon mieheen. Näin joka päivä,\nettä hän erosi kokonaan tovereistaan -- hän ei ollut paatunut ja\nkunnoton kuten he. Vaikka ihmiset seuran vaikutuksesta asteittain\nomaksuvat enemmistön käytöstavan, oli Bracella oma tahtonsa ja tiensä\n-- hänessä oli jotakin siveellistä erikoisuutta, joka teki hänet\ntoisenlaiseksi kuin muut, ja hän näytti säilyttävän sen huolimatta\nsiitä alituisesta tahrautumisen vaarasta, jolle hän oli alttiina\nseurustellessaan sellaisten miesten kanssa. Huomatessani tämän päätin\nilmoittaa hänelle kurjuuteni syyn sekä saada häneltä neuvoa, miten\nminun piti menetellä.\n\nPian ilmaantui tilaisuus -- mahdollisuus keskustella hänen kanssaan\nmuun miehistön kuulematta.\n\nKokkapuulla on hauska paikka, etenkin kun etutangon haruspurje on\nlaskettu alas, niin että se on pitkin pyöröpuuta. Siellä voi pari\nkolme henkilöä istua tai nojata purjeeseen sekä puhella salaisuuksiaan\nolematta vaarassa tulla kuulluksi. Tuuli puhaltaa harvoin suoraan\nedestä, vaan pikemmin päinvastoin. Äänet kulkeutuvat eteenpäin\ntai kauas yli meren, sensijaan että ne menisivät miesten korviin.\nMietiskelevä merimies etsii joskus tätä yksinäistä pikku paikkaa, ja\nsiirtolaislaivoissa jotkut uskaliaammat kansimatkustajat kiipeävät\nusein sinne -- tarvitaan näet vähän rohkeutta mennä niin korkealle\nveden yläpuolelle -- sekä uskovat toistensa korvaan valtamerentakaisen\nelämänsä suunnitellun ohjelman.\n\nBrace piti tästä paikasta, ja usein hämärän aikaan hänellä oli tapana\nsalaa mennä sinne yksinään sekä istua itsekseen joko polttaakseen\npiippuaan tai antaakseen ajatustensa harhailla.\n\nToivoin pääseväni hänen toverikseen, mutta alussa en uskaltanut\nhäiritä häntä, ettei hän pitäisi sellaista tungetteluna. Jonkun ajan\nperästä sain rohkeutta ja liityin hänen seuraansa hänen ollessaan\nturvapaikassaan. Näin, ettei hän tullut tyytymättömäksi -- päinvastoin\nnäytti hän tulevan iloiseksi seurastani.\n\nEräänä iltana seurasin häntä tavallisuuden mukaan, päättäen ilmaista\nhänelle ajatukset, jotka vaivasivat minua.\n\n\"Ben!\" sanoin minä siihen tuttavalliseen tapaan, jolla kaikki\nmerimiehet puhuttelevat toisiaan. \"Ben!\"\n\n\"No, poikaseni; mikä on?\"\n\nHän näki, että minulla oli jotakin ilmoitettavana, ja jäi kuuntelemaan\ntarkkaavasti.\n\n\"Mikä tämä laiva on?\" kysyin hetken perästä.\n\n\"Tämä ei ole ollenkaan laiva, poikani -- tämä on parkki.\"\n\n\"Mutta mikä se on?\"\n\n\"No, enkö sanonut sinulle, että se on parkki.\"\n\n\"Mutta minkälainen, haluaisin tietää?\"\n\n\"No, tietysti tavallinen taklattu parkki -- ymmärräthän, että jos se\nolisi laiva, olisi tuossa perämastossa ylhäällä raakapurjeet, joita\nsiinä ei ole, niinkuin näet -- siksi se on parkki eikä laiva.\"\n\n\"Mutta, Ben, minä tiedän kaiken sen, sillä sinä olet jo selittänyt\nminulle laivan ja parkin erotuksen. Minä haluaisin tietoa siitä,\nminkälainen alus tämä on.\"\n\n\"Noh, minkälainen! Sitähän sinä tahdot tietää. Niin, sanoisinpa sitten,\nettei nopeampi purjealus ole milloinkaan työntänyt keulakoristettaan\nmereen. Sillä on vain yksi vika: se on hiukan liian kiikkerä minun\nmielestäni ja hyppii liiaksi aallokossa. Jos sitä ei pidettäisi kovassa\npainolastissa, en ihmettelisi, vaikka näkisin mastojen menevän mereen\njonakin päivänä.\"\n\n\"Älä suutu minuun, Ben, kaiken sen olet kertonut minulle ennen; en\nhalua sitä tietää.\"\n\n\"Ja mitä hiivattia sinä haluat tietää? Hitto vieköön, poikaseni, sinä\nsaatat minut ymmälle.\"\n\n\"Vastaa minulle, Ben, sano minulle totuus: Onko tämä kauppalaiva?\"\n\n\"Ohoo, siihenkö sinä pyrit? No, riippuu siitä, mitä tarkoitat\nkauppalaivalla. On monenlaisia tavaroita jotka kulkevat kauppatavaran\nnimellä. Toiset laivat kuljettavat yhtä lajia, toiset toista.\"\n\n\"Mitä lajia 'Pandora' kuljettaa?\" kysyi minä, keskeyttäen hänet.\n\nKun minä tein kysymyksen, panin minä käteni hiljaa merimiehen\nkäsivarrelle ja katsoin häntä vakavasti kasvoihin odottaessani hänen\nvastaustaan.\n\nHän epäröi hetken, kunnes näki, ettei voinut kunnolla olla vastaamatta\nminulle, ja vastasi sitten yksinkertaisesti: \"Neekereitä. Ei hyödytä\nolla piilosilla tässä asiassa, poikaseni. Sinun täytyy aikanaan\nkumminkin huomata se - 'Pandora' ei ole kauppalaiva -- se on\nkuljetusalus -- se on säännönmukainen orjalaiva.\"\n\n\"Voi Ben!\" sanoin minä rukoilevasti, \"eikö semmoinen ole kauhea tapa\nviettää elämää?\"\n\n\"No, semmoinen elämä ei sovi sinulle, poikani, ja minä olen pahoillani,\nettä olet joutunut sellaiseen joukkoon. Minä näin sinut, kun sinä ensi\nkerran tulit laivaan, ja olisin tahtonut kuiskata sanan korvaasi, jos\nolisin voinut. Mutta tuo vanha hai sai sinut sidotuksi, ennenkuin\nsaatoin puhua sinulle. Hän tarvitsi poikaa ja oli päättänyt ottaa\nsinut. Kun sinä tulit toisen kerran, olin minä alhaalla makuulavallani,\nja siten sinut otettiin mukaamme. Ei, pikku Ville, tämä elämä ei sovi\nsinulle, poikaseni.\"\n\n\"Entä sinulle, Ben?\"\n\n\"Seis, nuori mies! No minä en ole vihainen sinulle; onhan vain\nluonnollista, että ajattelet siten. Ehkä en olekaan niin paha, kuin\nminua luulet.\"\n\n\"En luule, että olet paha, Ben, päinvastoin. Juuri sentakia olen\npuhunut siten kuin puhuin. Luulen, että eroat suuresti muista. Minä --\"\n\n\"Ehkä olet oikeassa, poika, ehkä et. En ole aina ollut paha. Olin\nkerran samanlainen kuin sinä, enkä välittänyt tällaisista miehistä,\nmutta maailmassa on tyranneja, jotka tekevät ihmiset pahoiksi, ja he\novat tehneet minutkin semmoiseksi.\"\n\nTässä merimies pysähtyi ja päästi huokauksen samalla kuin syvimmän\nkatkeruuden varjo kulki hänen kasvoillaan. Jokin synkeä muisto liikkui\nhänen sisällään.\n\n\"Miten, Ben?\" uskalsin kysyä. \"En voi uskoa sitä. He ovat tehneet sinut\nonnettomaksi, mutta eivät pahaksi. Tiedän, ettet ole paha.\"\n\n\"Olet ystävällinen, pikku Ville, kun sanot minulle siten. Olet hyvin\nystävällinen; sinä saatat minut tuntemaan samalla tavalla kuin kerran\ntunsin, ja minä kerron sinulle kaikki. Kuuntele, niin minä kerron\nsinulle koko asian.\"\n\nMerimiehen silmässä oli kyynel, ensimmäinen, jonka hän oli vuodattanut\nmoneen pitkään vuoteen. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan näin samalla\nkertaa hellyyttä ja surullisuutta osoittavan ilmeen.\n\nMinä sijoituin kuuntelemaan tarkkaavasti.\n\n\"Kertomus on lyhyt\", jatkoi hän, \"eikä se tarvitse monta sanaa. En\nollut aina sellainen kuin nyt. Ei, olin sotalaivassa monta vuotta,\neikä laivassa ollut monta, jotka olisivat tienneet tai tehneet\nvelvollisuutensa paremmin, vaikka minä sen itse sanon. Mutta se kaikki\nei hyödyttänyt mitään. Se tapahtui Spitheadissa -- me olimme siellä\nlaivaston mukana, ja minä satuin joutumaan selkkauksiin laivamme\nperämiehen kanssa. Kaikki oli muutaman tytön takia, jonka tapasimme\nrannalla ja joka oli minun mielitiettyni. Perämies otti liikoja\nvapauksia tytön suhteen, ja minun vereni rupesi kiehumaan. En voinut\nsille mitään, minä uhkasin häntä -- vain uhkasin. Täällä on, mitä siitä\nsain. Katsohan tänne, pikku Ville!\"\n\nKun merimies lakkasi puhumasta, veti hän puseron päältään ja kohotti\npaitaansa yli hartioiden. Minä näin hänen selässään pitkin ja poikin\njoka suuntaan kokonaisen verkon pitkiä arpia -- vanhojen ruoskaniskujen\narpia, joita \"kissat\" olivat tehneet hänen ruumiiseensa.\n\n\"Nyt, poikani, ymmärrät, miksi minun on pakko olla tällaisessa\nlaivassa. Minä tietysti karkasin sotalaivastosta ja yritin sittemmin\nonneani kauppalaivoissa. Mutta meninpä minne tahansa, oli minulla\nKaininmerkki mukanani, ja asia tuli aina tavalla tai toisella ilmi,\nniin etten voinut kestää sitä. Täällä en minä ole mustana lampaana\nlaumassa. Tuolla alhaalla olevien miesten joukossa on monen selkä yhtä\nviiruinen kuin minunkin.\"\n\nBenin lopetettua pysyin jonkun aikaa vaiti, koska hänen kärsimiensä\nvääryyksien lyhyt tarina oli koskenut minuun.\n\nHetken perästä uskalsin taas tuoda esiin asian, joka oli lähinnä\nsydäntäni.\n\n\"Mutta, Ben\", sanoin minä, \"tämä on kauheata elämää; varmaan et aio\njatkaa sitä?\"\n\nPään pudistus oli ainoa vastaus, jonka sain.\n\n\"Minä en saattaisi kestää sitä\", jatkoin minä. \"Olen päättänyt paeta,\nmilloin tilaisuus tarjoutuu. Varmaankin sinä autat minua?\"\n\n\"Sekä sinua että itseäni, poikaseni.\"\n\n\"Oi, olen niin iloinen.\"\n\n\"Niin\", jatkoi hän, \"minäkin olen tähän väsynyt. Olen ajatellut, miten\npääsisin siitä. Olen päättänyt, että tämä on viimeinen matkani --\nainakin tässä ammatissa. Olen ajatellut, poikaseni, pujahtaa tieheni\nheidän käsistään sekä ottaa sinut mukaani.\"\n\n\"Oi, kuinka iloiseksi silloin tulen. Milloin me menemme?\"\n\n\"Siinäpä pulma onkin, poikaseni. Tiedäthän, ettei koko Afrikassa\nole paikkaa, jossa voisimme lähteä tiehemme, tai jos tekisimme sen,\nsaisimme vain vaeltaa noiden mustien villien joukossa ja joutuisimme\nhyvinkin luultavasti heidän murhattavakseen. Ei, me emme selviydy\n'Pandorasta' tällä puolen Atlanttia. Meidän täytyy pysytellä laivassa\nsekä suorittaa matka. Toisella puolella me toteutamme suunnitelmamme;\nsen vakuutan sinulle.\"\n\n\"Tässä on pitkä aika kärsiä.\"\n\n\"Sinä et joudu kärsimään -- minä huolehdin siitä. Mutta pysy\nrauhallisena, äläkä näytä, ettet ole aivan tyytyväinen -- ei sanaakaan\nkellekään siitä, mitä on sanottu tänä iltana -- ei sanaakaan,\npoikaseni!\"\n\nLupasin ottaa uskollisesti vaarin annetuista määräyksistä, ja kun Brace\nnyt kutsuttiin vahtivuorolleen kannelle, menin minä hänen mukanaan\nalas, tuntien sydämeni kevyemmäksi kuin koskaan, sitten kun olin\nastunut \"Pandoraan\".\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nMinun ei tarvitse kertoa yksityiskohtaisesti tapauksia, jotka sattuivat\nkulkiessamme loppumatkan Afrikan rannikolle. Merimatkassa ei ole paljon\nvaihtelua -- merisikaparvi -- valas tai pari -- joku lentokala -- hait\nja delfinit -- siinä melkein kaikki elävät olennot, jotka milloinkaan\nnähdään, pisimmilläkin matkoilla. Enin osa matkaamme kulki suoraan\netelään, aivan poikki pohjoisen kääntöpiirin, ja ilma oli tietysti\nkuuma melkein koko ajan -- niin kuuma, että piki tihkui lankkujen\nsaumoista ja kenkiemme anturoista lähti nariseva ääni joka askeleella,\njonka otimme kannella.\n\nMe näimme useita purjeita -- useimmat niistä olivat Intian kulkijoita\n-- muutamat menossa Englannista ulkomaille, ja toiset kotimatkallaan\nidästä. Me näimme muutamia pienempiä aluksia, prikejä sekä pari\nparkkia. Kun niissä oli Englannin värit, päätimme, että ne olivat\nkauppalaivoja, jotka olivat Kap-maahan tai Algoa Bayhin menossa. Ei\nmikään laivoista -- ei pienistä aluksista eikä Itä-Intian laivoista\n-- näyttänyt haluavan päästä \"Pandoran\" tuttavuuteen, vaan kaikki\npysyttelivät siitä kaukana, kohdatessaan tai sivuuttaessaan sen.\nOrjalaiva tietysti halusi välttää niitä yhtä mielellään, ja siksi ei\n\"puhuteltu\" yhtäkään noista laivoista.\n\nOli kuitenkin yksi laiva, joka ei näyttänyt välttävän meitä.\nPäinvastoin muutti vieras laiva sillä hetkellä, jolloin \"Pandora\" tuli\nsen näkyviin, suuntansa, mitä se oli pitänyt, sekä kiiruhti täysin\npurjein meitä kohti. Koska me nyt olimme Guinean lahdessa suunnilleen\nsadan mailin päässä Kultarannalta, oli luultavaa, että alus, joka niin\nrohkeasti oli suunnannut kulkunsa meitä kohti, oli risteilijä, siis\njuuri sellainen laiva, jonka kanssa \"Pandoran\" väki ei halunnut tulla\ntekemisiin. Itse asiassa kävikin tämä seikka pian aivan varmaksi, sillä\nvieraan laivan menettely ja sen erikoinen taklaus -- se oli kutteri\n-- yhdessä sen seikan kanssa, että niin pieni alus purjehti rohkeasti\nniin suurta parkkia vastaan kuin \"Pandora\", oli todistamassa, että se\noli joko orjalaivoja etsimässä oleva sotalaiva tai merirosvoalus --\nkummassakin tapauksessa laiva, joka oli paljon paremmin varustettu\nmiehillä ja aseilla kuin \"Pandora\".\n\nOli tuskin luultavaa, että kutteri oli merirosvolaiva, vaikka se olisi\nollut hyvinkin luultavaa, jos olisi oltu muussa osassa valtamerta,\nsillä tähän aikaan eivät merirosvot olleet ollenkaan yhtä harvassa\nkuin ne ovat nykyään. Mutta täällä ei ollut merirosvojen mielipaikka.\nKauppalaivat, jotka kulkivat tätä rannikon osaa pitkin, olivat\ntavallisesti pieniä aluksia, joissa oli vähäpätöinen lasti, ja kun ne\nmenivät ulkomaille, veivät ne mukanaan vain sellaisia tilaa vieviä\ntavaroita kuten suolaa, rautaa ja rommia sekä lisäksi leikkikaluja\nja rihkamaa. Vaikka nämä tavarat olivat tarpeeksi puoleensa vetäviä\nDahomeyn ja Ashanteen mustille villeille, eivät ne olleet sellaista\nkauppatavaraa, jota merirosvot olisivat huolineet ottaa. Joskus olivat\nlaivat rikkaammassa lastissa kotia tullessaan, tuoden kultahiekkaa\nsekä norsunluuta, ja näitä tavaroita merirosvot voivat saada kaupaksi.\nNäitä rosvolaivoja oli edelleen joitakuita Afrikan rannikolla, sillä\nne saattoivat löytää sieltä monta varmaa vartiopaikkaa, mutta ne eivät\nolleet siellä milloinkaan niin lukuisat kuin Länsi-Intiassa ja muualla.\nJos kutteri olisi kohdattu aikaisemmalla ajanjaksolla -- toisin\nsanoen silloin kuin olimme kauempana Atlantilla ja Kapinkulkijoiden\nsekä Indianlaivojen reitillä -- silloin \"Pandoran\" miehet olisivat\npitäneet sitä merirosvona ja hyvin luultavasti nähneet paljon vähemmän\nvaivaa päästäkseen siitä irti, sillä nämä herrat pelkäsivät paljon\nvähemmän merirosvolaivaa kuin kunniallista sotalaivaa. He tiesivät,\nettä merirosvot pitivät heidänlaisiaan kauppalaivoja sukulaishenkinä\n-- miltei yhtä maata olevina -- ja että heillä sentakia oli vain vähän\npelättävänä lainsuojattomilta veljiltään. Lisäksi tiesivät he, ettei\nheillä ollut mitään menetettävänä lukuunottamatta muutamia astioita\npaloviinaa ja rommia; rauta, suola ja leikkikalut, joita lisäksi\noli \"Pandoran\" lastina, olivat tavaroita, joihin merirosvot eivät\npuuttuneet. Paloviina ja rommi oli kaikki, minkä he ryöstäisivät\nheiltä, ja niitä aineita oli vain joku puolentusinaa tynnyriä -- olin\nnäet saanut selville, että useimmat ruumassa olevat suuret astiat\nolivat vesitynnyreitä täynnä vettä, tietystikin tarkoitettuna elävän\nlastin tarpeeksi matkalla Atlantin yli.\n\nSiksi, päätteli \"Pandoran\" miehistö, ryöstäisi merirosvolaiva heiltä\nvain heidän kuusi väkijuomatynnyriänsä ja siinä kaikki. Mahdollisesti\nse mieltyisi parkin mainioihin miehiin ja tahtoisi pakottaa joitakuita\nheistä omaan palvelukseensa. Se olisi onnettomuus laivan omistajille,\nmutta mitä miehiin tulee, uskon vahvasti, että hyvin harvoja heistä\ntarvitsisi pakottaa. Useimmat olivat olleet kylläkin halukkaita\nryhtymään merirosvoukseen tai muunlaiseen pahuuteen.\n\nKun kutteri tuli lähemmäksi, kävi kuitenkin selville -- se oli näet\ntulossa lähemmäksi -- ettei se ollut merirosvoalus. Itse asiassa ei\nse ollenkaan salannut olemustaan, sillä Englannin lippu kohosi sen\nhuippuun osoittaen siten kerta kaikkiaan, että se oli englantilainen\nsotalaiva. On kyllä totta, että merirosvoalus olisi saattanut käyttää\ntätä merkkiä syöttinä, mutta ottaen huomioon ajan ja paikan ei se\nollut luultavaa, eikä \"Pandoran\" miehet ajatelleetkaan, että se oli\nsellainen. Kutteri oli epäilemättä brittiläinen risteilijä. Tämä oli\nheidän täydellinen uskonsa ja vakaumuksensa. Ei mikään lippu olisi\nollut epämieluisampi orjalaivan miehistön silmissä, kuin se, joka\nnyt liehui tuulessa kutterin päämaston kärjessä. Jos siinä olisi\nollut Portugalin tai Espanjan lippu, tai edes Ranskan, olisivat\nmiehet pelänneet sitä vähemmän, sillä huolimatta näiden kansakuntien\nlupauksista auttaa sulun panemisessa orjakaupalle tiedetään hyvin,\nettä he ovat toimineet sangen haaleasti tässä asiassa. Niin -- vieläpä\npahemminkin -- heidän valtamerentakaisten alueittensa kuvernööreistä\n-- vieläpä heidän sotalaivojensa kapteeneistakin -- tiedetään,\netteivät he ainoastaan olleet leväperäisiä orjakaupan suhteen, vaan\nolivat todenteolla auttamassa sen harjoittamista! Jos kutteri olisi\nollut näiden kansojen laivoja, ei \"Pandora\" olisi ollut niin innokas\npääsemään pakoon siltä. Se olisi ehkä saavutettu ja ylimalkaisen\ntarkastuksen jälkeen -- pari salaisen ymmärtämyksen sanaa kapteenin ja\nsotalaivan komentajan välillä --- sen olisi sallittu lähteä täyttämään\ntehtäväänsä, ja siten olisi juttu ollut lopussa. Mutta brittiläisen\nkutterin komentaja ei olisi päästänyt niin helpolla, sillä olkoon\nsanottu brittiläisten upseerien kunniaksi, että he ovat kaikissa\nsellaisissa tapauksissa tehneet tehtävänsä sekä toteuttaneet tarmolla\nhallituksensa aikomukset.\n\nSiksi parkin miehistö huomatessaan, että siinä oli todella brittiläinen\nristeilijä heidän perässään, joutui mitä suurimpaan sekasortoon\nja huoleen. Sanon perässään, sillä \"Pandora\" oli jo aikoja sitten\nkääntänyt takakeulansa vierasta alusta päin, sekä nosti nyt kaikki\npurjeensa päästäkseen pakoon.\n\nOli ilmeistä, että kutteri oli nopea purjehtija ja tiesi olevansa\nsemmoinen -- muuten olisi se käyttänyt enemmän sotataitoa ensi\nlähestymisessään. Nyt se päinvastoin ei ollut ollenkaan välittänyt\nsalata luonnettaan, vaan suuntautuessaan suoraan \"Pandoraa\" kohti,\noli heti ruvennut ajamaan takaa. Parkki oli ollut yhtä nopea\nkääntymisessään, ja muutamia tunteja laivat kulkivat aivan perätysten.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\nMinä puolestani odotin tulosta mitä syvimmällä mielenkiinnolla. Minä\npidin silmällä kumpaakin laivaa niiden kiiruhtaessa eteenpäin ja\nmittasin yhtä mittaa katseillani merta niiden välillä. Sydämeni oli\ntäynnä toivoa ja löi iloisesti, kun huomasin, että välimatka vähitellen\nlyheni sekä että kutteri joka minuutti näytti isommalta aalloilla.\n\nOli kuitenkin yksi varjopuoli tuntemassani riemussa ja se oli\nhyvin vakava. Brace oli tunnustanut minulle, että hän oli karannut\nkuninkaallisesta sotalaivastosta. Jos hänet otettaisiin kiinni,\ntunnettaisiin hänet mahdollisesti. Viirut hänen selässään herättäisivät\nepäluuloa -- laivastolla on näet miltei erikoiset polttomerkkinsä --\netsittäisiin todisteita hänen karkaamiseensa -- niitä ehkä saataisiin\nhelposti, ja sitten tiesin, minkä kauhean rangaistuksen hän saisi\nkärsiäkseen. Omasta puolestani toivoin, että kutteri saisi meidät\nkiinni. Ystäväni -- henkeni pelastajan -- takia halusin, että \"Pandora\"\npääsisi pakoon. Häilyin kahden toivon välillä -- nyt oli oma hirveä\nasemani edessäni -- inho, jota tunsin elämään, mitä minun oli pakko\nviettää, toivottomuus päästä siitä irti. Ja kun nämä ajatukset\ntulivat mieleeni, katselin kaihoavin silmin takaa-ajajaa sekä toivoin\nsen tulevan lähemmäksi ja lähemmäksi. Sitten pysähtyivät silmäni\nBrace-raukkaan, kun hän kiiruhti kannen yli ponnistaen kaikkensa\nauttaakseen \"Pandoran\" kulkua --- ajatukseni kääntyivät täydelleen, ja\näskeiset toiveeni muuttuivat äkkiä pelon tunteiksi. Pitkän aikaa minä\nodotin tulosta tuntien tätä vastakkaisten tunteiden omituista vaihtelua.\n\nKoko tämän ajan puhalsi kova tuuli, ja se juuri toi kutterin\nlähemmäksi. Kuten Brace oli minulle jo ilmoittanut, oli parkki kiikkerä\nalus ja huono purjehtimaan tuulessa, vaikka se kauniilla ilmalla tai\nheikon tuulen puhaltaessa oli meren nopeimpia purjehtijoita. Juuri\ntämän ominaisuutensa takia oli se valittu sitä erikoista kaupankäyntiä\nvarten, jossa sitä käytettiin -- nopeus näet on orjalaivan hyvänä\npuolena, eikä lastitila. Neekeriparka pakataan tavallisesti yhtä\ntiukkaan kuin jokin muukin tavaralaji, ja suuri määrä heitä voidaan\nsulloa pieneen tilaan -- on harvinaista, että pieninkin inhimillisyyden\najatus tulisi heidän epäinhimillisten \"lastinlatojainsa\" päähän.\n\nParkki oli siis rakennettu nopeaksi purjehtijaksi -- erittäinkin heikon\ntuulen puhaltaessa, sellaisen kuin ovat niin sanotut pasaadituulet ja\nmuut, joita tavallisesti kohdataan kääntöpiirin ja \"linjan\" välillä.\n\nKutteri niinikään purjehti hyvin heikossa tuulessa -- mutta yhtä hyvin\nkovalla tuulella, vihurin painaessa siihen ankarammin -- ja kun tuuli\nnyt oli kiihtynyt miltei myrskyksi, oli se edullisemmassa asemassa.\nSellaisellakin tuulella se yhä piti enimmät purjeensa levällään\n-- pää- ja toinen halkaisija oli ylhäältä vedetty alas, samoin\nhaarukkahuippupurje, kun sitävastoin myrskypurje, ajopurje ja kolmannet\nhalkaisijat olivat yhä paikoillaan tuulta vastassa.\n\nToisaalta oli parkin laskettava alas sekä yläprammipurjeensa että\nprammipurjeensa ja reivattava tiukalle märssypurjeensa. Siten ollen\nei se suinkaan mennyt nopeinta vauhtiaan, mutta tuuli oli niin vahva,\nettä sen olisi ollut vaarallista levittää yksi ainoakin purjetilkku, ja\nmiehet tiesivät asian hyvin.\n\nNäin ollen kutteri ilmeisesti saavutti sitä, ja jos tuuli puhaltaisi\nsamalla tavalla vielä kaksi tuntia, saataisiin \"Pandora\" varmasti\nkiinni ja vallattaisiin.\n\nNiin pian kuin miehet tulivat vakuutetuksi tästä asiasta, ryhtyivät\nhe työhön kätkeäkseen häpeällisen ammattinsa kaikki työkalut.\nKäsi- ja jalkaraudat pantiin tynnyriin, joka suljettiin kannella.\nLuukunristikot, joita kirvesmies oli niin kauan tehnyt, rikottiin ja\nturmeltiin, niin ettei niiden tarkoitusta voitaisi huomata. Musketit,\npistoolit ja väkipuukot sullottiin johonkin salaiseen ruumanosaan. Ei\nollut aikomusta käyttää niitä ja ryhtyä vihamielisyyksiin sellaista\nvastustajaa kohtaan. Vaikka kutteri oli pieni verrattuna parkkiin,\ntiesi parkin miehistö sangen hyvin, että kutterissa oli paljon enemmän\nmiehiä kuin heillä ja että yritys vastustaa sellaista terävähampaista\npikku sotalaivaa saisi vain sen tykit suunnatuiksi heitä kohti ja\nlopettaisi yhteentörmäyksen siten, että he menettäisivät ainakin\npuolet lukumäärästään. Sen vuoksi heillä ei ollut mitään toivoa paitsi\npakeneminen nopeasti purjehtimalla, ja kun tästä toiveesta oli nyt\nmiltei luovuttu, ryhtyivät he työhön valmistuakseen tutkimista varten.\nUseat miehistä todenteolla kätkeytyivät välttääkseen epäluuloa,\nminkä heidän lukumääränsä saattoi synnyttää, sillä kuten jo olen\nhuomauttanut, miehiä oli liian paljon tavallisella kauppamatkalla\nolevan laivan tarpeiksi.\n\nViimeiseksi turvaksi oli kippari ottanut esiin \"laivapaperinsa\", jotka\ntietysti olivat valmistetut tällaista tapausta varten ja joiden tuli\nnäyttää, että kaikki oli kunnossa.\n\nTällä tavoin \"Pandora\" nyt odotteli vihamielisen takaa-ajajansa\nlähemmäksi tuloa.\n\nKutteri oli saavuttanut meitä nopeasti ja tullut lopulta vähemmän\nkuin yhden mailin päähän, kun sen keula-aukoista laukaistiin tykki,\njonka kuula meni veden yli ponnahtaen aivan parkin runkoon. Samalla\nnostettiin merkki, jolla parkkia kehoitettiin \"laskemaan viereen.\"\n\nSydämeni löi villisti rinnassani. Näytti siltä, kuin vapautumiseni\nhetki olisi tullut, ja kuitenkin uskoin päinvastaista -- minulla oli\naavistus ettei se tulisi vielä!\n\nVoi! Aavistus osoittautui liiankin todeksi. Vaikka kaikki enteet\nosoittivat, että laivamme kaapattaisiin, ei kuitenkaan ollut käyvä\nsiten. \"Pandoran\" kohtalo oli toinen.\n\nAivan ikäänkuin tykinlaukaus olisi ollut merkkinä ilmalle, alkoi tuuli\näkkiä asettua tullen joka hetki hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi,\nkunnes se ei enää ollut myrskytuuli, vaan pehmyt ja lienteä\ntuulenhenki. Aurinko, joka nyt oli laskemassa, oli epäilemättä\naiheuttanut muutoksen, ja muutamissa minuuteissa purjeet höllentyivät\nsekä putosivat lepattaen raakojen varaan.\n\n\"Pandoran\" miehistö oli huomannut muutoksen nopein silmin sekä\nymmärtänyt sen hyödyn. Sen takia kaikki miehet syöksyivät nopeasti\nköysistöön, sen sijaan että olisivat totelleet kutterin antamaa\nkäskyä -- märssypurjeet levitettiin laajimmilleen -- prammipurjeet ja\nyläprammipurjeet irroitettiin ja tukipurjeetkin pantiin paikoilleen,\nkunnes parkin koko taklaus oli täynnä purjeita.\n\nTulos voitiin huomata miltei heti. Vaikka kutteri nyt laukoi tykkejänsä\nniin nopeasti kuin niitä voitiin ladata, saatoin huomata, että se joka\nhetki jäi jäljelle sekä että sen laukaukset eivät nyt saavuttaneet\nparkkia.\n\nTunnin kuluttua laiva oli matkojen päässä meidän vanavedessämme, ja\nennenkuin yön pimeys levisi yli meren sekä kätki pienen laivan kokonaan\nsilmiltäni, näin minä murhemielin, että se oli kutistunut vain pilkuksi\nnäköpiirin reunalle!\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\nTakaa-ajo, joka oli kestänyt miltei kokonaisen päivän, vei \"Pandoran\"\nsatoja maileja oikealta suunnaltaan poispäin, ennenkuin se oli\nkunnolla jättänyt kutterin jälkeensä. Mutta sen oli mentävä vieläkin\nviisikymmentä mailia eteenpäin varmistuakseen siitä, että kutteri oli\nkadottanut sen näkyvistään ja tietysti sitten luopunut takaa-ajosta.\nViimeinen osa matkaa tehtiin kuitenkin suuntaan, joka oli vinossa\nsiihen, jota pitkin takaa-ajo oli käynyt. Kun aamu valkeni, eikä ollut\nmerkkiä kutterista tai muustakaan laivasta, suuntasi orjalaiva kulkunsa\ntaas rantaa kohti. Se oli nyt niin etäällä etelässä reitistä, jolla se\noli kohdannut risteilijän, että jatkoipa tämä takaa-ajoaan tai palasi,\nniinkuin oli tullutkin, kummassakin tapauksessa se olisi liian kaukana\nparkista huomatakseen sen. Yön pimeys oli myöskin suosinut orjalaivan\npakoa, ja aamun tullessa sen päällikkö oli aivan varma, että kutteri\nristeili kaukana heistä pohjoiseenpäin voimakkaimmankin kaukoputken\nnäköpiirin ulkopuolella.\n\nPoikkeus, jonka \"Pandora\" oli tehnyt suunnastaan, ei merkinnyt paljon\nsellaiselle kevyelle purjehtijalle. Se saavutti pian menetyksensä,\nsillä seuraavana päivänä tuuli oli kääntänyt suuntansa vastaiseksi,\nniin että se puhalsi laivan suunnan mukaisesti. Kun sen voima oli vain\nheikko, saattoi alus kulkea tukipurjeittensa varassa kymmenen tai\nkahdentoista solmun nopeudella tunnissa.\n\nSe kulki nyt suoraan Afrikan rannikkoa kohti, ja ennenkuin aurinko oli\nlaskenut, kohtasivat silmäni maan -- maan, joka oli niin maineikas --\ntai pikemmin pahamaineinen inhimillisillä olennoilla harjoittamastaan\nkaupasta -- miesten, naisten ja lasten metsästyksestä ja vaihtamisesta\nsekä kauppaamisesta!\n\nYön ajan parkki kierteli usean mailin päässä rannikosta ja heti aamun\nsarastaessa se laski rannikolle.\n\nSiinä ei ollut satamaa eikä kaupunkia. Ei edes taloa ollut näkyvissä.\nMaa oli matalaa nousten tuskin merenpinnan yläpuolelle, ja se näytti\nolevan tiheän metsän peitossa veden reunaan asti. Ei ollut poijua eikä\nmeriviittaa ohjaamaan laivan kulkua, mutta kaikesta siitä huolimatta\nkapteeni tiesi sangen hyvin, minne hän ohjasi. Tämä ei ollut hänen\nensimmäinen orjanhankintaretkensä Afrikan rannikolle, eikä ensimmäinen\njuuri siihen satamaan, johon hän ohjasi. Hän tiesi hyvin, minne hän\nmeni, ja vaikka maa näytti olevan aivan autio sekä asumaton, tiesi hän,\nettä lähellä oli ihmisiä, jotka odottivat häntä.\n\nOlisi voinut luulla, että \"Pandora\" aiottiin ajaa päin rantaa,\nsillä aina siihen asti kunnes se oli muutaman kaapelinmitan\npäässä rantahietikosta, ei näkyviimme tullut lahdelmaa eikä\nmaihinlaskupaikkaa, eikä myöskään annettu käskyä laskea ankkuri. On\ntotta, että useimmat purjeet olivat lasketut alas sekä että laiva\nliikkui vain hitaasti vedessä, kuitenkin kylliksi nopeaan törmätäkseen\nvoimakkaasti rantaan, jos sen sallittaisiin tulla paljon lähemmäksi.\n\nUseat miehistä, jotka olivat ensi matkallaan tälle rannikolle,\nrupesivat ilmaisemaan hämmästystänsä, mutta saivat osakseen naurua\nvanhemmilta miehiltä, jotka olivat olleet siellä ennen.\n\nYht'äkkiä hämmästys oli ohi. Kuljettiin pienen metsäisen niemen ympäri,\nja vaikka rantaviiva hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt yhtämittaiselta,\nhuomattiin nyt, että se oli pitkän, kapean vedenpinnan halkaisema, joka\nmeni kauas maalle päin. Se näyttäytyi olevan pienen, mutta syvän joen\nsuu, ja parkki meni seutua tutkimatta ja epäröimättä suulla olevan\nsärkän läpi, nousi virtaa ylös ja laski ankkuriin noin mailin päässä\nsisämaahan päin merestä.\n\nVastapäätä paikkaa, johon olimme ankkuroineet, saatoin huomata\nomituisesti rakennetun majan lähellä rantaa sekä kauempana toisen\nsuuremman, joka oli osaksi puiden varjossa. Rannalla olevan rakennuksen\nedessä aivan veden partaalla oli ryhmä tummakasvoisia miehiä tehden\njoitakin merkkejä, joihin \"Pandoran\" perämies vastasi. Toisia miehiä\noli pitkässä kanootissa, joka kellui vedenpinnalla, ja muutamia oli\nsiihen astumassa ikäänkuin aikoen päästä soutamalla meidän luoksemme.\n\nMinä näin palmut rannalla -- ne olivat ensimmäiset senlaatuiset puut,\njotka näin kasvavina, mutta minä tunsin ne helposti kuvista, joita\nolin nähnyt kirjoissa. Siinä oli muitakin suuria puita, jotka olivat\naivan yhtä omituisen näköisiä eroten kokonaan niistä, joita olin\ntottunut katselemaan kotona. Mutta huomioni siirtyi puista pian pois\nhuomatessani, että kanootissa olevat miehet olivat lähteneet rannalta\nja meloivat meitä kohti.\n\nJoki ei ollut yli parinsadan yardin levyinen, ja kun parkki oli\nankkuroituna noin puoliväliin, ei kanootilla tietystikään ollut pitkää\nmatkaa tultavanaan. Muutamissa sekunneissa se oli laivamme vieressä ja\nminä saatoin hyvin sekä täydellisesti nähdä sen tummat soutajat.\n\nKun minä katselin heitä, tuli mieleeni ajatus, että jos nämä olivat\nsopivana näytteenä maansa miehistä, silloin olisi sitä parempi, mitä\nvähemmän tekisin tuttavuutta heidän kanssaan. Nyt minä saatoin ymmärtää\nBracen lausunnon, että laivasta karkaaminen Afrikan rannikolla olisi\nsulaa mielettömyyttä. \"Vaikkakin nämä miehet\", sanoi hän, \"täällä\n'Pandyllä' ovat kelvottomia, on heillä kuitenkin valkea iho ja jotakin\ninhimillistä itsessään. Mutta mitä tulee niihin lurjuksiin, joita\ntulemme kohtaamaan toisella puolen, ovat he paholaisia sielultaan ja\nruumiiltaan -- sinä saat nähdä niitä, poikani, ja päättää itse.\" Näin\noli suojelijani sanonut muutamia päiviä aikaisemmin, kun puhuimme\npakoaikeestamme, ja kun katselin pitkää kanoottia sekä tarkastelin\nsiinä istuvan kymmenkunnan miehen kasvoja, vaikutti väitöksen\ntodenperäisyys minuun voimakkaasti. Villimpää miesjoukkoa en ollut\nmilloinkaan nähnyt -- miehet näyttivät todellisilta paholaisilta!\n\nHeitä oli kaikkiaan yksitoista, ja useimmat heistä olivat mustia kuin\nkenkänahka, vaikka värissä yleensä oli vaihtelua, pikimustasta likaisen\nruskeankeltaiseen asti. Oli ilmeistä, etteivät he olleet kaikki yhtä\nrotua, sillä on tuskin yhtään osaa Afrikan länsirannikosta, jossa ei\nolisi eri rotujen sekoitusta tavattavissa -- alkusyynä on epäilemättä\npitkäaikainen orjakauppa rannikon ja sisämaan välillä.\n\nJos nämä yksitoista herrasmiestä olivat hieman erilaisia väriltään, oli\nmuita kohtia, joissa he eivät eronneet toisistaan ollenkaan. Heillä\noli kaikilla paksut huulet, tuuheat kulmakarvat, lyhyt villatukka\npäässään sekä mitä villein ja raain ilme kasvoillaan. Kahdeksan\nyhdestätoista oli alastomia kuin syntymähetkellään, lukuunottamatta\nkapeata puuvillakankaista sidettä vyötäisten ja reisien ympärillä. Nämä\nkahdeksan käyttelivät meloja, ja minä saatoin huomata, että heillä oli\nkeihäitä ja vanhoja musketteja veneessä vierellään. Muut kolme olivat\nylenpää luokkaa. Kaksi heistä oli paremmin puettuja kuin soutajat --\nvaikkakaan ei paremman näköisiä -- kun kolmas taas tarjosi silmälle\nnäyn, joka samalla kertaa oli niin pelottavan villi ja kuitenkin niin\nhullunkurinen, että oli vaikeata ratkaista, pitikö häntä nauraa vai\npelätä.\n\nTämä mies oli todellinen neekeri, musta kuin piki, paksu kuin\nvesitynnyri ja äärettömän kookas. Hänen kasvonsa eivät olleet niin\nneekerimäistyneet (jos saan sellaista sanaa käyttää) kuin muutamien\nhänen tovereittensa, mutta niissä oli vielä pahempi ilme kuin oikein\npaksuhuulisilla, sillä se ei ollut typerä niin kuin heidän. Päinvastoin\nsiinä ilmeni julmuutta sekoittuneena yhteen jokseenkin suuren\nviekkauden kanssa -- siinä oli tosiaankin kasvot, jotka olivat täynnä\nkaikenlaista pahuutta. Ne muistuttivat hyvän joukon naamoja, joita\nolen jälkeenpäin huomannut Intiassa -- niiden lihavien yksinvaltaisten\nruhtinasten joukossa, joiden yhä sallitaan hallita kehnosti muutamia\nosia tästä onnettomasta maasta -- ja suuri musta parta, sekä poskiparta\nettä viikset, lisäsivät yhdennäköisyyttä.\n\nEivät miehen kasvot eikä koko tehneet häntä naurettavaksi. Aivan päin\nvastoin. Katsaus niihin sai aikaan melkein vastakkaisen vaikutuksen.\nPuku se hänessä oli naurettavaa, ja jos hän olisi ollut pyntätty\nnäyttämöllä esitettävää pilanäytelmää tai joulukuvaelmaa varten, ei\nhän olisi voinut olla puettu hullunkurisemmalla tavalla. Ruumiin\nverhona hänellä oli kirkkaanpunaisesta kankaasta tehty virkapukutakki,\njonka kuosi ja kauluksenkäänteet ilmaisivat, että se oli aikoinaan\npalvellut Yrjö-kuninkaan armeijassa. Se oli ollut jonkun kersantin\nparaatitakki, sillä virkamerkit olivat vielä hihoissa -- ja tukeva\nkersantti hän varmaan oli ollutkin -- armeijan tukevimpia. Takki oli\nsuuri ja kuitenkin se oli tiukasti sopiva nykyiselle pitäjälleen, eikä\nsitä voinut ollenkaan napittaa päällä ollessa. Lisäksi olivat hihat\nuseita tuumia liian lyhyet ja neekerin suuret mustat ranteet tarjosivat\nomituisen vastakohdan punaisen kankaan loistavaa väriä vasten.\nTakanapäin haarautuivat liepeet aivan erilleen näyttäen takin pitäjän\nmahtavat istuinlihakset, joita peittivät raidallisen merimiespaidan\nhelmat, mitkä ulottuivat vähän matkaa alapuolelle. Paidan alapuolella\ntaas mahtavat, paksut, mustat reidet ja sääret olivat paljaina\nvarpaisiin saakka.\n\nVanha kolmikolkka hattu, jossa oli haljistunut reunanauha ja sulat --\nse oli epäilemättä kerran koristanut jonkun amiraalin tai kommodorin\npäätä -- kenotti korkealla uuden tuttavansa villaisella päälaella sekä\ntäydensi järjettömän kokonaisuuden. Miehen vyöhön oli pistetty pitkä\nveitsi, ja hänen jalkojensa välissä roikkui suuri käyrä sapeli.\n\nKaikki tuo olisi ollut kylläkin naurettavaa -- sellainen omituinen\nilmestys muissa olosuhteissa -- mutta \"Pandoran\" miehistön puolelta\nen huomannut mitään halua nauraa. Kapteeni oli antanut ankaran\nmääräyksen sellaista käyttäytymistä vastaan, sekä käskyn kaikille\nlaivassaolijoille ottaa vastaan \"Hänen Majesteettinsa kuningas Dingo\nBingo\" kaikella kohteliaisuudella sekä kunnioituksella.\n\nTuo kireätakki ja kolmikolkkahattu oli siis kuningas -- kuningas\n\"Dingo Bingo\"! Ne kaksi, jotka olivat osittain puetut, olivat hänen\nneuvonantajiaan, ja kahdeksan mustaa kanoottimiestä oli osa hänen\nhenkivartiotaan.\n\nEn tehnyt kaikkia näitä huomioita sill'aikaa kun tulijat olivat\nkanootissa. Siihen ei ollut aikaa. Sillä hetkellä kun he lähestyivät\nparkin sivua, heitettiin heille köysiä, ja kanootti vedettiin laivan\nviereen. Laskuluukusta oli jo pantu tikkaat, ja \"Hänen Majesteettinsa\"\nkiipesi ylös niitä pitkin sekä otettiin laivassa vastaan kaikilla\nkunnianosoituksilla.\n\nHänen ja hänelle hyvin tutun kapteenin kesken vaihdettiin iloiset\ntervehdykset, ja jälkimmäinen suuntasi pitemmittä mutkitta kulun\nperäkantta kohti sekä vei hänen majesteettinsa kajuuttaan ilmeisen\njuhlallisin elein, mutta kuitenkin sillä suorasukaisella ja\ntuttavallisella tavalla, joka osoitti, että nuo kaksi olivat vanhoja\nystäviä -- paraita ystäviä maailmassa.\n\nPerämies teki parhaansa pitääkseen seuraa kahdelle \"valtioneuvokselle\",\nkun taas henkivartion miehet jäivät alas kanoottiin. Hänen\nmajesteetillaan ei ollut mitään pelkoa henkilökohtaisesta\nturvallisuudestaan. Hän tunsi orjalaivan ja sen päällikön. Hän oli\nodottanut kumpaakin, eikä hänen sentakia tarvinnut kysyä mitään matkan\ntarkoituksesta. Kippari ja kuningas ymmärsivät toisensa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\nEn voinut sanoa, mitä näiden kahden arvonmiehen kesken sanottiin,\nmutta minä tiesin, mitä oli tehtävä. Hänen majesteetillansa oli\nlähellä joukko neekeriraukkoja -- epäilemättä suljettuna suureen\nrakennukseen, jonka saattoi osittain nähdä puiden välistä. Ne oli hän\nhankkinut jostakin sisämaan takaosista -- osaksi tekemällä -kauppaa\nmuiden samanlaisten kuningashirviöiden kanssa kuin hän itsekin, osaksi\nihmismetsästystä varten suunniteltujen retkien avulla, joita hän\noli tehnyt villeine joukkoineen. Oli myös hyvin otaksuttavaa, että\npoiskuljetettavien uhrien joukossa oli monta, jotka olivat olleet hänen\nomia alamaisiaan, sillä nämä afrikalaiset mahtimiehet eivät epäröi\nkaupitella omaa kansaansa, kun rahat eli \"näkinkengät\" loppuvat, ja\nheidän vihollisensa ovat olleet liian voimakkaat ryöstettäviksi.\n\nJuuri sellaisen joukon oli Dingo Bingo saanut kokoon. Iloinen hymy,\njoka loisti kipparin iloisilla kasvoilla, osoitti, että joukko oli\nsuuri sekä että hän oli varma täydestä \"lastista\" pitemmittä huolitta\ntai viivytyksittä. Usein tekee kilpailu orjalaivojen kesken täyden\nrahdin saamisen vaikeaksi, ja sellaisissa tapauksissa valkoiset\norjakauppiaat, jotka oleskelevat rannikolla (siellä on paljon\nsellaisia), sekä alkuasukaspäälliköt tulevat kauhean vaateliaiksi.\nSilloin todella ihmiskauppatavaran ensi kustannukset muodostavat\nhuomattavan menoerän laskussa, ja voitto pienenee suhteellisesti\ntoiselta puolen. Mutta kun ei ole kilpailua, pidetään neekerin hintaa\naivan pikkusummana, ja kun hänet saadaan \"vaihtotavarana\", niin\nkokonainen laivanlasti sellaisia \"paaleja\", kuten heitä nimitetään\ntuttavallisesti orjakauppiaiden kesken (espanjalainen nimi on\n_bultos_), ei vaadi kovinkaan suurta rahojen sijoitusta. Laivan\nostaminen sekä miehistön palkkaus ja elatus (miehiä pitää välttämättä\nolla paljon), ovat tärkeimpinä menoerinä orjakauppiaan kirjoissa.\nMitä tulee elävän lastin muonaan, on se vähämerkityksellinen. Se on\nyksinkertaisinta ja halvinta lajia, mitä voidaan hankkia, ja siinä on\ntavallisesti kaksi pääainesta; afrikalainen hirssi -- tavallisemmin\ntunnettu eräänä sago-lajina -- sekä palmuöljy. Molempia saa helposti\nmistä tahansa länsirannikolta, jossa orjakauppaa harjoitetaan, sillä\nmolemmat tuotteet ovat maan tavallisena ruokana. Hirssi on hyvin\ntunnettu vilja, mutta eri osissa maailmaa on monta viljalajia, jotka\nkulkevat tällä nimellä ja joita kuitenkin saadaan luonteeltaan\naivan erilaisista kasveista. Mitä tulee palmuöljyyn, on se nykyään\ntärkeimpiä tavaroita Afrikan tuotannossa ja sitä tuodaan vuosittain\ntuhansia tonneja Englantiin ja Ranskaan, missä sitä käytetään keltaisen\nsaippuan valmistukseen. Sitä puristetaan erään suuren palmulajin\npähkinöistä, -- palmun, jota näkee kokonaisina metsinä troopillisen\nAfrikan länsimaissa; pudonneet pähkinät ovat siroteltuina pitkin maata\ntiheässä kuin piikivet. Alkuasukkaat ovat niistä tuskin välittäneet\naina viime aikoihin asti. Palmuöljyn kysyntä on kuitenkin viime vuosina\nkiihoittanut velttoja neekereitäkin valmistamaan tätä tavaraa, ja noita\näärettömän suuria palmupuutarhoja suojellaan nyt huolellisesti, ja\nniiden hedelmät kootaan sopivalla ajalla.\n\nPähkinän mehuisa päällyskerros antaa öljyä, joka tulee kovaksi, kun\nse jäähtyy -- niin kovaksi, että sitä tarvitsee leikata veitsellä tai\nraaputtaa jollakin terävällä aseella. Tässä muodossa neekerit käyttävät\nsitä aivan niinkuin me käytämme voita, ja se muodostaa pääosan heidän\njokapäiväisessä ruokajärjestyksessään.\n\nKoska sekä hirssisagoa että palmuvoita saa Afrikassa halvemmalla\nkuin mitään muuta ruokaa, niin näitä aineita tietysti laivataan\norja-aluksiin onnettomien vankien syötäväksi ja niitä lukuunottamatta\nei mitään muuta ruokaa ajatellakaan. Vesi yksinään on heidän juomanaan,\nja sen hankkimiseksi on orjalaivan ruuma tavallisesti ahdettu täyteen\nsuuria tynnyreitä, niinkuin oli \"Pandorankin\" laita. Nämä tynnyrit ovat\npainolastina menomatkalla, kun laivassa ei ole lastiaan, ja silloin ne\novat täynnä -- niissä on tavallisesti suolavettä, koska sitä saadaan\nuseimmissa satamissa mukavimmin. Afrikan rannikolla suolavesi saadaan\nhelposti tyhjennetyksi tynnyreistä ja raitista vettä sijaan, koska\nlastauspaikkana on tavallisesti joki. Nämä selitykset annettuani palaan\nnyt kippariimme ja hänen kuninkaalliseen vieraaseensa.\n\nOli ilmeistä, että kippari oli loistavalla tuulella. Hänellä oli\nkuningas Dingo Bingo kokonaan käytettävissään, ja hänelle oli\nluvattu täysi lasti. Hänen majesteettinsa näytti olevan yhtä\nhyvillään keskustelun johdosta. Hän tuli ulos kajuutasta hoiperrellen\npuolijuovuksissa ja puristaen toisessa kädessään puolityhjää\nrommipulloa, kun hän taas toisessa piti erilaisia kimaltelevia leluja\nsekä kirjavia vaatekappaleita, jotka hän vastikään oli saanut lahjaksi\nkapteenilta. Hän astuskeli rehennellen pitkin kantta kompastuen kerran\ntai pari pitkään teräksiseen sapelintuppeensa. Hän puhui äänekkäästi\nkehuen sotaisista urotöistään kerskumalla monista ryöstämistään\nkylistä ja ottamistaan vangeista sekä aina muistuttaen isäntäänsä\nsiitä hienosta lastista, jonka hän oli koonnut tätä varten. Niitä oli\nviisisataa siellä, \"nuoria ja vahvoja\". He olivat turvallisesti suletut\n\"barracooniin\" -- se oli suuren rakennuksen nimi -- ja huomispäivänä,\nsamana päivänä tai milloin vain kapteeni oli valmis, luovuttaisi hän\nne. Siten lupasi kuningas.\n\nTietysti ei kapteeni ollut aivan valmis. Hänen majesteettinsa\n\"sotasaalis\" oli tuotava varastohuoneesta ja pantava veneisiin\nrannalle; vesitynnyrit oli tyhjennettävä -- ne sisälsivät näet\nmerivettä -- ja sitten taas täytettävä joesta. Kun nämä toimet oli\nsuoritettu, otettaisiin parkkiin siihen kuuluvat viisisataa \"paalua\".\n\nRehenneltyään ja kiroiltuaan vielä hyvän joukon -- tämä afrikalainen\nkuninkaallinen korkeus osasi puhua hiukan englantia ja tunsi useimmat\nkielen raaimmista lauseparsista -- hänen musta majesteettinsa lähti\ntaas veneeseensä sekä soudettiin takaisin rannalle. Kapteeni otti\nmukaansa perämiehensä ja noin puoli tusinaa merimiehiä sekä seurasi\npian veneellä perässä päättääkseen hurjastelun -- kuningas Dingo\nBingo oli näet kutsunut hänet kuninkaallisiin kemuihin rannalla\nolevaan hirsipalatsiinsa. Minä katselin heidän jälkeensä kaihoavin\nsilmin, -- en siksi, että mitenkään olisin halunnut heidän seuraansa,\ntosiaan, kaukana siitä, mutta silmäillessäni tämän villin joen rantoja\nkoristavan kasvullisuuden kauniita muotoja ja kuunnellessani suloista\nlaulua, joka tuli tuhansien loistavahöyhenisten laulajien suusta\nmetsien keskeltä, halusin minä taas kerran astua vankalle maaperälle.\nHalusin olla yksin, vaeltaa yksin ja vapaana, pois noiden mahtavien\npuiden varjoon.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\nOn hyvin luultavaa, että olisin halunnut turhaan -- hyvin luultavaa,\nettei minun olisi sallittu astua rannalle, jollei olisi ollut\nsuojelijaani Bracea. Työnäni oli yhä edelleen lakaiseminen ja\npyyhkiminen sekä kenkien harjaaminen, ja minä olin yhtämittaisesti\nsellaisessa \"taloustyössä\" aamusta iltaan. Toisten sallittiin mennä\nrannalle miltei mielensä mukaan, lukuunottamatta työtuntejaan, ja siten\nhe menivät ja tulivat useita kertoja päivässä purkaen rommi-, suola- ja\nrautalastia, mikä heti annettiin kuningas Dingo Bingon haltuun.\n\nKoetin useita kertoja mennä heidän kanssaan veneeseen, mutta joku\ntyönsi minut aina takaisin, tavallisesti perämies tai kapteeni itse.\n\nJoka päivä kun aurinko nousi kimaltelevien puunlatvojen yli antaen\nniiden rikkaalle vehreydelle kullan vivahduksia, huokasin minä toivoen\nvapautta ja olisin antanut mitä vain omistin, jos minun olisi sallittu\nkuljeskella vapaasti noiden loistavien metsin läpi. Vain sillä, joka\non ollut kuukausia suljettuna laivaan ahtaisiin tiloihin, kunnes\non kuolemanväsynyt sen yksitoikkoisesta elämästä, voi olla käsitys\ntuntemastani kiihkeästä kaipauksesta. Olipa minun laitani huonomminkin\nkuin jonkun muun, joka olisi saattanut olla sellaisessa asemassa.\nEn ollut vain yhteen paikkaan suljettuna, minua lisäksi pideltiin\npahoin. En ollut ainoastaan vanki, vaan orja, jota kohdeltiin tylysti\nja joka perinpohjin inhosi sekä herraansa että tovereitansa. Sentakia\nolisin uhrannut mitä tahansa, jos minun olisi tunniksikin sallittu\nmennä kävelemään noihin villeihin metsiin, jotka joen kummallakin\npuolen ulottuivat niin kauas kuin silmä saattoi kantaa. Minä olin näet\nkatsellut niitä yläprammitangon huipusta ja nähnyt, että ne olivat\nloppumattomat.\n\nEn voi sanoa, miksi kapteeni ja perämies siten vastustivat rannalle\nmenemistäni. Se saattoi johtua siitä, että he epäilivät minua, ja\npelkäsivät, että karkaisin laivasta. Ollessaan tietoisia siitä tylystä\nkohtelusta, jota he tavallisesti osoittivat minulle, ei ole omituista,\nettä he epäilivät minua sellaisesta aikeesta. Asemani olisi tuskin\nvoinut olla pahempi villi-ihmistenkään joukossa, ja sentakia oli aivan\nluonnollista, että heillä oli pelkonsa siitä, että jättäisin heidät.\n\nHe eivät suinkaan halunneet päästä minusta eroon sillä tavoin.\nOlin osoittautunut olevani suureksi avuksi heille kajuuttapoikana\nja palvelijana, ja he huomasivat minun palvelukseni hyvin\ntarkoituksenmukaisiksi. Vaikka he olisivat välittäneet vähän, jos\nolisivat hukuttaneet minut tai tappaneet minut iskemällä päähäni,\ntyydyttääkseen omaa oikkuaan, olisivat he olleet kovin pahoillaan, jos\nminun olisi onnistunut karata heidän käsistään, ja ilmeisesti epäillen,\nettä minä saatoin hautoa sellaista tuumaa, pitivät he varansa, ettei\nminulla olisi pienintäkään tilaisuutta saada sitä täytäntöön. Siksi ei\nminun sallittu astua mihinkään veneeseen, jotka yhtämittaa menivät ja\ntulivat laivan ja rannan välillä.\n\nOli toinenkin \"Pandoran\" mies, jota kohdeltiin samalla tavoin, ja hän\noli hollantilaisparka. Häntä saatettiin kylläkin epäillä karkaamisen\naikeesta. Joskin kohtelu, joka tuli osakseni, oli huonoa, oli se\ninhimillistä ja kohteliasta verrattuna siihen miltei yhtä mittaiseen\njulmuuteen, jota harjoitettiin hollantilaista kohtaan. Itse vaisto\nolisi kannustanut häntä pakenemaan sitä heti ensimäisessä sopivassa\ntilaisuudessa.\n\nOnnettomuudeksi oli vaistolla juuri tämä vaikutus, tai pikemmin\nvoisin sanoa, ihmisliha ja -veri ei voinut kestää sitä kauempaa,\njoten hollantilainen päätti karata. Sanon onnettomuudeksi, sillä\nyritys epäonnistui ja loppui hirveällä tavalla. Se päättyi tämän\nmerimiesraukan kuolemaan -- kuolemaan, joka oli kauhea ja tärisyttävä.\n\nKerron tapauksen muutamin sanoin.\n\nMuutamia päiviä senjälkeen kuin ankkuri oli laskettu, oli\nhollantilainen ilmoittanut minulle aikeestaan paeta laivasta. Hän oli\ntehnyt minut uskotukseen toivoen, että minä yhtyisin hänen yritykseensä\n-- miesparka tiesi, ettei laivassa ollut ketään muuta, joka milloinkaan\nolisi sanonut hänelle myötätunnon sanaa. Minä olin tehnyt siten ja\nsaavuttanut sentakia hänen luottamuksensa. Lisäksi tiesi hän, että\nminäkin olin vainottu uhri, ja luuli sen johdosta, että minä olisin\nyhtä halukas kuin hänkin pääsemään yhteisen tyrannin saavuttamattomiin.\nOn totta, että halusin sitä, mutta suojelijani Bracen neuvo oli saanut\nminut tyytyväisesti odottamaan parempaa tilaisuutta --- odottamaan\nkunnes tulisimme Atlantin toiselle puolen. Olin päättänyt kestää siihen\nsaakka tietäessäni, että matka Afrikan länsirannikolta Brasiliaan,\n\"Pandoran\" määräpaikkaan, kestäisi vain muutamia viikkoja, sekä\nluottaen Bracen lupauksen mukaan siihen, että minä siellä pääsisin\neroon vihatusta merimiehistöstä.\n\nNäistä syistä kieltäydyin yhtymästä hollantilaisen ehdotukseen\nja koetin saada häntä luopumaan aikeestaan samalla neuvoen häntä\nodottamaan, kunnes saapuisimme toiselle puolelle.\n\nNeuvoni osoittautuivat turhiksi. Liha ja veri eivät voineet kestää\nkauempaa. Miesraukkaa oli vainottu äärimmilleen, niin ettei hän enää\nvoinut sietää enempää. Epätoivon kannustamana hän teki kohtalokkaan\nyrityksensä. Eräänä yönä, kun melkein kaikki laivassaolijat nukkuivat,\nkuultiin aivan aluksen sivulta molskahdus, ikäänkuin joku olisi\npudonnut tai hypännyt mereen. \"Mies meressä!\" kuului niiden harvojen\nhuuto, jotka olivat valveilla vahtimassa. Se kaikui suusta suuhun,\nkunnes nukkujat -- useimmat heistä olivat kannella riippumatoissaan --\nolivat valveutuneet.\n\nYö oli melkein yhtä valoisa kuin päivä -- taivaalla paistoi näet\ntäysinäinen, pyöreä kuu. Tähän asti oli vallinnut täydellinen rauha\nja hiljaisuus. Miehet, jotka ihmettelivät, kuka oli joutunut mereen,\nsyöksyivät laivan partaalle ja katsoivat veteen. Pinnalla oleva pieni,\nmusta esine osoitti, missä miehen pää oli. Se liikkui, ja heikko\nloiskiva ääni sekä veteen ilmestyneet pitkät väreet osoittivat, että\njoku oli joessa ja ui rantaa kohti kaikin voiminsa.\n\nMahdollisesti oli joku nähnyt hollantilaisparan, kun hän teki\nkohtalokkaan hyppäyksensä, sillä samalla hetkellä huudettiin, että hän\nse yritti päästä pakoon.\n\nSekä perämies että kapteeni olivat varoillaan. Kuumuuden takia olivat\nhekin nukkuneet riippumatoissa, jotka oli kiinnitetty peräkannelle, ja\nhe olivat yhdessä silmänräpäyksessä hypähtäneet jalkeille. Molemmat\nriensivät aseistautumaan, ja ennenkuin karkuri oli ehtinyt puolta\nmatkaa rannalle, nojasivat hänen kiusanhenkensä kaiteen yli kummallakin\nkädessään ladattu musketti.\n\nKummallakin olisi ollut hyvää aikaa laskea kuula onnettoman uhrinsa\nläpi, mutta vaikka hänen verensä oli tuleva heidän päälleen, oli\nsäädetty, ettei hän kuolisi heidän kätensä kautta.\n\nEnnenkuin kumpikaan oli ehtinyt tähdätä, huomattiin vedessä toinen\nkarehtiminen -- se kulki kohtisuoraan sitä vastaan, jonka uija oli\ntehnyt -- ja tämän kareen päässä nähtiin sen muodostajana pitkä, tumma,\nhirviömäinen haahmo.\n\n\"Krokotiili, krokotiili!\" huusivat miehet parkissa.\n\nSekä kapteeni että perämies pidättyivät ampumasta ja laskivat\nmuskettinsa. He näkivät, että kaikki tapahtuisi yhtä hyvin ilman heitä.\nOlen varma, että huomasin tuolla hetkellä julman tyydytyksen hymyn\nkummankin kasvoilla!\n\n\"Hollantilais-parka!\" kuului ääni huutavan. \"Hän ei milloinkaan ehdi\nrannalle! Hän on mennyttä miestä -- se nielee hänet kokonaisena,\nluineen, lihoineen ja kaikkineen. Katsokaa!\"\n\nKävi miltei kirjaimelleen, niinkuin mies oli sanonut. Kun hän päästi\nloppuhuudahduksen, syöksähti tumma hirviö -- nyt muutaman jalan päässä\nuhristaan -- nopeasti eteenpäin, sen pitkä ryhmyinen selkä kohosi\nkorkealle pinnan yläpuolelle, ja temmaten uijan vahvojen luisten\nleukojensa väliin se alkoi vetää häntä alaspäin. Villi tuskanhuuto\nkaikui onnettoman miehen huulilta ja kajahteli kauas ympäröiviin\nmetsiin. Mutta ennenkuin kaiku oli vaiennut, oli hirviö vaipunut\nuhreineen pinnan alle, ja muutamat veritahraiset kuplat olivat yksin\nosoittamassa paikkaa, missä kauhea tapaus oli sattunut.\n\n\"Se oli hänelle oikein!\" huusi kapteeni hirveästi kiroten, \"se oli\nhänelle oikein, sille kelvottomalle tyhjäntoimittajalle -- hänestä\nei ole suurta vahinkoa, me kyllä tulemme toimeen ilman häntä, voinpa\nsanoa.\"\n\n\"Niin, niin!\" yhtyi perämies häneen koristaen hänkin puhettaan\nkirouksella ja lisäsi sitten:\n\n\"Läksyksi kaikille karkureille! Jos se lurjus olisi pysynyt siinä,\nmissä oli, olisi hän päässyt tästä, mutta jos tuo hullu pitää paremmin\nolostaan krokotiilin mahassa kuin hyvän laivan keulakannella, on hän\nsaanut halunsa mukaan. Kaikki mitä voin sanoa, on, että hän on valinnut\nomituisen aluksen purjehtiakseen!\"\n\nKapteeni vastasi tähän sukkelaan päähänpistoon äänekkäästi nauraen, ja\nnauruun yhtyivät monet tunteettomista miehistä. Sitten sekä kapteeni\nettä perämies panivat muskettinsa takaisin telineelle, vetäytyivät\ntaas riippumattoihinsa ja vaipuivat uneen. Merimiehet ryhmittyivät\nankkuripelin ympärille ja jäivät hetkeksi keskustelemaan niistä\nkauheista tapauksista, jotka olivat sattuneet. Mutta keskustelun sävy\nosoitti, että tapaus liikutti heitä vain vähän. Muutamat nauroivatkin\npuhuessaan, ja kuului pilapuheita siitä, oliko hollantilainen tehnyt\ntestamenttiaan, ja kuka oli perivä hänen omaisuutensa. Kun miesraukalla\ntodellisuudessa ei ollut mitään omaisuutta -- hänen kaikki tavaransa\nolivat muutamat repaleiset vaateryysyt, tinalautanen ja vanha veitsi,\nhaarukka sekä lusikka -- oli pila sitäkin pistävämpi, ja miehet\nnauroivat sille sydämellisesti.\n\nLopuksi sovittiin, että he heittäisivät arpaa hollantilaisen\n\"varustuksista\" seuraavana päivänä, ja kun tämä asia oli päätetty,\nhajaantuivat he vähitellen, muutamat nukkumaan makuulavalleen\nkeulakannelle, toiset kannelle tai riippumattoihin, joita oli\nkiinnitetty raakapuihin ja köysitykseen.\n\nKaikki olivat pian unessa, ja hiljaisuus levisi taas näyttämön yli.\nMinä ainoastaan en voinut nukkua, vaan seisoin katsellen laivan\npartaan yli, silmät kiintyneinä siihen kohtaan, missä onneton mies\noli viimeksi näkynyt. Siinä ei ollut mitään ohjaamassa silmää -- ei\njälkeäkään lyhyestä verisestä taistelusta. Kirkkaanpunainen vaahto\noli aikoja sitten virrannut pois, ja tumma vesi virtasi väreenkään\nilmestymättä sen pinnalle. Mutta kaikesta tästä huolimatta saatoin yhä\nnähdä mielikuvitukseni silmillä tuon hirveän kohtauksen -- kauhean\nhirviön joka piti uhriaan poikittain hirveiden leukojensa välissä, ja\nsaatoin yhä kuulla tuskan huudon kaikuvan kauas metsään. Tietysti oli\nse vain mielikuvitusta. Ei ollut mitään häiritsevää ääntä, edes tuulen\ntai veden aikaansaamaa. Ylhäällä ja ympäristössä vallitsi vaikuttava\nhiljaisuus, ikäänkuin luonto itse olisi saatu pelosta vaikenemaan tämän\nkauhistavan tapauksen johdosta!\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\nOlin iloinen, kun aamu sarasti, sillä minä nukuin vain hiukan sinä\nyönä. Merimiesparan synkkä kohtalo painoi mieltäni raskaasti koko\nseuraavan päivän, enkä voinut olla ajattelematta, että jokin sellainen\nloppu saattaisi tulla minunkin osakseni. Ainainen kauhu siitä, että\nolin perämiehen ja kapteenin raa'an väkivallan alaisena, synnytti\nnämä epämieluiset aavistukset. Minä näet pidin näitä miehiä tuon\nonnettoman todellisina murhaajina. Krokotiili esiintyi vain rikoksen\nauttajana, ja jollei sellaista eläintä olisi esiintynyt näyttämöllä,\nolisi hollantilainen epäilemättä yhtäkaikki saanut surmansa heidän\nmusketinluodeistaan. Hirviö oli vain ennättänyt ennen heitä ja\nkiiruhtanut tapauksen sattumista muutamilla sekunneilla. Oli ilmeistä,\nettä jos he sensijaan olisivat ampuneet miehen -- nuo häikäilemättömät\nheittiöt -- olisivat he yhtä vähän välittäneet seurauksista, olleet\nyhtäläisesti ilman omantunnontuskia ja katumusta. Ei ihmettä, että\ntunsin elämäni olevan epävarmuudessa -- ei ihmettä, että mieleni oli\ntäynnä aavistuksia.\n\nKoko sen päivän tuntui merimiesraukan kuolinhuuto kaikuvan korvissani\nsynkkänä vastakohtana sille raa'alle riemulle ja äänekkäälle, törkeälle\nnaurulle, joka kajahteli \"Pandoran\" kannelta. Laivassa oli juhlapäivä.\nKuningas Dingo Bingo oli kapteenin vieraana ja hän oli tuonut mukanaan,\nei ainoastaan muutamia ylhäisiä miehiään, vaan myöskin mustaihoisista\nkaunottarista muodostetun haareminsa, ja näiden naisten sekä miehistön\nraakojen aineksien välillä oli rakastelu, tanssiminen sekä juominen\nkäynnissä aina myöhäiseen yöhön.\n\nArvoton tavaralasti, jonka parkki oli tuonut, vietiin nyt rannalle ja\nluovutettiin hänen kauppaakäyvälle majesteetilleen; tämä vuorostaan oli\nlaskenut vankiensa lukumäärän sekä luovuttanut ne orjina kipparille.\nMutta varrella, missä maa oli korkeampaa ja terveellisempää -- täällä\nnäet meren lähellä oli ilmasto täynnä malariaa ja kaikkia tauteja,\njoista Afrikan länsirannikko on niin surullisen kuuluisa. Kuningas\nkävi tällä paikalla vain ajoittain, joskus ainoastaan kerran vuodessa,\nkun \"Pandora\" tai joku muu laiva tuli hakemaan orjalastiaan -- orjat\nolivat kuningas Dingo Bingon alueiden päätuotteena. Silloin hän kulki\njokea alas \"satoineen\", joka oli koottu kaikista paikoista -- monen\nverisen ottelun tuloksena -- monen verentahriman ihmismetsästyksen,\njohon hän kätyreineen oli ottanut osaa. Hän toi mukanaan valitun\nhenkivartiostonsa sekä vaimo- ja naisseurueensa, sillä vierailu\norjalaivalla, jonka lastina oli väkijuomia, oli merkkinä kokonaiseen\nsarjaan mitä suurimmassa mittakaavassa pidettyjä törkeitä juhlia.\n\nKaikkina muina vuodenaikoina oli kauppahuone suljettuna, ja sen\nvarastohuone tyhjänä. Villit pedot pitivät hallussaan paikkaa, jossa\nihmisiä oli ollut -- tuskin vähemmän julmina kuin ihmiset itse -- ja\nluonto oli jätetty hiljaisuuteensa sekä yksinäisyyteensä.\n\nTästä syystä viehätti ympäristön tarjoama maisema minua. Juuri sen\nkoskemattomuus oli ihastuttava, ja omassa ahtaassa näköpiirissänikin\nnäin paljon sellaista, joka tyydytti uteliaisuuttani sekä tarjosi\nminulle huvia.