[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxJ7RI9IbXu_Yzyud3vwK0HIc7NPWKiMqkNuRd7GN-P0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2554,"Jokikylän abiturientit","Mustasalo, Aarne (oik. Nurmio, Heikki)",1887,1947,"2554-mustasalo-aarne-jokikylan-abiturientit","2554__Mustasalo_Aarne__Jokikylän_abiturientit",null,"romaani",[],[],"fi",1929,35242,230380,true,[],[],[],"Romaani kertoo kolmen jokikyläläisen nuoren miehen viimeisestä kouluvuodesta Turun suomalaisessa reaalilyseossa. Abiturientit kokevat kaupunkielämää, ystävyyttä ja yhteiskunnallisia mullistuksia, kuten koululaisten suurlakon, valmistautuessaan ylioppilaskokeisiin.","Aarne Mustasalon 'Jokikylän abiturientit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2554. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","JOKIKYLÄN ABITURIENTIT\n\nKirj.\n\nAarne Mustasalo [Heikki Nurmio]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK.J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nKoulu alkaa.\nOihonna ja me.\nHunnien tulo.\n\"Tuonne taakse metsämaan\".\nSerenaadi.\nRehtori, rouva Sjögren ja me.\nIdässä alkaa ryskää.\nKoululaisten suurlakko.\nKokous kauppatorilla.\nTurun koululaisten lakkokokous.\nJokikylään.\nLunta ja räiskyviä liesiä.\nKaarle kuninkaan metsästys.\nEri teille.\nOllako vai ei olla.\nAbiturienttibaalit.\nUnkarilainen postikortti.\nSuuri skisma.\nIloja ja huolia vuorotellen.\nKevään tullen.\nJussi ja Antero yrittävät eristäytyä.\nViimeinen serenaadi.\nNiin me jätimme Turun ja lähdimme Helsinkiin.\n\n\n\n\nKOULU ALKAA.\n\n\nMe Jokikylän pojat, Klemolan Reino, Kukolan Antti ja minä olimme äsken\nsaapuneet Turkuun aloittaaksemme koulunkäyntimme viimeisen vuoden,\nabiturientti- eli ylioppilaskokelasvuoden, Suomalaisen Reaalilyseon\nkahdeksannella luokalla.\n\nMielessämme oli hiljaista haikeutta sen johdosta, että meidän oli\ntäytynyt taas jättää kotiseutumme, Jokikylä, Varsinais-Suomen\nsydämessä, -- Jokikylä, metsineen, vihreine niittyineen, ruskeine\npeltoineen, sädehtivine joenpoukamineen ja päivänpaisteisine, kukkien\nreunustamme jalkapolkuineen, jotka me tunsimme paremmin kuin kukaan muu\nkoko pitäjässä. Astelimme taas vanhan Turun kivikaduilla äänettöminä ja\napeina. Oli totuttauduttava uusiin oloihin. Kaupungin syysilma hajahti\nkoululle, paperille ja musteelle. Kaduilla kuhisi nuorta väkeä ja\nkaikilla ihmisillä näytti olevan kova kiire.\n\nOli kuitenkin olemassa eräs seikka, mikä kohotti mielialaamme.\nTiesimmehän, että kouluaikamme viimeinen vuosi oli alkamassa,\nettä tovereinemme muodostimme koulun korkeimman luokan. Arvomme\ntunnusmerkkinä oli meillä joka miehellä vanhan tavan mukaiset hoikat\nja sirot kävelykepit, joiden käsittelyssä olimme pian saavuttaneet\nhämmästyttävän taituruuden. Joskus kuulimme ohikulkijain pilkallisesti\nhymähtävän jotain keppiherroista, mutta me kestimme sen sillä\netevämmyyden itsetunnolla, mikä aina on ominainen todelliselle\nabiturientille. Astellessamme koulua kohti tunsimme, että ei ainoastaan\nsuomalaisen lyseon entisten ja tulevien polvien, vaan että koko\nsuomenkielisen sivistyksen ja sivistyneistön kohtalo ja tulevaisuus\nlepäsivät meidän ohuilla hartioillamme. Me olimme koulun selkäranka,\nsen perinnäistapojen ylläpitäjä, jonkinlainen arvokas väliaste\nopettajien ja oppilasten välillä, joka tarpeen tullen sanoi kummallekin\ntaholle painavat sanansa.\n\nSaapuessamme koulun pihalle herätimme epäämätöntä huomiota. Loimme\nylhäisen silmäyksen niihin alaluokkalaisiin, jotka kiiruhtivat\naukaisemaan meille ovea. Emme huomanneetkaan, että aivan takanamme tuli\nmatematiikan opettaja.\n\n-- Mitä nuo pikkulapset ovat tuolla nurkassa? kysäsi Reino eräältä\nkolmasluokkalaiselta.\n\n-- Ne ovat ensiluokkalaisia, vastasi tämä, ilmeisesti halveksuva sävy\nmuuten heleässä äänessään.\n\n-- Merkillistä miten ne pienenevät vuosi vuodelta, selitti Reino\nkatsoen meihin huolestuneena. Saatte nähdä, että ne eräänä syksynä\ntulevat tänne tutti suussa.\n\nKoulun pihalla ja käytävissä vallitsi huikea melu. Lomalta, kultaisesta\nintiaanielämästä palanneiden poikaviikarien ei ollut helppo heti\ntottua koulujärjestykseen. Vain ensiluokkalaiset seisoivat luokkansa\novella hiljaisina ja pelokkaina. Näki selvästi, että useat heistä\nnieleskelivät kyyneleitään. Me katselimme heitä uteliaina, muistellen\nniitä kaukaisia aikoja, jolloin me, suuret pojat itse kerran\nolimme olleet tuossa samassa säälittävässä asemassa ja huokasimme\nhelpotuksesta.\n\nSitten Reino, joka näytti erikoisesti tuntevan uuden asemamme\nvelvoitukset, meni ensiluokkalaisten luo kehoittaen heitä menemään\ntoistaiseksi luokkaansa odottamaan, mitä heille määrätään, etteivät he\ntäällä koridoorissa olisi vanhempien tiellä.\n\nEnsiluokkalaiset livahtivat kuin lammaslauma ovesta sisälle ja vain\npelokkaat suuret silmäparit oven raossa ilmaisivat sen jälkeen heidän\nkätköpaikkansa.\n\nTarkastimme muitakin luokkia ja lausuimme siellä täällä muutamia\nvakavia sanoja ja neuvoja nuorille. Alaluokkalaiset tervehtivät niitä\nhurraahuudoilla sikäli kuin ymmärsivät heille tarkoitetut sukkeluudet ja\nkokkapuheet.\n\nHieman epäluuloisina katselimme oman, kahdeksannen luokkamme sijoitusta\ntällä kerralla aivan opettajahuoneen viereen.\n\n-- Ähä! ajattelimme, papat aikovat pitää meitä silmällä. No pitäkäämme\nme puolestamme taas pappoja silmällä. \"Parhaiten nauraa se, joka\nviimeksi nauraa.\"\n\nSaavuttuamme omaan luokkaamme hälvenivät kuitenkin kaikki\nhuolemme siihen iloiseen sorinaan, minkä toverien tervehtiminen\nja jälleennäkemisen ilo tuotti. Siellähän olivat entiset sankarit\n\"Valoon\" seuran ajoilta, joka keskuudessamme vaikutti keskiluokilla,\nPekka Söderman, aina miehekkäänä ja asiallisena, Kalle Palo,\ntummaverinen nuorukainen, joka erään onnettomuustapauksen muistoksi\noli saanut komean konkkanenänsä. Hän oli nyt luokan suurin Don Juan,\nensi tenori ja Turun kaikkien tyttöjen suosikki. Sitten oli siellä\nAntero Kaipainen, runoilija ja tunneihminen, Jussi Teppola, suuri\nleveäharteinen hämäläispoika, jolla tukka oli vaikeinta pellavaa ja\nryhti \"maailmaavalloittava\", oli tyyni ja sivistynyt, ulkomailla\nmatkustellut Akseli Svan, mahtipontinen tuleva juristi ja luokan\näänitorvi Emppa Lahtela, vitsailija, rilliniekka Verner Enbom,\niloinen elämänfilosoofi ja musiikkimies Viljo Vainio, kutsuttu\nyleensä Vaskaksi, oli Armas Sacklén, nuorukainen, jonka kalpeilla\nkasvoilla aina oli huolestunut, surumielinen ilme, mistä neitoset\npitivät entisaikaan, oli luokan suurmies aineellisessa merkityksessä,\npuntinnostaja ja kuulantyöntäjä, hyväluontoinen ja aina iloinen Leo\nWallden oli vakava Aleksis Tähkä ja ne monet muut tämän kirjan sankarit\nyhteensä 20 kappaletta, Jokikylän pojat mukaan luettuina.\n\nKokonaisuutena oli kahdeksas luokka mahtava ilmestys. Sen yksimielisyys\nja toverihenki olivat aivan horjumattomat. Se oli kuin suljettu\nfalangi, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, aina valmiit\ntaisteluun vaikka lohikäärmeitä vastaan. Se oli täysin tietoinen\nylivoimastaan ja etevämmyydestään muiden luokkien rinnalla, joita se\njo ruumiillisestikin, saati sitten henkisesti oli päätään pitempi. Ne\nolivat kaikki rohkeita, tulisieluisia nuorukaisia, jotka vain halusivat\nuhrata kaikkensa isänmaan ja toveruuden puolesta, sillä nämä aatteet\nolivat meidän aikanamme ylinnä kaikkea muuta koulupoikienkin elämässä.\nJa sanokaapa, mitä on koulu ilman isänmaata ja ilman toverihenkeä.\n\nKello soi. Luokat marssivat juhlasaliin lukuvuoden avajaistilaisuuteen.\nJo olivat ne saapuneet ensi luokkaa myöten. Jo oli opettajakunta\npaikoillaan. Laulunopettaja, tirehtööri Makkonen jo päryytteli\nirrallisia, mutta uhkeita akordeja harmoonistaan. Jo kiipesi vanha,\narvokas rehtorimme, ukko Almqvist kutsuttu myös profeetaksi, hän kun\noli uskonnon opettaja, kateederiin ja loi silmälasiensa yli tutkivan\nkatseen edessään seisovaan nuorisopolveen. Silloin, niin, vasta silloin\nkuului käytävästä jälleen hälinää, ja -- kahdeksas luokka marssi\njoustavin askelin saliin asettuen tuolle kunniakkaalle paikalle,\nmissä ennen sitä jo monet kahdeksannet luokat olivat seisoneet, se on\nlehterin alle pylväitten molemmin puolin. Se oli tahallaan antanut\nhiukan odottaa itseään siten painostaakseen esiintymistään ja siinä se\noli täysin onnistunut. Tunnelma oli jo alkanut käydä juhlasalissa vähän\nuhkaavaksi, kun luokkaa ei ollut kuulunut. Ruotsinkielen tuima tohtori\nPettersson jo käännähti lähteäkseen hakemaan noita juupeleita. Jo oli\nhänellä kielellään ne muutamat nasevat sanat, millä hän aikoi lausua\ntämän vuotiset abiturientit tervetulleiksi tilaisuuteen. Hänen eleensä\noli huomattu koko salissa ja sekä opettajat että oppilaat katselivat\nhuolestuneina käytävään.\n\nSilloin me tulimme, komeina, suorina, solakkoina ja tahdikkain askelin.\nKoko koulu katseli meitä, oppilaat ihaillen, opettajat tiukasti, mutta\nkunnioittavasti, rehtori rauhallisena, vieno ivahymy huulillaan. Hän\ntunsi pappenheimiläisensä.\n\nVihdoin oli kaikki kunnossa ja virsi alkoi.\n\nSen kestäessä kuiskasi Reino Klemola ympärillä seisoville ehdotuksen\nvedon lyönniksi. Hän väitti, että rehtori alkaa puheensa lauseella:\n\"Jos minä profeteerata taitaisin.\" Uskalsiko joku olla toista mieltä.\nReino oli halukas lyömään vetoa yksi kymmentä vastaan. Mutta kukaan ei\nilmottautunut, sillä kaikkihan tunsivat tuon rehtorin lempilauseen.\n\nJa oikeassa he olivatkin. Kun virsi oli loppunut kuului kateederista\nsyvä, vakava ääni:\n\n\"Jos minä profeteerata taitaisin ja kaikki salaisuudet tietäisin.\"\n-- -- --\n\nTällä kerralla levisi vieno säteilevä hymy kahdeksasluokkalaisten\nkasvoille, mutta se hymy oli hyväntahtoinen, sillä kuuluihan tuo kaikki\nniin perin tutulta. Nyt he olivat taas kuin kotonaan ja nyt saattoi\ntuntea koulun todella alkaneen.\n\nMutta pianpa saimme me ylpeät abiturientit kuulla jotain uutta mekin.\nPian katosi hymy huuliltamme ja vakavuus valtasi juhlasalin.\n\nRehtori lausui oppilaansa ensin tervetulleiksi takaisin kouluun.\nHän vakuutti olevansa iloinen nähdessään meidän punaiset poskemme,\nkesällä saavutetun voiman ja terveyden todistajina, mikä on hyvä pohja\nkoulutyölle.\n\nMutta sitten hän sanoi jotain sangen huomattavaa, joka heti sai kuin\nkohauksen kuulumaan poikajoukossa.\n\n-- Me elämme vaikeita ja raskaita aikoja. Rakas isänmaamme on suuressa\nvaarassa. Mahtava Venäjän kotka on iskenyt kyntensä kalleimpaan\naarteeseemme, perustuslakeihimme, joiden piti turvata vapautemme,\nuskomme ja oikeutemme. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.\nKukaan ei tiedä, minä päivänä isku kohdistuu nousevan suomalaisen\nsivistyksen perustaan, nuoreen koululaitokseemme ja rakkaaseen\näidinkieleemme, se on: omaan sydämeemme. Hetken helpoituksen jälkeen\nsisäinen taistelu epäilemättä alkaa nyt ulkonaisen rauhan palattua\nuudestaan ja entistä ankarampana:\n\nSortuuko Suomi tässä taistelussaan esi-isiemme perinnön puolelta vai\nkestääkö se, sitä emme voi sanoa. Mutta me emme saa vaipua epätoivoon.\nMe olemme ensimmäinen laaja suomalaisrintama, joka ankarien taistelujen\njälkeen on päässyt tiedon valosta osalliseksi. Meillä on suuret\nvelvollisuudet, suuremmat kuin millään muulla polvella kansastamme.\nMeidän täytyy tämä taistelu kestää ja taistella loppuun. Sitä\nsitkeämmin on meidän tehtävä työtä, oltava todella katajainen kansa,\njota ei voida taittaa. Meidän on tehtävä valon työtä, itse kehityttävä\nja levitettävä valoa ympärillemme. Aseilla ei Suomen kansa voi mitään\nmahtavaa sortajaansa vastaan, mutta meidän voimamme on uupumattomassa\nsivistystyössä, joka on ulotettava kansamme laajoihin pohjakerroksiin\nasti. Se on nykyhetken tunnus. Kansamme voima on länsimaiselle\nperustalle kohoavassa, mutta samalla omaperäisessä suomalaisessa\nsivistyksessämme. Sen vuoksi on meidän aloitettava uusi lukuvuosi\nentistä tarmokkaamman työn merkeissä, työn jota emme tee vain itseämme,\nvaan koko kansaamme ja sen tulevaisuutta varten.\n\nEdelleen huomautti rehtori siitä, että vaikkakin Venäjän ja Japanin\nvälinen sota nyt on päättymäisillään, kohoaa muita myrskyn enteitä\nja uhkaavia ukkospilviä poliittiselle taivaalle. Niin Venäjällä\nkuin Suomessa käy valtava sisäinen kuohunta, joka uhkaa puhjeta\naavistamattomiin mullistuksiin. Tämä kaikki tekee ajankohdan erittäin\nvakavaksi.\n\nRehtorin puhuessa vallitsi salissa täydellinen hiljaisuus. Kun hän\nsen jälkeen luki hiljaa rukouksen, oli tunnelma korkealla. Me kaikki\nmietimme silloin maamme kohtaloa ja seitsemänsataa silmäparia kohdistui\nkorkealla seinällä riippuvaan hallitsijan kuvaan. Se esitti nuorta\nNikolai II, sileätukkaista, huolellisesti leikatulla leukaparralla\nvarustettua univormupukuista miestä, joka nimitti itseään Jumalan\narmosta koko Venäjän keisariksi, Puolan tsaariksi ja -- Suomen\nsuuriruhtinaaksi. Leimuavin silmin me katselimme tuon miehen kuvaa,\njoka oli rikkonut keisarisanansa jo yhden kerran ja tuli rikkomaan sen\nvielä toisenkin kerran.\n\nRehtorin puheessa me olimme saaneet tavallaan tiedotuksen siitä\nsuuresta liikkeestä, minkä tarkoitus oli keskittämällä kaikki\nSuomen sivistyneet voimat laajaan kansanvalistustyöhön luoda uusi\nja laajempi perusta oikeustaistelullemme. Ja se idea valtasi meidät\nrunollisuudellaan ja suuruudellaan. Siksi me katselimme uhmaten tsaarin\nkuvaa juhlasalin seinällä.\n\n-- Hyvä on! Taistelu alkaa nyt, me ajattelimme. Kukaan ei tiedä, miten\nsiinä käy, mutta me panemme kaikki alttiiksi _uskon, oikeuden ja\nisänmaan puolesta_.\n\nNe kaksi oppituntia, mitkä seurasivat edelläkuvattua tilaisuutta,\nliittyivät merkillisellä tavalla ajamaan samaa suurta asiaa.\nEnsimmäinen niistä oli historian tunti. Aloitimme kertaamaan Suomen\nhistoriaa ja lehtori Strand käytti tunnin pitääkseen jyrisevän puheen\nSuomen kansan historiallisesta merkityksestä. Sen puheen loppuna olivat\ntunnetut sanat \"Viipurin pamauksesta.\"\n\n-- Jos ryssä vie Viipurin, vie se Turunkin.\n\nKun sitten kokoonnuimme yläluokkien laulutunnille, vaadimme\nyksimielisesti jotain isänmaallista laulua. Mutta mikäpä olisi sopinut\ntilanteeseen. \"Maamme-laulu\" ja \"Porin marssi\" olivat kiellettyjä\nlauluja. Helsingissä laulettiin \"Sotamarssia\" Y.L:issa. Sen olimme\nkuulleet.\n\nSilloin teki johtajamme, taiteilija Makkonen valmiin ehdotuksen ja\nharjoitti meille laulun, joka niin vieraskielinen kun se olikin,\ntulkitsi loistavasti tunteemme ja kajahti uhkaavana hehkuvista\nrinnoista monen monituisissa koululaisjuhlissa Turussa. Se oli \"Buurien\nmarssi\":\n\n    \"Kennt ihr das Volk voll Heldenmut\n    Und doch so lange knecht.\n    Das opfert Gold und Gut und Blut\n    Für seine Freiheit und für Recht!\"\n\nSe purkautui lopuksi intomieliseen huudahdukseen:\n\n-- -- \"Das freie Volk sind wir!\"\n\nSe sopi meille, sopi aikaan ja salli meidän tuoda julki rintamme\nsyvimmät tunteet sävelten taikavoimalla.\n\nSellainen oli tuo historiallinen tausta, jolla me alotimme viimeisen\noppivuotemme Turun suomalaisessa lyseossa. Opettajat ottivat silloin\ntehtävänsä ennen kaikkea isänmaallisen kasvatustyön kannalta ja se\nantoi meille yhteisymmärryksen, joka oli ennenkuulumaton.\n\n\n\n\nOIHONNA JA ME.\n\n\nPalattuamme koulun avajaistilaisuudesta söimme nopeasti päivällisen\nja lähdimme Linnankadulle. Pysähdyimme Aurakadun kulmaan ja loimme\navoimet katseemme maailmanhistoriaan. Nojaten ruusupuisiin keppeihimme\nseisoimme siinä Turun kaupungin keskipisteessä hallitsevalla paikalla\nja annoimme ihmisten ihailla itseämme.\n\nSillä mitäpä katselemista muutakaan olisi turkulaisilla ollut. Nuo\npuu- ja kivitalot, nehän olivat aina samat. Kaduilla liikkuvissa\nmaalaisissa, konttoristeissa, torimatameissa ja muissa senkaltaisissa\nei mielestämme ollut mitään kiinnostavaa. Mutta abiturientit, nehän\nvaihtuivat joka vuosi, nehän olivat aina uusia ja aina entistään\nmielenkiintoisempia.\n\nOlivathan he ensiksikin nuoria, solakoita ja hauskoja poikia\nja toiseksi he olivat abiturientteja. Siihen aikaan käytettiin\nylioppilaskokelaista yksinomaan tuota juhlallista nimitystä. \"K. Herra\nAbiturientti Reino Klemola\" prameili postikorttien ja kirjeitten\netusivulla ja millä ylpeydellä lausuikaan Armas Sacklénin äiti\nnaapurimuorille:\n\n-- Meirän poikkaakin ny sit oikke karahteerataan jo!\n\n-- Olkka vai. No kui hänt ny sit karahteerataan?\n\n-- Juu kattokaast, hää on ny apiturientti.\n\n-- Saakost siit palkka kans?\n\n-- Ei viäl, mut koht ruppee saamaan!\n\nSillä lailla. Nähkääs, ei siihen aikaan suinkaan jokainen\nhauskannäköinen nuori mies vielä ollut abiturientti.\n\nJa kolmanneksi. Hm! Se kohta jäi luonnollisestikin vielä avoimeksi,\nmutta salaperäisyys ja aavistamattomuus -- nehän vasta ovatkin omiaan\nherättämään mielenkiintoa nuorissa miehissä.\n\nNiinpä me Jokikylänkin abiturientit syystä kyllä tunsimme ohikulkijain\nkatseiden kohdistuvan meihin ja me puolestamme annoimme turkulaisten\nauliisti katsella itseämme, sillä olihan heillä nyt pitkästä aikaa\ntaas tilaisuus nähdä jotain katselemisen arvoista. (Eräät vanhemmat\nhenkilöt ovat myöhemmin kertoneet, etteivät he muka meitä tuona keväänä\nnähneetkään, mutta se ei voi olla totta. Se on ilkeämielisyyttä.)\n\nReino teki korollaan siron käännähdyksen, nakutti ruusupuisellaan\ntoiseen käteensä, ehdotti kävelyn jatkamista kirkkosillalle päin ja\npehmeästi me käännyimme hänen ehdottamaansa suuntaan.\n\nSiihen aikaan oli Linnankatu Turun koulunuorison iltakävelypaikka.\nSe oli tuo kuuluisa kurtiisin, silmänvälähdysten, \"iskemisen\" ja\nvalloitusten tanner -- jumalainen \"Sluusis\", (Slottsgatan) jolla\nJatko-opiston \"pullat\" punaposkisina ja ikuisesti hymyilevinä\nleijailivat lyhyen häipyvän iltahetken, tuon hetken, joka sai erään\nnuoren runoilija-alun toverikunnan lehdessä puhkeamaan seuraaviin ajan\nrientoja kuvaaviin säkeisiin.\n\n            LINNANKADULLA.\n\n    Kun meill' on iltapäivin pitkä aika,\n    niin aina \"Sluusis\" muistuu mielehen.\n    Vie sinne meitä kumma, vieno taika\n    kuin tenho iltaruskon tyvenen.\n\n    Sun luonasi, oi Auran kaunis kukka\n    nään neitoin hienohelmain viihtyvän.\n    Ja moni huokaa siellä poikarukka\n    valloissa lemmen, yhä kiihtyvän.\n\n    Mä Auran kulmast' lähden kaihomiellä\n    nyt kohden Kirkkosiltaa astumaan.\n    Niin monen tutun kohtaan kyllä tiellä,\n    -- yht' ainokaista \"tummaa\" varron vaan.\n\n    Niin joudun sitten tovereini joukkoon\n    ja yhtä iloinen kuin hekin oon\n    vaan silti kuumeisna ma kiidän, poukkoon,\n    ja usein sorrun ojaan, allikkoon.\n\n    Voi tuhat tulimmaista, törmään yhteen,\n    vaikk' loistaa lyhdyt, paistaa kuuhutkin,\n    Saan kohta, kokoon aimo ihmislyhteen\n    sen sekamelskaan toiveet upotin.\n\n    -- Kas tuolla astuu arvon Herra Sprätti,\n    on vaattehensa uudenmuotiset.\n    Hän mielestään on ihmeen hieno, nätti,\n    vain hansikkaat on viimevuotiset.\n\n    Ja sitten siellä käy nuo hienot naiset\n    käy Ryssän upseerit ja herrat muut,\n    käy koulupojat, tytöt armahaiset,\n    ja hymyssä on kaiken kansan suut.\n\n    Hurraa, oi Sluusis, ylväs mainehesi,\n    se kasvakoon ja vihannoikoon vain\n    sun uljas lemmen kilpatanteresi.\n    Ja käyköön sulla tyttölöitä ain!\n\nMe Jokikylän pojat astuimme nyt tuolle kilpakentälle ja se toi meille\njokaiselle mieleen saman asian -- Oihonnan.\n\nOihonna ei suinkaan ollut mikään laiva, vaan sielukas olento. Nikean\nkirkolliskokoushan ajanlaskumme ensi vuosisatoina teki tunnetun\npäätöksensä, että naisellakin on sielu. Sen jälkeen on naisen asema\nparantumistaan parantunut maailmassa ja neidon kunnioitus ja palvonta\noli jostain tutkimattomasta syystä korkeimmillaan juuri sinä hetkenä,\njolloin me 20 abiturienttia kulutimme (kengän) korkojamme Turun\nkivikaduilla.\n\nOihonna oli 17-vuotias, hoikka, solakka ja tietysti ihmeellinen kuin\nsatu. Hän oli vaaleatukkainen ja varustettu sinisillä silmillä, mitkä\nominaisuudet yhteensä hankkivat hänelle nimen Oihonna.\n\nMinä olin keksinyt Oihonnan. Se tapahtui jo pari vuotta sitten eräällä\nyläluokkain rekiretkellä, joka tehtiin vanhaan Ispoisten kartanoon.\nYhteiskonventti, jo ammoin hävinnyt, mutta aikanaan kukoistanut\nlaitos, oli päättänyt keväällä hankien vielä kimmeltäessä metsissä\nja vainioilla tehdä rekiretken eräänä maaliskuun lupapäivänä. Siihen\naikaan pidettiin Turussa suomalaisen lyseon yläluokkain ja tyttökoulun\njatkoluokkain välillä yhteisiä konventin kokouksia. Tapa oli erittäin\nonnistunut ja sen merkitys molempien koulujen yläluokkalaisten\nkehitykselle oli erinomaisen suuri. Yhteiskonventin kokoukset ja\nillanvietot olivat jaloimmat ja ritarillisimmat huvitilaisuudet vuoden\nvarrella.\n\nJa maaliskuun lupapäivänä me teimme rekiretken Ispoisten kartanoon,\njonka vanha, komea juhlasali oli luovutettu ohjelman suoritusta ja\ntanssia varten. Eräitä molempien koulujen opettajia seurasi retken\nvalvojina mukana.\n\nLeveät ajoreet, jotka upottivat uumeniinsa ajajan lisäksi vähintäin\nneljä matkustajaa, kokoontuivat pitkäksi matkueeksi kirkkopuistoon.\nLähtöä katselemaan oli tullut paljon yleisöä. Kaikilta tahoilta saapui\nnyt neitejä kavaljeereineen. Hälisten ja nauraen he sijoittautuivat\nrekiin. Lumi säteili katuvierillä, aurinko helotti lämpimästi ja\nräystäät tippuivat vettä.\n\nKulkusten helistessä juhlallisen alkusoiton lähti pitkä rekijono\nliikkeelle iloisten, nuorekasten huudahdusten kajahdellessa.\nKaupungin tantit ja alaluokkalaiset seurasivat matkuetta lämpimin\nonnentoivotuksin. Edelliset muistelivat nuoruutensa päiviä ja\nrunoilivat satujaan kummilapsistaan, jälkimäiset taas ottivat asiasta\noppia ja uhkailivat, kun kerran heidän vuoronsa tulee, aikaansaada\njotakin vielä repäisevämpää.\n\nIlma tuoksui pihkalle ja urvuille. Hanget säihkyivät Ispoisten\nmetsissä. Hevoset korskuivat ja reet kiitivät nuoskaisella tiellä\nhyvää vauhtia Kaarinan rantakulmalle. Pari kuperkeikkaa lisäsi retken\njännitystä.\n\nTalon pihalle tultua karavaani hajaantui. Kaikkialla noustiin reistä.\nSukkeluuksia sateli ja pari parin jälkeen nousi korkeita portaita\nvanhan kartanon saliin, missä mahtavat lattiapalkit uhmasivat tulijoita\nikäänkuin sanoen:\n\n-- Olettepas te hoikkaa ja keveää väkeä. Teidän tanssiessanne me emme\nviitsi notkahdellakaan, ei edes kohteliaisuudesta. Tanssikaa vaikka\npäällänne.\n\nNeitojen vaatteet sijoitettiin salikamareihin. Herrat löivät nauloja\nporstuaan ja asettivat sinne vaatteensa. Tuvasta tuotiin valtavat\npannut kahvia, korvapuusteja, voipullia ja leivoksia ja kahvi sai nyt\nkuten aina kielen kannat laukeamaan. Puheen sorina täytti salin.\n\nJa siellä istui eräässä nurkassa Oihonna. Sattumalta olin joutunut\nistumaan vastakkaiseen nurkkaan ja huomioni kiintyi heti neidon\nvaaleaan kauneuteen. Hänen nuoruutensa, vaatimaton käytöksensä ja\nhaaveilevat silmänsä saivat vähitellen sydämeni sykkimään.\n\nKatselin salaa tyttöä, jota en ennen ollut nähnyt yhteisillä retkillä\nja ajattelin:\n\n-- Kuuleppas Jokikylän poika, mitään noin kaunista et sinä ole koskaan\nnähnyt ennen. Miten ihmeen nuori ja solakka hän on, todellinen nuori\npohjoismainen neito -- Oihonna!\n\nKun en tiennyt tytön nimeä, ristin hänet Oihonnaksi, enkä voinut olla\nyhä katselematta uudestaan hänen kuvankauniita kasvojaan. Hän oli kuin\nunelma, hengetär, taideteos.\n\nJa taideteos hän olikin, mutta paljon monimutkaisempi, kuin mitä minä\nyksinkertainen Jokikylän poika olin osannut aavistaakaan.\n\nPuoli tuntia myöhemmin alkoi tanssi ja silloin luonnollisesti astuin\nreippaasti Oihonnan luo, jolle Kalle Palo oli jalomielisesti suostunut\nminut esittelemään -- hänen oma ihanteensa kun oli aivan toista maata,\nsanoisinko konkreettisempaa kauneutta.\n\nMe tanssimme. Kerroin tytölle, että oli jo ollut pitemmän aikaa aivan\ntavattoman kaunista ilmaa ja ellei mitään romahduksia ja repeilemisiä\ntapahdu, näyttää kaunis ilma jatkuvankin ja mahdollisesti tulee kaunis\nloppukevät ja ehkäpä kaunis kesäkin.\n\nOihonna puolestaan oli aivan varma siitä, että kevät tulee olemaan\nkaunis, sillä nythän oli jo melkein kevät.\n\nOihonna tanssi kevyesti kuin höyhen. Heti ensimäisen tanssin jälkeen\ntunsin liekehtiväni ja toisen tanssin jälkeen en enää uskonut koskaan\nvoivani nähdä iloista päivää ilman Oihonnan vastarakkautta. Onneksi oli\nminulla kotoperintönä maaseudun sydämestä niin paljon käytännöllistä\nälyä, etten heti ladellut sydämeni koko aarreaittaa Oihonnan jalkojen\njuureen.\n\nMe tanssimme keskenämme monta tanssia peräkkäin ja minä palvoin\najatuksissani Oihonnaa kuin trubaduuri linnan rouvaa. Me aloimme\nherättää huomiota.\n\nSiitä emme välittäneet. Tulimme yhä tuttavallisemmiksi. Oihonna kertoi\ntanssien vaihdellessa vähitellen koko lyhyen elämäkertansa, jossa, kun\nnyt jälkeenpäin asiaa muistelen, ei ollut yhtään mitään erikoista.\nMutta tuona iltana olin kuin lumottuna. Yksinkertaisimmatkin tapaukset\ntytön elämässä tuntuivat minusta aivan kummilta. Hänen elämäntarinansa\noli mielestäni ihmeellisin, mitä koskaan olin kuullut tai lukenut.\nSäestin hänen kertomustaan innostunein huudahduksin. Hän halusi sitten\nkuulla jotain minustakin, mutta mitäpä minä omista vähäpätöisistä\nvaiheistani olisin pystynyt löytämään mitään, mikä olisi kiinnostanut\n-- Oihonnaa.\n\nMutta tanssin päätyttyä tuli Kalle Palo luokseni ja väitti, että minä\nmuka Oihonnan puolesta olin tehnyt jo enemmänkin kuin velvollisuuteni\nja että kymmenen vähintäin yhtä toivorikasta nuorukaista kuin minäkin\nhalusi tanssia Oihonnan kanssa, jos vain minä hetkeksi voisin asettua\nlepoon laakereilleni, enkä häärisi kuin herhiläinen tytön ympärillä.\n\nTein Petroniuksen eleen ja menin ulos vilvoittelemaan. Saliin tultuani\nhuomasin pian suureksi hämmästyksekseni, että Oihonna oli hukkunut\nkiinni saamattomaksi tanssin huimiin pyörteisiin. Vain vilahdukselta\nnäin hänen sinisen hameensa liehahtavan milloin milläkin puolella\nsalia. Nyt yritin jatkaa katkennutta seurusteluamme, mutta huomasin\ntytön saavuttamisen pian ylen vaikeaksi. Puolikymmentä hävyttömällä\nnaamalla varustettua nuorukaista oli aina tielläni.\n\n-- Tämäpä kummaa, ajattelin. Tehdäänkö minulle kiusaa vai pilaa?\n\nKatselin hetken tilannetta kriitillisin silmin ja silloin huomasin\nOihonnan aseman tanssisalissa muuttuneen täydelleen yhdellä iskulla.\n\nKas nyt, tanssi alkoi. Nousin kiiruhtaen tyttöä kohti. Olin päättänyt\nkäyttää ajoissa tilannetta hyväkseni ja lähteä liikkeelle jo vähän\nennen soiton alkua. Mutta samassa oli tusina nuoria miehiä pystyssä,\nsamassa remahtivat viulu ja harmonikka soimaan ja tuolla liiteli\nsinipukuinen tyttö -- Antti Kukolan käsivarsilla.\n\n-- Kas sitä köntystä, taitaa ukko paha vilkastua, ajattelin muistellen\nAntin tunnettua hitautta opin tiellä. Mutta nyt siinä oli Antissakin\nuutta eloa. Heikon lohdutuksen keksin siinä, että olipahan oman kylän\npoika saanut Oihonnan riistetyksi monelta muulta yrittelijältä.\n\nVihoissani kumarsin eräälle paksulle tytölle, joka sattumalta tuli\neteen ja laukkasin kuin vimmattu saksanpolkkaa pitkin salia päästäkseni\nedes Oihonnan kintereille.\n\nAntti Kukola katseli voitonriemuisena ympärilleen. Minua harmitti.\n\n-- Hiton Kukolan hunsvotti, tuumailin. Mitä oikeutta sinulla on viedä\nOihonna minulta. Minähän hänet keksin, vedin esille laumasta. Ette te\nhäntä nähneetkään, ennenkuin minä hänet teille osoitin. Haa! Nyt te\nkyllä huomaatte helmen, kun minä sain teille nenästä pitäen osoittaa\nsen arvon.\n\nNäin tuumin katkerana, mutta taistelusta en lakannut. Antti näytti\nolevan aivan tosissaan, korviaan myöten pihkassa. Kiitäessään sivutseni\nhän hymähti ja sanoi ylimielisesti.\n\n-- Mitä kuuluu?\n\nOlisin vastannut jotain repäisevän ilkeää, mutta luuletteko, että\nkeksin mitään muuta kuin tuon typerän:\n\n-- Eipä erikoista, mitä itsellesi?\n\nAntti kierteli kuitenkin jo kaukana, mutta hänen naamallaan leveili\nilme, jonka tulkitsin:\n\n-- No vielä häntä kyselet. Minullehan sitä vasta ihmeitä kuuluukin.\n\nTanssi loppui, mutta alkoi heti uudestaan. Aavistamaton keskeytys\nheitti kuitenkin Oihonnan suoraan syliini. Olimme juuri vieneet\nneitomme istumaan, silloin helähti uusi tanssi -- valssi. Yht'äkkiä\nnäin vieressäni sinisen puvun ja siniset silmät. Katseeni välähti.\nTartuin onneeni arvelematta.\n\nMe tanssimme hiljaa. Koko maailma tuntui häipyvän silmistäni\nkaukaisuuteen. Siellä se hiljaa kohisi ja kuiskutteli. Kuin unessa me\nliikuimme ja vieno, kaihomielinen sävel painui iäksi mieleeni. Oihonnan\npitkät, hoikat sormet hiljaa vavahtelivat vahvoissa maalaiskourissani.\nSali oli täynnä hehkuvaa tunnetta, nuoruuden juhlaa ja syttyvän\nrakkauden salaperäisyyttä.\n\nMutta sitten alkoi minua ahdistaa. Vaistomaisesti tunsin että -- jotain\noli vinossa. Tunsin jotain kylmää ja välinpitämätöntä, surkeaa satavan\nvälillemme. Avasin silmäni, terästin katsettani. Oihonnan lumoavat\nsilmät katselivat ohitseni. Hän tanssi veikeästi, mutta hengettömästi.\nHän hyräili hiljaa valssin säveltä.\n\nHän tanssi tanssin vuoksi eikä minun vuokseni. Se oli \"l'art pour\nl'art\", eikä mitään muuta. Sen älysin.\n\nPäästäkseni puheen alkuun lausuin väräjävin äänin jotain surkuteltavan\nyksinkertaista, jotain siitä, miten hauskaa oli saada jälleen tanssia\nhänen kanssaan.\n\nOihonna hymähti ylhäisesti ja keikautti välinpitämättömästi niskaansa.\n\n-- Minusta on aina hauska tanssia, hän sanoi. Minä pidän tanssista\nhirveästi. Minä rakastan tanssia, sanoi hän vielä painokkaasti.\n\nÄllistyin. Syvä surumielisyys valtasi minut. Katselin kauhistuneena\nOihonnaa, jonka kanssa pari tuntia sitten olin alakuloisen vienosti\nkeskustellut elämän syvistä ongelmista. Hän oli kuin olikin muuttunut\nkummallisella tavalla. Niin, hän oli kokonaan muuttunut. Hän vastaili\nkylmästi ja hajamielisesti. Koko hänen olemuksensa oli tullut ylpeäksi\nja voitonvarmaksi, mutta kylmäksi.\n\nNyt vasta huomasin hänen ryhtinsä. Hänhän oli ilmetty kuningatar, hän\njoka äsken oli ollut viaton paimentyttö. Nyt hän oli suuri nouseva\ntähti, kohoamassa illan kuningattareksi, monien ihailema ja monien\nkadehtima. Mitäpä hänellä oli enää minun kanssani erikoista tekemistä.\nEi hän enää muistanutkaan sitä palvelusta, minkä minä olin hänelle\ntehnyt. Nyt oli hänellä aina ympärillään monta kavaljeeria, jotka\nkukin olivat valmiit syöksymään vaikka tuleen hänen huvikseen. Ja\nkuninkaalliset unhoittavat kuulemma, nopeasti heille tehdyt palvelukset.\n\nTanssi loppui. Kiitin ja luovutin Oihonnan vapaaehtoisesti\nkilpailijoilleni. Olin järkytetty.\n\nIstuin synkkänä nurkkatuolilla ja mietin. Ensin asia harmitti minua.\nPäätin, etten vielä luovu leikistä, en ilman taistelua, en totta\ntotisesti.\n\nSitten aloin miettiä jotain ihmeellistä sankaritekoa, jossa panemalla\noman henkeni alttiiksi -- -- -- hm. Mistäpä sitä sellaisia tilaisuuksia\nilmestyi. Jokin pillastunut hevonen, hm! Tai ärjyvät aallot ja pieni\nrisahteleva vene?! -- Ei tuntunut luonnolliselta eikä mahdolliselta.\n\nIllan tullen Oihonnan maine vain kasvoi ja ihailijaparvi taajeni.\nHetken oli Antti Kukola ylinnä, mutta pian hän sai vaarallisen\nkilpailijan. Klemolan Reino, kolmas Jokikylän pojista leimahti äkkiä\ntäyteen liekkiin. Todella pelottomana ja nuhteettomana ritarina hän\nkävi taisteluun ja näytti ainakin aluksi saavan perin huomattavan\naseman uuden kuningattaren ympäristössä. Eikä ihme, sillä Reino oli\npitkä komea poika. Hänessä oli tunnetta ja runollisuutta, mikä jotenkin\ntyystin puuttui Antilta. Antti siirtyi varjoon auttamattomasti. Oli\nsurkeata nähdä hänen asettuvan salin pimeimpään nurkkaan lyötynä ja\nrunneltuna ja sieltä katselevan Oihonnaa nöyränä ja vähäpätöisenä\nkuin mato aurinkoa. Sitten luontainen ylpeys voitti rusthollin pojan\nja hän kävi uudelleen taistelun pyörteeseen, jopa jonkinmoisella\nmenestykselläkin.\n\nMinua jo nauratti, vaikkakaan naurustani ei suinkaan puuttunut\nmielikarvautta. Se oli vahvasti pippuroitua. Ihmettelin vain, miten\ntuo tyttö oli pystynyt aivan huumaamaan meidät kolme jokikyläläistä\nja vielä monta muuta. Katsoin epäillen jälleen Oihonnaa kohti --\nmutta tulos olikin aivan toinen kuin olin odottanut. Saatoin vain\ntodeta uudelleen hänen merkillisen lumousvoimansa. Samalla näin\nAntin heittävän hurjia silmäyksiä serkkupoikaansa Reino Klemolaan,\njoka par'aikaa hänen nenänsä edessä teki siroimman siihen astisen\nkumarruksensa ja ojensi kätensä tavoitellakseen Oihonnan valkeita\nsormia. Näin Antin katseessa ilmeisen halun saada kenkänsä\npuolipohjilla potkaista paukauttaa pokkuroivaa kilpailijaansa\nperäpakaroille, mutta sehän temppu, niin luontevasti kuin se\nepäilemättä olisi suoritettukin, olisi kuitenkin todennäköisesti\nkatkaissut Antilta kaikki loputkin mahdollisuuksien hivenet. Ja\nAntti Kukola oli harkitseva herra. Se kyllä tunnettiin. Hän nousi\narvokkaana seisomaan, katseli tutkivasti ympäri salia ja astui sitten\nkeinahtelevin, veikein askelin Nina Salmenin, konventin entisen,\nsanoisimmeko nyt leskikuningattaren luo ja lausui tälle jonkin\nrepäisevän kohteliaisuuden, joka sai neidon punastumaan.\n\nKas vain! Kyllähän Antti selviää, mistä tilanteesta tahansa, mietin\nja lähdin ulos. Rinnassani pisti, en tiedä miksi. Menin lumiseen\nsäteilevään puistoon, mistä näköala aukeni merelle. Siellä kohosi\nlämmintä usvaa, puitten oksilta suli jää ja pisarat putoilivat helskyen\nmaahan. Nojasin tummaan kosteaan omenapuuhun ja katselin kaukaisuuteen\nkaihoisin, kaihoisin mielin. Harmaita pilviä oli lännen taivaalla.\nKevät teki tuloaan, purot jo solisivat. Sydämeni oli pakahtumaisillaan.\nHiljaa hyväilin puun nuoria oksia ja kuuntelin kevättuulien huminaa.\nOlin sairas, pääni oli kuuma. Painoin siniselle vivahtavaa lunta\notsalleni ja ohimoille. Kevään kaiho värisi sydämessäni.\n\nSeisoin siellä hyvin kauan. Sitten tuli Kalle Palo puutarhaan. Hän\nsaapui heti luokseni ja kysyi suoraan, oliko minun murjottelemisellani\nja Oihonnalla jotain tekemistä keskenään.\n\nMinä luonnollisestikin avomielisesti vastasin, että enpä tiedä, mikä\nvastaus oli jotakuinkin selvää kieltä niissä oloissa.\n\nSilloin Kalle sanoi, että Oihonnan tähden ei kannata murjotella, sillä\nhän on kerta kaikkiaan vain kaunis, mutta sisällyksetön tyttö.\n\nOlin loukkaantua.\n\n-- Mitä sinä höpiset, sanoin. Oihonna on maailman hienoin tyttö.\n\nKalle hymyili ivallisesti.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät. Sinä tutustuit Oihonnaan pari tuntia\nsitten, mutta minä olen tuntenut hänet jo vuosikausia, eivätkä hänen\nsuudelmansa sitä paitsi ole ollenkaan niin makeita kuin voisi luulla.\n\nKalle Palo lähti ja se olikin paras. Katselin hänen jälkeensä pyörein,\nkauhistunein silmin. Luonnollisestikaan en uskonut hänen puhettaan,\nmutta yhtä luonnollisesti en myöskään ollut sitä uskomatta.\n\nSeisoin vielä puoli tuntia ulkona tunteitten räikeässä ristiriidassa\nja sekamelskassa. Kun minun välttämättä täytyi tyyntyäkseni katkoa\nmuutamia oksia, siirryin pois omenapuun luota puutarhan aituukselle,\nmissä seisoi parvi hyödyttömiä haapoja. Niitä viattomia olentoja\nnitistelin siellä eräänä kevätiltana joukottain.\n\nHurjan mielialan vallitessa ja täynnä hirtehishuumoria saavuin\nuudelleen saliin. Kävelin suoraan Oihonnaa kohti, jonka Reino juuri vei\ntuolille istumaan. Siirsin ylevällä kädenliikkeellä pari nuorukaista\nsivulle, irvistin vasemmalla suupielelläni Antille ja kumarsin\nOihonnalle. Ja seuraavassa hetkessä kiersimme taas Oihonnan kanssa\nkeveästi hiljaista valssia. Tyttö tanssi koko sydämestään ja välistä\nhän hyräili säveltä. Hänen rintansa hehkui kuumuutta.\n\nLaskettelin keveitä välinpitämättömiä sukkeluuksia ja kas! Oihonna\nkatseli minua kuin uutta miestä ja laski leikkiä hänkin. Parin\nkierroksen jälkeen vein hänet istumaan ja tein siron liikkeen osoittaen\nviittä nuorukaista, jotka heti parveilivat hänen ympärillään. Oihonna\nnäytti hämmästyneeltä.\n\nSitten tanssin koko illan milloin yhden milloin toisen kanssa ja aina\nkun tilaisuus tuli, nappasin Oihonnan. Laskimme leikkiä ja pilaa.