[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkDRAXy5p1NkSKq19FYjI95eIer-Z-AhPE0HflJ8aGhM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2556,"Vaimo, jonka minulle annoit","Caine, Hall",1853,1931,"2556-caine-hall-vaimo-jonka-minulle-annoit","2556__Caine_Hall__Vaimo_jonka_minulle_annoit",null,"romaani",[],[],"fi",1913,158102,1011875,false,49562,[22,23],"Man-woman relationships -- Fiction","Married women -- Fiction",[25],"Novels","\"Vaimo, jonka minulle annoit\" by Sir Hall Caine is a novel written in the early 20th century. The book delves into the complexities of the human condition, particularly focusing on the relationship between men and women, as well as the societal expectations surrounding these dynamics. The main character introduced is Mary O'Neill, who embodies the struggles that many women face in their relationships with fathers, husbands, and society.  The opening of the novel establishes a sense of foreboding and highlights Mary's difficult beginnings, marked by the circumstances of her birth during a tumultuous storm. It juxtaposes her father's fierce personality with his tumultuous history and aspirations, foreshadowing the familial conflicts that shape Mary's life. As the narrative unfolds, we learn about her strained relationship with her parents, particularly the oppressive dynamics with her father, setting the stage for an exploration of her identity as a woman in a challenging environment. The atmosphere is steeped in anticipation of how her life will evolve amidst these turbulent family relationships. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Swan, Toini",349,"Romaani kuvaa Mary O’Neillin el\u0004m\u0004\u0004 ja h\u0004nen vaikeita suhteitaan is\u0004\u0004ns\u0004, aviomieheens\u0004 ja lapseensa. Tarina k\u0004sittelee naisen asemaa sek\u0004 moraalisia valintoja avioliiton ja uskonnon ristipaineessa 1900-luvun alun yhteiskunnassa.","Hall Cainen 'Vaimo, jonka minulle annoit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2556. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VAIMO, JONKA MINULLE ANNOIT\n\nKirj.\n\nHall Caine\n\n\nSuomentanut\n\nToini Swan\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nTekijä lukijalle.\n\nI. Nainen ja hänen isänsä.\n\n Työvuoteni.\n Avioliittoni.\n\nII. Nainen ja hänen miehensä.\n\n Lempiviikkoni.\n Minä rakastan.\n\nIII. Nainen ja hänen lapsensa.\n\n Minä tulen äidiksi.\n Joudun kadoksiin.\n\nIV. Nainen ja hänen jumalansa.\n\n Pelastunut.\n\n\n\n\nTEKIJÄ LUKIJALLE.\n\n\nEn katso tarpeelliseksi enkä toivottavaksi ilmaista, minkä verran\nMary O'Neillin kertomus perustuu omaan mielikuvitukseeni ja minkä\nverran todenperäisiin tapahtumiin. Mutta koska tässä teoksessani olen\nkäyttänyt lähteinäni enemmän tosiseikkoja kuin romaaninkirjoittajain\non tapana, olen katsonut velvollisuudekseni muutella ja muodostella\nmerkitsevimpiä kuvauksia ja luonteita estääkseni lukijaa yrittämästä\narvailla, keitä esiintyvät henkilöt todellisuudessa ovat olleet.\n\nSe elämänlaatu, jota suuri osa romaaniani kuvaa, on minulle pienimpiä\npiirteitä myöten tuttua -- niin tuttua, etten voi sanoa tietoisesti\nluoneeni siihen mitään uutta; vaikken siis voi toivoa onnistuneeni\ntäydellisesti kätkemään juonen pohjana olevaa todellisuutta, olen\nsitä käsitellyt aivan vapaasti, katsoen ettei itse toiminta ole\nteoksessani pääasia.\n\nSe aihe, jota olen pitänyt silmällä, on niin yleisinhimillinen, että\nluulen sen olevan riippumattoman paikallisuudesta; sen näyttämöksi\nsopii yhtä hyvin Yhdysvallat kuin Brittein valtakunta tahi mikä muu\nEuropan maa tahansa. Se on tuo ikivanha kysymys Naisen suhteesta\nMieheen -- ei yksistään avioliitossa, vaan kaikessa, mikä heitä\nyhdistää kehdosta hautaan.\n\nSiksipä olen yrittänyt parastani kertoessani tosikertomuksen eräästä\nNaisesta, joka kertomus monessa suhteessa on tosikertomus kaikista\nNaisista, siinä kun käsitellään Naisen elämän neljää suurta ja\ntärkeää ajanjaksoa Nainen ja hänen isänsä, Nainen ja hänen miehensä,\nNainen ja hänen lapsensa, Nainen ja hänen Jumalansa.\n\nMARTIN CONRAD TEKIJÄLLE.\n\nTässä ovat muistiinpanot, joista juttelimme. Tehkää niillä mitä\nhaluatte. Muutelkaa, korjailkaa, lisätkää tai pyyhkikää pois oman\nmielenne mukaan. Ne ovat kirjoitetut ainoastaan minun luettavikseni\nja siksi niissä on paljon sellaisia kohtia, jotka vaativat selitystä,\nennenkuin niitä voi käyttää siihen tarkoitukseen, jonka te olette\nniille määrännyt. Täydentäkää niitä selityksillä niin paljon\nkuin suunniteltu aiheenne vaatii. Se syvä liikutus, jota ette\nkyennyt salaamaan kertoessani teille rakkaani elämäntarinaa, on\ntakeena siitä, että tulette käsittelemään sitä myötätuntoisesti ja\nhellävaroen.\n\nSaattaa, ehkä tapahtua, että kirjanne herättää ilmestyessään jonkin\nverran vihamielisyyttä, ja olipa teidän kuvauksenne vaikka kuinka\nhellävaroen tehty, niin sittenkin voi tästä vihamielisyydestä osa\nkohdistua kuvattaviinnekin. Mutta se on yhdentekevää. Kuten tiedätte,\non hän nyt siellä, missä maailman tuomio ei voi häntä saavuttaa. Ja\nminä puolestani olen viime aikoina niin useasti ollut vastatusten\nkuoleman kanssa, etteivät muut vaarat minua pelota.\n\nAiheenne miellyttää minua. Olen tyytyväinen ja onnellinen, jos tämän\nkertomuksen perustalla voitte kirjoittaa, yleisölle jotain, joka saa\nsen selvemmin kuin ennen älyämään, kuinka julma ja väärä on se Miehen\nja Naisen suhde, joka kaikkina aikoina näyttää nauttineen lain,\nvieläpä uskonnonkin siunausta. Silloin minusta tuntuu, että olen\nollut oikeassa -- täysin oikeassa -- salliessani maailman vilkaista\nrakkaani tahrattoman sydämen pyhitettyihin tunnustuksiin.\n\nKuulin tänään jälleen hänen äänensä. Hän on oikeassa. Rakkaus on\nkuolematon. Jumala siunatkoon häntä, ikuisesti rakastettuani!\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\nNAINEN JA HÄNEN ISÄNSÄ\n\n\n\n\n\nMary O'Neillin kertomus.\n\nTYTTÖVUOTENI.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\n\n\"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra\", niin alkaa eräs ihanimpia\npsalmeja, ja elämäni syvyyksistä ovat tämän kertomuksen tapahtumat.\n\nMinä en ollut haluttu lapsi -- en ainakaan tyttönä haluttu. Sen sain\nkuulla isä Dan Donovanilta, joka oli pitäjämme pappi. Minä synnyin\nlokakuussa. Kaiken päivää oli rankasti satanut. Sade pieksi rajusti\ntalomme seiniä ja valui vuolaina virtoina alas pitkin ikkunaruutuja.\nNeljän tienoissa iltapuolella tuuli yltyi, ja silloin pitkää ajotietä\nvarjostavien pähkinäpuiden kellastuneet lehdet kahisivat kuuluvasti,\nja peninkulman matkan päässä oleva meri vaikeroi kuin tuskiaan\nvalitteleva koira.\n\nAlakerrassa isäni huoneessa istui isä Dan takkavalkean ääressä,\nsiirrellen rukousnauhansa helmiä ja tarkaten pienintäkin ääntä,\njoka tuli isäni huoneen päällä olevasta äitini makuusuojasta. Isäni\nraskaat askeleet, jotka saivat koko talon täräjämään, jatkuivat\nlakkaamatta edestakaisin ikkunasta huoneen nurkkaan ja nurkasta\nvastakkaiselle seinälle. Tuon tuostakin Bridget täti pistäytyi sisään\nkertomaan, että kaikki kävi hyvin, ja aina puolen tunnin kuluttua\ntohtori Conrad astui huoneeseen kuulumattomin askelin, kuten hänen\ntapansa oli, veti muutamia sauhuja pitkästä savipiipustaan ja palasi\nsitten jälleen toimeensa.\n\nIsäni oli menehtyä kärsimättömyydestä.\n\n\"Kestää kauan\", sanoi hän kiinnittäen katseensa tohtorin kasvoihin.\n\n\"Ei pidä tuskailla -- ei mitenkään tuskailla\", sanoi isä Dan.\n\n\"Se on aivan tarpeetonta\", sanoi tohtori Conrad.\n\n\"Joutukaa sitten takaisin ja toimittakaa asia loppuun\", sanoi isäni.\n\"Viisisataa dollaria teille, jos kaikki päättyy hyvin.\"\n\nIsäni oli luullakseni siihen aikaan suuri mies. Suuri mies hän on\nluullakseni vieläkin. Kova ja julma hän on ollut minua kohtaan, se on\nminun kuitenkin myönnettävä. Jos hän olisi kuninkaaksi syntynyt, niin\nhän olisi saattanut kansansa pelätyksi ja ehkäpä kunnioitetuksikin\nkautta koko maailman. Hän syntyi kansankodissa, vieläpä kaikkein\nköyhimmässä, mäkitupalaisena. Ellanin kolkolla rämeiköllä on vieläkin\nhänen kotimökkinsä valkeaksi kalkittuine seinineen ja olkikattoineen.\n\nHänen oma isänsä oli ollut rajuluontoinen mies, täynnä uskaliaita\nunelmia, joista suurin osa oli keskittynyt häneen itseensä. Vaikka\nhän oli turvemajassa kasvanut ja Daniel Neale nimeltään, uskoi hän\npolveutuvansa suorassa polvessa saarensa ylhäisimmästä aatelistosta,\nHovin O'Neilleistä ja Raa-linnan parooneista. Todistaakseen\nväitteensä tosiksi hän päiväkaudet selaili pitäjän kirkonkirjoja ja\nyönsä hän vietti äänekkäästi jutellen kylän ravintolassa. Kansa sanoi\nhäntä \"Neale lordiksi\" puolittain piloillaan, puolittain tosissaan.\nEräänä päivänä hänet kannettiin kotiin kuolleena. Hän oli saanut\nsurmansa päihtyneenä riidellessään äkkipikaisen kerskurin, kapteeni\nO'Neillin kanssa, joka oli läimähyttänyt häntä ohimolle kepillään.\nHänen vaimonsa, minun isoäitini, ripusti silakkaverkon vainajan\nvuoteen eteen estääkseen toisessa vuoteessa nukkuvia lapsia näkemästä\nhäntä.\n\nLapsia oli kuusi, ja miehensä kuoleman jälkeen oli vaimon hankittava\nruokaa kaikille. Maa, joka kuului hänen mökkiinsä, oli laihaa, ja\nleivän saantia kartuttaakseen hänen oli tapana käydä kitkemässä\nvarakkaampien naapuriensa istutuksia. Niukasti siitä työstä\nmaksettiin -- yhdeksän penceä päivältä kauniilla säällä ja kuusi\npenceä muina päivinä, ja kahdesti viikossa annettiin kannu maitoa\nja kimpale voita matkaan. Puutetta kärsittiin, ja lapset joutuivat\nsiitä ensimäisinä kärsimään. Kuolema korjasi heistä viisi. \"Heitä\nei haluttanut jäädä luokseni\", oli äidin tapana sanoa. Isäni vain\njäi eloon; hänkin oli Daniel nimeltään. Kun hän varttui isommaksi,\noli äidillä paljon apua hänestä. Hän rakasti äitiään, siitä olen\nvakuutettu. Luulenpa täydellä todella, että hän alkujaan oli\nrakastava ja jalomielinen luonteeltaan, vaikka sitä nyt on vaikea\nuskoa.\n\nTekisin väärin häntä kohtaan, ellen kertoisi muuanta juttua hänen\npoikavuosiltaan. Hän oli äitineen käynyt vuorilla leikkaamassa\nkanervia, jotka Curraghista saadun turpeen kera olivat mökkiläisten\nainoaa polttoainetta. He raahasivat matkassaan olkiköydellä sidottua\nokaista kanervakimppua, kun maantielle kääntyessään joutuivat\nuhkeitten vaunujen tielle, jotka äkkiarvaamatta ajaa karahuttivat\nesiin hovin ajotien kulmauksesta kahden korskean pähkinänkarvaisen\nhevosen vetäminä, joita ohjasi loistavapukuinen englantilainen ajuri.\nHevoset peräytyivät säikkyen suurta kanervakimppua, jolloin vaunuissa\nistuva herrasmies kiroillen pisti päänsä ulos vaununikkunasta, ja\nsamassa raaka ajuri läimähytti ruoskallaan avopäistä vaimoa ja pienen\npojan paljaita sääriä.\n\nSeuraavassa tuokiossa vaunut katosivat. Ne olivat O'Neillin suvun\npäämiehen, Raa-linnan lordin, sen, jonka läheinen sukulainen,\nkapteeni O'Neill, oli tappanut isoisäni, eikä poloinen isoäitini\nniinmuodoin virkkanut mitään. Mutta niin pian kun kivistävät sääret\nsen sallivat, kuivasi poikanen silmänsä repaleisella hihallaan,\nsanoen:\n\n\"Älä ole milläsikään, äiti. Kun minä tulen aikamieheksi, niin saat\nomat vaunut, eikä herrat saa enää sinua piestä.\"\n\nÄiti kuoli. Poika oli siihen aikaan kaksikymmenvuotias,\nvahvajäseninen, vankkarintainen nuorukainen, kasvatusta melkein\ntykkänään vailla, mutta teräväjärkinen ja tahdoltaan kukistumaton.\nNiinpä hän varusti reppunsa ja siirtyi Amerikkaan. En ole koskaan\npäässyt oikein selville siitä, mitä työtä hän ensin joutui tekemään.\nMuistan vain kuulleeni, että jotain uhkarohkeata ja hengenvaarallista\nse oli ja että hän nopeasti yleni. Kahden vuoden kuluttua hän oli\nkohonnut päällysmieheksi. Viiden vuoden kuluttua hän oli jo osakas.\nKymmenen vuoden kuluttua hän oli rikas mies. Kahdenkymmenenviiden\nvuoden kuluttua hän oli miljoonain omistaja, joka johti trusteja ja\nteollisuusrenkaita.\n\nKuulin kerran hänen sanovan, että rahoja kolisi hänen kirstuunsa\nkuin kaurajauhoja sihdin silmistä, mutta minulle ei ole koskaan\ntarkoin kerrottu, mitä viimein tapahtui. Huhuttiin jotain\nlain sekaantumisesta ja että hänen oli ollut pakko luopua\nliikeyrityksistään. Minun kertomukseni tietää vain sen, että hän\nneljänkymmenenviidenvuoden ikäisenä palasi Ellaniin. Muuttuneena\nmiehenä hän tuli, tylyä oli hänen puheensa, tuikea hänen ilmeensä\nja käskevästi kohosivat hänen silmäkulmansa. Rikkaudenhimo oli\npainanut leimansa häneen. Koko saari mateli hänen kasvojensa edessä\nja ihmiset, jotka olivat hänen isäänsä pilkanneet, ryömivät hänen\njalkainsa ympärillä kuin torakat.\n\nKotiin tultuaan hän ensi työkseen osti äitinsä mökin, rakennutti\nuuden olkikaton siihen ja jätti sen erään köyhän vaimon hoidettavaksi.\n\n\"Vielä sitä ehkä kerran tarvitaan\", sanoi hän.\n\nHänen seuraava toimensa oli täysin arvokas \"Neale lordin\" pojalle.\nKuullessaan, että kapteeni O'Neill oli pahasti takertunut\nvelkoihinsa, hän osti kerskurin panttikirjat, karkoitti hänet hovista\nja asettui itse sinne asumaan.\n\nVuotta myöhemmin hän pyysi anteeksi omalla tavallaan. Hän nai toisen\nkapteenin tyttäristä. Isabel, vanhempi sisaruksista, oli lempeä\nja kaunis tyttö, hyvin hento ja arka sekä suloisin alistuessaan,\nkuten muutamat ylänkömaan yrtit, jotka tuoksuvat suloisimmin,\nkun niitä poljetaan ja rutistetaan. Nuorempi sisar Bridget oli\nrivakka, jotenkin jokapäiväinen, ja ylpeä teräväpäisyydestään ja\nlujatahtoisuudestaan.\n\nNuoremman sisaren haikeaksi mielipahaksi isäni valitsi vanhemman.\nÄitini toivomuksia tai mieltä ei tietääkseni ensinkään tiedusteltu.\nHänen isänsä ja minun isäni keskustelivat aiotusta avioliitosta\nkuten kauppa-asiasta ainakin, ja sillä asia oli päätetty. Hääpäivänä\nisäni suoritti kaksi sangen huomattavaa tekoa. Hän merkitsi nimensä\nkirkonkirjaan Daniel O'Neillinä erivapautuskirjan nojalla, ja\ntuodessaan morsiamensa tämän entiseen kotiin hän hinautti tuon\njylhän: harmaan talon neliskulmaiseen torniin Yhdysvaltain tähtilipun\nsyntymäsaarensa lippuun kiinnitettynä. Hän oli jutellut vähemmän kuin\n\"Neale lordi\", mutta ajatellut ja toiminut enemmän.\n\nKaksi vuotta kului perillistä syntymättä, eikä isäni yrittänyt\nsalata pettymystään, joka lopulta kohosi melkein suuttumukseksi.\nHänen aikansa oli siihen asti kulunut rakennuksen ja maatilan\nparannuspuuhissa, mutta hänen väsymätön tarmonsa alkoi jo vaatia\nlaajempaa vaikutusalaa. Ellanin saaret olivat silloin vielä perin\nalkuperäisellä kannalla, ja sen asukkaat, osittain merimiehiä,\nosittain maamiehiä, olivat yksinkertaista, jumalaapelkäävää väkeä,\nköyhiä tosin, mutta eivät puutteenalaisia. Mutta isäni päässä\nliikkui suurellisia suunnitelmia. Tarmollaan ja yritteliäisyydellään\nhän aikoi loihtia saareen uutta elämää, rakentaa ravintoloita,\nteattereita, seurain taloja, oluttupia ja tanssisaleja, perustaa\nkilpakenttiä ja vuorten harjuille nousevia sähköratoja sekä muutenkin\nkaikin tavoin muuttaa seudun virkistys- ja huvittelupaikaksi Brittein\nkuningaskunnan väestölle.\n\n\"Katsotaanpas eikö tämä vanha saari ala surista\", sanoi hän, ja\nsuurin osa naapureita, jotka eivät parempaa halunneet kuin tulla\nloihtimalla rikkaiksi -- asianajajiksi, pankkiireiksi ja saaren\nvirkamiehiksi -- avustivat häntä voimainsa takaa hänen uskaliaissa\nyrityksissään.\n\nMutta hän oli tuskin päässyt alkuun, kun jotain odottamatonta\ntapahtui. Vanha Raa-linnan lordi, O'Neillin suvun päämies, joka\nkerran oli kiroillut isoäidilleni, palasi Ellaniin kuolemaan,\noleskeltuaan monta vuotta ulkomailla, missä hän huonolla elämällään\noli hankkinut itselleen turmiollisen taudin. Koska hän oli\nvanhapoika, olisi hänen lähin seuraajansa ja perillisensä ollut\nkapteeni O'Neill, mutta äidinisäni oli kuollut edellisenä talvena\nja kun miesjälkeläistä ei suorassa polvessa ollut olemassa, näytti\nsiltä kuin arvonimi ja perintö (jotka erivapautuksen nojalla\nsaattoivat kuulua lähimmälle miessukulaiselle naispuolisen perillisen\nkautta) olisivat joutuneet eräälle kaukaiselle sukulaiselle,\nneliloistavuotiaalle pojalle, joka oli protestantti ja kävi siihen\naikaan koulua Etonissa.\n\nIsäni suuri pettymys karmi hänen mieltään nyt enemmän kuin koskaan\nennen. Mutta odottamattomat seikat eivät ole harvinaisia, ja eräänä\nkevätpäivänä ilmoitti sairastavaa äitiäni katsomaan kutsuttu tohtori\nConrad, että äitini oli raskaana.\n\nIsäni riemastus oli rajaton, vaikka hänen onnellisuuttaan vähensi\nalussa pelko, ettei tulossa oleva lapsi olisikaan poika. Mutta\nvähän ajan kuluttua tämäkin vaara häipyi hänen mielestään, eikä\naikaakaan, kun hänen turhamaisuutensa ja kukistumaton tahtonsa niin\nkokonaan valtasivat hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä,\nettä hän alkoi puhella syntymättömästä pojastaan, ikäänkuin olisi\npoikalapsen syntymä ollut jo ennakolta päätetty tapahtuma. Menipä hän\ntoisinaan niinkin pitkälle, että jutteli äitini, tohtori Conradin ja\nennen kaikkea isä Danin kanssa poikansa nimestä. Se oli oleva Hugh,\nsillä O'Neillin suvun päämiehet olivat olleet tämännimellisiä halki\nvuosisatojen jo hämärässä muinaisuudessa, jolloin, niin otaksuttiin,\nhe olivat olleet Ellanin kuninkaina.\n\nÄitinikään ei ollut vähemmän onnellinen. Hän ei enää tuntenut\nsyynalaisuutta, ja vaikkakin hänet alussa riitti onnelliseksi\ntekemään jo yksin se tieto, että häntä odotti kaikista inhimillisistä\niloista suloisin, äidiksi tulemisen ilo, niin antautui hänkin lopulta\nsiihen toivoon, että hänen lapsensa on poika. Kaiketi siihen oli\nsyynä pelkästään into alistua miehensä toivomuksiin ja tahtoon ja\ntoteuttaa hänen kiihkeä odotuksensa. Tai ehkäpä hänellä oli toinenkin\nsyy, salainen syy, joka johtui siitä, että hän naisena tunsi itsensä\nheikoksi ja araksi, ehkäpä hän mietti sitä, että hänen odotettu\npoikansa oli tuleva vahvaksi, uljaaksi ja vapaaksi.\n\nKaikki kävi hyvin syksyn loppuun asti, mutta silloin saapui\nRaa-linnasta hälyyttäviä uutisia. Vanhan lordin sairaus oli saanut\npahan käänteen, ja hänen tilansa huononi äkisti. Tohtori Conradilta\ntiedusteltiin asiaa, ja hän sanoi mielipiteensä olevan, ettei sairas\nvoisi elää vuoden loppuun asti. Isäni joutui tästä kuumeentapaiseen\nlevottomuuteen. Hän noudatti luokseen asianajajan ja neuvotteli sekä\nhänen että isä Danin kanssa.\n\n\"Jotain tässä on puuhattava\", sanoi hän, ja kun hänelle selvisi,\nettä hänen korkealle lentävät toiveensa hupenisivat tyhjiin, ellei\n(mainitun ikivanhan perintösäädöksen nojalla) hänen lapsensa syntyisi\nennen vanhan lordin kuolemaa, alkoi hänen kärsimättömyytensä muuttua\nkuluttavaksi tuleksi.\n\nEnsi kerran elämässä hänen kiihkoisuutensa suuntautui uskontoon ja\nhyväntekeväisyyteen. Hän lupasi siinä tapauksessa, että kaikki kävisi\nonnellisesti -- lahjoittaa uuden alttarin seurakunnan Pyhän Marian\nkirkkoon kuuluvaan kappeliin, tonnin kivihiiliä jokaiselle viiden\npeninkulman sisässä asuvalle köyhälle ja naapurikylän jokaiselle\nseitsemättäkymmentä käyvälle asujamelle juhla-illallisen. Huhuttiinpa\nhänen intonsa vieneen hänet niinkin pitkälle, että hän salaisesti\nantoi rahaa joillekin imartelijoilleen, jotta he panisivat toimeen\nilotulituksia suuren tapauksen kunniaksi, ja tähän ilotulitukseen\nolisi myös kuuluva vastapäätä meidän taloamme ylenevälle\nPilvikukkulalle pystytettävä jättiläislaite, jossa hehkuvin\ntulikirjaimin loistaisi kaikkein luettavana: \"Jumala Siunatkoon\nOnnellista Perillistä\". Tornin ison kellon soitto oli oleva merkkinä\nympäristölle, että syntyminen oli tapahtunut ja että odotettuun\njuhlanviettoon oli ryhdyttävä.\n\nSyyskuu kului, oltiin lokakuussa, ja kaiken aikaa saapui joka päivä\nsalaisia viestejä Raa-linnasta. Joka aamu lähetettiin tohtori Conrad\näitini luo. Vastenmielisempää näytelmää ei voi ajatella. Siinä\nkilpailivat kuolon enkeli ja elämän enkeli, ja heidän välillään\nseisoi isäni käskevä sielu, koettaen pitää toista loitolla ja toista\njouduttaa.\n\nIsäni maltittomuus tarttui hänen ympäristöönsäkin.\nVarsinkin se henkilö, johon se kohdistui, joutui sen vaikutuksen\nalaiseksi. Seuraus oli se, mitä saattoi odottaakin. Äitini joutui\nsynnytysvuoteeseen kokonaista kuukautta ennen aikaansa.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nKello kuuden seutuvilla tuuli oli yltynyt hirmumyrskyksi. Ajotien\npuista olivat viimeisetkin lehdet ryöstäytyneet lentoon, ja alastomat\noksat pieksivät toisiaan kuin hurjasti liikkuvat ruoskat. Meri\npauhasi entistä äänekkäämmin, ja Pyhän Marian kalliolta, joka oli\npeninkulman matkan päässä rannalta, kumahteli kellojen ääni kuin\nkuohujen alta kaikuen.\n\n\"Sääli ihmisraukkojen ilotulitusta\", virkkoi isä Dan.\n\n\"Illallisensa he kumminkin saavat\", sanoi isäni.\n\nOli tullut pimeä, mutta isäni ei sallinut lamppuja sytytettävän.\nHänen omassa huoneessaankaan ei ollut muuta valoa kuin takassa\npalavain turpeiden ja halkojen himmeät liekit. Toisinaan, kun myrsky\ntuokioksi vaimeni, saattoi ylähuoneesta kuulla ajoittain keskeytyvää\nvoihkinaa, jota seurasi vakavain äänten sorina.\n\n\"Kai se nyt pian tapahtuu\", hoki isäni vähän väliä.\n\nJa siihen isä Dan aina vastasi:\n\n\"Herra olkoon kiitetty.\"\n\nSeitsemän seutuvilla oli myrsky kiihtynyt korkeimmilleen. Tuuli\nulvoi isossa savutornissa kohisten kuin ukkonen. Meri hyrskyili niin\nrajusti, että kaikki muut äänet hukkuivat kuohujen pauhinaan. Mutta\nläpi myrskynkin myllerryksen kuultiin kovaa jyskytystä pääovelta.\nEräs palvelustytöistä kiiruhti ovelle, mutta isäni kutsui hänet\ntakaisin ja ottaen lyhdyn läksi itse avaamaan. Hän työnsi oven auki\nniin varoen kuin ulkoa tuleva viima sen salli ja astui portaille.\n\nSiinä istui hevosen selässä livreapukuinen ajuri toinen satuloitu\nhevonen vieressään. Hän oli likomärkä sekä hiestynyt pitkästä ja\nrajusta ratsastuksesta. Ponnistaen äänensä myrskyssä kuulumaan, hän\nhuusi:\n\n\"Eikö tohtori Conrad ole täällä?\"\n\n\"On kyllä -- entä sitten?\" vastasi isäni.\n\n\"Sanokaa hänelle, että häntä tarvitaan ja että hänen täytyy\nhetipaikalla tulla minun kanssani.\"\n\n\"Kuka käskee?\"\n\n\"Lordi Raa. Hänen armonsa on pahasti sairas. Hän tahtoo heti paikalla\ntohtorin luokseen.\"\n\nIsäni oli hurjan ristiriidan vallassa. Toiselta puolen houkutteli\nhäntä palava halu pitkittää vanhan lordin elämänlankaa, toiselta\npuolen toivo saada nähdä perillisensä niin pian kuin mahdollista.\nMutta empimistä ei kestänyt kauan.\n\n\"Sanokaa lordille\", huusi hän, \"että täällä on nainen\nsynnytystuskissa ja ettei tohtori voi tulla, ennenkuin hän on\nsynnyttänyt.\"\n\n\"Mutta minulla on hevonen matkassa, ja tohtorin on tultava minun\nkanssani.\"\n\n\"Viekää hänen armolleen vastaukseni ja sanokaa että Daniel O'Neill\nsen lähetti.\"\n\n\"Mutta lordi on kuolemankielissä, ja ellei tohtori tule hänestä verta\nlaskemaan, saattaa hän kuolla ennen aamua.\"\n\n\"Ellei tohtori ole täällä auttamassa vaimoani, saattaa lapseni kuolla\nennen keskiyötä.\"\n\n\"Mitä merkitsee lapsenne syntymä hänen armonsa kuolemaan verraten?\"\nhuusi mies, mutta ennenkuin sanat olivat kunnolleen päässeet hänen\nsuustaan, oli isäni, tavattoman vahva kun oli, tarttunut suitsiin ja\ntyöntänyt hevosen ratsastajineen matkan päähän.\n\n\"Suoriutukaa toiselle puolelle veräjää, tai minä viskaan teidät\ntielle\", ärjäisi hän ja palasi sitten sisään paiskaten oven kiinni\njälkeensä.\n\nIsä Dan jutteli useasti, kuinka Raa-linnan ajurin kuultiin vielä\njonkun aikaa äänekkäästi huutavan tohtoria nimeltä äitini valaistujen\nikkunain alla. Mutta hänen äänensä hukkui tuulen valituksiin, ja\nhetken kuluttua hänen hevosensa kaviot polkivat suurelle veräjälle\nkulkevan tien hiekoitusta.\n\nIsäni palasi harmista puhisten huoneeseensa, ravistaen sadetta\nhiuksistaan ja parrastaan. Ehkäpä hänen kiihtyneissä aivoissaan\nkummitteli muisto eräästä neljäkymmentä vuotta sitten sattuneesta\ntapahtumasta.\n\n\"Se vanha heittiö\", mutisi hän, \"kyllä kai se olisi hänelle mieleen.\nSitä he kaikki tahtoisivat? Kuka heistä huolisi minun poikaani\njoukkoonsa?\"\n\nUlvova yö ulkona kävi yhä hirvittävämmäksi. Rannalta kuului pauhu\nniin kova, kuin joku villieläin olisi koettanut vapautua meren\nkohdusta. Kerran tuli Bridget täti alakertaan kertomaan, että äitini\npelkäsi myrskyä. Kaikki talon palvelijat olivat kokoontuneet halliin,\npelonalaisina ja kertoen toisilleen taikauskoisia juttuja.\n\nMutta äkkiä myrsky lauhtui. Sade ja tuuli tuntuivat hetkeksi\ntaukoavan. Meri hillitsi raivoansa ja Pyhän Marian kalliolta\nkumahtava kellonääni häipyi etäisyyteen. Oli ikäänkuin avaruuksia\nkiitävä maailma olisi äkisti pysähtynyt kulussaan.\n\nSamassa, keskellä tätä hiljaisuutta kuului yläkerrasta entistä\ntuskaisempi voihkina. Isäni vaipui tuoliinsa, risti kätensä ja\nsulki silmänsä. Isä Dan siirteli rukousnauhansa helmiä huuliaan\nliikutellen, mutta äänetönnä.\n\nSitten kuului ylähuoneesta heikko äännähdys. Isäni avasi silmänsä ja\nalkoi kuunnella. Isä Dan pidätti henkeään. Äännähdys uudistui, mutta\nentistä voimakkaampana, kirkkaampana ja kimeämpänä. Nyt ei voinut\nenää olla epäilystä. Se oli Luonnon ikuinen merkki, että uusi elämä\noli syntynyt maailmaan hiljaisuuden helmasta.\n\n\"Nyt se on lopussa\", sanoi isäni.\n\n\"Kunnia olkoon Jumalalle ja kaikille pyhimyksille!\" sanoi isä Dan.\n\n\"Kylläpä heitä nyt sapettaa\", huudahti isäni, ja hän hypähti pystyyn\nja alkoi nauraa.\n\nHän riensi ovelle ja työnsi sen auki. Hallissa seisovat palvelijat\nkuiskailivat kiihkeästi keskenään, ja puutarhuri Tom Dug, jota\ntavallisesti sanottiin Tommy toveriksi, astui isäni luo kysyen, oliko\nhänen nyt soitettava suurta kelloa.\n\n\"Tietysti\", vastasi isäni, \"mitäs te sitten olette tässä kaiken aikaa\nodottaneet?\"\n\nParin minuutin kuluttua alkoi tornin kello kumahdella ja heti sen\njälkeen alkoivat pitäjän kirkonkellotkin iloisesti soida.\n\n\"Kylläpä heitä nyt sapettaa, sanon minä\", huudahti isäni ja\nnaureskellen voitonriemuista nauruaan asteli pitkin kivipermantoa\nlujemmin askelin kuin milloinkaan ennen.\n\nYhtäkkiä taukosi lapsenitku, ja ylhäältä kuului hätäistä äänten\nsorinaa. Isäni pysähtyi, hänen kasvonsa jäykistyivät, ja hänen\näänensä, joka äsken oli kaikunut iloisen torven tavalla, laskeutui\nläähätykseksi.\n\n\"Mitä on tekeillä? Missä on Conrad? Miksei hän tule tänne kertomaan?\"\n\n\"Ei pidä tuskailla. Kyllä hän heti tulee\", sanoi isä Dan.\n\nKului tuokio, jonka aikana ei kuultu mitään eikä puhuttu mitään,\nmutta sitten isäni, kykenemättä enää maltittomuuttaan hillitsemään,\nmeni portaitten alapäähän ja huusi tohtoria nimeltä.\n\nTuota pikaa kuuluivat tohtorin askeleet kiviportaissa. Ne olivat\nepäröiviä, pysähteleviä ja laahustavia. Sitten tohtori astui isäni\nhuoneeseen. Takkatulen himmeässä valossakin saattoi nähdä, että\nhänen kasvonsa olivat kalpeat, tuhkanväriset. Hetkisen hän seisoi\näänetönnä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, painostava hiljaisuus.\nSitten isäni sanoi:\n\n\"No, mitä kuuluu?\"\n\n\"Se on...\"\n\n\"Puhukaa, mies... Tarkoitatteko... että se on _kuollut_?\"\n\n\"Ei, ei, sitä en tarkoita.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Se on tyttö.\"\n\n\"Ty... tyttökö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" äännähti isäni vaipuen takaisin tuoliinsa. Hänen\nhuulensa aukenivat, ja silmät, jotka äsken olivat riemusta\nliekehtineet, tuijottivat nyt tylsinä sammuvaan hiilokseen.\n\nIsä Dan yritti häntä lohduttaa. Jokaisessa laihossa on ohdakkeitakin,\nja onhan tytönkin syntymä itse asiassa pidettävä onnellisena\ntapahtumana. Tytöt ovat elämän kukkia, miehen ilo ja lohdutus hänen\nmaallisessa vaelluksessaan, ja moni isä, joka tytön syntyessä on\nkohtaloaan valitellut, on vielä saanut kiittää Herraa hänestä.\n\nKaiken aikaa olivat riemukellot soida kumahdelleet, ja nyt alkoi\nhuonekin käydä valoisaksi, sillä Pilvikukkulalla sytytetty\nilotulituslaite pilkkaavine tervehdyksineen: \"Jumala Siunatkoon\nOnnellista Perillistä\", lennätteli ympärilleen monivärisiä,\nleimahtelevia valonsäteitä.\n\nLempeällä äänellään, joka muistutti tasaisten kivien yli valuvaa\npuroa, isä Dan yhä puheli lohdutuksen sanoja.\n\n\"Niinpä niin, naiset ovat maan suola. Jumala heitä siunatkoon, ja kun\najattelen mitä kaikkea heidän on kärsittävä, että maailma voisi pysyä\npystyssä ja sukukunnat jatkua, tekisi mieleni langeta polvilleni\nensimäisen naisen eteen, jonka tiellä kohtaan, ja suudella hänen\njalkojaan. Mitä olisi maailma ilman naisia? Ajatelkaa pyhää Theresaa!\nAjatelkaa hurskasta Margaret Maryä! Ajatelkaa Pyhää Neitsyttä\nitseään!\"\n\n\"Oh! vaietkaa jo loruillenne\", huusi isäni ja kavahtaen pystyyn alkoi\nkirota ja sadatella.\n\n\"Lopettakaa tuo kirottu soitto! Aikooko se hupsu soittaa\niankaikkisesti. Tekevätkö perkeleet ja helvetti pilkkaa minusta?\"\n\nTämän sanottuaan ja päälle päätteeksi ärähtäen kirouksen omalle\nmielettömyydelleen isäni harppasi ulos huoneesta.\n\nÄitini oli kuullut kaikki. Ohut hirsikatto ei voinut estää miehen\nkiukkuista purkausta tulemasta hänen kuuluvilleen. Häntä hävetti. Hän\ntunsi mielessään itsensä syylliseksi, ja heikosti tuskasta parahtaen\nhän kääntyi seinään päin ja pyörtyi.\n\nVanha lordi kuoli samana yönä. Hänen rietas sielunsa läksi varjojen\nmaahan tekemään tiliä elämästään, ja kuukautta myöhemmin uusi lordi\nRaa, Eton-koulun nuttuun puettu poika, saapui ottamaan haltuunsa\nperintönsä.\n\nMutta jo aikaa sitä ennen oli isäni, työntäen mielestään\npettymyksensä ikäänkuin maksetun laskun, ryhtynyt työhön\nasianajajainsa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten kanssa\ntoteuttaakseen suurelliset suunnitelmansa ja loihtiakseen saareen\nuutta elämää.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nPalauttaessani mieleeni aikaisimman lapsuuteni hämäriä ja ikäänkuin\nusvaan verhottuja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, joita en\nole kuullut isä Danin suusta, on ensimäinen tietoisuuteeni jäänyt\nmuistelma iso huone, jossa oli suuri vuode, suuri kaappi, suuri\npeilipöytä, suuri rukoustuoli, madonnan kuva sen yläpuolella seinällä\nja avonainen ikkuna, johon varpunen aamuisin tuli visertämään.\n\nKun olin kyllin vanha ymmärtämään ja erittelemään huomioitani,\nkäsitin, että se oli äitini huone ja että se suloinen joku, jonka\noli tapana nostaa minut syliinsä, kun minä tallustelin löytöretkillä\nsuuressa huoneessamme, oli juuri äiti itse. Muistan, että hän\nlohdutteli minua, kun lankesin, ja että hän silitteli päätäni ohuella\nvalkealla kädellään laulaessaan vienolla äänellään ja tuuditellessaan\nminua.\n\nKoska en muista nähneeni äitiäni milloinkaan talon muissa huoneissa\nenkä yleensä missään muualla paitsi vaunuissamme, kun läksimme\najelemaan aurinkoisina päivinä, päätän hänen jääneen vialliseksi\nsyntymästäni saakka.\n\nNe kasvot, jotka ensimäisinä sukeltavat esiin muistojeni usvasta,\novat tohtori Conradin sekä isä Danin hilpeät ja ystävälliset kasvot.\nMuistan edellisen leppeän äänen, kun hänen aamiaisen jälkeen oli\ntapana pistäytyä äitini huoneessa sanoen: \"Olemmeko tänä aamuna\nhyvissä voimissa, rouva?\" Ja vieläpä leppeämpi oli toinen ääni, joka\nkysyi: \"Ja miten voi tyttäreni tänään?\"\n\nRakastin kumpaakin, mutta etenkin isä Dania, joka sanoi minua\nNannykseen ja väitti minun olevan hänen elämänsä kiusan ja\nmielipahan, koska olin aina täynnä kujeita kuin vuohi. Itsekin hän\nmahtoi vielä olla vanha lapsi, sillä muistan selvästi, kuinka hän\nheti sen jälkeen kun oli antanut synninpäästön äidilleni, kömpi minun\nkanssani nelinkontin lattialla ja leikki piilosilla-oloa suuren\nvuoteen jalkojen takana lakkaamatta myhäillen ja nauraen. Muistanpa\nvielä senkin, että hän kulki väljässä takissa, joka oli kaulaan asti\nnapitettu ja jossa oli kaksi suurta, pystysuoraa taskua, ja että nämä\ntaskut olivat kaappini ja laatikkoni, sillä niihin minä pistin leluni\nja nukkeni, vieläpä leivoksentähteenikin säilyttääkseni ne varmassa\nturvassa.\n\nÄitini sanoi minua Mary-kultaseksi, ja hänen rakkautensa ainoaan\nlapseensa lienee aiheuttanut sen, että hän vieroitti minua myöhään,\nsillä minulla on epämääräinen muisto hänen valkoisista, pehmeistä,\nmaitoisista rinnoistaan. Minä nukuin pienessä pajukehdossa hänen\nvuoteensa vieressä, niin että hän ulottui peittämään minua, jos yöllä\npotkin peitteen päältäni. Hän sanoi usein, että muistutin lintua,\npienessä, tummassa päässäni kun oli jotain lintumaista, samoinkuin\npään asennossa. Sen muistankin, että olin nopsa pikku olento, joka\nliverrellen lentelin edestakaisin varpaillani kolkossa ja jotenkin\nilottomassa kodissamme.\n\nJos minä muistutin lintua, niin muistutti äitini kukkaa. Hänen\nkapea, kaunis päänsä heikosti punoittavine kasvoineen oli eteenpäin\nkumartunut kuin ruusu varressaan. Tavallisesti hän oli mustiin\npuettu, mutta kaulus ja päähine hänellä olivat valkeaa pitsiä,\nsellaiset, joita vanhoissa kuvissa usein näkee. Kun nyt palautan\nhänet muistiini, hänen suuret, kosteat silmänsä ja hempeän sulavan\nsuunsa, luulen ettei hellyyteni eikä lapsuudenmuistojeni taikavoima\nyksin vaikuta käsitykseeni, kun yhä vieläkin, niin monen vuoden\nkuluttua, nähtyäni niin erilaisia naisia eri maissa, pidän rakasta,\nvähän tunnettua ja vähän rakastettua äitiäni maailman kauneimpana\nnaisena.\n\nEn nytkään voi olla kummastelematta, etteivät muut ihmiset,\nvarsinkaan isäni, nähneet häntä minun silmilläni. Luulenpa hänen\nomalla tavallaan pitäneen äidistä, mutta hänen kiintymykseensä\nsisältyi hänen tahtomattaankin jonkinlaista halveksumista, jonka\nminun pienet, valppaat silmäni kyllä älysivät. Äiti nähtävästi\npelkäsi häntä ja oli aina hermostunut ja arka, kun hän astui\nhuoneeseemme sama tervehdys melkein aina huulillaan:\n\n\"Mitä kuuluu, Isabel? Entä miten voi lapsesi?\"\n\nJo varhaisimmassa lapsuudessani tein sen huomion, että hän puheli\nminusta, kuin olisin ollut äitini lapsi enkä hänen, ja se jo\nalunpitäen jäykistytti tunteeni häntä kohtaan.\n\nMinä pelkäsin hänen kovaa ääntänsä ja korskeata käytöstänsä, kun\nhän näyttäytyi, tuo iso, harmaapäinen mies, raittiin ilman tuoksu\npaksuissa sarssivaatteissaan. Tuntuipa kuin tämä pelko olisi\ntarttunut minuun jo ennen syntymistäni, äitini kohdussa.\n\nEnsimäisiä lapsuuteni ajan muistelmia on, että juoksentelin hyppien\nlattialla ja häiritsin isääni hänen istuessaan papereittensa ääressä,\njolloin alahuoneesta kuului puoliäänekäs murahdus: \"Pidä se lapsesi\nsiivolla, kuuletko?\" Jos hän tuli yläkertaan, kun olin vuoteessa, oli\nminun tapana sukeltaa sänkyvaatteisiin kuten sorsa veden alle, ja\nvasta hänen mentyään uskalsin taas pilkistää esiin. En totta tosiaan\nkoskaan ole suudellut isääni tai kiivennyt hänen polvelleen, ja jos\nhän milloin pistäytyi meidän huoneessamme, niin minä tavallisesti\npidätin henkeäni ja kätkin pääni äitini hameeseen.\n\nPelkoni isää kohtaan samoinkuin isän välinpitämättömyys minusta\ntuottivat luullakseni äidille paljon kärsimystä, sillä hän koetti\nmonesti taivuttaa hänen mieltänsä minulle suosiollisemmaksi. Hän\nteki monta herttaista ja viatonta yritystä siihen suuntaan. Hän oli\nesimerkiksi ylpeä hiuksistani, jotka olivat sysimustat jo pikku\ntyttönä ollessani, ja hänen oli tapana jakaa ne kahtia ja harjata\nsileäksi otsalleni kuten madonnankuvalla oli, ja eräänä päivänä, kun\nisäni oli meitä tervehtimässä, hän työnsi minut häntä kohti sanoen:\n\n\"Eikö Mary-kultamme ole mielestäsi hyvin sievä? Hiukan Madonnan\nnäköinen ehkä -- eikö sinunkin mielestäsi, Daniel?\"\n\nIsäni naurahti vain jotenkin halveksuvasti: \"Vai sieväkö? Ja Pyhän\nNeitsyen näköinen? Johan nyt jotakin?\"\n\nMinä olin aina ollut ihastunut soittoon, ja äidin oli tapana opettaa\nminua laulamaan pienen pianon säestyksellä, joka hänen sallittiin\npitää huoneessaan. Kerran hän taas virkkoi isälleni:\n\n\"Tiedätkö, ystäväni, että Mary-kultasella on niin kaunis ääni? Niin\nsuloinen ja puhdas, että kun suljen silmäni, voisin melkein luulla\nenkelin laulavan.\"\n\nJolloin isäni naurahti kuten ennenkin ja vastasi:\n\n\"Vai on hänellä ääntä. Ja vieläpä niinkuin enkelillä. Mitähän ihmeitä\nhänestä vielä keksitään?\"\n\nÄitini ompeli itse enimmät vaatteeni. Hänen ei suinkaan olisi\ntarvinnut sitä tehdä, mutta kun hänellä ei ollut taloustoimissa\nmitään puuhattavaa, tuotti hänelle iloa verhota lemmikkinsä hennot\njäsenet omien kättensä valmisteilla. Eräänä päivänä, kun hän vanhan\nmallikirjan väritetyn kuvan mukaan oli tehnyt minulle samettihameen,\njoka jätti sääret, kaulan ja käsivarret hyvin paljaiksi, sanoi hän:\n\n\"Eikö Mary-kultamme ole kuin pieni lady? Mutta hän tulee aina\nnäyttämään ladyltä, olipa hänellä yllään mitä tahansa.\"\n\nJa silloin isäni nauroi vieläkin ylenkatseellisemmin ja vastasi:\n\n\"Hänen isoäitinsä perkasi rikkaruohoja naurispelloilta, niin teki --\nyhdeksän penceä hän sai päivässä kauniilla säällä ja kuusi penceä\nmuulloin.\"\n\nÄitini oli hartaasti uskonnollinen eikä koskaan antanut päivän kulua\npolvistumatta rukoustuolilleen Neitsyt Marian kuvan edessä, ja eräänä\npäivänä kuulin hänen juttelevan isälleni, että kun minä olin vielä\naivan pikku vauva ja tuskin osasin mitään puhuakaan, tapasi hän\nminut kerran polvistuneena kehdossani pidellen nukkeani kohotetuissa\nkäsissäni ja liikutellen huuliani ikäänkuin rukouksia lukien,\nkatsellen kattoon hartain katsein.\n\n\"Hänellähän on aina ollut niin suuret, kauniit, uskonnolliset silmät,\neikä olisi yhtään ihmeellistä, jos hän jonakin päivänä tulisi\nnunnaksi.\"\n\n\"Vai nunnaksi? Ehkäpä. Mutta siihen soppaan en ikinä lusikkaani\npistä\", sanoi isäni.\n\nJolloin äitini huulet liikahtivat ikäänkuin sanoen:\n\n\"Ei, ystäväiseni\", mutta hänen hellä, suloinen, rakastava ylpeytensä\noli masentunut eikä hän enää kyennyt jatkamaan.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nTalomme alakerrassa asusti kokonainen siirtokunta ihmisiä, jotka\nsamoinkuin isäni eivät voineet mukautua olemassaolooni, ja niiden\njohtajana oli Bridget tätini.\n\nHeti äitini naimisiin jouduttua oli hänet nainut eräs keski-ikäinen,\npuolieläkettä nauttiva eversti, joka oli leski, Belfastin\nirlantilaisia ja äidinisäni juomatoveri. Mutta eversti oli kuollut\njo vuoden kuluttua jättäen Bridget tädin turvattomaksi kahden\ntyttären kanssa, joista toinen oli hänen oma tyttärensä, toinen\nmiehen edellisestä avioliitosta. Tämä tapahtui samoihin aikoihin\nkun minä synnyin, ja kun kävi selväksi, ettei äitini enää toipuisi\nsairaudestaan, pyysi isäni Bridget tätiä meille hoitamaan taloutta,\nja hän tulikin tuoden mukanaan lapsensa.\n\nHän ryhtyi heti johtamaan koko taloa, äitini ja minä mukaan\nluettuina, ja hänen vallanpitonsa oli kovaa, kuten sopii odottaakin\nsiltä, joka yhtenään ylvästeli itsensähillitsemis-taidollaan -- vain\nhänen omaan jälkeläiseensä nähden huomattiin hänessä heikkouden\nmerkkejä.\n\nBridget tädin oma tytär, minua vuotta vanhempi, oli kaunis lapsi.\nSilmät hänellä olivat vaaleanharmaat, posket pyöreät ja kypsän\nomenan väriset, ja pitkä, keltainen tukka oli huolellisesti kammattu\nja käherrelty. Hänen nimensä oli Betsy, mutta hänen äitinsä oli\npitentänyt sen kauniiksi Betsyksi. Tavallisesti hänellä oli\nmusliinihame ja vaaleansininen vyönauha, ja koska häntä pidettiin\nterveydeltään heikkona lapsena, sallittiin hänen melkein aina\nnoudattaa omaa päätänsä. Hän söi melkein alituisesti ja käyttäytyi\nyleensä kuin olisi ollut talon tytär.\n\nBridget tädin kymmenen vuotta vanhempi tytärpuoli oli luiseva,\nkömpelö tyttö, punatukkainen ja kasvonpiirteiltään säännötön. Hänen\nnimensä oli Nessy, ja koska hän vaistomaisesti tunsi riippuvan\nasemansa, oli hän perin nöyrä ja alistuvainen ja kuten Tommy toverin\noli tapana sanoa, \"niin liukas kuin sileäksi kulunut kolmenpennyn\nlantti\" vallanpitäjiä kohtaan, mutta pilkallinen, röyhkeä ja\npisteliäs niille, jotka olivat tätini epäsuosiossa, siis tavallisesti\nminulle.\n\nSerkkuni ja minun välilläni vallitsi alituinen vaino ja riita,\neikä Nessy MacLeod milloinkaan laiminlyönyt asettua kauniin\nBetsyn puolelle siinä. Äiti raukkani taas joutui Bridget tädin\nnuolitauluksi, hän kun lakkaamatta hoki, kuinka juonikas,\npahankurinen ja vilpillinen pikku riitapukari minä olin, eikä\nkummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka vastenmielisesti minua\nsuvaittiin ja kuinka tunnottomasti minua kohdeltiin.\n\nTätä sanasotaa kesti aika kauan ilman sen enempiä seurauksia, mutta\nviimein se saavutti huippunsa tuottaen vakavia muutoksia minun\nelämääni.\n\nÄitinikin elämässä oli auringonvälkähdyksiä, ja kukat olivat hänen\nainainen ilonsa. Vanha Tommy, puutarhuri, oli huomannut sen, ja joka\naamu hän toimitti äidille kimpun tuoreita kukkia, vasta leikattuja\nja kasteen kostuttamia. Mutta eräänä kevätpäivänä hän oli lähtenyt\nCurraghin rämeille nostamaan turvetta polttotarpeiksi, eikä\nniinmuodoin ollut voinut lähettää kukkia. Minä silloin päätin ottaa\nsen tehtäväkseni, sillä kun jo olin päässyt kuuden vuoden ikään,\narvelin velvollisuudekseni pitää huolta äidistäni.\n\n\"Älähän huoli, äiti, minä tuon tinulle pikkuten kukkia\", sanoin minä\n(s:t äännettiin silloin aina t:ksi) ja sakset kädessä minä kirmasin\nalas puutarhaan.\n\nMinä olin valinnut penkereen loistavia ja tuoksuavia kesäkukkia ja\nolin juuri saanut leikatuksi muutamia kaikkein kauneimpia, kun Nessy\nMacLeod, joka ikkunasta oli pitänyt minua silmällä, ponnahti aika\nvauhtia kimppuuni.\n\n\"Mary O'Neill, kuinka uskallat?\" huusi Nessy. \"Sinä juonikas,\npahankurinen, vilpillinen riitapukari, mitä Bridget tätisi nyt sanoo?\nEtkö tiedä, että tämä on kauniin Betsyn kukkapenkere, eikä siihen saa\nkoskea kukaan muu.\"\n\nMinä koetin puolustautua äitiini ja Tommy toveriin vedoten, mutta\nNessylle eivät sellaiset selitykset kelvanneet.\n\n\"Sinun äidilläsi ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kyllä\nsinä sen tiedät, että tätisi se tässä talossa käskee ja ettei mitään\nsaada aikaan ilman häntä.\"\n\nOlin pieni, mutta tämä oli toki liikaa minulle. Pienen sydämeni\nsopukassa olin kauan tuntenut nöyryytetyn ylpeyden salaista tuskaa\n-- mistä tullutta en tiedä nähdessäni Bridget tädin anastavan äitini\npaikan, ja niinpä minä nyt suuttumuksesta puhisten, mutta sanaakaan\nvirkkamatta, sivalsin päät kaikilta Betsyn kukilta ja kahmaisten\nsylini kukkuroilleen niitä -- kymmenen kertaa enemmän kuin tarvittiin\n-- suuntasin askeleeni äitini huoneeseen.\n\nKahden minuutin kuluttua nousi pelottava melske. Arvelin tuomion\nhetken tulleen, kun kuulin Bridget tädin kupeella riippuvan suuren\navainkimpun kilisevän rappuja ylös, mutta äitini se rangaistuksen\nsaikin kantaa.\n\n\"Isabel\", huudahti Bridget täti, \"nyt kai viimeinkin olet tyytyväinen\nlapseesi?\"\n\n\"Mitä pahaa Mary on nyt tehnyt, Bridget kulta?\" kysyi äitini.\n\n\"Älä huoli kysellä. Kyllä sinä sen hyvin tiedät, ja jollet tiedä,\nniin saat sen pian kuulla.\"\n\nÄitini vilkaisi kukkiin, ja hän näytti käsittävän mitä oli\ntapahtunut, sillä hänen kasvonsa venyivät ja hän sanoi nöyrästi:\n\n\"Mary on ollut pahankurinen, mutta kyllä hän katuu eikä enää toiste\nniin tee.\"\n\n\"Katuu, vai katuu!\" huudahti tätini. \"Hänkö katuisi! Hän tekee sen\ntoistamiseen, ja jo ensi tilaisuudessa. Senkin riitapukari! Pieni,\njuonikas, vilpillinen riitapukari! Mutta ihmekö se, jos lapsista\ntulee pahankurisia, kun ei oma äiti huoli heitä oikaista.\"\n\n\"Kaiketi sinä olet oikeassa, Bridget kulta, oikeassa sinä aina olet\",\nsanoi äiti matalalla, alistuvalla äänellä. \"Mutta minä olen niin\nheikko voimiltani, ja Mary, näetkös, on kaikki mitä minulla on.\"\n\nÄitini silmät alkoivat nyt vettyä, mutta Bridget tätini ei vielä\ntyytynyt voittoonsa. Pyyhkäisten alakertaan hän esitti valituksensa\nisälleni, joka määräsi, että minut oli otettava äitini hoidosta ja\nmuutettava alakertaan, koska hän ei kyennyt johtamaan kasvatustani.\nTämä toimi uskottiin Bridget tädilleni, ja sen lähimpiä seurauksia\noli, että minun piti oleskella alakerrassa ja syödä ohraleipää ja\nkauravelliä ja nukkua hallin päällä olevassa kylmässä huoneessa,\nkauniin Betsyn syödessä vehnästä ja omenatorttua ja nukkuessa äitinsä\nkanssa keittiönpäällisessä huoneessa, missä aina pidettiin tulta\ntakassa.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nÄitini suri paljon tätä muutosta, mutta minä puolestani löysin siitä\nsentään lohduttaviakin puolia. Niinpä saatoin nyt helpommin kuin\nennen hiipiä ulos Tommy toverin luo, joka oli ennen ollut merimies\nja oli vieläkin reima, vanha merikarhu harmahtavine partoineen ja\ntuuheine kulmakarvoilleen, joiden alta hän lystikkäästi vilkutteli\n\"ylähanka\"-silmäänsä, kuten hänen oli tapana sanoa.\n\nLuulenpa että Tommy oli yksi niitä harvoja isäni talossa, jotka\ntäydellä todella pitivät minusta, mutta kenties se johtui\npääasiallisesti siitä, että hän vihasi Bridget tätiäni. Hänestä\npuhuessaan hän käytti nimitystä \"iso emäntä\" ja sillä hän tarkoitti,\nettä hän hallitsi ja vallitsi koko tilusta ja kaikkea mikä siihen\nkuului. Kun hänen kuuluvilleen tuli jokin juttu hänen kovuudestaan\npalvelijoita tai alustalaisia kohtaan, oli hänen tapana sanoa: \"No\nniin, kyllä se vielä nähdään, eikö hänenkin aikansa tule\"; ja kun hän\nkuuli että täti oli minut äidistäni erottanut ja ryöstänyt häneltä\nhänen ainoan ilonsa ja rakkautensa esineen, sylkäisi hän sivulleen\nsanoen:\n\n\"Se meidän iso emäntä on kuin onkin pahanilkinen piru ja kyllä hän\nvielä saa helvetissä paistua.\"\n\nMiten paljon minä silloin todellakin käsitin tämän lauseen\nmerkitystä, en nyt muista, mutta syvän vaikutuksen se mieleeni jätti,\nja monta iltaa jäljestäpäin, kun minä pää peitteen alle kätkettynä\nmakasin valveilla kylmässä makuuhuoneessani, johon (Nessy MacLeodin\nkertomuksen mukaan) pahat peikot tulivat pahoja lapsia katsomaan,\nkertasin kertaamistani Tommyn merkillisiä sanoja.\n\nToinen lohdutus minulle oli, että nyt saatoin useammin seurustella\ntohtorin pojan kanssa, -- johon olin hiljakkoin tutustunut -- kun hän\ntuli isänsä kanssa äitiä tervehtimään. Oitis kun kuulin kavioiden\nkapsetta hiekkakäytävältä, oli tapani kiitää ulos varpaillani,\nrynnätä portaita alas, kiivetä rattaille ja auttaa poikaa ohjasten\npitämisessä, niin kauan kuin hänen isänsä viipyi äitini luona.\n\nTohtorin pojan avulla tein keksinnön, joka omasta mielestäni oli\nhyvin tärkeä. Se koski äitiäni. Olin aina tietänyt, että äitini\noli sairas, mutta nyt sain \"vihiä\" (kuten vanhan Tommyn oli tapana\nsanoa), mikä oli syynä hänen sairauteensa. Se oli maidonpuute.\nTohtorin poika oli kuullut isänsä sanovan niin. Jos äitini voisi\nsaada tarpeeksi maitoa aamulla, päivällä ja illalla, joka päivä yhtä\nmittaa, niin ei häntä enää vaivaisi mikään.\n\nTämäkin vaikutti syvästi mieleeni, ja mietelmäini loppupäätökseksi\ntuli, \"että äiti ei saanut tarpeeksi ruokaa\". Tämä vakaumus vahvistui\nyhä enemmän, kun näin kauniin Betsyn kahdesti tai kolmasti päivässä\nistuvan korkealla tuolillaan ruokasalissa juomassa vastalypsettyä\nmaitoa. Muistaakseni meillä oli kolme lehmää, ja niinpä minä päätin\nkerrassaan poistaa äidin sairauden syyn, ja siitä lähtien hänen oli\nsaatava kaikki talon maito -- vähempi ei riittäisi.\n\nPäättäen panna aikomukseni heti täytäntöön minä pujahdin\nmaitokamariin, niin pian kun karjakko oli tuonut sisään iltamaidon.\nSiinä se oli vaahtoavana ja kuohuvana kolmessa suuressa ruukussa, ja\ntarttuen käsiksi ensimäiseen pienillä, paljailla käsivarsillani --\ntaivas ties miten -- minä suuntasin kulkuni suoraan äitini huoneeseen.\n\nMutta tuskin olin päässyt puolitiehen portaita huohottaen ja ähkien\nraskaan taakkani kimpussa, kun Nessy MacLeod tuli vastaani ja alkoi\nheti minua ahdistaa tavallisilla torasanoillaan:\n\n\"Mary O'Neill, sinä juonikas, vilpillinen pikku riitapukari, mitä\nsinä sillä maidolla aiot toimittaa?\"\n\nMinua ei haluttanut ruveta selittelyihin, yritin vain jatkaa\nmatkaani, mutta Nessy asettui eteen.\n\n\"Kas niin, et mene askeltakaan eteenpäin. Mitä tätisi tästä sanoo?\nVie maito takaisin paikoilleen ja hetipaikalla.\"\n\nNessyn äänekäs tora houkutteli kauniin Betsyn ulos ruokasalista, ja\nsamassa serkkuni, valkeassa musliinipuvussaan, sininen nauharuusu\nkeltaisissa hiuksissaan ja muistuttaen maalattua nukkea enemmän kuin\nkoskaan ennen, oli juossut portaille auttamaan sisarpuoltaan.\n\nMinä olin nyt kummankin välissä, toinen ahdisti minua yläpuolelta,\ntoinen alapuolelta, koettaen riistää minulta maitoruukkuni. He\nkiskoivat ja minä vastustin, ja siinä riuhdottiin, niin että maito\noli vaarassa läikkyä portaille.\n\n\"Hän on itsepintainen pikku otus ja vitsaa hänen pitäisi saada\",\nhuusi Nessy.\n\n\"Hän varastaa minun maitoni, ja minä menen kertomaan äidille\", säesti\nBetsy.\n\n\"Mene sitten kertomaan\", huusin minä ja vihan puuskassa,\nhuomatessani, etten kyennyt pelastamaan ruukkuani, pyörähytin sen\nympäri ja kaasin sen sisällyksen serkkuni pään päälle, niin että\nvaahtoava maito liotti hänet perinpohjin ja valui virtoina portaita\nalas.\n\nSeurasi tietysti hirvittävä mellakka. Kaunis Betsy parkui ja Nessy\nulvoi, jolloin Bridget täti tuli juosten keittiöstä ja äitini\nkalpeana ja vavisten ontui huoneensa ovelle.\n\n\"Mary, Mary, mitä olet tehnyt?\" huudahti äitini, mutta Bridget täti\nkatsoi kysymykset tarpeettomiksi. Harpattuaan portaille maitoa\nvaluvan tyttärensä luo ja pyyhittyään häntä nenäliinallaan kaiken\naikaa hokien \"pikku kulta raukkani\", ja \"enkö ole kieltänyt sinua\nolemasta missään tekemisissä tuon riitapukarin kanssa?\" hän alkoi\npommittaa äitiäni katkerilla soimauksilla.\n\n\"Isabel, nyt toivoakseni näet, minkälainen hurja ilkiö lapsesi on!\"\n\nMinä olin jo laskenut tyhjän ruukkuni portaille ja etsinyt turvaa\näitini hameen takaa, ja kuulin hänen aralla äänellä yrittävän\npuolustaa minua ja puhuvan jotain lasten riidasta.\n\n\"Vai lasten riitaa!\" huudahti tätini; \"tuossa pikku paholaisessa\nei ole mitään lapsekasta. Sitäpaitsi olisin hyvin kiitollinen\nsinulle, Isabel, jos voisit olla mainitsematta minun Betsyäni omasta\nlapsestasi puhuessasi.\"\n\nTämä oli jo minulle liikaa. Pikku sydämeni leimahti liekkeihin\nkuullessani äitiä noin nöyryytettävän. Niinpä minä pujahdin\npiilopaikastani portaitten päähän ja huusin sieltä niin kimeästi kuin\nkurkustani lähti:\n\n\"Sinun kaunis Betsysi on pahanilkinen piru, ja kyllä hän vielä saa\nhelvetissä paistua.\"\n\nEn voi milloinkaan, en vaikka eläisin kuinka kauan, unohtaa\nsanojeni vaikutusta. Tuokion seisoi Bridget täti sanatonna keskellä\nportaita, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut elottomaksi. Sitten\nhän kalmankalpeana ja sanaakaan sanomatta ryntäsi ylös luoksemme,\nja ennenkuin minä olin pelastautunut tavalliseen turvapaikkaani,\nhän läimähytti minua poskelle ja sivalsi korvapuustin kummallekin\nkorvalle.\n\nEn muista, itkinkö, mutta tiedän, että äitini itki ja että kesken\nyleistä sekasortoa isäkin tuli huoneestaan vaatien kovalla äänellä\nsaada tietää, mitä oli tekeillä.\n\nBridget kertoi hänelle asian höystäen sitä monilla lisäyksillä, joita\näitini ei yrittänytkään oikaista, ja tietäen olevansa väärässä hän\naikoi pyyhkiä silmiään nenäliinallaan ja väitti mahdottomaksi jäädä\npaikkaan, missä lasta yllytettiin häntä solvaamaan.\n\n\"Minun täytyy lähteä pois tästä talosta -- jo huomenna minun täytyy\nlähteä\", sanoi hän.\n\n\"Siitä ei tule mitään\", huusi isäni. \"Saadaanpa nähdä, eikö minulla\nenää ole sananvaltaa omassa talossani. Kouluun pitää noiden lasten\nlähteä -- kouluun, sanon minä, ja joka kynnen.\"\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nEnnenkuin ryhdyn juttelemaan kouluajoistani, on minun ensin\nkerrottava, miten ja missä tulin tohtorin pojan tuttavaksi.\n\nSe tapahtui edellisenä vuonna joulunaikaan. Jouluaattona heräsin\nyön hiljaisuudessa, ja minut valtasi omituinen tunne, kuin olisin\nherännyt toisessa maailmassa. Kirkonkellot soivat, ja ulkopuolelta\ntaloa äitini ikkunan alta kuului laulua. Kuunneltuani hetken aikaa\nkysyin niin hiljaa kuin kykenin:\n\n\"Äiti, mitä se on?\"\n\n\"Hiljaa, kultaseni! Ne ovat joulunlaulajia. Pysy alallasi ja\nkuuntele\", vastasi äiti.\n\nMinä makasin niin kauan kuin maltoin, mutta lopulta hiivin ikkunan\nluo ja näin miehiä ja naisia seisovan ympyrässä lyhdyt käsissään\nhuurteisen ilman höyrytessä heidän hengityksestään. Hetken kuluttua\nhe lakkasivat laulamasta, ja sitten kuulin pääoven ketjujen kalisevan\nja isäni kovan äänen kutsuvan laulajia sisään.\n\nHe tulivat sisään, ja kun minä olin jälleen vuoteessa, kuulin heidän\njuttelevan ja nauravan alakerrassa, ja Bridget tädin ääni kuului\nmuita äänekkäämpänä. Kysyessäni, mitä he tekivät, vastasi äiti, että\nhän tarjoili heille leivoksia ja sherryviiniä.\n\nMinä nukahdin uudelleen, ennenkuin kestitys oli päättynyt,\nmutta aamusella herätessäni aloin heti tuumia, miten itse\npäästä laulajaksi. Olin siksi ovela, että tiesin ettei tuumaani\nsuostuttaisi, ja niinpä en siitä puhunut kenellekään, mutta sain\näitini soittamaan ja laulamaan minulle edellisen yön laulun, kunnes\nsävel ja sanat olivat tarttuneet tarkkaan pikku korvaani. Olin\npäättänyt toteuttaa aikeeni, kun jouluilta alkoi pimetä.\n\nKärsimättömyyteni oli niin palava, että unohdin pukeutua\npäällysnuttuun ja hattuun, ja pujahtaen muiden huomaamatta ulos\ntalosta tapasin itseni ajotiellä juoksemasta ilman muita vaatteita\nylläni kuin ohuet tossukat ja avokaulainen ja lyhythihainen\nsamettihame. Satoi lunta, ja lumihiutaleet liitelivät ympärilläni ja\npanivat pääni pyörälle, sillä äitini ikkunoista leviävässä valossa\nniitä näytti leijailevan sekä maasta että taivaasta.\n\nIkkunoiden valopiiristä loitolle jouduttuani oli hyvin pimeätä, enkä\nvoinut nähdä paljon muuta kuin että ajotien kastanjapuut, näyttivät\nolevan verhotut valkeilla lakanoilla. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin\npääsin veräjälle, ja sillä välin oli intoni alkanut laimentua, ja\nrupesin jo puolittain tuumimaan paluumatkaa. Mutta ajatellessani\nleivoksia ja sherryviiniä rohkaisin jälleen mieleni, ja samassa\nolinkin jo maantiellä, juoksin sillan yli ja poikkesin tielle, joka\nvei peninkulman matkan päässä olevalle meren rannalle, josta tänne\nsaakka voi kuulla aaltojen pauhun.\n\nTiesin aivan hyvin minne olin matkalla. Olin menossa tohtorin\ntalolle. Olin nähnyt sen useastikin ajaessani äitini kanssa siitä\nohi, ja se oli mielestäni aina näyttänyt niin herttaiselta valkeaksi\nkalkittuine seinineen, ruskeille olkikattoineen ja portaita\nvarjostavine punaisine ja valkoisille ruusuineen.\n\nMinä oli aivan kylmän kangistama, ennenkuin pääsin perille. Tossuni\nolivat lumessa, samoin hartiani ja paksut hiussuortuvani. Eräässä\npaikassa sivuutin muutamia lampaita ja karitsoita, jotka määkien\netsivät suojaa pensasaidan alta.\n\nMutia viimein loisti minua vastaan tohtorin asunnon ikkunoista\nlämmin, punainen valo, ja lumen peittämälle veräjälle tultuani\ntyönsin sen auki, sekä nousin portaille. Hampaani kalisivat kylmästä,\nmutta ponnistaen kaikki voimani rupesin laulamaan ohuella, kimeällä\näänelläni:\n\n    Kristus syntyi Bet-lehemissä,\n    Kristus syntyi Bet-lehemissä,\n    Kristus syntyi Bet-lehemissä\n       ja seimeen pantihin...\n\nNäin pitkälle olin päässyt, kun kuulin kiireistä liikettä sisältä.\nHeti sen jälkeen ovi aukeni, ja nainen, jonka tunsin tohtorin\nvaimoksi, tuijotti minuun hämmentyneenä ja huudahti sitten:\n\n\"Voi ihme ja kumma, tohtori -- sehän on pikku Mary O'Neill.\"\n\n\"Tuo hänet heti sisään\", kuului tohtori Conradin ääni huoneesta, ja\nseuraavassa tuokiossa olin tohtorin keittiöntapaisessa arkihuoneessa.\nHehkuva turvevalkea, jonka päällä porisi vesikattila, levitti\nsuloista lämpöä, ja huone näytti kodikkaalta ja iloiselta takan\nedessä olevine tilkkumattoineen, astiapöytineen, joka oli täynnä\nsinisiä saviastioita, ja punaisella verhottuine sohvineen.\n\nLuulen, että äkkimuutos kylmästä lämpimään aiheutti sen, että\npyörryin, sillä siitä, mitä tapahtui seuraavalla hetkellä, en\nmuista muuta kuin että istuin jonkun sylissä, joka sanoi minua\n\"kultamurukseen\" ja \"pikku linnukseen\", samalla kun hieroi\njähmettyneitä jäseniäni ja muutenkin hoiteli minua hellästi ja\näidillisesti.\n\nToinnuttuani jonkun verran kuulin tohtori Conradin sanovan, että\nminun oli jääminen sinne yöksi ja että hänen oli mentävä hoviin\nkertomaan tapahtumasta. Hän läksi, ja kun hän palasi, oli minut jo\nkylvetetty tulen ääressä pienessä ammeessa, ja rouva Conrad kantoi\nminut (yöpaidassa, joka oli aivan naurettavan väljä) pieneen valkeaan\nmakuusuojaan, missä suloisesti tuoksuvat köynnöskasvit kaltevan katon\nalla melkein koskettivat kasvojani.\n\nSiitä, mitä yöllä tapahtui, en muista muuta kuin että minulla oli\nhyvin kuuma ja että joka kerta kun avasin silmäni, istui tohtorin\nrouva kumartuneena ylitseni ja puheli minulle lempeällä äänellä.\nMutta jo seuraavana päivänä oli viileämpi, ja sitten tuli Bridget\ntäti silkkisessä päällysnutussaan ja isossa mustassa hatussaan\nja puhui jotain, vuoteeni jalkapäässä seisoessaan, ihmisistä,\njotka saavat rangaistuksensa, kun ovat menetelleet viekkaasti ja\nvilpillisesti.\n\nIltaa vasten minä jo aloin toipua, ja kun tohtori myöhemmin tuli\nminua katsomaan, sanoi hän:\n\n\"Miten voidaan tänä iltana? Paremmin, huomaan!\"\n\nJa kääntyen vaimonsa puoleen hän virkkoi:\n\n\"Tänä iltana on tarpeetonta valvoa hänen vuoteensa ääressä, Christian\nAnn.\"\n\n\"Mutta eikö se pikku kulta pelkää maata yksikseen?\" kysäisi rouva\nConrad.\n\nVakuutin, etten pelännyt, ja hän suuteli minua ja neuvoi minua\nkoputtamaan seinään, jos jotain haluaisin. Ja sitten se hyvä sielu\npoistui huoneesta miehensä käsivarsi vyötäreillään.\n\nEn tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä talo oli\nrakkauden koti. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että\ntämä suloinen nainen, joka oli ollut varakkaan miehen tytär, oli\npitänyt tohtoria kaikkia muita miehiä parempana jo silloin kun\ntämä oli ollut vain nuori, vasta Saksasta tai Sweitsistä palannut\nlääketieteen ylioppilas. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain,\nettä hän oli jättänyt isänsä, äitinsä ja kodin turvan seuratakseen\nnuorta miestänsä, kun hän tuli Ellaniin ilman ystäviä ja tuttuja, ja\nvaikka he olivat köyhiä silloin ja vieläkin, ei hän ollut koskaan\nkatunut tekoaan. En tiedä kuinka tunsin, mutta tunsin vain, että\nomalle, kalliille äidilleni oli juuri sattunut päinvastoin; hänellä\noli kaikkea eikä kumminkaan mitään -- tällä hyvällä olennolla taas ei\nollut mitään, mutta kumminkin hänellä oli kaikki.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nHerätessäni seuraavana aamuna loisti aurinko kirkkaasti, ja kun\nhiukseni olivat harjatut sileiksi otsalleni, istuin vuoteessani\nsyöden pienen pienellä hopealusikalla pienen pientä kananmunaa, kun\novi paiskattiin auki ja pieni olento tupsahti huoneeseeni.\n\nSe oli minua kaksi vuotta vanhempi poika. Hänellä oli yllä harmaa\nNorfolk-jakku ja polvihousut, mutta huomattavinta hänen puvussaan oli\npehmeä, valkea, suunnattoman suuri huopahattu. Sen lierit olivat lian\ntöhrimät ja alaspäin vääntyneet, ja huipussa oli reikä, josta töyhtö\nruskeata tukkaa työntäytyi näkyviin. Koko poika hattuineen muistutti\nsuurta, vahingoittunutta tattia.\n\nHuoneeseen rynnätessään hän kohotti päätänsä, niin että näin hänen\nkasvonsa, joita ei juuri voinut kehua kauniiksi, vaikka silmät\nolivatkin suuret ja siniset -- siniset kuin sinisin meri --, mutta\nmuuten hän ei ollut minua näkevinäänkään, heitti vain kuperkeikkaa\nkeskellä permantoa, heilautti sääriään tuolin selkänojalle, harppasi\npienen pöydän yli ja asettui lopulta seisomaan käsilleen sääret\nvastapäätä minun vuodettani olevaa seinää vasten ja ylösalaisin\nolevat kasvot melkein kiinni matossa.\n\nTässä asennossa hän nähtävästi koetti pysytellä niin kauan kuin\nmahdollista, ja pian hänen kasvonsa kävivät hyvin punaisiksi. Minä,\njoka tähän asti olin istunut tyynyjeni välissä hiljaa kuin hiiri,\navasin vihdoin suuni:\n\n\"Mikä sinun nimesi on, pikku poika?\"\n\n\"Mart\", oli vastaus.\n\n\"Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Huippuvuorilta.\"\n\nTämä tieto ei minua kovinkaan hämmästyttänyt, sillä poika, kun\nhänen ylösalaisin olevat kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi\nja hänen säärensä kolahtaneet lattiaan, heitti kursailematta\nuseita kuperkeikkoja vuoteeni jalkopään yli suureksi vaaraksi\naamiaistarjottimelleni, ja sitten hän sen enempää virkkamatta\npiehtaroi ulos ovesta, jättäen minut äimistyneenä istumaan.\n\nSilloin en tietänyt, että villit ja pojat ovat aina maailman alusta\nalkaen käyttäneet tätä tapaa, kun haluavat joutua heimonsa naisväen\nsuosioon. Niinpä kyselin tohtorin rouvalta, kun hän myhähtäen tuli\nhuoneeseen, oliko se pieni poika oikein terve, joka oli käynyt minua\nkatsomassa.\n\n\"Olihan toki, lapsi kulta, mutta se on hänen tapansa\", sanoi hän ja\nalkoi sitten kertoa hänestä.\n\nHänen nimensä oli Martin Conrad ja hän oli vanhempainsa ainoa lapsi.\nHänen hattunsa, joka oli herättänyt mielenkiintoani, oli isän vanha\nhattu, ja illalla riisuutuessaan hän otti sen viimeksi yltään ja\naamulla taas aivan ensimäiseksi painoi sen päähänsä. Kun siihen tuli\nreikä pohjaan, oli äiti yrittänyt piilottaa hatun, mutta hän oli aina\nlöytänyt sen, ja kun äiti oli heittänyt sen virtaan, oli hän onkinut\nsen jälleen kuiville.\n\nHän oli kummallinen poika, täynnä mitä hullunkurisimpia\nmielijohteita. Hänen oli tapana jutella asuneensa ennen syntymistänsä\npuussa ja sieltä ohjanneensa sadetta. Häntä oli vaikea kasvattaa,\nja joka aamu, kun hänet herätettiin, sanoi hän katuvansa, että\n\"ensinkään oli suostunut koko koulunkäyntiin\". Siksipä hän ei\nosannutkaan lukea eikä kirjoittaa niin hyvin kuin muut ikäisensä, ja\nhänen äidinkielentaitonsa oli samalla kannalla kuin kansanihmisten,\njoiden seuraa hän rakastikin ylinnä kaikkea muuta.\n\nHänen paras ystävänsä oli puutarhurimme, vanha Tommy toveri, joka\nasui turvemajassaan meren rannalla ja kulki tohtorin rakennuksen\nohi työhön mennessään. Jo aikaa sitten Tommy oli kertonut pojalle\ntärisyttävän jutun eräästä Pohjoisnapa-retkikunnasta. Hän oli\nnimittäin nuorempana, merimiehenä ollessaan, ottanut osaa erääseen\nretkikuntaan, joka oli lähetetty Franklinia etsimään. Tämä oli tehnyt\nMartiniin niin valtavan vaikutuksen, että hän vielä kuukausimääriä\nsen jälkeen seisoskeli veräjällä odotellen Tommyn ohimenoa ja aina\nkysellen:\n\n\"Oletkos tänään käynyt Pohjoisnavalla, Tommy?\"\n\nSilloin Tommy aina vilkutteli \"ylähanka\"-silmäänsä vastaten:\n\n\"En tänään, poikani. Tätä nykyä käyn Pohjoisnavalla vain kahdesti\npäivässä.\"\n\n\"Vai kahdesti?\" toisti silloin poika, ja tätä menoa kesti joka aamu.\n\nMutta eipä aikaakaan, kun Martin älysi, että Pohjoisnapana saattaa\nolla isän talon lähin ympäristökin, ja joka päivä hän läksi\ntutkimusretkelle yli puutarhan, maantien ja rannikon ja löysi omaa\nkurssiansa seuraten kokonaisen aavan maailman salaperäisiä esineitä\nja tuntemattomia seutuja. Tavalla tai toisella -- ei kukaan osannut\nselittää miten -- poikanen, joka ei voinut läksyjänsä oppia,\ntutki isänsä saksalaista karttaa, eikä siinä ollut yhtäkään nimeä\nHuippuvuorten pohjoispuolella, jota hän ei tuntenut ulkoa. Hän\nsiirsi kaikki Ellaniin, niin että Pilvikukkulasta tuli Grönlanti,\nMustasta-päästä tuli Frans Josefin maa, Nunnan lähteestä tuli\nBehringin-salmi ja Marthan rotkosta tuli Uusi Siperia sekä Pyhän\nMarian kalliosta kelloineen tuli itse maan napa.\n\nHän osasi uida kuin kala ja kiivetä kallioita kuin sisilisko ja hän\nkirjoitti päiväkirjaa tohtorin muistikirjan takasivuille. Ja milloin\nhän oli kateissa, tiettiin hänen olevan joko katon harjalla tai\nsavutorven nenässä, jota hän sanoi mastokopaksi, ja sieltä hänet\ntavattiin isänsä kaukoputkella tähystämästä huutaen:\n\n\"Olkaa varuillanne! Jäätä näkyvissä kuudenyhdeksättä leveysasteen\nkohdalla neljätoista piirtoa pohjoiseen päin, viisi solmua alihangan\npuolella.\"\n\nHänen äitinsä nauroi aivan ääneensä tätä kertoessaan, mutta lapsen\nmieli käsittää kaikki vakavasti, ja minusta tämä oli ihmeellinen\nkertomus. Minussa heräsi syvä ihailu tohtorin poikaa kohtaan, ja\nhengessä näin jo itseni jumaloivin katsein ja kunnioittavana astuvan\nhänen vieressään. Arvelen, että pieni, yksinäinen sydän raukkani\nikävöi toveria, ja koska olin tuntehikas hupakko, päätin tarjoutua\ntohtorin pojan sisareksi.\n\nKesti hirveän kauan, ennenkuin toivomani tilaisuus tuli. Se tapahtui\nvasta seuraavana aamuna, jolloin huoneeni ovi ponnahti auki vielä\nrajummin kuin edellisellä kerralla ja poika ajoi sisään pyörillä\nvarustetussa saippualaatikossa, joka oli olevinaan reki ja jota veti\npunainen, William Rufus niminen irlantilainen mäyräkoira. Hänen\nhattunsa oli sidottu korville kapealla, äidin esiliinasta otetulla\npellavanauhalla, ja isän pitkät, kudotut sukat oli vedetty saappaiden\npäälle ja ulottuivat aina lanteisiin asti.\n\nSamoinkuin edellisenä päivänäkin hän ei ollut ensin minua\nnäkevinäänkään, ohjaili vain rekeänsä ympäri huonetta huutaen\nkoiralleen, että vuoteeni vieressä oleva tuoli oli jäätikkö ja että\nlampaannahkamatto oli jäälautta.\n\nHetken kuluttua hän alkoi jutella, ja silloin minäkin arvelin hetken\ntulleen ruveta pyrkimään päämäärään. Ollen älykäs naisen alku,\nryhdyin ovelasti toimeen ja juttelin ensin isästäni, äidistäni,\nserkustani, Nessy MacLeodista, vieläpä Bridget-tädistäkin. Tahdoin\nnimittäin osoittaa hänelle, kuinka rikas olin sukulaisista, että hän\noivaltaisi, kuinka köyhä hän itse oli.\n\nKaiken aikaa tunsin olevani aika teeskentelijä, mutta siitä ei\ntohtorin poika mitään tietänyt, ja huomasin, että luetellessani\nhänelle omaiseni asianmukaisessa järjestyksessä hän vain virkahti:\n\"Onko hänestä mihinkään?\" tai \"onko hän mainio?\"\n\nLopulta ratkaisun hetki läheni, ja vavahtavin sydämin minä kysäisin:\n\n\"Eikö sinulla ole sisarta?\"\n\n\"Eikä ole!\" vastasi tohtorin poika niin painokkaasti, että melkein\nloukkaannuin siitä.\n\n\"Etkö tahtoisi sisarta?\"\n\n\"Ei sisaret mihinkään kelpaa\", sanoi tohtorin poika ja mainitsi\nesimerkkinä koulutovereitaan -- Jimmy Kristoferin ja muita --, joiden\nsisaret pelkäsivät kaikkea äyriäisiä, rapuja, jopa mertakin.\n\nTiesin, että itsekin olin pelokas kuin jänis, mutta pientä yksinäistä\nsydäntäni alkoi kivistää, ja niin hyvin kuin kuristavalta kurkultani\nsain sanotuksi, äännähdin:\n\n\"Minäpä en pelkää merta -- enkä rapujakaan.\"\n\nSamassa suuri tatti työnnettiin sivulle ja merensiniset silmät\nvilkaisivat sivusta minuun.\n\n\"Etkö todellakaan?\"\n\n\"En.\"\n\nAsia oli ratkaistu. Huomasin sen selvästi. Ja kun minä hetkistä\nmyöhemmin pyysin tohtorin poikaa vuoteeseeni, pullahti hän siihen\nsukkineen päivineen, ja kävi istumaan oikealle puolelleni, ja William\nRufus, joka heti paikalla oli mielistynyt minuun, asettui vasemmalle\npuolelle työntäen kuononsa syliini.\n\nMakuuhuoneeni ovea pidettiin auki, jotta tarvittaessa voisin huutaa\nalakertaan, ja niinpä kuulin tohtorin pojan hiukan myöhemmin kertovan\näidilleen, mikä minä olin. Olin mainio.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nSiitä päivin tohtorin poika piti minua itselleen kuuluvana. Ei hän\nkumminkaan käyttänyt tätä omistusoikeuttaan, ennenkuin tulin kouluun\nserkkuni ja hänen sisarpuolensa kanssa.\n\nKylän koulu oli yhteiskoulu, ja sitä valvoi johtokunta, jonka\npuhemiehenä oli kylän teurastaja. Koulussa oli vain yksi opettaja,\npitkä, kolmenkymmenen korvissa oleva nuori nainen, joka kiinnitti\npellavanväriset palmikkonsa päälaelle naurettavan näköiseksi\nkruunuksi. Mutta hänen kasvojensa ilme oli alati ankara, ja kun hän\npuhui, pujahtivat sanat hänen ohuilta huuliltaan niin sukkelasti kuin\nolisivat olleet lastenkodin pieniä leipäkyrsiä.\n\nMyöhemmin sain kuulla, että hänen oli kiittäminen virastaan\nBridget tätiä, joka oli käyttänyt hyväkseen riippuvaisuutta, jossa\npuheenjohtaja kauppasuhteitten vuoksi oli hoviin. Opettajaneiti\narveli kaiketi olevansa velvollinen osoittamaan kiitollisuuttaan.\nVarma vain on, ettei hän heittänyt käyttämättä mitään tilaisuutta\nhuomauttaakseen minulle, että maineeni oli saapunut kouluun jo\nennen minua, ja voidakseen minua paremmin valvoa, hän asetti minut,\nistumaan luokan alapäähän, vaikka äitini jokapäiväinen opetus olisi\noikeuttanut minut istumaan ylempänä.\n\nTotta on, että olin, kuten isä Danin oli tapana sanoa, niin täynnä\nkujeita kuin vuohi, ja pikku lörpöttelijä minä myöskin olin, mutta\nenpä sittenkään katso ansainneeni sitä kohtelua, joka tuli osalleni.\n\nEräänä päivänä, viikko sen jälkeen kuin olimme tulleet kouluun,\npitelin tauluani kasvojeni edessä kuiskaten jotain tytöille, jotka\nistuivat edessäni ja takanani. He alkoivat tirskua.\n\n\"Hiljaa!\" huusi opettajatar, joka istui pöytänsä ääressä, mutta minä\nkuiskailin yhä edelleen, ja tytöt olivat läkähtyä nauruun.\n\nLuullakseni opettajatar otaksui minun sanovan jotain hänestä\nitsestään -- ehkäpä tekevän pilkkaa hänen ulkomuodostaan --, sillä\nhetken kuluttua hän sanoi puhuen hyvin nopeasti:\n\n\"Mary O'Neill, ole hyvä ja toista, mitä äsken juuri sanoit.\"\n\nMinä pitelin taulua vielä lähempänä kasvojani, mutta en vastannut\nmitään.\n\n\"Etkö kuule? Puhu! Sinulla on kieli suussasi, vai mitä?\"\n\nEn vieläkään vastannut, ja silloin opettajatar sanoi:\n\n\"Mary O'Neill, tule tänne!\"\n\nHän komensi kuin koiraa, ja koiran tavoin minä olin\ntottelemaisillanikin, kun samassa satuin näkemään kauniin Betsyn\nkasvot tyytyväisyydestä säteilevinä, ikäänkuin hän olisi sanonut:\n\"Nytpä vihdoinkin nähdään.\"\n\nTämän jälkeen en huolinut liikahtaakaan. Opettajatar nousi\npaikaltaan, astui minua kohti ja silmäillen minua tuikeasti sanoi:\n\n\"Sinä juonikas pikku riitapukari, luuletko, että minun kanssani on\nleikittelemistä. Tule tänne, ja heti.\"\n\nMinä tiesin, mistä tällainen puhetapa oli kotoisin, enkä niinmuodoin\nliikahtanut.\n\n\"Etkö kuule? Vai luuletko, että saat _minua_ vastustaa siitä syystä,\nettä sinua kotona järjettömästi hemmotellaan ja lellitellään?\"\n\nTämä viittaus äitiini ratkaisi asian. Minä istuin järkähtämättömänä\nkuin kallio.\n\nSitten opettajatar, kalpeana kuin valkeaksi kalkittu seinä ja ohuet\nhuulet tiukasti yhteenpuristettuina tarttui kiinni minuun vetääkseen\nminut pois paikaltani, mutta pienillä vapisevilla sormillani\ntakerruin kiinni edessäni olevaan pulpettiin, ja niin pian kun hän\nkiskoi toisen käteni irti siitä, iski toinen uudelleen siihen.\n\n\"Sinä ilkiö! Kyllä nähdään, kuka tässä käskee.... Eikö teistä\nsuurista tytöistä joku tahdo tulla minua auttamaan?\"\n\nTakapenkiltä kohosi nopeasti muuan suuri tyttö ja tuli juosten\nopettajattaren avuksi. Se oli Nessy MacLeod, ja yhdessä he hurjan\nkamppailun jälkeen raastoivat minut ulos pulpetistani, kuten\nmurattiköynnöksen puusta ja kiskoivat minut luokan eteen. Tässä\ntemmellyksessä olivat opettajattaren kädet ja luullakseni myöskin\nhänen kaulansa tulleet aika tavalla raavituiksi, ja jo siitäkin\nsyystä hän vallan kiehui raivosta.\n\n\"Seiso siinä, miss\", tiuski hän, \"ja liikahdapas paikaltasi, jos\nuskallat.\"\n\nMinun oma raivoni oli jo sammunut, ja kuolon hiljaisuudessa, joka\nnyt vallitsi koulusalissa, alkoi häpeällinen asemani selvitä minulle\nkaikessa räikeydessään.\n\n\"Lapset\", huudahti opettajatar kääntyen kaikkien oppilaiden puoleen,\n\"jättäkää taulunne ja kuunnelkaa.\"\n\nSitten saatuaan hiukan hengenvuoroa hän sanoi seisoen vieressäni ja\nviitaten minuun:\n\n\"Tämä lapsi tuli kouluun juonikkaana, pahanilkisenä pikku\nriitapukarina, eikä hänen luonteensa ole täällä muuttunut. Röyhkeällä\ntottelemattomuudellaan hän on saattanut itsensä siihen tilaan,\nmissä hänet nyt näette. 'Joka vitsaa säästää, se lapsen tärvelee',\nsanotaan, ja sellaiset mielettömät vanhemmat, jotka saattavat\nlapsensa perikatoon liiallisella suvaitsevaisuudellaan, ansaitsevat\nkaiken sen rangaistuksen, mikä tulee heidän osakseen. Mutta toisten\nihmisten ei tarvitse kärsiä heidän tähtensä, ja tämä lapsi,\nvaikka onkin pieni, on katkeroittanut erinomaisen tätinsä elämän\nynseällä, tylyllä ja vastahakoisella mielenlaadullaan. Lapset, hänet\nlähetettiin kouluun vioistaan oikaistavaksi, ja nyt käsken teidän\nheittämään lukunne siksi aikaa kun häntä rangaistaan julkisesti...\"\n\nTyydytettyään täten loukatun oikeudentuntonsa opettajatar astui\npöytänsä luo jättäen minut siihen. Tiesin, mitä oli tekeillä -- hän\notti kepin seinän vieressä olevasta pulpetistaan. Kuulin pulpetin\nkannen avattavan kärsimättömällä tempauksella ja sitten suljettavan\nvihaisella paukahduksella. Niin varmasti kuin minulla olisi ollut\nsilmät takaraivossani tiesin, että opettajatar piteli keppiä molemmin\nkäsin ja taivutteli sitä tunnustaakseen, oliko se notkea ja taipuisa.\n\nMinä olin syvästi nöyryytetty. Siinä seisoessani kaikkein silmät\nminuun tähdättyinä, tunsin julminta tuskaa, mitä lapsi saattaa kokea\n-- tuskaa, jonka aiheuttaa tieto tulla häväistyksi tovereitten\nnähden. Ajattelin Bridget tätiäni, ja viha kouristi pikku sydäntäni.\nSitten minä ajattelin äitiäni, ja häpeä kuristi kurkkuani. Muistin,\nmitä hän oli sanonut pikku Marystään, että hän oli aina niin pienen\nladyn tapainen, ja olin vaipua maan alle ajatellessani, että saisin\nvitsaa kaikkein kylän lasten nähden.\n\nKotona minua olivat suojelleet äitini kyyneleet, mutta täällä olin\naivan yksinäni ja tunsin olevani niin pieni ja turvaton. Mutta\njuuri kun huuleni alkoi venyä ajatellessani kuinka onneton äitini\nolisi, jos hän näkisi minut tässä häpeällisessä asemassa, ja olin\nhuudahtamaisillani opettajattarelle: \"Älkää lyökö minua! Voi! älkää\nlyökö minua!\" niin tapahtui jotain ihmeellistä, joka muutti häpeäni\nhämmästykseksi ja voitonriemuksi.\n\nSumun läpi, joka peitti silmäni, näin erään pojan astuvan minua kohti\npitkän koulusalin päässä olevalta poikain luokalta. Se oli Martin\nConrad, ja muistan että hän vaappuili käydessään kuten vanha Tommy\npuutarhuri. Kaikki katselivat häntä, ja opettajatar sanoi terävällä\näänellään:\n\n\"Martin Conrad, kenenkä luvalla sinä poistut paikaltasi? Mene\ntakaisin, ja heti paikalla.\"\n\nMartin ei kääntynyt, vaan astui eteenpäin, ja sitä tehdessään hän\nveti Norfolk-jakkunsa vyöstä suuren, pehmeän hattunsa ja painoi sen\nlujasti päähänsä molemmin käsin.\n\n\"Takaisin, poika!\" huusi opettajatar, ja näin hänen astuvan eteenpäin\nkeppi koholla ikäänkuin lyödäkseen.\n\nPoika ei virkkanut mitään, ravistelihe vain suuren koiran tavalla,\nja taivuttaen päätänsä alaspäin, tölmäsi opettajatarta vastaan tämän\nlähestyessä ja löi häntä jonnekin vyötäisten kohdalle, niin että hän\nhuohottaen hoiperteli seinää vastaan.\n\nSitten hän sen enempää puhumatta tarttui minun käteeni, ikäänkuin\nolisin ollut hänelle kuuluvakin, ja ennenkuin opettajatar ehti\nhengähtääkään ja oppilaat pääsivät hämmästyksestään tointumaan,\nmarssitti hän minut ulos koulusalista uljaana kuin hän olisi ollut\nkuusitoista jalkaa pitkä uros.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nMinua ei enää lähetetty takaisin kouluun, ja kuulin, että Martin\nerotettiin julkisesti koulusta teurastajan määräyksestä. Se tuotti\npaljon murhetta äideillemme, he kun arvelivat, että tulevaisuutemme\noli vakavasti uhattu, mutta en voi sanoa että se vähimmälläkään\ntavalla himmensi meidän päivänpaistettamme. Päinvastoin huomasimme --\nBridget tädin pestyä kätensä minun suhteeni ja Martinin isän ollessa\nepätietoisena mihin ryhtyä poikansa kanssa -- että meille suotiin\nsuurta vapautta, jota emme olleet hitaat käyttämään hyväksemme,\nkunnes koitti suuren onnettomuuden päivä.\n\nEräänä päivänä tapasin Martinin puutarhan ruukkuvajassa tapansa\nmukaan innokkaasti keskustelemassa vanhan Tommyn kanssa\npohjoisnaparetkikunnan vaaroista ja vaivoista, kun repussa on ruokaa\nvain niukalti eikä vatsassakaan ole kehuttavan paljoa.\n\n\"Mutta saahan siellä sitten kaikenlaista, kun kerran perille pääsee\n-- kinkkua ja pihviä ja appelsiineja ja muuta -- saahan?\" uteli\nMartin.\n\n\"Ei niin suupalasta\", vastasi Tommy. \"Ei muuta mitään kuin kunniaa.\nOtat vain alppisauvan käteesi ja makuusäkkisi selkääsi sekä vähän\nmerikorppuja matkaan, ja niin sitä lähdetään kulkemaan halkeamain\nyli, jotka ovat Marthan-kuilua syvemmät, ja vuorten yli, jotka ovat\nMustaavuorta korkeammat, eikä siinä muuta ajatella kuin mitenkä saisi\njotain tehdyksi, jota muut sitä ennen eivät ole tehneet. Jaa, jaa,\npoikaseni, semmoista se naparetkillä oleminen on. Kunnia odottaa\nminua, sanot ja eteenpäin vain menet.\"\n\nKun nämä uljaat sanat lausuttiin, huomasin Martinin sinisten silmäin\nkimaltelevan kuin meren päivänpaisteessa, ja nähdessään samassa\nminut, hän kääntyi vanhan Tommyn puoleen, sanoen:\n\n\"Kai sentään naisväkeä voi ottaa mukaan naparetkelle -- naisia ja\ntyttöjä?\"\n\n\"Vai vielä naisväkeä\", hymähti Tommy.\n\n\"Eikö? -- eikö sittenkään, jos joku on oikein mainio?\"\n\n\"No\", arveli Tommy vilkaisten minuun ja vilkuttaen\nylähanka-silmäänsä, \"saattaahan sinne ottaa jonkun joka on oikein\nmainio.\"\n\nSeuraavana päivänä saapui Martin, William Rufuksen seurassa meidän\ntalollemme, suuri viljasäkki hartioillaan ja pitkä harjanvarsi\nkädessään; varustuksia täydensi puolittain maidolla täytetty pullo,\niso laivakorppu ja pieni lippu, jonka hän oli saanut sokerileipurilta\nviimeisenä syntymäpäivänään.\n\n\"Kunnia odottaa minua -- tule matkaan, toveri\", sanoi hän\nsalaperäisesti kuiskaten, ja minä tottelin tiedustelematta\nsanallakaan sen enempää.\n\nHän antoi minulle laivakorpun, jonka pistin hameeni taskuun, ja\nmaitopullon, jonka sidoin vyölleni, ja niin lähdettiin matkaan koira\nedellämme hyppien.\n\nTiesin, että hän aikoi merelle, ja sydämeni tykytti rajusti, sillä\nmerta pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa -- kauhu, joka\nkenties hirveänä syntymäyönäni oli juurtunut minuun. Mutta minun oli\npidettävä pystyssä Martinin uskoa minuun, ja minä ajattelin vavisten,\nettä jos Martin huomaa minut yhtä pelokkaaksi kuin muut tytöt, niin\nhän kenties hylkää minun seurani.\n\nMe saavuimme pienelle, Murphyn suuksi nimitetylle merenlahdelle,\njonka rannalla oli turvemaja kallion juurella ja pieni puutolppaan\nkiinnitetty vene. Kumpikin kuului Tommy toverille, joka oli\n\"leskimies\" ja asui aivan yksinään, eikä niinmuodoin kukaan ollut\nnäkemässä, kun me työnsimme veneen vesille ja läksimme matkaan. Tämä\ntapahtui kahden tienoissa iltapuolella, aurinko paistoi ja vuoksi\nalkoi nousta.\n\nEn ollut milloinkaan ennen ollut veneessä, mutta en uskaltanut\nsiitä puhua mitään, ja kun Martin oli sijoittanut minut keulaan\nsoutamaan ja oli itse asettunut peräairoon, loiskutin ja räiskytin\nairollani hyvin kömpelösti. En ollut myöskään koskaan ollut merellä,\nja siksipä melkein heti rannasta päästyämme ja suurten aaltojen\nvaltaan jouduttuamme alkoi päätäni huimata, ja päästin airon sillä\nseurauksella, että se luisti hangastaan pois ja purjehti tiehensä.\nMartin näki mitä oli tapahtunut, kun vene alkoi pyöriä, mutta hän ei\ntorunutkaan, kuten olin pelännyt, sanoi vain:\n\n\"Ei sillä väliä, toveri! Mietin tässä juuri, että yhdellä airolla\nonkin parempi tulla toimeen\", ja kuljettaen oman aironsa veneen\nperään, hän alkoi meloa.\n\nKurkkuani alkoi kouristaa ja häpeissäni ja pelokkaana istuin nyt\npaikallani puhumatta paljon mitään. Mutta Martin oli loistavalla\npäällä, ja uljaan pikku vartalonsa vaappuessa kiikkuvan veneen\ntahtiin hän vihelteli ja lauloi, huutaen tuontuostakin minulle jonkun\nrohkaisusanan.\n\n\"Voi hyvänen aika sentään! Eikös tämä sitten ole repäisevää?\" huusi\nhän, ja vaikka hampaat kalisivat suussani, myönsin, että kyllä oli.\n\n\"Muut tytöt -- Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis\nBetsy -- eivät uskaltaisi lähteä tutkimusretkelle, vai mitä?\"\n\n\"Vielä mitä\", vastasin nauraen, vaikka pikku ruumiini vapisi\njalkapohjiin asti.\n\nOlimme kenties olleet puolentuntia merellä, ja Murphynsuu ja Tommyn\nmaja ja vieläpä hovin suuret puutkin olivat jo sen näköiset kuin\nolisin kaukoputken väärästä päästä niitä katsonut, kun Martin käänsi\npäätänsä hurja välke silmissään, huudahtaen:\n\n\"Kas siinä jo Pohjoisnapa näkyykin.\"\n\n\"Niinpä näkyy\", vastasin minä, vaikka olinkin sellainen käytöllinen\npikku ihminen, ilman minkäänlaisia \"kuvitteluja\".\n\nTiesin aivan hyvin minne oltiin menossa. Me suuntasimme matkamme\nPyhän Marian kalliolle, eikä ollut koko maailmassa, ei maalla\neikä merellä yhtään paikkaa, jota olisin enemmän pelännyt. Se oli\nsellainen ruma, musta möhkäle, suuri ja vihaisen näköinen, kohoten\nkaksikymmentä, kolmekymmentä jalkaa ylös vedestä ja muistuttaen\npaarivaatteisiin verhottua ruumisarkkua. Sen kosteita kylkiä\nverhosivat pitkät siekaleet meriruohoa sekä lukemattomat, nälkäiset\nmerilintuparvet.\n\nKun me lähestyimme sitä, kohosi lintujen valkea pilvi lentoon ja\nsuhahti päittemme päälle rääkyen ja kirkuen. Minuakin halutti kirkua,\nmutta Martin sanoi:\n\n\"Voi hyvänen aika sentään, eikös tämä ole vallan suurenmoista?\"\n\n\"Niin on\", myönsin minä, ja ollen pikku teeskentelijä, rupesin\nlaulamaan.\n\nMuistan laulaneeni erästä Tommyn merimieslaulua, koska siinä oli niin\nhupaiset sanat ja rallattava nuotti --\n\n    \"Sally tyttö soma tyttö,\n    Sally tyttö oma tyttö,\n    silloin sen saan, jota sydämeni halaa,\n    konsa kotirantaan purteni palaa\".\n\nMinun teeskennelty iloisuuteni oli lyhytaikainen, sillä seuraavalla\nhetkellä tein taas pahan erehdyksen. Laskettuaan veneen kallion\nkylkeen ja kiinnitettyään sen köydellä kallionkielekkeeseen,\nMartin hypähti rannalle ja ojensi sitten kätensä minulle, mutta\nsuurta aaltoa peläten minä astuin taaksepäin, kun olisi pitänyt\nharpata eteenpäin, ja aalto huuhteli Martinin yltäyleensä. Minä\nolin häpeissäni ja arvelin, että hän alkaisi minua torua, mutta hän\nravistelihe vain sanoen:\n\n\"Ei se tee mitään! Ei saa säikähtyä vesitilkkaa, kun on\ntutkimusretkellä.\"\n\nKurkkuani kouristi taas enkä voinut puhua, mutta odottamatta\nvastaustani hän kääri köyden toisen pään oikean käsivarteni ympärille\nja käski minun olemaan alallani ja pitelemään venettä sillä välin kun\nhän kiipeäisi vuorelle ja ottaisi sen omakseen kuninkaan nimessä.\n\n\"Vaikka henki menisi, niin se on aina tehtävä kun ollaan\nnaparetkellä\", ja säkki hartioillaan, harjanvarsi kädessään ja pieni\nlippu hatun reiästä pilkistäen, hän kapusi ylös jyrkännettä ja katosi\nsen harjan taa.\n\nKun olin aivan yksinäni -- koira seurasi Martinia kiihtyi\nlevottomuuteni kymmenkertaiseksi, ja lopulta pelkäsin, että nouseva\nvuoksi alkaisi huuhtoa sitä kielekettä, jolla seisoin venettä\nvartioimassa, ja rupesin hädissäni kapuamaan kalliota ylös. Mutta\ntuskin olin liikahtanut kolmea askelta kun jalkani luikahti ja\nminä hädissäni kaappasin vaistomaisesti kiinni meriruohosta,\njolloin veneen paksu köysi solui käsivarreltani ja liukui samassa\nsilmänräpäyksessä kalliolta alas ja loiskahti veteen.\n\nNähdessäni mitä olin tehnyt parkaisin, ja hetken kuluttua ilmestyi\nMartinin pää kalliokielekkeelle yläpuolelle minua. Mutta oli\njo myöhäistä ryhtyä mihinkään, sillä vene oli jo ajelehtinut\nkymmenen metriä rannasta, ja juuri kun hätääntyneenä odotin\nhänen harminpurkauksiaan siitä, että olin hävittänyt ainoan\nmahdollisuutemme päästä takaisin mantereelle, hän huudahti:\n\n\"Älä ole milläsikään! Ei sille mitään mahda, että yksi tai kaksi\nvenettä joutuu hukkaan tällaisella naparetkellä.\"\n\nMinä olin häpeästä sanattomana, mutta haalittuaan minut kallion\nhuipulle harjanvartensa avulla, Martin samosi eteenpäin, niinkuin\nei mitään olisi tapahtunut viitaten ylpeänä ruosteiseen,\nkolmionmuotoiseen telineeseen, jonka sisään oli ripustettu kello ja\njonka harjalla liehui hänen lippunsa.\n\n\"Mutta voi kauheata, mikäs meillä nyt on edessä?\" uikutin minä.\n\n\"Älä sinä sitä sure\", sanoi hän, \"me vain annamme merkin seuraavalle\nasemalle -- niitä sanotaan asemiksi, näetkös, kun ollaan\nnaparetkellä.\"\n\nTämä tiesi, että hän aikoi soittaa kelloa merkiksi maalla oleville,\nettä oli tultava apuun. Mutta kello oli iso ja tarkoitettu joutumaan\nliikkeeseen vain myrskyisinä öinä raivoisan meren sysäyksistä, ja kun\nMartin oli saanut köydenpätkän sidotuksi sen kieleen, sai hän siitä\nlähtemään vain heikon äänen.\n\nKului puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia, enkä vieläkään nähnyt\nmerellä muuta kuin oman tyhjän veneemme, joka kellui takaisin rantaa\nkohti.\n\n\"Tuleekohan sieltä ketään?\" änkytin minä.\n\n\"Totta -- kai! Kunhan vain odotat, niin kyllä ne tulevat. Ja kun\ntulemme rantaan, niin ihan kihisee väkeä, jotka torventoitotuksilla\nja soitolla ja kaikennäköisillä kunnianosoituksilla vievät meidät\nkotiin. Niin kyllä\", sanoi hän yhä sama hurja välke silmissään,\n\"kyllä siellä väkeä on!\"\n\nMutta aurinko laski mereen takanamme, ja edessämme siintävä maa kävi\nhimmeäksi, nousuvesi kohosi hiljaa valitellen vavahtelevan kallion\nympärillä ja kirkuvat vesilinnutkin jättivät meidät oman onnemme\nnojaan, mutta avun merkkiä ei vielä näkynyt. Minua värisytti, mutta\nMartin vihelteli ja lauloi, kunnes nälkä rupesi häntä kiusaamaan.\n\n\"Voi hyvänen aika sentään, minä olen niin nälkäinen, että voisin\nsyödä... voisin syödä vaikka koiran -- koiria aina syödään, kun\nollaan naparetkillä.\"\n\nLaivakorppu muistui nyt mieleeni, mutta pistäessäni käteni hameeni\ntaskuun huomasin mielipahakseni, että se oli poissa, ehkäpä oli se\npudonnut silloin, kun kiivetessäni luiskahdin. Huuleni venyi pitkäksi\nja minä katselin häntä pelokkain silmin, mutta hän virkkoi vain:\n\n\"Samapa se! Saahan sitä kärsiä nälkääkin, kun on naparetkellä.\"\n\nSilloin en tietänyt mitä nyt tiedän, että pikku poikani, joka ei\nvoinut läksyjänsä oppia ja joka aina oli ollut epäsuosiossa koulussa,\noli kelpo mies, mutta kurkkuani kuristi ja silmäni olivat verissä ja\nsalatakseni liikutustani olin olevinani sairas.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", sanoi Martin. \"Vilustumista. Naparetkellä ihmiset\naina sattuvat vilustumaan.\"\n\nMutta sitä vastaan on olemassa parannuskeino, joka on pettämätön --\nmaito!\n\n\"Minä aina ryyppään maitoa, ja samassa on vilustus tipo tiessään.\"\n\nNyt oli siis maitopullon vuoro, mutta kun kiersin sen irti\nvyöstäni toivoen voivani korvata sillä hävinneen laivakorpun,\nhuomasin pelästyksekseni, että sitä oli niinikään kohdannut kova\nonni kapuamismatkallani, se kun oli pohjasta halennut ja sisällys\nniinmuodoin viimeiseen pisaraan asti vuotanut maahan.\n\nMitta oli nyt täysi, ja kyyneleet nousivat silmiini, mutta Martin yhä\nvain vihelteli, nauroi ja soitti suurta kelloa ikäänkuin ei olisi\nmitään tapahtunut.\n\nPimeys sakeni, yön henki puhalteli meren yli, laineiden loiskina\nkallion kupeilla kävi yhä kolkommaksi, ja minua alkoi värisyttää.\n\n\"Säkki!\" huudahti Martin. \"Naparetkeläiset nukkuvat aina säkissä.\"\n\nMinä sallin hänen menetellä kanssani miten vain halutti, mutta kun\nhän oli onnellisesti sullonut minut säkkiin ja asettanut minut\nmakaamaan kellotapulin juurelle ja vakuuttanut, että olin niin\nhyvässä turvassa siellä kuin raha kukkarossa, rupesin ajattelemaan,\nmitä kerran olin lukenut eräästä kertomuskirjasta, ja nyyhkytysten\ntukahuttamalla äänellä sain sanotuksi:\n\n\"Martin!\"\n\n\"Mikäs hätänä, toveri?\"\n\n\"Kaikki on minun syytäni... ja minä pelkään vallan yhtä kauheasti\nkuin Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy...\nenkä minä ole yhtään mainio... ja nyt sinun ei tarvitse enää\nhuolehtia minusta... saat jättää minut tänne... ja pelastaa itsesi...\nja...\"\n\nMutta Martin keskeytti minut remahtamalla kovaan nauruun.\n\n\"_Minäkö!_ Vielä vai! Ei naparetkeläiset milloinkaan jätä tovereitaan\npulaan. Niin kauan kuin elämme, pidämme yhtä. Niin sitä aina tehdään.\"\n\nTämä oli toki jo liikaa. Minä itkin ja nyyhkytin kuin pikku lapsi, ja\nvieressäni istuva William Rufus nosti ylös kuononsa yhtyen ulvontaani.\n\nVaikka istuin selin Martiniin, huomasin kuitenkin että hän,\nkärsimättömänä huonoon tulokseen soittaessaan kelloa nuoran\navulla, oli hypähtämällä saanut käsin tartutuksi kellon kieleen ja\nalkanut heiluttaa pientä ruumistaan siinä riippuen, saadakseen sen\nvoimakkaammin lyömään kellon laitaan. Kuului kova läppäys kerran vain\n-- sitten rymähdys, ryskettä ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" huusin, mutta ei tullut mitään vastausta.\n\n\"Oletko loukannut itsesi?\"\n\nJa silloin läpi nousuveden pauhaavan loiskinan kuului poikani\nmurtunut ääni (hän oli taittanut oikean käsivartensa) nyyhkytysten\nlomasta, jotka hänen kukistumaton pikku sielunsa yritti tukahuttaa:\n\n\"Mitäs siitä, jos vähän loukkaakin... kun on naparetkellä, pitää\nkestää kaikkea!\"\n\nMaalla oli vallinnut sillä aikaa kova hälinä. Isäni oli moittinut\nBridget tätiä, joka vuorostaan sätti äitiäni, ja äitini itki isä\nDanille, joka lensi tohtori Conradin luo, ja tämä valjasti hevosensa\nja läksi ajamaan pitäjää ristiin rastiin kadonneita lapsia etsimään.\n\nMutta Tommy toveri, joka muisti keskustelun ruukkuvajassa ja\narveli kuulevansa kellon humahtelemista mereltä, riensi rannalle\nja näki siellä veneensä kelluvan aalloilla, jolloin hän teki omat\njohtopäätöksensä asiasta.\n\nLyhdynvalossa hän sousi Pyhän Marian kalliolle, ja sieltä hän koiran\nulvonnan opastamana tapasi urheat pienet naparetkeläiset tuskin\nkolmea jalkaa nousuveden yläpuolelta makaamassa sylitysten ja\nsikeässä unessa suuressa säkissään.\n\nEi ollut väkijoukkoja eikä soittokuntia ottamassa meitä vastaan, kun\nTommy toi meidät maihin, ja jätettyään Martinin taittunein käsivarsin\nhänen äitinsä syliin Suvimajan portilla, hän vei minut isä Danin luo,\njotta hän toimittaisi minut kotiin ja olisi välittäjänä minun sekä\nisäni vihastuksen ja Bridget tädin vitsan välillä.\n\nOnnettomuudeksi ei tällaisia varokeinoja ensinkään tarvittu. Suuri\nhämmennys vallitsi hovissa, kun saavuimme sinne. Äitini oli saanut\nverensyöksyn.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nKahden viikon ajan äitini oli vuoteen omana, ja minä olin sillä aikaa\nhänen alituinen seuralaisensa. Puuhaavana ja innokkaana kuten ainakin\nlapsi, joka ei oivaltanut mitä tämä juhlallinen aika ennusti, minä\nlentelin ympäri taloa varpaillani, toin äidille hänen lääkkeensä\nja maitonsa sekä jään, jolla se oli jäähdytettävä. Olin mielestäni\nhyvinkin toimelias ja kerrassaan välttämätön henkilö talossa.\n\n\"Sinä et tulisi toimeen ilman pikku Maryäsi, mammi, ethän?\" kyselin\nuseasti, ja silloin äiti aina silitteli hellästi hiuksiani ohuella,\nvalkealla kädellään ja vastasi:\n\n\"En mitenkään, kuinka voisin tulla toimeen ilman pikku Maryäni.\" Ja\nsilloin pikku linnunnaamani ylpeästi kohosi pystyyn.\n\nMartinista en nähnyt vilahdustakaan tähän aikaan, mutta tohtori\nConradin keskustelusta äitini kanssa sain tietää sen verran, että\npojan katkennut käsivarsi oli asetettu paikoilleen ja että hänet\nlähetetään Ellanin toisessa päässä olevaan Kuningas Yrjön lyseoon\nniin pian kun hän paranee. Mitä minulle aiottiin tehdä, sitä en\nensinkään tiedustellut, olin niin mielissäni tietäessäni, ettei\näitini voisi tulla toimeen ilman minua.\n\nTuontuostakin huomasin, että taloomme tuli postissa suuria kirjeitä,\njotka olivat varustetut muukalaisilla postimerkeillä ja sineteillä\nsekä ristin- ja sydämenkuvilla. Huomasin myöskin silloin tällöin\näidin ollessa vuoteessa, että alapuolella olevassa huoneessa käytiin\nkovalla äänellä innokasta, joskus kiivastakin neuvottelua ja että\näidin oli tapana kohottaa kalpeat kasvonsa tyynyltä ja hiljaa\nkuiskata minulle hss! kun isän ääni kuului tavallista kovempana ja\ntuikeampana. Mutta mieleeni ei kertaakaan johtunut yhdistää näitä\nseikkoja itseeni, ennenkuin sen päivän iltapuolella, jolloin äitini\noli ensimäistä kertaa ylhäällä.\n\nHän istui takkatulen ääressä, sillä syksy teki jo tuloaan, ja\nminä hääräilin hänen ympärillään, sovitellen huopapeitettä hänen\npolvilleen ja vakuutellen hänelle, että hänen pikku Marynsä oli\nvalmis juoksemaan hänen asioitaan, jos vain hän mitä kaipaisi.\nSilloin ovelle kolkutettiin ja isä Dan astui sisään. Voin vieläkin\nnähdä hänen kauniin päänsä ja lyhyehkön vartalonsa ja kuulla hänen\nlempeän, irlantilaisen äänensä, hänen astuessaan äitini luo sanoen:\n\n\"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei mitenkään tuskailla.\"\n\nPitkällinen kokemus oli opettanut äidilleni, että tämä tiesi isä\nDanin omaa, huolestunutta mielialaa, ja näin hänen alahuulensa\nvavahtavan hänen sanoessaan:\n\n\"Eikö olisi parasta, että Mary juoksisi puutarhaan?\"\n\n\"Ei, ei! ei suinkaan!\" sanoi isä Dan. \"Marystä minä juuri tulin\npuhumaan, ja pikku kultasemme saattaa aivan hyvin jäädä tänne.\"\n\nSilloin äitini viittasi minua luokseen, ja minä asetuin hänen\nviereensä seisomaan. Hän laski vapisevan käsivartensa minun\nvyötäisilleni, isä Danin käydessä istumaan hänen viereensä ja\ntoimittaessa asiansa pientä ketjuissa riippuvaa hopearistiä\nsormeillen.\n\nMinut oli päätetty lähettää luostariin kasvatettavaksi. Paljon oli\ntästä asiasta keskusteltu ja huolehdittu, ja nyt oli viimein sovittu,\nettä lähtisin Roomaan Pyhän Sydämen luostariin. Hän itse lähtisi\nminua sinne viemään ja turvallisesti määräpaikkaani toimittamaan.\nJa he (isäni ja Bridget täti nimittäin) olivat hänelle luvanneet\njuhlallisesti luvanneet -- että kun lupa-aika on käsissä, hän\nsaa lähteä noutamaan minut kotiin. Eipä niinmuodoin ollut mitään\npelättävää, ei mitään surtavaa, ei mitään...\n\nÄitini kuunteli niin kauan kuin taisi, sitten hän -- kauniit kalvakat\nkasvot tuskasta vääntyneinä -- katkaisi isä Danin vakuuttelut\nkapinallisella huudahduksella:\n\n\"Mutta hän on niin nuori! Vain pikku tyttö! Vasta seitsemän\nvuoden vanha! Kuinka voi tulla kysymykseenkään lähettää sellainen\npienokainen pois kotoa?\"\n\nIsä Dan koetti häntä rauhoittaa. Totta kyllä, että olin hyvin nuori,\nmutta olihan luostarin arvoisa äiti niin erinomainen ihminen. Hän on\nminua rakastava ja hoitava kuten omaa tytärtänsä. Ja sitten nuo hyvät\nnunnat, Jumala siunatkoon heidän pyhiä sielujansa...\n\n\"Mutta Mary on minun kaikkeni\", huudahti äitini, \"ja jos he vievät\nhänet minulta, niin murtuu sydämeni. Ja vielä tällaisena aikana!\nKuinka julmia he ovat! Kyllä he aivan hyvin tietävät, mitä tohtori\nsanoo. Eivätkö he voi odottaa hiukan kauemmin?\"\n\nNäin isä Danin taistelevan itsensä kanssa, sillä hänen silmänsä\nvettyivät hänen sanoessaan:\n\n\"Se on kovaa, tyttäreni, se on kovaa, tiedän sen. Mutta ehkäpä\nlapselle on parasta päästä pois kotoa -- ehkäpä niin on Jumalan\nsiunattu ja pyhä tahto. Muista, että täällä on muuan henkilö, joka\nei ole kiltti pikku kullallemme ja joka alinomaa rettelöi hänen\ntakiansa. Ei sen puolesta, että arvelisin hänellä täydellä todella\nolevan pahaa mielessä...\"\n\n\"On, on, on kyllä\", huudahti äitini, joka alkoi käydä yhä\nkiihkeämmäksi.\n\n\"Sitä suurempi syy silloin lähettää hänet luostariin joksikin aikaa\nainakin.\"\n\nÄitini rupesi horjumaan ja hän sanoi:\n\n\"Eikö häntä sitten voi lähettää johonkin luostariin omalla\nsaarellamme?\"\n\n\"Sitä kyllä olen miettinyt, multa ei täällä ole yhtään sellaista\",\nsanoi isä Dan.\n\n\"Sitten... sitten... sittenhän voisitte ottaa hänet pappilaan\",\nsanoi äitini. \"Rakas, rakas isä\", pyyteli hän, \"antakaa hänen asua\nteidän kanssanne ja ottakaa joku opettamaan häntä, niin silloin hän\nvoisi tulla tervehtimään minua joka päivä, tai kahdesti viikossa,\ntaikka vain kerran viikossa -- en minä pyydä kohtuuttomia.\"\n\n\"Se olisi kyllä mainiota\", vastasi isä Dan kumartuen taputtamaan\nkäsivarttani. \"Jos pikku Marymme olisi kolkossa, vanhassa kodissani,\nniin tuntuisi kuin paistaisi siellä aurinko ainiaan. Mutta nuorta\ntyttöä ei voi kasvattaa papin kodissa, sitä estävät monet seikat,\nsiksipä lienee parasta, että pikku murusemme viedään Roomaan.\"\n\nÄitini vastustus oli kukistumaisillaan ja isä Dan kiiruhti käyttämään\nvoittoa hyväkseen.\n\n\"Ajatteles toki, tyttäreni, mikä hyvä asia tämä on oleva lapselle.\nEnsin hänestä tulee Jesuslapsen oma, sitten Neitsyt Marian ja lopulta\nitse Pyhän Sydämen lapsi. Kuvailepas vain Roomaa! Pyhää kaupunkia!\nPyhän isän kaupunkia. Niin, niin, eikä tiedä vaikka hän vielä jonkun\nkerran näkisi pyhän isän itsensäkin.\"\n\n\"Niin, niin\", huoahti äitini, ja kääntäen minuun kyyneleiset silmänsä\nhän lisäsi:\n\n\"Tahtoisiko Maryni lähteä -- jättää äidin ja palata kotiin\nlupa-ajoiksi -- tahtoisiko?\"\n\nOlin juuri antamaisillani kieltävän vastauksen, äiti kun ei voisi\nmitenkään tulla toimeen ilman minua, mutta ennenkuin sain suuni\navanneeksi, suhahti Bridget, tätini huoneeseen, kilisevä avainkimppu\nvyössään, ja kuullessaan äitini viimeiset sanat, hän sanoi kovalla,\nkimeällä äänellään:\n\n\"Isabel! Kylläpä! Vedota lapsen tahtoon! Ja sellaisen lapsen! Niin\nitsepintaisen, pilatun ja omavaltaisen! Jos _meistä_ hänen on parasta\nlähteä, niin hänen _on lähdettävä!_\"\n\nÄitini käsivarresta, joka yhä lepäsi vyötäisilläni, tunsin, että hän\nvapisi, mutta hän ei heti vastannut mitään, ja Bridget tätini jatkoi\nhäikäilemättömään tapaansa:\n\n\"Sinullekin se on välttämätöntä, Isabel, ellet tahdo, että hän\njouduttaa kuolemaasi kiduttamalla hermojasi ja hankkimalla sinulle\nuuden verensyöksykohtauksen. Kun lähetämme hänet kotoa pois, emme\npidä silmällä vain tytön parasta, vaan myöskin sinun.\"\n\nÄitini arka sielu ei kestänyt enempää. Luulen, että tämä oli hänen\nlempeän luontonsa ainoa vihanpurkaus koko hänen elämänsä aikana. Hän\nkokosi kaiken voimansa ja kääntyi Bridget tätini puoleen hillittömän\nkiihtymyksen valtaamana.\n\n\"Bridget\", huudahti hän, \"siitä sinä et välitä. Itsekin tiedät, ettet\nsiitä välitä. Sinä vain koetat erottaa minut lapsestani ja lapseni\nminusta. Kun sinä tulit talooni, arvelin, että sinä olisit kiltimpi\nlapselleni kuin kukaan muu, mutta niin sinä et ole ollut, sinä olet\nollut julma hänelle, olet sulkenut sydämesi häneltä, ja sillävälin\nkun minä olen täällä ollut avutonna ja vuoteenomana, sinä olet\nkohdellut häntä tylysti ja lemmettömästi. Ei, sinä et muusta välitä\nkuin omastasi, ja siitä alkaen kun talooni toit lapsesi, et ole\nhäikäillyt työntää syrjään minun lastani, ja nyt lopulta tahdot ajaa\nhänet ulos kodista.\"\n\n\"Vai siltä kannalta sinä asiaa katselet?\" kivahti Bridget tätini, ja\nhänen kylmät, harmaat silmänsä leimahtivat. \"Arvelin tähän taloon\ntullessani -- sinun taloosi, kuten sanot -- että tein sen hyvässä\ntarkoituksessa säästääkseni vaivojasi, kun olit sairas ja kykenemätön\nhoitamaan vaimon velvollisuuksia. Mutta jos minä oikaisen lastasi,\nkun hän on juonikas ja viekas ja pahanilkinen...\"\n\n\"Oikaise omaa lastasi, Bridget O'Neill!\" huudahti äitini, \"ja\nanna minun pitää huoli omastani. Hän on kaikkeni, mitä minulla on\nmaailmassa, enkä minä enää kauan saa häntä pitää. Sinä tiedät varsin\nhyvin, mitä hän on minulle maksanut, ja ettei avioliittoni ole ollut\nkovinkaan onnellinen, mutta sen sijasta, että auttaisit minua hänen\nisäänsä vastaan...\"\n\n\"Älä puhu enää mitään\", ehätti Bridget tätini, \"emme salli, että\ntaas joudut kiihtymyksestä sairaaksi ja että tuo pahantapainen lapsi\naiheuttaa sinulle toisen verensyöksyn.\"\n\n\"Bridget O'Neill\", huusi äitini, nousten ylös tuolistaan. \"Sinä olet\nkovasydäminen, pahanluontoinen nainen. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin\nminäkin, ettei Mary ole minua sairaaksi tehnyt, vaan sinä -- sinä,\njoka soimasit minua lapseni takia, kunnes sydämeni raadeltui veriin.\nSeitsemän vuotta sinä olet tätä tehnyt, ja nyt sinä rupeat selkäni\ntakana minun kanssani neuvottelematta määräämään lapseni kohtaloa.\nEikö äidillä ole mitään oikeuksia omaan lapseensa -- jota hän on\nrakastanut, lapseen, jonka puolesta hän on kärsinyt ja elänyt, --\nkoska muut ihmiset, jotka eivät hänestä vähääkään välitä, saavat\nriistää hänet äidiltä ja lähettää hänet vieraalle maalle, josta hän\nkenties ei koskaan palaa. Mutta sitä et saa tehdä! Et saa! Sillä niin\nkauan kuin ruumiissani on hengen kipunaakaan, et saa sitä tehdä, ja\njos sinä vain yrität...\"\n\nHurjan kiihtymyksensä vallassa äitini kohotti toisen vapisevan\nkätensä Bridget tätini kasvojen kohdalle ja kouristi toisella yhä\nminua vyötäisiltä, kun hän äkkiä lakkasi puhumasta pelon katse\nsilmissään. Hän oli kuullut raskaita askeleita portaista. Isäni oli\ntulossa. Hän astui huoneeseen uurteinen otsa tavallista syvemmissä\nrypyissä ja sanoi:\n\n\"Mitä hän muka ei saa tehdä?\"\n\nÄitini vaipui sanatonna takaisin tuoliinsa, ja Bridget tätini\npyyhkien silmiään mustaan esiliinaansa -- hän itki ainoastaan isäni\nläsnäollessa -- otti asiata selittääkseen.\n\n\"Kuulostaa siltä, että olen kovasydäminen ja pahaluontoinen nainen,\nja vaikka olen puuhaillut aamupuhteesta iltamyöhään ja ollut\nseitsemän vuotta palvelijana, ei minulla näy olevan muuta virkaa\ntässä talossa kuin ajaa sisareni lapsi pois täällä. Kuulostaa vielä\nsiltäkin ettei meillä -- ei kummallakaan -- ole mitään tekemistä\ntämän tytön kanssa -- koskapa hänen äitinsä on ainoa henkilö, jolla\non minkäänlaisia oikeuksia lapseen, ja jos vain yritämme...\"\n\n\"Mitäs tämä merkitsee?\"\n\nSuuttuneena ja kärsimättömänä isäni ei voinut kuunnella enempää, vaan\nhuudahti kovalla äänellään:\n\n\"Mistä alkaen on isä menettänyt määräämisvaltansa omaan tyttäreensä?\nHänen kai on pidettävä huoli hänestä, vai mitä? Jos tytär jotain\nkaipaa, on hänen käännyttävä isänsä puoleen apua saadakseen,\nvai mitä? Sellainen on laki. Ja se on aina ollut koko avarassa\nmaailmassa. Mitäs sitten kaikki tämä äläkkä tietää?\"\n\nÄitini teki heikon yrityksen vastata.\n\n\"Aioin vain sanoa, Daniel...\"\n\n\"Sinä aioit sanoa jotain mieletöntä ja typerää. Ihminen voi omallaan\ntehdä mitä hän vain tahtoo, vai mitä? Jos tämä tyttö on lapseni ja\nminä määrään hänen menemään jonnekin, on hänen tietenkin mentävä.\" Ja\nnäin sanoen isäni iski paksun nyrkkinsä jymähtäen pöytään.\n\nTämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän vaati isän oikeuksia minun\nsuhteeni, ja siksipä kenties äitikin alistuvana sanoi:\n\n\"Hyvä on, ystäväni. _Sinä_ tiedät parhaiten, mikä Marylle on parasta,\nja jos sinä niin sanot -- sinä ja Bridget ja -- isä Dan...\"\n\n\"Minä sanon, ja sillä hyvä. Ala siis ryhtyä valmistuksiin ja tyydy\ntähän luostarituumaan muitta mutkitta. Ja pane mieleesi, että\nvastaisuudessa tahdon rauhan moisilta jupakoilta pikkuasiain tähden,\nminulla on paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä.\"\n\nÄitini oli masentunut. Hänen huulensa liikahtivat uudelleen,\nmutta ääneen hän ei virkkanut mitään, ja isäni pyörähti ympäri\nkantapäillään ja läksi huoneesta niin kiihtyneenä, että lattiapalkit\nnotkuivat hänen raskaista askelistaan. Samassa Bridget tätikin\nluiskahti ulos kilistellen mennessään avainkimppuansa.\n\nHe olivat tuskin kadonneet näkyvistä, kun äitini sai pitkällisen\nyskäkohtauksen, ja kun se oli lopussa, makasi hän vuoteessaan\nuupuneena, kalpeat kasvot ja väsyneet silmät ylöspäin kääntyneinä.\nSilloin minä lankesin äitini kaulaan, ja isä Dan, jonka posket olivat\nkosteat kyynelistä, taputteli hänen raukeana riippuvaa kättänsä.\n\nÄiti rakas! Mitä suurimmalla hellyydellä olen häntä alati muistellut,\nmutta nyt, kun voin käsittää mitä hän on mahtanut kärsiä, pysyy hän\nmuistossani rakkaimpana juuri sellaisena kuin hän oli sinä päivänä\n-- suloinen, kaunis, arka enkelini --, jolloin hän hetkeksi asettui\nvastarintaan, ei vain Bridget tätiäni, vaan myös kaikkien aikojen\njulmuutta vastaan, poljetan äitiytensä jumalaisen oikeuden puolesta.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nÄitini alistui täydellisesti. Jo vuorokauden kuluttua hän oli\ntäydessä vaatteiden valmistamistouhussa Rooman-matkaani varten.\nVanha, värillinen mallikirja sukelsi jälleen esiin, pukutarpeita\ntilattiin ja ompelijatyttö haettiin kylästä, mutta kaikkein\nsuurellisinta oli mielestäni, että Blackwaterista lähetettiin\nnoutamaan pieni oravannahkainen kauluri, suuri oravannahkainen puuhka\nja päänmukainen oravannahkainen lakki, jonka sivussa upeili sulka.\n\nLapsen sydän on kuin vuolas puro, ja loukkaisin totuutta,\njos sanoisin, että tunsin suurtakaan surua näiden ahkerien\nvalmistuspuuhien aikana. Päinvastoin olin, poloinen hupakko, aika\nylpeä, kun olin ikäänkuin paljoa ylempänä kaunista Betsyä ja Nessy\nMacLeodia ja saatoin kohdella heitä alentuvalla ystävällisyydellä.\n\nIsä Dan, joka kävi meillä useammin kuin koskaan ennen, yllytti\ntietämättään tätä tunnetta minussa, hän kun alati, milloin vain\nolimme kahden, kehoitti minua olemaan kiltti kaikille ja varsinkin\näidilleni.\n\n\"Pikku tyttöseni olisi niin pahoillaan, jos tuottaisi äidilleen\nmielipahaa, eikö niin?\" oli hänen tapana kuiskailla, ja kun minä\nvastasin, että olisin niin kauhean pahoillani, hän jatkoi:\n\n\"Niinpä siis ollaan uljas pikku nainen. Hänen täytyy olla reippaana.\nHän ei saa surra lähtöään eikä itkeä, kun erohetki on käsissä.\"\n\nMinä sanoin \"kyllä\" ja \"niin\" vastaukseksi kaikkeen tähän ja tunsin\nsuurta luottamusta itseeni, mutta olen varma siitä, että parastamme\ntarkottava isä Dan antoi samoja neuvoja äidillekin, sillä muistan\nkuinka uskottelimme toisillemme olevamme hyvällä päällä, kuinka\nyhdessä nauroimme, juttelimme ja lauloimme, vaikka en luule silloin\nepäilleeni, että oma osani tässä leikissä oli helpompi kuin hänen.\n\nViimein se kumminkin minulle selvisi, kun keskellä yötä, vähän ennen\nlähtöäni, heräsin äitini kovaan yskimiseen ja kuulin hänen sanovan\nitsekseen syvään läähättäen:\n\n\"Lapsi raukkani! Mihin hän joutunee?\"\n\nKaikki sujui kuitenkin hyvin lähtöpäivään asti. Kaksi höyrylaivaa\nkulki päivittäin Liverpooliinpa oli päätetty, että minä lähtisin\nensimäisessä. Jo päivän ensi koitteessa minä hypähdin ylös\nvuoteeltani odottamatta herättämistä. Ihastukseni oli niin suuri,\nettä rupesin yöpaidassani tanssimaan ympäri huonetta muistamatta\nisääni, joka aina nousi aamuhämärissä ja söi aamiaista alapuolella\nolevassa huoneessa.\n\nÄitini ja minä söimme aamiaista vuoteessa, ja sitten seurasi kova\ntouhu. Minun osani siinä oli pukeutua uusiin vaatteisiini ja sitten\nkaikki päällysvaatteet ylläni pyörähdellä varpaillani peilin edessä,\nhymyillen kuvalleni. Sillä välin äiti neuvoi minua kirjoittamaan\nhänelle niin usein kuin luostarista sallittaisiin sekä kirjoitti\npolvillaan rukoustuolissaan, jota hän käytti kirjoituspöytänä,\nosoitteen kirjeitäni varten.\n\nSilloin huomasin, että päällekirjoituksen ensimäinen rivi \"Rouva\nIsabel O'Neill\" oli kyynelten tahrima, joita oli tipahdellut hänen\nsilmistään, ja kurkkuani alkoi kouristaa. Mutta muistin, mitä isä Dan\noli neuvonut minua tekemään, ja sanoin:\n\n\"Älä huoli, mammi. Älä huoli -- lupa-ajaksi pääsen kotiin.\"\n\nTuokion kuluttua kuulimme vaunujen pyöräin ratisevan ikkunain alla,\nja sitten isä Dan astui sisään valkea, kudottu vaippa hartioillaan,\nkantaen kädessään hullunkurista laukkua, jossa hän tavallisesti\nkuljetti hautajaiskauhtanaansa, ja ilmoitti, että kaikki oli valmista.\n\nNäin äidin kääntyvän poispäin ja ottavan taskustaan nenäliinansa,\nja minä rupesin itsekin vetistelemään, mutta isä Dan antoi minulle\nkynnyksellä seisoessaan merkin, ja minä nielaisin kyyneleeni ja\nhuudahdin:\n\n\"Hyvästi, mammi. Jouluksi tulen takaisin\", ja sitten ryntäsin ovelle.\n\nOvesta ulos lentäessäni kuulin äitini äännähtävän \"Mary\" hyvin\noudolla äänellä, ja minä käännähdin katsomaan häntä -- voin vieläkin\nnähdä hänet .- kauniit, kalvakat kasvot tuskan murtamina ja\nkäsivarret minua kohti kurotettuina.\n\nSilloin minä karkasin takaisin hänen luokseen, ja hän sieppasi minut\nsyliinsä huudahtaen: \"Mary rakas! Mary rakkaani!\" ja saatoin tuntea\nhänen sydämensä tykkivän hänen pukunsa lävitse ja kuulla hänen\nkurkkunsa käheän korinan, ja silloin meidän poloisten teeskennelty\nuljuus kerrassaan kukistui.\n\nSamassa isäni kuului alhaalta huutavan, että myöhästytään laivalta,\nja niinpä äitini kuivasi meidän kummankin silmät ja päästi minut\nmenemään.\n\nIsä Dan oli jo kadonnut, kun tulin portaille, mutta nähdessäni Nessy\nMacLeodin ja kauniin Betsyn seisovan portaitten alapäässä, minä\näkkiä saavutin mielenmalttini ja purjehtien alas portaita kaikessa\nkomeudessani, astuin heidän sivuitseen ylpeän äänettömänä pieni\nlinnunpääni pystyssä.\n\nAikomukseni oli menetellä samoin Bridget tädin suhteen, joka huivi\nhartioillaan seisoi avoimessa ovessa, mutta hän tarttui kiinni minuun\nsanoen:\n\n\"Vai et aio suudella minua hyvästiksi?\"\n\n\"En\", vastasin, ojentaen pikku ruumiini niin suoraksi kuin\nmahdollista.\n\n\"Mikset?\"\n\n\"Koska sinä olet ollut tyly äidille ja julma minulle ja kosket\nvälitä kestään muusta kuin kauniista Betsystä. Ja minä aion kertoa\nluostarissa, että teet äidin sairaaksi, ja sinä olet niin häijy kuin...\nkuin häijyt vaimot Raamatussa!\"\n\n\"Herrajesta!\" päivitteli Bridget täti ja yritti nauraa, mutta minä\nsaatoin nähdä, että hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin valkeaksi\nkalkittu seinä. Se ei minua vähääkään huolettanut, mutta vaunujen luo\ntullessani sanoi isä Dan, joka jo istui niissä:\n\n\"Pikku Maryni ei tahdo jättää kotia tuolla tapaa suutelematta tätiään\nja sanomatta hyvästiä serkuilleen.\"\n\nNiinpä minä palasin takaisin ja pudistin kättä Nessy MacLeodin ja\nkauniin Betsyn kanssa ja kurotin pienet kasvoni Bridget tätini\nsuudeltaviksi.\n\n\"Nyt olet kiltti\", sanoi hän suudeltuaan minua, mutta luin läksin\nmenemään, kuuli valpas pikku korvani sanat:\n\n\"Hyvä toki, että hän lähtee,\"\n\nTällä välin oli isäni, jonka raudanharmailla hiuksilla aamusumu\nvälkkyi kuin kaste, astellut pitkin hiekkakäytävää, ja kärsimättömänä\nväittäen hevosia palelevan, hän muitta mutkitta lennätti minut\nvaunuihin ja paiskasi oven kiinni jälkeeni.\n\nMutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun isä Dan, joka\nvilkutteli pieniä silmiään ja oli niistävinään nenäänsä värilliseen\nnenäliinaansa, sanoi: \"Katso!\" ja viittasi äitini ikkunaan.\n\nSiinä hän seisoi, viittoen minulle ja heittäen lentosuudelmia\navoimesta ikkunasta, kunnes vaunut pyörähtivät muutamain puiden taa\nja hän katosi näkyvistäni.\n\nMitä äitini huoneessa tapahtui sen jälkeen kun hänen ikkunansa\nsuljettiin, en tiedä, mutta muistan hyvin, että itse ryömin vaunujen\nnurkkaan ja unohdin kaiken kunnian ja suuruuden, jota Roomaan lähtö\nmerkitsi minulle.\n\nKun olimme päässeet puolimatkaan ajotietä, hyökkäsi eräs poika koiran\nkanssa kastanjapuiden takaa ja alkoi juosta kilpaa vaunujen kanssa.\nSe oli Martin, ja vaikka hänen oikea käsivartensa oli siteessä,\nponnistautui hän vaunujen astuimelle ja piteli kiinni vasemmalla\nkädellään avoimesta vaunun ikkunasta, pistäen samassa päänsä sisään\nja merkitsevin elein pyytäen minua ottamaan hänen hampaistaan\nvarressaan riippuvaa, suurta, punaista omenaa. Minä otin sen, ja\nsitten hän hypähti maahan sanaakaan virkkamatta. Muistaessani nyt\nhänen vääntyneitä kasvojaan ja vetistyneitä silmiään, pyrkii minua\nnaurattamaan. Mutta silloin katsahtaessani taakseni ja nähdessäni\npienen, yksikätisen olennon seisovan tiellä suuri tattihattu päässään\nWilliam Rufuksen vieressä, ei minua lainkaan naurattanut.\n\nTulimme Blackwateriin hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä, ja kun\nlaivan pillit olivat lakanneet viheltämästä ja olimme merellä,\nhuomasin, että istuimme laivan toisessa yksityishytissä yläkannella.\nIsä Dan kertoi minulle, että toinen hytti oli nuoren lordi Raan\nja hänen holhoojansa hallussa ja että he olivat menossa yhdessä\nOxfordiin. Mutta se ei sillä hetkellä minua vähääkään huvittanut.\n\nKun minulla nyt oli aikaa miettiä viimeisiä tapahtumia, alkoi\nkauhistuttava totuus valjeta minulle, ja kun isä Dan, joka oli hyvin\nkiihtynyt, meni ylhäisille matkatovereillemme lausumaan alamaisimmat\ntervehdyksensä, kyyristyin minä kokonaan hytin ovenpuoleiseen\nnurkkaan ja toistin itselleni, että minut oikeastaan olikin ajettu\npois isäni talosta, enkä koskaan enää saisi nähdä Martinia enkä\näitiäni.\n\nÄkkiä huomasin hyttini pimenevän siitä, että joku seisoi ovella.\nSe oli pitkä poika tai oikeammin mies, ja tiesin paikalla kuka hän\noli. Hän oli nuori lordi Raa. Ja hän oli mielestäni niin kaunis ja\nhienosti vaatetettu seisoessaan siinä minua hymyillen silmäilemässä.\nHetken kuluttua hän astui hyttiin ja kävi istumaan vastapäätä minua\nsanoen:\n\n\"Sinä siis olet pikku Mary O'Neill, olethan?\"\n\nMinä en vastannut mitään. Tarkemmin häntä silmäiltyäni arvelin, ettei\nhän sentään ollutkaan niin kaunis, hänellä kun oli kaksi suurta\netuhammasta kuten kauniilla Betsyllä.\n\n\"Etkös sinä olekin se tyttö, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla\npoika ja päästä minun tilalleni?\"\n\nEn vieläkään virkkanut mitään. Hänen äänensä muistutti mielestäni\nNessy MacLeodin ääntä -- se oli kimeä, kova ja narskuva.\n\n\"Poloinen pikku pupu! Aivan yksin matkalla Roomaan, niinhän?\"\n\nEn vieläkään virkkanut mitään. Hänen silmänsä olivat mielestäni kuten\nBridget tädin -- kylmät, harmaat, läpitunkevat.\n\n\"Niin hiljaisen alistuvainen! Ihanhan sitä ollaan jo kuin pikku\nnunna! Ja riivatun kaunis nunna hän onkin, se on myönnettävä.\"\n\nMinä aloin jo tuntea suurta ylenkatsetta häntä kohtaan.\n\n\"Mistä olet saanut nuo suuret enkelinsilmät? Ne on varmaankin\nvarastettu joltain Madonnalta, on tottakin.\"\n\nMutta minä olin jo selvillä siitä, ettei hänen kanssaan kannattanut\npuhua, niinpä minä käänsin pois pääni ja rupesin tähystämään merta,\nkun kuulin hänen sanovan:\n\n\"Tottahan annat minulle suukkosen, sievä pikku naikkoseni, annathan?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ooh, mutta sinun täytyy -- mehän olemme sukulaisia, näetkös.\"\n\n\"En tahdo.\"\n\nSilloin hän naurahti ja nousten istualtaan kumartui minun ylitseni\nsuudellakseen minua, jolloin minä kiskaisin toisen käteni puuhkasta\nja puristaen sen lujasti nyrkkiin löin häntä kasvoihin.\n\nHän oli hämmästynyt ja suuttunut.\n\n\"Katsopas vain kiukkupussia!\" harmitteli hän. \"Kuka olisi uskonut!\nNunnan kasvot ja pirun mieli! Mutta tämä sinun pitää vielä sovittaa,\nneitiseni.\"\n\nHän läksi tiehensä, enkä nähnyt häntä sen koommin, ennenkuin laiva\nlaski Liverpoolin lastauslaituriin. Silloin matkustajain puuhatessa\ntavarainsa kanssa, hän palasi takaisin isä Danin ja pitkän, vaalean\nherrasmiehen seurassa, joka oli hänen holhoojansa, ja sanoi:\n\n\"Kas niin, annetaanko minulle suukkonen sovitukseksi vai kannammeko\nkaunaa toisillemme kaiken elinaikamme?\"\n\n\"Pikku Maryni ei voisi kantaa kaunaa ketään kohtaan\", sanoi isä Dan.\n\"Hän antaa lordin suudella itseään sovinnon merkiksi.\"\n\nNiinpä tein samoin nuorelle lordi Raalle kuin Bridget tädilleni --\nkurotin ylös kasvoni ja hän suuteli minua.\n\nPieni, yksinkertainen, jokapäiväinen tapahtuma tämä vain oli, mutta\nse oli sittenkin alku elämäni onnettomimpaan askeleeseen, ja kun sitä\najattelen, en voi olla ihmettelemättä, että Hän, joka laskee kukkaset\nkedolla ja pitää huolta taivaan linnuista, ei pienimmälläkään\nmerkillä varoita lapsiaan estääkseen heidän jalkaansa horjumasta.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nMatkastamme Roomaan ei muistiini ole jäänyt paljon muuta kuin\nettä nukuimme erilaisissa vuoteissa eri kaupungeissa, että junat\nkiitivät läpi tunnelien ja hiljensivät vauhtiaan lasikattoisille\nrautatieasemille tullessaan, että loppumaton ihmistulva liikkui\nedestakaisin omituisessa sekasorrossa, ja lisäksi, että tunsin itseni\nhyvin avuttomaksi ja pelkäsin eksyväni isä Danista, jonka vuoksi\npysyttelin hyvin lähellä häntä.\n\nNeljännen päivän iltapuolella kotoalähdöstämme juna kulki aavan,\naaltomaisesti töyryisen tasangon poikki, joka oli melkein puuton\nja näytti liikkuvasta junasta katsottuna vihreältä mereltä, jonka\nlaineilla kelluu vesiruohoa. Isä Dan luki paraikaa rukouskirjastaan\nseuraavan päivän tekstiä, koska ei tietänyt mitään muutakaan\najankuluksi, kun aurinko samassa laski taivaanrannan taa suurena,\npunaisena loimuna, ja sitten äkisti tämän valoloiston keskeltä\nnäyttäytyi iso, pyöreä, musta pallo, joka muistutti ankkurissa olevaa\nilmapalloa.\n\nMinä huomautin tästä isä Danille, ja samassa hän joutui aivan\nerikoisen innostuksen valtaan.\n\n\"Ei pidä tuskailla, lapseni\", huudahti hän ilonkyynelten noustessa\nhänen silmiinsä. \"Tiedätkö mikä se on? Se on Pyhän Pietarin kirkko!\nRooma, lapseni, Rooma!\"\n\nKello yhdeksän seutuvilla me saavuimme määräpaikkaamme, ja keskellä\nsuurta sekasortoa minä astelin isä Danin vieressä pidellen kiinni\nhänen suuresta taskustaan, hänen kantaessaan omaa laukkuansa ja minun\nkoriani, kunnes olimme taivaltaneet läpi pitkän asemasillan tungoksen\nja tulleet aseman ulkopuolelle ajurein luo.\n\nSilloin isä Dan pyyhki otsaansa kirjavalla nenäliinallaan, ja\nminä kyyristyin hänen viereensä istumaan. Ajuri läimähytti pitkää\nruoskaansa huutaen jalkamiehiä väistymään ajaessamme eteenpäin\nkivikaduilla, jotka näyttivät olevan täynnä kuvapatsaita ja\nsuihkulähteitä, ja kaikkea valaisi suuri, valkea valo, joka ei ollut\nkuunvaloa, vaikkakin muistutti sitä.\n\nMutta viimein pysähdyimme erään suuren talon pienen portin eteen.\nTalon vieressä oli kirkko ja se tuntui olevan rakennettu korkealle\npenkereelle, josta saattoi nähdä yli koko kaupungin, sillä minä näin\nmonta samanlaista kuin Pyhän Pietarin kirkko alapuolellamme.\n\nOvessa oleva rautaristikko työnnettiin syrjään, ja sitten avasi\noven mustapukuinen nainen, jonka otsalla oli musta side ja jonka\nolkapäillä molemmin puolin kasvoja riippui valkea liina. Hän pyysi\nmeitä astumaan sisään, ja tehtyämme sen hän kuljetti meitä pitkää\nkäytävää myöten lämpimään huoneeseen, missä suuressa punaisessa\nnojatuolissa istui eräs nainen samanlaisessa, vaikka hiukan\nhienommasta vaatteesta tehdyssä puvussa.\n\nIsä Dan, joka kumarsi syvään tälle naiselle, sanoi häntä arvoisaksi\näidiksi, ja hän vastasi oudolla englanninkielellä, jonka jäljestäpäin\nsain kuulla olevan vierasta murtamista.\n\nMuistan, että hän oli mielestäni hyvin kaunis, melkeinpä yhtä kaunis\nkuin äitini, ja kun isä Dan käski minun suudella hänen kättänsä, tein\nsen, ja sitten hän asetti minut istumaan tuolille ja alkoi katsella\nminua.\n\n\"Kuinka vanha hän on?\" kysyi hän, ja isä Dan vastasi, että hän luuli\nminun täyttävän kahdeksan vuotta tässä kuussa, mikä olikin totta, nyt\nkun oltiin lokakuussa.\n\n\"Pienipä hän on ikäisekseen\", huomautti nainen, ja silloin isä Dan\nvirkkoi äiti raukasta jotain, jota en voi muistaa.\n\nTämän jälkeen he juttelivat muista asioista, ja minä katselin\nseinillä riippuvia tauluja -- jotka kuvasivat pyhimyksiä ja paaveja\nsekä Jeesusta aukaistu sydän rinnassaan.\n\n\"Lapsi mahtaa olla nälissään\", sanoi nainen. \"Hänen täytyy saada\njotain syödäkseen, ennenkuin käy levolle muut lapset ovat jo\nnukkumassa.\"\n\nSitten hän soitti käsikelloa, ja kun nainen, joka oli avannut oven,\nnäyttäytyi, sanoi hän:\n\n\"Pyydä sisar Angelaa heti tulemaan tänne.\"\n\nParin minuutin kuluttua sisar Angela tuli huoneeseen. Hän oli aivan\nnuori, melkeinpä kasvava tyttö, ja hänen kasvonsa olivat niin\nsuloiset ja surumieliset, että rupesin heti häntä rakastamaan.\n\n\"Tämä on pieni Mary O'Neill. Vie hänet ruokahuoneeseen ja anna\nhänelle mitä hän vain haluaa, äläkä jätä häntä, ennenkuin hän on\nrauhallinen ja tyytyväinen.\"\n\n\"Hyvä on, äiti\", vastasi sisar Angela ja tarttuen käteeni hän\nkuiskasi: \"Tule, Mary, näytät kovin väsyneeltä.\"\n\nMinä nousin seuratakseni häntä, mutta samassa nousi isä Dankin, ja\nminä kuulin hänen sanovan, että hänen oli viipymättä etsittävä jokin\nyömaja, sillä hänen piispansa oli luvannut hänen oleskella Roomassa\nvain yhden päivän, ja hänen oli siis jo huomispäivänä aamujunassa\npalattava kotiin.\n\nTämä kohtasi minua kuin salamanisku. Mitä todella lienenkään\nmatkastani kuvitellut, en tiedä, mutta varmasti en ollut kertaakaan\najatellut jääväni yksin Roomaan.\n\nPikku sydämeni vavahti, ja päästäen irti sisaren käden, astuin isä\nDanin luo ja tartuin hänen käteensä.\n\n\"Ettehän jätä pikku Maryänne, isä, ettehän?\"\n\nLuulenpa, että kiltti isä Dan oli vielä onnettomampi kuin minä,\nsillä muistan hänen mielenliikutuksesta hätääntyneellä, sortuneella\näänellään änkyttävän jotain, että arvoisa äiti pitää hyvää huolta\nminusta ja että hän varmasti palaa takaisin jouluna viedäkseen minut\nkotiin isäni juhlallisen lupauksen mukaisesti.\n\nSitten minä yhä hiljaa nyyhkyttäen läksin sisar Angelan taluttamana\nruokahuoneeseen, joka oli iso, kaikuva sali. Lukupulpetin eteen,\njonka yläpuolella seinällä riippui toinen vielä suurempi Pyhän\nSydämen kuva, oli asetettu rivittäin yksinkertaisia honkapöytiä ja\n-penkkejä. Vain yksi kaasuliekki oli jätetty palamaan, ja sen alle\nminä istuuduin illallistani syömään. Juotuani kupillisen lihalientä\nen enää ollut niin allapäin.\n\nSitten sisar Angela sytytti lampun ja talutti minut kiviportaita\nylös makuuhuoneeseen, joka oli samanlainen kuin ruokahuonekin,\nvaikkei niin hiljainen, sillä se oli täynnä vuoteita, ja nukkuvain\ntyttöjen hengitys sai aikaan äänen, joka muistutti kellosepän puotia\nkylässämme...\n\nMinun vuoteeni oli oven lähellä, ja riisuttuaan minut ja käärittyään\npeitteen ympärilleni, sisar Angela alensi äänensä hyvin matalaksi\nja kehoitti minua olemaan aivan rauhallinen ja kiltti pikku tyttö,\nJesuslapsen rakas lapsi; ja silloin en voinut olla vetämättä\nkäsivarsiani peitteen alta ja kietomatta niitä hänen pyöreälle\nkaulalleen ja vetämättä hänen päätänsä tyynylleni ja suutelematta\nhäntä.\n\nSisar Angela otti sitten lampun ja meni makuuhuoneen peräpuolelle,\njosta pieni neliönmuotoinen osa oli erotettu häntä varten, ja näin\nhänen siellä valmistautuvan levolle, irroittavan valkeat siteet\nposkiltaan ja mustan siteen otsaltaan sekä päästävän pitkät, vaaleat\nhiuksensa valloilleen kauniisti aaltoilemaan kasvojensa ympäri. Ja\nhän oli mielestäni niin suloisen ja kodikkaan näköinen.\n\nMutta voi, minä tunsin itseni niin yksinäiseksi! Sen jälkeen en ole\nmilloinkaan eläessäni -- en syvimpinä tuskanhetkinänikään -- tuntenut\nitseäni niin avuttomaksi ja turvattomaksi. Kun sisar oli käynyt\nlevolle ja makuuhuoneessa oli kaikki hiljaista eikä muuta kuulunut\nkuin nukkuvien tyttöjen tasaista hengitystä, -- jotka kaikki olivat\nminulle ventovieraita, -- valtasi minut niin painostava yksinäisyyden\ntunne, että kätkin pääni sänkyvaatteisiin, kuten jo pienenä ollessani\noli ollut tapani isäni tullessa äitini huoneeseen.\n\nKoetan ajatella isääni ilman katkeruutta, mutta en vielä tälläkään\nhetkellä saata käsittää, kuinka hänellä oli sydäntä työntää\nminut pois kotoa näin kevyesti. Tahtoiko hän vain saada rauhaa\nliiketoimiansa varten, näkemättä mahdolliseksi toteuttaa sitä muulla\ntavalla kuin poistamalla Bridget tätini kateuden aiheen? Vai kantoiko\nhän yhä vielä kaunaa kohtalolle siitä, että se oli tehnyt minut\ntytöksi, ja siitä syystä tahtoi vapautua minua näkemästä.\n\nEn tiedä. En osaa sanoa. Mutta kummassakin tapauksessa koetan turhaan\nymmärtää, kuinka hän saattoi ajatella olevansa oikeutettu, vaikkei\nhän vähääkään minusta huolinut, riistämään minut erilleen äidistäni,\njoka minua rakasti ja oli niin kalliisti saanut maksaa hengestäni.\n\nHän on isäni -- Jumala auttakoon minua leppeästi häntä arvostelemaan.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nPuoli seitsemän aikaan aamusella heräsin aamukellon kovaan soittoon,\nja kun olin havahtunut syvästä lapsenunestani sen verran, että\nsaatoin katsella ympärilleni, näin keski-ikäisen, ankarannäköisen\nnunnan lukevan rukousta ja kaikkien makuuhuoneessa olevain tyttöjen\nolevan polvistuneina vuoteillaan sanellen vastauksia.\n\nParin minuutin kuluttua, kun tytöt jutellen ja nauraen pukeutuivat,\ntuli muuan iso tyttö luokseni sanoen:\n\n\"Minä olen Mildred Bankes, ja sisar Angela sanoo, että minun on\npidettävä huolta sinusta tänään.\"\n\nHän oli viidentoista vuoden seutuvissa, ja hänen pitkät, rumanlaiset\nkasvonsa muistuttivat mielestäni erästä isäni hevosta, jota kylän\npoikien oli tapana kiusotella, mutta hänen hymynsä oli niin\nherttainen, että minä heti mielistyin häneen.\n\nHän auttoi minua pukeutumaan ruskeaan samettihameeseeni, mutta\nilmoitti samassa, että hänen ensi työnsä oli viedä minut\nmaallikkosisarten luo, joiden tehtävänä oli valmistaa tytöille mustat\nluostaripuvut.\n\nOli vielä niin varhaista, että pimeätä huonetta valaisivat vain\nikkunoista tunkeutuvat heikot valoviirut, mutta sentään näin, että\nminun ikäisiäni lapsia oli vain noin seitsemän tai kahdeksan; muut\ntytöt olivat monta vuotta vanhemmat, ja Mildred selitteli minulle,\nettä Jesuslapsen luokkaan kuuluvia tyttöjä oli niin vähän, että\nheidät oli pantu nukkumaan Pyhän Sydämen tyttöjen kanssa.\n\nNeljännestunnin kuluttua jokainen oli peseytynyt ja pukeutunut, ja\nsitten, sisar Angelan annettua merkin, tytöt riensivät ilakoiden ja\nnauraen ruokasaliin. Se oli suuri halli, jonka perällä oli koroke ja\nseinällä toinen kuva terävien okaitten raatelemasta Pyhästä Sydämestä.\n\nSiellä olivat jo odottamassa arvoisa äiti sekä luostarin muut nunnat,\nkaikki kalpeakasvoisia ja raskaskatseisia naisia rukousnauhat\nkaulassaan, ja hän luki pitkän rukouksen, johon oppilaat (niitä oli\nkaikkiaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä) sanelivat vastauksia,\nja sitten seurasi viiden minuutin äänettömyys, joka oli aiottu\nitsetutkistelemista varten, vaikka huomasin muutamain isojen tyttöjen\nkuiskailevan keskenään päät alaspäin painettuina.\n\nKuunneltuamme vielä kirkossa messun läksimme kiireesti takaisin\nruokailuhuoneeseen, joka sillaikaa oli lämmennyt aamiaisestamme\nnousevasta höyrystä ja joka surisi iloisista äänistä kuten kiehuva\nvesi paistinpannussa.\n\nMinä olin niin kiintynyt katsomaan kaikkea, että unohdin syömisenkin,\nkunnes Mildred nyhjäten muistutti minua siitä, mutta kun lusikka jo\noli puolitiessä suuhuni, laskin sen kiireesti taas alas.\n\nYksi suurista tytöistä oli käsikellon kilistessä astunut\nlukupulpetille ja alkanut lukea kirjaa, jonka jäljestäpäin sain\ntietää olevan \"Kristuksen seuraamisesta\". Hän oli noin kuudentoista\nkorvissa ja hänen kasvonsa olivat niin elävät, etten voinut kääntää\nsilmiäni niistä.\n\nHänen hipiänsä oli vaalea ja hänen tukkansa kastanjanruskea, mutta\nhänen silmänsä olivat niin tummat ja terävät, että hän näytti\nkatseellaan läpäisevän kaikki, milloin vain nosti päänsä kirjasta,\njonka hän useasti tekikin.\n\n\"Kuka hän on?\" kuiskasin.\n\n\"Alma Lier\", kuiskasi Mildred takaisin, ja kun aamiainen oli syöty ja\nme aloimme hajaantua tunneillemme, kertoi hän minulle yhtä ja toista\nhänestä.\n\nAlma oli amerikkalainen. Hänen isänsä oli hyvin rikas ja hänen\nkotinsa oli New Yorkissa. Mutta hänen äitinsä asui Pariisissa, vaikka\nhän nykyisin oli Roomassa, ja välistä hän tuli vaunuilleen noutamaan\ntytärtään ajelulle.\n\nAlma oli sitäpaitsi koulun lahjakkain oppilas, ja lukukauden lopussa,\nkun vanhemmat ja ystävät tulivat luostariin ja joku kardinaaleista\njakeli palkintoja, sattui toisinaan, että Alma sai niin paljon\nkirjoja kotiin vietäväksi, että hän tuskin saattoi pidellä niitä\nkäsissään korokkeelta alas astuessaan.\n\nKuuntelin kaikkea tätä ihailevalla kunnioituksella, ja Alma oli\nmielestäni perin ihmeellinen ja jumaloitava olento. Nyt kun sitä\nmuistelen kaikkein näiden vuosieni katkerain kokemusten jälkeen,\nen tiedä nauraako vai itkeäkö ajatellessani, että ensimäinen\nvaikutelmani hänestä oli tällainen.\n\nMinut pantiin nuorimpain luokkaan, ja sisar Angela oli opettajani.\nHän oli niin lempeä minulle että hänen kiitoksensa vaikutti kuin\nsuudelma ja hänen moitteensa kuin hyväily; mutta siitä huolimatta\nen voinut ajatella muuta kuin Almaa, ja puolipäivän aikaan, kun\nruokakello soi ja Mildred tuli noutamaan minut ruokailusaliin, odotin\njännitetyin mielin, lukisiko jälleen sama tyttö meille.\n\nHän luki, mutta tällä kertaa vieraalla kielellä, ranskankielellä,\nilmoitti Mildred -- pyhän Margaret Mary Alocoquen kirjeitä --\nja ihailuni Almaa kohtaan kasvoi kymmenkertaiseksi. Ihmettelin\nmielessäni, joutuisinko milloinkaan tutustumaan häneen.\n\nLapsen jumaloimiselle ei mikään vedä vertoja, ja elämäni, joka vielä\nedellisenä päivänä oli minusta ollut niin kylmä ja pimeä, muuttui nyt\nlämpimäksi ja valoisaksi.\n\nMinä olin tyytymätön kaikkeen, mikä riisti minulta tilaisuuden\nkohdata Almaa -- tyytymätön, kun minut vietiin maallikkosisarten luo,\njotka ottivat mittaa minusta uutta mustaa pukuani varten, tyytymätön\nkello kolmen \"rukousnauha-kävelyyn\", jolloin nunnat veivät luokkansa\nulos päivänpaisteeseen, ja ennen kaikkea harmitti minua vapaaehtoinen\nosanotto Pyhään Sakramenttiin luostarin kirkossa. Kirkko oli suuri ja\nloistava; keskeltä sen jakoi kahtia auki oleva pronssinen väliaidake,\njota sanottiin cancelloksi -- aidakkeen rajoittama perimäinen osa\nkirkkoa, kuiskasi Mildred, oli aiottu koulun asujamille, mutta\nulkopuolinen osa oli seurakuntaa varten, joka sunnuntaisin tuli\nkiitosjumalanpalvelusta kuulemaan.\n\nKello neljän aikana oli päivällinen, ja silloin Alma taas luki\n-- tällä kertaa italiankielellä -- pyhän Franciskus Salesilaisen\nkirjoituksia --, ja sitten seurasi minun sanomattomaksi\nihastuksekseni pitkä väliaika. Kaikki tytöt ryntäsivät luostarin\npuutarhaan, joka vielä loisti iltapuoliauringon hohteessa, ja\nilma kajahteli nauruista ja huudoista kuten merenranta tuulisena\nkesäaamuna.\n\nPuutarha oli laaja, paljas pihamaa; sitä ympäröivät kahdelta puolelta\nluostarirakennukset ja muilta sivuilta sitä rajoittivat keltainen\nmuuri ja tuuhealatvainen havupuukuja. Pihassa ei ollut mitään muuta\nviheriää kuin yksi ainoa vanha puu, joka muistutti minua Tommy\ntoverista, se kun seisoi siinä ahavoituneen vanhan merimiehen\ntapaisena muhkuraisine, rentoine jäsenineen.\n\nSuuri joukko tyttöjä hyöri laulaen ja tanssien tämän puun ympärillä,\nja minä olin juuri silloin niin keveällä mielellä, että olisin\nhalusta heihin liittynyt, mutta minä paloin ikävästä joutua\nihailuni esineen läheisyyteen, ja niinpä minä silmäilin innokkaasti\nympärilleni ja kysyin Mildrediltä, luuliko hän Alman olevan siellä\nmukana.\n\n\"Onpa tietenkin\", vastasi Mildred, ja tuskin olivat sanat lausutut,\nkun Alma itse astui meitä kohti ihailevan tyttöjoukon ympäröimänä,\njoka riippui hänessä kiinni ja nauroi kaikelle, mitä hän sanoi.\n\nSydämeni alkoi jyskyttää, ja tietämättä mitä tein, jäin jäykkänä\npaikalleni seisomaan Mildredin astuessa parisen askelta minusta\neteenpäin.\n\nSilloin huomasin, että Almakin oli pysähtynyt ja että hänen suuret,\ntutkistelevat silmänsä tarkastivat minua. Hermostuneessa tilassani\nyritin hymyillä, mutta Alma vain tuijotti minuun edelleen, ja viimein\nhän virkkoi sellaisella äänellä kuin olisi vahingossa sattunut\nkoskettamaan varpaallaan jotain hyvin pientä ja naurettavaa:\n\n\"Herranen aika, tytöt, mikä tuo on?\"\n\nSitten hän purskahti nauruun, johon toiset tytöt yhtyivät, ja\nmitellen minua halveksivin silmäyksin he kaikki nauraa hihittivät.\n\nTiesin mille he nauroivat -- äitini ompelemille vaatteille, joista\nolin ollut niin ylpeä. Se poltti minua kuin kuuma rauta, mutta Alma\nei tuntenut sääliä.\n\n\"Eiköhän se pikku nukke vain luule olevansa hyvinkin kaunis\",\nsanoi hän. Ja sitten hän kulki ohitseni toiset tytöt mukanaan, ja\nmennessään he katsahtivat taaksensa yhä nauraen.\n\nSen jälkeen ei kukaan -- ei Alma itsekään -- ole tuottanut, minulle\nniin suurta tuskaa, mitä tunsin tällä hetkellä. Kurkkuani kuristi,\nkyyneleet kihosivat silmiini, pettymyksen, nöyryytyksen ja häpeän\ntunteet kuohuttivat mieltäni, ja minä seisoin siinä rutistaen pientä\nnenäliinaani kädessäni ja toivoen kuolevani.\n\nSamassa oli Mildred vieressäni, ja laskien käsivartensa vyötäisilleni\nhän virkkoi:\n\n\"Älä huoli, Mary. Hän on sydämetön olento. Älä huoli olla missään\ntekemisissä hänen kanssaan.\"\n\nMutta kaikki päivänpaiste oli kadonnut sydämestäni ja minä itkin\nitkemistäni tuntikausia. Nyyhkytin yhä hiljaa ja katkerasti,\nkun kahdeksan seutuvilla luimme iltarukouksemme, ja minä näin\nvastapäätäni istuvan Alman kuiskailevan vierustovereilleni, ja sitten\nhe molemmat katsahtivat suoraan minua kohti.\n\nJa kello yhdeksän, kun panimme maata, itkin rajummin kuin koskaan,\nniin että kun yökello oli soinut ja kynttilät olivat sammutetut,\nastui sisar Angela suruni syytä tietämättä vuoteeni ääreen ja ennen\npoistumistaan alakertaan omia opintojaan harjoittamaan kuiskasi:\n\n\"Älä ikävöi niin kovin kotiin, Mary. Pian sinä tähän totut.\"\n\nMutta tuskin olin jäänyt yksikseni tuskaisen ikäväni valtaan, kun\ntunsin jonkun koskettavan minua olkapäähän, ja katsahtaessani ylös\nnäin yöpukuun verhotun tytön seisovan vieressäni. Se oli Alma ja hän\nsanoi:\n\n\"Sanopas, pikku tyttö, onko nimesi O'Neill?\"\n\nHermostuneena vavisten vastasin myöntävästi.\n\n\"Oletko Ellanin O'Neillien sukua?\"\n\nYhä vavisten sanoin olevani.\n\n\"Niinkö!\" sanoi hän aivan toisella äänellä, ja silloin älysin, että\nsyystä tai toisesta olin kohonnut hänen silmissään.\n\nHetken kuluttua hän kävi istumaan vuoteelleni ja kyseli kaikenlaista\nkodistani -- oliko se suuri ja hyvin vanha, oliko siinä suuret\nkiviportaat ja suuret avonaiset tulisijat, leveät parvekkeet ja\nkauniit, merelle vievät puistotiet.\n\nOlin niin ylen onnellinen huomatessani merkitseväni jotain Alman\nsilmissä, että vastasin \"on\", \"on\", ajattelematta sen tarkemmin hänen\nkysymyksiänsä, ja kyyneleeni olivat jo kuivuneet, kun hän sanoi:\n\n\"Tunnen erään, joka ennen on asunut kodissasi, ja aion kertoa hänelle\nkaikki sinusta.\"\n\nVielä hetkisen hän istui ja pois lähtiessään hän kuiskasi:\n\n\"Ethän vain pannut pahaksi, että nauroin tänään puutarhassa. En\ntarkoittanut sillä mitään. Mutta jos joku tytöistä vielä nauraa\nsinulle, niin sano olevasi Alma Lierin ystävä, niin heti hän jättää\nsinut rauhaan.\"\n\nTaisin tuskin uskoa korviani. Minulle oli äkkiä auennut uusi, suuri,\nloistava tulevaisuus ja olin hyvin onnellinen.\n\nSilloin en tietänyt, että talo, josta Alma puhui, ei ollutkaan\nkotini, vaan Raa-linna. Silloin en tietänyt, että se henkilö, joka\noli siellä asunut, oli hänen äitinsä, ja että tämä huolettoman ja\nupean nuoruutensa aikana oli ollut väleissä pahan lordi Raan kanssa,\njoka oli ruoskalla lyönyt isääni ja kironnut isoäidilleni.\n\nEn tietänyt mitään menneisyyden hämärään verhotuista tapauksista enkä\nsiitä, mitä salaperäinen tulevaisuus oli tuova mukanaan. Sen vain\ntiesin, että Alma oli sanonut olevansa ystäväni ja luvannut ottaa\nminut hoivaansa. Ja ilomielin minä vaivuin uneen.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nAlma piti sanansa, vaikkakin hänen suojeleva käytöksensä minua\nkohtaan ilmaantui tavalla, josta vain lapsen sydän saattoi täysin\nnauttia.\n\nHän nimitti minua Margaret Maryksi Pyhän Sydämen suojeluspyhimyksen\nmukaan, otti minut kanssaan kävelylle väliaikoina, ikäänkuin olisin\nollut pieni lempivillakoira, ja mikä hauskinta kaikista -- hän\nteki vuoteeni yhtymäpaikaksi, johon muutamat tytöt kokoontuivat\niltamyöhällä kertomaan toisilleen juttuja, kun heidän luultiin jo\nolevan unen helmoissa.\n\nMinä olin mielissäni näistä salaisista yhtymisistä, ja kun täysikuu\nItalian taivaan kirkkaasta syvyydestä kurkisti sisään ikkunasta\nyöpuvuissaan istuviin tyttöihin, jotka olivat ryhmittyneet\nvuoteelleni minun ympärilleni, tunsin itseni sangen tärkeäksi ja\narvokkaaksi henkilöksi.\n\nAlma tietenkin johti puhetta näissä kuiskaavissa kokouksissa.\nToisinaan hän jutteli meille ajoretkistään Borghesen puutarhaan,\nmissä hän näki kuninkaan ja kuningattaren, tai Campagnasta, missä\nhän oli nähnyt Rooman loistavimman aateliston, tahi Pinciosta,\nmissä orkesteri soitti huvimajassa, rouvain ja neitosten istuessa\nvaunuissaan auringonpaisteessa ja sinitakkisten upseerien hymysuin\ntervehtiessä heitä.\n\nToisinaan hän kuvaili meille tulevaisuuttaan, jota hän ei suinkaan\naikonut hiljaiselle elämälle ja hartaudelle pyhittää. Mustia pukuja\nhän ei milloinkaan enää pukisi ylleen, ja jos hän menisi naimisiin\n(mikä oli epävarmaa), ei hän miehekseen huolisi amerikkalaista, vaan\nranskalaisen, sillä Ranskassa on \"vanhoja sukuja\" ja \"ylimysverta\".\nKelpaisi nyt kyllä englantilainenkin, jos hän vain olisi ylähuoneen\njäsen, jolloin hän, Alma, saisi olla mukana kaikissa kilpa-ajoissa ja\nkruunauksissa ja juoda teetä Carltonissa.\n\nJa toisinaan hän jutteli meille kertomuksia romaaneista, joita eräs\nhänen lahjomansa pesijätär toi hänelle luostariin -- kertomuksia\nnuorista naisista ja heidän rakastajistaan, suudelmista ja\nhyväilyistä, jolloin suurempia tyttöjä, jotka jo hämärästi aavistivat\nvielä tutkimattomia sukupuolisalaisuuksia, nauratti ja pöyristytti,\nja silloin Alman oli tapana sanoa:\n\n\"Mutta hiljaa, tytöt! Margaret Mary kauhistuu.\"\n\nVälistä tätä supattamista keskeytti Mildredin ääni makuuhuoneen\nperältä, kun hän nosti päänsä tyynyltä sanoen:\n\n\"Alma Lier, hävetä sinun pitäisi -- kun pidät ilkeillä jutuillasi\nvalveilla tuota lasta, jonka pitäisi nukkua.\"\n\n\"Halloo, Mildred äiti, sinäkö se olet?\" oli Alman tapana vastata,\nja silloin tytöt nauroivat ja Mildredin arveltiin aika tavalla\nnolostuvan.\n\nEräänä iltana kuultiin sisar Angelan askeleet portailla, ja\nsilloin tytöt kiireesti hajaantuivat vuoteisiinsa, missä he ikänsä\nja sukupuolensa ketterää vaistoa noudattaen olivat lepäävinään\nraskaassa unessa, kun sisar astui huoneeseen. Mutta sisar Angela ei\nantanut petkuttaa itseään, vaan kulkien vuoteitten ohi, hän sanoi\nvihastuneena:\n\n\"Alma Lier, jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin käännyn arvoisan\näidin puoleen ja kerron hänelle kaikki metkusi.\"\n\nVaikka olin pieni, huomasin, että Alman ja sisar Angelan välillä\noli olemassa salaista kaunaa, joka ennen pitkää oli puhkeava\nilmivihollisuudeksi, mutta minä puolestani, yhä ylpeänä Alman\nsuosiosta, olin täydelleen onnellinen ja tunsin pistosta sydämessäni\nvain silloin kun Mildredin paheksuva katse minua seurasi.\n\nNäin vierivät viikot eteenpäin, kunnes oltiin lähellä joulua, ja\ntytöt, joiden oli lupa lähteä kotiin ennen pyhiä, alkoivat laskea\npäiviä. Niin minäkin, ja milloin joku puhui veljestään, ajattelin\nminä Martin Conradia, vaikka hänen uskollinen pikku muotonsa häipyi\nyhä enemmän muististani, ja milloin joku mainitsi vanhempiaan,\najattelin äitiäni, jota kohtaan rakkauteni oli yhtä vahva kuin ennen.\n\nMutta viikkoa ennen poislähtöaikaa haetutti arvoisa äiti minut\ntykönsä, ja raskain mielin astuin hänen huoneeseensa tietäen jo\nennakolta, mitä oli tulossa.\n\n\"Tällä kertaa et pääse kotiin lupa-ajaksi, lapseni. Sinun on oltava\ntäällä, ja sisar Angela jää pitämään huolta sinusta.\"\n\nHän oli saanut kirjeen isä Danilta, missä sanottiin että äiti oli\nyhä sairas, ja senvuoksi ynnä muittenkin seikkain takia arveltiin\nparhaimmaksi etten palaisi kotiin jouluksi.\n\nMinullekin oli isä Dan kirjoittanut kirjeen, joka alkoi sanoilla\n\"Rakas tyttäreni Jeesuksessa\" ja päättyi \"Sinun Kristuksessa\". Siinä\nsanottiin, ettei hän ollut voinut parhaimmallakaan tahdolla pitää\nlupaustansa; isäni oli paljon poissa kotoa nykyisin, ja Bridget\ntätini oli entistä sisukkaampi, niin että minulla luultavasti olisi\nhauskempi luostarissa.\n\nSe oli katkera isku minulle, vaikka katkerinta siinä oli pelkoni,\nettä muut tytöt luulisivat omaisteni hyljeksivän minua, kun eivät\nhuolineet minua kotiin.\n\nMutta tytöt olivat niin innoissaan omista hankkeistaan, etteivät\njoutuneet välittämään paljoa minusta, ei lähtöhetkenäkään, kun\ntouhua ja iloa oli kaikkialla ja matka-arkkuja kannettiin portaita\nalas ja jokainen suuteli jokaista toivotellen \"onnellista joulua\" ja\nkaikki ryntäsivät tiehensä kuin hullut jättäen minut yksin portaille\nseisomaan. Eipä edes Almallakaan noustessaan vaunuihin, joissa lihava\nturkiksiin verhottu nainen istui häntä odottamassa, ollut muuta\nsanomista kuin:\n\n\"Hyvästi, hyvästi, Margaret Mary! Pidä huolta sisar Angelasta.\"\n\nSeuraavana päivänä arvoisa äiti läksi Nemissä olevaan pieneen\nhuvilaansa. Muut nunnat sekä noviisit matkustivat maalle ystäväinsä\nluo, ja niin sisar Angela ja minä olimme yksinämme suuressa,\ntyhjässä, kajahtelevassa luostarissa, seuranamme vain kaksi\nvanhanpuoleista maallikkosisarta, jotka pitivät huolta keittämisestä\nja siistimisestä, sekä luostarin kappalainen, joka asui yksikseen\npienessä valkeassa koppikammion tapaisessa majassa puutarhan\nperimäisessä sopukassa.\n\nMe muutimme asumaan talon etuosassa olevaan huoneeseen, josta oli\nnäköala kaupungille ja vilkasliikkeiselle piazzalle, eikä aikaakaan\nkun jo vietimme monta hauskaa hetkeä yhdessä.\n\nJoulun edellisinä päivinä kävimme aamupuolella kirkoissa ja\nbasilikoissa katselemassa pieniä valaistuja kuvaelmia Jeesuksen\nsyntymisestä, joissa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi tallissa\noljilla makaamassa. Iltapuolet vietimme kotona puutarhassa, missä\nkappalainen mustassa sottanassaan ja berrettassaan istui aina vanhan\npuun alla rukouskirjaansa lukemassa.\n\nHänen nimensä oli isä Giovanni ja hän oli pitkä, kalpea- ja\nkaitakasvoinen nuori mies, ja kun sisar Angela ensimäisen kerran vei\nminut hänen luokseen, sanoi hän:\n\n\"Tässä on meidän Margaret Marymme.\"\n\nSilloin kappalaisen surumielisille kasvoille välähti\nlämmin päivänpaiste ja hän silitteli päätäni ja lähetti minut\nhyppynuorallani hyppimään, ja sitä tehdessäni hän ja sisar Angela\nistuivat ensin yhdessä puun alla ja astelivat sitten edestakaisin\nmuurin viereisellä lehtokujalla, kunnes saapuivat isä Giovannin majan\nluo, ja siellä sisar Angela kurotti kaulaansa avoimen oven ääressä\nikäänkuin haluten astua sisään ja muutella ja järjestellä esineitä\nhauskemmannäköisiksi.\n\nJoulupäivänä me saimme rusinakakkua juhlan kunniaksi, ja sisar Angela\npyysi isä Giovannia juomaan kanssamme teetä, ja hän tuli ja oli\noikein hilpeällä mielellä. Sisar Angela, joka oli myöskin iloisella\npäällä, antoi minulle merkin ottaa mistelin oksan erään taulun takaa,\nja minä pitelin sitä isä Giovannin pään päällä ja suutelin häntä\ntakaapäin. Silloin hän sieppasi minut syliinsä ja suuteli minua\ntakaisin, ja meille alkoi kova ajo pöytien ja tuolien välitse.\n\nMutta kirkossa alettiin soittaa Ave Mariaa, ja isä Giovannin oli\nlähdettävä (luostarimme säännöt sen vaativat). Ennen lähtöään hän\nuudelleen suuteli minua ja minä sanoin:\n\n\"Miksette suutele myös sisar Angelaa?\"\n\nJa silloin he vain silmäilivät toisiansa ja nauroivat, mutta samassa\nisä Giovanni suuteli sisar Angelan kättä, ja tämä läksi saattamaan\nhäntä puutarhaan.\n\nSisar Angela palasi takaisin säteilevin silmin ja punoittavin\nposkin ja sinä iltana riisuessaan päästään mustat siteensä levolle\nmennessään, hän seisoi peilin ääressä kietoen kauniit, vaaleat\nhiuksensa sormiensa ympäri ja sovittaen ne sievissä kiemuroissa\npäälaelleen, niin että hän muistutti niitä naisia, joiden näimme\nkaduilla liikkuvan.\n\nKaksi päivää myöhemmin hän käski minun panna aikaisin maata, sillä\nisä Giovanni ei ollut terve, ja hänen oli mentävä häntä tervehtimään.\n\nHän läksi ja minä panin maata, mutta nukkua en voinut, ja valvoessani\nsisar Angelaa odotellen kuuntelin, kuinka jotkut miehet piazzan\npoikki kulkiessaan lauloivat värähtelevin äänin mandoliineilla ja\nkitaroilla säestäen lemmenlauluja -- tiesin ne niiksi, sillä olin\nalkanut jo ymmärtää italiankieltä.\n\nOli jo myöhä, kun sisar Angela palasi, ja silloin hän hengitti\nraskaasti kuin olisi juossut. Kysyin, oliko isä Giovannin tila\nhuonontunut, ja hän vastasi hänen olevan paranemassa, mutta kielsi\nminua puhumasta mitään siitä. Mutta hän ei voinut levätä ja viimein\nhän sanoi:\n\n\"Emmekö unohtaneet lukea rukouksemme, Mary?\"\n\nNiin minä nousin jälleen ylös, ja sisar Angela luki yhden\nrukouskirjamme ihania rukouksia, ja lausuessaan sanat:\n\n\"Oi kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille, jotka\nsyntejänsä katuvat\", katkesi hänen äänensä nyyhkytyksiin.\n\nLuulin, että hän oli sairas, mutta hän väitti vain hiukan\nvilustuneensa kulkiessaan puutarhassa ja kehoitti minua nukkumaan\nkiltin tytön tavoin ja olemaan häntä ajattelematta.\n\nMutta keskellä yötä heräsin ja kuulin sisar Angelan itkevän.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nTytöistä oli suurin osa alakuloisia kouluun palatessaan, mutta Alma\noli loistavalla tuulella, ja lukukauden ensimäisenä iltana hän hiipi\nminun vuoteeseeni ja alkoi kysellä, mitä olimme tehneet loma-aikana.\n\n\"Ette kai mitään, arvaan.\"\n\nMinä vastasin, että olimme tehneet kaikenlaista ja pitäneet hyvin\nhauskaa.\n\n\"Hauskaa! Tässä synkässä luostarissa? Sinä ja sisar Angela kahden?\"\n\nMinä sanoin, että oli täällä kaksi maallikkosisartakin -- ja\nsitäpaitsi isä Giovanni.\n\n\"Isä Giovanni, tuo totinen vanha luuranko?\"\n\nMinä sanoin, ettei hän ollut aina totinen ja että hän joulupäivänä\njoi teetä kanssamme ja suuteli minua mistelin alla.\n\n\"Suuteli sinua mistelin alla!\" toisti Alma ja sitten hän kuiskasi\ninnokkaasti:\n\n\"Eihän hän vain suudellut sisar Angelaa, eihän?\"\n\nOlin luultavasti mielissäni hänen kiihkeästä uteliaisuudestaan ja\nsiksipä irrotin kieleni siteet ja vastasin:\n\n\"Suuteli hän ainakin hänen kättään.\"\n\n\"Suuteli hänen kättään? No jopa!... Sisar Angela oli tietenkin hyvin\nsuutuksissaan... eikö ollut.\"\n\nVastasin ettei, ja yksinkertaisuudessani tahdoin todistaa väitteeni\ntodeksi kertomalla, että sisar Angela oli mennyt saattamaan isä\nGiovannia pihalle saakka ja että kun tämä oli sairas, hän oli\nhoitanut häntä.\n\n\"Hoiti häntä? Isä Giovannin omassa majassa, tarkoitat?\"\n\n\"Niin, ja vieläpä yöllä, ja hän oli siellä, kunnes isä Giovanni oli\nparempi, ja vilustui takaisin tullessaan.\"\n\n\"No, onkos kuultu kummempaa!\" huudahti Alma ja muistan olleeni hyvin\ntyytyväinen itseeni tämän keskustelun aikana, sillä huoneeseen\ntulvivassa kuutamossa saatoin nähdä Alman silmäin säihkyvän.\n\nSeuraavana iltana vuodekeskustelumme alkoivat uudelleen. Alma jutteli\nmeille loma-ajastaan, jonka hän oli viettänyt St. Moritzissa syvän\nlumen ja jäiden keskellä, luistellen, mäkeä laskien ja ennen kaikkea\nhajasäärin ratsastaen ja vetäen suksilla olevaa miestä jäljestänsä.\n\n\"Kyllä oli hauskaa\", sanoi hän. Ja hauskinta oli ollut iltasin, kun\ntanssittiin ja pidettiin pukutanssiaisia, joissa oli hienoja ihmisiä\nEuropan kaikista maista ja miehiä, jotka tiesivät miten kohdella\ntyttöjä, jos sattuivat olemaan kauniita ja perijättäriä.\n\nAlma oli puhellut niin innokkaasti ja tytöt olivat kuunnelleet niin\nhartaasti, ettei kukaan ollut huomannut sisar Angelan palanneen\nhuoneeseen, ennenkuin hän astui luoksemme sanoen:\n\n\"Alma Lier, minua hävettää sinun puolestasi. Mene takaisin omaan\nsänkyysi, neitiseni, ja heti paikalla.\"\n\nMuut tytöt ryömivät paikoilleen, ja minä kätkin puoleksi kasvoni\nsänkyvaatteisiin, mutta Alma asettui seisomaan sisar Angelan eteen ja\ntokaisi vastaan:\n\n\"Menkää itse sänkyynne, älkääkä puhutelko minua tuolla tapaa tai\nsaatte maksaa pöyhkeytenne.\"\n\n\"Maksaa? Pöyhkeyteni? Sinä julkea olento, sinä tärvelet koko koulun\nja olet sille vain häpeäksi. Minä olen jo kerran uhannut kertoa\narvoisalle äidille, minkälainen olet, ja nyt minua täydellä todella\nhaluttaa se tehdä.\"\n\n\"Tehdä se. Saadaanpa nähdä uskallatteko. Tehkää se tänä iltana, niin\nhuomenaamuna _minä_ teen jotain.\"\n\n\"Mitä sinä muka teet, sinä hävytön letukka?\" sanoi sisar Angela,\nmutta näin hänen huultensa vavahtavan.\n\n\"Yhdentekevää mitä. Vaikka olenkin letukka, en ole tekopyhä, ja kuka\nkoulun tärvelee ja tuottaa sille häpeätä, sen jätän arvoisan äidin\nratkaistavaksi.