\n\nMinä näin jättiläismäisen virtahevon vierittelevän itsensä joen yli ja\nvetävän kömpelön ruumiinsa rannalle. Minä näin niitä kaksi lajia --\non näet tosiasia, vaikka luonnontutkijat tuskin tietävät sitä, että\nlänsi-Afrikan joissa on huomattavissa kaksi eri virtahepolajia, ollen\ntoinen vähemmän tunnettu, koska se on paljon pienempi eläin kuin Niilin\nja hottentottien virtahepo. Minä näin joka päivä melkein joka tunti\nmahtavia krokotiileja, jotka olivat kuolleen puun tavoin pitkin virran\nreunaa, tai semmoisia, jotka uivat nopeasti joen halki ajaen takaa\nevillä varustettua saalistaan; myöskin näin suuria merisikoja, jotka\nkiiruhtivat eteenpäin korkealla pinnan yläpuolella tullen joskus niin\nlähelle laivaa, että olisin voinut lyödä niitä sauvoimella. Ne olivat\ntulleet mereltä ja tekivät pitkiä retkeilyjä jokea ylöspäin etsien\nmuuatta mieliruokaansa, jota kellui runsaasti suolattomassa vedessä.\nAjoittain huomasi muitakin matelijoita -- suuren vesikilpikonnan,\njoka miltei veti vertoja krokotiileille suuruudessa -- ja kerran\nsain nähdyksi erään harvinaisen eläimen, kamerunilaisten \"punaisen\nvesisian\", sillä se pieni joki, johon olimme ankkuroineet, ei ollut\nkaukana siltä leveysasteelta, missä kamerunilaiset olivat, ja sama laji\nesiintyi kummassakin paikassa.\n\nMaaeläimet tulivat myöskin silloin tällöin esille parkin nähtäviin.\nPuiden välitse huomattiin leijonan hiipivän, ja suuren suuria apinoita,\nsekä punaisia että mustia, näyttäytyi oksien välissä, ja niiden\nvillejä, joskus inhimillisiäkin ääniä voitiin kuulla yön kaikkina\naikoina -- valittaen, kiljuen ja rupattaen. Myöskin kauniita lintuja\n-- sepelkyyhkysiä, papukaijoja ja omituisia vesilintuja -- leijaili\nalituiseen joen yläpuolella lentäen rannalta rannalle tai istahtaen\npuiden latvoihin ja päästäen ilmoille erilaisia ääniänsä.\n\nSe oli tosiaan eloisa näytelmä, ja jos minulle olisi annettu\njoutilasta aikaa, olisin katsellut sitä pitkän rupeaman väsymättä sen\nyksitoikkoisuuteen. Mutta asianlaidan ollessa sellainen, kuin se oli,\nnuo eläinten ja lintujen äänet ja liikkeet vain lisäsivät haluani\npäästä katsomaan niiden villejä olopaikkoja metsässä sekä tekemään\nlähempää tuttavuutta sellaisten kanssa, jotka olivat vaarattomia ja\nkauniita.\n\nMinkä ilon vallassa sainkaan sitten kuulla Bracelta, että hänellä oli\n\"päivänsä\" huomenna, sekä että hänen oli onnistunut saada minulle lupa\nseurata itseänsä!\n\nArmonosoitus oli myönnetty äreässä äänilajissa -- ei minulle vaan\nBracelle itselleen, joka oli esittänyt, että hän tarvitsi minua\navuksensa. Hän oli menossa metsästämään -- Bracessa oli näet niinkuin\nuseimmissa maansa miehissä jonkunverran urheilijan vikaa -- ja hänelle\noli tarpeen joku, joka kantaisi hänen saalistaan. Tästä syystä minun\nsallittiin mennä mukaan.\n\nMinä puolestani en välittänyt aiheesta. Olin liian onnellinen\ntulevaisuudestani moitiskellakseni syitä ja valmistauduin seuraamaan\nsuojelijaani tuntien iloista odotusta, jollaista en milloinkaan ennen\nollut kokenut mitään minulle tarjolla olevaa onnea ajatellessani.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\n\nSeuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen Brace ja minä läksimme\nretkellemme. Pari merimiestä, toverini ystävää, souti meidät rannalle\nja vei veneen sitten takaisin. Mieleni ei keventynyt, ennenkuin näin\nveneen palaavan ilman meitä, sillä minä pelkäsin vieläkin, että\ntyrannini katuisivat jalomielisyyttään, huutaisivat veneen takaisin ja\nkäskisivät minut laivaan. En ollut onnellinen, ennenkuin olin saanut\njoitakin pensaita itseni ja joenrannan väliin, niin että ne peittivät\nminut parkin näkyvistä. Sitten tunsin itseni todellakin onnelliseksi\n-- siinä määrin, että tanssin ja hypin sekä heilutin käsivarsiani\nvillisti ympärilläni, kunnes kumppanini alkoi luulla, että minä olin\näkkiä menettämässä järkeni. Jos tunsin itseni onnelliseksi silloin kun\ntämä väliaikainen vapaus oli vain edessäni, kuinka paljon iloisempi\nolinkaan, kun se oli todella käsillä? En voi kuvailla niitä omituisia\ntunteita, joita tunsin sillä hetkellä. Jalkani olivat taas kiinni\nkaivatun maan pinnalla, poljettuaan kahden pitkän kuukauden aikana vain\nliukasta laivankantta; minä kävelin taas ylväiden puiden varjon alla\nja ympärilläni sekä yläpuolellani näin jäykkien raakapuiden ja mustien\ntervattujen köysien sijasta somia oksia ja kirkkaanvihreitä lehtiä.\nSen sijaan että tuuli olisi paukuttanut purjeita tai myrsky vinkunut\nkolkosti jäykässä taklauksessa, kuulin minä vain vienon tuulen laulaen\nkiitävän ilakoivana oksien läpi ja kantavan siivillään monen suloisen\nlaululinnun äänen. Ja enemmän kuin kaikki tämä -- minä olin taas vapaa\n-- vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään, mitä kaikkea en ollut\nvapaa tekemään siitä päivästä asti, kuin astuin \"Pandoraan\".\n\nNuo äreät kasvot eivät olleet enää silmäini edessä, korvissani eivät\nkaikuneet enää nuo karkeat äänet, jotka olivat käyneet yhä karkeammiksi\nivailusta sekä rivoista ja rienaavista puheista. Ei, minä näin vain\nkumppanini hilpeät kasvot, kuulin vain hänen iloisen äänensä --\ntavallista iloisemman, koska hänkin oli hyvällä tuulella edessä olevan\npäivämme hauskuutta ajatellessaan.\n\nMe sukelsimme pian metsiin -- kauas parkin näkyvistä ja kuuluvista --\nja sitten käytimme aikaamme keskustelemalla mielihyvällä toistemme\nkanssa, samalla kun käyskentelimme hitaasti eteenpäin.\n\nOlen sanonut, että Benissä oli vähän urheilijan vikaa. Tietysti oli\nmatkamme metsästysretki, ja meillä oli mukanamme metsästystarpeet --\nvaikka olisi tuskin oikein antaa tätä nimitystä niille aseille, jotka\nmeillä oli. Benillä oli olallaan hyvin suurikokoinen laivamusketti\n-- kuningatar Annan aikuinen vanha kapine piilukkoineen ja raskaine\nrautalatasimineen -- kaikki yhdessä tehden taakan, joka olisi\nnujertanut krenatöörin! Mutta Ben oli kyllin vahva kantaakseen pientä\nkanuunaa, eikä välittänyt mitään painosta. Minulle oli hän hankkinut\ntukevan pistoolin -- sellaisen, joita käyttävät rakuunat sekä\nmerimiehet rynnätessään vihollisen laivaan -- ja nämä olivat meidän\naseemme. Lisäksi oli meillä noin naulan verran hauleja, joita toverini\nkuljetti tupakkapussissaan, sekä joku määrä ruutia huolellisesti\nkorkatussa pullossa, jossa oli kerran ollut englantilaisten mielijuomaa\n\"inkivääriolutta\"; sen tukevan muodon ja harmaan värin merkityksestä ei\nvoinut erehtyä Afrikan metsissäkään. Pyssyn etulatinkia varten olimme\ntuoneet mukanamme vähän rohtimia, jotka oli hyvin puhdistettu, ja siten\naseistettuina sekä varustettuina me olimme valmiit tappamaan kaikki\nlinnut ja nelijalkaiset, jotka mahdollisesti tulisivat tiellemme.\n\nMe kuljimme pitkän matkaa näkemättä kumpiakaan, vaikka kohtasimme monta\nmerkkiä ja jälkeä molemmista. Me kuulimme yhtä mittaa lintuja, jotka\nlauloivat tai visertelivät puiden keskellä sekä päidemme yläpuolella\nettä ympärillämme. Äänistä me tiesimme olevamme ampumamatkan päässä\nniistä, mutta emme voineet nähdä höyhentäkään, joka olisi ohjannut\nmeitä tähtäämään. Syynä tähän oli se, että puiden lehdet olivat niin\ntaajassa, että ne peittivät linnut. Epäilemättä ne näkivät meidät\naivan hyvin, ja me olisimme epäilemättä nähneet ne, jos olisimme\ntietäneet juuri sen paikan, mihin piti katsoa, sillä onhan hyvin\ntunnettu seikka, että luonto on antanut villeinä eläville olennoilleen\nsellaiset muodot ja värit, jotka erikoisesti tekevät ne sopiviksi\nerilaisiin olopaikkoihinsa. Siten se on antanut jänikselle harmaan\nvärin, joka muistuttaa kuihtunutta piikkihernettä tai kesantomaata,\npeltopyyn täplikkyys tekee sen viljansänkeä muistuttavaksi. Edelleen\non paljon esimerkkejä, joita voisi mainita. Kuumissa vyöhykkeissä tämä\nluonnon laki toteutuu niinikään. Pilkukasta leopardia tai pantteria\nvoi tuskin huomata punaisten ja keltaisten lehtien keskeltä, jotka\npeittävät maankamaran metsässä, huolimatta loistavista väreistä, jotka\npistävät silmään, kun eläintä katsellaan häkissään. Papukaijat, jotka\nelävöittävät alati vihreän lehvästön, ovat itse sen värisiä. Sensijaan\ntoiset, jotka enimmäkseen oleskelevat kallioilla tai jättiläispuiden\nharmailla ja ruskeilla rungoilla, ovat tavallisesti tummemman värisiä\n-- sekä Afrikassa että Amerikassa on näet kalliopapukaijoja yhtä hyvin\nkuin niitäkin, jotka oleskelevat vain puiden oksilla.\n\nTästä syystä toverini ja minä kuljimme pitkän matkaa löytämättä\nhöyhentäkään. Oli kuitenkin määrätty, ettemme tulisi olemaan aivan\nhuono-onnisia päivämme metsästyksessä. Kärsivällisyytemme sai lopuksi\npalkintonsa, kun näimme suuren tummahöyhenisen linnun, joka istui hyvin\nrauhallisena eräässä puussa, mikä oli kuivunut ja lehdetön, vaikka se\nvielä seisoi pystyssä. Lintu oli alaoksilla ja ilmeisesti vajonneena\nsyviin mietteisiin, sillä se istui liikuttamatta päätään tai kaulaansa,\njäsentä tai siipeään.\n\nMinä pysähdyin hieman kauemmaksi, ja Ben lähestyi päästäkseen\nampumamatkalle. Hänellä oli jonkunverran metsästystaitoa, sillä hän oli\nnuorempina päivinään harjoittanut hiukan salametsästystä, kuten hän oli\nkertonut minulle, ja tämä taito oli hänelle nyt hyödyksi. Pysytellen\npuunrunkojen takana ja hiipien hiljaa toisen luota toisen luo saapui\nhän vihdoin ampumamatkan päähän siitä, jossa lintu kyykötti. Typerä\nluontokappale ei näyttänyt ollenkaan välittävän hänestä, vaikka hänen\nruumiinsa oli monta kertaa osittain sen näkyvissä, niin että jokin\nEnglannin lintu olisi jo aikoja sitten lähtenyt pakoon. Ben hiipi\nhyvin lähelle ollakseen varma laukauksestaan. Hän päätteli, ettemme\nme luultavasti kohtaisi monia saaliin mahdollisuuksia, ja koska hän\noli päättänyt olla palaamatta tyhjin käsin, tahtoi hän olla asiastaan\nvarma, eikä antaa sen epäonnistua. Mutta jos lintu olisi ollut kuollut\nja täytetty, ei se olisi odottanut häntä rauhallisempana. Ben hiipi\neteenpäin, kunnes hän oli kaapelinmatkan päässä kuivuneesta puusta.\nSilloin hän pani \"Anna kuningattarensa\" tähtäysasentoon sekä laukaisi,\nja koska hänen oli melkein mahdotonta olla osumatta, putosi lintu\nlaukauksesta \"kuoliaaksi tapettuna\", niinkuin irlantilainen sanoisi.\n\nTietysti me kumpikin juoksimme esiin ja otimme saaliin haltuumme,\nvaikkei kumpikaan meistä tiennyt, minkälaista riistaa olimme saaneet.\n\nSe oli hyvin iso lintu -- aivan yhtä suuri kuin kalkkunakukko,\nmuistutti sitä melkoisesti ollen punainen väriltään päästä ja kaulasta\nsekä ilman höyheniä näissä paikoissa.\n\nBen luuli, että se oli kalkkuna, tietysti villikalkkuna, mutta minä en\nvoinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan tässä asiassa, sillä muistin\nlukeneeni, että villejä kalkkunoita on vain Amerikassa ja Aasiassa,\nsekä että niitä ei esiinny Afrikassa, vaikka siellä on trappeja,\nflorikaneja sekä useita muita lajeja, jotka melkoisesti muistuttavat\nkalkkunoita ja joita usein sanotaan tällä nimellä. Päättelimme, että\nlintu saattoi olla joku näitä ja sen tähden aivan yhtä hyvä syötäväksi\nkuin kalkkuna. Näin ajatellen sitoi toverini suurikokoisen linnun\nhartioillensa, ja me jatkoimme matkaamme, kun Ben taas oli ladannut\nmuskettinsa.\n\nEmme olleet edenneet kymmentä askelta kauemmaksi, kun kohtasimme\neläimenraadon, joka oli pahoin revitty ja osittain syöty. Se näytti\nsiltä, kuin olisi se ollut saksanhirvi, ja Ben sanoi, että se oli\nsemmoinen, mutta kun huomasin, että sen sarvet olivat haarattomat,\nja kun myöskin olin lukenut, ettei Afrikassa ole saksanhirviä,\nlukuunottamatta erästä lajia, joka oli kaukana pohjoisessa siitä, missä\nme olimme, sanoin minä Benille, että luulin raadon varmaan olevan\nantiloopin, sillä nämä eläimet ovat saksanhirven asemassa Afrikassa,\nja merimiehet sanovat niitä saksanhirviksi, tietämättä asiaa paremmin.\nBen ei ollut milloinkaan kuullut antiloopeista, vaikka olikin kuullut\ngasellista, ja jos olisin nimittänyt sitä tällä nimellä, olisi hän ehkä\nyhtynyt mielipiteeseeni.\n\nMutta \"antiloopista\" hän ei tietänyt mitään, ja koska vastaansanominen\nolisi loukannut hänen metsästäjäylpeyttään, annoin minä hänen\nedelleenkin sanoa eläintä saksanhirveksi.\n\n\"Niin, niin, se on saksanhirvi, Vilho\", sanoi hän painokkaasti, kun me\nkävelimme siitä poispäin, \"eikä mikään muu, poikaseni. Mikä vahinko,\nettemme ole saaneet pelotetuksi liikkeelle semmoista elävänä -- se\nolisi ollut sievä lasti paluumatkallemme, eikö niin, poikaseni?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin minä koneellisesti, kuulematta, mitä Ben sanoi, sillä\nminä ajattelin sillä hetkellä jotakin muuta.\n\nMe olimme huomanneet, että jokin petoeläin oli raadellut ja puoliksi\nsyönyt antiloopin raadon -- sillä antilooppi se oli. Ben sanoi, että\nsen olivat tehneet sudet tai sakaalit. Todennäköisesti yksi tai\nuseampi näitä oli aterioinut siitä, mutta oli yksi seikka, jonka olin\nerikoisesti pannut merkille, nimittäin silmät. Minun pitäisi pikemmin\nsanoa paikat, missä silmät olivat olleet, sillä silmät itse olivat\naivan tiessään, ja kuopat oli puhdistettu aivan pohjaan asti. Siitä\npäättelin, ettei mikään nelijalkainen eläin ollut voinut tehdä sitä.\nLävet olivat liian pienet, että sakaali olisi saanut kapean kuononsa\nniihin. Työn oli varmaan tehnyt linnun nokka, ja minkälaisen linnun?\nNo, korppikotkan tietysti!\n\nEntä minkälaista lintua Ben kantoi selässään? Epäilemättä se oli\nkorppikotka! Paikka, jossa olimme tavanneet sen, raadon esiintyminen\naivan lähettyvillä, sen typerä käyttäytyminen antaessaan metsästäjän\ntulla niin lähelle, sen koko ulkomuoto paljaine päineen ja kauloineen,\nkaikki nämä seikat vahvistivat epäilystäni. Olin lukenut korppikotkan\ntavan olevan semmoisen, että ne ovat muutamissa maanosissa niin kesyjä,\nettä niitä voi tulla kylliksi lähelle, jotta ne voi tappaa kepillä, ja\nnäin on laita erikoisesti, juuri kun ne ovat syöneet itsensä haaskasta\nkylläiseksi. Nyt osoitti raadon esiintyminen, että juuri tämä lintu oli\näskettäin lopettanut aamiaisensa, ja se seikka oli syynä sen kesyyteen.\nSaaliimme oli epäilemättä korppikotka!\n\nMinä oli päätynyt tähän vakaumukseen, mutta en halunnut ilmoittaa sitä\ntoverilleni, vaan kuljin hänen perässään puhumatta mitään. Ajattelin,\nettä antaisin hänen huomata asian itsekohtaisesti.\n\nMinun ei tarvinnut pitkältä odottaa tätä tulosta. Ennenkuin olimme\nedenneet sataa askelta, näin Benin äkkiä irroittavan nuoran, jolla\nlintu oli sidottu, ja nostaen saaliinsa hartioiden yli hän vei sen\nlähemmäksi nenäänsä -- sitten hän päästi äänekkään huudahduksen ja\nviskasi saaliinsa niin kauaksi luotansa, kuin saattoi, huudahtaen\nsamalla:\n\n\"Kalkkuna, todellakin -- hitto vieköön, Ville, se ei ole mikään\nkalkkuna. Rusennettakoon kaaripuuni, jollei se ole löyhkäävä\nkorppikotka!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\n\nKoetin näyttää hämmästyneeltä, vaikka olin ratkeamaisillani nauruun,\nsillä olin tullut aivan tyydytetyksi linnun lajin suhteen. Itse\nasiassa oli se hirveä löyhkä, mikä tuli saastaisesta eläimestä, jota\ntoverini kantoi edessäni, aivan yhtä tuntuva kuin raadosta itsestäänkin\nlähtevä, ja sattuessaan Benin sieraimiin, saattoi se hänet ensinnä\nepäilemään saaliin oikeata laatua. Ben olisi tuntenut linnun, jos se\nolisi ollut Pondicherryn korppikotka -- hän oli näet ollut Itä Intiassa\nja nähnyt tämän linnun -- tai kellertävänvärinen griippikorppikotka,\njonka hän oli nähnyt Gibraltarilla ja Niilillä. Mutta tämä oli\npienempi kuin kumpikin niistä sekä paljon enemmän kalkkunan näköinen\nkuin ne. Todellisuudessa se oli muuan korppikotkalaji, joka tavataan\nnäissä Afrikan osissa, eikä ole tunnettu missään muualla, sillä tässä\nkerrotun ajan jälkeen olen käynyt useimmilla maailman kolkilla enkä\nole milloinkaan nähnyt toista senkaltaista. Ei siis ihmettä, että\ntoverini oli pettynyt, sillä hän ei ollut milloinkaan ollut ennen\ntällä paikalla, eikä ollut milloinkaan nähnyt tätä lintua. Mutta nyt\nhaistettuaan ei hän voinut pettyä enää. Ei mistään riistaeläimestä\nolisi tullut sellaista hajua. Lintu ei ollut mikään muu kuin löyhkäävä\nkorppikotka.\n\nBenin kasvojen ilme hänen viskatessaan eläimen luotaan oli mitä\nhullunkurisin, ja olisin nauranut hänelle kaikesta halustani, jollen\nolisi toivonut, etten lisäisi toverini harmia. Sentähden lähestyin\nlintua ja tutkien sitä teeskennellyn hämmästyksen ilme kasvoillani,\nvastasin vahvistaen Benin painokkaaseen mielenilmaisuun. Jättäen\nlinnun siihen, mihin se oli viskattu, me käännyimme taas eteenpäin ja\nmaleksimme hitaasti edelleen, toivoen löytävämme jonkun paremmalta\nmaistuvan saaliin.\n\nMe emme olleet kulkeneet paljoa kauemmaksi, kun tulimme palmumetsään,\nja muuan nuoruuteni palavista toiveista sai täällä täydelleen\ntyydytyksensä. Jos vieraissa maissa oli jotakin, jota erikoisesti\nolin halunnut nähdä, oli se palmumetsä. Olin kuullut, että niitä oli\nEtelä-Amerikassa, Afrikassa ja Intian maissa, ja olin lukenut muutamia\nkuvauksia niistä. Mutta nyt ymmärsin, että hehkuvinkin kuvaus voi antaa\nvain hyvin epätäydellisen käsityksen kauniista todellisuudesta, sillä\nei mikään luonnon aikaansaannos, mitä koskaan olen katsellut, ole\ntuottanut minulle suurempaa iloa kuin tämä -- palmumetsän näkeminen.\nOn monta palmulajia, jotka eivät kasva metsittäin, vaan ainoastaan\nyksitellen tai kahden ja kolmen puun ryhmissä muiden puiden keskellä.\nTietysti on myöskin monenkaltaisia palmuja, enemmän tai vähemmän\nkauniilta näyttäviä, koska luullaan, että on olemassa vähintäin tuhat\neri lajia. Kaikki eivät ole yhtä miellyttäviä katsella, sillä muutamat\novat vaivaiskasvuisia, toisilla on vääristyneet rungot, edelleen on\ntoisilla lyhyet, epämuodostuneet rungot, ja esiintyy myös useita,\njoilla lehdet on maan pinnalla, ikäänkuin ne olisivat kokonaan ilman\nrunkoa.\n\nMutta se palmulaji, joka muodosti metsän, mihin toverini ja minä\nolimme nyt tunkeutuneet, oli suurenmoisimpia koko suvustaan. En\ntietänyt silloin, mikä laji se oli, mutta senjälkeen olen saanut kuulla\nkaiken, mikä sitä koskee. Se ei ollut mikään muu kuin öljypalmu, jota\nlänsi-Afrikan alkuasukkaat sanovat _mava'ksi_ ja kasvitieteilijät\nnimellä _Elais Guiniensis_, mikä käännettynä tavalliselle kielelle on\n\"Guinean öljypalmu\".\n\nTämä palmu muistuttaa jonkun verran kaunista kokospalmua, ja\nkasvitieteilijät lukevat sen samaan heimoon. Runko on hyvin pitkä, ei\njalkaakaan läpimitaten ja se nousee suorana vartena melkein sadan jalan\nkorkeuteen. Latvassa on komea kimppu lehtiä, jotka muistuttavat suuren\nsuuria strutsinsulkia, taipuen kauniisti joka sivulle ja muodostaen\nlaskuvarjon kaltaisen laitoksen. Jokainen lehti on ainakin viiden\nyardin pituinen, ja senlajinen, jota sanotaan sulkamaiseksi s.o. lehti\non jakaantunut useihin lehdykköihin, joista jokainen on enemmän kuin\npuolitoista jalkaa pitkä ja pistomiekanterän kaltainen. Tämän soman\nlehvistön varjossa tuleentuu hedelmä juuri sen kohdan alapuolella,\nmissä lehdet haarautuvat rungosta. Hedelmä on pähkinä, suunnilleen\nkyyhkysen munan kokoinen, mutta säännöllisen soikea muodoltaan ja\nkasvaen suurissa tertuissa viinirypäleiden tavoin. Kuoren ympärillä on\npaksu mehukas peite, muistuttaen suuresti sitä, joka peittää tavallisen\nsaksanpähkinän, ollen vain öljyisempää ainetta ja tahmeampaa kudosta.\nJuuri tästä aineesta valmistetaan öljyä, öljyä voidaan puristaa\nmyöskin ytimestä, ja tämä öljy on parempaa lajia kuin se, joka saadaan\nkuoriaineksesta, vaikka öljyä on vaikeampi saada ytimestä.\n\nEi mikään voi kasvimaailmassa olla kauniimpaa kuin täysinkasvanut\nöljypalmu kypsine hedelmäterttuineen, joiden kirkkaankeltainen väri on\nmiellyttävänä vastakohtana puun pitkien, kaarevien lehvien tummalle\nvihreydelle, lehvien, joiden tarkoitus näyttää olevan suojella reheviä\nterttuja kuuman ilmaston auringon liian voimakkailta säteiltä.\nSanon, ettei mikään kasvimaailmassa saata olla kauniimpaa kuin tämä,\njollei voittoa ehkä vie kokonainen metsä sellaisia puita, juuri\nsellainen metsä, mihin toverini ja minä nyt astuimme. Sivistymättömään\nmerimieheenkin vaikutti meitä ympäröivän näytelmän suurenmoisuus, ja me\npysähdyimme koneellisesti kumpikin ihmettelemään ja ihailemaan sitä.\n\nNiin kauas kuin silmä saattoi kantaa, nousi sarja suoria runkoja,\njotka näyttivät siltä, kuin olisi ne taitavasti koneilla muodostettu,\nja ikäänkuin ne olisivat olleet vain pylväitä kannattamaan ylhäällä\nolevaa viheriöivää katosta. Lehtien kaareutuminen ja lehdykköjen\nsäännöllisen jakautumisen johdosta tämä katos näytti muodostavan\nsuuria holvia, jotka oli mitä hienoimmin koristettu leikkauksilla ja\npiirroksilla. Pylväistä riippui lähellä niiden päätä rikkaankeltaiset\ntertut kultaisten rypäleiden tavoin, ja niiden loistava väri yhtyi\nyleisvaikutukseen, kun taas maahan niiden alle oli sirotettuina\ntuhansia munankaltaisia pähkinöitä, jotka olivat liika kypsinä\npudonneet ja esiintyivät hajaantuneena yli maan pinnan. Kaikki näytti\nikäänkuin joltakin suurelta Cereksen temppeliltä, joltakin luonnon\nitsensä istuttamalta jättiläishedelmätarhalta!\n\nOlen ajatellut -- mutta vasta kauan tuon ajan jälkeen -- olen\najatellut, että jos kuningas Dingo Bingo olisi vain pannut\nvankiraukkansa ja niinikään veriset kätyrinsä kokoamaan tuota kultaista\nsatoa, puristamaan öljyä noista mehuisista hedelmänkuorista, minkä\nomaisuuden hän olisikaan saanut kunniallisella tavalla ja minkä\nonnettomuuden hän olisikaan ollut tuottamatta tuhansille, jotka hänen\nkaupankäyntinsä syöksi kurjuuteen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\n\nMe kävelimme enemmän kuin mailin matkan tämän ihmeellisen metsän\nlävitse, ja vaikka me siihen ensin tullessamme olimme ihailleet sitä\nniin suuresti, olimme me nyt hyvin innokkaita pääsemään siitä pois. Ei\nsiksi, että metsä olisi ollut synkkä, päinvastoin oli se jokseenkin\niloisen näköinen, sillä vaaleat, sulkamaiset lehdet päästivät auringon\npaistamaan läpi ja varjostivat sen säteitä riittävästi tekemään olon\nmiellyttäväksi ja viileäksi. Sentakia siellä oli pikemmin valoisaa\nkuin synkkää. Syy, miksi me pian väsyimme siihen, oli se, että\njalkojemme alla tuntui kaikkea muuta kuin miellyttävältä. Kuten jo\nolen maininnut, oli maan pinta peittynyt pudonneilla hedelmillä.\nKoko pinta oli kirjaimellisesti niiden peittämä, niinkuin omenatarha\nmyrskyisen yön jälkeen, paitsi että palmunpähkinät olivat paksummassa\nmaakamaralla kuin milloinkaan olen nähnyt omenien olevan -- niitä oli\nniin paksulta, ettei voinut ollenkaan valita mukavinta tietä niiden\nkeskellä, ja muutamissa paikoin oli mahdotonta laskea jalkaansa maahan\nastumatta niiden päälle ja musertamatta niitä rikki. Nyt on mehukas\nulkopuoli sillä tavoin muserrettuna melkein yhtä kiinnitarttuvaa\nja tahmeata kuin piki, joten seurauksena oli, että pähkinöiden yli\nkäveleminen ei ollut helppoa -- lyhyesti sanoen, se oli sekä vaikeata\nettä epämiellyttävää. Joskus tarttui kokonainen terttu niitä kenkiemme\nkorkoihin tai uhkasivat ne luistaessaan pois jalkojemme alta saattaa\nmeidät kaatumaan, ja niin ollen meidän etenemisemme vaikeutui tai estyi\nalinomaa. Oli aivan yhtä vaikeata raivata tietään, kuin jos olisi\nkulkenut syvän lumen läpi tai jään yli. Meiltä meni varmaan kokonainen\ntunti, ennenkuin pääsimme metsän toiseen laitaan.\n\nMe saavuimme sinne lopulta ja olimme hyvin iloisia nähdessämme\ntoisenlaisia puita, jotka tosin eivät olleet läheskään niin kauniita\nkuin palmut, ja varjotkin niiden alla olivat paljon synkemmät, mutta\nne kasvoivat maaperällä, joka tarjosi meille hyvän jalansijan, niin\nettä me nyt saatoimme edetä pelkäämättä kaatuvamme joka askeleella tai\nnyrjäyttävämme nilkkamme.\n\nTämän varjoisan metsän läpi me jatkoimme matkaamme, mutta kun ei\nnäkynyt minkäänlaista riistaa, väsyimme pian siihenkin niinkuin\npalmuihin. Itse asiassa on paksun tukkimetsän lävitse kulkeminen hyvin\nrasittavaa henkilöille, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen -- toisin\nsanoen niille, jotka eivät ole kasvaneet metsien peittämässä maassa tai\ntottuneet metsäelämään. Sellaisista maisema näyttää pian värittömältä\nja yksitoikkoiselta, vaikka se alussa olisi kuinkakin hämmästyttävä,\nvaikka kuinkakin kuvankaunis. Siellä on niin vähän vaihtelua --\npuut ovat yhtäläisiä, näköalat, jotka silloin tällöin avautuvat,\nmuistuttavat kaikki toinen toistaan, maaperä, joka on ruohotonta ja\nlehtien peitossa, tarjoaa vain vähän puoleensavetävää sekä jalalle\nettä silmälle, ja vaeltaja väsyy kuuntelemaan usein toistuvia omia\naskeleitaan sekä kaipaa nähdäkseen palasen avointa kenttää, missä hän\nsaattaa katsella yläpuolellaan olevaa sinistä taivasta ja tallata\njalkojensa alla olevaa vihreää ruoho mattoa.\n\nJuuri tällä tavoin toverini ja minä halusimme päästä pois tiheästä\nmetsästä jonnekin avonaisemmalle seudulle, missä saatoimme nähdä\npitkän matkaa ympärillemme ja missä Benin mielestä saatoimme paljon\ntodennäköisemmin löytää riistaa.\n\nKaipuumme tuli tyydytetyksi. Me olimme edenneet noin neljänneksen\nmailia, palmumetsän toiselle puolelle, kun se näytti loppuvan\nedessämme. Me näimme auringonvalon virtaavan puiden välitse ja\nhuomasimme isonpurjeen kokoisen palasen taivasta, ja siitä me tiesimme,\nettä metsässä oli aukko.\n\nMe kiiruhdimme eteenpäin iloisin odotuksin, ja noin sata yardia\nkauempana tulimme muutaman kauniin tasangon reunalle, joka ulottui niin\nkauaksi kuin silmä voi kantaa, ja tuskin oli yhtäkään puuta estämässä\nnäköalaa. Siellä täällä vain oli yksityisiä puita tai pieniä ryhmiä,\nikäänkuin tasanko olisi ollut suuri puisto, ja ne olisivat olleet\nistutetut sinne. Mutta näkyvissä ei ollut yhtään taloa eikä merkkiäkään\nihmisen läsnäolosta.\n\nMe näimme kuitenkin tasangolla muutamia eläimiä, joiden toverini luuli\nolevan saksanhirviä, mutta minä olin taas eri mielipidettä hänen\nkanssaan lajin suhteen, sillä minä tiesin niiden sarvista, että ne\nolivat antilooppeja.\n\nSiitä ei ollut väliä -- me olimme kumpikin yhtä iloisia nähdessämme\nne -- ja näyttäytyivätpä ne olevan saksanhirviä tai antilooppeja,\nhalusimme me päästä ampumaan niitä.\n\nMe pysähdyimme hetkeksi pensaiden suojaan ottamaan selvää asemasta ja\nsuunnittelemaan, miten me saattaisimme lähestyä niitä. Tietysti ei\nollut muuta keinoa kuin hiipiä näkymättömänä niiden luo, ja sen saattoi\ntehdä vain käyttämällä hyväkseen pieniä puutiheikköjä, joita oli\nsirotettuina ympäri tasankoa. Huomasimme, että muuan niistä ei ollut\nkovin kaukana siitä paikasta, missä lauma oli laitumella, ja meillä oli\nhyvät toiveet päästä sinne huomaamatta.\n\nNiin pian kuin olimme tehneet kaikki paikan-määräykset, lähdimme\nme liikkeelle ja luikerreltuamme tiheiköstä tiheikköön -- joskus\njaloillamme kyykistyvässä asennossa ja joskus ryömien käsin ja jaloin\n-- me saavuimme vihdoin juuri sen metsikön taakse, jonka lähellä riista\noli. Me näimme paljon vaivaa luikerrellaksemme metsikön läpi, sillä se\noli täydellistä tiheikköä ja niin täynnä okaisia puita, kuten akasioja\nja aloepuita, että me saimme kelpo naarmuja vaivoistamme.\n\nVihdoin me kumminkin tulimme kylliksi lähelle toista puolta\nsaavuttaaksemme tarkoituksemme, ja suonet kiivaasti sykkien me\nhuomasimme, että antiloopit olivat pysyneet alallaan ja olivat nyt\n\"Anna-kuningattaren\" saavutettavissa. Tietystikään ei minulla ollut\naikomuksena laukaista pistooliani. Se olisi ollut vain ruudin ja\nkuulien haaskausta. Minä olin vain pysytellyt Benin mukana ollakseni\nlähellä ja nauttiakseni metsästyksestä.\n\nBen ei ollut hidas ryhtymään toimeen. Hän näki, ettei ollut aikaa\nhukattavana, sillä pelokkaat antiloopit näkyivät heilauttelevan\npikkuruisia kuonojaan ilmaan ja haistelevan tuulta, ikäänkuin ne\nolisivat epäilleet, että jokin vihollinen oli lähellä.\n\nToverini tunki juuri silloin \"Anna-kuningattaren\" piipunpään erään\npensaan läpi, ja antaen pitkän piipun nojata muutamaan oksaan hän\ntähtäsi ja antoi mennä.\n\nJa lauma juoksi tiehensä -- joka sarvi ja sorkka -- niin nopeasti, että\nennenkuin kaiku mahtavakokoisen musketin laukauksesta oli hävinnyt\nmetsän puihin, ei yhtäkään antilooppia ollut näkyvissä laajalla\ntasangolla, eikä ketään elävää olentoa lukuunottamatta Ben Bracea ja\nminua!\n\nBen ajatteli, että hänen olisi pitänyt osua eläimeen, johon hän oli\ntähdännyt. Mutta ei kukaan metsämies mielellään tunnusta osuneensa\naivan harhaan, ja jos uskoisimme metsästäjien kertomuksia, olisi\nuskomaton määrä haavoittuneita nelijalkaisia ja lintuja, jotka osaavat\npäästä pakoon.\n\nAsianlaita oli siten, että Benin ammukset olivat liian pieniä sellaista\nriistaa varten ja vaikka hän olisi osunut sata kertaa niillä, ei hän\nolisi voinut kaataa niin suurta eläintä kuin nämä antiloopit olivat.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\n\nBen oli nyt pahoillaan, ettei ollut tuonut mukanaan luotia tai ainakin\nmuutamia liereitä kuulia. Suurempia hauleja ei hän ollut voinut tuoda,\nkoska sellaisia ei ollut parkissa. Mutta lähtiessämme ei kunnianhimomme\nollut noussut niin korkealle, ei toverini enkä minäkään olleet\nodottaneet kohtaavamme niin jaloa riistaa kuin antilooppilauma on,\nja me olimme valmistautuneet aivan niinkuin olisimme hankkiutuneet\npäivän ajaksi linnustamaan Portsmouthin särkille. Odotimme, että linnut\nolisivat pääasiallisena riistana, jonka kohtaisimme, ja senvuoksi\nlinnuilla ja vain pienillä linnuilla oli pelonaihetta meidän suhteemme.\nEi ole luultavaa, että Ben olisi saanut ammutuksi korppikotkaa, jollei\nhän olisi hiipinyt niin likelle, ja silloin oli pienikin ammus, suuren\naseen voimakkaasti lennättämänä, tunkenut sen ruumiiseen sekä tappanut\nsen.\n\nMutta valittelusta ei ollut mitään apua. Me olimme liian kaukana\nparkista mennäksemme hakemaan suurempia ammuksia. Ei olisi ollut\nmikään huvi kävellä niin kauas sellaisessa kuumuudessa, kuin siellä\noli -- sen lisäksi olisi meidän suoraa tietä palatessamme ollut\nkuljettava uudestaan palmumetsän läpi, ja sitä olimme päättäneet\nvälttää kulkemalla takaisin tullessamme sen ympäri. Ei, me emme voineet\najatella paluumatkalle lähtöä juuri silloin. Meidän täytyi selviytyä\nparhaamme mukaan ilman liereitä kuulia, ja näin päätellen latasi Ben\n\"Anna-kuningattaren\" taas pyyhauleilla, ja me kuljimme eteenpäin.\n\nEmme olleet päässeet kovin kauas, kun omituisenlajinen puu veti\nhuomiomme puoleensa. Se oli aivan yksin, vaikka siellä oli muita\nsamanlaisia pienen välimatkan päässä. Mutta toiset olivat paljon\npienempiä, ja juuri suurin puista oli saanut huomiomme kiintymään\nitseensä. Niin, vaikka pienemmät puut yleensä muistuttivat tätä puuta,\nniin että saattoi sanoa niiden olevan samaa lajia, erosivat ne siitä\nkuitenkin melkoisesti sekä muodoltaan että ulkonäöltään, ja jos olisi\njättänyt lehtien erikoisuuden huomioonottamatta, olisi niitä voinut\npitää aivan erilajisina puina. Mutta kumpaistenkin lehdet olivat\ntarkalleen samanlaiset, ja tästä sekä muista tuntomerkeistä kävi ilmi,\nettä molemmat olivat saman lajin puita, vaikka ikäeroitus oli saanut\naikaan eron niiden ulkomuodossa -- niin suuren kuin on tylleröisen,\nruusuposkisen lapsen ja ryppyisen kahdeksissakymmenissä olevan vanhan\nmiehen välillä. Pienet ja siis myös nuoremmat puut nousivat suora-\nja pyöreärunkoisina, vain muutaman jalan korkuisina. Jokainen oli\nsuunnilleen täysikasvuisen miehen pituinen, kun taas itse varsi, tai\nrunko, niinkuin sitä sopivammin voisi nimittää, oli aivan niin paksu\nkuin tukevan miehen ruumis, ja mikä oli puussa omituista, se oli\npaksumpi ylä- kuin alapäästä, ikäänkuin se olisi otettu maasta ylös ja\nistutettu uudestaan väärä pää ylöspäin! Tässä kömpelöltä näyttävässä\nrungossa ei ollut yhtään oksaa -- ei edes pienintäkään, mutta aivan\nsen yläpäästä lähti laaja kiehkura pitkiä, suoria piikkejä, jotka\nmuistuttivat ratsasmiekan säilää ollen vain vihreitä väriltään. Ne\npistivät esiin joka suunnalle lähtien säteittäisesti yhteisestä\nkeskuksesta ja muodostaen suuren pään, joka oli jokseenkin pyöreä\ntai pallonmuotoinen. Se, joka on nähnyt aloen tai yucca-kasvin, voi\nmuodostaa jonkun käsityksen sen omituisen puun lehtiverhosta, jota\ntoverini ja minä tuijotimme ihmetellen. Lehdet muistuttivat enemmän\nyucca-kasvin kuin aloen lehtiä -- niin, koko puu muistutti yucca-kasvia\nsiinä määrin, että mikäli minä näin jälkeenpäin yucca-puita Meksikossa\nja Etelä-Amerikassa, olen vakuutettu, että nämä ovat hyvin lähellä\nsamaa lajia -- toisin sanoen ne olivat saman näköisiä ja samaa heimoa,\nvaikka kasvitieteilijät pitävät niitä toisistaan eroavaisina, kuten\nniinikään sain jälkeenpäin tietää.\n\nSilloin en ollut milloinkaan nähnyt yucca-puuta, vielä vähemmän\nsellaista puuta, jota nyt katselimme; tietysti saatoin vain arvata,\nmitä ne olisivat.\n\nBen luuli, että ne olivat palmuja, mutta Ben oli taas väärässä, sillä\nhän ei ollut kovinkaan taitava erottamaan luokkaa tai lajia. Hänen\nmielipiteensä perustui puiden -- tarkemmin sanoen pienempien niistä --\nyleiseen ulkomuotoon. Tosin niillä oli yksinkertaisine, säännöllisen\npyöreine runkoineen, päässä sädekimppuna lähtevä lehtikiehkura, jotakin\npalmun erikoista muotoa muistuttavaa, ja kasvioppia kokonaan tuntematon\nhenkilö, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt senlajista puuta,\nsaattoi hyvinkin todennäköisesti lausua saman mielipiteen kuin toverini\nsekä sanoa niitä palmuiksi. Pikipöksyn silmissä ovat palmuja kaikki\npuut joilla vain on säteittäinen lehtimuoto, kuten aloe, yucca-puu\nja Etelä-Afrikan zamiat. Tietystikin hän näki, että puut erosivat\nöljypalmuista, joiden keskellä hän oli kulkenut, mutta Ben tiesi, että\noli useammanlaatuisia palmuja, vaikkei hän olisi uskonut, jos hänelle\nolisi sanottu, että niitä oli tuhannen lajia. Minun olisi ollut pakko\nyhtyä Beniin ja uskoa, että nämä omituiset puut olivat todellisia\npalmuja -- minä en ollut parempi kasvitieteilijä kuin hänkään -- mutta\nvaikka asia näyttänee omituiselta, saatoin minä sanoa, etteivät ne\nolleet palmuja, saatoinpa vielä lisäksi sanoa, minkälajisia puita\nne todella olivat. Tämän tiedon perille olin päässyt erään hieman\nomituisen sattuman kautta, jonka nyt kerron.\n\nNiiden muutamien poikienkirjojen joukossa, jotka minulla oli, oli\nollut muuan, joka käsitteli \"luonnon ihmeitä\". Se oli ollut minun\nlempikirjani, ja minä olin lukenut sen kannesta kanteen uudestaan ja\nuudestaan varmaankin kaksitoista kertaa. Näiden \"ihmeiden\" joukossa\noli eräs huomattava puu, jonka sanottiin kasvavan Kanarian saarilla\nja joka oli tunnettu \"Oritavan traakkipuun\" nimellä. Kuvaus siitä oli\nmainion tutkimusmatkailijan Humboldtin tekemä. Hän oli mitannut sen ja\nhuomannut sen rungon olevan neljäkymmentäviisi jalkaa ympärimitaten,\nkun puu itse oli noin viisikymmentä jalkaa korkea. Siitä sanottiin\nlähtevän verta muistuttavaa punaista nestettä, kun sitä leikattiin tai\nuurrettiin, ja nesteelle on annettu nimi \"lohikäärmeenveri\" -- vaikka\non huomattava, että useat muutkin puulajit, joista lähtee punaista\nnestettä, ovat niinikään tunnetut tällä nimellä. Tämän puun runko,\nsanoi tutkimusmatkailija, nousi miltei tasapaksuna kahdenkymmenen jalan\nkorkeuteen, missä se jakaantui hyvin moneen lyhyeen, paksuun haaraan,\njotka erosivat päärungosta niinkuin kynttiläkruunun haarat, ja jokaisen\nnäiden päässä oli paksu kiehkura jäykkiä, miekanmuotoisia lehtiä --\naivan kuin olen edellä kuvannut. Keskeltä näitä lehtiä lähtivät kukkia\nkannattavat haarat sekä pienen, pähkinänkaltaisen hedelmän sikermät.\n\nOmituisin kohta Humboldtin kertomuksessa oli, että espanjalaiset\ntunsivat tämän merkillisen puun silloin kun he löysivät Kanarian saaret\n-- enemmän kuin neljä vuosisataa sitten -- ja että siitä asti sen\nmittasuhteet ovat kasvaneet tuskin huomattavassa määrässä. Siitä suuri\ntutkimusmatkailija tekee johtopäätöksen, että sen täytyy olla maailman\nvanhimpia puita -- ehkä yhtä vanha kuin maa itse!\n\nKoko tämän kertomuksen luulen minä olevan totta, lukuunottamatta sen\nviimeistä osaa, joka on tietysti vain filosofinen otaksuma. Olen näet\nitse käynyt Kanarian saarilla ja katsellut tätä kasvimaailman ihmettä,\njoka vieläkin on olemassa lähellä Oritavan kaupunkia Teneriffan\nsaarella. Onnettomuudeksi on puu Humboldtin käynnin jälkeen tullut\npienemmäksi, sen sijaan että se olisi kasvanut mitoiltaan. Erään\nmyrskyn aikana heinäkuussa 1819 tuuli taittoi toisen puolen sen\nmahtavasta latvasta, mutta puu jatkaa yhä kasvamistaan, ja koska se\non asukkaiden suuri suosikki, on haava paikattu ja onnettomuuden\npäivämäärä kirjoitettu paikkaan.\n\nEpäilemättä tästä kunnioitettavasta kasvista pidetty suuri huolenpito\ntakaa sille olemassaolon ainakin yhdeksi vuosisadaksi eteenpäin.\n\nNyt ehkä ihmettelette, mitä kaikella tällä jälkeenpäin saadulla\ntiedolla Oritavan traakkipuusta on tekemistä Ben Bracen, minun tai\nniiden puiden kanssa, jotka olivat saaneet huomiomme puoleensa\ntasangolla. Minä sanon teille siis, mitä sillä on tekemistä meidän\nkanssamme. Kirjassa, josta puhuin, oli kuva Oritavan puusta. Se oli\nvain kömpelö tekele -- tavallinen puupiirros -- mutta kaikesta siitä\nhuolimatta se antoi sangen hyvän käsityksen suuren kasvin ulkomuodosta,\nja minä muistan hyvin jokaisen lehden ja oksan siitä -- niin hyvin,\nettä kun jälkeenpäin näin itse puun, tunsin sen heti paikalla. Mutta\nmikä oli vielä omituisempaa: niin pian kuin loin silmäni siihen\nsuureen puuhun, joka oli saattanut toverini ja minut pysähtymään,\ntuli vanha kuva eloisana mieleeni, ja minä olin vakuutettu siitä,\nettä tässä kasvoi samaa lajia oleva puu kuin sekin, joka kuvattiin\nkirjassani. Niin, siinä oli paksu, tukeva runko, aivan täynnä mukuroita\nja nystermiä merkkeinä siitä, missä lehdet olivat kerran kasvaneet\n-- siinä oli lyhyet, nuijamaiset oksat, haarantuen toisistaan puun\nlatvassa -- jokaisen tylpässä päässä oli pistimenkaltaisten lehtien\nmuodostamat kiehkurat ja vihreänvalkoiset kukkaröyhelöt -- kaikki\naivan niinkuin kuvassa! Olin vakuutettu siitä, että edessämme\noleva kunnianarvoinen kasvi ei ollut palmu, vaan oikea traakkipuu,\nmahdollisesti yhtä vanha kuin Oritavankin.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDES LUKU\n\n\nMinä ilmoitin vakaumukseni Benille, joka yhä sanoi puuta palmuksi.\nMiten tietäisin minä, minkälajinen puu se oli, kun en milloinkaan ollut\nennen nähnyt sellaista? Minä kerroin Benille kirjasta ja kuvasta, mutta\nhän oli yhä epäuskoinen.\n\n\"No sitten\", sanoin minä \"minä sanon sinulle, miten voimme päästä\nselville siitä, olenko oikeassa vai enkö.\"\n\n\"Miten?\" kysyi Ben.\n\n\"No, jos puu vuotaa verta, täytyy sen olla traakkipuu.\"\n\n\"Vuotaa verta?\" toisti Ben, \"mitä, poikaseni, oletko hullu. Kuka on\nkoskaan kuullut puun vuotavan verta?\"\n\n\"Vuotavan mahlaa, tarkoitan.\"\n\n\"No hitto vieköön, poika. Tietysti tiedät, että jokainen puulaji vuotaa\nmahlaa, jollei se ole kuollut.\"\n\n\"Mutta ei punaista mahlaa!\"\n\n\"Mitä, luuletko, että tuo puu vuotaisi punaista mahlaa, häh?\"\n\n\"Olen melkein varma siitä -- punaista kuin veri.\"\n\n\"No, jos käy niin, sitten minä uskon sinua poikaseni; mutta se on\nkovin helposti koetettavissa. Menkäämme sen luo ja antakaamme sille\nveitsenpisto, niin saamme nähdä, minkälaista mahlaa se on saanut rumiin\nsuoniinsa, sillä onpa se hitto vieköön rumimpia puunnimellisiä, mihin\nikinä olen silmäni luonut; ei mastoa eikä pyöröpuuta saisi siitä,\narvelen minä. Se on varmasti tarpeeksi ruma kelvatakseen hirsipuun\ntekoon. Tulehan, poikaseni?\"\n\nBen lähti kulkemaan puuta kohti, ja minä seurasin häntä. Me emme\nkävelleet erikoisen nopeasti, koska ei ollut mitään tarvetta kiirehtiä.\nOli luultavaa, ettei puu juoksisi meitä pakoon, niinkuin linnut ja\nnelijalkaiset. Sen ympärillä ei ollut mitään liikkeen merkkiä ja olisi\ntarvittu vahva tuuli saamaan sen lehdet tai oksat liikkumaan. Se oli\nhyvin vankannäköinen ja muistutti enemmän valurautaa kuin kasvikuntaan\nkuuluvaa oliota. Mutta kun tulimme lähemmäksi, lievensi sen peloittavaa\nulkomuotoa jossakin määrin kukkien näkeminen, ja niiden väkevä tuoksu\ntuli sieraimiimme pitkän välimatkan päästä.\n\nAivan puun ympärillä ja muutamia yardeja ulompana oli korkeista,\nsarannäköisistä ruohoista muodostunut nurmi. Se oli kuihtunutta\nja kellertävän väristä, muistuttaen kasvavaa vehnän kortta, mutta\nollen paljon korkeampi. Se näytti jonkun verran tallatulta ja\nepäjärjestykseen saatetulta, ikäänkuin jokin raskas eläin olisi\nkulkenut sen läpi ja piehtaroinut siinä yhdessä tai parissa paikassa.\nTämä tuntui hyvinkin luonnolliselta maassa, jossa on yllinkyllin suuria\neläimiä. Siinä oli saattanut olla antilooppeja leväten varjossa ja\nkäyttäen hyväkseen hienoa ruohoa makaamiseen.\n\nEi toverini enkä minä välittäneet mitään näistä merkeistä, vaan\nkävelimme rohkeasti puuta kohti, ja Ben veti ilman pitempiä mutkia\nsuuren linkkuveitsensä esiin sekä iski terän voimakkaasti puun kuoreen.\n\nTuliko siitä punaista nestettä vai keltaista nestettä vai tuliko\nollenkaan mitään nestettä, sitä ei kumpikaan jäänyt odottamaan, sillä\nikäänkuin veitsen isku olisi ollut merkkinä, hyppäsi suuren suuri\neläin ruohosta esiin vajaan parinkymmenen jalan päässä siitä, missä me\nseisoimme, ja jäi töllistelemään meitä. Kauhuksemme näimme me, että se\noli leijona!\n\nEi tarvittu luonnontutkijaa tuntemaan tätä veitikkaa, mustanruskea\nruumis tummine pörröisine harjoineen -- leveä, täyteläinen naama ja\npoimuiset leuat -- villi, keltainen silmä ja viiksekäs, kissamainen\nkuono -- kaikesta siitä ei voinut erehtyä. Toverini ja minä olimme\nkumpikin nähneet leijonia näyttelyissä ja eläinkokoelmissa; kukapa\nei olisi? Mutta vaikkemme olisikaan milloinkaan nähneet sitä, olisi\nse ollut yhdentekevää. Lapsikin tuntisi tämän kauhistavan eläimen ja\nosoittaisi sitä keskellä kaikkia maailman eläimiä.\n\nBen ja minä olimme kauhun vallassa -- aivan lamaantuneita\nodottamattomasta näystä, ja me pysyimme siten muutamia sekunteja\n-- itse asiassa niin kauan kun leijona pysyi paikoillaan. Suureksi\niloksemme ei se kestänyt kauan. Suuren suuri eläin tuijotti meitä\nmuutamia sekunteja -- ilmeisesti enemmän ihmeissään kuin vihoissaan\n-- ja sitten se laski häntänsä päästäen matalan murinan ilmaistakseen\njonkinlaista pientä tyytymättömyyttä siitä, että sen lepoa oli\nhäiritty, sekä kääntyi äreästi poispäin. Siten leijonat yleensä\nkäyttäytyvät lähestyessään ihmistä -- etenkin jos ne eivät ole\nnälkäisiä, eikä tungettelija käy niiden kimppuun.\n\nSe lähti kuitenkin pois, mutta hyvin hitaasti, kyyristyen silloin\ntällöin ja kääntäen päänsä taaksepäin ikäänkuin katsellen\n\"yliolkaisesti\", seurasimmeko me sitä. Meillä ei ollut ollenkaan halua\nsiihen. Emme jalan vertaa aikoneet seurata sitä, emme edes tuumaakaan.\nPäinvastoin olimme pikemmin perääntyneet asemastamme sekä sovittaneet\nsuuren puun rungon sen ja meidän välillemme. Tietystikään ei tämä olisi\nollut miksikään suojaksi, jos se olisi päättänyt palata ja hyökätä\nkimppuumme, mutta vaikka se ei kulkenut niin nopeasti kuin olisimme\ntoivoneet, ei se osoittanut mitään merkkejä takaisin tullakseen, joten\nme rupesimme taas saamaan uskallusta.\n\nMe olisimme voineet peräytyä tasangolle, mutta se ei olisi ollut\nmiksikään hyödyksi, vaan hyvin luultavasti aiheuttanut leijonan\ntulemaan jälkeemme. Me tiesimme sangen hyvin, että se pian saavuttaisi\nmeidät, ja tietystikin yksi isku miestä kohti sen suunnattomista\nkäpälistä olisi lyönyt meidät kappaleiksi, tai niinkuin toverini lausui\nhienommin \"ensi viikon puoliväliin.\"\n\nOn aivan luultavaa, että jos tämä leijona olisi jätetty yksikseen,\nolisi se mennyt kokonaan pois hätyyttämättä meitä. Mutta sitä ei\njätetty yksikseen. Toverini oli uskalias, uhkarohkea mies -- liian\nuskalias ja liian uhkarohkea tällä kertaa. Hänen mieleensä tuli,\nettä vihollinen poistui liian hitaasti, ja kuvitellen mielettömällä\ntavallaan, että laukaus \"Annakuningattaresta\" pelottaisi eläintä\nsekä jouduttaisi sen askeleita, hän nojasi aseensa muutamaan vanhaan\nlehdenarpeen puussa ja tähdäten vakaasti pamahutti.\n\nHyvin luultavasti laukaus osui leijonaan -- se ei ollut vielä\nviittäkymmentäkään yardia pyssynpiipun suusta -- mutta mikä vaikutus\nsaattoi pyyhaulilatauksella olla tämänkaltaisen eläimen paksuun nahkaan?\n\nLeijonan mielessä se kuitenkin sai aikaan aivan vastakkaisen\nvaikutuksen, kuin mitä toverini edellytti, sillä se ei saanut sitä\njuoksemaan tiehensä tai edes kiirehtimään askeleitaan, eikä myöskään\npelottanut sitä millään tavalla. Päinvastoin, melkein samalla kun\nlaukaus kuului päästi se äänekkään kiljunnan ja kääntyen ympäri tuli\nhyppien puuta kohti!\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDES LUKU\n\n\nEpäilemättä olisimme Ben Brace ja minä lakanneet elämästä seuraavalla\nhetkellä. Minä olin valmistautunut siihen, että kumpikin meistä tulisi\nrevityksi palasiksi -- ja varmaan se olisi ollut seurauksena, jollei\ntoverini olisi ollut mies nopea neuvoissaan. Mutta onneksi hän oli\nsellainen, ja tällä ratkaisevalla hetkellä hän keksi keinon päästä\nvaarasta, joka uhkasi meitä. Ehkä hän oli ajatellut asiaa edeltäpäin.\nOn hyvin luultavaa, että hän oli tehnyt siten, muuten olisi hän tuskin\nmenetellyt niin tyhmästi kuin hän menetteli, sillä ei mikään olisi\nvoinut olla tyhmempää kuin ampua leijonaa avoimella kentällä, kun ei\npyssyssä ole muuta kuin pyyhauleja!\n\nOn kuitenkin todennäköistä, että Ben oli ajatellut\nperääntymismahdollisuuksiaan ennen laukauksen ampumista, vaikka en\nvoinut kuvitella, minkälaisia ne olivat. Me olimme maakamaralla paksu\npuunrunko leijonan ja meidän välillämme, mutta siitä ei tietysti\nolisi mitään suojaa, koska peto näki meidät ja kiersi pian meidän\npuolellemme. Miten saatoimme siis perääntyä? Minä puolestani uskoin,\nettä me kumpikin tulisimme tapetuiksi ja syödyiksi.\n\nBen oli eri mieltä, ja ennenkuin saatoin tehdä muuta kuin päästää\nkauhunhuudon, oli hän tarttunut minua jaloista sekä nostanut minut\nhartioilleen korkealle ilmaan!\n\n\"Nyt, poika\", huusi hän, \"tartu oksaan ja vedä itsesi ylös. Pian --\npian! tai peto on kimpussamme\".\n\nMinä arvasin heti hänen tarkoituksensa ja odottamatta kunnes ehtisin\nvastata minä tartuin erääseen traakkipuun oksaan sekä aloin vetää\nitseäni ylöspäin. Oksa oli juuri niin korkealla, että saatoin ulottua\nsiihen käsin -- silloinkin kun pitkä merimies piti minua käsivarsillaan\n-- eikä ollut ollenkaan helppoa nostaa ruumistani sen päälle. Mutta\nmatkan aikana olin oppinut kiipeämään kuin apina, ja vähän pujoteltuani\nsekä väänneltyäni itseäni onnistui minun saada olopaikka puun oksien\nkeskellä.\n\nSillävälin oli Ben yhtä kovassa puuhassa kuin minäkin noustakseen\nhänkin. Hän oli hellittänyt otteensa minusta heti kun huomasi, että\nminä olin saanut oksasta kiinni, ja pani nyt liikkeelle kaiken\ntarmonsa niinkuin myös kaiken voimansa päästäkseen leijonaa pakoon.\nOnnettomuudeksi olivat puun oksat liian korkealla hänen päästäkseen\nniihin kiinni, joten hänen oli pakko turvautua toisenlaiseen\nkiipeämistapaan. Tietysti oli puunrunko aivan liian paksu, jotta hän\nolisi saanut käsivartensa sen ympäri sekä olisi voinut kiivetä sekä\nkäsin että jaloin -- hän olisi yhtä hyvin saattanut kiivetä sillä\ntavoin ylös seinää. Mutta onneksi oli kuori täynnä epätasaisuuksia --\npieniä nystermiä ja uurroksia, vanhojen lehtipaikkojen arpia, mitkä\nlehdet olivat aikoja sitten pudonneet, sekä muutamia suurempia läpiä,\njoista mahdollisesti tuuli oli katkaissut kokonaisia oksia. Merimiehen\nnopea silmä huomasi heti näiden jälkien tarjoaman edun -- ne olisivat\nhänellä astimina -- ja potkaisten kenkänsä pois hän tarttui runkoon\nsekä sormin että varpain ja alkoi kiivetä ylöspäin niinkuin kissa.\n\nSiinä oli toimittava ripeästi, ja hänen oli pakko käyttää pieni aika\nvarmistuakseen asiastaan. Jos hän olisi kadottanut tasapainonsa ja\npudonnut maahan, ei hänellä olisi ollut aikaa yrittää toistamiseen\nennenkuin leijona olisi tullut paikalle, ja tietäen tämän hyvin hän\njatkoi edelleen kiipeämistään kynsin hampain.\n\nHyväksi onneksi olin minä nyt kääntänyt itseni niin että olin kasvot\nalaspäin oksalla, ja kun Benin villapaidan kaulus tuli käteni\nulottuville, saatoin minä auttaa häntä, niin että seuraavalla hetkellä\nhänen onnistui saada kiinni eräästä oksasta ja heilauttaa itsensä puun\nhaaralle. Mutta täpärällä asia oli, sillä juuri kun Ben veti riippuvat\njalkansa oksien joukkoon, tuli leijona paikalle ja hypäten ylöspäin\niski käpälänsä rajusti runkoa vasten saaden kaarnan lentämään irti\nsuurina palasina. Ei ollut kolmeakaan tuumaa sen käpälien päitten\nja Benin jalkapohjien välillä, kun isku sattui, ja jos sen olisi\nonnistunut saada kiini toverini nilkasta, olisi tämä ollut viimeinen\nkipuaminen, minkä Ben ikinä olisi suorittanut, sillä leijonan käpälä\non käden kaltainen, ja se olisi voinut helposti vetää uhrinsa takaisin\nmaahan. Siksi oli pakoonpääsy täpärällä, mutta kuten Ben jälkeenpäin\nhuomautti, \"tuuman verran harhaan on yhtä hyvä kuin maili harhaan\", ja\ntämän tapauksen tulos osoitti sananlaskun todeksi, sillä me olimme nyt\nturvassa oksien keskellä, josta leijona ei mitenkään voinut saada meitä\nkynsiinsä.\n\nMutta sillonkaan emme ollenkaan olleet tyytyväisiä tässä suhteessa\nemmekä pitkään aikaan tunteneet ollenkaan luottamuksellista\nturvallisuuden tunnetta. Me kumpikin tiesimme, etteivät leijonat voi\nkiivetä tavalliseen puuhun. Niillä ei ole \"karsintakiipeämisen\" taitoa,\njoka on suotu muutamille karhulajeille, eivätkä ne tietysti voi nousta\npuuhun sillä tavalla. Myöskään eivät ne voi kiivetä kuin kissat,\nsillä vaikka leijona ei ole muuta kuin suuri kissa -- isoin kaikista\nkissoista -- ja vaikka sillä on taaksepäin vedettävät kynnet, sellaiset\nkuin kissallakin -- ovat ne kuitenkin tavallisesti niin kuluneet ja\ntylsät, että eläinten kuningas voi vain vähäisessä määrässä käyttää\nniitä koettaessaan kiivetä puuhun. Tämän takia on puuhun kiipeäminen\naivan sen kykyjen ulkopuolella, eikä sillä ole mitään vaatimuksiakaan\nomata tämä taito. Mutta kaikesta tästä huolimatta voi se syöksyä pitkän\nmatkaa runkoa ylöspäin pelkästään kimmoisien lihastensa voimalla,\netenkin missä kaarna on pinnaltaan epätasaista ja runko suuri sekä\nvahva kuten oli traakkipuun laita.\n\nEi siis ihmettä, että me yhä pelkäsimme; ei ihmettä, että pelkomme\nlisääntyi, kun näimme villin eläimen kyyristyvän jonkun askeleen päähän\nrungosta ja levittäen leveät käpälänsä harkitsevasti valmistautuvan\nhyppäämään.\n\nSeuraavalle hetkellä se syöksyi eteenpäin noin kaksi ruumiinsa mittaa\nja sitten ponnahtaen vinossa kulmassa ylös se sinkoutui ilmaan. Se\nhyppäsi varmaankin yli kymmenen jalkaa ylöspäin, sillä sen etukäpälät\niskivät puuhun juuri sen kohdan alapuolelle, josta oksat haarautuivat.\nMutta suureksi helpotukseksemme ei se kyennyt pitämään kiinni\notteestaan, ja sen suuri ruumis putosi takaisin maahan.\n\nSe ei menettänyt rohkeuttaan epäonnistumisensa johdosta, vaan juosten\ntaas poispäin se kääntyi ja kyyristyi hypätäkseen toistamiseen. Tällä\nkertaa se näytti päättäväisemmältä ja menestyksestään varmalta.\nSemmoinen ilme oli sen rumalla naamalla yhtyneenä äärimmäiseen\nhurjuuteen ja raivoon. Sen huulet olivat taaksepäin vedetyt ja sen\nvalkoiset hampaat sekä punainen, vaahtoisa kieli olivat näkyvillä\nkaikessa kauheassa alastomuudessaan; hirvittävä näky katsella. Me\nvapisimme, kun katsoimme siihen. Vielä raju ulvonta -- vielä syöksähdys\neteenpäin -- vielä ponnahdus -- ja ennenkuin meillä oli aikaa lausua\nsanaakaan, huomaisimme me leijonan keltaisen käpälän levitettynä puun\nhaaran päälle ja sen irvistelevän kuonon sekä välkkyvät hampaat aivan\njalkojemme juuressa! Seuraavalla hetkellä olisi peto ponnahuttanut\nruumiinsa ylös mutta toverini mielenmaltti ei jättänyt häntä pulaan\ntällä ratkaisevalla hetkellä. Hänen toimintansa oli ajatuksennopeata,\nja ennenkuin leijonalla oli aikaa kohottaa itsensä, oli merimiehen\nveitsen terävä kärki mennyt kahdesti suuren käpälän läpi, saaden\nkummallakin iskulla aikaan syvän ja verisen ammottavan haavan. Samalla\nhetkellä olin minä vetänyt pistoolini, joka minulla oli yhä vyössäni,\nja laukaisin sen hirviön naamaan niin taitavasti kuin osasin.\n\nEn ota ratkaistakseni, saiko veitsi vai pistooli halutun tuloksen\naikaan, mutta varmasti sai jompikumpi tuloksen aikaan, tai pikemmin\nehkä kumpikin ase ansaitsee osansa kunniasta. Oli miten oli, vaikutus\noli silmänräpäyksellinen, sillä samalla hetkellä kun ase laukaistiin\nja puukoniskut annettiin, putosi leijona taaksepäin ja juoksi ontuen\nympäri puun runkoa ulvoen ja kiljuen sellaisella äänellä, jonka olisi\nsaattanut kuulla mailien päähän!\n\nSiitä tavasta, jolla leijona ontui, kävi ilmi, että veitsen\naikaansaamat haavat tuottivat sille tuskaa, ja me saatoimme huomata sen\n\"kasvoilla\" olevasta verestä, että laukaus, vaikka olikin pieni, oli\nrepinyt sen naamaa melkoisesti.\n\nLyhyen ajan me toivoimme, että se sellaisen epäonnistumisen jälkeen\nlähtisi tiehensä, mutta me huomasimme pian, että toiveemme pettivät;\neivät veitseniskut eikä laukaus olleet loukanneet sitä vaarallisesti.\nNe olivat vain olleet omiaan tekemään sen raivokkaammaksi ja\nkostonhimoisemmaksi. Horjuttuaan hetken sinne tänne ja pureskeltuaan\nkiukkuisesti omaa, vertavuotavaa käpäläänsä se ryhtyi taas hyökkäykseen\nniinkuin ennenkin koettaen hypätä puun oksille. Minä olin taas ladannut\npistoolini. Ben oli taas valmiina veitsineen, ja me odotimme hyökkäystä\nsovittautuen lujasti oksallemme.\n\nLeijona ponnahti taas ylöspäin ja syöksyi puunrunkoa vasten, mutta\nsuureksi iloksemme me näimme, ettei se hypännyt läheskään niin\nkorkealle kuin ennen. Jos raivo olisi voinut olla hyödyksi, olisi se\nonnistunut, sillä sen hurjuus oli nyt huipussaan, ja se sai aikaan\nniin pelottavan karjuntayhdistelmän, että me emme voineet kuulla omia\nääniämme, kun puhuimme toisillemme.\n\nKoetettuaan monta kertaa turhaan päästä meidän kimppuumme, näytti peto\ntulevan siihen vakaumukseen, että sillä ei ollut voimia tehdä tätä\nurotyötä, ja se luopui yrittämästä.\n\nMutta sillä ei ollut ollenkaan aikomusta lähteä taistelupaikalta.\nPäinvastoin me näimme, että se oli päättänyt panna meidät kestämään\npiiritystä, sillä me huomasimme suureksi mielipahaksemme, että se\nravasi muutamia askeleita puunrungosta poispäin ja kyyristyi ruohoon --\naikoen ilmeisesti olla siinä, kunnes meidän olisi pakko tulla alas.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU\n\n\nToverini ja minä pysyimme tietysti paikoillamme puun latvassa; emme\nvoineet tehdä muuta. Jos olisimme yrittäneet tulla alas, olisimme vain\nheittäneet itsemme suoraan leijonan kitaan, -- leijonan, joka oli juuri\nsellaisen välimatkan päässä puunrungosta, että se voi saavuttaa meidät\nyhdellä ainoalla hyppäyksellä sillä hetkellä, kun astuimme jalallamme\nmaahan. Siinä se makasi tai oikeastaan oli kyykyssä kuin kissa,\nvaikka se ajoittain nousi ja venytti ruumiinsa kyyristyvään asentoon,\npieksi kylkiään tupsupäisellä hännällään, näytti hampaitaan ja kiljui\nvihaisesti. Sitten se asettui taas muutamiksi hetkiksi makaamaan ja\nnuolemaan haavoittunutta käpäläänsä, yhä muristen sitä tehdessään\nikäänkuin se olisi vannonut kostoa kärsimästään loukkauksesta!\n\nKun näimme, että se oli lakannut yrittämästä puuhun, olimme toivossa,\nettä se väsyisi hyökkäykseen ja menisi pois kokonaan. Mutta näistä\ntoiveista me luovuimme vähitellen, kun huomasimme sen itsepintaisuuden,\njolla se yhä piti meitä silmällä. Jos jompikumpi meistä liikahti oksien\nkeskellä, hypähti se heti jaloilleen, ikäänkuin se olisi kuvitellut,\nettä olimme aikeissa astua alas, ja se olisi päättänyt siepata meidät\nkiinni. Tämä jo itsessään osoitti, ettei sillä ollut vähintäkään\naikomusta lähteä paikalta pois, ja sai meidät vakuutetuksi siitä, ettei\npiiritystä lopetettaisi piirittäjän suostumuksella.\n\nMe aloimme tulla erittäin huolestuneiksi asemastamme. Tähän asti oli\nmeitä kauhistanut leijonan äkillinen hyökkäys, mutta nuo kauhunhetket\nolivat lyhytikäisiä, ja sen kiihtymyksen takia, joka oli seurannut\nniitä, ei meillä ollut aikaa miettimään asiaa tai kärsimään. Meillä ei\nollut aikaa tuntea epätoivoa, ja itse asiassa emme olleet ollenkaan\nepätoivossa turvallisuudestamme silloinkaan, kun leijona kaikin tavoin\nkoetti päästä kimppuumme, sillä me emme uskoneet, että se pääsisi\npuuhun.\n\nMutta nyt uhkasi meitä uusi vaara. Vaikka me tunsimme olevamme aivan\nturvassa \"orrellamme\", emme voineet jäädä sinne pitkäksi aikaa. Siellä\nei ollut millään lailla mukavaa istuessamme hajareisin paljaalla\npuunoksalla. Mutta mukavuus oli vähämerkityksinen. Me olimme kumpikin\ntottuneet ratsastamaan sellaisella puuhevosella, ja mitä tulee\nBraceen, olisi hän voinut ruveta nukkumaan, vaikka hänellä olisi\nollut vain ajopurjeen puomi jalkojensa välissä, niin että me emme\nolleet huolissamme mukavuudesta. Oli jotakin vakavampaa mietittävää\nkuin tämä, ja se oli mahdollisuus joutua nälän ja janon vaivaamaksi.