\nOlimme taas pian ystäviä ja hauskaa meillä oli.\n\nKun sinä iltana tähtien tuikkiessa palasimme Ispoisten metsätietä\nTurkuun, oli meidän Jokikylän poikien suhde taas jotakuinkin ennallaan.\nJa siitä olimme yksimielisiä, että Turun koululaismaailmaan sinä iltana\noli kohonnut uusi ja ihmeellisen loistava pyrstötähti.\n\nOihonnan voittokulku koulupoikamaailmassa jatkui sen jälkeen useita\nvuosia keskeytymättä, mutta se luonnollisesti vaikutti hänen\nluonteeseensa. Tuosta alkujaan hiljaisesta kainosta tytöstä kehittyi\nkylmä, ylpeä daami. Eikä ollut ihmekään, sillä sellaista menestystä,\nminkä Oihonna saavutti heti ensi esiintymisellään ei naisen heikko pää\nvoi kestää. Konventeissa, retkillä, juhlissa hän oli aina keskipisteenä\nja oman koulunsakin pikkunäytelmissä ja kuvaelmissa hän aina esiintyi\nkuningattarena. Sellainen vie nuoren tytön pään pyörälle.\n\nAikojen kuluessa me Jokikylän pojat tasaannuimme Oihonna-huumassamme\nja toveruutemme, joka hetken näytti peräti uhatulta, palasi ennalleen,\nehkäpä lujittui, sillä sehän oli nyt karaistu koettelemusten\ntulikastikkeessa. Emme enää niin vain suin päin olleet valmiit\nsyöksymään tuleen tuon tytön heitukan tähden eikä hän enää väikkynyt\nmielessämme sinä puhtaana kevätillan kuningattarena, mikä hän oli\nollut ensi tapaamisemme hetkellä. Mutta pikku ruhtinatar hän aina oli\ntyttöjen parvessa ja hän kasvoi ja tuli vuosi vuodelta yhä komeammaksi\nvaikkakin hän samalla menetti jotain hyvää ja kaunista, mitä ei voi\nselittää.\n\nJa yhä me hiljakseen häntä ihailimme. Pientä kähäkkää kävimme me\nJokikylän pojat usein iltasin Linnankadulla. Kaikkia muita vastaan\nme esiinnyimme yhtenä rintamana ja uskollisina liittolaisina, mutta\nkeskenämme me kilpailimme monin kujein ja kolttosin, sekä sanoin että\ntoimin. Ja siinä jalossa kiistassa kului abiturienttivuotemmekin.\n\nSellainen on lyhyt kertomus Oihonnasta, minkä jälkeen palaamme taas\nseuraamaan abiturienttien seikkailuja Linnankadulla heidän lähtiessään\nkuten tämän luvun alkupuolella kuvailtiin, Aurakadulta kohden\nKirkkosiltaa. Seuraamme liittyi pari toveriamme ja me hajaannuimme\nkahteen ryhmään kävellen itää kohti, missä vihreiden puiden lomassa\nkimmelsi palanen Aurajokea ja puiden latvojen yläpuolella kuulsi\nkirkontornin jättiläishaahmo. Kirjastotalon puolipylväikkö liittyi\narvokkaana seinämänä edessämme aukenevaan tauluun.\n\nOlin kokonaan vaipunut näköalan ihailuun, kun huomasin Antin\nlevottomana silmäilevän taaksepäin. Hänen poskensa olivat sävähtäneet\ntulipunaisiksi.\n\nMitä oli tapautunut. Mikä oli saanut ymmälle tuon itsetietoisen\nabiturientin?\n\nKauppiaskadun kulmasta oli kääntynyt Linnankadulle vaaleatukkainen\nneito -- Oihonna, ilmestyen äkkiarvaamatta eteemme, niin että aivan\nällistyksissämme tuskin ehdimme tarrata kiinni lakkiimme saadaksemme\naikaan tervehdyksen. Samassa oli Oihonna jo mennyt kauas ohitsemme. Hän\nkulki nopeasti.\n\nMutta takanamme tuli Reino tovereineen ja he huomasivat tytön ajoissa.\nHe heilauttivat meille kättään ja kääntyivät heti ympäri. Heillä oli\nhyvä etumatka, siksi seurasimmekin vain katsojina takaa-ajoa.\n\n-- Sinä ajat takaa jaloa riistaa nyt Reino Klemola, ajattelimme, mutta\nmiksipä ei asia sinulle onnistuisi.\n\nAurakadun kulmassa Reino oli saavuttamaisillaan tytön ja hiljensi\nvauhtia. Hän piti nähtävästi asiaa jo aivan varmana ja katseli\ntyttöä hetken hartaasti. Syytä olikin, sillä hänen käyntinsäkin oli\nihmeellisen joustava. Hänellä oli päällään uusi leninki -- ja mikä\nihmeellinen leninki!\n\nSilloin tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Reinon arvellessa astui\nhänen ohitseen eräs tuntematon ylioppilas, varmoin askelin, käveli\nsuoraan Oihonnan rinnalle ja tervehti. Tyttö pysähtyi hetkeksi, ojensi\nkätensä ja hymyili niin suloisesti, että meidän kaikkien sydäntä\nnipisti.\n\nHe kääntyivät Kivisillalle ja Herra Tuntematon loi kaiken kukkuraksi\nReinoon, jäätävän ivallisen silmäyksen, Reinoon, joka samassa puhkuen\nsaapui katujen kulmaukseen ja näytteli ympärillä seisoville naamataulua,\njossa kysymysmerkki ja myrskynmerkki vuorotellen vaihtelivat, synkällä,\ntulenkarvaisella taustalla.\n\nOihonnakin katsoi sinnepäin, hymähti ja kääntyi sitten antautumuksella\nseuralaistaan kohti. Olihan tämä toki ylioppilas, mikä joka tapauksessa\nsillä hetkellä oli jotain varmempaa kuin abiturientti Reino Klemola\nennen ylioppilaskirjoituksia.\n\nReinon sydän lyödä läpätteli sekalaisia tykytyksiä ilman mitään selvää\ntahtia tai järjestystä. Vain yksi ajatus kohosi vallitsevana hänen\nhämäristä aivoistaan ja sekin oli tällainen.\n\n-- Nolattu, hyi hitto, nolattu perinpohjaisesti ja puolen maailman\nnähden!\n\nSamein silmin katseli abiturienttimme nyt Linnankatua, joka pitkänä\nkuin nälkävuosi häipyi kaukaisuuteen. Sitten tulimme me paikalle.\nReinon miettiessä, miksei hän tehnyt sitä ja sitä ja miksei hän ollut\nse ja se ja miksi hän yksinkertaisesti oli tomppeli, oli meidän\nmielemme taas täynnä rehellistä vahingoniloa ja hilpeyttä.\n\n-- Olisit iskenyt heti!\n\n-- Mitäs viivyttelit. Odotitko apua?\n\nReino purasi huuliaan. Sitten hän katsahti meihin tiukasti. Luimme\nhänen ajatuksensa:\n\n-- Vielä minä teille näytän, velikullat veikkoseni.\n\nMutta silloin löin Reinoa olalle ja lausuin ritarillisesti:\n\n-- \"Noch ist Polen nicht verloren!\"\n\nJoukolla käännyimme takaisin. Uusia tovereita liittyi parveemme ja ilo\noli ylimmillään.\n\nReino yksin käveli synkkänä. Hän piti yllä hurjaa vauhtia, kulki kuin\nkuumeessa. Hänen kasvoillaan kuvastui kaamea päättäväisyys ja kerran\nhän kuiskasi ääneen.\n\n-- Vielä minä niille näytän...\n\nHän oli nähtävästi päättänyt tulla kuvernööriksi tai arkkipiispaksi\nlähimpinä aikoina.\n\n-- Lähdetään Vartiavuorelle, sanoi Reino kiivaasti Kirjastotalon\nkohdalla -- Minun täytyy nähdä avarampia näköaloja. Nämä ahtaat kadut\ntukahuttavat minut.\n\nJussi Teppola yhtyi häneen.\n\n-- Sitä aatetta minä kannatan. Tämä vetelehtiminen ja laahustaminen\nLinnankadulla on minusta suorastaan ällöttävää. Meidän tämän vuoden\nabiturienttien pitäisi oikeastaan lopettaa koko tämä turha tapa.\n\nEhdotus hyväksyttiin yleisesti. Syystä tai toisesta kaipasivat kaikki\ntänä iltana \"laajempia näköaloja\". Uudenmaankadulta alkavia korkeita\nportaita samosimme Vartiavuorelle, missä vanhat puut humisivat\niltatuulessa. Aurinkokin pisti päänsä esille pilven raosta ja hymyili\nkultaista hymyään yli Turku vanhuksen. Komein värein leikkivät sen\nsäteet katoilla, puistojen kiiltävillä lehdillä, joen pinnalla ja\nkaukaisilla vuorilla.\n\nIstuimme pitkälle penkille länteen antavalle penkereelle ja siinä\nvirisi ihan itsestään hiljainen laulu ilmoille. Se oli tuttu kuorolaulu\nja yht'äkkiä huomasimme täyteläisen kvartetin soinnut.\n\n-- Kuulkaa, sehän soi suuremmoisesti! huudahti Pekka.\n\n-- Mehän olemme laulajia joka mies.\n\nSiiloin hypähti Viljo Vainio pystyyn. Hän oli saanut suuren idean.\n\n-- Luokan kuoro, luokan kvartetti! huusi hän haltioituneena. Me\nperustamme sen, minä johdan.\n\n-- Hyvä! Nyt sinä idean keksit, huudettiin hänelle vastaan. Valtava\ninnostus täytti mielemme. Sinä hetkenä me perustimme Vartiavuorella\nluokan kuoron, joka antoi abiturienttiajallemme parhaan osan sen\nrunollisuudesta ja romantiikasta.\n\n\n\n\nHUNNIEN TULO.\n\n\nMelkein heti tehtyämme tuon ylevän päätöksen luokan kuoron\nperustamisesta me jouduimme -- tappeluun, vastoin tahtoamme,\nabiturienttiaikamme ensimmäiseen ja viimeiseen.\n\nSaimme sen perintönä edelliseltä abiturienttipolvelta. Vartiavuori\nkumpuineen ja notkelmineen, laaksoineen, mahtavine puistikkoineen\nja varjoisine teineen oli entisaikaan uhkaava paikkakunta varsinkin\niltaisin. Siellä hiipi tummia varjoja teiden varsilla ja erikoisesti\noli sinne pesiytynyt eräs laitakaupungin sakki hurjannäköisiä\nnuorukaisia, joita me nimitimme hunneiksi. Sakkia johti aikanaan\nTurussa yleisesti tunnettu \"Pitkä hampuusi\".\n\nIlman että meillä oli asiasta aavistustakaan, oli edellinen\nabiturienttiluokka joutunut erikoisiin vihollisuuksiin hunnien\nkanssa Vartiavuoren hegemoniasta. Olimmehan mekin kuulleet jotain\nhunnien olemassaolosta, mutta pahin oli jäänyt salaisuudeksi, ehkäpä\ntarkoituksellisesti.\n\nHunneja näet erikoisesti harmittivat nuo hoikat kepit abiturienttien\nkäsissä ja kenties niiden ohella kepin kantajien naamain\ngascognelaisilmeet. He eivät nähtävästi jaksaneet sulattaa kumpaakaan\nasiaa ja olivat puolestaan jostain käsittämättömästä syystä -- kukapa\njaksaisi seurata heidän mielikuvitustaan -- antaneet meille lempinimen\n\"apinat rusinapuussa\".\n\nRusinapuita ei ole koskaan kasvanut Vartiavuorella. Apinat --\nhm! Jotkut arvelevat vieläkin eri ihmisrotujen polveutuvan eri\napinalajeista, simpansseista ja gorilloista, mutta hunneilla tuskin\nnäistä teorioista oli mitään muuta tietoa kuin ehkä se ääni, minkä\njokin kaukainen atavistinen vaisto kohotteli syvältä piilotajunnan\nsopukoista.\n\nHunnit nousivat vuorelle samoja portaita kuin mekin. Jakautuen kahteen\nparveen he kiersivät Tähtitornin ja juuri meidän kohdallamme nuo parvet\nkohtasivat taas toisensa.\n\nJoka miehellä oli riehakas otsatukka, kaulassa punainen rusetti, lakki\nkallellaan ja jalat vääntelivät kävellessä sinne ja tänne rennosti ja\njoustavasti. He eivät aluksi olleet meitä huomaavinaan.\n\n-- Morjens Massinen, jumalaut! Huudahti pitkä hampuusi vastaantulevan\njoukon etumaiselle miehelle.\n\n-- Morjensta vaan, jumalaut! karjasi tämä takaisin.\n\nSakit yhtyivät ja massan mukana kasvoi mahtavuus. Hunnit pysähtyivät\naivan eteemme, tehden jaloillaan temppuja, jotka saattoivat herättää\nkatselijassa kuvan maapallon pyörimisestä heidän kepeiden jalkojensa\nalla.\n\n-- Katsokaahan pojat, apinat ovat palanneet rusinapuihin, sanoi sitten\n\"Pitkä\" osoittaen meitä.\n\n-- Ovatpa lisääntyneetkin kesän kuluessa, ilkkui toinen hunni.\n\n-- Nehän ovat oikeita herraspoikia, oikein porvariskukonpoikia ja\nlaulavatkin jo:\n\n-- Äkkä rääkää! Äkkä rääkäääää!\n\nEmme olleet nyt laisinkaan taistelutuulella ja sen vuoksi kuuntelimme\näänettöminä heidän kokkapuheitaan toivoen hunnien menevän tiehensä\nnähtyään kylmyytemme.\n\nMutta siitä tulivat hunnit yhä ylpeämmälle tuulelle. \"Pitkä\" johti itse\npuhetta ja koetti lasketella lauseitaan humoristisesti, vieläpä sirosti.\n\n-- O, jees, pojat, very well!\n\nTämän lupaavan alun jälkeen hän ilmoitti meille, että hunneilla ei\nollut meitä kohtaan mitään pahoja tarkoituksia. Meidän piti muka vain\nantaa nuo sirot, ohuet ruusupuiset keppimme heille, sillä heillä ei\nollut varaa hankkia itse itselleen sellaisia. Nyt he olivat kuitenkin\ntulleet täysin vakuutetuiksi noiden keppien erinomaisuudesta ja meidän\nosoittamamme veljellinen anteliaisuus olisi oikeastaan vain kaunis alku\nsille omaisuuden tasajaolle, mikä joka tapauksessa hetimiten pantaisiin\ntoimeen täällä Turun puolessa kuten muuallakin maailmassa. He eivät\nolleet mitään pahoja miehiä, mutta Jumala oli nyt kerta kaikkiaan\nvalinnut juuri heidät selvittelemään täällä matoisessa maailmassa\neräitä asioita, mitkä häneltä itseltään luomispäivinä olivat kiireessä\njääneet vähän keskeneräisiksi ja tuo keppiasia oli niistä ensimäinen.\n\nEivätkä he aikoneet kauan pitää meidän keppejämme. He tekisivät\nvain pari hienoa kierrosta Tähtitornin ympäri ja tulisivat takaisin\nkatkoakseen kepit pirstaleiksi meidän siromuotoisten neniemme\nedessä, koska ne kuitenkin ikävästi muistuttivat ihmisten välisestä\neroavaisuudesta tässä kirotussa ja keljussa porvarillisessa\nyhteiskunnassa, joka nyt oli ruvennut rytisemään kaikissa liitoksissaan.\n\nTähän tapaan puhui \"pitkä\" tai oikeastaan koetti puhua, vaikkakin hänen\nsanansa olivat paljon kansanomaisemmat ja lauseet kömpelömmät.\n\nSilloin Reino Klemola, joka jo entuudestaan oli jyleällä tuulella, otti\nsananvuoron. Hän selitti lyhyesti ja ytimekkäästi keppien merkityksen,\nsanoisimmeko historiallisen merkityksen, selitti, että ihmisten\nvälinen eroavaisuus ei ollut meidän tekemämme, ovatpa päinvastoin\nvapaus ehkäpä veljeyskin, mutta etenkin tasa-arvoisuus yhtä kalliita\nideoita meille kuin muillekin valistuneille kansalaisille ja tie\nkapitalismiin ja poroporvarillisuuteen oli toistaiseksi meille melkein\nyhtä epäselvä kuin hunneillekin. Sen jälkeen hän kuitenkin teki\nselvästi ymmärrettäväksi, että me vapaat Suomen kansalaiset emme kysy\nkeneltäkään lupaa, silloin kun on kysymyksessä niin vähäpätöinen asia\nkuin keppien kantaminen.\n\n\"Pitkä\" ilmoitti nyt jalomielisesti antavansa meille 2 minuuttia\nmietintöaikaa, sillä kaikki väkivaltainen esiintyminen oikeankin asian\npuolesta oli hänelle muka perin vastenmielistä.\n\nKahden minuutin armonaika kului uhkaavan hiljaisuuden vallitessa.\n\"Pitkä\" itse katseli kelloaan ja suvaitsi ilmoittaa sen päättymisestä\npotkaisemalla äkkiä lähellä seisovan Reino Klemolan kepin rutisten\npoikki.\n\nReino oli seisonut ajatuksiinsa vaipuneena ja pitänyt keppiään\nhuolettomasti viistossa asennossa pää maata vasten. Hän sävähti\ntulipunaiseksi ja katsoi hetken ällistyneenä \"Pitkää\", jonka naamalla\nleveili hävytön virnistys. Sitten hän taittoi keppinsä lopullisesti,\nmutta viskasi päät rajusti \"Pitkän\" niskaan.\n\nSamassa kohosi toistakymmentä keppiä uhkaavasti ilmaan. Katkerina me\nnousimme taisteluun, koska muu ei auttanut.\n\nSilloin hunnit väistyivät. Vaikka keppimme olivat ohuet ja aseina\nmitättömät, tekivät ne yllättävän vaikutuksen hunneihin, jotka\näkkäsivät seisovansa aseettomina edessämme.\n\nHe vetäytyivät takaisin muristen, painuivat häpeissään alas samoja\nportaita, mitä olivat tulleetkin. Seurasimme heitä portaitten päähän ja\nkehoitimme heitä tästä lähtien pysymään poissa Vartiavuorelta, koska se\nmiellytti meitä ja me saapuisimme sinne huomenna vähintäin yhtä vahvoin\nvoimin kuin nytkin edistämään terveyttämme, jolle Herran armolahjalle\ntoivoimme hunnienkin panevan suurta arvoa. Me näet olimme pohjaltaan\nrauhan miehiä, emmekä halunneet tappelua, mutta emme kuitenkaan\nvälttäneetkään sitä, jos se olisi tarpeellinen ilman puhdistamiseksi.\n\nKohtaus hunnien kansa oli päättynyt onnellisemmin kuin olimme\nosanneet aavistaakaan ja me päätimme kerta kaikkiaan tehdä kauniista\nVartiavuoresta rauhallisten ihmisten kävelypaikan. Istuimme vielä\ntunnin ajan entisellä paikallamme. Mieliala oli toivorikas. Reino tosin\nharmitteli keppiään, mutta hänelle päätettiin muistoksi tilaisuudesta\nyhteisillä varoilla, sikäli kun sellaisia oli käytettävissä,\nostaa erikoinen muistokeppi, jonka Reino itse saisi valita. Hän\nluonnollisestikin oli kovasti kiitollinen sellaisesta kunniasta.\n\nMutta hunnit -- hitto vieköön -- eivät olleet meitä unohtaneet.\nPäinvastoin! Kärsitty tappio kirveli heitä, varsinkin \"Pitkää\nHampuusia\", joka oli saanut navakan iskun Reinon kepin tyngistä. He\nolivat pohtineet asiaa eri puolilta ja päättäneet -- kääntyä takaisin,\nvallata uudestaan Vartiavuoren, maksoi mitä maksoi.\n\nKävelimme juuri rauhallisina Ankkalammikon ohitse Kaskenkatua kohti\nnauttien syksyn väreistä luonnossa ja lammikon kauneudesta, kun\njouduimme ankaran ja yllättävän hyökkäyksen alaisiksi, hyökkäyksen,\njonka yhtenäisyys ja valmisteltu voimapanos heitti meidät aluksi\nsuorastaan hajalle kuin akanat tuuleen.\n\nTakanamme kuului hurja sotahuuto -- hunnien kamala kirkuna ja\nsamassa lensi sakea kivisade meitä kohti. Oli aivan ihmeteltävää,\nettei se tehnyt pahempaa jälkeä. Kiviä sinkoili ja poukkoili joka\npuolelle. Karkasimme suin päin pensaiden suojaan ja vetäydyimme sieltä\nKaskenkadulle, missä pian soi kimeitä vihellyksiä kutsuen poliisia\njärjestämään oloja Varmavuorella.\n\nHunnien hyökkäys pysähtyi heti, kun kivet heiltä loppuivat. Olimme taas\nkoossa Kaskenkadulla ja toinnuimme pian ensi ällistyksestä. Tappiot\nolivat vain muutamia mustelmia. Meillä oli kepit tallella ja kiviä\noli maa täynnä. Kokoilimme aseita ja kävimme vastahyökkäykseen, sillä\ntajusimme, että nyt ratkaistiin täksi vuodeksi kysymys Vartiavuoren\nherruudesta. Hunnit voivat tulla aivan liian ylpeiksi helpon voittonsa\njohdosta.\n\nHyökkäyksemme edistyi nopeasti, sillä \"hunnit\" olivat nähtävästi\nitsekin kauhistuneet tekojensa seurauksia. Mutta samalla aikaa, kun\nmeikäläinen hurraa voitokkaana eteni itään päin, jouduin minä uuden\nällistyttävän asian todistajaksi ja sotkeuduin pois tovereistani.\n\nHiipien pensaikossa taskuni ja kourani täynnä kiviä saavuin Ankkalammen\nrannalle, missä silmiäni kohtasi ällistyttävä ja outo näky. Lammikon\nkeskellä näet on pieni, sievä saari ja saaressa pieni punaiseksi\nmaalattu ankkakoppi. Sen vierellä seisoi nyt saarella lakiton nuori\nmies kuin kukkana keskellä siroa ympäristöä.\n\nMutta äkäinen oli tuo kukkanen kedolla. Mies kiljui ja heristeli\nnyrkkejään. Hänen sanoistaan ei kuitenkaan saanut yhtään mitään selvää,\nmikä todisti että mies saaressa oli äärimmilleen kiihoittunut.\n\nHuomasin pian hänen vaatteittensa aivan valuvan vettä. Ne lotisivat\nkylmässä syystuulessa.\n\nMistä ihmeestä tuo vettä valuva nuorukainen oli ilmestynyt saarelle ja\nmitä hän oikein huusi niin hirveästi? Tämäpäs oli salaperäistä.\n\nHuomioni kiintyi tuon onnettoman nuorukaisen leimuavista katseista\nvastakkaiselle rannalle, sillä siellä kiljui eräs nainen vähintäin yhtä\nhurjasti, kimeällä kikattavalla, kohta sortuvalla äänellä. Molemmat\nhuitelivat käsiään sekä toisiaan että kylmää, kalpeaa syystaivasta\nkohti ja huusivat, minkä kurkusta lähti.\n\nMieleeni muistui vanha kaunis ballaadi:\n\n    \"Oli 2 kuninkaan lasta\n    jotka rakasti toisiaan,\n    mutta siinä välillä oli meri\n    ja ärjyvä ulappa vaan.\"\n\nNyt nainen kääntyi minua kohti ja huudahti suomeksi.\n\n-- Auttakaa, auttakaa, rosvoja!\n\nTuon äänen kuullessani kalpenin. Siinähän oli jotain tuttua. Kuka oli\ntuo huutava impi, tuo hame, tuo tukka.\n\nJuoksin lähemmäs ja tapasin -- Oihonnan, mutta sen näköisenä ja\nsellaisessa sekä tilassa että asussa, jota ritarillinen mieleni ei\nsalli kuvailla.\n\nRistiriitaisin tuntein ja silmin katselin hetken tyttöä. Sitten tartuin\nlempeästi hänen käsivarteensa ja sanoin syvällä, tummalla äänellä:\n\n-- Oihonna!\n\nHän kääntyi ja loi minuun salamoivan katseen.\n\n-- Rauhoittukaa ja selittäkää! pyysin.\n\nOihonna katseli minua yhä hurjin ilmein ja hänen kasvonsa olivat aivan\nvääristyneet. Hyi herja, miten pahan näköiset ne olivat.\n\n-- Rosvot, ryövärit! huusi hän sitten, puristaen nyrkkiään nenäni\nedessä. Tämä on teidän vikanne.\n\nSitten hän purskahti itkuun ja jatkoi nyyhkyttäen:\n\n-- Mutta saatte kaiken anteeksi, jos pelastatte Jaakon.\n\n-- Kenen hiton Jaakon? kysäsin tyrmistyneenä.\n\n-- Jaakon, tuon Jaakon tuolta saaresta, tiuskasi Oihonna taas kiivaasti.\n\nKatselin Jaakkoa ja kaikesta kurjuudestaan huolimatta alkoi tilanne\nminua naurattaa sisäisesti. Ulkonaisesti en uskaltanut edes\nhymyilläkään, sillä Oihonna olisi varmaan repinyt silloin silmät\npäästäni.\n\nNyt pääsin asian perille.\n\nTuolla Ankkasaaressa seisoi vaatteet vettä valuen juuri sama\nylioppilas, joka Linnankadulla oli tehnyt Reino-ystävällemme niin pahan\ntepposen, vienyt Oihonnan hänen nenänsä edestä.\n\nHahaa, hahaa! Mikäpä on mailmassa aidompaa kuin vahingonilo. Tunnustan\nettä rohkenin tuntea sen nautintorikkaita väristyksiä täysin siemauksin.\n\n-- Mikäs Jaakkoa vaivaa? kysäsin peitellen ivaani, mikäli mahdollista.\n\n-- Pelastakaa Jaakko, huudahti Oihonna uudelleen. Hän on läpimärkä, hän\nvilustuu ja saa kuolemantaudin!\n\n-- Palttua hän saa, korkeintaan korvatillin mammaltaan ja sen hän\nansaitsee.\n\nMutta Oihonna oli jo murtunut. Hän loi minuun kyyneleiset kirkkaat\nsilmänsä ja taas minun koko kiukkuni ja ivani suli.\n\n-- Miten hän on joutunut Ankkasaareen? kysyin.\n\n-- Uinut.\n\n-- Uinut? Oikeinko sammakkouintia?\n\nSilloin Oihonna hymyili ja alkoi järjestellä hiuksiaan. Hän rauhoittui\nvähitellen ja kertoi, että he Jaakon kanssa olivat joutuneet sattumalta\naivan keskelle tuon kauhean tappelun tuoksinaa. He olivat aikoneet\nnauttia auringonlaskun ihanuudesta runollisen Ankkalammen äärellä. Kun\nhe näkivät meidän tulevan, vetäytyivät he ylhäisesti hiukan syrjään.\n\nHm! Ja sitten satoi kiviä ja sitten hunnit hyökkäsivät. Nuo lurjukset\ntempasivat Jaakko-herran neitonsa viereltä. He luulivat kai hänenkin\nkuuluvan kerhoon \"Apinat rusinapuussa\" ja viskasivat hänet ilman\nmuuta lammikkoon. Kauhistunut Oihonna näki, miten hän upposi hyrskyyn\nnäkymättömiin, pulpahti hetken kuluttua ulisten ja vettä purskutellen\npinnalle ja ui. Mutta ui pelästyksissään väärään suuntaan nousten\nmaihin tuolle vihreälle pikku saarelle, missä hän nyt seisoi ja noitui.\n\n-- Autetaan nyt Jaakko pois saaresta, rukoili Oihonna.\n\n-- Tietysti, tietysti autetaan, mutta miten?\n\nRyhdyin toimiin, mutta avun anto ei ollut laisinkaan helppoa. Juoksin\nitseni uuvuksiin hakien lautoja rakentaakseni sillan saaren ja\nmantereen välille. Lautoja en löytänyt, puita kasvoi kyllä rannalla,\nmutta linkkuveitseni oli liian mitätön teräase niiden kaatamiseen.\n\nNyt kokoontui lähitaloista väkeä paikalle ja siinäkös ihmeteltiin,\naivan kuin \"Hämmästyksen sormi olisi ollut Kummastuksen suussa\".\nVarsinkin vanhan kaupunginosan matamit näyttivät olevan päästään\npyörällä.\n\n-- Herra siunakkoon, kuka se on? Mikä se on?\n\n-- Mitä toi äijä tual saares teke?\n\n-- Onko hän märkäkin?\n\n-- Kuin, kuin, kummotto, mimmotto hän sin on joutunu?\n\n-- Eik se enää viitti tul poiskaan siält? nauroi eräs sileänaamainen\ntorimatami ja toinen lisäsi:\n\n-- Kui hän siält pois tulis, kun hän kerran on saareen päässy.\n\nMolemmat nauroivat täyttä kurkkua sukkeluuksilleen. Sitten he\nhuomasivat Oihonnan ja silloinkos heidän kielensä alkoivat pälpättää.\n\n-- Herra saattakoon, sus siunakko, olik flikkaki fölis?\n\n-- No varjelkko. Ja flikk' on jääny rannal. Hihihihi.\n\n-- Hahahaa! Se onkin sukkelaa, vähän merkillist.\n\nMutta väristen vilusta ja kalman kalpeana seisoi Jaakko parka\nsaaressaan.\n\nOihonna yritti lohduttaa häntä:\n\n-- Jaakko, ole rauhallinen. Me haemme lautoja.\n\nAkat taas siunaamaan.\n\n-- Her saattakost, mikä flikka toi oikke on?\n\n-- Aika räpäkkö.\n\n-- Ja katteles sen hepenii.\n\n-- Älkän nyt puhuko pahaa, sill on vallan surkkia paik, kun heili on\nverenhäräs.\n\n-- Kyl mar nuari miäs tost hyppääkin, kirkui Helanderin piika. --\nAinakin mun Kallun.\n\nJaakko katseli epätoivoissaan ympärilleen. Sitten hän äkkiä reippaasti\nhyppäsi veteen ja ui rannalle pikkupoikien raikasten hurraa-huutojen\ntervehtimänä.\n\nKoko väkijoukon seuraamana ja surkuttelemana ystävämme Jaakko\nVedenpolskija juoksi Kaskenkadulle, hyppäsi vosikkaan ja ajoi täyttä\nkarkua tiehensä.\n\nOihonna yksin jäätyään puhkesi itkuun. Hän oli täysin nujerrettu.\nAstuin ritarillisesti hänen rinnalleen, talutin hänet vosikkaan ja\nviileässä syysillassa me ajoimme kyynelkosteisen tunnelman vallitessa\nkohti Oihonnan kotia.\n\nMe nojasimme toisiimme ja keskustelimme hiljaa maailman\npahansuopaisuudesta. Oihonna oli katkera, minä taas esiinnyin suurena\nlohduttajana ja tuo ylpeä tyttö oli kerrankin pehmeä kuin vaha nojaten\nujostelematta kaunista olkapäätään minuun.\n\nUudenmaankadun kulmassa ajoimme toverieni ohi. He seisoivat\nkadunkulmassa ikäänkuin jotain odotellen. Surullista on, ettei heidän\nnaamaansa kukaan ikuistanut sillä hetkellä, jolloin minä ajeluttelin\nheidän nenäinsä editse kyyneliään pyyhkivää Oihonnaa. Voi totuuden\ntorvi, niitä ilmeitä!\n\nPortilla hyvästelimme. Oihonna vakuutti, ettei hän koskaan tulisi\ntätä tapausta unohtamaan ja minä vakuutin Oihonnalle samaa. Minä olen\nlupaukseni pitänyt. Miten lienee laita Oihonnan.\n\nMutta sen illan jälkeen jäi Vartiavuori meille. Toverini olivat\npidättäneet neljä hunnia ja luovuttaneet ne poliisille. Sen jälkeen ei\nainakaan samaa hunnisakkia enää vuorella näkynyt.\n\nJaakko sai \"kuolemantaudin\" sikäli, että hän hävisi Turusta ainiaaksi.\n\n\n\n\n\"TUONNE TAAKSE METSÄMAAN.\"\n\n\nReippaan puoleisesti oli siten alkanut viimeinen kouluvuotemme, sitä\nei voi kieltää. Mutta sitten alkoikin pitkä rauhallinen aika ennen\nsuurlakkoa.\n\nKuoromme harjoitteli innokkaasti ihanasointuisia serenaadilauluja ja\nuljaita marsseja. Koulun suuressa kuorossa \"Buurien marssi\" kajahti jo\ntäyteläisenä ja taiteilija Makkonen lausui:\n\n-- Tämä tulee olemaan meidän loistonumeromme. Siinä kohisivat kaikki\nuljaan passiivisen vastarintamme toivorikkaat, pelottomat ajatukset,\nmutta ei passiivisina eikä kahlittuina, vaan vapaina ja uhkaavina.\n\nReino Klemola oli edellä kerrottujen tapausten johdosta niin\nsydämistynyt Oihonnaan, että hän pihkaantui tulisesti kuten hänen\ntapansa oli toiseen tyttöön -- Saida Suvantoon. Me tunsimme Reinon.\nHänen pihkaantumisensa kestivät tavallisesti korkeintaan kaksi\nkuukautta. Siinä ajassa oli kaikki palanut loppuun yhtenä tulisena\npihinänä. Kukaan muu ei ottanut tätäkään vakavalta kannalta huolimatta\nsiitä, että Saida Suvanto oli solakka ja komea seitsemäsluokkalainen\nneito -- paitsi Reino itse, joka aina puhkui täydessä todessa.\n\nTällä kertaa Reino kuitenkin tuli tavallista hajamielisemmäksi. Ettemme\nsanoisi: hän alkoi haaveilla keskellä kirkasta päivääkin.\n\nOli eräs historian tunti. Kun tohtori Strand ponnisti kaikki suuret\nhenkiset kykynsä ja opettajalahjansa antaakseen oppilailleen kuvan\nkeisari Napoleonin persoonasta, kuvatakseen hänen satumaisen\nmenestyksensä, mutta sittenkin lopullisen sortumisensa kaikessa\ntraagillisessa valtavuudessaan, pyrki oppilas Reino Klemola\nintohimoisesti ummistamaan silmänsä ja korvansa noilta menneiden\naikojen suurilta sankaritarinoilta ja asettautumaan kokonaan sekä\nesityksen että historiallisen todellisuuden ulkopuolelle suorastaan\nsatujen maille ja mielikuvituksen tenhoaville tantereille.\n\nHänellä oli mielessä asioita, jotka muodostivat täydellisen vastakohdan\nNapoleonin historian rajulle taistelusarjalle.\n\nEnsiksikin Reino Klemola oli kokonaan tulevassa ajassa ja toiseksi\nhänen haaveittensa kohteena, niiden kruunaamattomana kuningattarena oli\nnainen, -- Reinon mielestä eräs Luojan luomistaidon ihmeellisimpiä ja\nkorkeimpia saavutuksia -- Saida Suvanto.\n\nJa huolimatta tohtori Strandin äänen jatkuvasta pauhinasta, rakenteli\nReino silmät suurina ja kaihomielisinä ulos akkunasta katsellen\nseuraavanlaista satua.\n\nOli kesä. Läikkyvän merenlahden rannalla kohosi koivujen keskellä pieni\npunaiseksi maalattu mökki, jossa oli valkeat ikkunalaudat. Tämän mökin\nonnellinen isäntä oli -- hän, Reino Klemola itse ja hänen onnellinen\nvaimonsa oli tietysti Saida Suvanto.\n\nReino ukkeli niitti paraikaa heinää rantaniityllä. Auringon nousu\nkultasi vaarat ja meren ulapan. Punaisen mökin savupiipusta nousi\ntyyni, sininen savupatsas korkeuteen ja hetken kuluttua kuului ovelta\niloinen, hopeankirkas ääni huutavan:\n\n-- Reinoo, hohoii!\n\nReino silloin pysähtyisi, painaisi viikatteen varren maata vastaan,\npyyhkisi voimakkaalla kourallaan hikeä otsallaan ja huikkaisi takaisin.\n\n-- Mitäh! Mikäs nyt?\n\nTaas kuuluisi tuo heleä ääni:\n\n-- Reino, kultani! Tulepas juomaan aamukahvia!\n\nSamassa tuuppasi joku Reinoa kylkeen. Se oli hänen vierustoverinsa\nArmas Sacklén.\n\n-- Nouse toki vastaamaan, tohtori odottaa.\n\nReino nousi seisomaan syvästi harmistuneena. Olihan tohtori\nkeskeyttänyt hänen unelmansa niin hiton hienossa kohdassa, juuri kun\nhänen piti maamiehen varmoin askelin lähteä tervehtimään tuon suloisen\nmetsämökin vielä suloisempaa emäntää. Unelma katkesi nyt ihanammassa\nkohdassaan.\n\n-- Ässh! ajatteli Reino.\n\nEivätkä olleet asiat muutenkaan oikealla tolalla. Mitenkäs sanoivat\nvanhat roomalaiset aikanaan:\n\n\"Praesens perfectum, imperfectum futurum.\" Sillä he tarkoittivat\nverrata keskenään varmaa nykyhetkeä ja tulevan ajan epävarmuutta.\n\nReino Klemola erosi sikäli vanhoista roomalaisista tällä hetkellä, että\nhän tunsi nykyhetkenkin perustan horjahtelevan jalkainsa alla. Hän ei\naavistanutkaan, mitä tohtori Strand oli häneltä kysynyt. Hän muisti\nkesken haaveittensa kuulleensa jotain Napoleonista, mutta se pappa\nhääräsikin niin tavattomasti, että oli mahdotonta vain noin puusta\nkatsoen sanoa, mikä kohta hänen urotekojaan paraikaa oli pengottavana.\n\nTohtori Strand huomasi Reinon hajamielisyyden. Hän toisti kysymyksen,\nmutta perin ylimalkaisessa muodossa:\n\n-- Jähä. Khenen kanssa hän sitten meni naimisiin.\n\n-- Naimisiin?\n\nReino katseli kauhistuneena tohtoria. Häntäkö hän tarkoitti, vai, ehkä\nsuorastaan \"Häntä\".\n\n-- Tuliko naimisista mitään?\n\n-- Eiköpä lie tullut, ainahan naimisista jotain tulee, pamautti Reino.\n\n-- Joukahaisen viisauksia, sanoi tohtori äreästi.\n\nLuokka hohotti.\n\n-- Mistä nyt oikein on kysymys?\n\n-- Hitto tiesi, ajatteli Reino, mutta vastasi kuitenkin.\n\n-- Naimisista.\n\n-- Niin keisari Napoleonin toisesta avioliitosta. Kenen hän nai.\n\nReino hymyili. Hän oli pelastettu. Se ei siis ollutkaan hän eikä \"Hän\".\nOlipahan vain eräs satumainen herra Napoleon, jota kukaan nykyisin\nelävistä ihmisistä ei ollut nähnyt. Reino kyllä tunsi sen miehen\ntarinan.\n\n-- Maria Luisen.\n\n-- Luisen? Tarkoittaako Klemola, että luut myöskin seurasivat mukana.\n\n-- Kyllä minä ainakin luulen, hymyili Reino.\n\n-- Siitä huolimatta, sanoi tohtori, pyytäisin kiinnittämään enemmän\nhuomiota historiallisten nimien ääntämiseen.\n\n\n\n\nSERENAADI.\n\n\nVanha Turku, Auran rannalla! Miten paljon oletkaan sinä maamme muihin\nseutuihin verrattuna nähnyt suuria aikoja, henkilöitä ja tapahtumia.\nKaikkialla sinun viileissä puistoissasi, satavuotisten saarnien,\nvaahterain ja kastanjain alla, missä suurten miesten muistopatsaat\ntervehtivät kulkijaa ja kaduilla, toreilla ja vanhojen, ylvästyylisten\nrakennusten liepeillä voi harras pyhiinvaeltaja kuulla historian\nhengetärten siipien havinan.\n\nSinä olet nähnyt hovien loistoa, uljaita töyhtökypäräisiä ritareita ja\nsotilaita, kauniita aatelisnaisia iloisissa juhlissa ja loistavissa\nseurueissa, juhlakulkueita, joissa arvostaan ylpeänä astui maan\nälymystö ja mahtavat viettämässä kohoavan kulttuurin toivorikkaita\nkevätjuhlia, olet nähnyt vanhan akatemian kukoistuskautena\ntieteellisten väittelyjen ja hengen turnajaisten ohella ylpeiden,\nriehakasten ylioppilasten kujeet ja kepposet, heidän iloiset\nnäytelmänsä, huimat juominkinsa, kaksintaistelunsa tai kuullut\nkeväisinä iltoina ja kuutamoisina öinä kaihoisain luuttujen\nhelähtelevän lehtevillä pihamailla, ja serenaadin kajahtavan ylhäisten\nneitojen ikkunain alla ahtaiden, salaperäisten katujen vienossa\nhämärässä.\n\nMutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Jonkinlainen unisen\nporoporvarillisuuden homeinen verho oli laskeutunut vanhan kaupungin\nyli. Harvenneet ja häipyneet olivat iloiset, ylhäiset seurat. Kadonnut\noli toreilta ja kaduilta miekkojen helske, kadonneet taisteluja\nja seikkailuja etsivät ylioppilaat sukkeluuksineen, nauruineen ja\nlauluineen. Pölyyn olivat luutut unohtuneet ja katkenneine kielineen\nolivat ne viskatut ullakoille tarpeettoman romun joukkoon. Kauan\nlienee kulunut siitä, jolloin viimeinen serenaadi toivoa uhkuvana ja\nkaihoa väräjävänä kajahti kuutamoisessa yössä vanhan Auran varjoisissa\nrantapuistoissa.\n\nMutta historiallinen totuus on, että me abiturientit herätimme hetkeksi\nnuo vanhat uljaat tarinat uudelleen todellisuuteen. Ja siitä me olimme\nylpeät. Me toimme tuohon arkipäivän tohinaan hetken vilkkautta ja eloa,\npisaran säihkyvää runoutta, serenaadeja, laulua ja rohkeita seikkailuja.\n\nMeidät valtasivat tenhollaan nuo vanhat historialliset muistot, mitkä\nkaikkialla pistivät esiin. Samalla kun toisaalla elettiin arkipäivän\nhyörinässä, vartioivat nuo viileät, varjoisat puistikot muistojen\ntantereita. Kirkon holvit kumahtelivat meille katoolisen ajan\nmessuja ja juhlakulkueita, linnan muurit uhkaavine, raudoitettuine\nikkunoineen ja tykinaukkoineen puhuivat sankariteoista ja menneestä\nmahdista, jossa miekka ja peitsi sekä runo ja kauneus kilpailivat\nkeskenäisestä valta-asemasta uhkeiden ritarien ja kauniiden, ylhäisten\nnaisten suosiossa. Ne kertoivat vangitusta kuninkaasta ja itkevästä\nkuningattaresta, valtakuntaa ja kotia vailla harhailevista prinsseistä\nja prinsessoista.\n\nJa vanhan akatemiatalon ylhäiset piirteet häämöttivät kirkkopuiston\ntakana iäisissä unelmissaan hengen taistelusta ja voitosta uhkaavaa\naineellisuutta ja muita pimeyden voimia vastaan, arkipäivän hyörinän\nja omanvoiton pyynnin ainaisen kilpajuoksun jatkuessa yhä uusissa\nmuodoissa sen ylhäisten muurien ympärillä.\n\nEikö tämä kaikki ollut omiaan hurmaamaan nuorukaisen herkkää mieltä!\n\nKvartettimme oli harjoitellut ahkerasti. Meidän bravuurilaulumme oli\nräiskyvä \"Syttynyt on sota julma\", millä me vapisutimme hentomielisiä\nkuulijoita tuona herkän jännityksen aikana, minkä venäläissorto ja\npassiivinen vastarinta toivat maahan. Minkäpä he meille mahtoivat,\nSuomisyöjät, niin mahtavia kuin olivatkin; mehän olimme vain\nkoulupoikia.\n\nJa kun tulivat viestit Suomen Kaartin lakkauttamisesta, jotka täyttivät\nmielet mitä syvimmällä katkeruudella, silloin me milloin missäkin\njuhlassa kajautimme laulumme hiljaa kuuntelevalle yleisölle:\n\n    -- \"Rientäkäätte savolaiset,\n    sekä pojat pohjalaiset,\n    myös sä, kansa Karjalan\n    vihollista vastahan.\"\n\nMe näimme kyllä arvokasten pappojen ja mammojen katseista varoituksen:\n\n    -- Älkäähän hätiköikö pojat,\n    \"hiljaa hyvä tulevi\n    ajatellen aivan kaunis.\"\n\nMutta me tunsimme aina, että laulumme innosti mieliä ja rohkaisi sekä\nitseämme että yleisöä.\n\nJa sitten oli meillä toinen bravuurilaulu, joka eräällä toisella alalla\nsai aikaan yhtä paljon kuin sotamarssi miehekkään, isänmaallisen\ntoiminnan alalla.\n\nSe oli kaunis laulu, Lindbladin ihana \"Laululinnut.\"\n\n\"Laululinnut pienet, tehdä aikoivat pesän\", niin se alkoi. Sitten tuli\nmusta korppi, joka hävitti vasta valmistuneen pesän. Mutta silloin\nvasta laululinnut puhkesivatkin ihanimpiin säveliinsä. Ne lauloivat\nsärkyneen onnensa tarinan iltaruskon laskiessa ja yön saapuessa maille.\n\nSe laulu valtasi meidät vienolla runollisuudellaan ja\ntunnelmarikkaudellaan ja sepä kuulijakunnassakin aina saavutti parhaan\nvastakaiun. Se sopi sekä nuorille että vanhoille, sen kuullessa saattoi\njokainen haaveilla omista kohtaloistaan. Se oli aina toistettava.\n\nErikoisesti silmällä pitäen tulevia ja hartaasti suunniteltuja ja\nodotettuja serenaadeja, olimme harjoitelleet monta noista vanhoista,\nihmeen kauniista serenaadilauluista.\n\nEräänä päivänä sitten Kalle Palo ilmoitti, että maailmalla oli kunnia\nnähdä Oihonnan seuraavana päivänä täyttävän tuon hurmaavan iän 18\nvuotta. Pitempiä puheita ei tarvittu. Meidän sydämemme sykähtivät\npitkin linjaa. Ensimmäisen serenaadimme hetki oli tullut. Ja siihen\nliitettiin samalla iskulla toinen.\n\nLekki Tähkä näet ilmoitti, että huomispäivä oli samalla erään\ntyttökoulun abiturienttiluokan kukkasen Lyyli Brander'in nimipäivä\nsekä että hän, Lekki Tähkä, syystä, jota hän ei voinut tyydyttävästi\nselittää, toivoi toveriensa avustusta, jotta Lyylillä olisi tilaisuus\naloittaa tuo päivä sävelten merkeissä.\n\nTunnelma oli sinä iltapäivänä luokalla kurkihirsiä hipova. Kaikki\nopetus surisi kuin herhiläisparvi jossain tajuntamme ulkopuolella.\n\nVenäjänkielen lehtori huomasikin yleisen hajamielisyyden ja kertoi\nmeille tarinan nuoresta ylioppilaasta, joka laati itsestään seuraavan\nrunosäkeen:\n\n    \"Täss' istun yksinäin\n    ja valtain taistelut käy pääni ympärillä.\"\n\nMe ymmärsimme piikin, mutta olimme levollisia, sillä eihän lehtori\ntiennyt mitään serenaadipuuhistamme.\n\nTyön päätyttyä pidettiin hanakka loppuharjoitus koulun juhlasalissa.\nVaska oli elementissään, hän noitui ja haukkui, mutta yllytti samalla.\nPäätimme kokoontua Kauppatorin keskellä olevan lyhdyn juurelle\ntäsmälleen kello 1/2 12 yöllä ja sieltä lähteä seikkailullemme.