\"\n\nVaikka oli puolipimeä, saatoin nähdä, että sisar Angela oli\nkalmankalpea. Seurasi lyhyt äänettömyys, ja minusta näytti, että hän\nvilkaisi minua kohti, ja sitten hän läksi makuuhuoneesta mutisten\nmennessään jotain, jota en voinut kuulla.\n\nHän palasi vasta myöhällä, jolloin hän vetäytyi omaan osastoonsa, ja\nminä näin hänen kauan aikaa istuvan siellä maata panematta. Sydämeni\ntykytti lujasti, sillä tunsin epäselvästi, että olin osaksi syypää\nsiihen mitä oli tapahtunut, mutta hetken kuluttua vaivuin uneen enkä\nmuista muuta kuin että heräsin yöllä siihen, että joku suuteli minua\nunissani.\n\nSe oli sisar Angela ja hän oli juuri menossa pois, mutta minä kutsuin\nhänet takaisin, ja hän polvistui vuoteeni viereen kuiskaten:\n\n\"Hiljaa! Minä tiedän, mitä on tapahtunut, mutta en ole suuttunut\nsinuun siitä.\"\n\nHuomasin että hänellä oli yllään päällysvaippansa ja että hän\nhengitti kiivaasti samoin kuin sinä yönä, jolloin hän tuli\nkappalaisen luota, ja kysyessäni aikoiko hän mennä jonnekin, vastasi\nhän myöntävästi ja neuvoi minua aina ajattelemaan hyvää hänestä,\nvaikkakin kuulisin toisten soimaavan häntä.\n\n\"Mutta te olette niin hyvä...\"\n\n\"En, en ole hyvä. Minä olen hyvin paha. Minun ei olisi koskaan\npitänyt ruveta nunnaksi, mutta olen hyvilläni, että olen pelkkä\nnoviisi enkä ole vielä tehnyt lupausta.\"\n\nSitten hän käski minun nukkua ja suuteli minua jälleen, ja luulin\nhänen alkavan itkeä, mutta samassa hän nousikin kiireesti ylös ja\npoistui huoneesta.\n\nSeuraavana aamuna herätyskellon soitua, kun olin täysin vironnut\nunestani, huomasin neljä, viisi nunnaa seisovan makuuhuoneen ovella\njuttelemassa jostain yöllisestä tapahtumasta -- sisar Angela oli\nkarannut!\n\nPuoli tuntia myöhemmin, kun tytöt tämän tärisyttävän uutisen\nkuohuttamina tulvailivat rukoussaliin, tapasivat he nunnat kovasti\nkiihtyneinä vielä vakavamman tapahtuman johdosta -- isä Giovanni oli\nmyöskin kadonnut!\n\nLuostarikoulu on kuin näkinkenkä lahdenpoukaman rannalla; aina\nsitä huuhtoo sen pienen meren maininki, jonka suojassa se elää, ja\npuolipäivän aikana uteliaisuudesta palavat tytöt luulivat tietävänsä\nkaikki, mitä oli tapahtunut -- kuinka isä Giovannin ja sisar\nAngelan oli nähty neljän seutuvilla tulevan ulos pienestä portista,\njoka vei puutarhasta kadulle, kuinka he seitsemän ajoissa olivat\ntulleet erääseen Corson vaatetusliikkeeseen, pappina ja nunnana\nja sitten toisesta ovesta poistuneet tavallisina kansalaisina,\nkuinka he kahdeksan ajoissa olivat ensimäisessä junassa lähteneet\nCivita Vecchiaan, johon saapuivat niin ajoissa että ennättivät\nkello kymmenen lähtevään laivaan ja kuinka he nyt olivat matkalla\nEnglantiin.\n\nKiiluvin silmin tytöt näitä juttuja kuiskailivat kappalaisen aution\nmajan ääressä, ja Alma nojasi seinää vasten jalkaterät ristissä\nsalaperäisesti hymähtäen ikäänkuin sanoen: \"Enkö sitä sanonut?\"\n\nMinä puolestani olin perin murheellinen ja aivan varma siitä, että\nolin yksin syypää sisar Angelan onnettomuuteen. Istuin puutarhan\nkeskessä olevan puun alla, kun Alma astui luokseni tavallisen\ntyttöseurueensa saattamana.\n\n\"Mikäs nyt?\" sanoi hän. \"Margaret Mary itkemässä. Suree sisar Angelan\npuolesta, niinkö? Älä toki, pikku hupakko, ei sinun tarvitse hänen\ntähtensä itkeä. Hän nauttii nyt osastaan elämässä, niin tekee.\"\n\nJa tällöin tytöt nauroivat, ja heitä pöyristytti kuten Alman\nkertoessa heille rakkausjuttuja, mutta juuri samalla hetkellä ankaran\nnäköinen nunna (hän oli noviisien äiti) tuli luoksemme ja sanoi:\n\n\"Alma Lier, arvoisa äiti tahtoo puhutella sinua.\"\n\n\"Minua?\" sanoi Alma hämmästyneenä, mutta siinä samassa hän jo\nhilpeänä läksi menemään.\n\nKului tunteja, mutta Alma ei palannut, eikä tapahtunut mitään\nennenkuin iltapuolikävelyn aikana, jolloin noviisien äiti näyttäytyi\nuudelleen ja tarttuen käteeni sanoi:\n\n\"Tule kanssani, lapseni.\"\n\nTiesin aivan hyvin, minne olimme menossa, ja huuleni vavahtelivat,\nkun astuimme arvoisan äidin huoneeseen, sillä Alma istui siellä uunin\nvieressä ja hänen vieressään se lihava turkiksiin verhottu nainen,\njonka olin nähnyt vaunuissa loma-ajan alkaessa.\n\n\"Älä pelkää\", sanoi arvoisa äiti ja vetäen minut luokseen hän käski\nminun kertoa, mitä olin Almalle puhunut sisar Angelasta.\n\nMinä toistin keskustelumme niin tarkkaan kuin saatoin muistaa sen,\nja tuontuostakin Alma nyökähytti päätänsä ikäänkuin myöntymyksen\nmerkiksi, mutta arvoisan äidin kasvot synkkenivät joka sanalta, ja\nnähdessäni sen sanoin:\n\n\"Mutta jos sisar Angela teki jotain pahaa, olen varma siitä, että\nhän oli hyvin pahoillaan, sillä kun hän tuli takaisin, niin hän luki\nrukouksensa, ja kun hän sanoi 'Kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi\nkaikille syntisille...'\"\n\n\"Niin kyllä, niin kyllä, nyt saat mennä\", sanoi arvoisa äiti, ja\nsitten hän työnsi minut takaisin noviisien äidille käskien häntä\nkieltämään minua puhumasta mitään toisille tytöille.\n\nAlma ei näyttäytynyt päivällisillä eikä iltapuolellakaan, kun olimme\npuutarhassa leikkimässä, ei kappelissa (missä uusi kappalainen luki\nvesper-rukoukset) eikä kello yhdeksänkään, kun panimme maata.\n\nMutta seuraavana aamuna, noviisien äidin lähdettyä makuusalista, hän\ntupsahti huoneeseen huudahtaen:\n\n\"Minä lähden pois tästä tyhmästä, vanhasta luostarista, tytöt.\nVaunut odottavat ulkopuolella, ja minä olen vain tullut tavaroitani\nottamaan.\"\n\nEi kukaan puhunut mitään, ja sillävälin kun hän sulloi harjansa\nja kampansa yöpukuunsa, hän laski leikkiä sisar Angelasta ja isä\nGiovannista, ja sitten Mildred Bankesista, \"arvoisasta Mildred\näidistä\", vakuuttaen että hänenkin vuoronsa oli pian tuleva.\n\nSitten hän kohotti patjaansa ja ottaen romaanin sen alta hän heitti\nsen minun vuoteelleni sanoen:\n\n\"Margaret Mary saa nyt olla kertojanne. Hyvästi, hyvästi, tytöt!\"\n\nEi kukaan nauranut. Ensi kertaa jäi Alman hilpeys vaikuttamatta, ja\nrukoussaliin mennessämme kuljimme hiljaisin, vakavin askelin.\n\nSiellä olivat kaikki nunnat rukousnauhoineen ja risteilleen ja\nnäyttivät niin rauhallisilta, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta\ntytöt ajattelivat Almaa, ja kun rukousta seuraavan viiden minuutin\näänettömyyden aikana kuulimme vaunujen pyöräin lähtevän liikkeelle\nulkopuolella, tiesimme mitä oli tapahtunut -- Alma oli mennyt.\n\nNousimme messuun lähteäksemme, kun arvoisa äiti sanoi:\n\n\"Lapset, minulla on sananen teille lausuttavana. Te tiedätte kaikki,\nettä yksi noviiseistamme on jättänyt meidät. Tiedätte myös, että\nyksi oppilaistamme on juuri mennyt pois täältä. Toivomukseni on, että\nunohdatte heidät molemmat, ja minä katson sen tottelemattomuuden\nosoitukseksi, jos joku luostarin tytöistä milloinkaan mainitsee\nheidän nimiänsä.\"\n\nKaiken päivää olin syvän surun vallassa, ja illan tullessa, kun en\nvuoteessanikaan saanut rauhaa, minä kun syytin itseäni siitä, että\najattelemattomuudellani olin nyt Almankin kadottanut, laski joku\nkäsivartensa kaulalleni pimeässä kuiskaten:\n\n\"Mary O'Neill, oletko valveilla?\"\n\nSe oli Mildred, ja vastattuani nyyhkytyksellä, hän sanoi:\n\n\"Sinun ei pidä itkeä Alma Lierin tähden. Hän ei ollut ystäväsi.\nJa sinulle oli parasta mitä saattoi tapahtua, että hänet ajettiin\nluostarista pois.\"\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nLapsi elää hetkestä toiseen, ja melkein samalla hetkellä kun sydämeni\noli raskas molempain ystävieni kadottamisesta, se sai virkistystä\ntoiselta taholta.\n\nMelkein heti sisar Angelan ja Alma Lierin lähdettyä kokoonnuimme\nkaikki lauluharjoitukseen kiitosjumalanpalvelusta varten. Näitä\npääharjoituksia pidettiin kerran viikossa ja niissä olivat läsnä\ntytöt, noviisit, nunnat, arvoisa äiti ja paavin kuorosta muuan\nmaestro, lyhyt, lihava mies, joka kävi puettuna mustaan sottanaan ja\nlyhyeen, pitsiseen reunakaulukseen.\n\nKiitosjumalanpalvelus oli ainoa kirkkomme jumalanpalvelus, joka\noli minulle tuttu, sillä äitini piti siitä eniten, hän kun saattoi\nharjoittaa sitä yksinäänkin sairashuoneensa yksinäisyydessä, mutta\nluostarissa käytetty muoto erosi siitä, mihin minä olin tottunut,\nenkä osannut laulaa edes _Tantum ergoa_ enkä _O Salutaris Hostiaa_.\n\nTässä tilaisuudessa laulettiin ylimääräisesti muuan litania, jonka\nolin kuullut ennen, ja sitten seurasi kiitosvirsi Pyhälle Neitsyelle.\nSe oli minulla hyvässä muistissa. Äitini oli itse laulanut sen\nminulle ja opettanut minuakin laulamaan. Niinpä minä, maestron\nheiluttaessa pientä norsunluista sauvaansa ja alkaessa laulun\nalttoäänellään --\n\n    \"Ave maris stella,\n    Dei Mater alma --\"\n\nyhdyin siihen, mutta lauloin englantilaisilla sanoilla, enkä\nlatinaisilla.\n\nSoitannon vaikutus muistojen maailmaan on voimakkaampi kuin mikään\nmuu, ja hetken kuluttua olin unohtanut olevani Rooman koulussa, olin\nmielestäni äitini huoneessa Ellanissa seisoen hänen pianonsa ääressä\nja laulaen hänen soittaessaan. Annoin luullakseni pienen ääneni\nvapaasti kaikua, kuten oli tapana kotona, sillä muistamatta missä\nolin, lauloin jo säettä:\n\n    'Neitsyt pyhä, puhdas,\n    turvaasi meit' ota' --\n\nkun äkkiä huomasin laulavani aivan yksin, toiset lapset ympärilläni\nolivat vaienneet ja maestron sauvakin lepäsi alhaalla. Sitten\nnäin, että kaikki olivat kiinnittäneet katseensa minuun, ja peräti\nhämmentyneenä keskeytin lauluni, sillä ääneni katkesi ja sammui\nkuulumattomaksi.\n\n\"Jatka, pieni enkeli\", sanoi maestro, mutta minä vapisin koko\nruumiiltani enkä saanut ääntä huuliltani.\n\nMutta arvoisa äiti sanoi: \"Antaa Mary O'Neillin tästälähtein laulaa\nkiitosvirsi kirkossa.\"\n\nNiin pian kuin olin voittanut arkuuteni laulaa tyttöjen läsnäollessa,\nlauloin aina yksinäni joka värsyn alkusäkeen, ja muistan kuulleeni\nsanottavan, että seurakunta sunnuntai-iltapuolisin tuli aina\nsuuremmaksi, kunnes kirkko parin viikon kuluttua oli tungokseen asti\ntäynnä väkeä.\n\nMuistan että kauniisiin vaatteisiin puetut naiset tungeskelivat\npronssisen suojusristikon edessä, joka erotti meidät yleisöstä, ja\nkuulin heidän kuiskaavan toisilleen: \"Kuka se on? Tuo pikkuinen\nsuurisilmäinen, jolla on vihreä vyönauha!\" \"Jumala siunatkoon häntä.\"\nJa se ilahutti lapsellista turhamaisuuttani.\n\nJa aikaa voittaen minä kotiuduin niin täydelleen luostarielämään ja\nnautin niin suuresti kirkkojumalanpalveluksista, että itse kotikin\nalkoi hälvetä mielestäni, ja kun lupa-aika koitti ja minua jonkun\ntekosyyn nojalla kiellettiin kotiin tulemasta, väheni pettymyksen\naikaansaama suru yhä enemmän, kunnes se tykkänään hävisi.\n\nMinä, jos mikään lapsi, rakastin äitiäni, ja toisinaan nuhtelin\nitseäni siitä että saattoi mennä kokonaisia päiviä, jolloin en\nollenkaan muistanut häntä ajatella. Niin oli laita aina silloin kun\nisä Danilta tuli kirje, missä hän kertoi, että äidin terveydentila\noli entistä huonompi, ja että hänen elonkipinäänsä oli varottava ja\nhellävaroen hoidettava, ettei se tykkänään sammuisi.\n\nMutta näiden sanomain vaikutelma haihtui tyhjiin, kun äiti itse\nkirjoitti ja kehoitti minua olemaan iloinen ja tyytyväinen kuten hän\nitsekin oli, sillä joskin nyt olimme erossa, niin hän tiesi sen ajan\npian valkenevan, jolloin pääsisimme yhteen.\n\nYmmärtämättä näiden sanain syvempää merkitystä, minä en ollut\nvastahakoinen työntämään syrjään koti-ikävääni, kunnes se vähitellen\nhäipyi häipymistään.\n\nNäin kului puoli kolmatta vuotta Roomassa, kunnes elämäni tasaista\nkulkua katkaisi tapaus, joka pyyhkäisi kaikki muut seikat mielestäni.\n\nOltiin pyhässä pääsiäisviikossa, Pyhän Sydämen kaikkein hartaimpien\nhartaustoimitusten ajassa, ja luostarimme vavahteli hengellisten\nvelvollisuuksiensa iloissa. Minun ajatukseni olivat yksinomaan\nkeskittyneet niihin valmistuksiin, joita tehtiin ensimäistä\nHerranehtoolliselle-käymistäni varten. Sen oli määrä tapahtua\npääsiäispäivän aamuna, jolloin minun oli toisten tyttöjen kera\nvalkoisiin puettuna astuttava juhlakulussa kirkkoon Pyhän Neitsyen\nkullatun kuvan jäljessä laulaen: \"Ave maris stella\". Kirkossa oli\njonkun kardinaalin pantava pyhä rippileipä huulillemme muiden lasten\nisäin ja äitien läsnäollessa, ja meidän oli ensimäistä kertaa\ntunnettava Herramme yhteyteen joutumisen ilo. Mutta minun ei ollut\nsallittu sitä maistaa. Pyhän keskiviikon aamuna isku minua kohtasi.\nItalian aamukoitteen heleässä hämärässä tuli noviisien äiti vuoteeni\nluo sanoen:\n\n\"Sinun on mentävä niin pian kuin mahdollista arvoisan äidin luo,\nlapseni.\"\n\nHänen tavallisesti ankara äänensä oli niin lempeä, että tiesin jotain\ntapahtuneen, ja kun olin tullut alakertaan, tiesin jo, ennenkuin\narvoisa äiti oli avannut suunsa, mitä oli tulossa.\n\n\"Mary\", virkkoi hän, \"minulla on ikävää sinulle kerrottavana --\näitisi on sairas.\"\n\nKuuntelin hievahtamatta, peläten jatkoa. \"Hän on hyvin sairas --\noikein vakavasti sairas, ja hän toivoo saada tavata sinua. Sinun on\nniinmuodoin heti paikalla lähdettävä kotiin.\"\n\nKyyneleet herahtivat silmiini, ja arvoisa äiti veti minut luokseen\nja laski pääni rinnalleen ja lohdutteli minua sanoen, että äitini\noli elänyt hyvän kristityn elämää ja saattoi vahvasti luottaa Pyhän\nVapahtajamme lunastavaan vereen. Mutta minusta tuntui, että hän tiesi\njonkin verran asemastani kodissa, sillä hän sanoi, että minun oli\npalattava takaisin hänen luokseen, vaikka mitä tapahtuisi.\n\n\"Sano isällesi, että sinä _tahdot_ palata takaisin tänne\", sanoi hän,\nja sitten hän selitti minulle, millä tavalla matkani oli järjestetty.\n\nMinun oli matkustettava yksin Pariisin pikajunassa, joka lähti\nRoomasta kello kuusi samana iltana. Noviisien äiti oli saattava minut\nmakuuvaunuun ja toimittava niin, että minusta pidettiin hyvää huolta\nmatkalla aina Calais'hen asti, missä isä Donovanin oli oltava junaa\nvastassa ja vietävä minut kotiin.\n\nMuistan itkeneeni paljon, mutta luostarissa olivat kaikki\nosanottavaisia, ja kun väliajalla vapaaehtoisesti palasin\ntyttöjen luo, valtasi minut -- avuton, ymmärtämätön raukka kun\nolin -- sellainen kaamea arvokkaisuuden tunne, joka huomataan\nkaikissa lapsissa Kuoleman enkelin räpytellessä siipiään heidän\nläheisyydessään -- ja minä tunsin suruni kohottavan minut yläpuolelle\nympäristöäni.\n\nKello viisi luostarin omnibus ilmaantui oven eteen, ja minä kävin\nistumaan vastapäätä noviisien äitiä, kun Mildred Bankes tuli\nhengästyneenä juosten portaita alas ja ilmoitti saaneensa arvoisalta\näidiltä luvan saattaa minua asemalle.\n\nPuoli tuntia myöhemmin Mildred ja minä istuimme makuuvaunuosastossa\nnoviisien äidin puhutellessa junankuljettajaa asemasillalla.\n\nMildredillä oli vedet silmissä ja hän kertoi pian jättävänsä\nluostarin ja olevansa poissa jo silloin, kun minä palaisin kotoa.\nHän oli köyhä ja orpo, ja jos hän saisi seurata tahtoansa, niin hän\nrupeaisi nunnaksi. Joka tapauksessa olivat olosuhteemme elämässä\nniin erilaiset ja meidän kummankin tie kulki niin eri suuntaan, että\nluultavasti emme enää tapaisi toisiamme, mutta jos...\n\nEnnenkuin hän pääsi loppuun, soi asemakello, ja hetkistä myöhemmin\njuna liukui pois asemalta.\n\nSilloin minä ensimäisen kerran aloin käsittää sen iskun painavuutta,\njoka oli kohdannut minua. Minä istuin yksinäni suuressa osastossani,\nme kiisimme Campagnan läpi, taivas liekehti auringonlaskun loistossa,\nmutta minusta näytti koko maailma olevan pelkkää pimeyttä.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nPitkänäperjantaina varhain aamulla minä saavuin Calais'hen. Oli\nusvainen, härmäinen aamu ja paksu sumu peitti Kanaalin.\n\nJo ennenkuin juna kunnolleen pysähtyikään, näin isä Danin seisovan\nasemasillalla nutunkaulus pystyssä. Huomasin hänen olevan hyvin\nliikutetun minut nähdessään, mutta hän teki voitavansa malttaakseen\nmielensä.\n\n\"Ei pidä tuskailla, lapseni, ei pidä tuskailla\", sanoi hän. \"Kyllä\nkaikki vielä hyväksi muut... Mutta sinäpä olet terveennäköinen. Entä\nmitenkä pitkäksi olet tullut! Ja kuinka iloiseksi äiti raukkasi tulee\nnähdessään sinut!\"\n\nYritin kysäistä miten hänen laitansa oli. \"Onko hän...?\"\n\n\"On, Jumalan kiitos, hän on elossa, ja niin kauan kuin on eloa, on\ntoivoa.\"\n\nMe matkustimme suoraan pysähtymättä ja saavuimme Blackwateriin\nseitsemän seutuvilla samana iltana. Sieltä jatkoimme matkaa junassa,\nsillä Ellaniin oli nyt rakennettu rautatie, ja viehkeiden laaksojen\npoikki, joissa ennen vihannoi vihreä ruohikko, ja fuksiain punaamain\nniittymaiden läpi kulki nyt pitkä uurto käännettyä maata.\n\nKylämme asemalla odottivat isäni vaunut meitä, ja vieras palvelija\nkohotti hartioitaan vastaukseksi isä Danin kuiskaavaan kysymykseen,\nja siitä päätin äidin tilan olevan entisellään.\n\nMe saavuimme kotiin hämärissä juuri samalla hetkellä kun joku\nsytytti kujatien varrella olevat uudet sähkölamput. Minä muistin\nsen tienkäänteen, mistä talomme ensiksi tuli näkyviin, ja katselin\nikkunaan, josta olin nähnyt viimeisen vilahduksen äidistäni. Isä Dan\ntähysteli myöskin taloa, mutta toisesta syystä -- nähdäkseen olivatko\nakuttimet alhaalla.\n\nBridget täti oli hallissa, ja kun isä Dan, joka oli käynyt yhä\nlevottomammaksi mitä enemmän lähestyimme matkamme päämäärää, kysyi\nmiten oli äiti raukkani laita, vastasi hän:\n\n\"Hän on huonompi; selvästi huonompi; ei tunne ketään enää; niin että\nturhat olivat kaikki nämä puuhat ja kustannukset.\"\n\nMinä juoksin yläkertaan varovaisin, hiljaisin askelin, ja malttamatta\nriisua päällysvaatteita yltäni riensin äitini huoneeseen.\n\n'Muistan, kuinka raskas ilma huoneessa oli, kun avasin oven. Muistan,\nettä se mielestäni oli matalampi ja pienempi kuin olin kuvaillut.\nMuistan mustan, nelijalkaisen vuoteen messinkinaulassa riippuvine\nrukousnauhoineen pääpuolessa. Muistan pienen vuoteeni, joka oli\nyhä entisellä paikallaan ja jossa näkyi olevan joitakin vanhoja\nlapsuudenaikaisia vaatteitani sekä leluja, joilla olin leikkinyt.\n\nVieras nainen sairaanhoitajattaren puvussa kääntyi katsomaan minua\ntullessani sisään, mutta äitiäni en nähnyt ensi silmäyksellä. Viimein\nkatseeni löysi hänet ummistunein silmin, valkoisena ja pienenä\nmakaamassa isossa valkeassa vuoteessaan, johon hän melkein näytti\nhäviävän.\n\nIsä Dankin tuli sisään tohtori Conradin ja Bridget tädin seurassa,\nja lopulta saapui isänikin paitahihasillaan ja kynä korvan juureen\npistettynä.\n\nSilloin isä Dan, joka vapisi huomattavasti, otti minua kädestä ja\ntalutti minut äitini viereen, ja kumartuen hänen puoleensa hän lausui\nhyvin matalalla äänellä, vaikka niin selvästi kuin tunneliin puhuen:\n\n\"Tyttäreni! Tyttäreni! Pikku Marymme on täällä. Hän on tullut\nkatsomaan sinua!\"\n\nEn ikänä unohda, mitä nyt seurasi. Äitini pitkät silmäripset\nliikahtivat ja hän avasi silmänsä katsoen minuun sekava ilme\nsilmissään, ikäänkuin vielä uneksien. Sitten hänen suuret silmänsä\nalkoivat liekehtiä kuten tulisoihdut pimeissä rotkoissa, ja vaikka\nluultiin hänen voimainsa loppuneen ja äänensä ainiaaksi sammuneen,\nnousi hän istualleen vuoteessaan, levitti sylinsä minulle ja huusi\nvahvalla, kaikuvalla äänellä:\n\n\"Mary rakas! Mary rakkaani!\"\n\nKuinka kauan makasimme näin sylitysten, en osaa sanoa. Voin vain\nsanoa, että kuulin isä Danin äänen lausuvan pääni päällä kuin\nlapselle puhuen:\n\n\"Olethan onnellinen nyt, olethan?\"\n\n\"Olen, olen, nyt olen onnellinen\", vastasi äitini.\n\n\"Oletko nyt saanut kaikki, mitä toivoit?\"\n\n\"Kaikki -- kaikki!\"\n\nSitten puhui isäni ääni sanoen:\n\n\"No niin, tässä se tyttösi nyt on, Isabel. Sinä halusit nähdä häntä,\nja niin me haetimme hänet ja tässä hän on.\"\n\n\"Sinä olet ollut kovin hyvä minulle, Daniel\", sanoi äitini, joka\nsuuteli suutelemistaan otsaani ja itki ilosta.\n\nKohottaessani päätäni näin isä Danin olevan kovassa tunteiden\nkuohussa.\n\n\"Näittekö mitä tapahtui?\" puheli hän tohtori Conradille. \"Olisin\nollut valmis kulkemaan polvillani Blackwaterista asti tätä näkyä\nvarten.\"\n\n\"En olisi voinut uskoa sitä mahdolliseksi\", vastasi tohtori.\n\n\"Oi, lapsia me kaikki olemme sittenkin. Jumala sekoittaa kaikki\nlaskelmamme. Hänen ihmeensä ovat tutkimattomat. Ja suurin kaikista\nihmeistä on äidinrakkaus.\"\n\n\"Jättäkäämme hänet nyt\", sanoi tohtori. \"Hän tuntuu olevan\nentisellään, mutta sittenkin...\"\n\n\"Niin kyllä. Jättäkäämme heidät kahden\", kuiskasi isä Dan, ja\nsaatuaan kaikki muut poistumaan huoneesta (Bridget täti poistui\nluullakseni häpeissään) hän pujahti itse varpaillaan ulos, ikäänkuin\npyhää maata tallaten.\n\nSilloin äitini, joka piteli kättäni ja tuontuostakin painoi sen\nhuulilleen, sanoi:\n\n\"Kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut.\"\n\nMinä irrotin pienen kieleni siteet ja kerroin hänelle elämästäni\nluostarissa -- arvoisasta äidistä ja nunnista ja noviiseista\n(kaikista paitsi sisar Angelasta ja Almasta) ja kiitosvirren\nlaulamisesta Pyhän Neitsyen kunniaksi ja juttelin juttelemistani\nhuomaamatta, että äitini silmät olivat hetken kuluttua uudelleen\nsulkeutuneet ja että hänen kätensä oli käynyt kylmäksi ja kosteaksi.\n\nLopulta hän sanoi: \"Tulee pimeä, Mary.\"\n\nSanoin, että oli ilta ja että lamppu paloi.\n\n\"Onko se sitten sammumaisillaan?\" kysyi hän, ja vastatessani ettei\nniin ollut, ei hän näyttänyt kuulevan. Niinpä vaikenin, ja hetken\nkuluttua oli aivan hiljaista, enkä kuullut muuta kuin kellon\ntikutusta uuninreunalta, lammaskoiran haukuntaa hyvin kaukaa ja\näitini kurkusta tulevaa käheää korinaa.\n\nMinua alkoi jo pelottaa, kun samassa hoitajatar palasi. Hän rupesi\nensin reippaasti puhuttelemaan äitiä, mutta luotuaan häneen katseen,\npoistui hän nopeasti huoneesta ja palasi takaisin tuokion kuluttua\ntohtori Conradin ja isä Danin seurassa.\n\nKuulin tohtorin puhuvan jotain muutoksesta, jolloin isä Dan riensi\nkiireesti ulos, ja sitten syntyi kova hämminki. Sairaanhoitajatar\ntahtoi viedä minut toiseen huoneeseen, mutta tohtori sanoi:\n\n\"Ei, pikku tyttömme on oleva uljas\", ja vieden minut syrjään, hän\nkuiskasi, että Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni ja että minun\noli oltava tyyni enkä saanut itkeä ääneen.\n\nOsittain riisuttuna kömmin pikku vuoteeseeni ja makasin hiljaa\nalallani noin puolen tunnin ajan, tohtorin pidellessä kättään äidin\nvaltimolla ja sairaanhoitajattaren levitellessä valkeata liinaa\npöydälle ja asettaessa neljä, viisi kynttilää sille.\n\nMuistan ajatelleeni, että jos sanat: \"Jumala on lähettänyt\nnoutamaan äitiäni\" merkitsevät että hän joutuu arkkuun ja maan alle\nhaudattavaksi, niin se on kauheaa ja julmaa, ja ehkäpä Hän sallii sen\njäädä tekemättä, jos rukoilen Pyhää Neitsyttä. Olin juuri alkanut\nmutista \"Oi Pyhä Neitsyt, sinä olet niin laupias, sinä olet niin\narmollinen...\", kun sairaanhoitajatar sanoi:\n\n\"Siinä he jo tulevat.\"\n\nSilloin kuulin ulkoa astuntaa ja mennen ikkunan luo näin joukon\nmiehiä tulevan taloa kohti isä Dan keskellään. Isä Dan, joka oli\nheittänyt nuttunsa hartioilleen viitan tavalla, kantoi jotain\nvalkeata molemmin käsin, ja miehet valaisivat tulisoihduilla hänen\ntietänsä.\n\nTiesin mitä se oli -- se oli Pyhä Sakramentti, joka tuotiin\näidilleni, ja kun isä Dan oli tullut huoneeseen sanoen: \"Rauha olkoon\ntälle huoneelle\", ja pannut pienen valkoisen rasian pöydälle, heitti\nhän yltään päällysnuttunsa näyttäytyen täydessä papinasussaan.\n\nSilloin koko isäni perhekunta -- kaikki paitsi isäni itse -- tuli\näitini huoneeseen. Bridget täti istui käsivarret ristissä varjossa\nseinän luona ja palvelijat olivat ryhmittyneet polvilleen oven suuhun.\n\nIsä Dan herätti äitini horrostilasta kumartumalla jälleen hänen\npuoleensa ja puhuttelemalla häntä, ja äitini avattua silmänsä, isä\nDan alkoi lukea. Toisinaan hänen äänensä oli tukahtua nyyhkytyksiin\nkuin kärsimyksen ahdistamana, toisinaan se kajahti yli huoneen\nkuuluvasti kuin pappiushengen innostamana.\n\nHerran Ehtoollista seurasi viimeinen voitelu, ja isä Dan voiteli\nhänen suloiset silmänsä, jotka eivät olleet nähneet mitään pahaa\nmaailmassa, hänen huulensa, jotka eivät olleet puhuneet mitään\nvääryyttä, ja hänen jalkansa, jotka olivat vaeltaneet Herran teitä.\n\nKaiken aikaa oli talossa juhlallinen hiljaisuus kuten kirkossa --\nmuuta ääntä ei kuulunut kuin isäni mittailevat askeleet alakerrasta.\n\nKun kaikki oli loppuun suoritettu, tuntui äitini olevan\nrauhallisempi, ja kysyttyään minua ja saatuaan tietää, että makasin\nvuoteessani, hän sanoi:\n\n\"Menkää nyt kaikki levolle. Mary ja minä emme enää kaipaa mitään.\"\n\nParin minuutin kuluttua äitini ja minä olimme taas kahden, ja sitten\nhän kutsui minut vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa ympärilleni, ja\nminä kätkin kasvoni hänen kaulalleen.\n\nMitä sen jälkeen tapahtui, on melkein liian pyhää kerrottavaksi,\nliian pyhää ajatellakin, mutta se on sittenkin jäänyt muistiini kuten\neilispäivän tapahtuma.\n\n\"Kuuntele, armas\", sanoi hän, ja puhellen kuiskaamalla hän kertoi\nminulle kuulleensa kaikki, mitä olin kertonut luostarista, ja kysyi,\neikö minua haluttaisi aina elää siellä ja tulla hyväksi, pyhäksi\nnunnaksi.\n\nKaiketi minä hiukan vastustelin, sillä hän puheli edelleen, kuinka\nkova maailma on naiselle ja kuinka vaikeata hänellä itsellään oli\nollut.\n\n\"En sillä tarkoita moittia isääsi -- sinun ei pidä milloinkaan sitä\nluulla, Mary, mutta sittenkin...\"\n\nMutta hänen hellästä sydämestään pulppuavat kyyneleet kostuttivat\nhänen kasvojaan, ja hänen äänensä katkesi.\n\nEn vielä ollut oikein selvillä siitä, mitä tämä juhlallinen hetki\nmerkitsi, sillä minä mutisin jotain aikovani jäädä hänen luokseen, ja\nsilloin hän suloisella äänellään lempeästi ja hellävaroen ilmoitti\nminulle, että hän aikoi jättää minut, että hän lähtee taivaaseen,\nmutta siellä ollessaan hän ajattelee minua, ja jos Jumala sen sallii,\nniin hän aina vartioitsee askeleitani, mutta ellei se käy laatuun,\nniin hän pyytää Pyhää Neitsyttä sen tekemään.\n\n\"Sillä tavoin, näetkös, emme koskaan ole oikein erossa. Me tulemme\naina olemaan yhdessä. Ääni sisässäni sanoo, että jos missä olet tai\nmitä teet, niin minä aina olen kanssasi.\"\n\nTämä lohdutti minua ja se lohdutti luullakseni äitiäkin, vaikka\nJumala tietää, olisiko se sitä tehnyt, jos hän kuolevin silmin olisi\nvoinut nähdä, mikä hänen tytärtään odotti.\n\nSydämeeni tulvahtaa liikutus muistellessani, mitä sitten tapahtui.\n\nHän pyysi minua joskus lukemaan puolestaan _De Profundis_ ja joskus\najattelemaan häntä laulaessani kiitosvirttä Pyhälle Neitsyelle.\nSitten hän suuteli minua ja käski minun mennä nukkumaan sanoen\nitsekin aikovansa nukkua. Ja vaikka hänen unensa olisikin ikuinen,\nniin silloin herääminen olisi kuten aamulla herääminen, ja sitten\nolisimme taas yhdessä ja väliaika ei tuntuisi pitkältä.\n\n\"Hyvää yötä siis, kultaseni, ja Jumala siunatkoon sinua\", sanoi hän.\n\nJa niin hyvin kuin kykenin vastasin hänelle: \"Hyvää yötä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun heräsin lapsen raskaasta unesta, oli jo keskipäivä ja aurinko\npaistoi sisään. Tohtori Conrad nosti minut ylös vuoteestani, ja isä\nDan, joka paraillaan availi ikkunoita, sanoi värähtelevällä äänellä:\n\n\"Rakas äitisi on mennyt Jumalan luo.\"\n\nMinä rupesin itkemään, mutta hän vaiensi minut ja sanoi:\n\n\"Älä kutsu häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan\nparatiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä. Salli hänen lähteä!\"\n\nJa niin minä kadotin hänet, äitini, pyhimykseni, enkelini!\n\nOli pääsiäisaatto ja kirkonkellot soivat Gloriaa.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nÄitini kuoleman jälkeen ei isäni talossa ollut enää tilaa minulle.\n\nKaunis Betsy (jota nyt sanottiin Betsy neidiksi ja joka rohkeammin\nkuin koskaan ennen esiintyi perheen tyttärenä) oleskeli puolen päivää\nkotiopettajattaren kanssa, joka oli palkattu häntä opettamaan, ja\nloput päivää hän ajeli ympäri pitäjää hienosti puettuna ja kyläili\nseudun vallasväen luona.\n\nNessy MacLeod, jota sanottiin nuoreksi emännäksi, oli tullut isäni\nsihteeriksi ja vietti suurimman osan aikaansa hänen yksityisessä\ntyöhuoneessaan, etuoikeus, joka pöyhistytti hänen ylpeyttänsä\nsievistämättä hänen käytöstään.\n\nMartin Conradia en nähnyt, sillä palkinnoksi edistymisestään koulussa\nhän oli saanut luvan viettää pääsiäislomansa Lontoossa nähdäkseen\nNansenin _Fram_-laivan, joka juuri silloin oli tullut Thamesiin.\n\nNiinpä en yrittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, kun Bridget täti\nkuusi tai seitsemän päivää hautajaisten jälkeen alkoi puuhata\nlähtöäni, joskin kodillakin monine tutunomaisine paikkoineen ja\nmuistoineen oli niin vahva vetovoima minuun, että monasti ohjasin\npelokkaat askeleeni isäni työhuoneeseen pyytääkseni: \"Isä kulta, älä\nlähetä minua takaisin kouluun.\"\n\nKahden viikon kuluttua olin jälleen luostarissa, ja siellä arvoisa\näiti hyvitti minua kaikesta kotoisesta välinpitämättömyydestä.\n\n\"Tiesin, että tulisit takaisin luokseni\", sanoi hän ja siitä hetkestä\nalkaen hän teki voitavansa korvatakseen minulle kadotetun äitini.\n\nMinä kiinnyin häneen palavalla rakkaudella. Minä omaksuin hänen\nhenkisen elämänsä, ja vähitellen luostarielämän uskonnollinen puoli\nsai minut kokonaan valtaansa.\n\nEnsin minä rakastin Kirkkoa ja sen jumalanpalvelusta, koska arvoisa\näiti rakasti sitä, ja ehkäpä myös soiton, suitsutuksen, kukkien\nja alttarikynttiläin tähden, mutta käytyäni Herran Ehtoollisella\nvaltasivat uskontomme mysteriot minut tykkänään -- ripitys ja\nmessu olivat minulle loppumattomia hartauden lähteitä, toinen\npuhdistuksentunteensa tähden, toinen sen suloisen liikutuksen tähden,\njohon se minut vaivutti.\n\nPitkään aikaan ei mikään järkyttänyt tätä mieleni uskonnollista\npuolta. Isäni ei koskaan lähettänyt noutamaan minua, ja loma-aikain\ntullessa arvoisa äiti vei minut kanssaan Nemissä olevaan huvilaansa.\n\nSe oli kaunis paikka -- viehättävä, valkoinen talo noin\nkahdenkymmenen kilometrin matkan päässä Roomasta Monte Cavon\njuurella. Kesällä se oli mielestäni paratiisi tien varrella kasvavine\nvilliruusuineen, vihertävine, kallion kupeilla juoksentelevine\nsisiliskoineen, vuohineen, lampaineen, viinitarhoineen,\nruskeakasvoisine, samettipukuisine poikineen ja hilpeine,\npunahameisine tyttöineen.\n\nVuosia kului, mutta minä en sitä huomannut, sillä luostarissa elin\nonnellista elämää.\n\nMinulle kirjoitettiin usein kotoa. Toisinaan kirjoitti kaunis\nBetsy, jolla ei ollut paljon muuta kerrottavaa kuin hallitustalossa\npidetyistä tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut nuoren lordi Raan\nkanssa, tai metsästyspäivistä, jolloin hän oli saanut ratsastaa hänen\nvieressään. Bridget tätikin joskus kyhäsi minulle kirjeen, jonka alku\nsisälsi valituksia yhä kasvavista kustannuksista, joita vaatteeni\nluostarissa tuottivat, ja loppu selostuksen hänen tyttärensä\nviimeisestä uudesta puvusta ja kuinka sievännäköinen hän siinä oli.\n\nNessy MacLeodilta ja isältäni ei milloinkaan tullut mitään tietoja,\nmutta isä Dan kirjoitti minulle säännöllisesti ja häneltä sain kaikki\ntietää.\n\nEnsin isästäni -- että suurista yrityksistään hän oli jo pannut\ntäytäntöön monta, oli elvyttänyt laivakulkua, perustanut\nsähkörautateitä, kapakoita ja tanssisaleja, jotka olivat hankkineet\nEllaniin kymmeniä tuhansia vieraita ja miljoonia rahassa, vaikka\nkiltti isä Dan epäili suuresti, oliko tällaisesta vierastulvasta\nmitään hyvää, ja murehti sitä tapainturmelusta, joka oli seurannut\nrikkaudenhimoa.\n\nSitten Bridget tädistä -- että hän kasvatti tytärtään maallisen\nturhuuden hengessä ja hyväili povellaan käärmettä (tarkoittaen Nessy\nMacLeodia), joka kerran vielä on myrkyttävä hänen sydämensä.\n\nSitten Tommy toverista -- että hän lähetti nöyrät terveisensä \"pikku\nmissille\", mutta arveli olevan parasta, että hän pysyi luostarissa\nturvassa isolta emännältä, joka oli käynyt niin pöyhkeäksi ja\nhienoksi, ettei saanut kissaakaan enää hänen huultensa sanoa Tomiksi,\nsillä sen piti olla Thomas.\n\nSitten Martin Conradista -- että hän oli yliopistossa ja \"luki\ntohtoriksi\", mutta hänen sydämensä oli yhä Pohjoisnavalla ja hän\nkaipasi päästä halkomaan kesyttömiä aaltoja.\n\nJa lopuksi nuoresta lordi Raasta -- että se mies näytti olevan\npirun kourissa, sillä jouduttuaan pois Oxfordista hän oli tuhlannut\nomaisuutensa paheelliseen elämään Lontoossa, ja hänen holhoojansa\noli kuultu sanovan, että ellei hän saisi rikasta vaimoa, joutuisivat\nhänen tiluksensa vasaran alle.\n\nTämäntapaisia olivat uutiset, joita kuuden vuoden aikana saapui\nminulle luostariin. Mutta vaikkakin isä Danin kirjeet olivat\ntervetulleet, niin niissä kuvattu elämä alkoi käydä minulle jotenkin\nyhdentekeväksi, sillä aikaa myöten häipyi ulkomaailma yhä kauemmaksi\nminusta, ja minä syvennyin yhä hartaammin uskonnollisiin tehtäviin.\n\nPaljon aikaa kulutin uskonnollisten kirjain lukemiseen -- luin pyhän\nTeresan elämäkertaa, pyhän Franciskus Salesilaisen mietelmiä ja ennen\nkaikkea pyhimyksemme Margaret Maryn kirjeitä ja rukouksia; hänen\nrakkautensa Pyhään Sydämeen oli kuin leimuava tulisoihtu kiihtyneelle\nmielelleni.\n\nLoppujen lopuksi tuli, että itsekin tahdoin ruveta nunnaksi. Tästä\ntoivomuksesta en puhunut kenellekään mitään, en edes arvoisalle\näidille, mutta päivä päivältä päätökseni vahvistui.\n\nOlin vasta täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun toivoni tulla\nnunnaksi kohosi huippuunsa ja samassa sai kuoliniskun.\n\nMildred Bankes, joka oli palannut Roomaan ja elänyt noviisina Köyhien\nPikku Sisarten parissa, oli vihittävä nunnaksi, ja arvoisa äiti vei\nminut katsomaan toimitusta.\n\nEn milloinkaan unohda vaikutelmaa, minkä se minuun jätti. Viehkeä\nkesäaamu lumivalkoisessa auringonpaisteessa sädehtien, pieni, valkea,\nkukilla verhottu luostarin kappeli, alttari palavine kynttilöilleen,\nystävät vaaleissa juhlapuvuissaan, piispa loistavassa asussaan ja\nsitten Mildred itse valkeassa puvussa morsiameksi vaatetettuna,\npitkä, valkea huntu päässään ja morsiustytöiksi vaatetettujen\nnoviisien seurassa.\n\nKaikki oli järjestetty kuin häitä varten, näkyvä sulhanen vain\npuuttui, näkymätön taas oli Kristus. Ja nunnalupauksen antaminen\nmuistutti sekin vihkiäisiä -- oli vain paljoa juhlallisempi, pyhempi\nja liikuttavampi -- morsiamen vastaanottaessa sormuksen sormeensa\nja luvatessa palvella ja rakastaa taivaallista sulhastansa tästä\npäivästä eteenpäin myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa,\nköyhyydessä, sairaana ja terveenä tämän elämän aikana ja iäisyydessä,\njoka sen jälkeen oli tuleva.\n\nJuhlamenojen kestäessä minä itkin kaiken aikaa, niin ylen liikutettu\nolin niiden ihanuudesta, ja kun ne olivat lopussa ja me menimme\nvirvoitushuoneeseen ja Mildred kertoi minulle aikovansa palata\nEnglantiin työskentelemään langenneitten nuorten tyttöjen parissa\nLontoossa, niin vannoin itsekseni seuraavani hänen esimerkkiään,\nvaikka tuskin käsitin, mitä sellainen työ tiesi.\n\nPalatessani arvoisan äidin kanssa meluavain katujen halki kotiin\nkypsyi minussa päätös tulla nunnaksi, sillä liikutettuna sydämeni\nsyvyyksiin siitä mitä olin nähnyt ja muistaen äiti raukkani viimeisen\ntoivomuksen päätin hyljätä maailman, kävi miten kävi.\n\nSilloin lankesi isku.\n\nKun pysähdyimme ovemme eteen, näimme postinkantajan ojentavan\nkirjeitä sisään. Yksi oli arvoisalle äidille, ja näin heti paikalla,\nettä se oli isäni käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen äänettömänä,\nja äänettömänä hän sen minulle antoi. Luin:\n\n    'Arvoisa Rouva!\n\n    Olen tullut Roomaan noutaakseni kotiin tyttäreni. Luullakseni\n    on hänen kasvatuksensa nyt päättynyt, ja arvelen olevan ajan\n    valmistaa häntä sitä muutosta varten elämässä, joka häntä odottaa.\n\n    Hiippakuntamme piispa on tullut kanssani, ja pyydämme saada tulla\n    tervehdyksille luoksenne täsmälleen kello kymmenen huomenaamuna.\n\n                                Kunnioittavimmin Daniel O'Neill.'\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nHuomasin ikäänkuin salaman välähdyksessä, mikä minua odotti,\nja sieluni kaikella voimalla nousin kapinaan sitä vastaan. Oli\nväkivaltaa -- rikosta, että isäni, näin monta vuotta minua\nlaiminlyötyään, nyt tulee minua noutamaan siirtääkseen elämäni aivan\ntoiseen suuntaan kuin mitä itse olin suunnitellut. Olkoonpa vain\nhänellä oikeus puolellaan -- luonnollinen oikeus -- mutta se oli\ntässä tapauksessa henkinen vääryys -- ja minä päätin olla siihen\nalistumatta -- viimeiseen hengenvetooni asti.\n\nNäissä uljaissa ajatuksissa kului yöni, mutta seuraavana aamuna, kun\nminut kello kymmenen kutsuttiin tapaamaan isääni, läksin arvoisan\näidin huoneeseen vapisevin jäsenin ja värähtelevin sydämin.\n\nIsäni ei ollut paljon muuttunut näöltään, hiukset vain olivat entistä\nvalkoisemmat. Tullessani sisään hän nousi pystyyn sanoen: \"Tässä\nhän onkin itse\", ja astuessani hänen luokseen hän laski kätensä\nhartioilleni ja katseli minua kasvoihin.\n\n\"Ihanhan siitä on tullut pieni italialainen nainen! Ja äitinsäkin\nnäköinen\", virkkoi hän, ja puhutellen pääni yli piispaa, joka istui\nhuoneen perällä, hän lisäsi:\n\n\"Luulisi tämän kelpaavan, piispa, heh?\"\n\n\"Mainiosti\", vastasi piispa.\n\nOlin niin kiusaantunut tästä jatkuvasta tarkastuksesta, että veret\nkarahtivat poskilleni. Tunsin, että tällä tähystämisellä oli jokin\nminulle käsittämätön tarkoitus, ja kun arvoisan äidin kutsumana menin\nhänen luokseen, huomasin hänen kasvojensa tuskaisesta ilmeestä, että\nhänkin oli pahastunut siitä.\n\nHän viittasi minua istumaan tuolinsa vasemmalla puolella olevalle\njakkaralle ja piteli oikeata kättäni helmassaan koko keskustelun ajan.\n\nPiispa, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, ryhtyi ensimäisenä\npuhumaan. Hän oli hienotapaisen, ylhäisen kirkollisen virkamiehen\nperikuva, sulavan leppeä, liukas, myhäilevä, yllään moitteeton\nsilkkisottana ja hopeasolkiset kengät, ja raskaat kultavitjat\njalokiviristeineen rinnalla riippumassa.\n\n\"Arvoisa äiti\", sanoi hän, \"herra O'Neillin kirje lienee ilmoittanut\nteille, että hän haluaa viedä tyttärensä luostarista nyt heti\n-- otaksun, ettei tämä toivomus kohtaa mitään esteitä teidän\npuoleltanne?\"\n\nArvoisa äiti ei puhunut mitään, mutta taivutti luullakseni hiukan\npäätänsä.\n\n\"Tietenkin\", puheli piispa edelleen, \"syntyy hiukan viivytystä sen\nkautta, että hänelle on tilattava sopivat vaatteet, mutta otaksun\nteidän hyväntahtoisesti suovan apuanne herra O'Neillille näissä\nvalmistuksissa.\"\n\nPääni oli painuksissa, joten en voinut nähdä, taivuttiko arvoisa äiti\nuudelleen päätään. Mutta hänen äänettömyytensä arvatenkin tyydytti\nvieraitamme, sillä he alkoivat neuvotella lähtöpäivästäni, ja\ntuskissani pelkäsin jo, että hän aikoisi luopua minusta yrittämättä\npienintäkään vastaväitettä, kun arvoisa äiti avasi suunsa:\n\n\"Monseignor!\"\n\n\"Arvoisa äiti!\"\n\n\"Oletteko selvillä siitä, että tämä lapsi\" -- hän taputti vapisevaa\nkättäni -- \"on ollut täällä luonani kymmenen vuotta.\"\n\n\"Sen olen kuullut.\"\n\n\"Ja että hän tämän ajan kuluessa on ollut kotona ainoastaan kerran.\"\n\n\"Siitä ei minulla ole ollut tietoa -- mutta epäilemättä asia on kuten\nsanotte.\"\n\n\"Sanalla sanoen, että hän suurimman osan elämäänsä on ollut\nyksinomaan minun hoidettavanani.\"\n\n\"Te olette ollut erittäin hyvä hänelle, erittäin hyvä, ja olen\nvakuutettu siitä, että hänen perheensä on siitä hyvin kiitollinen\nteille.\"\n\n\"Asian näin ollen, Monseignor, myöntänette että minulla on oikeus\ntietää, miksi hänet näin äkisti otetaan pois luotani ja mikä on se\nelämänmuutos, johon herra O'Neill viittaa kirjeessään.\"\n\nTämä kysymys pyyhkäisi tiehensä piispan kasvoilla väreilevän hymyilyn\nja hän vilkaisi hätääntyneenä isääni.\n\n\"Puhukaa\", sanoi isäni, ja niinpä piispa selitti asian lyhykäisesti\narvoisan äidin silitellessä kättäni rauhoittaakseen minua.\n\nEi ollut vielä aika kajota yksityisseikkoihin, mutta sen verran\nsaattoi jo kertoa, että herra O'Neill aikoi valmistaa tyttärelleen\nonnellisen ja kadehdittavan tulevaisuuden ja halusi saada hänet\nkotiin tätä tarkoitusta varten.\n\n\"Avioliitostako on kysymys?\" sanoi arvoisa äiti.\n\n\"Saattaa olla. En oikein tiedä, sallitaanko...\"\n\n\"Ja että hänen tuleva miehensä on jo valittu?\"\n\n\"Ehkäpä niinkin. En tahdo sanoa...\"\n\n\"Monseignor\", sanoi arvoisa äiti suoristaen selkänsä arvokkaasti,\n\"onko tämä kohtuullista?\"\n\n\"Kohtuullista?\"\n\n\"Onko kohtuullista, että hänen isänsä, joka ei ole tehnyt mitään\nhänen puolestaan kymmeneen vuoteen, nyt saa päättää mihin suuntaan\nhänen tulevaisuutensa on kääntyvä, kiinnittämättä huomiota lapsensa\ntoivomuksiin.\"\n\nKohotin katseeni ja näin piispan näyttävän säikähtyneeltä.\n\n\"Arvoisa äiti, teidän sananne hämmästyttävät minua\", sanoi hän.\n\"Isä on lapsensa luonnollinen holhooja tietääkseni. Niinhän on\nollut maailman alusta alkaen? Itse Kirkkokin rakentaa lakinsa tälle\nperustalle.\"\n\n\"Niinkö?\" vastasi arvoisa äiti lyhyeen. Ja hän jatkoi (tunsin hänen\nkätensä vapisevan hänen puhuessaan): \"Tiedän, että jotkut sen\npalvelijoista niin tekevät. Mutta onko Kirkko myös sanonut, että isä\ntai joku muu saa ottaa toisen sielun ja vallita ja hallita sitä ja\nsulkea sen tyrmään?...\"\n\n\"Arvoisa äiti\", sanoi piispa, \"sanotteko sitä tyrmään sulkemiseksi,\nkun tyttö naitetaan mainehikkaaseen perheeseen, kun hänelle annetaan\nhistoriallinen nimi, kun hän saa osakseen kunniaa ja arvoa...\"\n\n\"Piispa\", sanoi isäni, nostaen kätensä ylös. \"Arvelen että minulla on\noikeus nyt puuttua asiaan, vai mitä?\"\n\nArvoisan äidin puhuessa olivat isäni kasvot synkistyneet, ja kiertäen\nraskasta ruumistaan tuolissa, niin että joutui istumaan kasvotusten\nhänen kanssaan, hän virkkoi:\n\n\"Suokaa anteeksi, rouva, mutta kun sanotte, etten ole tehnyt mitään\ntyttäreni puolesta, myöntänette kumminkin sen, että olen häntä\nelättänyt ja kasvattanut.\"\n\n\"Hevosenne ja koiranne olette kaiketi myös elättänyt ja kasvattanut,\nmutta vaaditteko itsellenne ihmisolennon suhteen samoja oikeuksia?\"\n\n\"Vaadin kyllä, rouva -- vaadin niinkin. Ja kun se ihmisolento sattuu\nolemaan oma tyttäreni, niin ei siinä ole kenelläkään syrjäisellä\nmitään sanomista.\"\n\n\"Jos hänen äitinsä eläisi, eikö _hänelläkään_ olisi mitään sanomista?\"\n\nIsäni näytti vavahtavan tämän sanan kuullessaan, mutta hän vastasi:\n\n\"Hänen äitinsä tyytyisi kaikkiin minun toimenpiteihini.\"\n\n\"Hänen äitinsä, mikäli minä voin arvostella, oli hyvin epäitsekäs,\nhyvin alistuvainen, hyvin onneton nainen\", sanoi arvoisa äiti.\n\nIsäni vilkaisi syrjästä minuun ja sanoi sitten hetken kuluttua:\n\n\"Olen suuresti kiitollinen teille, rouva. Mutta koska en ole tottunut\ntuhlaamaan sanojani turhiin, pyydän teitä selittämään, mitä tämä\nkaikki tarkoittaa. Tarkoittaako se, että olette tehnyt suunnitelman\ntyttäreni tulevaisuuteen nähden minun kanssani neuvottelematta.\"\n\n\"Ei, sir.\"\n\n\"Sitten kenties tyttö itse aikoo...\"\n\n\"Ehkäpä niinkin, ehkäpä ei -- sitä en tiedä. Mutta kun te lähetitte\ntyttärenne luostarikouluun...\"\n\n\"Erehdys, rouva, erehdys kerrassaan. Vaimoni sisar sen teki -- koska\npiti tyttöä tottelemattomana, uppiniskaisena ja hillittömänä...\"\n\n\"Sitten vaimonne sisar on joko hyvin typerä tai hyvin ilkeäluontoinen\nnainen.\"\n\n\"Rouva?\"\n\n\"Olen tuntenut tyttärenne kauemmin kuin hän, ja voin vakuuttaa, ettei\nsiinä ole vähääkään perää.\"\n\nMinulla oli täysi työ olla heittäytymättä arvoisan äidin kaulaan,\nmutta hänen kättään likistin suonenvedontapaisesti.\n\n\"Olkoon sen asian miten oli\", sanoi isäni. \"Mutta tietäkää, että\nlähettäessäni tyttäreni luostarikouluun olen ollut niin kiinni\nliikeasioissani...\"\n\n\"Ettei teillä ole ollut aikaa pitää huolta kalleimmasta omaisuudesta,\njonka Jumala on teille uskonut.\"\n\n\"Rouva\", sanoi isäni kohoten pystyyn, \"uskallanko kysyä, millä\noikeudella puhuttelette minua ikäänkuin...\"\n\n\"Sen oikeudella, joka kymmenen vuotta on ollut äitinä äidittömälle\nlapsellenne, sir, sillä aikaa kun te olette laiminlyönyt ja unohtanut\nhänet.\"\n\nTällöin isäni, jonka tuuheat kulmakarvat olivat syvässä rypyssä,\nkääntyi piispan puoleen.\n\n\"Piispa\", sanoi hän, \"tätä vartenko minä olen rahat maksanut?\nKymmenen vuotta olen maksanut, ja aika pulskasti vielä, luullakseni.\"\n\nPiispa tahtoi nähtävästi rakentaa rauhaa ja sanoi leppyisästi:\n\n\"Mutta eikö tässä nyt astuta virran yli ennenkuin päästään sillalle.\nEhkäpä ei tytöllä itsellään olekaan mitään vastaan... Vai mitä?\"\nkysäisi hän kääntyen minun puoleeni.\n\nVärisin entistä enemmän, enkä heti kyennyt vastaamaan.\n\n\"Ettekö halua palata kotiin isänne seurassa?\"\n\n\"En, sir\", vastasin.\n\n\"Ja miksikä ette?\"\n\n\"Koska isäni koti ei ole minun kotini -- koska tätini on aina ollut\ntyly minulle ja koskei isäni ole koskaan minusta huolinut eikä minua\npuolustanut ja koska...\"\n\n\"No niin, mitä vielä?\"\n\n\"Koska... koska tahdon tulla nunnaksi.\"\n\nHetkeen ei puhunut kukaan mitään, mutta sitten räjähti isäni\nkatkeraan nauruun.\n\n\"Vai sitäkö se on, vai sitä. Sen minä arvasinkin. Sinä haluat tulla\näidin osakkaaksi nunnaliikkeessä, heh?\"\n\n\"Äitini toivoi, että tulisin nunnaksi, ja sitä itsekin toivon, sir.\"\n\n\"Äitisi oli lapsi -- niin juuri, lapsi.\"\n\n\"Äitini oli enkeli\", sanoin tulistuen, \"ja kun hän oli\nkuolemaisillaan, niin hän sanoi toivovansa, että tulisin nunnaksi, ja\nnunnaksi tahdon tulla, tapahtukoon mitä tahansa.\"\n\n\"Pyh\", sanoi isäni tehden ylenkatseellisen liikkeen kädellään, ja\nsitten hän kääntyi arvoisan äidin puoleen sanoen:\n\n\"Kuunnelkaahan mitä sanon, rouva. Melkein kaikkia asioita voi viedä\nperille kahdella tavalla, hyvällä ja pahalla. Ensin minä koetan\nhyvällä, ja ellei siitä ole apua, niin ryhdyn siihen toiseen keinoon,\nja silloin ei käy hyvin niiden, jotka reuhtovat minua vastaan. Tulin\nRoomaan noutamaan tytärtäni kotiin. En katso olevani velvollinen\nselittämään, miksi haluan viedä hänet kotiin tahi mikä on aikomukseni\nhänen tulevaisuuteensa nähden. Otaksun, että minulla isänä on oikeus\ntehdä mitä aion tehdä, ja paha sen perii, joka häntä auttaa tai\nyllyttää isänsä tahtoa vastustamaan. Viikoksi jätän hänet vielä\ntänne -- ja kun palaan, vaadin, että hän odottaa minua valmiina ja\nsuostuvaisena -- huomatkaa: valmiina ja suostuvaisena -- lähteäkseen\nkanssani.\"\n\nTämän sanottuaan isäni pyörähti ympäri ja astui raskain, pontevin\naskelin ulos huoneesta. Piispa seurasi häntä kumartaen ensin\narvoisalle äidille.\n\nSydämeni oli hurjassa kapinassa ja minä huusin:\n\n\"En suostu siihen! En suostu siihen!\"\n\nMutta olin huomannut, että isäni puhuessa viimeisiä sanojaan olivat\narvoisan äidin kasvot kalvenneet, ja nyt hän sanoi aralla, melkein\npelokkaalla äänellä:\n\n\"Mary, me lähdemme vielä tänään Nemiin. Minulla on jotain sinulle\npuhuttavaa.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nMyöhään iltapuolella samana päivänä istuimme viimeistä kertaa yhdessä\narvoisan äidin huvilan parvekkeella.\n\nOli rauhallinen, suloinen ilta, pyhä hetki. Ei lehtikään liikahtanut,\nei tuulenhenkäystäkään tuntunut, mutta alapuolella olevan viinitarhan\nkalliorinteiltä kuului jostain nuoren pojan ääni laulavan\nrakkauslaulua, ja kun takanamme olevassa munkkikirkossa soitettiin\nAve Mariaa, vastasivat Gonzanon luostarikirkon etäiset kellot järven\ntoiselta puolelta -- ikäänkuin toisilleen huhuilevat enkelit taivaan\navaruuksissa.\n\n\"Mary\", sanoi arvoisa äiti, \"tahdon kertoa sinulle tarinan. Oman\nelämäni -- sisareni ja isäni tarinan.\"\n\nIstuin hänen vieressään, ja hän piteli kättäni helmassaan taputellen\nsitä kuten aamuisen keskustelun aikanakin.\n\n\"Sanotaan, että niin harva nainen tulee nunnaksi syystä että nainen\non liiaksi kiintynyt kotiinsa: hän valitsee pyhän elämän vasta\nsilloin kun hän on kärsinyt haaksirikon maailmassa. Saattaa kyllä\nuseasti niin olla. Mutta minun suhteeni oli toisin.\n\n\"Isäni oli oman työnsä kohottama mies. Mutta hänen rikkautensa ei\nhäntä tyydyttänyt. Hän halusi luoda mahtavan suvun. Jos hänellä olisi\nollut poikia, ei se olisi ollut vaikeata. Mutta koska hänellä oli\nvain kaksi tytärtä, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin naittaa toinen\nmeistä ylhäiseen italialaiseen aatelisperheeseen.\n\n\"Ensin petti sisareni hänen laskelmansa. Hän rakastui nuoreen\nroomalaiseen soittotaiteilijaan. Kun tämä nuori mies ensimäisen\nkerran pyysi sisareni kättä, hyljättiin hänen kosintansa\nhalveksivasti, toisella kerralla häntä solvaistiin ja kolmannella\nkerralla hänet ajettiin ulos talosta. Hänen luonteensa oli\nhillitön ja taipumaton, samoin isänkin. Jos jompikumpi olisi ollut\ntoisenlainen, ei olisi ehkä käynyt, kuten kävi. Vaikka kuka sen\ntietää?\"\n\nArvoisa äiti vaikeni hetkiseksi. Pojan ääni kuului yhä viinitarhasta.\n\n\"Poistaaksensa sisareni kiusauksen näyttämöltä läksi isäni hänen\nkanssaan Roomasta Albanon harjanteilla olevaan huvilaamme. Mutta\nnuori taiteilija seurasi heitä. Koska isä ei sallinut heidän mennä\nnaimisiin, oli hän päättänyt paeta sisareni kanssa, ja kun tämä\nepäröi, uhkasi hän häntä. Ellei hän tulisi sovitulle paikalle\nsovitulla hetkellä, olisi isäni vainaja seuraavana aamuna.\"\n\nArvoisa äiti vaikeni uudelleen; poika oli lakannut laulamasta; alkoi\nhämärtää.\n\n\"Sisareni ei voinut suostua uhraamaan isäänsä eikä liioin\nrakastettuansa. Niinpä hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin --\nuhrata itsensä.\"\n\n\"Itsensä?\"\n\nArvoisa äiti taputti kättäni. \"Sehän on aina traagillisissa\nolosuhteissa naisten osa\", sanoi hän.\n\n\"Sisareni keksi jonkun tekosyyn -- en tiedä minkä jonka nojalla\ntaivutti isäni vaihtamaan makuuhuonetta hänen kanssaan sinä yönä ja\nnukkumaan hänen tornikamarissaan, itse hän makasi alakerrassa isän\nhuoneessa, jonka ovi aukeni puutarhaan päin.\n\n\"Ei kukaan ole oikein päässyt selville siitä, mitä sen jälkeen\ntapahtui. Keskellä yötä palvelijat kuulivat kaksi pistoolinlaukausta\nja seuraavana aamuna tavattiin sisareni kuolleena isäni vuoteessa --\nhänet oli ammuttu avoimesta ikkunasta.\n\n\"Viranomaiset yrittivät turhaan päästä rikollisen perille. Yksi ainoa\nvain arvasi asian oikean laidan. Se oli isäni, ja kiihkeän vihan\nvallassa hän kyseli itseltään, mitä hänen oli tehtävä rangaistakseen\nmiestä, joka oli murhannut hänen tyttärensä.\n\n\"Silloin tapahtui jotain kummaa. Hautajaisten edellisenä päivänä\nastui nuori taiteilija isäni huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat\nkalvakat ja riutuneet, hänen silmänsä punaiset ja tulehtuneet. Hän\noli tullut kysymään, sallittaisiinko hänen olla yhtenä kirstun\nkantajana. Isäni suostui. 'Jätän hänet rauhaan', mietti hän. 'Mies on\nsaanut rangaistuksensa'.\n\n\"Koko Albanon väestö tuli hautajaisiin eikä kappelista haudalle\nkulkevassa ruumissaatossa näkynyt yhtään kuivaa silmää. Kaikki olivat\nkuulleet tarinan sisareni toivottomasta rakkaudesta, mutta vain\nkaksi tiesi hänen traagillisen kuolemansa salaisuuden -- hänen nuori\nrakastajansa, joka ääneen nyyhkyttäen ja hoiperrellen kantoi hänen\nruumistansa hartioillaan, ja hänen vanha isänsä, joka paljastetuin\npäin ja mykkänä asteli hänen jäljestänsä.\"\n\nSydämeni jyskytti kuuluvasti, ja arvoisa äiti siveli kättäni\ntyynnyttääkseen minua -- ehkäpä itsekin tyyntyäkseen. Oli jo aivan\npimeä, tähdet syttyivät taivaalle ja järven vastakkaisilla rannoilla\nolevain luostarien kellot soittivat iltasoittoa.\n\n\"Sellainen oli sisareni tarina\", sanoi arvoisa äiti hetken kuluttua,\n\"ja mitä itseeni tulee, niin tuotin isälleni yhtä raskaan murheen,\nvaikka en samalla tavalla.\n\n\"Olin nyt isäni ainoa lapsi, ja kaikki hänen toiveensa keskittyivät\nminuun. Niinpä hän päätti valita minulle puolison, ennenkuin\nennättäisin kiintyä kehenkään. Hän valitsi keski-ikäisen roomalaisen\nylimyksen arvokasta, mutta köyhtynyttä sukua.\n\n\"'Hänellä on ylhäinen nimi, sinulla rikkautta, -- mitä muuta\nkaipaat?' sanoi isäni.\n\n\"Asuimme jälleen Roomassa tähän aikaan -- ja siellä -- koulussa\ntai muualla -- olin joutunut siihen vahvaan vakaumukseen, että\nnuoren tytön on mentävä naimisiin ainoastaan sen kanssa, jota hän\nintohimoisesti rakastaa, ja tuota roomalaista ylimystä en rakastanut.\nMinulle oli myöskin uskoteltu, että tytön on oltava miehensä\nensimäinen ja ainoa rakkaus, ja vaikka olin nuori, tiesin että\nkeski-ikäisellä ihailijallani oli ollut muita läheisiä suhteita.\n\n\"Minä siis estelin, jopa kieltäydyin tottelemastakin, mutta isäni\nuhkaili ja vaati, ja viimein, muistaen sisareni kohtalon, olin\nsuostuvinani ja jouduin julkikihloihin.\n\n\"En hetkeäkään aikonut pitää lupaustani ja aloin mielessäni hautoa\ntuumia miten päästä irti siitä. Vain yksi keino näytti silloin\nminusta mahdolliselta, ja kypsyttäen sitä salaisesti ajatuksissani,\nodotin aikaani ja valmistelin aikomukseni toimeenpanoa.\n\n\"Viimein koitti sopiva hetki. Oli laskiaisaika, ja sulhaseni\nystävät olivat panneet toimeen naamiaistanssiaiset eräässä vanhassa\nroomalaisessa palatsissa. Voin vieläkin nähdä koko komeuden\n-- suuren, freskomaalauksista loistavan tanssisalin, ihanat\nvenetsialaiset kynttilänjalat, kullatut huonekalut, punaisen ja\nkeltaisen damastin ja sametin ja sitten kauniit miehet erilaisissa\nvirkapuvuissaan ja ihanat naiset, helmiketjut riippuvina paljailla\nkauloillaan.\n\n\"Olin pukeutunut Bacchuksen papittareksi, yllä valkoinen\nkullalla kirjaeltu tunika, tiikerinnahkainen nauha otsalla ja\nviinirypäleterttu hiuksissa.\n\n\"Muistan tanssineeni joka tanssin ja enimmäkseen keski-ikäisen\nsulhaseni kanssa, eikä ollut luullakseni tanssiaisissa toista, joka\nolisi näyttänyt niin iloiselta, onnelliselta ja huolettomalta. Kolmen\nseutuvilla aamulla palasin kotiin isäni vaunuissa. Kello kuusi olin\nmennyt luostariin.\n\n\"Ulkomaailmassa ei kukaan saanut koskaan tietää, mitä minusta oli\ntullut, enkä minäkään tietänyt, mitä tapahtui kotonani sen jälkeen\nkun olin jättänyt sen. Luostarin säännöt olivat hyvin ankarat. Joskus\naamurukouksen jälkeen abbedissa sanoi: 'Joku teistä on kadottanut\näitinsä, rukoilkaa hänen sielunsa puolesta', siinä kaikki mitä joutui\nkuuluviimme ulkomaailmasta.\n\n\"Mutta luonnon vaikutus on aina voimakas, lapseni, ja viiden vuoden\nkuluttua kävin rauhattomaksi ja onnettomaksi. Rupesin epäilemään\nkutsumustani, mutta äiti, joka oli viisas ja lämminsydäminen, huomasi\ntaistelun sydämessäni. 'Sinä ajattelet isääsi', sanoi hän, 'että hän\nkäy vanhaksi ja kaipaa tyttären huolenpitoa. Mene hoitamaan häntä ja\npalaa sitten takaisin koppiisi rukoilemaan'.\n\n\"Minä menin, mutta tullessani isäni taloon kohtasi minua kova\nisku. Outo portinvartia avasi minulle oven, ja kaunis palatsimme\noli vuokrattu vieraille. Isäni oli kuollut -- kolme vuotta hän oli\njo ollut kuolleena ja haudassa. Kadottuani tietämättömiin hän oli\nhaudannut häpeänsä ja murheensa yksinäisyyteen, sillä vaikka olin\nluullut häntä kovaksi ja julmaksi, oli hän itse asiassa rakastanut\nminua totisesti ja hellästi. Elämänsä loppupäivinä hänen järkensä\noli sekaantunut, ja hän oli lahjoittanut pois kaiken omaisuutensa --\nhajottanut sen, ei kukaan tietänyt miten, se kun hänen mielestään nyt\noli aivan hyödytön -- ja sitten hän oli kuollut, yksinään ja sydän\nmurtuneena.\"\n\nTähän päättyi arvoisan äidin kertomus. Ei hän yrittänyt selittää,\npuolustaa eikä tuomita sisarensa käytöstä eikä omaansa, ei hän\nliioin koettanut sovittaa tarinansa opetuksellista puolta minun\nolosuhteisiini. Sen hän jätti minun tehtäväkseni.\n\nMinä olin kuunnellut hänen puhettaan kuin lumottuna ja hiipinyt\nyhä lähemmäksi häntä, kunnes pääni lepäsi hänen povellaan, ja niin\nistuimme vielä hetken aikaa Italian lempeässä iltapimeässä tähtien\ntuikkiessa päämme päällä.\n\nLevolle mennessämme arvoisa äiti saattoi minut huoneeseeni, ja\nlausuttuaan minulle muutamia rohkaisevia sanoja hän jätti minut\nyksikseni. Mutta tuskin olin laskeutunut vuoteeseeni sydämeni pohjaan\nasti järkytettynä siitä, mitä elin kuullut, ja vakuutellen itselleni,\nettä tyttären kuuliaisuus isää kohtaan, vaatikoon tämä häneltä mitä\ntahansa, on ikuinen, järkkymätön velvollisuus, ei ihmisten säätämä,\nvaan Jumalan poistamaton laki kuten avioliittokin, kun arvoisa äiti\navasi oven ja astui sisään lamppu kädessään.\n\n\"Mary\", sanoi hän, \"unohdin kertoa sinulle, että aion jättää Pyhän\nSydämen. Vanhan luostarini sisaret ovat pyytäneet minua palaamaan\nheidän luokseen ja rupeamaan heidän äidikseen. Lähden sinne jo aivan\npian, niin että meidän olisi ollut erottava joka tapauksessa.\"\n\nJa hän mainitsi minulle Rooman keskuksessa olevan luostarin, jonka\nnunnat elivät ankarasti eristettyä elämää.\n\n\"Toivon, että kirjoitat minulle niin usein kuin mahdollista ja\nettä tulet tervehtimään minua milloin vain voit... Ja jos joskus\nsattuisi... mutta ei, sitä en tahdo ajatella. Onhan avioliittokin\npyhä liitto, ja Jumala siunaa ja pyhittää sen, kun se solmitaan\nluvallisissa olosuhteissa.\"\n\nMinä jäin yksin pimeään. Kirkonkellot soivat, ja läheisen luostarin\nmunkit nousivat vuoteiltaan toimittamaan puoliyön hartautta.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesyhdes luku.\n\n\nViikkoa myöhemmin asuin isäni kanssa Piazza di Spagnan varrella\nolevassa Hotel Europassa.\n\nHän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin milloinkaan ennen, mutta ei\nvirkkanut sanallakaan, mitä aikeita hän suunnitteli tulevaisuuteeni\nnähden.\n\nPiispa Walsh (oman hiippakuntamme piispa) kävi lakkaamatta\nasunnossamme korkeiden hengellisten pappismiesten, piispain,\narkkipiispain, jopa erään kardinaalinkin kanssa, ja monesti kuulin\nkatkelmia heidän keskusteluistaan.\n\n\"Se käy vaikeaksi, perin vaikeaksi\", kuulin kardinaalin sanovan.\n\"Kirkko ei suosi tällaisia avioliittoja, sillä niihin liittyy\ntavallisesti ikäviä seurauksia kummallekin aviopuolisolle. Mutta\nnäin poikkeuksellisessa tapauksessa -- kun sulhasen perhe on ollut\nkatolinen, ennenkuin tuli protestanttiseksi -- voisi ehkä olla\nmahdollista...\"\n\n\"Kardinaali\", vastasi isäni, ja hänen tuimat kasvonsa synkistyivät,\n\"anteeksi, mutta minä tahdon saada tämän asian selväksi ilman pitkiä\nvitkasteluja. Se joko käy päinsä tai ei käy. Jos se käy päinsä, niin\nryhdytään paikalla asiaan käsiksi. Mutta ellei se käy päinsä, niin\nminä lähden tästä heti kotiini ja käytän rahani muualle.\"\n\nSilloin seurasi innokkaita vakuutuksia, että kyllä sentään lopulta\nhyvä tulee, kunhan odotetaan kärsivällisesti hiukan aikaa, sillä\nRoomassa liikutaan hitaasti.\n\nIsäni odotti kolme viikkoa, ja sillä aikaa hän kävi katsomassa vanhan\nkaupungin nähtävyyksiä, vaikka menneen ajan ylpeät muistomerkit eivät\nvoineet hänen käytöllistä aistiaan miellyttää.\n\nViimein piispa ilmoitti, että asia oli saatu onnellisesti\njärjestetyksi, ja tyytyväisyytensä osoitukseksi paavi oli suostunut\nyksityisesti vastaanottamaan luonaan sekä isäni että minut.\n\nOlin kovassa jännityksessä ja hyvin kiihtynyt, kun aikaisin\nseuraavana aamuna läksimme isän kanssa Vatikaniin (isä iltapuvussa ja\nminä pitkässä, mustassa Mantilla-hunnussa määräyksen mukaan), sillä\nolin jo päässyt selville siitä, että yllämainittu asia koski minua\nitseäni.\n\nMuistan vain epämääräisesti ja ikäänkuin kuumeensekaisena unelmana,\nmitä tapahtui sen jälkeen kun astuimme ulos vaunuista pronssisen\nportin luona lähellä Pietarin kirkkoa. Muistan astuneeni ylös\nleveitä portaita koreatakkisten soturien ohi suureen käytävään,\nmissä oli toisia sotureita toisenlaisissa pukineissa. Muistan\nastuneeni eteenpäin, yhä eteenpäin, salista saliin, joista seuraava\noli aina edellistä suurempi ja upeampi prameapukuisine vartioineen.\nMuistan viimein saapuneeni ovelle, jonka edessä miekkaa kantava\nkamaripalvelija polvistui ja naputti ovelle, ja sen avautuessa hän\nlausui nimemme. Muistan, että kaiken tämän keskiaikaisen huumaavan\nloiston jälkeen tapasin itseni yksinkertaisessa, kirjastontapaisessa\nhuoneessa valkoisen vaatimattoman näköisen olennon edessä -- olin\nitse pyhän Isän läheisyydessä.\n\nVoinko koskaan unohtaa tätä hetkeä?\n\nLuostarissa minua oli aina opetettu ajattelemaan paavia melkein\nsamoilla hartauden ja kunnioituksen tunteilla kuin pyhimyksiä. En\ntiedä miten jouduin hänen jalkainsa juureen, tiedän vain sen, että\nhän oli hyvin suloinen ja leppeä, silitellen päätäni ja ojentaen\nminulle hennon valkean kätensä sen jälkeen kun olin sitä suudellut.\n\nPian toinnuin sen verran, että saatoin katsoa ylös, ja silloin\nhuomasin, että hän oli vanha mies ja että hänen kasvonsa olivat hyvin\nkalpeat, pyhimyksentapaiset; ja hänen äänensä oli niin lempeä ja\nisällinen, että minä rakastin ja jumaloin häntä.\n\n\"Tämä siis on se pieni lady\", sanoi hän, \"joka on Kaitselmuksen\nvälikappaleena ohjaava eksyneen suvun takaisin Kirkko-äitimme\nhelmaan.\"\n\nJoku vastasi, ja sitten hän puhui minulle avioliitosta, jonka\nhän sanoi olevan pyhän, Kaikkivaltiaan säätämän ja Vapahtajamme\nSakramentiksi pyhittämän liiton, rauhan ja rakkauden liitoksi aiotun.\n\n\"Se on henkinen ja pyhä yhdistys, lapseni\", sanoi hän, \"vertauskuva\nKristuksen suhteesta Kirkkoonsa.\"\n\nSitten hän neuvoi minua astumaan alttarille vasta vakavan\nsisällisen valmistuksen jälkeen, käytyäni synninpäästöllä ja Herran\nEhtoollisella.\n\n\"Ja kirkosta lähtiessäsi, tyttäreni\", sanoi hän, \"älä saastuta\nhääpäivääsi millään synnillisellä ajatuksella tai teolla, vaan muista\nkäyttäytyä kuin olisi itse Jeesus Kristus seurassasi, kuten hän oli\nKaanaan häissä.\"\n\nSitten hän varoitti minua pitämään mielessä, että pyhää aviosäätyä ei\nvoinut mikään muu rikkoa kuin kuolema.\n\n\"Jotka Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen erottaman -- muista\nsekin, tyttäreni.\"\n\nLopuksi hän mainitsi jotain lapsista -- että jos katolinen menee\nnaimisiin toisuskoisen kanssa -- ei hän saa sallia lapsia kastettavan\nmuuhun kuin katolinuskoon.\n\nTämän jälkeen, ja kun isällenikin oli sanottu jotain, jota en voi\nmuistaa, hän antoi minulle siunauksensa niin viehkein sanoin ja\nsuloisella äänellä, että se valui ylitseni kuin nousevasta auringosta\nlähtevä lauhkea tuulahdus kesäaamuna.\n\n\"Olkoon Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jaakobin Jumala kanssasi,\ntyttäreni. Olkoon avioliittosi rauhan ja rakkauden ies, ja antakoon\nHän sinun nähdä lastesi lapset kolmanteen ja neljänteen polveen.\"\n\nSitten hän nosti minut pystyyn, ja kamariherran annettua merkin minä\nastuin takaperin ulos huoneesta.\n\nKun ovi oli sulkeutunut, vedin syvän hengähdyksen. Oli kuin olisin\nastunut ulos kaikkein Pyhimmästä, ja kun saavuin Pyhän Pietarin\npiazzalle ja jouduin jälleen jokapäiväisen elämän hyörinään --\najurien ja raitiovaunujen jalkoihin -- tuntui kuin olisin äkkiä\npudonnut taivaasta maahan.\n\nVastahakoisuuteni avioliittoon oli kerrassaan hävinnyt tämän käynnin\njälkeen ja halusin saattaa sen isänikin tiedoksi, mutta en saanut\ntilaisuutta siihen ennenkuin myöhemmin samana iltana, ja silloin\nisäni otti asian puheeksi.\n\nPäivällisen jälkeen, kun vieraamme, muutamat ylhäiset pappismiehet,\nolivat poistuneet ja hän oli erittäin hyvällä päällä, sanoi hän\nminulle merkitsevästi, ikäänkuin suurta, iloista uutista kertoen:\n\n\"Mary, vielä ei ole lopullista päätöstä tehty, mutta voithan\nkumminkin nyt jo saada tietää mitä puuhaamme sinun hyväksesi.\"\n\nJa sitten sain tietää.\n\nMinun oli mentävä naimisiin nuoren lordi Raan kanssa.\n\nMinua huumasi. Tuntui kuin ajatukseni olisivat äkkiä lakanneet\ntoimimasta.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskahdes luku.\n\n\nKoko illan ja vielä seuraavana päivänäkin minusta tuntui -- vaikken\nitsekään oikein tietänyt miksi -- kuin olisin kulkenut lähestyvän\nukkosilman mustien pilvien varjossa. Vanha haluni päästä maailmaa\npakoon oli vallannut minut, enkä niinmuodoin totellut yksinomaan\nkohtalon sokeata johtoa, kun tuntia ennen Ave Marian soittoa astuin\nsen luostarin kirkkoon, jossa tiesin arvoisan äidin nyt olevan.\n\nKirkko oli tyhjä lähestyessäni pronssista suojaristikkoa, joka\nerottaa yleisölle varatun osan sisarien osastosta, ja polvistuessani\nylimmälle portaalle, mutta hetken kuluttua ruvettiin ylhäällä\nsoittamaan kelloja, ja samassa alkoi seurakuntakin kokoontua.\nNunnat astuivat nyt sisään verhottuina päästä kantapäähän valkeihin\nvaatteisiin ja pitkiin, tiheihin, kasvoja peittäviin huntuihin, jotka\nhe kohottivat ylös asettuessaan istumaan alttarin ympärille.\n\nNunnista viimeisenä kulki abbedissa, ja hänet tunsin heti paikalla.\nSe oli oma arvoisa äitini, ja kun hän alttarin edessä polvistuttuaan\nasettui istumaan paikalleen, joka oli lähinnä ristikkoa juuri\nsillä kohdalla, missä minä polvistuin, huomasin hänen kouristavan\nrukousnauhaa suonenvedontapaisesti, josta päätin, että hän oli minut\nsekä nähnyt että tuntenut.\n\nMinä vapisin ja sydämeni hypähti rinnassani.\n\nSitten astui pappi sisään ja käytiin laulamaan litaniaa. Melkein\nkoko jumalanpalvelus toimitettiin laulamalla. Kiitosjumalanpalvelus\nei ollut milloinkaan mielestäni ollut niin ihana, niin liikuttava,\nniin kutsuva, niin vastustamaton. \"Luovu maailmasta\", tuntui se minua\nkehoittavan, \"kuuliaisuus taivaallista isääsi kohtaan peruuttaa\nkaikki maalliset velvollisuudet.\"\n\nJumalanpalvelus oli lopussa, nunnat olivat laskeneet huntunsa alas ja\nmenneet ulos samoilla hitailla, kuulumattomilla askelilla kuin olivat\ntulleetkin (viimeinen heistä alaspainunein päin), suntio sammutteli\nalttarin kynttilöitä pitkällä sauvallaan, kirkko kävi pimeäksi, ja\nmuuan maallikkosisar kilisteli avaimiaan takanani.\n\nNousin ristikon luona olevalta paikaltani. Olin yhä kuin unen\nhuumauksessa ja tuijotin kaihomielin pimeään käytävään, johon nunnat\nolivat kadonneet, kun samassa huomasin, että eräs nuori mies seisoi\nvieressäni ja silmäili minua myhäillen.\n\n\"Mary\", sanoi hän hyvin hiljaa ojentaen minulle kätensä.\n\nNuoren miehen äänessä, hänen sinisten silmiensä katseessa oli jotain,\njoka pani minut vavahtamaan.\n\n\"Ettekö tunne minua, Mary?\" sanoi hän.\n\nIlovirta pyyhkäisi ylitseni. Viimeinkin tunsin hänet.\n\nSe oli Martin Conrad, joka oli kasvanut mieheksi, pitkäksi,\nvoimakkaaksi, uljaaksi mieheksi, mutta kasvoissa oli vielä kajastus\nsitä poikaa, jota olin ihaillut ja rakastanut.\n\nPari minuuttia myöhemmin olimme ulkona piazzalla, ja sanat\nryöppysivät hänen suustaan iloisella kiireellä, kun hän jutteli, mikä\nhänet oli Roomaan tuonut.\n\nHän oli juuri \"läpäissyt\" tutkintonsa ja valmistunut mikä ei\nolisi onnistunut, elleivät professorit olisi olleet \"niin mainion\nystävällisiä\" häntä kohtaan -- kun hän oli kuullut luutnantti ------n\naikovan lähteä Etelänapaa ympäröivälle suurelle jääalueelle tutkimaan\ntuulien ja merivirtojen lähteitä, ja silloin hän oli tarjoutunut\nretkikunnan lääkäriksi ja tullut hyväksytyksi.\n\nKymmenen päivää sitten he olivat lähteneet Thamesista ja pysähtyneet\ntänä aamuna Napoliin hiiliä ottamaan, jolloin hän oli käyttänyt\ntilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen Roomassa. Hän oli kyllä\nmuistanut, että minä olin siellä, vaikka ei ollut voinut uneksiakaan\nnäkevänsä minua. Mutta sisällinen ääni oli kehoittanut häntä\npistäytymään \"tuossa vanhassa, merkillisennäköisessä kirkossa\" --\nmissä hän aivan sattumalta oli tavannut minut.\n\nHänen oli matkustettava seuraavana päivänä kello kaksi, hänen\nlaivansa kun oli määrä lähteä Napolista samana iltana.\n\nNähdessäni hänet niin täynnä uskallusta ja toiveita elämään nähden\njohtui mieleeni muutamia tapauksia menneisyydestä, ja sanoin:\n\n\"Siispä nyt viimeinkin täydellä todella lähdette naparetkelle?\"\n\n\"Niinpä lähden\", vastasi hän ja katselimme toisiamme silmiin ja\nnauroimme seisoessamme siinä kirkon portailla lapsuudenaikain\nvienojen muistojen leijaillessa ympärillämme.\n\n\"Entä te?\" virkkoi hän. \"Samannäköinen olette kuin ennenkin, Tunsin\nteidät paikalla. Vaikka kyllä sittenkin olette muuttunut. Niin\nkasvanut ja... niin ihmeteltävän...\"\n\nTiesin mitä hän oli sanomaisillaan, ja ollen siksi lapsi, etten\nteeskennellyt olevani tietämätön, ja siksi paljon nainen, että tunsin\nmielihyvää, vakuutin olevani hyvilläni siitä.\n\n\"Olette jättänyt luostarin. Milloinka se tapahtui?\"\n\nKerroin lähteneeni luostarista kolme viikkoa sitten että isäni oli\ntullut noutamaan minua ja että olimme lähdössä Ellaniin.\n\n\"Entä sitten? Mitä sitten aiotte toimittaa?\" kysyi hän.\n\nEnsi silmänräpäyksessä minua hävetti vastata, mutta viimein sanoin\naikovani mennä naimisiin kotiin tultuani.\n\n\"Naimisiin? Koska? Kenen kanssa?\"\n\nVastasin etten tietänyt koska, mutta että tuleva mieheni oli lordi\nRaa.\n\n\"Raa? Sanoitteko Raa? Se... Hyvä Jum -- Mutta tottahan te\ntiedätte...?\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan, niinpä vastasin etten tietänyt mitään,\nkoska en ollut nähnyt lordi Raata siitä asti kun läksin kouluun ja\nkoska isäni oli järjestänyt kaikki puolestani.\n\n\"Ette ole nähnyt häntä siitä päivin... isänne järjestänyt kaikki?\"\n\n\"Niin.\"\n\nSitten hän äkisti kysyi missä asuin ja kuultuaan sen sanoi\nsaattavansa minut kotiin.\n\nHänen käytöksensä oli äkkiä muuttunut, ja kävellessämme pitkin\nTritonia ja Du Marcellia hän useasti yritti sanoa jotain, mutta\nkeskeytti äkkiä.\n\n\"Ainakin isänne tietää...\"\n\n\"Jos hän tietää, en voi käsittää...\"\n\nOlin vielä niin ymmällä ja hämmästynyt siitä, että näin\näkkiarvaamatta olimme sattuneet yhteen, etten kiinnittänyt näihin\nkatkonaisiin huudahduksiin niin paljon huomiota kuin olisi ollut\nsuotavaa. Kun olimme saapuneet ravintolan edustalle, sanoi hän:\n\n\"Sallisiko isänne ehkä minun puhua...?\"\n\n\"Hänestä on tietysti mieluista tavata teitä\", vastasin ja olin niin\nkärsimätön ilmoittamaan isälle suurta uutista, että ryntäsin ylös\nportaita ja syöksyin hänen huoneeseensa Martinin edellä, huutaen:\n\n\"Arvaapas isä kenen olen tuonut tänne sinua tapaamaan -- katsos!\"\n\nHämmästyksekseni ja mielipahakseni isäni tervehti Martinia hyvin\nkylmästi, eipä ollut ensin edes tuntevinaan häntä.\n\n\"Ettekö muista minua, sir?\" kysyi Martin.\n\n\"Ikävä kyllä en nyt tällä hetkellä voi palauttaa teitä muistiini\",\nsanoi isäni.\n\nKun minä olin tutustuttanut heidät toisiinsa, istuutuivat he\njuttelemaan Etelänapa-retkikunnasta, mutta keskustelu ei päässyt\nvauhtiin, se oli kuivaa ja kylmäkiskoista kyselemistä ja vastaamista,\nja muutaman minuutin kuluttua Martin nousi lähteäkseen.\n\n\"En minä niitä teidän hommianne voi käsittää\", sanoi isäni. \"Minun\ntietääkseni ei ole vielä koskaan saatu irti mitään rahaa siinä teidän\nTuntemattomassanne, ja joskohta löytäisittekin vaikka molemmat navat,\nniin mitäs siitä? Eihän noista napamaista voi olla kellään elävällä\nsielulla mitään hyötyä.\"\n\nMinä läksin saattamaan Martinia hissille, ja erotessamme hän kysyi\nsaisiko tulla noutamaan minua kävelylle huomenaamulla. Vastasin\nmyöntävästi ja tiedustelin mihin aikaan hän tulisi.\n\n\"Kello kaksitoista\", vastasi hän, ja minä vakuutin, että se olisi\nvarsin sopiva aika minulle.\n\nSamana iltana tuli piispa syömään päivällistä kanssamme, ja aterian\nloputtua, kun minä kävin istumaan ikkunan ääreen ja katselin\nkaupunkia iltavalossa, juttelivat hän ja isäni kauan aikaa matalalla\näänellä.\n\nHe juttelivat yhä vielä, kun minä sanoin hyvää yötä ja läksin\nnukkumaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\n\nAamiaista syödessämme seuraavana aamuna kertoi isäni jotain\nodottamatonta tapahtuneen, joka vaati meitä viipymättä palaamaan\nkotiin, ja siksi hän oli Cookin toimiston kautta tilannut meille\npaikat kello 12:n pikajunassa.\n\nOlin hyvin pahoillani, mutta tunsin isäni siksi hyvin, etten\nvastustellut, ja niin hiivin huoneeseeni ja kirjoitin Martinille\nkirjeen, jossa selitin pikaisen lähtömme syyt ja jätin hänelle\nhyvästi.\n\nAsemalle tullessamme näimme hänen seisovan asemasillalla sen\nvaunuosaston vieressä, joka oli merkitty meidän nimellämme.\n\nIsäni oli mielestäni häntä kohtaan vieläkin tylympi kuin ennen, ja\npiispa, joka matkusti kanssamme, oli tuskin huomaavinaan häntä.\nMutta se ei näyttänyt Martinia liikuttavan sinä aamuna, sillä hänen\nalahuulessaan oli se sama luja, päättäväinen ilme, jonka tunsin hänen\npoikavuosiltaan. Mentyäni vaunuun hän seurasi minua sisään jättäen\nisäni ja piispan kahden asemasillalle seisomaan.\n\n\"Viivyttekö kauan retkellänne?\" kysäisin.\n\n\"Viivyn, paha kyllä. Kuusi kuukautta, yhdeksän -- kenties\nkaksitoista, jos pahoin käy! Toivoisin, ettei koko retkestä tulisi\nmitään.\"\n\nHämmästyneenä kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, jolloin hän änkytti\njotain epäselvää ja sitten äkkiä sanoi:\n\n\"Ette kaiketi missään tapauksessa mene naimisiin vielä vähään aikaan?\"\n\nSanoin etten tietänyt, kaikki kun riippui isästäni.\n\n\"Kotiin palattuanne ainakin saatte nähdä ja kuulla, ja silloin ehkä\nette...\"\n\nVastasin että minun oli seurattava isäni tahtoa, koska olin tyttö, ja\nsiksi...\n\n\"Mutta tottahan tytölläkin on jonkinlaisia oikeuksia itsensä\nsuhteen\", sanoi hän, mutta minä en virkkanut mitään, sillä tunsin\ntällä hetkellä naisellista avuttomuutta, jota en ollut koskaan ennen\ntuntenut.\n\n\"Kirjoitan isällenne\", sanoi hän, ja samassa kello soi, ja isäni\nastui vaunuun sanoen:\n\n\"No niin, nuori mies, ellette tahdo lähteä Pohjoisnavalle ja heittää\nEtelänaparetkeänne sikseen, niin...\"\n\n\"Hyvä on, sir. Älkää te _minusta huolehtiko_. Minä kyllä pidän\nitsestäni huolen\", sanoi Martin.\n\nÄänessä oli kenties jotain, joka enemmän kuin sanat hämmästytti\nisääni ja piispaa, sillä näin heidän katsovan loisiinsa ihmetellen.\n\nSitten soitettiin toisen kerran, veturi puhkui, ja Martin sanoi:\n\"Hyvästi! Hyvästi!\"\n\nJunan lähtiessä liikkeelle asemalta hän jäi seisomaan asemasillalle\npaljastetuin päin ja niin tuskainen ilme kasvoillaan, että kurkkuani\nalkoi kivistää kuten pikku tyttönä ollessani.\n\nMieleni oli hyvin raskas tämän matkan aikana. Kymmenen vuotta\nkestäneen maanpakolaisuuteni aikana oli toinen kotimaani käynyt\nminulle rakkaaksi, ja minusta tuntui kuin nyt viimeisen kerran\nnäkisin ihanan Italiani päivänpaisteiset kedot ja kukkanurmet.\n\nMutta alakuloisuudellani oli toinenkin syy. Ajattelin Martinin\nlevottomuutta avioliittoni suhteen ja olisin suonut, että hän olisi\npuhunut isälleni mitä hänellä oli sanomista.\n\nKenties myös hämärästi aavistin, että Martin Conrad oli juuri se\nhenkilö, joka olisi voinut herättää vielä uinuvan sydämeni, että hän\nyhdellä sanalla, katseella, hymyilyllä olisi sinä päivänä voinut\nmuuttaa elämäni koko juoksun ja että...\n\nMutta ei, en tahdo häntä moittia. Enkö ole tietänyt siitä päivin kun\nyhdessä olimme Pyhän Marian kalliolla, että hän ennen kaikkea on\nsynnynnäinen gentlemanni?\n\nJa sittenkin... sittenkin...\n\n    MARTIN CONRADIN LISÄYS.\n\n    Ja sittenkin minä olin houkka, kun en kaikesta huolimatta\n    puhutellut Daniel O'Neilliä, ennenkuin hän läksi Roomasta. Minun\n    olisi pitänyt sanoa hänelle:\n\n    \"Tiedättekö että mies, jolle aiotte naittaa tyttärenne, on rietas\n    heittiö? Jos todella tiedätte sen, niin tahdotteko kuitenkin\n    kylmäkiskoisesti myydä lapsenne ruumiineen ja sieluineen, jotta\n    himonne arvonimiin ja valtaan ja muut kehnot pyyteenne tulisivat\n    tyydytetyiksi? Onko teidän lupa myydä hänet? Puhutte isän\n    oikeuksista, mutta eikö tytär ole itsenäinen olento? Jos hänen\n    avioliittonsa tulee onnettomaksi -- ja niin käy, jos siitä mitään\n    tulee -- tekö siitä tulette kärsimään? Ja jos se saastuttaa ja\n    turmelee hänen puhtaan ja henkevän luonteensa -- ja sen se tekee\n    -- teidänkö sielunne joutuu tuomion hetkenä kirotuksi vai hänen?\"\n\n    Niin minun olisi ollut sanottava, mutta sitä en tehnyt.\n    Pelkäsin, että epäiltäisiin minun ajavan omia, henkilökohtaisia\n    tarkoitusperiä -- että katsottaisiin minun sekaantuvan asioihin,\n    jotka eivät minulle kuuluneet.\n\n    Mutta minä tunsin, että ne _kuuluivat_ minulle, ja minä olin\n    puolittain halukas heittämään sikseen kaiken muun ja palaamaan\n    Ellaniin. Mutta tämä naparetki oli elinkysymys minulle, enkä\n    niinmuodoin voinut luopua siitä.\n\n    Päätin siis kirjoittaa. Mutta kirjoittamisessa en ole mikään\n    taituri, ja niinpä kesti kaksi viikkoa, ennenkuin sain kyhätyksi\n    jotain kunnollista. Siihen aikaan olimme Port Saidissa ja sieltä\n    panin postiin kolme kirjettä -- ensimäisen Daniel O'Neillille,\n    toisen piispa Walshille ja kolmannen isä Danille.\n\n    Joutunevatko ajoissa perille? Ja jos joutuvat, tuleeko niillä\n    olemaan toivottu seuraus? Vai tulevatko kirjeiden saajat ne\n    suuttuneina hävittämään?\n\n    Oli mahdoton arvata. Ja minun oli mentävä syvään antarktiseen\n    yöhön, johon ei yksikään sanoma elävästä maailmasta voisi minua\n    saavuttaa.\n\n    Mitä tapahtuu ennen kotiintuloani? Jumala yksin sen tietää.\n\n                                                      M. C.\n\n\n\n\n\nAVIOLIITTONI.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\n\nVaikka isäni oli niin hätäinen lähtemään Roomasta, sujui matkamme\nhitaasti, ja vasta viikon kuluttua saavuimme Ellaniin. Alakuloinen\nmielialani oli tähän aikaan jo kadonnut, ja olin sekä utelias että\npelokas näkemään miestä, joka oli määrätty puolisokseni.\n\nIsänikin oli kiihtynyt, vaikka toisista syistä, ja kun laiva laski\nBlackwaterin lahteen, osoitteli hän minulle, mitä edistyksiä\noli saatu aikaan hänen johdollaan -- ravintoloita, teattereita,\ntanssihuoneistoja ja virkistyskoteja, jotka reunustivat merenrantaa,\nja sähköratoja, jotka kulkivat vuoria ylös.\n\n\"Katsopas\", huudahti hän, \"enkös luvannut panna tämän vanhan saaren\nsurisemaan.\"\n\nSuurella kivisellä, ulos lahteen pistäytyvällä laivasillalla seisoi\nihmisjoukko odottamassa laivan tuloa.\n\n\"Tämä ei ole mitään\", sanoi isäni, \"ei mitään verrattuna siihen, mitä\nnäet, kun huvikausi on vauhdissaan.\"\n\nNiin pian kun laiva oli laskenut siltaan, astui neljä herrasmiestä\nkannelle, ja sydämeni sykähti ajatellessani, että tuleva mieheni\nkenties olisi heidän joukossaan; mutta hän ei ollutkaan, ja\nensimäiset sanat, jotka isälleni lausuttiin, olivat:\n\n\"Hänen armonsa pyytää anteeksi, sir. Hän on esteellinen tänään, mutta\npyytää tavata teitä kotonanne huomenna aamupuolella.\"\n\nTunsin puhujan samaksi holhoojaksi, joka oli matkustanut laivassa\nnuoren lordi Raan kanssa tämän mennessä Oxfordiin. Hänen\nseuralaisensa olivat sileänaamainen ja teräväkatseinen mies, joka\nesitettiin hänen armonsa lontoolaisena asianajajana, herra Curphy,\njonka tunsin isäni omaksi asianajajaksi, ja rakas, vanha isä Dan.\n\nIsä Danin nähdessäni ensiksi hämmästyin. Hän oli mielestäni niin\npieni ja mitättömän näköinen, vaatimaton maalaispappi kerrassaan,\nmutta hän oli säilyttänyt entisen hellän hymyilynsä, joka ei ollut\nhaihtunut muististani, samoin tuon herttaisen tapansa pyörittää\nvokaaleja irlantilaisesti, jota en koskaan voi unohtaa.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua\", sanoi hän. \"Kuinka sieväksi olet tullut.\nJa niin äitisi näköinen, Herran rauha hänen sielullensa! Tiesinhän,\nettä Siunattu Neitsyt pitäisi huolen sinusta, tiesinhän sen,\ntiesinhän sen.\"\n\nKolmet ajopelit odottivat meitä -- vaunut piispaa, suuri automobiili\nholhoojaa ja lontoolaista asianajajaa ja toinen, vieläkin suurempi\nautomobiili meitä.\n\n\"Hyvästi sitten huomiseen\", huusi isäni ja nousi asianajajan kanssa\netuistuimelle, isä Danin ja minun käydessä istumaan taakse.\n\nKotimatkalla isä Dan jutteli siitä tapahtumasta, jonka vuoksi minut\noli noudettu kotiin, ja pyysi minua unohtamaan, mitä hän oli lordi\nRaasta sanonut kirjeissään, hänen tietonsa kun olivat pääasiallisesti\nperustuneet juorupuheisiin -- eikä hyvän naisen vaikutusta mieheen\nvoitu sitäpaitsi koskaan arvioida kyllin suureksi, se saattoi\naikaansaada ihmeitä.\n\nHän lausui tämän hiukan väkinäisesti, ja puhe sujui häneltä paljoa\nvilkkaammin, kun hän pääsi kertomaan minulle niistä monista iloista,\njoita avioliitto tuo nuoren tytön elämään -- ensi lemmestä,\nensimäisestä rakkauskirjeestä, hääpäivästä ja ensimäisestä\npienokaisesta ja monesta muusta suloisesta ja ihmeellisestä seikasta,\njoista ei mies koskaan voinut samalla tavalla nauttia.\n\n\"Sen saattaa jo vanha pappikin tietää\", virkkoi hän naurahtaen ja\ntaputellen minua kädelle.\n\nHolmtowniin tullessamme pysäytimme automobiilimme herra Curphyn talon\nedustalle, ja hänen poistuttuaan isäni kävi istumaan taakse meidän\nviereemme ja alkoi ehtymättömän sanatulvan siitä, mitä hän oli tehnyt\nja mitä hän aikoi vielä tehdä, ja kaikesta suuruudesta, joka minua\nodotti.\n\n\"Sinusta tulee saaren mahtavin rouva, tyttö, eikä täällä tule olemaan\nyhtä elävää sielua, joka ei sinua kumartele.\"\n\nNiiden, jotka eivät olleet häntä kumarrelleet, kun hän tuli\nAmerikasta miljooniensa turvassa, saaren ylhäisön, (joka ei voinut\nunohtaa hänen halpaa sukuperäänsä), oli se nyt tehtävä, sillä\nnaittamalla tyttärensä seudun ensimäiselle ylimykselle hän oli\nsaavuttava voiton heistä kaikista.\n\n\"Me nolaamme heidät, tyttö! Ja reimasti nolaammekin!\" huusi hän, ja\nhänen mustat silmänsä leimahtivat mielihyvästä.\n\nIsäni hyvätuuli oli tarttuvaa laatua, ja minäkin omalla tavallani\njättäydyin ihastukseni valtaan lähestyessämme lapsuuteni paikkoja\n-- kylää, siltaa, Suvimajalle vievää tietä ja Murphyn-suuta ja\najotietämme varjostavia puita.\n\nMelkein kaikki näytti pienemmältä, ahtaammalta ja matalammalla kuin\nolin ajatellut, mutta olin unohtanut, kuinka viehättäviä ne kaikki\nolivat siinä kukkulan juurella, kimalteleva meri taustanaan.\n\nOma talomme yksin näytti minusta entistä suuremmalta pysähtyessämme\nsen eteen, mutta isäni selitti syyn siihen sanomalla:\n\n\"Rakennusta on suurennettu, tyttö, huomenaamuna näytän sinulle mitä\non tehty.\"\n\nKuistilla seisoivat meitä odottamassa Bridget tätini (joka nyt oli\nvalkohapsinen ja käytti silmälaseja), kaunis Betsy (joka oli pitkä\nja täyteläinen maalaiskaunotar) ja Nessy MacLeod (joka näytti vielä\nnuorten kirjoihin pyrkivältä vanhalta neidolta). He ottivat minut\nvastaan hämmästyttävän sydämellisesti.\n\n\"No siinä hän vihdoinkin tulee!\" sanoi Bridget täti.\n\n\"Ja millainen onni häntä täällä kotona odottaa!\" sanoi kaunis Betsy.\n\nSitten lausuttiin kohteliaisuuksia ulkomuodostani (Bridget täti\nselitteli, ettei hän olisi voinut uskoa minusta tulevan niin sievää,\nei mitenkään), ja sitten Nessy tarjoutui viemään minut huoneeseeni.\n\n\"Se on sama huone vielä, Mary\", huusi täti jälkeeni portaita ylös.\n\"Kun kaikki muu muutettiin, muistin rakasta äiti raukkaasi enkä\nsallinut heidän siellä tehdä mitään muutoksia. Se on ihan entisessä\nkunnossa.\"\n\nNiin olikin. Kaikki oli entisellään. Mutta juuri kun ensimäisen\nkerran eläessäni aloin tuntea kiitollisuutta Bridget tätiä kohtaan,\nsanoi Nessy:\n\n\"Ei se hänen ansionsa ole. Jos hän olisi saanut seurata omaa\npäätänsä, niin hän olisi lakaissut pois pienimmätkin jäljet äidistäsi\nja hommannut oman tyttärensä lordi Raalle.\"\n\nPuhetulvasta, joka sitten seurasi, pääsin siihen käsitykseen, että\nisäni oli nykyisin hänen epäjumalansa ja että kotiintuloni ei ollut\nvarsin mieluinen tädilleni ja serkulleni. Mutta hänen poistuttuaan\nunohdin kaiken muun ja kuuntelin niitä lempeitä kiehtovia ääniä,\njotka kotinurkista tuntuivat kuiskailevan vastaani.\n\nKoti! Koti! Koti! Kaikki näytti olevan muuttumatta tässä rakkaassa\npaikassa ja kaikella näytti olevan jotain minulle sanomista. Mitä\nsuloisen helliä ja liikuttavia muistelmia!\n\nRiisuin hattuni ja kappani ja pujahdin alakertaan ja sieltä ulos\n-- ensin navettaan, jossa karjakot yhä istuivat jakkaroillaan päät\nkallellaan mulkosilmäisten Mustikkien vieressä maidon heruessa\nporisten kiuluihin, sitten tupakeittiöön, joka tuoksui palavalta\nturpeelta ja vastaleivotulta leivältä, ja viimein puutarhaan, missä\ntapasin Tommy toverin työskentelemässä ruukkuvajassa kuten ennenkin.\n\nVanhus vilkaisi minuun \"ylähanka-silmällään\" ja tunsi minut paikalla.\n\n\"Siunatkoon\", huudahti hän, \"eikös se totta tosiaan ole pikku missy!\nNo jopas nyt! jopas nyt! Ja ihanhan siitä on tullut koko pitkä\nneiti! Oikea hieno neiti! Jaa\", lisäsi hän tarkaten minua uudelleen\ntutkivalla katseella, \"ei tällä saarella ole ollut toista hänen\nvertaistaan siitä päivin kun hänen äitinsä laskettiin turpeen alle.\"\n\nSatoja kysymyksiä pyöri huulillani, mutta Bridget täti, joka\noli pitänyt minua silmällä ikkunasta, huusi minua sisään teetä\njuomaan. Niinpä palasin vierashuoneeseen, missä kaunis Betsy (isäni\noli vetäytynyt kirjastoon kirjeitä kirjoittamaan) puolen tunnin\najan jutteli lordi Raasta, hänen komeasta ulkonäöstään, hienosta\nkäytöksestään, ja muista erinomaisuuksistaan.\n\n\"Mutta olet kai aivan menehtyä halusta nähdä häntä?\" sanoi hän.\n\nSeuraavana aamuna näin hänet.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesviides luku.\n\n\nIstuin omassa huoneessani kirjoittamassa kirjettä arvoisalle\näidille, kun kuulin torven törähdyksen, ja katsahtaessani ulos\nnäin automobiilin ajavan tietä pitkin taloamme kohti. Siinä istui\nkolme herrasmiestä, joista yksi piteli hopeakarvaista mäyräkoiraa\npolvillaan.\n\nTuokion kuluttua tuli Nessy MacLeod kertomaan minulle, että lordi Raa\noli saapunut seurueineen ja että minun piti tulla heti alakertaan.\n\nLäksin hitaasti, pysähdellen, kalvava levottomuuden tunne mielessäni.\nTullessani vierashuoneen ovelle näin ensimäisen kerran tulevan\nmieheni.\n\nHänen ulkomuodossaan ei mikään muistuttanut minua ennen nähneeni\nhäntä. Hän seisoi uunin matolla tulen ääressä puhellen kauniin\nBetsyn kanssa, joka nauroi hillittömästi. Voidakseni rauhassa häntä\ntarkastaa ja myöskin tyynnyttääkseni tunteitani pysähdyin hetkeksi\njuttelemaan huoneen keskelle, isäni seurassa seisovain herrasmiesten\nkanssa (molemmat lakimiehet ja lordi Raan holhooja).\n\nHänen pukunsa oli moitteeton ja hän oli kyllä jossain määrin\nhienostuneen näköinen, mutta minunkin kokemattomat silmäni älysivät\njo ensi näkemältä hänet mieheksi, joka oli elänyt säännötöntä, ehkäpä\nirstastakin elämää.\n\nHänen kasvonsa olivat kalvakat, melkein pöhöttyneet, viikset tummat\nja pienet, hiukset päälaella harventuneet, ja hän näytti yleensä\npaljoa vanhemmalta ikäänsä, jonka tiesin olevan kolmekymmentäkolme\nvuotta.\n\nHänen käytöksensä, kun lähestyin, oli kohtelias ja hieno, melkein\nleikkisä ja suvaitsevainen, mutta kaiken tämän sulavuuden takaa\nhäämöitti jotain kovaa, hillitöntä.\n\nKaunis Betsy oli kovassa esittelemispuuhassa, mutta venyvällä\näänellä, jossa vilahti kujeellinen sävy, lordi vakuutti sen olevan\ntarpeetonta vanhain ystäväin kesken, me kun olimme tutustuneet\ntoisiimme kymmenen vuotta sitten, jolloin minä olin mitä sievin pikku\nnaikkonen, vaikka käytökseni ei kenties ollut varsin sydämellinen.\n\n\"Me olimme hiukan eri mieltä suutelemisesta. Ettekö muista?\"\n\nOnneksi ei minun tarvinnut vastata, sillä isäni tuli luoksemme sanoen\nhaluavansa näyttää hänen armolleen tekeillä olevia lisärakennuksiaan,\njolloin kaikki läksimme katsomaan vanhaan taloomme jatkettua\nuutta kylkirakennusta. Se sisälsi suuren, vielä valmistumattoman\nruokasalin, johon, kuten jäljestäpäin huomasin, Raa-linnan ruokasali\noli ollut mallina.\n\nYlpeästi kohottaen valkeata päätänsä isäni näytteli kallisarvoista\nja uhkeata uutisrakennustansa tulevan mieheni tarkastaessa kaikkea\nmonokkelinsa takaa alentuvan hyväksyvästi ja vastatessa huolettoman\nleikillisillä huomautuksilla, joissa mielestäni vivahti hiukan\nylenkatsettakin.\n\nSoitettiin aamiaiselle, ja menimme vanhaan, yksinkertaiseen\nruokasaliin, jossa Bridget täti sijoitti etevimmän vieraan\nistumaan oikealle puolelleen ja jutteli hänelle väsymättä\neversti-vainajastaan, hänen kunniamerkeistään ja sotilaallisesta\nkyvystään.\n\nHuomasin, että lordi Raa piankin ikävystyi tähän, ja istuessani hänen\nvieressään kuulin hänen tuontuostakin siron kohteliaalla tavallaan\nsurvaisevan Bridget tädille kyynillisiä vastauksia, joiden todellista\nmerkitystä tämä ei näyttänyt tajuavan.\n\nOlin niin hermostunut ja hämmentynyt, etten aamiaisen aikaan\nvirkkanut monta sanaa, ja sen huomasi lopulta Bridget tätikin.\n\n\"Mary kulta, mikset puhu mitään?\" sanoi hän.\n\nMutta vastausta odottamatta hän rupesi paikalla kertomaan hänen\narmollensa, kuinka merkillisesti olin muuttunut siitä kun olin lapsi,\njolloin olin ollut röyhkein pikku suupaltti mitä ajatella saattaa, ja\nnyt olin niin ujo, että oli melkein mahdotonta saada sanaa suustani.\n\n\"Toivoakseni minä kumminkin saan jonkun sanan hänen suustaan\", sanoi\nhänen armonsa, jolloin Bridget täti hymähti merkitsevästi ja kaunis\nBetsy sai naurukohtauksen.\n\nAteria oli tuskin vielä päättynytkään, kun pöydän päässä istuva isäni\nnousi paikaltaan ja viitaten vieressään istuviin lakimiehiin sanoi:\n\n\"Näillä herrasmiehillä ja minulla on asioita suoritettavana --\nraha-asioita ja sen semmoista -- niin että siirrymme nyt kirjastoon\nja jätämme teidät nuoret oman onnenne nojaan.\"\n\nKaikki nousivat pöydästä.\n\n\"Teeaikaan on jokaisen taas oltava saapuvilla\", sanoi Bridget täti.\n\n\"_Minua_ ette tietenkään kaipaa\", sanoi kaunis Betsy hihittäen, ja\nseuraavassa tuokiossa olin kahden hänen armonsa kanssa, joka hengähti\nniin syvään, että se melkein kuulosti haukotukselta sanoessaan:\n\n\"Eikö täällä ole yhtään rauhallista paikkaa, johon voimme pujahtaa?\"\n\nMinä muistin talon takana olevan rotkotien ja johdatin hänet sinne\nhämmennykseni yhä yltyessä. Oli kirkas lokakuunpäivä, rotko oli\nkuiva ja harvenevien puiden varjossa väreilivät syksyn vienot\nvärivivahdukset.\n\n\"Ooh, täällähän voi hengittää\", sanoi lordi Raa.\n\nHän sytytti sikarin ja asteli hetken aikaa vieressäni mitään\npuhumatta, milloin sivaltaen kepillään kuihtuvien ohdakkeitten\nsiementyviä päitä, milloin ruopaisten sillä lakastuneita lehtiä,\njotka peittivät tien.\n\nMutta puolitiessä rotkoon hän alkoi silmäillä minua sivulta\nmonokkelinsa takaa ja jutella elämästäni Roomassa lausuen\nihmettelynsä siitä, että saatoin niin kauan viihtyä luostarissa.\nLopuksi hän viittasi hänenkin kuuluvilleen tulleeseen huhuun, että\nolin täydellä todella toivonut jäädä sinne ainiaaksi.\n\n\"Käsittämätöntä! Kautta kunniani, käsittämätöntä! Tuollaiset paikat\novat kyllä sopivia naisille, jotka elämässään ovat kärsineet\nhaaksirikon, mutta en ymmärrä miten nuori tyttö, jos hän lisäksi on\nsievä ja varakas... niin enpä tottakaan ihmettelisi, jos hän kuolisi\nikävään.\"\n\nOlin yhä liian hermostunut ja hämmentynyt voidakseni tehdä\nvastaväitteitä, ja niin hän puheli edelleen kertoen minulle, miten\nhän kuoletti oman elämänsä ikävää Lontoossa klubeilla, kilpa-ajoilla,\ntansseilla, teattereilla ja konserteilla. Seuraelämässäkin saattaa\ntavata huvittavia naisia, mutta hauskimmat olivat kuitenkin jotkut\ntunnetut näyttämön kaunottaret.\n\nMuuan hänen ystävistään -- Eastcliff oli hänen nimensä -- aikoi\nmennä naimisiin kuuluisan ulkomaalaisen \"Empiressä\" esiintyvän\ntanssijattaren kanssa, ja kun hän oli rikas ja saattoi tehdä mitä\nhalutti, niin miksikäs ei?\n\nTultuamme rotkon päässä olevalle vesiputoukselle kävimme istumaan sen\nvieressä olevalle puupenkille, ja silloin hänen armonsa keskustelu\näkkiä suuntautui läheisempiin kysymyksiin.\n\nHeittäen pois sikarinsa ja nostaen hopeakarvaisen mäyräkoiransa\nsyliinsä hän sanoi:\n\n\"Tiedätte tietenkin, mistä asioista isänne ja nuo toiset herrat\nparhaillaan sopivat kirjastossa?\"\n\nNiin hyvin kuin hermostumiseltani sain sanotuksi, vastasin tietäväni.\n\nHän siveli koiraa toisella kädellään ja toisella hän iski keppinsä\nhiekkaan sanoessaan:\n\n\"No niin, en tiedä minkälaiset ovat teidän mielipiteenne\navioliitosta, minun ovat vapaamieliset, suoraan sanoen.\"\n\nMinä kuuntelin yrittämättä vastata.\n\n\"Luulen että yhdeksänkymmenettäosaa kaikesta siitä surkeudesta, joka\nseuraa avioelämää -- elämäänkyllästymiset ja kaikki muut -- johtuvat\nsiitä, että ihmiset järjettömästi haluavat tiukentaa aviollista\nsidettä.\"\n\nOlin yhä ääneti.\n\n\"Kun ajattelee, että kaksi riippumatonta ihmisolentoa sidotaan yhteen\nkuten Siamin kaksoiset, niin ettei toinen voi liikkua ilman toista,\neläen ihan samaan elämään kytkettyinä vuosikaudet... ei toki, se on\nmieletöntä, kerrassaan mieletöntä.\"\n\nTietämättömyydessäni en keksinyt mitään sanottavaa, ja hetken\nkuluttua tuleva mieheni, viskellen irtautunutta hiekkaa kepillään,\njatkoi:\n\n\"Minun vakaumukseni on, että miehen ja vaimon on annettava toisilleen\nvapautta -- että heidän on sallittava toistensa kulkea omaa tietänsä\n-- mitä te arvelette?\"\n\nKaiketi minä änkytin jotain vastauksentapaista -- en tiedä -- sillä\nmuistan hänen siihen vastanneen:\n\n\"Niin juuri, se on minun mielipiteeni avioliitosta, ja olen hyvilläni\nsiitä, että tekin tunnutte olevan samaa mieltä... Totta puhuakseni\npelkäsin, ettette olisi\", lisäsi hän mainiten vielä jotain nunnista ja\nluostarista.\n\nTeki mieleni sanoa, etten ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta\nhermostunut mielialani kiihtyi kiihtymistään, ja ennenkuin olin\nlöytänyt sopivia sanoja ilmaistakseni paheksumistani, hän alkoi\nuudelleen puhella:\n\n\"Kirjastossa puuhaavat ystävämme tuntuvat arvelevan, että te ja\nminä voimme sopia hyvin yhteen -- ja minusta he eivät ole niinkään\nväärässä -- vai mitä?\"\n\nYmmärtämättömyydessäni ja avuttomuudessani minä vain katselin häntä\nmitään virkkamatta.\n\nSitten hän uudelleen tähysti minua monokkelinsa takaa outo katse\nsilmissään ja sanoi:\n\n\"En usko, että tulen väsyttämään teitä, kultaseni. Olen itse asiassa\nylpeä saadessani sievännäköisen naisen vaimokseni, ja luullakseni\nvoin tarjota teille mieluisan elämän rinnallani. Joka tapauksessa\" --\nhieman alentuvasti: -- \"_nimeni_ ehkä merkitsee teille jotain.\"\n\nHäpeäntunne hiipi ylitseni. Koira haukotteli minua vasten kasvoja.\nTuleva mieheni heitti sen polveltaan.\n\n\"Pidämmekö asian siis päätettynä?\" kysyi hän, ja kun yhä vielä\nolin niin ymmällä, etten keksinyt mitään vastattavaa, mainitsi\nhän jotain Bridget tädistä ja mitä hän oli sanonut ujoudestani\nja puhumattomuudestani, ja sitten hän nousi pystyyn ja pistäen\nkäsivarteni kainaloonsa suuntasi askeleemme kotia kohti.\n\nSiinä kaikki. Ei sanaakaan minulta, ei, ei puoltakaan sanaa,\npassiivista, äänetöntä myöntymistä vain. Ja niin minä lapsekkaassa,\nmelkeinpä rikollisessa viattomuudessani myötävaikutin elämäni\nmerkitsevimpään tapaukseen.\n\nMutta toiselta puolen olin kiitollinen ja sanomattoman hyvilläni\nhuomatessani, että tämä asia saattoi sujua ilman rakastelemista,\nhyväilyjä ja suuteloja, ilman minkäänlaista sellaista lemmenhurmiota,\njota Alman romaaneissa tavallisesti kuvailtiin.\n\nTaloon palatessamme soitettiin teelle, ja isäni tuli juuri\nkirjastosta kolmen asianajajan seurassa.\n\n\"Kaikki on siis kunnossa, hyvät herrat\", kuulimme hänen sanovan.\n\n\"Kaikki on kunnossa, sir\", vastattiin hänelle, ja nähdessään meidät\nisäni sanoi lordi Raalle:\n\n\"Entä te molemmat?\"\n\n\"Kaikki on kunnossa täälläkin\", sanoi hänen armonsa venyvällä\näänellään.\n\n\"Hyvä\", sanoi isäni ja antoi samassa aimo läimähdyksen hänen armonsa\nselkään tämän hämmästykseksi ja luullakseni myös harmiksi.\n\nSitten menimme kaikki vierashuoneeseen miesten nauraa hohottaessa.\n\nKultasankaiset silmälasit nenällään ja uusi valkoinen myssy päässään\nBridget täti kaatoi teetä parhaimmasta hopeakannustamme, ja Nessy\nMacLeod, kurjenmiekka punaisessa tukassaan, ja kaunis Betsy, suuria\nruusuja povellaan, kantelivat kuppeja vieraille. Hetken kuluttua\nisäni astui loistavin silmin takkatulen ääreen ja sanoi kuuluvalla\näänellä:\n\n\"Ystävät kaikki, minulla on jotain teille sanottavaa.\" Kaikki, minua\nlukuunottamatta, nostivat katseensa ylös, vaikka jokainen tiesi mitä\noli tulossa.\n\n\"Täällä on tänään tiukasti oteltu kirjastossa, mutta nyt on kaikki\nsuoritettu onnellisesti loppuun -- ja naimiskauppa on nyt päätetty\nasia.\"\n\nMinua onniteltiin oikein kuorossa, hänen armoansa vain laimeasti, ja\nsitten isäni jatkoi:\n\n\"Paljon on tietysti vielä hommattavaa, ja kunnolleen tahdon asiasta\nsuoriutua, vaikkapa siinä kysyttäisiinkin rahakukkaroa. Mutta tänään\non vielä yhdestä asiasta sovittava -- häistä. Minä päivänä ne ovat\nvietettävät?\"\n\nVedottiin minuun, mutta kun tunsin, että se tehtiin vain muodon\nvuoksi, vilkaisin lordi Raan puoleen mitään puhumatta.\n\n\"Kas niin\", sanoi isäni silmäillen vuoroin meitä kumpaakin. \"Asia\nei viivyttämisestä parane, onhan se tietty, ja kun olen päättänyt\npanna toimeen jotakin, en saa rauhaa, ennenkuin se on loppuun viety.\nKuukauden kuluttua tästä päivästä? Mitäs siitä sanotte?\"\n\nKumarsin, ja tuleva mieheni virkkoi verkkaiseen tapaansa:\n\n\"Suostutaan!\"\n\nParin minuutin kuluttua automobiili ajoi portaitten eteen, ja vieraat\nvalmistautuivat lähtemään. Mutta hopeakarvainen mäyräkoira oli\nkadoksissa, ja ensimäisen kerran sinä päivänä näin hänen armonsa\nelpyvän välinpitämättömyydestään selitellessään meille sen hintaa ja\nsukujuurta ja mitä hän mieluummin maksaisi, ennenkuin kadottaisi sen.\nMutta viime hetkessä ilmaantui Tommy koira käsivarrellaan ja ojensi\notuksen sen isännälle, jolloin tulevalta mieheltäni puhkesi runsas\nkiitostulva.\n\nSeuraavassa tuokiossa autovaunut olivat kadonneet.\n\n\"Sinäpä vasta olet onnellinen\", sanoi kaunis Betsy, ja Bridget\ntäti kehuskeli omaksi ansiokseen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja\nalkoi selittää, mille kannalle hän aikoi Raa-linnan järjestää minun\ntultuani sen emännäksi.\n\nTäten minut nuorena, avuttomana, tietämättömänä ja kokemattomana\ntyttönä kihlattiin miehelle, joka oli minulle etsitty ja ostettu.\nMinun mielipidettäni ei oltu kysytty. Isäni ei ollut sitä tehnyt.\nTuleva mieheni ei ollut sitä tehnyt. Ei kukaan ollut halunnut tietää\nmielipidettäni. Rakkaus ei ollut minussa herännyt, sukupuolivaisto\nuinaili minussa vielä, ja avioliittoni oli päätetty asia, ennenkuin\nsyvempi luontoni tiesi mistä oli kysymys.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskuudes luku.\n\n\nSeuraavat viikot kuluivat kiireellisessä touhussa ja sekasorrossa.\nTalomme oli kuin ylösalaisin käännetty. Yötä päivää olivat ompelijat\nja muotikauppiaat työssä. Kukkia, sulkia ja silkkikankaan pätkiä\najelehti meriruohon tavalla kaikkialla. Tilauksia tehtiin ja\nperuutettiin, tehtiin uudelleen ja taas peruutettiin.\n\nMinkälaista lentelemistä ylös ja alas portaita! Hengästyneitä ja\niloisia ihmisiä kaikkialla! Helähtävää naurua jokaisen huulilta!\nVanha, kolkko, harmaa talomme näytti ensimäisen kerran ilon asunnolta.\n\nNäiden kiireellisten valmistusten keskessä ei jäänyt aikaa\nmiettimiseen. Aistini olivat kiihtyneet. Olin huumaantunut minua\nympäröivästä keinotekoisesta onnentunteesta, joka muistutti\nkasvihuoneen kuuman ilman hyväilyä, ja tämä tunne vain kasvoi,\nkun eteenpäin kiitävien päivien matkassa yhä karttui jännittäviä\ntapauksia.\n\nNaapurimme tulivat meitä tervehtimään. Saaren ylhäisö, joka tähän\nasti oli pysytellyt meistä loitolla, ei voinut olla kylmäkiskoinen\nkuullessaan suuresta onnestani, ja niin pian kuin kihlaukseni\njulkaistiin, he tulivat joukoittain onnittelemaan.\n\nTommy toveri vakuutti, etteivät jalorotuiset hevoset olleet\nmilloinkaan ennen niin rajusti kavioillaan hakanneet ajotiemme\nhiekkaa. Eivätpä niiden omistajatkaan olleet sen rauhallisempia.\nMelkein säälitti nähdä, miten hämillään he olivat astuessaan\nensimäisen kerran talomme kynnyksen yli.\n\nHeidän tulonsa tyydytti niin täydelleen Bridget tätini\nturhamielisyyttä, ettei hän pannut paljoa huomiota heidän\nanteeksipyyntöihinsä, mutta sitä peittelemättömämmin isäni osoitti\nhalveksumistaan heitä kohtaan kuunnellessaan heidän tekosyitään.\nMinua sekä nauratti että hävetti nähdessäni, kuinka hän heitä\nnöyryytti terävällä kielellään, kuinka hän ivallaan ja pilkallaan\nlöylytti näitä aikaansa seuraavia pikkusieluja.\n\nKun he olivat hyvin hienoa väkeä, Ellanin \"ylimystöä\", ei hän ollut\ntietävinään, keitä he olivat, ja tiedusteli heidän nimeänsä, heidän\nisänsä nimeä ja mistä pitäjästä he tulivat.\n\nKun he olivat läheisiä naapureita, oli hän otaksuvinaan, että he\nolivat olleet kaksikymmentä vuotta ulkomailla tai sairaina tai ehkäpä\nkuolleina ja haudassa.\n\n\"Käsittämätöntä, rouva, käsittämätöntä\", virkkoi hän. \"Ja minä kun\nluulin teidän lepäävän turpeen alla kaiken sen aikaa, kun vaimo\nraukkani makasi sairaana ja kuolevana.\"\n\nBridget tätini vapisi pelosta, että naapurimme loukkaantuisivat\nvakavasti hänen käytöksestään, mutta isälläni oli tapana sanoa:\n\n\"Turhia, vaimo, kyllä he käyvät toistekin, älä siitä huolehdi.\"\n\nHän oli oikeassa, ja vaikkapa he isääni arastelivat, kohtelivat\nhe minua erinomaisen suosiollisesti ja vakuuttivat olevansa niin\nmielissään siitä, että Raa-linnaan viimeinkin saadaan emäntä, hieno,\nsuloinen lady, joka elvyttää saaren seuraelämää.\n\nSitten saapuivat häälahjat -- tauluja, kirjoja, hopeateoksia,\nkultaesineitä, seinäkelloja, taskukelloja, ketjuja, jalokivikoruja,\nkunnes makuuhuoneeni oli aivan täyteen sullottu niitä. Niin pian kun\nuusi lahja tuotiin, ryntäsi perhekuntamme koko naisväki sitä avaamaan\nja katselemaan, ja silloin kaunis Betsy aina virkkoi:\n\n\"Sinäpä vasta olet onnellinen.\"\n\nLopulla rupesin itsekin sitä uskomaan. Iloisen levottomuuden pyörre,\njonka keskuksena itse olin, ei voinut olla tempaamatta minuakin\nmukaansa. Nykyhetki oli niin valoisa, että menneisyyden kuvat\ntuntuivat tykkänään haihtuvan. Minä lentelin paikasta paikkaan, ja\nminne vain tulin, niin minua onniteltiin ja kadehdittiin.\n\nToisinaan, arvoisaa äitiä ja hänen Nemissä kertomaansa tarinaa\nmuistellessani minut valtasi paha aavistus, mutta seuraavana hetkenä\nolin taas varmasti vakuutettu siitä, että suostuessani rupeamaan\nlordi Raan vaimoksi olin uhrautuvainen ja velvollisuuksiaan arvossa\npitävä tytär.\n\nNiin oli esimerkiksi, kun herra Curphy, isäni asianajaja, joka\nminusta tahmeine käsineen aina muistutti lihoitettua kalaa, tuli\nkertomaan isälleni, että asiapaperit nyt viimeinkin olivat kunnossa,\nkun muutamat ikävät lakiesteet oli saatu poistetuiksi, sillä\npuhuttuaan asiat isäni kanssa hän vei minut syrjään ja sanoi pitkään,\nruskeata partaansa sivellen:\n\n\"Teidän pitäisi nyt olla tyytyväinen, Mary. Luullakseni tiedätte mitä\nteette isänne hyväksi? Te sovitatte hänelle hänen elämänsä suurimman\npettymyksen -- kun synnyitte tytöksi, vaikka hän odotti poikaa.\"\n\nToinen sellainen hetki oli, kun piispa tuli upeissa vaunuissaan\najaen kertomaan, että hänen monien keskustelujen jälkeen oli\nonnistunut taivuttaa lordi Raa allekirjoittamaan sopimus, jossa\nmainitaan, että kaikki avioliitossamme syntyvät lapset, sukupuoleen\nkatsomatta, kasvatetaan katolisiksi. Hänkin vei minut syrjään, kuten\nasianajaja edellisenä päivänä, ja sanoi lempeän sulavalla äänellään,\njalokiviristiänsä hypistellen:\n\n\"Onnittelen teitä, lapseni. Teille on uskottu suuri ja kallis tehtävä\n-- se nimittäin, että johdatatte takaisin Kirkon helmaan suvun, joka\non ollut erossa siitä yhdeksäntoista vuotta.\"\n\nKahden viikon kuluttua kirjoitimme nimemme naimasopimuksen alle. Tämä\npieni juhlallisuus tapahtui vierashuoneessamme. Tuleva mieheni, joka\nei ollut käynyt katsomassa minua koko aikana, toi mukanaan paitsi\nholhoojaansa ja asianajajaansa, erään naisen ja herrasmiehen.\n\nNainen oli hänen naimaton tätinsä, lady Margaret Anslem, kaunis\nneljänkymmenen korvissa oleva, kuosikkaasti vaatetettu ja hajuvedelle\ntuoksuva neiti, joka oli jotenkin vähäpuheinen ja ylväs (minua\nhän kuitenkin puhutteli varsin ystävällisesti), ikäänkuin hänen\nveljenpoikansa naiminen olisi karvas pilleri, jonka hän oli päättänyt\nnielaista.\n\nHerrasmies oli pitkä, nuori mies, ja esitettäessä ilmeni että\nhän oli Edward Eastcliff -- se hyvä ystävä, joka ollen kyllin\nrikas tehdäkseen mitä häntä halutti, aikoi mennä naimisiin\nteatterikaunottaren kanssa.\n\nLordi Raa näytti hyvin ikävystyneeltä kuten ennenkin eikä näyttänyt\noikein tietävän miten saada aikansa kulumaan ensimäisen puolen tunnin\naikana. Sitten sopimukset avattiin ja levitettiin pöydälle, ja\nvaikka herrat juttelivat asioista vain puoliääneen, kuulin kuitenkin\nosittain, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty tulevan mieheni velkojen\nmaksamiseksi, ja joitakin yksityiskohtia, jotka koskivat hänen\nvuotuista rahamääräänsä.\n\nHäpeälle vivahtava mielipahan tunne; ahdisti minua nähdessäni tätä\nsurkeata kaupittelemista. Siinä ei ollut hitustakaan sitä henkistä\nsielujen yhdistystä, jota minua oli opetettu avioliitossa odottamaan.\nMutta ei ollut aikaa tarkemmin sitä tuumia, sillä isäni, joka itse\noli kirjoittanut nimensä isolla, raskaalla käsialallaan, sanoi:\n\n\"No, tyttö, astu esiin, nyt sinun on kirjoitettava nimesi.\"\n\nEn muista, että olisin lukenut mitään. En muista, että minulle olisi\nmitään luettu. Minun käskettiin merkitä nimeni, ja minä merkitsin\narvellen, että niin piti olla ja sillä hyvä.\n\nSittenkin minua inhotti ja seisoin äänetönnä uunin ääressä toinen\njalka ristikolla, kun lordi Raa astui luokseni sanoen venyvällä\näänellään:\n\n\"Se on siis tehty.\"\n\n\"Niin, se on tehty\", vastasin.\n\nHetken kuluttua hän rupesi juttelemaan siitä, missä asuisimme, ja\nsanoi otaksuvansa, että enimmän aikamme viettäisimme Lontoossa.\n\n\"Mutta te saatte päättää lempiviikoista, missä ne vietetään,\ntarkoitan\", virkkoi hän.\n\nVastasin, että parhaiten hän itse sen tietää, mutta kun hän\nitsepintaisesti vaati minua päättämään, vakuuttaen minulla olevan\noikeuden siihen, muistin, että luostarissa ollessani olin kaikista\nmaista hartaimmin halunnut nähdä Pyhää maata.\n\nEn milloinkaan, vaikka eläisin kuinka kauan, voi unhottaa hänen\narmonsa harmaiden silmien katsetta, kun ilmaisin toivoni.\n\n\"Tarkoitatteko Jerusalemia -- Nazaretia -- Kuollutta merta ja kaikkea\nsitä?\" kysäisi hän.\n\nTunsin veren karkaavan poskilleni, ikäänkuin olisin sanonut jotain\nhyvin naurettavaa, mutta hänen armonsa alkoi nauraa ja sanoi minua\n\"pikku nunnakseen\". Sitten hän ehdotti -- koska olin antanut\nhänelle vallan valita että matkustaisimme Egyptiin ja Italiaan ja\npaluumatkalla Berliniin ja Pariisiin, sillä ehdolla, että läksisimme\nEllanista jo hääpäivänä.\n\nRaa-linnan vieraiden lähdettyä ja heidän jätettyään minulle\nperheeseen kuuluvia pitsejä ja jalokiviä häissä kannettavaksi,\nkerroin Bridget tädille ja kauniille Betsylle, mitä olimme sopineet\nlempiviikkojen vietosta, jolloin Betsy, jolle Italia oli paratiisi\nja jolle Lontoo häämötti kullan ja ruusuhohteen valossa, huudahti\ntapansa mukaan:\n\n\"Sinäpä vasta olet onnellinen!\"\n\nMutta jännitys, joka tähän asti oli minua tukenut, oli tähän aikaan\njo osittain lauennut, ja minä aloin jo epäillä sen oikeata laatua.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesseitsemäs luku.\n\n\nHääpäiväni lähestyessä ja ajan supistuessa vähiin väistyi talossamme\nvallinnut iloinen mieliala ärtyisyyden tieltä, joka näytti\ntunkeutuvan joka soppeen. Kaikki me elimme hermojemme kustannuksella.\nHymyilevät naamat muuttuivat äreiksi, ja mitä Bridget tätiin tulee,\njakeli hän vihaisia sanoja joka suunnalle ja joka tilaisuudessa.\n\nMinä etsin tyyssijaa omassa huoneessani ja istuin siellä tuntikausia\naamupuvussani ja tohveleissani, kuunnellen ympärilläni olevaa\nhälinää, mutta ottamatta itse paljon yhtään osaa siihen. Tässä\nluostarintapaisessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa minä aloin\nmiettiä ja tuntea, ja se tunne, joka aina pääsi muista vallalle, oli\ntyhjyyden tunne.\n\nMuistin paavin ihanat sanat avioliitosta, sielujen pyhästä\nyhdistyksestä, rakkauden liitosta, joka muistutti Kristuksen\nrakkautta Kirkkoonsa, ja tiedustelin itseltäni, tunsinko\nminkäänlaista sellaista rakkautta miestä kohtaan, joka oli tuleva\npuolisokseni.\n\nTiesin etten tuntenut. Muistutin itselleni etten oikeastaan\nmilloinkaan ollut keskustellut hänen kanssaan, että olimme\nseurustelleet ylen vähän, että olimme olleet ainoastaan kolmasti\nyhdessä ja että tuskin ensinkään tunsin häntä.\n\nJa yhtäkaikki olin menossa naimisiin hänen kanssaan! Parin päivän\nkuluttua olisin hänen vaimonsa, ja me olisimme toisiimme sidotut\nkaiken elinaikamme!\n\nSitten muistin, mitä isä Dan oli puhunut nuoren tytön ensi lemmestä,\nhänen ensimäisestä rakkaudenkirjeestään ja kaikesta muusta suloisesta\nja hauskasta mikä seuraa hääajan mukana.\n\nNiistä ei ollut yksikään tullut minun osalleni. En luule, että\nrakkautta ajatellessani tulin koskaan kaivanneeksi sydämen riemuja\n-- hellyyden ikävöimistä, pitkiä syleilyjä, huokauksia, suuteloja ja\nlihan iloja ja kuumeväristyksiä -- sillä niistä en tietänyt mitään.\nMutta sittenkin tutkistelin itseltäni, olinko aivan erehtynyt.\nTarvittiinko todella rakkautta? Ei yksikään avioliittoni ahkerista\npuuhaajista, ei isäni, ei mieheni, ei asianajajat, ei edes piispakaan\nollut virkkanut mitään siitä.\n\nMinä rupesin nukkumaan huonosti ja näkemään unia. Ja aina samaa unta.\nOlin olevinani kaukaisen pohjolan tai etelän jäävyöhykkeessä ja asuin\nlaivassa, joka oli tarttunut kiinni jäihin ja jonka edessä ammotti\nuhkaava jääseinä, täynnä vaarallisia halkeamia. Sitten jonkun syyn\ntakia halusin kirjoittaa kirjeen, mutta en voinut, koska joku oli\nastunut kynälleni ja tallannut sen rikki.\n\nKolme päivää ennen häitäni nousin aikaisin vuoteeltani ja läksin\nkävelemään hengittääkseni raikasta suolailmaa. Melkein huomaamattani\npoikkesin rantaan vievälle tielle, ja ennenkuin olin selvillä siitä,\nminne kuljin, huomasin olevani Suvimajan edustalla. Uuninpiippu\ntuprusi savua, ja palavan turpeen haju lähti talosta. Se oli\nsiinä somana ja muuttumattomana kuten ainakin, kuistin ympärillä\nkiemurtelevine lakastuvine ruusuineen.\n\nJoku kaivoi maata puutarhassa. Se oli tohtori paitahihasillaan.\n\n\"Hyvää huomenta, tohtori\", huusin hänelle aidan takaa.\n\nHän nojasi lapioonsa ja katsahti ylös, mutta ei hetkeen puhunut\nmitään.\n\n\"Ettekö tunne minua?\" kysäisin.\n\n\"Tunnenhan toki; te olette tietysti...\"\n\nLopettamatta lausettaan hän kääntyi kuistiin päin huutaen:\n\n\"Äiti! Äiti! Tulehan katsomaan, kuka viimeinkin on osunut tänne!\"\n\nMartinin äiti astui ulos kuistille vaaleassa karttuunipuvussaan,\nhiukan pienempänä mielestäni, mutta herttaisen naisellisena kuten\nennenkin.\n\nHän nosti ylös molemmat kätensä minut nähdessään ja huudahti:\n\n\"Kas vain! Mitäs sinulle sanoin! Enkö sanonut: naittakoot hänet\nvaikka viidellekymmenelle lordille, ei hän silti unohda vanhoja\nystäviään?\"\n\nMinä nauroin, tohtori nauroi ja sitten hän itsekin nauroi.\n\nSitten avasin veräjän ja astuin puutarhaan ja kättelin heitä,\nja rouva Conrad pyyhki jauhoista kättään (hän oli ollut puuroa\nkeittämässä), ennenkuin tarttui minun käteeni.\n\n\"Hyvänen aika, Mary O'Neill se todella on.\"\n\n\"Niin, minä se olen.\"\n\n\"Mutta sallikaa minun oikein tarkastaa teitä\", sanoi hän sitten\npidellen minua molemmista käsistä. \"Täällä on kerrottu sellaisia\nihmeellisiä asioita hovin nuoresta emännästä, etten ole voinut niitä\nkaikkia uskoakaan. Mutta ei, ei\", lisäsi hän tuokion kuluttua, \"eivät\nne ole sittenkään kertoneet puoliakaan.\"\n\nMinä nauroin yhä, vaikka minulla oli täysi työ estää kyyneleitä\npuhkeamasta.\n\n\"Saanko tulla sisään?\" sanoin.\n\n\"Hyvänen aika, tulkaa, ja olkaa tervetullut\", ja käskien tohtoria\npesemään kätensä ja tulemaan mukaan hän vei minut keittiöön, joka\nsamalla oli heidän arkihuoneensa, ja jossa puuropata porisi tulella.\n\n\"Käykää istumaan. Tuohon nojatuoliin. Kas niin! Siinä on hyvä. Niin,\nniin, tunnettehan te meidän talon.\"\n\nKurkkuani kouristi niin kovasti, etten saanut mitään puhutuksi. Tässä\nherttaisessa, kodikkaassa huoneessa lapsuudenaikani hellät muistelmat\nelpyivät eloon, Martinin äidin (hiukan hermostuneena ja liikuttavan\nhellä ilme kasvoillaan) puuropataansa hämmentäessä ja yhä jutellessa.\n\n\"Niin, niin! Kun ajattelee, miten pitkä aika on kulunut siitä,\nkun tulitte tänne ovellemme joululaulua laulamaan! Kyllähän sen\nmuistatte?... Muistatte tietenkin. 'Tohtori', sanoin 'älä puhu\nturhia. Ei _hän_ meitä unohda. Kyllä minä Mary O'Neillin tunnen.\nOlkoonpa että hänestä tulee ylhäinen lady, mutta eikös hän ole minun\nsylissäni istunut ja enkös minä ole häntä hoidellut?'\"\n\n\"Olette siis kuulleet, mitä tapahtuu?\" kysäisin.\n\n\"Ollaan, ollaan, lapsi kulta\", sanoi hän, ja mielestäni oli hänen\näänessään nyt alakuloinen vivahdus. \"Täytyyhän jokaisen se tietää --\nvähänkös tässä puuhataan juhlakulkueita, paistettuja härkiä köyhille,\nilotulituksia ja juhlavalaistusta ja vaikka mitä.\"\n\nHän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten teeskentelemättömään tapaansa:\n\n\"Mutta kaikki on yhtä, jos miestä vain rakastaa, oli hän sitten lordi\ntai ei.\"\n\n\"Arveletteko, että se on välttämätöntä?\"\n\n\"Mikä, kultaseni?\"\n\n\"Rakkaus. Arveletteko että on välttämätöntä rakastaa miestänsä?\"\n\n\"Hyväinen aika, tyttö, tottakai. Ellei rakkautta ole, mitäs sitten?\nMikäs sitten pitää keittoa kuumana, jos tuli on sammuksissa?\nTohtori on kertonut minulle, että Lontoossa hienot naiset menevät\nnaimisiin ilman sitä kunhan vain on rahaa ja koreita nimiä ja muuta\nsellaista. Mutta en voi sitä uskoa, en sittenkään! He saavat surunsa,\nhe poloiset, kuten mekin, ja mitä iloa on kauniista vaatteista ja\nupeista ajopeleistä, kun pimeät päivät tulevat ja yö saavuttaa\nheidät?\"\n\nKurkkuani kouristi vieläkin pahemmin, niinpä nousin tarkastamaan\nmuutamia uuninreunalla olevia hopeatuoppeja.\n\n\"Martinin omat\", sanoi hänen äitinsä, jolle ne olivat kallisarvoiset\nkuin rubiinit. \"Hän on voittanut ne uinnissa ja juoksussa ja\nhyppäämisessä ja kiipeämisessä ja missä kaikessa. Kyllä! kyllä! Hän\noli aina sukkela urheilemaan, vaikkeivät läksyt oikein luistaneet\npoika rukalta. Ja nyt hän on jättänyt meidät -- mennyt Etelänavan\nhakuun -- ties minne.\"\n\n\"Kyllä tiedän, näin hänet Roomassa.\"\n\nPuurokauha putosi hänen kädestään, ja hän tuijotti minuun silmät\nselkoselällään.\n\n\"Näitte hänet? Roomassa, sanotte? Sen jälkeen kun hän läksi merille?\"\n\nNyökähytin päätäni, ja silloin hän kiihtyneenä huusi tohtorille, joka\nsamassa astui sisään pestyään kätensä pumpun alla:\n\n\"Isä, neiti O'Neill on nähnyt hänet Roomassa senjälkeen kun hän läksi\nmatkalleen.\"\n\nTässä talossa oli vain yksi hän, ja siksipä tohtori paikalla tiesi\nketä tarkoitettiin. Ja vanhukset olivat niin innokkaita kuulemaan\nuutisia pojastaan, joka oli heidän silmäteränsä, että minun oli\nsyötävä siellä aamiaista ja kerrottava heille kaikki mitä muistin\nkohtaamisestamme.\n\nMartinin äidin asettaessa pöydälle kaurakakkuja ja hunajaa ja\nmaitomaljasia ja syviä puurolautasia, juttelin heille kaikki tietoni\nja kuuntelin sitten heidän yksinkertaisia huomautuksiaan.\n\n\"Kas vain, tohtori! Ajatteles sitä! Että nuo kaksi kohtaavat toisensa\nvieraalla maalla, ne kun olivat niin hyviä ystäviä! Melkein kuin veli\nja sisar, sopii sanoa. Ja sillävälin kun me tässä ajattelimme, että\nehkä joskus... mutta siitä ei nyt enää kannata puhua, tohtori.\"\n\n\"Ei, siitä ei enää kannata puhua, Christian Ann\", sanoi tohtori.\n\nJa molemmat vaikenivat äkkiä.\n\nOli suloista, mutta yhtäkaikki tuskaista viipyä tässä\nrakkaudenmajassa, ja niinpä kaurakakun ja hunajan syötyäni nousin\nlähteäkseni. Nuo ystävälliset sielut saattoivat minua veräjälle\nja pyytelivät anteeksi, etteivät voineet saapua hoviin minun\nhääpäivänäni, mutta rouva Conrad sanoi olevansa niin tottumaton\nhienoissa vaatteissa esiintymään, ja tohtorilla oli niin kova\nluuvalo, että hän oli luopunut yökäynneistään ja niinpä myös\nkääseistään supistaakseen menojaan.\n\n\"Mutta kyllä me sentään kirkkoon tulemme\", sanoi Martinin äiti.\n\"Ja vaikka emme tapaisikaan teitä onnitellaksemme, niin tiedätte\nkumminkin, että olemme siellä toivomassa teille onnea kaikesta\nsydämestämme.\"\n\nEn voinut virkkaa sanaakaan erotessani heistä, mutta jonkun matkaa\nkäveltyäni katsahdin taakseni viitatakseni heille jäähyväisiä,\nja siinä he yhä seisoivat käsitysten veräjällä, tohtori ja hänen\nsuloinen vaimonsa, joka oli valinnut rakkauden osakseen eikä katunut\nsitä, ei nytkään, vaikka yö oli jo hänet saavuttamaisillaan.\n\nKotimatkalla minun oli kuljettava pappilan ohi, ja silloin näin isä\nDanin istuvan työhuoneessaan. Hän avasi ikkunan ja mainitsi nimeni\nhiljaisella äänellä pyytäen minua odottamaan, kunnes hän ennättäisi\nluokseni.\n\nHän tuli portaita alas hyvin kiireesti työasussaan, kuluneessa ja\nhaalistuneessa takissaan ja berrettassaan ja alkoi kävellä kanssani\nhengittäen nopeasti ja silminnähtävästi hyvin kiihottuneena.\n\n\"Piispa on minun luonani, hän jää häiksi, ja hän on niin vihoissaan\nettä... Älä tuskaile. Kyllä kaikki selviää. Mutta...\"\n\n\"Mutta?\"\n\n\"Tapasitko nuoren Martin Conradin Roomassa ollessasi?\"\n\nVastasin tavanneeni.\n\n\"Ja tapahtuiko välillänne jotain -- puhuitteko naimisiinmenostasi\nmitään, tarkoitan.\"\n\nKerroin hänelle kaiken, mitä Martinille olin sanonut, ja kaiken, mitä\nMartin oli minulle sanonut.\n\n\"Sillä, näetkös, hän on kirjoittanut pitkän kirjeen piispalle\nväittäen, että se olisi kiellettävä, ja hän vaatii piispaa\nehkäisemään sitä.\"\n\n\"Ehkäisemään sitä!\"\n\n\"Niin juuri. Hän sanoo, ettei se ole muuta kuin kaupittelua ja\nvaihtokauppaa, ja jos Kirkko suostuu antamaan siunauksensa moiseen\nhalpaan keinotteluun, niin sopisi sen myös siunata pörssikauppa ja\npyhittää orjamarkkinat.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Piispa uhkaa kertoa isällesi. 'Kuka se nuori mies on', sanoo hän,\n'joka uskaltaa...' Mutta kunhan vain tietäisin, ettei avioliitossasi\nole muuta kuin... Jos luulisin, että rakkaan äitisi kohtalo\nuudistuisi... Mutta siinä ei vielä kaikki.\"\n\n\"Eikö kaikki?\"\n\n\"Ei, Martin on kirjoittanut minullekin ja vieläkin pahempaa.\"\n\n\"Mitä hän sanoo, isä Dan?\"\n\n\"En tiedä, voiko sitä sinulle kertoa, en tosiaankaan tiedä. Ja\nsittenkin, jos se on totta... jos siinä on perää...\"\n\nMinua värisytti, mutta pyysin häntä kertomaan, mitä Martin oli\nkirjoittanut. Hän kertoi. Se koski tulevaa miestäni -- että hän\nvietti säännötöntä elämää, oli kuuluisa paheellisesta elämästään,\nettä hänellä oli suhde Lontoossa jonkun näyttelijättären kanssa,\njoka jo oikeastaan oli hänen vaimonsa ja niinmuodoin -- niin oli\nMartin sanonut -- ei naimisiinmeno minun kanssani olisi muuta kuin\n\"laillistettu ja pyhitetty kaksiavioisuus\".\n\nKatkonaisesti ja usein keskeyttäen rakas vanha pappini kertoi minulle\ntämän. Se oli hänestä niin häpeällistä, että hänen yksinkertainen ja\nviaton sydämensä tuskin saattoi uskoa sitä.\n\n\"Jos todella uskoisin olevan totta\", sanoi hän, \"että sellaista\nelämää viettävä mies tulee tänne naimaan minun pienen... Mutta\nei, Jumala ei voisi sallia sellaista. Täytyy kuitenkin kysellä.\nTäytyy saada varmat tiedot. Me asumme niin erillämme tässä pienessä\nsaaressa, että... Mutta nyt minun täytyy palata kotiin. Piispa ehkä\njo kutsuu minua.\"\n\nYhä syvästi järkytettynä hän erosi minusta sillan luona, ja ajotien\nveräjän luona näin Tommy toverin tikapuilla seisoen koristelevan\nkukilla riemuporttia, joka edellisenä päivänä oli siihen pystytetty.\n\n\"Tommy\", sanoin pysähtyen puhuttelemaan häntä, \"tiedätkö,\nettä sinä olet ainoa, joka et ole sanonut hyvää sanaa minulle\nnaimisiinmenostani?\"\n\n\"Vai olen, missy?\" vastasi hän hämille joutumatta. \"No niin, se\nkai riippuu siitä, että olen niin paljon tuikeita sanoja virkkanut\nmuille.\"\n\n\"Kelle sitten?\"\n\n\"No esimerkiksi vanhalle Kristoferin Johnnylle. 'Hovissahan tapahtuu\nsuuria, kerrotaan', sanoo hän minulle. 'Niinpä näkyy', sanon minä.\n'Kylläpäs Neale lordin pojantyttären kelpaa ylvästellä sinä päivänä,\nkun hän tulee Raa-linna n emännäksi'. 'Ehkä kyllä', sanon minä,\n'mutta vielä enemmän kelpaa Raa-linnan ylvästellä sinä päivänä, kun\nhän pienellä jalallaan astuu sinne'.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nMinun olisi vaikea nyt, kaikkein näiden tapahtumain jälkeen,\nselvitellä sitä häpeää ja vastenmielisyyttä, jonka isä Dan sai\nminussa kuohumaan kertomalla minulle Martinin kirjeen sisällyksen.\n\nEn hetkeäkään epäillyt, ettei Martinin kertomus ollut tosi,\nensinnäkin siitä syystä, että Martin oli sen kertonut; ja sitten\nse kaikissa kohdin vastasi sitä käsitystä, minkä olin saanut lordi\nRaasta sen ainoan ja lyhyen keskustelun aikana, joka minulla oli\nollut hänen kanssaan.\n\nHän piti nähtävästi tuosta toisesta naisesta, ja jos hän ystävänsä\nEastcliffin tavoin olisi ollut kyllin rikas tekemään mitä häntä\nhalutti, olisi hän nainut hänet, mutta ollen velallinen ja varojen\ntarpeessa, hän naikin nyt minut isäni rahojen tähden.\n\nSe oli häpeällistä. Se oli syntistä. En voinut uskoa, että isäni,\nasianajajat ja piispa tiesivät siitä mitään.\n\nPäätin kertoa heille, mutta ollen nuori ja kokematon tyttö, vasta\nluostarista tullut, en käsittänyt miten se oli tehtävä.\n\nEi ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Bridget tädin puoleen. Pitkän\nepäröimisen jälkeen sen tein, sillä en ollut milloinkaan otaksunut\njoutuvani pulaan, joka voisi pakottaa minua etsimään turvaa tädiltäni.\n\nOli hääpäivän edellinen aamu. Minä seurasin Bridget tädin jälkiä\nhänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen purevan maaliskuuntuulen\ntavalla, kaikkia toruskellen, kunnes tapasin hänet omassa huoneessaan.\n\nHän silitti uutta valkoista myssyä, ja kun minä astuin sisään\n(kalpeana luullakseni), laski hän kuuman rautansa alustalle\nhuudahtaen:\n\n\"Hyvänen aika, tyttö, mikäs nyt hätänä? Vilustunut aamukävelyilläsi,\nvai mitä? Eikö sitä puuhaa ole tarpeeksi ilman tätä? Ei muuta\nkuin tohtoria haettamaan. Vai sairaaksi nyt kaikkien hommain ja\nkustannusten palkaksi!\"\n\n\"Sairas en ole, täti.\"\n\n\"No sano sitten Herran nimessä mitä se on?\"\n\nMinä kerroin asiani tätini kylmäin, harmaiden silmäin tarkastellessa\nminua kaiken aikaa kultasankaisten silmälasien takaa. Ensin hän\nkuunteli hämmästyneenä, sitten hän purskahti nauruun.\n\n\"Vai _sinäkin_ olet kuullut tuon jutun?\" sanoi hän iskien uudelleen\nrautansa myssyyn. \"Mary O'Neill! minun täytyy ihmetellä sinua.\"\n\nKysyin, arveliko hän sen olevan totta.\n\n\"Kuinka minä tietäisin, onko se totta? Ja mitä se minuun kuuluu, onko\nse totta vai ei? Nuoret miehet ovat nuoria miehiä, tietääkseni.\"\n\nHän silitti edelleen ja jatkoi:\n\n\"Luulitko meneväsi naimisiin pyhimyksen kanssa? Jos joka tyttö\nalkaisi tuota tutkia, niin kyllä maailmassa vanhoja piikoja olisi,\nolisi kyllä.\"\n\nTunsin kasvojeni karahtavan punaisiksi, mutta uskalsin kumminkin\nsanoa:\n\n\"Mutta jos hän jo oikeastaan on naimisissa tuon toisen naisen kanssa?\"\n\n\"Mitä naimisissa? Kuka ajattelee naimisia sellaisessa seurassa? Puhu\nennemmin naimisista kanakopissa.\"\n\n\"Mutta jos hän kumminkin pitää hänestä, täti...\"\n\n\"Kuka sen tietää, pitääkö hän hänestä? Ja jos pitääkin, niin kyllä\nhän asiat järjestää ja laittautuu vapaaksi hänestä, ennenkuin sinut\nnai.\"\n\n\"Mutta onko se oikein?\" sanoin, jolloin täti päästi raudan käsistään\nja katseli minuun kuin olisin sanonut jotain oikein häpeällistä.\n\n\"Mary O'Neill, mitä tarkoitat? Tietenkin se on oikein. Ei kai hänellä\nkahta vaimoa saa olla, vai mitä?\"\n\nHämmennyin yhä enemmän, mutta vastasin, ettei tuleva mieheni ainakaan\n_minusta_ pitänyt, sillä muuten hän olisi useammin käynyt minua\ntervehtimässä.\n\n\"Ooh, kyllä sinä pian hänestä tarpeeksi saat. Älä siitä huolehdi.\"\n\nSanoin, etten luullut hänen edes koettaneen saada minua pitämään\nitsestään.\n\n\"Kyllä siihenkin vielä aika joutuu. Ethän vaatine häntä ihmeitä\ntekemään.\"\n\nMasentuneena yritin vielä selittää, että minua oli opetettu pitämään\navioliittoa Kaikkivaltiaan asettamana sakramenttina, rauhan ja\nrakkauden yhdistyksenä, jotavastoin...\n\nMutta Bridget täti, joka oli minua katsellut ohuita huuliaan\npilkallisesti väännellen, keskeytti minut:\n\n\"Kylläpä! Tuo kaikki on kyllä paikallaan, kun sunnuntaisin mennään\nkirkkoon, mutta arkipäiväin avioliitossa ei ole päivänpaistetta,\nsanon. Se on tykkänään käytöllinen asia. Hommataan koti, perustetaan\nperhe ja kasvatetaan lapsia -- sellaista on avioliitto, jos tahdot\ntietää.\"\n\n\"Mutta eikö rakkaus sitten ole välttämätön?\"\n\n\"Riippuu siitä, mitä rakkaudella tarkoitat. Jos tarkoitat sitä, mistä\nrunoissa ja lauluissa puhutaan -- vertavuotavia sydämiä, huokauksia\nja suuteloja ja kaikkea tuota lorua -- niin ei!\" sanoi Bridget täti\nliikutellen rajusti rautaansa.\n\n\"Sitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan rakkausavioliitoista, ja se\npäättyy tavallisesti köyhyyteen ja kurjuuteen, eikä järki-ihmisillä\nole mitään sen kanssa tekemistä. Katsele minua\", jatkoi hän\nsylkäisten raudan pohjaan, \"luuletko minun menneen rakkaudesta\nnaimisiin, kun everstin otin. En toki. Tässä on aika kelvollinen\nmies, jolla on sievät tulot', sanoin, 'ja jos minä lisään oman pienen\nosani hänen vähiin varoihinsa, niin tulemme näppärästi toimeen,\neikä haittaa, vaikkapa hän onkin jo hiukan ikämies', sanoin. Entäs\näitisi. Hän oli sitä laatua, joka menee naimisiin rakkaudesta, ja\njos olisimme antaneet hänen seurata omaa päätänsä, mihin hän sitten\nmyöhemmin olisi joutunut viisitoista vuotta kestävän sairautensa\naikana? Ei\", lopetti Bridget tätini pudottaen raskaasti rautansa\njalustalle, \"ainoa kelvollinen avioliitto on se, joka perustuu\nsiihen, että asianosaiset omaisuuden ja arvoaseman suhteen ovat\ntoistensa veroiset. Ja sellainen sinuakin nyt odottaa, tyttö, äläkä\nHerran nimessä kulje ympäri kuin mikäkin kyläluuta kuuntelemassa\nkaikkien juoruja. Sitä ei minun Betsyni tekisi, jos hän olisi saanut\nolla sinun paikallasi -- sen voin sinulle vakuuttaa, neitiseni.\"\n\nEn puhunut mitään. Rauta oli taas huimassa käynnissä.\n\n\"Rakkaus kyllä tulee aikanaan sitäpaitsi. Tulee tietenkin. Jollet\njuuri naimisiin mennessäsi rakasta miestäsi, niin rakastat häntä\nmyöhemmin. Vaimon pitää pakottaa itsensä rakastamaan miestänsä. Niin\ntäytyi minun, ja jos...\"\n\n\"Mutta ellei voi, täti?\"\n\n\"Silloin hävetään eikä puhuta enää mitään siitä.\"\n\nOli hyödytöntä jatkaa, niinpä nousin lähteäkseni.\n\n\"Niin, mene vain\", sanoi Bridget täti. \"Minua niin kiusataan toisten\nihmisten asioilla, että pääni ihan humisee. Ja Mary O'Neill\", lisäsi\nhän, seuraten minua katseillaan, kun astuin ovelle, \"koeta Herran\nnimessä näyttää hiukan iloisemmalta, äläkä murjota kuin olisit\nnielemäisilläsi kamferttia. Ei asiat sentään niin hullusti ole.\"\n\nSiinä sain. Olisi minun pitänyt se tietää. Tätini ja minä puhuimme\neri kieltä, olimme eri maata.\n\nTullessani huoneeseeni löysin sieltä kirjeen isä Danilta. Se kuului:\n\n    Rakas tyttäreni Jeesuksessa!\n\n    Peläten loukkaavani piispaa en ole uskaltanut enempää tiedustella\n    sitä juttua, josta puhuimme, mutta olen kysellyt isältäsi, ja hän\n    vakuuttaa, ettei siinä ole sanaakaan totta.\n\n    Niinpä täytyy minun otaksua, että Martin ystävämme on saanut\n    vääriä tietoja, enkä sen enempää huoli asiata miettiä. Luottaen\n    siihen, ettet sinäkään sen enempää asiata mieti.\n\n    Sinun Kristuksessa\n\n                                                   D. D.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesyhdeksäs luku.\n\n\nEn voinut seurata isä Danin neuvoa, sillä olin jo tähän aikaan\nkietoutunut lukemattomien vaikuttimien lankoihin, jotka minulle\nitselleni olivat vielä tuntemattomat. Olin siis vakuutettu siitä,\nettä Martinin kertomus oli tosi, sekä että mitä siinä kerrottiin oli\nosittain alkusyynä rikkaan morsiamen kaupittelemiseen lordi Raalle.\n\nTämä ajatus mielessäni kuljin ympäri kaiken päivää tiedustellen\nitseltäni, mitä voisin tehdä vielä nytkin, mutta keksimättä mitään,\nennenkuin yhdeksän aikaan illalla, jolloin Bridget täti heti\nillallisen jälkeen (elimme maalaistapaan) sanoi:\n\n\"Nyt vuoteisiin, kaikki tytöt! Jokaisen täytyy olla aikaisin\nliikkeessä huomenaamulla.\"\n\nJa silloin minä pujahdin yläkertaan huoneeseeni ja rupesin\nkirjoittamaan vastausta isä Danille.\n\nEn koskaan ennen ollut sellaista kirjettä kirjoittanut. Annoin koko\nsydämeni solua paperille ja kerroin, että avioliitto merkitsi minulle\nsitä mitä paavikin oli selittänyt, sakramenttia, jonka sisimpänä\nsieluna täytyi olla rakkaus, ja koska en tuntenut sellaista rakkautta\nmiestä kohtaan, jonka kanssa olin menossa naimisiin, eikä ollut\nsyytä otaksua hänelläkään olevan sitä minua kohtaan, ja koska olin\nvarma siitä, että muut syyt olivat olleet vaikuttamassa liittomme\nsolmimiseen, niin pyysin isä Dania äitini muiston nimessä, ja jos\nhän halusi nähdä minut hyvänä ja onnellisena, puhumaan puolestani\nisälleni ja piispalle vaikkapa itse kirkon ovella, ellei hän tapaisi\nheitä ennen.\n\nOli jo myöhä kun lopetin, ja luulin koko talon jo nukkuvan, mutta\nviimeisiä sanoja kirjoittaessani kuulin isäni liikkuvan alapuolella\nolevassa huoneessa, ja silloin minä äkillisen mielijohteen ajamana\nriensin alakertaan ja koputin isäni ovelle.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi hän. \"Sisään!\"\n\nHän istui paitahihasillaan ajaen partaansa kahden konttorikirjan\nnojassa olevan peilin edessä. Ylähuulella kuohuva saippuavaahto antoi\nkasvoille merkillisen, hurjan näön.\n\n\"Vai sinäkö siinä olet\", sanoi hän. \"Käy istumaan. Tällaista vielä\ntänä iltana tehtävä -- Jumala tietää, riittääkö siihen huomisaamuna\naikaa.\"\n\nKävin istumaan samaan soppeen, missä isä Dan oli istunut sinä iltana\nkun synnyin. Takkatuli oli hiiltynyt.\n\n\"Luulin sinun olevan vuoteessa tähän aikaan. Olisin toki itsekin\njo levolla, ellei olisi tätä hommaa. Katsopas\" -- hän viittasi\npartaveitsellään papereilla kasatulle pöydälle -- \"siinä näet\nvähäisen osan siitä, mitä olen tehnyt hyväksesi. Mielestäni sinun\nolisi oltava kiitollinen isällesi, tyttöseni.\"\n\nSanoin, että hän oli hyvin kiltti, ja lisäsin sitten hätäisesti:\n\n\"Mutta oletko varma siitä, että se on oikein, isä?\"\n\nKäsittämättä tarkoitustani hän naurahti.\n\n\"Oikeinko?\" virkkoi hän kääntäen nenänpäätänsä sivulle vasemman käden\npeukalolla ja etusormella. \"Ole rauhassa, kyllä se on niin oikein\nkuin lailla ja rahalla voi saada.\"\n\n\"Sitä en tarkoita, isä. Tarkoitan...\"\n\n\"Mitä?\" sanoi hän kääntyen päin minuun.\n\nVäristen ja änkyttäen puhuin asiani. En rakastanut lordi Raata. Lordi\nRaa ei rakastanut minua. Senvuoksi rukoilin häntä minun tähteni,\nhänen tähtensä, kaikkein tähden (muistaakseni sanoin äitini tähden\nmyös) siirtämään häämme tuonnemmaksi.\n\nIsäni ei ensin näyttänyt voivan uskoa korviansa.\n\n\"Siirtää? Nytkö? Kaiken tämän rahanhukan jälkeen. Ja kun kaikki jo on\nallekirjoitettu, sinetillä merkitty ja todistettu!\"\n\n\"Niin, jos sentään suostuisit, isä, sillä...\"\n\nSen pitemmälle en päässyt, sillä survaisten partaveitsensä pöydälle\nisäni ponnahti kiukustuneena pystyyn.\n\n\"Oletko hullu? Kuka sinua on tuolla tavalla riivannut? Sen\nsuurellisempaa naimiskauppaa ei koko saarella ole ennen tehty, ja\nsinä puhut siirtämisestä -- peruuttamista nähtävästi tarkoitat. Aiotko\ntehdä minusta narrin? Ja vielä viimeisellä hetkellä. Kun ei ole enää\nmuuta toimitettavaa kuin mennä kylävoudin luo ja kirkkoon!... Mutta\nkyllä älyän -- kyllä älyän mitä se on. Se on se nuori Conrad -- hän\non kirjoittanut sinulle.\"\n\nYritin kieltää, mutta isäni ei kuunnellut vastaväitteitäni.\n\n\"Älä kiellä, neitiseni. Hän on kirjoittanut kaikille -- piispalle,\nisä Danille, minulle itselleni. Käskee peruuttamaan koko naimisen, ei\nsen vähempää.\"\n\nIsäni oli kovasti kuohuksissaan ja mitteli huoneen lattiaa raskailla\naskelillaan.\n\n\"Niin juuri, vaatii peruuttamaan ja tuomitsee sen vääräksi, sanoo isä\nDan. Hauska naapuri tosiaan! Ja milläs se nulikka rehentelee, kun ei\nole itsellään penniäkään panna koko juttuun. Minun olisi kai pitänyt\nensin pyytää hänen suostumustansa! Syntiä muka! Vai ei olisi isällä\nmitään oikeutta! Tytär itsenäinen olento ja muuta sen sellaista! Jaa,\njaa! Lopen paksua todella!\"\n\nIsäni raivo yhä yltyi, ja lattia narisi hänen askelistaan.\n\n\"Entäs se nainen siellä Roomassa -- kyllä hänkin vain on uskotellut\nsinulle jos jotain. Kaikkia nykyajan hullutuksia, arvaan. Yhtä\nhulluja kaikki, miehet ja naiset, ei toinen parempi toista!\nHävyttömät!\"\n\nSuuni oli tukittu, ja luultavasti peitin kasvoni ja itkin, sillä\nhetken kuluttua isäni heltyi ja taputellen minua olkapäälle kysyi,\nenkö arvellut kuusikymmenviisivuotiaan miehen paremmin kuin\nyhdeksäntoistavuotiaan tytön tietävän, mikä oli hänelle hyväksi, ja\nenkö luullut hänen olevan selvillä siitä, että tämä avioliitto oli\nedullinen minulle, hänelle ja jokaiselle.\n\n\"Etkö usko, että teen minkä voin hyväksesi, tyttö minkä voin?\"\n\nVarmaankin änkytin jotain vastaukseksi, sillä hän sanoi:\n\n\"No, älä sitten tuskastuta minua äläkä salli Bridget tätisi\ntuskastuttaa minua hokemalla alinomaa mitä minun olisi pitänyt tehdä,\nettä hänen oma tyttärensä olisi päässyt kunniaan.\"\n\nViimein hän juron hellästi tarttui käsivarteeni ja nostatti minut\npystyyn.\n\n\"Kas niin! kas niin! mene maata nyt ja koeta nukkua. Huomenna on\nmeidän aikaisin oltava liikkeessä.\"\n\nTahtoni oli kukistettu. En voinut enää vastustaa. Virkkamatta sen\nenempää läksin huoneesta.\n\nPalatessani omaan huoneeseeni otin isä Danille kirjoittamani kirjeen\nja revin sen rikki pala palalta. Sitä tehdessäni tuntui kuin olisin\nrepinyt rikki jotain elävää -- jotain itsestäni, sydämeni ja mitä\nsiihen kuului.\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\n\nSinä yönä häiritsivät taas unet nukkumistani. Se oli jälleen tuo sama\nuni, joka toistui toistumistaan -- jäävyöhyke, jäätikköseinä ja rikki\ntallattu kynä.\n\nHerätessäni päivän sarastaessa muistin, mitä paavi oli sanonut\nhääpäivän alkamisesta katumuksella ja ripillemenolla.\n\nKoko talo oli vielä unessa, vain palvelijat keittiössä askartelivat,\nkun pujahdin ulos takaovesta ja läksin kulkemaan niittyjen poikki.\n\nRuoho oli paksussa kasteessa, ja raskaitten pilvien alla näytti\nseutu kylmältä ja ilottomalta. Kaakkoistuuli puhalsi mereltä, jossa\nvaahtopäiset laineet temmelsivät, ja kaukaa Pyhän Marian kalliolta\nkuului tyrskyjen valittava kohina.\n\nKirkkokin näytti tyhjältä ja kolkolta. Suntio koristeli\nsumeassa kuorissa korkeata alttaria liljoilla ja päivänkukilla.\nSivukappelissa, missä isä Dan saneli messua, polvistui köyhännäköinen\nnainen, pää ja hartiat punaisen ja mustanruudukkaan saalin peitossa.\n\nHän oli aivan nuori, melkein minun ikäiseni, mutta jo leski, sillä\nhänen miehensä oli hiljakkoin hukkunut sillinpyynnissä jättäen hänet\nyksin vuoden vanhan lapsen kanssa toista pienokaista odottamaan.\n\nKaiken tämän hän minulle kertoi polvistuessani hänen viereensä.\nPoloinen näytti luulevan, että muistin hänet, sillä me olimme olleet\ntoverit kyläkoulussa.\n\n\"Minä olen entinen Balla Quark\", kuiskasi hän. \"Menin naimisiin\nWillie Shimminin kanssa -- Shenistä kotoisin, muistaahan neiti. Tänä\npäivänä on vasta kuukausi siitä kun hän hukkui, mutta tuntuu kuin\nolisi siitä jo vierinyt vaikka kuinka monta vuotta. Ei kukaan voi\ntietää, miltä se tuntuu.\"\n\nHän tiesi minun naimisestani ja sanoi toivovansa menestystä minulle,\nvaikka maailma oli \"niin pimeä ja kolkko muutamille\". Minua niin\nliikutti poloisen suru, että omani melkein unohtui, ja hiipien\nhäntä lähemmäksi työnsin käsivarteni hänen kainaloonsa, ja tässä\npolvistuvassa asennossa tapasi meidät isä Dan tullessaan luoksemme\npanemaan pyhän rippileivän suuhumme.\n\nPalatessani kotiin oli siellä kova häläkkä. Palvelijat lensivät\nedestakaisin, serkkuni huutelivat yläkerrasta peljästyneitä\nkysymyksiä, ja Bridget täti vastasi vihastuneella äänellä, ja isäni\naukoi ja sulki ovia kovalla paukkeella.\n\nKun minä näyttäydyin, rauhoittuivat kaikki äkisti. Mieleeni välähti\npaikalla ajatus, että he varmaan olivat luulleet minun paenneen\ntalosta.\n\n\"Herranen aika sinua, tyttö, missä olet ollut?\" sanoi Bridget täti.\n\nMinä kerroin, ja hän rupesi minua nuhtelemaan, kun en ollut ottanut\nhevosta, vaan kastelin sukkani ja kenkäni ruohikossa, mutta isäni\nsanoi:\n\n\"Antaa olla, antaa olla! Pane kuivaa jalkoihisi ja ota siemaus jotain\nväkevää. Puolen tunnin kuluttua olisi oltava Holmtownissa.\"\n\nHaukkasin hiukan aamiaista seisoallani, automobiili ajoi portaitten\neteen, ja kahdeksan aikaan isäni ja minä pysähdyimme kylävoudin\nasunnolle, missä avioliittoni virallinen puoli oli juhlallisesti\nsuoritettava.\n\nKylävoudin virkahuone, joka oli hänen yksityisasunnossaan,\nmuistutti osittain tohtorin vastaanottohuonetta, osittain pientä\npoliisivirastoa. Seinille oli naulattu julistuksia toinen toisensa\npäälle, ja pöydällä oli raamattu, jonka kannet olivat hyvin kuluneet.\n\nAstuessamme huoneeseen ei siellä ollut muita kuin kylävouti, mutta\npian saapui herra Curphy, isäni asianajaja, hiukan hermostuttavan\nreippaana tässä kolkossa ympäristössä, ja puolen tunnin kuluttua\nsaapui tuleva mieheni lontoolaisen asianajajansa ja ystävänsä\nEastcliffin kanssa.\n\nMieleni oli kuin sumun peitossa ja minusta tuntui, että näin kaikki\nvain vilaukselta, mutta muistan, että lordi Raa näytti hyvin\nhermostuneelta ja että huomasin hänen juoneen, vaikka oli niin\nvarhaista.\n\n\"Harmillisia kaikki nämä lakipuuhat, eikö teistäkin?\" mutisi hän\nminulle syrjässä.\n\nKylävouti väänsi kasvonsa surullisiksi, otti sitten pulpetistaan\nsuuren kirjan ja pienemmän hyllyltä, ja me kävimme istumaan\npuoliympyrään ja juhlallisuus alkoi.\n\nSe toimitettiin lyhyesti ja kylmästi kuten kauppatoimitus ainakin.\nMikäli minä muistan, kuului siihen kaksi julistusta, jotka lordi Raa\nja minä lausuimme ensin todistajille ja sitten toisillemme. Toisessa\njulistettiin, ettei ollut olemassa minkäänlaista laillista estettä\navioliitollemme, toisessa että me siellä ja silloin olimme yhdistetyt.\n\nMuistan toistaneeni sanat automaattisesti, kylävoudin paksulla,\nalkoholista käheäksi käyneellä äänellään sanellessa meille\npienemmästä kirjasta ja samoin teki lordi Raa, huonosti peitetty\nkärsimättömyys äänessään.\n\nSitten kylävouti avasi suuremman kirjan, ja kirjoitettuaan ensin itse\nsinne jotain, hän käski lordi Raan kirjoittaa nimensä, ja kun se oli\ntehty, vaati hän minuakin sen tekemään.\n\n\"Pitääkö minunkin kirjoittaa nimeni?\" kysyin elottomasti.\n\n\"No, kuka muut sitten?\" naurahti herra Curphy. \"Kaunis Betsy kaiketi?\"\n\n\"Tule, tyttö, tule\", sanoi isäni tuikeasti, ja minä kirjoitin nimeni.\n\nMinulla ei ollut enää omaa tahtoa. Tässä kuten kaikessa tein mitä\nkäskettiin.\n\nIsäni antoi hiukan rahaa (pari shillingiä luullakseni) kylävoudille,\njoka repäisi lävistetyn sinisen paperikaistaleen suuremmasta kirjasta\nja ojensi sen minulle sanoen:\n\n\"Tämä kuuluu teille.\"\n\n\"Minulle?\" virkoin.\n\n\"Kelle sitten?\" sanoi herra Curphy ja alkoi taas nauraa, ja sitten\njoku mainitsi jotain naimatodistuksesta ja ettei sitä koskaan tiedä\nmilloin viisas nainen saattaa tarvita sitä.\n\nAvioliittoni virallinen puoli oli nyt loppuun suoritettu, ja lordi\nRaa, joka oli ollut hyvin rauhaton, nousi pystyyn sanoen:\n\n\"Hiton aikainen ajomatka. Onko talossa mitään hermoja vahvistavaa,\nkylävouti?\"\n\nKylävouti tokaisi jotain vastaukseksi, ja kaikki nauroivat paitsi\nisäni.\n\nSitten he jättivät minut ja menivät ruokasaliin, ja kuulin heidän\nkilistelevän laseja ja juovan toistensa terveydeksi minun istuessani\ntakkatulen ääressä toinen jalka ristikolla ja naimatodistus kädessä.\n\nAivoni olivat lamassa. Näin mahtaa hukkuvasta tuntua, kun hän vajoo\nmeren pohjattomiin syvyyksiin joutumatta kokonaan tiedottomaksi.\n\nKaikki oli niin kylmää, kolkkoa, kuollutta, tunteetonta.\n\nSininen paperiliuska oli valahtanut kädestäni kuluneelle\nuuninmatolle, kun heräsin kalvavista mietelmistäni automobiilin\npuhkinaan ja jyskyttämiseen ulkopuolella ja isäni kovaan, käskevään\nääneen:\n\n\"Tule, tyttö, jo on luullakseni aika sinun palata.\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin olin kotona omassa huoneessani ompelijaini\nkäsissä. Automaattisesti minä yhä liikuin ja antauduin toisten\nliikutettavaksi -- voimaton, tahdoton olento raukka.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesyhdes luku.\n\n\nSeuraavat kaksi tuntia häämöttävät muistissani vain epäselvien,\nohikiitävien kuvien katkelmina. Muistan että kaikki, paitsi minä\nitse, olivat hurjassa kiihtymystilassa, että serkkuni tuontuostakin\nnäkymättöminä huutelivat jostain talon sopesta, että Bridget\ntäti ilman erotusta toruskeli jokaista, että ompelijat väsymättä\nlörpöttelivät sovitellessaan ylleni hääpukua, että he tuontuostakin\npoistuivat minusta nähdäkseen paremmin työnsä vaikutusta mielihyvästä\nhuudahdellen, että tuuli ulvoi uuninpiipuissa, että kirkonkellot\nsoivat etäällä, että Pyhän Marian kalliolla meren vaikerrus yhä\nkiihtyi ja lopullisesti, että ajotien hiekalta ulkoa alkoi kuulua\nvaununpyöräin rätinää ja hevosten kavionkapsetta.\n\nKun viimeinkin olin valmis, oli minulla yllä hopealla kirjaeltu\nnorsunluunvärinen atlaspuku. Myrttiköynnöksen ja oranssinkukkien\npäälle kiinnitetty vanhoista Limerickin pitseistä tehty huntu kuului\nsamoin kuin helminauha ja suuri timanttikoriste siihen jalosukuiseen\nperheeseen, johon minut nyt naitettiin, ja luulenpa että päältäpäin\nkatsoen näytin aika iloiselta.\n\nViimein kuulin silkinkahinaa huoneeni ulkopuolelta ja portaita alas\nkulkevan puhevirran, ja sitten isäni syvä ääni sanoi:\n\n\"Onko morsian valmis? Hyvä! Aika lähteä jo, arvelen.\"\n\nHän yksin ei ollut vaivaantunut hienoksi pukeutumaan, sillä hänellä\noli yhä yllään arkivillapukunsa ja raskaat saappaansa. Eipä edes\nkukkaa hän ollut pistänyt napinläpeensä.\n\nEmme puhelleet paljoa matkalla kirkkoon, mutta hänen siinä istuessaan\nvieressäni suurena ja lämpimänä, valtasi minut jonkinlainen\nturvallisuuden tunne. Vaunujen ikkunat olivat suljetut, sillä myrsky\nalkoi minua pelottaa.\n\n\"Ei se merkitse mitään\", sanoi isäni. \"Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei\nmuuta mitään.\"\n\nPienessä kirkossa oli väkeä tungokseen asti. Lehteritkin olivat\ntäynnä kansakoululapsia. Pääni yläpuolelta kuului supattamista, joka\nmuistutti nuorten lintujen viserrystä puunoksalla, ja astuessani\nisäni taluttamana käytävää pitkin en voinut olla kuulematta urkujen\nsoiton hymistessäkin kirkon penkeistä istuvain ihmisten kuiskaavia\nhuomautuksia kummallakin puolellamme.\n\n\"Voi ihme ja kumma sentään, kuinka hän on äitinsä näköinen!\"\n\n\"Herranen aika, johan se on onneton äiti raukkansa ihan ilmi elävänä.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta tyttärellä on parempi lykky.\"\n\nLordi Raa odotti minua alttarin aidakkeen luona. Hän näytti vielä\nhermostuneemmalta kuin aamulla, ja vaikka hän yritti esiintyä\ntavallisella mielentyyneydellään, huomasin hänen kasvoillaan (tai\nolin huomaavinani) pelokkaan ilmeen, joka oli aivan outo minulle.\n\nHänen vieressään seisoi hänen ystävänsä ja todistajansa herra\nEastcliff, neilikka napinlävessä, ja pari askelta taampana oli hänen\ntätinsä, lady Margaret, kimppu ihania valkeita kukkia kädessään.\n\nOmat todistajani ja morsiustyttöni, kaunis Betsy ja Nessy MacLeod,\nriippuvilla, mustilla sulilla koristettuine hattuineen seisoivat\ntakanani. Saatoin kuulla heidän vaaleanpunaisten hameittensa kahinan\nja heidän kuiskaavan keskustelunsa epäselvän supinan sekä mustassa\nsilkkipuvussa ja puolikuunmuotoisessa myssyssä upeilevan Bridget\ntädin nuhteet hänen käskiessään heitä vaikenemaan ja näyttämään\nrauhallisilta.\n\nÄkkiä olin tietoinen siitä, että kuorissa kajahti kellonääni, että\nurut olivat lakanneet soimasta, että sipinä ja yskiminen kirkossa\noli vaiennut, että joku sanoi: \"Seisokaa siinä, teidän armonne\",\nettä lordi Raa hermostuneesti naurahtaen kysäisi: \"Tässäkö?\" ja\nasettui viereeni seisomaan, että kynttiläin valaisema ja kukilla\nlastattu alttari oli vastapäätä minua ja että piispa juhla-asussaan,\nisä Dan messupaidassaan ja stolassaan ja kirkonpalvelija, jolla\noli kannettavana kirja ja pyhää vettä sisältävä astia, alkoivat\njumalanpalveluksen.\n\nEnsi aluksi piispa luki lyhyen litanian, missä pyydettiin Jumalan\nsiunausta toimitukselle, jonka oli yhdistettävä kaksi Hänen lastansa\npyhän aviosäädyn siteisiin. Sen kestäessä minä en kuullut muuta\nkuin tuulen pieksemistä kirkon ikkunoita vasten, kellon etäistä\nkumajamista Pyhän Marian kalliolta ja lopuksi sisäisen äänen yhäti\nuudistuvaa kertaamista: \"En rakasta häntä! En rakasta häntä!\"\n\nMutta tuskin oli varsinainen vihkimistoimitus alkanut, niin minut jo\nvaltasi juhlallinen pelko ja pyhä kunnioitus sen valtavuutta kohtaan\nja tunne siitä, että Jumala itse johti ja opasti minua, vähäistä\nlastansa, tahtonsa mukaan.\n\nMitä se minua liikutti, että tätä avioliittoa oli niin arvottomasti\nvalmistettu, jos Jumala oli sen laatija? Jumala laati kaikki\navioliitot, jotka Hänen kirkkonsa siunasi, ja siksipä Hän ohjasi\nkaikki inhimilliset pyyteet omaan hyvään päätökseensä, olivatpa ne\nsitten vaikka kuinka halvat ja itsekkäät.\n\nKun tämä ajatus oli käynyt minulle selväksi, hupeni kaikki\nmuu mitättömäksi, eivätkä mitkään soraäänet kyenneet tätä\nmielenylennystäni masentamaan.\n\nMutta vihkimistoimituksella näytti olevan aivan päinvastainen\nvaikutus lordi Raahan. Hänen hermostumisensa yltyi silminnähtävästi,\nvaikka hän teki parhaansa salatakseen sitä huolettomaan käytökseen,\njoka toisinaan vivahti ivalle.\n\nNiinpä kun piispa astui alas luoksemme ja sanoi:\n\n\"James Charles Munster, tahdotko ottaa tämän Maryn lailliseksi\naviovaimoksesi Pyhän Äitimme, Kirkon sääntöjen mukaisesti\", mieheni\nänkytti vastauksensa katkonaisin sanoin ja mutisi sitten itsekseen:\n\"Luulin olevani kerettiläinen.\"\n\nMutta kun sama kysymys asetettiin minun vastattavakseni, ja isä Dan,\njoka otaksui minun olevan hyvin hermostuneen, nojautui puoleeni\nkuiskaten: \"Ei pidä tuskailla, lapseni, ole rauhallinen\", niin minä\nvastasin äänekkäästi, selvästi ja epäröimättä:\n\n\"Tahdon.\"\n\nKun mieheni oli pantava sormus sekä kulta ja hopea tarjottimelle\n(sitä tehdessään hän hapuili niin taitamattomasti, että pudotti\nne ja pudotti ne vielä toisenkin kerran, kun hänen oli ne jälleen\nkorjattava tarjottimelta siunauksen jälkeen, nauraen liian kuuluvasti\nomalle kömpelyydelleen) ja toistettava piispan jälkeen: \"Tällä\nsormuksella minä otan sinut aviopuolisokseni; tämän kullan ja hopean\nminä sinulle annan; ruumiillani minä sinua palvelen ja kaiken\nmaallisen omaisuuteni minä sinulle lahjoitan\", niin hän tarjosi\nminulle sormuksen hitaasti ja kankeasti.\n\nMutta minä otin sen vapisematta, sillä mietin, että huolimatta\nkaikesta, mitä olin hänen elintavoistaan kuullut, tämä sakramentti\nteki hänet minun omakseni.\n\nMuistan, että juhlamenojen aikana isä Dan tuontuostakin puhutteli\nminua hiljaa ja hyväillen, kuten lasta, mutta minä en kaivannut hänen\ntukeansa, sillä voimani tuli korkeammasta lähteestä.\n\nMuistan myöskin, että huomautettiin jäljestäpäin vastanaineiden\nitsepintaisesti karttaneen toistensa katseita, mutta minä\npuolestani en katsonut mieheeni syystä, että vihkisanat, rukouksen\ntavoin puhdistaen ja pyhittäen mieleni, palauttivat muistiini\npienen päivänpaisteisen kirkon, missä Mildred Bankes oli tehnyt\nnunnalupauksensa.\n\nVihkimistoimituksen loputtua seurasi häämessu, ja se kiihotti\nylimmilleen hartauteni innoittumisen, joka minua tuki.\n\nIsä Dan luki epistolan, joka alkoi: \"vaimot olkoot miehillensä\nalamaiset\", ja sitten piispa luki evankeliumista, lopettaen: \"Niin\nhe siis eivät ole kaksi, vaan yksi liha; mitä senvuoksi Jumala on\nyhteenliittänyt, ei pidä ihmisen erottaman.