\nMinun ei tarvitse sanoa \"mahdollisuus\". Mitä tulee nälkään, emme vielä\nkärsineet ravinnon puutetta, mutta nälän seuralainen jano rupesi jo\ntuntumaan, vieläpä melko tavalla. Emme olleet saaneet vettä suuhumme\nsitten kun olimme lähteneet joelta, ja jokainen, joka on marssinut\nAfrikan kuuman auringon alla, tietää, että aina puolen mailin päässä\ntuntee halua juoda. Me kumpikin olimme olleet janoissamme melkein\nsiitä hetkestä asti kun lähdimme veneellä rannalle, ja minä olin\ntähystellyt vettä siitä asti. Me moitimme itseämme siitä, ettemme\nolleet tuoneet mukanamme kenttäpulloa tai vesiastiaa, ja me saimme jo\nkärsiä huolimattomuudestamme tai pikemmin tietämättömyydestämme, sillä\nmieleemme ei ollut ollenkaan johtunut, että sellaiset varustukset\nolisivat olleet tarpeellisia enempää kuin jos olisimme menneet päiväksi\nlinnustamaan kotia lähellä oleville kentille.\n\nMe olimme jo kärsineet janoa, mutta nyt kun istuimme noilla paljailla\noksilla varjon haivenenkaan suojaamatta meitä keskipäivän auringon\nsäteiltä -- ja vieläpä kuuman, troopillisen auringon -- aloimme me\ntuntea täydellä todella janon tuskia tavalla, jolla en ollut niitä\nmilloinkaan ennen tuntenut. Se oli itse asiassa mitä tuskallisin tunne,\nja minä ajattelin, että jos se lisääntyisi tai vaikkapa jatkuisi\nvielä pitkän aikaa, niin se tappaisi minut. Toverini kärsi myöskin,\nvaikka ei niin kovasti kuin minä. Hän oli paremmin tottunut sellaisiin\näärimmäisyyksiin ja saattoi paremmin kestää niitä.\n\nSaattoi olla, että jos olisimme todenteolla kiintyneet johonkin työhön,\nemme olisi tunteneet tätä kurjuutta niin tuskallisena, mutta meillä\nei ollut mitään tehtävänä paitsi pitää itseämme oksilla tasapainossa\nja mietiskellä rauhallisesti. Tämä teki asian sitäkin pahemmaksi. Me\nsaatoimme käsittää asemamme ja täydelleen ymmärtää sen vaarallisen\nluonteen.\n\nTulevaisuutemme oli kaikkea muuta kuin ilahduttava. Me emme uskaltaneet\nlähteä puusta pois, muuten leijona olisi syönyt meidät suuhunsa. Jos\ntaas jäisimme puuhun, joutuisimme joko janon tai nälän tai kummankin\nsaaliiksi.\n\nMiten saatoimme päästä tästä kauheasta vaihtoehdosta? Väsyisikö\nleijona pitämään meitä silmällä ja menisi pois? Ei ollut ollenkaan\ntodennäköistä, että se tekisi siten. Kaikki sen liikkeet osoittivat\nvastakkaisia aikomuksia, ja lohdutukseksemme minä muistin nyt\nlukeneeni tämän rajun pedon leppymättömästä luonteesta, kun sitä on\nhaavoitettu tai ärsytetty -- mikä eroaa niin suuresti siitä yleisestä\nmielenlaadusta, jota tavallisesti pidetään sen ominaisuutena ja jonka\nse varmaan usein tuo ilmi, kun sitä ei häiritä, tai ehkä silloin, kun\nse ei ole nälissään.\n\nMeillä ei ollut mitään keinoa päättää, oliko meidän leijonamme\nnälissään vai ei; mutta me tiesimme että sitä oli häiritty, vieläpä\nkohdeltu törkeästi; sen kostonjanoiset tunteet oli saatettu korkeimpaan\nhuippuunsa, ja sen takia tulisi nyt esiin kaikki, mitä tahansa\nkostonhimoista olikin sen luonteessa. Epäilemättä ei sen viha lauhtuisi\ntuossa tuokiossa. Me saisimme odottaa ehkä pitkän aikaa, ennenkuin se\ntuntisi itsensä taipuvaiseksi antamaan anteeksi. Meillä ei ollut mitään\ntoivottavana sen armolta. Mahdollisesti yö saisi aikaan muutoksen. Vain\nsiihen panimme kaikki toiveemme.\n\nEmme ollenkaan luottaneet siihen, että joku \"Pandoralla\" olevista\ntovereistamme pelastaisi meidät. Vaikka Bracella oli ystäviä heidän\njoukossaan, eivät he olleet sellaisia ystäviä, että he olisivat\nhuolehtineet paljoakaan siitä, miten hänen kävi. He saattoivat näön\nvuoksi etsiä häntä, mutta oli kaksikymmentä tietä, joita he saattoivat\nkulkea osumatta oikealle tielle, ja olisi pelkkä sattuma, jos löytäisi\njonkun näissä määrättömissä metsissä. Meillä ei ollut paljoakaan\ntoivoa, että he pelastaisivat meidät.\n\nSe vähäinen toivo, mikä meillä oli heidän suhteensa, perustui\nomituiseen luuloon. Toverini otaksui, että \"Pandoran\" miehet\nkuvittelisivat meidän karanneen, huomatessaan ettemme palaisi. Tässä\ntapauksessa oli kylläkin luultavaa, että meitä etsittäisiin vieläpä\ntarpeellisella innolla, jotta meidän löytämisemme olisi varma!\n\nTämä oli omituinen otaksuma, ja me kumpikin toivoimme, että se\nosoittautuisi oikeaksi. Tämän mahdollisuuden sattuessa oli meillä\nsuuremmat mahdollisuudet tulla autetuiksi pälkäästämme.\n\nTähän mennessä oli janomme tullut tuskalliseksi. Kurkkumme olivat\nkuivuneet, ikäänkuin olisimme nielleet punapippuria, eikä kielemme\nvoineet saada aikaan vähintäkään kosteutta. Luonnollinen sylkinestekin\noli lakannut valumasta.\n\nKun me kärsimme tällä lailla, sai toverini erään ajatuksen; minä näin\nhänen viiltävän veitsellään erään oksan kaarnaa. Asia, joka ensinnä\nsaattoi meidät lähestymään suurta puuta, oli nyt ratkaistu. Uurroksesta\nvuoti punaista nestettä -- tämä oli \"traakkipuu\"!\n\nToivoen saavamme lievitystä tästä lähteestä me kumpikin kostutimme\nhuuliamme kirkkaanpunaisella nesteellä ja nielimme sitä, niin pian\nkun sitä tihkui esiin. Jos olisimme olleet paremmin tutustuneet\nlääkeopilliseen kasvioppiin, olisimme jättäneet tämän nesteen sikseen,\nsillä lohikäärmeen veri on tunnetuimpia kutistavia aineita. Voi,\nme huomasimme pian koettelemalla sen ominaisuudet. Viisi minuuttia\njälkeenpäin tuntui kielemme siltä, kuin olisi siihen kaadettu\nvihtrilliä, ja meidän janomme kasvoi niin voimakkaaksi ja rajuksi,\nettei sitä voinut enää sietää. Me kaduimme nyt katkerasti tekoamme;\nme valitimme katkerasti, että olimme maistaneet tuota verenkaltaista\nnestettä. Me olisimme saattaneet kestää päiviä, jollemme olisi nielleet\nnoita kirkkaan punaisia tippoja; mutta me kärsimme nyt jo ikäänkuin\nolisi kulunut päiviä siitä kun olimme maistaneet vettä!\n\nMeidän janomme oli äkkiä lisääntynyt ja oli yhä lisääntymässä, kunnes\nkärsimämme tuska oli suorastaan kiduttava. Minä en osaa kuvailla sitä.\nSen kauhistavasta luonteesta voi saada jonkun käsityksen, kun vakuutan,\nettä me todella puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja\npanisimme henkemme mieluummin alttiiksi puukko-ottelussa leijonan\nkanssa kuin että kärsisimme janoa kauemman aikaa!\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU\n\n\nNiin; me tosiaan puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja\npanisimme henkemme alttiiksi puukkotaistelussa leijonan kanssa!\n\nOn totta, että se oli toivoton yritys, mutta on luultavaa, että\nolisimme yrittäneet sitä ennenkuin kärsineet tuota hirmuista tuskaa\nvielä pitkän aikaa. Onneksi emme joutuneet tähän epätoivoiseen\nvaihtoehtoon saakka. Ratkaisevalla hetkellä tuli onnellinen ajatus\ntoverini mieleen ja se ajoi päästämme pois ajatuksen puukkotaistelusta.\n\nMuistettakoon, että meillä oli mukanamme musketti. Suurta\n\"Anna-kuningatarta\" ei pidä unohtaa, vaikka yhteen aikaan näytti\nsiltä kuin olisimme unohtaneet sen. Asianlaita ei ole aivan siten.\nMe muistimme sen aivan hyvin, sillä se oli vain silmissämme, maaten\npuun juurella, jonne Brace oli sysännyt sen innoissaan päästäkseen\nleijonalta pakoon. Mutta se oli meidän saavuttamattomissamme, ja kun\nse vielä lisäksi oli tyhjä, emme olleet ollenkaan ajatelleet, että\nse olisi meille hyödyksi. Vaikka olisimme saaneet sen käsiimme ja\nladanneet sen uudestaan, tiesimme me, etteivät pyyhaulit tappaisi\nleijonaa, ja sentakia olisimme voineet ladata ja laukaista, kunnes\nolisimme kuluttaneet kaikki ammuksemme, saamatta aikaan muuta tulosta\nkuin että olisimme saaneet pedon vielä raivoisemmaksi -- jos siihen\nvielä oli varaa. Näistä syistä emme olleet kiinnittäneet mitään\nhuomiota \"Anna-kuningattareen\", ja se makasi siinä aivan meidän allamme\nilmeisesti yhtä hyödytönnä kuin rautatanko.\n\nKun suunnittelimme puolustus- ja hyökkäyskeinoja, joita voisimme\nkäyttää hyväksemme aikomassamme loppuottelussa, tuli \"Anna-kuningatar\"\ntaas mieleemme, ja Brace keksi keinon, jonka avulla suuri ase\ntulisi hyödyksemme. Itse asiassa oli olemassa mahdollisuus, että me\nselviytyisimme asiasta sen avulla ilman sitä epätoivoista yhteenottoa,\njota olimme suunnitelleet. Me vain ihmettelimme, ettei ajatus ollut\nennen juolahtanut mieleemme.\n\nSuunnitelmamme oli saada pyssy käsiimme ja ladata se uudestaan, sitten\närsyttää leijonaa jollakin tavalla, niin että se uudistaisi yrityksensä\nkäydä puun kimppuun, ja kun se olisi siten aivan lähellä, asettaa\nmusketin piipunpää aivan liki sen päätä sekä laukaista sisällys suoraan\nsiihen. Pyyhaulitkin täyttäisivät tarkoituksen, jos ne laukaistaisiin\nniin likeltä.\n\nEnsimmäinen vaikeus olisi saada pyssy haltuumme. Se oli puun alla\nsamalla sivulla, josta olimme kiivenneet ylös, ei kolmenkaan jalan\npäässä suuresta rungosta, mutta vaikka se oli niin likellä, oli\nilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava maahan, ennenkuin\nsaatoimme päästä käsiksi siihen. Tietysti olisi mahdotonta tehdä\ntätä ilman hengenvaaraa -- niin, oli todella varmaa, että leijona\nhyökkäisi alaslaskeutuvan kimppuun. Se oli vain noin kaksitoista\naskelta kauempana ja, niinkuin jo on kerrottu, se piti meitä yhtämittaa\nsilmällä. Yksi ainoa hyppäys olisi kylliksi, eikä olisi mitään\nmahdollisuutta päästä siltä pakoon. Miten saattoi pyssyyn päästä kiinni?\n\nOlen sanonut, että oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli\nlaskeuduttava alas, ja kun tämä olisi suoraa päätä perikatoon menoa, ei\najatusta siihen ryhtymisestä harkittu hetkeäkään.\n\nBen oli kuvitellut, että hän saattaisi päästää minut alas apinoiden\ntavoin ja että me tällä keinoin saisimme pyssystä kiinni. Mutta\ntutkittuamme oksia ja laskettuamme etäisyyden me huomasimme, että\nkorkeus oli liian suuri ja keino mahdoton käyttää.\n\nJuuri silloin tuli avuksemme toinen ajatus -- Benin aivoissa syntynyt\najatus -- nimittäin että tekisimme köydenpätkän päähän juoksusilmukan,\nkoettaisimme saada sen pyssyn ympäri ja sitten vetäisimme pyssyn ylös\nsilmukassa. Tämä olisi varma suunnitelma, jos vain voisimme saada sen\ntäytäntöön.\n\nMeillä oli nuoraa -- merimiestä tavataan harvoin ilman sitä. Se\noli sama pätkä, jossa korppikotka oli roikkunut, sillä Ben oli\nirroittanut sen, ennenkuin oli viskannut lintunsa pois. Se oli sekä\ntarpeeksi pitkä että tarpeeksi kestävä tähän tarkoitukseen, eikä\nolisi sopinut paremmin, vaikka se olisi valittu köysitehtaasta. Ben\ntiesi, miten silmukka piti tehdä, ja pian oli silmukka tehty hänen\nmielensä mukaan. Sitten laskettiin nuora alas hitaasti ja varovasti,\nniin ettei silmukka menisi umpeen, ennenkuin se ennättäisi maahan.\nMerimiehen taitavan käden ohjaamana silmukka tuli vihdoin maan\npinnalle aivan musketinpiipun suun eteen, ja sitten sitä vedettiin\nhitaasti ja hellävaroen pitkin ruohoa. Onneksi ei pyssynpiippu ollut\naivan maanpinnassa kiinni, ja nuora kulki helposti sen alitse. Mutta\nBen ei ollut tyytyväinen, ennenkuin oli saanut silmukkansa piipun\nja pyssyntukin keskivälille aivan toisen kääntörenkaan yläpuolelle.\nSitten hän veti silmukan umpeen nykäisemällä -- tavalla, jonka vain\nmerimies osaa -- ja kireällä oleva nuora osoitti, että se oli kiinni\nja lujasti paikoillaan. Vielä puoli minuuttia, ja toverini piti\n\"Anna-kuningatarta\" kädessään!\n\nSen panostaminen oli vain muutamien minuuttien työ, mutta se tehtiin\nvarovasti, koska pelkäsimme pudottavamme joko ammukset tai latasimen.\nTietysti olisi ase tullut käyttökelvottomaksi, jos olisimme hukanneet\njommankumman niistä.\n\nKaikkien näiden toimien kestäessä ei vastustajamme ollut jäänyt\nrauhalliseksi. Kun se näki musketin nousevan salaperäisesti puuhun,\nnäytti se kuvittelevan, että häntä vastaan mietittiin jotakin\nsalajuonta, ja se nousi kaikille neljälle jalalleen sekä päästi\näänekkään murinan.\n\nBen oli nyt saanut pyssyn ladatuksi ja odotti vain, että leijona\nlähestyisi puuta; mutta peto ei näyttänyt ollenkaan aikovan tulla\nlähemmäksi. Se murisi yhä ja huiski hännällään kiukkuisesti, mutta\npysyi paikoillaan.\n\nMahdollisesti pistoolinlaukaus saisi sen houkuteltua lähemmäksi, ja\ntoverini kehoitti minua ampumaan. Minä tein siten, tähdäten leijonaa.\nLuultavasti kylläkin laukaus vain kutitti sitä, mutta se sai osittain\naikaan toivotun vaikutuksen, sillä saadessaan sen ruumiiseensa se\nhypähti kerran ylöspäin ja pysähtyi sitten taas -- yhä jatkaen\nulvomistaan ja lyöden kylkiään pitkällä tupsupäisellä hännällään.\n\nNyt se ei ollut kymmenenkään askeleen päässä pyssynsuusta, eikä se\ntullut tällä kertaa lähemmäksi. Tämä oli ilmeistä, sillä jäätyään\nhetkeksi seisomaan neljällä jalallaan se istuutui aivan kuin kissa. Sen\nleveä rinta oli aivan meitä päin ja tarjosi mitä sopivimman maalitaulun\ntähdättäväksi.\n\nBen oli kovassa kiusauksessa nostaa pyssy ja vetää liipasimesta, mutta\npeläten yhä, että tälläkin lyhyellä matkalla pyyhaulit hajaantuisivat\neivätkä tekisi mitään vahinkoa, hän pidätti itseänsä.\n\nHän kehoitti minua lataamaan pistoolin uudestaan ja laukaisemaan taas,\nja minä olin juuri siinä puuhassa, kun toverini yht'äkkiä kuiskasi\nminulle, että pysähtyisin. Minä katsoin häneen nähdäkseni, mitä hän\ntahtoi. Minä näen, että hänen mielessään on jokin uusi aie. Minä näin\nhänen vetävän varovasti suuren rautaisen latasimen renkaistaan ja\nsitten kiertävän tukon rohtimia sen pään ympäri sekä sovittavan sen\npyssynpiippuun, missä rohtimet pitivät sitä kiinni. Sen jälkeen minä\nnäin hänen laskevan piipun alas ja panevan pyssyntukin olkapäätään\nvasten. Minä näin hänen tähtäävän, ja pian sen jälkeen kuului kova\npamaus ja näkyi savupilvi, joka täytti koko puunlatvan kätkien sekä\nmaan että taivaan näkyvistäni.\n\nVaikka en voinut muutamaan hetkeen sanoa laukauksen vaikutusta -- ei\nBenkään voinut ---- paksun savun takia, ilahduttivat meitä ne äänet,\njotka kuuluivat meille alhaalta. Leijonan ääni tuntui yht'äkkiä\nkokonaan muuttaneen riemuitsevan kiljuntansa sävyyn, joka ilmaisi\ntuskaa ja pelkoa, ja me olimme vakuutetut siitä, että se oli pahasti\nhaavoittunut. Me saatoimme kuulla vinkumisen, korskunnan ja kiljunnan,\njoka muistutti sitä, mikä kissalta pääsee kuolemantuskissa, mutta\npaljon karkeampana ja kovempana.\n\nKaikki tämä kesti vain muutamia sekunteja -- niin kauan kuin rikkipilvi\nriippui puun ympärillä -- ja juuri kun se oli hajaantunut sivulle ja\nme saatoimme nähdä maan allamme, loppuivat äänet, ja me huomasimme\nsuureksi iloksemme mahtavakokoisen pedon loikovan kyljellään\nliikkumattomana ja kuolleena.\n\nMe odotimme hetken tullaksemme varmuuteen tästä asiasta ennenkuin\nlaskeutuisimme varmasta turvapaikastamme. Mutta kun me tarkastimme\npetoa ja näimme, ettei se liikkunut, tunsimme itsemme lopulta\nvakuutetuiksi asiasta ja hyppäsimme alas maahan.\n\nTotta kylläkin, se oli aivan kuollut. Rautainen latasin oli tehnyt\ntehtävänsä ja pisti vielä esiin, puoliksi uponneena sen rintaan -- sen\npää oli tunkeutunut sydämeen asti.\n\nKomea leijona oli kylläkin hyvä saalis yhdeksi päiväksi. Siten ajatteli\nBen, ja kun meillä ei ollut ollenkaan halua saada toista samalla tapaa,\nsovimme me, että metsästyksemme nyt päättyi.\n\nMutta Ben ei aikonut palata ottamatta mukaansa muutamia\nmetsästäjätaitonsa voitonmerkkejä, ja sentakia me palasimme paikalle\nsaatuamme vettä janomme lieventämiseksi ja nyljimme suuren traakkipuun\nvarjossa leijonalta sen nahan.\n\nTämä voitonmerkki Benin olkapäällä ja minun kantaessani\n\"Anna-kuningatarta\" me käänsimme matkamme \"Pandoraa\" kohti.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU\n\n\nBenin ja minun tarkoituksena oli palata suoraa päätä parkkiin. Me\nolimme täysin tyytyväisiä päivämme metsästykseen emmekä halunneet\nenempää riistaa.\n\nMe lähdimme sentakia suuntaan, joka ajatuksemme mukaan veisi meidät\ntakaisin joelle.\n\nMutta me emme olleet menneet kauas, kun rupesimme ajattelemaan, että\nolimme väärään suuntaan menossa, ja silloin me käännyimme siitä sivulle\npäin sekä läksimme toisaalle päin.\n\nTätä uutta suuntaa me kuljimme enemmän kuin mailin matkan, mutta kun\nei mitään jokea tullut näkyviin, luulimme me, että me nyt varmasti\nkuljimme väärää tietä ja palasimme taas takaisin.\n\nKun olimme kävelleet vielä mailin tai pari tulematta joelle, rupesimme\nme ajattelemaan olevamme hukassa. Ainakin olimme varmasti eksyneet\ntieltämme, eikä meillä ollut pienintäkään aavistusta, millä puolella\nmeistä oli joki tai parkki tai kuningas Dingo Bingon varastohuone.\n\nLevähdettyämme hetken -- me olimme tulleet aivan väsyksiin\nponnistellessamme sinne tänne läpi metsien -- me lähdimme uudestaan\nliikkeelle ja kävelimme tällä kertaa kolme mailia tai enemmänkin suoraa\nsuuntaa. Mutta kaikki oli arvaamista ja näyttäytyipä lisäksi olevan\nhuonoa arvaamista, sillä sen sijaan että olisimme tulleet alaville\nlaaksomaille, joita oli pitkin joen rantaa; me huomasimme tulevamme\nmäkiselle maalle, joka oli avonaista ja jossa kasvoi puita harvassa. Me\nnäimme runsaasti riistaa joka puolella -- useanlaatuisia antilooppeja\n-- mutta me olimme nyt niin huolissamme tiestä, että me emme\najatelleetkaan pysähtyä ampuaksemme niitä. Sillä hetkellä me olisimme\nmieluummin halunneet nähdä \"Pandoran\" yläprammitangon kuin maailman\nsuurimman antilooppilauman.\n\nMuuan edessämme olevista kukkuloista näytti olevan korkeampi kuin\nmuut, ja kun se myöskin näytti olevan lähimpänä, ehdotti Ben, että me\njatkaisimme matkaamme sen huipulle. Siten me saisimme nähdä ympärillä\nolevan maan ja luultavasti huomaisimme joen sekä ehkä itse parkinkin.\n\nTietystikään minä en vastustanut -- minä olin kokonaan toverini\nneuvojen johdettavissa -- ja me lähdimme heti kukkulaa kohti.\n\nSe näytti olevan vain mailin tai parin päässä, mutta kun olimme\nkävelleet kokonaisen mailin, se ei näyttänyt suureksi hämmästykseksemme\nolevan yhtään lähempänä!\n\nMutta se ei ollut pahinta, sillä kun olimme kulkeneet vielä mailin,\nemme yhä näyttäneet olevan lähempänä kukkulaa kuin lähtiessämme. Sitten\nmeni kolmas maili, ja välimatka meidän sekä mäen välillä oli, mikäli\nsaattoi huomata, vain hiukan vähentynyt!\n\nJos minä olisin saanut määrätä olisin heittänyt kaiken toivon\ntuon kukkulan saavuttamisesta ja mennyt takaisin, niinkuin olimme\ntulleetkin. Mutta toverini oli ihmeellisen kestävä mies siinä mihin hän\nvain ryhtyi, ja nyt kun hän oli lähtenyt kulkemaan kukkulalle, oli hän\npäättänyt, ettei pysähdyttäisi ollenkaan, ennenkuin olimme saapuneet\naivan sen huipulle, vaikka meiltä menisi auringonlaskuun saakka,\nennenkuin saisimme matkan suoritettua. Siten me ponnistimme eteenpäin\npitäen kukkulan huippua silmissämme ja matkaten suoraan sitä kohti koko\najan.\n\nMatka oli paljon pitempi kuin olimme otaksuneet. Kukkula oli ainakin\nrunsaan kymmenen Englannin penikulman päässä siitä paikasta,\nmissä olimme sen ensin huomanneet, korkeimmalle kohdalle, vaikka\nse lähtiessämme näytti olevan vain yhden penikulman päässä!\nMutta ilmakehän puhtaus on niin suuri muutamissa osissa kuumaa\nvyöhykettä, missä ei ole yhtään pilveä taivaalla eikä ollenkaan sumua\nmaan pinnalla, että semmoinen pettyy helposti, joka on tottunut\nenglantilaiseen maisemaan.\n\nTuntia ennen auringonlaskua Ben ja minä ehdimme kukkulan huipulle,\nmutta meidän vaivamme palkitsi se loistava näköala, joka avautui\neteemme sekä erikoisesti joen näkeminen, se kun juoksi toista puolta\npitkin ja ulottui kauas poispäin meistä loistavan hopeavyön tapaisena,\nkunnes se kohtasi valkoisen meren kaukaisuudessa. Me saatoimme juuri\nerottaa \"Pandoran\", joka oli ankkurissa, ja me luulimme voivamme nähdä\nkuningas Dingo Bingon majat ja varastohuoneet, jotka pilkistivät\nvihreiden puiden keskeltä. Parkki ei näyttänyt suuremmalta kuin pieni\nvene, ja vaikka se näytti olevan hyvin lähellä joen suuta, oli sekin\nvain näköhairaus, sillä me tiesimme sen olevan enemmän kuin mailin\npäässä virtaa ylöspäin.\n\nTietysti näky tuotti meille iloa, sillä me olimme todella luulleet\nolevamme hukassa ja tunteneet itsemme hyvin levottomiksi koko\niltapuolen. Mutta nyt kun näimme asemamme ja suunnan, mihin joki\njuoksi, saatoimme helposti löytää tiemme sen luo ja seuraamalla sen\nrantoja me tulisimme aikanaan määräpaikkaamme.\n\nMutta eräs asia oli hyvin epämiellyttävä. Me emme voisi ehtiä\n\"Pandoralle\" takaisin tänä yönä. Me voisimme päästä joen rannalle asti,\nennenkuin aurinko kokonaan laskisi. Mutta me näimme, että maa oli\nmolemmilla puolilla virtaa tiheän metsän peitossa, ja jollei löytyisi\npolkua, tulisi kulkeminen metsän läpi hitaaksi, ja hämärän tultua olisi\nmahdotonta mennä eteenpäin. Näytti jokseenkin selvältä, ettemme ehtisi\n\"Pandoralle\" sinä iltana, vaan että meidän piti viettää yö metsässä.\n\nKun asianlaita oli oleva näin, ajatteli Ben, että me saatoimme yhtä\nhyvin pysyä kukkulalla kuin mennä jonnekin muuanne. Me olisimme\nsaattaneet mennä alas joen rannalle -- joki näet juoksi aivan mäen\ntoista sivua pitkin, ehkä ei aivan mailin päässä rinteen alareunasta --\nja me ajattelimme alussa tehdä siten, mutta harkitessamme asiaa meistä\nnäytti paremmalta pysyä siellä, missä olimme. Meillä olisi vähempi\nvaara villeistä pedoista, jos jäisimme kukkulalle, jossa ei ollut\npaljoa puita, kuin jos menisimme alas tiheisiin metsiin. Joen rantojen\ntiesimme olevan paikan, jossa villejä petoja oli eniten, ja vaara\nniiden hyökkäyksestä olisi siellä paljon suurempi. Mitä tuli veteen,\nemme voineet olla paremmassa asemassa, sillä me olimme löytäneet\nkauniin lähteen läheltä huippua ja olimme jo sammuttaneet janomme\nsiitä. Meidän ei tarvinnut mennä joelle, mitä tähän seikkaan tuli.\n\nAinoa, mitä meiltä todella puuttui olivat kaikki ruokatarpeet. Meillä\nei ollut palaakaan laivakorppuja eikä lihaa, ja me olimme kumpikin\ntulleet nälkäisiksi kuin sudet. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta\nsaada illallista, ja meidän olisi ollut kuljettava tyhjin vatsoin,\nkunnes ehtisimme parkin luo -- ehkä vasta puolipäivän aikaan seuraavana\npäivänä.\n\nMe olimme tulleet niin nälkäisiksi, että toverini toivoi nyt että olisi\ntuonut mukanaan palasen leijonan lihaa, selittäen, että hän olisi aivan\nhyvin voinut syödä viipaleen siitä. Meillä oli nahka yhä mukanamme,\nmutta se oli liian sitkeätä meille, vaikka olimmekin nälissämme.\n\nMe istuuduimme lähelle lähdettä ja aloimme miettiä, mihin valmistuksiin\nmeidän oli ryhdyttävä yön viettämiseksi. Ajattelimme, että oli parasta\nkoota joku määrä puita ja tehdä roihuava tuli -- ei siksi, että\nolisimme pelänneet kylmää, sillä kylmyys oli täällä tuntematon asia.\nPäinvastoin, vaikka oltiin jo lähellä auringonlaskua, oli ilma yhä\nhyvin kuuma ja painostava. Tarkoituksenamme oli tulta polttamalla\npelottaa tiehensä villieläimet, jotka mahdollisesti: lähestyisivät\nnukkumapaikkaamme yön aikana.\n\nPuhuessamme me tulimme nälkäisemmiksi, ja lopulta rupesi vatsamme\nvaatimaan niin kovasti, että olisimme melkein voineet syödä ruohoa!\nMutta onni näytti olevan ystävällinen meitä kohtaan ja pelasti meidät\ntulemasta ruohonsyöjiksi. Juuri kun aprikoitsimme, mitä löytäisimme\nsyödäksemme, satuimme näkemään suuren linnun tulevan muutamien puiden\nsuojasta avoimelle tantereelle. Se ei nähnyt meitä, sillä se tuli joka\nhetki lähemmäksi. Se näytti syövän ruohoa liikkuessaan eteenpäin, ja\nollessaan siten kiintyneenä oman ravintonsa etsimiseen se ei huomannut\nmitään muuta.\n\nBen oli ladannut uudestaan \"Anna-kuningattaren\" tapettuaan leijonan.\nLatasin oli pahasti vääntynyt, mutta meidän oli onnistunut saada se\nsuoraksi jälleen, niin että se kelpasi tarkoitukseensa, ja jotta\nolisimme valmiit mahdollisiin sattumuksiin, oli uusi lataus työnnetty\npiippuun.\n\nNähdessämme suuren linnun tulevan niin likelle me painauduimme\nrauhallisesti alas kätkeäksemme itsemme ruohikkoon Benin asettuessa\npienen pensaan taakse, jonka läpi hän työnsi musketin pitkän piipun.\n\nNäytti siltä kuin kaitselmus olisi lähettänyt linnun illalliseksemme,\nsillä tyhmä elukka käveli suoraan eteenpäin, kunnes se oli tuskin\nkahdentoista yardin päässä \"Anna-kuningattaren\" piipunsuusta. Juuri\nsilloin Ben veti liipasimesta, ja vaikka ammukset olivat pieniä,\nkeikahti suuri trappi -- lintu osoittautui trapiksi -- ruohossa ympäri\nniin kuolleena kuin naula ovessa. Niin sanoi Ben nostaessaan sen ylös\nja tuodessaan sen leiriimme. Me ryhdyimme nyt valmistamaan lintua, ja\nkynittyämme sekä puhdistettuamme sen me sytytimme tulen ja panimme sen\nliekkiin paahtumaan. Me emme ehkä keittäneet sitä hienoimmalla tavalla,\nja se oli mahdollisesti hieman savustunut, mutta vaikka olikin, niin\nemme huomanneet sitä syödessämme, sillä me söimme kumpikin sydämen\nhalusta ja ajattelimme, että se oli herkullisin pala mitä ikinä olimme\nmaistaneet. Tietystikin suolalihan jälkeen johon olimme niin kauan\ntottuneet, tuores trappi --- se on maukkaimpia riistalintuja -- ei\nvoinutkaan olla muuta kuin herkkupala, ja se maistui meille siinä\nmäärin, että me ennen maatamenoamme teimme uuden hyökkäyksen linnun\nkimppuun ja söimme sen miltei loppuun, vaikka se oli suuri.\n\nMe joimme illallisen paineeksi siemauksen kylmää vettä\nkristallikirkkaasta lähteestä ja sitten aloimme tuumailla, mihin\noikaisisimme ruumiimme yöksi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU\n\n\nEnsin meillä oli aikeena jäädä sinne, missä olimme keittäneet ja\nsyöneet illallisemme. Vettä oli helposti saatavissa ja siellä oli\npitkää ruohoa, jossa saatoimme levätä hyvin mukavasti.\n\nMutta vaikka silloin oli tarpeeksi lämmintä ja vaikka me olisimme\nvoineet ruveta nukkumaan tuntematta ollenkaan kylmää, tiesimme me\nettä asianlaita olisi toinen keskiyön aikaan. Me tiesimme tämän siitä\nkokemuksesta, jonka me jo olimme saaneet tästä osasta maata, sillä\nhuolimatta auringon suuresta kuumuudesta päivällä nousi yöllä paksu\nkaste, ja ilma oli usein sumuista sekä kylmää. Muutamina öinä olimme\nparkissa ollessamme huomanneet ilman kyllin kylmäksi ottaaksemme\nkäytäntöön kaikki peitteet, jotka voimme saada. Mahdollisesti ei ilma\nollut itsessään niin kylmä kuin me kuvittelimme, sillä tähän aikaan\nminä en tietänyt mitään lämpömittarista. On hyvin luultavaa, että me\ntunsimme yön kylmyyden tuntuvammin sen vastakkaisuuden takia verrattuna\npäivän suureen kuumuuteen, ja kun me olimme tavallisesti kovassa työssä\nja hikoilimme koko päivän, ei veremme ollut tietystikään valmistautunut\nmuutosta varten.\n\nKyseessä oleva päivä oli ollut erikoisen kuuma, ja kävellessämme\npalmunpähkinöiden yli sekä ponnistellessamme tiheikköjen ja muiden\nvaikeakulkuisten paikkain lävitse me olimme hikoilleet ylenmäärin koko\npäivän. Koska meillä ei ollut peitteitä verhotaksemme itseämme -- ei\nmitään muuta kuin aivan keveät vaatteemme -- tulisimme luultavasti\nkärsimään yöllä, kun kostea kaste laskeutuisi päällemme. Totta\nkylläkin, että meillä oli leijonan nahka mukanamme, mutta kun se oli\ntuore ja vielä muokkaamaton ei se olisi suurestikaan hyödyttänyt meitä.\n\nKun asianlaita oli näin, tuli mieleemme, että me saatoimme yhtä\nhyvin etsiä suojaa jonkun puun alta, joka ainakin varjelisi meidät\nlaskeutuvalta kasteelta, vaikkakaan se ei lämmittäisi meitä.\n\nMe olimme jo huomanneet metsikön, joka oli jonkun matkan päässä mäen\nrinteellä. Se näytti lupaavan juuri sitä suojaa, mitä me kaipasimme,\nja me läksimme metsikköön päin ottaen mukaamme pyssyn, leijonannahan,\ntrapin jäännökset sekä vähän polttoaineksia tehdäksemme niistä uuden\ntulen.\n\nTämä metsikkö näytti olevan sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan\nviidakoksi -- sellainen, jota voi usein huomata englantilaisissa\npuistoissa. Se oli muodoltaan pyöreä ja peitti noin puolen acren\nalan maanpinnasta. Ei mikään puista ollut suuri -- ei yli kolmen-\ntai neljänkymmenen jalan korkuinen, mutta kun pääsimme lähemmäksi,\nsaatoimme huomata, että ne olivat kaikki yhtä lajia. Sen saatoimme\npäättää lehdistä, jotka olivat hyvin suuria ja loistavan vihreitä\nväriltään. Ne olivat pitkulaisia ja jokainen lehti oli jakautunut\nviiteen lehdykkään, jotka olivat toisiinsa nähden samassa asennossa\nkuin sormet kädessä. Lehdykätkin olivat samanlaisia kuin suuret,\nkokonaiset lehdet, ja jokaisesta lehtikimpusta huomasimme kasvavan\nsuuren, valkean kukan, mikä riippui pitkässä nuokkuvassa varressa pää\nalaspäin. Nämä kukat antoivat metsikölle hyvin kauniin ulkonäön --\nniiden loistavat, valkeat terät olivat somana vastakohtana lehtien\ntummalle vihreydelle.\n\nKaikki nämä seikat me huomasimme, kun menimme lähemmäksi, sillä vaikka\naurinko oli laskenut, oli yhä kyllin valoisaa, jotta saattoi nähdä\nesineet melkoisen välimatkan päästä.\n\nMe emme huomanneet tästä pienestä viidakosta mitään muuta, mikä olisi\nnäyttänyt erikoiselta, kunnes me olimme päässeet aivan sen reunaan.\nMe huomasimme vain, että se oli sievästi pyöreä, aivan kuin se olisi\nkuulunut johonkin hienoon puistoon ja kuin olisi puistonvartijan\ntai jonkun maisemapuutarhurin karsimaveitsi pitänyt sitä somasti\nleikattuna. Tietysti oli tämä vain satunnainen omituisuus, kun\najatteli, että metsikkö kasvoi villissä, asumattomassa maassa, missä\nihmiskäsi ei milloinkaan puuttunut siihen, kuten otaksuimme. Mutta minä\nolin kuullut, että sellaisia säännöllisesti muodostuneita viidakkoja\ntavataan usein villeissä seuduissa sekä etelä-Afrikan tasankomailla\nettä Amerikan heinäaavikoilla, ja siksi ei ollut mitään merkillistä,\nettä niitä olisi yhtä hyvin keski-Afrikassakin.\n\nTämän takia me olimme tuskin huomauttaneetkaan toisillemme viidakon\nmuodon omituisuudesta, vaan lähestyimme sitä tarkoittamatta mitään\nmuuta kuin että saisimme varjoa sen alla. Sen taaja lehvistö, joka\ntarjosi suojaa kasteelta vieläpä sateeltakin, jos se sattuisi tulemaan,\nnäytti kutsuvan meitä luokseen, ja me päätimme ottaa vastaan sen\ntarjoaman vieraanvaraisuuden.\n\nVasta kun me pääsimme hyvin lähelle viidakkoa, me huomasimme tämän\nomituisen metsikön oikean luonteen -- ja silloin me huomasimme\nerikoisuuden, joka hämmästytti meitä.\n\nVoitte kuvitella hämmästystämme, kun huomasimme, että koko tiheikössä\noli vain yksi puu sen sijaan että -- niinkuin olimme otaksuneet --\nsiinä olisi ollut todellinen metsikkö, joka peitti tuon miltei acren\nsuuruisen alan maata.\n\nVarmastikin siinä oli vain yksi puu, ja me olimme väärin pitäneet\nsuurta, varjostavaa lehti- ja kukkalatvaa kokonaisena metsikkönä!\n\nMutta minkälainen puu se olikaan! Jos olimme hämmästyneet\ntraakkipuusta, kävi hämmästyksemme nyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi,\nkun katselimme jättiläismäistä puiden hallitsijaa, joka tässä levisi\nlaajalle silmiemme edessä. Traakkipuu kutistui pensaaksi siihen\nverraten.\n\nJos minun pitäisi mainita tämän äärettömän suuren kasvin mittasuhteet,\nniin minua tuskin uskottaisiin. Mutta onneksi eivät sen jättiläismitat\nole yksin minun vakuutukseni varassa. Kasvitieteilijät ovat kuvanneet\nsamankaltaisia puita, vieläpä aivan samaa lajiakin olevia, ja sentakia\ntuntee tieteellinen maailma niiden suuren koon hyvin.\n\nSiinä puussa, jonka Brace ja minä tapasimme, oli runko täydelleen\nsata jalkaa ympärimitaten. En voi sanoa tarkkaan, koska minulla ei\nollut mittanauhaa, ja olisi tarvittu melko pitkä nuora ympäröimään\nsitä. Mutta Ben mittasi sen huolellisesti käsivarsillaan ja ilmoitti\nsen olevan \"kaksikymmentäviisi syltä\". Nyt olivat Benin sylet kelpo\nsyliä, sillä hänellä oli pitkät käsivarret, ja siitä päätän, että\nrunko oli vähintäin sata jalkaa ympärimitaten. Noin kahdentoista\njalan korkeudessa maasta haarautui runko useaksi suureksi oksaksi,\njoista jokainen oli itsekin aivan kuin puu, ja itse asiassa muutamat\nniistä olivat paljon paksumpia kuin metsän useimmat puut. Nämä haarat\nulottuivat monen yardin päähän, ensin vaakasuoraan, mutta kun ne\nkaventuivat päätään kohti, alkoivat ne vähitellen kaartua alaspäin,\nkunnes niiden uloin pää -- huipussa olevat oksat lehtineen -- aivan\nkoskettivat maata. Tästä syystä me emme olleet voineet nähdä päärunkoa,\nkun lähestyimme. Ulompana olevien oksien lehdet kätkivät sen meidän\nnäkyvistämme, ja sentakia olimme pitäneet yksityistä puuta metsikkönä\nja viidakkona. Se muistutti tätä sitäkin enemmän korkeutensa tähden,\nsillä kuten jo on huomautettu, sen ylimmät oksat eivät nousseet suoraan\nylöspäin enemmän kuin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa. Sentakia se ei\nollut maailman korkein puu, vaikka se varmaan oli paksuimpia.\n\nNyt sattui niin, että minä tiesin, minkälajinen puu se oli -- tiesin\nsen nimenkin; minun \"ihmekirjani\" ei ollut jättänyt kuvaamatta tätä\nkasvimaailman harvinaisuutta. Se oli suuri _baobab_.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU\n\n\nTiesin, että puulla oli muita nimiä baobab-nimen ohella: että Senegalin\nneekerit sanovat sitä \"apinanleipäpuuksi\", \"happamaksi kurpitsaksi\"\nja \"lalo\"-kasviksi. Minun kirjani oli ollut niin yksityiskohtainen,\nettä se mainitsi puun tieteellisenkin nimen, mikä on _Adansonia_\n-- nimi on johtunut kuuluisasta ranskalaisesta kasvitieteilijästä\nAdansonista, joka kauan sitten matkusti läntisen Afrikan läpi\nja kuvaili ensimmäisenä tätä ihmeellistä puuta. Vieläpä muistin\nAdansonin kuvauksen siitä ja hänen tiedonantonsa että hän uskoi olevan\nmuutamia baobab-puita, jotka olivat viisituhatta vuotta vanhoja, siis\nsamanikäisiä kuin maailma. Hän oli itse mitannut muutamia, jotka\nolivat setsemänkymmentäviisi jalkaa ympärykseltään, sekä oli kuullut\ntoisista, jotka olivat yli sata jalkaa! Tämän minä saatoin nyt uskoa.\nMinä muistin lisäksi, että hän oli kertonut puun hedelmän olevan\nsuuren soikean kappaleen, joka oli täyteensä yhdeksän tuumaa pitkä\nja tummanvihreä väriltään sekä pinnaltaan valkean villan peitossa,\nettä se muistutti kurpitsaa ja avattuna toi näkösälle useita pikku\nkammioita, joissa oli kovia, kiiltäviä siemeniä uponneena pehmeään\nhedelmälihaan, että alkuasukkaat niillä seuduin, missä puu kasvoi,\nvalmistivat tästä hedelmälihasta hapahkoa juomaa, mikä oli hyvää\nparantamaan kuumetauteja, että sama kansa sekoitti lehtiä kuivattuina\nja survottuina ruokaansa estämään liian runsasta hikoilua, lisäksi\nettä suurempia lehtiä käytetään kattamaan heidän majojaan sekä että\nhe valmistivat kuoresta eräänlaista köyttä ja myöskin karkealajista\nkangasta, mitä köyhemmät ihmiset pitivät lanteillaan muodostamaan\nverhon, joka ulottui vyötäisiltä polviin. Myöskin astioita\nvalmistettiin hedelmän ulkokuoresta, mitkä astiat sopivat samoihin\ntarkoituksiin, kuin ne, joita saatiin kurpitsapuusta.\n\nKaikki nämä asiat minä muistin sillä hetkellä ja aioin ilmoittaa ne\ntoverilleni niin pian kun olimme majoittuneet johonkin yötä varten.\nMutta tähän mennessä me olimme vain saapuneet paikalle, emmekä olleet\nsaaneet jättiläiskasvista selville mitään muuta kuin että se oli\nkaikki yhtä ainoata puuta, sillä me saatoimme vielä erottaa päärungon\nhämärän heikossa valossa. Tietystikin suoritti Ben mittaamisensa\nvasta jälkeenpäin, ja se tapahtui vasta kauan sen jälkeen kuin olimme\nsaapuneet paikalle.\n\nNiin, me olimme tulleet tämän ihmeellisen puun luo ja kumartaessamme\nalas sekä astuessamme sen oksien alle me näimme yhdellä silmäyksellä,\nettä se oli juuri sopiva paikka yöpymistä varten. Talokaan olisi tuskin\nvoinut sopia meille paremmin, ja mitä tuli tilaan, oli sitä siellä\nkylliksi, vaikka sinne olisi majoittunut kolmikantisen laivan miehistö.\nOli tuskin väliä, mihin me asetuimme lepäämään -- puun laajalle\nleviävän katoksen alla oli runsaasti valinnan varaa, eikä kaste\nhäiritsisi luultavasti missään meidän uinailuamme.\n\nMe olimme kuitenkin päättäneet sytyttää tulen, sillä me pelkäsimme yhä\nedelleen villieläimiä. Eikä ihmekään sellaisen päivän seikkailujen\njälkeen.\n\nVaikka puun varjon alla oli miltei pimeä, oli ulkopuolella vielä\nhämärää, ja oli yhä kylliksi valoisaa, että saatoimme koota\npolttoaineita tultamme varten. Siten me laskettuamme maahan\nleijonannahkamme ja muut sälymme rupesimme kokoamaan puunkappaleita.\nPienen matkan päässä me tapasimme jonkun määrän kuivunutta puuta, joka\nsopi erinomaisesti polttoaineeksi, ja kolme tai neljä täyttä sylillistä\noli tarpeeksi.\n\nMe kokosimme nopeasti sen verran ja valittuamme paikan erään suuren\nvaakasuoran oksan alta me rakensimme leiritulemme. Oksa oli niin paksu\nja leveä alhaaltapäin, että se jo itsessään muodosti tarpeeksi suuren\nkaton suojaamaan meitä sateelta, joka mahdollisesti tulisi, ja maa oli\nalapuolella taulakuiva, joten meillä oli kaikki mahdollisuudet saada\nmukava yölepo.\n\nMe rakensimme tulemme jonkun matkan päähän päärungosta ja heti kun se\noli saatu kunnolla sytytetyksi, me lopetimme työmme sekä istuuduimme\nsen viereen. Benillä oli savipiippunsa taskussaan, ja täyttäen sen\nsiihen kuuluvalla huumaavalla aineella hän rupesi polttamaan sitä\nhyvin tyytyväisenä. Minä olin itse hyvin onnellinen. Sen jälkeen mitä\nolin kokenut parkissa, oli tämä vapaa metsäelämä todella ihastuttavaa,\nja minä ajattelin, että haluaisin sen jatkuvan aina. Vaikkakaan minä\nen ruvennut vetelemään savuja toverini kanssa, istuuduin minä häntä\nvastapäätä, ja me nautimme kumpikin luontevan keskustelun tuottamasta\nhuvista.\n\nOlen sanonut, että kun ensiksi tulimme baobabin varjoon, oli siellä\naivan pimeä -- niin pimeä kuin yö itse -- emmekä me voineet nähdä\nkuuttakaan jalkaa nenäämme edemmäksi mihinkään suuntaan. Mutta pian\ntuli rupesi leimuamaan, joten me saatoimme tehdä tarkempia huomioita\nuudesta asunnostamme. Me voimme nähdä päidemme yläpuolella pitkän,\nmunanmuotoisen hedelmän riippuvan suurien lehtien keskellä, kun taas\npitkin maata oli siroteltuna monta, jotka olivat pudonneet ollen liika\nkypsiä, sekä kuoria toisista, jotka olivat auenneet ja hajoittaneet\nsiemenensä maahan ollen nyt kuivia ja tyhjiä.\n\nKaikki tämä oli huomattu muutamissa sekunneissa -- juuri sill'aikaa kun\nnuotion puut alkoivat leimuta. Mutta tarkkaavaisuutemme johtui pois\nsellaisista huomioista ja keskittyi yhteen ainoaan seikkaan, joka heti\nherätti meissä innokasta uteliaisuutta.\n\nTämä seikka oli muuan omituinen ilmiö, joka oli näkyvissä puun\nrungossa. Aivan tulen toisella puolen, mutta -- kuten jo on mainittu\n-- jonkun matkan päässä siitä kohosi päärunko suuren seinän tapaisena.\nKaarna oli ruskeanharmaa väriltään, ryppyinen ja mukurainen, ja sen\npinnalla oli monta nystermää sekä epätasaista kohtaa. Mutta huolimatta\ntästä epätasaisuudesta me huomasimme heti kun liekit rupesivat\nloistamaan rungolla neljä säännöllistä viivaa eli uurretta, mitkä\ntekivät toistensa kanssa suoria kulmia. Nämä viivat muodostivat\nsuunnikkaan, joka oli kolme jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Pohjaviiva oli\nnoin kaksi jalkaa maanpinnan yläpuolella, ja suunnikas itse kuvastui\npitkinpäin puuta vasten.\n\nHeti kun loimme silmämme säännöllisesti muodostuneeseen kuvioon,\nnäimme me, ettei se ollut voinut syntyä mistään luonnollisesta syystä\n-- kaarna ei ollut voinut haljeta niin sopusuhtaiseen muotoon. Oli\nselvää, että kuvio oli keinotekoinen -- toisin sanoen sen oli ihmiskäsi\ntehnyt. Itse asiassa, kun tarkastimme sitä seikkaperäisemmin, saatoimme\nsanoa, että asianlaita oli siten, sillä puussa voi huomata veitsen tai\njonkun muun leikkausaseen jäljet, vaikka työ oli tehty aikoja sitten,\neikä väri antanut mitään opastusta siitä, milloin se oli tehty. Viivat\nolivat samanlaisesti tummanharmaita kuin luonnolliset halkeamat puun\nmuissa osissa.\n\nKun uteliaisuutemme oli herännyt, nousimme toverini ja minä tulen\näärestä sekä lähestyimme suurta runkoa tutkiaksemme sitä. Jos maa olisi\nollut asuttu, emme olisi ajatelleet asiasta mitään, sillä silloin\nolisimme luulleet, että joku oli leikellyt puun kaarnaan kuvioita\nhuvikseen -- mahdollisesti ne olivat olleet toimettomia poikia --\nniinhän olen itsekin usein tehnyt ja Ben oli tehnyt, kun hän oli\ntoimeton poika. Mutta tuon päivän koko retkeilyn aikana me emme olleet\nkohdanneet yhtäkään ihmisolentoa emmekä myöskään nähneet merkkiä tai\njälkeä kenestäkään, ja me olimme jokseenkin varmoja kaiken sen jälkeen\nmitä meille oli kerrottu, että tämä osa maata oli aivan ilman asujamia.\nSentakia baobabin kuoreen leikattu kuvio hämmästytti meitä, sillä se\noli merkkinä siitä, että siellä oli ollut ihmisolentoja ennen meitä,\nvaikka siitä saattoi olla hyvinkin pitkä aika.\n\nMe siis lähestyimme runkoa tutkiaksemme sitä tarkemmin.\n\nKun tulimme lähelle, huomasimme, että viivat olivat hyvin syviä,\naivan kuin ne olisivat olleet leikatut puuhun asti, mutta tämän\nlisäksi ei ollut huomattavissa mitään erikoista. Kaarnassa ei ollut\nmuuta uurrosta, niinkuin olimme odottaneet -- ei mitään muuta kuin\ntämä pitkänomainen kuvio, joka muistutti vähän pienen ikkunan tahi\noven muotoa. Itse asiassa, kun seisoimme sitä ihmettelemässä, toi se\nmieleemme ajatuksen pienestä ovesta, joka avautui puun sivusta, sillä\nuurros näytti yltympäri reunastaan mustalta, ikäänkuin olisimme voineet\nnähdä johonkin tummaan onteloon sen toisella puolen.\n\nTämä ajatus tuli mieleeni, kun seisoin tuijottamassa sitä, ja Benillä\noli samanlainen kuvitelma.\n\n\"Hitto vieköön, Vilho!\" sanoi hän astuen lähemmäksi sitä, \"se on ovi,\nluulemma\", ja sitten kumartuen eteenpäin sekä iskien sitä nyrkillään\nhän huudahti: \"Menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole ovi! Kuulehan\npoika! Kuuletko tätä? Se kumajaa yhtä ontolta kuin tyhjä tynnyri!\"\n\nTosiaan, merimiehen rystöjen isku kaarnaan antoi onton kuminan --\naivan erilaisen kuin mikä olisi syntynyt iskemällä jykevää puunrunkoa.\nLisäksi huomasimme me, että se osa, johon oli lyöty, tärisi iskusta.\nEpäilemättä oli puu ontto, ja se osa, joka oli vetänyt huomiomme\npuoleensa, ei ollut mitään muuta kuin sen sivuun leikattu ovi.\n\nTämä asia kävi heti varmaksi, sillä Ben nosti jalkansa taas\ntuumattuaan: \"menköön kaaripuuni rikki\", ja potkaisi kelpo tavalla\nsiihen osaan, joka oli irtonainen. Se antoi heti perään ja saattoi\nhämmästyneitten silmiemme nähtäväksi puun kyljessä olevan oven, joka\njohti toisella puolella olevaan mustaan onkaloon!\n\nBen juoksi heti takaisin tulen luo ja ottaen useita leimuavia\npuukappaleita sekä sovittaen ne vieri viereen, niin että ne muodostivat\nsoihdun, hän palasi ne mukanaan rungon luo. Pitäen soihtua onkalon\nsuun edessä me kurkistimme sisään, kun silmiämme kohtasi näky, joka\nsai aikaan jotakin enemmän kuin hämmästystä -- jotakin joka oli hyvin\nlähellä kauhua. Meillä oli kummallakin tämä tunne, ja vaikka toverini\noli mies, vieläpä hyvin rohkea mies, oli hän yhtä kauhuissaan kuin\nminäkin. Itse asiassa minä näin, että hänen vartalonsa vapisi kokonaan\nja että hänen kätensä tutisivat sillä tavoin, että useita puukappaleita\nputosi hänen sormistaan, ja hän näytti olevan muutamia sekunteja kahden\nvaiheella, viskaisiko hän soihdun pois ja lähtisi pakoon!\n\nTätä voi tuskin kummastella, kun ajattelee sitä omituista näkyä, joka\navautui silmiemme eteen. Olisi koetellut rohkeimmankin kuolevaisen\nhermoja, mikä ikinä on elänyt, katsoa tuohon mustaan puun onteloon\ntietämättä edeltäpäin, mitä se sisälsi. Ei ollut ihme, että Ben Brace\npäästi villin huudahduksen ja seisoi vavisten sanattomassa kauhussa.\n\nPuunrungon sisäpuolella oli huone. Se oli neliskulmainen muodoltaan,\nnoin kuusi, seitsemän jalkaa pitkä, leveä ja korkea. Se ei ollut mikään\nmädäntyneen puun luonnollinen ontelo, vaan sen olivat ilmeisesti\nihmiskädet kovertaneet, ei aivan tarkkaan, vaan karkeasti hakaten\nikäänkuin kirveellä.\n\nPitkin takaosaa oli jätetty paikoilleen osa puuta, muistuttaen penkkiä\ntai rahia, ja tällä penkillä olivat ne esineet, jotka herättivät\nkauhuamme. Siinä istui kolme ihmishaahmoa, kasvot kääntyneinä\nsisäänkäytävää kohti. Ne istuivat niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät\nlepuuttaessaan itseään -- selkä nojaten huoneen takimmaista seinää\nvasten ja käsivarret riippuen hervottomina sivulla, polvet koukussa ja\nraajat hieman kurotettuina lattian keskustaa kohti.\n\nKukaan näistä kolmesta ei liikkunut, sillä vaikka ne olivat\nihmishahmoja, eivät ne olleet eläviä, eivätkä ne myöskään olleet\nkuolleita ruumiita! Ei, ne eivät olleet eläviä eikä kuolleita\nihmisiä, ja tämä seikka lisäsi hämmästystämme, kun katselimme niitä.\nJos ne olisivat olleet eläviä tai vain ruumiita, olisi näky ollut\nluonnollinen, mutta ne eivät olleet kumpaakaan. Aikanaan ne olivat\nolleet molempia, mutta siitä oli varmaan pitkä aika, sillä nyt ne eivät\nmuistuttaneet kumpaakaan!\n\nNe olivat kaikki kolme ryppyisiä ja kuivaneita kuin muumiot, mutta\nne eivät olleet muumioitakaan. Ne muistuttivat enemmän luurankoja,\njotka oli suljettu mustiin nahkaverhoihin, mitkä olivat rypistyneinä\nja kutistuneina heidän päällään, vaikkakin ne sopivat tarkasti\nheidän ruumiiseensa. Heidän päälaellaan oli villatukkaa -- he olivat\nilmeisesti olleet neekereitä -- ja silmät olivat vielä päässä,\nvaikkakin kiillottomina ja kuoppiinsa kuivuneina, niinkuin muukin liha.\nYksi kohta oli yhä säilyttänyt kiiltonsa, nimittäin heidän hampaansa.\nRypistyneet ja taaksepäin vetäytyneet huulet paljastivat ne täydelleen,\nja kaikkien kolmen suussa loisti kaksinkertainen hammasrivi valkean\nnorsuluun tavoin. Ollen vastakohtana nahan tummalle värille ja pään\nluurankomaisen muodon sekä leukojen laihan terävyyden tehostamina ne\nsaivat aikaan näyn, joka oli äärimmäisen hirveä ja kamala. Ei ihmettä,\nettä toverini vapisi, kun hän näki miehet.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU\n\n\nVarmaan hämmästytte kuullessanne, etten minä ollut paljoakaan\npelästyneempi kuin hän. Olisi ollut luonnollista että asianlaita\nolisi ollut siten -- koskapa olin nuorempi enkä niin rohkea --\nmutta todellisuudessa ei ollut siten. Itse asiassa, pienen kauhun\ntunteen jälkeen, jota tunsin ensi pelästyksessäni, en ollut ollenkaan\npeloissani.\n\nTietystikin oli sellainen villi ja kauhistava näky -- nuo kolme\nluurankohaahmoa jäykkine jäsenineen ja ruumiineen sekä valkoisine,\nirvistävine hammasriveineen -- omiaan herättämään pelkoa kenessä\ntahansa, etenkin kun nämä miehet kohdattiin sellaisessa omituisessa\npaikassa ja nähtiin kuten me näimme ne, soihdun loistavassa valossa.\nEnkä tahdo kieltää, että ensi kertaa silmätessäni niitä minä olin yhtä\nsuuresti kauhistunut kuin toverini, ja ehkä vielä pahemminkin.\n\nMutta kauhuni oli lyhytaikainen, sillä minä olin melkein seuraavalla\nhetkellä vapaa siitä, ja seisoin katselemassa luurankoruumiita\ntuntematta mitään muuta kuin suurta uteliaisuutta -- aivan ikäänkuin\nolisin katsellut muumioita jossakin museossa.\n\nTiedän, että hämmästytte tästä osoittamastani kylmäverisyydestä ja\npidätte sitä kummallisena. Mutta siinä ei ole mitään kummallista. Se\noli helposti selitettävissä, ja minä ryhdyn antamaan selitystä.\n\n\"Ihmekirjani\" on taas selityksenä -- sitä sain minä kiittää siitä, että\nse päästi minut pelostani ja saattoi minut taas parempaan asemaan kuin\noppimattoman toverini. Muistin lukeneeni tuosta kirjasta - tietystikin\nsamasta luvusta, joka käsitteli baobabia -- millainen omituinen\ntapa esiintyi muutamien neekeriheimojen keskuudessa. Nämä nimittäin\nkoversivat näiden puiden suuria runkoja holveiksi elikkä huoneiksi\nja asettivat kuolleensa sinne. Siten ei menetelty niiden kanssa,\njotka kuolivat luonnollisella tavalla, vaan pahantekijöiden kanssa --\nmiesten, jotka oli telotettu jonkun suuren rikoksen takia ja joiden\nruumiille ei ollut suotu oikeutta tulla haudatuksi säännönmukaisella\ntavalla. Näillä villikansoilla on näet piintyneitä ennakkoluuloja\nsellaisissa asioissa, aivan kuten huomaamme olevan useimpien\nkristittyjen ja sivistyneiden kansojen kesken.\n\nSentakia neekerit hautaavat tällä tavoin niiden ruumiit, jotka ovat\nkärsineet kuolemanrangaistuksen, sen sijaan että viskaisivat ne\nhyenoille ja sakaaleille sekä jättäisivät ne näiden ahnaitten eläinten\nsyötäväksi. Hautaus tapahtuu, kuten jo on kuvattu, sulkemalla ruumiit\nbaobabin runkoon hakattuihin holveihin -- se onkin minun mielestäni\nhyvin mukava hauta. Ruumiit, jotka haudataan siten, eivät lahoa eivätkä\nmätäne, kuten ne jotka haudataan tavallisella tavalla. Päinvastoin,\njokin puussa oleva säilyttävä ominaisuus tai siellä vallitseva\nilmanlaatu saa aikaan, että ne kuivuvat hyvin samalla tavoin kuin\nmuumiot ja pysyvät siinä tilassa satoja vuosia.\n\nIhmettelette ehkä, miksi neekerit pelkkien rikollisten takia ryhtyvät\nniin suuriin puuhiin, että nimittäin muodostavat näitä suuria holveja\nvahvoihin puunrunkoihin, etenkin sellaisilla alkeellisilla työaseilla,\nkuin heillä on tavallisesti niitä tehdessään. Mutta tämä ihmettely\nlakkaa, kun ilmoitan, että huoneen kovertaminen baobabin runkoon on\nvain pikku asia ja vaatii ainoastaan mitättömän työn. Tämän suuren\npuun puuaines on huomattavan pehmeää ja huokoista ja siihen voi\nkovertaa ontelon melkein yhtä helposti kuin nauriin kylkeen; ainakaan\nei se tuota suurempaa vaikeutta kuin kovan savi- tai multapenkereen\nkaivaminen, ja neekerien keskuudessa on hyvin tavallista hakata\nbaobabin runkoihin suuria huoneita muitakin tarkoituksia varten kuin\nyllämainittua.\n\nKun siis muistin lukeneeni selostuksen kaikista näistä asioista, olin\nminä ehdottomasti paremmassa asemassa kuin toverini joka ei ollut\nmilloinkaan lukenut sanaakaan niistä. Kun Ben kääntyi ja huomasi, että\nminä katselin näkyä aivan kylmäverisesti hänen itsensä vavistessa\npelosta, näytti hän aivan hämmästyneeltä minun käytökseni johdosta.\n\nMinä selitin hänelle pian syyn, miksi olin niin rohkea, ja sen\nkuultuaan tuli Ben itsekin rohkeaksi. Täydennettyämme soihtuamme\nottamalla uusia puita tulesta me tunkeuduimme kumpikin ahtaasta\nsisäänkäytävästä huoneeseen ja seisoimme kuolleiden asunnossa. Me emme\npelänneet enää edes laskea kättämme luurankoihin, joiden me huomasimme\nolevan aivan kuivia eikä millään lailla mädänneitä, ei myöskään kovin\nmuurahaisten tai minkäänlaisen turmelevan hyönteisen syömiä -- nämä\nkaikki oli niistä varmaan pitänyt erillään puun omituinen tuoksu, joka\nympäröi niitä.\n\nOli kylläkin todennäköistä, että hyenat ja sakaalit olisivat vähät\nvälittäneet tästä, sekä jo aikoja sitten raahanneet ruumiit pois, mutta\nkuten sanottu, huoneessa oli ovi ja vahva olikin, joka oli tarkasti\nsopinut sen sisäänkäytävään ja joka ilmeisesti oli puun paksua kaarnaa,\nmikä oli leikattu huolellisesti irti huonetta tehtäessä ja sitten taas\npantu paikoilleen. Tämä tarkasti sopiva ovi oli epäilemättä ollut\nkyllin vahva vastustamaan kaikkia villieläinten hyökkäyksiä siihen\naikaan kun ruumiit oli ensinnä sinne pantu, mutta koska se nyt oli\nkuiva, oli se käynyt hölläksi ja antoi helposti perään merimiehen\nvoimakkaasti potkaistessa.\n\nMe olimme jonkun aikaa tässä omituisessa huoneessa ja tutkimme sen\njokaista nurkkaa hyvin tarkkaan. Meille kävi selville, ettei sinne\nollut astuttu vuosiin, koska siellä ei ollut mitään merkkiä, että\njokin olisi siellä saatettu epäjärjestykseen. Mahdollisesti ei mikään\ninhimillinen olento ollut milloinkaan avannut ovea, sen jälkeen kun\nkuolleet oli sinne pantu, ja vaikka ei ollut mitään mahdollisuutta\nsanoa, kuinka kauan sitten tämä tapaus oli sattunut, viittasi kuivien,\nkuihtuneiden ruumiiden ulkomuoto selvästi siihen, että ne oli saatettu\nleposijaansa hyvin kauan sitten. Se oli ehkä tapahtunut silloin,\nkun ympärillä oleva maa oli tiheästi kansoitettu asujamilla, joka\ntapauksessa silloin kun naapuristossa asui jokin heimo, joka oli aikoja\nsitten joutunut perikatoon vihollistensa käden kautta tai mikä on\nluultavampaa, otettu vangiksi, myyty orjuuteen sekä viety Atlantin yli\nAmerikan siirtomaihin.\n\nSellaisia ajatuksia kulki mielessäni, kun seisoin tässä omituisessa\nhuoneessa ja tuijotin kolmea eriskummallista olentoa, jotka olivat niin\nkauan olleet sen asujamia. Luulen, että toverini mietteet olivat toista\nlaatua. Epäilen, että hän ajatteli sillä hetkellä, oliko mahdollisesti\nruumiiden mukana haudattuna jokin aarre. Hän näet vei soihtunsa huoneen\njokaiseen nurkkaan ja tutki silmillään jokaista halkeamaa ja rakoa\ninnokkaasti, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkin tulevan äkkiä esiin\n-- ehkä pussin kultahiekkaa tai jonkun sellaisen arvokkaan kiven, joita\nusein tavataan villi-ihmisten huostassa.\n\nMutta jos hänellä oli joitakin sellaisia toiveita, oli hän tuomittu\nsaamaan pettymyksen osakseen, sillä lukuunottamatta kolmea luurankoa\nitseään ei paikalta löytynyt minkäänlaista esinettä -- ei pukua eikä\nkoristetta.\n\nKun Ben oli tullut vakuutetuksi tästä ja kun hän vielä kerran oli\nsilmännyt puuhuoneen kolmea vaiteliasta asukasta jätti hän heille\nhyvästit vakavan hullunkurisella tavalla sekä toivotti heille hyvää\nyötä.\n\nMe palasimme nyt tulemme ääreen aikoen ruveta nukkumaan, sillä vaikka\nei ollut vielä myöhäistä, tunsimme itsemme väsyneiksi päivän retkeilyn\njälkeen, ja oikaisten itsemme kuivalle maalle leimuavien puiden ääreen\nme valmistauduimme yötä varten.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU\n\n\nMe vaivuimme uneen miltei silmänräpäyksessä, mutta en voi sanoa,\nkuinka kauan me nukuimme. Siihen ei tuntunut kuluneen enempää viittä\nminuuttia, ja sitten meidät herätti melu, joka oli kyllin äänekäs\nja kyllin epämiellyttävä herättääkseen kuolleetkin. Sen muodostivat\nomituisimmat äänet, mitä olen kuullut eläessäni, eikä kumpikaan meistä\nvoinut selvittää, mikä sen aiheutti, vaikka ei voinut olla epäilystä\nsiitä, että se sai alkunsa jonkunlaisista eläimistä.\n\nEnsin me ajattelimme, että sen saivat aikaan sudet tai pikemmin hyenat\nja sakaalit -- nämä näet ovat Afrikan susia -- ja muutamat äänistä\nmuistuttivat näiden eläinten ääntä, joihin olimme jo tutustuneet\nkuultuamme niitä joka yö kuningas Dingo Bingon varastohuoneiden\nympärillä ja joen rannoilla. Mutta kuului myös muita, toisenlaisia\nääniä -- kimeitä kiljaisuja ja kissojen naukumista muistuttavia huutoja\nsekä silloin tällöin lörpöttelyä ja papattamista, joka muistutti\nihmisolentojen ääniä tai tarkemmin sanoen mielipuolien tolkutonta\npuhetta!\n\nIlmeisesti oli useita olentoja, jotka saivat aikaan nämä äänet,\nmutta minkälaisia olentoja ne olivat, sitä emme toverini enkä minä\nvoineet mitenkään arvata. Äänet olivat karkeita ja epämiellyttäviä --\nniiden jokainen sointu oli omiaan synnyttämään kauhua niissä, jotka\nsattuivat kuuntelemaan niitä -- ja ne kauhistuttivat meitä niin pian\nkuin olimme hereillä kuullaksemme niitä. Me hyppäsimme kumpikin heti\nylös ja katselimme ympärillemme säikähtyneinä, odottaen joka hetki,\nettä meidän päällemme hyökättäisiin, mutta vaikka me saatoimme kuulla\nmeteliä joka puolelta, emme me vieläkään voineet nähdä, kuka tai mikä\nsen sai aikaan. Tulemme hehkui heikosti ja soi meidän nähdä vain\nhyvin lyhyen välimatkan ympärillemme. Mutta jotta saisimme paremman\nnäköalan, potkaisi Ben koneellisesti puoliksipalaneita puukappaleita,\nja siten saatiin aikaan kirkas liekki, joka valaisi koko sen alan, mitä\nbaobabin oksat varjostivat. Vieläkään me emme voineet nähdä mitään,\nsillä meteli tuli ulkopuolella olevasta synkästä pimeydestä. Mutta\nme saatoimme huomata, että se tuli kaikilta puolin, takaa yhtä hyvin\nkuin edestämmekin. Mitä olentoja ne olivatkin, jotka päästivät näitä\nkauheita ääniä, eivät ne olleet kaikki yhdellä paikalla, ne olivat\nkaikkialla suuren puun ympärillä; meitä ympäröi itse asiassa suuri\nlauma niitä -- me olimme aivan saarroksissa.\n\nNyt tuntuivat äänet tulevan kovemmiksi ja lähemmä, ja kun me yhä\ntuijotimme pimeyteen, rupesimme me erottamaan muutamia loistavia\ntäpliä, jotka säteilivät ja kimaltelivat ikäänkuin liikkuvan tulen\nsäteet. Nämä täplät olivat pyöreitä ja vihertävän hohtoisia. Kun me\nkatselimme niitä, saatoimme me pian sanoa, mitä ne olivat -- ne olivat\nsilmiä!\n\nNiin -- ne olivat joidenkin eläinten silmiä, vaikka me emme voineet\narvata minkälaisten. Meillä oli täysi syy uskoa, että ne olivat\nvillieläinten, ehkäpä petoeläinten. Niiden omistajien villit huudot ja\nlähestymistapa osoitti tämän todeksi -- eläimet näet lähestyivät tullen\njoka hetki lähemmäksi ja lähemmäksi.\n\nAivan muutaman sekunnin ajassa ne olivat päässeet niin likelle,\nettä me voimme nähdä ne tarpeeksi selvästi, emmekä enää arvailleet,\nminkälaisia eläimiä ne olivat. Minä tunsin ne niin pian kun valo\nsaattoi ne minun näkyviini. Tunsin ne siitä, että olin nähnyt muutamia\nniiden kaltaisia eläinkokoelmassa, ja toverini oli vieläkin paremmin\ntutustunut niihin -- ne olivat paviaaneja. Tämä huomio ei ollut\nmitenkään sovelias tyynnyttämään niitä pelontunteita, joita niiden\näänet olivat synnyttäneet. Aivan päinvastainen oli se vaikutus, jonka\nne saivat aikaan. Me tunsimme kumpikin tarpeeksi hyvin näiden eläinten\nvillin luonteen -- joka vain on ollut näkemässä niiden käyttäytymistä\nhäkissä, sen täytyy tuntea se tosiasia, että ne ovat pahanilkisimpiä\nja hurjimpia olentoja, mitä voi ajatella, sekä erittäin vaarallisia\nlähestyä. Ja tämä vielä senjälkeen kun ne on kesytetty ja saavat\nyhtämittaa kokea ystävällisyyttä ihmisen kädestä. Vielä vaarallisempia\novat ne ollessaan alkuperäisissä olopaikoissaan -- siinä määrin,\nettä alkuasukkaat eivät milloinkaan mene ilman suurta varovaisuutta\nniiden metsien läpi, joissa ne asuvat, ja sittenkin vain, jos useita\nhenkilöitä kulkee yhdessä hyvin asestettuina.