\nJännitystä lisäsi Vaskan ilmoitus, että poliisilaitos näinä\nrauhattomina aikoina ei ollut taivutettavissa antamaan lupaa\nserenaadin pitoon. Sen hän oli saanut tietää eräältä nuorelta\npoliisivirkailijalta, joka söi päivällistä hänen isäntäväkensä luona ja\noli ehdottomasti luotettava.\n\nMäärätyllä kellonlyönnillä kokoontui eri taholta miehiä torin lyhdyn\njuurelle. Kuorolaisten lisäksi tuli useita muitakin tovereitamme\nseuraamaan tapahtumia.\n\nVähää ennen kello 12 lähdimme liikkeelle. Kaupunki oli jo pimeän\npeitossa. Vain harvassa näkyi valaistuja ikkunoita Sieltä täällä\ntuikki kuitenkin myöhäisen valvojan yksinäinen lamppu. Kuljimme\nhiljaa Kirkkosillan yli ja Tuomiokirkon mahtavan haahmon ohi. Teimme\nsen huomion, että se yöllä näytti vielä monta vertaa valtavammalta,\nuhkaavammalta ja ankarammalta kuin päivällä. Sen tornin yllä korkealla\nsyystaivaalla kimmelsi suuri kirkas tähti ikäänkuin iäisyyden\nseuraavana tienviittana.\n\nAlhaalla humisi puistikko ja painautui pelokkaana kirkon turviin.\nVarjot lankesivat jyrkkinä toreille ja kaduille. Yön hiljaisuudessa\nkaikki äänet kuuluivat moninkertaisilta. Askeleemme tuntuivat\npeloittavasti kumahtelevan kivikatuun. Viirien tuulessa kiertyessä\nja porttien holvien kumahdellessa valtasi meidät tavaton jännitys ja\nretken salaperäisyys tuli huumaavaksi, sillä me olimme kun olimmekin\nkielletyillä poluilla.\n\nMolemmat tytöt asuivat Piispankadun varrella. Oihonna asui kauempana ja\npäätimme alottaa hänestä. Katu siellä kasarmialueen läheisyydessä oli\naivan hiljainen. Saattoi peljätä vain vartion hälyytystä kasarmilla.\nPoliisista ei näkynyt jälkeäkään.\n\nHiljaa kuin hiiret livahdimme portista pihalle, sieltä pieneen\npuutarhaan ja sitten kokoonnuimme soman, pienen ja tavattoman\nsalamyhkäisen ikkunan edustalle. Katselimme hartaina sen lumivalkeita\nuutimia, jotka kuutamossa sädehtivät kuin satunäytelmän esirippu.\nPensaat nuokkuivat ja vanhan aidan sammal hohti hopealta.\n\nTuon ikkunan takana uinui siis valkealla vuoteellaan Oihonna,\nnuoruutemme ihanne -- kaikista vioistaan huolimatta. Povissamme värisi\nharras runollisuus.\n\n-- Nukkuuko hän, mitä hän mahtaa uneksua, mitä ajatella kuullessaan\nkohta laulumme sävelet? mietimme itseksemme. Ymmärtääkö hän mitään\ntästä kaikesta ja mitä hän sitten tekee?\n\nVaska kuiskasi muutamia kiivaita sanoja saadakseen kuoronsa\njärjestykseen. Sitten hän hyräili äänet ja kohotti kätensä.\n\nJa ensi kerran vuosikymmenien pitkän tauon jälkeen helähti vanhassa\nTurussa, sen muistojen ja runollisuuden verhoamissa puistikoissa\nherkän, ihanan serenaadilaulun säveleet.\n\n    \"Uinahda sä vieno\n    laulaissani vaan,\n    Kaikk' on vait, ei hieno\n    hengähdys käy tuulenkaan.\"\n\nTunsimme kaikki hetken merkityksen. Kuulimme salaperäisten siipien\nlehahtelevan muusain palatessa takaisin Turun lehtevien pihojen suojaan\nentisille asuinpaikoilleen. Ihmeellinen tunne täytti rintamme. Se\nmelkein salpasi henkeämme.\n\nMutta täyteläisin sävelin kajahti pian laulu pienen puutarhan perällä\nPiispankadulla. Sen paisuvat soinnut kuuluivat jo puhtailta ja\nylpeiltä. Pois arkipäivän harmaus, runouden aika oli palannut!\n\nLaulun päätyttyä oli jännitys korkeimmillaan.\n\n-- Mitä nyt tapahtuu? kysyi jokainen itseltään. Oli hiljaisuus. Kuu\nmeni pilven taa. Sitten suhahti tuulen henki yli puiston.\n\nTärkeänä kohotti Vaska taas kätensä ja antoi uuden laulun äänet.\n\n    \"Herää, herää! Jo leivo laulelee\n    nyt sinitaivaalla!\"\n\nSilloin, silloin liikahti ikkunassa. Tuo valkea uudin vetäytyi syrjään.\nNäkyi jotain valkeata, ihmeellistä. Jotain vilahti ikkunan ohi.\nHuoneessa liikuttiin. Kurkkuamme kummasti karisteli. Ja nyt leimahti\nkirkas valo Oihonnan ikkunaan. Valkoinen käsivarsi ojensi sytytetyn\nkynttilän ikkunanlaudalle. Ja me lauloimme, lauloimme voitonriemun\nhuumassa, sydämemme pohjasta kaikki pyhimmät, jaloimmat tunteemme\njulki. Oi Oihonna, jos sinä tietäisit, miten me sinä yönä sinua\npalvoimme! Olimmehan me ensikertalaisia serenaadiretkellä.\n\nKolmas laulu oli luonnollisesti meidän bravuurilaulumme\n\"Laululinnuista\" eikä koskaan ole se ennen eikä jälkeen niin herkästi\nsoinut. Kun sen tunnelmalliset loppusäkeet olivat kajahtaneet, viittasi\nVaska meille merkin poistua nopeasti. Silloin aukeni ikkuna raolleen.\nSiitä pisti esille jotain valkoista, joka hulmusi yötuulessa ja kuului\nsointuva ääni:\n\n-- Kiitos -- -- oi kiitos!\n\nSe oli Oihonnan ääni, jumalaisen Oihonnan ääni!\n\nKuin varjot hiivimme pihalta kadulle, missä uskolliset vartiomiehemme\nseisoivat. Yhdestä suusta he ylistivät lauluamme pilvien yläpuolelle,\nkertoivat sen voimakkaana, puhtaana ja täyteläisenä sointuneen\nhiljaisessa yössä.\n\nTäynnä onnen tunnetta me poistuimme Oihonnan portilta, mutta Eros,\npaha poikanen, lähetti kuutamossa jälkeemme sädehtivän nuolisateensa.\nTapahtumain salaperäisyys ja vaara huumasivat nuoren veremme.\n\nKuuntelimme, olivatko uneliaat porvarit huomanneet mitään erikoista.\nHämmästykseksemme huomasimme useiden ikkunain olevan auki: Eräs arvokas\npää pisti esiin uudinten raosta ja jykevä ääni sanoi:\n\n-- \"Sen te pojat teitte hyvin. Paremmin ei olisi voinut laulaa!\"\n\nSe rohkaisi meitä -- tuo vanhan herran tunnustus. Kasarmilta kuului\npainavia askelia. Me emme niistä pitäneet, vaan poistuimme nopeasti\nkohti uutta seikkailua.\n\nNyt tuli Lyyli Brander'in vuoro. Matkalla havaitsimme kuitenkin\nepäilyttäviä oireita. Useita ikkunoita oli auki, uteliaat katseet\nkohdistuivat meihin. Kahden kadunkulman päässä seisoi poliisi\nhöristellen korviaan. Astuimme poikkikadulle ja kuljimme varjon\npuolella. Kiertoteitä tulimme vihdoin Lyylin portille. Se oli lukittu.\n\nMitäs nyt? Kalle Palo kiipesi jo portin ylitse notkeana kuin kärppä ja\nhäntä seurasi heti kaksi Jokikylän poikaa. He avasivat portin.\n\nTaas hiivimme varovaisesti sisälle. Ei valon välähdystäkään koko\ntalossa. Harmaa suuri kissa juoksi pihan yli.\n\nSylkäsin kolme kertaa.\n\nPihalle päästyämme huomasimme, että tie oli yhä pystyssä. Näimme jo sen\nrakennuksen harjan, missä Lekki ilmoitti Lyylin asuvan, mutta se oli\nkorkean lauta-aidan takana eikä missään näkynyt porttia.\n\nReino Klemola hypähti notkeasti aidalle istumaan ja tähysti maisemaa.\nMuuta mahdollisuutta ei ollut, kuin mennä aidan yli. Se olikin pian\ntehty, mutta kantapäämme kumahtelivat synkästi leveitä lankkuja vastaan.\n\nSiitä heräsi vanha talonvahti ja tuli äreänä ulos asunnostaan. Hän\noli nostaa palohälyytyksen ja alkoi ärjyä hirveällä äänellään,\nminkä ehti. Silloin suuri Leo Wallden meni ukkelin luokse ja alotti\nrauhanneuvottelut, joita me emme kerinneet kuuntelemaan. Kuitenkin\nasetettiin nyt eri tahoille vartioita ja Armas Sacklénin piti pitää\nsilmällä Kirkkosillan seutua ja poliiseja.\n\n-- Katsokaa, miten suuri ja kaunis tämä puutarha on! huudahti Pekka\nSöderman, komea ensi bassomme.\n\n-- Ja älkää unohtako katsoa Aurajokea kuutamossa, huomautti Reino.\n\nKuu valaisi kirkkaasti taas maisemaa. Joki hohti hopeisena syvällä\nuomassaan. Kirkon kello kajahutti kaihoisan kirkkaan lyönnin puoliyön\nkunniaksi.\n\nIstuimme hetken mikä missäkin katsellen luontoa. Vaska ja Lekki olivat\ntiedustelulla.\n\n-- Katsokaa nyt Turkua ja leveää Aurajokea. Voiko kukaan kieltää sen\nkauneutta? kysyi taas Pekka.\n\nTuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun Vaska ja Lekki palasivat.\nVaska sihisi ja suhisi. Hänen mielestään me olimme pitäneet vähintäin\nyhtä kamalaa melua kuin aikanaan koko Wallensteinin leiri ja hänen\narvelunsa mukaan Lyyli oli jo Turun itäosan asukasten kanssa\npakenemassa Koroisten niemelle. Me saisimme muka laulaa tyhjille\nhirsiseinille.\n\n-- Tie on selvä nyt, kuiskasi Lekki. Ensin oikealle sitten eteenpäin,\nsitten omenapuiden lomitse suoraan rakennusta kohti.\n\nPuiden varjossa hiivimme eteenpäin erään ikkunan alle. Siellä\nseinustalla kasvoi korkeita ruusupensaita.\n\nVaska asettui nyt varmana ja mahtavana kuoronsa eteen. Olihan se jo\nkestänyt tulikokeensa. Epäonnistumisesta ei ollut enää puhettakaan. Me\ntunsimme jo voimamme ja tiesimme, että nukkuva Turku sai kohta kuulla\nserenaadin, niin loistokkaan, ettei se ollut sellaista kuullut tämän\npolven aikana. Me huomasimme äänivarat kuorossa mitä parhaiksi ja me\ntaas lauloimme sydämemme pohjasta.\n\nAloitimme vienolla serenaadilaululla ja kuuntelimme hartaina sen\nsointuja. Laulun päätyttyä tuli hiljaisuus. Tuijotimme ikkunaan. Ei\nliikettäkään. Musta lasiruutu katseli meitä uhkaavasti kuin kysyen:\n\n-- Mitä te hupsut nuorukaiset täällä häiritsette vanhan Turun rauhaa.\nAntakaa meidän nukkua.\n\nEi vieläkään liikettä, eikä valoa.\n\n-- Olemme väärän ikkunan alla, sihisi Antti.\n\n-- Emme ole, ikkuna on oikea, minä kyllä tunnen tämän talon.\n\nReino yskäsi mielenosoituksellisesti ja Kalle Palo ehdotti, että hän\nsaisi mennä kyökin kautta kysymään, onko neiti kotona.\n\nSilloin ehdotti Pekka:\n\n-- Syttynyt on sota julma.\n\n-- Kannatetaan, kannatetaan.\n\nVaska koetti vastustella. Eihän se muka sopinut mitenkään.\n\n-- Se on herätyshuuto uneliaalle Turulle ja kuorsaaville neidoille,\nväitti Reino.\n\nVaska myöntyi. Kajautimme täysin rinnoin komean \"Sotamarssin\".\n\nAha! Jopa kulki valkea haahmo ohi ikkunan.\n\n-- Jopa heräsi!\n\n-- Katsokaa, nyt tulee valoa.\n\n-- Nyt, nyt leimahtaa!\n\nKomea viisihaarainen kynttilänjalka nostettiin pöydälle ikkunan eteen.\n\nJa me hurmaannuimme taas, sydämemme lämpeni heti. Me vastasimme\nvienoimmalla laulullamme, sävelten ihmeellisellä kielellä.\n\nTaas avautui ikkuna ja nuoret, keväiset huulet kuiskasivat vienon\nkiitoksensa meille abiturienttien kuorolle.\n\nRiemuisin mielin poistuimme puutarhasta, mutta siinä samassa tuli\nhälyytys.\n\nArmas Sacklén ja Leo Suuri, kuten häntä usein nimitettiin, kiljasivat\naidan yli meille:\n\n-- Pakoon nopeasti! Viisi poliisia tulossa.\n\nPian kimahtivatkin nuo kuuluisat pillit soimaan. Seisoimme hetken\nneuvottomina. Sitten Vaska huudahti:\n\n-- Juoskaa hajalleen. Kokoonnumme Varmavuorelle, vanhalle paikalle.\n\nSilmänräpäyksessä hajaantui laumamme. Ja tapahtui niin kummasti, että\nme Jokikylän pojat tapasimme hetkistä myöhemmin toisemme -- Aurajoen\nrannassa. Vanhat muistot ja kokemukset veivät meitä samoille poluille.\nMikäpä oli meille tutumpi kuin jokiranta.\n\nHiivimme eteenpäin aina kun pilvi peitti kuun. Kuljimme itää kohti yli\naitojen ja puutarhain.\n\nKaukana Kirkkosillalla päin soivat hurjasti poliisien pillit.\n\n-- Ovatpa tainneet pojat joutua satimeen, arvelimme. Itse pääsimme\npian turvalliselle alueelle ja erästä pientä syrjäkatua astelimme kuin\ntavalliset rauhalliset kansalaiset taas Piispankadulle. Poliisien\nvihellykset kuuluivat painuvan Tuomiokirkon taa, joten meidän puolemme\nmaailma tuli yhä vain turvallisemmaksi.\n\nPiispankadulla ei näkynyt ketään, mutta useita ikkunoita oli auki ja\nunisia porvarien päitä pisti sieltä ulkoilmaan kaktusten ja myrttien\nkeskeltä. Ne olivat säikähtyneen näköisiä.\n\nMeitä katseltiin epäluuloisesti, mutta me astelimme reippaasti\neteenpäin keppejämme heilutellen. Mitäpä meillä oli tekemistä Turun\nporvarien huolien kanssa. Ei yhtikään mitään.\n\nPiispankadun kulmauksessa avautui näköala Kirkkotorille. Käännyimme\nkirkon itäpuolitse Vähä-Hämeenkadulle, mutta sieltä tuli aavistamatta\nvastaamme kaksi santarmia.\n\nMeihin kenties ei olisi kiinnitetty huomiota, mutta me hölmöt\npysähdyimme tyrmistyneinä.\n\nSantarmien epäluulot heräsivät heti.\n\n-- Ahaa, ahaa. Vot, vot! kuulimme heidän huutavan ja sen jälkeen\nseurasi hirveä hölinpölinä. Santarmit lähestyivät hölisten korkealla\näänellä. Olipa noilla peijakkailla hyvä vainu. He iskivät heti oikeaan,\nvaikka me yritimme pinnistää koko näyttelijätaitomme voidaksemme\nesiintyä Turun kaikinpuolisen rauhan ja järjestyksen varmimpina\ntukipylväinä.\n\nMeidän oli pian luovuttava teatterieleistä. Santarmit lähenivät. Me\nperäydyimme. Emme halunneet joutua heidän likaisiin kouriinsa ja\nerikoisesti meitä kauhistivat nuo ruskeat parrat ja virkapuku.\n\nÄkkiä Reino hyppäsi nokkelasti kuin orava korkean lauta-aidan yli\nkadoten pimeyteen.\n\nToinen santarmi juoksi mölisten ja ulisten sen talon portista sisään.\nAntti silloin juosta kirmasi Tuomiokirkon pimeikkoa kohti ja toinen\nsantarmi säntäsi hänen peräänsä.\n\nMinä jäin niin ollen eristettyyn ja ylhäisen yksinäiseen asemaan,\nistuin katukäytävälle ja sytytin paperrossin. Ymmärsinhän jo toki, että\npari kömpelöä santarmia ei ikinä sokkeloisessa kaupungissa saa käsiinsä\nkolmea Jokikylän poikaa.\n\nPian palasivat santarmit takaisin hengästyneinä pitkästä ja turhasta\najosta. He kulkivat nyt sadatellen Piispankadulle. Kun he menivät\nohitseni, nousin kunnioittavasti seisaalleni ja nostin lakkiani.\n\nUkko-pahat eivät viitsineet edes vilkaistakaan minuun. Käydessään he\npuhkuivat hengästyneinä ja ulisivat kuin kiehuvat perunapadat.\n\nLähdin Vartiavuorelle. Sen luoteiseen antavalla rinteellä oli jo taaja\npoikajoukko koossa. Minut vastaanotettiin iloisin tervehdyksin.\n\nKaupunki lepäsi edessämme alhaalla mustana ja peloittavana kuin\ntarujen linnoitus lukemattomine vaaroineen. Mutta kaikki oli siellä\ntaas tyyntynyt. Poliisien pillit olivat lakanneet soimasta. Mikään ei\nhäirinnyt Turun arvokasten porvarien ja heidän rouviensa yöunta.\n\nMutta me emme olleet laisinkaan lempeällä tuulella. Miksi meitä oli\najettu takaa, kuin mitäkin rosvoja ja ryöväreitä. Oliko tämä muka vapaa\nmaa, jossa santarmit käyvät koulupoikienkin kimppuun.\n\n-- Lauletaan \"Porin marssi\", huudahti Reino. Annetaan Turun poliisin\nkerrankin kuulla taas porilaisista. Muutenhan ne unohtavat sekä sanat\nettä säveleen.\n\nSellaisessa nuoressa joukossa ja sellaisessa tilanteessa ei sanoista\ntekoihin ole muuta kuin yksi lyhyt askel.\n\nVaska löi jo ääniä. Hänenkin silmänsä leimahtivat.\n\nHetken hiljaisuus. Sitten kajahti kuin uruilla kuutamoyössä\nVartiavuoren huipulta yli pimeän Turun mahtava sävel.\n\n    -- \"Pojat kansan urhokkaan,\n    mi Puolan Lützenin ja Narvan tantereilla\n    verta vuoti.\"\n\nLauloimme niin voimakkaasti kuin meistä ääntä lähti. Rintamme\nhehkuivat. Me tiesimme että uhmailimme esivallan käskyjä, mutta ne\nkäskyt olivat oikeudettomat ja väärät. Tuli mitä tuli. Me lauloimme\nennen tuntemattoman innostuksen valtaamina -- \"Porin marssin\". Kun se\npäättyi, huudahti Reino.\n\n-- Uudestaan!\n\nVaska kohotti taas kätensä. Laulu kajahti uudelleen.\n\n-- Kuuntele nyt sinä tutiseva Turku-vanhus, varovainen kasvattajamme.\nNytpä poikasi sinulle vasta laulun laulavat -- sinä kuuluisa,\nmainehikas koulukaupunkimme. Katso meitä täällä ylhäällä. Sinulle me\nlaulamme, sinulle, joka olet ollut Suomen sydän, sinä entisaikain valon\nja vapauden kehto.\n\nHerää, herää, sinä kaupunkien kaupunki, sinä äitimme uljas. Kylliksi\non sinua ja meitä jo poljettu. Kaikki on sinulta riistetty, sinä\nunelmiemme kaupunki! Lokaan on tallattu muinainen kunniasi ja poljettu\non oikeutesi.\n\nJa nouse kotiseutumme kallis, nouse Varsinais-Suomi ja nouse koko suuri\nSuomenmaa.\n\n    -- \"Viel' on Suomi voimissaan\n    voi vainolaisen hurmehella peittää maan.\"\n\n-- Vielä kolmas kerta, huudahti Reino.\n\nJa taas kajahti -- kolmannen kerran kajahti kielletty, uljas marssimme,\n\"Porin marssi\" Vartiavuorelta yli nukkuvan Turun.\n\n    -- \"Voittoisa lippu meitä johtaa,\n    muinahisaikain taisteluista ryysyinen.\n    Eespäin sa jalo vaate verinen!\n    Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten!\"\n\nLaulu loppui. Tuli haudanhiljaisuus. Olimme valahtaneet vakaviksi.\nTuntui siltä, kuin keihäsfalangi olisi ollut jossain tuolla pimeässä\nojennettuna rintaamme vastaan. Kuuntelimme, tähystimme yöhön. Kuu\npeittyi synkän, loppumattoman pilvenreunan taa.\n\nSitten suhahti myrskytuuli ylitsemme. Tuli kuuro raskaita, kylläisiä\npisaroita. Auran rantaseudun kukkulat peittyivät sakeaan syyssateeseen.\n\nTuulen ja sateen läpi vaelsimme pimeitä katuja kukin asuntoomme,\nmutta me emme myrskyä juuri huomanneetkaan. Meidän sielussamme soivat\nmahtavaa voittohymniään \"Porin marssin\" uljaat säveleet.\n\n\n\n\nREHTORI, ROUVA SJÖGREN JA ME.\n\n\nSaapuessamme kouluun seuraavana päivänä tuntui siellä merkillistä\njännitystä. Pian huomasimme, että yölliset toimemme olivat koko koulun\ntiedossa. Huhu oli kertonut, että Turussa taas monien aikojen perästä\noli pidetty kaksi serenaadia samana yönä, ensin Oihonnalle ja sitten\nLyyli Branderille. Mutta olivatpa täysin tiedossa myöskin kuoromme\nmyöhemmät seikkailut poliisien ja santarmien kanssa -- ja vihdoin\n\"Porin marssi\" Vartiavuorella. Kuulaassa syysyössä oli se kaikunut\nkauas.\n\nKäytävissä vallitsi kumma hiljaisuus. Alaluokkalaiset katselivat meitä\nsuurin, kirkkain silmin. Me luimme niistä osanottoa, jopa miltei\nihailua. Pian huomasimme myös, että opettajakuntakin oli pysynyt\ntapahtumain tasalla.\n\nAamurukous alkoi vakavan tunnelman vallitessa. Rehtori oli valinnut\nvirreksi \"Jumala ompi linnamme\" ja siihen otti tällä kerralla vakavin\nja hartain mielin osaa koko koulu. Rehtorin lyhyessä, ytimekkäässä\npuheessa ei kuitenkaan mikään ilmaissut mitään tavallisuudesta\npoikkeavaa.\n\nSiitä huolimatta päätimme heti luokkaan tultuamme lähteä rehtorin\npuheille ja selittää avoimesti koko asian.\n\nKoko luokka lähti liikkeelle, olimmehan tavalla tai toisella kaikki\nolleet asiassa mukana. Marssimme kansliaan.\n\nRehtori seisoi selkä oveenpäin ja katseli miettiväisenä ulos ikkunasta.\nNyt hän kääntyi ja nähtyään meidät ukko vähän hämmästyneenä huudahti:\n\n-- No mutta, mitäs te nyt näin suurella joukolla?\n\nJuristitaipumuksistaan tunnettu Emppa astui esiin. Hän kuvasi nyt\npainokkaasti ja tarkasti yön tapahtumat salaamatta mitään. Ja\ntaitavasti hän puolusti oikeuttamme pitää serenaadeja. \"Kaikissa\nsivistysmaissa, hän sanoi, on sellainen tapa ollut vallalla ja on yhä\nedelleenkin, etenkin koulujen yläluokkalaisten kesken eikä meidän\nymmärtääksemme siinä ole mitään pahaa, vaan päinvastoin on se -- --\nkaikin puolin -- -- jalo ja tuota -- -- ritarillinen tapa.\"\n\nEmppa piti hetken taidepaussin ja katseli rehtoria nähdäkseen, minkä\nvaikutuksen hänen puolustuspuheensa teki. Rehtori hymyili salaperäistä\nSfinxin hymyä.\n\nEmppa päätti jatkaa.\n\nHän kertoi nyt poliisien ja santarmien sekaantumisesta asiaan sekä\nmiten meitä oli ajettu takaa kuin mitäkin rosvoja.\n\n-- Miksi te ette ilmoittaneet asiasta poliisilaitokselle ja pyytäneet\nlupaa serenaadin pitoon? kysyi rehtori tiukasti.\n\n-- Hm -- tuota! yritti Emppa selitellä. Me -- tuota pidimme asiaa\nitsestään selvänä, koska elämme vapaassa maassa.\n\n-- Miksi sitten pakenitte poliiseja. Miksi ette tulleet miehekkäästi\nkadulle ja selvittäneet asiaanne?\n\n-- Hm!\n\n-- Se ei pälkähtänyt päähämme, selitti Emppa loistavalla\njuridiikallaan, sillä poliisi ei nykyhetkellä nauti yleisön luottamusta\neikä esiinny lakien ja oikeuksien suojelijana kuten sen pitäisi tehdä,\nvaan toimii virkavallan käskyjen mukaan. Pyydän huomauttaa, ettei\nvetoaminen perustuslakeihimmekaan ole estänyt venäläisiä ajamasta lakia\nnoudattaneita virkamiehiä maanpakoon. Sitä paitsi tahdoimme säästää\nkoulua ikävyyksiltä.\n\nReino Klemola rykäsi näin pontevalle puolustuspuheelle.\n\nEmppa jatkoi rohkaistuneena:\n\n-- Ja mitä santarmeihin tulee, ei heillä ole mitään tekemistä koko\nmaassa. Me odotamme suorastaan viranomaisiltamme toimenpiteitä heidän\npoistamisekseen Suomesta mahdollisimman pian.\n\n-- Jaha, sanoi rehtori. Vai on teillä harkittu mielipide tässä asiassa.\nSehän on jo jotain se.\n\nTaas rykäsi Reino Klemola.\n\nMutta Emppa alotti nyt puheensa loppuponnen.\n\n-- Mitä sitten tulee \"Porin marssiin\", jonka laulamisesta rehtori\nvarmaankin on kuullut, niin -- -- --\n\nRehtori nyökkäsi.\n\n-- Niin on syvästi kansallistuntoamme ja laillisia oikeuksiamme\nloukkaavaa kielto laulaa Suomessa kansallislauluamme, \"Maamme-laulua\"\nja kuuluisinta marssiamme, \"Porin marssia\", jota pidetään yhtenä\nmaailman parhaista marsseista. Meidän omatuntomme ei salli meidän\nalistua sellaiseen kieltoon.\n\nVanhan rehtorin katse välähti. Hän hymyili taas.\n\n-- No, sanoi hän. Olen nyt kuullut tekojenne perustelut ja minä\npääpiirteissään hyväksyn ne. Sen vuoksi tulen puolustamaan teitä.\nMutta Suomen nuoren koululaitoksen tähden kehoitan teitä välttämään\nharkitsematonta toimintaa. Kysykää minulta neuvoa, ennenkuin ryhdytte\ntekoihin, joista voi seurata ristiriitoja virkavallan kanssa. Nyt\nsaatte mennä.\n\n-- Hyvä on, sanoi Emppa. Me kiitämme rehtoria hyvästä neuvosta ja\ntulemme sitä noudattamaan.\n\nNäimme rehtorin silmien äkkiä tulevan kosteiksi. Hän kääntyi taas\nikkunaan.\n\nHiljaa ja varpaillamme me hiivimme ulos. Meitä halutti kajahuttaa\nraikuva \"eläköön\" rehtorimme kunniaksi, mutta siihen me olimme aivan\nliian järkytettyjä.\n\nLuokkaan palattuamme kiitti Reino Klemola Emppaa luokan puolesta\nerinomaisesta asianajosta. \"Näkee, kuuluivat hänen sanansa, että meillä\nEmpassa on, ei ainoastaan taitava juristi, vaan vieläpä suuri politikko\nja sellaiset kyvyt lienevät harvinaisuuksia nykyaikana.\"\n\nAamupäivätuntien päätyttyä, juuri kun olimme koulun pihalla menossa\nkotiin, marssi poliisikomissaari jäykin, sotaisin askelin suoraa päätä\nrehtorin kansliaan. Sinne hän katosi.\n\nMe jäimme pihalle odottamaan nähdäksemme jotain käynnin tuloksista eikä\nmeidän kauan tarvinnutkaan vartoa, sillä pian palasi komissaari ja\nhänen kasvonsa olivat hiusmartoa myöten punaiset kuin keitetty krapu.\n\nHänen tiensä avautui kujaksi, jonka molemmin puolin seisoi sankat\nparvet yläluokkalaisia. Komissaari asteli mahtavana ohitsemme\nliikutellen uhkaavasti tuuheita mustia kulmakarvojaan. Sadat\nkatseet kohdistuivat hänen naamaansa ja sitten punoittavaan\nniskaansa ilkamoivina, terävinä ja vihaisina. Me tunsimme, miten\nne vuorenraskaina painoivat tuon miehen harteilla. Mutta suorana,\nleveäharteisena, kiiltävänappisen virkapuvun välähdellessä hän astui\nulos portista ja hävisi näkyvistämme. Tuntui siltä kuin jotain pahaa ja\nsynkkää olisi ollut odotettavissa.\n\nUuden ja yllättävän vastaanoton saimme kotona. Vanha ystävämme, mamma\nSjögren, jonka luona olimme uskollisesti asuneet koko kouluaikamme,\noli hänkin kuullut yöllisistä retkistämme ja hän taas oli aivan\nhaltioissaan. Hän halusi välttämättä saada siitä mitä perusteellisimman\nja yksityiskohtaisimman kuvauksen.\n\nSjögrenin vanhukset! Liikutetuin mielin muistan heitä aina, heidän\ntaisteluaan elämän köyhyyttä ja arkipäiväisyyttä vastaan, rinnassaan\nlämmin sydän ja ihanteellinen, nuori mieli.\n\nHe olivat vanhentuneet vuosien vieriessä. Kokonaan oli rouva Sjögrenin\nhuolellisesti hoidettu tukka jo harmaantunut, mutta se antoikin\nhänen pienelle, sirolle olemukselleen ihmeellisen ylhäisyyden. Hänen\nkauniit silmänsä olivat vain muuttuneet entistään kirkkaammiksi ja\nsurumielisemmiksi. Ja hänen sydämensä oli vielä herkempi ja vähintäin\nyhtä avoin kaikelle kauniille, uljaalle ja runolliselle kuin koskaan\nennen. Häneltä me saatoimme aina toivoa ymmärtämystä ja lämmintä\nosanottoa. Ja samalla hän aina ratkaisi auttamattoman varmasti,\nolimmeko menetelleet hienosti vai eikö.\n\n-- Si fint ska de vara -- alltid!\n\nJa pappa Sjögren, hän toimitti yhä edelleen virkaansa hovioikeuden\nvahtimestarina. Hän oli tullut jo hieman köyryselkäiseksi, hänen\nvirkapukunsa hohti erinäisille värivivahduksille, etenkin hopealle\nsekin, mutta rouvan ankara silmä tarkasti sen kunnon joka aamu ja ilta\neikä mitään puutteellisuutta saanut siinä ilmaantua. Tip-top piti sen\nmuuten olla joka puolelta.\n\nMutta jo oli vanha vahtimestari saanut huomata, että hovioikeudessa\nasiat luistivat ilman ukko Sjögreniäkin. Uusi oli komento, uudet\ntavat ja vanha vahtimestari sai seurata virran mukana vaivaisena,\nvastahakoisena lastuna, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Hänellä\noli nykyisin ikäänkuin pala kurkussa aina ja hän teki epätoivoisia\nponnistuksia säilyttääkseen arvovaltansa yhtenä talon vanhimmista\nvirkailijoista. Mutta mitäs tekee, kun vanhat tutut herrat poistuvat ja\nnuoria, ylpeitä ja tarmokkaita astuu sijalle. Kaikki muuttuu, kaikki\nmuuttuu, entinen hyvä aika on mennyttä, pahat päivät edessä.\n\nOlimme luonnollisesti valmiit kertomaan kaikki rouva Sjögrenille.\nIstuimme jälleen kuten monta kertaa ennenkin iltahämärässä, räiskyvän\nlieden edessä. Rouva Sjögren oli vastaanottavaisella tuulella.\nSerenaadi oli hänestä jotain, mikä täydelleen kohosi kaiken\njokapäiväisen, maallisen yläpuolelle ja herätti hänen silmiinsä\nkaihomielisen kiillon. Ja mitä tulee \"Porin marssin\" laulamiseen, ei\nhän löytänyt tarpeeksi sanoja sen puolustamiseksi.\n\nMe kannoimme pian, kun kerran innostuttiin, sohvan kakluunin eteen\nja siinä me istuimme kauan, rouva Sjögren keskellämme kuten äiti\npoikineen. Me selostimme tapahtumat niin havainnollisesti ja viehkeästi\nkuin suinkin osasimme. Hän taas lupasi puolustaa meitä vaikka itse\nPobedonostshevia ja koko pyhää synoodia vastaan. Olisivatpa nuo\npitkäparrat tulleet mamma Sjögrenin ulottuville. Hän olisi ripittänyt\nheidät perinpohjin ja sitten hän olisi selittänyt heille, miten\nhienossa maailmassa eletään.\n\nYrittipä siihen tulla ukko Sjögren'kin häiritsemään tunnelmaa, mutta\nhäneen ei kukaan ehtinyt kiinnittää mitään huomiota. Vihdoin, kun me\nhetkeksi vaivuimme muistoihin, sai hän sanotuksi, että akatemiatalon\nvahtimestari oli antanut hänelle kaksi lippua nousevan tähden, Hanna\nGranfelt'in konserttiin. Ukko Sjögren pyysi nyt vain vastausta\narmolliselta rouvaltaan, oliko Hanna Granfeltilla odotettavissa iloa\nnähdä konsertissaan Sjögrenejä vai ei. Mutta meillä oli tärkeämpää\nkeskusteltavaa:\n\n-- No mut, kuin te löysit oikkian akkunan sit?\n\n-- Kuka sit muisti sen syntymäpäivän?\n\n-- Onk heil syntymäpäiväkirja? Kas kaikis' fiinis herrasväkis ol ennen\naikkaan syntymäpäiväkirja.\n\nKysymyksiä sateli tiheään ja välillä rouva Sjögren kertoi, miten hänen\naikanaan sellaiset asiat hienoissa perheissä olivat järjestetyt.\n\nMutta vihdoin ukko Sjögren lopullisesti loukkaantuneena ilmoitti\nlähtevänsä yksin konserttiin.\n\n-- Mene vaan, mut älä häiritse meit!\n\n-- No etkö sinä siis tule.\n\n-- Si, jah har hört Alma Fohström och jah har hört fru Ackté. Mitä minä\nenää konserteissa teen. Ei siellä kuitenkaan kukaan sen paremmin laula.\n\nHymyilimme rouva Sjögrenin johtopäätöksille, mutta kehoitimme häntä\nkuitenkin, vedoten hänen tunnettuihin sivistysharrastuksiinsa,\nläsnäolollaan kannustamaan myöskin nousevia kykyjä eteenpäin ja me\nosasimme oikeaan kohtaan.\n\n-- Ja nå, sej nu då åt Hanna Granfelt, att jag kommer, hän lausui\nylhäisesti ja nousi pukeutumaan.\n\nKoko viikon kerrottiin Turussa serenaadiretkestämme ja mitä\nihmeellisimpiä huhuja oli liikkeellä. Ne pitivät mieliä yhtämittaisessa\njännityksessä.\n\n\n\n\nIDÄSSÄ ALKAA RYSKÄÄ.\n\n\nNiin oli kaikkivaltias kohtalo kuitenkin määrännyt, että meidän\nabiturienttien pikku huolet ja hälinät joutuivat pian täydelleen\nunohduksiin valtavien historiallisten tapahtumien rinnalla, jotka\ntärisyttivät koko isänmaatamme ja etenkin mahtavaa sortajaamme Venäjää,\njoka natisi kaikista liitoksistaan. Jouduimme tapahtumain pyörteeseen,\njotka antoivat meille esimakua vallankumouksen pauhinasta. Turku kuten\nkoko muukin Suomi joutui siihen osallistumaan.\n\nYhä synkempiin ukkospilviin oli vuosien kuluessa valtiollinen taivaamme\nkätkeytynyt. Virkamiehiä oli ajettu maanpakoon. Bobrikoff oli saanut\nsurmansa, mutta tilanne helpottui vain hetkeksi. Kun Japanin sota\noli päättynyt, saattoi Venäjä taas kääntää katseensa Suomeen ja\nmilläpä Suomi puolustautuisi silloin. Suomen vanha Kaartikin, joka\nkunnialla oli kantanut suomalaisnimeä Tonavan ja Balkanin yli ja\nuskollisesti puolustanut valtakuntaa, oli hajoitettu ja sen mukana\nviimeinen jäännös komeata kansallista armeijaamme, noita sinipukuisia\ntarkk'ampujapataljoonia, jotka koulun alaluokilla käydessämme olivat\nolleet meidän ilomme ja ylpeytemme. Niiden tilalle oli Turkuunkin nyt\ntuotu lukemattomat kasakkasotnjat ja ruskeanaamaista itäsiperialaista\njalkaväkeä.\n\nVaikka keisari oli rikkonut monin entisin keisarivaloin ja vieläpä\nitsensäkin vahvistamat perustuslakimme, purjehti hän tänäkin\nkohtalokkaana vuonna lokakuun alussa huvittelemaan ja metsästelemään\n-- Suomen saaristoon. Mutta siellä hän ällistyksekseen kohtasikin\nlähetystön, joka ojensi hänelle adressin. Siinä lausuttiin:\n\n\"Antakaa meille toivo, että ensimäisen Aleksanterin laskema perustus\nkansallemme säilyy ja uusi, onnellinen Suomi on siunaava Nikolai II:n\nnimeä.\"\n\nKaikki tämäkin oli kuitenkin turhaa, sillä heikko keisari oli joutunut\nkokonaan panslavistien käsiin. Kaameina kajahtivat yli Suomen ne kylmät\nreunamuistutuksen sanat, jotka keisari ja suuriruhtinas omakätisesti\nkerran oli kirjoittanut esitykseen Suomen oikeuksien ja autonomian\ntuhoamisesta:\n\n\"Olkoon niin!\"\n\nNe piirtyivät synkin, tulisin kirjaimin Suomen kansan sydämiin\nja riistivät meiltä uskon keisarin sanaan. Suomen kansa lakkasi\nluottamasta hallitsijaansa. Mutta samalla alkoivat uudet idut versomaan\nkarusta maaperästämme. Ne ennustivat tulevaa kevättä, jolloin\ntoteutuisi runoilijan lause:\n\n    \"Sun kukoistukses' kuorestaan,\n    kerrankin puhkeaa!\"\n\nMutta valtava oli se sielullinen järkytys, mikä tapahtui Suomen\nyksinkertaisen, uskollisen kansan sydämessä, kun sen täytyi luopua\nuskostaan keisarivaloihin.\n\nOletko lukijani koskaan matkustanut ihanilla Savon vesillä. Kaikissa\nrantakallioissa näet siellä viirun, joka osoittaa, miten hämmästyttävän\nkorkealla vesi oli järvissä kevätkesällä v. 1899. Savon kansa on\nristinyt tuon viirun \"Valapattoviiruksi\", koska samana vuonna Venäjän\nkeisari ja Suomen suuriruhtinas n.k. helmikuun manifestilla ensi\nkerran järkytti Suomen autonomian perusteet. Niin syvästi vaikutti\nkeisarivalan rikkominen rehellisen ja uskollisen Suomen kansan herkkään\nmieleen.\n\nVenäjän aseille onnettoman Japanin sodan jälkeen oli syksyllä rauha\ntehty, mutta samalla oli häviö sodassa antanut koko Europalle sen\nvakaumuksen, että tuo mahtava jättiläisvaltio seisoikin haurailla\nsavijaloilla ja saattoi romahtaa minä päivänä tahansa.\n\nJa pian rauhan tultua alkoikin valtakunnassa sisäinen kuohunta,\nvallankumouksellinen kansan liikehtiminen, jota aluksi virallisesti\nkoetettiin salata ja tukahuttaa, mutta joka laajeni ja kärjistyi niin\nuhkaavasti, ettei se enää ollut salattavissa ja pian se kohosi suuren\nkansanliikkeen pauhinana yli vallanpitäjien päiden.\n\nSen kohu kuului mieliä kiihoittavana yli Suomen niemenkin ja\nvalppaasti seurattiin nyt valtiollisten tapahtumien kehitystä Turussa\nkaikkialla, jopa suomalaisessa lyseossakin, yhtä hyvin oppilasten kuin\nopettajienkin keskuudessa. Ajan jännitys valtasi kaikki, vanhat ja\nnuoret.\n\nLokakuun viime päivinä kirjoitti eräs Turun sanomalehdistä vakavasti\nasiasta.\n\n\"Kaikkien silmät ovat suunnatut itäänpäin. Siellä tapahtuu asioita,\njotka epäilemättä tulevat vaikuttamaan, ei ainoastaan Venäjän\nvaltakunnan sisäiseen järjestykseen, vaan koko maailman kohtaloihin.\nMeidän maammekaan ei voi jäädä osattomaksi siitä, mitä Pietarissa ja\nympäri Venäjän valtakuntaa nykyisin tapahtuu!\"\n\nJa kuukauden viimeisenä päivänä selvisi tilanteen vakavuus\nepäuskoisillekin. Itse vallanpitäjät päästivät hätähuudon, avunpyynnön.\n\nSilloin näet julkaistiin hallitsijan manifesti, jossa valtakunnan\nvakava tila julkisesti paljastettiin. Näin siinä nyt kirjoitettiin.\n\n\"Epäjärjestykset ja levottomuudet pääkaupungissa ja valtakuntamme\nmonilla paikkakunnilla täyttävät sydämemme raskaalla huolella.\"\n\nMe koulupojat näimme tuon mahtavan kansanliikkeen heräävän ja\nVenäjän kaksipäisen kotkan ensi kerran raivostuneena ja ahdistettuna\npyristelevän sen kourissa. Me tunsimme ajan levottomat sykähtelyt\nkaupungilla, koulussa, toreilla, kaduilla, punalippujen liehunnassa,\nihmisten hätäisissä kyselyissä, mielenosotuskulkueissa, lauluissa,\nsähkösanomissa, joita sanomalehtipojat iltaisin huutelivat ja lopuksi\nomassa povessamme.\n\nElimme sitä aikaa, jolloin elämän suonen sykähtely, joka siihen aikaan\nasti oli ollut levollinen ja säännöllinen, alkoi osoittaa hermostumisen\nkouristuksia, epätasaisuuksia, joista sitten sotien ja sanomattomien\nkärsimysten jälkeen sukeutui nykyhetken kiihkeä kuluttava, raju tahti:\n\n-- Ta-ta-ta-ta-ta-ta!\n\nSuurin osa meidän luokastamme oli tulisieluisia radikaaleja. Vanha oli\nmielestämme aikansa elänyt, sen oli väistyttävä uuden, voimakkaamman ja\ntäydellisemmän yhteiskunnan tieltä. Työväen pyrinnöt löysivät meissä\nlämmintä vastakaikua ja Venäjän intelligenssin vallankumousmiehiä,\njoista lukemattomat pahoina päivinä saivat varman turvapaikan Suomessa,\nme suorastaan ihailimme. Ne olivat mielestämme sankarien sankareita --\nnuo vapaustaistelijat. Ja olihan heillä tai ainakin näytti olevan sama\npäämäärä, sama suuri unelma kuin meilläkin -- vapaa Venäjä ja vapaa\nSuomi.\n\nEnsi sijassa meille kuitenkin luonnollisesti oli oman sorretun\nisänmaamme kohtalo. Koittiko vapauden päivä nyt? Se kysymys sai veremme\nkohisemaan.\n\nKun joukkojen innostus tarttui meihin, alkoi rauhallinen jokapäiväinen\naherrus tuntua pieneltä ja mitättömältä. Sitten tulivat tapahtumat\nyllättävinä ja kohta me hajaannuimme huumaavan kansanliikkeen\npyörteisiin.\n\nNiin koulussa kuin kotona puhuttiin nyt vain valtiollisista\ntapahtumista. Toiset hehkuivat intoa. Reino Klemola käveli kädet selän\ntakana ja otsa rypyssä huoneensa nurkasta nurkkaan.\n\n-- Mitä sinä olet niin hirveän arvokkaan näköinen? kysyi vanhoillinen\nAntti pilkallisena.\n\n-- Täytyy miettiä näitä valtiollisia asioita, ärjäsi Reino ylhäisesti.\n\n-- Mitäs sinä niille luulet saavasi?\n\nReino pysähtyi. Hän katseli halveksuen vanhoillista serkkuaan.\n\n-- Vaikeina aikoina on jokaisen kansalaisen -- -- -- hän alotti.\n\n-- Kansalaisen, matki Antti, sinähän olet koulupoika.\n\n-- Sinun kanssasi ei kannata puhua, sanoi Reino kiihkeänä. Tapahtumat\nhyppäävät sinun ylitsesi. Sinä et koskaan pääse niiden perässä.\n\n-- Etkä sinä saa niiden kulkua muutetuksi.\n\n-- Jos kaikki ajattelisivat niinkuin sinä, ei maailma kehittyisi\nlaisinkaan.\n\n-- Missä suhteessa sinä olet sen kehitystä vienyt eteenpäin?\n\nSe oli tavallinen kiista Sjögrenin koulupoksissa. Väiteltiin, oltiin\neri mieltä, puolustettiin eri näkökantoja. Aika ihaili individualismia.\nJokainen lausui arkailematta kantansa eikä väistynyt siitä kenenkään\npainostuksen vuoksi. Miehekästä vastustajaa kunnioitettiin. Omaa kantaa\nvaadittiin joka mieheltä.\n\nMe emme vielä tunteneet joukkohenkeä, massain painostusta. Vapaan,\nitsenäisen yksilön kehitys oli ihanteemme.\n\nLokakuun 30 päivänä puhkesi yleislakko Helsingissä. Kerrottiin, että\ntyömiehet pääkaupungin tehtaista olivat kokoontuneet Rautatientorille\nja päättäneet lopettaa työt kannattaakseen suurta kansanliikettä\nnaapurimaassa. Samana päivänä lakkasi liike rautateillä.\n\nEpäselvää oli, miten tapahtumiin suhtautuisi maan sivistyneistö,\nvirkamiehistö, yliopisto, koulut ja muut julkiset laitokset.\n\nSamana iltana täyttivät taajat kansanjoukot Turun pääkadut. Ne\nkokoontuivat itsestään ja ryhmittyivät mielenosotuskulkueisiin, jotka\nsamosivat pitkin pääkatuja laulaen isänmaallisia lauluja.\n\nUudet tiedot pääkaupungista lisäsivät jännitystä. Sähkösanomat\nkertoivat, että Helsingin ylioppilaskunta ja polyteikkarit olivat\nyhtyneet lakkoon ja julkaisseet pääkaupungin kouluille kehotuksen\nlopettaa työt.\n\nSilloin astui meistä jo suuri osa mielenosotuskulkueisiin ratkaisten\nkantansa. Reino Klemola ja Emppa Lahtela astuivat kulkueen eturiveihin.\nMe seurasimme heitä ja laulaen me samosimme jo -- vapautta kohti.\n\nMonet toverimme jäivät kuitenkin vielä rauhallisesti katukäytäville\nkriitillisiksi katselijoiksi.