\"\n\nKun viimeiset sanat oli lausuttu, niin lordi Raa ja minä, ollen nyt\nmies ja vaimo, menimme sakastiin merkitsemään nimemme kirkonkirjaan,\neikä vielä silloinkaan mielenlujuuteni horjunut. Tartuin kynään\nja piirsin nimeni vavistuksetta. Mutta tuskin se oli tehty, kun\nkuulin ympärilläni keveän, nauravan keskustelun sekavata hälinää --\nensin piispan äänen (siinä oli hyvin maailmallinen sävy) ja sitten\nisäni ja sitten mieheni ja sitten useiden muiden äänet. Ja samassa\nsilmänräpäyksessä, siinä tuokiossa, niin äkisti kuin lumihiutale\nsulaa virran pyörteessä, tunsin vihkiäisjuhlallisuuden esiinloihtiman\ntunnelman särkyvän.\n\nOlen jälkeenpäin kuullut, että silmäni olivat tällä hetkellä niin\nkosteat, että luultiin minun itkeneen koko toimituksen ajan. En\ntiedä, oliko siinä perää, sen vain muistan, että tunsin jonkinlaista\nsisäistä väristystä, ja tuntui kuin olisi sieluni herännyt\npäihdyttävästä juomasta.\n\nUrut alkoivat soittaa häämarssia, ja mieheni pisti käsivarteni\nkainaloonsa sanoen: \"Tule.\"\n\nKirkossa odottavasta väkijoukosta kuului äänekästä kuiskailemista,\nja astuessamme ovea kohti näin aaveentapaisten kasvojen hymyilevän\nminulle joka puolelta ja kuulin aavemaisten äänten kuiskailevan\nmuistuttaen merenrantaa huuhtovain aaltojen kaukaista loiskinaa.\n\n\"Voi sentään, kuinka se on valkoinen\", sanoi joku, ja sitten joku muu\nlisäsi -- en voinut olla sitä kuulematta:\n\n\"Niin, niin, ei sitä tiedä, oliko isä oikeassa, kun sen teki.\"\n\nEn katsonut kehenkään, mutta oikealla näin Martinin äidin pyyhkivän\nsilmiänsä ja sanovan jollekin vieressään -- kaiketi tohtorille:\n\n\"Jumala siunatkoon sitä kultamurua, herttainen hän aina oli.\"\n\nMyrsky oli yltynyt, ja kun suntio avasi meille oven pidellen sitä\nkaikella voimallaan myrskyä vastaan, tempasi vihuri päästäni hunnun\nsekä myrtti- ja oranssiseppeleen ja viskasi ne kirkkoon.\n\n\"Varjelkoon sentään\", sanoi joku -- se oli Tommyn ystävä Johnny\nKristofer -- \"ei tästä ole paha lykky kaukana.\"\n\nKylän soittokunta oli järjestynyt tielle seisomaan ja kirkkopihalle\ntullessamme se alkoi puhaltaa iloista säveltä. Seuraavassa tuokiossa\nistuin mieheni kanssa vaunuissa matkalla kotiin.\n\nHän oli nyt sen verran tointunut vihkiäisten pelottavasta\nvaikutuksesta, että saattoi puhua siitä pilkallisesti.\n\n\"Koskahan tämä narrinleikki mahtaa olla lopussa?\" virkkoi hän.\n\nMyrsky oli paiskannut tien poikki nuoren puunrungon, niin että\najurimme oli astuttava alas siirtämään se syrjään.\n\n\"Hiton paha ylimeno, pelkään. Toivoakseni kestät hyvin merimatkaa.\nMinun täytyy olla Lontoossa huomisaamuna, kuten tiedät.\"\n\nIsäni veräjällä seisoi Tommy toveri totisen näköisenä, lakki\nkourassaan, riemuporttinsa alla, jossa oli luettavana (niin hyvin\nkuin saatoin tuulelta, joka repeli kukkia irti ja sirotteli niitä\nmaahan): \"Jumala Siunatkoon Onnellista Morsianta\".\n\nKun saavuimme talomme ovelle, seisoi siellä joukko palvelustyttöjä\nmeitä odottamassa. He pitelivät kiinni valkeasta myssystään ja\nkokivat hallita esiliinojansa, jotka kieppuivat heidän mustain\nhameidensa kupeilla. Astuessani ulos vaunuista he puhuttelivat minua:\n\"teidän armonne\".\n\nMieheni ja minä menimme saliin ja seisoessamme vieretysten\nuuninmatolla, näin peilissä vilauksen kasvoistani. Ne olivat\nkalmankalpeat ja muistuttivat suurine, tuijottavine silmineen\nsurkastunutta kasvia. Sovitin helmet uudelleen kaulalleni ja\ntimanttikoristeen epäjärjestykseen joutuneeseen tukkaani.\n\nToiset vaunut saapuivat melkein heti jäljestämme, ja vieraat alkoivat\ntulvia huoneeseen ja onnitella meitä. Ensin tulivat serkkuni, jotka\nolivat niin pahoillaan hävityksestä, jonka alaiseksi heidän oma\nulkomuotonsa oli joutunut, etteivät kiinnittäneet paljon huomiota\nminuun. Sitten tuli Bridget täti tukien kädellään puolikuunmuotoista\nmyssyään ja huutaen:\n\n\"Voi sinua onnellista lasta! Mutta minkälainen tuuli! Tällaista ei\nole ollut siitä päivin kun sinä synnyit.\"\n\nSamassa tupsahti isänikin sisään tuulenpuuskan tavalla sanoen:\n\n\"Minä olen ylpeä sinusta, tyttö. Oikein ylpeä! Reimasti sinä\nkäyttäydyit!\"\n\nSitten tuli lady Margaret, joka suuteli minua lausumatta monta sanaa,\nja viimein suuri ja sekalainen seura loistavapukuisia ystäviä ja\nnaapureita, pääasiallisesti saaremme \"ylimystöä\", joka tuhlasi monet\nmoniset \"teidän armonne\" minua puhutellessaan, ikäänkuin heille\nitselleenkin koituisi hiukan kunniaa siitä.\n\nMuistan että seisoessamme siinä vieretysten, mieheni ja minä,\nvastaanottamassa heidän jotakuinkin mauttomia onnittelujaan, minut\nvaltasi epämääräinen iloisuus, ja minä myhäilin ja nauroin, vaikka\nsydämeni oli pakahtua, sillä vihkiäisjuhlallisuuden vaikutus oli\nhälvenemässä kylmään pimeyteen, kuten yöllinen pakovesi, kun kuunvalo\non sen jättänyt.\n\nEikä minua lohduttanut se, että mieheni, joskin ulkonaisesti\nmoitteettomana käytökseltään, suhtautui koko tähän juhlallisuuteen\nja vieraisiin tavalla, josta selvästi huomasin jonkinmoista huonosti\nverhottua ylenkatsetta pilkistävän esiin.\n\nMonesti olen sen jälkeen ihmetellyt, eikö isäni omatunto liikahtanut\nhänen silmäillessään tytärtään, joka seisoi siinä kalpeana sen\nylhäisen suvun jalokivillä koristeltuna, josta hänelle oli ostettu\nsulhanen -- ja eikö hän ajatellut, minkälaista pyhän liiton\npilkkaamista hän oli harjoittanut tyydyttääkseen ylpeyttään,\nturhamaisuuttaan, ehkäpä kostonhaluaankin.\n\nMutta kaikki oli nyt yhdentekevää. Minä olin lordi Raan vaimo.\nLain, maailman ja kirkon silmissä me olimme yhteenliitetyt\nperuuttamattomilla siteillä.\n\n    MARTIN CONRADIN LISÄYS.\n\n    Minä en ole mystillisyyteen enkä spiritismiin taipuva, mutta\n    mainitsen vain todistuksena siitä salaperäisestä inhimillisen\n    myötätunnon siteestä, joka saattaa vallita etäällä oleskelevain\n    ystävysten välillä, että sillävälin kun rakastettuni kävi läpi\n    tällaisen hurjan kamppailun ja uneksi jää vyöhykkeistä ja\n    rikkitallatusta kynästä, se laiva, johon kuuluin, oli ajautunut\n    kiinni ahtojäihin 76:nnella leveysasteella, Charcot Bayn luona\n    olevan jäätikön edustalla ja että sillävälin kun me siellä,\n    suljettuina kaikesta yhteydestä maailman kanssa, olimme avuttomat\n    kuin puupölkyt emmekä voineet muuta tehdä kuin tuskitella,\n    kiroilla ja polkea jalkaa, aina kun laivankyljet rusahtelivat\n    jäitten puristuksessa, niin omat ajatukseni valveilla ollessani\n    ja nukkuessani alati lentelivät rakkaani luo jonkinlaisena\n    ikävöivänä rukouksena, ettei hän taipuisi painostukseen, jonka\n    alaisena niin kirotun varmasti tunsin hänen olevan.\n\n                                                          M. C.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nNAINEN JA HÄNEN MIEHENSÄ\n\n\n\n\n\nLEMPIVIIKKONI.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nPiispan ja isä Danin tultua soitettiin ruokakelloa ja menimme kaikki\naamiaiselle.\n\nAamiainen oli katettu uuteen ruokasaliin, joka nyt oli valmis ja ensi\nkerran käytännössä.\n\nSe oli pramea huone, monihaaraisilla, lattialla seisovilla\nkynttiläjaloilla, suurilla peileillä ja kultapuitteisilla Lauluilla\nkoristeltu -- muistuttaen sitä salia, jota oli yritetty jäljitellä,\nkuten ylen komeasti vaatetettu nainen muistuttaa hienosti vaatetettua\nnaista.\n\nIsäni istui pöydän päässä, piispa, lady Margaret ja Bridget tätini\nhänen oikealla ja minä, mieheni, kaunis Betsy ja herra Eastcliff\nhänen vasemmalla sivullaan. Asianajajat ja holhooja istuivat\nkeskivälissä, isä Dan ja Nessy MacLeod pöydän alapäässä ja muut\nvieraat, ystäviä ja naapureita suuri joukko, kirkasvärisiä kukkia\npovellaan ja napinlävessä, istuvat heidän välissään.\n\nAamiaista syödessämme raivosi vihuri kaiken aikaa ulkona, ja\npöydässä istuvain ihmisten äänet hukkuivat monesti sen ulvontaan.\nJoku -- Bridget täti se mahtoi taas olla -- huomautti, ettei minun\nsyntymäpäivästäni asti oltu sellaista päivää nähty ja että se oli\nkuin \"kohtalon sormi\".\n\n\"Vaiti, vaimo!\" sanoi isäni. \"Me elämme kahdennellakymmenennellä\nvuosisadalla. Kuka nyt enää uskoo vanhain akkain ihmeisiin?\"\n\nIsäni oli tavattoman kiihtynyt, ja kiihtyneenä ollessaan hän\ntavallisesti käytti lapsuudenaikansa talonpoikaiskieltä. Toisinaan\nhän mitään puhumatta käskevästi kohotellen silmäkulmiaan kuljetti\nkatseensa pitkin upeata huonettansa ja niitä ylhäisiä vieraita, jotka\nsiellä olivat saapuvilla, toisinaan hän kuiskaili Blackwaterista\ntuotetuille tarjoilijoille olemaan vikkelämmät, toisinaan hän niin\nkovaäänisesti, että kaikki muut äänet hiljenivät huoneessa, huuteli\npöydän eri paikoilla istuville tutuilleen ystävällisiä tervehdyksiä\nja kompasanoja.\n\nEi milloinkaan ennen oltu Ellanissa nähty niin eriskummaista\nsuurellisuuden ja maalaistapojen sekoitusta. Mieheni näytti\ntarkastavan kaikkea osittain huvitettuna, osittain ylimielisen\npilkallisesti, ja useasti näin hänen monokkeli silmässään katseillaan\netsivän Eastcliff ystäväänsä, mutta tämä kallisteli usein suurta\nkonjakkikarahvia ja kilisteli kaikkein kanssa.\n\nOlin nyt hyvin hermostunut, mutta teeskentelin kuitenkin iloisuutta,\nvaikka sydämeni oli kylmä ja sairas. Muistan että minulla oli\nerinomainen kyky kuulla yhtähaavaa miltei kaikki keskustelut pöydän\neri osissa ja että minä nauroin melkein kaikkien kanssa.\n\nKaunis Betsy, joka istui herra Eastcliffin vieressä, tiedusteli\nhäneltä, aikoiko hän tästä lähtien useammin kunnioittaa saartamme\nkäynneillään, kun hänen ystävänsä oli naimisissa täällä.\n\n\"Mutta Betsy kulta\", sanoi mieheni, \"kuka asuisi tässä Jumalan\nhylkäämässä paikassa, ellei ole pakko?\"\n\n\"Vai Jumalan hylkäämä paikka?\" sanoi isäni. \"Saattaa kyllä olla --\nmutta niin käkikin sanoi syötyään ensin munat rastaan pesästä ja\njätettyään sen koreaan kuntoon.\"\n\nBridget tätini jutteli lady Margaretille äidistäni itkunsekaisella\näänellä ja sanoi luvanneensa hänen kuolinvuoteellaan pitää huolta\nhänen lapsestaan, ja hän olikin tunnollisesti pitänyt sanansa, sillä\nhän oli aina pitänyt minua enemmän esillä kuin omaa tytärtään, vaikka\nolihan hänen armonsa myönnettävä, että Betsy oli kaunis tyttö, ja nyt\nolisi varsin hankalaa löytää hänelle sopiva mies seudulla, kun lordi\nRaa oli mennyt naimisiin.\n\n\"Niinpä niin, rouva MacLeod\", sanoi mieheni vilkaisten merkitsevästi\nystäväänsä, \"enpä usko täällä olevan montakaan, jotka voivat pitää\nhevosia ja vaunuja.\"\n\n\"Totta kyllä\", sanoi isäni, \"mutta sitä runsaammin on niitä, jotka\nvoivat tehdä velkoja.\"\n\nAamiainen oli viimeinkin lopussa, ja viimeinen tarjoilija oli tuskin\npoistunut, kun isäni nousi pystyyn puhetta pitämään.\n\n\"Ystävät kaikki\", sanoi hän, \"nuori pari aikoo vielä ennättää\niltapuolilaivalle.\"\n\n\"Tässä ilmassa?\" sanoi joku, viitaten kattoikkunoihin, joiden takana\ntaivas vetäytyi mustiin pilviin.\n\n\"Turhia! Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään, niinkuin jo\ntytöllenikin tässä sanoin. Mutta vävypoikani lordi Raa\" (äänekkäät\nhyvähuudot, muutama naurahdus ja meluava pöydän takominen\nnyrkeillä seurasivat näitä sanoja) \"vävypoikani sanoo, että hänen\non oltava Lontoossa huomisaamuna, ja tänä aamuna tyttäreni on\nvannonut tottelevaisuutta... Mitä nyt, monseignor? Eikö juuri\ntottelevaisuutta? No jotain sentapaista sitten, niin että hänen on\nlähdettävä miehensä kanssa. Niinpä siis täyttäkää lasinne reunoja\nmyöten ja juokaa morsiamen ja sulhasen malja.\"\n\nNiin pian kuin kädestä käteen kulkevain karahvien helinä oli\ntauonnut, isäni alkoi uudelleen puhua.\n\n\"Tämä on elämäni uljain päivä. Se on se päivä, jonka saavuttamiseksi\nolen tehnyt työtä, orjaillut ja koonnut, ja nyt se viimeinkin on\nkoittanut.\"\n\nHyväksymisen huutoja kuului jälleen.\n\n\"Mitä sanoittekaan kirkossa, herra Curphy? Aika tuo koston\nmatkassaan. Niin tekee. Katsokaa minua.\"\n\nIsäni työnsi peukalonsa liiviensä hiha-aukkoihin.\n\n\"Kaikki te tiedätte, kuka minä olen ja mitä syntyperää.\"\n\nMieheni pani monokkelin silmälleen ja katsahti ylös.\n\n\"Minä olen kotoisin Curraghin multamajasta, ei kovinkaan kaukaa\ntäältä. Isäni tap... mutta jääköön se nyt tässä sanomatta. Kun hän\njätti meidät, ei ollut laiskan penkillä istuminen, eipä vainkaan --\nminut pantiin raatamaan maata, ja äiti kitki rikkaruohoja monelle\nteistä isillenne, meinaan -- yhdeksän penceä päivässä kuivina päivinä\nja kuusi penceä muulla säällä. Kun minä olin pikkuinen pojan naskali,\nkiroili minua muuan komeissa vaunuissa ajava herrasmies ja äidilleni\nantoi ruoskaniskuja hänen... mutta olkoon sekin sanomatta. Siitä\npäivin olen luullakseni potkaissut itseni aimo tavalla eteenpäin ja\ntänä aamuna olen naittanut tyttäreni saaren ylhäisimpään sukuun.\"\n\nSeurasi taas voimakkaita hyvähuutoja, mutta ne miltei hukkuivat\nsateen ankaraan ropinaan kattoikkunoita vasten.\n\n\"Monseignor\", huusi isäni paisuttaen äänensä yhä kovemmaksi, \"mitä te\ntaas siellä Roomassa puhuitte Jumalan myllyistä?\"\n\nJalokivistä säteilevää ristiänsä kopeloiden ja leppeästi myhäillen\npiispa selitti isälleni, mitä sillä lauseparrella tarkoitettiin.\n\n\"Totta on, totta on. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti, mutta\ntavattoman pientä ne jauhavat. Yhdeksäntoista vuotta sitten\nluulin olevani toiveitteni perillä yhtä varmasti kuin tänä aamuna\nvuoteeltani, noustessani. Jos tämä tyttöni tässä olisi syntynyt\npojaksi, niin hän istuisi siinä missä hänen armonsa nyt istuu. Mutta\nlopussa kiitos seisoo! Poikaa en tosin ole saanut, mutta olenhan\nsaanut vävypojan sensijaan, ja kun pojan poika syntyy, on hän oleva\nrikkain mies, joka koskaan on Raa-linnassa kulkenut, ja koko Ellianin\nkruunaamaton kuningas.\"\n\nNäitä sanoja seurasi hyväksymisen myrsky, joka rajuilman pauhuun\nsekaantuen yltyi korvia huumaavaksi meluksi.\n\n\"Nykyaikaan haastetaan niin paljon isistä ja lapsista -- että muka\ntyttäret ovat riippumattomia olentoja ja sen semmoista. Mutta\nosoittakaa minulle tytär, joka voisi tehdä enemmän omaksi hyväkseen\nkuin minun tyttöni isä on tehnyt hänen hyväkseen. Hänellä on suuret\nrikkaudet, hänen miehellään suuri nimi, ja mitäs muuta tässä sitten\nenää kaivataan?\"\n\n\"Ei niin mitään\", huudettiin eri osista huonetta.\n\n\"Naapurit\", sanoi isäni silmäillen ympärilleen tyytyväisesti\nmyhäillen, \"ennenkuin juomme puheeni maljan, pyydän piispaa puhumaan\nteille. Se on suuri mies, tää piispa, enkä Jumal'auta tiedä, mitä\ntästä naimaliitosta olisi tullut, ellei hän olisi ollut sitä\nhommaamassa.\"\n\nYhäti hymyillen ja jalokiviristiänsä sormeillen piispa alkoi puhua\ntavallisella leppeällä ja sulavalla äänellään. Hän oli lujasti\nvakuutettu siitä, että Kirkko oli tänä aamuna siunannut erittäin\nonnellisen ja lupaavan liiton. Eriuskolaisten kesken solmittuja\navioliittoja vastaan voitanee kyllä muistutuksia tehdä, mutta Kirkko\nei ole koskaan kieltänyt niitä, kun olosuhteet ovat olleet edulliset,\nja hänen armonsa (näitä sanoja seurasi syvä kumarrus miehelleni) oli\nkäyttäytynyt perin jalomielisesti tässä suhteessa.\n\nMitä tulee nerokkaan ja tuiman isäntämme huomautukseen nykyajan\nmielettömistä ja vaarallisista mielipiteistä isän ja tyttären\nkeskinäisistä suhteista, tahtoi hän huomauttaa, että miehen ja vaimon\nkeskinäisistä suhteista levitettiin vieläkin mielettömämpiä ja\nvaarallisempia mielipiteitä.\n\nMutta jo kirkon varhaisimmilta ajoilta asti olivat nämä suhteet\nhyvin tarkoin määritellyt. \"Vaimot olkoot miehillensä alamaiset\",\nsanotaan epistolassa, joka luettiin tänä aamuna, ja samaa toistettiin\nloppurukouksessakin, jossa käsketään vaimoa pysymään uskollisena\nmiehellensä ja olemaan rakastettava kuin Raakel, viisas kuin Rebekka\nja kuuliainen kuin Saara.\n\n\"Ihanata!\" kuiskasi Bridget tätini lady Margaretille. \"Sellainen minä\nitse aina olin rakkaan everstin eläessä.\"\n\n\"Morsian ja sulhanen!\" huusi isäni, ja kaikki nousivat pystyyn\nmeluten ja huutaen: \"Lordi Raan terveydeksi! Lordi Raan terveydeksi!\"\n\nPuheiden kestäessä mieheni oli kaiken aikaa rauhatonna vääntelehtinyt\ntuolillaan. Hän oli myös ahkerasti kallistanut viinikarahvia, niin\nettä kun hän nousi vastaamaan, hänen silmänsä olivat jotakuinkin\nsumeat.\n\nVenyvällä äänellään hän kiitti piispaa ja lausui, että päättäessään\nnaida minut, hän ei ollut koskaan ajatellut esiintuoda mitään esteitä\nuskontoon nähden. Mitä tuli uudenaikaisiin mielipiteisiin miehen\nja naisen keskinäisestä suhteesta, ei hän arvellut luostarissa\nkasvatetun nuoren tytön antavan hänelle paljonkaan luulla siinä\nsuhteessa.\n\n\"Eipä luulisi\", huusi isäni. \"Kyllä minä siitä vastaan.\"\n\n\"Niinpä siis kiitän teitä omasta ja perheeni puolesta\", jatkoi\nmieheni, \"ja... Ah, niin, tietysti (tämä sanottiin lady Margaretille)\nkiitän teitä myös vaimoni puolesta ja... ja niin ei sitten muuta\nmitään.\"\n\nMinua vilusti ja hävetti ja tunsin voivani pahoin. Verivirta\nsyöksähti kasvoilleni punaten ne hiusmartoon saakka.\n\nKaikissa näissä hääpuheissa ei oltu sanallakaan mainittu minua -- ei\npuhuttu mitään siitä todellisesta minusta, jolla on elävä sielu ja\noikeus tulevan onnen vaatimuksiin. Kun mieheni kävi jälleen istumaan,\nhalusin itkeä, mutta käsittämättömän mielijohteen valtaamana\npurskahdin sen sijasta väkinäiseen nauruun.\n\nÄkkiä kuulin jonkun taas puhuvan. Se oli isä Dan. Hän oli aivan\nhuomaamatta noussut pystyyn paikaltaan pöydän alapäässä. Näin hänen\nväljän nuttunsa, joka oli saumoista hyvin kulunut; näin hänen\npyöreät, hehkuvat kasvonsa; kuulin hänen lempeän irlantilaisen\näänensä väräjävän, josta päätin hänen olevan syvästi liikutetun; ja\nsilloin painui pääni alas, sillä tiesin, mitä oli tulossa.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskolmas luku.\n\n\n\"Herra O'Neill\", sanoi isä Dan, \"sallitaanko pitäjänpappinne puhua,\nvaikkei hänelle ole pidetty puhetta?\"\n\nIsäni vastasi jotain, ja ruokasaliin tuli äkkiä syvä hiljaisuus. En\ntiedä taukosiko myrsky tuokioksi vai oliko se vain kiihtyneitten\nhermojeni kuvittelua, mutta minusta oli nyt aivan hiljaista.\n\n\"Paljon on puhuttu siitä avioliitosta, jota olemme tänä päivänä\ntäällä juhlineet, mutta minusta tuntuu, että jotain on unohtunut.\nMitä on avioliitto? Onko se jonkun sopimuskirjan päättäminen? Onko se\nnimien merkitseminen kirkonkirjoihin? Onko se edes valan vaihtaminen\nalttarin edessä? Ei! Avioliitto on pyhä liitto, jonka kaksi sielua\ntekee keskenään, mies naisen kanssa ja nainen miehen kanssa,\nkuuluakseen toisilleen ikuisesti, niin ettei mikään onnettomuus,\nei mikään elämän myrsky, ei mikään synti voi heitä erottaa. Tätä\nmerkitsee avioliitto, ja me olemme tänäpäivänä kutsuneet Jumalan ja\nihmiset todistamaan tämän pyhän siteen solmiamista.\"\n\nSydämeni jyskytti kovasti. Kohotin pääni ylös, ja silmäni säteilivät\nluullakseni. Vilkaisin piispaan. Huomasin hänen kasvoistaan, että hän\noli kiukustunut.\n\n\"Herra O'Neill\", huusi isä Dan korottaen vapisevan äänensä, \"te\nsanotte, että tyttärellänne on suuria rikkauksia ja hänen miehellään\nsuuri nimi, ja mitä muuta enää sitten kaivataan? Minä sanon, mitä lie\nkaipaavat, sir. He kaipaavat rakkautta, rakkautta molemmin puolin,\njotta hyvyys ja onni voisi heitä seurata, ja jos heillä on se, on\nheillä jotain, jota ei voi ostaa rikkaudella eikä korkealla arvolla.\"\n\nPääni oli taas painuksissa, mutta alta kulmain saatoin nähdä,\nettä koko seurue istui kuin lamauksissa. Mieheni vain liikahteli\ntuolillaan, ja piispa hypisteli kultavitjojaan.\n\n\"Piispani\", puhui isä Dan edelleen, \"on lausunut meille, että\nvaimon on alistuttava miehensä tahdon alaiseksi ja oltava hänen\nsilmissään rakastettava, viisas ja kuuliainen. Mutta eikö miehelläkin\nkohdastansa ole vastaavia velvollisuuksia vaimoansa kohtaan? Eikö\nsanota, että hänen on luovuttava hänen tähtensä kaikesta muusta ja\nkaikista muista ja pitäydyttävä häneen ja pysyttävä hänessä ja heidän\npitää tulla yhdeksi lihaksi? Eikö kuulu niin jumalallinen käsky?\"\n\nSydämeni löi niin kovasti, etten lähinnä seuraavia sanoja kuullut.\nKun jälleen saatoin kuulla, puhui isä Dan:\n\n\"Ajatelkaa, mitä avioliitto merkitsee naiselle -- nuorelle tytölle\nvarsinkin. Se merkitsee vanhojen siteiden katkeamista, uuden elämän\nalkamista, matkaa tuntemattomaan maailmaan, josta ei enää voi palata.\nHeikkoudessaan ja avuttomuudessaan hän on riippuvainen, ensin\nisästään, sitten miehestään, ensin isän turvasta, sitten miehen. Mitä\nhän sitten tuo miehelle, joka hänet nai? Itsensä, kaiken, mitä hän\non, kaiken, miksi hän saattaa tulla, miehen muodostettavaksi, miehen\nturmeltavaksi, eikä hän milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan\nvoi olla sama kenellekään muulle miehelle, koko elinaikanansa.\"\n\nHartaammin kuin koskaan ennen halusin nyt paeta pois huoneesta.\n\n\"Ystävät\", huudahti isä Dan, \"sulhasta emme tunne paljon tässä\nseurakunnassa, mutta morsiamen tunnemme.\n\n\"Olemme tunteneet hänet koko hänen elämänsä ajan. Me tiedämme,\nminkälainen hän on. Ainakin minä tiedän. Minäkin olen hänen isänsä.\nMinä olin tässä talossa, kun hän syntyi. Minä kastoin hänet. Minä\notin hänet sen enkelin sylistä, joka hänet synnytti. Siispä hän on\nminunkin lapseni. Jumala siunatkoon häntä...\"\n\nHänen äänensä katkesi -- minä nyyhkytin -- vaikka hän puhui niin\näänekkäästi, saatoin tuskin kuulla häntä, saatoin tuskin nähdä häntä\n-- tiedän vain, että hän oli kääntynyt meidän puoleemme ja kohotti\nvapisevaa kättänsä miestäni, kohti.\n\n\"Hän on minunkin lapseni, sanon, ja nyt, kun hän jättää meidät,\nnyt, kun te viette hänet pois meiltä, vannotan teitä, armollinen\nherra, olemaan hänelle hyvä ja uskollinen, koskapa teidän kerran on\nvastattava hänen sielustaan.\"\n\nEn tiedä, sanoiko hän vielä muutakin. Tästä hetkestä alkaen minä olin\nkuuro ja sokea kaikelle. Olin kumminkin tietoinen siitä, että isä\nDanin lakattua puhumasta salissa vallitsi kiusallinen äänettömyys.\nSeurue tuntui olevan hämmästynyt, jopa hiukan harmistunutkin,\ntullessaan näin odottamatta työnnetyksi liikuttavan kohtauksen\nkeskelle. Piispa näytti suuttuneelta, isäni nololta, ja mieheni,\njoka yhä ahkerasti oli kallistellut konjakkilasia, mutisi jotain\n\"saarnasta\".\n\nOli tarkoitettu, että herra Eastcliff puhuisi morsiustytöille, ja\nkaunis Betsy kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli valmistanut\nhyvin sukkelan puheen, mutta jokainen tunsi, ettei puheidenpidosta\nenää voinut tulla mitään. Seurasi hetkinen noloa puhelua, ja sitten\nisäni katsoi kelloa ja sanoi olevan ajan meidän lähteä, jos mielimme\nennättää laivalle, ja niin minut vietiin yläkertaan vaihtamaan pukua.\n\nPalatessani alakertaan matkapuvussani soopelinnahat hartioillani,\noli koko seura koolla hallissa ja kaikki puhelivat yhtähaavaa, jotta\nhuone sorisi kuin vesi padassa.\n\nJokainen vuorostansa alkoi nyt minua hyvästellä. Nessy MacLeod\nkuiskasi minulle salavihkaa, että isäni oli niin erinomainen mies.\nKaunis Betsy sopotti, että herra Eastcliff oli niin kaunis ja että\nheillä oli niin samat harrastukset ja sama maku, että hän toivoi\nminun pyytävän häntä Raa-linnassa käymään takaisin tullessani.\nBridget tätini, jota ympäröi joukko osanottavaisia naisia (niihin\nlady Margaret luettuna, joka huomattavasti yritti olla ystävällinen)\npyyhkieli silmiänsä sanoen, että olin aina ollut hänen lemmikkinsä,\nja että hän oli uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa minua kohtaan.\n\n\"Mary rakkaani\", sanoi hän kohdatessaan minun katseeni. \"Tässä minä\njuuri kerron hänen armollensa, etten tiedä mitä tehdä, kun sinä olet\nmennyt.\"\n\nMieheni oli myös siellä raskaassa päällysnutussa kaulus kohotettuna,\nvastaanottaen seudun herroilta rohkaisevia ennustuksia uhkaavasta\nlaivamatkastamme.\n\nToinen autovaunuistamme saapui portaitten eteen, ja siinä lähti\nmieheni palvelija tavaroitten kanssa ajamaan. Sitten suhahti\nportaitten eteen toinen, ja nyt oli meidän lähtöaika. Suutelin\nluullakseni kaikkia. Kaikki näyttivät itkevän -- kaikki paitsi minä\nitse, sillä minun kyyneleeni olivat näihin aikoihin jo vuotaneet\ntyhjiin.\n\nJuuri kun olimme lähtemäisillämme ja Tommy toveri (joka näytti hyvin\noudolta lainatuissa mustissa pukineissaan) avasi meille oven, puhkesi\ntuokion aikaa lamassa ollut myrsky uuteen vauhtiin ja ravisteli\npitkänä ulvovana vihurinpuuskana talon nurkkia.\n\nMinä olin jättänyt hyvästi vanhukselle ja astuin portaita alas, kun\nsamassa muistin isä Danin. Siinä hän seisoi murheellisin katsein\npimeässä nurkassa oven luona haalistuneessa nutussaan, nähdäkseen\nminusta viimeisen vilahduksen. Minua halutti kietoa käsivarteni hänen\nkaulaansa, mutta tiesin että sitä katsottaisiin vääräksi, niinpä\npolvistuin hänen eteensä ja suutelin hänen kättänsä, ja hän antoi\nminulle siunauksensa.\n\nMieheni, joka odotti puhkuvan automobiilin luona, sanoi\nkärsimättömästi:\n\n\"Tule, tule, Mary, älä pidätä minua sateessa.\"\n\nMinä astuin vaunuihin, mieheni seurasi minua, läksimme liikkeelle ja\nsisältä kuului jäähyväishuutoja (\"Hyvästi!\" \"Onnellista matkaa!\"),\njotka tuuli kantoi korviimme tukahutettuina kirkumisina.\n\nAjotien kulmauksessa kääntyessämme jokin pakotti minut katsahtamaan\ntaakseni äitini ikkunaan -- ja muistin ensimäisen lähtöni kouluun.\n\nSeuraavalla hetkellä ajoimme sillan yli -- ja Martin Conrad ja\nWilliam Rufus muistuivat mieleen.\n\nSiinä samassa jo olimme isolla ajotiellä.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesneljäs luku.\n\n\n\"Jumalan kiitos, että siitä on päästy\", virkkoi mieheni. Sitten\nhän puolittain anteeksi pyytäen lisäsi: \"Etpä sinäkään, kultaseni,\nnäyttänyt pitävän sitä erittäin hauskana.\"\n\nKylän suussa seisoi joukko miehiä kunnialaukauksia ampumassa; heidän\nkeskellään näkyi tyttöparvi, joka levitteli köyttä tien poikki;\ntalojen ikkunoista, tankoihin kiinnitettyinä, riippui pieniä,\nsateen liottamia ja myrskyn pieksemiä lippuja; siellä täällä näkyi\nmuutamia porstuassa tuulen suojaa etsiviä naisia saalit hartioillaan\nkatsomassa kulkuamme.\n\nMieheni oli tuskastunut näihin yksinkertaisiin maalaistapoihin.\nKerran tai pari hän laski alas vaunumme ikkunan ja heitti ulos\nkourallisen hopearahoja jouduttaen samassa ajajaa kiirehtimään.\nNiin pian kuin olimme kylän sivuuttaneet, heittäytyi hän taaksepäin\nistuinnojaa vasten sanoen:\n\n\"Taivas kuinka minua nukuttaa! Eikä ihmekään! Myöhään maata ja\naikaisin taas tänä aamuna pystyssä.\"\n\nTuokion kuluttua hän alkoi haukotella, ja siinä samassa hänen\nsilmänsäkin painuivat umpeen.\n\nHän oli nukkuessaan surkean, melkeinpä ruman näköinen. Hänen poskensa\npullistuivat ja vajosivat sisään; hänen huulensa olivat raollaan, hän\nhengitti raskaasti, toisinaan aukoen suutaan kuin vedestä nostettu\ntoutain.\n\nEn voinut kääntää silmiäni hänen kasvoistaan, jotka minusta nyt\nolivat suoranaisesti vastenmieliset, kun eivät silmät olleet niitä\npelastamassa. Minä tunsin olevani hirveän nöyryytetty. Persoonallinen\nylpeytenikin oli haavoitettu. Muistin isä Danin sanat, että mies ja\nvaimo ovat yksi liha, ja sanelin itselleni, että tämä siis oli se,\njolle minä kuuluin -- joka kuului minulle -- tämä! Sitten rupesin\nsoimaamaan ja nuhtelemaan itseäni, mutta voidakseni sitä tehdä minun\noli käännettävä katseeni muualle.\n\nTiemme Blackwateriin kulki vuoriharjanteen poikki, joka oli pahasti\nalttiina lounaistuulelle. Raju sadevirta huuhtoi autovaunujamme\npirskuttaen vettä sisään katon liitoksista. Nukkujankin kasvoille\npirahteli jonkunverran pisaroita, ja hän heräsi säpsähtäen.\n\n\"Kirott--\"\n\nHän pysähtyi kesken ikäänkuin pahasta teosta tavattuna ja alkoi\npyydellä anteeksi.\n\n\"Olinko nukuksissa? Taisin olla. Tyhmää todella, eikö niin? Suo\nanteeksi.\"\n\nHän räpäytti silmiään selvittääkseen ne unesta, silmäili minua\ntuokion aikaa äänetönnä ja virkkoi sitten hymyillen tavalla, joka\npuistatti minua:\n\n\"Siis me kaksi olemme nyt mies ja vaimo, kultaseni?\" Minä en\nvastannut mitään, ja yhä kiinteästi minua tarkastaen hän lisäsi:\n\n\"No niin, olisipa pahempaakin voinut tapahtua -- vai mitä _sinä_\narvelet?\"\n\nEn vieläkään vastannut mitään, tunsin häpeätä, melkeinpä inhoa.\nSitten hän alkoi lausua kohteliaisuuksia ulkomuodostani.\n\n\"Tiedätkö, että olet viehättävä, kultaseni, todella viehättävä.\"\n\nMinua iljetti ja puistatti. Ehkäpä siksi, että vaistomaisesti tunsin\nhänen lausuneen samat sanat ennenkin muille naisille. Käänsin taas\nkatseeni sivulle.\n\n\"Älä, kultaseni, käänny pois. Näytä minulle nuo suuret, mustat\nsilmäsi. Ihailen mustia silmiä. Ne läpäisevät minua katseillaan kuin\nnäverit.\"\n\nPuhuessaan hän kumartui eteenpäin ja veti minut luokseen. Minä olin\npeljästynyt ja työnsin hänet pois.\n\n\"Mitä nyt?\" sanoi hän näyttäen hämmästyneeltä.\n\nMutta samassa hän nauroi, ja sellaisen miehen äänellä, joka on ollut\npaljon naisten kassa tekemisissä ja tietää miten heitä on kohdeltava,\nhän virkkoi:\n\n\"Kaipaa mielistelemistä, niinkö? Sitä ne lapsukaiset kaikki tekevät.\"\n\nNäin sanoen hän likisti minua lähemmäksi itseään, pidellen\nkäsivarttaan vyötäisilläni, mutta toistamiseen peräydyin hänestä ja\ntyönsin hänet voimakkaasti pois.\n\nHänen kasvonsa synkkenivät hetkeksi, mutta kirkastuivat samassa taas.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän, \"kyllä ymmärrän. Loukkaantunut, vai mitä?\nRankaisee minua, kun olen ollut niin huomaamaton häntä kohtaan? No\nniin, siinä hän, pikku raukka, kyllä on oikeassa! Mutta älä ole\nmilläsikään. Sinä olet erinomaisen sievä pikku vaimo, kultaseni, ja\njos olen sinua laiminlyönyt, niin aion korvata sen lempiviikkojen\naikana. Tule siis, pikku tyttö, olkaamme ystäviä.\"\n\nHän tarttui uudelleen kiinni minuun ja yritti suudella minua painaen\nsamassa kätensä povelleni, mutta minä väistin kiertämällä pääni\nsyrjään.\n\n\"Oi! Oi! Olenko loukannut hänen häveliäisyyttään, olenko?\" sanoi hän\nnauraen miehen tavalla, joka oli varma itsestänsä ja minusta. \"Mutta\npikku nunnani kyllä pian siitä toipuu. Saammepa nähdä! Saammepa\nnähdä!\"\n\nVärisin kauhusta, joka oli minulle aivan uutta. Tähän asti\najatellessani naimisiinmenoa lordi Raan kanssa oli minua huolettanut\nrakkauden puute suhteessamme, ja sitä mitä tarkoitin rakkaudella --\nmiehen ja vaimon keskinäisellä rakkaudella -- arvelin samanlaiseksi\ntunteeksi, joka minussa oli arvoisaa äitiä kohtaan, vain ylevämmäksi,\nsyvemmäksi ja henkisemmäksi sen kautta, että toinen oli mies, toinen\nnainen.\n\nMutta tämä oli aivan toista. Avioliitossa en ollut löytänyt, mitä\nolin odottanut, mutta jotain muuta siinä nähtävästi olin löytävä,\nsillä ei ollut epäilystä siitä, mitä mieheni tarkoitti, katsellessaan\nminua intohimoisilla silmillään ja sanoessaan: \"Saammepa nähdä!\nSaammepa nähdä!\"\n\nÄlysin mikä minua odotti, ja pelon valtaamana rupesin toivomaan,\nettä tapahtuisi jotain minun pelastuksekseni. Olin niin säikähtynyt,\nettä olisin paennut vaunuista, jos se vain olisi käynyt päinsä.\nAinoa toivoni oli, että myöhästyisimme laivasta tai että myrsky\nestäisi sen lähtemästä matkalle. Mitä hyötyä minulla olisi ollut\ntästä vuorokauden viivytyksestä (kuvailin voivani palata kotiin sinä\naikana), en tietänyt. Mutta siitä huolimatta rupesin kuumeellisen\nhartaasti pitämään silmällä pilviä.\n\nNe olivat entistä uhkaavammat -- vyöryen lounaasta suunnattoman\nsuurina, mustina möhkäleinä ja verhoten vuoret ja laaksot\npimeyteensä. Se oli hirvittävää, mutta ei niin hirvittävää kuin se\nasia, joka oli mielessäni. Pelkäsin myrskyä, mutta olin sittenkin\nhyvilläni, julman hyvilläni siitä.\n\nMieheni, joka yrmeän vastustukseni jälkeen oli jälleen vajonnut\nomaan kolkkaansa, oli hyvin vihainen. Hän puheli taas \"Jumalan\nhylkäämästä saarestamme\" ja kuinka mieletöntä oli asua siinä, sanoi,\nettä ylimenomme tulisi joka tapauksessa kestämään kauan ja että ehkä\ntulisimme myöhään Lontooseen. --\n\n\"Se olisi hiton harmillista. Erikoiset syyt pakottavat minua olemaan\nsiellä huomenaamulla\", sanoi hän.\n\nEräässä tien äkkikäänteessä tuuli iski autoomme kuin näkymättömällä\nsiivellä. Toinen ikkunoista särkyi, ja estääkseen sadetta valelemasta\nmeitä, täytyi mieheni pidellä tyynyä aukon edessä.\n\nHänen huomionsa oli kiintynyt tähän toimeen, kunnes ajaa karahutimme\nBlackwateriin, ja silloin hän päästi tyynyn käsistään ja kurkisti\nulos, nähdäkseen vilauksen merestä.\n\nLahti oli hirvittävissä kuohuissa. Sydämeni vavahti sen nähdessäni.\nMieheni kirosi.\n\nMe ajoimme vahvalle, liottuneelle ja alastomalle kivisillalle.\nMieheni palvelija tuli vedenpitävässä päällystakissa vaunujen luo ja\nhuusi suojapuolelta tuulen läpi:\n\n\"Kapteeni ei tahdo lähteä matkaan tänään, armollinen herra.\nRantatuuli. Sanoo, ettei voi päästä turvallisesti satamasta ulos.\"\n\nMieheni kiroili rajusti. Siihen aikaan olin tottumaton kirouksiin\nja ne sattuivat minuun kuin ruoskaniskut, mutta yhtäkaikki sykähti\nvaltasuoneni iloisesti.\n\n\"Paha onni, teidän armonne, vain yksi keino suoriutua pulasta\", huusi\npalvelija.\n\n\"Mikä sitten?\" murahti mieheni.\n\n\"Pitää jäädä Blackwateriin yöksi, toivossa että ilma korjaantuu\nhuomisaamuksi.\"\n\nSen varalta hän oli jo tilannut meille huoneet ravintolasta.\n\nMieleni masentui, ja odotin mieheni vastausta jäykistyneenä.\n\n\"Hyvä on, Hobson. Kun täytyy, niin täytyy\", vastasi hän.\n\nHalusin puhua, mutta en tietänyt mitä sanoa.\n\nNeljännestuntia myöhemmin pysähdyimme ravintolan edustalle, missä\nomistaja tarjoilijain ja johtajattaren ympäröimänä vastaanotti meidät\njotakuinkin merkitsevästi hymyillen.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesviides luku.\n\n\nRuvetessani kirjoittamaan, päätin kertoa totuuden ja koko totuuden.\nMutta nyt huomaan, että totuus vaatii minua samoamaan muutamille\ninhimillisten kokemusten pyhimmille aloille. Tällä hetkellä tunnen\nolevani naisen elämän pyhäkön kynnyksellä ja kyselen itseltäni, onko\ntarpeellista ja välttämätöntä astua sen sisään.\n\nOlen tullut siihen päätökseen, että se on tarpeellista ja\nvälttämätöntä -- tarpeellista kertomukseni jatkoon nähden,\nvälttämätöntä kirjoitukseni tarkoituksen tähden.\n\nNeljä kertaa olen jo kirjoittanut jatkoa tähän. Ensimäisessä\nkirjoituksessa huomasin sanoneeni liian paljon. Toisessa olin\nsanonut liian vähän. Kolmannessa olin piirtänyt itsestäni kuvan,\njoka sekä hämmästytti että inhotti minua, enkä voinut uskoa sitä\ntodenmukaiseksi. Neljännessä näin sydämen vavistuksella, ettei\nkuva ollut ainoastaan todenmukainen, vaan että se oli liiankin\ntodenmukainen. Nyt yritän jälleen.\n\nMinä astuin meille tilattuihin huoneisiin, pelon, melkeinpä häpeän\ntunteilla. Minun mielenliikutuksellani ei ollut minkäänlaista\nyhteyttä sen lämpimän tunnevirtauksen kanssa, joka naisen valtaa, kun\nhän tapaa itsensä rakastamansa miehen kanssa ensimäisen kerran kahden\nkesken pienessä huoneessa, joka sisältää kaikki, mikä hänelle jotain\nmerkitsee tässä maailmassa. Olin kuin nuori tyttö, joka kynttilä\nkädessään vaeltaa tyhjän talon pimeillä käytävillä yöaikaan ja äkkiä\nnäkee vieraat kasvot edessään. Minä olin kynttilää kantava nuori\ntyttö, vieraat kasvot olivat mieheni.\n\nMeillä oli kolme huonetta, jotka kaikki olivat yhteydessä\nkeskenään, keskellä pieni sali ja kummallakin puolella makuuhuone.\nOikeanpuoleinen makuuhuone oli iso ja siinä oli hyvin tilava sänky\nkatoksineen ja irtonaisine takalautoineen. Vasemmalla puolella\noleva huone oli pieni ja siinä oli yksinkertainen rautasänky, joka\noli nähtävästi tarkoitettu kamarineidille. Minulla ei vielä ollut\nmitään kamarineitiä, sillä oli määrätty, että palkkaisin itselleni\nranskalaisen tytön Lontoossa.\n\nMelkein heti saliin tultuamme, mieheni, joka ei ollut vielä toipunut\npettymyksestään, jätti minut mennäkseen alakertaan. Hän murahti\njotain Lontooseen lähetettävistä sähkösanomista ja Hobsonille\nannettavista määräyksistä.\n\nRiisumatta päällysvaatteita yltäni astuin ikkunan luo, joka oli\nsuolaisen merivesiräiskeen kuorettama. Ravintola oli rakennettu\nkallioiselle kielekkeelle sataman yläpuolelle, ja laivasiltaa\npieksevän meren pauhina kuului tänne huumaavana.\n\nMinä olin niin hermostunut, niin hätäinen ja epämääräisen pelon\nvallassa, että tuskin näin tai kuulin mitään. Kantajat toivat\nmatka-arkkumme ylös ja kysyivät, minne ne olivat laskettavat,\nmutta en tiedä mitä heille vastasin, vaikka huomasin, että kaikki\n-- mieheni tavarat niin hyvin kuin omani -- vietiin suureen\nmakuuhuoneeseen. Palvelustyttö kysyi, tuliko hänen sytyttää tulta\nuuniin, ja vastasin \"kyllä... ei... kyllä\" ja äkkiä kuulin\ntakkatulen rätisevän.\n\nHetken kuluttua mieheni palasi ja oli nyt paremmalla päällä.\n\n\"Hiton harmillista, multa ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonsa.\"\n\nHän nauroi tätä sanoessaan ja tullen likemmäksi ja katsellen minua\nintohimoisesti ja samassa ylpeästi hymyillen, hän kuiskasi:\n\n\"Enpä luule, että aika käy meille pitkäksi ennen huomisaamua. Mitä\nsinä arvelet, pikku kaunokaiseni?\"\n\nÄäni enemmän kuin kysymys pani sydämeni tykyttämään, ja tunsin\nkasvojeni kuumenevan.\n\n\"Yhä päällysvaatteissa?\" sanoi hän. \"Tulehan, minä autan sinua.\"\n\nMinä vedin hattuneulat päästäni ja riisuin hattuni. Samassa mieheni\nriisui kappani ja turkikseni, ja sitä tehdessään hän kietoi\nkäsivartensa vyötäisilleni ja likisti minua lujasti rintaansa vasten.\n\nMinua pöyristytti. Koetin sitä hillitä, mutta turhaan. Mieheni nauroi\njälleen sanoen:\n\n\"Eikö pikkunen ole vieläkään voittanut sitä? Se johtuu kai siitä,\nettet ole vielä minuun tottunut.\"\n\nYhä nauraen hän veti minut vieläkin lähemmäksi itseään, ja pistäen\ntoisen kätensä leukani alle, hän suuteli minua suulle.\n\nOlisi vaikeata ja kenties naurettavaakin kuvailla, miten\nvastenmielisesti mieheni ensimäinen suudelma vaikutti minuun. Suuni\ntuntui kuivalta ja minut valtasi kova inho, ja ennenkuin olin oikein\nselvilläkään siitä mitä tein, olin kohottanut molemmat käteni ylös\ntyöntääkseni hänet pois.\n\n\"No, no, tämä menee jo liian pitkälle\", sanoi hän puolittain\nleikillisesti, puolittain totisesti. \"Automobiilissa se vielä kävi\nlaatuun, mutta täällä, omissa huoneissasi, katsos...\"\n\nHän keskeytti lauseensa nauraen uudelleen ja virkkoi että jos\nhäveliäisyyteni tiesi sitä, ettei kukaan muu tätä ennen ollut minua\nsuudellut, teki se minut kahta viehättävämmäksi.\n\nOlin hämilläni ja se minua hiukan hävetti, niinpä jätin mieheni ja\nastuin toiselle puolelle huonetta, missä kävin istumaan takkatulen\nääreen. Hän seurasi minua katseillaan hymyillen tavalla, joka sai\nminut vapisemaan. Sitten hän astui tuolini taakse, laski käsivartensa\nolkapäilleni ja suuteli minua niskaan.\n\nVäristys puistatti ruumistani. Minusta tuntui, kuin olisi minulle\ntapahtunut jotain sopimatonta. Mieheni näytti siltä, kuin olisi häntä\nhaluttanut nauraa täyttä kurkkua. Hänen katseensa oli ylpeä ja julkea\nja sen ohessa intohimoinen kuten ihmisen, joka ei ole hetkeäkään\najatellut vastarintaa mahdolliseksi.\n\n\"No, tämäpä on hassunkurista\", sanoi hän. \"Mutta pianhan nähdään!\nPianhan nähdään!\"\n\nTarjoilija tuli sisään käskyjä saamaan, ja vaikka oli hyvin aikaista,\ntilasi mieheni heti päivällisen. Sydämeni palpahti vilkkaasti, sillä\niloitsin ajatellessani huojennusta, jonka toisten ihmisten läsnäolo\ntuottaisi minulle.\n\nSillä aikaa kun pöytää katettiin, jutteli mieheni päivän\ntapahtumista. Hän kysyi, kuka se \"nukkavieru vanha pappi\" oli, joka\noli pitänyt meille \"saarnan\" hääaamiaisilla -- hän oli nähtävästi\nunohtanut nähneensä isä Danin ennen.\n\nMinä sanoin, että \"nukkavieru vanha pappi\" oli isä Dan ja että hän,\njos kukaan, oli pyhimys.\n\n\"Vai pyhimys?\" virkkoi mieheni. \"Toivoisin ettei pyhimys sentään\nmerkitsisi samaa kuin tyhmeliini.\"\n\nSitten hän alkoi minulle kehittää omia mielipiteitään \"pyhästä\naviosäädystä\". Siitä, että ihmisiä, joiden tulisi elää erillään,\npakotetaan pysymään yhdessä, aiheutuu paljon enemmän kurjuutta ja\nluonteenturmelusta kuin tusinasta aivan luonnollisia aviorikoksia,\njoita miehen on toisinaan korjattava naimisella, ellei tahdo käydä\nviettelijästä ja konnasta.\n\nEn tiedä, älysikö mieheni, miten pohjaltaan raaka oli tällainen puhe\nnuorelle tytölle, joka vast'ikään oli tullut hänen vaimokseen. Enpä\nluule hänen olleen tietoinen siitä, että hän paljasti itsensä minulle\njoka sanalla, minkä hän lausui muuttaen alkavan vastenmielisyyteni\nhäntä kohtaan kauhuksi.\n\nKämmeneni kävivät kosteiksi, ja yhä uudelleen minun oli kuivattava ne\nnenäliinallani. En ollut koskaan ollut niin säikähtynyt ja peloissani\nkuin nyt, mutta siitä huolimatta koetin hillitä itseäni, kun kävimme\nruokapöytään istumaan. Osittain palvelijain tähden, osittain syystä,\nettä pidin itseäni vastuunalaisena miestäni kohtaan tuntemastani\nkammosta, keksin jotain sanottavaa, vaikka ääneni vapisi.\n\nMieheni söi himokkaasti ja joi aika tavalla. Kerran tai pari, kun\nhän itsepintaisesti vaati minua ottamaan samppanjaa, kilistin hänen\nkanssaan. Pakotinpa itseni joskus nauramaankin, vaikka pelkoni ja\ninhoni kasvoi hetki hetkeltä.\n\nTästä rohkaistuneena hän uudisti hyväilyjään jo ennenkuin\ntarjoilijat olivat huoneesta lähteneet, ja kun he olivat poistuneet\nsaatuaan määräyksen pysyä poissa, kunnes soitettaisiin, ja ovi oli\nsulkeutunut, kiersi hän valot sammuksiin, työnsi sohvan uunin eteen,\nasetti minut siihen istumaan ja kävi itse istumaan viereeni jatkamaan\narmasteluaan.\n\n\"Kuinka kaino pikku nunnani nyt jaksaa?\" sanoi hän. \"Peloissaan,\nniinkö? Kaikki ne ensin ovat peloissaan, ne lapsukaiset!\"\n\nTunsin nenässäni hajua likööristä, jota hän oli juonut. Takkatulen\nvalossa saatoin nähdä hänen ulkonevan etuhampaansa (osaksi viiksien\npeittämänä), joka oli herättänyt huomiotani nähdessäni hänet\nensimäisen kerran, ja hänen käsissään ja ranteissaan kasvavat\npehmeät, mustat ihountuvat. Ja ennen kaikkea olin tuntevinani toisten\nnaisten henkäystä hänen ympärillään -- kevytmielisten naisten,\nhuonojen naisten -- ja pelkooni ja inhooni sekaantui nyt jonkinlaista\nruumiillista kammoa.\n\nKotvan aikaa ponnistelin tätä tunnetta vastaan, mutta kun hän alkoi\nsyleillä minua ja lausua minulle helliä nimityksiä, valittaen\nkylmäkiskoisuuttani, kieltäen minua pelkäämästä, ja muistuttaen, että\nkuuluin nyt hänelle, ja että minun oli tehtävä mitä hän tahtoi, kävin\nhervottomaksi, vapisin päästä kantapäähän ja yritin nousta pystyyn.\n\n\"Antakaa minun mennä\", sanoin.\n\n\"Joutavia\", nauroi hän pidellen minua paikallani. \"Sinä hurmaava\npikku nainen! Sinä vain kiusaat minua. Kuinka nuo viehättävät pikku\nnaiset rakastavat kiusaamista.\"\n\nHänen silmäteränsä kiiluivat. Suljin silmäni, etten näkisi hänen\nkatsettaan. Seuraavalla hetkellä tunsin hänen kätensä sivelevän\nruumistani ja vihasta raivostuneena tempasin itseni vapaaksi hänen\nsylistään ja ponnahdin pystyyn.\n\nKun olin saavuttanut mielenmalttini, tapasin itseni katselemassa\nikkunasta ulos, ja mieheni, joka seisoi takanani, virkkoi\nvihastuneena ja harmistuneena:\n\n\"Mikä sinua vaivaa? En käsitä. Mitä minä olen tehnyt? Hyvä Jumala,\nmehän olemme mies ja vaimo, vai kuinka?\"\n\nMinä en vastannut. Sydämeni, joka äsken jyskytti vihasta, oli\nnyt kylmä kauhusta. Inhimilliselle olennolle luonnollista\nhäveliäisyyttäni oli solvaistu, naisellista arvokkaisuuttani oli\nloukattu.\n\nOli jo pimeä. Kasvot ikkunaa vasten painettuina en voinut nähdä\nmitään. Sade pieksi ikkunoita. Meri hyrskyi kallioita vasten. Halusin\npaeta, mutta tunsin olevani vangittu -- henkisesti ja ruumiillisesti\nvangittu.\n\nMieheni oli sytyttänyt paperossin ja asteli edestakaisin lattiata\npitkin, nähtävästi punniten asioita mielessään. Hetken kuluttua hän\nlähestyi minua, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi:\n\n\"Kyllä käsitän, miten on laita. Sinä olet väsyksissä; eikä ihmekään.\nSinulla on ollut pitkä ja uuvuttava päivä. Parasta on panna maata.\nMeidän on oltava aikaisin ylhäällä.\"\n\nIloisena siitä, että pääsin hänen läsnäolostaan, sallin hänen\ntaluttaa itseni isoon makuuhuoneeseen. Kun astuin kynnyksen yli,\nkäski hän minun riisuutumaan ja menemään maata, ja sen jälkeen hän\nvirkkoi jotain odottamisesta. Sitten hän sulki hiljaa oven ja minä\nolin yksin.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskuudes luku.\n\n\nMakuuhuoneessa paloi takkatuli, ja kävin istumaan sen eteen. Monet\nvoimat taistelivat sisässäni. Koetin ohjata ajatuksiani, mutta\nhuomasin sen vaikeaksi.\n\nKului hetki. Mieheni palvelija tuli sisään kuulumattomin askelin\nkuten tavallisesti sellaiset henkilöt, avasi matkalaukuista yhden\nja pani isäntänsä kammat ja harjat yöpöydälle ja hänen yöpaitansa\nvuoteelle. Ravintolan palvelijaneiti seurasi häntä, ja ottaen omat\nyövaatteeni matka-arkkuni päällimmäisestä osastosta, hän levitti ne\nmieheni tavarain viereen.\n\n\"Hyvää yötä, armollinen rouva\", sanoivat he matalalla, äänellä\nastuessaan varpaillaan ulos huoneesta.\n\nTuskin kuulin, mitä he sanoivat. Äsken lamassa, olleet ajatukseni\ntyöskentelivät nyt salaman nopeudella. Nyt kun olin pakotettu\nensimäisen kerran kohtaamaan silmästä silmään yhtä naisen elämän\nsuurinta tapahtumaa, kyselin itseltäni, miksi en ollut ennen ottanut\nsitä lukuun laskelmissani.\n\nEn ollut edes ajatellut sitä. Koko sieluni oli ollut niin tykkänään\nyhden ainoan henkisen tosiasian painostamana -- sen, etten rakastanut\nmiestäni, ettei mieheni rakastanut minua -- etten ollut milloinkaan,\nen edes omissa mietteissäni selvästi kosketellut sitä ruumiillista\ntoimitusta, joka on aviosäädyn ensimäinen ehto, eikä kukaan ollut\nsiitä minulle maininnut, ei edes viitannut siihen.\n\nEn voinut puolustautua sillä, etten tietänyt tällaista ehtoa\nolevan. Olin nuori, mutta en lapsi. Olin kasvatettu luostarissa,\nmutta luostari ei ole mikään lastenkamari. Miksi en siis ollut sitä\najatellut?\n\nIstuessani tulen ääressä näissä kolkoissa mietteissä, olin niin kovan\npelon vallassa, että saatoin seurata mieheni liikkeitä läheisessä\nhuoneessa. Milloin kuulin hänen lasinsa kilahtavan karahvia\nvastaan, milloin tunsin hänen paperossistaan lähtevän savun hajun.\nTuontuostakin hän tuli ovelle ja puhutteli minua kuiskaavalla äänellä\nkysyen, olinko jo vuoteessa.\n\n\"Älä viivyttele kauan, pikku tyttö.\"\n\nMinua puistatti, mutta en vastannut.\n\nLopulta hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi tulevansa sisään. Istuin\nvielä takan ääressä kyyristyneenä, kun hän seisahtui taakseni.\n\n\"Ei vieläkään vuoteessa?\" virkkoi hän. \"Silloin minun täytyy riisua\nsinut.\"\n\nEnnenkuin saatoin sitä estää, oli hän nostanut minut syliinsä,\nvetänyt minut polvelleen ja alkoi nauraen vetää neuloja tukastani\npuhutellen minua mauttomilla hyväilysanoilla ja kehoittaen minua\nolemaan alallani ja ponnistelematta vastaan.\n\nMutta jo seuraavassa tuokiossa olin salissa, missä olin kiertänyt\ntulet palamaan, ja mieheni, intohimosta vääntynein kasvoin, tuijotti\nminua leimuavin silmin.\n\n\"Mitä tämä tietää?\" sanoi hän. \"Minä olen miehesi, enkö ole? Sinä\nolet vaimoni, etkö ole? Minkävuoksi menit naimisiin? Hyvä Jumala,\nonko mahdollista, ettet tiedä mitään avioliiton ehdoista? Siinä se\non seuraus luostarikasvatuksesta. Mutta onko isäsi sallinut sinun\nmennä naimisiin ilman...? Entä tätisi -- mitä Herran nimessä se vaimo\nsitten on tehnyt?\"\n\nMinä astuin huoneen poikki pienempää makuuhuonetta kohti, mutta\nmieheni asettui eteeni.\n\n\"Älä ole hupsu\", sanoi hän tarttuen ranteisiini. \"Ajattele\npalvelijoita. Ajattele mitä he sanovat. Ajattele mitä koko saaressa\nsanottaisiin. Tahdotko tehdä meidät kummankin naurunalaisiksi?\"\n\nMinä palasin ja kävin istumaan pöydän luo. Mieheni sytytti toisen\npaperossin. Hermostuneesti karistaen tuhkaa sen päästä vasemman\nkätensä etusormella ja puhuen nopeasti kuin olisivat sanat polttaneet\nhänen huuliaan, hän sanoi minun erehtyvän, jos otaksuin hänen\nhaluavan moista kohtausta. Erehdyin siinäkin, jos luulin hänen\nensinkään toivoneen avioliittoamme. Jotain aivan muuta olisi ehkä\ntapahtunut, jos hänen olisi suotu noudattaa omaa mielitekoansa.\n\nOlipa hän tehnyt uhrauksiakin naidessaan minut. Kenties en ollut\nsitä miettinyt, mutta otaksuinko, että hänen säätyisensä mies halusi\nappi-isäkseen sellaista miestä kuin oli isäni? Entä tätini ja\nserkkuni -- huh!\n\nJa vielä piispakin! Eikö se merkinnyt mitään, että miestä oli\npakotettu suostumaan kaikkiin noihin naurettaviin säädöksiin? Lapset\nkatolisiksi kasvatettavat! Olla vaimoonsa vaikuttamatta! Vieläpä\nitsekin kallistaa korvansa kaikille kirkon hassutuksille ja ilveille!\n\nEikä siitä vielä oltu päästy. Tuo nukkavieru vanha \"pyhimys\" oli\nnähtävästi rippi-isäni. Kuka järki-ihminen sallisi toisen miehen\ntulla vaimonsa ja itsensä väliin tietämään kaikki, mitä mies teki ja\nsanoi.\n\nSydäntäni kivisti kuunnellessani tätä puhetta. Nähtävästi oli\ntarkoitus todistaa, että jos minun oli sallittu mennä naimisiin\nilmaisematta minulle avioliiton ensimäisistä ehdoista, niin oli\nmiehelleni tehty törkeätä ja häpeällistä vääryyttä.\n\nInhoni häntä kohtaan oli tukahuttaa minut. Oli hirvittävän\nnöyryyttävää ja häpäisevää katsella avioliittoa mieheni\nkatsantokannalta, ja muistaessani olevani sidottu mieheen, joka puhui\ntällä tavalla, ja että hän saattoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan\nminun suhteeni, tänään, huomenna, niin kauan kuin elin, kunnes\nkuolema erottaisi meidät, hillitön voimattoman vihan tunne kaikkia\nja kaikkea kohtaan pakotti minut painamaan pääni pöytää vasten ja\npurskahtamaan kyyneliin.\n\nMieheni käsitti tämän väärin, niinkuin hän kaikki käsitti väärin.\nLuullen itkuni merkitsevän vastustukseni viimeinkin murtuneen, hän\nlaski uudelleen kätensä hartioilleni ja uudisti hyväilyjään.\n\n\"Kas niin, lopettakaamme nyt kaikki aviokohtaukset. Kenties\nravintolanväkikin kuulee mitä täällä tapahtuu, ja silloin meistä\nkerrotaan kaikenlaisia naurettavia huhuja. Joskohta sukulaisesi\novatkin perin jokapäiväistä väkeä, olet sinä kumminkin aivan toista\nmaata.\"\n\nHän nauroi jälleen ja suuteli minua niskaan (huolimatta\npuistatuksistani) sanoen:\n\n\"Minä olen todellakin hyvin mieltynyt sinuun, olen kuin olenkin,\nja mitäs siitä, jos sinua on pidetty tietämättömyydessä. Tule nyt,\nsuloinen pikku hempukkani, pian me sen korjaamme.\"\n\nMittani oli täysi. Minun _täytyi_ puhua, ja minä puhuin. Hypähtäen\npystyyn ja asettuen seisomaan hänen eteensä kerroin hänelle oman\nosani kertomuksesta kuinka minut oli naitettu vastoin tahtoani, koska\nen ollut halunnut häntä sen enemmän kuin hänkään minua; kuinka kaikki\nvastaväitteeni oli kumottu, omatuntoni epäilykset vaiennettu; kuinka\nkaikki tapaukset ja ihmiset olivat liittoutuneet pakottamaan minua,\nja minut oli ostettu ja myyty kuten orja.\n\n\"Mutta tätä edemmäksi ette voi mennä\", lisäsin, \"olette pakottanut\nminua menemään naimisiin kanssanne, mutta ei kukaan voi pakottaa\nminua tottelemaan teitä, sillä en tahdo.\"\n\nPuhuessani olivat hänen kasvonsa kalvenneet kalpenemistaan, ja kun\npääsin loppuun, oli hän tuhkanharmaa.\n\n\"Vai sillä kannalla ovat asiat?\" ja muutaman minuutin ajan hän\npolki lattiata askelillaan mutisten kuulumattomia sanoja itsekseen,\nikäänkuin yrittäen selvittää itselleen käytöstäni. Viimein hän\nlähestyi minua uudelleen ja sanoi sovintoa rakentavan ihmisen äänellä:\n\n\"Kuulehan, Mary. Luulen viimeinkin ymmärtäväni sinut. Sinä olet\nkiintynyt johonkin toiseen -- eikö niin? Oh, älä luule, että soimaan\nsinua. Samoin saattaa olla minunkin laitani, vaikket siitä ole\nselvillä. Mutta olosuhteet ovat meidät voittaneet, ja tässä me nyt\nolemme. No niin, siinä ei auta mikään, ja meidän on koetettava\nmukaantua kohtaloomme niin hyvin kuin mahdollista, eikä se ehkä\nolekaan niin vaikeata -- Minun säätypiirissäni tapaa vaikka kuinka\nmonta ihmistä samassa asemassa, ja he elävät tyytyväisinä. Miksi emme\nmekin tekisi samoin? Minä en huoli vaatia liikoja. Etkä kai sinäkään.\nOlkaamme kumpikin vapaudessamme niin paljon kuin haluamme. Mutta\neihän silti ole syytä kohdella toisiaan juuri vieraina. Ei ainakaan\nhääpäivänämme. Sinä olet hemmetin kaunis nainen, ja minä... No niin...\nen minäkään ole mikään peikko, luullakseni. Olemmehan sitä paitsi\nmies ja vaimo. Kas niin, emme vaadi toisiltamme liikanaista hellyyttä\n-- mutta tehkäämme loppu tästä hassutuksesta ja olkaamme ystävykset\nainakin vähän aikaa. Tule nyt.\"\n\nHän tarttui jälleen kiinni minuun vetääkseen minut luokseen ja\nsuuteli sitä tehdessään käsiäni, mutta hänen tyhmä väärinkäsityksensä\nvastustelemiseeni nähden ja se siveetön asema, johon hän tahtoi minut\nsaattaa, olivat tukahuttaa minut, ja minä huudahdin: \"Ei, en tahdo.\nEttekö näe, että vihaan ja inhoan teitä.\" Tällä kertaa ei mieheni\nvoinut erehtyä. Totuus iski häneen kuin kova lyönti. Luullakseni\nse oli viimeistä, mitä hänen ylpeytensä odotti. Hänen kasvonsa\nvääntyivät pahasti. Mutta hetken kuluttua hän tointui ja virkkoi\njulmasti naurahtaen:\n\n\"Siitä huolimatta teen mitä tahdon. Sinä olet vaimoni ja kuulut\nminulle. Laki sallii minun käyttää väkivaltaa ja sen teen.\"\n\nKuuma vereni hyytyi. Sanat lävistivät minua pyörryttävällä\nvoimalla. Hän astui minua kohti käsivarret ojennettuina, hampaat\nyhteenpuristettuina ja silmäterät liikkumattomina. Raivonsa\npäihtymyksessä hän nauroi raa'asti.\n\nMutta pelkoni oli nyt poissa. Tunsin melkein murhanhimoa. Halusin\nlyödä häntä kasvoihin.\n\n\"Jos koskette minuun, niin hyppään ulos ikkunasta\", sanoin.\n\n\"Siitä ei ole pelkoa\", sanoi hän temmaten minut nopeasti syliinsä.\n\n\"Ellette päästä minua! käsistänne, niin huudan koko talon\nliikkeelle\", huusin.\n\nSe riitti. Hän laski minut menemään ja peräytyi minusta. Seuraavassa\ntuokiossa hengähdin vapauden tunteesta. Ilman vastarintaa mieheni\npuolelta riensin vasemmalla olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja\nlukitsin oven.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesseitsemäs luku.\n\n\nKului kotva aikaa. Istuin kylmän takan ääressä leuka käteni varassa.\nRaivosiko myrsky vielä ulkona, en kuullut. Kuuntelin salista tulevia\nepäselviä ääniä.\n\nMieheni asteli edes takaisin, mutisten kirouksia, tyrkkien\nhuonekaluja ja särkien tavaroita. Kerran kuulin lasin kilinää,\nikäänkuin hän olisi kallistanut karahvia ja sitten hillittömässä\nraivossaan viskannut sen uuninristikkoa vastaan.\n\nJoku kolkutti salin ovelle. Varmaankin joku tarjoilija, sillä seinän\nläpi kuulin jonkun arasti kysyvän, oliko tapahtunut onnettomuus.\nMieheni lähetti hänet kiroten pois. Eikö hän ollut kieltänyt häntä\ntulemasta, ennenkuin soitettaisiin.\n\nViimein, kenties puolen tunnin kuluttua, mieheni kolkutti pienen\nhuoneeni ovelle.\n\n\"Oletko siellä?\" kysyi hän.\n\nEn vastannut.\n\n\"Avaa ovi.\"\n\nIstuin liikkumattomana.\n\n\"Sinun ei tarvitse pelätä. En aio tehdä mitään. Minulla on jotain\nsanottavaa.\"\n\nEn vieläkään virkkanut mitään. Mieheni poistui tuokioksi ja tuli\nsitten takaisin ovelle.\n\n\"Jos olet päättänyt olla ovea avaamatta, täytyy minun sanoa\nsanottavani täältä. Kuunteletko?\"\n\nIstuen jäykkänä ja liikkumattomana sanoin kuuntelevani.\n\nSilloin hän sanoi minulle, että tekoni oikeutti hänet purkamaan\navioliittomme -- ainakin Kirkon silmissä.\n\nJos hän luuli tämän uhkauksen tehoavan minuun, niin hän erehtyi --\nsalainen ilonvirtaus kulki lävitseni.\n\n\"Minua se ei paljon liikuta -- pidän huolen siitä - mutta sinulle se\ntulee oleman häpeällinen juttu -- viallisuus ja sen semmoista. Oletko\nsiihen valmistunut?\"\n\nIstuin yhä äänetönnä ja hievahtamatta.\n\n\"Molemmat joudumme naurunalaisiksi, se on varma, mutta sitä en voi\nauttaa. Me emme tietenkään voi elää yhdessä asiain näin ollen.\"\n\nUusi ilonvirtaus pyyhkäisi ylitseni.\n\n\"Oli miten oli, ennenkuin lähden matkaan saaresta, tahdon tietää,\nmiten asiat järjestyvät. En aio viedä sinua mukanani, ennenkuin saan\njonkinlaista hyvitystä. Ymmärrätkö?\"\n\nKuuntelin hengähtämättä, mutta en vastannut.\n\n\"Aion kirjoittaa kirjeen isällesi ja lähetän Hobsonin heti autolla\nviemään sitä. Kuuletko?\"\n\n\"Kuulen.\"\n\n\"No niin, tiedät minkälainen isäsi on. Ellen erehdy, ei hän tule\nkovinkaan suopeasti kohtelemaan puoliromanttisia, puoliuskonnollisia\ntunteitasi. Tyydytkö tähän?\"\n\n\"Tyydyn.\"\n\n\"Hyvä on. Minä siis teen niin.\"\n\nTämän jälkeen seurasi hiljaisuus, jonka aikana otaksuin mieheni\nkirjoittavan kirjettä. Sitten kuulin kellon soivan jossain\nkäytävässä, ja heti sen jälkeen kuului toinenkin ääni puhuvan\nsalissa, mutta en voinut kuulla mitä sanottiin. Luullakseni se oli\nHobsonin matala ääni, sillä taas pienen vaitiolohetken kuluttua,\nkuului automobiilin puhkina ja jyskytys ja kumipyöräin rätinä märällä\nhiekalla ravintolan edustalla.\n\nSilloin mieheni kolkutti uudelleen ovelleni.\n\n\"Olen kirjoittanut kirjeeni, ja Hobson odottaa viedäkseen sen\nperille. Isäsi saa sen luultavasti ennen maatapanoa. Tulee paha loppu\njuhlallisuuksille, joita hän oli valmistanut kylän väelle. Mutta sinä\nolet kai yhä samaa mieltä, arvelen?\"\n\nEn puhunut, mutta nousin pystyyn ja astuin ikkunan luo. Hänen\nviittauksensa juhlallisuuksiin kuohutti mieleni uudelleen.\n\nMiestäni mahtoi sapettaa näennäinen välinpitämättömyyteni, ja minusta\ntuntui kuin näkisin hänen katsovan minua kiihkeänä ja ylpeänä.\n\n\"Meidän kesken sanoen olet tehnyt minulle suurta vääryyttä. Eikö\nsinulla ole minulle mitään sanomista?\"\n\nMutta en vastannut mitään.\n\n\"Hyvä on! Käyköön kuten tahdot.\"\n\nParin minuutin kuluttua kuulin autovaunujen kääntyvän ja ajavan\ntiehensä.\n\nMyrsky oli laannut, aallot vyöryivät satamaan äännellen\nyksitoikkoista vaikerrustaan, joka on meren jälkimuisto myrskystä, ja\nsynkällä taivaalla ratsasti täysikuu kuin valkoviittainen kuningatar.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nKuu oli sammunut, uusi päivä sarasti; meri lepäsi rauhallisena kuin\nnukkuva lapsi, taivaanrannalla pilvet alkoivat rusottaa nousevan\nauringon edessä, ja valkeita merilokkiparvia kaareili ja kirkui\nsataman kallioiden kupeilla pannessani maata.\n\nMinut herätti kiireinen kolkutus ovelle ja kärsimätön ääni, joka\nhuusi:\n\n\"Mary! Mary O'Neill! Nouse ylös! Päästä minut sisään!\"\n\nSe oli Bridget tätini, joka oli saapunut mieheni autossa. Avatessani\noven hänelle hän purjehti sisään, uusi puolikuunmuotoinen päähineensä\nhiukan vinossa, ikäänkuin se olisi häthätää aamuhämärässä pistetty\npäähän, ja tarkastaen minua kylmillä, harmailla silmillään\nkultasankaisten silmälasiensa takaa, hän otti minua ripittääkseen\nvuoroin pilkaten, vuoroin harmistuneiden nuhteiden muodossa.\n\n\"Herrainen aika, tyttö, mitä merkitsee kaikki tämä hälinä? Sinä pikku\nhölmö, kerrohan mitä on tapahtunut!\"\n\nHän nauroi. Olin tuskin milloinkaan ennen kuullut Bridget tätini\nnauravan. Mutta hänen suuttumuksensa sai pian voiton hänen hyvästä\ntuulestaan.\n\n\"Hänen armonsa kirje saapui keskiyöllä ja säikähytti meidät melkein\npuolikuoliaiksi. Isäsi tahtoi heti lähteä matkaan, ja paha sinut\nolisi perinyt, jos hän olisi tullut. Mutta minä sanoin: 'Ei, tämä on\nnaisen työ, minä lähden', ja tässä minä olen. Ja kerrohan nyt, mitä\nHerran nimessä merkitsee tämä naurettava sekasorto?\"\n\nOli vaikeata sanoa mitään sellaisesta asiasta tällaisten\nolosuhteitten vallitessa, varsinkin kun kysymykset tulivat Bridget\ntädin suusta, mutta hän ei odottanutkaan vastaustani, vaan alkoi heti\nselostaa mieheni kirjettä.\n\nSain tietää, että hän oli suvainnut esittää (luultavasti ylpeytensä\npelastamiseksi) vastustukseni syyksi tietämättömyyteni avioliiton\nensimäisistä ehdoista, ja että hän oli syyttänyt ensin isääni ja\nsitten Bridget tätiä siitä, että olivat tehneet häntä kohtaan\nhäpeällistä vääryyttä sallimalla minun mennä naimisiin hänen kanssaan\nolematta selvillä siitä, mitä jokaisen vaimoksi tulevan tytön tulisi\ntietää.\n\n\"Mutta, voi ihmettä\", sanoi Bridget täti, \"kuka olisi voinut\nkuvailla, ettet sitä tietänyt? Luulin jokaisen tytön sen tietävän\nennenkuin kampaa hiuksensa ylös ja jättää lyhyet hameensa. Minun\nBetsyni tiesi, siitä olen varma. Ja kun ajattelen, että sinä --\nsinä, jota pidimme niin terävänä ja tietävänä... Mary O'Neill, minua\nhävettää puolestasi. Niin tottakin, oikein hävettää! Sinä hanhi\"\n(Bridget täti yritti jälleen nauraa), \"miten sitten luulit maailman\nkulkevan eteenpäin?\"\n\nTämä karkea leikinlasku minun muka tyttömäisestä häveliäisyydestäni\nviilsi minua veitsen tavalla, mutta en voinut taivuttaa itseäni\nselittelemään, ja niinpä Bridget tätini puheli edelleen:\n\n\"Kyllä ymmärrän, miten asianlaita on ollut. Se on sen arvoisan\näidin syy. Minkäkaltainen nainen hän sitten on? Mahtaako ensinkään\nolla nainen, vai onko hän vain kappale stukkoa, jolla pitäisi olla\npaikkansa kirkon nurkassa! Ajatella että hän piti sinua luonaan\nyhdeksän vuotta eikä koskaan ole virkkanut sanaakaan että... No niin,\nno niin! Mitä hän sitten on tehnyt? Jutellut uskonnon salaoppia,\nvarmaan -- rukouksista, yksinelämisestä, hartausharjoituksista ja\nhengellisestä sulhasesta ja sen semmoisesta sillävälin kun... Mutta\nsinun täytyy heittää luostariasiat sikseen, tyttöseni. Nyt sinä\nolet naimisissa oleva vaimo, sinun pitää nyt ajatella miestäsi,\neikä mies ole mikään hengellinen sulhanen, sanon sinulle. Hän on\nlihaa ja verta, niin on, etkä voi vaatia, että hän kuluttaa aikansa\niäisyydestä ja rukousnauhasta puhumalla. Ei ainakaan hääpäivänään!\"\n\nTulipunaisena ja kuumana kuuntelin Bridget tätiäni, joka säälimättä\njatkoi:\n\n\"Käytöksesi tässä asiassa on kerrassaan hupsu. Aviomies on aviomies,\nja vaimo on vaimo. Vaimon on toteltava miestänsä. On tietenkin.\nJokaisen vaimon on se tehtävä. Toiset eivät siitä pidä. En voi sanoa\nitse paljonkaan siitä pitäneeni. Mutta kuka nyt vastustelemista\najattelee! Sehän olisi kerrassaan häpeällistä! Ei ole ennen\nkuultukaan sellaista.\"\n\nPoskeni hehkuivat, sillä aloin oivaltaa, että Bridget tätini silmissä\noli käytökseni katsottava säädyttömyydeksi.\n\n\"Mutta kuulehan\", sanoi hän. \"Pitää olla järkevä. Se on arkuutta, ei\nmuuta mitään. Olinpa itsekin hiukan arka naimisiin mennessäni, mutta\npian minä siitä pääsin. Kun kerran pääset arkuudestasi, käy kaikki\nhyvin. Niin kyllä, sinä tulet niin onnelliseksi kuin päivä on pitkä,\nja ennen tätä aikaa huomenna, ihmettelet mitä varten nostit niin\nsuurta hälyä.\"\n\nYritin sanoa, että mitä hän ennusti, ei voinut tapahtua, koska en\nrakastanut miestäni, ja siksi... mutta Bridget täti katkaisi puheeni\nsanoen:\n\n\"Mary O'Neill, älä ole hupsu. Impiaikasi on nyt lopussa, ja sinun\npitäisi tietää, mitä miehesi tekee, jos yhä olet itsepintainen.\"\n\nSydämeni sykähti ilosta arvellessani hänen tarkoittavan avioliittomme\npurkamista, mutta sitä hän ei ajatellut.\n\n\"Hän hakee lohdutusta muualta -- sen hän tekee. Ja se on sinulle\nparhaiksi. Siitä saat syyttää vain itseäsi. Kenties luulet voivasi\nitse tehdä samaa, mutta älä luulekaan. Naisille se ei käy. Hän tulee\nolemaan hyvinkin tyytyväinen, ja sinä yksin saat kärsiä, niin että\nälä hupsuttele. Mukaudu oloihin. Olkoonpa ettet ole kovin ihastunut\nmieheesi. En minäkään erikoisesti pitänyt everstistä. Hän nuuskasi,\neikä mikään vaimo maailmassa olisi voinut pitää häntä puhtaissa\nnenäliinoissa. Mutta kun järkevä ihminen huomaa, että jotain on\nkärsittävä, niin hän sen kärsii. Ja se on nyt sinunkin tehtävä. Joka\ntahtoo tuoreita munia, sen pitää itse kasvattaa kananpoikia, näetkös?\"\n\nBridget täti jutteli vielä hetken aikaa, kertoen isäni\nsuuttumuksesta, mikä ei minua suuresti hämmästyttänyt, kun tiesin\nmitä toiveita hän oli rakentanut avioliittooni ja kuinka hän odotti\nminulle lasta, poikaa, perheen kunniaa kantamaan.\n\n\"Aiotko tuottaa hänelle pettymystä kaiken sen jälkeen, mitä hän\non sinulle tehnyt? Se olisi arvotonta ja hupsua. Sinusta tulisi\nkoko saaren pilkanaihe. Nouse siis vuoteellasi ja pukeudu ja ole\nvalmis ja altis seuraamaan hänen armoansa, kun hän lähtee matkaan\niltapuolilaivassa.\"\n\n\"En voi\", sanoin.\n\n\"Et voi? Tarkoitat, ettet tahdo?\"\n\n\"Olkoon sitten niin, täti, en tahdo.\"\n\nNyt Bridget täti piteli minua rajusti kotvan aikaa sanoen, että\njos itsepintainen päätökseni olla seuraamalla miestäni merkitsi\naikomustani palata kotiin, niin hän saattoi heti paikalla ilmoittaa,\nettei minua siellä kaivattu eikä minun tarvinnut yrittää tulla.\n\n\"Minulla on ilmankin kyllin huolta siinä talossa, Betsy vielä\nnaittamatta, ja isäsi kun ei tee mitään hänen eteensä, ja sitten\nvielä se iljettävä Nessy MacLeod, joka häntä liehakoi. Sinä\nkiittämätön ilkiö! Sinä saatat meidät kaikki perikatoon! Ja mitä\nkaikkea olen puolestasi tehnyt! Mutta olkoon! Jos tahdot itse\nvalmistaa vuoteesi, niin kyllä pidän huolen siitä, että saat siinä\nmaata.\"\n\nJa tutisten harmista niin että puolikuunmuotoinen myssy oli kasvoille\nsolahtaa, Bridget tätini pyyhkäisi ulos huoneesta.\n\nPuoli tuntia myöhemmin astuessani saliin, tapasin isän asianajajan,\nherra Curphyn, odottamassa minua. Hän katsahti minuun suopeasti\nja merkitsevästi myhähtäen, niin että veret uudelleen karahtivat\nposkilleni, istutti minut viereensä, kosketti käsivarttani suurella,\nvalkealla, tahmealla kädellään ja siveli toisella pitkää, ruskeata\npartaansa, ja sitten hän alkoi sunnuntaikouluopettajan puolittain\nsoimaavalla äänellä, kun huikentelevaa lasia oikaistaan, kertoa mitä\nseurauksia siitä olisi, jos pysyisin järkähtämättömänä nykyisessä\npäätöksessäni.\n\nLaki oli hyvin selvä avio-oikeuksiin nähden. Jos vaimo kieltäytyy\nyhdyselämästä miehensä kanssa minkään syyn nojalla -- julmuutta tai\njoitakin muita hyväksyttäviä syitä lukuunottamatta -- saattaa mies\nvedota oikeuteen ja pakottaa hänet siihen, ja jos vaimo kieltäytyy,\njos hän poistuu miehensä asunnosta tai poistuttuaan kieltäytyy\npalaamasta, saattaa oikeus rangaista hänet -- jopa vangitakin.\n\n\"Näette siis, tyttöseni, että mies se on vahvin puoli tällaisissa\nasioissa, ja hän voi pakottaa vaimon tottelemaan.\"\n\n\"Tarkoitatteko\", sanoin, \"että hän voi käyttää väkivaltaa\npakottaakseen vaimoansa?\"\n\n\"Järjellistä väkivaltaa kyllä. Niin luulisin. Ja onhan se oikeus\nja kohtuus, jos oikein asiata ajattelette. Vaimo on tehnyt vakavan\nsopimuksen, ja lain velvollisuus on pitää silmällä, että hän täyttää\nsiihen kuuluvat ehdot.\"\n\nMuistelin, miten vähän olin tietänyt tekemäni sopimuksen ehdoista,\nmutta olin liian murtunut ja häpeissäni mainitakseni mitään siitä.\n\n\"Niin kyllä, niin on asianlaita\", virkkoi asianajaja, \"väkivaltaa,\njärjellistä väkivaltaa! Voinette sanoa, että siinä tapauksessa\nnainen on huonommassa asemassa vaimona kuin rakastajattarena. Se on\nkyllä totta, mutta sellainen on laki, ja kun nainen kerran on naitu\nmiehelle, ei hänellä ole muuta keinoa välttää alistumistaan kuin --\nvankeus.\"\n\n\"Mieluummin sitten se -- tuhat kertaa mieluummin\", huudahdin, sillä\nmieleni kuohui vihasta ja harmista.\n\n\"Ei, ei, tyttöseni, ei, ei! Te olette solminut avioliiton, jonka\npohjana on aseman, omaisuuden ja kasvatuksen yhdenarvoisuus, ja aikaa\nmyöten kaikki kääntyy hyväksi. Älkää toimiko loukkaantuneiden tai\nkiukustuneiden tunteiden vallassa, sillä silloin turmelette oman\nonnenne yhtä hyvin kuin kaikkien omaistenne. Ajatelkaa isäänne.\nMuistakaa, mitä hän on tehnyt saadakseen toimeen tämän avioliiton...\nSaatan kertoa teille, että hän on neljälläkymmenellä tuhannella\npunnalla maksanut miehenne velat, ja lisäksi sitoutunut suorittamaan\nhänelle vuosittain kuusituhatta puntaa. Tahdotteko, että hän menettää\nkaiken tämän rahan?\"\n\nMinua niin inhotti kuulla tätä, etten saanut puhutuksi, ja\nasianajaja, joka omalla tavallaan oli yhtä mahdoton todellisia\ntunteitani tajuamaan kuin mieheni oli ollut, puheli edelleen:\n\n\"Kas niin, olkaa järkevä. Voinette ehkä olla kärsinyt jonkinverran\nvälinpitämättömyyttä ja loukkaavaa kohtelua. Epäilemättä olettekin.\nMiehenne on ylpeä, ja hänellä on luonteenominaisuuksia, joita meidän\nkaikkein tulee suvaitsevasti kohdella. Mutta joskohta voisitte\nsyyttää häntä julmuudesta ja saada aikaan avioeron -- jota ette voi\n-- mitä hyötyä teillä olisi siitä? Ei niin mitään -- vähemmän kuin ei\nmitään! Rahalliset sopimukset pysyisivät entisellään. Isänne tulisi\nkadottamaan julmia summia. Ja mitä teistä tulisi? Naimisissa oleva\nleski! Pahin tila, mihin nainen koskaan voi joutua -- etenkin jos\nhän on nuori ja suloinen ja kiusausten alaisena. Kysykää vain vaikka\nkeltä -- vaikka keltä.\"\n\nMinä olin tukehtua häpeästä.\n\n\"Tulkaa nyt\", sanoi asianajaja suojelevalla äänellään ja tarttui\nkäteeni ikäänkuin taluttaakseen minut lapsen tavalla mieheni luo,\n\"tehkäämme loppu tästä pienestä ikävyydestä. Hänen armonsa on\nalakerrassa, ja hän on suostunut -- ystävällisesti ja jalomielisesti\nsuostunut odottamaan tunnin verran teidän vastaustanne. Mutta hänen\ntäytyy lähteä iltapuolilaivassa, ja jos...\"\n\n\"Sanokaa hänelle sitten, että hänen on lähdettävä ilman minua\",\nvirkoin niin hyvin kuin kuristavalta vihaltani sain sanotuksi.\n\nAsianajaja katsoi minua kiinteästi silmiin. Luulen hänen lopultakin\noivaltaneen, millä kannalla asiat olivat.\n\n\"Te tarkoitatte sitä -- tarkoitatte täydellä todella?\" kysyi hän.\n\n\"Tarkoitan\", vastasin ja peläten suuttumukseni tykkänään\npurkaantuvan, jos enempää puhuisin, läksin ulos huoneesta.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesyhdeksäs luku.\n\n\nTähän hetkeen asti olin pitänyt pääni pystyssä, vaikka sydämeni\npohjalta olin vavissut; mutta nyt tunsin lain, tapojen, isän\nkäskyvallan ja vieläpä uskonnonkin painavan minua musertavalla\nvoimalla, ja ellei apua tulisi, olisi minun ennen pitkää alistuminen.\n\nOlin palannut pieneen makuuhuoneeseen ja seisoin ikkunan luona\nkuuma otsani lasiruutua vasten paineltuna ja katselin ulos mitään\nnäkemättä, kun ovelle kolkutettiin hiljaa, melkein arasti. Se oli\nisä Dan, ja hänen rakkaitten, mielenliikutuksesta värähteleväin\nkasvojensa näkeminen oli minulle kuin hukkuvalle merimiehelle\nhaaksirikkoisen laivan viimeinen lankku.\n\nSydämeni oli niin täysi, että vaikka tiesin sen luvattomaksi, niin\nheittäydyin hänen kaulaansa ja puhkesin kyyneltulvaan. Hyvä, vanha\npappi ei työntänyt minua luotaan. Hän silitteli painuksissa olevaa\npäätäni ja taputteli hartioitani, ja suloiseen, yksinkertaiseen\ntapaansa hän koetti minua lohduttaa. Ymmärsin että omaiseni olivat\nlähettäneet hänet nuhtelemaan ja käännyttämään minua.\n\n\"Ei pidä itkeä! Ei pidä tuskailla! Kaikki vielä päättyy hyvin,\nlapseni.\"\n\nHän kävi istumaan tuolille vuoteeni ääreen, ja minä polvistuin\nlattialle hänen jalkoihinsa, kuten äidilläni oli tapana lapsena\nollessani, kun hän teki synnintunnustuksensa. Kenties isä Dankin\nmuisteli häntä juuri nyt, sillä äitini sädehtivä muisto ei koskaan\nhäntä jättänyt. Kotvaan emme puhuneet mitään. Luulen että me kumpikin\nitkimme.\n\nViimein yritin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut yksinkertaisen ja\nalastoman totuuden, salaamatta mitään, lieventämättä mitään. Oudolta\nkuulostava ääneni oli kuin vieraan, ja sanatkin tuntuivat olevan\njonkun toisen. Mutta isä Dan käsitti kaiken.\n\n\"Tiedän! tiedän!\" sanoi hän, ja sitten suureksi huojennuksekseni,\nkeskeyttäen ontuvat selitykseni, hän tulkitsi omalla tavallaan\nmieheni kirjeen.\n\nOli olemassa ylevämpi rakkaus ja alhaisempi rakkaus, ja kumpikin oli\nvälttämätön Jumalan suunnitelmille ja tarkoituksille. Mutta ylevämmän\nrakkauden täytyy tulla ensin, sillä muuten tuntuu alhaisempi\njulmalta, raa'alta ja luonnonvastaiselta.\n\nLuonto on lempeä nuorelle tytölle. Se herättää hänessä\nsukupuolivaiston hiljalleen. Ensin tulee rakkaus hänelle kuten\nkuiskaus unessa, kuten enkelin kosketus hänen uinaileville\nsilmäluomilleen, niin että kun hän heräytyy elämän laeille,\nsukupuolielämän salaisuudet eivät häntä säikähytä eikä kammota.\n\nMutta minussa oli vaisto herätetty rutosti ja säälimättömästi.\nNaitettuna ilman rakkautta olin äkisti joutunut vastatusten\nalhaisemman intohimon kanssa. Eikä ihmettä, että se oli tuntunut\nminusta raa'alta ja barbaariselta.\n\n\"Niin se on, lapseni! Niin se on! Tiedän! Tiedän!\"\n\nSitten hän alkoi soimata itseään kaikesta, väittäen syyn olevan\nhänen, kun hän ei lujemmin ollut tarttunut asiaan. Nähdessään, millä\nkannalla asiat olivat minun ja mieheni välillä, hänen olisi, ollut\nsanottava isälleni, piispalle, asianajajalle, kaikesta kaupanteosta\nhuolimatta: \"Tästä avioliitosta ei saa tulla mitään. Se johtaa\nonnettomuuteen. Siitä tulee huono loppu.\"\n\n\"Mutta mikä on tehty, se on tehty, lapseni, eikä nyt auta mikään.\"\n\nLuulen että Bridget tädin töykeätä pilailemista ja asianajajan\nkylmäveristä todistelua vastustaessani, oli vastarintani varsinaisena\nyllyttäjänä ollut muisto mieheni uhkauksesta mahdollisesti purkaa\navioliittomme. Nyt tämä ajatus juolahti jälleen mieleeni, ja\npuolittain peloissani, puolittain häpeissäni, sydämeni vahvasti\nlykkiessä, koetin saattaa sen isä Danin tietoon.\n\n\"Eikö ole mitään pelastuskeinoa?\" kysyin.\n\n\"Tästä ei ole mitään pelastusta\", sanoi isä Dan. \"Jumala tietää,\nminkälaista painostusta sinua vastaan harjoitettiin; mutta sinä olet\nnaimisissa, sinä olet tehnyt valan, olet antanut lupauksesi. Muuta\nei maailma näe eikä se muusta pidä lukua, ja lain ja kirkon silmissä\nolet vastuunalainen kaikesta, mitä on tapahtunut.\"\n\nPääni isä Danin kauhtanaan upotettuna sain sen viimein sanotuksi:\n\n\"Mutta avioliiton purkaminen! Eikö se ole mahdollista -- tällaisissa\nolosuhteissa?\"\n\nHyvä, vanha pappi näytti joutuvan niin ymmälle, ettei hän kotvaan\nvoinut virkkaa mitään. Sitten hän selitti, ettei sellainen toivomus\nvoinut tulla kysymykseenkään.\n\n\"En tahdo väittää, ettei Kirkon historiasta voisi löytää yhtä\nepävakaisilla perusteilla purettuja avioliittoja -- mutta tässä\ntapauksessa vaatii siviililaki todistuksia -- jotain, joka\noikeuttaisi eron. Mutta kun ei niitä ole, pitäisi joko toiselta\ntai kummaltakin puolelta tuoda esiin uskottomuutta, ja se ei ole\nmahdollista -- ei sinulle, lapseni, ei äitisi tyttärelle, sen kalliin\npyhimyksen, joka kärsi niin kauan valittamatta.\"\n\nSelvemmin kuin milloinkaan ennen tunsin nyt olevani haaksirikkoinen,\njonka alta viimeinenkin lankku vajoaa. Tuo jähmeä, salaperäinen pelko\nmiestäni kohtaan hiipi takaisin, ja tuleva elämäni hänen kanssaan\nesiintyi minulle järisyttävän elävänä. Minä näin itseni ensi yönä,\nhuomisyönä, seuraavana yönä, joka yö ja päivä koko elämäni aikana\nsaman pöyristyttävän kauhun uhrina.\n\n\"Täytyykö minun siis alistua?\" kysyin.\n\nIsä Dan silitti päätäni ja virkkoi lempeällä äänellään, että\nalistuminen oli kaikkien naisten kohtalo. Niin oli aina ollut\nmaailman historiassa ja niin kaiketi oli oleva vastakin.\n\n\"Muista epistolaa, joka luettiin kirkossa eilenaamulla: 'Vaimot,\nolkaat miehillenne alamaiset'.\"\n\nKirveltävä tunne kurkussani kysyin arveliko hän, että minun oli\nseurattava miestäni, kun hän lähti saaresta iltapuolilaivassa.\n\n\"En tiedä muuta neuvoa, lapsiraukkani. Minut lähetettiin sinua\nnuhtelemaan. Sitä en voi tehdä, mutta en liioin voi yllyttää sinua\nvastarintaan. Se olisi väärin. Se olisi julmaa. Se johtaisi sinua yhä\npahempiin selkkauksiin.\" Suuni oli kuivettunut, mutta sain sanotuksi:\n\"Minulla ei siis ole mitään toivoa?\" \"Jumala tietää, etten minä voi\nantaa mitään.\" \"Vaikken rakasta tätä miestä, niin minun täytyy elää\nhänen kanssaan hänen vaimonaan?\"\n\n\"Se on kovaa, hyvin kovaa, mutta muuta neuvoa ei näy olevan.\"\n\nMinä nousin pystyyn ja astuin takaisin ikkunan luo. Hurja\nkapinanhenki riehui minussa.\n\n\"Minä tulen olemaan huono nainen omissa silmissäni.\"\n\n\"Älä sano niin\", virkkoi isä Dan. \"Olethan naimisissa miehen kanssa.\"\n\n\"Yhtäkaikki minä olen mielestäni mieheni rakastajatar -- hänen naitu\nrakastajattarensa, hänen prostitueerattunsa.\"\n\nIsä Dan oli kauhistunut, ja kun sanat olivat kirvonneet suustani,\nolin itsekin säikähtynyt -- säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen,\nsillä jokin sisässäni tuntui työntäneen ne ilmoille.\n\nKun olin jonkin verran tyyntynyt, rupesi isä Dan, hermostuneesti\nkopeloiden kauhtanallaan riippuvaa hopearistiä, juttelemaan\nvihkiäissakramentin yliluonnollisesta vaikutuksesta. Jumala yhdistää\nihmiset yhteen, ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten\npidä erottaman, eikä minkään asianhaarain, ei koettelemusten eikä\nkärsimysten. Voisiko otaksua että niin pyhää, niin peruuttamatonta\nsidettä koskaan solmittaisiin ilman hyvää seurausta? Ei,\nKaikkivaltiaalla on omat tiensä lapsiansa ohjatessaan, ja pyhän\naviosäädyn suuri, käsittämätön salaisuus on yksi niistä.\n\n\"Älä siis ole masentunut, lapseni. Kuka tietää, mitä vielä saattaa\ntapahtua? Jumala tekee ihmeitä nytkin vielä kuten entisaikaan. Sinä\nehkä vielä -- niin, sinä ehkä vielä tulet rakastamaan miestäsi, ja\nsilloin -- on kaikki hyvin.\"\n\nEpätoivoni ja uhmani pimeyksistä välähti äkisti uusi ajatus mieleeni.\nSen lennätti minulle muisto siitä liikutuksesta, jonka alaisena\nolin ollut vihkiäisjuhlallisuuden aikana, ja se pani koko sisäisen\nolentoni väräjämään.\n\n\"Isä Dan\", huudahdin väräjävällä äänellä.\n\n\"Mikä on, lapseni?\"\n\nOli vaikeata sanoa, mitä minulla oli mielessä, mutta lopulta sain\nsen kumminkin suustani änkytetyksi. Olisin myöntyväinen lähtemään\nmieheni kanssa saaresta ja asumaan saman katon alla hänen kanssaan ja\nkantamaan hänen nimeään, niin ettei koituisi mitään ikävyyksiä eikä\npahennusta, eikä kukaan, paitsi me itse, saisi tietää, että mikään on\nmeitä erottamassa, jos hän puolestansa lupaisi lujasti ja vakaasti\nlupaisi -- olla vaatimatta minun alistumistani vaimona, ennenkuin\nalkaisin häntä rakastaa.\n\nPuhuessani uskalsin tuskin vilkaista isä Daniin, peläten hänen\njälleen ravistavan päätänsä, ehkäpä soimaavan minua, ehkäpä nauravan.\nMutta hänen vettyneet silmänsä alkoivat säteillä ja hymyillä.\n\n\"Se on vakaa aikomuksesi?\" kysyi hän.\n\n\"On.\"\n\n\"Ja sinä seuraat häntä tällä ehdolla?\"\n\n\"Niin, niin.\"\n\n\"Silloin hänen täytyy siihen suostua.\"\n\nPuhdasluontoinen vanha pappi ei voinut ymmärtää, että tyttömäinen\nehdotukseni voisi sisältää minkäänlaisia vaikeuksia, vaaroja tai\nonnettomuuden uhkaa. Olihan mieheni jo saanut kaikki, mitä hän oli\ntavoitellut. Hän oli saanut isäni rahan jalon nimensä vaihteeksi,\nja jos hän halusi enemmän, jos hän halusi vaimonsa rakkautta, niin\nansaitkoon sen, voittakoon sen.\n\n\"Sehän on vain oikeus ja kohtuus. Ja se on tavoittelemisen arvoista\n-- kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki isäsi kulta ja hopea. Sen\nainakin voin hänelle sanoa.\"\n\nTunteittensa kiihdyttämänä hän oli noussut seisomaan, tuo vanha,\nyksinkertainen pappi, jolla oli niin puhdas sydän ja niin kaunis usko\nminuun.\n\n\"Ja sinä, lapseni, sinä puolestasi tahdot koettaa rakastaa häntä --\nlupaa, että tahdot.\"\n\nMinua värisytti -- vastenmielisyyden tunne miestäni kohtaan oli\ntukahuttaa minut.\n\n\"Lupaa minulle\", sanoi isä Dan, ja kuumottavin poskin minä lupasin.\n\n\"Se on oikein. Se yksin voi tehdä hänestä paremman ihmisen. Olkoon,\nettä kaikki on totta, mitä ihmiset hänestä sanovat, mutta kuka voi\narvioida hyvän vaimon ihmeitätekevää voimaa?\"\n\nHän teki lähtöä.\n\n\"Minun täytyy nyt mennä alakertaan puhumaan miehesi kanssa. Mutta\nkyllä hän suostuu. Tiedän että hän pelkää julkista häpeää, ja jos\nhän yrittää kieltää, niin minä sanon hänelle että... Mutta ei, se\nei ole tarpeellista. Hyvästi, lapseni! Ellen tule takaisin, tiedät\nettä kaikki on järjestetty tyydyttävälle kannalle. Sinä tulet\nvielä onnelliseksi. Olen vakuutettu siitä. Niin, niin, muista mitä\nmainitsin tämän juhlallisen ja pyhän sakramentin salaperäisestä\nvoimasta. Hyvästi!\"\n\nMinä tarkoitin, mitä olin sanonut. Aioin tehdä, mitä olin luvannut.\nJumala tietää, että aioin. Mutta tunteeko nainen koskaan omaa\nsydäntänsä?\n\nKello neljä samana iltapuolena mieheni läksi Ellanista Englantiin.\nMinä seurasin häntä.\n\n    MARTIN CONRADIN LISÄYS.\n\n    Uljas tyttöni! Ei hän tietenkään voinut antautua niin sanotulle\n    miehelleen, koska hän oli luonnonlapsi ja siitä syystä puhdas\n    nainen, ja koska hän todenteolla ei ollut sen miehen vaimo\n    huolimatta heidän \"sopimuksistaan\" ja \"sakramenteistaan\". Ja\n    hän tarkoitti tietenkin mitä sanoi, luvatessaan koettaa häntä\n    rakastaa. Mutta mitä silloin olisi tapahtuva, jos hän huomaisi,\n    ettei voisi -- jos hän sattuisi rakastamaan jotain toista sen\n    jälkeen kun hän oli merkinnyt nimensä oikeuden kirjaan ja\n    polvistunut pyhän alttarin edessä, sanoen: \"Tahdon!\"\n\n    Pikku tyttö raukka! Tehköön vain välipuheita, vaikka minkälaisia\n    kelvottoman miehensä kanssa, mutta tästä hetkestä alkaen vain\n    yksi asia hänen kohtalossaan on varma. Vaikka hänen vaistonsa\n    näin raa'asti herätettiin, oli hänen sydämensä vielä unessa, ja\n    kun rakkaus tuli sitä herättämään, ei se tullut, kuten olisi\n    pitänyt, kultaisena ilon suihkuna, vaan jylhänä ukkosilmana,\n    uhkaavain salamain välkkeenä, laillisten ja uskonnollisten\n    syytösten vihuripuuskana, missä laki ja kirkko ja yhteiskunta\n    ja patenttisiveellisyys ja sivistyneen maailman koko loimottava\n    valheellisuus oli huutava hänelle käskevällä äänellä: \"Sinun Ei\n    Pidä.\"\n\n    Vähät siitä! Saammepa nähdä.\n\n                                                   M. C.\n\n\n\n\nNeljäskymmenes luku.\n\n\nAsetettuani itselleni tehtävän tein parhaani suorittaakseni sen. Olin\nvakaasti luvannut koettaa rakastaa miestäni ja minä valmistauduin\nsitä tekemään.\n\nVaatiihan rakkaus vaimoa kunnioittamaan, vieläpä ihailemaankin\nmiestä, jonka kanssa hän on naimisissa? Minä päätin tehdä sen ja\nsulkea silmäni mieheni silmiinpistäviltä vioilta ja nähdä vain hänen\nparemmat puolensa.\n\nMitä pettymyksiä oli minua odottamassa! Mitä musertavia ja\nnöyryyttäviä pettymyksiä!\n\nSaapuessamme illalla Lontooseen asetuimme asumaan hienoon hotelliin,\njoka sijaitsi eräässä rauhallisessa, mutta yleisesti tunnetussa\nWest-Endin osassa. Täällä meidät, suureksi hämmästyksekseni heti\nkeksittiin, ja seuraavana aamuna odotti miestäni kokonainen liuta\nvieraita.\n\nLuulin heitä hänen ystävikseen, ja ajatellessani, että mieheni mahtoi\nolla aika tärkeä henkilö pääkaupungissa, valtasi minut naurettava\npieni ylpeydenpuuska -- taivas tietää mistä se tuli.\n\nMutta keksin piankin, että ne olivat hänen velkamiehiään,\nrahanhankkijoita ja \"bookmakereja\" [vedonlyöjä kilpa-ajoissa.\nSuom. muist.], joille hän oli \"kunniaveloissa\". Näitä velkoja\nhänen ei ollut sopinut tai ollut halu ilmoittaa isälleni ja hänen\nasianajajalleen.\n\nEräs näistä kävijöistä oli hellittämätön, pieni mies, joka tuli\naikaisin ja viipyi kauan. Hän oli asianajaja, ja mieheni nähtävästi\nhiukan pelkäsi häntä. Monena aamupuolena perätysten hän istui mieheni\nkanssa toisessa arkihuoneessamme suljettujen ovien takana, ja heidän\njuttelunsa kesti pitkään ja oli nähtävästi hyvin riitainen, sillä\ntuontuostakin kuulin kummaltakin puolelta kirouksia ja vihaisia\nsanoja ja nyrkiniskuja pöytään.\n\nMutta viikon lopulla saapui mieheni asianajaja Lontooseen, ja sen\njälkeen keskustelu kävi rauhallisemmaksi.\n\nEräänä aamuna istuessani kirjoittamassa läheisessä huoneessa, kuulin\nnaurua, korkkien pamahtelua, lasien kilistelyä ja maljojen juomista,\nja siitä päätin, että tuo ikävä ja mutkikas asia oli loppuun\nsuoritettu.\n\nViimein kuulin oven aukenevan ja mieheni lähtevän vieraittensa kanssa\nulkokäytävälle saattaakseen heitä hissille, ja silloin minä -- Jumala\nties minkä mielijohteen yllyttämänä -- astuin tyhjäksi jääneeseen\nhuoneeseen.\n\nSe oli harmaana tupakinsavusta. Pöydällä oli tyhjä samppanjapullo\nja kolme tyhjää viinilasia, ja ikkunan vieressä olevalla\nkirjoituspöydällä oli hujan hajan papereita, päällimmäisenä sinetillä\nja useilla nimikirjoituksilla varustettu paperiarkki ja paksu pinkka\nvanhoja, purppuranpunaisella nauhalla sidottuja kirjeitä.\n\nTuskin olin huomannut nämä asiapaperit, kun mieheni palasi\nhuoneeseen, ja hänen synkkenevästä katseestaan oivalsin, että hän\nluuli minun katselleen niitä.\n\n\"Samantekevä!\" sanoi hän ilman minkäänlaista johdatusta. \"Saatanhan\nsen sinulle kertoa nyt paikalla, niin pääsen siitä.\"\n\nHän kertoi minulle. Kirjeet olivat hänen. Ne olivat kirjoitetut\nnaiselle, jonka hän oli luvannut naida, ja hänen oli täytynyt ostaa\nne takaisin häneltä. Vaikka hän kolmen vuoden aikana oli tuhlannut\nkokonaisen omaisuuden sille olennolle, oli tämä ollut säälimätön\nhäntä kohtaan. Asianajajansa kautta, joka oli konna, hän oli\nuhannut heti ryhtyä oikeudenkäyntiin, jos hän naisi jonkun toisen.\nSe oli syynä, miksi meidän myrskystä huolimatta oli pitänyt lähteä\nLontooseen hääpäivämme jälkeisenä päivänä.\n\n\"Nyt tiedät\", sanoi mieheni, \"ja olisit ennenkin tietänyt, jos\nylimalkaan älyäisit mitään. Katsos\", (hän piteli paperiarkkia\nedessäni) \"viisi tuhatta puntaa -- siinä hinta, joka minun on ollut\nmaksettava siitä, että sinut nain.\"\n\nMieheni kertoi mauttoman juttunsa ylpeän suuttuneena ja ikäänkuin\nhänelle olisi suurtakin vääryyttä tehty. En voi kuvailla sitä\nmusertavaa häpeää, joka kouristi minua kuunnellessani häntä. Ei\nviittaustakaan siitä, että hän olisi pitänyt lukua minun tunteistani.\nEi kaukaisinta käsitystä siitä selvästä tosiasiasta, että nainen,\njonka hän oli luvannut naida, oli sovitettu minun rahoillani. Ei\najatustakaan siitä nöyryytyksestä, jonka alaiseksi hän oli saattanut\nvaimonsa, raahaamalla hänet Lontooseen hylätyn rakastajattarensa\nkäskystä.\n\nMitä hyödytti koettaa rakastua mieheen, jonka erotti minusta\ntasoittamaton siveellinen juopa? Mitä hyödytti? Mitä hyödytti?\n\n\n\n\nNeljäskymmenesyhdes luku.\n\n\nMutta seuraavana aamuna, punnittuani asioita omalta yksinkertaiselta\nja tietämättömältä näkökannaltani, minä koetin mukaantua\nasemaani. Muistaessani, mitä Bridget täti oli sanonut sekä ennen\nnaimisiinmenoani että sen jälkeen miesten ja naisten erilaisesta\nsiveellisyyskannasta, vakuutin itselleni, että olin pystyttänyt\npäämääräni liian korkealle.\n\nEhkäpä ei aviomies ollutkaan mikään kunnioituksella ja ihailulla\nkohdeltava ylempi olento, vaan jonkinlainen aikaihmiseksi kasvanut\nlapsi, jota velvollisuuksistaan pitävän vaimon oli hellittävä,\nmielisteltävä, toteltava ja palveltava.\n\nMinä päätin tehdä niin. Yhä vielä siinä toivossa, että voisin\nrakastua mieheeni, panin kaikki voimani liikkeelle, häntä\nmiellyttääkseni, meninpä niinkin pitkälle, että teeskentelin\ntunteita, joita ei minussa ollut.\n\nMutta minkälaista jyrkkää ja kivistä tietä yritin nousta!\n\nKun tuo nöyryyttävä juttu mieheni entisen rakastajattaren kanssa\noli saatu päätökseen, luulin että läksisimme heti Englannista\nhäämatkallemme, jonka mieheni jo oli valmiiksi suunnitellutkin, mutta\nhän ilmoitti, ettei vielä sopinut lähteä ja että meidän oli jääminen\nLontooseen vielä joksikin aikaa. Me viivyimme siellä kuusi viikkoa,\nja ilottomampaa ja kolkompaa aikaa ei yksikään nuori vaimo ole\nviettänyt.\n\nMinulla ei ollut yhtään omia ystäviä, eikä yksikään mieheni piiriin\nkuuluvista naisista käynyt minua tervehtimässä, syväksi vaikka\nsalaiseksi mielipahakseni. Mutta jotkut hänen miesystävänsä olivat\nalati kanssamme, kuten herra Eastcliff, joka oli kiireesti seurannut\nmeitä Ellanista, ja muuan herra Vivian, joka vaikka oli ministerin\nveli, oli minusta hyvin hengetön ja mitätön henkilö kimeine äänineen\nja elottomine hymyineen.\n\nNäiden ja muiden samanlaatuisten miesten kanssa me vietimme monta\nhetkeä päivästämme, aterioimme yhdessä, kävimme kävelemässä yhdessä\nja ennen kaikkea pelasimme bridgeä arkihuoneessamme ravintolassa.\n\nMinä en milloinkaan eläessäni ollut kajonnut kortteihin enkä\nniinmuodoin osannut pelata, mutta uskollisena päätökselleni olla\ntunnollinen vaimo, tarjouduin mieheni kumppaniksi, kun hän ei voinut\nsaada muuta toveria.\n\nIntoni tuli huonosti palkituksi. Olin halukas miestäni miellyttämään,\nmutta hidas oppimaan, ja mieheni kärsimättömyys erehdyksiä tehdessäni\nsaattoi minut hämilleni ja araksi ja tuotti minulle katkeria\nnöyryytyksiä. Ensin hän nauroi, sitten hän minulle ilkkui, sitten hän\nkiukustuneena katkaisi selitykseni ja anteeksipyyntöni, ja lopulta,\nkun erehdyin pahasti, hän purki hillittömästi sisunsa minuun, sanoen\nettei hänellä ollut koskaan ollut suuria ajatuksia älystäni, mutta\nettä hän oli nyt vakuutettu siitä, ettei minulla ollut enemmän järkeä\npäässä kuin jäniksellä tai hanhella.\n\nEräänä päivänä, kun olimme kahden kesken ja hän makasi sohvalla\npahansisuinen mäyräkoiransa vieressään, tarjouduin laulamaan\nhänelle. Muistaessani, kuinka paljon minun ääntäni oli kiitetty,\narvelin mieheni mielistyvän nähdessään minun kumminkin johonkin\npystyvän. Mutta yhdeksän vuoden luostarissaolo ei ollut opettanut\nminulle paljon muuta musiikkia kuin kirkkomme ihanain messujen\nhidasjuoksuisia sävelmiä, ja tuskin olin alkanut niitä laulaa, kun\nmieheni huudahti:\n\n\"Voi, lakkaa, lakkaa, taivaan tähden, lakkaa, taikka luulen olevani\nhautajaisissa.\"\n\nEräänä toisena päivänä tarjouduin lukemaan hänelle. Arvoisan\näidin oli tapana sanoa, että minun lukuni oli parasta, mitä\nhän oli koskaan kuullut, mutta kenties syy ei ollut yksinomaan\nmieheni, jos hän muodosti itselleen toisen käsityksen, sillä luin\nurheilulehtien (mieheni ainoa kirjallisuus) uutisia samalla äänellä\nja painostuksella kuin pyhän Franciskus Assisilaisen mietelmiä.\n\n\"Voi, lakkaa, lakkaa\", huudahti hän uudelleen. \"Sinähän luet\nurheilulehteä kuin Ilmestyskirjaa.\"\n\nAjan mennen kuilu välillämme yhä syventyi. Jos olisin voinut\nhauskuttaa häntä jonkinlaisella juoruamisella, niin olisimme paremmin\nviihtyneet yhdessä. Mutta minä en keksinyt mitään sanottavaa, joka\nolisi voinut häntä huvittaa, eikä hänellä liioin ollut virkkamista\npaljon mitään, mitä minä olisin saattanut ymmärtää. Hän rakasti\nkaupunkia, minä maaelämää, hän rakasti yötä ja sähkövalojen hehkua;\nminä aamua ja auringon viehkeyttä.\n\nSydämeni syvyydessä tiesin, että hän oli jokapäiväinen, halpa ja\nahdas mieleltään ja että hänen harrastuksensa olivat alhaiset ja\narvottomat, mutta olin päättänyt voittaa vastustelevat tunteeni.\n\nSe oli mahdotonta. Jos olisimme voineet vaihtaa ainoankaan\nymmärtämyksen katseen keskenämme, olisi suhteemme ollut parempi ja\nminä olisin voinut kestää hänen kärsimättömyyttään ja ponnistella\nedelleen.\n\nMutta tällaista katsetta ei ilmestynyt, ja eräänä koleana iltana,\nriideltyään palvelijoille, kiroiltuaan kohtaloansa ja herjattuaan\nkaikkia ja kaikkea, hän pisti hatun päähänsä ja läksi ulos, sanoen\nettä olisi ollut parempi jos hän sittenkin olisi nainut Lenan (sen\ntoisen naisen), sillä siinä tapauksessa hänellä olisi \"ainakin ollut\njonkinlaista seuraa\", ja silloin hääpäiväiltani inhontunne virtasi\nylitseni kuin meren aalto, ja kyselin taas itseltäni: \"Mitä se\nhyödyttää? Mitä se hyödyttää?\"\n\n\n\n\nNeljäskymmeneskahdes luku.\n\n\nSiitä huolimatta minä taas seuraavana päivänä asetuin puolustamaan\nmiestäni itseäni vastaan.\n\nJos hän oli tehnyt uhrauksia naidakseen minut, niin oli minun\nvelvollisuuteni hyvittää häntä siitä.\n\nTahdoin näyttää hänelle, että vaimo on jotain muuta ja parempaa kuin\nrahalla maksettu nainen -- olkoonpa tämä vaikka kuinka kaunis --\nja että hän, yhdistäessään kohtalonsa mieheensä, saattoi tehdä sen\nainoastaan hänen takiansa odottamatta mitään onnea itselleen.\n\n\"Niin juuri, sen teen\", mietin ja rupesin huolehtimaan mieheni\nhauskuudesta enemmän kuin jos olisin totisesti ja vilpittömästi häntä\nrakastanut.\n\nTietämättömyydessäni ja kokemattomuudessani tein monta yritystä\nsaattaakseni mieheni unohtamaan hyljätyn rakastajattarensa, ja\ntodella menettelin usein hyvin lapsekkaasti.\n\nEnsimäinen yritys epäonnistui täydellisesti.\n\nMieheni syntymäpäivä lähestyi, ja halusin antaa hänelle lahjan.\nVaikeata oli tietää mitä valita, sillä hänen makuansa en tuntenut\npaljon yhtään; mutta kävellessäni eräänä päivänä Oxford Streetillä\nnäin eräässä puodissa, missä myytiin hartausesineitä, ristien\nja rukousnauhojen joukossa pienen norsunluisen musteastian ja\npaperijalustan, jota kannatti Pyhän Neitsyen kuva.\n\nEn kuolemakseni voi selittää, miksi ajattelin sitä sopivaksi\nlahjaksi miehelleni, ehkäpä siksi, että Madonnan kasvot olivat niin\nnuoret, suloiset ja ihanat sekä niin perin naiselliset, että näytti\nmahdottomalta kenenkään miehen olla häntä rakastamatta. Mutta oli\nmiten oli, minä ostin sen, kuljetin sen kotiin ajurinvaunuissa ja\npanin sen mieheni kirjoituspöydälle virkkamatta sanaakaan, ja pidin\nsitten häntä silmällä, kuten Mooseksen äiti, nähdäkseen mitä seuraisi.\n\nSeurausta ei tullut -- ei ainakaan ensin. Mieheni oli useita tunteja\nhuoneessa aarteeni kanssa näyttämättä sitä huomaavankaan. Mutta iltaa\nvasten mieheni molemmat hyvät ystävät tulivat pelaamaan bridgeä\nhänen kanssaan, ja silloin kuulin omaan huoneeseeni, missä olin\nväijyksissä, herra Vivianin kimeän äänen sanovan:\n\n\"Tuli ja leimaus, Jimmy, ethän vain aio tulla paavilaiseksi?\"\n\n\"Älä harmittele, vanha poika\", vastasi mieheni. \"Se on vaimoni pientä\nhuolenpitoa. Luulenpa melkein, että sen pikku hupsun on täytynyt\nluvata rippi-isälleen käännyttää minut.\"\n\nSeuraava kokeeni oli ehkä yhtä lapsellinen, mutta paljon\nvaikuttavampi.\n\nHuomasin mieheni pitävän paljon kukista ja ani harvoin olevan\nilman ruusua napinlävessään, ja niinpä päätin niillä täyttää hänen\nhuoneensa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Sitä varten nousin\nvuoteeltani hyvin aikaisin, ennenkuin hotellissa kukaan vielä oli\nliikkeellä ja kiirehdin Covent Gardeniin pitkin tyhjiä ja kaikuvia\nkatuja aamutuulahduksen virkistäessä ilmaa ja suuren kaupungin\nnäyttäessä uneksivan korkeitten muuriensa takaisista viheriäisistä\nkentistä.\n\nSaavuin vilkasliikenteiselle ja meluavalle torille, juuri kun\nmaalta tulevat kuormavaunut saapuivat paikalle suunnattoman suurine\nruusukoppineen, jotka olivat täynnä auringonpaisteessa loistavia\nja kasteesta kimaltelevia valkeita ja punaisia ruusuja. Ostettuani\nniitä suurimman, ihanimman ja kalleimman kimpun (koko sylillisen,\nniin paljon kuin saatoin pidellä käsissäni), kiirehdin ravintolaan\nja sirottelin niitä laseihin ja maljoihin joka kolkkaan mieheni\nhuoneessa -- kirjoituspöydälle, pikkupöydille, uuninreunalle ja ennen\nkaikkea sohvapöydälle, jolle tarjoilija parhaillaan kattoi hänen\naamiaistaan, kunnes koko suoja oli morsiuskammion kaltainen.\n\n\"Oh, tämähän joltain näyttää\", kuulin mieheni sanovan tullessaan ulos\nmakuuhuoneestaan pahansisuinen koiransa kantapäillään.\n\nLopetettuaan aamiaisensa ja vetäessään hansikkaita käsiinsä\naamukävelylle lähteäkseen, hän sanoi pöytää korjaavalle tarjoilijalle:\n\n\"Sanokaa johtajattarelle, että olen hyvin kiitollinen hänelle niistä\nviehättävistä kukista, joilla hän on kaunistanut huonettani tänä\naamuna.\"\n\n\"Mutta ei johtajatar sitä ole tehnyt, teidän armonne\", sanoi\ntarjoilija.\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Se oli... armollinen rouva.\"\n\n\"Oo -- oh!\" sanoi mieheni, pehmeämmällä ja paljon merkitsevämmällä\näänenpainolla.\n\nJumala tietää, että se oli vähäinen palkinto innokkaista puuhistani,\nmutta minä olin niin innostunut kokeeni menestyksestä, että päätin\njatkaa, ja kun saman päivän illalla joukko mieheni ystäviä tuli\nilmoittamaan hänelle tilanneensa paikat tunnetussa teatterissa, jossa\nannettiin laulunsekaisia huvinäytelmiä, pyysin päästä heidän mukaansa.\n\n\"Joutavia, kultaseni! Bromptonin oratorio sopii sinulle paremmin\",\nsanoi mieheni taputellen minua leuan alle.\n\nMutta minä en hellittänyt, ja viimein herra Eastcliff sanoi:\n\n\"Antaa hänen tulla. Mikä estää?\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi mieheni nipistäen minua poskesta. \"Kuten tahdot.\nMutta ellet pidä siitä, älä syytä _minua_.\"\n\nMinulta ei jäänyt huomaamatta, että muuttuneen käytökseni seurauksena\noli mieheni yleneminen hänen omassa kunnioituksessaan ja että hän\nkäyttäytyi minua kohtaan miehen tavalla, joka arveli voittaneensa\npahimman vastahakoisuuteni tai ehkäpä lopullisesti kukistaneensa sen.\nMutta minä kokematon ja yksinkertainen raukka olin niin kiintynyt\npäätökseeni saada mieheni unohtamaan rakastajattarensa, etten\npelännyt hänen lähentelemisiään enkä epäillyt mitään pahaa.\n\n\n\n\nNeljäskymmeneskolmas luku.\n\n\nTähän aikaan olin jo sen verran ollut mukana Lontoossa, että tiesin\nkotona tehdyt pukuni maalaisiksi, mutta puettuani ylleni parhaan\nkveekarimaisista puvuistani ja pujotettuani kaulalleni sukuun\nkuuluvan helminauhan ja toisen hiuksiini, eivät hyväin nunnain monet\nopetukset voineet estää minua ajattelemasta, ettei miehelläni eikä\nhänen ystävillään olisi minkäänlaista syytä hävetä puolestani.\n\nMeitä oli kaikkiaan kuusi. Minä olin ainoa nainen, ja meillä oli\nsuuri aitio ensimäisellä rivillä lähellä näyttämöä. Teatteri ei\ntehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Ei ainakaan rakennus itse,\nvaikka se oli kauniisti koristettu valkoisella ja kullalla, sillä\nolin nähnyt Rooman kirkot ja minun silmissäni ne olivat paljon\nupeammat.\n\nEikä liioin yleisö tehnyt minuun suurta vaikutusta, sillä joskohta\nen ollutkaan ennen nähnyt niin paljon kauniisti vaatetettuja ihmisiä\nyhdessä, niin arvelin joukossa olevan liian monta keski-ijän yli\njoutunutta miestä ja naista, jotka olivat niin pulleat ja lihavat,\netteivät varmaankaan muuta ajatelleet kuin ruokaa ja vaatteita.\n\nEivät näyttelijätkään tehneet minuun vaikutusta, sillä vaikka\nesiripun noustessa näyttämöllä näin paljon väkeä, etupäässä hienosti\nja kauniisti vaatetettuja tyttöjä, ja vaikka mielestäni en koskaan\nennen ollut nähnyt niin paljon viehättäviä ja onnellisia kasvoja,\nniin tuntui minusta hetken kuluttua, kasvojen vaipuessa lepoon,\netteivät ne olleetkaan todella viehättäviä eikä todella onnellisia,\nvaan kovia ja rasittuneita ja kärsiviä, ikäänkuin elämä olisi ollut\nhyvin julma heille.\n\nYksi minuun kumminkin vaikutti, ja se oli pääosan esittäjä. Hän\noli nainen, ja kun hän ensin tuli näyttämölle, en ollut mielestäni\nkoskaan nähnyt hänen vertaistaan, niin kaunis hän oli. Vartalo\nsulava, pehmeä ja pyöreä, silmät mustat, huulet punaiset, hampaat\nhelmivalkoiset ja hymyily niin päivänpaisteinen, että se houkutteli\nkoko yleisön hymyilemään hänen kanssaan.\n\nMutta omituista kyllä -- en voinut selittää mistä se johtui --\nmuutaman minuutin kuluttua hän oli mielestäni perin ruma ja\nvastenmielinen, sillä hänen kasvonsa näyttivät olevan aivan\nvääntyneet vihasta, kiukusta, kateudesta ja muista huonoista\nintohimoista.\n\nSiitä huolimatta hän oli yleisön lemmikki, sillä se taputti hänelle\nkäsiään jo ennenkuin hän mitään tekikään, ja kaikelle mitä hän sanoi,\nolipa se vaikka kuinka mitätöntä, naurettiin hillittömästi, ja hänen\nlaulujaan seurasi suosion myrsky, vaikkei hänen äänensä ollut paljon\nmistään kotoisin.\n\nTätä kesti noin tunnin ajan, ja silloin tapahtui merkillinen\nseikka. Minä olin nojautunut eteenpäin aition samettista nojapuuta\nvasten nauraen ja käsiäni taputellen muiden mukana, vaikka sydämeni\nsyvyydessä ajattelin, ettei ilo ilolle tuntunut, kun äkkiä huomasin,\nettä laulajatar oli pyörähtänyt ympäri ja astuen eteenpäin\nnäyttämöllä meidän aitiotamme kohti, katseli tiukasti suoraan minuun.\n\nEnsin en saattanut uskoa niin olevan, mutta jotain hänen kasvoissaan\ntai jokin kuiskaus selkäni takana lennätti välähdyksen mieleeni, että\ntämä oli se nainen, jonka paikan olin ottanut, nimikirjoituksilla\nvarustetun paperin ja punanauhaisen kirjepakan nainen.\n\nTämän jälkeen en voinut näytellä pientä osaani loppuun, ja vaikka\nyllä nojasin keltaista samettireunaa vasten, pidin silmäni\nalasluotuina, niin pian kuin nainen näyttäytyi, ja toivoin ja\nrukoilin näytöksen loppua.\n\nViimein se tuli orkesterin ja ihmisäänten yhteisenä rämähdyksenä,\nja parin minuutin kuluttua istuin mieheni kanssa ajurinvaunuissa\nmatkalla ravintolaan.\n\nMinä olin pakahtua vihasta ja häpeästä -- vihasta miestäni kohtaan,\njoka oli sallinut minun tulla paikkaan, missä saatoin joutua\nvastatusten hänen hyljätyn rakastajattarensa kanssa, ja häpeästä,\nmuistellessani säälittävää yritystäni elää miehen elämää, joka oli\nvajonnut noin syvälle liejuun ja turmioon.\n\nMutta mieheni itse oli pakahtua nauruun.\n\n\"Se oli parempi kuin näytelmä\", sanoi hän. \"Sieluni kautta niin oli.\nEn ole nähnyt mitään hassunkurisempaa koko elinaikanani.\"\n\nTätä hän toisti toistamistaan, kunnes saavuimme ravintolaan, jolloin\nhän tilasi pullon viiniä yläkertaan ja tutisi sitten pidätetystä\nnaurusta noustessamme hississä ylös.\n\nTultuamme kerrokseemme aioin mennä omaan huoneeseeni, toivoen päästä\nyksinäisyyteen loukattuine tunteineni, mutta mieheni veti minut\nsisään yhteiseen arkihuoneeseemme ja sanoi tahtovansa puhutella minua.\n\nHän asetti minut istumaan nojatuoliin, riisui yltään päällysnuttunsa,\nsytytti paperossin, niin hyvin kuin naurunpurskahduksiltaan ja\n-puistatuksiltaan taisi, ja sitten hän kävi seisomaan takan eteen ja\ntoinen käsi taskussa, hännystakin liepeet käsivarrella, jutteli mikä\naiheutti hänen hilpeän tuulensa.\n\n\"Ei haittaa kertoa sinulle, että se oli Lena\", sanoi hän. \"Se kaunis\ntyttö punaisessa hameessa ja jalokivissä.\n\n\"Hän keksi minut heti näyttämölle astuessaan. Mahtoi samassa arvata,\nkuka sinä olit. Näitkö, kuinka hän katseli sinua? Luuli minun tuoneen\nsinut sinne kiusalla. Olen vakuutettu siitä!\"\n\nUusi naurunpuistatus ja sitten -- \"Hän on käynyt ympäri juttelemassa,\nettä olen nainut vanhan äkäpussin hänen rikkautensa vuoksi, ja kun\nhän näki sinun voivan himmentää hänet ilman pukua, jossa kannattaisi\nnäyttäytyä, oli hän kuolla vimmasta.\"\n\nSeurasi uusi, raju naurunpuuska savun läpi, joka tuprusi hänen\nsuustaan ja sitten --\n\n\"Ja sinäkin, kultaseni, siinä nauramassa ja käsiä taputtelemassa. Hän\nluuli sinun koettavan nolata hänet. Sieluni kautta, oli se hassua.\nKumma ettei hän viskannut jotain päällesi. Sellaista hän kyllä tekee,\nkun oikein kiukustuu.\"\n\nTarjoilija toi viiniä, ja mieheni kaatoi lasiin minulle. \"Tahdotko\nhiukan viiniä? Etkö? No niin, minä juon terveydeksesi, kultaseni...\nEn voi unohtaa sitä. En totisesti. Lena on tottakin hullunkurinen.\nNo niin, mitä muuta luulet hänen sanoneen? Hän on sanonut, että minä\nkyllä vielä palaan hänen luokseen. Niin, 'kuusi kuukautta aikaa\nannan hänelle tullakseen madellen takaisin luokseni', sanoi hän\nEastcliffille ja Vivianille ja muutamille muille klubitovereilleni.\nIhmettelen, mahtaako hän yhä vielä niin ajatella?... mahtaako?\"\n\nHän heitti pois paperossinsa, tyhjensi toisen viinilasin, astui\naivan liki minua ja sanoi matalalla äänellä, joka sai kylmät väreet\nkarsimaan selkäpiitäni:\n\n\"Mutta riippuu sinusta, onko hän oikeassa vai väärässä?\"\n\n\"Minusta?\"\n\n\"Sinusta tietenkin. Sehän on aivan luonnollista. Saattaa olla\nkylläkin hyvä tahto, mutta mies on mies, näetkös.\"\n\nHuuleni vavahtivat vihasta, ja koettaen malttaa mieleni nousin\nmennäkseni huoneeseeni, mutta mieheni painoi minut takaisin tuoliini\nja istahti itse sen käsipuulle.\n\n\"Älä vielä mene. Asiasta toiseen, en ole vielä kiittänyt sinua\nkauniista kukkasista, joilla koristit huoneitani. Viehättävää! Mutta\nkyllä kaiken aikaa tiesin, että pian taipuisit.\"\n\n\"Taipuisin mihin?\" sanoin, mutta tuntui kuin joku muu olisi puhunut.\n\n\"Kyllä tiedät. Tietysti tiedät. Kun se typerä vanha pappi ehdotti\ntuon naurettavan sopimuksen, suostuin, mutta tiesin aivan hyvin, että\nse pian tulisi rikotuksi. Ei kumminkaan minun puoleltani. Kyllä mies\nvoi sallia itselleen odotusaikaa. Mutta olin vakuutettu siitä, että\nsinä pian väsyisit vastustelemisiin. Ja niin on käynytkin, eikö ole?\nOh, en minä sokea ole. Olen nähnyt mitä on tapahtunut, vaikken ole\npuhunut mitään.\" Yritin jälleen nousta, ja mieheni esti sen jälleen,\nsanoen: \"Ei sinun pidä hävetä sitä. Se on aivan tarpeetonta. Sinä\nolit jotakuinkin kova minulle, muistathan, mutia minä aion unohtaa\nkaiken. Ja miksen sitä tekisi? Minä olen saanut mitä suloisimman\npikku vaimon maailmassa, niinpä aionkin kohdata häntä puolitiessä,\nja hän heittää tiehensä kaikki luostarin tyrkyttämät päähänpistot ja\nrupeaa omaksi pikku vaimo-kullakseni. Eikö niin?\"\n\nMinä olin niin hämmentynyt ja häpeän murtama, että tuskin sain henkeä\nvedetyksi. Näinkö siis hänen törkeä ja halpa mielensä oli käsittänyt\nvaivaiset, pienen yritykseni miellyttää häntä, turhat kokeeni\nkunnioittaa ja pitää arvossa häntä -- kun minä vetosin henkiseen\nminuuteeni voidakseni taivuttaa itseni rakastamaan häntä, otaksui hän\nminun lähennelleen eläimellistä ihmistä hänessä. Tämä oli enemmän\nkuin jaksoin kestää.\n\nNousin pystyyn huolimalta tällä kertaa hänen vastustuksistaan.\n\n\"Päästä minut nukkumaan\", sanoin.\n\n\"Päästän, kultaseni, päästän tietenkin, mutta...\"\n\n\"Päästä minut nukkumaan\", sanoin uudelleen, ja seuraavalla hetkellä\nolin astunut huoneeseeni.\n\nHän ei yrittänyt seurata minua. Näin edessäni olevassa peilissä, mitä\ntapahtui takanani.\n\nMieheni seisoi siinä, mihin olin hänet jättänyt, ensin ällistyneen ja\nsitten vimmastuneen näköisenä.\n\n\"En voi käsittää sinua\", sanoi hän. \"Sieluni kautta en voi käsittää\nsinua! Eikä koko maailmassa ole olemassa miestä, joka sitä voisi.\"\n\nSen jälkeen hän harppasi omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni\nmennessään.\n\n\"Oh, mitä se hyödyttää?\" mietin jälleen. Minun oli mahdotonta\nrakastua mieheeni. Ei kannattanut koettaakaan.\n\n\n\n\nNeljäskymmenesneljäs luku.\n\n\nSelittäkööt ne, jotka paremmin tuntevat naissydämen salaisia\nsopukoita kuin minä, mistä se johtui, että minä tultuani tämän\ntapahtuman jälkeen vakuutetuksi mieheni palaavan tuon toisen naisen\nluo, jos vielä kauemmin viipyisimme Lontoossa, rupesin (vaikken\nmiestäni rakastanut) kuumeellisen hätäisenä miettimään, mitenkä\nvoisin hänet poistaa tämän kiusauksen käsistä.\n\nNiinpä kumminkin oli, sillä jo seuraavana aamuna kirjoitin isälleni\npyytäen häntä käyttämään vaikutusvaltaansa mieheeni, niin että\nEgyptin matkastamme tulisi jotain ilman sen enempää viivytystä.\n\nIsäni vastaus saapui paikalla. En tiedä mitä hän lienee lukenut\nrivien lomasta, mutta hänen sanansa kuuluivat:\n\n    'Tytär -- tietysti! Kirjoitan vävypojalle, että hänen on pian\n    lähdettävä Lontoosta. Olette mielestäni viipyneet siellä jo\n    liiankin kauan. Ja matkalla ollessasi voit käyttää nimeäni niin\n    suuriin summiin kuin haluat, sillä raha-asioissa et saa antaa\n    kenenkään astua edellesi.\n\n                                                    Sinun jne.'\n\nKirje miehelleni pani hänet heti liikkeelle. Jo samana päivänä oli\npuhelin ahkerassa käytännössä, kuulusteltiin junia ja laivahyttejä,\nja viikon kuluttua olimme matkalla Marseilles'iin, jossa meidän oli\nastuttava Port Saidiin menevään laivaan.\n\nMeidän hyttimme olivat laivan kävelykannella ja ne erotti toisistaan\nkäytävä. Näin ollen olimme aivan riippumattomat toisistamme, mikä\nolikin hyvä, sillä mieheni joko tiesi tai arvasi minun osuuteni\ntähän äkkinäiseen muutokseen ja oli minua kohtaan vielä entistäänkin\näreämpi, eikä mitään puhelua saatu vireille meidän kesken.\n\nSuurimman osan aikaansa hän vietti hytissään, toruskellen passareita,\nsättien palvelijaansa ja kiroskellen kohtaloansa, joka oli saattanut\nhänet tälle järjettömälle matkalle.\n\nVälillämme oleva juopa oli suurempi kuin koskaan ennen. En voinut\nviettää yhtäkään tuntia hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Elämäni\ntuntui kylmältä kuin tyhjä talo, ja rupesin jo katumaan, että niin\nkiihkeästi olin halunnut poistaa mieheni ympäristöstä, missä hän\nainakin oli elänyt järki-ihmisen tavalla, kun odottamaton tapaus\ntuotti minulle pikaisen mielihyvän vavahduksen.\n\nMeidän paikkamme salongissa olivat tohtorin pöydän päässä, ja tohtori\nitse oli nuori irlantilainen, kahdenkymmenenkolmen tai neljän\nkorvissa, reipas ja raitis kuin maaliskuun aamutuuli.\n\nKuullessaan minun olevan Ellanista kotoisin hän kysyi tunsinko Martin\nConradin.\n\n\"Martin Conradin?\" toistin ja tunsin samassa (tietämättä miksi)\nikäänkuin ruusunpunainen harso olisi pudonnut kasvoilleni ja\nniskalleni.\n\n\"Niin, Mart Conradin, joksi me häntä sanoimme. Tarkoitan sitä nuorta\nmiestä, joka lähti luutnantti ----:n retkikunnassa Etelänavalle.\"\n\nLapsuudenaikain hellien tunteiden muisto lainehti ylitseni, ja\nvastasin:\n\n\"Hän oli ensimäinen poikaystäväni tai oikeammin ainoa.\"\n\nNuoren tohtorin silmät sädehtivät, ja näytti siltä kuin olisi häntä\nhaluttanut paiskata lusikkansa pöytään, ponnahtaa pystyyn ja tarttua\nminuun molemmin käsin.\n\n\"Jopa nyt, niinkö todella?\" sanoi hän.\n\nKävi ilmi, että Martin ja hän olivat olleet ystävyksiä Dublinin\nyliopistossa. Yhdessä he olivat työskennelleet, yhdessä asuneet ja\nsamaan aikaan suorittaneet tutkintonsa.\n\n\"Vai tunnette te Martin? No ihme ja kumma, kuinka tässä maailmassa\ntullaan yhteen.\"\n\nMartin oli nähtävästi sekä hänen ystävänsä että sankarinsa. Hänen\npuheensa Martinista henki ihailevaa rakkautta, jota miehet, mitä he\nmielessään tuntekootkin, harvoin ilmaisevat toisistaan puhuessaan.\n\nMartin oli maan suola. Jumalan tähtien alla ei liikkunut toista niin\nhienoa miestä, niin luotettavaa ystävää ja uljassydämistä toveria.\n\n\"Minulla ei ole toista sellaista toveria kuin hän, ja kautta pyhän,\ntahrattoman Äidin, olen aivan kuin silmäpuoli ollessani hänestä\nerossa.\"\n\nHänen sanansa vaikuttivat minuun kuin musiikki. Ilovirta pyyhkäisi\nylitseni jokaisesta ylistyssanasta, minkä hän lausui Martinista.\nMutta sittenkin -- lieneekö ollut naisen, irlantilaisen naisen\nveri minussa vai mikä -- mutta minä rupesin puhumaan halventavasi\nMartinista yllyttääkseni häntä sanomaan enemmän.\n\n\"Hän siis todella suoritti tutkintonsa\", sanoin. \"Hän ei koskaan\nollut etevä koulussa, ja muistan kuulleeni, että hän töintuskin\nläpäisi yliopistossa.\"\n\nNuori tohtori lankesi silmittömästi ansaan. Hehkuvin kasvoin ja\nhermostuneella sanatulvalla hän ilmoitti minun erehtyvän, jos\nluulin hänen ystäväänsä pölkkypääksi, sillä hänellä oli ollut paras\naivokoppa College Greenissä, ja hän oppi ihmeteltävän nopeasti\nkaikkea mitä halusi. Maantiedon hän tunsi paremmin kuin mikään\nprofessori, varsinkin sen seudun, jota sanotaan \"Tuntemattomaksi\",\narktisen ja antarktisen napamaan, ja hän oli perinpohjin selvillä\nsiitti, mitä Charcot ja Bellamy ja D'Urville ja Wilkes ja Nansen ja\nmuut olivat siellä toimittanet.\n\n\"Ajatelkaapa!\" sanoi tohtori. \"Kun hän lähti Lontooseen\ntarjoutuakseen mukaan, sanoi luutnantti hänelle: 'Te olette\nvarmaankin ennen käynyt niillä seuduilla, nuori mies'. 'En ole ollut\nniin onnellinen', sanoi Martin. 'Mutta johan te olette enemmän\nperillä koko antarktisesta seudusta kuin koko meidän sakki', sanoi\nluutnantti. Niin, niin, kautta pyhän Patrikin ja pyhän Tuomaan,\nmaantieteilijä hän ainakin on.\"\n\nMinä myönsin sen todeksi, ja elähyttääkseni häntä jatkamaan, kerroin\nmissä olin viimeksi tavannut Martinin ja mitä hän oli kertonut\nretkikunnastaan.\n\n\"Roomassa, sanotte?\" virkkoi tohtori kateellinen sävy äänessään.\n\"No, sittenhän olette nähnyt hänet viimeksi meistä. Minä olin toki\nLontoossa häntä saattamassa. Meitä oli muutamia Dublinin poikia\nkaupungissa siihen aikaan, ja niinpä läksimme Tilburyyn katsomaan\nhänen lähtöään, ja kun ankkuria nostettiin ja köydet hinattiin\nsisään, seisoimme me rannalla -- kuusitoista pekkaa -- ja pistimme\nlauluksi. 'Heretkää kirkumasta, pojat', sanoi hän, 'luutnantti\nkuulee'. Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviin. Me lauloimme täyttä\nkurkkua niin kauan kuin saatoimme nähdä hänen liukuvan pakoveden\nkanssa pois, ja sitten palasimme junaan, jossa tuprutimme sauhuja\nkuin uuninpiiput ja istua nökötimme ääneti, virkkamalta niin luotua\nsanaa... Niin, niin, niitä on miehiä, jotka tulevat kuin tähdet yöllä\nja katoavat kuin taivaan valo.\"\n\nNaurettavaa kyllä, pulpahtivat kyyneleet silmiini tohtorin puhuessa,\nja minulla oli täysi työ säilyttää mielenmalttiani.\n\nEn tiedä, mitenkä mieheni käsitti mielenliikutukseni, mutta hänen\nkasvonsa synkistyivät, ja kun tohtori kääntyi hänen puoleensa kysyen,\ntunsiko hänkin Martinin, vastasi hän lyhyesti ja tylysti:\n\n\"En tunne. Eikä liene suurikaan vahinko.\"\n\nTämän keskustelun jälkeen tunsin syvemmin kuin ennen, miten olin\nonneton ja turvaton ja tykkänään mieheni halujen ja oikkujen\nviskeltävänä. Mutta silloin tapahtui jotain, joka näytti tykkänään\nmuuttavan hänen mielenlaatunsa.\n\nOltuamme lähes vuorokauden matkalla saavuimme kirkkaana ja\nrauhallisena aamuna Maltaan, ja mieheni mentyä maihin tervehtimään\nmuutamia linnoituksessa olevia tuttujaan, istuin kannella\nkatselemassa liikettä pienessä salamassa ja lahdessa ankkuroivia\nsuuria sotalaivoja.\n\nMuuan maltalainen nainen tuli laivalle myymään saaren muistoja, ja\nottaen tarjottimelta pikkuisen, palmikoidun koralliesineen, kysyin\nmikä se oli.\n\n\"Se on taika, armollinen rouva\", sanoi nainen.\n\n\"Taika mille?\"\n\n\"Että armollisen rouvan mies rakastuisi häneen.\"\n\nTunsin punan kohoavan poskilleni, mutta sydäntäni kivisti, ja\nniinpä yksinkertaisuudessani ostin sen ja olin juuri kätkemässä\nsen laukkuuni, kun huomasin erään matkakumppanimme, nuoren naisen\nkatselevan minua.\n\nHän oli pitkä, omituisen kaunis nainen ja (vaikka olimme\nlaivankannella) melkein ylellisesti vaatetettu. Silmäys hänen\nkasvoihinsa herätti minussa eloon epämääräisen muiston, kun hän\nsamassa kumartui puoleeni sanoen:\n\n\"Ettekö ole Mary O'Neill?\"\n\nÄäni ilmaisi minulle kuka se oli. Se oli Alma Lier.\n\nHän oli nyt noin kahdenkymmenenseitsemän korvissa ja naisellisen\nkukoistuksensa kukkaiässä. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa\nvaluivat hänen leveälle otsalleen ulottuen melkein pitkiin, tummiin\nsilmäkulmiin asti. Posket hänellä olivat hyvin valkoiset (mielestäni\nluonnottoman valkoiset) ja huulet tavallista punaisemmat, ylähuuli\noli hiukan liian ohut ja alahuuli hieman esiintyöntyvä. Mutta hänen\nsilmänsä olivat yhä huomattavin kohta hänen kasvoissaan; ne olivat\nentistä suuremmat ja mustemmat, ja kun kohtasi hänen vilkkaan,\nläpitunkevan katseensa, arvasi, että ei ollut olemassa monta naista\nja miehiä tuskin yhtäkään, joilla olisi voimaa vastustaa häntä.\n\nHänen liikkeensä olivat melkein kuulumattomat, ja vaipuen istumaan\ntuolille viereeni, hän alkoi puhella pehmeällä, mehevällä, melkeinpä\nylen suloisella äänellä, kertoen minulle, mitä vaiheita hänellä oli\nollut viime tapaamisemme jälkeen.\n\nJotenkin surkea oli hänen tarinansa. Oltuaan kaksi tai kolme vuotta\ntyttökoulussa omassa maassaan, hän oli seurannut äitiänsä pitkälle\nmatkalle Europan pääkaupunkeihin. Berlinissä hän oli eräissä\nniin sanotuissa hyväntekeväisyystanssiaisissa kohdannut nuoren\nvenäläisen kreivin, jonka sanottiin olevan rikkaan ja sukua jollekin\nsuuriruhtinasperheelle. Isänsä (ovelan amerikkalaisen pankkiirin)\nvastustuksesta huolimatta hän oli mennyt naimisiin kreivin kanssa,\nja he olivat lähteneet New-Yorkiin, missä hänen äidillään oli\nkunnianhimoisia aikeita seuraelämään nähden.\n\nSiellä oli heitä kohdannut kova isku. Kävi ilmi, että hänen miehensä\noli petkuttanut heitä ja että hän olikin köyhä ja nimetön henkilö ja\nvain kaukaista sukua perheelle, johon hän oli sanonut kuuluvansa.\n\nAlma oli kumminkin lopulta \"päässyt kuiville\". Ammentamalla runsaasti\nisänsä aarreaitasta hänen oli onnistunut päästä eroon petollisesta\nmiehestänsä ja saada avioliitto puretuksi.\n\nHän oli sitten ottanut takaisin tyttönimensä ja liikkunut madame\nLierin nimellä, ja nyt hän oli matkalla Egyptiin viettämään\nhuvikautta Kairossa.\n\n\"Entä sinä?\" sanoi hän. \"Sinä jäit kai vielä kauaksi aikaa luostariin\n-- niinhän?\"\n\nVastasin myöntävästi ja epävakaisella äänellä (sillä hänen vanha\nlumousvoimansa alkoi taas kiehtoa minua), ja sitten hän tiedusteli\narvoisasta äidistä, \"arvoisasta Mildred äidistä\", sisar Angelasta,\nisä Giovannista ja ennen kaikkea minusta itsestäni, jota hän aina oli\nmuistellut Margaret Marynä, koska olin näyttänyt niin viattomalta ja\nnunnamaiselta.\n\n\"Ja nyt olet naimisissa!\" lisäsi hän. \"Ja kuinka loistavissa\nnaimisissa! Me olemme kyllä kuulleet. Äiti oli niin huvitettu. Oletpa\nsinä oikein onnellinen tyttö. Kaikki sanovat, että miehesi on niin\nkaunis ja miellyttävä. Vai mitä, eikö hän ole?\"\n\nTein voitavani kaunistaakseni hänelle asemaani vääristelemättä\ntosiasioita ja teeskentelemättä tunteita, joita ei minussa ollut, kun\nrannalta laski vene laivamme kylkeen ja mieheni kiipesi kannelle.\n\nTavalliseen äreään tapaansa hän aikoi mitään virkkamatta kulkea\nsivuitseni hyttiinsä, kun hänen silmänsä osuivat vieressäni istuvaan\nAlmaan. Silloin hän pysähtyi ja silmäili meitä ja astui sitten\nluoksemme sanoen äänellä, joka oli aivan outo minulle:\n\n\"Mary rakkaani, etkö tahdo esittää minua ystävällesi?\" Epäröin ja\nsitten minä väräjävin huulin tein sen. Mutta jokin sisässäni ilmaisi\nminulle esittäessäni mieheni Almalle ja Alman miehelleni, heidän\nseisoessaan siinä vastatusten toisiaan katsoen ja toisiaan kädestä\npidellen, että tämä oli elämäni ratkaisevin hetki -- että hetkeni oli\nlyönyt, oli se sitten turmiokseni tai onnekseni, ja melkeinpä saatoin\nkuulla kellon kumajamisen.\n\n\n\n\nNeljäskymmenesviides luku.\n\n\nTästä hetkestä alkaen mieheni oli toinen mies. Hänen tyly käytöksensä\nminua kohtaan muuttui kohteliaaksi, ystävälliseksi, melkeinpä\nhelläksi. Joka aamu hän naputti hyttini ovelle kysyäkseen, olinko\nnukkunut hyvin vai oliko laivan liikunto häirinnyt minua.\n\nHänen käytöksensä Almaa kohtaan oli viehättävä. Ennen aamiaista\nhe jo astelivat yhdessä kannella raitista suolailmaa hengittäen.\nToisinaan laskin ikkunani alas, ja silloin kuulin heidän naurunsa kun\nhe kulkivat hyttini sivu, koneiden jyskytyksen ja laineiden kuohujen\nläpi. Välistä he kurkistivat sisään hyttiini ja Alma sanoi:\n\n\"Ja mitenkä on Margaret Marymme laita tänä aamuna?\"\n\nMeidän paikkamme ruokasalissa olivat vaihdetut. Nyt istuimme Alman\nkanssa kapteenin pöydässä, ja joskin kipeästi kaipasin tohtorin\nhilpeätä puhelua Martin Conradista, olin kumminkin suuresti ihastunut\nAlman eloisaan älyyn ja loppumattomaan juttuvarastoon. Hän näytti\ntuntevan melkein kaikki ihmiset. Mieheni tunsi myöskin kaikki\nihmiset, eikä keskustelu milloinkaan väsähtänyt heidän välillään.\n\nTunsin hiukan sitä samaa ihmeellistä ihailua Almaa kohtaan kuin\nPyhässä Sydämessä ollessani, ja mitä tuli mieheeni, tuntui kuin\nolisin nähnyt hänet ensimäistä kertaa.\n\nHän taivutti kapteenin pitämään tanssit merelläolomme viimeisenä\niltana, ja niin pystytettiin suojakatokset, sytytettiin sähkölamput\nja laivankansi muuttui lumoavaksi näyttämöksi.\n\nMieheni ja Alma johtivat tanssia. Mieheni tanssi kauniisti, ja\nAlman puku oli verrattoman hieno. Koska en itse osannut tanssia,\nseisoin kapteenin kanssa varjossa ulkopuolella katselemassa heidän\nliikehtimistään loistavassa ja häikäisevässä piirissä kuunsäteitten\nkimmeltäessä vetten päällä hopeaviuhkan tavalla ja pikkulaineitten\nystävällisesti loiskien taputellessa laivan kylkiä.\n\nOlin melkein onnellinen. Yksinkertaisuudessani olin kiitollinen\nAlmalle siitä, että hän oli aikaansaanut tällaisen ihmeellisen\nmuutoksen. Niinpä kun Port Saidiin tullessamme mieheni sanoi:\n\n\"Ystäväsi, madame Lier, ei ole hommannut vielä mitään huoneita\nitselleen Kairossa -- eiköhän olisi parasta sähköittää hotelliimme,\nkultaseni?\" vastasin myöntävästi, ja ihmettelin, miksi hän minulta\noli kysynyt.\n\nHotellimme oli muutamalla Niilin saarella oleva itämaalainen\nrakennus. Se oli ennen kuulunut jollekin jo kuolleelle kediiville,\njoka oli rakennuttanut sen erään keisarinnan muistoksi, ja siinä oli\nsuuri halli leveine portaineen.\n\nSiellä me asuimme kolme kuukautta, eri huoneissa kuten Lontoossakin.\nMinä olin hurmaantunut. Kaikki oli minusta kaunista, olin siksi nuori\nja kokematon, etten nähnyt edessäni olevan kuvan varjopuolia. Näin\nsuuren maailman elämää ensi kerran, ja se tenhosi minut.\n\nSuloisia ja kalliisti vaatetettuja naisia silkissä, sametissa,\npitseissä ja yltäpäältä jalokivissä -- tummia ranskattaria,\nvaaleaverisiä saksattaria, uljaita englannittaria ja sulavaliikkeisiä\namerikattaria. Ja sitten brittiläisiä sotureita erivärisissä\nvirkapuvuissaan, puoliturkkilaisia punaisissa tarboosheissaan\nja kaikkien maiden valtiomiehiä, italialaisia, itävaltalaisia,\nranskalaisia, saksalaisia -- olipa siinä kosmopoliittista maailmaa --\noli kaikkien kansallisuuksien edustajia!\n\nJoka tunti oli mieltäkiinnittävä omalla tavallaan, mutta minua\nmiellytti eniten teeaika terassilla, sillä se on naisen loistohetki,\njolloin hänen pukunsa kauneus ja hymynsä viehkeys esiintyy kaikkein\nkiehtovimpana.\n\nMikä värien vaihtelu auringonpaisteessa! Kirjavapukuiset naiset\nmuistuttivat elävää kukkakimppua istuessaan siinä verannan varjossa\nedessään vihertävät nurmikot ja kuusipuut ja takanaan punalakkiset\norkesterilaiset, mustapintaisten arabialaisten, beduiinien ja\nnubialaisten liikkuessa kuulumattomin askelin edestakaisin.\n\nVaikka olin kasvatettu niin tykkänään erilaisessa maailmassa, en\nvoinut vastustaa kaikkea tätä kauneutta, se tempasi minut mukaansa.\nAistini puhkesivat eloon ja sydämeni tuntui laajentuvan.\n\nAlma ja mieheni puolestansa näyttivät olevan kuin luodut tähän\nelämään. Istuessaan teepöydän ääressä pienellä köysipiiskallaan\nhuitomassa kärpäsiä tiehensä, Alma lausui pehmeällä, mehevällä\näänellään ihmisjoukosta huomautuksia, joiden todellisen merkityksen\nmieheni yksin näytti tajuavan. Hänen eloisat ja tutkivat silmänsä\nnäyttivät aina ja kaikkialla keksivän naurunaihetta ja pitävän\nkaikkia hullunkurisina.\n\nMinäkin olin hänen mielestään hullunkurinen. Viattomuuteni ja\nluostarimaiset mielipiteeni tuottivat hänelle ehtymätöntä pilanteon\naihetta.\n\n\"Mitähän rakas pikku Margaret Marymme tästä arvelee?\" virkkoi hän\nusein merkitsevästi hymähtäen katsoessamme jotain, joka minusta oli\naivan viatonta.\n\nVähän ajan kuluttua alkoi epämääräinen levottomuuden tunne\nAlman suhteen saada valtaa minussa. Päivä päivältä hän kävi\nsydämellisemmäksi minua kohtaan ja sanoi minua \"rakkaaksi\ntyttökullakseen\" ja \"vanhimmaksi ystäväkseen, mitä hänellä oli\nmaailmassa\". Mutta vähitellen minulle, kävi selväksi, että hänen\nja mieheni välillä vallitsi keskinäinen ymmärtämys, jossa minulla\nei ollut minkäänlaista osaa. Toisinaan näin Alman silmien etsivän\nmieheni katsetta, ja sitten kuulin heidän ranskaksi vaihtavan parisen\nsanaa minusta, he kun otaksuivat etten ymmärtänyt ranskaa, koska en\npuutteellisen ääntämiseni takia sitä puhunut.\n\nEhkäpä tämä teroitti älyäni, siliä oivalsin nyt, että yrittäessäni\nparantaa mieheni ja minun keskinäistä suhdetta, olin alkanut väärästä\npäästä. Minun olisi pitänyt koettaa saada mieheni rakastumaan itseeni.\n\nTiedustellessani itseltäni, miten se olisi tehtävä, löysin vain yhden\nselvän vastauksen -- minun oli tultava sentapaiseksi naiseksi, jota\nmieheni ihaili; sanalla sanoen minun täytyi jäljitellä Almaa.\n\nPäätin tehdä sen, ja kaiken jälkeen, mitä sittemmin on tapahtunut,\nminua hiukan hävettää kertoa miten suuresti ponnistelin voimiani\nnäytelläkseni osaa, johon ei luonto eikä kasvatus ollut minua\nvarustanut.\n\n\"Minun täytyy se tehdä\", mietin. \"Minun täytyy, minun täytyy!\"\n\n\n\n\nNeljäskymmeneskuudes luku.\n\n\nTähän asti olin tullut toimeen ilman apua, mutta nyt päätin palkata\nitselleni kamarineidin, jonka ilman suurta vaivaa pian löysinkin.\nHänen nimensä oli Price. Hän oli hyvin ruma, kolmenkymmenen vaiheilla\noleva nainen, silmät hänellä olivat mustat ja läpitunkevat, ja kun\notin hänet palvelukseeni, oli hän hyvin innokas selittämään minulle,\nettei hän \"koskaan nähnyt mitään\".\n\nPian keksin että hän näki kaikki, varsinkin mieheni ja minun\nkeskinäiset välit ja että hän omalla tavallaan tulkitsi syyn meidän\nerillään asumiseemme. Hän näki myös Alman aseman, ja tulkiten senkin\nomalla tavallaan hän kiusasi minua monella neulanpistolla.\n\nPricen johdolla rupesin nyt juoksentelemaan ompelijoissa, muoti- ja\njalokivikaupoissa. Muistin isäni kirjeessä olleen kehoituksen\nkuluttaa rahaa -- ja minä annoin rahan virrata kuin se olisi ollut\nvettä. Kveekarimaiset pukuni hävettivät minua, ja minä ostin\nitselleni kallisarvoisia pukuja ja sulloin päälleni rannerenkaita,\nsormuksia ja kaulakoristeita.\n\nMinä pukeuduin miestäni varten ja hänen tähtensä tein paljon, mitä en\nkoskaan ennen olisi voinut uneksia tekeväni. Hänen tähtensä kiillotin\nkynteni, sivelin poskeni maalilla, kaasin hajuvettä nenäliinaani,\nvieläpä punasin huulenikin. Vaikken tahtonut sitä ajatuksissani\nmyöntää, niin olin ryhtynyt kilpailuun Alman kanssa.\n\nKamarityttöni tiesi sen jo ennen minua, ja kun hän ensimäisen kerran\noli vaatettanut minut uuteen epämukavaan pukuuni, peräytyi hän pari\naskelta loitommaksi sanoen: \"Hänen armonsa on merkillinen herrasmies,\njos hän _nyt_ voi teitä vastustaa.\"\n\nMinua hävetti, mutta olin samalla mielissäni ja läksin alakertaan\nhyvillä toiveilla.\n\nPettymys oli palkkani. Mieheni hymähti jotenkin alentuvasti, ja\nvaikka Alma kiitteli pukuani ylen innokkaasti, huomasin häntä\nnaurattavan, kun hän virkkoi: \"Kas vain, Margaret. Marymme alkaa\ntulla esille kätköstänsä.\"\n\nSiitä huolimatta en hellittänyt. Vaikka olin kokonaan valmistumaton\nniin vaaralliseen yritykseen, niin heittäydyin suinpäin Kairon\nhuvituselämän pyörteisiin, kävin pallokilpailuissa ja kilpa-ajoissa,\notin osaa huviretkiin pyramiideille, tansseihin ravintolassa ja\nRoda-saarella, niissä tarun mukaan Faraon tytär oli löytänyt\nMooseksen kaislikosta.\n\nLuulenpa voivani sanoa, että kiinnitin toisten miesten huomion\npuoleeni; varsinkin linnoituksen eversti, uljas ja kelpo\nskotlantilainen, osoitti minulle jumaloivaa huomiota. Mutta minä\najattelin vain miestäni ja olin päättänyt saattaa hänet unohtamaan\nAlman ja rakastumaan minuun.\n\nSe oli toivoton yritys, ja sydämeni sai siinä monta kovaa iskua.\nEräänä päivänä ollessani jalokivikauppiaan luona katsomassa\ntimanttista kaulakoristetta, jota hartaasti himoitsin, uskottiin\nminulle, että mieheni oli käynyt sitä ihailemassa, mutta että\nhänen oli täytynyt heittää ostotuumat sikseen, koska se oli ollut\ntuhat frangia liian kallis hänen varoilleen. Olin niin mieletön,\nettä maksoin itse puuttuvan summan ja käskin jalokivikauppiaan\nvaitiololupauksella lähettämään kaulakoristeen miehelleni. Niin olin,\nyksinkertainen raukka, vakuutettu siitä, että se oli minulle aiottu.\n\nSeuraavana iltana näin sen Alman kaulalla ja olin vähällä kuolla\nmielikarvaudesta ja häpeästä.\n\nViimeinen yritykseni oli ehkä naurettava, mutta silli perin surkea.\n\nKun oleskelumme Kairossa läheni loppuansa, pitivät hotellin isännät\nkotiljonkitanssiaiset. Koska tämä oli huvikauden suuri tapahtuma\nja melkein kaikki naiset pitivät päivällisiä sen kunniaksi, päätin\nminäkin pitää ja kutsuin niihin iloisista Kairon tuttavistani\niloisimmat.\n\nTunsin että tämä oli oleva viimeinen taisteluni, ja siksipä pukeuduin\nkuumeisen huolellisesti pehmeään valkeaan atlaspukuun, joka edestä\noli avokaulaisempi kuin mikään entinen pukuni, ja samanlaisiin\ntanssikenkiin. Kaulalleni pantiin tiukka helminauha ja toinen\nhiuksiini.\n\nKun Price oli lopettanut pukemisen, sanoi hän:\n\n\"Ellei hänen armonsa tänä iltana pidä armollista rouvaa kauniimpana\nkuin ketään muuta, en tiedä missä hän pitää silmänsä.\"\n\nMinulla ei ollut aikaa pahastua tästä jotakuinkin kaksimielisestä\nkohteliaisuudesta, sillä sydämeni värähteli toivosta ja pelosta, ja\nluullakseni ei yksikään nainen soimaa minua siitä, että kulkiessani\nportaita alas korkeiden peilien sivu, arvelin olevani kaunis minäkin.\n\nRuokasali oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun minä vierailleni\nastuin sisään, ja siitä yleisestä huomiosta, jonka tulomme herätti,\npäätin juorupuheiden olleen liikkeellä miehestäni ja minusta. Osaksi\ntämän tähden nujersin rinnassani kalvavan ruman tunteen ja asetin\nAlman (joka oli iskenyt kiinni minuun hellänä ja ihastuneena)\nistumaan mieheni viereen ja linnoituksen komentavan everstin omaksi\npöytäkumppanikseni.\n\nPäivällisten aikana, jotka kestivät hyvin kauan, olin hyvin\nhermostunut, ja vaikka tein voitavani pysyäkseni everstin kanssa\npuheissa, kuuntelin samalla mitä sanottiin suuren, pyöreän pöytämme\ntoisessa päässä, ja milloin vain \"Margaret Mary\" mainittiin, kuulin\nsen aina.\n\nSulavalla päännyökähdyksellä ja hymyten Alma tuontuostakin nosti\nlasinsa huudahtaen: \"Mary kultaseni!\" ja siinä samassa hän vilkaisi\nmieheeni merkitsevästi ikäänkuin sanoakseen: \"Katsokaa tuota pientä\nhupsua vaimoanne!\"\n\nKun läksimme ruokasalista halliin kahvia juomaan, olimme jotakuinkin\nmeluava seurue, ja naistenkin silmät ilmaisivat heidän olleen\npäivälliskutsuissa. Puhelu oli äänekästä ja ujostelematonta ja,\nJumala antakoon sen minulle anteeksi, minäkin yhdyin siihen, niin\nkuumeisen harras olin saamaan voiton Almasta ja näyttelemään hienoa\nmaailmannaista.\n\nYhdentoista korvissa alkoi orkesteri soittaa valssia; ja silloin koko\nseurue, naiset, soturit ja valtiomiehet, nousivat tanssimaan, ja\neversti pyysi minua toverikseen.\n\nMinua hävetti sanoa hänelle, etten ollut koskaan tanssinut paitsi\nkoulutyttöjen kanssa, ja niinpä annoin hänen kuljettaa itseni\ntanssisaliin. Mutta tuskin olimme päässeet tanssin alkuun, kun tein\nerehdyksiä, joita luulin kaikkein näkevän. (Olen varma, että Alma\nainakin näki ne), ja ennenkuin olimme pariakaan kertaa pyörähtäneet\nympäri, täytyi tanssittajani pysähtyä ja minä kävin istumaan\npaikalleni väkinäisesti nauraen ja hyvin nolona.\n\nKello lähestyi kahtatoista, kun rupesimme tanssimaan kotiljonkia,\njota mieheni ja Alma johtivat taitavasti ja arvokkaasti. Kun minä\njouduin lattialle, tein taas erehdyksiä, joista Alma hymyhuulin\nhuomautti miehelleni.\n\nYö oli jo pitkälle kulunut, kun kotiljonki päättyi, ja silloin\nvieraat, jotka olivat käyneet hyvin vallattomiksi, alkoivat keksiä\njotain uutta kiihotusta, jotain oikein hupsua. Ehdotettiin sitä ja\ntätä, ja viimein Alma muistellen talviurheilujaan St. Moritzissa,\nehdotti, että laskettaisiin mäkeä suurista portaista.\n\nEhdotus vastaanotettiin hyväksymishuudoilla, ja leveä lauta\nasetettiin heti ensimäiselle pitkälle porrasjaksolle halullisten\nliukumista varten.\n\nEnsin laskivat soturit alas, ja sitten huudettiin naiset vuorostansa\nonneansa koettamaan. Alma kiirehti ensimäisenä paikalle, sulloi\nhameensa allensa ja liukui onnellisesti alas portaitten päähän.\nMuut naiset seurasivat hänen esimerkkiänsä yhtä hyvällä onnella, ja\nlopulta Alma, joka kaiken aikaa oli hokenut \"Kuinka hauskaa! Kuinka\nhirveän hauskaa!\" rupesi huutamaan \"Margaret Maryä\".\n\nEnsin kieltäydyin, sillä minua hävetti jo katsellakin tuollaista\nepänaisellista hullutusta, mutta nähdessäni Alman kuiskailevan jotain\nmiehelleni ja tämän nauraen vilkaisevan minuun, kuohahtivat tunteeni\npinnalle, ja hämmentynyt ja tulistunut hupsu kun olin, päätin uhmata\nheitä.\n\nNiinpä minä juoksin portaitten yläpäähän ja käyden istumaan laudalle,\npanin sen liikkeelle. Mutta siinä samassa se jo heilahti, alkoi\nkieriä, kääntyi ja heitti minut portaille sillä seurauksella, että\nvierin alas lattialle asti.\n\nSeurasi tietysti naurunulvomisia, ja jos mieleni olisi ollut\nsopusoinnussa ajan ja seuran kanssa, niin olisin itsekin nauranut,\nja asia olisi siihen päättynyt. Mutta minä olin näytellyt\nosaa, traagillista osaa, ja tunsin epäonnistuneeni ja tulleeni\nnaurunalaiseksi, olin häpeään sortumaisillani.\n\nLuulin mieheni olevan minuun suutuksissa ja nolona puolestani, mutta\nniin ei ollut; hänellä oli hauskaa, ja kun lopulta uskalsin vilkaista\nhäneen, näin hänen silmänsä olevan vesissä naurusta, jota hän ei\nvoinut pidättää.\n\nMittani oli nyt täysi, ja kun Alma tuli lohduttamaan \"pikku\npahaonnista Margaret Mary kultaansa\" hellin ja valheellisin sanoin\n(vain naiset tietävät, miten voivat toisiaan haavoittaa), sysäsin\nhänet luotani, riensin makuuhuoneeseeni ja heittäydyin kasvoilleni\nsohvalle, tuntien olevani perinpohjin kukistettu ja kykenemätön\nkauemmin taistelemaan.\n\nPuoli tuntia myöhemmin mieheni tuli huoneeseen, ja vaikken nostanut\npäätäni tyynyltä, kuulin hänen sanovan puolittain osanottavalla,\npuolittain halveksuvalla äänellä, joka nostatti vereni liikkeelle:\n\n\"Sinä olet näytellyt väärää osaa, lapsi kulta. Madonna, se sopii,\nmutta Venus, ei! Se ei kuulu sinun ammattiisi.\"\n\n\"Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?\" kyselin\nitseltäni.\n\nLuulin sydämeni pakahtuvan.\n\n\n\n\nNeljäskymmenesseitsemäs luku.\n\n\nSelittämättömäksi huojennuksekseni kuulin seuraavana päivänä, että\nmieheni oli päättänyt heti lähteä Roomaan.\n\nAlman piti seurata meitä, mutta se ei minua vähääkään huolettanut.\nKun kerran pääsisimme pyhään kaupunkiin pois Kairon keinotekoisesta,\nepätodellisesta ilmapiiristä, niin kadottaisi Alma valtansa\nmieheeni, ja kaikki muuttuisi. Alma olisi toisenlainen, minä olisin\ntoisenlainen, ja mieheni ennen kaikkea olisi toisenlainen. Minä\nveisin hänet kirkkoihin ja basilikoihin, ja hän saisi lopullakin\nnähdä minut oikeassa \"osassani\".\n\nMutta pahasti petyin!\n\nRoomaan tullessamme asetuimme asumaan Ludovisin uudessa\nkaupunginosassa olevaan hienoon hotelliin, ja vaikka sieltä ei\nollut montakaan sataa metriä siihen kolkkaan, missä minä olin\nviettänyt yhdeksän onnellista vuotta, näytti se kuuluvan ihan\ntoiseen maailmaan. Kirkon- ja luostarinkellojen asemesta kuului\nraitiovaunujen kova räminä, automobiilien jyskytys ja puhkina ja\nsotamiesten tasainen jalanpoljento.\n\nSilloin minulle selvisi, että oli olemassa kaksi Roomaa -- vanha ja\nuusi Rooma, ja että se Rooma, johon me olimme joutuneet, erosi tuskin\nyhtään Kairosta.\n\nMinä olin hyvin masentunut, mutta Alma oli alunpitäen loistavalla\npäällä. Koko maailma näytti tänä keväänä olevan Roomassa, ja kaikki\nnäyttivät olevan tuttuja joko Almalle tai miehelleni. Alman takia\nmeitä kutsuttiin kaikkialle, ja niinpä tutustuimme, ei ainoastaan\nhotelleissa asuviin ulkomaalaisiin, vaan myöskin Rooman ylimystöön\n(vaikka ei sen parempaan osaan).\n\nAlmalla oli suuri menestys. Kaikkien miesten ihailu kohdistui häneen,\nja kun häntä ympäröi rikkauden maine ja hänellä oli erikoinen taito\nuskotella joka miehelle juuri hänen olevan hänen suosikkinsa,\nniin hänen tuolinsa ympärillä parveili alati joukko italialaisia\naatelismiehiä.\n\nItalialaiset naiset olivat terävänäköisempiä ja älysivät kyllä hänen\nsuhteensa mieheeni, mutta se ei näkynyt halventavan Almaa heidän\nsilmissään. Eikä miestänikään. Siinä ei ollut mitään moitittavaa,\nettä hän, naituaan minut (kuten jokainen näytti tietävän) rahallisten\nselkkaustensa selvittämiseksi, käänsi huomionsa tähän loistavaan ja\nsädehtivään olentoon, vaikkapa jo lempiviikkojensa aikanakin.\n\nMitä minuun tuli, niin annettiin minun ymmärtää, että kuuluin\ntykkänään toiseen luokkaan. Kun ihmiset tahtoivat arvostella minua\nsuopeasti, niin he sanoivat minua henkeväksi, kun he eivät minusta\npitäneet, niin he äänestivät minut mitättömäksi.\n\nSiitä johtui, että olin hyvin alakuloinen tässä seurassa, ja\nuskonpa todella olleeni kömpelö ja ujo ja typerä, kun olin heidän\nsuurissa, harmaissa gobeliineista ja pronssiteoksista upeilevissa\npalatseissaan, sillä toisinaan oli keskustelu niin ujostelematonta\n(varsinkin naisten kesken), että myrkylliset pilapuheet puistattivat\nminua.\n\nMutta Alma oli täysin onnellinen, varsinkin jos puhe\nsattui kääntymään avioliittoon ja uskollinen aviomies tehtiin\nnaurunaiheeksi. Tämä tapahtui hyvin usein erään tuttumme, vanhaan\nylimyssukuun kuuluvan kreivittären luona, jonka sanottiin\npäivällispöytään käydessään istuttavan miehensä toiselle puolelleen\nja rakastajansa toiselle.\n\nHän nimitti minua pikku irlantilaiseksi _bambinokseen_ -- lapsekseen\n-- ja eräänä iltana istuessamme hänen salissaan päivällisen jälkeen,\nennenkuin herrat olivat ruokahuoneesta sinne siirtyneet, hän kutsui\nminut istumaan sohvalle viereensä, sytytti paperossin, heitti\nsäärensä ristiin ja alkoi hämmästyttävän avomielisesti selvittää\nmeille mielipiteitään avioliitosta.\n\n\"Mitä teillä naisilla sitten on odotettavana?\" sanoi hän. \"Te\njuoksette miesten jäljessä tavoitellen heidän arvonimiään -- muuta\nei heillä poloisilla juuri olekaan, paitsi velkoja -- ja mikä on\nseurauksena? Ensimäinen seuraus on, että vaikka te olette ostaneet\nheidät, niin kuulutte heille. Niin kyllä, teidän miehenne vallitsee\nkaunista vaimoansa, kuten kaunista hevostansa tai koiraansa.\"\n\nTämä oli niin paksua, että tunsin poskieni lentävän tulipunaisiksi,\nmutta Alma ja muut naiset vain nauroivat, ja niin kreivitär jatkoi:\n\n\"Entä sitten? Useimmissa tapauksissa kulkee kumpikin aviopuoliso omaa\ntietänsä. Kun kauppa-asiat on saatu järjestetyksi, ovat he vapaat\nseuraamaan tunteitaan. Mies tulee uskottomaksi, ja vaimo, jos hänellä\non jonkinverran älyä, maksaa samalla mitalla takaisin -- ja siinä hän\ntekee oikein.\"\n\nNyt en voinut kestää enempää, ja ennenkuin olin selvillä siitä mitä\naioin sanoa, tokaisin suuttuneena:\n\n\"Mutta minusta se on väärin ja kelvotonta. Miehen uskottomuus ei\noikeuta naista olemaan uskoton. Niin sanotaan rukouskirjassa.\"\n\nAlma purskahti nauruun, ja kreivitär hymähti ja jatkoi: \"Kerran\nsadassa vuodessa tulee suuri intohimo -- Dante ja Beatrice,\nPetrarca ja Laura. Nainen kohtaa liian myöhään oikean miehen. Kas\nsiinä tragedia! Mitä kidutusta joka päivä ja joka tunti! Ellei\",\nlisäsi kreivitär painokkaasti, \"ellei hän suostu lakia polkemaan\nja luopumaan yhteiskunnasta ja elämään aivan vapaasti. Mutta eihän\nkukaan nainen voi sellaista uneksiakaan katolisessa kirkossa,\nmissä ei myönnetä mitään avioeroa. Eivät ainakaan yläluokan naiset\nvoi tehdä sitä -- varsinkin jos siinä pitäisi uhrata arvonimensä.\nViisas nainen välttää niinmuodoin julkista häpeää ja salaa pikku\nrakkaussalaisuutensa maailmalta ja... ja sellainen on avioliitto,\nystäväni.\"\n\nToisilta naisilta, Almalta etupäässä, kuului hyväksymisen sorina,\nmutta minä värisin suuttumuksesta:\n\n\"Silloin avioliitto on tekopyhyyttä ja petosta. Jos huomaisin\npitäväni enemmän jostain toisesta kuin miehestäni, niin menisin hänen\nluokseen huolimatta laista ja yhteiskunnasta ja arvonimistä ja... ja\nkaikesta.\"\n\n\"Te tietysti sen tekisitte, kultaseni\", sanoi kreivitär hymyillen\nminulle kuten lapselle, \"mutta se johtuu siitä, että olette sellainen\nsuloinen, viaton pikku irlantilainen bambino.\"\n\nPari päivää sen jälkeen meidät kutsuttiin Rooman metsästysseuran\nmetsästysretkelle. Minua ei haluttanut mennä, mutta Alma, joka oli\nalkanut käyttää minua \"aisankannattajanaan\", suostutti minut viemään\nheidät automobiilissa Campagnan torille, missä heidän oli noustava\nratsaille.\n\n\"Rakas pikku tyttöseni!\" virkkoi Alma. \"Emmehän voi ajatellakaan\nmenoa ilman sinua.\"\n\nOli sunnuntaipäivä, ja minä istuin Alman ja mieheni välillä,\njotka kumpikin olivat ratsastuspuvussaan lähtiessämme ajamaan\nkokouspaikalle, joka oli Tre Fontanen trappistiluostarin luona.\n\nSiellä oli koolla suuri seurue Rooman ylimystöä hevosineen ja\nkoirineen, ja Alma ja mieheni vastaanotettiin hyvin sydämellisesti.\nMinusta he eivät arvatenkaan ajatelleet paljon muuta kuin että olin\nlapsellinen ja mitätön vaimo, ja kun torvet toitottivat metsästyksen\nalkaneeksi ja Alma ja mieheni ratsastivat tanssivilla hevosillaan\nmuiden kanssa tiehensä luomatta ainoatakaan katsetta taakseen, olin\nniin häpeissäni ja murheissani, että kyselin itseltäni, jaksaisinko\nkauemmin kestää tätä nöyryytystä.\n\nMutta silloin tuli odottamaton ilonhetki. Autovaunujen toiselta\npuolelta kuului hilpeä ääni sanovan: \"Hyvää huomenta, lady Raa.\"\n\nSe oli nuori irlantilainen tohtori. Hänen laivansa oli ankkuroitunut\nNapolin satamaan kahdeksi päiväksi, ja samoin kuin Martin Conrad\naikoinaan, oli hänkin pistäytynyt Roomaa katsomaan.\n\n\"Mutta oletteko jo kuullut uutisia?\" huudahti hän. \"Mitä uutisia?\"\n\n\"Etelänaparetkikunnasta -- he ovat jo kotimatkalla.\" \"Niin pian!\"\n\n\"Niin, lauantaina viikko sitten he saapuivat Uuteen Seelantiin.\"\n\n\"Entä... entä... entä Martin Conrad.\"\n\n\"Hän on hyvissä voimissa, ja mikä on vieläkin parempi, hän on\nkunnostautunut.\"\n\n\"Minä... minä... minä tiesin että niin kävisi.\"\n\n\"Niin minäkin. Jos mistään, niin olin varma siitä, että kyllä Mart\nkuntonsa näyttää, kun vain rintamaan päästetään! Maaliin tai kuolla\n-- siinä hänen tunnussanansa.\"\n\n\"Kyllä tiedän! Kyllä tiedän.\"\n\nHänen silmänsä loistivat ja niinpä luullakseni minunkin,\nkuunnellessani hänen kiireistä iloista sanatulvaansa (minun\nsäestäessäni kaiken aikaa \"niin\", \"niin\", \"niin\"), kun hän kertoi\nLontoon lehdissä olleesta selostuksesta, jossa Martinia oli\nerikoisesti mainittu -- kuinka hänet oli määrätty johtamaan muuanta\nvaarallista ja vaikeata retkeä ja hän oli saanut ihmeitä aikaan.\n\n\"Kuinka mainiota! Kuinka erinomaista! Kuinka todella suurenmoista!\"\nminä huudahdin.\n\n\"Eikö ole?\" virkkoi tohtori, ja vielä parisen minuuttia me viskelimme\ntoisillemme kysymyksiä ja vastauksia kuten palloa viskelevät lapset.\nSitten hän sanoi:\n\n\"Mutta mikä minua tavattomasti ihmetyttää on, etten milloinkaan ole\nkuullut hänen mainitsevan teitä? Vain yhdestä lapsuutensa toverista\nhänen oli tapana puhua ja se oli mies -- poika, tarkoitan. Mallyksi\nhän häntä nimitti -- se on lyhennys Maloneystä, luullakseni.\"\n\n\"Marystä\", sanoin.\n\n\"Vai Marystä? No niin, kautta kaikkein pyhien, niinhän se oli! Missä,\npyhän Patrikin nimessä, on irlantilainen älyni ollut, kun en ole sitä\nennen hoksannut? Te siis olette... Niin? Niin tottakin, teillä on\noikeus olla ylpeä hänestä, sillä hän sanoi teistä yhdeksän hyvää ja\nkahdeksan kaunista. Minä olin aika mustasukkainen Mallylle. 'Mally\nse oli poikaa', hän sanoi, 'seurasi aina mukana, lähti sitten vaikka\nhornaan'.\"\n\nHänen loistavat silmänsä kävivät kosteiksi, mutta naisluontoni vaati\nminua sanomaan -- minä en sille mahtanut mitään:\n\n\"Mutta siitä päivin hänellä on mahtanut olla monta naisystävää?\"\n\n\"Ei niin yhtäkään. Dublinin tytöillä oli tapana iskeä silmää hänelle\n-- ja kaunottaria ne ovatkin nuo Dublinin tytöt -- mutta ei niin\nvilkahdusta hänen puoleltaan. Minä arvelin aina hänen teeskentelevän\nvälinpitämättömyyttä... mutta ehkei niin ollutkaan... ehkä\nolikin...\"\n\nEn uskaltanut hänen antaa lopettaa sanottavaansa en tiennyt mitä\nolisi tapahtunut, jos hän olisi sen tehnyt -- niinpä hypähdin\nvaunuihin ja pyytäen häntä istumaan viereeni, tarjouduin kuljettamaan\nhänet takaisin Roomaan.\n\nMatkalla juttelimme kaiken aikaa Martinista, hänen rohkeudestaan\nja tarmostaan ja niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut\nvoitettavana, kunnes ajatukseni palasivat Campagnalla ratsastavaan\nAlmaan ja mieheeni, ja sydäntäni, joka äsken niin iloisesti\nsykähteli, alkoi kirveltää.\n\nKaiken aikaa olin niin vilkkaassa keskustelussa nuoren, irlantilaisen\ntohtorin kanssa, että vasta hänen hotellinsa ovella, kun hän astui\nvaunuista ulos, muistin tiedustella hänen nimeänsä. Se oli O'Sullivan.\n\n\n\n\nNeljäskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nJoka päivä Roomassa ollessamme olin muistanut arvoisan äidin\nkutsumusta käydä häntä tervehtimässä, ja jonkinlainen moraalisen\nsaastutuksen tunne oli pidättänyt minua, mutta nyt päätin ainakin\nnähdä häntä menemällä hänen luostarinsa kiitosjumalanpalvelukseen\nseuraavana aamuna.\n\nJuuri samaan aikaan sattui Rooman taiteilijaklubi pitämään\npukutanssiaiset, ja koska Alma ja mieheni halusivat olla läsnä niissä\nja yhä vielä käyttivät minua suojamuurinaan, suostuin seuraamaan\nheitä sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi hankkia pukua eikä\ntanssia ja että he tulisivat kanssani luostarikirkkoon seuraavana\naamuna.\n\n\"Rakas pikku tyttöseni!\" sanoi Alma. \"Suostumme kaikkeen mitä vaadit.\nTietysti tulemme.\"\n\nMinä puin ylleni pehmeän atlaspukuni ilman minkäänlaisia koristeita,\nja mieheni pani vain tulipunaiset reunukset iltapukuunsa, mutta Alma\noli puettu loistavaan kultapukuun itämaalaisine hameineen, jotka\njättivät näkyviin hänen säärensä edestä, mutta päättyivät takana\npitkään laahustimeen, niin että hän näytti suurelta vampyyriltä.\n\nKello oli vasta yksitoista teatteriin tullessamme, mutta suuret\nsuojat olivat jo täynnä väkeä, ja niin hyvin olivat taiteilijat\npitäneet koristelemisesta huolta, saattaen ilman säteilemään\nmoniväristen lamppujen värivirroista, että koko näyttämö uiskenteli\nloihtuvalaistuksessa.\n\nMinä istuin yksikseni permantoaitiossa Alman ja mieheni ja heidän\nystäväinsä ollessa permannolla, jossa heti meidän tultuamme ruvettiin\ntanssimaan ja tanssittiin uupumatta aamupuoleen yötä. Sitten\nsyötiin illallinen näyttämöllä, ja ne, jotka eivät syöneet, joivat,\nkunnes melkein kaikki tuntuivat olevan puolipäihdyksissä. Monet,\nvarsinkin naiset, näyttivät kadottaneen kaiken arvokkaisuutensa, he\nlauloivat säkeitä meluavista lauluista, ryyppäsivät miesten laseista,\nistuivat miesten polvilla ottaen paperossinsauhuja heidän suustaan,\njopa muutamat ratsastivat hajasäärinkin heidän hartioillaan ja\nkäsivarsillaan.\n\nMinä kestin tätä näkyä niin kauan kuin taisin ja pyysin\ntuontuostakin, vaikka turhaan, miestäni viemään minut kotiin, ja olin\njuuri yksin jättämäisilläni teatterin, minua kun iljetti nähdä oman\nsukupuoleni alennustilaa, kun samassa näin jonkinlaista lavaa, jossa\noli tyhjä tuoli, kannettavan sisään useiden miesten hartioilla.\n\nTämä oli aiottu Kauneuden Kuningattaren kruunaamiseksi, ja kun sitä\nkuljetettiin valetuomarien jäljestä, jotka paperikruunut päässänsä\nastuivat areenan ympäri nähdäkseen kenen valita, kadottivat muutamat\nnaiset kaiken häveliäisyytensä ja huusivat: \"Ottakaa _minut!_ Ottakaa\nminut!\"\n\nOlin vakuutettu siitä, että he ottaisivat Alman, ja niinpä kumarruin\neteenpäin nähdäkseni hänet paremmin hänen seisoessaan siinä vähän\nmatkan päässä aitiostani, mutta kun he lähestyivät häntä tyhjine\ntuoleineen näin hänen tekevän liikenteen minua kohti ja sanovan\ntuomareille jotain \"pikku nunnasta\", jolloin mieheni nyökähytti\npäätään hillittömästi nauraen.\n\nSeuraavalla hetkellä, ennenkuin olin selvillä siitä, mitä tehtiin,\nhypähti kuusi tai seitsemän miestä aitiooni, nostivat minut lavalle\nja istuttivat minut tuolille, jolloin koko meluava seurue teatterissa\npuhkesi hurjiin huutoihin, nakkeli minua kukilla ja confetteilla ja\ntervehti minua äänekkäillä suosionosoituksilla.\n\nAsema, johon Alma ja mieheni olivat minut asettaneet, tuotti minulle\nenemmän nöyryytystä kuin ylpeyttä, sillä kun minua kannettiin areenan\nympäri kuohuvain kasvojen meri allani, kaikkein kirkuessa minkä\njaksoivat kuumista avonaisista suistaan, kuulin miesten huutavan:\n\n\"Hymyilkää, Signorina!\"\n\n\"Ei niin totinen, mademoiselle!\"\n\nMinusta tuntui kuin olisi tämä hullu kulkue kestänyt iankaiken.\nMutta lopulta se päättyi, ja niin pian kuin olin vapaa, pyysin taas\nmiestäni viemään minut kotiin, ja kun hän vastasi: \"Ei vielä, pian me\nkaikki lähdemme\", hiivin tieheni yksikseni, löysin ajurin ja ajoin\ntakaisin hotelliin.