\n\nNyt sekä toverini että minä tunsimme hyvin nämä asiat, ja sanoessani,\nettä me olimme pelästyksissämme, kun näimme paviaanien lähestyvän\nleiripaikkaamme minä vain tunnustan yksinkertaisen totuuden. Me olimme\npelästyksissämme ja aika lailla olimmekin -- aivan yhtä kauhistuneita\nkuin olimme olleet leijonan nähdessämme. Me näimme lisäksi, että nämä\npaviaanit olivat suurinta ja vaarallisinta laatua -- Afrikassa on näet\nuseita erilaisia paviaanilajeja. Nämä olivat rumia \"mandrilleja\",\nniinkuin saatoimme huomata niiden suurista, paisuneista poskista,\njotka olivat väriltään purppuraa ja tulipunaa, mikä loisti selvästi\ntulemme valossa. Me saatoimme erottaa niiden lähestyessä paksut, sian\nkärsää muistuttavat kuonot ja keltaisen poskiparran. Me emme ollenkaan\nepäilleet, minkälaisia vihollisia meillä oli edessämme.\n\nVaikka näitä rumia eläimiä olisi ollut vain yksi tai pari, olisi\nhyökkäys niiden puolelta ollut tarpeeksi vaarallinen -- paljon\nvaarallisempi kuin ottelu hyenain tai rajujen verikoirien kanssa, sillä\nmandrilli on enemmän kuin kummankin veroinen. Mutta millainen olikaan\nkauhistuksemme huomatessamme, että eläimiä oli suurissa joukoin -- itse\nasiassa oli kokonainen lauma eli heimo siinä, lähestyen meitä kaikilta\npuolilta. Käännyimmepä mihin tahansa välkkyivät niiden silmät meitä\nvastaan ja niiden kirjavat naamat loistivat tulen hohteessa. Kaikilta\nsuunnilta kuulin niiden uhkaavia huutoja -- niin kimeinä ja kovina,\nettemme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme!\n\nNiiden aikeista ei voinut olla epäilystä; ne lähestyivät ilmeisesti\nkäydäkseen meidän kimppuumme, ja syy, miksi ne eivät kerta kaikkiaan\nsyöksyneet esiin saattoi olla se, että ne jotenkin pelkäsivät lähestyä\ntulta tai ne eivät mahdollisesti olleet vielä päässeet mielessään\nselville siitä, minkälaisia vihollisia me olimme.\n\nEi ollut kuitenkaan todennäköistä, että tuli pitäisi ne poissa pitkän\naikaa. Ne tottuisivat siihen pian, ja ne näyttivätkin itse asiassa\nsaavan joka hetki rohkeutta sekä tulivat lähemmä ja lähemmä.\n\nMitä oli tehtävä? Sellaista joukkoa vastaan me emme voineet\npuolustaa itseämme viittä minuuttiakaan, vaikka olisimme olleet\nkuinka hyvin asestetut. Voimakkaat eläimet olisivat lyöneet meidät\nmaahan silmänräpäyksessä ja repineet meidät palasiksi vahvoilla sian\ntorahampaita muistuttavilla iskuhampaillaan. Puolustus olisi turhaa --\nei ollut muuta tapaa välttää niitä kuin koettaa päästä pois paikalta.\n\nMutta miten? Puuhun kiipeäminen ei hyödyttäisi meitä, vaikka se oli\npelastanut meidät leijonalta. Nämä mandrillit osasivat kiivetä paremmin\nkuin me; ne saavuttaisivat meidät pian ja repisivät meidät palasiksi\noksien keskellä.\n\nSitten me ajattelimme juosta avoimelle kentälle ja päästä pulasta\npakenemalla. Luultavasti me olisimme tehneet yrityksen, mutta\nkäännyimmepä minne puolelle tahansa, näimme me, että paviaanit olivat\ntiellä -- niistä oli muodostunut täydellinen kehä ympärillemme,\nuseita rivejä vahva. Jos olisimme yrittäneet päästä niiden lävitse,\noli selvää, että ne olisivat käyneet meihin käsiksi ja vetäneet\nmeidät kumoon. Lyhyesti sanoen, me olimme saarretut, ja meidän\nperäytymistiemme oli katkaistu.\n\nMe olimme täydellisessä pulassa, emmekä voineet keksiä mitään\npakokeinoa. Ja kuitenkin oli paikallemme jääminen samaa kuin varma\npäällekarkaus, sillä joka hetki uhkaavat rivit sulkeutuivat tiukempaan\nympärillemme päästäen yhä samoja kauheita huutoja, mitkä luultavasti\nolivat osaksi tarkoitetut pelottamaan meitä, osaksi rohkaisemaan itse\nkutakin hyökkäämään. Minä olen hyvin varma siitä, että jollei vain\nolisi ollut tulta, joka epäilemättä tarjosi niille omituisen näyn, ne\neivät olisi tuhlanneet aikaa hyökätessään, vaan olisivat syöksyneet\npäällemme kerta kaikkiaan. Mutta tuli, jota ne yhä näyttivät katselevan\njonkinmoisella epäluulolla, pidätti niitä hyökkäämästä.\n\nHuomatessaan tämän mietti toverini keinoa saada ne yhä enemmän\npelästyneiksi ja kehoittaen minua seuraamaan hänen esimerkkiään hän\ntempasi yhden leimuavista puukappaleista ja syöksyen lähimpänä olevia\nkohti heilutti kekälettä niiden naaman edessä. Minä tein niinkuin näin\nhänenkin tekevän, mennen vain vastakkaiselle puolelle vastustajiemme\npiiriä.\n\nTempulla oli vaikutuksensa. Paviaanit peräytyivät tätä omituista\nhyökkäysmuotoa, mutta eivät niin suinpäin, että olisivat antaneet\ntoivoa siitä, että me olisimme kyenneet ajamaan ne kokonaan pois.\nPäinvastoin, heti kun me pysähdyimme, ne pysähtyivät myöskin, ja kun\nme palasimme tulta kohti vaihtaaksemme kekäleemme toisiin, seurasivat\nne meitä ja tulivat yhtä likelle kuin ennenkin. Ja päälle päätteeksi\nne kävivät yhä raivokkaammiksi ja meluavammiksi, sillä se asia,\nettemme olleet loukanneet yhtään niistä, opetti niitä pitämään tulisia\nkekäleitämme vaarattomina aseina, niin ettei niitä enää tarvinnut\npelätä. Me uudistimme tempun useamman kuin yhden kerran, mutta piankaan\nse ei enää herättänyt niissä pelkoa, ja meidän oli heilutettava\nsoihtuja aivan niiden kuonojen edessä, ennenkuin saimme ne kääntymään,\nja pakenemaan luotamme.\n\n\"Tämä keino ei menettele, Vilho\", sanoi toverini äänellä, joka ilmaisi\nhänen levottomuuttaan, \"ne eivät juokse tiehensä, poika! Minä koettelen\nniitä laukaisemalla niitä vastaan vanhan tuliluikun -- ehkä se saa ne\nhieman liikkeelle.\"\n\n\"Anna-kuningatar\" oli kuten tavallista ladattu pienillä ammuksilla,\nja me olimme ajatelleet ampua apinoita, kun ne ensi kertaa tulivat\nnäkyviin. Mutta me tiesimme, että pienet ammukset vain pistäisivät\nniitä tekemättä mitään todellista haittaa ja siis tekisivät ne\nraivoisemmiksi sekä lepyttömämmiksi. Me olimme sentakia luopuneet\npyssyn laukaisemisesta, kunnes koettaisimme kekäleiden vaikutusta.\n\nNyt oli Ben kuitenkin päättänyt, että ainakin yksi vastustajistamme\nsaisi maksaa pahantyönsä. Minä näin hänen lykkäävän latasimen pyssyyn\n-- aivan niinkuin hän oli tehnyt ladatessaan pyssyn leijonan varalle.\n\nMuutamissa sekunneissa tuli hän valmiiksi, ja sitten hän astui\neteenpäin, kunnes seisoi lähellä uhkaavaa mandrilliriviä, jolloin hän\nojensi aseensa erästä suurinta kohti ja laukaisi.\n\nTuskan huuto ilmaisi, että hän oli tähdännyt hyvin, ja suuri eläin\nnäkyi sätkyttelevän maassa sekä taistelevan kuoleman tuskissa,\nsill'aikaa kun joukko sen tovereita syöksyi esiin kaikilta sivuilta\nja kokoontui sen ympärille. Samalla hetkellä olin minä laukaissut\npistoolin ja haavoittanut toista, joka niinikään tuli myötätuntoisen\njoukon keskipisteeksi.\n\nBen ja minä juoksimme laukaistuamme aseemme takaisin tulen luo.\nOli mahdotonta ladata pyssyä uudestaan, kun latasin oli paviaanin\nruumiissa, mutta vaikka meillä olisi ollut tusina latasimia, ei meillä\nolisi ollut aikaa käyttää niitä. Laukaustemme vaikutus, niin tuhoisia\nkun ne olivatkin olleet, oli aivan vastakkainen kuin olisi saattanut\nodottaa. Sensijaan että ne olisivat peloittaneet hyökkääjiämme, olivat\nne vain lisänneet niiden rohkeutta ja nyt eläimet jättivät toverinsa\nsekä ryhtyivät uudestaan hyökkäämään kaksistuneella raivolla ja\nilmeisesti päättäen suorittaa välinsä meidän kanssamme pitemmittä\npuuhitta.\n\nMe näimme, että ratkaisukohta oli tullut; minä olin siepannut suurimman\nkekäleistä, ja toverini piti muskettia tukki ylöspäin käännettynä,\nollen itse valmiina jakelemaan iskuja ympärilleen. Mutta mitä olisivat\nnämä hyödyttäneet sellaista joukkoa vastaan? Meidät olisi pian voitettu\nja vedetty maahan -- niin ettemme ikinä enää olisi päässeet jaloillemme,\nvaan olisivat nuo kauheat hampaat repineet meidät palasiksi, nuo, jotka\nkirskuivat ja uhkasivat ympärillämme.\n\nJa tämä olisi aivan varmasti ollut kohtalonamme, jollei tuolla hetkellä\nmeille olisi tarjoutunut tilaisuutta päästä vaarallisesta asemastamme.\n\nTilaisuus oli itsestään tarjolla, ja oli omituista, ettemme olleet\najatelleet sitä ennemmin.\n\nJuuri kun epätoivomme oli kukkuroillaan, odottaessamme jokaisen hetken\nolevan viimeisemme, sattuivat silmämme kääntymään mustaa oviaukkoa\nkohti, joka avautui puun sivussa -- siinähän oli kuolleiden asunnon\nsisäänkäytävä. Se oli yhä avoinna, sillä me emme olleet panneet\ntakaisin kaarnakappaletta paikoilleen, vaan se oli siinä, mihin olimme\nsen sysänneet maahan ulkopuolelle. Me näimme kumpikin oven samalla\nhetkellä ja huomasimme siinä heti paikalla keinon päästä pakoon -- me\nnäet huusimme kumpikin yhteen ääneen ja syöksyimme sitä kohden yhdessä.\n\nVaikka sisäänkäytävä oli ahdas, pääsimme me nopeasti sen lävitse.\nKaniini olisi tuskin voinut liukua nopeammin luolaansa, ja ennenkuin\nyksikään vainoavista mandrilleista saattoi iskeä hampaitaan\nliepeisiimme, olimme me päässeet sisälle ja olimme taas luurankojen\nseurassa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU\n\n\nEi pidä luulla, että me katsoimme olevamme turvassa. Me olimme vain\nturvassa sillä hetkellä, koska meidän katoamisemme puun onteloon, ollen\näkillinen ja odottamaton, oli saanut mandrillit ällistyksiin, niin\netteivät ne olleet seuranneet meitä puun sisälle. Siitä huolimatta\nne olivat syöksyneet jälkeemme -- niiden koko joukko tuli meidän\nkintereillämme -- ja niiden mielenosoituksista kävi ilmi, etteivät\nne viivyttelisi kauan vaan hyppäisivät ovesta sisään ja kävisivät\nkimppuumme. Ne olivat jo aivan sisäänkäytävällä ja uhkasivat meitä\nulkopuolelta äänekkäästi mölisten. Seuraavalla hetkellä saatoimme\nodottaa niiden ryntäävän päällemme.\n\nSisäänkäytävä oli vielä auki -- ovilaatta oli ulkopuolella, emmekä\nme uskaltaneet mennä hakemaan sitä -- meillä ei ollut mitään, jota\nolisimme käyttäneet ovena -- ei mitään, jonka avulla olisimme voineet\nestää eläimet tulemasta. Kaikki, mitä saatoimme keksiä, oli seisoa\nsisäänkäytävällä ja puolustaa sitä parhaamme mukaan, Ben pitkällä\nmusketilla ja minä kekäleellä, josta yhä pidin kiinni, mutta joka ei\nenää leimunnut, joten sitä saattoi käyttää vain nuijana. Jos nämä aseet\npettäisivät, olisi meidän ollut otettava veitsemme ja taisteltava\nparhaamme mukaan. Mutta me tiesimme, että jos paviaanit kerran\npääsisivät sisälle, niin että ne saattoivat piirittää meidät, ei meillä\nolisi pitkää aikaa elettävänä.\n\nKiljuvat pedot olivat kaikki tulleet lähelle, ja me saatoimme nähdä\nne selvästi puukappaleiden loimussa. Ne täyttivät koko alan, joka\noli puunrungon ja tulen välillä, ja mikäli me saatoimme arvostella\nniiden lukumäärää, oli niitä kuutisenkymmentä. Ne tanssivat hulluina\nympäri, päästäen äänekkäitä valitushuutoja ikäänkuin ne olisivat\nsurreet kaatuneita tovereitaan, sitten puhjeten meluisampiin huutoihin,\njotka ilmaisivat raivoa ja kostonhalua. Ne eivät olleet vielä tehneet\nrynnäkköään sisäänkäytävää vastaan, mutta suuri joukko niitä seisoi tai\npikemmin juoksenteli sen edustalla ilmeisesti odottaen vain jotakin\nmerkkiä syöstäkseen eteenpäin.\n\nMe seisoimme tuskaisina odottaen ja pitäen aseemme valmiina paiskaamaan\nhyökkääjät takaisin. Me tiesimme, ettemme voineet tehdä mitään enempää\nkuin \"sohia\" niitä, ja me olimme huolissamme tuloksesta. Huolimatta\nkaikista ponnistuksistamme joku niistä saattoi päästä ohitsemme, ja\nsilloin meidän kimppuumme hyökättäisiin takaapäin joten meidät tietysti\nvoitettaisiin ja tapettaisiin.\n\n\"Jos vain pääsisimme oveen käsiksi\", sanoin minä katsoen\nkaarnankappaletta kohti, jonka saattoi nähdä siinä, missä se oli\nulkopuolella.\n\n\"Se ei ole mahdollista\", vastasi Ben, \"nuo törkeät elukat ovat kaikki\nsen ympärillä -- ne repisivät meidät palasiksi, jos vain näyttäisimme\nnenäämme ulkopuolella. Hiisi minut vieköön, Ville, jollen ole keksinyt\nkeinoa -- me tulemme toimeen ilman ovea -- sinä torjut niitä sill'aikaa\nkun minä täytän aukon. Otahan tästä pyssy -- se on parempi kuin\npuukappale -- katso tarkasti, poika! -- iske ne takaisin -- tällä\ntavalla!\"\n\nJa siten Ben yhä ohjaili minua kauan sen jälkeen kun hän oli antanut\nmusketin minun käsiini. Minä huomasin, että hän oli livahtanut\ntaakseni, mutta en voinut arvata mitä tarkoitusta varten. Mutta eihän\nminulla ollut aikaa arvata, kun paviaanit nyt olivat päättäneet\npäästä väkisin sisään, ja tarvittiin kaikki voimani sekä taitavuuteni\npidättämään niitä pyssyn piipun avulla. Yksi toisensa jälkeen hyppäsi\nkapean oviaukon astuimelle, ja yhden toisensa jälkeen lähetin minä\nkierien jälleen takaisin niiden iskujen avulla, joita annoin kaikella\nvoimalla, minkä saatoin koota käsivarsiini. Näitä iskuja minun oli\npakko toistaa yhtä nopeasti kuin seppä toistaa vasaran iskuja hevosta\nkengitettäessä.\n\nMinä en olisi voinut jatkaa sellaista ruumiin harjoitusta kauan\naikaa. Minä olisin pian käynyt lopen uupuneeksi siitä, ja silloin\nleppymätön joukko olisi syössyt sisään. Mutta minun ei ollut\nvälttämätöntä ponnistella kovin kauan, sillä juuri silloin tunsin\ntoverini tunkeutuvan ohitseni sisäänkäytävää kohti joka seuraavalla\nhetkellä pimeni. Vain muutamista raoista saatoin minä erottaa liekit\nulkopuolelta, ja ainoastaan näiden kautta valo pääsi huoneeseen!\n\nMikä oli saanut aikaan keskeytyksen? Mikä tukki sisäänkäytävän? Oliko\nse toverini ruumis? Panisiko hän siten itsensä alttiiksi ulkopuolella\nolevan raivostuneen joukon hyökkäyksiä vastaan?\n\nEi ollenkaan siten. Ben Brace ei ollut niin tuhma, että olisi uhrannut\nhenkensä sellaisella turhanpäiväisellä tavalla, ja ojentaessani\nkäteni sekä koskettaessani mustaa ainesjoukkoa, joka nyt oli asetettu\nmeidän ja vaaran väliin, minä ymmärsin, mikä se oli. Siinä oli yksi\npahantekijöistä!\n\nSiinä ei ollut enempää eikä vähempää kuin yksi muumioista, johon Ben\noli käynyt käsiksi ja käännettyään sen kaksinkerroin tunkenut yks'\nkaks' sisäänkäytävään, minkä se täytti melkein alhaalta ylös.\n\nSulku ei ollut vielä täydellinen, ja toverini livahti takaisin\nhankkimaan toista samanlaista, kehotettuaan minua pitämään edellistä\npaikallaan. Hän toi pian toisen ja käännettyään sen kaksinkerroin\nniinkuin hän oli tehnyt edellisellekin sekä sullottuaan sen sopivan\nkokoiseksi ja muotoiseksi ollenkaan välittämättä luiden katkeamisesta\nja nivelten ritisemisestä hän työnsi sen toisen viereen, kunnes\nmolemmat likistyivät toisiinsa ja sulkivat oviaukon täydellisesti!\n\nSellainen näky olisi saattanut olla kylläkin naurettava -- huolimatta\npaikan pyhästä luonteesta -- mutta emme toverini enkä minä olleet\nhuvinäytelmätuulella. Asiaintila oli yhä vielä liian vakava, ja\nvaikka ajatus luurankosulusta oli hyvä, emme olleet vielä vakuutetut\nturvallisuudesta. Tilamme saattoi suoda meille vain hetkellisen\nhengähdysajan, sillä me pelkäsimme, että rajut vastustajamme kävisivät\nhampainensa muumioiden kimppuun ja hävittäisivät pian suojamuurin, joka\noli välillämme.\n\nJa tämän ne varmaan olisivat tehneet, jollei avuksemme olisi tullut\nmuuan temppu, joka johtui mieleemme. Temppu oli siinä, että me jätimme\nkaksi pientä aukkoa, josta me yhä saatoimme sohia vihollisiamme ja\npitää niitä loitolla. Pahantekijäin ruumiiden välissä oli kaksi rakoa,\nja nämä muokattiin pian sopivan kokoisiksi, niin että toisen kautta\nsaattoi työntää musketin ja toisen kautta puukappaleen. Pitämällä näitä\naseita yhtä mittaa toimessa me saatoimme työntää eläimet takaisin, kun\nne tulivat kyllin lähellä tarttuakseen kiinni meidän luurankosulkuumme.\n\nOnneksi suippeni oviaukko huoneesta ulos päin -- aivan kuin\nlinnoituksen ampuma-aukko -- ja tämän takia ruumiit olivat likistyneet\nkiinteästi sivuja vastaan kummallakin puolen, niin että vaikka olisi\nollut helppoa poistaa ne sisäpuolelta, olisi tarvittu voimakasta\nnykäisyä vetämään ne ulospäin. Siksi olisimme me aivan turvassa, niin\nkauan kuin saatoimme estää mandrillit repimästä ne palasiksi.\n\nMe saimme olla yhtämittaisessa työssä enemmän kuin tunnin ajan,\ntyöntäen aseitamme edestakaisin niin kuin pari sahuria. Mutta vihdoin\nkävivät ulkopuolella olevan vihollisen hyökkäykset heikommiksi ja\nhajanaisemmiksi. Apinat rupesivat huomaamaan, etteivät ne voineet saada\nsyntymään sisäänkäytävää, ja kun useimmat olivat tähän mennessä saaneet\nhyvän iskun päähänsä tai kylkiluittensa väliin, eivät ne olleet niin\ninnokkaita koettamaan uudelleen.\n\nMutta vaikka ne lopulta luopuivat yrityksistään murtautua kimppuumme\nsaatoimme me yhä kuulla niiden äänen niinkuin ennenkin. Me emme voineet\nenää nähdä niitä, sillä tuli oli sammunut ja kaikki oli pimeätä sekä\nulkona että sisällä.\n\nEi yksikään valosäde tullut ulottuvillemme miltään puolelta, ja me\nkulutimme yön keskellä täydellistä pimeyttä sekä synkkyyttä.\n\nMutta ei hiljaisuudessa; koko yön jatkoi joukko kuorossa huutoaan,\nulvomistaan ja valitustaan, ja vaikka me kuuntelimme tarkkaavasti\ntoivoen saavamme kuulla joitakin lähdön merkkejä, eivät korvamme\ntulleet palkituiksi millään sellaisilla äänillä.\n\nSe oli varmaan epämiellyttävimpiä öitä, mitä toverini tai minä\nolimme ikänä viettäneet. Minun ei tarvitse sanoa, ettei kumpikaan\nmeistä nukkunut; meillä ei ollut silmänräpäyksenkään unta koko tuon\nloppumattomalta tuntuvan yön aikana, eikä Morfeuksen itsensäkään\nolisi ollut mahdollista nukkua sellaisten olosuhteiden vallitessa. Me\nolimme kuulleet siitä lepyttömästä mielenlaadusta, jota eivät osoita\nainoastaan mandrillit, vaan muutkin paviaanisukuiset apinat, kun\nvihollinen on hyökännyt niiden kimppuun; me olimme kuulleet, että kun\nniiden kostonhalu kerran on syttynyt, ei se tyynny, ennenkuin sen esine\njoko tulee heidän uhrikseen tai sitten pääsee kokonaan pakoon heidän\nulottuviltaan. Apinoiden suhteen ei asianlaita ole sama kuin leijonien,\npuhvelien sarvikuonojen tai muiden vaarallisten eläinten, joita saattaa\ntavata Afrikan metsissä. Kun vihollinen on näkymättömissä, näyttävät\nkaikki nämä eläimet unohtavan hyökkäyksen, joka ehkä on tehty niitä\nvastaan, tai ainakin luopuvat pian vihamielisistä aikomuksistaan. Niin\nei ole paviaanien laita. Näillä kauheilla olennoilla on paljon parempi\näly kuin tavallisilla nelijalkaisilla. Itse asiassa ne omaavat jossakin\nmäärin harkitsemiskykyä, ja vaikka se onkin paljoa huonompi verrattuna\ninhimilliseen älyyn, on se kuitenkin täsmälleen samanluonteista.\n\nOn joitakin ihmisiä, jotka luulevat tämänlaisen väitteen tekemisen\nvivahtavan pyhyydenloukkaukseen. Mutta on olemassa hyvin heikkoälyisiä\nihmisiä, jotka pelkäävät katsoa tieteellistä ajattelutapaa suoraan\nkasvoihin, ettei se ehkä vastustaisi jotakin mielioppia, jota he\novat pitkän aikaa tottuneet uskomaan. Sellaiset ihmiset kieltävät\nrohkeasti mitä varmimmat tosiasiat, jotka voidaan panna merkille sekä\ngeologisessa että eläinmaailmassa, eivätkä he epäröi antaa kovia\nnimityksiä niille, joilla on suoruutta tunnustaa nämä tosiasiat. On\nnurinkurista sanoa, ettei apinoilla ole harkintakykyä; ei kukaan\nihminen voisi seisoa viittä minuuttia apinahäkin edessä tulematta\ntästä tosiasiasta vakuutetuksi.\n\nPaviaaneissa ei harkintakyky ole niin hyvin kehittynyt kuin muutamissa\nmuissa apinasuvun lajeissa niinkuin suuressa orangutangissa ja\nsimpanssissa, mutta kaikesta tästä huolimatta Ben Brace ja minä\ntiesimme, että se oli kylliksi hyvä, jotta ne kykenivät täydelleen\nymmärtämään tilanteen, jossa me olimme sekä tietämään, ettemme\nme mitenkään voineet päästä pakoon puussa olevasta vankilastamme\nkulkematta niiden silmien ohitse. Me tiesimme myöskin, että niiden\nintohimot olivat vielä voimakkaammat kuin niiden ajatusvoima ja että\nsellaisen loukkauksen jälkeen, minkä me olimme osoittaneet niille\ntappamalla yhden joukosta -- ehkä heimon kunnioitetun johtajan -- ja\nhaavoittamalla toista sekä antaen voimakkaita \"töyttäyksiä\" melkein\nkaikille joukkueen jäsenille, että tämän kaiken jälkeen ei ollut\nollenkaan todennäköistä, että ne sallisivat meidän päästä pakoon ensin\nkoettamatta pitkän piirityksen vaikutusta meihin.\n\nJos asianlaita oli oleva näin, ei meillä voinut olla mitään toiveita\npakoonpääsystä. Mandrillit saattoivat pysyä paikalla niin kauan\nkuin niitä miellytti. Jotkut saattoivat mennä pois hakemaan ruokaa\nja juomaa, sill'aikaa kun toiset pitivät vahtia, ja siten ne voivat\nvuorotella toistensa kanssa. Mitä itse ravinnon hankkimiseen tulee, oli\njuotavaa saatavissa aivan läheltä -- mainiosta lähteestä, jonka luona\nme olimme syöneet illallisemme -- vaikka siihen nähden mitä hyötyä\nsiitä olisi saattanut olla meille, se olisi yhtä hyvin voinut olla\nviidenkymmenen mailin päässä. Ruokaa saattoivat apinat myöskin helposti\nhankkia metsistä, jotka olivat aivan kukkulan juurella tai voivat ne\nelättää itseään baobabin suurilla hedelmillä, mitkä olivat niiden\nerikoista mieliravintoa, niin että niitä sen johdosta sanotaan apinan\nleipähedelmiksi. Toverini ja minä epäilimme nyt todenteolla, että\nsuuri puu oli niiden tavallinen kokoontumispaikka -- niiden nukkuma-\ntai olopaikka -- ja että ne olivat juuri kotimatkalla -- retkeiltyään\npäivänsä metsissä -- silloin, kuin ne ensi kertaa tapasivat meidät.\nTämä seikka saattoi olla syynä siihen villiin, aivan aiheettomaan\nhyökkäykseen, johon ne yht'äkkiä olivat ryhtyneet meidän leiriämme\nvastaan.\n\nKun ajattelimme kaikkea tätä, ei ollut ihme, ettei kumpikaan meistä\najatellut mennä nukkumaan vaan että me päinvastoin istuimme ylhäällä\nkoko yön vaaramme täydellisen ymmärtämisen valveilla pitäminä. Meillä\noli toiveita -- vaikka me emme suinkaan luottaneet niihin -- että niin\npian kuin päivä koittaisi, piirittäjämme valtaisi kiusaus seurata\ntavallista tapaansa, ja ne menisivät pois metsiin.\n\nVoi! Kun aamu tuli, näimme me kauhuksemme, ettei niillä ollut\nmitään sellaista aikomusta; niiden huudoista ja eleistä me tulimme\nvakuutetuiksi siitä, että piiritystä aiottiin jatkaa. Ne olivat kaikki\nsiellä -- kaikki, jotka me olimme nähneet edellisenä yönä -- ja näytti\nsiltä kuin niitä olisi ollut paljon enemmän. Epäilemättä niihin oli\nliittynyt muita metsistä tulleita, sillä niitä ei ollut vähempää kuin\nsata. Noita rumia eläimiä näyttäytyi kaikkialla -- jotkut kyyristelivät\nmaassa, toiset baobabin oksilla -- ja keskellä lörpöttelevää joukkoa me\nsaatoimme nähdä sen raadon, joka oli tapettu, kun taas aivan lähellä\noli haavoitettu eläin, niinikään myötätuntoisten ystävien ympäröimänä.\n\nSilloin tällöin kokoontui jokin joukkio ja kasautui ilmeisesti uuden\nraivonpuuskan innostamana meidän turvapaikkamme sisäänkäytävän eteen\nsekä uudisti hyökkäyksensä sulkua vastaan. Me ajoimme hyökkääjät\ntakaisin, kuten ennenkin, kunnes ne huomasivat, että niiden hyökkäykset\nolivat turhia, jolloin ne luopuivat yrityksistään sekä vetäytyivät\npois, kunnes jokin niiden keskinen kiihoittava seikka näytti yllyttävän\nniitä uuteen koetukseen.\n\nTällainen oli niiden käytös koko sen päivän ja koko tämän ajan me\nolimme suljettuina hämärään vankikoppiimme. Me olimme vahvistaneet\nsuojaavaa sulkuamme aineksilla, joita saimme kolmannesta\npahantekijästä, ja tunsimme itsemme siinä suhteessa kylläkin\nturvallisiksi. Mutta nyt me rupesimme pelkäämään toista vihollista --\nsellaista, joka oli yhtä pelottava hyökkäyksissään ja yhtä voimakas\nhävittämään kuin joko mandrillit tai itse väkevä leijona. Tämä\nvihollinen ei ollut meille uusi; meillä oli jo ollut ottelu sen kanssa;\nme olimme kohdanneet sen traakkipuun oksilla ja me olimme kohtaamassa\nsen taas baobabin rungon luona. Se oli jano.\n\nNiin, me tunsimme jo sen aiheuttamaa tuskallista tunnetta. Se pääsi\njoka hetki meistä enemmän voitolle, ja sen tuskat tulivat ankarammiksi\nsekä kovemmiksi kestää. Jos piiritys jatkuisi vielä paljon kauemmin,\nemme me tienneet, miten me voisimme kestää sitä.\n\nTulisiko piiritys jatkumaan? Se jatkui koko sen päivän; rajut eläimet\njäivät puun luo koko seuraavaksi yöksi, ja kun sitä seuraava aamu\nsarasti, näimme me ne ympärillämme yhtä lukuisina kuin konsanaan ja\nilmeisesti yhtä leppymättöminä sekä kostonhimoisina, kuin ne olivat\nolleet ensi kertaa hyökätessään!\n\nMitä meidän piti tehdä? Ilman lepoa, ilman unta, ilman ruokaa, mutta\nmikä oli kaikista pahinta, ilman vettä, me emme voineet kestää\nkauempaa. Ulosmeno oli samaa kuin joutua surman suuhun -- tulla\nrevityksi palasiksi -- tulla syödyksi; siellä pysyminen, missä\nme olimme, merkitsi janoon kuolemista -- siis vain hitaampi ja\ntuskallisempi kuolema! Mitä meidän piti tehdä?\n\nMe olimme syvässä epätoivossa -- me olimme melkein heittäneet toivon\ntulla pelastetuiksi -- emme melkein, vaan kokonaan.\n\nMeillä ei saattanut olla mitään toiveita, paitsi että vastustajamme\nväsyisivät pitkistyneeseen piiritykseen ja lähtisivät pois luotamme.\nMutta kuten jo on huomautettu, on näillä olennoilla ymmärrys, joka\nmuistuttaa inhimillisten olentojen ymmärrystä. Ne käsittivät täydelleen\nmeidän asemamme, ja tuntiessaan sen eivät ne todennäköisesti tulisi\nantamaan meille mitään mahdollisuutta päästä pakoon; siitä ei ollut\ntoivoa.\n\nMe olimme olleet tässä uskossa jonkun aikaa istuen vieri vieressä\nsyvimmän alakuloisuuden masentamina. Ei kumpikaan meistä sanonut\nsanaakaan. Meillä ei ollut mitään sanottavana -- ei mitään neuvoa\nannettavana toisillemme.\n\nMe olimme useita kertoja puhuneet mahdollisuudesta taistellen\nraivata tiemme mandrillijoukon lävitse sekä päästä pakoon jalkojemme\nketteryyden avulla. Me tiesimme, että kun vain pääsisimme avoimelle\nkentälle, voisimme me juosta kovemmin kuin vastustajamme, sillä vaikka\npaviaanit juoksevat hyvin tiheikköjen ja metsien läpi, missä ne\ntilaisuuden sattuessa auttavat itseään eteenpäin tarttumalla puiden\noksiin, ja vaikka ne avoimella maalla etenevät nopeammin kuin monet\nmuut apinalajit, niin ihminen voi kuitenkin voittaa ne juoksussa.\n\nMe tiesimme tämän ja kaduimme nyt suuresti, ettemme olleet murtautuneet\napinoiden rivien läpi ja menneet pois heti alussa, kuten meidän olisi\npitänyt tehdä. Jälkeenpäin kävi vaikeammaksi tehdä siten, kun joukko\ntuli suuremmaksi ja saarsi meidät tiukempaan, ja me olimmekin pitäneet\nsitä aivan mahdottomana. Nyt kuitenkin, kun kauhea jano pakotti\nmeitä, olimme me miltei päättäneet murtautua ulos ja uskaltautua\nkujanjuoksuun. Ben päätteli, että oli parempi tehdä siten, kuin\nmenehtyä vähä vähältä mustassa luolassa, ja minä olin samaa mieltä\nhänen kanssaan. Meillä tulisi varmaan olemaan kauhea taistelu ja me\ntulisimme pahoin revityiksi; kaiken todennäköisyyden mukaan jompikumpi\nmeistä tai molemmatkin kaatuisivat, mutta sellainen mahdollisuus tuntui\nvähemmän pelottavalta niiden kärsimysten johdosta, joita saimme kokea\njanon takia. Minä saatan lisätä, että me olimme nälissämme niinikään,\nmutta nälkä oli vain toisarvoinen asia verrattuna sen seuralaisen\ntuottamiin tuskiin.\n\nNyt tuli esiin toinen levottomuuden syy. Tullen ilmeisesti\nkärsimättömiksi odottaessaan niin kauan kostoaan näyttivät paviaanit\nmuodostaneen omia suunnitelmiaan ja alkoivat tehdä uusia hyökkäyksiä\nluurankosulkua vastaan. Kaksittain ja kolmittain kävivät ne\nhampainensa sen kimppuun; ja joka kerralla lähti muumioiden kuivasta\nnahasta ja luista palasia. Oli selvää, että jos semmoinen jatkuisi\npaljon kauemmin, tulisivat kaikki kolme pahantekijää revityiksi,\nemmekä me voisi enää puolustaa sisäänkäytävää. Tietystikin tämän\njälkeen saattaisi olla seurauksena vain yksi loppukohtaus -- meidän\nsortumisemme.\n\nMe jouduimme epätoivoon enemmän kuin milloinkaan ja pitäen tuskin\nvaivaa-ansaitsevana ryhtyä ponnistuksiin me jäimme toimettomina\nodottamaan ratkaisua.\n\nYht'äkkiä huomasin minä toverini nousevan alistumista ilmaisevasta\nasennostaan ja ryhtyvän haparoimaan lattialla. Mitä saattoi hän etsiä,\nkysyin minä.\n\n\"Olen saanut erään aatteen, Ville!\" oli hänen vastauksensa; \"menköön\nkaaripuuni hajalle\", jatkoi hän, \"jollen luule voivani hajoittaa\napinoita kaikkiin neljään ilmansuuntaan.\"\n\n\"Miten?\" kysyin minä innokkaasti.\n\n\"Sinä saat nähdä, poika! Missä on leijonannahka?\"\n\n\"Minä istun sen päällä\", sanoin minä, \"tarvitsetko sitä?\"\n\n\"Kyllä, heti! Anna se minulle, Ville!\" Oli vain pelkkä sattuma,\nettä leijonannahka oli tuotu huoneeseen. Me emme olleet käyttäneet\nsitä peitteenä, koska se oli vielä raaka, ja ennenkuin paviaanit\nolivat ilmestyneet, oli se levitetty auki sekä pantu puuontelon\nsisäänkäytävälle, koska se oli sopivin paikka, mikä tarjoutui. Kun me\nsyöksyimme sisään, tulimme potkaisseeksi sen edellämme, ja siten se\nsattui olemaan meidän hallussamme.\n\nMenettämättä sekuntiakaan ajastamme vedin minä sen altani ja annoin\ntoverilleni aavistaessani jo, mihin hän aikoi käyttää sitä. Ryhtymättä\nsen pitempiin selityksiin rupesin minä auttamaan häntä aikeessaan.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin oli Ben Brace kokonaan kääritty\nleijonannahkaan, joka oli sidottu ja nyöritetty hänen ympärilleen\nsellaisella tavalla, että olisi tarvittu tarkempia silmiä kuin\npaviaanin huomaamaan petoksen.\n\nHänen aikeensa oli tunkeutua ulos tässä valepuvussa sekä näyttäytyä\npaviaaneille toivossa, että niiden kuninkaan ilmestyminen pelottaisi ne\npakoon. Jollei petoksella olisi tätä vaikutusta, päätteli Ben ettemme\nvoineet olla huonommassa asemassa kuin ennenkään, koska hän saattoi\nperäytyä takaisin luolaan, ja me saatoimme sulkea sen niinkuin ennenkin.\n\nOli varmasti jonkunverran todennäköistä, että suunnitelma onnistuisi.\nMe tiesimme, että melkein kaikki eläimet pelkäävät suuresti leijonaa,\nja etteivät paviaanit ole minään poikkeuksena säännöstä. Usein metsien\nitsevaltiaan pelkkä näkeminenkin pelottaa muita villieläimiä siinä\nmäärin, että ne juoksevat sen edellä ikäänkuin ihmisolennon näkyvistä.\nSentähden tämä nerokas suunnitelma jäljitellä leijonaa, minkä toverini\noli keksinyt, omasi hyvät mahdollisuudet onnistua, ja me olimme\nkumpikin iloissamme tästä ajatuksesta.\n\nVarmistuaksemme siitä ettei sattuisi epäonnistumilta valmistusten\nhätäisyyden tai huolimattomuuden takia ryhdyimme me toimeen\nasianomaisella huolella ja varovaisuudella sekä käytimme melkoisen\najan saadaksemme kaikki täydelliseksi. Me verhosimme Benin käsivarret\nnahalla, joka oli peittänyt leijonan etukäpälät, venyttäen sitä, kunnes\nkynnet peittivät hänen kädenrystönsä. Jalat oli kääritty taljaan, joka\noli verhonnut suuren eläimen takajalat, ja meillä oli hyvän joukon\nvaivaa, ennekuin \"housut\" saatiin sopimaan. Päänahka saatiin helposti\nsovitetuksi merimiehen päälaelle, ja ruumista verhoava suuri nahka sopi\nhyvin yhteen etupuolelta ja kiinnitettiin siitä nauhoilla. Onneksi\noli meillä paljon nuoraa. Tuo mainio nuora, joka jo oli tehnyt meille\nniin hyvän palveluksen, oli yhä hallussamme, ja me käytimme sitä taas\nhyödyksemme.\n\nLopulta pidettiin naamiaispukua täydellisenä, ja leijona oli valmis\nnäyttelemään osaansa.\n\nMe olimme varovaisia myöskin käsitellessämme muumioita, niin että\nne tarpeen vaatiessa hyödyttäisivät meitä taas. Ja kun kaikki\noli järjestetty tyytyväisyydeksemme, vedimme me ne takaisin\nsisäänkäytävältä.\n\nMeidän sotatemppumme olivat nyt vetäneet puoleensa piirittäjien huomion\n-- ne osoittivat huudoillaan ja liikkeillään olevansa varuillaan.\n\nJuuri tällä ratkaisevalla hetkellä leijona lähti liikkeelle, ja jos\nmilloinkaan on apinajoukossa ollut katselemisen arvoista sekasortoa,\nniin toverini ja minä näimme sen tuolla hetkellä. Kuului huutoa ja\nulvomista, lörpöttelyä ja papattamista, ja siinä syöstiin joka suuntaan\n-- paitsi siihen, joka olisi vienyt valeleijonaa kohti. Tämä eläin\nosoitti koko ajan mitä rajuimmalla tavalla mieltään ja päästi kovia\närjymisiä, jotka barytonin syvyydessä miltei vetivät vertoja itsensä\nmetsien itsevaltiaan karjumiselle!\n\nMe emme voineet sanoa, mitä paviaaneista tuli -- ne näyttivät\nkatoavan maan sisään tai ilmaan; joka tapauksessa vähemmässä ajassa\nkuin kahden minuutin kuluttua siitä, kun leijona oli ilmestynyt\nbaobabin ulkopuolelle, ei niitä näkynyt yhtäkään. Ja keltaisenruskean\nnelijalkaisen, joka yht'äkkiä lakkasi karjumasta leijonan tavoin,\nvoitiin kuulla päästävän julmasta kidastaan inhimillisestä naurusta\njohtuvia äänekkäitä huutoja!\n\nMe emme jääneet paljoakaan pitemmäksi aikaa baobabin varjoon. Se\noli vaarallista maaperää. Mandrillit saattoivat huomata petoksen ja\ntulla takaisin. Siten me peläten ajatuksissamme tätä otimme nopeat\njäähyväiset iäkkäiltä ystäviltämme muumioilta ja kiiruhdimme nopeasti\nkukkulaa alas. Me pysähdyimme vain juomaan ja ponnistimme sitten\neteenpäin.\n\nOli melkein kolmannen päivän puolipäivä siitä, kun olimme lähteneet\nretkellemme, ennenkuin me hämmästytimme \"Pandoran\" miehistön jälleen\nilmestymällä laivaan.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDES LUKU\n\n\n\"Pandora\" varustettiin nyt kiireesti Atlantin yli menoaan varten.\nKirvesmies oli saanut valmiiksi väliseinänsä ja luukunristikkonsa, ja\nmiehet olivat joka päivä puuhassa tyhjentääkseen suolaveden tynnyreistä\nsekä täyttääkseen ne raikkaalla vedellä -- se oli jokseenkin hidasta\nja vaivaloista työtä. Kun nämä valmistukset olivat käynnissä, tuli\nkuningas Dingo Bingon varastohuoneelle sanansaattaja joka toi\nmukanaan sanoman, mikä saattoi hänen majesteettinsa mitä kauheimpaan\nlevottomuuden ja huolestuksen tilaan ja jolla niinikään oli hyvin\nsamanlainen vaikutus \"Pandoran\" kippariin.\n\nSanansaattaja -- tai sanansaattajat, niitä oli näet kolme -- olivat\ntietysti neekereitä. He olivat krooman-nimellä tunnettua lajia, toisin\nsanoen neekeriluokkaa, jota on Afrikan länsirannikon useimmissa\nosissa. He ovat suuresti kiintyneitä mereen ja heistä tulee mainioita\nmerimiehiä, kun heitä käytetään siihen ammattiin. He ovat todenteolla\nAfrikan rannikon \"pursimiehiä\" tai \"venemiehiä\" jos pidätte paremmin\nsiitä nimestä, mutta he purjehtivat usein pitkiäkin matkoja, ja monet\nAfrikan kauppaa käyvät alukset ovat tottuneet ottamaan miehistönsä\nnäistä kroomeneista, kun heillä on vähän miehiä.\n\nKolme näistä kroomanneista oli siis äkkiä ilmestynyt joelle tuoden\nsanoman, joka levitti tyrmistystä kuningas Dingo Bingon miesten ja\n\"Pandoran\" miehistön joukkoon.\n\nMikä oli tämä sanoma?\n\nSe oli semmoinen, että muuan brittiläinen risteilijä oli käynyt\neräällä asemalla noin viisikymmentä mailia kauempana rannikolla sekä\nilmoittanut, että se oli ajanut takaa suurta orjaparkkia ja että se\noli kadottanut tämän näkyvistään ulkona merellä, mutta etsi yhä tätä\nja odotti löytävänsä sen etelässä päin. Edelleen sanottiin, että\nristeilijä pysähtyi mainittuun satamaan vain ottaakseen vettä ja että\nheti kun se olisi tehty, tulisi se rannikkoa alaspäin ja etsisi joka\nsopen ja poukaman löytääkseen orjalaivan.\n\nEnin osa näistä tiedoista oli annettu kaikessa tuttavuudessa sataman\nylitoimitsijalle, eräälle englantilaiselle, jonka kauppatavaroina\noli palmuöljy, maapähkinät, norsunluu sekä muut Afrikan tuotteet ja\njonka ei arveltu olevan minkäänlaisessa yhteydessä orjakaupan kanssa.\nPäinvastoin oli hän niitä, jotka antoivat apuaan sen kukistamiseksi\navustamalla kaikin tavoin orjaristeilijöitä ja ollen ystävyys- ja\ntuttavuussuhteissa niiden komentajien kanssa. Mutta kaikesta tästä\nhuolimatta epäiltiin tätä miellyttävää John Bullia -- ei kuitenkaan\nedellämainittujen komentajien puolelta -- siitä, että hän oli hyvin\nystävällisissä suhteissa hänen majesteettiinsa kuningas Dingo Bingoon\n-- niin ystävällisissä, että oli sellaisia, jotka viittailivat heidän\nvälillään olevan jonkinlaisen yhtiön!\n\nOlipa tämä miten tahansa, on varmaa, että englantilainen oli lähettänyt\nkolme kroomannia varoittamaan kuningas Dingo Bingoa vaarasta. Tätä\ntosiasiaa ei näet mitenkään pidetty salassa \"Pandoralla\". Kroomannit\nolivat uskaltaneet tulla rannikon ympäri pienessä purjeveneessä ja he\nolivat tulleet joen suusta sisään kuljettuaan enimmän osan vaarallista\nmatkaa yöllä.\n\nKuten olen sanonut, sai heidän sanomansa aikaan tyrmistystä kaikissa\nmiehissä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että risteilijä oli se\nkutteri, joka oli ajanut meitä takaa, ja tietäessään, että orjalaiva\noli mennyt eteläänpäin päästyään pakoon risteilijältä, tulisi\ntakaa-ajaja tätä suuntaa tähystelläkseen parkkia ja samalla se tutkisi\nvarmasti joka tuuman rannikosta risteillessään siellä. Tietystikään ei\njoki luultavasti jäisi siltä huomaamatta, ja jos se löytäisi \"Pandoran\"\nsieltä, olisi orjalaivan ura lopussa. Oli sangen luultavaa, että\nristeilijä oli ottanut luotsin, joka tiesi kaikki, mikä koski kuningas\nDingo Bingoa ja hänen orjain säilytyspaikkaansa. Jos asia oli niin,\nei kuluisi kauan, ennenkuin se olisi kimpussamme. Sen saattoi odottaa\nnäkevänsä joka minuutti!\n\nEi ihmettä siis, että kroomannin sanoma toi tyrmistystä mukanaan.\n\nMitä tuli \"kuninkaaseen\", oli hän paljon vähemmän kauhistunut kuin\n\"kapteeni\". Hänen roistomaisella majesteetillaan oli paljon vähemmän\npelättävänä risteilijän vierailusta. Hän oli jo tehnyt kauppansa, ja\nvaikka orjat olivat yhä varastohuoneessa, eivät ne enää olleet hänen,\neikä hän välittänyt siitä, kenen käsiin ne joutuivat. Hän oli saanut\ntäyden maksun niistä rommissa, suolassa ja musketeissa; nämä tavarat\noli tuotu maihin ja luovutettu hänelle, ja heti kun hän saattoi\nsiirtää ne pois risteilijän saatavilta oli hän täydelleen turvassa ja\nlevollisena.\n\nTähän varokeinoon hän ryhtyi heti kun kroomannit olivat ilmoittaneet\ntietonsa. Hänen seuralaisensa pantiin työhön, ja muutamissa tunneissa\noli jokainen parkista purettu tavaraerä viety pois \"varastolta\" sekä\npiilotettu kauas metsiin. Kun siirtämistyö oli suoritettu, sytytti\nhänen majesteettinsa piippunsa ja täytti lasinsa sekä istuutui sitten\nniin kylmänä ja asiasta piittaamattomana, ikäänkuin Afrikan rannikolla\nei olisi ollut yhtäkään risteilijää.\n\nMutta \"Pandoran\" kapteenin asema oli aivan erilainen. On totta, että\nhänkin olisi voinut kätkeä osan omaisuudestaan. Hän olisi voinut ajaa\norjat metsiin ja piilottaa ne sinne joksikin ajaksi. Oli huvittavaa\nnähdä, millä ponnella \"kuningas\" neuvoi häntä menettelemään näin.\nHänen majesteettinsa näki, että jos tähän tuumaan suostuttaisiin ja\nristeilijä ilmestyisi joelle, niin parkki otettaisiin kiinni ja orjat\njätettäisiin. Tästä kaikesta sekasorrosta olisi hänelle varmaan jotakin\nhyötyä; olisi mahdollisuus, että nuo viisisataa \"paalia\" joutuisivat\nhänen käsiinsä, ja hän saattoi myydä ne toistamiseen. Tämä oli todella\nmainio mahdollisuus, ja viittaamatta mihinkään mahdolliseen omaan\netuunsa yllytti vanha veijari kipparia suostumaan hänen suunnitelmaansa\nsemmoisella innolla ja itsepintaisuudella, joka oli aivan naurettavaa.\n\nMutta kapteenia ei saatu suostumaan neuvoon. Hän tiesi vaaran, joka\nkoitui viidensadan orjan uskomisesta metsän hoiviin. Useimmat niistä\npötkisivät pakoon sieltä, ja mahdollisesti ei hänen \"rakas ystävänsä\"\nkuningas Dingo Bingo vartioisi heitä kovinkaan huolellisesti tämän\nvaralta! Muutamat heistä osaisivat tien omiin koteihinsa jälleen,\nmutta hyvin moni harhaantuisi luultavasti takaisin kuningas Dingon\nkaupunkiin, ja olisi työlästä todeta omakseen tavaraa, joka oli niin\ntoinen toisensa näköistä, kuin neekerit ovat.\n\nJos hänen sitä paitsi olisikin onnistunut kätkeä lasti, ei hän voinut\ntoivoa saavansa alusta kätketyksi. Jos kutteri vain tulisi lähelle\njokea, löytäisi se varmasti parkin ja ottaisi sen kiinni yhtä varmasti.\nKun se olisi tehty, miten kävisi orjien ja miten kävisi kapteenin\nitsensä sekä hänen miehistönsä? Heidän olisi kovin vaikeata sekä\npysyä hengissä sellaisessa epävieraanvaraisessa maassa että löytää\nsieltä poispääsytie. Kapteeni näet tiesi hyvin, että kun hänen mainio\naluksensa vain olisi mennyttä, käyttäytyisi hänen rakas ystävänsä Dingo\nhäntä kohtaan aivan toisenlaisella tavalla. Niin, kippari oli kokenut\nmies, hän tiesi kaiken tämän ja tietäessään sen ei hän kallistanut\nkorvaansa \"kuninkaan\" neuvoille.\n\nSentakia, kun kroomannien sanoma tuli hänen tietoonsa -- se ei näet\ntullut hänen tietoonsa ennenkuin jonkun ajan kuluttua siitä, kun\nhänen majesteettinsa oli saanut sen ottaa vastaan -- teki hän heti\npäätöksensä siitä, miten hän menettelisi, ja tämä päätös oli se, että\nhän panisi lastinsa laivaan niin pian kuin mahdollista, ja lähtisi\nmerelle menettämättä hetkeäkään.\n\nTämän huomasi varovainen kippari olevan parhaan suunnitelman,\nitse asiassa ainoan jonka avulla hän saattoi toivoa pelastavansa\naluksensa. Jos risteilijä todellakin oli tulossa rannikolle -- ei\nollut mitään epäilystä siitä, ettei se tulisi -- olisi hänen ainoana\nmahdollisuutenaan päästä pois, ennenkuin se tulisi joen suun kohdalle.\nJos se tulisi sinne, ennenkuin hän pääsisi merelle, silloin olisi\nparkki täydelleen loukossa ja yksi tai pari aseistettua veneellistä\nottaisi sen kiinni ilman mitään vaikeutta -- niin, ilman vastusta,\nsillä vaikka orjalaivan miehistö oli raakaa, törkeätä ja uhkarohkeata,\ntiesivät miehet sangen hyvin, että olisi turhaa vastustaa sotalaivan\nhyvin järjestettyä hyökkäystä tai puolta tusinaa aseistettua\nveneellistä, sellaisia kuin kutteri saattoi laskea vesille. Parkin\nvaltaaminen olisi sentakia itsestään selvä asia, ja ainoa mahdollisuus,\njoka omistajalla oli pelastaakseen sen, oli heti paikalla merelle\nlähteminen.\n\nTuuli oli heikko -- se puhalsi rannalta päin. Nämä molemmat asiat\nolivat suuresti edistämässä Pandoran pakoa. Vastatuuli estäisi\nluultavasti risteilijää tulemasta lähelle, joka tapauksessa viivyttäisi\nse sitä, ja sitten jos orjalaivan onnistuisi päästä ulos, olisi\nheikko tuulenhenki kokonaan sen hyödyksi, niinkuin ennen on nähty, ja\nvastustajalle haitaksi.\n\nNäiden toiveiden innostamana, mutta yhä ollen kauheassa levottomuudessa\nei kapteeni hukannut yhtään aikaa saadakseen lastinsa laivaan.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDES LUKU\n\n\nOrjalaivan kaikki veneet oli otettu käytäntöön, ja miehistöstä oli joka\nmies toimeliaana kuin mehiläinen. Brace ja minä olimme ehkä ainoat,\njoilla ei ollut ollenkaan halua työhön. Mutta näön vuoksi oli meidän\npakko tehdä työtä niinkuin muidenkin.\n\nLastaaminen oli hyvin helppoa ja lastin latominen vielä helpompaa. Se\noli aivan erilaista kuin ottaa laivaan lasti raskaita tynnyreitä ja\nlaatikoita. Elävät \"paalit\" liikkuivat omin ehdoin tai pakotettiin\nliikkumaan, jolleivät tehneet niin, eikä tarvittu mitään muuta\nkuin marssittaa heidät varastohuoneesta rannalle, soutaa heidät\nsitten laivaan, hoputtaa heidät laidan yli ja sulloa luukusta alas\nvälikannelle.\n\nNaisten kanssa pantiin yhteen kaikki nuoremmat orjat, sekä tytöt että\npojat, ja joukossa oli paljon lapsia, pieniä neekeripienokaisparkoja,\npikimustia ja niin alastomia kuin syntyessään. Itse asiassa oli\nsuurin osa koko joukosta alastomia, sekä miehet että naiset.\nJälkimäisistä oli muutamilla yksinkertainen pumpulihame, tai riippui\nheidän ympärillään yhteenpalmikoituja palmunlehtiä, ja muutamilla\nmiehillä oli palanen karkeata kangasta lanteillaan, mutta monella ei\nollut edes tätä vaatteiden korviketta. Mitä tahansa he olivatkaan\npitäneet syntymäpaikallaan, oli se otettu heiltä pois. Epäilemättä\nolivat kuningas Dingo Bingon seuralaiset ottaessaan heidät vangeiksi\nryöstäneet heiltä myöskin heidän puutteellisen vaatevarastonsa. Miehet\nolivat kahlehditut käsistään kaksittain ja joskus kolme tai neljä\nyhteen joukkoon. Tämä tapahtui pakoyrityksen estämiseksi, ja se oli\nhänen majesteettinsa työtä. Vain muutamilla naisilla oli kahleet;\nnämä olivat luultavimmin niitä, joilla oli lujempi mieli kuin heidän\nkurjilla tovereillaan, ja he olivat osoittautuneet vastahakoisiksi\nmatkallaan sisämaassa tai varastohuoneessa ollessaan. Näitä kahleita\neivät \"Pandoran\" miehet ottaneet pois, vaan neekerit sullottiin laivaan\nsiten kuin ne oli luovutettu, kahleineen, käsirautoineen ja kaikkineen.\n\nKuningas Dingo Bingo oli rannalla maihinnousupaikalla ja katseli\nlastausta, jossa hänen henkivartiostonsa avusti. Kippari oli hänen\nvierellään, ja nuo kaksi keskustelivat aivan samalla tavoin kuin\nolisivat he pitäneet silmällä tavallisen kauppatavaralastin laivaan\nkuljettamista! Hänen majesteettinsa osoitti silloin tällöin johonkin\norjaansa ja teki huomautuksiaan yksilön ominaisuuksista. Se oli joko\nhyvä \"paali\" -- arvokas kauppaesine -- tai joku vastahakoinen veitikka,\njota kapteenia pyydettiin pitämään matkalla tarkoin silmällä. Monet\nuhriraukoista tämä kauhea hirviö tunsi nähtävästi hyvin, ja itse\nasiassa olivat jotkut niistä hänen omia alamaisiaan, kuten jo on\nhuomautettu! Kuningas Dingo Bingo ei ajatellut ollenkaan tätä, kunhan\nhän vain saattoi myydä ne ja saada maksun niistä. Hänen suhtautumisensa\nalamaisiin ilmaisi yleensä hänen täydellistä hallitsija- ja\nomistajavaltaansa ja hänellä oli heitä kohtaan samanlaisia tunteita\nkuin maanviljelijällä sikojansa tai karjanomistajalla karjaansa\nkehtaan. Hän ja kapteeni rupattivat, pilailivat ja nauroivat iloisesti,\nkun heidän ohitsensa meni joku kurjista raukoista jonka ulkomuoto oli\nsovelias pilkanaiheeksi, kun taas minulle koko näky tuotti inhoa sekä\nsurua, ja minä olin näytelmässä mukana kovin murheellisin sydämin.\n\nLastaaminen jatkui yhä, ja useimmat onnettomista olennoista oli viety\nlaivaan, kun kroomannien veneen huomattiin tulevan nopeasti virtaa\nylös. Miehet oli lähetetty alas joen suulle tiedustusmatkalle sekä\npitämään vahtia, kunnes orjalaiva olisi valmis lähtemään merelle. Jos\nkutteri tai jokin purje tulisi näkyviin, oli heillä määräyksenä soutaa\ntakaisin niin pian kuin mahdollista ja tehdä hälytys.\n\nSe seikka, että he yleensä tulivat takaisin, oli todistuksena siitä,\nettä jokin purje oli keksitty. Se nopeus, jolla he käyttelivät\nairojaan, ei ainoastaan vahvistanut tätä luuloa, vaan osoitti myöskin,\nettä heillä oli jotakin hyvin tärkeätä kerrottavana.\n\nSekä Dingo Bingo että kippari katselivat heidän lähestymistään\ntyrmistyksellä, joka ei ollenkaan vähentynyt, kun kroomannit soutivat\nlaivan sivulle ja ilmoittivat tietonsa.\n\nPurje oli toisiaankin näkyvissä eikä vain näkyvissä, vaan todenteolla\ntulossa rannikkoa kohti! Kroomannit eivät olleet epätietoisia siitä,\nminkälainen alus se oli. He olivat nähneet kutterin, ennenkuin olivat\nlähteneet englantilaisten varastopaikalta. He olivat panneet merkille\nsen taklauksen. Kutteri oli täällä.\n\nKapteeni näytti alussa joitakin pelon merkkejä, mutta katsottuaan\ntaivaalle ja puiden latvoihin tarkatakseen, mistä tuuli puhalsi, näytti\nhän saavuttavan hiukan rohkeutta ja määräsi lastausta kiirehdittäväksi.\n\nSillävälin lähetettiin kroomannit takaisin tähystyspaikalle joen\nsuuhun, ja he saivat määräyksen ilmoittaa ajoittain, miten risteilijä\noli eteenpäin tulossa. Kapteeni näki että tuuli oli hänelle\nsuosiollinen, mutta aivan tyventynyt kutterin kohdalla; tämän olisi\nmahdotonta päästä joelle, niin kauan kuin tuuli pysyi sillä suunnalla,\nja kun nyt oli vain tunti yön tuloon, yrittäisi se tuskin uskaltautua\nlähelle rannikkoa, ainakaan ei ennen aamun koittoa. Hän toivoi, että\nse laskisi ankkurinsa mailin tai parin päähän rannasta, ja että hän\nsaattaisi pimeydessä mennä kujanjuoksuun sekä päästä vainoojan ohi.\nHänen laivaansa saattoi sattua laukaus tai pari, kun hän tekisi siten,\nmutta hänen lastinsa oli sitä uhkaavan vaaran arvoinen, eikä hänellä\nsitäpaitsi ollut nyt mitään muuta mahdollisuutta lastinsa tai laivansa\npelastamiseksi. Jos hän jäisi sinne, missä hän oli, otettaisiin\nkumpikin kiinni ennen toisen yön tuloa.\n\nSentakia oli hän tehnyt päätöksensä mennä kujanjuoksuun niinkuin\nsanottu, -- edellytettynä, että kutteri kävisi ankkuriin kylliksi\nkaukana merellä antaakseen hänelle mahdollisuuden. Hän luotti tuuleen,\njota hän tästä hetkestä alkaen tarkkasi mitä huolellisimmin.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU\n\n\nElävä lasti oli vihdoinkin saatu kaikki laivaan ja sullottu kansien\nväliin, ristikkoluukut oli kiinnitetty ja vahtilurjus seisoi\nmusketteineen ja pistimineen kummankin luukun vieressä valmiina\nkäyttämään asettaan jokaista kurjaa raukkaa vastaan, joka saattoi\nkoettaa päästä kannelle.\n\nKapteeni odotti vain kroomannien tiedonantoa.\n\nSe tulikin lopulta ja osoittautui suotuisaksi, kuten orjakauppias oli\nodottanut. Kutterin ei ollut onnistunut päästä rannikolle. Se oli\nluopunut aikeestaan ja mennyt ankkuriin noin kahden mailin päähän\njoen suusta odottaakseen siellä tuulen muutosta tai toisen päivän\nvalkenemista. Juuri sillä tavoin oli orjakapteeni halunnut sen tekevän,\nja sitä hän oli odottanut. Katsoen siihen asentoon, joka kutterilla\noli ja jonka pursimiehet olivat tarkasti kuvanneet, ei hän epäillyt\npääsevänsä sen ohi yöllä. Hän oli taas mainiolla tuulella ja luotti\nmenestykseensä. Sekä hän että hänen majesteettinsa olivat loistavalla\npäällä, ja rommilasi kulki iloisesti ympäri.\n\nLoppukemut tapahtuivat rannalla ja hänen majesteettinsa asuinpaikassa,\nsillä ne olivat hänen tarjoamansa. Perämies oli mennyt veneellä\njokea alas nähdäkseen ankkuroidun vihollisen hyvin ja tutustuakseen\ntäydellisesti sen asemaan tarkoituksella tehdä tarkkoja suunnitelmia\nsen ohipääsemisestä.\n\nSillävälin jäi kapteeni rannalle nauttiakseen läksiäislasista ja\npuhuakseen kuningas Dingo Bingon kanssa tulevaisuuden suunnitelmista.\nJotkut miehistä olivat niin ikään siellä, niiden joukossa Brace ja\nminä -- meidät oli tarkoitettu muodostamaan kapteenin veneen miehistö\nja soutamaan hänet laivaan heti kun hän ottaisi jäähyväiset hänen\nmajesteetiltaan ja seurueelta.\n\nAuringon laskusta puuttui vielä noin puoli tuntia, kun perämies palasi\ntiedusteluretkeltään ja kertoi, että kutteri oli ankkurissa aivan\nniinkuin kroomannit olivat kuvailleet. Kun tuuli oli yhä samalla\nsuunnalla puhaltaen suoraan rannikolta, oli aivan todennäköistä,\nettä \"Pandora\" pääsisi pakoon. Sekä perämies että kapteeni tunsivat\nrannikon hyvin ja tiesivät, että he saattoivat päästä pois pitämällä\nsuuntansa kiinteästi etelään päin siitä, missä kutteri oli. Siellä\npuolella oli vesi syvää ja avonaista. Oli kuitenkin yksi asia, jota\nkumpikin pelkäsi, nimittäin että kutterin veneet tulisivat joelle,\nennenkuin \"Pandoralla\" olisi aikaa nostaa ankkuri ja laskea merelle.\nOli hyvin mahdollista, että risteilijä tiesi orjalaivan olevan joella.\nJos asia oli niin, ja kun se vielä huomasi, ettei se voinut luovia\nkyllin lähelle tuulen ollessa vastainen, saattoi se lähettää veneitä\nvesille ja soudattaa ne joen suulle sulkeakseen sen. Risteilijän\nmiehet saattoivat tehdä juuri näin aavistaen sen kepposen, minkä\norjalaiva aikoi tehdä heille. Jos he taas päinvastoin eivät vielä\ntietäneet \"Pandoran\" lähelläolosta, eivät he ehkä ajatelleet tulevansa\nennen aamua. On totta, etteivät he voineet huomata orjalaivan mastoja\n-- ne eivät näkyneet mereltä, koska suuret teakpuut ja muut metsän\njättiläiset olivat varjostavine huippuineen välissä -- eikä edes parkin\nkorkeata lipputangon päätäkään voitu nähdä niin kaukaa sisämaasta.\nMutta oli mahdollista, että risteilijä toimi saamiensa tietojen mukaan,\nja jos asia oli siten, saattoi se tietää aivan hyvin, missä orjalaiva\noli löydettävissä, ja aikoi ehkä tehdä hyökkäyksen aseistettujen\nveneiden avulla juuri sinä yönä.\n\nKaikki tämä oli hyvin luultavaa -- orjalaivan kapteeni tiesi asian\nolevan siten, ja siitä johtui hänen levottomuutensa päästä tiehensä\nmahdollisimman aikaisella hetkellä.\n\nSentakia heti kun pimeys laskeutuisi maahan, oli hänen tarkoituksenaan\nnostaa ankkuri, laskea rauhallisesti jokea alas ja tehdä sitten rohkea\nhyökkäys merelle päin.\n\nHänen suunnitelmansa oli tarpeeksi hyvä. Vaikka se näytti\nuhkarohkealta, ei se ollenkaan ollut semmoinen. Se oli hänen ainoa\nmahdollisuutensa pelastaa aluksensa ja myöskin lasti, sillä jos toinen\nolisi otettu kiinni olisi hän luultavasti kadottanut toisenkin, ja\njos \"Pandora\" vain olisi jäänyt koko yöksi ankkuriin sinne, missä se\nnyt oli, olisi se kaiken todennäköisyyden mukaan kaappaussaalista\nennen aamua. Ja olisipa se kaapattu tai ei, olisivat sen\npakoonpääsymahdollisuudet suuresti vähentyneet päivänvalossa. Kutteri\nnäkisi sen korkeat mastot kauan ennenkuin se pääsisi joelta ulos, ja\nsillä olisi tietystikin aikaa tehdä sotaliikkeitä sekä sulkea sen tie.\nSitävastoin saattoi se laskemalla jokea alas yöllä, olla kunnollisesti\nmerellä, ennenkuin kukaan risteilijän miehistöstä huomaisi sitä\nollenkaan.\n\nLopuksi päättivät \"Pandoran\" päälliköt purjehtia sillä hetkellä,\njolloin pimeys laski, ja molemmat toivoivat omalla rienaavalla\ntavallaan pimeätä yötä.\n\nPuuttui vielä viisi minuuttia auringonlaskusta, kun kapteeni syleili\nviimeisen kerran kuningas Dingo Bingoa ja astui ulos \"palatsista\".\nHänen majesteettinsa tuli korskeana saattamaan vierastaan\nlaivasillalle, ja useat hänen mustista hovilaisistaan seurasivat\nperässä.\n\nKaikki seisoivat rannalla, kun kapteeni astui veneeseensä. Brace ja\nminä olimme muiden miesten kanssa jo istuutuneet veneeseen ja pidimme\nairoja tasapainossa selkä valmiina, kun meidät yht'äkkiä keskeytti\nkuninkaan omituinen huudahdus.\n\nKatsoessani ylös huomasin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet\nminuun, ja tuo lihava hirviö tuijotti minua ikäänkuin hän olisi\nhalunnut syödä minut suuhunsa -- sillävälin hän koko ajan rupatti\nkapteenille kielellä, jota en voinut ymmärtää.\n\nVaikka olimme olleet semmoisen ajan hänen majesteettinsa\nvarastohuoneella, en minä ollut milloinkaan ennen saanut hänen\nhuomiotansa puoleeni. Minä en luule, että hän oli milloinkaan ennen\nnähnyt minua -- toisin sanoen huomatakseen minut erikoisesti. Kuten jo\nsanottu, olin minä ollut koko ajan laivassa, lukuunottamatta juuri tätä\niltaa ja sitä päivää, jonka olin ollut Bracen kanssa metsissä. Vaikka\norjakuningas oli ollut usein laivassa, en minä ollut koskaan tullut\nhänen tielleen, koska hän tavallisesti pysytteli peräkannella tai\nkajuutassa. On sentakia aivan luultavaa, että hän nyt oli ensikertaa\nluonut silmänsä minuun huomatakseen minut.\n\nMutta minkätakia kiinnitti hän niin erikoisesti huomionsa minuun nyt?\nVaikka en voi sanoa, mitä hän puhui -- kapteeni ja hän keskustelivat\njonkinlaisella sekasikiöportugalinkielellä (tunnetuin kieli näissä\nmaissa), niin huomasin kuitenkin hänen kasvoistaan ja vilkkaista\nliikkeistään, joita hän käytti, että joko minä itse tai jokin\nominaisuuteni herätti suuressa määrin hänen mielenkiintoaan.\n\nBrace istui lähellä minua, ja kohottamatta ääntäni kuiskausta\nkorkeammaksi pyysin minä häntä kertomaan minulle, mitä hälinä oikein\ntarkoitti -- asia oli nyt tullut hieman senluontoiseksi: sekä\nkapteeni että kuningas puhuivat kiireisesti, vakavasti ja äänekkäästi\nraakalaissotkullaan.\n\nBracen vastaus oli:\n\n\"Kuningas on mieltynyt sinuun -- hän haluaa ostaa sinut!\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU\n\n\nKuullessani tämän selityksen tunsin ensin halua nauraa, mutta minun\niloinen mielialani hälveni pian. Toverini äänen totinen sävy ja ennen\nkaikkea kipparin sekä kuninkaan vakava käyttäytyminen, kun he puhuivat\nasiasta keskenään, osoitti heti, ettei asia ollut leikkiä.\n\nKapteeni ei näyttänyt alussa olevan halukas myöntymään neekerin\npyyntöön. Mutta jälkimäinen näytti vaativan asiaa niin hartaasti\nja vakavasti, että valkoinen lurjus rupesi ahneuden tunteiden\nkiihoittamana ilmeisesti myöntymään. Viisi neekeriä tarjottiin minusta\nvastineeksi, niin sanoi Brace, ja he kinastelivat nyt kuudennesta!\nKapteeni oli itse asiassa periaatteessa suostunut myymään minut -- oli\nvain kysymys hinnasta!\n\nOlin aivan kauhistunut, kun sain tietää tämän. Brace itsekin oli\nsuuresti huolissaan, sillä hän tiesi, että julmuri, jonka vallassa\nolin, ei ollenkaan epäröisi tehdä sellaista kauppaa. Ainoa syy, miksi\nhän ensin hylkäsi ehdotuksen, oli se, että hän oli huomannut minut\nhyödylliseksi parkissaan, mutta jos hän saattoi lisätä kuusi voimakasta\nneekeriä lastiinsa -- joista hän saisi 200 puntaa jokaisesta Brasilian\nrannikolla -- olisi se korvaus, joka voittaisi suuresti kaikki minun\npalvelukseni. Tietystikään hän ei tuntenut mitään vastuunalaisuutta\nasiassa. Kenelle hän oli vastuussa? -- orjakauppias! lainsuojaton! Missä\nja milloin saatoin minä koskaan kertoa asiasta tai rangaista häntä. Ei\nmissään eikä milloinkaan. Hän olisi saattanut myydä minut orjuuteen\ntusinan kertoja -- ottaa henkeni, jos häntä olisi huvittanut, ilman\nvähintäkään vaaraa, että hänet olisi kutsuttu vastaamaan siitä -- ja\nhän tiesi tämän hyvin.