\n\nIllalla pitivät eri puolueet Turussa suuria kokouksia, joissa\nyleensä päätettiin kannattaa suurlakkoa. Sankat, tiheät, tummat\njoukot aaltoilivat Työväentalon ympärillä. Siellä pidettiin puheita\nja laulettiin \"Työväen marssia\" sekä kohotettiin eläköön-huutoja\nnykyiselle kansanvaltaisuustaistelulle. Niiden päätyttyä kajahtivat\ntärisyttävät huudot:\n\n-- \"Viekää kaikkialle työväelle tietoja, että huomenna kello 2\nkokoonnutaan Kauppatorille!\"\n\nUhkaava mieliala vallitsi sinä yönä Turussa. Harvat nukkuivat\nrauhallisesti. Kaikki olivat tietoisia siitä, että elimme suurten\ntapausten kynnyksellä. Mutta mihin, mihin oltiin menossa, se oli pimeän\npeitossa. Voittoko vai tappio. Toivo vaihteli tuskallisen odotuksen\nkanssa. Kaikkien huulilla väreili huolestunut kysymys: Mitä huomispäivä\ntuo mukanaan?\n\n\n\n\nKOULULAISTEN SUURLAKKO.\n\n\nKoululaisten toiminta osanottajina suurlakkoon alkoi Turussa lokakuun\n31 päivän aamuna. Tilanne oli silloin vielä epäselvä, emme tietäneet,\nmitä virastot ja koulut tekevät. Kuten muinakin aamuina kokoonnuimme\nkello 8:ksi koulun pihalle, mutta myrskyn enteet tuntuivat jo\nkaikkialla. Meidän abiturienttien asema oli kriitillisin, sillä koko\nkoulu odotti meiltä ratkaisevaa sanaa. Helsingistä ei ollut tullut\nmitään varmoja tietoja. Turun muista kouluista ei kuulunut mitään.\nKaikkialla odotettiin suomalaisen lyseon esiintymistä ja se oli meidän\npäätettävä. Emmekä me aikoneet myöhästyä, kun oli jotain uskallettava\noikeuden ja vapauden puolesta.\n\nSeisoimme vakavana ryhmänä koulun pihalla. Mennäkö sisälle, alkaako\ntyöt, kun koko kansa kävi meidän ohitsemme taisteluun, pani alttiiksi\nhenkensä ja onnensa, vai yhtyä lakkoliikkeeseen, antaa sille vielä\nlisävoimaksi nuorison uhrautua into! Ja mitä sitten seurasi?\n\nMielipiteet olivat jakautuneet.\n\nMe Jokikylän pojat olimme ankaria perustuslaillisia, paitsi Antti\nKukola. Hän oli yhtä jäykkä vanhasuomalainen.\n\nReino oli jo aikoja tulta ja tappuroita.\n\n-- Toverit, oikea hetki menee ohi, maailma nauraa meille. Miksi me\nvitkastelemme.\n\nNiin hän kehoitteli.\n\nEmppa oli samaa mieltä. Nyt oli lähdettävä liikkeelle. Oli näytettävä,\nettä me tajusimme historiallisen hetken vaatimukset.\n\nAntti Kukola sanoi:\n\n-- Olkaamme järkeviä. Ei mitään päätä pahkaa menoa. Ensin on saatava\nselville, yhtyykö sivistyneistö ja suomalaiset lakkoon.\n\nReino pauhasi nopean, repäisevän toiminnan puolesta. Silloin\nastui esille tyyni Lekki Tähkä, pitkä, muhkea poika sivistyneestä\nmaaseutukodista.\n\n-- Suomalaisten lyseoiden kanta, hän lausui, on selvä. Me kannatamme\nsuurlakkoa, mutta meidän on syytä hakea yhteistoimintaa muiden\nkoulujen, etenkin ruotsalaisten lyseoiden kanssa, sillä nyt me vasta\ntodella ymmärrämme, että olemme yhtä kansaa, suurta Suomen kansaa.\n\nHänen ehdotuksensa hyväksyttiin yksimielisesti. Pekka Söderman ja Jussi\nTeppola saivat lähetystönä lähteä ruotsalaiseen reaalilyseoon. Lekki\nTähkä alkoi varmoin käsin ohjata toimintamme kulkua.\n\nMuut luokat seisoivat ryhminä pitkin koulun pihaa keskustellen\ninnokkaasti.\n\nAika kului. Kello oli jo aikoja jättänyt 8, mutta koulun kello ei\nsoinut.\n\nOpettajatkin keskustelivat suurlakon julistamisesta.\n\nLähettimme palasivat pian. He olivat heti ensi kadunkulmassa tavanneet\nruotsalaisten lyseoiden poikia, jotka tulivat tiedustelemaan tilannetta\nsuomalaisella lyseolla ja ilmoittamaan, että heillä oli lakko jo\npäätetty asia ja hekin toivoivat yhteistä toimintaa.\n\nSilloin Lekki Tähkä kohotti kätensä ja pyysi hiljaisuutta. Puheensorina\ntaukosi.\n\n-- Suomalaiset lyseolaiset, puhui Lekki. Koko Suomen kansa on tänään\nryhtynyt suurlakkoon taistellakseen oikeuksiensa ja vapautensa\npuolesta. Tällä hetkellä me koululaiset julistamme yhtyvämme tähän\nhistorialliseen liikkeeseen kannattaaksemme sitä kaikilla voimillamme\nja uhrautuaksemme kansan puolesta. Toverit, eläköön isänmaa!\n\nMahtavat eläköön huudot kajahtivat. Koululaislauma liikehti\nlevottomasti.\n\nLekki ehdotti nyt, että ilmoittaisimme rehtorille suomalaisen lyseon\nyhtymisestä suurlakkoon. Hän kutsui luokseen minut, Empan ja Reinon ja\nsanoi:\n\n-- Toverit, minä luotan teihin, seuratkaa mukanani viemään ilmoitusta\nrehtorille.\n\nLähetystö kapusi rehtorin kansliaan. Rehtori seisoi siniveralla\npäällystetyn kansliapöydän takana, ympärillään opettajat. Lekki Tähkä\nastui kokouksen eteen kalpeana, mutta päättäväisenä.\n\nHän selitti ytimekkäin sanoin tarkoituksemme, sekä ettemme katsoneet\nkoulun kunnian sallivan meidän olla syrjässä, silloin kun tarvittiin\ntekoja maan vapauden puolustamiseksi.\n\nRehtori vastasi.\n\n-- Suomalaisen lyseon opettajakunta on myöskin päättänyt yhtyä\nsuurlakkoon. Tästä hetkestä suletaan koulu. Kehoitan oppilaita menemään\nrauhallisesti kotiinsa ja odottamaan tiedonantoa siitä ajasta, jolloin\nkoulu jälleen saattaa alkaa toimintansa. Muistutan teille ajanhetken\nsuurta vakavuutta ja kehoitan teitä käyttäytymään kuten suomalaisen\nlyseon arvo vaatii.\n\nKumarsimme ja poistuimme.\n\n-- Lukekaa nyt historiaa avoimilta lehdiltä, lausui matematiikan\nopettajamme.\n\nKaksitellen marssivat opettajat hämmästyneiden oppilasparvien ohitse\nkotiinsa. Koulun ovet sulkeutuivat paukahtaen. Viimeisenä tuli ulos\nukko Almqvist juhlallisena kuin senaattori. Hän kehoitti oppilaita\npoistumaan koulun pihalta, jonka portit sen jälkeen suljetaan.\n\nHitaasti vyöryi oppilaslauma ulos koulun molemmista porteista. Rehtorin\nläsnäollessa vahtimestari sulki ne.\n\nSiellä me seisoimme rautaristikon takana kadulla äänettöminä katsellen\nopinahjoamme, jonka rautaportit nyt nenämme edessä kolahtivat kiinni ja\nrehtoriamme, joka nojaten tukevaan keppiinsä kuin yksinäinen, mahtava\npatsas seisoi keskellä autiota pihamaata.\n\nSyvä alakuloisuus oli vallata meidät.\n\nMutta nyt vyöryivät tapahtumat eteenpäin omalla voimallaan. Mikään ei\nniitä enää voinut pidättää. Tähän asti oli kaikki sujunut rauhallisesti\nja arvokkaasti, mutta levottomuus alkoi kasvaa ja väkeä kokoontui\nLinnankadulle. Ihmisjoukot olivat tulvillaan vallankumoushenkeä.\nKaukana kajahti laulu, sytyttävä isänmaallinen sävel.\n\nSuunnatessamme kulkumme laulua kohti yhdyimme ruotsalaisiin lyseoihin.\nKaikki koulut tulvivat Linnankadulle.\n\nSitten tuli Reino Klemola tulipunaisena kasvoiltaan ja kertoi, että\ntyttökoulut yhä työskentelivät. Reino oli aivan kuohuksissaan ja\ntunsi nähtävästi poliitikon kutsumuksen ja loistavan uran tenhoavaa\nvetovoimaa. Katselimme hämmästyen hänen hehkuvaa innostustaan. Mutta\nsamassa kajahtivat jo kaikkialla huudot:\n\n-- Tyttökoululle, tyttökoululle!\n\nJa vastustamaton elävä virta alkoi vyöryä tyttökoulua kohti.\nJoukkohenki valtasi meidät. Samosimme hurjien voimien kannattamina\neteenpäin.\n\nKirkkosilta oli mustanaan väkeä. Siellä kävi kuin kosken levoton\nkuohuna ja toisella puolen jokea juoksivat sadat koulupojat\nTuomiokirkon ohi tyttökoulua kohti. Huutaen ja meluten saavuttiin\nkoulun pihamaalle.\n\n-- Yleislakko on alkanut! huudettiin.\n\n-- Koulut lopetetaan!\n\nTyttökoulussa syntyi kuvaamaton hämminki. Saattoi nähdä, miten luokissa\nsisällä tytöt hypähtivät kauhistuneina pulpeteistaan. Kaikki törmäsivät\nikkunaan.\n\n-- Olemme tulleet tuomaan teille lupaa, huusi Kalle Palo kahdeksannen\nluokan suurille, arvokkaan näköisille tytöille.\n\n-- Sepä hauskaa, vastattiin, mutta täytyykö meidän nyt myöskin ruveta\nlakkoon. Eikö se ole kauheata! he valittivat.\n\n-- Koko kansa on lakossa. Meidän täytyy kannattaa heitä. Muuten\nhistoria tuomitsee meidät, huudahti Reino teatraalisin elein.\n\n-- Tietysti me yhdymme! huudettiin ikkunoista ja uudet innostuneet\nkasvot työnsivät syrjään entiset varovaiset.\n\n-- Eläköön vapaus! huudahti reipas Saida Suvanto, jonka pää hetkeksi\nilmestyi ikkunaan kadotakseen heti yhä vaihtuvaan tungokseen, mutta se\nhetki oli sytyttänyt Reinon kuluttavaan tuleen, jota ei enää mikään\nvoinut sammuttaa.\n\nLuokan vastaisella seinällä näkyi Oihonnan komea vartalo. Kauniina,\nmutta kylmänä hän seisoi siellä nojaten seinään ja katseli aivan\nrauhallisena tapahtumia.\n\n-- Eikö tuo tyttö innostu mistään? ailahti mieleeni. Oi Oihonna! Oletko\nsinä todellakin vain jäätä, kylmää jäätä?\n\nNyt lappoi käytävän täydeltä tyttöjä ulos kaikista ovista. Huumaava\nmeteli, nauru ja hurraaminen täytti koulun pihan ja kadun. Tuolla\nyritti vahtimestari jo sulkea ovea.\n\nSilloin kuului Reino Klemolan kaikuva ääni väristen vallankumoushuumaa:\n\n-- Katsokaa juhlasaliin. Siellä on kateederin päällä keisarin kuva!\n\n-- Missä on keisarin kuva?\n\n-- Alas keisari!\n\n-- Alas ryssän kuva koulun seinältä! kaikui kaikilta tahoilta. Repikää\nse alas.\n\nSuomalaiset ja ruotsalaiset huudot kajahtelivat sekaisin.\n\nKeisarin kuvan näkeminen sai meidät kaikki kuohuksiin. Sehän oli kuin\npunainen vaate, taisteluhaaste. Ja silloin puhalsi vallankumouksen\nhengetär meidän sieraimiimme. Marseljeesin sävelet kaikuivat\nkorvissamme.\n\nUhkaavat joukot tunkeutuivat juhlasalin ovelle.\n\n-- Ottakaa sovinnolla alas keisari.\n\n-- Palttua sovinnosta, Aurajokeen keisarin kuva!\n\n-- Aurajokeen! Aurajokeen!\n\nVahtimestari kalpeni. Hän kohotti varottaen kätensä, mutta jo\nryntäsivät Reino Klemola, Viljo Koskinen ja kymmenkunta ruotsalaisen\nlyseon poikaa ovelle. Vahtimestari työnnettiin syrjään ja lauma tulvasi\nsisään juhlasaliin.\n\nJännittyneinä odotimme hetken.\n\nSitten virta kääntyi salin ovella. Ja nyt näkyi siellä\nvallankumoussankarin Reino Klemolan tulipunainen naama. Hän kohotti\nmolemmat kätensä ja -- taivas varjelkoon -- edessämme ulkoilmassa\npahasti keikkuen ja huojuen liiteli Nikolai II:n, Venäjän keisarin\nja Suomen suuriruhtinaan kuva ilakoivan poikaparven päitten päällä\nyli pihan, ulos portista matkalle Aurajokea kohti. Kansa kohotti\nintiaanikiljunnan.\n\nReino Klemola ei pidellyt kuvaa lainkaan hellävaroin. Tuolla portin\nulkopuolella hän kohotti sen kansan katseltavaksi. Se otettiin vastaan\nhurjin huudoin.\n\n-- Pois näkyvistä!\n\n-- Jokeen!\n\nMutta kulkueen etupää oli jo kaukana ja sitä seurasivat kaikki.\nKuvatusta kuljetettiin pitkin Linnankatua Kivisillalle. Sinne\npysähdyttiin ja odotettiin, kunnes koko rantaseutu oli mustanaan väkeä.\nIlma oli täynnä vallankumoustunnelmaa.\n\nLekki Tähkän mukana olin päässyt vain kaupungintalon kulmaukseen, mutta\nsieltä oli hyvä näköala.\n\nSillan keskellä korkeimmalla kohdalla seisoi poikia useista kouluista,\nniin suomalaisia kuin ruotsalaisia. Siellä huidottiin käsiä ja\npidettiin puheita. Nyt kohosi keisarin kuva yli kaiteen.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\nSitten suuri taulu putosi leijaten jokeen.\n\nPlumpsis!\n\nHuikea hurraa täytti jokirannan jatkuen loppumattomiin, loppumattomiin.\n\nKuva pulpahti pinnalle ja lähti sitten ajelehtimaan hiljalleen virran\nmukana merta kohti.\n\nMutta samassa näkyi uutta liikettä sillan keskikohdalla. Reinon\nrinnalle ilmestyi uusia hahmoja -- pitkiä ruotsalaisia poikia. Ja\nyleiseksi hämmästykseksi kohosi kaksi uutta keisarinkuvaa kaiteen yli.\nRuotsalaisten lyseoiden taulut seurasivat tyttökoulun keisarinkuvaa.\n\nHurraahuutojen kaikuessa ne molskautettiin Aurajoen savisiin\nlaineisiin. Surkeannäköisinä ja voimattomina ne uiskentelivat\nkaikenlaatuisen roskan ja laudanpätkien keskellä meren ulapoita kohti\nkadotakseen sinne.\n\nSe oli todella koulupoikien vallankumousta. He leikkivät kruunupäitten\npudottajia.\n\nJa vielä kaksi komeata taulua -- niistä lienevätkään kotoisin,\nraahattiin sillalle. Muistorikas Aura savisine, harmaine aaltoineen\nnieleskeli sinä päivänä monta majesteettia. Kaikki mitä käsille\nsaatiin, syöstiin sen ahnaaseen kitaan. Se oli muuttunut julmaksi,\nverenhimoiseksi, tuo rauhallinen Aurajoki. Älyttömästi se nyt ahmasi\nNikolain Nikolain perästä koululaislaumain hurratessa ja ilkamoidessa\nKivisillalla ja Rantakadulla.\n\nMutta Kaupungintalon kulmassa seisoi kasvot vakavina Lekki Tähkä. Hän\nei oikein enää ollut mukana leikissä. Hänen rinnallaan seisoin minä\nja Antti Kukola, joka nytkin säilytti harkitsevan tyyneytensä. Siellä\nolivat Pekka Söderman, Kalle Palo ja monet muut.\n\nMe, kahta ensinmainittua lukuunottamatta olimme täysin vallankumouksen\nhengen vallassa. Huikeasti me hurrasimme katoaville suuruuksille. Uusi\naika oli tullut. Vapaus oli tullut ja se tuli ryskyen ja rätisten.\n\nKun viimeinen hallitsija oli uponnut, hajaantui väkijoukko sillalta.\nIntoa hehkuen tuli Reino luoksemme.\n\n-- Noin käyköön kaikille tyranneille! hän huudahti.\n\nOlimme korkean tunnelman vallassa, mutta Antti Kukola sanoi.\n\n-- Reino, kumpaa sinä näyttelet, Danton'ia vai Robespierreä?\n\nReino katsoi häneen surumielisenä.\n\n-- Antti, sinä olet hyvä mies, hän vastasi, mutta mitään suurta ei\nsinun pääkoppasi jaksa käsittää.\n\n\n\n\nKOKOUS KAUPPATORILLA.\n\n\nReino ja Emppa mukana joukko suomalaisia ja ruotsalaisia yläluokkain\npoikia samosivat jo tungeksivan joukon etunenässä kauppatorille.\n\nMe muut pysyttelimme yhdessä Lekin ympärillä ja liikuimme virran mukana\nhiljalleen samaan suuntaan päästen vielä hyvälle paikalle teatteritalon\nportaille.\n\nKauppatori oli jo täynnä väkeä. Mustana ja levottomana täytti ihmismeri\nkoko suuren toriaukean kohoten hotelli Phoenixin edustalle ja Aurakadun\nmäelle. Kaikkien torin varrella sijaitsevain rakennusten ikkunat olivat\ntäynnä väkeä.\n\nNäky oli vaikuttava. Tämähän vasta oli todellista kansanliikettä,\njollaista Turku ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt. Voimme sanoa,\nettä koko Turku ja laajat esikaupungit, jotka nyt alkavat näytellä\nuhkaavaa osaansa kumouksellisen liikkeen tyyssijoina, olivat mukana.\nTunnelma oli valtava, mutta sittenkin peloittava, sillä eri puolueet\nryhmittyivät omaan piiriinsä eikä niiden kesken suinkaan vallinnut\nyksimielisyys. Ikäänkuin kukkoina tunkiolla olivat ruotsalaiset ja\nnuorsuomalaiset s.o. perustuslailliset, jotka suurella riemulla\nolivat tervehtineet suurlakkoa. He varsinaisesti pyrkivät tapahtumia\njohtamaan. Heitä vastapäätä Phoenixin suunnalle kokoontuivat vanhain\nsuomalaisten taajat parvet. He toivoivat samaa kuin muutkin, olivat\nvalmiit uhraamaan kaiken alkavassa taistelussa, mutta he ottivat\nlakkoon nähden varovaisemman asenteen eivätkä odottaneet siltä\nliikoja. Näillä kummallakaan puolueella ei ollut monia yhtymäkohtia ja\neripuraisuus tuli usein kärjistyneesti ilmi.\n\nMutta isänmaa oli kuitenkin tällöin yhteinen kaikille ryhmille ja\npuolueille. Se oli vielä ylinnä muuta ja tilanteen vakavuus pakotti\nkaikki yhteistoimintaan. Kuitenkin olivat mielet kiihtyneet ja\nerehdykset joltakin puolelta saattoivat aiheuttaa arvaamattomia\ntapahtumia.\n\nNiin liittyi tilaisuuteen sekä toivoa että huolta ja paljon jännitystä.\n\nMeidän saapuessamme paikalle oli kokous ja alkanut. Saimme kuulla,\nettä oli muodostettu eri puolueiden miehistä lakkokomitea, joka oli\nlaatinut lakon tarkoitusta ja päämäärää esittävät ponnet. Ne oli luettu\nyleisölle ja suuren innostuksen vallassa hyväksytty.\n\nNyt nousi lakitieteen kandidaatti Antti Mikkola puhujalavalle. Hän\noli sillä hetkellä epäilemättä Turun vaikutusvaltaisin henkilö\nja sangen omintakeinen persoonallisuus. Maaseudun poikana hän\noli omalla tarmollaan kohonnut opin tielle ja siellä korkeisiin\nsaavutuksiin. Hän tunsi suomalaisen kansan sydämen lyönnit omassa\npovessaan ja voimakkaana, toimeliaana personallisuutena hän kohosi\nheti johtaja-asemaan. Hän oli aivan pelkäämätön vakaumuksen mies ja\nvarmaankin hän olisi myöhemmin tehnyt maallemme suuria palveluksia,\nellei murhaajan käsi olisi v. 1918 salakavalasti lopettanut hänen jo\nsilloinkin vaikutusrikasta elämäänsä.\n\nNyt oli Laki-Antti vielä nuoruuden voimissaan. Nerokkaina ja\nkansanomaisina kaikuivat hänen puheensa singoten salamoita ja\nsyytöksiä, mutta aina kohottaen aatteen ja ihanteiden lippua.\n\nTuntien tapahtumien kantavuuden ja historiallisen merkityksen, Antti\npuhui nyt voimakkaalla paatoksella. Hän kuvaili isänmaan hädän, kansan\nhenkisen hädän ja omientuntojen ristiriidat, mitkä olivat syntyneet sen\njohdosta, että mahtavan Venäjän vallanpitäjät rikkoivat keisarivalat\nja perustuslakimme, joita jokainen suomalainen virkamies oli vannonut\nnoudattavansa, ja jotka olivat Suomen valtiollisen vapauden kallis\nperusta, mitä nykypolvi ei voinut uhrata entisten polvien kärsimysten\nja taistelujen sekä tulevien polvien onnen nimessä.\n\nMutta nyt keskellä pimeintä yötä on valtava valon liekki leimahtanut\nidän taivaalla. Ennenkuulumaton kansanliike on noussut väkivaltaa ja\nvääryyttä vastaan. Kuitenkin jokaisen meistä täytyy olla tietoinen\nsiitä, että me emme pyri väkivallalla eikä hurjilla mullistuksilla\npäämääräämme, sillä sellaiset teot johtavat lopulta taantumukseen\nvoittoon uudelleen. Me vaadimme takaisin oikeutemme ja autonomisen\nasemamme saadaksemme niiden turvissa vapaasti kehittyä. Evolutioni eikä\nrevolutioni on meidän tunnussanamme.\n\nLopuksi puhuja lausui toivomuksen, että vapauden kirkas päivä, jonka\naamurusko jo punersi idän taivaalla, koittaisi meidänkin kansallemme.\n\nHiljaisuus, suuri ylevä hiljaisuus täytti torin Antin puheen jälkeen.\nHiljaa seisoimme me koululaisnuorisokin teaatteritalon edustalla ja\npitkin Aurakadun vartta.\n\nEdessämme seisoi liikkumattomana valtava kansanmeri, jonka pyhä\nisänmaallinen into oli kohottanut vireeseen. Sitten kohosi puhujalavan\nluota Maamme laulu sydäntemme syvimmät tunteet tulkiten. Kaikki\nkoulut yhtyivät siihen kirkkain sävelin ja tuolla taustalla tiheät\ntyöläisjoukot lauloivat hartaina bassoäänillään. Laulu valtasi\nväkijoukot ja vyöryi ylhäisenä Phoenix'in kiviseinää ja venäläistä\nkirkkoa vastaan, kantautui komeana kaikuna taidemuseon mäelle,\nsieltä takaisin Samppalinnan kallioihin ja Varmavuoreen. Kaikkialla\npaljastuivat päät kansallislaulun, sen toivojen ja sen suuren, valoisan\nuskon kunniaksi.\n\nSävelten tauottua alkoivat kansanjoukot liikkua ja hajaantua. Mutta\nkauan kesti ennenkuin tori saattoi tulla tyhjäksi. Työväen rivien\nsuunnalla kajahteli kirpeitä komennussanoja. Pörssin taholta taas\nkuului marssivien joukkojen laulua. Massat liikkuivat ja aaltoilivat\nedestakaisin. Siinä oli jälleen jotain huumaavaa, vallankumousmelua,\nhuutoja ja hälinää. Selvästi tuntui, että tuohon laumaan viskattu\nkipinä voi sytyttää hirveitä tulipaloja.\n\nJa niin tapahtuikin.\n\nKeskellä toria jotkin intohimoiset puoluemiehet erehtyivät\nkajahuttamaan alas-huutoja eräille hovioikeuden asessoreille, jotka\ntunnetussa, prokuraattori Soisalon-Soinisen murhajutussa olivat\nantaneet ankarimman tuomion. Asia oli sanomalehtien kautta tullut\nyleisesti tunnetuksi ja oli mieliä kiihottava. Nyt se sytytti hurjaan\nkiihkoon taajat ihmisjoukot.\n\nNed- ja alas-huudot tärisyttivät heti ilmaa Börssin suunnalla. Nyrkkejä\nja keppejä kohosi ilmaan ja tuossa tuokiossa olivat joukot saaneet\nselville uhattujen asessorien asunnot. Kaduntäyteiset väkijoukot\nlähtivät heti viheltäen, huutaen ja uhkaillen samoamaan Piispankatua\nkohti, missä toinen asessoreista asui.\n\nSeisoimme yhä korkealla teatteritalon portailla ja katselimme jo\ntuskallisesti ympärillemme. Tunsimme että nyt tulee tapahtumaan\nhirveitä asioita, ellei kukaan pysäytä metelöivää väkijoukkoa.\n\n-- Missä on lakkokomitea? huudahti Lekki. Nyt sitä tarvittaisiin.\n\n-- Missä on Antti Mikkola? kuului huutoja. Mutta lakkokomiteaa ei\nnäkynyt enää. Se oli poistunut johonkin istuntoihinsa ja nyt vyöryivät\ntapahtumat sen suunnitelmien ohi.\n\nEi näkynyt missään poliisiakaan. Ne oli kaikki pidätetty toimestaan.\nKansan piti itsensä ylläpitää järjestystä. Nyt saataisiin nähdä, miten\nTurku, sivistyskeskuksemme kesti vallankumouksen viettelykset.\n\nKeskusteluumme tilanteesta sekaantui eräs vieressämme seisonut vanha\nherra.\n\n-- Kansanmetelit alkavat, hän sanoi huolestunein äänin. Saattepa nähdä,\nmitä Turusta huomisaamuna on jälellä.\n\nMe suutuimme.\n\n-- Mitä vielä, sanoi Pekka, joukot rauhoittuvat pian. Turun sivistynyt\nyleisö -- -- --\n\n-- Olette toivorikkaita, puhui tuo vanha herra, mutta minä en ole,\nsillä minä olen Venäjällä nähnyt kansan riehuvan.\n\n-- Anteeksi, sanotteko Venäjällä, toisti Pekka hymyillen ylimielisesti.\nKehoitan Teitä muistamaan, että olemme nyt Suomessa.\n\n-- Venäjällä tai Suomessa, samantekevää, sanoi vanha herra nyt\njäykästi. Mitä on teidän sivistyksenne? Ulkokuorta, pintapuleerausta!\nSellaista se on kaikkialla. Sisällä asuu yhä raakalainen, ja kun se\npääsee irti, silloin hyvästi sivistys. Muistakaa minun sanoneen niin.\n\n-- Saattepa nähdä, että Turussa yleisö sittenkin tietää, mitä se tekee,\nvakuutti Pekka.\n\nPoistuimme hymyillen.\n\nMutta saapuessamme Linnankadulle tuntui ilmassa jo vakavien tapahtumain\nkohina. Kirkkosillan suunnalta tuli juosten miehiä ja naisia. Heidän\nkasvoillaan kuvastui pelko ja kauhu. Kuului hätäisiä huudahduksia.\n\n-- Mitä on tapahtunut kyselimme parilta naishenkilöltä.\n\nHe eivät saaneet sanaa suustaan, juoksivat vain eteenpäin.\n\nSitten tuli Armas Sacklén. Hän juoksi suoraan meitä kohti.\n\n-- Inhoittavaa, huusi hän jo kaukaa. Kansajoukko murtautuu sisälle\nasuntoihin ja rääkkää ihmisiä.\n\n-- Kuinka sellainen on mahdollista. Puhut loruja, sanoi Pekka.\n\nMutta Armas vastasi nyt suuttuneena.\n\n-- Vai loruja. Minäpä näin, mitä he tekivät. He hyökkäsivät\nPiispankadulla erääseen asuntoon, löivät ovet rikki, raahasivat\nperheenisän kadulle, missä koko väkilauma kävi hänen kimppuunsa,\nsylkien ja lyöden kepeillä.\n\n-- Kuka niitä johtaa, kysyi Pekka.\n\n-- Eräs suuri mies, knallipäinen herra.\n\n-- Herra! Eihän se ole mahdollista. Tietysti ne ovat sivistymättömiä.\n\n-- Vielä mitä, sanoi Armas, ne ovat sivistyneitä, ainakin\npuolisivistyneitä ja hienot naiset riehuvat mukana.\n\n-- Jumalauta, lausui Pekka. Muistatteko, mitä se vanha mies sanoi\npintakulttuurista.\n\n-- Jonka alla on raakalainen.\n\n-- Kummallista! Sitä en minä olisi uskonut.\n\n-- En minäkään.\n\n-- Kohta saatte nähdä jatkoa, lausui Armas. Tuossahan he tulevat eikä\ntuollaiselle hurjalle laumalle mahda kukaan mitään.\n\nKatselimme Linnankadulle. Sieltä purkautui todella väkeä kadun\ntäydeltä. Näimme raivostuneita katseita. Uhkaavia huutoja kajahteli.\nKaiken keskellä näkyi pitkä, musta herrasmies keppi kourassaan.\n\nHälisten, huutaen ja heiluvin kepein vyöryi vallankumouksellinen\nmielenosoituslauma eteenpäin Linnankatua. \"Ned- ja alas\"-huudot\nkaikuivat taas ilmassa. Jossain yritettiin lauluakin huonolla\nmenestyksellä. Se oli järjestäytymätön massa, miehet ja naiset sekaisin\nja heti saattoi huomata, ettei näitä meteleitä voitu panna työväen\nniskoille. Kaupungin puolisivistyneistö oli liikkeellä. Kaikenkarvaisia\nnuoria herrasmiehiä, puotipuksuja, nähtävästi joitakin koulupoikiakin,\njoukko keski-ikäisiä knallipäisiä herroja ydinryhmänä, ympärillään\nparvi hienosti puettuja naisia siellä vyöryi ja hyökkäsi täysin\npillastuneina tekemään tuhojaan.\n\nKaduntäyteinen, tiheään sulloutunut yleisö sulki tiemme ja tempasi\nmeidät väkipakolla mukaan.\n\nMielenosoituskulkueen etupää vyöryi Linnankatua edelleen. Sillä näytti\nolevan varma päämaali. Hallin tuolla puolen se pysähtyi ja pian\nmassautui yleisö suuren kivitalon edustalle.\n\n-- Nyt ne ovat hyökänneet sisälle asuntoihin, kertoi Armas. Saatte\nnähdä surkean näytelmän.\n\nJännittynyt odotus.\n\nJa hetken kuluttua raahataan kun raahataankin kadulle suurta, arvokkaan\nnäköistä virkamiestä, joka taistelee tuimasti vastaan jaellen iskuja\noikealle ja vasemmalle, puolustautuen rajusti ja miehekkäästä.\n\nSamassa täyttää hurja kiljunta ilman. Kepit kohoavat, naiset syöksyvät\nesiin. Kadulta he kokoavat rapaa ja paiskelevat sillä häväistyshuutoja\nkiljuen ja sylkien mielenosotuksen uhria.\n\nYltä päältä ravassa ja loassa ollen tekee ahdistettu viimeisen\nepätoivoisen ponnistuksen ja herraspoikasakki lentää hujan hajan. Mies\npääsee irti, syöksyy nopeasti ovesta sisään ja katoaa.\n\n-- Se pääsi liika vähällä, kirkuvat naiset.\n\n-- Tuokaa hänet uudestaan tänne.\n\nMutta urheat katusankarit ovat saaneet hekin niin navakoita iskuja,\nettei kenenkään haluta antautua uudestaan leikkiin ja noiden hienojen\nnaisten täytyy tyytyä tuohon laihaan tulokseen.\n\nSitä ei hurjistunut väkijoukko ollut nähnyt, mitä olivat kärsineet\npahoinpideltyjen henkilöiden vaimot ja lapset tuon Suomessa siihen\nasti ennenkuulumattoman katumetelin kestäessä. Mekin olimme täysin\njärkytettyjä.\n\nMutta vallankumousnäytelmä jatkui.\n\nNyt syöksyi katuyleisö Kauppatorille. Seurasimme sen perästä. Torilla\nkuitenkin eräät tarmokkaat vanhemmat henkilöt saivat joukot hajautumaan\nja tyyntymään hetkeksi. Nyt siellä jo nähtävästi oli lakkokomiteakin\nmielien rauhoitustyössä.\n\nIlta alkoi jo hämärtää. Metelit eivät kuitenkaan päättyneet vielä\ntähän, vaan jatkuivat koko illan eri puolilla kaupunkia. Useita\ntunnettuja poliittisia henkilöitä ahdisteltiin. Pimeän tullen revittiin\nkylttejä rakennuksista irti. Uuden Auran kyltti m.m. raahattiin jokeen.\n\nTilanne näytti jälleen muuttuvan sangen uhkaavaksi. Nyt alkoi\nPhoeniksin suunnalle kokoontua vanhaan suomalaiseen puolueeseen\nlukeutuvia miehiä valmiiksi asettumaan vastarintaan, jos metelit Uuden\nAuran taholla jatkuisivat. Tuntui aivan siltä kuin kaikilla tahoilla\nyötä vasten olisi varustauduttu. Pimeän salaperäisyys sulki viittaansa\nvanhan, ennen niin rauhallisen Turun, mutta eri puolilta kaupunkia\nkuului yhä melskettä jopa laukauksiakin ja syrjäkatuja kiitivät\nkasakkapatrullit. Ne nähtävästi tiedustelivat tapahtumia. Vieraassa\nmaassa he tunsivat olonsa turvattomaksi.\n\nSilloin me päätimme tarttua jälleen asioiden kulkuun eikä vain seurata\nenää katselijoina tapahtumia.\n\n-- Pojat, huudahti Lekki. Ei näy tämä lakko menevän kunniallisesti\nilman meidän koululaisten ryhtymistä asiaan. Meitähän on satoja. Meidän\non nyt koottava voimamme. Meidän täytyy järjestyä!\n\n-- Hyvä! Hyvä! Meillä on voimaa kylliksi. Me palautamme järjestyksen\nTurkuun, hitto vieköön! kiljasi Antti. Hän hehkui taisteluhalua.\n\n-- Miksei meillä ole edustajia lakkokomiteassa? kysyi Pekka syyttävällä\näänellä.\n\n-- Saamattomuutta, lapsellista! huusi Kalle Palo. Meidän pitää toimia.\n\nPäädyimme siihen lopputulokseen, että huomenna kaikkien Turun\nkoulujen yläluokkalaiset kootaan yhteiseen suureen lakkokokoukseen\nUrheilukentälle ja siellä me järjestäydymme voimaksi, joka on otettava\nhuomioon.\n\n-- Näyttää siltä, että meidän on jälleen kerran näytettävä Turun\nkaupungille, miten reilusti esiinnytään, pauhasi Antti julmana. Ei tämä\nkerta kaikkiaan näy enää sujuvan ilman meitä.\n\nHetken kuluttua tapasimme klassikoita, jotka olivat tulleet aivan\nsamaan tulokseen kuin mekin. Sovimme asian lopullisesti heidän kanssaan\nja sitten kiersimme parvina vielä kerran Turun himmeät kadut kulettaen\nkaikkialle tietoa suuresta koululaisten lakkokokouksesta huomenna\nUrheilukentällä kello 10 aamulla.\n\nKaikkialla otettiin tieto riemumielin vastaan. Olimme taas täynnä intoa\nja luottamusta tulevaisuuteen. Olimmehan keksineet uuden tilaisuuden\npalvella vanhaa koulukaupunkiamme ja maatamme.\n\nKotia palatessamme myöhään yöllä olivat Sjögrenin vanhukset vielä\nvalveilla. Levottomina ja kauhuissaan he istuivat himmeästi tuikuttavan\nlampun ääressä odottaen jotakin hirveää, sillä meteli ja huhut\nkaupungin tapahtumista ennustivat hetki hetkeltä vain yhä pahempaa.\n\nKäsityöläiskadulla oli liikkunut hurjannäköisiä miesjoukkoja, jotka\nolivat uhanneet päästää Kakolan vangit vapaiksi ja ruveta kääntämään\nylös alaisin koko kaupunkia. Isosta Heikkilästä päin oli kuulunut muka\nkauheata ampumista ja kasakat olivat hurjaa vauhtia vielä aivan äsken\najaneet ikkunain ohi pitkin pimeätä katua, niin että ruudut helisivät.\n\nRouva Sjögren itki. Hän näki tulevaisuuden uhkaavana ja synkkänä ja\nerikoisesti hän pelkäsi, että nyt kaikki \"siivistys\" hävitetään.\nMutta vanha vahtimestari Sjögren oli elementissään. Hän oli täynnä\nvallankumousintoa ja hänen puheestaan saattoi kuulla monta katkeruutta,\njotka viime aikoina oli täytynyt kätkeä syvälle sydämen salakammioihin,\nmistä ne nyt pulpahtelivat ilmoille. Ja totesimmepa \"rivien välistä\"\nsellaisenkin hienon toiveen, että viikon kuluttua mailma ehkä on niin\nmuuttunut, että hän, vahtimestari Sjögren istuu asessorina hovissa, ja\nasessorit häärivät vahtimestareina. Nämä uudet herrat eivät kuulemma\nparempaa ansainneet.\n\nMutta silloin mamma Sjögren tarttui miehensä käsivarteen, kohotti\nankarana etusormensa papan nenän eteen ja sanoi ylevällä paatoksella:\n\n-- Mats, mene kohta nyt maata. Vaik' koko mailma menis nurin, ei täsä\nhuushollis sittekkä tul revolutsuuni. Se mine sano, vaik' mine on jo\nvanha ja harmapee.\n\nMats totteli nöyrästi ja hävisi.\n\nRouva Sjögren järjesteli vielä vuoteita ja huokaili itsekseen\npoistuessaan.\n\n-- Jaa, jaa, ja' ä' så gammal, ja' ä' så gammal.\n\n-- Nå inte kan man alltid vara ungn, koetti Reino lohdutella.\n\n-- Menar du kakelugn? kysyi Antti.\n\nMutta Reino ei ollut kuulevinaan. Hän ryömi jo sänkyyn peiton alle ja\nnukkui samassa silmänräpäyksessä.\n\n\n\n\nTURUN KOULULAISTEN LAKKOKOKOUS.\n\n\nSeuraavana, marraskuun 1 päivänä vaelsivat taajat koululaisparvet\nUrheilukentän mäelle. Oli kirkas aurinkoinen päivä ja kaupungissa\nvallitsi sunnuntaitunnelma. Tehtaitten piipuista ei tuprunnut savua,\ntyöt olivat pysähdyksissä. Väkijoukot olivat aamusta alkaen liikkeellä,\nkaduilla ja toreilla.\n\nMennessämme aamulla höyrylautalla joen yli Urheilukentälle tapasimme\nJussin ja Anteron.\n\n-- Pojat, sanoi Jussi painavasti. Nyt on suomalaisen lyseon asetuttava\nvarmasti tapahtumain johtoon. Me emme enää saa päästää ruotsalaisia\njoka paikassa etunenään.\n\n-- Mitä arvelet sitten ruotsalaisten aikovan? kysyi Antti.\n\n-- Tietysti he pyrkivät määräämään ja komentamaan. Sehän on niin heidän\ntapaistaan.\n\n-- Minä luulen, sanoi Lekki, että he nyt vain haluavat kanssamme\nyhteisrintamaa. Ja onhan asiamme nyt todella yhteinen kaikille\nisänmaallisille kansalaisille.\n\nMutta Jussi oli leppymättömällä tuulella:\n\n-- Tietysti, mutta onko se yhteistoimintaa, että ruotsalaiset\nkomentavat ja me seisomme tyhmännäköisinä sanomatta mitään. Minä\nhaluankin vain nähdä suomalaisten kerran toimivan.\n\nKun saavuimme kentälle, oli se jo täynnä väkeä, tyttöjä ja poikia.\nNuorisoryhmät tarjosivat eloisan, reippaan näyn syysauringon kullatessa\nmäet ja kosteat ruohokentät.\n\nTuolla saapui Oihonna iloisessa tyttöparvessa. Sitten Reinon silmät\nvälähtivät. Hän hymyili ja nosti lakkiaan. Saida Suvanto siellä teki\nhänelle jonkin reippaan salamerkin, jonka perille me emme päässeet.\n\nMutta Reino ei ollutkaan nyt halukas eroamaan tovereistaan. Hän näet\narveli eilispäivän urotöiden tuottaneen hänelle itseoikeuden eräisiin\nhuomattaviin arvoihin koululaisten lakkoliikkeen johdossa.\n\nPian sai Reino kuitenkin hämmästyksekseen kokea, että kiittämättömyys\non maailman palkka. Lekki Tähkä valittiin ruotsalaisten ehdotuksesta\nsekä kokouksen että lakkokomitean puheenjohtajaksi, vieläpä kaikuvin\nhyvä-huudoin. Kansa oli näet saanut tarpeekseen metelöimisestä.\nReino Klemola, vallankumouksen ensi päivän sankari, oli kuin olikin\nkukistunut suuruus. Miten uljaasti hän olikaan vielä eilen riehunut\nkoululaisien etunenässä, kannatettuna, ihailtuna johtajana.\n\nNyt kansa tahtoi järjestystä. Se haki uusia johtajia. Ja tasainen,\nvakavaluonteinen, miehekäs Lekki Tähkä, joka lisäksi puhui molempia\nkotimaisia kieliä, kohosikin vallankumouksen toisen päivän sankariksi.\n\nHorjuva on kansan suosio.\n\nLekkiä hiukan hirvitti asettua joukkojen johtoon, mutta me katsoimme\nhäneen uhkaavasti ja Jussi kuiskasi tiukasti hampaittensa välistä.\n\n-- Jumalauta, suomalaisen lyseon puolesta!\n\nLekki ymmärsi ja suostui.\n\nLakkokomitea oli pian valittu ja meikäläisistä tuli siihen lisäksi\nJussi Teppola. Komitea sai ensi tehtäväkseen lähteä ilmoittamaan\nkaikkien koulujen johtajille ja rehtoreille -- että me koululaiset\nemme enää olleet koululakien alaisia. Tämä ehdotus hyväksyttiin suuren\nriemun vallitessa, ja ymmärtäähän sen. Mitenkäpä olisi sopinut, että\nme, jotka itse loimme historiaa, olisimme olleet joidenkin koululain\nahdashenkisten pykäläin alaisia. Hullunkurisuuksillakin pitää olla\nrajansa! ajattelimme.\n\nLuonnollisestikin kohotettiin tämän ehdotuksen jälkeen eläköön-huuto\nisänmaalle.\n\nJatko-opiston abiturientit lausuivat senjälkeen muutamia hehkuvia\nvapausrunoja. Eräs heistä sai toverimme Kalle Palon hehkumaan, ei\nainoastaan vapauden pyhästä kaipuusta, vaan niin syvästä ihailusta itse\nlausujaa kohtaan, että hänen vapautensa laita lähikuukausina oli aivan\nniin ja näin. Se oli tumma karjalaisneitonen Maire Mustonen.\n\nSitten tuli meille yllätys. Lekki ilmoitti yht'äkkiä juhlallisesti:\n\"Suomalaisen lyseon kvartetti esiintyy!\"\n\nKatselimme ällistyneinä ympärillemme. Vaska noitui ja alkoi väitellä\nvastaan, mutta Lekki rypisti otsaansa sanoen hiljaa ja päättäväisesti:\n\n-- Jumalauta, suomalaisen lyseon puolesta.\n\nSe tehosi. Kiipesimme lavalle ja lauloimme \"Buurien marssin\",\n\"Sotamarssin\" ja pari muuta rätisevää laulua. Ensitenorimme Kalle\nPalo ja Antero Kaipainen lauloivat sillä hetkellä itsensä kaikkiin\nneitossydämiin. Vain Lekki, ensikonsulimme, voi kilpailla enää\nmaineesta heidän kanssaan. Ja sittenkin on poliitikon maine aina paljon\nhorjuvampi kuin laulajan maine. Yhdellä iskulla on se mennyttä kalua,\nmutta laulajan maine kestää niinkauankuin ääntä piisaa ja ulkonäkö on\ntallella.\n\nKokous Urheilukentällä oli muodostunut korkeatunnelmaiseksi juhlaksi.\nKaikki rikkinäisyys oli hälvennyt. Koululaisten rivit olivat\nsulkeutuneet horjumattomaksi, ritarillisen oikeustaistelun falangiksi.\n\nNyt oli lakkokomiteamme toimittava. Sen oli ilmoitettava yleiselle\nlakkokomitealle, mitä me koululaiset vaadimme ja sitten johdettava\nmeidät taisteluun kaikkia pimeitä valtoja vastaan. Me olimme nyt\nvalmiit. Odotimme vain käskyä käydäksemme tuleen.\n\nLakkokomiteamme päätti ottaa ensiksi käsiteltäväkseen ukko Almqvistin,\nsuomalaisen lyseon rehtorin. Muista kyllä sen jälkeen selvittäisiin.\n\nUkko otti nuoret poliitikot vastaan arvokkaasti. He saivat ensiksi\nistuutua suureen saliin ja katsella seinille asetettujen entisajan\nvirkamiesten juhlallisia muotokuvia sekä soikeista peileistä nähdä omat\nkalpeat naamansa.\n\nSitten aukeni kansliahuoneen ovi. Sieltä kuului kuiva rykäisy.\n\nUkko tuli sisään. Syntyi seuraava keskustelu:\n\n-- Jassoo, jassoo. Tekö siinä olette. No mitäs asiaa teillä oikein on?\nTe taidatte olla oikein lähetystö.\n\n-- Kyllä! vastasi Lekki hämillään. Me olemme lähetystö.\n\n-- Jassoo, jaha. No ketäs te nyt sitten oikein edustatte?\n\n-- Turun kaikkien koulujen yläluokkia.\n\n-- Ohoh. Sehän on jotain se. No niin, jaaha. No mitäs neuvoja te nyt\naiotte meille opettajille antaa?\n\nPojat ja tytöt punastuivat. Lekki kertoi myöhemmin, että Loimaan\nvihreät jokirannat vilahtivat hetkeksi hänen mieleensä. Mutta sitten\nhän ponnisti sisunsa, rykäsi ja vaikka tuntuikin kurkku käheältä, lähti\nsiitä sentään ääntäkin.\n\n-- Juu, asia on sillä lailla, että koululaisten lakkokokouksen\nlakkokomitea -- -- --.\n\n-- Eikö riittäisi koululaisten lakkokomitea?\n\n-- Kyllä, nimi on meille yhdentekevä.\n\n-- Jatkakaa!\n\n-- Niin, lakkokokous on antanut meille tehtäväksi ilmoittaa, että me\nemme tästä lähtien enää ole koululakien alaisia.\n\nVilpitön, rehellinen hymy levisi ukko Almqvistin kasvoille.\n\n-- No mutta sehän on hauska uutinen, hän sanoi. Te vapautatte meidät\nopettajat täten suuresta edesvastuusta ja huolesta.\n\n-- ?!?\n\n-- Mutta lakon päätyttyä te kyllä taas sitten olette koululakienkin\nalaisia, jatkoi ukko.\n\n-- !?!\n\n-- Ja jos te käyttäydytte sopimattomasti tällä välilläkin, niin kyllä\nteidän sitten jälkeenpäin pitää saaman siitä rangaistuksenne.