\n\nOlin ollut jonkun aikaa vuoteessani kuumat kasvoni sänkyvaatteisiin\nhaudattuina, kun Price tuli huoneeseen pyytämään anteeksi, ettei hän\nollut nähnyt minun palaavan yksinäni. Palvelijani tutkisteleva katse\noli enemmän kuin saatoin sietää tällä hetkellä, niinpä koetin päästä\nhänestä eroon, mutta en saanut häntä menemään, ja viimein hän virkkoi:\n\n\"Salliiko armollinen rouva minun sanoa jotakin?\"\n\nMinä en häntä kehoittanut jatkamaan, mutta hän puheli edelleen:\n\n\"Menköön vaikka paikkani, mutta minun on se kerrottava.\"\n\nEn vieläkään virkkanut mitään, mutta siitä huolimatta hän jatkoi:\n\n\"Hänen armonsa ja madame ovat myöskin palanneet... He tulivat puoli\ntuntia sitten. Ja juuri nyt... näin hänen armonsa... tulevan ulos\nmadamen huoneesta.\"\n\n\"Mene tiehesi, vaimo, mene tiehesi\", huusin häpeän hurjassa tuskassa,\nja hän läksi viimeinkin sulkien oven kovasti mennessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmme menneet seuraavana päivänä arvoisan äidin kirkkoon\nkiitosjumalanpalvelusta kuulemaan. Mutta myöhään samana iltana,\nkun jo oli pimeä, hiivin ulos huoneestani katujen hälinään, tuskin\ntietäen, minne askeleeni ohjasivat minut, kunnes tapasin itseni Pyhän\nSydämen luostarin piazzalla.\n\nHiipiessäni liki luostarin seinää kuulin tyttöjen äänten nousevan\nja laskevan, ja sitten kuulin kirkon suljetun oven takaa iltavirren\nvaimennetun äänen:\n\n    \"Ave maris stella,\n    Dei mater alma --\"\n\nEn käsittänyt, miksi ehdoin tahdoin valmistin itselleni tällaista\nkatkeraa tuskaa -- muistuttamalla mieleeni niitä onnellisia vuosia,\njolloin itse tyttönä lauloin samaa, ja sitten kertomalla itselleni,\nettä siellä nyt oli toisia tyttöjä, jotka eivät minusta tietäneet\nmitään.\n\nAjattelin arvoisaa äitiä ja sitten omaa äitiäni, pyhimystäni,\nenkeliäni, joka oli pyytänyt minua muistamaan häntä tätä virttä\nlaulaessani, ja sitten minä muistin missä olin ja mitä minulle oli\ntapahtunut.\n\n    \"Neitsyt, pyhä, puhdas,\n    turvaasi meit' ota.\"\n\nMinä olin mielestäni kuin maanpakoon sysätty. Tukahuttava tunne\ntuntui kurkussani, ja vaivuin polvilleni pimeässä. Luulin sydämeni\npakahtuvan.\n\n\n\n\nNeljäskymmesyhdeksäs luku.\n\n\nKohdakkoin tämän jälkeen läksimme Italiasta paluumatkalle Englantiin.\nOli päätetty, että etenisimme hitaasti, viipyen jonkun aikaa Europan\nsuurimmissa pääkaupungeissa, mutta minulla ei ollut mitään huvia\nmatkastamme.\n\nEnsimäinen pysäyspaikkamme oli Monte Carlo, tuo ihastuttava Välimeren\npuutarha, jota Jumalan katse näyttää hyväilevän, mutta ihminen\nkiroavan.\n\nJos minun olisi suotu nauttia luonnon kauneutta täällä, luulen\nettä olisin voinut tyytyä, mutta, makeana ja valheellisena kuten\nainakin, Alma vei minut Casinoon käyttäen minua yhä suojana maineensa\nturvaamiseksi.\n\nVihasin sitä paikkaa ensi hetkestä alkaen, sen ummehtunutta ilmaa,\nsen kultarahain helskettä, \"croupier'ien\" huutoja, pöytäin ääressä\nnäkyviä vääntyneitä kasvoja ja sen murtuneista toiveista, pelosta,\nkurjuudesta ja epätoivosta väreilevää ilmapiiriä.\n\nMonte Carlossa mieheni paheet näyttivät nopeasti ja varmasti\nkehittyvän. Pelihimo tempasi hänet tykkänään valtaansa. Ensin hän\nvoitti, ja silloin hän joi hurjasti, mutta sittemmin hän hävisi ja\nhänen luontonsa kävi vieläkin rumemmaksi ja vastenmielisemmäksi.\n\nEräänä iltana kello kahdeksan tienoilla, kun olin huoneessani ja\nkoetin tyynnyttää siipirikkoa kyyhkystä, joka oli lentää räpistellyt\nsisään avoimesta ikkunasta, astui mieheni sisään palavin silmin.\n\n\"Punainen on vallalla kaikissa pöydissä\", huudahti hän hengästyneenä.\n\"Anna minulle vähän rahaa, joutuin!\"\n\nSanoin ettei minulla ollut muuta rahaa kuin pari kultakolikkoa\nkukkarossani.\n\n\"Sinulla on shekkikirja -- anna minulle sitten shekki.\"\n\nSanoin että vaikka antaisinkin hänelle shekin, ei hän voisi sillä\nnostaa rahaa tänä iltana, koska pankit olivat suljetut.\n\n\"Mutta jalokivikaupat ovat vielä auki, ja sinulla on jalokiviä;\nonhan? Herkeä hupsuttelemasta tuon elukan kanssa ja anna minulle\nmuutamia jalokiviä pantattavaksi.\"\n\nOlisi ollut liian kurjaa ruveta asiasta väittelemään, niinpä minä\nvain viittasin piironkiin, missä jalokiveni säilytettiin, ja hän\nkiskaisi laatikon auki, otti sieltä mitä tarvitsi ja läksi kiireesti\npois.\n\nTämän jälkeen en nähnyt häntä ennenkuin kahden päivän kuluttua,\njolloin hän mustat renkaat silmiensä alla tuli ilmoittamaan, että\nmeidän oli heti lähdettävä pois \"tästä kirotusta paikasta\" tai\njoutuisimme kaikki häviöön.\n\nViimeinen pysäyspaikkamme oli Pariisi, ja kun en paljon tietänyt\nRanskan suuresta pääkaupungista, joka on niin paljon antanut\nmaailmalle, arvelin sen olevan kaiken mädännäisyyden pesäpaikan.\n\nMieheni tunsi monta yläluokkiin kuuluvaa ranskalaista ja vietti\nluullakseni joka päivä tuntikausia heidän klubeissaan, mutta öisin\n(ehkäpä Alman viettelemänä) hän ryvetti meitä Pariisin liejussa.\n\n\"Se on niin hirveän hauskaa\", sanoi Alma. \"Ja kuka sitäpaitsi tuntee\nmeitä tuollaisissa paikoissa?\"\n\nVähän aikaa kärsin tätä, mutta sitten en enää suostunut rupeamaan\nympäri-raahattavaksi Alman huvitushalun tähden. Sanelin itselleni,\nettä jos minä syystä tai toisesta yhä edelleen jakaisin mieheni\nelintapoja, niin tulisin hänen kaltaisekseen ja sieluni mätänisi pala\npalalta, ja siksi päätin pysyä puhtaana omissa silmissäni ja välttää\nhänen seuransa saastutusta.\n\nSiitä oli seurauksena, että hän kävi entistä huolettomammaksi, eikä\nAlmakaan pannut vastaan, ja niinpä lopulta tapahtui, että he yhdessä\nmenivät häpeälliseen illanviettoon, joka vähän aikaa oli yleisenä\npuheenaiheena kaikissa Europan seuraelämää koskevissa lehdissä.\n\nMuuta en tiedä näistä kutsuista kuin mitä myöhemmin sain tietää\nnäistä lähteistä -- että ne oli pitänyt muuan yleisesti tunnettu\nnainen, jota ei oltu häädetty pois seuraelämästä, koska hän oli\nerään kuninkaan \"hyvä ystävä\", että hän hoiti emännäntehtäviään\nälykkäästi ja sulavasti, että hänen salongissaan liikkui sinä iltana\nsellaisia miehisiä vieraita, joita tapaa kuningattaren hovissa,\nruhtinaita, herttuoita, markiiseja, kreivejä, englantilaisia\nylimyksiä ja parlamentin jäseniä ja samaten myös joitakin kuuluisia\noman maan naisia ja muitakin; että illallispöydät katettiin neljän\najoissa vuodenajan kaikilla mahdollisilla herkuilla ja ensimäisten\nviinirypäleiden nesteellä; että illallisen jälkeen ruvettiin\nuudelleen tanssimaan kiihtyvällä halulla ja että tämä sokaiseva ja\nsäädytön näytelmä päättyi _Chaine diaboliqueen_ kello seitsemän\naamulla, kun aurinko paistoi sisään ikkunoista ja lähikirkkojen\nkellot soittivat varhaiseen messuun.\n\nMinä olin sinä aamuna noussut aikaisin mennäkseni ripille Madeleinen\nkirkkoon, enkä ikänä unohda minkälaisen puhdistumisen tunteen pyhä\nsakramentti sai minussa aikaan. Siitä hetkestä alkaen kun -- papin\nseisoessa alttarin juurella -- kuoro veisasi Kyrie eleisonia\nviimeiseen juhlalliseen hetkeen asti, minusta tuntui kuin olisi minua\npesty kaikista naimisaikani saastuttavani päivien tahroista.\n\nHotelliin palatessani olin aivan muuttuneella mielellä, sillä\nrakkauden ja yhdistämisen salaperäinen sakramentti oli minua\nvahvistanut niin suurella voimalla, että arvelin tästä puoleen\nvoivani kestää vaikka kuinka paljon vääryyttä nurisematta ja\nanteeksiantaen.\n\nMutta vähänpä nainen tuntee omaa sydäntänsä, ennenkuin sitä on\nkoeteltu intohimojen tulessa!\n\nTullessani mieheni makuuhuoneen ja omani väliseen salonkiin, yllätin\nkamarineitini Pricen hartaasti kuuntelemassa mieheni suljetun\noven takana. Tämä oli minusta niin kelvotonta, että olin juuri\nantamaisillani hänelle läksytyksen, kun hän laski sormensa huulilleen\nja astuen minun tyköni mustat silmät liekehtivinä, sanoi:\n\n\"Tiedän, että saan lähtöpassin palkaksi siitä, mitä nyt sanon, mutta\nse ei auta sittenkään. Te olette sietänyt liian paljon jo, armollinen\nrouva, mutta jos te olette nainen ja teissä on hitustakaan ylpeyttä,\nniin menkää kuuntelemaan tuolle ovelle ja päättäkää sitten, jos\nvoitte enempää kestää.\"\n\nNäine hyvineen hän läksi ulos salongista, ja minä yritin mennä omaan\nhuoneeseeni, mutta en päässyt hievahtamaan. Jokin pidätti minua\npaikallani ja tapasin itseni kuuntelemassa ääniä, jotka saatoin\nselvästi erottaa mieheni makuuhuoneesta.\n\nSieltä kuului kaksi ääntä, toinen miehen kova ja huoleton, toinen\nnaisen, pehmeä ja varovainen.\n\nMinun ei tarvinnut tiedustella kenen ääniä ne olivat, enkä liioin\npunninnut enkä arvostellut asiaa puolelta tai toiselta mieheeni\ntai itseeni nähden. Minä vain ajattelin ja tunsin ja käyttäydyin,\nkuten jokainen vaimo olisi ajatellut, tuntenut ja käyttäytynyt\nsillä hetkellä. Ylpeyteni ja itsekunnioitukseni olivat tähän saakka\nestäneet minua uskomasta seikkaa, joka nyt ilmeisesti todistettuna\noli edessäni.\n\nMinä olin raivostunut. Olin joutunut miehen ja ystävän petollisuuden,\nteeskentelyn ja uskottomuuden uhriksi.\n\nSydämeni ja sieluni kuohahtivat kärsitystä vääryydestä. Sakramentin\nihana, sovittava ja puhdistava vaikutus oli siinä tuokiossa mennyt\nmenojaan, ja astuen pontevin askelin mieheni ovelle, käänsin nopeasti\nkahvaa. Ovi oli lukittu.\n\nKuulin liikuntaa huoneen sisästä, ja heti paikalla riensin salongista\nkäytävään aikoen mennä sisään toisesta ovesta. Mutta ennenkuin\nennätin ulos huoneesta, kuulin lukkoa varovaisesti väännettävän\nauki. Silloin paiskasin oven selki selälleen ja astuin pelkäämättä\nhuoneeseen. Siellä ei ollut muita kuin mieheni. Mutta tulin kuitenkin\nsiksi hyvään aikaan, että kuulin hameiden kahinaa viereisestä\nhuoneesta ja näin ovea hiljakseen suljettavan niiden jäljestä.\n\nKatselin ympärilleni. Vaikka päivä paistoi, niin olivat akuttimet\nalhaalla ja ilma oli täynnä hienoa tupakantuoksua, jota varmaan oli\ntullut vaatteissa tuon siveettömän naisen asunnosta.\n\nMieheni, joka oli nähtävästi juonut, katseli minua melkein\ntolkuttomasti irvistellen. Hänen ohuet hiuksensa olivat hiukan\nepäjärjestyksessä. Hänen ulkoneva etuhampaansa loisti iljettävänä\nviiksien takaa. Huomasin, että hän yritti suoriutua asiasta kunnialla.\n\n\"Tämäpä on odottamaton ilo. Luulen että se on ensimäinen kerta...\ntodella ensimäinen kerta, kun...\"\n\nMinä kävin jääkylmäksi; melkeinpä pyörryin, tuskin sain hengitetyksi,\nmutta sanoin:\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on minulle sanomista?\"\n\n\"Kaikki? Mitä muuta, kultaseni? En ymmärrä...\"\n\n\"Ymmärrät aivan hyvin\", vastasin, ja katsoen viereisen huoneen oveen\nlisäsin: \"ja te molemmat ymmärrätte.\"\n\nMieheni alkoi nauraa -- päihtyneen järjetöntä naurua.\n\n\"Oh, sitäkö tarkoitat... kuvailet ehkä että...\"\n\n\"Kuuntele\", sanoin. \"Tähän päättyy kaikki sinun ja minun välillä.\"\n\n\"Päättyy? No, minä kun luulin, että kaikki oli jo aikaa sitten\npäättynyt. Totta puhuakseni luulin, että kaikki loppui jo ennen\nalkua.\"\n\n\"Tarkoitan...\" rupesin änkyttämään... \"Tarkoitan, etten voi kauemmin\nnäytellä tätä ilveilyä... en voi kauemmin olla vaimosi.\"\n\n\"Ilveilyä!\" Hän nauroi uudelleen. \"Onnittelen sinua, armaani.\nIlveily on juuri oikea sana. Meidän keskinäiset suhteemme ovat\nolleet ilveilyä siitä päivin kun menimme naimisiin, ja jos jotain\non hullusti, niin saat syyttää vain itseäsi siitä. Mitä on miehen\ntehtävä, jonka vaimosta ei ole muuhun kun pyhimysten ja enkelien\nseuraksi?\"\n\nHänen karkea pilkkansa pani vereni kuohahtamaan. Minua nöyryytti\nja hävetti se ajatus, että miehelläni sittenkin omalla töykeällä\ntavallaan oli jotain sanottavaa puolustuksekseen.\n\nKoska tiesin, etten voisi kilpailla hänen kanssaan, halusin lähteä\ntieheni. Mutta vaitioloni ja kasvojeni avuton ilme mahtoivat ilmaista\nenemmän kuin puheeni, sillä vielä parisen silmänräpäystä laahaavalla\näänellään jatkettuaan puhetta ja sanottuaan, etten ollut mikään\nvaimo hänelle ja että minun oli syyttäminen itseäni kaikesta, mitä\noli tapahtunut, hän vaikeni eikä meistä kumpikaan virkkanut hetkeen\nmitään.\n\nSitten tunsin, että pyörtyisin, jos viipyisin kauemmin tässä\nhuoneessa; käännyin lähteäkseni, ja hän avasi minulle oven ja\nkumarsihe syvään astuessani ulos, ehkäpä ivatakseen.\n\nTullessani omaan makuuhuoneeseeni olin niin heikko, että tuskin\npysyin pystyssä, ja niin kylmä, että kamarineitini täytyi antaa\nminulle konjakkia ja panna kuumia pulloja jaloilleni.\n\nJa sitten puhkesivat kyynelvirrat ja minä itkin kuin lapsi.\n\n\n\n\nViideskymmenes luku.\n\n\nVaikka en suinkaan ollut terve seuraavana aamuna ja Price tahtoi\nyhä pitää minua vuoteessa, nousin heti paikalla pystyyn, kun kuulin\nmieheni puhuvan paluumatkasta Lontooseen.\n\nMatkamme sujui yksitoikkoisesti. Rautatievaunuissa ja\nyksityishytissämme laivassa me istuimme kolmisin ilman muuta seuraa\nkuin mieheni mäyräkoira Bimbo ja Alman pekingiläinen lintukoira Prue.\n\nVaikkei mieheni pyytänyt anteeksi edellisen päivän käytöstään, oli\nhän tyyni ja lepyttävä, ja ollessaan nyt selvä, hän näytti melkein\npelkäävän jotain, ehkäpä kohdata isääni -- ainoata ihmistä, jota hän\nei uskaltanut uhmata.\n\nAlmakin näytti hätääntyneeltä, mutta hän kätki hermostuneisuutensa\nhellyydenosoituksiin minua kohtaan, sanoen olevansa huolissaan\nterveydentilastani ja toivovansa Pohjolan tuulten virkistävän minua\nenemmän kuin Ranskan ja etelän ilmanalan.\n\nMe asetuimme asumaan tunnettuun hotelliin lähellä Trafalgar Squarea,\neikä minulta jäänyt huomaamatta, että mieheni valitessa meille\nhuoneita, Alma jotenkin merkitsevästi pyysi itselleen huoneita eri\nkerroksessa.\n\nSaavuimme myöhään, ja minä panin heti maata, sillä tahdoin päästä\nyksinäisyyteen miettiäkseni toimintasuunnitelmaa itselleni.\n\nOlin silloin vakaasti päättänyt että tavalla tai toisella lopettaisin\nelämisen mieheni kanssa, etten kauemmin suostuisi tahraamaan itseäni\nsillä liejulla, johon hän oli minut raastanut, että alkaisin elää\neheätä elämää ja juoda puhdasta vettä, sillä koko sieluni voimalla\nsitä janosin.\n\nTässä mielialassa menin nukkumaan, mutta herätessäni aamulla\npäivän sarastaessa, alkoi päätökseni horjua. Kuuntelin ikkunaini\nalla kulkevain vaunujen ja automobiilien kumipyöräin ääntä ja\nmuistaessani, ettei minulla ollut ainoatakaan ystävää Lontoossa,\ntunsin itseni hyvin pieneksi ja avuttomaksi. Mitä voisin omin neuvoin\ntoimittaa? Mihin oli minun käännyttävä apua saadakseni?\n\nVaistomaisesti tunsin, että olisi hyödytöntä vedota isääni, sillä\njoskin hän mahdollisesti antaisi miehelleni aika selkäsaunan, niin ei\nollut otaksuttavaa, että hän kehoittaisi minua eroamaan hänestä.\n\nViimein ajattelin herra Curphyä, isäni asianajajaa, ja päätin\nsähköttämällä pyytää häntä neuvomaan minulle jonkin lontoolaisen\nasianajajan, jonka puoleen voisin kääntyä.\n\nPannakseni tämän päätöksen toimeen, menin alas halliin yhdeksän\ntienoissa, kun matkustajat kulkivat aamiaishuoneeseen ja vieraat\nkävivät toimistossa tiedustelemassa ja koreapukuiset poikapalvelijat\nhuutelivat nimiä käytävillä.\n\nHallin toisella puolella oli pieni kirjoitushuone ja siellä minä\nkirjoitin sähkösanomani. Se kuului:\n\n    \"Olkaa hyvä, lähettäkää luotettavan asianajajan nimi ja osoite\n    Lontoossa. Tahdon neuvotella tärkeästä asiasta.\"\n\nPitelin paperiliuskaa kädessäni ja luin sen sisällyksen yhä uudelleen\nollakseni varma siitä, ettei se saisi ikävyyttä aikaan, kun mieleeni\njohtui Martin Conrad.\n\nMinusta tuntui kuin joku olisi maininnut hänen nimeänsä, mutta\nvakuutin itselleni että se mahtoi olla erehdystä -- että kun olin\nniin yksinäinen, niin avuton ja ystävän tarpeessa tällä hetkellä,\nniin sydämeni, ei korvani, oli kuullut sen.\n\nOli miten oli, istuessani sähkösanoma kädessäni, olin tietoinen\nsiitä, että joku liikkui takanani. Se oli mies, sillä nenääni tuntui\nsuloinen turpeenhaju hänen villavaatteistaan.\n\nLopulta kuului toiselta puolelta kirjoituspöytää:\n\n\"Mary, sinäkö?\".\n\nMinä vavahdin niinkuin vavahtaa ainoastaan silloin, kun kuulee tutun\näänen, jota ei ole kuullut pitkään aikaan.\n\nKatsahdin ylös, veret karkasivat poskilleni ja pimittävä usva peitti\nsilmäni, niin että tuskin saatoin nähdä kuka seisoi edessäni. Mutta\n_tiesin_ kuka se oli -- se oli Martin.\n\nHän tuoksahti luokseni kuin tuulenpuuska vuorilta, valtasi molemmat\nkäteni sähkösanomineen päivineen ja huudahti:\n\n\"No ihme ja kumma, tämähän mainiota!\" Vastasin niin hyvin kuin\nhämmennykseltäni sain sanotuksi:\n\n\"Kuinka hauskaa, kuinka hauskaa!\"\n\n\"Kuinka sievännäköinen sinä olet! Hiukan kalpea ehkä, mutta\nminkälainen väri...!\"\n\n\"Kuinka hauskaa! kuinka hauskaa!\" toistin minä ja tunsin punastuvani\nyhä enemmän.\n\n\"Koska sinä tulit?\"\n\nKerroin hänelle ja hän sanoi:\n\n\"Me tulimme satamaan vasta eilispäivänä. Ja ajatella, että sinä ja\nminä tulimme samaan hotelliin ja kohtaamme toisemme jo ensimäisenä\naamuna. Se on kuin kohtalon käsi, kuten saarellamme sanotaan. Mutta\neikö se ole mainiota, todella mainiota!\" Lämmin ilovirta pulpahti\nminussa, ja olin niin hengästynyt, että tuskin sain sanotuksi:\n\n\"Olen kuullut kerrottavan matkastanne. Teillä on ollut kovia\nkestettävänä.\"\n\n\"Vielä mitä! Pikku huviretki vain kahdeksannellekymmenennelle\nseitsemännelle leveysasteelle.\"\n\n\"Ja tulokset loistavat?\"\n\n\"No eipä siitä kannata puhua. Päällikkö oli mainion hyvä ja pojat\nreipasta väkeä.\"\n\n\"Kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!\" sanoin uudelleen, sillä minut oli\nvallannut mykkä ilo ja minä toistin toistamistani samat sanat kuten\nihmisten on tapana, kun ovat hyvin onnelliset.\n\nKokonaista kaksi minuuttia olin onnellisempi kuin milloinkaan ennen\nelämässäni, mutta sitten kouristi jäätävä tunne sydäntäni, sillä\nmuistin olevani naimisissa enkä tietänyt miten minun oli Martinille\nilmotettava uutiseni.\n\nJuuri silloin tulivat mieheni ja Alma alas hississä, ja kulkiessaan\nhallin poikki aamiaishuoneeseen, he näkivät minun juttelevan vieraan\nkanssa ja tulivat meitä puhuttelemaan.\n\nMinun oli esitettävä heidät toisilleen, ja se oli raskas tehtävä,\nsillä oli välttämätöntä ilmaista kaikki yhdellä sanalla. Katselin\nMartin Conradia esittäessäni hänet miehelleni, mutta hänen\nkasvoissaan ei yksikään lihas liikahtanut. Sitten katselin miestäni,\nja minusta näyttivät hänen kasvonsa synkistyvän.\n\nEn voinut olla vertailematta näitä kahta miestä toisiinsa heidän\nseisoessaan siinä yhdessä -- Martinia merensinisine silmineen ja\nterveyttä uhkuvine kasvoineen ja miestäni sisäänpainuneine poskineen\nja voimattomine ryhteineen -- ja vastakohta kohotti sieluni\ntutkimattomista syvyyksistä nöyryytyksen tunteen.\n\nEsittäessäni Almaa hän tarttui Martinin käteen ja piteli sitä katsoen\ntutkivasti hänen silmiinsä alta kulmain kuten hänen oli tapana,\nkun hän teki jonkun miehen tuttavuutta. Mutta huomasin että hänen\nsilmäniskunsa oli tällä kertaa yhtä tehoton kuin palava vahatikku\nvirran pyörteissä.\n\nKun oli vaihdettu muutamia jokapäiväisiä lauseita, tiedusteli\nmieheni, asuiko Martin hotellissa ja kysyi sitten, haluttiko häntä\nsyödä päivällistä kanssamme jonakin päivänä.\n\n\"Tietysti! Mielihyvällä! Se tulee olemaan erittäin mieluista\", sanoi\nMartin.\n\n\"Silloin\", sanoi mieheni kylmän kohteliaasti, \"saatte enemmän olla\nyhdessä Mary-ystävänne kanssa.\"\n\n\"Niin\", sanoi Alma merkitsevästi, \"saatte enemmän olla yhdessä\nMary-ystävänne kanssa.\"\n\n\"Älkää siitä huolehtiko, rouva. Olkaa te varma siitä, että olen\",\nsanoi Martin katsoen Almaa suoraan silmiin, ja vaikka tämä naurahti\nmennessään aamiaishuoneeseen mieheni kanssa, niin saatoin huomata,\nettä miehen kasvot olivat säikähyttäneet häntä ensimäisen kerran\nhänen eläessään.\n\n\"Siis tiedät?\" sanoin heidän mentyään. \"Tiedän, muuan ystäväni, joka\ntapasi sinut ulkomailla, tuli minua tervehtimään satamaan, ja hän...\"\n\n\"Tohtori O'Sullivan?\"\n\n\"Sama mies! Eikö siinä ole poikaa! Ja hyväinen aika, mitenkä hän\nsinusta puhuu! Mutta nyt... sinun on mentävä aamiaiselle, sinunkin,\nja minun täytyy kiirehtiä toimilleni.\"\n\n\"Älä mene vielä\", sanoin.\n\n\"Minä viivyn koko päivän täällä, jos vain tahdot; mutta lupasin\nluutnantille olla laivassa puolen tunnin kuluttua ja...\"\n\n\"Silloin sinun täytyy mennä.\"\n\n\"Ei vielä. Istu vain vielä. Viisi minuuttia ei haittaa. Ja nyt kun\nkatselen sinua, en olekaan enää niin varma, että sinä... Italia,\nEgypti, onhan niissä maissa tarpeeksi aurinkoa, mutta sinä olet\nkalpea... hiukan kalpea mielestäni?\"\n\nYritin kääntää leikiksi kalpeuteni, mutta Martin näytti levottomalta,\nja hetken kuluttua hän kysyi:\n\n\"Aiotko jäädä Lontooseen kauaksi?\"\n\nSanoin etten tietänyt, jolloin hän vastasi:\n\n\"No niin, minä tulen viipymään täällä kuukauden laatiakseni\nmerikarttoja ja tauluja ja lausuntoja Kuninkaalliselle\nMaantieteelliselle Seuralle, mutta jos tarvitset apuani johonkin...\ntarvitsetko nyt?\"\n\n\"Ee-ei, en nyt\", vastasin.\n\n\"No niin, jos vain tarvitset minua johonkin -- vaikka mihin, niin\nlähetä minulle vain sananen, ja kartat ja taulut ja lausunnot ja\nKuninkaallinen Maantieteellinen Seura saavat kaikki mennä vaikka...\nno niin, jonnekin.\"\n\nNousin nauraen ja käskin hänen jo mennä, vaikka sydämeni syvyydessä\ntoivoin, että hän vielä viipyisi. Kuinka pieni ja heikko ja\nyksinäinen olin, vaikka tässä oli suuri, reima mies, joka kykeni\nminua suojelemaan kaikilta vaaroilta!\n\nMinä saatoin häntä ovelle ja siellä tartuin hänen käteensä ja\npitelin sitä. Minut valtasi lapsellinen pelko, etten enää saisi\nnähdä häntä, jos nyt päästäisin hänet katoamaan ulkona tulvehtivaan\nihmisvaltamereen.\n\nLopulta taistellen kovasti kurkkuuni nousevaa palaa vastaan, sain\nsanotuksi:\n\n\"Martin, tulin niin onnelliseksi sinut nähdessäni. Ei kenenkään\nnäkeminen ole milloinkaan ennen minua niin ilahuttanut. Sinä tulet\nuudelleen minua tervehtimään, tulethan?\"\n\n\"Tulenhan toki! Ole varma siitä, että tulen.\" Ja ikäänkuin olisi\nhuomannut huulteni vapisevan ja silmäini alkavan vettyä, hän alkoi\npuhutella minua leikillisesti syntymäsaaremme murteella antaakseen\nminulle aikaa tyyntyä ja saadakseen minut viime hetkellä nauramaan.\n\n\"Kuulehan -- pidä huomispäivä minua varten, pidätkö? Jos ne siellä\n(mieheni ja Alma) vuovaavat sinua muille markkinoille, niin virkahan\nniille, että mereltä on tullut vanha toveri ja se aikoo sinut viedä\nkylään. Kas niin! Näkemiin asti!\"\n\nNiin se oli kuin unelma, ihana unelma, ja niin pian kuin palasin\ntuntoihini hallissa, huomasin että sähkösanoma oli vielä vasemmassa\nkädessäni rutistuneena ja likistyneenä.\n\nRevin sen rikki ja menin aamiaiselle.\n\n\n\n\n\nMINÄ RAKASTUN.\n\n\n\n\nViideskymmenesyhdes luku.\n\n\nMieheni luona kävi paljon vieraita ensimäisenä päivänä Lontoossa\nollessamme, niiden joukossa herra Eastcliff ja herra Vivian, joilla\noli paljon kerrottavaa ja järjestettävää.\n\nPaljon oli tietenkin tapahtunut Englannissa kuusikuukautisen poissa\nolomme aikana, mutta minä en kuullut muuta kuin että herra Eastcliff\noli nainut tanssijattarensa, että tämä oli luopunut näyttämöltä, ja\nettä hänen julkinen esiintymisensä rajoittui nykyisin siihen, että\nhän istui kuskilla miehensä vieressä, tämän ohjatessa nelivaljakkoaan\nLontoosta Brightoniin.\n\nTämän kalliin lelunsa hän tarjoutui tuomaan ravintolaan näytettäväksi\nseuraavana päivänä -- joka sattui olemaan Derby-kilpailujen päivä --\njolloin päätettiin lähteä yhtä matkaa kilpailupaikalle.\n\nAlman, joka tavallisuuden mukaan herätti suurta huomiota, piti\nluonnollisesti lähteä mukaan, mutta en huomannut, että minua olisi\nmitenkään ajateltu retken valmistuksia tehtäessä. Se ei kuitenkaan\nhitustakaan minua surettanut, sillä odotin Martinilta sanaa.\n\nSe tuli seuraavana aamuna Martinin omassa hahmossa. Hän tupsahti\nsisään salonkiimme kuin tuulenpuuska mereltä, ilmoitti kumppaniensa\nhajaantuvan tänäpäivänä kukin omalle kotipuolelleen ja luutnantin\nkutsuneen minua syömään aamiaista heidän kanssaan laivalla, joka oli\nankkurissa Tilburyssä.\n\nMinulta ei jäänyt huomaamatta, että mieheni mieli näytti keventyvän,\nkun hän kuuli tämän uutisen, ja että Alman kasvot kirkastuivat, kun\nhän maireimmalla äänellään virkkoi:\n\n\"Sinuna minä menisin, Mary. Raitis merituuli tekee sinulle hyvää,\nkulta.\"\n\nMinä en ollut hidas noudattamaan heidän neuvoansa, niinpä annoin\nheidän lähteä nelivaljakollaan ja varustauduin tykyttävin sydämin\nviettämään päivää Martinin kanssa. Olihan minulla mielestäni niin\npaljon ja vakavaa juteltavaa hänelle.\n\nLaivasta meitä noutamaan lähetetty höyryvene odotti\nWestminster-sillan ääressä, ja siitä hetkestä alkaen kun astuin\nsiihen, olin kuin toinen nainen. Oli loistava toukokuunpäivä, jolloin\npaljon moitittu Lontoon-ilmamme on kirkkaimmillaan ja parhaimmillaan,\nja jolloin maailman suurin kaupunki on myös maailman ihanin.\n\nKuinka minä rakastin sitä tänä päivänä! Auringonpaiste, virtaileva\njoki, varhaisen kesän lauhkea ilma, rakennusten, uusien ja vanhojen,\nliikkuva panoraama miten ihastuttavaa kaikki oli minusta! Minä\nistuin sivuistuimella kastellen kättäni kaiteen yli viileään\nveteen, Martinin vilkkaalla, reippaalla tavallaan osoitellessa ja\nselitellessä minulle kaikkea.\n\nPian oli sivuutettu vanha Paavalin kirkko auringossa säteilevine\nkultaristineen, sitten Lontoon silta, sitten Towerin linna ja\nPetturien portti, sitten uusi Thamesin silta, ja viimein meitä\nympäröi alusten ja veistämöjen ja varastorakennusten piiri monine\nkivihiililaivoineen ja rantakauppiaineen, ja purtemme kiiti halki\njoen pinnalla kelluvain rippeiden ja hiilien sakan.\n\nLopulta tulimme kirkkaaseen vedenuomaan, jonka rannat olivat rämeiset\nja josta saattoi nähdä meren etäällä siintävän, ja siellä, nousuveden\nvaikutuksesta hiukan keinuen, merilokki uhkean maston kohdalla\nkaareillen, oli Martinin laiva.\n\nSe oli puinen kuunari, entinen dundeelainen _Mary_ niminen\nvalaanpyyntilaiva, mutta nyt uudelleen _Scotiaksi_ ristitty, ja\nsilmäni vettyivät, mielettömästi kyllä, ajatellessani, kuinka se oli\nkuljettanut Martinin kauas Antarktiksen aavikoihin ja tuonut hänet\ntaas turvallisesti takaisin.\n\n\"Se on kaunis, eikö olekin?\" sanoi Martin.\n\n\"On todella\", vastasin, ja kaikista murheistani huolimatta olin tällä\nhetkellä täydelleen onnellinen.\n\nMyöhästyimme puolen tuntia aamiaiselta, sillä höyryämme vastaan\noli tullut ankara nousuvesi-virtaus, ja upseerit olivat lähteneet\nalas salonkiin. Mutta kannattikin tulla hiukan myöhään nähdäkseen,\nmiten he kaikki harppasivat ylös kannelle ja vastaanottivat minut\nkuin kuningattaren ikään, saattaen minut tuntemaan enemmän kuin\nmilloinkaan ennen, mikä ero on joutilaiden keikarien kohteliaisuuden\nja toimen miesten käytöksen välillä.\n\n\"Halloo!\" huusivat he.\n\n\"Suottehan meille anteeksi? Me arvelimme, että jotain oli tapahtunut\nettekä tulisikaan\", sanoi päällikkö, ja sitten hän asetti minut\nistumaan Martinin ja itsensä väliin.\n\nMerkillistä kyllä -- olin ensi hetkestä alkaen kuin kotonani tässä\nseurassa, ja jos joku otaksuu minun olleen hämilläni, koska olin\nsukupuoleni ainoa edustaja niin monen miehen seurassa, niin hän ei\ntunne naisen sydäntä.\n\nHe olivat hyvin rakastettavia minua kohtaan, ja vaikka tiesin,\nettä minä vain edustin heille kotoista naismaailmaa, jota kukin\nodotti pian näkevänsä, oli yhtäkaikki suloista vastaanottaa heidän\nrakkautensa ensimäiset hedelmät.\n\nNiinpä tapahtui parin minuutin kuluttua, että minä, jota oli pidetty\nmitättömänä ja keskusteluun kykenemättömänä, nyt juttelin vapaasti ja\nonnellisena, tehden huomautuksia ympäristöstäni ja kysellen milloin\nmitäkin.\n\nTein tietenkin monta mieletöntä kysymystä, jotka herättivät paljon\nnaurua; mutta heidän naurunsa ei vähääkään loukannut minua, sillä\njokainen tässä laivassa nauroi, yksinpä pöydässä tarjoilevat\nmerimiehetkin ja etenkin muuan harmaahapsinen vanha merimies, jota\njostain selittämättömästä syystä sanottiin \"Siirapiksi\".\n\nOlin niin mielissäni kuullessani, kuinka he kaikki vetosivat\nMartiniin sanoen: \"Eikö niin, tohtori?\" tai \"Ettekö ole samaa mieltä,\ntohtori?\" ja vaikka oli outoa ja uutta kuulla Martinia nimitettävän\ntohtoriksi (minun \"Huippuvuorten Martiniani\"), oli se samalla hyvin\nihastuttavaa.\n\nKun aamiainen oli päättynyt ja kahvia tarjoiltiin, lähetti päällikkö\nSiirapin hyttiinsä noutamaan suurta yhteistä valokuvaa heistä\nkaikista, joka oli otettu Mount Erebuksen juurella, ja kun se tuli,\npyydettiin minua vertailemaan siinä olevia pörröisiä, tuimia,\nruokkoamattomia ja parrakkaita keski-ikäisiä miehiä ympärilläni\nistuviin siroihin, siloposkisiin upseereihin ja arvaamaan kuka kukin\noli.\n\nTietysti tein hirvittäviä erehdyksiä, ja pahin niistä oli se, kun\nvaihdoin Siirapin päällikköön, jolloin jälkimäinen hytkyi tuolillaan\nja edellinen ulvoi ja tutisi, niin että kahvi läikkyi maahan.\n\nViimein oli aika miesten lähteä, ja minä menin kannelle katsomaan\nheidän lähtöään höyryveneessä, ja sitten ei jäänyt laivaan muita kuin\nMartin ja minä ja kokki sekä laivapoika ja muutamia laivamiehiä,\nSiirappi niiden joukossa.\n\nTiesin että nyt oli otollinen aika puhua, mutta olin liian ahnas\njokaiselle onnenhetkelle alkaakseni kertoa surujeni tarinaa ja\nkun Martin ehdotti että menisimme katsomaan laivaa, niin seurasin\nhäntä, ja hän näytti minulle kronometrit ja sekstantit ja reet ja\nsukset ja aeronauttiset varustukset ja ilmapallon ja kaksipiippuiset\npyssyt ja paikan, missä säilytetään paloöljy ja puuvillaruuti\njään räjähyttämiseksi ja ilmanpitävästi suljetut tina-astiat\nlaivaväen ruokavaroja varten, sekä ruuman, jossa siperialaisten\nkoirien ruoka, kuivattu kala ja laivakorput säilytettiin, ja juuri\neläintieteelliseen puutarhaan hoidettaviksi lähetettyjen koirien\ntyhjän häkin.\n\nKaiken lopuksi hän näytti minulle oman hyttinsä, joka minua\nhuvitti enemmän kuin mikään muu, se kun oli sellainen mukava pikku\npaikka (vaikka minua olisi haluttanut siellä hiukan siistiä).\nLääketieteelliset varustukset, kirjat, hyllymäinen vuode ja pöydällä\noleva soma valokuva ruusujen ympäröimästä kotimajasta tekivät sen\nniin kodikkaaksi, että melkeinpä olisin itsekin suostunut lähtemään\nAntarktikseen sellaisessa viihtyisässä kojussa.\n\nNäin oli kulunut kaksi tuntia, vaikka ne olivat lentäneet kuin\nkaksi minuuttia, laivapojan tullessa ilmoittamaan, että teepöytä\noli katettu salonkiin, ja silloin minä solahdin alas sinne kuin\nolisi laiva ollut omani. Ja tuskin olin vajonnut päällikön kapean\npöydän päässä olevaan, lattiaan kiinnitettyyn tuoliin, teetarjotin\nedessäni, kun lapsuudenaikain muistelmat kerkeinä pulpahtivat esiin,\nenkä voinut vastustaa tuota jokaisen tytön sydämeen kätkettyä\nkeimailuhalua, vaan rupesin urkkimaan, oliko Martin paljonkin minua\najatellut.\n\n\"Lyönpä vaikka vetoa\", sanoin, \"ettet voi muistaa missä ensi kerran\ntapasimme toisemme.\"\n\nHän muisti -- se oli hänen kotonaan, hänen äitinsä pienessä\nvalkoisessa huoneessa, missä köynnöskasvit vihannoivat kaltevan katon\nalla.\n\n\"No mutta sitä et ainakaan muista mitä teit, kun ensimäisen kerran\njouduimme puheisiin.\"\n\nSenkin hän muisti -- hän seisoi käsillään nojaten jaloillaan seinää\nvasten ja ylösalaisin käännetyt kasvot melkein kiinni matossa.\n\n\"Mutta sinä olet unohtanut, mitä sitten tapahtui?\" Ei sitäkään --\nminä olin pyytänyt William Rufusta ja häntä vuoteeseeni, ja he olivat\nkäyneet istumaan toinen toiselle puolelle minua, toinen toiselle.\n\nKuinka me nauroimme! Me nauroimme kaikelle; me nauroimme tyhjää; me\nnauroimme kunnes itkimme, mutta sittemmin olen useasti ajatellut\nsen johtuneen osittain siitä, että sydämemme sisimmässä tiesimme\nliikkuvamme traagillisten tapahtumain partaalla.\n\nMartin ei kertaakaan maininnut mieheni nimeä, ei naimistani, eikä\nisälleni, piispalle ja isä Danille kirjoittamiaan kirjeitä, joiden\nvaroitukset olivat niin kauhistuttavasi toteutuneet, mutta yhtäkaikki\noli meillä vakaviakin hetkiä, kuten esimerkiksi istuessamme\nkumartuneina suuren merikartan yli, jonka hän oli levittänyt pöydälle\nnäyttääkseen minulle laivan kulkuväylän Suuressa Tuntemattomassa.\nIstuimme toistemme olkapäähän nojaten niin likitysten, että päämme\nmelkein koskettivat toisiansa, ja saatoin nähdä kuvani hänen\nsilmissään, kun hän kääntyi minua puhuttelemaan.\n\n\"Sinä olit hiukan alatuulessa eilen, laivatoveri -- mistä se johtui?\"\nkysyi hän.\n\n\"Oh, me... voimme jutella siitä joskus toiste, vai mitä?\" vastasin,\nja sitten me molemmat nauroimme jälleen, taivas ties miksi, ellei\nsenvuoksi, että tunsimme sielujemme olevan avaantumaisillaan\ntoisillemme.\n\nOi, mikä hilpeä, ihmeellinen, sydäntä paisuttava päivä! Mutta niin\njoutuin ei ole koskaan mikään päivä kulunut. Puoli seitsemän sanoi\nMartin, että meidän oli palattava kaupunkiin, tai myöhästyisin\npäivällisiltä, ja parin minuutin kuluttua olimme höyryvenheessä, joka\noli palannut meitä noutamaan.\n\nMinulla oli ollut niin hauskaa laivassa, että lähetin sille\nlentomuiskun, kun läksimme liikkeelle, jolloin kannella seisova\nSiirappi, arvellen sen hänelle aiotuksi, palautti tervehdykseni\nhellällä mielihyvällä, joka uudelleen houkutteli hurjia\nnaurunpurskahduksia Martinilta ja minulta.\n\nPaluumatkalla Martin jutteli kaiken aikaa eräästä suunnitelmastaan,\njoka hänellä oli tekeillä. Hän aikoi palata Napaseutuihin\npystyttääkseen siellä jonkun koneiston, josta tulisi ihmiskunnalle\nolemaan suuri hyöty, ja istuessani aivan liki häntä ja katsoessani\nhänen säihkyviin silmiinsä -- ne olivat vielä yhtä siniset kuin\nsinisin meri -- toistin toistamistani: \"Kuinka mainiota! Kuinka\nloistavaa! Miten suurenmoinen työ se on oleva maailmalle!\"\n\n\"Eikö ole?\" sanoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kuin hänen\npoikana ollessaan.\n\nNäin kului matkamme, meidän sitä huomaamatta, eikä aikaakaan kun jo\ntaas olimme Westminsterin sillalla, ja silloin vasta johtui mieleeni,\netten ollut virkkanut hänelle mitään siitä huolestuttavasta ja\nvakavasta aineesta, josta olin aikonut puhua.\n\nLähestyessämme hotelliamme vierivät ohitsemme oven eteen jotenkin\nsilmiinpistävät nelivaljaiset vaunut, joista automobiilihuntuun\nverhottu nainen huiskutti meille kättään.\n\nSe oli Alma, joka mieheni ja Eastcliffin seurueen kanssa palasi\nkilpa-ajosta, ja niin pian kuin kohtasimme toisemme katuvieruksella,\nalkoi hän ihmetellä virkeää ulkonäköäni.\n\n\"Sanoinhan kultaseni, että meri-ilma piristäisi sinua!\" virkkoi\nhän, ja sitten hän lisäsi, ettei ollut olemassa sen varmempaa\nkaunistuskeinoa nuorelle tytölle kuin onni, ja tämä lisäys olisi\nkylläkin ollut herttainen, jos se vain olisi ollut tarkoitettu\nherttaisesti.\n\nRuvettiin keskustelemaan yhteisistä päivällisistä sinä iltana, mutta\nminä estelin, ja jättäen hyvästi Martinille, joka hellästi likisti\nkättäni, juoksin yläkertaan hissiä odottamatta, sillä ikävöin päästä\nomaan huoneeseeni voidakseni yksinäisyydessä kerrata muistissani\npäivän tapahtumat.\n\nKamarineitini tuli sisään kerran tai kahdesti ja kertoi niistä\nsuurellisista Derby-päivällisistä, joita pidettiin alhaalla, mutta\nne eivät minua vähääkään liikuttaneet, ja kun olin saanut parisen\nsuupalasta niellyksi, kävin levolle -- osaksi päästäkseni rauhaan\nPricestä, jotta voisin yhä uudelleen muistutella mieleeni kaikkea,\nmitä oli puhuttu ja tehty laivalla tänä onnellisena päivänä.\n\nTätä kesti luullakseni iltamyöhään, ja vielä silloin, kun muistini\nsiivet alkoivat herpaantua ja minä olin vaipumassa, uneen, olin\nkuulevinani Martinin sanovan \"laivatoveri\", ja vastasin \"niin\" aivan\nääneen, ikäänkuin hän olisi ollut kanssani tuossa epämääräisessä ja\nihanassa maassa, joka on unen ja valveillaolon rajalla.\n\nKuinka salaperäistä, kuinka taikamaista, kuinka ihmeellistä!\n\nHerätessäni aikaisin aamulla, auringonsäteitten täyttäessä huoneeni\nruusuhohteella, oli Martin ensimäinen selvä ajatus, joka sukelsi\ntietoisuuteeni unen usvista, ja kyselin itseltäni, mistä se johtui,\nettä olin niin iloisella päällä, vaikka minulla oli niin monta\nmurheen syytä. Sitten äkkiä -- niin äkkiä kuin nopea auringonvälähdys\npyyhkäisee meren yli -- tiesin, että nyt oli tapahtunut, mikä oli\nkauan ollut määrätty, että se ihmeellinen uudestisyntyminen, se suuri\nilmestys, se ihastuttava salaisuus, joka saapuu kaikille naisille\nmaailmassa, oli tapahtunut minullekin.\n\nMinä olin rakastunut.\n\nOlin rakastunut Martin Conradiin.\n\n\n\n\nViideskymmeneskahdes luku.\n\n\nIloni oli lyhytikäinen. Tuskin olin päässyt selville siitä, että\nrakastin Martin Conradia, kun jo omatuntoni soimasi minua siitä. Olin\nnaimisissa, ja synnillistä oli rakastaa muita kuin omaa miestänsä.\n\nOlisi mahdotonta kuvailla, mikä kauhu minut valtasi tätä\najatellessani. Se riisti kaiken päivänpaisteen taivaaltani, joka\nvielä tuokio sitten oli näyttänyt niin kirkkaalta. Se iski päälleni\nkuin ukonilma salamoineen, survaisten onneni syvyyksien kuiluun.\n\nUskonnollinen tunteeni, kaikki, mitä minulle oli opetettu\navioliittosakramentin pyhyydestä, tuntui nousevan syyttäjäkseni.\nSynnintuntoa miestäni kohtaan en tuntenut. Ajattelin vain syntiäni\nJumalaa kohtaan.\n\nEnsimäinen seuraus oli, että huomasin nyt mahdottomaksi puhua\nMartinille miehestäni ja Almasta. Erotuumat saivat nyt mennä\nmenojaan. Kuinka voisin nyt syyttää miestäni, kun olin itse samassa\nasemassa? Jos hän rakasti toista naista, niin rakastin minä toista\nmiestä.\n\nTuskassani ja säikähdyksessäni näin vain yhden keinon vapautua\nsiitä saastaisesta kuormasta, johon synnillinen sydän minut sitoi,\n-- nimittäin intohimoni kuolettamisen. Päätin sen tehdä. Päätin\ntaistella rakkauttani vastaan, voittaa sen ja tuhota sen.\n\nEnsimäinen yritykseni tähän suuntaan oli aika kömpelö. Koetin välttää\nkiusausta kieltäytymällä tapaamasta Martinia kahden kesken.\n\nKolme tai neljä päivää tein voitavani pitääkseni hänet loitolla\nmilloin minkin huonon tekosyyn nojalla, kun hän (mikä tapahtui\nuseasti päivässä) tuli minua tervehtimään. Milloin olin juuri\nlähtenyt kaupungille, milloin olin juuri palannut kotiin, tai olin\nuupunut ja sairas.\n\nSydäntäni kirvelti, mutta olisin hyvin jaksanut kantaa oman tuskani,\nellen olisi ollut tietoinen siitä, että tuotin hänellekin tuskaa.\n\nKamarineitini, joka oli heti ruvennut Martinia kannattamaan, palasi\nuseasti huoneeseeni annettuaan hänelle tällaisen valheellisen\nvastauksen ja sanoi:\n\n\"Armollinen rouva olisi nähnyt hänen kasvonsa, kun sanoin teidän\nolevan sairaana. Olisi voinut luulla minun pistäneen veitsen hänen\nrintaansa.\"\n\nKaikki näyttivät olevan salaliitossa työntääkseen minut Martinin\nsyliin -- Alma ennen kaikkea. Ollen nainen hän luki salaisuuteni,\nja älysin ensi hetkestä alkaen, että hän halusi puolustaa omaa\nsuhdettansa mieheeni asettamalla minut samaan asemaan Martiniin\nnähden.\n\n\"Oletko tavannut herra Conradia tänään?\" oli hänen tapansa kysellä.\n\n\"En tänään\", vastasin silloin.\n\n\"Et! Ja vaikka olette niin vanhoja ystäviä! Ja vielä asutte samassa\nhotellissa!\"\n\nKun hän näki, että minä ponnistelin kovasti vastaan, muistutti hän\nmiestäni hänen aikomuksestaan pyytää Martinia syömään päivällistä\nkanssamme, ja niinpä eräänä iltana kokoontui pieni seurue\nkutsuvieraita hotelliimme.\n\nMartin tuli, ja olin onnellinen tavatessani hänet seurassa, vaikka\nsydäntäni kaiveli ja nöyryytti nähdä mikä ero oli olemassa hänen ja\nmieheni sekä hänen ystäväinsä välillä, ja niissä ilmapiireissä, missä\nMartin ja minä elimme.\n\nArvaan että he tunsivat sen itsekin, sillä vaikka hevoset ja koirat\nja kilpa-ajot olivat heidän tavallisena puheenaiheenaan, kuuntelivat\nhe äänettöminä Martinin hiomattomalla, vilkkaalla, runollisella\ntavallaan (kaikki tutkimusretkeilijät ovat runoilijoita) jutellessa\nsuuren Napayön ihanuudesta, pilvettömästä Napaseudun päivästä,\nkeskiyön rauhasta ja jäätikköjen kuutamosta, joka oli ihastuttavin,\nsalaperäisin, surumielisin, mutta hurmaavin valaistus, minkä\nmaapallolla saattoi nähdä.\n\n\"Kumma, ettette palaa takaisin antarktisiin seutuihin, jos ne kerran\novat niin kiehtovia\", virkkoi Alma.\n\n\"Kyllä palaankin. Olkaa varma siitä, että palaan\", sanoi Martin,\nja sitten hän kertoi heille samaa kuin minulle höyryvenheessä,\nmutta seikkaperäisemmin ja vielä lennokkaammin -- kertoi suuresta\nsuunnitelmastaan, jolla hän aikoi pelastaa ihmishenkiä ja muullakin\ntavalla hyödyttää ihmiskuntaa.\n\nSatoja vuosia oli seikkailuhalu ja sankaritekojen maine sekä toivo\noppia tuntemaan maapallo, jossa elämme, suunnannut ihmisen tien tähän\nsaakka koskemattomiin napaseutuihin; mutta nyt oli aika hänen käyttää\nhyväkseen täten saavutetut tiedot.\n\n\"Miten?\" kysyi mieheni.\n\n\"Hankkimalla itselleen sellaisen mahdin, että hän kykenee kuusi,\nkahdeksan, kymmenen päivää ennakolta ennustamaan minkälainen\nilma on tulossa suuressa osassa purjehduskelpoista ja asuttua\nmaailmaa-pystyttämällä langattomia lennätinasemia mahdollisimman\nlikelle napaseudun laajaa jäävyöhykettä, josta jäävuoret ja\nlumimyrskyt tulevat, niin että kymmenessä minuutissa voimme\nlennättää, puolelle eteläpallolle: Olkaa varuillanne. Nyt se on\ntulossa, ja siten pelastaa miljoonia ihmishenkiä haaksirikosta ja\nsatoja miljoonia rahassa.\"\n\n\"Mainiota, kautta Jupiterin!\" huudahti Eastcliff.\n\n\"Repäisevää kerrassaan!\" huudahti herra Vivian.\n\n\"Naurettava houre!\" mutisi mieheni, mutta vasta Martinin poistuttua,\nja silloin Alma nähdessään minun hehkuvan innostuksesta, sanoi:\n\n\"Kas siinä mies! Minua ihmetyttää, Mary rakkaani, ettet enemmän\nseurustele hänen kanssaan. Pian hän lähtee taas maailman toiseen\npäähän, ja silloin kadut, ettet käyttänyt tilaisuutta hyväksesi.\"\n\nHänen sanansa iskivät minuun kuin ampiaisen pistos, mutta en voinut\nvastustaa niitä, ja kun Martin pari päivää myöhemmin tuli noutamaan\nminua Maantieteelliseen seuraan, missä hänen päällikkönsä, luutnantti\n----n, oli pidettävä esitelmä retkikunnastaan, niin muitta mutkitta\nläksin.\n\nVoi sitä eroa, mikä oli olemassa tämän maailman ja sen maailman\nvälillä, jossa minä olin elänyt viimeiset kuusi kuukautta! Siellä\nnäytti olevan kaikki, mikä Englannissa oli parasta, miehet, jotka\nkehittivät maailmaa eteenpäin, ja naiset, jotka olivat heidän\nvaimonsa ja työtoverinsa.\n\nLuentosali muistutti suuren vadin sisäpuolta, ja minä istuin Martinin\nvieressä permannolla, juuri vastapäätä puhujalavaa ja päällikköä.\n\nHänen esitelmänsä, jota valaisivat monet taikalyhtykuvat retkikunnan\nvaiheista, oli hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka hirvittävän jylhä, ja\nhänen kuvaillessaan, mitä kärsimyksiä heillä oli ollut kestettävänä\npitkällisessä lumipyryssä eräällä ylätasangolla, kun ruoka ja\npolttoaineet olivat olleet vähissä eikä ollut enää paljon toivoa\nkotiinpääsystä, minä tapasin itseni tunnustelemassa Martinin kättä\nollakseni varma siitä, että hän oli tallella.\n\nLopuksi päällikkö puhui itsestään ja sanoi vaatimattomasti, ettei hän\nolisi milloinkaan voinut saavuttaa 87:ttä leveysastetta, ellei hänen\nmiehistönsä olisi ollut paras ja uljain, mitä mikään laiva koskaan on\nkulettanut.\n\n\"Ja vaikka he kaikki olivat erinomaisia tovereita\", virkkoi hän,\n\"oli joukossa yksi, jonka voin erikoisesti mainita tekemättä\nvääryyttä muille. Tarkoitan retkikuntamme nuorta tohtoria -- Martin\nConradia. Martinilla on nyt omat tuumansa, hän suunnittelee matkaa\nAntarktikseen tehdäkseen siellä suurenmoisen kokeen ihmiskunnan\nhyväksi; ja jos, ja kun hän lähtee sinne, sanon: 'Onnea matkalle ja\nJumala siunatkoon häntä!'\"\n\nNämä jalomieliset sanat vastaanotettiin yleisillä\nsuosionosoituksilla, Martinin istuessa punehtumassa kuten suuri\nkoulupoika, kun hänet esitetään sisartensa tyttöystäville.\n\nMinusta tuntui ettei kauniimpaa puhetta olisi voinut pitää, ja minua\nhalutti itkeä pelkästä ilosta.\n\nPalattuani hotelliin minä todella itkin, vaikka toisesta syystä. Minä\najattelin isääni ja ihmettelin, miksei hän ollut odottanut.'\n\n\"Miksei, miksei, miksei?\" kyselin itseltäni.\n\n\n\n\nViideskymmeneskolmas luku.\n\n\nSeuraavana aamupuolena Martin tulla tupsahti arkihuoneeseeni\nkirjepinkka kädessään, sanoen:\n\n\"Kyllä se päällikkö eilen oli tavattoman hyvä, mutta katsos, mihin\npinteeseen hän on minut saattanut.\"\n\nKirjeet olivat eri sanomalehdiltä sisältäen valokuva- ja\nhaastattelupyyntöjä, ja yksi Lontoon suurimmista lehdistä anoi\nerikoista kirjoitusta tekeillä olevan kokeilun laadusta ja\ntarkoituksesta.\n\n\"Mitä minun pitää tekemän?\" sanoi hän. \"Suutani minä kyllä osaan\nsoittaa, mutta _kirjoittamaan_ minä en pysty, en kautta sieluni.\nMutta sinä pystyt, olen varma siitä, että pystyt. Sinä voisit\nkirjoittaa kuin Robinson Crusoe. Etkö sinä tahtoisi kyhätä\nkirjoitusta, jos minä sanon sinulle, mitä siihen pannaan?\"\n\nEi auttanut vastusteleminen. Ja sydämeni syvimmässä olinkin hyvin\nmielissäni voidessani esittää omalletunnolleni sen tekosyyn, että\nolin tarpeellinen Martinille, enkä niinmuodoin voinut häntä karttaa.\n\nNiinpä istuimme kaiken päivää yhdessä, ja vaikka tuntui kuin olisin\nkosken kuohuissa kiitänyt seuratessani Martinin vinhaa ja kuvarikasta\npuhetta, tein voitavani sovitellakseni hänen hajanaiset selityksensä\nyhtäjaksoisiksi lauseiksi, ja kun kirjoitus oli valmis ja luin sen\nhänelle ääneen, oli hän ylen ihastunut.\n\n\"Mainiota! Sanoinhan, että osaat kirjoittaa kuin Robinson Crusoe!\"\n\nSe julkaistiin ja herätti suurta huomiota, sillä minne vain menin,\nkuulin ihmisten juttelevan siitä, ja joskohta toiset sanoivat:\n\"Loruja!\" ja toiset mieheni tavalla sanoivat: \"Houreita!\" niin oli\nsen käytännöllisenä seurauksena se, että mainittu suuri sanomalehti\npani toimeen yleisen rahankeräyksen kootakseen varoja Martinin\nsuunnitelman toteuttamiseksi.\n\nSe tuotti hänelle suunnattoman kirjevaihdon, niin että hän joka aamu\ntoi luokseni kasoittain kirjeitä ja pyysi surkeana minun apuani\nvastauksien laatimiseen.\n\nTiesin että olisi vaarallista antautua kiusauksille alttiiksi,\nmutta kaiken lopuksi tuli, että istuimme arkihuoneessamme yhdessä\npäiväkaudet, kirjoittaen vastauksia epäileväin kyselyihin, luottavain\nonnitteluihin ja avuntarjouksiin, joita tuli retkikuntaan pyrkiviltä\nihmisiltä.\n\nOlipa se iloa! Se oli minulle uuden elämän kajastusta. Mutta suurin\nonni oli kuitenkin varjella Martinia häntä itseään vastaan, estää\nhäntä ylen suuresta anteliaisuudesta -- sanalla sanoen pitää hänestä\näidillistä huolta.\n\nMonet niistä kirjeistä, jotka hän vastaanotti, olivat pelkkää\nkerjuuta. Hän ei ollut rikas, mutta hän ei voinut vastustaa, kun\nhänen sääliväisyyteensä vedottiin, varsinkin jos avunpyytäjä oli\nnainen, ja minulla oli täysi työ estää häntä kaikkia rahojaan\nhävittämästä.\n\nToisinaan pistäytyivät mieheni ja Alma katsomaan työskentelyämme, ja\nsilloin silmäni hohtivat syvemmin hänen sanoessaan:\n\n\"Minä kynnän toisten vasikoilla, kuten näette.\"\n\n\"Kyllä näen\", vastasi silloin mieheni, kiinnittäen monokkelinsa\nlujemmin silmäänsä ja paljastaen etuhampaansa tuskaisessa\nirvistyksessä.\n\n\"Juuri tällaisesta Mary kulta pitää\", virkkoi Alma puolestansa.\n\"Luulenpa että hän mieluummin istuisi tässä kolkossa huoneessa\nkirjoittamassa kirjeitä herra Conradille kuin kantaisi kruunuansa\nkuninkaan kruunajaisissa.\"\n\n\"Juuri niin, rouva; sellaisia naisia on todella olemassa\", vastasi\nsilloin Martin iskien häneen lujan katseen, ja kun Alma oli poistunut\n(keveästi nauraen, mutta sama säikähtynyt ilme silmissään, jonka olin\nennenkin huomannut), virkkoi hän ikäänkuin itsekseen puhuen:\n\n\"Minä vihaan tuota naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä toisinaan\nmieleni tallata häntä jalallani.\"\n\nViimein tultiin polttopisteeseen. Eräänä päivänä Martin ryntäsi\nalakertaan ollen ihan suunniltaan poikamaisesta ihastuksesta. Hän\nkertoi, että koko tarvittava rahasumma oli saatu kerätyksi ja että\nsanomalehden omistaja aikoi juhlia yrityksensä onnellista päätöstä\npanemalla toimeen yleiset aamiaiset jossain hotellissa, ja vaikkei\njuhlassa pitänyt olla naisia läsnä, oli lehterillä varattu paikkoja\nmuutamille, minulle niiden joukossa.\n\nAamiainen oli melkein lopussa, puheiden aika -- oli tulossa,\nja lehterillä istuvat naiset surisivat kuin mehiläiskeko, kun\nminä saavuin paikalleni. Vieressäni istui kaksi vilkasluontoista\namerikkalaista naista, jotka olivat melkein yhtä kiihtyneet kuin minä\nja tähystelivät alhaalla istuvia miehiä kiikarillaan koettaen arvata,\nkuka heistä oli Martin, jolloin minä turhamaisuuteni kannustamana\nja omistusoikeuteni tunnossa osoitin heille, missä hän istui, ja\nlainasin sitten heiltä kiikarin katsoakseni puheenjohtajaa.\n\nKun Martin nousi vastaamaan hänen juhlapuheeseensa, vastaanotettiin\nhänet innokkailla tervehdyshuudoilla, mutta minä olin niin\nhermostunut, että tuskin kuulin mitään. Hänkin oli hermostunut,\nsen näin selvästi, sillä lausuttuaan pari sanaa kiitokseksi,\nalkoivat hänen kätensä hapuilla papereissa, jotka sisälsivät yhdessä\nvalmistamamme puheen. Hän yritti lukea niistä, mutta sekaantui ja\npudotteli papereitaan.\n\nTuskanhiki helmeili otsallani ja kurkustani alkoi kuulua outoa ääntä,\nkun Martin äkisti paiskasi paperinsa pöydälle ja virkkoi aivan\nmuuttuneella äänellä:\n\n\"Laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, en ole koskaan eläessäni\nvoinut kirjoittaa puhetta, ja kuten näette, en voi lukeakaan sitä,\nmutta tiedän sanottavani, ja puhun sen teille juuri niinkuin se on\nminulla mielessä.\"\n\nJa niin hän koruttomaan merimiestapaansa, erinomaisen selvästi,\nvakuuttavasti ja luonnollisesti, joskaan ei aina kielellisesti\nvirheettömästi, siniset silmät yhtenä tulenhehkuna, selitteli meille\ntarkotusperänsä ja toiveensa.\n\nJa lopuksi hän virkkoi:\n\n\"Hänen armonsa, puheenjohtaja, mainitsi jotain luonnon suuren\nyksinäisyyden hyvästä vaikutuksesta ihmisen luonteeseen. Voin\ntodistaa sen todeksi. Olkoon ken tahansa täällä, missä on yllin\nkyllin kaikkea, mitä haluaa, niin hän ei voi kuvailla, kuinka\nihmeellisin ja oudoin tuntein mieli kääntyy Herran puoleen pyytäen\nhäntä pitämään kättänsä päällämme ja auttamaan meitä, kun olemme\nsiellä yksinäisyydessä, tyhjin, nälkäisin vatsoin.\n\n\"En tiedä missä olitte viime joulupäivänä, laivatoverit, hyvät\nherrat, tarkoitan, mutta tiedän missä itse olin. Olin 85:nnellä\nleveysasteella, 163:nnella pituusasteella, Mount Darwinista neljä\npeninkulmaa etelään ja kolmekymmentä peninkulmaa länteen. Olimme\nsillä pienellä löytöretkellä, jonka minä olin saanut johtaakseni\nja josta päällikköni on tehnyt aivan liian suuren asian. Kun sinä\naamuna kömmimme ulos makuusäkeistämme, ei silmänkantamalla ollut\nmuuta nähtävänä kuin peninkulmittani aaltoilevia lumiharjuja\nseitsemäntuhatta jalkaa korkealla tuulisella ylätasangolla, repeämiä\ntäynnä olevan jäätikön ympäröimänä, joka katkaisi meiltä pääsyn\nmerelle.\n\n\"Meitä oli kuusi siinä seurassa, eikä meistä yksikään ollut liian\nhyvä paratiisiin astumaan. Mutta me muistimme mikä päivä oli, ja\nmeitä halutti tuntea, ettemme olleet aivan peräti pois suljetut\nkristittyjen ihmisten maailmasta -- sisaristamme ja veljistämme,\njotka nyt katona viettivät jumalanpalvelusta. Niinpä kaivoin\nesille pienen rukouskirjani, jonka äitini pisti arkkuuni matkalle\nlähtiessäni, ja kaikki me seisoimme piirissä lumessa paljastetuin\npäin -- pörröinen, pahannäköinen seurue me olimmekin, partaveistä kun\nei ollut meistä yksikään nähnyt kuukauteen -- ja minä luin päivän\nrukouksen, ensimäisen ja toisen Vesperin, Laudate dominumin ja\nlopuksi De profundis-virren.\n\n\"Luulen että olimme paremmalla mielellä sen tehtyämme, mutta\nsanotaan että elämän surullinen ja naurettava puoli ovat aina\ntoistensa kintereillä, ja niinpä nytkin, sillä tuskin olin lukenut\nnämä juhlalliset sanat: 'Syvyyksistä me tykösi huudamme, oi Herra,\nHerra kuule huutomme', kun vanha Siirappi siihen tokaisee leveällä\nmurteellaan: 'Ja siunatkoon Jumal' poloisia akkojam' ja morsiammia\nviel' yhä eteenpäin.'\"\n\nJos Martin lisäsi vielä jotain, niin ei kukaan sitä kuullut.\nMiehet niistivät äänekkäästi nenäänsä ja naiset lehterillä itkivät\npeittelemättä.\n\n\"Niin, niin, mies, joka osaa sillä tavalla puhua, avatkoon vaikka\nkaikki kirjeeni ja sähkösanomani\", sanoi toinen amerikkalaisista\nnaisista, pyyhkien vetisiä silmiään kursailemalta.\n\nEn tiedä mitä tein tai miltä näytin, ennenkuin nainen, joka oli\nlainannut minulle kiikarinsa, kumartui puoleeni sanoen:\n\n\"Anteeksi, mutta sallitteko minun kysyä, oletteko hänen vaimonsa?\"\n\n\"En, en\", vastasin kiireisesti ja kiihkeästi, mutta Jumala yksin\ntietää, kuinka se kysymys minua vihlaisi.\n\nMinä olin astunut väärään suuntaan ja tiesin sen. Ylpeyteni, iloni,\nonneni astuivat minua syyttämään, ja mennessäni levolle sinä iltana\nolin mielestäni kuin rikoksentekijä.\n\n\n\n\nViideskymmenesneljäs luku.\n\n\nKoetin etsiä turvaa uskonnostani. Joka päivä tai oikeammin kaiken\npäivää minä nöyrästi anoin taivaalta anteeksiantoa rakkauden synnistä.\n\nNaimisiin jouduttuani olin laiminlyönyt monta pientä uskonnollista\ntoimitusta (kuten ristimerkin tekemisen pöydästä noustuani), jotka\nnyt otin uudelleen käytäntöön, ja kun Martinin kertomus muistutti\nmieleeni, että olin luvannut tuon tuostakin lukea äitini sielun\npuolesta De profundis-virren, sanelin sen nyt kerran päivässä.\nArvelin näiden velvollisuusharjoitusten tuottavan minulle jonkin\nverran mielenrauhaa, mutta niin ei käynyt.\n\nTotta on, että rakkauteni Martinia kohtaan oli sitä laatua, jota\nmaailmakin sanoo puhtaaksi. Siinä ei ollut minkäänlaista kuonaa;\nmutta yhtäkaikki luulin olevani syypää aviorikokseen -- sydämen\naviorikokseen.\n\nJoka aamu menin aikaisin messuun, mutta palatessani sieltä elämän\njokapäiväisiin toimituksiin, en tuntenut enää samaa mielen uudistusta\nja sydämen puhdistusta kuin ennen.\n\nMenin entistä useammin synninpäästölle -- alussa kahdesti viikossa,\nsitten joka toinen päivä, sitten joka päivä. Mutta entinen ilon\nja puhdistuksen tunnelma pysyi kuin pysyikin poissa. Rippi-isäni\noli vanhanpuoleinen mies, jonka värähtelevä ääni tuntui penkovan\nolemukseni syvimpiä syvyyksiä. Hän oli kovin huolissaan tilastani ja\nneuvoi minua yötä päivää rukoilemaan Jumalalta tukea kiusauksessani.\n\n\"Kiusaaja ahdistaa sieluasi, lapseni\", sanoi hän. \"Taistele häntä\nvastaan, tyttäreni.\"\n\nKoetin seurata hengellisen isäni kehoitusta, mutta kovaa se oli. Kun\nMartin vain tarttui kiinni käteeni ja katsoi minua silmiin, hävisivät\nhyvät päätökseni siinä tuokiossa.\n\nTämä tuima kamppailu sydämeni ja sieluni välillä vaikutti lopulta\nhaitallisesti terveyteeni. Minun ei enää tarvinnut teeskennellä\nsairautta, olin todella pakotettu pysymään huoneessani, mutta\nsielläkin rakkauteni Martiniin uhkaavan miekan tavalla häilyi pääni\npäällä.\n\nPrice lauloi alinomaa hänen ylistystänsä. Martin oli niin älykäs,\nniin reipas, niin voimakas, niin miehekäs; toisin sanoen hän oli\ntäydellinen ja moittia ei voitu ketään, joka häneen rakastui.\n\nMelkein joka aamu hän toi minulle kimpun kasteen kostuttamia kukkia,\njotka Martin oli ostanut Covent Gardenista. Minua halutti pitää\nne luonani, mutta havaittuani, että ne johtivat ajatukseni alati\nsen luo, joka ne oli lähettänyt, keksin toisen tai toisen tekosyyn\nlähettääkseni ne arkihuoneeseen, jotta pääsisin näkemästä niitä.\n\nEipä aikaakaan kun Price, muistaen entiset tekosyyni, alkoi luulla,\nettä vain teeskentelin sairautta kiusatakseni Martinia, ja rupesi\nkursailemattomaan tapaansa nuhtelemaan minua kuin lasta ikään.\n\n\"Jos minä olisin armollinen rouva, en hennoisi\", sanoi hän. \"En\ntodella hennoisi. Ei miehet tällaisia metkuja ymmärrä. Ei ne muuta\nole kuin pelkkiä lapsia, ne miehet, kun ne oppii tuntemaan.\"\n\nAloin pitää Priceä mieluisena paholaisena, jonka saatana oli\nlähettänyt minua kiusaamaan, ja totta puhuakseni, hän toisinaan antoi\naihetta sellaiseen otaksumiseen. Eräänä päivänä hän virkkoi:\n\n\"Olisinpa minä sidottu mieheen, joka ei minua rakastaisi ja jota\nen minä rakastaisi, ja joku toinen, kymmenen kertaa häntä parempi,\nodottaisi minua, niin en minä vain kursailisi. Meidän naisten täytyy\ntotella sydäntämme, eikä se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus.\"\n\nSilloin minä nuhtelin häntä kiivaasti ja kyselin, oliko hän unohtanut\npuhuvansa emännälleen ja naimisissa olevalle naiselle, mutta kaiken\naikaa tiesin olevani suuttunut itseeni enkä kamarineitiini, sillä hän\noli vain pukenut omat kalvavat ajatukseni sanoiksi.\n\nOlin ollut vuoteessa noin viikon ajan, kun Price tuli huoneeseeni\nkirje kädessään ja voitonriemuinen katse mustissa silmissään.\n\n\"Kas niin, armollinen rouva! Mitä minä sanoinkaan! Armollinen rouva\non seurannut omaa päätänsä, ja nyt hän on karkoitettu tiehensä. Hän\non lähtenyt pois hotellista ja aikoo ruveta asumaan laivassansa.\"\n\nSäikähdin pahanpäiväisesti ja osittain siitä syystä käskin hänet ulos\nhuoneesta sillä uhkauksella, että hänen oli tykkänään poistuttava\nluotani, jos hän vielä kerran käyttäisi sellaista kieltä. Mutta olen\nvarma siitä, että hän ovenraosta näki minun ottavan Martinin kirjeen\npöydältä, jonne sen olin paiskannut, ja painavan sen huulilleni.\n\nKirje ei sisältänyt mitään erikoista. Martin vain ilmoitti lähtevänsä\nTilburyyn muutamiksi päiviksi vastaanottamaan vanhan laivansa uuden\nyhtiön nimessä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:\n\n\"Lähetä minulle sana, jos voin jotain tehdä puolestasi, ja minä\nsaavun salaman nopeudella.\"\n\n\"Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen?\" mietin. Sieluni\ntuomitsi synnilliseksi kaiken mitä sydämeni halasi, eikä uskonto\nollut tehnyt mitään vapauttaakseen minua rikollisen intohimoni\nvaivoista.\n\nEräänä iltana, kun Alma ja mieheni, jotka kaiken aikaa liehuivat\nLontoon huvikauden iloissa, olivat menneet Grosvenor Squareen\neräisiin kutsuihin, minä sain äkillisen sydänkohtauksen ja olin\npakotettu menemään vuoteeseen, jolloin Price, joka älysi, että\n_nyt_ olin todenteolla sairas, pyysi Hobsonia, mieheni palvelijaa,\nnoutamaan isäntänsä heti kotiin.\n\n\"Teidän mieliksenne voin mennä\", sanoi Hobson, \"mutta turhaa vaivaa\nse on.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin tuoden mieheni vastauksen:\n\"Lähetä tohtoria hakemaan.\"\n\nPrice tästä sekä suuttui että hämmentyi, ja kun hän ei tietänyt\nmuiltakaan neuvoa, lähetti hän Martinille laivaan sähkösanoman,\njossa ilmoitti minun sairastuneen ja kysyi ketä lääkäriä hänen oli\nkäytettävä.\n\nTunnin kuluttua tuli sähkösanoma, mutta ei Tilburysta, vaan\nPortsmouthista: Se kuului:\n\n\"Noutakaa tohtori -- -- Brook Streetillä. Saavun heti.\"\n\nTästä kaikesta en tietänyt mitään, ennenkuin Price voitonriemuinen\nkatse taas silmissään tuli huoneeseeni heiluttaen kädessään Martinin\nsähkösanomaa.\n\n\"Ethän vain ole sähköttänyt herra Conradille?\" sanoin.\n\n\"Kuinkas muuten\", vastasi Price. \"Kun ei oma herra välitä rouvastaan\ntuon taivaallista ja täällä on likitienoilla se, joka antaisi vaikka\nmolemmat silmänsä, jos voisi estää kipua hänen pikkusormestaan, niin\nmitäs muuta tässä on tehtävä?\"\n\nMinä sanoin hänelle mitä ei ollut tehtävä. Lääkäriä ei saanut noutaa,\nei missään tapauksessa, ja kun Martin tulisi, oli hänen tehtävä\nhänelle selväksi, että hän oli toiminut omalla vastuullaan.\n\nPuoliyönaikaan Martin tuli ja astui Pricen johtamana huoneeseeni\npitkässä, väljässä, tomuisessa päällystakissa. Minä punastuin ja\nvapisin hänet nähdessäni, sillä hänen kasvoissaan, kuvastui selvästi\nse jännitys ja tuska, jota hän oli puolestani kärsinyt, ja kun hän\nhymyili nähdessään minut terveempänä kuin oli otaksunut, häpesin\nsydämeni perimmäiseen sopukkaan asti.\n\n\"Nyt olet pahoillasi, kun huomaat tehneesi niin pitkän matkan aivan\nsuotta\", virkoin.\n\n\"Pahoillani?\" vastasi hän. \"Kautta kaikkien pyhien, tahtoisinpa\nmatkustaa vielä pitemmälle joka ilta, kunhan vain matkan lopussa\nsaisin nähdä sinut noin kukoistavana.\"\n\nHänen siniset silmänsä säteilivät kuin pilvien takainen a urinko\njuonutta julminkaan silmäys ei olisi voinut tuottaa minulle enemmän\ntuskaa.\n\nKoetin pidättää kasvojani ilmaisemasta mielenliikutustani ja kysyin\noliko hänen Portsmouthista onnistunut heti päästä Lontoon junaan, kun\nhän oli saapunut niin aikaisin.\n\n\"Ei, ei. Ei kulkenut mitään junaa ennen yhtätoista.\"\n\n\"Miten sitten jouduit niin sukkelaan tänne?\" kysyin, ja vaikkei hän\nensin tahtonut sitä ilmaista, sain sen lopulta urkituksi -- hän oli\nvuokrannut automobiilin ja kulkenut yhdeksänkymmenen peninkulman\nmatkan Lontooseen, kahdessa ja puolessa tunnissa.\n\nTämä musersi minut. En voinut puhua. Luulin tukehtuvani. Maatessani\nsiinä, nähden Martinin niin likellä, pelkäsin itseäni enkä tietänyt\nmitä seuraavassa tuokiossa tekisin. Mutta viimein, masentaen kovalla\nvoimainponnistuksella tunteeni, otin hänen kätensä, suutelin sitä ja\nkäänsin sitten kasvoni seinää kohti.\n\n\n\n\nViideskymmenesviides luku.\n\n\nTämä oli lopun alkua, ja kun mieheni seuraavana aamupäivänä unisin\nsilmin tuli luokseni ja nyreällä tavallaan yritti puolustaa\nkäytöstänsä sanoen otaksuneensa, että tohtoria oli lähetetty\nnoutamaan, sanoin:\n\n\"James, minä tahtoisin lähteä kotiin.\"\n\n\"Kotiin? Tarkoitatko... Raa-linnaa?\"\n\n\"Nii-n.\"\n\nHän epäröi, ja minä aloin rukoilla häntä, hartaasti ja innokkaasti,\nmyöntymään pyyntööni.\n\n\"Vie minut kotiin, pyydän, rukoilen, vie minut kotiin.\"\n\nLopulta hän näytti arvelevan minulla olevan koti-ikävän ja sanoi:\n\n\"No niin, tiedät kuinka kammoan tuota Jumalan hylkäämää paikkaa;\nmutta huvikausi on jo melkein lopussa, ja yhdellä ehdolla kyllä\npalaan sinne -- ettet pane vastaan, jos kutsun muutamia ystäviä\nhiukan piristämään sitä.\"\n\n\"Se on sinun kotisi\", sanoin. \"Sinun on lupa tehdä siellä mitä\nhaluat.\"\n\n\"Hyvä on; se on siis päätetty\", sanoi hän, nousten pystyyn. \"Ja\nluulenpa ettei sinulle ole vahingoksi, jos pääset vähän rauhaan\nkaikesta tästä kirkossakäymisestä ja ripittämisestä. Aina papit\npahoittavat ihmisten mieliä, silloinkin kun ei heillä ole mitään\npahaa tekeillä.\"\n\nMieheni oli tuskin lähtenyt, kun Alma tuli huoneeseeni hellän\nhuolehtivana ja maireana.\n\n\"Poloinen lapsi kultani\", sanoi hän. \"Jos minulla olisi ollut\npienintäkään aavistusta siitä, että olit niin huonovointinen, niin en\nolisi sallinut Jimmyn hetkeäkään viipyä noissa ikävissä kutsuissa.\nMutta kuinka kiltisti herra Conradilta tulla niin pitkän matkan takaa\nsinua katsomaan! Kas siinä tosi ystävä.\"\n\nSitten hän paljasti varsinaisen tarkoituksensa -- minä arvasin sen\ntulevan.\n\n\"Kuulin että teille tulee vieraita Raa-linnaan. Jimmy istuu\nhuoneessaan kirjoittamassa kutsukirjeitä oikein läjittäin. Hän on\npyytänyt minuakin, ja minun tekisi niin mieleni tulla, mutta en\ntietenkään voi sitä tehdä, ellet _sinä_ sitä halua -- haluatko?\"\n\nMitä minun oli sanottava?\n\nMitä todella _sanoin_, en tiedä. Tiedän vain että seuraavassa\ntuokiossa Alman käsivarret olivat kaulallani ja että hän sanoi:\n\n\"Sinä rakas, suloinen, epäitsekäs pikku sielu! Tule, salli minun\nsuudella sinua!\"\n\nSe oli tehty. Minä olin itse siihen suostunut.\n\nEntä sitten! Mitä oikeutta oli minulla tätä nykyä kohoutua millekään\nsiveelliselle korokkeelle? Ja mitä se minua nyt liikutti? Minä pyrin\npakoon omaa uskottomuuttani, en miestäni pelastamaan.\n\nPrice oli ollut huoneessa tämän keskustelun aikana, ja kun Alma oli\nlähtenyt, hävetti minua katsoa häneen.\n\n\"En voi käsittää teitä, armollinen rouva; en tottakaan voi\", virkkoi\nhän.\n\nSeuraavana päivänä kirjoitin pienen kirjelipun Martinille Scotiaan,\nkertoen hänelle uusista tuumistamme, mutta pyysin, ettei hän\nvaivaantuisi tulemaan jäähyväisille, vaikka puolittain toivoin, ettei\nhän välittäisi kehoituksestani.\n\nEikä hän välittänytkään. Ennenkuin olin tullut ulos makuuhuoneestani\nseuraavana aamuna, kuulin hänen arkihuoneessa puhelevan Pricen\nkanssa, joka kursailemalta kuului latelevan hänelle mielipiteitään\nAlmasta.\n\nKun tapasin hänet, olivat hänen kasvonsa mielestäni kovat ja\nkiusaantuneen näköiset, mutta hänen äänensä oli hellä kuten ennenkin,\nhänen sanoessaan, että tein oikein lähtiessäni kotiin, koskapa\nkotoinen ilma tekisi minulle hyvää.\n\n\"Mutta mitä se Price minulle kertoo -- että madame lähtee teidän\nkanssanne?\"\n\nYritin kaunistaa asiata minkä suinkin taisin, mutta hämmennyin\npahasti, sillä hän katseli minua hievahtamatta, ja huomasin hänen\najattelevan, että minä salasin totuuden häneltä.\n\nParisen minuuttia hän näytti olevan ymmällä, ikäänkuin koettaen\nymmärtää, mistä se johtui, että vaikka mieheni uskottomuus näytti\nminua iljettävän, niin minä sittenkin suostuin kuljettamaan\nmielikarvauteni aiheuttajan mukanamme, ja sitten hän virkkoi\nuudelleen:\n\n\"Vihaan sitä naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata\nhäntä jalallani. Ja sen teenkin vielä ennen pitkää -- ole varma\nsiitä, että sen teen.\"\n\nMieltäni karvasteli; kun en voinut puhua hänelle totta, mutta mitenkä\nolisin voinut hänelle sanoa, etten lähtenyt pakoon Almaa, vaan häntä\nitseään?\n\nKun lähtöpäivä tuli, toivoin pääseväni lähtemään näkemättä enää\nMartinia. Läksimme hotellista ja tulimme rautatieasemalle, mutta\ntuskin olin istuutunut vaunuun, kun jo kova mielenhaikeus valtasi\nminut, nähdessäni, ettei hän tullut saattamaan.\n\nMutta juuri viime, hetkellä, kun Alma pitkäkarvainen koiransa\nkainalossaan ja mieheni mäyräkoiraansa hihnasta vetäen, olivat\nastumaisillaan junaan, syöksyi Martin asemasillalle kuin tuulenpuuska\nvuorilta.\n\n\"Halloo!\" huudahti hän. \"Pian tavataan. Kaikki on kunnossa\nretkikuntaa varten. Lähdemme matkaan syyskuun ensimäisenä viikkona,\njotta saisimme viettää kesäkuukaudet Antarktiksessa. Mutta ennen\nsitä minun täytyy lähteä saarelle jättämään hyvästi vanhuksille, ja\nsilloin kai saan tavata sinut isäsi luona.\"\n\nSilloin Alma vilkaisi mieheeni merkitsevästi ja sanoi:\n\n\"Mutta Mary rakas, eikö herra Conradin sopisi tulla Raa-linnaan? Sinä\net jaksane paljon liikkua. Muista, kuinka heikko olet voimiltasi,\nkultaseni.\"\n\n\"Tietysti, no tietysti\", sanoi mieheni. \"Se on totta, ja jos\nherra Conrad suvaitsee vastaanottaa vieraanvaraisuuttani pariksi\npäiväksi...\"\n\nEn sen hartaammin mitään toivonut maailmassa ja sittenkin sanoin:\n\n\"Ei, ei! Se olisi liian suuri vaatimus. Martinilla tulee olemaan niin\npaljon työtä aina viime hetkeen saakka.\"\n\nMutta Martin itse iski halukkaasti kiinni mieheni sanoihin huudahtaen:\n\n\"Kyllä tulen! Suurella mielihyvällä! Se tulee olemaan mainion\nhauskaa.\"\n\nJa Alman ja mieheni vaihtaessa katseita keskenään, Martin kumartui\npuoleeni kuiskaten:\n\n\"Hiljaa! Tahdon tulla! Minun täytyy!\" vaikka en voinut käsittää, mitä\nhän sillä tarkoitti.\n\nHän ei irroittanut hellää katsettaan minusta, ennenkuin rupesimme\nhyvästelemään, mutta kun juna läksi liikkeelle, olivat hänen\nvoimakkaat kasvonsa mielestäni niin järkähtämättömän päättäväiset,\netten ollut koskaan ennen nähnyt niitä sellaisina.\n\n\n\n\nViideskymmeneskuudes luku.\n\n\nMe saavuimme Ellaniin seuraavan päivän iltapuolella. Oli huvikauden\nparas aika, ja saari näytti liekehtivän valoista.\n\nLaivasillalla odotti meitä kaksi automobiilia, ja kotvan kuluttua\najoimme pois Blackwaterista taajojen ihmisjoukkojen läpi, jotka\njoutilaina maleksivat pääkaduilla. Puolen tunnin kuluttua pysähdyimme\nsuuren veräjän eteen, jonka mahtavat, raskaat tukipylväät olivat\nrappeutuneet ja kallellaan.\n\nEtumaisen automobiilin kuljettaja astui alas porttia avaamaan, ja\nkun se oli sulkeutunut, nousimme ylös hyvin jyrkkää mäkitietä, jota\nkorkeat jalavat varjostivat. Oli jo melkein pimeä, ja varikset, jotka\neivät vielä olleet vetäytyneet vuorille, pitivät iltajupakkaansa.\n\n\"No niin, kultaseni, nyt olet viimeinkin kotona, ja koitukoon siitä\nsinulle paljon hyvää\", sanoi mieheni.\n\nMinä en vastannut mitään tähän ivaan, mutta Alma oli pelkkää\nihastusta.\n\n\"Tämä siis on Raa-linna! Mikä hurmaava vanha paikka!\" huudahti\nhän, ja ajaessamme puiston läpi hän kumartui ulos vaunuista\nnähdäkseen vilahduksen leveistä terasseista ja merelle johtavista,\nkiemurtelevista teistä, jotka olivat kajastaneet hänen\nmielikuvituksessaan lapsivuosilta asti.\n\nMinuun ei hänen uteliaisuutensa tarttunut. Niin välinpitämättömänä\nkuin minä lienee harva nuorikko lähestynyt miehensä kotia, mutta kun\nautomobiilimme kiemurtelivat tietä ylös, en voinut olla huomaamatta,\nettä maat olivat hoitamattomassa kunnossa. Milloin makasi puiden\noksia siinä, mihin myrsky ne oli paiskannut, miiluin kiikutteli tuuli\nrikkinäisissä saranoissaan riippuvia veräjiä.\n\nTalo itse oli iso, torneilla varustettu rakennus, ylt'yleensä muratin\npeitossa, jota nähtävästi ei oltu vuosikausiin leikelty ja joka siitä\nsyystä riippui pitkinä suikeroina seinien kupeilla, niin että koko\nlinna muistutti suurta sammalpeittoista kalliota.\n\nAutomobiilimme pysähtyi jyskyen suuren hallin oven edustalle, missä\nkaikki palvelijat ja jotkut alustalaisistakin (pitkän herrasmiehen\njohtamina, joka oli ennen ollut mieheni holhooja ja nyt oli hänen\nisännöitsijänsä) odottivat saada lausua meille tervetuloa. Lady\nMargaret Anselm oli myös siellä, yhä vielä itseensä sulkeutuneena ja\nylpeänä, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan oli kylläkin suopea.\n\nMieheni nyökähytti päätään kaikille, pudisti kättä muutamain kanssa,\nesitti Alman tädilleen \"Maryn vanhana koulutoverina\", nimitys, jonka\nhuomasin saapuneen tänne jo ennen meitä, ja sitten me astuimme sisään.\n\nHuomasin että linnan sisäpuoli vastasi sen ulkoasua, mitä\nrappeutumiseen ja huonoon hoitoon tuli. Suuren, neliskulmaisen\nhallin laudoitetuilla seinillä riippuvat aseet olivat ruosteiset\nja ravistuneet. Ikkunaverhot salissa olivat haalistuneet, sohvaa\nja jäykkiä tuoleja peittävä sametti oli haalistunut, matot olivat\nhaalistuneet, ja haalistuneet olivat niinikään korko-ompeluiset\nvarjostimet.\n\nMinusta tuntui, kun ei olisi näissä huoneissa asustanut yhtään\nnaista vähintään sataan vuoteen. Ajatukseni lensivät ehdottomasti\naikoihin, jolloin tuhlaavat aatelismiehet, etsiessään tällä saarella\npakopaikkaa velkojiltaan, kuluttivat päivänsä pelaamalla ja yönsä\nmeluavilla juomingeilla \"kaupunkiin\" jätettyjen nimettömien\nkaunottarien maljoja tyhjentäen.\n\nOmat huoneeni, joihin lady Margaret saattoi minut, olivat talon\neteläpuolella -- jotenkin umpinainen makuuhuone, jonka seiniä verhosi\nsitsikangas, ja budoaari, johon kuului kivinen parveke. Siitä\njohtivat portaat puutarhaan, eräälle terassille, josta oli näköala\nvuorenrotkoon ja meren ulapalle.\n\nJäätyäni yksikseni riisuin päällysvaatteet yltäni ja seisoin\nparvekkeella kuuntelemassa veden solinaa rotkossa ja puiden huminaa\nsen kupeilla, kun äkkiä kuulin automobiilin hälytystä ja jyskettä,\nja niin pian kuin se tuli näkyviin, huomasin sen sisältävän Bridget\ntädin puolikuun muotoisessa päähineessään ja kauniin Betsyn, josta\noli sukeutunut entistä ehompi maalaiskaunotar.\n\nKun läksin alas saliin, kaatoi lady Margaret teetä heille, ja\nnähdessään minut Bridget täti huudahti:\n\n\"No voi sentään, tässähän hän on ilmielävänä!\"\n\n\"Mutta kuinka kalpeana ja surkeana ja laihana!\" virkkoi kaunis Betsy.\n\n\"Loruja, tyttö, sehän on kuin olla pitää\", sanoi Bridget täti\nmerkitsevästi, ja sitten hän jutteli edelleen sanoen, että hän oli\njuuri ehdottanut hänen armolleen, että jos minulla alussa olisi ikävä\nja jos tuntisin itseni avuttomaksi, niin Betsy kyllä halusta tulisi\nluokseni vähäksi aikaa.\n\nEnnenkuin sain mitään vastatuksi, tuli mieheni sisään ja heti sen\njälkeen Alma, joka taas esitettiin \"Maryn vanhana koulutoverina\";\nBetsyn ja Alman joutuessa puheisiin ja mieheni jutellessa lady\nMargaretin kanssa, virkkoi Bridget täti minulle puolittain\nkuiskaamalla:\n\n\"Sinähän olet sillä tavalla, vai mitä?... Et muka? Voi hyvänen aika,\ntyttö, kylläpä se on pettymys isällesi!\"\n\nSamassa tulla huristi kolmas automobiili jyskyttäen talon edustalle,\nja Betsy, joka seisoi ikkunan luona, huudahti:\n\n\"Se on setä Daniel herra Curphyn ja Nessyn kanssa.\"\n\n\"Niin, Nessy, tietenkin\", murahti Bridget täti, ja sitten hän\ntuttavallisessa kuiskauksessa ilmaisi minulle, että hän oli joutunut\nikävään asemaan \"sen kiittämättömän tytärpuolen tähden\", joka oli\nsaattanut hänet ymmärtämään Raamatun sanat pistoksesta, joka oli\nterävämpi kuin käärmeen hampaan.\n\nKun vastatulleet astuivat sisään, huomasin, että Nessystä oli\nkehittynyt oikea tyypillinen vanha neito ja että isäni asianajaja\nmuistutti entistä enemmän ylen syötettyä kalaa; isäni yksin (tukka\nhänellä tosin oli käynyt valkoisemmaksi) oli yhä entisellään, yhtä\nkovaääninen, yhtä meluavan iloinen ja yhtä raskas astunnaltaan kuin\nkonsanaan.\n\n\"Kaikki täällä? Hyvä! Hauskaa tulla kotiin, arvaan, Terveet ja\nreippaat ja hyvällä mielellä, vai mitä?... Kyllä, sir, kyllä! Olen\nsiinä keskivälissä, sir. Keskivälissä, sir, keskivälissä!\"\n\nNäiden järeitten tervehdyssanain aikana näin Alman tarkkaavan isääni\nsillä puolittain pilkallisella, puolittain huvitetulla ilmeellä,\njonka saattaa huomata eräillä suuren maailman naisilla heidän\njoutuessaan ihmisten pariin, joita pitävät itseään alempina, kunnes\nhän kohtasi katseen isäni käskevistä silmistä, joita ei kukaan voinut\nvastustaa.\n\nKotvan kuluttua isäni kääntyi minun puoleeni. \"Kas niin, tyttö\",\nvirkkoi hän tarttuen kiinni hartioihini kuten Roomassa ollessamme,\n\"Egyptissä kai olet herrastellut, arvaan. Pannut kolikot vierimään,\nvai mitä? Ei väliä! Kyllä minun kultani kelpaa siinä missä muidenkin,\nenkä minä ole harmitellut. En tottakaan.\"\n\nSitten syntyi yleinen keskustelu matkastamme, saaren liikeyrityksistä\nja lopuksi Martin Conradista, jonka suuret ansiot retkikunnassa\nolivat tulleet hänen syntymäseutunsakin kuuluville.\n\n\"Erinomaista! Erinomaista!\" virkkoi isäni. \"En olisi sitä\nuskonut hänestä, en tottakaan. Tuollainen naapuripoika ilman\npenniäkään taskussa. Ja nyt kerrotaan, että ihmiset ovat keränneet\nviisikymmentätuhatta puntaa hänen käytettäväkseen!\"\n\n\"No niin, monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut\", naurahti\nherra Curphy.\n\nTämän jälkeen ja kun vielä oli juteltu yhtä ja toista, ilmaisi\nBridget täti haluavansa nähdä talon sisustaa, ilta kun jo oli tulossa\nja heidän oli pian palattava kotiin.\n\nLady Margaret silloin nousi häntä opastamaan, ja me kaikki\nseurasimme häntä linnan huomattavimpiin huoneisiin, ja oli todella\nhuvittavaa nähdä, millä pyhällä kunnioituksella hän katseli kaikkea\n-- ja muistan että suuressa ruokasalissa hänen äänensä hiljeni\nkuiskaukseksi, ikäänkuin tämä vanhain reuhaajain mässäyspaikka olisi\nollut mikäkin pyhättö.\n\nIsäni puolestaan ei nähnyt muuta kuin rapistuneen talon, ja kääntyen\nmieheni puoleen, joka nähtävästi oli hyvin nolo, hän sanoi:\n\n\"Jatka vain tähän suuntaan, vävypoika, ja pian voit ottaa kaksi\npenceä hengeltä, kun tullaan raunioitasi katsomaan. Kaiketi minun on\nlähetettävä arkkitehtini tänne katsomaan, mitä tässä olisi tehtävä.\"\n\nSitten hän vei minut syrjään ja alentaen kovan äänensä niin matalaksi\nkuin suinkin, hän virkkoi:\n\n\"Mitä se Bridget täti minulle kertoo? Yhdeksän kuukautta naimisissa\neikä vielä mitään kuulu? Ai, ai! Se ei kelpaa, tyttö, se ei kelpaa.\"\n\nMinä yritin selittää hänelle, ettei hänen pitäisi tuhlata rahaa\nlinnaan perillisen toivossa, mutta olin kovassa ahdistuksessa, enkä\ntiedä mitä oikeastaan sain sanotuksi. Silmänräpäyksen verran isäni\nnäytti olevan ymmällä, ja sitten hän purskahti nauruun.\n\n\"Vai niin! Vai niin!\" huudahti hän. \"Sinä siis kaipaat lääkäriä.\nMinun täytyy lähettää Conrad sinua katsomaan. Kyllä siitä vielä hyvä\ntulee, tyttö, kyllä siitä vielä hyvä tulee.\"\n\nHalliin palatessamme, kuiskasi kaunis Betsy kuulleensa\nhämmästyksekseen, että herra Eastcliff oli mennyt naimisiin, mutta\nmadame oli hänelle kertonut, että talo pian täyttyisi vieraista, ja\nhän toivoi etten häntäkään unohtaisi.\n\nMolemmat autovaunut olivat pyörähtäneet portaitten eteen, ja\nvieraamme istuivat jo niissä, kun isäni luoden silmäyksen ympärilleen\nvirkkoi:\n\n\"Puutarhasi on niin takkuinen kuin orjantappurapensas,. vävypoika.\nTäytynee lähettää Tommy toveri tänne sitä hiukan siivoamaan. Hyvästi\nsiksi! Hyvästi siksi!\"\n\nSeuraavassa tuokiossa he olivat kadonneet, ja minä seurasin heitä\nkaipaavin katsein. Jumala tietää, ettei isäni talo ollut koskaan\nollut minulle muuta kuin äitipuolen koti, mutta tällä hetkellä minä\nikävöin sinne ja olin mielestäni kuin kouluun jätetty lapsi raukka\nvanhempain palattua kotiin.\n\nMitä olin voittanut kiirehtiessäni pois Lontoosta? En niin mitään.\nOlin jo selvillä siitä, että toivoton intohimoni oli seurannut minua\ntänne.\n\nJa nyt olin yksin.\n\n\n\n\nViideskymmenesseitsemäs luku.\n\n\nSeuraavana päivänä tuli lady Margaret huoneeseeni hyvästiä jättämään\nja sanoi viipyneensä Raa-linnassa vain niin kauan, että saisi talon\nkuntoon tuloani varten ja täytyvänsä nyt palata omaan kotiinsa, joka\noli Lontoossa.\n\nOlin pahoillani, sillä olin jo kiintynyt, häneen, ja seisoessani\novella katsomassa hänen lähtöään, kun hän mieheni kanssa ajoi\nkaupunkiin ennättääkseen iltapuolilaivaan, tunsin jääväni ilman\nmyötätuntoa ja suojelusta.\n\nAlmaa hänen lähtönsä ei surettanut, ja palatessamme sisään, näytti\nkuin häntä olisi haluttanut sanoa:\n\n\"Jumalan kiitos, että _hän_ on lähtenyt.\"\n\nJonkun päivän kuluttua saapui tohtori Conrad isäni lähettämänä,\nja minä ilostuin aika tavalla nähdessäni hänen lyhyeksi: ajetun\nraudanharmaan päänsä portaissani.\n\nEnsi keskustelumme koski luonnollisesti Martinia, joka oli\nkirjottanut vanhemmilleen, kertoen kohtauksestamme Lontoossa ja\nilmottaen tulostaan kotiin. Suvimajassa vallitsi nyt suuri touhu;\nhänen äitinsä puuhasi aamusta iltaan vanhassa kodissa poikansa\nvastaanottoa varten. Siinä pestiin ja hierottiin! Siinä mattoja\nravisteltiin ja puisteltiin, kuin olisi mikäkin prinssi ollut tulossa.\n\n\"Ja miten on meidän itsemme laita'?\" virkkoi tohtori sitten. \"Hiukan\nallapäin, vai mitä? Jokin sairaus? Eikö? Pahoinvointia? Eikö?\nPäänkivistystä ja hervottomuuden tuntoa? Eikö?\"\n\nTiedusteltuaan ja kyseltyään vielä yhtä ja toista vanha tohtori\nnäytti olevan ymmällä, jolloin en hennonut kauempaa pitää häntä\npimeässä, vaan sanoin, ettei terveyttäni haitannut mikään, vaan että\nolin onneton ja olin ollut aina hääpäivästäni alkaen.\n\n\"Niin, niin\", vastasi hän, \"mielenne on sairas, ei ruumiinne?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Puhuttelen isä Dania\", sanoi hän. \"Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon!\"\n\nEi ollut puolta tuntiakaan kulunut hänen lähdöstään, kun Alma tuli\nhuoneeseeni niin hempeänä ja suloisena kuin suinkin saattoi olla ja\nkertoi tohtorin sanoneen minun potevan suurta hermoheikkoutta ja että\nminua oli säästettävä kaikista harmeista ja huolista.\n\n\"Niin että jos voin jotain tehdä puolestasi täällä ollessani,\nrakkaani,... kuten pitää silmällä palvelijoita ja taloa... Ei,\nei, älä vastustele; teen sen mielihyvällä usko pois... Olemme siis\nsopineet siitä, se on päätetty, eikö niin?... Sinä rakas, suloinen\npikku kulta!\"\n\nOlin niin raskaalla mielellä, etten välittänyt mitä tapahtui, mutta\nkahden päivän kuluttua huomasin, että Alma oli asettunut talon\nemännäksi ja päätti ja määräsi kaikki.\n\nOlimme kenties olleet viikon Raa-linnassa, kun Price tuli huoneeseeni\nilmoittamaan, että minua kyseli muuan pappi, joka oli niin\nmerkillisen näköinen, ettei voinut päästä selville siitä, oliko\nhänellä lapsen, naisen vai herttaisen vanhuksen kasvot.\n\nSiinä tuokiossa tiesin, että sen täytyi olla isä Dan, ja lensin\npaikalla halliin, missä tapasin hänet seisomassa, kädessään vanha\nkäsilaukku, joka hänellä oli ollut mukanaan Roomaan mennessämme ja\njossa hänen oli tapana kuljettaa hautajaiskauhtanansa, pyyhkien\notsaansa ja saappaitaan punaisella kattuuninenäliinallaan päivä kun\noli kuuma ja tiet tomuiset.\n\nTapaamisen ilo oli suuri molemmin puolin, ja kysyessäni, halusiko\nhän teetä, vastasi hän myöntävästi, sillä hän oli kulkenut jalan\npappilasta saakka paastottuaan edellisen päivän; ja pyytäessäni häntä\njäämään yöksi hän suostui siihenkin, \"ellei siitä syntyisi haittaa ja\nvaivaa\".\n\nNiinpä otin hänen laukkunsa ja annoin sen eräälle palvelustytölle\nkäskien häntä viemään sen minun huoneitteni vieressä olevaan\nvierashuoneeseen ja tuomaan meille heti teetä budoaariini.\n\nMutta tuskin olimme menneet yläkertaan minun puolelleni ja käyneet\nistumaan, kun Price nakutti ovelle ja ilmoitti taloudenhoitajattaren\nhaluavan puhutella minua. Hän seisoi odottamassa ulkopuolella --\npieni, nokkela, sukkelasilmäinen ja teeskentelevä olento, ja kun olin\nsulkenut oven jälkeeni, virkkoi hän:\n\n\"Ikävä, armollinen rouva, mutta ei pastorin nyt sovi jäädä tänne\nyöksi\".\n\n\"Miksikä ei?\" kysäisin.\n\n\"Koska madame on käskenyt laittaa kaikki huoneet järjestykseen\nvieraille ja tämä\" (viitaten vastapäätä olevaan vierashuoneeseen) \"on\naiottu herra ja rouva Eastcliffille, emmekä tiedä, kuinka pian he\nsaapuvat.\"\n\nTunsin punastuvani hiusmartoa myöten tämän naisen hävyttömyydestä,\nja vihani yltyi siitä, että näin Alman seisovan portaitten päässä\nkuuntelemassa. Voimatta tykkänään salata loukattua ylpeyttäni, sanoin\nankarasti palvelijalleni, vaikka sanani oikeastaan olivat toiselle\ntähdätyt:\n\n\"Olkaa hyvä ja valmistakaa heti paikalla tämä huone pastorille, ja\nmuistakaa vastaisuudessa, että minä olen tämän talon emäntä ja että\nvelvollisuutenne on totella minua eikä ketään muuta.\"\n\nKun tätä sanoessani käännyin mennäkseni huoneeseeni, huomasin Alman\nsyvissä silmissä turmiota tietävän ilmeen, ja arvasin, että hän aikoi\nkuitata minut jonakin päivänä. Mutta mitä hän teki, sen hän teki\nheti, sillä mennessään alakertaan (kuten Price minulle sittemmin\njutteli) hän tapasi mieheni hallissa, missä hän naisten tapaan\nsuuntasi tykkitulensa hänen heikompaan kohtaansa, sanoen: \"Oh, enpä\ntietänyt, että vaimonne on kiihkopaavillinen.\"\n\n\"Kiihkopaavillinen?\"\n\n\"Niinpä juuri\", ja sitten seurasi selitys siitä mitä oli tapahtunut\nmonien hämmästyttävien kaunistusten höystämänä, jotka saattoivat\nmieheni raivosta kalpenemaan.\n\nSillävälin minä istuin kahden kesken isä Danin kanssa huoneessani, ja\nkaataessani hänelle teetä ja valmistaessani hänelle voileipiä, hän\npuheli ensin Martinista (jota kaikki näyttivät tekevän minun kanssani\npuhuessaan) sanoen:\n\n\"Hän on aina ollut kultapoikani, ja kyllä nyt sietääkin ylpeillä\nhänestä, kun saa tällaisia sanomia kuulla.\"\n\nHän puheli edelleen samaan suuntaan, ja hänen sanansa hyväilivät\nkorviani kuin soitanto, mutta sitten isä Dan alensi äänensä ja sanoi\ntohtori Conradin antaneen hänelle vihjauksen siitä, etten ollut aivan\nonnellinen.\n\n\"Juttele vanhalle papillesi kaikki, lapseni, ja jos hän vain voi\ntehdä jotain...\"\n\nSen enempää odottamatta laskeuduin polvilleni hänen jalkainsa\njuureen ja annoin murheeni valua sydämestäni -- kerroin, että\navioliittoni oli ollut paha erehdys, että se pyhittävä armo, jonka\nhän oli ennustanut seuraavan pyhän avioliiton sakramenttia, ei ollut\nilmaantunut, että en rakastanut miestäni, että mieheni rakasti toista\nnaista ja että tämä asui täällä samassa talossa kanssani.\n\nIsä Dan oli pahasti huolissaan. Tuontuostakin hän ristitsi itseään\npuhuessani ja sanoi: \"Herra ja Hänen Pyhä Äitinsä meitä rakastakoon\",\nja päästyäni loppuun hän alkoi soimata itseään, sanoen että olisihan\nhänen pitänyt käsittää, ettei poikamme (tarkoittaen Martinia) olisi\nkirjoittanut noita kauhistuttavia kirjeitä olematta varma siitä, että\nne sisälsivät totta; ja että ensi päivästä alkaen kun mieheni tuli\nseurakuntaamme, hänen varjonsa oli pimittänyt auringonvalon.\n\n\"Mutta ole varuillasi\", virkkoi hän. \"En ole kertonut kellekään\nsiitä sopimuksesta, minkä teimme miehesi kanssa -- en muille\nkuin Siunatulle Neitsyellemme vain -- eikä sinun pidä pitää sitä\npelastuksena avioliitostasi. Eikä ole muutakaan pelastusta, puhukoot\nmaailma ja maailman lapset mitä heitä haluttaa.\"\n\n\"Mutta minä en voi sitä kestää! En voi sitä kestää!\" huudahdin.\n\n\"Ei! Ei! Älä puhu sellaista, tyttäreni. Ajattele, että tämä on yksi\nniitä elämän kovia kohtaloita, jotka joutuvat meidän kunkin osalle.\nKuinka monen poloisen naisen täytyy kärsiä sairautta ja köyhyyttä,\npuhumattakaan juoppoudesta ja heidän miestensä kuolemasta! Luuletko\nettä he silti katsovat olevansa oikeutetut jättämään kotinsa --\nrikkomaan avioliittonsa pyhät valat sen perusteella? Ei, lapseni,\nei, etkä sinäkään saa sitä tehdä. Joskus asiat vielä selviävät. Saat\nnähdä, että niin käy. Ja sillävälin äitisi muiston tähden -- tuon\nsiunatun pyhän, jonka Herra jo on tehnyt omakseen...\"\n\n\"Mitä siis voin tehdä?\"\n\n\"Rukoile, lapseni, rukoile voimaa kantamaan koettelemuksiasi ja\nvastustamaan kiusausta. Lue rukousnauhasi Siunatulle Neitsyelle joka\naamu, ennenkuin paastosi päättyy. Minäkin teen samoin. Sinä saat\nnähdä, että tämä tietää vain Jumalan rakkautta sinua kohtaan, ja sinä\nolet ylistävä hänen pyhää tahtoansa.\"\n\nVanhan ystäväni minua täten neuvoessa kuulin mieheni äänen portaissa,\näänekkäänä, kovana, kirskuvana, ja ennenkuin olin ennättänyt nousta\npolvistuvasta asennostani, oli hän kiskaissut oven auki ja astunut\nhuoneeseen.\n\nHänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti mieheltä, joka on\nkaiken mielenmalttinsa menettänyt.\n\n\"Mary\", virkkoi hän silmäillen minua polvistuessani kädet ristissä\nrinnallani isä Danin edessä, \"milloin olen antanut sinulle luvan\nmajoittaa katolilaisen papin talooni? Eikö siinä ole kylläksi,\nettä vaimo on katolilainen, pitääkö lisäksi kirkon ja sen pappien\ntunkeutua kotiini ilman lupaa?\"\n\nMinä olin niin huumaantunut tästä vimmastuneesta loukkauksesta,\netten ensin voinut mitään virkkaa, mutta isä Dan kiiruhti minua\npuolustamaan sanoen arvokkaasti ja rauhallisesti, että hänen tulonsa\noli ollut aivan odottamaton minulle ja että minä olin pyytänyt häntä\njäämään yöksi vain siksi, että hän oli vanha mies, jolla oli pitkä\njalkamatka seurakuntaansa.\n\n\"Olen hyvin kiitollinen, arvoisa isä\", sanoi raivosta tutiseva\nmieheni, \"mutta vaimoni saattaa kyllä vastata puolestaan ilman teidän\napuanne, ja neuvoisin teitä pysymään omassa seurakunnassanne eikä\npyrkimään tänne toisten ihmisten asioita sotkemaan.\"\n\n\"Etteköhän vain nyt mittaa minua oman mittapuunne mukaan, sir?\"\nvastasi isä Dan, ja tästä suorasta hyökkäyksestä mieheni joutui\nhillittömään raivoon.\n\n\"Jokainen tietää, mitä väkeä katolilaiset papit ovat\", huudahti hän.\n\"Selkkauksia rakastavia rauhanhäiritsijöitä, jotka pistävät nenänsä\ntoisten ihmisten salaisuuksiin. Ja pappi tai ei pappi, mutta en salli\nkenenkään ihmisen tulla kotiini sotkemaan miehen ja vaimon välejä.\"\n\n\"Oletteko varma siitä\", lausui isä Dan, \"ettei talossanne jo ole\nolemassa jokin nainen, joka sotkee miehen ja vaimon välejä?\"\n\nTämäkin hyökkäys sattui. Mieheni katsahti minuun leimuavin silmin ja\nsanoi sitten:\n\n\"Kuten arvasin! Teidät on haettu tänne vaimoni avuksi nostattamaan\nsuurtakin melua hänen kuvitelluista vääryyksistään. Teidän pitäisi\nasettua taloon asumaan, arvaan, ja ennen pitkää saisimme nähdä teidän\nesiintyvän täällä isäntänä ja antavan määräyksiä palvelijoilleni!\nMutta ei niin kauan kuin minulla on valta talossa! Arvoisa isä, jos\nteillä on vähääkään kunnioitusta rippilastanne kohtaan, niin olkaa\nhyvä ja jättäkää vaimoni minun turviini.\"\n\nNäin että isä Danin oli vaikea masentaa yltyvää vihastustansa, mutta\nhän virkkoi:\n\n\"Ei sanaakaan enää, teidän armonne. Ei yksikään tosipappi astu\nmilloinkaan miehen ja vaimon väliin, jotka Jumala on yhteenliittänyt.\nHänen asiansa on yhdistää ihmisiä, ei erottaa. Mitä tähän rakkaaseen\nlapseen tulee, niin olen rakastanut häntä siitä hetkestä pitäen,\nkun hän oli pieni kapalovauva, niin ettei minun ole tarvis oppia\nvelvollisuuttani häntä kohtaan mieheltä, joka ei näy välittävän\nhänestä enemmän kuin sitruunankuoresta. Kyllä menen, sir\", lisäsi\nvanhus, suoristaen selkänsä haavoitetun jalopeuran tavalla, \"mutta\nteidän turviinne minä en häntä jätä, vaan Jumalan pyhän ja siunatun\nrakkauden turviin.\"\n\nMieheni oli poistunut, ennenkuin viimeiset sanat olivat lausutut,\nmutta luullakseni ne häntä seurasivat portaille.\n\nPoskeni leimusivat häpeästä tämän nöyryyttävän kohtauksen aikana, ja\nyritin lausua isä Danille mielipahani, mutta en kyennyt, kumarruin\nvain hänen kätensä yli ja suutelin sitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvelin saavuttaneeni kärsimykseni huipun, ja illalla kun Price ennen\nmaatapanoani harjasi tukkaani ja minä ajattelin Martinia ja kyselin\nitseltäni voisinko kauemmin kestää mieheni raakuutta, kuulin hänen\näkkiä sanovan:\n\n\"Jos minä olisin rouva, joka on joutunut naimisiin väärälle miehelle,\nniin menisin sille oikealle vaikka täytyisi laillista eroa hakea.\"\n\nVaikka tämä osui olemaan juuri se sama ajatus, joka raivokkaana\npyöri vaivaantuneissa aivoissani, niin minä kiukustuin hänelle kuin\nvillikissa ja kysyin, kuinka hän uskalsi puhua minulle sellaista\nkauheata ja syntistä, ja sanoin hänet irti hänen palveluksestaan\nsilloin ja silloin.\n\nMutta hän oli tuskin lähtenyt huoneestani, kun mieleni kukistui ja\nminä vapisin pelosta, että hän pitäisi kiinni sanastani, jolloin\nkadottaisin viimeisen ystäväni.\n\n\n\n\nViideskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nSeuraavien päivien kuluessa saapuivat vieraamme. Niitä piti tulla\nvähintään kaksikymmentä, palvelijoita ja kamarineitejä lukematta,\nniin että Raa-linna, vaikka olikin tilava, oli täpösen täynnä.\n\nVieraita oli jotenkin yhtä monta kumpaakin sukupuolta ja he kuuluivat\npääasiallisesti mieheni säätyluokkaan, mutta niihin kuului myös herra\nEastcliffin kaunis vaimo, Camilla, ja Alman äiti, joka Alman kovaksi\nmielipahaksi oli vaatinut tulla kutsutuksi.\n\nMieheni vaati minua ottamaan heidät vastaan, ja sen teinkin, vaikka\nolin vain heidän nimellinen emäntänsä, ja he tiesivät sen ja\nkohtelivat minua sen mukaan.\n\nHe osoittivat minulle välinpitämättömyyttään milloin milläkin\ntavalla, kysyivät neuvoa Almalta minun läsnäollessani ja haavoittivat\nmonesti naisellista ylpeyttäni, näyttämällä minulle, että olin\nkadottanut paikkani vaimona mieheni talossa.\n\nTiedän että tähän samaan luokkaan kuuluu paljon sellaisiakin ihmisiä,\njotka ovat herttaisia ja hienotunteisia, moitteettomia ja puhtaita,\nmaansa todellinen aatelisto -- naisia, jotka ovat kiintyneet kotiinsa\nja lapsiinsa, ja miehiä, jotka kuluttavat varansa ja voimansa yleisen\nhyvän eteen -- mutta mieheni ystävät eivät olleet sitä lajia.\n\nHe olivat turhamaisia ja ylpeitä, itsekkäitä, mukavuutta rakastavia,\ntykkänään epäluotettavia, perin huonotapaisia, ja heidän tietonsa\nja sivistyksensä olivat hämmästyttävän hatarat, paitsi niitä monia\nkieliä, joilla he pystyivät lausumaan tyhjiä sukkeluuksiaan. He\nelivät ja kukoistivat maailmassa ilman uskontoa, ilman siveellisyyttä\nja (ellei se jo kuulosta liian tekopyhältä) ilman Jumalaa.\n\nMillä tavalla he käyttäytyivät ollessaan metsästyksellä,\nhuviretkillä, ajelemassa, ratsastamassa ja purjehtimassa (sillä\nherra Eastcliff oli saapunut huvipurressaan ja se oli ankkurissa\nrotkon alapuolella olevassa satamassa), en tiedä, sillä \"tohtorin\nmääräyksiin\" perustuen Alma ei pyytänyt minua seuraamaan heitä.\n\nMutta iltasin pelattiin bridgeä (heidän viattomin huvituksensa)\nja uhkapeliä, juotiin, rämpytettiin pianoa, tanssittiin \"Harmaata\nkarhua\", laulettiin duettoja viimeisistä opereteista ja pengottiin\ntyhjää aivokoppaa keinojen keksimiseksi, joilla voisi tappaa heidän\nolemassaolonsa ainoata vihamiestä -- Aikaa.\n\nPöytäkeskusteluna olivat tavallisesti hevoset ja koirat, mutta\ntoisinaan myös rakkaus, keimailu ja avioliitto, siihen luettuna\naviollinen uskollisuus, joka oli leikkipuheiden lempiaiheena sekä\nmiesten että naisten kesken.\n\nTällöin mieheni usein huomautti, että entisaikaan miesten oli tapana\nottaa vaimonsa samoin kuin hevosensakin koetteeksi vuoden ja päivän\najaksi, ja kannattipa vielä meidän aikanammekin muutamiin naisiin\nnähden koettaa tuota vanhaa tapaa.\n\nSilloin herra Vivian huomautti, että \"kautta Jupiterin, sehän oli\nmainion hyvä keksintö\", ja jos hän \"joskus menisi naimisiin, niin sen\nhän jumal'avita juuri tekisi.\"\n\nJa silloin herra Eastcliff pisti väliin, että oli naurettava\nennakkoluulo, että vaimon pitäisi pitää miehensä tykkänään itselleen,\n\"ikäänkuin hän olisi mikäkin hammasharja, jota ei voi pitää kenenkään\nkanssa yhteisenä\", ja joku huomautti vielä, että yhtä kohtuutonta\nolisi vaimon vaatia, että hänen hammaslääkärinsä tai kampaajansa\npalvelisi yksin häntä.\n\nOh, kuinka kaikki tämä minua iljetti! Olipa sen pohjana todellinen\nsiveellinen rappeutuminen tai vain teeskentely ja pöyhkeily, yhtä\nepämiellyttävää se oli joka tapauksessa, ja vaikka kestin minkä\njaksoin näyttämättä inhoani, niin pakenin niin usein kuin oli\nmahdollista oman huoneeni puhtaaseen ilmakehään.\n\nMutta sielläkään en saanut aina olla yksinäni, sillä Alman äiti oli\nalituisesti kintereilläni. Hän oli pullea pieni olento, ylellisesti\ntimanttisormuksilla ja rintaneuloilla koristettu. Kasvatusta hän\nei ollut saanut paljon yhtään, ja hän oli tunnettu siitä, että hän\nlasketteli uskallettuja puheita murteellisella ranskankielellään, ja\npäähauskuus siinä oli, ettei milloinkaan voitu tietää, ymmärsikö hän\nniiden merkitystä vai ei.\n\nSiitä huolimatta hän oli ainoa hyväsydäminen nainen koko talossa, ja\nluulenpa todella, että hän arveli tekevänsä hyvän työn pitäessään\nminulle seuraa. Mutta voi, paljon minä kärsin kuunnellessani hänen\npitkiä juttujaan entisistä \"käynneistään\" Raa-linnassa, jolloin\ntoivomattani sain tietää mitä alkuperää hän oli (lontoolaisen\npostiljoonin tytär); mitä osaa hän iloisessa ja huolettomassa\nnuoruudessaan oli näytellyt Raa-linnassa, kuinka hän oli tavannut\nmiehensä New-Yorkissa ja kuinka tämä oli nainut hänet pelastaaksensa\nlapsensa maineen; ja lopuksi, kuinka amerikkalaisen hienoston naiset\nolivat kieltäytyneet vastaanottamasta häntä ja hän oli vannonut\nkostavansa heille naittamalla Alman korkeimmalle europpalaiselle\narvonimelle, minkä rahalla saattoi ostaa.\n\nMutta nämä paljastukset hänestä itsestään eivät olleet niinkään\nnöyryyttäviä kuin hänen säälinosotuksensa minua kohtaan, joista\nsaatoin ymmärtää, etten pystynyt edustamaan näin ylhäisen perheen\nemäntää -- ja miten sitä voisi minulta vaatiakaan? -- kun sitävastoin\nAlma oli kuin syntynyt siihen, ja siksipä oli onni minulle, että hän\noli täällä näyttämässä, miten kaikki oli suoritettava.\n\nKaiken tämän seurauksena oli että ies, jonka alla elin, alkoi enemmän\nkuin koskaan tuntua minusta sietämättömän raskaalta. Silmäillessäni\neteenpäin tulevaisuuteen en nähnyt muuta kuin loppumattomia vuosia\ntässä alennustilassa, ja silloin sanelin itselleni, ettei mikään --\nei sakramentit eikä sopimuskirjat, ei kirkon eikä valtion lait --\nvoisi pakottaa minua sietämään sitä.\n\nKamarineitini singahutteli alinomaa hyvin tähdättyjä viittauksia\nAlmasta ja miehestäni. Virkistin myöskin muistoani tuolla\niljettävällä Pariisissa tapahtuneella kohtauksella ja rupesin\nihmettelemään, miksi edelleen kärsin sellaista solvausta, että\nviivyin yhä mieheni suojeluksessa.\n\nJa sitten työskenteli minussa vielä toinenkin voima -- oma salainen\nintohimoni. Joskohta toisinaan pidin itseäni kurjana syntisenä ja\narvelin kärsimysteni kuormaa taivaan rangaistukseksi rikollisesta\nrakkaudestani, niin oli taas toisia hetkiä, jolloin koko sieluni\nnousi kapinaan, ja minä ikävöin, en vain vapautta, vaan täydellistä,\nlaillista eroa.\n\nMartinilta sain kahdesti kirjeen tänä tuskan aikana. Ensimäinen kirje\nsisälsi kertomuksen niistä laajalle ulottuvista töistä, joihin hänen\nnapaseutumatkansa hänet upotti -- insinöörien, sähköteknikkojen,\ngeoloogien ja muurarien hankkiminen ja suurien koneitten\nkuljettaminen langatonta lennätinlaitosta varten -- sillä hän näytti\nolevan loistavalla tuulella ja elämä oli täynnä hyviä lupauksia\nhänelle.\n\nToisessa kirjeessään hän kertoi päättäneensä jo kaikki toimensa ja\ntulevansa saarelle käymään seuraavalla viikolla; hän aikoi pistäytyä\nensin \"vanhusten\" luona ja tulla sitten minua tervehtimään parin\npäivän ajaksi juuri ennen matkalle lähtöään.\n\nHän tuli. Luin paikallislehdissä hänen tulostaan saarelle -- kuinka\ntaajat väkijoukot olivat olleet laivasillalla häntä vastaanottamassa\nja kuinka hänen tullessaan omaan kyläämme naapurimme olivat olleet\nodottamassa häntä rautatieasemalla ja vieneet hänet äitinsä luo ja\nsitten sytyttäneet hänelle tervetuliaisiksi ilotulia vuorille.\n\nSydäntäni kirvelteli ajatellessani, minkälaisissa jännittävissä\ntapahtumissa Martin kulutti aikaansa minun eläessäni tällaisessa\nalennustilassa. Rakkauteni Martiniin oli nyt kuin avonainen haava, ja\nolin nyt selvillä siitä, että tuli mikä tuli, ennenkuin hän tulisi\nRaa-linnaan, niin minä vapauttaisin itseni kieron asemani orjuudesta.\n\nIsä Danin neuvot olivat tähän aikaan häipyneet. Vaikka olin rukoillut\nvoimaa kuormani kantamiseen, ei siitä ollut lähtenyt minkäänlaista\napua, ja eräänä aamuna seisoessani makuuhuoneessani olevan Pyhän\nNeitsyen kuvan edessä, minut valtasi äkkinäinen halu puhaltaa hänen\nlamppunsa sammuksiin ja jättää se ainiaaksi sytyttämättä.\n\nKaiken lopuksi tuli, että päätin mennä tapaamaan piispaa ja isäni\nasianajajaa, herra Curphyä ja ehkäpä vielä isäänikin, että tavalla\ntai toisella pääsisin johonkin selvyyteen ja saisin tietää mitä\nminusta oli tuleva.\n\nOnni -- paha onni -- suosi minua. Saapui sanoma, että isäni oli äkkiä\nsairastunut johonkin tautiin, joka pani lääkärit ymmälle, ja ottaen\ntämän tekosyyksi kysyin mieheltäni, voisinko lähteä kotiin pariksi\nkolmeksi päiväksi.\n\n\"Mikset voisi?\" vastasi hän sellaisella äänellä kuin olisi sanonut:\n\"Kuka sinua estää?\"\n\nSitten olin kyllin heikko puhuttelemaan Almaa, joka virkkoi:\n\n\"Kyllä, kyllä, rakas tyttöseni. Tulemme sinua _hirveästi_ kaipaamaan,\nmutta se on velvollisuutesi. Ja sittenhän tapaat tuon hauskan\nherra... Mikä taas onkaan hänen nimensä?\"\n\nTuntien olevani poloinen, säälittävä teeskentelijä pyysin vielä\nvierailtakin anteeksi lähtöäni, ja he näyttivät siltä kuin olisi\nheitä haluttanut sanoa: \"Emmeköhän tuota eroa kestä.\"\n\nIllalla ennen lähtöäni Price sanoi:\n\n\"Teidän armonne on ehkä unohtanut, että aikani on mennyt umpeen,\nmutta minä jään kunnes teidän armonne palaa, jos halutaan.\"\n\nKysyin haluttiko häntä jäädä tykkänään luokseni, ja hän vastasi:\n\n\"Haluttaisi kylläkin, armollinen rouva. Jokainen viihtyy hyvän\nemännän luona, vaikkapa hän onkin joskus hiukan tulinen luonnoltaan.\nJa ellette tahdo minua kanssanne isänne luo, voin ehkä olla joksikin\nhyödyksi teille ennen takaisintuloanne.\"\n\nHuomasin että hänen aatoksensa yhä liikkuivat erossa, mutta nyt en\nhäntä nuhdellut, sillä oma haluni oli kääntynyt samaan suuntaan.\n\nSeuraavana aamuna useimmat vieraat tulivat hallin ovelle saattamaan\nminua ja lähettivät minulle kokonaisen tulvan suopeita hymyjä\nautovaunun vieriessä pois.\n\n\n\n\nViideskymmenesyhdeksäs luku.\n\n\nEnnenkuin läksin isäni luo, kävin piispaa tapaamassa. Piispan linna\noli saaren toisella kulmalla, ja oli jo keskipäivänaika, kun minä\najoin sen korkeiden jalavapuiden alitse, joissa suuri varisparvi\nnäytti pitävän jonkinlaista yleistä kokousta.\n\nPiispa oli paraillaan aamiaisella, ja aamiaisen jälkeen (niin hänen\nlivreapukuinen palvelijansa kertoi minulle) hän tavallisesti kävi\nlepäämään. Olen useasti myöhemmin arvellut, että keskusteluni hänen\nkanssaan päättyi niin epäedullisesti minulle syystä, että se sattui\nhänen ateriansa ja unensa väliin.\n\nMinut vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, joka oli ylellisesti,\nmelkeinpä prameasti sisustettu sohvilla ja nojatuoleilla ja monilla\nkuvilla, niiden joukossa paitsi suurta paavin muotokuvaa, pyhän\nisän omalla nimikirjoituksella varustettuna -- kaikennäköisten\nylhäisten henkilöiden -- markiisien, lordien, kreivien ja hienojen\navokaulaisten naisten kuvia, joihin viimemainittuihin oli usealla eri\nkielellä kirjoitettu omistus: \"Isälleni Jumalassa Ellanin arvoisalle\npiispalle\".\n\nPiispa astui luokseni parin minuutin kuluttua, myhäillen ja\nnähtävästi sovinnossa koko maailman kanssa. Hän toivotti minut\ntervetulleeksi pehmeällä, sulavalla tavallaan ja kyseli, saisiko hän\ntarjota minulle mitään virvokkeita, mutta mieleni oli niin kiihtynyt,\netten voinut ajatella juomista ja syömistä, ja paiskauduin paikalla\nasiani ytimeen.\n\n\"Monseignor\", sanoin. \"Olen suuresti murheissani. Asia koskee\navioliittoani.\"\n\nHymy väistyi piispan kasvoilta, kun hän tämän kuuli.\n\n\"Sepä ikävä\", virkkoi hän. \"Ei mitään vakavaa toivoakseni.\"\n\nSanoin että se oli hyvinkin vakavaa, ja sitten aloin heti paljastaa\nhänelle surujeni syyn -- ettei mieheni rakastanut minua, että hän\nrakasti toista naista -- että avioliittoni pyhä sakramentti...\n\n\"Odottakaa\", virkkoi piispa, ja hän nousi sulkemaan ikkunaa, sillä\nvaristen vaakkuna oli kerrassaan ilkeä puissa pidettiin varmaan\nkäräjiä. Palaten istuimelleen hän, virkkoi:\n\n\"Armollinen rouva, teidän tulee ymmärtää, että on olemassa yksi\nrikos ja vain yksi ainoa, jota kaikissa kristityissä maissa ja\nsivistyneissä yhteiskunnissa katsotaan tarpeeksi loukkaavaksi\nantamaan aihetta todellisesti tuntuvaan murheeseen. Onko teillä\nmitään todistuksia siitä?\"\n\nTiesin mitä hän tarkoitti, ja tunsin punastuvani hiusmartoa myöten.\nMutta painaen alas häpeäni, kerroin hänelle mitä Pariisissa olin\nnähnyt ja samoin myös Pricen syytökset ja epäluulot.\n\n-- \"Hm!\" virkahti piispa, ja älysin paikalla että hän aikoi vähentää\ntodistusteni pätevyyttä.\n\n\"Teillä itsellänne on nähtävästi vähän tai ei ensinkään mitään\ntodistuksia. Pääasiallisesti vain kamarineidillänne. Ja kamarineidit\novat kuulut juonitteluhalustaan.\"\n\n\"Mutta se on totta\", sanoin. \"Ei mieheni ole sitä kieltävä. Eikä hän\nvoikaan.\"\n\n\"Mikäli minä kykenen huomaamaan, mitä maailmassa tapahtuu\", lausui\npiispa, \"niin miehet tällaisissa olosuhteissa aina sekä voivat\nkieltää että kieltävät syyllisyytensä.\"\n\nTunsin käsieni käyvän kosteiksi hansikkaitteni alla. Näytti siltä\nkuin olisi piispa yrittänyt sulkea silmänsä siltä, mitä hän ei\ntahtonut nähdä.\n\n\"Mutta minä olen oikeassa, olen varma siitä että olen oikeassa\",\nhuudahdin.\n\n\"No niin, otaksukaamme että olette oikeassa, armollinen rouva, mitä\nte siinä tapauksessa toivotte minun tekevän?\"\n\nParisen minuuttia olin kovasti hätääntynyt, mutta sain lopulta\nkumminkin soperretuksi, että olin tullut häneltä neuvoa kysymään ja\nottamaan selvää siitä, minkä verran kirkko voisi minua auttaa.\n\n\"Hm!\" sanoi piispa, ja sitten paiskaten toisen säärensä ristiin\ntoisen päälle ja kopeloiden kenkänsä hopeasolkea hän lisäsi:\n\n\"Kirkko, armollinen rouva, sallii todella apua kovassa hätätilassa.\nSe sallii sitä huojennusta, jonka erossa eläminen tuottaa, mutta\nantaa suostumuksensa siihen aina vastahakoisesti, toivoen lopullista\nsovintoa. Mutta se ei voi hyväksyä sitä, että vaimo elää erillään\nmiehestään, koska -- anteeksi, en väitä että tässä tapauksessa on\nniin laita -- hän huomaa, ettei mies häntä miellytä, tai koska -- en\nnytkään väitä että niin on teidän laita -- että vaimo huomaa jonkun\ntoisen miellyttävän häntä enemmän...\"\n\n\"Monseignor\", sanoin, ja minua sekä kuumotti että huimasi, \"älkäämme\nhuoliko väitellä erossa elämisestä. Minä ajattelen paljon vakavampaa\nmuutosta.\"\n\nPiispan kasvoille lensi kauhistuksen ilme.\n\n\"Armollinen rouva, ettehän vain ajattele avioeroa?\"\n\nLuullakseni! taivutin päätäni äänettömän myöntymyksen merkiksi,\nsillä piispan käytös muuttui heti päättäväiseksi ja tuomitsevaksi.\nHän kyseli minulta, enkö tietänyt, ettei katolinen kirkko sallinut\navioeroa missään tapauksessa, ja olinko unohtanut, mitä pyhä isä itse\noli minulle sanonut (viitaten muotokuvaan) -- että kun juhlallisesti\nsitouduin pyhään avioliittoon, niin minun oli se tehtävä sillä\ntäydellä tietoisuudella, ettei mikään muu kuin kuolema voinut sitä\nmurtaa.\n\n\"Kristuksen rakkaus seurakuntaansa on verrannollinen kuvaus siitä\nrakkaudesta, jonka mies ja vaimo lupaavat toisilleen pyhässä\naviosäädyssä, ja yhtä mahdotonta on rikkoa toista kuin toista.\"\n\n\"Mutta mieheni ei rakasta minua\", huudahdin, \"enkä liioin minä häntä,\nja siksipä meidän välillämme oleva sopimus on jo rikottu.\"\n\nPiispa lausui minulle hyvin ankaria sanoja tämän johdosta, sanoen\nettei minun, kirkon hyvän lapsen, pitänyt milloinkaan, ei milloinkaan\nsitä toistaa, sillä joskohta avioliitto oli sopimus, niin se\nkumminkin erosi kaikista muista sopimuksista laatuunsa nähden.\n\n\"Kun te menitte naimisiin miehenne kanssa, niin tulitte sidotuksi\nhäneen, ei vain omalla lupauksellanne, vaan salaperäisellä voimalla,\njosta ette voi koskaan vapautua. Voima, joka teidät yhdisti, oli\nJumala, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman.\"\n\nPääni painui alas. Piispa oli puhunut samaa, mitä minulle oli aina\nopetettu, vaikka olin sen aivan unohtanut kärsimysteni tuskissa ja\nkiusaukseni hurjassa palossa.\n\n\"Maallinen laki _saattaa_ suoda teille avioeron\", jatkoi piispa,\n\"en ole selvillä siitä -- en voi sanoa mitään siitä. Mutta sillä ei\npitäisi olla _oikeutta_ siihen, koskapa lailla ei voi olla oikeutta\ntehdä mitättömäksi sitä, minkä Jumala itse on vahvistanut.\"\n\nOh, se oli julmaa! Tuntui kuin olisi tuleva elämäni mustunut edessäni\n-- kuin olisivat vankilan rautakanget sulkeutuneet takanani ja\nkahleet jo painaneet jäseniäni.\n\n\"Mutta vaikkapa maallinen laki _voisi_ ja tahtoisi teille myöntää\navioeron, niin ajatelkaapa, kuinka suuren vahingon teette sillä\nKirkolle. Teidän avioliittonne oli niin sanottu eriuskoisten liitto,\nja Kirkko ei suosi sellaisia avioliittoja, mutta tässä tapauksessa\nse suostui, ja miksi? Koska se toivoi voivansa palauttaa eksyneen\nperheen toisessa polvessa sen helmaan. Mutta mitä te nyt tekisitte?\nOdottamatta toista polvea te tekisitte tyhjäksi sen aikeet.\"\n\nJäätävä kylmä tunkeutui sydämeeni näitä sanoja kuullessani. Tätä\notollisen hetken menettämistäkö piispa ajatteli eikä kärsivän naisen\nruhjottua ja verta vuotavaa sielua?\n\nNousin lähteäkseni. Piispa nousi myös ja alkoi neuvoa minulle\nanteeksiantamusta.\n\n\"Joskohta teitä on loukattu, armollinen rouva\", sanoi hän -- \"en\nväitä, ettei teitä olisi -- eikö ole mahdollista antaa anteeksi?\nMuistakaa että anteeksiantamus on taivaallinen avu, jota meidän\nkaikkein tulee harrastaa, ja varsinkin aviovaimon mieheensä nähden.\nAjatelkaapa toki! Kuinka monen naisen täytyy sitä harjoittaa -- joka\npäivä, kautta koko maailman!\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoin astuen ovea kohti.\n\nPiispa seurasi minua ja pyyteli minua hartaasti Kirkon hyvänä\ntyttärenä elämään sovussa mieheni kanssa, olipa hänellä mitä vikoja\nhyvänsä, ja kun saisin lapsia (kuten Jumalan armosta varmaan saisin),\nolisi minun vuodatettava heihin oikeata uskoa äidin kaikella taidolla\nja hellyydellä, jotta avioliittoni tarkoitus tulisi täytetyksi ja\nluja katolilainen tulisi Raa-linnan perilliseksi.\n\n\"Kirkko ei siis voi tehdä mitään hyväkseni?\" äännähdin.\n\n\"Ei muuta kuin rukoilla, armollinen rouva\", vastasi piispa.\n\nSydämeni oli kiihkeässä kapinassa lähtiessäni hänen luotaan, ja koska\nKirkko ei voinut tehdä mitään, päätin tiedustella, voisiko laki\ntehdä mitään, niinpä käskin kuljettajani ajamaan Holmtowniin isäni\nasianajajan luo.\n\nHän vastaanotti minut tavanmukaisella leppeällä myhäilyllään,\nojensi minulle tahmean, lihavan kätensä, asetti minut istumaan\nnojatuoliinsa, toivoi, ettei odottamaton vierailuni tietäisi pahoja\nuutisia Hovista, ja tiedusteli minulta lopullisesti mitä hän voisi\ntehdä.\n\nKerroin uudelleen tarinani heittäen kaikki tunnepurkaukset sikseen\nja käyden jotenkin kovakouraisesti heti kiinni epämiellyttäviin\ntosiasioihin ja mieheni uskottomuuteen.\n\nAsianajaja kuunteli minua kasvot poispäin kääntyneinä katsellen\nulos merelle ja sormeillen valkealla kädellään pitkää, ruskeata\npartaansa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun, huomasin että hän,\nkuten piispakin, oli päättänyt olla mitään näkemättä.\n\n\"Saatatte olla oikeassa\", alkoi hän...\n\n\"Minä _olen_ oikeassa!\" vastasin.\n\n\"Matta vaikkapa _olisittekin_, niin olen pakotettu teille\nilmoittamaan, ettei aviorikos yksinään ole tarpeeksi pätevä syy\navioeron saamiseen.\"\n\n\"Eikö pätevä?\"\n\n\"Jos te olisitte mies, niin se riittäisi, mutta koska olette nainen,\ntäytyy teidän sen lisäksi esittää todistuksia julmuudesta.\"\n\n\"Julmuudesta? Eikö tämä kaikki sitten ole julmuutta?\" kysäisin.\n\n\"Inhimillisessä merkityksessä kyllä, mutta ei laillisessa\nmerkityksessä\", vastasi asianajaja.\n\nJa sitten hän alkoi minulle selittää, että ero-asia tässä maassa oli\ntoisenlainen kuin monessa muussa, sillä vaimo ei voinut saada eroa\nmiehestään muuten kuin todistamalla, ei vain että tämä oli uskoton\nhänelle, vaan myöskin että hän oli häntä väkivaltaisesti kohdellut,\nlyönyt häntä kasvoihin esimerkiksi, uhannut häntä tai saattanut hänen\nelämänsä ja terveytensä vaaranalaiseksi.\n\n\"Tätä ei miehenne ole tehnyt, vai mitä? Ei? Niinpä arvelinkin. Sillä\ngentlemanni hän yhtäkaikki on. Silloin on olemassa vain yksi ainoa\nsyy, johon voisitte perustaa erovaatimuksenne, hylkääminen, mutta ei\nole otaksuttava, että miehenne karkaa. Eipä hän todella voisikaan\nsitä tehdä. Se ei ole hänelle edullista. Siitä me olemme pitäneet\nhuolta -- _tässä_\", ja tyytyväisesti myhähtäen asianajaja taputteli\nkiiltävän rasian kantta, johon oli kaiverrettu isäni nimi.\n\nMinä olin mykistynyt. Lain sallimat ehdot olivat vielä häpeällisemmät\nkuin ne kahleet, joilla Kirkko sitoi minut avioliittooni.\n\n\"Mutta otaksukaamme, että laki voisi myöntää teille eron\", pitkitti\nasianajaja, \"mitä hyvää teillä olisi siitä? Teidän täytyisi luopua\narvonimestänne.\"\n\n\"Arvonimestäni en välitä vähääkään\", vastasin.\n\n\"Ja asemastanne.\"\n\n\"Siitäkään en välitä vähääkään.\"\n\n\"No, no\", virkahti asianajaja taputellen käsivarttani, kuin olisin\nollut suuttunut, itkussa oleva lapsi. \"Älkää pilatko katkeruudessanne\nja suuttumuksen puuskassanne avioliittoa, joka on niin kaikinpuolin\nsopiva aseman ja omaisuuden puolesta. Ja ajatelkaapa hyvää\nisäännekin! Miksi hän on kuluttanut näin paljon rahaa kohottaakseen\nhäviöön joutuneen suvun uudelleen pystyyn? Jotta hänen nimensä tulisi\njatkumaan ylhäisessä perheessä, ja lapsienne ja lastenlastenne\nkautta...\"\n\n\"Laki ei siis voi tehdä mitään puolestani?\" keskeytin, ja sydämeni\nkouristui tuskasta ja inhosta.\n\n\"Ikävä, hyvin ikävä, mutta nykyisten asianhaarojen vallitessa, mikäli\nminä voin päättää, ei se voi tehdä mitään\", virkkoi asianajaja.\n\n\"Hyvästi sitten\", huudahdin, ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä\ntein, olin hypähtänyt pystyyn, lähtenyt huoneesta ja kiiruhtanut\nportaita alas.\n\nSydämeni oli nyt vieläkin rajummassa kapinassa. Minä aioin lähteä\nkotiin. Minä aioin vedota isääni. Kova hän kyllä aina oli ollut\nminulle, mutta hän oli ainakin ihminen, ei kylmä abstraktinen käsite,\nkuten Kirkko ja Laki, joilla ei ollut inhimillistä sääliä eikä\nymmärtämystä ihmiskärsimyksille.\n\n\n\n\nKuudeskymmenes luku.\n\n\nVaikka olin lähettänyt kotiin sanan tulostani, ei ollut ketään minua\nvastaanottamassa tullessani.\n\nBridget täti oli ostoksilla, ja kaunis Betsy (joka oli loukkaantunut\nminulle siitä, etten ollut pyytänyt häntä vieraaksi Raa-linnaan,\nkuten jäljestäpäin sain kuulla) oli juossut yläkertaan kuullessaan\ntorvemme toitotuksen. Suuntasin siis askeleeni suoraan isäni\nhuoneeseen.\n\nNessy MacLeod vastasi koputukseeni, mutta sen sijaan että olisi\navannut oven minulle, hän pujahti ulos kuin mikäkin kissa ja sulki\noven takanaan. Hänen kömpelö vartalonsa, säännöttömät piirteensä\nja punainen tukkansa eivät olleet minusta milloinkaan ennen\nnäyttäneet niin epämiellyttäviltä. Älysin paikalla, että hän esiintyi\ntaloudenhoitajattaren mahtavuudella, ja huomasin hänen kantavan\nvyötäreillään avainkimppua, joka oli kilissyt Bridget tädin kupeilla,\nminun lapsena ollessani.\n\n\"Isäsi on sairas\", virkkoi hän.\n\nSanoin tietäväni sen ja tulleeni häntä tervehtimään.\n\n\"Pahasti sairaana\", sanoi hän painaen selkäänsä ovea vasten. \"Lääkäri\nsanoo, että hänen on pysyttävä aivan rauhassa.\"\n\nSuuttuneena siitä, että hän yritti estää minulta pääsyn isäni\nhuoneeseen, sanoin:\n\n\"Päästä minut sisään, ole hyvä.\"\n\n\"Hss! Hän on niin tulinen, ja minä en salli että kukaan häiritsee\nhäntä tänään.\"\n\n\"Päästä minut sisään\", toistin, ja ääneni mahtoi olla aika kimeä,\nkoska isäni kuuli sen.\n\n\"Maryko siellä?\" kuului oven toiselta puolelta, jolloin Nessyn oli\npakko peräytyä, ja seuraavassa hetkessä olin isäni huoneessa.\n\nHänen jykevä ja voimakas päänsä lepäsi tyynyjen varassa hänen\ntelttasängyssään, -- muuta vuodetta hän ei koskaan käyttänyt -- ja\nhän näytti niin sairaalta ja muuttuneelta, että minä sekä pahastuin\nettä häpesin omaa itsekkäisyyttäni, kun olin ajatellut vain itseäni\ntänä aamuna.\n\nMutta hän ei tahtonut kuunnella minun osanottavia kysymyksiäni,\nväittäen ettei häntä vaivannut paljon mikään, että \"Conrad höpisi\njotain syövästä\", mutta että tohtori hupsutteli.\n\n\"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?\" kysäisi hän. \"Linnassa kuuluu\nelettävän suurellisesti.\"\n\nAjattelin, että nyt olisi otollinen aika puhua omista asioistani,\nja vaikka minusta nyt, kun kuuntelija oli oma isäni, oli paljon\ntuskallisempaa paljastaa huoleni, änkytin sanottavani niin hyvin kuin\ntukahuttava mielenliikutukseni sen salli.\n\nLuulin hänen säälivän minua. Arvelin hänen suuttuvan. Joskohta hänen\nkohtelussaan minua kohtaan ilmeni tuota samaa halveksumisen sekaista\nhellyyttä, jota hän aina oli osoittanut äidilleni, niin olinhan toki\nhänen tyttärensä, ja olin vakuutettu siitä, että häntä haluttaisi\nrynnätä ylös vuoteeltaan voidakseen tarttua miestäni kurkkuun ja\nravistaa häntä kuten mäyräkoira ravistaa rottaa. Mutta kävikin aivan\ntoisin.\n\nOlin tuskin päässyt alkuun, kun hän purskahti nauruun.\n\n\"Jumala paratkoon, tyttö\", huudahti hän, \"ethän toki ruvenne suutasi\nmurtamaan mokoman asian takia.\"\n\nAjattelin, ettei hän ollut minua käsittänyt, ja yritin puhua\nselvemmin.\n\n\"Vai niin\", virkkoi hän, \"liehittelee toisia naisia, häh? No niin,\neihän tuo sen kummempaa? Ei hän ole ensimäinen mies, joka sitä tekee,\neikä viimeinenkään, arvaan minä.\"\n\nLuulin sittenkin, etten ollut kyennyt oikein selvittämään asiaani,\nja sanoin, että mieheni oli ollut uskoton minulle, että hänen\njatkuva uskottomuutensa oman kattoni alla oli alentanut minua omissa\nsilmissäni ja muidenkin, etten voinut enää jatkaa sellaista elämää ja\nniinmuodoin...\n\n\"Niinmuodoin tulet minun luokseni vaatimaan, että selvittäisin\nasiasi. Ei, ei, selvitä ne itse, tyttö. Ei appi-isän pidä koskaan\nsekaantua.\"\n\nHän katseli asiaa miehen kannalta luullakseni, mutta minä olin\nhyrähtää itkuun, niin olin suuttunut ja pettynyt, vaikka maltoin\nmieleni, että voisin jatkaa.\n\n\"Kuka se nainen on?\" kysyi hän.\n\nKerroin että hän oli yksi vieraistamme.\n\n\"Syrjäytä hänet sitten. Kyllä sinussa on älyä siihen, oli kuka\noli. Onhan sinulla muotoakin, ja rahaa saat kyllä minulta, jos\ntarvitset. Syrjäytä hänet -- se on paras neuvo, jonka minä voin\nsinulle antaa. Näytä miehellesi, että sinä se parempi sittenkin olet\nteistä kahdesta. Syrjäytä hänet, sanon, äläkä tule tänne vinkumaan\nkuin mikäkin porusuu, joka juoksee iso-äitinsä esiliinan turviin\nensimäisestä naarmusta, minkä saa ulkona.\"\n\nHän oli kallistunut eteenpäin, mutta vaipui takaisin tyynyilleen\nsanoen:\n\n\"Kyllä huomaan missä syy on. Lapsettomat vaimot nurisevat aina\nmiehistään, ikäänkuin naimisissa olo olisi mikäkin Eedeni. Kerran\nennen lähetin Bridget tädin sinulle järkeä lukemaan, ja kaipa minun\ntaas tällä kertaa on se tekeminen. Mutta nyt ala lähteä. Jos minun\nmieli parantua, on minun levättävä. Nessy! Nessy! lääkkeeni! Nessy!\nNessy! Mihin ihmeille se tyttö nyt joutui?\"\n\n\"Tässä minä olen, Daniel\", sanoi Nessy palaten huoneeseen; ja\npoistuessani sieltä käytävälle murtunein, toivottomin mielin, kuulin\nhänen puhuttelevan isääni hyväilevällä ja nöyrän mielittelevällä\näänellään, isäni moittiessa ja kiukutellessa hänelle.\n\nPuoli tuntia myöhemmin Bridget täti astui äitini huoneeseen.\nKerrankin olin mielissäni nähdessäni hänet. Hän tarkastaisi tilaani\nainakin naisen silmillä. Mutta toinen pettymys odotti minua.\n\n\"Herrainen aika, tyttö\", huudahti hän. \"Mitä se isäsi minulle kertoo?\nYksi omista vieraistasi, niinhän? Lyönpä vetoa, että se on se\nisosilmäinen rouva. No niin, se on sinulle parhaiksi, sanon, kun tuot\nsellaisen miehesi kanssa taloosi -- niin nokkela ja hienotapainen.\nJos sinulla oli ikävä olla yksin linnassa, niin mikset pyytänyt\ntätiäsi tai serkkuasi luoksesi? Silloin ei olisi ollut mitään harmia\nmiehestäsi, ei ainakaan -- ei ainakaan mitä minuun tulee. Mutta mitäs\nnyt aiot tehdä?\"\n\n\"Hankkia avioeron\", vastasin lujasti, sillä sydämeni kuohahti nyt.\n\nJos olisin pistänyt revolverin Bridget tädin kasvojen eteen, ei hän\nolisi voinut näyttää kauhistuneemmalta.\n\n\"Mary O'Neill, oletko hullu?\" huusi hän. \"Vai avioeron! Ei yksikään\nmeidän suvun naisista ole koskaan häväissyt itseään sillä tavalla.\nMitä isäsi siitä sanoo? Ja miten käy kauniin Betsyn? Mitä ihmiset\najattelevat minusta?\"\n\nVastasin, etten ollut itse puuhannut avioliittoani, ja että ne, jotka\nsen olivat tehneet, vastatkoot seurauksista.\n\n\"Se on nyt yhdentekevää. Sadattuhannet vaimot ovat joutuneet väärälle\nmiehelle vaimoksi, mutta jos jok'ikinen koettaisi päästä vapaaksi\navioliitostaan sillä tavalla kuin sinä tahdot, kyllä vaan silloin\nmaailma olisi hyvässä kunnossa. Ehkäpä luulet että voisit mennä\nnaimisiin jonkun toisen kanssa, mutta et voikaan. Kuka kunnon mies\nhuolisi naida miehestään erotettua naista, vaikkapa hän olisikin\nvääryyttä kärsinyt puoli jutussa?\"\n\n\"Sinä siis ajattelet, että minun pitäisi tyytyä -- nöyrästi tyytyä\ntuollaiseen aviolliseen uskottomuuteen?\" kysäisin.\n\n\"Herrainen aika\", virkkoi Bridget täti, \"mitä muuta voisit tehdä?\nMiehet ovat moniavioisia eläimiä, ja meidän naisten on siihen\nalistuminen. Jumala tietää, että se oli minunkin tehtävä, kun\nvanhan everstin oli tapana kieppuilla noissa englantilaisissa\nravintolatytöissä. Ole vain hiukan sokea, tyttö, sitä saa kymmenestä\nnaisesta yhdeksän tehdä joka päivä ja joka yö ympäri koko maailman.\"\n\n\"Tuleeko mieheni siitä paremmaksi?\" kysyin.\n\n\"En tahdo sitä väittää\", sanoi Bridget täti. \"Sinut se ainakin\ntekee paremmaksi. Mitä ei silmä näe, sitä ei sydän murehdi. Pidä se\nmielessä!\"\n\nMennessäni levolle sinä iltana oli sieluni kovassa kuohunnassa.\nKirkko, laki, yhteiskunta, isällinen valta, kaikki, mikä oli\nsovinnaista ja arvollista, näytti liittäytyneen yhteen puolustaakseen\nmieheni rikosta ja tuomitakseen minut teeskentelijän elämään,\npaheellisuuteen ja häpeään. Ennen tahdoin kuolla kuin kestää sitä.\nNiin, jos pitäisi kuolla vaikka jo tänään, niin ennemmin se kuin\npalata mieheni luo samoihin koettelemuksiin.\n\nMutta seuraavana aamuna herätessäni, kun tapani mukaan ensimäiseksi\najattelin Martinia, sanelin itselleni, että tahdoin elää ja olla\npuhtaana naisena omissa silmissäni, _ajatelkoon maailma minusta mitä\ntahansa_.\n\nMartin oli nyt viimeinen turvani, niinpä päätin kertoa hänelle\nkaikki. Olisi kyllä kiusallista sitä tehdä, mutta päätin yhtäkaikki\nnujertaa häveliäisyyteni ja kertoa hänelle kaikki. Ja silloin, mitä\nikinä hän käskee minun tekemään, sen tekisin.\n\nTiesin kyllä hyvinkin, mitä päätökseni merkitsi, mitä toiveita ja\nodotuksia siihen sisältyi, mutta ajattelin sittenkin: _\"Mitä ikinä\nhän käskee minun tekemään, sen teen.\"_\n\nTämän päätöksen jälkeen kävin rauhallisemmaksi ja nousin vuoteeltani\npukeutumaan.\n\nAamu oli ihana, ja minä seisoin katselemassa hedelmäpuutarhaa, missä\nomenat helottivat punaisina auringonpaisteessa ja karviaismarjat\nkypsyivät riippuvissa oksissaan, kun kesäilman hiljaisuutta katkaisi\nlähestyväin askelien ääni.\n\nVanhanpuoleinen nainen vanhanaikaisessa kveekaripäähineessä astui\najotietä ylös. Kädessään hänellä oli kimppu punaisia ja valkeita\nruusuja, ja hänen suloisilla, yksinkertaisilla kasvoillaan oli\ntuo sama sääliäherättävä ilme, jonka saattaa nähdä huolestuneella\nlapsella.\n\nSe oli Martinin äiti. Hän tuli minua tapaamaan, ja jo ensinäkemältä\ntunsin itsessäni, että uljas päätökseni oli vaarassa ja että tulisin\njärkytetyksi olemukseni juuria myöten.\n\nKuulin pääoven kelloa soitettavan. Hetken kuluttua tuli Price\nhuoneeseeni sanoen:\n\n\"Rouva Conrad pyytää tavata teidän armoanne.\"\n\n\"Tuo hänet tänne\", vastasin.\n\nMieleni oli jo aivan masentunut.\n\n\n\n\nKuudeskymmenesyhdes luku.\n\n\nMartinin äiti näytti huoneeseen tullessaan hermostuneelta ja miltei\nsäikähtyneeltä, ikäänkuin hän olisi ollut asialla, jota hän pelkäsi\ntoimittaa. Mutta minä asetin hänet istumaan äitini nojatuoliin ja\nistahdin itse sen käsinojalle, ja silloin hän näytti viihtyvän ja\nrauhoittuvan.\n\nHetken kuluttua aloimme jutella Martinista. Minä sanoin, että hän\nmahtoi olla ylen onnellinen saadessaan poikansa kotiin hänen pitkältä\nja vaaralliselta matkaltaan, ja hän vastasi olevansa onnellinen,\nmutta oli kuitenkin pahoillaan siitä, että hän viipyi kotona niin\nvähän aikaa, vain neljä päivää yhteensä, vaikka tohtori ja hän olivat\nniin kauan odottaneet tätä käyntiä.\n\n\"Ei se kumminkaan Martinin vika ole\", virkkoi hän. \"Hän on niin hyvä\npoika. En todella usko, että parempaa poikaa on kellään äidillä\nollutkaan. Mutta kun lapsista tulee täysikasvuisia, niin eivät aina\nvoi ajatella vanhuksia, eihän? Sitä minä aina sanon tohtorille,\n'tohtori', minä sanon, 'ehkäpä mekin olimme samanlaisia nuorina\nollessamme, kun ensin olimme rakastuneet toisiimme'...\"\n\nArvasin jo hämärästi, mitä tämä kultainen vanhus oli tullut minulle\npuhumaan, mutta vastasin vain otaksuvani Martinin olevan vielä heidän\nluonaan.\n\nHän kertoi minulle hänen lähteneen vanhaan kouluunsa, ja koska oli\npalkintojen jakopäivä, olivat opettajat pyytäneet häntä urheiluja\nkatsomaan ja päivällisille, jotka oli pidettävä, ennenkuin kaikki\nhajaantuisivat kesälomalle.\n\n\"Pojat tulevat häntä pitämään hyvänä, tulevat varmaan\", virkkoi hän.\n\nSanoin että hän tulisi varmaankin takaisin huomenna, mutta hän\nvastasi jälleen kieltävästi. Martin oli mennyt menojaan, ja\nhe olivat ottaneet jäähyväiset häneltä. Koulultaan hänen piti\nlähteä Raa-linnaan. Enkö sitä tietänyt? Hän oli sanonut aikovansa\nsähköttää minulle. Mutta sähkösanoma oli kaiketi tullut perille\npoissaollessani. Oh, Martin aikoi saapua linnaan huomisiltana ja\nviipyä siellä, kunnes hän lähtisi saarelta.\n\n\"Kuinka hauskaa\", huudahdin, ja ääneni oli varmaankin hyvin innokas,\nsillä pelästynyt ilme lensi uudelleen vieraani herttaisille,\nvanhoille kasvoille.\n\n\"Hauskaa se Martinistakin on\", sanoi hän, \"ja siksipä... siksipä\nolen tullut teitä tapaamaan.\"\n\n\"Siksikö?\"\n\n\"Ettehän minuun pahastu, ettehän? Mutta Martin on niin kiintynyt\nteihin... Hän on aina ollut kiintynyt teihin, pikkupojasta asti...\nmutta tätä nykyä...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Arvelin että hän tätä nykyä... arvelin todenteolla, että hän on\nliiaksi kiintynyt teihin.\"\n\nMinun täytyi pidättää hengitystäni, ettei ilohuuto pääsisi kurkustani\nkuuluviin, mutta tuo kultainen olento ei huomannut mitään.\n\n\"Ei hän sitä ole sanonut -- ei mitenkään, mutta äiti näkee mitä\non tekeillä, ettekö tekin luule? Ja hän jutteli ja jutteli Mary\nO'Neillistä niin lakkaamatta, että minua alkoi pelottaa -- todella\npelottaa.\"\n\n\"Pelottaa?\"\n\n\"Hän on niin helläsydäminen, näettekös. Ja te teistä on tullut\nsellainen ihastuttava nainen. Tommy toveri sanoo, ettei hän ole\nnähnyt teidän vertaistanne tällä saarella, sittenkuin äitinne\nkätkettiin maan poveen.\n\n\"Ja Martin -- Martinkin sanoo, ettei teille vedä kukaan vertoja,\nei edes Lontoossa. Siksipä... siksipä\", jatkoi hän vavisten ja\nänkyttäen, \"arvelin... arvelin, ettei hänkään, poika raukka, ole\nmuuta kuin verta ja lihaa, kuten me muutkin, ja jos hän alkaisi pitää\nteitä liian rakkaana... nyt kun olette naimisissa ja teillä on mies,\nnäettekös...\"\n\nVavistus ja änkytys yltyi niin, että hänen täytyi vaieta hetkiseksi.\n\n\"Sanotaan, ettette ole ylen onnellinen avioliitossanne, tekään.\nAika-ajoin olen kuullut ihmisten kertovan, ettei hän ole hyvä teille\nja että teidät naitettiin vasten tahtoanne... Siksipä sanelin\nitselleni, että jos niin on asianlaita ja jos te ja Martin nyt\njoutuisitte yhteen ja te olisitte hyvin ystävällinen hänelle ja\nsallisitte hänen yhä edelleen jatkaa... ja siitä syntyisi jotain...\nmurhetta ja häpeää ja sen semmoista... se olisi niin kauheata ja\njulmaa poika paralleni... juuri nyt kun hänestä puhutaan niin paljon\nja hyvää.\"\n\nNyt se viimeinkin oli lausuttu. Olin vaarallinen hänen pojalleen,\nkoska olin naimisissa oleva nainen ja päälle päätteeksi onneton\navioliitossani, ja hän oli tullut minun luokseni suloisessa,\najattelemattomassa, äidillisessä itsekkäisyydessään pyytämään minua\nsuojeleman häntä _itseäni vastaan_.\n\n\"Olen pyöritellyt tätä asiaa sinne ja tänne\", sanoi hän. \"'Mitä\non tehtävä?' olen kysellyt ja toisinaan olen ajatellut, että\nolisi parasta puhutella Martinia. Mutta enpä sittenkään ole\nuskaltanut. Mutta eilisiltana kun kuulin teidän tulleen kotiin\nisäänne tervehtimään, sanoin: 'Tohtori, minä menen häntä itseään\npuhuttelemaan.' 'Sitä sinun ei pidä tehdä, Christian Ann', sanoi\ntohtori. 'Mutta menenpä', sanoin. 'Tahdon puhutella itse nuorta\nrouvaa. Olkoon, että hän nyt on hieno rouva, mutta enkö minä\nole häntä sylissäni vaalinut? Ei hän tahdo tehdä mitään, mikä\nvahingoittaisi poikaani, jos vain pyydän. Ei tahdo, ei. Mary O'Neill\nei sitä tahdo. Sitä en koskaan usko hänestä. En sinä ilmoisna ikänä.'\"\n\nHänen herttaiset vanhat kasvonsa säteilivät, vaikka olivat kyynelien\nkostuttamat, ja tapaillessaan nenäliinaa sotkeutuivat hänen kätensä\nkukkiin, joita hän yhä piteli kädessään.\n\n\"Sallikaa minun ottaa ruusut\", sammalsin niin hyvin kuin sain\nsanotuksi.\n\n\"Toin ne teille\", virkkoi hän ja naurahti sitten, hiukan hämillään,\nomalle hajamielisyydelleen.\n\n\"Ei ne tietenkään ole mitään verrattuina teidän kasvihuoneruusuihinne\nlinnassa, mutta arvelin että yhtäkaikki pitäisitte niistä. Ne ovat\noman pienen huoneenne ikkunan alta. Me sanomme sitä yhä teidän\nhuoneeksenne -- sitä samaa huonetta, missä makasitte, kun tulitte\nmeille joululaulua laulamaan samettihameessa ja tohveleissa. Mary\nO'Neillin huoneeksi Martin sen silloin nimitti, ja sama nimi on sillä\nollut siitä päivin.\"\n\nTulin niin liikutetuksi, että ennenkuin olin selvillä siitä mitä\nseurauksia siitä oli lähtevä itselleni, olin kietonut käsivarteni\nhänen vyötäisilleen, sanoen että jos hän halusi minua mitä tekemään,\nniin tahtoisin sen tehdä.\n\n\"Tahtoisitteko todella?\" ja sitten hän alkoi yksitellen esittää\nminulle niitä pieniä, juoneltaan varsin vaatimattomia suunnitelmia,\njoilla hän oli arvellut parantaa Martinin rakkautta minuun.\n\nHänen ensimäinen ajatuksensa oli, että ottaisin isäni sairauden\ntekosyyksi jäädäkseni vanhaan kotiini, kunnes Martinin oli\nmatkustettava pois saarelta, mutta hän luopui tästä tuumasta\nmelkein paikalla muistaessaan, miten päättävästi Martin oli sanonut\nvälttämättä tahtovansa tavata minua.\n\nLopulta hän ehdotti, että koettaisin olla Martinille vähemmän\nherttainen, puhuttelisin häntä lyhyesti, toisinaan tylysti ja\nvihaisestikin, jotta keskinäinen suhteemme kylmenisi; mutta ei, se\nolisi sittenkin liian julmaa, kun hän näin monen vuoden kuluttua\ntapaa minut ja on juuri taas lähdössä niin kauas, ja vain Herra ja\nsiunatut pyhät tietävät, milloin hän sieltä palaa.\n\nMartinia, vain Martinia hän ajatteli. Suloisessa\näidinitsekkäisyydessään hän ei voinut ajatella ketään muuta. Joskohta\nhän minuakin hellästi rakasti, ei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi,\nettä jos täyttäisin hänen toivomuksensa ja lähettäisin Martinin pois,\nniin minäkin joutuisin kärsimään. Mutta minua kovaluontoisempikin\nolisi pehminnyt nähdessään hänen hätänsä ja levottomuutensa, ja kun\nhän avuttoman näköisenä sanoi:\n\n\"En ymmärrä, mitä olisi tehtävä -- en todella ymmärrä\", lohdutin\nhäntä (vaikka itsekin olin lohdutuksen tarpeessa) ja sanoin kyllä\nitse löytäväni jonkun keinon tehdäkseni mitä hän halusi.\n\n\"Löydättekö todella?\"\n\n\"Kyllä varmaan.\"\n\n\"Ettekä myöskään lähetä häntä luotanne kivistävin sydämin?\"\n\n\"En, en.\"\n\n\"Tiesin, että sanoisitte noin. Herramme ja hänen pyhä äitinsä\nsiunatkoot teitä.\"\n\nHänen silmistään valui runsaita lohduttavia kyyneliä, mutta niiden\nlomitse pilkisti hymyäkin.\n\n\"Ei sen puolesta, että löytyisi maailmassa toista naista, jolle\nantaisin hänet mieluummin kuin teille, jos asiat olisivat ennallaan.\nMutta kaikki on nyt toisin, eikö ole?\"\n\n\"Niin, kaikki on nyt toisin\", vastasin.\n\n\"Mutta onko oikein varma, ettette ole suuttunut minun tulostani?\"\n\n\"Oi en! en!\", virkoin, mutta enempää en saanut sanotuksi, sillä\nääneni petti minut.\n\nHän huoahti helpotuksen huokauksen ja nousi sitten istualtaan.\n\n\"Nyt minun täytyy lähteä. Tohtori kaivaa puutarhassa eikä ole vielä\nsaanut aamiaistansa. Mutta panin puuropadan hellalle kiehumaan, ja\nnäihin aikoihin se varmaan on valmista.\"\n\nHän oli jo ennättänyt ovelle, kun hän kääntyi sanoen:\n\n\"Kunpa olisi minulla teidän valokuvanne -- juuri sellaisena kuin\nnyt olette tällä hetkellä. Ripustaisin sen omaan huoneeseenne\nja tuontuostakin rientäisin yläkertaan sitä katsomaan. Mutta\nyhdentekevä. Minulla on teidän: valokuvanne täällä (koskettaen\nrintaansa), ja toisinaan saatan nähdä sen siellä ilmielävänä.\"\n\nEn voinut tämän jälkeen enää mitään virkkaa, mutta minä suutelin\nhäntä hänen poistuessaan, ja hän sanoi:\n\n\"Mieleni on hyvä nyt! Hyvästi! Ettehän lähde kotiin ennen huomista,\nniin että ehkäpä vieläkin pistäyn teitä katsomaan. Hyvästi!\"\n\nLäksin ikkunan luo ja seurasin häntä katseillani hänen astuessaan\npitkin ajotietä. Hän pyyhkieli silmiään, mutta hänen päänsä oli\npystyssä ja hänen astuntansa kevyttä, ja olin vakuutettu siitä, että\nhänen kasvonsa säteilivät.\n\nJumala häntä siunatkoon! Sellaiset naiset kuin hän ja äitini -- niin\nnöyrät ja rakastavat, niin moitteettomat ja puhtaat, jotka eivät\nmilloinkaan lausu tylyä sanaa eivätkä ajattele tylyä ajatusta -- ovat\nmaailman kukkaset ja saattavat maan suloisesti tuoksuamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen mentyään muistin lupaukseni hänelle ja kyselin itseltäni,\nmitä minusta oli tuleva. Ellen voinut saada avioeroa miehestäni\nrikkomatta kirkkokuntani sakramenttia, enkä rakastaa Martinia ja\nvastaanottaa hänen rakkauttansa murtamatta hänen äitinsä sydäntä,\nmikä siis oli oleva kohtaloni?\n\nAioin palata kotiin huomisaamuna; huomisiltana saisin tavata\nMartinin. Mitä oli minun sanottava? Mitä oli minun tehtävä?\n\nKaiken päivää nämä kysymykset kalvoivat minua, enkä voinut löytää\nniihin vastausta. Mutta illan lähestyessä läksin viemään huoleni\nsinne, mihin monesti ennenkin olin ne vienyt -- isä Danin tykö.\n\n\n\n\nKuudeskymmeneskahdes luku.\n\n\nPappilan oven avasi isä Danin irlantilainen taloudenhoitaja; hän\noli hyvä sielu, joka kohteli isäntäänsä kuten hemmotteleva äiti\noikullista lastansa.\n\nKulkiessamme ahtaita portaita ylös hänen huoneeseensa hänellä oli\npaljon nureksimista. Hän ei voinut käsittää, mikä isä Dania vaivasi\nnäihin aikoihin. Hän oli valkea kuin haamu ja niin laiha kuin\nvaateriepu, eikä ihmekään, kun ei syönyt niin mitään pitääkseen\nruumistaan ja sieluaan yhdessä.\n\n\"Se on Luojamme kiusaamista se sellainen meno, ja teette Jumalalle\nhyvän työn, jos sanotte sen hänelle.\"\n\n\"Mitä te siellä isännästänne juoruatte, rouva Cassidy?\" huudahti isä\nDan ylimmältä portaalta.\n\n\"Minä vaan juttelen, että te tärvelette itsenne paastoamisellanne ja\nrukoilemisellanne ja kulkemalla keski-yön aikaan vuorihökkeleissä\nnälän kurniessa vatsassanne.\"\n\n\"Kas niin, rouva Cassidy, nyt on teeaika, vai mitä? Niinpä takaisin\nkeittiöön ja kattila tulelle ja tuokaa sisään parhaat kuppimme ja\nsievonen voissa käristetty leipä ja sämpylä ja vielä jotain muutakin\nhyvää, ja sitten voitte ylpeillä niin paljon kuin mielenne tekee,\nsillä saatte passata saaren ylhäisintä rouvaa... Tule sisään,\ntyttäreni, tule sisään.\"\n\nHän naurahteli puhuessaan, mutta huomasin, ettei hänen\ntaloudenhoitajansa ollut väärässä ja että hän näytti rasittuneelta ja\nmurheelliselta.\n\nNiin pian kuin hän oli asettanut minut istumaan turve- ja\nhalkovalkean edessä olevaan suureen nojatuoliinsa, yritin alkaa\nkerrottavani, mutta hän ei tahtonut kuulla sanaakaan, ennenkuin tee\noli tuotu sisään ja olin juonut kupin.\n\nSitten hän liikutteli turvetta, josta lähti sekä valoa että lämpöä jo\npimenevään huoneeseen, ja virkkoi:\n\n\"No, mistä nyt on kysymys? Jotain vakavaa -- sen huomaan.\"\n\n\"Vakavaa se on, isä Dan.\"\n\n\"Ala siis kertoa\", sanoi hän, ja juttelin hänelle tarinani niin hyvin\nkuin taisin.\n\nSanoin hänelle että tavattuamme toisemme viimeksi, tuon kiivaan\nkohtauksen jälkeen Raa-linnassa, olivat minun ja mieheni välit\nkäyneet vielä kireämmiksi; sanoin, että koska en enää voinut kestää\nnykyistä häpeällistä elämääni, olin miettinyt avioeroa; sanoin että\noltuani ensin piispan ja sitten isäni asianajajan puheilla olin\nkuullut, ettei kirkko eikä lakikaan, joilla kummallakin oli omat\nsyynsä, voineet suoda minulle sitä apua, jota halusin, ja viimein\nsammuvalla äänellä (melkeinpä pelkäsin puhua sitä julki) uskoin\nhänelle juhlallisen ja pyhän salaisuuteni -- että tapahtui mitä\ntapahtui, niin en voinut enää jatkaa entistä elämääni, koskapa\nrakastin erästä toista miestä.\n\nPuhuessani isä Dan siirteli rauhatonna jalkojaan ja nyppieli\nkulunutta viittaansa, ja niin pian kuin olin lopettanut, ärjähti hän\nminulle niin vihaisesti, etten ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt\nsellaisena:\n\n\"Tiedän kuka se on, se on Martin Conrad.\"\n\nMinä niin hämmästyin tästä, että rupesin tiedustelemaan häneltä,\nmistä hän sen tiesi, mutta hän keskeytti minut huutamalla:\n\n\"Sama se mistä sen tiedän. Luulet kaiketi, ettei vanhan papin silmät\npysty muuta lukemaan kuin rukouskirjaa, vai mitä? Se on nuori Martin,\neikö ole?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Se heittiö, se lurjus, se konna! Jos hän vain vielä kerran yrittää\ntähän taloon tulla, niin minä näytän hänelle, mistä on viisi hirttä\npoikki.\"\n\nTiesin, että hän rakasti Martinia melkein yhtä; paljon kuin minäkin,\nniinpä en kiinnittänyt mitään huomiota hänen parjauksiinsa, vaan\nkoetin selittää, että syy oli yksin minussa ja ettei Martin ollut\ntehnyt mitään.\n\n\"Älä uskottele minulle, ettei hän ole tehnyt mitään\", pauhasi isä\nDan. \"Kyllä minä tiedän, mitä hän on tehnyt. Hän on sanonut sinulle\nrakastavansa sinua, niin on?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sitten hän on houkutellut sinua uskomaan hänelle vaikka mitä?\"\n\n\"Ei milloinkaan.\"\n\n\"Ainakin hän on sinua säälinyt ja lohduttanut suruissasi.\"\n\n\"Ei kertaakaan.\"\n\n\"Parasta on olla sitä tekemättä! Olkoonpa vaikka kuinka mahtava mies\nnykyisin Englannissa, mutta kyllä minä hänen takkinsa lämmitän,\njos hän tulee tänne vahingoittamaan lastani. Mutta Herrallemme ja\nkaikille pyhille olkoon kiitos siitä, että hän lähtee piakkoin\ntiehensä tältä saarelta, etkä enää saa tavata häntä.\"\n\n\"Mutta hän tulee Raa-linnaan\", sanoin, \"ja jo huomisiltana tapaan\nhänet.\"\n\n\"Se lisäksi! Aika lurjus!\"\n\nSelitin, että mieheni oli hänet kutsunut sen toisen naisen\nyllyttämänä.\n\n\"Yhä pahempaa!\" huudahti isä Dan. \"Etkö huomaa, että he virittävät\nansan eteenne ja te astutte siihen kuin nuoret hupsut ainakin. Mutta\nyhdentekevä! Sinä et saa mennä kotiin.\"\n\nSanoin olevani pakotettu menemään, sillä Martin tuli vain minun\ntähteni, enkä voinut hänelle ilmaista totuutta enkä keksiä tekosyytä,\njoka ei olisi valhetta.\n\n\"No niin, no niin, ehkäpä olet siinä oikeassa. Juosta aina kiusausta\npakoon ei ole paras keino kiusauksen kohdatessa. Sinun täytyy voittaa\ntämä kiusaus, lapseni, sinun täytyy taistella sitä vastaan ja\nkukistaa se.\"\n\n\"Mutta olen koettanut ja koettanut, enkä voi\", huudahdin.\n\nJa sitten kerroin hänelle, miten olin kamppaillut kuinka rakkaus ei\nollut ollut minulle onni, vaan julma ottelu, kuinka olin kärsinyt ja\nrukoillut ja käynyt messuissa ja tunnustuksilla, mutta ilman hyötyä,\nsillä rakkauteni Martiniin oli kuin leimuava tuli, jota ei mikään\nvoinut sammuttaa.\n\nIsä Danin huulet ja kädet värähtelivät puhuessani, ja huomasin, että\nse tapahtui säälistä minua kohtaan, ja niin lisäsin vielä, että jos\nJumala oli pannut tämän puhtaan ja pyhän rakkauden sydämeeni, niin se\nei kaiketi voinut olla väärä.\n\n\"Odota silmänräpäys\", huudahti isä Dan. \"Kuka sanoo, että Jumala\nsen on pannut sinne? Ja kuka ilmoitti sinulle, että se oli puhdas\nja pyhä? Tarkastakaamme hiukan tilaasi. Kuuntele. Sanoit piispan\nvakuuttaneen, ettet voisi koskaan saada avioeroa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta tahdot sittenkin jättää miehesi?\"\n\n\"Mitä muuta voin tehdä? Nykyinen elämäni on liian kamalaa.\"\n\n\"Ei huolita siitä nyt. Sinä tahdot jättää miehesi, niinkö?\"\n\n\"Minun... minun täytyy.\"\n\n\"Ja sinä tahdot mennä tälle... tälle nuorelle... lyhyesti sanoen,\nsinä tahdot mennä Martin Conradille? Siinä on peittelemätön totuus,\nvai mitä? Älä kiellä sitä... No niin, puhuaksemme asian suoraan,\nsinä pyydät minua -- hengellistä isääsi suostumaan siihen, että elät\njulkisessa aviorikoksessa. Siihen se johtaa. Sinä tiedät, että niin\non, ja Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä olkoot armolliset sielullesi!\"\n\nSäpsähdin ja pelästyin niin kovasti tätä raivokasta hyökkäystä ja\nsiitä sukeutuvaa julmaa johtopäätöstä, että peitin kasvoni käsiini ja\npidin ne kätkössä siellä, sillä minusta tuntui, kuin olisivat aivoni\nlamaantuneet ja sydämeni pakahtunut.\n\nEn tiedä kuinka kauan istuin näin kasvot käsieni varassa, mutta\npitkän vaitiolon jälkeen, jota katkaisi vain oma läähättävä\nhengitykseni, olin selvillä siitä, että isä Dan oli vetänyt toisen\nkäteni polvilleen ja silitteli sitä omalla kädellään.\n\n\"Älä suutu vanhalle papillesi, vaikka hän lausuu sinulle totuuden\",\nsanoi hän. \"Se on raskasta kantaa; tiedän, että se on raskasta;\nmutta se on hänelle yhtä raskasta kuin sinulle, lapseni. Ajattele --\najattele todella, mistä hän koettaa sinut pelastaa. Jos sinä teet\nsen, minkä nyt haluat tehdä, suljetaan sinut seurakunnasta pois.\nJos sinä eroat seurakunnasta, lakkaat olemasta katolilainen. Mitä\non sinusta silloin tuleva, tyttäreni? Mikä korvaa sinulle kirkon\nlohdutuksen -- suruissa, kärsimyksissä, kuoleman hetkellä? Etkö ole\nmilloinkaan tätä miettinyt?\"\n\nEn ollut milloinkaan. Se värähytti koko olemustani.\n\n\"Sanot ettet voi enää elää miehesi kanssa, koska hän on rikkonut\navioliittovalansa. Mutta ajattele, kuinka monet tuhannet naisraukat\nmaailmassa tekevät sitä joka päivä -- elävät uskottomien puolisojensa\nkanssa kotinsa ja lastensa tähden. Eikä yksistään heidän kotinsa\nja lastensa tähden, vaan heidän sielunsa ja uskontonsa tähden.\nMarttyyreja, siunattuja marttyyreja he ovat, vaikka ei heistä\nmitään tiedetä, sillä he pitävät pystyssä yhteiskunnan ja kirkon ja\ninhimillisen perheen.\"\n\nMinä vapisin ylt'yleensä. Oli ikäänkuin isä Dan olisi koettanut\nriistää minulta elämäni ainoan, kalliin sisällyksen.\n\n\"Nyt sinä arvelet, ettet voi elää ilman sitä, jota rakastat, koska\nsydämessäsi ei ole sijaa muille kuin hänelle. Mutta ajattele monia\npyhiä naisia, ajattele autuaita pyhimyksiä, jotka ovat käyneet läpi\nsaman kiusauksen -- jotka ovat taistelleet sitä vastaan sielunsa\nkaikella voimalla, kunnes heidän ruumiinsa ovat merkityt Herramme\nomilla haavoilla.\"\n\nHän hiipi lähemmäksi minua. Hänen äänensä värähteli korvassani. Minä\nkamppailin lujasti ja vapisin yhä koko ruumiiltani.\n\n\"Pysy kiinni Kirkossa, lapseni. Se on sinun ainoa turvapaikkasi.\nMuista että Jumala rakensi avioliittosi, etkä voi sitä rikkoa\nhylkäämättä uskoasi. Voiko mitään hyvää koitua siitä, josta sellainen\nhinta maksetaan? Ei ikinä! Kun huomenna tapaatte toisenne -- te kaksi\nlasta -- niin sano hänelle se. Älkää murtako vanhan pappinne sydäntä.\nHänellä on kyllä huolta teistä muutenkin. Älkää salliko hänen pelätä,\nettä hän on tykkänään kadottava teidät. Ja muista myös äitiäsi --\nsitä autuasta pyhää, joka kärsi niin kauan ja oli kärsivällinen...\nKaikki riippuu sinusta, lapseni. Tällaisissa tapauksissa on\nnainen vahvempi astia. Ole siis vahva hänenkin puolestaan. Luovu\nsynnillisestä rakkaudestasi, tyttäreni --\"\n\n\"Mutta en voi, en voi\", sanoin. \"Rakastan häntä, enkä voi hänestä\nluopua!\"\n\n\"Pyytäkäämme Jumalaa auttamaan sinua\", sanoi isä Dan, ja pidellen yhä\nkättäni omassaan, hän veti minut alas polvilleni ja polvistui itse\nviereeni. Huone oli jo pimeäksi käynyt, ja vain turvevalkean himmeä\nhehku valaisi kasvojamme.\n\nJa äänellä, joka oli niin matala ja vieno kuin hänen värähtelevä\nkuiskauksensa alttarin edessä hänen kehottaessaan Pyhää Hostiaa, isä\nDan rukoili puolestani (sanoen minua rakkaaksi lapsekseen, jonka\nJumala oli uskonut hänen haltuunsa), että minä pitäisin vihkivalani\nja pelastuisin kiusauksesta rikkoa sen.\n\nHänen ihana rukouksensa tai värähtelevä äänensä, tai molemmat\nyhdessä, tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja kun nousin pystyyn,\ntunsin olevani luja. Vaikka Martin oli yhtä kallis minulle kuin\nennenkin, arvelin kumminkin nyt löytäneeni tieni. Jos hän rakasti\nminua kuten minä häntä, oli minun oltava uljas meidän kummankin\npuolesta. Minun oli vastustettava rakkauden lihallista vaistoa\nkieltäymyksen henkisellä voimalla. Niin, niin, se minun oli tehtävä.\n\nIsä Dan saattoi minut ovelle.\n\n\"Tervehdi poikaani\", sanoi hän. \"Äläkä unohda, mitä pyysin sinun\nsanomaan hänelle.\"\n\n\"Kyllä sanon\", vastasin, sillä vaikka sydämeni vuoti verta, olin\ntyyni ja rohkea.\n\nOli lypsyaika ja lehmät ammuivat navetassa, kun kuljin niittyjen ja\nkarjapihan läpi matkalla isäni taloon.\n\nVarhain seuraavana aamuna läksin Raa-linnaan.\n\n\n\n\nKuudeskymmeneskolmas luku.\n\n\nVaikka oli jo puolipäivän aika linnaan saapuessani, ei puiston portti\nollut vielä avattu, ajotie oli autio ja talon valtaovikin oli vielä\nsuljettu.\n\nSoittoni kutsumana tuli yksi palvelustytöistä avaamaan jotenkin\nhitaasti, ilman esiliinaa ja myssyä, ja kun astuin halliin, oli se\naivan tyhjä ja koko talo kuin kuollut; vain palvelijain puolelta\nkuului äänekästä naurunkikatusta.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyin, mutta ennenkuin tyttö sai vastatuksi,\ntuli Price auttamaan päältäni ja sanoi:\n\n\"Minä heti kerron teidän armollenne.\"\n\nAstuessamme portaita ylös kertoi hän, että koko seurue oli tänä\naamuna lähtenyt merille herra Eastcliffin huvipurressa, että lie\naikoivat viipyä poissa useita päiviä ja että madame oli jättänyt\nminulle kirjeen, missä olisi selitys.\n\nLöysin kirjeen huoneeni uuninreunalta avatun sähkösanoman alta, jonka\npäälle oli asetettu viistokulmainen kristallilasi. Sähkösanoma oli\nosoitettu minulle ja oli Martinilta.\n\n_\"Saavun huomisiltana. Viivyn keskiviikkoiltaan. Ellei sovellu,\nsähkötä Rehtorin talo, Kuningas Yrjön lyseo.\"_\n\n\"Huomenna?\"\n\n\"Se on tänään\", virkkoi Price. \"Sähkösanoma tuli eilen. Madame avasi\nsen ja hän käski minun sanoa --\"\n\n\"Annahan minun ensin lukea kirje\", sanoin.\n\nKirje kuului:\n\n    'Rakkahin Mary!\n\n    Sinä varmaan hämmästyt, kun palatessasi tapaat talon tyhjänä ja\n    kaikki melskaavat vieraasi tipotiessään. Salli minun selittää, ja\n    jos olet suuttunut siitä, mitä on tapahtunut, niin syytä yksin\n    minua kaikesta.\n\n    Näetkös, kultaseni, oli sovittu noin kuukausi sitten, että\n    tekisimme purjeretken viehättävän saarenne ympäri, ennenkuin\n    jätämme hauskan kotisi. Mutta emme ajatelleet tätä retkeä näin\n    pian tapahtuvaksi, kun tuo ajattelematon herra Eastcliff, jolla\n    ei ole enemmän järkeä päässään kuin kananpojalla, äkkiä ja\n    odottamatta muistaa luvanneensa käydä tervehtimässä muuanta\n    ystäväänsä, joka on vuokrannut jahtimetsän Skyessä. Seuraus --\n    meidän oli lähdettävä purjehdusretkellemme nyt heti, jos mieli\n    ensinkään, ja katso! emäntämme oli poissa -- sairasvuoteelle\n    kutsuttuna, ja mitä ihmettä oli meidän nyt tehtävä ilman häntä?\n\n    Nyt oltiin pulassa -- herra Vivian, joka aina on viisas, arveli\n    että kautta Jupiterin olisi todella katalaa lähteä ilman sinua,\n    ja herra Eastcliffin pahankurinen pikku Camilla selitti että se\n    olisi 'ilkeätä', ja miehesi vakuutteli ettei voitu jättää hänen\n    Margaret Maryänsä yksin kotiin.\n\n    Silloin ystäväsi Alma Lier sattui muistamaan, ettet ollut\n    ihastunut mereen ja että, joskohta olisitkin ollut täällä ja\n    suostunut lähtemään kanssamme, niin se olisi tapahtunut vain\n    suloisen ja epäitsekkään sydämesi hyvyydestä.\n\n    Tämä selitys näytti tyydyttävän ja rauhoittavan koko taloa,\n    mutta voi! silloin iski meihin pitkäisen nuolen tavalla herra\n    Conradin sähkösanoma. Koska arvelin sen mahdollisesti vaativan\n    vastausta, otin itselleni vapauden avata sen, ja silloin\n    jouduimme aivan neuvottomiksi, usko pois!\n\n    Mitähän kummia hän mahtoi ajatella meistä, jos jättäisimme talon\n    tyhjäksi, juuri kun hän oli tulossa? Ja mikä pettymys meille\n    kaikille naisille varsinkin ja minulle etenkin, ellemme saisi\n    tätä odotettua vierasta tavata.\n\n    Tämä kumosi kerrassaan koko suunnitelmamme, mutta vielä kerran\n    minä esiinnyin pelastajana huomauttamalla, ettei herra Conrad\n    tullut tervehtimään meitä, vaan sinua, ja että ystävällisin\n    teko meidän puoleltamme tässä tapauksessa olisi siirtää meluava\n    läsnäolomme toisaalle.\n\n    Hyvästi, rakkahin! Olemme juuri menossa. Minä kadehdin sinua.\n    Sinä onnellinen, onnellinen tyttö! Tiedän varmaan, että sinulle\n    tulee niin hauskaa. Mikä mies! Luonnollinen kuin itse luonto!\n    Saarenne sanomalehdistä päättäen saarelaisenne jumaloivat häntä.\n\n    Toivon, että isäsi voi jo paremmin. Siinä toinen ihmeteltävä\n    mies! Entä mikä alkuperäinen tyyppi! Hyvästi, rakkahin kultani.\n\n                                                       Alma.\n\n    J. K. Olen kaivannut sinua niin suuresti, kulta! Raa-linna ei\n    ole ollut entisellään ilman sinua -- ei ole.'\n\nKäännellessäni kirjettä kädessäni ja ihmetellessäni, mihin se kaunis\npaholainen tähtäsi sillä, huomasin vieressäni seisovan Pricen palavan\nhalusta saada tietää, mitä se sisälsi, jotta voisi avustaa minua\nomalla tulkinnallaan.\n\nKerroin hänelle lyhyesti, mitä Alma oli sanonut, ja hän katkaisi\nminua tuontuostakin harmista huudahtaen.\n\n\"Kas sitä heittiötä. Sitä ilkeätä heittiötä! Heittiö hän juuri on,\nteidän armonne, luvalla sanoen, eikä hän muuta nimitystä ansaitse!\nVai kuukautta ennen sovittu! Sitä ei ollut kukaan ajatellut ennen\neilisiltaa, jolloin herra Conradin sähkösanoma tuli.\"\n\n\"Mitä tämä sitten tietää?