Jokikylän abiturientit

JOKIKYLÄN ABITURIENTIT

Kirj.

Aarne Mustasalo [Heikki Nurmio]

Jyväskylässä, K.J. Gummerus Osakeyhtiö, 1929.

SISÄLLYS

Koulu alkaa. Oihonna ja me. Hunnien tulo. "Tuonne taakse metsämaan". Serenaadi. Rehtori, rouva Sjögren ja me. Idässä alkaa ryskää. Koululaisten suurlakko. Kokous kauppatorilla. Turun koululaisten lakkokokous. Jokikylään. Lunta ja räiskyviä liesiä. Kaarle kuninkaan metsästys. Eri teille. Ollako vai ei olla. Abiturienttibaalit. Unkarilainen postikortti. Suuri skisma. Iloja ja huolia vuorotellen. Kevään tullen. Jussi ja Antero yrittävät eristäytyä. Viimeinen serenaadi. Niin me jätimme Turun ja lähdimme Helsinkiin.

KOULU ALKAA.

Me Jokikylän pojat, Klemolan Reino, Kukolan Antti ja minä olimme äsken saapuneet Turkuun aloittaaksemme koulunkäyntimme viimeisen vuoden, abiturientti- eli ylioppilaskokelasvuoden, Suomalaisen Reaalilyseon kahdeksannella luokalla.

Mielessämme oli hiljaista haikeutta sen johdosta, että meidän oli täytynyt taas jättää kotiseutumme, Jokikylä, Varsinais-Suomen sydämessä, – Jokikylä, metsineen, vihreine niittyineen, ruskeine peltoineen, sädehtivine joenpoukamineen ja päivänpaisteisine, kukkien reunustamme jalkapolkuineen, jotka me tunsimme paremmin kuin kukaan muu koko pitäjässä. Astelimme taas vanhan Turun kivikaduilla äänettöminä ja apeina. Oli totuttauduttava uusiin oloihin. Kaupungin syysilma hajahti koululle, paperille ja musteelle. Kaduilla kuhisi nuorta väkeä ja kaikilla ihmisillä näytti olevan kova kiire.

Oli kuitenkin olemassa eräs seikka, mikä kohotti mielialaamme. Tiesimmehän, että kouluaikamme viimeinen vuosi oli alkamassa, että tovereinemme muodostimme koulun korkeimman luokan. Arvomme tunnusmerkkinä oli meillä joka miehellä vanhan tavan mukaiset hoikat ja sirot kävelykepit, joiden käsittelyssä olimme pian saavuttaneet hämmästyttävän taituruuden. Joskus kuulimme ohikulkijain pilkallisesti hymähtävän jotain keppiherroista, mutta me kestimme sen sillä etevämmyyden itsetunnolla, mikä aina on ominainen todelliselle abiturientille. Astellessamme koulua kohti tunsimme, että ei ainoastaan suomalaisen lyseon entisten ja tulevien polvien, vaan että koko suomenkielisen sivistyksen ja sivistyneistön kohtalo ja tulevaisuus lepäsivät meidän ohuilla hartioillamme. Me olimme koulun selkäranka, sen perinnäistapojen ylläpitäjä, jonkinlainen arvokas väliaste opettajien ja oppilasten välillä, joka tarpeen tullen sanoi kummallekin taholle painavat sanansa.

Saapuessamme koulun pihalle herätimme epäämätöntä huomiota. Loimme ylhäisen silmäyksen niihin alaluokkalaisiin, jotka kiiruhtivat aukaisemaan meille ovea. Emme huomanneetkaan, että aivan takanamme tuli matematiikan opettaja.

– Mitä nuo pikkulapset ovat tuolla nurkassa? kysäsi Reino eräältä kolmasluokkalaiselta.

– Ne ovat ensiluokkalaisia, vastasi tämä, ilmeisesti halveksuva sävy muuten heleässä äänessään.

– Merkillistä miten ne pienenevät vuosi vuodelta, selitti Reino katsoen meihin huolestuneena. Saatte nähdä, että ne eräänä syksynä tulevat tänne tutti suussa.

Koulun pihalla ja käytävissä vallitsi huikea melu. Lomalta, kultaisesta intiaanielämästä palanneiden poikaviikarien ei ollut helppo heti tottua koulujärjestykseen. Vain ensiluokkalaiset seisoivat luokkansa ovella hiljaisina ja pelokkaina. Näki selvästi, että useat heistä nieleskelivät kyyneleitään. Me katselimme heitä uteliaina, muistellen niitä kaukaisia aikoja, jolloin me, suuret pojat itse kerran olimme olleet tuossa samassa säälittävässä asemassa ja huokasimme helpotuksesta.

Sitten Reino, joka näytti erikoisesti tuntevan uuden asemamme velvoitukset, meni ensiluokkalaisten luo kehoittaen heitä menemään toistaiseksi luokkaansa odottamaan, mitä heille määrätään, etteivät he täällä koridoorissa olisi vanhempien tiellä.

Ensiluokkalaiset livahtivat kuin lammaslauma ovesta sisälle ja vain pelokkaat suuret silmäparit oven raossa ilmaisivat sen jälkeen heidän kätköpaikkansa.

Tarkastimme muitakin luokkia ja lausuimme siellä täällä muutamia vakavia sanoja ja neuvoja nuorille. Alaluokkalaiset tervehtivät niitä hurraahuudoilla sikäli kuin ymmärsivät heille tarkoitetut sukkeluudet ja kokkapuheet.

Hieman epäluuloisina katselimme oman, kahdeksannen luokkamme sijoitusta tällä kerralla aivan opettajahuoneen viereen.

– Ähä! ajattelimme, papat aikovat pitää meitä silmällä. No pitäkäämme me puolestamme taas pappoja silmällä. "Parhaiten nauraa se, joka viimeksi nauraa."

Saavuttuamme omaan luokkaamme hälvenivät kuitenkin kaikki huolemme siihen iloiseen sorinaan, minkä toverien tervehtiminen ja jälleennäkemisen ilo tuotti. Siellähän olivat entiset sankarit "Valoon" seuran ajoilta, joka keskuudessamme vaikutti keskiluokilla, Pekka Söderman, aina miehekkäänä ja asiallisena, Kalle Palo, tummaverinen nuorukainen, joka erään onnettomuustapauksen muistoksi oli saanut komean konkkanenänsä. Hän oli nyt luokan suurin Don Juan, ensi tenori ja Turun kaikkien tyttöjen suosikki. Sitten oli siellä Antero Kaipainen, runoilija ja tunneihminen, Jussi Teppola, suuri leveäharteinen hämäläispoika, jolla tukka oli vaikeinta pellavaa ja ryhti "maailmaavalloittava", oli tyyni ja sivistynyt, ulkomailla matkustellut Akseli Svan, mahtipontinen tuleva juristi ja luokan äänitorvi Emppa Lahtela, vitsailija, rilliniekka Verner Enbom, iloinen elämänfilosoofi ja musiikkimies Viljo Vainio, kutsuttu yleensä Vaskaksi, oli Armas Sacklén, nuorukainen, jonka kalpeilla kasvoilla aina oli huolestunut, surumielinen ilme, mistä neitoset pitivät entisaikaan, oli luokan suurmies aineellisessa merkityksessä, puntinnostaja ja kuulantyöntäjä, hyväluontoinen ja aina iloinen Leo Wallden oli vakava Aleksis Tähkä ja ne monet muut tämän kirjan sankarit yhteensä 20 kappaletta, Jokikylän pojat mukaan luettuina.

Kokonaisuutena oli kahdeksas luokka mahtava ilmestys. Sen yksimielisyys ja toverihenki olivat aivan horjumattomat. Se oli kuin suljettu falangi, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, aina valmiit taisteluun vaikka lohikäärmeitä vastaan. Se oli täysin tietoinen ylivoimastaan ja etevämmyydestään muiden luokkien rinnalla, joita se jo ruumiillisestikin, saati sitten henkisesti oli päätään pitempi. Ne olivat kaikki rohkeita, tulisieluisia nuorukaisia, jotka vain halusivat uhrata kaikkensa isänmaan ja toveruuden puolesta, sillä nämä aatteet olivat meidän aikanamme ylinnä kaikkea muuta koulupoikienkin elämässä. Ja sanokaapa, mitä on koulu ilman isänmaata ja ilman toverihenkeä.

Kello soi. Luokat marssivat juhlasaliin lukuvuoden avajaistilaisuuteen. Jo olivat ne saapuneet ensi luokkaa myöten. Jo oli opettajakunta paikoillaan. Laulunopettaja, tirehtööri Makkonen jo päryytteli irrallisia, mutta uhkeita akordeja harmoonistaan. Jo kiipesi vanha, arvokas rehtorimme, ukko Almqvist kutsuttu myös profeetaksi, hän kun oli uskonnon opettaja, kateederiin ja loi silmälasiensa yli tutkivan katseen edessään seisovaan nuorisopolveen. Silloin, niin, vasta silloin kuului käytävästä jälleen hälinää, ja – kahdeksas luokka marssi joustavin askelin saliin asettuen tuolle kunniakkaalle paikalle, missä ennen sitä jo monet kahdeksannet luokat olivat seisoneet, se on lehterin alle pylväitten molemmin puolin. Se oli tahallaan antanut hiukan odottaa itseään siten painostaakseen esiintymistään ja siinä se oli täysin onnistunut. Tunnelma oli jo alkanut käydä juhlasalissa vähän uhkaavaksi, kun luokkaa ei ollut kuulunut. Ruotsinkielen tuima tohtori Pettersson jo käännähti lähteäkseen hakemaan noita juupeleita. Jo oli hänellä kielellään ne muutamat nasevat sanat, millä hän aikoi lausua tämän vuotiset abiturientit tervetulleiksi tilaisuuteen. Hänen eleensä oli huomattu koko salissa ja sekä opettajat että oppilaat katselivat huolestuneina käytävään.

Silloin me tulimme, komeina, suorina, solakkoina ja tahdikkain askelin. Koko koulu katseli meitä, oppilaat ihaillen, opettajat tiukasti, mutta kunnioittavasti, rehtori rauhallisena, vieno ivahymy huulillaan. Hän tunsi pappenheimiläisensä.

Vihdoin oli kaikki kunnossa ja virsi alkoi.

Sen kestäessä kuiskasi Reino Klemola ympärillä seisoville ehdotuksen vedon lyönniksi. Hän väitti, että rehtori alkaa puheensa lauseella: "Jos minä profeteerata taitaisin." Uskalsiko joku olla toista mieltä. Reino oli halukas lyömään vetoa yksi kymmentä vastaan. Mutta kukaan ei ilmottautunut, sillä kaikkihan tunsivat tuon rehtorin lempilauseen.

Ja oikeassa he olivatkin. Kun virsi oli loppunut kuului kateederista syvä, vakava ääni:

"Jos minä profeteerata taitaisin ja kaikki salaisuudet tietäisin." – – –

Tällä kerralla levisi vieno säteilevä hymy kahdeksasluokkalaisten kasvoille, mutta se hymy oli hyväntahtoinen, sillä kuuluihan tuo kaikki niin perin tutulta. Nyt he olivat taas kuin kotonaan ja nyt saattoi tuntea koulun todella alkaneen.

Mutta pianpa saimme me ylpeät abiturientit kuulla jotain uutta mekin. Pian katosi hymy huuliltamme ja vakavuus valtasi juhlasalin.

Rehtori lausui oppilaansa ensin tervetulleiksi takaisin kouluun. Hän vakuutti olevansa iloinen nähdessään meidän punaiset poskemme, kesällä saavutetun voiman ja terveyden todistajina, mikä on hyvä pohja koulutyölle.

Mutta sitten hän sanoi jotain sangen huomattavaa, joka heti sai kuin kohauksen kuulumaan poikajoukossa.

– Me elämme vaikeita ja raskaita aikoja. Rakas isänmaamme on suuressa vaarassa. Mahtava Venäjän kotka on iskenyt kyntensä kalleimpaan aarteeseemme, perustuslakeihimme, joiden piti turvata vapautemme, uskomme ja oikeutemme. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Kukaan ei tiedä, minä päivänä isku kohdistuu nousevan suomalaisen sivistyksen perustaan, nuoreen koululaitokseemme ja rakkaaseen äidinkieleemme, se on: omaan sydämeemme. Hetken helpoituksen jälkeen sisäinen taistelu epäilemättä alkaa nyt ulkonaisen rauhan palattua uudestaan ja entistä ankarampana:

Sortuuko Suomi tässä taistelussaan esi-isiemme perinnön puolelta vai kestääkö se, sitä emme voi sanoa. Mutta me emme saa vaipua epätoivoon. Me olemme ensimmäinen laaja suomalaisrintama, joka ankarien taistelujen jälkeen on päässyt tiedon valosta osalliseksi. Meillä on suuret velvollisuudet, suuremmat kuin millään muulla polvella kansastamme. Meidän täytyy tämä taistelu kestää ja taistella loppuun. Sitä sitkeämmin on meidän tehtävä työtä, oltava todella katajainen kansa, jota ei voida taittaa. Meidän on tehtävä valon työtä, itse kehityttävä ja levitettävä valoa ympärillemme. Aseilla ei Suomen kansa voi mitään mahtavaa sortajaansa vastaan, mutta meidän voimamme on uupumattomassa sivistystyössä, joka on ulotettava kansamme laajoihin pohjakerroksiin asti. Se on nykyhetken tunnus. Kansamme voima on länsimaiselle perustalle kohoavassa, mutta samalla omaperäisessä suomalaisessa sivistyksessämme. Sen vuoksi on meidän aloitettava uusi lukuvuosi entistä tarmokkaamman työn merkeissä, työn jota emme tee vain itseämme, vaan koko kansaamme ja sen tulevaisuutta varten.

Edelleen huomautti rehtori siitä, että vaikkakin Venäjän ja Japanin välinen sota nyt on päättymäisillään, kohoaa muita myrskyn enteitä ja uhkaavia ukkospilviä poliittiselle taivaalle. Niin Venäjällä kuin Suomessa käy valtava sisäinen kuohunta, joka uhkaa puhjeta aavistamattomiin mullistuksiin. Tämä kaikki tekee ajankohdan erittäin vakavaksi.

Rehtorin puhuessa vallitsi salissa täydellinen hiljaisuus. Kun hän sen jälkeen luki hiljaa rukouksen, oli tunnelma korkealla. Me kaikki mietimme silloin maamme kohtaloa ja seitsemänsataa silmäparia kohdistui korkealla seinällä riippuvaan hallitsijan kuvaan. Se esitti nuorta Nikolai II, sileätukkaista, huolellisesti leikatulla leukaparralla varustettua univormupukuista miestä, joka nimitti itseään Jumalan armosta koko Venäjän keisariksi, Puolan tsaariksi ja – Suomen suuriruhtinaaksi. Leimuavin silmin me katselimme tuon miehen kuvaa, joka oli rikkonut keisarisanansa jo yhden kerran ja tuli rikkomaan sen vielä toisenkin kerran.

Rehtorin puheessa me olimme saaneet tavallaan tiedotuksen siitä suuresta liikkeestä, minkä tarkoitus oli keskittämällä kaikki Suomen sivistyneet voimat laajaan kansanvalistustyöhön luoda uusi ja laajempi perusta oikeustaistelullemme. Ja se idea valtasi meidät runollisuudellaan ja suuruudellaan. Siksi me katselimme uhmaten tsaarin kuvaa juhlasalin seinällä.

– Hyvä on! Taistelu alkaa nyt, me ajattelimme. Kukaan ei tiedä, miten siinä käy, mutta me panemme kaikki alttiiksi uskon, oikeuden ja isänmaan puolesta.

Ne kaksi oppituntia, mitkä seurasivat edelläkuvattua tilaisuutta, liittyivät merkillisellä tavalla ajamaan samaa suurta asiaa. Ensimmäinen niistä oli historian tunti. Aloitimme kertaamaan Suomen historiaa ja lehtori Strand käytti tunnin pitääkseen jyrisevän puheen Suomen kansan historiallisesta merkityksestä. Sen puheen loppuna olivat tunnetut sanat "Viipurin pamauksesta."

– Jos ryssä vie Viipurin, vie se Turunkin.

Kun sitten kokoonnuimme yläluokkien laulutunnille, vaadimme yksimielisesti jotain isänmaallista laulua. Mutta mikäpä olisi sopinut tilanteeseen. "Maamme-laulu" ja "Porin marssi" olivat kiellettyjä lauluja. Helsingissä laulettiin "Sotamarssia" Y.L:issa. Sen olimme kuulleet.

Silloin teki johtajamme, taiteilija Makkonen valmiin ehdotuksen ja harjoitti meille laulun, joka niin vieraskielinen kun se olikin, tulkitsi loistavasti tunteemme ja kajahti uhkaavana hehkuvista rinnoista monen monituisissa koululaisjuhlissa Turussa. Se oli "Buurien marssi":

    "Kennt ihr das Volk voll Heldenmut
    Und doch so lange knecht.
    Das opfert Gold und Gut und Blut
    Für seine Freiheit und für Recht!"

Se purkautui lopuksi intomieliseen huudahdukseen:

– – "Das freie Volk sind wir!"

Se sopi meille, sopi aikaan ja salli meidän tuoda julki rintamme syvimmät tunteet sävelten taikavoimalla.

Sellainen oli tuo historiallinen tausta, jolla me alotimme viimeisen oppivuotemme Turun suomalaisessa lyseossa. Opettajat ottivat silloin tehtävänsä ennen kaikkea isänmaallisen kasvatustyön kannalta ja se antoi meille yhteisymmärryksen, joka oli ennenkuulumaton.

OIHONNA JA ME.

Palattuamme koulun avajaistilaisuudesta söimme nopeasti päivällisen ja lähdimme Linnankadulle. Pysähdyimme Aurakadun kulmaan ja loimme avoimet katseemme maailmanhistoriaan. Nojaten ruusupuisiin keppeihimme seisoimme siinä Turun kaupungin keskipisteessä hallitsevalla paikalla ja annoimme ihmisten ihailla itseämme.

Sillä mitäpä katselemista muutakaan olisi turkulaisilla ollut. Nuo puu- ja kivitalot, nehän olivat aina samat. Kaduilla liikkuvissa maalaisissa, konttoristeissa, torimatameissa ja muissa senkaltaisissa ei mielestämme ollut mitään kiinnostavaa. Mutta abiturientit, nehän vaihtuivat joka vuosi, nehän olivat aina uusia ja aina entistään mielenkiintoisempia.

Olivathan he ensiksikin nuoria, solakoita ja hauskoja poikia ja toiseksi he olivat abiturientteja. Siihen aikaan käytettiin ylioppilaskokelaista yksinomaan tuota juhlallista nimitystä. "K. Herra Abiturientti Reino Klemola" prameili postikorttien ja kirjeitten etusivulla ja millä ylpeydellä lausuikaan Armas Sacklénin äiti naapurimuorille:

– Meirän poikkaakin ny sit oikke karahteerataan jo!

– Olkka vai. No kui hänt ny sit karahteerataan?

– Juu kattokaast, hää on ny apiturientti.

– Saakost siit palkka kans?

– Ei viäl, mut koht ruppee saamaan!

Sillä lailla. Nähkääs, ei siihen aikaan suinkaan jokainen hauskannäköinen nuori mies vielä ollut abiturientti.

Ja kolmanneksi. Hm! Se kohta jäi luonnollisestikin vielä avoimeksi, mutta salaperäisyys ja aavistamattomuus – nehän vasta ovatkin omiaan herättämään mielenkiintoa nuorissa miehissä.

Niinpä me Jokikylänkin abiturientit syystä kyllä tunsimme ohikulkijain katseiden kohdistuvan meihin ja me puolestamme annoimme turkulaisten auliisti katsella itseämme, sillä olihan heillä nyt pitkästä aikaa taas tilaisuus nähdä jotain katselemisen arvoista. (Eräät vanhemmat henkilöt ovat myöhemmin kertoneet, etteivät he muka meitä tuona keväänä nähneetkään, mutta se ei voi olla totta. Se on ilkeämielisyyttä.)

Reino teki korollaan siron käännähdyksen, nakutti ruusupuisellaan toiseen käteensä, ehdotti kävelyn jatkamista kirkkosillalle päin ja pehmeästi me käännyimme hänen ehdottamaansa suuntaan.

Siihen aikaan oli Linnankatu Turun koulunuorison iltakävelypaikka. Se oli tuo kuuluisa kurtiisin, silmänvälähdysten, "iskemisen" ja valloitusten tanner – jumalainen "Sluusis", (Slottsgatan) jolla Jatko-opiston "pullat" punaposkisina ja ikuisesti hymyilevinä leijailivat lyhyen häipyvän iltahetken, tuon hetken, joka sai erään nuoren runoilija-alun toverikunnan lehdessä puhkeamaan seuraaviin ajan rientoja kuvaaviin säkeisiin.

LINNANKADULLA.

    Kun meill' on iltapäivin pitkä aika,
    niin aina "Sluusis" muistuu mielehen.
    Vie sinne meitä kumma, vieno taika
    kuin tenho iltaruskon tyvenen.

    Sun luonasi, oi Auran kaunis kukka
    nään neitoin hienohelmain viihtyvän.
    Ja moni huokaa siellä poikarukka
    valloissa lemmen, yhä kiihtyvän.

    Mä Auran kulmast' lähden kaihomiellä
    nyt kohden Kirkkosiltaa astumaan.
    Niin monen tutun kohtaan kyllä tiellä,
    – yht' ainokaista "tummaa" varron vaan.

    Niin joudun sitten tovereini joukkoon
    ja yhtä iloinen kuin hekin oon
    vaan silti kuumeisna ma kiidän, poukkoon,
    ja usein sorrun ojaan, allikkoon.

    Voi tuhat tulimmaista, törmään yhteen,
    vaikk' loistaa lyhdyt, paistaa kuuhutkin,
    Saan kohta, kokoon aimo ihmislyhteen
    sen sekamelskaan toiveet upotin.

    – Kas tuolla astuu arvon Herra Sprätti,
    on vaattehensa uudenmuotiset.
    Hän mielestään on ihmeen hieno, nätti,
    vain hansikkaat on viimevuotiset.

    Ja sitten siellä käy nuo hienot naiset
    käy Ryssän upseerit ja herrat muut,
    käy koulupojat, tytöt armahaiset,
    ja hymyssä on kaiken kansan suut.

    Hurraa, oi Sluusis, ylväs mainehesi,
    se kasvakoon ja vihannoikoon vain
    sun uljas lemmen kilpatanteresi.
    Ja käyköön sulla tyttölöitä ain!

Me Jokikylän pojat astuimme nyt tuolle kilpakentälle ja se toi meille jokaiselle mieleen saman asian – Oihonnan.

Oihonna ei suinkaan ollut mikään laiva, vaan sielukas olento. Nikean kirkolliskokoushan ajanlaskumme ensi vuosisatoina teki tunnetun päätöksensä, että naisellakin on sielu. Sen jälkeen on naisen asema parantumistaan parantunut maailmassa ja neidon kunnioitus ja palvonta oli jostain tutkimattomasta syystä korkeimmillaan juuri sinä hetkenä, jolloin me 20 abiturienttia kulutimme (kengän) korkojamme Turun kivikaduilla.

Oihonna oli 17-vuotias, hoikka, solakka ja tietysti ihmeellinen kuin satu. Hän oli vaaleatukkainen ja varustettu sinisillä silmillä, mitkä ominaisuudet yhteensä hankkivat hänelle nimen Oihonna.

Minä olin keksinyt Oihonnan. Se tapahtui jo pari vuotta sitten eräällä yläluokkain rekiretkellä, joka tehtiin vanhaan Ispoisten kartanoon. Yhteiskonventti, jo ammoin hävinnyt, mutta aikanaan kukoistanut laitos, oli päättänyt keväällä hankien vielä kimmeltäessä metsissä ja vainioilla tehdä rekiretken eräänä maaliskuun lupapäivänä. Siihen aikaan pidettiin Turussa suomalaisen lyseon yläluokkain ja tyttökoulun jatkoluokkain välillä yhteisiä konventin kokouksia. Tapa oli erittäin onnistunut ja sen merkitys molempien koulujen yläluokkalaisten kehitykselle oli erinomaisen suuri. Yhteiskonventin kokoukset ja illanvietot olivat jaloimmat ja ritarillisimmat huvitilaisuudet vuoden varrella.

Ja maaliskuun lupapäivänä me teimme rekiretken Ispoisten kartanoon, jonka vanha, komea juhlasali oli luovutettu ohjelman suoritusta ja tanssia varten. Eräitä molempien koulujen opettajia seurasi retken valvojina mukana.

Leveät ajoreet, jotka upottivat uumeniinsa ajajan lisäksi vähintäin neljä matkustajaa, kokoontuivat pitkäksi matkueeksi kirkkopuistoon. Lähtöä katselemaan oli tullut paljon yleisöä. Kaikilta tahoilta saapui nyt neitejä kavaljeereineen. Hälisten ja nauraen he sijoittautuivat rekiin. Lumi säteili katuvierillä, aurinko helotti lämpimästi ja räystäät tippuivat vettä.

Kulkusten helistessä juhlallisen alkusoiton lähti pitkä rekijono liikkeelle iloisten, nuorekasten huudahdusten kajahdellessa. Kaupungin tantit ja alaluokkalaiset seurasivat matkuetta lämpimin onnentoivotuksin. Edelliset muistelivat nuoruutensa päiviä ja runoilivat satujaan kummilapsistaan, jälkimäiset taas ottivat asiasta oppia ja uhkailivat, kun kerran heidän vuoronsa tulee, aikaansaada jotakin vielä repäisevämpää.

Ilma tuoksui pihkalle ja urvuille. Hanget säihkyivät Ispoisten metsissä. Hevoset korskuivat ja reet kiitivät nuoskaisella tiellä hyvää vauhtia Kaarinan rantakulmalle. Pari kuperkeikkaa lisäsi retken jännitystä.

Talon pihalle tultua karavaani hajaantui. Kaikkialla noustiin reistä. Sukkeluuksia sateli ja pari parin jälkeen nousi korkeita portaita vanhan kartanon saliin, missä mahtavat lattiapalkit uhmasivat tulijoita ikäänkuin sanoen:

– Olettepas te hoikkaa ja keveää väkeä. Teidän tanssiessanne me emme viitsi notkahdellakaan, ei edes kohteliaisuudesta. Tanssikaa vaikka päällänne.

Neitojen vaatteet sijoitettiin salikamareihin. Herrat löivät nauloja porstuaan ja asettivat sinne vaatteensa. Tuvasta tuotiin valtavat pannut kahvia, korvapuusteja, voipullia ja leivoksia ja kahvi sai nyt kuten aina kielen kannat laukeamaan. Puheen sorina täytti salin.

Ja siellä istui eräässä nurkassa Oihonna. Sattumalta olin joutunut istumaan vastakkaiseen nurkkaan ja huomioni kiintyi heti neidon vaaleaan kauneuteen. Hänen nuoruutensa, vaatimaton käytöksensä ja haaveilevat silmänsä saivat vähitellen sydämeni sykkimään.

Katselin salaa tyttöä, jota en ennen ollut nähnyt yhteisillä retkillä ja ajattelin:

– Kuuleppas Jokikylän poika, mitään noin kaunista et sinä ole koskaan nähnyt ennen. Miten ihmeen nuori ja solakka hän on, todellinen nuori pohjoismainen neito – Oihonna!

Kun en tiennyt tytön nimeä, ristin hänet Oihonnaksi, enkä voinut olla yhä katselematta uudestaan hänen kuvankauniita kasvojaan. Hän oli kuin unelma, hengetär, taideteos.

Ja taideteos hän olikin, mutta paljon monimutkaisempi, kuin mitä minä yksinkertainen Jokikylän poika olin osannut aavistaakaan.

Puoli tuntia myöhemmin alkoi tanssi ja silloin luonnollisesti astuin reippaasti Oihonnan luo, jolle Kalle Palo oli jalomielisesti suostunut minut esittelemään – hänen oma ihanteensa kun oli aivan toista maata, sanoisinko konkreettisempaa kauneutta.

Me tanssimme. Kerroin tytölle, että oli jo ollut pitemmän aikaa aivan tavattoman kaunista ilmaa ja ellei mitään romahduksia ja repeilemisiä tapahdu, näyttää kaunis ilma jatkuvankin ja mahdollisesti tulee kaunis loppukevät ja ehkäpä kaunis kesäkin.

Oihonna puolestaan oli aivan varma siitä, että kevät tulee olemaan kaunis, sillä nythän oli jo melkein kevät.

Oihonna tanssi kevyesti kuin höyhen. Heti ensimäisen tanssin jälkeen tunsin liekehtiväni ja toisen tanssin jälkeen en enää uskonut koskaan voivani nähdä iloista päivää ilman Oihonnan vastarakkautta. Onneksi oli minulla kotoperintönä maaseudun sydämestä niin paljon käytännöllistä älyä, etten heti ladellut sydämeni koko aarreaittaa Oihonnan jalkojen juureen.

Me tanssimme keskenämme monta tanssia peräkkäin ja minä palvoin ajatuksissani Oihonnaa kuin trubaduuri linnan rouvaa. Me aloimme herättää huomiota.

Siitä emme välittäneet. Tulimme yhä tuttavallisemmiksi. Oihonna kertoi tanssien vaihdellessa vähitellen koko lyhyen elämäkertansa, jossa, kun nyt jälkeenpäin asiaa muistelen, ei ollut yhtään mitään erikoista. Mutta tuona iltana olin kuin lumottuna. Yksinkertaisimmatkin tapaukset tytön elämässä tuntuivat minusta aivan kummilta. Hänen elämäntarinansa oli mielestäni ihmeellisin, mitä koskaan olin kuullut tai lukenut. Säestin hänen kertomustaan innostunein huudahduksin. Hän halusi sitten kuulla jotain minustakin, mutta mitäpä minä omista vähäpätöisistä vaiheistani olisin pystynyt löytämään mitään, mikä olisi kiinnostanut – Oihonnaa.

Mutta tanssin päätyttyä tuli Kalle Palo luokseni ja väitti, että minä muka Oihonnan puolesta olin tehnyt jo enemmänkin kuin velvollisuuteni ja että kymmenen vähintäin yhtä toivorikasta nuorukaista kuin minäkin halusi tanssia Oihonnan kanssa, jos vain minä hetkeksi voisin asettua lepoon laakereilleni, enkä häärisi kuin herhiläinen tytön ympärillä.

Tein Petroniuksen eleen ja menin ulos vilvoittelemaan. Saliin tultuani huomasin pian suureksi hämmästyksekseni, että Oihonna oli hukkunut kiinni saamattomaksi tanssin huimiin pyörteisiin. Vain vilahdukselta näin hänen sinisen hameensa liehahtavan milloin milläkin puolella salia. Nyt yritin jatkaa katkennutta seurusteluamme, mutta huomasin tytön saavuttamisen pian ylen vaikeaksi. Puolikymmentä hävyttömällä naamalla varustettua nuorukaista oli aina tielläni.

– Tämäpä kummaa, ajattelin. Tehdäänkö minulle kiusaa vai pilaa?

Katselin hetken tilannetta kriitillisin silmin ja silloin huomasin Oihonnan aseman tanssisalissa muuttuneen täydelleen yhdellä iskulla.

Kas nyt, tanssi alkoi. Nousin kiiruhtaen tyttöä kohti. Olin päättänyt käyttää ajoissa tilannetta hyväkseni ja lähteä liikkeelle jo vähän ennen soiton alkua. Mutta samassa oli tusina nuoria miehiä pystyssä, samassa remahtivat viulu ja harmonikka soimaan ja tuolla liiteli sinipukuinen tyttö – Antti Kukolan käsivarsilla.

– Kas sitä köntystä, taitaa ukko paha vilkastua, ajattelin muistellen Antin tunnettua hitautta opin tiellä. Mutta nyt siinä oli Antissakin uutta eloa. Heikon lohdutuksen keksin siinä, että olipahan oman kylän poika saanut Oihonnan riistetyksi monelta muulta yrittelijältä.

Vihoissani kumarsin eräälle paksulle tytölle, joka sattumalta tuli eteen ja laukkasin kuin vimmattu saksanpolkkaa pitkin salia päästäkseni edes Oihonnan kintereille.

Antti Kukola katseli voitonriemuisena ympärilleen. Minua harmitti.

– Hiton Kukolan hunsvotti, tuumailin. Mitä oikeutta sinulla on viedä Oihonna minulta. Minähän hänet keksin, vedin esille laumasta. Ette te häntä nähneetkään, ennenkuin minä hänet teille osoitin. Haa! Nyt te kyllä huomaatte helmen, kun minä sain teille nenästä pitäen osoittaa sen arvon.

Näin tuumin katkerana, mutta taistelusta en lakannut. Antti näytti olevan aivan tosissaan, korviaan myöten pihkassa. Kiitäessään sivutseni hän hymähti ja sanoi ylimielisesti.

– Mitä kuuluu?

Olisin vastannut jotain repäisevän ilkeää, mutta luuletteko, että keksin mitään muuta kuin tuon typerän:

– Eipä erikoista, mitä itsellesi?

Antti kierteli kuitenkin jo kaukana, mutta hänen naamallaan leveili ilme, jonka tulkitsin:

– No vielä häntä kyselet. Minullehan sitä vasta ihmeitä kuuluukin.

Tanssi loppui, mutta alkoi heti uudestaan. Aavistamaton keskeytys heitti kuitenkin Oihonnan suoraan syliini. Olimme juuri vieneet neitomme istumaan, silloin helähti uusi tanssi – valssi. Yht'äkkiä näin vieressäni sinisen puvun ja siniset silmät. Katseeni välähti. Tartuin onneeni arvelematta.

Me tanssimme hiljaa. Koko maailma tuntui häipyvän silmistäni kaukaisuuteen. Siellä se hiljaa kohisi ja kuiskutteli. Kuin unessa me liikuimme ja vieno, kaihomielinen sävel painui iäksi mieleeni. Oihonnan pitkät, hoikat sormet hiljaa vavahtelivat vahvoissa maalaiskourissani. Sali oli täynnä hehkuvaa tunnetta, nuoruuden juhlaa ja syttyvän rakkauden salaperäisyyttä.

Mutta sitten alkoi minua ahdistaa. Vaistomaisesti tunsin että – jotain oli vinossa. Tunsin jotain kylmää ja välinpitämätöntä, surkeaa satavan välillemme. Avasin silmäni, terästin katsettani. Oihonnan lumoavat silmät katselivat ohitseni. Hän tanssi veikeästi, mutta hengettömästi. Hän hyräili hiljaa valssin säveltä.

Hän tanssi tanssin vuoksi eikä minun vuokseni. Se oli "l'art pour l'art", eikä mitään muuta. Sen älysin.

Päästäkseni puheen alkuun lausuin väräjävin äänin jotain surkuteltavan yksinkertaista, jotain siitä, miten hauskaa oli saada jälleen tanssia hänen kanssaan.

Oihonna hymähti ylhäisesti ja keikautti välinpitämättömästi niskaansa.

– Minusta on aina hauska tanssia, hän sanoi. Minä pidän tanssista hirveästi. Minä rakastan tanssia, sanoi hän vielä painokkaasti.

Ällistyin. Syvä surumielisyys valtasi minut. Katselin kauhistuneena Oihonnaa, jonka kanssa pari tuntia sitten olin alakuloisen vienosti keskustellut elämän syvistä ongelmista. Hän oli kuin olikin muuttunut kummallisella tavalla. Niin, hän oli kokonaan muuttunut. Hän vastaili kylmästi ja hajamielisesti. Koko hänen olemuksensa oli tullut ylpeäksi ja voitonvarmaksi, mutta kylmäksi.

Nyt vasta huomasin hänen ryhtinsä. Hänhän oli ilmetty kuningatar, hän joka äsken oli ollut viaton paimentyttö. Nyt hän oli suuri nouseva tähti, kohoamassa illan kuningattareksi, monien ihailema ja monien kadehtima. Mitäpä hänellä oli enää minun kanssani erikoista tekemistä. Ei hän enää muistanutkaan sitä palvelusta, minkä minä olin hänelle tehnyt. Nyt oli hänellä aina ympärillään monta kavaljeeria, jotka kukin olivat valmiit syöksymään vaikka tuleen hänen huvikseen. Ja kuninkaalliset unhoittavat kuulemma, nopeasti heille tehdyt palvelukset.

Tanssi loppui. Kiitin ja luovutin Oihonnan vapaaehtoisesti kilpailijoilleni. Olin järkytetty.

Istuin synkkänä nurkkatuolilla ja mietin. Ensin asia harmitti minua. Päätin, etten vielä luovu leikistä, en ilman taistelua, en totta totisesti.

Sitten aloin miettiä jotain ihmeellistä sankaritekoa, jossa panemalla oman henkeni alttiiksi – – – hm. Mistäpä sitä sellaisia tilaisuuksia ilmestyi. Jokin pillastunut hevonen, hm! Tai ärjyvät aallot ja pieni risahteleva vene?! – Ei tuntunut luonnolliselta eikä mahdolliselta.

Illan tullen Oihonnan maine vain kasvoi ja ihailijaparvi taajeni. Hetken oli Antti Kukola ylinnä, mutta pian hän sai vaarallisen kilpailijan. Klemolan Reino, kolmas Jokikylän pojista leimahti äkkiä täyteen liekkiin. Todella pelottomana ja nuhteettomana ritarina hän kävi taisteluun ja näytti ainakin aluksi saavan perin huomattavan aseman uuden kuningattaren ympäristössä. Eikä ihme, sillä Reino oli pitkä komea poika. Hänessä oli tunnetta ja runollisuutta, mikä jotenkin tyystin puuttui Antilta. Antti siirtyi varjoon auttamattomasti. Oli surkeata nähdä hänen asettuvan salin pimeimpään nurkkaan lyötynä ja runneltuna ja sieltä katselevan Oihonnaa nöyränä ja vähäpätöisenä kuin mato aurinkoa. Sitten luontainen ylpeys voitti rusthollin pojan ja hän kävi uudelleen taistelun pyörteeseen, jopa jonkinmoisella menestykselläkin.

Minua jo nauratti, vaikkakaan naurustani ei suinkaan puuttunut mielikarvautta. Se oli vahvasti pippuroitua. Ihmettelin vain, miten tuo tyttö oli pystynyt aivan huumaamaan meidät kolme jokikyläläistä ja vielä monta muuta. Katsoin epäillen jälleen Oihonnaa kohti – mutta tulos olikin aivan toinen kuin olin odottanut. Saatoin vain todeta uudelleen hänen merkillisen lumousvoimansa. Samalla näin Antin heittävän hurjia silmäyksiä serkkupoikaansa Reino Klemolaan, joka par'aikaa hänen nenänsä edessä teki siroimman siihen astisen kumarruksensa ja ojensi kätensä tavoitellakseen Oihonnan valkeita sormia. Näin Antin katseessa ilmeisen halun saada kenkänsä puolipohjilla potkaista paukauttaa pokkuroivaa kilpailijaansa peräpakaroille, mutta sehän temppu, niin luontevasti kuin se epäilemättä olisi suoritettukin, olisi kuitenkin todennäköisesti katkaissut Antilta kaikki loputkin mahdollisuuksien hivenet. Ja Antti Kukola oli harkitseva herra. Se kyllä tunnettiin. Hän nousi arvokkaana seisomaan, katseli tutkivasti ympäri salia ja astui sitten keinahtelevin, veikein askelin Nina Salmenin, konventin entisen, sanoisimmeko nyt leskikuningattaren luo ja lausui tälle jonkin repäisevän kohteliaisuuden, joka sai neidon punastumaan.

Kas vain! Kyllähän Antti selviää, mistä tilanteesta tahansa, mietin ja lähdin ulos. Rinnassani pisti, en tiedä miksi. Menin lumiseen säteilevään puistoon, mistä näköala aukeni merelle. Siellä kohosi lämmintä usvaa, puitten oksilta suli jää ja pisarat putoilivat helskyen maahan. Nojasin tummaan kosteaan omenapuuhun ja katselin kaukaisuuteen kaihoisin, kaihoisin mielin. Harmaita pilviä oli lännen taivaalla. Kevät teki tuloaan, purot jo solisivat. Sydämeni oli pakahtumaisillaan. Hiljaa hyväilin puun nuoria oksia ja kuuntelin kevättuulien huminaa. Olin sairas, pääni oli kuuma. Painoin siniselle vivahtavaa lunta otsalleni ja ohimoille. Kevään kaiho värisi sydämessäni.

Seisoin siellä hyvin kauan. Sitten tuli Kalle Palo puutarhaan. Hän saapui heti luokseni ja kysyi suoraan, oliko minun murjottelemisellani ja Oihonnalla jotain tekemistä keskenään.

Minä luonnollisestikin avomielisesti vastasin, että enpä tiedä, mikä vastaus oli jotakuinkin selvää kieltä niissä oloissa.

Silloin Kalle sanoi, että Oihonnan tähden ei kannata murjotella, sillä hän on kerta kaikkiaan vain kaunis, mutta sisällyksetön tyttö.

Olin loukkaantua.

– Mitä sinä höpiset, sanoin. Oihonna on maailman hienoin tyttö.

Kalle hymyili ivallisesti.

– Mistä sinä sen tiedät. Sinä tutustuit Oihonnaan pari tuntia sitten, mutta minä olen tuntenut hänet jo vuosikausia, eivätkä hänen suudelmansa sitä paitsi ole ollenkaan niin makeita kuin voisi luulla.

Kalle Palo lähti ja se olikin paras. Katselin hänen jälkeensä pyörein, kauhistunein silmin. Luonnollisestikaan en uskonut hänen puhettaan, mutta yhtä luonnollisesti en myöskään ollut sitä uskomatta.

Seisoin vielä puoli tuntia ulkona tunteitten räikeässä ristiriidassa ja sekamelskassa. Kun minun välttämättä täytyi tyyntyäkseni katkoa muutamia oksia, siirryin pois omenapuun luota puutarhan aituukselle, missä seisoi parvi hyödyttömiä haapoja. Niitä viattomia olentoja nitistelin siellä eräänä kevätiltana joukottain.

Hurjan mielialan vallitessa ja täynnä hirtehishuumoria saavuin uudelleen saliin. Kävelin suoraan Oihonnaa kohti, jonka Reino juuri vei tuolille istumaan. Siirsin ylevällä kädenliikkeellä pari nuorukaista sivulle, irvistin vasemmalla suupielelläni Antille ja kumarsin Oihonnalle. Ja seuraavassa hetkessä kiersimme taas Oihonnan kanssa keveästi hiljaista valssia. Tyttö tanssi koko sydämestään ja välistä hän hyräili säveltä. Hänen rintansa hehkui kuumuutta.

Laskettelin keveitä välinpitämättömiä sukkeluuksia ja kas! Oihonna katseli minua kuin uutta miestä ja laski leikkiä hänkin. Parin kierroksen jälkeen vein hänet istumaan ja tein siron liikkeen osoittaen viittä nuorukaista, jotka heti parveilivat hänen ympärillään. Oihonna näytti hämmästyneeltä.

Sitten tanssin koko illan milloin yhden milloin toisen kanssa ja aina kun tilaisuus tuli, nappasin Oihonnan. Laskimme leikkiä ja pilaa. Olimme taas pian ystäviä ja hauskaa meillä oli.

Kun sinä iltana tähtien tuikkiessa palasimme Ispoisten metsätietä Turkuun, oli meidän Jokikylän poikien suhde taas jotakuinkin ennallaan. Ja siitä olimme yksimielisiä, että Turun koululaismaailmaan sinä iltana oli kohonnut uusi ja ihmeellisen loistava pyrstötähti.

Oihonnan voittokulku koulupoikamaailmassa jatkui sen jälkeen useita vuosia keskeytymättä, mutta se luonnollisesti vaikutti hänen luonteeseensa. Tuosta alkujaan hiljaisesta kainosta tytöstä kehittyi kylmä, ylpeä daami. Eikä ollut ihmekään, sillä sellaista menestystä, minkä Oihonna saavutti heti ensi esiintymisellään ei naisen heikko pää voi kestää. Konventeissa, retkillä, juhlissa hän oli aina keskipisteenä ja oman koulunsakin pikkunäytelmissä ja kuvaelmissa hän aina esiintyi kuningattarena. Sellainen vie nuoren tytön pään pyörälle.