\n\n-- Sitä ei tarvitse peljätä. Meidän kokouksemme koko tarkoitus on ollut\ntyöskennellä järjestyksen palauttamiseksi Turkuun. Kukaan koululainen\nei ollut mukana eilisissä mellakoissa.\n\n-- Se on taas koulullemme kunniaksi.\n\n-- Ja kyllä me osaamme edelleenkin käyttäytyä kunnollisesti.\n\n-- Toivokaamme, toivokaamme ja saammehan sen sitäpaitsi nähdä, jatkoi\nukko kuivan asiallisesti.\n\nLakkokomitea saapasti ulos ovesta.\n\n-- Katsoppas ukkelia, sanoi Jussi Lekille. Se mies on suurempi\ndiplomaatti kuin olemme osanneet ajatellakaan.\n\nTämän päivän suuri lakkokokous Kauppatorilla sai vakavan leiman.\nEiliset mellakat tuomittiin jyrkästi. Pastori M. piti kaikuvin äänin\npuheen yleisölle suuren lakkokomitean puolesta huomauttaen, että\nsuurlakkoon oli ryhdytty juuri lain ja oikeusturvan puolustamiseksi.\nHän toivoi lakkoa voitavan jatkaa tyynesti ja arvokkaasti voitokkaaseen\nlopputulokseen.\n\nSenjälkeen ilmoitettiin että oli päätetty perustaa yleinen\nsuojeluskunta rauhan ja järjestyksen turvaamiseksi. Siitä tuli muhkea,\ntoista tuhatta miestä käsittävä osasto. Koululaisten edustajat otettiin\njäseniksi yleiseen lakkokomiteaan ja suojeluskuntaan liittyi taajat\nparvet kaikkien koulujen yläluokkalaisia.\n\nSankkojen väkijoukkojen mukana samoilimme sen päivän pitkin katuja\nodottaen uutisia Helsingistä. Kohtasimmepa Kirkkopuistossa kerran\nseurastamme torilla häipyneen Reinonkin. Hän kulki hiljaa edellämme --\nSaida Suvannon rinnalla.\n\n-- Reino-poika on näköjään luopunut koko politiikasta ja antautunut\ntoisille aloille, sanoi Antti.\n\n-- Todellakin, vastasin. Ja tuolla alalla on hänen menestyksensä varmin.\n\nNuori, solakka pari katosi rantakäytävälle. Katselimme kaihomielisinä\nheidän jälkeensä, me joita suurlakon pyörteet vielä viskelivät sinne\ntänne.\n\n\n\n\nJOKIKYLÄÄN.\n\n\nIstuessamme illalla Sjögrenin koulupoksissa keskustellen päivän\njännittävistä tapahtumista, sanoi Antti yht'äkkiä:\n\n-- Hei pojat. Tiedättekö mitään Jokikylästä?\n\nSilmänräpäyksessä olimme jalkeilla. Jokikylä! Sehän oli aivan unohtunut\ntässä humussa. Mutta nyt ailahtivat sadat lämpöiset muistot mieliimme.\n\n-- Jokikylä! kirkasi Reino. Missä on puhelin, soittakaamme heti sinne.\n\n-- Puhelimet eivät toimi.\n\n-- Mitä hittoa, eivät toimi! Silloin minä lähden itse sinne.\n\n-- Ja minä! Ja minä!\n\n-- Kaupungin tullit ovat miehitetyt. Minulle kerrottiin, ettei ketään\nlasketa ulos eikä sisälle, sanoi silloin Antti.\n\n-- Hahhahhaa! Vai miehitetyt, matki Reino. Haluaisinpa nähdä, kuka\npidättää meitä lähtemästä Jokikylään.\n\nKuultuaan asian ällistyi rouva Sjögren.\n\n-- Nå men jestandes ändå! hän huudahti koettaen estellä, mutta kaikki\npuheet olivat turhia. Emmehän tietäneet, oliko Jokikylässä enää kiveä\nkiven päällä. Meidän täytyi saada selville kotiemme kohtalo ja kello\n6 seuraavana aamuna päätimme lähteä matkalle, vaikkapa koko ryssän\narmeija -- saatikka aamulla pystytetty miliisi, vartioisi Turun tulleja.\n\nAamulla heräsimme jo puoli kuudelta, mutta tuo suurenmoinen\nSjögrenin mamma oli noussut jo viideltä ja toi meille teetä ja\nmahtavia voileipiä. Meitä halutti syleillä häntä, mutta yksitotisina\nsuomalaisina me sanoimme vain:\n\n-- Kiitos, ei sitä ollenkaan olisi tarvittu. Se oli aivan liikaa.\n\nSitten lähdimme. Kaupunki oli pimeän peitossa, mutta taivaalla kajasti\njo koi. Päätimme välttää tullin seudut Raunistulassa ja kiertää aluksi\nIson-Heikkilän tietä ulos kaupungista.\n\nJännittyneinä lähestyimme kaupungin laitaa ja koetimme tarkastella,\noliko siellä miliisejä.\n\nRautatien ylikäytävällä hätkähdimme, sillä eteemme kohosi kuusiaidan\nsuojasta kaksi mustaa haahmoa.\n\n-- Eteenpäin, ärjäsin.\n\nHurja startti jätti vainoojat kauas jälkeemme.\n\n-- Halloo! Seis! Perhanat, ketä te olette!, kuului takaapäin.\n\nEi kukaan viitsinyt vastata. Kävelimme taas rauhallisesti. Siinä ne nyt\nolivat vartiomiehet. Meitä nauratti.\n\nPäivä alkoi sarastaa kulkiessamme Muhkurin ohi Pahaniemen metsiä kohti,\nmissä aamutuulet jo kohisivat.\n\nKaupungin hälinästä päästyä tuntui ihanalta astella rauhallisia\nmetsäteitä, kuunnella taas pitkästä aikaa tuulen soittoa puiden\nlatvoissa ja hengittää pihkan ja havun tuoksua.\n\nTunsimme ihmeellistä onnen ja vapauden tunnetta tuolla syvässä\nmetsäseudussa honkien ja kuusien lomitse kiemurtelevilla poluilla ja\nsaman tunteen kohottaa sieluumme aina metsän näky. Se on nuoruutemme\nihana perintö Jokikylän saloilta.\n\nTuli valoisa. Humisevien metsien läpi kuljimme tuttuja teitä Jokikylää\nkohti. Aukeat ja kylät jäivät taaksemme. Yhä kauemmas painuivat taivaan\nrannan taa Turun kirkkojen tornit.\n\nPelkäsimme aluksi, että meitä ajettaisiin takaa. Ajattelimme\nratsupoliiseja, mutta pian unohdimme koko hälisevän Turun.\n\n-- Jokikylään, Jokikylään! kuului tuulen viuhina korvissamme. Miten\nsiellä eletään, mitä on tapahtunut? Onko siellä suurlakko ja metelit\nparaikaa käynnissä? Emmehän tiedä mitään, vaikkapa kotimme olisivat\ntuhkana, kun jo kaupungissakin, sivistyksen ja järjestyksen keskuksessa\noli sellaiset metelit.\n\n-- Hei pojat. Katsokaa, mikä näkyy, huudahti Reino saapuessamme\nmetsästä aukean reunaan.\n\n-- Meidän kirkon torni.\n\n-- Ja risti.\n\n-- Terve taas Jokikylä. Oletteko nähneet missään uljaampaa kylää?\n\n-- Mitenkäpä me olisimme olemattomia nähneet.\n\n-- Hyvä, poikani, huudahti Reino. Huomaanpa että vanha rakkaus ei\nruostu.\n\n-- Meihin nähden, vastasi Antti, ei asia ole ihmeteltävä. Toisin on\nsinun laitasi Reino, sinulla kun on uusikin kirkkaimmillaan.\n\nReino hymyili.\n\n-- Hyvähän on uusikin, mutta parempi vielä on tämä vanha. Se näet\nkestää aina.\n\n-- Syy on siinä, selitti Antti, että Jokikylä ei ole enää mikään neito.\nSe on meidän äitimme ja vain äidinrakkaus kestää aina.\n\n-- Taidatpa olla oikeassa, vastasin hiljaa ja vakavana.\n\nMetsän syvyydestä tulimme nyt tutulle Kalliomäen tielle, siinä mistä\nkylän aukea alkoi.\n\n-- Katsotaan hetken kaunista Kalliomäen torppaa, ehdotin. Sinullahan\nReino on sieltäkin kauniita nuoruuden muistoja, sinun sydämesi kun on\nkerta kaikkiaan tehty sangen laajaksi ja monilokeroiseksi.\n\n-- Ei kannata sen vuoksi vaivautua, vastasi Reino. Kalliomäkeen tuli\npari vuotta sitten uusi isäntäväki.\n\n-- Eikö heillä ole yhtä sorjia neitoja, kuin ne entiset olivat?\n\n-- Ei sinne päinkään. Nehän olivat harvinaisuuksia.\n\n-- Hm. Miten lienee, väitti Antti vastaan. Minä olen ollut\nhuomaavinani, että sinulle Reino on jokainen uusi ihastus harvinaisuus.\n\nReino hymyili.\n\n-- Herra Kukolalla on aina ollut ihmeellinen kyky havaita ihmisten\nheikkouksia. Sellainen olet sinä -- laskelmien ja arkipäiväisyyden\nuros. Mutta katsele nyt jo hartaana kotiasi Kukolan rusthollia. Niinhän\nse kohoaa tuolla joentörmällä mahtavana kuin kokonainen kylä. On se\nsiis ainakin pystyssä.\n\n-- Pystyssä on ja pysyykin, sanoin, sillä eihän ryssäkään noita\npeltosarkoja jaksa selässään pois roikottaa.\n\n-- Ohoh kullaista kotia! sanoo Kanteletar. Mutta mitenkäs ovat asiat\nKukolassa. Eihän koko kylässä näy ristin sielua. Ne ovat paenneet\nsalopirtteihin.\n\n-- Vielä mitä, ettekö näe selvää elonmerkkiä? kysyin. Nouseehan sininen\nsavu Kukolan mamman keittiöstä. Saat tuliaiskahvit.\n\n-- Kas kummaa, siltä näyttää.\n\n-- Nyt mennään joukolla Kukolaan ja kannetaan rusthollista paloveroa\nväkevän kahvin muodossa.\n\nSiihen ehdotukseen me suostuimme mielihyvällä. Kukola oli tien varrella\nja kahvi houkutteli.\n\nVasta Kukolan pihalla tapasimme ihmisiä. Siellä näytti kaikki olevan\nentisellään. Palvelusväki hääri täydessä toimessa. Mitäs hiton\nsuurlakkoa tämä oli?\n\nAstuimme tupaan. Siellä Kukolan emäntä hääräili uljaana ja pyylevänä\nhellan ääressä, kuten olimme arvanneet, keittämässä kahvia, jonka ihana\nlemu täytti huoneen.\n\n-- Hyvää päivää ja terveisiä Turusta, kajahti kolmesta suusta.\n\nEmäntä pyörähti ympäri ja löi käsiään yhteen hämmästyksissään.\n\n-- Herra varjele! Ketä te olette? Tuota, mistä te tulette, niinkuin\npyryharakat? Mitenkäs te täällä olette?\n\n-- Nythän on suurlakko, äiti kulta, selitti Antti kätellessämme. Ettekö\nte siitä mitään tiedä?\n\n-- No olemmehan me kuulleet yhtä ja toista hälinää Turusta päin.\nEiväthän siellä ihmiset kuulu enää työtä tekevänkään. Katuja kulkea\nretkutellaan ja hoilataan.\n\n-- No, mutta ettekö te täällä Jokikylässä ole ollenkaan lakossa? kysyi\nReino ihan kauhistuneena.\n\n-- Lakossa, mekö lakossa, kirkui Kukolan emäntä. Varjele, sitä, joka\ntäällä uskaltaisi ruveta lakkoilemaan. Kyllä minä sille näyttäisin,\nmaantielle potkaisisin heti siinä paikassa. Vai lakossa! Ei kuule\nReino, täällä ei ole kukaan lakossa.\n\n-- Mutta nyt on suurlakko koko Suomessa.\n\n-- Vielä mitä. Ei ainakaan täällä Kukolassa ole mitään lakkoa, eikä\ntulekaan.\n\n-- Ei täti ole niin varma. Nyt on valta kansalla. Ja Suomeen tulee nyt\nuusi aika.\n\n-- Jassoo, ettäkö kaikki ihmiset rupeavat lakkoilemaan. Mistäs sitten\nleipää saadaan? Lakkoilkoot kaupunkilaiset, mutta täällä maaseudulla\nei lakkoilut auta. Kaupungin herrat ja narrit lakkoilkoot, niin paljon\nkuin lystää. Pian heiltä on suu väärässä kun leipä on lopussa.\n\n-- Täti ei näy jaksavan seurata ajan kehitystä. Nythän koko Suomi ja\nVenäjä taistelee vapauden ja kansanvallan puolesta.\n\nKukolan emäntä kohotti kädet lanteilleen ja tiuskasi:\n\n-- Onkos se kansanvalta sitten niin hyvää lannoitusainetta, että pellot\nalkavat kasvaa viljaa ilman työtä.\n\n-- No jaa, sanoi Reino, minä en viitsi riidellä tästä asiasta tädin\nkanssa, mutta niin minä arvelen, että tädinkin mielipiteet vielä paljon\nmuuttuvat, kun aika kuluu.\n\n-- Älä rupea naisväen kanssa puhumaan politiikkaa. Et sinä niistä\ntolkkua saa, sanoi Antti.\n\n-- Tulkaa kahville, lakkolaiset, puheli emäntä jo iloisena. Paras\noli että tulitte kotiin, koska kuulemma koulutkaan eivät enää ole\nkäynnissä. Täällä on nähkääs snaju vielä tallella ihmisillä.\n\nMe joimme nauraen ja leikkiä laskien kahvia, mutta emäntä sulki kamarin\noven, tuli luoksemme ja kuiskasi.\n\n-- Onkos se totta, että siellä on ihmisiäkin rääkätty?\n\n-- On se totta, sanoi Reino synkästi.\n\n-- No kertokaa nyt, miten se tapahtui.\n\nKuvasimme juurta jaksaen koko lakkohomman ja emäntä kaatoi uutta kahvia.\n\n-- Kyl se on kamalaa, raippoja tarttisivat? sanoi hän. Vanhan\nkansan ihmisenä ja suuren rusthollin emäntänä hän ei voinut tajuta,\nettä lakkoilemallakin voidaan saada jotain hyvää aikaan. Lakko\noli hänestä jotain väärää ja tuomittavaa, joka ei mahtunut hänen\nelämänkatsomukseensa. Ja vihainen hän oli kaupunkilaisille.\n\n-- Kuinka hävyttömiä ne ovat meille maalaisille, hän kimotti. Aina ne\novat meitä nylkeneet ja pettäneet ja ovat vielä ylpeitä mokomat. Mutta\nvielä me kerran annamme niille kaikki koron kanssa takaisin. Jolleivat\nne elä siivosti, niin lakataanpas viemästä niille maitoa, viljaa ja\nrahaa. Sittenpähän näkevät.\n\nNiin pauhasi Kukolan uhkea emäntä.\n\nMinä koetin sovitella.\n\n-- Minun mielestäni kaupunki ja maaseutu tarvitsevat kumpikin toisiaan.\nJos ei kaupunkia olisi, niin mihinkäs te maalaiset saisitte tuotteenne\nkaupatuiksi, mistä te saisitte rahaa ja mistä ulkomaan tuotteita,\nväskynöitä, rusinoita, sokeria ja kahvia, ajatelkaapa täti -- sokeria\nja kahvia?\n\nIskin arkaan kohtaan. Kukolan emäntä rupesi ihan miettimään asiaa.\n\n-- Hm, hm! hän tuumasi. No, olkoon niistä nyt pikkusen hyötyäkin.\n\n-- Eläköön siis kauppa ja meriliike! ehdotti Antti.\n\n-- Ja eläköön maanviljelys! sanoin minä.\n\nNiin me olimme taas Jokikylässä. Ilmoitimme puhelimitse koteihimme\ntulostamme. Siellä toimivat puhelimetkin. Eikä siellä juuri lakosta\ntiedetty. Elettiinhän hiljalleen huminassa mukana.\n\nMutta lakon päätyttyä vietettiin kirkonkylän kansakoululla suuri\njuhla, jossa useat puhujat selostivat yhteisten ponnistustemme ja\ntaisteluidemme saavutuksia. Silloin me kuitenkin istuimme taas jo\nkoulupoikina Turun lyseossa.\n\nSuurlakko sujui Turussa verrattain rauhallisesti sen jälkeen kuin\nolimme sieltä poistuneet. Kun sitten tuli tieto lakon päättymisestä ja\nvoitosta, palasimme takaisin kaupunkiin. Pääsimme vielä osallisiksi\nnoiden päivien korkeasta tunnelmasta.\n\nKaikkialla kaupungilla liehui punakeltaisia lippuja. Siellä täällä oli\nsinivalkoisiakin, jopa pari leijonalippua näkyvissä. Juhliva yleisö\ntäytti taas kaikkialla kadut, torvisoittokunnat soittelivat torilla\nisänmaallisia säveliä. \"Porin marssi\" ja \"Maamme\" kajahtelivat taas\nvapaina. Niiden rinnalla oli \"Työväen marssi\" suuresti suosittu.\nKuultiinpa mahtavan Marseljeesinkin sävelet joskus useita kertoja\npäivässä.\n\nSuuressa lopettajaisjuhlassa Palokunnantalossa olimme mukana.\nAbiturientit toimivat siellä marsalkkoina, ja toverikunnan kuoro niitti\nlaakereita. Se oli suuri, toivorikas tilaisuus.\n\nSanomalehdet ilmestyivät ensi kerran taas marraskuun 8 päivänä. Ajan\nvaloisa tunnelma kuvastuu selvästi Turun Sanomain ensi kirjoituksesta:\n\n\"Suomelle koittaa uusi aamu, joka valoisana ja lupaavana kohoaa taivaan\nrannalle. Kynä tärisee liikutuksesta kädessä, kun tiedämme tällä\nhetkellä pitkän pimeän sortovallan jälkeen kirjoittavamme ensimmäisen\nvapaan sanan Suomen niemellä.\n\n\"Katkaistut ovat vapaata sanaa rasittavat kahleet eikä santarmin\nja salaurkkijain vaaniva katse ole enää kansalaisten vapaita\nkokoontumistilaisuuksia pimentävä ja häväisevä.\"\n\nUusi Aura taas lausui pääkirjoituksessaan:\n\n\"Olemuksemme pohja on jälleen kohennettu paikoilleen, me olemme saaneet\nperustuksen, jolle saatamme ruveta rakentamaan. Kaikki riippuu nyt\nsiitä, että koko isänmaan menestys on jokaisen silmämääränä ja että\nmeillä on yksimielisyyttä kulkea tätä ainoata päämäärää kohden.\n\n\"Eläköön yksimielinen Suomi onnellisen, laillisen vapautensa turvissa.\n\n\"Jumala kaikkivaltias synnyinmaatamme siunatkoon!\"\n\nMitä sitten tulee turkulaiseen työväen äänenkannattajaan, Länsi-Suomen\nTyömieheen, oli sen ensi numero verrattain pidättyvä. Siinä ei uusien\nolojen aiheuttamasta ilosta ja toiveista kerro oikeastaan muu kuin\nLauri Soinin runo: Turun torilla 6.11.1905.\n\nMutta seuraavana päivänä toi silloin tunnettu nimimerkki K.F.H.\nlehdessään selvästi esille työväen mielialan. Hän sanoo että \"vapauden\ntuloksista on eri mieliä, kun taistelulla ei onnistuttu saavuttamaan\nenemmän oikeuksia köyhälistölle, vaan pysähdyttiin entisten lakien\npohjalla välillisiin parannuksiin.\"\n\nErikoisen kiintoisat ovat hänen seuraavat sanansa:\n\n\"Mutta onhan jo sekin arvaamattoman suuri voitto että saatiin sellainen\noikeus, mitä koskaan ennen ei Suomessa ole ollut. Se on painovapaus ja\nse on ase, terävämpi kuin veriaseet. Sen välähdykset ovat porvarien\nvallalle murhaavat, kun niitä vain tarmolla kaikkialla käytetään. Ja\nkokoontumis- ja lausuntovapaus, nekin ovat valtavia aseita vastaiselle\nköyhälistön vapaustaistelulle.\"\n\nNämä lyhyet katsaukset sanomalehdistöön antavat selvän kuvan\ntilanteeseen ja mielialoihin suurlakon päätyttyä Suomessa.\n\nMeille koululaisille lakko oli tavaton elämys ja kohottavasti vaikutti\nmeihin edelleen tietoisuus siitä, että olimme omakohtaisesti olleet\nmukana vakavassa taistelussa isänmaamme onnen puolesta. Meidän\nosuutemme suurlakossa oli epäilemättä kaikista sivupyyteistä vapain\nja puhtain. Ja me siinä eniten saavutimme: uskon oikeuden voittoon\nmaailmassa. Eikä se usko ole meitä koskaan jättänyt!\n\n\n\n\nLUNTA JA RÄISKYVIÄ LIESIÄ.\n\n\nLeppoisan joululoman jälkeen alkoi kevätlukukausi lumipyryn ja pakkasen\nmerkeissä.\n\nVinkuen puhalsivat tammikuun tuulet pitkin Turun leveitä, avoimia\nkatuja. Hurjana myrskyn ryöppynä lensi lumi, jota tuli taivaan\ntäydeltä, kohotellen korkeita kinoksia seinänvieremille, jopa peittäen\nikkunoineen päivineen valkeaan verhoonsa ne rakennukset, jotka\nuskalsivat suorassa linjassa asettua sitä vastustamaan. Saimme taas\nkerran tuntea, että \"meill' Pohjola luminen on kotimaa\".\n\nKolme päivää kohisi talvinen myrsky kaupungin yllä. Vanhat rakennukset\nnatisivat liitoksissaan, itkivät ja vaikertelivat jäätävän, itäisen\nmyrskyn kourissa ja uudet kivitalotkin puhisivat ja huohottelivat\nkiukuissaan.\n\nSitten lumimyrsky väsähti. Pilvet hajaantuivat riekaleiksi paeten\ntaivaanrannan taa. Vanha, kuulas, kellahtava avotaivas katseli\nkummastuneena lumeen uponnutta kaupunkia ja jo hymyilikin hetken\nhäipyvää talviauringon päivänpaistetta. Sitten alkoi pakkanen paukkua.\n\n-- Pats, räts, pums -- kuului Sjögrenin koulupoksinkin tukevissa\nnurkissa, aivan kuin olisi joka puolentunnin päästä pamautettu\nkunnialaukaus kaupungin puolesta poudan kunniaksi.\n\nSilloin hyökkäsivät turkulaiset luutineen ja lapioineen kaduille.\nSiellä alkoi toimen tohina, lapioiden räiske ja luutien suhina.\nUmpeen puhalletut kadut alkoivat taas avautua lumenarkojen, hienojen\nkaupunkilaiskenkien käveltäviksi.\n\nSelkä kumarassa ja huolestuneet rypyt leveällä otsallaan valmistautui\npappa Sjögrenkin avaamaan katuosaansa. Helisemässä olisi kuitenkin\ntuossa urakassa ollut vanha vahtimestari, ellemme me, Jokikylän pojat,\nolisi tarttuneet lapioiden varteen ja käyneet kinosten kimppuun.\nMe iskimme kuin vimmatut aseemme pahimpaan lumivuoreen. Alkoi uusi\nlumituisku päinvastaiseen suuntaan kuin entinen.\n\nEnsin puhdistui hiljalleen katukäytävä. Sitten tultiin juomaan kuumaa\nkahvia, jolla mamma Sjögren yritti palkita poikiaan. Puhalleltiin,\nhuohotettiin, ihailtiin kohoavia kinoksia kadun vierellä, hehkuttiin\nterveyttä ja nautittiin elämästä.\n\nKomeata olikin katsella tuota valkoista lumimuuria. Se kohosi kuin\nmahtavan linnakkeen valli ulottuen yhtä pitkälle kuin katukin. Sen\ntakaa tuskin näki vastapäisen rakennuksen kattoja. Mutta uusi vallirivi\nkohosi kadun toiselle puolen. Niiden takana talot paukahtelivat\npakkasen puremina. Oli kuin sota käynnissä kadun molemmin puolin.\nTykinlaukaukset kumahtelivat, niin että linnoitusten seinät tärisivät.\n\nKatukäytävän tultua asianmukaiseen kuntoon ryhdyimme puhdistamaan\nseiniä ja ikkunoita. Sitten kiipesimme katolle ja siellä vasta rynnäkkö\nnousi. Pian oli kuitenkin kolmen miehen voimalla Sjögrenin katto\npuhtaana lumesta.\n\nLaskeuduimme tyytyväisinä maahan, mutta nyt huomasimme, että\nkatukäytävä olikin uudelleen kyynärän paksulta lumen peitossa. Oli uusi\nankara urakka edessä.\n\nReino sanoikin kiukkuisena:\n\n-- Miksemme me alottaneet heti katosta ja seinistä?\n\nHän katseli meitä aivan kuin me olisimme olleet syypäät väärään\ntyöjärjestykseemme.\n\n-- Mikset sinä alottanut katosta taikka pilvistä, kysyi Antti.\n\n-- Te tulette päivä päivältä yhä pöhköpäisemmiksi. Mitähän syvyyksiä\nte vielä pystyttekään saavuttamaan, jahka aika kuluu, marisi Reino\nharmistuneena.\n\nSilloin Antti takaapäin kamppasi Reinoa, joka pulpahti suoraan kuohkean\nlumivallin sisään näkymättömiin. Kohta pyrysi siellä kuin mikäkin\nmyrskykeskus. Sitten ilmestyi katukäytävälle kauhean näköinen olio,\njoka muistutti -- sikäli kun se yleensä mitään muistutti -- lähinnä\njääkarhua, pohjoisnavan isäntää.\n\nJääkarhu kävi heti tuoreeltaan Antin kimppuun. Kuului muutamia hätäisiä\nparahduksia ja molemmat taistelijat suistuivat hankivallin sisään\nmuodostaen uuden, entistä sisukkaamman myrskykeskuksen.\n\nTähän asti olin ylhäisesti hymyillen katsellut näytelmää koettaen\nviimeisen saakka säilyttää abiturientin arvokkuuden. Ehkä se olisi\nonnistunutkin, jos minulla, kuten roomalaisilla triumfaattoreilla,\nolisi takanani seisonut orja, joka tuon tuostakin olisi lausunut:\n\n-- Herra, muista että olet abiturientti!\n\nMutta mitään sellaisia ylellisyyksiä ei uusi aika tuntenut. Enkä\nyksinäni enää mitenkään jaksanut vastustaa kiusausta. Päästäen raikuvan\nintiaanikiljunnan syöksyin yhteiseen mylläkkään, missä nyt alkoi\ntemmellys, jossa ei kysytty puolueita, ei synpatioja, ei tarvittu\nhuutoja \"täällä Welfit, täällä Waiblingit\". Iskettiin minne sattui ja\nheiluttiin kuin tuulimyllyt, mutta nautittiin jumalallisesti Pohjolan\ntalvesta ja lumen kylmästä, valkeasta ihanuudesta.\n\nKun uupuneina ja hikisinä vihdoin nousimme katukäytävälle naama, suu,\nsieraimet, kaulus, lakki ja housutkin täynnä lunta, pärskyvinä ja\ntulipunaisina, kuulimme vierestämme naisellisen siunailun ilmauksia.\n\nSiellä seisoivat vahtimestari Sjögren ja hänen uskollinen vaimonsa\npauhaten ja voivotellen meidän mielettömyyttämme ja katsellen kättemme\ntöitä ja ihmeellistä ulkoasuamme.\n\nErikoisesti heitä tuntui kummastuttavan, kuinka abiturientti, jo\nmelkein täysikasvanut ja \"siivistyksen\" saanut nuori mies, voi noin\ntaitamattomasti unohtaa sen, mitä hän on ja mitä hänen asemansa vaatii\nja se taas kuulemma oli jotain aivan toista kuin lumessa piehtaroiminen.\n\nMutta katukäytävä, jonka me kaksi tuntia sitten olimme lapioineet ja\nluudilla lakaisseet, oli taas sen näköinen kuin luutia ja lapioita ei\nvielä olisi keksittykään.\n\nAntti arveli silloin, että tästä hommasta ei tule mitään, ellei\njoku, se on arvovaltaisin ja muutenkin nerokkain joukosta -- siis\nmuka hän itse, saa selviä päällysmiehen eli pomon valtuuksia. Hän\ntekee työsuunnitelman ja jakaa työt. Me, vähemmän henkistä pääomaa ja\njärjestelykykyä omaavat, mutta melkoisilla ruumiin voimilla varustetut\nmiehet, saamme kylläkin kunniakkaaksi tehtäväksemme suorittaa työt.\n\nMe ilmoitimme Antille, että lumikinoksen ollessa aivan vieressämme\nhänen olisi syytä enemmän harkita puheitaan, sillä Suomi on kuuluisa\nsiitä, että herroista on nopeasti tullut narreja, emmekä me vanhan\ntoveruuden nimessä toivo hänelle sellaista kohtaloa.\n\nMe julistimme ritarillisina nuorukaisina mamma Sjögrenin\nkruunaamattomaksi kuningattareksemme, jolla oli oikeus antaa meille\nmitä määräyksiä tahansa. Kuitenkin jäisi käskyjen noudattamisen\nedelleenkin meidän oman valistuneen harkintamme varaan.\n\nPappa Sjögren ei aikonut hyväksyä vaalia, vaan luuli olevansa\nitseoikeutettu johtajaksi sen vuoksi, että hän oli vanhin joukossa.\nReino väitti kuitenkin huomanneensa historiasta, että vanha ja uusi\npolvi aina luovat itse omat polkunsa.\n\nRyhdyimme siis taas työhön ja saipa kun saikin mamma Sjögren nähdä\nlumentuoksinan, jota kannatti katsella, nähdä poikiensa jälleen käyvän\nlumivallien kimppuun nuoruuden huimalla innolla. Lujasti rasahtelivat\nlapiot pian karkeata katua vastaan. Parinkymmenen minuutin kuluttua oli\nkatukäytävä aivan puhdas sekä lapioitu että lakaistu.\n\nReino kehoitti pappa Sjögreniä vain huoleti santapaperilla\nkiillottamaan ja sitten puleeraamaan katukivien maanpäälliset\npuoliskot. Sitten me riemusaatossa veimme \"mamman\" takaisin palatsiin,\njossa hän lupasi meille hetken kuluttua höyryävän teeillallisen.\n\nUupuneina heittäytyivät työmiehet sängyille ja sohville lepäämään.\nReino lausui huohotellen:\n\n-- Enpä minä olisi uskonut, että talvi voi olla näin repäisevän\njuhlallinen.\n\nMinä sanoin Reinolle, että puhukoot ihmiset, mitä tahansa, talvi on\nsittenkin meidän sielumme sisin kuvastin.\n\nMitä minä sillä tarkoitin, en vielä tänä päivänä jaksa selvästi tajuta,\nmutta Antti lausui:\n\n-- Aivan niin, juuri sitä samaa aioin minäkin sanoa -- tai jotain sinne\npäin.\n\nNyt kuului porstuassa kolinaa. Ovi aukeni ja suuri oli riemumme, kun\nhuoneeseen astuivat Kalle Palo, Antero Kaipainen, Vaska ja Pekka\nSöderman.\n\n-- Päivää, teitä oli vaikeata löytää kinosten keskeltä. Kadut ovat\nkaikkialla ummessa.\n\n-- Huomasitteko kuitenkin, että eräs talo, jossa asuu uljaita miehiä,\non jo puhdistanut koko laajan katukäytävänsä.\n\nKyllähän pojat sen olivat huomanneet. Niin pitkällä ei kuulemma oltu\nvielä missään muualla.\n\n-- Hei pojat, huudahti silloin Reino hypäten vuoteeltaan pystyyn.\nTiedättekö mitä. Nyt me laulamme, meillähän on kaikki äänet, mitä\ntarvitaan.\n\n-- No sitä vartenhan me olemme tulleet tänne, kertoi Vaska. Nyt ei\nvoi kulkea kaduilla, siis on keksittävä sellaista hauskaa, joka voi\ntapahtua huoneissa.\n\n-- Nyt me pidämme mamma Sjögrenille serenaadin, kuiskasi Reino taas. Se\ntekee hänet iloiseksi.\n\nKeittiöstä kuului astioiden ja pannujen kilinää. Kokoonnuimme hiljaa\nkeittiön ovelle ja alotimme tunnelmallisen laulun.\n\n-- \"Uinahda sa vieno!\"\n\nHälinä keittiössä lakkasi heti. Laulun päätyttyä kuului ovelle koputus,\nsitten se aukeni ja mamma Sjögrenin harmaa pää ja hymyilevät kasvot\npistivät ovesta sisälle.\n\n-- Si, de va något.\n\n-- Se oli rouva Sjögrenin kunniaksi, lausui Reino juhlallisena. Jatkoa\nseuraa.\n\nSilloin astui rouva Sjögren sisälle ja tervehti tovereitamme. Hän\nkertoi lumiurakan juurta jaksaen, ilmoitti luvanneensa meille\nteeillalliset ja kutsui koko kuoron ottamaan siihen osaa ja toivoi sen\nkestäessä saavansa kuulla monta kaunista laulua. Sellainen tarjous\notettiin riemumielin vastaan.\n\nNyt ryhdyttiin juhlan järjestelyyn uusin innoin. Saliin kannettiin\nkolme pöytää, jotka asetettiin peräkkäin. Sitten ajoi \"mamma\" meidät\npois salista, sillä kaikki seuraavat toimet hän aikoi hoitaa ilman\nmiesten apua.\n\nAnnoimme mamman hääräillä laseineen ja lautasineen. Asetuimme meidän\nhuoneeseen loimuavan lieden ympärille piiriin ja kajautimme laulun\ntoisensa jälkeen. Innostuimme, ja lämpenimme.\n\n-- Minä en tiedä, mikä voisi korvata meille luokan kvartettia, lausui\nReino Vaskalle. Tästä suuresta ajatuksesta tulee kunnia sinulle, sinä\nsen keksit.\n\n-- No mitä turhia, vastasi Vaska vaatimattomana, mutta kaikkialta tuli\nnyt sama tunnustus.\n\n-- Tämä vasta antaa runollisuuden koko abiturienttiajallemme. Se antaa\nsisällön elämälle, huudahti Pekka.\n\n-- Lauletaan \"Laululinnut\", meidän laulumme, sanoi Reino. Se on meille\nmerkinnyt enemmän kuin mikään muu laulu.\n\n-- Niin onkin, vastasi Vaska. Olen varma siitä että kun me\nvuosikymmenien kuluttua, ukkovanhuksina kuulemme tämän laulun kuorossa\nlaulettavan, niin me itkemme vanhojen muistojen johdosta.\n\n-- Nuoruuden muistojen, lisäsi Reino, haaveellinen ilme suurissa\nruskeissa silmissään.\n\nMinä katselin Reinoa, tuota solakkaa, ruskeatukkaista poikaa ja\nihmettelin sitä syvää romantiikkaa, mikä hänelle oli ominaista,\nalttiutta runoudelle ja laululle, intoa ja hehkua kaikelle jalolle.\nMitähän tuosta miehestä mahtaa tulla, vai muuttuuko hän piankin elämän\ntaistelussa arkipäiväiseksi virkamieheksi? En voinut sitä uskoa. Hän\noli taistelija, ihanteiden mies -- uljas luokkatoverimme Reino Klemola.\n\nVaska oli antanut äänet ja hiljaisen hartauden vallitessa katsellen\nloimuaviin liekkeihin me kuunnellen ja nauttien lauloimme\nbravuurilaulumme.\n\nSen päätyttyä aukenikin taas ovi ja rouva Sjögren kutsui meidät hänelle\nominaisella verrattomalla herttaisuudella illalliselle. Hämmästyksemme\nsaapuessamme pöydän ääreen oli aivan rajaton. Meitä kohtasi näky,\njollaista emme olleet aavistaneetkaan. Se näky oli herttaisesti ja\naistikkaasti katettu illallispöytä ja nyt me näimme rouva Sjögrenin\ntodella täydessä loistossaan. Nyt oli hän omalla alallaan, jolla hän\nesiintyi täysin ylivoimaisena ja saavuttamattomana. Hän käyttäytyi\narvokkaasti kuin leskikuningatar ja oli kuitenkin samalla mitä\nsydämellisin ja rakastettavin emäntä. Mutta kaikesta huomasimme,\nettä hän tunsi arvonsa, hän tiesi, mitä teki ja mitä oli tehtävä ja\nhän tiesi myös miten ällistyneitä me olimme. Ja hän nautti, loisti\nja nautti kaikesta, mutta ei ylpeänä, vaan naisellisessa, hyvässä\nsydämessään hän tunsi antamisen ilon ohella tyydytystä herättämästään\nhuomiosta ja ihailusta.\n\nJuhlallisen hiljaisuuden vallitessa istuimme pöytään. Mamma istui\npöydän toiseen päähän, pappa Sjögren toiseen.\n\n-- Var så god, var så god nu, kehoitti rouva Sjögren. Ele nyt istu kun\ntuppisuu. Nyt me teytty olla hyväl peel, niinkuin kissa liukkal jeel,\nhän puhui nauraen.\n\nKesti kymmenisen minuuttia, ennenkuin puhe rupesi luistamaan. Pekka\nluonnollisesti vanhana kavaljeerina oli heti valmis ja hän seurusteli\nhauskasti saaden \"mamman\" mielialan yhä kohoamaan. Mutta pian oli\nReinokin vireessä ja kun hän aloitti kokkapuheensa, oli väittely ja\nkeskustelu pian käynnissä ympäri pöydän.\n\nKun voileipäpöytä oli syöty, kaatoi rouva Sjögren teetä laseihin ja\nilmoitti nyt haluavansa kuulla monta kaunista laulua. Luonnollisesti\nnoudatimme heti hänen toivomustaan. Me lauloimme siinä istuessamme\nillan kuluessa kaikki laulumme, vieläpä jotkut toistamiseen ja mamma\noli ihastunut. Kauniina ja ylevänä hän istui suuressa nojatuolissaan\nkuin pieni rokokorouva katseessaan kaihoisa ilme ja kuunteli.\n\nSitten nousi Reino ja piti puheen:\n\n-- Toverit, hän lausui. Me Jokikylän pojat olemme nyt seitsemän ja\npuoli vuotta asuneet, kasvaneet ja kehittyneet täällä mamma Sjögrenin\nsiipien suojassa. Me tulimme tänne pieninä maalaisina jukuripäinä,\nsilloin kun me aloitimme koulunkäyntimme -- --.\n\nReino katsahti rouva Sjögrenin. Mamma nyökkäsi päätään hymyillen ja\nsamassa kimalsi kirkas kyynel hänen silmässään vierähtäen nopeasti yli\nposken. Reino punastui ja ällistyi. Hän änkytti:\n\n-- Si-si-sii-siitä saakka on tämä paikka ollut meille kuin oma\nkoti -- --\n\nReino katsoi taas mamma Sjögreniin ja tuli yhä punaisemmaksi. Hän\nkaristi kurkkuaan ja toden totta, hänenkin silmänsä olivat kosteat.\nMutta urhoollisesti hän jatkoi.\n\n-- -- ja rouva Sjögren on ollut meille kuin oma äiti, niin\nerinomaisesti hän meitä on hoitanut ja vaalinut. Hän on antanut\nmeille arvokkaita ohjeita elämää, käyttäytymistä ja -- -- -- ja\n-- -- -- esiintymistä varten. Hän on korjannut meidän vikojamme ja\nkömpelyyksiämme ja aina vaatinut meitä toimimaan oikein, jalosti ja\nritarillisesti. Aina milloin vaikeudet ja pahat päivät ovat mieliä\npainaneet, silloin on hän rohkaissut ja innostanut meitä, milloin ilo\non meitä liiaksi huumannut, on hän hillinnyt ja varoittanut. Hän on\nmeidän henkinen äitimme, verraton mamma Sjögren. Nyt toverit ja veljet.\nKohottakaamme kolmikertainen eläköön mamma Sjögrenin kunniaksi.\n\nEläköön kajahti, niin että seinät jymisivät.\n\nJa mamma, hän oli syvästi liikutettu. Naisellisin elein hän ojensi\nReinolle kätensä kiitokseksi ja lausui:\n\n-- Sinusta Reino minä olen aina pitänyt, samoin kuin teistä kaikista.\nMinulla on ollut teistä paljon lystiä.\n\nSitten hän pyyhkäisi silmiään ja minä ehdotin uutta laulua.\n\nTeeilta Sjögrenillä jatkui rattoisesti, kunnes myöhäinen aika pakotti\nvieraamme lähtemään.\n\n\n\n\nKAARLE KUNINKAAN METSÄSTYS.\n\n\nKoulussa vallitsi kevätlukukauden alusta alkaen tunnelma, jota\nparhaiten kuvaavat sanat \"lopun edellä\". Kaikissa aineissa paitsi\nmatematiikassa kerrattiin vanhoja asioita. Läksyjä luettiin, silloin\nkun ei ollut mielenkiintoisempaakaan tekemistä ja osattiin jos\nosattiin. Mutta matematiikassa työskenneltiin yhä täydellä höyryllä.\n\nKaikki muut aineet olivat minusta helppoja ja kiintoisia, mutta\n\"matikka\" kangersi. Jokaisessa laskuesimerkissä ja probleemissa oli\nmielestäni koira haudattuna. Siinä sanottiin asiasta yhtä ja toista\nmitätöntä, mutta kierrettiin kaikki sikin sokin sekavalle vyyhdille ja\nsanottiin.\n\n-- Keripäs poikaseni tämä sekasotku hienoksi keräksi.\n\nJa monta oli meitä heikonpuoleisia. \"Käpä\" pauhasi kuitenkin kuin\nleijona ja siinä oli oppiminen.\n\nReino hikoili rinnakkain kanssani, mutta Antti oli haka matematiikassa.\nJa hän kyllä osasi tuoda meille esille taituruutensa, vaikkakin\ntunnustettakoon, että hän aina oli valmis auttamaan ja opastamaan\ntovereitaan. Hän teki sen vain niin kiusoittavan itsetietoisesti\nja iroonisesti, että me emme koskaan ole tunteneet miestä kohtaan\npienintäkään kiitollisuuden velkaa siitä avusta, mitä me häneltä kerran\nsaimme tieteiden tieteessä.\n\nErikoisen hauskat olivat tuona aikana venäjän tunnit, sillä venäjä ei\nollut ylioppilaskirjoitusaine eikä sen osaaminen ollut tärkeätä. Mutta\nlehtori W. opettikin meille muita asioita. Hän kertoi hirvittäviä\nja tunnekylläisiä kuvauksia Kaukaasiasta, Ukrainasta, Grusiasta ja\nsellaisista maankolkista, joita joka pojan töppöset eivät tallaakaan.\nJa niissä kertomuksissa käsiteltiin etupäässä syvämielisen keskustelun\nmuodossa kaikki elämän ongelmat, kirjallisuus, runous, musiikki,\nrakkaus, naiset, miehet, lapset, sielutiede, historia, hienosto ja\nrahvas, metsästykset, juomingit -- mitä tahansa auringon alla, joka\nsietää päivänvaloa.\n\nAnnappas, että lehtori pääsi kuvailemaan vaikkapa Krimin omenaa. Se\ntapahtui sellaisella loistolla ja havainnollisuudella, että vesi\nherahti suuhumme. Tunsimme, ettei niin ihmeen ihania omenia voi olla\nkoko maailmassa.\n\n-- Miksei niitä tuoda tänne Suomeenkin? kysyi Antti Kukola epäilevänä.\n\nLehtori katseli hetken ällistyneenä kysyjää.\n\n-- Jaa Suomeenko? Niitä ei voi kuljettaa, ne eivät säily. Ne hajoavat\nmujuksi matkalla. Kyllä sitä on koetettu, mutta ei käy päinsä.\n\nJa kukapa ei muistaisi hurjaa ratsastusretkeä venäläisten upseerien\nkanssa Krjepostiin, rajalinnaan, kapinallisen alueen läpi pikimustilla\nhevosilla ja tanssiaisia ihanien naisten kera Krjepostin kasinolla. Se\nvasta kertomus oli.\n\nTulipa sitten tekstissä esille ooppera-sana.\n\n-- Hyvä on. Tiedättekö mitä on ooppera?\n\nToiset osasivat selvittää siitä jotain, toiset eivät tietäneet juuri\nmitään.\n\n-- Katsokaahan. Tällaista on ooppera, sanoi lehtori. Hän asettui\nmahtavaan asentoon, ojensi oikean kätensä korkeuteen ja lauloi:\n\n-- Thuoolt thuuule yks sooootamieeees. Häneeet kutsuuuukka\nsisäääällehehehen. Oi solttu, hei solttu, hei solttu, oi solttu, oi,\noi, oi solttu, oi solttu hei solttu, sa thuullos, oi thuullos, hei\nthuullos shiihisähähällehe-hehen.\n\nSolttu tulee sisällen. Tyttö ja poika laulavat ihania aarioita.\nOrkesteri pauhaa koko ajan. Kesken kaiken saapuu tytön isä paikalle\nja laulaa raivoisan häväistystulvan soltulle pistäen hänet sitten\nmiekallaan kuoliaaksi.\n\nSolttu heittää nyt henkensä tytön sylissä ja laulaa:\n\n-- Oi puuhuhuhuhdas, oi lempein, oi lempein, oi hempein, oi hempein!\n\nEsirippu laskee, orkesteri hiljenee. Naiset pyyhkivät kyyneleitään.\nSellaista pojat on ooppera.\n\nJos ei ryssää opittukaan, niin elämää opittiin. Ja mieliämme hurmasivat\nnuo huimat seikkailut. Jokainen me kuvittelimme olevamme \"aikamme\nurhoja\" mekin.\n\nEikä ihme, sillä käytiinhän meilläkin monta kiivasta kähäkkää neitojen\nsuosiosta.\n\n-- Minne menet illalla, kysyi minulta Armas Sacklén.\n\n-- En tiedä, en ole päättänyt mitään.\n\n-- Missäs sinun ruhtinattaresi asuu, Piispankadullako? Mitähän jos minä\nveisin tänä iltana hänet sinun nenäsi edestä.\n\n-- Vie pois, varsinkin jos tarkoitat Oihonnaa. Minä en aio hänen\ntähtensä panna tikkua ristiin.\n\nPuhuin tosissani. Olin päättänyt tällä lukukaudella antaa palttua\nOihonnalle.\n\nMinua oli aina harmittanut Oihonnan liikanainen palvonta. Tuossa seisoi\nArmas Sacklén ja kyseli minulta tyhmyyksiä. Hän oli tullut hiljaiseksi\nja uneksuvaiseksi, ennen reipas poika ja hän oli kalpea rakkaudesta\nOihonnaan, tuohon jäätelöstä tehtyyn neitoon. Tuolla kulki Antero\nKaipainen alakuloisena. Hän kirjoitteli kaihon kyllästämiä runoja\n\"Pohjolan kuningattarelle\", mutta harhaili erillään tovereistaan,\nsanoen olevansa \"yksinäisistä yksinäisin\" aivan yhtä tekopyhästi\nkuin mahtava paavi Gregorius VII aikanaan nimitti itseään \"Jumalan\npalvelijain palvelijaksi\".\n\nJa samassa tilassa oli muita, oli realisteja ja klassikkoja, mutta\nkaikki he Oihonna-kuumeessaan olivat yhtä klassillisia.\n\nTyttö itse kulki pää pystyssä suorana kuin kynttilä. Hän antoi ihailla\nitseään ja nautti kilpailusta, minkä esineeksi oli joutunut. Ja poikia\nhän kohteli kuin ilmaa. Ei kukaan voinut kerskailla hänen suosiostaan.\n\nSiksi minä olin päättänyt antaa hänelle palttua. Ja olipa toinenkin\nsyy olemassa. Minun piti näet ehdottomasti tulla tänä keväänä\nylioppilaaksi. Minä en voinutkaan ottaa elämään nähden yhtä huoletonta\nasennetta kuin Reino ja Antti, joiden kotitalot kohosivat kuin linnat\nJokikylän päivänpaisteisimmilla kunnailla. Minun täytyi taistella\nelämässä alusta alkaen ja mennä eteenpäin.