\"\n\n\"Minä voin kertoa teidän armollenne, mitä se tietää, jos lupaatte\nolla tällä kertaa kiivastumatta. Se merkitsee, että madame haluaa\nolla teidän kengissänne, eikä pelkää avioeroakaan päästäkseen\ntoiveittensa perille. Ja koska hän älyää, ettei auta teitä kiusata\nottamaan eroa, koska olette katolilainen, niin hän arvelee voivansa\nhoukutella miehenne, joka ei ole katolilainen, ottamaan eron. Niinpä\nhän koettaa saada teidät ansaan, ja hän toivoo teidän tarttuvan\nsiihen hänen poissa ollessaan, ja jos te sen teette...\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Oh, uskokaa _minua_ teidän armonne. Minun korvani eivät ole olleet\nlukossa sillä aikaa kun teidän armonne on ollut poissa, ja ellei\nhänen juoruava kamarineitinsä olisi ollut sellainen houkkio, luulen\nettä hänet olisi jätetty tänne vahtimaan. Mutta tässä talossa on\nmuuan toinen, joka kantaa kaunaa teitä vastaan, ja jos ovissa\nkuuntelemisesta voi olla jotain hyötyä... Hss...!\"\n\nPrice vaikeni äkisti sormi suullaan ja astuen varpaillaan oven\nluo hän potkaisi sen auki, jolloin pienen taloudenhoitajattaren\nnähtiin kömpivän ylös lattialta selitellen hämillään, että hän oli\nliukahtanut.\n\n\"Tulin vain kysymään, onko hänen armonsa syönyt aamiaista?\" lisäsi\nhän.\n\nMinä vastasin etten ollut ja käskin hänen tästä puoleen noutamaan\nmääräyksensä Priceltä -- ilmoitus, joka tuntuvasti kohotti tämän\nitsetietoisuutta ja lähetti taloudenhoitajattaren nenä pystyssä\nharppaamaan portaita alas loukkaantuneen kakadun tavalla.\n\nKoko iltapäivän kuljin kovassa mielenliikutuksessa. Tuontuostakin\nminua puolittain halutti sähköttää Martinille, että hän siirtäisi\nkäyntinsä tuonnemmaksi, mutta joskohta vakuuttelin itselleni,\nettä tällainen menettelytapa ei olisi kieltäytymistä, kiusauksen\npakenemista vain, niin tiesin kyllä sydämeni syvyydessä, että todella\ntoivoin hänen tulevan.\n\nYhtäkaikki tein pyhiä lupauksia itselleni olla vahva -- vahva\npuheissa ja katseissa -- ja jos Alma minua yllytti juonillaan, niin\nminä olin uhitteleva häntä ja näyttävä hänelle, etten aikonut antaa\nmyöten enkä paeta.\n\nNiinpä lopullisesti viehätin itseni siihen vahvaan ja valoisaan\nuskoon, että voimani vastustaa kiusausta oli luja. Mutta siitä\nhuolimatta, kun kello viiden ajoissa kuulin pyörien rätinää\nsantakäytävältä ja parvekkeeltani näin ajopelien pysähtyvän\npääportaitten eteen, ja avatessani oven kuulin Martinin kantavan\näänen hallista, niin lensin portaita alas -- suoranaisesti lensin --\nniin olin innokas lausumaan hänet tervetulleeksi.\n\nSiinä hän oli ruskeissa villavaatteissaan, pehmeä huopahattu päässään\nhehkuen terveyttä ja elämänhalua.\n\n\"Halloo!\" huudahti hän, ja hänen silmänsä säteilivät kuin sininen\nmeri auringon paistaessa siihen, kun hän näki minut.\n\n\"Sinä olet paremmissa voimissa, niinhän\", virkkoi hän. \"Vaikka\ntarpeetonta kysyä -- kasvojesi väri on ihmeteltävä.\"\n\nPäätöksestäni huolimatta, ja vaikka koetin osoittaa hänelle vain\nvilpitöntä ja iloista ystävyyttä, en voinut olla punastumatta. Ja\npunehduin yhä enemmän, kun astuessamme portaita ylös kerroin hänelle,\nmihin muu väki oli joutunut, ja että hänelle oli valmistettu pettymys\ntyytyä yksin minun seuraani. Naisten tapaan odotin sitten kiihkeällä\nhänen vastaustaan.\n\n\"Siis ovat kaikki poissa paitsi sinä, niinkö?\" sanoi hän.\n\n\"Ikävä kyllä, ovat\", vastasin.\n\n\"No niin, jos asiat olisivat olleet päinvastoin, sinä poissa ja he\ntäällä, niin kautta Jumalan tähtien olisin _todella_ pettynyt. Mutta\nluulenpa näin ollen, että saamme aikamme kulumaan, vai mitä?\"\n\nKaiken maailman valat eivät voineet estää minua ihastumasta tähän\nvastaukseen, ja kun hän astuessamme budoaariini sanoi:\n\n\"Ikävä sentään, etten saanut madamea tavata. Haluaisin virkkaa\nsanasen sille ladylle, ennenkuin lähden Antarktikseen\", en voinut\nvastustaa pahankurista haluani näyttää hänelle Alman kirjettä.\n\nLukiessaan sitä hänen loistavat kasvonsa synkistyivät, ja kun hän oli\nlopettanut lukemisen, virkkoi hän uudelleen:\n\n\"Minä vihaan sitä naista! Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni\ntallata häntä jalallani.\"\n\nJa sitten --\n\n\"Lähteköön vain tiehensä, ei se auta. Kyllä minä vielä saan siihen\ntilaisuuden, saan kyllä.\"\n\nHän oli ylt'yleensä tomussa ja halusi peseytyä, niinpä soitin\npalvelustyttöä, joka ilmoitti minulle että herra ja rouva Eastcliffin\nhuoneet olivat laitetut kuntoon herra Conradille. Tämä ilmoitus\n(vaikka koetin näyttää rauhalliselta) saattoi minut ymmälle, sillä\npuheenalaiset huoneet olivat melkein omain huoneitteni yhteydessä.\nMutta Martin vain nauroi ja sanoi:\n\n\"Mainiota! Me elelemme tässä rakennuksen kyljessä ja jätämme muun\nosan kissojen asuttavaksi, niinhän?\"\n\nMinä vavahdin ilosta, mutta yhtäkaikki tiesin, että tuima kamppailu\nodotti minua.\n\n\n\n\nKuudeskymmenesneljäs luku.\n\n\nKuu hän palasi huoneestaan, oli teepöytä katettu budoaariini, ja\nistuessamme vastapäätä parvekkeen avointa ovea hän kertoi minulle\nkäynnistään vanhassa koulussaan; muun muassa kuinka rehtori oli\nedellisen päivän päivällisillä ehdottanut hänen maljansa, ja poikien\nlaulettua \"Neljäkymmentä vuotta aikaa\", hän oli kertonut heille\njuttuja viimeisestä retkikunnastaan, kunnes he olivat kiihtymyksestä\naivan hengästyneet.\n\nMartin nauroi, kuin hän olisi ollut poika itse (kuten hän aina on\nollut ja aina on oleva) kertoessaan minulle näitä ja muita juttujaan,\nja minäkin nauroin, joskin sisäisesti levottomana, sillä päätökseni\nmuistui alinomaa mieleeni, ja pelkäsin olla liian onnellinen.\n\nTeetä juotuamme menimme parvekkeelle ja nojauduimme vieretysten\nmurentuvan kivisen kaidepuun yli katsellen viehättävää maisemaa, joka\nauringon mailleen mennessä oli juuri kauneimmillaan.\n\n\"Vanha maailma on sittenkin aika ihana, eikö olekin?\" sanoi Martin.\n\n\"On toki!\" vastasin, ja sitten katselimme toisiamme silmiin ja\nhymyilimme.\n\nOli lauantai, ja päivällisen jälkeen Martin ehdotti, että kävelisimme\nkallion huipulle nähdäksemme Blackwaterin tulen valossa, se kun\nkuului olevan suurenmoinen nähtävyys huvikauden aikana, ja niin\nheitin silkkihuivin päähäni ja läksimme yhdessä matkaan.\n\nEi ollut kuuta näkyvissä, ja vain muutamat tähdet tuikkivat\ntaivaalla, mutta oli tuollainen kuultava kesäilta, jolloin ei\npäivä milloinkaan oikein pääse häipymään. Kävelimme niinmuodoin\nesteettömästi pitkin valkeata, kiemurtelevaa polkua, joka tuoksui\nvahvasti turpeelle ja kanervalle, kunnes tulimme lähelle kallion\nreunaa, ja sieltä aukeni äkisti eteemme kaupunki, kävelypaikkoineen,\nteattereineen, sähkötulista hehkuvine tanssipalatseineen, jotka\nkuvastuivat loistavan kirkkaina veden sileään kalvoon.\n\nOlimme viiden peninkulman matkan päässä Blackwaterista,\nmutta kun kovasti pinnistimme kuuloamme, luulimme kuulevamme\nulkoilma-paviljongissa soittavan orkesterin ohuet sävelet läpi\nmeren loiskinan alapuolella olevia kallioita vastaan, ja kun oikein\nkiinteästi tuijotimme, niin arvelimme valkeiden valojen alla olevissa\nmustissa täplissä näkevämme tuhansien ihmisten liikkeen heidän\nkävellessään rantatiellä.\n\nTämä johti puheen isääni, ja astuessamme takaisin, nukkuvien vuorien\nsynkät hahmoviivat edessämme, ihmetteli Martin isäni nerollisuutta,\njoka kahdessakymmenessä vuodessa oli muuttanut pienen kalastaja- ja\nkauppasataman satojen tuhansien huvinetsijäin kokouspaikaksi.\n\n\"Mutta onko hän silti sen parempi tai onnellisempi, joskohta onkin\nsaanut rikkautta ja valtaa osakseen sen kautta? Onko kukaan siitä sen\nonnellisempi?\" virkkoi Martin.\n\n\"Tiedän jonkun, joka ei ole\", vastasin.\n\nEn ollut tarkoittanut sanoa sitä. Se oli pujahtanut suustani aivan\nvahingossa, ja hämmentyneenä tästä paljastuksesta minä kompastuin\npimeässä ja olisin kaatunut, ellei Martin olisi tarttunut kiinni\nminuun.\n\nTätä tehdessään hän piteli minua käsivarsissaan, kunnes olin jälleen\ntukevasti jaloillani, ja sen tehtyään hän pisti käteni kainaloonsa ja\nsillä tavalla me kävelimme lopun matkaa kotiin.\n\nJokainen vaimo, joka rakastaa miestänsä, tietää miltä tällainen\ntapaus tuntuu, mutta minulle se oli suuri paljastus. Ruumistani\nvavahutti ilon värähdys, jota en ollut milloinkaan ennen kokenut.\nTuntui, kuin olisi jokin uusi intohimo solahtanut elämääni\nsiinä silmänräpäyksessä. Ja niin olikin -- oli herännyt tuo\nmahtava intohimo, joka on olemuksemme juurena, kaikki valtava\nsukupuolivaisto, joka ei uskonnosta eikä päätöksistä mitään tiedä ja\npyyhkäisee kaiken pois tieltään kuin vuolas virta.\n\nKaiketi Martinkin tunsi samaa, sillä hän lakkasi äkkiä puhumasta,\nja minä vapisin niin kovin tästä uudesta hellyydentunteesta, etten\nvoinut sanaakaan virkkaa. Ja niin vaelsimme äänettöminä; vain\njalkaimme kapse hiekkakäytävällä, meren yksitoikkoinen loiske, josta\npoistuimme yhä kauemmas, ja oman sydämeni kiivas tykytys häiritsivät\nhiljaisuutta.\n\nTullessamme puutarhaan häämötti vanha linna synkkänä meitä vastaan,\nja se oli ihan pimeä, paitsi minun huonettani, josta levisi valoa\nparvekkeelle. Ylt'ympäri oli hiljaista. Ilma oli liikkumaton. Puissa\nei kuulunut pienintäkään risahdusta.\n\nMe kuljimme pari kolme kertaa edestakaisin ikkunaini alla olevalla\nruohokentällä puhumatta mitään, mutta hirveän, kauhean onnellisina.\nHetken kuluttua löi kirjoituspöydälläni oleva käkikello yksitoista,\nja me astuimme kiviportaita ylös minun budoaariini, missä erosimme\nyöksi.\n\nEmme vielä silloinkaan puhuneet mitään, mutta Martin otti käteni ja\npainoi sormeni huulilleen, ja sama vavahuttava ihastus, jota olin\ntuntenut siitä alkaen kun kankaalla kompastuin, pyyhkäisi uudelleen\nlävitseni.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä olin huoneessani. En vääntänyt valoa.\nRiisuuduin pimeässä, ja kun Price tuli minua auttamaan, olin jo\nvuoteessa. Häntä halutti kertoa minulle sanasota, joka hänellä oli\nollut keittiössä taloudenhoitajattaren kanssa, mutta minä sanoin:\n\n\"Ei minua haluta jutella tänä iltana, Price.\"\n\nEn tietänyt, miten oli laitani. Sen vain tiesin, ensimäisen\nkerran tänä iltana, että olin nainen ennen kaikkea muuta, ja että\nminun kieltäymykseni, jos siitä oli jotain tuleva, olisi paljon\ntraagillisempi seikka kuin mitä olin odottanut.\n\nTuima kamppailuni oli alkanut.\n\n\n\n\nKuudeskymmenesviides luku.\n\n\nHerätessäni aamulla panin itseni kovalle. Tällä tavallako minä aioin\ntäyttää Martinin äidille antamani lupauksen ja noudattaa isä Danin\nneuvoa?\n\n\"Minun täytyy olla varovaisempi\", puhelin itselleni. \"Minun täytyy\nankarammin vartioida itseäni.\"\n\nKirkonkellot alkoivat soida, ja päätin mennä messuun. Halusin mennä\nyksinäni, mutta koska sydämessäni nurisin joka hetkestä, jota en\nsaanut Martinin seurassa viettää, niin olin miltei iloinen, kun\nmennessäni budoaariin rukouskirja kädessäni tapasin hänet papereilla\npeitetyn pöydän ääressä istumassa ja kuulin hänen sanovan:\n\n\"Halloo! Katsopas näitä kirjeitä ja sähkösanomia! Niin pyhäpäivä kuin\nonkin, on minun niihin vastattava!\"\n\nKirkkomme oli pieni kappeli mieheni tilusten syrjäpuolella. Se\noli ollut vuosisatoja laiminlyötynä, kun paha lordi Raa sen avasi\nuudelleen oman kylänsä väestölle. Oli niin herttaista nähdä näiden\nmaalaisten hartaina polvistuvan ja nousevan, vieläpä kuunnella heidän\nkarkeita ääniäänkin, kun he yhtyivät Gloriaa veisaamaan.\n\nEvankeliumin lukua seurasi saarna, jonka tekstinä olivat sanat: \"Älä\njohdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta.\"\n\n\"Varokaa lihan kiusauksia, lapset\", sanoi nuori pappi, joka oli\nmieheni ajurin veli. \"Paholainen on hyvin kavala, ei vain ylpeytemme\nja menestyksemme aikana, vaan myöskin suruissamme ja ahdistuksessamme\nhän alati odottaa ja vartioi, milloin saisi meidät viekoitelluksi\nkiusaukseen ja lankeemukseen.\"\n\nMuistellessani edellisen illan mielenliikutusta rukoilin palavasti\nitselleni voimaa välttää kiusauksia ja tulla synnistä varjelluksi.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä palasin kotiin keskipäivän kirkkaassa\npäivänpaisteessa. Mutta puolitiessä kohtasin Martinin, joka\ntuli minua noutamaan. Hän oli avopäin ja flanellivaatteissa, ja\nnäytti minusta tällä hetkellä niin hyvältä, niin vahvalta ja niin\nkykenevältä suojaamaan naista vaaroilta, että kirkossa saamani\nopetukset ja siellä tekemäni päätökset tuntuivat valuvan sydämestäni\nyhtä sukkelasti kuin merenrannan kuiva santa valuu sormien lomitse.\n\n\"Halloo!\" huusi hän tapansa mukaan. \"Ajatteles, kuinka hauskaa on\nollut viettää tämä ihastuttava aamu kirjeiden ja sähkösanomain\nkirjoittamisessa! Mutta nyt en uhraa minuuttiakaan mihinkään muuhun\nkoko taivaankannen alla kuin sinun seuraasi!\"\n\nJos maailmassa oli olemassa ketään naista, joka olisi voinut\nvastustaa tätä tervehdystä, en ainakaan minä ollut se nainen, ja\nvaikka olin hiukan hämilläni, olin hyvin onnellinen.\n\nAstuessamme kotiinpäin juttelimme isästäni ja hänen äkillisestä\nsairaudestaan, sitten hänen äidistään ja eilisestä kohtaamisestamme\nja lopulta juttelimme jokapäiväisistä asioista, kuten ilmasta, joka\noli ollut pitkällistä poutaa ja saattoi päättyä vedenpaisumukseen.\n\nJonkinlaisesta yhteisestä sopimuksesta emme kertaakaan edes\nkosketelleet ajatustemme keskipistettä avioliittoani ja sen\nonnettomia seurauksia, -- mutta Martinin ääni oli lempeä ja\nhyväilevä, hän asteli hyvin likellä minua, ja milloin vain katsahdin\nhäneen, huomasin hänen tarkastavan minua hymyillen.\n\nAamiaisen jälkeen menimme puutarhaan ja kävimme istumaan vastapäätä\nhuoneitani olevaan lehtimajaan, ja hän levitti merikartan\npuutarhapöydälle, ja osoittaen punaista viivaa siinä hän sanoi:\n\n\"Katsos, tässä käy uuden retkikuntamme suunta, jos Jumala suo.\"\n\nHän puheli kauan aikaa, kapteenistaan ja laivaväestään,\ntieteellisistä apulaisistaan, jotka olivat ilmoittautuneet\nvapaaehtoisiksi hänen retkelleen, aeronauttisista varustuksistaan,\nreistään ja suksistaan, mutta mistä hän puhuikin -- vaikkapa vain\nkoiristaan ja niiden ravinnosta -- niin oli ääni aina lempeä ja\nhyväilevä, ikäänkuin hän olisi lausunut minulle lemmensanoja ja\nkaikkea herttaista, mitä mies voi naiselle lausua.\n\nHetken kuluttua tapasin itseni vastaamassa samaan nuottiin, ja\nsilloinkin kun sanoin jotain aivan jokapäiväistä, tuntui kuin olisin\nlausunut hänelle kaikkea herttaista, mitä nainen voi miehelle lausua.\n\nNäin istuimme kauan aikaa, ja hetki hetkeltä suhteemme tuntui käyvän\nvaarallisemmaksi, kunnes lyhenevän syyspäivän suloinen, viettelevä\nhämäryys alkoi pelottaa minua, ja syyttäen päänkivistystä tein lähtöä\nsisään.\n\nHän saattoi minut kiviportaita ylös budoaariin, ja siellä hän\nhuoneeni ovella äkkiä tarttui kumpaankin käteeni ja suuteli niitä\nkiihkeästi.\n\nVeret karahtivat poskilleni, ja minut valtasi miltei vastustamaton\nhalu tehdä jotain samanlaista. Mutta masentaen tunteeni, pujahdin\nsukkelasti makuuhuoneeseeni, suljin oven, vedin akuttimet ikkunain\neteen ja istuin sitten kasvot käsieni varassa kyselemässä itseltäni,\nsaattoiko todella olla totta (kuten minua oli opetettu uskomaan),\nettä luontomme oli paha ja että aistimme houkuttelivat meitä alati\nomaa häviötämme kohti.\n\nUseita tunteja istuin näin pimeässä rakkauteni ja uskontoni välisessä\nkamppailussa, ja sitten Price tuli pukemaan minua päivälliselle, ja\nhänen juoruava suunsa oli pian täydessä vauhdissaan.\n\n\"Miehet ovat sellaisia lapsia\", virkkoi hän; \"he eivät voi olla\npuhumatta tunteistaan, ei tottakaan.\"\n\nKävi ilmi että minun sulkeuduttuani sisään, Price oli antautunut\npuheisiin Martinin kanssa, ja huomasin, että hän oli hyvin kiihkeä\nkertomaan minulle, mitä Martin oli minusta sanonut.\n\n\"Alussa puheltiin teidän terveydestänne ja muuttuneesta\nulkonäöstänne, armollinen rouva. 'Eikö teistäkin emäntänne näytä\nsairaalta?' sanoi hän. 'Hiukan kyllä', sanoin minä. 'Mutta ei hänen\nruumiinsa ole niinkään sairas, sydän se tässä enemmän kärsii', sanoin\nminä.\"\n\n\"Sitä sinä tietysti et sanonut, Price?\"\n\n\"No enhän voinut sitä olla sanomatta, kun se kerran on totta, vai\nmitä?\"\n\n\"Mitä hän siihen vastasi?\"\n\n\"Ei hän silloin mitään sanonut, armollinen rouva, mutta kun sanoin:\n'Näettekös, sir, armollinen rouva on sidottu mieheen, jota hän\nei rakasta', sanoi hän: 'Kuinka hän sitä voisi, pikku raukka?'\n'Vielä pahempi', sanoin minä, 'että hänen miehensä rakastaa toista\nnaista.' 'Se houkkio! Missä hänen silmänsä sitten ovat?' sanoi hän.\n'Vielä pahempi', sanoin minä, 'hän rehentelee hänelle kursailematta\nuskottomuudellaan.' 'Se heittiö!' sanoi hän, ja hänen kasvonsa\nnäyttivät niin raivokkailta, kuin olisi häntä haluttanut karata hänen\narmonsa kimppuun ja tukahuttaa hänet. 'Miksei hän lähde sen miehen\nluota?' sanoi hän. 'Sitähän minäkin sanon, mutta hänen uskontonsa\non esteenä', sanoin minä. 'Jumala häntä silloin auttakoon, sillä\nsiihen ei löydy mitään apua', sanoi hän. Mutta kun näin hänet niin\nalakuloisena, sanoin: 'Mutta me naiset tottelemme aina sydäntämme\najan pitkään.' 'Niinkö luulette? sanoi hän. 'Olen siitä varma',\nsanoin minä, 'mutta jonkun täytyy meitä auttaa', sanoin minä. 'Onhan\nhänellä isänsä', sanoi hän. 'Isästä ei ole mitään apua tällaisissa\ntapauksissa', sanoin minä, 'ei varsinkaan semmoisesta isästä,\njoka kuuluu armollisella rouvalla olevan. Ei,' sanoin minä, 'joku\ntoinen se pitää olla -- joku, joka pitää hänestä niin paljon, että\nuskaltaa vaikka mitä hänen tähtensä, ja joka ymmärtää vallata hänet\nja saattaa hänet tekemään mikä on parasta hänelle, pitipä hän siitä\ntai ei. Niin, jos joku sentapainen tulisi armollisen rouvan luo ja\nvapauttaisi hänet hänen huolistaan', sanoin... 'Kyllä sellainen\ntulee', sanoi hän. 'Olkaa huoleti siitä. Kyllä se tulee', sanoi hän\nja sitten hän alkoi astella edestakaisin.\"\n\nPrice kertoi minulle juttunsa niin tyytyväisenä, kuin hän olisi\nminulle kertonut sanomista hauskimman, mutta minua värisytti ajatus,\nettä Martin olisi ilmaantunut elämääni hallitsemaan minua, ottamaan\nminut omakseen ja pakottamaan minua tekemään, mitä olin luvannut isä\nDanille ja hänen äidilleen olla tekemättä.\n\nMutta olipa tässä ajatuksessa salaista iloakin, ja jokainen nainen\ntietää, mitä tarkoitan sanoessani, että sydämeni jyskytti kovasti\nrajusta mielihyvästä tietäessäni kuuluvani jollekin, kun palasin\nbudoaariin, missä Martin odotti minua päivälliselle. Siellä minua\nodotti suuri yllätys. Martin seisoi selin takkaan, ja huomasin ensi\nhetkellä, että äskeiset tunnit olivat saaneet aikaan hänessä saman\nmuutoksen kuin minussa.\n\n\"Halloo! Hiukan virkeämpi jo?\" huudahti hän, mutta hän oli nyt\nkylmä, miltei kartteleva, ja hänen sydämellisessä äänessäänkin oli\nhermostunut sävy.\n\nVaikken ensin voinut sitä käsittää, ymmärsin hetken kuluttua, että\nolimme kumpikin saavuttaneet sen kohdan, jonka sivu ei saattanut\nkulkea koskettelematta elämämme järisyttävimpiä tosiseikkoja --\navioliittoani ja kaikkea mikä siihen sisältyi.\n\nPäivällisen aikana juttelimme hyvin vähän. Hän näytti tahallisesti\nvälttävän katsettani. Mutta toisinaan, kun hän arveli minun\nhuomioni olevan muualla, tunsin hänen kiinteästi tähystelevän minua\nkyselevällä, miltei rukoilevalla katseella. Hänen hermostuneisuutensa\ntarttui minuunkin. Tuntui melkein kuin olisimme pelänneet toisiamme\nja tunteneet häälyvämme turmiollisten paljastusten partaalla.\n\nKun päivällinen oli syöty, pöytä korjattu ja palvelijat menneet,\nen voinut kauemmin kestää tätä jännitystä, vaan pannen syyksi\nkirjeenkirjoittamisen arvoisalle äidille, kävin istumaan\nkirjoituspöytäni ääreen, jolloin Martin sytytti sikarin ja sanoi\nlähtevänsä kanervikolle hiukan tuuloittelemaan.\n\nKuuntelin hänen poistuvia askeleitaan, kunnes ne sekaantuivat\nnousuveden loiskinaan ja huuhteluun ja viimein tykkänään haihtuivat\netäisyyteen. Nousin kirjoituspöytäni äärestä ja astuen parvekkeen\novelle silmäilin ulos pimeyteen. Ilta oli ihana, surunvoittoinen,\nmieltä masentava. Kuuta ei näkynyt, mutta tummansininen taivas oli\ntäynnä tähtiä. Puutarhasta kohosi näkymättömien kukkien ja kypsyväin\nhedelmien tuoksu. Ei kuulunut tuulenhenkäystä, ei lehtien rapinaa, ja\nviimeinen iltalintukin oli vaiennut. Luonnon suuri soittokunta oli\nääneti, vain rotkossa virtaavan veden solina ja ikuisen meren syvät\näänet häiritsivät hiljaisuutta.\n\n\"Mitä on minun tehtävä?\" kyselin itseltäni.\n\nMartinin mentyä aloin ymmärtää häntä. Hänen vaitiolonsa oli\npaljastanut minulle hänen sydämensä paremmin kuin mitkään puheet.\nKuin korkea, uhkaava vuori näyttäytyi hänelle se tosiseikka, että\nminä olin naimisissa oleva nainen, ja kunniallisena miehenä hän\nkoetti pysyä horjumattomana.\n\n\"Mahtaa hänkin kärsiä\", sanoin itsekseni.\n\nTämä oli aivan uusi ajatus minulle, ja se viilsi sydäntäni.\n\nKun se ensin välähti mieleeni, ajattelin rientää hänen luokseen ja\nheittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten minua taas halutti juosta\nhäntä pakoon.\n\nKaksi mieletöntä tekoa oli minulla vastassa -- pitikö minun rikkoa\nvihkivalani vai pitikö minun murtaa sen miehen sydän, joka minua\nrakasti?\n\n\"Oi, mitä on minun tehtävä?\" huokailin jälleen.\n\nTahdoin häntä jäämään, tahdoin häntä lähtemään; en tietänyt mitä\ntahdoin. Lopulta muistin, että hänen oli määrä lähteä kahden päivän\nkuluttua, ja vakuuttelin itselleni:\n\n\"Niin kauan kyllä kestän.\"\n\nMutta kun olin tullut tähän päätökseeni, ei se minua lohduttanutkaan,\nkuten olin otaksunut, vaan poltti rinnassani kuin tulinen rauta.\n\nVain kaksi päivää, ja sitten hän olisi poissa, kenties ikuisiksi\najoiksi minulta kadonnut. Vaadittiinko minulta tätä uhrausta? Se oli\nkauheata!\n\nHuoneessa oli piano, ja saadakseni vahvistusta ja lohdutusta\nvaivassani, kävin istumaan sen eteen ja rupesin soittamaan ja\nlaulamaan. Lauloin \"Ave Maris Stella\".\n\nLaulelin itsekseni, ja siksipä alussa lauloin hyvin hiljaa -- niin\nhiljaa, että ääneni vieno kuiskaus tuskin kajahti ulkopuolelle\nhuonetta --\n\n    \"Terve, meren tähti,\n    terve, taivaan portti.\"\n\nMutta sydämeni oli täynnä, ja kun tulin sanoihin, jotka aina syvimmin\nliikuttivat minua:\n\n    \"Neitsyt, pyhä, puhdas,\n    turvaasi meit' ota --\"\n\nniin ääneni mahtoi tietämättäni paisua laajaksi liikkumattomassa\nilmassa, kunnes se ehkä saavutti Martinin hänen samoellessaan\npimeällä kanervakankaalla ja kuului hänen korviinsa kutsuvana huutona.\n\nEn voi sanoa. Tiedän vain, että kun sortuvalla äänellä pääsin lauluni\nloppuun ja otsani oli painunut koskettimille eikä ilmassa kuulunut\nmuuta ääntä kuin meren kaukainen kohina, kuulin jonkun kutsuvan minua\nhellällä, värähtävällä äänellä: \"Mary!\"\n\nHän se oli. Menin parvekkeelle, ja siellä hän oli nurmikolla sen\nalapuolella. Huoneesta tuleva valo lankesi hänen ylleen, enkä\nkoskaan ennen ollut nähnyt hänen voimakkailla kasvoillaan niin syvää\nmielenliikutusta.\n\n\"Tule alas\", virkkoi hän. \"Minulla on jotain sinulle sanottavaa.\"\n\nEn voinut vastustaa häntä. Hän oli herrani. Minun oli toteltava.\n\nTullessani portaitten alapäähän hän tarttui käteeni, enkä tietänyt\nminunko käteni vapisi vai hänen. Hän vei minut nurmikon yli\nhuonettani vastapäätä olevaan lehtimajaan. Lauhkeassa, äänettömässä\nyössä saatoin kuulla hänen askeleensa turpeella ja hameeni kahinan\nruohikossa.\n\nKävimme istumaan, ja hetkeen hän ei puhunut mitään. Sitten\ntulvailivat sanat kiihkeinä hänen hauliltaan.\n\n\"Mary, en ollut aikonut sanoa mitä nyt sanon, mutta en voi tehdä\ntoisin. Sinä olet onneton, enkä voi seisoa katsomassa, kuinka sinua\nkohdellaan pahoin. En voi enkä tahdo sitä tehdä.\"\n\nYritin vastata jotain, mutta kurkkuuni pisti, enkä saanut puhutuksi.\n\n\"Puuttuu vain parisen päivää, ennenkuin minun on lähdettävä matkaan,\nmutta näissä muutamissakin päivissä saa jotain tehdyksi, ja ellei\naika riitä, viivytän matkaani tai siirrän sen toistaiseksi tai\nlähetän jonkun sijaisekseni, sillä en voi lähteä tieheni ja jättää\nsinua tähän tilaan.\"\n\nYritin sanoa, ettei hän saisi tehdä sitä, tapahtuipa minulle mitä\ntahansa, mutta en vieläkään saanut puhutuksi.\n\n\"Mary, tahdon auttaa sinua. Mutta sen voin tehdä vain siinä\ntapauksessa, että suot minulle oikeuden siihen. Ei saa kukaan\nminusta sanoa, että tunkeudun sotkemaan asioita, joissa ei minulla\nole mitään tehtävää. Onhan sinun läheisyydessäsi kylliksi ihmisiä,\njotka olisivat liiankin kärkkäät sitä tekemään -- ihmisiä, jotka ovat\nsinulle sukua veren ja lain siteillä.\"\n\nTiedän, mihin hän tähtäsi, sillä hänen äänensä värähteli korvissani\nkuin jousen jänne.\n\n\"On vain yksi laji oikeutta, joka on yläpuolella veren oikeutta, ja\nsinä tiedät mikä se on.\"\n\nSilmäni kävivät niin himmeiksi, että tuskin saatoin nähdä kasvoja,\njotka olivat niin lähellä omia kasvojani.\n\n\"Mary\", sanoi hän. \"Minä olen aina sinusta pitänyt. Varmaan sinä\ntiedätkin. Jumalan pyhien kautta vannon, ettei ole koskaan ollut\nmuita tyttöjä minulla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minun olisi\nehkä pitänyt se sinulle ennen ilmoittaa, ja olinkin aikeissa tehdä\nsen, kun tapasimme toisemme Roomassa. Mutta se ei minusta ollut\nrehellistä, enkä voinut taivuttaa itseäni sitä tekemään.\"\n\nHänen intohimoinen äänensä katkesi. Luulin sydämeni murtuvan.\n\n\"Tein kaikki, mitä saatoin tehdä, mutta se ei johtanut mihinkään, ja\nnyt sinä olet täällä ja olet onneton, ja minä tahdon auttaa sinua,\npelastaa sinut, temmata sinut pois tästä kammottavasta asemasta,\nennenkuin lähden. Salli minun tehdä se. Anna minun toimia ja puhua\npuolestasi, sillä oikeudella, jonka annat sille, josta pidät\ntarpeeksi salliaksesi sen.\"\n\nTiesin, mitä se merkitsi. Tiesin hoipertelevani äkkisyvänteen\npartaalla, ja pelastaakseni itseni koetin ajatella isä Dania,\nMartinin äitiä, omaa äitiäni, ja kun en voinut puhua, kokosin voimani\nrukoukseen.\n\n\"Älä sano ettet voi. Jos sen sanot, niin menen matkaani murheellisena\nmiehenä. Minä menen päällepäätteeksi heti paikalla -- tänä iltana,\nviimeistään huomisaamuna, sillä sydämeni vuotaa verta katsoessani\nsinuun, enkä voi kauemmin viipyä täällä katselemassa kärsimyksiäsi.\nSe ei ole enää kärsimystä -- se on helvettiä.\"\n\nJa silloin tuli tuo vastustamaton, rusentava, väistämätön hetki.\nMartin anasti oikean käteni ja sanoi värähtelevällä äänellään:\n\n\"Mary... Mary... minä... minä rakastan sinua!\"\n\nEn voinut kuulla enempää. En voinut ajatella enkä rukoilla enkä\nvastustaa kauemmin. Katkera kamppailu oli lopussa. Ennenkuin tiesin\nmitä olin tekemässä, annoin pääni vaipua hänen rinnalleen, ja ilon\nhuudahduksella hän sulki minut syliinsä.\n\nMinä olin hänen. Omansa hän oli ottanut. Kaikki muu tuntui hupenevan\nrakkautemme läheisyydessä. Me kaksi yhdessä -- siihen sisältyi\nkaikki. Maailma ja maailman lait, Kirkko ja Kirkon käskyt haihtuivat,\nunohtuivat, katosivat.\n\nHetken aikaan minä tuskin hengitin. Olin vain tietoinen siitä,\nettä pääni yläpuolella Martin puheli jotain, jossa tuntui saapuvan\nkuuluvilleni hänen sydämensä syvät ja ihmeelliset kuiskaukset.\n\n\"Totta siis! Se on totta, että rakastat minua! Niin, se on totta!\nSe on totta! Ei kukaan saa sinua enää loukata. Ei koskaan enää! Ei,\nkautta taivaan Herran!\"\n\nJa sitten äkisti -- yhtä äkisti kuin päihtymyksen hetki oli minut\nvallannutkin -- heräsin siitä. Jokin mitätön asia herätti minut.\nTuskin tiedän, mitä se oli. Kenties se oli vain käkikellon kukunta\nhuoneessani. \"Mitä me teemme?\" sanoin.\n\nKaikki oli valahtanut takaisin eteeni -- avioliittoni, isä Danin\nvaroitus, lupaukseni Martinin äidille. \"Missä me olemme?\" kysäisin.\n\n\"Hiljaa! Älä puhu\", virkkoi Martin. \"Tänä iltana älkäämme ajatelko\nmitään -- ei mitään paitsi rakkauttamme.\"\n\n\"Älä puhu sellaista\", vastasin. \"Me emme ole vapaat rakastamaan\ntoisiamme\", ja pyrkien vapaaksi hänen syleilevistä käsivarsistaan\nhuudahdin sitten:\n\n\"Jumala minua auttakoon! Jumala antakoon minulle anteeksi!\"\n\n\"Odota!\" sanoi Martin yhä pidellen minua. \"Tiedän mitä tunnet,\nenkä minä ole se mies, joka tahtoisin riistää tytöltä hänen\ntunnonrauhansa. Mutta minun täytyy kysyä sinulta yksi kysymys. Jos\n_olisit_ vapaa, voisitko silloin rakastaa minua?\"\n\n\"Älä kysy. Minä en saa vastata.\"\n\n\"Sinä saat ja sinun täytyy\", sanoi Martin. \"Voisitko?\"\n\n\"Voisin.\"\n\n\"Se riittää -- riittää ainakin täksi illaksi. Älä pelkää. Kaikki on\npäättyvä hyvin. Mene huoneeseesi nyt.\"\n\nHän auttoi minut jaloilleni ja talutti minut parvekkeen portaille, ja\nsiellä hän suuteli kättäni ja päästi minut menemään.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi hän hiljaa ja hellästi.\n\n\"Hyvää yötä!\" vastasin.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, puhdas, suloinen tyttöni!\"\n\nSeuraavana hetkenä olin huoneessani ja heittäydyin päistikkaa\nvuoteelleni. En nähnyt missään toivon sädettä ja nyyhkytin pakahtuvan\nsydämeni täydeltä ajatellessani, mitä olisi voinut tapahtua, elleivät\nuskontoni lait olisi olleet niin armottomat ja kohtaloni kulku niin\njulma.\n\n\n\n\nKuudeskymmeneskuudes luku.\n\n\nSeuraavana aamuna, maanantaiaamuna, kun minä huoneessani söin\naamiaista, lähetti Martin minulle sanan Pricen kautta, että hän aikoi\nmennä rotkoon ja tahtoi tietää, tulisinko mukaan.\n\nTiesin hyvin, mitä se merkitsi. Hän halusi kertoa minulle, mihin\ntoimenpiteisiin hän aikoi ryhtyä avioeroani varten, ja sydämeni\nvapisi ajatellessani, mikä vastaus minulla oli hänelle annettavana --\nettä avioero oli minulle kaikissa olosuhteissa aivan mahdoton.\n\nVaikka olin omasta puolestani onneton, niin olin vieläkin\nonnettomampi Martinin puolesta. Tuntui kuin olisin ollut tuomari,\njonka oli lausuttava hänelle tuomionsa -- annettava hänen\nkalleimmille toiveillensa tuskallinen kuolema.\n\nSaatoin kuulia hänen nurmikolla juttelevan ja nauravan Tommy toverin\nkanssa (jonka isäni oli lähettänyt linnan puutarhaa hoitamaan) kuten\nloma-ajastaan nauttiva koulupoika, ja kun astuin portaita alas hänen\nluokseen, tervehti hän minua ilon huudahduksella, joka raskaasti\nkoski sydämeeni.\n\nTiemme rotkoon kulki niityn läpi, missä kaste oli tiheä, ja koska\nkenkäni olivat ohuet, tahtoi Martin hilpeässä mielentilassaan kantaa\nminut niityn poikki, ja vain vaivoin sain hänet siitä estetyksi.\n\nItse rotko sinne tullessamme (sitä sanottiin Raan rotkoksi) oli\nsinä päivänä melkein julman ihana, ja muistaessani mikä tehtävä\nminulla tulisi olemaan siellä, ajattelin, etten milloinkaan saisi\nsitä mielestäni poistetuksi -- sen uinailevaa puolihämärää, joka\nmuistutti laajaa tuomiokirkkoa, sen riippuvain oksain muodostamaa\ntiheää kaarta, jonka lävitse aamuauringon säteet tulvivat viistosti\nkuten kleristeriumin ikkunoista, sen ylhäällä rapisevia lehtiä ja\nalhaalla virtaavaa vettä, kummallakin puolella lintujen viserrystä,\njoka kuului kuin kaukaisen kuoron laulu.\n\nKaksi tai kolme kertaa, astuessamme rotkoa pitkin satamaa (Raan\nsatamaa) kohti, joka oli sen merenpuolisessa päässä, laski Martin\npilaa kasvojeni muka teennäisestä vakavuudesta, ja silloin ei\nauttanut muu kuin hymyillä, vaikka en käsitä, miten minun onnistui se\ntehdä, kun joka toinen minuutti olin itkuun purskahtaa.\n\nKun tulimme sataman suuhun, missä rivi pieniä, keskenkasvuisia\ntammipuita reunusti rantaa, sanoi Martin:\n\n\"Käykäämme tähän istumaan.\"\n\nMe istahdimme kaltevalle rannalle, ja hyönteisten tikittäessä\nruohikossa, mehiläisten suristessa ilmassa, merilintujen kirkuessa\ntaivaalla katselimme aavaa merta edessämme ja pientä lahtea\nalapuolellamme, missä nousuvesi juuri oli laskemassa, jättäen\njälkeensä mustan juovan merikaislaa.\n\nHuvilaiva kulki siinä samassa sivu liehuvine lippuineen ja\nlevitettyine suojapeitteineen. Kansi oli mustanaan huviretkeilijöitä,\nja torvisoittokunta soitti iloista marssia. Niin pian kuin se oli\npyyhkäissyt sivu, sanoi Martin:\n\n\"Minä olen ajatellut sitä asiata, Mary, mihin toimenpiteihin on\nryhdyttävä ja muuta sellaista, sillä meidän on tietenkin kaikkein\nensimäiseksi saatava avioero.\"\n\nEn vastannut mitään ja koetin olla häneen katsomatta kiinnittämällä\nsilmäni mereen.\n\n\"Onhan sinulla riittävästi todistuksia, ja ellei ole, niin onhan\nmeillä Price -- hänellä kyllä on. Ja koskapa olet antanut minulle\noikeuden puhua puolestasi, rakas, niin aion ensiksi puhutella isääsi.\"\n\nÄnkytin varmaankin jonkin käsittämättömän vastauksen, sillä\nymmärtämättä minua hän vastasi:\n\n\"Oh, kyllä tiedän, siinä on kova pähkinä halkaistavana. Häntä ei\nhaluta kuulla, mitä minulla on sanottavana, mutta hänen _on_ se\nkuultava. Ja oli miten oli, sinä olet sittenkin hänen tyttärensä, ja\njos hänellä on hiukankaan säälintunnetta...\"\n\nVarmaankin yritin jälleen puhua, sillä hän sanoi:\n\n\"Niin kyllä, hän on sairas, mutta hänhän voi jättää sen Curphyn\ntehtäväksi, ja oikeus pitää huolen lopusta.\"\n\nEn voinut sallia hänen enää jatkaa ja niinpä sain kuuluville, että\nolin jo tavannut isääni.\n\n\"Ja puhutellut häntä tästä asiasta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi?\"\n\nKerroin hänelle, mitä katsoin voivani kertoa keskustelustamme, sillä\nminua hävetti toistaa sitä.\n\n\"Sepä sentään aika paksua\", virkkoi Martin. \"Asian ydin on se,\nettä sinä lakkaisit olemasta lady Raa, ja se olisi kova isku hänen\nylpeydelleen. Silloin hän ei enää voisi ajatella suvun perustamista,\nja se tuhoaisi hänen suunnitelmansa. Yhdentekevä. Voimmehan itsekin\nantaa sen Curphyn tehtäväksi.\"\n\n\"Mutta olen puhutellut herra Curphyä myös.\"\n\n\"Ja mitä _hän_ sitten sanoi?\"\n\nKerroin hänelle, mitä asianajaja oli sanonut, ja hän oli kauhuissaan.\n\n\"Herra Jumala! Miten järjetöntä! Ja päälliseksi Englannissa!\nMutta ole huoleti! On olemassa toisia maita, missä tätä jäännöstä\nbarbaarisilta ajoilta ei enää ole olemassa. Sinne voimme mennä.\nTavalla tai toisella on sinulle ero hankittava.\"\n\nHetkeni löi. En voinut enää kätkeä häneltä totuutta.\n\n\"Mutta Martin\", sanoin, \"minun on mahdotonta saada avioeroa -- aivan\nmahdotonta.\"\n\nJa sitten kerroin hänelle, että olin käynyt puhuttelemassa\npiispaakin, ja hän oli minulle ilmoittanut, mitä olin ennenkin\ntietänyt, vaikka kiusauksen hetkinä olin sen unohtanut, että\nkatolinen kirkko ei salli avioeroa minkäänlaisissa olosuhteissa,\nkoska Jumala laati avioliiton eikä kukaan ihminen niinmuodoin voinut\nsitä purkaa.\n\nMartin kuunteli tarkasti, ja hän oli niin harras joka sanalle, että\nhän kohosi ylös polvistuvaan asemaan viereeni, joten hänen kasvonsa\njoutuivat vastatusten minun kasvojeni kanssa.\n\n\"Mutta Mary, rakas Maryseni\", virkkoi hän, \"ethän tarkoita, että\ntuollaiset vaikuttimet voisivat merkitä mitään meille.\"\n\n\"Minä olen katolilainen -- voinko muuta tehdä?\" vastasin.\n\n\"Mutta ajattelehan -- rakkaani, rakas tyttöseni, kuinka kieroa,\nkuinka nurinkurista se on tällaisessa tapauksessa kuin on sinun?\nJumalako avioliittosi laati? Sinun? Jumalako sinut naitti tuolle\ntunnetulle irstailijalle? Voitko todella uskoa sitä?\"\n\nHänen silmänsä leimusivat. En uskaltanut häneen katsoa.\n\n\"Ajattelehan toki. Sanotaan, ettei katolinen kirkko salli mitään\navioeroa, niinhän? Mutta mitä puhetta se on? Siveellisessä\nmerkityksessähän sinä jo olet erotettu vaimo. Senhän oivaltaa\njokainen, jolla on jonkin verran järkeä päässä. Kun sinä menit\nnaimisiin tämän miehen kanssa, niin hän teki sopimuksen sinun\nkanssasi, ja hän on rikkonut sopimuksensa, eikö ole? Missä se sopimus\nsiis nyt on? Sitä ei enää ole olemassa. Miehesi on hävittänyt sen?\"\n\n\"Mutta eikö avioliitto eroa kaikista muista?\" kysyin.\n\nJa sitten koetin selvitellä hänelle, mitä piispa oli sanonut\navioliittosopimuksesta, että sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun,\nkoska Jumala itse oli osallisena siinä.\n\n\"Mitä?\" huudahti hän. \"Jumalako osallisena sellaisessa avioliitossa\nkuin sinun? Rakas tyttöseni, mietihän hiukan! Ajattele, mitä\navioliittosi on ollut -- sitä ylpeyttä, turhamaisuutta ja\nvoitonhimoa, josta se lähti, sitä pakkoa, jonka alaisena sinä olit,\nja kaikkea siihen liittyvää häpeää ja kärsimystä ja viheliäisyyttä ja\nsyntiä! Oliko Jumala osallisena tällaisen avioliiton rakentamisessa?\"\n\nKuohuvin mielin hän nousi seisaalleen, astui pari askelta eteenpäin\nja tuli sitten takaisin luokseni.\n\n\"Ajattele, mitä se merkitsee, ellei avioliittoasi pureta. Se\nmerkitsee, että sinun täytyy yhä eteenpäin elää tämän miehen kanssa,\njonka elämä on niin huono. Vuosikausia, niin kauan kuin elämäsi\nkestää, sinun täytyy sallia hänen nöyryyttää, häväistä ja turmella\nsinua seurallaan, tovereillaan ja esimerkillään, kunnes hän on\nraastanut sinut alas, alas, alas siihen liejuun, missä hän itse elää,\nja sinä olet saastutettu sieluusi asti. Tätäkö Kirkko sinulta vaatii?\"\n\nMieleni oli kovasti järkytetty. Ehkäpä minua halutti uskoa, mitä\nMartin minulle saneli; ehkäpä olin liian tietämätön hänelle\nvastaamaan, mutta en voinut sille mitään, että Martinin selvä järki\nmuutti mielestäni tuhaksi ja tomuksi kaiken, mitä isä Dan ja piispa\nolivat minulle sanoneet.\n\n\"Mitä minun sitten on tehtävä?\" kysyin.\n\nOlin huomaavinani, että hänen kasvonsa värähtelivät. Hän nousi\njälleen seisomaan ja seisoi edessäni hetken aikaa mitään puhumatta.\nSitten hän lausui silminnähtävällä ponnistuksella:\n\n\"Ellei kirkkosi salli sinun erota miehestäsi, ja ellet voi mennä\nnaimisiin ilman sitä, silloin...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"En aikonut sitä ehdottaa... Jumala tietää, etten aikonut... mutta\nkun nainen... kun nainen on pakotettu lemmettömään avioliittoon,\njoka on puristaa sielun ulos hänestä, eikä hänen Kirkkonsa rautaiset\nlait salli hänen vapautua siitä, niin tekeekö hän siinä rikoksen, jos\nhän...\"\n\n\"No?\" kysyin, vaikka tiesin mitä hän pyrki sanomaan.\n\n\"Mary\", sanoi hän hengittäen kovasti ja lyhyeen, \"sinun täytyy tulla\nminun luokseni.\"\n\nMinä huudahdin äkisti tahtomattani.\n\n\"Oh, kyllä tiedän\", sanoi hän. \"Tätä emme olisi tahtoneet. Mutta me\nkatsomme asiata suoraan silmiin. Miksi emme sitä tekisi? Ainakin minä\nsen teen. Ja jos isäsi ja piispa sanovat minulle jotain, niin kyllä\nannan heidän kuulla, mitä ajattelen tästä iljettävästä avioliitosta,\njohon ovat sinut pakottaneet. Mitä sinuun tulee, armas, niin tiedän,\nettä jotain tulet sinäkin kärsimään. Kaikki nuo sovinnaiset ja\nteeskentelevät tekopyhät! Jokainen mies, joka on ostanut vaimonsa, ja\njokainen nainen, joka on myynyt itsensä siveettömyyteen -- heitä on\ntuhatmääriä ympäri koko maailman ja he tulevat koettamaan... kenties\nhe tulevat koettamaan... mutta antaa heidän koettaa. Jos heitä\nhaluttaa polkea henkesi sammuksiin, on heidän ensin kuljettava minun\nylitseni... niin, kautta Jumalan, se on heidän tehtävä!\"\n\n\"Mutta Martin...\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Tarkoitatko että minä... että minä... eläisin... eläisin sinun\nkanssasi olematta naimisissa?\"\n\n\"Sehän on ainoa mahdollisuus, vai mitä?\" virkkoi hän. Ja sitten hän\nkoetti minulle todistaa, että rakkaus on kaikki, ja että jos ihmiset\nrakastavat toisiansa, ei mikään muu ole mitään -- ei uskonnolliset\njuhlamenot, ei yhteiskunnan siveyskäsitteet, ei maailma ja sen\npanettelu.\n\nRatkaiseva hetkeni oli viimein tullut, ja vaikka rakkaus ja sääli\nminua repelivät, oli minun se kohdattava.\n\n\"Martin, minä... minä en voi sitä tehdä\", sanoin.\n\nHän silmäili minua hievahtamatta ja kiinteästi, mutta en uskaltanut\nkohdata hänen katsettansa, sillä tiesin mitä hän kärsi.\n\n\"Pitäisitkö sitä vääränä?\"\n\n\"Pitäisin.\"\n\n\"Syntinä?\"\n\nKoetin sanoa: \"Niin\", mutta vastaukseni sammui kurkkuuni.\n\nSeurasi jälleen hetkinen äänettömyyttä, ja sitten hän virkahti\nvärähtelevällä äänellä, joka melkein ihan masensi minut:\n\n\"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa... eihän?\"\n\nYritin puhua, mutta en saanut ääntä kurkustani.\n\n\"Ajattelin... koskei ollut muuta keinoa päästä tästä hirvittävästä\navioliitosta... mutta jos luulet...\"\n\nHän vaikeni ja tullen lähemmäksi minua, hän sanoi:\n\n\"Otaksun sinun tietävän, mitä tämä tietää sinulle, Mary --. että\nkaiken tämän alennusajan jälkeen, jossa olet elänyt, sinä suljet\nitseltäsi oven puhtaampaan, jalompaan elämään, ja että...\"\n\nEn voinut kestää enempää. Sydämeni ikävöi hänen luokseen, mutta olin\npakotettu puhumaan.\n\n\"Mutta tulisiko siitä mitään puhtaampaa elämää, Martin, jos se alkaa\nsynnissä? Ei, ei! Oh, et tiedä kuinka kovaa on kieltäytyä siitä\nonnellisuudesta, jonka tarjoot minulle. Se on kovempaa kuin koko se\nkurjuus, johon mieheni on minut syössyt. Mutta onnea ei siitä tulisi,\nsillä syntimme olisi aina välillämme. Se olisi aina siinä, Martin\n-- joka päivä, joka yö, niin kauan kuin elämätä kestäisi... Meillä\nei koskaan olisi yhtä ainoata onnellista tuntia. Olen vakuutettu\nsiitä ettei olisi. Minä olisin itse onneton ja minä tekisin sinutkin\nonnettomaksi. Oh, en uskalla! En uskalla! Älä pyydä enää, minä\nrukoilen -- minä vannotan sinua.\"\n\nPuhkesin kyyneliin, eikä kotvaan aikaan meistä kumpikaan puhunut\nmitään. Sitten Martin kosketti käsivarttani ja sanoi niin hellä väre\näänessään, että sydämeni oli pakahtua:\n\n\"Älä itke, Mary. Minä luovun siitä. Huomaan, ettei minulla ole muuta\ntahtoa kuin sinun, rakas. Jos sinä jaksat kestää asiain nykyistä\nmenoa, niin pitäisihän minunkin voida. Tule, palatkaamme sisään.\"\n\nHän kohotti minut seisaalle ja käänsimme askeleemme kotiinpäin.\nLoistava päivä oli synkistynyt meille kummallekin. Nousuvesi oli nyt\nkaukana ulapalla. Sen vaikerrus oli vain etäistä huminaa.\n\n\n\n\nKuudeskymmenesseitsemäs luku.\n\n\nMartinin hellyydestä huolimatta oli minulla epämääräinen pelko, että\nhän vain teeskenteli alistuvansa tahtooni, ja ennenkuin päivä oli\nkulunut loppuun, tuli epäluuloni vahvistetuksi.\n\nPäivällisaikana hän puheli hyvin vahan, ja kun nousimme pöydästä,\nmenimme parvekkeelle ja istahdimme siellä olevalle suurelle\ntammi-istuimelle.\n\nIlta oli taas lauha ja tähdetön ja hyvin pimeä; ilma oli kumea ja\nukkosta ennustava; yökehrääjän hyrinä kajahteli rotkosta, ja kohoavan\nnousuveden kohina oli kuin rumpujen räminä sotamiehen hautajaisissa.\n\nKun olimme käyneet istumaan pimeässä, virkkoi Martin:\n\n\"En tahtoisi loukata sinua jälleen, Mary, mutta ennenkuin lähden,\ntahtoisin päästä selville eräästä asiasta... Ellet voi saada eroa\nmiehestäsi ja ellet... ellet voi tulla minun luokseni... miten\nmeidän silloin käy?\"\n\nKoetin selittää hänelle, että meitä odotti vain yksi asia, ja parhaan\nkykyni mukaan kuvailin hänelle kieltäymyksen henkistä ylevyyttä ja\nihanuutta.\n\n\"Tietääkö se, että meidän on... erottava?\" sanoi hän. \"Sinä\nkulkien omaa tietäsi ja minä omaani... milloinkaan enää tapaamatta\ntoisiamme?\"\n\nMinua värisytti, ja sain vaivoin sanotuksi, että se, mitä meiltä\nnyt ennen kaikkea vaadittiin, oli tunteittemme hallitsemista ja --\nmasentamista.\n\n\"Tarkoitatko, että meidän olisi ne tykkänään tukahutettava?\" virkkoi\nhän.\n\nMinä olin kuin revitty lintu, joka ponnistelee vapaaksi liimasta,\nmutta minun onnistui sanoa, että jos rakkautemme oli rikollinen, niin\noli velvollisuutemme kuolettaa se.\n\n\"Onko se mahdollista?\" sanoi hän.\n\n\"Meidän täytyy rukoilla apua Jumalalta\", vastasin, ja kun hänen\npäänsä oli painuksissa ja minä tuijotin ulos pimeyteen, yritin sanoa,\nettä joskohta hän nyt kärsi, niin hän kyllä pian tointuisi tästä\npettymyksestä.\n\n\"Toivotko minun siitä tointuvan?\" kysäisi hän.\n\nHämmennyin vallan hirveästi, sillä huolimatta kaikesta mitä sanelin,\ntiesin että sydämeni sisimmässä en sitä toivonut enkä voisi toivoa\nsiinä merkityksessä kuin hän tarkoitti.\n\n\"Me olemme toisiamme tunteneet ja rakastaneet kaiken elinaikamme,\nMary -- eikö niin? Minusta tuntuu, ettei milloinkaan ole ollutkaan\nsellaista aikaa, jolloin emme olisi toisiamme tunteneet ja\nrakastaneet. Pitääkö meidän rukoilla Jumalaa, kuten sanot, että\ntulisi aika, jolloin meistä tuntuisi, kuin emme olisi milloinkaan\ntunteneet tai rakastaneet toisiamme.\"\n\nKurkkuani pisti -- en voinut vastata hänelle.\n\n\"Minä en voi\", sanoi hän. \"En koskaan, niin kauan kuin elän. Ei\nmitkään rukoukset voi auttaa minua unohtamaan sinua.\"\n\nEn voinut puhua. En uskaltanut katsella häneen. Hetken kuluttua hän\nlausui sakealla äänellä:\n\n\"Ja sinä... luuletko sinä voivasi _minut_ unohtaa? Luuletko voivasi\nhaihduttaa minut muistostasi rukouksillasi?\"\n\nMinusta tuntui kuin olisi joku minua kurkusta kuristanut.\n\n\"Nainen elää sydämellään, eikö niin?\" sanoi hän. \"Rakkaus on hänelle\nkaikki... kaikki paitsi hänen uskontonsa. Käykö se mahdolliseksi --\ntämä kieltäytyminen... käykö se mahdolliseksi sinullekaan?\"\n\nTunsin käyväni jäykäksi, kuin olisi, kaikki veri vuotanut ruumiistani.\n\n\"Se ei käy. Sinä tiedät ettei se käy. Sinä et koskaan kykene\nrakkaudestasi luopumaan. Se ei ole mahdollista. Se ei ole\ninhimillistä... No niin, mikä siitä seuraa? Jos me emme lakkaa\nrakastamasta toisiamme -- sinä täällä ja minä siellä alhaalla -- niin\ntulemme olemaan aivan yhtä syylliset kirkon silmissä, emmekö?\"\n\nMinä en vastannut, ja hetken kuluttua hän siirtyi aivan likelle minua\nja sanoi melkein kuiskaamalla:\n\n\"Ajattelehan vielä, Mary. Luo yksi ainoa silmäys siihen\nkauhistuttavaan elämään, joka sinua odottaa minun mentyäni. Sinä\nolet ollut naimisissa vuoden... vain vuoden... ja sinä olet\nhirvittävästi kärsinyt. Mutta pahempaa on vielä tulossa. Miehesi\ntöykeä uskottomuus on ollut puistuttava, mutta on olemassa\njotain vieläkin puistattavampaa kuin hänen uskottomuutensa hänen\nhellyytensä. Etkö ole milloinkaan _sitä_ ajatellut?\"\n\nMinä säpsähdin ja kauhistuin, sillä minusta tuntui, kuin olisi\njoku ilmoittanut hänelle elämäni arimman salaisuuden. Tullen vielä\nlähemmäksi hän virkkoi:\n\n\"Anteeksi, rakas. Minä olen velvollinen puhumaan suoraan nyt.\nEllen sitä tekisi, en milloinkaan tulevaisuudessa antaisi sitä\nitselleni anteeksi... Kuuntele! Miehesi on voittava ihastuksensa\ntuohon... tuohon naiseen. Hän viskaa hänet luotaan kuten hän on\nennen viskannut luotaan muutkin samantapaiset naiset. Mitä silloin\ntapahtuu? Hänelle muistuu mieleen, että sinä kuulut hänelle... että\nhänellä on oikeuksia sinuun... että sinä olet hänen vaimonsa ja\nhän sinun miehesi... että tuo inhottava laki, joka kieltää sinulta\ntasa-arvoisen ihmisolennon aseman, antaa hänelle oikeuden laillisen\noikeuden -- pakottaa sinut kuuliaisuuteen. Etkö milloinkaan ole tätä\najatellut?\"\n\nSilmänräpäyksen verran katselimme toisiamme silmiin; sitten hän\nanasti käteni ja puhuen hyvin nopeasti virkkoi:\n\n\"Siinä se elämä, joka sinua odottaa, kun minä olen mennyt -- miehen\nkanssa, jota inhoat... vuodet läpeensä niin kauan kuin elämää kestää...\nhänen kanssaan sinun on oltava samassa talossa, samassa huoneessa...\nsamassa...\"\n\nHuudahdus pääsi huuliltani, ja hän vaikeni.\n\n\"Martin\", sanoin, \"jotain on, jota et tiedä.\"\n\nJa sitten kerroin hänelle -- se työntyi ulos minusta --\nhäveliäisyyteni murtui taistelussa ylevämpää tuskaa vastaan, enkä\ntiedä, ylpeyteni, häpeäni vai rakkauteniko minut pakotti kertomaan\nhänelle, mutta kerroin kuin kerroinkin -- Jumala tietää miten ettei\nsellainen vaara voinut tulla kysymykseen, kosk'en ollut siinä\nmerkityksessä mieheni vaimo enkä koskaan ollut ollutkaan.\n\nValo oli takanani ja kasvoni olivat pimeässä, mutta sittenkin pidin\nne käsieni peitossa, kun änkyttämällä kerroin hänelle hääpäiväni\ntapahtumista ja sopimuksesta, jonka olin tehnyt mieheni kanssa, että\nhän vain silloin jos rakastuisin häneen, vaatisi minulta vaimon\nalistumista.\n\nPuhuessani tunsin, että Martinin silmät olivat minuun kiinnitetyt,\nsillä saatoin tuntea hänen hengityksensä käsieni päällä, mutta\nennenkuin olin päässyt loppuun, hän hypähti pystyyn ja huudahti\nkiihtyneenä:\n\n\"Ja tämä sopimus on pidetty?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Silloin on kaikki hyvin! Älä pelkää! Sinun täytyy tulla vapaaksi.\nTule sisään, niin saat kuulla miten! Tule sisään! Tule sisään!\"\n\nHän veti minut takaisin budoaariin. Minulla ei ollut voimaa vastustaa\nhäntä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta hänen silmänsä\nloistivat. Hän asetti minut istumaan ja kävi itse istumaan pöydälle\nvastapäätä minua.\n\n\"Kuuntele!\" sanoi hän. \"Kun minä ostin laivani luutnantilta, niin me\nallekirjoitimme sopimuksen, todistukseksi kaikille ihmisille, että\nhän antaa minulle laivan ja minä annan hänelle rahat. Mutta ellei hän\nyhtäkaikki olisi antanutkaan minulle laivaa, mitä olisi sopimuksemme\nsilloin ollut. Vain hiukan tuhlattua paperia.\n\n\"Samoin oli avioliittoni laita. Jos se olisi ollut rehellinen sopimus,\nniin olisi vihkiäistoimitus ollut todistuksena Jumalalle, että\naikomuksemme oli elää yhdessä miehenä ja vaimona. Mutta minä en ollut\nsitä tehnyt ja mitä oli silloin vihkiminen? Pelkkä tyhjä juhlameno!\"\n\n\"Sehän on päivänselvää, eikö olekin?\" huudahti hän. \"Minä uhmaan\nkaikkia maailman pappeja, jotka koettavat todistaa sitä vastaan.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"No niin, etkö huomaa, mihin se johtaa? Sinä olet vapaa -- ainakin\njoka tapauksessa siveellisesti vapaa. Sinä voit tulla minun luokseni.\nJa sinun täytyy päälle päätteeksi. En uskalla enää jättää sinua tähän\ntaloon. Minä vien sinut Lontooseen ja turvaan siellä-olosi ja sitten,\nkun palaan Antarktiksesta...\"\n\nHän hehkui ilosta, mutta kylmä käsi oli äkisti tarttunut minuun,\nsillä mieleeni muistui kirkonkirouksen kauhut, sellaisina kuin isä\nDan oli ne kuvaillut.\n\n\"Mutta Martin\", sanoin, \"hyväksyisikö Kirkko sen?\"\n\n\"Mitä sillä väliä, hyväksyykö se vai ei? Omatuntomme olisi puhdas.\nTässä ei silloin voisi olla puhetta synnistä, kuten aamulla lausuit.\"\n\n\"Mutta jos jättäisin mieheni, niin en voisi mennä kanssasi naimisiin,\nvoisinko?\"\n\n\"Kenties et.\"\n\n\"Silloin kai Kirkko sanoisi, että olen syntinen nainen, joka elän\nsyntistä elämää, eikö niin?\"\n\n\"Mutta ethän sinä silti olisi.\"\n\n\"Yhtäkaikki Kirkko sanoisi niin, ja silloin minut suljettaisiin\npois seurakunnasta, ja jos minut suljettaisiin seurakunnasta, niin\nKirkkokin hylkäisi minut, ja jos Kirkko minut hylkäisi... mitä\nminusta silloin tulisi?\"\n\n\"Mutta rakas tyttöseni\", sanoi Martin. \"Etkö huomaa, ettei tämä ole\nensinkään sama asia? Se on vain tyhjä juhlameno. Ja miksi pelkkä\njuhlameno -- vaikkemme voikaan sitä poistaa -- saisi synkistyttää\nnaisen elämän ikuisiksi ajoiksi?\"\n\nSydämeni ikävöi rakkautta, mutta sieluni huusi pelastusta, ja kun en\nvoinut itse keksiä vastausta, niin kerroin mitä isä Dan oli pyytänyt\nminun sanomaan.\n\n\"Isä Dan on pyhimys, ja minä rakastan häntä\", sanoi hän. \"Mutta\nkuinka hän saattaisi käsittää -- kuinka voisi yksikään pappi\nkäsittää tällaista asiaintilaa? Ihmisten laki on sitonut sinut\ntähän heittiöön, mutta Jumalan laki on antanut sinut minulle. Miksi\nsallisimme vihkiäistoimituksen erottaa meidät?\"\n\n\"Mutta se erottaa\", sanoin. \"Emmekä voi sitä muuttaa. Ei, ei, minä en\nuskalla rikkoa Kirkon lakia. Olen heikko, kurja tyttö raukka, mutta\nuskostani en voi luopua.\"\n\nMartin ei puhunut hetkeen mitään. Sitten hän virkkoi:\n\n\"Sinä todella tarkoitat sitä, Mary?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nJa sitten sydämeni syytti minua niin julmasti tästä vastustuksesta,\nettä tartuin hänen käteensä ja pitelin hänen sormiansa kovassa\nkouristuksessa kertoessani hänelle -- mitä en ollut koskaan aikonut\nhänelle kertoa kuinka kauan ja syvästi olin häntä rakastanut, mutta\nettä en sittenkään uskaltanut elää ja kuolla ilman Kirkon lohdutusta.\n\n\"En uskalla! En uskalla!\" sanoin. \"Sydämeni murtuisi, jos sen\ntekisin, ja sitähän et tahdo?\"\n\nHän kuunteli äänetönnä, vaikka hänen säännöttömät kasvonpiirteensä\nkuvastivat hänen sielunsa järkkynyttä tilaa, ja kun olin lopettanut,\ntuli hänen silmiinsä hurja katse ja hän sanoi:\n\n\"Minä olen pettynyt suhteesi, Mary. Ajattelin sinun olevan uljaan ja\npelottoman ja että kaikesta muusta huolimatta tarttuisit käteeni, kun\nnäytän sinulle pelastuksen tien kurjuudestasi.\"\n\nHänen äänensä kävi jälleen sakeaksi. Tuskin jaksoin kestää sitä.\n\n\"Luuletko että _halusin_ tätä sinulle ehdottaa? En. Ei yksikään\nkunnon mies sitä tekisi. Mutta rakastin sinua niin hellästi, että\nmielihyvällä tein sen uhrauksen enkä pitänyt sitä minäkään, jos vain\nvoisin pelastaa sinut iljettävän avioliittosi viheliäisyydestä.\"\n\nSitten hän puhkesi rajuun nauruun ja sanoi:\n\n\"Mutta näyttää siltä kuin ei minua kaivattaisi. Sinä sanot, että\nrakkauteni on synnillinen ja rikollinen ja että se on vaarallinen\nsielullesi. Niinpä saan aikaan vain häiriötä täällä, ja mitä pikemmin\ntäältä lähden, sitä parempi jokaiselle.\"\n\nHän työnsi luotaan käteni, astui parvekkeen ovelle, ja tuijottaen\nulos pimeyteen hän sanoi naurun ja nyyhkytysten välistä:\n\n\"Ellan, sinä et ole sopiva paikka minulle. En voi enää kestää\nnäkyäsi. Ennen olit minulle maailman kallein kolkka, koska olit hänen\nkotinsa, jonka luulin seuraavan minua maailman ääriin, jos tahtoisin,\nmutta erehdyin. Hän rakastaa minua vähemmän kuin mitätöntä, kurjaa\njuhlamenoa ja on valmis uhraamaan onneni vaivaisen paperiliuskan\ntakia.\"\n\nSydämessäni oli kova kapina. En koskaan ollut häntä rakastanut\nniin suuresti kuin nyt. Minun täytyi kovasti ponnistella, etten\nheittäytynyt hänen syliinsä.\n\n\"Yhdentekevää!\" jatkoi hän. \"Olisin yksinkertainen hupsu, jos\nviipyisin kauemmin siellä missä ei minua kaivata. Minun täytyy palata\ntakaisin työhöni. Ja mitä pikemmin sitä parempi. Luulin että tulisin\nlaskemaan päivät, kunnes jälleen olisi palattava kotiin. Mutta ei!\nEnkä enää pidä väliä, tapahtuipa minulle mitä hyvänsä. Kaikki on\nyhdentekevää nyt.\"\n\nHän poistui parvekkeelta päättävä ilme synkillä kasvoillaan, ja\ntuokion verran luulin (osittain toivoen, osittain peläten), että hän\nkaappaisi minut syliinsä ja sanoisi että minun oli tehtävä mitä hän\nvaati, koska minä kuuluin hänelle.\n\nMutta hän vain silmäili minua hetken aikaa äänetönnä, ja puhjeten\nsitten kyynelvirtaan hän kääntyi äkisti ja juoksi ulos talosta.\n\nSanokoon se, jota haluttaa, että hänen kyyneleensä olivat\nepämiehekkäät. Minulle ne olivat vain suuren rakkauden, suuren\nsydämen katkera huudahdus, ja mieleni teki rientää hänen jälkeensä ja\nsanoa: \"Ota minut. Tee minulle mitä tahdot. Minä olen sinun.\"\n\nMutta sitä en tehnyt. Istuin kauan aikaa siinä, mihin hän oli minut\njättänyt, ja menin sitten makuuhuoneeseeni lukiten oven jälkeeni.\n\nEn itkenyt. Joskohta hänen syytöksensä olivat kohtuuttomat ja julmat,\nniin ne tuottivat sittenkin minulle jonkinlaista omituista, rajua\niloa. Tiesin, ettei hän olisi minua loukannut tällä tavalla, ellei\nhän olisi rakastanut minua hulluuteen saakka.\n\n-- Tunnit kuluivat. Price tuli koputtamaan ovelleni kysyen, eikö hän\nsaisi sulkea parvekkeen ovea. Minä vastasin: \"Ei, mene maata.\"\n\nKuulin Martinin askelten kumean poljennon hänen astuessaan nurmella\nedestakaisin. Toisinaan askeleet pysähtyivät ikkunani alla, ja\nsilloin minut valtasi varmuudeksi kohoava tunne, että hän kuunteli\nnyyhkyttäisinkö minä ja että hän siinä tapauksessa olisi murtanut\nauki makuuhuoneeni oven ja tullut sisään.\n\nViimein kuulin hänen astuvan ylös parvekkeen kiviportaita, sulkevan\nja lukitsevan oven ja poistuvan raskain askelin käytävää pitkin omaan\nhuoneeseensa.\n\nPäivä sarasti jo silloin. Kello oli neljä.\n\n\n\n\nKuudeskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nKeskiviikkoaamuna heräsin jonkinlaisessa henkisessä ja ruumiillisessa\nkuumeessa. Kaikki vastakkaiset mielenliikutukset, jotka voivat\nnaista järkyttää hänen taistelussaan rakkauden ja uskonnon välillä,\ntuntuivat virtaavan sieluni läpi -- ilo, tuska, ylpeys, häpeä,\npelko, huumaava ihastus -- niin että päätin (ja syystäkin) syyttää\npäänkivistystä ja pysyä vuoteessani.\n\nOli Martinin vierailun viimeinen päivä, ja soimasin itseäni\npuuttuvasta kohteliaisuudesta ja myöskin siitä mielettömyydestä,\nettä sallin yhdessäolomme viimeisten hetkien luisua käsistäni, mutta\narvelin etten voisi vaaratta enää kohdata häntä.\n\nPelkäsin häntä, mutta pelkäsin vielä enemmän itseäni.\n\nKun palautin mieleeni viimeisen välähdyksen, minkä näin hänen\nkasvoistaan hänen juostessaan ulos, ja kun tiesin oman sydämeni\nhartaan halun, niin tunsin että jos viettäisin vielä yhden päivän\nhänen seurassaan, en voisi vastata seurauksista.\n\nNäiden sekanaisten mielenliikutusten lopputuloksena oli, että päätin\nkoko päivän pysyä huoneessani ja illemmällä kirjelippusessa jättää\nhänelle hyvästi ja toivottaa hänelle onnellista matkaa. Se oli oleva\npitkän ystävyyden kylmä loppu, ja sydämeni miltei jähmettyi sitä\najatellessani, mutta muuta en uskaltanut tehdä.\n\nMutta kuinka vähän tiesin, mitä minun osalleni oli kirjoitettu\nkohtalon kirjassa.\n\nEnsin tuli Price muka otsaani hautomaan, ja hän pommitti minua\nkertomuksilla Martinin levottomuudesta. Kuullessani minun olevan\nsairaana, hän oli käynyt niin kalpeaksi kuin olisi hänestä laskettu\nkortteli verta. Sydäntäni kivisti sitä kuulla, mutta ovela Price vain\nnauroi sanoen:\n\n\"Miehet ne ovat todella sellaisia hassunkurisia kappaleita!\nTuollainen voimakas nuori mies, joka voisi kaataa vaikka härän ja\njoka on kyllin rohkea kohtaamaan jalopeuran, joutuu kuoleman hätään\nsyystä, että muuan pieni rouva valittaa päänkivistystä.\"\n\nKoko aamupuolen hän kulki edestakaisin huoneessani juttujansa\nlavertelemassa, ja keskipäivän aikaan hän toi minulle kimpun\nkostutettuja ruusuja sanoen Tommy toverin ne lähettäneen.\n\n\"Tiedätkö varmaan, että se oli Tommy toveri?\" kysäisin, jolloin se\nviekas kappale, joka vain odotti milloin saisi kertoa totuuden,\nvaikka hän oli olevinaan kuin olisin pakottanut hänet siihen, myönsi,\nettä kukat olivat Martinilta ja että hän oli kieltänyt Priceä sitä\nsanomasta.\n\n\"Mitä hän nyt tekee?\" kysyin.\n\n\"Kirjoittaa kirjettä\", sanoi Price, \"ja aika kova työ hänellä siinä\nmahtaa ollakin päättäen siitä, että hän vähän väliä repii kirjeensä\nja alkaa uudelleen ja pyyhkielee otsaansa.\"\n\nArvelin tietäväni, kelle kirje oli aiottu, ja ennen toista aamiaista\nse saapui minulle.\n\nSe oli ensimäinen rakkaudenkirjeeni Martinilta, ja minä sulin sitä\nlukiessani kuin vaha kynttilän liekissä. Se on minulla vieläkin\ntallella, enkä voi olla sitä jäljentämättä kokonaisuudessaan:\n\n    'Rakas Mary! -- Olen niin pahoillani kuullessani, kuinka sairas\n    olet, ja ajatellessani että kaikki on minun syytäni olen valmis\n    potkimaan itseäni.\n\n    Älä huoli pahoitella siitä, mitä sanoin eilisiltana. Olin joutua\n    hulluksi ajatellessani, mitä sinulle voisi tapahtua minun\n    ollessani siellä alhaalla, mutta olen sittemmin asiaa miettinyt\n    ja tullut siihen päätökseen, että jos Jumala tahtoo, niin hän\n    pitää huolen sinusta minun avuttanikin, niin että jos vielä\n    tapaamme toisemme, ennenkuin lähden matkaani, niin emme huoli\n    vaihtaa ainoatakaan sanaa koko asiasta -- saat lupaukseni.\n\n    Mutta en voi lähteä, ennenkuin olet parempi, niin että olen juuri\n    lähettämässä sähkösanoman Lontooseen, että retkikuntamme on\n    siirrettävä sairaustapauksen takia, ja jos he luulevat, että minä\n    olen sairas, ei sillä väliä, tämähän on jotain pahempaa.\n\n    Mutta jos todella olet hiukan parempi, kuten kamarineitisi sanoo,\n    niin voinet ehkä tulla ikkunaan ja huiskuttaa kättäsi minulle, ja\n    minä olen oleva onnellinen kuin katupoika.\n\n                                                  Ystäväsi Mart.'\n\nTähän kirjeeseen (unohtaen entisen pelkoni) lähetin paikalla\nsuullisen vastauksen, että toipumiseni edistyi nopeasti ja että\ntoivoin pääseväni pystyyn päivälliseksi, niin ettei hänen mitenkään\npitänyt sitä sähkösanomaa lähettää Lontooseen, sillä ei kukaan\ntietänyt, mitä olisi tapahtuva, ja kaikki oli Jumalan kädessä.\n\nPrice vei tervehdykseni perille merkitsevä hymy suupielissään, ja\nparin minuutin kuluttua kuulin Martinin nauravan ja juttelevan Tommy\ntoverin kanssa nurmikon toisessa laidassa.\n\nEn tiedä, miksi huolehdin niin suuresti puvustani tänä iltana. En\nodottanut tämän jälkeen enää tapaavani Martinia. Hän oli lähtevä\ntiehensä minun tahdostani. Mutta en sittenkään ollut milloinkaan\nennen uhrannut pukuuni niin paljon huolta. Puin ylleni sen pehmeän,\nvalkean atlaspuvun, joka oli minulle tehty Kairossa, hiuksiini\nkiinnitin helminauhan ja toisen pujotin kaulalleni.\n\nMartin odotti minua budoaarissa, ja ihmeekseni hänkin oli muuttanut\npukua, mutta lukuunottamatta pehmeätä silkkipaitaa, en tiedä mitä\nhänellä oli yllään tai näyttikö hän kauniilta vai ei, koska hän oli\nMartin, eikä mikään muu minulle merkinnyt mitään.\n\nTiedän varmaan, että askeleeni olivat kepeät astuessani sisään\nvalkeissa silkkikengissäni, mutta Martin oli kuullut, ja näin hänen\nsilmänsä välähtävän hänen katsellessaan minua ja sanoessaan jotain\nherttaista hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen,\ntumman päänsä taivasta kohti.\n\n\"Nyt on välirauha, eikö niin?\" kysäisi hän.\n\n\"Niin, välirauha\", vastasin minä, mikä merkitsi että koska tämä oli\noleva viimeinen yhdessäolo-iltamme, niin kaikki tuskaa tuottavat\npuheenaineet oli työnnettävä syrjään.\n\nEnnenkuin kävimme pöytään, vei hän minut parvekkeelle katselemaan\nmerta, sillä vaikka sadetta ei vielä kuulunut, niin kumahteli etäällä\nkolea ukkosenjyrinä salamanvälähdysten ohella, jotka tuokioksi\nvalaisivat veden taivaallisella ihanuudella ja sitten katosivat\ntuikean ja ahnaan pimeyden kitaan.\n\nPäivällisen aikaan me pysyimme uskollisina päätöksellemme.\nVälttääksemme aihetta, joka ylinnä väikkyi meidän kummankin mielessä,\nleikimme olevamme lapsia ja olevamme jälleen matkalla Pyhän Marian\nkalliolle.\n\nKun Martin puhui laivuristaan, niin kysyin: \"Onko hän mainio?\" Kun\nhän mainitsi erään tieteellisen apulaisensa, niin minä tokaisin:\n\"Kelpaako hän mihinkään?\" Ja hänen kerrottuaan minulle, että hän\ntoivoi voivansa ottaa haltuunsa jonkun saaren Englannin kruunun\nnimessä ja pystyttää siihen unioonilipun, sanoin minä: \"Vaikka menisi\nhenki, niin se on aina tehtävä, kun ollaan naparetkellä.\"\n\nKuinka me nauroimme! Hän nauroi, koska minä nauroin, ja minä nauroin,\nkoska hän nauroi. Olipa siinä minun puoleltani hiukan mieluista\nkeimailuakin (sellaista, jota ei yksikään nainen voi vastustaa),\nkunnes äkkiä välähti mieleeni, että tämän leikin varjossa me\noikeastaan jälleen lähestyimme vaarallisia aloja. Se säikähytti minua\nhetkeksi, mutta sitten vakuuttelin itselleni, että olimme hyvässä\nturvassa niin kauan kuin jaksoimme pysyä leikin rajoissa.\n\nSe ei ollut sentään aina helppoa; naurumme takana piileskeli usein\nkyyneliä, ja muutamista muistelmista työntäytyi meitä vastaan\nodottamattomia pistoksia, sillä moneen seikkaan kätkeytyi nyt toinen\nmerkitys kuin ennen, ja meidän oli pakko tuntea elämän kovuus meitä\nkohtaan.\n\nKurkkuani alkoi kuroa muistutellessani mieleeni, kuinka venheemme\nhävisi meiltä, jättäen meidät kahden tuolle julmalle kalliolle\nkohoavan nousuveden uhatessa tulvia ylitsemme, ja olin melkein\nnyyhkytyksiin puhjeta, kun toistin viimeisen epätoivoisen\nhuudahdukseni: \"En minä ole yhtään mainio!... ja sinun täytyy luopua\nminusta... ja jättää minut tänne ja pelastaa itsesi.\"\n\nOli kuin olisimme astuneet tulivuoren päällä ja ohut, kuuma maa olisi\nminä hetkenä tahansa voinut puhjeta jalkaimme alla.\n\nEstääkseni sitä istahdin pianon ääreen ja rupesin laulamaan. En\nuskaltanut laulaa rakkaita, juhlallisia luostarilaulujani -- niinpä\nlauleskelin joitakin joutavia, kaduilta kuulemiani pätkiä. Äkkiä\npyörähdin ympäri pianotuolilla ja sanoin:\n\n\"Lyönpä vetoa vaikka mistä\" -- (minä aina jäljittelin Martinin\npuhetapaa hänen seurassaan), \"ettet muista sitä laulua, jonka lauloin\nveneessä istuessani William Rufus sylissäni.\"\n\n\"Lyönpä vetoa vaikka mistä, että voin muistaa\", sanoi Martin.\n\n\"Etpä voi\", sanoin.\n\n\"Pidä oma pääsi, kulta, mutta laula se yhtäkaikki\", sanoi Martin ja\nniin minä lauloin --\n\n    \"Sally tyttö soma tyttö,\n    Sally tyttö oma tyttö,\n    silloin kukan saan, jota sydämeni halaa,\n    konsa kotirantaan purteni palaa\".\n\nMutta tämä muistin vasama oli teroittunut Ajan tahkopenkillä ja se\ntuntui iskevän lävitsemme, ja niin Martin ehdotti, että koettaisimme\nsitä vallatonta kuorolaulua, jota retkeilijät olivat laulaneet\nlaivallaan edellisenä iltana.\n\nHän ei tuntenut yhtään nuotteja, eikä hänellä ollut enemmän ääntä\nkuin peltovariksella, mutta istahtaen pianotuolille minun viereeni,\nhän hutki vasemmalla kädellään minun soittaessa oikealla kädelläni,\nja niin me lauloimme yhdessä hurjassa, hauskassa epäsoinnussa.\n\nMe nauroimme jälleen, kun pääsimme loppuun, mutta tiesin, etten\nkestäisi enää kauan, ja tuontuostakin unohdin olevani budoaarissani\nja olin näkevinäni tuon kolkon ylätasangon kaksitoistatuhatta jalkaa\nylempänä reunajäätikköä, joka ympäröi Napaa, ja Martinin samoelevan\njäätävässä tuulessa petollisten lumiaaltojen yli.\n\nKeskiyön tienoissa menimme parvekkeelle katsomaan salamoita viimeisen\nkerran. Ukkonen vavahutteli kallioita ja jyrisi niiden kupeilla kuin\ntykkien pauke, ja Martin sanoi:\n\n\"Se kuulostaa kuin jään murtuminen siellä alhaalla.\"\n\nPalatessamme huoneeseen Martin ilmoitti hänen täytyvän lähteä\naikaisin aamulla, ennenkuin minä olisin pystyssä, sillä hänellä oli\nvielä joitakin hommia Blackwaterissa, missä \"pojat aikoivat panna\ntoimeen jotain lystiä\".\n\nTällä tapaa hän jutteli edelleen jonkun aikaa, nähtävästi\nvaientaakseen tunteitaan ja estääkseen minua ajattelemasta. Mutta tuo\njulma hetki tuli viimein, ja se oli kuin Ajan tyhjä aukko silloin\nkun odotetaan kellon lyöntiä, jonka on annettava tieto vanhan vuoden\nkatoamisesta ja uuden vuoden alkamisesta.\n\nKäkikelloni löi kaksitoista. Martin katsahti minuun. Minä katsahdin\nhäneen. Sitten loimme silmämme alas. Hän tarttui käteeni. Se oli\nkylmä ja kostea. Hänen kätensä oli kuuma ja värisevä.\n\n\"Tämä on siis... loppu\", virkahti hän.\n\n\"Niin... loppu\", minä toistin.\n\n\"No niin, meillä on ainakin ollut hauska päättäjäisilta\", jatkoi hän.\n\"Se on aina pysyvä muistissani.\"\n\nKoetin sanoa että hän oli pian saava toisia muistettavia iltoja,\njotka saattoivat hänen unohtamaan tämän.\n\n\"Ei ikinä tässä maailmassa!\" vastasi hän.\n\nKoetin toivottaa hänelle hyvää onnea ja suurta menestystä ja\nonnellista paluumatkaa maineen ja rikkauden helmaan.\n\nHän silmäili minua suurilla, kosteilla silmillään ja sanoi:\n\n\"Ooh, se on kaikki nyt yhdentekevää.\"\n\nKoetin sanoa hänelle, että tulisin aina mielihyvällä muistamaan,\nkuinka hyviä, läheisiä ystäviä me olimme olleet.\n\nHän katsahti minuun uudelleen ja vastasi:\n\n\"Se on kaikki nyt yhdentekevää.\"\n\nSoimasin itseäni siitä, että tuotin hänelle niin paljon kärsimystä,\nja pitääkseni yllä rohkeuttani rupesin puhumaan, kuinka kaunista ja\nylevää on kieltäytyminen kun kumpikin uhraa toisen puolesta kaikki\nsyntiset ajatukset ja halut.\n\n\"Niin, teen kaikki mitä tahdot\", sanoi hän. \"En voi kieltää sinulta\nmitään.\"\n\nTämä koski minuun syvästi, niinpä sanoin, että jos olisin toisella\ntavalla menetellyt, niin olisi minua aina kalvamassa muisto\nrikotuista lupauksistani, sakramentista, jota olin solvaissut, ja\nuskosta, josta olin luopunut.\n\n\"Yhtäkaikki olisimme olleet hyvin onnelliset\", sanoi hän, ja silloin\nkurkkuni kävi niin paksuksi, etten voinut enää mitään virkkaa.\n\nTuokion kuluttua hän virkkoi:\n\n\"Sydämeni pakahtuu, kun täytyy sinut jättää. Mutta otaksun, että sen\ntäytyy tapahtua, vaikka en käsitä mikä tästä lopuksi tulee.\"\n\n\"Kaikki on nyt Jumalan kädessä\", sanoin.\n\n\"Niin\", virkkoi Martin, \"Hänestä nyt kaikki riippuu.\"\n\nSydäntäni kouristi nähdessäni hänen surun runtelemat kasvonsa,\nja ponnistaen ääneni lujaksi sain sanotuksi, ettei hänen pitänyt\njättäytyä epätoivon valtaan.\n\n\"Sinä olet niin nuori\", sanoin. \"Sinä tulet varmaan vielä löytämään\npaljon onnea tulevaisuudessa.\"\n\nJa vaikka tiesin että jo pelkkä ajatus, että jokin toinen nainen\nottaisi sen rakkauden, jonka minä nyt työnsin luotani, olisi\nmuuttanut maailman autioksi erämaaksi minulle, niin minä sittenkin\npuhuin jotain rakkauden puhtaimmasta ilosta, joka kerran oli joutuva\nhänen osalleen.\n\n\"Ei taivaan Jumalan nimessä\", sanoi Martin. \"Minulla ei tule olemaan\nketään toista naista. Ellen saa sinua, kannan murhepukua kuin olisit\nkuollut.\"\n\nSiinä lauseessa ilmeni tuskaa, mutta sittenkin salainen ilo väreili\nmielessäni.\n\nHän piteli yhä kättäni. Kauan aikaa me näin pitelimme toisiamme\nkädestä. Huolimatta teennäisestä rauhallisuudestani en voinut\nhellittää hänen kättänsä. Tuntui kuin olisin ollut hukkumaisillani ja\nhänen kätensä olisi ollut ainoa turvani. Mutta yhtäkaikki sanoin:\n\n\"Meidän täytyy nyt sanoa hyvää yötä ja hyvästi.\"\n\n\"Entä jos se onkin iäksi?\"\n\n\"Älä puhu niin.\"\n\n\"Mutta jos se on?\"\n\n\"No niin, silloin... hyvästi -- iäksi.\"\n\n\"Anna minulle ainakin jotain muistoa\", virkkoi hän.\n\n\"Parasta etten anna\", vastasin, mutta puhuessani pudotin nenäliinani,\njota olin likistänyt toisessa kädessäni, ja hän sieppasi sen.\n\nTiesin, että kyyneleeni virtasivat pitkin poskiani, vaikka koetin\nniitä pidättää. Näin että hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet\nkuten edellisenä iltana.\n\nSeurasi tuokio äänettömyyttä, jolloin en ollut tietoinen mistään\nmuusta kuin että valtimoni jyskytti hurjasti, ja sitten hän vei\nkäteni huulilleen, laski sen hiljakseen pois ja astui ovea kohti.\n\nMutta kun hän sen oli avannut, niin hän käännähti ja katsahti minuun.\nMinä katselin häntä ikävöiden, hartaasti anoen, himoten hänen\nrakkauttansa kuten lämmintä liekkiä, missä sydämeni saattaisi lämmitä.\n\nSitten seurasi huumaava hetki. Näytti siltä kuin hän olisi hetkeksi\nkadottanut kaiken vallan itseensä ja hänen rakkautensa olisi\nkuohahtanut hänen ylitseen kuten mahtava, ryöppyävä virta.\n\nSurvaisten oven luotaan hän harppasi luokseni pitkin askelin ja\nsiepaten minut vahvoihin käsivarsiinsa, hän nosti minut ylös\nlattialta, likisti minut lujasti rintaansa vasten, suuteli minua\nintohimoisesti suulle ja huudahti värähtävällä, käheällä äänellä:\n\n\"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Minä en\nluovu sinusta syystä, että olet naimisissa tuon heittiön kanssa, vaan\nsielusi tähden. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan\ntoisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä\nolet minun ja olet aina oleva.\"\n\nVereni kuohui. Maailma pyöri silmissäni. Aivoissani kohisi. Kaikki\nhenkinen voimani oli kadonnut. Minä olin nainen ja minusta oli kuin\nolisi esi-ihminen anastanut minut haltuunsa pelkällä voimalla. Mutta\nminä en sitä pelännyt. Minä nautin siitä. Minä halusin antautua.\n\nMutta jo seuraavalla hetkellä Martin oli päästänyt minut käsistään ja\npaennut huoneesta paiskaten oven kiinni jäljestänsä.\n\nMinusta tuntui kuin olisi osa minusta itsestäni reväisty rinnastani\nja lähtenyt hänen kanssaan.\n\nHuone näytti muuttuneen pimeäksi.\n\n\n\n\nKuudeskymmenesyhdeksäs luku.\n\n\nHetken aikaa seisoin samalla paikalla, mihin Martin oli minut\njättänyt, värähdellen koko ruumiiltani kuten avoin haava ja sanellen\nitselleni että hän oli mennyt, etten koskaan enää näkisi häntä ja\nettä olin karkoittanut hänet luotani.\n\nNuo kiihkeät suudelmat olivat riistäneet minulta voiman ajatella\nselvästi. Saatoin vain tuntea. Ja ylinnä, kaiken muun yli tunsin että\nse lääke -- kieltäymys --, jolla olin arvellut onnetonta asemaani\nauttaa, oli mahdoton, koska Martin oli osa olemustani enkä voinut\nelää ilman häntä.\n\n\"Martin! Martin! Rakkaani! Rakkaani!\" huusi ääni sydämessäni.\n\nPeläten lausuneeni sanat ääneen ja kauhulla ajatellen, mitä saattaisi\ntapahtua niiden lumouksessa, riensin makuuhuoneeseeni ja lukitsin ja\nsalpasin oveni.\n\nMutta sydän ei tiedä mitään lukoista ja salvoista, ja tuokiota\nmyöhemmin henkeni seurasi Martinia hänen huoneeseensa. Näin hänet\nsellaisena kuin olin nähnyt hänet viimeksi, kasvot epätoivon\nruntelemina, ja soimasin itseäni syylliseksi hänen kärsimyksiinsä.\n\nOlin kukistanut Martinin, mutta olin kukistanut myös itseni.\nOlin pakottanut hänet antautumaan, mutta hänen alistumisensa oli\nnujertanut minut.\n\nJospa minulla olikin oikeus tuomita itseni kieltäymykseen, niin mikä\noikeus oli minulla tuomita siihen hänet, joka ei sitä halunnut, ei\najatellut sitä tarpeelliseksi, ei voinut tyytyä siihen ja vastaanotti\nsen vain kuuliaisuudesta minun tahdolleni.\n\nHän rakasti minua. Ei ole mies milloinkaan hellemmin rakastanut\nketään naista. Hän ansaitsi vuorostansa tulla rakastetuksi. Hän ei\nollut tehnyt mitään menettääkseen rakkauteni. Häntä eivät mitkään\nsiteet sitoneet. Ja sittenkin karkoitin hänet luotani. Mikä oikeus\noli minulla siihen?\n\nAloin käsittää, että olin kauttaaltaan toiminut katalan itsekkäästi.\nSuuressa rakkaudessaan hän oli sanonut vähän tai ei mitään itsestään.\nMutta miksi en ollut häntä ajatellut? Uskonnollisen omantuntoni\nkamppailuissa olin ajatellut vain itseäni, mutta Martin oli myös\nkärsinyt, enkä ollut koskaan oikein kunnolleen edes ajatellut sitä.\nMikä oikeus oli minulla saattaa hänet kärsimään?\n\nHetken kuluttua rupesin riisuutumaan, mutta se kävi vitkallisesti,\nsillä minä pysähdyin tuontuostakin ajattelemaan.\n\nAjattelin niitä pitkiä vuosia, jolloin Martin oli minua odottanut, ja\nsanellessani itselleni, että hän oli pysynyt puhtaana, minun tähteni\npuhtaana, sydämeni jyskytti niin kovasti, että saatoin tuskin kestää\nsen jännitystä.\n\nJa vielä syvemmin järkytti minua ajatus, että samoin kuin hän\nmenneisyydessä ei ollut muita naisia ajatellut, samoin hän ei\ntulevaisuudessakaan ollut sitä tekevä. Ei sinä ilmoisna ikänä! Siitä\nolin yhtä varma kuin omasta hengityksestäni.\n\nHänen toivottomat sanansa soivat armottomasti korvissani -- \"Kaikki\non nyt yhdentekevää\". \"Kuinka onnelliset olisimme voineet olla\", ja\nminua halutti rientää hänen luokseen ja sanoa että vaikka lähetin\nhänet luotani, niin rakastin häntä kumminkin, ja juuri siksi että\nhäntä rakastin, minä lähetin hänet pois.\n\nOlin astunut askeleen ovea kohti, ennenkuin muistin että oli liian\nmyöhäistä panna aikomukseni täytäntöön. Tilaisuus oli mennyt. Martin\noli mennyt huoneeseensa. Saattoipa hän olla vaikka vuoteessa tähän\naikaan.\n\nMutta on olemassa henkisiä vaikuttimia, jotka ohjaavat ruumistamme\ntahdostamme riippumatta. Puin ylleni aamupukuni (ollen puolipukeissa)\nja palasin budoaariin. En tiedä mikä tunnesysäys minut pakotti sen\ntekemään, enkä myöskään tiedä mikä pani minut siirtymään sieltä\nparvekkeelle, ehkäpä surunvoittoinen kaipaus seisoa vielä kerran\nsiellä, missä Martin ja minä olimme vähän aikaa sitten seisoneet.\n\nNyt olin yksin. Kumea ukkonen jyrähteli yhä pitkin kallioita kuten\njää, kun se murtautuu siteistään, mutta minä tuskin kuulin sitä.\nValkeat, leveät leimahdukset yhä repelivät pilviä ja näyttivät\nkohoavan meren syvyyksistä, mutta minä tuskin näin niitä.\n\nNojautuen parvekkeen kaidetta vastaan ja tuijottaen tuontuostakin\nselkenevään pimeyteen, kuvittelin itselleni, kuinka kolkko ja\nhyljätty Martinin elämä oli oleva sen jälkeen kun hän minut oli\njättänyt. Kun hän rakasti minua niin suuresti, niin hän saattaisi\ntoivottomuudessaan langeta vaikkapa paheisiin, ja jos niin kävisi,\nkuka olisi siitä vastuunalainen?\n\nKadottaessaan minut hän saattaisi kadottaa uskonsa Jumalaan. Olin\nlukenut miehistä, jotka olivat joutuneet henkisesti hunningolle\nkadotettuaan uskonsa rakkauteen, ja kyselin itseltäni, mitä minun oli\ntehtävä, jos Martin tulisi uskottomaksi.\n\nJa vakuutellessani itselleni, että voisin pelastaa Martinin sielun\nvain uhraamalla oman sieluni, jouduin niin suureen rakkauden\nhuumaukseen, että arvelin voivani senkin tehdä.\n\n\"Martin! Martin! Anteeksi! Anteeksi!\" huusin.\n\nMinua niin kuumotti, että avasin aamupukuni vilvoittaakseni rintaani.\nHetken kuluttua minua alkoi värisyttää, ja peläten vilustuvani\npalasin budoaariin ja kävin istumaan.\n\nKatsahdin käkikellooni. Se oli puoli yksi. Vain puoli tuntia aikaa\nsiitä kun Martin jätti minut! Tuntui kuin olisi siitä jo vierinyt\ntuntikausia. Ja mitä vuosia, mitä loppumattomia vuosia elämässäni oli\nminun vielä vietettävä ilman häntä?\n\nHuoneessa oli niin hirvittävän hiljaista, ja yhtäkaikki tuntui kuin\nsiinä vielä elehtisi kuollut naurumme. Onnemme henki tuntui siinä\nliikkuvan.\n\nIhmettelin, mitä Martin mahtoi tehdä tällä hetkellä. Mahtoiko\nhän olla vuoteessa ja nukkua, vai istua valveilla kuten minä,\najattelemassa minua, kuten minä ajattelin häntä?\n\nKerran luulin kuulevani hänen askeleitaan. Kuuntelin, mutta liikahdus\npysähtyi. Toisen kerran peittäessäni kasvot käsiini, luulin näkeväni\nhänet huoneessani niin selvästi kuin olisivat seinät väliltämme\npoistuneet. Hän kuroitti käsiään minulle ja hänen kasvoillaan oli\nsama ikävöivä, rakastava, toivoton ilme, jonka olin nähnyt niissä\novella erotessamme.\n\nJa kerran luulin kuulevani hänen mainitsevan nimeäni.\n\n\"Mary!\"\n\nKuuntelin taas, mutta taas oli pelkkä hiljaisuus ympärilläni, ja\nsanellessani itselleni, että jos hän todella oli lausunut nimeni, hän\noli varmaan puhunut sen itselleen (kuten minäkin) sydämeni tykähti\nhurjasti.\n\nKuulin vielä kerran hänen äänensä.\n\n\"Mary!\"\n\nEn kestänyt kauempaa. Martin vaati minua luokseen. Minun täytyi\nmennä. Revetköön vaikka ruumis ja sielu toisistaan, mutta minun\ntäytyi mennä.\n\nEnnenkuin tiesinkään mitä tein, olin avannut oven ja astuin käytävää\npitkin Martinin huonetta kohti.\n\nTalo oli pimeä. Kaikki olivat makuulla. Askeleeni olivat kepeät,\nmutta sittenkin narisivat lattiapalkit allani. Tiesin että tämän\njylhän vanhan linnan lattiat toisinaan pitivät pahaa ääntä, vaikka ei\nkukaan astunut niillä, mutta siitä huolimatta pelkäsin.\n\nPuolivälissä Martinin ovelle pysähdyin. Aavemainen käsi tuntui\nlaskeutuvan hartioilleni ja aavemainen ääni kuului puhuvan korvaani:\n\n\"Odota! Mieti! Jos sinä panet aikomuksesi täytäntöön, mitä silloin\ntapahtuu? Sinä joudut kirouksen alaiseksi. Kaikki sukupuolesi on\nkääntyvä sinua vastaan. Sinusta tulee huono nainen.\"\n\nOmatuntoni se oli, joka puheli minulle Kirkon äänellä -- tuon Kirkon,\njoka kaikkivaltiaana ja järkkymättömänä erotti minut Martinista. Minä\nolin sen lapsi, sen helmassa syntynyt, mutta jos olisin tottelematon\nsen laeille, niin se olisi vierivä ylitseni kuin säälimätön\nJuggernaut.\n\nEnsin en voinut käsittää, miksi Kirkko estäisi minua olemasta Nainen.\nNaisellisuuteni huusi elämää, rakkautta ja vapautta. Mutta Kirkko\njulisti, taipumattomana ja järkkymättömänä: \"Sinun Ei Pidä!\"\n\nMutta tuokion kuluttua alkoi pimeys sisässäni hälvetä, ja arvelin\nnäkeväni asiat selvemmin. Kirkko oli maailman sielu. Se vartioi\npuhtautta, mikä yksin saattoi pitää inhimillisen perheen koossa. Jos\nkaikki onnettomiin naimisiin joutuneet naiset tekisivät mitä minä\nnyt aioin tehdä (olipa kiusaus miten suuri hyvänsä), niin maailma\njoutuisi rappiolle ja häviöön.\n\nMurtuneena ja masentuneena, ja tuntien olevani ylen pieni ja heikko,\nhiivin takaisin budoaariin ja suljin oven.\n\nSilloin tapahtui jotain merkillistä -- tuollainen pieni tapahtuma\nelämässä, joka tuntuu johtuvan kohtalon mahtavan käden viittauksesta.\nMakuuhuoneestani lähtevä valonsäde, leikaten kirjoituspöytäni kulmaa,\nvalaisi siinä olevaa pientä paikkakunnanlehteä.\n\nSanomalehti, joka oli mahtanut tulla iltapostissa, oli nähtävästi\nollut Martinin käsissä, ja vain siitä syystä minä avasin sen ja\nvilkaisin siihen.\n\nSilmäni sattuivat ensiksi lyhyeen selostukseen, jonka\npäällekirjoituksena oli \"Hyväntekeväisyysnäytäntö\".\n\nSe kuului:\n\n    Raa-linnan englantilaiset vieraat, jotka risteilevät saaremme\n    ympäri Kleopatra nimisessä, kauniissa huvialuksessa, olivat\n    eilisiltana panneet toimeen varieteenäytännön Ravenstownin\n    palatsissa katolisen lähetystyön hyväksi.\n\n    Näytännön loputtua hänen ylhäisyytensä piispa, joka oli\n    itse läsnä ja seurasi kutakin ohjelman numeroa nähtävällä\n    mielenkiinnolla, esitti tunnetulla sulavalla tavallaan\n    kiitoksensa lordi Raalle, huomauttaen että tämä katolilaisen\n    hyväntekeväisyyden avustaminen oli uusi todistus hänen suuresta\n    vapaamielisyydestään. Erikoisesti hän mainitsi vielä kaunista\n    ja lahjakasta madame Lieriä, joka oli ihastuttanut kaikkia\n    läsnäolevia serpentiinitanssillaan ja jota Ellanin Kirkko oli\n    aina kiitollisuudella muistava siitä kauniista rahasummasta,\n    joka oli tuloksena hänen innokkaista puuhistaan näytännön\n    aikaansaamiseksi.\n\n    Kleopatra kuuluu lähtevän Ravenstownin satamasta paluumatkalle\n    Raa-linnaan huomisaamuna.'\n\nSe oli kaiken loppu. Se tuli päälleni kuin kohiseva virta ja\npyyhkäisi tiehensä kaikki epäröimiset.\n\nSellainen siis oli Kirkon puhtaus -- minua se uhkasi kirouksellaan,\nkun halusin seurata sydämeni puhtaimpia käskyjä, mutta otti rahaa\nAlman tapaiselta naiselta, joka lahjoi sitä olemaan sokea hänen\nhuonoon elämäänsä nähden ja osoittamaan hänelle suosiotansa!\n\nEntä mieheni -- hänen kevytmielinen elämänsä oli julkinen ja\nkaikkialla tunnettu, mutta sittenkin Kirkko sanansajulistajan kautta\nimarteli hänen turhamaisuuttaan ja suvaitsi hänen syntejänsä.\n\nHän oli tulossa takaisin luokseni -- tuo avionrikkoja, ja kun hän\ntulee, niin Kirkko vaatii minua olemaan hänelle uskollinen, olipa\nhänen käytöksensä millainen tahansa, kieltäytymään siitä puhtaasta\nrakkaudesta, joka nyt minut täytti.\n\nMutta ei, ei, ei! Ei milloinkaan enää! Se olisi kuolemaa pahempi.\nKirottu olkoon se voima, joka saattaa tuomita naisen sellaiseen\nelämään!\n\nEhkäpä en ollut enää selväjärkinen -- henkisesti selvä -- ja\nsuokoon minulle siinä tapauksessa Jumala ja Kirkko anteeksi. Mutta\nnähdessäni, ettei Kirkko eikä laki voinut irroittaa tätä sidettä,\njota en ollut itse tehnyt, että kumpikin kannatti huonoa miestä ja\nsieti langennutta naista, nousi koko sieluni kapinaan.\n\nSanelin itselleni, että jos nyt jättäisin mieheni ja menisin Martinin\nluo, niin pakenisin häpeästä kunniaan.\n\nNäin uudelleen Martinin epätoivoiset kasvot sellaisina kuin ne olivat\nerohetkellämme, ja aivoissani soivat hänen intohimoiset sanansa:\n\"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Me\nrakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät\nsiitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja\nolet aina oleva.\"\n\nRinnassani huusi ääni: \"Rakasta häntä! Sano hänelle, että rakastat\nhäntä. Nyt, nyt! Hän on lähdössä. Huomenna on liian myöhäistä. Mene\nhänen luokseen. Tämä on oleva sinun todellinen avioliittosi. Se\ntoinen oli vain laillistettua ja pyhitettyä prostitutsionia.\"\n\nHypähdin pystyyn ja kiskaisten oven auki astuin pontevin askelin\nkäytävän poikki Martinin huonetta kohti.\n\nHiukseni olivat hajallaan, aamupukuni väljät hihat paljastivat\nkäsivarteni, ja poveni oli yhtä paljas kuin parvekkeella ollessani,\nmutta sitä en ajatellut.\n\nEn koputtanut Martinin ovelle. Minä tartuin kahvaan kuten se, jolla\non oikeus siihen. Se väännähti itsestään ja ovi aukeni.\n\nPäässäni pyöri, mustia renkaita kieppui silmissäni, ja kuulin\nvapisevan, värähtelevän ääneni puhuvan kuin vieraan ihmisen suusta:\n\n\"Martin, minä tulen sisään.\"\n\nSilloin sydämeni, joka oli sykkinyt rajusti, tuntui pysähtyvän\nlyönnistään. Jäseneni herpaantuivat. Minä olin kaatumaisillani.\n\nSeuraavassa tuokiossa ympäröivät minua voimakkaat käsivarret.\nMinua ei pelottanut. Mutta aivoissani kohisi kuten silloin kun jää\nmurtautuu siteistään.\n\n           *       *       *       *       *\n\nTe onnelliset ja hyvät naiset, joita rakkaus vartioi, suojaa ja tukee\nja säilyttää puhtaina ja vilpittöminä, astukaa kepeästi sisarenne\ntomussa makaavan sielun yli hänen koettelemuksensa ja hurjan\nkiusauksensa hetkenä.\n\nJa te siunatut ja synnittömät pyhät, jotka polvistutte kaikkein\nÄitien Äidin istuimen edessä, viekää hänen syyllisen lapsensa rikos\nHänen eteensä, joka -- aikoja sitten itsevanhurskaan farisealaisen\nhuoneessa -- sanoi naiselle, joka oli syntinen, mutta rakasti paljon\n-- naiselle, joka oli pessyt Hänen jalkansa kyynelillään ja pyyhkinyt\nne hiuksillaan: \"Sinun syntisi ovat anteeksi annetut.\"\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\nNAINEN JA HÄNEN LAPSENSA\n\n\n\n\n\nMary O'Neillin kertomus.\n\nMINÄ TULEN ÄIDIKSI.\n\n\n\n\nSeitsemäskymmenes luku.\n\n\nSeuraavana aamuna puoli kahdeksan Martinini jätti minut.\n\nMe seisoimme kahden budoaarissa pöydän ja takkavalkean välissä, joka\nloimusi hilpeästi, sillä helle oli yöllä haihtunut ja syysilma oli\nviileä, vaikkakin päivä paistoi.\n\nViime hetkellä häntä ei haluttanut lähteä, ja minulla oli täysi työ\nsaada hänet taipumaan. Asemamme näytti eilisestä alkaen vaihtuneen\n-- eräs noita salaperäisiä käänteitä, joita Jumala yksin pystyy\nselittämään.\n\nHän oli hämmentynyt, kiihtynyt ja soimasi ankarasti itseänsä,\nmutta minä en pelännyt enkä tuntenut tunnonvaivoja, selittämätöntä\niloa vain, ikäänkuin olisi uusi, autuaallinen elämä äkisti minulle\nkoittanut.\n\n\"Minusta tuntuu, etten nyt voi lähteä Englannista\", sanoi hän.\n\n\"Sinä voit ja sinun täytyy lähteä\", vastasin ja aloin puhella hänelle\nhänen retkikunnastaan, siitä suuresta työstä, jota oli mahdotonta\nsiirtää tuonnemmaksi.\n\n\"Suorittakoon sen sitten joku toinen\", sanoi hän.\n\n\"Kukaan muu ei voi eikä saa sitä suorittaa\", vastasin.\n\n\"Mutta elämämme on nyt ainiaaksi yhteen sidottu, ja kaiken muun\ntäytyy siirtyä toiseen sijaan.\"\n\n\"Ei mikään saa minun tähteni siirtyä toiseen sijaan, Martin. Minä en\nsiihen suostu, minä kiellän sen.\"\n\nKaikki oli jo järjestetty, kaikesta sovittu, suuria rahasummia\noli kerätty hänen ja yksin hänen käytettäväkseen, ja suuri seurue\noli valmiina lähtemään matkaan hänen johdollaan. Hän oli Kohtalon\nmääräämä mies; eipä niinmuodoin mikään -- ei niin mikään -- saisi\npidättää häntä lähtemästä.\n\n\"No niin, jos minun on lähdettävä, on sinunkin lähdettävä\", virkkoi\nhän. \"Tarkoitan, että sinun on tultava kanssani Lontooseen ja\nodotettava siellä palaamistani.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasin.\n\nJos minä suostuisin siihen, mitä hän tahtoi, niin tuottaisin häpeää\nhänen nimelleen, eikä hän saanut mitenkään minun tähteni kärsiä.\n\n\"Mutta ajattele mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua minun poissa\nollessani\", sanoi hän.\n\n\"Ei mitään ole tapahtuva sinun poissa ollessasi, Martin.\"\n\n\"Mutta mitenkä saatat olla niin varma tulevaisuudesta, kun Jumala\nyksin tietää, miten käy?\"\n\n\"Kyllähän Jumala minusta huolen pitää\", sanoin, ja tähän vastaukseen\nhänen oli tyydyttävä.\n\n\"Sitten minä ainakin jätän sinulle kirjeen\", sanoi Martin ja käyden\nistumaan kirjoituspöytäni ääreenhän alkoi kirjoittaa.\n\nNyt asiaa ajatellessani en voi olla ihmettelemättä mistä johtui\nlevollisuuteni ja välinpitämättömyyteni seurauksiin nähden. Mutta\nmielessäni oli vain yksi ajatus -- että Martinin täytyi lähteä\nsuurelle retkelleen, suorittaa suuri työnsä loppuun ja voittaa suuri\npalkintonsa uhraamatta mitään minun tähteni.\n\nParisen minuutin kuluttua hän nousi pystyyn ja ojensi minulle\nkirjeensä.\n\n\"Tässä se on\", sanoi hän. \"Jos pahinta sattuisi tapahtumaan, saattaa\nsinulla olla hyötyä siitä.\"\n\nMinä otin sen käteeni ja taitoin sen kaksinkerroin.\n\n\"Etkö aio silmäillä sitä?\" kysäsi hän.\n\n\"En.\"\n\n\"Etkö edes nähdäksesi kelle se on kirjoitettu?\"\n\n\"Se on tarpeetonta.\"\n\nArvasin, että se oli kirjoitettu miehelleni tahi isälleni --\nkummalle, se ei minua liikuttanut, sillä olin päättänyt olla sitä\nkäyttämättä.\n\n\"Se on avonainen -- etkö tahdo lukea mitä siinä sanotaan?\"\n\n\"Sekin on tarpeetonta.\"\n\nArvasin, että Martin oli yrittänyt syyttää itseään kaikesta, ja minä\nolin päättänyt, ettei hän saisi sitä tehdä.\n\nHän katseli minua, silmissään niin jumaloiva katse, että tunsin\nolevani ylpeä siitä, että olin nainen.\n\n\"Tekisi mieleni suudella pukusi lievettä, Mary\", sanoi hän, ja tätä\nseurasi hetkinen taivaallista äänettömyyttä.\n\nKello oli nyt puoli yhdeksän -- hetki, jolloin auton oli määrä\nlähteä häntä viemään kaupunkiin -- ja vaikka olisin ollut valmis\nvuodattamaan pisaroita verestäni estääkseni käkikelloni viisareita\nliikkumasta, niin viittasin siihen ja huomautin, että hänen oli aika\nlähteä.\n\nJäähyväisemme oli ehkä elämäni ihanin hetki.\n\nMe seisoimme, hiukan loitolla toisistamme, sillä vaikka halusin\nkietoa käsivarteni hänen kaulalleen tällä viimeisellä hetkellä, en\nsitä tehnyt, koska tiesin, että se tekisi hänelle lähdön vieläkin\nraskaammaksi.\n\nHuomasin myöskin, että hänkin pelkäsi tekevänsä sen minulle\nraskaaksi, ja niinpä seisoimme puhumattomina hetken aikaa, minä\nhuohottavin rinnoin, hän kiivaasti hengittäen.\n\nSitten hän molemmin käsin tarttui oikeaan käteeni sanoen:\n\n\"Meidän välillämme on nyt olemassa side, joka ei milloinkaan voi\nkatketa.\"\n\n\"Ei milloinkaan\", vastasin.\n\n\"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme\nikuisesti.\"\n\n\"Ikuisesti\", toistin.\n\nTunsin hänen kätensä kouristavan lujemmin kättäni, ja seurasi jälleen\nhetkinen vaitioloa. Sitten hän sanoi:\n\n\"Saattanen viipyä kauan poissa, Mary?\"\n\n\"Minä voin odottaa.\"\n\n\"Siellä kaukana on meitä vastassa monet vaarat.\"\n\n\"Sinä palaat takaisin. Kaitselmus pitää huolta sinusta.\"\n\n\"Luulen että palaan. Minusta tuntuu siltä. Mutta ellen tulisi...\"\n\nTiesin mitä hän oli sanomaisillaan. Tuntui kuin olisi varjo asettunut\nvälillemme. Kurkkuani alkoi polttaa ja tuokioon en saanut puhutuksi.\nMutta sitten kuulin itseni sanovan:\n\n\"Rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa.\"\n\nHänen kätensä värähtelivät, hänen koko ruumiinsa vapisi, ja luulin\nhänen aikovan temmaista minut syliinsä kuten ennenkin, mutta hän\ntaivutti vain otsani alas kuumilla käsillään ja suuteli sitä.\n\nSiinä kaikki, mutta silmiäni peitti sokaiseva usva, ja kun se\nhaihtui, oli huoneen ovi avoinna ja Martin oli poissa.\n\nSeisoin samassa paikassa, johon hän oli minut jättänyt, ja kuuntelin.\n\nKuulin hänen tukevat askeleensa hallin kivipermannolta -- hän astui\nulos eteiseen.\n\nKuulin auton oven pamahtavan kiinni -- hän oli jo vaunuissa.\n\nKuulin auton jyskyttävän ja puhisevan hiekkakäytävällä -- hän oli jo\nlähdössä.\n\nKuulin koneen etääntyvän puhkinan ja kumipyöräin pehmeän äänen --\nminä olin yksin.\n\nMaailma tuntui minusta tyhjältä ja autiolta. Mutta tämä tunne katosi\npian, ja kun toivuin voimiini, näin Martinin kirjeen kosteassa\nkädessäni.\n\nSilloin laskeuduin polvilleni tulen ääreen ja työnsin kirjeeni\nliekkeihin.\n\n\n\n\nSeitsemäskymmenesyhdes luku.\n\n\nKahden tunnin kuluttua Martinin lähdettyä olin täydellisesti\nsaavuttanut mielenmalttini ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin\nkoskaan ennen.\n\nViimeisten kuukausien kiduttavat tunnonvaivat olivat kadonneet.\nTuntui kuin olisin totellut jotain olemukseni korkeampaa ja\nvoimakkaampaa lakia ja tullut vapaammaksi ja puhtaammaksi naiseksi.\n\nSydämeni palpatti rinnassani, ja antaakseni hurjalle ilolleni täyden\nvallan puin ylleni hattuni ja viittani rientääkseni rotkoon.\n\nPuutarhan läpi kulkiessani tapasin Tommy toverin, joka kertoi minulle\nhirvittävän ukkosilman raivonneen yöllä ja tulvantapaisen sateen\nkiskoneen ylös kaikki ulkomaalaiset kasvit hänen kukkapenkereistään.\n\n\"Mutta kyllä se hyvääkin tekee\", tuumi vanhus. \"Tekee ehkä hiukan\npuhdasta heidän likaisissa vanhoissa viemäreissään.\"\n\nSitten hän alkoi jutella Martinista, jota hän oli ollut saattamassa,\nja vakuutti hänen kyllä palaavan.\n\n\"Kyllä hän sieltä takaisin löytää. Ei se poika ole luotu kaiken\nikänsä jäämään aluksinensa lumen ja jäitten keskelle... Ei ainakaan,\njos hänen ankkurinsa on jäänyt kotirantaan\" -- ja tätä seurasi\nsilmänisku minulle.\n\nKuinka rotko tuntui riemuitsevan tänä aamuna! Minua halutti juosta,\nminua halutti huutaa, ja tullessani polulle, missä Martin ja minä\nolimme yhdessä kuljeskelleet, minua halutti -- mieletöntä kyllä\n-- polvistua maahan ja suudella turvetta, jota hänen jalkansa oli\ntallannut.\n\nMinä söin aamiaiseni budoaarissa kuten ennenkin, mutta en ollut\nmielestäni yksin, sillä niin pian kuin ummistin silmäni, olin\nnäkevinäni Martinin pöydän toisesta päästä katselevan minua. Eikä\nnyt kaikunut huone kuollutta naurua, sillä eloisat äänemme tuntuivat\nvielä siellä elehtivän.\n\nTeen jälkeen silmäilin uudelleen Martinin rakkauskirjettä -- ainoata,\nminkä koskaan olin saanut, ja silloin ensimäisen kerran huomasin mitä\nhän oli maininnut \"Blackwaterin pojista\" ja heidän aikomuksestaan\n\"pitää lystiä\" hänelle.\n\nMartin ei siis luultavasti vielä ollutkaan lähtenyt saaresta,\nvaan odotti iltalaivaa ollaksensa läsnä hänen kunniakseen\ntoimeenpantavassa juhlassa.\n\nNiinpä minä kello seitsemän aikaan -- oli jo pimeä silloin -- istuin\nrannalla suljetussa autovaunussamme, joka oli työnnetty syrjäiseen ja\nkätkössä olevaan kivisillan soppeen.\n\nHaihtuuko milloinkaan mielestäni näytelmä, joka nyt seurasi?\n\nEnsin tuli soittokunta soittaen muuatta kansallislauluamme\nkaritsasta, joka oli lumeen eksynyt ja jota Farmin iso isäntä lähti\netsimään ja jonka hän löydettyään kantoi sylissään kotiin.\n\nSitten tuli kaksinkertainen rivi nuoria miehiä kantaen lippuja --\nkauniita, notkeajäsenisiä poikia, sellaisia, jotka saattavat naisen\nsydämen sykähtelemään heitä silmäillessä.\n\nSitten tuli Martin irlantilaisissa ajorattaissa, hurraileva\nväkijoukko ympärillään, koettaen näyttää hilpeältä ja reippaalta,\nvaikka oli alakuloinen mielessään.\n\nJa sitten -- ja tämä liikutti minua syvimmin kaikesta --\nkaksinkertainen rivi nuoria tyttöjä kudotut villamyssyt (jommoisia\nmiehet käyttävät jäävyöhykkeissä) päähän painettuina niin että ne\nolivat kuin kehykset heidän sievien kasvojensa ympärillä.\n\nMinä itkin kuin lapsi kaikkea tätä nähdessäni, mutta siitä huolimatta\nolin ylen onnellinen.\n\nKun juhlakulkue saapui laivanportaille, katosi Martin laivaan, ja\nsilloin samat soittajat asettuivat seisomaan sen eteen ja rupesivat\nlaulamaan toista laulua, jonka loppusäettä väkijoukko aina säesti\nkuin yhdellä suulla.\n\nMartin oli nyt kapteenin sillalla, missä hän seisoi avopäin koettaen\nnäyttää iloiselta.\n\nLaivan kello kilahti viimeisen kerran, savutorvet alkoivat tupruttaa,\nja kapteenin ääni jakeli viimeisiä käskyjä laivasillalle.\n\nVäkijoukko alkoi uudelleen laulaa, äänekkäämmin kuin ennen, tyttöjen\nhelakat äänet ylinnä muita, ja laiva eteni pimeään mereen.\n\nSeurasin laivaa silmilläni niin hyvin kuin taisin sumulta, joka\nkaihti silmiäni, kunnes se livahti lahden niemekkeen taa, kiertäen\nsen nenässä vilkkuvan tulimajakan. Ja sitten vajosin takaisin\nistuimelleni ja itkin pelkästä ilosta ajatellessani kuinka suurta\nrakkautta Martinille osoitettiin.\n\nIhmisjoukko alkoi poistua laivasillalta kuin musta virta, joka valuu\npimeässä kohisten ryhmyisten kivien yli, ja minä kuulin heidän\npuheensa heidän kulkiessaan autoni sivu.\n\nMuuan naisenääni kuului sanovan:\n\n\"No, mitäs nyt sanot meidän Martin Conradista -- meidän\nMartinistamme?\"\n\nJa miehen ääni vastasi:\n\n\"Siinä on miestä, Jumal'avita!\"\n\nParin minuutin kuluttua laivasilta oli tyhjä, ja kuljettaja kysyi:\n\n\"Kotiinko, teidän armonne?\"\n\n\"Kotiin\", vastasin.\n\nKun ajoimme päätietä ylös, sattuivat kaukana ulapalla olevan laivan\nvalot uudelleen silmiini, ja tiesin, että oma Martinini, yhtä\nvarmasti kuin hän nyt oli siellä, ajatteli nyt minua ja katseli kohti\ntaloa, johon hän minut oli jättänyt.\n\nLinnaan saapuessamme huomasin hämmästyksekseni, että kaikki ikkunat\nolivat valaistut.\n\nAutomobiilin jyske toi Pricen halliin. Hän kertoi minulle,\nettä huvimatkalaiset olivat palanneet takaisin ja olivat nyt\nmakuuhuoneissaan pukeutumassa päivällisiä varten.\n\nMennessäni yläkertaan omiin huoneisiini kuulin suljettujen ovien\ntakaa naurunkikatuksien säestämiä varieteepätkiä hyräiltävän.\n\nJa silloin minusta äkisti tuntui kuin olisi uusi henki käynyt minuun,\nja tiesin, että minusta oli tullut toinen nainen.\n\n    _Martin Conradin memorandum_.\n\n    Rakkaimpani oli oikeassa. Hyvän aikaa Blackwaterista lähdettyäni\n    seisoin yhä kapteenin sillalla katsellen kohti Port Raan\n    yläpuolella kohoavan talon valaistuja ikkunoita ja pyöritellen\n    mielessäni kysymystä, joka kuudentoista kuukauden aikana oli yötä\n    päivää kalvava minua -- miksi olin jättänyt hänet sinne?\n\n    Vaikka hän niin väsymättömästi pyyteli minua lähtemään,\n    vaikka hän niin suloisen epäitsekkäästä huolehti vain minun\n    päämäärästäni ja eduistani, vaikka hän oli niin uljaasti\n    päättänyt jakaa minun kanssani kaiken edesvastuun tulevaisuudesta\n    -- niin miksi sittenkin olin jättänyt hänet sinne?\n\n    Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun -- miksi siis\n    olin jättänyt hänet miehen taloon, jolla uskottomuudestaan ja\n    raakuudestaan huolimatta oli lain, kirkon ja maailman silmissä\n    oikeus sanoa häntä vaimokseen ja kohdella häntä sen mukaisesti.\n\n    En tahtonut teeskennellä katumusta, jota en tuntenut. En\n    hetkeäkään soimannut itseäni siitä, mitä oli tapahtunut. Ei\n    hetkeäkään juolahtanut mieleeni soimata häntä siitä, mitä oli\n    tapahtunut. Hän oli antautunut minulle kuninkaallisen oikeutensa\n    ja ylhäisen voimansa tunnossa, kuten jokaisen hyvän naisen tulee\n    antautua miehelle, jota hän rakastaa, jos heidän liittonsa on\n    oleva puhdas ja vilpitön.\n\n    Mutta miksi en silloin älynnyt, mitä nyt älyän, että niin on\n    säädetty Luonnon laissa -- julmassa ja yhtäkaikki ylevässä\n    Luonnon laissa -- että kuorma on naisen kannettava, että lunastus\n    on naisen maksettava.\n\n    Kaikki on nyt ollutta, ja vaikka armas tyttöseni monesti on\n    minulle vakuuttanut tahrattoman sydämensä pohjasta, että kaikki\n    on kääntynyt parhaaksemme ja että kärsimykset ovat Jumalan suola\n    sielujemme säilyttämiseksi, niin ajatellessani, mitä kaikkea\n    hänellä on ollut kestettävänä minun ollessani kateessa, tiedän\n    etten voi koskaan suoda itselleni anteeksi, että jätin hänet\n    yksin -- en koskaan, en koskaan, en koskaan.\n\n                                                        M. C.\n\n\n\n\nSeitsemäskymmeneskahdes luku.\n\n\nKoska nyt viimeisen kerran tulen puhuneeksi mieheni vieraista, koetan\nheitä kuvaillessani olla ilman pahansuopaisuutta ja esittää heidät\njuuri sellaisina kuin he olivat -- itsekkäinä, julmina, pahatapaisina\nja vilpillisinä.\n\nPäivälliskello soi ennenkuin olin valmiiksi pukeutunut, ja mennessäni\nalakertaan parin minuutin kuluttua huomasin, ettei minua oltu\nyritettykään odottaa.\n\nKoko seurue oli jo istahtanut pöytään, mieheni pöydän alapäähän ja\nAlma (uskomatonta kyllä) emännän paikalle pöydän päähän.\n\nTätä en nykyisessä mielentilassani aikonut sietää, ja niinpä\nvieraiden tehdessä muutamia mauttomia yrityksiä lausua minut\ntervetulleeksi ja rouva Lierin huudahtaessa: \"Tulehan tänne, pikku\nraukka, kertomaan minulle mitenkä olet aikasi viettänyt meidän poissa\nollessamme\" (osoittaen tyhjää istuinta vieressään), astuin koppavasti\nAlman luo, asetin käteni hänen tuolinsa selkänojalle ja sanoin: \"Ole\nhyvä.\"\n\nAlma näytti hämmästyneeltä. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hän\nsuoriutui pulasta istahtamalla minulle varatulle tuolille äitinsä\nviereen ja ryhtymällä paikalla onnittelemaan minua virkistyneen\nulkomuotoni johdosta ja itseään siitä, että pääsi toimittamasta minun\nvirkaani.\n\nMieheni ja koko pöytäkunta katsahtivat ylös tämän ikävän kohtauksen\nsattuessa, ja nähdessäni hänen vääntelevän naamansa merkillisen\nnäköiseksi, arvasin hänen otaksuvan, että isäni (jota hän aina\npelkäsi) oli neuvonut minua pitämään puoliani. Mutta Alma, jolla oli\ntarkempi vaisto, ajatteli nähtävästi Martinia, ja hän alkoi melkein\nheti paikalla jutella hänestä.\n\n\"Vai on hyvä ystäväsi juuri lähtenyt, kultaseni. Palvelijat ovat\naivan hupsuina häneen. Meidän ei onnistunut tavata häntä nytkään.\nPaha onni! Toivoakseni pyytelit anteeksi puolestamme ja ilmoitit\nkuinka pahoillamme olimme lähdöstämme -- ilmoitithan?\"\n\nPaholainen varmaankin riivasi minua, sillä minä vastasin:\n\n\"Enkä ilmoittanut, Alma.\"\n\n\"Miks'et, kultaseni?\"\n\n\"Koska täällä saaressamme on sellainen puheenparsi, että vain aasi\nsyö kushagia\" [muuan autioilla paikoilla kasvava kitkerä ruoho].\n\nAlma rupesi nauramaan muiden kanssa tälle jotenkin hillittömälle\nvastaukselleni ja johti sitten puheen äskeisen purjehdusretken\ntapahtumiin.\n\nSain kuulla että hän, vallattuaan ensin piispan suosion iltamassaan,\noli menestyksestään niin rohkaistunut, että päätti vallata koko\nsaaremme \"ylimystön\" kutsumalla heidät tansseihin huvialukselle sen\nollessa ankkurissa Holmtownissa, ja suurta riemastusta saivat aikaan\nhänen naurettavat kuvauksensa hienostomme kömpelöistä ponnistuksista\nmiellyttää miestäni ja hänen vieraitaan.\n\n\"Voi sentään, Jimmy\", huudahti herra Vivian kimeällä naisäänellään,\n\"muistatko sitä vanhaa neitoa harsohameessa, joka -- j.n.e...\"\n\n\"Mutta muistatko\" huudahti herra Eastcliff, \"sitä kylävoutia\npullonpäänenineen, joka -- j.n.e...\"\n\n\"Minä olin pakahtua nauruun\", sanoi joku naisista.\n\n\"Niin minäkin\", vakuuttivat kaikki.\n\nEikä aikaakaan, kun minä jo huomasin, että tätä epämiellyttävää ja\nhuonoa käytöstä todistavaa pilkantekoa jatkettiin minun tähteni.\n\nAlman myönnettyä, että hän oli kovasti \"flirtannut\" piispan kanssa,\nja herra Vivianin yleisen naurun keskessä ristittyä hänet \"madame\nLierin kultamuruksi\", kääntyi Alma minun puoleeni:\n\n\"Mary kultaseni, senhän toki myöntänet, että vaikkakaan poloiset\nsaarelaisesi eivät syökään kushagia, ovat he kuitenkin maailman\nhullunkurisimpia ihmisiä vieraissa ollessaan.\"\n\n\"Eivät sen hullunkurisempia\", vastasin, \"kuin ihmiset, jotka itse\nisäntinä ollen nauravat heille.\"\n\nEi ollut niinkään helppoa lyödä tätä leikiksi, niinpä herrat\npeittääkseen Alman nolostumista rupesivat puhumaan hevosista ja\nkoirista, enkä tiedä kuinka kauan tätä jotenkin karkeilla kaskuilla\nhöystettyä keskustelua olisi pitkitetty, ellei vanha rouva Lier olisi\nkääntynyt puoleeni ja koskettanut vakavampaa ainetta.\n\nSe koski Alman koiraa, joka oli kuollut purjehdusmatkalla, vaikkei\nkukaan tietänyt mikä oli sen kuoleman aiheuttanut; mahdollisesti\noli se pahasti ikävöinyt emäntäänsä ollessaan karanteenissa, jota\nhallituksen mielettömät määräykset olivat vaatineet ulkomailta\npalattuamme.\n\nKoska koira oli merellä kuollut, otaksuin sen joutuneen haudatuksikin\nsinne, mutta eipäs, niin tunteettomia eivät vieraamme olleetkaan.\nLaivan kirvesmies oli valmistanut sille kauniin mahonkikirstun,\njonka pääpuolessa oli kuvastinlasi ja jalkapäässä nimikilpi, missä\nkultakirjaimin luettiin koiran nimi, Prue, ja sen ikä, kolme vuotta.\n\nTässä kunnossa se oli tuotu maihin, ja nyt se juhlallisesti lepäsi\nAlman pukuhuoneessa kaikkein katseltavana. Mutta huomenna se oli\nhaudattava jonnekin linnan läheisyyteen, arvatenkin rotkoon, ja sinne\nsen oli saattava koko seurue juhlakulussa ja mustiin vaatetettuna\nkuten hautajaisissa ainakin.\n\nSuuttumus ja inho kuohuttivat mieltäni kuullessani näistä\nuskomattomista toimenpiteistä juteltavan, ja viimein lausuin\nselvällä, painokkaalla äänellä:\n\n\"Pyytäisin sinua hyväntahtoisesti luopumaan siitä.\"\n\n\"Miksi niin, kultaseni?\" kysäsi Alma.\n\n\"Koska minä en sitä tahdo enkä salli\", vastasin.\n\nNolo hiljaisuus seurasi tätä julistusta, ja kun keskustelu jälleen\npääsi vauhtiin, kuulivat tarkat korvani (jotka eivät aina ole\nkartuttaneet onneani) puoliääneen lausutut sanat:\n\n\"Kas vain, onpa sillä sisuakin.\"\n\nSiitä huolimatta Alma, kun nousin ruokasalista lähteäkseni, kietoi\nkäsivartensa vyötäisilleni, sanoi minua rakkaaksi pikku nunnakseen ja\nvei minut halliin.\n\nSiellä käytiin istumaan suuren, avonaisen takan eteen ja hetken\nkuluttua juteltiin vapaasti ja ujostelematta kuten hienojen naisten\neräissä piireissä usein on tapa.\n\nHerra Eastcliffin Camilla kertoi jotenkin sopimattoman jutun eräästä\n\"pukijasta\", jota hän oli käyttänyt teatterissa, ja sitten eräs\ntoinen nuori nainen saneli erään ilmoituksen, jonka hän oli lukenut\nmuutamasta kristillisestä sanomalehdestä: \"Sisäkkö haluaa paikkaa\nperheessä, missä on miespalvelija.\"\n\nTätä kertomusta seurasi kajahtava nauru, mutta se yltyi vielä\nkovemmaksi, kun Alman äiti nojatuolinsa syvyyksistä totiseen tapaansa\nhuomautti, ettei hän 'keksinyt mitään naurettavaa siinä' ja 'ettei\ntyttö rukka ajatellut mitään sellaista kuin he.'\n\nSuuttumus kuohutti jälleen mieltäni, ja koska olin päättänyt vaatia\nheitä ottamaan huomioon minunkin läsnäoloni, sanoin:\n\n\"Hyvät naiset, pyytäisin teitä jättämään tämäntapaiset keskustelut.\nMinä en niistä pidä.\"\n\nViimein asiat kehittyivät huippuunsa.\n\nNoin kymmenen päivää Martinin lähdön jälkeen sain Southamptonista\nlähetetyn sähkösanoman, joka sisälsi sanat: \"Hyvästi! Jumala\nsiunatkoon sinua!\" ja seuraavana päivänä luin sanomalehdestä\nkertomuksen hänen viimeisestä illastaan Tilburyssä.\n\nHän oli pitänyt päivälliset ystävilleen, niihin luettuina hänen\nentinen päällikkönsä vaimoineen sekä useat muut Lontoossa sattumalta\noleskelevat naparetkeläiset, muuan ministeri ja sen sanomalehden\nomistaja, joka oli hänen retkikuntansa kannattaja.\n\nPäivällinen oli syöty \"Scotian\" salongissa (kuinka elävästi se\nmuistui mieleeni) ja ilta oli päättynyt tanssiin kannella kuutamossa;\nja kun erohetki oli käsissä, oli Martin pitänyt pienen, hellänhaikean\npuheen (sydämellisyyttä henkivän, mutta kielellisesti heikon) missä\nhän oli sanonut, että nyt toiselle Etelänavan valloitusretkelle\nlähtiessään hän \"ei voinut olla tuntematta hiukan tuskaista pakotusta\nkaksinkertaisten liiviensä kolmannen napin alla. Sillä hän ajatteli\nniitä rakkaita, joista heidän nyt oli erottava, kun lähtivät\ntuntemattomiin vyöhykkeisiin, joissa tanssiminen oli jäävä unhoon.\"\n\nTarpeetonta on kertoa kuinka hänen sanansa minua liikuttivat tässä\nminulle niin vierashenkisessä ympäristössä, mutta vahingossa jätin\nsanomalehden salin pöydälle, ja seuraavana aamuna mennessäni\nalakertaan aamiaisen jälkeen, tapasin Alman takkatulen ääressä\nhallissa keinutuolissa loikomassa paperossiaan poltellen ja lukien\nnaurettavan juhlallisella äänellä sanomalehden selostusta. Hänen\nympärillään seisoi joukko herroja, niiden joukosta mieheni, jonka\npullea ruumis (hän alkoi käydä lihavaksi) tutisi naurusta.\n\nMinulla oli täysi työ estäytyä syöksymästä tulistuneena heidän\nluokseen, mutta kun jaloissani oli keveäpohjaiset kengät, niin\nseisoin rauhallisena heidän keskellään, kunnes minut huomattiin.\n\n\"Oh\", virkahti Alma hymyillen kaikkein maireinta ja pettävintä\nhymyään, \"me tässä juuri luimme tätä kaunista selostusta ystäväsi\nviimeisestä illasta Englannissa.\"\n\n\"Niinpä näkyy\", vastasin, ja sisällisestä harmista kuohuen otin\npeukalon ja etusormeni päillä sanomalehden hänen käsistään (ikäänkuin\nhänen kosketuksensa olisi saastuttanut sen) ja paiskasin sen\ntakkatuleen, missä se joutui liekkien saaliiksi.\n\nTähän tuntuivat kaikki lystit loppuvan. Pitkä herra Eastcliff astui\navoimen oven luo sanoen:\n\n\"Hiton sopiva ilma autoretkeä varten, eikö teistäkin?\"\n\nTämä herrasmies ei tähän saakka ollut pitänyt minkäänlaista kiirettä\nkäydä ystävänsä luona, joka oli vuokrannut metsästysmaita Skyessä,\n-- jolla tekosyyllä Alma oli puolustanut heidän äkillistä lähtöään\npurjehdusretkelle -- mutta nyt hän alkoi käydä liian huvitetuksi\nInvernessin kokouksesta voidakseen kauemmin viipyä Raa-linnassa.\nMuutkin vieraamme alkoivat harrastaa jos jotakin, toisilla oli kiire\nPerthin ja Äyrin kilpa-ajoihin, toisilla lohia kalastamaan Tay joesta\nja hirviä ampumaan Invercauldin metsissä, niin että viikon kuluttua\nolin jättänyt hyvästi heille kaikille.\n\nKaikille paitsi Almalle.\n\nPalasin sisään hallista saatettuani joitakin vieraitani, kun Alma\nseurasi minua huoneeseeni sanoen:\n\n\"Rakas, kulta tyttöseni, tahdotko olla minulle oikein kiltti?\"\n\nHänen oli piakkoin lähdettävä äitinsä kanssa New Yorkiin, mutta koska\nse \"rakas mummu kulta\" oli kehnoimpia merelläkulkijoita mitä ajatella\nsaattaa, pitäisi heidän odottaa suurinta kaikista laivoista, ja koska\nsuurin laiva läksi Liverpoolista ja Ellan oli niin lähellä satamaa,\nniin ehkäpä minä sallisin... vain viikoksi, ehkäpä kahdeksi...\n\nMitä _taisin_ sanoa? Sananen, ehkäpä vain puoli sanaa, ja melkein jo\nennenkuin se oli lausuttukaan, olivat Alman käsivarret kaulassani\nja hän sanoi minua \"kalleimmaksi, herttaisimmaksi, kilteimmäksi\nystäväkseen maailmassa\".\n\nKamarineitini Price oli läsnä tämän kohtauksen aikana, ja tuskin\noli Alma poistunut huoneesta, kun hän nykäisi minua käsivarresta ja\nkuiskasi korvaani:\n\n\"Teidän armonne, voi, teidän armonne, ettekö huomaa mikä sillä\nnaisella on mielessä? Hän pitää teitä silmällä.\"\n\n\n\n\nSeitsemäskymmeneskolmas luku.\n\n\nSeuraava, joka lähti, oli mieheni.\n\nHän syytti parlamenttitoimia. Hän aikoi viipyä poissa kolme tahi\nneljä viikkoa, mutta sillävälin olisi Alma seuranani, enkä minä sitä\npaitsi ollut niitä ihmisiä, jotka ikävöivät.\n\nKoska en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan päärin\nvelvollisuuksistaan, kyselin oliko tämä ainoa syy, joka kutsui hänet\nLontooseen.\n\n\"Ehkäpä ei ainoa\", vastasi hän, ja sitten hän pahasti murtaen\nsuutansa ja muuttuneella äänellä lisäsi:\n\n\"Minä olen saanut tarpeeksi tästä Jumalan hylkäämästä paikasta, ja\nsitten... totta puhuen, oma käytöksesi alkaa minua tympäistä.\"\n\nMieheni lähdettyä yrmeä esiintymiseni lannistui. Jäätyäni yksin Alman\nkanssa tulin heikoksi ja päättämättömäksi kuten ennenkin ja minä\nrupesin pohtimaan Pricen varoitusta.\n\nHän oli tuntenut vahingoniloista mielihyvää nähdessään minun\nyritykseni puolustaa emännän asemaani mieheni talossa, mutta nyt hän\nalinomaa päivitteli mielettömyyttäni, kun olin sallinut Alman jäädä.\n\n\"Hän pettää teitä, armollinen rouva\", saneli Price. \"_Hänkö_ muka\nlaivaa odottaisi! Kaikkea muuta! Jos armollinen rouva taas lupaa olla\nsuuttumatta ja ajamatta minua ovelle kimpsuineni kampsuineni, niin\nsanon mitä hän odottaa.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Hän odottaa... hän arvelee... hän kuvittelee... no niin,\npulmakseni suuni puhtaaksi, armollinen rouva, se ilkeäsisuinen\nkappale otaksuu jotain tapahtuvan teidän armollenne, ja hän odottaa\nnyt sitä tapausta kertoakseen hänen armolleen.\"\n\nMinä rupesin voimaan pahoin. Hämärä, epämääräinen, levoton aavistus\ntulevista kärsimyksistä valtasi useasti mieleni.\n\nKoetin haihduttaa sitä. Ponnistelin kovasti tukahuttaakseni sen\nilkeänä, jännityksessä olleiden hermojeni tuottamana painajaisena,\nja ajaksi siinä onnistuinkin. Olin sanonut Martinille, ettei mitään\nollut tapahtuva hänen poissaollessaan, ja pakotin itseni uskomaan\nettei mitään saattaisi tapahtua.\n\nKului viikkoja; ilma muuttui; syksyn kultainen autere vaihtui koleaan\nharmaaseen; taivas synkkeni kolkoista pilvistä; taajat sateet\npehmittivät maan liejuiseksi, puut paljastivat alastomat mustat\noksansa, mereltä tulevat kaameat tuulet ajelivat kuihtuneita lehtiä\nteillä, illat kävivät pitkiksi ja aamut kolkoiksi, mutta yhä viipyi\nAlma äitinsä kanssa Raa-linnassa.\n\nMinä aloin peljätä häntä. Tuo sama puolittain hypnoottinen\nlumousvoima, johon hän lapsena ollessani oli minut kiehtonut, alkoi\ntaas jossain määrin saada minut valtaansa, mutta nyt sen vaikutus\ntuntui pahalta, melkeinpä pirulliselta.\n\nTunsin, että hän vartioi minua yötä päivää. Toisinaan, kun hän arveli\nminun huomioni olevan muualla, äkkäsin hänen sysimustain silmäinsä\npitkäin, tummain silmäripsien alta tähystelevän minua uteliaasti ja\ntutkivasti.\n\nHän jutteli kanssani yhtä rakastettavasti ja sulavan lempeästi kuin\nennenkin, mutta minä kartoin hänen läheisyyttänsä ja vavahdin hänen\nkosketustansa.\n\nMonesti muistuivat mieleeni Martinin häikäilemättömät sanat: \"Vihaan\nsitä naista, tekisipä mieleni tallata häntä jalallani.\"\n\nTuntui kammottavalta ajatella, että olin yksin tässä suuressa\nrappeutuneessa talossa naisen kanssa, joka odotti ja piti varalla\nmilloin saisi minut ansaan, päästäkseen minun kengissäni liikkumaan,\nja tästä tunteesta terveyteni ja mieleni alkoivat kärsiä.\n\nJoskus sain pyörtymys- ja väsymyskohtauksia, joiden syytä en\nkäsittänyt. Silmäillessäni peiliin aamulla, näin että nenäni oli\ntulemassa teräväksi, poskeni laihoiksi ja kasvoni kalpeiksi, jopa\nharmaiksi.\n\nAlma huomasi tämän muutoksen ulkomuodossani ja pehmeän äänensä\nviehkeimmällä sävyllä hän alinomaa säälitteli ja lohdutteli minua.\nMinä en hänen osanotostaan tahtonut tietää, vaan väitin olevani\ntäysin terve, mutta siitä huolimatta minua pöyristytti sisällisesti\nja kävin yhä onnettomammaksi.\n\nTällainen hurja jännitys ei voinut kestää kovin kauan, ja noin kolme\nviikkoa sen jälkeen kuin mieheni oli lähtenyt Lontooseen, se laukesi.\n\nMinä olin juuri nousemassa aamiaispöydästä Alman ja hänen äitinsä\nkera, kun minua äkisti alkoi huimata ja hetkisen hoiperreltuani\npyörryin siihen paikkaan.\n\nTultuani tajuihini tapasin itseni lattialla makaamasta. Alma ja hänen\näitinsä nojautuivat ylitseni.\n\nEn milloinkaan, en koko elämäni aikana tule unhoittamaan Alman\nkatsetta, joka kohtasi minua avatessani silmäni. Ylähuultaan purren\nja alahuuli hiukan eteenpäin työnnettynä vilkaisi hän äitiinsä\nilkeällä, voitonvarmalla silmäyksellä.\n\nMinä olin kovasti hämmentynyt. Arvelin, että tointuessani olin\nsaattanut puhua jotain, ehkä lausua nimen tuosta tajuttoman sielun\nhämärästä ja pyhästä kammiosta, johon yksin Jumalan oli sallittu\nkatsella. Huomasin että kureliivini oli avattu takaa, niin että\npoveni oli vapaa.\n\nNiin pian kuin Alma näki, että silmäni olivat avoinna, pujotti\nhän käsivartensa pääni alle ja alkoi valella korviini makeata\nsanatulvaansa.\n\n\"Rakas suloinen kultaseni\", sanoi hän, \"sinä olit säikähyttää meidät\nkuoliaiksi. Meidän täytyy paikalla noutaa lääkäri -- oma tohtorisi,\nnäetkös.\"\n\nYritin panna vastaan, mutta hän ei tahtonut kuunnella.\n\n\"Saattaa olla, ettei se merkitse mitään, kultaseni. Toivoakseni se ei\nole mitään. Mutta toiselta puolen se saattaa olla hyvinkin vakavaa\nlaatua, ja velvollisuuteni miestäsi kohtaan on ottaa selvä sen\nsyystä.\"\n\nTiesin aivan hyvin mitä Alma ajatteli, mutta en voinut sanoa enempää\nvahvistamatta hänen epäluuloansa, niinpä kyselin Pricea, joka auttoi\nminut huoneeseeni, missä kävin istumaan vuoteeni laidalle, hänen\nantaessaan minulle konjakkia ja muita virvokkeita.\n\nTämä oli lopun alkua. En tarvinnut lääkäriä tietääkseni, mikä minulle\noli tapahtunut. Jos olisivat vuoret siirtyneet paikoiltaan tai meren\nikuinen juoksu pysähtynyt vauhdissaan, niin se ei olisi minua niin\nhuumannut, niin järkyttänyt kuin tämä tieto.\n\nSuurin mysteria naisen elämässä, pyhin, jumalallisin, uuden syntyvän\nelämän mahtava mysteria oli tullut minulle kuten muillekin naisille.\nMutta mitenkä se oli tullut? Kuten synkkä ukkosilma.\n\nJumalani! Jumalani! Kuinka ylpeästi olin pidellyt päätäni pystyssä!\nKuinka varmasti olin tallannut jalkojeni alle siveyden säännöt, lain\nkäskyt ja vieläpä uskonnon sakramentitkin, siinä luulossa ettei\nLuonto, joka on tehnyt sydämemme siksi, mitä se on, ole tarkoittanut\nettä naisen pitäisi hävetä puhtaimpia vaistojaan.\n\nJa nyt Luonto itse oli noussut minua tuomitsemaan, ja vähän ajan\nkuluttua koko maailma oli ottava osaa hänen huutoonsa.\n\nJos Martin olisi ollut saapuvilla tällä hetkellä, en luule, että\nolisin välittänyt mitä ihmiset mahdollisesti tulevat ajattelemaan\ntai sanomaan minun asemassani olevasta naisesta. Mutta tuhannet\npeninkulmat merimatkaa erottivat hänet tällä hetkellä minusta, ja\njoka päivä vei hänet yhä syvemmälle antarktisen yön pimeyteen.\n\nKuinka heikoksi, pieneksi ja avuttomaksi tunsin itseni! En hetkeäkään\nsoimannut Martinia. Mutta minun oli yksinäni kaikesta vastattava.\nMinä asuin vielä mieheni talossa, ja -- mikä pahinta kaikesta, toinen\nnainen tiesi salaisuuteni.\n\n\n\n\nSeitsemäskymmenesneljäs luku.\n\n\nAikaisin seuraavana aamuna tohtori Conrad tuli minua katsomaan.\nPanin merkille, että hän tuli isäni suuressa ja nopeakulkuisessa\nautomobiilissa.\n\nMinä istuin aamupuvussani takkatulen ääressä budoaarissani ja jo ensi\nsilmäys hänen raudanharmaitten hiustensa ympäröimiin, hilpeisiin\nkasvoihinsa ilmaisi minulle, mitä Alma oli sanonut kirjeessään, jolla\nhän oli kutsunut hänet tänne.\n\nLempeällä äänellään tiedusteli hän minulta muutamia seikkoja, ja\nvaikka minun olisi haluttanut salata totuus, en uskaltanut. Huomasin\nhänen kasvojensa kirkastuvan vastauksistani, ja lopetettuaan\nkyselemisensä hän virkkoi:\n\n\"Meidän ei tarvitse ensinkään olla huolissamme. Ennen pitkää ollaan\nparemmissa voimissa kuin koskaan ennen.\"\n\nSitten hän herttaisella, hienolla tavallaan (varmaankin otaksuen\nminun siitä ihastuvan) ilmaisi minulle mitä jo tiesin, ja minä\nkuuntelin hänen puhettansa pää painuksissa ja kasvoni tulta kohti\nkäännettyinä.\n\nHän mahtoi olla pettynyt uutisensa tuottamasta vaikutuksesta minuun,\nsillä hän puheli edelleen terveydestäni, huomauttaen että tilassani\noli perin tärkeätä olla reippaalla ja tasaisella mielellä ja luottaa\ntulevaisuuteen.\n\n\"Teidän täytyy elää viihtyisässä ympäristössä ja seurustella\nmiellyttäväin ihmisten parissa -- vanhain ystäväin, koulutoverien,\ntuttujen ja tyytyväisten ihmisten parissa.\"\n\nVastasin \"Kyllä\" ja \"Kyllä\" tietäen kuinka mahdotonta kaikki oli, ja\nsitten hän vaihtoi puheenainetta -- kertoen isästäni, jolloin hänen\nkasvonsa kävivät hyvin vakaviksi, sekä Christian Annesta, jonka nimi\nsaattoi hänen leppeät, vanhat kasvonsa sädehtimään päivänpaistetta.\n\nHän oli lähettänyt tohtorin kanssa terveiset minulle.\n\n\"Sano hänelle\", oli hän sanonut, \"etten koskaan unohda mitä hän\nsyksyllä teki puolestani, ja tuontuostakin minä kiitän Jumalaa\nhänestä.\"\n\nSydämeni kuristui kokoon, mutta hänen seuraavat sanansa olivat\nraastaa minut palasiksi.\n\n\"Vielä pyysi Christian Ann minua sanomaan, että Suvimaja kaipaa\nteitä. 'Hän on nyt ylhäinen rouva', sanoi hän, 'mutta saattaapa\nylhäisillä rouvillakin olla surunsa kuten meillä, poloisilla, ja jos\nhän vain haluaa painaa suloisen pikku päänsä lepoon köyhän vaimon\nvuoteessa, niin odottaa häntä aina Mary O'Neillin pikku huone!\"\n\n\"Jumala!\" sain sanoneeksi, ja sitten hän sanomattomaksi\nhuojennuksekseni rupesi puhumaan muista asioista.\n\nOlin kovasti kauhuissani, että hän alkaisi jutella Martinista. Yksin\ntaivas, joka näkee naissydämen syvyyksiin hänen koettelemuksensa\nraskaimpina hetkinä, tietää mistä tämä pelko johtui, mutta varma\nolen, että jos hän olisi maininnut Martinin nimeä tällä hetkellä,\nniin olisin parahtanut.\n\nPoislähtiessään hän vielä uudisti varoituksensa.\n\n\"Pidättehän mielessä mitä sanoin reippaasta ja iloisesta mielestä?\"\n\n\"Koetan parastani.\"\n\n\"Ja että oleskelette tyytyväisten ja miellyttäväin ihmisten parissa?\"\n\n\"Nii-in.\"\n\nTuskin oli hän lähtenyt huoneesta kun Alma pyyhkäisi sisään suu\ntäynnä mitä lämpimimpiä ja vilpillisimpiä onnentoivotuksia.\n\n\"Kas niin!\" huudahti hän kielensä kaikella kitkerällä hunajalla.\n\"Enkö ollut oikeassa lähettäessäni tohtoria noutamaan? Onpa tämä\nuutinen! Sinä onnen lempilapsi! Mutta minä en saa sinua pidättää,\nkulta. Sinä tietysti hehkut innosta kirjoittaa miehellesi ja kertoa\nhänelle kaikki.\"\n\nAlman äitikin tuli kiireisesti minua katsomaan. Tuo tyytyväinen,\nvanha sielu hajuvesistä tuoksuvana ja timanteista kimaltelevana alkoi\nonnitella itseään tarkkanäköisyydestään.\n\n\"Tiesinhän sen\", virkkoi hän. \"Nähdessäni minkänäköinen olitte,\nsanoin Almalle, että olin aivan varma siitä, että olitte sillä\ntavalla. 'Mahdotonta', sanoi Alma, mutta kyllä me naimisissa olevat\nnaiset tuollaisia asioita ymmärrämme, kyllä vain.\"\n\nKun hän vielä oli jaellut minulle muutamia kotoisia neuvoja omain\nkokemustensa varastosta -- syödä aamiaista vuoteessa, välttää teetä\nj.n.e. -- vakuutteli hän minulle kuinka onnellinen olin, kun sain\npitää Alman talossa tällaisena aikana.\n\n\"Tohtori sanoo, että teitä on pidettävä iloisella ja reippaalla\nmielellä, ja Alma, se on sellainen rattoisa sielu, eikös ole? Ja\nkuinka ihastunut hän on teihin! Voitteko kuvailla, että hän täydellä\ntodella juttelee jäävänsä tänne teille seuraksi, kunnes joulukuun\nlaivat lähtevät?\"\n\nTieto, että saisin pitää Alman täällä vielä kaksi kuukautta, oli jo\nkylläksi musertamaan minut, mutta marttyyriaikani oli vasta alkanut.\n\nSeuraavana päivänä Bridget tätini tuli sisään, ja kirkas välke hänen\nkultasankaisten silmälasiensa takaa vilkkuvissa silmissään, jotka\ntavallisesti olivat niin kylmät ja harmaat, ilmaisi minulle, ettei\nhänen käyntinsä ollut epäitsekästä laatua.\n\n\"Kas niin\", virkkoi hän, \"minua sinä tästä saat kiittää. Enkös vain\nneuvonut sinua oikein, kun käskin sinua olemaan hiukan sokea? Muuta\nkeinoa ei ole miesten kanssa. Kun Conrad tuli kertomaan, uutisia,\nsanoin minä: 'Betsy, minun täytyy heti paikalla lähteä tyttö raukan\nluo'. Taivas tietää, että oli minulla hommaa tarpeeksi jo ennaltakin,\nmutta enhän voinut jättää sinua vierasten haltuun, enhän toki?\"\n\nKun ei tähän kysymykseen kuulunut mitään vastausta, Bridget täti\njutteli edelleen sanoen, että mieheni ja minun välit kävisivät nyt\nparemmiksi, tämä kun oli oleva side välillämme.\n\n\"Niin on aina. Vanhan everstin käytös ei ollut varsin kiitettävä\nnaimisissa ollessamme, ja aika ajoin minä huokasin itsekseni, että\nolin tehnyt huonot kaupat; mutta Betsyn tultua maailmaan ajattelin:\n'Olisin voinut joutua parempiin naimisiin, mutta olisin voinut joutua\nhuonompiinkin, ja joka tapauksessa on hän jälkeläiseni isä'.\"\n\nKun en tähänkään vielä mitään vastannut, Bridget täti rupesi puhumaan\nAlmasta ja hänen äidistään. Enkö minä ollut epäillyt juuri hänen\nolevan väleissä mieheni kanssa -- sen nuoren naisen, jolla oli niin\nsuuret silmät ja kopea päänkeikahdus. Mutta miksikäs minä pidinkään\nsellaista henkilöä talossani?\n\n\"Jos kaipaat iloista ja hauskaa seuraa, niin eikös sinulla ole\ntätisi ja lihallinen serkkusi? On niitä itsekkäitäkin ihmisiä, mutta\nkiitän pyhimyksiä siitä, etten tiedä mitä itsekkäisyys merkitsee.\nOlen valmis sinun hyväksesi tekemään sitä samaa mitä tein äiti\nraukallesikin, ja enempää luullakseni ei voi vaatia, vai mitä?\"\n\nTähän minä varmaankin sopersin jotain vastaukseksi, sillä Bridget\ntäti myönsi, että saattoi se olla uhrauskin, vaikka taas toiselta\npuolen ei hänestä tuntunut ikävältä jättää Hoviakaan.\n\n\"Olen ollut siellä kaksikymmentä vuotta, ja nyt minun pitää olla oman\ntytärpuoleni palvelija. Taivas tietää jaksanko sitä kauemmin kestää.\nOn kerrassaan iljettävää nähdä miten Nessy käyttäytyy isäsi kanssa.\nLuulenpa totta tosiaan, että hän pyrkii naimisiin sille miehelle.\"\n\nVälttääkseni kiusallista puheenainetta kyselin isäni terveydentilaa.\n\n\"Yhä kehnommaksi hän käy, mutta Conradin uutiset vaikuttivat mieheen\nkuin mikäkin ilojuoma. Hän tahtoi tulla tänne minun matkassani\ntänään, mutta tohtori ei tahtonut kuulla sitä. Mutta kyllä hän sieltä\npian tänne kömpii, ja tällä välin hän juttelee lakkaamatta suuresta\njuhlasta, jonka hän panee toimeen.\"\n\n\"Juhlasta?\"\n\n\"Jota tullaan viettämään tämän odotetun tapauksen kunniaksi, vaikkei\nole tarkoitus sitä kotipiiriä kauemmaksi levittää. Onhan vain juhla\nmuka ensimäisen kotiintulonne kunniaksi -- niin on ajateltu selittää\nse vieraille.\"\n\nMinulta pääsi heikko tuskan huudahdus, ja Bridget täti virkkoi:\n\n\"Niin kyllä, ymmärrän mitä aiot sanoa -- miksei hän voi odottaa?\nSanon sinulle syyn siihen, jos lupaat olla siitä kenellekään mitään\nvirkkamatta. Isäsi on sairas mies, kultaseni. Sanokoon mitä haluaa,\nkun Conrad puhuu syövästä, kyllä hän tietää, että Kuoleman käsi lepää\nhänen yllään. Ja koska hän pelkää sen iskevän ennenkuin aikasi on\ntullut, niin hän aikoo asettua ajan eteen ja nähdä elämänsä toivon\ntällä tavalla toteutuvan -- ja tiedät kyllä mikä se on.\"\n\nSe oli hirvittävää. Asemani isääni nähden oli nyt niin traagillinen,\nettä (syntistä kyllä) minä rukoilin sydämeni pohjasta ettei minun\nenää tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan.\n\nMinun oli pakko se tehdä. Kolme päivää Bridget tädin käynnin jälkeen\ntuli isäni minua tervehtimään. Oli ihana päivä, ja minä astuskelin\nruohonurmella, kun hänen suuri autovaununsa vieri jyskien ajotietä\nylös.\n\nSäikähdin muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Hänen kasvonsa\nolivat kuolemankalpeat, huulensa sinertävät, hänen tukeva,\nvoimakaspiirteinen päänsä näytti vajonneen hartioitten väliin, ja\nhänen jäsenensä olivat niin laihat, että hänen vaatteensa riippuivat\nhöllinä; mutta päättävä piirre suun vaiheilla ei ollut muuttunut eikä\nliioin silmäkulmain käskevä kohotus.\n\nHän astui minua vastaan häilyvin askelin, sanoen:\n\n\"Vanha Conrad käski minua pysymään vuoteessa, mutta en voinut saada\nlepoa, ennenkuin saisin luoda silmäyksen sinuun.\"\n\nKun hän vielä oli tavalliseen, kursailemattomaan tapaansa vakuuttanut\nminulle, että naisen pitää saada lapsia, koska se pelastaa hänet\npohtimasta suruja, joita hän 'kuvittelee itsellään olevan', talutti\nhän minut sisään saliin samalla puolittain halveksumisen sekaisella\nhellyydellä, jota hänen oli ollut tapana osoittaa äidillenikin.\n\nSalissa istuivat Alma ja hänen äitinsä, toinen kirjoittamassa, toinen\nsohvalla kutomassa, ja he nousivat istualtaan isäni tullessa sisään,\nmutta hän viittasi heitä pysymään paikoillaan.\n\n\"Käykää istumaan, rouva. Istukaa alallanne, äiti. Tulin tänne\nvain minuutin ajaksi puhuakseni tyttäreni kanssa suuresta\nvastaanottojuhlastamme.\"\n\n\"Vastaanottojuhlasta?\" virkkoi Alma.\n\n\"Eikö hän ole vielä mitään siitä puhunut?\" kysyi isäni, ja saatuaan\nkieltävän vastauksen selitteli hän suunnitelmansa pääpiirteet,\njolloin Alma, jonka entinen käytös isääni kohtaan oli muuttunut\nimartelevaksi ja maireaksi, kohotti kätensä pystyyn huudahtaen:\n\n\"Miten suurenmoista! Todella erinomainen mielijohde! Muistathan,\nrakkaani, että sinut määrättiin olemaan iloisella ja reippaalla\nmielellä, ja parempaa ei olisi voitu keksiä sinulle!\"\n\nSieluni hädässä minä vastustelin vastustelemistani jos jonkin\ntekosyyn nojalla -- se kävisi liian kalliiksi -- meillä ei olisi\nvaroja siihen.\n\n\"Kuka pyytää sinulta varoja siihen? Minä kuluista pidän huolen,\nminä,\" virkkoi isäni.\n\nMinä väitin olevani sairas enkä niinmuodoin voivani ryhtyä\nvalmistelemaan sellaista juhlaa -- mutta tämä tekosyy oli pahin\nkaikista, sillä se tarjosi Almalle tilaisuuden rientää väliin\navuntarjouksineen.\n\n\"Rakas lapsi\", huudahti hän, \"tiedäthän kuinka kernaasti aina sinua\nautan. Näetkös, minä puuhaan kaikki kuntoon, ja sinä saat kantaa\nkunnian.\"\n\n\"Kas siinä\", riemuitsi isäni taputtaen minua hartioille, ja kääntyen\nAlman puoleen hän pyysi häntä ryhtymään valmistuksiin päivääkään\nvitkastelematta.\n\n\"Kaikki pitää tulla kunnolleen toimitetuksi, maksoi mitä maksoi.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Siitä pitää tulla todella suurenmoista, ma'am, niin suurenmoista\nettei kukaan ole nähnyt sen vertaista ennen.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, sir.\"\n\n\"Kutsukaa kaikki saaren hienot ihmiset. Nessy lähettää teille\nluettelon heistä.\"\n\n\"Kyllä kutsutaan, sir.\"\n\n\"Sitten ei mitään sen enempää tällä haavaa -- nyt minun kaiketi\ntäytyy lähteä, muutoin vanha Conrad raivostuu minulle. Näkemään asti,\ntyttö, näkemään asti.\"\n\nOlin mykistynyt, olin avuton, olin häpeissäni.\n\nSilloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että odotetun perillisen tulo\nei yksinomaan ollut syynä isäni juhlimishaluun, vaan olipa siihen\ntoinen vieläkin salaisempi syy -- se nimittäin, että hän halusi\nsokaista asianajajiensa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten silmät,\njotka (odotettuaan hänen hankkivan rahaa heille kuin taikavoimalla)\nolivat alkaneet kuiskailla keskenään, etteivät hänen suuret\nyrityksensä olleet varmalla pohjalla.\n\nSilloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että itseäni lukuunottamatta\nisäni oli tällä hetkellä traagillisin henkilö Ellanissa, ja että hän\nmurtuneena terveydeltään ja aineellisesti uhattuna salli itselleen\ntällaista hurjaa tuhlaavaisuutta sekä vahvistaakseen rahaluottoaan\nettä tyydyttääkseen elämänsä kalvavaa intohimoa Kuoleman enkelin\nsiipien varjossa.\n\nMutta voi rajua tuskaani, voi raivokkaita rukouksiani! Oli melkein\nkuin olisi Saatana itse tullut minua kiduttamaan. Seuraavat päivät\nelin alituisessa kauhussa että mieheni saattaisi palata kotiin, sillä\ntiesin, että heti paikalla hänen palattuaan se valheellinen asema,\njohon isäni ja Alma olivat minut asettaneet, oli saava häpeällisen\nlopun.\n\nHän ei tullut kotiin, mutta hän kirjoitti. Mainittuaan, että hänen\nvaltiolliset velvollisuutensa pidättivät hänet Lontoossa vielä jonkun\naikaa, hän sanoi:\n\n\"Olen kuullut, että isäsi tahtoo sinua pitämään suuren juhlan\nkotiintulomme kunniaksi. Mutta miksi _nyt_, eikä kolme kuukautta\nsitten? Tietänetkö sinä syyn _siihen_?\"\n\nNämä viimeiset sanat lukiessani tunsin jäätävän voimattomuuden\nhiipivän jaloistani sydämeeni. Asemani oli muuttumassa\nsietämättömäksi. Minä aloin ymmärtää, ettei minulla ollut mitään\noikeutta jäädä mieheni taloon.\n\nVähät siitä, että mieheni talo oli minunkin, siinä merkityksessä,\nettei se voinut pysyä pystyssä ilman minua, -- minulla ei ollut\noikeutta olla siinä.\n\nVähät siitä, että mies, jonka kanssa olin naimisissa, oli perin huono\naviopuoliso, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.\n\nVähät siitä, että avioliittoni ei ollut ollut mikään avioliitto, --\nminulla ei ollut oikeutta olla siellä.\n\nVähät siitä, että minä en itse asiassa ollut mikään kevytmielinen\naviovaimo, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.\n\nSillävälin Price, ainoa todellinen ystäväni Raa-linnassa,\ntavanmukaisella suorapuheisuudellaan -- josta en enää loukkaantunut\n-- tietämättään yhä kovensi kidutustani. Joka ilta hiuksiani\nkammatessaan soimasi hän käytöstäni Almaa kohtaan, ja eräänä iltana\nhän virkkoi:\n\n\"Enkös jo sanonut, armollinen rouva, että hän pitää teitä silmällä\nvain? Se pahansisuinen kappale kielii jos jotain hänen armolleen.\nHän kirjoittaa joka päivä Lontooseen... Mistäkö sen tiedän? Ooh, en\nminä suotta alakerrassa pidä silmiäni ja korviani avoinna. Ette te,\narmollinen rouva, tule yhtä rauhan hetkeä näkemään, ennenkuin ajatte\nsen ihmisen pois talosta.\"\n\nSilloin minä epätoivon puuskassa, tuskin tietämättä mitä tein, kätkin\nkasvot käsiini änkyttäen:\n\n\"Ehkäpä olisi minun parasta ajaa itseni ensin ulos talosta.\"\n\nHiusteni harjaaminen taukosi samassa, ja seuraavalla hetkellä kuulin\nPricen äänen sanovan kuin pitkän matkan takaa:\n\n\"Voi Herrainen aika! Sillä tavallako asiat ovat, armollinen rouva!\"\n\n\n\n\nSeitsemäskymmenesviides luku.\n\n\nAlma piti suurellisesti sanansa.\n\nHän puuhasi kaikki minun kanssani neuvottelematta -- määräsi juhlan\npäivän, joka oli oleva kuukauden kuluttua isäni käynnistä laskettuna,\nja lähetti kutsukortit \"kaikille saaren säätyläisille\", jotka\nNessy MacLeod oli merkinnyt listoihin jäykällä ja säännöllisellä\nkäsialallaan.\n\nNäitä listoja saapui joka aamu, kunnes kutsuttujen lukumäärä nousi\nviiteensataan.\n\nKoska linnan suojat eivät olleet tarpeeksi laajat tällaiselle\nvierastulvalle, niin Alma ehdotti, että rakennettaisiin tilapäinen\npaviljonki. Isäni suostui, ja viikon kuluttua saapui Blackwaterista\nsatoja työmiehiä, jotka alkoivat pystyttää Colosseumin muotoista\npuista tekelettä kanervikolle, missä Martin ja minä olimme yhdessä\nkävelleet.\n\nTyön aikana tuntui isäni kuumeentapainen ylpeys yltyvän. Almalle\nsaapui sana, ettei pitänyt rahaa säästää. Juhlan piti tulla\nsuurellisemmaksi kuin minkään juhlan, joka tätä ennen oli Ellanissa\nvietetty. Koska en tietänyt, minkälaista uhkapeliä isäni pelasi,\nkauhistutti minua tämä tuhlaavaisuus, ja jo yksin tästäkin syystä\nhalusin paeta siitä.\n\nMinä en voinut paeta.\n\nOlin varma siitä, että Alma vihasi minua leppymättömästi ja että\nhän koetti karkoittaa minut tieheni kodistani, arvellen ehkä sillä\ntavalla helpoimmin saavuttavansa omat tarkoitusperänsä. Mutta minä\nolin siksi paljon nainen, että jo yksin siitä syystä en tahtonut\npaeta, niinpä minä jäin paikalleni ja kärsin täydellisen kiirastulen\nvaivat.\n\nPricekin, joka jo oli rauhoittunut paljastukseeni nähden, vaati minua\njäämään hokien:\n\n\"Miksi te talosta läksisitte, armollinen rouva? Te olette miehenne\nvaimo? Pitäkää puolianne, sanon minä. Tätä samaa tekevät hienot\nrouvat joka päivä. Miksi ei armollinen rouvakin voisi sitä tehdä?\"\n\nEipä aikaakaan kun jo koko saari tuntui joutuvan liikkeille juhlamme\njohdosta. Joka päivä sisälsivät paikkakunnan lehdet palstoja pitkiä\nselostuksia tapahtuman johdosta ja kertoivat seikkaperäisesti mitä\nrajattomat rikkaudet saattoivat saada aikaan yhden ainoan illan\njuhlimiseksi. Näissä kuvauksissa usein ylistettiin isääni \"Ellanin\nkruunaamattomaksi kuninkaaksi\", ja Almaakin, joka toi näkyviin niin\n\"rohkeata alkuperäisyyttä\", mutta minua mainittiin vähän tai ei\nensinkään.\n\nSiitä huolimatta näyttivät kaikki oivaltavan mikä oli odotetun juhlan\nsisäinen merkitys, ja saaremme alkuperäisiä tapoja noudattaen tuli\nminua milloin mikin vieras onnitteluillaan kiusaamaan.\n\nEnsimäisiä kävijöitä oli isäni asianajaja, herra Curphy, joka\nmyhäili tavallista suopeata hymyänsä ja sormeili pitkää partaansa\nkiitellessään minua siitä, että olin seurannut hänen neuvoansa enkä\nollut sallinut pikaisuuteni purkaa avioliittoa, joka oli niin sopivaa\nomaisuuteen ja asemaan nähden.\n\n\"Kuinka onnellinen mahtaa olla isänne nähdessään toiveittensa\ntoteutuvan\", virkkoi hän. \"Ja päälle päätteeksi juuri nyt, kun hänen\nterveytensä on näin horjuva! Kuinka hyvä! Kuinka ilahuttavaa!\"\n\nSeuraava tulokas oli piispa, joka tapansa mukaan sulavana ja lempeänä\nonnitteli minua siitä, että olin hylännyt kaikki erotuumat, niin että\navioliittoni tarkoitus oli tuleva täytetyksi ja vankka katolilainen\ntuleva Raa-linnan perilliseksi.\n\nKipeimmin minuun koski isä Danin hienosti kirjoitettu kirje,\nmissä hän sanoi olevansa kielletty tulemasta mieheni taloon eikä\nniinmuodoin voivansa tulla minua tervehtimään, mutta koska hän oli\nkuullut enkelin kuiskaavan siitä suuresta ilosta, joka oli tulossa\nminulle, niin hän rukoili Herraa ja Hänen pyhää Äitiänsä johtamaan\nminut turvallisesti kaiken läpi.\n\n\"Minä olen lukenut rukousnauhan puolestasi joka päivä sitten kun\nviimeksi olit täällä, rakas lapseni, jotta pelastuisit suuresta\nkiusauksesta. Ja nyt tiedän, että niin on käynyt ja pyhän\navioliittosi sakramentti on tehnyt ylevän tehtävänsä, kuten aina\narvelinkin. Niin siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni, ja säilyttäköön\nsinut puhtaana ja vilpittömänä ja kelvollisena ijäisyydessä tapaamaan\näitiäsi, sitä siunattua pyhimystä, jonka Herra on tehnyt omakseen.\"\n\nTämän kirjeen jälkeen tunsin entistä selvemmin, että minun oli\npaettava mieheni talosta, mutta Almaa ajatellessani ei haavoitettu\nylpeyteni eikä häväisty turhamaisuuteni sallineet minun lähteä.\n\nKului kolme viikkoa.\n\nPaviljonki oli valmiiksi rakennettu ja siihen pystytettiin\nparhaillaan kirjavaksi maalattuja lippuja, että se muistuttaisi\nColosseumia auringonlaskussa katsottuna. Katollista käytävää, joka\nyhdisti teatterin linnaan, reunusti molemmin puolin suunnattoman\nsuuret hortensiat ja kattoa valaisivat lamput, jotka muistuttivat\ntähtiä.\n\nPari päivää ennen tätä suurta iltaa Alma (joka oli ollut niin\nahkerissa valmistustouhuissa, ettei ollut herennyt joka päivä käydä\nminua tervehtimässä budoaarissa, johon olin sulkeutunut) tuli\nluokseni antamaan minulle ohjeita.\n\nJuhlan piti alkaa kello kymmenen. Minun piti esiintyä Kleopatrana\nja vastaanottaa vieraani salissa. Rumpujen päristessä minun oli\nmäärä astua teatteriin mieheni vieressä, rivi hovipoikia edelläni\nkulkien. Kun me olimme käyneet istumaan paikoillemme meille varattuun\naitioon, oli jostakin Lontoon varieteesta erikoisesti tilatun baletin\nannettava keskiyöhön asti kestävä näytäntö. Sitten oli seuraava Alman\nja mieheni johtama kotiljongi ja illallisen jälkeen piti uudelleen\nuupumatta tanssittaman auringonnousuun asti, jolloin (Etelä-Ranskasta\ntilatut) perhoset ja kyyhkyset piti päästettämän häkeistään lentämään\nmonivärisenä pilvenä kohti auringon valaisemaa paikkaa.\n\nMinua iljetti ja hävetti ajatellessani mokomaa turhamaista ja\nprameata näytelmää ja sitä aihetta, jota sen piti muka esittää.\n\nKaiken lopuksi tuli, että kirjoitin isälleni, ja salaten kärsimysteni\ntodellisen syyn, sanoin hänelle, ettei hän varmaankaan ollut selvillä\nsiitä, mitä tehtiin hänen nimessään ja hänen rahoillaan, ja pyysin\nhäntä tykkänään peruuttamaan koko juhlanvieton.\n\nKirjeeni vastaus saapui pian Nessy MacLeodin muodossa. Vieläkin voin\nnähdä hänen pitkän vartalonsa, punaiset hiuksensa ja säännöttömät\nkasvonsa hänen astuessaan huoneeseeni.\n\n\"Mary serkku\", puheli hän välinpitämättömällä äänellään käyden\njäykkänä istumaan huoneen ainoaan pystyselkäiseen tuoliin, \"kirjeesi\non saapunut perille, mutta isäsi ei ole nähnyt sitä, koska hänen\nterveytensä on sillä kannalla, että täytyy varoa häntä kaikista\ntarpeettomista mielipahoista.\"\n\nVastasin jotenkin tulisesti, ettei kirjeeni ollut ensinkään\ntarpeeton, vaan hyvinkin kiireellinen, ja jos hän yhä edelleenkin\naikoo pidättää sen isältäni, niin minä toimitan asiani suullisesti.\n\n\"Mary serkku\", virkkoi Nessy, \"tiedän varsin hyvin, mitä kirjeesi\nsisältää, sillä olen avannut ja lukenut sen, ja koska en itse sen\nparemmin kuin sinäkään hyväksy sitä, mitä täällä puuhaillaan, niin\nsatun tietämään, että tämä juhlanvietto on isällesi sydämenasia, ja\nsiksi en salli, että se peruutetaan.\"\n\nVastasin kiivastuneena, että oli luvatonta hänen mennä avaamaan minun\nkirjettäni isälleni ja sitten (unohtaen hillitä itseäni) kysyin millä\noikeudella hän, joka oli astunut isäni taloon armosta, pidätti hänen\ntyttärensä kirjeet häneltä.\n\n\"Mary serkku\", vastasi Nessy samalla välinpitämättömällä\näänellä, \"lapsena olit aina itsepintainen, itsekäs ja röyhkeä,\nja mielipahakseni huomaan, ettei avioliitto eikä kasvatuksesi\nluostarissa ole voineet taltuttaa hillitöntä luontoasi. Mutta minä\nolen jo sanonut, etten salli sinun vahingoittavan isäsi terveyttä\nkumoamalla hänen suunnitelmansa, ja silleen sen täytyy jäädä.\"\n\n\"Kunhan ei vain kävisi niin, että innossasi suojella isäni terveyttä\nsinä tykkänään tärvelet sen\", vastasin.\n\nHän näytti oivaltavan tarkoitukseni, sillä hetken vaiti oltuaan hän\nvirkkoi:\n\n\"Mary serkku, tee kuten tahdot. Käytöksesi tulevaisuudessa, olkoon\nminkälainen tahansa, ei kuulu minuun enkä katso olevani missään\nsuhteessa vastuunalainen siitä.\"\n\nLopulta minulle alkoi tulla nimettömiä kirjeitä. Niitä saapui eri\npaikoilta Ellania ja ne näyttivät olevan eri käsialaa. Toisissa\nminua neuvottiin pakenemaan saarelta ja toisia seurasi laivojen\nkulkuvuorotaulukko.\n\nVain se nainen, joka on joutunut tällaisen katalan kidutuksen\nuhriksi, voi aavistaa kuinka häpeällistä se on, ja yhä uudelleen ja\nuudelleen kyselin itseltäni eikö olisi parasta paeta ennen mieheni\ntuloa.\n\nMutta Price näytti saavan salaista iloa näistä nimettömistä kirjeistä\nja sanoi, että hän arveli tietävänsä, mistä niiden alkujuuri lähti,\nja eräänä iltana hän juoksi huoneeseeni pää saaliin kätkettynä,\nvahingoniloinen katse silmissään ja avaamaton kirje kädessään.\n\n\"Kas siinä!\" virkkoi hän. \"Nyt on madame helisemässä. Armollinen\nrouva on pelissä voitolla ja voi lähettää heidät kaikki tavaroitaan\npakkaamaan.\"\n\nKirje oli osoitettu miehelleni Lontooseen. Price oli iskenyt Alman\nkamarineidin käsivarteen, kun tämä oli aikeessa panna sen postiin,\nja uhkaamalla tyttöä lain rangaistuksella (hänen omakätisestä\nkurituksestaan puhumattakaan) oli hän saanut tämän tunnustamaan,\nettä taloudenhoitajattaremme oli kirjoittanut tämän kirjeen ja monta\nmuutakin emäntänsä yllyttämänä.\n\nJa häikäilemättä Price murti takavarikkoon ottamansa kirjeen ja luki\nsen ääneen minulle. Selvin sanoin minua ja Martinia siinä syytettiin\naviorikoksesta ja ivattiin miestäni odotetun juhlan vietosta.\n\nOllen liian nöyryytetty puhuakseni, otin kirjeen kamarineitini\nkädestä. Juuri lukitessani sen piironkilaatikkooni tuli Alma\nhuoneeseeni kädessään mieheltäni tullut sähkösanoma, missä sanottiin,\nettä hän lähtisi Lontoosta aikaisin seuraavana aamuna ja saapuisi\nBlackwateriin kello puoli neljä iltapuolella.\n\n\"Voi sitä rakasta Jimmyä!\" virkkoi hän, \"mikä hauska yllätys häntä\nodottaa! Mutta tietenkin olet jo ilmoittanut hänelle, etkö?... Et?\nVai niin, ymmärrän, olet säästänyt uutisesi saadaksesi oikein itse\nsen kertoa hänelle. Voi sinua onnen helmalasta!\"\n\nNyt oli liian myöhäistä lähteä. Koettelemukseni aika oli tullut.\nPako oli mahdoton. Oli ikäänkuin Saatana olisi pidellyt minua\nsyntiverkossani, josta en päässyt pois lentämään.\n\nKello kolme seuraavana päivänä (joka oli juhlanvieton edellinen\npäivä) kuulin automobiilin lähtevän Blackwateriin miestäni noutamaan.\nKello neljän tienoissa kuulin sen palaavan. Parin minuutin kuluttua\nkuulin mieheni askeleet hallissa. Otaksuin hänen heti tulevan\nyläkertaan minua tapaamaan, mutta hän ei tullutkaan, enkä minä\nyrittänyt mennä alakertaan. Kun hetken kuluttua kyselin mihin hän\noli joutunut, vastattiin minulle, että hän oli Alman kanssa kahden\nkirjastossa.\n\nKului kaksi tuntia.\n\nPuolustaakseni ja vahvistaakseni itseäni koetin ajatella kuinka\nkelvottomasti mieheni oli käyttäytynyt minua kohtaan. Muistutin\nmieleeni, että hän oli mennyt naimisiin kanssani yksinomaan\nrahallisista vaikutteista, että hän oli minun rahoillani lunastanut\nitsensä vapaaksi rakastajattarestaan; että hän julmuudellaan oli\ntappanut kaikki yritykseni rakastua häneen, että hän oli nöyryyttänyt\nminua karkealla uskottomuudellaan lempiviikkojeni aikana. Palautin\nmuistiini kohtaukset Roomassa ja Pariisissa sekä loukkaukset, joita\nolin kärsinyt oman kattoni alla.\n\nKaikki turhaan. En tiedä lieneekö Jumalan tarkoitus että naisen\nsynti hänen rikkoessaan vihkivalansa (olipa hänen kärsimyksensä ja\npuolustuksensa mitä laatua tahansa) on oleva suurempi kuin miehen.\nSen vain tiedän, että minä vapisin kuin vanki tuomarinsa edessä,\nkun odottaessani kellon soimista päivällispuvussani kuulin mieheni\naskelten lähestyvän oveani.\n\nSeisoin takkatulen ääressä ja pitelin kiinni uuninreunasta, kun ovi\naukeni ja mieheni astui sisään.\n\n\n\n\nSeitsemäskymmeneskuudes luku.\n\n\nHän oli hyvin kalpea, ja jo ensi hetkenä huomasin, että hän oli\nhermostunut. Hänen monokkelinsa putosi itsestään hänen elottomasta,\nharmaasta silmästään ja hänen valkeat, lihavat sormensa vapisivat\nasettaessaan sen uudelleen paikoilleen.\n\nOjentamatta minulle kättä tai sanallakaan minua tervehtimättä hän\nheti paikalla iski siihen, mikä oli ylinnä hänen mielessään.\n\n\"Olen yhä vielä ymmällä noista isäsi juhlapuuhista\", virkkoi hän.\n\"Tietysti tiedän, mitä tässä uskotellaan muille -- että muka\npidetään tervetuliaiset kotiintulomme johdosta. Tyytykööt nuo tyhmät\nsaarelaiset tähän selitykseen, jos heitä haluttaa, mutta minusta se\nkuulostaa jotenkin oudolta. Voitko sinä sanoa mitä isäsi tarkoittaa\nsillä?\"\n\nTiesin, että hän oli selvillä siitä, mitä isäni tarkoitti, niinpä\nsanoin vavisten kuin lammas, joka astuu sutta kohti:\n\n\"Eiköhän olisi parasta kysellä sitä isältä itseltään?\"\n\n\"Ehkäpä sen tekisin, jos hän olisi saapuvilla, mutta koska hän\nei ole, niin kyselen sinulta. Isäsi on merkillinen mies. Ei sitä\nmilloinkaan tiedä mitä mielettömyyksiä hän keksii alkuperäisten\nvaistojensa tyydyttämiseksi. Mutta hän ei kuluta neljää viittä\ntuhatta puntaa tyhjän vuoksi. Ei hän oikeastaan mikään hupsu ole.\"\n\n\"Kiitos\", sanoin. Se tuli tahtomattanikin, ikäänkuin väkisten.\n\nMieheni peräytyi pari askelta ja katseli minua. Sitten hänen sisäinen\nkiukkunsa, joka ei koskaan ollut kovin syvällä, puhkesi esiin.\n\n\"Kuulehan, Mary\", hän virkkoi. \"Minä tulin saamaan selitystä, ja\nminun on se saatava. Isäsi antakoon tälle jutulle sen kiillon, joka\nhäntä miellyttää, mutta sinä kyllä tiedät, mitä sinusta huhutaan,\nniin että voimme huoleti puhua suumme puhtaaksi. Onko totta, että\nisäsi aikoo viettää tämän juhlan koska... no niin, koska hän odottaa\nperillistä?\"\n\nMieheni ällistykseksi vastasin:\n\n\"On.\"\n\n\"Sinä siis myönnät sen todeksi? Silloin ehkä olet hyvä ja sanot\nminulle miten olet joutunut tähän tilaan?\"\n\nKoska tiesin, ettei hän kaivannut minkäänlaisia selityksiä, niin olin\nvaiti.\n\n\"Etkö osaa puhua?\" huudahti hän.\n\nOlin yhä vaiti.\n\n\"Sinä tiedät missä suhteissa olemme olleet toisiimme avioliittomme\naikana, ja siksipä nyt kysyn miten olet joutunut tähän tilaan?\"\n\nMinä vapisin nyt vielä enemmän kuin ennen, mutta kokosin kaiken\nrohkeuteni ja sanoin:\n\n\"Miksi kysyt? Sinä näyt jo tietävän.\"\n\n\"Tiedän mitä nimettömissä kirjeissä on minulle ilmoitettu, jos sitä\ntarkoitat. Mutta minä olen miehesi ja minulla on oikeus se tietää\n_sinulta_. Miten olet joutunut tähän tilaan, kysyn?\"\n\nEn osaa sanoa mikä päähäni pisti tällä hetkellä, ehkäpä halu\nlopultakin perinpohjin selvittää asiat, mutta minä astuin\nkirjoituspöytäni luo ja otin laatikosta kirjeen, jonka Price oli\nottanut takavarikkoon ja paiskasin sen pöydälle.\n\nHän tarttui siihen ja luki sen nähtävästi hämmästymättä sen\nsisällyksestä. Sitten hän kysyi miten se oli joutunut käsiini.\n\n\"Se otettiin erään naisen kädestä juuri kun hän oli panemaisillaan\nsen postiin\", vastasin. \"Hän tunnusti, että se oli yksi niistä\nmonista kirjeistä, joita Alma ystäväsi oli pyytänyt hänen\nkirjoittamaan, ehkäpä itsekin kirjoittanut.\"\n\n\"Alma ystäväni!\"\n\n\"Niin, Alma ystäväsi.\"\n\nHänen kasvonsa vääntyivät pelottavan näköisiksi ja hän sanoi:\n\n\"Vai tälläkö tavalla sinä aiot asiasta suoriutua? Huolimatta\näskeisestä myönnytyksestäsi, toivot nyt voivasi tämän avulla\"\n(pidellen kirjettä edessäni) \"uskotella, että koko juttu on vain\npanettelua ja että Alma on sen alkuunpanija. Sinä aiot pitää puoliasi\nja salata tilasi turvautumalla naidun naisen asemaan.\"\n\nTämä häpeällinen syytös hämmästytti minua niin suuresti, etten voinut\nväittää sitä valheeksi, ja mieheni jatkoi edelleen:\n\n\"Mutta minulle on yhdentekevää, kuka tämän kirjeen syytökset on\nlaatinut. Tahdon vain tietää yhden asian -- onko se totta?\"\n\nPäätäni huimasi, silmäni himmenivät, kämmeneni olivat kosteat, ja\nminusta tuntui kuin olisin heittäytynyt päistikkaa äkkijyrkännettä\nalas, mutta minä vastasin:\n\n\"Se on aivan totta.\"\n\nLuullakseni tämä oli viimeistä, jota hän odotti kuulevansa. Kotvan\nkuluttua hän sanoi:\n\n\"Siis olet rikkonut vihkivalasi -- niinkö?\"\n\n\"Niin olen, jos sen sillä tavalla käsität?\"\n\n\"Sillä tavalla käsität? Sillä tavalla käsität? Hyvä Jumala, miten\nsinä sitten sen käsität?\"\n\nEn vastannut mitään, ja hetken kuluttua hän jatkoi:\n\n\"Mutta ehkäpä tahdot viitata siihen, että tämä mies, jonka\nolin kyllin mieletön kutsumaan vieraakseni, käytti väärin\nvieraanvaraisuuttani ja vietteli vaimoni. Sitäkö tarkoitat?