Aikojen kuluessa me Jokikylän pojat tasaannuimme Oihonna-huumassamme ja toveruutemme, joka hetken näytti peräti uhatulta, palasi ennalleen, ehkäpä lujittui, sillä sehän oli nyt karaistu koettelemusten tulikastikkeessa. Emme enää niin vain suin päin olleet valmiit syöksymään tuleen tuon tytön heitukan tähden eikä hän enää väikkynyt mielessämme sinä puhtaana kevätillan kuningattarena, mikä hän oli ollut ensi tapaamisemme hetkellä. Mutta pikku ruhtinatar hän aina oli tyttöjen parvessa ja hän kasvoi ja tuli vuosi vuodelta yhä komeammaksi vaikkakin hän samalla menetti jotain hyvää ja kaunista, mitä ei voi selittää.

Ja yhä me hiljakseen häntä ihailimme. Pientä kähäkkää kävimme me Jokikylän pojat usein iltasin Linnankadulla. Kaikkia muita vastaan me esiinnyimme yhtenä rintamana ja uskollisina liittolaisina, mutta keskenämme me kilpailimme monin kujein ja kolttosin, sekä sanoin että toimin. Ja siinä jalossa kiistassa kului abiturienttivuotemmekin.

Sellainen on lyhyt kertomus Oihonnasta, minkä jälkeen palaamme taas seuraamaan abiturienttien seikkailuja Linnankadulla heidän lähtiessään kuten tämän luvun alkupuolella kuvailtiin, Aurakadulta kohden Kirkkosiltaa. Seuraamme liittyi pari toveriamme ja me hajaannuimme kahteen ryhmään kävellen itää kohti, missä vihreiden puiden lomassa kimmelsi palanen Aurajokea ja puiden latvojen yläpuolella kuulsi kirkontornin jättiläishaahmo. Kirjastotalon puolipylväikkö liittyi arvokkaana seinämänä edessämme aukenevaan tauluun.

Olin kokonaan vaipunut näköalan ihailuun, kun huomasin Antin levottomana silmäilevän taaksepäin. Hänen poskensa olivat sävähtäneet tulipunaisiksi.

Mitä oli tapautunut. Mikä oli saanut ymmälle tuon itsetietoisen abiturientin?

Kauppiaskadun kulmasta oli kääntynyt Linnankadulle vaaleatukkainen neito – Oihonna, ilmestyen äkkiarvaamatta eteemme, niin että aivan ällistyksissämme tuskin ehdimme tarrata kiinni lakkiimme saadaksemme aikaan tervehdyksen. Samassa oli Oihonna jo mennyt kauas ohitsemme. Hän kulki nopeasti.

Mutta takanamme tuli Reino tovereineen ja he huomasivat tytön ajoissa. He heilauttivat meille kättään ja kääntyivät heti ympäri. Heillä oli hyvä etumatka, siksi seurasimmekin vain katsojina takaa-ajoa.

– Sinä ajat takaa jaloa riistaa nyt Reino Klemola, ajattelimme, mutta miksipä ei asia sinulle onnistuisi.

Aurakadun kulmassa Reino oli saavuttamaisillaan tytön ja hiljensi vauhtia. Hän piti nähtävästi asiaa jo aivan varmana ja katseli tyttöä hetken hartaasti. Syytä olikin, sillä hänen käyntinsäkin oli ihmeellisen joustava. Hänellä oli päällään uusi leninki – ja mikä ihmeellinen leninki!

Silloin tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Reinon arvellessa astui hänen ohitseen eräs tuntematon ylioppilas, varmoin askelin, käveli suoraan Oihonnan rinnalle ja tervehti. Tyttö pysähtyi hetkeksi, ojensi kätensä ja hymyili niin suloisesti, että meidän kaikkien sydäntä nipisti.

He kääntyivät Kivisillalle ja Herra Tuntematon loi kaiken kukkuraksi Reinoon, jäätävän ivallisen silmäyksen, Reinoon, joka samassa puhkuen saapui katujen kulmaukseen ja näytteli ympärillä seisoville naamataulua, jossa kysymysmerkki ja myrskynmerkki vuorotellen vaihtelivat, synkällä, tulenkarvaisella taustalla.

Oihonnakin katsoi sinnepäin, hymähti ja kääntyi sitten antautumuksella seuralaistaan kohti. Olihan tämä toki ylioppilas, mikä joka tapauksessa sillä hetkellä oli jotain varmempaa kuin abiturientti Reino Klemola ennen ylioppilaskirjoituksia.

Reinon sydän lyödä läpätteli sekalaisia tykytyksiä ilman mitään selvää tahtia tai järjestystä. Vain yksi ajatus kohosi vallitsevana hänen hämäristä aivoistaan ja sekin oli tällainen.

– Nolattu, hyi hitto, nolattu perinpohjaisesti ja puolen maailman nähden!

Samein silmin katseli abiturienttimme nyt Linnankatua, joka pitkänä kuin nälkävuosi häipyi kaukaisuuteen. Sitten tulimme me paikalle. Reinon miettiessä, miksei hän tehnyt sitä ja sitä ja miksei hän ollut se ja se ja miksi hän yksinkertaisesti oli tomppeli, oli meidän mielemme taas täynnä rehellistä vahingoniloa ja hilpeyttä.

– Olisit iskenyt heti!

– Mitäs viivyttelit. Odotitko apua?

Reino purasi huuliaan. Sitten hän katsahti meihin tiukasti. Luimme hänen ajatuksensa:

– Vielä minä teille näytän, velikullat veikkoseni.

Mutta silloin löin Reinoa olalle ja lausuin ritarillisesti:

– "Noch ist Polen nicht verloren!"

Joukolla käännyimme takaisin. Uusia tovereita liittyi parveemme ja ilo oli ylimmillään.

Reino yksin käveli synkkänä. Hän piti yllä hurjaa vauhtia, kulki kuin kuumeessa. Hänen kasvoillaan kuvastui kaamea päättäväisyys ja kerran hän kuiskasi ääneen.

– Vielä minä niille näytän...

Hän oli nähtävästi päättänyt tulla kuvernööriksi tai arkkipiispaksi lähimpinä aikoina.

– Lähdetään Vartiavuorelle, sanoi Reino kiivaasti Kirjastotalon kohdalla – Minun täytyy nähdä avarampia näköaloja. Nämä ahtaat kadut tukahuttavat minut.

Jussi Teppola yhtyi häneen.

– Sitä aatetta minä kannatan. Tämä vetelehtiminen ja laahustaminen Linnankadulla on minusta suorastaan ällöttävää. Meidän tämän vuoden abiturienttien pitäisi oikeastaan lopettaa koko tämä turha tapa.

Ehdotus hyväksyttiin yleisesti. Syystä tai toisesta kaipasivat kaikki tänä iltana "laajempia näköaloja". Uudenmaankadulta alkavia korkeita portaita samosimme Vartiavuorelle, missä vanhat puut humisivat iltatuulessa. Aurinkokin pisti päänsä esille pilven raosta ja hymyili kultaista hymyään yli Turku vanhuksen. Komein värein leikkivät sen säteet katoilla, puistojen kiiltävillä lehdillä, joen pinnalla ja kaukaisilla vuorilla.

Istuimme pitkälle penkille länteen antavalle penkereelle ja siinä virisi ihan itsestään hiljainen laulu ilmoille. Se oli tuttu kuorolaulu ja yht'äkkiä huomasimme täyteläisen kvartetin soinnut.

– Kuulkaa, sehän soi suuremmoisesti! huudahti Pekka.

– Mehän olemme laulajia joka mies.

Siiloin hypähti Viljo Vainio pystyyn. Hän oli saanut suuren idean.

– Luokan kuoro, luokan kvartetti! huusi hän haltioituneena. Me perustamme sen, minä johdan.

– Hyvä! Nyt sinä idean keksit, huudettiin hänelle vastaan. Valtava innostus täytti mielemme. Sinä hetkenä me perustimme Vartiavuorella luokan kuoron, joka antoi abiturienttiajallemme parhaan osan sen runollisuudesta ja romantiikasta.

HUNNIEN TULO.

Melkein heti tehtyämme tuon ylevän päätöksen luokan kuoron perustamisesta me jouduimme – tappeluun, vastoin tahtoamme, abiturienttiaikamme ensimmäiseen ja viimeiseen.

Saimme sen perintönä edelliseltä abiturienttipolvelta. Vartiavuori kumpuineen ja notkelmineen, laaksoineen, mahtavine puistikkoineen ja varjoisine teineen oli entisaikaan uhkaava paikkakunta varsinkin iltaisin. Siellä hiipi tummia varjoja teiden varsilla ja erikoisesti oli sinne pesiytynyt eräs laitakaupungin sakki hurjannäköisiä nuorukaisia, joita me nimitimme hunneiksi. Sakkia johti aikanaan Turussa yleisesti tunnettu "Pitkä hampuusi".

Ilman että meillä oli asiasta aavistustakaan, oli edellinen abiturienttiluokka joutunut erikoisiin vihollisuuksiin hunnien kanssa Vartiavuoren hegemoniasta. Olimmehan mekin kuulleet jotain hunnien olemassaolosta, mutta pahin oli jäänyt salaisuudeksi, ehkäpä tarkoituksellisesti.

Hunneja näet erikoisesti harmittivat nuo hoikat kepit abiturienttien käsissä ja kenties niiden ohella kepin kantajien naamain gascognelaisilmeet. He eivät nähtävästi jaksaneet sulattaa kumpaakaan asiaa ja olivat puolestaan jostain käsittämättömästä syystä – kukapa jaksaisi seurata heidän mielikuvitustaan – antaneet meille lempinimen "apinat rusinapuussa".

Rusinapuita ei ole koskaan kasvanut Vartiavuorella. Apinat – hm! Jotkut arvelevat vieläkin eri ihmisrotujen polveutuvan eri apinalajeista, simpansseista ja gorilloista, mutta hunneilla tuskin näistä teorioista oli mitään muuta tietoa kuin ehkä se ääni, minkä jokin kaukainen atavistinen vaisto kohotteli syvältä piilotajunnan sopukoista.

Hunnit nousivat vuorelle samoja portaita kuin mekin. Jakautuen kahteen parveen he kiersivät Tähtitornin ja juuri meidän kohdallamme nuo parvet kohtasivat taas toisensa.

Joka miehellä oli riehakas otsatukka, kaulassa punainen rusetti, lakki kallellaan ja jalat vääntelivät kävellessä sinne ja tänne rennosti ja joustavasti. He eivät aluksi olleet meitä huomaavinaan.

– Morjens Massinen, jumalaut! Huudahti pitkä hampuusi vastaantulevan joukon etumaiselle miehelle.

– Morjensta vaan, jumalaut! karjasi tämä takaisin.

Sakit yhtyivät ja massan mukana kasvoi mahtavuus. Hunnit pysähtyivät aivan eteemme, tehden jaloillaan temppuja, jotka saattoivat herättää katselijassa kuvan maapallon pyörimisestä heidän kepeiden jalkojensa alla.

– Katsokaahan pojat, apinat ovat palanneet rusinapuihin, sanoi sitten "Pitkä" osoittaen meitä.

– Ovatpa lisääntyneetkin kesän kuluessa, ilkkui toinen hunni.

– Nehän ovat oikeita herraspoikia, oikein porvariskukonpoikia ja laulavatkin jo:

– Äkkä rääkää! Äkkä rääkäääää!

Emme olleet nyt laisinkaan taistelutuulella ja sen vuoksi kuuntelimme äänettöminä heidän kokkapuheitaan toivoen hunnien menevän tiehensä nähtyään kylmyytemme.

Mutta siitä tulivat hunnit yhä ylpeämmälle tuulelle. "Pitkä" johti itse puhetta ja koetti lasketella lauseitaan humoristisesti, vieläpä sirosti.

– O, jees, pojat, very well!

Tämän lupaavan alun jälkeen hän ilmoitti meille, että hunneilla ei ollut meitä kohtaan mitään pahoja tarkoituksia. Meidän piti muka vain antaa nuo sirot, ohuet ruusupuiset keppimme heille, sillä heillä ei ollut varaa hankkia itse itselleen sellaisia. Nyt he olivat kuitenkin tulleet täysin vakuutetuiksi noiden keppien erinomaisuudesta ja meidän osoittamamme veljellinen anteliaisuus olisi oikeastaan vain kaunis alku sille omaisuuden tasajaolle, mikä joka tapauksessa hetimiten pantaisiin toimeen täällä Turun puolessa kuten muuallakin maailmassa. He eivät olleet mitään pahoja miehiä, mutta Jumala oli nyt kerta kaikkiaan valinnut juuri heidät selvittelemään täällä matoisessa maailmassa eräitä asioita, mitkä häneltä itseltään luomispäivinä olivat kiireessä jääneet vähän keskeneräisiksi ja tuo keppiasia oli niistä ensimäinen.

Eivätkä he aikoneet kauan pitää meidän keppejämme. He tekisivät vain pari hienoa kierrosta Tähtitornin ympäri ja tulisivat takaisin katkoakseen kepit pirstaleiksi meidän siromuotoisten neniemme edessä, koska ne kuitenkin ikävästi muistuttivat ihmisten välisestä eroavaisuudesta tässä kirotussa ja keljussa porvarillisessa yhteiskunnassa, joka nyt oli ruvennut rytisemään kaikissa liitoksissaan.

Tähän tapaan puhui "pitkä" tai oikeastaan koetti puhua, vaikkakin hänen sanansa olivat paljon kansanomaisemmat ja lauseet kömpelömmät.

Silloin Reino Klemola, joka jo entuudestaan oli jyleällä tuulella, otti sananvuoron. Hän selitti lyhyesti ja ytimekkäästi keppien merkityksen, sanoisimmeko historiallisen merkityksen, selitti, että ihmisten välinen eroavaisuus ei ollut meidän tekemämme, ovatpa päinvastoin vapaus ehkäpä veljeyskin, mutta etenkin tasa-arvoisuus yhtä kalliita ideoita meille kuin muillekin valistuneille kansalaisille ja tie kapitalismiin ja poroporvarillisuuteen oli toistaiseksi meille melkein yhtä epäselvä kuin hunneillekin. Sen jälkeen hän kuitenkin teki selvästi ymmärrettäväksi, että me vapaat Suomen kansalaiset emme kysy keneltäkään lupaa, silloin kun on kysymyksessä niin vähäpätöinen asia kuin keppien kantaminen.

"Pitkä" ilmoitti nyt jalomielisesti antavansa meille 2 minuuttia mietintöaikaa, sillä kaikki väkivaltainen esiintyminen oikeankin asian puolesta oli hänelle muka perin vastenmielistä.

Kahden minuutin armonaika kului uhkaavan hiljaisuuden vallitessa. "Pitkä" itse katseli kelloaan ja suvaitsi ilmoittaa sen päättymisestä potkaisemalla äkkiä lähellä seisovan Reino Klemolan kepin rutisten poikki.

Reino oli seisonut ajatuksiinsa vaipuneena ja pitänyt keppiään huolettomasti viistossa asennossa pää maata vasten. Hän sävähti tulipunaiseksi ja katsoi hetken ällistyneenä "Pitkää", jonka naamalla leveili hävytön virnistys. Sitten hän taittoi keppinsä lopullisesti, mutta viskasi päät rajusti "Pitkän" niskaan.

Samassa kohosi toistakymmentä keppiä uhkaavasti ilmaan. Katkerina me nousimme taisteluun, koska muu ei auttanut.

Silloin hunnit väistyivät. Vaikka keppimme olivat ohuet ja aseina mitättömät, tekivät ne yllättävän vaikutuksen hunneihin, jotka äkkäsivät seisovansa aseettomina edessämme.

He vetäytyivät takaisin muristen, painuivat häpeissään alas samoja portaita, mitä olivat tulleetkin. Seurasimme heitä portaitten päähän ja kehoitimme heitä tästä lähtien pysymään poissa Vartiavuorelta, koska se miellytti meitä ja me saapuisimme sinne huomenna vähintäin yhtä vahvoin voimin kuin nytkin edistämään terveyttämme, jolle Herran armolahjalle toivoimme hunnienkin panevan suurta arvoa. Me näet olimme pohjaltaan rauhan miehiä, emmekä halunneet tappelua, mutta emme kuitenkaan välttäneetkään sitä, jos se olisi tarpeellinen ilman puhdistamiseksi.

Kohtaus hunnien kansa oli päättynyt onnellisemmin kuin olimme osanneet aavistaakaan ja me päätimme kerta kaikkiaan tehdä kauniista Vartiavuoresta rauhallisten ihmisten kävelypaikan. Istuimme vielä tunnin ajan entisellä paikallamme. Mieliala oli toivorikas. Reino tosin harmitteli keppiään, mutta hänelle päätettiin muistoksi tilaisuudesta yhteisillä varoilla, sikäli kun sellaisia oli käytettävissä, ostaa erikoinen muistokeppi, jonka Reino itse saisi valita. Hän luonnollisestikin oli kovasti kiitollinen sellaisesta kunniasta.

Mutta hunnit – hitto vieköön – eivät olleet meitä unohtaneet. Päinvastoin! Kärsitty tappio kirveli heitä, varsinkin "Pitkää Hampuusia", joka oli saanut navakan iskun Reinon kepin tyngistä. He olivat pohtineet asiaa eri puolilta ja päättäneet – kääntyä takaisin, vallata uudestaan Vartiavuoren, maksoi mitä maksoi.

Kävelimme juuri rauhallisina Ankkalammikon ohitse Kaskenkatua kohti nauttien syksyn väreistä luonnossa ja lammikon kauneudesta, kun jouduimme ankaran ja yllättävän hyökkäyksen alaisiksi, hyökkäyksen, jonka yhtenäisyys ja valmisteltu voimapanos heitti meidät aluksi suorastaan hajalle kuin akanat tuuleen.

Takanamme kuului hurja sotahuuto – hunnien kamala kirkuna ja samassa lensi sakea kivisade meitä kohti. Oli aivan ihmeteltävää, ettei se tehnyt pahempaa jälkeä. Kiviä sinkoili ja poukkoili joka puolelle. Karkasimme suin päin pensaiden suojaan ja vetäydyimme sieltä Kaskenkadulle, missä pian soi kimeitä vihellyksiä kutsuen poliisia järjestämään oloja Varmavuorella.

Hunnien hyökkäys pysähtyi heti, kun kivet heiltä loppuivat. Olimme taas koossa Kaskenkadulla ja toinnuimme pian ensi ällistyksestä. Tappiot olivat vain muutamia mustelmia. Meillä oli kepit tallella ja kiviä oli maa täynnä. Kokoilimme aseita ja kävimme vastahyökkäykseen, sillä tajusimme, että nyt ratkaistiin täksi vuodeksi kysymys Vartiavuoren herruudesta. Hunnit voivat tulla aivan liian ylpeiksi helpon voittonsa johdosta.

Hyökkäyksemme edistyi nopeasti, sillä "hunnit" olivat nähtävästi itsekin kauhistuneet tekojensa seurauksia. Mutta samalla aikaa, kun meikäläinen hurraa voitokkaana eteni itään päin, jouduin minä uuden ällistyttävän asian todistajaksi ja sotkeuduin pois tovereistani.

Hiipien pensaikossa taskuni ja kourani täynnä kiviä saavuin Ankkalammen rannalle, missä silmiäni kohtasi ällistyttävä ja outo näky. Lammikon keskellä näet on pieni, sievä saari ja saaressa pieni punaiseksi maalattu ankkakoppi. Sen vierellä seisoi nyt saarella lakiton nuori mies kuin kukkana keskellä siroa ympäristöä.

Mutta äkäinen oli tuo kukkanen kedolla. Mies kiljui ja heristeli nyrkkejään. Hänen sanoistaan ei kuitenkaan saanut yhtään mitään selvää, mikä todisti että mies saaressa oli äärimmilleen kiihoittunut.

Huomasin pian hänen vaatteittensa aivan valuvan vettä. Ne lotisivat kylmässä syystuulessa.

Mistä ihmeestä tuo vettä valuva nuorukainen oli ilmestynyt saarelle ja mitä hän oikein huusi niin hirveästi? Tämäpäs oli salaperäistä.

Huomioni kiintyi tuon onnettoman nuorukaisen leimuavista katseista vastakkaiselle rannalle, sillä siellä kiljui eräs nainen vähintäin yhtä hurjasti, kimeällä kikattavalla, kohta sortuvalla äänellä. Molemmat huitelivat käsiään sekä toisiaan että kylmää, kalpeaa syystaivasta kohti ja huusivat, minkä kurkusta lähti.

Mieleeni muistui vanha kaunis ballaadi:

    "Oli 2 kuninkaan lasta
    jotka rakasti toisiaan,
    mutta siinä välillä oli meri
    ja ärjyvä ulappa vaan."

Nyt nainen kääntyi minua kohti ja huudahti suomeksi.

– Auttakaa, auttakaa, rosvoja!

Tuon äänen kuullessani kalpenin. Siinähän oli jotain tuttua. Kuka oli tuo huutava impi, tuo hame, tuo tukka.

Juoksin lähemmäs ja tapasin – Oihonnan, mutta sen näköisenä ja sellaisessa sekä tilassa että asussa, jota ritarillinen mieleni ei salli kuvailla.

Ristiriitaisin tuntein ja silmin katselin hetken tyttöä. Sitten tartuin lempeästi hänen käsivarteensa ja sanoin syvällä, tummalla äänellä:

– Oihonna!

Hän kääntyi ja loi minuun salamoivan katseen.

– Rauhoittukaa ja selittäkää! pyysin.

Oihonna katseli minua yhä hurjin ilmein ja hänen kasvonsa olivat aivan vääristyneet. Hyi herja, miten pahan näköiset ne olivat.

– Rosvot, ryövärit! huusi hän sitten, puristaen nyrkkiään nenäni edessä. Tämä on teidän vikanne.

Sitten hän purskahti itkuun ja jatkoi nyyhkyttäen:

– Mutta saatte kaiken anteeksi, jos pelastatte Jaakon.

– Kenen hiton Jaakon? kysäsin tyrmistyneenä.

– Jaakon, tuon Jaakon tuolta saaresta, tiuskasi Oihonna taas kiivaasti.

Katselin Jaakkoa ja kaikesta kurjuudestaan huolimatta alkoi tilanne minua naurattaa sisäisesti. Ulkonaisesti en uskaltanut edes hymyilläkään, sillä Oihonna olisi varmaan repinyt silloin silmät päästäni.

Nyt pääsin asian perille.

Tuolla Ankkasaaressa seisoi vaatteet vettä valuen juuri sama ylioppilas, joka Linnankadulla oli tehnyt Reino-ystävällemme niin pahan tepposen, vienyt Oihonnan hänen nenänsä edestä.

Hahaa, hahaa! Mikäpä on mailmassa aidompaa kuin vahingonilo. Tunnustan että rohkenin tuntea sen nautintorikkaita väristyksiä täysin siemauksin.

– Mikäs Jaakkoa vaivaa? kysäsin peitellen ivaani, mikäli mahdollista.

– Pelastakaa Jaakko, huudahti Oihonna uudelleen. Hän on läpimärkä, hän vilustuu ja saa kuolemantaudin!

– Palttua hän saa, korkeintaan korvatillin mammaltaan ja sen hän ansaitsee.

Mutta Oihonna oli jo murtunut. Hän loi minuun kyyneleiset kirkkaat silmänsä ja taas minun koko kiukkuni ja ivani suli.

– Miten hän on joutunut Ankkasaareen? kysyin.

– Uinut.

– Uinut? Oikeinko sammakkouintia?

Silloin Oihonna hymyili ja alkoi järjestellä hiuksiaan. Hän rauhoittui vähitellen ja kertoi, että he Jaakon kanssa olivat joutuneet sattumalta aivan keskelle tuon kauhean tappelun tuoksinaa. He olivat aikoneet nauttia auringonlaskun ihanuudesta runollisen Ankkalammen äärellä. Kun he näkivät meidän tulevan, vetäytyivät he ylhäisesti hiukan syrjään.

Hm! Ja sitten satoi kiviä ja sitten hunnit hyökkäsivät. Nuo lurjukset tempasivat Jaakko-herran neitonsa viereltä. He luulivat kai hänenkin kuuluvan kerhoon "Apinat rusinapuussa" ja viskasivat hänet ilman muuta lammikkoon. Kauhistunut Oihonna näki, miten hän upposi hyrskyyn näkymättömiin, pulpahti hetken kuluttua ulisten ja vettä purskutellen pinnalle ja ui. Mutta ui pelästyksissään väärään suuntaan nousten maihin tuolle vihreälle pikku saarelle, missä hän nyt seisoi ja noitui.

– Autetaan nyt Jaakko pois saaresta, rukoili Oihonna.

– Tietysti, tietysti autetaan, mutta miten?

Ryhdyin toimiin, mutta avun anto ei ollut laisinkaan helppoa. Juoksin itseni uuvuksiin hakien lautoja rakentaakseni sillan saaren ja mantereen välille. Lautoja en löytänyt, puita kasvoi kyllä rannalla, mutta linkkuveitseni oli liian mitätön teräase niiden kaatamiseen.

Nyt kokoontui lähitaloista väkeä paikalle ja siinäkös ihmeteltiin, aivan kuin "Hämmästyksen sormi olisi ollut Kummastuksen suussa". Varsinkin vanhan kaupunginosan matamit näyttivät olevan päästään pyörällä.

– Herra siunakkoon, kuka se on? Mikä se on?

– Mitä toi äijä tual saares teke?

– Onko hän märkäkin?

– Kuin, kuin, kummotto, mimmotto hän sin on joutunu?

– Eik se enää viitti tul poiskaan siält? nauroi eräs sileänaamainen torimatami ja toinen lisäsi:

– Kui hän siält pois tulis, kun hän kerran on saareen päässy.

Molemmat nauroivat täyttä kurkkua sukkeluuksilleen. Sitten he huomasivat Oihonnan ja silloinkos heidän kielensä alkoivat pälpättää.

– Herra saattakoon, sus siunakko, olik flikkaki fölis?

– No varjelkko. Ja flikk' on jääny rannal. Hihihihi.

– Hahahaa! Se onkin sukkelaa, vähän merkillist.

Mutta väristen vilusta ja kalman kalpeana seisoi Jaakko parka saaressaan.

Oihonna yritti lohduttaa häntä:

– Jaakko, ole rauhallinen. Me haemme lautoja.

Akat taas siunaamaan.

– Her saattakost, mikä flikka toi oikke on?

– Aika räpäkkö.

– Ja katteles sen hepenii.

– Älkän nyt puhuko pahaa, sill on vallan surkkia paik, kun heili on verenhäräs.

– Kyl mar nuari miäs tost hyppääkin, kirkui Helanderin piika. – Ainakin mun Kallun.

Jaakko katseli epätoivoissaan ympärilleen. Sitten hän äkkiä reippaasti hyppäsi veteen ja ui rannalle pikkupoikien raikasten hurraa-huutojen tervehtimänä.

Koko väkijoukon seuraamana ja surkuttelemana ystävämme Jaakko Vedenpolskija juoksi Kaskenkadulle, hyppäsi vosikkaan ja ajoi täyttä karkua tiehensä.

Oihonna yksin jäätyään puhkesi itkuun. Hän oli täysin nujerrettu. Astuin ritarillisesti hänen rinnalleen, talutin hänet vosikkaan ja viileässä syysillassa me ajoimme kyynelkosteisen tunnelman vallitessa kohti Oihonnan kotia.

Me nojasimme toisiimme ja keskustelimme hiljaa maailman pahansuopaisuudesta. Oihonna oli katkera, minä taas esiinnyin suurena lohduttajana ja tuo ylpeä tyttö oli kerrankin pehmeä kuin vaha nojaten ujostelematta kaunista olkapäätään minuun.

Uudenmaankadun kulmassa ajoimme toverieni ohi. He seisoivat kadunkulmassa ikäänkuin jotain odotellen. Surullista on, ettei heidän naamaansa kukaan ikuistanut sillä hetkellä, jolloin minä ajeluttelin heidän nenäinsä editse kyyneliään pyyhkivää Oihonnaa. Voi totuuden torvi, niitä ilmeitä!

Portilla hyvästelimme. Oihonna vakuutti, ettei hän koskaan tulisi tätä tapausta unohtamaan ja minä vakuutin Oihonnalle samaa. Minä olen lupaukseni pitänyt. Miten lienee laita Oihonnan.

Mutta sen illan jälkeen jäi Vartiavuori meille. Toverini olivat pidättäneet neljä hunnia ja luovuttaneet ne poliisille. Sen jälkeen ei ainakaan samaa hunnisakkia enää vuorella näkynyt.

Jaakko sai "kuolemantaudin" sikäli, että hän hävisi Turusta ainiaaksi.

"TUONNE TAAKSE METSÄMAAN."

Reippaan puoleisesti oli siten alkanut viimeinen kouluvuotemme, sitä ei voi kieltää. Mutta sitten alkoikin pitkä rauhallinen aika ennen suurlakkoa.

Kuoromme harjoitteli innokkaasti ihanasointuisia serenaadilauluja ja uljaita marsseja. Koulun suuressa kuorossa "Buurien marssi" kajahti jo täyteläisenä ja taiteilija Makkonen lausui:

– Tämä tulee olemaan meidän loistonumeromme. Siinä kohisivat kaikki uljaan passiivisen vastarintamme toivorikkaat, pelottomat ajatukset, mutta ei passiivisina eikä kahlittuina, vaan vapaina ja uhkaavina.

Reino Klemola oli edellä kerrottujen tapausten johdosta niin sydämistynyt Oihonnaan, että hän pihkaantui tulisesti kuten hänen tapansa oli toiseen tyttöön – Saida Suvantoon. Me tunsimme Reinon. Hänen pihkaantumisensa kestivät tavallisesti korkeintaan kaksi kuukautta. Siinä ajassa oli kaikki palanut loppuun yhtenä tulisena pihinänä. Kukaan muu ei ottanut tätäkään vakavalta kannalta huolimatta siitä, että Saida Suvanto oli solakka ja komea seitsemäsluokkalainen neito – paitsi Reino itse, joka aina puhkui täydessä todessa.

Tällä kertaa Reino kuitenkin tuli tavallista hajamielisemmäksi. Ettemme sanoisi: hän alkoi haaveilla keskellä kirkasta päivääkin.

Oli eräs historian tunti. Kun tohtori Strand ponnisti kaikki suuret henkiset kykynsä ja opettajalahjansa antaakseen oppilailleen kuvan keisari Napoleonin persoonasta, kuvatakseen hänen satumaisen menestyksensä, mutta sittenkin lopullisen sortumisensa kaikessa traagillisessa valtavuudessaan, pyrki oppilas Reino Klemola intohimoisesti ummistamaan silmänsä ja korvansa noilta menneiden aikojen suurilta sankaritarinoilta ja asettautumaan kokonaan sekä esityksen että historiallisen todellisuuden ulkopuolelle suorastaan satujen maille ja mielikuvituksen tenhoaville tantereille.

Hänellä oli mielessä asioita, jotka muodostivat täydellisen vastakohdan Napoleonin historian rajulle taistelusarjalle.

Ensiksikin Reino Klemola oli kokonaan tulevassa ajassa ja toiseksi hänen haaveittensa kohteena, niiden kruunaamattomana kuningattarena oli nainen, – Reinon mielestä eräs Luojan luomistaidon ihmeellisimpiä ja korkeimpia saavutuksia – Saida Suvanto.

Ja huolimatta tohtori Strandin äänen jatkuvasta pauhinasta, rakenteli Reino silmät suurina ja kaihomielisinä ulos akkunasta katsellen seuraavanlaista satua.

Oli kesä. Läikkyvän merenlahden rannalla kohosi koivujen keskellä pieni punaiseksi maalattu mökki, jossa oli valkeat ikkunalaudat. Tämän mökin onnellinen isäntä oli – hän, Reino Klemola itse ja hänen onnellinen vaimonsa oli tietysti Saida Suvanto.

Reino ukkeli niitti paraikaa heinää rantaniityllä. Auringon nousu kultasi vaarat ja meren ulapan. Punaisen mökin savupiipusta nousi tyyni, sininen savupatsas korkeuteen ja hetken kuluttua kuului ovelta iloinen, hopeankirkas ääni huutavan:

– Reinoo, hohoii!

Reino silloin pysähtyisi, painaisi viikatteen varren maata vastaan, pyyhkisi voimakkaalla kourallaan hikeä otsallaan ja huikkaisi takaisin.

– Mitäh! Mikäs nyt?

Taas kuuluisi tuo heleä ääni:

– Reino, kultani! Tulepas juomaan aamukahvia!

Samassa tuuppasi joku Reinoa kylkeen. Se oli hänen vierustoverinsa Armas Sacklén.

– Nouse toki vastaamaan, tohtori odottaa.

Reino nousi seisomaan syvästi harmistuneena. Olihan tohtori keskeyttänyt hänen unelmansa niin hiton hienossa kohdassa, juuri kun hänen piti maamiehen varmoin askelin lähteä tervehtimään tuon suloisen metsämökin vielä suloisempaa emäntää. Unelma katkesi nyt ihanammassa kohdassaan.

– Ässh! ajatteli Reino.

Eivätkä olleet asiat muutenkaan oikealla tolalla. Mitenkäs sanoivat vanhat roomalaiset aikanaan:

"Praesens perfectum, imperfectum futurum." Sillä he tarkoittivat verrata keskenään varmaa nykyhetkeä ja tulevan ajan epävarmuutta.

Reino Klemola erosi sikäli vanhoista roomalaisista tällä hetkellä, että hän tunsi nykyhetkenkin perustan horjahtelevan jalkainsa alla. Hän ei aavistanutkaan, mitä tohtori Strand oli häneltä kysynyt. Hän muisti kesken haaveittensa kuulleensa jotain Napoleonista, mutta se pappa hääräsikin niin tavattomasti, että oli mahdotonta vain noin puusta katsoen sanoa, mikä kohta hänen urotekojaan paraikaa oli pengottavana.

Tohtori Strand huomasi Reinon hajamielisyyden. Hän toisti kysymyksen, mutta perin ylimalkaisessa muodossa:

– Jähä. Khenen kanssa hän sitten meni naimisiin.

– Naimisiin?

Reino katseli kauhistuneena tohtoria. Häntäkö hän tarkoitti, vai, ehkä suorastaan "Häntä".

– Tuliko naimisista mitään?

– Eiköpä lie tullut, ainahan naimisista jotain tulee, pamautti Reino.

– Joukahaisen viisauksia, sanoi tohtori äreästi.

Luokka hohotti.

– Mistä nyt oikein on kysymys?

– Hitto tiesi, ajatteli Reino, mutta vastasi kuitenkin.

– Naimisista.

– Niin keisari Napoleonin toisesta avioliitosta. Kenen hän nai.

Reino hymyili. Hän oli pelastettu. Se ei siis ollutkaan hän eikä "Hän". Olipahan vain eräs satumainen herra Napoleon, jota kukaan nykyisin elävistä ihmisistä ei ollut nähnyt. Reino kyllä tunsi sen miehen tarinan.

– Maria Luisen.

– Luisen? Tarkoittaako Klemola, että luut myöskin seurasivat mukana.

– Kyllä minä ainakin luulen, hymyili Reino.

– Siitä huolimatta, sanoi tohtori, pyytäisin kiinnittämään enemmän huomiota historiallisten nimien ääntämiseen.

SERENAADI.

Vanha Turku, Auran rannalla! Miten paljon oletkaan sinä maamme muihin seutuihin verrattuna nähnyt suuria aikoja, henkilöitä ja tapahtumia. Kaikkialla sinun viileissä puistoissasi, satavuotisten saarnien, vaahterain ja kastanjain alla, missä suurten miesten muistopatsaat tervehtivät kulkijaa ja kaduilla, toreilla ja vanhojen, ylvästyylisten rakennusten liepeillä voi harras pyhiinvaeltaja kuulla historian hengetärten siipien havinan.

Sinä olet nähnyt hovien loistoa, uljaita töyhtökypäräisiä ritareita ja sotilaita, kauniita aatelisnaisia iloisissa juhlissa ja loistavissa seurueissa, juhlakulkueita, joissa arvostaan ylpeänä astui maan älymystö ja mahtavat viettämässä kohoavan kulttuurin toivorikkaita kevätjuhlia, olet nähnyt vanhan akatemian kukoistuskautena tieteellisten väittelyjen ja hengen turnajaisten ohella ylpeiden, riehakasten ylioppilasten kujeet ja kepposet, heidän iloiset näytelmänsä, huimat juominkinsa, kaksintaistelunsa tai kuullut keväisinä iltoina ja kuutamoisina öinä kaihoisain luuttujen helähtelevän lehtevillä pihamailla, ja serenaadin kajahtavan ylhäisten neitojen ikkunain alla ahtaiden, salaperäisten katujen vienossa hämärässä.

Mutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Jonkinlainen unisen poroporvarillisuuden homeinen verho oli laskeutunut vanhan kaupungin yli. Harvenneet ja häipyneet olivat iloiset, ylhäiset seurat. Kadonnut oli toreilta ja kaduilta miekkojen helske, kadonneet taisteluja ja seikkailuja etsivät ylioppilaat sukkeluuksineen, nauruineen ja lauluineen. Pölyyn olivat luutut unohtuneet ja katkenneine kielineen olivat ne viskatut ullakoille tarpeettoman romun joukkoon. Kauan lienee kulunut siitä, jolloin viimeinen serenaadi toivoa uhkuvana ja kaihoa väräjävänä kajahti kuutamoisessa yössä vanhan Auran varjoisissa rantapuistoissa.

Mutta historiallinen totuus on, että me abiturientit herätimme hetkeksi nuo vanhat uljaat tarinat uudelleen todellisuuteen. Ja siitä me olimme ylpeät. Me toimme tuohon arkipäivän tohinaan hetken vilkkautta ja eloa, pisaran säihkyvää runoutta, serenaadeja, laulua ja rohkeita seikkailuja.

Meidät valtasivat tenhollaan nuo vanhat historialliset muistot, mitkä kaikkialla pistivät esiin. Samalla kun toisaalla elettiin arkipäivän hyörinässä, vartioivat nuo viileät, varjoisat puistikot muistojen tantereita. Kirkon holvit kumahtelivat meille katoolisen ajan messuja ja juhlakulkueita, linnan muurit uhkaavine, raudoitettuine ikkunoineen ja tykinaukkoineen puhuivat sankariteoista ja menneestä mahdista, jossa miekka ja peitsi sekä runo ja kauneus kilpailivat keskenäisestä valta-asemasta uhkeiden ritarien ja kauniiden, ylhäisten naisten suosiossa. Ne kertoivat vangitusta kuninkaasta ja itkevästä kuningattaresta, valtakuntaa ja kotia vailla harhailevista prinsseistä ja prinsessoista.

Ja vanhan akatemiatalon ylhäiset piirteet häämöttivät kirkkopuiston takana iäisissä unelmissaan hengen taistelusta ja voitosta uhkaavaa aineellisuutta ja muita pimeyden voimia vastaan, arkipäivän hyörinän ja omanvoiton pyynnin ainaisen kilpajuoksun jatkuessa yhä uusissa muodoissa sen ylhäisten muurien ympärillä.

Eikö tämä kaikki ollut omiaan hurmaamaan nuorukaisen herkkää mieltä!

Kvartettimme oli harjoitellut ahkerasti. Meidän bravuurilaulumme oli räiskyvä "Syttynyt on sota julma", millä me vapisutimme hentomielisiä kuulijoita tuona herkän jännityksen aikana, minkä venäläissorto ja passiivinen vastarinta toivat maahan. Minkäpä he meille mahtoivat, Suomisyöjät, niin mahtavia kuin olivatkin; mehän olimme vain koulupoikia.

Ja kun tulivat viestit Suomen Kaartin lakkauttamisesta, jotka täyttivät mielet mitä syvimmällä katkeruudella, silloin me milloin missäkin juhlassa kajautimme laulumme hiljaa kuuntelevalle yleisölle:

    – "Rientäkäätte savolaiset,
    sekä pojat pohjalaiset,
    myös sä, kansa Karjalan
    vihollista vastahan."

Me näimme kyllä arvokasten pappojen ja mammojen katseista varoituksen:

    – Älkäähän hätiköikö pojat,
    "hiljaa hyvä tulevi
    ajatellen aivan kaunis."

Mutta me tunsimme aina, että laulumme innosti mieliä ja rohkaisi sekä itseämme että yleisöä.

Ja sitten oli meillä toinen bravuurilaulu, joka eräällä toisella alalla sai aikaan yhtä paljon kuin sotamarssi miehekkään, isänmaallisen toiminnan alalla.

Se oli kaunis laulu, Lindbladin ihana "Laululinnut."

"Laululinnut pienet, tehdä aikoivat pesän", niin se alkoi. Sitten tuli musta korppi, joka hävitti vasta valmistuneen pesän. Mutta silloin vasta laululinnut puhkesivatkin ihanimpiin säveliinsä. Ne lauloivat särkyneen onnensa tarinan iltaruskon laskiessa ja yön saapuessa maille.

Se laulu valtasi meidät vienolla runollisuudellaan ja tunnelmarikkaudellaan ja sepä kuulijakunnassakin aina saavutti parhaan vastakaiun. Se sopi sekä nuorille että vanhoille, sen kuullessa saattoi jokainen haaveilla omista kohtaloistaan. Se oli aina toistettava.

Erikoisesti silmällä pitäen tulevia ja hartaasti suunniteltuja ja odotettuja serenaadeja, olimme harjoitelleet monta noista vanhoista, ihmeen kauniista serenaadilauluista.

Eräänä päivänä sitten Kalle Palo ilmoitti, että maailmalla oli kunnia nähdä Oihonnan seuraavana päivänä täyttävän tuon hurmaavan iän 18 vuotta. Pitempiä puheita ei tarvittu. Meidän sydämemme sykähtivät pitkin linjaa. Ensimmäisen serenaadimme hetki oli tullut. Ja siihen liitettiin samalla iskulla toinen.

Lekki Tähkä näet ilmoitti, että huomispäivä oli samalla erään tyttökoulun abiturienttiluokan kukkasen Lyyli Brander'in nimipäivä sekä että hän, Lekki Tähkä, syystä, jota hän ei voinut tyydyttävästi selittää, toivoi toveriensa avustusta, jotta Lyylillä olisi tilaisuus aloittaa tuo päivä sävelten merkeissä.

Tunnelma oli sinä iltapäivänä luokalla kurkihirsiä hipova. Kaikki opetus surisi kuin herhiläisparvi jossain tajuntamme ulkopuolella.

Venäjänkielen lehtori huomasikin yleisen hajamielisyyden ja kertoi meille tarinan nuoresta ylioppilaasta, joka laati itsestään seuraavan runosäkeen:

    "Täss' istun yksinäin
    ja valtain taistelut käy pääni ympärillä."

Me ymmärsimme piikin, mutta olimme levollisia, sillä eihän lehtori tiennyt mitään serenaadipuuhistamme.

Työn päätyttyä pidettiin hanakka loppuharjoitus koulun juhlasalissa. Vaska oli elementissään, hän noitui ja haukkui, mutta yllytti samalla. Päätimme kokoontua Kauppatorin keskellä olevan lyhdyn juurelle täsmälleen kello 1/2 12 yöllä ja sieltä lähteä seikkailullemme. Jännitystä lisäsi Vaskan ilmoitus, että poliisilaitos näinä rauhattomina aikoina ei ollut taivutettavissa antamaan lupaa serenaadin pitoon. Sen hän oli saanut tietää eräältä nuorelta poliisivirkailijalta, joka söi päivällistä hänen isäntäväkensä luona ja oli ehdottomasti luotettava.

Määrätyllä kellonlyönnillä kokoontui eri taholta miehiä torin lyhdyn juurelle. Kuorolaisten lisäksi tuli useita muitakin tovereitamme seuraamaan tapahtumia.

Vähää ennen kello 12 lähdimme liikkeelle. Kaupunki oli jo pimeän peitossa. Vain harvassa näkyi valaistuja ikkunoita Sieltä täällä tuikki kuitenkin myöhäisen valvojan yksinäinen lamppu. Kuljimme hiljaa Kirkkosillan yli ja Tuomiokirkon mahtavan haahmon ohi. Teimme sen huomion, että se yöllä näytti vielä monta vertaa valtavammalta, uhkaavammalta ja ankarammalta kuin päivällä. Sen tornin yllä korkealla syystaivaalla kimmelsi suuri kirkas tähti ikäänkuin iäisyyden seuraavana tienviittana.