\n\nEi siis ihmettä, että minä kauhistuin. Ajatella, että tulisin\ntämän hirveän ja likaisen villin orjaksi -- tuon julman hirviön --\nihmishenkien tukkukauppiaan -- lihan ja veren myyskentelijän! Oi, se\noli mieltäkuohuttavaa.\n\nVoin tuskin kuvailla tuon koetteille panevan näytelmän loppuosaa. Olin\nsellaisessa tuskassa, etten tiennyt, miten menetellä tai mitä sanoa.\nMuistan, että minulle sanottiin kaupan tulleen päätetyksi ja kuninkaan\nsuostuneen antamaan kuusi neekeriä minusta sekä kipparin myöntyneen\nottamaan ne vastaan. Osoitukseksi siitä, että asia todellakin oli\nsiten, näin minä kipparin astuvan pois veneestä ja palaavan majalle\nkäsi kädessä paksun villi-ihmisen kanssa. He olivat menneet, sanoi\nBrace, päättämään kaupan rommilasin ääressä.\n\nMinä raivosin, huusin ja uhkasin, ja ehkä sillä hetkellä puhuin\njumalattomastikin. En ollut puheeni enkä myöskään tekojeni vallitsija.\nOlin niin kauhistunut edessäni olevasta tulevaisuudesta, että olisin\nvoinut heittäytyä jokeen. Oi, se näytti hirveältä kohtalolta --\ntulla siten myydyksi pahempaan kuin vankeuteen -- orjuuteen, joka\noli kuolemaa pahempi, elää raakalaishirviön orjana, ilman mitään\nvapautumisen toivoa, sillä mistäpä vapautuminen voisi tulla? Oi, se\nnäytti hirveältä kohtalolta, ja minä olin miltei mielipuoli.\n\nHuutoni ja eleeni herättivät vain naurua neekerijoukossa, joka yhä\nvetelehti rannalla, ja muutamat joukosta pilkkasivat ja ivasivat minua\nomalla siansaksallaan. Eivät edes veneessä olleet miehet välittäneet\npaljon asiasta.\n\nVain Brace tunsi sääliä ja myötätuntoa minua kohtaan, mutta mitä\nsaattoi hän tehdä? Minä näin hänen käyttäytymisestään, että hän tunsi\nitsensä voimattomaksi suojelemaan minua. He olisivat voittaneet hänet\nja rangaisseet häntä, jos hän olisi asettunut heidän toivomuksiaan\nvastaan.\n\nMinä ihmettelin kuitenkin, että hän pysyi niin kylmänä ja rauhallisena.\nKuvittelin, että hän olisi voinut osoittaa enemmän sääliä. Mutta minä\ntein hänelle väärin. Hän kärsi asiasta kovasti, ja minä sain pian\ntietää syyn, miksi hän oli niin hiljainen. Hän oli koko ajan ollut\npuuhassa -- ajatuksissaan puuhassa -- puuhassa tehdäkseen suunnitelman\nminun pakoonpääsemisekseni.\n\nHeti kun kapteeni ja kuningas olivat lähteneet rannalta, siirtyi\ntoverini vähän lähemmäksi ja kääntyi minun puoleeni sanoen matalalla,\nmumisevalla äänellä, jota muut eivät voineet kuulla:\n\n\"Sitä ei voi auttaa, poikaseni -- myi sinut kuudesta neekeristä. Mene\nkuninkaan mukana -- ole menevinäsi mielelläsi, tai he sitovat sinut.\nÄlä ole vastahakoinen, etteivät he sido sinua -- ole kärsivällinen ja\ntähystele tarkasti merelle, kunnes 'Pandy' nostaa ankkurinsa. Silloin\nlivistä pakoon -- se on aivan helppoa pimeässä -- kulje joenrantaa alas\n-- lähellä suuta mene veteen -- ui suoraan parkkia kohti -- minä olen\ntähystämässä ja heitän sinulle köyden pään. Älä pelkää tulla laivaan --\nvanha Mugs ei välitä sinun tulostasi -- on vain iloinen, että saa sinut\ntakaisin ja voi tehdä Dingo Bingolle kepposen. Muista nyt ja tee kuten\nolen sanonut sinulle. Seis, hst -- tuolla he tulevat.\"\n\nVaikka tämä oli puhuttu puolittain kuiskaten, puolittain katkonaisena\nmuminana, käsitin minä sen ajatuksellisen tarkoituksen, ja minä olin\ntuskin ehtinyt luvata noudattaa määräyksiä, kun huomasin kapteenin\npalaavan veneeseen.\n\nHän ei ollut yksin. Kuningas kaakersi hänen vieressään, ja aivan heidän\ntakanaan oli kuusi suurikokoista neekeriä kahlehdittuna kaksittain ja\nyhtä monen omaa väriään olevan asestetun kätyrin eteenpäin ajamana.\n\nMinut piti vaihtaa kuuteen ensimmäiseen neekeriin tai oikeammin oli\nvaihdettu, sillä kauppa oli päätetty ja neekerit piti luovuttaa\norjakauppiaalle muodostamaan osan hänen lastistaan.\n\nNämä uudet \"paalit\" eivät olleet orjia -- ainakaan eivät ne\nolleet olleet kymmenen minuuttia aikaisemmin. He olivat eräitä\nneekerikuninkaan tavallisista seuralaisista, ja vain vähän aikaa\nsitten oli heillä ollut musketit ja he olivat muodostaneet osan hänen\nsotilaallisesta joukostaan ollen valmiina tappamaan tai ottamaan kiinni\nhänen vihollisiaan hänen viittauksestaan, vieläpä hänen ystäviäänkin,\njos käskettiin. Mutta onni on sellaisille sankareille oikullinen, ja\nheidän suositummille tovereilleen oli juuri annettu määräys ottaa\nheidät kiinni ja luovuttaa elinkautiseen orjuuteen.\n\nVielä muutamia minuutteja, ja he olivat pitemmittä mutkitta sullotut\nveneeseen, kun taas minut vedettiin ylös yhtä siekailematta sekä\nluovutettiin rannalla olevalle uudelle herralleni.\n\nEpäilemättä oli kippari hämmästynyt siitä, että minä tein niin vähän\nvastarintaa, ja kuningas näytti niinikään olevan tyytyväinen, sillä hän\nvei minut jonkunlaista juopuneen kohteliaisuutta osoittaen palatsiin ja\nvaati minua juomaan kanssaan lasin hänen parasta rommiaan.\n\nMinä katselin ulos niiden suorien palmujen raoista, jotka muodostivat\nmajan seinät. Minä näin veneen kulkevan ankkuroidulle alukselle\nja siinä olijoiden astuvan laskuportaita ylös. Sitten soudettiin\nvene laivan perään, ylhäältä laskettiin taljat alas ja muutamissa\nminuuteissa oli se hinattu korkealle vedestä paikalleen laivan perän\nalle.\n\nMinulla ei ollut enää mahdollisuutta päästä parkkiin paitsi uimalla, ja\ntätä varten oli minun valmistettava itseäni.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESVIIDES LUKU\n\n\nMinä muistin Bracen neuvon ja alistuin hänen mustan majesteettinsa\nvierasystävyyden osoituksiin niin suopealla mielellä kuin saatoin.\nMinä join osan hänen rommiaan, näytinpä vielä iloiseltakin. Hän näytti\nolevan hyvin tyytyväinen minun käytökseeni ja piti minua ilmeisesti\nhyvänä kauppana, vaikka orjakapteeni oli kiristänyt häneltä paljon yli\nhänen alkuperäisen tarjouksensa. Hänen ensimmäinen esityksensä oli\nollut suora vaihtokauppa: mies miehestä tai mies pojasta, ja hän oli\nvarmaan ollut kovin halukas kauppaan, koska antoi kuusi yhdestä!\n\nMihin tarkoitukseen aikoi hän minua? Orjaksi palvelemaan häntä?\nAntamaan hänelle ruokaa, kun hän tunsi halua syödä? Antamaan hänen\nromminsa, kun häntä miellyttäisi juoda? Löyhyttämään moskiitot\npois hänestä, kun hän nukkui? Ja huvittamaan häntä, kun hän oli\nvalveilla? Tämänlaiseenko elämään hän oli määrännyt minut? Tai aikoiko\nhän korottaa minut johonkin korkeampaan virkaan? Tehdä minusta\nyksityissihteerinsä tai kirjurinsa? Ehkä pääministerinsä? Naittaa minut\njollekin tummaihoisista tyttäristään? Tehdä minusta ruhtinaan?\n\nSiitä vierasvaraisesta tavasta, jolla hän alkoi kohdella minua, olin\nminä todella ruvennut ajattelemaan, että jos yhä miellyttäisin häntä,\nhän saattaisi antaa minulle kelpo elämän. Olin kuullut sellaisista\ntapauksista, että valkoiset miehet olivat tulleet neekeriruhtinaiden\nsuosikeiksi ja asetetut hyvin luottamuksellisiin toimiin. Sellainen\nehkä olisi ollut minunkin tulevaisuuteni, jos olisin jäänyt kuningas\nDingo Bingon luo.\n\nMutta vaikka olisin ollut varma mitä parhaimmasta kohtelusta -- vaikka\nminulle olisi luvattu hänen kuningaskuntansa korkein virka -- itse\nvaltaistuin ja sievin hänen tyttäristään kuningattarekseni -- olisin\npysynyt edelleen päätöksessäni -- karata pois hänen luotaan yhtäkaikki\nja palata parkkiin. Se ei tosiaan ollut mikään paratiisi pakopaikaksi\n-- ehkä menin ojasta allikkoon; mutta olihan kuitenkin toivo, ettei\noloni \"Pandoralla\" olisi pitkäaikainen, ja siellähän oli minua Bracen\nsuojeluksen alaisena ruvettu kohtelemaan viime aikoina vähemmän\njulmasti.\n\nMitä tulee kuningas Dingo Bingoon, tunsin minä hänen seurassaan\nvastenmielisyyttä, jota en voi kuvailla. Minä tunsin aavistuksen\njostakin hirmuisesta pahasta ja minä olin päättänyt karata hänen\nluotaan yhtä kaikki, vaikken onnistuisikaan pääsemään parkkiin, sekä\nkoettaa onneani metsissä. Niin, huolimatta leijonista ja muista\nrajuista villieläimistä olin minä päättänyt paeta metsään ja elää\nparhaani mukaan tai kuolla, jollen voinut elää.\n\nMielessäni oli muuan ajatus. Olin kuullut puhuttavan englantilaisesta\nvarastopaikasta, joka oli ylempänä rannikolla -- viisikymmentä mailia\nkauempana. Minun ehkä onnistuisi päästä sinne. Muuan englantilainen oli\nsen päällikkönä.\n\nTotta kylläkin että hänen sanottiin olevan kuningas Dingo Bingon\nystävän -- itse asiassa yhtiötoverin -- ja siitä, mikä oli tullut\njulki oli minulla syytä uskoa, että se oli vain liiankin totta. Mutta\nkuitenkin hän oli englantilainen. Varmaankaan hän ei luovuttaisi minua,\nvarmaan hän ei uskaltaisi. Minä ajattelin myöskin risteilijää. Se\nsuojelisi minua, se ei luovuttaisi minua, vaan päinvastoin lennättäisi\nhänen mustan majesteettinsa pilviin sellaisen vaatimuksen tekemisestä.\nJos vain voisin tehdä asemani tiettäväksi -- mutta miten saattoi se\ntapahtua? Mahdotonta! Aamuauringon valaistessa ei risteilijä enää\nolisi rannikolla. Se olisi mennyt ajamaan takaa \"Pandoraa\", -- ehkä jo\nseuraavalla tunnilla!\n\nMinua inhoitti tuon neekerikuninkaan läsnäolo, joka näytti koettavan\nolla miellyttävä törkeällä tavallaan. Hän tyrkytti minulle rommia,\nja minä olin juovinani sitä. Minä en voinut ymmärtää hänen puhettaan\nvaikka muutamat englantilaiset sanat, vieläpä kielen alhaisimmat,\nolivat minulle hyvin tuttuja \"Pandoralla\" tekemäni matkan jälkeen.\nMutta hänen majesteettinsa oli tällä haavaa niin juovuksissa, että\nhänen omat miehensäkin vaivoin saattoivat ymmärtää häntä, ja hän antoi\njoka hetki enemmän ja enemmän perään voimakkaan juoman vaikutukselle.\n\nMinä iloitsin huomatessani tämän -- se auttaisi minun tarkoitustani.\nMinä iloitsin, nähdessäni hänen hoipertelevan lattian yli ja vielä\nenemmän, kun hän kompastui eräänlaista leposohvaa vasten ja putosi\nraskaasti sen päälle.\n\nSeuraavalla hetkellä oli hän vahvassa unessa -- syvässä juopuneen\nunessa. Hänen kuorsaamisensa oli musiikkia minun korvissani, vaikka se\nmuistutti kiinnisaadun härän kuolinkorinaa.\n\nTällä hetkellä minä kuulin joen poikki ankkurin vivun kolinaa\nja ankkurikettingin epäsointuista kitinää, kun sitä vedettiin\nkettinkireiän rautaisen renkaan läpi.\n\nUseimmat kuninkaan seurueeseen kuuluvista olivat rannalla ollakseen\nläsnä parkin lähtiessä -- sen saattoi juuri nähdä tumman hämärän läpi.\n\nMinä odotin vielä viisi minuttia, etten lähtisi liian aikaisin\nliikkeelle ja sentakia tulisi takaa-ajetuksi sekä saavutetuksi,\nennenkuin ehtisin joen suulle. Tiesin että parkki liikkuisi aivan\nhitaasti -- virta oli kapea ja teki kaarroksia useissa paikoissa, ja\nsentakia se ei voinut käyttää purjeitaan. Se ajautuisi alaspäin virran\nvoimasta, ja minä saatoin helposti pysyä sen tasalla.\n\nKuninkaan seuralaiset eivät millään tavoin epäilleet minun aikeitani.\nHe huomasivat että minä näytin hyvin tyytyväiseltä uuteen asemaani.\nEpäilemättä useimmat heistä kadehtivat minun onneani, ja on luultavaa,\nettä minua pidettiin \"uutena suosikkina\". Ei ollut todennäköistä,\nettä minä karkaisin sellaisen loistavan tulevaisuuden odottaessa --\nei todellakaan luultavaa! Sellainen ajatus ei johtunut yhdenkään\nmieleen niistä mustista herrasmiehistä, jotka olivat ympärilläni.\nHeti kun hänen majesteettinsa vaipui uneen, annettiin minulle vapaus\nkuljeskella, missä minua vain huvitti. Juuri silloin huvitti minua\nhiipiä taaksepäin suuren varastohuoneen taa ja vielä hieman kauemmaksi\ntoisella puolella oleviin taajoihin metsiin. Sitä varten minä valitsin\nvinoon kulkevan tien, joka vei minut takaisin joen rannalle -- mutta\nmelkoisen matkan päähän \"varaston\" alapuolelle -- ja, kun nyt olin\npäässyt neekerijoukkion kuulumattomiin ja aivan heidän näkymättömiinsä,\netenin minä niin nopeasti rantaa alas kuin tiheikkö salli minun mennä.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKUUDES LUKU\n\n\nOlin huomannut ennen lähtöäni, että parkki oli nostanut ankkurinsa\nja liukui hitaasti virtaa alaspäin. Silloin tällöin käännyin hieman\npoispäin tieltäni ja tulin aivan veden reunaan ollakseni varma siitä,\nettei se pääsisi minusta edelle, ja sitten hiivin takaisin tielle,\njoka kulki yhdensuuntaisesti virran kanssa, mutta usean yardin päässä\nrannasta. Ohjatessani kulkuani tällä tavoin etenin minä suunnilleen\nsamalla nopeudella kuin aluskin kulki ja pidin sitä silloin tällöin\nsilmällä puissa olevien aukkojen kautta.\n\nMinun ei ollut vaikeata erottaa sitä, sillä päinvastoin kuin\norjakapteeni oli toivonut, oli yö valoisa, ja kirkas kuu kulki\ntaivaalla, jossa ei ollut pilveäkään.\n\nVaikka parkki purjehti hitaasti saatoin minä töintuskin pysyä sen\ntasalla. Jos polku olisi ollut selvä, ei olisi ollut mitään vaikeutta\n-- mutta todellisuudessa ei ollut polkua ollenkaan, vain villieläinten\ntekemä jälki, jonka siellä täällä sulkivat yläpuolelta kaikenlaiset\nkiipeilevät köynnöskasvit, jotka ulottuivat puusta puuhun ja estivät\nminun nopeata etenemistäni. Vaikka eläimet saattoivat kulkea näiden\nluonnollisten siltojen alitse esteettä, oli ihmisolennon ryömittävä\nalta tai kiivettävä yli, ja se kaikki vaati aikaa. Näitä esteitä oli\nniin paljon, että ne hidastuttivat minua suuresti, ja minä huomasin\ntöintuskin voivani pysytellä aluksen rinnalla, joka yhtämittaa kulki\neteenpäin. Tiesin, että minun täytyi päästä hyvän joukon sen edelle\nvoidakseni valita paikan, josta menisin veteen ja uisin laivaan, kun\nse kulki ohi. Kun joki tuli leveämmäksi lähellä suutaan oli minulla\nluultavasti pitkä matka uitavanani sinne.\n\nUseita kertoja peloitti minua villieläinten ilmestyminen, sillä saatoin\njuuri erottaa niiden haahmot siinä hämäryydessä, joka vallitsi puiden\nvarjojen alla. Minä näin useanlaatuisia ja joitakin äärettömän suuria,\njotka menivät ryskyen pensaikon läpi, kun minä äkkiä kohtasin ne. Ne\nolivat varmaan joko sarvikuonoja tai suuria virtahepoja -- en voinut\nvarjojen alla ollen sanoa kumpia -- mutta mitä ne olivatkin, juoksivat\nne pois minun lähestyessäni. Minä olisin ehkä pelännyt niitä enemmänkin\nkuin pelkäsin, jollei minua olisi vallannut vielä suurempi pelko. Minä\npelkäsin kuulevani kuningas Dingo Bingon ja hänen mustan vartiostonsa\näänet takanani. Pelkäsin tätä enemmän kuin mitään muuta, ja silloin\ntällöin pysähdyin polulle kuunnellakseni.\n\nMutta heidän olisi tarvinnut olla lähellä minua, jotta olisin kuullut\nheidät. Metsä oli täynnä muita ääniä, ja vain hyvin äänekkään melun\nolisi voinut kuulla yleisen hälisevän kuoron yli. Kuului laulukaskasten\nja puusirkkojen kimeätä sirinää, kilpikonnien ja sammakoiden käheätä\nkurnutusta -- joskus niin äänekkäänä kuin härän pärskyntä -- edelleen\nkissojen kiljunaa, sakaalien haukkumista sekä apinoiden rupastusta ja\nulvontaa -- kaiken kaikkiaan täydellinen kuoro epäsointuisia ääniä,\nminkä sai aikaan parkki, joka liikkui virtaa alaspäin, ja epäilemättä\nosaksi myöskin minun oma kulkuni pensaikon läpi. Yksi laji pani\nliikkeelle toisen, ja siitä lähtevä hälinä sekä hälinää seuraavat\nmeluisat äänet levisivät kauaksi metsän läpi.\n\nOli mielestäni vähemmän otaksuttavaa, että minua seurattaisiin metsän\nläpi kuin itse virtaa alaspäin. Kun minua kaivattaisiin, otettaisiin\nesille luultavasti kanootti -- ehkä itse kuninkaallinen kaleeri, ja\nhänen majesteettinsa tulisi ohjaamaan takaa-ajoa. Miehet muistivat,\nettä minä olin hävinnyt juuri sillä hetkellä, jolloin parkki nosti\nankkurinsa, ja he epäilisivät, että minä olin heti mennyt laivaan.\nOli sentakia paljon luultavampaa, että etsintä kävisi vettä myöten ja\nettä takaa-ajajat meloisivat aluksensa suoraan parkkia kohti. Näin\nuskoessani katsoin minä levottomasti joelle, milloin vain sain sen\nnäkyviini. Vielä ei ollut ilmestynyt ketään takaa-ajajia.\n\nMinua vaivasi toinenkin ajatus. Kroomannit olivat menneet joen suulle\ntarkkaamaan risteilijän liikkeitä ja ilmoittamaan, oliko se laskenut\nveneitä vesille. Nyt olivat nämä miehet kokonaan kuningas Dingon\npuolella. He saattoivat nähdä minut, kun minä uin parkkiin ja ottaa\nminut veneeseensä sekä viedä takaisin varastohuoneelle. He olivat\nolleet läsnä, kun kauppa oli tehty, ja tiesivät kaikki, mikä koski\nsitä. Minun täytyi senvuoksi tähystellä heidän venettään ja välttää\nsitä.\n\nKun sellaiset ajatukset ja päätökset kulkivat mielessäni, tarkkasin\nminä taas aluksen kulkua ja jatkoin matkaani sukeltautuen pensaikkoon.\n\nVihdoin saavuin paikkaan, jossa oli joessa mutka. Se ei ollut kaukana\njoen suusta. Tämän paikan toisella puolen virta leveni tavallaan\nmerenlahdeksi.\n\nMinun ei ollut edullista mennä edemmäksi. Minulla olisi silloin\nollut liian pitkä matka uitavana. Sitäpaitsi valmistautui parkki\npurjehtimiskuntoon -- sen purjeet olivat jo irroitetut, ja kun purjeet\nvain olisi levitetty paikoilleen, kokoaisivat ne tuulta ja veisivät\nlaivaa nopeasti vedessä -- niin nopeasti, etten minä voisi päästä\nlaivaan.\n\nMinä olin mennyt kylliksi kauas. Minä olin ehtinyt paikalle, jossa\nminun oli parasta lähteä veteen, ja heittäen pois kenkäni sekä enimmät\nvaatteeni astuin minä veden partaalle ja sukelsin jokeen.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU\n\n\nParkki ei ollut vielä minua vastapäätä, mutta sen etenemisnopeudesta\nminä arvostelin, että se olisi tasallani silloin kun tulisin keskelle\nvirtaa.\n\nBrace oli sanonut minulle, että uisin keulalaitaa kohti, sillä hän\nolisi siellä köysineen; siinä tapauksessa taas etten voisi saada siitä\nkiinni, olisi toinen valmiina laskuportaiden aukon luona toisen köyden\nkanssa. Jompikumpi varmasti hinaisi minut ylös; mutta olisi parempi\njos pääsisin laivaan keulalaidan puolelta, koska silloin perämies tai\nkippari ei huomaisi minua, ja vaikkapa hänen majesteettinsakin tulisi\nhakemaan minua, saattoi minut piilottaa keulakannen tienoille. Koska\nkippari ei tietäisi minun olevan laivassa, kieltäisi hän tietysti\nasian kaikin voimin. Sentakia olin päättänyt tehdä kaiken, minkä voin,\npäästäkseni laivaan keulan puolelta.\n\nMinä olin mainio uija -- minua ei ollut voittanut kukaan \"Pandoran\"\nmiehistä, jollei ehkä Brace itse, joka oli maailman parhaita. Minä olin\nharjoitellut uintia kouluaikanani hyvän joukon jo'issa, suolattoman\nveden järvissä ja meressä itsessään, enkä pitänyt minään asiana uida\nmaili tai enemmänkin lepäämättä. Mennä joen rannalta keskivirralle\n-- noin kahdensadan yardin matka -- oli vain pikku asia, enkä minä\nollenkaan pelännyt, etten kykenisi suorittamaan matkaa vastuksetta.\n\nMutta vaikka en pelännyt voimien uupuvan uidessani, olin minä tarkasti\ntietoinen vaarasta, joka aiheutui toisaalta. Minä en ollut ajatellut\nsitä ennen tätä hetkeä, sillä pakenemisen aiheuttama kiihoitus ja\nvaikeus raivata tieni pensaikon läpi, oli vienyt päästäni ajatukset\nkaikista muista vaaroista paitsi siitä, että minua ajettaisiin takaa.\nTakaapäin tuleva vaara oli estänyt minua viipymästä edestäpäin tulevien\nvaarojen ajattelussa, ja vasta virtaan syöksyttyäni valtasi minut\nvoimakas pelontunne. Silloin ja vasta silloin muistin minä onnettoman\nhollantilaisen kohtalon -- silloin ja vasta silloin ajattelin minä\nkrokotiileja!\n\nKauhea tunne valtasi minut -- hirveä pelontunne. Vereni jäähtyi -- se\nkävi paljon kylmemmäksi kuin virran vesi -- ehkä minä sillä hetkellä\nolin suuren, ihmisiä syövän krokotiilin saavutettavissa? Ainakin\nnäkyvissä, sillä muutamia näistä kauheista hirviöistä oli varmaan\nlikellä rannalla taikka toisella. Itse asiassa, kuin aioin sukeltaa\nveteen, näin minä pitkän, tumman haahmon rannalla, noin parikymmentä\nyardia alempana ja minä olin pitänyt sitä uivana puukappaleena. Ääni,\njonka ruumiini aiheutti veteen osuessaan, oli saanut sen liikkumaan.\nLuulin silloin, että sen aiheutti virta, mutta nyt ajattelin\nvoimakkaiden pelontunteitteni vallassa toisin. Siinä ei ollut mikään\nkuollut puukappale -- siinä oli elävän olennon liikuntoa -- epäilemättä\nsuurensuuren krokotiilin!\n\nTämä otaksuma kävi pian varmuudeksi. Uiva puukappale olisi tuskin\nasettunut siihen kaislaista rantaa vasten, paikkaan, jossa oli kyllin\nsuuri virta viemään sitä eteenpäin; se ei ollut puukappale, se oli\nsuuri sisiliskoeläin itse.\n\nEn voinut olla kääntymättä puoliksi ympäri ja nostamatta ruumistani\nkorkealle vedessä katsoakseni taakseni. Kirkas kuuvalo oli kaikin tavoin\nedukseni ja minä saatoin erottaa jokaisen esineen veden pinnalla\nmelkein yhtä selvästi kuin päivällä.\n\nYksi katse oli minulle kylliksi osoittamaan vaarallisen asemani.\nArmollinen taivas! Minun arvaukseni oli liiankin totta! Kuollut\npuukappale ei ollut puukappale, vaan mahdottoman suuri krokotiili! Sen\nruman muodon saattoi nähdä selvästi; sen pitkä, halkonainen pää ja\nleveä suomuinen selkä kimaltelivat korkealla vedenpinnan yläpuolella ja\nsen kuono oli kohotettu sekä käännetty minua kohti, ikäänkuin se olisi\njuuri selviämässä ällistyksestä ja tulemassa tietoon siitä, minkälainen\nolento minä olin.\n\nSen ällistys oli kuitenkin pian ohi, ja ennenkuin minä saatoin oikaista\nitseni uidakseni eteenpäin, näin minä sen pieksevän veden vahtoon\npyrstöllään ikäänkuin saadakseen itsensä liikkeelle, ja seuraavalla\nhetkellä se lähti rannalta sekä tuli syöksyen minua kohti!\n\nSen ruumis oli nyt vaipunut veden pinnalle, mutta sen tylppä, ruma pää\nja terävä kuono olivat kohotetut korkealle veden yläpuolelle.\n\nMinä näin kaiken tämän, kun käännyin taas ympäri, ja tuntien\njäädyttävää kauhua minä uin eteenpäin.\n\nParkki oli nyt lähellä -- sen keula ei ollut viidenkymmenenkään yardin\npäässä, ja krokotiili oli yhä enemmän kuin sata yardia takanani. Mutta\nminä tiesin hyvin että nämä sekä maalla että vedessä toimentulevat\nhirviöt voivat hyvin paljon voittaa ihmisen uinnissa. Ne etenevät\nvedessä kuin saukko ja yhtä nopeasti. Tunsin, että minut varmasti\nsaavutettaisiin ja sitten --\n\nJäädyttävää kauhua jatkui -- minä huusin apua -- minä jatkoin\nhuutamistani, kun uin eteenpäin!\n\nMinä kuulin parkista ääniä vastaukseksi huutoihini. Minä saatoin nähdä\nhaahmoja, jotka liukuivat keulapuolella ja juoksivat ohjasriu'un\nvanteille sekä pitkin rainetta. Minä saatoin erottaa Bracen syvän\näänen, kun hän huusi rohkaisun ja neuvon sanoja.\n\nMinä olin raineen pään alla -- minä en voinut nähdä köyttä -- tähystin\nturhaan köyttää -- minulle ei ollut heitetty sitä. Oi taivas, mitä\nminun piti tehdä?\n\nMinä nousin vielä kerran vedestä ylös ja katsoin taakseni. Silmieni\neteen avautui kauhistava näky. Krokotiilin musta pää kimalteli kymmenen\njalan päässä minusta -- minä saatoin nähdä leuat ojennettuina --\npitkät, epäsäännölliset torahampaat -- vahvat, suomuiset raajat, kun ne\nmeloivat vedessä.\n\nSeuraavalla hetkellä olisin tuntenut nuo kauheat hampaat, ja minut\nolisi vedetty mustien vesien pohjaan ikäänkuin pihdissä hirviön kovien\nleukojen puristuksessa, jos se olisi ollut minun kohtaloni.\n\nMutta niin ei ollut kirjoitettu kohtaloiden kirjaan. Juuri kun pidin\nitseäni menneenä, tunsin vahvan käden tarttuvan vaatteisiini vyötäisten\nkohdalta, ja hetkeä myöhemmin oli minut hinattu kokonaan ylös joesta\nsekä kohotettu korkealle ilmaan! Krokotiili syöksähti eteenpäin ja\nhyppäsi korkealle pinnan yläpuolelle, mutta minut oli nostettu sen\nulottuvilta, ja se putosi molskahtaen takaisin sekä pieksi edelleen\njonkun aikaa vettä pyrstöllään. Nähtyään uhrinsa päässeen pakoon, ui se\nsitten pois ja katosi aluksen sivuitse.\n\nMinä tuskin tiesin miten olin pelastunut niin ihmeellisesti. Epätoivo\nja kauhu olivat sekoittaneet aistimeni, ja vasta kun olin pääsyt ylös\nsekä astunut tukevalle kannella, ymmärsin minä kaikki.\n\nBrace oli pelastajani. Hän oli kiiruhtanut raineen nokkaan ja\nlaskeutunut sieltä alas keulatangolle sekä pudottautunut yhä alemmaksi\nsilmussa olevan köyden avulla. Tällä keinoin oli hän saattanut\nheilauttaa itsensä alas ulottuakseen vedenpintaan. Onneksi olin minä\njuuri tällä hetkellä nousut vedestä katsoakseni krokotiilia ja antanut\nsiten Bracelle tilaisuuden tarttua minuun varmasti sekä kiskaista minut\nylös.\n\nMutta kaikki oli kuitenkin hyvin täpärällä, ja minä lupasin etten\nmilloinkaan enää huuhtelisi jäseniäni afrikalaisen joen vesissä, jollei\nminun olisi pakko.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU\n\n\nEn epäile ollenkaan, että kippari tiesi kaikki minun laivaantulostani.\nOlivathan miehet itse asiassa nostaneet sellaisen melun, kun krokotiili\nseurasi minua, että oli mahdotonta joko hänen tai perämiehen olla\ntietämättä sen syytä. Mutta minut vietiin keulakannelle, enkä kuullut\nsanaakaan siitä, että minut lähetettäisiin takaisin. Todenteolla\noli, niinkuin Brace oli minulle jo ilmoittanut mumistessaan, kippari\npikemmin hyvillään asiasta voidessaan petkuttaa kuningas Dingoa, ja\nkun hän oli huomannut minut itselleen hyödylliseksi, ei hän ollenkaan\nhalunnut, että minä menisin pois. Vain se suuri voitto, jota hän odotti\nvaihtokaupasta, oli saanut hänet kiusaukseen erota minusta, mutta\nkun hän vain oli pysynyt kaupassaan ja asianmukaisesti luovuttanut\nminut, oli hänen omatuntonsa tyydytetty, eikä hän ollut mitenkään\nloukkaantunut tai pahoillaan siitä, että minä olin osannut takaisin\nparkkiin. Jollei siis kanoottia tullut peräämme ja vaatinut minua\nluovutettavaksi, ei minun tarvinnut mennä takaisin Dingo Bingon luo.\n\nVasta sitten kun me olimme päässeet kunnollisesti joelta ja \"Pandora\"\noli levittänyt siipensä tuulessa sekä purjehti avointa merta kohti,\ntunsin minä mieleni levolliseksi. Monta levotonta katsetta loin minä\njoelle, kun me soluimme hitaasti sen suuta kohti, ja panin merkille\njokaisen tumman esineen sekä jokaisen väreen, joka näkyi sen virrassa.\nKrokotiili ei saanut minua katselemaan taakseni, vielä kauheampaa\nhirviötä minä pelkäsin -- pitkää kanottia, jossa oli musta soutajarivi\nja kuningas Dingo Bingo perässä.\n\nAjatus, että minut vietäisiin takaisin oli äärimmäisen pelottava. Minua\nei enää kohdeltaisi ystävällisesti; päinvastoin rankaisisi pahanilkinen\nyksinvaltias minua pakoyrityksestäni ja kostaisi puolestaan sen\npetoksen, jonka olin hänelle tehnyt -- hän saattaisi elämäni mitä\nsuurimmaksi kurjuudeksi.\n\nNiin, olisi synkkä paikka joutua takaisin, ja vasta kun \"Pandora\"\noli pyyhältänyt joen suusta ulos -- vasta kun kroomannien vene oli\nsivuutettu ja me riensimme avaralle merelle, lakkasin minä pelkäämästä.\n\nSilloin olin minä vapaa kaikesta levottomuuden aiheesta Dingo Bingon\npuolelta ja hetkeä myöhemmin olin lakannut ajattelemasta häntä ja hänen\nraakoja kätyreitään.\n\nNiin -- hetkeä myöhemmin -- sillä näyttämöllä oli uusi kuvaelma -- oli\nnäyteltävänä uusi näytelmä, jota minä jouduin katselemaan.\n\nNiin pian kuin \"Pandora\" oli kulkenut joen suulla olevan särkän ohi,\nnäkyi se kutteriin vesilinjasta maston huippuun asti ja samoin näkyi\nkutteri siihen. Kumpikin alus näki toisensa täydellisesti tai ainakin\nolisi saattanut nähdä, sillä kuu paistoi niin kirkkaasti, että laivan\nsaattoi erottaa pitkän välimatkan päähän. Mutta kutterin miehet eivät\nnäyttäneet huomaavan orjalaivaa, ennenkuin tämä oli päässyt useita\nsatoja yardeja merelle. Mahdollisesti metsän varjoisa tausta teki sen\nepäselväksi, tai vahti ehkä oli ollut huoleton. Oli miten tahansa,\nkului muutamia minuutteja ennenkuin risteilijälle tuli liikettä. Sitten\nhuomattiin liikettä, joka osoitti, että se oli huomannut parkin.\nKuultiin rummun pärryttävän hälytystä, ja laivan purjeet irroitettiin\nnopeudella, joka johtuu kylliksi suuresta miehistön luvusta kun se on\nyhdistyneenä täydelliseen kuriin.\n\nVaikkakin orjakapteeni oli saavuttanut etua yrityksensä uhkarohkeudella\nja ilmestymisensä äkillisyydellä, oli kuitenkin yksi seikka kääntynyt\nhäntä vastaan. Sen tunnin tai parin aikana, jotka olivat kuluneet\nsiitä kun risteilijä oli laskenut ankkuriin, oli tuuli kääntynyt\nympäri miltei täyden neljänneksen, ja sen suunta oli nyt melkein\nyhdensuuntainen rannan kanssa sensijaan että se olisi puhaltanut\nsuoraan maalta.\n\nTietysti oli kokenut kippari huomannut muutoksen jo aikoja sitten\n-- tarvittiin vain yksi silmäys huomaamaan se -- kutteri itse, joka\nnyt oli ankkurissa kannen niskapuitten päät rannalle päin osoitti\nmuutoksen, sillä kroomannit olivat ilmoittaneet, että kun se ensin\nankkuroi, oli sen keula suoraan maata kohti.\n\nOrjakapteeni huomasi karvain mielin tuulensuunnan muutoksen sekä tunsi\nennen aavistamatonta pelkoa. Jos tuuli olisi edelleen puhaltanut\nsamalta suunnalta kuin risteilijän tulosta ensi kertaa ilmoitettaessa,\ntiesi hän, että hän olisi voinut helposti sivuuttaa takaa-ajajansa.\nTuuli olisi silloin ollut hänen omalla suunnallaan ja sillä tavoin\nhänen kiikkerä aluksensa purjehti parhaiten. Kiiruhtamalla kovasti\neteenpäin vinosti olevaan suuntaan oli hän laskenut voivansa päästä ohi\nsaaden ehkä vain yhden tai pari tykinlaukausta.\n\nMutta muutos oli häntä vastaan. Risteilijä oli suoraan merelle päin\n-- noin kaksi mailia joen suusta. Hän ei voinut purjehtia tuulen\npuolelle siitä, koska semmoinen suunta olisi ollut liiaksi hankatuuleen\nhänen omalle laivalleen, paitsi jos hän pysytteli ampumamatkalla\nsiitä. Edelleen sattui, että tyveneen päin oli matalikko eli pitkä\nhiekkasärkkä, joka ulottui melkein rannalta siihen asti, missä\nkutteri oli. Kutterin ja tämän matalikon reunan välillä saattoi olla\npuolen mailin välimatka, mutta se ei ollut riittävä ala kujanjuoksua\nvarten, jota orjakapteeni oli aikonut. Sotalaiva, joka kiiti eteenpäin\ntuulessa, olisi helposti saattanut tulla parkin tielle, ennenkuin se\nolisi voinut päästä läpi, sekä antaa sille sellaisen laidallisen, joka\nolisi saattanut sen avuttomaksi ja kiertänyt sen heti tuuleen.\n\nMinä seisoin lähellä kipparia ja hänen perämiestään sekä kuuntelin\nheidän kauheita noitumisiaan kun he huomasivat, missä pinteessä\nolivat. Minä kuuntelin, koska lopputulos kiinnitti yhtä paljon minun\nmieltäni kuin heidänkin -- vaikka tosin toiveeni ja haluni olivat aivan\nvastakkaisia heidän toiveilleen -- minä rukoilin sydämestäni, että\nmeidät saataisiin kiinni! Senkään uhalla, että minut olisi tappanut\nlaidallinen oman maani laivasta, en voinut olla toivomatta tätä loppua\nasialle.\n\nVaikka minä olin ollut vain muutamia minuutteja laivassa lastin\nlaivaamisen jälkeen, oli minuun jo vaikuttanut tuo kauhea näky --\nminä tunsin sääliä -- syvää myötätuntoa, johon oli sekoittunut inhoa.\nNeekerien hirveä ulvonta heidän ollessaan sullottuina niin tiheään,\nettä olivat tukehtua -- heidän rukoilevat ja joskus uhkaavat huutonsa\nolivat etumakuna siitä, mitä minun olisi pakko kuunnella viikkoja,\nehkä kuukausia. Oi, semmoinen olisi kauheata elämää. Sydämestäni minä\nrukoilin, että meidät saataisiin kiinni.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU\n\n\nMinä aloin saada toivoa orjakapteenin ja hänen perämiehensä\nkäyttäytymisestä. Heidän pelkonsa kasvoi, kun he näkivät kutterin\nlevittävän purjeensa ja alkavan halkoa vettä. Liike oli niin nopea,\nettä laiva ei ilmeisesti ollut odottanut kunnes saisi ankkurinsa ylös,\nvaan oli hakannut ankkuriköyden poikki! Niin sanoivat \"Pandoran\" miehet.\n\nPerämies näytti yllyttävän päällikköään johonkin epätoivoiseen\ntoimenpiteeseen. Hänen sanansa olivat, mikäli minä kuulin ne: --\n\n\"Me emme pääse sen ohi -- siitä ei ole hyötyä, kautta -- toinen keino\non ainoa mahdollisuutemme -- vuorovesi on käsillä -- ei ole mitään\nvaaraa!\"\n\n\"Koeta sitä sitten!\" oli kapteenin vastaus; \"Meidät otetaan kiinni joka\ntapauksessa, jollemme tee niin, ja kautta --, minä menisin mieluummin\npalasiksi riuttaan kuin soisin että tämä verinen -- saisi minut kiinni.\"\n\nRienaava keskustelu loppui, ja perämies kiiruhti antamaan joitakin\nmääräyksiä miehistölle.\n\nMinä en tietänyt, mitä he aikoivat tehdä, mutta muutamia minuutteja\nmyöhemmin minä huomasin, että \"Pandora\" äkkiä muutti suuntaansa ja\nohjasi suoraan kutteria kohti! Olisi voinut luulla, että se aikoi ajaa\nsuoraan tämän päälle tai saadakseen laukauksen sen ampumaluukuista.\nEpäilemättä hämmästyi sotalaiva tästä tempusta, niinkuin monet\norjalaivan omista miehistäkin.\n\nMutta perämiehellä, joka oli neuvonut tekemään tämän liikkeen, oli\nhulluudessaan jotakin järjellistä. Hänen tarkoituksensa ei ollut\nsyöksyä turmioon, niin varma kuin se olisi ollutkin, ja ennenkuin\n\"Pandora\" oli purjehtinut kolmea kaapelinmittaa uuteen suuntaansa,\nnähtiin sen kääntyvän ympäri, kunnes tuuli kävi sen leveältä puolelta,\nja sen raine osoitti taas maata kohti.\n\nTemppu oli yhä arvoituksena useimmille orjalaivan miehille, jotka\ntietysti toimivat vain totellen käskyjä. Heissä oli kuitenkin muutamia\npäällystönsä luottamusta nauttivia, jotka tiesivät tarkoituksen.\n\nRisteilijä ei ilmeisesti sitä tietänyt. Epäilemättä ajatteli sen\nkomentaja, että parkki aikoi takaisin joelle, sillä se oli nyt\nsuunnattu tätä kohti. Nähdessään, ettei se voinut päästä pakoon\nmerelle, luopui se yrityksestä, ja sen miehistö oli päättänyt laskea\nlaivansa joko takaisin joelle tai johonkin rannalle, aikoen lähteä\npois siitä ja paeta veneisiin. Vain siten saattoi kutterin komentaja\nselittää parkin omituisen liikehtimisen. Hän ei ollenkaan epäillyt\nmitään sotajuonta, sillä ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta\nyrittää semmoista. Mutta kutterin komentaja oli erehtynyt. Sotajuoni\noli kyseessä, eikä kulunut kahtakymmentä minuuttia sen jälkeen,\nkun se suoritettiin komentajan silmien edessä, epäilemättä hänen\nkummastuksekseen ja mielenkarvaudekseen. Joskin orjakapteenilta ja\nhänen apulaiseltaan puuttui inhimillisyyttä, ei heiltä puuttunut\nmerimiestaitoa, ja heidän suurempi rannikon tuntemisensa pani heidät\nnyt parempaan asemaan.\n\nNiin pian kuin huomattiin, että orjalaiva oli kääntynyt ja suuntautui\ntakaisin jokea kohti, muutti risteilijäkin suuntaansa ja seurasi\nperässä. Tietysti se kiiruhti kaikin voimin odottaen täydellä\ntodella joko kaappaavansa parkin heti tai ajavansa sen joelle, jossa\nsiitä tulisi helppo saalis. Nyt pelkäsivät kutterin miehet vain,\nettä orjalaivan miehistö joko upottaisi parkin tai sytyttäisi sen\nlähtiessään tuleen. Kaappausrahojen ajatus mielessään oli tämä seikka\nheidän suuri pelonaiheensa. Mutta he olivat päättäneet olla antamatta\naikaa laivan upottamiseen tai polttamiseen, ja joka mies ponnisti\nsotalaivalla lisätäkseen vauhtia.\n\nOlen maininnut, että tyynen puolella oli riutta: sitä pitäisi pikemmin\nsanoa matalikoksi, koska se oli eräänlainen mutainen hiekkasärkkä,\njonka joessa oleva virta oli muodostanut, ja se ulottui vinosti mereen\npitkän matkaa -- se oli tavallaan matala niemimaa. Nyt oli tämä\nhiekkasärkkä tavallisesti veden peitossa siinä kohdassa, jossa se\nyhtyi maahan, ja vuoroveden ollessa korkeimmillaan saattoi tavallisen\nkokoinen laiva kulkea pienoiskannaksen yli ja päästä merelle pitkän\nvesialueen läpi, joka oli hiekkasärkän ja rannan välillä. Sen saattoi\ntehdä vain korkean veden aikana sellainen alus, joka kulki melkoisen\nsyvässä.\n\nTakaa-ajo oli kestänyt noin kymmenen minuuttia -- toinen laiva seurasi\ntoista aivan vanavedessä. Parkki oli nyt aivan lähellä maata näyttäen\naikovan laskea sisään joen suusta, kun taas kutteri oli puoli mailia\nperässä aivan vastapäätä matalikon pitkittäistä syrjää.\n\nTällä hetkellä orjalaiva irroitti tuulen alla olevat ohjausköytensä --\nsen kokka kääntyi, kunnes tuuli oli suoraan perässä, ja laiva oli aivan\nriutan takana. Tällöin oli tuskan hetki sen miehistön keskuudessa.\nSeuraavalla hetkellä se ajaisi kiinni tai pääsisi vapaaksi. Seuraavalla\nhetkellä se olisi avuttomana pohja auki Afrikan hiekan keskellä tai\nsitten se olisi vapaana ja esteettömänä matkallaan Amerikan rannoille!\n\nTällä kertaa riemuvoitto oli pahuuden voimilla. Parkki raapi pohjallaan\nhiekkaa, mutta pääsi onnellisesti läpi. Ratkaisu oli tapahtunut, ja\nroistomaisen miehistön käheä riemuhuuto ilmoitti voiton!\n\nPitempi takaa-ajo oli hyödytön. Kutteri nousi yhä hiekkaisen matalikon\nreunaa -- hitaasti, sillä tuuli ja vuorovesi olivat sitä vastaan, kun\ntaas parkki pyyhälsi kaikki purjeet nostettuina vastakkaista sivua\nalaspäin kahdentoista solmuvälin nopeudella tunnissa!\n\nRisteilijän tykeistä ammuttiin laukauksia, mutta pienellä tuloksella\n-- murtunut pyöröpuu ja yksi tai pari katkennutta köyttä köysistössä\nolivat helposti korjatut. Ennenkuin kutteri saattoi kääntyä ja päästä\nmerelle, oli orjalaiva kaukana, kaukana poissa taivaan rannan reunaan\npäin suunnattuna!\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU\n\n\nKutteria me emme nähneet enää milloinkaan. Kun aurinko nousi, ei\nollut yhtäkään purjetta näkyvissä, vaan orjalaiva kulki yksinään\nläntistä suuntaansa hiljaisessa, vienossa tuulessa ja kokonaisen\npurjepilven varjossa. Epäilemättä oli kutteri luopunut takaa-ajosta\nlähellä rannikkoa, sillä sen edellinen kokemus oli opettanut sille,\nettä sellaisen kevyen tuulen puhaltaessa se ei vetänyt vertoja\nparkille. Se näki, että toinen oli paennut -- että olisi hyödytöntä\nseurata sitä Atlantille, ja sen oli tästä syystä pakko mennä etsimään\nmuita orjalaivoja, jotka ehkä eivät osoittautuisi niin nopeiksi kuin\n\"Pandora\". Asian näin ollen oli takaa-ajosta luovuttu, ja parkki\nsaattoi nyt vapaasti kulkea laajan Atlantin valtameren yli sekä\ntoimittaa ihmislastinsa Brasilian rannoille. Olisi pelkkä sattuma, jos\nsille sattuisi vielä keskeytys. Mahdollisesti saattoi englantilainen\nsotalaiva Etelä-Amerikan laivueesta vielä saavuttaa sen, mutta paljoa\ntodennäköisemmin se löytäisi tiensä johonkin rauhalliseen Brasilian\npikku satamaan -- tai Kuubaan, jos se piti sitä parempana -- missä se\nolisi aivan tervetullut ja missä sen omistaja ei kohtaisi vähintäkään\nvaikeutta myydessään viisisataa \"paaliansa\", vieläpä kymmenkertaisenkin\nmäärän, jos hänellä olisi ollut.\n\nTällainen osa oli \"Pandoralle\" luultavasti tulossa. Sen matka tulisi\nolemaan menestyksellinen; viisisataa uutta onnetonta olentoa oli\npaisuttava orjalaumojen rivejä -- sen kapteeni rikastuisi -- sen\nmiehistö saisi palkintonsa ja eläisi jonkun aikaa hillittömässä\nirstailussa -- ja kaikki tämä tapahtui kaiken inhimillisen oikeuden --\nkaikkien siveellisten periaatteiden kustannuksella.\n\nMitä välittivät he siitä, kapteeni tai miehistö? He tiesivät, että\nhallitukset katsoivat sormiensa lävitse heidän lainloukkauksiaan\n-- että jotkut avoimesti hyväksyivät ne -- vieläpä olivat jotkut\nnäistä raaoista veitikoista kylliksi älykkäitä, tietääkseen että\nIson Britannian hallituksen puolelta osoitetut näennäisesti vakavat\nyritykset olivat lopulta kuitenkin vain teeskennellyn vakavia --\npelkkiä valtiollisia verukkeita -- sotajuonia Amerikan tasavaltaisuutta\nvastaan. Niin, muutamat näistä raaoista veitikoista tiesivät homman\nolevan petkutusta -- tiesivät myöskin, että ne summat, jotka Iso\nBritannia vuosittain kulutti toimettoman hovin raakalaisylellisyyteen,\nolisivat riittäneet pysäyttämään orjakaupan yli koko maailman --\nmutta että tämä yletön tuhlaaminen sensijaan vain synnytti orjia --\nvalkoisia orjia, vieläpä paljon suuremman määrän kuin kaikki neekerit,\njotka milloinkaan olivat menneet Atlantin yli. Niin, monella näistä\nraaoista veitikoista oli kylliksi älyä ymmärtääkseen sellaisia asioita,\nja sentakia on vähemmän ihmeteltävää, että he olivat joutuneet\ntähän häikäilemättömän lainsuojattoman elämään. Lisäksi, kun vain\nonnistuttaisiin, niin meren toisella puolen ei oltaisi ollenkaan\npahantekijöitä. Rikas kippari asettuisi siellä kauppiasruhtinaiden\njoukkoon. Hän pääsisi parhaaseen seuraan, ja hänet otettaisiin hyvin\nvastaan. Ei merkitsisi mitään, että hänen kätensä olisi verentahraama\nja hänen otsallansa syyllisyyden leima. Meidän päiviemme kuninkaat,\nruhtinaat ja keisarit ovat samalla tavoin polttomerkillä varustetut,\nmutta kaikesta siitä huolimatta naisen hieno, valkea käsi on halukas\ntarttumaan heidän käteensä ystävyyden ja hyväksymisen sydämellisessä\nsyleilyssä. Kun maailman silmien edessä on sellaisia korkeita\nesimerkkejä, ei ole ihme, että on orjakauppiaita -- ei ihme, vaikka\nolisi merirosvoja. On vain omituista, että näitä ei ole enää.\n\n\"Pandoran\" miehet olivat iloisia ja hauskalla päällä, kun he näkivät\nkutterin katoavan taivaanrannan alapuolelle ja huomasivat, että se\nluopui takaa-ajosta. Heidän työnsä tulisi nyt olemaan mitä helpointa,\nsillä purjehdus Atlantin poikki Guinean lahdesta Brasiliaan on\nhelpoimpia matkoja merimiehelle. Pasaadituulet puhaltavat melkein\naina hänen edukseen. Kunnossa oleva alus kiitää tasaisesti pitkin\nmerenpintaa, ja purjeita tarvitsee vain harvoin muuttaa. Matka tuntuu\nenemmän jonkun hiljaa virtaavan joen virrassa sohimiselta kuin\nmatkanteolta leveän aaltoilevan Atlantin pinnan yli.\n\nVoi! Vaikka me kuljimme tasaisesti, ei matka suinkaan ollut miellyttävä\najanjakso minun elämässäni. Minun oli oltava läsnä yhtämittaisen\nkärsimyksen näyttämöllä; joka päivä -- niin, joka tunti kouristi tuska\nsydäntäni sillä ei kulunut tuntiakaan, ilman jotakin tuskallista\nnäytelmää aluksemme \"puolikannen\" kurjien asukasten keskuudessa.\n\nMinun ei tarvitse tässä kuvailla orjalaivan tavallisia kärsimyksiä.\nNiistä on kerrottu monissa kirjoissa, ja minä luulen, että\nsydäntäsärkevimmät tarinat, mitä on kerrottu eivät ole hiukkaakaan\nliioitellut. Omat kokemukseni saavat minut vakuutetuksi siitä, että\nuseimmat niistä ovat totuuden rajojen sisäpuolella. \"Pandoralla\"\nnäitä kurjia raukkoja kohdeltiin niinkuin on tavallista muissakin\norja-aluksissa. Heitä pidettiin alhaalla, tiheään sullottuina ja ilman\nmitään laitoksia nukkumista tai edes pitkällään oloa varten. Heidän\noli pakko kasautua yhteen ja maata toinen toisensa päällä! Heillä\nei ollut edes tarpeeksi tilaa istua kaikki yhtaikaa, ja ilma, jota\nheidän oli pakko hengittää, oli pilaantunutta sekä kaikkia terveysopin\nperiaatteita uhmaavaa. Heitä syötettiin ja juotettiin aivan niinkuin\nmaanviljelijä ruokkisi sikojaan tai karjaansa ja itse asiassa heitä\nkohdeltiin kaikissa suhteissa niinkuin karjaa, kun sitä viedään meren\npoikki -- ehkä ei aivan niinkään hyvin. Eläintenkään suhteen ei\nolisi menetelty niin julmasti. Heitä päästettiin kannelle vain neljä\ntai viisi kerrallaan ja ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, minkä\njälkeen heidät pakotettiin pitemmittä mutkitta sukeltamaan takaisin\ninhoittaviin asuntoihinsa, ja armoton ristikko suljettiin heidän\njälkeensä.\n\nRistikon yläpuolella oli vartija ladattuine musketteineen ja\npistimineen; jälkimäistä käyteltiin mitä mielivaltaisimmalla ja\njulmimmalla tavalla. Tarkoituksena oli saattaa nuo kurjat raukat\nsellaisen pelon valtaan, että se olisi lamauttanut kaikki salaliiton\ntai kapinan yritykset, sillä näitä pelätään joskus orjalaivalla.\n\nTietysti sellainen kohtelu pian saavutti tarkoituksensa. Muutamissa\npäivissä oli ilmeinen muutos huomattavissa onnettomien uhrien kasvoissa\nja ulkomuodossa. Heidän ruumiinsa kävivät laihoiksi, heidän poskensa\nkuihtuneiksi ja heidän silmänsä painuivat syvälle kuoppiinsa. Heidän\nkorkealla olevat poskiluunsa nousivat korkeammalle ja antoivat\nkasvoille laihan, sutta muistuttavan ulkomuodon, joka oli kauhea\nkatsella. Kiiltävän musta väri hävisi heidän kasvoiltaan, ja iho sai\nvaaleahkon, tomuttuneen näön, ikäänkuin he olisivat kieritelleet\nitseään jauhoissa.\n\nOli tosiaan kauhea näky, kun Jumalan kuva täten muuttui enemmän\npaholaista muistuttavaksi -- kauhea näky, ja joka hetki kouristi\nsydäntäni murhe sekä tuska.\n\nNiin ei ollut \"Pandoran\" muiden miesten laita. He söivät ja joivat ja\nolivat iloisia joka suhteessa. He eivät edes ajatelleetkaan noiden\nalhaalla olevien kurjien raukkojen kärsimyksiä, joiden huokaukset usein\nolivat kaikuna heidän nauruunsa. Ei, nämä neekerit olivat vain eläimiä,\njoita saattoi ostaa ja myydä, ja sellaisina he itse asiassa pitivät\nniitä.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESYHDES LUKU\n\n\nMinä säästän lukijalta monta yksityisseikkaa tältä \"Pandoran\" matkalta.\nOli vain harvoja tapauksia ulkopuolella laivaa, jotka keskeyttivät\nyksitoikkoisuuden -- ei edes yhtäkään purjetta nähty kahteen viikkoon\nsitten kun oli lähdetty Guinean lahdesta. Mutta laivassa sattui\nkylliksi tapauksia, joiden yksityiskohdat säästän lukijalta.\n\nYhdestä täytyy minun kertoa aivan yksityiskohtaisesti. Siinä voi\nhuomata kauhistavia asioita, jotka riittäisivät tuhanteen tapaukseen,\nja tahtoisin säästää lukijaa niistä mikäli mahdollista. Mutta jos\ntekisin siten, tulisi kertomukseni loppumaan äkkiä, sillä tästä\nsattumasta riippuu tarinani jatkuminen.\n\nSattuma on tuskin oikea nimi siitä käytettäväksi. Se oli enemmän\nkuin pelkkä sattuma, se oli peloittava ja kauhea onnettomuus, ja\nsilmätessäni taaksepäin elämäni tapauksia on tämä yksi niitä, jotka\nkohoavat muistiini surullisimpina ja synkimpinä; itse asiassa, kun se\ntapahtui, vaikutti se mieleeni niin kauhistavana, että kului pitkä\naika, ennenkuin saatoin ajatella mitään muuta. Vielä nytkin, pitkien\nvuosien kuluttua, tuo hirveä näytelmä, johon jouduin näkijäksi ja\nosittain myötävaikuttamaan, kulkee usein muistini silmien ohitse,\nja sen kauheat näyt kuvastuvat minulle todellisuuden kaikessa\ntuskallisessa eloisuudessa.\n\nKuunnelkaa siis! Minä selvitän tämän hirmuisen tapahtuman laadun.\n\nKuten jo on sanottu olimme me olleet noin kaksi viikkoa merellä\nsuotuisan tuulen puhaltaessa melkein koko ajan ja olimme saapuneet\nkeski-Atlantille, toisin sanoen noin puoliväliin Afrikassa olevaa Cape\nPalmasia ja Etelä-Amerikan itäisintä kärkeä -- me olimme tietysti sen\ntähden monen sadan mailin päässä kummaltakin rannalta.\n\nTuuli oli yhä lauhkea, sillä me purjehdimme eteläisessä\npaasadituulessa, ja kaikki näytti lupaavan nopeata pääsyä Brasilian\nrannikolle. Minä olin itse iloissani etenemisestämme, sillä minä\npidin jokaista päivää kokonaisena kurjuuden viikkona ja jokaista\ntuntia päivänä, en ainoastaan itselleni, vaan myös niille kurjille\nolennoille, jotka elivät kidutuksessa ja joita kuoli joka päivä tästä\nkidutuksesta. Joka päiväkö? Joka tunti, voin miltei sanoa, heitä kuoli,\nja heidän ruumiidensa molskahdus, kun ne vieritettiin pitemmittä\nmutkitta laidan yli, oli käynyt yhtä tavalliseksi tapaukseksi kuin\nvahtikellon soittaminen. Laidan yli heidät viskattiin kaikessa\nkauheassa alastomuudessaan -- aivan kuin olisi heitetty kuollut koira\n-- ei edes kanuunankuulaa tai kiveä sidottu heihin upottamaan heidän\nruumiitansa vedenpinnan alle. Päinvastoin moni heidän ruumiistaan jäi\nkuoleman jälkeen luonnottomalla tavalla paisuneena meren pinnalle, ja\nniiden saattoi nähdä vanavedessämme keikkuvan ylös ja alas aalloilla\njotka aluksen emäpuu oli tehnyt kulkiessaan veden läpi. Tämä kauhea\nnäky ei ollut koskaan kovin pitkää aikaa silmiemme edessä. Vaikka se\ntoistui usein, oli se tavallisesti lyhyt ja loppui äkkinäiseen kiistaan\nsyvyyden hirviöiden välillä vaahdon ja kuohujen keskellä, joita niiden\npyrstöjen voimakkaat iskut olivat nostaneet korkealle, kunnes paikan\nyläpuolella näytti olevan pilvi, mikä peitti alapuolella tapahtuvan\nkauhean taistelun. Sitten kun tämä pilvi hitaasti hälveni saattoi\nnähdä, ettei meressä ollut enää ihmishaahmoa, mutta sen paikalla\nvoitiin huomata joitakin raadeltuja jäännöksiä ja haikalan purjemainen\nevä, joka pisti esiin pinnan yläpuolelle tai liukui nopeasti veden\nlävitse.\n\nTämä oli alussa ollut minusta tuskallinen näky, kun taas, uskomatonta\nkertoa, se tuotti vain huvia \"Pandoran\" miehistölle. Mutta lyhyessä\najassa oli se toistunut niin monta kertaa, ettei se enää herättänyt\nheidän mielenkiintoaan hetkellisenäkään huvituksensa, ja minun --\ntoivoakseni ei sydämeni kovettunut, vaan ainoastaan tottui kestämään\ntuskaa -- minuun vaikutti kauhea näky päivä päivältä yhä vähemmän.\n\nMinulla oli mittaamattomia mahdollisuuksia tehdäkseni huomioita\nnoista merihirviöistä, haikaloista. En epäile ollenkaan, että monet\nniistä olivat seuranneet meitä koko matkan Afrikan rannikolta, sillä\nniissä oli useita, joiden ulkomuotoon minä olin tottunut tarkattuani\nniitä päivä päivältä. Itse asiassa monella niistä oli tuntomerkkeinä\nsellaisten vanhojen haavojen arvet, joita ne luultavasti olivat saaneet\notteluissa omaa lajiaan olevien vastustajien kanssa tai tappeluissa\njoidenkin muiden saaliinahnaiden syvyyden hirviöiden kanssa. Näistä\narvista saatoin minä erottaa toisistaan useamman kuin yhden hain;\nolen varma siitä, että ne olivat seuranneet meitä koko matkan,\nsillä minä olin pannut merkille joitakin \"leimalla\" varustettuja\nyksilöitä, kun purjehdimme pois lahdelta. Minä olin myöskin huomannut,\nettä niitä oli useanlaatuisia, vaikka merimiehet panivat vähän\nhuomiota eroavaisuuksiin, sanoen niitä kaikkia hyvintunnetulla,\nluonteenomaisella nimellään, \"haikaloiksi.\" Itse asiassa eivät minun\nomat huomioni niistä olleet kovin tarkkoja tai tieteellisiä. Minulla\noli liian paljon ajateltavaa samoinkuin toimitettavaakin, että olisin\nvoinut usein suunnata ajatuksiani aluksen rajojen ulkopuolelle, ja\nvain silloin tällöin omistin jonkunverran huomiota merelle tai sen\nevillä varustetuille asukkaille. Yhtä asiaa en voinut olla huomaamatta,\nnimittäin että haikalojen lukumäärä oli joka päivä kasvanut ja kasvoi\nyhä. Ja nyt, toisen viikon lopulla, saattoi niitä nähdä parkin\nympärillä tusinoittain -- joskus liukuen poikki sen väylän ja joskus\nuiden samaan suuntaan kuten joukko merisikoja! Toisinaan niitä saattoi\nnähdä joka puolella aluksen ympärillä niiden katsellessa sen kylkiä\nikäänkuin ne olisivat tahtoneet hypätä laivaan, sekä tuijottaen\nahnaasti silmillään niinkuin nälkäiset koirat, jotka odottavat että\nniille heitettäisiin luu.\n\nSille, joka ei ollut tottunut siihen, sellainen olisi ollut pelottava\nnäky, mutta minä olin muiden mukana käynyt niin tottuneeksi näihin\nhaikalojen mielenilmaisuihin, että minä saatoin katsella niitä\ntuntematta vähintäkään levottomuutta.\n\nMutta on palattava sen peloittavan onnettomuuden kertomiseen, jonka\nolen luvannut kuvailla.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU\n\n\nMe olimme keskellä laajaa Atlanttia, satojen mailien päässä maasta.\nTämä tosiasia muistettakoon.\n\nEräänä aamuna minä tulin kannelle jokseenkin paljon myöhemmin kuin\ntavallista. Tavallisimmin minut herätti unesta vieläpä hyvin aikaisin\nperämiehen jyrisevä ääni, jota tavallisesti seurasi joko kirous tai\nraaka ravistaminen -- tämä aina silloin kuin lurjus oli kyllin lähellä\ntehdäkseen siten.\n\nErityisesti tänä aamuna minun sallittiin maata hiljaa ja häiritsemättä\n-- mistä syystä, en voinut arvata -- ja käyttäen hyväkseni\narmonosoitusta sekä tosin myös unen uuvuttamana, mitä minä en\nmilloinkaan saanut tarpeeksi, minä makasin hiljaa ja nukuin edelleen.\n\nOli kulunut melkoinen aika päivän noususta kun minä heräsin. Aurinko\npaistoi alas keulakannelle ja valaisi tämän pienen puisen huoneen -- se\noli enimmät ajat pimeä kuin vankila -- aivan tavattomalla loistolla,\nja minä saatoin nähdä selvästi kaikki esineet sekä jokaisen siellä\nolevan henkilön. Näitä oli vain kaksi tai kolme. Kirkas valo, joka\ntulvi silmiini, ilmaisi minulle, että minä olin nukkunut liikaa ja että\nse hetki oli aikoja sitten mennyt, jolloin minun olisi pitänyt olla\nkannella ja työssä. Tästä syystä oli ensimmäinen ajatus mielessäni,\nettä minulla oli tiedossa köydenpäätä perämieheltä ja että voisin\nodottaa sitä heti kun ilmestyisin peräkannelle.\n\nEi hyödyttänyt kuitenkaan ajatella sen välttämistä. Minä tulisin\nvarmasti saamaan sitä ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sitä\nparempi, tuumin minä, koska pelko siitä olisi sitten poissa mielestäni,\nja asia olisi ohi. Jättäytyen katsomaan asiaa tältä näkökannalta minä\nvedin äkkiä takin päälleni ja kengät jalkaani (nämä olivat ainoat\nvaatekappaleeni, mitkä milloinkaan riisuin päältäni) sekä rohkaisten\nitseäni odotettua rangaistusta varten minä ryömin tikapuita ylös ja\nsukeltaen esiin keulakannen luukun kautta seisahduin kannelle.\n\nPäästessäni kannelle sain minä sellaisen vaikutelman, että laivassa\nei kaikki ollut paikallaan; niin, minulla oli jo jokin sellainen\nvaikutelma, ennenkuin tulin ylös. Alhaalla keulakannella oli vain\nkaksi miestä -- he olivat ulkomaalaisia -- ja he keskustelivat omalla\nkielellään, jota en ymmärtänyt, mutta heidän kasvojensa ilmeessä oli\njotakin, joka vaikutti minuun voimakkaasti. Kumpikin näytti synkältä,\nvaikka kiihtyneeltä, ja heidän viittoilunsa, kun he puhuivat toistensa\nkanssa, sai minut uskomaan, että he pohtivat jotakin vakavaa tapausta,\njoka joko oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan \"Pandoralle.\"\n\n\"Ehkä\", ajattelin minä, alkaen taaskin toivoa, \"ehkä purje on näkyvissä\n--- sotalaiva, jossa on Englannin lippu? Ehkä orjalaivaa ajetaan takaa?\"\n\nMinä olisin koettanut päästä keskusteluun miesten kanssa ja kysyä\nheiltä, mitä oli tapahtunut, mutta he sattuivat olemaan pari äreätä\ntoveria, jotka olivat aina osoittaneet vihamielisyyttä minua kohtaan,\njoten minä pidätyin tekemästä heille mitään kysymyksiä. Minä saisin\nasian selville menemällä kannelle, ja minä juoksin iloisemmin askelmia\nylös, mieleni hieman keventyneenä tästä otaksumasta.\n\nNiin pian kuin pääsin kannelle, vahvistuivat vaikutelmani, vaikkakaan\nei otaksumani, sillä melkein ensimmäinen asia, johon ryhdyin, oli\ntarkastaa merta katseillani kääntyen ympäri sitä mukaa kuin katselin.\nYhtään purjetta ei ollut näkyvissä. Vesillä oli melkein täydellinen\ntyyneys, ja taivas oli sininen sekä pilvetön. Minä olisin voinut nähdä\npurjeen monien mailien päästä, jos sellaista olisi ollut. Mutta ei\npurjetta eikä pyöröpuuta näyttäytynyt parkin ja taivaanrannan reunan\nvälillä.\n\nSe ei siis synnyttänyt laivalla kiihtymystä, sillä nyt minä näin, että\nkiihtymystä, jopa tavatonta, oli ilmassa.\n\nSekä perämies että kapteeni olivat peräkannella myrskyten ja vannoen,\nkun taas merimiehet kiirehtivät sinne tänne muutamat syöksyen\nalas avoimista luukuista ja toiset palaten takaisin niiden kautta\nkasvoillaan synkkä ja kauhistava kalpeus, joka ilmaisi pelästyksen ja\nkauhun tunteita.\n\nMinä huomasin kannella useita vesiastioita, jotka oli äskettäin tuotu\nruumasta. Niiden ympärillä oli miehiä ryhmissä -- jotkut lyöden tappeja\nauki, toiset upottaen nuoriin ripustettuja tinaisia ammennusastioita\nläpiin ja ilmeisesti mitaten sisältöä tai koetellen vettä.\n\nMutta jok'ikinen näytti seuraavan toimia mielenkiinnolla, joka oli\npaljon suurempi kuin mitä he olisivat osoittaneet jotakin aluksen\ntavallista työtä kohtaan, ja minä saatoin sanoa heidän katseistaan sekä\neleistään, että jotakin hyvin vakavaa oli kyseessä. En voinut arvata,\nmitä se oli. Minä kuvittelin kumminkin että se oli jotenkin yhteydessä\nveden kanssa.\n\nTulin innokkaaksi tietämään tämän omituisen äkillisen hälinän syyn.\nMinä tähystelin Bracea, mutta en voinut nähdä häntä. Luultavimmin oli\nhän alhaalla ruumassa, jossa vesiastioita pidettiin -- ruuma näet\nnäytti olevan mielenkiinnon tärkeimpänä esineenä. Sentakia minä läksin\netukannelta ja astuin eteenpäin isoa kansiluukkua kohti.\n\nMinä olin nyt aivan perämiehen lähellä. Hän näki minut, mutta ei\nvälittänyt minusta. Tämä oli itsessään tarpeeksi merkillistä, ja minä\nolin nyt varmasti vakuutettu, että jokin vakava tapaus oli sattunut tai\ntulisi sattumaan.\n\nMikä se saattoikaan olla, joka siten pelasti minut odotetusta\nkurituksesta? Jotakin hyvin tärkeätä -- jokin kauhistava vaara?\n\nMinä tähystin luukusta alas nähdäkseni Bracen. Minä näin hänet\nalhaalla, kaukana ruuman pohjalla puuhaamassa suurten tynnyrien\nkeskellä vierittäen niitä toistensa päälle. Hänen kanssaan oli muita --\njoista toiset seisoivat vieressä ja toiset, taas auttoivat häntä. Kuten\nkannella olijoillakin oli kaikilla heillä synkkä katse, mikä ilmaisi\npelkoon yhtyneitä epäilyksen tunteita.\n\nEn voinut kestää epätietoisuutta kauempaa. Odottaen vain kunnes\nperämies oli kääntänyt päänsä pois, liu'uin minä avonaisesta luukusta\nsisään ja laskeuduin ensin puolikannelle sekä sitten tikapuita alas\nruumaan.\n\nMinä kiipeilin tynnyreiden yli, kunnes olin aivan ystäväni lähellä.\nMinä tartuin häneen kiinni hihasta kiinnittääkseni hänen huomionsa\npuoleeni. Hän kääntyi ympäri, kun tein siten.\n\n\"Mikä nyt on, Ben?\" kysyin minä.\n\n\"Rumia uutisia, Ville, rumia uutisia!\"\n\n\"Mitä uutisia?\"\n\n\"Vedestä on selvä!\"\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU\n\n\nMinuun ei tämä lyhytsanainen pikku tieto vaikuttanut siten, kuin\nse olisi tehnyt, jos minä olisin tietänyt enemmän merestä, ja\nehkä minä olisin välittänyt siitä vieläkin vähemmän, jollen olisi\nnähnyt ympärillä olevien synkkiä katseita ja pelokasta muotoa. Se\nei tyrmistyttänyt minua ensi ilmoittamalla, mutta ei kulunut kauan,\nennenkuin olin tarpeeksi tietoinen noiden yksinkertaisten sanojen\nkauheasta merkityksestä -- \"Vedestä on selvä!