\"\n\n\"En\", vastasin, \"hän piti kunniassa vieraanvaraisuuden lakeja\npaljon paremmin kuin sinä, ja jos minut on vietelty, niin olen itse\nvietellyt itseni.\"\n\nEn ikänä unohda mieheni katsetta, kun hän kuuli tämän tunnustuksen.\nHän oikaisihe suoraksi loukatun miehen tavalla ja huudahti:\n\n\"Mitä? Ettäkö muka itse... vapaaehtoisesti... Hyvä Jumala!\"\n\nHän vaikeni silmänräpäykseksi, ja sitten tuprusivat sanat hänen\nsuustaan:\n\n\"Arvelen, että hyvin muistat mitä tapahtui hääpäivänämme...\nvastustelemisesi ja sen naurettavan sopimuksen, johon minä alistuin?\nMiksi minä alistuin? Koska minä käsitin, että sinun viattomuutesi,\nsinun luostarissa saadut haaveesi ja tietämättömyytesi avioliiton\nensi ehdoista... Mutta minä olen tullut petetyksi, sillä nyt sinä\nsanot... kaiken suvaitsevaisuuteni jälkeen... että olet tieten\ntahtoen... Jumalan nimessä, tiedätkö mikä sinä olet? On olemassa vain\nyksi nimi naiselle, joka tekee, mitä sinä olet tehnyt. Tahdotko, että\nsanon sinulle sen nimen?\"\n\nHäpeä puistatti minua, mutta salamannopeudella kulkevat ajatukseni\nliikkuivat Lontoossa, Kairossa, Roomassa ja Pariisissa.\n\n\"Mikset puhu?\" kirkasi hän raivostuneena. \"Etkö ymmärrä mistä\ntällainen kirje syyttää sinua?\"\n\nSydämeni kutistui kokoon. Mutta ajatellessani, että hän, vaikka\nitse oli viettänyt niin huonoa elämää, katsoi olevansa oikeutettu\nkohtelemaan minua tällä tavalla, koska hän oli mies ja minä olin\nnainen, niin sain voimaa heikkoudessani, ja kun hän edelleen\nalkoi kirota kirkkoani ja uskontoani väittäen tämän olevan ainoan\nseurauksen \"messujeni mumisemisesta\", niin minä hetkeksi tulistuin ja\nhuudahdin:\n\n\"Säästä herjauksesi! Jos olen tehnyt väärin, niin on syy minun eikä\nKirkkoni.\"\n\n\"_Jos_ sinä olet tehnyt väärin!\" huudahti hän. \"Tuhat tulimmaista,\noletko kadottanut kaiken käsityksen vaimon velvollisuuksista\nmiestänsä kohtaan? Sillävälin kuin minä aviomiehenä olen ollut niin\nhupsu, etten ole vaatinut sinulta vaimon alistumista, koska arvelin\nsinun kelpaavan vain pyhien ja enkelien seuralaiseksi, olet sinä\nhäpeällisesti antautunut tälle kerskurille, tälle...\"\n\n\"Se on valetta\", sanoin astuen lähemmäksi häntä keskelle lattiaa.\n\"Totta kyllä, että olen naitettu sinulle... mutta _hän_ on\ntodellinen mieheni, ja sinä... sinä et ole minulle niin mitään.\"\n\nMieheni seisoi silmänräpäyksen verran minua ällistellen. Sitten hän\nalkoi nauraa -- äänekkäästi, halveksivasti, pilkallisesti.\n\n\"Vai en ole mitään sinulle? Nimeäni sinä kyllä mielelläsi kannat, ja\nkun aikasi tulee, otaksut arvatenkin sen peittävän häpeäsi?\"\n\nHänen kasvonsa olivat pahasti vääntyneet. Hän tutisi raivosta.\n\n\"Eikä se vielä pahinta\", huusi hän. \"Ei siinä kyllä, että ilkeät\nlausua minulle vasten kasvoja jonkun muun olevan todellisen miehesi,\nmutta lisäksi aiot tyrkyttää äpäräsi minun talooni. Sitä kai tämä\nkaikki tarkoittaa... kaikki tämä isäsi kirottu touhu... että sinä\naiot työntää minun niskoilleni, minun ja nimeni ja perheeni niskoille\nomasi ja tuon miehen... äpärälapsen.\"\n\nJa viimeisiä sanoja huutaessaan hän raivostuksensa päihtymyksessä\nnosti käsivartensa ja löi minua kämmenensä takapuolella poikki posken.\n\nRuumiillinen kipu oli kyllä kauhea, mutta sisäinen häpeäni oli sata\nkertaa pahempi. Saatan huoleti sanoa, etten kärsinyt vain omasta\npuolestani. Kun yhä salaman nopeudella liikkuvat ajatukseni riensivät\nMartinin luo, joka rakasti minua niin hellästi, niin tunsin mieheni\nläimähdyksen suistavan minut häpeän pimeimpiin syvyyksiin.\n\nVarmaan minä parkaisin kovasti, vaikken itse ollut selvillä siitä,\nsillä seuraavassa silmänräpäyksessä oli Price huoneessa ja näin\ntaloudenhoitajattaren (jonka kenties mieheni huutava puhe oli\nsinne houkutellut kuten ennenkin) seisovan porraskäytävällä oven\nulkopuolella. Mutta mieheni kiukku ei tästäkään asettunut.\n\n\"Yhdentekevää\", virkkoi hän. \"Tämän jälkeen eivät huomispäivän\njuhlamenot sinusta tuntune kovinkaan hauskoilta. Mutta saapuville\nsinun pitää sittenkin tulla! Niin pitää, kautta taivaan! Ja kun ne\novat lopussa, niin on minulla jotain kerrottavaa isällesi.\"\n\nJa samassa hän pyörähti ulos huoneesta ja kiirehti läähättäen\nportaita alas.\n\nSeisoin yhä keskellä huonetta posket kirvelevinä mieheni lyönnistä,\nkun Price paiskattuaan oven kiinni taloudenhoitajattaren edessä\nhuudahti mustat silmät yhtenä tulenliekkinä:\n\n\"No ollappa nyt tällä hetkellä mies!\"\n\nTieto tapahtumasta levisi kulovalkean tavalla koko taloon, ja Alman\näiti tuli minua lohduttamaan. Karkeaan ja typerään tapaansa kertoi\nhän minulle itsekin kerran kärsineensä samanlaista loukkausta \"pahan\nlordi Raan\" kädestä ja että se oli ollut varsinaisena syynä hänen\nsiirtymiseensä Amerikkaan.\n\n\"Meillä naimisissa olevilla naisilla on paljon kärsittävää. Mutta\nälä ole milläsikään, kulta. Minä ennustan, että jo huomisaamuna olet\nunohtanut koko jutun.\"\n\nHänen lähdettyään istuin takkatulen ääressä. En itkenyt. Minusta\ntuntui kuin olisin vajonnut niin syvälle kärsimysten kuiluun, että\nkyynelten lähde oli tuhansien sylien takana. Kului muistaakseni\nuseita kuukausia ennenkuin saatoin itkeä, ja silloinkin suuri ilo, ei\nsuuri suru, nostatti silmiini siunatut kyyneleet.\n\nMutta kuulin rakkaan, uskollisen Priceni itkevän takanani, ja kun\nminä virkoin:\n\n\"Näet nyt itse, etten voi kauempaa viipyä tässä talossa\", niin hän\nvastasi matalalla äänellä:\n\n\"Niin, armollinen rouva.\"\n\n\"Minun täytyy heti lähteä -- tänä iltana, jos mahdollista.\"\n\n\"Niin täytyy. Jättäkää kaikki minun toimekseni, armollinen rouva.\"\n\n\n\n\nSeitsemäskymmenesseitsemäs luku.\n\n\nPäivälliskello soi, mutta minä en tietysti mennyt syömään.\n\nNiin pian kuin Price oli poistunut valmistamaan pakomatkaani,\nväänsin oveni lukkoon, riisuin yltäni iltapukuni ja aloin pukeutua\nmatkapukuun.\n\nAivoni olivat lamassa, mutta tein voitavani kohdatakseni uuden\nasemani vaikeudet.\n\nTähän asti olin pyöritellyt päässäni kysymystä lähdenkö vai enkö\nlähde mieheni talosta; nyt minun oli päätettävä minne lähteä.\n\nKotiinmenoa en uskaltanut ajatella, sillä (Nessy MacLeodia ja Bridget\ntätiä lukuunottamatta) isäni talo oli viimeinen paikka, johon saatoin\npaeta sinä hetkenä, jolloin olin polttamassa tuhaksi ja poroksi hänen\nelämänsä hartaimmat toiveet.\n\nSuvimajaa en liioin uskaltanut ajatella, vaikka mieleni heltyi\nmuistaessani Christian Annen viimeiset terveiset, että Mary O'Neillin\npieni huone aina odotti häntä -- sillä muistin kuinka olin rikkonut\nhänelle tekemäni juhlallisen lupauksen.\n\nAinoa paikka, jota saatoin ajatella, oli Lontoo, ja sinnehän oli\nMartinkin halunnut viedä minut puhuessaan lähdöstäni. Lontoon\navaruudessa minä voisin kätkeytyä ja odottaa Martinin paluuta\nnaparetkeltään.\n\n\"Niin, niin, Lontooseen\", sanelin itselleni kiihtymyksessäni,\ntietämättä juuri ollenkaan, mitä Lontoo merkitsi.\n\nRupesin valikoimaan vaatteita, jotka minun oli otettava mukaani ja\njoita tarvitsin matkalla. Valitsin yksinkertaisimmat ja kestävimmät\nniistä kveekaripuvuista, jotka minulle oli valmistettu ennen häitäni,\nsillä tiesin että minua odotti köyhyys lähimmässä tulevaisuudessa.\n\nSitten yritin ajatella asiain käytöllistä puolta -- miten\njärjestäisin elämäni Lontoossa ja ennen kaikkea miten minun oli\nvarustauduttava kohtaamaan edessäni olevaa tapahtumaa. Varmasti ei\nyksikään tyttö raukka ole avuttomampana ja viattomampana joutunut\ntutkimaan tätä vakavaa kysymystä. Minä olin nainen ja jo toista\nvuotta olin ollut aviovaimokin, mutta minulla ei ollut enempää\nkokemusta aineellisen olemassaolon armottomista ehdoista kuin\nlapsella.\n\nAjattelin ensin pankkikirjaa, jonka isäni oli lähettänyt minulle\nvaltuuttaen minut nostamaan sillä rahaa hänen tiliinsä. Mutta kello\noli silloin yhdeksän, pankit olivat jo suljetut, ja tunsin maailmaa\nsiksi paljon, että oivalsin johdattavani ihmiset jäljilleni, jos\nyrittäisin nostaa rahaa shekillä seuraavana aamuna. Pankkikirjani oli\nniin muodoin kelpaamaton.\n\n\"Ihan kelpaamaton\", ajattelin heittäessäni sen syrjään kuin\nrutistuneen paperipalasen.\n\nSitten ajattelin jalokiviäni. Mutta siinäkin tuli sama pula. Omat\njalokiveni, ne, jotka olin itse ostanut, oli mieheni pelannut\nMonte Carlossa. Jäljellä olivat ne perheeseen kuuluvat jalokivet,\njotka olin saanut lady Raaksi tullessani, mutta koska lady Raa oli\nhenkilö, jonka nimi ei enää kuulunut minulle ja jonka kanssa minulla\ntulevaisuudessa ei tulisi olemaan minkäänlaista tekemistä, niin ei\nminun ollut sallittu niihin kajota.\n\nMuuta en siis voinut ottaa kuin rahani. Minulla oli aina ollut\ntapana pitää paljon rahaa kukkarossani, vaikka en sitä paljon muuhun\nkäyttänyt kuin kollehtiin kirkossa ja kolikoiden heittelemiseen\nmielettömän tuhlaavasti pojille, jotka heittivät kuperikeikkaa\nvaunujen takana tiellä.\n\nNyt kokoilin sitä kaikkialta huoneestani -- kukkarostani,\nkaikista laatikoista ja pukupeilini alla olevasta neula-astiasta.\nYhteenlaskettuna oli siinä kaikkiaan kaksikymmentäkahdeksan puntaa.\nPricelle olin velkaa neljä puntaa, ja pantuani ne syrjään oli minulla\njäljellä kaksikymmentäneljä puntaa paperissa, kullassa ja hopeassa.\n\nOllen perin tietämätön rahan todellisesta arvosta, arvelin tätä\nmelkoiseksi summaksi, joka riittäisi tarpeisiini, ainakin kunnes\nsaisin hankituksi työtä -- sillä alun pitäen minulla oli hämärä\naikomus ruveta itse ansaitsemaan elatukseni.\n\n\"Martin pitäisi siitä\", sanelin itselleni nostaen pääni pystyyn\nheikossa ylpeyden puuskassa.\n\nSitten aloin kerätä kokoon ne aarteet, jotka olivat minulle monin\nkerroin kalliimmat kuin kaikki muu omaisuuteni.\n\nEnsimäinen oli vähäinen pienoiskuva äidistäni, jonka isä Dan oli\nantanut minulle häälahjaksi, vaikka (kuten minulle nyt on selvinnyt)\nhän olisi ehkä mieluummin luopunut sydänverestään.\n\nToinen oli helmi-rukousnauha, jonka arvoisa äiti oli ripustanut\nkäsivarrelleni suudellessaan minua viimeisen kerran otsalle; ja\nviimeinen oli Martinini rakkauskirje, joka oli minulle kalliimpi kuin\nrubiinit.\n\nPuuhaillessani näissä valmistuksissa ja hermostuessani hetki hetkeltä\nyhä enemmän, pistäysi Price tuontuostakin varpaillaan ovelleni ja\nkolkutti hiljaa.\n\nKerran hän toi minulle ruokaa ja kertoi samassa silmiään räpytellen\n(sillä se hyvä sielu oli yhtä kiihtynyt kuin minä itse) että \"kaikki\noli saatu kuntoon\". Kahden lunnin kuluttua minä voisin huoleti lähteä\nmatkaan ja ennen huomisaamua ei kukaan ymmärtäisi epäilläkään.\n\nOnneksi oli torstai, jolloin matkustajalaiva, joka samalla kuljetti\nlastia, oli lähtevä Liverpooliin. Automobiilia en tietenkään\nvoinut ottaa laivasillalle, mutta Tommy toverin, jolla oli vankat\ntorirattaat puutarhatuotteitaan varten, oli määrä odottaa minua\nmaantien portin kohdalla kello yksitoista.\n\nAlakerran ihmiset, se on mieheni, Alma ja hänen äitinsä, olivat\nlähdössä paviljongille (missä sadat koristelijat vielä tekivät työtä\nja missä orkesterilla ja baletilla oli oleva kenraaliharjoitus) ja he\nkuuluivat sanoneen, etteivät palaisi ennenkuin puoliyöstä.\n\n\"Entä palvelijat?\" kysyin.\n\n\"Hekin ovat menossa, Jumalan kiitos\", sanoi Price. \"Syökää siis vain\npäivällinen rauhassa, armollinen rouva, ja älkää hätäilkö mistään,\nennenkuin minä tulen noutamaan.\"\n\nKului taas tunti. Minä kuuntelin kuumeisesti jännitetyn odotuksen\ntuskassa pienintäkin liikettä talossa. Olin kuin vanki, joka on\npakenemaisillaan tyrmästään.\n\nTuima tuuli puhalteli mereltä ja vinkui talon nurkissa. Saatoin\nkuulla työmiesten vasaroimisen paviljongilta sekä orkesterin\nharjoittamisen.\n\nPrice saapui parisen minuuttia ennen yhtätoista kantaen pientä\nmatkakirstua, joka minulla oli ollut mukanani Kairossa. Huomasin,\nettei siinä ollut nimeä eikä minkäänlaisia nimikirjaimia.\n\n\"Kaikki hyvin\", virkkoi hän. \"He ovat menneet tiehensä joka sorkka --\nkaikki paitsi taloudenhoitajatar, ja siitä kissasta minä olen pitänyt\nhuolta.\"\n\nSe teräväsilmäinen olento oli alkanut epäillä. Hän oli nähnyt Tommyn\nvaljastavan hevostansa eikä ollut tyytynyt hänen selitykseensä --\nettä hän oli menossa viemään tomaatteja Blackwateriin laivassa\nLiverpooliin lähetettäviksi.\n\nNiinpä hän, taloudenhoitajatar, voidakseen itse huomaamattomana pitää\nsilmällä tapausten kulkua, oli hiipinyt läntisessä tornissa olevaan\nhuoneeseen, josta saattoi nähdä pihamaalle.\n\nMutta Price oli ollut häntä ovelampi. Hän oli hiipinyt hänen\njäljestänsä ja lukinnut yläportaitten oven, ja pistipä nyt vaikka\nkuinka kauas päänsä ulos ikkunasta ja kirkuipa vaikka äänensä\nkäheäksi, ei sitä \"pikku kissaa\" kumminkaan kukaan voinut kuulla.\n\n\"Mutta kiirettä meidän täytyy pitää\", lisäsi Price sulloen\nmatka-arkkuuni niin paljon vaatteita kuin siihen mahtui.\n\nKun se oli täynnä ja lukittu ja köytetty, hän sanoi:\n\n\"Odottakaa\", ja pistäytyi samassa portaille kuuntelemaan.\n\nKotvan kuluttua hän palasi sanoen:\n\n\"Ei hiiskaustakaan! Nyt matkaan, armollinen rouva.\" Sitoen nenäliinan\npäähänsä suojaamaan hiuksia tuulelta, sieppasi hän matka-arkun\nkäsivarsilleen ja hiipi ulos huoneesta varpaillaan.\n\nLähdön hetki oli tullut, mutta vaikka kaiken iltaa olin ollut niin\nhätäinen pakenemaan mieheni talosta, saatoin nyt tuskin jättää\nhuonettani, sillä minut valtasi tuo sama ahdistus, jonka kaikki\ntunnemme tehdessämme jotain viimeisen kerran.\n\nBudoarin läpi kulkiessani tämä tunne sai minut tykkänään valtoihinsa.\nVain pari tuntia sitten se oli ollut syvimmän häväistykseni\nnäyttämönä, mutta usein ennen se oli ollut suurimman onneni\ntodistajana.\n\n_\"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Vähät\nsiitä missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet\naina oleva.\"_\n\nJättäen oven puolittain auki heitin viimeisen katseen huoneeseeni\n-- pianolle, kirjoituspöydälle, pöydälle, takkaan, kaikkiin noihin\nyksinkertaisiin esineihin, joihin liittyivät kalleimmat muistoni.\nNiin voimakas oli sieluni kaipuu, että minusta tuntui kuin olisi\nMartinin sielu ollut tällä hetkellä kanssani huoneessa.\n\nJa luulenpa, että se olikin.\n\n\"Joutuin nyt, armollinen rouva, tai myöhästytte laivasta\", kuiskasi\nPrice, ja sitten me riensimme poikki narisevan porraskäytävän\ntakaportaille, joita kuulumattomin askelin hiivimme alas.\n\nOlimme jo saapuneet melkein portaitten alapäähän, kun minua\nsäikähytti kova jyskytys, joka tuntui tulevan jostain talon etäisestä\nosasta. Sydämeni lakkasi tykyttämästä, mutta Price vain naurahti ja\nkuiskasi:\n\n\"Kas, siinä hän on! Hyväpä oli, että teimme hänet\nvahingoittamattomaksi, senkin kissan.\"\n\nSamassa Price avasi ulko-oven ja tultuamme ulos sulki ja lukitsi hän\nsen uudelleen.\n\nMe olimme talon takapuolella olevalla pihalla ja kompuroimme\neteenpäin pilkkopimeässä nuppakivien yli.\n\n\"Pysytelkää lähellä minua, armollinen rouva\", virkkoi Price.\n\nHetken kuluttua saavuimme ajotielle. Luulen, etten milloinkaan ennen\nole ollut niin hermostunut kuin nyt. Kuulin lakastuneiden lehtien\nrapisevan maassa merituulen puhaltaessa niihin ja luulin niitä\ntakaa-ajavain ihmisten askeliksi. Kuulin työmiesten vasaroimista ja\norkesterin soittoa ja luulin niitä ääniksi, jotka huusivat meitä\npalaamaan.\n\nPidellen arkkua sylissään kuin pientä lasta Price astua läähätti\nedellä, mutta tuontuostakin pysähtyi hän minua odottamaan ja\nrohkaisemaan, kun kompuroin pimeässä.\n\n\"Nyt vain vielä vähän matkaa\", kehotti hän, ja minä ponnistelin\neteenpäin.\n\nViimeinkin pääsimme maantien veräjälle, ja ajatellessani kuinka\nuskollinen ja kiintynyt hän oli aina ollut minua kohtaan, tuskin\ntiesin mitä virkkaa. Sanoin, että olin jättänyt hänen palkkansa\npukupöydälläni olevaan kirjekuoreen, ja sitten änkytin jotain siitä,\nettä olin liian köyhä antaakseni hänelle mitään muistolahjaa.\n\n\"Kyllä minä hyvää emäntää muistan ilman muistolahjojakin, armollinen\nrouva\", vastasi hän.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua hyvyydestäsi minua kohtaan\", kuiskasin ja\nsuutelin häntä.\n\n\"Kyllä minä armollista rouvaa muistan jo tämänkin tähden\", virkkoi\nhän ja alkoi itkeä.\n\nKiipesin pyörän päällitse kuormarattaille ja kävin istumaan arkkuni\npäälle, ja silloin Tommy läimähytti hevostansa ja me läksimme\nmatkaan. Tommy ei kertaakaan katsonut taakseen tai puhunut muuta\nkuin hevoselleen, mutta minä käsitin täydelleen vanhan ystäväni\näänettömyyden.\n\nMinä olin kuumeisen levoton, että meidät saavutettaisiin ja minut\nvietäisiin takaisin. Vähän väliä vilkaisin taakseni. Kerran kun\nsuuri automobiili hehkuvin lyhdyin ajoi jyskien takanamme, lakkasi\nsydämeni tykyttämästä. Mutta se ei ollut mieheni auto, ja tuokiossa\nsen punainen takalyhty katosi pimeyteen edessämme.\n\nSaavuimme Blackwateriin niin ajoissa, että ennätimme keskiyönlaivaan\nja pysähdyimme satamasillan alapäähän. Oli kylmä; mereltä puhaltava\nsuolainen tuuli oli hyvin kolea. Kauppamatkustajani näköisiä miehiä\npäällysnutunkaulus pystyssä kiirehti laivalle, ja kantajat, raskaat\nmatka-arkut hartioillaan, ponnistelivat pysyäkseen heidän rinnallaan.\n\nAnnoin oman arkkuni kantajalle, joka tuli rattaitten luo, ja käännyin\nsitten Tommyn puoleen hyvästiä sanomaan. Vanhus oli astunut alas\nistuimeltaan ja silitteli nyt höyryävää hevostansa kurkkuansa\nkaristellen kuin olisi vilustunut.\n\n\"Hyvästi\", lausuin -- ja lisäsin vielä jotain, jota en halua\nkirjoittaa tähän.\n\n\"Hyvästi, pikku missy\", vastasi hän (se koski minuun syvästi), \"enpä\ntoki olisi uskonut, että vanha Tom Dug eläisi niin kauan, että\npitäisi nähdä teidän lähtevän kotoanne tällä tapaa... Mutta älkäähän\nhuoliko! Lyönpä vaikka vetoa, että jahka hän itse tulee sieltä\ntakaisin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa.\"\n\n\n\n\nSeitsemäskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nOli hyvin pimeä. Sillalla paloi vain kolme tai neljä lamppua, mutta\nsittenkin pelkäsin, että satamamestari tuntisi minut.\n\nLuulin, että olin keksitty, sillä salonkia lähestyessäni hän kysyi:\n\n\"Yläkannen yksityishyttikö?\"\n\nMinulla oli siksi paljon mielenmalttia, että sain sanotuksi\n\"Välikannen hytti, olkaa hyvä\", jolloin hän nähtävästi arveli\nerehtyneensä ja huusi aivan muuttuneella äänellä:\n\n\"Välikannen matkustajat keulapuolelle.\"\n\nMenin heti välikannelle ja välttääkseni niiden harvain ihmisten\nhuomiota, jotka olivat sillalla, pujahdin hyttiin, joka oli pieni\nkolmionmuotoinen paikka keulassa. Keskellä lattiaa oli avonainen\ntakka ja orressa häilyi sumea öljylamppu.\n\nSieltä minut löysi kantaja, ja mielettömän tietämätön kun olin rahan\narvosta, annoin hänelle puolikruunua vaivanpalkkioksi. Hän silmäili\nensin kolikkoa, tunnusteli sitä sitten hampaillaan, sylkäisi sitten\nsiihen ja poistui viimein hihittäen.\n\nLaivan kello soi ensimäisen ja toisen kerran. Minusta tuntui yhä kuin\nolisin ollut karkausretkellä oleva vanki, joka vieläkin minä hetkenä\ntahansa saattaisi joutua kiinni.\n\nKävin istumaan hytin pimeimpään soppeen ja siellä minä odotin\nja kuuntelin. Välikannella oli vain kaksi muuta matkustajaa,\nnaisia hekin. Heidän keskustelustaan päättäen olivat he olleet\nBlackwaterissa keittäjinä jossain täysihoitolassa ja palasivat nyt\npitkän huvikauden päätyttyä Liverpooliin koteihinsa. Väsyksissä\nolivat molemmat ja levittelivät paraikaa huopapeitteitä koville\nmakuulavoille käydäkseen levolle.\n\nViimeinkin kilahti kello kolmannen kerran. Kuulin koneen viheltävän,\nsavutorven tupruttavan savua kidastansa, köysiä irroitettavan,\nlaivaportaat vedettävän sisään, ja katsoessani ulos hyttini ikkunasta\nnäin harmaan laivasillan hupenevan takanamme.\n\nJonkun ajan kuluttua tunsin jo olevani turvassa ja keventynein mielin\nkuten ainakin se, joka on välttänyt vaaran, läksin kannelle. Mutta\nkatkera oli tuska, jonka alaiseksi siellä jouduin.\n\nHetken kuluttua laiva pimeässä sivuutti Raan sataman molemmat\nniemekkeet ja silloin näin mieheni talon valaistut ikkunat ja\npaviljongin lasikatosta hehkuvan valon.\n\nMitä oli huomisaamuna siellä tapahtuva, kun keksittiin minun olevan\nkateissa? Mitä oli huomisiltana tapahtuva, kun isäni oli saapuva\ntietämättä mitään paostani, sillä olin varma siitä, että mieheni\nilkeydessään ei aikoisi ilmoittaa hänelle mitään siitä?\n\nVaikka silloin tiesin niin vähän syistä jotka todellisesti olivat\naiheuttaneet isäni pitämään tämän eriskummaisen ja jotenkin\nbarbaarisen juhlan, niin arvelin näkeväni ja kuulevani kaikki, mitä\ntulisi tapahtumaan.\n\nNäin tuon häikäisevän vastaanottohuoneen, näin vieraat --\nviisisataa, näin Alman ja mieheni ja näin ennen kaikkea isäni, tuon\nkuolemantautia sairastavan vanhuksen, haavoitetun jalopeuran, jota ei\nitse kuoleman läheisyyskään voinut nujertaa -- näin hänet ylpeytensä\nhetkenä häpeään sortuneena oman lapsensa toimesta.\n\nKuulin hänen vimmastuneet huutonsa, hänen raivonpurkauksensa,\nhänen sadatellessaan minua ja vannoessaan, etten saisi milloinkaan\nkoskea penniinkään hänen omaisuudestaan. Ja sitten kuulin kuinka\nhänen \"ystävänsä\" kuiskailivat hänelle katoamiseni \"todellisen\nsyyn\", kuvaillen \"uskottomuuttani\" miestäni kohtaan -- ikäänkuin\nitse Saatana olisi järjestänyt niin, että ainoa seuraus siitä\nmielettömästä juhlasta, johon isäni oli tuhlannut omaisuutensa, olisi\nhäpeäni julkisaattaminen.\n\nSeisoin keulan poikki kulkevan köyden vieressä ja pitelin kiinni\nsiitä, jotten putoisi, sillä jouduttuani viimeinkin yksin Luonnon\nkanssa, katselin ensimäisen kerran pakoani sen täydessä valossa.\n\nSanelin itselleni, että niin pian kuin pakoni tulee tunnetuksi,\njoutuu Martinin nimikin julkisuuteen sen yhteydessä, ja hänen\nkunniansa, joka oli minulle kalliimpi kuin omani, hautaantuu häpeään.\n\nJumala! Jumala! Miksi pitää Luonnon oleman niin kova ja julma\nnaiselle? Miksi piti sellaista sallittaman, että sukupuoleni\nraudankova laki nousee tuomitsemaan minua ja sitä, joka oli rakkaampi\nsielulleni kuin itse elämä, vaikka en ollut tehnyt pahempaa kuin\ntotellut sydämeni puhtaimpia vaistoja.\n\nOi, kuinka pieni, avuton ja heikko olin mielestäni.\n\nKatsahdin ylös kohti taivasta, mutta taivasta ei näyttänyt\nolevankaan, ei kuuta eikä tähtiä, musta, usvainen pimeys vain, joka\nlaskeusi alas ja verhosi minut syliinsä.\n\nEn itkenyt, mutta tunsin mitä muutkin naiset ennen minua ovat\ntunteneet, mitä muut naiset minun jälkeeni ovat tunteneet, mitä\nnaisten aina täytyy tuntea, kun ovat tehneet syntiä maailmaa ja\nmaailman lakia vastaan, tunsin ettei vastassani ollut muuta kuin yön\npimeys.\n\n\"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun huutoni.\"\n\nMutta äkkiä ajatuksiini tuli siunattu rauha. Me matkustimme itää\nkohti ja vaikkakin nyt vallitsi yön pimeys, niin oli päivä koittava\nparin tunnin kuluttua, aurinko oli paistava kasvoillemme ja taivas\noli hymyilevä päämme päällä.\n\nNiin oli minunkin käyvä. Martin oli palaava retkeltään. Minä olin\nvain menossa tapaamaan häntä. Olin nyt pimeässä keskiyössä, mutta\npurjehdin auringonnousuun.\n\nEhkäpä mieleni oli hyvin lapsellinen, mutta luullakseni tämä lohdutti\nminua.\n\nAinakin palasin pieneen kolmionmuotoiseen hyttiin reippain mielin\nunohtaen olevani pakolainen, koditon kulkija, hylkyläinen, jolla ei\nollut vastassaan muuta kuin Lontoon erämaa, missä olisin yksin ja\nilman ystäviä.\n\nTuli oli jo sammunut takasta, öljylamppu heilui laivan tahdissa,\npalkit narisivat ja matkatoverini olivat makeassa unessa.\n\n\n\n\nSeitsemäskymmenesyhdeksäs luku.\n\n\nKello kahdeksan seuraavana aamuna minä istuin Liverpoolista\nLontooseen kulkevassa junassa.\n\nMinä olin valinnut toisen luokan vaunun, joka oli varattu \"Naisille\",\nja ainoa matkatoverini oli pitkä, vaaleanverinen nainen, jolla oli\nyllä hylkeennahkainen nuttu ja suuri, musta hattu. Hän oli täyttänyt\nvaunun eau-de-Cologne veden lämpimällä tuoksulla ja kummankin\nhyllyn tavaroillaan, pääasiallisesti eri kokoa ja muotoa olevilla\nhattukoteloilla.\n\nTuskin oli juna lähtenyt liikkeelle, kun jo huomasin, että\nmatkatoverini oli hyvin puhelias ja uteleva henkilö.\n\nLontooseenko olin menossa? Vai olin? Liverpoolissako asuin? Enkö?\nLontoossa ehkä? Enkö? Nähtävästi asuin maalla? Niinkö? Sehän mahtoi\nolla hauskaa, maalla kun on niin viehättävää.\n\nÄlysin siinä silmänräpäyksessä, että jos paostani oli koituva mitään\nhyötyä, niin oli minun pidettävä salassa kuka olin; mutta huomasin\nsen hankalaksi, sillä ei omatuntoni koskaan ennen ollut syyttänyt\nminua tahallisesta valheesta.\n\nSattuma pelasti minut. Matkatoverini kysyi mikä mies oli mieheni\nviraltaan, ja koska nykyisin olin tottunut ajattelemaan Martinia\nmiehenäni, niin vastasin, että hän oli päällikkö.\n\n\"Tarkoitatteko laivanpäällikköä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Vai niin, ymmärrän, olette käynyt Liverpoolissa saattamassa häntä\nmatkalle. Kuinka herttaista! Sitä samaa minäkin tekisin, jos mieheni\nolisi merimies.\"\n\nSitten seurasi uusi pommitus ymmälle saattavia kysymyksiä.\n\nOliko mieheni lähtenyt pitkälle matkalle? Niinkö? Minne sitten?\nEtelään. Tarkoitinko Intiaa, Austraaliaa, Uutta Seelantia? Niin ja\nvielä etäisempiä seutuja?\n\n\"Vai niin, ymmärrän\", virkkoi hän uudelleen. \"Hän on nähtävästi\nlastilaivan kapteeni ja kulkee satamasta satamaan niin kauan kuin saa\nlastia.\"\n\nKoska tuskin ymmärsin mitä toverini tarkoitti tällä, vastasin\npuolittain myöntäen, ja sitten alkoivat kysymykset käydä sävyltään\npersoonallisemmiksi.\n\nMinä olin aika nuori ollakseni naimisissa, enkö ollut? Nähtävästi en\nollut kovinkaan kauan ollut naimisissa, vai mitä? Ja koska en ollut\nvielä laittanut kotia kuntoon, minä ehkä läksin Lontooseen odottamaan\nmiestäni? Niinkö? Kuinka järkevää -- kaupungissa kun oli niin paljon\nvilkkaampaa kuin maalla.\n\n\"Onko teillä yhtään ystäviä siellä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Eikö yhtään?\"\n\n\"Ei yhtään.\"\n\n\"Mutta ettekö luule, että teille tulee ikävä olla aivan yksin\nLontoossa.\"\n\n\"Kenties hiukan.\"\n\nTyytyväisenä siihen, että oli saanut tietää kaikki minun asiani,\nmatkatoverini rupesi juttelemaan itsestään.\n\nHän oli tunnettu muotikauppias ja hänellä oli puoti West Endissä\nLontoossa. Tavantakaa hän käväisi itse maaseudulla hankkimassa\ntilauksia suuremmilta puotienomistajilta, mutta huvikauden aikana\nhänestä oli edullisempaa jäädä kaupunkiin, missä hänellä oli paljon\nostajia, jotka kykenivät maksamaan korkeita hintoja.\n\nNäihin aikoihin saavuimme Creween, ja koska junamme pysähtyi ennen\nasemalle tuloa, pisti matkatoverini päänsä ulos ikkunasta kysellen\nsyytä siihen. Hänelle kerrottiin että pohjois-Skotlannista tullut\nyöjuna oli edessämme ja että meidän junamme oli yhdistettävä siihen\nennenkuin lähtisimme eteenpäin.\n\nTästäpä hän joutui aivan haltioihinsa.\n\n\"Kyllä arvaan mitä se on\", virkkoi hän. \"Metsästysaika on lopussa ja\nylimysmaailma palaa Lontooseen ylängöiltä. Minä tunnen aika monta\nheistä. He ovat parhaita ostajiani -- ainakin herrat.\"\n\n\"Herrat?\"\n\n\"Niin juuri\", naurahti hän.\n\nKun Liverpoolin vaunut olivat yhdistetyt Skotlannin junaan, vieri se\nasemalle, missä joukko polvihousuihin ja verkalakkiin vaatetettuja\nherrasmiehiä astuskeli asemasillalla.\n\nToverini näytti tuntevan heidät kaikki ja mainitsi heidän nimensä,\ntavallisesti heidän ristimänimensä, usein nimien lyhennyksetkin.\n\nÄkkiä minä pahasti säikähdin. Pitkä mies, jonka vartalo oli minulle\ntuttu, kulki vaunumme sivu, ja minä ennätin hädin tuskin piiloutua\nikkunauutimen taa, etten joutuisi huomatuksi.\n\n\"Halloo!\" huudahti toverini. \"Tuossa kulkee Teddy Eastcliff. Hän\nmeni naimisiin venäläisen tanssijattaren Camillan kanssa. Minun\npuodissanihan he ensimäisen kerran tapasivat toisensa, saatan kertoa\nteille.\"\n\nMinä kävin vuorottain kylmäksi ja kuumaksi, mutta tiheä harso\nvarmaankin esti matkatoveriani näkemästä hämmennystäni, sillä\nCrewestä lähdettyämme hän kävi vieläkin tuttavallisemmaksi ja\njutteli kauan aikaa ylhäisistä ostajistaan, kunnes sain jonkinlaisen\nkäsityksen hienostuneesta boheemi-elämästä.\n\nTuontuostakin esiintyi mieheni ystäviä hänen ostajainsa joukossa, ja\nodottaen vavistuksella, että miehenikin tulisi keskustelunaiheeksi,\nsyytin päänkivistystä saadakseni ummistaa silmäni ja olla ääneti.\n\nToverini sitävastoin nukkui sikeästi ja jotenkin äänekkäästi Rugbystä\nWillesdeniin, missä hän heräsi hätkähtäen, kun matkalippuja ruvettiin\nkeräämään, puuteroi ensin kasvonsa pienen käsipeilin edessä ja käänsi\nsitten uudelleen harrastuksensa minun asioihini.\n\n\"Sanoitteko, kultaseni, ettei teillä ole yhtään tuttavia Lontoossa?\"\n\nToistin ettei ollut.\n\n\"Sitten kai menette johonkin hotelliin, vai mitä?\"\n\nVastasin, että minun oli mentävä jonnekin, missä ei olisi niin\nkallista.\n\n\"Siinä tapauksessa\", virkkoi hän, \"tiedän paikan, joka sopii teille\nerinomaisen hyvin.\"\n\nSe oli rauhallinen täysihoitola Bloomsburyssa -- mukava talo,\nkohtuulliset hinnat ja ennen kaikkea täysin arvossa pidettävä.\nTotta puhuen se olikin hänen oman sisarensa täysihoitola, ja jos\nminua halutti, niin hän ottaisi minut hevoseensa ja jättäisi minut\nsisarensa ovelle. Tahdoinko?\n\nKun nyt silmäilen taakseni tähän hetkeen, en voi olla kummeksimatta,\netten sen enempää pelännyt tulevani keksityksi. Mutta viimeisen\ntunnin aikana, istuessani omissa ajatuksissani, olin tuntenut itseni\nniin heikoksi ja avuttomaksi, että kun seuralaiseni tarjosi minulle\nsuojaa tässä suuressa, meluavassa, eksyttävässä kaupungissa, missä\nolin ajatellut piiloutua, mutta missä nyt pelkäsin eksyväni, niin\nsuostuin tyytyväisenä, joskaan en ihastuneena.\n\nPuoli tuntia myöhemmin ajurimme pysähtyi Russell Squaren kohdalla\nolevalle kadulle jotenkin kolkonnäköisen talon eteen. Oven avasi\nnuori seitsemäntoista korvissa oleva miespalvelija, jolla oli yllä\nrasvainen, musta puku ja tahrainen paidanrintamus.\n\nSeuralaiseni tupsahti halliin, minä seurasin häntä, ja melkein\nsamassa näyttäytyi vasemmalla olevan huoneen ovessa nainen, pyyhe\nkädessään. Hän oli vielä pitempi ja kenties karkeatekoisempikin kuin\nminun tuttavani; mutta hänellä oli aivan samat kasvonpiirteet ja\nihonväri.\n\n\"Sofia.\"\n\n\"Jane.\"\n\n\"Minä olen tuonut sinulle uuden täysihoitolaisen.\"\n\nSitten seurasi nopea selostus, missä hän oli minut kohdannut, kuka ja\nmikä minä olin ja miksi olin tullut Lontooseen.\n\n\"Olen luvannut, että otat hänet hoitoosi etkä pyydä liian kallista\nhintaa.\"\n\n\"En tietenkään, en\", virkkoi hänen sisarensa.\n\nSamassa palveluspoika kantoi hartioillaan matka-arkkuni sisään ja\nmatkatoverini jätti minulle hyvästit luvaten tulla myöhemmin minua\ntervehtimään.\n\nKun ovi oli sulkeutunut, tunsin vahvaa ruuan käryä ja saatoin kuulla\nveitsien ja haarukkain kalinaa sekä astiain kilinää huoneesta, josta\nemäntä oli tullut.\n\n\"Varmaankin haluatte heti mennä makuuhuoneeseenne, vai kuinka?\" kysyi\nhän.\n\nMe astuimme jotenkin likaisella matolla peitettyjä portaita ylös,\nkunnes saavuimme viimeisessä kerroksessa olevaan huoneeseen talon\nsyrjäisimmässä sopessa.\n\nSe oli hyvin pieni huone, tuskin suurempi kuin se hallin päällinen\nhuone, missä Bridget täti oli pakottanut minut nukkumaan lapsena\nollessani, ja sekin melkein yhtä kylmä ja kolkko.\n\nSeinäpaperit, jotka kerran olivat olleet punakukikkaiset, olivat nyt\nhaalistuneet ja kuvionsa kadottaneet; ikkunassa venetsialainen akutin\noli kadottanut toisen nyörinsä ja riippui vaivaisessa koukussa,\nuunin yläpuolella olevasta peilistä oli hopeoitus hioutunut pois,\nja nahkaisesta nojatuolista oli vieteri katkennut ja istuin pahoin\nsisäänpainunut.\n\n\"Luulen tämän nyt ensi aluksi kelpaavan\", virkkoi emäntäni, ja vaikka\nmieleni oli painuksissa, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.\n\n\"Maksuehtoni, ateriat ja kaikki muu siihen luettuna, on punta\nviikossa,\" ja tähänkin suostuin, vaikka kyyneleet tuppautuivat\nsilmiini, jolloin emäntäni jätti minut sanoen, että väliateriaa juuri\nsyötiin ja että tulisin alas niin pian kuin olisin valmis.\n\nPuhelias sisäkkö, jolla oli ystävälliset pienet kasvot, toi minulle\nleveässä sinisessä kannussa kuumaa vettä, ja pestyäni ja kammattuani\nmenin alakerrassa olevaan ruokasaliin.\n\nRuokasali oli iso huone, yhtä paljon siistimisen ja puhdistuksen\ntarpeessa kuin muutkin huoneet. Keskellä oli iso pöytä, jonka ääressä\nnoin kaksikymmentä henkeä istui syömässä, emäntä pöydän päässä\nupeillen.\n\nJo ensi silmäyksellä näin, että tämä seura, johon kuului enimmäkseen\nvanhanpuoleisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta, oli vaatetettu jos\njonkinlaisiin kuluneihin, vanhanaikaisiin ja merkillisennäköisiin\nvaatteisiin.\n\nKun astuin sisään, kohottivat he kasvonsa lautaseltaan ja katselivat\nminua, ja olin niin ymmällä, että jäin seisomaan oven luo, kunnes\nemäntä virkkoi:\n\n\"Tulkaa tänne istumaan\", ja kun olin käynyt istumaan hänen vieressään\nolevalle tuolille, joka oli nähtävästi varattu minulle, kuiskasi hän:\n\n\"Luullakseni ei sisareni maininnut nimeänne, kultaseni. Mikä se on?\"\n\nMinulla ei ollut aikaa tuumia.\n\n\"O'Neill\", kuiskasin takaisin, ja silloin emäntäni kohotti äänensä\nja kääntyen pöytäseuran puoleen kuin olisivat olleet hänen perheensä\njäseniä, sanoi: \"Rouva O'Neill, ystäväni.\"\n\nSilloin pöydässä istuvat naiset taivuttivat myhähtäen päätänsä\nminulle ja miehet (varsinkin ne, jotka olivat omituisimmin puetut)\nnousivat paikoiltaan ja kumarsivat syvään.\n\n\n\n\nKahdeksaskymmenes luku.\n\n\nArvelin tämän olevan kaikista Lontoon kodeista sopimattomimman\nminulle.\n\nKatsellessani pöytäkumppaneitani sanelin itselleni, että täällä jos\nmissään mahtavat juorupuheet versoa ja rehoittaa.\n\nOlin väärässä. Olin tuskin päivääkään ollut talossa, kun jo\nhuomasin että asuinkumppanini olivat hyvin arvokkaita ja itseensä\nsulkeutuneita ihmisiä.\n\nErään vanhan herrasmiehen, jolla oli tuuheat viikset ja joka oli\nollut everstinä Intian armeijassa, sanottiin olevan hyvin perehtyneen\nraamatullisiin ennustuksiin, sillä hän oli koonnut tuhatmääriä\nraamatunkohtia, missä todistetaan brittiläisten kansain olevan\nIsraelin kadonneitten heimojen sukujuurta.\n\nToisen vanhan herrasmiehen, jolla oli patriarkaalinen parta ja joka\noli vihitty papiksi, vaikkei ollut hankkinut itselleen paikkaa,\nkerrottiin kirjoittavan maailman historiaa ja (työskenneltyään\nneljäkymmentä vuotta lakkaamatta) joutuneen näihin aikoihin\nKristuksen edelliseen vuosisataan.\n\nVanhahko neiti, hyvänsuopa ilme kasvoillaan, kuului olevan\ntraagillinen näyttelijätär, joka salaisuudessa opiskeli esiintyäkseen\nKansallisteatterissa jonkun näytäntökauden aikana.\n\nTämän tapaisia ihmisiä olivat asuintoverini, ja sittemmin olen\nkuullut, että jokaisella suurella kaupungilla on monta sellaista\nihmisryhmää, suuret profeettansa, suuret historiankirjoittajansa,\nsuuret kirjailijansa, suuret näyttelijänsä, joita maailma ei tunne\n-- ihmiskunnan rippeet, joita elämän suuri virta on työntänyt\ntieltään sen rantoja reunustaviin uriin, omituiset veljet, omituiset\nsisaret, omituiset sedät, omituiset tädit, joille ei ole varattu\nmitään paikkaa, ei perhe-elämässä, ei seuraelämässä eikä maailman\nliikepuuhissa.\n\nMinusta kaikki oli hyvin eriskummaista ja säälittävää, mutta luulen,\nettä olisin voinut olla aivan turvassa täällä, ainakin ajaksi, ellei\nolisi sattunut onneton tapaus.\n\nTaloon tuli joka päivä sanomalehti.\n\nUseampia kuin yksi ei milloinkaan tullut. Se tuli kello kahdeksan\naamulla ja pantiin ruokasalin uuninreunalle, ja se henkilö (niin\nvaati talon tapa), joka oli ensin lopettanut aamiaisensa, piti\nvelvollisuutenaan ja kunnianaan lukea siitä ääneen tärkeimmät uutiset\npöytäseuralle.\n\nNiinpä tapahtui, että kolmantena aamuna tuloni jälkeen vanha eversti,\njoka seisoi selin takkatuleen, säikähytti minua huudahtamalla:\n\n\"Päärin puolison salaperäinen katoaminen.\"\n\n\"Lukekaa se\", sanoi vanha pappismies.\n\nTeekuppi, jonka olin viemäisilläni suuhuni, vapisi kädessäni, ja\nlaskiessani sen alas, kilahti se teevatia vasten. Tiesin mitä oli\ntulossa.\n\nVanha eversti luki:\n\n    Blackwaterista saapunut sähkösanoma kertoo lordi Raan nuoren\n    vaimon salaperäisesti kadonneen torstai-iltana tahi aikaisin\n    perjantai-aamuna.\n\n    Kadonnut lady on ollut naimisissa hiukan toista vuotta ja hänen\n    katoamisensa on selittämätön syystä, että hän on viimeisen\n    kuukauden aikana innokkaasti ottanut osaa juhlan valmistuksiin,\n    joka oli vietettävä hänen kotiintulonsa kunniaksi pitkältä ja\n    onnelliselta häämatkalta.\n\n    Paviljonki, missä juhlaa piti vietettämän, oli pystytetty\n    Raa-linnan ja merta kohti jyrkästi viertävän niemekkeen välille,\n    ja ainoa mahdollinen otaksuma on, että onneton lady, mennessään\n    torstai-iltana tarkastamaan lopullisia valmistuksia, on eksynyt\n    pimeässä ja pudonnut alas kallioilta.\n\n    Emännän poissaolosta ei tiedetty Ellanissa mitään ennenkuin\n    perjantai-iltana juhlassa, jolloin lukuisat kutsuvieraat\n    hajosivat kauhun valtaamina.\n\n    Hänen surun murtama miehensä on luonnollisesti yleisen säälin\n    esineenä.\n\nEverstin lopetettua lukemisensa minulla oli melkein vastustamaton\nhalu kirkaista, sillä olin varma siitä, että niin pian kuin\nasuintoverini katsoisivat minuun, heidän täytyisi nähdä, että minä\nolin puheenalainen henkilö.\n\nHe eivät katsoneet minuun ja kun he olivat kuorossa huudahtaneet:\n\"Kuinka salaperäistä!\" \"Mihin hän on mahtanut joutua?\" \"Ja vieläpä\nsuuren juhlansa aattona!\" niin he alkoivat yleisen keskustelun\nkatoamisista.\n\n\"Merkillistä todella miten ihmiset katoavat nykyisin\", lausui muuan.\n\n\"Merkillistäkö, sir?\" sanoi vanha eversti katsahtaen ylös\nsilmälasiensa takaa, \"mitä merkillistä se on, jos yksi henkilö\nkatoaa, kun kokonaiset kansat -- nuo kymmenen heimoa esimerkiksi...\"\n\n\"Mutta sehän on aivan toinen asia\", vastasi vanha pappi. \"Jos otamme\nesimerkkejä Raamatusta -- Elisa tai Joonas...\"\n\nKun keskustelu oli vielä hyvän aikaa jatkunut tähän suuntaan, nousin\npaikaltani tutisevin säärin ja pujahdin ulos huoneesta.\n\nKävisi liian pitkäksi kuvata kaikki ne kuumeiset päivät, jotka\nnyt seurasivat -- kuinka sanomalehtikirjeenvaihtajia lähetettiin\nLontoosta Ellaniin tiedustelemaan katoamiseeni yhtyneitä\nasianhaaroja; kuinka tultiin siihen päätökseen, etten ollut\njoutunutkaan tapaturman uhriksi, vaan tehnyt itsemurhan, kuinka\nitsemurhakin huomattiin mahdottomaksi ja sen sijasta epäiltiin pakoa;\nkuinka Blackwaterin laivasillan kantaja oli kantanut arkkuni laivaan\nja luullut minua joksikin linnan kamarineidiksi, kunnes olin antanut\nhänelle puolikruunua (kolme penceä oli hänen varsinainen määränsä);\nkuinka kaksi naismatkustajaa oli kertonut minun kuvaustani vastaavan\nhenkilön matkustaneen heidän kanssaan Liverpooliin ja kuinka näitä\njälkiä oli seurattu, mutta ne eivät olleet johtaneet mihinkään.\n\nMutta sitten asia sai toisen käänteen.\n\nIsäni kerrottiin vastaanottaneen uutisen paostani tavalla, joka\nantoi aihetta epäillä hänen järkensä tilaa (raivoten ja sadatellen\nmiehelleni kuin riivattu mies); mutta tultuaan nyt selville,\nettä minua nykyisessä varottavassa tilassani oli niin vakavasti\nsäikähytetty, että muistini oli kadonnut, hän tarjosi viidensadan\npunnan palkinnon sille, joka voisi johtaa hänet varmoille jäljille.\nLöytymiseni oli perin toivottava ja tarpeellinen, ei vain surun\nmurtaman perheeni tähden, vaan myös tärkeiden perintö- ja\narvonimikysymysten ratkaisuun nähden.\n\nTätä palkinnontarjousta seurasi kuvaus minun ulkomuodostani.\n\n    \"Ikä 20 vuotta, hiukan alle keskikoon; hento; hyvin mustat\n    hiukset; loistavat, tummat silmät; säännölliset piirteet; kalpeat\n    kasvot; vakava ilme; tavattoman loistava hymy.\"\n\nOlisi mahdotonta kuvailla mikä tuska ja levottomuus valtasi minut\nkuullessani vanhan everstin tahi vanhan papin lukevan näitä\nilmoituksia. Ihmettelinpä, etteivät pöytäkumppanini älynneet asian\noikeata laitaa jo siitä, että niin hermostuneesti liikuttelin\nlusikkaani ja kiihtyneesti kolistin veistäni ja haarukkaani.\n\nMutta he olivat niin tykkänään vajonneet omiin teoriioihinsa,\netteivät mitään huomanneet. Siitä huolimatta tuntui minusta\ntoisinaan kuin olisivat asuinkumppanini tässä likaisessa Bloomsburyn\ntalossa olleet tuomareitani ja valamiehistöni, ja usein kun\nsanomalehti-ilmoituksia luettiin, oli totuus mielestäni niin\nsilmiinpistävä, että minua halutti huutaa: \"Lakatkaa jo, lakatkaa jo,\nettekö näe, että minä se olen?\"\n\nSitä en kumminkaan tehnyt, syystä, että minua yötä päivää kouristi\npainajaisen tavoin kauhu, että jos joutuisin julkisen riidan aiheeksi\nisäni ja mieheni välillä, niin syntymättömän lapseni laillisuudesta\nruvettaisiin väittelemään, ja häpeä ja häväistys peittäisi ei vain\nminun nimeni, vaan Martininkin.\n\nMinulla oli jonkin verran syytä tähän pelkoon.\n\nIsäni palkinnonlupauksen jälkeen oli lehdissä luettavana useita\npilkallisia kirjoituksia (arvatenkin Alman keksimiä ja mieheni\nkarkean käden kirjoittamia), missä sanottiin Ellanissa huhuttavan,\nettä jos jokin \"säikähdys\" oli aiheuttanut pakoni, niin tähän\n\"säikähdykseen\" lienee ollut syynä kipeä omatuntoni, huhu kun jonkun\naikaa oli yhdistänyt nimeni henkilöön, joka ei ollut tuntematon\nEtelänaparetkikunnan kertomuksissa.\n\nSe oli hirveätä.\n\nTäysihoitolassamme kasvoi mielenkiinto tähän aineeseen päivä päivältä\nja lopulta siitä koitui pöytäseuran ainoa varsinainen keskusteluaihe.\nEmäntäni hankki luullakseni sekä aamulehden että iltalehden, sillä\niltapuoliteetä juodessamme vierashuoneessa keskusteltiin aina\ntuoreimmista uutisista.\n\nAikaa voittaen huomasin, etteivät ainoastaan asuintoverini jutelleet\nhäviämisestäni, vaan koko Lontoo.\n\nMeidän täysihoitolassamme oli tapana, että määrättynä päivän hetkenä\nkukin läksi ulos kaupungille muka asioilleen, ja koska minulla ei\nollut muuta tehtävää, niin kuljeskelin pitkin katuja. Sitä tehdessäni\ntäytyi minun usein astua sanomalehtimyyjäin sivu, ja huomasin monta\npäivää peräkkäin, että melkein jokainen ilmoituslippu sisälsi jotain\n\"kadonneesta päärin puolisosta.\" Tällöin minä kiireesti astuin\neteenpäin rinnassani hurja tunne, että minua ajettiin takaa.\n\nMutta ei kukaan minua kaduilla ahdistanut ja ainoa henkilö\ntäysihoitolassamme, joka näytti minua epäilevän, oli emäntäni. Hän\nei virkkanut mitään, mutta kun huuleni vapisivat vanhan everstin\nlukiessa nuo julmat sanat Martinista, äkkäsin hänen harmaitten\nsilmäinsä salavihkaa tarkastavan minua.\n\nEräänä iltapäivänä hänen sisarensa, muotikauppias, tuli tervehtimään\nminua kuten oli luvannutkin, ja vaikkei hänkään puhunut mitään,\nhuomasin että vanhan everstin ja vanhan papin uuninmatolla seisoen\nkeskustellessa jonkun katoamisesta tuhat vuotta sitten, hän katseli\nkiinteästi sormiani, joilla hermostuneena nypiskelin tuolin\nhaalistunutta päällistä.\n\nSilloin samassa silmänräpäyksessä -- en tiedä miksi -- välähti\nmieleeni, että matkakumppanini oli kirjeenvaihdossa isäni kanssa.\n\nTämä ajatus kävi niin hellittömäksi päivällisen aikaan, että syytin\nsairautta (mikä ei ollut vaikeata) ja vetäydyin huoneeseeni, missä\nsisäkkö kostutti nenäliinoja etikkaan ja asetti ne otsalleni\nlieventääkseen päänkivistystäni -- vaikka hän, poloinen, vain\nkartutti sitä lörpötyksellään.\n\nSeuraavana aamuna tuli emäntäni kysymään tahtoisinko -- koska hän\nnimestäni päättäen otaksui että olin irlantilainen ja katolilainen --\nvastaanottaa laupeudensisaren, joka toisinaan kävi talossa sairaita\nhoitamassa.\n\nEpäilin heti tätä tekosyyksi, mutta koska tunsin, että minua\nvakoiltiin, niin en uskaltanut vahvistaa tätä epäluuloa, vaan pakotin\nitseni suostumaan.\n\nPari minuuttia myöhemmin ylös noustuani ja pukeuduttuani seisoin\nselin ikkunaan kiihtyneenä kuten se, joka tietää hyökkäystä\nodottavansa, kun kuulin kepeätä jalanastuntaa käytävältä ja jonkun\nhiljaa koputtavan ovelleni.\n\n\"Sisään\", huusin vavisten kuin viimeinen lehti huojuvan oksan päässä.\n\nJa silloin tapahtui hämmästyttävä seikka.\n\nNuori nainen astui tyynesti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän\noli vaatetettu Köyhäin Pikku Sisarten siniseen ja valkeaan pukuun, ja\nminä tunsin paikalla hänen pitkät, kalpeat, rumapiirteiset kasvonsa.\n\nHäpeän ja yhtäkaikki ilon virta pyyhkäisi ylitseni nähdessäni hänet.\n\nSe oli Mildred Bankes.\n\n\n\n\nKahdeksaskymmenesyhdes luku.\n\n\n\"Mary\", sanoi Mildred, \"puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki.\"\n\nHän kävi istumaan tuoliin, minä polvistuin hänen viereensä, tartuin\nmolemmin käsin hänen käteensä ja kerroin hänelle.\n\nKerroin paenneeni mieheni talosta, koska en voinut kauemmin sietää\nsiellä oloa.\n\nKerroin isäni naittaneen minut vasten tahtoani, vastustuksestani\nhuolimatta, kun olin pelkkä lapsi enkä tietänyt, että minulla oli\noikeus vastustaa häntä.\n\nKerroin, ettei isäni -- Jumala antakoon minulle anteeksi, jos\ntuomitsin häntä väärin -- rakastanut minua, että hän oli uhrannut\nonneni vallanhimolleen ja että hän nyt etsi minua vain siksi,\nettä poissaoloni järkytti hänen suunnitelmansa ja loukkasi hänen\nylpeyttään.\n\nKerroin, ettei miehenikään rakastanut minua ja että hän oli nainut\nminut pelkästään maksaakseen velkansa ja hankkiakseen itselleen\nvarmoja tuloja.\n\nKerroin hänelle senkin, että mieheni rakasti toista naista, että hän\noli ollut julma ja raaka minua kohtaan, ja että minä senvuoksi en\nvoinut palata hänen luokseen, en millään ehdoilla.\n\nPuhuessani tunsin Mildredin käden nytkähtävän omissani, ja\nlopetettuani virkkoi hän:\n\n\"Mutta, rakas lapseni, minulle sanottiin, että omaisesi olisivat\naivan murtuneet sinun tähtesi, että olit kadottanut muistisi ja\nehkäpä järkesikin ja että niinmuodoin olisi hyvä työ auttaa heitä\ntoimittamaan sinut kotiin.\"\n\n\"Se ei ole totta, se ei ole totta\", huudahdin.\n\nJa sitten hän alkoi kertoa matalalla äänellä ikäänkuin peläten\nkuulijoita -- että nainen, joka oli ollut matkakumppanini\nLiverpoolista, nähdessään isäni palkinnontarjouksen oli kirjoittanut\nhänelle sanoen tietävänsä missä olin ja tarvitsevansa vain jonkun,\njoka todistaisi minut kadonneeksi lady Raaksi, että isäni oli\ntahtonut tulla Lontooseen sitä tarkoitusta varten, mutta että hänen\ntohtorinsa oli sen kieltänyt; että pitäjämme pappi, isä Donovan, oli\nsilloin tarjoutunut tulemaan, mutta hänen piispansa oli kieltänyt, ja\nlopullisesti että isäni oli kirjoittanut asianajajilleen Lontooseen\nja isä Dan hänelle, koska hän tiesi, että me molemmat olimme olleet\nsamaan aikaan Pyhän Sydämen luostarissa Roomassa ja että hänen työnsä\noli tätä nykyä etsiä kadonneita ja lähettää heidät turvallisesti\nkotiin.\n\n\"Ja nyt ovat asianajaja ja tohtorit alhaalla\", virkkoi hän\nkuiskaamalla, \"ja he odottavat vain minun vahvistustani hankkiakseen\nkäskyn lähettää sinut kotiin.\"\n\nKauhistuneena iskin kiinni Mildrediin.\n\n\"Oi, Mildred, pelasta minut, pelasta minut\", huusin tuskani\nkiivaudessa.\n\n\"Mutta mitenkä? Mitenkä?\" kysyi hän.\n\nHuomasin mitä hän tarkoitti, ja liikuttaakseni häntä vielä enemmän\nkerroin hänelle lopun tarinastani.\n\nKerroin, että mieheni talosta en ollut paennut vain siksi, että\nmieheni oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, vaan syystä, että\nminäkin rakastin erästä toista -- erästä, joka nyt oli kaukana, mutta\noli tuleva takaisin, eikä ollut olemassa mitään, jota en jaksaisi\nkestää hänen tähtensä sillävälin, kipua, kärsimyksiä, yksinäisyyttä\n-- kaikkea, ja kun hän palaisi, niin hän oli suojeleva minut kaikista\nvaaroista, ja me rakastaisimme toisiamme ikuisesti.\n\nEllen olisi ollut niin hurjan kiihtynyt, niin olisin oivaltanut,\nettä tämä oli aivan nurinkurinen keino liikuttaa Mildrediä, ja vasta\nsitten kun olin hätäisesti kuiskannut sanottavani, huomasin hänen\nsilmäinsä tuijottavan minuun kuin olisivat kuopistaan lähdössä.\n\n\"Mutta rakas lapsi kulta\", virkkoi hän, \"tämähän on yhä pahempaa.\nIsäsi ja miehesi ovat saattaneet menetellä pahoin, mutta sinä olet\nmyös tehnyt väärin. Etkö itse huomaa sitä?\"\n\nEn kertonut hänelle, että olin tätä kaikkea jo ajatellut ja etten\nenää uskonut Jumalan rankaisevan minua siteen katkaisemisesta,\njonka solmimiseen olin ollut pakotettu. Mutta kun hän aikoi nousta\nsanoen, että oli sittenkin hyvä työ lähettää minut kotiin ennenkuin\nennättäisin yhdistää elämäni sen toisen kanssa -- oli hän kuka oli\n-- joka oli vietellyt minut unohtamaan vaimon velvollisuuteni, niin\nkouristin lujasti hänen vapisevia käsiään kuiskaten:\n\n\"Odota, Mildred. En ole sinulle vielä kaikkea kertonut.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi hän, mutta saatoin jo nähdä, että hän tiesi mitä\noli tulossa.\n\n\"Mildred\", sanoin, \"kun karkasin mieheni luota, ei se ollut vain\nsiksi, että rakastin toista, vaan siksi, että...\"\n\nMinä en saanut sitä sanotuksi. Yritin uudelleen, mutta en voinut.\nMutta Mildredin kaltaiset pyhät naiset, jotka viettävät elämänsä\nkadotettujen parissa, osaavat lukea hädässä olevan naisen sydäntä, ja\nMildred luki minun salaisuuteni.\n\n\"Tarkoitatko... että seurauksia... on tulossa?\" kuiskasi hän.\n\n\"Tarkoitan.\"\n\n\"Tietääkö miehesi?\"\n\n\"Tietää.\"\n\n\"Entä isäsi?\"\n\n\"Ei.\"\n\nMildred veti kätensä minun käsistäni ja risti itsensä mutisten tuskin\nkuuluvasti:\n\n\"Oi Jumalani Äiti!\"\n\nEn ollut koskaan ennen tuntenut olevani niin nöyryytetty, mutta\nänkytin:\n\n\"Nyt ymmärrät, miksen voi koskaan enää mennä takaisin.\"\n\nKotvan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus. Mildred oli vetäytynyt\ntuolinsa soppeen kuin olisi paha henki ollut välillämme. Mutta\nviimein hän virkkoi:\n\n\"Minun asiani ei ole tuomita sinua, Mary. Mutta alakerrassa olevat\nherrat tulevat pian tänne kuulemaan oletko se Mary O'Neill, jonka\ntunsin Pyhässä Sydämessä, ja mitä on minun vastattava heille?\"\n\n\"Sano ei\", huudahdin. \"Mikset sanoisi? He eivät saa koskaan tietää\nasian oikeata laitaa. Ei kukaan saa tietää.\"\n\n\"Eikö kukaan?\"\n\nTiesin mitä Mildred tarkoitti ja häpeissäni ja hämilläni yritin\npuolustautua kertomalla hänelle kuka se toinen nainen oli.\n\n\"Se on Alma\", sanoin.\n\n\"Alma? Alma Lierkö.\"\n\n\"Niin.\"\n\nJa sitten kerroin hänelle kuinka Alma oli palannut takaisin elämääni,\nkuinka hän oli kiduttanut ja kiusannut minua ja kuinka hän nyt\ntaivutti miestäni, joka oli protestantti, eroamaan minusta, jotta hän\nsaisi tulla minun sijalleni.\n\nJa sitten puhelin uudelleen Martinista --. en voinut olla sitä\ntekemättä -- ja sanoin, että häpeä, jonka Alma tahtoi tuottaa\nhänelle, olisi suurin suru mikä minulle voisi maailmassa sattua.\n\n\"Jos vain tietäisit kuka hän on\", lisäsin, \"ja kuinka suuressa\nkunniassa häntä pidetään, niin kyllä ymmärtäisit, että mieluummin\nkuolisin tuhat kertaa kuin sallisin hänen nimensä joutuvan häpeään\nminun tähteni.\"\n\nTaisin nähdä, että Mildred oli syvästi liikutettu, ja vaikkakaan\nen tahtonut hyötyä hänen tunteistaan, en sittenkään rakkauteni\nitsekkäisyydessä voinut olla sitä tekemättä.\n\n\"Sinä olit ensimäinen tyttö-ystäväni, Mildred -- ihan ensimäinen.\nEtkö muista ensimäistä aamua kun olin koulussa? Minut oli riistetty\npois äidistäni ja olin niin pieni ja yksinäinen, mutta sinä olit niin\nherttainen ja kiltti. Sinä veit minut kirkkoon ensimäisen kerran ja\nsitten puutarhaan rukousnauha-kävelylle -- etkö muista?\"\n\nMildred oli ummistanut silmänsä. Hänen kasvonsa olivat tuntuvasti\nkalvenneet.\n\n\"Ja etkö vielä muista päivää, kun saapui tieto, että äitini oli kovin\nsairas ja että minun oli mentävä kotiin?\n\n\"Sinä tulit minua saattamaan asemalle, ja etkö muista mitä sanoit\njunassa istuessamme. Sanoit että ehkä emme enää tapaisi toisiamme\nelämässä, koska elämme niin erilaisissa olosuhteissa. Sinä et silloin\narvannut, että tapaisimme toisemme tällä tapaa, ethän?\"\n\nMildredin kasvot olivat käyneet kalman kalpeiksi.\n\n\"Armas äitini kuoli. Minulla ei ollut muuta maailmassa kuin hän, eikä\nhänelläkään muuta kuin minä, ja kun hän oli poissa, ei isäni talossa\nollut enää sijaa minulle, ja niinpä minut lähetettiin takaisin\nkouluun. Mutta arvoisa äiti oli niin hyvä minulle, ja kaiken loppu\noli, että tahdoin tulla nunnaksi. Niin juuri, nunnaksi, ja hartaimmin\njuuri sinä päivänä, jolloin sinä annoit nunnalupauksesi.\"\n\nMildredin silmät olivat yhä ummessa, mutta hänen silmäluomensa\nvavahtivat ja hän hengitti kuuluvasti.\n\n\"Kuinka hyvin sen muistan! Suloisen kesäaamun ja lumivalkoisen\nauringonpaisteen ja valkeat kukat ja Pikku Sisarten valkean kappelin,\nja sitten sinä morsiameksi puettuna, valkoinen hame ja pitkä,\nvalkoinen huntu ylläsi. Minä itkin koko ajan juhlamenojen kestäessä.\nJa ellei isäni silloin olisi tullut minua noutamaan, olisin ehkä\ntullut nunnaksi, kuten sinäkin.\"\n\nMildredin huulet liikahtivat. Olin vakuutettu siitä, että hän rukoili\nPyhältä Neitsyeltä voimaa vastustamaan minun hartaita rukouksiani,\nmutta intoni siitä vain kiihtyi.\n\n\"Mutta Jumala tietää parhaiten, mihin sydämemme on luotu\", jatkoin.\n\"Hän tietää, että minun sydämeni luotiin rakastamaan. Ja vaikkapa\nsinä ehkä et niin ajattele, niin Jumala tietää, että hän, joka on\npoissa, on minun todellinen mieheni -- ei se, jolle minut naitettiin.\nSinä et tahdo meitä erottaa, ethän? Onnemme -- hänen ja minun -- on\nsinun käsissäsi. Sinä tahdot pelastaa meidät, tahdotko?\"\n\nKesti kotvan aikaa ennenkuin Mildred puhui. Ehkäpä vain parisen\nminuuttia, mutta minusta se oli ijäisyys. En tietänyt silloin, että\nMildred epäröi sammuttaa viimeistä toivonkipinää minussa. Lopulta hän\nsanoi:\n\n\"Et tiedä, Mary, mitä pyydät minun tekemään. Tehdessäni\nnunnalupaukseni, lupasin puhua totta kaikissa olosuhteissa\nseurauksista huolimatta yhtä varmasti kuin seisoisin Jumalan edessä\nsuurena Tuomiopäivänä. Mutta sittenkin vaadit minua valehtelemaan.\nKuinka sitä voisin? Kuinka sitä voisin? Muista valaani,\nvelvollisuuttani?\"\n\nSeuraavat pari minuuttia olivat luullakseni elämäni mustin hetki. Kun\nhuomasin tahi kun otaksuin huomaavani, että Mildred aikoi luovuttaa\nminut noille alakerrassa oleville miehille, vaikka yksi sana, yksi\npieni sana olisi voinut pelastaa minut, niin hypähdin pystyyn ja\npuhkesin katkeriin syytöksiin.\n\n\"Te jumaliset naiset ajattelette aina vain velvollisuuttanne\",\nhuudahdin. \"Te ette milloinkaan ajattele rakkautta. Rakkaus on\nlaupias ja kärsivällinen; mutta ei, velvollisuus, aina velvollisuus!\nRakkaus tosiaan! Mitä te kylmät luostari-olennot risteinenne ja\nrukousnauhoillenne tiedätte rakkaudesta -- todellisesta rakkaudesta\n-- tuosta hehkuvasta lieskasta naisen sydämessä, kun hän rakastaa\njotakuta niin palavasti, että antaisi sydänverensä hänen puolestaan\n-- niin, vaikkapa sielunsa uutuuden, jos siksi tulee.\"\n\nEn muista mitä vielä lisäsin, sillä en tietänyt mitä tein, ennenkuin\ntapasin itseni läähättävänä katsomassa ulos ikkunasta.\n\nSilloin huomasin, ettei Mildred vastannut mitään soimauksiin, ja\nvilkaistessani häneen olkapääni yli näin hänen yhä istuvan tuolissani\nkasvot käsien peitossa kyynelten tipahtaessa hänen sormiensa välitse\nhänen pukunsa liinareunuksille.\n\nSamassa hetkessä olin kukistunut.\n\nMinut valtasi niin kivistävä omantunnontuska, että halutti heittäytyä\nhänen syliinsä ja suudella häntä. En uskaltanut nyt sitä tehdä, mutta\nminä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja pyysin häntä antamaan\nminulle anteeksi.\n\n\"Suo anteeksi, sisar\", kuiskasin. \"Käsitän nyt, että Jumala on\njohtanut meidät tähän kohtaan, eikä ole mitään tietä, joka johtaisi\nmeidät ulos siitä. Sinun täytyy tehdä mikä sinusta on oikeata.\nMinä olen aina ymmärtävä ettet voinut tehdä toisin. _Hän_ sen myös\nymmärtää. Ja jos niin pitää olla, että hän joutuu häväistyksi minun\ntähteni... ja että hän kotiin tullessaan huomaa...\"\n\nMutta en voinut sen enempää puhua siitä, niinpä upotin pääni\nMildredin helmaan.\n\nÄänettömyyden aikana, joka nyt seurasi, kuulimme askeleitten\nlähestyvän portaissa.\n\n\"Kuuntele! He ovat täällä\", sanoi Mildred. \"Nouse ylös. Älä sano\nmitään. Jätä kaikki minun tehtäväkseni.\"\n\nNousin kiireesti pystyyn ja palasin ikkunan luo. En tiedä kumpi\nmeistä vastasi koputukseen, mutta emäntäni tuli huoneeseen kolmen\nherrasmiehen seurassa, joilla oli korkeat silkkihatut päässä.\n\n\"Anteeksi, kultaseni\", virkkoi hän teeskennellyllä äänellä. \"Nämä\nherrat tarkastavat taloa ja he haluavat nähdä teidänkin huoneenne.\"\n\nLuultavasti en vastannut mitään. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin\njännittyneenä. Miehet olivat silmäilevinään huonetta, mutta saatoin\nnähdä heidän katselevan Mildrediä. Heidän katseensa puhuivat yhtä\nselvästi kuin sanat:\n\n\"Onko se hän?\"\n\nMildred epäröi silmänräpäyksen, seurasi hirvittävä hiljaisuus, ja\nsitten -- Pyhä Neitsyt siunatkoon häntä! -- hän ravisti päätänsä.\n\nEn voinut kestää enempää. Minä menin jälleen ikkunan luo.\nHerrasmiehet, jotka olivat silmäilleet toisiansa hämmästyneen\nnäköisinä, yrittivät jutella keskenään ikäänkuin ei olisi mitään\ntapahtunut.\n\n\"Täällä ei siis nähtävästi ole mitään tehtävää.\"\n\n\"Nähtävästi ei.\"\n\n\"Silloin voimme lähteä. Hyvästi, sisar. Ikävä, että häiritsimme\nteitä.\"\n\nKuulin ovea sulettavan heidän jälkeensä. Kuulin heidän puhelevan\nmatalalla äänellä käytävää pitkin astuessaan. Kuulin heidän\nverkkaiset askeleensa heidän portaita alas astuessaan. Ja silloin\ntuntien kuin sydämeni pakahtuisi pyörähdin ympäri ja heittäydyin\nsisar Mildredin jalkoihin.\n\nMutta sisar Mildred makasi polvillaan kasvot vuoteeseeni kätkettyinä\nja rukoili palavasti.\n\n\n\n\nKahdeksaskymmeneskahdes luku.\n\n\nMinkä vuoksi isäni jätti kesken etsiskelynsä Lontoossa en silloin\ntietänyt, ja minusta on tarpeetonta nyt siitä mainita. Mutta hän teki\nsen, ja siitä lähtien kun muotikauppiaan jäljet pettivät, liikuin\nvapaasti kaikkialla.\n\nNyt en enää tuntenut olevani vartioitu, mutta sen sijaan valtasi\nminut kolkko yksinäisyyden tunne.\n\nSisar Mildred oli ainoa ystäväni Lontoossa, mutta hän oli melkein\ntykkänään minusta eristetty. Pikku Sisaret olivat majoittaneet\nhänet vähäiseen huoneustoon lähellä Piccadillyä olevan uhkean\nrakennuksen viimeisessä kerroksessa, missä hänen valaistu ikkunansa\naina muistutti minulle majakkaa vaarallisen hietasärkän kohdalla.\nMutta antaessaan minulle osoitteensa, varoitti hän minua tulemasta\nhänen luokseen, ellei kova hätä sattuisi, osaksi koska jatkuva\nkanssakäyminen voisi paljastaa hänen valheensa ja osaksi koska ei\nolisi hyvä minulle tulla mainituksi \"sisar Veronican tytöksi\" -- se\noli Mildredin nunnanimi.\n\nOi tuota Lontoon kammottavaa yksinäisyyttä!\n\nOn ollut muita, jotka ovat astuskelleet tuon suuren kaupungin\nkaduilla aivan yhtä hyljättyinä kuin minä. Tiesin, etten ollut\nensimäinen, ja varmaan en ole ollut viimeinenkään, joka on huomannut\nLontoon maailman yksinäisimmäksi paikaksi. Mutta luulenpa täydellä\ntodella, että viikossa oli olemassa yksi päivä, jolloin asemani\nerikoiset olosuhteet aiheuttivat minun tuntemaan yksinäisyyteni\nkipeämmin kuin jos olisin ollut maailman hyljätyin pakolainen.\n\nTäysihoitolassamme sai melkein jokainen asukas kerran viikossa\ntai kerran kuukaudessa rahalähetyksen sisältävän kirjeen jostain\ntuntemattomasta lähteestä, ja näillä rahoilla maksoi hän emäntämme ja\nsuoritti muutkin velkansa.\n\nMinulle ei tullut yhtään sellaisia kirjeitä, mutta voidakseni käydä\nkapteenin vaimosta (arvo, jonka pysytin itselläni, vaikken ollut itse\nsitä keksinyt), oli minun tapana lähteä kaupungille vaeltamaan kerran\nviikossa, jolloin olin menevinäni laivakonttoriin nostamaan mieheni\ntililtä rahoja.\n\nOi noita väsyttäviä lauvantai-iltapuolen kävelyjä, oli ilma kaunis\ntahi sateinen! Lapsellisessa tietämättömyydessäni liikemaailman\ntavoista olin nimittäin valinnut lauvantai-iltapuolen tähän\ntarkoitukseen ja peläten tapaavani mieheni tahi mieheni ystäviä West\nEndin kaduilla, samoelin virran toisella puolella olevilla seuduilla,\nmissä liike ei ole niin vilkas.\n\nOlisin tuntenut olevani liian yksinäinen ja hyljätty, ellei Jumala\narmossaan olisi pelastanut minua näistä tunteista -- ja pelastanut\ntavalla, josta vain nainen voi löytää pelastusta.\n\nEnsinnäkin tuli turhamaisuuteni avukseni.\n\nVilkaistessani eräänä aamuna naarmuiseen peiliini, huomasin\nmieliharmikseni, että yksinäinen elämäni ja nuo ikävät, väsyttävät\nretkeilyt vaikuttivat ulkomuotoonikin, sillä poskeni olivat käyneet\nkuoppaisiksi, nenäni teräväksi, ja sameitten silmieni alla oli suuret\nmustat renkaat. Näin rumana ei Martin ollut koskaan minua nähnyt.\n\nSe säikähytti minua.\n\nOlisi naurettavaa kertoa mihin kaikkiin mielettömiin tekoihin minä\nryhdyin ulkomuotoni kaunistukseksi ja varjelemiseksi Martinin takia,\nsillä jokainen tyttö, jonka rakastettu on poissa, tuntee ne aivan\nhyvin, eikä muiden ole tarpeellista niitä tietää.\n\nSouthampton Rowssa oli kukkakauppa, ja joka aamu kävin sieltä\nostamassa pienen kukan puserossani kannettavaksi ja uskottelin\nitselleni, että Martin oli sen antanut minulle.\n\nSiellä oli myöskin jalokivikauppa ja minä myin vihkisormukseni (se\noli jo kauan polttanut sormeani) ja ostin toisen, jonka sisäpuolelle\noli kaiverrettu sanat _\"Martinilta Marylle\"_.\n\nVähän ajan kuluttua huomasin suureksi ilokseni, että huolenpitoni\nauttoi ja että ulkomuotoni alkoi jälleen kukoistaa, ja eräänä\npäivänä mennessäni asuntomme vierashuoneeseen vavahdin mielihyvästä\n-- mieletöntä kyllä --, kun vanha näyttelijätär sanoi minua\n\"Kaunottareksi\" puhutellessaan minua.\n\nToinen apu, jonka Jumala lähetti minulle pelastaaksensa minut\nyksinäisyyden tunteestani, lähti nykyisestä tilastani.\n\nMinut valtasi äkisti kiihkeä rakkaus kaikkiin lapsiin. Oli ikäänkuin\ntaikavoiman avulla kokonainen uusi ihmismaailma olisi herähtänyt\neloon edessäni. Liikkuessani ulkona kaduilla hävisivät miesten ja\nnaisten kasvot näkyvistäni ja minusta tuntui kuin olisi Lontoossa\nasustanut tätä nykyä yksinomaan lapsia.\n\nEn nähnyt ihmisjoukkoja, joista kukin kulki omia teitään kuten\nmuurahaiset kekoansa kohti, mutta lapsenvaunua en voinut päästää\nkulkemaan ohitseni tirkistämättä päähineen pitsin alle nähdäkseni\nvilauksen pikku enkelistä, joka suurin silmin katseli minua.\n\nNäin kului kuusi viikkoa. Joulu lähestyi, ja vanha, kolkko kaupunki\nalkoi näyttää iloiselta ja nuorelta ja hilpeältä.\n\nTuon yhden yön jälkeen Raa-linnassa minuun oli piintynyt hämärä\ntunnelma, että olin luopunut Kirkon helmasta, ja niinpä en ollut\nLontooseen tultuani kertaakaan käynyt kirkossa; olinpa jo melkein\nunohtanut kuinka suloiselta tunnustus ja messu olivat aina minusta\ntuntuneet.\n\nMutta eräänä iltana mennessäni kotiin Lontoon sakenevassa sumussa\n(sillä ilma alkoi jo käydä huurteiseksi) näin erään katolisen kirkon\navoimesta ovesta koko joukon kynttilöitä sivukappelissa ja huomasin\nniiden valaisevan kuvaelmaa Jeesuksen syntymisestä, jossa nähtiin\nPyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi oljilla makaamassa. Ryhmä siistimättömiä\nlapsia seisoi sitä katselemassa kiiluvin silmin ja kuiskaamalla\njutellen, mustahameisen ovenvartijan kalistellessa heille avaimiaan\nvaroitukseksi käyttäytymään siivosti.\n\nTämä muistutti mieleeni Rooman ja sisar Angelan. Mutta se\nsaattoi minut myös ajattelemaan Martinia ja mitä hän oli sanonut\njuhlapäivällispuheessaan, että hän oli lukenut päivän rukoukset\ntovereilleen, jott'eivät tuntisi olevansa aivan peräti pois suljetut\nkristittyjen ihmisten maailmasta.\n\nSanellen itselleni, että hän näihin aikoihin lienee palannut sille\njylhälle ylätasangolle, joka ympäröi Napaa, päätin (ajattelematta\nerotusta ajassa) mennä messuun jouluaamuna, jotta me Martinin kanssa\nsamana hetkenä tekisimme samaa.\n\nTätä miettien palasin täysihoitolaamme ja tapasin joulutunnelmaa\nsielläkin, sillä kurkistaessani vierashuoneeseen yläkertaan\nmennessäni, näin vanhan näyttelijättären tuolilla seisoen\nripustelevan rautatammenoksia, joita vanha eversti vanhanaikuisella\nkohteliaisuudella ojenteli hänelle.\n\nHe kaakottivat keskenään kahden vanhan kanan tavalla, kun sattuivat\nnäkemään minut, ja silloin vanha näyttelijätär huudahti:\n\n\"Kas, tässähän tulee Kaunotar.\"\n\nSitten hän kysyi haluttaisiko minua mennä katsomaan joulupantomiimin\npukuharjoitusta jouluaattona.\n\n\"Yleisö tulee olemaan pääasiallisesti kujilta ja kaduilta koottuja\nlapsia, mutta ette kai te siitä pidä väliä\", virkkoi? hän.\n\nVastasin olevani suuresti mielissäni, ja seuraavana päivänä istuin\nkahden ajoissa suuren teatterin aitiossa, josta saatoin nähdä sekä\nnäyttämön että yleisön.\n\nAvara teatteri oli aina katonrajasta lattiaan saakka sullottu täyteen\nlapsia, ja taisin nähdä tuhansien äitien näkymättömien käsien pukevan\ntyttönsä puhtaisiin esiliinoihin ja harjaavan ja öljyävän poikainsa\nsotkeutuneita hiuksia.\n\nKuinka heidän innokkaat kasvonsa säteilivät! Kuinka murheellisilta he\nnäyttivät, kun ilkeät sisaret jättivät Tuhkimuksen yksin keittiöön!\nKuinka riemastuneilta, kun häikäisevä haltijatar-kummi tuli häntä\ntervehtimään. Kuinka he pienillä levottomilla jaloillaan jymistivät\nlattiaa, kun kaunis neito läksi tanssiaisiin loihtuisassa kuutamossa\nja lumihiutalesateessa kuuden pienen, tanssivan ponin vetämänä.\n\nMutta miksi, miksi, miksi ei Kaitselmus varoita meitä, kun lähestymme\nkohtalokkaita tapahtumia.\n\nPantomiimiharjoituksen loputtua kiirehdin kotiin (sillä ilta oli\nkylmä, vaikka minulla sisällisesti oli niin lämmin), kun huomasin\njoukon sanomalehtimyyjiä, jotka kiireesti hajaantuivat Strandilta eri\nhaaroille kirkuen suuriäänisesti uutisiaan.\n\nMinulla ei yleensä ollut tapana kuunnella mitä he huusivat, mutta nyt\noli pakko kuulla, sillä he olivat kaikki kintereilläni.\n\n_\"Lehti -- kolmas painos -- Scotia hukkunut.\"_\n\nHuuto iski minuun kuin salamanlyönti. Selittämätön kauhu valtasi\nminut. Minä olin kuin halvaantunut ja seisoin jäykistyneenä\npaikallani. Ihmiset ostivat lehtiä, ja ensin minäkin heikosti yritin\ntehdä samoin. Mutta ääneni oli voimaton; myyjä ei kuullut minua, vaan\njuoksi huutaen eteenpäin.\n\n_\"Lehti -- kolmas painos -- Scotian huhutaan hukkuneen.\"_\n\nTämän jälkeen en uskaltanut pyytää lehteä. Minä suorastaan en\nuskaltanut. En uskaltanut ottaa selvää totuudesta. En uskaltanut\nnähdä tuota hirvittävää uutista painettuna.\n\nNiinpä aloin kiirehtiä kotiin. Mutta rientäessäni katuja pitkin\nkangistuneena, huumaantuneena, hikoilevana kuin ilkeän painajaisen\nkourissa, sanomalehtien myyjät tuntuivat minua vainoovan, sillä joka\nkadulta heitä tupsahti eteeni.\n\n_\"Lehti -- kolmas painos -- Scotia hukkunut.\"_\n\nYhä nopeammin minä kiirehdin eteenpäin. Mutta tuo kammottava huuto\nyhä tunkeutui korviini takaa, edestä, sivulta.\n\nAsuntomme ovelle tullessani jäseneni tuskin kannattivat minua. Tuskin\nsain kellon vedetyksi. Ja ennenkuin palveluspoikamme oli avannut\noven, harppasi kaksi sanomalehtimyyjää torin poikki huutaen:\n\n_\"Lehti -- kolmas painos -- huhutaan Scotian hukkuneen.\"_\n\n\n\n\nKahdeksaskymmeneskolmas luku.\n\n\nKulkiessani hallin läpi vanha eversti ja vanha pappi seisoivat\nruokasalin ovella. He juttelivat kiihkeästi, ja astuessani\nportaita ylös läähättäen ja käsipuusta pidellen kuulin osan heidän\nkeskustelustaan.\n\n\"Scotia oli Etelänapa-laivan nimi, niinhän.\"\n\n\"Niin oli. Pitää lähettää John noutamaan lehti.\"\n\nHuoneeseeni tultuani vaivuin tuoliini. Ajatukseni olivat niin\nlamassa, etten hetkeen kyennyt mitään tajuamaan. Äkisti uupuneet\naivoni palauttivat mieleeni sanan \"huhutaan\" ja tähän kiinnitin\nviimeisen toivoni kuten hukkuva tarttuu ajelehtivaan riukuun.\n\nHetken kuluttua kuulin muutamain asuinkumppanieni juttelevan\nalakerrassa. Avasin oven ja kuuntelin hengähtämättä, jolloin korviini\nsattuivat sanat:\n\n\"Onpa se surkea -- tuo Etelänapa-juttu?\"\n\n\"On kyllä, jos se on tosi.\"\n\n\"Siitä ei näy paljon epäilystä olevan -- ellei ole kaksi samannimistä\nlaivaa.\"\n\nSydämeni sykähti rajusti. Nyt minä saatoin tarttua kahteen\npelastusriukuun. Juuri silloin kello soi, ja levottomuuteni pakotti\nminut menemään alas teelle.\n\nVierashuoneeseen astuessani vanha eversti avasi sanomalehden.\n\n\"Tässähän se on\", sanoi hän, \"_Scotian_ huhutaan hukkuneen. --\nKammottava onnettomuustapaus Eteläisellä jäämerellä.\"\n\nYritin hiipiä oven viereiselle tuolille, mutta vanha näyttelijätär\nvalmisti tilaa minulle viereensä sohvalle lähellä teepöytää.\n\n\"Oliko hauska harjoituksessa? Vai oli?\" kuiskasi hän.\n\n\"Hss!\" sanoi emäntämme ojentaen minulle teekupin, ja sitten vanha\neversti asettuen takkavalkean eteen alkoi lukea.\n\n    'Uudesta Seelannista sähkötetään, että siellä on korjattu talteen\n    Eteläisellä jäämerellä ajelehtivia suuria laivankappaleita.\n    Niiden joukossa tavattiin laivanvarustuksia, joitakuita osia\n    kansilastista sekä Scotia nimisen venheen peräpuoli.\n\n    On syytä pelätä, että nämä kappaleet kuuluvat siihen\n    Etelänapa-retkikunnan kuunariin, joka lähti Akaroasta pari\n    viikkoa sitten; muutamain jäännöskappalten laatu johtaa siihen\n    otaksumaan, että alus itse lienee haaksirikkoutunut.'\n\n\"Niin kyllä, niin kyllä\", virkkoi vanha pappi suu täynnä paahdettua\nvoileipää.\n\nHuoneen seinät tuntuivat huojuvan. Tuskin näin mitään, tuskin kuulin\nmitään.\n\n    'Ei tietenkään voida olla tykkänään varmat siitä, ettei Scotia\n    voisi vielä olla merikelpoinen tahi etteivät retkikunnan\n    osanottajat olisi voineet saavuttaa jonkun turvapaikan, mutta\n    koska toisista laivankappaleista on tavattu suuria jäälohkareita,\n    niin näyttävät parhaat asiantuntijat otaksuvan, että onneton\n    laiva on joutunut suunnattoman suurten jäävuorten alle, joiden\n    on hiljakkoin nähty ajelehtivan Amiraalin vuorilta ylöspäin,\n    ja siinä tapauksessa lienee sen kohtalo sama kuin monen muun\n    valtameren salaisuuden.'\n\n\"Kas tätä sitten sopii sanoa kohtalon ivaksi\", sanoi vanha pappi,\n\"kun ajattelee, että retkikunnan tarkoitus oli...\"\n\n    'Yleisön myötätunto kohdistuu luonnollisesti kaikkien näiden\n    naparetkeläisten perheisiin, miesten, jotka nähtävästi ovat\n    saaneet surmansa koettaessaan suojella ihmiskuntaa yhdestä suuren\n    syvyyden pahimmista vaaroista, mutta koko maailma on sureva\n    sankarillisen, nuoren päällikön tohtori Martin Conradin kuolemaa\n    (josta on hyvin vähän epäilyä). Hän, jos kukaan kuului tuohon\n    yhä harvenevaan pelkäämättömien ja lannistumattomien sielujen\n    rotuun, jotka näyttävät syntyneen maailmaan rinnassaan se pyhä\n    rohkeus, joka saattaa heidät uskaltamaan elämänsä Tuntemattoman\n    houkutukselle ja suuren ihanteen kutsulle.'\n\nMinusta tuntui kuin olisin hukkunut. Toisena hetkenä tunsin aaltojen\npauhaavan kasvoillani, toisena laineiden vierivän pääni yli.\n\n    'Vaikka ei näy paljonkaan toivoa olevan... tämä pyhä rohkeus\n    tukahtunut... älkäämme ajatelko, että tällainen elämä on turhaan\n    eletty... vain hukkaan eletty elämä... kunniaton joutilaisuus\n   ... tyhjien huvien ajoa... Siksipä jälelle jääneet hellät omaiset\n   ... lohdutusta... elähyttävässä ajatuksessa... joskin hukkunut\n   ... turhaan kuollut... Kuolema yksin... se lumous, joka kiehtoo\n    jaloja sydämiä...'\n\nEnempää en kuullut. Vanhan everstin ääni, joka oli takonut aivojani\nkuin vasara, tuntui hälvenevän johonkin kaukaisuuteen.\n\n\"Kuinka raskaasti te hengitätte. Mikäs on hätänä?\" huudahti emäntämme.\n\nEn vastannut. Nousten pystyyn aloin huojua ja pitelin kiinni pöydästä\nmolemmin käsin, jotten kaatuisi.\n\nEmäntämme kavahti seisaalleen pelastaakseen astioitaan, ja samassa\nvanha näyttelijätär talutti minut ulos huoneesta. Syytin heikkoutta\nja huoneessa vallitsevaa kuumuutta ja nopeata kävelyäni kotiin\nteatterista.\n\nHuoneeseeni tultuani jäseneni pettivät minut ja minä vaivuin\nlattialle ja kätkin pääni tuoliini. Minä en enää ollut epävarma\nmistään. Kaikki oli lopussa. Se suuri rakkaus, joka oli vallannut\nelämäni, oli päättynyt.\n\nHetken järisyttävässä tuskassa en voinut ajatella mitä maailma oli\nmenettänyt. Enpä edes voinut ajatella mitä Martin oli menettänyt.\nSaatoin vain ajatella omaa onnettomuuttani, ja jälleen tuntui minusta\nkuin olisi kappale kiskaistu irti rinnastani.\n\n\"Miksi? Miksi?\" huusin sydämeni syvyyksistä vaatien itse Jumalaa\nvastaamaan miksi niin peräti yksinäiseltä, avuttomalta ja hyljätyltä\nolennolta oli sammutettu tuli, josta hän eli.\n\nTuokion kuluttua soi päivälliskello. Nousin pystyyn ja panin\nmaata. Palveluspoika toi minulle hiukan ruokaa tarjottimella. Minä\nlähetin sen takaisin. Aika eteni, ja kuulin jälleen vierashuoneessa\njuteltavan.\n\n\"Surkea kohtalo sillä nuorella päärin puolisolla, jos Conrad on\nhukkunut.\"\n\n\"Millä päärin puolisolla?\"\n\n\"Ettekö muista -- sillä, joka karkasi tuon kelvottoman Raan luota?\"\n\n\"Niin, tosiaan. Nyt muistan.\"\n\n\"Conrad oli tietenkin se mies, johon viitattiin, ja jos luin olisi\nelänyt ja palannut retkeltään, niin hän kaiketi olisi ottanut\nturviinsa poloisen...\"\n\n\"Niin, niin, se on maailman meno, nähkääs...\"\n\nPitkä yö kului.\n\nToisinaan se tuntui etenevän lyijynpainoisin askelin, toisinaan\nlaukkaamalla. Muistan, että ulkopuolella oleva kello löi mielestäni\njoka viiden minuutin kuluttua ja sitten se taas ei ensinkään lyönyt.\nÄkkiä kuulin lähikirkosta iloisesti kelloja soitettavan ja silloin\ntiesin, että oli Jouluaamu.\n\nAamu valkeni tummana ja sumuisena. Huoneeni sakeassa ilmassa näytti\nikkunani katsovan minuun kuin ihmissilmän valkuainen. Nyt näin\nensimäisen kerran todellista Lontoon sumua ja olin hyvilläni siitä.\nJos sinä aamuna aurinko olisi lähettänyt vaikka vain yhden ainoan\nsäteen huoneeseeni, luulen, että sydämeni olisi pakahtunut.\n\nSisäkkö toi minulle kannun kuumaa vettä ja toivotti minulle \"hauskaa\njoulua\". Ponnistelin jonkinlaista vastausta hänelle.\n\nPalveluspoika toi minulle aamiaista. Käskin hänen asettaa sen\npöydälle, mutta en koskenut siihen.\n\nSitten tuli sisäkkö uudelleen huoneeseeni, ja tavatessaan minut vielä\nvuoteessa kysyi hän haluaisinko tulta takkaan. Vastasin myöntävästi,\nja sytyttäessään kourallisen hiiliä pienen takkani ristikkojen väliin\njutteli hän sanomalehtiuutisista.\n\n\"Ei minua haluta kuolleita moittia, mutta kun ajattelen niitä miehiä,\njotka törmäsivät jäävuorta vastaan siellä Australian merellä, niin\nen voi olla sanomatta, se oli heille parahiksi. Mitä he sinne\nmenivätkään tyhjän vuoksi elämänsä antamaan, kun olisi pitänyt\nmuistaa vaimoa ja lapsia. Minunkin Tomini tahtoi ruveta merimieheksi,\nmutta minäpäs en päästänyt häntä. En niinkään!\"\n\nAnnoin hänen laverrella, vaikka hänen puheensa koski minuun kipeämmin\nkuin hän arvasikaan. Kotvan kuluttua nousin vuoteeltani ja puin\nylleni sekä istuin sitten tuntikausia takan ääressä.\n\nKoetin ajatella muita, jotka samoin kuin minä olivat joutuneet\nkärsimään tästä onnettomuudentapauksesta -- varsinkin Martinin\näitiä ja hyvää, vanhaa tohtoria. Kuvailin mielessäni herttaista\nkeittiö-arkihuonetta Suvimajassa, jossa kirkkaat hopeatuopit\nvälkkyivät uuninreunalla. Mutta uuni oli kylmillä. Talon valo oli\nsammunut, ja kaksi murtunutta vanhusta istui kylmän takan ääressä.\n\nPalautin mieleeni tyttövuoteni, avioliittoni ja rakkauteni ja sanelin\nitselleni, että yksinäisyyteni pimeimpiä päiviä Lontoossa oli tähän\nasti huojentanut kirkas toivo. Minun oli vain elettävä eteenpäin,\nja Martin oli tuleva takaisin luokseni. Mutta nyt olin tykkänään\nhyljätty. Olin työnnetty tyhjyyteen. Pyhättö sisässäni, missä Martin\noli elänyt, oli nyt vain sielun kirkkotarha.\n\n\"Miksi? Miksi? Miksi?\" huusin uudelleen, mutta vastausta ei kuulunut.\n\nNäin kului joulupäivä (jonka viettämistä olin suunnitellut aivan\ntoisenlaiseksi) ja viimein oli minun pakko -- rangaistukseksiko vai\nvaroitukseksi, tuskin itsekään tiesin -- ajatella muutakin kuin omaa\ntappiotani.\n\nSyntymätön lapseni!\n\nEi yksikään mies maan päällä voi tietää mitään tästä kohtalokkaasta\ntulevaisuudenkuvasta, vaikka miljoonien naisten on se kohdattava.\nOdottaa lasta, joka on tuomittu isättömäksi jo ennen syntymää -- ei\nole mitään maailmassa, jota siihen voisi verrata.\n\nLuulenpa, että katkerin osa tuskassani oli, ettei kukaan saisi\nkoskaan tietää. Jos Martin olisi elänyt, niin hän olisi kiirehtinyt\ntunnustamaan jälkeläisensä omakseen huolimatta kaikista laeista\nja elämän muodollisuuksista. Mutta kuolleena ei hänellä ollut\nminkäänlaisia velvollisuuksia. Senpä vuoksi syntymättömän lapseni\nisän nimi ei saanut milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan tulla\ntunnetuksi.\n\nSakeneva sumu ilmoitti minulle, että päivä oli kulumassa loppuun.\n\nPaitsi palvelijapoikaa ja sisäkköä ei kukaan käynyt luonani ennen\npäivällisaikaa. Silloin vanha näyttelijätär astui huoneeseeni\njotenkin eriskummallisesti puettuna (päässä hänellä oli jonkinlainen\nlaakerikruunu) kertomaan, että täysihoitolaiset aikoivat pitää\ntanssit ja halusivat minua mukaan. Syytin päänsärkyä, ja hän vastasi:\n\n\"Nuoret naiset potevat usein sitä. Sääli teitä! Ja vieläpä\njouluiltana!\"\n\nTuokion kuluttua kuulin vanhanaikuista valssia soitettavan pianolla\nja sitten kumeata, naurunsekaista jyskettä alhaalta, josta päätin\nvanhain asuintoverieni tanssivan.\n\nMuistan, että minussa kohosi epäselvänä tunteena halu kuolla.\nItsemurhaa en tahtonut -- uskontoni pelasti minut siitä -- mutta\ntahdoin kuolla voimattomuudesta, kieltäytymällä yhä edelleenkin\nnauttimasta mitään, minua kun ei haluttanutkaan syödä.\n\nMartin oli poissa -- minkä arvoinen oli enää elämä? Eikö olisi\nparempi kuolla ennenkuin lapseni tulisi maailmaan? Ja jos voisin\nmennä Martinin luo, niin saisin olla hänen kanssaan iankaikkisesti.\n\nEn itkenyt, mutta -- ääneen tahi sieluni tiedottomista syvyyksistä --\nhuusin kerta kerralta Martinia nimeltä.\n\n\"Martin! Martin! Tulen luoksesi!\"\n\nTässä mielentilassa olin (istuen yhä tuolillani takan ääressä\ntuijottamassa sammuvaan hiilokseen), kun kuulin keveitä askeleita\nkäytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin oveni hiljaa ja\njoku astui huoneeseen.\n\nSe oli Mildred, ja hän polvistui viereeni sanoen matalalla äänellä:\n\n\"Sinä olet suuressa tuskassa, Mary -- kerro minulle.\" Yritin avata\nhänelle sydämeni kuten äidilleni, mutta en voinut, eikä se ollut\ntarpeellistakaan. Näin omain ajatusteni kuvastuvan hänen silmissään.\n\n\"Hän se on, eikö ole?\" kuiskasi hän, ja minä vain nyökähytin päätäni.\n\n\"Arvasin sen jo heti alussa\", sanoi hän. \"Ja nyt sinä ajattelet...\nmitä on tulossa?\"\n\nNytkin oli ainoa vastaukseni päännyökähdys, mutta Mildred sulki minut\nsyliinsä ja sanoi:\n\n\"Älä masennu, rakkaani, Siunattu Neitsyemme lähetti minut pitämään\nsinusta huolta. Ja sen teen -- sen teen.\"\n\n    MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.\n\n    Sattuma on varmaankin kirottu vehkeilijä ihmisonnea vastaan,\n    sillä muuten ei armaani olisi sallittu kärsiä niin paljon siitä\n    huhusta, että laivani oli joutunut häviöön.\n\n    Mitä todella tapahtui on pian kerrottu.\n\n    Kaksi päivää Akaroasta U. S. lähdettyämme, joka oli viimeistä,\n    minkä maailmasta näimme ennenkuin ohjasimme tuntemattomia\n    kohtaloita kohti, yllätti meidät myrskysää, joka meitä kiusasi\n    kahden vuorokauden ajan.\n\n    Mutta hyvällä nopeudella kulkien me etenimme etelään 179:nnen\n    itäisen pituusasteen kohdalla 38:nnelle leveysasteelle, kun\n    (tullessamme Amiraalin vuorten näkyviin, joka on ensimäinen\n    kajastus Etelänapamaasta) meidät saavutti lounaasta tuleva\n    vihuri, joka haitallisen kansilastimme takia vaikeutti laivan\n    ohjausta.\n\n    Siitä huolimatta Scotia raivasi itselleen uljaasti tietä\n    vuorenkorkuisten aaltojen halki, vaikka se toisinaan kallistelihe\n    viisikymmentä astetta kohtisuorasta asemastaan sivulle.\n\n    Iltaa vasten laiva alkoi ottaa vettä sisäänsä, hyrsky löi\n    kappaleiksi osan ylihangan varustuksia, hävitti yläkannen,\n    pyyhkäsi pois soutuvenheen ja kaksi pelastusvenettämme ja\n    sieppasi mukanaan muitakin suuria kappaleita aluksestamme\n    suojanpuolelle ajelehtimaan.\n\n    Lopulta pumput tukkeutuivat ja vesi alkoi virrata konehuoneeseen.\n    Niinpä me enempää vahinkoa välttääksemme sammutimme tulen\n    kattiloista ja rupesimme sitten joka mies ammentamaan ulos vettä\n    sangoilla.\n\n    Kelpasipa katsella sitä näkyä, kun joka kynsi ponnisteli\n    otsansa hiessä tässä hommassa (tieteellinen osasto siihen\n    luettuna), ja reippaalla mielellä sitä oltiin -- vaikka kaikki\n    olivat likomärjät, toiset kainaloita myöten vedessä -- jotta\n    kun minä huusin: \"Oletteko allapäin, toverit?\" niin kuului\n    viidestäkymmenestä kurkusta raikas huuto:\n\n    \"Emme.\"\n\n    Kovalle otti keskiyöhön asti, mutta me pidimme puoliamme, ja\n    ennenkuin kömmimme makuulavalle oli taistelumme merta vastaan\n    päättynyt ja me olimme voittaneet.\n\n    Seuraava aamu koitti kirkkaana ja ihanana. Ilma oli Antarktiksen\n    raitis, kuultava ilma, joka naparetkeilijälle tuntuu samalta kuin\n    taistelunhaju sotahevoselle; myrskystä ei enää ollut muita jälkiä\n    kuin joitakin valkeita jäävuoria, jotka olivat kiskoutuneet\n    lounaassa olevilta saarilta.\n\n    Aamiaisella oli joka mies loistavalla tuulella, ja kun tovereista\n    joku pani alulle \"Kullat ja Vaimot\" niin kaikki yhtyivät kuoroon\n    (oli ääntä tai ei) ja se oli minunkin tehtävä.\n\n    En saata kehua, että tämä oli perin juhlallista musiikkia, mutta\n    luulenpa, ettei yksikään tuomiokirkoissa laulettu kiitosvirsi ole\n    kohonnut taivasta kohti hartaammista kiitollisuudentunteista kuin\n    se.\n\n    Mutta mennessäni kantta tarkastamaan huomasin, että\n    \"puuseinämme\" olivat menneet menojaan ja luultavasti (jos ne\n    tavattaisiin, jota en epäillyt, koska pakoveden suunta kulki\n    koilliseen) ne saattaisivat ihmiset siihen uskoon, että olimme\n    haaksirikkoutuneet, ja silloin ajattelin omaa armastani.\n\n    Meillä ei ollut laivassa langatonta sähkölennätintä ja laiva\n    oli palaava Uuteen Seelantiin vasta helmikuussa, joten olin\n    kykenemätön oikaisemaan erehdyksen, mutta päätin, että ensimäinen\n    tiedonanto ensimäiseltä Antarktiksen mannermaan asemalta\n    lähetettäisiin hänelle sanomaan, että olin turvassa ja että\n    kaikki menestyi mainiosti.\n\n    Joulupäivän tapahtumista on vähän enemmän kerrottavaa.\n\n    Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, kun olimme tuoneet maihin\n    osan kansilastia ja muonaa ja lähettäneet laivamme talvimajoihin,\n    olin matkalla Mount Erebuksen matalammalle kukkulalle mukanani\n    ponit, koirat, reet ja suuri joukko miehiä, kaikki parhaissa\n    voimissa. Aioin pystyttää ensimäisen sähkötysaseman sinne -- se\n    kun arvelumme mukaan oli tarpeeksi korkea lähettämään tietoja\n    Napamaan ylätasangolle ja tarpeeksi matala saavuttaakseen\n    maanpinnan kaarevuuden salliman etäisimmän paikan pohjoisessa\n    suunnassa.\n\n    Meillä oli hyvä kappale kuljettavana, mutta matkasimme\n    pitkin kallioisia harjanteita ja vierinsoraa, koettaen\n    välttää äkkijyrkkiä vuorijäätiköitä, ja kaikki onnistui hyvin\n    kahteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin juuri jyrkemmille\n    nousupaikoille saapuessamme vahva tuuli alkoi puhaltaa suoraan\n    vastaamme.\n\n    Kaiken päivää kamppailimme sitä vastaan, mutta ilma kävi yhä\n    huonommaksi tupruttaen lunta ja räntää silmiimme, kunnes se yltyi\n    vihuriksi ja ilmanlämpö aleni 28 asteeseen nollan alapuolelle.\n\n    Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tuiskun päättymistä, niinpä\n    pystytimme telttamme rotkotien kalliopuolen suojaan, jonka takana\n    oli suunnaton lumikenttä.\n\n    Ensimäinen yö oli aika paha, sillä yhden teltan vaate repeili\n    riekaleiksi ja niiden poloisten, jotka olivat siinä nukkuneet,\n    oli maattava puolijäätyneissä makuusäkeissään aamuun asti.\n\n    Myrskyä kesti yhä kahdentenakymmenentenä ensimäisenä, -toisena\n    ja -kolmantena päivänä, pyyhkäisten hirvittävällä voimalla\n    pitkin rotkotietä ja tupruttaen matkassaan sakeita lumipilviä\n    yläpuolella olevalta lumikentältä.\n\n    Jouluaatto oli pahin. Lämpömäärä aleni kolmeenkymmeneenkahdeksaan\n    asteeseen ja puuskapäinen tuuli puhalsi kahdeksankymmentä\n    peninkulmaa tunnissa, ja suurimman osan joulupäivää vietimme\n    kukin makuusäkeissämme puolittain lumeen haudattuina.\n\n    Eipä siis jumalanpalveluksesta tullut mitään, ja jos joku saneli\n    De Profundiksen, niin tapahtui se kalisevin hampain jäätyneen\n    parran alitse. Ei ollut meillä joulupäivällistäkään, muutamia\n    Plasmonin biskittejä vain ja siemaus konjakkia ja vettä, jotka\n    retkikunnan tohtori, kelpo O'Sullivan jakeli meille.\n\n    Tapaninpäivänä kiersin leiriämme tarkastamassa ja huomasimme\n    ponien ja koirien olevan kurjassa tilassa. Paha sää kouristeli\n    miehiäkin, sillä toiset sairastivat keripukkia ja erään poloisen\n    varpaat olivat paleltuneet mustiksi.\n\n    Itse olin aika reipas, Jumalan kiitos, mutta uneton, minua kun\n    vaivasi rauhaton tunnelma, joka seurasi katkonaista unta.\n\n    Totta puhuen siitä lähtien kun Englannista läksin en ole koskaan\n    voinut vapautua siitä ajatuksesta, että minun ei olisi pitänyt\n    jättää rakkaintani oman onnensa nojaan. Työssä ollessani\n    taisin unohtaa missä vaarassa hän mahdollisesti saattoi olla,\n    mutta nyt kun minulla ei ollut muuta tehtävää kuin maata\n    säkissäni kuin pölkky, olin kovassa tuskassa muistaessani hänen\n    uhrautuvaisuuttansa ja pelätessäni siitä johtuvia seurauksia.\n\n    Päivänaikaan ei ollut niinkään sietämätöntä, sillä jos hurjasti\n    tupruavan lumen ja ärjyvän vihurin keskessäkin vain ummistin\n    silmäni, niin saatoin nähdä hänen astuvan tietä pitkin sinä\n    sunnuntaiaamuna, jolloin hän palasi kirkosta, päässä riippuva\n    hattu ja liehuva harso, tai seisovan budoaarissaan katsellen\n    minua suurin, syvin silmin, kun hän pakotti minut lähtemään.\n\n    Mutta yöllä olin helisemässä. Olin tuskin saanut unesta kiinni,\n    kun havahduin hätkähtäen kuullessani hänen äänensä minua kutsuvan.\n\n    \"Martin! Martin!\"\n\n    Se oli todella hätähuuto, ja vaikken ole haaveilija enkä liioin\n    taikauskoinen, niin en voinut tukahuttaa ajatusta, että hän huusi\n    minua tulemaan takaisin.\n\n    Tämä jos mikään oli minulle nyt mahdotonta, ja sittenkin tunsin,\n    että ellen voisi jostain saada vakuutusta siitä, että omasta\n    armaastani pidetään huolta, niin en pystyisi tyynellä mielellä\n    ryhtymään edessäni olevaan tehtävään.\n\n    Tämä ajatukseni saattanee tuntua naurettavalta, mutta ken joskus\n    on ollut yksin Luonnon mahtavassa yksinäisyydessä erillään elämän\n    kuohuista, tietää kuinka ihmissielu on siellä vastaanottavainen\n    merkeille, jotka maailman hälinässä ja touhussa tuntuisivat\n    naurettavilta.\n\n    Niin oli minun laitani. Makasin samassa teltassa tieteellisen\n    osastomme päällikön, O'Sullivanin ja Siirapin kanssa, joka arveli\n    olevansa velvollinen pitämään huolta minusta, vaikka tavallisesti\n    kävi päinvastoin.\n\n    Vanha merikarhu oli pahasti lamassa, eikä minua ensinkään\n    miellyttänyt hänen alituinen mutinansa \"äidistä\", se kun on aina\n    paha merkki reimassa miehessä, kun hänen rohkeutensa alkaa huveta.\n\n    Niinmuodoin kun joulupäivän jälkeisenä yönä olin teltanaukkoa\n    yöksi sulkemassa, mieleni pehmeni hiukan nähdessäni vanhan\n    Siirapin, joka on elänyt oikeata velikullan elämää, kopeloivan\n    rintaansa ja suurella vaivalla kaivelevan jotakin näkyville.\n\n    Se oli punainen, kullalla ja sinisellä maalilla sivelty Pyhän\n    Neitsyen kuva (minun kämmeneni kokoa), ja kun hän sovitti sen\n    kasvojensa eteen makuusäkissään loikoen, tiesin että hän arveli\n    loppunsa tulevan ennen aamua ja että hän halusi sen olevan\n    viimeisen esineen, jota hänen vanhat silmänsä katselisivat.\n\n    Minä en itse paljonkaan luota pyhimyksiin (sillä olen huomannut,\n    että pulasta suoriutuu aika hyvin ilman heitäkin), mutta ehkäpä\n    Siirapin usko löysi vastakaikua jossain sieluni syvyydessä,\n    sillä mennessäni nukkumaan olin levollisempi ja tällä kertaa en\n    herännyt rakkaani ääneen, vaan luonnon suureen hiljaisuuteen.\n\n    Tuulen ulvonta oli vaiennut; tuisku oli tauonnut; telttariu'ussa\n    riippuva lamppu oli palanut tyhjiin ja teltan aukosta valahti\n    sisään heikko, sinertävä valojuova.\n\n    Oli kuutamo, ja kun kohotin päätäni, näin sen kirkkaasti\n    valaisevan Pyhän Neitsyen pientä, kullattua kuvaa. Naurakoon,\n    jos haluaa, se, joka ei koskaan ole ollut minun tilassani, mutta\n    minulle tämä oli tarpeeksi. Kaikki hyvin! Joku piti huolta omasta\n    armaastani.\n\n    Huusin toverini hereille ja käskin heidän laittautua valmiiksi,\n    ja päivän koittaessa läksimme jälleen matkaan. Tummia pilviä kyllä\n    leijaili päämme päällä, mutta aurinko paistoi sisässämme.\n\n                                                        M. C.\n\n\n\n\nKahdeksaskymmenesneljäs luku.\n\n\nSisar Mildred oli oikeassa. Siunattu Neitsyt oli varmaankin puhunut\npuolestani, koska apu tuli paikalla.\n\nTapaninpäivän aamuna heräsin tuohon vavahtavaan liikuntoon, jonka\njokainen nainen tietää olevan Äitiyden ensimäisen todellisen ja\nvarman merkin.\n\nMinun asiani ei ole kuvailla tämän muutoksen ruumiillisia\nvaikutuksia. Mutta henkinen vaikutus on toista. Se oli kuin ihmeen\naikaansaama. Jumala suuressa armossaan oli syvän murheeni nähdessään\nlähettänyt yhden palvelevista enkeleistään lohduttamaan minua.\n\nSe tuntui sanovan:\n\n\"Älä pelkää. Hän, joka läksi pois, ei ole kadonnut sinulta. Osa\nhänestä itsestään on palaava.\"\n\nNyt en enää tuntenut jääväni yksinäiseksi vangiksi Lontooseen, sillä\nMartinin lapsi oli oleva seuranani yhdyssiteenä välillämme, ikuisena\nsiteenä, niin että hän ja minä olisimme sittenkin yhdessä loppuun\nasti.\n\nTuskin uskallan kertoa kuinka minä tämän tulkitsin -- kuinka se\nminusta tuntui oikeuttavan sen, mitä olin tehnyt yönä ennen Martinin\nlähtöä Ellanista, ikäänkuin Jumala, tietäen, ettei hän ollut palaava,\nolisi ohjannut minut siihen, että minulla pimeän hetkeni tullessa\nolisi suuri toivo lohdutuksenani.\n\nJa miten ihmeellistä se oli, miten omituista, miten salaperäistä,\nmiten riemullista!\n\nJoka päivä, koko päivät, syntymätön lapseni oli mielessäni. Tulossa\nolevan elämän salaperäisyys ja ilo lievensivät suruani, ja jos olisin\nkyennyt kyyneleitä vuodattamaan, niin olisivat ne samassa kuivuneet.\n\nEntä tulevaisuus!\n\nJo alun pitäen minulla näytti olevan selvänä että se oli oleva tyttö,\nja taisin jo nähdä hänen kasvonsa ja katsella hänen merensinisiin\nsilmiinsä. Kun hän kasvaisi suuremmaksi, puhuisin hänelle hänen\nisästään -- suuresta naparetkeilijästä, kohtalon miehestä, joka\nuhrasi elämänsä suureen työhön maailman hyväksi. Me juttelisimme aina\nhänestä -- me kaksi yhdessä, koska hän kuului meille eikä kellekään\nmuulle maan päällä. Kertoisin hänelle kaikki mitä olen kirjoittanut\ntähän -- ainakin sen ihanan osan, rakkautemme osan, jota ei mikään\nmaailmassa eikä kuolemassakaan voinut tukahuttaa.\n\nOi noita ilon päiviä! Saattanee tuntua oudolta, että minä olin\nonnellinen niin pian onnettomuuteni jälkeen, mutta en mahtanut sille\nmitään.\n\nEhkäpä se oli jonkinlaista ruumiillisen tilani muutoksesta aiheutuvaa\nhysteriaa. En tiedä. Enkä tahdokaan tietää. Mutta varma vain on --\nettä toivo ja rukouksen ja elämän halu heräsivät minussa uudelleen\nikäänkuin Jumalan oman käden kosketuksesta, ja minusta tuli\ntoisenlainen ja onnellisempi nainen.\n\nOltiin tammikuun alussa, ja säädetty aikani oli oleva kesäkuussa.\nRahaa minulla oli enää jäljellä vain kuusitoista puntaa, niin että\noli selvä, etten voisi kauemmin asua täysihoitolassamme.\n\nOnneksi Mildred tunsi koteja, missä naiset saattoivat elää halvalla\nodotustilansa aikana. Ne olivat osaksi hyväntekeväisyyslaitoksia\nja siitä syystä määrättyjen säännösten alaisia, joten järkkymätön\npäätökseni olla mainitsematta Martinin nimeä saattaisi olla minulle\nesteenä, mutta Mildred toivoi löytävänsä paikan, joka ottaisi minut\nvastaan hänen suositukseensa luottaen kyselemättä sen enempää.\n\nTässä toivossa läksimme etsimään jotakin Äitien kotia. Mikä\nkoettelemuksen päivä! En ole koskaan unohtava sitä.\n\nEnsimäinen koti, jossa kävimme, oli katolilainen ja lähellä\ntäysihoitolaamme.\n\nSe muistutti ulkonaisesti luostaria ja miellytti minua suuresti.\nAstuttuamme sisään leveästä katuovesta, missä oli suuri messinkinen\nnimikilpi, johdatettiin meidät odotushuoneeseen, jossa oli tiilinen\nlattia, vesivärillä maalailit ja värillisillä pyhimysten kuvilla\npeitetyt seinät.\n\nOvenvartija kertoi meille äidin olevan rukouksessa hoitolaisten\nkanssa, mutta tulevan kohdakkoin alakertaan, ja sillävälin kun\nodotimme, kuulimme urkujen soittoa ja veisaavain äänten hymisevän\nniitä suloisia lauluja, jotka niin hyvin tunsin.\n\nSulkien silmäni kuvailin olevani jälleen Roomassa ja rupesin\nrukoilemaan, että minun sallittaisiin jäädä sinne. Mutta tämä halu\njäähtyi, kun äiti astui sisään.\n\nHän oli lihava nainen ja kasvot hänellä olivat niin valkeat ja\nilmeettömät kuin olisivat olleet kipsistä valetut. Kätensä piti hän\nkätkettyinä pukunsa avaroihin hihoihin.\n\nHiukan hermostuneella äänellä selitteli Mildred asiatansa.\n\n\"Äiti\", virkkoi hän, \"en voi kertoa teille mitään tästä nuoresta\nnaisesta, ja tulin kysymään voisitteko ottaa hänet minun\nsuositukseeni luottaen.\"\n\n\"Rakas lapsi\", sanoi äiti, \"se olisi tykkänään sääntöjä vastaan.\nTietämättä kuka tämä nuori nainen on, mistä hän tulee, miksi hän on\ntäällä ja onko hän naimisissa vai naimaton vai leski -- kerrassaan\nmahdotonta.\"\n\nMildred näytti olevan hämillään ja häpeissään.\n\n\"Hänellä on varoja maksaa hiukan.\"\n\n\"Se ei muuta asiaa.\"\n\n\"Mutta arvelin, että poikkeustapauksissa...\"\n\n\"Poikkeustapaukset eivät voi tulla kysymykseen, sisar. Jos pyrkijä on\nnaimisissa ja voi todistaa miehensä suostuvan, tai naimaton ja voi\nvakuuttaa isänsä tai holhoojansa suostuvan, tai leski ja voi näyttää\nriittäviä suosituksia...\"\n\nMildred katsahti minuun, mutta minä pudistin päätäni.\n\n\"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa\", virkkoi äiti ja\nnousten kursailematta pystyyn astui hän kanssamme ovelle.\n\nSeuraava paikka, johon menimme, ei ollut katolinen eikä\nprotestanttinen, vaan kuului jonkinlaiseen yleiskirkkoon ja siihen\notettiin kaikenuskoisia hoitolaisia.\n\nSe oli vilkasliikenteisellä kadulla ja muistutti ulkonaisesti\nkauppaliiketoimistoa. Mildredin kirjoitettua nimensä ja käyntimme\ntarkoituksen paperilipulle, vietiin meidät hississä toiseen\ntoimistohuoneeseen, missä jonkinlaiseen virkapukuun vaatetettu mies\n(jota sanottiin asiamieheksi) istui merkitsemässä nimeänsä kirjeiden\nja shekkien alle.\n\nAsiamies oli ensin hyvin kohtelias, varsinkin minulle, ja minulla oli\nepämiellyttävä tunne, että hän otaksui minua aivan toiseksi kuin mitä\nolin, kunnes Mildred selitteli asiamme, ja silloin hänen käytöksensä\nmuuttui kiusallisesti.\n\n\"Pyyntönne sotii sääntöjämme vastaan\", sanoi hän. \"Salaperäisyys\nedellyttää jotain kätkettävää, mutta me emme itse kätke mitään\nemmekä suvaitse mitään kätkettävän. Meidän järjestelmämme vaatii\nmeitä auttamaan naista, mutta itse asiassa se vaatii meitä myös\nrankaisemaan syyllistä miestä saattamalla hänet käsittämään\nlaillisen, siveellisen ja uskonnollisen vastuunalaisuutensa pahasta\nteostaan. Sen tietenkin voimme tehdä vain tytön avulla, ja ellei hän\njo heti alusta kerro meille kuka on ollut osallisena hänen synnissään\nja missä hänet voi löytää...\"\n\nSuuttumus ja häpeä olivat tukahuttaa minut, ja nousten pystyyn sanoin\nMildredille:\n\n\"Lähtekäämme pois.\"\n\n\"Niin, niin, kyllä ymmärrän\", lausui asiamies ylimielisesti\nhymähtäen. \"Kaikki tuo on minulle tuttua. Tyttö koettaa melkein aina\nsuojella syyllistä miestä. Mutta mitä hyvää siitä on? Se saattaa\ntuntua jalomieliseltä, mutta oikeastaan se on hyvin synnillistä.\nSe on suoranainen keino edistää siveettömyyttä. Tyttö, joka auttaa\nviettelijäänsä pysymään salassa, on itse asiassa syyllinen toisen\nnaisen lankeemukseen, ja jos...\"\n\nAjatellessani Martinia halutti minua lyödä tuota sievistelevää\nfarisealaista, ja kukistaakseni tämän epänaisellisen mielijohteen\nsyöksyin ulos toimistosta ja kiirehdin kadulle, jättäen poloisen\nMildredin tulemaan jäljestä.\n\nViimeisen yrityksen teimme pienessä tiilirakennuksessa olevassa\nyksityisessä kodissa, joka oli rakennettu suuren sairashuoneen\nkylkeen Lontoon West Endissä.\n\nTalossa tuntui lievä karboolin haju ja lattiat olivat matottomat.\nMeidät vietiin pieneen odotushuoneeseen, ja hetken kuluttua kuului\nhameiden kahinaa kattamattomilta portailta, sitten kuulimme pääovea\navattavan ja suljettavan ja viimein astui johtajatar sisään.\n\nHän oli hyvin pitkä, pyöreäpovinen nainen, yllä yksinkertainen\nmusta puku, ja hän näytti paikalla oivaltavan millä asialla olimme.\nOdottamatta Mildredin selityksiä, alkoi hän kysellä nimeäni, ikääni\nja mistä olin.\n\nMildred vastasi hänen kysymyksiinsä kykynsä mukaan ja esitti sitten\npyyntönsä entistä hermostuneempana.\n\nJohtajatar näytti kauhistuneelta.\n\n\"Ei mitenkään\", huudahti hän. \"Yhdistyksemme ei voisi koskaan suostua\nsiihen. Niiden onnettomien tyttöjen parasta katsoen, jotka ovat\nhyveen tieltä poikenneet, ja myöskin heidän kurjain lastensa tähden,\nme aina panemme toimeen perin tarkkoja kyselyjä. Totta puhuen me\npidämme kirjaa pienimmästäkin yksityisseikasta. Kuunnelkaapa tätä\nesimerkiksi\", lisäsi hän ja avaten suuren, nahkakantisen pääkirjaa\nmuistuttavan kirjan hän alkoi lukea siitä:\n\n    H. J. kahdeksantoista vuotias, arvossapidettyjen vanhempain\n    lapsi. Hänet vietteli yksinäisellä tiellä muuan merimies, josta\n    ei sittemmin ole mitään kuultu.\n\nMutta minä en voinut kuunnella enempää ja kavahtaen pystyyn, pakenin\nhuoneesta ja talosta meluavalle kadulle.\n\nKaiken päivää oli sieluni ollut kovassa kapinassa. Minusta näytti\nsiltä, että vaikka Jumala suuressa laupeudessaan lähetti minulle\nlapseni lohduttamaan ja tukemaan, jalostuttamaan ja puhdistamaan\nminua, niin ihminen väärillä ja julmilla siveyskäsitteillään ja\nkeinotekoisella hyväntekeväisyydellään koetti käyttää sitä ruoskana\nrangaistakseen minua ja Martinia.\n\nMutta se ei saanut tapahtua! Ei milloinkaan minun eläessäni! Ennen\nvaikka kuolen ulkona kadulla!\n\nEhkäpä olin väärässä enkä käsittänyt itseäni, ei ainakaan Mildred\nminua käsittänyt. Kun hän tapasi minut kadulla, niin käännyimme\nastumaan kotia kohti ja olimme jo puolitiessä, kun hän avasi suunsa.\n\n\"Pelkään, että muissakin laitoksissa on samat vaatimukset\", sanoi\nhän. \"Ne pyytävät kaikki tarkkoja tietoja.\"\n\nVastasin, etteivät voineet ikinä niitä minulta saada.\n\n\"Mutta sinun rahasi ovat pian lopussa, rakas lapsi, ja mihin sinä\nsitten joudut?\"\n\n\"Älä huolehdi\", vastasin, sillä olin jo päättänyt taistella maailmaa\nvastaan yksinäni pyytämättä keneltäkään apua.\n\nOlimme jälleen ääneti kunnes saavuimme täysihoitolani ovelle, ja\nsilloin Mildred lausui:\n\n\"Mary, isäsi on rikas mies, ja oli hän vaikka kuinka suuttunut\nsinuun, niin ei hän voi heittää sinua maailman armoille -- varsinkin\nnyt ja kun aikasi tulee. Salli minun kirjoittaa hänelle...\"\n\nMinua kauhistutti, sillä minulla oli heti selvillä seuraus --\njulkinen riita isäni ja mieheni välillä lapseni laillisesta\nsyntyperästä, ja arvatenkin se riistettäisiin minulta niin pian kuin\nolisi syntynyt.\n\nNiinpä kouristin Mildrediä käsivarresta ja huolimatta ohikulkijain\nkatseista pyysin, rukoilin ja vannotin häntä, ettei hän kirjoittaisi\nisälleni.\n\nHän lupasi olla sitä tekemättä ja erosimme sovussa, mutta minä en\nollut tyytyväinen, ja päivän juoksujen ainoana seurauksena oli minua\nahdistava päähänpisto, että koko maailma vehkeili minua vastaan\nryöstääkseen minulta syntymättömän lapseni.\n\nParin päivän kuluttua Mildred tuli jälleen minua tervehtimään ja\nsilloin hän sanoi:\n\n\"Sain taas kirjeen isä Donovanilta tänä aamuna, Mary. Poloinen\npappisi on aivan murtunut tähtesi. Hän on varma siitä, että olet\nLontoossa ja avun tarpeessa ja sanoo tulevansa Lontooseen joko\npiispansa suostumuksella tahi ilman etsimään sinua ja lupaa jäävänsä\ntänne kunnes löytää sinut.\"\n\nMinä rupesin epäilemään Mildrediä. Kuumeisen pelokkaana,\nettä kadottaisin lapseni, vakuuttelin itselleni, että hän\nhyväntahtoisuudessaan, pelkästä rakkaudesta ja säälistä minuun\nluovuttaisi minut omaisilleni -- kenties juuri vaarani hetkellä.\n\nTehdäkseni sen mahdottomaksi päätin katkaista kaiken yhteyden\nhänen ja muidenkin kanssa lähtemällä tieheni täysihoitolasta ja\nvuokraamalla itselleni toisen, halvemman asunnon pitkän matkan päästä.\n\nNiinpä eräänä aamuna menin Oxford Streetin kulmaan, joka näyttää\nolevan kaikkien auto-omnibussien lähtö- ja tulopaikka.\n\nPohjoinen, etelä, itä, länsi oli kaikki yhtä minulle, kaikki kadut\nolivat minulle yhtä sokkeloiset ja loppumattomat, mutta sattuma\ntuntuu näyttelevän suurta osaa elämässämme, ja niin ainakin tällä\nhetkellä mitä minuun tuli.\n\nMinä seisoin katukäytävän reunalla, kun Bayswater Road nimellä\nmerkitty auto seisahtui aivan eteeni, ja minä astuin siihen\ntietämättä vähääkään miksi sen tein.\n\nMyöhään samana iltana löydettyäni, mitä halusin, palasin sumussa ja\npimeässä täysihoitolaani, missä heti aloin pakata tavaroitani. Se oli\npian toimitettu, ja maksettuani laskuni ja lähetettyäni Johnin ajuria\nnoutamaan seisoin ovella odottamassa, kun emäntäni lähestyi minua.\n\n\"Ettekö tahdo jättää minulle osoitteenne sille varalle, että joku\nkäy teitä kysymässä\", sanoi hän. \"Ei kukaan tule minua kysymään\",\nvastasin. \"Mutta jos sattuisi tulemaan kirjeitä.\" \"Ei tule mitään\nkirjeitä\", virkoin ja kuiskaten ajurille ajamaan Oxford Streetille,\nkatosin vaunuihin.\n\nOli jo aivan pimeä. Kadut ja puodit säteilivät valoa ja muistan että\nCharing Cross Roadin päähän tullessamme vilkaisin kohti sitä upeata\nrakennusta, missä Mildredin ikkunan oli tapa loistaa Piccadillyn yli\nmajakan tavalla.\n\nRakas, huonosti palkittu Mildred rukka! Hän on aikoja sitten antanut\nminulle anteeksi. Hän tietää nyt että pakenin ainoata Lontoossa\nolevaa ystävääni, koska en voinut olla sitä tekemättä.\n\nHän tietää myöskin, etten ajatellut itseäni, ja että sukeltaessani\nyhä syvemmälle suuren kaupungin vankiluolaan, en pyytänyt Jumalalta\nmuuta kuin että hän sallisi minun elää loput elämääni -- vähät siitä\nkuinka köyhänä ja hyljättynä -- lapseni kanssa, jonka Hän oli antava\nminulle olemaan elävänä yhdyssiteenä kadotetun rakastettuni ja itseni\nvälillä.\n\n\n\n\nKahdeksaskymmenesviides luku.\n\n\nUusi asuntoni oli Bayswaterin takana sen köyhemmässä piirissä.\n\nEnsimäisessä kerroksessa oleva huoneeni oli kohtalaisen iso ja siinä\noli kaksi kadulle antavaa ikkunaa valkeine musliiniuutimineen ja\nkeltaisine akuttimineen.\n\nHuonekaluja oli iso vuode, jouhisohva, kolme rottinkituolia,\nikkunain välissä oleva piironki ja uunin yläpuolella upeileva peili,\njonka kullattuja puitteita eriskummallisiin kuvioihin leikelty\nvaaleanpunainen paperi suojasi kärpäsiä vastaan.\n\nHuoneestani maksoin viisi shillingiä viikossa (oikeus käyttää\nvesikattilaa, keittiötarpeita ja porsliiniastioita siihen luettuna)\nja huomasin mielihyväkseni ensimäisen viikon lopulla, että kun itse\nostin ruokani -- pääasiallisesti teetä, leipää, voita ja munia, -- ei\nelämäni kaiken kaikkiaan maksanut kymmentä shillingiä enempää, joten\nrahani riittäisivät odotusaikani loppuun ja siitä vielä joitakin\nviikkoja eteenpäinkin.\n\nJoka aamu menin pieni laukku kädessäni pääkadulle ruokatarpeita\nostamaan ja joka iltapuoli läksin kävelylle Bayswaterin varakkaampaan\nosaan, vieläpä Hyde Parkiinkin, joka ei ollut kaukana, mutta\nPiccadillyyn en mennyt koskaan enkä niin kauas itään kuin\nBloomsburyyn, sillä pelkäsin tapaavani sisar Mildredin tai jonkun\nentisistä asuinkumppaneistani.\n\nEsiinnyin täällä kuten täysihoitolassakin tyttönimelläni, mutta\nsanoin olevani hiljakkoin hukkuneen merikapteenin leski, mikä kyllä\nhipaisi totuutta hyvin läheltä.\n\nEn myöskään salannut sitä tosiasiaa, että odotin pienokaista, seikka,\njoka herätti harrasta osanottoa minua kohtaan niiden hyväsydämisten\nihmisten puolelta, jotka nyt olivat naapureitani.\n\nHe olivat kaikki kunnon naisia, enimmäkseen samalla kadulla olevassa\nsuuressa meijerissä työskenteleväin miesten vaimoja, ja siksipä elämä\nkadullamme oli varsin säännöllistä.\n\nNämä hyvät sielut olivat hyvin ystävällisiä minua kohtaan. Kun olivat\nmielihyväkseen tavoistani tulleet siihen johtopäätökseen, että olin\n\"kunniallinen\", sanoivat he minua \"meidän rouvaksi\" ja kuulin heidän\nkertovan toisilleen, että olin \"miellyttävä, nuori olento\". Hiukan\npaheksumista herätti kumminkin se seikka, etten käynyt kirkossa\nenkä kappelissa, ja olin tunnustanut olevani katolilainen -- sillä\nuseimmat perheet, minunkin isäntäväkeni, kuuluivat lähellä olevaan\nwalesilaiseen Sionin kappeliin.\n\nElämäni pienessä ihmishäkissäni, johon olin tuominnut itseni, ei\nollut ikävää, sillä minulla oli sisäinen elämä, joka oli hyvin\nsuloinen.\n\nPäivän pitkät tunnit vietin ompelemalla vaatteita lapselleni -- ostin\nliinakangasta, flanellia ja villalankaa ja lainasin walesilaiselta\nemännältäni malleja.\n\nJo aikaa ennen lapsen syntymistä olin antanut sille nimen. Ensin\najattelin Maryä, ei siltä, että olisin itse ollut ihastunut siihen\nnimeen, vaan koska Martin oli sanonut sen olevan maailman kauneimman\nnimen. Mutta ajan mennen aloin nimittää häntä Isabel Maryksi (Isabel\nkun oli ollut äitini nimi ja hän oli ollut parempi nainen kuin minä),\nja saatuani lapseni vaatteita yksitellen valmiiksi pistin ne talteen\npiironginlaatikkoon sanellen itselleni: \"Tämä on Isabel Maryn kapalo\"\ntai \"Isabel Maryn ristikoltti.\"\n\nEhkäpä tämä kaikki tuntuu mielettömältä. Kun nyt ajattelen sitä,\nkirpoavat kyyneleet silmiini, mutta silloin en itkenyt, sillä\nvaikkakin hetkinä, jolloin muistelin Martinia, elämä tuntui minusta\nkolkolta ja kuolleelta, niin olin sittenkin onnellinen köyhässä\nympäristössäni.\n\n\"Kun Isabel Mary tulee, niin on kaikki hyvin\", oli minun tapana\najatella.\n\nNäin kului useita viikkoja rauhallisesti, mutta sitten tapahtui\nnaapuristossa jotain, joka saattoi minut vapisemaan pelosta, että\nnykyinen elämäni ja se toivo, joka minua ylläpiti, ehkä sittenkin\nolivat väärät ja itsekkäät.\n\nEmäntääni, rouva Williamsia en nähnyt paljon. Hän oli jotenkin\ntuikea, aina kovassa työssä puuhaava nainen, jonka paitsi\nlapsilaumaansa oli lisäksi pidettävä huolta kahdesta nuoresta\nmiesvuokralaisesta, jotka asuivat keittiössä ja nukkuivat minun\nhuoneeni takaisessa suojassa. Hänen miehensä, meijerissä palveleva\najuri, oli hiljainen mies, jota en nähnyt muulloin kuin kymmenen\naikaan iltasella portaissa, jolloin hän, vedettyään suuren,\nkäytävässä olevan kellon, meni sukkasillaan yläkertaan nukkumaan.\n\nMutta se perheenjäsen, jonka kanssa minä pääasiallisesti jouduin\ntekemisiin, oli neljäntoista korvissa oleva pörröpäinen tyttö,\nEmmerjane nimeltään.\n\nSain tietää, että Emmerjane oli rouva Williamsin sisarvainajan\navioton lapsi ja että hän oli syntynyt Carnarvonissa, joka vielä\nhäämöitti hänen muistossaan kullassa ja purppurassa.\n\nEmmerjane oli perheen kuormajuhta ja hänestä tuli minunkin\nkuormajuhtani, sillä hän toimitti kaikki karkeammat askareet minulle\n-- pesi lattiani, toi hiiliä ja puhdisti uuninristikkoni -- kuudesta\npencestä viikossa ja varusti minut sen ohessa ilmaiseksi tuoreilla\nuutisilla naapureistani.\n\nTämän ketterän, monessa asiassa ennen aikojaan viisastuneen pikku\nnaisen hartain mielenkiinto oli kohdistunut kadun keskivälissä\nolevaan taloon vastapäätä meitä, josta höyryä aina tuprusi\nkatukeittiön avoimesta ovesta.\n\nSiellä asui Jonesin perhe. Rouva Jones oli pesijä ja hänellä oli\nvuoteeseen kytketty vanha äiti (josta köyhäinhoito maksoi kaksi\nshillingiä) ja Maggie niminen tytär.\n\nMaggie Jones, joka oli kahdeksantoistavuotias ja hyvin sievä, oli\nollut työssä meijerissä, mutta esimies oli \"narrannut häntä\" ja hän\noli juuri saanut pienokaisen.\n\nEsimiehen nimi oli Owen Owens ja hän asui viimeisessä numerossa\nmeidän puolellamme kahden naimattoman sisaren kanssa, jotka hoitivat\nhänen talouttaan ja istuivat Sionin kappelin kuoropenkillä.\n\nMaggie arveli sisarten syyksi, ettei Owen Owens nainut häntä, ja\nniinpä hän keksi ovelan juonen millä nolata heidät, ja tämä oli se\nmurhenäytelmä, joka Emmerjanen vikkeläin, pikku silmäin ja kerkeän\nkielen avulla kerrottiin minulle joka päivä sitä myöten kuin se\nkehittyi.\n\nKun Maggien lapsi oli kuukauden vanha, vaatetettiin se \"hienoksi\" ja\nvietiin valokuvaajalle. Viipyi kauan ennenkuin valokuvat saapuivat,\nmutta kun ne tulivat, niin ne olivat \"taivaallisen nättejä\" ja Maggie\nitki niitä vain katsellessaankin.\n\nSitten hän pisti yhden kirjekuoreen ja osoitti sen Owen Owensille, ja\nvaikka sen oli vain kadun poikki kuljettava, niin hän käveli pimeässä\npitkän matkan päässä olevan kirjelaatikon luo, ettei kukaan näkisi\nhänen panevan sitä postiin.\n\nSeuraavana päivänä hän sanoi: \"Nyt hän sen saa, sillä hän tulee aina\nkotiin päivälliseksi. Hän vie sen matkassaan makuuhuoneeseensa ja\nasettaa sen pesutelineille, ja jos sisarista jompi kumpi uskaltaa\nsiihen kajota, niin kyllä hän niille näyttää.\"\n\nTämän jälkeen odotti hän kärsimättömästi tunnustusta, ja milloin vain\npostimies astui pitkin katuamme, niin silloin heti näyttäytyivät\nMaggien sievät, kalpeat kasvot ovessa ja hän kysyi: \"Onko minulle\nmitään tänään?\" tahi \"Oletteko varma, postimies, ettei minulle ole\nmitään?\"\n\nLopulta tulikin kirje, ja Maggie Jones vapisi niin kovasti, ettei\nhän uskaltanut avata sitä, mutta viimein hän pujahti huoneeseensa\nollaksensa aivan \"yksikseen\", ja silloin... silloin kuului \"hurja\nparahdus\" ja kun Emmerjane juoksi ylös, niin hän tapasi Maggien\nlattialta pitkällään ihan tainnoksissa, kouristaen lujasti kädessään\nOwen Owensin valokuvaa, jonka tämä oli palauttanut kirjoitettuaan\nensin karkealla käsialallaan poikki lapsen kasvojen -- Maggie Jonesin\näpärä.\n\nOlisi mahdotonta selittää miten tämä tapaus vaikutti minuun. Minusta\ntuntui kuin olisi moraalinen maanjäristys avautunut eteeni.\n\nMitä olin minä tehnyt? Odottaessani ikävöiden lasta, joka oli minulle\ntulossa, olin ajatellut vain omaa onneani -- omaa lohdutustani.\n\nMutta miten oli käyvä lapsen?\n\nJos tulisi tunnetuksi kuka olin -- ja milloin tahansa saatoin\nsattumalta kohdata kadulla jonkun, joka minut tuntisi -- missä\nsuhteessa lapseni silloin olisi paremmassa asemassa kuin tämän tyttö\nraukan lapsi?\n\nSyntyneenä lain rajojen ulkopuolella, jota mieheni tietenkin tulisi\njulistamaan, hylkyläisenä, häpeän merkitsemänä, ilman isää, joka\nhänet tunnustaisi, ja alati äitinsä synnin painamana -- siinä hänen\nkohtalonsa.\n\nHartaasti olin ikävöinyt lasta, joka olisi elämäni yhdyssiteenä\nMartinin ja minun välillä, mutta nyt kyselin itselläni, oliko minulla\noikeutta sitä toivoa.\n\nTunsin, ettei minulla ollut oikeutta ja että avuttomassa asemassani\nosoittaisin äidin rakkauttani parhaiten rukoilemalla lastani\nkuolleena syntyväksi.\n\nMutta se oli liian kovaa. Liian hirveätä. Oli kuin olisi minulta\ntoisen kerran riistetty elämäni toivo. En voinut enkä tahtonut sitä\ntehdä.\n\n\"Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!\" toisiin itsekseni.\n\n\n\n\nKahdeksaskymmeneskuudes luku.\n\n\nKun rupesin ajattelemaan asioita Maggie Jonesin tarinan valossa, niin\nhuomasin, että köyhyys oli kaiken juurena. Jos kykenisin pysyttämään\nköyhyyttä etäällä, ei lapselleni voisi tapahtua mitään todellista\npahaa.\n\nPäätin sen tehdä. Mutta nykyisin oli minulla vain yksi neuvo edessä\n-- supistaa menojani.\n\nJa supistinkin ne. Vakuutellen itselleni, etten oikeastaan tarvinnut\nsitä enkä tätä, vähensin viikko-ostoksiani.\n\nSe tuotti minulle suurta mielihyvää, ja vaikka huomasin käyväni\nkalpeaksi ja laihaksi, en tuntenut minkäänlaista sääliä itseäni\nkohtaan, sillä nyt ei ollut olemassa ketään, jota olisin halunnut\nmiellyttää kauneudellani.\n\nVakuutin myös itselleni, että muuttunut ulkonäköni oli tilaani\nkuuluva ja etten muuta kaivannut kuin raitista ilmaa ja liikuntoa.\nPäätin senvuoksi joka päivä kävellä Hyde Parkiin.\n\nMutta tein sen vain kerran.\n\nIhanana aamuna aikaisin keväällä minä olin astellut pitkin erästä\nleveätä lehtokujaa ja käynyt sitten istumaan kastanjapuun alle, jonka\npaisuvat lehtitupet olivat juuri avautumaisillaan, kun näin joukon\nherroja ja naisia hevosenselässä ratsastaen tulevan minua kohti.\n\nYhden niistä tunsin paikalla. Se oli herra Vivian ja hänen vieressään\nratsasti kaunis tyttö. Sydämeni lakkasi sykkimästä, sillä arvelin\nhänen näkevän minut. Mutta hänen huomionsa oli niin hartaasti\nkiintynyt kumppaniinsa, ettei hän sitä tehnyt.\n\n\"Niin kyllä, kautta Jupiterin, se on repäisevää, eikö ole?\"\nnaurahti hän kimeällä äänellään ratsastaessaan ohitseni monokkeli\nmyyräntapaisessa silmässään.\n\nTämän jälkeen supistin kävelyni Bayswaterin takana oleviin köyhempiin\nkatuihin, mutta siellä tuo vanha pulma uudelleen alkoi minua\nahdistaa, sillä minusta näytti, että jouduin aina vastatusten lasten\nkärsimysten kanssa.\n\nJumalan kiitos, lapset ovat yleensä onnellisia. He näyttävät elävän\nyksinomaan sydämissään, ja luulenpa todenteolla, että jos Lontoon\nWest Endin rikkaiden talojen ovet avattaisiin East Endin köyhälistön\nlapsille, niin he mieluummin jäisivät kujiinsa ja käytäviinsä.\n\nSilmäillessäni nyt taakseni noihin aikoihin, en voi olla\nihmettelemättä etten milloinkaan yrittänyt hakea itselleni mitään\ntointa. Mutta olihan minulla estekin tilani, joka alkoi käydä\nnäkyväksi ja aiheutti, arvelin, kadulla liikkuessani ihmisiä,\nvarsinkin naisia, kääntymään taakseen minua katsomaan. Kun tämä alkoi\nkäydä kiusalliseksi, niin lopetin kävelyni ja lähetin Emmerjanen\ntoimittamaan harvat asiani.\n\nSilloin muuttui huoneeni maailmakseni.\n\nLuulenpa, etten koskaan nähnyt sanomalehteä. Ja koska en tietänyt\nmitään siitä, mikä tapahtui ulkopuolella niitä Lontoon elämän kuohuja\nja hyrskyjä, joiden yhteyteen minä tulin avatessani ikkunani, tunsin\nnyt selvemmin kuin koskaan ennen olevani kuin vanki meren keskellä\nolevalla kalliolla.\n\nKun en enää ollut liikkeessä, aloin syödä yhä vähemmän. Mutta olin\nsiitä tavallani hyvilläni, sillä olin tulemassa saidaksi lapseni\ntähden, ja ainoa murheeni näihin aikoihin oli rahakukkaroni nopea\nkutistuminen.\n\nEräänä päivänä tuli walesilainen emäntäni huoneeseeni kyselemään\nolinko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tohtoriin nähden.\nVastattuani kieltävästi, kohotti hän pystyyn kätensä huudahtaen:\n\n\"Herranen aika sentään! Sitähän minä ajattelinkin. Mutta se on nyt\npaikalla tehtävä.\"\n\nOnneksi kävi muuan tohtori kadullamme joka päivä, ja jos minua\nhalutti, niin hän kutsuisi hänet minun luonani käymään. Suostuin, ja\nseuraavana aamuna tohtori tulikin.\n\nHän oli pitkä, vanhanpuoleinen, happamelta näyttävä mies, eikä hänen\nkäytöksensä sen enempää kuin hänen puheensakaan mitenkään osoittanut\nhänen olevan tietoinen siitä, (jota mielestäni jokaisen tosi tohtorin\ntulee tietää) että hän minun tilassani olevan naisen luo tullessaan\nastuu inhimillisen elämän pyhimpiin suojiin.\n\nMinun piti vastata muutamiin lyhyihin, jyrkkiin kysymyksiin, sitten\nhän ilmoitti milloin aikoi uudelleen käydä luonani ja lopulta hän\npuhui maksustaan.\n\n\"Palkkioni on guinea, ja tavallisesti se maksetaan minulle\netukäteen\", virkkoi hän, jolloin minä vedin piironkilaatikkoni\nauki ja otin sieltä kultarahan ja shillingin, suuresti huolissani\nnähdessäni näin suuren summan katoavan yhdellä haavaa.\n\nTohtori pisti rahani liivinsä taskuun noin vain sivumennen ja\npyörähti sitten lähteäkseen, kun walesilainen emäntäni virkkoi:\n\n\"Mutta eihän se pistä suuhunsa paljon mitään, tohtori.\"\n\n\"No, mitä varten ette syö?\" kysyi tohtori, ja selitin hänelle niin\nhyvin kuin kuivasta, polttavasta kurkustani sain irti.\n\n\"Lorua! Lorua! Ei se kelpaa\", sanoi hän. \"Velvollisuutenne lastanne\nkohtaan on syödä paremmin. Jotain kevyttä ja ravitsevaa joka päivä,\nkuten kananlihaa, kalaa, soppaa, pihviteetä ja yleensä kasviksia.\"\n\nMinä hengitin raskaasti. Mitä se tohtori oikein ajatteli?\n\n\"Muistakaa\", jatkoi hän sormi pystyssä. \"Lapsen terveys riippuu\nläheisesti äidin terveydestä. Kun äiti on sairaaloinen, niin se\nvaikuttaa veren laatuun ja vahingoittaa suuresti sikiön terveyttä\nsekä ennen että jälkeen syntymisen. Älkää unohtako sitä. Hyvästi!\"\n\nOlin pahasti säikähtynyt. Suuressa tietämättömyydessäni ja suuressa\nrakkaudessani olin paastonnut lapseni takia, ja nyt minulle\nkerrottiin, että olinkin tuottanut sille huolestuttavaa, ehkäpä\nelinaikaistakin vahinkoa!\n\nKoettaen parannella ajattelemattomuuttani lähetin noutamaan hiukan\nsitä kallista ravintoa, jota tohtori oli minulle määrännyt, mutta\nvalmistettuani sen huomasin mielipahakseni, etten voinut sitä\nsulattaa.\n\nTämän huomion aiheuttama mielipaha ei vähentynyt seuraavana päivänä,\nkun emäntäni toi luokseni kätilön, jonka hän pyynnöstäni oli tilannut\nminulle.\n\nHän muistutti pyöreätä lihamöykkyä ja puhui kimeällä äänellä, ja\nhänen ensimäinen huolensa, kuten tohtorin, tuntui kohdistuvan hänen\npalkkioonsa.\n\nHän ilmoitti minulle, että hänen tavallinen maksunsa oli guinea\nkahden viikon ajasta, mutta nähdessään kuinka surkeannäköisiksi\nkasvoni kävivät (sillä en voinut olla ajattelematta vähäistä\nkassaani) lisäsi hän:\n\n\"Ei sentään kaikki rouvat tarvitse kahta viikkoa. Rouva Wagstaffe,\nesimerkiksi, ei huoli koskaan enempää kuin viisi päivää ja kuudentena\nhän taas on mankelinsa ääressä. Niin että, jos määrätään viisi\npäivää, niin ehkäpä kymmenen shillingiä kuusi penceä riittää.\"\n\nSuostuin, ja kätilö oli vierimäisillään ulos ovesta, kun emäntäni\ntokaisi:\n\n\"Mutta se ei syö edes sen vertaa kun olisi linnulle tarpeen, nähkääs.\"\n\nSilloin kätilöltä pääsi pitkä puhetulva rouvista, jotka hutiloituaan\nterveytensä pilalle olivat kuolleet joko lapsivuoteeseen tahi heti\njälkeenpäin.\n\n\"Silloin sen rouva tulee tuntemaan, jos pitää pikku lasta syöttää\",\nsanoi hän, \"enkä minä voi vastata teidän enkä liioin lapsen hengestä,\nellei syödä kunnolleen.\"\n\nTässä oli vieläkin kauhistuttavampi mahdollisuus -- se mahdollisuus,\nettä voisin kuolla ja jättää lapseni elämään. Tämä ajatus kummitteli\nmielessäni kaiken päivää ja seuraavana yönä, mutta pelkoni kohosi\nhuippuunsa, kun Emmerjane mustatessaan uunini ristikkoa kertoi\nminulle viimeiset uutisensa Maggie Jonesista.\n\nMaggien äiti oli \"kärttänyt\" häntä etsimään työtä, kysyen eikö\nhänellä muka ollut monta suuta ruokittavana ilman hänen lisiään.\n\nMaggie oli ensin pelännyt hakea tointa, koska hän arveli jokaisen\ntuntevan hänen häpeänsä. Mutta sen jälkeen kun hänen äitinsä oli\nlähettänyt nuoren \"Sionin\" papin hänen luokseen neuvomaan hänelle\ntottelevaisuutta, oli hän joka päivä mennyt ulos, niin huonolla kuin\nhyvällä säällä.\n\nTätä oli kestänyt kolmen kuukauden ajan (jolloin Maggie tavallisesti\nviipyi ulkona myöhään, koska pelkäsi nähdä äitiänsä), kunnes hän\neräänä sateisena yönä, vajaa viikko sitten, oli tullut kotiin\nlikomärkänä, oli joutunut vuoteen omaksi ja \"sairastanut jotain\" ja\nkuollut.\n\nKoko päivänä en voinut ajatella muuta kuin Maggien lasta ja mihin se\noli joutuva, ja parin päivän kuluttua Emmerjane kertoi minulle, että\nnuori pappi oli hankkinut sille paikan \"talossa\".\n\nLuulen, että tämä oli viimeinen korsi kuormassani, sillä ajatukseni\nkimmahtivat kiireellisen voimakkaina Maggie Jonesin lapsesta omaan\nlapseeni.\n\nAjatus, että lapseni jäisi orvoksi, kauhistutti ja värisytti minua.\nEn voinut lohduttaa itseäni sillä, että vaikka itse olin köyhä, niin\noli isäni kumminkin rikas, sillä tiesin, että jos hän milloin saisi\ntietää lapseni olemassaolosta, niin hän sitä vihaisi ja kieltäisi\nsen, se kun oli ollut pääsyynä hänen toiveittensa kukistumiseen.\n\nMartininko lapsi hyljättynä ja maailman armoille heitettynä!\nSellaista ei voinut eikä saanut tapahtua!\n\nSitten minut valtasi hirvittävä ajatus. Taistelin sitä vastaan.\nSanelin monta \"Terve Mariaa\" suojellakseni itseni siltä. Mutta en\nvoinut päästä siitä eroon.\n\nEhkäpä ruumiillinen tilani osaksi oli siihen syynä. Ratkaiskoot\nsen muut. Minä vain kerron rehellisesti ja totuudenmukaisesti mitä\ntunsin ja ajattelin (kuten jokainen äidiksi tuloaan odottava nainen\ntekee) seisoessani sen hämäryyden ovella, joka on elämän suurin ja\nsalaperäisin arvoitus.\n\nAjattelin kuinka Martin oli minulta viety, kuten Kohtalo (kenties\nminun hyväkseni, vaikken vielä voinut sitä käsittää) oli uskotellut\nminulle.\n\nAjattelin kuinka olin lohduttanut suruani sillä toivolla että\nodotettu lapsi oli oleva elävänä yhdyssiteenä välillämme.\n\nAjattelin mitä suloisia hetkiä olin viettänyt valmistaessani\npienokaiseni vaatteita, keksiessäni hänelle nimeä, kuiskatessani sitä\nitselleni, niin, ja Jumalalle, joka ilta ja joka aamu.\n\nAjattelin kuinka päivä päivältä olin hoitanut pientä lamppua, jonka\npidin palamassa pyhätössä, missä pienokaiseni ja minä elimme yhdessä.\n\nAjattelin kuinka tämä oli ottanut kuolemalta sen okaan ja haudalta\nsen voiton. Ja tämän jälkeen sanelin itselleni, että joskin se oli\nollut herttaista ja ihanaa, niin _oli se ollut itsekkäisyyttä, ja\nsiitä oli luovuttava_.\n\nSitten ajattelin lasta itseänsä, joka synnissä siinneenä, kuten\nKirkkoni oli sanova, perinnöttömäksi tehtynä, yhteiskunnan\nhylkäämänä, ruumiillisen heikkouteni perinneenä, kadotettuaan isänsä\nja ehkäpä vielä äitinsäkin, oli vaarassa joutua maailman armoille,\nja joka köyhänä, suojatonna, jo syntymästään kirottuna tulisi muiden\ntyöorjaksi ja hylkyläiseksi, ehkäpä vielä varkaaksi, pelaajaksi tahi\nportoksi.\n\nTätä kaikkea ajattelin ja tunsin.\n\nJa lopulta kun tiesin synnytysaikani lähestyvän, lankesin polvilleni\nköyhässä huoneessani, ja kiihkeämpiä, hartaampia huokauksia ei ollut\nkoskaan kohonnut povestani Jumalan istuimen eteen kuin silloin,\nrukoillessani, että lapsi, jota olin ikävöinyt ja odottanut olemaan\nelävänä yhdyssiteenä rakastetun vainajani kansa, _syntyisi kuolleena_.\n\n\"Oi Jumala, tapahtukoon minulle mitä tahansa, mutta salli lapseni\nsyntyä kuolleena --. minä rukoilen, minä vannotan Sinua!\"\n\nEhkäpä rukoukseni oli syntinen. Jumala tietää. Hän on tuomitseva\noikein.\n\n\n\n\nKahdeksaskymmenesseitsemäs luku.\n\n\nOli lauantai, seitsemäs päivä kesäkuuta. Kesä oli tähän saakka ollut\nkylmähkö; yö oli kolea ja rankkasade pieksi ikkunoita.\n\nHuoneessani loimusi lämmin takkatuli ensimäisen kerran moneen\nkuukauteen. Ikkunan kohdalla oleva kaasuliekki oli kierretty\nmatalalle, ja tohveleissa liikkuva kätilö otti piirongin laatikkoni\nvarastosta pieniä flanelli- ja liinavaatteita asetellen niitä\nteräsristikolle lämpiämään.\n\nLuullakseni olin aika ajoin ollut tajutonna, sillä tietoisuuteni\nhetket tulivat ja menivät kuten merilinnun sukellus ja nousu keskellä\nlaineiden kuohua.\n\nEräänä sellaisena hetkenä käsitin, että tohtori ja emäntäni ja kätilö\nolivat huoneessa, että he odottivat ratkaisevaa hetkeä ja pelkäsivät\nhenkeäni.\n\nKuulin heidän juttelevan, ja heidän matalat äänensä humisivat\nkorvissani meren tavalla, sen vyöryessä kalliorotkoihin.\n\n\"Hän on, raukka, pitänyt itseään niin huonolla ruualla, ettei kukaan\nvoi tietää miten hänen käy.\"\n\n\"Voi herrajesta sentään, jos tietäisitte, en ole koskaan nähnyt\nkenenkään elävän niin vähällä.\"\n\n\"En minä äitiä pelkää, lapsi se tässä on vaarassa, jos tahdotte\ntietää.\"\n\nSitten äänten humina taas häipyi ja kuulin sisässäni kuiskauksen:\n\n\"Oh Jumala, oh Jumala, salli lapseni syntyä kuolleena.\" Toisen kerran\nkuulin sateen räiskynnän ohessa mankelin narisemista kadun toisella\npuolella olevasta kellarikeittiöstä.\n\nTaas toisen kerran -- puoliyönaikaan, kun kapakat suljettiin --\nkuulin toraa ja riitaa vastapäätä olevasta talosta. Kirkuvan vaimon\nja huutavain lasten ääniin sekaantuivat miehen karkeaääniset\nkiroukset.\n\nYö eteni raskaasti. Kuulin itseni (kuten ennenkin) hurjan kiihkeästi\npyytelevän:\n\n\"Martin! Martin!\"\n\nSitten muistaessani, että hän oli mennyt, rupesin uudelleen\nrukoilemaan:\n\n\"Oh, Jumalan äiti, salli lapseni...\"\n\nMutta ääni, joka tuntui tulevan jostain kaukaa, keskeytti minut:\n\n\"Hiljaa! Hiljaa! Se tekee sen vain raskaammaksi sinulle.\"\n\nViimein tuli rauha. Minusta tuntui, että minut kuljetettiin\nmyrskyisen meren avaruuksista ja syvyyksistä tyyneen satamaan.\n\nSeurasi taivaallinen lepo, jonka aikana saatoin kuulla tohtorin ja\nkätilön ja emäntäni juttelevan keskenään iloisin kuiskauksin.\n\nTiesin, että kaikki oli päättynyt, ja äskeisen myrskyn mainingit yhä\nmielessäni, kysäisin: \"Onko se kuollut?\"\n\n\"Kuollutko?\" kirkasi kätilö. \"Vai kuollut, mitä vielä, elävä se on ja\nterve. Kaunis pikku tyttö.\"\n\n\"Lastanne ei vaivaa mikään, rouva\", virkkoi tohtori, ja emäntäni\nhuudahti:\n\n\"Miksi sen sitten pitäisi olla kuollut, häh? Niin totta kuin minä\nolen kristitty vaimo, on se kaunein lapsi, joka koskaan on maailmassa\nhengittänyt.\"\n\nEn kestänyt enempää. Viimeisten päiväin synkät ajatukset varjostivat\nvielä mieltäni ja tuskasta ähkien käännyin seinää vasten. Sitten\nkaikki häipyi mielestäni ikäänkuin enkelin siiven pyyhkäisemänä ja\nminä vaivuin sikeään uneen.\n\nHerätessäni synkät ajatukseni haihtuivat hiljakseen kuten paha uni\naamulla. Sade oli lakannut, kaasuliekki oli sammutettu ja hohteesta\nseinäpaperien pionikukissa saatoin huomata, että aurinko paistoi\npehmeällä, punaisella valolla ikkunaverhoni läpi.\n\nKuulin varpusten visertelevän räystäillä, kuulin maitomiehen\nkalistelevan kannujaan; kuulin lähikirkon kellojen soittavan\naikaiseen jumalanpalvelukseen.\n\nSuljin silmäni ja pidätin hengitystäni ja kuuntelin ääniä omassa\nhuoneessani. Kuulin kattilan porisevan tulella; kuulin jonkun hiljaa\nhyräilevän ja polkevan jalkaansa nuotin tahdissa ja sitten kuulin\nmatalan äänen (se oli Emmerjanen) sanovan jostain vuoteeni ääreltä:\n\n\"Minusta se näyttää jo olevan hereillä. Hengityskin on jo aivan\nkuuluva.\"\n\nSilloin käännähdin ja näin kätilön istuvan takkatulen ääressä ja\npitelevän sylissään jotain. Minä tiesin mitä se oli. Se oli minun\nlapseni ja se nukkui. Sydämeni ikävöi sitä synkistä ajatuksistani\nhuolimatta.\n\nJa silloin tapahtui se suuri ihme.\n\nLapseni heräsi ja alkoi itkeä. Se oli heikko itku, ohut ja\nruikuttava, mutta se järisytti koko olentoani kuin ukkosentärähdys.\nSeurasi hetkinen kauheata kamppailua, ja sitten pyyhkäisi mahtava\nrakkaudenvirta ylitseni.\n\nSe oli Äiteys.\n\nLapseni! Minun! Liha minun lihaani! Oi Jumala! Oi Jumala!\n\nHarras toivoni, että lapseni olisi kuollut ja pelastunut elämän\nkärsimyksistä oli kerrassaan hävinnyt, ja nälkiintynyttä sydäntäni\nvavahutti suuri hellyys. Minä kohottauduin vuoteessani kätilön\nvastustelemisista välittämättä ja huusin häntä antamaan minulle\npienokaisen.\n\n\"Antakaa hänet minulle. Antakaa hänet minulle!\"\n\n\"No, vielähän sitä keritään\", virkkoi kätilö.\n\n\"Nyt, nyt! En voi enää odottaa.\"\n\n\"Mutta teidän pitää ensin vähän syödä. Emmerjane, vie hänelle tuo\nlasi maitoa ja vettä.\"\n\nJoin maidon heidän mielikseen ja levitin sitten sylini lapselleni.\n\n\"Ahtakaa hänet minulle -- joutuin, joutuin!\"\n\n\"Tässä se nyt sitten on, se kultapala.\"\n\nOh sitä ilon hetkeä, kun minä en simaisen kerran suljin lapseni\nhelmaani ja katselin sitä kasvoihin ja näin omat piirteeni ja\nMartinin merensiniset silmät! Oh ensimäisen kiihkeän suuteloni\nriemastusta!\n\nArvatenkin olin rakkauteni huimauksessa hyvin kovakätinen pienelle\nkerubilleni, sillä hän alkoi uudelleen itkeä.\n\n\"Noh! noh!\" toruskeli kätilö. \"Olkaapa nyt kauniisti, taikka minä\nkorjaan pienokaisen.\"\n\nMutta taivas oli opettanut minulle toisen läksyn, ja samassa\nasetin vaistomaisesti pienokaiseni rinnalleni, ja vaistomaisesti\npienokaisenikin kääntyi siihen pieni suu avoinna ja tunnusteli\npienille sormilleen sijaa.\n\n\"Oi Jumala! Jumalani! Oi Jumalan Pyhä Äiti!\"\n\nJa silloin minä onneni yltäkylläisyydessä -- sen onnen, jonka\ntuntee äiti painaessaan ensimäisen kerran vastasyntyneen lapsensa\nrinnoilleen, -- rupesin itkemään.\n\nEn ollut itkenyt kuukausiin -- en siitä päivin kun Ellanista läksin\n-- mutta nyt avautuivat kyyneltulvat ja vedet valuivat silmistäni\nkuin virkistävä sade.\n\nItkin Martinia vielä kerran -- sille en voinut mitään. Ja\nkatsellessani lapseni ummistuneita silmiä väreili sieluni\nkiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli lähettänyt minulle kaiken\ntämän siitä, mitä olin kärsinyt.\n\n\"Soh, soh! Teette itsellenne pahaa ja vahingoittaa se maitoakin\",\nsanoi kätilö.\n\nTämän jälkeen koetin hillitä itseäni. Mutta lapseni imettäminen\ntuotti minulle hurjaa, kuumeista iloa. Tuntuipa siltä kuin olisi\npienokaiseni joka pisaralla, minkä hän veti, antanut minulle yhtä\npaljon henkistä kuin ruumiillistakin iloa -- jäähdyttänyt vereni ja\naivoni ja pyyhkäissyt tiehensä kaikki murheeni.\n\nOi käsittämättömistä salaisuuksista suurinta! Oi ihmeitten ihmettä!\n\nPienokaiseni lepäsi rinnoillani, ja kärsimykseni olivat lopussa.\n\n\n\n\nKahdeksaskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nSe päivä oli pitkä, pitkä onnen päivä.\n\nSe oli sekä hyvin pitkä että hyvin lyhyt, sillä se häipyi kuin unelma.\n\nMitä kaikkia ihmeellisiä tapahtumia siihen sisältyikään!\n\nEnsin kätilö kokemuksiensa ja etevämmyytensä huimaavista korkeuksista\nsuvaitsi rauhoittaa lapsekasta uteliaisuuttani sallimalla minun\nkatsella kuinka lasta kylvetettiin ja palkitsi minua siitä, että olin\n\"kiltti\", kiittämällä pienokaiseni kauneutta.\n\n\"Olen hoidellut niitä jos jonkinlaisia\", sanoi hän, \"mutta kehumatta\nuskallan sanoa etten ole koskaan pidellyt sievoisempaa lapsukaista\npolvellani. Katsokaapas minkälaiset sillä on sääret, niin valkoiset\nja pulleat ja kuoppaiset. Oletteko koskaan moista nähnyt?\"\n\nMyönsin etten koskaan ollut nähnyt, ja kun kätilö opetti miten\nsidenauha oli kiinnitettävä ja lasta kapaloitava häiritsemättä sen\nunta, oli hän mielestäni aivan ihmeellinen nainen.\n\nEmmerjane, jota eilisiltana vain vaivoin oli saatu liidätetyksi\nhuoneeseen tulemasta ja joka nyt hengästyneenä lensi ylös alas\nportaita, halusi pidellä pienokaista hetken aikaa, ja lopulta minä\njalomielisyyden puuskassa sallin hänen tehdä sen varoittaen häntä\npudottamasta sitä, jos rakasti henkeänsä.\n\n\"Mitäs te oikein tarkoitatte?\" huudahti tuo ennen aikaansa kypsynyt\npikku äiti. \"Minäkö muka pudottaisin? Johan nyt!\"\n\nTohtorin määräyksen mukaisesti minä aina tunnin kuluttua imetin\nlasta. Suuri iloni oli silloin katsella häntä hänen imiessään ja\nnähdä hänen pienen päänsä retkahtavan taaksepäin, kun hän oli saanut\nkylläkseen, tahi tarkata häntä, kun hän oikaisihe ja nikotti, ja\nsitten tarttui pienin sormineen lujasti peukalooni.\n\nOi hurjaa, selittämätöntä riemastusta! Jokainen tunti toi mukanaan\njonkun yllätyksen. Joka viiden minuutin kuluttua oli uutta\nihmettelemisen aihetta.\n\nMinuun koski kipeästi kuulla pienokaiseni huutavan, ja luulenpa\ntodella, että omat suupieleni alkoivat vavahdella sellaisina hetkinä,\nmutta nähdessäni, ettei hänen silmissään ollutkaan kyyneliä ja että\nhän vain halusi ruokaa, rukoilin kätilöä sallimaan minun jälleen\nantaa hänelle rintaa.\n\nAurinko paistoi kaiken aikaa, ja vaikka akuttimet olivat lasketut\nalas valon himmentämiseksi, oli huoneeni mielestäni kaunis ja\nloistava. Köyhä se oli ja halpa näöltään, mutta vaikkapa enkelit\nolisivat siinä lentäneet, ei se olisi voinut silmissäni muuttua sen\ntaivaallisemmaksi.\n\nIltapuolella kätilö käski minun nukkua, mutta en tahtonut ummistaa\nsilmiäni ennenkuin pienokaiseni oli nukahtanut, ja niinpä hänen\ntäytyi jälleen antaa minulle keruubini, ja minä kohosin istualleni\nja tuudittelin häntä käsivarsillani laulaessani -- niin hiljaa kuin\nsaatoin -- pienen kehtolaulun.\n\nLuulenpa, että ääneni kaikui suloiselta sinä päivänä -- äidin ääni on\naina suloinen -- sillä kun Emmerjane palasi alakerrasta huoneeseen,\nvirkkoi hän juhlallisen kunnioituksen ilme silmissään:\n\n\"No johan nyt vallan! Minä ihan luulin, että oli enkeli tullut tähän\nhuoneeseen.\"\n\n\"Niinpä onkin ja tässä hän on\", sanoin ja kumarruin säteilevänä\nnukkuvan lapseni yli.\n\nMutta tuo pitkä, lyhyt, siunattu päivä läheni viimein loppuansa, ja\nkun yö joutui ja vaivuin uneen, väreili huulillani kaksi rakasta\nnimeä, hänen, joka nyt oli taivaassa (kuten luulin), ja sylissäni\nuinuvan lapsen nimi.\n\nVaikka olinkin köyhä, niin olin omasta mielestäni kuin kuningatar ja\nkoko elämäni rikkaus sisältyi pieneen huoneeseeni.\n\nOlin ehkä rikkonut maailmaa ja Kirkkoa vastaan, mutta minusta tuntui\nkuin olisi Jumala sovittanut rikokseni omalla, voitokkaalla laillaan.\n\nNaisellisuuteni kaikki voima paisui ja sykähteli miilussa, ja kun\npitelin lastani rinnoillani, ei taivaassa eikä maassa ollut mitään,\njota olisin halunnut.\n\nSydämeni vuoti vielä verta Kohtalon iskuista, mutta kaikki haavani\nolivat lääkityt, tunsin olevani yltäkylläisesti siunattu, palkittu.\n\nNeljä päivää kului tällä tapaa, ja tuontuostakin kävivät tohtori ja\nwalesilainen emäntäni minua katsomassa. Sitten alkoi kätilö puhua\npoislähdöstä.\n\nSiitä minä en paljoa välittänyt. Kokemattomuudessani ja äidillisen\nrakkauteni kiihkossa en ymmärtänyt olla pahoillani siitä, että hän\nniin pian aikoi lähteä. Olinpa oikeastaan mustasukkainen hänelle ja\nodotin kärsimättömänä saada vallita lastani aivan yksin.\n\nMutta kätilö muistaakseni oli hiukan hämillään ja yritti puolustautua.\n\n\"Ellen olisi luvannut mennä toista rouvaa hoitamaan, en jättäisi\nteitä, maksettiinpa siitä tai ei\", sanoi hän. \"Mutta onhan se tyttö\"\n(tarkoittaen Emmerjanea) \"aina täällä, ja kyllä hän on yhtä hyvä kuin\nmikään kätilö.\"\n\n\"Kyllä, kyllä minä tulen hyvin toimeen\", vastasin.\n\nViidentenä päivänä kätilöni jätti minut, ja vaikka se nyt tuntuu\nminusta kauhealta, en silloin ollut millänikään.\n\nOlin täydellisesti onnellinen. Minulla ei ollut maailmassa ketään\nmuita kuin pienokaiseni eikä pienokaisellani ollut ketään muita\nmaailmassa kuin minä. Olin yhä siinä vankityrmässä, joka ennen oli\ntuntunut minusta niin hirvittävältä -- Lontoon köyhien ja kodittomien\nsuuressa vankityrmässä.\n\nMutta vähät siitä! En ollut enää yksinäni, sillä vankilassani oli\nuusi toveri -- lapseni.\n\n\n\n\n\nJOUDUN KADOKSIIN.\n\n\n\n\nMARTIN CONRADIN MEMORANDUM.\n\n\n    Minun sekaantumistani ei tässä ehkä kaivata, mutta jotta rakkaani\n    tarinan loppuosa tulisi ymmärretyksi, täytyy minun kertoa mitä\n    minulle tapahtui sillä välin.\n\n    Jumala tietää, ettei kulunut yhtäkään päivää, etten olisi\n    ajatellut kotona olevaa armastani ja mielessäni huolehtinut hänen\n    kohtaloaan, sillä ajatusteni taustalla väikkyi aina uhkaava\n    seikka, joka mahdollisesti saattaisi tapahtua.\n\n    Mutta hän oli oleva uljas -- sen tiesin aivan hyvin -- ja älysin\n    selvästi, että jos minun mieli kestää se tuima leikki, joka oli\n    edessäni, niin oli minun työnnettävä syrjään hämärät pelkoni ja\n    käännettävä huomioni vain niihin vaaroihin, joista olin varma.\n\n    Näistä oli ensimäinen se, että hän saattoi otaksua laivamme\n    joutuneen haaksirikkoon. Niin pian kuin olimme pystyttäneet\n    vanhan Erebuksen huipulle puiset ristikkotornimme, jotka\n    sisälsivät kauko-sähkölennätinkoneemme, koetin siis lähettää\n    hänelle ensimäisen tervehdyksen Etelänapamaalta ilmoittaen,\n    ettemme olleetkaan joutuneet haaksirikkoon.\n\n    Se oli vavahuttava hetki. Juuri keskiyön lyönnillä tammikuun\n    21 päivänä, kun puoliyön aurinko paistoi kolkolla, nyreällä\n    hohteellaan, kokoontui koko seurueemme katsomaan kuinka langaton\n    kone pantiin toimimaan.\n\n    Koska emme olleet varmat koneestamme, niin olin sovittanut sanat\n    sellaiseen muotoon, että ne ymmärrettäisiin kaikkialla siinä\n    tapauksessa, että eivät joutuisi tarkoitettuun määräpaikkaansa.\n\n    \"Etelänapa-retkikunta turvassa. Kaikki hyvin. Lähettäkää\n    terveisiä rakkaillemme kotiin.\"\n\n    Noin neljänkymmenen sekunnin ajan kipinät räiskyen lähettivät\n    kuuleaan ilmaan merkkejään, ja sitten eetteri asettui, rauha\n    palasi ja me seisoimme kuuntelemassa hengähtämättä ja äänettöminä\n    kuten maailman rajalla olevat olennot, jotka odottavat vastausta\n    toisesta planeetista.\n\n    Se tuli. Parisen minuutin kuluttua kuulimme vastaanottokojeesta\n    S-merkkien heikkoa ääntä ja silloin puhkesimme äänekkäisiin\n    riemuhuutoihin. Heikkoa se oli, mutta yhtäkaikki riittävää, ja\n    tieteellisen osastomme onnitellessa itseään siitä ettei pitkä\n    välimatka eikä maan kaarevuuskaan tällä pitkällä matkalla olleet\n    estäneet sanomaamme perille saapumasta -- ajattelin rakkaintani,\n    että tervehdykseni saapuisi hänelle jotain tietä ja hän\n    rauhoittuisi.\n\n    Sitten me kaikki -- koirat, hevoset ja miehet -- loistavalla\n    päällä ja mitä oivallisimmissa voimissa läksimme matkalle suoraa\n    tietä Napaa kohti.\n\n    Raskaitten kuormatavaroittemme vuoksi, jotka meidän oli\n    kuletettava mukanamme, etenimme hitaasti, mutta matkamme\n    sujui hyvin ja tasaisesti, ja vaikka keskipäivä oli kuuma\n    (oli keskikesä) ja meidän oli matkattava hyvät matkat yöllä\n    valkoisessa napaseudun kuutamossa, niin saavuimme Mount Darweniin\n    (jonka minä olin määrännyt toiseksi lennätinasemaksemme) vajaassa\n    kahdessa kuukaudessa.\n\n    Talvi oli tulossa, päivät alkoivat tulla pimeiksi ja kylmiksi, ja\n    kun olimme 8000 jalkaa merenpintaa ylempänä, niin meistä muutamat\n    jo alkoivat siitä kärsiä.\n\n    Yhtäkaikki saimme toisen asemamme pystytetyksi toukokuun\n    ensimäisellä viikolla ja jälleen kokoonnuimme (eipä juuri enää\n    niin reippaalla mielellä kuin ennen) langattoman ympärille sen\n    puhuessa Erebukselle jättämäämme vastaanottajaan.\n\n    Jälleen räiskyivät sähkökipinät avaruuteen ja jälleen puhkesimme\n    ilohuutoihin, kun vastaus tuli -- kaikki kunnossa ja koneet\n    parhaassa järjestyksessä.\n\n    Sitten läksimme matkamme viimeiselle taipaleelle ja tiesimme,\n    että se olisi oleva aika vaivaloinen. Edessä kolmesataa\n    maantieteellistä peninkulmaa, lämpömäärä -40 asteessa, aurinko\n    kateessa ollut jo useita viikkoja eikä muuta odotettavissa kuin\n    taajenevaa hämäryyttä, kylmiä tuulia, lunta, joskus revontulia ja\n    usein kuuvaloa.\n\n    Mutta pahinta oli että olimme allapäin ja vaikka kuinkakin\n    yrittelin rohkaista ja reipastuttua uljaita poikia, jotka olivat\n    minua matkalle seuranneet, niin en voinut olla itsekin tuntematta\n    tämän auringottoman hämäryyden painostavaa vaikutusta.\n\n    Siitä huolimatta purimme leirimme toukokuun 10 päivänä ja\n    suuntasimme suoraan Etelää kohti.\n\n    Ponnistelimme tuimasti 85:nnellä leveysasteella olevan\n    jäätikköharjanteen yli, joka oli täynnä lumenpeittämiä\n    äkkisyvänteitä, ja kolme päivää astuttuamme putosi kaksi parasta\n    miestämme yhteen vaarallisempaan niistä.\n\n    Minä näin tapaturman kymmenkunnan metrin päästä ja juosten\n    paikalle heittäydyin vatsalleni ja huusin alas syvyyteen, mutta\n    vastassa oli vain musta, pohjaton kuilu, eikä takaisin tullut\n    ainoatakaan äännähdystä tai merkkiä.\n\n    Tästä kävi mieliala seurueessamme vieläkin kolkommaksi, eikä se\n    siitä päässyt pirteytymään, vaikka minä tuontuostakin toistin,\n    että pian Jumalan avulla olisimme suurella ylätasangolla, josta\n    meillä olisi selvä tie navalle.\n\n    Mutta jäätikön harjalle päästyämme ei asiat paljoa parantuneet,\n    sillä pinta oli aika tavalla halkeillut, eikä tässä tuulien\n    yhtymäpaikassa näyttänyt olevan paljon muuta kuin kuohuva meri\n    keräpilviä ja vyöryviä lumiaaltoja.\n\n    Marssimisen jäljet alkoivat meissä tuntua. Me emme enää päässeet\n    etenemään kuin seitsemän maantieteellistä peninkulmaa yhteen\n    menoon. Niinpä minun tovereitteni mieltä rohkaistakseni (ja\n    ehkäpä hiukan omaa mieltäni virkistääkseni) täytyi lauleskella\n    kaiken päivää, vaikka oikeassa rakkaimpani oli väittäessään ettei\n    minulla ollut ääntä enempää kuin peltovariksella.\n\n    Mutta ihminen ei pysty tekemään enempää kuin voitavansa, ja\n    kuten isä Danin oli tapana sanoa (Jumala siunatkoon hänen vanhaa\n    sydäntänsä), eivät enkelitkään voi sen enempää tehdä. Meillä oli\n    ankara työ kestettävänä 88:nnella leveysasteella, lämpömäärän\n    aletessa 50 asteeseen, kun vinha, sokaiseva lumituisku pyyhkäisi\n    ylitsemme etelästä.\n\n    Arvelin sen piankin talttuvan, mutta petyin, ja niin me\n    pystytimme leirimme leveään puoliympyrään ja rakensimme\n    lumimajoja takaseinä tuulta vastaan.\n\n    Siellä makasimme yhdeksän päivää -- eikä nyt kannata puhua siitä,\n    kuinka paljon miehistömme siinä kärsi sormien paleltuessa ja\n    mielialan muuttuessa yhä synkemmäksi.\n\n    Toisinaan kuulin heidän puhelevan (äänellä, joka oli aiottu minun\n    kuultavakseni) että olisi ollut parasta rakentaa talvimajat\n    Darwenin pohjoispuolelle ja viipyä siellä kesän tuloon. Ja joskus\n    toiste kuulin heidän laskevan matkan pituutta navalle -- sata\n    maantieteellistä peninkulmaa, joka merkitsi kahdenkymmenen päivän\n    marssimista tällä vuodenajalla raskaine kantokuorminemme ja\n    hupenevine koirinemme ja poneinemme, sillä olimme jo tappaneet\n    niistä joukon ravinnoksi.\n\n    Mutta minä en tahtonut peräytyä, sillä tunsin, että jos palaisin\n    kotiin suorittamatta loppuun tehtävääni, niin sydämeni murtuisi;\n    ja eräänä päivänä, kun vanha Siirappi tokaisi: \"Hullusti käy\n    asiat, kuvernööri, käännytään kotiin\", raivostuin hänelle kuin\n    takaa-ajettu tiikeri.\n\n    Yhtäkaikki oli mieli painuksissa itsellänikin, sillä oli päiviä,\n    jolloin kuolema oli hyvin lähellä, ja muuanna yönä olin melkein\n    peräti masentunut kuullessani erään rotevan, reiman toverin\n    sanovan miehelle, joka makasi hänen kanssaan samassa säkissä: \"En\n    minä omasta puolestani välitä niin rahtuakaan, mutta vaimo ja\n    lapsethan ne mieltäni vaivaavat.\"\n\n    Jumala tietää, että minullakin oli ankkurini kotona, ja toisinaan\n    minä tunsin sen pirullisella voimalla kiskovan minua puoleensa.\n    Mutta minä kamppailin kovasti vastaan ja lopulta haluni samota\n    eteenpäin ja rakkaimpani ikävöiminen joutuivat niin kovaan\n    ristiriitaan, että tuskissani tein kauhistuttavan ehdotuksen,\n    sellaisen, jota ei mielellään enää tahdo muistaa sen jälkeen kun\n    on vaarasta pelastunut.\n\n    \"Toverit\", lausuin, \"minä kuljen eteenpäin, ja ne, jotka haluavat\n    minua seurata, seuratkoot. Mutta ne, jotka eivät halua seurata,\n    saattavat jäädä tänne, ja jottei kenenkään omatunto soimaisi\n    häntä siitä, että hän on tahallisesti tai heikkoudessaan\n    pidättänyt tovereitaan lähtemästä, niin olen käskenyt tohtorin\n    jakaa varastostaan annoksen muuanta lääkettä joka miehelle, että\n    hän saattaa tehdä siitä lopun milloin vain haluaa.\"\n\n    Hämmästyksekseni vastaanotettiin tämä kamala ehdotus iloisesti,\n    ja vaikka eläisin kuinka kauan, en milloinkaan voi unohtaa\n    O'Sullivania, kun hän liikkui leveään puoliympyrään asettuneiden\n    tovereitten! parissa keskipäivän hämärän sinervässä kolkkoudessa\n    jaellen jotain kullekin heistä, syvässä hiljaisuudessa ja\n    Kuoleman puhaltaessa meitä kasvoihin.\n\n    Ja nyt tulen siihen tapaukseen, jonka vuoksi olen kertonut tämän\n    jutun.\n\n    Minä en saanut hitustakaan unta silmiini sinä yönä, sillä\n    ajattelin niitä kelpo miehiä, jotka olin tuominnut kuolemaan oman\n    käden kautta (sillä siihen se oli johtava), koska heidän sielunsa\n    näki nälkää ja he ajattelivat kotia.\n\n    Minunkin sieluni näki nälkää, enkä voi sanoa, matala ilmanpaineko\n    (olimme nyt 11,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla) se päähäni\n    koski vaikuttaen aivoihini tuon vedon, jonka vain jäävyöhykkeessä\n    matkustavat saattavat tuntea, vai tuo Luontoa korkeampi voimako,\n    joka puhuu ihmiselle suuressa yksinäisyydessä, kun elämä\n    hiipaisee kuoleman rajaa, mutta Jumala on todistajani, että\n    kuulin taas etäällä olevien rakkaitteni äänet.\n\n    Joskus nämä äänet olivat Ellanin vanhusten, mutta useimmin ja\n    hartaimmin Maryn ääni minua kutsui, huutaen apua ikäänkuin hän\n    olisi ollut jonkun uhkaavan vaaran painossa.\n\n    \"Martin! Martin! Martin!\"\n\n    Kun tämä ajatus oli saanut minut tykkänään valtaansa --\n    kello oli silloin noin kolme aamusella ja hirmumyrsky ulvoi\n    kuten haavoitettu koira -- tuli vastauskin samalla hetkellä\n    ajatuksiini. Minun täytyi lähteä takaisin. Vähät siitä, mitä se\n    maksoi ja mitä siinä uhrattiin -- minun täytyi lähteä takaisin.\n\n    Turhaan minä vakuuttelin itselleni, että vaara, joka uhkasi\n    rakkaintani (ja arvelin tietäväni mikä se oli), ehkäpä oli jo\n    ollutta ja mennyttä silloin, kun minä ennättäisin hänen sivulleen\n    -- minun täytyi lähteä takaisin.\n\n    Ja silloinkin kun muistuttelin itselleni, että minulla oli\n    marssittavana vain kaksikymmentä päivämatkaa siihen retkeni\n    viimeiseen kohtaan, joka olisi päättänyt ja kruunannut kaikki\n    ponnistukseni, muistin sen ohessa, että rakkaimpani kutsui minua\n    eikä minulla ollut muuta tehtävänä kuin totella.\n\n    Himmeän napaseutuaamun ensi koitteen sarastaessa kömmin ulos\n    lumimajastani ja suuntasin kaukoputkeni etelää kohti tullakseni\n    vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut syytä muuttaa mieltäni.\n\n    Eikä ollut. Vaikka lumentulo oli lakannut, niin puhalteli myrsky\n    sata peninkulmaa tunnissa kirpeinä puuskina, ja niinpä minä verta\n    vuotavin sydämin (ja yhtäkaikki hehkuvana) käskin Siirapin kutsua\n    seuramme kokoon, ja kun he seisoivat ympärilläni majani suojassa,\n    sanoin:\n\n    \"Toverit, yöllä olen paljon tuuminut asemaamme, ja nyt arvostelen\n    sitä toiselta kannalta. Luonto on vahvempi kuin ihminen ja\n    sisässämme oleva luonto iskee toisinaan syvemmin kuin ulkonainen\n    luonto. Näin on luullakseni käynyt meidän, ja uskon, ettei\n    joukossamme ole yhtäkään miestä, joka ei kulkisi eteenpäin\n    kanssani, ellei hänellä olisi muita ajateltavana kuin itseään...\n    No niin, saattaa minullakin olla joku ajateltavana, ja siksipä,\n    toverit, pitäkäämme yhtä, ja katumuksista, pettymyksistä ja\n    sydänsuruista viisi -- palatkaamme kotiin.\"\n\n    Miesteni huulilta ei kuulunut yhtäkään hyvä-huutoa, ja se todisti\n    mielestäni tarpeeksi mistä metallista he olivat muovaillut,\n    sillä he saattoivat nähdä kuinka kovalle otti ennenkuin sain\n    sen sanotuksi. Mutta kautta Jumalan, heidän kurkuistaan kohosi\n    voimakas ääni, kun minä lisäsin:\n\n    \"Tällä kertaa olemme joutuneet tappiolle, pojat, mutta vielä me\n    pääsemme voitolle, ja minä pyydän teitä vannomaan, että palaatte\n    kanssani ensi vuonna päättämään työmme, joka jää keskeneräiseksi.\"\n\n    Sitten me tartuimme toistemme käsiin ja teimme juhlallisen valan,\n    ja Jumala tietää, että tarkoituksemme oli pitää se.\n\n    Ei totta tosiaan kestänyt kauan purkaa leiriämme. Miehet\n    hääräilivät kuin pojat eikä meillä nyt ollut muusta\n    huolehdittavaa kuin pakata ruoka ja satuloida koirat ja hevoset,\n    sillä kaiken muun jätimme sinne.