Alhaalla humisi puistikko ja painautui pelokkaana kirkon turviin. Varjot lankesivat jyrkkinä toreille ja kaduille. Yön hiljaisuudessa kaikki äänet kuuluivat moninkertaisilta. Askeleemme tuntuivat peloittavasti kumahtelevan kivikatuun. Viirien tuulessa kiertyessä ja porttien holvien kumahdellessa valtasi meidät tavaton jännitys ja retken salaperäisyys tuli huumaavaksi, sillä me olimme kun olimmekin kielletyillä poluilla.

Molemmat tytöt asuivat Piispankadun varrella. Oihonna asui kauempana ja päätimme alottaa hänestä. Katu siellä kasarmialueen läheisyydessä oli aivan hiljainen. Saattoi peljätä vain vartion hälyytystä kasarmilla. Poliisista ei näkynyt jälkeäkään.

Hiljaa kuin hiiret livahdimme portista pihalle, sieltä pieneen puutarhaan ja sitten kokoonnuimme soman, pienen ja tavattoman salamyhkäisen ikkunan edustalle. Katselimme hartaina sen lumivalkeita uutimia, jotka kuutamossa sädehtivät kuin satunäytelmän esirippu. Pensaat nuokkuivat ja vanhan aidan sammal hohti hopealta.

Tuon ikkunan takana uinui siis valkealla vuoteellaan Oihonna, nuoruutemme ihanne – kaikista vioistaan huolimatta. Povissamme värisi harras runollisuus.

– Nukkuuko hän, mitä hän mahtaa uneksua, mitä ajatella kuullessaan kohta laulumme sävelet? mietimme itseksemme. Ymmärtääkö hän mitään tästä kaikesta ja mitä hän sitten tekee?

Vaska kuiskasi muutamia kiivaita sanoja saadakseen kuoronsa järjestykseen. Sitten hän hyräili äänet ja kohotti kätensä.

Ja ensi kerran vuosikymmenien pitkän tauon jälkeen helähti vanhassa Turussa, sen muistojen ja runollisuuden verhoamissa puistikoissa herkän, ihanan serenaadilaulun säveleet.

    "Uinahda sä vieno
    laulaissani vaan,
    Kaikk' on vait, ei hieno
    hengähdys käy tuulenkaan."

Tunsimme kaikki hetken merkityksen. Kuulimme salaperäisten siipien lehahtelevan muusain palatessa takaisin Turun lehtevien pihojen suojaan entisille asuinpaikoilleen. Ihmeellinen tunne täytti rintamme. Se melkein salpasi henkeämme.

Mutta täyteläisin sävelin kajahti pian laulu pienen puutarhan perällä Piispankadulla. Sen paisuvat soinnut kuuluivat jo puhtailta ja ylpeiltä. Pois arkipäivän harmaus, runouden aika oli palannut!

Laulun päätyttyä oli jännitys korkeimmillaan.

– Mitä nyt tapahtuu? kysyi jokainen itseltään. Oli hiljaisuus. Kuu meni pilven taa. Sitten suhahti tuulen henki yli puiston.

Tärkeänä kohotti Vaska taas kätensä ja antoi uuden laulun äänet.

    "Herää, herää! Jo leivo laulelee
    nyt sinitaivaalla!"

Silloin, silloin liikahti ikkunassa. Tuo valkea uudin vetäytyi syrjään. Näkyi jotain valkeata, ihmeellistä. Jotain vilahti ikkunan ohi. Huoneessa liikuttiin. Kurkkuamme kummasti karisteli. Ja nyt leimahti kirkas valo Oihonnan ikkunaan. Valkoinen käsivarsi ojensi sytytetyn kynttilän ikkunanlaudalle. Ja me lauloimme, lauloimme voitonriemun huumassa, sydämemme pohjasta kaikki pyhimmät, jaloimmat tunteemme julki. Oi Oihonna, jos sinä tietäisit, miten me sinä yönä sinua palvoimme! Olimmehan me ensikertalaisia serenaadiretkellä.

Kolmas laulu oli luonnollisesti meidän bravuurilaulumme "Laululinnuista" eikä koskaan ole se ennen eikä jälkeen niin herkästi soinut. Kun sen tunnelmalliset loppusäkeet olivat kajahtaneet, viittasi Vaska meille merkin poistua nopeasti. Silloin aukeni ikkuna raolleen. Siitä pisti esille jotain valkoista, joka hulmusi yötuulessa ja kuului sointuva ääni:

– Kiitos – – oi kiitos!

Se oli Oihonnan ääni, jumalaisen Oihonnan ääni!

Kuin varjot hiivimme pihalta kadulle, missä uskolliset vartiomiehemme seisoivat. Yhdestä suusta he ylistivät lauluamme pilvien yläpuolelle, kertoivat sen voimakkaana, puhtaana ja täyteläisenä sointuneen hiljaisessa yössä.

Täynnä onnen tunnetta me poistuimme Oihonnan portilta, mutta Eros, paha poikanen, lähetti kuutamossa jälkeemme sädehtivän nuolisateensa. Tapahtumain salaperäisyys ja vaara huumasivat nuoren veremme.

Kuuntelimme, olivatko uneliaat porvarit huomanneet mitään erikoista. Hämmästykseksemme huomasimme useiden ikkunain olevan auki: Eräs arvokas pää pisti esiin uudinten raosta ja jykevä ääni sanoi:

– "Sen te pojat teitte hyvin. Paremmin ei olisi voinut laulaa!"

Se rohkaisi meitä – tuo vanhan herran tunnustus. Kasarmilta kuului painavia askelia. Me emme niistä pitäneet, vaan poistuimme nopeasti kohti uutta seikkailua.

Nyt tuli Lyyli Brander'in vuoro. Matkalla havaitsimme kuitenkin epäilyttäviä oireita. Useita ikkunoita oli auki, uteliaat katseet kohdistuivat meihin. Kahden kadunkulman päässä seisoi poliisi höristellen korviaan. Astuimme poikkikadulle ja kuljimme varjon puolella. Kiertoteitä tulimme vihdoin Lyylin portille. Se oli lukittu.

Mitäs nyt? Kalle Palo kiipesi jo portin ylitse notkeana kuin kärppä ja häntä seurasi heti kaksi Jokikylän poikaa. He avasivat portin.

Taas hiivimme varovaisesti sisälle. Ei valon välähdystäkään koko talossa. Harmaa suuri kissa juoksi pihan yli.

Sylkäsin kolme kertaa.

Pihalle päästyämme huomasimme, että tie oli yhä pystyssä. Näimme jo sen rakennuksen harjan, missä Lekki ilmoitti Lyylin asuvan, mutta se oli korkean lauta-aidan takana eikä missään näkynyt porttia.

Reino Klemola hypähti notkeasti aidalle istumaan ja tähysti maisemaa. Muuta mahdollisuutta ei ollut, kuin mennä aidan yli. Se olikin pian tehty, mutta kantapäämme kumahtelivat synkästi leveitä lankkuja vastaan.

Siitä heräsi vanha talonvahti ja tuli äreänä ulos asunnostaan. Hän oli nostaa palohälyytyksen ja alkoi ärjyä hirveällä äänellään, minkä ehti. Silloin suuri Leo Wallden meni ukkelin luokse ja alotti rauhanneuvottelut, joita me emme kerinneet kuuntelemaan. Kuitenkin asetettiin nyt eri tahoille vartioita ja Armas Sacklénin piti pitää silmällä Kirkkosillan seutua ja poliiseja.

– Katsokaa, miten suuri ja kaunis tämä puutarha on! huudahti Pekka Söderman, komea ensi bassomme.

– Ja älkää unohtako katsoa Aurajokea kuutamossa, huomautti Reino.

Kuu valaisi kirkkaasti taas maisemaa. Joki hohti hopeisena syvällä uomassaan. Kirkon kello kajahutti kaihoisan kirkkaan lyönnin puoliyön kunniaksi.

Istuimme hetken mikä missäkin katsellen luontoa. Vaska ja Lekki olivat tiedustelulla.

– Katsokaa nyt Turkua ja leveää Aurajokea. Voiko kukaan kieltää sen kauneutta? kysyi taas Pekka.

Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun Vaska ja Lekki palasivat. Vaska sihisi ja suhisi. Hänen mielestään me olimme pitäneet vähintäin yhtä kamalaa melua kuin aikanaan koko Wallensteinin leiri ja hänen arvelunsa mukaan Lyyli oli jo Turun itäosan asukasten kanssa pakenemassa Koroisten niemelle. Me saisimme muka laulaa tyhjille hirsiseinille.

– Tie on selvä nyt, kuiskasi Lekki. Ensin oikealle sitten eteenpäin, sitten omenapuiden lomitse suoraan rakennusta kohti.

Puiden varjossa hiivimme eteenpäin erään ikkunan alle. Siellä seinustalla kasvoi korkeita ruusupensaita.

Vaska asettui nyt varmana ja mahtavana kuoronsa eteen. Olihan se jo kestänyt tulikokeensa. Epäonnistumisesta ei ollut enää puhettakaan. Me tunsimme jo voimamme ja tiesimme, että nukkuva Turku sai kohta kuulla serenaadin, niin loistokkaan, ettei se ollut sellaista kuullut tämän polven aikana. Me huomasimme äänivarat kuorossa mitä parhaiksi ja me taas lauloimme sydämemme pohjasta.

Aloitimme vienolla serenaadilaululla ja kuuntelimme hartaina sen sointuja. Laulun päätyttyä tuli hiljaisuus. Tuijotimme ikkunaan. Ei liikettäkään. Musta lasiruutu katseli meitä uhkaavasti kuin kysyen:

– Mitä te hupsut nuorukaiset täällä häiritsette vanhan Turun rauhaa. Antakaa meidän nukkua.

Ei vieläkään liikettä, eikä valoa.

– Olemme väärän ikkunan alla, sihisi Antti.

– Emme ole, ikkuna on oikea, minä kyllä tunnen tämän talon.

Reino yskäsi mielenosoituksellisesti ja Kalle Palo ehdotti, että hän saisi mennä kyökin kautta kysymään, onko neiti kotona.

Silloin ehdotti Pekka:

– Syttynyt on sota julma.

– Kannatetaan, kannatetaan.

Vaska koetti vastustella. Eihän se muka sopinut mitenkään.

– Se on herätyshuuto uneliaalle Turulle ja kuorsaaville neidoille, väitti Reino.

Vaska myöntyi. Kajautimme täysin rinnoin komean "Sotamarssin".

Aha! Jopa kulki valkea haahmo ohi ikkunan.

– Jopa heräsi!

– Katsokaa, nyt tulee valoa.

– Nyt, nyt leimahtaa!

Komea viisihaarainen kynttilänjalka nostettiin pöydälle ikkunan eteen.

Ja me hurmaannuimme taas, sydämemme lämpeni heti. Me vastasimme vienoimmalla laulullamme, sävelten ihmeellisellä kielellä.

Taas avautui ikkuna ja nuoret, keväiset huulet kuiskasivat vienon kiitoksensa meille abiturienttien kuorolle.

Riemuisin mielin poistuimme puutarhasta, mutta siinä samassa tuli hälyytys.

Armas Sacklén ja Leo Suuri, kuten häntä usein nimitettiin, kiljasivat aidan yli meille:

– Pakoon nopeasti! Viisi poliisia tulossa.

Pian kimahtivatkin nuo kuuluisat pillit soimaan. Seisoimme hetken neuvottomina. Sitten Vaska huudahti:

– Juoskaa hajalleen. Kokoonnumme Varmavuorelle, vanhalle paikalle.

Silmänräpäyksessä hajaantui laumamme. Ja tapahtui niin kummasti, että me Jokikylän pojat tapasimme hetkistä myöhemmin toisemme – Aurajoen rannassa. Vanhat muistot ja kokemukset veivät meitä samoille poluille. Mikäpä oli meille tutumpi kuin jokiranta.

Hiivimme eteenpäin aina kun pilvi peitti kuun. Kuljimme itää kohti yli aitojen ja puutarhain.

Kaukana Kirkkosillalla päin soivat hurjasti poliisien pillit.

– Ovatpa tainneet pojat joutua satimeen, arvelimme. Itse pääsimme pian turvalliselle alueelle ja erästä pientä syrjäkatua astelimme kuin tavalliset rauhalliset kansalaiset taas Piispankadulle. Poliisien vihellykset kuuluivat painuvan Tuomiokirkon taa, joten meidän puolemme maailma tuli yhä vain turvallisemmaksi.

Piispankadulla ei näkynyt ketään, mutta useita ikkunoita oli auki ja unisia porvarien päitä pisti sieltä ulkoilmaan kaktusten ja myrttien keskeltä. Ne olivat säikähtyneen näköisiä.

Meitä katseltiin epäluuloisesti, mutta me astelimme reippaasti eteenpäin keppejämme heilutellen. Mitäpä meillä oli tekemistä Turun porvarien huolien kanssa. Ei yhtikään mitään.

Piispankadun kulmauksessa avautui näköala Kirkkotorille. Käännyimme kirkon itäpuolitse Vähä-Hämeenkadulle, mutta sieltä tuli aavistamatta vastaamme kaksi santarmia.

Meihin kenties ei olisi kiinnitetty huomiota, mutta me hölmöt pysähdyimme tyrmistyneinä.

Santarmien epäluulot heräsivät heti.

– Ahaa, ahaa. Vot, vot! kuulimme heidän huutavan ja sen jälkeen seurasi hirveä hölinpölinä. Santarmit lähestyivät hölisten korkealla äänellä. Olipa noilla peijakkailla hyvä vainu. He iskivät heti oikeaan, vaikka me yritimme pinnistää koko näyttelijätaitomme voidaksemme esiintyä Turun kaikinpuolisen rauhan ja järjestyksen varmimpina tukipylväinä.

Meidän oli pian luovuttava teatterieleistä. Santarmit lähenivät. Me peräydyimme. Emme halunneet joutua heidän likaisiin kouriinsa ja erikoisesti meitä kauhistivat nuo ruskeat parrat ja virkapuku.

Äkkiä Reino hyppäsi nokkelasti kuin orava korkean lauta-aidan yli kadoten pimeyteen.

Toinen santarmi juoksi mölisten ja ulisten sen talon portista sisään. Antti silloin juosta kirmasi Tuomiokirkon pimeikkoa kohti ja toinen santarmi säntäsi hänen peräänsä.

Minä jäin niin ollen eristettyyn ja ylhäisen yksinäiseen asemaan, istuin katukäytävälle ja sytytin paperrossin. Ymmärsinhän jo toki, että pari kömpelöä santarmia ei ikinä sokkeloisessa kaupungissa saa käsiinsä kolmea Jokikylän poikaa.

Pian palasivat santarmit takaisin hengästyneinä pitkästä ja turhasta ajosta. He kulkivat nyt sadatellen Piispankadulle. Kun he menivät ohitseni, nousin kunnioittavasti seisaalleni ja nostin lakkiani.

Ukko-pahat eivät viitsineet edes vilkaistakaan minuun. Käydessään he puhkuivat hengästyneinä ja ulisivat kuin kiehuvat perunapadat.

Lähdin Vartiavuorelle. Sen luoteiseen antavalla rinteellä oli jo taaja poikajoukko koossa. Minut vastaanotettiin iloisin tervehdyksin.

Kaupunki lepäsi edessämme alhaalla mustana ja peloittavana kuin tarujen linnoitus lukemattomine vaaroineen. Mutta kaikki oli siellä taas tyyntynyt. Poliisien pillit olivat lakanneet soimasta. Mikään ei häirinnyt Turun arvokasten porvarien ja heidän rouviensa yöunta.

Mutta me emme olleet laisinkaan lempeällä tuulella. Miksi meitä oli ajettu takaa, kuin mitäkin rosvoja ja ryöväreitä. Oliko tämä muka vapaa maa, jossa santarmit käyvät koulupoikienkin kimppuun.

– Lauletaan "Porin marssi", huudahti Reino. Annetaan Turun poliisin kerrankin kuulla taas porilaisista. Muutenhan ne unohtavat sekä sanat että säveleen.

Sellaisessa nuoressa joukossa ja sellaisessa tilanteessa ei sanoista tekoihin ole muuta kuin yksi lyhyt askel.

Vaska löi jo ääniä. Hänenkin silmänsä leimahtivat.

Hetken hiljaisuus. Sitten kajahti kuin uruilla kuutamoyössä Vartiavuoren huipulta yli pimeän Turun mahtava sävel.

    – "Pojat kansan urhokkaan,
    mi Puolan Lützenin ja Narvan tantereilla
    verta vuoti."

Lauloimme niin voimakkaasti kuin meistä ääntä lähti. Rintamme hehkuivat. Me tiesimme että uhmailimme esivallan käskyjä, mutta ne käskyt olivat oikeudettomat ja väärät. Tuli mitä tuli. Me lauloimme ennen tuntemattoman innostuksen valtaamina – "Porin marssin". Kun se päättyi, huudahti Reino.

– Uudestaan!

Vaska kohotti taas kätensä. Laulu kajahti uudelleen.

– Kuuntele nyt sinä tutiseva Turku-vanhus, varovainen kasvattajamme. Nytpä poikasi sinulle vasta laulun laulavat – sinä kuuluisa, mainehikas koulukaupunkimme. Katso meitä täällä ylhäällä. Sinulle me laulamme, sinulle, joka olet ollut Suomen sydän, sinä entisaikain valon ja vapauden kehto.

Herää, herää, sinä kaupunkien kaupunki, sinä äitimme uljas. Kylliksi on sinua ja meitä jo poljettu. Kaikki on sinulta riistetty, sinä unelmiemme kaupunki! Lokaan on tallattu muinainen kunniasi ja poljettu on oikeutesi.

Ja nouse kotiseutumme kallis, nouse Varsinais-Suomi ja nouse koko suuri Suomenmaa.

    – "Viel' on Suomi voimissaan
    voi vainolaisen hurmehella peittää maan."

– Vielä kolmas kerta, huudahti Reino.

Ja taas kajahti – kolmannen kerran kajahti kielletty, uljas marssimme, "Porin marssi" Vartiavuorelta yli nukkuvan Turun.

    – "Voittoisa lippu meitä johtaa,
    muinahisaikain taisteluista ryysyinen.
    Eespäin sa jalo vaate verinen!
    Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten!"

Laulu loppui. Tuli haudanhiljaisuus. Olimme valahtaneet vakaviksi. Tuntui siltä, kuin keihäsfalangi olisi ollut jossain tuolla pimeässä ojennettuna rintaamme vastaan. Kuuntelimme, tähystimme yöhön. Kuu peittyi synkän, loppumattoman pilvenreunan taa.

Sitten suhahti myrskytuuli ylitsemme. Tuli kuuro raskaita, kylläisiä pisaroita. Auran rantaseudun kukkulat peittyivät sakeaan syyssateeseen.

Tuulen ja sateen läpi vaelsimme pimeitä katuja kukin asuntoomme, mutta me emme myrskyä juuri huomanneetkaan. Meidän sielussamme soivat mahtavaa voittohymniään "Porin marssin" uljaat säveleet.

REHTORI, ROUVA SJÖGREN JA ME.

Saapuessamme kouluun seuraavana päivänä tuntui siellä merkillistä jännitystä. Pian huomasimme, että yölliset toimemme olivat koko koulun tiedossa. Huhu oli kertonut, että Turussa taas monien aikojen perästä oli pidetty kaksi serenaadia samana yönä, ensin Oihonnalle ja sitten Lyyli Branderille. Mutta olivatpa täysin tiedossa myöskin kuoromme myöhemmät seikkailut poliisien ja santarmien kanssa – ja vihdoin "Porin marssi" Vartiavuorella. Kuulaassa syysyössä oli se kaikunut kauas.

Käytävissä vallitsi kumma hiljaisuus. Alaluokkalaiset katselivat meitä suurin, kirkkain silmin. Me luimme niistä osanottoa, jopa miltei ihailua. Pian huomasimme myös, että opettajakuntakin oli pysynyt tapahtumain tasalla.

Aamurukous alkoi vakavan tunnelman vallitessa. Rehtori oli valinnut virreksi "Jumala ompi linnamme" ja siihen otti tällä kerralla vakavin ja hartain mielin osaa koko koulu. Rehtorin lyhyessä, ytimekkäässä puheessa ei kuitenkaan mikään ilmaissut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Siitä huolimatta päätimme heti luokkaan tultuamme lähteä rehtorin puheille ja selittää avoimesti koko asian.

Koko luokka lähti liikkeelle, olimmehan tavalla tai toisella kaikki olleet asiassa mukana. Marssimme kansliaan.

Rehtori seisoi selkä oveenpäin ja katseli miettiväisenä ulos ikkunasta. Nyt hän kääntyi ja nähtyään meidät ukko vähän hämmästyneenä huudahti:

– No mutta, mitäs te nyt näin suurella joukolla?

Juristitaipumuksistaan tunnettu Emppa astui esiin. Hän kuvasi nyt painokkaasti ja tarkasti yön tapahtumat salaamatta mitään. Ja taitavasti hän puolusti oikeuttamme pitää serenaadeja. "Kaikissa sivistysmaissa, hän sanoi, on sellainen tapa ollut vallalla ja on yhä edelleenkin, etenkin koulujen yläluokkalaisten kesken eikä meidän ymmärtääksemme siinä ole mitään pahaa, vaan päinvastoin on se – – kaikin puolin – – jalo ja tuota – – ritarillinen tapa."

Emppa piti hetken taidepaussin ja katseli rehtoria nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen puolustuspuheensa teki. Rehtori hymyili salaperäistä Sfinxin hymyä.

Emppa päätti jatkaa.

Hän kertoi nyt poliisien ja santarmien sekaantumisesta asiaan sekä miten meitä oli ajettu takaa kuin mitäkin rosvoja.

– Miksi te ette ilmoittaneet asiasta poliisilaitokselle ja pyytäneet lupaa serenaadin pitoon? kysyi rehtori tiukasti.

– Hm – tuota! yritti Emppa selitellä. Me – tuota pidimme asiaa itsestään selvänä, koska elämme vapaassa maassa.

– Miksi sitten pakenitte poliiseja. Miksi ette tulleet miehekkäästi kadulle ja selvittäneet asiaanne?

– Hm!

– Se ei pälkähtänyt päähämme, selitti Emppa loistavalla juridiikallaan, sillä poliisi ei nykyhetkellä nauti yleisön luottamusta eikä esiinny lakien ja oikeuksien suojelijana kuten sen pitäisi tehdä, vaan toimii virkavallan käskyjen mukaan. Pyydän huomauttaa, ettei vetoaminen perustuslakeihimmekaan ole estänyt venäläisiä ajamasta lakia noudattaneita virkamiehiä maanpakoon. Sitä paitsi tahdoimme säästää koulua ikävyyksiltä.

Reino Klemola rykäsi näin pontevalle puolustuspuheelle.

Emppa jatkoi rohkaistuneena:

– Ja mitä santarmeihin tulee, ei heillä ole mitään tekemistä koko maassa. Me odotamme suorastaan viranomaisiltamme toimenpiteitä heidän poistamisekseen Suomesta mahdollisimman pian.

– Jaha, sanoi rehtori. Vai on teillä harkittu mielipide tässä asiassa. Sehän on jo jotain se.

Taas rykäsi Reino Klemola.

Mutta Emppa alotti nyt puheensa loppuponnen.

– Mitä sitten tulee "Porin marssiin", jonka laulamisesta rehtori varmaankin on kuullut, niin – – –

Rehtori nyökkäsi.

– Niin on syvästi kansallistuntoamme ja laillisia oikeuksiamme loukkaavaa kielto laulaa Suomessa kansallislauluamme, "Maamme-laulua" ja kuuluisinta marssiamme, "Porin marssia", jota pidetään yhtenä maailman parhaista marsseista. Meidän omatuntomme ei salli meidän alistua sellaiseen kieltoon.

Vanhan rehtorin katse välähti. Hän hymyili taas.

– No, sanoi hän. Olen nyt kuullut tekojenne perustelut ja minä pääpiirteissään hyväksyn ne. Sen vuoksi tulen puolustamaan teitä. Mutta Suomen nuoren koululaitoksen tähden kehoitan teitä välttämään harkitsematonta toimintaa. Kysykää minulta neuvoa, ennenkuin ryhdytte tekoihin, joista voi seurata ristiriitoja virkavallan kanssa. Nyt saatte mennä.

– Hyvä on, sanoi Emppa. Me kiitämme rehtoria hyvästä neuvosta ja tulemme sitä noudattamaan.

Näimme rehtorin silmien äkkiä tulevan kosteiksi. Hän kääntyi taas ikkunaan.

Hiljaa ja varpaillamme me hiivimme ulos. Meitä halutti kajahuttaa raikuva "eläköön" rehtorimme kunniaksi, mutta siihen me olimme aivan liian järkytettyjä.

Luokkaan palattuamme kiitti Reino Klemola Emppaa luokan puolesta erinomaisesta asianajosta. "Näkee, kuuluivat hänen sanansa, että meillä Empassa on, ei ainoastaan taitava juristi, vaan vieläpä suuri politikko ja sellaiset kyvyt lienevät harvinaisuuksia nykyaikana."

Aamupäivätuntien päätyttyä, juuri kun olimme koulun pihalla menossa kotiin, marssi poliisikomissaari jäykin, sotaisin askelin suoraa päätä rehtorin kansliaan. Sinne hän katosi.

Me jäimme pihalle odottamaan nähdäksemme jotain käynnin tuloksista eikä meidän kauan tarvinnutkaan vartoa, sillä pian palasi komissaari ja hänen kasvonsa olivat hiusmartoa myöten punaiset kuin keitetty krapu.

Hänen tiensä avautui kujaksi, jonka molemmin puolin seisoi sankat parvet yläluokkalaisia. Komissaari asteli mahtavana ohitsemme liikutellen uhkaavasti tuuheita mustia kulmakarvojaan. Sadat katseet kohdistuivat hänen naamaansa ja sitten punoittavaan niskaansa ilkamoivina, terävinä ja vihaisina. Me tunsimme, miten ne vuorenraskaina painoivat tuon miehen harteilla. Mutta suorana, leveäharteisena, kiiltävänappisen virkapuvun välähdellessä hän astui ulos portista ja hävisi näkyvistämme. Tuntui siltä kuin jotain pahaa ja synkkää olisi ollut odotettavissa.

Uuden ja yllättävän vastaanoton saimme kotona. Vanha ystävämme, mamma Sjögren, jonka luona olimme uskollisesti asuneet koko kouluaikamme, oli hänkin kuullut yöllisistä retkistämme ja hän taas oli aivan haltioissaan. Hän halusi välttämättä saada siitä mitä perusteellisimman ja yksityiskohtaisimman kuvauksen.

Sjögrenin vanhukset! Liikutetuin mielin muistan heitä aina, heidän taisteluaan elämän köyhyyttä ja arkipäiväisyyttä vastaan, rinnassaan lämmin sydän ja ihanteellinen, nuori mieli.

He olivat vanhentuneet vuosien vieriessä. Kokonaan oli rouva Sjögrenin huolellisesti hoidettu tukka jo harmaantunut, mutta se antoikin hänen pienelle, sirolle olemukselleen ihmeellisen ylhäisyyden. Hänen kauniit silmänsä olivat vain muuttuneet entistään kirkkaammiksi ja surumielisemmiksi. Ja hänen sydämensä oli vielä herkempi ja vähintäin yhtä avoin kaikelle kauniille, uljaalle ja runolliselle kuin koskaan ennen. Häneltä me saatoimme aina toivoa ymmärtämystä ja lämmintä osanottoa. Ja samalla hän aina ratkaisi auttamattoman varmasti, olimmeko menetelleet hienosti vai eikö.

– Si fint ska de vara – alltid!

Ja pappa Sjögren, hän toimitti yhä edelleen virkaansa hovioikeuden vahtimestarina. Hän oli tullut jo hieman köyryselkäiseksi, hänen virkapukunsa hohti erinäisille värivivahduksille, etenkin hopealle sekin, mutta rouvan ankara silmä tarkasti sen kunnon joka aamu ja ilta eikä mitään puutteellisuutta saanut siinä ilmaantua. Tip-top piti sen muuten olla joka puolelta.

Mutta jo oli vanha vahtimestari saanut huomata, että hovioikeudessa asiat luistivat ilman ukko Sjögreniäkin. Uusi oli komento, uudet tavat ja vanha vahtimestari sai seurata virran mukana vaivaisena, vastahakoisena lastuna, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Hänellä oli nykyisin ikäänkuin pala kurkussa aina ja hän teki epätoivoisia ponnistuksia säilyttääkseen arvovaltansa yhtenä talon vanhimmista virkailijoista. Mutta mitäs tekee, kun vanhat tutut herrat poistuvat ja nuoria, ylpeitä ja tarmokkaita astuu sijalle. Kaikki muuttuu, kaikki muuttuu, entinen hyvä aika on mennyttä, pahat päivät edessä.

Olimme luonnollisesti valmiit kertomaan kaikki rouva Sjögrenille. Istuimme jälleen kuten monta kertaa ennenkin iltahämärässä, räiskyvän lieden edessä. Rouva Sjögren oli vastaanottavaisella tuulella. Serenaadi oli hänestä jotain, mikä täydelleen kohosi kaiken jokapäiväisen, maallisen yläpuolelle ja herätti hänen silmiinsä kaihomielisen kiillon. Ja mitä tulee "Porin marssin" laulamiseen, ei hän löytänyt tarpeeksi sanoja sen puolustamiseksi.

Me kannoimme pian, kun kerran innostuttiin, sohvan kakluunin eteen ja siinä me istuimme kauan, rouva Sjögren keskellämme kuten äiti poikineen. Me selostimme tapahtumat niin havainnollisesti ja viehkeästi kuin suinkin osasimme. Hän taas lupasi puolustaa meitä vaikka itse Pobedonostshevia ja koko pyhää synoodia vastaan. Olisivatpa nuo pitkäparrat tulleet mamma Sjögrenin ulottuville. Hän olisi ripittänyt heidät perinpohjin ja sitten hän olisi selittänyt heille, miten hienossa maailmassa eletään.

Yrittipä siihen tulla ukko Sjögren'kin häiritsemään tunnelmaa, mutta häneen ei kukaan ehtinyt kiinnittää mitään huomiota. Vihdoin, kun me hetkeksi vaivuimme muistoihin, sai hän sanotuksi, että akatemiatalon vahtimestari oli antanut hänelle kaksi lippua nousevan tähden, Hanna Granfelt'in konserttiin. Ukko Sjögren pyysi nyt vain vastausta armolliselta rouvaltaan, oliko Hanna Granfeltilla odotettavissa iloa nähdä konsertissaan Sjögrenejä vai ei. Mutta meillä oli tärkeämpää keskusteltavaa:

– No mut, kuin te löysit oikkian akkunan sit?

– Kuka sit muisti sen syntymäpäivän?

– Onk heil syntymäpäiväkirja? Kas kaikis' fiinis herrasväkis ol ennen aikkaan syntymäpäiväkirja.

Kysymyksiä sateli tiheään ja välillä rouva Sjögren kertoi, miten hänen aikanaan sellaiset asiat hienoissa perheissä olivat järjestetyt.

Mutta vihdoin ukko Sjögren lopullisesti loukkaantuneena ilmoitti lähtevänsä yksin konserttiin.

– Mene vaan, mut älä häiritse meit!

– No etkö sinä siis tule.

– Si, jah har hört Alma Fohström och jah har hört fru Ackté. Mitä minä enää konserteissa teen. Ei siellä kuitenkaan kukaan sen paremmin laula.

Hymyilimme rouva Sjögrenin johtopäätöksille, mutta kehoitimme häntä kuitenkin, vedoten hänen tunnettuihin sivistysharrastuksiinsa, läsnäolollaan kannustamaan myöskin nousevia kykyjä eteenpäin ja me osasimme oikeaan kohtaan.

– Ja nå, sej nu då åt Hanna Granfelt, att jag kommer, hän lausui ylhäisesti ja nousi pukeutumaan.

Koko viikon kerrottiin Turussa serenaadiretkestämme ja mitä ihmeellisimpiä huhuja oli liikkeellä. Ne pitivät mieliä yhtämittaisessa jännityksessä.

IDÄSSÄ ALKAA RYSKÄÄ.

Niin oli kaikkivaltias kohtalo kuitenkin määrännyt, että meidän abiturienttien pikku huolet ja hälinät joutuivat pian täydelleen unohduksiin valtavien historiallisten tapahtumien rinnalla, jotka tärisyttivät koko isänmaatamme ja etenkin mahtavaa sortajaamme Venäjää, joka natisi kaikista liitoksistaan. Jouduimme tapahtumain pyörteeseen, jotka antoivat meille esimakua vallankumouksen pauhinasta. Turku kuten koko muukin Suomi joutui siihen osallistumaan.

Yhä synkempiin ukkospilviin oli vuosien kuluessa valtiollinen taivaamme kätkeytynyt. Virkamiehiä oli ajettu maanpakoon. Bobrikoff oli saanut surmansa, mutta tilanne helpottui vain hetkeksi. Kun Japanin sota oli päättynyt, saattoi Venäjä taas kääntää katseensa Suomeen ja milläpä Suomi puolustautuisi silloin. Suomen vanha Kaartikin, joka kunnialla oli kantanut suomalaisnimeä Tonavan ja Balkanin yli ja uskollisesti puolustanut valtakuntaa, oli hajoitettu ja sen mukana viimeinen jäännös komeata kansallista armeijaamme, noita sinipukuisia tarkk'ampujapataljoonia, jotka koulun alaluokilla käydessämme olivat olleet meidän ilomme ja ylpeytemme. Niiden tilalle oli Turkuunkin nyt tuotu lukemattomat kasakkasotnjat ja ruskeanaamaista itäsiperialaista jalkaväkeä.

Vaikka keisari oli rikkonut monin entisin keisarivaloin ja vieläpä itsensäkin vahvistamat perustuslakimme, purjehti hän tänäkin kohtalokkaana vuonna lokakuun alussa huvittelemaan ja metsästelemään – Suomen saaristoon. Mutta siellä hän ällistyksekseen kohtasikin lähetystön, joka ojensi hänelle adressin. Siinä lausuttiin:

"Antakaa meille toivo, että ensimäisen Aleksanterin laskema perustus kansallemme säilyy ja uusi, onnellinen Suomi on siunaava Nikolai II:n nimeä."

Kaikki tämäkin oli kuitenkin turhaa, sillä heikko keisari oli joutunut kokonaan panslavistien käsiin. Kaameina kajahtivat yli Suomen ne kylmät reunamuistutuksen sanat, jotka keisari ja suuriruhtinas omakätisesti kerran oli kirjoittanut esitykseen Suomen oikeuksien ja autonomian tuhoamisesta:

"Olkoon niin!"

Ne piirtyivät synkin, tulisin kirjaimin Suomen kansan sydämiin ja riistivät meiltä uskon keisarin sanaan. Suomen kansa lakkasi luottamasta hallitsijaansa. Mutta samalla alkoivat uudet idut versomaan karusta maaperästämme. Ne ennustivat tulevaa kevättä, jolloin toteutuisi runoilijan lause:

    "Sun kukoistukses' kuorestaan,
    kerrankin puhkeaa!"

Mutta valtava oli se sielullinen järkytys, mikä tapahtui Suomen yksinkertaisen, uskollisen kansan sydämessä, kun sen täytyi luopua uskostaan keisarivaloihin.

Oletko lukijani koskaan matkustanut ihanilla Savon vesillä. Kaikissa rantakallioissa näet siellä viirun, joka osoittaa, miten hämmästyttävän korkealla vesi oli järvissä kevätkesällä v. 1899. Savon kansa on ristinyt tuon viirun "Valapattoviiruksi", koska samana vuonna Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas n.k. helmikuun manifestilla ensi kerran järkytti Suomen autonomian perusteet. Niin syvästi vaikutti keisarivalan rikkominen rehellisen ja uskollisen Suomen kansan herkkään mieleen.

Venäjän aseille onnettoman Japanin sodan jälkeen oli syksyllä rauha tehty, mutta samalla oli häviö sodassa antanut koko Europalle sen vakaumuksen, että tuo mahtava jättiläisvaltio seisoikin haurailla savijaloilla ja saattoi romahtaa minä päivänä tahansa.

Ja pian rauhan tultua alkoikin valtakunnassa sisäinen kuohunta, vallankumouksellinen kansan liikehtiminen, jota aluksi virallisesti koetettiin salata ja tukahuttaa, mutta joka laajeni ja kärjistyi niin uhkaavasti, ettei se enää ollut salattavissa ja pian se kohosi suuren kansanliikkeen pauhinana yli vallanpitäjien päiden.

Sen kohu kuului mieliä kiihoittavana yli Suomen niemenkin ja valppaasti seurattiin nyt valtiollisten tapahtumien kehitystä Turussa kaikkialla, jopa suomalaisessa lyseossakin, yhtä hyvin oppilasten kuin opettajienkin keskuudessa. Ajan jännitys valtasi kaikki, vanhat ja nuoret.

Lokakuun viime päivinä kirjoitti eräs Turun sanomalehdistä vakavasti asiasta.

"Kaikkien silmät ovat suunnatut itäänpäin. Siellä tapahtuu asioita, jotka epäilemättä tulevat vaikuttamaan, ei ainoastaan Venäjän valtakunnan sisäiseen järjestykseen, vaan koko maailman kohtaloihin. Meidän maammekaan ei voi jäädä osattomaksi siitä, mitä Pietarissa ja ympäri Venäjän valtakuntaa nykyisin tapahtuu!"

Ja kuukauden viimeisenä päivänä selvisi tilanteen vakavuus epäuskoisillekin. Itse vallanpitäjät päästivät hätähuudon, avunpyynnön.

Silloin näet julkaistiin hallitsijan manifesti, jossa valtakunnan vakava tila julkisesti paljastettiin. Näin siinä nyt kirjoitettiin.

"Epäjärjestykset ja levottomuudet pääkaupungissa ja valtakuntamme monilla paikkakunnilla täyttävät sydämemme raskaalla huolella."

Me koulupojat näimme tuon mahtavan kansanliikkeen heräävän ja Venäjän kaksipäisen kotkan ensi kerran raivostuneena ja ahdistettuna pyristelevän sen kourissa. Me tunsimme ajan levottomat sykähtelyt kaupungilla, koulussa, toreilla, kaduilla, punalippujen liehunnassa, ihmisten hätäisissä kyselyissä, mielenosotuskulkueissa, lauluissa, sähkösanomissa, joita sanomalehtipojat iltaisin huutelivat ja lopuksi omassa povessamme.

Elimme sitä aikaa, jolloin elämän suonen sykähtely, joka siihen aikaan asti oli ollut levollinen ja säännöllinen, alkoi osoittaa hermostumisen kouristuksia, epätasaisuuksia, joista sitten sotien ja sanomattomien kärsimysten jälkeen sukeutui nykyhetken kiihkeä kuluttava, raju tahti:

– Ta-ta-ta-ta-ta-ta!

Suurin osa meidän luokastamme oli tulisieluisia radikaaleja. Vanha oli mielestämme aikansa elänyt, sen oli väistyttävä uuden, voimakkaamman ja täydellisemmän yhteiskunnan tieltä. Työväen pyrinnöt löysivät meissä lämmintä vastakaikua ja Venäjän intelligenssin vallankumousmiehiä, joista lukemattomat pahoina päivinä saivat varman turvapaikan Suomessa, me suorastaan ihailimme. Ne olivat mielestämme sankarien sankareita – nuo vapaustaistelijat. Ja olihan heillä tai ainakin näytti olevan sama päämäärä, sama suuri unelma kuin meilläkin – vapaa Venäjä ja vapaa Suomi.

Ensi sijassa meille kuitenkin luonnollisesti oli oman sorretun isänmaamme kohtalo. Koittiko vapauden päivä nyt? Se kysymys sai veremme kohisemaan.

Kun joukkojen innostus tarttui meihin, alkoi rauhallinen jokapäiväinen aherrus tuntua pieneltä ja mitättömältä. Sitten tulivat tapahtumat yllättävinä ja kohta me hajaannuimme huumaavan kansanliikkeen pyörteisiin.

Niin koulussa kuin kotona puhuttiin nyt vain valtiollisista tapahtumista. Toiset hehkuivat intoa. Reino Klemola käveli kädet selän takana ja otsa rypyssä huoneensa nurkasta nurkkaan.

– Mitä sinä olet niin hirveän arvokkaan näköinen? kysyi vanhoillinen Antti pilkallisena.

– Täytyy miettiä näitä valtiollisia asioita, ärjäsi Reino ylhäisesti.

– Mitäs sinä niille luulet saavasi?

Reino pysähtyi. Hän katseli halveksuen vanhoillista serkkuaan.

– Vaikeina aikoina on jokaisen kansalaisen – – – hän alotti.

– Kansalaisen, matki Antti, sinähän olet koulupoika.

– Sinun kanssasi ei kannata puhua, sanoi Reino kiihkeänä. Tapahtumat hyppäävät sinun ylitsesi. Sinä et koskaan pääse niiden perässä.

– Etkä sinä saa niiden kulkua muutetuksi.

– Jos kaikki ajattelisivat niinkuin sinä, ei maailma kehittyisi laisinkaan.

– Missä suhteessa sinä olet sen kehitystä vienyt eteenpäin?

Se oli tavallinen kiista Sjögrenin koulupoksissa. Väiteltiin, oltiin eri mieltä, puolustettiin eri näkökantoja. Aika ihaili individualismia. Jokainen lausui arkailematta kantansa eikä väistynyt siitä kenenkään painostuksen vuoksi. Miehekästä vastustajaa kunnioitettiin. Omaa kantaa vaadittiin joka mieheltä.

Me emme vielä tunteneet joukkohenkeä, massain painostusta. Vapaan, itsenäisen yksilön kehitys oli ihanteemme.

Lokakuun 30 päivänä puhkesi yleislakko Helsingissä. Kerrottiin, että työmiehet pääkaupungin tehtaista olivat kokoontuneet Rautatientorille ja päättäneet lopettaa työt kannattaakseen suurta kansanliikettä naapurimaassa. Samana päivänä lakkasi liike rautateillä.

Epäselvää oli, miten tapahtumiin suhtautuisi maan sivistyneistö, virkamiehistö, yliopisto, koulut ja muut julkiset laitokset.

Samana iltana täyttivät taajat kansanjoukot Turun pääkadut. Ne kokoontuivat itsestään ja ryhmittyivät mielenosotuskulkueisiin, jotka samosivat pitkin pääkatuja laulaen isänmaallisia lauluja.

Uudet tiedot pääkaupungista lisäsivät jännitystä. Sähkösanomat kertoivat, että Helsingin ylioppilaskunta ja polyteikkarit olivat yhtyneet lakkoon ja julkaisseet pääkaupungin kouluille kehotuksen lopettaa työt.

Silloin astui meistä jo suuri osa mielenosotuskulkueisiin ratkaisten kantansa. Reino Klemola ja Emppa Lahtela astuivat kulkueen eturiveihin. Me seurasimme heitä ja laulaen me samosimme jo – vapautta kohti.

Monet toverimme jäivät kuitenkin vielä rauhallisesti katukäytäville kriitillisiksi katselijoiksi.

Illalla pitivät eri puolueet Turussa suuria kokouksia, joissa yleensä päätettiin kannattaa suurlakkoa. Sankat, tiheät, tummat joukot aaltoilivat Työväentalon ympärillä. Siellä pidettiin puheita ja laulettiin "Työväen marssia" sekä kohotettiin eläköön-huutoja nykyiselle kansanvaltaisuustaistelulle. Niiden päätyttyä kajahtivat tärisyttävät huudot:

– "Viekää kaikkialle työväelle tietoja, että huomenna kello 2 kokoonnutaan Kauppatorille!"

Uhkaava mieliala vallitsi sinä yönä Turussa. Harvat nukkuivat rauhallisesti. Kaikki olivat tietoisia siitä, että elimme suurten tapausten kynnyksellä. Mutta mihin, mihin oltiin menossa, se oli pimeän peitossa. Voittoko vai tappio. Toivo vaihteli tuskallisen odotuksen kanssa. Kaikkien huulilla väreili huolestunut kysymys: Mitä huomispäivä tuo mukanaan?

KOULULAISTEN SUURLAKKO.