\"\n\nOllen ymmällänne lauseen kieliopinvastaisesta rakenteesta te\nluultavasti kysytte, mitä se tarkoitti. Minä sanon sen teille.\n\nSe tarkoitti sitä että kaikki \"Pandoralla\" oleva raikas vesi oli\nkäytetty -- että vesitynnyrit olivat tyhjät ja me olimme keskellä\nAtlantin valtamerta ilman pienintäkään mahdollisuutta uuden varaston\nsaamiseksi -- että kuluisi viikkoja, ennenkuin me mahdollisesti\npääsisimme maihin -- että polttavan, troopillisen auringon alla, joka\npaistoi meidän päällemme yhtämittaa, yksi viikko olisi tarpeeksi,\njotta jano tekisi tehtävänsä; mutta jos joku eläisi tämän ajanjakson\nyli, silloin toinen viikko tekisi lopun hänestä -- lyhyesti sanoen\njok'ikinen meistä oli tuomittu menehtymään kahden viikon kuluessa!\nMustain orjien ja valkoisten herrojen -- kiduttajain ja uhrien --\nsyyttömien ja syyllisten, kaikkien täytyi sortua samaan kohtaloon --\njokaisen \"Pandoralla\" olevan elävän olennon täytyi kuolla!\n\nTämä siis oli niiden kolmen lyhyen sanan merkitys, jotka merimies\nniin alakuloisesti mutisi. Ne olivat kauhistavan painavia sanoja,\nkohtalokkaan ajatuksen sisältävä lause.\n\nSanon, etten alussa tajunnut selvästi sen tiedonannon täyttä\nmerkitystä, jonka olin Bracelta saanut, mutta vain vähäinen harkinta\nauttoi minut ymmärtämään sen, ja pian minä tulin yhtä huolestuneeksi\nkuin muutkin ja otin yhtä vakavasti osaa tutkimiseen, joka oli\nkäynnissä.\n\nTutkinta oli käynnissä, ja tähän hommaan oli \"Pandoran\" miehistö\nkiintyneenä. Ei ollut vielä selvästi saatu ilmi, että tynnyrit olivat\ntyhjiä. Itse asiassa eivät ne olleetkaan, eivät puoletkaan niistä, ja\njos kysymys olisi yksinkertaisesti ollut siitä, olivatko ne tyhjiä\nvai täysiä, olisi se voitu ratkaista heti. Enemmän kuin puolet niistä\nolivat täynnä -- täynnä tappiin asti.\n\nMutta mitä ne olivat täynnä? Tämä oli vakava kysymys. Suolatonta vettä?\nEi. Se kauhistava huomio, joka oli tehty, oli se, että niissä oleva\nvesi oli suolaista, itse asiassa merestä otettua vettä, suolaista kuin\nsuolavesi.\n\nTämä oli todella pelottava huomio, mutta se oli helposti\nselitettävissä. Tiedettiin alusta asti, että nämä astiat oli täytetty\nsuolaisella vedellä ollakseen painolastina matkalla Englannista.\nTarkoitus oli ollut tyhjentää ne kaikki afrikalaiseen jokeen ja panna\nsuolatonta vettä sijaan. Nyt näytti siltä, että tämä oli tehty vain\nosittain!\n\nOli tarjolla erilaisia selityksiä tästä tuhoisasta laiminlyönnistä.\nEi kapteeni eikä perämies ollut valvonut tehtävän suorittamista.\nKumpikin oli ollut liiaksi puuhassa kauppaa tehdessään ja\nmässätessään kuningas Dingo Bingon sekä hänen iloisten toveriensa\nkanssa -- ja edesvastuuttomat miehet, jotka oli pantu työhön, olivat\npuolijuovuksissa suorittaessaan sitä -- monien tynnyreiden, joista\nmerivesi oli tyhjennetty huomattiin olevan täytettyjä vain osaksi;\nmyöskin huomattiin, että enemmän kuin puolet toisista tynnyreistä\noli jäänyt kokonaan tyhjentämättä! Jotkut miehistöstä esittivät\npuolustuksekseen, että toiset olivat sanoneet heille näissä jo olevan\nsuolatonta vettä --- ettei hyödyttäisi nähdä vaivaa niistä -- kun taas\nmiehet, joiden nimenomaan sanottiin vakuuttaneeen näin, kielsivät sen\nnyt jyrkästi. Kuului molemminpuolisia syytöksiä -- valehdeltiin puoleen\nja toiseen -- törkeätä kieltä käytettiin runsaasti, ja mitä tuli\nmiesten riitelyyn sekä päällystön huutoon ja noitumiseen, syntyi siitä\nnäytelmä, joka olisi saattanut kilpailla aito irlantilaisen metelin\nkanssa helvetin seuduilla.\n\nPääasiallinen syy, miksi sellainen rangaistava erehdys oli tehty, oli\nollut risteilijän ilmestyminen -- tämän syyn tiesivät kaikki miehet.\nRisteilijä oli tavannut heidät työssään ja lopettanut sen äkkiä.\n\nJollei se olisi saapunut, on kylläkin luultavaa, että miehet --\nolivatpa kuinka laiskoja ja juopuneita tahansa -- olisivat saattaneet\ntyönsä loppuun ja varustaneet kylliksi vettä matkaa varten. Mutta\nsotalaivan äkillinen ilmestyminen oli vienyt heidän päästään kaikki\najatukset vesitynnyreistä, ja he olivat ajatelleet vain \"lastin\"\nlaivaamista sekä joelta poispääsemistä niin pian kuin mahdollista.\n\nTodellisuudessa oli kippari se mies, joka oli vastuussa koko\nonnettomuudesta. Hän ei ollut myöntänyt aikaa tynnyrien täyttämisen\nloppuunsuorittamiseksi, ja itse asiassa jos hän olisi tehnyt siten, ei\nhän olisi milloinkaan nostanut purjeita, vaan olisi varmaan menettänyt\nsekä parkkinsa että lastinsa joella.\n\nOn aivan luultavaa, ettei hän ollut ollenkaan ajatellut pulman toista\npuolta; niin, on varma, ettei hän ollut tehnyt sitä -- muuten olisi hän\njo aikoja sitten huomannut varastonsa vähyyden ja ryhtynyt joihinkin\nkeinoihin korjatakseen asian. Ei ollut käytetty mitään keinoja joko\nlisäveden hankkimiseksi tai sen säästeliäästi käyttämiseksi, mikä oli\njäljellä. Ei miehistö eikä lasti ollut ollut annosten varassa matkan\nalusta asti; vettä oli jaettu kaikille yhtä vapaasti ja tuhlaavasti\nkuin jos valtameri itse olisi ollut makeavesinen järvi.\n\nMinä pidin tutkimista silmällä tuntien tuskallisia aavistuksia. Minä\nodotin tulosta niin kärsivällisesti kuin saatoin.\n\nTieto annettiin vihdoin koko miehistön läsnäollessa. Se vaikutti heihin\nkaikkiin kuten sähköisku. Laivassa oli vain kaksi tynnyriä, joissa oli\nsuolatonta vettä, ja ne olivat ainoastaan puoliksi täynnä!\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU\n\n\nNiin -- kaksi puolta tynnyriä tai yksi täysinäinen -- kaikkiaan noin\nsata gallonia suolatonta vettä riittämään neljäkymmentä valkoista\nmiestä käsittävälle miehistölle ja viisisataa neekeriä käsittävälle\nlastille, riittämään heille viikoiksi! Siinä ei olisi yhdenkään päivän\nannosta kaikille -- tosiaan paljon vähemmän -- siitä tuskin riittäisi\nyksi kulaus heille jokaiselle!\n\nOlen sanonut, että ilmoitus jäljellä olevan veden määrästä vaikutti\nmiehistöön hyvin silmiinpistävästi. Tähän asti he olivat olleet synkän\nlevottomuuden tilassa -- he eivät vielä olleet ilman toivoa, että\nniiden monien tynnyreiden joukossa, joiden paino osoitti niiden olevan\ntäynnä, olisi suolatonta vettä. Nyt oli kaikki tutkittu huolellisesti.\nJokainen tappi oli irroitettu ja sisällystä maistettu, mutta joka\nkerran oli pettymys tuloksena. Niistä ei löytynyt mitään muuta kuin\nmeren katkeraa suolavettä.\n\nJokaista tynnyriä olivat useat miehistöstä tutkineet ja koetelleet --\nepäilys ja levottomuus olivat lopussa. Nyt oli totuus saavutettu -- sen\ntiesivät kaikki varmasti -- ja tuloksena oli yleinen epätoivon puuska.\n\nRaivo myöskin tuli ilmi esteettömästi. Jotkut, jotka pitivät itseään\nviattomina tämän pulman aikaansaamiseen, syyttelivät ja pitivät\nvikapäinä niitä, jotka olivat asiasta vastuussa, ja muutamat olivat\nkyllin rohkeita syyttääkseen julkisesti kapteenia ja perämiestä\nlaiminlyönnistä. Kapinallista puhetta kuului esteettömästi, uhkauksia\nlausuttiin ääneen, ja hetkeksi näytti kaikki kuri kadonneen laivasta.\n\nKun oli kulutettu pitkä aika myrskyisessä sanasodassa ja runsaassa\nvannomisten ja uhkausten vaihtamisessa, loppui vihainen äänensävy,\nja kaikki asianomaiset rupesivat noudattamaan rauhallisempaa\nkäyttäytymistapaa toisiaan kohtaan. Yhteinen vaara teki miehet jälleen\nystäviksi tai ainakin lopetti heidän hyödyttömän vihamielisyytensä\nja lopulta jokainen tyyntyi maltillisemmalle mielelle sekä rupesi\ntekemään ehdotuksia tai kuuntelemaan toisten ehdotuksia siitä, mihin\ntoimenpiteisiin ryhdyttäisiin sellaisissa olosuhteissa.\n\nTietysti oli ensimmäinen ajatus, että vesi jaettaisiin tästä lähtien,\nmutta kysymyksenä oli, kuinka paljon sitä annettaisiin kerrallaan ja\nkuinka usein annoksia jaettaisiin. Tämä vaati tarkkojen laskelmien\ntekemistä, ja nämä laskelmat kiinnittivät mitä suurimmassa määrässä\nkaikkien mieliä. Jos päivittäin annettaisiin liian suuri määrä, olisi\nvarasto lopussa, ennenkuin apu olisi lähellä, ja heidän täytyisi kuolla\nkaikesta huolimatta. Kuinka kauan kestäisi sata gallonia ja minkä\nperusteen mukaan he käyttäisivät vettä? Nämä olivat kaksi tärkeätä\nkysymystä.\n\nNämä laskelmat olivat kylläkin helppoja. Miehistön lukumäärä oli juuri\nneljäkymmentä -- päälliköt mukaan otettuina -- jälkimmäisille oli\nnyt pantava yhtäläiset annokset kuin muillekin, sillä tässä vaaran\nhuippukohdassa oli \"Pandoran\" hallitus äkkiä omaksunut tasavallan\nmuodon. Sekä kapteeni että perämies olivat menettäneet arvovaltansa ja\ntästä lähtien oli kaikkea hoidettava tasavaltaisen järjestelmän mukaan\n-- kullekin piti antaa osansa samalla lailla.\n\nMiehiä oli siis kaikkiaan neljäkymmentä, ja vettä oli, mikäli\nsaatettiin todeta, noin sata gallonia.\n\nOttaen kaikki huomioon eivät tulevaisuudentoiveet olleet niinkään\nhuonot -- siten miehet ajattelivat, kun he kiireisesti tekivät\nlaskelmiaan. Sata gallonia neljällekymmenelle miehelle olisi kaksi ja\npuoli gallonia eli kymmenen tuoppia miestä kohti -- siitä tulisi puoli\ntuoppia päivässä kahdenkymmenen päivän aikana ja miehet saattoivat\ntulla toimeen puolella tuopilla päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä\nja vähemmässäkin ajassa uskoivat he tulevansa maan näkyviin. Ja vaikka\nhe eivät ehtisikään satamaan ennenkuin nuo kaksikymmentä päivää\nolisivat kuluneet -- jos tyven tai vastakkaiset tuulet pidättäisivät\nheitä, saattoivat he yhä pienentää annosta ja siten tekemällä\npidentää aikaa. Neljännestuoppi päivässä riittäisi pysyttämään heidät\nelossa, vieläpä paljon vähempikin määrä äärimmäisen välttämättömyyden\nvaatiessa. Kun kaikki otettiin huomioon, ei heidän tulevaisuutensa\nollut niin huolestuttava kuin he alussa olivat päätelleet, ja he\nrupesivat tointumaan siitä pelästyksestä, joka oli heidät vallannut --\nkun näet ilmoitettiin, että jäljellä oli vain sata gallonia, oli määrä\ntuntunut heistä tyhjänarvoiselta, he kun olivat tottuneet juomaan ja\ntuhlaamaan vettä niin paljon joka päivä. Mutta laskelmat osoittivat,\nettä he tällä määrällä saattoivat tulla toimeen ilman suurta puutetta,\nkunnes maa tai mahdollisesti laiva tulisi näkyviin.\n\nMitä tuli jälkimäiseen mahdollisuuteen, olivat he jo tehneet\nsuunnitelmansa. Jos jokin laiva tuli näkyviin -- tietysti lukuun\nottamatta sotalaivaa -- olivat he päättäneet ajaa takaa sitä ja käydä\nsen kimppuun. Ja jos heiltä kiellettäisiin veden saaminen, ottaisivat\nhe sitä laivasta vaikka väkisinkin. Ehkä vielä muutakin kuin vettä\nsillä sekä kapteeni, että miehistö olivat nyt niin epätoivoissaan,\nettä he eivät olisi välittäneet mistään; hyvin pieni uhittelu olisi\nmuuttanut orjalaivan merirosvolaivaksi.\n\nSellaiset olivat \"Pandoran\" miehistön ajatukset, ja sellaiset heidän\npäätöksensä, mitä tuli veden käyttämiseen. Joka miehelle oli annettava\npuoli tuoppia päivää kohti, ja siinä tapauksessa, että jokin este\npidättäisi matkaa, oli annos tehtävä vielä pienemmäksi -- aina yhteen\nlasilliseen päivää kohti, jos semmoinen kävisi välttämättömäksi.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU\n\n\nKaikkien näiden tuumiskelujen aikana ei ollut sanottu sanaakaan\nviidestäsadasta onnettomasta raukasta, jotka olivat kansien välillä!\nOn kyseenalaista, oliko heihin tuhlattu yhtään ajatustakaan\nlukuunottamatta minua, mahdollisesti Ben Bracea ja sangen luultavasti\n\"Pandoran\" kapteenia. Mutta jos kippari ajattelikin heitä, ei se\ntapahtunut mitenkään ihmisystävyydestä johtuen. Voitto ja tappio\nolivat ainoat näkökohdat, jotka kiinnittivät hänen mieltään, ja jos\nhän ajatteli noita kurjia olentoja säälien, ei hän säälinyt sitä\nkauheata kohtaloa, joka heitä luultavasti kohtaisi, vaan yksinomaan\nsitä rahallista tappiota, jonka hän kärsisi heidän tuhoutumisensa\nkautta! Tunnen varmasti, että siihen hetkeen asti, jolloin miehet\nolivat perinpohjin pohtineet tulevaisuudensuunnitelmiaan ja päässeet\nniistä yksimielisyyteen, yksikään tuosta häikäilemättömästä joukosta\nei ollut ajatellut neekerien asemaa. Jos nämä ihmisolennot olisivat\nolleet yhtä monta päätä karjaa, eivät he olisi vähemmässä määrässä\nvoineet vaikuttaa laskelmiin, joita oli tehty, sillä heitä ei ajateltu\nollenkaan. Ei tippaakaan vettä ollut tarkoitettu jaettavaksi heille.\nSellaisesta asiasta ei ollut esitetty ehdotustakaan -- sille olisi\nnaurettu aivan mielettömästi.\n\nVasta sitten kuin kaikesta oli sovittu, tuli puhe heistä. Silloin muuan\nraaka veitikka huudahti pilkallisen ällistyneellä äänellä, josta ilmeni\ninhoittavaa kevytmielisyyttä:\n\n\"Tuli ja leimaus! Mitä on tehtävä neekereille!\"\n\n\"Niin, niin\", huusivat monet yhteen ääneen, \"mitä on tehtävä heille?\nHeille ei ole yhtään vettä -- se on varma.\"\n\n\"No, mitä voi tehdä?\" vastasi muuan epäinhimillinen hirviö. \"Heitettävä\nne yli laidan!\"\n\n\"Tuli ja salama!\" huudahti eräs villi saksalainen, jota ajatus näytti\nmiellyttävän, \"se on paras suunnitelma -- ei voi tehdä paremmin kuin\ntehdä niistä selvää.\"\n\n\"_Pe Gar_!\" huusi ranskalainen Le Gros, \"se olisi hurjan suuri\nuppoaminen -- suuri läiskähdys veteen -- _sacr-r-r-é_!\"\n\nEn voi kuvailla tunteitani kuunnellessani tätä keskustelua. Nämä miehet\nolivat todella vakavissaan, ja kuitenkin he laskivat leikkiä. Semmoinen\non melkein liian kauheata ollakseen uskottavaa, ja kuitenkin se on\ntotta!\n\nMutta he olivat vakavissaan -- minä tiesin, että he olivat -- ja minä\nodotin joka minuutti kuulevani, että tämä kauhea ehdotus oli hyväksytty\nja että neekerit oli viskattava mereen!\n\nMutta lurjukset eivät olleet yksimielisiä, vaan keskustelivat asiasta\npitkän aikaa samalla puoliksi vakavalla, puoliksi leikillisellä\ntavalla. Oli hirveätä kuunnella tätä epäinhimillistä pohdintaa!\n\nMutta orjakapteenin toivomuksille oli vastaista se, että hänen lastinsa\nviskattaisiin mereen, ja huolimatta miesten kapinallisesta mielialasta\noli hänellä vielä kylliksi arvovaltaa saavuttaakseen tarkoituksensa.\nHänen oli kuitenkin pakko nöyryyttää itseään turvautumalla\ntodisteluihin. Hänen puheensa oli luonteenomaista; siinä ei ollut koko\naikana sanaakaan inhimillisyydestä.\n\nHän huomautti, että neekerit joka tapauksessa tulisivat kuolemaan ja\nettä muutama päivä ei heihin nähden merkitsisi mitään. Eikä ei heistä\n(meistä) ollut väliä, kuolivatko neekerit janoon vai hukkumalla. He\nsaattoivat viskata ne mereen yhtä hyvin sitten kuin henki oli poissa.\nMutta joku niistä saattoi elää matkan loppuun. Hän oli huomannut\nneekereiden kestävän pitkän aikaa ilman vettä -- he saattoivat\nsietää semmoista paljon kauemmin kuin valkoiset miehet -- sillä he\nmuistuttivat trutseja, kameleja ja muita oman maansa eläimiä siinä\nsuhteessa, että he saattoivat olla kokonaisia viikkoja juomatta!\nEpäilemättä monet heistä kuolisivat ja siten joutuisivat hukkaan\nhäneltä, mutta he eivät kuolisi, jos he voisivat estää sen, ja oli\nvielä mahdollisuuksia, että hyvin moni heistä keinottelisi itsensä\nläpi (nämä olivat kapteenin sanat), kunnes he saapuisivat maihin\ntai tavoittaisivat jonkun laivan. Ja vaikka he ehkä olisivat hyvin\näärimmillään (toinen puhujan lauseparsi), niin kulaus vettä saattaisi\nheidän, vatsansa jälleen kuntoon. Siten kuului tuo lurjusmainen puhe.\n\nHän jatkoi edelleen osoittaakseen kuulijakunnalleen sen avuttoman\naseman, jossa hän ja he olisivat, jos he tulisivat Brasilian rannikolle\nilman lastia. Ei tulisi ylimääräisiä palkintoja -- ei tarverahaa --\nei mitään, kun sitävastoin jos he vain pääsisivät sinne mukanaan edes\nosa neekereitä elävinä -- edes yksi viidestä (sata koko määrästä)\nolisi vielä silloinkin suuri rahamäärä saatavissa, ja hän lupasi olla\nantelias kaikille miehille.\n\nOli sentakia typerää puhua, että lasti heitettäisiin mereen. Neekerit\neivät voineet mitenkään tuottaa vaivaa siellä, missä he nyt olivat;\nei voinut syntyä mitään vaaraa, koska he pitäisivät neekerit varmassa\nsäilössä laskuoven alla, ja sentakia oli joka suhteessa parempi antaa\nnäiden kestää niin kauan kuin voivat, sekä koettaa saada joku heistä\nmarkkinoille. Sellainen oli kipparin puhe, ja minä olen jäljitellyt\nhänen puhetapaansa, mikäli muistan sitä. Se oli kauhistava esitys, ja\nsydäntäni kouristi, kun minä kuuntelin sitä.\n\nSillävälin olivat onnettomuuteen tuomitut uhrit, jotka olivat näiden\npohtimisten aiheena, tietämättömiä siitä hirveästä kohtalosta, jolla\nheitä uhattiin.\n\nMuutamat heistä, joiden laihat kasvot katselivat ristikon läpi;\nsaattoivat ehkä huomata, että jokin oli huonosti. Mutta koska he eivät\ntunteneet tyrannillisten vanginvartijainsa kieltä eivätkä tapoja, eivät\nhe luultavasti voineet tietää vaaraa, mihin heidän elämänsä nyt oli\njoutunut.\n\nVoi, voi! He saisivat pian tietää sen -- liian pian. Pian he tunsivat\njanon tuskaa -- pian tunsivat he sen hirveät vaatimukset.\n\nTuollakin hetkellä se lähestyi heitä; silloinkin he huusivat vettä,\nsillä sen huomion seurauksena, joka oli tehty, oli, että heidän\naamuannostaan ei ollut vielä annettu heille, ja vettä he näkyivät\neniten haluavan ja tahtovan. Sen niukkuus oli heidän suurimpana\nmurheenaan. Tuollakin hetkellä, kun minä kuljin ohi, saatoin kuulla\nheidän pyytävän: \"Vettä, vettä\"; jotkut omalla kielellään ja toiset\n-- toivoen, että heitä ymmärrettäisiin paremmin -- sillä kielellä,\njoka tunnetaan parhaiten Afrikan rannikolla -- portugalinkielellä --\ntoistaen sanaa:\n\n\"_Agoa -- agoa_!\"\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU\n\n\nOnnettomat olennot! Minua värisytti, kun ajattelin, mitä heidän\nedessään oli. Heidän oli kärsittävä janoa sen kaikissa asteissa --\nyksinkertaisesta, tuskin kiusallisesta halusta saada vettä -- sitä\nuseimmat heistä jo tunsivat -- siihen äärimmäiseen tuskaan ja\nkidutukseen, jota tämä tarve saattaa tuottaa. Vain muutamia päiviä\naikaisemmin olin minä itse kokenut janoa, mutta mitä merkitsi se\nverrattuna tähän, mitä heidän olisi pakko koettaa? Suorastaan ei mitään\n-- kokemani oli vain pelkkää esimakua, joka teki minulle mahdolliseksi\narvostella, miten kauhean tuskalliseksi jano saattaa tulla. Niin, minua\nvärisytti, kun ajattelin, mitä heillä oli edessään!\n\nVähän saatoin minä uneksia, miten lyhyeksi heidän kärsimisensä\naika tulisi. Vähän ajattelin minä astellessani pitkin kantta ja\nkuunnellessani heidän huutojaan saadakseen vettä, että heidän janosta\njohtuvat tuskansa olisivat pian lopussa.\n\nHeidän kohtalonaan ei ollut kuolla vedenpuutteesta. Voi! Paljon\nkauhistavampi osa oli heille varattu -- osa josta kertominen minua\nmelkein värisyttää.\n\nKun päivä kului pitemmälle, tulivat heidän huutonsa vettä saadakseen\n-- \"agoa! agoa\" -- yhä taajemmiksi ja valittavimmiksi. Oli muutamia,\njotka huusivat suutuksissaan. Oli muutamia, jotka ihmetellessään, miksi\nheiltä oli kielletty heidän tavallinen annoksensa, luulottelivat,\nettä se johtui joko huolimattomuudesta heidän valkoisten tyranniensa\npuolelta -- he näkivät näiden liikkuvan aivan välinpitämättöminä heidän\npyynnöistään -- tai myös jostain oikullisesta julmuudesta heidän\nkiduttamisekseen ja rankaisemisekseen! On vaikeata sanoa, mitä he\nkuvittelivat, mutta monet heistä osoittivat melkein mielettömyyteen\nmenevän raivon merkkejä. He lähestyivät ristikkoa uhkaavin elein ja\nkoettivat kaikin voimin murtaa vahvaa puulaitetta luukulta. Jotkut\nkiristelivät hampaitaan huulet vaahdossa lyöden rintaansa puristetuilla\nnyrkeillään ja ulvoen omia sotahuutojaan, kunnes heidän äänensä\nkaikuivat kauas yli vesien!\n\nKaikkiin näihin mielenosoituksiin ei \"Pandoran\" miehistö kiinnittänyt\nollenkaan huomiota lukuunottamatta sitä, että luukulle pantiin kaksi\nvahtia yhden sijasta siihen paikkaan, missä miespuoliset orjat olivat\nteljettyinä. Tähän varokeinoon ryhdyttiin, koska nyt pidettiin\nmahdollisena, että neekerit murtautuisivat kannelle. Ja jos heidän\nonnistuisi tehdä se raivostuneessa mielentilassaan, voi niitä valkoisia\nmiehiä, jotka olivat siihen asti vallinneet heitä!\n\nSekä kalikoita että pistimiä käytettiin siekailematta raivoisia\nolentoja vastaan, kunnes kirvesmies oli valmiina olevilla työaseillaan\nvahvistanut ristikkoa ja kiinnittänyt sen säleillä, niin että niiden,\njotka ponnistelivat alapuolella, oli mahdotonta nostaa tai murtaa sitä.\n\nMuuan asia, joka lisäsi orjien kärsimyksiä samoinkuin \"Pandoran\"\nmiehistön pelkoakin, oli se, että tuuli oli äkkiä tyyntynyt ja sijaan\noli tullut täydellinen tyven.\n\nAuringon kuumuus, jota ei enää lieventänyt pieninkään tuulenhenkäys,\noli käynyt sietämättömäksi. Piki suli köysissä ja kannen saumoissa,\nja jokainen esine, olipa se hamppua, puuta tai rautaa, oli niin\nkuuma kuin olisi se otettu tulesta. Me olimme saapuneet siihen\nosaan Atlantin valtamerta, jonka espanjalaiset merimiehet tuntevat\n\"hevosleveysasteiden\" nimellä, koska siellä espanjalaisten\nseikkailumatkojen aiempina aikoina alukset heti joutuivat tyveneen,\nja niiden hevoslastit, jotka kuolivat kuumuudesta, heitettiin mereen\nerotuksetta. Tämä on yksi selityksistä, joita on annettu omituisesta\nnimityksestä, vaikka muitakin on esitetty.\n\n\"Hevos-leveysasteille\" oli siis \"Pandora\" ehtinyt, ja täydellinen\ntyyneys, joksi ilma yhtäkkiä oli muuttunut, ei ollut ainoastaan\nkärsimysten aiheena kaikille laivassaolijoille, vaan myös merimiehille\nuuden levottomuuden aiheena.\n\nKun he ensinnä huomasivat vesivaraston vähyyden, oli tyyni meri juuri\nse, jota he enimmän olivat pelänneet. Myrskyn kohtaamista he eivät\nkauhistuneet. Sen vallitessa -- vaikka tuuli olisikin heitä vastaan\n-- saattoivat he kuitenkin kulkea, mutta tyvenessä he eivät voineet\nmuuta kuin olla hiljaa nukkuvan valtameren kuumalla povella kuluttaen\npäiviään ja tuntejaan -- kuluttaen sitä, mikä oli nyt kallisarvoisempaa\nkuin kaikki muu -- niukkaa vesivarastoaan.\n\nJokainen oli kauhistuksissaan sellaisesta tulevaisuudesta. He olivat\nkaikki miehiä, jotka olivat tehneet monta matkaa päiväntasaajan poikki\nja kulkeneet kuumaa vyöhykettä itään ja länteen. He osasivat hyvin\nlukea taivaan merkkejä, ja sen nykyisestä muodosta useimmat heistä\nnäkivät edeltä käsin pitkällisen tyvenen, eivätkä olleet hitaita\nsanomaan sitä edeltäkäsin. Tyyneys kestäisi viikon, ehkä kaksi ja\nkolmekin kertaa niin kauan. Joskus on näillä leveysasteilla kuukausi\nsellaista tuuletonta ilmaa. Jos se kestäisi vain lyhyimmänkin näistä\najanjaksoista, silloin olisivat he todella vaarassa, eikä siis ollut\nihme, että he olivat uudestaan peloissaan.\n\nKun aurinko laski, näytti sen kehrä punaiselta ja tuliselta. Taivaalla\nei ollut pilveäkään -- meressä ei värettäkään.\n\nTällöin aurinko paistoi viimeisen kerran \"Pandoralle\" -- kun aamu tuli,\noli tuo kehnolla asioilla liikkuva mutta kaunis parkki hylkynä merellä\n-- ajelehtivien pirstaleiden kokoomuksena!\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU\n\n\nHaluatte selitystä? Tahdotte tietää, miten \"Pandora\" tuhoutui?\n\nEdellisen luvun loppulauseissa minä kiiruhdin kertomukseni edelle. Minä\npalaan siihen nyt.\n\nYö tuli hiljaa, muttei hiljaisena -- ainakaan ei hiljaisena\norjalaivalla. Alhaalla olevien kovakohtaloisten olentojen huudot\npainostivat vielä ilmaa -- heidän äänensä tulivat käheämmiksi ja\nkäheämmiksi. Lurjukset saattoivat teljetä heidän ruumiinsa, mutta he\neivät voineet sulkea heidän kieltään, ja aina silloin tällöin nousi tuo\nkauhea melu jymisten pitkin kansia ja kaikuen kauas vesien hiljaisen\npoven yli.\n\nSe tuntui lopulta käyvän sietämättömäksi miehillekin, ja ne, jotka\nolivat aikaisemmin puolustaneet orjien heittämistä mereen, ehdottivat\ntaas tämän menettelytavan noudattamista. Tyvenen aiheuttama odottamaton\nvastustus lisäsi nyt voimaa heidän perusteilleen. He toivat esiin,\nettei ollut mitään mahdollisuutta, että neekerit kestäisivät. He\nkuolisivat kaikki parissa päivässä -- tukehtumalla yhtä hyvin kuin\njanostakin -- ja miksi ei asiaa saatettaisi kerta kaikkiaan loppuun?\nHeidän oli nyt pidettävä tarkasti vaari omasta hengestään, ja olisi\nparempi, ettei heidän enää tarvitsisi välittää näistä kiljuvista\nelukoista. (Näin puhui aivan sananmukaisesti muuan niistä, jotka\npuolustivat neekerien hukuttamista.) Huutaminen tekisi ihmisen aivan\nhulluksi ja heille olisi vain armonosoitus (paljon lurjus valittikin\narmosta) lopettaa asia lyhyeen, ja sitten olisi kurjilta pahuksilta\nkaikki lopussa kerta kaikkiaan. Tällä tavoin puhui muuan sääliväisenä.\n\nToinen jatkoi samaan äänilajiin ja sanoi kysyvästi: Mitä se oikeastaan\nmerkitsi? Lastihan ei ollut niin kovin suuriarvoinen, kunhan vain laiva\noli turvassa! Mitä merkitsi kaikki se, mitä neekerit olivat maksaneet?\nOli toinen asia mitä he saisivat niistä, mutta ihminen ei voinut sanoa\ntappioksi sitä, mitä hänellä ei ollut koskaan ollutkaan, ja sentakia\nolisi kipparin kärsimä tappio vain se, mitä hän alkuaan oli kuluttanut.\nSe ei ollut koko miljoonaa. Hän korjaisi pian vahinkonsa. Kun he vain\nsaisivat tynnyrit täytetyiksi, voisivat he palata Afrikaan, ja kuningas\nDingo Bingossa olisi kyllä miestä hankkimaan heille uuden lastin. Ehkä\nhän antaisi sen heille luottoa vastaan, jolleivät he voisi menetellä\nparemmin (tätä epätodennäköisyyttä useat nauroivat), mutta kipparin\nei tarvinnut mennä pyytämään luottoa. Hän ei ollut suinkaan niin\nhelposti murrettavissa. Jos häneltä itseltään olivat varat lopussa, oli\nhänellä ystäviä Brasiliassa --- ja Portsmouthissa myöskin -- jotka pian\nhankkisivat hänelle rahaa.\n\nTämän taitavan ajattelijan puhe sai vaa'an kallistumaan ja ratkaisi\nkysymyksen. Huolimatta orjakapteenin ja yhden tai kahden muun miehen\nvastalauseista päätettiin että neekerit heitettäisiin mereen!\n\nNyt käytettiin muutamia minuutteja sen tavan pohtimiseen, jolla tämä\ntarkoitus saataisiin toteutetuksi, ja lopuksi sovittiin, että paras\ntapa olisi poistaa yksi ainoa poikkipuu ristikosta, niin että vain yksi\nuhreista voisi kerrallaan tulla ylös. Sitten vietäisiin jokainen laivan\nperäosaan luukulta näkymättömiin -- tietysti etteivät muut näkisi heitä\n--- sekä otettaisiin kiinni yksi toisensa perästä ja heitettäisiin\nmereen, josta ei tarvinnut pelätä heidän palaavan. Epäilemättä eivät\nmonet heistä osaisi uida yhtäkään vetäisyä, ja ne jotka osaisivat,\neivät uisi kauan keskellä ahnasta haijoukkoa, joka risteili parkin\nympärillä!\n\nSotajuoni, että kurjat uhrit tuhottaisiin täten vähitellen antamatta\nasiasta selvää alhaalla oleville tovereille, ei johtunut mistään\narmeliaisuuden ajatuksesta -- se oli aate, joka sai alkunsa pelkästään\nsiitä, että sopi tehdä siten. Ihmishirviöt tiesivät että jos alhaalla\nolevat aavistaisivat sen kohtalon, joka odotti heitä ylhäällä, he\neivät enää tulisi kannelle. Ja jos olisi menty alas heidän luokseen\ntarkoituksella tuoda heidät ylös, olisi siitä ollut vaivaa, ja\nsemmoisessa olisi ollut vaara tarjolla.\n\nOli sydäntäkouristavaa kuunnella heidän suunnitelmansa yksityiskohtia\nja tietää, ettei voinut vastustaa eikä ehkäistä sitä. Jos minä olisin\nryhtynyt puhumaan joko vedotakseni miehiin onnettomien puolesta\ntai suojellakseni heitä, on aivan otaksuttavaa, että minut olisi\nensi suupalana annettu haikaloille. En voinut muuta kuin kärsiä\nhiljaisuudessa.\n\nItse asiassa en ole varma, olisiko ollut oikein puuttua miesten\naikomukseen, vaikka sillä hetkellä olisikin ollut minun vallassani\nestää sen toteuttaminen. Ilmeisesti ei siitä olisi ollut\ninhimillisyydelle hyötyä. Jonkinlainen kuolema oli varmasti näiden\nkurjaosaisten olentojen varalla -- joko janon kidutuksen tuottama\nhidas ja vitkallinen kuolema tai nopeampi ja paljoa vähemmän julma,\nsellainen, johon he nyt olivat menemäisillään. Saattoi ehkä olla\nihmisystävällistä antaa roistojen toteuttaa tarkoituksensa ja lyhentää\nmustien uhriensa kärsimyksiä helpommalla hukkumiskuolemalla.\n\nMinulla oli sellainen ajatus tuolla hetkellä, mutta minulla ei ollut\naikaa syventyä siihen, sillä juuri silloin miesten syöksyminen\norjaluukkua kohti ilmaisi minulle, että nuo hirviöt olivat itse asiassa\naikeissa toteuttaa pirullisen aikeensa.\n\nHe olivat aikeissa ja olisivat jatkaneet aikomustaan. Kirvesmies oli\nsiinä kirveineen lyödäkseen poikki yhden ristikon poikkipuista -- hän\noli jo antanut yhden iskun säleeseen ja toinen olisi ollut kylliksi\n--- sitten olisi hirveä näytelmä alkanut. Mutta sillä hetkellä kuului\nlaivan peräosasta huuto, joka aiheutti sen että kirvesmies keskeytti\ntyönsä ja katsahti ylös pelästyksissään. Hänen ympärillään olijat\nhätkähtivät samoin kuin hänkin, ja kaikki katsoivat perään päin kauhun\nkuvastuessa heidän kasvoillaan. Jok'ikinen oli kauhistunut tuosta\nhuudosta, eikä ihmekään, että he olivat - huuto oli: \"Tuli...!\" Laiva\noli tulessa!\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU\n\n\nTämän huudon kuullessaan kaikki miehet juoksivat laivan peräpuolta\nkohti. Minä juoksin muiden mukana.\n\nEhtiessämme peräkannelle huomasimme me mustan kokin, \"Lumipallon\",\nkapteenin ja perämiehen käsissä, ja he löivät häntä paksuilla köysillä\nsaattaen hänet huutamaan täysin kurkuin. Kumpikin oli kiihtynyt ja\nvihoissaan noituen kovalla äänellä antaessaan iskujaan, ja miehen selkä\nosoitti jo heidän kostonsa ankaruuden.\n\nJotkut merimiehistä ollen yhä levottomia kuulemastaan \"tuli\"-huudosta\nvaativat selitystä, joka annettiinkin heti. \"Lumipallo\" oli mennyt\nalas varastohuoneeseen isonkajuutan alle aikoen laskea paloviinaa\nsuuresta, tätä ainetta sisältävästä tynnyristä, jota pidettiin siellä.\nVarastohuoneeseen pääsi vain pienestä luukusta itse kajuutan lattiassa,\nja kun paikka oli väliseinällä erotettu muusta ruumasta, oli se\ntietysti aivan pimeä. Tästä syystä kokilla oli ollut mukanaan sytytetty\nkynttilä, niinkuin hänellä oli aina tapana sellaisissa tilaisuuksissa.\n\nEi tullut täydelleen selville, miten hän oli menetellyt kömpelösti,\nsillä neekeri samoinkuin useimmat \"Pandoran\" miehet olivat aina veden\nsuhteen tehdyn huomion jälkeen yhtä mittaa puolijuopuneessa tilassa.\nTälläkin hetkellä sekä perämies että kapteeni olivat ilmeisesti\nmiltei juovuksissa ja antoivat vain puoliksi sattuvia vastauksia\nmiesten kiihkeisiin kysymyksiin, miesten, jotka yhä olivat levottomia\n\"tuli\"-huudosta, mikä oli saanut heidät tulemaan laivan perään.\n\"Lumipallo\" selitti tapauksen itse jälkeenpäin. Näytti siltä, että\nviinatynnyrissä ei ollut tavanmukaista tulppaa eli sulkuhanaa, ja\nettä kokilla oli tapana laskea nestettä tapinreiän läpi tavallisen\nammennusastian avulla. Tavalla tai toisella -- tietysti juopuneen\nneekerin huolimattomuuden takia -- palava kynttilä oli luiskahtanut\nhänen sormistaan ja pudonnut suoraan tapinreikään. Viina oli salaman\nnopeudella syttynyt tuleen, ja tulta, savua, sekä liekkejä tulvi\nlävestä ilmoille.\n\nAlussa päätti kokki rangaistusta peläten olla tekemättä hälytystä ja\nhankki itselleen kannelle tultuaan ämpärin vettä niin nopeasti kuin\nsaattoi. Hän palasi tämä mukanaan ja valoi veden tynnyriin koettaen\nsillä tavoin tukahuttaa liekkejä. Se kaikki ei hyödyttänyt mitään --\nsininen liekki kiemurteli ylöspäin niinkuin ennenkin, tullen joka hetki\nvoimakkaammaksi, kun paloviina itse kävi kuumemmaksi ja yhä suurempi\nmäärä sitä joutui tulen valtaan. Näytti siltä, että kokki oli tehnyt\nuseita matkoja edestakaisin varastohuoneesta kannelle, ennenkuin\ntunnusti, mitä oli sattunut, tai varoitti ketään vaarasta, johon alus\noli joutunut.\n\nLopulta kuitenkin hänen taaja edestakaisin kulkemisensa vesiämpäri\nmukanaan herätti perämiehen huomiota, ja silloin havaittiin, että\npaloviina oli tulessa, sillä nyt oli neekerin pakko tunnustaa totuus.\n\nSitten nostettiin huuto tulesta, mikä oli kutsunut miehistön pois\npirullisesta aikomuksestaan.\n\nKapteenin ja hänen perämiehensä käytöksestä olisi voinut otaksua,\nettä tuli oli sammutettu, ja jonkun aikaa uskottiinkin että asia oli\nsiten. Varmaankin he olivat nähneet, että tuli oli sammunut, ennenkuin\nrupesivat muokkaamaan syyllistä niinkuin tekivät? Sellainen olisi ollut\nluonnollinen johtopäätös, ja siten jokainen arvosteli asiaa. Pian kävi\nselville, että he arvostelivat väärin. Molemmat päällysmiehet olivat\npuolihulluja juoman ja raivon vaikutuksesta ja he olivat käyneet\nneekerin kimppuun koettamatta saada tulta talttumaan, sekä purkivat\nkiukkuaan iskuihin, neekerin ulvomistaan ulvoessa täyttä kurkkua sekä\nyhdistäessä armon huutoihinsa pelästyttävämmän huudon \"tuli!\" Tämä se\noli niin äkkiä saanut miehistön levottomaksi.\n\nOliko tuli sammunut? Vai paloiko se yhä? Nämä kysymykset kulkivat\nsuusta suuhun nopeasti ja levottomasti lausuttuina.\n\nNiin pian kuin oli päästy selville, missä asia oli tapahtunut, syöstiin\nkajuuttaan -- miehet tunkeutuivat yhdessä sisäänkäytävästä ja astuivat\ntoistensa kantapäille innoissaan, jota he osoittivat tullakseen\nselville totuudesta sekä päästäkseen kauheasta epätietoisuudesta.\nLaivalla ei näet tapahdu mitään onnettomuutta, jota pelättäisiin niin\npaljon kuin tulta.\n\n\"Pandoran\" miehistön epätietoisuutta ei kestänyt kauan. Se tuli\nvarmuudeksi -- varmuudeksi, ettei tuli ollut vielä sammutettu!\nTullessaan kajuuttaan näkivät he sen yhdellä silmäyksellä. Sakeata\nrikkipitoista savua nousi avoimesta luukusta, ja kajuutta oli jo täynnä\nsitä. Täytyi olla tulta saamaan aikaan sellaista savua, ja tulta, joka\nyhä oli vireillä sekä toimessa, sillä se ei ollut semmoisen tulen\nsavua, joka oli äskettäin sammutettu! Ei, se oli yhä vireillä -- yhä\npalamassa -- -- yhä leviämässä ja kasvamassa! Tämä kävi kaikille\nselväksi heti kun he astuivat kajuuttaan ja näkivät savun tulvivan\nluukusta.\n\nMutta jos jonkun mielessä vielä oli epäilystä, hälveni se pian, sillä\ntuolla hetkellä kuultiin kova räjähdys alhaalta varastohuoneesta --\naivan kuin luodittoman ammuksen laukaisu tai höyrykattilan räjähdys\n-- ja miltei yhtä aikaa pamauksen kanssa syöksyi luukusta ylös paksu\nhöyryvirta johon oli sekoittuneena sinisiä liekkejä.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU\n\n\nEi tarvittu tietäjää selittämään tuota pamausta. Sen aiheutti vahvan,\nrautasiteisen tynnyrin räjähtäminen -- tämän halkaisi kaasu, jonka\ntuli oli sen sisällä muodostanut. Tietysti oli viina nyt levinnyt\nvarastohuoneen lattialle ollen kaikkialla tulessa, niin että jokainen\nulottuvilla oleva palava esine -- ja niitä oli paljon -- syttyisi\npian tuleen. Varastohuoneessa oli kuivia laivakorpputynnyreitä sekä\nsilavaa ja kinkkuja, edelleen ihraa, öljyä ja voita. Muistettiin, että\nsiellä oli myöskin tynnyri pikeä aivan lähellä sitä paikkaa, missä\nviina-astiaa oli pidetty. Kaikki nämä syttyisivät halukkaasti tuleen\nja palaisivat nopeasti sekä helposti -- etenkin pikitynnyri, jonka\nkansi oli auki. Luultiin, ettei siellä ollut ruutia, sillä vaikka\nlaivassa oli ollut suuri määrä karkeata räjähdysruutia, oli se osana\nalkuperäisestä lastista sekä annettu kokonaan kuningas Dingo Bingolle\norjien vastineeksi. Siten ainakin otaksuttiin nyt, ja tämä otaksuma oli\neduksi hyödylliselle aikomukselle, koska se nimittäin sai miehistön\ntoimimaan kylmäverisemmin kuin he muuten olisivat tehneet. Ei ole\nmitään tilannetta, joka paremmin olisi omiaan hävittämään mielenmaltin\nkuin se, että on palavassa laivassa ja tietää, että jossakin liekkien\nkeskellä on tynnyri ruutia.\n\nTietystikään eivät \"Pandoran\" miehet olleet laiskoina ja toimettomina.\nHe juoksivat joka suuntaan etsien keinoa tulen sammuttamiseksi.\nÄmpäreitä koottiin kaikkialta kannelta ja vettä hankittiin pumpuista\nsekä laivanpartaan yli. Sitä hinattiin alas varastohuoneen luukusta --\nämpärillinen ämpärillisen jälkeen -- mutta ilmeisesti ilman toivottua\nvaikutusta. Liekit raivosivat yhä, eikä vesi riittänyt niille; ainakaan\nsiitä ei ollut sammuttamaan niitä.\n\nTietysti ei yksikään uskaltanut mennä alas. Savu ja tuli estivät sen\n-- yritys mennä alas olisi ollut hullunrohkea hengen uhraaminen, eikä\nkukaan ajatellut tehdä siten.\n\nLähes kymmenen minuuttia miehet yhä nostivat vettä ja holvasivat sitä\nluukusta alas ämpärittäin, mutta kaikki oli turhaa. Tuli yhä yltyi.\nSavu tuli sakeammaksi ja kuumemmaksi lähtien piestä sekä muista\npalavista aineista, jotka nyt olivat ilmeisesti syttyneet liekkeihin.\nSitä tulvi paksuina joukkoina, kunnes kajuutta tuli täyteen. Ei ollut\nenää mahdollista lähestyä luukkua, ei enää mahdollista edes mennä\nkajuuttaan, yksi tai pari miestä, jotka rohkenivat mennä sisälle,\nolivat puoliksi tukehtuneita, ennenkuin he olivat menneet kuusi jalkaa\nsisäpuolelle, ja tulivat takaisin hoiperrellen niinkuin juovuksissa\nolevat.\n\nÄmpärit heitettiin syrjään. Ne eivät hyödyttäneet enää, koskei kukaan\nvoinut päästä lähelle luukkua heittääkseen vettä siitä alas, eikä ollut\nhyötyä sen kaatamisesta muualle.\n\nMutta epätoivon hetki ei ollut vielä tullut. Merimiehet ovat miehiä,\njotka harvoin heittäytyvät epätoivoon, ainakaan ei silloin kun on\njäljellä pieninkin mahdollisuus toivon ylläpitämiseen, ja vaikka\n\"Pandoran\" miehistön siveellinen luonne olikin huono, eivät miehet\nolleet pelkureita. Heillä oli tuhansiin paheisiin yhdistyneenä yksi\nainoa hyve, rohkeus -- vaikka se ehkä olikin raakaa rohkeutta.\n\nHe eivät olleet vielä epätoivoissaan. Nyt ajateltiin muita\nturvakeinoja. Palanen letkua kiinnitettiin pumpun putkeen, sekä vietiin\nkajuutan ovelle, ja tämän laitoksen avulla vettä valettiin sinne yhä.\n\nMutta tämä keksintö osoittautui hyödyttömäksi. Letkun suuta ei voitu\nsaada luukulle, koska oli mahdotonta enää mennä kajuuttaan, ja vesi\nlevisi lattialle. Sattui niin, että laivan takaosa oli korkealla.\nTynnyrit, jotka oli tyhjennetty, olivat kaikki peräruumassa, kun taas\ntäysinäiset, joissa oli merivettä olivat ladotut etupuolelle. Tämän\ntakia parkki oli korkeammalla takaa kuin keulasta. Siitä syystä vesi,\njoka pumpattiin kajuutan lattialle letkun avulla, juoksi takaisin\nkäytäviä kohti niin pian kuin sitä kaadettiin, sensijaan että se olisi\njäänyt lattialle.\n\nTämä sai aikaan uutta tyrmistymistä, sillä miehet olivat olleet\ntoivossa, että kun kajuutta saatettaisiin pumppujen avulla veden\nvaltaan, vesi juoksisi avoimesta luukusta ja sammuttaisi sitten tulen\nalhaalta.\n\nNiin pian kuin huomattiin, ettei tätä suunnitelmaa voitu saada\ntoteutetuksi, silloin ilmestyi todella epätoivon merkkejä miesten\nkasvoille, ja he alkoivat kääntää silmänsä toisiaan kohti kysyvin\nvilkaisuin sekä katsein, jotka ilmaisivat tietoisuuden, että heidän\naikeensa oli osoittautunut epäonnistuneeksi. Yhdelläkään ei ollut\nrohkeutta sanoa sitä, ja vedennostaminen jatkui, vaikka oli ilmeistä\nmiesten osoittamasta liikunnon hitaudesta ja tarmon puutteesta,\nettä ne, jotka olivat pumpunvarressa, uurastivat vain jonkinlaisen\nkoneellisen ponnistuksen vaikutuksesta, mikä pian vaihtuisi\nalakuloisuuteen ja epätoivoon.\n\nJa niin se vaihtuikin. Vaikkei kukaan sanonut sanaakaan, näyttivät\nkaikki hiljaisuudessa tulleen samaan loppupäätökseen -- että heidän\nponnistuksensa olivat turhia. Yhtäkkiä vedennostaminen keskeytettiin\nkokonaan, pumpunvarsi laskettiin irti, letku oli litteänä kannella ja\nvesi lakkasi vuotamasta.\n\nTähän mennessä oli aluksen koko peräpuoli savun verhossa, joka oli\ntunkeutunut kajuutan ikkunoista ja ovesta, eikä yön hiljaisuuden takia\nollut kulkeutunut pois. Se nousi hitaasti ilmaan, ja niin suoraan\nylöspäin, että pilven reuna ei ollut vielä saavuttanut pääkantta,\nvaikka koko perämasto oli paksun savun peitossa ja näkymättömissä\nhuippuunsa asti. Enin osa peräkantta oli sen verhoama, ja kajuutta\noli nyt täydelleen näkymättömissä sen usvajoukon takia, joka oli\nkasaantunut sen yläpuolelle ja ympärille. Vielä ei ollut liekkejä\nnäkyvissä, mutta alhaalta tuleva sihisevä ja räiskivä ääni kuului\nkorvaan silloin tällöin sekä ilmaisi, että raju alkuaine yhä raivosi\nsiellä ja tulisi pian ilmi kaikessa punaisessa ja kauhistavassa\nloistossaan.\n\nEi yksikään odottanut sen etenemistä. Kukaan ei enää ajatellut koettaa\nrajun hävittäjän sammuttamista tai edes sen pidättämistä. Kaikki toivo\naluksen pelastamisesta oli menetetty; \"Pandorasta\" täytyi lähteä, ja\nnyt kuultiin tuo merimiehen sydäntä värisyttävä kehoitus -- viimeinen\nepätoivon huuto:\n\n\"Veneisiin, veneisiin!\"\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENES LUKU\n\n\n\"Pandoran\"-parkkiin kuului kolme venettä. Ne olivat isovene, \"pinassi\"\nja kapteenin vene. Ne olisivat kylliksi suuret kuljettamaan koko\nmiehistön -- itse asiassa olisivat isoonveneeseen mahtuneet kaikki\nmiehet tai ainakin osapuilleen kaikki. Kolmekymmentä miestä laskettiin\nkuuluvan sen täydelliseen miehistöön, vaikka onnettomuuden sattuessa\nneljäkymmentäkin henkilöä olisi saanut paikkansa siinä, ja se olisi\npysynyt veden päällä semmoisessa lastissa, joskaan ei kovasti\naaltoavalla merellä. Se oli ollut hyvä vene aikanaan, mutta nyt se\noli vanha ja kulunut, ja siinä oli yksi tai kaksi mätää lankkua\nkaaripuissaan. Se ei ollut se vene, joka oli alkuaan \"Pandoraa\" varten\ntehty. Tämä oli hukkunut myrskyssä, ja se, joka nyt oli laivassa oli\nilman ja veden kuluttama vanha palvelija, joka oli kiireessä saatu\nmatkaa varten. Pinassi olisi kantanut ehkä viisitoista miestä, jos\nsen olisi voinut laskea veteen, mutta niin ei ollut asian laita. Sitä\noli kohdannut onnettomuus, kun oltiin joella, eikä sitä ollut vielä\nkorjattu. Se ei ollut tällä hetkellä paikalleen ripustettuna, vaan oli\nse asetettu vesireikien kohdalle pitkin pääkantta, missä kirvesmies\noli korjannut sitä edellisenä päivänä. Mutta korjaukset eivät olleet\nvielä lopussa, eikä venettä voitu laskea mereen. Siten täytyi koko\nmiehistön sopia isoonveneeseen ja kapteenin veneeseen. Päätettiin, että\nkaksikymmentäkahdeksan menisi edelliseen, kun taas jäljellä olevat\nkaksitoista voitaisiin sovittaa toiseen veneeseen.\n\nTämä sopimus tehtiin tietysti jonkinlaisen epämääräisen yhteisen\nsuostumuksen perusteella, sillä nyt ei harkittu mitään, kun koko\nmiehistö oli puolihulluna kiireestä ja kiihtymyksestä.\n\nSuuri joukko miehiä oli heti syöksynyt isoavenettä kohti, ja minä\nseurasin heidän mukanaan. Heitä tungeskeli pian laivan kaiteilla,\nja he ryhtyivät toimeen kääntääkseen taavetit ulospäin ja\nsaadakseen köysistön kuntoon veneiden laskemiseksi vesille. Minä en\nnähnyt Bracea heidän joukossaan, ja koska luulottelin hänen ehkä\nmenneen toisen joukon kanssa kapteenin venettä kohti, läksin minä\nperäpuoleen hakeakseni hänet, koska tarkoituksenani oli mennä siihen\nveneeseen, jossa hänkin oli. Toinen vene riippui peräkeulassa juuri\nperäparraspuun alla, ja päästäkseni tähän kohtaan oli minun kuljettava\nkajuuttaa ympäröivän savun läpi. Mutta vaikka ilmakehä näytti aivan\nliikkumattomalta, kallistui savupilvi vähän alihangan puolelle ja\nvastakkaisella, siis ylähangan puolella tie oli osittain selvä. Minä\nolin huomannut yhden tai useammankin miehen hiljaa menevän siitä\nperäpuolta kohti, ja minä seurasin heitä.\n\nSaapuessani laivan perään huomasin minä, että siellä oli viisi\ntai kuusi henkilöä, jotka puuhasivat veneen irroittamisessa. He\ntyöskentelivät kaikin voimin ja jouduttivat ilmeisesti työtään\njonkinlaisen kauhusta johtuneen äärimmäisen levottomuuden\nvaikutuksesta. Kolme heistä minä tunsin kapteeniksi, perämieheksi\nsekä kirvesmieheksi, ja muut olivat miehiä, jotka tiedettiin heidän\nliittolaisikseen ja uskollisiksi ystävikseen. He olivat jo laskeneet\nveneen miltei veteen, ja juuri kun katsoin peräparraspuun yli, kuulin\nminä läiskäyksen, kun sen emäpuu upposi mereen. Minä näin, että siinä\noli joitakin esineitä -- kompassi sekä merikortteja ja muutamia muita\ntavaroita, laatikoiden ja tynnyrien tapaisia -- jo veneen pohjalla,\nmutta miehistä ei ollut vielä kukaan astunut siihen.\n\nSilmätessäni niitä, jotka olivat ympärilläni, huomasin, ettei ystäväni\nollut heidän joukossaan, ja minä olin kääntymäisilläni mennäkseni\ntakaisin pääkantta kohti, kun yht'äkkiä kaikki kuusi miestä, jotka\nolivat laskeneet veneen alas -- nyt minä näin, että heitä oli\nvain kuusi -- menivät äkkiä peräparraspuun yli ja liukuen alas\ntaavetintaljaa pudottautuivat veneeseen.\n\nVarmaankaan, ajattelin minä, he eivät aio soutaa pois ilman täyttä\nkahdentoista miehen määrää? Semmoinenhan oli sopimus, ja lisäksi oli\nsuostuttu siihen, että kaikki miehet auttaisivat isonveneen alas\nlaskemisessa, ennenkuin toinen vene pantaisiin vesille; jälkimäisen,\njoka oli pieni ja kevyt, saattoi laskea vesille muutamissa sekunneissa,\nja puolitusinaa miehiä olisi silloin tarpeeksi, kun sitävastoin\nsuurikokoisen isonveneen paikoiltaan ottaminen, kaiteiden yli saaminen\nja lopuksi turvallisesti mereen laskeminen oli työ, joka vaati sekä\naikaa että kaikkien miesten apua.\n\nSiitä, että kaikki avustaisivat tässä työssä, oli erikoisesti sovittu\nsiinä kiireisessä neuvottelussa, joka oli pidetty sen jälkeen kun oli\nkuulunut huuto: \"Veneisiin!\"\n\nEpäilemättä ne, jotka puuhasivat isoavenettä vesille, otaksuivat,\nettä kaikki miehet olivat siellä, sillä neljänkymmenen miehen\nsuuruisessa joukossa ei viiden tai kuuden poissaoloa huomata helposti,\nja kun ei ollut enää päivänvaloa, ei kenenkään kasvoja saattanut\nhelposti erottaa. Perämiestä ja kapteenia ei kaivattaisi enempää kuin\nmuitakaan. Heidän arvovaltaansa ei ollut enää olemassa, ja heidän tyhmä\nkäyttäytymisensä, joka osoittautui kokin pieksämisessä, kun heidän\nolisi pitänyt käyttää aikaansa hyödyllisemmin koettamalla tukahduttaa\ntulta, oli saattanut toiset uskomaan, että kumpikin oli \"tuntuvasti\nhiprakassa\", ja sentakia ei jälkeenpäin ollut kiinnitetty mitään\nhuomiota heidän kummankaan määräyksiinsä.\n\nHeidät ja neljä muuta miestä heidän kanssaan olin minä nähnyt kulkevan\nperäpuolelle, kun tähystelin Beniä, ja minä ajattelin silloin, että he\nhiipivät ikäänkuin he eivät olisi toivoneet tulevansa nähdyiksi!\n\nKun minä seisoin peräkeulassa, vahvistui tämä otaksuma. Nuo kuusi\nmiestä aikoivat ilmeisesti varastaa veneen odottamatta toisia, joiden\npiti tulla siihen.\n\nOlin epätietoinen siitä, miten minun oli meneteltävä. Minä en voinut\nitse estää heitä. Minun vastaväitteitäni olisi naurettu, eikä minulla\nollut voimaa pysäyttää heitä. Huutaminen ei olisi hyödyttänyt mitään.\nAlhaalla kohisevan räiskivän tulen ääni, itse miesten käheä huutaminen\nja etupuolelta kuuluva orjien ulvonta sekä kiljuminen saivat aikaan\näänien sekamelskan, jonka keskeltä minun huutojani ei olisi kuultu tai\nainakaan niiden tarkoitusta oivallettu.\n\nToinen seikka: oli liian myöhäistä nostaa melua asiasta, sillä\nennenkuin olin voinut päättää tehdä kumpaakaan -- joko huutaa tai\njuosta takaisin -- oli vene vesillä, kuusi karkuria oli laskeutunut\nsiihen sekä leikannut seuraavalla hetkellä taavetin taljan poikki ja\npäästänyt veneen irti!\n\nHe näyttivät toimivan äärimmäisen kiireisesti, ikäänkuin he olisivat\nvaroneet, että heidät estettäisiin lähtemästä, tai pelänneet, että\nuseampi tulisi ja hyppäisi heidän kanssaan veneeseen, niin että se\ntulisi liian täyteen.\n\nMinä en voinut käsittää, miksi heillä oli sellainen epätoivoinen\nkiire. Ei ollut vaaraa, että vene tulisi liian täyteen, koska oli\nsovittu, että siihen menisi vain kaksitoista, ja minä tiesin, että\nenin osa miehistöä pitäisi paljon parempana mennä isoon veneeseen.\nLisäksi ei ollut vielä vaaraa tulesta, sillä vaikka savua tihkui esiin\nkompassihytistä, kuluisi melkoinen aika, ennenkuin tämä osa olisi\ntulessa. Ruorirattaassa ei ollut ketään. Täydellinen tyyneys, jota oli\njatkunut melkein aamusta asti, teki perämiehen tarpeettomaksi, ja ratas\noli käyttämättä ja laiminlyötynä. Kompassi oli kadonnut. Sen minä olin\nhuomannut veneen pohjalla.\n\nMinä en voinut sentakia käsittää, miksi kapteenin ja hänen viiden\nliittolaisensa piti sillä lailla lähteä pois ja siten jättää muut\ntoverinsa onnettomuuteen. Siinä oli jotakin salaperäistä.\n\nSiinä oli salaperäistä, joka seuraavalla hetkellä selveni vieläpä\npelkurimaisen kipparin itsensä toimesta.\n\nMinä seisoin yhä peräparraspuun luona, kun taavetintalja katkaistiin,\nja minä näin, että airot olivat ulkona sekä oltiin valmiina soutamaan\npois kaikin voimin. Kippari itse piti yhdestä airosta kiinni. Sillä\nhetkellä hän katsahti ylös ja huomasi minut. Hän nousi puoliksi ylös\nistuimeltaan ja nikotti juopuneen äänellä:\n\n\"Ohoi, siellä! -- Sinä, poika, Ville! -- Sano heille, että pitävät\nvaransa -- hik -- laskiessaan vesille isonveneen -- varansa, kuuletko.\n-- Olkoot he nopeita työssään -- nop -- hik -- sillä -- hik -- siellä\non tynnyri ruu -- hik -- ruutia laivassa!\"\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESYHDES LUKU\n\n\nHämmästyttävä tieto, joka kävi ilmi hänen änkyttävän puheensa\nloppusanoista, riisti minulta hetkeksi liikuntakyvyn.\n\n\"Tynnyri ruutia laivassa!\" Juuri näin olivat hänen sanansa, eikä\nminulla ollut aihetta epäillä niiden totuutta. Päinvastoin hänen ja\nhänen kanssaan olevien miesten käytös oli tarpeeksi selvä osoittamaan,\nettä ne olivat totta. Minä en voinut perustaa mihinkään muuhun\notaksumaan heidän kiirettään päästä tiehensä, mutta ajatus ruudista\nselitti sen heti. Epäilemättä puhe oli totta. Laivassa oli tynnyri\nruutia! Sekä kippari että perämies tiesivät sen.\n\nNuo pelkurit olivat tavallaan sopineet omantuntonsa kanssa\nselittäessään asian nyt. He olivat olleet vaiti siitä, kunnes olivat\nitse turvassa. Jos he olisivat ilmaisseet salaisuuden aikaisemmin,\nolisi koko miehistö seurannut heitä pienempään veneeseen peläten jäädä\npitemmäksi aikaa laivaan, ja sentakia he eivät olisi päässeet lähtemään\nniin salaisesti. Mutta nyt kun he olivat itse vaaran ulkopuolella,\nei ollut mitenkään vahingoksi antaa toisten tietää asiasta, koska se\nsaattoi antaa nopeutta miesten ponnistuksille pakoonpääsemiseksi.\nTietystikään he eivät halunneet nähdä vanhojen ystäviensä lentävän\nilmaan -- jos asian saattoi auttaa ilman vaaran uhkaa heille -- mutta\nhe olivat pitäneet hyvää huolta uhan torjumisesta, ennenkuin millään\ntavalla viittasivat mahdolliseen onnettomuuteen.\n\nNiin pian kuin kippari oli lausunut nuo kauhistavat sanat, vaipui hän\ntakaisin istuimelleen, ja hänen soutaessaan muitten mukana vene meni\nnopeasti poispäin.\n\nSanon, että hämmästyttävä ilmoitus riisti minulta liikkumiskyvyn ja\nsamoin puhekyvyn. Mieleeni tuli kysyä selitystä, lisävahvistusta\ntotuuden varmistamiseksi, mutta ennenkuin saatoin tointua, oli se liian\nmyöhäistä -- vene oli miltei huutomatkan ulkopuolella. Ei hyödyttäisi\nhuutaa heidän jälkeensä. He eivät kuulisi, tai jos kuulisivatkin, eivät\nvälittäisi minusta ja mitäpä sillä oli väliä, sillä minä en voinut\nepäillä, etteikö se, mitä mies oli sanonut, ollut tarkoitettu täydeksi\ntodeksi. Vaikkakaan hän ei ollut selvä, olisi hän tuskin laskenut\nleikkiä silloin ja sellaisella tavalla. Aika ja olosuhteet olivat\nliian vakavia leikinlaskuun -- hänellekin, vaikka hän oli tunteeton\npaholainen.\n\nEi, hän oli sanonut vain totuuden -- yksinkertaisen totuuden. Ei ollut\nepäilyksen hiventäkään siitä, että \"Pandorassa\" oli tynnyri ruutia!\n\nMissä se oli? Varastohuoneessa, joka nyt oli tulen vallassa? Missä\nmuualla saattaisi se olla? Puolikannella tai ruumassa? Ei -- se ei\nollut luultavaa -- ei kukaan meistä milloinkaan nähnyt sitä siellä.\nRuutia ei ollut huomattu missään osassa laivaa, minne tavalliset\nmerimiehet saattoivat mennä, ei hitustakaan sen jälkeen kuin lasti oli\nluovutettu kuningas Dingolle. Sen täytyisi siis olla varastohuoneessa\ntai kapteenin omassa kajuutassa, kummassakin tapauksessa liekkejä\nlähellä -- kummassakin tapauksessa aivan likellä siinä missä minä olin!\n\nTämä ajatus nosti ajatukseni siitä huumaannuksen tilasta, johon ne\nolivat joutuneet. Itsesäilytysajatus antoi minulle uusia voimia, enkä\nminä hukannut yhtään aikaa kiiruhtaessani pois siltä paikalta. Vain\npelkkä vaisto sai minut asettumaan niin kauas vaaran paikasta kuin\nsaatoin. Minä kiiruhdin pois peräkeulasta ja juoksin pääkannelle.\n\nNyt en tietänyt, miten minun piti menetellä. Ensimmäinen mielijohteeni\noli ollut syöstä miesten keskelle ja ilmoittaa tieto, jonka olin saanut\nkapteenilta. Minä olin juuri tekemäisilläni siten, kun joku hyvä enkeli\ntuntui kuiskaavan: \"Ymmärtäväisyyttä!\"\n\nMinua oli aina pidetty teräväpäisenä poikana, ja se elämä, jota olin\nviime aikoina viettänyt, oli ihmeellisesti kehittänyt älyäni. Juuri\nsilloin tuli mieleeni, että jos saattaisin julkisuuteen kauhistavan\nsalaisuuden, ei se voisi aikaansaada mitään hyvää, vaan päinvastoin\nsynnyttää suurta vahinkoa. Minä näin, että merimiehet ponnistivat\nkaikki voimansa saadakseen veneen vesille sekä kiirehtivät niin\npaljon kuin saattoivat. Ei mikään voima maan päällä olisi saanut\nheitä liikkumaan nopeammin. Liekkien pelko, jotka nyt alkoivat tulvia\nkajuutan ikkunoista, oli kylliksi suuri kiihotin. Lisäpelko vain\nlamaannuttaisi heitä. Minä päätin sentakia pitää kauhean tiedon omassa\nhallussani. Minä ajattelin ilmoittaa sen vain Benille, ja häntä minä\nnyt läksin hakemaan.\n\nPian minä löysin hänet. Hän oli miesjoukossa, joka oli taavettien\nkimpussa, ja hän teki työtä kaikin voiminsa. Minä en voinut päästä\nhäntä likelle enkä tietystikään voinut puhua hänen kanssaan toisten\nsitä kuulematta. Sentakia päätin olla kauhistavan salaisuuden ainoa\ntuntija, kunnes tarjoutuisi parempi tilaisuus.\n\nMinä ryhdyin työhön muiden mukana nostaen ja hinaten, mutta kaiken\nsen keskellä oli minulla vain yksi ajatus. Minä tuskin tiesin, mitä\ntapahtui tai mitä minä itse tein. Minä odotin joka hetki tuota kovaa\npamausta -- tuota kauheata räjähdystä, joka singahduttaisi meidät\nkaikki ijäisyyteen! Minä tein työtä koneellisesti ja usein väärin;\nkerran tai pari yllätin itseni hinaamassa väärällä tavalla. Jotkut\nmiehistä huomasivat sen ja potkaisivat minut raa'asti sivulle. Oi mikä\ntuskallinen levottomuus!\n\nVene saatiin vihdoin selvitetyksi kaiteilta ja heilautetuksi meren\npuolelle. Sitten alkoi sen laskeminen. Tämä toimi ei ollut niinkään\nvaikea ja muutamien minuuttien kuluttua vene oli vedessä. Miehet\npäästivät ilohuudon menestyksensä johdosta.\n\nMonet liukuivat heti veneeseen, sill'aikaa kun toiset jäivät laivaan ja\nsen partaille laskien alas muutamia välttämättömiä tarpeita -- vähän\nleipää ja vettä;-- sellaista, mitä voitiin saada helpoimmin.\n\nTällä hetkellä kaksi miestä nosti välissään raskasta tynnyriä ja\nvierittäen sen laitojen yli alkoi laskea sitä alaspäin. Tynnyrin koko\nja muoto ilmaisi sen sisällyksen. Se oli rommiastia, ja sen paino\nosoitti, ettei sitä ollut vielä avattu, vaan että se oli aivan täynnä\ntuota väkevää juomaa. Ei kukaan vastustanut sen ottamista veneeseen.\nTässä miehistössä ei ollut vastustajia, päinvastoin useat tarjoutuivat\nnyt auttamaan sen alaslaskemisessa. Köydensilmukka pantiin tynnyrin\nympäri, ja laskeminen alkoi. Se oli tuskin päässyt vaappuen kaiteen\nkuparisen päällyksen yli, kun köydensilmukka, joka oli hätäisesti\nheitetty sen ympäri, luiskahti pois, ja raskas tynnyri putosi koko\npainollaan veneen pohjalle. Ei aivan pohjalle, vaan toiselle sivulle --\nvähän vesirajan alapuolelle, siten kun vene nyt oli.\n\nKuultiin kova räiskähdys -- ei sellaista kovaa tärähdystä jonka tynnyri\naiheuttaa iskiessään veneen kimmoisiin kaaripuihin, vaan pikemmin\nikäänkuin jokin olisi katkennut alapuolella, kun astia putosi. Tynnyri\noli pudonnut kulmittain ja pää edellä, ja tammisten laitapuiden terävä\nulkoneva pää oli iskenyt veneen kahden kaaripuun väliin ja suoraan\npäin sen ulkopuolista laudoitusta. Ikäänkuin jonkun pahan hengen käsi\nolisi ohjannut asioita, oli rommitynnyri laskettaessa pudonnut erään\nlahonneen lankun päälle, ja räiskähdys, joka oli kuultu, oli lankun\nsynnyttämä ääni, kun se ponnahti paikoiltaan ja murtui samalla poikki.\n\nVeneestä nousi villi huuto, kun ne, jotka olivat alhaalla, näkivät\nonnettomuuden, mikä oli tapahtunut. Se oli näkyvissä ylhäältä\nkanneltakin, sillä katsoessani laidan yli näin minä valtavan vesivirran\ntulvivan veneeseen.\n\nJotkut miehistä hyppäsivät pois veneestä ja kiipesivät taas takaisin,\nkun taas toiset jäivät koettaen tukkia reikää sekä alkoivat heille nyt\nheitetyillä ämpäreillä ammentaa vettä pois.\n\nHe eivät jatkaneet kauan tätä työtä. Se oli ilmeisesti toivoton\ntehtävä, suurta murtumaa ei voitu korjata, ja vene täyttyi kymmenen\nkertaa nopeammin, kuin he saattoivat tyhjentää sitä. He luopuivat pian\nyrityksestä ja pudottaen ämpärinsä seurasivat tovereitaan laivan sivua\nylös.\n\nVähemmässä kuin kymmenessä minutissa sen jälkeen oli iso vene mennyt\nmeren pohjaan.\n\n\"Lautta, lautta!\"\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKAHDES LUKU\n\n\n\"Lautta, lautta!