\n\n    Viimeisellä hetkellä ennenkuin käännyimme pohjoista kohti,\n    pystytin Englannin lipun korkeimmalle lumikummulle, ja\n    astuttuamme satasen metriä eteenpäin katsahdin taakseni ja näin\n    sen vinhasti läpättävän tuulessa.\n\n    Minua ei haluta kertoa kuinka syvästi tämä näky viilsi sydäntäni,\n    sen vain voin mainita että jos elämä on varannut minulle toisen\n    samanlaisen hetken, niin toivon kuolevani ennenkuin se tulee --\n    joka kuulostaa irlantilaiselta, mutta on yhtäkaikki hiton totta.\n\n    Tämä tapahtui kahdentoista aikaan päivällä kesäkuun kahdeksantena\n    päivänä, ja arvelkoot muut mitä arvelevat siitä, jota nyt kerron,\n    mutta mikäli minä voin laskea aikaeron Lontoon ja sen paikan\n    välillä, missä me olimme 88:nnella leveysasteella, niin oli tämä\n    sama hetki juuri rakkahimpani vaaran ja hädän hetki.\n\n    M. C.\n\n\n\n\nKahdeksaskymmenesyhdeksäs luku.\n\n\nKului kaksi viikkoa, ja vaikka terveyteni kärsi siitä, että liian\naikaisin jätin vuoteeni, niin en itse siitä tietänyt.\n\nEnsi alussa minua kerran tai kahdesti huimasi ja minun oli käytävä\nkiinni vuoteeni rautanojaan etten kaatuisi, mutta äiteyden hellät\nilot valtasivat minut niin tykkänään, etten kerinnyt paljoa itseäni\najattelemaan.\n\nPienokaiseni kylpeminen, vaatettaminen, riisuminen ja ruokkiminen\nolivat alinomainen ihastukseni.\n\nMitä iloa se minulle tuotti!\n\nÄidin rakkaudessa mahtaa olla jotain miltei eläimellistä, melkeinpä\nhimokasta, sillä mikään ei mielestäni ollut mieluisempaa kuin pidellä\npienokaistani paljaana polvellani ja ahmia hänen herttaista pikku\nruumistansa suuteloillani ja pistää hänen lihavat kätösensä, jopa\nhänen pienet lihavat jalkansakin suuhuni.\n\nJotain miltei lapsekasta siinä myös mahtaa olla, sillä joskus\nlörpöteltyäni ja juteltuani lemmittyni kanssa. Tapasin itseni äkkiä\ntoruskelemasta häntä ja uhkailemasta mitä tekisin, ellei hän olisi\n\"kiltti\".\n\nOi äiteyden salaperäisiä lakeja! Vain Jumala pystyy niiden syvyyksiä\nmittaamaan.\n\nMinusta tuntui kuin olisi kuusitoista vuotta elämästäni vierähtänyt\ntakaisin, kuin olisin jälleen leikkinyt nukkeini kanssa pöydän alla\näitini huoneessa. Mutta niissä suloisissa silmissä, jotka katsoivat\nminuun, oli nyt jotain niin ihmeellistä, että toisin hetkin vaivuin\nsyviin unelmiin ja sydämeni täyttyi ihailulla.\n\nKuinka minä säälin rikkaita äitejä -- äitejä, jotka karkoittavat\nlapsensa lastenkamariin palvelijain hoidettavaksi! Kuinka paljon\nonnellisempi on köyhien äitien asema, he kun saavat pitää kaiken\nsulouden itselleen.\n\nMinä olin onnellinen. Ei yksikään suuren rikkauden perijäksi tullut\nnainen olisi voinut olla minua onnellisempi. Päivät pitkät minä\nlauleskelin. Toisinaan luostarin uskonnollisia lauluja, toisinaan\n\"Ramseyn kaupunkia\", tai \"Sally tyttö, soma tyttö\", jotka itsessään\nolivat vain tyhjänpäiväisiä rallatuksia, mutta minulle kalliit niihin\nliittyvien muistojen tähden.\n\nNaapureini oli tapana pysähtyä ovelle kuuntelemaan, ja kun lakkasin\nlaulamasta, kuulin heidän sanovan:\n\n\"Sillä meidän rouvallamme on onnellinen luonto, eikös ole?\"\n\nOnni vaikutti ulkomuotoonikin, joka alkoi uudelleen kukoistaa, vaikka\nminulla ei ollut siitä aavistustakaan, ennenkuin eräänä aamuna kuulin\njonkun sanovan:\n\n\"Rouvamme on käynyt entistä paljon kauniimmaksi lapsen synnyttyä.\"\n\nEn olisi ollut nainen, ellen olisi kiirehtinyt peilin eteen katsomaan\noliko se totta, ja totta se oli.\n\nRumat vaot olivat kadonneet poskiltani, hiuksiini oli tullut entinen\nmustan sinervä kiilto ja silmäni olivat äkkiä käyneet loistaviksi\nkuten pimeä huone ikkunaluukkuja avattaessa ja auringon virtaillessa\nsisään.\n\nMutta lapsen syntyminen vaikutti minuun jotain vielä parempaa. Se\njohti minut takaisin Jumalan luo, jota nyt lähestyin nöyränä ja\niloisena, koska hän oli muuttanut maailmani minulle rakkaaksi.\n\nJokainen katolilainen käsittää miksen voinut pyytää Kirkon siunausta\nlapsen synnyttyä, mutta hän käsittää myös miksi olin kuumeisen\nhätäinen kastamaan pienokaiseni ensimäisellä otollisella hetkellä.\nEn pelännyt hänen kuolemaansa (sitä en milloinkaan ajatellut niinä\npäivinä), mutta elelin niiden vaarojen pelossa, jotka olivat\npimentäneet ajatukseni ennen hänen syntymistään.\n\nLapseni ollessa kahden viikon vanha kirjoitin siis läheisen katolisen\nkirkon pastorille saadakseni tietää milloin voisin viedä hänet\nkastettavaksi, ja hän lähetti minulle painetun vastauksen, jota\nseurasi kortti, johon minun oli merkittävä pienokaiseni nimi ja muut\nyksityisseikat.\n\nMikä ilon ja riemun päivä tuo lapseni kastamispäivä oli! Minä\nnousin vuoteeltani jo päivän koitteessa ja vietin tuntikausia hänen\npukemisessaan.\n\nKuinka kultaiselta hän näytti valmiiksi puettuna. Minusta hän oli\nviehättävin mitä maailmassa saattaa nähdä, vielä viehättävämpi kuin\nruusunnuppu kimaltelevan kastekudoksen alla, nousevan auringon\nsäteillessä sen lehdillä.\n\nPuettuani hänet kaikkiin niihin sieviin vaatteisiin, jotka olin\nhänelle valmistanut ennen syntymistä -- ristiäishameeseen,\nsilkkiseen päällysvaippaan, kudottuun päähineeseen vaaleanpunaisine\nnauharuusuineen ja ohueen villaharsoon -- nostin hänet peilin\neteen itsensä nähtäväksi. Sellainen lapsi minä itsekin olin hurjan\nmielettömässä onnessani.\n\n\"Toista tämänkaltaista ei vanha pastori ole näkevä, ei ainakaan\n_tänä_ kesäaamuna\", arvelin.\n\nEntä matka kirkkoon!\n\nOlen kuullut, että naimattomat äidit, liikkuessaan ulkona ensimäisen\nkerran synnytyksensä jälestä, ovat häpeissään ja hämillään, ikäänkuin\njokainen ohikulkija olisi heidän häpeänsä perillä. Minäkin olin\ntavallani naimaton äiti, Jumala minua auttakoon, mutta ei minulla\nollut mitään sellaista tunnetta. Olinpa itse asiassa ylpeä ja\niloinen, ja purjehtiessani ulos pienokainen sylissäni arvelin\nkaikkein ihmisten kadullamme katselevan minua, ja melkeinpä minua\nhalutti tokaista \"Hyvää huomenta\" jokaiselle vastaantulijalle.\n\nKirkko ei ollut hauskalla paikalla. Se oli köyhän ja hyvin\nväkirikkaan seudun kupeella, ja aivan vastapäätä sitä oli hehkuva\nkapakka. Tullessani perille tapasin joukon muita äitejä (kaikki\ntyöläisnaisia) odottamassa kirkon ulkopuolella pienokaisilleen ja\nkummeilleen.\n\nTämä näky sai minut äimistymään, sillä olin ajatellut niin paljon\nmuita asioita (vieläpä kaikennäköistä turhaa), että olin unohtanut\nkummien hankkimisen, enkä tiedä miten minun olisi viime hetkellä\nkäynyt, ellei lukkari olisi tullut avukseni ja toimittanut paikalle\nkaksi vanhusta, jotka shillingin palkasta suostuivat rupeamaan\nlemmittyni kummisedäksi ja kummitädiksi.\n\nSitten astui pappi ulos kirkosta valkeaan messupaitaansa ja stolaansa\npuettuna ja me kokoonnuimme kaikki kirkon eteishuoneeseen sakramentin\nvalmistavaa toimitusta varten.\n\nMikä järisyttävä hetki. Vihkiäistoimitukseni jälkeen en ollut koskaan\nollut sellaisessa henkisessä kiihoitustilassa.\n\nLukkari, joka osoitti minulle hiukan enemmän huomaavaisuutta kuin\nmuille, asetti minut joukon keskelle suoraan papin eteen, joten en\ntiedä mitä tehtiin muille lapsille, minulla kun ei ollut silmiä eikä\nkorvia muuhun kuin oman lapseni kasteelle.\n\nTapahtui joitakin erehdyksiä, mutta ne eivät minua liikuttaneet,\nvaikka niistä oli yksi hiukan tärkeäkin.\n\nKun pappi sanoi: \"Minkä nimen annatte tälle lapselle?\" niin ojensin\npastorin kortin lukkarille ja kuiskasin \"Isabel Mary\" kummitädille,\nmutta avatessaan jälleen suunsa pappi virkkoikin:\n\n\"Mary Isabel, mitä sinä anot Jumalan Kirkolta?\"\n\nMutta vähät siitä. Minä en välittänyt mistään muusta kuin yhdestä\nasiasta -- että lemmikkini pelastuisi Pyhän Sakramentin Voimalla\nniistä pimeistä valloista, jotka häntä uhkasivat.\n\nOh, lapsen kastaminen on pelottava ja kammottava seikka, jos siihen\ntodella uskoo. Ja minä uskoin -- sydämeni täydellä vakaumuksella minä\nsiihen uskoin ja luotin.\n\nMinä arvatenkin itkin kaiken aikaa pyhässä ilossani, sillä muistan,\nettä pidellessäni kädessäni pienokaisen päähinettä, jonka olin\nriisunut hänen päästään, huomasin hetken kuluttua, että kastelin sitä\nkyynelilläni.\n\nKun siunaus oli päättynyt, sovitti pappi stolansa pään lapsen\nolkapäälle ja kantoi hänet kirkkoon, ja me seurasimme kaikki heitä\nkastekappeliin, missä minä heti vaivuin polvilleni kastemaljan eteen.\nVanha kummitäti seisoi edessäni, toiset äidit kummallakin puolella ja\njoukko kuiskaavia lapsia oli asettunut taakse.\n\nKirkko oli tyhjä, kahta apuvaimoa lukuunottamatta, jotka lakaisivat\npääkäytävää pimeän ja hiljaisen alttarin kohdalta, ja kun lukkari\nsulki ulko-oven, seurasi juhlallinen äänettömyys, jota katkaisi vain\npapin ääni ja kummien mutisevat vastaukset.\n\n\"Mary Isabel, luovutko saatanasta?\"\n\n\"Minä luovun hänestä.\"\n\n\"Ja kaikista hänen töistään?\"\n\n\"Minä luovun niistä.\"\n\n\"Ja kaikesta hänen loistostaan?\"\n\n\"Minä luovun siitä.\"\n\nVarsinainen kastetoimitus vaikutti minuun kuin rukous. Minä vajosin\nsiihen kaikella sielullani. Olkoonpa, että olin syntinen nainen ja\narvoton Kirkkoon otettavaksi, tiedän yhtäkaikki ja Jumala tietää,\nettei yksikään siveä ja pyhä nunna ole milloinkaan rukoillut\npuhtaammalla sydämellä kuin minä, maatessani polvillani pienokaisen\npäähine huulilleni painettuna.\n\n\"Mary Isabel, minä kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.\"\n\nTämän jälkeen en muista muuta kuin että lapsi hiukan itkeskeli, kun\nsen päähän valettiin vettä (kuten se oli itkenyt pantaessa suolaa\nsen kielelle), ja heräsin huumauksestani vasta nähdessäni kummisedän\npitelevän kynttilää kädessään (joka merkitsi, että lapseni oli tehty\nValon Lapseksi) ja kuullessani papin sanovan:\n\n\"Mene rauhaan ja Herra olkoon kanssasi.\"\n\nSitten kuului jalkainkopsetta. Pappi poistui. Juhlallinen toimitus\noli päättynyt.\n\nNousin pystyyn, panin hiukan rahaa lautaselle, jonka lukkari minulle\nojensi, annoin shillingin kummallekin kummille, otin pienokaisen\njälleen syliini ja istahdin kirkonpenkkiin sitomaan pienokaisen\npäähän päähineen ja harson.\n\nOlin yhä uskonnollisessa innostustilassa kadulle tullessani, missä\nmuut äidit ystävineen naureskelivat ja laskivat leikkiä korottaen\näänensä yli katuhälinän kimakaksi kirkumiseksi. Kuulin että\nneuvoteltiin kapakkaan menosta muka \"lasten päätä kastamaan\".\n\nMutta luullakseni oli minussa sakramentin taivaallisesta valosta\nvielä jotain jäljellä kotiin tullessani, sillä muistan, että\nodottaessani oven ulkopuolella keittiönoven aukenemista kuulin jonkun\nnaapureistamme sanovan:\n\n\"Meidän rouvan elämä on pyörähtänyt vallan uudelle tolalle, eikös\nolekin?\"\n\nArvelin, että hän oli oikeassa -- elämäni oli ruumiillisesti ja\nhenkisesti kääntynyt uusille urille.\n\nMutta vähän minä tiesin mitä Kohtalo oli minulle varannut.\n\n\n\n\nYhdeksäskymmenes luku.\n\n\nMinä olin juuri riisumassa lapselta vaatteita, kun walesilainen\nemäntäni pistäysi sisään tiedustelemaan miten olin suoriutunut\nristiäisissä, ja kerrottuani hänelle virkkoi hän:\n\n\"Ja nyt se kultamuru on vietävä kirjoihin merkittäväksi.\"\n\n\"Kirjoihin merkittäväksi?\"\n\n\"Kolmen viikon kuluessa. Laki sen määrää, nähkääs.\"\n\nTämä oli ensimäinen seikka, joka minua säikähytti. Olin kylläkin\nrehellisesti täyttänyt pastorin lähettämän kortin, koska tiesin, että\nKirkkoni luetteloa oli pidettävä yhtä pyhänä kuin sen rippituolia.\n\nMutta peräti toista oli minusta ilmoittaa pienokaiseni syntymä ja\nvanhemmat julkiseen luetteloon -- tähän toimitukseen kun sisältyivät\nkaikki nuo samat minua, Martinia ja ennen kaikkea lasta uhkaavat\nvaarat, jotka olivat pimittäneet elämäni ennen hänen syntymistään.\n\nToisinaan valtasi minut kiusaus valehdella, antaa väärät tiedot,\nsanoa, että Martin oli ollut mieheni ja että Isabel oli laillinen\nlapseni.\n\nMutta lopulta päätin puhua totta, selvää totuutta, sillä vakuuttelin\nitselleni että Jumalan laki oli yläpuolella ihmisten lakia ja ettei\nminulla ollut minkäänlaista syytä hävetä.\n\nTässä mielialassa läksin menemään rekisterivirastoon. Se oli hyvän\nmatkan päässä asunnostani, ja koska kannoin lasta sylissäni, olin\njotenkin väsyksissä perille tultuani.\n\nVirasto näytti olevan jonkinlainen yksityisasunto avonaisine\netehisineen ja mustaksi ja valkeaksi emaljoituine ovikilpineen, johon\noli painettu: \"Syntyneiden ja Kuolleiden rekisteröimistoimisto.\"\n\nVastaanottohuoneessa (joka muistutti minulle herra Curphyn virastoa\nHolmtownissa) oli oven kohdalla tiski ja peremmällä huonetta suuri,\npaperein peittämä pöytä.\n\nPöydän ääressä istui kaksi miestä, vanhempi ja nuorempi. Vanhempi\nmies oli varmaankin juuri lukenut jotain sanomalehdestä, joka oli\nlevitettynä hänen kädessään, sillä astuessani sisään, nuorempi\nvirkahti:\n\n\"Merkillistä! Peräti merkillistä! Kun jo oltiin niin varmat heidän\nperikadostaan.\"\n\nOven ja tiskin välissä seisoi kaksi naista odottamassa. Köyhiä\nolivat kumpikin ja nähtävästi kiihtyneitä. Toisella oli pienokainen\nsylissään, ja kun se alkoi uikuttaa ruokaa, avasi hän nuttunsa ja\nalkoi sitä syöttää. Toisella naisella, jonka silmät olivat punaiset\nikäänkuin pitkällisestä itkusta, oli päässä värillinen olkihattu,\njonka poloinen oli koettanut muuttaa mustaksi levittämällä muutamia\nsiekaleita halpaa, mustaa suruharsoa sen peitteeksi.\n\nNuori mies nousi verkkaisesti istualtaan kuunnellakseen heidän\nasiaansa. Hän oli varsin jokapäiväinen nuori konttoristi, yllä\nruudukas puku, ja hänen käytöksensä ilmaisi peittelemättä kuinka\nkyllästynyt hän oli jokapäiväisen työnsä ikävään yksitoikkoisuuteen.\nSe tosiasia, että hän joka päivä ja hetki elämässään seisoi\nihmissielun myrskyisimpäin paikkain kohdalla, ei nähtävästi vähääkään\nliikuttanut häntä.\n\nAvaten toisen, tiskillä olevan rekisterikirjan (Syntyneiden\nrekisterin) kääntyi hän ensin lasta kantavan naisen puoleen. Hänen\npienokaisensa, poikanen, oli aviottomasti syntynyt, ja kun hän\nhermostuneena änkytti ja sopersi vastatessaan, oikaisi toinen häntä\ntuikeasti.\n\nSitten hän avaten toisen rekisterin (Kuolleiden rekisterin) kääntyi\nsuruharsossa olevan naisen puoleen. Hän oli kadottanut pienen\nkaksivuotiaan tyttärensä ja toi näytteeksi lääkärintodistuksen.\nVastatessaan kysymyksiin piteli hän kaiken aikaa tahraista nenäliinaa\nsuunsa edessä ikäänkuin tukahuttaakseen nyyhkytyksiään, mutta nuoren\nkonttoristin mielenrauha pysyi järkkymättömänä.\n\nEn tiedä lieneekö näiden kahden naisen mielenliikutus ollut syynä\nhermostuneisuuteeni, mutta kun he olivat poistuneet ja minun vuoroni\ntuli, olin kuuma ja värisevä.\n\nMutta nuori kirjanpitäjä, joka nyt katsahti minuun ensimäisen\nkerran, muuttui äkkiä kunnioittavaksi käytökseltään. Hän kumarsi\nminulle hymyillen kysyen halusinko lapseni kirjoihin merkittäväksi,\nja vastattuani myöntävästi pyysi hän minua olemaan hyvä ja astumaan\ntiskin luo.\n\n\"Ja mikä on pienokaisenne nimi?\" kysyi hän.\n\nMainitsin hänen nimensä. Hän kastoi kynänsä metalliseen musteastiaan,\ntiputti parisen pisaraa takaisin pulloon ja tehtyään useita\nkoukeroita kirjansa yli, kirjoitti:\n\n\"Mary Isabel.\"\n\n\"Ja nyt\", lisäsi hän jälleen hymähtäen, \"täydellinen nimi ja isän\nvirka ja asuinpaikka.\"\n\nEpäröin silmänräpäyksen verran ja sitten virkoin nopeasti:\n\n\"Martin Conrad, merimies, hukkunut.\"\n\nNuori kirjanpitäjä katsahti äkisti ylös.\n\n\"Sanoitteko Martin Conrad, rouva?\" kysäisi hän, ja vastasin niin\nhyvin kuin polttavasta kurkustani sain sanotuksi.\n\n\"Niin.\"\n\nHän viivähti ikäänkuin miettiäkseen, sitten hän teki saman koukeron\nkuin äskenkin ja kirjoitti tämänkin nimen; sen tehtyään käänsi hän\nkasvonsa vanhempaa miestä kohti, joka istui hänen takanaan, sanoen\näänellä, joka ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni:\n\n\"Todella eriskummainen yhteensattuma.\"\n\n\"Eriskummainen todella\", lausui vanha mies paljastaen kasvonsa\nsanomalehden takaa ja katsahtaen minuun silmälasiensa alta.\n\n\"Ja nyt\", sanoi nuori kirjanpitäjä, \"oma nimenne ja tyttönimenne,\nolkaa hyvä.\"\n\n\"Mary O'Neill.\"\n\nNuori kirjanpitäjä katsahti minuun jälleen. Pitelin pienokaista\nvasemmalla käsivarrellani ja huomasin hänen tarkastavan\nvihkisormustani.\n\n\"Mary Conrad, tyttönimi O'Neill, arvatenkin?\" virkkoi hän.\n\nMinä epäröin taas. Vanha kiusaus kuristi uudelleen minua. Mutta\nirtaannuin kovalla ponnistuksella siitä ja päätin puhua totta (tai\nmitä luulin todeksi): \"Ei, vain Mary O'Neill.\"\n\n\"Ooh\", virkahti nuori kirjanpitäjä, ja minusta hänen käytöksensä\nmuuttui heti paikalla.\n\nSeurasi kotvanen äänettömyyttä, jolla aikaa nuori kirjanpitäjä täytti\nkaavakkeensa ja kirjoitti minulle tulevan lipun.\n\nSitten kirjoitus luettiin minulle ja minun käskettiin merkitä nimeni\nsiihen.\n\n\"Tähän, olkaa hyvä\", sanoi nuori kirjanpitäjä peräti toisella\näänellä, viitaten tyhjään riviin kirjan alapäässä, ja minä kirjoitin\nnimeni siihen vapisevin käsin ja puolittain tiedotonna.\n\nTuskin tiedän mitä sen jälkeen tapahtui ennenkuin taas tapasin itseni\nseisomassa avonaisessa etehisessä, kohentelemassa lasta sylissäni\npaluumatkaa varten, ja sanelin itselleni, että olin painanut lapseni\notsalle häpeämerkin, joka oli jäävä siihen koko hänen elinajakseen.\n\nMuistan että kävelyä kesti mielestäni kauan, loppumattoman kauan,\nja kun lopultakin saavuin kotiin (luomatta katsettani oikealle tahi\nvasemmalle, mihinkään tahi kehenkään, vaikka minusta tuntui, että\nkaikki katselivat minua) olivat silmäni himmeät ja kivistävät.\n\nSinä päivänä en laulanut paljoa ja pienokainen oli mielestäni aika\nlevoton.\n\nIllan tullessa minä pahasti säikähdin. Olin juuri puuhaamassa\nIsabelia vuoteeseen, kun äkkäsin hänen kasvojensa vasemmalla sivulla\npunaisen läiskän.\n\nEnsi alussa arvelin sen katoavan, mutta kun ei niin käynyt, kutsuin\nemäntäni katsomaan sitä.\n\n\"Näettekö lapsen kasvoilla jotain punaisen juovan tapaista?\" kyselin\nja odotin sitten hengähtämättä hänen vastaustaan.\n\n\"Enkä... Kyllä... Kyllä niinkin... nyt kun sanotte... se mahtaa\nolla syntymämerkki.\"\n\n\"Syntymämerkki?\"\n\n\"Ettekö ole satuttanut kasvojanne johonkin ennenkuin lapsi syntyi?\"\n\nSopersin jotain vastaukseksi, tiedän tuskin mitä, mutta asian\ntodellinen laita välähti samassa tuokiossa mieleeni.\n\nMuistin viimeisen iltani Raa-linnassa ja silloisen rajun kohtauksen\nja käsitin, että punainen juova lapseni kasvoilla oli mieheni käden\nmerkki, joka oli siirtynyt lapseeni, ja oli pysyvä hänessä hänen\nelämänsä loppuun asti äidin häpeän julistajana, sen hetken muistona\njolloin hän oli saanut äpärän nimen.\n\nViimein palautin mieleeni lapsen kasteen ja vakuuttelin itselleni\ntämän merkin varmaankin merkitsevän, että se vanhempain synti (jos\nsitä synniksi saattaa sanoa), jossa lapseni oli syntynyt, oli\nkarkoitettu hänen sielustaan pahain henkien kera.\n\n\"Äläkä sinä kirottu perkele koskaan uskalla lähestyä Pyhää\nRistinmerkkiä, jonka me teemme hänen otsalleen.\"\n\nJumalan laki oli pessyt lemmittyni valkeaksi! Saattoiko ihmisen laki\n-- tuo ylpeä ja pikkumainen -- sitä vahingoittaa. Se ei voinut tehdä\nmitään!\n\nTämä lohdutti minua. Kun taas katselin pienokaista, oli punertava\njuova kadonnut, ja minä panin maata varsin tyytyväisenä.\n\n\n\n\nYhdeksäskymmenesyhdes luku.\n\n\nSeuraavan päivän aamuna kätilö, joka oli minua hoitanut lapsivuoteeni\naikana, tuli tiedustelemaan vointiani.\n\nKerroin hänelle, että silmiäni himmensi ja silmäteriäni kivisti,\njolloin hän kohotti kätensä pystyyn huutaen:\n\n\"Siinä se nyt on! Enkös sitä ennustanut! Sanoinhan, että _jälestä_\nsen rouva vasta tuntee.\"\n\nHänen päivittelyjensä lopputuloksena oli, että koska minä olin niin\nhuonossa voinnissa syystä, että olin laiminlyönyt syödä kunnolleen\nennen lapsen syntymistä, niin oli velvollisuuteni vieroittaa hänet\nheti paikalla.\n\nSitä en voinut tehdä.\n\nVaikka walesilainen emäntänikin tuli varoituksillaan ja\nkehoituksillaan kannattamaan kätilöni neuvoa, en voinut ensi alussa\nluopua lapseni imettämisen hurjasta, rajusta, taivaallisesta ilosta.\n\nMutta pakko oli ankara käskijä. Huomasin, että rahani olivat nyt\nhuvenneet niin vähiin, ettei ollut jäljellä kuin vähän päälle kaksi\npuntaa, ja että oli nyt välttämätöntä etsiä tointa itselleni.\n\nEn voinut etsiä työtä ennenkuin olisin saanut hoitajan lapselleni,\nenkä voinut hankkia hoitajaa ennenkuin pienokaiseni voisi tulla\ntoimeen ilman minua, niinpä siis aloin vieroittaa Isabelia hänen\nollessaan kolmen viikon vanha.\n\nEnsi alussa supistin vieroittamisen yöhetkiin, ja pidin vuoteessani\nmaitopullon lämmittäen sitä omalla ruumiillani. Mutta kun lapsi\npäivällä huusi rintaa, en hennonut kieltää.\n\nNäin ollen kävi vieroittamisaika hiukan pitemmäksi kuin oli\ntarkoitus, mutta sovittelin omaatuntoani vähentämällä niukat menoni\nvieläkin pienemmiksi.\n\nOnko minun kerrottava miten se tapahtui? On.\n\nVaikka oltiin heinäkuussa, oli ilma käynyt kolean kylmäksi, kuten\njoskus Englannissa keskikesällä tapahtuu; sittenkin lakkasin\npitämästä takkavalkeaa huoneessani ja ostin ruokani valmistamista\nvarten pienen spriilampun, josta maksoin shillingin.\n\nTämä vietteli minut tekoon, josta sittemmin olen saanut kantaa\nseurauksia, ja minua puolittain hävettää ja pelottaa siitä puhua.\nKoska lapsellani oli vähänlaisesti liinavaatteita, täytyi minun\nuseasti pestä ne ja kun ei ollut tulta huoneessa... kuivasin ne\nruumiini päällä.\n\nOh, nyt kyllä älyän että se oli mieletöntä, melkein tahallista\nhulluutta, mutta silloin ei se mielestäni kannattanut mainitsemista.\nOlin köyhä, ehkäpä myös ylpeä, ja takkatuleen ei minulta riittänyt\nvaroja. Ja onhan äidin rakkaus syvä kuin meri, eikä koko avarassa\nmaailmassa ollut mitään, jota en olisi ilomielin tehnyt pitääkseni\nlemmikkini hiukan kauemmin luonani.\n\nMutta ei äidin uhraantuvaisuuskaan voinut ajanpitkään pysyttää surun\nhetkeä loitolla. Niinpä minä seurasin emäntäni neuvoa ja panin\nrinnoilleni malia ja muita katkeria voiteita, ja kärsin sitten\nniin kovia tuskia kuin olisi veitsi viiltänyt sydäntäni nähdessäni\nihastuttavan pikku kultani vääntävän kasvonsa pahaan irvistykseen ja\nkääntävän suuttuneena päänsä pois.\n\nKun pienokainen viimeinkin oli saatu vieroitetuksi, oli ensi\ntyöni hankkia hänelle hoitaja. Se oli minulle vieläkin raskaampi\nkoettelemus. Mieleni oli melkein murtua ajatellessani, että minun\noli luovutettava lapseni toiselle naiselle, joka oli oleva hänelle\nmelkein toinen äiti.\n\nMinun _oli_ se tehtävä. Mutta olin päättänyt sijoittaa lapseni\nainakin sellaiseen hoitoon, että voisin nähdä hänet joka aamu ja ilta\nja aina kun vain toimeni sen sallisi.\n\nTämä ajatus osittain lievensi uhrini kovuutta ja olin juuri\nlaatimassa sanomalehti-ilmoitusta, jossa mainitsin nämä ehdot, kun\nemäntäni astui sisään kertomaan, että kätilöni tunsi jonkun, joka\nolisi minulle erittäin sopiva.\n\nSamana iltana tuli kätilö minua tervehtimään ja jutteli minulle\npitkän tarinan ystävästään.\n\nHänen nimensä oli rouva Oliver ja hän asui Ilfordissa, toisessa\npäässä Lontoota, melkein maalla. Vaimo raukka, jolla oli\navioliitossaan paljonkin kärsittävää, oli hiljakkoin kadottanut\noman lapsensa ja ollen lapsiin hyvin ihastunut, oli hän nyt kovin\nikävissään.\n\nMinua tämä suuresti miellytti, varsinkin (antakoon Jumala minulle sen\nanteeksi) se tosiseikka, että rouva Oliver oli lapsensa kadottanut\näiti ja asui ulkopuolella kaupunkia.\n\nMielikuvituksessani näin jo hänen päivänpaisteisina päivinä\nistuvan puun alla (ehkäpä hedelmäpuutarhassa) hellästi kiikutellen\nIsabella käsivarsillaan ja vienosti hänelle laulellen, kuten\nomalle lapsukaiselleen, vaikka se samalla viilsi sydäntäni kuten\nkaksiteräinen miekka, sillä hurjan iloni takana väijyskeli kyyneleitä.\n\nNiinpä siis otin rouva Oliverin osoitteen (10 Lennard Row, Lennard\nGreen) ja kirjoitin hänelle samana iltana kysellen hänen ehtojansa ja\nesittäen hänelle omat vaatimukseni.\n\nSeuraavana päivänä tuli vastaus. Se oli huonosti kirjoitettu ja\noikeinkirjoitukseltaan virheellinen kirje, josta päätin rouva\nOliverin olevan työtä tekevän naisen (ehkäpä puutarhurin tahi\nmaanviljelijän vaimon, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut,\nkoska näihin aikoihin tiesin kuinka köyhät rakastavat lapsiansa).\n\n\"Maksu olis neljä shilingiä viikossa\", kirjoitti hän, \"mutta olen niin\nsuruissani, kun lapseni jätti minut yksin, että pitäisin herttaisen\npikku kultanne ilmaiseksi, jos minulla olis varoja ja rouva voi tulla\nkatsomaan lasta niin usein kun haluttaa.\"\n\nKokematon ja ymmärtämätön kun olin, ihastuin tästä peräti, ja\nvastasin heti tuovani huomisaamuna Isabelin Ilfordiin.\n\nTämän kaiken touhusin kiireisesti, mutta viimeisellä hetkellä, kun\nminun oli pantava kirjeeni postiin, lannistui rohkeuteni ja muistan\nastuneeni kolmen postilaatikon sivu pääkadulla, ennenkuin sain sen\nsisään pujahdetuksi.\n\nArvatenkin olivat silmäni punaiset kotiin palatessani, sillä emäntäni\n(jolle olin uskonut taloudelliset huoleni) alkoi minua nuhdella ja\nkielsi itkemästä, koskapa minun pitäisi olla kiitollinen Jumalalle\nsiitä mitä oli tapahtunut, se kun oli ikäänkuin taivaasta lähetelty\ntervehdys ja hyvän Kaitselmuksen lahja.\n\nKoetin katsella asioita tässä valossa, vaikka vaikeata oli.\n\n\"Mutta eihän tämä sentään ole mikään varsinainen ero, eihän?\" sanoin.\n\n\"Vielä mitä, ja parasta se vain on teille kummallekin\", virkkoi\nemäntäni.\n\n\"Vaikka Ilford on niin kaukana, voin lähteä sinne joka päivä,\nvoinhan?\"\n\n\"Totta kai, jollette välitä siitä, että sinne on matkaa puolitoista\npeninkulmaa, tai ehkäpä enemmänkin.\"\n\n\"Ja jos minun onnistuu saada hyvä toimi ja ansaita hiukan rahaa, niin\nvoin ottaa pienokaisen jälleen luokseni ja palkata jonkun hoitamaan\nhänet, ja silloin saan pitää hänet aina itselleni.\"\n\n\"Ja vissisti saattekin työtä\", sanoi emäntäni. \"Niinhän te luette\npainettua kuin nuori pappi ja kirjoitatte kirjeitä kuin mikäkin\nkoulumestari!\"\n\nNiinpä minä äidinrakkauteni uljuudessa kuivasin kyyneleeni ja\ntukahutin nyyhkytykseni ja aloin pakata lapsen vaatteet myttyyn\nvakuutellen itselleni, ettei ollut mitään hätää.\n\nKukkaroni oli hyvin laiha näihin aikoihin. Maksettuani vuokrani ja\nmuutamia toisia menoja, minulla ei ollut rahaa enemmän kuin punta ja\nmuutamia shillingejä.\n\n\n\n\nYhdeksäskymmeneskahdes luku.\n\n\nPuoli kahdeksan seuraavana aamuna olin matkalle lähdössä.\n\nVilkaisin peiliin ennen lähtöäni ja mielestäni silmäni muistuttivat\ntaivasta aamunkoitteessa -- kaikki iloiset säteet olivat sumuverhon\ntakana.\n\nMutta uskottelin itselleni etten lapseni synnyttyä ollut koskaan\nollut niin onnellinen. Olin vakuutettu siitä, että tämä oli hänelle\nparasta, olin myös vakuutettu siitä, että se oli minulle hyvä, sillä\nsuloistahan äidin on pitää huolta lapsensa elatuksesta.\n\nEmäntäni oli kertonut, että Ilfordiin oli puolentoista peninkulman\nmatka, ja olin päässyt selville siitä, että vaihtamalla omnibussia\nvoisin ajaa perille asti täyttä shillingiä maksamatta. Mutta\nshillingini olivat tiukalla ja päätin kävellä kaiken matkaa.\n\nEmmerjane omasta hartaasta vaatimuksestaan kantoi pienokaista\nBayswater Roadin kulmaan asti ja siellä tuo ennen aikojaan kypsynyt\npikku nainen jätti minut, likisteltyään lapsen melkein kuoliaaksi\nsuuteloillaan.\n\n\"Kulkekaa suoraan kuin pyssynluoti, niin ette eksy\", virkkoi hän.\n\nOli ihana aamu heinäkuun lopulla; ilma oli raitis, aurinko hyväilevä\neikä kesä ollut, ei edes Lontoossa, ennättänyt vielä käydä\nväsyttäväksi ja tomuiseksi.\n\nMinäkin olin kepeällä mielellä. Lapseni maitopullon olin pistänyt\ntaskuuni ja hänen liinavaatteensa olin pakettina ripustanut\nranteelleni, joten minulla ei ollut sylissäni muuta kannettavaa kuin\npienokainen, joka ensi alussa tuntui varsin köykäiseltä.\n\nEi ollut monta ihmistä West Endin kaduilla tällä varhaisella\nhetkellä, vaikka Hyde Parkissa näkyi muutamia ratsastajia, ja\ntullessani komeitten talojen kohdalle Lancaster Gaten kohdalla,\nhuomasin, että akuttimet olivat vielä alhaalla, vaikka aurinko\npaistoi ikkunoille.\n\nVarmaankin olin astunut hyvin hiljakseen, sillä kello oli puoli\nyhdeksän Marble Archiin saapuessani. Siellä minä jouduin ensimäisen\nliiketulvan pyörteisiin, mutta joku pienokaisen nähdessään tarttui\nkäsivarteeni ja talutti minut turvallisesti kadun poikki.\n\n\"Oxford Streetin suuri Välimeri\" oli tähän aikaan jo täydessä\nnousuvedessä. Maanalaisista katukäytävistä ja maanalaisilta\nrautatieasemilta tulvaili väkeä yläilmoihin kiirehtien autobusseihin.\nMutta väenvilinässä ei kukaan työntänyt minua syrjään eikä tuupannut\nminua. Lasta kantava nainen oli kuin kuningatar -- kaikki väistyivät\nhänen tieltään.\n\nKerran tai kahdesti pysähdyin puoteja katsomaan. Toiset ikkunat\nolivat täynnänsä kauniita pukuja. Minä en himoinnut yhtäkään niistä.\nMuistelin kuinka kalliita pukuja olin ostanut Kairossa ja kuinka\nvähän ne olivat kartuttaneet onneani. Ja silloin minusta tuntui kuin\nolisin kantanut maailman rikkauksia käsivarsillani.\n\nEnnen Chancery Laneen tultuani lapsi alkoi itkeä ruokaa, ja olin\nmielissäni, kun kapeata lehtokujaa myöten pääsin pujahtamaan Lincoln\nInn Fieldsiin, jossa kävin istumaan puutarhapenkille ja annoin\nlapselle pulloa. Kello oli silloin kymmenen, aurinko oli korkealla ja\npäivä oli tulemassa kuumaksi.\n\nPuutarhan uneksiva hiljaisuus katujen melun ja hyörinän jälkeen\nhoukutteli minua jäämään sinne kauemmin kuin olin aikonut, ja\nvirkistynein voimin rupesin jälleen astumaan, mutta ennenkuin olin\nsaapunut Holborn Viaductiin, alkoi väsymys minua painaa.\n\nHuomasin lähestyväni suurta sairashuonetta, sillä\nsairaanhoitajattaria kulki nyt lakkaamatta ohitseni, ja heistä eräs,\njoka kulki samaa tietä kuin minä, pysäytti minut ja pyysi saada\nkantaa lasta. Hän näytti niin herttaiselta ja äidilliseltä, että\nmielelläni suostuin siihen, ja me astuimme yhtä matkaa puhellen.\n\nHän tiedusteli olinko pitkälle menossa, ja vastasin kieltävästi,\nLontoon toiseen päähän vain, kaupungin rajalle, Ilfordiin.\n\n\"Ilfordiin!\" huudahti hän. \"No, sinnehän on vielä hirveä matka.\nTeidän täytyy ajaa omnibussissa Algateen, siellä vaihtaa Bow kadulle\nja kulkea sitten raitiovaunulla Stratford Marketiin.\"\n\nSanoin olevani rivakka astuja ja mieluummin käveleväni, ja hän loi\nminuun tutkistelevan katseen, mutta ei puhunut asiasta sen enempää.\n\nSitten hän kysyi kuinka vanha lapsi oli ja syötinkö sitä itse, ja\nvastasin, että lapsi oli kuuden viikon vanha ja että minun oli\ntäytynyt vieroittaa hänet, koska arveltiin minun olevan heikon ja\nkoska...\n\n\"Oh, te ehkä viette hänet vierasten hoidettavaksi\", johonka minä\nvastasin myöntävästi ja ilmoitin juuri siitä syystä Ilfordiin\nmeneväni.\n\n\"Vai niin\", virkkoi hän vilkaisten minuun jälleen tutkivasti, ja\nmieleeni iski, että hän muodosti omat johtopäätöksensä siitä mitä oli\ntapahtunut minulle.\n\nSaavuttuamme eräällä syrjäkadulla olevan sairashuoneen kohdalle,\nmissä sairasvaunujen nähtiin kulkevan suuresta portista sisään ja\nulos, sanoi hän täytyvänsä jättää lapsen takaisin minulle, koska\nhänen oli oltava sairashuoneessa, lääkäri kun jo odotti häntä.\n\n\"Mutta toivoakseni on lapsen hoitaja oleva kelpo nainen. Kaikki eivät\nole sitä, nähkääs\", sanoi hän.\n\nErotessani sairaanhoitajattaresta en enää ollut hyvällä päällä.\nRanteellani riippuva paketti tuntui raskaammalta kuin ennen ja\njalkojani alkoi uuvuttaa. Mutta koetin pysyä reippaalla mielellä\nsamotessani tungospaikkain läpi -- ohi Newgaten ja sen julman, vanhan\nvankilan, Pyhän Paavalin kirkon kulmauksen, Pyhän Martinle-Grandin\nnurkan ja niin edespäin, kunnes tulin Cheapsideen.\n\nIhmiset olivat yhä hyvin hyväntahtoisia minua kohtaan, ja ken minua\nhipaisi ohikulkiessaan, nosti hattuaan, ja ken minua tuuppasi\nvahingossa, pysähtyi pyytämään anteeksi.\n\nPienokainen oli tietenkin talismani, joka minua suojeli kaikesta\nkiusasta, ja Mansion Housen kohdalle tullessani en tiedä mihin olisin\njoutunut ilman häntä, sillä se näytti olevan kaiken Lontoon liikkeen\nkeskussydän, siinä kun lukemattomat auto-omnibussit ja auto-mobiilit\nhurisivat eri haaroille loppumattoman ihmisvirran valuessa niiden\nvälitse.\n\nMutta seisoessani pyöräpäisenä ja huumaantuneena kolmen kadun\nyhtymäpaikalla ja tuijottaessani suureen rakennukseen, joka\nseisoi siinä pauhaavan meren sylistä kohoavan kallion tavalla,\notsikossaan seuraavat hämmästyttävät sanat: \"Herran on maa ja sen\nyltäkylläisyys\", näki pitkä poliisi minun seisovan siinä lapsi\nkäsivarsillani, jolloin hän kohotti kätensä ajureille ja huusi\njalkamiehille: \"Seisahtukaa toisella puolella, olkaa hyvä\", taluttaen\nminut sitten kainalosta turvallisesti kadun yli ikäänkuin olisi\nPunainen meri jakaantunut antaakseen meidän kulkea.\n\nKello oli silloin kaksitoista ja lapsi itki taas ruokaa; etsin\nniinmuodoin paikkaa, jossa voisin levätä antaessani hänelle pulloa.\n\nÄkkiä tapasin mitä toivoin. Ensi silmäyksellä se näytti puutarhalta,\nmutta se olikin kirkkomaa -- yksi noita vanhan Lontoon kirkkotarhoja,\njoita nykyisin ympäröivät korkeat liike- ja virastorakennukset.\n\nKuinka rauhallinen paikka, niin vihanta, niin hiljainen, niin ihana!\nSiinä meluavan Lontoon liikkeen keskellä se muistutti minulle\nEllanin rotkojen pieniä saaria, joissa verenpisarat ja metsäruusut\nrehoittavat, vuolaan virran hyppiessä ja kuohuessa niiden ympärillä.\n\nOlin istuutunut murtuneen ja pahkaisen vanhan tammen kohdalla\nolevalle penkille ja syötin paraillaan lasta, kun samassa huomasin\nnuoren tytön istuvan vieressäni.\n\nHän oli yhdeksäntoistavuoden korvissa, ja lukiessaan paperilla\npeitettyä romaania haukkasi hän tuontuostakin vehnästä helmassa\nolevasta pussista. Äkkiä hän silmäili lasta pienillä silmillään,\njotka muistuttivat kiiltäviä kengännappeja, ja virkkoi:\n\n\"Teidänkö tuo lapsi?\"\n\nVastattuani hänelle kysyi hän:\n\n\"Pidättekö lapsista?\"\n\nVastasin uudelleen myöntävästi ja kysyin sitten eikö hänkin heistä\npitänyt.\n\n\"Enpä juuri osaa kehua\", sanoi hän, ja siihen minä virkoin, että\nse johtui varmaankin siitä, ettei hän ollut vielä ollut paljon\ntekemisissä heidän kanssaan.\n\n\"Vai en ole ollut? En kai\", naurahti hän ja lisäsi sitten kova sävy\näänessään: \"On niitä sentään äidillä ollut yhdeksän.\"\n\nKysyin oliko hän puotilainen, ja päätään keikahuttaen vastasi hän\nolevansa konekirjoittaja.\n\n\"Parempi maksu ja illat vapaat\", sanoi hän ja rupesi sitten uudelleen\npuhumaan lapsista.\n\nMuutamalle hänen tovereistaan, jonka kanssa hänen oli tapana joka\nilta lähteä varieteehen, sattui vahinko noin vuosi tai pari sitten.\nEi auttanut muu kuin mennä naimisiin. Ja mikä oli seurauksena? Nenä\nkiinni pesupunkassa aamusta iltaan!\n\n\"Mutta eikö hän olisi voinut antaa lapsensa muiden hoidettavaksi ja\nhankkia itselleen jossain muualla työtä?\"\n\n\"Riippuu onnesta\", sanoi tyttö. \"Toisten onnistuu saada työtä,\ntoisten ei. Liikkeet eivät siitä pidä. Jos pääsevät selville siitä,\nettä on olemassa lapsi, niin saat lähtöpassit.\"\n\nOlin hiukan allapäin, kun taas nousin jatkaakseni matkaani. Paketti\ntuntui leikkaavan rannettani ja jalkani kävivät raskaammiksi joka\naskeleelta.\n\nOliko Maggie Jonesin tarina aivan yleinen?\n\nJos lapsi syntyy ulkopuolella laillisten rajojen, onko hänet silloin\nkätkettävä ja hänen takiaan hävettävä?\n\nJa oliko sittenkin mahdollista että ihmisen laki oli vahvempi kuin\nJumalan?\n\n\n\n\nYhdeksäskymmeneskolmas luku.\n\n\nMinä olin astunut niin hitaasti ja pysähtynyt niin usein, että kello\noli jo kaksi iltapuolella, kun kuljin Algaten läpi.\n\nOlin jo aivan voimaton ravinnon puutteesta ja silmäilin ympärilleni\nlöytääkseni jostain teepuotia tai ravintolaa.\n\nViimein pysähdyin talon eteen, joka näytti kyllin vaatimattomalta\nminulle. Sitten astuin sisään jotenkin hermostuneena ja kävin\nistumaan oven vieressä olevalle tuolille.\n\nHuone oli pitkä, ja rivissä olevien marmorilaattapöytien takana oli\npunaisella plyyshillä verhottuja tuoleja. Ravintolan vieraat olivat\nkaikki miehiä, pääasiallisesti konttoristeja ja makasiinininhoitajia,\nja tarjoilijoina oli nuoria tyttöjä, yllä mustat puvut ja valkeat\nesiliinat.\n\nHeidän välillään näkyi liekehtivän yhtämittainen vapaapuheinen ja\nnaurunsekainen flirttituli ja sain odottaa hetken aikaa ennenkuin\nkukaan tuli pöytäni luo, mutta lopulta huoneen toisesta päästä tuli\ntyttö, joka ei ollut ottanut minkäänlaista osaa näihin keimailuihin.\n\nTilasin lasillisen kylmää maitoa ja vehnäsen itselleni ja lapselle\nneljänneslitran kuumaa maitoa.\n\nTyttö toimitti heti tilaukseni, ja huuhdottuaan ja täytettyään pullon\nseisoi hän katsomassa pienokaisen syöntiä.\n\nSilmät hänellä oli levolliset ja kasvojen ilme hellän ikävöivä, kuten\njoskus näkee herttaisilla vanhoilla neidoilla, joilta äiteys on\nkielletty.\n\nPuoti oli nopeasti tyhjentynyt, ja heti miesten poistuttua ja\ntoisten tyttöjen istuessa mikä missäkin nurkassa lukemassa\npennyn-kertomuksia, kumartui tarjoilijani puoleeni kysyen enkö\nhalunnut mennä yksityishuoneeseen hoitamaan lasta.\n\nSeurasin häntä heti puodin perällä olevaan yksityiseen osastoon, ja\nsiellä tapahtui jotain omituista.\n\nHän sulki oven takanamme ja kuiskasi minulle hätäisen pyynnön saada\nmuuttaa lapselle vaatteita.\n\nYritin estellä mutta hän kuiskasi:\n\n\"Hss! Minulla on itselläni pienokainen, vaikkei siitä kukaan täällä\ntiedä mitään, niin että voitte huoleti luottaa minuun.\"\n\nSen teinkin, ja oli kaunista nähdä millä mielihyvällä hän teki kaikki\nmitä tarvittiin, puhellen suloisia, herttaisia sanoja pienokaiselleni\n(vaikka tiesin, että ne olivat tarkoitetut hänen omalle lapselleen)\nikäänkuin hänen nälkiintynyt äidinsydämensä olisi varastanut\nitselleen hetkisen hellyydenilmauksen.\n\n\"Kas niin\", virkkoi hän. \"Nyt hänen on hyvä olla, pikku kullan.\"\n\nTiedustelin hänen omaa lastansa, ja tullen aivan lähelle minua ja\npuhuen kuiskaamalla kertoi hän minulle hänestä.\n\nHän oli tyttö, ja jouluna hän oli tuleva vuoden vanhaksi. Ensin\nhän oli antanut hänen hoidettavaksi kaupungille, missä hän saattoi\nnähdä häntä joka ilta, mutta kasvatusäiti oli laiminlyönyt häntä ja\ntarkastaja oli valittanut, joten hänen oli ollut pakko ottaa hänet\npois sieltä. Nyt hän oli Kodissa maalla kymmenen peninkulman päässä\nLiverpool Streetiltä ja hän oli niin sievä kuin persikka ja viihtyi\nsiellä mainiosti.\n\n\"Käytte varmaan usein häntä tervehtimässä?\" kysäsin.\n\nTytön kasvot synkkenivät.\n\n\"Vain vastaanottopäivinä, kerran kuukaudessa, eikä aina silloinkaan\",\nvastasi hän.\n\n\"Mutta miten voitte elää näkemättä häntä useammin?\" tiedustelin.\n\n\"Varat eivät salli\", sanoi hän alakuloisesti. \"Viisi shillingiä\nviikossa maksan hänen ylläpidostaan, ja juna maksaa edestakaisin\nshillingin ja kahdeksan penceä. Ja minun pitää olla varovainen,\nnäettekös, sillä miten kävisi pienokaisen, jos kadottaisin paikkani.\"\n\nOlin hyvin allapäin, väsynyt ja masentunut lähtiessäni jälleen\nvaeltamaan. Mutta kun silmänräpäyksen verran tuumin kulkea loput\nmatkaani omnibussissa, muistin tarjoilijatytön tarinan ja sanelin\nitselleni, että niukka rahani kuului lapselleni, ja niin minä\nponnistelin eteenpäin.\n\nMutta kuinka väsyttävä oli seuraavan kahden tunnin marssi! Olin nyt\nEast Endissä ja muistaessani West Endin komeuksia saatoin tuskin\nuskoa yhä olevani Lontoossa.\n\nNoita pitkiä, kurjia, yksitoikkoisia katuja, ilman muita jälkiä\nluonnosta kuin siniset juovat taivasta yläpuolella. Entä sitä\nihmisten vilinää! Kehnoissa vaatteissa he usein olivat, tavallisesti\nhuolestuneen ja tuskaisen näköiset, ja kiirehtivät edestakaisin\ntuuppien, tallaten ja sysien toisiaan ikäänkuin jokin näkymätön voima\nnäkymätöntä ruoskaa heilutellen olisi ajanut heitä takaa.\n\nTäällä ei kohteliaisuudesta tiedetty mitään! Lasta kantava nainen ei\nenää ollut kuningatar. Lapset olivat halpaa tavaraa ja toisinaan oli\nminulla täysi työ pelastua joutumasta tyrkätyksi pois katukäytävältä.\n\nKylmä, harmaa, iloton hylkiö-kaupunki, muusta Lontoosta eristetty\nnäkymättömillä rajoilla, jotka olivat pelättävämmät kuin mitkään\nmuurit; kaupunki, jossa asujamet tuntuivat elävän kylmää, harmaata,\nilotonta elämää, yhdentekevä naurettiinko ja pilailtiinko; kaupunki,\njoka oli alituisessa piiritystilassa, Köyhyyden piirityksessä,\nalinomaisen sisällisen sodan vaivoissa, Puutteen sodassa,\njokapäiväisessä ja jokatuntisessa ravinnon taistelussa.\n\nJos East Endissä oli muitakin seutuja (ja olen varma, että siellä\ntäytyi olla) missä ihmiset elivät yksinkertaista, luonnollista,\ninhimillistä elämää, en niitä sinä päivänä nähnyt, sillä minun tieni\nkulki vain pitkin pääkatuja.\n\nKello neljän ajoissa tulin puutarhantapaiselle kadunvierustalle,\njossa oli rautapenkkejä ohikulkijoille. Peräti uupuneena, kivistävin\nkäsivarsin ja voimattomin säärin vajosin istumaan tuntien etten voisi\nastua kauemmas enää.\n\nMutta tuokion kuluttua olin jo virkeämpi ja silloin huomasin, että\nvieressäni istui toinen nainen.\n\nEnsi silmäyksellä arvelin, etten koskaan ollut nähnyt mitään\nniin vastenmielistä. Hän nukkui, ja koska hänen kasvonsa olivat\nilmeettömät kuten ainakin nukkuvan, en pystynyt päättämään oliko\nhän nuori vai vanha. Hän ei ollut vain karkea, hän oli siivoton.\nNaisellisuus näytti hänestä haihtuneen ja mielestäni hän näytti\nperäti raaistuneelta ja vajonneelta.\n\nÄkkiä lapsi, joka myös oli nukkunut, heräsi ja alkoi itkeä, ja\nsilloin nainen avasi silmänsä ja katseli lasta minun tuudittaessani\nhäntä uudelleen uneen.\n\nEn milloinkaan ole unohtava muutosta naisen kasvoissa, kun hän\nsilmäili pienokaiseni kasvoihin. Raakuuden ja paheellisen elämän\nleima haihtui ja sameitten silmien ja karkeitten piirteiden takaa\npujahti melkein taivaallisen hymyn välähdys.\n\nHetken kuluttua vaimo puhutteli minua. Hän puhui käheällä äänellä,\njossa tuntuivat rommin ja raa'an yöilman vaikutukset.\n\n\"Teidänkö se lapsi?\" virkkoi hän. Vastasin? myöntävästi. \"Poika vai\ntyttö?\" \"Tyttö.\"\n\n\"Miten vanha?\" Sanoin hänelle.\n\nVaimo oli kotvan aikaa ääneti ja sanoi sitten alentaen hiukan\nkorisevaa ääntänsä:\n\n\"Sanokaa minut valehtelijaksi, jos mielitte, mutta oli minullakin\nlapsi yhtä sorja kuin tää tässä -- sorjempikin vielä. Poika se oli.\nKetterin pikku poika, jonka nähdä voi. On se teidänkin nätti, mutta\nei se vertoja vedä minun Billielleni, ei niinkään.\" Kysyin, mihin\nhänen lapsensa oli joutunut. \"Pahasti kävi\", sanoi hän. \"Kuusi penceä\nviikossa annoin vaimolle, joka asui kanssani, että hän pitäisi\npoikaa silmällä sillä välin kun itse tein työtä tehtaassa. Mutta\nmitä se riiviö teki. Eikös vain antanut sen joutua oluttehtaan\nkuormarattaiden alle.\"\n\n\"Ja kuoliko?\" kysäisin kouristaen lastani lujemmin.\n\nVaimo nyykähytti päätään puhumatta.\n\nTiedustelin, vanhako hänen lapsensa oli ollut.\n\n\"Neljä vuotta vain. Juuri niin vanha, että pystyi juoksemaan\nasioille. Julmaa se oli. Ei minusta enää kalua tullut sen jälkeen,\nuskokaa pois. Se lapsi oli kaikki mitä minulla oli. Silmäteräni oli,\nniin oli. Kun sen kadotin, ei elämästä ollut mihinkään, ei niinkään.\nLähetysseuran pappi jutteli minulle, että Jeesus sen oli korjannut\ntykönsä. Niin kai! Kun kirstu pantiin maahan muiden joukkoon,\nen piitannut mistään enää. Kuukaudet läpeensä minä vaeltelin\nkaduilla ja aina vain verinen pää oli mielessäni. Ja viimein sain\nkeuhkotulehduksen ja sairastin Lontoossa. Ja kun minut laskettiin\nulos sieltä, niin en piitannut enää mennä tehtaaseen.\"\n\n\"Mitä sitten teitte?\" kysyin.\n\nNainen nauroi katkerasti, hirvittävästi.\n\n\"Tein? Ettekö te _tiedä_?\"\n\nRavistin päätäni. Nainen katseli terävästi ensin minuun ja sitten\nlapseen.\n\n\"Kuulkaapas -- oletteko siisti tyttö?\" sanoi hän.\n\nTuskin tietäen, mitä hän tarkoitti, vastasin että otaksuin olevani.\n\n\"Otaksutte? Ettekö sitten _sitäkään_ tiedä?\"\n\nSilloin minä käsitin mitä hän tarkoitti ja vastasin heikosti: \"Kyllä.\"\n\nHän katsahti tutkistelevasti silmiini ja sanoi:\n\n\"Kyllä sen uskonkin. On niitä sellaisia tyttöjä. Vaikka Jumal'avita,\nen minä ymmärrä miten he tulevat toimeen.\"\n\nMinua puistatti ja värisytti, sillä mielestäni näin vilahduksia\nhelvetin lieskoista -- sortuneet toiveet, järkkyneen uskon,\ninhimillisen elämän raastettuna eläimelliseen tilaan ja viimein\nihmisen eläimeksi muuttuneena.\n\nJuuri tällä hetkellä pienokainen heräsi ja alkoi uudelleen itkeä.\nNainen katseli häntä jälleen samalla silmäyksellä kuin ennenkin --\nraju välke silmissään.\n\nSitten hän kumartui puoleeni puhaltaen alkohoolihöyryjä lapsen\nkasvoihin ja karkealla lihavalla sormellaan kutkutti häntä leuan alle.\n\nPienokainen lakkasi itkemästä ja alkoi hymyillä. Kun vaimo näki\ntämän, säteilivät hänen silmänsä kuin päivänpaiste.\n\n\"Kas vain\", huudahti hän. \"Jeesus minua auttakoon, luulenpa että\nolisin voinut olla siisti minäkin, jos olisi ollut kestä pitää.\"\n\nEn häpeä kertoa, että vaimon puhuessa silmäni olivat useasti\nvettyneet, mutta kun hän kosketti lastani, niin minua puistatti\nikäänkuin olisi syvimmistä syvyyksistä lähtevä lika häntä tahrannut.\n\nSitten tapahtui jotain outoa.\n\nOlin noussut pystyyn jatkaakseni matkaani, vaikka jäseneni tuskin\nkannattivat minua, ja asettelin pienokaista tukevasti syliini, kun\nvaimokin nousi istualtaan sanoen:\n\n\"Ette kai antaisi minun kantaa pikkaraista hetken aikaa, heh?\"\n\nYrittelin pelastautua keksimällä en tiedä mitä.\n\nVaimo vilkaisi minuun uudelleen ja hetken kuluttua hän mutisi:\n\n\"Ei tietenkään. Minä vain tässä ajattelin että ihan se olis kuin\nkantaisin Billiä käsivarsillani.\"\n\nTämä pyyhkäisi tiehensä kaikki epäilyt. Vaimon sielussa oli vielä\nyksi ikkuna avoinna enkä uskaltanut sitä sulkea.\n\nKatsahdin lapseeni -- niin puhdas, niin suloinen, niin tahraton\nhän oli. Katsahdin vaimoon -- niin iljettävä, niin raaka, niin\nturmeltunut taas hän.\n\nTuokion verran kesti kamppailua ja sitten... vaimo ja minä kuljimme\nvieretysten.\n\nJa portto kantoi pienokaistani kadulla.\n\n\n\n\nYhdeksäskymmenesneljäs luku.\n\n\nKello viiden aikaan olin taas yksinäni.\n\nSeisoin silloin (lapsi uudelleen sylissäni) patsaan vieressä, joka on\nBow-kirkon takana.\n\nTunsin, etten jaksanut kauemmas kävellä ja vaikka joka penni\ntaskussani kuului Isabelille, oli minun lainattava siitä hiukan, jos\nmielin saada hänet rouva Oliverin luo sinä iltana.\n\nOdotin ensimäistä raitiovaunua, joka kulki minun suuntaani, ja kun se\ntuli kohdalle, viittasin sitä pysähtymään, mutta se ei pysähtynyt --\nse oli täpösen täynnä.\n\nOdotin toista vaunua, mutta siinä oli väkeä vielä enemmän.\n\nSoimasin itseäni siitä, että olin tullut näin kauas. Käsitin nyt\nkuinka ymmärtämätön olin ollut etsiessäni hoitajaa lapselleni\nkaupungin syrjäisimmästä osasta. En voinut toivoa voivani joka päivä\nkäydä häntä tervehtimässä, jos toimeni tulisi olemaan länsiosassa\nLontoota, kuten aina olin ajatellut. Kyselin itseltäni eikö avarasta\nLontoosta, sen lukemattomien kotien joukosta, olisi löytynyt yhtäkään\nläheisempää taloa, jossa lapseni olisi voinut saada turvaa.\n\nKaiken tämän puolustukseksi keksin milloin mitäkin, muuten\nolisi sydämeni aivan pakahtunut. Panin toivoni Ilfordiin, sen\nmaalaisasemaan, sen vihantiin kenttiin ja kukkapenkereihin. Panin\ntoivoni rouva Oliveriin, joka oli rakastava lastani yhtä hellästi\nkuin omaa pientä vainajaansa.\n\nHeikolta ja lapsekkaalta se mahtaa tuntua, mutta juuri silloin kun\nvoimamme ovat lopussa ja olemme masentuneet emmekä tiedä mitä on\ntehtävä, näyttää Kaitselmus johtavan meitä, ja niinpä kävi minunkin\ntällä hetkellä.\n\nKoska raitiovaunut olivat täpösen täynnä, tulin siihen päätökseen,\nettei Kohtalo sallinut minun tuhlata Isabelin rahaa, ja olin juuri\npäättänyt hurjan rohkeasti astua jalan matkani viimeisen taipaleen,\nkun huomasin kadun, jossa seisoin, vähän ylempänä haarautuvan kahtia,\noikeaan ja vasempaan.\n\nSilmäillessäni ympärilleni nähdäkseni jonkun, jolta kysyä tieni\nsuuntaa, huomasin patsaan edessä olevan kolmion kohdalla vanhat,\nkuluneet nelipyöräiset ajurinrattaat ja niiden vieressä vanhan,\npitkään nukkavieruun ja haalistuneeseen ajurinkauhtanaan ja korkeaan,\nrappioiseen hattuun puetun miehen, joka tarkasteli minua riisuessaan\nkuonopussia hevoselta.\n\nMenin hänen luokseen ja kysyin tietä, ja hän viittasi minulle mistä\nse kulki -- oikealle, sillan poikki ja Stratford Marketin läpi.\n\nKysyin pitkäkö oli vielä Ilfordiin.\n\n\"Runsaasti kaksi peninkulmaa sanoisin\", vastasi hän.\n\nAivoni olivat yhtä väsähtäneet kuin ruumiini ja niinpä tein tyhmän\nkysymyksen -- kuinka kauan kestäisi astua sinne.\n\n\"Hyvä kappale toista tuntia sille, jonka muoto on kuin teidän -- ja\nvielä lapsi kannettavana.\"\n\nSurkealta minä luullakseni näytin kääntyessäni jatkamaan matkaani\nlopen väsyneenä, mutta lujana päätöksessäni ponnistella perille.\nMutta tuskin olin kahtakymmentä askelta astunut, kun kuulin hevosen\nkapsetta takaani ja vanhan ajurin huutavan:\n\n\"Pysähtykää, missie.\"\n\nPysähdyin ja ihmeekseni hän ajoi kohdalleni, keikahti alas\nistuimeltaan, avasi vaunujen oven ja tokaisi:\n\n\"Sisään.\"\n\nSanoin ettei minulla ollut varaa ajaa.\n\n\"Sisään\", virkkoi hän uudelleen äänekkäämmin ja ikäänkuin\nkiukustuneena itselleen.\n\nMinä sittenkin estelin, ja silloin vanha mies ärähti tuimasti harmaan\npartansa takaa:\n\n\"Kuulkaapas, missie. Minulta on oma tyttö joutunut kadoksiin, missä\nlie, eikä tiedä mitä akka siitä pitäisi, jos päästäisin teidät\nkävelemään kasvot tuon näköisinä.\"\n\nEn tiedä mitä vastasin. Tiedän vain sen, että kyyneleet pulpahtivat\nsilmistäni ja että seuraavassa tuokiossa tapasin itseni istumasta\nvaunuissa.\n\nLuulenpa, että väsymys ja ehkäpä myös mielenliikutus yhtyneinä vanhan\nhevosen raskaaseen, yksitoikkoiseen ravaamiseen, uuvuttivat minut\nuneen, sillä hetken kuluttua hätkähdin kovaan meluun ja kuulin vanhan\najurin istuimeltaan huutavan sisään avoimesta ikkunasta:\n\n\"Stratford Market.\"\n\nHetken kuluttua tulimme leveälle tielle, joka oli täynnä\nvarastohuoneita, ja silloin vanha ajuri huusi \"Ilford\" ja kysyi mihin\nosaan olin menossa.\n\nKumarruin eteenpäin ja sanoin \"10 Lennard Row, Lennard Green\", ja\nvaivuin sitten istuimelleni huojentunein mielin.\n\nAjattelin rouva Oliverin taloa semmoisena kuin se oli aina väikkynyt\nedessäni -- pienenä, vaatimattomana majana, herttaisena ja puhtaana,\nmuratin ja ehkäpä ruusujenkin peittämänä.\n\nAjatukseni leijailivat vielä näissä näyissä, kun tunsin vaunujen\näkisti keikahtavan vasemmalle. Avatessani silmäni näin ajavamme\npitkin jonkinlaista lehtokujaa, toisella puolella rivi pieniä,\nkehnoja kaksikerroksisia taloja ja toisella viljelemätöntä,\nsärkyneitten pullojen, särkyneitten rautapannujen, särkyneitten\nsaviastiain ja muun töryn peittämää maata, josta siellä täällä pisti\nesiin pitkiä, takkuisia ruohotupsuja. Laskevan auringon säteissä\npaikka näytti viheliäiseltä.\n\nÄkkiä vauhti hiljeni ja vaunut pysähtyivät. Sitten vanha mies hypähti\nalas istuimeltaan ja avasi oven sanoen:\n\n\"Nyt ollaan perillä, missie.\"\n\nHetken aikaa olin varmaankin puoleksi tiedotonna, jolloin astuin\nulos vaunuista, sillä kun taas palasin tajuihini, seisoin kapealla\nkatuvierustalla suljetun oven edessä, jossa näkyi numero 10.\n\nEnsin olin kuin lamassa. Sitten musteni maailma silmissäni ja olin\nhyrähtää itkuun. Lopulta tahdoin paeta ja käännyin palatakseni\nvaunujen luo, mutta ne olivat jo lähteneet pois ja katosivat\nkatukulmaukseen.\n\nKello oli kuusi. Olin hyvin väsyksissä. Olin yhdeksän peninkulman\npäässä Bayswaterista. Lasta en enää voinut kantaa takaisin. Mitä\n_oli_ minun tehtävä?\n\nAivoni eivät pystyneet mitään ajattelemaan, mutta silloin\nsalaperäinen tunnelma (peräisin luostariajoiltani ehkä) valtasi\nminut -- tunnelma, että kaikki mikä minulle oli tapahtunut pitkällä\nmatkallani, kaikki mitä olin nähnyt ja kaikki mitä minulle oli\nsanottu, oli tarkoitettu valmistamaan minua vaaroihin, jotka olivat\ntulossa (ehkäpä myös pelastamaan minua niistä).\n\nLuullakseni tämä hiukan rohkaisi minua, sillä kooten kaiken\nruumiillisen ja henkisen voimani astuin portaille ja kolkutin ovelle.\n\n    Martin Conradin memorandum.\n\n    Ylevämielinen, sankarillinen pikku nainen!\n\n    Tällä välin minä turhamaisessa luulossani, että retkikuntamme\n    voisi tuottaa jotain hyötyä maailmalle, koin lohdutella itseäni\n    sillä ajatuksella, että rakkaimpani oli täytynyt kuulla minun\n    olevan turvassa.\n\n    Mutta taisinko kuvitella, että hän olisi piiloutunut Lontoon\n    rahvaan keskuuteen, -- syvimpään syvyyteen, mihin ihmisolento\n    yleensä voi hävitä.\n\n    Taisinko uskoa, että itse Lontoossa, sivistyneen ja uskonnollisen\n    maailman sydämessä, hänen olisi kestettävä koettelemuksia, joiden\n    rinnalla omat kärsimykseni Napapiirin pimeyksissä tuntuvat\n    jokapäiväisiltä ja mitättömiltä.\n\n    Nyt on kaikki ollutta ja mennyttä, ja vaikka, Jumalan kiitos, en\n    siihen aikaan tietänyt, mikä oli tapahtumassa omalle armaalleni\n    kotona, on sittenkin lohduttavaa muistella, että toimin juuri\n    kuten toimin.\n\n    Siitä päivästä alkaen, kun käännyimme paluumatkalle, en enää\n    kuullut rakkaimpani ääntä. Mutta minä uneksin hänestä ja tämä uni\n    hämmensi ja kiusasi minua yhtä paljon kuin äänikin. Näin hänen\n    astuvan halkeamia täynnä olevalla jäätiköllä äkkisyvyyttä kohti,\n    jota hän ei voinut nähdä, revontulet kun loistavina välkkyilivät\n    hänelle silmiin.\n\n    Luonnonlain kannalta tämän saattaa ottaa miten tahtoo, eikä\n    tietenkään siinä ollut mitään hämmästyttävää, että uneni\n    esiintyivät minulle kuvissa, joissa jokapäiväisen elämäni vaarat\n    heijastuivat, mutta siitä oli ainakin yksi seuraus -- levottomat\n    uneni vain kartuttivat intoani joutua takaisin oman armaani luo.\n\n    Tullessamme Mount Darwiniin toiselle asemallemme lähetin Mount\n    Erebuksen juurella majaileville miehillemme sanan, käskien heitä\n    ilmoittamaan Uuteen Seelantiin laivamme kapteenille (Macquarie\n    Saaren kautta), että hänen olisi palattava meitä noutamaan niin\n    pian kuin jääsuhteet sen sallisivat. Tämä oli viimeinen hommamme\n    (paitsi koneiden pakkausta, joka oli tehtävä niin että ne\n    pysyisivät liikkumattomina ja lämpiminä päällyksissään) ennenkuin\n    läksimme taivaltamaan \"pitkää, valkeata maantietä\" niemellä\n    majailevan joukkomme luo.\n\n    Mutta kaikki tarmokkaat ponnistuksemme eivät voineet jouduttaa\n    matkamme hitaisuutta. Oltiin Antarktiksen talven keskessä, kun\n    täydellinen yö vallitsi viikkokausia, eikä mikään muu hälventänyt\n    pimeyttä kuin kiitävän kuun loiste ja toisinaan revontulten\n    hohde, niiden kiertäessä lepäävän auringon piiriä.\n\n    Elokuun toisena viikkona aurinko palasi. Ken ei ole\n    kuukausimääriä elänyt ilman aurinkoa, ei voi käsittää kuinka\n    suuri huojennus tämä oli meille. Kuin jumala, taivaallisena ja\n    ihmeellisenä, se kohosi yli jylhäin, valkoisten napaseutujen,\n    -- näky, joka saattoi meidät tietämään minkälainen vähäpätöinen\n    kappale on ihminen maailmanrakenteessa.\n\n    Tämän luullakseni kaikki miehemme tunsivat, vaikka jotkut\n    (minä muiden mukana) tervehtivät sitä enemmän jonkinlaisena\n    sanansaattajana kotona olevilta ystäviltä. Mutta muistan että\n    Siirappi vanhus, joka oli seisonut sitä silmäilemässä, puhkesi\n    sanomaan:\n\n    \"Voi pirua sentään -- --!\"\n\n    Tämän jälkeen matkamme sujui mainiosti kunnes saavuimme\n    talvimajoihimme, missä tapasimme kaikki terveinä ja kaiken\n    hyvässä kunnossa, mutta kuulimme peljästyttävän uutisen --\n    että yritys joutua langattomaan yhteyteen laivamme kanssa oli\n    epäonnistunut. Siitä oli oleva se seuraus, että meidän olisi\n    pakko odottaa sitä, kunnes paluumatkaa varten alkujaan määrätty\n    päivä koittaisi.\n\n    Tämä ei näyttänyt paljonkaan surettavan tovereitani, jotka\n    turvassa sokaisevilta lumituiskuilta asettuivat lepoon ja\n    viettivät aikansa laulelemalla, kertomuksia kertomalla ja\n    lukemalla.\n\n    Mutta minulle tämä viivytys oli hirvittävä, ja joka päivä,\n    levottomuuteni kuumeessa joutua matkaan niin pian kuin jäät\n    sallisivat, kiipesin O'Sullivanin kera vanhan Erebuksen rinteitä\n    ylös katsoakseni kaukoputkella näkyisikö avovettä.\n\n    Puumajamme oli, Jumalan kiitos, niin iso, että minun sallittiin\n    pitää erikoinen koju itselleni, sillä muussa tapauksessa olisin\n    hävennyt tovereitani, kun öisin toisinaan en voinut pidättää\n    vaikerruksiani.\n\n    Niiden, jotka kotona elävät järjestetyissä oloissa ja ovat\n    tottuneet hallitsemaan tunteitaan, on vaikeata käsittää, missä\n    määrin ihminen kadottaa mielenmalttinsa, kun hän on tuhansien\n    peninkulmien päässä rakkaistaan ja tuntee hengessänsä, että\n    jotain pahaa on tapahtumassa heille.\n\n    En usko tässä suhteessa olevani suurempi hupsu kuin kukaan\n    muukaan, mutta vielä nytkin minun selkäpiitäni karmii\n    muistaessani mitä kidutuksia kärsin noina odotuksen päivinä,\n    sillä koko elämäni tuntui pyörivän edessäni, soimaten minua\n    tuhansista rikkomuksista, jotka olin luullut kuolleiksi ja\n    haudatuiksi.\n\n    Jotkut olivat itsessään pikkuasioita kuten kiivaat ja hillittömät\n    sanat kilteille vanhuksille kotona, tottelemattomuus ja\n    kiittämättömyys heitä kohtaan ja kaikki pahankurisen pojan\n    tavalliset juonet, pojan, joka olisi sietänyt kuritusta, mutta\n    jota ei koskaan kuritettu.\n\n    Mutta pahimmat tunnonvaivani kohdistuivat rakkaimpaani ja\n    raskaana painoi minua vastuunalaisuus siitä tilasta, jossa\n    varmasti tunsin hänen olevan.\n\n    Tuhansia kertoja vedin itseni tilille siitä, ajattelin mitä minun\n    olisi pitänyt ja ei pitänyt tehdä, ja sätin itseäni jos jollakin\n    haukkumanimellä ja kirosin huimasti käytöstäni.\n\n    Kädet taskussa astelin edestakaisin kojussani, kieritellen näitä\n    ajatuksia päässäni ja kuohuttaen itseni tahtomattani katumuksen\n    ja itsesyytösten kuumeeseen.\n\n    Puhutaan kiirastulesta -- rakkaan vanhan isä Danimme\n    kiirastulesta! Se oli tuleva kuoleman jälkeen -- minä jouduin\n    siihen jo ennen, ja, kautta hurskasten pyhimysten, oli siinä\n    tarpeeksi minulle.\n\n    Tällä tapaa kului kaksi kuukautta ja kun salmen jäät aukenivat,\n    eikä laivaamme näkynyt, niin en minä ollut ainoa, jonka sydän\n    kutistui kokoon, sillä toverieni mieliala oli niinikään alkanut\n    masentua.\n\n    Antarktiksen kevään alussa oli merellä raivonnut kolme päivää\n    kestävä peloittava hirmumyrsky, ja miehissäni vakaantui nyt\n    pelko, että laivan oli täytynyt hukkua myrskyssä.\n\n    Minä tietenkin taistelin kovasti tätä otaksumaa vastaan, sillä\n    viimeiset toivoni keskitin siihen, ettei siinä ollut perää. Mutta\n    kun viikkoja vieri ja meillä oli edessä mahdollisuus viettää\n    toinenkin vuosi siellä (sillä miten saattaisivat ystävämme\n    tietää, ennenkuin vedet olisivat uudelleen jäissä, että olisi\n    tarpeellista noutaa meidät?), niin valmistauduin kohtaamaan\n    asemamme lujana ja jaoin ruokamme tarkalleen vähentäen miesten\n    annoksia kahteenkymmeneenkahdeksaan unssiin ja sormustimen\n    vertaan konjakkia.\n\n    Kautta Jumalan, hirvittävää on seisoa vastatusten verkkaisen\n    kuoleman kanssa. Jotkut miehistämme lannistuivat tykkänään.\n    Jylhä yksinäisyys, samojen kasvojen näkeminen, samojen äänten\n    kuuleminen -- eikä toivoa muutoksesta -- oli saattaa monet heistä\n    hulluiksi.\n\n    Mitä minuun tuli, niin tein voitavani uskotellakseni tovereilleni\n    olevani hyvässä toivossa. Kovalle otti, Jumala paratkoon,\n    ja odotettuamme viikkokausia valtasi minut niin herpaiseva\n    avuttomuuden tunne, etten milloinkaan ennen ollut sellaista\n    kokenut.\n\n    Uskonnolliseksi mieheksi ei minua voi sanoa, mutta ajatellessani\n    rakkaimpani vaaraa (sillä olin varma, että hän oli vaarassa)\n    ja että tuhannet peninkulmat läpipääsemätöntä merta erottivat\n    minut hänestä heräsi minussa vastustamaton ikävöiminen kääntyä\n    murheineni jonkun puoleen, joka olisi vahvempi minua.\n\n    Ensi alussa tämä tuntui minusta vaikealta, minua hävetti, ja\n    ajattelin:\n\n    \"Sinä pelkuri raukka, kun asiasi luistivat hyvin, niin et\n    vähääkään välittänyt Jumalasta, mutta nyt kun olet alakynnessä ja\n    varma kuolema tuntuu olevan edessäsi, sinä vaikeroit ja haluat\n    etsiä apua sieltä, johon myötäkäymisesi ja voimasi päivinä et\n    ikinä uneksinut meneväsi.\"\n\n    Mutta minä nujersin tämän tunteen -- yleensä ei ole olemassa\n    mitään, jota ei ihminen siellä kaukana nujertaisi, paitsi\n    kuolemaa -- ja tuli pimeä yö, jolloin (jäiden lohkeillessa\n    kallioseinämistä ryskeellä, joka palautti mieleeni viimeisen\n    illan Raa-linnassa) tapasin itseni vääntelemästä käsiäni ja\n    rukoilemasta lapsuuteni Jumalaa, en itseni, vaan rakkaimpani\n    puolesta, että Hän, jolle vahvinkaan ihmismaailmassa ei merkinnyt\n    mitään, ottaisi hänet isälliseen suojelukseensa.\n\n    \"Auta häntä! Auta häntä! _Minä_ en enää voi tehdä mitään.\"\n\n    Juuri silloin kun sieluntuskani oli kohonnut äärimmilleen,\n    suvaitsi Kaitselmus tulla avukseni. Seuraavana aamuna herätti\n    minut katkonaisesta unestani laukaus, jota seurasi niin hurja\n    karjunta Siirapin suusta, että olisi voinut luulla merikäärmeen\n    iskeneen kiinni hänen vanhoihin kinttuihinsa.\n\n    \"Laiva! Laiva! Päällikkö! Päällikkö! Laiva! Laiva!\"\n\n    Ja katsoessani ulos pienestä ikkunastani näin hänen ja kuuden tai\n    seitsemän seurueemme jäsenen puolialastomina siinä asussa missä\n    olivat rynnänneen ylös vuoteiltaan, juoksevan villien tavalla\n    merta kohti, missä \"Scotia\" kaikki liput liehuvina (Jumala sitä\n    siunatkoon ja suojelkoon!) hiljakseen puhkui läpi murtuvain\n    jäälohkareiden.\n\n    Olipa se päivä! Sitä huutamista! Sitä käsienpudistamista!\n\n    Mutta minun mieleeni jäi tästä hetkestä pääasiallisesti se\n    seikka, että herätessäni ja ennenkuin sumuisissa aivoissani oli\n    vielä kerennyt selvitä se seikka, että olimme pelastetut ja\n    kotimatkalle, menossa, mieleeni välähti ajatus:\n\n    \"Nyt saat kuulla _hänestä_!\"\n\n                                                       M. C.\n\n\n\n\nYhdeksäskymmenesviides luku.\n\n\nN:o 10:n oven avasi saamattoman ja jotenkin siistimättömän näköinen,\nnoin kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jolla oli vetiset\nsilmät.\n\nHän oli rouva Oliver ja huomasin jo ensi näkemältä, että hänen\nkatseensa oli peljästynyt ja kartteleva kuten usein vaimolla, joka\nelää tyrannimaisen miehen sorrossa.\n\nMutta hän vastaanotti minut yhtä kaikki niin lämpimästi, että\nmielenmasennukseni osaksi haihtui, ja seurasin häntä keittiöön.\n\nSe oli talon ainoa alakerrassa oleva huone (paitsi ruokahuonetta) ja\nse näytti herttaiselta, puhtaalta ja mukavalta. Keskellä lattiaa oli\npöytä, ikkunan alla sohva, takan toisella puolella oli keinutuoli,\ntoisella lapsenkehto, eikä huoneessa ollut mitään, joka ei näyttänyt\nkodikkaalta ja luottamusta herättävältä paitsi kahta suurta\nuuninreunalla olevaa valokuvaa, jotka kuvasivat lanteisiin asti\nalastomia miehiä nyrkkitaistelussa.\n\n\"Me olemme odottaneet teitä kaiken päivää, rouva, ja luulimme jo\nettette tulisikaan enää\", sanoi hän.\n\nSitten otti hän pienokaisen sylistäni, riisui häneltä päähineen ja\nkapan, nosteli hänen kapaloitaan tutkiakseen hänen sääriään, suuteli\nhäntä käsivarsille, niskalle ja säärille ja ylisti häntä pilviin asti.\n\n\"Entä mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Mary Isabel; mutta tahtoisin häntä nimitettävän Isabeliksi.\"\n\n\"Isabel! Onpa se kaunis nimi! Sopiva vaikka enkelille, rouva. Ja\nenkeli hän _on_, pikku kulta! Millaiset punakat posket! Millainen\nsupukkainen suu! Millaiset siniset silmät -- siniset kuin sinikellot\nkirkkotarhassa. Onpa hän kaunis kuin vahanukke, on todella, ja\noikeinhan minä olen ylpeä kun saan hänet hoitaakseni.\"\n\nNuori äiti on sellainen hupsu, että hänen lapsensa ylistäminen tehoaa\nhäneen kuin taika, ja mieleni alkoi jo käydä keveämmäksi, kun rouva\nOliverin mies tuli alakertaan.\n\nHän oli lyhyt, tanakka, kolmenkymmenenviiden korvissa oleva mies.\nLeuka hänellä oli neliskulmainen, niska paksu ja pää lyhyeksi ajeltu\nja punakka. Hän oli sukkasillaan ja paitahihasillaan ikäänkuin hän\nolisi ollut pukeutumassa mennäkseen ulos jonnekin.\n\nMuistan, että tulin ajatelleeksi -- en tiedä miksi -- hänen nähneensä\nyläkerran ikkunasta minun ajavan oven eteen vanhan ajurin vaunuissa\nja tästä tulleen epäedullisiin johtopäätöksiin luonteeseeni ja\nmaksukykyyni nähden.\n\nOikeassa lienen ollutkin, sillä niin pian kuin meidät oli esitetty\ntoisillemme ja minä olin keskeyttänyt rouva Oliverin ylistelyt\nlapsen kauneudesta siirtymällä raha-asioihin, mies, joka istui\nsohvalla kenkiä jalkoihinsa vetämässä ja kuuli minun puhuvan neljästä\nshillingistä viikossa, sanoi äkisti kuin pyssyn suusta:\n\n\"Viisi.\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Ted?\" kysyi rouva Oliver arasti. \"Neljähän\nmääräsimme.\"\n\n\"Viisi\", virkkoi mies jälleen vieläkin painokkaammalla äänellä.\n\nHuomasin vaimo raukan vapisevan, mutta ihmisen tavalla, joka elää\nalituisessa pelontilassa, hän teeskenteli iloista huolettomuutta.\n\n\"Niinhän se olikin. Nyt muistan. Viisi se _oli_.\"\n\nMuistutin hänelle, että hän kirjeessään oli sanonut neljä, mutta hän\nväitti minun erehtyneen ja kun lupasin näyttää hänelle kirjeen, jos\nhän halusi, virkkoi hän:\n\n\"Sitten minä varmaan kirjoittaessani erehdyin, rouva. Viittä me\najattelimme koko ajan. Eikö niin, Ted?\"\n\n\"Niin juuri\", sanoi hänen miehensä yhä puuhaillen jalkineittensa\nkanssa.\n\nHuomasin miten oli asian laita ja veret karkasivat poskilleni\nsuuttumuksesta, mutta minulla ei ollut muu neuvona kuin alistua.\n\n\"Hyvä, sanokaamme sitten viisi\", vastasin.\n\n\"Ja etukäteen maksettava\", sanoi mies, ja vastattuani siihen\nsuostuvani, lisäsi hän:\n\n\"Kuukausi etukäteen, nähkääs.\"\n\nMinä vapisin suuttumuksesta ja pelosta, sillä vaikkakin kaikki rahani\nkuuluivat mielestäni pienokaiselleni, niin olisin jäänyt aivan\navuttomaksi, jos yhdellä haavaa olisin luopunut koko omaisuudestani,\nsiksipä sanoin kääntyen rouva Oliverin puoleen:\n\n\"Onko se tavallista?\"\n\nMinulta ei jäänyt huomaamatta, että poloinen yhä piti silmällä\nmiehensä kasvoja, ja kun tämä katsahti häneen merkitsevällä\nsilmäyksellä, vastasi hän hätäisesti:\n\n\"On niinkin, rouva, aivan tavallistahan se on. Kaikki tämän kadun\nnaiset tekevät samaa. Viitosessa on kaksoiset, ja siellä maksetaan\naina kuukausi etukäteen kummastakin. Mutta me otamme neljästä\nviikosta, eikä sitä voi pitää kohtuuttomana, ei toki.\"\n\n\"Mutta miksi?\" kysäisin.\n\n\"Niin, nähkääs, rouva, te olette... te olette vieras meille, ja kun\nlapsi jää meidän käsiimme... Ei sen puolesta, että luulisimme teidän\njättävän maksamatta, mutta jos sattuisitte sairastamaan, ettekä\njaksaisi ajallanne suorittaa maksettavaanne... ja me olemme vain\nköyhää väkeä, nähkääs...\"\n\nVaimo raukan laverrellessa edelleen kuohahti vereni ja olin\njuuri kysymäisilläni häneltä saattoiko hän hetkeäkään otaksua,\nettä hylkäisin lapseni, kun mies, joka oli lopettanut kenkiensä\npauloittamisen, nousi seisoalleen sanoen:\n\n\"Tahdotte kai jättää lapsenne köyhäintaloon, vai miksi kihnustelette\nparin viikon maksusta?\"\n\nTämä ratkaisi asian. Vedin taskustani kukkaroni ja vapisevin sormin\npanin viimeisen, kallisarvoisen kultarahani pöydälle.\n\nHetkisen kuluttua herra Oliver, joka oli vetänyt ylleen\npäällysnuttunsa ja pannut verkalakin päähänsä, astui ovelle.\n\n\"Hyvästi, rouva\", virkkoi hän, ja vastasin hänelle niin kohteliaasti\nkuin sisuni salli.\n\n\"Ethän tänään mene 'Aurinkoon', ethän, Ted?\" kysyi rouva Oliver.\n\n\"Klubiin\", sanoi mies, ja ovi pamahti kiinni hänen jäljestänsä.\n\nHengitin vapaammin hänen mentyänsä ja hänen vaimonsa (jonka kasvoilta\npelokas ilme samassa hetkessä hävisi) oli kuin toinen nainen.\n\n\"Voi hyväinen aika sentään\", huudahti hän luonnottoman hilpeästi,\n\"missä ovat ajatukseni olleet. Olette niin kalpea matkanne jälkeen\nenkä ole edes teekuppia tarjonnut.\"\n\nPitelin lasta jälleen sylissäni sillävälin kun hän pani kattilan\ntulelle, lämmitti mustan teekannun liedellä, levitti pöydän päähän\npienen pöytäliinan ja asetti siihen paksut kupit. Sitten hän istahti\nuunin eteen paahtamaan hiukan leipää jutellen kaiken aikaa miehestään\n(puolittain anteeksi pyytävänä, puolittain ylpeänä).\n\nAmmatiltaan hän oli muurari ja työskenteli toisinaan tien toisella\npuolella olevassa kirkkotarhassa, jonka täältäkin saattoi nähdä,\nmutta nyt hän tavallisesti oli jonkinlaisena agitaattorina\neräällä työläisten johtomiehellä, jonka toimena oli saada aikaan\nlakkoja. Ennen heidän naimistaan hän oli kuulunut \"Whitechapelin\nVoimamiehiin\", ja nuo valokuvat uuninreunalla esittivät hänen\nkamppailujaan, mutta nyt oli hän käynyt \"rauhalliseksi aviomieheksi\"\neikä enää \"paiskannut ihmisiä maahan\".\n\nTahtomattanikin lämpeni sydämeni vaimoa kohtaan. Ihme, etten silloin\ntullut ajatelleeksi, että hänen alinomainen pelkonsa tyrannimaista\nmiestänsä kohtaan saattaisi useasti johtaa hänet valheellisuuteen,\njosta jo olin nähnyt esimerkin, ja että sen vaikutuksista voisi\nlapseni joutua kärsimään.\n\nMutta minä vain vakuuttelin itselleni, että hän oli silminnähtävästi\nihastunut lapsiin ja hoitaisi hellästi pienokaistani. Olinpa\nmielettömässä äidillisessä itsekkäisyydessäni oikein mielissänikin\nsiitä, että hän oli rumapiirteinen henkilö, jota pienokainen, niin\narvelin, ei olisi koskaan rakastava kuten minua.\n\nTeetä juotuani olin pirteämpi, ja koskapa kello jo oli seitsemän ja\naurinko alkoi laskea kirkkotarhan sypressipuiden taa, tiesin olevan\njo ajan lähteä.\n\nMutta en voinut sitä tehdä riisumatta ensin Isabelia ja laulamatta\nhänet nukuksiin. Ja sen jälkeenkin istuin vielä hetken aikaa\nkivistävin sydämin, lapsi sylissäni ajattelemassa miltä oli tuntuva\ntänä iltana käydä levolle ilman häntä.\n\nRouva Oliver oli sillävälin tutkinut lapsen liinavaatteita, jotka\nolin tuonut mukanani paketissa ja nyt hän puhkesi puolikuiskaaviin\nihastuksen huudahduksiin niitä käännellessään, ja kerrottuani\nhänelle, että olin itse ommellut vaatteet, virkkoi hän:\n\n\"Tulisipa teistä oikein mainio ompelijatar, rouva, jos vain\ntahtoisitte.\"\n\nLopulta löi lähdön hetki. Ei yksikään nainen, joka ei itse ole sitä\nkokenut, voi tietää miltä se tuntui.\n\nVaikka minä todella luulin, että lemmikkini saisi rakkautta ja\nhuolenpitoa osakseen, ja tiesin, ettei hän ymmärtäisi kaivata minua\neikä edes tietäisi minun lähteneen, en voinut estää kyyneleitäni\nvuotamasta laskiessani keruubini hänen pieneen vuoteeseensa, ja ne\nvaluivat hänen kasvoilleen ja herättivät hänet, joten minun oli\npolvistuttava hänen viereensä ja viihdytettävä hänet uudelleen\nnukuksiin.\n\n\"Te olette hyvä lapselleni, olettehan, rouva Oliver?\" sanoin.\n\n\"Olen niinkin, rouva\", vastasi nainen.\n\n\"Te kylvetätte hänet joka päivä, niinhän?\"\n\n\"Illalla ja aamulla. Niin aina teen, rouva.\"\n\n\"Ja huuhdotte hyvin hänen pullonsa ja pidätte huolen siitä, että\nhänellä aina on hyvää vastalypsettyä maitoa?\"\n\n\"No, se on varma, rouva. Älkää te siitä lapsesta huolehtiko,\nrouva. Äiti minä olen ollut itsekin, rouva, ja minä hoitelen pikku\nenkeliänne niin hyvin kuin olisi oma lapseni tullut takaisin\nluokseni.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon\", pääsi ahdistetusta rinnastani tulemaan,\nja viivyttyäni vielä kotvasen polvillani kehdon vieressä (puhellen\nsieluni ja sydämeni pohjasta, vaikken hoitajalle enkä pienokaiselle)\nnousin pystyyn, kuivasin kyyneleet silmistäni ja riensin juoksujalkaa\nulos talosta.\n\n\n\n\nYhdeksäskymmeneskuudes luku.\n\n\nTiesin, etteivät silmäni kelvanneet kadulla näytettäviksi, ja niinpä\nvedin kasvoilleni tumman harsoni ja kiirehdin eteenpäin tiedotonna\nkaikelle muulle, kuin sähkövaunujen räminälle ja touhuaville\nohikulkijoille, joille ei poloinen pikku suruni merkinnyt mitään.\n\nMutta pitkälle en ollut kävellyt, ennenkuin minua alkoi hävettää, ja\notin itseni tilille ja kyselin oliko minulla syytä itkeä.\n\nPienokaisestani olin eronnut hänen omaksi onnekseen ja jos olin\nluopunut viimeisestä punnastani, niin oli sillä maksettu lapsen\nelatus eikä minulla niinmuodoin ollut nyt muuta ajateltavaa kuin\nitseäni ja miten saada työtä.\n\nEn hetkeäkään epäillyt etten saisi työtä tai etten saisi sitä heti.\nPolttava kysymys oli vain, minkälaista ja missä se olisi oleva.\n\nTähän asti olin arvellut, että koska olin nopsa kynää käyttämään,\nvoisin ehkä päästä jonkun sihteeriksi; mutta nyt, muistaen\nkonekirjoittajan tarinan (\"liikkeet eivät siitä pidä\") tukahutin\ntämän toiveen ja kohotin päämääräni korkeammalle.\n\nMinkälaisia tuulentupia! Muistin mitä arvoisa äiti kerran oli sanonut\nminusta luostarissa (jossa olin saanut useampia palkintoja kuin\nAlma, vaikken ole ennen siitä mitään puhunut) sanelin itselleni että\nminäkin olin saanut hyvän kasvatuksen. Osasin italian, ranskan ja\nsaksan kieltä, ja koska olin kuullut, että jotkut naiset ansaitsivat\nelatuksensa kääntämällä kirjoja, arvelin voivani tehdä samaa.\n\nNiin, voisinpa itsekin kirjoittaa kirjoja. Olin vakuutettu siitä\nettä voisin -- ainakin yhden kirjan, kodittomista tytöistä, joiden\ntäytyy tulla toimeen maailmassa omin voimin, ja kaikki hyvät naiset\nlukisivat sen, (jotkut hyvät miehetkin), sillä he tietäisivät sen\nolevan totta.\n\nOi turhamaisia ajatuksiani! Vaikka toiselta puolen ne eivät olleet\nniinkään turhamaisia, sillä mainetta en ajatellut enkä sitä mitä\nihmiset sanoisivat niistä kyhäyksistäni, vaan ainoastaan mitä voisin\nsaada siitä.\n\nSaisin rahaa, ehkäpä en paljon, mutta sen verran että lapsi ja\nminä voisimme asua maalla pienessä huvilassa, muratin ja ruusujen\nkeskessä, missä Isabel aikaa myöten juoksisi ruohikolla ja poimisi\nkukkia puutarhassa.\n\n\"Eipä tässä siis ole mitään itkun syytä, sinä naurettava olento\",\npuhelin itsekseni kiirehtiessäni nyt eteenpäin lentävin askelin\nikäänkuin sieluni olisi siirtynyt jalkoihini.\n\nOlin varmaankin astunut hyvän matkaa tuntematta mitään väsymystä, kun\nsaavuin Bow-kirkon sillalle.\n\nSieltä olin aikonut nousta raitiovaunuun, mutta koska en ollut\nväsyksissä, astuin eteenpäin mielissäni siitä, kun sain parisen\npennyä säästetyksi.\n\nOlin jo vaeltanut kappaleen matkaa Mile End Roadia, kun jäähdyttävä\najatus äkkiä välähti mieleeni. Ajattelin sitä pitkää välimatkaa,\njoka erottaisi minut lapsestani. Minulle kävisi vaikeaksi käydä\nusein häntä tervehtimässä ja mahdotonta olisi nopeasti päästä\nhänen luokseen (ehkäpä myös saada ajoissa sanaa) jos hän äkisti ja\nvaarallisesti sairastuisi kuten lasten usein käy.\n\nEi loistavimmatkaan unelmat pystyneet minua taivuttamaan sellaiseen\nvaaralliseen eroon.\n\n\"Se on mahdotonta\", ajattelin, \"aivan mahdotonta.\"\n\nKerkeät askeleeni hiljenivät. Tullessani sille kohdalle Mile End\nRoadia, missä juutalaiset räätälit asuvat ja kuullessani vierasta\nkieltä puhuttavan, jonka myöhemmin sain tietää olevan jiddishiä ja\nkatsellessani kadulla liikkuvia miehiä, joilla oli itämaalaiset\ntohvelit jalassa ja kihara kummallakin puolella kellanvaaleita\nkasvoja, pysähdyin tietämättä miksi, kadun kulmaan, missä joukko\nkirkassilmäisiä juutalaislapsia tanssi italialaisen posetiivin\nsäestyksellä.\n\nKatselin yhä tätä näytelmää tuskin tietäen mitä näin, kun silmäni\nsattuivat kulmassa olevan makkarapuodin ikkunaan laastaroituun\nilmoitukseen. Suurin kirjaimin oli siinä luettavana:\n\n_Ompelijatarta halutaan. Hyvä Palkka. Kysytään N:o -- Washington\nStreet._\n\nKuinka vähäpätöiset ovat ne seikat, joista kohtalomme näyttää\nriippuvan. Siinä tuokiossa muistui mieleeni mitä rouva Oliver\noli sanonut ompelukyvystäni; ja melkein ennenkuin olin selvillä\nsiitä mitä olin tekemäisilläni, pyörähdin syrjäkadulle ja koputin\navonaiselle ovelle.\n\nVanhahko, lihavanläntä, sormuksilla ja kultavitjoilla ylt'yleensä\nkoristettu juutalaisnainen, musta peruukki päässään, tuli etehisen\ntakaisesta huoneesta minua puhuttelemaan. Selitin asiani, ja\nsilmäiltyään minua päästä kantapäähän melkeinpä kummastuneen\nnäköisenä, ikäänkuin ei hän ensinkään olisi odottanut minun\nkaltaistani henkilöä, virkkoi hän nenä- ja kurkkuäänellä:\n\n\"Vartoka! Minun tytär, hän puhu hyvin englanti.\"\n\nSitten vääntäen päänsä olkapäänsä yli koroitti hän äänensä pari\noktaavia korkeammalle ja huusi: \"Miriam\", jolloin mustasilmäinen,\nmustatukkainen, kiltin ja herttaisen näköinen, noin kahdeksantoista\nvuoden iässä oleva juutalaistyttö tuli portaita alas.\n\nToistin pyyntöni, ja tytön tulkittua puheeni äidilleen pyydettiin\nminut astumaan etehiseen, ja siellä minä jouduin kyseltäväksi.\n\nOlinko ompelijatar? En, mutta halusin työtä. Olinko koskaan ommellut\nmiestenliivejä? En ollut, mutta osasin käyttää neulaani vaikka mihin.\n\nIntoni saada työtä tahi ehkäpä vielä enemmän hänen omat kiireelliset\ntyönsä painoivat edukseni, sillä hetken tuumittuaan ja innokkaasti\nkuiskailtuaan tyttärensä kanssa (joka katseli minua välkkyvin silmin)\nhän virkahti:\n\n\"No hyvä, me katso mitä te voi tehdä.\"\n\nMinut vietiin sitten ahtaaseen ja ummehtuneeseen huoneeseen,\nmissä joukko tyttöjä (kaikki juutalaisia näöltään) leikkelivät\nja ompelivat miesten liivejä. Muuan tyttö harsi, toinen käytti\nsilitysrautaa ja kolmas ompeli napinreikiä hienolla silkkilangalla.\n\nViimeksimainittu oli se työ, joka minulta vaadittiin ja minun\nkäskettiin katsella voisinko sitä tehdä. Tarkkasin tytön työtä kotvan\naikaa ja sanoin sitten:\n\n\"Antakaa minun koettaa.\"\n\nMinulle annettiin nyt neula ja lanka ja liivipuolikas, ja kymmenen\nminuutin kuluttua olin valmistanut ensimäisen napinreikäni ja jätin\nsen arvosteltavaksi.\n\nTytär ylisteli sitä lämpimästi, mutta äiti sanoi:\n\n\"Sangen hyvä, mutta vähän hidas.\"\n\n\"Sallikaa minun uudelleen koettaa\", sanoin, ja vapisevat käteni\nolivat niin innokkaat, että seuraava napinreikäni oli edellistä\npaljon parempi ja valmistui sitä paitsi joutuisammin.\n\n\"Mainiota!\" sanoi tytär. \"Ja mamma, ajatteles, että hän nyt jo on\nnopeampi kuin Leah. Minä vertasin ajan.\"\n\n\"Minun täyty pyytä isä tänne kuitenkin\", sanoi juutalaisnainen\nkadoten toiseen huoneeseen.\n\nJutellessani juutalaistytön kanssa, joka nähtävästi oli yhtä\näkkiä mielistynyt minuun kuin minä häneen, kuulin toisen nenä- ja\nkurkkuäänen (miehen) hallista tulevan meitä kohti.\n\n\"Onko hän uksi meidän joukostamme.\"\n\n\"Nein! Hän on Skihoah\" -- joka merkitsi, kuten myöhemmin sain tietää,\nei-juutalaistyttöä.\n\nSitten astui juutalaisvaimo huoneeseen pitkän, laihan juutalaisen\nseuraamana. En ollut milloinkaan ennen enkä ole tämän jälkeenkään\nnähnyt niin patriarkaalista ilmestystä. Pitkine harmaine partoineen\nja arvokkaine kasvoineen olisi hän voinut esittää Moosesta jossakin\nluostarimme seinällä riippuvassa kuvassa -- lukuunottamatta\nsamettista patalakkia ja langanpätkillä ja verka- ja silkkitilkuilla\npeitettyä mustaa, alpakka-esiliinaa.\n\nHän katseli minua hetkisen terävillä silmillään ja kun vaimo oli\nnäyttänyt hänelle työni ja hän oli ottanut hypyllisen nuuskaa ja\nniistänyt nenänsä kirjavaan nenäliinaan pasuunan äänellä, alkoi hän\nvuorostansa tehdä kyselyjä.\n\nVapisin pelosta, että hän tiedustelisi perheolojani, mutta saatuaan\ntietää nimeni ja että olin kristitty, ei hän sen enempää kosketellut\nyksityiselämääni. \"Mitä palkka te halua?\"\n\nVastasin olevani tyytyväinen, jos saisin saman minkä toiset tytötkin\nsamasta työstä.\n\n\"Ah ei! Nämä tytöt on täyspalkkalaiset. Te on vaan vasta-alkaja, niin\nette voi pyytä se sama.\"\n\nSilloin hänen tyttärensä uudelleen vakuutteli että minä olin\nsukkelampi kuin Leahksi mainittu tyttö; mutta isällisen käskijävallan\narvollisuudella juutalainen käski hänen vaieta ja sanoi ottavansa\nminut vain \"kappalepalkalle\", koska olin vasta-alkaja, ja hän\nmainitsi hinnan (hyvin pienen) puolesta tusinasta nappeja ja\nnapinläpiä sillä ehdolla, että itse hankkisin langan ja tekisin työt\nomassa kodissani.\n\nHuomaten, etten voisi kilpailla juutalaisen kanssa tinkimisessä ja\nollen perin innokas saamaan työtä vaikka millä hinnalla, suostuin\nhänen ehtoihinsa, jolloin hän läksi huoneesta käskien minua palaamaan\nseuraavana päivänä.\n\n\"Ja missä te asu, lapsi kulta?\" kysäisi juutalaisnainen. Sanoin\nasuvani Bayswaterissa ja puolustelin oloani kaukana East Endissä\njollain tekosyyllä hipaisten totuutta niin läheltä kuin mahdollista,\nmutta tunsin vaistomaisesti; nähtyäni talon isännän, etten uskaltaisi\nvirkkaa mitään lapsestani.\n\nHän sanoi, että minun pitäisi asua lähempänä työpaikkaani, ja\nvastasin aikovani sen tehdäkin. Kysyin samassa saattoiko hän neuvoa\nminulle huoneen.\n\nOnneksi sattui juutalaisnaisella itsellään olemaan kaksi vapaata\nhuonetta ja läksimme yläkertaan katsomaan niitä.\n\nHuoneet olivat kumpikin rakennuksen ullakkokerroksessa ja toisen\nolisin saanut kahdesta shillingistä viikossa, mutta se oli pimeä ja\nkolkko, sen ikkuna kun antoi takapihalle. Toinen huone maksoi kolme\nshillingiä viikossa; se oli kapea, komeromainen, niukasti sisustettu\nhuone, mutta sen ikkunasta saattoi nähdä vilkasta katuelämää, joten\nheti vuokrasin sen ja kysyin koska voisin muuttaa.\n\n\"Koska te halua\", sanoi juutalaisnainen. \"Kaikki on valmis.\"\n\nAikaisin seuraavana aamuna minä siis jätin hyvästi kiltille\nwalesilaiselle emännälleni (joka kävi totisen näköiseksi kuullessaan\nmitä työtä aioin ruveta tekemään) ja Emmerjanelta, (joka itki\nsuudellessani hänen sotkettaneita kasvojaan) ja muutin uuteen\nasuntooni, missä heti rupesin tekemään työtä ensimäiselle ja ainoalle\ntyönantajalleni.\n\nOlin ehkä vajonnut syvälle unelmieni korkeuksista, mutta sitä ei nyt\nkannattanut ajatella. Olin lähellä Ilfordia ja saatoin nähdä Isabelin\njoka päivä.\n\nIsabel! Isabel! Isabel! Kaikki oli Isabelia, sillä nyt Martinin\nkadottua kiertelivät kaikki toivoni ja pelkoni, rakkauteni ja elämäni\nyhdessä keskuspisteessä -- lapsessani.\n\n\n\n\nYhdeksäskymmenesseitsemäs luku.\n\n\nTyönantajani oli Puolan juutalaisia Israel Abramovitsch nimeltään.\n\nHän oli tullut Englantiin Venäjän pyhissä kaupungeissa vallinneiden\nuskonnollisten vainojen aikana ja ruvennut räätälinä ansaitsemaan\nleipänsä eräässä Whitechapelin ullakkokerroksessa. Hän vuokrasi\n\"Singerin\" ja teki alussa kappaletyötä \"valmisten vaatteitten\"\npuoteihin ja tuli vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa Lontoon East\nEndin rikkaimmaksi muukalaisjuutalaiseksi. Hän valmisti töitä West\nEndin suuriin liikkeisiin ja häntä pidettiin (kuten myöhemmin sain\nkuulla) juutalaisista \"hiostajista\" pahimpana.\n\nTästä huolimatta hän omalla tavallaan oli hurskas ja jumalinen mies.\nAnkara, järkähtämätön ja melkeinpä taikauskoinen Leeviläisten lakien\nseuraamisessa ja uskonsa surumielisen, jotenkin kolkon symbolismin\nnoudattamisessa. Kuuluisa talmudin-tutkija synagoogan tukipylväs, ja\ntoinen Brick Lanella olevan Chevran kirkko isännistä ja niinmuodoin\nsiveellisen vaelluksen lahjomaton valvoja.\n\nHänen talossaan oli laaja kokoelma inhimillisiä olentoja,\npääasiallisesti juutalaistyttöjä, jotka työskentelivät kaiken päivää\nja joskus (kun määräyksiä saattoi kiertää tahi kaksi juhlapäivää\noli tulossa) öisinkin, sillä juutalainen vaati kaikilta saatavansa,\nvaimoltaankin, joka keitti ruuan ja silitti vaatteet samalla haavaa.\n\nTässä mehiläispesässä en kaivannut kannustusta ollakseni ahkera.\n\nJoka aamu rouva Abramovitsch toi minulle huoneeseeni korkean pinon\nliivejä ja joka ilta tuli hän noutamaan ne alakertaan ja laskettuaan\nansioni uskomattoman sukkelasti, maksoi hän saatavani täsmällisesti.\n\nEnsimäisen viikon lopussa huomasin ansainneeni kymmenen shillingiä.\nOlin mielissäni, mutta maksettuani asuntoni ja ravintoni, eivät rahat\nriittäneet pienokaisen ylläpitoon, joten toisena viikkona ompelin\nmyöhempään ja ansaitsin neljätoista shillingiä. Ei sekään riittänyt,\npäätin siis pitentää työaikaani vieläkin enemmän.\n\n\"Aamusella jaksaa paremmin\", ajattelin. Valitettavasti (johtui ehkä\nheikkoudestani) olin aina ollut aamu-uninen, mutta onneksi antoi\nhuoneeni itään ja niinpä keksin muuttaa vuoteeni ikkunan eteen ja\nvedin akuttimen ylös niin että jo varhainen päivänvalo sattuisi\nkasvoilleni ja herättäisi minut.\n\nTämä koe onnistui loistavasti ja viikkokausia myöhään kesällä ja\naikaiseen syksyllä nousin vuoteeltani ennen auringonnousua niin pian\nkuin hämärä oli poistunut ja Lontoon lyijynharmaa päivänvalo alkoi\nhaihduttaa edellisen päivän savuja.\n\nTäten kartutin tuloni kuuteentoista shillingiin, ja opittuani\nkäyttämään neulaa nuolen nopeudella seitsemääntoista, toisinaan\nkahdeksaantoista shillingiin.\n\nSe oli korkein ennätykseni ja vaikkakin niukalti oli aikaa muihin\ntoimiin, niin saatoin sillä kuukauden lopussa maksaa puntani\npienokaisen puolesta ja panna hiukan säästöönkin.\n\nMinun ei auttanut laiskotella, jos mielin pysyä tässä\nkeski-saavutuksessa, ja minä nurisin jo siitäkin ajasta, minkä\nkulutin ruokani ostamiseen ja nauttimiseen, vaikka se ei vaatinut\npitkiä valmistuksia Mile End Roadissa, joka on täynnänsä puoteja,\nmissä saadaan valmiiksi keitettyä ruokaa.\n\nElämäni oli kenties kova, mutta älköön kukaan luulko, että omasta\nmielestäni olin orja. Vaikka tein työtä niin väsymättömästi, en\ntuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Ajatus, että ahersin lapseni\ntakia, sulostutti kaiken työni. Olin niin onnellinen tietäessäni,\nettä pienokaiseni kaikissa tarpeissaan riippui tykkänään minusta.\n\nMieleni oli niin kevyt näihin aikoihin, että laulelin useasti, en\ntietenkään keskellä päivää, kun talomme hurisi kuin myllynratas,\nmutta varhain aamulla ennenkuin sähkövaunut alkoivat rämistä tahi\nkatukaupittelijat tarjota tavaroitaan huutamalla ja kun ei East\nEndistäkään kuulunut muuta ääntä kuin tuo lakkaamaton poljenta\nkadulla, joka aina pani minut ajattelemaan Israelin lapsia Egyptissä,\nkun he kantoivat Faraon kuormia.\n\nAvasin ikkunani ja lauloin jos jotain, mutta ollen itse suuri lapsi\nja kuvitteluihin niin mieltynyt, laulelin mieluimmin kehtolauluja ja\nuskottelin itselleni Isabelin olevan huoneessani nukkumassa takanani\nomassa vuoteessani.\n\nKävin tervehtimässä häntä joka päivä. Kuuden ja yhdeksän välillä joka\nilta keskeytin työni mennäkseni Ilfordiin. En puhunut kenellekään\nmitään käynneistäni, ja juutalaisperhe oli siinä luulossa, että tämän\najan käytin virkistyshetkekseni.\n\nTavallisesti kuljin raitiovaunussa Bow-kirkolta, sillä olin hätäinen\njoutumaan perille, mutta useimmiten palasin jalan, sillä vaikka matka\noli pitkä, arvelin nukkuvani paremmin käveltyäni.\n\nMitä onnen iltoja ne olivat!\n\nEhkäpä en ollut Olivereihin täysin tyytyväinen, mutta en sitä\npaljonkaan huolehtinut. Lähemmin tutustuttuani lapseni hoitajaan\nhuomasin hänet ajattelemattomaksi ja huolimattomaksi naiseksi; ja\nvaikka vakuuttelin itselleni, että täytyi olla suvaitsevainen häntä\nkohtaan, kun hänellä oli niin paha mies, tiesin sydämeni sisimmässä\npettäväni itseäni ja että minun olisi pitänyt kuunnella ääniä, jotka\nsanoivat: \"Lapsesi on huonossa hoidossa.\"\n\nToisinaan huomasin, ettei lasta oltu kylvetetty -- mutta se oli\nminulle vain hyvänä tekosyynä saada itse kylvettää hänet.\n\nToisinaan huomasin, etteivät hänen vaatteensa olleet niin puhtaat\nkuin olisi voinut vaatia -- mutta se vain tuotti minulle ilon pestä\nne.\n\nToisinaan olin vakuutettu siitä, ettei maitopulloa oltu huuhdottu\nja ettei maito ollut aivan tuoretta -- mutta silloinhan minä\nmielihyvällä ravistelin pulloa haalealla vedellä ja keitin maidon.\n\nUseasti kyllä välähti mieleeni, että maksoin rouva Oliverille, jotta\nhän tekisi kaiken tämän -- mutta toiselta puolen olin ylen ihastunut\nsaadessani hoidella pienokaistani.\n\nNäin kului viikkoja ja kuukausia -- vasta nyt voin laskea kuinka\nmonta niitä oli, sillä niihin aikoihin oli lapseni niin kaikkeni\nkaikessa, että itse Aikakin lakkasi minulle mitään merkitsemästä\n-- ja kukin päivä toi tullessaan uusia näkyviä edistyksiä hänen\nkehityksessään.\n\nKuinka ihmeellistä se kaikki oli! Nähdä hänen pienen henkensä ja\nsielunsa tulevan ulos Tuntemattomasta! Kohdun äänettömyydestä ja\npimeydestä valon ja äänien maailmaan.\n\nMitä riemullisia iltoja minä vietin hänen luonaan!\n\nHauskimmat olivat (Jumala antakoon minulle anteeksi!) ne illat, kun\nmuurari oli joutunut pulaan \"paiskattuaan ihmisiä maahan\" \"Nousevassa\nAuringossa\", jolloin hänen vaimonsa täytyi lähteä auttamaan häntä\npoliisin käsistä.\n\nNiin! Niin! Alhaalla syvyyksissä minä ehkä olin, mutta maailmassa\nei ole yhtäkään niin pimeätä kolkkaa, ettei sitä voisi valaista\nauringonsäde, ja minun auringonsäteeni oli lapseni.\n\nEntä Martin -- lapsi saattoi minut yhtenään ajattelemaan häntä.\nAhmien häntä silmilläni keksin yhtäläisyyksiä joka päivä -- hänen\nsilmissään, hänen äänessään, hänen hymyilyssään ja ennen kaikkea\ntuossa hilpeässä naurussa, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.\n\nMinun oli tapana puhella hänelle Martinista, kuiskata kaikki\nhellänhaikeat salaisuuteni hänen korvaansa, ikäänkuin hän ne\nymmärtäisi, kertoa minkälainen suuri mies hän oli ollut ja kuinka hän\noli rakastanut meitä molempia -- kuinka hän _olisi_ rakastanut, jos\neläisi.\n\nNiin kyllä, lapsekasta se kai oli. Vaikka ei se sittenkään ollut niin\nperin lapsekasta. Monesti olen sittemmin mielessäni ihmetellyt, että\nhurskaat pyhimyksetkö, jotka tiesivät miten Martinin todella oli\nkäynyt, kuiskailivat korviini kaiken tämän säilyttääkseen rakkauteni\nhäneen yhtä virkeänä kuin jos hän olisi alati ollut luonani.\n\nKun Isabel oli viiden kuukauden vanha, niin tämä lasta ja Martinia\nkoskeva tunteeni saavutti toisen, korkeamman asteen.\n\nTuskin uskallan siitä puhua, se saattaisi tuntua mielettömältä,\nvaikka se oikeastaan oli niin pyhää ja ylentävää.\n\nSe päähänpisto, joka minulla oli ollut ennen pienokaisen syntymistä,\nettä hänet lähetettiin lohduttamaan minua (yhdyssiteeksi rakkaan\nvainajani ja minun välille) kehittyi siksi hämmästyttäväksi ja\nriemulliseksi ajatukseksi, että Martinin oma sielu oli siirtynyt\nlapseeni.\n\n\"Niinmuodoin ei Martin olekaan kuollut\", arvelin. \"Ei todellakaan\nkuollut, sillä hän elää pienokaisessa.\"\n\nMahdotonta on kuvailla miten tämä ajatus minua liikutti; kuinka se\ntäytti sydämeni kiitollisuudella, kuinka minä rukoilin, että se\npikkanen ruumis, mihin Martinin sielu oli asettunut asumaan, kasvaisi\nkauniiksi ja vahvaksi ja hänen arvoisekseen; kuinka minä tunsin\nvastuunalaisuuteni vaalia ja suojella häntä, vaikkapa oman elämäni\nuhalla, jos siksi tuli, yhä kasvavan ja syventyvän.\n\n\"Niin, niin, vaikkapa oman elämäni uhalla\", ajattelin.\n\nEhkäpä tämä oli jonkinlainen hourekuva, joka johtui suuresta\nrakkaudestani, kovasta työstä ja raukenevasta terveydestäni. En\ntietänyt enkä välittänyt tietää mitä se oli.\n\nMinulle merkitsi vain yksi asia jotain, että vaikka tähän asti\nolin luullut Martinin poistuneen niin kauas minusta, ettei meitä\nAika enää voisi yhdistää, vaan Ijäisyys, niin tunsin nyt, että hän\noli tulemassa takaisin luokseni -- lähemmäksi, lähemmäksi ja yhä\nlähemmäksi joka päivä.\n\n    Martin Conradin memorandum.\n\n    Armas, ylevämielinen pikku naiseni oli oikeassa enemmän kuin hän\n    itse arvasikaan.\n\n    Juuri tähän aikaan minä sanan varsinaisessa merkityksessä\n    kiirehdin kotiin niin joutuin kuin nopein käytettävänäni oleva\n    laiva saattoi minut kuljettaa.\n\n    Niin pian kuin olimme rynnänneet Scotian kannelle, rupesimme\n    huutamaan kirjeitämme.\n\n    Kukin sai osansa, ja minulle oli kertynyt kokonainen läjä.\n    Pujahdin siis alas hyttiini, missä tarkastin kirjekuoret kuten\n    korttipinkan, etsien sitä pientä, soreata käsialaa, jolla\n    kirjeeni ja puheeni olivat niin usein olleet kirjoitetut.\n\n    Mielipahakseni en sitä löytänyt ja päästyäni tämän tosiasian\n    perille, lukitsin kaikki kirjeet laatikkoon enkä niihin\n    katsahtanutkaan ennenkuin olimme jo kaksi päivää olleet aavalla\n    merellä. Ne olivat enimmäkseen onnentoivotuksia komitealtani,\n    sanomalehteni omistajalta ja Kuninkaalliselta Maantieteelliseltä\n    Seuralta, kaikki tavallaan kyllä tervetulleita, mutta Kuolleen\n    Meren hedelmiä ihmiselle, jonka sydän on tyhjä ja raskautettu.\n\n    Kannelle mennessäni tapasin kaikkein kasvot loistavina kuin\n    aamurusko, siliä miehet, koko sakki, olivat saaneet hyviä\n    uutisia, joku oli saanut periä, toinen oli tullut kaksoisten\n    isäksi ja iloisia ja kiihtyneitä olivat kumpikin.\n\n    Tein voitavani ollakseni iloinen iloisten kanssa ja olin\n    olevinani kuin olisin minäkin saanut hyviä uutisia ja kaikki\n    olisi mainiota. Mutta tukalaksi kävi ajan pitkään, varsinkin kun\n    purjehtiessamme takaisin maailmaan, kuten sanoimme, saimme kuulla\n    laivamiehistöltä mitä oli tapahtunut poissaollessamme.\n\n    Ensin, syynä laivamme viipymiseen oli ollut vika, joka ei\n    johtunut meidän puoleisesta langattomasta asemasta, vaan\n    Macquarie saarella sattuneesta häiriöstä.\n\n    Ja sitten saimme kuulla kertomuksen Scotian otaksutusta\n    haaksirikosta hirmumyrskyssä, johon oli uskottu riittämättömien\n    todistusten nojalla (minun mielestäni), mutta josta oli\n    kirjoitettu niin komeita muistosanoja, että veret kuohahtivat\n    kasvoille niitä kuullessa eikä kautta pyhimysten voinut olla\n    toivomatta, että ne olisivat olleet tosia.\n\n    Olimme enää vain viiden tahi kuuden päivämatkan päässä Uudesta\n    Seelannista, mutta jännitykseni kävi hirvittäväksi, sillä ylinnä\n    mielessäni oli alati ajatus:\n\n    \"Miksi hän ei kirjoittanut minulle yhtä sanaa lausuakseen minut\n    tervetulleeksi sivistyneen maailman yhteyteen?\"\n\n    Milloin en ollut puheissa jonkun kanssa, kalvoi tämä kysymys\n    taukoamatta mieltäni. Päästäkseni sitä pakoon otin osaa\n    laivatovereitteni urheiluharjoituksiin; ravittuaan sydämensä\n    iloisilla uutisilla ja vatsansa hyvällä ruualla olivat he entistä\n    ehommat kaikista kärsimyksistään huolimatta.\n\n    Mutta sinä aamuna kun maa kajasti vastaamme, seisoin laivan\n    keulassa, puhumatta mitään kenellekään, tähystelin vain\n    silmilläni tuohon yhä etäiseen maailmaan, johon olimme tulossa\n    takaisin jylhästä, yksinäisestä, valkeasta erämaasta, ja\n    ajattelin:\n\n    \"Ennen yön tuloa olen varmaankin saanut uutisia hänestä.\"\n\n    Port Lytteltonin laivasillalle oli kerääntynyt suuri,\n    lämminsydäminen ihmisjoukko. Siirappi tuumi: \"Herrajesta,\n    en ole koskaan tietänyt, että maailmassa on niin paljon\n    väkeä, Kupernööri\"; ja O'Sullivan, äkätessään sievän\n    olennon päivänvarjon alla, nykäisi minua käsivarresta ja\n    huusi (tähtientutkijan äänellä, joka on keksinyt uuden\n    taivaankappaleen), \"Päällikkö! Päällikkö! _Tyttö!_\"\n\n    Melkein ennenkuin laskimme maihin, astui seurue tiedemiehiä\n    laivaan; mutta minua liikuttivat enemmän sähkösanomat, jotka\n    olivat saapuneet samalla hetkellä, niinpä ryntäsin hyttiini ja\n    repäisin ne auki kuin saalistansa raateleva petolintu -- etsien\n    aina ensimäiseksi allekirjoitusta, ja jokaista kirjekuorta\n    avatessani mietin:\n\n    \"Oi Jumala, mitä siinä mahtaa olla?\"\n\n    Ei ollut mitään omalta armaaltani! Päivälliskutsuja oli, oli\n    tarjoumuksia luennoimaan, kirjoittamaan kirjoja, tekemään sitä ja\n    tätä ja taivas tietää mitä kaikkea, mutta ei sanaakaan häneltä,\n    joka merkitsi enemmän minulle kuin koko maailma yhteensä.\n\n    Tämä lujitti yhä enemmän vakaumustani niihin ääniin nähden, jotka\n    olivat minut kutsuneet palaamaan 88:lta leveysasteelta. Niinpä\n    siis päätin paikalla jättää laivamme Uuteen Seelantiin odottamaan\n    seuraavaa ponnistustamme ja lähteä oikopäätä Sydneyhin ja sieltä\n    kotiin ensimäisessä nopeassa laivassa.\n\n    Port Lytteltonin kelpo väki vastusteli lähtöämme. Mutta kun\n    minä olin esittänyt syyni (ikävöimme aivan hurjasti vaimoja ja\n    kultiamme, nähkääs), lähetettiin kokonainen poikakoulu (topakoita\n    pikkupoikia Eton koulun puvuissa) laulamaan meille lähtiessämme\n    \"Neljäkymmentä Vuotta Aikaa\" -- joka liikutti tunteitani enemmän\n    kuin olisin saattanut uskoa.\n\n    Sydneyssä meitä odotti sama vastaanotto -- sama sydämellinen\n    väkijoukko vastassa, samat tervetuliaiset, samat kutsut, joista\n    kieltäydyimme samoilla estelyillä, ja sitten läksimme matkaan\n    nopeakulkuisessa linjalaivassa.\n\n    Matkalla \"takaisin maailmaan\" olin kyhäissyt kokoon jonkinlaisen\n    kertomuksen sille sanomalehdelle, joka oli avustanut\n    retkikuntaamme (ontuva, vaivainen sepustus siihen nähden mitä\n    rakkaimpani olisi voinut siitä tehdä), missä lyhyesti tehtiin\n    selkoa siitä vähästä, jota olimme pystyneet saamaan aikaan, ja\n    laveammin selitettiin mitä vielä aioimme toimittaa Jumalan avulla.\n\n    \"Tämän hän ainakin näkee ja saa tietää, että olemme\n    kotimatkalla\", ajattelin.\n\n    Mutta saadakseni varmuutta taholta tai toiselta, lähetin kaksi\n    sähkösanomaa, toisen omalle armaalleni Raa-linnaan, toisen\n    vanhuksille kotiin, pyytäen heitä vastaamaan Port Saidiin.\n\n    Merelle jälleen tultuamme alkoi minua kiusata tuo vanha\n    uni halkeamia täynnä olevasta jäätiköstä, ja jos ketä\n    ihmetyttää kuinka tällainen merikarhu, joka ei ollut pelännyt\n    yhdeksänkymmenen peninkulman lumituiskua Napapiirissä, salli\n    aivonsa hullutella yöaikaan ja pitää hänet valveilla, niin ei voi\n    muuta sanoa kuin että asiainlaita oli niin.\n\n    Ehkäpä äskeinen kokemukseni \"langattoman\" suhteen saattoi minut\n    vakuutetuksi siitä, että jos kaksi maahan pistettyä sauvaa\n    voidaan saattaa yhteyteen keskenänsä satojen peninkulmain\n    välimatkan päästä, niin ei kahta rakastavaa sydäntäkään estä aika\n    eikä paikka yhtymästä.\n\n    Joka tapauksessa olin nyt aivan varma siitä, että oma rakkaani\n    oli kutsunut minut kotiin Antarktiksesta. Niinpä Port Saidiin\n    tullessamme ja sähkösanomani minulle virratessa, olin joutunut\n    sellaiseen levottomuuden tilaan, etten uskaltanut niitä avata.\n\n    Pelkäsin niin kovasti sitä iloa tai surua mitä nuo keltaiset\n    paperit voisivat sisältää, että pyysin O'Sullivanin alas hyttiini\n    lukemaan sähkösanomani, ja hänen avatessaan ne tarkastin hänen\n    kasvojansa ja olin melkein läkähtyä piippuni savupilviin.\n\n    Ei mitään omalta rakkaaltani! Ei liioin mitään kotolaisilta.\n\n    O'Sullivan oli saanut päähänsä, että tuskailin vanhempaini tähden\n    ja koetti lohduttaa minua sanomalla, ettei vanhain ihmisten\n    päähän koskaan pälkähtänyt sähköttää, mutta kautta pyhän,\n    saastuttamattoman Äidin, hän oli valmis lyömään vetoa, että ennen\n    pitkää saisin kirjeen. Niin sainkin.\n\n    Me viivyimme kaksi iankaikkisen pitkää päivää Port Saidissa\n    laivan ottaessa hiiliä loppumatkaa varten, ja melkein juuri\n    lähtöhetkellä saapui Ellanista kirje, joka ensin joutui\n    Sullivanin käsiin ja lennätti hänet laivan läpi ryntäämään\n    luokseni ja huutamaan: \"Päällikkö! Päällikkö!\"\n\n    Matkustajat siirtyivät hänen tieltään ja juttelivat minulle\n    sittemmin hänen säteilevistä kasvoistaan. Ja kun hän tupsahti\n    hyttiini, olin minäkin vakuutettu siitä, että hän toisi hyviä\n    uutisia. Hyviä ne olivatkin, vaikka ei juuri sitä mitä olin\n    odottanut.\n\n    \"Enkös vain ollut varma siitä, että pian saisit kirjeen, ja\n    kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, tässä se on\", huudahti\n    hän.\n\n    Kirje oli isältäni ja minun oli koottava kaikki kylmäverisyyteni\n    ennenkuin saatoin ryhtyä sitä lukemaan.\n\n    Se henki ylt'yleen isällistä rakkautta ja äidillistä rakkautta\n    myös, ja herttaisten kelpo vanhusten ylpeyttä minusta (\"kaikki\n    ihmiset puhuvat sinusta, poikani, eikä sanomalehdet sisällä\n    mitään muuta\"); mutta ei sanaakaan Marysta -- tahi vain sananen,\n    ja se oli pahempi uutinen kuin mikään.\n\n    \"Sinun on täytynyt kuulla Raa-linnan onnettomuudesta. Hyvin\n    surullista, mutta tämä onnen hetki ei ole sopiva sitä\n    koskettelemaan.\"\n\n    Ei muuta mitään! Vain loppumattomia, helliä isällisiä\n    lörpötyksiä, jotka (antakoon Jumala minulle anteeksi!) olisin\n    mielihyvällä vaihtanut yhteen ainoaan selvään uutiseen\n    rakkaimmastani.\n\n    Koska nyt en hituistakaan enää epäillyt, ettei poloinen, pikku\n    kultani ollut joutunut jonkun järisyttävän tapauksen uhriksi,\n    sähkötin uudelleen hänelle, tällä kertaa Daniel O'Neillin taloon\n    -- sillä vakuuttelin itselleni, että vaikkakin se mies oli suuri\n    lurjus ja oli uhrannut tyttärensä arvon- ja vallanhimolleen ja\n    muille saastaisille pyyteilleen, ja jos hänen irstas miehensä\n    oli ajanut hänet talosta pois, niin isä varmaankin oli avannut\n    hänelle ovensa.\n\n    \"Sähkötä vastaus Maltaan. Arvaat kuinka levoton olen, kun en ole\n    mitään sinusta kuullut\", sanoin.\n\n    Sokea, hätäinen, julma sähkösanoma, mutta Jumalan kiitos se ei\n    milloinkaan joutunut hänen käsiinsä.\n\n                                                      M. C.\n\n\n\n\nYhdeksäskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nPäivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi lumota silmäni Oliverin\npariskuntaan nähden.\n\nEräänä iltana tullessani taloon tavalliseen aikaan kellon käydessä\nseitsemättä, tapasin katuoven avoinna ja keittiön tyhjänä lasta\nlukuunottamatta, joka kehdossaan istuen puhua laverteli hiljakseen\nvarpaittensa kanssa. Yläkerrasta olevasta huoneesta kuulin Oliverien\näänekkäästi juttelevan (nähtävästi oli keskustelu aiottu minun\nkuultavakseni).\n\nPuheenaineena oli pienokainen, joka oli \"kiusankappale\" hän kun\nhäiritsi ihmisten unta öisin ja karkoitti heidät pois kotoaan\npäivisin. Ja mitä hänestä maksettiin? Ei niin mitään suoraan sanoen.\nJa miksi se vaimo (tarkoittaen minua) oikein luuli tätä paikkaa --\n\"hyväntekeväisyyslaitokseksi\" vai \"armeliaisuuskodiksi\"?\n\nSen jälkeen kuulin muurarin tömistävän portaita alas raskaissa\nsaappaissaan ja poistuvan talosta tulematta keittiöön, jättäen\nvaimonsa (raukkamainen kun oli) selvittämään asiat minun kanssani.\n\nSitten tuli rouva Oliver alas, huokaili ja oli hämmästyvinään minut\nnähdessään ja ilmaisi pelkäävänsä minun kuulleeni mitä yläkerrassa\noli puhuttu.\n\n\"Ikävä tunnustaa, mutta minulla oli pientä kinaa Tedin kanssa, ja\ntotta pulmakseni, rouva, teitä se juuri koskikin.\"\n\nTed oli aina nurissut hänelle siitä, että hän oli ottanut lapsen\nhoitaakseen, eikä tietysti viisasta ollutkaan, että vaimo antaa\nmiehensä mennä kapakkaan pakoon huutavaa lasta; mutta vaikka hän itse\njuoksi jalkansa helliksi sen pikku raukan tähden ja vaikka maitokin\noli kallistunut, niin hän oli sentään niin kiintynyt lapseeni,\nkadotettuaan omansa, ettei hän voinut kestää eroa siitä kultamurusta\nja jos minä voisin maksaa hiukan enemmän -- Ted sanoi seitsemän,\nmutta hän sanoi kuusi, ja shillingi viikossa ei tuntune varoissani --\nniin ehkäpä hän voisi suostuttaa Tedin pitämään lapsen.\n\nVapisin suuttumuksesta kuullessani vaimon ruikutusta, mutta minä olin\nvoimaton eikä auttanut muu kuin suostua.\n\nTämä höllyys vaikutti pahasti Olivereihin, sillä he kiristivät\nvaatimuksiansa yhä enemmän, kunnes olin joutua ihan epätoivoon.\n\nArvelin asian tulleen huippukohtaansa, kun muuan naapureista\neräänä iltana näyttäytyi ovella ja pyysi puhutella rouva Oliveria\nporstuassa. Kun siellä oli hetken aikaa kuiskaamalla vaihdettu\nmuutamia sanoja, palasi rouva Oliver noutamaan hattuansa ja kappaansa\npeljästyneen näköisenä ja kertoi Tedille jotain tapahtuneen ja\ntäytyvänsä kiireesti juosta hänen luokseen.\n\nParisen tuntia myöhemmin hän palasi itkien ja kertoi minulle\nnyyhkytysten välissä että Ted (maisteltuaan hiukan liikaa) oli\n\"paiskannut jonkun maahan\" 'Auringossa'. Seuraus oli, että hän oli\njoutunut poliisin käsiin ja asetettaisiin oikeuden eteen seuraavana\naamuna, ja koska hän ei kyennyt maksamaan sakkoa, niin hänen pitäisi\n\"istua\" -- vieläpä juuri lakon aikaan, kun hän odotti hyvää maksua\nlakkokomitealta.\n\n\"Ja miten käy minun ja lapsen, kun mieheni on vankeudessa?\" virkkoi\nhän.\n\nTiesin menetteleväni höllästi, mutta ajatellessani lastani ja että\nhäntä uhkasi kodittomuuden vaara, tiedustelin suurenko hän arveli\nsakon olevan ja kuultuani, että se oli puoli puntaa, annoin hänelle\nrahan, vaikka se oli melkein ainoa omaisuuteni.\n\nMutta heikkouteni kävi minulle kalliiksi ja minulla on syytä\nmuistella sitä.\n\nOliverin pariskunnan kiskomiset olivat saattaneet ansioni ja\nmenoni niin suhteettomiksi keskenään, että koko sen yön makasin\nvalveilla miettien mitä voisin tehdä kartuttaakseni edellistä ja\nvähentääkseni jälkimäistä. Mutta en voinut tehdä muuta kuin muuttaa\nasumaan halvempaan huoneeseen. Niinpä seuraavana aamuna kysyin rouva\nAbramovitschilta oliko talon perällä oleva huone vielä vapaana ja\nsaatuani myöntävän vastauksen, muutin sinne jo samana päivänä.\n\nUusi huoneeni oli yhtä kolkko kuin pimeä, mutta se oli samankokoinen\nkuin edellinen ja huonekalutkin siinä olivat samat, ja koristettuani\nsitä harvoilla kalleuksillani -- arvoisan äidin rukousnauhalla, jonka\nripustin vuoteen päähän, ja armaan äitini pienoiskuvalla, jonka\nnaulasin takan yläpuolelle -- oli se mielestäni iloinen ja kodikas.\n\nTyönantajani, juutalainen, (vaikka hän arvattavasti tiesi nylkevänsä\nminua paljon enemmän kuin laissa oli sallittu) ei voinut antaa\nitselleen anteeksi huomatessaan, että minä ansaitsin enemmän\nkappalepalkalla kuin mitä hänen olisi ollut maksettava minulle\npäivästä, ja hän odotti vain sopivaa tilaisuutta voidakseen tasoittaa\ntilit kanssani.\n\nPahaksi onneksi tällainen tilaisuus tuli liiankin pian ja se\njohti minut tapaukseen (vaikkapa ei suoranaisesti), joka ehkä on\nhämmästyttävimpiä, mitä koskaan on sattunut kenenkään naisen elämässä.\n\nOlin ollut kolme kuukautta juutalaisen luona, kun juutalaisten\njuhlapäivät lähestyivät -- Uuden vuoden päivä, Katumuksen päivä ja\nTabernaakelin juhla -- ja koska ne kaikki tulivat samaan aikaan\nja kestivät monta päivää, niin ne tuottivat suurta häiriötä hänen\nsäännöllisessä työkulussaan.\n\nJuutalaisen oli tapana itse viedä parhaat työnäytteensä West\nEndin suuriin kauppoihin ja odottaa tilauksien suoritusta. Mutta\nhuomatessaan, että juhlapäivät estivät häntä siitä, määräsi hän tähän\ntoimeen minut, koska arveltiin minun tuntevan West Endin seudut (minä\nkun olin siellä asunut) ja ulkonaisestikin kelpaavan asiamieheksi.\n\nVastahakoisesti suostuin tähän uuteen toimeen, sillä vaikkakin\njuutalainen lupasi maksaa minulle parisen shillingiä enemmän\nviikossa, niin tiesin voivani ansaita neulallani enemmän samalta\najalta. Mutta kun hän painoi pitkän, karvaisen etusormensa nenänsä\njuurelle ja merkitsevästi myhäillen virkkoi:\n\n\"Te tahto olla kiitollinen ja teke työnantajan mieliksi\", niin\nsuostuin.\n\nJa siitä johtui, että minä, en vain juutalaisten pyhinä, vaan vielä\nkuukausia jälkeenpäinkin, kuljin raitiovaunulla tahi rautatiellä\njotenkin suurta, mustaa laukkua kantaen Piccadillyn takaisille\nkaduille ja Oxford Streetille aina Marble Archiin saakka.\n\nMinun oli mentävä milloin käskettiin ja odotettava niin kauan kuin\nhaluttiin minua odotuttaa, joten kiireellisimpänä aikana vaeltelin\nWest Endissä jos mihin aikaan illalla, ja palasin kerran tahi\nkahdesti asuntooni vasta kylmässä, raa'assa aamunkoitteessa.\n\nAlituinen kauhuni näillä matkoilla oli, että tapaisin Mildredin.\nMutta en tavannut. Siinä ihmismeressä, joka liikkui ohitseni\nkaduilla, välähtäen ja kadoten kuten aallot merellä, en milloinkaan\nnähnyt vilahdustakaan tutuista kasvoista.\n\nMutta yhtäkaikki näin jos jotain! Näin sydäntävihlovia, järisyttäviä\ntodisteita siitä, että rikkaiden ja köyhien välillä on olemassa laaja\nkuilu.\n\n\"Noin minäkin kerran olin pyntätty\", kuulin vanhan, tulitikkuja\nmyyvän naisen sanovan, kun kärpännahkoihin verhottu rouva\ntullen teatterista astui odottavaan automobiiliin ja käärittiin\ntiikerintaljaan.\n\nToisinaan tapahtui, että palatessani East Endiin auto-omnibussien\nlakattua hyrisemästä, minun täytyi pujahtaa äänettömän Leicester\nSquaren ja tyhjän Strandin läpi jokivarren maanalaiselle rautatielle.\n\nSilloin minä näin viheliäisiä olentoja, miehiä ja naisia\nyhteenkyyristyneinä pimeässä istuvan virran portailla, ja\nkatsahtaessani ylös noihin suuriin hotelleihin ja palatsimaisiin\nrakennuksiin, jotka olivat täynnänsä teattereista ja ravintoloista\näsken tulleita hienoja naisia atlaskengissä ja silkkisukissa,\nihmettelin, että he saattoivat nukkua valkeissa vuoteissaan\nhuoneissa, joiden ikkunoista saattoi nähdä tällaisia kurjuuden\nkohtauksia.\n\nMutta syvimmin minua järkytti nähdä (vaikken tuntenut minkäänlaista\narmahtavaisuutta, mikä todistaa millainen halpaluontoinen kappale\nminä itse olin) \"yleisen naisen\" astuvan Piccadillyssä loistavissa\nvaatteissaan ja kasvot maalattuina. Tavallisesti he harhailivat\nklubien ulkopuolella sipsutellen pitkin katua kepein askelin ja\nkokien vetää miesten huomion puoleensa.\n\nMinua ei noiden naisten kohtalo liikuttanut. Päinvastoin tunsin\nselittämätöntä kauhua, vihaa ja inhoa heitä kohtaan.\n\n\"Ei mikään voisi taivuttaa minua siihen\", ajattelin monesti, \"ei\nmikään tässä maailmassa.\"\n\nMutta suuri Jumala! Kuinka vähän minä silloin tiesin mihin naisen\nsydän pakottaa hänet, kun hänellä on lapsi, jonka puolesta elää, ja\non avuton ja yksinäinen!\n\n\n\n\nYhdeksäskymmenesyhdeksäs luku.\n\n\nPahin seuraus West Endin matkoistani oli, että iltakäyntini Ilfordiin\nharvenivat ja että yhä kasvavat menoni estivät minua päivällä\nkatkaisemasta työni mennäkseni sinne.\n\nSiitä johtui, että pienokaistani hoidettiin yhä huolimattomammin,\nenkä voinut ummistaa silmiäni sille tosiasialle, että hän kävi\nkalpeammaksi ja laihemmaksi.\n\nLopulta hänelle tuli yskä, joka pahasti minua huolestutti. Rouva\nOliver piti asiaa vähäpätöisenä ja neuvoi ostamaan muutamilla\npenneillä tuskaa lieventäviä rohtoja, jotka haihduttaisivat sen.\nNiinpä kiirehdin apteekkiin, missä minulle suositettiin omatekoista\nsiirappia, jonka sanottiin olevan lapselle vaaratonta ja yleensä\ntehokasta.\n\nSiirappi näytti parantavan yskän, mutta haittaavan ruuansulatusta,\nsillä lapsen etusessa näin hyytyneen maidon jätteitä, ja minulta ei\njäänyt huomaamatta, että hän heikkeni heikkenemistään.\n\nTämä säikähytti minua pahasti ja koska en tietänyt paljon mitään\nlasten taudeista, niin olin vakuutettu hänen olevan raittiin ilman\npuutteessa, joten hartaasti pyysin rouva Oliveria viemään hänet\nkävelylle joka päivä.\n\nEpäilen, ettei hän koskaan sitä tehnyt, sillä niin usein kuin sanoin:\n\n\"Onko lapsi ollut ulkona tänään, rouva Oliver?\" puolustelihe hän\njollain tekosyyllä ja rupesi heti puhumaan toisista asioista.\n\nViimein, kykenemättä sen kauempaa kestämään tätä levottomuutta,\npuhkesin katkeriin syytöksiin vaimoa kohtaan, ja silloin hän\npurskahti itkuun ja puhui asiat suoraan. Hän oli velassa vuokrasta,\nisäntä uhkasi, eikä hän uskaltanut hetkeksikään poistua huoneesta\npelosta, että hän sulkisi oven heiltä.\n\n\"Voin sen teille suoraan sanoa, rouva, kaikki on Tedin syytä. Hän\non lakkopalkalla, mutta tuhlaa kaiken rahansa 'Auringossa'. Hän ei\nole koskaan pitänyt minusta huolta -- ei koskaan koko avioliittomme\naikana. Minä voisin tehdä työtä ja pitää talon kunnossa ilman häntä,\nmutta hän ei jätä minua rauhaan, sillä hän tietää, että minä rakastan\nhäntä. Niin, niin, kyllä minä sitä raukkaa rakastankin\", jatkoi\nhän puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin, \"ja jos hän tulisi kotiin ja\ntappaisi minut, niin suutelisin häntä viimeisellä henkäykselläni.\"\n\nOlin syvästi liikutettu. Ensimäisen kerran tunsin myötätuntoa tätä\nvaimo-raukkaa kohtaan, jonka oli pakko rakastaa miestään, vaikka\ntiesi hänet niin kelvottomaksi, ja ajattelin (kauhulla muistellen\nomaa avioliittoani) niitä monia miljoonia naisia maailmassa, jotka\nelivät surkeammissa oloissa kuin minä.\n\nTullessani huoneeseeni sinä iltana rupesin etsimään, löytyisikö\ntavaroitteni joukossa jotain myytävää, jolla voisin auttaa rouva\nOliveria, ettei lapseni tarvitsisi enää olla vankina huoneessaan.\n\nMinulla ei ollut mitään tahi melkein ei mitään. Arvoisan äidin\nrukousnauhaa lukuunottamatta (siitä en olisi saanut enempää kuin\nkolme tahi neljä shillingiä) oli minulla vain äitini pienoiskuva,\njoka oli kulta- ja helmikehyksessä ja lapseni jälkeen kallein\nmaallinen omaisuuteni.\n\nUseasti katsellessani sitä elämäni synkimpinä hetkinä olin ammentanut\nsiitä voimaa ja rohkeutta. Se oli ollut minulle mitä Pyhän Neitsyen\nkuva onneni päivinä, ja ajatellessani mitä kaikkea armas äitini oli\ntehnyt, kärsinyt ja uhrannut tähteni, tunsin ettei mikään pakko voisi\nkoskaan erottaa minua hänen kuvastaan.\n\n\"Ei koskaan\", ajattelin, \"ei koskaan, kävi miten kävi.\"\n\nNoin viikko tämän jälkeen läksin Ilfordiin ja kulkiessani\nvillatavarainkaupan ohi pistäysin sisään ostamaan parin sieviä,\nlämpimiä sukkia ja pienen villaisen nutun.\n\nOliverille tullessani näin hämmästyksekseni kaksi vierasta miestä\nistuvan keittiössä, toisen sohvalla, toisen keinutuolissa. He\npolttivat kumpikin väkevää tupakkaa ja pienokainen yski pahasti.\n\nEnnenkuin olin oivaltanut mitä oli tapahtunut, kutsui rouva Oliver\nminut ruokakomeroon ja suljettuaan oven jälkeemme, selitteli hän\nminulle asiantilan nyyhkytysten katkaisemin kuiskauksin.\n\nVuokra se oli. Miehet olivat isännän lähettämät oikeudenpalvelijat ja\nellei hänellä ennen huomisaamun kello yhdeksää olisi maksaa heille\nkaksi ja puoli puntaa, niin joutuisivat he kadulle ja tavarat kaikki\nmyytäviksi.\n\n\"Ja niinkuin minä olen raatanut ja hommannut pitääkseni tätä kotia\npystyssä!\" itki hän. \"Ja vaivaisen kahden ja puolen punnan takia\npäälle päätteeksi!... Ette kai te voisi lainata meille sen verran,\nvai mitä?\"\n\nSanoin, etten voinut, mutta hän uudisti pyyntönsä, kysyen eikö\nminulla olisi jotain pantattavaa ja vakuuttaen, että Ted ja hän\nkatsoisivat pyhäksi velvollisuudekseen maksaa velan takaisin.\n\nToistin ettei minulla ollut mitään -- koetin olla ajattelematta\npienoiskuvaa -- mutta juuri tällä hetkellä osui hänen silmänsä lapsen\nnuttuun, jota yhä pitelin kädessäni, ja hän rupesi minua katkerasti\nsoimaamaan.\n\n\"Kyllä teillä sentään näyttää rahaa olevan lapseenne tuhlata. Se on\njulmasti tehty. Hänen pitää elää komeudessa ja saada nuorta maitoa\nyöllä ja päivällä, ja yhtenään hänelle ostetaan hienoja vaatteita ja\nminun Ted raukallani kun ei ole edes kattoa, jonka alle kallistaa\npäänsä tässä ilmassa. Sydämeni on haljeta. Niin on. Viekää pois\nlapsenne, rouva. Viekää jo tänä iltana ennenkuin meidät ajetaan ulos\nkadulle talosta ja kodista.\"\n\nEnnenkuin rouva Oliverin hysteeriset huudahdukset olivat vielä\npäättynetkään, olin jo kadulla matkalla kotiini. Ajattelin\npienokaista ja miten mahdotonta olisi viedä hänet ulos tähän kylmään,\nnihkeään yöilmaan (vaikkapa olisikin paikka, johon hänet viedä, jota\nminulla ei ollut) panematta alttiiksi hänen terveytensä ja kenties\nhänen elämänsäkin.\n\nTutisevin sormin ja repivä tuska rinnassani irroitin äitini\npienoiskuvan seinältä ja käärin sen silkkipaperiin.\n\nParisen minuutin kuluttua olin jälleen kostealla kadulla kiireisesti\nja innokkaasti astuen. Tiesin minne tie kulki -- Mile End Wastella\nolevaan panttilaitokseen, jonka olin nähnyt West Endin matkoillani.\nSinne tullessani pujahdin sisään sivuovesta silmät puoliummessa\nnoudattaen tuota outoa vaistoa itsessämme, ettemme tahdo nähdä\nmitään, ellemme itse tahdo joutua nähtäväksi.\n\nEn milloinkaan unohda kohtausta panttilaitoksessa. Luulenpa melkein\nsen jättäneen arven aivoihini, sillä näen sen vielä nytkin --\npienintä yksityisseikkaa myöten: pieni, pimeä huoneisto, korkea\ntiski, hyllyt perällä myttyineen muistuttaen rautatieaseman\npakettiosastoa, kömpelö, pöhönaamainen mies paitahihaisillaan,\npitkä sikari vaahtoisassa suunpielessään ja sitten oma kiireinen\nhengitykseni, ohuet sormeni silkkipaperia avaten ja ottaen esiin\nkuvan, miehen pulleat kädet sitä sormeillen; hänen välinpitämätön\nkatseensa, kun hän sen avasi ja tarkasteli sitä, ikäänkuin se olisi\nollut aivan tavallinen esine, tuskin minkään arvoinen.\n\n\"Mikäs vanhanaikuinen kapine tämä on? Jonkun esiäitinne muotokuva,\nhäh? Eipä hullumman näköinen totta tosiaan.\"\n\nSilmäni leimusivat luullakseni kuin kuumat hiilet. Puraisin huuliani\n(tunsin niiden olevan kosteat ja tiesin, että ne olivat verissä)\nestääkseni kiukkuni purkaantumasta mieheen. Mutta tein voitavani\nhillitäkseni vavahtavia huuliani, ja kun hän kysyi minulta paljonko\ntahdoin kuvastani, vastasin käheällä äänellä:\n\n\"Kaksi ja puoli puntaa, sir.\"\n\n\"Ei käy\", sanoi panttilainaaja.\n\nTuokion seisoin sanatonna, tietämättä mitä tehdä, ja sitten virkkoi\npanttilainaaja näennäisen välinpitämättömästi:\n\n\"Annan teille kaksi ja puoli puntaa kerrassaan.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että möisin...\"\n\n\"Niin, tehkää sitten mitä haluatte.\"\n\nOn tarpeetonta kertoa mitä tällä hetkellä kärsin. Luulenpa, että\nkävin kymmenen vuotta vanhemmaksi niiden parin minuutin aikana, jotka\nseisoin tiskin ääressä.\n\nMutta loppu tuli niillekin, enkä sitten muista muuta kuin että\nolin matkalla takaisin Ilfordiin, että kostea ilma oli muuttunut\nsateiseksi ja että vakuuttelin itselleni värähtävin sydämin kauniin\näitini suojaavain siipien tulleen alas taivaasta peittämään lastani.\n\nSaapuessani Oliverille kuumana ja hengästyneenä panin kolme\nkultakappaletta pöydälle maksaakseni oikeudenpalvelijat.\n\nHe olivat asettuneet majailemaan yöksi ja näyttivät hämmästyneiltä,\nja mielestäni harmistuneiltakin, mutta ottivat rahat ja läksivät\ntiehensä.\n\nPoistuessaan kutsui toinen minut ovelle, ja kynnyksellä hän sanoi\nviitaten kehtoon:\n\n\"Jos tuo on teidän lapsenne, neiti, niin neuvoisin teitä korjaamaan\nhänet pois tästä talosta -- ja joutuun.\"\n\nViivyin vielä parisen tuntia, sillä olin huolissani lapsen yskästä ja\nennen lähtöäni, kun yhä olin levoton -- tein mitä en koskaan ennen\nollut tehnyt -- kirjoitin rouva Oliverille osoitteeni, jotta hän\nvoisi lähettää noutamaan minua tarvittaessa.\n\n\n\n\nSadas luku.\n\n\nSeuraavana aamuna herätessäni soivat oikeudenpalvelijan viimeiset\nsanat jälleen korvissani.\n\nTiesin hänen puhuneen totta, tiesin, että minun pitäisi muuttaa\npienokainen Oliveriltä päivääkään viivyttelemättä, mutta olin pulassa\nminne viedä hänet.\n\nMahdotonta oli tuoda hänet juutalaisen taloon, omaan huoneeseeni\nja ilmoituksilla en uskaltanut hakea hänelle hoitajaa, koskapa en\ntietänyt kenen käsiin hän silloin olisi voinut joutua.\n\nLevottomain ajatusteni lentäessä sinne tänne muistui mieleeni\nravintolan tarjoilijatar, jonka lapsi oli muutettu maalla olevaan\nKotiin, ja hetken aikaa ajattelin, kuinka paljon parempi olisi\nlapsen olla siellä kukoistavana ja sievänä, kuin Oliverilla kalpeana\nja laihana. Mutta kun mietin, että saisin nähdä hänet vain kerran\nkuukaudessa, jos veisin hänet johonkin yleiseen laitokseen, niin\nvakuuttelin itselleni, etten voisi enkä tahtoisi sitä tehdä.\n\n\"Ennen minä ompelen sormeni luille\", ajattelin.\n\nMutta elämä pitelee kovin julmin kourin naista iskettyään kerran\nkiinni häneen.\n\nSamaan aikaan kun muutin talon perällä olevaan huoneeseen, teetti\ntyönantajani jonkinlaisen lehtimajan oksista ja murateista erään\ntakapihalla olevan ulkohuoneensa lakealle katolle -- Succahin, joksi\nMiriam sitä sanoi. Se pystytettiin Tabernaakelijuhlan kunniaksi,\nvertauskuvana siitä ajasta, jolloin Israelin lapset asuskelivat\nlehväkojuissa.\n\nTässä Succahissa juutalaisperhe söi kaikki ateriansa juhlansa\nseitsemänä tahi kahdeksana päivänä, ja eräänä aamuna istuessani\nompelemassa avonaisen ikkunan ääressä, kuulin Miriamin aamiaisen\njäljestä lukevan jotain Mooseksen kirjasta.\n\nHän luki tuota kaunista kertomusta Jaakobista ja Benjaminista nälän\naikana, kun vain Egyptissä oli viljaa -- kuinka vanha isä raukka\nei voinut taipua lähettämään rakastettua poikaansa, vaikka kuolema\nhäntä uhkasi, kuinka Juuda hartaasti pyysi Jaakobia päästämään pojan\nlähtemään heidän kanssansa, etteivät kaikki kuolisi, \"sekä me, että\nsinä ja meidän lapsemme\", ja kuinka Jaakob lopulta sanoi \"jos nyt\nkumminkin niin pitää oleman, niin tehkää se\", mutta \"jos minun on\ntultava lapsettomaksi, niin tapahtukoon niin.\"\n\nOlin syvästi liikutettu kuunnellessani tätä kertomusta huoneessani.\nJa nyt kun ajatukseni uudelleen palasivat asiaan, huomasin uhraavani\nlapseni itsekkäälle rakkaudelleni ja siksipä velvollisuuteni\ntodellisena äitinä olisi viedä hänet johonkin Kotiin.\n\nKauan ei hänen tarvitsisi siellä olla. Osasin minä muutakin työtä\ntehdä kuin tätä napinreikäin ompelemista. Kun olisin vapautunut\nOliverien jokapäiväisistä kiskomisista, niin olisi minulla\ntilaisuutta kuulustella sopivampaa ja tuottavampaa työtä; ja silloin\npienokainen ja minä piankin saisimme elää yhdessä siinä suloisessa\npikku majassa maalla (kuvailin sitä aina jonkinlaiseksi Suvimajaksi,\nmissä ruusut kurkistaisivat sisään Mary O'Neillin pieneen\nhuoneeseen), joka yhä väikkyi unelmissani.\n\nEräänä päivänä matkatessani tapani mukaan West Endiin, istui\nraitiovaunussa vieressäni nainen, joka yhtenään pyyhkieli silmiään\n(vaikka kyynelten takaa pilkisti hymyäkin) ja lopulta hän poloisen\nsydämensä tulvivassa tuskassa alkoi minulle jutella, mitä hänelle oli\ntapahtunut.\n\nHän oli leski ja oli jättänyt pienen, kolmivuotisen tyttönsä\norpokotiin, ja vaikka oli ollut kovaa erota hänestä ja hänen pieni\nlemmikkinsä oli näyttänyt niin surkealta hänen poistuessaan, niin oli\nse kumminkin parasta heille kummallekin ajan pitkään.\n\nTiedustelin häneltä orpokotia ja hän mainitsi sen nimen ja kertoi\nsamassa jotain sen perustajastakin -- eräästä hyvästä tohtorista,\njoka oli ollut isättömien isä tuhansille hänen kaltaisilleen naisille.\n\nTämä kypsytti minussa pikaisen päätöksen, ja jo seuraavana aamuna\npuin ylleni hattuni ja nuttuni ja läksin kulkemaan Kotiin, jonne\nhelposti löysin, sillä palatessani West Endistä olin kävellyt siitä\nsivu ja kuullut onnellisten lasten iloisia ääniä heidän leikkiessään\nmuurien sisäpuolella.\n\nEn tiedä nauraako vai itkeä ajatellessani minkälaisessa mielentilassa\nastuin orpokotiin. Huolimatta kaikista elämäni kovista iskuista,\ntuntui minusta täydellä todella kuin osoittaisin suunnatonta suosiota\ntohtorille sallimalla hänen ottaa pikku tyttöseni huostaansa.\n\nOh, kuinka hyvin minä muistan tuon pienen käänteen tapausteni kulussa.\n\nEnsimäinen pettymykseni oli se, että kuulin hyvän tohtorin kuolleen,\nja kun minut oli neuvottu hänen seuraajansa virastohuoneeseen,\ntapasin siellä vanhahkon, pitkäkaulaisen, kolkosti myhäilevän miehen,\njoka, työntäen silmälasit otsalleen kysäisi jäätävällä äänellä: \"No\nniin, rouva, mikä on teidän pyyntönne?\" Voitin pian hämmennykseni ja\naloin kertoa hänelle tarinani -- että minulla oli lapsi eikä hänen\nhoitajansa pitänyt hänestä tarpeellista huolta, että minulla nyt\noli sopimatonta työtä, mutta että toivoin pian saavani parempaa,\nettä pienokaiseni oli minulle hyvin rakas ja että toivoin piakkoin\nkykeneväni pitämään huolta hänestä ja siksipä tahtoisin jättää hänet\ntänne vähäksi aikaa, vain hyvin vähäksi aikaa sillä selvällä ja\nnimenomaisella välipuheella, että saisin ottaa hänet pois niin pian\nkuin haluaisin...\n\nVoi poloista minua!\n\nEn tiedä oliko ulkomuodossani tahi puheessani jotain, joka paljasti\nminut, mutta kun näin pitkälle olin päässyt, virkkoi vanha herrasmies\nterävästi:\n\n\"Voitteko näyttää jäljennöksen lapsenne syntymätodistuksesta\nnähdäksemme onko hän avioliitossa syntynyt?\"\n\nEn muista mitä vastasin, paitsi että sanoin hänelle totuuden\nvärähtelevällä äänellä.\n\nSanojeni seuraus oli silmänräpäyksellinen. Vanha herrasmies kosketti\nsoitinkelloa, veti silmälasit takaisin nenälleen ja lausui hyytävällä\ntavallaan:\n\n\"Emme ota vastaan aviottomia lapsia, jos voimme sitä välttää.\"\n\nKului useita päiviä ennenkuin toivuin tämän tapauksen tuottamasta\nnöyryytyksestä. Sitten muistui mieleeni, että olin kuullut vanhan\nnäyttelijättären jutelleen Bloomsburyssä olevasta turvakodista\nonnettomia lapsia varten -- ja kuinka se hyvä, vanha mies, joka sen\noli perustanut, oli niin lujasti päättänyt, ettei yhdenkään äiti\nraukan surussaan tarvitsisi sen enempää hävetä viattoman lapsensa\ntähden, että hän oli yöksi ripustanut vasun portin kohdalle, johon\näiti saattaisi panna lapsensa ja sitten soittaa kelloa ja itse\npiiloutua.\n\nEi ollut helppo turvautua tällaiseen hyväntekeväisyyteen, mutta\nunettoman yön vietettyäni, toivon ja pelon tunteiden repiessä\nrintaani, suuntasin kulkuni turvakotiin.\n\nPerille tultuani kysyin sihteeriä ja minut osoitettiin hänen\nhuoneeseensa.\n\nUskon kyllä, että hän oli hyvä mies, mutta voi! miksi niin monet\nhyvät ihmiset kantavat sellaista hyistä hallaa kasvoillaan, että\njo pelkkä heidän näkemisensäkin värisyttää poloista naista sielun\nsyvimpään.\n\nKerroin uudelleen tarinani (pääni hiukan painuksissa) ja sanoin\nsaaneeni sen käsityksen, ettei tässä turvakodissa katsottaisi\nesteeksi sitä, että lapsi oli syntynyt ulkopuolella avioliiton rajoja.\n\n\"Päinvastoin\", sanoi sihteeri, \"juuri sellaisia lapsia varten tämä\nkoti on aiottu.\"\n\nMutta kun edelleen tiedustelin oliko se perustajan toivomus yhä\nvoimassa, ettei lapsen vanhemmista ja syntymästä tarvittu antaa\nminkäänlaisia tietoja, vastasi hän kieltävästi, sanoen heidän\nmuuttaneen kaiken sen. Sitten hän lisäsi, että ennenkuin lapsi\nsaattoi tulla turvakotiin otetuksi, äidin oli erään miehisen komitean\nedessä annettava tyydyttävä todistus entisestä hyvästä käytöksestä ja\nsiitä, että lapsen isä oli hyljännyt heidät kummankin.\n\nEikä siinä kyllä. Hän sanoi minulle, että laitokseen tullessaan lapsi\noli paikalla uudelleen kirjoihin merkittävä ja saava toisen nimen,\njotta hän tulisi tykkänään eristetyksi vanhempain synnistä ja heidän\nhäpeänsä tahrasta.\n\n\"Miehisen komitean edessäkö?\" kysyin.\n\n\"Niin on määräys.\"\n\n\"Joiden kaikkiin kysymyksiin hänen pitää vastata?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja sitten heidän on annettava lapselle toinen nimi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sanotaanko äidille, mikä on lapsen uusi nimi?\"\n\n\"Ei, mutta hänelle annetaan pergamenttiliuska, joka sisältää meidän\nkirjoissamme lapsen nimeä vastaavan numeron.\"\n\nNousin pystyyn leimuavin silmin, vavisten päästä kantapäähän, ja\nunohtaen kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tänne tullut -- kurja,\navuton, rahaton olento, joka etsi turvapaikkaa lapselleen -- purin\nsisuni mieheen solvatun äiteyteni hurjassa raivossa.\n\n\"Ja tätä te sanotte kristilliseksi laitokseksi!\" huudahdin. \"Te\notatte vaimo raukan hänen murheensa hetkellä ja panette toimeen\nkiduttavan inkvisitionitutkinnon saadaksenne tietää hänen elämänsä\nsalaisimmat asiat, ja julkisesti, miehisen komitean edessä päälle\npäätteeksi. Ja sitten otatte hänen lapsensa ja hautaatte sen äidiltä\nja annatte hänelle pääsylipun hänen haudalleen. Turvakoti! Ei tämä\nmikään turvakoti ole. Kirkkomaa tämä on! Ja yhtäkaikki uskallatte\nkirjoittaa porttinne yläpuolelle Herramme sanat -- pyhän, rakastetun,\nsiunatun Herramme sanat 'Antakaa lasten...'\"\n\nMutta mitä hyödyttää toistaa mitä silloin sanoin (ehkäpä ilman\nsyytä) tahi jälkeenpäin omassa hiljaisessa huoneessani raivoni\npäihtymyksessä.\n\nMutta pian se minusta hävisi.\n\nKului vielä viikko, ja sen lopulla olivat Oliverien jatkuvat\nkiskomiset saattaneet minut sellaiseen epätoivoon, että nähdessäni\nmaanalaisella rautatiellä ilmoituksen maalla olevasta lastenkodista\n(ilmoituksessa pyydettiin raha-avustusta ja sitä valaisi kuva, missä\nnähtiin joukon iloista pikku väkeä leikkimässä kastanjapuun alla)\npäätin tehdä viimeisen yrityksen.\n\nOli perjantaipäivä, jolloin juutalaiselta kertyi kiireellisiä töitä\nja rouva Abramovitsch oli tuonut huoneeseeni sellaisen läjän liivejä,\nettä vuoteeni oli tykkänään niiden peitossa, mutta siitä huolimatta\npuin ylleni hattuni ja kappani ja läksin menemään turvakotiin.\n\nSe oli viisitoista englannin peninkulmaa pohjoisessa Lontoosta, niin\nettä maksoi hyvät rahat päästä sinne. Mutta perille tullessani minua\nilahutti sen palatsimainen ulkonäkö ja se seikka, että johtajina oli\nnaisia, sillä, arvelin, naisen sydämessä olen viimeinkin löytävä\nymmärtämystä.\n\nMutta tuskin olin tarinani kertonut ja toistanut pyyntöni (tällä\nkertaa hyvin arasti ja hyvin nöyrtyneellä sydämellä) että minun\nsallittaisiin noutaa pois lapseni niin pian kuin itse voisin pitää\nhuolta hänestä, ennenkuin hän keskeytti minut sanoen:\n\n\"Lapsi kulta, teidän ehdoillanne saisimme puolet Lontoon orvoista\ntänne. Ennenkuin vastaanotamme sellaisen lapsen kuin teidän, vaadimme\näidiltä laillisen sitoumuksen, että hän luopuu kaikista oikeuksista\nlapseen kunnes tämä on täyttänyt kuusitoista vuotta.\"\n\n\"Kuusitoista? Mutta eikö se ole liian kovaa äidille?\" huudahdin.\n\n\"Ankaran oikeudenmukaista\", sanoi johtajatar. \"Sellaisia naisia tulee\ntotuttaa pitämään huolta lapsistaan, jotta he oppisivat käsittämään,\nettä rikkojain tie on kova.\"\n\nEn tiedä miten palasin takaisin Lontooseen, rautateitse,\nraitiovaunussa vai jalanko enkä myöskään mitä minulle tapahtui\ntiellä (paitsi että pimeys laskeutui ylitseni sekä sisällisesti että\nulkonaisesti). Tiedän vain, että hyvin myöhään sinä iltana, yhden\najoissa, pyörähdin Park Lanen kulmasta Piccadillyyn, missä \"yleiset\nnaiset\" maalattuina ja pientä käsilaukkuansa ranteillaan heilutellen\nastuskelivat klubein sivu luoden hymyileviä silmäyksiä ikkunoita\nkohti.\n\nTämä näky oli aina ennen minua kammottanut, mutta nyt minä äkkiä\nhämmästyksekseni huomasin tunteeni muuttuneen, ja tapasin itseni\najattelemasta, että näiden naisellisuuttaan polkevain naisten\njoukossakin saattoi olla joitakin onnettomia, jotka möivät itsensä\nleivästä pitääkseen hengissä rakkaitaan.\n\nTämä ajatus väikkyi mielessäni, kun korvaani sattui ontosti kumajava\nnauru, ja katsahtaessani ylös näin naisen seisovan eräiden portaitten\nalapäässä ja juttelevan kolmen herran kanssa, joiden valkoiset,\npäällystakkien alta näkyvät paidanrinnukset osoittivat heidän olevan\niltapuvussa.\n\nNaisen nauru oli luonnoton. Siinä ei ollut iloa, mutta sittenkin hän\nnauroi nauramistaan ja minusta tuntui kuin olisin häntä _ymmärtänyt_\n(sillä sinä päivänä oli elämä kovasti polkenut minuakin).\n\n\"Tuon naisen sydän on kuollut\", ajattelin.\n\nVilkaisin häneen ohikulkiessani ja nähdessäni vilahduksen hänen\nkasvoistaan, kiiti mieleeni muistelma, jota en voinut selvittää.\n\n\"Missä ja milloin olen ennen nähnyt tuon naisen kasvot?\" mietin.\n\nTuntui mahdottomalta, että olisin nähnyt ne missään ennen. Mutta\nhänen tutut kasvonsa ja iloton naurunsa vaikuttivat sen, että\npysähdyin kadunkulmauksessa ja katsahdin taakseni.\n\nSamassa erosivat hänestä herrat, jotka olivat hyvin kevyesti\nkäyttäytyneet häntä kohtaan (Oi Jumala, millä tavalla miehet\nkohtelevat sellaisia naisia!) ja astuivat nyt käsikoukkua minua kohti\nsilkkihatut hiukan takaraivolle työnnettyinä ja puhellen:\n\n\"Vanha Aggie rukka! Hän on mennyttä kalua!\" \"Kerrassaan.\"\n\"Juominenkohan sen on vaikuttanut?\"\n\nJa sitten huomatessaan minut he sanoivat:\n\n\"Jumala, siinä on sievä pikku tyttö.\" \"Eikä edes maalattu.\" \"Ei ole,\nkautta Jupiterin! Hänen kasvonsa ovat valkoiset kuin ulpukka!\"\n\nNähdessäni, että he pyörähtivät ympäri, ja peläten heidän ryhtyvän\npuheisiin kanssani astuin eteenpäin ja jouduin silloin vastatusten\nnaisen kanssa, joka yhä seisoi samalla paikalla katsellen miesten\njälkeen hurjin silmäyksin vaalean, otsalla kihartuvan tukkansa takaa.\n\nSiinä samassa iski muistelma kaukaisesta menneisyydestä mieleeni, ja\nhuusin, ikäänkuin nimi olisi väkivalloin työnnetty suustani:\n\n\"Sisar Angela!\"\n\nNainen hätkähti ja näytti ensi hetkellä haluavan juosta tiehensä.\nSitten hän laski kätensä käsivarrelleni, katsoi tutkivasti kasvoihini\nja sanoi:\n\n\"Ken olette?... Tiedän. Olette Mary O'Neill, ettekö ole?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Tiesin sen. Olen lukenut että olette mennyt naimisiin tuon... tuon\nmiehen kanssa. Ja nyt ihmettelette nähdessänne minut täällä. No niin,\ntulkaa kotiin luokseni, niin saatte nähdä.\"\n\nVasta myöhemmin kävi minulle selväksi minkä erehdyttävän käsityksen\nAngela oli saanut olostani tällä paikalla Ja minkä vuoksi hän arveli\ntäytyvänsä puolustautua minun silmissäni (minun!); mutta tarttuen\nkäteeni juuri kuten lapsena ollessani talutti tahi paremmin veti hän\nminut eteenpäin pitkin Piccadillyä, ja tahtoni oli niin murtunut,\netten yrittänytkään vastustella.\n\nMe kuljimme poikki Piccadilly Circuksen, sen valkean sähkövalon läpi\nja suuntasimme kulkumme pimeämmälle syrjäkadulle sen pohjoispuolella\nja astuimme eteenpäin kunnes tulimme kapealle, Sohon italialaisessa\nkaupunginosassa olevalle kadulle, missä pysähdyimme kahvilan\nedustalla, jonka ikkunassa oli italialainen nimi.\n\n\"Tässä me asumme. Tule sisään\", ja seurasin häntä pitkän, tyhjän\netuhuoneen läpi ja ylös alastomia kiviportaita kolmanteen kerrokseen.\n\nAstuessamme ylös portaita kuului korviini, kahvilasta arvatenkin,\nvärähteleviä miesääniä, jotka mandoliinin ja kitaran säestyksellä\nlauloivat yhtä noita italialaisia lauluja, joita muistelin kuulleeni\nluostarin edustalla olevalta piazzalta sinä yönä kun Angela jätti\nminut vuoteeseeni mennessään itse kappalaista tervehtimään.\n\n    \"Oh bella Napoli, Oh suol beato,\n    Onde sorridere volleil creato.\"\n\n\"Italialainen klubi\", sanoi Angela. \"Vielä yksi kerros. Tule!\"\n\n\n\n\nSadasyhdes luku.\n\n\nViimeinkin tulimme ylimpään kerrokseen ja ottaen laukustaan avaimen\nAngela avasi oven ja me astuimme huoneeseen, joka oli puoleksi\nkatossa.\n\nSisältä kuului tiheää hengitystä, josta päätin olevamme sairaan\nhuoneessa, ja sitten lausui käheä, heikko miehen ääni:\n\n\"Sinäkö se olet, Agnes?\"\n\n\"Minä vain, armas\", vastasi Angela.\n\nTuokion kuluttua hän väänsi palamaan pienen kaasu liekin, joka oli\nkitunut matalalla, ja näin haamuntapaisen miehen makaavan nurkassa\nolevassa vuoteessa. Hän oli keuhkotaudin runtelema, hänen pitkät,\nluisevat kätensä lepäsivät peitteellä, hänen tummat hiuksensa olivat\nvanuksissa otsalla kuten hiestä, mutta en voinut erehtyä suurista,\nelävistä, harmaista silmistä, jotka hohtivat hänen pitkissä,\nlaihoissa kasvoissaan. Se oli isä Giovanni.\n\nAngela meni hänen luokseen ja suuteli häntä ja näin sairaan silmissä\nhymyn välähdyksen, kun hän katsoi Angelaan.\n\n\"Joku tuli kanssasi huoneeseen, eikö tullut?\" virkkoi hän.\n\n\"Tuli. Arvaapas kuka se on?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Etkö muista pientä Margaret Maryä Pyhässä Sydämessä?\"\n\n\"Hänkö tämä on?\"\n\n\"Hän\", vastasi Angela, ja sitten mies virkkoi korisevalla, vihaisella\näänellä:\n\n\"Mitä hän täällä toimittaa?\"\n\nAngela kertoi hänelle minun nähneeni hänet Piccadillyssä ja koska nyt\nolin ylhäinen lady (Oi taivas!) niin kuuluin niihin ihmisiin, jotka\nkeskiyöllä lähtevät kaduille pelastamaan kadotettuja.\n\n\"Hän näytti ihmettelevän mikä minut oli raastanut tähän elämään, ja\nsiksipä toin hänet tänne katsomaan.\"\n\nMinua kauhistutti Angelan erehdys, mutta ennenkuin olin saanut voimaa\ntahi rohkeutta oikaistakseni häntä, Giovanni kohottihe vuoteellaan ja\nvirkkoi uhmaavan näköisenä silmät vartiotulen tavalla leimuten:\n\n\"Minun tähteni hän sen tekee, jos tahdotte tietää. Olen ollut\nyksitoista kuukautta sairaana -- minun tähteni hän sen kaiken tekee.\"\n\nJa sitten äkkiä tuokioksi piristyen, kuten usein käy tämän julman\ntaudin uhrien, antoi hän minulle kiireisen selostuksen heidän\nvaiheistaan siitä lähtien kun he olivat Roomasta lähteneet -- kuinka\nhän ensin oli ansainnut heidän elatuksensa opettamalla kieliä; kuinka\ntuli tunnetuksi, että hän oli virkaheitto ja pannaan julistettu\npappi, joka oli rikkonut valansa, jolloin hänen oppilaansa olivat\njättäneet hänet; kuinka he olivat ponnistelleet eteenpäin muutamia\nvuosia, vaikka tämä tuhoisa kirous oli heitä vainonnut; ja kuinka\nhänen terveytensä lopullisesti oli murtunut ja hän olisi kuollut\nnälkään, ellei olisi ollut Agnesta (Angela oli ollut nunna -- nimi),\njoka oli pysynyt hänelle uskollisena läpi kaikkien vaiheitten.\n\nSairaan miehen kaikkea tätä käreällä äänellään jutellessa istui\nAngela hänen vieressään vuoteella pidellen käsivarttaan hänen\nvyötäisillään. Hän kuunteli hänen puhettaan jonkinlaisella\nylpeydellä, silmäillen minua melkein voitonriemuisasti.\n\n\"Kenties ihmettelet, miksen koettanut saada työtä\", sanoi hän.\n\"Olisin _voinut_ saada työtä, jos olisin halunnut. Olisin voinut\nsaada sitä italialaisessa pesulaitoksessa. Mutta mitä merkitsee kaksi\nshillingiä päivässä miehelle, jolle on määrätty kuorimatonta maitoa\nja tuoreita munia viidesti vuorokaudessa, puhumattakaan huoneiden\nvuokrasta.\"\n\n\"Hänen olisi pitänyt antaa minun kuolla ennemmin\", lausui isä\nGiovanni ja uudelleen kiinnittäen minuun suuret, kimaltelevat, rajut\nsilmänsä lisäsi hän:\n\n\"_Teidän_ mielestänne hänen olisi ennemmin pitänyt antaa minun\nkuolla, vai mitä?\"\n\n\"Ei, ei, ei\", sanoin -- muuta en saanut suustani, sillä heidän väärä\nkäsityksensä asemastani oli tukahuttaa minut.\n\nEhkäpä mielenliikutukseni rauhoitti heitä, sillä kotvan kuluttua\nAngela pöyhisteli Giovannin tyynyä ja suoristi hänen peitettänsä, ja\nkäskien hänen pysymään alallansa ja olemaan ääneti toi hän minulle\ntuolin ja läksi sitten omaan makuuhuoneeseensa vaatteita vaihtamaan.\n\nMutta tuskin oli hän kadonnut viereiseen huoneeseen, kun sairas\nmies kohottautui uudelleen vuoteellaan ja kumartuen puoleeni kertoi\nminulle kähein kuiskauksin Angelan nykyisen elämänlaadun ensimäisestä\nyöstä -- kuinka lääkäri oli sanonut, että hänet oli muutettava\nsairashuoneeseen, kuinka Agnes ei tahtonut erota hänestä, kuinka\ntalonisäntä oli uhannut ajaa heidät ulos, ja lopulta kuinka Agnes,\nistuttuaan kaiken iltaa pää käsien varassa, oli noussut pystyyn ja\nlähtenyt ulos, ja tullessaan kotiin puoliyön aikana heittänyt kaksi\nkultakolikkoa pöydälle sanoen \"Kas siinä, Giovanni -- siinä on\nvuokramme, ja munasi ja maitosi viikon ajaksi ainakin.\"\n\nSamassa palasi Angelakin huoneeseen (pestyään kasvonsa puhtaiksi\nmaalista ja vaihdettuaan koreat vaatteensa yksinkertaiseen\nvillapukuun) ja hän ryhtyi puuhaamaan Giovannille ruokaa, särki\nmunan, pani maitoa kiehumaan, kaatoi hänelle lääkettä ja toimitti\nhyvän naisen hienotunteisuudella, hyvän naisen hellyydellä kaikki\npikku palvelukset, joita sairas kaipaa.\n\nOi taivas, kuinka ihanata se oli -- hirvittävän, kammottavan,\ntraagillisen ihanata!\n\nOlin syvästi liikutettu seuratessani hiljaisuudessa hänen\nliikkeitään, ja kun Giovanni, joka oli pidellyt hänen kättään\nomissa, luisevissa käsissään painaen sen toisinaan huulilleen,\nviimein nukahti (arvatenkin väsyneenä paljosta puhumisesta), niin\nhän siirtyi istumaan vuoteen jalkapäähän, missä minä istuin, ja\nalkoi kuiskaamalla jälleen puolustella itseään, vakuuttaen ettei\nminun asemassani oleva nainen tietenkään voinut, käsittää mitä\nkaikkea nainen voi pakottaa itseään tekemään, kun hänen rakastettunsa\nelämä on vaarassa. Mutta silloin en kauempaa voinut sietää tätä\nväärinkäsitystä, vaan kerroin hänelle tarinani -- etten enää ollut\nlady, että olin karannut mieheni luota, että minulla oli lapsi ja\nettä elin köyhänä ompelijattarena East Endissä.\n\nAngela kuunteli hämmästyneenä ja lopetettuani hän piteli kättäni ja\nkatsoi minua silmiin juuri samalla tavalla kuin sinä iltana, jolloin\nhän ensimäisen kerran pani minut maata koulussa ja hyvin matalalla\näänellä neuvoi minua olemaan Jeesuslapsen kiltti tyttö.\n\n\"Kello on lähes yksi. Et voi palata East Endiin enää tänä iltana\",\nkuiskasi hän.\n\n\"Oh, minun täytyy, minun täytyy\", huudahdin nousten pystyyn ja\nlähestyen ovea. Mutta ennenkuin sinne pääsin herpaantuivat jäseneni\njoko mielenliikutuksesta tahi ruumiillisesta heikkoudesta ja ellei\nAngela olisi tarttunut kiinni minuun, olisin kaatunut lattialle.\n\nTämän jälkeen hän ei enää tahtonut kuulla estelyjäni. Minun oli\njääminen huomisaamuun. Saisin nukkua hänen omassa vuoteessaan\nviereisessä huoneessa ja hän saattaisi nukkua aluspatjalla lattialla\nGiovannin vieressä. Se ei olisi mikään uhraus. Yö uhkasi tulla\nlevottomaksi Giovannille ja hänen oli joka tapauksessa oltava\npystyssä ja liikkeellä kaiken aikaa.\n\nPuoli tuntia myöhemmin makasin pienessä huoneessa, jonka erotti\npoloisen keuhkotautisen huoneesta ohut paperoitu laudoitus, ja\nAngela, joka oli tuonut minulle kupillisen kuumaa maitoa, virkkoi\nkuiskaamalla:\n\n\"Hän on hyvin huono. Tohtori sanoo, ettei hän voi kestää viikkoa\nkauempaa. Sisar Veronica (muistathan entisen Mildred Bankesin) koetti\nhankkia hänelle sijaa eräässä kodissa kuolevia varten. Kaikki olikin\njo valmiiksi järjestetty, mutta viime hetkellä Giovanni ei tahtonut\nlähteä. Hän sanoi heille, että jos aikoivat erottaa hänet Agnesista,\nniin tuokoot samassa ruumisarkun, sillä kyllä hän ruumis olisi\nennenkuin he hänet ovelle saisivat.\"\n\nHänen poistuttuaan makasin hyvän aikaa valveilla kuunnellen ääniä\nseinän toiselta puolelta.\n\nGiovanni heräsi pelottavaan yskäkohtaukseen ja pitkällisten sairaiden\nriitaisalla, vaikeroivalla, äreällä, joskus vihaisellakin äänellä\nhän ensin toruskeli Angelaa ja sitten itki hänen tähtensä, sanoen\nolevansa raskas kuorma hänelle, Angelan kulkiessa huoneessa paljain\njaloin viihdytellen ja hyväillen häntä ja houkutellen häntä ottamaan\nmaitoa ja lääkkeitä.\n\nKaiken tämän lisäksi kuului alhaalta aika ajoin yhä enemmän\npäihtyväin laulajain meluava rallatus, joka kuulosti korviini kuin\nivallinen sielumessu kuolevalle miehelle ennen hänen kuolemaansa:\n\n    \"Oh bella Napoli, Oh suol beato\n    Onde sorridere volle il creato.\"\n\nAjatukseni harhailivat takaisin niihin kristittyihin laitoksiin,\njotka olivat sulkeneet ovensa minulta, ja sitten ajattelin tätä\n\"katutyttöä\", joka oli luovuttanut minulle oman vuoteensa maaten nyt\nitse lattialla.\n\nOmaksi peljästyksekseni en voinut olla ihailematta Angelaa\njonkinlaisena suojelevana enkelinä, joka on uskollinen kuolemaan\nasti, ja muistan, että uneen vaipuessani vakuuttelin itselleni,\nettä me kaikki tarvitsemme Jumalan armahtavaisuutta, Jumalan\npitkämielisyyttä, ja että Jumala oli antava hänelle anteeksi, koska\nhän oli paljon rakastanut.\n\nUneksin, että Angela kuoli ja että hänen saapuessaan taivaan portille\nkaikki Jumalan pyhät tulivat häntä kohtaamaan ja kun he olivat\nvaatettaneet hänet valkeisiin vaatteisiin, niin yksi heistä --\nsiunattu Maria Magdalena se oli -- tarttui hänen käteensä sanoen:\n\n\"Tässä on taas yksi niitä pyhiä marttyyrejä.\"\n\nHeräsin tästä unesta otsa kosteana hiestä. Kun jälleen nukahdin\nja näin unta, olin itse kuollut ja armas äitini tuli minua\nvastaanottamaan ja vei minut siunatun Neitsyen jalkain juureen sanoen:\n\n\"Kaikkien äitien Äiti, joka tiedät kaiken, mikä liikkuu äidin\nsydämessä, tämä on pieni tyttäreni. Hän ei aikonut rikkoa. Kaikki\ntapahtui hänen lapsensa tähden.\"\n\nAamulla herätessäni, kun pimeys hiljakseen oli poistumassa kaamean\nhämäryyden tieltä, puistatti tämä viimeinen uni minua kuin\npainajainen. Se hirvitti minua. Minusta tuntui kuin olisin seisonut\nammottavan kuilun partaalla, johon jotkut kammottavat voimat\nkoettivat minut suistaa.\n\nTahtomattanikin (minua inhotti kiittämättömyyteni siitä hellyydestä,\njota minulle oli osoitettu) en voinut olla tuntematta häpeätä\nsiitä, että tapasin itseni makaamasta tässä vuoteessa, ja nousin\nylös kiirehtiäkseni tieheni, jotta voisin puhdistaa sieluni niistä\npahoista ajatuksista, jotka olivat minua kiusanneet siellä ollessani.\n\nPukeutuessani kuuntelin kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään\nääntä. Kaikki oli nyt hiljaista. Kurjat rauhattomat olivat viimeinkin\nsaaneet hiukan lepoa.\n\nKotvan kuluttua hiivin varpaillani heidän huoneensa läpi\nluomatta katsetta vuoteeseen ja päästyäni ovelle avasin sen niin\nkuulumattomasti kuin saatoin.\n\nSitten suljin sen hiljaa ja poistuin huoneesta, jossa olin nähnyt\nniin paljon kärsimystä ja niin paljon rakkautta.\n\n\n\n\nSadaskahdes luku.\n\n\nAurinko paistoi kadulla. Aamu oli kirkas, puhdas, huurteinen;\nyksi noita Lontoon aamuja, jolloin auringonvalo, kurjimmissakin\npaikoissa, näyttää huuhtovan ilman puhtaaksi edellisen yön synnistä\nja juopottelemisesta.\n\nOlin matkalla siihen Mayfairissä olevaan kirkkoon, jossa niin usein\nkävin avioliittoni ensi aikoina kamppaillessani raskasta syntiäni\nvastaan (joksi silloin rakkauttani arvelin).\n\nJuuri samassa kun saavuin kirkolle, vierähtivät portaitten eteen\nmuhkeat, kenokaulaisten hevosten vetämät vaunut puuteroituine\nlakeijoineen.\n\nVaunujen ovessa oli kruunu, ja sisässä istuivat pitkiin turkiksiin\nverhottu nainen, rusoposkinen pikku tyttö oravannahkakapassa, suuri\nnukke käsivarrellaan, ja hoitajatar.\n\nHuomasin, että nainen (nuori äiti) oli tullut ripille kuten minäkin,\nsillä astuessaan vaunuista alas neuvoi hän lasta pysymään alallaan ja\nolemaan kiltti, sillä hänen ei tarvitsisi kauan odottaa.\n\nSeisoin hetken aikaa portaitten yläpäässä katsellen vaunuja, hevosia,\nlakeijaa, hoitajatarta ja ennen kaikkea pikkutyttöä nukkeineen, ja\nsitten seurasin naista kirkkoon.\n\nMessu oli nähtävästi juuri loppunut. Turkiksiin verhottu nainen oli\njo polvistunut erääseen rippituoliin ja koskei pappia näkynyt minkään\nmuun rippituolin luona, niin kävin minä polvilleni pääkäytävällä\nolevan tuolin eteen ja koetin kiinnittää mieleni rukouksiin\nvalmistuakseni ripittämiseen.\n\n_\"Oi Herra Jeesus Kristus, haihduta pimeys sydämestäni että voisin\nitkeä syntejäni ja vilpittömästi ne tunnustaa.\"_\n\nMutta vaikka vakaasti ponnistelin estääkseni ajatuksiani\nharhailemasta syrjään, en voinut sitä estää. Yhä uudelleen ne\npalasivat turkkipukuiseen naiseen. Hän oli jotenkin minun ikäiseni,\nja tiukasti ummistettujen silmieni edessä alkoi häämöittää kuva\nitsestäni sellaisena, kuin olisin voinut olla, ellen olisi luopunut\nkaikesta rakkauden tähden -- rikkaudesta, arvosta, kunniasta,\nloistosta.\n\nJumala olkoon todistajani, että tähän hetkeen asti en ollut\nmilloinkaan edes ajatellut uhranneeni mitään, mutta nyt, ikäänkuin\njulman salaman välähdyksessä näin mikä minä olin -- päärin puoliso,\njoka oli karannut luonnollisista olosuhteistaan eläen slummeissa ja\nahertaen leipänsä edestä kuin mikäkin työläisnainen.\n\nEi tämäkään minua paljoa liikuttanut, mutta ajatellessani\nrusoposkista lasta vaunuissa ja sitten omaa armastani rouva Oliverin\nluona siinä tilassa, jossa olin hänet viimeksi nähnyt, niin ohuena ja\nkalpeana ja pikku etunen kuivettuneen maidon töhrimänä, niin viilteli\nsydäntäni aivan uusi tunnelma.\n\nSilloin jotain kovaa alkoi muodostua sydämeeni. Sanelin itselleni,\nettä kaikki oli valhetta ja petosta, mitä minua oli opetettu\nJumalasta uskomaan -- että minun ja lapseni täytyi näin kärsiä, koska\nolin totellut luontoni puhtainta vaistoa, rakkautta.\n\n_\"Auta minua armollasi, että olisin kykenevä paljastamaan syntini\npapille, sinun palvelijallesi.