Koululaisten toiminta osanottajina suurlakkoon alkoi Turussa lokakuun 31 päivän aamuna. Tilanne oli silloin vielä epäselvä, emme tietäneet, mitä virastot ja koulut tekevät. Kuten muinakin aamuina kokoonnuimme kello 8:ksi koulun pihalle, mutta myrskyn enteet tuntuivat jo kaikkialla. Meidän abiturienttien asema oli kriitillisin, sillä koko koulu odotti meiltä ratkaisevaa sanaa. Helsingistä ei ollut tullut mitään varmoja tietoja. Turun muista kouluista ei kuulunut mitään. Kaikkialla odotettiin suomalaisen lyseon esiintymistä ja se oli meidän päätettävä. Emmekä me aikoneet myöhästyä, kun oli jotain uskallettava oikeuden ja vapauden puolesta.

Seisoimme vakavana ryhmänä koulun pihalla. Mennäkö sisälle, alkaako työt, kun koko kansa kävi meidän ohitsemme taisteluun, pani alttiiksi henkensä ja onnensa, vai yhtyä lakkoliikkeeseen, antaa sille vielä lisävoimaksi nuorison uhrautua into! Ja mitä sitten seurasi?

Mielipiteet olivat jakautuneet.

Me Jokikylän pojat olimme ankaria perustuslaillisia, paitsi Antti Kukola. Hän oli yhtä jäykkä vanhasuomalainen.

Reino oli jo aikoja tulta ja tappuroita.

– Toverit, oikea hetki menee ohi, maailma nauraa meille. Miksi me vitkastelemme.

Niin hän kehoitteli.

Emppa oli samaa mieltä. Nyt oli lähdettävä liikkeelle. Oli näytettävä, että me tajusimme historiallisen hetken vaatimukset.

Antti Kukola sanoi:

– Olkaamme järkeviä. Ei mitään päätä pahkaa menoa. Ensin on saatava selville, yhtyykö sivistyneistö ja suomalaiset lakkoon.

Reino pauhasi nopean, repäisevän toiminnan puolesta. Silloin astui esille tyyni Lekki Tähkä, pitkä, muhkea poika sivistyneestä maaseutukodista.

– Suomalaisten lyseoiden kanta, hän lausui, on selvä. Me kannatamme suurlakkoa, mutta meidän on syytä hakea yhteistoimintaa muiden koulujen, etenkin ruotsalaisten lyseoiden kanssa, sillä nyt me vasta todella ymmärrämme, että olemme yhtä kansaa, suurta Suomen kansaa.

Hänen ehdotuksensa hyväksyttiin yksimielisesti. Pekka Söderman ja Jussi Teppola saivat lähetystönä lähteä ruotsalaiseen reaalilyseoon. Lekki Tähkä alkoi varmoin käsin ohjata toimintamme kulkua.

Muut luokat seisoivat ryhminä pitkin koulun pihaa keskustellen innokkaasti.

Aika kului. Kello oli jo aikoja jättänyt 8, mutta koulun kello ei soinut.

Opettajatkin keskustelivat suurlakon julistamisesta.

Lähettimme palasivat pian. He olivat heti ensi kadunkulmassa tavanneet ruotsalaisten lyseoiden poikia, jotka tulivat tiedustelemaan tilannetta suomalaisella lyseolla ja ilmoittamaan, että heillä oli lakko jo päätetty asia ja hekin toivoivat yhteistä toimintaa.

Silloin Lekki Tähkä kohotti kätensä ja pyysi hiljaisuutta. Puheensorina taukosi.

– Suomalaiset lyseolaiset, puhui Lekki. Koko Suomen kansa on tänään ryhtynyt suurlakkoon taistellakseen oikeuksiensa ja vapautensa puolesta. Tällä hetkellä me koululaiset julistamme yhtyvämme tähän historialliseen liikkeeseen kannattaaksemme sitä kaikilla voimillamme ja uhrautuaksemme kansan puolesta. Toverit, eläköön isänmaa!

Mahtavat eläköön huudot kajahtivat. Koululaislauma liikehti levottomasti.

Lekki ehdotti nyt, että ilmoittaisimme rehtorille suomalaisen lyseon yhtymisestä suurlakkoon. Hän kutsui luokseen minut, Empan ja Reinon ja sanoi:

– Toverit, minä luotan teihin, seuratkaa mukanani viemään ilmoitusta rehtorille.

Lähetystö kapusi rehtorin kansliaan. Rehtori seisoi siniveralla päällystetyn kansliapöydän takana, ympärillään opettajat. Lekki Tähkä astui kokouksen eteen kalpeana, mutta päättäväisenä.

Hän selitti ytimekkäin sanoin tarkoituksemme, sekä ettemme katsoneet koulun kunnian sallivan meidän olla syrjässä, silloin kun tarvittiin tekoja maan vapauden puolustamiseksi.

Rehtori vastasi.

– Suomalaisen lyseon opettajakunta on myöskin päättänyt yhtyä suurlakkoon. Tästä hetkestä suletaan koulu. Kehoitan oppilaita menemään rauhallisesti kotiinsa ja odottamaan tiedonantoa siitä ajasta, jolloin koulu jälleen saattaa alkaa toimintansa. Muistutan teille ajanhetken suurta vakavuutta ja kehoitan teitä käyttäytymään kuten suomalaisen lyseon arvo vaatii.

Kumarsimme ja poistuimme.

– Lukekaa nyt historiaa avoimilta lehdiltä, lausui matematiikan opettajamme.

Kaksitellen marssivat opettajat hämmästyneiden oppilasparvien ohitse kotiinsa. Koulun ovet sulkeutuivat paukahtaen. Viimeisenä tuli ulos ukko Almqvist juhlallisena kuin senaattori. Hän kehoitti oppilaita poistumaan koulun pihalta, jonka portit sen jälkeen suljetaan.

Hitaasti vyöryi oppilaslauma ulos koulun molemmista porteista. Rehtorin läsnäollessa vahtimestari sulki ne.

Siellä me seisoimme rautaristikon takana kadulla äänettöminä katsellen opinahjoamme, jonka rautaportit nyt nenämme edessä kolahtivat kiinni ja rehtoriamme, joka nojaten tukevaan keppiinsä kuin yksinäinen, mahtava patsas seisoi keskellä autiota pihamaata.

Syvä alakuloisuus oli vallata meidät.

Mutta nyt vyöryivät tapahtumat eteenpäin omalla voimallaan. Mikään ei niitä enää voinut pidättää. Tähän asti oli kaikki sujunut rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta levottomuus alkoi kasvaa ja väkeä kokoontui Linnankadulle. Ihmisjoukot olivat tulvillaan vallankumoushenkeä. Kaukana kajahti laulu, sytyttävä isänmaallinen sävel.

Suunnatessamme kulkumme laulua kohti yhdyimme ruotsalaisiin lyseoihin. Kaikki koulut tulvivat Linnankadulle.

Sitten tuli Reino Klemola tulipunaisena kasvoiltaan ja kertoi, että tyttökoulut yhä työskentelivät. Reino oli aivan kuohuksissaan ja tunsi nähtävästi poliitikon kutsumuksen ja loistavan uran tenhoavaa vetovoimaa. Katselimme hämmästyen hänen hehkuvaa innostustaan. Mutta samassa kajahtivat jo kaikkialla huudot:

– Tyttökoululle, tyttökoululle!

Ja vastustamaton elävä virta alkoi vyöryä tyttökoulua kohti. Joukkohenki valtasi meidät. Samosimme hurjien voimien kannattamina eteenpäin.

Kirkkosilta oli mustanaan väkeä. Siellä kävi kuin kosken levoton kuohuna ja toisella puolen jokea juoksivat sadat koulupojat Tuomiokirkon ohi tyttökoulua kohti. Huutaen ja meluten saavuttiin koulun pihamaalle.

– Yleislakko on alkanut! huudettiin.

– Koulut lopetetaan!

Tyttökoulussa syntyi kuvaamaton hämminki. Saattoi nähdä, miten luokissa sisällä tytöt hypähtivät kauhistuneina pulpeteistaan. Kaikki törmäsivät ikkunaan.

– Olemme tulleet tuomaan teille lupaa, huusi Kalle Palo kahdeksannen luokan suurille, arvokkaan näköisille tytöille.

– Sepä hauskaa, vastattiin, mutta täytyykö meidän nyt myöskin ruveta lakkoon. Eikö se ole kauheata! he valittivat.

– Koko kansa on lakossa. Meidän täytyy kannattaa heitä. Muuten historia tuomitsee meidät, huudahti Reino teatraalisin elein.

– Tietysti me yhdymme! huudettiin ikkunoista ja uudet innostuneet kasvot työnsivät syrjään entiset varovaiset.

– Eläköön vapaus! huudahti reipas Saida Suvanto, jonka pää hetkeksi ilmestyi ikkunaan kadotakseen heti yhä vaihtuvaan tungokseen, mutta se hetki oli sytyttänyt Reinon kuluttavaan tuleen, jota ei enää mikään voinut sammuttaa.

Luokan vastaisella seinällä näkyi Oihonnan komea vartalo. Kauniina, mutta kylmänä hän seisoi siellä nojaten seinään ja katseli aivan rauhallisena tapahtumia.

– Eikö tuo tyttö innostu mistään? ailahti mieleeni. Oi Oihonna! Oletko sinä todellakin vain jäätä, kylmää jäätä?

Nyt lappoi käytävän täydeltä tyttöjä ulos kaikista ovista. Huumaava meteli, nauru ja hurraaminen täytti koulun pihan ja kadun. Tuolla yritti vahtimestari jo sulkea ovea.

Silloin kuului Reino Klemolan kaikuva ääni väristen vallankumoushuumaa:

– Katsokaa juhlasaliin. Siellä on kateederin päällä keisarin kuva!

– Missä on keisarin kuva?

– Alas keisari!

– Alas ryssän kuva koulun seinältä! kaikui kaikilta tahoilta. Repikää se alas.

Suomalaiset ja ruotsalaiset huudot kajahtelivat sekaisin.

Keisarin kuvan näkeminen sai meidät kaikki kuohuksiin. Sehän oli kuin punainen vaate, taisteluhaaste. Ja silloin puhalsi vallankumouksen hengetär meidän sieraimiimme. Marseljeesin sävelet kaikuivat korvissamme.

Uhkaavat joukot tunkeutuivat juhlasalin ovelle.

– Ottakaa sovinnolla alas keisari.

– Palttua sovinnosta, Aurajokeen keisarin kuva!

– Aurajokeen! Aurajokeen!

Vahtimestari kalpeni. Hän kohotti varottaen kätensä, mutta jo ryntäsivät Reino Klemola, Viljo Koskinen ja kymmenkunta ruotsalaisen lyseon poikaa ovelle. Vahtimestari työnnettiin syrjään ja lauma tulvasi sisään juhlasaliin.

Jännittyneinä odotimme hetken.

Sitten virta kääntyi salin ovella. Ja nyt näkyi siellä vallankumoussankarin Reino Klemolan tulipunainen naama. Hän kohotti molemmat kätensä ja – taivas varjelkoon – edessämme ulkoilmassa pahasti keikkuen ja huojuen liiteli Nikolai II:n, Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan kuva ilakoivan poikaparven päitten päällä yli pihan, ulos portista matkalle Aurajokea kohti. Kansa kohotti intiaanikiljunnan.

Reino Klemola ei pidellyt kuvaa lainkaan hellävaroin. Tuolla portin ulkopuolella hän kohotti sen kansan katseltavaksi. Se otettiin vastaan hurjin huudoin.

– Pois näkyvistä!

– Jokeen!

Mutta kulkueen etupää oli jo kaukana ja sitä seurasivat kaikki. Kuvatusta kuljetettiin pitkin Linnankatua Kivisillalle. Sinne pysähdyttiin ja odotettiin, kunnes koko rantaseutu oli mustanaan väkeä. Ilma oli täynnä vallankumoustunnelmaa.

Lekki Tähkän mukana olin päässyt vain kaupungintalon kulmaukseen, mutta sieltä oli hyvä näköala.

Sillan keskellä korkeimmalla kohdalla seisoi poikia useista kouluista, niin suomalaisia kuin ruotsalaisia. Siellä huidottiin käsiä ja pidettiin puheita. Nyt kohosi keisarin kuva yli kaiteen.

Syntyi hiljaisuus.

Sitten suuri taulu putosi leijaten jokeen.

Plumpsis!

Huikea hurraa täytti jokirannan jatkuen loppumattomiin, loppumattomiin.

Kuva pulpahti pinnalle ja lähti sitten ajelehtimaan hiljalleen virran mukana merta kohti.

Mutta samassa näkyi uutta liikettä sillan keskikohdalla. Reinon rinnalle ilmestyi uusia hahmoja – pitkiä ruotsalaisia poikia. Ja yleiseksi hämmästykseksi kohosi kaksi uutta keisarinkuvaa kaiteen yli. Ruotsalaisten lyseoiden taulut seurasivat tyttökoulun keisarinkuvaa.

Hurraahuutojen kaikuessa ne molskautettiin Aurajoen savisiin laineisiin. Surkeannäköisinä ja voimattomina ne uiskentelivat kaikenlaatuisen roskan ja laudanpätkien keskellä meren ulapoita kohti kadotakseen sinne.

Se oli todella koulupoikien vallankumousta. He leikkivät kruunupäitten pudottajia.

Ja vielä kaksi komeata taulua – niistä lienevätkään kotoisin, raahattiin sillalle. Muistorikas Aura savisine, harmaine aaltoineen nieleskeli sinä päivänä monta majesteettia. Kaikki mitä käsille saatiin, syöstiin sen ahnaaseen kitaan. Se oli muuttunut julmaksi, verenhimoiseksi, tuo rauhallinen Aurajoki. Älyttömästi se nyt ahmasi Nikolain Nikolain perästä koululaislaumain hurratessa ja ilkamoidessa Kivisillalla ja Rantakadulla.

Mutta Kaupungintalon kulmassa seisoi kasvot vakavina Lekki Tähkä. Hän ei oikein enää ollut mukana leikissä. Hänen rinnallaan seisoin minä ja Antti Kukola, joka nytkin säilytti harkitsevan tyyneytensä. Siellä olivat Pekka Söderman, Kalle Palo ja monet muut.

Me, kahta ensinmainittua lukuunottamatta olimme täysin vallankumouksen hengen vallassa. Huikeasti me hurrasimme katoaville suuruuksille. Uusi aika oli tullut. Vapaus oli tullut ja se tuli ryskyen ja rätisten.

Kun viimeinen hallitsija oli uponnut, hajaantui väkijoukko sillalta. Intoa hehkuen tuli Reino luoksemme.

– Noin käyköön kaikille tyranneille! hän huudahti.

Olimme korkean tunnelman vallassa, mutta Antti Kukola sanoi.

– Reino, kumpaa sinä näyttelet, Danton'ia vai Robespierreä?

Reino katsoi häneen surumielisenä.

– Antti, sinä olet hyvä mies, hän vastasi, mutta mitään suurta ei sinun pääkoppasi jaksa käsittää.

KOKOUS KAUPPATORILLA.

Reino ja Emppa mukana joukko suomalaisia ja ruotsalaisia yläluokkain poikia samosivat jo tungeksivan joukon etunenässä kauppatorille.

Me muut pysyttelimme yhdessä Lekin ympärillä ja liikuimme virran mukana hiljalleen samaan suuntaan päästen vielä hyvälle paikalle teatteritalon portaille.

Kauppatori oli jo täynnä väkeä. Mustana ja levottomana täytti ihmismeri koko suuren toriaukean kohoten hotelli Phoenixin edustalle ja Aurakadun mäelle. Kaikkien torin varrella sijaitsevain rakennusten ikkunat olivat täynnä väkeä.

Näky oli vaikuttava. Tämähän vasta oli todellista kansanliikettä, jollaista Turku ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt. Voimme sanoa, että koko Turku ja laajat esikaupungit, jotka nyt alkavat näytellä uhkaavaa osaansa kumouksellisen liikkeen tyyssijoina, olivat mukana. Tunnelma oli valtava, mutta sittenkin peloittava, sillä eri puolueet ryhmittyivät omaan piiriinsä eikä niiden kesken suinkaan vallinnut yksimielisyys. Ikäänkuin kukkoina tunkiolla olivat ruotsalaiset ja nuorsuomalaiset s.o. perustuslailliset, jotka suurella riemulla olivat tervehtineet suurlakkoa. He varsinaisesti pyrkivät tapahtumia johtamaan. Heitä vastapäätä Phoenixin suunnalle kokoontuivat vanhain suomalaisten taajat parvet. He toivoivat samaa kuin muutkin, olivat valmiit uhraamaan kaiken alkavassa taistelussa, mutta he ottivat lakkoon nähden varovaisemman asenteen eivätkä odottaneet siltä liikoja. Näillä kummallakaan puolueella ei ollut monia yhtymäkohtia ja eripuraisuus tuli usein kärjistyneesti ilmi.

Mutta isänmaa oli kuitenkin tällöin yhteinen kaikille ryhmille ja puolueille. Se oli vielä ylinnä muuta ja tilanteen vakavuus pakotti kaikki yhteistoimintaan. Kuitenkin olivat mielet kiihtyneet ja erehdykset joltakin puolelta saattoivat aiheuttaa arvaamattomia tapahtumia.

Niin liittyi tilaisuuteen sekä toivoa että huolta ja paljon jännitystä.

Meidän saapuessamme paikalle oli kokous ja alkanut. Saimme kuulla, että oli muodostettu eri puolueiden miehistä lakkokomitea, joka oli laatinut lakon tarkoitusta ja päämäärää esittävät ponnet. Ne oli luettu yleisölle ja suuren innostuksen vallassa hyväksytty.

Nyt nousi lakitieteen kandidaatti Antti Mikkola puhujalavalle. Hän oli sillä hetkellä epäilemättä Turun vaikutusvaltaisin henkilö ja sangen omintakeinen persoonallisuus. Maaseudun poikana hän oli omalla tarmollaan kohonnut opin tielle ja siellä korkeisiin saavutuksiin. Hän tunsi suomalaisen kansan sydämen lyönnit omassa povessaan ja voimakkaana, toimeliaana personallisuutena hän kohosi heti johtaja-asemaan. Hän oli aivan pelkäämätön vakaumuksen mies ja varmaankin hän olisi myöhemmin tehnyt maallemme suuria palveluksia, ellei murhaajan käsi olisi v. 1918 salakavalasti lopettanut hänen jo silloinkin vaikutusrikasta elämäänsä.

Nyt oli Laki-Antti vielä nuoruuden voimissaan. Nerokkaina ja kansanomaisina kaikuivat hänen puheensa singoten salamoita ja syytöksiä, mutta aina kohottaen aatteen ja ihanteiden lippua.

Tuntien tapahtumien kantavuuden ja historiallisen merkityksen, Antti puhui nyt voimakkaalla paatoksella. Hän kuvaili isänmaan hädän, kansan henkisen hädän ja omientuntojen ristiriidat, mitkä olivat syntyneet sen johdosta, että mahtavan Venäjän vallanpitäjät rikkoivat keisarivalat ja perustuslakimme, joita jokainen suomalainen virkamies oli vannonut noudattavansa, ja jotka olivat Suomen valtiollisen vapauden kallis perusta, mitä nykypolvi ei voinut uhrata entisten polvien kärsimysten ja taistelujen sekä tulevien polvien onnen nimessä.

Mutta nyt keskellä pimeintä yötä on valtava valon liekki leimahtanut idän taivaalla. Ennenkuulumaton kansanliike on noussut väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Kuitenkin jokaisen meistä täytyy olla tietoinen siitä, että me emme pyri väkivallalla eikä hurjilla mullistuksilla päämääräämme, sillä sellaiset teot johtavat lopulta taantumukseen voittoon uudelleen. Me vaadimme takaisin oikeutemme ja autonomisen asemamme saadaksemme niiden turvissa vapaasti kehittyä. Evolutioni eikä revolutioni on meidän tunnussanamme.

Lopuksi puhuja lausui toivomuksen, että vapauden kirkas päivä, jonka aamurusko jo punersi idän taivaalla, koittaisi meidänkin kansallemme.

Hiljaisuus, suuri ylevä hiljaisuus täytti torin Antin puheen jälkeen. Hiljaa seisoimme me koululaisnuorisokin teaatteritalon edustalla ja pitkin Aurakadun vartta.

Edessämme seisoi liikkumattomana valtava kansanmeri, jonka pyhä isänmaallinen into oli kohottanut vireeseen. Sitten kohosi puhujalavan luota Maamme laulu sydäntemme syvimmät tunteet tulkiten. Kaikki koulut yhtyivät siihen kirkkain sävelin ja tuolla taustalla tiheät työläisjoukot lauloivat hartaina bassoäänillään. Laulu valtasi väkijoukot ja vyöryi ylhäisenä Phoenix'in kiviseinää ja venäläistä kirkkoa vastaan, kantautui komeana kaikuna taidemuseon mäelle, sieltä takaisin Samppalinnan kallioihin ja Varmavuoreen. Kaikkialla paljastuivat päät kansallislaulun, sen toivojen ja sen suuren, valoisan uskon kunniaksi.

Sävelten tauottua alkoivat kansanjoukot liikkua ja hajaantua. Mutta kauan kesti ennenkuin tori saattoi tulla tyhjäksi. Työväen rivien suunnalla kajahteli kirpeitä komennussanoja. Pörssin taholta taas kuului marssivien joukkojen laulua. Massat liikkuivat ja aaltoilivat edestakaisin. Siinä oli jälleen jotain huumaavaa, vallankumousmelua, huutoja ja hälinää. Selvästi tuntui, että tuohon laumaan viskattu kipinä voi sytyttää hirveitä tulipaloja.

Ja niin tapahtuikin.

Keskellä toria jotkin intohimoiset puoluemiehet erehtyivät kajahuttamaan alas-huutoja eräille hovioikeuden asessoreille, jotka tunnetussa, prokuraattori Soisalon-Soinisen murhajutussa olivat antaneet ankarimman tuomion. Asia oli sanomalehtien kautta tullut yleisesti tunnetuksi ja oli mieliä kiihottava. Nyt se sytytti hurjaan kiihkoon taajat ihmisjoukot.

Ned- ja alas-huudot tärisyttivät heti ilmaa Börssin suunnalla. Nyrkkejä ja keppejä kohosi ilmaan ja tuossa tuokiossa olivat joukot saaneet selville uhattujen asessorien asunnot. Kaduntäyteiset väkijoukot lähtivät heti viheltäen, huutaen ja uhkaillen samoamaan Piispankatua kohti, missä toinen asessoreista asui.

Seisoimme yhä korkealla teatteritalon portailla ja katselimme jo tuskallisesti ympärillemme. Tunsimme että nyt tulee tapahtumaan hirveitä asioita, ellei kukaan pysäytä metelöivää väkijoukkoa.

– Missä on lakkokomitea? huudahti Lekki. Nyt sitä tarvittaisiin.

– Missä on Antti Mikkola? kuului huutoja. Mutta lakkokomiteaa ei näkynyt enää. Se oli poistunut johonkin istuntoihinsa ja nyt vyöryivät tapahtumat sen suunnitelmien ohi.

Ei näkynyt missään poliisiakaan. Ne oli kaikki pidätetty toimestaan. Kansan piti itsensä ylläpitää järjestystä. Nyt saataisiin nähdä, miten Turku, sivistyskeskuksemme kesti vallankumouksen viettelykset.

Keskusteluumme tilanteesta sekaantui eräs vieressämme seisonut vanha herra.

– Kansanmetelit alkavat, hän sanoi huolestunein äänin. Saattepa nähdä, mitä Turusta huomisaamuna on jälellä.

Me suutuimme.

– Mitä vielä, sanoi Pekka, joukot rauhoittuvat pian. Turun sivistynyt yleisö – – –

– Olette toivorikkaita, puhui tuo vanha herra, mutta minä en ole, sillä minä olen Venäjällä nähnyt kansan riehuvan.

– Anteeksi, sanotteko Venäjällä, toisti Pekka hymyillen ylimielisesti. Kehoitan Teitä muistamaan, että olemme nyt Suomessa.

– Venäjällä tai Suomessa, samantekevää, sanoi vanha herra nyt jäykästi. Mitä on teidän sivistyksenne? Ulkokuorta, pintapuleerausta! Sellaista se on kaikkialla. Sisällä asuu yhä raakalainen, ja kun se pääsee irti, silloin hyvästi sivistys. Muistakaa minun sanoneen niin.

– Saattepa nähdä, että Turussa yleisö sittenkin tietää, mitä se tekee, vakuutti Pekka.

Poistuimme hymyillen.

Mutta saapuessamme Linnankadulle tuntui ilmassa jo vakavien tapahtumain kohina. Kirkkosillan suunnalta tuli juosten miehiä ja naisia. Heidän kasvoillaan kuvastui pelko ja kauhu. Kuului hätäisiä huudahduksia.

– Mitä on tapahtunut kyselimme parilta naishenkilöltä.

He eivät saaneet sanaa suustaan, juoksivat vain eteenpäin.

Sitten tuli Armas Sacklén. Hän juoksi suoraan meitä kohti.

– Inhoittavaa, huusi hän jo kaukaa. Kansajoukko murtautuu sisälle asuntoihin ja rääkkää ihmisiä.

– Kuinka sellainen on mahdollista. Puhut loruja, sanoi Pekka.

Mutta Armas vastasi nyt suuttuneena.

– Vai loruja. Minäpä näin, mitä he tekivät. He hyökkäsivät Piispankadulla erääseen asuntoon, löivät ovet rikki, raahasivat perheenisän kadulle, missä koko väkilauma kävi hänen kimppuunsa, sylkien ja lyöden kepeillä.

– Kuka niitä johtaa, kysyi Pekka.

– Eräs suuri mies, knallipäinen herra.

– Herra! Eihän se ole mahdollista. Tietysti ne ovat sivistymättömiä.

– Vielä mitä, sanoi Armas, ne ovat sivistyneitä, ainakin puolisivistyneitä ja hienot naiset riehuvat mukana.

– Jumalauta, lausui Pekka. Muistatteko, mitä se vanha mies sanoi pintakulttuurista.

– Jonka alla on raakalainen.

– Kummallista! Sitä en minä olisi uskonut.

– En minäkään.

– Kohta saatte nähdä jatkoa, lausui Armas. Tuossahan he tulevat eikä tuollaiselle hurjalle laumalle mahda kukaan mitään.

Katselimme Linnankadulle. Sieltä purkautui todella väkeä kadun täydeltä. Näimme raivostuneita katseita. Uhkaavia huutoja kajahteli. Kaiken keskellä näkyi pitkä, musta herrasmies keppi kourassaan.

Hälisten, huutaen ja heiluvin kepein vyöryi vallankumouksellinen mielenosoituslauma eteenpäin Linnankatua. "Ned- ja alas"-huudot kaikuivat taas ilmassa. Jossain yritettiin lauluakin huonolla menestyksellä. Se oli järjestäytymätön massa, miehet ja naiset sekaisin ja heti saattoi huomata, ettei näitä meteleitä voitu panna työväen niskoille. Kaupungin puolisivistyneistö oli liikkeellä. Kaikenkarvaisia nuoria herrasmiehiä, puotipuksuja, nähtävästi joitakin koulupoikiakin, joukko keski-ikäisiä knallipäisiä herroja ydinryhmänä, ympärillään parvi hienosti puettuja naisia siellä vyöryi ja hyökkäsi täysin pillastuneina tekemään tuhojaan.

Kaduntäyteinen, tiheään sulloutunut yleisö sulki tiemme ja tempasi meidät väkipakolla mukaan.

Mielenosoituskulkueen etupää vyöryi Linnankatua edelleen. Sillä näytti olevan varma päämaali. Hallin tuolla puolen se pysähtyi ja pian massautui yleisö suuren kivitalon edustalle.

– Nyt ne ovat hyökänneet sisälle asuntoihin, kertoi Armas. Saatte nähdä surkean näytelmän.

Jännittynyt odotus.

Ja hetken kuluttua raahataan kun raahataankin kadulle suurta, arvokkaan näköistä virkamiestä, joka taistelee tuimasti vastaan jaellen iskuja oikealle ja vasemmalle, puolustautuen rajusti ja miehekkäästä.

Samassa täyttää hurja kiljunta ilman. Kepit kohoavat, naiset syöksyvät esiin. Kadulta he kokoavat rapaa ja paiskelevat sillä häväistyshuutoja kiljuen ja sylkien mielenosotuksen uhria.

Yltä päältä ravassa ja loassa ollen tekee ahdistettu viimeisen epätoivoisen ponnistuksen ja herraspoikasakki lentää hujan hajan. Mies pääsee irti, syöksyy nopeasti ovesta sisään ja katoaa.

– Se pääsi liika vähällä, kirkuvat naiset.

– Tuokaa hänet uudestaan tänne.

Mutta urheat katusankarit ovat saaneet hekin niin navakoita iskuja, ettei kenenkään haluta antautua uudestaan leikkiin ja noiden hienojen naisten täytyy tyytyä tuohon laihaan tulokseen.

Sitä ei hurjistunut väkijoukko ollut nähnyt, mitä olivat kärsineet pahoinpideltyjen henkilöiden vaimot ja lapset tuon Suomessa siihen asti ennenkuulumattoman katumetelin kestäessä. Mekin olimme täysin järkytettyjä.

Mutta vallankumousnäytelmä jatkui.

Nyt syöksyi katuyleisö Kauppatorille. Seurasimme sen perästä. Torilla kuitenkin eräät tarmokkaat vanhemmat henkilöt saivat joukot hajautumaan ja tyyntymään hetkeksi. Nyt siellä jo nähtävästi oli lakkokomiteakin mielien rauhoitustyössä.

Ilta alkoi jo hämärtää. Metelit eivät kuitenkaan päättyneet vielä tähän, vaan jatkuivat koko illan eri puolilla kaupunkia. Useita tunnettuja poliittisia henkilöitä ahdisteltiin. Pimeän tullen revittiin kylttejä rakennuksista irti. Uuden Auran kyltti m.m. raahattiin jokeen.

Tilanne näytti jälleen muuttuvan sangen uhkaavaksi. Nyt alkoi Phoeniksin suunnalle kokoontua vanhaan suomalaiseen puolueeseen lukeutuvia miehiä valmiiksi asettumaan vastarintaan, jos metelit Uuden Auran taholla jatkuisivat. Tuntui aivan siltä kuin kaikilla tahoilla yötä vasten olisi varustauduttu. Pimeän salaperäisyys sulki viittaansa vanhan, ennen niin rauhallisen Turun, mutta eri puolilta kaupunkia kuului yhä melskettä jopa laukauksiakin ja syrjäkatuja kiitivät kasakkapatrullit. Ne nähtävästi tiedustelivat tapahtumia. Vieraassa maassa he tunsivat olonsa turvattomaksi.

Silloin me päätimme tarttua jälleen asioiden kulkuun eikä vain seurata enää katselijoina tapahtumia.

– Pojat, huudahti Lekki. Ei näy tämä lakko menevän kunniallisesti ilman meidän koululaisten ryhtymistä asiaan. Meitähän on satoja. Meidän on nyt koottava voimamme. Meidän täytyy järjestyä!

– Hyvä! Hyvä! Meillä on voimaa kylliksi. Me palautamme järjestyksen Turkuun, hitto vieköön! kiljasi Antti. Hän hehkui taisteluhalua.

– Miksei meillä ole edustajia lakkokomiteassa? kysyi Pekka syyttävällä äänellä.

– Saamattomuutta, lapsellista! huusi Kalle Palo. Meidän pitää toimia.

Päädyimme siihen lopputulokseen, että huomenna kaikkien Turun koulujen yläluokkalaiset kootaan yhteiseen suureen lakkokokoukseen Urheilukentälle ja siellä me järjestäydymme voimaksi, joka on otettava huomioon.

– Näyttää siltä, että meidän on jälleen kerran näytettävä Turun kaupungille, miten reilusti esiinnytään, pauhasi Antti julmana. Ei tämä kerta kaikkiaan näy enää sujuvan ilman meitä.

Hetken kuluttua tapasimme klassikoita, jotka olivat tulleet aivan samaan tulokseen kuin mekin. Sovimme asian lopullisesti heidän kanssaan ja sitten kiersimme parvina vielä kerran Turun himmeät kadut kulettaen kaikkialle tietoa suuresta koululaisten lakkokokouksesta huomenna Urheilukentällä kello 10 aamulla.

Kaikkialla otettiin tieto riemumielin vastaan. Olimme taas täynnä intoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Olimmehan keksineet uuden tilaisuuden palvella vanhaa koulukaupunkiamme ja maatamme.

Kotia palatessamme myöhään yöllä olivat Sjögrenin vanhukset vielä valveilla. Levottomina ja kauhuissaan he istuivat himmeästi tuikuttavan lampun ääressä odottaen jotakin hirveää, sillä meteli ja huhut kaupungin tapahtumista ennustivat hetki hetkeltä vain yhä pahempaa.

Käsityöläiskadulla oli liikkunut hurjannäköisiä miesjoukkoja, jotka olivat uhanneet päästää Kakolan vangit vapaiksi ja ruveta kääntämään ylös alaisin koko kaupunkia. Isosta Heikkilästä päin oli kuulunut muka kauheata ampumista ja kasakat olivat hurjaa vauhtia vielä aivan äsken ajaneet ikkunain ohi pitkin pimeätä katua, niin että ruudut helisivät.

Rouva Sjögren itki. Hän näki tulevaisuuden uhkaavana ja synkkänä ja erikoisesti hän pelkäsi, että nyt kaikki "siivistys" hävitetään. Mutta vanha vahtimestari Sjögren oli elementissään. Hän oli täynnä vallankumousintoa ja hänen puheestaan saattoi kuulla monta katkeruutta, jotka viime aikoina oli täytynyt kätkeä syvälle sydämen salakammioihin, mistä ne nyt pulpahtelivat ilmoille. Ja totesimmepa "rivien välistä" sellaisenkin hienon toiveen, että viikon kuluttua mailma ehkä on niin muuttunut, että hän, vahtimestari Sjögren istuu asessorina hovissa, ja asessorit häärivät vahtimestareina. Nämä uudet herrat eivät kuulemma parempaa ansainneet.

Mutta silloin mamma Sjögren tarttui miehensä käsivarteen, kohotti ankarana etusormensa papan nenän eteen ja sanoi ylevällä paatoksella:

– Mats, mene kohta nyt maata. Vaik' koko mailma menis nurin, ei täsä huushollis sittekkä tul revolutsuuni. Se mine sano, vaik' mine on jo vanha ja harmapee.

Mats totteli nöyrästi ja hävisi.

Rouva Sjögren järjesteli vielä vuoteita ja huokaili itsekseen poistuessaan.

– Jaa, jaa, ja' ä' så gammal, ja' ä' så gammal.

– Nå inte kan man alltid vara ungn, koetti Reino lohdutella.

– Menar du kakelugn? kysyi Antti.

Mutta Reino ei ollut kuulevinaan. Hän ryömi jo sänkyyn peiton alle ja nukkui samassa silmänräpäyksessä.

TURUN KOULULAISTEN LAKKOKOKOUS.

Seuraavana, marraskuun 1 päivänä vaelsivat taajat koululaisparvet Urheilukentän mäelle. Oli kirkas aurinkoinen päivä ja kaupungissa vallitsi sunnuntaitunnelma. Tehtaitten piipuista ei tuprunnut savua, työt olivat pysähdyksissä. Väkijoukot olivat aamusta alkaen liikkeellä, kaduilla ja toreilla.

Mennessämme aamulla höyrylautalla joen yli Urheilukentälle tapasimme Jussin ja Anteron.

– Pojat, sanoi Jussi painavasti. Nyt on suomalaisen lyseon asetuttava varmasti tapahtumain johtoon. Me emme enää saa päästää ruotsalaisia joka paikassa etunenään.

– Mitä arvelet sitten ruotsalaisten aikovan? kysyi Antti.

– Tietysti he pyrkivät määräämään ja komentamaan. Sehän on niin heidän tapaistaan.

– Minä luulen, sanoi Lekki, että he nyt vain haluavat kanssamme yhteisrintamaa. Ja onhan asiamme nyt todella yhteinen kaikille isänmaallisille kansalaisille.

Mutta Jussi oli leppymättömällä tuulella:

– Tietysti, mutta onko se yhteistoimintaa, että ruotsalaiset komentavat ja me seisomme tyhmännäköisinä sanomatta mitään. Minä haluankin vain nähdä suomalaisten kerran toimivan.

Kun saavuimme kentälle, oli se jo täynnä väkeä, tyttöjä ja poikia. Nuorisoryhmät tarjosivat eloisan, reippaan näyn syysauringon kullatessa mäet ja kosteat ruohokentät.

Tuolla saapui Oihonna iloisessa tyttöparvessa. Sitten Reinon silmät välähtivät. Hän hymyili ja nosti lakkiaan. Saida Suvanto siellä teki hänelle jonkin reippaan salamerkin, jonka perille me emme päässeet.

Mutta Reino ei ollutkaan nyt halukas eroamaan tovereistaan. Hän näet arveli eilispäivän urotöiden tuottaneen hänelle itseoikeuden eräisiin huomattaviin arvoihin koululaisten lakkoliikkeen johdossa.

Pian sai Reino kuitenkin hämmästyksekseen kokea, että kiittämättömyys on maailman palkka. Lekki Tähkä valittiin ruotsalaisten ehdotuksesta sekä kokouksen että lakkokomitean puheenjohtajaksi, vieläpä kaikuvin hyvä-huudoin. Kansa oli näet saanut tarpeekseen metelöimisestä. Reino Klemola, vallankumouksen ensi päivän sankari, oli kuin olikin kukistunut suuruus. Miten uljaasti hän olikaan vielä eilen riehunut koululaisien etunenässä, kannatettuna, ihailtuna johtajana.

Nyt kansa tahtoi järjestystä. Se haki uusia johtajia. Ja tasainen, vakavaluonteinen, miehekäs Lekki Tähkä, joka lisäksi puhui molempia kotimaisia kieliä, kohosikin vallankumouksen toisen päivän sankariksi.

Horjuva on kansan suosio.

Lekkiä hiukan hirvitti asettua joukkojen johtoon, mutta me katsoimme häneen uhkaavasti ja Jussi kuiskasi tiukasti hampaittensa välistä.

– Jumalauta, suomalaisen lyseon puolesta!

Lekki ymmärsi ja suostui.

Lakkokomitea oli pian valittu ja meikäläisistä tuli siihen lisäksi Jussi Teppola. Komitea sai ensi tehtäväkseen lähteä ilmoittamaan kaikkien koulujen johtajille ja rehtoreille – että me koululaiset emme enää olleet koululakien alaisia. Tämä ehdotus hyväksyttiin suuren riemun vallitessa, ja ymmärtäähän sen. Mitenkäpä olisi sopinut, että me, jotka itse loimme historiaa, olisimme olleet joidenkin koululain ahdashenkisten pykäläin alaisia. Hullunkurisuuksillakin pitää olla rajansa! ajattelimme.

Luonnollisestikin kohotettiin tämän ehdotuksen jälkeen eläköön-huuto isänmaalle.

Jatko-opiston abiturientit lausuivat senjälkeen muutamia hehkuvia vapausrunoja. Eräs heistä sai toverimme Kalle Palon hehkumaan, ei ainoastaan vapauden pyhästä kaipuusta, vaan niin syvästä ihailusta itse lausujaa kohtaan, että hänen vapautensa laita lähikuukausina oli aivan niin ja näin. Se oli tumma karjalaisneitonen Maire Mustonen.

Sitten tuli meille yllätys. Lekki ilmoitti yht'äkkiä juhlallisesti: "Suomalaisen lyseon kvartetti esiintyy!"

Katselimme ällistyneinä ympärillemme. Vaska noitui ja alkoi väitellä vastaan, mutta Lekki rypisti otsaansa sanoen hiljaa ja päättäväisesti:

– Jumalauta, suomalaisen lyseon puolesta.

Se tehosi. Kiipesimme lavalle ja lauloimme "Buurien marssin", "Sotamarssin" ja pari muuta rätisevää laulua. Ensitenorimme Kalle Palo ja Antero Kaipainen lauloivat sillä hetkellä itsensä kaikkiin neitossydämiin. Vain Lekki, ensikonsulimme, voi kilpailla enää maineesta heidän kanssaan. Ja sittenkin on poliitikon maine aina paljon horjuvampi kuin laulajan maine. Yhdellä iskulla on se mennyttä kalua, mutta laulajan maine kestää niinkauankuin ääntä piisaa ja ulkonäkö on tallella.

Kokous Urheilukentällä oli muodostunut korkeatunnelmaiseksi juhlaksi. Kaikki rikkinäisyys oli hälvennyt. Koululaisten rivit olivat sulkeutuneet horjumattomaksi, ritarillisen oikeustaistelun falangiksi.

Nyt oli lakkokomiteamme toimittava. Sen oli ilmoitettava yleiselle lakkokomitealle, mitä me koululaiset vaadimme ja sitten johdettava meidät taisteluun kaikkia pimeitä valtoja vastaan. Me olimme nyt valmiit. Odotimme vain käskyä käydäksemme tuleen.

Lakkokomiteamme päätti ottaa ensiksi käsiteltäväkseen ukko Almqvistin, suomalaisen lyseon rehtorin. Muista kyllä sen jälkeen selvittäisiin.

Ukko otti nuoret poliitikot vastaan arvokkaasti. He saivat ensiksi istuutua suureen saliin ja katsella seinille asetettujen entisajan virkamiesten juhlallisia muotokuvia sekä soikeista peileistä nähdä omat kalpeat naamansa.

Sitten aukeni kansliahuoneen ovi. Sieltä kuului kuiva rykäisy.

Ukko tuli sisään. Syntyi seuraava keskustelu:

– Jassoo, jassoo. Tekö siinä olette. No mitäs asiaa teillä oikein on? Te taidatte olla oikein lähetystö.

– Kyllä! vastasi Lekki hämillään. Me olemme lähetystö.

– Jassoo, jaha. No ketäs te nyt sitten oikein edustatte?

– Turun kaikkien koulujen yläluokkia.

– Ohoh. Sehän on jotain se. No niin, jaaha. No mitäs neuvoja te nyt aiotte meille opettajille antaa?

Pojat ja tytöt punastuivat. Lekki kertoi myöhemmin, että Loimaan vihreät jokirannat vilahtivat hetkeksi hänen mieleensä. Mutta sitten hän ponnisti sisunsa, rykäsi ja vaikka tuntuikin kurkku käheältä, lähti siitä sentään ääntäkin.

– Juu, asia on sillä lailla, että koululaisten lakkokokouksen lakkokomitea – – –.

– Eikö riittäisi koululaisten lakkokomitea?

– Kyllä, nimi on meille yhdentekevä.

– Jatkakaa!

– Niin, lakkokokous on antanut meille tehtäväksi ilmoittaa, että me emme tästä lähtien enää ole koululakien alaisia.

Vilpitön, rehellinen hymy levisi ukko Almqvistin kasvoille.

– No mutta sehän on hauska uutinen, hän sanoi. Te vapautatte meidät opettajat täten suuresta edesvastuusta ja huolesta.

– ?!?

– Mutta lakon päätyttyä te kyllä taas sitten olette koululakienkin alaisia, jatkoi ukko.

– !?!

– Ja jos te käyttäydytte sopimattomasti tällä välilläkin, niin kyllä teidän sitten jälkeenpäin pitää saaman siitä rangaistuksenne.

– Sitä ei tarvitse peljätä. Meidän kokouksemme koko tarkoitus on ollut työskennellä järjestyksen palauttamiseksi Turkuun. Kukaan koululainen ei ollut mukana eilisissä mellakoissa.

– Se on taas koulullemme kunniaksi.

– Ja kyllä me osaamme edelleenkin käyttäytyä kunnollisesti.

– Toivokaamme, toivokaamme ja saammehan sen sitäpaitsi nähdä, jatkoi ukko kuivan asiallisesti.

Lakkokomitea saapasti ulos ovesta.

– Katsoppas ukkelia, sanoi Jussi Lekille. Se mies on suurempi diplomaatti kuin olemme osanneet ajatellakaan.

Tämän päivän suuri lakkokokous Kauppatorilla sai vakavan leiman. Eiliset mellakat tuomittiin jyrkästi. Pastori M. piti kaikuvin äänin puheen yleisölle suuren lakkokomitean puolesta huomauttaen, että suurlakkoon oli ryhdytty juuri lain ja oikeusturvan puolustamiseksi. Hän toivoi lakkoa voitavan jatkaa tyynesti ja arvokkaasti voitokkaaseen lopputulokseen.