\n\nMinun piti tänä keväänä tutkia matematiikkaa eikä koulupoikarakkauden\nongelmia. Ja olin päättänyt tehdä työtä saadakseni ylioppilaslakin\nhinnalla millä tahansa. Hinta oli Oihonnan kuva sydämessäni. Se oli\narmotta heitettävä sieltä ulos eikä asia mielestäni vaikea ollutkaan.\nEnhän minä voinut enempää kuin moni muukaan kerskailla mistään\nsaavutuksista. Mitäs turhasta pyristelee. Me maalaispojat olemme aina\ntottuneet arvioimaan työn ja tuloksen keskinäisen suhteen ja kysymään:\nkannattaako?\n\nMutta sattuipa tapaus, jolloin esteettiset harrastuksemme taas\ntyöntäytyivät etualalle ja lopulta valtasivat mielemme kokonaan,\nviskaten jäykkänaamaisen matemaatikon olemuksestamme pyrynä pellolle.\nJa silloin juuri, hitto vieköön, astui näyttämölle taas Oihonnakin.\n\nSyynä tähän kaikkeen oli kirjailija Jalmari Finne. Hänhän on syypää\nvielä nykyisinkin mitä ihmeellisimpiin asioihin. Finne vaikutti\nViipurissa maaseututeatterin johtajana ja tammikuun lopulla hän\nteattereineen tuli Turkuun esittämään suomalaista oopperaa \"Kaarle\nkuninkaan metsästys\".\n\nSe vasta hälinän synnytti koululaismaailmassa. Väinö Sola, Maiju Ranta\nja Aino Haverinen hurmasivat turkulaista yleisöä.\n\nEtualalle astuivat yhdellä pyräyksellä kirjalliset harrastukset.\nEsteetikot olivat kukkoina kaikkialla ja kirjallisten asiantuntijain\npiiriin pyrki nyt joka mies.\n\nJokainen oli olevinaan tekijä taiteen alalla. Meidät valtasi\nteatterihuumaus.\n\nKun me sunnuntaiaamupäivänä kävelimme Jatkon abiturienttien kera\nkaupungin ulkopuolella, keskusteltiin luonnollisesti etupäässä Finnestä\nja oopperasta.\n\n-- Mehän saamme sitten nyt oopperan ensi lauantaina.\n\n-- Niin, eikö se ole suurenmoista? Joko teillä on piletit?\n\n-- Mutta oletteko kuullut, että Finne aikoo itse johtaa orkesteria?\n\n-- Eihän, kuinka se on mahdollista?\n\n-- Niin sanokaas muuta, kuinka hän uskaltaa?\n\nTotta puhuen emme tietäneet Finnestä yhtään mitään, mutta kukapa\nnyt sellaisia salaisuuksia voi tunnustaa. Mehän olimme tulevia\nesteetikkoja, ja sen vuoksi keskustelimme Finnestä aivan kuin hän olisi\nollut vanha perhetuttavamme, esimerkiksi Kukolan emännän lapsuuden\nleikkitoveri.\n\n-- Minä voin sanoa teille, että Finne ei johda orkesteria itse\nnäytännössä, väitti Antti Kukola asiantuntemuksella, jota oli vaikea\nepäillä.\n\nMutta Pekka Söderman, jonka perheessä Finne todella seurusteli, sanoi,\nettä kyllä vain Finne aikoo itse johtaa orkesteria. Hän oli kuullut sen\nFinneltä itseltään.\n\nSe vasta pamaus oli.\n\nKuullut Finneltä itseltään! Tuo Pekka se vasta merkillinen mies olikin.\nKeräännyimme parveksi Pekan ympärille.\n\n-- Kertokaa. Oletteko nähnyt Finneä, oletteko puhunut hänen kanssaan?\nkirkuivat tytöt.\n\n-- Eikö se ole suurenmoista?\n\n-- Kyllä kai hän on hirveän sielukas ihminen.\n\n-- Ettekö te tiedä, että Finne on nero, sanoi Emppa tavattoman vakavana.\n\nMutta tuolla kertoi nyt taas Mandi Koskela kimeällä äänellä Antti\nKukolalle.\n\n-- Eilen minä näin Väinön kadulla.\n\n-- Jassoo -- -- tuota -- ke-kenen Väinön?\n\nTyttö nauroi.\n\n-- Ettekö te tiedä, kuka Väinö on? Emme me tytöt puhu koskaan muusta\nkuin Väinöstä.\n\n-- No kuka peijakas se semmoinen Väinö on.\n\n-- Mutta kylläpä te olette -- tietysti Väinö Sola.\n\nAntti punastui korvia myöten. Ässh, jopa hän plaskasi itsensä. Ei\ntiennyt, kuka Väinö oli. Hyvänen aika, kuinka nuo tytöt tirskuivat.\n\nSitten tuli Valma Helander ja kertoi.\n\n-- Tiedättekö, Maiju oli meillä eilen illalla.\n\nHämmästyneitä huudahduksia.\n\n-- Onko se mahdollista?\n\n-- Mutta tämä joukkohan on aivan merkillistä väkeä, kun teillä on\nsellaisia suuruuksia tuttavina.\n\nTytöt kokoontuivat kuulemaan Valman kertomusta.\n\nAntti Kukola hiipi salaa luokseni ja kysyi kuiskaten.\n\n-- Kuka hiton peijooni nyt taas on tuo Maiju?\n\n-- Etkö sinä tunne Maiju Rantaa, maaseututeatterin näyttelijätärtä?,\nvastasin ylhäisesti. Sitten käännyin Reinon puoleen ja sanoin:\n\n-- Tuo Antti parka! Mitään korkeampia asioita hän ei tajua.\n\n-- Hän on matemaatikko tai juristi ja pysyy sellaisena, vastasi Reino.\n\nTuli lauantai-ilta. Me koululaiset täytimme Turun teatterin n.s,\n\"Taivaan valtakunnan\" horisonttia myöten. Aivan värisimme juhlamieltä\nja jännitystä. Näimmehän ja kuulimmehan ensi kerran elämässämme\noopperan -- suomalaisen oopperan.\n\nEräässä aitiossa istui siellä eturivillä rinnakkain kolme Jokikylän\npoikaakin -- minä ja muut. Tuttuja asettui vähitellen ympärillemme\nistumaan. Olimme näet tulleet ajoissa, joten meillä oli tilaisuus tehdä\nhuomioita rauhassa.\n\nTakanamme kuului tuttu ääni. Siellähän tuli Kaiser, uljas\nluokkatoverimme, varsinaiselta nimeltään Emil Lönroth. Kaiser'in\nnimen hän sai siitä, että hänellä jo neljännellä luokalla oli\nkomeat Kaiser-Wilhelm-viikset. Kaiser oli erehtymätön asiantuntija\npartaveitsen, viiksivahojen, saippuain ja alunakivien alalla.\n\n-- Hyvin saippuoitu on puoleksi ajettu, oli hänen tunnuslauseensa.\n\nMutta paitsi taloudellisia taipumuksia, omasi Kaiser monta muuta suurta\nja kaunista ominaisuutta. Toverina hän oli verraton, aina valmis\navustamaan ja neuvomaan ja aina hän keksi keinoja. Sitten hän oli\ntrubaduuri Jumalan armosta ja vaihemielinen luonnostaan kuten kaikki\ntrubaduurit.\n\nKun häntä pyydettiin soittamaan jotain, lausui hän vaatimattomasti.\n\n-- En minä oikeastaan osaa muita kuin Napoleonin marssin ja kolme muuta\nhengellistä laulua.\n\nVielä omintakeisemmin oli hänellä tapa selostaa viimeistä\ntyttöihastustaan. Se kävi tähän suuntaan:\n\n-- Olisittepa pojat nähneet, miten ihmeen kauniiseen tyttöön minä\ntutustuin eilen illalla. Hän oli suorastaan kaunotar.\n\n-- Mistäpä sinä nyt niin ihmeellisen tytön olisit löytänyt, väitimme\nvastaan.\n\n-- No, en minä nyt tahdo sanoa, että hän olisi ollut aivan kuvankaunis,\nmutta hän oli erinomaisen sievä tyttö ja ainakin hyvin mukiin menevä\ntai -- niin -- mikään kaunis hän oikeastaan ei ollut -- -- enemmän\nehkä vaatimaton, jonkun mielestä kenties ei laisinkaan kaunis, miltei\nruma, mutta hänellä on niin tavattoman hellä sydän ja sehän on naisessa\npääasia.\n\nSellainen oli Kaiser ja nyt hän asettui taaksemme istumaan tuoden\nmukanaan neidon, joka varmasti oli sangen kaunis, liekö sitten sydän\nollut sitä kylmempi.\n\n-- Jopa minä nyt paikkaan jouduin, valitteli Kaiser meidät huomattuaan.\n\n-- Älä ole milläsikään, lohdutin.\n\nSitten kuulimme hetken kuluttua Kaiserin keskustelevan tyttönsä kanssa:\n\n-- Har fröken varit här förut?\n\nHöristimme korviamme.\n\n-- Kaiser puhuu ruotsia, nyt hän onkin tiukalla.\n\nSamassa kulki Kalle Palo ohitsemme istuutuen vasemmalle puolellemme.\nHänellä oli mukanaan Maire Mustonen, tuo aina tyytymätön, komea\nkarjalaistyttö, joka vaati yhtä paljon passailua, kuin keisarinna\nElisabeth, vaikka omistikin vain vaatimattoman hovin jossain Laatokan\nrannalla.\n\nKallen sijoittumista katsellessani kuulin kahinaa viereisestä aitiosta\noikealla. Käännyin ja sydämeni hypähti kolme tuumaa.\n\nAitioon astui Oihonna. Ja mikä ilmestys hän oli! Hänen pukunsa oli\njotain valkeata ja sinistä -- kuvaamatonta. Hienot kalpeat kasvot,\nvaalea ihmeellinen tukka, pää ylpeästi pystyssä.\n\nHän tuli kuin hallitseva ruhtinatar perässään kaksi hovineitoa ja\nkohtalon oikku tahtoi niin, että hän istuutui aivan minun viereeni\nkaiteen toiselle puolen.\n\nTunsin päätäni huimaavan. Kaikki nuo miehekkäät lupaukset\nuskollisuudesta matikalle lensivät kuin peljästynyt lintuparvi\ntipotiehensä.\n\nKumarsin syvään tervehdykseksi. Oihonna nyökäytti päätään ja hymyili\ntuota tunnettua hymyä, jolla kuningattaret sytyttävät sydämiä, mutta\npitävät alamaisensa loitolla.\n\nSamassa orkesteri aloitti alkusoiton. Juhlatunnelmasta huolimatta en\nvoinut olla salaa katselematta Oihonnaa, hänen käsivarsiaan, sormiaan,\njotka leikkivät ohjelmalla ja vartaloaan.\n\nSitten esirippu vetäytyi lehahtaen syrjään. Esitys alkoi.\n\n-- Onko teillä kiikaria, kuulin neiti Mustosen kysyvän Kalle Palolta.\n\n-- Ei ole, mutta minä lainaan, vastasi Kalle avuliaana.\n\n-- No ei se ole niin tarpeellista, koska teillä itsellänne ei ole\nälyä tuoda sellaista mukananne, kuului hapan ääni. Minä en pidä\nlainatavaroista.\n\nMutta minullapa oli. Mamma Sjögren oli varustanut meidät hyvin\nmatkalle. Käännyin Oihonnaa kohti.\n\n-- Saanko tarjota neidille kiikaria. On kiintoisaa katsella esiintyjiä\nläheltä.\n\n-- Kiitos, lausui Oihonna, olettepa te varustautuneet hyvin.\n\nHän otti kiikarin. Saatoin hetken rauhassa katsella hänen kaulaansa ja\ntukkaansa.\n\n-- Där kommer kungen fram, kuului takaa Kaiserin yksivakainen\nkeskustelu.\n\n-- Hsss! Hsss! varoitettiin sivultapäin.\n\n-- Kuinka ihanasti tuo Sola laulaa. Hän on merkillinen mies,\nsanoi Oihonna antaen kiikarin takaisin. Tunsin kasvoillani hänen\nvaatteittensa tuoksun enkä löytänyt mitään vastausta.\n\nEteemme aukenivat Ahvenanmaan saariston uljaat maisemat, meren ulapat,\nlahden poukamat ja metsäiset vaarat. Ruotsin nuori kuningas Kaarle XI\noli hovineen metsästämässä Suomen kuninkaanpuistoissa. Jahtitorvet\nkajahtivat. Kesken kalastajakylien reipasten markkinatouhujen monet\naatelismiehet punoivat juoniaan kuninkaan viemiseksi salaa pois\nleskikuningattaren ja holhoojahallituksen vaikutuspiiristä.\n\nTuo romanttinen ooppera ja sen ihana musiikki tempasivat meidät\nvastustamattomalla tenhovoimalla mukaansa.\n\nPoskemme hehkuivat ja sydämemme sykki lujasti, kun Sola lauloi reippaan\n\"Ahvenanmaalaisten laulun\":\n\n    Ja mies se kehnoks' sanotaan\n    jok' ei voi hoitaa purjeitaan.\n    -- -- --\n    Kedolla neidot istukoot\n    ja kukkasia poimikoot,\n    merelle pyrkii merimies\n    siell' aalloill' on sen kotilies!\n    -- -- --\n\nKohosivat sitten öisillä kallioilla runollisen Kastelholman muurit\ntaustanaan salamoivat ukkospilvet ja kuohuva ulappa. Salaliitto\nsolmittiin sen raunioilla ja jännitys kohosi korkeimmilleen.\n\nEnsi kerran näin innon punan väreilevän Oihonnan poskilla. Oliko\nhänen sydämensä lämminnyt. Varmasti oli. Se siis pystyi lämpenemään,\nkun siinä kosketeltiin oikeita kieliä. Ja hänen silmänsä sädehtivät.\nSellaisina en ollut niitä koskaan ennen nähnyt.\n\nVäliajat me kuljimme yhdessä Oihonnan kera keskustellen.\n\n-- Minua miellyttävät kaikki historialliset näytelmät. Niistä minä\npidän, sanoi Oihonna.\n\n-- Kas, tytössä taitaa sittenkin olla sisältöä enemmän kuin luulinkaan,\najattelin.\n\n-- Tiedättekö, että minäkin olen näytellyt koulujuhlissa, jatkoi\nOihonna taas.\n\n-- Olen kuullut siitä, miltä teistä tuntui?\n\n-- Minä olin hirveän innostunut. Minä haluaisin näytellä, mutta minä\nolen liian kylmä.\n\n-- Ettekö voi lämmetä? kysyin.\n\nOihonna hymyili.\n\n-- En, ei kai minusta sittenkään ole näyttämölle, vaikka minä kovasti\ntahtoisin.\n\n-- Tämän illan jälkeen on näyttämöllä minullekin aivan toinen arvo kuin\nennen. Minusta näyttelijän kutsumus on suuri ja ihana.\n\n-- Oletteko tekin sitä mieltä. Mutta nyt meidän on mentävä, kellohan\nsoi.\n\nKiiruhdimme paikoillemme. Viimeinen näytös alkoi. Katselimme ja\nkuuntelimme yhä hartaampina. Mahtava loppukohtaus, nuoren kuninkaan\njäähyväisdeklamointi Suomelle ja hymni \"Pois rannoilta Suomen\nriennämme\" sai kylmät väreet huristamaan pitkin selkäämme.\n\nPoistuimme voimakkaan tunnelman vallassa. \"Kaarle kuninkaan metsästys\"\noli ylittänyt kaikki odotuksemme. Olihan aika ymmärtäväinen ja\nvastaanottavainen kaikelle romantiikalle.\n\nMoni neito ja nuorukainen teki sinä iltana pyhän lupauksen antautua\nnäyttelijän uralle. Tuskin kukaan heistä lienee lupaustaan pitänyt.\n\nKävi niin, että minun tehtäväkseni tuli saattaa Oihonna kotiin. Antti\nja Reino saivat tällä kerralla osakseen hovineidit.\n\nIltavalojen säihkyessä hankivalleilla me kuljeksimme kauan edestakaisin\nOihonnan portilla. Keskustelimme oopperasta ja nuoruudesta.\n\nPortilla seistessämme kääntyivät katseeni naapurioven päällä\nkoreilevaan, komeaan kilpeen, jossa oli kumma nimi \"Gaidaroff\".\n\n-- Kuka tuossa asuu?\n\n-- Luutnantti Gaidaroff, vastasi Oihonna.\n\nNimi kaikui ihmeellisesti Oihonnan lausumana.\n\n-- Kumma nimi: Gaidaroff, Gaidaroff, matkin.\n\n-- Ja komea upseeri! huudahti Oihonna.\n\nSilloin minä sanoin hyvästi.\n\nPalasin hiljaa kotiin Turun himmeitä katuja. Tähdet kiilsivät\ntaivaalla, miltei kuin silmää iskien. Hanget hohtivat kuin\nhopeahelmillä peitettyinä.\n\nMinä vaelsin ihmeellisissä unelmissa Aurajoen rantaa ja hyräilin\nitsekseni:\n\n    -- Gaidaroff, Gaidaroff,\n    Ga-ga-ga-ga-gaidaroff\n    Gagadaidaidadaroff,\n    Rododof-rododof,\n    Ga-ga-gai, gai, gai, gai, gaa, fradiraa!\n\n\n\n\nERI TEILLE.\n\n\nSuomalaisen lyseon abiturientit olivat päättäneet tehdä laskiaisena,\nrekikelin ollessa tuona lumisena talvena loistavimmillaan, rekiretken\nNaantaliin, ja tarkoitus oli kaupungin katselemisen jälkeen tanssia\nKaivohuoneella. Samana päivänä, jolloin retki päätettiin, tuli Armas\nSacklén luokseni sanoen.\n\n-- Sinullehan ei Oihonna enää merkitse mitään.\n\n-- Kuinka voit puhua noin kylmästi luokkatoveristasi, vastasin.\n\n-- Sanoithan selvästi sen muutama viikko sitten koko luokalle.\n\nTodellakin. Nyt muistin. Tunsin punastuvani. Asiaa tarkemmin\najatellessani en ymmärrä, kuinka olin voinut puhua noin\nkevytmielisesti, mutta Armas Sacklénin syytös oli tosi.\n\n-- Koska kerran olen niin sanonut, pitää asia myös luonnollisesti\npaikkansa, sanoin juhlallisin elein.\n\n-- Sepä hyvä. Minä olen näet aikonut kutsua Oihonnan Naantalin retkelle\nja ilmoitan asian sinulle etukäteen, ettei tule yhteentörmäystä. Ei\nnäet pidä jättää tärkeitä asioita huomiseen.\n\n-- Aivan oikein, vastasin. Kutsu vain minun puolestani. Hän on minulle\nilmaa, valehtelin, miettien sitten, että ilmahan on perin tärkeä asia\nihmisille -- aivan elinehto, ehdoton elinehto, kuten suomen kieli\nhumoristisesti kyllä sallii sanoa.\n\n-- Hm. Tuota. Ajattelin pyytää sinun apuasi.\n\n-- Minun apuani! Millä tavalla?\n\n-- Minulla on selvä suunnitelma. Tänä iltana on meidän millä keinolla\ntahansa saatava käsiimme Oihonna, muuten hän on mennyttä kalua meiltä.\nEttä asia luonnistaisi varmasti, kävelet sinä Linnankadun toisessa\npäässä ja minä toisessa. Kumpikin iskee heti nähdessään Oihonnan ja\nsitten haemme toisemme.\n\nSepä tuntui jännittävältä. Tietysti minä menin mukaan sellaiseen\nseikkailuun, vaikkapa povessani vähän kaivelikin. Mitäpä ei tekisi\ntoverinsa puolesta. Ja mitä sitäpaitsi Oihonnaan tulee, niin olihan\noikeastaan koko lailla yhdentekevää, kuka hänet kutsui. Aivan toinen\nasiahan oli, kuka hänen kanssaan tanssi. Ja se mies oli -- olin\nvaikkapa minä. Saa nähdä! Päätimme tavata toisemme Aurakadun kulmassa\nkello 6 aikaan.\n\n-- Siitä hetkestä alkaa jahti. Se, joka saa kiinni Oihonnan, saa\nilmaiset kahvit Lehtisellä.\n\n-- Sovittu, sanoi Armas Sacklén.\n\nArmaksen lähdettyä jäin miettimään, kenenkä minä olisin kutsunut\nretkelle. Se asia olikin nyt perin hämärä. Reinon asiat esimerkiksi\nolivat aina selvät. Hän oli hämmästyttävän varma liikkuessaan\ntyttömaailmassa. Nyt hän oli repäisevässä pihkassa Katri Rantasalmeen.\nSe oli hänen toinen ihastuksensa tänä vuonna. Objektit vaihtelivat,\nmutta Reino itse otti jokaisen uuden ihastuksen yhtä syvästi. Hän\nei horjunut. \"Kaikki tai ei mitään\", oli hänen tunnuslauseensa tai\noikeastaan \"välistä kaikki, välistä ei mitään.\"\n\nToisin oli Antin ja minun laita. Epäselviä pyristelyjä siellä ja\ntäällä eikä mitään selväpiirteisyyttä. Kukapa käskikään minun ihastua\nkerta toisensa perästä tuohon kylmään Oihonnaan ja yhä uudelleen saada\nfrakkiini (jota räätäli vasta suunnitteli abiturienttibaaleja varten).\n\nAntilla taas oli vika siinä, että hän katseli ylen kriitillisenä\nmaailmaa. Sopiko tyttö hovioikeuden tulevan asessorin tai ehkä\npresidentin rouvaksi, se oli hänen huolensa ja kaikki siinä suhteessa\nalimittaiset hän hylkäsi, kaseerasi aivan kylmästi. Hän ajatteli aina\nnenäänsä pitemmälle, Antti.\n\nIllalla kello 6 tapasin Aurakadun ja Linnankadun kulmassa\nArmas Sacklénin. Molemmat olimme taas hyvällä tuulella, sillä\nmetsästyssuunnitelmamme kiinnosti kumpaakin.\n\n-- Suostutko kävelemään Linnankadun tässä päässä minä menen\nKirkkosillan puolelle. Se on tärkeämpi osa katua. Sieltä hänen täytyy\nkulkea joka tapauksessa, sillä hän asuu kirkon takana.\n\n-- Suostun mielelläni, mutta huomautan vain, että hän tulee usein\nKivisillaltakin Linnankadulle. Minusta molemmat suunnat ovat ihan yhtä\ntärkeitä.\n\n-- Hyvä on. Näkemiin siis, menen nyt vartiopaikalleni. Katu alkaa jo\nolla täynnä väkeä.\n\n-- Näkemiin, toivotan hyvää onnea.\n\n-- Samoin.\n\nTodellakin saapui jo kaikilta tahoilta koulunuorisoa Linnankadulle.\nTuolta tulivat Kalle Palo ja Jussi \"Mailmanvalloittaja\" sekä Emppa,\nmutta he eivät saaneet minua tällä kertaa seuraansa. Olin salaperäinen\nja käännyin toisaanne. Keppiäni heilutellen kävelin vuoroin\nLinnankadulla, vuoroin Aurakadulla.\n\nSitten sain Oihonnan näkyviini. Hän tuli kuin tulikin Kivisillalta.\nRiensin puolijuoksua vastaan ja iskin.\n\n-- Hurraa, saalis käsissä! riemuitsin itsekseni, mutta Oihonnalle\nsanoin aivan tyynesti.\n\n-- Hyvää päivää neiti. Saanko tulla saattamaan.\n\n-- No miksei, sanoi Oihonna.\n\nSe ei kylläkään kuulostanut oikein innostavalta, mutta eihän tässä nyt\nminun asiani ollutkaan ajettavana. Seurasin uljaasti mukana muistellen\nCromwell'ia ja hänen rautakylkiään.\n\nOihonna kulki huimaa vauhtia Aurakadulle toria kohti.\n\n-- Saanko kysyä, mihin neiti on matkalla.\n\n-- Tätini luo Puutarhakadulle.\n\nHitto vieköön ajattelin. Eihän se sovi laisinkaan suunnitelmiini.\n\n-- Jäättekö sinne? kysyin.\n\nOihonna hymyili.\n\n-- Tehän olette utelias tänään.\n\n-- Tänäänkö? Minä, minä olen aina hirveän utelias.\n\n-- Se ei ole mikään kaunis ominaisuus.\n\n-- Minä annan palttua kauneudelle -- -- -- ai anteeksi tuota, tässä\nmeidän sakissa on nyt sattumalta kauneutta enemmän kuin tarpeeksi. Sitä\nei tarvitse enää lisätä, ja jollei kukaan suuri mies ole lausunut sitä\ntotuutta, että kauneus ja uteliaisuus kuuluvat aina yhteen, niin minä\nsanon sen nyt.\n\nOihonna ymmärsi, jollei muuta, niin ainakin sen ketä kauniilla\ntarkoitettiin. Hän otti sen luonnostaan itselleen ja tuli vähän\nsanoisinko lämpimäksi.\n\n-- Miksi te nyt niin välttämättä tahdotte tietää, mihin minä menen?\n\n-- Puhuiko tässä äsken joku jotain uteliaisuudesta.\n\nNeiti nyrpisti nenäänsä.\n\n-- Joka ei kuulu olevan mikään niinkään kaunis ominaisuus, jatkoin.\n\nOihonna näytti suuttuvan.\n\n-- Mutta mitäs minä sanoin kauneudesta ja uteliaisuudesta. Siinä sen\nnäette.\n\nHenkihieverissä saavuimme Puutarhakadulle.\n\n-- Tähän minä menen sisälle, sanoi Oihonna, mutta tulen kyllä pian\ntakaisin, hän sitten jatkoi armollisesti.\n\n-- Minä odotan, vastasin huoaten syvään. Oihonna käsitti sen nähtävästi\nomalla tavallaan.\n\nJäätyäni yksin Puutarhakadulle aloin miettiä, miten saisin draaman\npääsankarin, ensimmäisen rakastajan, Armas Sacklénin paikalle. Hän\npaseeraili nyt Kirkkosillan seuduilla. Ehtisiköhän juosta tai ajaa\nvosikalla edestakaisin. Kun nyt kerran lintu oli saatu kiinni, ei\nollut syytä päästää häntä käsistä. Ajattelin pääni puhki kaikki\nkeinot, puhelimet, palotorvet ja jos jotakin, mutta kaikki täytyi\nepäkäytännöllisinä hyljätä.\n\nPäätin koettaa ajatuksen voimaa ja kaukovaikutusta. Ponnistin\nhirvittävästi aivojani, astuin eteenpäin otsa rypyssä ja toistin\nitsekseni.\n\n-- Armas, tomppeli, sinä pahkapää, tule Puutarhakadulle, tule\nPuutarhakadulle heti, heti, heti!\n\nKului 5, 10, 15 minuuttia. Olin pakahtua harmista. Mitä hittoa se\nArmas nyt minusta ajattelee? Hän ei löydä minua Linnankadulta, ei\nAurakadulta. Nyt hän luulee minun kurjasti pettäneen hänet.\n\nOnneksi Oihonna tuli takaisin. Hän pyyteli suloisin äänin anteeksi\nviipymistään ja minä nieleskellen ilmaa kiukuissani selittäen, ettei se\ntehnyt yhtään mitään ja oli sitäpaitsi äärettömän hauskaa näin kävellä\ntäällä, jaa, juuri täällä Puutarhakadulla.\n\nMutta sitten Oihonna ilmoitti että hänen täytyy nyt mennä vielä\nRauhankadulle käymään erään toisen tätinsä luona, missä hän tosin\nviipyy vain yhden minuutin. Samassa harppasimme jo kauheata vauhtia\nRauhankadulle.\n\n-- Onko neidillä vielä monta tätiä -- tässä kaupungissa?\n\n-- On kaksi vielä.\n\n-- Missä ne poloiset asuvat?\n\n-- Toinen asuu Port Arthurissa (Mikaelin kirkon takana) ja toinen\nItäisellä kadulla.\n\n-- Käydäänkö niidenkin luona? kysyin masentuneena.\n\n-- Ei suinkaan, vain Rauhankadun tädin luona.\n\nEn tiennyt, mitä ajatella, eikä siinä mitään olisi ehtinytkään\najatella, sillä taas syöksyimme hurjaa vauhtia eteenpäin. Tuo pitkä\ntyttö oli kova kävelijä ja minulla oli täysi työ seurata perässä.\n\nRauhankadulla Oihonna viipyi ainakin 20 minuuttia. Minä kuljin\nedestakaisin oven edustalla, potkin lumikokkareita ja olin kiukuissani.\nJuuri kun olin pakahtumaisillani kahtia, tuli Oihonna ja -- hymyili,\nkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n-- Taisin vähän viipyä, hän sanoi.\n\n-- Odottaminen on minulle mitä suurin ilo, valehtelin lämpimikseni.\n\n-- Kuinka se on mahdollista? kysyi Oihonna.\n\nNyt vihdoin pääsimme harppaamaan kotia kohti, tietysti Oihonnan kotia.\nMinun kotiini oli vielä matkaa nopean arvion mukaan 4 kilometriä.\n\nTällä välin oli ystävämme Armas Sacklén yksinäisenä ja kaihomielisenä\nastellut tuntikaupalla Kirkkosillan suunnalla. Aurakadulta päin tuli\nhuonoja uutisia. Kalle Palon ryhmä oli nähnyt Oihonnan ja minut mutta\nme olimme tulisella kiireellä lähteneet Kauppatoria kohti.\n\nArmas kalpeni. Hän lähti suoraa päätä kotiin. Mutta kohtalo tahtoi,\nettä meidän sittenkin piti kohdata toisemme Venäjän-Kirkkokadulla.\nRiemastuin ja huudahdin nähdessäni tuon surullisen haahmon ritarin:\n\n-- Hei poika, tulepas mukaan vain. Kaikki selitykset jälkeenpäin.\n\nArmas kääntyi vastahakoisesti seuraamme. Oihonna oli hämmästynyt.\nKuljimme torin poikki. Tuntui siltä kuin tilanne olisi kaivannut jotain\nselittelyjä, mutta me kaikin odotimme sitä toisiltamme.\n\nMinusta tuntui olo sangen omituiselta. Olin harmissani ja tunsin\nkulkevani väärillä poluilla.\n\n-- Kas taivasta, kun alkaa mennä pilveen, yritin saada puhetta\nluistamaan.\n\n-- Sehän päinvastoin kirkastuu, väitti Oihonna ivallisesti.\n\nArmas mumisi jotain käsittämätöntä.\n\nSekin minua harmitti. Oli laskiaisesta kysymys, mutta Armas, tuo\ntomppeli, esiintyi kuin laiskiainen.\n\n-- Tjaa, minä mietin, mitäpäs tämä asia minua liikuttaa. Jollei Armas\naio puhua suutaan puhtaaksi, niin olkoon ilman.\n\nKävelimme ääneti Eerikinkadulle. Siellä päätin ruveta puhumaan kaikesta\nhuolimatta.\n\n-- Meillä on oikeastaan vähän asiaakin neidille.\n\n-- Oho, mitähän se asia olisi?\n\n-- Me nähkääs aiomme tehdä laskiaisena suuren ja hauskan rekiretken\nNaantaliin.\n\n-- Kutka me?\n\n-- Juuri me.\n\n-- Entäs muut?\n\n-- Muut tulevat mukaan\n\n-- Saisinko nyt tarkemmin tietää, kutka ovat me ja kutka muut, kysyi\nOihonna ilmeisesti uteliaana.\n\n-- Me olemme meidän luokka kokonaisuudessaan ja muut ovat tietysti\ntyttöjä.\n\n-- No, niin, siis te ja tytöt lähdette Naantaliin.\n\n-- Tarkoituksemme on pyytää neitiä ystävällisesti tulemaan mukaan.\n\nNyt laukesi Armaksenkin kielenkanta.\n\n-- Sinä et sanonut, että ensin katsellaan Naantalia ja sitten juodaan\nkahvia ja tanssitaan Kaivohuoneella.\n\n-- Todellakin, siitä voi tulla hauskaa, sanoi Oihonna.\n\n-- Neiti siis suostuu tulemaan mukaan?\n\n-- Tietysti, koska siellä tanssitaan. Minä pidän niin hirveästi\ntanssista.\n\nJää oli murrettu, nyt sujui keskustelu vaivattomasti ja pian olimme\nsopineet, että saavumme laskiaisaamuna Oihonnan portille istuen reessä,\njohon mahtuu neljä henkeä.\n\nLopultakin oli asia selvä.\n\nKun hetkistä myöhemmin astelimme kohti kaupunkia, kerroin juurta\njaksaen Armakselle seikkailumme alkuvaiheet. Hän oli jo leppynyt\nkokonaan ja pian me istuimme Lehtisellä suuren Kirkkopuistoon antavan\nikkunan ääressä nauttien maaliskuun iltahämystä puiston penkereillä ja\nedessämme höyryävästä Lehtisen kuuluisasta kahvista.\n\nTuli sitten suurten valmistelujen jälkeen laskiaisaamu. Minun\nneitoni oli Mandi Koskela, hiljainen, miellyttävä tyttö Jatkon\nabiturienttiluokalta. Haimme Oihonnan sovittuun aikaan ja pian kiitivät\nrekijonomme huimaa vauhtia Raision kirkkoa ja Naantalia kohti. Päivä\npaistoi ja lumi kimelsi häikäisevästi teiden varsilla. Mahtavat hanget\nmetsissä lepäilivät vielä järkkymättöminä paikoillaan, havupuut\nsäihkyivät huurteisina jääpuikkojen koristamina. Ne tiputtelivat\nusein raesuihkuja päällemme. Mäkeä ylös, toista alas vei kapea tie.\nKaravaanimme hajaantui kilometrin pituiseksi harvaksi jonoksi, missä\nhevoset vuoroin kävelivät, vuoroin juoksivat hiljaista hölkkää ja\nmikäpä meillä oli kiire.\n\nPuolenpäivän tienoilla tultiin Naantaliin ja nyt kuljimme hälisten\nsen kapeita, vanhoja katuja. Verenpisarain ja myrttien takaa meitä\nkatselivat naantalilaismummot uteliaina. Vanhassa kirkossa suoritettiin\njoitain korjaustöitä, ja kirkon ovet olivat auki. Luonnollisesti\ntarkastettiin se ja sitten suntio päätti koko lauman kirkon torniin.\n\nTalvellakin on sieltä mahtava näköala. Lännessä kohosi kostea, tumma\nLuonnonmaa ja sen keskellä runollinen, keltainen Kultarannan kartano.\nIdässä ja etelässä näkyi vain metsiä ja vaaroja.\n\nPian oli Naantalin nähtävyydet katsottu. Kahvia juotiin Rantakahvilassa\nja sitten alkoi tanssi Kaivohuoneella.\n\nMutta sen kestäessä tapahtui jotain ihmeellistä. Olin tähän saakka\nseurustellut yhtä hyvin Mandin kuin Oihonnan kanssa. Samoin tein\ntanssiaikana, mutta Armas Sacklén tanssi sangen vähän ja sai\ntehtäväkseen pitää huolta hevosista. Hän katosi näkyvistä hetkeksi.\n\nSilloin kävi minulle kummasti.\n\nOihonna sen aloitti. Hän oli yht'äkkiä suorastaan jäätävä ja kaamean\nylimielinen. Hän tanssi, mutta oli sekin tanssimista. Hän tuskin\nviitsi vastata puheisiini. Minä yritin parhaani, ponnistin kaiken\nkaunopuheisuuteni. Hän kohteli minua kuin ilmaa. Olin onneton. Mitä\ntämä kaikki merkitsi? Yritin kautta rantain kysellä ja tiedustella,\nmutta kun mitään selkoa ei tullut, jätin tytön.\n\nOlin vähän aikaa tanssimatta. Sitten menin Mandi Koskelan luo ja\nkumarsin. Hän tanssi hetkisen ääneti ja vakavana sanoen sitten minulle\nikäänkuin nuhtelevasti.\n\n-- Teidän velvollisuutenne on pitää seuraa Oihonnalle.\n\n-- Oihonnalle, tuolle jääpuikolle, mistä minulle sellainen velvollisuus\nolisi tullut?\n\nTanssimme ääneti. Jotain kummallista oli nyt koko maailmassa, jotain\nminkä läpi ei päässyt, jotain selittämätöntä.\n\nOnneksi oli päivä kulunut niin pitkälle, että oli palattava takaisin\nTurkuun. Karavaanimme ajoi Aleksanterinkadulle, kulkuset helähtivät\nsoimaan ja reet lähtivät liikkeelle.\n\nYritin taas saada keskustelua aikaan. Mandi Koskela juttelikin\npian ikäänkuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut, mutta Oihonna\noli ääneti. Jos häneltä jotain kysyin, vastasi hän niin katkeran\nvihaisesti, että minua hirvitti. Syytä en kyselemälläkään saanut\nselville.\n\nMuissa reissä vallitsi huikea ilo ja hälinä. Me kuljimme kuin\nhautajaisissa. Loppupuolella matkaa oli Mandi Koskela kuitenkin\nkokonaan sulanut ja jotakin asiaa hän nauroi usein, nauroi iloisesti ja\nhyväsydämisesti. Mutta ei suostunut sanomaan mitään.\n\n-- Onko neiti sairas? kysyin Oihonnalta.\n\n-- Minä pidän kyllä huolen itsestäni.\n\n-- Minä vain tiedustelen sen johdosta, että olette niin vaiti.\n\n-- Minulla ei ole teille mitään sanomista ja toivon, ettei teilläkään\nole minulle mitään sanottavaa.\n\nKatsoin pitkään ja vakavasti Oihonnaa. Sydämeni oli murtumaisillaan.\nSitten tunsin selvästi, että se ei murtuisi, vaan se koveni, koveni\nkerta kaikkiaan.\n\nSanaakaan enää sanomatta hyppäsin kuskipukille ja ajoin niin paljon\nkuin hevosesta lähti. Pian olimme etumaisena rekenä ja sitten jätimme\ntoiset jälkeemme. Tulimme puolta tuntia ennen muita Turkuun. Mandi\nKoskelan asunnon luona pysähdyimme. Me nousimme pois. Jätin ohjat\nArmakselle, joka ajoi edelleen, -- reessään Oihonna. En katsonutkaan\nheitä.\n\nHyvästellessäni Mandi Koskelaa kysyin, onko hänelle mahdollista\nselvittää tätä asiaa?\n\nHän taas kysyi:\n\n-- Sanokaa nyt suoraan, kumman te kutsuitte rekiretkelle, minut,\nOihonnan vaiko molemmat?\n\n-- Molemmat, oletteko hullu!\n\n-- Enpä niinkään, sillä tosiasia on, että te olette kutsunut sekä\nminut että Oihonnan ja sellainen ei käy päinsä. Sillä tavalla ei sovi\nkohdella varsinkaan niin ylpeää tyttöä kuin Oihonna.\n\n-- Minä olen kutsunut vain teidät.\n\n-- Kuka sitten on kutsunut Oihonnan?\n\n-- Armas Sacklén tietysti.\n\n-- No sitähän minäkin ajattelin, koska herra Sacklén oli meidän\nreessämme. Tässä on nyt tapahtunut jokin väärinkäsitys, hyvin ikävä\nväärinkäsitys, kertoi Mandi Koskela.\n\nRupesin miettimään. Miten ja mietin. Muistin että Armas Sacklén tuona\niltana, jolloin me metsästimme yhdessä, oli liittynyt Oihonnan ja minun\nseuraani vasta Venäjän-Kirkkokadulla ja sitten -- niin kukas meistä\nsiitä rekiretkestä alottikaan puheen? Hm! Armas Sacklénin olisi pitänyt\npuhua, mutta minä hölmö se puhuin, kun toinen ei saanut sanaa suustaan.\n\nPurskahdin nauramaan. Sitten kerroin Mandi Koskelalle koko asian ja hän\nlupasi selvittää sen myöskin Oihonnalle.\n\nKiitin sydämellisesti seurakumppaniani ja sanoin jäähyväiset.\n\nKotia mennessäni kiroilin hiljaa itsekseni. Kiroilin suupalttia\nitsessäni. Minä hölmöjen hölmö. Kylläpä minä olinkin sopan keittänyt.\n\nMutta minun juttuni ei ollut vielä mitään Armas Sacklénin kohtalon\nrinnalla. Kun seuraavana päivänä tapasimme, oli hän kuoleman kalpea.\nSuuret mustat ympyrät, unettoman yön merkit, oli hänellä silmiensä\nympärillä. Hän ei koskaan suostunut kertomaan, mitä hänelle oli\ntapahtunut, mutta Oihonnaan ei hän sen jälkeen enää uskaltanut\nvilkaistakaan.\n\nKutsuin hänet Lehtiselle. Istuimme yksinäiseen pöytään.\n\n-- Kaksi kahvia leivän kanssa, tilasin.\n\n-- Ei leipää minulle, minä en voi syödä mitään.\n\n-- Poika parka, eikö sinulla enää ole ruokahalukaan tallella, puhuin\nlempeästi.\n\n-- Ei ole, ei ruokahalukaan, sanoi Armas synkästi. Joimme kaksi kuppia\nkahvia ja se virkisti kovasti surullisia sydämiämme. Löin Armasta\nolalle ja ehdotin:\n\n-- Kuule nyt, vanha toveri! Eiköhän me lyödä leikiksi koko juttua.\n\nArmas katseli minua kummissaan ja hymyili sitten.\n\n-- Ei kai siinä muukaan auta, hän sanoi. Leikiksihän se on lyötävä.\n\n\n\n\nOLLAKO VAI EI OLLA.\n\n\n-- Ovatko opettajat kutsutut? kysyi Lekki ankaran näköisenä.\n\n-- Ovat, lausui Jussi, paitsi lehtori Jorola, mutta hänet minä kutsun\ntänä iltana.\n\n-- Ovatko köynnökset sidotut?\n\n-- Sidotut, ei suinkaan. Katajan- ja männynhavut saapuvat vasta tänä\niltana. Me olemme juuri menossa koululle.\n\n-- Saatte tehdä sitten yötyötä, koskette ole ajoissa panneet toimeksi.\n\n-- No, onko teillä kaikilla tytöt jo kutsutut?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Paitsi minulla.\n\nYhdeksäntoista silmäparia tuijotti minuun.\n\n-- Mitä hittoa, ei vielä tyttöä kutsuttuna!\n\n-- Ei, tai kutsuttuna on kyllä, mutta tyttö ei tule.\n\n-- Kuka on sellainen tyttö?\n\n-- Oihonna, vastasin vapisten.\n\n-- Eikö hän tule abiturienttibaaleihin?\n\n-- Ei hän tule ainakaan minun kanssani.\n\n-- Oletko kysynyt häneltä?\n\n-- Olen kysynyt. Hän ei tule.\n\n-- No, mutta kuinka sinä -- kuinka sinä et ottanut etukäteen selkoa\nasiasta?\n\n-- Kyllä minä olin siitä täysin selvillä jo etukäteen.\n\n-- No, miksi sitten pyysit?\n\n-- Piru tietää, minä en tiedä. Minä pyysin sittenkin.\n\n-- Siinä sinä olit hölmö.\n\n-- Niin olinkin.\n\n-- Mutta kuinka sinä voit mennä kutsumaan, kun sinä tiesit vastauksen\netukäteen?\n\n-- Enkö minä saa tehdä, mitä minä haluan?\n\n-- Et, sillä luokan maine merkitsee myös jotain.\n\n-- Hyvä on, sanon herroille jäähyväiset. Minä en siis tule tanssiaisiin.\n\n-- Sinä tulet! ärjäsi Lekki, ja Kalle Palo puhui uhkaavalla äänellä:\n\n-- Ohoh! Luuletko olevasi yksinäsi. Sinulla, kuules, on taipumuksia\nesiintyä aina erikoisesti. Ne olisi karsittava pois. Katsos, me emme\npidä niistä. Emme kerta kaikkiaan välitä erikoisuuksista.\n\n-- Sinussa on jotain teatraalista, hyvä kaveri. Sinä haet efektejä ja\nme emme, hitto soikoon, yhtään pidä siitä, sanoi Pekka tulipunaisena.\n\n-- En minä hae efektejä, enkä minä ole teatraalinenkaan. Minä kutsuin\nOihonnaa saadakseni hänen kieltävän vastauksensa. Minä tarvitsin sitä\nvastausta. Se merkitsi minulle äärettömän paljon, enemmän kuin mikään\nmuu. Nyt minä olen taas rauhallinen ja tyytyväinen. Mutta minun täytyi\nsaada se.\n\n-- Se oli oikku.\n\n-- Mitäpä sillä väliä, oikku tai ei, nyt se on saatu. Nyt minä vasta\nolen jälleen vapaa mies. Ja ehkäpä minä vielä ehdin kutsua jonkun\ntoisen tytön. Tänä iltana minä yritän. Ellei se onnistu, toivotan\nherroille hauskaa iltaa.\n\n-- Kuulkaapas sitä penskaa. Hän omaa suuret traagillisen näyttelijän\ntaipumukset. Sinä tulet mukaan joka tapauksessa.\n\n-- Niin, sinä tulet mukaan joka tapauksessa. Minulla on näet ylijohto\njuhlan valmistelussa ja me näet tarvitsemme sitä sinun juhlapuhettasi.\nOnko se valmis?\n\n-- On, se on kyllä valmis.\n\n-- Hyvä, sinä esiinnyt taas vähän eduksesi. Hae nyt vielä tyttö\nitsellesi, niin kaikki on hyvin. Katsopas, me emme anna arvoa millekään\ntraagillisille haihatteluille. Tyttöjä on maailma täynnä.\n\n-- Jassoo, no siinä tapauksessa minä kyllä tulen mukaan. Lupaan\nilmoittaa tytön nimen kahden tunnin kuluessa. Kyllä te sentään olette\noikeita tovereita.\n\n-- Katsokaapas, poika alkaa virkistyä. Nyt kukin toimeensa. Kaikki\npitää olla ensiluokkaista. Kuka taas tilaa jäätelöt?\n\n-- Minä, vastasi Antero Kaipainen. Minä olen ne jo tilannut. Eräitä\nmiellyttäviä jäävuoria, piisaa varmasti.\n\nIstuimme hetken kuluttua kahvilassa ja joimme olutta, oikeata olutta,\njoka oli koulupojilta kiellettyä. Juuri siksi me sitä joimme.\n\n-- Saksan papu tulee, Saksan papu tulee!, kirkaisi samassa Jussi.\n\nKuin varjot siirryimme viereisiin pöytiin. Samassa astui klassillisen\nlyseon saksankielen opettaja kahvilaan. Hänellä oli koulupoikakielessä\narvonimi \"papu\". Kumarsimme juhlallisesti.\n\n\"Papu\" katseli uteliain ilmein pöytää, jossa äsken olimme istuneet.\nSiinä törrötti kaksikymmentä tyhjää lasia. Sattumalta oli meitä yhtä\nmonta miestä.\n\n-- Hyvää päivää. Oletteko vast'ikään tulleet tänne? kysyi papu.\n\n-- Tietysti vast'ikään, vastasi Lekki.\n\n-- Hm. Herrat eivät kai pidä oluesta.\n\n-- Ei ollenkaan. Se on meistä paljon pahemman makuista kuin esimerkiksi\nmaito.\n\n-- Tai kahvi.\n\n-- Tai kahvi.\n\n-- Ovatko herrat juoneet joskus olutta?\n\n-- Kyllä me olemme juoneet olutta joskus.\n\n-- Ettekä pidä siitä?\n\n-- Ei. Se meidän täytyy myöntää. Voisiko lehtori neuvoa meille jalompia\njuomia?\n\n-- Teille minä voin suositella vain maitoa.\n\n-- Entäs mistä lehtori itse pitää parhaiten?, kysyi Lekki.\n\n-- ?!?\n\nLehtori kääntyi ja häipyi sivuhuoneeseen. Me taas maksoimme ja lähdimme\nkukin omalle tahollemme valmistamaan huomispäivän suurta tilaisuutta,\nabiturienttibaaleja.\n\nMinä menin suoraa päätä Mandi Koskelan kotiin.\n\nSoitin ovikelloa. Harmaatukkainen, vanha, kunnianarvoisa nainen avasi\noven.\n\n-- Onko neiti Koskela kotona?\n\n-- On, olkaa hyvä ja käykää sisään.\n\nNyt tuli Mandi Koskela huoneeseen.\n\n-- Hyvää päivää, sanoin. Olen tullut kysymään teiltä, haluatteko tulla\nminun kanssani huomenna abiturienttitanssiaisiin.\n\nMandi ja hänen äitinsä katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Sitten\nMandi sanoi:\n\n-- Kiitoksia kutsusta. Minä tulen mielelläni, vaikkakin teidän kutsunne\ntulee sangen myöhään.\n\n-- Haluatteko kuulla syyn siihen?\n\n-- Ei tarvita, sanoi tyttö, minä tiedän kaiken.\n\nPunastuin korvia myöten.\n\n-- Ja minä tulen, sanoi tyttö.\n\n-- Hyvä on, tulen hakemaan Teitä huomenna kello 7 illalla.\n\n-- Kiitoksia.\n\n-- Hyvästi.\n\n-- Hyvästi.