\"\n\nTämä huuto kaikui nyt pitkin kansia, samalla kun miesten nähtiin\nkiireisesti tarttuvan pyöröpuihin, köysiin ja kirveisiin.\n\nMutta silloin kuului toinen huuto ja kiukkuisempi. Se oli lähtöisin\nniiltä muutamilta, jotka olivat syöksyneet peräkeulaa kohti toivoen\nvaltaavansa kapteenin veneen, ja joiden pettymys, huomatessaan sen\nolevan tiessään, purkautui vannomisiin ja koston huutoihin.\n\nHeidän ei tarvinnut mennä palavan kajuutan taakse huomatakseen asian.\nVene näkyi peräkannen yli -- näkyi selvästi kirkkaassa kuuvalossa monen\nkaapelinmitan päässä parkista, kun sitä soudettiin nopeasti poispäin.\nVeneessä oli kuusi haahmoa -- vain kuusi -- ja miehet tiesivät heti,\nettä ne olivat kapteeni, perämies sekä heidän neljä suosikkiaan. Ei\nvaadittu mitään selitystä. Veneessäolijoiden käyttäytyminen puhui itse\npuolestaan. He olivat jättäneet toverinsa hädän hetkellä -- hiipineet\nalhaisella tavalla pois.\n\n\"Vene hoi, vene hoi!\" huudettiin lähtevän veneen jälkeen, mutta\ntuloksetta. Veneessä-olijat eivät kiinnittäneet ollenkaan huomiota\nhuutoon, vaan näyttivät vain soutavan nopeammin pois. He näyttivät\npelkäävän, että isovene ajaisi takaa ja saavuttaisi heidät, ja syystä\nhe saattoivatkin pelätä sitä, sillä jos petetyt miehet olisivat\npäässeet käsiksi entisiin päällikköihinsä tällä hetkellä, olisivat he\nosoittaneet näille hyvin niukasti armoa.\n\nMitä pakeneviin tulee, soutivat he ilmeisesti kaikin voiminsa --\nikään kuin he eivät olisi halunneet päästä ainoastaan vanhojen\ntoverustensa kuuluvista, vaan kokonaan näkyvistäkin. Luultavasti olivat\nsekä kapteenin että perämiehen korvat kovasti varuillaan, ja silmät\nmyöskin, sillä vaikka kummankin sydämet olivat tunteettomia, oli niihin\nkuitenkin varmaan koskenut aavistus siitä kauheasta onnettomuudesta,\njota kumpikin varmasti odotti. He ehkä toivoivat hetken ajan, että\nheiltä olisi riistetty näköjä kuulo.\n\nKuten olen sanonut, kuului kantta pitkin koston huuto. Jotkut,\njotka vain hetkeä aikaisemmin olivat hiipineet laivan peräpuoleen\nsamanlaisessa tarkoituksessa, syyttivät nyt äänekkäästi päälliköitään\nheidän pelkurimaisesta käytöksestään, ja kahden intohimoisen tunteen,\npettymyksen sekä raivon kannustamina he huusivat miesten jälkeen mitä\nherjaavimpia nimityksiä ja katkerimpia uhkauksia.\n\nMutta pieni vene oli tähän mennessä kaukana vesillä, ja pikaisen\ntoiminnan välttämättömyys kutsui miehet pian pois näistä turhista\nmielenosoituksista.\n\nKaikki miehet kävivät vakavasti työhön käsiksi lautan laittamiseksi.\nSe taitavuus ja nopeus, jolla merimiehet voivat rakentaa lautan,\nolisi melkein uskomatonta maalla eläjälle, joka ei ole koskaan nähnyt\nsitä tehtävän. Asia ei johdu pelkästään miesten välillä vallitsevasta\nyhteisymmärryksestä tai järjestyksestä, vaikka se näistäkin riippuu.\nEi kuitenkaan paljon, sillä hyvin harjoitetut sotilaat ovat yhtä\nkömpelöitä sellaisessa työssä kuin maatyöläisetkin.\n\nVaikka lautan pääasiallisena aineena onkin puu, sitoo merimies\nköydellään puukappaleet yhteen paljon nopeammin kuin kirvesmies\nvasarallaan ja nauloillaan, ja sitoo sen paljon tukevammin ja\nvarmemmin. Köysi on merimiehen oma ase, ja sen käyttämisen hän\nymmärtää paremmin kuin kaikki muut. Hän tietää yhdellä silmäyksellä\ntai kosketuksella, onko se tarkoitukseensa soveltuva -- onko se liian\npitkä tai liian lyhyt, liian pehmeä tai liian kankea -- venyykö,\nkatkeaako vai pitääkö se lujasti. Hän tietää aivan kuin vaistosta,\nminkälaista solmua on käytettävä tähän paikkaan, minkälaista tuohon\n-- \"kääresolmuako\", \"keulanuorasolmua\", \"timanttia\" vai \"päätesolmua\"\n-- \"tiukkaa solmua\", \"ankkurisolmua\" vai \"kissan käpälää\" -- kaikki\nnämä punomis- ja köysien koettamistavat sekä monet muut lisäksi ovat\nsalaisuuksia, jotka vain merimies tuntee.\n\nJa vain hän voi nopeasti katkaista maston tai irroittaa pyöröpuun\nköysistöstään sekä saada ne mereen viivytyksettä. Maallaeläjän apu\nolisi vähäiseksi hyödyksi tämänlaisissa toimissa.\n\nMiehet ryhtyivät työhön kuin mehiläiset -- joka ainoa\nkolmestakymmenestäneljästä. Jotkut käsittelivät sahoja ja kirveitä\n-- jotkut kuljettivat vararaakoja sekä pyöröpuita, jotkut kävivät\nveitsellään juoksevien köysien kimppuun sekä hankkivat siten nuoria.\nKaikki olivat yhtäläisesti toimessa -- kaikkien mieltä kiinnitti tulos\nyhtäläisesti.\n\nMuutamissa minuuteissa tuli päämasto ryskyen alas ja kaatui partaan\nyli sekä murskasi parraspuut alleen ikään kuin ne olisivat olleet\nkaisloista kudottuja. Muutama minuutti vielä, ja sen köysistö oli\nkaikki leikattu irti -- sekä juoksevat että kiinteät köydet -- sen\nvantit ja harusköydet -- jalusnuorat, ohjasköydet ja nokkaköydet.\n\nSuuri masto, johon raa'at olivat vielä kiinnitettyinä, oli pian\nvedessä laivahylyn sivulla -- \"Pandoraa\" saattoi nyt sanoa hylyksi --\nja tämä tuli raakoineen perustaksi, jonka päälle lautta rakennettiin\nkiireesti. Varapyöröpuut ja raa'at, kahvelit ja puomit levitettiin\npäälle ja sidottiin lujasti kiinni. Sen tekivät miehet, jotka olivat\nlaskeutuneet veteen ja jotka tapasivat nyt jalansijan suurella\nuivalla hirsipaljoudella. Tyhjiin tynnyreihin lyötiin tappi suulle\nja ne viskattiin mereen. Tynnyrit lisäsivät melkoisesti rakenteen\nturvallisuutta sekä sen kykyä kannattaa raskaampia kuormia. Purjeitakin\nviskattiin irrallisina koko laitoksen yli ja sitten kaikista\nviimeiseksi laivakorppuja sekä vettä -- kumpaakin niin paljon kuin\nvoitiin löytää keskellä sekasortoa.\n\nVihdoin arveltiin lautan olevan täydellisen. Ei varmaan ollut\nkulunut enempää viittätoista minuuttia isonveneen uppoamisesta, kun\nilmoitettiin se ilahduttava tosiasia, että lautta oli valmis!\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU\n\n\nMutta vaikka aika oli lyhyt, tuntui se minusta iäisyydeltä. Kun\nmieleeni oli suljettuna tuo kauhea salaisuus, tuntui joka minuutti\ntunnilta, enkä tietänyt, mikä hetki olisi viimeisemme. Kun isovene meni\npohjaan, olin minä luopunut kaikesta toivosta, enkä uneksinut, että\nlautta voitaisiin saada valmiiksi, ennenkuin räjähdys tapahtuisi.\n\nOn kuvaannollista sanoa, että joka minuutti tuntui tunnilta, mutta niin\nhitaasti aika kului, että rupesin ihmettelemään, miksi kauhea tapaus\nviipyi niin kauan. Ehkä, ajattelin minä, ruuti on hyvin alhaalla,\nmuiden esineiden peitossa -- esimerkiksi laatikoitten ja paalujen\n-- eikä tuli ole vielä voinut saavuttaa sitä? Minä tiesin, että\nruutitynnyri tarvitsee melkoisen ajan räjähtääkseen, vaikka se olisi\nviskattu keskelle punaisen hehkuvaa tulta. Puussa täytyy syntyä kova\nkuumuus, ennen kuin sisäpuolella oleva ruuti syttyy tuleen ja tästä\nsyystä pitää tynnyrin olla melkoinen aika tulelle alttiina. Ehkä liekit\neivät olleet vielä ehtineet siihen asti? Oliko tämä syynä siihen, miksi\nonnettomuus viipyi?\n\nVai oliko asia niin, että ruuti ei ollut varastohuoneessa eikä\nkajuutassakaan tai yleensä aluksen peräosassa? Sen olopaikasta ei\nkippari ollut sanonut mitään, ja tästä seikasta olisin halunnut\nselitystä, kun vene souti pois. Tieto tästä asiasta olisi ollut\nmitä tärkeäarvoisin, mutta kapteeni ei ollut tehnyt viittaustakaan.\nMitäpä, jollei laivassa lopulta ollutkaan ruutia? Jospa mies olikin\ntarkoittanut sanansa vain pilaksi, vaikka se olikin olosuhteisiin\nsoveltumatonta?\n\nEntäpä jos hän ei ollut tarkoittanutkaan sitä hauskaksi kepposeksi,\nvaan mitä harkituimman julmuuden osoitukseksi?\n\nOli asianhaaroja, jotka olivat viimeisen otaksuman eduksi. Edellisten\nkahdenkymmenen tunnin ajan oli hän ollut epäsovussa miehistön kanssa.\nAina aamusta asti, aina vesijupakan alusta asti olivat miehet\nolleet ärtyisiä ja kapinallisia, ja sekä perämiestä että kapteenia\noli kohdeltu halveksien -- heidän määräyksensä olivat useimmissa\ntapauksissa jätetyt kokonaan huomioonottamatta. Itse asiassa oli\nkumpaakin uhmattu ja uhattu, ja useita vihaisia sanakiistoja oli\nsattunut heidän ja miesten välillä. Oli luonnollista, että he tunsivat\nvihamielisyyttä ja halusivat kostaa -- luonnollista heidän tapaisilleen\nmiehille -- ja tämän tunteen tyydyttämiseksi ehkä kippari oli huutanut\ntaakseen sen perättömän tiedonannon, että laivassa oli ruutia?\n\nVaikka semmoinen käyttäytyminen saattaakin tuntua pirulliselta,\noli otaksumassa sentään todennäköisyyttä. Sellainen olisi vain\nsopusoinnussa miehen luonteen kanssa.\n\nAloin todella toivoa, että asianlaita olisi siten, ja mieleeni tuli\ntaas etsiä Beniä sekä ilmoittaa salaisuus hänelle. Hän tietäisi\nluultavasti paremmin oliko kippari puhunut totta vai laskenut julmaa\npilaa. Jos ensimmäinen otaksuma olisi oikea, saattaisi hän ehkä arvata,\nminne vaarallinen aine oli kätketty sekä voisi vielä ehtiä siirtämään\nsen pois tulen saatavilta.\n\nNämä mietteet valtasivat minut vain muutamiksi sekunneiksi, ja kun olin\nsuoriutunut niistä, kiirehdin minä kannelle hakemaan ystävääni aikoen\nilmaista salaisuuteni.\n\nLöysin hänet muiden joukosta lautan valmistuspuuhista. Hän heilutteli\nkirvestä ja hakkasi pois jotakin kaiteen päällystyksestä avustaen\nsiten lautan rakentamista. Minä tartuin häntä hihasta ja tehden pienen\nliikkeen vedin hänet vähän sivulle. Sitten ilmaisin hänelle kuiskaten\nkapteenin lähtöpuheen.\n\nNäin, että ilmoitus hämmästytti häntä. Vaikka hän oli urhoollinen\nmies, riitti se tuomaan kalpeuden hänen poskilleen sekä saamaan hänet\nseisomaan muutamia hetkiä sanatonna ja epätietoisena.\n\n\"Oletko varma, että hän sanoi niin -- varma asiastasi, Vilho?\"\n\n\"Aivan varma -- juuri niin olivat hänen sanansa.\"\n\n\"Tynnyri ruutia laivassa!\"\n\n\"Hän sanoi sen juuri kun he soutivat pois. Olen ajatellut, että hän\nteki sen ehkä suuttumuksesta -- pelottaakseen meitä?\"\n\n\"Ei, ei, poika, se on totta -- menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole.\nRuuti -- luultiin, että me olimme luovuttaneet sen kaikki kuningas\nDingolle. Nyt muistan jotakin. Luulen nähneeni, että kippari kätki\ntynnyrillisen sitä sen jälkeen kun sen määrä oli laskettu; hän varasti\nsen varmasti neekeriltä. Ajattelin silloin siten, mutta en ollut varma.\nNyt olen varma. Laivassa on tynnyrillinen, niin totta kuin elämme!\nArmias taivas! -- Me olemme hukassa, poika -- me olemme hukassa!\"\n\nHetken helpotus jota olin tuntenut äskeisestä otaksumastani, oli\nlopussa, ja pelkoni oli nyt suurempi kuin milloinkaan. Asia ei siis\nollut pilaa -- kippari oli puhunut tosissaan. Ruuti oli laivassa\n-- varastettu tynnyri -- ja tästä varkaudesta jouduimme me nyt\nuhrattaviksi, kun varas itse oli päässyt pakoon!\n\nBrace oli muutamia sekunteja aivan kuin sen tiedon lamauttama, jonka\nminä olin antanut hänelle. Hän tuntui odottavan sekä kuuntelevan\nratkaisun tuloa, ja niin tein minäkin.\n\nMutta lyhyen ajan kuluttua toverini sai takaisin mielenmalttinsa ja\nnäytti uutterasti ajattelevan jotakin pelastussuunnitelmaa.\n\nMutta vain muutamia sekunteja hän oli hiljaa ja hiipi sitten aluksen\nkeulaa kohti annettuaan minulle merkin, että seuraisin häntä.\n\nEi yksikään nähnyt meitä tai tullut perässämme, eikä keulassa ollut\nketään ankkurinvivun toisella puolen. Sillä hetkellä kaikki puuhasivat\nkeskilaivassa, työntäen suurta mastoa mereen ja hakaten pois vahvoja\nköysiä taklauksesta.\n\nBrace jatkoi kulkuaan keularintasuojan yli, kunnes oli päässyt\nohjasriu'un ja rainevanttien väliin aivan aluksen keulakoristeen luo.\nSiinä hän pysähtyi ja viittasi minua tulemaan luokseen. Minä ryömin\nsinne ja seisahduin hänen sivulleen.\n\n\"Ei sanaakaan, poika -- ei sanaakaan siitä, mitä olet kuullut! Siitä\nei olisi mitään hyötyä, mutta vain vahinkoa. Jos he saavat tietää sen,\nlopettavat he työn -- jok'ikinen -- ja sitten täytyy meidän kaikkien\njoko paistua tai hukkua. Antakaamme heidän jatkaa lautan tekoaan ehkä\nvielä on kylliksi aikaa. Suokoon Kaikkivaltias, että olisi, Vilho!\nMutta sitä huolimatta ei ole haitaksi koettaa pelastaa itsemme, jos\nvoimme. Ruuti on varmaan kajuutan tienoilla, ja meillä on paremmat\nmahdollisuudet täällä etupuolella. Mutta me emme rupea olemaan täällä\nkauempaa kuin on tarpeellista. Pidä varasi nyt ja anna kätesi minulle!\nNämä kaksi lankkua pitävät meidät veden päällä. Katkaise sinä jokin\nköysi sillaikaa kun minä laitan nämä nopeasti valmiiksi -- noin --\nkatkaise halkaisijan jalusnuorat ja laskinnuorat -- sillä tavoin --\nnopeasti, poika, nopeasti!\"\n\nTällä tavoin ohjaten minua alkoi Brace, joka oli tuonut kirveen\nmukanaan, irroittaa suuria ja leveitä lautoja, jotka ulottuivat\nkummallakin puolen kaiteista keulakoristeeseen ja joihin oli\nmaalattu aluksen nimi. Vahva mies kykeni irroittamaan ne muutamilla\nkirveeniskuilla, ja heti kun se oli tehty, kietoi hän ne köysiin, jotka\nminä jo olin saanut irti, sekä laski ne alas veteen.\n\nKiiveten ulos raineelle irroitti hän sitten keulatangon ja laski\nsenkin alas, minun hyödyttäessäni asiaamme sillä, että katkaisin\nsurvotuen sekä myös etuprammitangon ja yläprammitangon harus-köydet\njotka kiinnittivät tämän pyöröpuun paikoilleen. Monet muutkin hirret\nirtautuivat kirveen iskuista, ja kun kaikki oli työnnetty mereen,\nkelluivat ne yhdessä veden liikkumattomalla pinnalla.\n\nHuomattuaan nyt, että puuta oli kylliksi, jotta voitiin tehdä meidät\nmolemmat kannattava lautta, ryhtyi Brace kirveineen vanttien kimppuun,\nja liu'uttuaan köyttä alas uiville hirsille kehoitti hän minua\nseuraamaan itseään. Tällä hetkellä minä kuulin pääkannelta huudon, että\niso lautta oli valmis, ja katsoessani taakseni huomasin minä, että\nmiehet kiiruhtivat partaan yli ja laskeutuivat lautalle. Jos jäisin\nvain hetkeksikin, olisin viimeinen palavassa laivahylyssä.\n\nEi -- ei viimeinen -- kaukana siitä! Oli melkein viisisataa vielä --\nviisisataa inhimillistä olentoa \"Pandoralla\"! Ja vaikka he olivat\nihmisiä, joilla oli musta iho, oli heilläkin henki menetettävänä --\nhenki, joka oli yhtä kallis heille kuin meidän henkemme meille.\n\nKauhea näytelmä avautui tuon taaksepäin luodun katseen nähtäväksi --\nnäky, jonka muisto ei milloinkaan ole saattamatta kylmän väristystä\nsuoniini ja puistatusta vartalooni.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU\n\n\nMiten olivat onnettomat neekerit käyttäytyneet koko tämän ajan\nkuluessa? Missä he olivat? Mitä he tekivät? Mitä tehtiin heidän\nhyväkseen? Oliko ryhdytty joihinkin toimiin heidän turvallisuudekseen?\n\nKahteen viimeiseen kysymykseen voi vastata sanomalla, ettei\ntähän hetkeen asti minua ehkä lukuunottamatta, yksikään ollut\nlaivassa ajatellut heitä eikä heidän kohtaloaan! Mitä tulee heidän\nolopaikkaansa, olivat he yhä kansien välillä sekä ristikolla\nvarustettujen luukkujen alla, ja mitä heidän toimiinsa tulee, olisi\nollut vaikea sanoa sitä -- vaikeata arvatakin sitä. Mutta ainakin he\nhuusivat raivoisasti ja kiljuivat ikäänkuin he olisivat kaikki tulleet\nhulluiksi -- mutta tämä ei ollut mitään uutta, heidän käyttäytymisensä\noli ollut sellainen koko päivän.\n\nKiiruhtaessaan sinne tänne isoavenettä vesille laskiessaan ja\njälkeenpäin kootessaan aineita lauttaa varten miehet kulkivat useasti\nheidän läheltään, ja neekerien huudot päästettiin sillä hetkellä\nkovemmalla äänellä ja vakavammassa sävyssä -- joskus pyytävinä, mutta\nuseammin raivoisina ja uhkaavina.\n\nKun heistä ei välitetty, ja ne, joihin he vetosivat, kulkivat\nhuolettomasti eteenpäin, vajosi heidän äänensä taas syvään,\nyhtämittaiseen epätoivon muminaan.\n\nOn luultavaa, että tähän asti -- hetkeen, jolloin lautta oli valmis\n-- he olivat tunteneet vain janon tuskaa, sillä minä huomasin\nkulkiessani viime kertaa heidän ohitseen etteivät heidän huutonsa\nolleet muuttuneet. Se oli yhä _agoa! agoa!_ -- vettä! vettä! Tämä ynnä\nilman ja tilan puute sekä halu päästä kannelle olivat ne vaikuttimet,\njotka olivat ajaneet heidät sellaisiin raivoisiin ja hulluihin\nmielenosoituksiin.\n\nOn sangen luultavaa sentakia, että siihen hetkeen asti, jonka olen\nmaininnut, he eivät pelänneet mitään erikoisesti -- ainakaan eivät\npelänneet sitä hirmuista kohtaloa, joka nyt uhkasi heitä niin likeltä.\n\nPalavan kajuutan savu kallistui pikemmin etu- kuin takaosaan laivaa,\neikä se ollut vielä ehtinyt heihin asti, eivätkä liekit olleet vielä\nkylliksi kirkkaita valaistakseen laivaa millään luonnottomalla\nvalolla. Tietystikään eivät heidän ollessaan luukkujen alla kajuutta\neikä kansi olleet heille näkyvissä, ja kunnes joko savu tai liekki,\ntai ristikon läpi loistava kirkas valo paljastaisi kauhean totuuden,\neivät he luultavasti huomaisi vaaraansa. Ei kukaan ollut ottanut\nomasta aloitteestaan ilmoittaakseen sitä heille, sentakia ettei kukaan\nkatsonut sen ansaitsevan vaivaa!\n\nHe olivat ehkä huomanneet, ettei kaikki ollut oikein -- heillä saattoi\nolla epäluuloja, että jokin asia oli huonosti. Miesten tavaton\nliikkuminen -- kannelta kuullut äänet -- jalkojen kiireinen töminä ja\nmerimiesten viittoilemiset, kun he kulkivat näkyvissä, yhdessä heidän\nkasvojensa kauhistuneen ilmeen kanssa, mikä tuskin oli saattanut jäädä\nhuomaamatta, sillä oli vielä tarpeeksi valoisaa, että voi huomata\ntämän -- kaikki nämä asiat olivat varmaan saaneet hereille ahtaassa\npidetyn joukon epäluulot, että parkissa oli jotakin hullusti. Kirvesten\nräiskivä ääni ja sitten täräys sekä aluksen kova kallistuminen maston\nkaatuessa oli ehkä herättänyt muutakin levottomuutta kuin sen, että he\nkuolisivat janoon, ja vaikka he yhä huusivat vettä, huomasin minä, että\nhe keskustelivat keskenään kiireisesti mutisten, mikä ilmaisi jostakin\nmuusta syystä johtunutta pelkoa.\n\nMutta kun ei kukaan heistä tietänyt mitään laivoista tai niiden\ntavoista -- \"Pandora\" oli ensimmäinen, mitä he ikinä olivat katselleet\n-- eivät he tietystikään voineet päättää, miksi semmoisia tavattomia\nliikkeitä suoritettiin. Vain sen ohjaamana, mitä he kuulivat,\nsaattoivat he tuskin arvata, mitä oli tekeillä. He eivät voineet\nkuvitella, että laiva oli vaarassa joutua hylyksi -- koskei ollut\ntuulta eikä myrskyä -- ja kaiken tämän jälkeen kyseessä saattoi\nolla purjehtimistemppu, jota he eivät ymmärtäneet. Näin he olisivat\nluultavasti uskoneet, jolleivät olisi huomanneet niiden merimiesten\nomituista katsetta ja kädenliikkeitä, jotka silloin tällöin tulivat\nlähelle ristikkoa. Ne olivat niin rajuja, että ne saivat heidät\nvakuutetuiksi siitä, että jokin oli hullusti -- että vaara piili\nlaivassa.\n\nHälinä oli herättänyt heidän keskuudessaan pelkoa, vaikkakaan ei\nvaaraa vastaavaa. He eivät tietäneet vaaransa luonnetta, eikä heidän\nlevottomuutensa ollut vielä saavuttanut huippuaan. Mutta oli määrätty,\netteivät he olisi paljoa kauemmin epätietoisuudessa.\n\nJuuri tällä hetkellä syöksyi punainen liekkipatsas ylöspäin savun läpi\n-- sitä seurasi toinen, punaisempi ja suurempi -- sitten uusi ja uusi,\nkunnes liekki nousi yhtämittaisena ja ulottui useita jalkoja korkealle\nilmaan.\n\nKirkkaampi valo himmensi kuun -- koko alus oli keltaisessa valossa,\nikäänkuin aurinko olisi palannut valtameren yläpuolelle.\n\nPalavan puun rätinä kaikui nyt heidän korviinsa -- tuli, joka\noli päässyt oman savunsa syleilystä, leimusi rajummin ja kohosi\nkorkeammalle ilmaan, kunnes nousevien liekkien huippu saatettiin nähdä\nluukkujen ristikon läpi.\n\nMutta ei tarvittu liekkien näkemistä -- niiden valo, ja sihisevä sekä\nräiskivä ääni, joka läksi niistä, osoitti onnettomuuden kauhistavan\nluonteen.\n\nSilloin nousi huuto -- villi, tuskallinen huuto tuon pimeän ruuman\nsisimmästä -- tuon onnettoman joukon sydämistä -- huuto, joka\nmuutamiksi hetkiksi hukutti liekkien rajun kohinan sekä tulen\nräiskivät ja rätisevät äänet. Minä en milloinkaan unohda tuota huutoa\n-- ei kukaan, joka kuuli sen, voisi olla muistamatta sitä viimeiseen\nhetkeensä asti.\n\nJuuri tällä ratkaisevalla hetkellä minä olin kääntynyt katsoakseni\ntaakseni. Kauhea oli näky, joka kohtasi silmiäni, -- kauheita äänet,\njotka kuuluivat korviini. Liekehtivän laivan kirkkaassa valossa minä\nnäin mustien kasvojen sekä pyöreiden, villaisten päiden painautuvan\nristikon säleitä vastaan. Minä näin villisti tuijottavia silmiä,\nvaahtoavia huulia ja kauhun yhteenkiristämiä hampaita, jotka kiilsivät\nvalkoisina liekkien loisteessa. Minä näin savun tunkeutuvan ristikolla\nvarustetusta luukusta -- tuli kulki nopeasti eteenpäin -- sen\ninhoittava sanansaattaja oli jo heidän joukossaan -- oi, mikä kauhea\nnäky! En voinut kestää sitä -- en olisi voinut kestää sitä unessakaan\n-- se oli liian paljon ihmissilmille -- liian paljon ihmisen sydämelle.\nEnsi vaikutteeni oli kääntyä pois ja liukua toverini viereen, joka\nodotti kärsivällisesti alhaalla lautalla.\n\nTämä oli ensimmäinen vaikutteeni, joka äkkiä väistyi toisen\ntieltä. Silmäni oli sattunut kirveeseen, joka yhä oli poikittain\nrainevanteilla, minne Brace oli viskannut sen. Ase toi mieleen erään\nsuunnitelman, ja tarttuen siihen innokkaasti minä katselin taas palavaa\nalusta kohti. Tarkoituksenani oli palata kannelle -- lyödä säleet\npoikki ja avata ristikko. Minä tiesin vaaran -- olin unohtanut ruudin\nolemassaolon -- mutta vaikka asia olisi ollut kuolemakseni, en olisi\nvoinut olla tekemättä niinkuin tein. En voinut elää katsellakseni\nsellaista hirveätä polttouhria --- sellaista ihmisolentojen tukuttaista\npolttamista!\n\n\"Ainakaan\", ajattelin minä, \"he eivät joudu perikatoon tällä\ntavoin. Vaikka heidän kohtalonsa olisikin määrätty, on heillä oleva\nvalintavapaus kuolemaansa nähden -- he saavat valita palamisen ja\nhukkumisen välillä -- jälkimäinen on ainakin oleva helpompi kestää.\"\n\nTämä viimeinen ajatus oli kannustanut minua aikomuksessani.\n\nKumartuen alaspäin ilmoitin minä nopeasti aikeestani toverilleni. Olin\niloissani hänen vastauksestaan.\n\n\"Hyvä on, Vilho! Hyvä työ -- tee niin! Tee niin -- päästä heidät\nvapaaksi, kurjat olennot. Minä ajattelin sitä itsekin -- vaikkakin\nliian myöhään -- kiiruhda, poika -- pidä varasi!\"\n\nMinä en odottanut hänen puheensa loppua, vaan juosten takaisin kannelle\nsyöksyin luukkua kohti. Minä en ajatellut katsoa alas -- itse asiassa\ntuli savu nyt niin paksuna, että minä tuskin saatoin nähdä kauhistuneet\nkasvot. Se silmäys, jonka loin heihin, oli riittävä saattaakseen minut\nlevolliseksi siitä, että muutamien minuuttien kuluttua nuo tuijottavat\nsilmät olisivat sokeat ja nuo käheät äänet kuoleman hiljentämät.\n\nMinä muistin, mistä yksi säle oli otettu pois ja missä toisen kimppuun\noli käyty kirveellä. Minä kävin uudestaan sen kimppuun lyöden kaikella\nvoimallani ja taidollani, millä kykenin.\n\nPonnistukseni osoittautuivat tuloksellisiksi, ja puolentusinan iskun\njälkeen naulat antoivat perään ja puusäle lennähti pois.\n\nEn jäänyt kauemmaksi aikaa kohottaakseni ristikkoa; minä tiesin, että\nalhaalta tuleva paino tekisi sen, ja ryömien takaisin minä kiipesin\ntaas keulan yli.\n\nKatsahdus taaksepäin, kun menin kokan yli, ilmaisi minulle, että\ntarkoitukseni oli täyttynyt täydelleen. Heti kun läksin ristikon luota,\ntyönnettiin se ylös, ja minä näin virran mustia haahmoja kumpuavan\nylöspäin sekä hajautuvan kannen yli!\n\nEn pysähtynyt tekemään enempiä huomioita, vaan liu'uin köyttä alaspäin,\nja toverini otti minut vastaan syliinsä.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESVIIDES LUKU\n\n\nLyhyen poissaoloni aikana ei Brace ollut jäänyt toimettomaksi. Hän\noli liittänyt pienen lauttansa lujaksi -- sitonut sen hirret yhteen\n-- ja nyt se kantoi meidät kummankin vajoamatta edes veden alle.\nKaksi pyöröpuuta, keulatanko ja puolet karankoraa'asta oli pantu\nyhdensuuntaisesti toistensa viereen, ja näitä vastaan olivat poikittain\nne leveät laudankappaleet, joihin oli suurilla kirjaimilla merkittynä\nkovaonnisen parkin nimi. Siinä oli useita muitakin puukappaleita, yksi\ntai pari sauvointa sekä airo, jonka Brace oli siepannut hiipiessään\nkokkaa kohti, ja kaiken päällä oli palanen purjekangasta eli\ntervavaatetta. Kokonaisuudessaan oli siinä juuri kahdelle kylliksi iso\nlautta sekä tarpeeksi turvallinen tyynellä ilmalla, mutta vihurin tai\nvahvan tuulenkin puhaltaessa olisi sellainen rakenne joutunut heti\nveden valtaan.\n\nMutta toverillani ei ollut aikomuksena lähteä merelle sellaisella\naluksella. Hänen ajatuksenaan oli ollut, että hän saisi sen valmiiksi,\nennenkuin suuri lautta voitaisiin saada viimeistellyksi, ja pääsisi\nsiten pikemmin pakoon ruudin vaarallisesta läheisyydestä. Ja vaikka\nhäneltä olisi mennyt aivan yhtä pitkä aika sen valmistamiseen, oli\nmeillä kuitenkin suurempi turvallisuuden mahdollisuus, kun olimme\nniin kaukana aluksen etupäässä. Jos ruuti olisi räjähtänyt, olisi\nollut mahdollisuus, ettemme olisi pirstoutuneet palasiksi. Aluksen\nperäpää olisi murskautunut palasiksi, ja muu osa olisi tietysti pian\nuponnut mutta kuitenkin oli useita mahdollisuuksia meidän eduksemme,\nkun pysyttelimme kokan puolella. Näitä seikkoja silmälläpitäen oli\nmerimies kiirehtinyt pois keskilaivasta ja ruvennut tekemään lauttaansa\nkeulassa. Lautta oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi turvapaikaksi --\njotta pääsisimme mahdollisimman pian vaaran piirin ulkopuolelle, ja jos\nmiesten onnistuisi saada valmiiksi suurempi laitoksensa, sopisi meidän\nlauttamme tuoda jälkeenpäin sen sivulle sekä liittää siihen.\n\nSuuri lautta oli valmis yhtä pian kuin meidänkin, ja kaikki miehet\nolivat menneet siihen. Kun minä palasin kannelle lyödäkseni luukun\nauki, en minä nähnyt yhtään sielua \"Pandoran\" miehistöstä. He olivat\nkaikki lähteneet pois laivasta ja lähteneet lautalle. Kannelta en minä\nvoinut nähdä heitä enkä lauttaa, koska tämä oli vielä aivan parkin\nlaidan alla.\n\nNiin pian kuin olin päässyt kunnollisesti alas, lykkäsi toverini\nlautan menemään, ja seuraavalla hetkellä tuli suuri lautta näkyviimme.\nSekä se että siinä olijat näkyivät yhtä selvästi kuin jos olisi ollut\npäivänvalo, sillä palava alus ei ollut enää liekkien ja savun yhdistys.\nKoko sen peräkansi peräparraspuulta pääluukkuun asti oli kirkkaan\nliekin verhoama, joka valaisi merenpinnan mailien välimatkan päähän.\nTässä valossa huomasimme me lautan ja miehet, jotka seisoivat tai\nkyyristelivät siinä.\n\nHe olivat menneet kymmenen tai kahdentoista yardin päähän laivan\nsivulta ollakseen liekeistä irti. Oli toinenkin syy, joka sai heidät\nmenemään jonkun matkan päähän, ja se oli pelko, että laivassa olisi\nruutia. Vaikka tämän asian suhteen ei ollut annettu mitään varsinaista\nvaroitusta, epäiltiin asiaa kuitenkin, eivätkä miehet olleet siinä\nsuhteessa levollisia. Oli muitakin miehiä paitsi Brace, jotka tiesivät\njotakin tai olivat kuulleet jotakin varastetusta nassakasta, mutta\nkun he eivät olleet varmoja asiasta, eivät he mielellään tuoneet\nepäluulojaan muiden tietoon. Laivassa saattoi olla vielä ruutia, ja\nsentakia olivat kaikki miehet hypänneet lautalle tuntien helpotusta\nsekä vieneet aluksensa pois sellaisen vaarallisen mahdollisuuden\nulottuvilta. Epäilemättä oli tämä epäilys ruudin suhteen saanut heidät\nkaikki ponnistelemaan niin uutterasti työssä. Mikäli oli vaaraa\ntulesta, olisivat he ehkä olleet laivassa jonkun aikaa kauemmin, sillä\nolisi kulunut vielä monta minuuttia, ennenkuin palo olisi ulottunut\nkauemmaksi ja vallannut koko aluksen.\n\nMiehet eivät olleet viipyneet laivassa hetkeäkään kauemmin kuin heidän\ntarvitsi päättääkseen välttämättömät työt, ja kun he olivat vesillä,\nnäkyivät he työskentelevän niin kiihkeästi kuin suinkin saadakseen\nlautan merelle, ikäänkuin he olisivat pelänneet kosketusta parkin\nkanssa jostakin muusta syystä kuin tulen vaaran takia.\n\nNäin olikin todellisuudessa asianlaita, sillä nyt kun lautta oli\nonnellisesti vesillä, kuultiin niiden, jotka epäilivät laivassa olevan\nruutia, ilmaisevan julkisesti epäilyksensä, ja kaikki katselivat paloa\nodottavin silmin -- odottaen joka hetki kuulevansa räjähdyksen!\n\nJuuri tällä hetkellä Brace ja minä kulkiessamme alihangan puoleisen\nkaulan ympäri tulimme miehistön näkyviin, ja epäröimättä hetkeäkään,\ntoverini käytellen airoa ja minä tehden sauvoimella, minkä voin, me\npanimme pienen lautan liikkeelle ohjaten sitä niin hyvin kuin saatoimme\ntoista kohti, jonka tasalle luulimme voivamme tulla muutamissa\nsekunneissa.\n\nTässä asiassa me kuitenkin petyimme. Juuri silloin me huomasimme\nlautalla olevien miesten joukossa omituista liikettä, kun he\nseisottuaan muutamia sekunteja hämmästystä osoittavissa asennoissa sekä\näänillään ja eleillään vahvistaen tätä vaikutelmaa näkyivät nopeasti\nuudistavan ponnistuksensa päästäkseen yhä kauemmaksi laivahylystä, eikä\nvain nopeasti, vaan tavalla, joka ilmaisi jonkin määrän kauhua!\n\nMitä saattoi tämä tarkoittaa? Varmaankaan eivät liekit ulottuisi heihin\nnyt. Varmaankin he olivat kaiken, ruudin räjähtämisestä johtuvan vaaran\nulkopuolella -- vaikka ruutia olisi ollut sata tynnyriä yhden sijasta.\nKokonaisen varaston ilmaanlentäminen ei olisi voinut vahingoittaa heitä\ntämän matkan päässä. Varmaankaan ei tämä asia kiihdyttänyt heitä.\n\nMinä katsoin ensin Bracea saadakseni häneltä selityksen mutta hänen\ntoimensa olivat tällä hetkellä niin salaperäisiä kuin suinkin. Hän oli\npienen aluksemme etuosassa polvillaan lankuilla ja käytteli airoaan\nmelan tavoin. Minä näin, että hän koetti ohjata suuntamme lauttaa kohti\nkuten minäkin sauvoimella, mutta toverini souti nyt kaikella nopeudella\nja voimalla, minkä hän sai käsivarsiinsa, sen sijaan, että hän olisi\ntyöskennellyt hitaasti ja harkiten, niinkuin hän oli tähän asti tehnyt.\nNäytti kuin hän olisi pelännyt, että lautta pääsisi käsistämme, ja hän\ntekisi kaikkensa saavuttaaksemme sen!\n\nHän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta minä saatoin nähdä hänen\nkasvonsa selvästi kirkkaassa valossa ja niiden ilme samoinkuin hänen\nvakavat ponnistuksensa enentääkseen nopeuttamme saivat minut uskomaan,\nettä hänkin tunsi jonkinlaista kauhua.\n\nJohtuiko se pelosta, että lautallaolijat jättäisivät meidät jälkeensä?\nEi, siten ei saattanut olla, sillä vaikka kumpikaan ei kulkenut\nnopeammin kuin mitä kissa saattaa uida, oli meillä ilmeisesti parempi\nnopeus kuin heillä, ja oli selvää, että me pääsimme heitä lähemmäksi\njokaisella melan vedolla. Suuri lautta oli tosiaan se, miksi se oli\ntehtykin -- pölkkylautta, ja vaikka miehillä oli airoja, saattoi sitä\nvain hyvin vaikeasti liikuttaa eteenpäin, ja se kulki hitaasti sekä\nraskaasti vedessä. Miksi Brace olisi ollenkaan huolissaan siitä,\nettemme saavuttaisi sitä?\n\nMutta tämä seikka ei kiihoittanut häntä semmoiseen kiireeseen.\nSellainen otaksuma valtasi ajatukseni vain hetkeksi. Seuraavalla\nhetkellä minä ymmärsin kauhun syyn. Minä näin, mikä teki levottomaksi\nsekä minun toverini että lautalla olevan miehistön.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKUUDES LUKU\n\n\nTähän hetkeen asti en minä ollut katsonut taakseni palavaan parkkiin.\nEn olisi mielelläni tehnyt siten. Minä pelkäsin katsoa taakseni ja\nlisäksi olin niin innokkaassa puuhassa auttaakseni uivia lankkujamme\neteenpäin, että minulla oli tuskin aikaa katsoa ympärilleni.\n\nMutta nyt oli minun pakko kohottaa pääni ja katsoa taakseni tuohon\nkauheaan näkyyn. Näkemäni kuva selitti heti paikalla, miksi \"Pandoran\"\nmiehet tahtoivat niin innokkaasti päästä siltä paikalta.\n\nTuli oli palanut eteenpäin päämastosta jääneeseen pätkään asti,\nja saaden lisää voimaa suurista määristä mustia, pikisiä köysiä\n-- vanteista, harusköysistä ja tikkaista -- se viskoi ylöspäin\nvoimakkaita savuisia liekkipatsaita. Punaisia kielekkeitä syöksyi\neteenpäin ikäänkuin tarttuakseen etumaston köysistöön, joka vielä\noli koskematta. Mutta omituisin tai pikemmin kauhein osa näytelmää\nesitettiin etukannella ja laivan koko etuosassa. Ankkurinvivulla,\nkaiteen laudoituksella, etumaston vanteilla, kokan ympärillä ja\nraineen nokkaan asti näkyi katkeamaton joukko ihmishahmoja, jotka\nolivat tunkeutuneet niin yhteen, että tuskin voi erottaa mitään osaa\naluksesta lukuunottamatta etumastoa, joka pyöröpuineen ja köysistöineen\nkohosi korkealle. Siellä oli niitä viisisataa -- ehkä ei niin paljon,\nkoska jotkut itselleen onneksi olivat erinneet maailmasta ennen\ntätä kauhistavaa hetkeä. Mutta melkein viisisataa heitä oli, ja he\npeittivät tietysti joka paikan etukannesta, vieläpä sivut ja kaiteetkin\nlähestyvien liekkien muodostamasta reunasta raineen nokkaan asti.\nJotkut olivat menneet kauemmaksikin, ja heitä saattoi nähdä parveilevan\nmehiläisten tavoin sekä pysyttelevän ruumistaan tasapainossa\nhalkaisijantangolla. Itse asiassa, jollei ottanut huomioon näytelmän\nhirveää luonnetta, se muistutti mehiläisten olotapaa, kun ne ovat\npeittäneet joukollaan jokaisen lehden ja haaran puun oksasta.\n\nSiinä oli sekä miehiä että naisia, sillä kumpienkin oli onnistunut\nraivata tie kannelle, mutta tuossa tiheässä parvessa ei heidän\nsukupuoltaan voinut erottaa. Omituista sanoa, he eivät olleet enää\nmustia! Ei yksikään heistä näyttänyt mustalta -- päinvastoin he\nnäyttivät punaisilta! Heidän kasvonsa, heidän paljaiden ruumiittensa\niho vieläpä heidän päänsä villapeitekin kuulsi veren-punaiselta\nleimuavan pien hohtavassa valossa, ja tämä omituinen muutos oli suurena\nlisänä tekemään näytelmän kauheammaksi, sillä tässä muuttuneessa\nihonvärissä oli jotakin yliluonnollista.\n\nKoko näytelmää olisi saattanut verrata jonkun suurenmoisen\nteatteriesityksen loppukohtaukseen -- siinä oli kaikki sen loistokkuus,\npunainen valo sekä näyttämökaunistuskeinot -- mutta kahdessa suhteessa\nse erosi suuresti keksitystä jäljittelystä. Siinä ei ollut kuvaelmissa\ntavattavaa muotojen ja värien vaihtelevaisuutta eivätkä myöskään\nhenkilöt olleet samanlaisia kuin näyttämöllä -- ne eivät olleet\nasennoissa ja ryhmissä, jotka ilmaisivat lepoa. Päinvastoin olivat\nkaikki liikkeessä. Käsivarret huitoivat rajusti heidän päittensä\npäällä, kun taas he itse hyppelivät ylöspäin tai tanssivat sinne tänne,\nmissä vain saattoivat löytää jalansijaa. He huusivat epätoivon äänellä\nja kiljuivat tuskaisin korostuksin, kun taas muutamat, jotka ilmeisesti\nolivat tulleet mielipuoliksi, rupattivat ja nauroivat äänellä, joka\nhämmästyttävästi muistutti hyenaa!\n\nVoimakas valo soi minun erottaa kaikki tarkasti -- voi, liiankin\ntarkasti! Minä saatoin nähdä valkoiset, välkkyvät hampaat, vaahtoavat\nhuulet ja hulluudesta tai kauhusta tuijoittavat silmät. Me olimme\nyhä tuskin kaapelin matkan päässä neekereistä. Saatoin huomata joka\nliikkeen aivan kuin olisin ollut heidän keskellään tai kymmenen\njalan päässä heistä. He olivat kaikki lauttaan päin kääntyneinä, ja\ntästä syystä minä voin nähdä heidän eleensä, vieläpä erottaa heidän\nkasvojensa ilmeenkin.\n\nMuun muassa minä näin naisia -- minä tiesin että he olivat naisia,\nkoska he olivat pienempikokoisia kuin ympärillä olevat -- minä näin\nnaisia, jotka kohottivat pieniä tummia haahmoja niin korkealle kuin\nsaattoivat nostaa ne, sekä kurottivat niitä lauttaan päin. Ne olivat\nheidän lapsiaan heidän hentoja lapsukaisiaan, ja tämä liike oli\ntarkoitettu rukoukseksi valkoisille karkureille että he palaisivat\ntakaisin ja pelastaisivat heidät. Toiset ojensivat käsivarsiaan ja\nseisoivat pyytävissä asennoissa, kun miehet -- vahvemmat ja rajummat\nheistä -- pudistivat ilmassa yhteenpuristettuja nyrkkejään ja\nsinkosivat peräämme uhkaavia huutoja.\n\nVaikka näky oli kauhua herättävä eivät kuitenkaan miesten uhkaukset\neivätkä naisten rukoukset saaneet aikaan kaikkea tuota levottomuutta\nlautalla olevien miesten keskuudessa.\n\nOsaksi nousi jumalaton ja äänekäs puhe, joka lautalta kuului, kiukusta,\nettä neekerit oli laskettu ulos ja me saatoimme kuulla useiden miesten\nkysyvän karkealla, vihaisella äänellä: \"Kuka on tehnyt sen? Kuka on\ntehnyt sen?\"\n\nNäitä kysymyksiä ei tehty yksinkertaisesti tällä tavoin, vaan niitä\nkaunisteltiin kauheilla vannomisilla ja uhkauksilla, joita ei voi\ntoistaa.\n\nJuuri kun minä ja toverini läksimme keulalaidalta, kuulimme me nämä\nkysymykset tehtävän, ja kysyjäin äänensävy oli niin vakava, että minä\nheti huomasin joutuneeni vaaralliseen asemaan.\n\nNäytti siltä, että olin menetellyt ymmärtämättömästi. Ihmisrakkauteni\noli kannustanut minut tekoon, joka ei ollenkaan voinut olla hyödyksi\nniiden henkien pelastamiseksi, joiden parasta tarkoitin, vaan toisi\nluultavasti tuhon kaikille -- minulle muiden mukana.\n\nVoin tuskin sanoa, että kaduin tekoani. Olisin tehnyt saman\ntyön uudestaan. En olisi voinut pidättää itseäni. Olin totellut\narmeliaisuuden vaatimusta. Miten olisin saattanut menetellä toisin?\n\nSellaisia mietteitä oli minulla tuolla hetkellä tai niiden\nkaltaisia. En voi tarkalleen kuvailla ajatuksiani, sillä omituisten\nmielenliikutusten sekasorto vallitsi mielessäni. Nyt huomasin vaaran,\njoka uhkasi kumpaakin lauttaa, huomasin sen katsoessani taaksepäin\npalavaa laivaa kohti: neekerit uhkasivat uida perässä ja etsiä\npakopaikkaa lautoilta. Suurin joukoin he näyttivät päättäneen yrittää\nsitä. Se kävi ilmi heidän liikkeistään ja asennoistaan. He tulivat\nparvittain kaiteitten yli ja laivan sivua alas. He olivat kokoontuneet\nniskapuiden päihin ja näyttivät joka hetki olevan heittäytymäisillään\nveteen!\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU\n\n\nEi ihmettä, että merimiehet olivat levottomia. Jos neekerit panisivat\naikomuksensa täytäntöön saapuisi heitä kylliksi monta lautalle,\njotta se uppoisi -- ehkä kylliksi monta, jotta he heittäisivät\nvalkoiset miehet mereen ja anastaisivat itselleen sen tarjoaman heikon\nmahdollisuuden hengen säilyttämiseksi. Kuinka sitten kävisikään,\nainakin oli selvää, että jos he tulisivat, olisi varma tuho tuloksena\ntoisille tai toisille tai luultavimmin kaikille. Mitä tuli toveriini\nja minuun, näytimme me olevan vielä suuremmassa vaarassa kuin toisella\nlautalla olijat, sillä me olimme heidän ja uhkaavan tuhon välissä.\nMutta meillä ei ollut ollenkaan pelkoa tässä suhteessa; me olimme\nvarmoja, että jollei meidän alustamme kohtaisi mikään onnettomuus,\nsaattaisimme me kuljettaa sitä eteenpäin nopeammin kuin mies voi uida\n-- vaikka niin vähän nopeammin, että olisi tullut ankara kamppailu,\njos meitä olisi ajettu takaa. Mutta kun meillä oli niin monta yardia\netumatkaa, oli meillä vähän pelättävänä.\n\nMe jatkoimme matkaamme aikoen saavuttaa lautan ja kiinnittää uivat\nlankkumme sen sivulle, ja tämä tarkoitus meidän onnistui saavuttaa\nmuutamien minuuttien kuluttua.\n\nBrace oli varoittanut minua, kun tulimme lautan tasalle, sanomasta\nmitään siitä, mitä olin tehnyt.\n\n\"Henkesi tähden, älä sano mitään, sillä varmaan\", sanoi hän, \"he\ntyöntävät sinut mereen ja minut sinun mukanasi. Älä sano sanaakaan\",\nkuiskasi hän loppuvaroitukseksi -- \"ei sanaakaan, vaikka he\nkysyisivätkin sinulta. Minä vastaan heille, jos he kysyvät.\"\n\nHänen olikin tehtävä se, ja hän suoritti tehtävänsä taitavasti.\n\n\"Halloo!\" huusivat useat meidän lähestyessämme -- \"ketä te olette? Hei,\nBrace ja tuo mainio Ville-poika. Tekö päästitte neekerit kannelle?\nTekikö jompikumpi teistä sen?\"\n\nNämä kysymykset tehtiin lisäämällä tavalliset, alhaiset kaunistuskeinot.\n\n\"Ei!\" vastasi Brace närkästyneellä äänellä ja tietysti puhuen totta,\nmikäli asia koski häntä. \"Miten olisimme me saattaneet tehdä sen.\nMe olimme alhaalla keulassa emmekä nähneet heitä. Kummastelen vain,\nmiten he ovat päässeet irti? He ovat varmaan murtautuneet läpi, kun\nte rikoitte säleen. Minä en nähnyt yhtäkään heistä, ennenkuin olimme\nvedessä. Minä olin kokan alla tekemässä tätä pikku lauttaamme. Minä\npelkäsin, ettei teidän lautallanne olisi tilaa kaikille -- auttakaahan\njoku ja kiinnittäkää tämä lautta omaanne -- se auttaa ainakin paria\nmeistä pysymään veden pinnalla.\"\n\nTällä avunpyynnöllä toverini käänsi taitavasti keskustelun toisaalle,\nniin ettei enää kysytty, kuka vapautti neekerit. Itse asiassa ei ollut\nenää tilaisuutta puhua asiasta, sillä tällä ratkaisevalla hetkellä oli\njokaisen lautallaolijan huomio vakavasti kiintynyt siihen tummaan,\npunaiseen pilveen, joka muodostui laivan sivulle.\n\nOmituista sanoa, neekerit olivat olleet jonkun aikaa tässä asennossa,\n-- ilmeisesti näyttäen aikovan hypätä veteen ja uida lauttaa kohti\n-- eikä kuitenkaan kukaan heistä ollut vielä hypännyt! He näyttivät\nmiehiltä, jotka olivat päättäneet tehdä jotakin, mutta odottivat\nmerkkiä joltakin johtajalta. Joko sitä tai sitten että joku\nryhtyisi johtoon ja näyttäisi esimerkkiä -- he aivan muistuttivat\nsotamiesjoukkoa, joka on kokoontunut yhteen taistelukentällä -- kuten\nsotamiehet aina tekevät sellaisissa tapauksissa -- ollen valmiina\nhyökkäämään eteenpäin ja syöksymään päin kuolemaakin, jos vain joku\nrohkea sielu lausuu käskevän sanan ja menee eteenpäin heidän edellään.\nSiten käyttäytyi neekerijoukko uhaten viskautua mereen ja kuitenkin\nepäröiden tehdä siten.\n\nMe ihmettelimme heidän epäröimistään. Mitä tarkoittivatkaan he\npidättäytymisellään? Lautta näytti olevan ainoa mahdollisuus heidän\nhenkensä pelastamiseksi -- vaikkakin se tulisi olemaan vain mitätön\nlevähdysaika. Siitä ei väliä, ihmiset, jotka ovat vaarassa palaa\ntai hukkua, tarttuvat pienempäänkin toivoon kuin minkä se tarjosi.\nMiksi he siis eivät hypänneet mereen ja uineet sitä kohti, niinkuin\nkaikki odottivat heidän jo aikoja sitten tekevän? Osasivatko he\nuida vai eivätkö? Nämä olivat kysymyksiä, jotka kulkivat lautalla\nsuusta suuhun ja niihin vastattiin yhtä nopeasti, vaikka vastaukset\nolivat vain arvauksia, eivätkä tyydyttäneet kysyjiä. Ne olivat sekä\nkieltäviä että myöntäviä. Jotkut väittivät, että he eivät osanneet.\nJos tämä oli totta, silloin saattoi asiain tilan selittää heti:\nneekerien epäröimisen lähteä veden varaan saattoi tämän otaksuman\nnojalla ymmärtää helposti. Mutta oli vain muutamia, joilla oli tämä\nmielipide. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että se oli oikea oletus --\nei ollenkaan luultavaa, ettei koko tuossa joukossa ollut ketään, joka\nolisi osannut uida,-- olisihan edes joku mennyt mereen, jos hänellä\nolisi ollut toivoa saada turvapaikka lautalta, vaikkakin toivo saattoi\nolla hyvin vähäinen. Ei, kielteistä otaksumaa ei voinut hyväksyä\nhetkeksikään. On hyvin tunnettua, että useimmat Afrikan alkuasukkaat\neivät vain osaa uida, vaan ovat myös mitä mainioimpia uimareita. Heidän\nelintapansa tekee taidon välttämättömäksi heidän keskuudessaan. Koska\nnämä ihmiset elävät suurten jokien rannoilla ja niiden suunnattomien\njärvien rannikoilla, joita keski-Afrika on täynnä, ja heidän usein\ntarvitsee mennä syvien sekä vuolaiden virtojen poikki, missä ei ole\nmitään siltoja, on heidän pakko juuri omien tarpeittensa takia tulla\nkokeneiksi uimareiksi. Sen lisäksi tekee heidän kuuma ilmastonsa uinnin\nharjoittamisen miellyttäväksi, ja monet heimot kuluttavat puolet\naikaansa vedessä.\n\nOli kovin epätodennäköistä, etteivät he osanneet uida -- kaikki, tai\nmelkein kaikki. Ei, se ei ollut syynä heidän epäröimiseensä.\n\nJa mikä se oli?\n\nTähän kysymykseen vastasi muuan merimiehistä, vaikkakin me kaikki\nhuomasimme syyn samalla hetkellä.\n\n\"Katsokaa tuonne!\" huudahti mies osoittaen veteen, \"katsokaa tuonne; se\nse heidät panee jänistämään -- hait!\"\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU\n\n\nVedenpinta, joka levisi lautan ja palavan aluksen välillä kimalteli\nkeltaisessa valossa kuin sulaa kultaa oleva meri. Sen tyynellä pinnalla\nkuvastui liekehtivä parkki ikäänkuin toinen alus olisi palanut\nalapuolella. Mutta täydellisen kuvan rikkoi satunnainen värehtiminen,\nikäänkuin joitakin eläviä olentoja olisi kulkenut vedessä. Juuri valon\nvoimakkuus, joka häikäisi silmiämme, esti tutkimasta pintaa millään\nlailla tarkasti. Oli aivan kuin olisi katsonut päin aurinkoa, kun sen\nkirkas kehrä nousee tai laskee meren ylitse. Vahva valo, joka välkkyi\nvedessä, sai aikaan loiston ja kimalluksen, mikä teki meidät puolittain\nsokeiksi, ja vaikka me olimme nähneet satunnaisen pyörteen tai\nväräjävän liikkeen pinnalta, emme me olleet ajatelleet sen aiheuttajaa\ntähän asti.\n\nMutta nyt, kun huomiomme oli kiintynyt tähän veden liikehtimiseen, ei\nmeidän ollut vaikea huomata syytä. Syynä olivat hait, jotka syöksyivät\nsinne tänne -- milloin hyökäten kärsimättömästi paikasta paikkaan,\nmilloin ollen odottavina, hiljaa ja tarkkaavaisina kuin kissat, jotka\novat valmiit karkaamaan saaliinsa kimppuun. Siellä täällä me saatoimme\nnähdä niiden suuren suuret selkäevät, jotka milloin olivat pystyssä\nkuin kahvelimärssypurjeet pinnan yläpuolella, milloin halkoen vettä\nkuin suuren suuret terässäilät, milloin taas sukeltaen pinnan alle\nnoustakseen uudestaan jossakin paikassa lähempänä odotettua saalista.\n\nLaskien niitä eviä, jotka me huomasimme veden yläpuolella, me tulimme\nsiihen päätökseen, että näitä ahnaita eläimiä täytyi olla satamääriä\npalavan parkin ympärillä. Itse asiassa oli niitä kokonainen parvi,\nikäänkuin merisikoja ja minnow-kaloja -- sillä mitä kauemmin me\nkatselimme, sitä suuremman määrän eviä ja väreileviä pyörteitä saattoi\nhuomata, kunnes ajoittain näytti siltä kuin koko veden pinta olisi\nollut paksulta näiden rosvoilevien kalojen peitossa.\n\nNiinikään näytti niiden lukumäärä alinomaa kasvavan. Kun katsoi\nmerelle, saattoi nähdä toisia tulevan uiden ikäänkuin ne olisivat\nsaapuneet kaukaa. Epäilemättä oli punainen loimu merkkinä, joka\nhoukutteli niitä etäältä. Oli aivan luultavaa, ettei näky ollut niille\nuusi -- ne eivät nähneet ensi kertaa laivan paloa vaan olivat ennenkin\nolleet läsnä sellaisessa näytelmässä; ne olivat tätä ennen olleet\nmukana näytelmän ratkaisussa, ja olivat aina valmiit toivottamaan\nsellaista onnettomuutta tervetulleeksi sekä kiiruhtamaan sitä kohti\nkaukaa.\n\nEn todellakaan voinut olla ajattelematta, että näillä syvyyden\nhirviöillä oli jokin sellainen tieto, kun ne uivat kohtaloonsa\njoutuneen parkin ympäri luoden sinnepäin pelottavia ja odottavia\nsilmäyksiään.\n\nNiitä tuli myöskin lautan ympärille -- niin, niitä näytti olevan\ntiheämmässä siinä kuin muualla -- ikäänkuin me, jotka olimme lautalla,\ntulisimme olemaan saaliina, joka ensinnä joutuisi niiden ahnaaseen\nkitaan. Niitä oli niin taajassa, että saattoi nähdä pari kolme vieri\nvieressä uiden yhdessä ikäänkuin ne olisivat olleet yhteenkytkettyjä.\nNe kävivät joka hetki rohkeammiksi ja tulivat lähemmäksi lankkuja.\nJotkut uivat jo niin lähelle lauttaa, että ne olivat sauvoimella\niskettävissä, mutta ei kukaan yrittänyt koskea niihin. Päinvastoin\nlähetettiin kiertämään sana, ettei kukaan iskisi tai hätyyttäisi niitä\nmillään tavalla. Ne tekivät juuri silloin hyvää; ne oli jätettävä\nrauhaan!\n\nVaikka merimiehet olisivat pitäneet vähän näiden pelottavien eläinten\nnäkemisestä sellaisissa joukoissa joskus toiste -- merimiehen ja hain\nvälillä on näet ainainen vastenmielisyys -- oli niiden näkeminen juuri\nsilloin heille mieluisa. He tiesivät itse olevansa hirveiden petojen\nsaavuttamattomissa ja he olivat yhdellä silmäyksellä ymmärtäneet\nhyödyn, joka heille koitui niiden läsnäolosta. He näkivät, että ne\nolivat lautan vartijoita, ja että jollei niitä olisi ollut, olisivat\nneekerit jo aikoja sitten heittäytyneet veteen ja seuranneet lauttaa.\nVain haikalojen pelko pidätti heitä, eikä ihmettäkään, sillä koko meren\npinta palavan aluksen ja lautan välillä näytti nyt elävältä noiden\nkauheiden eläinten takia!\n\nEi ihmetelty enää, etteivät neekerit olleet viskautuneet veteen ja\nuineet meidän jälkeemme. Siinä olisi ollut rohkea hyppäys kenelle\ntahansa heistä -- hyppäys aivan kuin suoraan kuoleman kitaan.\n\nJa kuitenkin, kuolema oli heidän takanaan -- nopea sekä varma kuolema\nja ehkä kaikkein tuskallisin -- kuolema tulessa. Kun minä olin\npäästänyt nuo kurjat raukat vapaiksi, oli minulla se inhimillinen\nvaikute, että minä olin suonut heille helpomman vaihtoehdon,\nhukkumisen. Nyt näin, että olin erehtynyt. Heidän vallassaan ei\nollut sellaista vaihtoehtoa. Ei ollut enää valittavana palamisen ja\nhukkumisen välillä. Nyt oli jouduttava joko tulen tai haikalojen\nsaaliiksi!\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU\n\n\nTämä oli kauhea vaihtoehto, ja kovaosaiset uhrit näyttivät epäröivän\npitkän aikaa valinnassaan. Raskas valinta kahden kauhean kuoleman\nmuodon välillä! Oli vähän väliä kumman valitsi, ja tietoisuus tästä\nteki heidät välinpitämättömäksi siitä, hyppäisivätkö mereen vai\npysyisivät paikallaan. Kuolema oli heillä edessään yhtä hyvin kuin\ntakanaankin --- kääntyivätpä he minne tahansa, tuijotti kuolema\nheitä kasvoihin pikaisena ja varmana, ja joka puolella he näkivät\nsen uhkaavan käsivarren -- edessään, takanaan, yläpuolellaan ja\nympärillään. Äärimmäinen toivottomuus pakoonpääsystä oli lamauttanut\nheidän tarmonsa -- he olivat epätoivon kangistamia.\n\nMutta suurimmankin epätoivon hetkillä tulee ratkaiseva kohta, jolloin\nihmiset taistelevat hengestään -- viimeisen taistelun -- lopullisen\nottelun ikäänkuin kuoleman itsensä kanssa. Ei yksikään luovu hengestään\nilman tätä ponnistusta, vaikka se olisi kuinkakin turha. Hukkuva mies\nei anna vapaaehtoisesti itsensä upota pinnan alle. Hän ponnistelee yhä\npysyäkseen pinnalla, vaikka hänellä ei ehkä ole pienintäkään toivoa\ntulla pelastetuksi. Ponnistus on osaksi vastentahtoista -- ruumis\ntaistelee yhä hengen puolesta, kun mieli on jo luopunut kaikesta\ntoivosta -- se on viimeinen vastustus, johon olemassaolo ryhtyy\nhäviämistä vastaan. Se saattaa olla puhtaasti koneellista ponnistusta\n-- ehkä se on sitä -- mutta kuka on ikinä nähnyt, että vahva mies,\njonka on pakko äkkiä luopua elämästä, ei taistelisi sillä tavoin?\nTuomittu rikollinenkin vastustaa yhä hirsipuussa, kunnes henki on\nlähtenyt hänen ruumiistaan. Jokin tämäntapainen viimeinen epätoivoinen\nponnistus herätti sen epäröivän joukon tarmon, joka tungeskeli\npalavassa parkissa. Ratkaiseva hetki tuli vihdoin.\n\nLiekit syöksyivät nopeasti eteenpäin ja levisivät yli koko kannen.\nNiiden punaiset suihkut, jotka syöksyivät esiin savureunuksen\nulkopuolelle, alkoivat koskettaa uhriensa ruumiita ja piinata niitä\ntulen rajulla poltolla. Tämä seikka ei lisännyt millään tavoin\nheidän tuskanhuutojaan. Nämä olivat jo aikoja sitten saavuttaneet\nhuippunsa, ja niiden äänet, jotka niitä päästivät, olivat jo kohonneet\nkorkeimmilleen. Mutta liekkien välitön läheisyys ja ehdoton varmuus\nsiitä, että ne nyt tuhoaisivat heidät, sai aikaan yleisen liikkeen\nelävässä aines joukossa, ja kaikkien nähtiin yhtäkkiä lähtevän veteen\nikäänkuin yleisen vaikuttimen pakoittamina tai yhteisen vaiston\njohtamina.\n\nNe, jotka olivat tähän asti olleet laivan sivulla, eivät olleet\nensimmäisiä hyppäämään mereen. Sensijaan ne, jotka olivat kauempana\nja tietystikin lähempänä liekkejä, läksivät ensin veteen, ja syöksyen\nkaiteiden yli -- vieläpä astuen niiden hartioillekin, jotka olivat\nkokoutuneet sinne -- nämä viskautuivat epäröimättä päistikkaa mereen.\nMutta vaikutin näytti siirtyvän toisiinkin, ja miltei silmänräpäyksessä\n-- ikäänkuin joku olisi ilmaissut tien turvallisuuteen sekä johtanut\nheitä sitä kohti -- koko joukko seurasi etumaista ja molskahti veteen.\nMuutamien sekuntien kuluttua ei saattanut nähdä yhtäkään ihmistä --\nkoko tuosta tummasta joukosta, joka niin äskettäin oli täyttänyt\naluksen etuosan, ei laivalla näkynyt nyt ketään. Kaikki olivat\nyht'aikaa lähteneet palavalta laivahylyltä!\n\nNyt tarjoutui vedessä nähtäväksi villi näytelmä. Koko pinta oli täynnä\nihmishahmoja, jotka molskuttivat ja taistelivat yhdessä. Jotkut eivät\nilmeisesti kyenneet uimaan ja ruumis puolittain pystyssä he huitoivat\nkäsiään sinne tänne koettaen turhaan pysyä pinnan yläpuolella. Siellä\ntäällä heitä tarrautui useampia yhteen, kunnes he kaksi tai kolme\nyhdessä -- joskus suuremmissakin joukoissa -- vetivät toisensa alas ja\nvaipuivat yhdessä pohjaan. Hyvien uimarien huomattiin eroavan joukosta\nja ponnistelevan avoimeen veteen. Heistä saattoi nähdä vain pään ja\npäätä nopeasti lähestyvän tumman, pystysuoran evän, joka ilmaisi\ntakaa-ajavan hain läsnäolon.\n\nSitten saattoi kuulla villin, epätoivoisen huudon -- sitten saattoi\nnähdä hirviön syöksyvän nopeasti uhrinsa kimppuun -- sen pyrstö pieksi\nvettä -- vaahto, joka jo oli värjäytynyt uhrin verestä punaiseksi,\nlennähti ylöspäin -- ja tämän jälkeen pinta palasi tavalliselle\ntasolleen -- pyörteet ja punaiset, vaahtoavat kuplat vain osoittivat\nmuutamiksi hetkiksi kunkin traagillisen ratkaisun paikan.\n\nOi, se oli kauhea näky katsella -- tämä haikalojen määrätön saaliinhimo\n-- lautalla olijatkaan eivät voineet kaikessa epäinhimillisyydessään\nja mielenlaatunsa sydämettömässä julmuudessa katsella sitä ilman\nmielenliikutusta.\n\nMutta se oli tuskin säälistä johtunutta mielenliikutusta. Mahdollisesti\nolimme Brace ja minä koko joukosta ainoat, jotka tunsimme sääliä.\nJotkut olivat välinpitämättömiä, mutta suurin osa miehistä -- vaikkakin\nhiukan kauhuissaan traagillisesta näystä -- olivat todenteolla iloisia\nkatsellessaan sitä! On ehkä väärin minun puoleltani sanoa, että he\nolivat iloisia -- minä tarkoitan, että he tunsivat salaista tyydytystä\nsiitä, mitä tapahtui -- tyydytystä, joka ei johtunut pelkästään sydämen\npahanilkisestä julmuudesta, vaan pikemmin itsesäilytyksen vaistosta.\nTähän asti olivat nämä miehet pelänneet suuresti, että neekerit\nvaltaisivat lautan -- he eivät olleet vieläkään päässeet pelostaan --\nja tietysti kun tämä oli heillä mielessä, he katselivat tyydytyksellä\nsitä summittaista hävitystä, jota hait saivat aikaan. Tämän kautta\nheidän oma vaaransa väheni joka hetki -- sentakia he olivat mielissään\nkauheasta näytelmästä.\n\nMutta vaikka hait olivat lukuisat, ei niitä ollut kylliksi hävittämään\ntyyten tuota suurta joukkoa ihmisolentoja. Ensimmäisen yleishyökkäyksen\njälkeen raatelevat pedot näyttivät tulevan yhä harvalukuisemmiksi,\nkunnes vain yhden siellä ja toisen täällä saatettiin nähdä hyökkäävän\nsaaliinsa kimppuun. Suurin osa oli tyytyväinen saatuaan jo uhrin, ja ne\nolivat ehkä menneet olopaikkoihinsa pimeämpiin syvyyksiin, kun satoja\nihmispäitä näkyi vielä vedenpinnan yläpuolella.\n\nLiekit, jotka yhä leimusivat kirkkaasti, valaisivat meren ikäänkuin\npäivä olisi paistanut siihen. Saattoi huomata, että eloonjääneiden\nkasvot olivat kaikki käännetyt lauttaan päin, jota kohti neekerit uivat\nkaikin voimin.\n\nTaas joutuivat merimiehet levottomuuden valtaan -- taas he pelkäsivät,\nettä heidän viimeinen hetkensä oli tullut ja että he itse pian\ntaistelisivat haikalojen joukossa.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENES LUKU\n\n\nValkoisten miesten kesken kuului paljon hälinää ja monia villejä\nhuudahduksia, mutta aikaa ei hukattu ollenkaan turhaan puheluun, sillä\njokainen teki parhaansa saadakseen lauttaa eteenpäin. Huudot olivat\nvain säestyksenä heidän toiminnalleen. Melkein jokainen käytteli\njotakin asetta, johon oli tartuttu hetken kiireessä. Jotkut olivat\nvarustetut airoilla, toisilla oli vain sauvoimia ja vieläkin muutamat\navustivat melomalla laudankappaleilla, jotka oli saatu vanhoista\nsammioista tai kaidelaudoista, mitkä putoava masto oli murtanut. Ne,\njotka eivät voineet löytää mitään parempaa, laskeutuivat pitkäkseen\nlautan reunalle ja läiskyttivät vettä käsillään saadakseen aikaan\nliikettä eteenpäin.\n\nMutta suuret puujoukot, jotka eivät olleet vielä sidotut lujasti\ntoisiinsa, kelluivat veden pinnalla höllinä ja pölkkymäisinä sekä\nliikkuivat hyvin hitaasti ja epäsäännöllisesti sellaisen huonosti\nsoveltuvan kuljettamistavan avulla. Ja huolimatta siitä, että lautta\noli saavuttanut sadan yardin etumatkan uimareista, alkoivat sen\nomistajat vakavasti pelätä, että heidät saataisiin kiinni.\n\nHeillä oli syytä pelätä sitä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että\ntakaa-ajajat saavuttivat meitä, ja tämä asia kävi pian selväksi\nkaikille lautalla olijoille. Niin, vielä enemmänkin, he pääsivät\nnopeasti meitä likemmäksi, ja katsoen siihen miten he uivat, ei voinut\nkulua viittä minuuttia, ennenkuin he saavuttaisivat meidät.\n\nLautalla olijat tiesivät nyt täydelleen, että siten tulisi käymään.\nVaikka he olisivat miten meloneet ja hosuneet vettä, eivät he voineet\nsaada raskaita hirsiä eteenpäin määrättyä vauhtia kovemmin -- ei\nniin nopeasti kuin mies saattoi uida. Huolimatta ponnistuksistaan ja\npitkän etumatkan tuottamasta hyödystä näkivät he, että heidät pian\nsaavutettaisiin.\n\nToisin ei saattanut käydä -- nyt ei ollut mitään, joka olisi estänyt\ntakaa-ajoa -- ei mitään, joka olisi pysäyttänyt takaa-ajajia. Kun hait\nolivat tyydyttäneet nälkänsä, olivat ne päästäneet useimmat uijista\npakoon. Silloin tällöin jonkun nähtiin vajoavan huudahtaen, mutta se\noli poikkeus -- muut uivat esteettömästi edelleen.