Senjälkeen ilmoitettiin että oli päätetty perustaa yleinen suojeluskunta rauhan ja järjestyksen turvaamiseksi. Siitä tuli muhkea, toista tuhatta miestä käsittävä osasto. Koululaisten edustajat otettiin jäseniksi yleiseen lakkokomiteaan ja suojeluskuntaan liittyi taajat parvet kaikkien koulujen yläluokkalaisia.

Sankkojen väkijoukkojen mukana samoilimme sen päivän pitkin katuja odottaen uutisia Helsingistä. Kohtasimmepa Kirkkopuistossa kerran seurastamme torilla häipyneen Reinonkin. Hän kulki hiljaa edellämme – Saida Suvannon rinnalla.

– Reino-poika on näköjään luopunut koko politiikasta ja antautunut toisille aloille, sanoi Antti.

– Todellakin, vastasin. Ja tuolla alalla on hänen menestyksensä varmin.

Nuori, solakka pari katosi rantakäytävälle. Katselimme kaihomielisinä heidän jälkeensä, me joita suurlakon pyörteet vielä viskelivät sinne tänne.

JOKIKYLÄÄN.

Istuessamme illalla Sjögrenin koulupoksissa keskustellen päivän jännittävistä tapahtumista, sanoi Antti yht'äkkiä:

– Hei pojat. Tiedättekö mitään Jokikylästä?

Silmänräpäyksessä olimme jalkeilla. Jokikylä! Sehän oli aivan unohtunut tässä humussa. Mutta nyt ailahtivat sadat lämpöiset muistot mieliimme.

– Jokikylä! kirkasi Reino. Missä on puhelin, soittakaamme heti sinne.

– Puhelimet eivät toimi.

– Mitä hittoa, eivät toimi! Silloin minä lähden itse sinne.

– Ja minä! Ja minä!

– Kaupungin tullit ovat miehitetyt. Minulle kerrottiin, ettei ketään lasketa ulos eikä sisälle, sanoi silloin Antti.

– Hahhahhaa! Vai miehitetyt, matki Reino. Haluaisinpa nähdä, kuka pidättää meitä lähtemästä Jokikylään.

Kuultuaan asian ällistyi rouva Sjögren.

– Nå men jestandes ändå! hän huudahti koettaen estellä, mutta kaikki puheet olivat turhia. Emmehän tietäneet, oliko Jokikylässä enää kiveä kiven päällä. Meidän täytyi saada selville kotiemme kohtalo ja kello 6 seuraavana aamuna päätimme lähteä matkalle, vaikkapa koko ryssän armeija – saatikka aamulla pystytetty miliisi, vartioisi Turun tulleja.

Aamulla heräsimme jo puoli kuudelta, mutta tuo suurenmoinen Sjögrenin mamma oli noussut jo viideltä ja toi meille teetä ja mahtavia voileipiä. Meitä halutti syleillä häntä, mutta yksitotisina suomalaisina me sanoimme vain:

– Kiitos, ei sitä ollenkaan olisi tarvittu. Se oli aivan liikaa.

Sitten lähdimme. Kaupunki oli pimeän peitossa, mutta taivaalla kajasti jo koi. Päätimme välttää tullin seudut Raunistulassa ja kiertää aluksi Ison-Heikkilän tietä ulos kaupungista.

Jännittyneinä lähestyimme kaupungin laitaa ja koetimme tarkastella, oliko siellä miliisejä.

Rautatien ylikäytävällä hätkähdimme, sillä eteemme kohosi kuusiaidan suojasta kaksi mustaa haahmoa.

– Eteenpäin, ärjäsin.

Hurja startti jätti vainoojat kauas jälkeemme.

– Halloo! Seis! Perhanat, ketä te olette!, kuului takaapäin.

Ei kukaan viitsinyt vastata. Kävelimme taas rauhallisesti. Siinä ne nyt olivat vartiomiehet. Meitä nauratti.

Päivä alkoi sarastaa kulkiessamme Muhkurin ohi Pahaniemen metsiä kohti, missä aamutuulet jo kohisivat.

Kaupungin hälinästä päästyä tuntui ihanalta astella rauhallisia metsäteitä, kuunnella taas pitkästä aikaa tuulen soittoa puiden latvoissa ja hengittää pihkan ja havun tuoksua.

Tunsimme ihmeellistä onnen ja vapauden tunnetta tuolla syvässä metsäseudussa honkien ja kuusien lomitse kiemurtelevilla poluilla ja saman tunteen kohottaa sieluumme aina metsän näky. Se on nuoruutemme ihana perintö Jokikylän saloilta.

Tuli valoisa. Humisevien metsien läpi kuljimme tuttuja teitä Jokikylää kohti. Aukeat ja kylät jäivät taaksemme. Yhä kauemmas painuivat taivaan rannan taa Turun kirkkojen tornit.

Pelkäsimme aluksi, että meitä ajettaisiin takaa. Ajattelimme ratsupoliiseja, mutta pian unohdimme koko hälisevän Turun.

– Jokikylään, Jokikylään! kuului tuulen viuhina korvissamme. Miten siellä eletään, mitä on tapahtunut? Onko siellä suurlakko ja metelit paraikaa käynnissä? Emmehän tiedä mitään, vaikkapa kotimme olisivat tuhkana, kun jo kaupungissakin, sivistyksen ja järjestyksen keskuksessa oli sellaiset metelit.

– Hei pojat. Katsokaa, mikä näkyy, huudahti Reino saapuessamme metsästä aukean reunaan.

– Meidän kirkon torni.

– Ja risti.

– Terve taas Jokikylä. Oletteko nähneet missään uljaampaa kylää?

– Mitenkäpä me olisimme olemattomia nähneet.

– Hyvä, poikani, huudahti Reino. Huomaanpa että vanha rakkaus ei ruostu.

– Meihin nähden, vastasi Antti, ei asia ole ihmeteltävä. Toisin on sinun laitasi Reino, sinulla kun on uusikin kirkkaimmillaan.

Reino hymyili.

– Hyvähän on uusikin, mutta parempi vielä on tämä vanha. Se näet kestää aina.

– Syy on siinä, selitti Antti, että Jokikylä ei ole enää mikään neito. Se on meidän äitimme ja vain äidinrakkaus kestää aina.

– Taidatpa olla oikeassa, vastasin hiljaa ja vakavana.

Metsän syvyydestä tulimme nyt tutulle Kalliomäen tielle, siinä mistä kylän aukea alkoi.

– Katsotaan hetken kaunista Kalliomäen torppaa, ehdotin. Sinullahan Reino on sieltäkin kauniita nuoruuden muistoja, sinun sydämesi kun on kerta kaikkiaan tehty sangen laajaksi ja monilokeroiseksi.

– Ei kannata sen vuoksi vaivautua, vastasi Reino. Kalliomäkeen tuli pari vuotta sitten uusi isäntäväki.

– Eikö heillä ole yhtä sorjia neitoja, kuin ne entiset olivat?

– Ei sinne päinkään. Nehän olivat harvinaisuuksia.

– Hm. Miten lienee, väitti Antti vastaan. Minä olen ollut huomaavinani, että sinulle Reino on jokainen uusi ihastus harvinaisuus.

Reino hymyili.

– Herra Kukolalla on aina ollut ihmeellinen kyky havaita ihmisten heikkouksia. Sellainen olet sinä – laskelmien ja arkipäiväisyyden uros. Mutta katsele nyt jo hartaana kotiasi Kukolan rusthollia. Niinhän se kohoaa tuolla joentörmällä mahtavana kuin kokonainen kylä. On se siis ainakin pystyssä.

– Pystyssä on ja pysyykin, sanoin, sillä eihän ryssäkään noita peltosarkoja jaksa selässään pois roikottaa.

– Ohoh kullaista kotia! sanoo Kanteletar. Mutta mitenkäs ovat asiat Kukolassa. Eihän koko kylässä näy ristin sielua. Ne ovat paenneet salopirtteihin.

– Vielä mitä, ettekö näe selvää elonmerkkiä? kysyin. Nouseehan sininen savu Kukolan mamman keittiöstä. Saat tuliaiskahvit.

– Kas kummaa, siltä näyttää.

– Nyt mennään joukolla Kukolaan ja kannetaan rusthollista paloveroa väkevän kahvin muodossa.

Siihen ehdotukseen me suostuimme mielihyvällä. Kukola oli tien varrella ja kahvi houkutteli.

Vasta Kukolan pihalla tapasimme ihmisiä. Siellä näytti kaikki olevan entisellään. Palvelusväki hääri täydessä toimessa. Mitäs hiton suurlakkoa tämä oli?

Astuimme tupaan. Siellä Kukolan emäntä hääräili uljaana ja pyylevänä hellan ääressä, kuten olimme arvanneet, keittämässä kahvia, jonka ihana lemu täytti huoneen.

– Hyvää päivää ja terveisiä Turusta, kajahti kolmesta suusta.

Emäntä pyörähti ympäri ja löi käsiään yhteen hämmästyksissään.

– Herra varjele! Ketä te olette? Tuota, mistä te tulette, niinkuin pyryharakat? Mitenkäs te täällä olette?

– Nythän on suurlakko, äiti kulta, selitti Antti kätellessämme. Ettekö te siitä mitään tiedä?

– No olemmehan me kuulleet yhtä ja toista hälinää Turusta päin. Eiväthän siellä ihmiset kuulu enää työtä tekevänkään. Katuja kulkea retkutellaan ja hoilataan.

– No, mutta ettekö te täällä Jokikylässä ole ollenkaan lakossa? kysyi Reino ihan kauhistuneena.

– Lakossa, mekö lakossa, kirkui Kukolan emäntä. Varjele, sitä, joka täällä uskaltaisi ruveta lakkoilemaan. Kyllä minä sille näyttäisin, maantielle potkaisisin heti siinä paikassa. Vai lakossa! Ei kuule Reino, täällä ei ole kukaan lakossa.

– Mutta nyt on suurlakko koko Suomessa.

– Vielä mitä. Ei ainakaan täällä Kukolassa ole mitään lakkoa, eikä tulekaan.

– Ei täti ole niin varma. Nyt on valta kansalla. Ja Suomeen tulee nyt uusi aika.

– Jassoo, ettäkö kaikki ihmiset rupeavat lakkoilemaan. Mistäs sitten leipää saadaan? Lakkoilkoot kaupunkilaiset, mutta täällä maaseudulla ei lakkoilut auta. Kaupungin herrat ja narrit lakkoilkoot, niin paljon kuin lystää. Pian heiltä on suu väärässä kun leipä on lopussa.

– Täti ei näy jaksavan seurata ajan kehitystä. Nythän koko Suomi ja Venäjä taistelee vapauden ja kansanvallan puolesta.

Kukolan emäntä kohotti kädet lanteilleen ja tiuskasi:

– Onkos se kansanvalta sitten niin hyvää lannoitusainetta, että pellot alkavat kasvaa viljaa ilman työtä.

– No jaa, sanoi Reino, minä en viitsi riidellä tästä asiasta tädin kanssa, mutta niin minä arvelen, että tädinkin mielipiteet vielä paljon muuttuvat, kun aika kuluu.

– Älä rupea naisväen kanssa puhumaan politiikkaa. Et sinä niistä tolkkua saa, sanoi Antti.

– Tulkaa kahville, lakkolaiset, puheli emäntä jo iloisena. Paras oli että tulitte kotiin, koska kuulemma koulutkaan eivät enää ole käynnissä. Täällä on nähkääs snaju vielä tallella ihmisillä.

Me joimme nauraen ja leikkiä laskien kahvia, mutta emäntä sulki kamarin oven, tuli luoksemme ja kuiskasi.

– Onkos se totta, että siellä on ihmisiäkin rääkätty?

– On se totta, sanoi Reino synkästi.

– No kertokaa nyt, miten se tapahtui.

Kuvasimme juurta jaksaen koko lakkohomman ja emäntä kaatoi uutta kahvia.

– Kyl se on kamalaa, raippoja tarttisivat? sanoi hän. Vanhan kansan ihmisenä ja suuren rusthollin emäntänä hän ei voinut tajuta, että lakkoilemallakin voidaan saada jotain hyvää aikaan. Lakko oli hänestä jotain väärää ja tuomittavaa, joka ei mahtunut hänen elämänkatsomukseensa. Ja vihainen hän oli kaupunkilaisille.

– Kuinka hävyttömiä ne ovat meille maalaisille, hän kimotti. Aina ne ovat meitä nylkeneet ja pettäneet ja ovat vielä ylpeitä mokomat. Mutta vielä me kerran annamme niille kaikki koron kanssa takaisin. Jolleivat ne elä siivosti, niin lakataanpas viemästä niille maitoa, viljaa ja rahaa. Sittenpähän näkevät.

Niin pauhasi Kukolan uhkea emäntä.

Minä koetin sovitella.

– Minun mielestäni kaupunki ja maaseutu tarvitsevat kumpikin toisiaan. Jos ei kaupunkia olisi, niin mihinkäs te maalaiset saisitte tuotteenne kaupatuiksi, mistä te saisitte rahaa ja mistä ulkomaan tuotteita, väskynöitä, rusinoita, sokeria ja kahvia, ajatelkaapa täti – sokeria ja kahvia?

Iskin arkaan kohtaan. Kukolan emäntä rupesi ihan miettimään asiaa.

– Hm, hm! hän tuumasi. No, olkoon niistä nyt pikkusen hyötyäkin.

– Eläköön siis kauppa ja meriliike! ehdotti Antti.

– Ja eläköön maanviljelys! sanoin minä.

Niin me olimme taas Jokikylässä. Ilmoitimme puhelimitse koteihimme tulostamme. Siellä toimivat puhelimetkin. Eikä siellä juuri lakosta tiedetty. Elettiinhän hiljalleen huminassa mukana.

Mutta lakon päätyttyä vietettiin kirkonkylän kansakoululla suuri juhla, jossa useat puhujat selostivat yhteisten ponnistustemme ja taisteluidemme saavutuksia. Silloin me kuitenkin istuimme taas jo koulupoikina Turun lyseossa.

Suurlakko sujui Turussa verrattain rauhallisesti sen jälkeen kuin olimme sieltä poistuneet. Kun sitten tuli tieto lakon päättymisestä ja voitosta, palasimme takaisin kaupunkiin. Pääsimme vielä osallisiksi noiden päivien korkeasta tunnelmasta.

Kaikkialla kaupungilla liehui punakeltaisia lippuja. Siellä täällä oli sinivalkoisiakin, jopa pari leijonalippua näkyvissä. Juhliva yleisö täytti taas kaikkialla kadut, torvisoittokunnat soittelivat torilla isänmaallisia säveliä. "Porin marssi" ja "Maamme" kajahtelivat taas vapaina. Niiden rinnalla oli "Työväen marssi" suuresti suosittu. Kuultiinpa mahtavan Marseljeesinkin sävelet joskus useita kertoja päivässä.

Suuressa lopettajaisjuhlassa Palokunnantalossa olimme mukana. Abiturientit toimivat siellä marsalkkoina, ja toverikunnan kuoro niitti laakereita. Se oli suuri, toivorikas tilaisuus.

Sanomalehdet ilmestyivät ensi kerran taas marraskuun 8 päivänä. Ajan valoisa tunnelma kuvastuu selvästi Turun Sanomain ensi kirjoituksesta:

"Suomelle koittaa uusi aamu, joka valoisana ja lupaavana kohoaa taivaan rannalle. Kynä tärisee liikutuksesta kädessä, kun tiedämme tällä hetkellä pitkän pimeän sortovallan jälkeen kirjoittavamme ensimmäisen vapaan sanan Suomen niemellä.

"Katkaistut ovat vapaata sanaa rasittavat kahleet eikä santarmin ja salaurkkijain vaaniva katse ole enää kansalaisten vapaita kokoontumistilaisuuksia pimentävä ja häväisevä."

Uusi Aura taas lausui pääkirjoituksessaan:

"Olemuksemme pohja on jälleen kohennettu paikoilleen, me olemme saaneet perustuksen, jolle saatamme ruveta rakentamaan. Kaikki riippuu nyt siitä, että koko isänmaan menestys on jokaisen silmämääränä ja että meillä on yksimielisyyttä kulkea tätä ainoata päämäärää kohden.

"Eläköön yksimielinen Suomi onnellisen, laillisen vapautensa turvissa.

"Jumala kaikkivaltias synnyinmaatamme siunatkoon!"

Mitä sitten tulee turkulaiseen työväen äänenkannattajaan, Länsi-Suomen Työmieheen, oli sen ensi numero verrattain pidättyvä. Siinä ei uusien olojen aiheuttamasta ilosta ja toiveista kerro oikeastaan muu kuin Lauri Soinin runo: Turun torilla 6.11.1905.

Mutta seuraavana päivänä toi silloin tunnettu nimimerkki K.F.H. lehdessään selvästi esille työväen mielialan. Hän sanoo että "vapauden tuloksista on eri mieliä, kun taistelulla ei onnistuttu saavuttamaan enemmän oikeuksia köyhälistölle, vaan pysähdyttiin entisten lakien pohjalla välillisiin parannuksiin."

Erikoisen kiintoisat ovat hänen seuraavat sanansa:

"Mutta onhan jo sekin arvaamattoman suuri voitto että saatiin sellainen oikeus, mitä koskaan ennen ei Suomessa ole ollut. Se on painovapaus ja se on ase, terävämpi kuin veriaseet. Sen välähdykset ovat porvarien vallalle murhaavat, kun niitä vain tarmolla kaikkialla käytetään. Ja kokoontumis- ja lausuntovapaus, nekin ovat valtavia aseita vastaiselle köyhälistön vapaustaistelulle."

Nämä lyhyet katsaukset sanomalehdistöön antavat selvän kuvan tilanteeseen ja mielialoihin suurlakon päätyttyä Suomessa.

Meille koululaisille lakko oli tavaton elämys ja kohottavasti vaikutti meihin edelleen tietoisuus siitä, että olimme omakohtaisesti olleet mukana vakavassa taistelussa isänmaamme onnen puolesta. Meidän osuutemme suurlakossa oli epäilemättä kaikista sivupyyteistä vapain ja puhtain. Ja me siinä eniten saavutimme: uskon oikeuden voittoon maailmassa. Eikä se usko ole meitä koskaan jättänyt!

LUNTA JA RÄISKYVIÄ LIESIÄ.

Leppoisan joululoman jälkeen alkoi kevätlukukausi lumipyryn ja pakkasen merkeissä.

Vinkuen puhalsivat tammikuun tuulet pitkin Turun leveitä, avoimia katuja. Hurjana myrskyn ryöppynä lensi lumi, jota tuli taivaan täydeltä, kohotellen korkeita kinoksia seinänvieremille, jopa peittäen ikkunoineen päivineen valkeaan verhoonsa ne rakennukset, jotka uskalsivat suorassa linjassa asettua sitä vastustamaan. Saimme taas kerran tuntea, että "meill' Pohjola luminen on kotimaa".

Kolme päivää kohisi talvinen myrsky kaupungin yllä. Vanhat rakennukset natisivat liitoksissaan, itkivät ja vaikertelivat jäätävän, itäisen myrskyn kourissa ja uudet kivitalotkin puhisivat ja huohottelivat kiukuissaan.

Sitten lumimyrsky väsähti. Pilvet hajaantuivat riekaleiksi paeten taivaanrannan taa. Vanha, kuulas, kellahtava avotaivas katseli kummastuneena lumeen uponnutta kaupunkia ja jo hymyilikin hetken häipyvää talviauringon päivänpaistetta. Sitten alkoi pakkanen paukkua.

– Pats, räts, pums – kuului Sjögrenin koulupoksinkin tukevissa nurkissa, aivan kuin olisi joka puolentunnin päästä pamautettu kunnialaukaus kaupungin puolesta poudan kunniaksi.

Silloin hyökkäsivät turkulaiset luutineen ja lapioineen kaduille. Siellä alkoi toimen tohina, lapioiden räiske ja luutien suhina. Umpeen puhalletut kadut alkoivat taas avautua lumenarkojen, hienojen kaupunkilaiskenkien käveltäviksi.

Selkä kumarassa ja huolestuneet rypyt leveällä otsallaan valmistautui pappa Sjögrenkin avaamaan katuosaansa. Helisemässä olisi kuitenkin tuossa urakassa ollut vanha vahtimestari, ellemme me, Jokikylän pojat, olisi tarttuneet lapioiden varteen ja käyneet kinosten kimppuun. Me iskimme kuin vimmatut aseemme pahimpaan lumivuoreen. Alkoi uusi lumituisku päinvastaiseen suuntaan kuin entinen.

Ensin puhdistui hiljalleen katukäytävä. Sitten tultiin juomaan kuumaa kahvia, jolla mamma Sjögren yritti palkita poikiaan. Puhalleltiin, huohotettiin, ihailtiin kohoavia kinoksia kadun vierellä, hehkuttiin terveyttä ja nautittiin elämästä.

Komeata olikin katsella tuota valkoista lumimuuria. Se kohosi kuin mahtavan linnakkeen valli ulottuen yhtä pitkälle kuin katukin. Sen takaa tuskin näki vastapäisen rakennuksen kattoja. Mutta uusi vallirivi kohosi kadun toiselle puolen. Niiden takana talot paukahtelivat pakkasen puremina. Oli kuin sota käynnissä kadun molemmin puolin. Tykinlaukaukset kumahtelivat, niin että linnoitusten seinät tärisivät.

Katukäytävän tultua asianmukaiseen kuntoon ryhdyimme puhdistamaan seiniä ja ikkunoita. Sitten kiipesimme katolle ja siellä vasta rynnäkkö nousi. Pian oli kuitenkin kolmen miehen voimalla Sjögrenin katto puhtaana lumesta.

Laskeuduimme tyytyväisinä maahan, mutta nyt huomasimme, että katukäytävä olikin uudelleen kyynärän paksulta lumen peitossa. Oli uusi ankara urakka edessä.

Reino sanoikin kiukkuisena:

– Miksemme me alottaneet heti katosta ja seinistä?

Hän katseli meitä aivan kuin me olisimme olleet syypäät väärään työjärjestykseemme.

– Mikset sinä alottanut katosta taikka pilvistä, kysyi Antti.

– Te tulette päivä päivältä yhä pöhköpäisemmiksi. Mitähän syvyyksiä te vielä pystyttekään saavuttamaan, jahka aika kuluu, marisi Reino harmistuneena.

Silloin Antti takaapäin kamppasi Reinoa, joka pulpahti suoraan kuohkean lumivallin sisään näkymättömiin. Kohta pyrysi siellä kuin mikäkin myrskykeskus. Sitten ilmestyi katukäytävälle kauhean näköinen olio, joka muistutti – sikäli kun se yleensä mitään muistutti – lähinnä jääkarhua, pohjoisnavan isäntää.

Jääkarhu kävi heti tuoreeltaan Antin kimppuun. Kuului muutamia hätäisiä parahduksia ja molemmat taistelijat suistuivat hankivallin sisään muodostaen uuden, entistä sisukkaamman myrskykeskuksen.

Tähän asti olin ylhäisesti hymyillen katsellut näytelmää koettaen viimeisen saakka säilyttää abiturientin arvokkuuden. Ehkä se olisi onnistunutkin, jos minulla, kuten roomalaisilla triumfaattoreilla, olisi takanani seisonut orja, joka tuon tuostakin olisi lausunut:

– Herra, muista että olet abiturientti!

Mutta mitään sellaisia ylellisyyksiä ei uusi aika tuntenut. Enkä yksinäni enää mitenkään jaksanut vastustaa kiusausta. Päästäen raikuvan intiaanikiljunnan syöksyin yhteiseen mylläkkään, missä nyt alkoi temmellys, jossa ei kysytty puolueita, ei synpatioja, ei tarvittu huutoja "täällä Welfit, täällä Waiblingit". Iskettiin minne sattui ja heiluttiin kuin tuulimyllyt, mutta nautittiin jumalallisesti Pohjolan talvesta ja lumen kylmästä, valkeasta ihanuudesta.

Kun uupuneina ja hikisinä vihdoin nousimme katukäytävälle naama, suu, sieraimet, kaulus, lakki ja housutkin täynnä lunta, pärskyvinä ja tulipunaisina, kuulimme vierestämme naisellisen siunailun ilmauksia.

Siellä seisoivat vahtimestari Sjögren ja hänen uskollinen vaimonsa pauhaten ja voivotellen meidän mielettömyyttämme ja katsellen kättemme töitä ja ihmeellistä ulkoasuamme.

Erikoisesti heitä tuntui kummastuttavan, kuinka abiturientti, jo melkein täysikasvanut ja "siivistyksen" saanut nuori mies, voi noin taitamattomasti unohtaa sen, mitä hän on ja mitä hänen asemansa vaatii ja se taas kuulemma oli jotain aivan toista kuin lumessa piehtaroiminen.

Mutta katukäytävä, jonka me kaksi tuntia sitten olimme lapioineet ja luudilla lakaisseet, oli taas sen näköinen kuin luutia ja lapioita ei vielä olisi keksittykään.

Antti arveli silloin, että tästä hommasta ei tule mitään, ellei joku, se on arvovaltaisin ja muutenkin nerokkain joukosta – siis muka hän itse, saa selviä päällysmiehen eli pomon valtuuksia. Hän tekee työsuunnitelman ja jakaa työt. Me, vähemmän henkistä pääomaa ja järjestelykykyä omaavat, mutta melkoisilla ruumiin voimilla varustetut miehet, saamme kylläkin kunniakkaaksi tehtäväksemme suorittaa työt.

Me ilmoitimme Antille, että lumikinoksen ollessa aivan vieressämme hänen olisi syytä enemmän harkita puheitaan, sillä Suomi on kuuluisa siitä, että herroista on nopeasti tullut narreja, emmekä me vanhan toveruuden nimessä toivo hänelle sellaista kohtaloa.

Me julistimme ritarillisina nuorukaisina mamma Sjögrenin kruunaamattomaksi kuningattareksemme, jolla oli oikeus antaa meille mitä määräyksiä tahansa. Kuitenkin jäisi käskyjen noudattamisen edelleenkin meidän oman valistuneen harkintamme varaan.

Pappa Sjögren ei aikonut hyväksyä vaalia, vaan luuli olevansa itseoikeutettu johtajaksi sen vuoksi, että hän oli vanhin joukossa. Reino väitti kuitenkin huomanneensa historiasta, että vanha ja uusi polvi aina luovat itse omat polkunsa.

Ryhdyimme siis taas työhön ja saipa kun saikin mamma Sjögren nähdä lumentuoksinan, jota kannatti katsella, nähdä poikiensa jälleen käyvän lumivallien kimppuun nuoruuden huimalla innolla. Lujasti rasahtelivat lapiot pian karkeata katua vastaan. Parinkymmenen minuutin kuluttua oli katukäytävä aivan puhdas sekä lapioitu että lakaistu.

Reino kehoitti pappa Sjögreniä vain huoleti santapaperilla kiillottamaan ja sitten puleeraamaan katukivien maanpäälliset puoliskot. Sitten me riemusaatossa veimme "mamman" takaisin palatsiin, jossa hän lupasi meille hetken kuluttua höyryävän teeillallisen.

Uupuneina heittäytyivät työmiehet sängyille ja sohville lepäämään. Reino lausui huohotellen:

– Enpä minä olisi uskonut, että talvi voi olla näin repäisevän juhlallinen.

Minä sanoin Reinolle, että puhukoot ihmiset, mitä tahansa, talvi on sittenkin meidän sielumme sisin kuvastin.

Mitä minä sillä tarkoitin, en vielä tänä päivänä jaksa selvästi tajuta, mutta Antti lausui:

– Aivan niin, juuri sitä samaa aioin minäkin sanoa – tai jotain sinne päin.

Nyt kuului porstuassa kolinaa. Ovi aukeni ja suuri oli riemumme, kun huoneeseen astuivat Kalle Palo, Antero Kaipainen, Vaska ja Pekka Söderman.

– Päivää, teitä oli vaikeata löytää kinosten keskeltä. Kadut ovat kaikkialla ummessa.

– Huomasitteko kuitenkin, että eräs talo, jossa asuu uljaita miehiä, on jo puhdistanut koko laajan katukäytävänsä.

Kyllähän pojat sen olivat huomanneet. Niin pitkällä ei kuulemma oltu vielä missään muualla.

– Hei pojat, huudahti silloin Reino hypäten vuoteeltaan pystyyn. Tiedättekö mitä. Nyt me laulamme, meillähän on kaikki äänet, mitä tarvitaan.

– No sitä vartenhan me olemme tulleet tänne, kertoi Vaska. Nyt ei voi kulkea kaduilla, siis on keksittävä sellaista hauskaa, joka voi tapahtua huoneissa.

– Nyt me pidämme mamma Sjögrenille serenaadin, kuiskasi Reino taas. Se tekee hänet iloiseksi.

Keittiöstä kuului astioiden ja pannujen kilinää. Kokoonnuimme hiljaa keittiön ovelle ja alotimme tunnelmallisen laulun.

– "Uinahda sa vieno!"

Hälinä keittiössä lakkasi heti. Laulun päätyttyä kuului ovelle koputus, sitten se aukeni ja mamma Sjögrenin harmaa pää ja hymyilevät kasvot pistivät ovesta sisälle.

– Si, de va något.

– Se oli rouva Sjögrenin kunniaksi, lausui Reino juhlallisena. Jatkoa seuraa.

Silloin astui rouva Sjögren sisälle ja tervehti tovereitamme. Hän kertoi lumiurakan juurta jaksaen, ilmoitti luvanneensa meille teeillalliset ja kutsui koko kuoron ottamaan siihen osaa ja toivoi sen kestäessä saavansa kuulla monta kaunista laulua. Sellainen tarjous otettiin riemumielin vastaan.

Nyt ryhdyttiin juhlan järjestelyyn uusin innoin. Saliin kannettiin kolme pöytää, jotka asetettiin peräkkäin. Sitten ajoi "mamma" meidät pois salista, sillä kaikki seuraavat toimet hän aikoi hoitaa ilman miesten apua.

Annoimme mamman hääräillä laseineen ja lautasineen. Asetuimme meidän huoneeseen loimuavan lieden ympärille piiriin ja kajautimme laulun toisensa jälkeen. Innostuimme, ja lämpenimme.

– Minä en tiedä, mikä voisi korvata meille luokan kvartettia, lausui Reino Vaskalle. Tästä suuresta ajatuksesta tulee kunnia sinulle, sinä sen keksit.

– No mitä turhia, vastasi Vaska vaatimattomana, mutta kaikkialta tuli nyt sama tunnustus.

– Tämä vasta antaa runollisuuden koko abiturienttiajallemme. Se antaa sisällön elämälle, huudahti Pekka.

– Lauletaan "Laululinnut", meidän laulumme, sanoi Reino. Se on meille merkinnyt enemmän kuin mikään muu laulu.

– Niin onkin, vastasi Vaska. Olen varma siitä että kun me vuosikymmenien kuluttua, ukkovanhuksina kuulemme tämän laulun kuorossa laulettavan, niin me itkemme vanhojen muistojen johdosta.

– Nuoruuden muistojen, lisäsi Reino, haaveellinen ilme suurissa ruskeissa silmissään.

Minä katselin Reinoa, tuota solakkaa, ruskeatukkaista poikaa ja ihmettelin sitä syvää romantiikkaa, mikä hänelle oli ominaista, alttiutta runoudelle ja laululle, intoa ja hehkua kaikelle jalolle. Mitähän tuosta miehestä mahtaa tulla, vai muuttuuko hän piankin elämän taistelussa arkipäiväiseksi virkamieheksi? En voinut sitä uskoa. Hän oli taistelija, ihanteiden mies – uljas luokkatoverimme Reino Klemola.

Vaska oli antanut äänet ja hiljaisen hartauden vallitessa katsellen loimuaviin liekkeihin me kuunnellen ja nauttien lauloimme bravuurilaulumme.

Sen päätyttyä aukenikin taas ovi ja rouva Sjögren kutsui meidät hänelle ominaisella verrattomalla herttaisuudella illalliselle. Hämmästyksemme saapuessamme pöydän ääreen oli aivan rajaton. Meitä kohtasi näky, jollaista emme olleet aavistaneetkaan. Se näky oli herttaisesti ja aistikkaasti katettu illallispöytä ja nyt me näimme rouva Sjögrenin todella täydessä loistossaan. Nyt oli hän omalla alallaan, jolla hän esiintyi täysin ylivoimaisena ja saavuttamattomana. Hän käyttäytyi arvokkaasti kuin leskikuningatar ja oli kuitenkin samalla mitä sydämellisin ja rakastettavin emäntä. Mutta kaikesta huomasimme, että hän tunsi arvonsa, hän tiesi, mitä teki ja mitä oli tehtävä ja hän tiesi myös miten ällistyneitä me olimme. Ja hän nautti, loisti ja nautti kaikesta, mutta ei ylpeänä, vaan naisellisessa, hyvässä sydämessään hän tunsi antamisen ilon ohella tyydytystä herättämästään huomiosta ja ihailusta.

Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa istuimme pöytään. Mamma istui pöydän toiseen päähän, pappa Sjögren toiseen.

– Var så god, var så god nu, kehoitti rouva Sjögren. Ele nyt istu kun tuppisuu. Nyt me teytty olla hyväl peel, niinkuin kissa liukkal jeel, hän puhui nauraen.

Kesti kymmenisen minuuttia, ennenkuin puhe rupesi luistamaan. Pekka luonnollisesti vanhana kavaljeerina oli heti valmis ja hän seurusteli hauskasti saaden "mamman" mielialan yhä kohoamaan. Mutta pian oli Reinokin vireessä ja kun hän aloitti kokkapuheensa, oli väittely ja keskustelu pian käynnissä ympäri pöydän.

Kun voileipäpöytä oli syöty, kaatoi rouva Sjögren teetä laseihin ja ilmoitti nyt haluavansa kuulla monta kaunista laulua. Luonnollisesti noudatimme heti hänen toivomustaan. Me lauloimme siinä istuessamme illan kuluessa kaikki laulumme, vieläpä jotkut toistamiseen ja mamma oli ihastunut. Kauniina ja ylevänä hän istui suuressa nojatuolissaan kuin pieni rokokorouva katseessaan kaihoisa ilme ja kuunteli.

Sitten nousi Reino ja piti puheen:

– Toverit, hän lausui. Me Jokikylän pojat olemme nyt seitsemän ja puoli vuotta asuneet, kasvaneet ja kehittyneet täällä mamma Sjögrenin siipien suojassa. Me tulimme tänne pieninä maalaisina jukuripäinä, silloin kun me aloitimme koulunkäyntimme – –.

Reino katsahti rouva Sjögrenin. Mamma nyökkäsi päätään hymyillen ja samassa kimalsi kirkas kyynel hänen silmässään vierähtäen nopeasti yli posken. Reino punastui ja ällistyi. Hän änkytti:

– Si-si-sii-siitä saakka on tämä paikka ollut meille kuin oma koti – –

Reino katsoi taas mamma Sjögreniin ja tuli yhä punaisemmaksi. Hän karisti kurkkuaan ja toden totta, hänenkin silmänsä olivat kosteat. Mutta urhoollisesti hän jatkoi.

– – ja rouva Sjögren on ollut meille kuin oma äiti, niin erinomaisesti hän meitä on hoitanut ja vaalinut. Hän on antanut meille arvokkaita ohjeita elämää, käyttäytymistä ja – – – ja – – – esiintymistä varten. Hän on korjannut meidän vikojamme ja kömpelyyksiämme ja aina vaatinut meitä toimimaan oikein, jalosti ja ritarillisesti. Aina milloin vaikeudet ja pahat päivät ovat mieliä painaneet, silloin on hän rohkaissut ja innostanut meitä, milloin ilo on meitä liiaksi huumannut, on hän hillinnyt ja varoittanut. Hän on meidän henkinen äitimme, verraton mamma Sjögren. Nyt toverit ja veljet. Kohottakaamme kolmikertainen eläköön mamma Sjögrenin kunniaksi.

Eläköön kajahti, niin että seinät jymisivät.

Ja mamma, hän oli syvästi liikutettu. Naisellisin elein hän ojensi Reinolle kätensä kiitokseksi ja lausui:

– Sinusta Reino minä olen aina pitänyt, samoin kuin teistä kaikista. Minulla on ollut teistä paljon lystiä.

Sitten hän pyyhkäisi silmiään ja minä ehdotin uutta laulua.

Teeilta Sjögrenillä jatkui rattoisesti, kunnes myöhäinen aika pakotti vieraamme lähtemään.

KAARLE KUNINKAAN METSÄSTYS.

Koulussa vallitsi kevätlukukauden alusta alkaen tunnelma, jota parhaiten kuvaavat sanat "lopun edellä". Kaikissa aineissa paitsi matematiikassa kerrattiin vanhoja asioita. Läksyjä luettiin, silloin kun ei ollut mielenkiintoisempaakaan tekemistä ja osattiin jos osattiin. Mutta matematiikassa työskenneltiin yhä täydellä höyryllä.

Kaikki muut aineet olivat minusta helppoja ja kiintoisia, mutta "matikka" kangersi. Jokaisessa laskuesimerkissä ja probleemissa oli mielestäni koira haudattuna. Siinä sanottiin asiasta yhtä ja toista mitätöntä, mutta kierrettiin kaikki sikin sokin sekavalle vyyhdille ja sanottiin.

– Keripäs poikaseni tämä sekasotku hienoksi keräksi.

Ja monta oli meitä heikonpuoleisia. "Käpä" pauhasi kuitenkin kuin leijona ja siinä oli oppiminen.

Reino hikoili rinnakkain kanssani, mutta Antti oli haka matematiikassa. Ja hän kyllä osasi tuoda meille esille taituruutensa, vaikkakin tunnustettakoon, että hän aina oli valmis auttamaan ja opastamaan tovereitaan. Hän teki sen vain niin kiusoittavan itsetietoisesti ja iroonisesti, että me emme koskaan ole tunteneet miestä kohtaan pienintäkään kiitollisuuden velkaa siitä avusta, mitä me häneltä kerran saimme tieteiden tieteessä.

Erikoisen hauskat olivat tuona aikana venäjän tunnit, sillä venäjä ei ollut ylioppilaskirjoitusaine eikä sen osaaminen ollut tärkeätä. Mutta lehtori W. opettikin meille muita asioita. Hän kertoi hirvittäviä ja tunnekylläisiä kuvauksia Kaukaasiasta, Ukrainasta, Grusiasta ja sellaisista maankolkista, joita joka pojan töppöset eivät tallaakaan. Ja niissä kertomuksissa käsiteltiin etupäässä syvämielisen keskustelun muodossa kaikki elämän ongelmat, kirjallisuus, runous, musiikki, rakkaus, naiset, miehet, lapset, sielutiede, historia, hienosto ja rahvas, metsästykset, juomingit – mitä tahansa auringon alla, joka sietää päivänvaloa.

Annappas, että lehtori pääsi kuvailemaan vaikkapa Krimin omenaa. Se tapahtui sellaisella loistolla ja havainnollisuudella, että vesi herahti suuhumme. Tunsimme, ettei niin ihmeen ihania omenia voi olla koko maailmassa.

– Miksei niitä tuoda tänne Suomeenkin? kysyi Antti Kukola epäilevänä.

Lehtori katseli hetken ällistyneenä kysyjää.

– Jaa Suomeenko? Niitä ei voi kuljettaa, ne eivät säily. Ne hajoavat mujuksi matkalla. Kyllä sitä on koetettu, mutta ei käy päinsä.

Ja kukapa ei muistaisi hurjaa ratsastusretkeä venäläisten upseerien kanssa Krjepostiin, rajalinnaan, kapinallisen alueen läpi pikimustilla hevosilla ja tanssiaisia ihanien naisten kera Krjepostin kasinolla. Se vasta kertomus oli.

Tulipa sitten tekstissä esille ooppera-sana.

– Hyvä on. Tiedättekö mitä on ooppera?

Toiset osasivat selvittää siitä jotain, toiset eivät tietäneet juuri mitään.

– Katsokaahan. Tällaista on ooppera, sanoi lehtori. Hän asettui mahtavaan asentoon, ojensi oikean kätensä korkeuteen ja lauloi:

– Thuoolt thuuule yks sooootamieeees. Häneeet kutsuuuukka sisäääällehehehen. Oi solttu, hei solttu, hei solttu, oi solttu, oi, oi, oi solttu, oi solttu hei solttu, sa thuullos, oi thuullos, hei thuullos shiihisähähällehe-hehen.

Solttu tulee sisällen. Tyttö ja poika laulavat ihania aarioita. Orkesteri pauhaa koko ajan. Kesken kaiken saapuu tytön isä paikalle ja laulaa raivoisan häväistystulvan soltulle pistäen hänet sitten miekallaan kuoliaaksi.

Solttu heittää nyt henkensä tytön sylissä ja laulaa:

– Oi puuhuhuhuhdas, oi lempein, oi lempein, oi hempein, oi hempein!

Esirippu laskee, orkesteri hiljenee. Naiset pyyhkivät kyyneleitään. Sellaista pojat on ooppera.

Jos ei ryssää opittukaan, niin elämää opittiin. Ja mieliämme hurmasivat nuo huimat seikkailut. Jokainen me kuvittelimme olevamme "aikamme urhoja" mekin.

Eikä ihme, sillä käytiinhän meilläkin monta kiivasta kähäkkää neitojen suosiosta.

– Minne menet illalla, kysyi minulta Armas Sacklén.

– En tiedä, en ole päättänyt mitään.

– Missäs sinun ruhtinattaresi asuu, Piispankadullako? Mitähän jos minä veisin tänä iltana hänet sinun nenäsi edestä.

– Vie pois, varsinkin jos tarkoitat Oihonnaa. Minä en aio hänen tähtensä panna tikkua ristiin.

Puhuin tosissani. Olin päättänyt tällä lukukaudella antaa palttua Oihonnalle.

Minua oli aina harmittanut Oihonnan liikanainen palvonta. Tuossa seisoi Armas Sacklén ja kyseli minulta tyhmyyksiä. Hän oli tullut hiljaiseksi ja uneksuvaiseksi, ennen reipas poika ja hän oli kalpea rakkaudesta Oihonnaan, tuohon jäätelöstä tehtyyn neitoon. Tuolla kulki Antero Kaipainen alakuloisena. Hän kirjoitteli kaihon kyllästämiä runoja "Pohjolan kuningattarelle", mutta harhaili erillään tovereistaan, sanoen olevansa "yksinäisistä yksinäisin" aivan yhtä tekopyhästi kuin mahtava paavi Gregorius VII aikanaan nimitti itseään "Jumalan palvelijain palvelijaksi".

Ja samassa tilassa oli muita, oli realisteja ja klassikkoja, mutta kaikki he Oihonna-kuumeessaan olivat yhtä klassillisia.

Tyttö itse kulki pää pystyssä suorana kuin kynttilä. Hän antoi ihailla itseään ja nautti kilpailusta, minkä esineeksi oli joutunut. Ja poikia hän kohteli kuin ilmaa. Ei kukaan voinut kerskailla hänen suosiostaan.

Siksi minä olin päättänyt antaa hänelle palttua. Ja olipa toinenkin syy olemassa. Minun piti näet ehdottomasti tulla tänä keväänä ylioppilaaksi. Minä en voinutkaan ottaa elämään nähden yhtä huoletonta asennetta kuin Reino ja Antti, joiden kotitalot kohosivat kuin linnat Jokikylän päivänpaisteisimmilla kunnailla. Minun täytyi taistella elämässä alusta alkaen ja mennä eteenpäin.

Minun piti tänä keväänä tutkia matematiikkaa eikä koulupoikarakkauden ongelmia. Ja olin päättänyt tehdä työtä saadakseni ylioppilaslakin hinnalla millä tahansa. Hinta oli Oihonnan kuva sydämessäni. Se oli armotta heitettävä sieltä ulos eikä asia mielestäni vaikea ollutkaan. Enhän minä voinut enempää kuin moni muukaan kerskailla mistään saavutuksista. Mitäs turhasta pyristelee. Me maalaispojat olemme aina tottuneet arvioimaan työn ja tuloksen keskinäisen suhteen ja kysymään: kannattaako?

Mutta sattuipa tapaus, jolloin esteettiset harrastuksemme taas työntäytyivät etualalle ja lopulta valtasivat mielemme kokonaan, viskaten jäykkänaamaisen matemaatikon olemuksestamme pyrynä pellolle. Ja silloin juuri, hitto vieköön, astui näyttämölle taas Oihonnakin.