\n\nSeisoin taas oven ulkopuolella ja hengitin kevyemmin. Maailma näytti\nhieman selkenevän. Kuljin lumista Aurakatua joelle päin. Hankivallit\nsädehtivät kevään enteitä ja povessani sykki sittenkin nuori ja\nelinvoimainen sydän.\n\n-- Alas pessimismi! huudahdin.\n\nPari ohikulkijaa tuijotti minuun kummastuneina. Tein heille kasvoillani\nhiljan oppimani tarhapöllön naaman ja jatkoin matkaani.\n\nTuolla suhisivat Vartiovuoren ja Samppalinnanmäen puistikot. Menin\nsinne, niiden turviin, kuljin tuntikausia siellä kuin unessa ja mietin\nelämää.\n\nMutta alakuloisuuteni oli mennyt. Tunsin taas eläväni, näin kuusien\nhuojuvan tuulessa, kuulin lehdetönten saarnien ja pihlajain soittelevan\nmyrskytuulessa sellaisia lauluja, joita en ollut uneksinutkaan.\nSaapastelin Vartiovuoren lumisilla käytävillä koko illan ja sitten\nvaelsin Suomalaiselle lyseolle, missä pojat olivat täydessä touhussa ja\nilmoitin, että minä tulen abiturienttitanssiaisiin daameineni.\n\n-- Kuka sinun daamisi on?, kysyi Lekki.\n\n-- Mandi Koskela.\n\n-- Jaha, sinä alat siis todellakin parantua kaihomielisyydestäsi. Se on\nmeille kaikille suuri ilo.\n\n-- Jassoo, olenko minä ollut kaihomielinenkin? kysyin.\n\n-- Pelkäsimme että meidän olisi täytynyt ristiä sinut \"Surullisen\nHahmon Ritariksi\". Nyt se kanta on voitettu, sanoi Kalle. Kiitos\nsiitä -- -- --\n\n-- Mandi Koskelalle!, sanoin minä juhlallisesti.\n\nMutta viikkokaupalla riitti luokallamme puhetta siitä nolauksesta,\nminkä Oihonna minulle järjesti. Luokka halusi kostaa asian, mutta minä\nsanoin heille katsellen suurin silmin ikkunasta ulos:\n\n-- Ei, pojat -- ei siinä asiassa kosto auta. Sitä paitsi en minä\nsallisi hiuskarvaankaan koskettavan Oihonnan ihanassa päässä.\n\n\n\n\nABITURIENTTIBAALIT.\n\n\nHelmikuun viimeisenä iltana loistivat suomalaisen lyseon sekä juhla-\nettä voimistelusali kuin satulinnat, komeassa juhlavalaistuksessa.\nMolemmissa vietettiin abiturienttitanssiaisia. Klassikot, koulun\nvanhain traditioiden perillisinä olivat itseoikeutetut juhlasaliin,\nme realistit saimme käytettäväksemme voimistelusalin, mutta siitä\nhuolimatta alkoi ankara kilpailu siitä, kumman tanssiaisista tuli\nkomeammat.\n\nPörssistä tilattiin huikeat rivit laakeripuita, eräs liike luovutti\nmattoja ja niiden sekä valtavien havuköynnösten avulla muutettiin\nkylmä voimistelusali tuossa tuokiossa itämaiseksi ihmelinnaksi, jossa\noli salaperäisiä nurkkauksia, käytäviä, pehmeitä sohvia, huoneita,\njoissa askelta ei laisinkaan kuulunut pehmeällä matolla, valoisia,\npuolihämäriä ja hämäriä huoneita värillisine ja värittömine lyhtyineen\nja lamppuineen, joiden lukemattomat valovivahdukset lisäsivät\nlabyrintin salaperäisyyttä ja veivät juhlavieraamme kerta kaikkiaan\nelämän kylmästä todellisuudesta satujen maahan.\n\nIhastuneet \"Ah\" ja \"Oh\" huudahdukset palkitsivatkin töittemme tulokset,\nkun vieraamme alkoivat saapua. Me esiinnyimme ensi kertaa uuden\nuutukaisissa frakeissamme. Ne häikäisivät silmää ja loivat todellisen\njuhlatunnun.\n\nTytöt menivät naisten huoneeseen järjestämään hiuksiaan ja pukujansa.\nHyppäsin Reinon viereen matolla peitetyn plintin päälle ihailemaan\nsalin koristuksia. Hetken kuluttua näin Reinon katsovan ovelle ja hänen\nkasvoilleen leviävän huolestuneen ilmeen. Sitten hän vilkasi minuun.\n\nKäännyin ja kalpenin.\n\nSaliin astui Oihonna valkeassa puvussa pitkänä ja solakkana, suorana\nja ylväänä. Hänen sivullaan astui voitonvarmana ja hymyilevänä\nasuintoverimme Antti Kukola.\n\nSiinä sitä oltiin. Ilmankos Antti olikin ollut niin perin salaperäinen.\nOlimme monta kertaa yrittäneet häneltä tiedustella, kuka hänen neitonsa\noli. Hän vastasi aina:\n\n-- Saatte nähdä sitten kun aika tulee. Siitä nähkääs tulee pieni\nyllätys.\n\nTuo komea pari astui pitkin, arvokkain askelin salin perälle kiertäen\nja tarkastellen sen laitoksia. Vieno kohina seurasi heidän kulkuaan.\nKaikki päät kääntyivät heidän jälkeensä. He pysähtyivät tarkastelemaan\nerästä himmeätä sokkeloa, johon oviaukko johti pehmeän maton ohitse.\nSitten he kävelivät edelleen, pysähtyivät taas katsomaan lamppujen\nkoristelua. Nyt he lähestyivät sitä puolta salia, missä me istuimme.\nHyppäsimme maahan.\n\nOlin tarvinnut viimeistä minuuttia myöten sen ajan, minkä Oihonnan\nkiertokulku kesti selvitäkseni mielenkuohustani. Tunsin että\nvuorotellen olin tullut kalpeaksi ja taas punaiseksi. Kuuma ja kylmä\nväreily kävi ruumiissani.\n\n-- Ole mies! lausui Reino ankarasti katsoen minua ilmeisesti\nhuolestuneena. Ponnistin viimeisetkin voimani, purin huuliani ja\ntunsinkin tulevani vähitellen aivan kylmäksi ja rauhalliseksi, juuri\nsinä hetkenä, jolloin Antti ja Oihonna lähestyivät meitä. Olen siitä\nsaakka huomannut omaavani taidon tulla aivan tyyneksi kaikkein\nkriitillisimpinä hetkinä elämässä.\n\nOihonna kulki hymyillen. Hän nautti herättämästään huomiosta.\nNähdessään minut hän säpsähti. Sitten hän katsoi minua pitkään ja minä\nnäin selvästi hänen silmissään ristiriitaisten ajatusten taistelevan.\n\nReino ja minä kumarsimme kylmästi.\n\nAntti teki samoin. Hänen kasvoillaan rehenteli ilme: vae victis! Hän\noli luonnon lapsi, eikä osannut peittää mitään.\n\nAntin asenne sai minut hymyilemään. Mutta Oihonna oli hyvin vakava.\nVielä ohi mentyään hän kääntyi ja loi minuun pitkän katseen, lämpimän,\npahoittelevan katseen.\n\nSilloin me katsoimme toisiimme Reino ja minä ja nauroimme raikasta,\nedes hieman vapauttavaa naurua.\n\nSamassa tytöt tulivat parvena huoneestaan. Menimme heitä vastaan. Mandi\nKoskela oli erinomaisen reippaalla tuulella. Hän sanoi olevansa kovasti\nutelias näkemään abiturienttitanssiaisia, sillä hän oli niistä paljon\nkuullut, mutta ei koskaan ennen ollut niissä mukana.\n\nKatri, Mandi, Reino ja minä valtasimme sitten pienen soman sopukan\neräiden tuuheain laakeripuiden varjossa, mistä oli erinomainen näköala\nyli salin, mutta sinne saattoi itse kätkeytyä lehtien taa tarpeen\ntullen ja peittää hehkuvat kasvonsa maailman silmiltä.\n\nEn voinut sille mitään, että olin yhä hieman hajamielinen. Reino\nkuitenkin avusti minua uljaasti ja pelasti monta pulmallista\ntilannetta. Siten eivät tyttömme huomanneet mitään pahempaa.\n\nMutta onnettomuudeksi taas asettuivat Oihonna ja Antti aivan meitä\nvastapäätä suureen avoimeen pöytään, jota koristi komea ruusuvihko. He\nnäyttivät katsovan sen pöydän koristetuksi juuri heitä varten.\n\nMandi Koskela sen huomatessaan vienosti punastui. Sitten hän siirsi\ntuoliaan hiukan ja aloitti rauhallisesti puheen.\n\n-- Nyt me ensin tarkastamme, mitä ohjelmaa täällä on. Herra Klemola, te\nsaatte nyt ilon selostaa sen meille, kaikki laulut, puheet, runot ja\nmuun henkevän, mitä te olette keksineet.\n\n-- Jaha, sanoi Reino. Ensin täällä soitetaan alkusoitto, sitten\npidetään avauspuhe, jossa lausutaan vieraat tervetulleiksi ja\npäästäksemme tämän puheen aiheuttamasta henkisestä uupumuksesta juodaan\nkaksi ja puoli kuppia väkevää kahvia.\n\n-- Mistä te tiedätte näin etukäteen tuon tervehdyspuheen vaikutuksen?\n\n-- Tunnen puhujan. Reino viittasi minuun. Hän pitää aina pitkiä ja\nikäviä puheita. Hänellä on tapana alkaa aina vedenpaisumuksesta\nja mennä sitten historian tarinamaailman halki aina venäläiseen\nsortovaltaan asti.\n\nMandi katsahti minuun silmää iskien.\n\n-- Vai te lausutte meidät tervetulleiksi. Muistakaakin sanoa meistä\njotain kaunista.\n\n-- Jos minä puhuisin yksin teille, neiti Koskela, minä tuskin löytäisin\ntarpeeksi lämpimiä sanoja teitä tervehtiäkseni, mutta minun on\nsanottava sanat koko tälle joukolle. Se muuttaa asian, se tekee sanat\nenemmän ylimalkaisiksi, puolustauduin.\n\nSamassa helähti piano. Pekka istui leveänä, paksuna ja miehekkäänä\npianon ääressä, raju ilme kasvoillaan ja lasketteli jyrisevän\nalkusoiton.\n\nSen sävelten vielä kaikuessa, katsoi Lekki minuun viereisestä pöydästä\nja sanoi:\n\n-- Seuraa tervehdyspuhe.\n\nPäätäni huimasi. Sali tuntui pimenevän. Hämärästä kuulin Reinon tutun\näänen.\n\n-- Muista Napoleonia Waterloossa. Se vasta paikka oli.\n\nSain jotain väkinäistä hymyä huulilleni ja taas hiljalleen saapui tuo\naivan kylmä, kuulas rauhallisuus. Kaivoin paperit taskustani ja marssin\npuhujalavalle. Ajattelin jo aivan tyynesti:\n\n-- Jaha, tuolla istuu rehtori, tuolla opettajat. Tuolta katsovat Antti\nja Oihonna -- katsokoot! Tuolla taas hymyilevät Reino, Mandi ja Katri.\n\nHymyilin heille. Nyt olin aivan oma itseni.\n\nPanin paperit rauhallisesti eteeni, katsoin tuimasti silmiin lähimpiä\nyleisöstä ja sanoin melkein kiukkuisella äänellä.\n\n-- Arvoisat vieraamme, hyvät naiset ja herrat!\n\nSitten paukutin juhlallisesti puheeni loppuun, ajatellen välistä.\n\n-- Näkyvätpä nuo kuuntelevan ja jolleivat kuuntele, alan puhua aivan\nhiljaa ja luon heihin terävän, ilkeämielisen katseen.\n\nPuhe loppui muutamiin isänmaallisiin toivomuksiin. Kumarsin, astuin\nalas lavalta ja saapastin paikalleni. Kuulin kätten taputuksia, mutta\nsuhtauduin niihin aivan välinpitämättömästi. Olin sittenkin riepoteltu,\nmaahan lyöty, rikkirevitty. Olisin mieluimmin halunnut voihkaista\ntuskasta.\n\n-- Kuuletteko ollenkaan, että yleisö on puheeseenne kovasti\ntyytyväinen? sanoi nauraen Mandi Koskela saapuessani pöytämme luo.\n\n-- Te vain olette hajamielinen, teistä nähtävästi tulee professori,\npisteli Katri.\n\n-- Te saatte nyt kaikki kolme istua rauhassa paikoillanne. Minä\ntuon teille kahvia. Me juomme sen täällä kodikkaasti kaikessa\nhiljaisuudessa. Sinäkin saat levätä -- laakereillasi, koska jätit\nrauhaan vedenpaisumiset, puhui Reino.\n\nSitten tuli tohtori Strand luokseni.\n\n-- Istukaa, istukaa vain, hän sanoi. Minäkin istun hetkeksi. Tulen\nkiittämään teitä puheestanne. Erikoisesti minä pidin siitä kohdasta,\nmissä te toivoitte, että meidän työmme isänmaan hyväksi kohottaisi\nuusissa polvissa uusia voimia edistämään samaa päämäärää.\n\nKuuntelin ihmeissäni tohtorin sanoja. \"Uusissa polvissa uusia voimia\",\najattelin. Hitto vieköön, ne sanat minä olin pannut puheeseeni aivan\nniiden sisältöä ajattelematta, niiden ulkonaisen koristeellisuuden\nvuoksi. Tietysti otin kiitokset vastaan \"vaatimattomin\" elein.\n\nTohtori joi kahvia kanssamme ja oli hirveän hauska seuramies.\n\n-- Kuinka voi opettaja noin paljon muuttua seurassa, siitä\nkeskustelimme pitkästi hänen lähdettyään.\n\nSitten alkoi tanssi ja pian olimme kaikki lattialla. Päätin tanssia\nkoko illan kaikkien muiden paitsi Oihonnan kanssa ja niin teinkin.\n\nEräällä väliajalla tuli Antti luokseni.\n\n-- Olen kovasti pahoillani, etten etukäteen ilmoittanut sinulle mitään\nsiitä, että olin kutsunut Oihonnan. Nyt on Oihonna koko illan moittinut\nminua tästä hävyttömyydestä. Hän vakuuttaa koko käytöksensä sinua\nkohtaan johtuneen erehdyksestä ja ikävästä väärinkäsityksestä. Voisitko\nsinä tanssia hänen kanssaan?\n\n-- En ikinä!\n\n-- Vai niin, sitä ajattelinkin. Mutta nyt sinun täytyy sanoa, ettet ole\nminulle vihainen. Muuten pyydän sinulta anteeksi käytöstäni.\n\nPuristin Antin kättä.\n\n-- En ole sinulle yhtään vihainen. Ällistytit kyllä minut tavattomasti,\nmutta nyt on kaikki ohi, kaikki on taas hyvin. Älkäämme antako näiden\nmonimutkaisten asiain millään tavalla vaikuttaa vanhaan toveruuteemme.\n\n-- Hyvä! Sinä olet aina ollut kunnon toveri, sinä.\n\nAntti lähti Oihonnan luo. Minä kumarsin Katri Rantasalmelle ja me\nkiidimme huimaan maalaispolkkaan.\n\nOhjelmanumerot ja tanssi vaihtelivat. Runoja lausuttiin, kuoromme\nlauloi. Kalle Palo ja Akseli Svan, suurbassomme, esittivät reippaita\ngluntteja saaden kuulijat haltioihinsa.\n\nSitten kannettiin eräitä jäävuoria sisälle tyynnyttämään yleisöä.\nNiistä huolimatta mieliala kohosi pitkin iltaa. Olin päättänyt tanssia\nalusta loppuun kaikki tanssit, se oli ainoa keino välttyä vaipumasta\nraskasmielisyyteen. Ja minä onnistuin yrityksissäni. Neitosemme eivät\nenää voineet huomata mitään kaikista sisäisistä ristiriidoistani ja\ntunteitteni kuohumisesta. Mandi ja Katri Koskela olivat molemmat\niloisia ja reippaita tyttöjä. Vähitellen, vähitellen alkoi Oihonna\ntuntua minusta yhdentekevältä. Vältin kuitenkin katsomasta häneen,\nsillä tiesin, että joka ainoa silmäys aiheutti viiltävän tuskan\nrinnassani. Sittenkin tahtoi mieleeni väkisinkin yhä tunkeutua Oihonnan\nkuva, ihanassa valkoisessa puvussa, punainen ruusu rinnassaan. Minun\noli väkisin aina karkoitettava tuo näky tiehensä. Vasta päästyäni sen\nlumouksen alta voin pitää seuraa, esiintyä isäntänä ja olla iloinen\nhetken.\n\nTanssimme vielä erikoisesti harjoittamamme pitkän, moniosaisen\nfranseesin ja vihdoin kajahti sitten loppuvalssi.\n\nAbiturienttitanssiaiset olivat olleet ja menneet. Huimaa vauhtia\nkiitivät reet kuutamoisena talvi-iltana pitkin Turun katuja vieden\nneidot koteihinsa ja meidät sen jälkeen Pörssiin, missä kaksi lyseota\nvietti kuuluisan penkinpainajaisillan. Mutta sen ylle jääköön ainiaaksi\nhämärän sovittava samettiverho.\n\n\n\n\nUNKARILAINEN POSTIKORTTI.\n\n\nAsuintoverimme Reino oli maaliskuun alkupäivinä muuttunut levottomaksi\nja harvapuheiseksi. Huomasimme selvästi, että jokin asia häntä kovasti\npainosti. Hän ei enää laisinkaan pystynyt ottamaan osaa keskusteluumme,\nvaan istui vaiti katsellen tuimin silmin ulos akkunasta. Huulet olivat\ntiukasti yhteenpuristetut ja ruskeat kulmakarvat tekivät levottomia\nliikkeitä.\n\nVasta kolmannella kysymisellä saimme hänet vastaamaan ja silloinkin\ntuli usein puuta ja heiniä. Kaikesta päättäen hän mietti ja mietti\njotain probleemia, mikä ei aikonut sallia itseänsä ratkaistavan.\n\n-- Tietysti tyttöasioita, sanoi Antti kylmästi. Hänelle oli helppo olla\nkylmä, sillä hän ei vieläkään ollut löytänyt sellaista, joka olisi\nsopinut hovioikeuden presidentin rouvaksi. Kaikissa oli jokin pieni\nvika -- kaikki kaseerattiin tyynesti ja arvokkaasti.\n\nMutta Reinollahan oli Katrinsa, reipas ja iloinen, vaalea tyttö.\nHätäkös hänellä. Ja tulista oli tuo suhde. Joka ilta olivat he yhdessä\nkävelyllä ja sen lisäksi tulla tupsahti postin mukana Reinolle\nainakin pari kertaa viikossa kortti, jossa käsiala tai oikealtaan\nkoko kirjoitus oli aivan kummallista sekasotkua. Reino väitti sitä\nunkarin kieleksi. Ja samanlaisia kortteja kirjoitteli Reino itse\nnoustuaan tuntia aikaisemmin meitä muita puhisemaan ja ähkimään pöydän\nääreen. Siinä tarvittiin ensiksi jokin salaperäinen taulukko, sen olin\nhuomannut ollen nukkuvinani ja silloin tällöin salaa silmiäni raotellen\nseuratessani Reinon hommia. Saman huomion oli Antti tehnyt.\n\nKun kortti oli valmis, sai se jäädä rauhassa julkisesti pöydälle\nlepäämään, sillä me emme ymmärtäneet unkaria. Vanhasta kokemuksesta\nja Reinon eleistä päätimme korttien sisällön kutenkin pääasiassa\nkoskettelevan tuota ikivanhaa aihetta:\n\n    Minä rakastan Ich liebe Sinä rakastat Du liebst Hän rakastaa\n    j.n.e. Er, Sie, Es liebt u.s.w.\n\nNyt ei pitkään aikaan ollut saapunut yhtään korttia. Ja Reino itsekin\noli kätkenyt kynttilänsä vakan alle.\n\nMutta tänään taas Reino nousi varhain. Hän oli aina aamulla virkku.\nAntti taas ei koskaan tahtonut aamuisin saada unta silmistään ja päivän\nhauskimmat hetket olivatkin ennen olleet Reinon yritykset kokkapuheilla\nsaada Antti virkoamaan ja nousemaan ajoissa.\n\nNyt Reino sen sijaan itse nousi hiljaa ja ääneti vuoteeltaan. Pesu\ntapahtui varovaisesti ja sitten mies lähti ulos viilentämään tunteitaan\nkylmään aamuilmaan.\n\nJotakin oli hullusti.\n\n-- Tyttöasiat, sanoi Antti kylmästi.\n\nSamassa ovikello soi ja postinkantaja toi kortin. Vihdoinkin!\nriemuitsimme. Kortti on saapunut ja Reino tulee taas iloiselle\nmielelle, ajattelimme.\n\nLuonnollisestikin oli kortti \"unkaria\".\n\nKatselin sitä ja kääntelin. Se oli hirveää mongerrusta. Näin se kuului:\n\n    \"Höoög Huqlk\n    Gqld oudfbl hqlbööq bkgb, mqogq uqnul gul gcogcogq ferkgqg.\n    Oöfhg.\"\n\n-- Tule katsomaan Antti, mitä tämä salakieli oikein on, sanoin.\n\nAntti istui viereeni. Ryhdyimme uteliaina tarkastelemaan sen koukeroita.\n\n-- Kenen luulet kirjoittaneen tämän?\n\n-- Tietysti Katri Rantasalmen, sehän on selvä asia.\n\n-- Tuo Oöfhg on siis hänen allekirjoituksensa, niin, se luonnollisesti\nmerkitsee nimeä Katri. Sehän on selvää. Sinähän on yhtä monta\nkirjaintakin.\n\n-- Siis O vastaa k:ta, ö vastaa a:ta j.n.e.\n\n-- Hyvä! Kirjoita paperille kaikki aakkoset a:sta ö:hön.\n\n-- Nyt se on tehty.\n\n-- Aseta sitten K:n alle O.\n\n-- Tehty.\n\n-- Sitten jatketaan: ö:n alle a, f:n alle t, h:n alle r ja g:n alle i.\n\n-- Selvä on.\n\n-- Voidaanko siitä vetää johtopäätöksiä.\n\n-- En tiedä, tuskin.\n\n-- No hyvä. Katsopas alkusanoja. Nehän merkitsevät tietysti joko \"Hyvä\nReino\" tai \"Rakas Reino\". Katsotaan sitä.\n\n-- Aivan oikein. Jälkimmäinen sana on Reino. Sen r- ja i-kirjaimet\nsopivat yhteen Katri-sanan r:n ja i:n kanssa. Tämä selviää.\n\n-- Aseta taas kirjaimet vastaaville paikoilleen aakkosten alle.\n\n-- Tässä on. Eikö mitään selvää.\n\n-- Odotappas! Näetkö, että alarivissä kirjaimet juoksevat\npäinvastaiseen suuntaan kuin ylärivissä. Hyvä, hyvä! Kun me aloitamme\nA:sta, aloittavat he ö:stä, kirjoittavat siten kirjainrivit päällekkäin\nja sopivat että \"unkarin\" kielessä aina jokainen ylärivin kirjain\nvastaa samalla kohdalla olevaa alarivin kirjainta.\n\n-- Näetkö, että suomi ja unkari ovat sukulaiskieliä, huudahti Antti\ninnoissaan.\n\nRyhdyimme nyt salakieltä selvittämään ja pian oli kirje edessämme\nselvällä suomen kielellä. Näin se kuului:\n\n    \"Rakas Reino.\n\n    Sinä kevään rintaani toit, miksi eilen sen syksyksi tuhosit.\n\n                                                 Katri.\"\n\nHuokasimme. Eihän asia ollutkaan hauska.\n\n-- Sellainen on niin Reinon tapaista, sanoi Antti tuomitsevalla äänellä.\n\n-- Hm! tuumasin minä. Reino on varomaton, hän leikkii liian paljon\nvakavilla asioilla.\n\n-- Hänen menettelynsä on raukkamaista, lausui Antti jälleen. Kuinka\nmonta kertaa onkaan hän tehnyt aivan samalla tavalla. Mutta nyt me\nainakin vähän napsautamme häntä.\n\nAntti otti suuren arkin paperia ja kynän. Sitten hän kirjoitti:\n\n    \"Pyhä Veli.\n\n    Heti ulos lähdettyäsi tuli kortti. Avustaaksemme Sinua\n    kiireissäsi, olemme kääntäneet unkarinne suomen kielelle. Tässä\n    on tulos. Jokikylän puolesta lausumme Sinulle sen johdosta syvän\n    halveksumisemme. Paranna tapasi, jos tahdot olla keisarin ystävä.\n\n                                             _Asuintoverisi_.\"\n\nSitten lähdimme me puolestamme ulos kävelemään. Kun puolen tunnin\nkuluttua palasimme, otti Reino meidät vastaan leimuavin katsein ja kuin\njalopeura hän hyökkäsi kimppuumme.\n\n-- Tämä on hävytöntä, ennen kuulumatonta röyhkeyttä!\n\n-- Tuo kirjekö? kysyi Antti, tekeytyen yksinkertaiseksi.\n\n-- Te siis kehtaatte lukea toisten kirjeitä.\n\n-- Avoimia kortteja, kai tarkoitat.\n\n-- Yhdentekevää, huusi Reino. Salakielen tarkoitus oli sama kuin\nkirjekuoren, estää lurjukset näkemästä -- --\n\n-- Mitä vielä suuremmat lurjukset tekevät, jatkoi Antti.\n\n-- Minä sanon irti tuttavuuden tuollaisten keljujen kanssa, pauhasi\nReino.\n\n-- Luuletko sen olevan meille suurenkin vahingon, huudahdin nyt minäkin\nsuuttuneena.\n\n-- Minä vapautan sinut sukulaisuudestakin kanssani, ettemme me\nkukolalaiset pilaisi teidän klemolalaisten hienoa seuraa, lausui Antti\nhuiman ylimielisenä.\n\nReino heittäytyi sänkyyn ja voihkasi.\n\nTuli äänettömyys. Antti ja minä otimme käteemme kirjat ja syvennyimme\ntenttilukuihin.\n\nPuolen tunnin kuluttua alkoi Reino puhua ja hän teki katumusta, teki\nsen vilpittömästi ja miehekkäästi. Silloin me lohdutimme häntä sanoen,\nettä \"aika kuulemma kyllä kaikki haavat parantaa.\"\n\n\n\n\nSUURI SKISMA\n\n\nJatkon abiturienttiluokalla oli pitkä, vaaleatukkainen neitonen Laura\nLindeman. Hän oli ylpeä tyttö ja luuli jostain syystä perineensä\netuoikeuden esiintyä ensimmäisenä vertaistensa joukossa. Tämä\nluontainen ylimystunne johtui kai lähinnä siitä, että hän oli kotoisin\nvarakkaasta kaupunkilaiskodista, virkamiessuvusta, ja hänen veljillään,\nsisarillaan, serkuillaan ja pikkuserkuillaan oli yhtä johtava asema\nkoululaismaailmassa kuin isillä, äideillä, sedillä ja tädeillä\nvirkamiespiireissä.\n\nSellainen asema antaa helposti ihmiselle luulon, että hän tässä\nmaailmassa tulee omillaan toimeen.\n\nKun edelleen perheen kotikielenä oli ruotsi ja jäsenillä jotain\nkonkkanenään vivahtavaa, niin ymmärtäähän, että sellaisen suvun\nabiturienttineidolla on itsestään taipumus pitää tovereitaan\nhovineitoinaan.\n\nMutta luokkatoverimme \"Leo Suuri\", Felix Leo, oli myöskin kotoisin\nhienosta perheestä ja miksei hän silloin oikeastaan olisi ihastunut\nLaura Lindeman'iin. Leo, meidän urheilumestarimme, hyväntuulinen\nvoimamiehemme, oli näet samalla moitteeton kavaljeeri ja kaikesta\npäättäen hänen tunteensa olivat syvät, sillä hän tuli ihan tavattoman\nvakavaksi heti saatuaan selville, että Laura Lindeman oli olemassa.\n\nMeistä muista Laura ja Leo muodostivat suorastaan komean parin. He\nkuuluivat ehdottomasti hienostoon, olivat aina hyvin puettuja ja\nkävelivät pitkin, ylhäisin askelin.\n\nMutta sitten komea klassikko Jarl Birger Backman, joka vain\nvastenmielisesti jaksoi kuulla luokkatoveriensa kutsuvan itseään\nyksinkertaisesti Jalluksi ja joka oli kotoisin Helsingistä,\nsenaattoreja lähinnä olevista piireistä, huomasi myöskin, että Laura\nLindemanissa oli jotain erikoista, jotain: noch nicht dagewesenes!\n\nKlassikko kävi arvelematta taisteluun ja meidän Leo Suuremme oli\ntiukalla. Luonnollisestikin me koko luokka yritimme tuoda ilmoille\nparhaat neronleimauksemme avustaaksemme Linnankadulla Lelluamme,\nkuten häntä usein kutsuttiin. Mutta klassikot tekivät samoin ja Lellu\npeijooni voimamiehenä oli luonteeltaan hidas. Hän ei ollut tarpeeksi\naloitekykyinen. Hän heitti sikseen kilpailun, ellei se näyttänyt\nihan varmalta. Eikä hän suostunut panemaan askeleihinsa nopeampaa\ntahtia hartaimmista pyynnöistämmekään. Hän kulki aina yhtä piinaavan\nrauhallisena, pitkin, tyynin askelin, vaikka olisi kipinä pistetty\ntakin selkämykseen.\n\nLellu alkoi jäädä alakynteen, sillä Jallu taas oli luonteeltaan tulinen\nkuin kekäle ja häikäisevän nopea päätöksissään.\n\nKyllähän me sanoimme Lellulle, että pienempi välitys on vastamaassa\nparempi, mutta Lellu hymyili ja tuumi:\n\n-- En minä ole mikään kilpajuoksija. Tiedättehän te, että minä olen\nkuulantyöntäjä.\n\nSen me kyllä tiesimme, mutta me väitimme naisasioissa kilpajuoksijoilla\nolevan puolellaan eräitä etuja.\n\nSitten kuitenkin sattui tapaus, joka heitti tuon hienon kavaljeerin,\nJarl Birgerin, kokonaan ulos pelistä.\n\nKauhea huhu oli levinnyt tyttömaailmaan. Oli saatu ihmeellisiä tietoja.\n\nJarl Birger oli kuulemma lausunut jossain jollekin, että kaikki Turun\ntytöt ovat häneen aivan hulluuteen saakka pihkassa ja eniten kaikista\non eräs Laura Lindeman. Ja jossain olivat joskus jotkin seurapiirit\ntälle muka tosiseikalle makeasti nauraneet.\n\nTytöt olivat raivoissaan.\n\n-- Hävytöntä!\n\n-- Tämähän on loukkaavaa meille kaikille.\n\n-- Ja varsinkin minulle, vai mitä? kysyi Laura Lindeman.\n\n-- Tietysti, sinä olet suorastaan komprometteerattu.\n\n-- Sinä olet ehdottomasti komprometteerattu.\n\n-- Sinun täytyy lopettaa kaikki suhteesi tuohon hävyttömään.\n\n-- Suhteet, huusi Laura tulipunaisena, vai suhteet, te sanotte.\nLuuletteko te todellakin, että minulla on tuollaiseen kukonpoikaan\nollut jotain suhteita? Kylläpä te tunnette minua vähän.\n\n-- Anteeksi, niin luonnollisesti ei sinulla ole ollut. Sinä olet vain\naina ollut meille noin -- miten minä sanoisin -- kaukainen. Me vain\nolemme nähneet teidät joskus yhdessä.\n\n-- Hyh! Minkä minä sille saan, että hän ei tahdo antaa rauhaa minulle,\non aina ollut kintereilläni?\n\n-- Niin, minkäpä sinä sille saat?\n\n-- No, sanotteko te sitä sitten suhteeksi?\n\n-- Emme luonnollisestikaan. Ainakin minun mielestäni suhde on aivan\njotain muuta.\n\n-- Niin minustakin. Onhan suhde sentään aivan toista, se täytyy\ntunnustaa.\n\n-- Mutta me unohdamme pääasian. Meidän täytyy rangaista sitä\nkukonpoikaa.\n\n-- Tietysti, mitähän me oikein tekisimme?\n\n-- Kylläpä se lurjus uskaltaa.\n\n-- Kehtaakin väittää, että kaikki Turun tytöt, ajatelkaa nyt, kaikki\nTurun tytöt ovat muka häneen pihkaantuneet.\n\n-- Niin ajatelkaa, onko hävyttömämpää kuultu?\n\n-- Hahhahhaa, ihan täytyy nauraa!\n\n-- Ei, mutta sehän on todella hullunkurista.\n\n-- Mitä te luulette hänen käsittävän pihkaantumisella?\n\n-- Niin, mitä te luulette? Ehkä hän ei käsitä, mitä pihkaantuminen\nonkaan -- raukka!\n\n-- Tietysti hän sen käsittää.\n\n-- Ei se ole mitään muuta kuin mitä suurinta itserakkautta.\n\n-- Tietysti, sitä se on juuri, sanoi Laura Lindeman, mutta te hyppäätte\naina asiasta toiseen. Minusta meidän pitäisi nyt päättää, miten me\nhäntä rankaisemme. Hänen täytyy saada todellinen näpsäys.\n\n-- Me lopetamme luonnollisesti kaiken seurustelun sellaisen\nherrasmiehen kanssa, sanomme irti tuttavuuden.\n\n-- Todellakin, sen me teemme. Ja saattepa nähdä, mitä se hänelle\nmerkitsee.\n\nTytöt päättivät lähettää Jallulle tiedon päätöksestään Lauran veljen\nkautta, joka oli lyseon viidennellä luokalla.\n\nTieto herätti poikien keskuudessa tavatonta hämminkiä. Klassikot olivat\nvihaisia sekä Jallulle että varsinkin tytöille. Heidän mielestään\nJallu oli nähtävästi menetellyt hieman ajattelemattomasti, mutta aivan\nhullunkurista oli nostaa asiasta noin tavatonta melua.\n\nJallu taas sanoi, ettei hän kuolemakseen muista missään sillä lailla\nsanoneensa. Hänen mielestään koko asia oli ikävä erehdys.\n\nJallulaiset yrittivät nyt selvittää asiaa tytöille, mutta nämä olivat\naivan taipumattomia. He kulkivat nenä pystyssä ja matalat hatut\nkorkealla nutturoilla liehuen, syvästi loukkaantuneina tiehensä.\nHe eivät kallistaneet pieniä korviaankaan millekään lepyttelyille.\nJa vähin, millä jotain sovinnontapaista mahdollisesti voitaisiin\naikaansaada oli, että Jallu ensiksikin julkisesti pyytäisi anteeksi\ntekoaan Laura Lindemanilta ja sitten muilta tytöiltä. Sen jälkeenkään\nei vielä rauhantila muka palaisi, vaan ainoastaan jonkinlainen aselepo.\nRauhanehdot aikoivat tytöt sanella Jallulle vasta myöhemmin, sitten kun\nhän oli ottanut tuon ensimmäisen askeleen Canossan matkallaan.\n\nKun Jallu kuuli tyttöjen vaatimukset, julmistui hän kauheasti.\n\n-- Hävytöntä, kehtaavatkin esittää tuollaisia vaatimuksia minulle,\nminulle, minulle! huusi hän.\n\nJallun mielestä mikään anteeksipyyntö ei voinut tulla kysymykseenkään,\nennenkuin tytöt olivat todistaneet, että hän, Jallu, todellakin oli\nsanonut sen, mistä häntä nyt syytettiin.\n\nTämä ilmoitettiin tytöille, mutta he olivat aivan järkähtämättömiä.\n\n-- Ensin anteeksipyyntö, sitten vasta voidaan neuvotella, sanoi Laura\nLindeman kylmästi. Ja hän hallitsi nyt tovereitaan. Miksikä olikaan\nJallu sanonut kaikkien Turun tyttöjen olevan häneen hullaantuneita?\nJos asia olisi koskenut yksinään Laura Lindemania, niin hänen tähtensä\ntytöt kylläkään eivät olisi panneet rikkaa ristiin, mutta nyt se koski\nheitä kaikkia. Näyttihän vain siltä, kuin Laura olisi ollut eniten\nsuosittu sakista.\n\n-- Kylmä \"non possumus\" oli ainoa vastaus heidän taholtaan.\n\nJa Jallu taas sanoi, että Canossanmatkoja saivat tämän kylän tyttäret\nodotella tuomionpäivään saakka.\n\nPojat yrittivät esittää järkisyitä, mutta koskapa sellaiset ovat\ntehonneet raivostuneisiin Venuksiin.\n\nMutta sitten rupesivat klassikot kuiskailemaan toisilleen, että mitäs\nhittoa nuo realistit, (realilyseolaiset) nuo materialistit oikein\nnaureskelevat meidän selkämme takana? Ettei vain siellä jossakin olisi\nrakki tai pari haudattuna. Sellaista lienee ennenkin tapahtunut ja\nmuuallakin kuin Tanskanmaassa.\n\nHeissä heräsi synkkä epäluulo, että ehkäpä onkin realisteilla sormet\npelissä mukana. Ehkäpä ovatkin he sepittäneet koko jutun.\n\nOn totta, että meidän naamamme jo pari viikkoa olivat suorastaan\nloistaneet rehellistä vahingoniloa. Meidän rehellisillä naamoillamme\nnäet vahingonilokin oli rehellinen.\n\nMe olimme kokonaan riidan ulkopuolella, mutta seurasimme sitä\njännittyneinä. Missä ikään me tapasimmekaan jallulaisia eli klassikoita\nyhdessä kävelemässä tyttöjen kanssa, siellä huomasimme aina naamat\nsynkkinä pohdittavan tuota päivän tuoreinta skandaalijuttua.\n\nSe nauratti meitä kovasti. Olimmepa ehkä tavallista hilpeämpiäkin, kun\nkyselimme tytöiltä kuulumisia, uutisia jutun kehityksestä.\n\nJa Lellu, hän oli nyt taas yksin kilpakentällä. Nyt hän saattoi\nsaavuttaa Laura Lindemanin kiirehtimättä juuri nimeksikään askeleitaan,\nsillä kilpailija oli lyöty laudalta ja sen johdosta lienee Laurakin\nsopivassa tilaisuudessa hiukan hiljentänyt joustavaa käyntiään.\n\nAloimme huomata klassikkojen katseissa pahoja, uhkaavia ilmeitä. Jopa\nkyseltiinkin meiltä eräitä epäselviä asioita, joihin valitettavasti\nemme voineet antaa mitään selitystä. Mutta Kalle Palo ja Emppa antoivat\nniin ilkeämielisiä vastauksia kaikkiin heille tehtyihin kysymyksiin,\nettä klassikkojen epäluulot alkoivatkin kohdistua etupäässä heihin.\n\nEräänä iltana istuin Antin kera Kalle Palon ja Empan yhteisessä\nkoulupoksissa Kaskenkadulla. Ovelle kolkutettiin.\n\n-- Sisään! huusi Kalle.\n\nOvi aukeni navakalla vedolla ja klassikot Jussi Altonen, Mauno Vähätupa\nja Pekka Salmela astuivat sisään.\n\n-- Kas, päivää, sanoi Kalle. Mikä tuottaa meille kunnian nähdä herroja\nvaatimattomassa majassamme.\n\n-- Hyvää päivää. Olemme tulleet puhumaan -- eräästä vakavasta asiasta,\nlausui Tauno Vähätupa, joka johti puhetta.\n\n-- Antaa kuulua.\n\n-- Meillä on syytä epäillä, että teidän taholtanne on levitetty niitä\nperättömiä juttuja, mitä Jarl Backmannista on liikkeellä kaupungissa.\n\nHämmästyimme. Nousimme pystyyn.\n\n-- Syytöksenne on hävytön ja käytöksenne samoin, kuten tavallista,\nsanoi nyt Emppa jaksamatta enää oikein hillitä itseään. Tuon syytöksen\nolen kuullut ennenkin. Näyttäkää, mihin se perustuu.\n\n-- Se perustuu selviin tosiasioihin, lausui Tauno Vähätupa nyt\nuhkaavasti. Me tiedämme, että teikäläiset ovat kaikkialla kaupungilla\npuhuneet tästä asiasta.\n\n-- Onko se sitten ihme? huudahti Kalle Palo. Siitähän puhuvat kaikki,\nte itsekin, ja te juuri sen olette meille kertoneet.\n\n-- Älkää puhuko roskaa, huudahti nyt Tauno Vähätupa. Kysyn suoraan,\nonko huhu pantu liikkeelle teidän taholtanne vai ei?\n\nSilloin Emppa suuttui.\n\n-- Ulos! Tuossa on ovi! hän suuttui.\n\nPojat hämmästyivät. Sitten Tauno Vähätupa painoi lakin tiukkaan\npäähänsä, kääntyi juhlallisesti ovelle ja sanoi:\n\n-- Mielellämme me lähdemme, sillä keskustelu teidän kaltaistenne\nherrojen kanssa ei näy hyödyttävän mitään. Mutta ei ole minun syyni,\njos keskustelu tästä jatkuu joskus sopivammassa paikassa.\n\nVieraat kääntyivät pois. Ovi paukahti lujasti heidän jälkeensä.\n\nOlimme aivan kuohuksissa.\n\n-- Kehtaavat tehdä tuollaisia syytöksiä, puhui Emppa kasvoiltaan vielä\naivan tulipunaisena.\n\n-- Saivatpa äkkilähdön.\n\n-- Sitä he kaipasivatkin.\n\n-- Se oli heille aivan oikein.\n\n-- On se rohkea poika tuo Vähätupa joka tapauksessa.\n\n-- Itse asiassa reilu poika, mutta nyt sattumalta huonolla puolella,\nsanoi Antti.\n\nNyt vasta riita oli laajentunut oikeaksi suureksi skismaksi, joka\nkäsitti jo koko Turun koulumaailman. Eihän siihen olisi ollut syytä\nlaisinkaan, mutta kun itse ajassa ja elämässä ei ole mitään jännittävää\nhetkellisesti, täytyy ihmisten keinotekoisesti kuohutella tunteitaan.\n\nJa nyt olimme mekin sekaantuneet juttuun. Emme laisinkaan olleet enää\npuolueettomia henkilöitä, vaan kiihkeitä taistelijoita tästä hetkestä\nalkaen. Meitähän oli huikeasti loukattu.\n\nLähdimme ulos kirkkaaseen kevätpäivään ja tapasimme pian torin\nseuduilla suuren joukon tovereitamme. Kerroimme heille klassikkojen\ntiedustelun ja uhkaukset. Ja tunnelma alkoi kohota.\n\nSamana iltana me sekotimme koko jutun, niin että se näytti aivan\nselvittämättömältä vyyhdiltä.\n\nTilanne oli jo sangen surkea. Jatko-opisto oli klassikkoja vastassa,\nklassikot meitä vastassa. Puuttui vain, että tytöt uskoisivat meidän\npanneen liikkeelle edellämainitun jutun ja ryhtyisivät näyttämään\nmeille nyrpeätä naamaa, silloin menisi kaikki sekaisin.\n\nNiin pitkälle ei skisma kuitenkaan kehittynyt, sillä vähitellen\nkävi ilmi, että Jallu olikin varsin heikoissa asemissa. Hän oli\nnäet ylimielisyydessään kirjoittanut eräälle toverilleen Helsinkiin\ntodellakin nuo paljon puhutut sanat. Tällä taas oli sisar, ja veli oli\nsiskolleen kertonut heidän yhteisen ystävänsä Jallun valloituksista\nTurun tyttömaailmassa. Sitä tietä sai asiasta vihiä eräs Laura\nLindeman'in pikkuserkku, joka taas kirjoitti koko jutun Lauralle\nitselleen.\n\nKun tämä selvisi, vapauduimme me ilman muuta kaikista syytöksistä\njutun liikkeelle panoon nähden. Sen tunnustivat klassikot heti ja sopu\npalautui, vaikka ei aivan entiselleen käden käänteessä.\n\nVihdoin me väsyimme koko juttuun, kun sille ensin oli perinpohjin\nnaurettu.\n\nSittemmin kuului Jallu kirjoittaneen Laura Lindemanille jonkinlaisen\nselityksen asiasta. Mitä se sisälsi, emme koskaan saaneet tietää. Laura\nja Jallu eivät erikoisemmin seurustelleet keskenään Turussa. Mutta\nkesällä he Tukholmassa julkaisivat yht'äkkiä kihlauksensa.\n\nHm. Vihasta rakkauteen ei ole enempää kuin yksi askel.\n\nMutta Leo Suuri, niin -- hän myöhästyi lopullisesti.\n\n\n\n\nILOJA JA HUOLIA VUOROTELLEN.\n\n\nYlioppilaskirjoitukset ja niiden jännittävä ilmapiiri olivat ohi.\nKaikki kaksikymmentä toverusta olimme läpäisseet, toiset loistavammin,\ntoiset heikommin.\n\nNyt alkoivat tentit ja Jokikylän poikien tenttiryhmä, johon lisäksi\nkuului Emppa, Kaiser ja Kalle Palo reputti heti ensimmäisessä, --\ndogmatiikan tentissä. Meillä ei näet ollut aavistustakaan siitä, mitä\non -- synti. Ja kyllähän me ymmärrämme, ettei meidän ikäistemme miesten\neikä yleensäkään sivistyneiden kansalaisten sovi olla tietämättä, mitä\nsynti on. Mitäs silloin elämästä tulisi.\n\nEmppa ja Kaiser olivat joutua kielissäkin liisteriin. Emppa oli\nniin täynnä \"skakkusta\", että sisälukukin kangersi. Kesken saksan\ntekstin tuli latinalainen lause: \"memento mori\" ja eikös tuo realisti\nlukenut sitä: momento meeri. Hän ajatteli kai sanoa Meeri. Kaiserille\ntaas tapahtui assosiatiovirhe. Hän tiesi, että sanat \"dummes Zeug\"\nmerkitsevät \"pötyä\". Sitten tuli tekstissä esille lause: \"Wir sprechen\nvor Zeugen\" joka merkitsee: \"Me puhumme todistajien läsnäollessa\".\nMutta Kaiser suomensi uljaasti:\n\n-- Me puhumme pötyä!\n\n-- Itse te pötyä puhutte, ärjäsi lehtori, mutta älkää väittäkökään,\nettä minä kuulun siinä suhteessa teidän joukkoonne!\n\nVenäjän lehtori sitten asetti meille sellaisen jyrkän vaatimuksen, että\nvirkeäsieluisen miehen täytyy osata suomentaa mitä kieltä tahansa, jos\ntuntee joka viidennen sanan.\n\nSiihen selitykseen hän johtui seuraavan keskustelun jälkeen.\n\n-- Eikö Kukola osaa kääntää edelleen?\n\n-- En.\n\n-- Miksei.\n\n-- On outoja sanoja.\n\n-- No mitä te teette, jos lauseessa on pari outoa sanaa?\n\n-- En mitään. Teen itseni tyhmän näköiseksi.\n\n-- Anteeksi, mutta teidän ei tarvitse _tehdä_ itseänne tyhmän\nnäköiseksi. Ei! Toisin siinä on meneteltävä. Käyttäkää aina järkeänne\neikä tyhmyyttänne. Meillä suomalaisilla tahtoo olla juuri se vika, että\nme emme pane järkeämme liikkeelle kyllin hanakasti. Siitä meidän pitää\npäästä.\n\nSen lauseen sai Antti kuulla rakkailta luokkatovereiltaan toisenkin\nkerran, mutta hän väitti, että lehtori oli sanalla \"te\" tarkoittanut\nmeitä kaikkia ja hän, Antti, muka vakaantui vain tässä väitteessä, mitä\nenemmän hän silmäili meidän muuten sympaattisia naamojamme.\n\nPalatessamme iloisina tentistä kohtasimme Jussin ja Anteron ryhmän.\n\n-- Terve pojat, mitä kuuluu? huusi Jussi.\n\n-- Hyvää, läpäisimme ryssässä, ja järkeä kehuttiin.\n\n-- Teidänkö järkeänne.\n\n-- Viis siitä, mutta mitä teille kuuluu?\n\n-- Huonoja uutisia, sanoi Jussi. Koko ryhmä sai reput dogmatiikassa.\n\n-- Kummallista. Miten se kävi?\n\n-- Nähkääs, me emme tienneet, mitä on usko.