\n\nMikä oli heidän vaikuttimensa seuratessaan meitä? Oliko se kosto vai\nepätoivoisen toivo pelastumisesta? Ehkä kumpikin -- mutta ei ollut\nväliä kumpi, heitä oli kylliksi voittamaan valkoiset miehet pelkällä\nvoimallaan, ja jos heidän vain onnistuisi saavuttaa meidät, ei olisi\nluultavaa, että he olisivat kostamatta vääryyksiä, joita heille oli\ntehty. Jos heidän onnistuisi saavuttaa lautta, kiipeisivät he helposti\nsen päälle; muutamia saattaisi torjua, mutta kolmenkymmenen miehen\nolisi mahdotonta ajaa pois satoja; joukko ryömisi pian reunan yli ja\nupottaisi lisäpainollaan heikon rakennelman meren pohjaan.\n\nJos heidän onnistuisi tulla lautalle asti -- sitä asiaa ei tarvinnut\nollenkaan epäillä -- valtaisivat he sen varmasti -- juuri tällä\nhetkellä joku heistä oli tuskin kymmenen yardin päässä, tullen\nlähemmäksi jokaisella uudella käsiensä vetäisyllä. Mutta nämä olivat\nvahvimpia uimareita, jotka olivat kaukana toisten edellä. Pääjoukko\noli vielä kaksikymmentä yardia kauempana, mutta oli ilmeistä, että\nhitainkin siinä olevista ui nopeammin, kuin lautta kulki.\n\nUseimmat merimiehistä alkoivat jättäytyä epätoivoon. Huonosti\nkulutetun elämän ilkityöt nousivat heidän silmiensä eteen. Kaiken\ntodennäköisyyden mukaan oli heidän viimeinen hetkensä tullut.\n\nJa minun myöskin -- minä ainakin luulin siten tuolla hetkellä.\n\nOli raskasta kuolla siten -- sellaisella hirveällä tavalla ja\nsemmoisessa seurassa. Kun olin täysin terve, oli rakkaus elämään\nminussa voimakas, ja tämän vaikuttimen alaisena minä miltei kaduin,\nmitä olin tehnyt. Minähän olin saanut aikaan tämän viimeisen kauhean\nsattuman, ja minun oma henkeni tulisi nyt olemaan tekoni sovituksena.\nNiin, minä olin toiminut ymmärtämättömästi ja hätäisesti, enkä tahdo\nkieltää, että minä tuolla hetkellä tulin miltei katuneeksi tekoani.\n\nSilloin ei ollut miettimisen aika. Ratkaiseva hetki oli tullut. Meidän\ntäytyi kaikkien luopua hengestämme. Meri ottaisi meidät pian vastaan\nlaajaan syleilyynsä. Herrojen ja orjien, tyrannien ja heidän uhriensa,\nkaikkien täytyi tuhoutua yhdessä!\n\nSellaiset ajatukset kiitivät aivoissani, kun näin mustien uimarien\nlähestyvän. En tuntenut enää myötätuntoa tai sääliä heitä kohtaan.\nPäinvastoin pidin heitä vihollisina -- peloittavina hirviöinä, jotka\naikoivat hävittää ja nielaista meidät -- syöstä meidät kaikki yhteiseen\ntuhoon ja minut muiden mukana -- heidän äskeisen hyväntekijänsä. Minä\ntosiaankin katselin tuolla hetkellä ajatusteni myllerryksessä näitä\nonnettomia olentoja ikäänkuin he olisivat olleet asian tahallisia\naiheuttajia -- ikäänkuin he olisivat olleet mielivaltaisen julmuuden\nja koston kiihoittamia eikä epätoivon uhreja, jotka taistelivat oman\nhenkensä säilyttämiseksi.\n\nAistimeni olivat hämmentyneet, ajatuskykyni oli jättänyt minut, ja\nsamoin kuin ympärilläni olijat minäkin pidin takaa-ajajia vihollisina!\n\nTämän tunteen vallassa -- vaikka se saattoikin olla väärä -- en minä\nollut oikein halukas tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan, kun näin,\nettä ensimmäiset, jotka tulivat lähelle lauttaa, torjuttiin merimiesten\nairojen ja sauvoimien avulla. Näin pitkälle oli näet asia jo kehittynyt.\n\nSitten seurasi julma näytelmä. Minä en ottanut ollenkaan osaa siihen.\nVaikka kuinkakin olisin halunnut, että henkeni pelastuisi, en olisi\nvoinut mennä niin äärimmäisyyksiin sen säilyttämiseksi. Minä olin vain\nkatselijana.\n\nMinä näin, että etumaisia uijia lyötiin päähän tai työnnettiin\npois-päin voimakkailla airojen tai sauvoimien iskuilla. Minä näin\njonkun katoavan pinnan alle, ikäänkuin he olisivat menneet pohjaan\niskun vaikutuksesta, kun taas toiset uivat vahingoittumattomina pois ja\nkaartelivat sitten ympärillä ikäänkuin päästäkseen meidän edellemme.\n\nVaikka valkoisten miesten rajut ja vihaiset huudot sekä vielä rajummat\nliikkeet säikähdyttivät etumaisia uijia, eivät nämä mielenosoitukset\najaneet heitä takaisin. He väin pysyttelivät poissa airojen ja\nsauvoimien ulottuvilta mutta seurasivat yhä. Itse asiassa he eivät enää\nseuranneet sillä lautta ei liikkunut enää; soutajilla oli kyllin työtä\nkuljettamatta sitä eteenpäin, ja nyt se oli pysähtynyt!\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESYHDES LUKU\n\n\nKävi pian selville, että etumaisilla uijilla, jotka olivat hetkeksi\ntyönnetyt takaisin, ei ollut aikomustakaan kääntyä poispäin. Miksi\nhe sen tekisivät? Takanaan heillä ei ollut mitään toivoa -- ei\nlankkuakaan, johon olisi voinut tarttua -- vain tulessa oleva laiva,\njoka leimusi taivasta kohti ja oli nyt miltei liekkien kätkössä. Sekin\nolisi palanut veden pintaan asti, ennenkuin he voisivat saavuttaa\nsen. Miksi ajattelisivat he takaisin uimista? Ei, lautta oli ainoa\nkohta tuon laajan meren koko pinnalla, mistä ihmisjalka nyt löytäisi\nlevähdyspaikan. Vaikka se olisi vain oljenkorsi niin monille, olivat he\npäättäneet tarttua tähän korteen, niin kauan kun henki oli jäljellä.\n\nHeillä ei ollut ollenkaan aikomusta jättää meitä, vaan uivat nyt\najelehtivien pyöröpuiden ympäri, ilmeisesti odottaen kunnes heidän\npääjoukkonsa tulisi, niin että kaikki voisivat syöksyä yhdessä\neteenpäin sekä saada lautan haltuunsa.\n\nTämä oli ilmeisesti heidän aikeensa, ja tietäen sen olivat valkeat\nmiehet nopeasti joutumassa epätoivoon.\n\nEivät kaikki. Oli muutamia näistä raaoista miehistä, jotka yhä\nsäilyttivät mielenmalttinsa, ja tällä vaarallisella hetkellä, kun\nkaikki toivo näytti hävinneen, nämä miehet keksivät äkkiä suunnitelman\nlautan ja sillä olijain henkien pelastamiseksi siitä ilmeisesti\nväistymättömästä perikadosta, joka uhkasi heitä.\n\nMinä itse olin puolittaisen huumauksen tilassa. Minä olin katsellut\nvedessä olevien kurjien raukkojen liikkeitä, kunnes päätäni rupesi\nhuimaamaan ja minä tuskin tiesin, mitä ympärilläni tapahtui. Kasvoni\nolivat käännetyt palavaa laivaa kohti, enkä minä ollut pitkään aikaan\nkatsonut muualle. Minä kuulin merimiesten päästävän äänekkäitä\nhuikkauksia ja huutavan rohkaisevia sanoja, mutta minä otaksuin, että\nhe rohkaisivat toinen toistaan torjumaan uimarien hyökkäystä, nämä\nkun olivat nyt lautan kaikilla puolilla, muodostaen jonkinlaisen\nepäsäännöllisen kehän sen ympärille, useita jalkoja leveän. Minä\nodotin, että me pian uppoisimme mereen! Olin pökerryksissäni ja luulin,\nettä uneksuin.\n\nYhtäkkiä heräsin huumauksestani kuullessani äänekkään riemuhuudon.\nSe tuli takanani olevien merimiesten suusta. En voinut sanoa sen\ntarkoitusta, kunnes käännyin ympäri ja silloin näin hämmästyksekseni\nettä lautan poikki oli levitetty purjekappale, jota useat miehet\npitivät pystysuorassa asennossa. Heitä oli yksi joka kulmassa ja yksi\nkeskellä ja he pitivät, kädet ylöspäin ojennettuina, purjetta niin\nkorkealla kuin saattoivat ulottua.\n\nMitä varten tekivät he siten? Minun ei tarvinnut tehdä tätä kysymystä.\nMinä huomasin, että tuuli puhalsi purjetta vastaan. Tunsin viiman\nposkellani.\n\nKatsoin takaisin veteen. Näin, että lautta kulki siinä nopeasti.\nPitkin hirsien reunaa kuului kohinaa -- siinä, missä pyöröpuut\nhalkoivat merta, näkyi vaahtoa. Minä tähystin uijia. Minä näin heidän\npyöreät päänsä ja vihaiset kasvonsa, mutta en enää lautan ympärillä\n-- he olivat jo sen vanavedessä ja jäivät joka hetki yhä kauemmaksi.\nArmollinen taivas! Ainakin siitä kauheasta kohtalosta me olimme\npelastuneet.\n\nKatselin yhä taakseni. Näin edelleen tummat päät veden pinnalla. En\nvoinut enää erottaa heidän kasvojaan. Luulin, että he olivat kääntäneet\nne poispäin. Luulin, että he uivat takaisin palavaa parkkia kohti.\n\nHe olivat ehkä kääntyneet takaisin, mutta mitä toivoen? Heillä ei\nsaattanut olla mitään toivoa; epätoivo tosin saattoi ajaa heitä tuohon\nsuuntaan yhtä hyvin kuin jonnekin muuallekin.\n\nParkki oli surullinen majakka ohjaamaan heitä, eikä se hyödyttänyt\nheitä kauan. He eivät varmaankaan olleet tulleet lähelle sitä -- ei\npuoliväliinkään -- ennenkuin sattui se tapaus, jota Brace ja minä niin\npelkäsimme. Ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut.\n\nMissä tahansa ruutia olikaan pidetty, niin kului kauan, ennenkuin tuli\noli ehtinyt siihen -- paljoa kauemmin kuin olimme odottaneet. Mutta\netsivät liekit löysivät sen lopulta ja räjähdys tuli.\n\nSe oli hirveä räjähdys, joka ei muistuttanut yhden kanuunan\nlaukausta, vaan satojen tykkien, jotka laukaistiin yhtaikaa. Punaisia\nainesjoukkoja syöksyi kauas taivaalle ja vielä kauemmas mereen rätisten\nja sihisten, kun ne putosivat takaisin veteen. Pilvi tulikipinöitä\npysytteli jonkun aikaa paikan yläpuolella, mutta vihdoin kipinät\ntulivat leijaillen alas, ja kun ne ehtivät pinnalle, ei niitä näkynyt\nenää. Nämä kipinät olivat viimeiset, mitkä nähtiin \"Pandorasta\".\n\nTällä hetkellä oli miehistö kauhistunut äänettömäksi. Hiljaisuus\nvallitsi laajalti yli meren, mutta vielä melkein tunnin ajan katkaisi\ntämän hiljaisuuden aika ajoin jonkun uupuneen uimarin tai jonkun\nsaaliinhimoisen hain uhrin kuolonhuuto.\n\nTuuli puhalsi yhä, lautta oli liikkeessä, ja kauan ennen aamua oli\n\"Pandoran\" miehistö kulkeutunut loitolle hirmuisen murhenäytelmän\nesityspaikalta.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKAHDES LUKU\n\n\nTuuli hiljeni ennen aamua, ja kun päivä koitti, ei ollut värettäkään.\nTyven oli palannut, ja lautta oli vedessä yhtä liikkumattomana kuin\npuupölkky.\n\nMiehet eivät enää koettaneet saada sitä eteenpäin; siitä ei olisi ollut\nmitään hyötyä matkanteossa, koska -- menimmepä mihin suuntaan tahansa\n-- valtamerta oli satoja maileja kuljettavana, eikä voinut ajatella\npurjehtia lautalla niin pitkää matkaa.\n\nJos meillä olisi ollut elintarve- ja vesivarasto, joka olisi kestänyt\nviikkoja, silloin olisi semmoinen ajatus ollut mahdollinen. Mutta\nmeillä ei ollut mitään sellaista, eikä ajatusta, että purjehdittaisiin\netsimään maata, otettu harkittavaksi hetkeäkään. Ainoa toivo oli, että\ntulisi näkyviin joku purje, että jokin laiva kulkisi valtameren poikki\nja tulisi kylliksi lähelle nähdäkseen ja korjatakseen meidät. Joka\nainoa oli yhtä mieltä siitä, että tämä oli ainoa meidän pelastumisemme\nmahdollisuus.\n\nSe tuntui lohduttomalta mahdollisuudelta, kun sitä tarkasteli\nkaikin puolin, itse asiassa niin lohduttomalta, että vain joukon\nherkkäluontoisimmat jäsenet saivat siitä toivoa. Huolimatta siitä,\nettä satojatuhansia laivoja kyntää yhtämittaa mahtavia syvyyksiä ja\npurjehtii satamasta satamaan, tapaa niistä vain hyvin harvoja jollakin\npitkällä matkalla. Saattaa mennä Englannista Hyväntoivonniemeen\nnäkemättä enempää kuin yhden tai pari purjetta koko matkalla! Ja\nsilloin kuljetaan kuitenkin eräällä valtameren suurista pääteistä --\nkaikkien niiden laivojen reitillä, jotka purjehtivat Itä-Intian avaraan\nmaailmaan ja myöskin noihin Australian onnellisiin kauppasiirtokuntiin,\njoiden kauppalaivasto miltei kilpailee itse Englannin laivaston kanssa.\nToiseksi voi kulkea Atlantin yli erästä toista suurta vesitietä --\nLiverpoolin ja New Yorkin välillä olevaa -- ja kuitenkin saattaa\nkummankin sataman välillä nähdä vähemmän kuin puoli tusinaa purjetta,\njoskus vain kaksi tai kolme, koko matkan aikana. Laajoja ja avaroita\novat suuren valtameren päätiet.\n\nTietäessään nämä tosiasiat vain harvat miehet jättäytyivät kovin\nvahvan toivon valtaan, että me tulisimme jonkun purjeen näkyviin.\nMe olimme juuri siinä osassa Atlanttia, jossa sellaisen kohtaamisen\nmahdollisuudet olivat harvat ja pitkien välimatkojen päässä. Me emme\nolleet minkään kahden suuren kauppamaan välisellä purjehdusreitillä,\nja vaikka espanjalaiset laivat olivat aikaisemmin -- välittäessään\nliikettä eteläamerikkalaisten siirtokuntiensa kanssa -- hyvin paljon\nkulkeneet lähellä sitä väylää jossa me olimme, oli tämä kauppayhteys\nsuuresti vähentynyt vallankumouksen kautta, ja liikennettä harjoittivat\nsuurimmaksi osaksi Yhdysvalloille kuuluvat alukset, eivätkä nämä\nluultavasti purjehtisi niin kauas itään kuin me olimme. Portugalilaiset\nlaivat kävivät yhä Brasiliassa melkoisen usein, ja näihin me panimme\nenimmän toivomme -- näihin ja siihen mahdollisuuteen, että joku laiva,\njolla olisi sama tarkoitus kuin \"Pandoralla\", kulkisi länteenpäin\norjineen tai palaisi hakemaan uutta lastia. Oli vielä muitakin\nlaivoja, jotka satunnaisesti purjehtivat tässä osassa Atlanttia --\nristeilijöitä, jotka olivat matkalla Afrikan rannikolta Brasiliaan,\ntai Gibraltarin sotalaivoja, jotka menivät Kap Hornin ympäri Tyynelle\nvaltamerelle tai kulkivat Hyväntoivonniemestä Länsi-Intiaan.\n\nKaikki nämä mahdollisuudet tuotiin nyt esiin ja niitä pohdittiin joka\nsuhteessa yksityiskohtaisesti. Jokainen näkökohta, joka näytti lupaavan\npelastumisen toivoa, vedettiin esiin, sillä useimmat, jolleivät kaikki\nnäistä lainsuojattomista olivat kokeneita merimiehiä, jotka tunsivat\nhyvin valtameren olosuhteet. Jotkut olivat sitä mieltä, että meidän\nmahdollisuutemme tulla pelastetuiksi eivät kuitenkaan olleet niinkään\nhuonot. Meillä oli purje, johon saattoi laittaa köysistön airojen ja\nsauvoimien avulla, sekä levittää siten, että se näkyi kaukaa. Joku\nlaiva tulisi varmasti näkemään meidät ja silloin olisi kaikki taas\nhyvin.\n\nSiten puhuivat luonteeltaan toivehikkaammat, mutta viisaammat\npudistivat päätään ja epäilivät. He päättelivät vastakkaisella tavalla\nja käyttelivät todisteita, joiden pätevyyttä ei voinut kieltää ja jotka\nsaivat aikaan suurta alakuloisuutta. On muutamia, jotka aina mieluummin\ntuovat esiin kuvan synkemmän puolen -- ehkä ei mistään huvista, minkä\nse heille tuottaisi, vaan totuttautumalla katsomaan asiaa pahimmalta\npuolelta he ehkä paremmin kykenevät kestämään onnettomuuden, kun se\nsaapuu. Toisin sanoen asian onnistuessa he saattavat tuntea sitä\nsuurempaa riemua vastavaikutuksesta.\n\nNämä viimeksi mainitut toivat esiin, että mahdollisuudet jonkun aluksen\nkohtaamisesta tässä yksinäisessä osassa valtamerta olivat tosiaan\nvähäiset, ja että jos laivoja olisikin satamäärin -- kuinka ne voisivat\nlähestyä lauttaa tyvenen vallitessa? Tietysti laivat joutuisivat\ntyvenen pidättämiksi yhtä hyvin kuin mekin ja pysyisivät samassa\nasemassa niin kauan kun tyyntä jatkui. Sitä kestäisi luultavasti\nviikkoja, ja miten voisivat miehet pysyä elossa viikkomääriä? Miten\nkauan heidän ruokavaransa pitäisi heitä hengissä? Ei viikkoja, ehkä\nmuutamia päiviä, ei enempää.\n\nNäiden huomautusten johdosta ruvettiin heti tutkimaan\nelintarvevarastoa, joka oli otettu hylystä. Jokainen lautalla oleva\nesine käännettiin nurin ja tarkastettiin. Omituista sanoa, vesi oli\nainoa, mitä oli jommoinenkin varasto. Suuri tynnyri, joka oli ollut\nsiihen asti kannella ja joka yhä oli miltei puoliksi täynnä, oli nyt\nlautalla. Sen tappi oli lyöty kiinni ja sitten se oli vieritetty\npartaan yli sekä asetettu vakavasti pyöröpuiden väliin, veteen\nkellumaan. Ei yksikään tietänyt, paljonko vettä oli ehkä kuljetettu\nkapteenin veneeseen, mutta varmaa oli, että tynnyri oli yhä miltei\npuoliksi täynnä.\n\nTämä huomio herätti hetkeksi riemua, sillä sellaisissa tapauksissa on\nvesi tavallisesti tärkein asia, ja usein juuri sen hankkiminen lyödään\nlaimin.\n\nMutta ilo oli lyhytaikainen; kun jokainen esine oli lautalla käännetty\nnurin ja jokainen osa siitä huolellisesti tutkittu, oli pieni pussi\nlaivakorppuja ainoa ruoka, mitä voitiin löytää, -- siinä ei ollut\ntarpeeksi, jotta jokainen meistä olisi saanut edes kaksi korppua -- ei\ntarpeeksi yhtä ainoata ateriaa varten!\n\nTämä yllättävä tieto otettiin vastaan mielipahan huudahduksin ja\nsäikähtynein katsein. Jotkut huusivat vihoissaan. Toinen puoli syytti\ntoista. Joillekin oli erikoisesti uskottu ruoan hankkiminen. Nämä\nväittivät, että tynnyrillinen sianlihaa oli pantu lautalle. Missä\nse oli? Totta kylläkin siellä oli tynnyri, mutta kun se avattiin,\nhuomattiin kaikkien kauhistukseksi, että se oli pikitynnyri!\n\nNyt seurasi näytelmä, jota olisi mahdoton kuvailla. Vannomisia,\nhuudahduksia ja vihaisia sanoja kuului runsaasti, ja miehet kävivät\nmiltei käsikähmään. Piki heitettiin mereen, ja niitä, jotka olivat\npanneet sen lautalle, uhattiin samanlaisella kohtalolla. Heidän\nhuolimattomuutensa tulisi osoittautumaan kaikille kohtalokkaaksi.\nIlman heidän erehdystään olisi vielä ollut mahdollisuuksia, mutta mitä\ntoivoa oli nyt? Kaksi korppua jokaiselle, kuinka kauan ne riittivät? Ei\nkolmea päivääkään kärsimättä äärimmäistä nälkää. Ennenkuin viikko olisi\nkulunut, täytyisi joka ainoan menehtyä!\n\nSellaisen kohtalon mahdollisuus, niin, täydellinen varmuus, sai aikaan\nalakuloisuuden näytelmän yhdistyneenä vihaiseen kiihtymykseen niiden\npuolelta, jotka sanoivat olevansa \"petettyjä\" -- näytelmän, jota olisi\nvaikea kuvailla. Tylyjä soimauksia kuului runsaasti. Samoin uhkaukset\nheittää syylliset mereen jatkuivat yhä aika ajottain koko yön.\n\nLautalla oli vielä toinenkin tynnyri, joka olisi ollut parempi jättää\npalavaan laivahylkyyn. Mutta ei ollut luultavaa, että se olisi\nunohdettu. Sen sisällys oli senluontoista, jota merimies pitää liiankin\nsuuressa arvossa, kun hän pelkää kuolevansa hukkumalla tai muulla\näkillisellä ja väkivaltaisella tavalla. Sen otaksutaan tekevän kuoleman\nhelpoksi, ja sentakia epätoivoinen raukka tarrautuu siihen kuin\nystäväänsä. Se on kehno turva, kauhea ihmiselämän loppu, mutta siihen\nturvaudutaan usein kurjuuden viime hetkinä. Minun ei tarvitse sanoa,\nettä tämä tynnyri sisälsi rommia.\n\nEn voi sanoa, oliko se sama, joka oli laskettu isoonveneeseen\nniin tuhoisin seurauksin. Ehkä se oli. Se oli mahdollisesti ollut\ntuuliajolla ja korjattu taas talteen, tai sitten se saattoi olla\nvielä toinen, sillä kovaonnisen parkin varastoissa oli runsas määrä\ntätä kauheata nestettä. Se oli hurjistelevain miesten pääasiallisena\n\"naukkuna\" -- heidän hellyytensä ja eläimellisen ilonsa ensimmäisenä\nlähteenä. Se oli kehnoa ja halpaa ainetta, jota tarjottiin heille\nrunsaasti, ja sitä tuskin pidettiin lukon takana. Ei ollut tuntiakaan,\nettei jotakuta heistä olisi nähty virkistävän itseään tästä\ninhoittavasta lähteestä. Jos sianlihatynnyri oli unohdettu ja jätetty\nlaivaan, oli tässä korvike. Omituista sanoa, tämän savuttuneen astian\nnäkemisellä oli ilostuttava vaikutus moniin noista villeistä miehistä.\nMonen kuultiin huutavan tavallaan leikillisesti kerskaten, että jos\nrommi ei pitäisikään heitä elossa, auttaisi se heitä kuolemaan!\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU\n\n\nNiin pian kun päivä koitti, oli jokaisen silmä suunnattu taivaanrantaa\nkohti. Ei ollut pistettäkään koko kehässä, jota ei joka ainoa olisi\ntutkinut mitä suurimmalla huolella. Miehet kääntyivät puolelta toiselle\ntähystäen merenpintaa levottomin katsein sekä kohottautuen niin\nkorkealle kuin saattoivat, saadakseen silmiensä eteen mahdollisimman\npitkälle ulottuvan näköalan.\n\nMutta kaikki päättyi pettymykseen. Ei yhtäkään purjetta ollut\nnäkyvissä, ei mitään, jossa olisi ollut eloa tai liikettä, ei edes kala\ntai lintu katkaissut nukkuvan veden laajan pinnan yksitoikkoisuutta.\n\nEi ollut mitään merkkiä kapteenin veneestä: se oli varmaan soutanut\npois johonkin vastakkaiseen suuntaan; ei myöskään merkkiä hylystä,\ntuuli oli kuljettanut meidät kauas siitä, mutta vaikka olisimme jääneet\nsitä lähellekin, ei siitä olisi näkynyt mitään jälkiä. Kaikki oli\naikoja sitten mennyt meren pohjaan.\n\nAurinko nousi korkeammalle ja korkeammalle, ja puolenpäivän aikaan se\noli aivan päittemme yläpuolella. Meillä ei ollut mitään suojaa sen\nsäteitä vastaan -- ne olivat miltei tarpeeksi kuumia saattamaan ihomme\nrakoille.\n\nTyventä jatkui -- ilmassa ei ollut kylliksi liikettä häälyttämään\nhöyhentäkään, ja lautta oli niin hiljaa kuin olisi se ollut karilla. Se\nliikkui vain silloin kun sillä olijat siirtyivät paikasta toiseen.\n\nEi ollut paljon varaa vaihtaa olopaikkaa. Ei ollut suurtakaan tilaa\nsitä varten. Meitä oli kaikkiaan kolmekymmentäneljä, ja miehet\ntäyttivät ruumiillaan melkein koko alan -- muutamat istuen ja toiset\nmaaten. Ei ollut mitään syytä liikuskella ympäri. Useimmat olivat\nsynkkiä ja alakuloisia sekä pysyivät niillä paikoilla, mihin he\nalussa olivat asettuneet, omaamatta tarmoa lähteä liikkeelle. Toiset\nolivat kevytsydämisempiä tai runsaasti juomansa rommin vaikutuksesta\nmeluisampia. Silloin tällöin oli heidän keskensä kinastusta.\n\nMerta tarkastettiin usein, yltympäri, aivan taivaanrantoihin asti.\n\nTätä velvollisuutta ei unohdettu eikä lyöty laimin. Joku nousi aina\njaloilleen ja tuijotti merelle päin, mutta vain palatakseen entiseen\nasentoonsa katsellen eteensä sillä lamauttavalla tavalla, joka\nosoitti, miten turha hänen tähystyksensä oli ollut. Niin, hiljaisuus\nitse oli riittävänä vastauksena. Ei yksikään olisi huomannut purjetta\nilmoittamatta sitä heti paikalla.\n\nPuolenpäivän aikaan me kaikki kärsimme janoa; ne jotka olivat\nilahduttaneet itseään rommilla, kärsivät pahimmin -- se näet on\nromminjuonnin varma seuraus.\n\nTynnyristä jaettiin vettä -- jokaiselle sama määrä, oli sovittu siitä,\nettä kaikki saisivat samanlaisen osan sekä vedestä että leivästä --\nja oli päätetty että jokainen saisi vettä puoli tuoppia päivässä.\nJossakin toisessa tilanteessa olisi annos ollut riittävä, ja henkeä\nolisi saattanut pitää yllä sen avulla, mutta tämän paahtavan auringon\nalla, joka näytti kuivaavan verenkin suonistamme, janomme kävi miltei\nsietämättömäksi ja puolituopillisen saattoi nielaista ilman että se\ntoi pienintäkään huojennusta. Olen varma, että puoli gallonia olisi\ntuskin riittänyt sammuttamaan janoani. Puolituopillisen teki vielä\nriittämättömämmäksi se seikka, ettei vesi ollut enää kylmää. Aurinko,\njoka paistoi vain puoliksi peitettyyn tynnyriin, oli kuumentanut\nlaitapuut --- ja tietystikin sisällä olevan veden -- siihen määrin,\nettä vesi maistui aivan kuin se olisi kiehumaan rupeamassa. Se ehkä\nesti janon edistymistä, mutta se ei helpottanut tuskaa.\n\nVettä olisi ehkä voinut pitää viileämpänä, jos olisi heitetty tarpeeton\npurje tynnyrin yli, mutta tähänkään vähäpätöiseen varokeinoon ei\nryhdytty.\n\nMiehet jättäytyivät vähitellen epätoivon valtaan -- syvän\nalakuloisuuden tuottama tylsyys sai heidät nopeasti valtoihinsa, ja\nsen vaikutuksesta ei yhdelläkään näyttänyt olevan kylliksi tarmoa\nryhtyäkseen johonkin varokeinoon, olipa se miten helppo tahansa.\n\nMitä ruoan jakamiseen tulee, oli siinä vain yksi toimi tehtävänä. Ei\ntullut kysymykseenkään, että sellaisesta varastosta olisi ruvettu\njakamaan päiväannoksia. Kaikki mitä tarvittiin, oli yksinkertainen\njako: korppupussi tyhjennettiin, ja sen sisällys jaettiin tasaisesti\nkaikille. Siitä huomattiin tulevan kaksi korppua mieheen. Vähäinen\nmäärä jäi yli ja tästä miehet heittivät arpaa -- yksi korppu oli\njoka kerta palkintona. Näistä palkinnoista miehet kilpailivat yhtä\nkiihkeästi kuin olisi suuria rahasummia ollut arvonnan tuloksesta\nriippumassa, ja itse asiassa olisikin tarvittu suuri summa, jotta olisi\nvoinut ostaa yhden noista kallisarvoisista leipäpalasista.\n\nArpominen yhdessä rommin kanssa, jota nyt niinikään mitattiin miehille,\nherätti joksikin aikaa meluisaa kiihtymystä. Mutta tämä oli pian ohi,\nja toivottomuuden synkkä hiljaisuus vallitsi jälleen.\n\nJotkut, jotka jo olivat polttavan nälissään ja seurauksista\npiittaamattomia, söivät yhdellä kertaa molemmat laivakorppunsa,\nkun taas toiset, joilla oli enemmän ymmärrystä tai suurempi voima\nkestää, nakersivat vain pienen osan ja säilyttivät lopun vastaista ja\npakottavampaa tarvetta varten.\n\nSiten kului aika miltei auringonlaskuun asti -- ilman yhtäkään\ntapausta, joka olisi ilahduttanut meitä -- ilman yhtäkään uutta\nmahdollisuutta, joka olisi herättänyt toivoa.\n\nMiltei auringonlaskun aikaan syntyi kuitenkin suuri hälinä, ja taas\ntunnettiin kaikkia toivon tuottamia suloisia riemuja.\n\nEräs mies, joka oli noussut pystyyn ja katseli yli meren, huudahti\näkkiä:\n\n\"Purje, purje!\"\n\nOlisi mahdotonta kuvailla sitä villiä iloa, jonka nämä sanat saivat\naikaan -- miehet hyppäsivät pystyyn päästäen riemuhuutoja, kun he\nkertasivat sanat: \"purje, purje!\" Jotkut tempasivat hatun päästään ja\nheiluttivat sitä ilmassa -- jotkut hyppivät ja tanssivat aivankuin\nmielettömät, ja epätoivoisimmatkin käyttäytyivät ikäänkuin heidät olisi\nherätetty uuteen eloon.\n\nOlen sanonut, että olisi mahdotonta kuvailla tuota näytelmää, mutta\nvielä mahdottomampi olisi kuvailla vastakohtaa, jonka olisi voinut\nnähdä lautalla vain hetki jälkeenpäin, kun saatiin selville, että\nhuuto oli väärä hälytys. Näkyvissä ei ollut mitään purjetta -- ei\nollut ollutkaan -- ei voitu nähdä jälkeäkään laivasta tai purjeesta\nvaltameren laajassa, kehässä -- ei mitään liikkunut tuon suuren peilin\nlasimaisella pinnalla.\n\nVäärä hälytys -- aivan perusteeton. Pian oli selvää, miksi mies oli\nsemmoiseen ryhtynyt. Villit puheet, jotka tulvivat hänen huuliltaan,\nosoittivat yhdessä niiden eriskummaisten liikkeiden kanssa, mitä hän\nteki käsillään, että hän oli mielipuoli!\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU\n\n\nNiin, mies oli mielipuoli. Edellisen yön kauheat tapahtumat olivat\nriistäneet häneltä järjen, ja hän oli nyt mieletön hullu.\n\nJotkut huusivat, että hänet heitettäisiin mereen. Ei yksikään\nvastustanut tätä neuvoa. Se olisi saatettu täytäntöön, sillä monet\nolivat valmiina tarttumaan häneen käsiksi, kun mielipuoli, ilmeisesti\nhyvin tietäen heidän aikomuksensa, kömpi takaisin entiseen asentoonsa\nja kyyristyen alas jäi siihen hiljaisena sekä pelästyneen näköisenä.\nEi ollut luultavaa, että hän vahingoittaisi ketään -- hänet jätettiin\nrauhaan.\n\nTämän sattuman tuottama kiihtymys hälveni pian, ja synkät katseet\ntulivat takaisin -- jos mahdollista synkempinä kuin ennen, sillä siten\nkäy aina, kun on syttynyt toiveita, jotka päättyvät pettymykseen.\n\nSiten meni ilta ja osa yötä.\n\nSamalla tunnilla kuin edellisenä yönä -- melkein samalla minuutilla\n-- nousi tuuli taas puhaltamaan. Se saattoi olla vain vähän hyödyksi,\nkoska ei ollut mitään mahdollisuutta että se kuljettaisi meidät maihin\n--- mutta se oli viileä ja virkistävä sen kovan ja kuivan kuumuuden\njälkeen, jota olimme kärsineet koko päivän.\n\nJotkut puolustivat purjeen levittämistä, toiset taas eivät nähneet\nsiitä olevan mitään hyötyä. \"Mitä hyvää siitä koituu?\" kysyivät nämä.\n\"Se voi kuljettaa meidät parikymmentä mailia tältä paikalta tai ehkä\nkaksikin kertaa niin paljon. Mitä sitten? Se ei vie meitä maan näkyviin\n-- eikä laivankaan. Me näemme laivan yhtä hyvin olemalla paikallamme.\nMitä hyötyä on liikkumisesta? Jos meillä ei ole mitä syödä, ja meidän\ntäytyy kuolla, voimme kuolla yhtä hyvin täällä kuin parikymmentä\nsolmuväliä kauempana tuulen alla. Levittäkää purjeenne, jos tahdotte,\nme emme estä emmekä auta.\"\n\nSillä tavoin puhui miehistön epätoivoinen osa.\n\nOli niitä, jotka ajattelivat, että purjehtimalla todennäköisemmin\nkohtaisimme laivan. He ajattelivat, etteivät voisi juosta huonompaan\ntilaan, vaan saattoivat ehkä ajautua parempaan paikkaan, missä laivoja\noli taajemmassa, vaikka he samalla myönsivätkin, että oli yhtä suuret\nmahdollisuudet joutua reitiltä pois.\n\nTotuus on, ettei yksikään tuntenut satojen mailien laajuudelta paikkaa,\nmissä me olimme, ja että purjehtiminen mihin suuntaan tahansa olisi\nollut vain arvaamista.\n\nMutta kurjuudessa olevat ihmiset pitävät aina liikkumista parempana\nkuin lepoa, ja tieto, että on kulkemassa ja kulkemassa eteenpäin,\nvaikuttaa mieleen rauhoittavasti. Se synnyttää toivon, että saa\nnäkyviinsä jotakin, joka on avuksi, ja tämä toivo, olkoon vaikka\nkuinkakin huonosti perusteltu, saattaa ihmisen kykeneväksi kuluttamaan\naikansa keveämmin. Kun taas päinvastoin jää yhteen määrättyyn paikkaan\nyhtä pitkäksi ajaksi, suuttuu ja vimmastuu paljon enemmän epävarmuuden\ntakia.\n\nKun miehillä oli tämä tunne, olivat useimmat heistä purjeen\nlevittämisen puolella, ja sentähden se levitettiin.\n\nEdellisenä yönä olivat useat miehistä pitäneet sitä ylhäällä --\nse kun oli ollut ainoa, millä lautan oli voinut saada uijien\nsaavuttamattomiin. Kun tämä tarkoitus oli saavutettu, oli purjeen\nannettu pudota, ja lautta oli ajelehtinut hyvän matkan ilman sitä.\n\nTänä yönä oli kuitenkin nostettu masto -- tai pikemminkin kaksi mastoa,\njotka oli tehty yhteenliitetyistä airoista ja sauvoimista. Niiden\nväliin oli purje pingoitettu ilman raakapuuta, kahvelia tai puomia. Ei\nollut ollenkaan aikomuksena käännellä purjetta. Se oli vain levitetty\nkuin peite lautan poikki ja jätetty siihen tuulen puhallettavaksi\nsen verran kuin tätä miellytti. Kun tämä työ oli tehty, jätettiin\nlautta omiin valtoihinsa, ja se tietysti ajelehti tuulen suuntaan niin\nnopeasti kuin saattoi -- ilmeisesti kolmen tai neljän solmun nopeudella\ntunnissa.\n\nMiehet asettuivat taas toimettomaan asentoonsa, ja kaikki pysyivät\nhiljaa. Joku vaipui uneen ja kuorsasi ikään kuin olisi ollut\nonnellinenkin! Toiset nukkuivat, mutta heidän unissaanpuhumisensa\nilmaisi huolestuneita näkyjä, jotka ehkä palauttivat mieleen\nsyyllisyyden synkkiä näytelmiä. Jotkut näyttivät makaavan hereillä koko\npitkän yön silloin tällöin kääntelehtien sinne tänne ikäänkuin jano,\nnälkä tai lähestyvän kuoleman pelko olisi pitänyt heitä valveilla.\n\nBrace ja minä istuimme aivan likekkäin. Meillä oli yhä se\nyksinkertainen lautta, jonka hän oli tehnyt -- toisella oli näet vain\nvähän tilaa, ja tämä, joka nyt oli osana koko lautasta, oli niin hyvä\nolopaikka kuin suinkin olisimme voineet valita -- itse asiassa paras,\nniinkuin seuraavat tapaukset osoittivat.\n\nSiinä oli purje -- halkaisija tai ajopurje, en tiedä kumpi -- sekä\nkappale vanhaa tervavaatetta, ja kun nämä olivat levitettyinä lankkujen\nylitse, pitivät ne näitä koossa ja soivat meille pehmeämmän makuusijan\nloikoiltavaksi.\n\nMe keskustelimme silloin tällöin, vaikkakaan ei usein. Aika ajoin\noli kunnon merimies koettanut ilostuttaa minua herättämällä minussa\ntoiveita, mutta nyt oli asemamme käynyt niin toivottomaksi, että hän\nvihdoin luopui yrityksestä. Hän tunsi, että olisi vain pilkantekoa\nuskotella, että olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastua. Hänkin --\nrohkein koko tuosta joukosta -- oli nopeasti jättäytymässä epätoivon\nvaltaan.\n\nTuuli tyyntyi ennen päivänkoittoa aivan kuin edellisenä yönäkin\n-- toinen aamu tuli, mutta ei näyttänyt yhtäkään purjetta koko\nrajattomalla merellä.\n\nAurinko nousi taas kuumana ja kaarsi päidemme yli saman pilvettömän\ntaivaan kautta sekä laski punaisena ja tulisena niinkuin ennenkin.\n\nMeni toinenkin yö, ja taas tuuli kuljetti meitä ulapalla. Sitten tuli\nja meni useita muita päiviä ja öitä -- minä lakkasin laskemasta niitä\n-- melkein samalla yksitoikkoisella totutulla tavalla, johon tuotti\nvaihtelua vain miesten riitely -- siitä kehittyi joskus mitä pahimpia\njupakoita, joissa veitset vedettiin esiin ja niitä käytettiin miltei\nkohtalokkain seurauksin.\n\nOmituinen aika epäsopua ja leppymätöntä taistelua varten!\n\nVillit eläimetkin -- rajuimmatkin pedot luopuvat yhteisen vaaran\nvaikutuksesta luonteensa julmuudesta. Siten ei ollut näiden\nkelvottomien miesten laita -- heidän alhaiset intohimonsa\nnäyttivät tällä pelottavalla hetkellä tulevan vain vahvemmiksi ja\nturmiollisemmiksi!\n\nHeidän riitansa koskivat aivan pikkuasioita -- veden ja rommin\njakamista, jonkun otaksumaa, ettei hänen kanssaan menetelty\nrehellisesti annosten suhteen -- mutta riidat olivat tulleet niin\nlukuisiksi, että nekin kävivät yksitoikkoisiksi. Joka tunti häiritsi\nraju meteli syvää rauhaa ja muutoin täydellistä hiljaisuutta, joka oli\ntunnusmerkillistä riitojen väliajoille.\n\nJos nämä tapaukset olivat käyneet yksitoikkoisiksi, eivätkä enää\nkiinnittäneet mieltäni, oli sattumaisillaan muuan, joka tulisi\nherättämään minussa mitä voimakkainta mielenkiintoa -- tulisi\njärkyttämään sieluani aivan äärimmäiseen kiihtymykseen asti.\n\nOlen sanonut, että tämä tapaus oli sattumaisillaan -- se oli kauhea\nsuunnitelma, joka jo oli kypsytetty, vaikka sitä oli pidetty salassa\ntoveriltani ja minulta. Ei Bracella eikä minulla ollut vähintäkään\naavistusta siitä siihen hetkeen asti, jolloin se avoimesti ilmoitettiin.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESVIIDES LUKU\n\n\nOli luultavasti kuudes päivä hylyltä lähdön jälkeen -- en tosin\nole varma päivästä -- kun hirveä aikomus tuli ilmi. Se oli ollut\nhaudottavana jonkun aikaa aikaisemmin, ja tänä päivänä tuli ratkaisu.\n\nNyt oli useita päiviä siitä kun kukaan oli maistanut ruokaa -- kaksi\nkorppuansa oli jokainen syönyt jo aikoja sitten -- useimmat sillä\nhetkellä, jolloin ne jaettiin. Tietysti jokainen lautalla-olija kärsi\nnälän tuskia ja oli sietänyt niitä kunnes ruoantarve oli tullut\näärimmäisen tuskaa tuottavaksi.\n\nJotkut näyttivät kuihtuneilta, silmät olivat syvälle painuneet ja\nposket luiset sekä kuopalla. Toisilla oli, omituista sanoa, lihava,\npaisunut ulkomuoto, mutta tämä oli varmaan johtunut ajettumisesta tai\njostakin luonnottomasta syystä -- nälkä ei varmaankaan ollut antanut\nheille lihaa. Kaikilla -- joka ainoalla -- oli silmien tienoilla ja\nsuun ympärillä tuo erikoinen ilme, jonka voi huomata nälkäisen koiran\nnaamassa tai vielä selvemmin puoliksi nälkiintyneellä sudella.\n\nTänä aikana näytti heidän keskensä olevan jokin salainen yhteisymmärrys\n-- ei kaikkien kesken, vaan niiden, jotka olivat johtajina -- oli\nnäet sellaisia jotka heikontuneessa tilassaankin olivat vahvempia\nruumiiltaan ja tarmokkaampia mieleltään, ja heillä oli jonkinlainen\njohtovalta muihin. En voinut sanoa, mitä tämä yhteisymmärrys koski,\nenkä tosiaan olisi välittänyt sen olemassaolon ilmauksista, jollei\nolisi tapahtunut sitä, mitä tapahtui. Minä huomasin heidän silloin\ntällöin kuiskailevan toisilleen, ja siten tehdessään he loivat\nsivusilmäyksiä Braceen ja minuun päin. Toisinaan minä yllätin milloin\nyhden milloin toisen tuijottamassa minuun villillä susimaisella\nkatseella, joka teki minut erikoisen levottomaksi, vaikka en voinut\nsanoa mistä syystä. Minä huomasin, että he näyttivät siltä kuin eivät\nolisi pitäneet siitä, että heidät tavattiin sillä tavoin katsomassa\nminuun, ja aina kun minä vastasin heidän katseisiinsa, laskivat\nhe äkkiä silmänsä tai käänsivät kasvonsa poispäin. Jälkeenpäin he\nnäyttivät aivan sellaisilta miehiltä jotka oli tavattu jostakin\nalhaisesta tai rangaistavasta teosta.\n\nKun minusta näytti, että he katsoivat samalla tavalla toveriini ja\nmyös toisiinsa, kuvittelin että se oli varmaan joku äärimmäisen nälän\ntuntomerkki, enkä minä ajatellut sitä sen enempää.\n\nSeuraavana päivänä huomasin kuitenkin, että kuiskiminen lisääntyi\nheidän keskuudessaan, ja sitä seurasi yhä suurempi viittilöimisten ja\nkiihtymyksen vuorottelu.\n\nBrace huomasi sen myöskin ja arvasi paremmin kuin minä, mitä\nkaikki tämä salakähmäisyys merkitsi -- ainakin oli hän lähempänä\ntotuutta, sillä hänkin oli edelleen tietämätön noiden roistomaisten\nsalaliittolaisten täydestä aikomuksesta.\n\nHän kuiskasi minulle, mihin hän luuli heidän tähtäävän, tarkoittaen\npaljastaa hirveän totuuden minulle niin hellävaroen kuin mahdollista.\nMutta nyt olin minä enemmän kuin puoleksi arvannut asian, eikä hänen\nilmoituksensa ällistyttänyt minua.\n\n\"Jonkun on kuoltava, poika. Luulen että he puhuvat arvan heittämisestä\nsiitä, kuka se tulee olemaan -- no, meidän täytyy uskaltaa muiden\nmukana.\"\n\nJuuri kun Brace oli päättänyt puheensa, nousi muuan mies lautalla ja\nvaatien toisten huomiota pyysi tehdä erään ehdotuksen heille.\n\nPuhe, jolla hän teki ehdotuksensa tiettäväksi, oli tosiaan lyhyt ja\nosuva. Itse asiassa tuli hän ehdotukseensa melkein heti, ja se kuului\nyksinkertaisesti siten, että yhden joukosta täytyi kuolla muiden\npelastamiseksi -- että heillä oli vielä vettä, mutta ei ollenkaan\nruokaa -- kaikkien täytyi joutua perikatoon, jolleivät saaneet\nsyödäkseen -- että he eivät voineet syödä, jollei --\n\nMutta en voi toistaa niitä kauheita perusteita, joita hän käytti,\nvaikka ne olivatkin lyhyitä -- hänen puheensa oli näet lyhyt ja kun hän\noli pitänyt sen, istuutui hän taas.\n\nTuli lyhyt väliaika, ja sitten nousi toinen sekä kääntyi miesjoukon\npuoleen. Tämä mies yhtyi edellisen mielipiteisiin sekä lisäsi\nehdotukseen suunnitelman sen toteuttamiseksi -- että nimittäin se,\njonka tuli kuolla, valittaisiin arvalla. Tätä tietysti sekä Brace\nettä minä odotimme. Ei ollut luultavaa, että kukaan tarjoutuisi\nvapaaehtoisesti.\n\nMikä olikaan kauhuni ja toverini suuttumus sekä säikähdys, kun muuan\nvahvimmista ja raaimmista koko joukosta -- Le Gros-lurjus -- nousi ja\nkovalla sekä vakavalla äänellä ei ainoastaan vastustanut arvanheittoa,\nvaan vieläpä ehdotti minua uhriksi!\n\nBrace hypähti heti pystyyn ja päästi paheksumisen huudahduksen.\nOdotettiin, että tämä huudahdus saavuttaisi vastakaikua muilta, ja\nsiten olisikin sellaisen halpamaisen ehdotuksen ottanut vastaan miltei\njokainen muu miesjoukko maan pinnalla tai valtamerellä.\n\nMutta sekä toverini että minä huomasimme pian kauhistukseksemme, että\nsellaista vastakaikua ei kuulunut tuon roistomaisen miehistön puolelta.\nPäinvastoin useat kannattivat itse ehdotusta, vieläpä sellaisella\nenemmistöllä -- voisin melkein sanoa yksimielisyydellä, että oli\nilmeistä useimpien niistä miehistä, jotka puhuivat, jo ennakolta\npäättäneen asian. Heidän nopeasta mukautumisestaan kävi selville, että\nhe olivat valmistuneet tällaisen varalle, ja tämä seikka selitti sen\nsalaperäisen kuiskuttelun, jota oli ollut edellisenä päivänä. Muutamat\nharvat eivät ilmeisesti olleet olleet mukana salaisuudessa, mutta\nnämä olivat heikkoja miehiä, joiden vastustuksesta ei olisi välitetty\nja jotka itse asiassa näyttivät olevan kylläkin valmiita yhtymään\nenemmistöön.\n\nRanskalainen rehentelijä jatkoi puhettaan puolustellakseen ehdotustaan\ntodisteilla. Me emme olleet kaikki samanarvoisia, sanoi hän -- oli\nkyvykkäitä merenkulkijoita -- ja tavallisia merimiehiä -- ja minä olin\nvain poika. Miksi olisi minulla yhtä hyvä mahdollisuus pelastua kuin\nmuillakin? Se oli nurinkurista.\n\nBrace vastusti hänen perusteitaan -- vetosi miehistöön -- heidän\noikeuden- ja rehellisyyden tuntoonsa -- \"heitettäköön arpaa\", sanoi\nhän, \"ja koettakoon poika onneaan muiden mukana\" --- se oli ainoa\noikeudenmukainen ja kunniallinen keino -- ainoa miehen arvoa vastaava\nmenettelytapa.\n\nPyh! Nämä eivät olleet miehiä. Joka ikinen oli liiankin iloinen\nryhtyäkseen mihin keinoon tahansa, joka vain vapauttaisi heidät\nvaarallisesta arvanheitosta. Le Grosin viisastelevat perusteet\ntyydyttivät heitä. Häpeällinen ehdotus voitti. Päätettiin, että minun\npiti kuolla!\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKUUDES LUKU\n\n\nNiin -- päätettiin, että minun piti kuolla.\n\nAika ja tapa oli vain vielä määrättävä, mutta näistä seikoista\nsovittiin pian. Mitä tuli edelliseen, piti asian tapahtua silloin --\nheti paikalla -- ja tavasta päätettiin, että vereni piti laskea kuiviin!\n\nNämä päätökset tehtiin nopeudella, joka ei suonut ollenkaan aikaa\nmiettimiseen -- tuskin aikaa puhumiseen tai vastustamiseen. Ahnaat\nsudet olivat innokkaita saamaan saaliinsa.\n\nHeidän päätöksensä oli toimia nopeasti sillä kertaa, sillä puolitusinaa\nasian innokkainta puoltajaa läheni enempää epäröimättä minua --\nilmeisesti aikoen panna aikeensa täytäntöön!\n\nJa he olisivat epäilemättä tehneet sen, jos olisin ollut yksin ja\nsuojatonna -- epäilemättä he olisivat tappaneet ja syöneet minut!\nMutta minä en ollut yksin -- en ollut ilman suojelijaa. Kun julmat\nihmissyöjät lähestyivät, hyppäsi Brace heidän ja minun väliini ja\nvetäen esiin kääntöpääveitsensä hän uhkasi iskeä maahan ensimmäisen,\njoka koskisi sormellaankaan minuun.\n\n\"Pois!\" huusi hän, \"pois, te pelkurit lurjukset! Koskekaahan vain\npoikaan ja minä teen teistä hakkelusta. Hän on ehkä ensimmäinen, joka\ntulee syödyksi, mutta hän ei ole ensimmäinen, joka kuolee sentakia --\nuseampi kuin yksi teistä on kellistyvä ennen kuin hän. Hitto vieköön,\njollei niin käy! Nyt siis, te arat koirat, tulkaa, jos uskallatte!\"\n\nPelkurit, joita Bracen rohkea esiintyminen lannisti, pysähtyivät\npaikoillaan ja epäröivät, vaikkei kukaan heistä uskaltanut vastata.\nHämmästys näytti vallanneen heidät, sillä vaikka he tiesivät, että\nBrace vastusti aikomusta, ei heillä ollut ajatustakaan, että hän\nyrittäisi taistella koko joukkoa vastaan. Sentakia hämmästys pidätti\nheitä -- yhdessä pienen pelon kanssa, sillä Bracen ottama päättävä\nasento ja hänen veitsensä loistava terä lupasivat kuolemaa joillekin\nheistä. Ja kun jokainen pelkäsi, että kuolema tulisi hänen osakseen, ei\nyksikään halunnut olla etumaisena.\n\nMinä olin syöksynyt rohkean puolustajani rinnalle päättäen taistella ja\nkuolla hänen sivullaan, vaikka minun heikko käsivarteni ei olisi voinut\nsaada paljon aikaan vahvaa ja rajua miesjoukkoa vastaan, joka hyökkäsi\nkimppuumme. Kuitenkin olisi parempi kuolla sillä tavoin kuin tulla\nkylmäverisesti teurastetuksi, ja näin uskoen minä rohkaisin itseni\nkohtaamaan vihollisia.\n\nTällä ratkaisevalla hetkellä näytti toverini asennossa tapahtuvan\nmuutos: jokin uusi ajatus oli vallannut hänet, ja heiluttaen kättään\nerikoisella tavalla, joka osoitti vastustajillemme, että hänellä oli\njokin ehdotus tehtävänä, hänen onnistui saada aikaan hiljaisuus. Sitten\nhän kääntyi heidän puoleensa seuraavasti: \"Toverit, eikö ole aivan\nkehnosti, että me riitelemme semmoisella hetkellä kuin nyt, jolloin me\nkaikki olemme yhtäläisesti hädässä?\"\n\nBracen äskeinen uhmaava sävy oli muuttunut puolittain pyytäväksi, ja\noli ilmeistä, että hän aikoi ehdottaa jonkun sopimuksen tekoa. Olisihan\nollutkin hänen puoleltaan mieletöntä pitkittää ristiriitaa, koska se\nolisi vain päättynyt meidän kummankin kuolemaan.\n\n\"Toverit\", jatkoi hän, \"on kauheata kuolla, mutta minä tiedän, että\nmeidän täytyy uhrata joku muiden edestä, ja se on parempi kuin että\nkaikki tuhoutuisimme. Mutta teidän tulee tietää, että kun tämä\ntapahtuu, on tavallisena tapana vetää arpaa asiasta.\"\n\n\"Me emme tee sitä sillä tavoin!\" huusi muuan lisäten kirouksella\npainokkuutta vastaukseensa.\n\n\"No hyvä\", jatkoi Brace, kadottamatta rauhallista esiintymistään,\n\"koska olette päättäneet, ettei asiaa sovita sillä tavoin, ja että\ntämän pojan täytyy olla ensimmäinen, ja koska olette kaikki päättäneet\nsen, ei hyödytä että minä olen tiellä. Minä suostun toisten aikeeseen.\"\n\nMinä ällistyin näistä sanoista ja käänsin ehdottomasti katseeni puhujan\nkasvoihin. Oliko hän vakavissaan? Aikoiko hän todella hyljätä minut?\nLuovuttaa minut noiden armottomien miesten käsiin?\n\nHän ei välittänyt minusta, ja hänen päättäväinen asentonsa sekä yhä\nsamaan suuntaan kohdistettu katseensa osoitti minulle, ettei hän ollut\nvielä puhunut loppuun.\n\n\"Mutta\", sanoi hän hetken perästä, \"seuraavilla ehdoilla\".\n\n\"Millä ehdoilla?\" kysyivät useat keskeyttäen hänet.\n\n\"No, vain sillä\", vastasi Brace, \"että pojan annetaan elää\nhuomisaamuun. Pyydän hänelle ainoastaan aikaa auringon nousuun, ja\njollei silloin ole yhtään purjetta näkyvissä, voitte tehdä, mitä\ntahdotte. On vain kohtuuden mukaista, että poika saa mahdollisuuden\nsäilyttää henkensä, ja jollette suostu antamaan hänelle tätä\nmahdollisuutta\", jatkoi puhuja asettuen taas päättäväiseen asentoon,\n\"jollette anna, niin kaikki, mitä minulla on sanottavana, on se, että\nminä taistelen pojan puolesta niin kauan kun voin puolustaa häntä, ja\njos hänet syödään ensiksi, ei häntä tapeta ensiksi -- sen voin luvata\nteille. No?\"\n\nBracen puheella oli toivottu vaikutus. Hänen kuulijakuntansa suostui\nehdotukseen, vaikkakin vastahakoisesti. Nuokin sydämettömät paholaiset\neivät voineet olla tunnustamatta, että semmoinen menettely oli vain\nkohtuullista, mutta mahdollisesti oli suojelijani päättäväisellä ja\nuskaliaalla käyttäytymisellä -- hänen siinä seisoessaan suoristuneena\nja valmiina, terävä veitsi loistaen hänen vahvassa, lujassa otteessaan\n-- suurempi vaikutus heidän päätökseensä kuin millään rehellisyyden\ntunteella.\n\nOli miten tahansa, lykkäykseen myönnyttiin, ja ne, jotka olivat\nuhanneet henkeäni, vetäytyivät takaisin -- vaikkakin yhä muristen\ntyytymättömyyttään -- sekä peräytyivät jälleen paikoilleen.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU\n\n\nVoin vain huonosti kuvailla niitä tunteita, jotka myllersivät\nrinnassani. Vaikka olin vapautunut heti paikalla uhkaavan kuoleman\nkauhusta, ei viivytyksessä ollut mitään, joka olisi antanut minulle\nilon tunteita. Se olisi vain kohtaloni lyhyt lykkäys, sillä huomenissa\nminun täytyi varmasti kuolla. Vähäpätöiset mahdollisuudet, että me\nnäkisimme purjeen, olivat tuskin miettimisen arvoisia, enkä minä saanut\nmitään lohdutusta sellaisen sattuman ajattelemisesta.\n\nSiksi pidin kohtaloani varmana. Suojelijani ei voinut pelastaa minua.\nHän oli tehnyt kaiken voitavansa hankkimalla lykkäyksen, joka oli\nantava minulle tämän vähäpätöisen mahdollisuuden pelastaa henkeni. Jos\nmahdollisuus jäisi toteutumatta, olisi hänen epäilemättä pidettävä\nsanansa ja luovutettava minut.\n\nMinulla oli samat tunteet kuin tuomitulla rikollisella, jonka\nmestaushetki on määrätty ja joka tietää sen -- ehkä vain sillä\nerotuksella, että minä saatoin odottaa tapausta omatunto puhtaana.\nTunteeni eivät olleet samoja kuin rikollisen, vaan ikäänkuin uhrin --\nmarttyyrin rosvojen joukossa.\n\nTietystikään en ajatellut nukkumista -- kaikki uni oli kaikonnut\nsilmäluomistani. Miten saatoin nukkua, kun sellainen tulevaisuus oli\nedessäni? Surullisena ajattelin minä tuolla ratkaisuhetkellä kotia,\nvanhempia ja sukulaisia. Katkerasti minä kaduin sitä että milloinkaan\nolin karannut merille.\n\nVoi! Niinkuin monen muunkin, joka on menetellyt tottelemattomasti ja\nuhkarohkeasti, oli minunkin kokemukseni liian kalliisti ostettu --\nminun katumukseni tuli liian myöhään.\n\nHuomenna auringon noustessa minun täytyi kuolla ja voi, sellaisen\nkauhean kohtalon uhrina! Osakseni tullutta kuolemaa ei tiedettäisi\nmilloinkaan, sillä vaikka minut tehtiin uhriksi, ei ollut luultavaa,\nettä mestaajani eläisivät kauan jälkeeni. Mahdollisuudet, että joku\nheistä milloinkaan pääsisi maihin, olivat tosiaan pienet, ja vaikka he\npääsisivätkin, ei ollut luultavaa, että he levittäisivät salaisuutta.\nMinusta ei kuultaisi milloinkaan enää; ei ystävät eivätkä sukulaiset\nsaisi ikinä tietää surullista osaani ja parempi olisikin, etteivät he\nsaisi. Oi, se oli kauhea kohtalo!\n\nKärsiessäni sellaisista ajatuksista makasin minä ojentuneena lankulle;\nsuojelijani oli yhä vieressäni -- niin lähellä, että meidän hartiamme\nkoskettivat toisiaan ja päämme olivat aivan yhdessä -- minä olisin\nvoinut kuulla kaiken, mitä hän olisi sanonut vaikka kuiskaamallakin,\nmutta pitkään aikaan hän ei lausunut sanaakaan minulle. Häntä\nnäyttivät omat ajatuksensa askarruttavan -- aivan kuin olisi hän ollut\nvajonnut johonkin syvään mietiskelyyn -- eikä hän halunnut, että häntä\npuhuteltaisiin. Huomatessani tämän pysyin minäkin vaiti.\n\nYö laskeutui ja näytti tulevan pimeäksi. Useimmat edellisistä\nöistä olivat olleet hyvin valoisat, kun oli ollut kuuvalo ja\ntuskin pilveäkään taivaalla moniin viikkoihin. Mutta tänä päivänä\nja erikoisesti sen loppupuolella oli mustia pilviä näyttäytynyt\ntaivaanrannan yläpuolella, ja vaikka meri oli vielä tyyni, näytti\nsiltä, kuin jokin muutos olisi käsillä.\n\nKun aurinko oli laskenut, nousivat nämä pilvet korkeammalle ja\nkorkeammalle, kunnes niiden musta käärinliina peitti koko taivaankannen\nverhoten kuun täydellisesti, ei vain kätkien sitä silmistämme, vaan\nestäen sen säteitä luomasta valoaan merelle.\n\nSensijaan että vedenpinta olisi kimallellut ympärillämme, niinkuin se\noli tehnyt edellisinä öinä, oli se nyt harmaan ja synkän näköinen,\nsillä se heijasti yläpuolellaan riippuvien pilvien väriä. Kumpikin oli\nminun oman surullisen mielialani sopivia vertauskuvia.\n\nMinä huomautin melkein koneellisesti toverilleni tästä muutoksesta\nyläilmoissa ja puhuin yön pimeydestä.\n\n\"Sitä parempi, poika\", oli hänen lyhyt vastauksensa, ja hän vaipui\ntaas äänettömyyteen ikäänkuin hän ei olisi pitänyt siitä, että häntä\nkoetettiin saada keskustelemaan.\n\nMinä mietiskelin hetken hänen vastaustaan. Miten se oli parempi? --\nMitä merkitsi pimeys? Mitä hyötyä voitiin siitä saada? Pimeä yö ei\nvoinut tuoda laivoja merelle, eikä se myöskään voinut pelastaa minua\nkohtalosta, joka oli minulle määrätty. Aurinko nousisi yhtä kaikki, ja\nsen noustessa minun täytyisi kuolla! Pimeys ei voinut hyödyttää minua!\nMitä saattoikaan hän tarkoittaa?\n\nMinä mietiskelin pitkän aikaa hänen vastaustaan, mutta en voinut saada\nselville sen merkitystä. Oliko hän tarkoittanut sen rohkaisulausunnoksi\n-- joksikin, jonka tuli herättää toivoa minussa -- joksikin, joka\nilahduttaisi minua -- sillä oli näet epämääräisesti se vaikutus -- vai\noliko vastaus annettu koneellisesti ja ajattelematta?\n\nEdellistä mahdollisuutta en uskaltanut toivoa. Siitä hetkestä, jolloin\nminulle oli suotu armonaikaa, ei hän ollut puhunut eikä lausunut\nyhtäkään toivon sanaa, sillä olin varma, ettei hänellä ollut semmoista\nlausuttavana. Mitä hän sitten tarkoitti sanoilla, jotka hän juuri oli\nsanonut: \"Sitä parempi, poika\"?\n\nMinä olisin lopulta kysynyt häneltä, mutta juuri kun olin päättänyt\ntehdä niin, huomasin minä, että hän käänsi itsensä ympäri, ja ennenkuin\nvoin puhua hänelle, oli hän siirtänyt päänsä pois, niin ettei hän\nolisi enää kuullut minun kuiskaustani. Haluten, etteivät muut kuulisi\nkysymystä, jonka aioin tehdä hänelle, minä pysyin hiljaa ja odotin\nparempaa tilaisuutta.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU\n\n\nNyt oli tullut erittäin pimeä -- niin pimeä, että minä tuskin saatoin\nerottaa toverini haahmon, vaikka hän oli aivan vieressäni -- suuri\nlautta itse sekä siinä pitkällään olevat miehet olivat erotettavissa\nvain muodottomana mustana joukkona. Minä saatoin huomata levitetyn\npurjeen paremmin kuin muun, koska se oli vaaleanvärinen ja rajoittui\nselvästi taivaan synkkää harmautta vastaan.\n\nMutta vaikka olikin pimeä, huomasin minä, että Bracella oli minusta\npoispäin kääntyessään veitsi käteen puristettuna, terä yhä auki ja\nvalmiina käytettäväksi! Mitä hän aikoi sillä?\n\nYht'äkkiä tuli mieleeni, että hän epäili jotakin -- että hän pelkäsi,\netteivät roistot haluaisi odottaa aamuun, niinkuin oli sovittu, vaan\nyrittäisivät saada aikeensa täytäntöön yöllä. Tämän epäluulon takia\noli hän asettunut heidän ja minun väliini päättäen vartioida minua.\nPaikka, jonka hän oli valinnut, tuki tätä otaksumaa, ja hänen asentonsa\nvahvisti sitä.\n\nKuten olen ennen kertonut, olimme Brace ja minä yhäti niillä uivilla\nlankuilla, jotka olimme sitoneet yhteen, ja nämä oli kiinnitetty\nlauttaan siihen osaan, jota voisi sanoa sen peräkeulaksi -- toisin\nsanoen, kun lautta liikkui vedessä purjeen avulla, oli meidän paikkamme\ntakana vanavedessä.\n\nNyt kun toverini oli kääntynyt, makasi hän pää lauttaa kohti, ja kuten\nluulin, puoleksi kyyristyneessä asennossa, vaikka pikimustan pimeyden\ntakia en ollut varma tästä. Joka tapauksessa oli hän sellaisessa\nasennossa, että jos joku olisi koettanut lähestyä minua, olisi\nhänen ensin pitänyt mennä Bracen ruumiin yli, ja sentakia luulin --\nnähdessäni veitsen hänen kädessään -- että hänen tarkoituksensa oli\nsuojella minua.\n\nOlen sanonut, että nyt oli tullut erittäin pimeä, mutta tämän lisäksi\nhuomasin, että tuuli oli noussut -- juuri melkein samalla hetkellä kuin\nmuinakin öinä. Tänä yönä se oli kuitenkin paljon vireämpi kuin ennen\n-- niin vireä, että lautta kulki reippaasti eteenpäin saaden vedessä\naikaan kohisevan äänen ja jättäen jälkeensä vaahtoisen uran.\n\nJonkinlaiseen tylsyyteen tuudittautuneena makasin minä kuunnellen tätä\nääntä, ja unelmistani herätti minut vasta se, että huomasin veden äänen\nyht'äkkiä tulevan vähemmän äänekkääksi ja selväksi -- ikäänkuin lautta\nolisi kulkenut hiljaisemmin meressä -- sitten en kuullut sitä ollenkaan!\n\nVarmaankin, ajattelin, on purje tullut alas, eikä lautta ole enää\nliikkeessä.\n\nMakasin hetken kuunnellen tarkkaavasti; hämmästyksekseni saatoin yhä\nerottaa kohisevan veden äänen, mutta nyt se tuntui tulevan jonkun\nmatkan päästä ja loittoni joka hetki! Olin vähällä hypähtää ylös ja\netsiä selitystä tähän omituiseen ilmiöön, kun villi huuto tuli kiirien\nyli veden kovien äänien synnyttämän epäselvän melun seuraamana.\n\n\"Me olemme pelastetut!\" ajattelin minä. \"Jokin laiva on likellä!\" Minä\ntosiaan huusin nämä sanat hypähtäen pystyyn makaavasta asennostani.\n\n\"Niin\", vastasi ääni, jonka tiesin olevan Bracen, \"me olemme kuitenkin\npelastuneet heiltä -- tuolla he menevät, nuo pelkurit lurjukset! He\neivät saa meitä kiinni niin kauan kun tämä tuuli kestää --- sitä he\neivät tee.\"\n\nHämmästyksekseni huomasin nyt, että Brace ja minä olimme yksinämme,\nja kaukana varjoisessa pimeydessä saatoin minä tuskin erottaa valkean\npurjeen lautalta, joka yhä kiiti poispäin tuulessa!\n\nSiinä ei ollut mitään salaperäistä. Brace oli leikannut poikki köydet,\njotka yhdistivät meidän lankkumme lauttaan, ja antanut lankkujen hiljaa\njäädä jälkeen. Sitä varten hän oli puuhaillut veitsi kädessä!\n\nTietysti tuuli, joka painoi purjetta vasten, oli vienyt suuren lautan\nkauas saavuttamattomiin, ja se oli nyt useita satoja yardeja tuulen\nalla meistä. Pimeys oli estänyt ketään miehistä huomaamasta, mitä\noli tapahtumassa, mutta he olivat vihdoin keksineet meidän pakomme,\nniinkuin heidän hurjat luikkauksensa ja vihaiset huutelunsa todistivat.\nMe saatoimme kuulla heidän kutsuvan meitä nimeltä, samalla kun he\npäästivät uhkauksia ja pettymyksen tuottaman raivon huudahduksia.\n\n\"Älä pelkää heitä enää\", huomautti toverini kylmästi, \"eivät he saavuta\nmeitä tuolla hitaalla aluksella -- me voimme soutaa nopeammin kuin he\nuida. Mutta on kuitenkin paras päästä varmuuteen -- mitä kauempana me\nolemme heistä, sitä parempi -- käy kiinni, poika, tässä on sinulle airo\n-- vedä kaikin voimisi!\"\n\nMinä tartuin airoon niinkuin toverini neuvoi, ja aloin soutaa. Minä\nnäin, että Bracella oli toinen airo -- hän oli näet saanut otetuksi\nsen lautalta -- ja kahden airon avulla pieni aluksemme kulki nopeasti\nvedessä. Me tietysti soudimme suoraan päin tuulta, sillä näin tekemällä\noli meillä vastakkainen suunta verraten siihen, mihin muut miehet\nkulkeutuivat.\n\nPitkän aikaa me yhä kuulimme heidän villit, käheät huutonsa takanamme.\nMutta äänet kävivät heikommiksi ja heikommiksi, kun lautta ajautui\ntuulessa, ja vihdoin me emme kuulleet niitä enää.\n\nMe soudimme kunnes aamu valkeni, ja silloin me lepäsimme työstämme sekä\ntähystimme merenpintaa.\n\nNäkyvissä ei ollut yhtään purjetta -- ei minkäänlaista esinettä. Lautta\noli kadonnut veden kuperan kohouman taakse -- me olimme yksinämme\nvaltamerellä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukija! Voisin kuvailla muitakin vaaran näytelmiä, joiden kautta rohkea\ntoverini ja minä kuljimme ennen sitä riemuisaa hetkeä, jolloin silmämme\nkiintyivät laivan valkeihin purjeisiin -- vahvan, mainion laivan,\njoka nosti meidät valtameren povelta ja kuljetti meidät taas maalle\n-- niin, vieläpä syntymämaallemme. En väsytä Sinua yksityiskohdilla.\nRiittäköön, kun sanon, että pelastuimme -- miten olisin muuten elossa\nkertoakseni tarinaani? Niin minä elän yhä ja samoin toverinikin -- me\nkumpikin kuljemme vielä merillä, mutta ei enää mielivaltaisen tyrannin\njohdossa, sellaisen kuin oli \"Pandoran\" kapteeni. Ei, me olemme\nkumpikin kapteeneja itse -- minä eräällä Itä-Intian kulkijalla, ja Ben\non mainion, Afrikassa kulkevan parkin päällikkönä -- sekä myös osittain\nomistajana -- parkin, joka oli aivan \"Pandoran\" veroinen.\n\nMutta hänen Afrikan-kauppansa ei ole samanlaista -- ei. Vanha ystäväni\non kunniallinen mies. Hänen kauppatavaranaan ei ole mustat miehet, vaan\nkeltainen kultahiekka, valkoinen norsunluu, palmuöljy ja kamelikurjen\nsulat, ja joka kerta \"käväistyään\" Afrikan rannikolla, \"käväisee\" Ben\n-- niinkuin olen saanut tietää -- Englannin pankissa ja sijoittaa sinne\nhyvin huomattavan rahasumman. Minä iloitsen hänen menestyksestään, enkä\nepäile, että sinä, lukija, teet samoin.\n\nEmme ole epätietoisia orjalaivan miehistön kohtalosta. Ei yksikään\nheistä, ei veneessä eikä lautalla olijoista nähnyt milloinkaan enää\nrannikkoa. He tuhoutuivat laajan valtameren pinnalla -- tuhoutuivat\nkurjasti yhdenkään käden auttamatta tai silmän itkemättä heitä. Ei\nyksikään silmä nähnyt heitä paitsi Kaikkivaltiaan -- ei yksikään käsi\nollut lähellä paitsi hänen, ja se oli lähellä, sillä Jumalan käsi kosti\nheidän uhriensa puolesta!\n\n\n\n"]