Syynä tähän kaikkeen oli kirjailija Jalmari Finne. Hänhän on syypää vielä nykyisinkin mitä ihmeellisimpiin asioihin. Finne vaikutti Viipurissa maaseututeatterin johtajana ja tammikuun lopulla hän teattereineen tuli Turkuun esittämään suomalaista oopperaa "Kaarle kuninkaan metsästys".

Se vasta hälinän synnytti koululaismaailmassa. Väinö Sola, Maiju Ranta ja Aino Haverinen hurmasivat turkulaista yleisöä.

Etualalle astuivat yhdellä pyräyksellä kirjalliset harrastukset. Esteetikot olivat kukkoina kaikkialla ja kirjallisten asiantuntijain piiriin pyrki nyt joka mies.

Jokainen oli olevinaan tekijä taiteen alalla. Meidät valtasi teatterihuumaus.

Kun me sunnuntaiaamupäivänä kävelimme Jatkon abiturienttien kera kaupungin ulkopuolella, keskusteltiin luonnollisesti etupäässä Finnestä ja oopperasta.

– Mehän saamme sitten nyt oopperan ensi lauantaina.

– Niin, eikö se ole suurenmoista? Joko teillä on piletit?

– Mutta oletteko kuullut, että Finne aikoo itse johtaa orkesteria?

– Eihän, kuinka se on mahdollista?

– Niin sanokaas muuta, kuinka hän uskaltaa?

Totta puhuen emme tietäneet Finnestä yhtään mitään, mutta kukapa nyt sellaisia salaisuuksia voi tunnustaa. Mehän olimme tulevia esteetikkoja, ja sen vuoksi keskustelimme Finnestä aivan kuin hän olisi ollut vanha perhetuttavamme, esimerkiksi Kukolan emännän lapsuuden leikkitoveri.

– Minä voin sanoa teille, että Finne ei johda orkesteria itse näytännössä, väitti Antti Kukola asiantuntemuksella, jota oli vaikea epäillä.

Mutta Pekka Söderman, jonka perheessä Finne todella seurusteli, sanoi, että kyllä vain Finne aikoo itse johtaa orkesteria. Hän oli kuullut sen Finneltä itseltään.

Se vasta pamaus oli.

Kuullut Finneltä itseltään! Tuo Pekka se vasta merkillinen mies olikin. Keräännyimme parveksi Pekan ympärille.

– Kertokaa. Oletteko nähnyt Finneä, oletteko puhunut hänen kanssaan? kirkuivat tytöt.

– Eikö se ole suurenmoista?

– Kyllä kai hän on hirveän sielukas ihminen.

– Ettekö te tiedä, että Finne on nero, sanoi Emppa tavattoman vakavana.

Mutta tuolla kertoi nyt taas Mandi Koskela kimeällä äänellä Antti Kukolalle.

– Eilen minä näin Väinön kadulla.

– Jassoo – – tuota – ke-kenen Väinön?

Tyttö nauroi.

– Ettekö te tiedä, kuka Väinö on? Emme me tytöt puhu koskaan muusta kuin Väinöstä.

– No kuka peijakas se semmoinen Väinö on.

– Mutta kylläpä te olette – tietysti Väinö Sola.

Antti punastui korvia myöten. Ässh, jopa hän plaskasi itsensä. Ei tiennyt, kuka Väinö oli. Hyvänen aika, kuinka nuo tytöt tirskuivat.

Sitten tuli Valma Helander ja kertoi.

– Tiedättekö, Maiju oli meillä eilen illalla.

Hämmästyneitä huudahduksia.

– Onko se mahdollista?

– Mutta tämä joukkohan on aivan merkillistä väkeä, kun teillä on sellaisia suuruuksia tuttavina.

Tytöt kokoontuivat kuulemaan Valman kertomusta.

Antti Kukola hiipi salaa luokseni ja kysyi kuiskaten.

– Kuka hiton peijooni nyt taas on tuo Maiju?

– Etkö sinä tunne Maiju Rantaa, maaseututeatterin näyttelijätärtä?, vastasin ylhäisesti. Sitten käännyin Reinon puoleen ja sanoin:

– Tuo Antti parka! Mitään korkeampia asioita hän ei tajua.

– Hän on matemaatikko tai juristi ja pysyy sellaisena, vastasi Reino.

Tuli lauantai-ilta. Me koululaiset täytimme Turun teatterin n.s, "Taivaan valtakunnan" horisonttia myöten. Aivan värisimme juhlamieltä ja jännitystä. Näimmehän ja kuulimmehan ensi kerran elämässämme oopperan – suomalaisen oopperan.

Eräässä aitiossa istui siellä eturivillä rinnakkain kolme Jokikylän poikaakin – minä ja muut. Tuttuja asettui vähitellen ympärillemme istumaan. Olimme näet tulleet ajoissa, joten meillä oli tilaisuus tehdä huomioita rauhassa.

Takanamme kuului tuttu ääni. Siellähän tuli Kaiser, uljas luokkatoverimme, varsinaiselta nimeltään Emil Lönroth. Kaiser'in nimen hän sai siitä, että hänellä jo neljännellä luokalla oli komeat Kaiser-Wilhelm-viikset. Kaiser oli erehtymätön asiantuntija partaveitsen, viiksivahojen, saippuain ja alunakivien alalla.

– Hyvin saippuoitu on puoleksi ajettu, oli hänen tunnuslauseensa.

Mutta paitsi taloudellisia taipumuksia, omasi Kaiser monta muuta suurta ja kaunista ominaisuutta. Toverina hän oli verraton, aina valmis avustamaan ja neuvomaan ja aina hän keksi keinoja. Sitten hän oli trubaduuri Jumalan armosta ja vaihemielinen luonnostaan kuten kaikki trubaduurit.

Kun häntä pyydettiin soittamaan jotain, lausui hän vaatimattomasti.

– En minä oikeastaan osaa muita kuin Napoleonin marssin ja kolme muuta hengellistä laulua.

Vielä omintakeisemmin oli hänellä tapa selostaa viimeistä tyttöihastustaan. Se kävi tähän suuntaan:

– Olisittepa pojat nähneet, miten ihmeen kauniiseen tyttöön minä tutustuin eilen illalla. Hän oli suorastaan kaunotar.

– Mistäpä sinä nyt niin ihmeellisen tytön olisit löytänyt, väitimme vastaan.

– No, en minä nyt tahdo sanoa, että hän olisi ollut aivan kuvankaunis, mutta hän oli erinomaisen sievä tyttö ja ainakin hyvin mukiin menevä tai – niin – mikään kaunis hän oikeastaan ei ollut – – enemmän ehkä vaatimaton, jonkun mielestä kenties ei laisinkaan kaunis, miltei ruma, mutta hänellä on niin tavattoman hellä sydän ja sehän on naisessa pääasia.

Sellainen oli Kaiser ja nyt hän asettui taaksemme istumaan tuoden mukanaan neidon, joka varmasti oli sangen kaunis, liekö sitten sydän ollut sitä kylmempi.

– Jopa minä nyt paikkaan jouduin, valitteli Kaiser meidät huomattuaan.

– Älä ole milläsikään, lohdutin.

Sitten kuulimme hetken kuluttua Kaiserin keskustelevan tyttönsä kanssa:

– Har fröken varit här förut?

Höristimme korviamme.

– Kaiser puhuu ruotsia, nyt hän onkin tiukalla.

Samassa kulki Kalle Palo ohitsemme istuutuen vasemmalle puolellemme. Hänellä oli mukanaan Maire Mustonen, tuo aina tyytymätön, komea karjalaistyttö, joka vaati yhtä paljon passailua, kuin keisarinna Elisabeth, vaikka omistikin vain vaatimattoman hovin jossain Laatokan rannalla.

Kallen sijoittumista katsellessani kuulin kahinaa viereisestä aitiosta oikealla. Käännyin ja sydämeni hypähti kolme tuumaa.

Aitioon astui Oihonna. Ja mikä ilmestys hän oli! Hänen pukunsa oli jotain valkeata ja sinistä – kuvaamatonta. Hienot kalpeat kasvot, vaalea ihmeellinen tukka, pää ylpeästi pystyssä.

Hän tuli kuin hallitseva ruhtinatar perässään kaksi hovineitoa ja kohtalon oikku tahtoi niin, että hän istuutui aivan minun viereeni kaiteen toiselle puolen.

Tunsin päätäni huimaavan. Kaikki nuo miehekkäät lupaukset uskollisuudesta matikalle lensivät kuin peljästynyt lintuparvi tipotiehensä.

Kumarsin syvään tervehdykseksi. Oihonna nyökäytti päätään ja hymyili tuota tunnettua hymyä, jolla kuningattaret sytyttävät sydämiä, mutta pitävät alamaisensa loitolla.

Samassa orkesteri aloitti alkusoiton. Juhlatunnelmasta huolimatta en voinut olla salaa katselematta Oihonnaa, hänen käsivarsiaan, sormiaan, jotka leikkivät ohjelmalla ja vartaloaan.

Sitten esirippu vetäytyi lehahtaen syrjään. Esitys alkoi.

– Onko teillä kiikaria, kuulin neiti Mustosen kysyvän Kalle Palolta.

– Ei ole, mutta minä lainaan, vastasi Kalle avuliaana.

– No ei se ole niin tarpeellista, koska teillä itsellänne ei ole älyä tuoda sellaista mukananne, kuului hapan ääni. Minä en pidä lainatavaroista.

Mutta minullapa oli. Mamma Sjögren oli varustanut meidät hyvin matkalle. Käännyin Oihonnaa kohti.

– Saanko tarjota neidille kiikaria. On kiintoisaa katsella esiintyjiä läheltä.

– Kiitos, lausui Oihonna, olettepa te varustautuneet hyvin.

Hän otti kiikarin. Saatoin hetken rauhassa katsella hänen kaulaansa ja tukkaansa.

– Där kommer kungen fram, kuului takaa Kaiserin yksivakainen keskustelu.

– Hsss! Hsss! varoitettiin sivultapäin.

– Kuinka ihanasti tuo Sola laulaa. Hän on merkillinen mies, sanoi Oihonna antaen kiikarin takaisin. Tunsin kasvoillani hänen vaatteittensa tuoksun enkä löytänyt mitään vastausta.

Eteemme aukenivat Ahvenanmaan saariston uljaat maisemat, meren ulapat, lahden poukamat ja metsäiset vaarat. Ruotsin nuori kuningas Kaarle XI oli hovineen metsästämässä Suomen kuninkaanpuistoissa. Jahtitorvet kajahtivat. Kesken kalastajakylien reipasten markkinatouhujen monet aatelismiehet punoivat juoniaan kuninkaan viemiseksi salaa pois leskikuningattaren ja holhoojahallituksen vaikutuspiiristä.

Tuo romanttinen ooppera ja sen ihana musiikki tempasivat meidät vastustamattomalla tenhovoimalla mukaansa.

Poskemme hehkuivat ja sydämemme sykki lujasti, kun Sola lauloi reippaan "Ahvenanmaalaisten laulun":

    Ja mies se kehnoks' sanotaan
    jok' ei voi hoitaa purjeitaan.
    – – –
    Kedolla neidot istukoot
    ja kukkasia poimikoot,
    merelle pyrkii merimies
    siell' aalloill' on sen kotilies!
    – – –

Kohosivat sitten öisillä kallioilla runollisen Kastelholman muurit taustanaan salamoivat ukkospilvet ja kuohuva ulappa. Salaliitto solmittiin sen raunioilla ja jännitys kohosi korkeimmilleen.

Ensi kerran näin innon punan väreilevän Oihonnan poskilla. Oliko hänen sydämensä lämminnyt. Varmasti oli. Se siis pystyi lämpenemään, kun siinä kosketeltiin oikeita kieliä. Ja hänen silmänsä sädehtivät. Sellaisina en ollut niitä koskaan ennen nähnyt.

Väliajat me kuljimme yhdessä Oihonnan kera keskustellen.

– Minua miellyttävät kaikki historialliset näytelmät. Niistä minä pidän, sanoi Oihonna.

– Kas, tytössä taitaa sittenkin olla sisältöä enemmän kuin luulinkaan, ajattelin.

– Tiedättekö, että minäkin olen näytellyt koulujuhlissa, jatkoi Oihonna taas.

– Olen kuullut siitä, miltä teistä tuntui?

– Minä olin hirveän innostunut. Minä haluaisin näytellä, mutta minä olen liian kylmä.

– Ettekö voi lämmetä? kysyin.

Oihonna hymyili.

– En, ei kai minusta sittenkään ole näyttämölle, vaikka minä kovasti tahtoisin.

– Tämän illan jälkeen on näyttämöllä minullekin aivan toinen arvo kuin ennen. Minusta näyttelijän kutsumus on suuri ja ihana.

– Oletteko tekin sitä mieltä. Mutta nyt meidän on mentävä, kellohan soi.

Kiiruhdimme paikoillemme. Viimeinen näytös alkoi. Katselimme ja kuuntelimme yhä hartaampina. Mahtava loppukohtaus, nuoren kuninkaan jäähyväisdeklamointi Suomelle ja hymni "Pois rannoilta Suomen riennämme" sai kylmät väreet huristamaan pitkin selkäämme.

Poistuimme voimakkaan tunnelman vallassa. "Kaarle kuninkaan metsästys" oli ylittänyt kaikki odotuksemme. Olihan aika ymmärtäväinen ja vastaanottavainen kaikelle romantiikalle.

Moni neito ja nuorukainen teki sinä iltana pyhän lupauksen antautua näyttelijän uralle. Tuskin kukaan heistä lienee lupaustaan pitänyt.

Kävi niin, että minun tehtäväkseni tuli saattaa Oihonna kotiin. Antti ja Reino saivat tällä kerralla osakseen hovineidit.

Iltavalojen säihkyessä hankivalleilla me kuljeksimme kauan edestakaisin Oihonnan portilla. Keskustelimme oopperasta ja nuoruudesta.

Portilla seistessämme kääntyivät katseeni naapurioven päällä koreilevaan, komeaan kilpeen, jossa oli kumma nimi "Gaidaroff".

– Kuka tuossa asuu?

– Luutnantti Gaidaroff, vastasi Oihonna.

Nimi kaikui ihmeellisesti Oihonnan lausumana.

– Kumma nimi: Gaidaroff, Gaidaroff, matkin.

– Ja komea upseeri! huudahti Oihonna.

Silloin minä sanoin hyvästi.

Palasin hiljaa kotiin Turun himmeitä katuja. Tähdet kiilsivät taivaalla, miltei kuin silmää iskien. Hanget hohtivat kuin hopeahelmillä peitettyinä.

Minä vaelsin ihmeellisissä unelmissa Aurajoen rantaa ja hyräilin itsekseni:

    – Gaidaroff, Gaidaroff,
    Ga-ga-ga-ga-gaidaroff
    Gagadaidaidadaroff,
    Rododof-rododof,
    Ga-ga-gai, gai, gai, gai, gaa, fradiraa!

ERI TEILLE.

Suomalaisen lyseon abiturientit olivat päättäneet tehdä laskiaisena, rekikelin ollessa tuona lumisena talvena loistavimmillaan, rekiretken Naantaliin, ja tarkoitus oli kaupungin katselemisen jälkeen tanssia Kaivohuoneella. Samana päivänä, jolloin retki päätettiin, tuli Armas Sacklén luokseni sanoen.

– Sinullehan ei Oihonna enää merkitse mitään.

– Kuinka voit puhua noin kylmästi luokkatoveristasi, vastasin.

– Sanoithan selvästi sen muutama viikko sitten koko luokalle.

Todellakin. Nyt muistin. Tunsin punastuvani. Asiaa tarkemmin ajatellessani en ymmärrä, kuinka olin voinut puhua noin kevytmielisesti, mutta Armas Sacklénin syytös oli tosi.

– Koska kerran olen niin sanonut, pitää asia myös luonnollisesti paikkansa, sanoin juhlallisin elein.

– Sepä hyvä. Minä olen näet aikonut kutsua Oihonnan Naantalin retkelle ja ilmoitan asian sinulle etukäteen, ettei tule yhteentörmäystä. Ei näet pidä jättää tärkeitä asioita huomiseen.

– Aivan oikein, vastasin. Kutsu vain minun puolestani. Hän on minulle ilmaa, valehtelin, miettien sitten, että ilmahan on perin tärkeä asia ihmisille – aivan elinehto, ehdoton elinehto, kuten suomen kieli humoristisesti kyllä sallii sanoa.

– Hm. Tuota. Ajattelin pyytää sinun apuasi.

– Minun apuani! Millä tavalla?

– Minulla on selvä suunnitelma. Tänä iltana on meidän millä keinolla tahansa saatava käsiimme Oihonna, muuten hän on mennyttä kalua meiltä. Että asia luonnistaisi varmasti, kävelet sinä Linnankadun toisessa päässä ja minä toisessa. Kumpikin iskee heti nähdessään Oihonnan ja sitten haemme toisemme.

Sepä tuntui jännittävältä. Tietysti minä menin mukaan sellaiseen seikkailuun, vaikkapa povessani vähän kaivelikin. Mitäpä ei tekisi toverinsa puolesta. Ja mitä sitäpaitsi Oihonnaan tulee, niin olihan oikeastaan koko lailla yhdentekevää, kuka hänet kutsui. Aivan toinen asiahan oli, kuka hänen kanssaan tanssi. Ja se mies oli – olin vaikkapa minä. Saa nähdä! Päätimme tavata toisemme Aurakadun kulmassa kello 6 aikaan.

– Siitä hetkestä alkaa jahti. Se, joka saa kiinni Oihonnan, saa ilmaiset kahvit Lehtisellä.

– Sovittu, sanoi Armas Sacklén.

Armaksen lähdettyä jäin miettimään, kenenkä minä olisin kutsunut retkelle. Se asia olikin nyt perin hämärä. Reinon asiat esimerkiksi olivat aina selvät. Hän oli hämmästyttävän varma liikkuessaan tyttömaailmassa. Nyt hän oli repäisevässä pihkassa Katri Rantasalmeen. Se oli hänen toinen ihastuksensa tänä vuonna. Objektit vaihtelivat, mutta Reino itse otti jokaisen uuden ihastuksen yhtä syvästi. Hän ei horjunut. "Kaikki tai ei mitään", oli hänen tunnuslauseensa tai oikeastaan "välistä kaikki, välistä ei mitään."

Toisin oli Antin ja minun laita. Epäselviä pyristelyjä siellä ja täällä eikä mitään selväpiirteisyyttä. Kukapa käskikään minun ihastua kerta toisensa perästä tuohon kylmään Oihonnaan ja yhä uudelleen saada frakkiini (jota räätäli vasta suunnitteli abiturienttibaaleja varten).

Antilla taas oli vika siinä, että hän katseli ylen kriitillisenä maailmaa. Sopiko tyttö hovioikeuden tulevan asessorin tai ehkä presidentin rouvaksi, se oli hänen huolensa ja kaikki siinä suhteessa alimittaiset hän hylkäsi, kaseerasi aivan kylmästi. Hän ajatteli aina nenäänsä pitemmälle, Antti.

Illalla kello 6 tapasin Aurakadun ja Linnankadun kulmassa Armas Sacklénin. Molemmat olimme taas hyvällä tuulella, sillä metsästyssuunnitelmamme kiinnosti kumpaakin.

– Suostutko kävelemään Linnankadun tässä päässä minä menen Kirkkosillan puolelle. Se on tärkeämpi osa katua. Sieltä hänen täytyy kulkea joka tapauksessa, sillä hän asuu kirkon takana.

– Suostun mielelläni, mutta huomautan vain, että hän tulee usein Kivisillaltakin Linnankadulle. Minusta molemmat suunnat ovat ihan yhtä tärkeitä.

– Hyvä on. Näkemiin siis, menen nyt vartiopaikalleni. Katu alkaa jo olla täynnä väkeä.

– Näkemiin, toivotan hyvää onnea.

– Samoin.

Todellakin saapui jo kaikilta tahoilta koulunuorisoa Linnankadulle. Tuolta tulivat Kalle Palo ja Jussi "Mailmanvalloittaja" sekä Emppa, mutta he eivät saaneet minua tällä kertaa seuraansa. Olin salaperäinen ja käännyin toisaanne. Keppiäni heilutellen kävelin vuoroin Linnankadulla, vuoroin Aurakadulla.

Sitten sain Oihonnan näkyviini. Hän tuli kuin tulikin Kivisillalta. Riensin puolijuoksua vastaan ja iskin.

– Hurraa, saalis käsissä! riemuitsin itsekseni, mutta Oihonnalle sanoin aivan tyynesti.

– Hyvää päivää neiti. Saanko tulla saattamaan.

– No miksei, sanoi Oihonna.

Se ei kylläkään kuulostanut oikein innostavalta, mutta eihän tässä nyt minun asiani ollutkaan ajettavana. Seurasin uljaasti mukana muistellen Cromwell'ia ja hänen rautakylkiään.

Oihonna kulki huimaa vauhtia Aurakadulle toria kohti.

– Saanko kysyä, mihin neiti on matkalla.

– Tätini luo Puutarhakadulle.

Hitto vieköön ajattelin. Eihän se sovi laisinkaan suunnitelmiini.

– Jäättekö sinne? kysyin.

Oihonna hymyili.

– Tehän olette utelias tänään.

– Tänäänkö? Minä, minä olen aina hirveän utelias.

– Se ei ole mikään kaunis ominaisuus.

– Minä annan palttua kauneudelle – – – ai anteeksi tuota, tässä meidän sakissa on nyt sattumalta kauneutta enemmän kuin tarpeeksi. Sitä ei tarvitse enää lisätä, ja jollei kukaan suuri mies ole lausunut sitä totuutta, että kauneus ja uteliaisuus kuuluvat aina yhteen, niin minä sanon sen nyt.

Oihonna ymmärsi, jollei muuta, niin ainakin sen ketä kauniilla tarkoitettiin. Hän otti sen luonnostaan itselleen ja tuli vähän sanoisinko lämpimäksi.

– Miksi te nyt niin välttämättä tahdotte tietää, mihin minä menen?

– Puhuiko tässä äsken joku jotain uteliaisuudesta.

Neiti nyrpisti nenäänsä.

– Joka ei kuulu olevan mikään niinkään kaunis ominaisuus, jatkoin.

Oihonna näytti suuttuvan.

– Mutta mitäs minä sanoin kauneudesta ja uteliaisuudesta. Siinä sen näette.

Henkihieverissä saavuimme Puutarhakadulle.

– Tähän minä menen sisälle, sanoi Oihonna, mutta tulen kyllä pian takaisin, hän sitten jatkoi armollisesti.

– Minä odotan, vastasin huoaten syvään. Oihonna käsitti sen nähtävästi omalla tavallaan.

Jäätyäni yksin Puutarhakadulle aloin miettiä, miten saisin draaman pääsankarin, ensimmäisen rakastajan, Armas Sacklénin paikalle. Hän paseeraili nyt Kirkkosillan seuduilla. Ehtisiköhän juosta tai ajaa vosikalla edestakaisin. Kun nyt kerran lintu oli saatu kiinni, ei ollut syytä päästää häntä käsistä. Ajattelin pääni puhki kaikki keinot, puhelimet, palotorvet ja jos jotakin, mutta kaikki täytyi epäkäytännöllisinä hyljätä.

Päätin koettaa ajatuksen voimaa ja kaukovaikutusta. Ponnistin hirvittävästi aivojani, astuin eteenpäin otsa rypyssä ja toistin itsekseni.

– Armas, tomppeli, sinä pahkapää, tule Puutarhakadulle, tule Puutarhakadulle heti, heti, heti!

Kului 5, 10, 15 minuuttia. Olin pakahtua harmista. Mitä hittoa se Armas nyt minusta ajattelee? Hän ei löydä minua Linnankadulta, ei Aurakadulta. Nyt hän luulee minun kurjasti pettäneen hänet.

Onneksi Oihonna tuli takaisin. Hän pyyteli suloisin äänin anteeksi viipymistään ja minä nieleskellen ilmaa kiukuissani selittäen, ettei se tehnyt yhtään mitään ja oli sitäpaitsi äärettömän hauskaa näin kävellä täällä, jaa, juuri täällä Puutarhakadulla.

Mutta sitten Oihonna ilmoitti että hänen täytyy nyt mennä vielä Rauhankadulle käymään erään toisen tätinsä luona, missä hän tosin viipyy vain yhden minuutin. Samassa harppasimme jo kauheata vauhtia Rauhankadulle.

– Onko neidillä vielä monta tätiä – tässä kaupungissa?

– On kaksi vielä.

– Missä ne poloiset asuvat?

– Toinen asuu Port Arthurissa (Mikaelin kirkon takana) ja toinen Itäisellä kadulla.

– Käydäänkö niidenkin luona? kysyin masentuneena.

– Ei suinkaan, vain Rauhankadun tädin luona.

En tiennyt, mitä ajatella, eikä siinä mitään olisi ehtinytkään ajatella, sillä taas syöksyimme hurjaa vauhtia eteenpäin. Tuo pitkä tyttö oli kova kävelijä ja minulla oli täysi työ seurata perässä.

Rauhankadulla Oihonna viipyi ainakin 20 minuuttia. Minä kuljin edestakaisin oven edustalla, potkin lumikokkareita ja olin kiukuissani. Juuri kun olin pakahtumaisillani kahtia, tuli Oihonna ja – hymyili, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

– Taisin vähän viipyä, hän sanoi.

– Odottaminen on minulle mitä suurin ilo, valehtelin lämpimikseni.

– Kuinka se on mahdollista? kysyi Oihonna.

Nyt vihdoin pääsimme harppaamaan kotia kohti, tietysti Oihonnan kotia. Minun kotiini oli vielä matkaa nopean arvion mukaan 4 kilometriä.

Tällä välin oli ystävämme Armas Sacklén yksinäisenä ja kaihomielisenä astellut tuntikaupalla Kirkkosillan suunnalla. Aurakadulta päin tuli huonoja uutisia. Kalle Palon ryhmä oli nähnyt Oihonnan ja minut mutta me olimme tulisella kiireellä lähteneet Kauppatoria kohti.

Armas kalpeni. Hän lähti suoraa päätä kotiin. Mutta kohtalo tahtoi, että meidän sittenkin piti kohdata toisemme Venäjän-Kirkkokadulla. Riemastuin ja huudahdin nähdessäni tuon surullisen haahmon ritarin:

– Hei poika, tulepas mukaan vain. Kaikki selitykset jälkeenpäin.

Armas kääntyi vastahakoisesti seuraamme. Oihonna oli hämmästynyt. Kuljimme torin poikki. Tuntui siltä kuin tilanne olisi kaivannut jotain selittelyjä, mutta me kaikin odotimme sitä toisiltamme.

Minusta tuntui olo sangen omituiselta. Olin harmissani ja tunsin kulkevani väärillä poluilla.

– Kas taivasta, kun alkaa mennä pilveen, yritin saada puhetta luistamaan.

– Sehän päinvastoin kirkastuu, väitti Oihonna ivallisesti.

Armas mumisi jotain käsittämätöntä.

Sekin minua harmitti. Oli laskiaisesta kysymys, mutta Armas, tuo tomppeli, esiintyi kuin laiskiainen.

– Tjaa, minä mietin, mitäpäs tämä asia minua liikuttaa. Jollei Armas aio puhua suutaan puhtaaksi, niin olkoon ilman.

Kävelimme ääneti Eerikinkadulle. Siellä päätin ruveta puhumaan kaikesta huolimatta.

– Meillä on oikeastaan vähän asiaakin neidille.

– Oho, mitähän se asia olisi?

– Me nähkääs aiomme tehdä laskiaisena suuren ja hauskan rekiretken Naantaliin.

– Kutka me?

– Juuri me.

– Entäs muut?

– Muut tulevat mukaan

– Saisinko nyt tarkemmin tietää, kutka ovat me ja kutka muut, kysyi Oihonna ilmeisesti uteliaana.

– Me olemme meidän luokka kokonaisuudessaan ja muut ovat tietysti tyttöjä.

– No, niin, siis te ja tytöt lähdette Naantaliin.

– Tarkoituksemme on pyytää neitiä ystävällisesti tulemaan mukaan.

Nyt laukesi Armaksenkin kielenkanta.

– Sinä et sanonut, että ensin katsellaan Naantalia ja sitten juodaan kahvia ja tanssitaan Kaivohuoneella.

– Todellakin, siitä voi tulla hauskaa, sanoi Oihonna.

– Neiti siis suostuu tulemaan mukaan?

– Tietysti, koska siellä tanssitaan. Minä pidän niin hirveästi tanssista.

Jää oli murrettu, nyt sujui keskustelu vaivattomasti ja pian olimme sopineet, että saavumme laskiaisaamuna Oihonnan portille istuen reessä, johon mahtuu neljä henkeä.

Lopultakin oli asia selvä.

Kun hetkistä myöhemmin astelimme kohti kaupunkia, kerroin juurta jaksaen Armakselle seikkailumme alkuvaiheet. Hän oli jo leppynyt kokonaan ja pian me istuimme Lehtisellä suuren Kirkkopuistoon antavan ikkunan ääressä nauttien maaliskuun iltahämystä puiston penkereillä ja edessämme höyryävästä Lehtisen kuuluisasta kahvista.

Tuli sitten suurten valmistelujen jälkeen laskiaisaamu. Minun neitoni oli Mandi Koskela, hiljainen, miellyttävä tyttö Jatkon abiturienttiluokalta. Haimme Oihonnan sovittuun aikaan ja pian kiitivät rekijonomme huimaa vauhtia Raision kirkkoa ja Naantalia kohti. Päivä paistoi ja lumi kimelsi häikäisevästi teiden varsilla. Mahtavat hanget metsissä lepäilivät vielä järkkymättöminä paikoillaan, havupuut säihkyivät huurteisina jääpuikkojen koristamina. Ne tiputtelivat usein raesuihkuja päällemme. Mäkeä ylös, toista alas vei kapea tie. Karavaanimme hajaantui kilometrin pituiseksi harvaksi jonoksi, missä hevoset vuoroin kävelivät, vuoroin juoksivat hiljaista hölkkää ja mikäpä meillä oli kiire.

Puolenpäivän tienoilla tultiin Naantaliin ja nyt kuljimme hälisten sen kapeita, vanhoja katuja. Verenpisarain ja myrttien takaa meitä katselivat naantalilaismummot uteliaina. Vanhassa kirkossa suoritettiin joitain korjaustöitä, ja kirkon ovet olivat auki. Luonnollisesti tarkastettiin se ja sitten suntio päätti koko lauman kirkon torniin.

Talvellakin on sieltä mahtava näköala. Lännessä kohosi kostea, tumma Luonnonmaa ja sen keskellä runollinen, keltainen Kultarannan kartano. Idässä ja etelässä näkyi vain metsiä ja vaaroja.

Pian oli Naantalin nähtävyydet katsottu. Kahvia juotiin Rantakahvilassa ja sitten alkoi tanssi Kaivohuoneella.

Mutta sen kestäessä tapahtui jotain ihmeellistä. Olin tähän saakka seurustellut yhtä hyvin Mandin kuin Oihonnan kanssa. Samoin tein tanssiaikana, mutta Armas Sacklén tanssi sangen vähän ja sai tehtäväkseen pitää huolta hevosista. Hän katosi näkyvistä hetkeksi.

Silloin kävi minulle kummasti.

Oihonna sen aloitti. Hän oli yht'äkkiä suorastaan jäätävä ja kaamean ylimielinen. Hän tanssi, mutta oli sekin tanssimista. Hän tuskin viitsi vastata puheisiini. Minä yritin parhaani, ponnistin kaiken kaunopuheisuuteni. Hän kohteli minua kuin ilmaa. Olin onneton. Mitä tämä kaikki merkitsi? Yritin kautta rantain kysellä ja tiedustella, mutta kun mitään selkoa ei tullut, jätin tytön.

Olin vähän aikaa tanssimatta. Sitten menin Mandi Koskelan luo ja kumarsin. Hän tanssi hetkisen ääneti ja vakavana sanoen sitten minulle ikäänkuin nuhtelevasti.

– Teidän velvollisuutenne on pitää seuraa Oihonnalle.

– Oihonnalle, tuolle jääpuikolle, mistä minulle sellainen velvollisuus olisi tullut?

Tanssimme ääneti. Jotain kummallista oli nyt koko maailmassa, jotain minkä läpi ei päässyt, jotain selittämätöntä.

Onneksi oli päivä kulunut niin pitkälle, että oli palattava takaisin Turkuun. Karavaanimme ajoi Aleksanterinkadulle, kulkuset helähtivät soimaan ja reet lähtivät liikkeelle.

Yritin taas saada keskustelua aikaan. Mandi Koskela juttelikin pian ikäänkuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut, mutta Oihonna oli ääneti. Jos häneltä jotain kysyin, vastasi hän niin katkeran vihaisesti, että minua hirvitti. Syytä en kyselemälläkään saanut selville.

Muissa reissä vallitsi huikea ilo ja hälinä. Me kuljimme kuin hautajaisissa. Loppupuolella matkaa oli Mandi Koskela kuitenkin kokonaan sulanut ja jotakin asiaa hän nauroi usein, nauroi iloisesti ja hyväsydämisesti. Mutta ei suostunut sanomaan mitään.

– Onko neiti sairas? kysyin Oihonnalta.

– Minä pidän kyllä huolen itsestäni.

– Minä vain tiedustelen sen johdosta, että olette niin vaiti.

– Minulla ei ole teille mitään sanomista ja toivon, ettei teilläkään ole minulle mitään sanottavaa.

Katsoin pitkään ja vakavasti Oihonnaa. Sydämeni oli murtumaisillaan. Sitten tunsin selvästi, että se ei murtuisi, vaan se koveni, koveni kerta kaikkiaan.

Sanaakaan enää sanomatta hyppäsin kuskipukille ja ajoin niin paljon kuin hevosesta lähti. Pian olimme etumaisena rekenä ja sitten jätimme toiset jälkeemme. Tulimme puolta tuntia ennen muita Turkuun. Mandi Koskelan asunnon luona pysähdyimme. Me nousimme pois. Jätin ohjat Armakselle, joka ajoi edelleen, – reessään Oihonna. En katsonutkaan heitä.

Hyvästellessäni Mandi Koskelaa kysyin, onko hänelle mahdollista selvittää tätä asiaa?

Hän taas kysyi:

– Sanokaa nyt suoraan, kumman te kutsuitte rekiretkelle, minut, Oihonnan vaiko molemmat?

– Molemmat, oletteko hullu!

– Enpä niinkään, sillä tosiasia on, että te olette kutsunut sekä minut että Oihonnan ja sellainen ei käy päinsä. Sillä tavalla ei sovi kohdella varsinkaan niin ylpeää tyttöä kuin Oihonna.

– Minä olen kutsunut vain teidät.

– Kuka sitten on kutsunut Oihonnan?

– Armas Sacklén tietysti.

– No sitähän minäkin ajattelin, koska herra Sacklén oli meidän reessämme. Tässä on nyt tapahtunut jokin väärinkäsitys, hyvin ikävä väärinkäsitys, kertoi Mandi Koskela.

Rupesin miettimään. Miten ja mietin. Muistin että Armas Sacklén tuona iltana, jolloin me metsästimme yhdessä, oli liittynyt Oihonnan ja minun seuraani vasta Venäjän-Kirkkokadulla ja sitten – niin kukas meistä siitä rekiretkestä alottikaan puheen? Hm! Armas Sacklénin olisi pitänyt puhua, mutta minä hölmö se puhuin, kun toinen ei saanut sanaa suustaan.

Purskahdin nauramaan. Sitten kerroin Mandi Koskelalle koko asian ja hän lupasi selvittää sen myöskin Oihonnalle.

Kiitin sydämellisesti seurakumppaniani ja sanoin jäähyväiset.

Kotia mennessäni kiroilin hiljaa itsekseni. Kiroilin suupalttia itsessäni. Minä hölmöjen hölmö. Kylläpä minä olinkin sopan keittänyt.

Mutta minun juttuni ei ollut vielä mitään Armas Sacklénin kohtalon rinnalla. Kun seuraavana päivänä tapasimme, oli hän kuoleman kalpea. Suuret mustat ympyrät, unettoman yön merkit, oli hänellä silmiensä ympärillä. Hän ei koskaan suostunut kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut, mutta Oihonnaan ei hän sen jälkeen enää uskaltanut vilkaistakaan.

Kutsuin hänet Lehtiselle. Istuimme yksinäiseen pöytään.

– Kaksi kahvia leivän kanssa, tilasin.

– Ei leipää minulle, minä en voi syödä mitään.

– Poika parka, eikö sinulla enää ole ruokahalukaan tallella, puhuin lempeästi.

– Ei ole, ei ruokahalukaan, sanoi Armas synkästi. Joimme kaksi kuppia kahvia ja se virkisti kovasti surullisia sydämiämme. Löin Armasta olalle ja ehdotin:

– Kuule nyt, vanha toveri! Eiköhän me lyödä leikiksi koko juttua.

Armas katseli minua kummissaan ja hymyili sitten.

– Ei kai siinä muukaan auta, hän sanoi. Leikiksihän se on lyötävä.

OLLAKO VAI EI OLLA.

– Ovatko opettajat kutsutut? kysyi Lekki ankaran näköisenä.

– Ovat, lausui Jussi, paitsi lehtori Jorola, mutta hänet minä kutsun tänä iltana.

– Ovatko köynnökset sidotut?

– Sidotut, ei suinkaan. Katajan- ja männynhavut saapuvat vasta tänä iltana. Me olemme juuri menossa koululle.

– Saatte tehdä sitten yötyötä, koskette ole ajoissa panneet toimeksi.

– No, onko teillä kaikilla tytöt jo kutsutut?

– Tietysti.

– Paitsi minulla.

Yhdeksäntoista silmäparia tuijotti minuun.

– Mitä hittoa, ei vielä tyttöä kutsuttuna!

– Ei, tai kutsuttuna on kyllä, mutta tyttö ei tule.

– Kuka on sellainen tyttö?

– Oihonna, vastasin vapisten.

– Eikö hän tule abiturienttibaaleihin?

– Ei hän tule ainakaan minun kanssani.

– Oletko kysynyt häneltä?

– Olen kysynyt. Hän ei tule.

– No, mutta kuinka sinä – kuinka sinä et ottanut etukäteen selkoa asiasta?

– Kyllä minä olin siitä täysin selvillä jo etukäteen.

– No, miksi sitten pyysit?

– Piru tietää, minä en tiedä. Minä pyysin sittenkin.

– Siinä sinä olit hölmö.

– Niin olinkin.

– Mutta kuinka sinä voit mennä kutsumaan, kun sinä tiesit vastauksen etukäteen?

– Enkö minä saa tehdä, mitä minä haluan?

– Et, sillä luokan maine merkitsee myös jotain.

– Hyvä on, sanon herroille jäähyväiset. Minä en siis tule tanssiaisiin.

– Sinä tulet! ärjäsi Lekki, ja Kalle Palo puhui uhkaavalla äänellä:

– Ohoh! Luuletko olevasi yksinäsi. Sinulla, kuules, on taipumuksia esiintyä aina erikoisesti. Ne olisi karsittava pois. Katsos, me emme pidä niistä. Emme kerta kaikkiaan välitä erikoisuuksista.

– Sinussa on jotain teatraalista, hyvä kaveri. Sinä haet efektejä ja me emme, hitto soikoon, yhtään pidä siitä, sanoi Pekka tulipunaisena.

– En minä hae efektejä, enkä minä ole teatraalinenkaan. Minä kutsuin Oihonnaa saadakseni hänen kieltävän vastauksensa. Minä tarvitsin sitä vastausta. Se merkitsi minulle äärettömän paljon, enemmän kuin mikään muu. Nyt minä olen taas rauhallinen ja tyytyväinen. Mutta minun täytyi saada se.

– Se oli oikku.

– Mitäpä sillä väliä, oikku tai ei, nyt se on saatu. Nyt minä vasta olen jälleen vapaa mies. Ja ehkäpä minä vielä ehdin kutsua jonkun toisen tytön. Tänä iltana minä yritän. Ellei se onnistu, toivotan herroille hauskaa iltaa.

– Kuulkaapas sitä penskaa. Hän omaa suuret traagillisen näyttelijän taipumukset. Sinä tulet mukaan joka tapauksessa.

– Niin, sinä tulet mukaan joka tapauksessa. Minulla on näet ylijohto juhlan valmistelussa ja me näet tarvitsemme sitä sinun juhlapuhettasi. Onko se valmis?

– On, se on kyllä valmis.

– Hyvä, sinä esiinnyt taas vähän eduksesi. Hae nyt vielä tyttö itsellesi, niin kaikki on hyvin. Katsopas, me emme anna arvoa millekään traagillisille haihatteluille. Tyttöjä on maailma täynnä.

– Jassoo, no siinä tapauksessa minä kyllä tulen mukaan. Lupaan ilmoittaa tytön nimen kahden tunnin kuluessa. Kyllä te sentään olette oikeita tovereita.

– Katsokaapas, poika alkaa virkistyä. Nyt kukin toimeensa. Kaikki pitää olla ensiluokkaista. Kuka taas tilaa jäätelöt?

– Minä, vastasi Antero Kaipainen. Minä olen ne jo tilannut. Eräitä miellyttäviä jäävuoria, piisaa varmasti.

Istuimme hetken kuluttua kahvilassa ja joimme olutta, oikeata olutta, joka oli koulupojilta kiellettyä. Juuri siksi me sitä joimme.

– Saksan papu tulee, Saksan papu tulee!, kirkaisi samassa Jussi.

Kuin varjot siirryimme viereisiin pöytiin. Samassa astui klassillisen lyseon saksankielen opettaja kahvilaan. Hänellä oli koulupoikakielessä arvonimi "papu". Kumarsimme juhlallisesti.

"Papu" katseli uteliain ilmein pöytää, jossa äsken olimme istuneet. Siinä törrötti kaksikymmentä tyhjää lasia. Sattumalta oli meitä yhtä monta miestä.

– Hyvää päivää. Oletteko vast'ikään tulleet tänne? kysyi papu.

– Tietysti vast'ikään, vastasi Lekki.

– Hm. Herrat eivät kai pidä oluesta.

– Ei ollenkaan. Se on meistä paljon pahemman makuista kuin esimerkiksi maito.

– Tai kahvi.

– Tai kahvi.

– Ovatko herrat juoneet joskus olutta?

– Kyllä me olemme juoneet olutta joskus.

– Ettekä pidä siitä?

– Ei. Se meidän täytyy myöntää. Voisiko lehtori neuvoa meille jalompia juomia?

– Teille minä voin suositella vain maitoa.

– Entäs mistä lehtori itse pitää parhaiten?, kysyi Lekki.

– ?!?

Lehtori kääntyi ja häipyi sivuhuoneeseen. Me taas maksoimme ja lähdimme kukin omalle tahollemme valmistamaan huomispäivän suurta tilaisuutta, abiturienttibaaleja.

Minä menin suoraa päätä Mandi Koskelan kotiin.

Soitin ovikelloa. Harmaatukkainen, vanha, kunnianarvoisa nainen avasi oven.

– Onko neiti Koskela kotona?

– On, olkaa hyvä ja käykää sisään.

Nyt tuli Mandi Koskela huoneeseen.

– Hyvää päivää, sanoin. Olen tullut kysymään teiltä, haluatteko tulla minun kanssani huomenna abiturienttitanssiaisiin.

Mandi ja hänen äitinsä katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Sitten Mandi sanoi:

– Kiitoksia kutsusta. Minä tulen mielelläni, vaikkakin teidän kutsunne tulee sangen myöhään.

– Haluatteko kuulla syyn siihen?

– Ei tarvita, sanoi tyttö, minä tiedän kaiken.

Punastuin korvia myöten.

– Ja minä tulen, sanoi tyttö.

– Hyvä on, tulen hakemaan Teitä huomenna kello 7 illalla.

– Kiitoksia.

– Hyvästi.

– Hyvästi.

Seisoin taas oven ulkopuolella ja hengitin kevyemmin. Maailma näytti hieman selkenevän. Kuljin lumista Aurakatua joelle päin. Hankivallit sädehtivät kevään enteitä ja povessani sykki sittenkin nuori ja elinvoimainen sydän.

– Alas pessimismi! huudahdin.

Pari ohikulkijaa tuijotti minuun kummastuneina. Tein heille kasvoillani hiljan oppimani tarhapöllön naaman ja jatkoin matkaani.