\n\nKatselimme vahingoniloisina tovereitamme.\n\n-- No olipa syytäkin reputtaa teidät. Mennä nyt dogmatiikan tenttiin\ntietämättä, mitä on usko, pamautti Reino. Olisitte käyttäneet järkeänne!\n\n-- Anteeksi, eihän uskossa järki auta. Jokos te olette suorittanut\ndogmatiikan?\n\n-- Ei vielä, me saimme reput synnissä.\n\n-- Jaa, jaa pojat, ei siinäkään useinkaan järki auta!\n\nKävelimme jokirantaan päin. Äkkiä hätkähdin. Vastaan tuli Oihonna.\nKuljin Reinon kanssa kaukana edellä muuta joukkoa. Tervehdimme. Oihonna\nkatseli minua suurin, tummansinisin silmin. Niissä oli merkillinen\nilme, lämmin, valittava. Hyvä Jumala, nehän kuvastivat mitä tahansa ja\nne katsoivat minuun kauan ja merkitsevästi.\n\nPitkään aikaan emme puhuneet sanaakaan. Reino antoi minun miettiä,\nsillä hän näki tapauksen. Ohimoni jyskyttivät, sydän sykki kiivaasti.\nKuljin eteenpäin kuin kuumeessa. Etelätuuli viilensi otsaa suloisesti.\nSen tuoksu, kevättuulen tuoksu oli hurmaava. Olihan se kiitänyt hetki\nsitten Saksan ja Ranskan keväisten puistojen läpi, joissa kirsikka- ja\nomenapuut paraikaa kukkivat.\n\nMinä ajattelin:\n\n-- Mitä tuo vaalea tyttö tarkoittaa, mitä hänellä on mielessä?\nSydänjuuria myöten on hän minua loukannut ja sittenkin hän katsoo noin\nhurmaavan kehoittavasti. Onko hän demooni, joka haluaa vain nähdä\nkaikki jalkojensa juuressa.\n\nNiin minä ajattelin kuohuvin mielin ja luulin, että tummansinisissä\nsilmissä oli kaikki, mikä maailmassa on suurta ja ylevää.\n\nSitten alkoi Reino puhua.\n\n-- Minä en voi ymmärtää, miten sinä voit antaa Oihonnalle niin\ntavattoman suuren arvon. Hän ei ole mikään henkevä tyttö, ja mitä\nhäneen muuten tulee, on hän sittenkin loppujen lopuksi vain --\nmolekyylien summa, kuten me muutkin.\n\nMinä ymmärsin hänen hyvän tarkoituksensa ja hymyilin kaihomielisestä.\n\n\n\n\nKEVÄÄN TULLEN.\n\n\nOihonnan ympäristössä alkoi ilmapuntari osoittaa laskun merkkejä\nkeväästä huolimatta. Siellä oli viileätä, ainainen viileys, mutta\nkirkkaina kevätpäivinä pojat taas hakivat rohkeasti auringonpaistetta.\nSiitä ja kenties muistakin syistä piiri tytön ympärillä harveni. Monet\nolivat siellä saaneet liian usein henkisiä neulanpistoksia ja sellaisia\neivät ylpeät nuorukaiset siedä liikoja.\n\nNiin, siellä tuli kuin tulikin ilmavampaa. Entiset ihailijat\npysyttäytyivät syrjässä, antoivat Oihonnan kulkea ohitseen, nostivat\nkunnioittavasti lakkiaan, mutta tyytyivät ainoastaan katsahtamaan\nuteliaina hänen jälkeensä sanoen toisilleen:\n\n-- Siellä menee Oihonna.\n\nToiset kääntyivät heti päättävästi muille suunnille.\n\nMinua oli Oihonna pidellyt pahemmin kuin ketään muuta. Hiukan minua\nlohdutti se, että hän oli Antille sanonut sen tapahtuneen ikävän\nerehdyksen johdosta. Jollei tuota erehdystä siis olisi sattunut,\nvoisivat ehkä asiat olla toisin. Mutta mitäpä auttoi kaikki\njärkeileminen? Asiat olivat nyt näin eikä mikään ollut muutettavissa\nenää.\n\nAntin ihastuminen osottautui lyhyeksi. Jotain tuli väliin ja Antti\nluopui leikistä. Ehkäpä oli hän saanut tuntea, että rusthollistakaan ei\ntähtiä tavotella, ja rusthollin poika taas oli niin ylpeä, ettei hän\nliiaksi monta kertaa kurkotellutkaan.\n\nSyytä ei Antti koskaan meille ilmoittanut. Hän hymyili vain ja vihelsi\nhiljaa, kun asiasta tuli puhe. Muisto ei näyttänyt hänestä olevan\nmitenkään raskas tai katkera, mutta sittenkään ei Antti ilmaissut\nsanallakaan salaisuuttaan. Sellainen hän oli. Jäykkä kuin petäjä.\n\n-- Oihonna ei nähtävästi ole sitä lajia, josta asessorskat ja\npresidentskat tehdään, ja sille näetkös ei sitten mahda mitään, tuumi\nReino.\n\nHän tunsi serkkunsa ja tunsinhan minäkin. Varma ja jäykkä, uskollinen,\nmutta arvosteleva.\n\nReino taas oli viimeisten koettelemusten jälkeen tullut\nvarovaisemmaksi. Hänen ja Katri Rantasalmen välit eivät olleet jyrkästi\npäättyneet, vaikkakaan ne eivät olleet yhtä kuumatkaan kuin ennen.\n\nJa siten kävi niin, että me kolme Jokikylän poikaa toukokuussa olimme\ntaas vapaat kuin taivaan linnut, jotka eivät kynnä, eivät kylvä,\neivätkä kokoo riiheen. Ja kuitenkin heillä on lämpimänä kevätpäivänä\noikeastaan sangen siedettävät olot ja reipas elämä.\n\nHeilutellen solakoita ruusupuisia keppejämme me kuljeksimme\nhuolettomina katua ylös, toista alas. Tentit me luimme yhdessä ja\nkrassasimme toisemme valmiiksi helposti ja hauskasti. Huolettominta\nmaailmassa on abiturientin elämä ylioppilaskirjoitusten jälkeen.\n\n-- Hei pojat, smirnaa! Oihonna tulee, sanoi Reino Kirkkosillalle\nkääntyessämme.\n\nOihonna astui ohitsemme, hymyili, ja kun me tervehdimme, sanoi hän:\n\n-- Päivää, Jokikylän pojat.\n\nSamassa hän oli kuitenkin jo menossa metrien päässä.\n\nHämmästyimme, käännyimme ympäri.\n\n-- Oihonna! Sanoiko hän meille jotain? Sanoi kuin sanoikin!\n\nMutta Antti astui rauhallisesti edelleen, kääntyi sitten ja kysäsi:\n\n-- No, mihinkäs te jäätte? Tulkaa mukaan, kun kerran saatte nauttia\nminun hienosta seurastani. Vai aiotteko te lurjukset hyljätä minut --\nOihonnan tähden. Keneen tässä kaupungissa enää voi luottaa?\n\nMe käännyimme Antin mukaan. Oli toukokuun valoisa ilta. Tuuli oli\nlämmin, puissa jo vihersi. Kiersimme Kirkkopuiston nauttiaksemme\nluonnosta ja sitten menimme pitkin Aurajoen etelärantaa Samppalinnaa\nkohti. Laskeva aurinko sananmukaisesti kultasi mäet, puistot ja talot.\n\nKivisillalla tuli suuri joukko tovereita vastaamme ja nyt ehdotti\nKalle, että kerran joisimme kahvia Samppalinnan parvekkeella ja\nlaulaisimme siellä nauttien jokilaakson kauniista näköalasta.\n\nSamppalinnassa meidät otettiin vastaan yrmeästi. Pitkä, keltatukkainen,\nvalkoihoinen tarjoilijatar tuli vastaamme. Hän ei puhunut eikä\nymmärtänyt muuta kuin ruotsia, eikä siihen aikaan Turussa tarvinnut\nmuuta osatakaan. Silloin oli varmasti herrasväkeä. Jos joku osasi\nlisäksi vähän suomea, tuli herrasväkeen kuuluminen jo epäilyksen\nalaiseksi. Maaseudulla 30-40 vuotta eläneet hienot rouvat kerskailivat\nsillä, että he eivät koskaan opi ymmärtämään mongoolinkieltä ja Turun\nkeskustan kaupoissa puotipuksut eivät kukaan puhuneet muuta kuin\nruotsia. Vain maalaisten kanssa he hiukan mongersivat suomea.\n\nIstuimme parvekkeelle.\n\nTuo pitkä, keltatukkainen tiedusteli taas ylimielisessä äänensävyssä,\nmitä me aiomme tehdä. Silloin Antti astui esille. Hänen silmänsä\nvälähtivät pahasti:\n\n-- En potta öl!\n\nSilloin alkoi viikingitär hymyillä. Hän tuli kohteliaammaksi. Me\nistuimme kahden suuren pöydän ääreen. Muut tilasivat kahvia.\n\nSitten aloimme laulaa hiljaisia kuorolauluja.\n\nNyt tuli koko keltatukkaisten viikinkineitojen parvi ovelle\nkuuntelemaan. Nyt he jo hymyilivät.\n\n-- Katsokaapas, miten pian arvot nousevat Suomessa? sanoi Vaska. Kun\nossaa ellää, on aina hauskaa. Kun ossaa ellää oikeella tavalla! Vaska\noli kotoisin Keski-Suomesta ja hänen tunnuslauseensa oli: \"Pittää osata\nellää, pojat aina!\"\n\nSamppalinnaan ja sen edustalle tuli paljon yleisöä lauluamme\nkuuntelemaan. Mieleemme muistuivat ne ajat, jolloin santarmit olivat\nmaassa ja parhaat laulumme olivat kielletyt. Nyt oli maa vapaa, saimme\nlaulaa, mitä tahansa; ja me lauloimmekin -- lauloimme pääasiassa\nkahdesta aiheesta: keväästä ja synnyinmaasta.\n\n\n\n\nJUSSI JA ANTERO YRITTÄVÄT ERISTÄYTYÄ.\n\n\nJussi Teppola, pitkä vaaleatukkainen hämäläispoika, ja herkkämielinen\nrunoilijaluonteemme Antero Kaipainen asuivat samassa koulupoksissa\nKaskenkadun päässä, aivan sen suuren, kadun keskelle rakennetun\npumppukaivon kohdalla, kapteenska Sjömanin luona, jolla oli Elsa\nniminen tytär. Viimemainitulle olimme me antaneet lempinimen: \"Katuva\nMagdalena\".\n\nAntero ja Magdalena olivat aatetovereita, hengenheimolaisia. Molemmat\nharrastivat runoutta, Magdalena kirjoitti säkeitä ruotsiksi, Antero\nsuomen kielellä.\n\nMe olisimme kovasti halunneet saada heidät keskenään naimisiin\nnähdäksemme, millä kielellä heidän lapsensa olisivat runoilleet, mutta\npian ilmeni, että heidän suhteensa oli puhtaasti platooninen. Se oli\nvain sielujen sympatiaa. He eivät ajatelleetkaan avioliittoa.\n\nJussi Teppola taas harrasti lausuntaa.\n\n-- \"On vainon veripäivä päästy päähän!\" Tuo säe liittyy miltei\njokaiseen muistooni Jussista lausuttuna mahtavan pateettisesti.\n\nJussi näet leveili aina ja kaikkialla, niin sopivissa kuin\nsopimattomissakin paikoissa. Kun hän aamupäivällä tilasi Edith\nMobergille syntymäpäiväonnittelua varten komean ruusuvihon, mutta\niltapäivällä näki sen maljakossa kukat hiukan nuokahtaneina, heitti hän\nsen heti akkunasta pihalle, meni kukkakauppaan, toimeenpani hirveän\n\"halloon\" ja toi sitten uuden, vielä komeamman kukkavihon Edithilleen.\n\nEdith Moberg, eli Giuditta della Mobecchia, oli reipas tyttö. Hän kyllä\nansaitsi ruusunsa. Hänen tanssitaitonsa oli kuuluisa.\n\nMutta jos sanoit sen Jussille, sait vastaukseksi:\n\n-- Tarkoitat kai, että hän on paras tanssija koko kaupungissa,\nymmärrätkö, paras tanssija?\n\n-- No en minä sitä tahdo sanoa. Se onkin mielikuvitusta. Sinä käytät\naina ylenmäärin superlatiiveja.\n\n-- Kuinka niin? Tiedäthän, että suomen kieli ei suvaitse\nkomparatiiveja. Enhän minä voi sanoa: hän on parempi tanssija. Mitä\ntaas tulee attribuuttiin hyvä, niin -- -- --\n\n-- Niin se riittää minusta täysin määrin.\n\n-- Anteeksi, minä en voi sallia läsnäollessani loukattavan Giudittaa.\n\n-- Syö kittiä!\n\n-- Samoin, samoin!\n\nSitten me nauroimme molemmat, mutta sellainen oli Jussi\n\"Maailmanvalloittaja\".\n\nToveruutemme oli moitteetonta siihen asti, kun Jussi ja Antero saivat\npäähänsä joko Strindbergin antaman esikuvan mukaan tai ehkäpä siitä\ntietämättä perustaa jonkinlaisen keskinäisen kehumisen seuran.\n\nHe näet alkoivat ylistää ja ihailla toisiaan joka paikassa, niin että\nmeitä muita poikia alkoi suorastaan ällöttää.\n\nHe käyttäytyivät nyt seurassamme ollessaan tekaistun juhlallisesti,\nkeskustellen kirjallisuudesta ja runoudesta, esiintyen muka\nerehtymättöminä asiantuntijoina.\n\nKun Jussi lausui jonkin mielipiteen, tarttui Antero heti siihen.\n\n-- Kas, siinä sinä sanoit sattuvasti. Olipa mielenkiintoista, että\njuuri sinä keksit tuon ajatuksen. Minä kyllä odotin sinulta jotain\nsellaista. Sinulla on lausujana tavattoman kehittynyt maku, vaikka et\nolekaan suoranaisesti runoilija.\n\n-- Minä arvasin, että sinä olisit kanssani yhtä mieltä, vastasi Jussi\nsilmät loistaen. Katsokaas, pojat, Antero on paljon suurempi mies, kuin\nmiltä hän näyttää ja mitä te voitte kuvitellakaan. Nähkääs, hän on\nmies, jonka kengännauhoja te ette ole kelvolliset päästämään. Hän on\nrunoilija, jolla on jo kypsät mielipiteet.\n\n-- Sinä sanot ehkä liiaksi, sanoi Antero muka vaatimattomana. Sinä näet\nkyllä aina pintaa syvemmälle, mutta sinä voit hieman liioitellakin, kun\ntoveri on kysymyksessä.\n\nTuollaista saimme kuulla joka päivä. Jussi ja Antero kulkivat\naina yhdessä, vähän erillään muista ja huoneessa he aina istuivat\nrinnakkain. Muutaman päivän kuluessa he olivat kehuneet toisensa\nmelkein sekapäisiksi ja niin ylpeiksi, että molemmat olivat\nhalkeamaisillaan.\n\nJos me yritimme sanoa joukkoon jotain, ojensi Antero kätensä, katsoi\nmeihin kylmästi ja sanoi:\n\n-- Ei, ei, älkää katkaisko Jussin mielenkiintoista ajatusta. Kyllä\nteillä on vielä aikaa puhua ja sitäpaitsi, minä vakuutan, että\nkuunteleminen tekee teille kovin hyvää, silloin kun teillä on tilaisuus\nsaada kuulla Jussin ja -- miksei minunkin -- puhuvan.\n\nJussi jatkoi sitten ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.\n\n-- Niin, ennenkuin minua häirittiin, tahdoin vain sanoa, että olisit\nsittenkin voinut muuttaa hiukan viimeistä säettä runossasi. Ei silti,\netten olisi jo tähänkin aivan tyytyväinen, mutta luulisin sitä voitavan\nvielä hiukan parantaa. Sano esimerkiksi:\n\n    \"Ja ympärilläin ulvoo myrsky-yö.\"\n\n-- Jaha, sinä tarkoitat muuttaa nämä säkeet:\n\n    \"Jo painuu länteen ruskon viime vyö,\n    yön tullen myrskyt rintanani lyö.\"\n\n-- Aivan niin tai oikeastaan vain viimeisen säkeen. Eikö sinusta\nkokonaisuus voittaisi, jos vähän vahvistaisit loppua ja sanoisit:\n\n    \"Jo painuu länteen ruskon viime vyö,\n    ja ympärilläin ulvoo myrsky-yö.\"\n\n-- Varmasti! Kiitos siitä ehdotuksesta. Sinulla on aina niin\nerehtymätön maku.\n\nHe katselivat meitä uteliaina, ymmärsimmekö me yhtään mitään.\n\nJa totta onkin, että me tuijotimme synkkinä ja myrtynemä ympärillemme.\nOlimme tällä kerralla Empan ja Kalle Palon luona visiitillä ja istuimme\nheidän suuressa salissaan almujen ja fiikusten siimeksessä. Mutta\nmieliala alkoi jo olla uhkaava.\n\nSitten sanoi Antti Kukola:\n\n-- Ulvokoot vaikka pirut teidän ympärillänne, mutta minä ainakin\nlakkaan juuri tässä paikassa ulvomasta mukana, tahtoo sanoa, rupean\nvasta oikein ulvomaankin. (Antilla oli aina oma logiikkansa). Jos te\naiotte jatkaa tuolla tavalla, jos luulette olevanne parempia kuin muut,\nniin menkää hiiteen ja pysykää parnassollanne toisten yhtä hupsujen\njoukossa. Katsokaas, me olemme aivan tavallisia ihmisiä, emmekä siis\nviitsi katsella tuollaista näyttelemistä.\n\n-- Minä yhdyn Anttiin, sanoi Kalle Palo.\n\n-- Ja minä! Ja minä!\n\n-- Jollette halua olla luonnollisia seurassamme, en minäkään itke\nkatoamistanne, lausui Emppa painavasti.\n\n-- Minä taas pelkään noiden tulleen jo niin hassuiksi että heidät\nheitetään ulos parnassoltakin, tuumi Antti.\n\nJussi ja Antero nousivat loukkaantuneen mutta mahtavan näköisinä.\n\n-- Ei mitään draamoja, minä pyydän, sanoi Antero. Teillä ei kuitenkaan\nole kylliksi näyttelijän taipumuksia. Jos me vaivaamme herroja, menemme\nmielellämme.\n\nSitten hän kääntyi Jussin puoleen ja sanoi ivallisesti nyökäyttäen\npäällään meitä kohti.\n\n-- Meidän keskustelumme on liikkunut tosiaankin niin korkealla tasolla,\nettä se on käynyt heille raskaaksi.\n\n-- He tarvitsevat lepoa, sanoi Jussi. Antakaamme sitä heille.\n\nMahtavin elein marssivat toverukset ovesta ulos. Ja paikallaan olikin\nheidän kaikkoamisensa, sillä onhan olemassa myös eräs n.s. \"vanha\nböhmiläinen tapa\" lähteä ulos huoneesta.\n\nMe jälelle jääneet emme voineet muuta tehdä kuin purskahtaa iloiseen,\nvapauttavaan nauruun, vaikka tapaus meistä oli jossain määrin\nsäälittävä tai -- tragikoomillinen.\n\nNiinpä sanoikin Reino:\n\n-- On ikävää että ihmiset nykyaikana niin helposti menevät päästään\npyörälle, kun joku uskottelee heidän omaavan joitakin taipumuksia.\nOvatkohan päät nykyisin heikommat kuin ennen?\n\n-- Ei suinkaan sanoi Antti. Maalaispojat vain vähän sekaantuvat,\nkun he ensikerran käsittelevät asioita, jotka menevät yläpuolelle\nmaanviljelyksen.\n\n-- Ja karjanhoidon.\n\n-- Kyllä tästä aikaa voittaen tulee hyväkin. Jussi ja Antero ovat\noikeastaan reiluja tovereita. Emme me voi heitä aivan hyljätä, tuumi\nReino.\n\nEihän sellainen ole tarkoituksemmekaan, selitti Kalle Palo. Heistähän\nriippuu, haluavatko pysyä joukossamme vai ei. Mutta niin on asianlaita,\nettä tuollaista pöyhkeyttä me emme kärsi.\n\n-- Emmekä ainakaan viitsi ruveta heidän narreikseen, sanoi Emppa. Ja\nsillä hyvä!\n\nTämän tapauksen jälkeen kului viikon päivät, ennenkuin saimme nähdäkään\nJussia ja Anteroa.\n\nMutta kävellessämme seuraavana sunnuntaina kaupungin ulkopuolella\nhautuumaalle johtavilla teillä näimme Anteron tulevan vastaamme\nyksinäisenä ja kaihomielisenä, ilmettynä surullisen hahmon ritarina.\nPää kallellaan ja katse raukeana hän yritti hiipiä ohitsemme ja luuli\nkuittaavalla kohtauksemme vain pienellä päännyökkäyksellä, mutta Kalle\nPalo tarttui reippaasti hänen käsikynkkäänsä, käänsi vastahakoisen\nmiehen mukaamme sanoen:\n\n-- Tule pois joukkoon taas. Ollaan -- -- tuota -- -- niin kuin -- tuota\n-- -- ei oltaisi olemassakaan.\n\nAntero oli heti sulaa päivänpaistetta. Kaikesta näkyi, että hän oli\nkovasti meitä ikävöinyt ja että estetiikan huumaukset olivat jo ainakin\nhetkeksi tipotiessään. Vanhasta riidasta ei enää välitetty. Sille jo\nvitsailtiin.\n\n-- No mutta miten jaksaa yhteinen ystävämme Magdalena? Miksei edes hän\nole mukana?\n\n-- Minä olen ollut nyt koko maailman kanssa huonoissa väleissä.\n\n-- Kuinka niin? Eikö teidän rakkautenne olekaan enää platoonista kuin\nennen?\n\n-- Ei ole, ei ole. Magdaleena alkoi tulla, miten minä sanoisin --\nsokraattiseksi. Hän kyseli liiaksi. Silloin minä livistin. Kolme vanhaa\ntätiä Rauhankadulla ovat olleet minun ainoat lohduttajani.\n\n-- Jaa'a, sanoi Antti. Siitä näette, että historia ja elämä on ainaista\nvaihtelua, se on aaltomaista liikettä kuten tunnettua. Välistä me\nolemme harjalla, välistä laaksossa.\n\n-- Kuulkaapas Anttia! huusi Reino. Jollei hänestä mitään muuta tule,\nniin ainakin filosoofi -- elämänfilosoofi.\n\nMutta keskinäisen kehumisen seura oli hajaantunut. Sillä tavalla\nhöyläävät luokkatoverit toisiaan.\n\nSiitä huolimatta ei Jussi vielä antautunut. Hän oli raskas käsitellä,\njos hän suuttui -- oikea jukuripäinen hämäläispoika. Kylmästi ja ryhti\nylväänä hän vielä saapasteli ohitsemme luomatta silmäystäkään entisiin\ntovereihinsa. Hän oli päättänyt käsitellä meitä kuin ilmaa.\n\nAntero taas oli saada häneltä selkäsaunan antautumisensa johdosta.\nJussin mielestä Antero oli käyttäytynyt niin katalan kurjasti, ettei\nedes Viaporin antautuminen aikanaan ollut mitään tämän keljuuden\nrinnalla. Lyötävä tässä olisi, ihan kirkkaasti lyötävä, mutta lyö nyt\ntuollaista miestä. Antero, jonka kengännauhoja me emme joku aika sitten\nolisi kelvanneet päästelemään, oli nyt Jussin mielestä painunut kengän\npohjienkin alapuolelle.\n\nMutta hän, Jussi, hän ei aikonut antaa perään. Hän tulisi näyttelemään\nsamanlaista uljasta osaa, mitä Suomen maa-armeija näytteli v. 1808-09.\ns.o. jatkamaan taistelua. Petturin tuttavuudesta hän sanoutui irti\nkerrassaan ja tulisi nähtävästi muuttamaan asumaankin toisaalle.\nEiväthän kaksi niin eri hengen lasta kuin hän ja Antero muka sovi saman\nkaton alle.\n\nTämän yhteenoton jälkeen saapui Antero murtuneena luoksemme. Koko\nelämä oli hänestä aivan yhdentekevää. Kaskenkadun ennen iloinen ja\naina korkealentoinen koulupoksi oli yht'äkkiä muuttunut todelliseksi\nmurheenalhoksi. Siellä oli nyt kaksi katuvaa eliötä, Antero ja\nMagdalena. Heitä kaikkia tyrannisoi Jussi, tuo raivoisa Roland, joka\nei puhunut sanaakaan kenellekään, mutta puhisi kiukuissaan ja paiskeli\novia, kirjoja ja tuoleja sekä muuta köykäistä irtaimistoa, mitä käteen\nsattui.\n\nKadulla hän yhä sivuutti joukkomme uhkaavana kuin myrskykeskus.\n\nMutta totuus ei pala tulessakaan. Heikosti kävi sittenkin lopuksi\nSuomen armeijan vuonna 1809. Pää eli johto ei kestänyt. Ja samoin kävi\nJussinkin sata vuotta myöhemmin -- samasta syystä.\n\nJussi koetti ensin hyökätä ja hajoittaa yhteisen rintamamme. Hän tapasi\nkerran kadulla meidät Jokikylän pojat ja tuli luoksemme reippaana ja\nhymyilevänä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.\n\n-- Terve pojat. Hauska tavata teitä. Teille minä en koskaan ole ollut\nvihainen, ettekä tekään luonnollisesti minulle. Meillähän on niin\ntavattoman paljon yhteistä. Mutta minä ihmettelen, kuinka te voitte\nseurustella Kalle Palon, Empan ja Anteron seurassa. Eiväthän he ole\nsivistyneitä miehiä ja kunniakäsitteistä heillä ei ole aavistustakaan.\nJos me muodostaisimme lujan toveripiirin, olisi luokan parhaimmisto\nvihdoinkin löytänyt toisensa. Ja Pekan sekä Lekin voisimme me kyllä\nhyväksyä joukkoon.\n\nSilloin sanoa paukautti Antti:\n\n-- Me emme halua mitään eri seuroja. Me pidämme koko luokkaa yhtenä\ntoveripiirinä. Toivomme, että yksinkertaisesti palaat siihen.\n\n-- Tjaa, sanoi Jussi, minua on loukattu, hävyttömästi loukattu. Te\nolette ajaneet minut ulos tai ette te, vaan Kalle ja Emppa. Mitenkä\nminä voin tunkea heidän seuraansa? Ei, heidän pitää pyytää anteeksi\nhävyttömyyttään. Muuten ei tule mitään sovintoa.\n\n-- Minusta ei miesten kesken tarvita niin monimutkaisia juhlamenoja,\ntuumi Antti. Minusta Kallen periaate sopii meille tässä tapauksessa\nparaiten: \"Ollaan niin kuin ei oltaisi olemassakaan!\"\n\nHetken kuluttua tapasimme pojat.\n\n-- Hei, hei! Terve, terve! sanoi Kalle iloisesti. Katsoppas Jussiakin.\nLange nicht gesehen!\n\nJussi antoi kätensä vastahakoisesti tervehdykseen, mutta seurasi\nkuitenkin joukossa mukana, vaikkakin jääräpäisenä.\n\nSitten Pekka ehdotti, että vanhan hyvän tavan mukaan menisimme\nLehtiselle juomaan sovintokahvit ja sen kuluessa unohtaisimme menneiden\ntapahtumien niin valo- kuin varjopuoletkin.\n\nKun tunnin olimme istuneet Lehtisellä, oli kaikki kankeus jo poistunut\nja elämä hymyili taas monessa koulupoksissa, missä äsken vielä oli\nvallinnut ahdistava matalapaine.\n\nJa miksei se olisi hymyillyt.\n\nOlihan kevät ja me olimme nuoria, huolettomia seikkailijoita opin\ntiellä. Maa oli meihin ja varsinkin me maahan hiton tyytyväisiä.\n\n\n\n\nVIIMEINEN SERENAADI.\n\n\nToukokuun 10 päivänä olivat tentit päättyneet. Varustauduimme\nHelsinkiin lähtöön, lopullisia ylioppilastutkintoja suorittamaan ja\nsaamaan valkolakkiamme.\n\nMutta yksi työ oli vielä tekemättä. Hyvästit vanhalle Turulle olivat\nsanomatta ja me päätimme lausua ne laulamalla samana kuulaana kevätyönä\nkaikille niille neidoille joiden kanssa abiturienttiaikanamme olimme\nolleet tekemisissä. Siitä tuli ihmeellinen serenaadi, koko kevätyö\nyhtenä serenaadina.\n\nOli laadittava oikea suunnitelma tätä retkeä varten. Jokainen sai\nmainita kaikki tytöt, joille halusi sävelten kielin sanoa jäähyväiset.\nMelkein koko luokka tuli mukaan. Luettelo oli uhkaavan näköinen. Ensi\ntenorimme pudistelivat päätään. He arvelivat äänensä sortuvan. Mutta me\nmuut sanoimme heille:\n\n-- Mitä vielä, teidän äänenne eivät sorru. Saattepa nähdä.\n\nLuettelomme osoitti, että suurin osa tytöistä asui Turun itäosassa\nTuomiokirkon ympäristössä. Siltä taholta luonnollisesti alotettiin.\n\nKello 1/2 12 oli joukkomme koossa Kirkkopuistossa Porthanin patsaan\nympärillä. Istuimme suuressa ympyrässä puiston penkeillä, mutta\nmieliala oli omituisesti kaiholla kyllästetty. Olimme nyt sanomassa\njäähyväiset kauniille, romanttiselle koulukaupungillemme ja sen\nasukkaille.\n\nTuolla kohosi mahtavana iäisyyden hahmona taivasta vastaan\nTuomiokirkko, jonka juurella me vuosikausia olimme eläneet, toimineet\nja kiitäneet seikkailusta seikkailuun. Olimme nähneet lukemattomat\nkerrat sen komean suipon tornin ja ristin, milloin taustana uhkaavat\nukkospilvet, joista salama leimahti, tai talven lumimyrskyjä uhovat\nlongat, milloin tyyni kuulas tähtikirkas kevättaivas ihmeellisine\nkajastuksineen. Se oli piirtynyt kerta kaikkiaan meidän sydämemme\nsyvyyteen ja joka kerta, kun sen haahmo jälleen silmiimme osuu\nlämpimine väreineen, valtaa meidät harras juhlamieli, ailahtaa\nrinnassamme sävel entisiltä ajoilta, onnen ja nuoruuden, laulun ja\nrunon päiviltä, jotka koskaan eivät palaa. Ei ole Suomessa mitään sen\nvertaista.\n\nJa tuolla kohosi etelässä komea Vartiovuori, muhkeine lehtevine\nrinteineen, salamyhkäisine saarnien, lehmusten ja vaahterain\nvarjostamine polkuineen. Mitenkä hyvin me tunsimme nuo tiet ja mitä\ntarinoita ne kertoivat jokaiselle meistä! Ne kertoivat satuja keväästä\nja nuoruudesta ja kaikesta, mitä noihin sanoihin mahtuu. Se oli meidän\nuljainten muistojemme ja parhainten laulujemme tanner -- lehtevä,\nkorkea Vartiavuori.\n\nAlhaalla virtasi Aurajoki hiljaisena kuin unelma. Sen saviset aallot\nolivat yöllä peilikirkkaat ja kuvastivat palasen kuulasta taivasta\nohi kiitävine poutapilvineen, kuvastivat rantojen mahtavia, ylhäisiä\npuurivejä ja rakennusten valkoisia seinämiä. Joka Kirkkosillalta\nkatselee Auran laaksoa Samppalinnaa vastaan, hän tajuaa, miten kaunis\nTurku on. Ja joka kulkee etelärannan puistojen varjoamaa käytävää\nKirkkosillalta Kivisillalle, hän huomaa sen vielä paremmin.\n\nMe istuimme tuona kevätiltana hiljaa Porthanin patsaan ympärillä ja\nmeidän nuoret rintamme huokuivat lämmintä kiitollisuutta sinua kohtaan,\nsinä ylhäinen, lempeä äitimme, vanha kaunis Turku.\n\nJa me toivoimme sinä kevätyönä, että Sinun arvosi tajuttaisiin Suomen\nniemellä ja sinut korotettaisiin uuteen kunniaan, joka olisi vielä\nsuurempi sinun entistä mainettasi, niin että sinä olisit todella\nsamalla vanha ja kuitenkin iäisesti nuori, Aboa vetus et nova!\n\nMe muistelimme Turun neitoja, jotka jo uinuivat valkoisissa\nvuoteissaan, mutta kohta heräisivät kuoromme raikkaisiin säveleihin.\nKoskapa saisivat he kuulla uudelleen niitä lauluja laulettavan, joita\nme olimme laulaneet. Olipa kuin olikin jotain jälleen katoamassa\nTurusta ja te Turun tyttäret, te tiesitte ja tunsitte, että se mikä nyt\nkatosi, oli kaunista.\n\nSilloin Vaska nousi ja herätti meidät haaveistamme.\n\n-- Ylös pojat, kello lyö kohta 12. Ei anneta tyttöjen nukkua liian\nsikeään uneen. Emmehän me joka paikassa jaksa laulaa sotamarssia.\n\nKuljimme Piispankadulle ja astuimme taas -- viimeisen kerran --\nOihonnan puutarhaan. Siellä jo puut ja pensaat olivat lehdessä ja\nihmeellinen kevään tuoksu tuntui joka sopukassa. Ryhmityimme tutun\nikkunan ääreen hartaina ja vakavina kuin messussa. Mutta minä tunsin,\nettä sittenkin sydämeni oli kylmänä tässä kauniissa puistikon sopessa.\nSiellä oli kerta kaikkiaan mennyt jotakin rikki.\n\nSamat valkeat ikkunaverhot riippuivat pehmeinä edessämme. Seinillä ja\nakkunalaudoilla sädehti sammal kesäyön salattua valoa.\n\n-- Nyt, alotetaan vienosti, yht'aikaa, sanoi Vaska.\n\n\"Herää, herää, jo leivo laulelee\" -- kajahti nyt varmoin, harjaantunein\näänin. Syvästi liikutettuna kuuntelin noita sointuja, mutta\nliikutukseni aiheutti yksinomaan se tietoisuus, että luokan kvartettina\nnyt viimeistä kertaa lauloimme Turussa, koulukaupungissamme. Kuuntelin\nsointuja, ihailin ja ikävöin niitä, ikävöin toveruutta, joka nyt juuri\nkukoisti kauneimmillaan. Kohta me hajaannumme maailmalle, sen tiesin.\nNäitä lauluja emme koskaan enää yhdessä laula.\n\nIkkunaan tuli palava kynttilä. Me olimme kuitenkin jo karaistut ja\ntottuneet sellaisiin. Sitten lauloimme lopuksi \"Uinahda sa vieno\".\n\nKun viimeinen sävel oli kajahtanut, avautui ikkuna. Oihonna pisti\nihmeen kauniin päänsä ulos kukkien keskeltä. Hän ojensi kätensä ja\nhuudahti.\n\n-- Oi kiitos, kiitos teille kaikille, kaikille!\n\nHän tajusi, että me olimme nyt jäähyväisillä ja että tässä pienessä,\nsirossa puutarhassa eivät usein enää sellaiset laulut kajahtaisi.\n\nHiljaa ja arvokkaasti poistuimme.\n\n-- \"Kaikille, kaikille\", soi korvissani. Mutta minä pistin sormet\nkorviini ja pakenin pois kadulle.\n\nSeuraava kohteemme asui vain pari taloa kauempana. Taas kajahtivat\nlaulut kevätyöhön. Ikkunoita avautui nyt kaikkialla ja me lauloimme, ei\nvain tytöille, vaan kaikille, koko kaupungille, jokaiselle, joka vain\nhalusi kuulla. Ja kuulijoita oli paljon. Kaikki halusivat kuulla ja\nnähdä serenaadin ja katsoa, kenelle se pidettiin.\n\nNiin me kuljimme miltei talo talolta ja palavat kynttilät koristivat\nkaikkialla tietämme. Akkunoita avattiin joka taholla. Kuulijain\nparvet taajenivat yhä. Ja ruusunpunaiset neitojen huulet kuiskasivat\nsalaperäisten ikkunain takaa meille kiitoksensa.\n\n\"Laulu syömmet aukaisee!\"\n\nMe saimme suosionosoituksia pian muualtakin, sanoisinko yleisöltä.\nLiinoja huiskuteltiin.\n\n-- Hyvä, hyvin laulettu! huudettiin.\n\n-- Emme ole ennen sellaista serenaadia kuulleetkaan, sanottiin meille.\n\nMutta me vaelsimme eteenpäin, me kevään trubaduurit. Laulaen me\nkuljimme linnanportilta toiselle, ikkunalta ikkunalle. Linnan rouvat ja\nneidot meidän säveliimme heräsivät ja heiluttivat meille kiitoksensa\nvalkein käsin ja liinoin tai kuiskasivat ne kaihoisin äänin ja kuumin\nhuulin.\n\nJa riemu raikui meidän rinnassamme. Me kävelimme nuoruuden huumassa.\nKevään tuoksut ja neitojen kuiskaukset saivat veremme kohisemaan ja\nantoivat säveleille tunnetta ja syvyyttä. Se oli jumalallinen yö.\n\nYhä uusien ikkunain alla me pysähdyimme ja yhä uudestaan kajahti\nlaulumme ilmoille. Jälleen avautuivat ikkunat, sointuvien äänten\nlausuessa meille tunnekylläisiä sanoja. Ja kukkia lenteli parvemme yli.\nPian oli jokaisella rinnassa tulipunainen ruusu.\n\nAamu alkoi sarastaa. Ensin tuli taivaalle vaalea kajo. Sitten pilvien\nreunat pukeutuivat veripunaiseen purppuraan ja vihdoin liekehti itäinen\ntaivaanranta hetken kuin kultainen meren aaltoilu.\n\nSilloin vasta oli viimeinen serenaadimme pidetty.\n\nHuokasimme helpotuksesta.\n\n-- Mennään Vartiavuorelle katsomaan auringon nousua, ehdotti Pekka.\n\nKapusimme tutut portaat ja nousimme vuoren korkeimmalle harjulle, josta\naukeaa laaja näköala itään ja kaakkoon. Näimme mahtavan ilmiön. Aurinko\nnousi ja sen kultaiset säteet valaisivat ensin Tuomiokirkon tornin\npitkin pituuttaan, sitten vuorten harjanteet, katot, talojen päädyt\nja vihdoin koko puistoihin peittyvän Auran kaupungin. Sädehtien ja\nvälkkyen kiitivät sitten päivän säteet pitkin Aurajokea linnaa ja merta\nkohti.\n\nSamassa alkoi käki kukkua Samppalinnan mäellä.\n\nTervehdimme aamua laulamalla tuon hiljaisen ja vienon \"Laululinnut\",\nja sitten hajaannuimme kulkien muistojen ja unelmien vallassa kotiimme\nnukkumaan hetkeksi.\n\nSiten me sanoimme jäähyväiset koulukaupungillemme.\n\n\n\n\nNIIN ME JÄTIMME TURUN JA LÄHDIMME HELSINKIIN.\n\n\nNykyajan abiturientit eivät enää mene Helsinkiin suorittamaan\nylioppilastenttejään. He saavat valkolakkinsa kotikaupungissa.\nEikä olisi enää mahdollistakaan kuljettaa nykypäivinä valmistuvia\nylioppilasmassoja pääkaupungin yliopistoon tutkittaviksi\npuolen kuukauden kuluessa. Sitäpaitsi lienee tapa katsottu\nkansantaloudelliseksi tappioksi ja sehän merkitsee ratkaisevasti hyödyn\naikakaudellamme. Kaikki muut näkökohdat saavat silloin tietysti siirtyä\nsyrjään.\n\nMeidän aikanamme tuo vanha tapa oli vielä voimassa ja -- se vasta\noli matka. Sen me voimme vakuuttaa. Jos meillä olisi valta, niin\njotenkuten me koettaisimme järjestää saman ilon sittenkin nykyajan\nabiturienteillekin.\n\nSilloin oli kukkiva toukokuu. Ei luonnossa eikä meidän mielissämme\nollut surun häivettä. Kaikki, koko elämä oli hetken, vain hetken --\nyhtä riemuhymniä.\n\nMeilläkin oli edessä abiturienttein kuuluisa Helsingin matka ja siksi\nSjögrenin koulupoksissa -- itkettiin. Mamma ja pappa Sjögrenin poskilla\nkimalteli kirkkaita kyyneleitä.\n\nEmme paljon puhuneet, järjestelimmepähän vain asioita. Kapsäkkejä\npakattiin. Pöydällä oli kolme kimppua kosteita, väkevästi tuoksuvia\nruusuja.\n\nMamma Sjögren kulki silmät kosteina hiljaa ja hartaana keittiön ja\nsalin väliä. Hän silitti Reinon takin kaulusta.\n\n-- Ei se ole vielä hyvä, annappas harja minulle.\n\nReino oli hänen lempipoikansa, mutta emme me siitä olleet kummallekaan\npahoillamme, sillä me tiesimme hyvin, että mamma piti paljon meistäkin\nja me kaikki mammasta.\n\nMe näimme ilman kaunaa mamman hyväilevän Reinon ruskeita hiuksia, jotka\npyrkivät liiaksi heilahtelemaan otsalle.\n\nSitten jouduimme Antti ja minä yleisen tarkastelun alaisiksi vuoron\nperään. Ja virheitä oli, oli edelleenkin. -- Koskahan sitä ihminen\noikein tässä maailmassa pääsee valmiiksi? huokasin.\n\n-- Sinusta nyt ei tule valmista koskaan, sanoi mamma hymyillen\nkyyneltensä lomitse. Katsoppas nyt frakkiasi. Aiotko sinä todellakin\ntuolla tavalla mätätä sen kapsäkkiin? Sehän on ihan kauheata.\n\n-- Mikäs siinä on vikana, sehän lojuu siellä ihan ruhtinaallisesti,\nyritin puolustella.\n\n-- Todellakin, lojuu. Siinä sinä sanoit oikein. Aivan kuin ruhtinas\npalattuaan juopottelureissulta ja heittäydyttyään yhteen myttyyn\nsohvalle. Katso nyt, tällä tavalla, tällä tavalla frakki pakataan.\nMuista nyt aina, tämä on minun viimeinen opetukseni.\n\n-- Kyllä minä muistan, ihan varmasti muistan.\n\n-- Minä epäilen sitä, väitti mamma Sjögren vastaan. Ainoa, joka teistä\non tarkka pikkuasioissa, on Antti.\n\n-- Hm! kuului Reino sanovan. Siksipä nähtävästi Antti on tullut\nheikommaksi suurissa asioissa.\n\nAntti loi häneen murhaavan silmäyksen ja mietti hirveästi jotain\nsopivaa ilkeyttä -- löytämättä.\n\nMutta mamma puolusti häntä.\n\n-- Ei pidä halveksia pikkuasioita, eikä järjestystä. Niiden vuoksi\njuuri minä ennustan Antille huomattavaa tulevaisuutta.\n\n-- Muuten hän kyllä ei pitkälle potkisikaan, penäsi Reino taas\nylimielisesti.\n\n-- En minä mikään potkuri olekaan, sanoi Antti.\n\nVihdoin oli kaikki kunnossa. Seisoimme smirnaassa, kolme Jokikylän\npoikaa, jotka kahdeksan pitkää vuotta olimme asuneet mamma Sjögrenin\nsiipien suojassa. Nyt ojensi mamma meille ruusukimpun kullekin, suuteli\nmeitä otsalle ja pitsireunaisella nenäliinallaan hän pyyhki kirkkaita\nkyyneleitään.\n\n-- No, nyt teillä joka tapauksessa on ruusuja. Ehkäpä saatte paljonkin\nmuualta, hän lausui.\n\nTunsimme, että tässä olisi pitänyt sanoa jotain, mutta meidänkin\nkurkkuamme karisteli kummallisesti, ja me kiitimme vuorotellen mammaa\nsydämellisesti ja yksinkertaisesti.\n\nPappa Sjögren laski leikkiä vanhalla herttaisella tavallaan. Ja\nmolemmat vaativat meitä heti Helsingistä palattuamme tulemaan\nnäyttämään ylioppilaslakkejamme.\n\nUlkona kuului rattaiden räminää. \"Vosikat\" tulivat. Puristettuamme\nvielä kerran noiden uskollisten, hyvien vanhusten kättä, me hyppäsimme\nrattaille ja sitten mentiin täyttä karkua asemalle.\n\nSiellä oli asemasilta täynnä väkeä ja lisää tuli torin täydeltä. Mammat\nja papat, ystävät ja sukulaiset saattelivat omaisiaan ja muut olivat\nuteliaina katselijoina.\n\nAbiturientit olivat päivän sankareita. Ruusukimput heidän rinnallaan\nyhä kasvoivat. Koko mailma tuntui olevan täynnä ruusujen tuoksua.\n\n-- Hei Jokikylän pojat, tulkaa tänne, huusi Kalle. Täällä on\nsuomalaisen lyseon vaunu.\n\nRiensimme kohti.\n\nSilloin joku tarttui käsivarteeni. Käännyin ympäri. Nuori neito, Mandi\nKoskela, seisoi edessäni:\n\n-- Saanko antaa Teille vähän kukkia, hän lausui ja kiinnitti rintaani\nkimpun muhkeita ruusuja.\n\nKatselimme pitkään toisiamme. Hänen silmänsä sädehtivät ja minun\npovessani valahti lämmin virta.\n\nReino sai kukkia monelta tytöltä. Hänen koko rintansa oli ruusuja\ntäynnä. Hän niitti laakereitaan nyt. Millä mielellä hän vastaanotti\nkaikki nuo komeat kukat ja mitkä ajatukset liikkuivat niiden antajissa,\nsitä eivät kukat osanneet selvittää. Kaikki näytti ainakin ulkonaisesti\nolevan pelkkää riemua ja hyväntahtoisuutta.\n\nSitten kuului huuto: vaunuihin! Yleisö aaltoili. Abiturientit täyttivät\nvaunusillat. Kaikkialta kuului iloisia huudahduksia, sitten pitkä\nvihellys ja juna lähti liikkeelle.\n\nIloiset eläköön-huudot kajahtivat jatkuen loppumattomiin junan\nvyöryessä ihmismassojen ohi. Liinat liehuivat.\n\nSilloin kuului Kalle Palon ääni.\n\n-- Katsokaa, katsokaa tuonne!\n\nJunan perässä aivan asemasillan päähän asti juoksi pitkä, solakka\nneito. Hänellä oli kädessään suuri tulipunainen ruusu.\n\n-- Oihonna! kirkasin, unhottaen itseni ja muut.\n\n-- Oihonna! Oihonna! kuului huutoja kaikkialta. Oihonna juoksi meitä\nkohti. Hänen vaatteensa liehuivat tuulessa. Hän ojensi kättään, jossa\nprameili komea ruusu.\n\nHän myöhästyi auttamattomasti ja pysähtyi laiturin päähän. Kohottaen\nkätensä hän heilutti ruusullaan jäähyväiset pois kiitävälle junalle.\n\n-- Oihonna! Oihonna! kuului yhä hehkuvin äänin.\n\n-- Kenelle hän oli aikonut antaa tuon ruusun? Kuka sen olisi saanut?\nSitä kysyin minä, kysyi kymmenen muuta ja poskemme hehkuivat.\n\nTuuli löi savua vaunusillalle pimentäen näköalan. Painauduimme\nvaunuun. Istuin paikalleni ikkunan viereen. Silmissäni väikkyi\nkuva vaaleapukuisesta neidosta, joka solakkana ja kauniina kuin\nkreikkalainen jumalatar seisoi jossain korkealla, käsivarsi\nojennettuna, pitäen sormissaan auringon paisteessa sädehtivää,\ntulipunaista ruusua.\n\n-- Kuka sen olisi saanut! Siinä kysymys.\n\nSitten kokosin suuren ruusukimpun ja painoin ne kasvojani vastaan.\nHengitin syvään ja nautin niiden keväisestä tuoksusta alkaen ajatella\nsitä tyyntä, säihkyväsilmäistä tyttöä, joka oli ne minulle antanut.\n\nNiin me kiidimme avarampia maisemia kohti, joilla puhalsivat uudet ja\nvapaammat tuulet.\n\n\n\n"]