Tuolla suhisivat Vartiovuoren ja Samppalinnanmäen puistikot. Menin sinne, niiden turviin, kuljin tuntikausia siellä kuin unessa ja mietin elämää.

Mutta alakuloisuuteni oli mennyt. Tunsin taas eläväni, näin kuusien huojuvan tuulessa, kuulin lehdetönten saarnien ja pihlajain soittelevan myrskytuulessa sellaisia lauluja, joita en ollut uneksinutkaan. Saapastelin Vartiovuoren lumisilla käytävillä koko illan ja sitten vaelsin Suomalaiselle lyseolle, missä pojat olivat täydessä touhussa ja ilmoitin, että minä tulen abiturienttitanssiaisiin daameineni.

– Kuka sinun daamisi on?, kysyi Lekki.

– Mandi Koskela.

– Jaha, sinä alat siis todellakin parantua kaihomielisyydestäsi. Se on meille kaikille suuri ilo.

– Jassoo, olenko minä ollut kaihomielinenkin? kysyin.

– Pelkäsimme että meidän olisi täytynyt ristiä sinut "Surullisen Hahmon Ritariksi". Nyt se kanta on voitettu, sanoi Kalle. Kiitos siitä – – –

– Mandi Koskelalle!, sanoin minä juhlallisesti.

Mutta viikkokaupalla riitti luokallamme puhetta siitä nolauksesta, minkä Oihonna minulle järjesti. Luokka halusi kostaa asian, mutta minä sanoin heille katsellen suurin silmin ikkunasta ulos:

– Ei, pojat – ei siinä asiassa kosto auta. Sitä paitsi en minä sallisi hiuskarvaankaan koskettavan Oihonnan ihanassa päässä.

ABITURIENTTIBAALIT.

Helmikuun viimeisenä iltana loistivat suomalaisen lyseon sekä juhla- että voimistelusali kuin satulinnat, komeassa juhlavalaistuksessa. Molemmissa vietettiin abiturienttitanssiaisia. Klassikot, koulun vanhain traditioiden perillisinä olivat itseoikeutetut juhlasaliin, me realistit saimme käytettäväksemme voimistelusalin, mutta siitä huolimatta alkoi ankara kilpailu siitä, kumman tanssiaisista tuli komeammat.

Pörssistä tilattiin huikeat rivit laakeripuita, eräs liike luovutti mattoja ja niiden sekä valtavien havuköynnösten avulla muutettiin kylmä voimistelusali tuossa tuokiossa itämaiseksi ihmelinnaksi, jossa oli salaperäisiä nurkkauksia, käytäviä, pehmeitä sohvia, huoneita, joissa askelta ei laisinkaan kuulunut pehmeällä matolla, valoisia, puolihämäriä ja hämäriä huoneita värillisine ja värittömine lyhtyineen ja lamppuineen, joiden lukemattomat valovivahdukset lisäsivät labyrintin salaperäisyyttä ja veivät juhlavieraamme kerta kaikkiaan elämän kylmästä todellisuudesta satujen maahan.

Ihastuneet "Ah" ja "Oh" huudahdukset palkitsivatkin töittemme tulokset, kun vieraamme alkoivat saapua. Me esiinnyimme ensi kertaa uuden uutukaisissa frakeissamme. Ne häikäisivät silmää ja loivat todellisen juhlatunnun.

Tytöt menivät naisten huoneeseen järjestämään hiuksiaan ja pukujansa. Hyppäsin Reinon viereen matolla peitetyn plintin päälle ihailemaan salin koristuksia. Hetken kuluttua näin Reinon katsovan ovelle ja hänen kasvoilleen leviävän huolestuneen ilmeen. Sitten hän vilkasi minuun.

Käännyin ja kalpenin.

Saliin astui Oihonna valkeassa puvussa pitkänä ja solakkana, suorana ja ylväänä. Hänen sivullaan astui voitonvarmana ja hymyilevänä asuintoverimme Antti Kukola.

Siinä sitä oltiin. Ilmankos Antti olikin ollut niin perin salaperäinen. Olimme monta kertaa yrittäneet häneltä tiedustella, kuka hänen neitonsa oli. Hän vastasi aina:

– Saatte nähdä sitten kun aika tulee. Siitä nähkääs tulee pieni yllätys.

Tuo komea pari astui pitkin, arvokkain askelin salin perälle kiertäen ja tarkastellen sen laitoksia. Vieno kohina seurasi heidän kulkuaan. Kaikki päät kääntyivät heidän jälkeensä. He pysähtyivät tarkastelemaan erästä himmeätä sokkeloa, johon oviaukko johti pehmeän maton ohitse. Sitten he kävelivät edelleen, pysähtyivät taas katsomaan lamppujen koristelua. Nyt he lähestyivät sitä puolta salia, missä me istuimme. Hyppäsimme maahan.

Olin tarvinnut viimeistä minuuttia myöten sen ajan, minkä Oihonnan kiertokulku kesti selvitäkseni mielenkuohustani. Tunsin että vuorotellen olin tullut kalpeaksi ja taas punaiseksi. Kuuma ja kylmä väreily kävi ruumiissani.

– Ole mies! lausui Reino ankarasti katsoen minua ilmeisesti huolestuneena. Ponnistin viimeisetkin voimani, purin huuliani ja tunsinkin tulevani vähitellen aivan kylmäksi ja rauhalliseksi, juuri sinä hetkenä, jolloin Antti ja Oihonna lähestyivät meitä. Olen siitä saakka huomannut omaavani taidon tulla aivan tyyneksi kaikkein kriitillisimpinä hetkinä elämässä.

Oihonna kulki hymyillen. Hän nautti herättämästään huomiosta. Nähdessään minut hän säpsähti. Sitten hän katsoi minua pitkään ja minä näin selvästi hänen silmissään ristiriitaisten ajatusten taistelevan.

Reino ja minä kumarsimme kylmästi.

Antti teki samoin. Hänen kasvoillaan rehenteli ilme: vae victis! Hän oli luonnon lapsi, eikä osannut peittää mitään.

Antin asenne sai minut hymyilemään. Mutta Oihonna oli hyvin vakava. Vielä ohi mentyään hän kääntyi ja loi minuun pitkän katseen, lämpimän, pahoittelevan katseen.

Silloin me katsoimme toisiimme Reino ja minä ja nauroimme raikasta, edes hieman vapauttavaa naurua.

Samassa tytöt tulivat parvena huoneestaan. Menimme heitä vastaan. Mandi Koskela oli erinomaisen reippaalla tuulella. Hän sanoi olevansa kovasti utelias näkemään abiturienttitanssiaisia, sillä hän oli niistä paljon kuullut, mutta ei koskaan ennen ollut niissä mukana.

Katri, Mandi, Reino ja minä valtasimme sitten pienen soman sopukan eräiden tuuheain laakeripuiden varjossa, mistä oli erinomainen näköala yli salin, mutta sinne saattoi itse kätkeytyä lehtien taa tarpeen tullen ja peittää hehkuvat kasvonsa maailman silmiltä.

En voinut sille mitään, että olin yhä hieman hajamielinen. Reino kuitenkin avusti minua uljaasti ja pelasti monta pulmallista tilannetta. Siten eivät tyttömme huomanneet mitään pahempaa.

Mutta onnettomuudeksi taas asettuivat Oihonna ja Antti aivan meitä vastapäätä suureen avoimeen pöytään, jota koristi komea ruusuvihko. He näyttivät katsovan sen pöydän koristetuksi juuri heitä varten.

Mandi Koskela sen huomatessaan vienosti punastui. Sitten hän siirsi tuoliaan hiukan ja aloitti rauhallisesti puheen.

– Nyt me ensin tarkastamme, mitä ohjelmaa täällä on. Herra Klemola, te saatte nyt ilon selostaa sen meille, kaikki laulut, puheet, runot ja muun henkevän, mitä te olette keksineet.

– Jaha, sanoi Reino. Ensin täällä soitetaan alkusoitto, sitten pidetään avauspuhe, jossa lausutaan vieraat tervetulleiksi ja päästäksemme tämän puheen aiheuttamasta henkisestä uupumuksesta juodaan kaksi ja puoli kuppia väkevää kahvia.

– Mistä te tiedätte näin etukäteen tuon tervehdyspuheen vaikutuksen?

– Tunnen puhujan. Reino viittasi minuun. Hän pitää aina pitkiä ja ikäviä puheita. Hänellä on tapana alkaa aina vedenpaisumuksesta ja mennä sitten historian tarinamaailman halki aina venäläiseen sortovaltaan asti.

Mandi katsahti minuun silmää iskien.

– Vai te lausutte meidät tervetulleiksi. Muistakaakin sanoa meistä jotain kaunista.

– Jos minä puhuisin yksin teille, neiti Koskela, minä tuskin löytäisin tarpeeksi lämpimiä sanoja teitä tervehtiäkseni, mutta minun on sanottava sanat koko tälle joukolle. Se muuttaa asian, se tekee sanat enemmän ylimalkaisiksi, puolustauduin.

Samassa helähti piano. Pekka istui leveänä, paksuna ja miehekkäänä pianon ääressä, raju ilme kasvoillaan ja lasketteli jyrisevän alkusoiton.

Sen sävelten vielä kaikuessa, katsoi Lekki minuun viereisestä pöydästä ja sanoi:

– Seuraa tervehdyspuhe.

Päätäni huimasi. Sali tuntui pimenevän. Hämärästä kuulin Reinon tutun äänen.

– Muista Napoleonia Waterloossa. Se vasta paikka oli.

Sain jotain väkinäistä hymyä huulilleni ja taas hiljalleen saapui tuo aivan kylmä, kuulas rauhallisuus. Kaivoin paperit taskustani ja marssin puhujalavalle. Ajattelin jo aivan tyynesti:

– Jaha, tuolla istuu rehtori, tuolla opettajat. Tuolta katsovat Antti ja Oihonna – katsokoot! Tuolla taas hymyilevät Reino, Mandi ja Katri.

Hymyilin heille. Nyt olin aivan oma itseni.

Panin paperit rauhallisesti eteeni, katsoin tuimasti silmiin lähimpiä yleisöstä ja sanoin melkein kiukkuisella äänellä.

– Arvoisat vieraamme, hyvät naiset ja herrat!

Sitten paukutin juhlallisesti puheeni loppuun, ajatellen välistä.

– Näkyvätpä nuo kuuntelevan ja jolleivat kuuntele, alan puhua aivan hiljaa ja luon heihin terävän, ilkeämielisen katseen.

Puhe loppui muutamiin isänmaallisiin toivomuksiin. Kumarsin, astuin alas lavalta ja saapastin paikalleni. Kuulin kätten taputuksia, mutta suhtauduin niihin aivan välinpitämättömästi. Olin sittenkin riepoteltu, maahan lyöty, rikkirevitty. Olisin mieluimmin halunnut voihkaista tuskasta.

– Kuuletteko ollenkaan, että yleisö on puheeseenne kovasti tyytyväinen? sanoi nauraen Mandi Koskela saapuessani pöytämme luo.

– Te vain olette hajamielinen, teistä nähtävästi tulee professori, pisteli Katri.

– Te saatte nyt kaikki kolme istua rauhassa paikoillanne. Minä tuon teille kahvia. Me juomme sen täällä kodikkaasti kaikessa hiljaisuudessa. Sinäkin saat levätä – laakereillasi, koska jätit rauhaan vedenpaisumiset, puhui Reino.

Sitten tuli tohtori Strand luokseni.

– Istukaa, istukaa vain, hän sanoi. Minäkin istun hetkeksi. Tulen kiittämään teitä puheestanne. Erikoisesti minä pidin siitä kohdasta, missä te toivoitte, että meidän työmme isänmaan hyväksi kohottaisi uusissa polvissa uusia voimia edistämään samaa päämäärää.

Kuuntelin ihmeissäni tohtorin sanoja. "Uusissa polvissa uusia voimia", ajattelin. Hitto vieköön, ne sanat minä olin pannut puheeseeni aivan niiden sisältöä ajattelematta, niiden ulkonaisen koristeellisuuden vuoksi. Tietysti otin kiitokset vastaan "vaatimattomin" elein.

Tohtori joi kahvia kanssamme ja oli hirveän hauska seuramies.

– Kuinka voi opettaja noin paljon muuttua seurassa, siitä keskustelimme pitkästi hänen lähdettyään.

Sitten alkoi tanssi ja pian olimme kaikki lattialla. Päätin tanssia koko illan kaikkien muiden paitsi Oihonnan kanssa ja niin teinkin.

Eräällä väliajalla tuli Antti luokseni.

– Olen kovasti pahoillani, etten etukäteen ilmoittanut sinulle mitään siitä, että olin kutsunut Oihonnan. Nyt on Oihonna koko illan moittinut minua tästä hävyttömyydestä. Hän vakuuttaa koko käytöksensä sinua kohtaan johtuneen erehdyksestä ja ikävästä väärinkäsityksestä. Voisitko sinä tanssia hänen kanssaan?

– En ikinä!

– Vai niin, sitä ajattelinkin. Mutta nyt sinun täytyy sanoa, ettet ole minulle vihainen. Muuten pyydän sinulta anteeksi käytöstäni.

Puristin Antin kättä.

– En ole sinulle yhtään vihainen. Ällistytit kyllä minut tavattomasti, mutta nyt on kaikki ohi, kaikki on taas hyvin. Älkäämme antako näiden monimutkaisten asiain millään tavalla vaikuttaa vanhaan toveruuteemme.

– Hyvä! Sinä olet aina ollut kunnon toveri, sinä.

Antti lähti Oihonnan luo. Minä kumarsin Katri Rantasalmelle ja me kiidimme huimaan maalaispolkkaan.

Ohjelmanumerot ja tanssi vaihtelivat. Runoja lausuttiin, kuoromme lauloi. Kalle Palo ja Akseli Svan, suurbassomme, esittivät reippaita gluntteja saaden kuulijat haltioihinsa.

Sitten kannettiin eräitä jäävuoria sisälle tyynnyttämään yleisöä. Niistä huolimatta mieliala kohosi pitkin iltaa. Olin päättänyt tanssia alusta loppuun kaikki tanssit, se oli ainoa keino välttyä vaipumasta raskasmielisyyteen. Ja minä onnistuin yrityksissäni. Neitosemme eivät enää voineet huomata mitään kaikista sisäisistä ristiriidoistani ja tunteitteni kuohumisesta. Mandi ja Katri Koskela olivat molemmat iloisia ja reippaita tyttöjä. Vähitellen, vähitellen alkoi Oihonna tuntua minusta yhdentekevältä. Vältin kuitenkin katsomasta häneen, sillä tiesin, että joka ainoa silmäys aiheutti viiltävän tuskan rinnassani. Sittenkin tahtoi mieleeni väkisinkin yhä tunkeutua Oihonnan kuva, ihanassa valkoisessa puvussa, punainen ruusu rinnassaan. Minun oli väkisin aina karkoitettava tuo näky tiehensä. Vasta päästyäni sen lumouksen alta voin pitää seuraa, esiintyä isäntänä ja olla iloinen hetken.

Tanssimme vielä erikoisesti harjoittamamme pitkän, moniosaisen franseesin ja vihdoin kajahti sitten loppuvalssi.

Abiturienttitanssiaiset olivat olleet ja menneet. Huimaa vauhtia kiitivät reet kuutamoisena talvi-iltana pitkin Turun katuja vieden neidot koteihinsa ja meidät sen jälkeen Pörssiin, missä kaksi lyseota vietti kuuluisan penkinpainajaisillan. Mutta sen ylle jääköön ainiaaksi hämärän sovittava samettiverho.

UNKARILAINEN POSTIKORTTI.

Asuintoverimme Reino oli maaliskuun alkupäivinä muuttunut levottomaksi ja harvapuheiseksi. Huomasimme selvästi, että jokin asia häntä kovasti painosti. Hän ei enää laisinkaan pystynyt ottamaan osaa keskusteluumme, vaan istui vaiti katsellen tuimin silmin ulos akkunasta. Huulet olivat tiukasti yhteenpuristetut ja ruskeat kulmakarvat tekivät levottomia liikkeitä.

Vasta kolmannella kysymisellä saimme hänet vastaamaan ja silloinkin tuli usein puuta ja heiniä. Kaikesta päättäen hän mietti ja mietti jotain probleemia, mikä ei aikonut sallia itseänsä ratkaistavan.

– Tietysti tyttöasioita, sanoi Antti kylmästi. Hänelle oli helppo olla kylmä, sillä hän ei vieläkään ollut löytänyt sellaista, joka olisi sopinut hovioikeuden presidentin rouvaksi. Kaikissa oli jokin pieni vika – kaikki kaseerattiin tyynesti ja arvokkaasti.

Mutta Reinollahan oli Katrinsa, reipas ja iloinen, vaalea tyttö. Hätäkös hänellä. Ja tulista oli tuo suhde. Joka ilta olivat he yhdessä kävelyllä ja sen lisäksi tulla tupsahti postin mukana Reinolle ainakin pari kertaa viikossa kortti, jossa käsiala tai oikealtaan koko kirjoitus oli aivan kummallista sekasotkua. Reino väitti sitä unkarin kieleksi. Ja samanlaisia kortteja kirjoitteli Reino itse noustuaan tuntia aikaisemmin meitä muita puhisemaan ja ähkimään pöydän ääreen. Siinä tarvittiin ensiksi jokin salaperäinen taulukko, sen olin huomannut ollen nukkuvinani ja silloin tällöin salaa silmiäni raotellen seuratessani Reinon hommia. Saman huomion oli Antti tehnyt.

Kun kortti oli valmis, sai se jäädä rauhassa julkisesti pöydälle lepäämään, sillä me emme ymmärtäneet unkaria. Vanhasta kokemuksesta ja Reinon eleistä päätimme korttien sisällön kutenkin pääasiassa koskettelevan tuota ikivanhaa aihetta:

    Minä rakastan Ich liebe Sinä rakastat Du liebst Hän rakastaa
    j.n.e. Er, Sie, Es liebt u.s.w.

Nyt ei pitkään aikaan ollut saapunut yhtään korttia. Ja Reino itsekin oli kätkenyt kynttilänsä vakan alle.

Mutta tänään taas Reino nousi varhain. Hän oli aina aamulla virkku. Antti taas ei koskaan tahtonut aamuisin saada unta silmistään ja päivän hauskimmat hetket olivatkin ennen olleet Reinon yritykset kokkapuheilla saada Antti virkoamaan ja nousemaan ajoissa.

Nyt Reino sen sijaan itse nousi hiljaa ja ääneti vuoteeltaan. Pesu tapahtui varovaisesti ja sitten mies lähti ulos viilentämään tunteitaan kylmään aamuilmaan.

Jotakin oli hullusti.

– Tyttöasiat, sanoi Antti kylmästi.

Samassa ovikello soi ja postinkantaja toi kortin. Vihdoinkin! riemuitsimme. Kortti on saapunut ja Reino tulee taas iloiselle mielelle, ajattelimme.

Luonnollisestikin oli kortti "unkaria".

Katselin sitä ja kääntelin. Se oli hirveää mongerrusta. Näin se kuului:

    "Höoög Huqlk
    Gqld oudfbl hqlbööq bkgb, mqogq uqnul gul gcogcogq ferkgqg.
    Oöfhg."

– Tule katsomaan Antti, mitä tämä salakieli oikein on, sanoin.

Antti istui viereeni. Ryhdyimme uteliaina tarkastelemaan sen koukeroita.

– Kenen luulet kirjoittaneen tämän?

– Tietysti Katri Rantasalmen, sehän on selvä asia.

– Tuo Oöfhg on siis hänen allekirjoituksensa, niin, se luonnollisesti merkitsee nimeä Katri. Sehän on selvää. Sinähän on yhtä monta kirjaintakin.

– Siis O vastaa k:ta, ö vastaa a:ta j.n.e.

– Hyvä! Kirjoita paperille kaikki aakkoset a:sta ö:hön.

– Nyt se on tehty.

– Aseta sitten K:n alle O.

– Tehty.

– Sitten jatketaan: ö:n alle a, f:n alle t, h:n alle r ja g:n alle i.

– Selvä on.

– Voidaanko siitä vetää johtopäätöksiä.

– En tiedä, tuskin.

– No hyvä. Katsopas alkusanoja. Nehän merkitsevät tietysti joko "Hyvä Reino" tai "Rakas Reino". Katsotaan sitä.

– Aivan oikein. Jälkimmäinen sana on Reino. Sen r- ja i-kirjaimet sopivat yhteen Katri-sanan r:n ja i:n kanssa. Tämä selviää.

– Aseta taas kirjaimet vastaaville paikoilleen aakkosten alle.

– Tässä on. Eikö mitään selvää.

– Odotappas! Näetkö, että alarivissä kirjaimet juoksevat päinvastaiseen suuntaan kuin ylärivissä. Hyvä, hyvä! Kun me aloitamme A:sta, aloittavat he ö:stä, kirjoittavat siten kirjainrivit päällekkäin ja sopivat että "unkarin" kielessä aina jokainen ylärivin kirjain vastaa samalla kohdalla olevaa alarivin kirjainta.

– Näetkö, että suomi ja unkari ovat sukulaiskieliä, huudahti Antti innoissaan.

Ryhdyimme nyt salakieltä selvittämään ja pian oli kirje edessämme selvällä suomen kielellä. Näin se kuului:

    "Rakas Reino.

    Sinä kevään rintaani toit, miksi eilen sen syksyksi tuhosit.

                                                 Katri."

Huokasimme. Eihän asia ollutkaan hauska.

– Sellainen on niin Reinon tapaista, sanoi Antti tuomitsevalla äänellä.

– Hm! tuumasin minä. Reino on varomaton, hän leikkii liian paljon vakavilla asioilla.

– Hänen menettelynsä on raukkamaista, lausui Antti jälleen. Kuinka monta kertaa onkaan hän tehnyt aivan samalla tavalla. Mutta nyt me ainakin vähän napsautamme häntä.

Antti otti suuren arkin paperia ja kynän. Sitten hän kirjoitti:

    "Pyhä Veli.

    Heti ulos lähdettyäsi tuli kortti. Avustaaksemme Sinua
    kiireissäsi, olemme kääntäneet unkarinne suomen kielelle. Tässä
    on tulos. Jokikylän puolesta lausumme Sinulle sen johdosta syvän
    halveksumisemme. Paranna tapasi, jos tahdot olla keisarin ystävä.

                                             Asuintoverisi."

Sitten lähdimme me puolestamme ulos kävelemään. Kun puolen tunnin kuluttua palasimme, otti Reino meidät vastaan leimuavin katsein ja kuin jalopeura hän hyökkäsi kimppuumme.

– Tämä on hävytöntä, ennen kuulumatonta röyhkeyttä!

– Tuo kirjekö? kysyi Antti, tekeytyen yksinkertaiseksi.

– Te siis kehtaatte lukea toisten kirjeitä.

– Avoimia kortteja, kai tarkoitat.

– Yhdentekevää, huusi Reino. Salakielen tarkoitus oli sama kuin kirjekuoren, estää lurjukset näkemästä – –

– Mitä vielä suuremmat lurjukset tekevät, jatkoi Antti.

– Minä sanon irti tuttavuuden tuollaisten keljujen kanssa, pauhasi Reino.

– Luuletko sen olevan meille suurenkin vahingon, huudahdin nyt minäkin suuttuneena.

– Minä vapautan sinut sukulaisuudestakin kanssani, ettemme me kukolalaiset pilaisi teidän klemolalaisten hienoa seuraa, lausui Antti huiman ylimielisenä.

Reino heittäytyi sänkyyn ja voihkasi.

Tuli äänettömyys. Antti ja minä otimme käteemme kirjat ja syvennyimme tenttilukuihin.

Puolen tunnin kuluttua alkoi Reino puhua ja hän teki katumusta, teki sen vilpittömästi ja miehekkäästi. Silloin me lohdutimme häntä sanoen, että "aika kuulemma kyllä kaikki haavat parantaa."

SUURI SKISMA

Jatkon abiturienttiluokalla oli pitkä, vaaleatukkainen neitonen Laura Lindeman. Hän oli ylpeä tyttö ja luuli jostain syystä perineensä etuoikeuden esiintyä ensimmäisenä vertaistensa joukossa. Tämä luontainen ylimystunne johtui kai lähinnä siitä, että hän oli kotoisin varakkaasta kaupunkilaiskodista, virkamiessuvusta, ja hänen veljillään, sisarillaan, serkuillaan ja pikkuserkuillaan oli yhtä johtava asema koululaismaailmassa kuin isillä, äideillä, sedillä ja tädeillä virkamiespiireissä.

Sellainen asema antaa helposti ihmiselle luulon, että hän tässä maailmassa tulee omillaan toimeen.

Kun edelleen perheen kotikielenä oli ruotsi ja jäsenillä jotain konkkanenään vivahtavaa, niin ymmärtäähän, että sellaisen suvun abiturienttineidolla on itsestään taipumus pitää tovereitaan hovineitoinaan.

Mutta luokkatoverimme "Leo Suuri", Felix Leo, oli myöskin kotoisin hienosta perheestä ja miksei hän silloin oikeastaan olisi ihastunut Laura Lindeman'iin. Leo, meidän urheilumestarimme, hyväntuulinen voimamiehemme, oli näet samalla moitteeton kavaljeeri ja kaikesta päättäen hänen tunteensa olivat syvät, sillä hän tuli ihan tavattoman vakavaksi heti saatuaan selville, että Laura Lindeman oli olemassa.

Meistä muista Laura ja Leo muodostivat suorastaan komean parin. He kuuluivat ehdottomasti hienostoon, olivat aina hyvin puettuja ja kävelivät pitkin, ylhäisin askelin.

Mutta sitten komea klassikko Jarl Birger Backman, joka vain vastenmielisesti jaksoi kuulla luokkatoveriensa kutsuvan itseään yksinkertaisesti Jalluksi ja joka oli kotoisin Helsingistä, senaattoreja lähinnä olevista piireistä, huomasi myöskin, että Laura Lindemanissa oli jotain erikoista, jotain: noch nicht dagewesenes!

Klassikko kävi arvelematta taisteluun ja meidän Leo Suuremme oli tiukalla. Luonnollisestikin me koko luokka yritimme tuoda ilmoille parhaat neronleimauksemme avustaaksemme Linnankadulla Lelluamme, kuten häntä usein kutsuttiin. Mutta klassikot tekivät samoin ja Lellu peijooni voimamiehenä oli luonteeltaan hidas. Hän ei ollut tarpeeksi aloitekykyinen. Hän heitti sikseen kilpailun, ellei se näyttänyt ihan varmalta. Eikä hän suostunut panemaan askeleihinsa nopeampaa tahtia hartaimmista pyynnöistämmekään. Hän kulki aina yhtä piinaavan rauhallisena, pitkin, tyynin askelin, vaikka olisi kipinä pistetty takin selkämykseen.

Lellu alkoi jäädä alakynteen, sillä Jallu taas oli luonteeltaan tulinen kuin kekäle ja häikäisevän nopea päätöksissään.

Kyllähän me sanoimme Lellulle, että pienempi välitys on vastamaassa parempi, mutta Lellu hymyili ja tuumi:

– En minä ole mikään kilpajuoksija. Tiedättehän te, että minä olen kuulantyöntäjä.

Sen me kyllä tiesimme, mutta me väitimme naisasioissa kilpajuoksijoilla olevan puolellaan eräitä etuja.

Sitten kuitenkin sattui tapaus, joka heitti tuon hienon kavaljeerin, Jarl Birgerin, kokonaan ulos pelistä.

Kauhea huhu oli levinnyt tyttömaailmaan. Oli saatu ihmeellisiä tietoja.

Jarl Birger oli kuulemma lausunut jossain jollekin, että kaikki Turun tytöt ovat häneen aivan hulluuteen saakka pihkassa ja eniten kaikista on eräs Laura Lindeman. Ja jossain olivat joskus jotkin seurapiirit tälle muka tosiseikalle makeasti nauraneet.

Tytöt olivat raivoissaan.

– Hävytöntä!

– Tämähän on loukkaavaa meille kaikille.

– Ja varsinkin minulle, vai mitä? kysyi Laura Lindeman.

– Tietysti, sinä olet suorastaan komprometteerattu.

– Sinä olet ehdottomasti komprometteerattu.

– Sinun täytyy lopettaa kaikki suhteesi tuohon hävyttömään.

– Suhteet, huusi Laura tulipunaisena, vai suhteet, te sanotte. Luuletteko te todellakin, että minulla on tuollaiseen kukonpoikaan ollut jotain suhteita? Kylläpä te tunnette minua vähän.

– Anteeksi, niin luonnollisesti ei sinulla ole ollut. Sinä olet vain aina ollut meille noin – miten minä sanoisin – kaukainen. Me vain olemme nähneet teidät joskus yhdessä.

– Hyh! Minkä minä sille saan, että hän ei tahdo antaa rauhaa minulle, on aina ollut kintereilläni?

– Niin, minkäpä sinä sille saat?

– No, sanotteko te sitä sitten suhteeksi?

– Emme luonnollisestikaan. Ainakin minun mielestäni suhde on aivan jotain muuta.

– Niin minustakin. Onhan suhde sentään aivan toista, se täytyy tunnustaa.

– Mutta me unohdamme pääasian. Meidän täytyy rangaista sitä kukonpoikaa.

– Tietysti, mitähän me oikein tekisimme?

– Kylläpä se lurjus uskaltaa.

– Kehtaakin väittää, että kaikki Turun tytöt, ajatelkaa nyt, kaikki Turun tytöt ovat muka häneen pihkaantuneet.

– Niin ajatelkaa, onko hävyttömämpää kuultu?

– Hahhahhaa, ihan täytyy nauraa!

– Ei, mutta sehän on todella hullunkurista.

– Mitä te luulette hänen käsittävän pihkaantumisella?

– Niin, mitä te luulette? Ehkä hän ei käsitä, mitä pihkaantuminen onkaan – raukka!

– Tietysti hän sen käsittää.

– Ei se ole mitään muuta kuin mitä suurinta itserakkautta.

– Tietysti, sitä se on juuri, sanoi Laura Lindeman, mutta te hyppäätte aina asiasta toiseen. Minusta meidän pitäisi nyt päättää, miten me häntä rankaisemme. Hänen täytyy saada todellinen näpsäys.

– Me lopetamme luonnollisesti kaiken seurustelun sellaisen herrasmiehen kanssa, sanomme irti tuttavuuden.

– Todellakin, sen me teemme. Ja saattepa nähdä, mitä se hänelle merkitsee.

Tytöt päättivät lähettää Jallulle tiedon päätöksestään Lauran veljen kautta, joka oli lyseon viidennellä luokalla.

Tieto herätti poikien keskuudessa tavatonta hämminkiä. Klassikot olivat vihaisia sekä Jallulle että varsinkin tytöille. Heidän mielestään Jallu oli nähtävästi menetellyt hieman ajattelemattomasti, mutta aivan hullunkurista oli nostaa asiasta noin tavatonta melua.

Jallu taas sanoi, ettei hän kuolemakseen muista missään sillä lailla sanoneensa. Hänen mielestään koko asia oli ikävä erehdys.

Jallulaiset yrittivät nyt selvittää asiaa tytöille, mutta nämä olivat aivan taipumattomia. He kulkivat nenä pystyssä ja matalat hatut korkealla nutturoilla liehuen, syvästi loukkaantuneina tiehensä. He eivät kallistaneet pieniä korviaankaan millekään lepyttelyille. Ja vähin, millä jotain sovinnontapaista mahdollisesti voitaisiin aikaansaada oli, että Jallu ensiksikin julkisesti pyytäisi anteeksi tekoaan Laura Lindemanilta ja sitten muilta tytöiltä. Sen jälkeenkään ei vielä rauhantila muka palaisi, vaan ainoastaan jonkinlainen aselepo. Rauhanehdot aikoivat tytöt sanella Jallulle vasta myöhemmin, sitten kun hän oli ottanut tuon ensimmäisen askeleen Canossan matkallaan.

Kun Jallu kuuli tyttöjen vaatimukset, julmistui hän kauheasti.

– Hävytöntä, kehtaavatkin esittää tuollaisia vaatimuksia minulle, minulle, minulle! huusi hän.

Jallun mielestä mikään anteeksipyyntö ei voinut tulla kysymykseenkään, ennenkuin tytöt olivat todistaneet, että hän, Jallu, todellakin oli sanonut sen, mistä häntä nyt syytettiin.

Tämä ilmoitettiin tytöille, mutta he olivat aivan järkähtämättömiä.

– Ensin anteeksipyyntö, sitten vasta voidaan neuvotella, sanoi Laura Lindeman kylmästi. Ja hän hallitsi nyt tovereitaan. Miksikä olikaan Jallu sanonut kaikkien Turun tyttöjen olevan häneen hullaantuneita? Jos asia olisi koskenut yksinään Laura Lindemania, niin hänen tähtensä tytöt kylläkään eivät olisi panneet rikkaa ristiin, mutta nyt se koski heitä kaikkia. Näyttihän vain siltä, kuin Laura olisi ollut eniten suosittu sakista.

– Kylmä "non possumus" oli ainoa vastaus heidän taholtaan.

Ja Jallu taas sanoi, että Canossanmatkoja saivat tämän kylän tyttäret odotella tuomionpäivään saakka.

Pojat yrittivät esittää järkisyitä, mutta koskapa sellaiset ovat tehonneet raivostuneisiin Venuksiin.

Mutta sitten rupesivat klassikot kuiskailemaan toisilleen, että mitäs hittoa nuo realistit, (realilyseolaiset) nuo materialistit oikein naureskelevat meidän selkämme takana? Ettei vain siellä jossakin olisi rakki tai pari haudattuna. Sellaista lienee ennenkin tapahtunut ja muuallakin kuin Tanskanmaassa.

Heissä heräsi synkkä epäluulo, että ehkäpä onkin realisteilla sormet pelissä mukana. Ehkäpä ovatkin he sepittäneet koko jutun.

On totta, että meidän naamamme jo pari viikkoa olivat suorastaan loistaneet rehellistä vahingoniloa. Meidän rehellisillä naamoillamme näet vahingonilokin oli rehellinen.

Me olimme kokonaan riidan ulkopuolella, mutta seurasimme sitä jännittyneinä. Missä ikään me tapasimmekaan jallulaisia eli klassikoita yhdessä kävelemässä tyttöjen kanssa, siellä huomasimme aina naamat synkkinä pohdittavan tuota päivän tuoreinta skandaalijuttua.

Se nauratti meitä kovasti. Olimmepa ehkä tavallista hilpeämpiäkin, kun kyselimme tytöiltä kuulumisia, uutisia jutun kehityksestä.

Ja Lellu, hän oli nyt taas yksin kilpakentällä. Nyt hän saattoi saavuttaa Laura Lindemanin kiirehtimättä juuri nimeksikään askeleitaan, sillä kilpailija oli lyöty laudalta ja sen johdosta lienee Laurakin sopivassa tilaisuudessa hiukan hiljentänyt joustavaa käyntiään.

Aloimme huomata klassikkojen katseissa pahoja, uhkaavia ilmeitä. Jopa kyseltiinkin meiltä eräitä epäselviä asioita, joihin valitettavasti emme voineet antaa mitään selitystä. Mutta Kalle Palo ja Emppa antoivat niin ilkeämielisiä vastauksia kaikkiin heille tehtyihin kysymyksiin, että klassikkojen epäluulot alkoivatkin kohdistua etupäässä heihin.

Eräänä iltana istuin Antin kera Kalle Palon ja Empan yhteisessä koulupoksissa Kaskenkadulla. Ovelle kolkutettiin.

– Sisään! huusi Kalle.

Ovi aukeni navakalla vedolla ja klassikot Jussi Altonen, Mauno Vähätupa ja Pekka Salmela astuivat sisään.

– Kas, päivää, sanoi Kalle. Mikä tuottaa meille kunnian nähdä herroja vaatimattomassa majassamme.

– Hyvää päivää. Olemme tulleet puhumaan – eräästä vakavasta asiasta, lausui Tauno Vähätupa, joka johti puhetta.

– Antaa kuulua.

– Meillä on syytä epäillä, että teidän taholtanne on levitetty niitä perättömiä juttuja, mitä Jarl Backmannista on liikkeellä kaupungissa.

Hämmästyimme. Nousimme pystyyn.

– Syytöksenne on hävytön ja käytöksenne samoin, kuten tavallista, sanoi nyt Emppa jaksamatta enää oikein hillitä itseään. Tuon syytöksen olen kuullut ennenkin. Näyttäkää, mihin se perustuu.

– Se perustuu selviin tosiasioihin, lausui Tauno Vähätupa nyt uhkaavasti. Me tiedämme, että teikäläiset ovat kaikkialla kaupungilla puhuneet tästä asiasta.

– Onko se sitten ihme? huudahti Kalle Palo. Siitähän puhuvat kaikki, te itsekin, ja te juuri sen olette meille kertoneet.

– Älkää puhuko roskaa, huudahti nyt Tauno Vähätupa. Kysyn suoraan, onko huhu pantu liikkeelle teidän taholtanne vai ei?

Silloin Emppa suuttui.

– Ulos! Tuossa on ovi! hän suuttui.

Pojat hämmästyivät. Sitten Tauno Vähätupa painoi lakin tiukkaan päähänsä, kääntyi juhlallisesti ovelle ja sanoi:

– Mielellämme me lähdemme, sillä keskustelu teidän kaltaistenne herrojen kanssa ei näy hyödyttävän mitään. Mutta ei ole minun syyni, jos keskustelu tästä jatkuu joskus sopivammassa paikassa.

Vieraat kääntyivät pois. Ovi paukahti lujasti heidän jälkeensä.

Olimme aivan kuohuksissa.

– Kehtaavat tehdä tuollaisia syytöksiä, puhui Emppa kasvoiltaan vielä aivan tulipunaisena.

– Saivatpa äkkilähdön.

– Sitä he kaipasivatkin.

– Se oli heille aivan oikein.

– On se rohkea poika tuo Vähätupa joka tapauksessa.

– Itse asiassa reilu poika, mutta nyt sattumalta huonolla puolella, sanoi Antti.

Nyt vasta riita oli laajentunut oikeaksi suureksi skismaksi, joka käsitti jo koko Turun koulumaailman. Eihän siihen olisi ollut syytä laisinkaan, mutta kun itse ajassa ja elämässä ei ole mitään jännittävää hetkellisesti, täytyy ihmisten keinotekoisesti kuohutella tunteitaan.

Ja nyt olimme mekin sekaantuneet juttuun. Emme laisinkaan olleet enää puolueettomia henkilöitä, vaan kiihkeitä taistelijoita tästä hetkestä alkaen. Meitähän oli huikeasti loukattu.

Lähdimme ulos kirkkaaseen kevätpäivään ja tapasimme pian torin seuduilla suuren joukon tovereitamme. Kerroimme heille klassikkojen tiedustelun ja uhkaukset. Ja tunnelma alkoi kohota.

Samana iltana me sekotimme koko jutun, niin että se näytti aivan selvittämättömältä vyyhdiltä.

Tilanne oli jo sangen surkea. Jatko-opisto oli klassikkoja vastassa, klassikot meitä vastassa. Puuttui vain, että tytöt uskoisivat meidän panneen liikkeelle edellämainitun jutun ja ryhtyisivät näyttämään meille nyrpeätä naamaa, silloin menisi kaikki sekaisin.

Niin pitkälle ei skisma kuitenkaan kehittynyt, sillä vähitellen kävi ilmi, että Jallu olikin varsin heikoissa asemissa. Hän oli näet ylimielisyydessään kirjoittanut eräälle toverilleen Helsinkiin todellakin nuo paljon puhutut sanat. Tällä taas oli sisar, ja veli oli siskolleen kertonut heidän yhteisen ystävänsä Jallun valloituksista Turun tyttömaailmassa. Sitä tietä sai asiasta vihiä eräs Laura Lindeman'in pikkuserkku, joka taas kirjoitti koko jutun Lauralle itselleen.

Kun tämä selvisi, vapauduimme me ilman muuta kaikista syytöksistä jutun liikkeelle panoon nähden. Sen tunnustivat klassikot heti ja sopu palautui, vaikka ei aivan entiselleen käden käänteessä.

Vihdoin me väsyimme koko juttuun, kun sille ensin oli perinpohjin naurettu.

Sittemmin kuului Jallu kirjoittaneen Laura Lindemanille jonkinlaisen selityksen asiasta. Mitä se sisälsi, emme koskaan saaneet tietää. Laura ja Jallu eivät erikoisemmin seurustelleet keskenään Turussa. Mutta kesällä he Tukholmassa julkaisivat yht'äkkiä kihlauksensa.

Hm. Vihasta rakkauteen ei ole enempää kuin yksi askel.

Mutta Leo Suuri, niin – hän myöhästyi lopullisesti.

ILOJA JA HUOLIA VUOROTELLEN.

Ylioppilaskirjoitukset ja niiden jännittävä ilmapiiri olivat ohi. Kaikki kaksikymmentä toverusta olimme läpäisseet, toiset loistavammin, toiset heikommin.

Nyt alkoivat tentit ja Jokikylän poikien tenttiryhmä, johon lisäksi kuului Emppa, Kaiser ja Kalle Palo reputti heti ensimmäisessä, – dogmatiikan tentissä. Meillä ei näet ollut aavistustakaan siitä, mitä on – synti. Ja kyllähän me ymmärrämme, ettei meidän ikäistemme miesten eikä yleensäkään sivistyneiden kansalaisten sovi olla tietämättä, mitä synti on. Mitäs silloin elämästä tulisi.

Emppa ja Kaiser olivat joutua kielissäkin liisteriin. Emppa oli niin täynnä "skakkusta", että sisälukukin kangersi. Kesken saksan tekstin tuli latinalainen lause: "memento mori" ja eikös tuo realisti lukenut sitä: momento meeri. Hän ajatteli kai sanoa Meeri. Kaiserille taas tapahtui assosiatiovirhe. Hän tiesi, että sanat "dummes Zeug" merkitsevät "pötyä". Sitten tuli tekstissä esille lause: "Wir sprechen vor Zeugen" joka merkitsee: "Me puhumme todistajien läsnäollessa". Mutta Kaiser suomensi uljaasti:

– Me puhumme pötyä!

– Itse te pötyä puhutte, ärjäsi lehtori, mutta älkää väittäkökään, että minä kuulun siinä suhteessa teidän joukkoonne!

Venäjän lehtori sitten asetti meille sellaisen jyrkän vaatimuksen, että virkeäsieluisen miehen täytyy osata suomentaa mitä kieltä tahansa, jos tuntee joka viidennen sanan.

Siihen selitykseen hän johtui seuraavan keskustelun jälkeen.

– Eikö Kukola osaa kääntää edelleen?

– En.

– Miksei.

– On outoja sanoja.

– No mitä te teette, jos lauseessa on pari outoa sanaa?

– En mitään. Teen itseni tyhmän näköiseksi.

– Anteeksi, mutta teidän ei tarvitse tehdä itseänne tyhmän näköiseksi. Ei! Toisin siinä on meneteltävä. Käyttäkää aina järkeänne eikä tyhmyyttänne. Meillä suomalaisilla tahtoo olla juuri se vika, että me emme pane järkeämme liikkeelle kyllin hanakasti. Siitä meidän pitää päästä.

Sen lauseen sai Antti kuulla rakkailta luokkatovereiltaan toisenkin kerran, mutta hän väitti, että lehtori oli sanalla "te" tarkoittanut meitä kaikkia ja hän, Antti, muka vakaantui vain tässä väitteessä, mitä enemmän hän silmäili meidän muuten sympaattisia naamojamme.

Palatessamme iloisina tentistä kohtasimme Jussin ja Anteron ryhmän.

– Terve pojat, mitä kuuluu? huusi Jussi.

– Hyvää, läpäisimme ryssässä, ja järkeä kehuttiin.

– Teidänkö järkeänne.

– Viis siitä, mutta mitä teille kuuluu?

– Huonoja uutisia, sanoi Jussi. Koko ryhmä sai reput dogmatiikassa.

– Kummallista. Miten se kävi?

– Nähkääs, me emme tienneet, mitä on usko.

Katselimme vahingoniloisina tovereitamme.

– No olipa syytäkin reputtaa teidät. Mennä nyt dogmatiikan tenttiin tietämättä, mitä on usko, pamautti Reino. Olisitte käyttäneet järkeänne!

– Anteeksi, eihän uskossa järki auta. Jokos te olette suorittanut dogmatiikan?

– Ei vielä, me saimme reput synnissä.

– Jaa, jaa pojat, ei siinäkään useinkaan järki auta!

Kävelimme jokirantaan päin. Äkkiä hätkähdin. Vastaan tuli Oihonna. Kuljin Reinon kanssa kaukana edellä muuta joukkoa. Tervehdimme. Oihonna katseli minua suurin, tummansinisin silmin. Niissä oli merkillinen ilme, lämmin, valittava. Hyvä Jumala, nehän kuvastivat mitä tahansa ja ne katsoivat minuun kauan ja merkitsevästi.

Pitkään aikaan emme puhuneet sanaakaan. Reino antoi minun miettiä, sillä hän näki tapauksen. Ohimoni jyskyttivät, sydän sykki kiivaasti. Kuljin eteenpäin kuin kuumeessa. Etelätuuli viilensi otsaa suloisesti. Sen tuoksu, kevättuulen tuoksu oli hurmaava. Olihan se kiitänyt hetki sitten Saksan ja Ranskan keväisten puistojen läpi, joissa kirsikka- ja omenapuut paraikaa kukkivat.

Minä ajattelin:

– Mitä tuo vaalea tyttö tarkoittaa, mitä hänellä on mielessä? Sydänjuuria myöten on hän minua loukannut ja sittenkin hän katsoo noin hurmaavan kehoittavasti. Onko hän demooni, joka haluaa vain nähdä kaikki jalkojensa juuressa.

Niin minä ajattelin kuohuvin mielin ja luulin, että tummansinisissä silmissä oli kaikki, mikä maailmassa on suurta ja ylevää.

Sitten alkoi Reino puhua.

– Minä en voi ymmärtää, miten sinä voit antaa Oihonnalle niin tavattoman suuren arvon. Hän ei ole mikään henkevä tyttö, ja mitä häneen muuten tulee, on hän sittenkin loppujen lopuksi vain – molekyylien summa, kuten me muutkin.

Minä ymmärsin hänen hyvän tarkoituksensa ja hymyilin kaihomielisestä.

KEVÄÄN TULLEN.

Oihonnan ympäristössä alkoi ilmapuntari osoittaa laskun merkkejä keväästä huolimatta. Siellä oli viileätä, ainainen viileys, mutta kirkkaina kevätpäivinä pojat taas hakivat rohkeasti auringonpaistetta. Siitä ja kenties muistakin syistä piiri tytön ympärillä harveni. Monet olivat siellä saaneet liian usein henkisiä neulanpistoksia ja sellaisia eivät ylpeät nuorukaiset siedä liikoja.

Niin, siellä tuli kuin tulikin ilmavampaa. Entiset ihailijat pysyttäytyivät syrjässä, antoivat Oihonnan kulkea ohitseen, nostivat kunnioittavasti lakkiaan, mutta tyytyivät ainoastaan katsahtamaan uteliaina hänen jälkeensä sanoen toisilleen:

– Siellä menee Oihonna.

Toiset kääntyivät heti päättävästi muille suunnille.

Minua oli Oihonna pidellyt pahemmin kuin ketään muuta. Hiukan minua lohdutti se, että hän oli Antille sanonut sen tapahtuneen ikävän erehdyksen johdosta. Jollei tuota erehdystä siis olisi sattunut, voisivat ehkä asiat olla toisin. Mutta mitäpä auttoi kaikki järkeileminen? Asiat olivat nyt näin eikä mikään ollut muutettavissa enää.

Antin ihastuminen osottautui lyhyeksi. Jotain tuli väliin ja Antti luopui leikistä. Ehkäpä oli hän saanut tuntea, että rusthollistakaan ei tähtiä tavotella, ja rusthollin poika taas oli niin ylpeä, ettei hän liiaksi monta kertaa kurkotellutkaan.

Syytä ei Antti koskaan meille ilmoittanut. Hän hymyili vain ja vihelsi hiljaa, kun asiasta tuli puhe. Muisto ei näyttänyt hänestä olevan mitenkään raskas tai katkera, mutta sittenkään ei Antti ilmaissut sanallakaan salaisuuttaan. Sellainen hän oli. Jäykkä kuin petäjä.

– Oihonna ei nähtävästi ole sitä lajia, josta asessorskat ja presidentskat tehdään, ja sille näetkös ei sitten mahda mitään, tuumi Reino.

Hän tunsi serkkunsa ja tunsinhan minäkin. Varma ja jäykkä, uskollinen, mutta arvosteleva.

Reino taas oli viimeisten koettelemusten jälkeen tullut varovaisemmaksi. Hänen ja Katri Rantasalmen välit eivät olleet jyrkästi päättyneet, vaikkakaan ne eivät olleet yhtä kuumatkaan kuin ennen.

Ja siten kävi niin, että me kolme Jokikylän poikaa toukokuussa olimme taas vapaat kuin taivaan linnut, jotka eivät kynnä, eivät kylvä, eivätkä kokoo riiheen. Ja kuitenkin heillä on lämpimänä kevätpäivänä oikeastaan sangen siedettävät olot ja reipas elämä.

Heilutellen solakoita ruusupuisia keppejämme me kuljeksimme huolettomina katua ylös, toista alas. Tentit me luimme yhdessä ja krassasimme toisemme valmiiksi helposti ja hauskasti. Huolettominta maailmassa on abiturientin elämä ylioppilaskirjoitusten jälkeen.

– Hei pojat, smirnaa! Oihonna tulee, sanoi Reino Kirkkosillalle kääntyessämme.

Oihonna astui ohitsemme, hymyili, ja kun me tervehdimme, sanoi hän:

– Päivää, Jokikylän pojat.

Samassa hän oli kuitenkin jo menossa metrien päässä.

Hämmästyimme, käännyimme ympäri.

– Oihonna! Sanoiko hän meille jotain? Sanoi kuin sanoikin!

Mutta Antti astui rauhallisesti edelleen, kääntyi sitten ja kysäsi:

– No, mihinkäs te jäätte? Tulkaa mukaan, kun kerran saatte nauttia minun hienosta seurastani. Vai aiotteko te lurjukset hyljätä minut – Oihonnan tähden. Keneen tässä kaupungissa enää voi luottaa?

Me käännyimme Antin mukaan. Oli toukokuun valoisa ilta. Tuuli oli lämmin, puissa jo vihersi. Kiersimme Kirkkopuiston nauttiaksemme luonnosta ja sitten menimme pitkin Aurajoen etelärantaa Samppalinnaa kohti. Laskeva aurinko sananmukaisesti kultasi mäet, puistot ja talot.

Kivisillalla tuli suuri joukko tovereita vastaamme ja nyt ehdotti Kalle, että kerran joisimme kahvia Samppalinnan parvekkeella ja laulaisimme siellä nauttien jokilaakson kauniista näköalasta.

Samppalinnassa meidät otettiin vastaan yrmeästi. Pitkä, keltatukkainen, valkoihoinen tarjoilijatar tuli vastaamme. Hän ei puhunut eikä ymmärtänyt muuta kuin ruotsia, eikä siihen aikaan Turussa tarvinnut muuta osatakaan. Silloin oli varmasti herrasväkeä. Jos joku osasi lisäksi vähän suomea, tuli herrasväkeen kuuluminen jo epäilyksen alaiseksi. Maaseudulla 30-40 vuotta eläneet hienot rouvat kerskailivat sillä, että he eivät koskaan opi ymmärtämään mongoolinkieltä ja Turun keskustan kaupoissa puotipuksut eivät kukaan puhuneet muuta kuin ruotsia. Vain maalaisten kanssa he hiukan mongersivat suomea.

Istuimme parvekkeelle.

Tuo pitkä, keltatukkainen tiedusteli taas ylimielisessä äänensävyssä, mitä me aiomme tehdä. Silloin Antti astui esille. Hänen silmänsä välähtivät pahasti:

– En potta öl!

Silloin alkoi viikingitär hymyillä. Hän tuli kohteliaammaksi. Me istuimme kahden suuren pöydän ääreen. Muut tilasivat kahvia.

Sitten aloimme laulaa hiljaisia kuorolauluja.

Nyt tuli koko keltatukkaisten viikinkineitojen parvi ovelle kuuntelemaan. Nyt he jo hymyilivät.

– Katsokaapas, miten pian arvot nousevat Suomessa? sanoi Vaska. Kun ossaa ellää, on aina hauskaa. Kun ossaa ellää oikeella tavalla! Vaska oli kotoisin Keski-Suomesta ja hänen tunnuslauseensa oli: "Pittää osata ellää, pojat aina!"

Samppalinnaan ja sen edustalle tuli paljon yleisöä lauluamme kuuntelemaan. Mieleemme muistuivat ne ajat, jolloin santarmit olivat maassa ja parhaat laulumme olivat kielletyt. Nyt oli maa vapaa, saimme laulaa, mitä tahansa; ja me lauloimmekin – lauloimme pääasiassa kahdesta aiheesta: keväästä ja synnyinmaasta.

JUSSI JA ANTERO YRITTÄVÄT ERISTÄYTYÄ.

Jussi Teppola, pitkä vaaleatukkainen hämäläispoika, ja herkkämielinen runoilijaluonteemme Antero Kaipainen asuivat samassa koulupoksissa Kaskenkadun päässä, aivan sen suuren, kadun keskelle rakennetun pumppukaivon kohdalla, kapteenska Sjömanin luona, jolla oli Elsa niminen tytär. Viimemainitulle olimme me antaneet lempinimen: "Katuva Magdalena".

Antero ja Magdalena olivat aatetovereita, hengenheimolaisia. Molemmat harrastivat runoutta, Magdalena kirjoitti säkeitä ruotsiksi, Antero suomen kielellä.

Me olisimme kovasti halunneet saada heidät keskenään naimisiin nähdäksemme, millä kielellä heidän lapsensa olisivat runoilleet, mutta pian ilmeni, että heidän suhteensa oli puhtaasti platooninen. Se oli vain sielujen sympatiaa. He eivät ajatelleetkaan avioliittoa.

Jussi Teppola taas harrasti lausuntaa.

– "On vainon veripäivä päästy päähän!" Tuo säe liittyy miltei jokaiseen muistooni Jussista lausuttuna mahtavan pateettisesti.

Jussi näet leveili aina ja kaikkialla, niin sopivissa kuin sopimattomissakin paikoissa. Kun hän aamupäivällä tilasi Edith Mobergille syntymäpäiväonnittelua varten komean ruusuvihon, mutta iltapäivällä näki sen maljakossa kukat hiukan nuokahtaneina, heitti hän sen heti akkunasta pihalle, meni kukkakauppaan, toimeenpani hirveän "halloon" ja toi sitten uuden, vielä komeamman kukkavihon Edithilleen.

Edith Moberg, eli Giuditta della Mobecchia, oli reipas tyttö. Hän kyllä ansaitsi ruusunsa. Hänen tanssitaitonsa oli kuuluisa.

Mutta jos sanoit sen Jussille, sait vastaukseksi:

– Tarkoitat kai, että hän on paras tanssija koko kaupungissa, ymmärrätkö, paras tanssija?

– No en minä sitä tahdo sanoa. Se onkin mielikuvitusta. Sinä käytät aina ylenmäärin superlatiiveja.

– Kuinka niin? Tiedäthän, että suomen kieli ei suvaitse komparatiiveja. Enhän minä voi sanoa: hän on parempi tanssija. Mitä taas tulee attribuuttiin hyvä, niin – – –

– Niin se riittää minusta täysin määrin.

– Anteeksi, minä en voi sallia läsnäollessani loukattavan Giudittaa.

– Syö kittiä!

– Samoin, samoin!

Sitten me nauroimme molemmat, mutta sellainen oli Jussi "Maailmanvalloittaja".

Toveruutemme oli moitteetonta siihen asti, kun Jussi ja Antero saivat päähänsä joko Strindbergin antaman esikuvan mukaan tai ehkäpä siitä tietämättä perustaa jonkinlaisen keskinäisen kehumisen seuran.

He näet alkoivat ylistää ja ihailla toisiaan joka paikassa, niin että meitä muita poikia alkoi suorastaan ällöttää.

He käyttäytyivät nyt seurassamme ollessaan tekaistun juhlallisesti, keskustellen kirjallisuudesta ja runoudesta, esiintyen muka erehtymättöminä asiantuntijoina.

Kun Jussi lausui jonkin mielipiteen, tarttui Antero heti siihen.

– Kas, siinä sinä sanoit sattuvasti. Olipa mielenkiintoista, että juuri sinä keksit tuon ajatuksen. Minä kyllä odotin sinulta jotain sellaista. Sinulla on lausujana tavattoman kehittynyt maku, vaikka et olekaan suoranaisesti runoilija.

– Minä arvasin, että sinä olisit kanssani yhtä mieltä, vastasi Jussi silmät loistaen. Katsokaas, pojat, Antero on paljon suurempi mies, kuin miltä hän näyttää ja mitä te voitte kuvitellakaan. Nähkääs, hän on mies, jonka kengännauhoja te ette ole kelvolliset päästämään. Hän on runoilija, jolla on jo kypsät mielipiteet.

– Sinä sanot ehkä liiaksi, sanoi Antero muka vaatimattomana. Sinä näet kyllä aina pintaa syvemmälle, mutta sinä voit hieman liioitellakin, kun toveri on kysymyksessä.

Tuollaista saimme kuulla joka päivä. Jussi ja Antero kulkivat aina yhdessä, vähän erillään muista ja huoneessa he aina istuivat rinnakkain. Muutaman päivän kuluessa he olivat kehuneet toisensa melkein sekapäisiksi ja niin ylpeiksi, että molemmat olivat halkeamaisillaan.

Jos me yritimme sanoa joukkoon jotain, ojensi Antero kätensä, katsoi meihin kylmästi ja sanoi:

– Ei, ei, älkää katkaisko Jussin mielenkiintoista ajatusta. Kyllä teillä on vielä aikaa puhua ja sitäpaitsi, minä vakuutan, että kuunteleminen tekee teille kovin hyvää, silloin kun teillä on tilaisuus saada kuulla Jussin ja – miksei minunkin – puhuvan.

Jussi jatkoi sitten ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

– Niin, ennenkuin minua häirittiin, tahdoin vain sanoa, että olisit sittenkin voinut muuttaa hiukan viimeistä säettä runossasi. Ei silti, etten olisi jo tähänkin aivan tyytyväinen, mutta luulisin sitä voitavan vielä hiukan parantaa. Sano esimerkiksi:

    "Ja ympärilläin ulvoo myrsky-yö."

– Jaha, sinä tarkoitat muuttaa nämä säkeet:

    "Jo painuu länteen ruskon viime vyö,
    yön tullen myrskyt rintanani lyö."

– Aivan niin tai oikeastaan vain viimeisen säkeen. Eikö sinusta kokonaisuus voittaisi, jos vähän vahvistaisit loppua ja sanoisit:

    "Jo painuu länteen ruskon viime vyö,
    ja ympärilläin ulvoo myrsky-yö."

– Varmasti! Kiitos siitä ehdotuksesta. Sinulla on aina niin erehtymätön maku.

He katselivat meitä uteliaina, ymmärsimmekö me yhtään mitään.

Ja totta onkin, että me tuijotimme synkkinä ja myrtynemä ympärillemme. Olimme tällä kerralla Empan ja Kalle Palon luona visiitillä ja istuimme heidän suuressa salissaan almujen ja fiikusten siimeksessä. Mutta mieliala alkoi jo olla uhkaava.

Sitten sanoi Antti Kukola:

– Ulvokoot vaikka pirut teidän ympärillänne, mutta minä ainakin lakkaan juuri tässä paikassa ulvomasta mukana, tahtoo sanoa, rupean vasta oikein ulvomaankin. (Antilla oli aina oma logiikkansa). Jos te aiotte jatkaa tuolla tavalla, jos luulette olevanne parempia kuin muut, niin menkää hiiteen ja pysykää parnassollanne toisten yhtä hupsujen joukossa. Katsokaas, me olemme aivan tavallisia ihmisiä, emmekä siis viitsi katsella tuollaista näyttelemistä.

– Minä yhdyn Anttiin, sanoi Kalle Palo.

– Ja minä! Ja minä!

– Jollette halua olla luonnollisia seurassamme, en minäkään itke katoamistanne, lausui Emppa painavasti.

– Minä taas pelkään noiden tulleen jo niin hassuiksi että heidät heitetään ulos parnassoltakin, tuumi Antti.

Jussi ja Antero nousivat loukkaantuneen mutta mahtavan näköisinä.

– Ei mitään draamoja, minä pyydän, sanoi Antero. Teillä ei kuitenkaan ole kylliksi näyttelijän taipumuksia. Jos me vaivaamme herroja, menemme mielellämme.

Sitten hän kääntyi Jussin puoleen ja sanoi ivallisesti nyökäyttäen päällään meitä kohti.

– Meidän keskustelumme on liikkunut tosiaankin niin korkealla tasolla, että se on käynyt heille raskaaksi.

– He tarvitsevat lepoa, sanoi Jussi. Antakaamme sitä heille.

Mahtavin elein marssivat toverukset ovesta ulos. Ja paikallaan olikin heidän kaikkoamisensa, sillä onhan olemassa myös eräs n.s. "vanha böhmiläinen tapa" lähteä ulos huoneesta.

Me jälelle jääneet emme voineet muuta tehdä kuin purskahtaa iloiseen, vapauttavaan nauruun, vaikka tapaus meistä oli jossain määrin säälittävä tai – tragikoomillinen.

Niinpä sanoikin Reino:

– On ikävää että ihmiset nykyaikana niin helposti menevät päästään pyörälle, kun joku uskottelee heidän omaavan joitakin taipumuksia. Ovatkohan päät nykyisin heikommat kuin ennen?

– Ei suinkaan sanoi Antti. Maalaispojat vain vähän sekaantuvat, kun he ensikerran käsittelevät asioita, jotka menevät yläpuolelle maanviljelyksen.

– Ja karjanhoidon.

– Kyllä tästä aikaa voittaen tulee hyväkin. Jussi ja Antero ovat oikeastaan reiluja tovereita. Emme me voi heitä aivan hyljätä, tuumi Reino.

Eihän sellainen ole tarkoituksemmekaan, selitti Kalle Palo. Heistähän riippuu, haluavatko pysyä joukossamme vai ei. Mutta niin on asianlaita, että tuollaista pöyhkeyttä me emme kärsi.

– Emmekä ainakaan viitsi ruveta heidän narreikseen, sanoi Emppa. Ja sillä hyvä!

Tämän tapauksen jälkeen kului viikon päivät, ennenkuin saimme nähdäkään Jussia ja Anteroa.

Mutta kävellessämme seuraavana sunnuntaina kaupungin ulkopuolella hautuumaalle johtavilla teillä näimme Anteron tulevan vastaamme yksinäisenä ja kaihomielisenä, ilmettynä surullisen hahmon ritarina. Pää kallellaan ja katse raukeana hän yritti hiipiä ohitsemme ja luuli kuittaavalla kohtauksemme vain pienellä päännyökkäyksellä, mutta Kalle Palo tarttui reippaasti hänen käsikynkkäänsä, käänsi vastahakoisen miehen mukaamme sanoen:

– Tule pois joukkoon taas. Ollaan – – tuota – – niin kuin – tuota – – ei oltaisi olemassakaan.

Antero oli heti sulaa päivänpaistetta. Kaikesta näkyi, että hän oli kovasti meitä ikävöinyt ja että estetiikan huumaukset olivat jo ainakin hetkeksi tipotiessään. Vanhasta riidasta ei enää välitetty. Sille jo vitsailtiin.

– No mutta miten jaksaa yhteinen ystävämme Magdalena? Miksei edes hän ole mukana?

– Minä olen ollut nyt koko maailman kanssa huonoissa väleissä.

– Kuinka niin? Eikö teidän rakkautenne olekaan enää platoonista kuin ennen?

– Ei ole, ei ole. Magdaleena alkoi tulla, miten minä sanoisin – sokraattiseksi. Hän kyseli liiaksi. Silloin minä livistin. Kolme vanhaa tätiä Rauhankadulla ovat olleet minun ainoat lohduttajani.

– Jaa'a, sanoi Antti. Siitä näette, että historia ja elämä on ainaista vaihtelua, se on aaltomaista liikettä kuten tunnettua. Välistä me olemme harjalla, välistä laaksossa.

– Kuulkaapas Anttia! huusi Reino. Jollei hänestä mitään muuta tule, niin ainakin filosoofi – elämänfilosoofi.

Mutta keskinäisen kehumisen seura oli hajaantunut. Sillä tavalla höyläävät luokkatoverit toisiaan.

Siitä huolimatta ei Jussi vielä antautunut. Hän oli raskas käsitellä, jos hän suuttui – oikea jukuripäinen hämäläispoika. Kylmästi ja ryhti ylväänä hän vielä saapasteli ohitsemme luomatta silmäystäkään entisiin tovereihinsa. Hän oli päättänyt käsitellä meitä kuin ilmaa.

Antero taas oli saada häneltä selkäsaunan antautumisensa johdosta. Jussin mielestä Antero oli käyttäytynyt niin katalan kurjasti, ettei edes Viaporin antautuminen aikanaan ollut mitään tämän keljuuden rinnalla. Lyötävä tässä olisi, ihan kirkkaasti lyötävä, mutta lyö nyt tuollaista miestä. Antero, jonka kengännauhoja me emme joku aika sitten olisi kelvanneet päästelemään, oli nyt Jussin mielestä painunut kengän pohjienkin alapuolelle.

Mutta hän, Jussi, hän ei aikonut antaa perään. Hän tulisi näyttelemään samanlaista uljasta osaa, mitä Suomen maa-armeija näytteli v. 1808-09. s.o. jatkamaan taistelua. Petturin tuttavuudesta hän sanoutui irti kerrassaan ja tulisi nähtävästi muuttamaan asumaankin toisaalle. Eiväthän kaksi niin eri hengen lasta kuin hän ja Antero muka sovi saman katon alle.

Tämän yhteenoton jälkeen saapui Antero murtuneena luoksemme. Koko elämä oli hänestä aivan yhdentekevää. Kaskenkadun ennen iloinen ja aina korkealentoinen koulupoksi oli yht'äkkiä muuttunut todelliseksi murheenalhoksi. Siellä oli nyt kaksi katuvaa eliötä, Antero ja Magdalena. Heitä kaikkia tyrannisoi Jussi, tuo raivoisa Roland, joka ei puhunut sanaakaan kenellekään, mutta puhisi kiukuissaan ja paiskeli ovia, kirjoja ja tuoleja sekä muuta köykäistä irtaimistoa, mitä käteen sattui.

Kadulla hän yhä sivuutti joukkomme uhkaavana kuin myrskykeskus.

Mutta totuus ei pala tulessakaan. Heikosti kävi sittenkin lopuksi Suomen armeijan vuonna 1809. Pää eli johto ei kestänyt. Ja samoin kävi Jussinkin sata vuotta myöhemmin – samasta syystä.

Jussi koetti ensin hyökätä ja hajoittaa yhteisen rintamamme. Hän tapasi kerran kadulla meidät Jokikylän pojat ja tuli luoksemme reippaana ja hymyilevänä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

– Terve pojat. Hauska tavata teitä. Teille minä en koskaan ole ollut vihainen, ettekä tekään luonnollisesti minulle. Meillähän on niin tavattoman paljon yhteistä. Mutta minä ihmettelen, kuinka te voitte seurustella Kalle Palon, Empan ja Anteron seurassa. Eiväthän he ole sivistyneitä miehiä ja kunniakäsitteistä heillä ei ole aavistustakaan. Jos me muodostaisimme lujan toveripiirin, olisi luokan parhaimmisto vihdoinkin löytänyt toisensa. Ja Pekan sekä Lekin voisimme me kyllä hyväksyä joukkoon.

Silloin sanoa paukautti Antti:

– Me emme halua mitään eri seuroja. Me pidämme koko luokkaa yhtenä toveripiirinä. Toivomme, että yksinkertaisesti palaat siihen.

– Tjaa, sanoi Jussi, minua on loukattu, hävyttömästi loukattu. Te olette ajaneet minut ulos tai ette te, vaan Kalle ja Emppa. Mitenkä minä voin tunkea heidän seuraansa? Ei, heidän pitää pyytää anteeksi hävyttömyyttään. Muuten ei tule mitään sovintoa.

– Minusta ei miesten kesken tarvita niin monimutkaisia juhlamenoja, tuumi Antti. Minusta Kallen periaate sopii meille tässä tapauksessa paraiten: "Ollaan niin kuin ei oltaisi olemassakaan!"

Hetken kuluttua tapasimme pojat.

– Hei, hei! Terve, terve! sanoi Kalle iloisesti. Katsoppas Jussiakin. Lange nicht gesehen!

Jussi antoi kätensä vastahakoisesti tervehdykseen, mutta seurasi kuitenkin joukossa mukana, vaikkakin jääräpäisenä.

Sitten Pekka ehdotti, että vanhan hyvän tavan mukaan menisimme Lehtiselle juomaan sovintokahvit ja sen kuluessa unohtaisimme menneiden tapahtumien niin valo- kuin varjopuoletkin.

Kun tunnin olimme istuneet Lehtisellä, oli kaikki kankeus jo poistunut ja elämä hymyili taas monessa koulupoksissa, missä äsken vielä oli vallinnut ahdistava matalapaine.

Ja miksei se olisi hymyillyt.

Olihan kevät ja me olimme nuoria, huolettomia seikkailijoita opin tiellä. Maa oli meihin ja varsinkin me maahan hiton tyytyväisiä.

VIIMEINEN SERENAADI.

Toukokuun 10 päivänä olivat tentit päättyneet. Varustauduimme Helsinkiin lähtöön, lopullisia ylioppilastutkintoja suorittamaan ja saamaan valkolakkiamme.

Mutta yksi työ oli vielä tekemättä. Hyvästit vanhalle Turulle olivat sanomatta ja me päätimme lausua ne laulamalla samana kuulaana kevätyönä kaikille niille neidoille joiden kanssa abiturienttiaikanamme olimme olleet tekemisissä. Siitä tuli ihmeellinen serenaadi, koko kevätyö yhtenä serenaadina.

Oli laadittava oikea suunnitelma tätä retkeä varten. Jokainen sai mainita kaikki tytöt, joille halusi sävelten kielin sanoa jäähyväiset. Melkein koko luokka tuli mukaan. Luettelo oli uhkaavan näköinen. Ensi tenorimme pudistelivat päätään. He arvelivat äänensä sortuvan. Mutta me muut sanoimme heille:

– Mitä vielä, teidän äänenne eivät sorru. Saattepa nähdä.

Luettelomme osoitti, että suurin osa tytöistä asui Turun itäosassa Tuomiokirkon ympäristössä. Siltä taholta luonnollisesti alotettiin.

Kello 1/2 12 oli joukkomme koossa Kirkkopuistossa Porthanin patsaan ympärillä. Istuimme suuressa ympyrässä puiston penkeillä, mutta mieliala oli omituisesti kaiholla kyllästetty. Olimme nyt sanomassa jäähyväiset kauniille, romanttiselle koulukaupungillemme ja sen asukkaille.

Tuolla kohosi mahtavana iäisyyden hahmona taivasta vastaan Tuomiokirkko, jonka juurella me vuosikausia olimme eläneet, toimineet ja kiitäneet seikkailusta seikkailuun. Olimme nähneet lukemattomat kerrat sen komean suipon tornin ja ristin, milloin taustana uhkaavat ukkospilvet, joista salama leimahti, tai talven lumimyrskyjä uhovat longat, milloin tyyni kuulas tähtikirkas kevättaivas ihmeellisine kajastuksineen. Se oli piirtynyt kerta kaikkiaan meidän sydämemme syvyyteen ja joka kerta, kun sen haahmo jälleen silmiimme osuu lämpimine väreineen, valtaa meidät harras juhlamieli, ailahtaa rinnassamme sävel entisiltä ajoilta, onnen ja nuoruuden, laulun ja runon päiviltä, jotka koskaan eivät palaa. Ei ole Suomessa mitään sen vertaista.

Ja tuolla kohosi etelässä komea Vartiovuori, muhkeine lehtevine rinteineen, salamyhkäisine saarnien, lehmusten ja vaahterain varjostamine polkuineen. Mitenkä hyvin me tunsimme nuo tiet ja mitä tarinoita ne kertoivat jokaiselle meistä! Ne kertoivat satuja keväästä ja nuoruudesta ja kaikesta, mitä noihin sanoihin mahtuu. Se oli meidän uljainten muistojemme ja parhainten laulujemme tanner – lehtevä, korkea Vartiavuori.

Alhaalla virtasi Aurajoki hiljaisena kuin unelma. Sen saviset aallot olivat yöllä peilikirkkaat ja kuvastivat palasen kuulasta taivasta ohi kiitävine poutapilvineen, kuvastivat rantojen mahtavia, ylhäisiä puurivejä ja rakennusten valkoisia seinämiä. Joka Kirkkosillalta katselee Auran laaksoa Samppalinnaa vastaan, hän tajuaa, miten kaunis Turku on. Ja joka kulkee etelärannan puistojen varjoamaa käytävää Kirkkosillalta Kivisillalle, hän huomaa sen vielä paremmin.

Me istuimme tuona kevätiltana hiljaa Porthanin patsaan ympärillä ja meidän nuoret rintamme huokuivat lämmintä kiitollisuutta sinua kohtaan, sinä ylhäinen, lempeä äitimme, vanha kaunis Turku.

Ja me toivoimme sinä kevätyönä, että Sinun arvosi tajuttaisiin Suomen niemellä ja sinut korotettaisiin uuteen kunniaan, joka olisi vielä suurempi sinun entistä mainettasi, niin että sinä olisit todella samalla vanha ja kuitenkin iäisesti nuori, Aboa vetus et nova!

Me muistelimme Turun neitoja, jotka jo uinuivat valkoisissa vuoteissaan, mutta kohta heräisivät kuoromme raikkaisiin säveleihin. Koskapa saisivat he kuulla uudelleen niitä lauluja laulettavan, joita me olimme laulaneet. Olipa kuin olikin jotain jälleen katoamassa Turusta ja te Turun tyttäret, te tiesitte ja tunsitte, että se mikä nyt katosi, oli kaunista.

Silloin Vaska nousi ja herätti meidät haaveistamme.

– Ylös pojat, kello lyö kohta 12. Ei anneta tyttöjen nukkua liian sikeään uneen. Emmehän me joka paikassa jaksa laulaa sotamarssia.

Kuljimme Piispankadulle ja astuimme taas – viimeisen kerran – Oihonnan puutarhaan. Siellä jo puut ja pensaat olivat lehdessä ja ihmeellinen kevään tuoksu tuntui joka sopukassa. Ryhmityimme tutun ikkunan ääreen hartaina ja vakavina kuin messussa. Mutta minä tunsin, että sittenkin sydämeni oli kylmänä tässä kauniissa puistikon sopessa. Siellä oli kerta kaikkiaan mennyt jotakin rikki.

Samat valkeat ikkunaverhot riippuivat pehmeinä edessämme. Seinillä ja akkunalaudoilla sädehti sammal kesäyön salattua valoa.

– Nyt, alotetaan vienosti, yht'aikaa, sanoi Vaska.

"Herää, herää, jo leivo laulelee" – kajahti nyt varmoin, harjaantunein äänin. Syvästi liikutettuna kuuntelin noita sointuja, mutta liikutukseni aiheutti yksinomaan se tietoisuus, että luokan kvartettina nyt viimeistä kertaa lauloimme Turussa, koulukaupungissamme. Kuuntelin sointuja, ihailin ja ikävöin niitä, ikävöin toveruutta, joka nyt juuri kukoisti kauneimmillaan. Kohta me hajaannumme maailmalle, sen tiesin. Näitä lauluja emme koskaan enää yhdessä laula.

Ikkunaan tuli palava kynttilä. Me olimme kuitenkin jo karaistut ja tottuneet sellaisiin. Sitten lauloimme lopuksi "Uinahda sa vieno".

Kun viimeinen sävel oli kajahtanut, avautui ikkuna. Oihonna pisti ihmeen kauniin päänsä ulos kukkien keskeltä. Hän ojensi kätensä ja huudahti.

– Oi kiitos, kiitos teille kaikille, kaikille!

Hän tajusi, että me olimme nyt jäähyväisillä ja että tässä pienessä, sirossa puutarhassa eivät usein enää sellaiset laulut kajahtaisi.

Hiljaa ja arvokkaasti poistuimme.

– "Kaikille, kaikille", soi korvissani. Mutta minä pistin sormet korviini ja pakenin pois kadulle.

Seuraava kohteemme asui vain pari taloa kauempana. Taas kajahtivat laulut kevätyöhön. Ikkunoita avautui nyt kaikkialla ja me lauloimme, ei vain tytöille, vaan kaikille, koko kaupungille, jokaiselle, joka vain halusi kuulla. Ja kuulijoita oli paljon. Kaikki halusivat kuulla ja nähdä serenaadin ja katsoa, kenelle se pidettiin.

Niin me kuljimme miltei talo talolta ja palavat kynttilät koristivat kaikkialla tietämme. Akkunoita avattiin joka taholla. Kuulijain parvet taajenivat yhä. Ja ruusunpunaiset neitojen huulet kuiskasivat salaperäisten ikkunain takaa meille kiitoksensa.

"Laulu syömmet aukaisee!"

Me saimme suosionosoituksia pian muualtakin, sanoisinko yleisöltä. Liinoja huiskuteltiin.

– Hyvä, hyvin laulettu! huudettiin.

– Emme ole ennen sellaista serenaadia kuulleetkaan, sanottiin meille.

Mutta me vaelsimme eteenpäin, me kevään trubaduurit. Laulaen me kuljimme linnanportilta toiselle, ikkunalta ikkunalle. Linnan rouvat ja neidot meidän säveliimme heräsivät ja heiluttivat meille kiitoksensa valkein käsin ja liinoin tai kuiskasivat ne kaihoisin äänin ja kuumin huulin.

Ja riemu raikui meidän rinnassamme. Me kävelimme nuoruuden huumassa. Kevään tuoksut ja neitojen kuiskaukset saivat veremme kohisemaan ja antoivat säveleille tunnetta ja syvyyttä. Se oli jumalallinen yö.

Yhä uusien ikkunain alla me pysähdyimme ja yhä uudestaan kajahti laulumme ilmoille. Jälleen avautuivat ikkunat, sointuvien äänten lausuessa meille tunnekylläisiä sanoja. Ja kukkia lenteli parvemme yli. Pian oli jokaisella rinnassa tulipunainen ruusu.

Aamu alkoi sarastaa. Ensin tuli taivaalle vaalea kajo. Sitten pilvien reunat pukeutuivat veripunaiseen purppuraan ja vihdoin liekehti itäinen taivaanranta hetken kuin kultainen meren aaltoilu.

Silloin vasta oli viimeinen serenaadimme pidetty.

Huokasimme helpotuksesta.

– Mennään Vartiavuorelle katsomaan auringon nousua, ehdotti Pekka.

Kapusimme tutut portaat ja nousimme vuoren korkeimmalle harjulle, josta aukeaa laaja näköala itään ja kaakkoon. Näimme mahtavan ilmiön. Aurinko nousi ja sen kultaiset säteet valaisivat ensin Tuomiokirkon tornin pitkin pituuttaan, sitten vuorten harjanteet, katot, talojen päädyt ja vihdoin koko puistoihin peittyvän Auran kaupungin. Sädehtien ja välkkyen kiitivät sitten päivän säteet pitkin Aurajokea linnaa ja merta kohti.

Samassa alkoi käki kukkua Samppalinnan mäellä.

Tervehdimme aamua laulamalla tuon hiljaisen ja vienon "Laululinnut", ja sitten hajaannuimme kulkien muistojen ja unelmien vallassa kotiimme nukkumaan hetkeksi.

Siten me sanoimme jäähyväiset koulukaupungillemme.

NIIN ME JÄTIMME TURUN JA LÄHDIMME HELSINKIIN.

Nykyajan abiturientit eivät enää mene Helsinkiin suorittamaan ylioppilastenttejään. He saavat valkolakkinsa kotikaupungissa. Eikä olisi enää mahdollistakaan kuljettaa nykypäivinä valmistuvia ylioppilasmassoja pääkaupungin yliopistoon tutkittaviksi puolen kuukauden kuluessa. Sitäpaitsi lienee tapa katsottu kansantaloudelliseksi tappioksi ja sehän merkitsee ratkaisevasti hyödyn aikakaudellamme. Kaikki muut näkökohdat saavat silloin tietysti siirtyä syrjään.

Meidän aikanamme tuo vanha tapa oli vielä voimassa ja – se vasta oli matka. Sen me voimme vakuuttaa. Jos meillä olisi valta, niin jotenkuten me koettaisimme järjestää saman ilon sittenkin nykyajan abiturienteillekin.

Silloin oli kukkiva toukokuu. Ei luonnossa eikä meidän mielissämme ollut surun häivettä. Kaikki, koko elämä oli hetken, vain hetken – yhtä riemuhymniä.

Meilläkin oli edessä abiturienttein kuuluisa Helsingin matka ja siksi Sjögrenin koulupoksissa – itkettiin. Mamma ja pappa Sjögrenin poskilla kimalteli kirkkaita kyyneleitä.

Emme paljon puhuneet, järjestelimmepähän vain asioita. Kapsäkkejä pakattiin. Pöydällä oli kolme kimppua kosteita, väkevästi tuoksuvia ruusuja.

Mamma Sjögren kulki silmät kosteina hiljaa ja hartaana keittiön ja salin väliä. Hän silitti Reinon takin kaulusta.

– Ei se ole vielä hyvä, annappas harja minulle.

Reino oli hänen lempipoikansa, mutta emme me siitä olleet kummallekaan pahoillamme, sillä me tiesimme hyvin, että mamma piti paljon meistäkin ja me kaikki mammasta.

Me näimme ilman kaunaa mamman hyväilevän Reinon ruskeita hiuksia, jotka pyrkivät liiaksi heilahtelemaan otsalle.

Sitten jouduimme Antti ja minä yleisen tarkastelun alaisiksi vuoron perään. Ja virheitä oli, oli edelleenkin. – Koskahan sitä ihminen oikein tässä maailmassa pääsee valmiiksi? huokasin.

– Sinusta nyt ei tule valmista koskaan, sanoi mamma hymyillen kyyneltensä lomitse. Katsoppas nyt frakkiasi. Aiotko sinä todellakin tuolla tavalla mätätä sen kapsäkkiin? Sehän on ihan kauheata.

– Mikäs siinä on vikana, sehän lojuu siellä ihan ruhtinaallisesti, yritin puolustella.

– Todellakin, lojuu. Siinä sinä sanoit oikein. Aivan kuin ruhtinas palattuaan juopottelureissulta ja heittäydyttyään yhteen myttyyn sohvalle. Katso nyt, tällä tavalla, tällä tavalla frakki pakataan. Muista nyt aina, tämä on minun viimeinen opetukseni.

– Kyllä minä muistan, ihan varmasti muistan.

– Minä epäilen sitä, väitti mamma Sjögren vastaan. Ainoa, joka teistä on tarkka pikkuasioissa, on Antti.

– Hm! kuului Reino sanovan. Siksipä nähtävästi Antti on tullut heikommaksi suurissa asioissa.

Antti loi häneen murhaavan silmäyksen ja mietti hirveästi jotain sopivaa ilkeyttä – löytämättä.

Mutta mamma puolusti häntä.

– Ei pidä halveksia pikkuasioita, eikä järjestystä. Niiden vuoksi juuri minä ennustan Antille huomattavaa tulevaisuutta.

– Muuten hän kyllä ei pitkälle potkisikaan, penäsi Reino taas ylimielisesti.

– En minä mikään potkuri olekaan, sanoi Antti.

Vihdoin oli kaikki kunnossa. Seisoimme smirnaassa, kolme Jokikylän poikaa, jotka kahdeksan pitkää vuotta olimme asuneet mamma Sjögrenin siipien suojassa. Nyt ojensi mamma meille ruusukimpun kullekin, suuteli meitä otsalle ja pitsireunaisella nenäliinallaan hän pyyhki kirkkaita kyyneleitään.

– No, nyt teillä joka tapauksessa on ruusuja. Ehkäpä saatte paljonkin muualta, hän lausui.

Tunsimme, että tässä olisi pitänyt sanoa jotain, mutta meidänkin kurkkuamme karisteli kummallisesti, ja me kiitimme vuorotellen mammaa sydämellisesti ja yksinkertaisesti.

Pappa Sjögren laski leikkiä vanhalla herttaisella tavallaan. Ja molemmat vaativat meitä heti Helsingistä palattuamme tulemaan näyttämään ylioppilaslakkejamme.

Ulkona kuului rattaiden räminää. "Vosikat" tulivat. Puristettuamme vielä kerran noiden uskollisten, hyvien vanhusten kättä, me hyppäsimme rattaille ja sitten mentiin täyttä karkua asemalle.

Siellä oli asemasilta täynnä väkeä ja lisää tuli torin täydeltä. Mammat ja papat, ystävät ja sukulaiset saattelivat omaisiaan ja muut olivat uteliaina katselijoina.

Abiturientit olivat päivän sankareita. Ruusukimput heidän rinnallaan yhä kasvoivat. Koko mailma tuntui olevan täynnä ruusujen tuoksua.

– Hei Jokikylän pojat, tulkaa tänne, huusi Kalle. Täällä on suomalaisen lyseon vaunu.

Riensimme kohti.

Silloin joku tarttui käsivarteeni. Käännyin ympäri. Nuori neito, Mandi Koskela, seisoi edessäni:

– Saanko antaa Teille vähän kukkia, hän lausui ja kiinnitti rintaani kimpun muhkeita ruusuja.

Katselimme pitkään toisiamme. Hänen silmänsä sädehtivät ja minun povessani valahti lämmin virta.

Reino sai kukkia monelta tytöltä. Hänen koko rintansa oli ruusuja täynnä. Hän niitti laakereitaan nyt. Millä mielellä hän vastaanotti kaikki nuo komeat kukat ja mitkä ajatukset liikkuivat niiden antajissa, sitä eivät kukat osanneet selvittää. Kaikki näytti ainakin ulkonaisesti olevan pelkkää riemua ja hyväntahtoisuutta.

Sitten kuului huuto: vaunuihin! Yleisö aaltoili. Abiturientit täyttivät vaunusillat. Kaikkialta kuului iloisia huudahduksia, sitten pitkä vihellys ja juna lähti liikkeelle.

Iloiset eläköön-huudot kajahtivat jatkuen loppumattomiin junan vyöryessä ihmismassojen ohi. Liinat liehuivat.

Silloin kuului Kalle Palon ääni.

– Katsokaa, katsokaa tuonne!

Junan perässä aivan asemasillan päähän asti juoksi pitkä, solakka neito. Hänellä oli kädessään suuri tulipunainen ruusu.

– Oihonna! kirkasin, unhottaen itseni ja muut.

– Oihonna! Oihonna! kuului huutoja kaikkialta. Oihonna juoksi meitä kohti. Hänen vaatteensa liehuivat tuulessa. Hän ojensi kättään, jossa prameili komea ruusu.

Hän myöhästyi auttamattomasti ja pysähtyi laiturin päähän. Kohottaen kätensä hän heilutti ruusullaan jäähyväiset pois kiitävälle junalle.

– Oihonna! Oihonna! kuului yhä hehkuvin äänin.

– Kenelle hän oli aikonut antaa tuon ruusun? Kuka sen olisi saanut? Sitä kysyin minä, kysyi kymmenen muuta ja poskemme hehkuivat.

Tuuli löi savua vaunusillalle pimentäen näköalan. Painauduimme vaunuun. Istuin paikalleni ikkunan viereen. Silmissäni väikkyi kuva vaaleapukuisesta neidosta, joka solakkana ja kauniina kuin kreikkalainen jumalatar seisoi jossain korkealla, käsivarsi ojennettuna, pitäen sormissaan auringon paisteessa sädehtivää, tulipunaista ruusua.

– Kuka sen olisi saanut! Siinä kysymys.

Sitten kokosin suuren ruusukimpun ja painoin ne kasvojani vastaan. Hengitin syvään ja nautin niiden keväisestä tuoksusta alkaen ajatella sitä tyyntä, säihkyväsilmäistä tyttöä, joka oli ne minulle antanut.

Niin me kiidimme avarampia maisemia kohti, joilla puhalsivat uudet ja vapaammat tuulet.