\"_\n\nEi auttanut. Sydämeni kovettui hetki hetkeltä ja mitä olin ajatellut\ntunnustaa papille edellisen yön syntisistä ajatuksista, haihtui\ntiehensä. Viimein nousin pystyyn ja kohottaen pääni ylös katselin\npelottomana kohti alttaria.\n\nSamalla hetkellä nuori päärin puoliso oli lopettanut tunnustuksensa\nja poistui kirkosta kepein askelin sekä tyytyväisen näköisenä.\nSilloin pappi avasi esiripun ja viitasi minulle, ja minä lähestyin\nrippituolia ja jäin jäykkänä seisomaan messinkiristikon eteen.\n\n\"Isä\", sanoin niin lujasti kuin saatoin, sillä kurkkuani kouristi,\n\"tulin tänne ripittääkseni itseni, mutta nyt en voi, sillä jokin on\nmuuttanut mieleni.\"\n\n\"Mikä on muuttanut mielesi, lapseni?\" virkkoi pappi.\n\n\"Tunnen että mitä tällaisessa paikassa sanotaan Jumalasta, että Hän\non hyvä ja laupias Isä, että hän on oikeuttarakastava ja armahtava\nja säälii lastensa kärsimyksiä, ei ole totta. Se on kaikki tyhjää\nuskottelua ja valetta. Jumala ei minusta välitä.\"\n\nPappi ei heti vastannut, mutta oltuaan tuokion ääneti, lausui hän\nvavahtavalla äänellä:\n\n\"Lapseni, niin minustakin toisinaan tuntuu. Perkele se sinua kiusaa.\nTällä hetkellä seisoo hän vieressäsi kuiskaten korvaasi.\"\n\nMinua värisytti, ja pappi jatkoi: \"Ymmärrän miten on laitasi,\ntyttäreni. Sinä kärsit, ja ne, joita rakastat, kärsivät myös. Mutta\ntuleeko sinun sen perusteella luopua uskostasi? Luo silmäsi kuviin,\njotka riippuvat näillä seinillä. Ajattele Suurta Kärsijää, Suurta\nMarttyyriä, joka kuolemansa hetkellä huusi, '_Eeli, Eeli, lama\nsabaktani_: Jumalani, Jumalani, miksi minut ylönannoit?'\"\n\nOlin langennut polvilleni nyt, pääni oli painuksissa ja käteni olivat\nyhteenliitetyt.\n\n\"Olet väärässä, lapseni, jos luulet, ettei Jumala välitä sinusta,\nkoska sallii sinun kärsiä. Oletko rikas? Käykö sinun hyvin? Onko\nsinulla paljon maallista siunausta? Ole silloin varuillasi, sillä\nsaatana väijyy sieluasi. Mutta oletko köyhä? Onko sinun kestettävä\nsuruja, joita et katso ansainneesi? Oletko kadottanut jonkun, joka\noli sinulle rakkaista rakkain. Silloin rohkaise sielusi, sillä pyhä\nja siunattu Vapahtajamme on merkinnyt sinut omakseen.\"\n\nTästä papista en tunne muuta kuin hänen kuiskaavan äänensä, joka\nrippituolin ristikon takaa vaikutti minuun yliluonnollisella\nvoimalla, mutta arvelin silloin ja arvelen vieläkin, että hän oli\nsuuri mies ja hyvä mies.\n\nMuistan aivan selvästi, että poistuessani kirkosta ja kulkiessani\nkaduilla, minusta tuntui kuin olisi hänen henkensä seurannut minua ja\nsieluuni muodostanut päätöksen, joka hohti taivaallisia kyyneleitä ja\npäivänpaistetta.\n\nTyötä! Työtä! Työtä! Tästä puoleen minä ahertaisin vieläkin\nuuraammin. Vähät siitä, että työni oli halpaa, huonopalkkaista\nja sopimatonta, minä yhtäkaikki työskentelen yötä päivää, jos on\ntarpeellista. Ja koska minun ei onnistunut saada lastani orpokotiin,\nniin varmaan oli tarkoitus, että pitäisin hänet luonani omalla\nvastuullani, omassa hoidossani ja omaksi ilokseni.\n\nTässä mielentilassa palasin juutalaisen taloon.\n\nOli lauantai-aamu ja vaikka East Endin pääkadut kuhisivat ihmisiä ja\nsyrjäkaduillakin oli vilkasta liikettä, niin oli juutalaisen talossa\nhiljaista, sillä oli sabatti.\n\nKiirehtiessäni portaita ylös kuulin talon isännän hiljakseen\nveisaavan sabattivirttä sillävälin! kun hän pukeutui synagoogaan\nmennäkseen: _Lerho dau dee likras kollo_ -- \"Tule, oi ystävä,\nmenkäämme Morsianta kohtaamaan, vastaanottakaamme sabatti ilolla!\"\n\nSitten seurasi isku.\n\nHuoneeseen tullessani huomasin mielipahakseni, että joku oli käynyt\nsiirtämässä liiviläjää, jonka olin jättänyt vuoteelleni edellisenä\npäivänä, ja samassa kuulin portaissa kompuroivia askelia ja tiesin,\nettä juutalainen oli tulossa luokseni.\n\nTuokiota myöhemmin hän seisoi ovella. Ensimäinen ajatukseni oli, että\nhän oli tullut minua nuhtelemaan työni laiminlyömisestä ja päätin\nluvata korvata sen vahingon, jonka poissaoloni oli aikaansaanut.\nMutta tarkemmin häntä silmäillessäni huomasin, että jotain oli\ntapahtunut, että jotain oli tullut tunnetuksi ja että hän seisoi\nsiinä minua syyttämässä ja tuomitsemassa.\n\n\"Olette ollut poissa kaiken yötä\", sanoi hän. \"Voitteko sanoa minulle\nmissä olette ollut?\"\n\nTiesin etten voinut, ja vaikka mieleeni juolahti sanoa nukkuneeni\nystävän luona, oivalsin, että jos hän kysyisi kuka ja mikä ystäväni\noli, jäisin sanattomaksi.\n\nJuutalainen odotti vastaustani ja virkkoi sitten:\n\n\"Olette ilmoittanut meille nimen -- voitteko vakuuttaa, että se on\noikea ja todellinen nimenne?\"\n\nOlin yhä sanaton, ja kotvan kuluttua juutalainen jatkoi:\n\n\"Voitteko kieltää, että teillä on lapsi, jonka olette salannut\nmeiltä?\"\n\nMinä huohotin raskaasti, mutta en vieläkään puhunut mitään.\n\n\"Voitteko sanoa, että se on laillisesti syntynyt teidän\nkristillisessä avioliitossanne?\"\n\nVeret karahtivat poskilleni, mutta olin yhä ääneti; ja hetken\nkuluttua, jonka aikana huomasin järkkymättömän juutalaisen tulevan\nsiihen johtopäätökseen, että olin huono, kaksinaista elämää viettävä\nnainen, sanoi hän:\n\n\"Se on siis totta?... Hyvä, te käsitätte, että tästä päivästä alkaen\nlakkaatte minun palkassani olemasta.\"\n\nSilmäni olivat maahan luodut kaiken aikaa, mutta yhtäkaikki olin\ntietoinen siitä, että vielä joku muukin oli tullut huoneeseen. Se oli\nMiriam ja hän yritti rukoilla puolestani.\n\n\"Isä...\" alkoi hän, mutta tulistuneena hänen puoleensa kääntyen\njuutalainen huusi kiihkeästi:\n\n\"Mene tiehesi! Totinen Israelin tytär tietää arvonsa eikä puhu\nsellaisen vaimon puolesta.\"\n\nKuulin tytön hiljakseen astuvan portaita alas, ja silloin juutalainen\nastuen minun eteeni ja puhuen entistä äänekkäämmin, sanoi:\n\n\"Vaimo, lähde talostani heti paikalla, ennenkuin saastutat lapseni\nomantunnon.\"\n\nHuomasin jälleen, että joku oli tullut huoneeseen. Se oli rouva\nAbramovitsch ja hänkin pyyteli puolestani.\n\n\"Israel! Ole rauhallinen. Älä anna vääryyden ja vihan vallata\nitseäsi. Ja vieläpä sabbatti-aamuna!\"\n\n\"Hannah\", virkkoi juutalainen, \"sinä puhut suullasi, et sydämelläsi.\nKristitty ei kiellä ilmoittaneensa sinulle väärää nimeä ja olevansa\näpärälapsen haureellinen äiti. Jos hän olisi juutalaisnainen, niin\nhän kutsuttaisiin Beth Dinin eteen ja entisinä hyvinä aikoina hänet\nolisi kivitetty Mooseksen lain mukaan. Pitääkö hänen häväistä hyvän\njuutalaisen talo syystä, että hän on kristitty? Ei! Herran käsi olisi\nsilloin minua vastaan.\"\n\n\"Mutta hän on koditon ja hän on ollut sinulle uskollinen palvelija,\nIsrael. Suo hänelle aikaa hakea itselleen toinen turvapaikka.\"\n\nHetkisen vaitiolo seurasi tätä ja sitten juutalainen sanoi:\n\n\"Hyvä! Älköön Israel Abramovitschista sanottako, ettei hän ymmärrä\nsovittaa armoa oikeuteen.\"\n\nPääni oli yhä painuksissa, mutta kuulin hänen sanovan:\n\n\"Saat viipyä täällä vielä yhden viikon. Sen jälkeen pesen käteni\nsinusta.\"\n\nNämä kovat sanat lausuttuaan hän pyörähti ympäri, ja kuulin hänen\nraskaasti astuvan portaita alas. Hänen vaimonsa viipyi vielä hetkisen\npuhellen jotain ystävällisellä äänellä, vaikka en ymmärtänyt mitä, ja\nsitten hän seurasi miestänsä.\n\nLuulenpa etten ollut lausunut yhtään sanaa. Minä seisoin yhä samalla\npaikalla, johon juutalainen oli minut jättänyt. Sydämeni jyskytti ja\nhuohotti. Kaikki papin sanat olivat menneet menojaan. Niiden sijaan\noli tullut lamauttava epätoivo ja minusta tuntui kuin olisivat elämän\npyörät vierähtäneet ylitseni.\n\n    Martin Conradin memorandum.\n\n    Kallis, uljas, kurjia kärsinyt marttyyrini!\n\n    Vereni joutuu kuohuksiin nähdessäni kuinka pimeyden voimat\n    uskonnon, siveellisyyden, hyväntekeväisyyden ja Jumalan tuomion\n    nimessä vainosivat pientä lemmitty raukkaani.\n\n    Mutta miksi ensinkään puhua minusta tahi keskeyttää armaani\n    kertomusta, ellen puhuakseni mitä minulle tapahtui koettaessani\n    saavuttaa häntä. Viiltäessämme suuressa postilaivassamme\n    Välimeren aaltoja, kalvoi minua yötä päivää epämääräinen tunnelma\n    siitä, että hän oli vaarassa.\n\n    Tuo vanha uni jäätiköstä ja äkkisyvänteistä yhä jatkuvasti\n    vaivasi untani. Se kidutti minua niin Maltaa lähestyessämme\n    (jossa odotin saavani vastauksen sähkösanomaani, jonka olin\n    lähettänyt Port Saidista Daniel O'Neillin taloon) että tunsin\n    ruumiillista heikkoutta ajatellessani niitä ilon tahi surun\n    sanomia, jotka olivat tulossa.\n\n    Vaikken Maltassa saanut mitään sähkösanomaa rakkaimmaltani, sain\n    kuitenkin ilmoituksen komiteani puheenjohtajalta, että hän aikoo\n    tulla Marseilleen vastaanottamaan laivaamme ja palata meidän\n    seurassamme kotiin.\n\n    Tavallaan tämä minua hiukan lohdutti. Se johdatti mieleen\n    sen kirjeen, jonka olin kirjoittanut oman armaani puolesta,\n    Raa-linnassa lähtöpäivänäni. Kuusitoista kuukautta oli siitä\n    aikaa, paljon oli tällä välin tapahtunut, enkä koskaan ennen\n    ollut ajatellut tätä kirjettä.\n\n    Hänen isälleen se ei ollut kirjoitettu, kuten hän otaksui, eikä\n    liioin hänen miehelleen. Se oli pyyntö puheenjohtajalleni tehdä\n    voitavansa suojellakseen rakkaintani poissa ollessani siinä\n    tapauksessa, että hän lähettäisi kirjeen.\n\n    Jos puheenjohtajani ei ollut saanut kirjettäni, tietäisi se,\n    ettei pikku naiseni ollutkaan joutunut niin kovaan ahdinkotilaan,\n    että vierasten apu olisi ollut tarpeen. Jos hän taas oli sen\n    saanut, oli hänen täytynyt tehdä mitä olin toivonut, ja niinpä\n    olisi kaikki hyvin.\n\n    Ennenkuin iso laivamme hiljensi vauhtia Marseillessa, seisoin\n    kannella tähystellen puheenjohtajaa laivasillalle odottavain\n    ihmisten joukosta.\n\n    Näin hänet heti paikalla matkalakkiansa heiluttamassa ilonsa\n    riemastuksessa, ja siitä minä hiukan rohkaistuin.\n\n    Niin pian kuin laiva oli laskenut siltaan, oli hän ensimäisenä\n    kannella, ja tutkistelin tarkasti hänen kasvojaan hänen\n    kiiruhtaessaan laskuportaita ylös. Ne säteilivät.\n\n    \"Kaikki on hyvin\", ajattelin; \"ihminen ei voisi näyttää noin\n    onnelliselta, jos hänellä olisi matkassaan huonoja uutisia.\"\n\n    Samassa hän jo ravisti kättäni, taputteli minua hartioille ja\n    puheli:\n\n    \"Mainiota! Suurellista! Loistavat tulokset! Olet oikein näyttänyt\n    mihin kelpaat, poikani!\"\n\n    Ja kun yritin lausua jotain, etten ollut päässyt matkani päähän,\n    huudahti hän:\n\n    \"Vähät siitä. Sen sinä teet ensi kerralla\", jolloin jotkut\n    ympärillämme seisovat toverini välkkyvin silmin lisäsivät:\n    \"Kyllä, varmasti, sir\", ja silloin vanha kunnon O'Sullivan huutaa\n    karahutti:\n\n    \"Taivaan tähtien kautta, se on totta, mylord! Ja jos ken käy\n    sanomaan, että päällikön on palauttanut kotimatkalle mikään muu\n    kuin raivoavan Luonnon kaikkivaltias voima, niin voitte kertoa\n    hänelle, että meitä on täällä neljäkymmentäkahdeksan sanomassa\n    häntä valehtelijaksi.\"\n\n    \"Sen uskon\", virkkoi puheenjohtaja, ja sitten seurasi\n    onnentoivotuksia ja tervehdyksiä komitean jäseniltä, mutta ei\n    niin sanaakaan omalta armaaltani.\n\n    Koska arvelin puheenjohtajani häikäilevän puhua yksityisestä\n    asiasta ennenkuin olisimme kahden, vein hänet alas omaan\n    hyttiini. Mutta sielläkään hänellä ei ollut muuta juteltavaa\n    kuin kirjoituksista ja kertomuksista, joita oli sanomalehtiin\n    kyhättävä, ja kutsuista, joihin oli mentävä.\n\n    Näin kului useita tunteja. Olimme jälleen ulapalla ja palava\n    haluni tietää mitä oli tapahtunut oli tyyten kuluttaa minut,\n    mutta en uskaltanut kysellä pahaa vastausta peläten.\n\n    Ennen illan tuloa olin keksinyt kiertotien. Otin O'Sullivanin\n    uskotukseni ja kerroin hänelle, ettei levottomuuteni ollutkaan\n    koskenut vanhempiani (Jumala antakoon minulle anteeksi!) vaan\n    erästä toista, jonka hänkin tunsi.\n\n    \"Tarkoitatko Mal... Ajattelin sanoa lady...\"\n\n    \"Tarkoitan.\"\n\n    \"Kautta hurskasten pyhimysten, minä kun luulin, että Port\n    Saidissa saamasi kirje oli häneltä ja haihduttaisi kaikki pilvet\n    päältäsi.\"\n\n    Sain tietää, että kunnon ystävääni kaiveli samanlainen huoli\n    (hän ei vielä ollut kuullut mitään äidistään) ja niinpä hän\n    alttiisti suostui suunnitelmaani. Ehdotin näet, että hän urkkisi\n    puheenjohtajalta tietoja armaastani ja minä puolestani hänen\n    äidistään ja sitten kertoisimme toisillemme salaisesti ja\n    totuudenmukaisesti, mitä olimme kuulleet.\n\n    Puheenjohtajamme ei olut kuullut mitään. Ja kun viimein rohkaisin\n    mieleni ja kysyin häneltä muitta mutkitta oliko hänelle\n    lähetetty mitään minun puolestani, ja hän vastasi \"Ei\", niin\n    olisi minun tullut rauhoittua, mutta niin ei käynyt. Vaikken\n    silloin tietänyt, että rakkaani oli polttanut kirjeeni, niin\n    aioin käsittää, että hän olisi viimeinen henkilö maailmassa sitä\n    käyttämään, hän kun kuului (Jumala häntä siunatkoon!) niihin\n    naisiin, jotka haluavat taistella taistelunsa loppuun pyytämättä\n    kenenkään apua.\n\n    Mieleni murtui tykkänään tästä, sillä koskapa sähkösanomaani\n    ei ollut tullut vastausta, en voinut olla tekemättä sitä\n    johtopäätöstä, että hän oli siellä, mistä ei mitään sanomia\n    lähetetä muille -- hän oli kuollut!\n\n    Herra Jumala, mitä minä kärsinkään, kun tämä kuvittelu alkoi\n    saada valtaa mielessäni! Minä astelin edestakaisin kävelykannella\n    yömyöhään, kuulustellen ja tuomiten itseäni kuin olisin ollut oma\n    tuomarini ja valamiehistöni.\n\n    \"Hän on kuollut. Olen tappanut hänet\", ajattelin.\n\n    Jumalan kiitos, kuvittelun haihdutti iloisin näky, minkä\n    milloinkaan elämässäni olen nähnyt tai odottanut näkeväni, eikä\n    nyt kannattaisi siitä puhua, ellei se olisi tuottanut minulle\n    niin suurenmoista luottamusta.\n\n    Olimme poikenneet Gibraltariin (missä O'Sullivan oli saanut\n    kirjeen äidiltään, joka ilmoitti olevansa erinomaisessa\n    voinnissa) ja laskimme pitkin Portugalin rannikkoa.\n\n    Muistan, että yö oli rähjäinen ja pimeä, ja että sadekuurot\n    tuontuostakin pieksivät laivan kylkiä. Kumppanieni viettäessä\n    hauskasti aikaansa tupakkahuoneessa ja O'Sullivanin laulaessa\n    sydämensä pohjasta meluavan kuoron säestyksellä \"Laulajapoikaa\",\n    mittaelin minä laivankantta askelillani vähäisen toivonkipinäni\n    huvetessa yhä pienemmäksi, sillä käännyinpä vaikka minne, aina\n    oli pimeätä, pimeätä, pimeätä. Mutta juuri Finisterren valojen\n    alkaessa tuikkia edessämme, puheli ääni sisässäni yhtä selvästi\n    kuin sanoin lausuttuna:\n\n    \"Tuhat tulimmaista, mitä sinä siinä mietit? Arveletko tulleesi\n    käännytetyksi paluumatkalle 88:lta leveysasteelta ja hetkeäkään\n    kadottamatta kiiruhtavasi kotiin tavataksesi perille tullessasi\n    kaikki päättyneenä? Ei! Ei! Ei! Poloinen, sankarimainen, kallis\n    pikku naisesi on elossa! Hän saattaa olla vaarassa ja kaikkien\n    perkeleen voimien ahdistamana, mutta juuri pelastaaksesi hänet\n    sinut onkin palautettu kotiin, ja sinä _olet hänet pelastava_\n    yhtä varmasti kuin aurinko kohoaa huomisaamuna.\"\n\n    On olemassa ajatuksia, jotka samoin kuin suuret sävelet\n    musiikissa kouristavat sieluamme ja nostattavat meidät maailmaan,\n    johon emme luonnollisesti kuulu. Tämä oli sellainen ajatus.\n\n    Tämän jälkeen en hetkeäkään tuntenut todellista levottomuutta.\n    Olin jälleen oma itseni, ja vaikka yhä astelin kannella kelpo\n    laivamme jyskyttäessä eteenpäin yön pimeässä, niin johtui se\n    vain siitä, että meren vyöryväin aaltojen mahtava ääni oli\n    jonkinlaisessa sopusoinnussa sen kuulumattoman hymnin kanssa,\n    jota rajaton toivo povessani lauleli.\n\n    Jumala ohjatkoon armastani hänen yksinäisellä tiellänsä!\n    Englanti! Englanti! Englanti! Vajaa viikko, ja minä olisin siellä.\n\n    Tämä tapahtui lauantai-aamun varhaisimpina hetkinä -- samana\n    lauantai-aamuna, jolloin poloinen pikku naiseni saatuaan\n    lähtöpassit noilta kerskaavilta ihmisystäviltä, löysi turvaa\n    prostituoidun naisen luota.\n\n    Selittäköön tämän ken voi. Minä en voi.\n\n                                                     M. C.\n\n\n\n\nSadaskolmas luku.\n\n\nHyvän tunnin ajan olin varmaankin istunut vuoteeni jalkapäässä\n-- lamautuneena, tylsistyneenä, kykenemättä ajattelemaan -- kun\nsynagoogasta palaava Miriam pistäysi salavihkaa ylös luokseni\nkertomaan, että minua oli käyty noutamassa edellisenä iltana kello\nkuuden seutuvilla.\n\n\"Hän sanoi nimensä olevan Oliver, ja isä puhutteli häntä ja sen\nkautta hän sai tietää. 'Sanokaa hänelle, että hänen lapsensa on\nsairas ja että hänen on heti tultava', virkkoi hän.\"\n\nMitä sitten tapahtui -- kuinka minä kiidin katujen poikki Ilfordiin\n-- sitä tuskin muistan. Sieluni kaikella voimalla huusin Jumalaa\nsäästämään lapseni elämän kunnes saapuisin hänen luokseen.\n\nOliverin luo tullessani pahin pelkoni asettui. Rouva Oliver istui\ntakkatulen ääressä lapsi helmassaan.\n\nMinut nähdessään vaimo alkoi mutista jotain viipymisestä ja ettei\nhäntä voitu pitää syyllisenä, jos jotain tapahtui. Mutta minä vähät\nsyyllisyydestä, hänen tahi minun, ja sanaakaan sanomatta otin\npienokaisen syliini.\n\nLapseni oli sitkeässä uneliaisuuden tilassa, eikä minun onnistunut\nhäntä siitä nostattaa. Sain kuulla, että tätä horrosunta oli kestänyt\nkokonaisen vuorokauden; sinä aikana hän ei ollut nauttinut mitään\nravintoa, joten hän nyt oli hyvin laiha.\n\nLasten sairauksista en tietänyt paljon mitään, mutta äidillinen\nvaisto varmaankin minua auttoi, sillä tilasin kylvyn ja kylvetin\nlasta, jolloin hän heräsi ja nautti hiukan ruokaa.\n\nMutta hän vajosi uudelleen horrostilaansa, ja säikähtynyt rouva\nOliver pyysi muutamia naapureita häntä katsomaan.\n\nNäiden kelpo vaimojen tehtävä oli nähtävästi lohduttaa rouva\nOliveria, ei minua, mutta he sanoivat: \"Ei uni milloinkaan ole\nhaitaksi\", ja se minua hiukan lohdutti.\n\nTunnit vierivät. Minä olin tiedoton kaikelle muulle paitsi sille\nmikä tapahtui helmani ahtaassa piirissä, mutta kerran kuulin kadulta\nohi kulkevan torvisoittokunnan soittavan marssia jäljessä astuvan\nväkijoukon jalkain töminän säestämänä.\n\n\"Se on lakko\", huudahti rouva Oliver juosten ikkunalle. \"Siinä kulkee\nTedykin lippua kantaen.\"\n\nMutta lasta ei herättänyt mikään, ja kolmen seutuvilla iltapuolella\ntiedustelin missä lähin tohtori olisi tavattavissa, ja saatuani\ntietää, läksin häntä etsimään.\n\nTohtori oli sairaskäynneillään; kirjoitin siis parisen riviä hänelle\nannettavaksi ja ilmoitin lapsen oireet ja pyysin häntä heti tulemaan\nhänen luokseen.\n\nOlin parahiksi palannut takaisin ja riisunut yltäni kappani, sekä\nlämmitellyt käteni ja pukuni, ottaakseni lapsen syliini, kun tohtorin\najoneuvot pysähtyivät oven eteen.\n\nHän oli nuori mies, mutta hän näytti jo samassa tuokiossa oivaltavan\nasianlaidan. Minä olin äiti. Niinhän? Niin. Ja tuo nainen oli\npienokaisen hoitaja? Niin.\n\nSitten hän veti tuolin kohdalleen ja katseli kiinteästi lasta, ja\nminun oli kestettävä tuo jännittävä hetki, jonka kaikki tunnemme\nodottaessamme tohtorin ensimäistä sanaa.\n\n\"Nähtävästi jokin akuuttinen vatsavamma\", sanoi hän ja lisäsi jotain\nottavansa selvää sen syystä.\n\nMutta tuskin oli hän laskenut kätensä sylissäni lepäävän lapsen\npäälle, kun tämän suusta tuli lievästi ruskeahkoa oksennusta.\n\n\"Mitä te olette hänelle antanut?\" virkkoi hän katsahtaen rouva\nOliveriin.\n\nRouva Oliver kielsi antaneensa lapselle muuta kuin maitoa, mutta\ntohtori sanoi tuikeasti:\n\n\"Älkää puhuko loruja, vaimo. Näyttäkää minulle, mitä olette antanut\nhänelle.\"\n\nSilloin rouva Oliver näytti peljästyneeltä, hävisi yläkertaan ja toi\nsieltä pullon lääkettä, sanoen sen olevan lieventävää siirappia,\njonka minä itse olin ostanut lapselleni.\n\n\"Kuten arvelin!\" sanoi tohtori ja mennen ovelle ja avaten sen,\nviskasi hän pullon vastapäätä olevalle rikkakasalle sanoen:\n\n\"Jos minä vielä kuulen teidän antavan hoidettavillenne lieventävää\nsiirappia, niin kuulustelen tarkastajan mieltä siitä.\"\n\nTämän jälkeen, huolimatta rouva Oliverista sen enempää, teki hän\nminulle muutamia tutkivia ja arkaluontoisia kysymyksiä -- oliko minua\nkohdannut suuri suru tahi peljästys raskaana ollessani ja olinko\nhäntä imettänyt ja kuinka kauan?\n\nVastasin niin todenmukaisesti kuin saatoin, vaikka näin mihin hän\ntähtäsi ja odotin vavistuksella mitä hän vielä sanoisi.\n\nMutta sen enempää ei hän lausunut, antoi vain määräyksiään. Ja\nmuistaessani kadottaneeni työansioni, kutistui sydämeni kokoon, kun\nhän mainitsi ne -- tuoretta, sitruunavedellä sekoitettua maitoa,\npieniä annoksia lihamehua ja kaksikymmentä tahi kolmekymmentä tippaa\nparasta konjakkia kahdesti tahi kolmasti päivässä.\n\nKun hän nousi lähteäkseen, maksoin hänen palkkionsa. Se oli vain\nkaksi shillingiä, mutta hän ei varmaankaan tietänyt kuinka paljon\nse merkitsi minulle, sillä keittiöstä poistuessaan käski hän minun\nnoutaa hänet uudelleen aamulla, jos oireissa näkyisi jotain muutosta.\n\nOivalsin, ettei minulle oltu sanottu koko totuutta (vaikka vapisin\nkauhusta saada kuulla sen) ja ojennettuani pienokaisen rouva\nOliverille seurasin tohtoria ovelle.\n\n\"Tohtori\", sanoin, \"onko lapseni hyvin sairas?\"\n\nHän epäröi silmänräpäyksen ja vastasi sitten: \"On.\"\n\n\"Pahasti sairas.\"\n\nHän epäröi jälleen ja virkkoi sitten kiinteästi minua silmäillen\n(tunsin alahuuleni vavahtavan):\n\n\"Sitä en tahdo sanoa. Hän potee hivutautia, nautittuaan ylen suuria\nannoksia tuota turmiollista moskaa, jota tietämättömät ja tunnottomat\nihmiset ovat antaneet rauhattomalle lapsellenne, saadakseen hänet\npysymään hiljaa. Mutta hänen varsinainen tautinsa johtuu äidin\nheikkoudesta ja sen ainoa parannuskeino on hyvä ravinto ja ennen\nkaikkea raitis ilma ja päivänpaiste.\"\n\n\"Tuleeko hän paremmaksi?\"\n\n\"Jos voitte viedä hänet maalle, niin silloin kyllä.\"\n\n\"Ja ellen... ellen... voi\", kysäisin vavahtavin huulin, \"_kuoleeko_...\nhän?\"\n\nTohtori silmäili minua jälleen lujasti ja lausui:\n\n\"Ehkäpä.\"\n\nPalatessani keittiöön tiesin, että olin joutunut kohtaamaan naisen\nelämän toista suurta mysteriaa -- Kuolemaa -- lapseni kuolemaa, ja\nvieläpä oman rakkauteni ja hellyyteni seurauksesta.\n\nSillä välin rouva Oliver, joka oli kalpea kuin valkeaksi kalkittu\nseinä, puolusteli vinkuvalla äänellä käytöstään. Hän ei olisi kaiken\nhyvän nimessä tahtonut vahingoittaa sitä rakasta kulta-raukkaa, ja\nellei Ted olisi ollut niin väsyksissä iltasella, astuttuaan kaiken\npäivää lakkokulkueessa...\n\nOsittain vapautuakseni vaimosta lähetin hänet noutamaan hiukan sitä\nravintoa, mitä tohtori oli määrännyt lapselle (melkein viimeisillä\npenneilläni). Hänen poissa ollessaan ja istuessani katselemassa\npieniä, äänettömiä kasvoja helmassani rukoillen yhtä ainokaista\nkatsetta Martinin merensinisistä silmistä, astui muurari kolisten\nsisään.\n\n\"Missä on Lizer?\" kysyi hän.\n\nVastasin hänelle ja hän huudahti:\n\n\"Taas lapsi! Aina vain se lapsi!\"\n\nHän veti taskustaan kostean tupakkamöhkäleen ja leikkeli ja\npyöritteli sitä kämmenellään. Sitten hän mätti sitä piippuunsa ja\nsytytti sen -- täyttäen ilman löyhkäävillä savupilvillä, jotka\nsaattoivat lapsen rykimään nostattamatta häntä valveille.\n\nHuomautin hänelle tämän ja pyysin ettei hän tupakoitsisi.\n\n\"Häh?\" sanoi hän, ja silloin kerroin hänelle, että tohtoria oli\nhaetettu ja mitä hän oli sanonut raittiista ilmasta.\n\n\"Vai sillä tavallako?\" virkahti hän. \"Hyvä! Juuri nyt johtuukin\nmieleeni jotain, jota sopii tämän yhteydessä sanoa. Eilisiltana\npiti minun lähteä Mile Endiin teitä hakemaan ja nyt on Lizer taas\nkaupungilla teidän asioillanne. Ken käyttää ihmisiä sairaanhoitajiksi\nsairastavalle lapselle, maksakoon siitä. Me olemme köyhää väkeä, eikä\nvatsa siitä täyty, että kuljetaan lakkokulkueessa, vaikka se onkin\npyhä velvollisuus.\"\n\nVihasta tutisten minä huudahdin:\n\n\"Pankaa pois piippunne, olkaa hyvä.\"\n\n\"_Teidänkö_ käskyllä, rouva?\"\n\n\"Pankaa se pois heti paikalla, tahi pidän huolen siitä, että joku\ntoinen saa teidät tottelemaan.\"\n\nMuurari naurahti ja viittasi piippunsa varrella uuninreunalla olevaa\nkahta valokuvaa sanoen:\n\n\"Tunnettekos niitä? Minä siinä olen. Ja jos joku ystävistänne haluaa\nlapsen puolta pitää ja tulee tänne minua neuvomaan, niin nähdäänpäs,\nenkös vielä osaa kouriani käyttää.\"\n\nVeret valahtivat kasvoiltani ja asettaen pienokaisen kehtoon,\nkäännyin miehen puoleen huutaen:\n\n\"Te lurjus! Tohtori on sanonut minulle mikä on ollut suoranaisena\nsyynä lapseni sairauteen ja vaimonne on tunnustanut antaneensa\nhänelle teidän neuvostanne ylen runsaat annokset rohtoa. Ellette\nlähde tiehenne tästä talosta heti paikalla, niin menen suoraan\npoliisiasemalle ja syytän teitä lapseni myrkyttämisestä.\"\n\nHänen röyhkeytensä väistyi siinä tuokiossa pelon tieltä.\n\n\"Älkää sentään loukkaantuko, rouva\", sanoi hän. \"Minä olen\nrauhallisin mies East Endissä ja mitä teille virkoin ystävästä, oli\nvain sanottu kiivaalla hetkellä, nähkääs.\"\n\n\"Menkää ulos! Menkää! Menkää!\" huusin ja vaikka se kuulostaa\nuskomattomalta, niin mies karkasi huoneesta pelästyen kasvojani kuin\nolisivat ne olleet raivottaren.\n\nKävisi pitkäksi kertoa mitä tapahtui seuraavana päivänä, seuraavana\nja seuraavana ja seuraavana -- kuinka lapsi kävi vähemmän uniseksi,\nmutta rauhattomammaksi, kuinka hän ollen kykenemätön pysyttämään\nravintoa vatsassaan laihtui laihtumistaan, kuinka minä halusin noutaa\nlääkäriä, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin hänen palkkiotansa,\nkuinka vähäinen, jäljellä oleva rahani tuskin riitti niihin\nostoksiin, jotka lapselle olivat välttämättömät tohtorin määräyksen\nmukaan, kuinka minä tuntikausia istuin pieni karitsani sylissäni\ntuijottaen kuivilla silmilläni hänen kasvoihinsa ja kuinka minä\nhuusin Jumalan puoleen, rukoillen lapseni elämää, joka oli kaikki,\nmitä minulla oli tahi mitä halusin.\n\nKoko tämän ajan minä yhä asuin juutalaisen talossa; myöhään illalla\nminä sinne palasin ja aikaisin aamulla sieltä läksin. Eräänä päivänä\nvirkkoi Miriam katsellen minua suurilla mustilla silmillään:\n\n\"Teidän täytyy levätä enemmän, tahi sairastutte täydellä todella.\"\n\n\"Ei, ei, en minä ole sairas\", vastasin ja muistaen kuinka välttämätön\noma elämäni oli lapseni elämälle, lisäsin: \"En saa tulla sairaaksi.\"\n\nViimein lauantai-aamuna -- nyt tiedän, että se oli lauantai-aamu,\nvaikkei aika silloin merkinnyt minulle mitään -- kuulin rouva\nAbramovitschin puhelevan puolestani miehelleen sanoen tietävänsä,\nettä minulla oli suuri suru ja senpätähden pitäisi suoda minulle\nenemmän aikaa asunnon hakemiseen, vielä toinen viikko -- kolme\npäivää ainakin. Mutta juutalainen oli järkkymätön uskonnollisessa\nvakaumuksessaan. Jumalan tahto oli, että tulisin rangaistuksi, ja\nkuka hän oli astuakseen Kaikkivoivan ja Hänen vanhurskaan kostonsa\nväliin. Ellen tänä iltana kello yhdeksän illalla olisi muuttanut,\nnostattaisi hän kaikki tavarani kadulle.\n\nMuistan, ettei juutalaisen uhkaus tehnyt minkäänlaista vaikutusta\nmieleeni. Vähät siitä missä asuisin ensi viikon tahi minkälainen\nkatto tulisi päätäni suojaamaan.\n\nTullessani sinä aamuna Oliverin luo tapasin pienokaisen tuntuvasti\nhuonompana. Ei konjakki ottanut pysyäkseen hänen vatsassaan ja hänen\nvoimansa vähenivät selvästi. Istuin kotvan aikaa hievahtamatta\nkatselemassa lapseni kasvoja ja sitten kyselin itseltäni, mitä\nmiljoonat äidit ennen minua ovat mahtaneet kysyä, miksi pitää minun\nlapseni kärsiä niin paljon? Miksi? Miksi? Miksi?\n\nTähän kysymykseen löytyi vain yksi vastaus. Pienokainen kitui\nsyystä, että olin köyhä. Ja miksi olin köyhä. Olin köyhä koska olin\nkieltäytynyt taipumasta isäni ylivallan alle, kun sitä käytettiin\nväärin ja turhamaisiin pyyteisiin, ja mieheni ylivallan alle,\nkun sitä käytettiin raa'asti ja julmasti, ja koska olin totellut\ntunteista ylevintä -- rakkauden kutsua.\n\nJa nyt Jumala katseli lapseni kärsimyksiä, lapseni, jonka täytyi\nkuolla minun käytökseni -- minun köyhyyteni tähden.\n\nMinua värisyttää kertoa mitä hurjia mielijohteita iski minuun tätä\najatellessani. Tunsin, että jos lapseni kuolisi ja minut joskus\nasetettaisiin Jumalan eteen tuomittavaksi, niin minä vuorostani\ntuomitsisin Häntä. Kysyisin Häneltä miksi hän Kaikkivaltiaana salli\npahan maailmassa saavuttaa voiton hyvästä ja miksi Hän, jos oli\ntaivaallinen isämme, salli viattomain lastensa kärsiä. Oliko olemassa\nyhtään _inhimillistä_ isää, joka voisi olla niin tunnoton, niin\nvälinpitämätön, niin julma kuin Hän.\n\nAjattelin avioliittoni sakramenttia, jonka paavi oli sanonut\nLunastajani pyhittäneen maallisen lain nimessä, jotta ne, jotka siinä\novat osallisina, eläisivät yhdessä rauhassa ja rakkaudessa -- ja\nsitten miestäni ja hänen karkeata uskottomuuttaan.\n\nAjattelin lapseni kastesakramenttia, jonka tuli pitää loitolla kaikki\npahat henget lapsestani -- ja sitten pahinta pirua maailmassa,\nköyhyyttä, joka vaati minulta hänen henkensä.\n\nPimeä varjo peitti sieluni ja sanelin itselleni, että koskapa Jumala\nei tehnyt mitään, koskapa hän salli, että ainoa aarteeni riistetään\nminulta, niin minä itse olin taisteleva lapseni elämän puolesta,\nkuten eläin taistelee pentunsa puolesta.\n\n\"Lapseni ei ole kuoleva\", ajattelin, \"ei ainakaan köyhyys ole häntä\ntappava.\"\n\nMonesti tämän päivän kuluessa rouva Oliver yritti lohdutella minua\nomalla tavallaan. Lapset ovat suuri koettelemus, heitä seuraa aina\nköyhyys, ja joskus on parempi heille itselleenkin päästä taivaallisen\nisän helmaan.\n\nTuskin kuuntelin. Tuntui kuin olisin kuullut jonkun puhuttelevan\nminua unessa. Mutta illemmällä sattui kuuroihin korviini parisen\nsanaa itsestäni -- että \"se\" (tiesin mitä sillä tarkoitettiin) olisi\nminullekin parasta, sillä silloinhan olisin vapaa kaikista siteistä\nja voisin mennä uusiin naimisiin.\n\n\"Voisitte tietenkin -- vielähän te olette nuori ja niin\nsievännäköinen. Tässä hiljan eräs henkilö numero viidessä sanoi,\nettä olette kaunein nainen näillä seuduin ja että pastorin rouva\nei kelpaisi teille kynttilääkään pitelemään. 'Ollappa sillä teidän\nnuorella ladyllänne vain hieno leninki ja hiukan punaa poskilla',\nsanoi hän, 'niin ei West Endissäkään ole monta, jotka pystyvät hänen\nkanssaan kilpailemaan'.\"\n\nVaimon puhuessa saivat pimeät ajatukset valtaa minussa. Rupesin\najattelemaan Angelaa. Koetin olla sitä tekemättä, mutta en voinut.\n\nJa sitten seurasi kaikista koetuksistani hurjin ja repivin. Kuoleman\nkallistuessa lapseni puoleen, sanelin itselleni, että ainoa keino\nkarkoittaa se pois, olisi _jonkun suuren uhrauksen_ tekeminen.\n\nTähän asti olin arvellut, että kaikki mitä omistin kuului lapselleni,\nmutta nyt tunsin, että _minä itsekin_ kuuluin hänelle. Minä olin\nsaattanut hänet maailmaan ja velvollisuuteni oli pitää huolta siitä,\nettei hän kärsisi.\n\nKaiken tämän ajan uskontoni peritty vaisto oli kovassa kapinassa ja\nsanelin monta \"Terve Mariaa\" estääkseni itseäni tekemästä, mitä aioin\ntehdä.\n\n_\"Terve Maria, armoitettu, Herra on sinun kanssasi...\"_\n\nTuntui kuin olisi järkeni ollut katoamassa. Mutta hyödytöntä\noli kamppailla sitä kammottavaa tunnesysäystä vastaan, joka\nitseuhrautumisen nimessä oli saanut valtaa minussa ja lopulta kukisti\nvastustukseni.\n\n\"Minun täytyy saada rahaa\", ajattelin. \"Ellen saa rahaa, niin lapseni\nkuolee. Minun -- täytyy -- saada rahaa.\"\n\nSeitsemän seutuvilla nousin ylös, annoin lapsen rouva Oliverille,\npuin ylleni kappani ja kiinnitin hermostuneilla sormillani\nhattuneulat hattuuni.\n\n\"Minne olette menossa, poloinen?\" kysäisi rouva Oliver.\n\n\"Minä menen ulos. Tulen takaisin aamulla\", vastasin.\n\nJa sitten, käytyäni polvilleni ja suudeltuani vielä kerran lastani --\nsuloista pikku Isabeliani -- kiskaisin katuoven auki ja paiskasin sen\nkiinni jälkeeni.\n\n\n\n\nSadasneljäs luku.\n\n\nKadulle tultuani minä varmaankin astuin raitiovaunuun, sillä vaikka\nminusta tuntui, että olin sokea ja kuuro, on minulla vielä hämärä\nmuistelma siitä, että valot välähtivät ohitseni ja että sähkövaunut\nkilisivät.\n\nBow-kirkolla minä arvatenkin astuin vaunusta (luultavasti\nsäästääkseni), sillä muistan astelleeni pitkin Bow Roadia, puotien\nvalaistujen ikkunain ja katukäytävän syrjään pystytettyjen\nmyyntikojujen välissä, missä työläisnaiset vasut käsivarrellaan\ntoimittivat lauantai-ostoksensa.\n\nSydämeni oli yhä luja (olipa teroittunut purevaksikin) ja tiedän,\netten itkenyt, sillä sivuuttaessani peililasin erään rohdoskaupan\nikkunassa näin vilahdukselta kasvoni ja ne olivat hehkuvat kuin\ntulenliekki.\n\nIlta oli kylmä ja tuima. Lähestyessäni sivukatua, missä asuin,\nnäin katulampun valossa pienen ryhmän ihmisiä, viluisina ja\nhartiat pystyssä, kehnosti vaatetettuja ja nälkiintyneitä olentoja\nseisovan tylsän äänettöminä kadunkulmassa, missä mies ja nuori\nnainen, kumpikin Pelastusarmeijan sinisessä puvussa, lauloivat\nPelastusarmeijan virttä, jonka loppusäe oli \"Kohti taivasta sieluni\nkäy.\"\n\nJuutalaisen ovi oli lukossa (ensimäisen kerran siellä oloni aikana)\nja niinpä minun oli koputettava ja odotettava, ja odottaessani en\nvoinut olla kuuntelematta mitä nuori pelastusarmeijalainen nainen\nrukoili.\n\nHän rukoili East Endin juomarein ja porttojen puolesta, että\nheistäkin tulisi \"etsijöitä\" ja \"sielunsaluovuttajia\" ja \"Kuningasten\nKuninkaan vankeja\".\n\nOven avasi itse juutalainen, joka ankaran muotoisena virkkoi minulle\njotain kurkkuäänellään, mutta minä en sitä kuunnellut, työnsin vain\nhänet syrjään ja astuin lujin askelin portaita ylös.\n\nTultuani huoneeseeni ja sytytettyäni kaasun, suljin ja lukitsin oven\nikäänkuin olisin tekemäisilläni jonkun rikoksen -- ja kenties olinkin.\n\nEn sallinut ajatusteni viipyä siinä mitä aioin tehdä tänä iltana,\nmutta tiesin hyvin mitä se oli, ja milloin omatuntoni kovasti kiristi\nminua, huusi ääni sydämessäni:\n\n\"Kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?\"\n\nAvasin matkalaukkuni ja otin sieltä vaatteita -- jätteitä niistä\npuvuista, jotka olin tuonut Ellanista. Niitä ei ollut monta ja\nvanhanaikaisia ne olivat, mutta joukossa oli muuan iloinen ja\ntyylikäs -- vaaleansininen, korkeakauluksinen puku, jonka etumus oli\nvalkeata pitsiä.\n\nMuistan ihmetelleeni miksen ollut huomannut pantata sitä sinä\nviikkona jolloin olin ollut niin kovassa rahapulassa, ja olleeni\nsitten hyvilläni, etten ollut sitä tehnyt.\n\nSe oli ohut ja vaalea, sama puku, joka oli ollut minulla yllä sinä\npäivänä, kun tulin Ilfordiin kantaen lasta sylissäni. Ilma oli\nsilloin ollut lämmin, nyt se oli kylmä, mutta minä vähät siitä,\nolihan se paras pukuni ja sievin.\n\nKun olin pukeutunut siihen, silmäilin pieneen, heilahtavaan peiliini\nja olin tyytyväinen, mutta samassa huomasin, että kasvoni olivat\nkalman kalpeat ja se johdatti mieleeni muutamia matka-arkkuni\ntaskuosastoissa olevia pulloja ja pahvikoteloita.\n\nTiesin mitä ne sisälsivät -- jätteitä niistä kaunistuskeinoista,\njotka Kairossa olin ostanut, kun hupakko raukka koetin rakastuttaa\nmiestäni itseeni. Siitä päivin en ollut koskaan katsonutkaan niihin,\nmutta nyt kaivoin ne esille ja aloin maalata kalpeita kasvojani,\npunaten kuivia ja verettömiä huuliani ja peittäen puuterilla tummat\nrenkaat silmäini alla.\n\nSitten panin päähäni hattuni, joka ei ollut liian korea, ja ottaen\nviimeksi arkustani parin pitkiä, vaaleita hansikkaita, joita en ollut\nkoskaan käyttänyt Ellanista lähdettyäni, aloin vetää niitä käsiini.\n\nSeisoin peilin edessä tätä tekemässä ja yritin (Jumala minua\narmahtakoon!) hymyillä itselleni, kun uusi ajatus äkisti välähti\nmieleeni.\n\nMinä olin itsemurhan tekemäisilläni -- en sitä itsemurhaa, jota\nseuraa unhotus, vaan sen, jota seuraa elämä maan päällä kuoleman\njälkeen!\n\nTämän jälkeen ei Mary O'Neilliä enää olisi olemassa! En voisi enää\nkoskaan ajatella häntä! Minä olin tappava hänet ja hautaava hänet\nja työntävä hänet maan poveen ja hän oli lähtevä luotani ikuisiksi\najoiksi!\n\nSydäntäni kouristi -- siinä heräsi muistelmia lapsuuteni onnellisista\npäivistä, suuren rakkauteni lyhyestä ja hurjasta onnenautuudesta,\nvieläpä elämästäni Roomassakin synnintunnustuksineen ja messuineen,\nsekä sen kirkonkellojen sulosävelistä.\n\nMinä olin sanomassa jäähyväisiä Mary O'Neillille! Ja hirvittävältä\ntuntui erota itsestään, sillä kun sitä ajattelin, oli sydämeni\npuhjeta.\n\n\"Mutta kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?\"\npuhelin jälleen itsekseni yhä kiskoen pitkiä hansikkaitani käsiini.\n\nKun olin päättänyt pukeutumiseni, poistuivat pelastusarmeijalaiset\nlaulaen kasanneihinsa saattojoukko kintereillään. Minä kuuntelin\nja yritin nauraa, mutta se ei onnistunut. Vielä viimeinen\nsuonenvedontapainen tempaus julmasti jyskyttävässä sydämessäni ja\nminä kätkin kasvot käsiini huutaen:\n\n\"Lapseni takia! Lapseni takia!\"\n\nJa sitten avasin huoneeni oven, astuin topakasti portaita alas ja\nkiskasin katuoven auki.\n\n    Martin Conradin memorandum.\n\n    En pidä sitä sattumana, että tämä tapahtui juuri samana päivänä\n    kun minä tulin Englantiin.\n\n    Jos minun olisi se uskottava, niin pitäisi minun olla uskomatta\n    paljon siitä, mikä on parasta ihmiselämässä, ja kaikkea sitä,\n    mitä meille on opetettu opastavasta Kaitselmuksesta ja henkisistä\n    vaikutuksista, joita emme voi järkemme avulla selitellä emmekä\n    todistaa.\n\n    Me myöhästyimme kaksi päivää matkallamme syystä, että Biscayan\n    lahdella meidät saavutti katala ilma, joka vahingoitti laivamme\n    potkuria ja pakotti meidät olemaan ankkurissa, enkä tahdo\n    kieltää, ettei se luottamuksen tunne, joka Finisterressä oli\n    tullut minuun, olisi siitä hiukan järkkynyt.\n\n    Epävarmuuden tuskat alkoivat itse asiassa niin tuimasti pidellä\n    minua kotia lähestyessämme, että matkamme viimeisen yön\n    puolivälissä menin O'Sullivanin hyttiin ja istuin tuntikausia\n    hänen vuoteensa laidalla jutellen pelostani, että rakkaimpani\n    olisi joutunut hukkaan ja mahdollisuudesta löytää hänet.\n\n    O'Sullivan, Jumala häntä siunatkoon, oli \"totisesti varma\",\n    että kaikki kävisi hyvin, ja hän koetti nähdä asiat valoisalta\n    kannalta.\n\n    \"Minä vain uskon, että hän on Southamptonissa vastassa päässä\n    uusi hattu ja sulka! Niin että ole varuillasi, päällikkö.\"\n\n    Seitsemän korvissa illalla laivamme lähestyi Southampton lahden\n    pohjukassa olevaa suurta kivisiltaa. Silloin oli jo pimeä, ja\n    koska en kyennyt näkemään muuta kuin meitä odottavan väkijoukon\n    mustat muodot ja liehuttavat kädet, niin tein sopimuksen\n    O'Sullivanin kanssa, että hän pujahtaisi maihin, niin pian kuin\n    laiva laskisi rantaan, ja katsoisi näkyisikö omaa armastani.\n\n    \"Muistatko hänen kasvojansa?\" kysyin.\n\n    \"Minäkö en muistaisi? Kautta Jumalan tähtien, hänenlaisia kasvoja\n    ei ole muilla tässä maailmassa\", vastasi hän.\n\n    Ne tervetuliaiset, jotka meille suotiin, riittivät tekemään\n    turhamaisen miehen ylpeäksi ja saattamaan vaatimattoman miehen\n    häpeämään, ja luulenpa, että minä olisin sekä ylpeillyt että\n    hävennyt, jos \"se oikea\" olisi ollut siellä tunteitani jakamassa.\n\n    Hyttini oli kävelykannella ja minä seisoin sen ovella niin kauan\n    kuin uskalsin nostaen lakkiani monille tervehtijöille, mutta\n    yhtäkaikki tuntien olevani yksinäisin ihminen maailmassa, Jumala\n    minua armahtakoon!\n\n    O'Sullivan ei ollut palannut, kun Siirappi tuli sanomaan, että\n    kaikki oli valmiina ja oli aika lähteä maihin.\n\n    En tahdo sanoa, etten olisi ollut onnellinen ollessani jälleen\n    kotona, en tahdo uskotella, ettei sydämellinen vastaanotto\n    liikuttanut minua, mutta Jumala tietää, että kun en väkijoukossa\n    voinut nähdä kaipaamiani kasvoja, olisin sinä hetkenä saattanut\n    kääntyä ja muitta mutkitta palata Etelänavalle hetkeäkään\n    epäröimättä.\n\n    Maihin tullessani oli minulla täysi työ pysytellä pystyssä\n    siinä kättenravistamis-myrskyssä, joka suhahti ylitseni. Ja jos\n    olisin ollut paremmassa romussa, niin olisin luultavasti pitänyt\n    aika hauskaa nähdessäni toverieni poikamaisesti riemuitsevan\n    kotiintulostaan. Vanha Siirappi ravisti jokaisen kättä aina\n    kaupungin pormestarista juoksupoikiin asti ja tieteellisen\n    osaston jäsenet toivat luokseni vaimonsa esitettäviksi kuten\n    alaluokkalaiset ennen koulussa esittivät suuria sisariaan.\n\n    Viimein O'Sullivan palasi takaisin nolon näköisenä kertomaan,\n    ettei hän ollut nähnyt vilahdustakaan armaastani, ja silloin minä\n    karkaisin mieleni ja sanoin:\n\n    \"Älä huoli! Ehkäpä hän odottaa meitä Lontoossa.\"\n\n    Kesti harmillisen kauan ennenkuin irtaannuimme tullista,\n    mutta lopulta pääsimme lähtemään puheenjohtajamme tilaamassa\n    ylimääräisessä junassa -- ja puolet seuruettamme vaimoineen\n    sekä hyvä joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia ahtautui siihen\n    suureen salonkivaunuun, joka oli minulle varattu.\n\n    Viime hetkellä joku viskasi pinkan iltalehtiä ikkunasta sisään,\n    ja niin pian kuin juna oli päässyt hyvään vauhtiin, otin niistä\n    yhden ja koetin lukea, mutta silmäni kiitivät ohi palstojen,\n    sillä aatokseni harhailivat muualla.\n\n    Eipä keskustelu vaunussa minua liioin huvittanut. Siinä puhuttiin\n    suuresta, puuhaavasta, kajahtavasta maailmasta, yleisistä\n    vaaleista, ministeristön kukistumisesta, parlamentti-esityksistä\n    ja Herra tietää mistä kaikesta -- asioista, jotka talvimajoissa\n    ollessamme olivat tuntuneet tärkeiltä, mutta nyt eivät olleet\n    minkään arvoisia, kun janosin aivan muuta.\n\n    Viimein minun onnistui saada muuan hiljainen sanomalehtimies\n    syrjäiseen soppeen kanssani ja rupesin kyselemään häneltä\n    Ellanista.\n\n    \"Se on syntymäsaareni, nähkääs -- kuuluuko sieltä mitään uutta?\"\n\n    Sanomalehtimies vastasi myöntävästi. Siellä oli ollut jonkun\n    verran hämmennystä pankkihäviöiden kautta ja koko saari oli\n    yhä vielä pysähdystilassa ja sen mahtavin rahamies oli tehnyt\n    vararikon.\n\n    \"Onko hänen nimensä O'Neill?\" kysyin.\n\n    \"O'Neill on.\"\n\n    \"Onko siellä mitään muuta tapahtunut minun poissa ollessani?\"\n\n    \"Ei... on... kyllä tosiaan, nyt muistuu mieleeni, että\n    toista vuotta sitten siellä oli suuri hätä eräästä nuoresta\n    päärittärestä, joka katosi salaperäisesti.\"\n\n    \"Oliko... oliko hän lady Raa?\"\n\n    \"Oli\", vastasi sanomalehtimies ja sitten (malttaen mieleni niin\n    hyvin kuin taisin) kuuntelin nopeata kertomusta siitä, mitä oli\n    tapahtunut omalle armaalleni siihen hetkeen asti kun hän katosi\n    niin tyyten kuin hän olisi pudonnut keskelle Irlannin merta.\n\n    Tarpeetonta on kertoa, miltä minusta tuntui tämän jälkeen. En\n    voinut puhua enkä uskaltanut ajatella ja niinpä huusin laulua, ja\n    toverini, jotka olivat olleet hiukan allapäin nähdessään minut\n    niin hiljaisena, hypähtivät pystyyn tämän ehdotuksen kuullessaan\n    kuten koulupenkiltä rientävät koulupojat.\n\n    O'Sullivan tietysti lauloi \"Laulajapoikaa\" ja Siirappi veisasi\n    \"Sä vihamies jos oot\" ja sitten minä, niin juuri minä (Oi\n    Jumala!) lauloin \"Sally tyttö, oma tyttö\" ja koko seurueeni yhtyi\n    sen hullunkuriseen loppukuoroon.\n\n    Kymmenen ajoissa junamme suhahti Charing Crossin asemalle,\n    missä jälleen tapasimme suuren ja sydämellisen ihmisjoukon\n    aidakkeen takana meitä odottamassa. Ryhmä komitean jäseniä,\n    entisiä naparetkeilijöitä ja maantieteilijöitä seisoi odottamassa\n    junasillalla.\n\n    En voinut sille mitään, että laimeasti vastasin heidän lämpimiin\n    onnentoivotuksiinsa, sillä silmäni etsivät jälleen kasvoja,\n    joita en nähnyt. Olinpa senvuoksi mielissäni, kun kuulin\n    yli-intendentin sanovan, että auto, jonka tuli viedä minut\n    hotelliin, oli valmis lähtemään.\n\n    Mutta juuri silloin tuli O'Sullivan luokseni ja kuiskasi\n    korvaani, että muuan pappi ja nunna pyysivät saada puhutella\n    minua, ja hän luuli heidän tuovan uutisia Marystä.\n\n    Pappi oli rakas vanha isä Dan ja nunna oli sisar Veronica,\n    jota oma armaani sanoo Mildrediksi. Jo pikainen silmäys heidän\n    surullisesti hymyileviin kasvoihinsa pani kurkkuni kouristumaan,\n    sillä tiesin, mitä he olivat tulleet sanomaan ennenkuin he olivat\n    sanoneetkaan -- että rakkaimpani oli hukassa, ja että isä Dan\n    (voitettuaan papilliset epäilynsä) oli tullut siihen päätökseen,\n    että minä olin lähin mies saamaan siitä tiedon.\n\n    Vaikka olinkin juuri tätä odottanut, niin se iski minuun kuin\n    ukkosen tärähdys ja luulenpa, kautta sieluni, että sinä hetkenä\n    maanmiesteni sydämellisestä vastaanotosta huolimatta olin\n    ihmisistä masentunein.\n\n    Siitä huolimatta hoputin isä Danin ja sisaren ja O'Sullivanin\n    autovaunuun ja hypähtäen itse viimeisenä sisään käskin\n    kuljettajan ajaa hotelliin lemmon kyytiä.\n\n    Mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä asemapihalla oleva\n    ihmisjoukko tungeskeli auton ympärillä huutaen puhetta. Minä\n    pidin puheeni ja taivas ties mitä muuta löpisin paitsi että\n    heidän vastaanottonsa saattoi minut häpeämään, etten ollut\n    päässyt Navalle saakka, mutta että Jumalan avulla ensi kerralla\n    olin sinne menevä tahi jättävä luuni tielle.\n\n    Viimeinkin tulimme hotelliin (samaan, missä kiusattu lemmikki\n    raukkani oli asunut lempiviikkojensa jälkeen) ja niin pian kuin\n    olimme astuneet huoneeseeni, lukitsin oven sanoen:\n\n    \"Nyt suoraan asiaan. Ja kertokaa minulle kaikki, olkaa hyvä.\"\n\n    Isä Dan avasi suunsa, mutta tunteeni ja ajatukseni olivat\n    niin kovassa jännityksessä, etten jaksanut kestää hänen\n    hidasta saarnastuoliesitystään. Hän oli parahiksi ennättänyt\n    kertomuksessaan tottelemattomuuteensa piispaansa kohtaan ja\n    kuinka hän oli vannonut valan Hänen kauttansa, joka on kuollut\n    puolestamme, tulevansa Lontooseen ja viipyvänsä siellä kunnes\n    löytäisi rakkaimpani, kun minä kouristin hänen vanhaa kättänsä ja\n    katsahdin sisaren puoleen.\n\n    Hän oli koko lailla sukkelampi ja parin minuutin kuluttua olin\n    saanut kuulla pääasiat oman armaani tarinasta -- kuinka hän oli\n    paennut kotoa minun tähteni ja tullut köyhäksi minun tähteni,\n    kuinka hän jonkun aikaa oli asunut Bloomsburyssa, kuinka kovasti\n    häneen oli iskenyt tieto laivani häviöstä ja kuinka (Oi kärsivää,\n    uljasta pikku tyttö raukkaani!) hän oli kadonnut vielä vakavamman\n    tapauksen lähestyessä.\n\n    Häveliäisyyteen ei nyt ollut aikaa, ei ainakaan minulla, niinpä\n    isä Danin painaessa päänsä alas kysyin kursailematta, oliko\n    syntynyt lapsi, ja minulle vastattiin myöntävästi ja että\n    lemmikki raukkani oli piiloutunut arvatenkin siitä syystä, että\n    hän pelkäsi kadottavansa hänet.\n\n    \"Entä kuka on hänet viimeksi nähnyt ja koska ja missä?\"\n\n    \"Viime viikolla ja taas tänään, tänä iltana näki hänet West\n    Endissä muuan langennut nainen\", vastasi sisar.\n\n    \"Ja mitä johtopäätöksiä teette sen johdosta?\"\n\n    Sisar epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:\n\n    \"Että hänen lapsensa on kuollut; ettei hän tiedä teidän olevan\n    hengissä; ja että hän on heittäytynyt huonoille teille, koskei\n    elämä enää ole hänelle minkään arvoinen.\"\n\n    \"Mitä?\" huudahdin. \"Uskotteko sitä? Siksi että hän jätti\n    roistomaisen miehensä... ja tuli minun luokseni te uskotte hänen\n    voivan... Ei ikinä! Ei ikinä Mary O'Neill! Ennemmin hän kerjäisi\n    leipänsä tahi kuolisi kadulle.\"\n\n    Ääneni kävi käheäksi ja petti minut, mutta vilkaistessani\n    Mildrediin ja nähdessäni kyynelten vierivän hänen poskillaan ja\n    kuullessani hänen puolustuksensa (siihen olivat sadat onnettomat\n    naiset joka päivä pakotetut) olin häpeissäni ja lausuinkin sen,\n    ja hän ojensi minulle kiltin kätensä anteeksiantamuksen merkiksi.\n\n    \"Mutta mitä on meidän nyt tehtävä?\" kysyi hän.\n\n    O'Sullivan ehdotti, että noudettaisiin poliisi, mutta minä en\n    siihen suostunut. Ajatukseni alkoivat kulkea samaan suuntaan\n    kuin kaukana etelässä ollessani, kun joku toveri oli eksynyt\n    lumipyryssä, jolloin (milloin ei ollut mitään osviittaa tahi\n    jälkeä ohjaamaan minua) lähetin kaksikymmentä miestä leiristä\n    leveässä ympyrässä häntä etsimään tahi palaamaan takaisin samoja\n    jälkiä.\n\n    Meitä oli vain neljä, mutta minä määräsin meidän suuntamme,\n    minne meidän oli mentävä, milloin meidän oli palattava ja mitä\n    meidän olisi tehtävä, jos joku meistä saavuttaisi kadonneen\n    armaani. Sovittiin, että hänet vietäisiin sisaren asuntoon, jonka\n    osoitteen hän antoi meille.\n\n    Kello oli puoli kaksitoista, kun läksimme löytöretkellemme.\n    Luulenpa, että hyvä vanha isä Danimme arveli etsintäämme\n    toivottomaksi, harhailtuaan itse niin kauan turhaan Lontoon\n    kaduilla. Mutta minä olin viimeinkin taas oma itseni.\n    Henkinen joustavuuteni, joka oli laskeutunut nollaan, oli\n    äkkiä taas kimmahtanut ylös poukahtaen. Enkä totta tosiaan\n    silmänräpäyksenkään verran epäillyt, että minut olisi kutsuttu\n    kotiin 88:nnelta leveysasteelta tyhjän vuoksi.\n\n    Sanottakoon sitä aivojensekaannukseksi, jos haluttaa --\n    yhdentekevä on minulle miksi ihmiset sitä sanovat. Mutta minä\n    olin niin varma kuin koskaan elämässä saattaa olla varma, että\n    oman, rakkaan marttyyrini kärsimykset olivat päättyneet ja että\n    minä jo tunnin kuluttua olin pitelevä häntä sylissäni.\n\n                                               M. C.\n\n\n\n\nSadasviides luku.\n\n\nHurjalla mielenliikutuksella mahtaa olla ruumiillinen kyky ryöstää\nmeiltä kuulo- ja näkövoima, sillä koettaessani muistella mitä minulle\ntapahtui juutalaisen talosta lähdettyäni, tapaan muistissani tyhjiä\naukkoja.\n\nMuistan astuneeni länteenpäin kulkevaan raitiovaunuun ja\nsivuuttaneeni Whitechapel Roadin ja sen kihisevät jalkamiesjoukot,\nsen kapakat, elävien kuvien teatterit ja juutalais-teatterit.\n\nMuistan poistuneeni raitiovaunusta Aldgate-suihkun luona ja\nvaeltaneeni läpi tuon kuolleen City-vyön, joka yhdistää Lontoon itä- ja\nlänsiosan ja joka päivällä kuhisee kuin mehiläispesä, mutta yöllä\non ääneti ja hyljätty.\n\nMuistan Pyhän Paavalin kirkolle tullessani, että sen lähiseutu\noli tyhjä ja että sen suuri kello löi yhdeksän. Mutta Ludgate\nHillissä oli sakea ihmistulva ja tullessani Fleet Streetille seisoi\nsanomalehtitoimistojen edustalla taajoja ihmisparvia lukien suuria,\nikkunoihin liisteröityjä käsinkirjoitettuja ilmoituksia.\n\nMuistan, etten vilkaissutkaan näihin ilmoituksiin. Mitä\nmerkitsivät sanomalehtiuutiset minulle, joka en ollut nähnyt\nlehtiä kuukausimääriin, ja joka nyt olin kuollut maailmalle. Mutta\nkiertäessäni erästä ihmisryhmää, joka ulettui keskelle katua, kuulin\njonkun sanovan:\n\n\"Hän näyttää nousseen maihin Southamptonissa.\"\n\nMuistan, että Charing Crossissa jouduin toiseen, vielä suurempaan\nväkijoukkoon ja kuulin äänekkäästi juttelevain ihmisten sanovan:\n\n\"Hänen junansa on myöhästynyt viisikymmentä minuuttia, niin että\nkestää vielä puoli tuntia odottaa.\"\n\nMuistan sitten astuneeni umpimähkään sivu Pyhän Martinin kirkon\nLeicester Squarelle ja kohdanneeni kolme \"yleistä naista\", jotka\nääneen nauraen sipsuttivat eteenpäin. Heistä oli yksi Angela ja minut\nnähdessään hän pysähtyi huudahtaen:\n\n\"Halloo! Tässä minä jälleen olen! _Giovanni on kuollut ja kaikki on\nminulle hemmetin yhdentekevää!_\"\n\nMuistan hänen virkkaneen vielä jotain muutakin -- jotain sisar\nMildredistä, vaikken kyennyt sitä tajuamaan -- ja samassa tuokiossa\nhän jätti minut ja kuulin vielä kerran hänen onton naurunsa, kun hän\npyörähti ohi kadun kulmauksessa.\n\nMitä sitten tapahtui on haihtunut tietoisuudestani. Muistan vain\nhämärästi vaeltaneeni katuja pitkin ja poikki ilman mitään päämäärää,\nkunnes taas tapasin itseni Charing Crossilta.\n\nOdottava väkijoukko oli nyt entistä vieläkin taajempi ja kiihtyneempi\nja liike molemmin puolin asemaa oli pysäytetty.\n\n\"Hän tulee! Hän tulee! Siinä hän on!\" huusivat ihmiset, ja sitten\nseurasi korviasärkeviä tervehdys- ja hyvähuutoja.\n\nSaatan muistutella mieleeni rivin poliiseja, jotka työnsivät\nihmisiä peräytymään (minuakin työnnettiin); saatan muistutella\nmieleeni suuren autovaunun, jossa istui kolme miestä ja yksi\nnainen, hiljakseen jyskyttävän tungoksen läpi; saatan muistutella\nmieleeni, että yksi miehistä kohotti lakkiansa väkijoukon rientäessä\nravistamaan hänen kättänsä, ja että auto kiiti tiehensä ja ihmiset\nryntäsivät sen jäljestä vallattomasti kuohuvan virran tavalla.\n\nEn kertaakaan tullut itseltäni kysyneeksi mitä kaikki tämä hälinä\nmerkitsi, ja hetken kuluttua -- ehkäpä runsas tunti sen jälkeen --\ntuntui minusta kuin olisin kulkenut unessa, kuin olisi ruumiini\nharhaillut Lontoon West Endin kaduilla, mutta sieluni aivan jossain\nmuualla.\n\nNiinpä kerran astuessani sivu Kansallisgallerian ja kuullessani\nMartinin nimeä mainittavan, olin mielestäni jälleen Glen Raassa,\nkutsuen Martinia nimeltä.\n\nJa taas, tuiman äänen sanottua: \"Siirtykää eteenpäin, olkaa hyvä\",\nseurasin jalkamiesten virtaa alas pitkin Piccadillyä ja näin\n\"yleisten naisten\" -- pääasiallisesti ranskalaisten ja belgialaisten\n-- joukottain mittailevan katua, ja kuulin miesten sutkaisevan\nkevytmielisiä sanoja heille ohikulkiessaan, ja tulin ajatelleeksi\nmääkivää lammasta ja haukkuvaa koiraa.\n\nMutta noin keskiyön seutuvilla kääntyessäni Oxford Streetiltä Regent\nStreetille tuntui sieluni palaavan harhailuiltaan ja minä aloin nähdä\nja kuulla selvästi ja terävästi.\n\nLiike kaduilla oli silloin jo nopeasti hupenemassa, kadut olivat\nkäyneet pimeämmiksi, kahviloita suljettiin, paperossia polttavia\nmiehiä ja naisia tulvaili ulos ravintoloista, ajaen tiehensä\nautoissa. Lontoon päivä oli taas muuttumassa yöksi.\n\nIhmiset puhuttelivat minua. En vastannut. Kerran joku vanhanpuoleinen\nnainen sanoi minulle jotain, johon minä vastasin \"Ei, ei\", Toisen\nkerran puhutteli minua ulkomaalaiselta näyttävä mies, mutta minä\npyyhkäisin ohitse vastaamatta. Sitten tuli rivi suuräänisiä nuoria\nmiehiä astuen käsi kädessä leveällä katuvierustalla ja minut\nnähdessään he piirittivät minut huutaen:\n\n\"Tässä olemme, kultaseni. Antakaapa meille suukkonen!\"\n\nMutta vihaisin sanoin ja elein minä pakotin heidät jättämään minut\nrauhaan, jolloin muuan ohi tipsuttava ulkomaalainen nainen virkahti\npilkallisesti:\n\n\"Mitähän varten tuo oikein täällä kuljeskelee?\"\n\nLopulta tapasin itseni seisomasta jonkinlaisen loggian alla\nPiccadilly Circuksessa, joka nyt oli puolittain pimeä, teattereita ja\nvarieteita kun jo oli suljettu.\n\nNyt oli enää vain harvoja ihmisiä näkyvissä siellä, missä hetkinen\nsitten oli liikkunut taajoja ihmisjoukkoja. Poliisit astelivat\njoutilaina eteenpäin, ajurit ajoivat käyntijalkaa ja autot liikkuivat\nhiljakseen; mutta tuon tuostakin kulki ohitseni joitakin, nähtävästi\nklubeistaan kotiinpalaavia herrasmiehiä, jotka usein katsahtivat\nminuun ja joskus puhuttelivatkin eteenpäin astuessaan.\n\nSilloin ulkomaalaisen naisen iva palasi mieleeni -- mitä varten\ntäällä kuljeskelin?\n\nTiesinhän sen, ja sittenkin oivalsin, etten ainoastaan ollut\ntekemättä mitä olin tullut tekemään, vaan päälle päätteeksi olin\nkieltäytynyt vastaanottamasta jokaista tarjottua tilaisuutta. Oli\nikäänkuin perinnöllinen luotaantyöntämisvoima olisi ollut estämässä\nminua tahi jokin vahva, näkymätön käsivarsi siepannut minut pois.\n\nSilloin -- enkelikö ajatuksiani johti? -- mieleeni muistui jälleen\nMartin ja ihana ja pyhä eromme Raa-linnassa.\n\n\"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme\nikuisesti\", oli hän sanonut, ja minä olin vastannut \"Ikuisesti.\"\n\nKammottavalta tuntui nyt sitä ajatella. Käsitin, että jos tekisin\nmitä olin tullut tekemään, niin kuolettaisin en vain Mary O'Neillin,\nvaan myöskin Martin Conradin.\n\nTätä ajatellessani minulle selvesi, että vaikka muitta mutkitta\nolin uskonut sanomalehtikertomukset Martinin kuolemasta, niin en\nsiitä huolimatta ollut tähän asti koskaan pitänyt häntä kuolleena.\nHän oli elänyt siitä alkaen kanssani elämäni joka hetkellä, tukien,\nkannattaen ja elähyttäen minua. Niinpä jos olisin uskonut hänen\nolevan elossa ja ollut aivan varma hänen palaamisestaan, niin en\nmissään -- en pienimmässäkään asiassa olisi toiminut ja menetellyt\ntoisin kuin tähän asti.\n\nMutta nyt olin tappamaisillani Martin Conradin samoin kuin Mary\nO'Neillin rikkomalla liiton (joka oli yhtä pyhä kuin mikään\nsakramentti), jonka he olivat solmineet ajaksi ja iankaikkisuudeksi.\n\nVoisinko sen tehdä? Ja vieläpä tällä kammottavalla tavalla? Ei ikinä!\nEi ikinä! Ennemmin kuolen kadulle.\n\nMuistan liikahtaneeni ikäänkuin Ilfordiin palatakseni (Jumala tietää\nmiten), kun uljaitten ajatusteni harjalle taas sukelsi muisto\nkurjasta pienokaisestani. Poloinen, avuton pikku lapseni, joka ei\nollut tehnyt mitään liittoa eikä lupausta. Hän kaipasi ravintoa ja\nraitista ilmaa ja päivänpaistetta, ja ellei hän sitä saisi -- jos\nrahatonna palaisin hänen luokseen -- niin hän olisi kuoleva.\n\nSuloinen lemmikkini! Oma Isabelini, ainoa aarteeni! Martinin ja minun\nlapsi!\n\nTämä teki pikaisen lopun kaikesta epäröimisestä. Puraisin huuleni\nverille ja sanelin itselleni, että puhuttelisin ensimäistä miestä,\njoka sattuisi tulemaan.\n\n\"Niin, ihan ensimäistä, joka sattuu tulemaan\", vakuuttelin.\n\nSeisoin tällä hetkellä loggian pylvään alla melkein siihen nojaten\nja kadulla vallitsevasta äänettömyydestä kuulin selvästi jyrkkäin,\npontevain askelien tulevan minua kohti.\n\nSe oli mies. Tullessaan lähelle minua hiljensi hän kulkuaan ja\npysähtyi. Hän oli silloin aivan takanani. Kuulin hänen huohottavan\nhengityksensä. Tunsin, että hänen silmänsä olivat minuun kiinnitetyt.\nVilahdukselta huomasin, että hänellä oli yllä pitkä ulsterikappa ja\nlakki, että hän oli nuori, pitkä, vartaloltaan voimakas, että hänen\nkasvonsa olivat päättävät, lujat, sileiksi ajellut ja että häntä\nympäröi selittämätön tuoksu raitista ilmaa.\n\n\"Nyt, nyt!\" ajattelin ja estääkseni itseäni juoksemasta tieheni\nkäännyin nopeasti häntä kohti ja yritin puhua.\n\nMutta en puhunut mitään. En tietänyt mitä naisten on tapana\nsanoa miehille tällaisissa olosuhteissa. Tapasin itseni hurjasti\nvapisemasta ja ennenkuin minulle selvisi mitä oli tapahtumassa,\npuhkesin kyyneliin.\n\nSitten seurasi huumaava hetki, ristiriitaisten tunteiden myrsky.\n\nTunsin, että mies oli tarttunut kiinni minuun, että hänen vahvat\nkätensä kouristivat käsivarsiani ja että hän katseli minua kasvoihin.\nKuulin hänen äänensä. Se tuli kuin unimaailmasta.\n\n\"Mary! Mary!\"\n\nKatsahdin häneen, mutta ennenkuin silmäni kykenivät lennättämään\nuutisen aivoihini, tiesin kuka hän oli -- tiesin, tiesin, tiesin!\n\n\"Älä pelkää! Minä se olen!\"\n\nSilloin -- Jumala tietää miksi -- ponnistelin irti hänestä huutaen:\n\n\"Päästäkää minut!\"\n\nMutta silloinkin kun riuhtaisin vastaan -- koettaen paeta suurinta\nonneani -- rukoilin kaikella voimallani, että nuo vahvat kädet\npitelisivät minua hellittämättä, voittaisivat minut, lannistaisivat\nminut.\n\nNiin kävi. Ja silloin päässäni tuntui jotain ratkeavan ja aivoissani\nkohisevan pauhinan läpi kuulin äänen jälleen puhuvan:\n\n\"Ajuri, sisar, nopeasti! Avaa ovi, O'Sullivan. Ei, jätä hänet\nminulle. Minä olen löytänyt hänet, kiitos Jumalan!\"\n\nJa sitten yllätti minut sokaiseva pimeys ja kaikki haihtui mielestäni.\n\nMutta tuokion kuluttua (minusta se tuntui tuokiolta) muisti palasi\ntakaisin suurena ilonvirtana. Vaikka en silmiäni avannut, tiesin\nolevani turvassa, tiesin että lapsi oli turvassa ja että kaikki oli\nhyvin. Ja ääni -- tuo sama, rakastettu ääni -- puhui jälleen:\n\n\"Mally! Oma Mallyni! Paljon kärsinyt lemmikki raukkani! Omani\njälleen! Jumala siunatkoon häntä!\"\n\nHän se oli, Martin, minun Martinini. Ja oi, Herrani Äiti, hän kantoi\nminua sylissään portaita ylös.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA\n\nNAINEN JA HÄNEN JUMALANSA\n\n\n\n\n\nPELASTUNUT.\n\n\n\n\nSadaskuudes luku.\n\n\nTietoisuuteen herätessäni olin omituisessa, tuskaisessa ja yhtäkaikki\niloisessa tunnetilassa. Tuntui kuin olisi minut heikossa venheessä\nistuen myrskyisältä ulapalta äkisti survaistu rauhaisaan satamaan.\n\nOlin kuulevinani itseni sanovan: \"Lapseni ei saa kuolla. Köyhyys ei\nsaa tappaa häntä... Minä vien hänet maalle... hän on paraneva...\nEi, Martin se ei ole. Martin on kuollut... Mutta hänen silmänsä...\nettekö näe hänen silmiänsä... Päästäkää minut menemään.\"\n\nSitten jokin mahtava virta tuntui pyyhkäisevän tiehensä kaikki\nsekavat, painajaisen tapaiset tunteet, ja seurasi suuri rauha,\naamuhetken suloinen lepo. Aurinko paistoi silmilleni eikä korviini\nkuulunut muita ääniä kuin linnun ohut viserrys.\n\nAvatessani silmäni näin olevani aivan vieraassa huoneessa. Se\nmuistutti hiukan arvoisan äidin huonetta Roomassa, siinä kun oli\npyhimysten kuvia seinillä ja uunin yläpuolella suuri Pyhän Sydämen\nkuva, mutta siellä paloi pieni kaasuvalkea ja ikkunan eteen\nripustetussa kullatussa häkissä lauleli kanarialintu.\n\nYritin selvittää tajuntani päästäkseni selville missä olin, kun\nMildredin ystävälliset kasvot valkean hunnun ja kauluksen ympäröiminä\nkallistuivat puoleeni ja hän virkkoi hellästi hymyillen: \"Oletko\nhereillä nyt, lapseni?\"\n\nSilloin syöksähti muisti takaisin, ja vaikka lähin menneisyys oli yhä\nkuin myrskyinen uni, palasi kaikki mieleeni.\n\n\"Onko totta, että näin...?\"\n\n\"On\", virkkoi Mildred.\n\n\"Hän ei siis joutunutkaan haaksirikkoon?\"\n\n\"Sanomalehdissä oli väärä tieto. Se peruutettiin kuukauden tahi\nkahden kuluttua.\"\n\n\"Missä hän on?\" kysäisin kohottautuen tyynyltäni.\n\n\"Hiljaa! Makaa rauhassa! Sinä et saa kiihoittua. Minun täytyy kutsua\ntohtori.\"\n\nMildred teki lähtöä, mutta minä en voinut päästää häntä menemään.\n\n\"Odota! Minun täytyy vielä jotain kysyä.\"\n\n\"Ei nyt, lapseni. Pane maata.\"\n\n\"Mutta minun täytyy. Sisar kulta, minun täytyy. Minulla on jotain\nkysyttävää.\"\n\n\"Sinä tarkoitat lasta\", sanoi Mildred matalalla äänellä.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hänet on löydetty ja viety maalle ja hän on jo koko joukon\nvirkeämpi. Pane siis maata ja ole rauhallinen\", virkkoi Mildred, ja\nhuoahtaen pitkään onnesta minä tottelin.\n\nSeuraavassa tuokiossa kuulin hänen juttelevan puhelimesta minun\nvironneen tajuttomuudestani ja olevan melkein entiselläni, ja sitten\nkuului paksu puhelinääni haudantakaisten naurahdusten säestämänä\npuhuvan muutamia epäselviä sanoja, jotka kajahtivat kuin mykän huudot\nsyvässä tunnelissa.\n\n\"Tohtori saapuu piakkoin\", sanoi Mildred palaten luokseni säteilevin\nkasvoin.\n\n\"Entä hän?\"\n\n\"Niin, ehkäpä hänenkin sallitaan tulla.\"\n\nHän oli juuri kertomassa minulle miten he olivat saaneet\npienokaisesta selvää -- löytämällä taskustani rouva Oliverin kirjeen\n-- kun ulkokäytävästä kuului sähkökellon pärinä, jolloin Mildred\nlähti avaamaan.\n\nSe oli tohtori O'Sullivan ja samassa hän seisoi vuoteeni vieressä\nkasvot yhtenä mielihyvän hymynä.\n\n\"Kautta taivaan pyhien, tämähän on kerrassaan mainiota\", lausui hän.\n\"Kuka uskoisi häntä samaksi naiseksi, jonka äsken toimme tänne.\"\n\n\"Eilisiltanako se oli?\" kysäisin.\n\n\"No, eipä juuri eilisiltana\", vastasi hän. Ja sitten sain tietää\nolleeni pahasti sairaana ja tiedotonna kaksi päivää ja Martinin\nolleen kuumeentapaisessa levottomuudessa.\n\n\"Hän tulee heti, tuleehan?\" sanoin. \"Eikö hän jo heti ole täällä?\nMiltä hän näyttää? Onko hän terve? Suorittiko hän työnsä loppuun?\"\n\n\"Noh, noh, noh\", huudahti tohtori kädet pystyssä. \"Jos te tällä tapaa\nkiihdytätte mieltänne, niin en ole ensinkään varma siitä, että sallin\nhänen tulla.\"\n\nMutta kun minä olin pyytänyt ja rukoillut ja luvannut olla kiltti,\nniin hän taipui ja suostui lähettämään Martinin luokseni, ja silloin\nminä olin vähällä heittäytyä hänen kaulaansa ja suudella häntä.\n\nTällä välin oli Mildredillä ollut omat puuhansa ja minun\nhuomaamattani oli joku toinen astunut huoneeseen.\n\nSe oli rakas, vanha isä Dan.\n\n\"Jumalalle olkoon kunnia!\" huudahti hän minut nähdessään, ja sitten\nhän virkkoi:\n\n\"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei pidä tuskailla\" -- tuo sama\nhermostunut sävy äänessään, jonka pitkällisen kokemuksen nojalla\ntiesin merkitsevän herttaisen isä kullan omaa järkkynyttä mielialaa.\n\nVasta pitkän ajan kuluttua sain kuulla, että hän kuuden kuukauden\najan oli väsymättä polkenut Lontoon katuja (illan pimeässä ja aamun\nkylmyydessä) minua etsien, mutta jokin hänen hellissä, vanhoissa\nkasvoissaan, jotka olivat niin uurteiset ja riutuneet, vavahutti niin\ntunteitani, että silmäni alkoivat vettyä, ja tämän nähdessään hän\nrupesi nauramaan ja löpisemään irlantilaista murrettansa.\n\n\"Siunaukseni teille, tohtori! Nyt te tiemmä vallan ylpeäksi käytte,\nkun teidän on sallittu pelastaa maailman kultaisin rouva. Ja voi\ntoki, sisar kulta, eikös talossa tässä ole mitään juotavaa tarjota,\neipä totta tosiaan papillinen vaatekaan mua estää saata juomasta\nvaikka kenenkä onneksi.\"\n\nJos hän tällä arveli minua reipastuttavansa, niin hän erehtyi\ntykkänään, sillä näin että tohtori oli kovassa touhussa saada hänet\nulos huoneesta ja että Mildred seurasi häntä eteiseen.\n\nMutta hän jätti oven auki, ja niin pian kuin olin hiukan tyyntynyt,\nkuuntelin hartaasti joka liikettä ulkoa.\n\nSilloin sähkökello äkkiä taas soi, tällä kertaa hiljemmin ja sitä\nseurasi kuiskaava puhelu eteisessä (tuntui kuin puhuja olisi ollut\nhengästynyt juoksemisesta) ja silloin taas... tiesin, tiesin, tiesin!\n\nHetken kuluttua Mildred tuli luokseni ja kysyi kuiskaten olinko aivan\nvarma siitä, että pystyisin malttamaan mieleni, ja vaikka sydämeni\nrajusti kolkutti rintaani vastaan, vastasin myöntävästi.\n\nSitten pyysin käsipeiliä ja kohentelin hiukan hiuksiani ja tämän\njälkeen ummistin silmäni (Jumala tietää miksi) ja jäin odottamaan.\n\nTuokio kesti vaitioloa, kuolon hiljaisuutta ja sitten -- sitten\navasin silmäni ja näin hänen seisovan ovella.\n\nHänen suuret, voimakkaat pronssinväriset kasvonsa -- jotka nyt olivat\nentistä vieläkin voimakkaammat ja joihin kärsityt sieluntuskat olivat\niskeneet oman leimansa -- olivat mielenliikutuksen järkyttämät.\nKotvaan hän ei puhunut mitään, mutta saatoin nähdä, että hän huomasi\nminkä muutoksen elämä oli minussakin matkaansaattanut. Sitten hän\nlausui hiljaa, niin hiljaa kuin olisivat sanat kuiskatut hänen\nsielustaan:\n\n\"Anna anteeksi! Anna anteeksi!\"\n\nJa astuen eteenpäin lankesi hän polvillensa vuoteeni ääreen suudellen\nojennettuja käsivarsiani ja käsiäni.\n\nTämä kävi jo yli voimieni ja seuraavassa tuokiossa kuulin rakkaimpani\nmiehekkään äänen huutavan:\n\n\"Sisar! Sisar! Hiukan konjakkia! Sukkelaan! Hän on pyörtynyt.\"\n\nMutta vähäinen pyörtymyskohtaukseni oli pian voitettu ja vaikkei\nMartinin sallittu enää viipyä luonani kuin parisen minuuttia,\ntulvaili ylitseni niin mahtava onnenvirta, etten sen vertaista ollut\nennen tuntenut enkä arvatenkaan koskaan enää tule tuntemaan.\n\n\n\n\nSadasseitsemäs luku.\n\n\nMinun toipumisaikani oli ihana ja jo viikon kuluttua olin jälleen\npystyssä, nääntyneenä tosin, mutta loistavan onnellisena.\n\nIsä Dan oli palannut Ellaniin (erottuaan minusta juhlallisen\nnäköisenä ja sanoen: \"Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan\nmenemään\"), ja sisar Mildred oli hankkinut luvan luovuttaa minulle\nyhden huoneistaan niin kauan kuin olisin sen tarpeessa.\n\nMartin tuli minua tervehtimään joka päivä viipyen luonani ensin viisi\nminuuttia, sitten kymmenen ja lopulta viisitoista minuuttia, jopa\npuolen tuntiakin. Häntä ympäröi alati sellainen terveyden ilmapiiri,\nettä jo pelkkä hänen kätensä piteleminen tuntui minua vahvistavan\nja synnyttävän uutta voimaa kalpeassa, verettömässä, lakastuneessa\nruumiissani.\n\nMonesti tuntui minusta kuin olisin uneksinut nähdessäni hänen siinä\nistuvan vieressäni ja minun täytyi koskettaa häntä ollakseni varma,\nettä hän todella oli läsnä.\n\nKuinka hän jutteli pysyttääkseen minut virkeällä mielellä! Melkein\naina retkestään (ei koskaan minusta tahi kärsimyksistäni, sillä ne\ntuntuivat olevan hänelle pimeä näyttämö, jonka edestä hän ei halunnut\nesirippua kohottaa) ja minä kuuntelin vavisten ja jännittyneenä\nkertomuksia hänen töintuskisesta pelastuksestaan lukemattomista\nvaaroista, vaikka hän nauroi ja piti niitä niin vähäpätöisinä.\n\nSydämeni oli melkein murtua ajatellessani, ettei hän päässyt Navalle,\nja kun hän kertoi minun ääneni kaiun kutsuneen hänet takaisin\n88:nelta leveysasteelta, niin minä olin omasta mielestäni pelkuri\nraukka, enkä ansainnut Martinin rakkautta.\n\nToisinaan hän jutteli pienokaisesta -- jota hän nimitti \"tyttöseksi\"\n-- ja sain kuulla hullunkurisen kuvauksen siitä, kuinka hän oli\nlähtenyt hakemaan häntä Ilfordista, missä muurari äkkiä oli huomannut\nolevansa niin kiintynyt lapseen, että hän oli vastahakoinen hänestä\neroamaan, kunnes parisen kultakolikkoa ja Martinin rautakouran kova\nkouristus -- joka melkein taittoi hänen ranteensa jäähdyttivät hänen\n\"isälliset tunteensa.\"\n\n\"Mutta nyt hän on virkku kuin kala vedessä\", lisäsi Martin, \"ja\nminä pistäyn Cheveningissä joka toinen päivä tiedustelemassa hänen\nvointiaan.\"\n\nLemmittyni oli alusta alkaen alituiseen juoksussa, mutta ellei\nhän voinut ruumiillisesti olla seurassani, oli hän henkisesti\nsanomalehtien välityksellä, joita Mildred kanneskeli minulle\npinkoittain.\n\nKuvalliset lehdet monine naparetkeä esittävine kuvineen\nmiellyttivät minua eniten, varsinkin ne, missä Martin oli täysissä\nnapatamineissaan tarmokkaan ja valppaan näköisenä ja silmissä tuo\nsuurten miesten katse, joka saattaa meidät tuntemaan, että he kaikki\n-- nuo eri aikakausien suuret miehet -- ovat saman perhekunnan\nveljeksiä.\n\nMutta olipa siinä lukemistakin! Mitä haastatteluja, mitä\nkirjoituksia! Muuan tieteellisen osastomme jäsen oli sanonut että\n\"siellä kaukana\", Luonnon pelottavassa raivossa, ei tiede, eipä\nedes ruumiillinen voimakaan merkinnyt mitään, vain yksi seikka,\nsankarillinen sielu, oli jonkin arvoista, ja se oli Martinilla, joka\nniinmuodoin oli aina ollut heidän synnynnäinen johtajansa.\n\nJa sitten _Times_, luetellen mitä kaikkea tuntuvaa hyötyä\nretkikunnasta tiedettiin olevan, sanoi sen todellisen merkityksen\nolevan siveellistä ja henkistä laatua, se kun todisti, että aikana,\njolloin puolet maailmaa näytti ajattelevan yksinomaan rikkauden\nkokoamista (tulin ajatelleeksi isääni) ja toinen puoli yksinomaan\nhuvitteluhalunsa tyydyttämistä (mieheni ja Alma muistuivat mieleeni),\nsaattoi elää Martin Conradin ja hänen uljaitten toveriensa kaltaisia\nmiehiä, jotka olivat katsoneet kuolemaa silmiin ihanteen tähden ja\nolivat valmiit sen uudelleen tekemään.\n\nOi taivas sentään! Mitä kyyneltulvia minä vuodatin näitä lehtiä\nlukiessani! Mutta eniten minua liikuttivat ne persoonalliset\nkunnianosoitukset, jotka Martinille suotiin.\n\nEnsin piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura kokouksen Albert\nHallissa, missä hänelle ojennettiin Kultamitali. Muistan olleeni\nkuumeentapaisessa levottomuudessa sinä iltana, kunnes tohtori\nO'Sullivan (taivas häntä siunatkoon!) ryntäsi ylös portaita minulle\nkertomaan, että oli ollut \"loistava menestys\", ja että Martinin puhe\n(hän ei ollut sanaakaan valmistanut) oli ollut \"kerrassaan repäsevä\".\n\nSitten muutamat yliopistot antoivat lemmitylleni yliopistollisia\narvonimiä ja Edinburghista palattuaan astuskeli hän eestaas\nhuoneessani tohtorin lakissa ja viitassa, sanomattomaksi huviksi\nitselleen ja minulle.\n\nOh noita onnen päiviä! Ilo oli niin suuri, että se lopulta muuttui\ntuskaksi.\n\nAsiat kehittyivät huippuunsa, kun sisäasiain ministeri kirjoitti\nMartinille, että kuningas oli armossansa suvainnut aateloida\nhänet hänen loistavan urheutensa ja kaiken sen ilmeisen hyödyn\ntunnustukseksi, jonka hän jo oli tehnyt maailman aineellisen\nmenestyksen hyväksi.\n\nTästä minä pahasti säikähdin, vaikka nainen yksin voi käsittää\nmiksi. Oli kyllä ihanata ottaa osaa miehen kunniaan, jota rakastin\n(vaikkakin salassa), mutta toista oli tuntea, että hänet kuletettiin\nminulta pois, nostettiin ylös ja kohotettiin yläilmoihin minun\njäädessäni kauas alhaalle.\n\nKun tämä tunnelma alkoi saada valtaa minussa, oli minun tapana öisin\nMildredin ollessa työssään istua hänen ullakkokamarinsa ikkunan\nääressä silmäillen ulos Piccadillyyn ja ihmetellen miten paljon\nlemmittyni itse asiassa mahtoi tietää niistä vaikutteista, jotka\nolivat kuljettaneet minut sinne, ja kuinka vähällä sen hirvittävä\npyörre (josta Jumalan armo minut pelasti) oli ollut minut nielaista.\n\nSilloin minä aloin kirjoittaa näitä muistiinpanoja (Mildredin\nostettua minulle tämän suuren kirjan hopeaheloineen ja avaimineen)\nselittääkseni hänelle, jolle olen kirjoittanut elämäni tarinan\n(vasten kasvoja en ole voinut sitä hänelle sanoa), mistä se johtui,\nettä minä jouduin synnin kiusaukseen ja olin tekemäisilläni suurimman\nrikoksen, minkä nainen saattaa tehdä sukupuoltansa kohtaan.\n\nNäin kului kolme kuukautta, kevät oli tulossa ja minä aloin tuntea,\nettä Martin (joka ei vielä ollut käynyt kotonaan) oli sidottu\nLontooseen minun tähteni, kun tohtori O'Sullivan ilmoitti minun\nolevan kyllin terveen muuttamaan muualle ja että kotisaareni ilmanala\ntekisi minulle hyvää.\n\nMitä vavahuttavia tunteita tämä uutinen minussa nostatti! Luulenpa,\nettä maaperällä, jossa olemme syntyneet, on aina vahva vetovoima\nsydämiimme, mutta minun ikävöimistäni tällä kertaa jäähdytti aika\ntavalla pelko, että saisin siellä osakseni hyvin kylmän vastaanoton.\n\nMutta jo seuraavana aamuna tuli isä Danilta kirje, missä kerrottiin\nEllanin uutisia, toiset olivat aika ikäviä, Jumala nähköön, (isän\nrahallinen asema oli täydellisesti kukistunut); toiset hirveän,\nvallattoman hauskoja, sellaisia, että vain enkeli olisi voinut olla\nniistä iloitsematta (Alma ja mieheni olivat nyt joutuneet pahaan\nhuutoon ja yleisen mielipiteen heiluri oli nyt heilahtamassa minun\npuolelleni); ja lopulta isä Dan vakuutteli kotiseudullani minua vielä\nmuisteltavan suurella rakkaudella.\n\nHerttaisin osa kirjettä koski tietenkin Christian Annea, joka\ntuimasti kamppailtuaan siveellisten periaatteittensa kanssa\noli julistanut, että olinpa tehnyt vaikka mitä, niin \"puhdas\nkuin vuoriturve\" olin sittenkin. Isä Danin oli hän valtuuttanut\nlähettämään minulle terveiset, että \"Mary O'Neillin pieni huone\"\nodotti yhä häntä.\n\nSilloin oli kaikki selvillä -- kaikki paitsi yksi seikka, ja se\nmerkitsi paljon. Mutta kun Martin myöhemmin samana iltana tuli minua\ntervehtimään ja samat terveiset saatuaan ilmoitti aikovansa viedä\nminut kotiin, tunsin, ettei minulla enää ollut mitään toivomista maan\npäällä.\n\nYhtäkaikki en olisi ollut nainen, ellen olisi hiukan keimaillut\nsuuressa onnessani; niinpä Martinin puhuttua asiansa, virkahdin:\n\n\"Mutta uskallatko?\"\n\n\"Uskallan -- mitä?\" kysäisi Martin.\n\n\"Uskallatko lähteä kotiin _minun_ kanssani?\"\n\nHän vastasi juuri niin kultaisesti kuin odotinkin:\n\n\"Kuulehan Mary, mieleni palaa halusta nähdä pieni saaremme, ja\nvanhukset ikävöivät ihan hurjasti sulkea minut syliinsä; mutta ellen\nvoi palata sinne sinun kanssasi, niin kautta taivaan Herrani silloin\nen koskaan enää siellä näyttäydy.\"\n\nTahdoin nähdä pienokaista ennen lähtöäni, mutta sitä ei sallittu.\n\n\"Odottakaa kunnes olette oikein virkeä, kyllä sitten lähetämme hänet\nluoksenne\", sanoi tohtori O'Sullivan.\n\nNiin että kaiken loppu oli se, että viikon kuluttua olin matkalla\nEllaniin Martinin ja Mildredin seurassa, joka, ollen itsekin hiukan\nuupunut, oli saanut luvan saattaa minut kotiin.\n\nSaatanko milloinkaan unohtaa tuloamme Blackwateriin! Laiva, jossa\nsaavuimme, oli yltyleensä lipuilla koristettu ja sen liukuessa\nsatamaan näytti sakea ihmisjoukko, joka täytti laivasillan toisesta\npäästä toiseen, joutuvan ihan haltioihinsa iloisesta kiihtymyksestä.\nSiinä huudettiin ja hurrattiin! Siinä hattuja ja nenäliinoja\nheiluteltiin!\n\nSeurasi tuntuva äänettömyys, melkeinpä syvä hiljaisuus, kun\nlaivaportaitten jouduttua paikoilleen Martinin nähtiin ojentavan\nminulle käsivartensa ja minut tunnettiin kadonneeksi ja häväistyksi\nlady Raaksi.\n\nMutta sitäkin kesti vain tuokion. Oli ikäänkuin ihmiset olisivat\ntunteneet, että Martinin menettelytapa tässä asiassa oli näyte siitä\npyhästä rohkeudesta, joka oli johtanut hänet niin lähelle Napaa,\nsillä tuskin oli hän taluttanut minut rannalle ja istuttanut minut\nmeitä odottavaan autoon, kun jo tervehdyshuudot uudelleen puhkesivat\nilmoille huumaavana myrskynä.\n\nAjoimme kotiin säteilevin kasvoin ja tullessamme kyläämme ei minulta\njäänyt huomaamatta, että minuakin oli ajateltu hiukan -- hiukan vain\n-- tervetuliaisia meille valmistettaessa.\n\nIsä Dan oli siellä. Hän astui vaunuun ja kävi istumaan minun\nviereeni ja sitten muutamat kylän vaimot, jotka olivat pukeutuneet\npyhävaatteisiinsa, lähestyivät meitä ja pudistivat kättäni jutellen\nmitä olin sanonut ja tehnyt lapsena ollessani -- juttuja, jotka itse\naikaa sitten olin unohtanut.\n\nLoppupuoli tietä meidän oli kuljettava jalkavauhtia, ja Martinin\ntervehtiessä vanhoja ystäviä (hän muisti kaikki nimeltä) supatti\nisä Dan korvaani \"kotoisesta maanjäristyksestä\", joka oli pannut\nSuvimajan ylösalasin tähän päivään asti. Pieni kamari oli asetettu\nkuntoon minulle ja paras makuuhuone (tohtorin ja Christian Annen)\nMartinille ja luhti maitoaitan päällä vanhalle pariskunnalle\nitselleen.\n\n\"Onko se totta?\" olivat he toisiltaan kyselleet. \"Ihanko todella hän\non tulossa? Mitähän hän haluaa syödäkseen, äiti? Entä mitä hän mahtaa\njuoda? Mitä polttaa?\"\n\nMinun oli suljettava silmäni lähestyessäni isäni talon porttia, ja\nellen olisi kuullut virran kohinaa sillan alta ja varisten vaakkunaa\njalavista, en olisi tietänyt milloin olimme sen kohdalla.\n\nKasvot onnesta loistavina ja valkea lyhyeksi ajeltu pää paljaana\n(nähtävästi oli hän torventoitotuksemme kuultuaan rynnännyt ulos\ntalosta) seisoi vanha tohtori meitä nastassa kujatien käänteessä ja\nloppumatkan asteli hän hilpeänä kuin poikanen autovaunun vieressä\nMartinia kädestä pidellen.\n\nMinä kumarruin eteenpäin nähdäkseni ensi vilahduksen Suvimajasta, ja\nsiinä se jo näkyi verenpisara-aitauksen takaa, joka juuri oli kukkaan\npuhkeamaisillaan. Siinä oli Christian Annekin veräjällä hilkka\npäässään; ja ennenkuin auto oli pysähtynytkään, oli Martin hypähtänyt\nmaahan ja sulkenut hänet syliinsä.\n\nMinä tiesin, miltä tämä tuntui herttaisesta vaimokullasta, ja\nhetkeksi masentui mieleni, sillä ajatuksiini välähti, että hänen\nsydämensä ehkä oli lämmennyt minulle vain hänen poikansa tähden.\n\nMutta juuri kun olin astumaisillani autosta, ruumiillisesti heikkona\nja hiukan horjuen, vaikka isä Dan ja sisar Mildred auttoivat minua\nalas, syöksähti Martinin äiti luokseni ja sulki minut syliinsä\nhuudahtaen:\n\n\"Voi ihme ja kumma, tohtori, sehän on pikku Mary O'Neill, Jumala\nhäntä siunatkoon!\" -- aivan kuten ennen vanhaan tullessani lapsena\nlaulamaan joululaulua hänen ovelleen.\n\n\n\n\nSadaskahdeksas luku.\n\n\nKun seuraavana aamuna heräsin \"Mary O'Neillin pienessä huoneessa\",\njossa tuntui puhtaan liinavaatteen ja suloisten köynnöskasvien\ntuoksua, paistoi aurinko sisään raollaan olevasta ikkunasta, linnut\nlaulelivat, lehmät ammuivat, nuoret karitsat määkivät, varis kohosi\nvaakkuen yläilmoihin, ja maalta kohoaviin ääniin yhtyi kaukainen\nmeren kohina.\n\nLattian läpi (joka oli laudoittamaton alapuolelta) taisin kuulla\ntohtorin ja Christian Annen hiljaa keskenään kotkottavan kuin kaksi\niloista, vanhaa papukaijaa; ja kun silmäilin ulos, näin omena- ja\nluumupuitten punaiset ja valkoiset kukat ja tunsin palavan turpeen\nhajun savutorvesta ja rannalta tulevan meriruohon suolaisen tuoksun.\n\nSisar Mildred tuli avustamaan minua pukemisessa, ja kun tulin alas\nrattoisaan keittiöön, tuntien itseni vahvaksi ja reippaaksi, niin\nChristian Ann, joka kanteli kaurakakkuja ristikolle paahtumaan,\nhuudahti minulle kuin lapselle:\n\n\"Tule, tule, kultamuru; tunnethan talon tavat.\" Ja kun astuin karkean\nuunimaton yli ja istuuduin uunin kohdalla olevaan nojatuoliin\nhopeamaljojen alle, jotka koristivat korkeata uuninreunusta, huudahti\nhän taas, ikäänkuin ylimalkaisesti koko maailmaa puhutellen, sillä\nmuita ei ollut huoneessa:\n\n\"Katsokaapas tätä kummaa! Hän on ollut suuressa maailmassa ja nähnyt\nihmeitä ja ihmismahtia jos jonkinlaista, sen takaan, mutta tuossa\nhän istuu niin sievästi ja kodikkaasti kuin ei hän koskaan olisi\nollutkaan muualla.\"\n\nSitten tuli sisar Mildred huoneeseen, ja hetken kuluttua vanha\ntohtori, joka oli ollut tiellä Martinin tuloa odottamassa (tämä oli\nkun olikin kieltäytynyt käyttämästä vanhusten makuuhuonetta ja oli\nasettunut \"Auraan\" asumaan) astui sisään sanoen:\n\n\"Poika viipyy, äiti -- mikä hänellä lieneekään?\"\n\nOdotimme vielä kotvan aikaa ja sitten kävimme aamiaispöytään. Oh sitä\nkotoista ihanuutta tässä aamuateriassa! Puuro, maito, hunaja, kakut,\nkullanhohtava voi ja tuoreet munat -- kaikki oli yksinkertaista,\nmaukasta ja runsasta.\n\nMildredin vastustelemisista huolimatta Christian Ann tarjoili\npöydässä, enkä huoli kieltää tunteneeni hämmästyttävää mielihyvää\nsiitä, että taas kerran minua palveltiin, että mielihalujani\nkyseltiin ja heti täytettiin, että sain määräillä, että minua\ntoteltiin -- minua, minua, minua!\n\nValtaani nojaten vaadin lopulta Christian Annenkin istumaan pöytään,\njonka hän tekikin, vaikkei syönyt mitään, puheli vain edelleen\nhauskaan, koruttomaan, herttaiseen tapaansa.\n\nMartinista hän kaiken aikaa jutteli, ja kaunista oli kuulla hänen\nlujasta uskostaan, että Martin yhä oli elossa, vaikka ilmoitus oli\nsaapunut hänen hukkumisestaan.\n\nMitä? Ettäkö hänen poikansa kuolisi sillä lailla ja lisäksi kun\nhän itse oli vanha ja hänen elämänsä aurinko laskemassa. Eipä\nsuinkaan! Sanomalehdet! Hui hai, kuka välittää, mitä ihmiset niihin\nkirjoittavat? Jos Martin tosiaankin olisi hukkunut, eikö _hän_ olisi\nsitä tiennyt -- hän, joka oli kantanut hänet kohdussaan (\"aika kova\nsynnytys se olikin\"), ja ensimäisenä kuullut hänen äänensä maailmassa?\n\nNiinpä, kun ihmiset ajattelivat, että hänen järkensä \"alkoi pehmetä\",\nhän pysyi lujana uskossaan, että hänen armas poikansa oli palaava\nhänen luoksensa. Ja katso! eräänä pimeänä talvi-iltana hänen\nistuessaan yksin uunin ääressä tuulen kohistessa puitten latvoissa\nja tohtorin yläkerrasta kehottaessa häntä tulemaan levolle (\"sinä\nnäännytät itsesi pilalle, vaimo\"), kuuli hän napsahduksen puutarhan\nveräjältä ja askeleita hiekkakäytävältä, ja siinä oli vanha Tommy\ntoveri, joka malttamatta odottaa, että hän avaisi oven, kajahutti\nkautta ikkunan, että \"telekraahvi\" oli tullut ilmoittamaan, että\nhänen poikansa oli tallella.\n\nIsä Dan pistäysi messun jälkeen, baretta ja haalistunut kauhtana\nyllään (sama, vakuutan, jota hän käytti lapsuudessani), ja sitten\nMartin itse tulla hulmahti sisään ja hänen miehekäs äänensä kajahti\nkuin huuto peräkannelta:\n\n\"Halloo! Mainio aamu, eikö totta?\" Oli ihastuttavaa katsella miten\nhän kohteli äitiään, vaikkeivät hänen kujeilemisensa osoittaneet\nvarsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan.\n\nKun Christian Ann pyysi häntä istumaan, kysyen oliko hän unohtanut\ntalon tavat, ja sanoi toivovansa, että Martin oli heittänyt sikseen\nkaikki Etelänapa-retket ja tyytyisi rauhassa asettumaan kotiin, ja\nMartin siihen oli vastannut: \"Ei\", sillä hänen täytyi pian palata\nLontooseen, huusi Christian Ann:\n\n\"Siinä kuulit, tohtori? Mitä sinulle sanoin? Kun he kerran ovat\npäässeet liikkeelle, niin he ovat noidutut -- himoitsevat ja\naina vain himoitsevat päästä takaisin taas. Kuka häntä Lontoossa\ntarvitsee?\"\n\nJohonka tohtori (ajatellen aateloimista) ylpeästi kohotti vanhaa\npäätään ja iski silmää isä Danille, sanoen:\n\n\"Kukapa tietää? Ehkäpä kuningas tarvitsee häntä, vaimo.\"\n\n\"Kuningas?\" huudahti Christian Ann. \"Hänellähän on oma pulska poika,\nolen kuullut kerrottavan, niin mitäpä hän minun pojallani?\"\n\n\"Mary\", sanoi Martin, kun hän sai naurultaan puhutuksi, \"oletko äidin\ntarpeessa? Minulla on yksi kaupaksi.\"\n\n\"Kurittakaa häntä, rouva Conrad\", huusi isä Dan. \"Kurittakaa sitä\nnuorta veitikkaa. Olkoonpahan vain suuri mies kaukana suuressa\nmaailmassa, mutta ei hänen silti pidä tulla tänne kuvittelemaan, että\nhänen äitinsä ja vanha pappinsa häntä jumaloivat!\"\n\nKuinka me nauroimmekaan! Nauroin, kunnes itkin, enkä tiedä, kumpaako\ntein enemmän, mutta tuntui kuin ei minulla koko elämässäni olisi\nmilloinkaan ollut kipua ja huolta.\n\nKun aamiainen oli syöty ja miehet menivät puutarhaan polttamaan\nja Mildred tahtoi väkisin korjata pöydän, tarttui Christian Ann\nkutimeensa, istuutui viereeni ja kertoi minulle uutisia kodista --\nsynkkiä uutisia, enimmäkseen isästäni, Jumala häntä auttakoon! Hän\nkertoi, mitenkä hänen suuret suunnitelmansa \"loihtia vanhaan saareen\nuutta elämää\" olivat menneet myttyyn Ja epäonnistuneet; mitenkä\njotkut olivat joutuneet mielisairaalaan, jotkut hautausmaahan, sekä\nmuutamat yhdistysten ja pankkien johtomiehet vankeuteen.\n\nIsäni oli omasta puolestaan välttänyt oikeudenkäyntiä; mutta\notaksuttiin hänen menettäneen omaisuutensa, hän oli syöpään\nkuolemaisillaan ja oli asettunut asumaan äitinsä vanhaan turvemajaan\nNessy MacLeod ainoana seuranaan. Hovin hän oli jättänyt Bridget\ntädille ja Betsy serkulle, jotka olivat julistaneet (niin arvasin,\ntai päätin hänen puheestaan) että olin häväissyt heidän nimeään enkä\nenää koskaan saisi tulla heidän kasvojensa eteen.\n\n\"Mutta, siunatkoon, se ei suuria merkitse, vai mitä?\" sanoi Christian\nAnn.\n\nKun päivemmällä olin kahdenkesken vanhan tohtorin kanssa, kuulin\nhiukan uutisia miehestänikin -- että hän haki avioeroa ja että\nsaaremme korkein tuomioistuin todennäköisesti oli sen myöntävä.\n\nKun sitten myöhemmällä olin vaeltanut puutarhaan, jossa sinikellot\nkukkivat, kuulin veräjän linkun napsahtavan, ja siinä oli itse\nvanha Tommy, joka (käytyänsä \"Aurassa\" näkemässä Martinia itseään)\ntuli myös minua tervetulleeksi sanomaan -- hän oli entistä hiukan\nvanhempi, hiukan heikompi, \"vähän ravistumassa\", kuten hän itse\nsanoi, mutta \"hiton reippaalla mielellä\".\n\nHänen takintaskunsa olivat \"pullollaan\" hummereita ja rapuja minulle\n(\"erinomaiset sairaille, missie\") ja hänen suunsa täynnä kuulumisia\nRaa-linnasta, jonka hän oli jättänyt heti minun lähdettyäni\nsamoinkuin Price, ei kumpikaan tahtonut jäädä isännän luo, joka\npuhui vihaisesti kaikille, eikä palvella emäntää, jota \"painoi niin\nmusta kirous\", että se vielä oli saattava hänen alastoman sielunsa\nhelvettiin.\n\n\"En tahtonut jäädä sinne puutarhuriksi sen jälkeen kuin pikku missie\noli lähtenyt... en Ellanin pankin enkä kaiken sen kullan hinnasta.\"\n\nMikä suuri onnen päivä! Ja monta samankaltaista suloista päivää\nseurasi tätä päivää, jolloin kevät taas hymyili maalle ja ihmiselle\nja jolloin omassa ruumiissani ja sielussani tapahtui ihmeellinen\nuudestisyntyminen.\n\nKolmen, neljän viikon kuluttua olin niin toipunut, että\nkykenin kävelyretkille Martinin seurassa -- pitkin lehväisiä\nkyläteitä, joiden varsilla hohti kultainen pelto-ohdake korkeilla\nruohoturvepenkereillä ja joissa ilma huokui pähkinäntuoksua. Väliin\nkävelimme aina rannalle asti, jossa keskustelimme \"tutkimusmatkasta\",\ntahi (ihan äänettöminä) katselimme toistemme silmiin ja nauroimme.\n\nOnneni mitta olisi ollut kukkurallaan, ellei ero lapsestani olisi\nmieltäni painanut, ja vaikka tunsin, että asemani oli arkaluontoinen\nja että lapseni läsnäolo olisi vieläkin kärjistävä sitä ja paneva\npahat kielet liikkeelle, en voinut sille mitään, että voimien\nlisääntyessä aloin ikävöidä pientä aarrettani.\n\nLopulta, monen arastelevan kokeen jälkeen, rohkaisin mieleni ja\nkysyin Martinilta, kävisikö päinsä, että saisin armaan lemmittyni\ntakaisin.\n\n\"Tyttösen?\" huudahti hän. \"Tietysti saat. Olethan nyt aivan virkeä,\nmikä siis estäisi? Lähden piakkoin Lontooseen retkikunnan asioissa ja\npalatessani tuon hänet mukanani kotiin.\"\n\nMutta hänen lähdettyään (Mildred lähti hänen mukanaan) oli yhä\nolemassa muuan levottomuuden aihe -- Christian Ann. En ollut edes\nvarma siitä, tiesikö hän lapsen olemassa olosta saatikka sitten\nMartinin aikeesta tuoda hänet tänne.\n\nSiispä rohkaisin mieleni, ja kun istuimme yhdessä puutarhassa,\nauringonsäteitten valuessa puitten lomitse, Christian Ann sukkaa\nkutoen ja minä muka lueskellen, kerroin hänelle kaikki.\n\nHän oli jo kaiken perillä, se herttainen vanhus, ja oli vain\nodottanut, että ottaisin puhuakseni asiasta. Pudotettuaan koko joukon\nsilmiä, sanoi hän:\n\n\"Maailma on saava puheenaihetta ja Jumala tietää mitähän itse isä Dan\nsiitä sanoo. Mutta veri on vettä sakeampaa, olkoon vesi vaikka pyhää\nVettä, ja pikkuinen on oma lapsenlapseni, Jumala häntä siunatkoon!\"\n\nTämän jälkeen vietimme suloisia päiviä yhdessä, valmistaen pienen\nvieraan tuloa -- leikkasimme peitteitä ja lakanoita ja kuljetimme\nalas yliseltä Mary O'Neillin huoneeseen puisen kehdon, joka oli ennen\nollut Martinin, ja koristimme sen nauharuusuilla ja tupsuilla.\n\nMe teimme tämän salassa vanhalta tohtorilta (olimme ainakin\ntekevinämme) ja kun hän ihmetteli \"mitä kaikki tämä touhu tiesi\", ja\n\"odotettiinko saaressa kuningattaren vierailua\", kielsimme (nimittäin\nChristian Ann) häntä kyselemästä, sillä emme aikoneet valehdella.\n\nOlimmepa me lapsia, me kaksi äitiä, vanha ja nuori! Minä viittailin\nhyvin salaperäisen näköisenä siihen, että lapsellani oli \"jonkun\nsilmät\", ja silloin rakas vanhus virkkoi:\n\n\"Jonkun silmät, niinkö? Kyllä, kyllä! Aika vierii!\"\n\nKun Martinin kotiintuloaika lähestyi, tämä lapsekas mielentilamme yhä\nlisääntyi, ja viimeisenä päivänä me yhdessä olimme niin hurjia, että\nitse pyhimykset taivaassa, jos katsoivat alas puoleemme, mahtoivat\nnauraa.\n\nAamulla, ennenkuin avasin silmäni, sanelin itselleni: \"Nyt he ovat\nmatkalla Eustoniin\", ja aina, kun kuulin kellon lyövän, ajattelin:\n\"Nyt he ovat junassa,\" tai \"Nyt he ovat Liverpoolissa,\" tai \"Nyt he\novat laivalla\"; mutta kaiken aikaa lauloin \"Sallya\" ja muuta pötyä ja\nolin olevinani yhtä onnellinen kuin päivä oli pitkä.\n\nChristian Ann oli vielä kiihtyneempi kuin minä; ja vaikka hän kaiken\naikaa nuhteli minua hermostumisestani ja kehoitti minua tyyntymään,\nnäin hänen asettavan pöytäliinalle kattilan teekannun asemesta ja\npuurokauhan tuleen pihtien asemesta.\n\nIllalla, Martinia odottaessani, olin joutunut sellaiseen heikkouden\ntilaan, että Christian Ann tahtoi viedä minut levolle; mutta\nistuessani uunin luona ja tähystellessäni tielle nojatuoliini\nvangittuna, näin viimein automobiilin kaksi suurta, valkoista silmää\npyöräyttävän pimeässä isäni talon veräjän kulmauksessa.\n\nHetkisen kuluttua törmäsi Martin keittiöön, takanaan sievä\nhoitajatar, joka kantoi lemmikkiäni sylissään.\n\nHän nukkui, mutta tulen valo herätti hänet pian, ja silloin tapahtui\nmerkillinen seikka.\n\nOlin noussut istuimeltani, ja Christian Ann oli kiiruhtanut esiin,\nhänkin, ja me kaksi naista seisoimme lapsen kohdalla, kumpikin\nvalmiina tarttumaan kiinni häneen. Mutta hän räpytti sinisilmiään\nmeitä katsellen ja kurotti sitten käsivartensa isoäidilleen.\n\nTämä oli murtaa sydämeni sillä hetkellä (vaikka nyt kiitän Herraa\nsiitä), mutta se kohotti Christian Annen ihastuksen seitsemänteen\ntaivaaseen.\n\n\"Tokkohan näitte?\" huusi hän, siepaten lapseni syliinsä -- hänen\nsilmänsä loistivat päivänpaisteisina, vaikka hänen poskensa olivat\nkuin sateen huuhtomat.\n\nViimein sain aarteeni omaan hoivaani (Christian Annen saattaessa\nhoitajaa hänen makuuhuoneeseensa) ja kun nyt olin kahden Martinin\nkanssa, en välittänyt onneni huumauksessa kuinka hupakkomainen olin\nylistyksissäni.\n\n\"Eikö hän ole pieni keijukainen, pieni enkeli, pieni keruubi?\"\nhuudahdin. \"Ja tuo häijy, häijy syntymämerkki ihan, ihan kadonnut.\"\n\nIlkeä sana pujahti suustani huomaamattani, mutta Martin kuuli sen, ja\nvaikka koetin asiasta päästä, ei hän antanut minulle rauhaa ennenkuin\nkerroin hänelle, mitä sillä tarkoitin -- kerroin koko nöyryyttävän\njutun viimeisestä illastani Raa-linnassa ja mieheni antamasta\nkorvapuustista.\n\n\"Mutta se on kaikki nyt ollutta\", sanoin.\n\n\"Onko? Kautta taivaan Herran vannon, ettei niin ole!\" sanoi Martin,\nja hänen kasvonsa olivat niin hurjistuneet, että ne pelottivat minua.\n\nMutta juuri tällä hetkellä Christian Ann tuli alas ja vanha tohtori\npalasi kiertokäynneiltään, ja Tommy toveri pistäytyi sisään \"Auraan\"\nmennessään ja antoi minun viittauksin ymmärtää, että minun piakkoin\noli mentävä kirkkoon ja pistettävä pienokainen alushameen alle (vanha\ntapa saarellamme laillistuttaa lapsia) ja silloin \"ei itse piispakaan\nvoisi mitään mukista\" -- jolle Martin nauroi niin makeasti, että\nluulin hänen unohtaneen vannomansa valan.\n\n    Martin Conradin memorandum.\n\n    En ollutkaan.\n\n    Roisto! Konna! Kun rakkaimpani kertoi minulle tämän jutun (minun\n    täytyi houkutella se esiin häneltä) tuntui minusta, että vaikka\n    olisin sillä hetkellä ollut sadan peninkulman päässä, ja vaikka\n    minun olisi ollut käsin ja jaloin ryömittävä kotiin sen miehen\n    luo, niin ei hänestä nyt olisi jälellä senkään vertaa, että\n    kannattaisi rikkaläjälle viskata.\n\n    Lähes kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun velkani alkoi, mutta\n    arvelin, ettei maailma voisi jatkua päivääkään minun maksamatta\n    sitä takaisin -- ja korkoineen.\n\n    Koska pelkäsin, että helläsydäminen pikku naiseni houkuttelisi\n    minut lupaamaan luopuvani kostonvalastani, jos hän saisi vihiä\n    aikeestani, nousin aikaisin seuraavana aamuna ja tilasin\n    automobiilin Raa-linnaan lähtemään.\n\n    Vanha Tommy sattui olemaan majatalon pihalla, puhuessani\n    kuljettajan kanssa, ja hän pyysi, että sallisin hänen seurata\n    mukana. Suostuin, ja kun tulin ulos matkalle lähteäkseni,\n    istui hän vaunun nurkassa, Glengarry-lakki syvälle pörhöisten\n    kulmakarvojen päälle työnnettynä ja luisevat kädet vankan\n    orapihlajasauvan nojassa, jonka pää oli valtava kuin nauris.\n\n    Matkalla emme puhuneet liikoja -- minun tuli säästää voimani\n    parempaan tarkoitukseen -- ja se oli pitkä retki, mutta saavuimme\n    matkamme päähän keskivälissä aamupäivää.\n\n    Kun vierimme ylös ajotietä (jonka viiltävä muisto minulle\n    pyhitti), tulivat avonaiset vaunut vastaamme. Niissä istui vain\n    yksi matkustaja, jotenkin karkeannäköinen, vanhanpuoleinen nainen\n    (suurten höyhenien ja liehuvien nauhojen koristamana), jonka\n    arvelin Alman äidiksi.\n\n    Kolme puuteroitua lakeijaa ilmestyi linnan ovelle, automme\n    ajaessa sen eteen. Heidän herransa oli ratsastamassa. He eivät\n    tienneet, milloin hän oli palaava.\n\n    \"Odotan häntä\", sanoin, ja tunkeusin halliin vanhan Tommyn\n    seuraamana.\n\n    Luulen, että lakeijat olivat aikeessa estää minua, mutta epäilen,\n    että jokin kasvoissani ilmaisi, että oli paras jättää se\n    tekemättä, ja niin astuin ensimäiseen huoneeseen, jonka ovi oli\n    avoinna.\n\n    Se oli ruokasali, jonka seinillä upeili omistajan esivanhempain\n    muotokuvia -- ryhmä ilkeännäköisiä lurjuksia.\n\n    Yhä painaen luisevat kätensä vankkaan sauvaansa, Tommy istahti\n    ovenviereiselle tuolille ja minä odotin pöydän päässä, kummankaan\n    virkkamatta sanaakaan, kun ulkoa tieltä kuului kavion kapsetta.\n    Hetken kuluttua kuului ääniä hallista, sekä matalia että\n    äänekkäitä -- lakeijat ilmeisesti ilmoittivat tuloni, ja heidän\n    herransa solvaisi heitä siitä, että olivat päästäneet minut\n    taloon.\n\n    Samassa mies törmäsi ruokasaliin. Hänellä oli kädessään raskas\n    ratsupiiska ja hänen veltot kasvonsa olivat lyijynharmaat. Hänen\n    takanaan näkyi Alma. Hän oli ratsupuvussa ja taivutteli notkeata\n    ruoskaa hansikoiduissa käsissään.\n\n    Huomasin, että hänen armonsa oli raivostunut, mutta se mieliala\n    oli minulle yhtä mieluinen kuin mikä muu hyvänsä, ja niin jäin\n    istumaan pöydän päähän.\n\n    \"Mitä näen, sir\", sanoi hän, syösten luokseni. \"Olette asettunut\n    istumaan paikalleni kysymättä edes lupaa.\"\n\n    \"Niin olen\", vastasin.\n\n    \"Ettekö ole tehnyt tarpeeksi tuhoa täällä, herjaamatta minua\n    läsnäolollanne?\"\n\n    \"En varsin. Minulla on vielä hiukan tehtävää, ennenkuin olen\n    lopettanut.\"\n\n    \"Jim\", sanoi nainen (kuinka raukealla äänellä), \"elähän kiihdy\n    tuollaisen henkilön tähden. Soita mieluummin ja anna palvelijain\n    heittää hänet ulos ovesta.\"\n\n    Minä käännyin häntä katselemaan. Hän koetti hymyillä\n    hävyttömästi, mutta hymy vääntyi surkeaksi, ja sitten hänen\n    armonsa astui luokseni vavahtavin huulin.\n\n    \"Kuulkaapas, sir\", hän sanoi. \"Ettekö häpeä näyttää naamaanne\n    minun talossani?\"\n\n    \"En\", vastasin. \"Mutta ennenkuin jätän talonne, uskon, että _te_\n    häpeätte näyttää naamaanne missään.\"\n\n    \"Tuhat tulimmaista, sir! Tahdotteko kunnioittaa minua kertomalla\n    miksi olette täällä?\" sanoi hänen armonsa hurjistunein katsein.\n\n    \"Tietysti. Siksi olen tänne tullut\", sanoin, ja sitten ilmaisin\n    asiani muitta mutkitta.\n\n    Kerroin, mitä hän oli tehnyt naiselle, joka oli kymmenentuhatta\n    kertaa liian hyvä hänen vaimokseen -- mitenkä hän oli kiduttanut\n    häntä julmuudellaan, alentanut häntä uskottomuudellaan, asettaen\n    hänet rakastajattarensa vallittavaksi ja lopuksi lyönyt häntä\n    kasvoihin viheliäisen pelkurin ja roiston tavalla.\n\n    \"Valehtelija!\" huusi hän raivosta huohottaen. \"Te olette\n    valehtelija ja samoin hän, joka tämän teille kertoi.\"\n\n    \"Tommy\", sanoin, \"tahdotteko astua ulos hetkeksi.\"\n\n    Tommy poistui heti huoneesta, ja nainen, joka nyt näytti\n    peljästyneeltä, koetti seurata häntä.\n\n    Minä pysäytin hänet. Nousten pystyyn pöydän äärestä astuin oven\n    luo ja suljin sen.\n\n    \"Ei, rouvani\", sanoin. \"Tahdon, että näette, mitä tapahtuu hänen\n    armonsa ja minun välillä.\"\n\n    Kurja nainen peräytyi, mutta mies, hampaitaan kiristellen, kävi\n    vastaani.\n\n    \"Siis olette tullut omaan talooni taistelemaan kanssani?\" hän\n    huusi.\n\n    \"Enpä suinkaan\", vastasin. \"Mies taistelee vain vertaisensa\n    kanssa. Olen tullut pieksemään teitä.\"\n\n    Se riitti hänelle. Hän kohotti ratsupiiskansa iskuun, mutta pian\n    riistin sen hänen kädestään ja iskin hervottomaksi käsivarren,\n    joka teki hyökkäyksen minua vastaan.\n\n    Ja sitten tarttuen hänen valkoiseen kaulaansa pieksin häntä.\n    Pieksin niinkuin olisin piessyt kurjaa apinaa. Pieksin häntä\n    hänen raivotessaan, vihasta kuohuessaan, sadatellessaan ja\n    kiroillessaan. Pieksin hänen apua rukoillessaan, tuskasta\n    vikistessään ja armoa mankuessaan. Pieksin häntä hänen\n    esivanhempainsa silmien edessä, tuon hurjan, huonon suvun nähden,\n    josta hän polveutui, hän, suurin roisto heistä kaikista. Ja\n    sitten viskasin hänet maahan, joka luu mukiloituna, ja heitin\n    ratsupiiskan hänen eteensä.\n\n    \"Kuulin, että aiotte mennä kumartamaan avioeroa\", sanoin,\n    \"ottakaa siis tämä evästykseksi.\"\n\n    Kun käännyin ovelle, kuulin matalan, vikisevän, vangittua\n    naaraskarhua muistuttavan äänen. Alma se vaikerteli. Viheliäinen\n    olento oli polvillaan huoneen etäisimmässä nurkassa, nähtävästi\n    rukouksia mutisten ja kauhuissaan ikäänkuin peläten, että hänen\n    vuoronsa nyt oli tulossa.\n\n    Nyyhkyttelevän pelkonsa valtaamana muistutti hän minusta entistä\n    enemmän myrkyllistä käärmettä, enkä huoli kieltää, ettei vanha\n    haluni tallata häntä jalallani hetkeksi herännyt minussa. Mutta\n    ohi mennessäni sanoin vain, osoittaen kiemuroivaa matoa lattialla:\n\n    \"Katsokaa häntä, rouva. Toivon teille iloa aatelismiehestänne ja\n    samoin hänelle teistä.\"\n\n    Sitten avasin oven, ja huolimatta äskeisestä tuimasta\n    sisunpurkauksestani, olin ääneen nauramaisillani oven toisella\n    puolella olevalle kohtaukselle.\n\n    Siinä seisoi vanha Tommy ruokasalin oveen nojautuneena,\n    Glengarry-lakki kallellaan pörröisessä päässään, väärät\n    sääret hajallaan, ja heilahutti naurispäistä sauvaansa kolmen\n    puuteroidun lakeijan edessä, kehoittaen heitä \"tulemaan päälle\".\n\n    \"Tulkaa päälle, senkin määkivät pukit, tulkaa päälle, tulkaa\n    päälle.\"\n\n    Kiiruhdin pois, mutta sytytin sikarin talon edustalla, sillävälin\n    kun kuljettaja asetti auton liikkeelle ja Tommy pyyhkäsi\n    hiestynyttä otsaansa takkinsa hihalla.\n\n    Koko kotimatkan kestäessä vanhus puheli lakkaamatta, väliin\n    minulle, väliin maailmalle ylimalkaisesti.\n\n    \"Te puhuitte hänelle suunne puhtaaksi, eikö niin?\" kysyi hän,\n    vilkuttaen ylähanka-silmäänsä.\n\n    \"Niinpä luulen\", vastasin.\n\n    \"Sitäpä minä aina sanoin. 'Odottakaapas jahka hän itse tulee\n    sieltä kotiin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa'.\"\n\n    Tommyn tyytyväisyyttä tämän päivän retkeen vähensi vain se\n    seikka -- ettei hän ollut halkaissut puuteroitua kalloa \"noilta\n    naurettavilta aaseilta\".\n\n                                                          M. C.\n\n\n\n\nSadasyhdeksäs luku.\n\n\nKului jälleen kuukausi, ja sitten alkoi liiankin vaihtelevan\nkertomukseni viimeinen ja tärkein jakso.\n\nJoka viikko oli Martin kulkenut edestakaisin Ellanin ja Lontoon\nväliä. Poissa ollessaan puuhaili hän tulevaa retkikuntaa koskevia\nasioita (jota varten parlamentti oli myöntänyt suuren rahasumman),\nja kotona ollessaan työskenteli hän kertomusten, muistiinpanojen,\nkarttojen, merikorttien ja valokuvien ääressä, joiden avulla hän\nkirjoitti kirjaa viimeisestä retkestään.\n\nMinä puolestani olin ollut (tai koetin uskotella olevani)\ntäydellisesti onnellinen. Raittiin ilman, nuoren maidon, herttaisen\nmakuuhuoneen ja ennen kaikkea hyvän ja hellän hoidon vaikutuksesta\n(Jumala siunatkoon Christian Annea kaikesta, minkä hän minulle\nteki!) oli terveyteni joka päivä paranemassa -- tai ehkäpä vain tuo\ntaivainen toiveellisuus, joka seuraa joitakin tauteja, saattoi minut\nuskomaan niin olevan.\n\nSiitä huolimatta oli se jonkunlaista hämäräistä onnea. Vaikka aurinko\naina paistoi taivaallani, pimeni se tuontuostakin. Huolimatta\nturvallisesta elämästä, jota vietin tässä armeliaisuuden ja rakkauden\nkodissa, en koskaan ollut täysin vapaa epämääräisestä huolen\ntunteesta, jonka asemani tuotti.\n\nTunsin myös aina, että Martinin vanhemmat, puhumattakaan isä\nDanista, kärsivät samasta tunteesta, ja väliin, kun keskustelimme\ntulevaisuudesta, tulkitsivat heidän silmäyksensä minun ajatuksiani,\nja tuntui ihan kuin kaikki hiljaisuudessa odottaisimme odottamistamme\njotain tapahtuvan, joka oli puhdistava ja kohottava minut.\n\nSe tulikin viimein -- minulle hämmästyttävän äkkiarvaamatta.\n\nEräänä aamuna, lapsenhoitajan ollessa asialla ja Christian Annen\nvaivatessa voita maitohuoneessa, leikittelin pienokaisen kanssa\nkarkealla uunimatolla, kun kylämme sanomalehtipoika pysähtyi\navonaisen oven kynnykselle.\n\nOstin erään saaren lehden, ja hänen lähdettyään silmäilin sitä\nsattumalta.\n\nMutta minkä tärähdyksen se minussa aiheutti! Ensimäinen otsake, joka\nsattui silmiini, oli --\n\n\"Avioero-anomus hyväksytty saarellamme.\"\n\nSe oli selonteko Ellanin korkeimman tuomioistuimen perusteluista,\njoiden nojalla (kirkollisten jäsentensä vastustuksesta huolimatta) se\noli suostunut mieheni anomukseen.\n\nEhkäpä minun olisi pitänyt tuntea ääretöntä huojennusta. Tai ehkä\nminun olisi pitänyt polvistua siinä tuokiossa ja kiittää Jumalaa\nsiitä, että iljettävän, pakollisen avioliittoni selkkaukset olivat\nviimeinkin päättyneet.\n\nMutta ei, kun sanomalehti putosi sormistani, oli minussa vain yksi\ntunne -- häpeän ja nöyryytyksen -- ei itseni tähden (sillä mitä\nminusta oli väliä?), mutta Martinin, jonka nyt niin kuuluisaa nimeä\nminä, mieheni ilkeyden tähden, olin tomuun työntänyt.\n\nMuistan minusta tuntuneen, etten enää koskaan saattaisi katsella\nrakkaimpaani kasvoihin, että kun hän iltapäivällä tulisi luokseni\n(kuten hänen tapansa aina oli), minun täytyisi paeta häntä, ja ettei\nminulla olisi muuta tehtävää kuin lymytä ja kuolla.\n\nMutta juuri kun hurjat ajatukset olivat nelistämässä aivoissani,\nkuulin puutarhaportin linkkua nostettavan, ja melkein jo samassa\nhetkessä oli Martin törmännyt huoneeseen kuin tuulenpuuska, kiertänyt\nkäsivartensa ympärilleni ja peittänyt kasvoni, niskani ja käteni\nsuudelmillaan -- jota hän ei kertaakaan ollut tehnyt, tultuani\nasumaan hänen äitinsä kotiin.\n\n\"Mikä uutinen! Mikä uutinen!\" hän huusi. \"Me olemme vapaat, vapaat,\nvapaat!\"\n\nNähdessään sanomalehden jalkaini juuressa, sanoi hän:\n\n\"Oh, näen, että jo tiedät sen. Pyysin heitä kätkemään kaiken sinulta\n-- koko onnettoman lakiasian. Mutta sama se! Se on mennyttä nyt.\nTietysti se on inhottavaa -- kerrassaan inhottavaa -- että tuo\nkiemuroiva mato, huolimatta törkeästä uskottomuudestaan, on saanut\ntäten menetellä. Mutta mitä siitäkään on väliä? Hän on tehnyt sen,\nmitä toivoimme -- jota et itse saattanut tehdä ennen lähtöäni\nomantuntosi ääneltä. Muuri väliltämme on hajonnut... nyt saatamme\nkoska tahansa mennä naimisiin.\"\n\nMartinin säteilevä mielentila valtasi minut niin kokonaan ja pelkäsin\nniin kovasti uskoa, että se suuri huojennus, jota olin odottanut\nniin kauan, nyt lopultakin oli tullut, etten kotvaan saanut mitään\npuhutuksi. Viimein virkoin sydämeni läpättäessä rajusti:\n\n\"Mutta luuletko tosiaankin, että... että meistä nyt voi tulla mies\nja vaimo?\"\n\n\"Luuletko?\" huusi hän nauruun purskahtaen. \"Luulenpa luulevani. Mikä\nmeitä estäisi? Ei mikään? Sinä olet tarpeeksi kärsinyt, poloinen\ntyttöseni. Mutta kaikki kärsimyksesi pian unohtuvat, etkä sinä\nkoskaan saa palauttaa mennyttä mieleesi.\"\n\n\"Niin, niin, tiedän, että tulisin onnelliseksi, hyvin onnelliseksi\",\nsanoin, \"mutta entäs sinä?\" \"Minä?\"\n\n\"Kuvittelin, että olisin sinulle apuna -- enkä ainakaan huolen\naiheena, Martin.\"\n\n\"Ja niin oletkin. Kuinkas muuten?\"\n\n\"Martin\", sanoin (tiesin mitä tein, mutta en voinut sille mitään),\n\"eikö avioliitto minun kanssani vahingoita sinua... ottaen huomioon\nnykyisen asemani... maailman silmissä, tarkoitan?\"\n\nHän katsoi minuun hetkisen, ikäänkuin päästäkseen ajatusteni perille,\nja sitten hän likisti minut vieläkin lujemmin vasten rintaansa.\n\n\"Mary\", huudahti hän, \"elä pyydä minua ottamaan huomioon mitä\nyhteiskunnan kirottu ulkokultaisuus sanoo tästä meidän kohdastamme.\nJos sinä et siitä välitä, niin en suinkaan minäkään. Ja mitä\nmaailmaan tulee, niin Jumalan nimessä vannon, että nyt pidän\nsylissäni kaiken sen, minkä siltä pyydän.\"\n\nTämä voitti minut -- vapisevan tekopyhä raukan, joka kaikesta\nsielustaan rukoili, että minun vastaväitteeni voitettaisiin.\n\nSeuraavalla hetkellä kiersin käsivarteni Martinin kaulalle ja\nsuutelin häntä suutelemistani, ja ensi kerran, kuukausien ja vuosien\ntulisen taistelun jälkeen, tunsin että ihmisten ja Jumalan edessä\nminulla oli _oikeus_ siihen.\n\nJa voi päiviäni, voi päiviäni! Kun Martin palasi työhönsä, kuinka\nvapaat ohjakset annoinkaan vastasyntyneelle hurmaukselleni.\n\nSieppasin pienokaisen uunimatolta ja suutelin häntä myöskin, ja\nsitten vein hänet maitokamariin isoäidin suudeltavaksi, joka oli\nmahtanut kuulla mitä oli tapahtunut Martinin ja minun välilläni,\nsillä huomasin, että hänen äänensä oli äkkiä vilkastunut ja kohonnut\nainakin oktaavin korkeammalle.\n\nKun pienokainen alkoi uupua, kannoin hänet yläkertaan nukahtamaan\naamu-untansa, ja kun olin hetken nojautunut hänen kehtonsa yli ja\nhengittänyt vienoa, kosteata maitomaista hajua, joka ympäröi hänen\nruumistaan ja hengitystään, asetuin peilin eteen ja tarkastelin omia\nhehkuvia, punoittavia poskiani ja säkenöiviä silmiäni.\n\nOi, mitä ihania onnen unelmia kohosikaan mieleeni! Olkoonpa että\nolin lapsen naimaton äiti, mutta tyttöyteni -- riistetty tyttöyteni\n-- leijaili takaisin luokseni. Hääpäiväni väikkyi silmissäni ja näin\nitseni morsiamena, morsiushunnun ja kukkasten koristamana.\n\nKuinka onnelliseksi olinkaan tuleva! Mutta minusta tuntui silloin\ntodellakin, kuin olisin aina ollut onnellinen. Tuntui melkein\nsiltä, kuin olisi jonkun pyhän veden siunattu virta pessyt muistini\npuhtaaksi kaikesta loasta, joka koski äskeisiä tuskan päiviäni\nLontoossa, sillä olen varma, että jos joku tällä hetkellä olisi\nmaininnut minulle Ilfordia ja East Endiä, muuraria ja juutalaista,\ntai puhunut äitikodeista ja orpokodeista, niin olisin kirkaissut.\n\nPuolipäivän aikana palasi vanha tohtori aamukierrokseltaan, ja\nhuomasin, että hänenkin äänensä oli entistä korkeampi. Emme\nkertaakaan aterioidessamme puhuneet suuresta uutisesta, suuresta\ntapahtumasta; mutta en saattanut olla huomaamatta, että kaikki\npuhuimme kovaa ja nopeasti ja yhteen ääneen, ikäänkuin synkkä pilvi,\njoka oli väikkynyt yli kotimme, olisi äkkiä häipynyt pois.\n\nVäliaterian jälkeen, kun hoitajatar taas oli lapsen luona, läksin\nyksin kävelylle. Olin ihmeellisen terve ja mieleni oli keveä, minun\noli kaksi tuntia odotettava Martinia, jonka yhä täytyi pohtia\npapereittensa ääressä \"Aurassa\".\n\nMikä ihana päivä! Kuinka sininen oli taivas! Kuinka loistava maa!\nNiin iloinen, niin suloinen ja niin täynnä linnunlaulua oli ilma!\n\nMuistan ajatelleeni, että elämä oli ollut niin hyvä minulle, että\nminunkin tuli olla hyvä kaikkia kohtaan, erittäin isääni kohtaan;\nminusta tuntui väärältä, että tytär vieraantuu isästään, olipa hän\nmillainen tahansa ja olipa hän tehnyt mitä hyvänsä.\n\nJa niin käänsin kasvoni isoäiti raukkani mökkiä kohti, joka oli\nasetettu kuntoon, täydellä todella päättäen sopia isäni kanssa.\nHiljensin askeleitani ja luovuin aikeestani vasta silloin, kun\nrupesin ajattelemaan Nessy MacLeodia, ja mitenkä vaikeata (ehkäpä\nmahdotonta) olisi isääni tavata.\n\nMutta sittenkin seisahduin hetkeksi katselemaan Hovia, ja mieleeni\njuolahti hämärä, joutava ajatus sopia Bridget tädin kanssa ja\nsitten hiipiä yläkertaan äitini huoneeseen -- sisässäni tunsin niin\nriemukasta puhtautta, että halusin hengittää pyhää ilmaa, jossa\nsiunattu pyhimyksenä oli elänyt.\n\nMutta lopulta kävi niin, että jouduin pappilan portaille\nhengästyneenä onnesta. Ajattelin hiukan ylpeänä kiitollisuudessani,\nettä olihan oikein ja kohtuullista, että ilmaisen onneni siellä,\nmissä niin usein olin suruani purkanut rakkaalle papilleni, joka oli\nollut ystäväni synnyinpäivästäni asti ja sitä ennen armaan äitini\nystävä.\n\nVanha isä Dan raukka! Kuinka hyvä aioin tästä puoleen olla häntä\nkohtaan!\n\n\n\n\nSadaskymmenes luku.\n\n\nTapasin isä Danin työhuoneestaan kirjojen ympäröimänä; ja niin\nhaltioissani olin omasta valtavasta onnestani, etten heti nähnyt,\nettä hän oli hämillään ja hermostunut, ja muistin vasta seuraavana\npäivänä, että vaikka (kuullessaan ääneni portailta) hän huusi \"astu\nsisään lapseni, astu sisään\", niinhän huoneeseen astuessani käänsi\nselkänsä oveen -- piilottaen jotakin (arvatenkin sanomalehden)\nnojatuolinsa irtonaisen istuimen alle.\n\n\"Isä\", sanoin, \"oletteko kuullut uutisen?\"\n\n\"Uutisen...\"\n\n\"Tarkoitan sanomalehtiuutista.\"\n\n\"Vai niin, sanomalehtiuutista.\"\n\n\"Eikö se ole suurellista? Tuo kamala avioliitto on viimeinkin\nkumottu. Minun siihen lainkaan puuttumatta! Muistatteko, mitä\nsanoitte viimein, kun tulin tänne?\"\n\n\"Viimein...\"\n\n\"Te sanoitte, että koska olen katolilainen, en saattaisi purkaa\navioliittoani polkematta uskoani. Mutta miestäni, joka on\nprotestantti, eivät sido tunnonvaivat. Siis näette, että lopulta on\nkäynyt niin. Ja nyt minä olen vapaa.\"\n\n\"Olet vapaa... vapaa, oletko?\" \"He ovat ilmeisesti salanneet sen\nminulta ja vasta tänä aamuna kuulin uutisen.\" \"Vastako tänä aamuna?\"\n\n\"Ensin luin sen sanomalehdestä, mutta sitten tuli Martin itse\nkertomaan sen minulle.\"\n\n\"Tuliko Martin?\"\n\n\"Hän ei vähääkään välitä parjauksista; hän on tosiaankin iloinen ja\nsanoo, että saatamme mennä naimisiin milloin tahansa.\"\n\n\"Mennä naimisiin milloin tahansa -- niinkö hän sanoo?\"\n\n\"Tietysti ei vielä mitään ole järjestetty, isä rakas, mutta en voinut\nmalttaa mieltäni, vaan tulin puhumaan kanssanne siitä. Tahdon, että\nkaikki on yksinkertaista ja hiljaista -- ei minkäänlaista juhlimista.\"\n\n\"Yksinkertaista, ja hiljaistako?\"\n\n\"Aikaisin aamulla -- heti messun jälkeen, ehkä.\"\n\n\"Heti messun jälkeen.\"\n\n\"Vain ani harva kedon kukka alttarilla, ja läsnä armaat, kotoiset\nsielut, jotka minua rakastavat.\"\n\n\"Armaat, kotoiset sielut...\"\n\n\"Se on oleva minulle suuri, suuri muutos, mutta en tahdo olla\ntunkeileva enkä ylvästellä voitostani kenellekään -- en ainakaan isä\nraukalleni, nyt kun hän on niin sairas ja masentunut.\"\n\n\"Ei, ei... nyt, kun hän on niin sairas ja masentunut.\"\n\n\"Tahdon, että _te_ vihitte meidät, isä Dan -- eikä piispa tai joku\nmuu sentapainen, ymmärrättehän.\"\n\n\"Tahdotte, että minä vihin teidät -- eikä piispa tai joku muu\nsentapainen.\"\n\n\"Mutta isä Dan\", huudahdin, hiukan väkinäisesti naurahtaen (sillä\naloin huomata, että hän vain kertasi minun sanojani), \"miksi ette\nsano itse mitään?\"\n\nJa silloin kodikkaan huoneen hilpeä päivänpaiste alkoi hälvetä.\n\nIsä Dan sormeili hopearistiä, joka riippui hänen kauhtanallaan (selvä\nmerkki hänen hermostumisestaan), ja sanoi vakava ilme kasvoillaan ja\nliikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n\"Lapseni...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Uskothan, etten tahdo pahoittaa mieltäsi, tuottaa sinulle tuskaa,\ntai loukata sinua, jos voin välttää sitä?\"\n\n\"Tietysti uskon.\"\n\n\"Ja kuitenkin olen nyt pahoittava mieltäsi, tuottava sinulle tuskaa\nja loukkaava sinua. En... en voi vihkiä sinua Martin Conradiin. En\nuskalla. Kirkon mielestä olet jo naimisissa, olet yhä miehesi vaimo.\"\n\nVaikka rakas pappini oli antanut minulle kuoliniskun, en sitä vielä\ntuntenut, niinpä hymyilin vasten hänen hämmentyneitä, vanhoja\nkasvojaan ja sanoin:\n\n\"Mutta rakas isä, mitenkä voi kirkko olla sitä mieltä? Miehelläni ei\nnyt ole minkäänlaisia oikeuksia minuun, ei mitään velvollisuuksia\neikä edesvastuuta minua kohtaan. Hän saattaa mennä uusiin naimisiin,\njos tahtoo, Ja hän tahtoo, olen varma, että hän tahtoo, eikä kukaan\nvoi häntä estää. Kuinka kirkko siis voi sanoa, että minä olen yhä\nhänen vaimonsa?\"\n\n\"Siksi, että kirkon lain mukaan ei avioliittoa voi purkaa muu kuin\nkuolema\", sanoi isä Dan. \"Enkö ole puhunut sinulle siitä ennen,\ntyttäreni? Emmekö tätä asiaa pyöritelleet jo silloin, kun olit täällä\nviime kerralla?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta ajattelin, että jos joku muu hakee eroa -- joku,\njoka ei koskaan ole uskonut avioliiton rikkomattomuuteen eikä ollut\nriippuvainen kirkon laista, olemmehan kuulleet tämänkaltaisista\ntapauksista, eikö totta?\"\n\nIsä Dan ravisti päätään.\n\n\"Ei, lapsi raukkani. Kirkon mielestä avioliitto on pyhä liitto, jota\nei mikään uskon eriäväisyys, ei mikään synti kummaltakaan puolelta\nvoi koskaan purkaa.\"\n\n\"Mutta, isä\", huudahdin, \"ettekö huomaa, että laki on sen jo\npurkanut.\"\n\n\"Ainoastaan siviililaki, tyttäreni. Muista pyhän ja siunatun\nVapahtajamme sanat: 'Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen,\nhän tekee huorin; ja hän, joka nai sen hyljätyn, tekee huorin'...\nLapsi raukkani, sydämeni vuotaa verta tähtesi, mutta eikö pyhä käsky\nkuulu niin?\"\n\n\"Siis uskotte\", sanoin (huone alkoi pimetä silmissäni, ja tunsin\nhuulteni väräjävän), \"siis uskotte, että koska kaksi vuotta sitten\ntein tuon lupauksen vihkimystoimituksessa... ja vaikka siviililaki\non rikkonut sen te uskotte, että se yhä sitoo minua ja on sitova\nminua elämäni loppuun?\"\n\nIsä Dan sormieli kauhtanaansa, kopeloi esiin kirjavan\nkarttuuninenäliinansa ja vastasi:\n\n\"Olen pahoillani, lapseni, kovin, kovin pahoillani.\"\n\n\"Isä Dan\", sanoin terävästi, sillä tällä hetkellä sydämeni alkoi\nleimuta, \"oletteko ajatellut Martinia? Ettekö pelkää, että jos\nkirkkomme kieltäytyy vihkimästä meitä, hän saattaa pyytää jonkun muun\nkirkon vihkimään meitä.\"\n\n\"Kristuksen sanojen pitää olla ratkaiseva laki kaikille\ntosikristityille, tyttäreni. Ja sitäpaitsi...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Sitäpaitsi...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Kieltäni kirvelee sitä sanoessani, lapseni, kun tunnen kärsimyksesi\nja suuret kiusauksesi, mutta...\"\n\n\"Mutta mitä, isä rakas?\"\n\n\"Sinä olet syyllisen asemassa ja siksi ei kukaan kunnon pappi, joka\nseuraa mestarinsa käskyjä, kuuluupa hän sitten mihinkä kristittyyn\nkirkkoon hyvänsä maailmassa, uskalla vihkiä teitä.\"\n\nEn voi tarkalleen kertoa, mitä tämän jälkeen tapahtui. Muistan,\nettä kun tunsin värin pakenevan kasvoiltani, nostin ylös käteni\npeittääkseni ne, ja kun taas tulin täydellisesti tuntoihini, siveli\nisä Dan (itse järkyttävän liikutuksen vallassa) käsivarsiani ja\nlohdutti minua.\n\n\"Älä suutu vanhaan pappiisi, vaikka hän sanoo sinulle totuuden --\nkatkeran totuuden, tyttäreni.\"\n\nHän oli aina arvannut tämän pimeän hetken olevan tulossa, ja hän oli\nrukoillut päästä siitä -- hyödyttömäin vaellustensa pitkinä öinä, kun\nminä olin kadoksissa Lontoossa, ja silloin kun minut oli löydetty\nja olin palannut kotiin, ja hän oli monet pistokset sydämessään\nseurannut meidän kahden lapsen, Martinin ja minun, salaisia toiveita\nja odotuksia.\n\n\"Ja tyttäreni, kun tänään tulit pieneen majaani, kasvot loistavina\nkuin tähdet ja timantit, niin Jumala tietää, että olisin antanut\npuolet elämästäni, ettei onnesi malja läikkyisi maahan minun käteni\nkautta.\"\n\nKun olin tarpeeksi tyyntynyt, sisällisesti ja ulkonaisesti, talutti\nisä Dan minut alas (rukoillen Jumalaa ja hänen pyhää äitiään\nvahvistamaan minua yksinäisellä tielläni), ja sitten seisoi hän oven\nluona kauhtanassaan katsellen jälkeeni, kun kävelin tietä pitkin.\n\nTuskin puoltakaan tuntia oli kulunut siitä kun äsken poljin tätä\ntietä, mutta tällä lyhyellä ajalla näytti maailma muuttuneen\nvärittömäksi ja harmaaksi -- päivä oli himmentynyt, maa pimentynyt ja\ntyyni ilma oli iloton, vain ikuinen taivas ylläni ja meren äänekäs\nlaulu olivat entisellään.\n\nLähestyessäni tohtorin taloa pyörähti Martin alas tietä vastaani,\nvoimakkaalla, vapaalla käynnillään.\n\n\"Halloo!\" huusi hän, \"Luulin sinun hävinneen ja olen ajanut sinua\ntakaa kaikkialla.\"\n\nMutta lähemmäksi tultuaan ja nähtyään kuinka valkoiset ja kalpeat\nkasvoni olivat, vaikka tein parastani hymyilläkseni, pysähtyi hän ja\nsanoi:\n\n\"Pikku vaimo parka, missä olet ollut, ja mitä he ovat sinulle\ntehneet?\"\n\nJa niin kerroin sen hänelle niin hyvin kuin taisin.\n\n\n\n\nSadasyhdestoista luku.\n\n\n\"Kaikki on minun syytäni\", sanoi hän.\n\nHän oli taluttanut minut puutarhamajaan, joka sijaitsi kellokukkien\nkeskellä hedelmätarhan päässä, ja käveli itse pitkin askelin\nedestakaisin sen edessä.\n\n\"Tiesin aivan hyvin, mikä tulisi olemaan kirkon kanta, ja minun olisi\npitänyt varottaa sinua.\"\n\nEn ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kiihoittuneena. Katse hänen\nsilmissään oli hurja ja hänen äänensä värisi kuin jousenjänne.\n\n\"Vanha isä Dan raukka! Hän on vanha enkeli, eikä sen parempaa\nsydäntä ole koskaan sykkinyt kauhtanan alla. Mutta mikä orja mies\nsaattaa olla uskonsa taikaluulolle. Ajattelepas, mitä hän sanoo,\narmaani! Syyllinen puoli! En tule koskaan uskomaan, että sinä olet\nsyyllinen puoli, mutta ajattelehan! Syyllinen ei muka saa koskaan\nmennä naimisiin! Ei kunnon pappi missään kristityssä kirkossa uskalla\nvihkiä häntä! Mikä hävyttömyys! Kysy itseltäsi, miksi kirkot ovat\nolemassa. Tuomaan pelastusta syntisistä suurimmalle? eikö niin? Ja\nkuitenkin se hylkää naisen, joka on rikkonut avioliittovalansa -- ja\nkieltää häneltä pääsyn alttarin luo, sulkien häneltä ovet -- vaikkapa\nhän olisi tuhat kertaa katunut katkerin, katkerin kyynelin!\"\n\nHän käveli pari kolme askelta puutarhamajan edessä ja palasi sitten\nluokseni leimuavin silmin.\n\n\"Mutta näin ei ole sinun laitasi missään tapauksessa\", hän sanoi.\n\"Isä Dan tietää varsin hyvin, ettei sinun avioliittosi ollut\nlainkaan avioliitto -- vaan katala vaihtokauppa, jossa miehesi\nantoi sinulle kurjan nimensä isäsi saastaisia rahoja vastaan. Se\nei missään muussakaan suhteessa ollut mikään avioliitto, ja sitä\nolisi voitu purkaa, jos purkamisissa olisi vähääkään rehellisyyttä.\nJa nyt, kun se on särkynyt pirstaleiksi ja mennyt myttyyn, kuten\nennakolta saattoi arvatakin, niin sinulle ilmoitetaan, että olet\nsiihen sidottu elämäsi viimeiseen päivään ja hetkeen! Kaiken\njälkeen, mitä olet kestänyt -- mitä olet kärsinyt -- et koskaan\nsaisi tuntea yhtäkään onnen hetkeä koko elämäsi aikana! Jota vastoin\nmiehesi, raakuuksistaan ja uskottomuuksistaan huolimatta, on vapaa\nnoudattamaan mielitekojaan, naimaan kenen tahansa! Kuinka typerää!\nKuinka tympäisevää! Kuinka kirottavaa!\"\n\nHänen intohimoinen äänensä särkyi, hän kykeni tuskin sitä\nhillitsemään.\n\n\"Tiedän, mitä he tulevat lausumaan. Tuon vanhan, vanhan laulun,\n'jotka Jumala on yhteen liittänyt'. Sen tämä vanha kirkkomme on\nvuosisatoja lausunut vaimoparoille, joiden sydämet ovat murtuneet.\nOnko kirkolla itsellään sydän, joka murtuu? Ei -- ei muuta kuin\nrautaiset lakinsa, joita on rikottu tuhansia kertoja, eikä kukaan\nsilti ole penniäkään huonompi.\"\n\n\"Mutta ihmettelen\", jatkoi hän, \"ihmettelen, mikseivät nämä papit,\njotka puhuvat mahdottomuudesta erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen\nliittänyt, ensin kysy itseltään koska ja missä Jumala yhdistää\nheidät. Kirkossako, heidän seisoessaan alttarin edessä, jossa heiltä\nkysytään muutamia kysymyksiä ja he antavat joitakin vastauksia? Jos\nniin on, silloin Jumala on vastuunalainen monesta inhoittavimmasta\ntoimituksesta, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa häväissyt -- kaikesta\nylvästelystä, turhamaisuudesta ja tahallisesta salayhteydestä, joka\non kaikkina aikoina verhoutunut ja yhä verhoutuu avioliiton vaippaan.\"\n\n\"Mutta ei\", sanoi Martin, \"kirkoissa Jumala ei vihi aviopuolisoita.\nHeidän on täytynyt mennä naimisiin ennenkuin he sinne tulevat, tai\neivät he koskaan mene naimisiin -- eivät koskaan! Heidän on täytynyt\n_sydämissään_ mennä naimisiin, sillä siellä Jumala yhdistää ihmisiä,\neikä kirkoissa, pappien ja alttarien edessä.\"\n\nMinä istuin ja kuuntelin häntä toivokkaalla ja sykkivällä sydämellä,\nja samassa hän harppasi puutarhamajaan ja kävi istumaan viereeni.\n\n\"Mary\", sanoi hän kiihkeällä äänellään, \"sellainen on meidän tilamme,\neikö niin? Jumala yhdisti meidät heti ensi näkemältä. Minulla ei\nkoskaan ole ollut olemassa toista naista, eikä sinulla toista miestä\n-- eikö niin, armaani?... Mitä he siis juttelevat -- kirkot ja\npapit? He ovat avioliiton tosi erottajia -- koettaen erottaa niitä,\njotka Jumala on yhteen liittänyt. Se on asian selvä ydin, eikö niin?\"\n\nVapisin pelosta ja toivosta. Ehkäpä oli niinkuin ennenkin; ehkäpä\nhalusin (nyt enemmän kuin koskaan ennen) uskoa Martinin puhetta;\nehkäpä en niin hyvin tuntenut asioita, että kykenin vastaamaan;\nehkäpä valtava rakkauteni ja arka asemani yllyttivät minua\nsuostumaan. Mutta en voinut sille mitään, jos minusta tuntui, että\nhänen selvä järkensä -- selvä kuin ylämaan joki ja yhtä vuolas ja\nvoimakas -- pyyhkäisi pois kaikki kuluneet viisastelut.\n\n\"Siis mitä... mitä meidän on tehtävä?\" kysyin häneltä.\n\n\"Tehtävä? Velvollisuutemme itseämme kohtaan, armaani, on meidän\ntehtävä. Jos emme voi mennä naimisiin kirkon lain mukaan, täytyy\nmeidän mennä naimisiin maan lain mukaan. Eikö se riitä? Se on oma\nasiamme, rakkaani, meidän eikä kenenkään muun. Me tarvitsemme vain\njonkun todistajan -- todistajan Jumalan ja ihmisten edessä, että\ntulevaisuudessa aiomme olla mies ja vaimo.\"\n\n\"Mutta isä Dan?\"\n\n\"Jätä hänet minulle\", sanoi Martin. \"Minä puhun hänelle kaikki. Mutta\ntule nyt sisään. Sinä vilustut. Ellemme pidä huolta sinusta, eivät he\nlopeta, ennenkuin saavat sinut hengiltä.\"\n\nSeuraavana päivänä kumartui hän tuolini selkämyksen yli, istuessani\nuunin vieressä lapsi sylissäni, ja sanoi matalalla äänellä:\n\n\"Olen tavannut isä Danin.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Vanha enkeli pahastui. 'Jumala varjelkoon sinua poikani', sanoi\nhän, 'sulkemasta sekä itsesi että suloisen lapseni ainiaaksi kirkon\nhelmasta.' 'Kirkko sulkee meidät helmastaan', sanoin hänelle. 'Mutta\nJumalan pyhä laki tuomitsee tekosi, poikani', sanoi hän. 'Jumalan\nlaki on rakkaus, eikä hänellä ole muuta lakia', vastasin.\"\n\nTunsin huojennusta ja olin yhtä kaikki hermostunut, olin iloinen ja\npelonalainen.\n\nKului viikko, ja Martinin oli aika lähteä Windsoriin, nimitystänsä\nvarten. Tämän tapahtuman valmistuksissa oli Suvimajassa oltu\nsuuressa jännityksessä, mutta koska en ollut oikein voimissani, olin\nulkopuolella sitä hommaa.\n\nMartinin lähtöpäivänä olin vuoteen omana, ja hän tuli yläkertaan\nottamaan minulta jäähyväisiä.\n\nTuskin tiesin, mitä tällä ajalla tapahtui, mutta hänen puheestaan\nymmärsin, että hän pelkäsi minua koetettavan pakottaa.\n\n\"Meidän vanha, hyvä kirkkomme on kuin maljakotilo rannalla\", sanoi\nhän. \"Kenen se on saanut kouriinsa, sitä se imee eikä hellitä\nvähällä. Mutta pysy lujana, pikku vaimo. Elä anna myöten tuumaakaan,\npoissa ollessani\", kuiskasi hän.\n\nKun hän oli jättänyt minut, nousin ylös katselemaan, kuinka hän läksi\ntietä pitkin rautatieasemalle. Hänen vanha isänsä kulki ylpeänä hänen\nrinnallaan, avopäin tapansa mukaan ja yhä hilpeänä kuin koulupoika.\n\nSeuraavana päivänä säikähytti minua odottamaton sähkösanoma. Se tuli\neräästä luostarista Lancashirestä ja oli osoitettu \"Mary O'Neillille,\ntohtori Conradin luona.\" Se kuului:\n\n_Kiertelen vierailemassa yhdyskuntamme koteja ja haluaisin tavata\nsinua matkallani Irlantiin. Saanko tulla huomenna? Äiti Magdalene_.\n\n\n\n\nSadaskahdestoista luku.\n\n\nHän saapui seuraavana iltapäivänä -- rakas arvoisa äitini kalpeine,\nhenkevine kasvoineen ja pyhimyssilmineen.\n\nLukuunottamatta että hänen pukunsa nyt oli sininen ja valkoinen,\neikä musta, hän näytti tuskin ollenkaan muuttuneen siitä päivin, kun\nolimme olleet yhdessä Pyhässä Sydämessä.\n\nKun hän näki, että olin vuoteessa, hän asettui asumaan \"Auraan\" ja\ntuli joka päivä minua hoitamaan.\n\nOlin tietysti kiihoittunut tavatessani hänet taas niin monen vuoden\nja niin moninaisten kokemuksien jälkeen, enkä tietänyt varmaan,\npaljonko hän niistä tiesi.\n\nMuistaen Martinin varoituksen olin myös varma siitä, että häntä oli\nlähetetty noutamaan, mutta levottomuuteni häipyi pian.\n\nHänen hiljaiset askeleensa, lempeä äänensä ja herttainen hymynsä\nrauhoittivat ja lohduttivat minua. Aloin uudestaan tuntea samaista\nvaikutusta, jonka alaisena lapsena olin ollut, ja ihmetellä, miksi\nen pimeinä päivinäni Lontoossa koskaan ollut ajatellut hänelle\nkirjoittaa.\n\nVierailunsa ensi päivinä ei hän kajonnut surullisiin asioihin -- ei\nmaininnutkaan avioliittoani tai muita tapahtumia viime kohtauksemme\njälkeen.\n\nHän puheli ylimalkaan vanhasta koulustamme ja vanhoista\nkoulutovereista.\n\nVäliin hän laski leikkiä noviisien äidistä, joka oli tullut \"vanhaksi\nja kärttyisäksi\"; väliin taas pienestä, pyylevästä maestrosta paavin\nkuorossa, joka itki, kun minä ensi kerran lauloin virren Neitsyelle\n(\"Jatka, pieni enkeli\"), ja väliin molemmista maallikkosisarista,\njotka yhä päättelivät, että minusta olisi tullut \"ihmeteltävä\npesijätär\", jos olisin vain siihen antautunut.\n\nMinua kiusaa ajatella, että arvoisa äiti olisi itsetietoisesti\nmenetellyt näin, murtaakseen puolustusasemani, mutta sen hän sai\naikaan. Vähitellen niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli kanssani,\nhän rakensi sillan yli menneen ajan tyttövuoteni onnellisiin päiviin,\nsillä huomaamattani luostarimuistot alkoivat minua kiihoittaa ja minä\nhengitin taas armaan Roomani ilmaa.\n\nHänen vierailunsa neljännen päivän iltapäivällä istuin hänen\nrinnallaan ikkunani edessä, joka oli selkiseljällään. Ilta oli aivan\nyhtä rauhallinen kuin viime iltamme Nemissä. Ei lehtikään värähtänyt;\nei tuulen henkäystä ilmassa; ainoat äänet, jotka kuulimme, olivat\nlypsyä odottavien lehmien ammunta, meren hillitty loiskina ja\nrattaitten ratina, jotka rannalta kulettivat meren jättämiä\nruokoleviä.\n\nKun aurinko alkoi laskea, se sytytti leimuavia tulia vastapäätä\nolevan kylän ikkunoihin -- erittäinkin äitini huoneen ikkunaan, joka\nsiinä pilkoitti hedelmätarhan omenapuitten latvain yli.\n\nArvoisa äiti puheli kiitosjumalanpalveluksesta. Jos hän nyt olisi\nollut Roomassa, olisi hän kirkossa laulamassa _Ora pro nobista_.\n\n\"Laulakaamme se nyt. Eikö niin?\" sanoi hän.\n\nSamassa hänen syvä, majesteettinen kontra-alttonsa minun heikon,\nvärähtelevän sopraanoni säestämänä kohotti hiljaiseen ilmaan pyhän\nsävelen, joka minulle on kuin ikuisuuden heijastus:\n\n    \"Mater purissima\n    Ora pro nobis.\n    Mater castissima\n    Ora pro nobis.\"\n\nLopetettuamme huomasin käteni lepäävän hänen helmassaan. Taputtaen\nsitä lempeästi hän sanoi:\n\n\"Mary, minä jätän sinut huomenna.\"\n\n\"Niin pian?\"\n\n\"Niin, mutta en voi lähteä kertomatta sinulle miksi tulin\" -- ja\nsilloin hänen tehtävänsä ilmeni minulle.\n\nHän oli kuullut avioliitostani, sen purkautumisesta; katoamisestani\nkotoani ja jälleen ilmestymisestäni, mieheni avioerohakemuksesta ja\nsitä seuraavista paljastuksista.\n\nMutta vaikka tämä kaikki oli surullista, vakavata, vieläpä\ntraagillistakin, ei se ollut mitään (kirkon ja Jumalan silmissä)\nverrattuna sen askeleen kauhistuttavaan painoon, jonka nyt olin\naikeessa ottaa -- mennä toisiin naimisiin mieheni yhä eläessä.\n\nHänellä ei ollut mitään Martinia vastaan sanomista. Paitsi minua\nkoskevia asianhaaroja, ei hän koskaan ollut kuullut epäedullista\nsanaa hänestä. Hän taisi ymmärtääkin näitä asianhaaroja, vaikka\nhän ei voinut antaa niitä anteeksi. Ehkä Martin oli nähnyt asemani\n(julman ja uskottoman miehen vaimona) ja hänen säälinsä oli\nkehittynyt rakkaudeksi -- hän oli kuullut sellaisista tapauksista.\n\n\"Mutta, ajattelehan toki lapseni, mihinkä kuiluun hän sinut ajaa! Hän\nvaatii sinun rikkomaan vihkivalasi!... Oi, tiedän, tiedän, mitä hän\nsanoo -- että sinut pakotettiin ja että olit liian nuori vastaamaan\nteoistasi. Olkoon niin, mutta siinä ei kaikki. Minusta oli väärin,\njulman väärin, että isäsi valitsi sinulle miehen vasten tahtoasi ja\ntoivomuksiasi. Mutta sinä, ei isäsi, vihkivalan vannoit, etkä sitä\nvoi ikinä tehdä tyhjäksi -- et ikinä!\n\n\"Vihkivala on pyhä; siunattu Vapahtajamme on sanonut, ettei sitä\nkoskaan voi rikkoa, ja pyhä Kirkkomme on tehnyt hänen käskynsä laiksi.\n\n\"Ajattele, lapseni, ajattele, mitä tapahtuisi maailmassa, jos\njokainen vaimo, joka on joutunut onnettomiin naimisiin, menettelisi\nsamoin kuin sinä nyt olet menettelemäisilläsi. Mikä sekasorto! Mikä\nkodin ja perheen pyhien siteitten löyhtyminen! Ja kuinka vaimot\njoutuisivat siitä kärsimään -- vaimot ja lapset ennen muita. Etkö\nhuomaa tätä, tyttäreni?\n\n\"Yhteiskunnan vankkuus perustuu avioliiton pyhyyteen; avioliiton\npyhyys perustuu sen rikkomattomuuteen; ja sen rikkomattomuus liittyy\nsiihen tosiasiaan, että Jumala on osa siitä.\n\n\"Ehkä sinulle, sanotaan, että naimisesi on vain oma asiasi, ettei\nse koske Jumalaa eikä Kirkkoa. Mutta, jos vaimot kaikkina aikoina\nolisivat olleet sitä mieltä, mitenkä erilainen olisikaan maailma nyt!\nOi, usko minua, sinun vihkivalasi on pyhä, etkä voi syntiä, kuoleman\nsyntiä tekemättä sitä rikkoa, tyttäreni.\"\n\nKaiken tämän puheen moraali oli, että minun tulee luopua Martin\nConradista, pestä rakkauteni häneen pois sydämestäni, välttää\nkiusausta häntä tavata, ja jos mahdollista, täydellisesti unohtaa\nhänet.\n\n\"Se on kovaa. Tiedän, että se on kovaa, mutta...\"\n\n\"Se on aivan mahdotonta\", sanoin niin hyvin kuin voin, sillä huuleni\nvapisivat.\n\nArvoisan äidin sanat olivat järkyttäneet sieluani juuria myöten,\nmutta kun muistin Martinin varoituksen, ponnistelin nyt kovasti\nvastaan.\n\n\"Kaksi vuotta sitten, eläessäni mieheni kanssa, koetin niin tehdä,\nmutta en voinut\", sanoin. \"Ja jos en sillon voinut sitä tehdä, kun\nlaillinen este meidät erotti, mitenkä voin sen nyt tehdä, kun estettä\nei enää ole olemassa?\"\n\nSitten kerroin hänelle kaikki kärsimykset, jotka olin kestänyt\nrakkauteni tähden -- mitenkä erosin hänestä, hänen lähtiessään\nEtelänapa-retkelle; mitenkä odotin häntä Lontoossa; mitenkä olin\nuhrannut perheeni, ystäväni ja kotini, tyytynyt köyhyyteen,\nyksinäisyyteen ja kovaan työhön hänen tähtensä; ja mitenkä olin\nvaipunut pohjattomaan epätoivon syvyyteen, kun luulin hänet\nkadottaneeni; ja mitenkä ilo ja onni olivat palanneet vasta silloin,\nkun Jumala armollisessa hyvyydessään oli lahjoittanut hänet jälleen\nminulle.\n\n\"Ei, ei, ei\", huusin. \"Rakkauttani Martiniin en voi koskaan voittaa,\ntai unhoittaa -- en koskaan niin kauan kuin elän maailmassa.\"\n\n\"Siis\", sanoi arvoisa äiti (hän oli innokkaasti kuunnellut, suuret\nsilmät hehkuviin kasvoihini kiinnitettyinä) \"siis\", sanoi hän,\nvakavalla ja juhlallisella äänellään, \"jos niin on laitasi, lapseni,\non sinulla vain yksi asia edessäsi -- luopua siitä.\"\n\n\"Luopua siitä?\"\n\n\"Luopua maailmasta, tarkoitan. Palata kanssani Roomaan ja mennä\nluostariin.\"\n\nOlisi mahdotonta selittää, mitenkä tämä vaikutti minuun -- mitenkä\nse järkytti minua sydämeni sisimpään -- huolimatta kokeistani\nseurata armaani varoitusta tuntuivat nämä hänen sanansa tunkeutuvan\nolemukseni ytimeen ja herättävän eloon uinailevan vaiston sielussani.\n\nPitkän aikaa istuin äänetönnä; kuuntelin vain sykkivin sydämin\narvoisan äidin puhetta -- että yksi luostarielämän tarkoitusperiä oli\ntarjota turvapaikkaa kidutetulle sielulle, joka ei voinut luottaa\nitseensä kiusauksissa, ja että luostarivalan vannominen Jumalalle\noli ainoa tapa (jonka Kirkko tunsi ja tunnusti) kumota vihkivalani\nmiehelleni.\n\n\"Sinä olet silloinkin morsian, mutta Kristuksen morsian. Ja eikö niin\nole parempi -- paljoa parempi? Sinä usein haaveksit nunnanhuntua,\nmuistathan, ja jollei isäsi olisi tullut sinua noutamaan sen kovin\nonnettoman asian vuoksi, sinä jo ehkä olisit yksi meikäläisiä. --\nAjattele sitä, lapseni. Luostarimme äidit tulevat ilolla toivottamaan\nsinut tervetulleeksi, jos tulet alttiina ja tyytyväisenä sisarena.\nJa mitenkä saatan jättää sinut tänne, sielulliseen kadotukseen,\ntyttäreni?\"\n\nOlin syvästi liikutettu, mutta ponnistelin vielä vastaan.\n\nKerroin arvoisalle äidille, että siitä päivin, kun halusin tulla\nnunnaksi, oli minussa tapahtunut suuri muutos. Olin kehittynyt\nnaiseksi ja kaikki naisen intohimot olivat minussa heränneet --\nisosin ja janosin rakkautta -- inhimillistä rakkautta, hyvän\nmiehen rakkautta, miehen, joka rakasti minua koko sielullaan ja\nvoimallaan. Siksi ei minusta koskaan saattaisi tulla altista ja\ntyytyväistä sisarta. Minä vain rikkoisin heidän kotinsa rauhaa ja\nsopusointua. Ja vaikka hän sulkisi minut luostarinsa matalimpaan\nselliin, niin rakkauteni oli seuraava minua sinnekin; se keskeyttäisi\nhartausharjoitukseni, se hämmentäisi äänellänsä rukoukseni, ja olisin\naina onneton -- kurjan onneton.\n\n\"Ei niin onneton kuin jäädessäsi maailmaan ja toteuttaessasi\naikeesi\", sanoi arvoisa äiti. \"Oi, usko minua, lapseni, tunnen\nsinut paremmin kuin sinä itse. Jos menet uusiin naimisiin, et\nkoskaan saata unhottaa, että olet rikkonut valasi. Unohtakoot muut\nnaiset -- löyhät naiset -- naiset, jotka ottavat osaa seuraelämään\nja uhraavat päivänsä itsekkäille huvituksille. Ne naiset erotkoot\nmiehistään, ja menkööt uusiin naimisiin, muistamatta, että elävät\nsynnin tilassa, mitä siviililaki sanoneekaan -- julkisessa, ilkeässä\nja hävyttömässä synnissä. Mutta sinä muistat sen, ja se on saattava\nsinut onnettomammaksi kuin koskaan ennen elämässäsi.\"\n\n\"Ja vielä lisäksi\", jatkoi hän hetken kuluttua, \"se saattaisi\nmiehesikin onnettomaksi. Hän näkee tunnonvaivasi ja jakaa ne, sillä\nhän tietää, että hän on ollut niihin syynä. Jos hän on hyvä mies,\nniin jo pelkkä ahdinkosi näkeminenkin on kiduttava häntä. Mitä\nparempi mies hän on, sitä suurempi on hänen kärsimyksensä oleva. Jos\nolisit paennut nunna, saattaisi hän sinut takaisin luostariisi, sillä\nvaikkakin ero riistäisi häneltä sydämen rinnasta, niin tahtoisi hän\npelastaa sielusi. Mutta vaimolle, joka on rikkonut vihkivalansa,\nei hän koskaan mitään mahda. Ääretön ja kamala varjo on välillänne\npimentäen joka hetken loppuelämästäsi.\"\n\nArvoisan äidin vaiettua istuin liikahtamatta ja sanatonna sydän\npakottavana ja tukehtuvana ja tuijotin alas puutarhaan, jonka yö\nalkoi verhota pimeydellään.\n\nHetken kuluttua hän taputti kylmää kättäni ja nousi lähteäkseen\nsanoen aikaisin aamulla tulevansa jäähyväisille. Hänen olonsa\nIrlannissa tulisi kestämään vain kolme viikkoa, ja sen kuluttua\ntulisi hän noutamaan minut, jos minä asiaa punnittuani (hän oli varma\nsiitä) tuntisin, että minun oli palaaminen hänen kanssaan Roomaan.\n\nEn vastannut. Ehkäpä ruumiillinen heikkouteni oli osaksi syynä\nsiihen, että armaani varoitus jäi melkein huomaamatta. Mutta sillä\nhetkellä, kun ovi sulkeutui arvoisan äidin jälkeen, valahti minuun\nvakaumus hänen sanojensa totuudesta tulvivan meren laineiden tavalla.\n\nMutta kuinka julmaa! Kaiken odotuksen, kaipuun ja ihanien\nhaaveittemme jälkeen tulevasta onnesta! Kun minä olin tulemaisillani\nmorsiameksi, onnelliseksi morsiameksi, kun olin saamassa takaisin\nmenetetyt ja varastetut tyttövuoteni!\n\nToisen kerran pimeä ja uhkaava vuori kohosi Martinin ja minun\nvälille. Ensi kerralla se oli avioliittoni -- nyt se oli Jumalani.\n\nMutta jos Jumala kielsi minua menemästä naimisiin Martinin kanssa,\nmitä oli minun tekeminen? Mitä oli minulla jäljellä elämässä? Oliko\nmitään?\n\nIstuin kasvot käsiini kätkettyinä näitä kysymyksiä miettien ja\ntaistellen kohoavan kyynelmyrskyn kanssa, kun kuulin lapsen itkevän\nalakerrassa ja Christian Annen hyssyttävän ja viihdyttävän sitä.\n\nKotvan kuluttua he tulivat yläkertaan, Isabel oli isoäitinsä\nkäsivarrella yöpuvussaan levolle menossa.\n\n\"Jos se ei ole ilman vaikutusta, en kuolemakseni tiedä, mikä\nkultamurua vaivaa\", sanoi vanha rouva.\n\nJa sitten lapsi hymyili suurten, pyöreitten kyynelhelmien läpi\nmerensinisine silmineen, kurottaen käsivartensa minulle.\n\nOi, Jumala! Oi, Jumala! Eikö tässä ollut vastaukseni?\n\n\n\n\nSadaskolmastoista luku.\n\n\nChristian Ann oli omalla tavallaan tullut samaan tulokseen.\n\nHän älysi paljoa aikaisemmin kuin minä, että isä Dan ja arvoisa äiti\nolivat liittoutuneet viemään minut pois, ja suloisessa, naisekkaassa\nmustasukkaisuudessaan (puhumattakaan ylevämmistä ja korkeammista\nvaistoista) hän oli suuresti tätä paheksunut.\n\nNeljä päivää tukahutti hän raivoansa ja paljasti sen vain lapselle\nkeskustellessaan puoliääneen kätkyen ääressä (\"Me emme siedä\nnoita nunnanaikkosia, jotka käyvät ympäri kuin aaveet, eikö niin,\nkäpyseni?\"), mutta viidentenä päivänä leimahti se ilmi liekkiin, ja\nlempeä, vanha olento kiukustui kaikille.\n\nSe tapahtui arvoisan äidin lähtöaamuna. Tämä, sanottuaan minulle\nhyvästit makuuhuoneessani, oli juuri astunut alas keittiöön, jossa\nisä Dan odotti, saattaakseen hänet asemalle.\n\nMikä aiheutti Christian Annen purkauksen, en koskaan ole saanut\ntarkalleen tietää, sillä vaikka ovi porraskäytävään oli auki, ja minä\nyleensä taisin kuulla kaikki, mitä puhuttiin alhaalla (yksinkertaisen\nlattian läpi), ei kunnianarvoisan äidin pehmeä ääni lainkaan\nkuulunut, ja isä Danin irlantilaiset vokaalit pärisivät alhaalta\nkorviini kuin rummun ääni.\n\nMutta Christian Annen sanat virtasivat terävinä ja selvinä kuin\naallonhalkaisijan kohina, väliin harmista vavisten, väliin taas\nliikutuksesta värähtäen, ja viimein nyyhkytyksiin tukahtuen.\n\n\"Pyydän anteeksi, ma'am, sallittaneenko minun kysyä, mitä sanoitte\nisä Danille Mary O'Neillistä?... Että hän palaa Roomaan? Luostariin,\nniinkö?... Ei, ma'am, sitä hän ei koskaan tee! Ei, jos tunnen hänet,\nma'am... Ei missään tarkoituksessa, ma'am... Kiusaus, sanotte? Te\nymmärrätte paremmin, ma'am, mutta minusta se ei ole kiusauksen\nvoittamista -- jos lähtee piilopaikkaan sitä pakoon.\n\n\"... Niin, minäkin olen kristitty nainen ja kunnon katolilainen,\npyhimyksille kiitos! mutta suokaa anteeksi, ma'am, minä en usko\nsuuria teidän luostareistanne, en usko, että naiset niitten muurien\nsisässä elävät niinkään epäitsekästä elämää, ma'am.\"\n\nUusi hiljainen rummun pärinä, ja sitten --\n\n\"Ei, ma'am, ei, se on kyllä totta, ma'am, en ole koskaan itse ollut\nnunna, sillä minulla on ollut parempaa tehtävää maailmassa, ma'am.\nMutta se on yhdentekevää -- tiedän, mitä luostarissa tapahtuu, niin\nainakin arvelen. Sopusointua ja rauhaa, sanotte? Niin, ja väliin\nmustasukkaisuutta ja kateutta myöskin, taikka ette ole naisia samoin\nkuin me muut, ma'am... Mitä Mary O'Neilliin tulee, _hänelläkin_\non, arvelen, jotain parempaa tehtävää... Sen jälkeen kun hän on\nrikkonut, niinkö? Ehkä se kultamuru on sen tehnyt, ehkäpä, olemmehan\nkaikki rikkoneet, ma'am, ja tarvitsemme Jumalan laupeutta ja\nanteeksiantamusta. Mutta en koskaan ole kuullut, että rukoileminen\non ainoa parannuskeino, jonka Hän meiltä vaatii, ma'am. Ja jos niin\non, en siihen luota, sillä on vaimoparkoja, jotka rukoilevat yhtä\nhyvin työskennellessään sotkuammeensa ääressä kuin toiset lukiessaan\nrukousnauhaansa ja laulaessaan Tantum Ergoa...\"\n\nUusi keskeytys, ja sitten --\n\n\"Entäs Bella Kinniah, joka hoitaa nurkkapuotia, ma'am. Hänen miehensä\nhukkui makrillin pyynnissä, pääsiäisestä kaksi vuotta sitten. Hän\njäi leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa ja neljäs syntyi isän\nkuoleman jälkeen, ja kyllä se kovalle ottaa ennenkuin Bella saa\nirti lihapalasen tai leipäkannikan niille poloisille. Ja, kun hän\nvalvoo yömyöhään, kuten tohtori minulle kertoo, koko muun kylän\nollessa pimeässä, ja parsii pikku Liisan sukkia tai paikkaa pienen\nWillien takkia, tai hoitaa pientä vauvaa, joka sairastaa tuhkarokkoa,\nsilloin, luulisin, on hän Herrallemme yhtä otollinen kuin teidän\nnunnanne laajoissa sinisissä kaavuissaan.\"\n\nTämän jälkeen kuulin taas puolustelevia ääniä (sekä isä Danin että\narvoisan äidin), joita seurasi Christian Annen kirkas, alituiseen\nkatkeneva ääni.\n\n\"Mitä sanottekaan, ma'am?... Äiteys on siis pyhä ja siunattu asia?\nNiin on, ma'am! Se on toden totta, vaikka muutamat, jotka sulkeutuvat\nluostariin, eivät näytä niin ajattelevan... Äiti on äiti, ja vielä\nlisäksi, hänen lapsensa on hänen lapsensa, aviossa syntyi; tai ei.\nJa, jos hän tekee oikein pikkuselleen ja kasvattaa sen hyväksi ja\ntotuutta rakastavaksi, niin silloin Herra, kun hänen aikansa tulee,\nei tiedustele, ennenkö vai jälkeen hääpäivän se on syntynyt, ei\ntottakaan. Jumala ei ole antanut hänelle tätä kullanmurusta, että\nhän karkaisi tiehensä sen luota. Kaunis siunaus siitä koituisikin\nhänelle, eikö niin?... Isä Dan, te hämmästytätte minua -- mitä\nkauheata, julmaa, luonnotonta, järkyttävää asiaa tuumittekaan.\nLuulin teitä paremmaksi mieheksi -- niin luulin, totta toisen\nkerran. Ja mitä muutamiin tulee, jotka nimittävät itseään äideiksi,\nniin eivät he ole mitään äitejä, eivätkä koskaan siksi tule --\nkiusaavat vaimoparkaa hädässä jättämään lapsensa toisten ihmisten\nrasitukseksi...\"\n\nTaas kuului lempeitten äänien puhetta, jota seurasi Christian Annen\nääni --\n\n\"Ettäkö ajattelen itseäni, rouva. Hyvät ihmiset, en suinkaan! Olisin\nliiankin innoissani, jos saisin pikku enkelin kokonaan itselleni.\nTuolla hän on uuninmatolla, rouva, ja jos mitä hyvänsä tapahtuu Mary\nO'Neillille, siihen hän jää, niin kauan kuin minä _elän_, ja kultasen\ntähden olen pahoillani, ettei elämäni ole pitempi.\n\n\"Mutta Mary O'Neill ei ole jättävä pienokaistansa, mennäkseen\nmihinkään luostariin. Eipä kunniani kautta, rouva. Jos hän sen tekee,\nei hän saa mitään rauhaa. Olen itse äiti, ja tiedän, miltä se hänestä\ntuntuisi. Pukekaa vain musta huntu hänen päähänsä, mutta luonto on\nihmeellinen ja mahtava, eikä Mary O'Neill koskaan paneudu maata\nillalla eikä nouse aamulla, ajattelematta pienokaistansa. 'Missä\nhän nyt on?' kysyisi hän itseltään. 'Mitähän nyt tapahtuneekaan\näidittömälle lapselleni?' sanoisi hän. Ja vuosien vieriessä hän\najattelisi: 'Voiko hän hyvin, ja onko hän käynyt ensi kerran ripillä,\nonko hänestä tullut hyvä vaimo, ja mitä on maailma hänestä tehnyt?'...\n\n\"Ei, rouva, ei! Mary O'Neill ei mene mihinkään luostariin, niin kauan\nkuin hänellä on lapsi vaalittavana! Eipä ikinä! Ei Mary O'Neill! En\nkoskaan usko sitä hänestä! En koskaan maailmassa!\"\n\nTämän jälkeen en pitkään aikaan kuullut mitään -- en muuta kuin\njyskettä omassa päässäni, joka voitti kaikki muut äänet. Ja kun\ntyynnyin, lienevät arvoisa äiti ja isä Dan lähteneet, sillä alhaalta\nei kuulunut muuta ääntä kuin keinutuolin kiivasta kiikkumista ja\nChristian Annen puhelua kiihkeänä mutta katkonaisena, niinkuin lapsi\nolisi itkenyt ja hän viihdyttäisi sitä.\n\nJa silloin virtasi minuun suuri, uusi elinvoima. Äiteys se taas\noli! Äiteyden mahtava intohimo -- jonka toinen mahtava intohimo oli\najaksi tukahuttanut -- se lehahti taas vastaani oman Martinini äidin\nlaajasta, yksinkertaisesta, lapsekkaasta sydämestä.\n\nTällä hetkellä, ruumiini ja aivojeni kuumetilassa, se näytti\nratkaisevan minulle kaikki elämän pulmat.\n\nJos Jumalan käsky kielsi minua menemästä uusiin naimisiin, koska\njo olin vannonut valan alttarin edessä, ja jos olin tehnyt synnin,\nsuuren synnin, jonka elävä todiste lapsi oli, oli minulla vain yksi\nasia neuvona -- jäädä nykyiseen tilaani ja pyhittää loppuelämäni\nlapselleni. Se olisi tosi sovitus, toista kuin luostariin\nhautautuminen. Elää lapseni hyväksi! Yksin hänen kanssansa! Sovittaa\nsyntini täällä, missä se on tapahtunut! Tämä miellytti, kiihoitti ja\nkohoitti minua suuresti, kun ensin sitä ajattelin. Ja silloinkin,\nkun muistin Martinia ja ajattelin kuinka kovalta tuntuisi riistäytyä\nirti rakkaudesta, joka odotti minua avoimin sylin (niin lähellä,\nniin armaana, niin kalliina), näin siinä uhrauksessa, jonka olin\ntekemäisilläni, jotain majesteettista, melkeinpä ylevää -- olin\nuhraamaisillani kaiken maailmassa (paitsi yhtä) mikä oli minulle itse\nelämää kalliimpi.\n\nTämä ajatus synnytti minussa jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Näin\nsilmissäni vaimon, joka sitouduttuaan Jumalalle vihkivalallaan ja\ntehtyään syntiä lakia vastaan rikkomalla vihkivalansa, nyt alistui\nkohtaloonsa ja nöyrtyi ijankaikkisen tuomarin tuomioistuimen edessä.\n\nMutta voi, mikä heikko, joutava olento olinkaan, juuri kun luulin\nitseäni niin voimakkaaksi ja jaloksi.\n\nPitkän päivän jälkeen, jolloin olin hillinnyt raastetun sydänparkani\ntuskia ja melkein tullut vakuutetuksi, että olin saavuttanut voiton,\nsaapui iltapostissa kirje, joka muutti kaikki suuret suunnitelmani\ntomuksi ja tuhaksi.\n\nKirje oli Martinilta. Vain neljä pientä sivua armaani kömpelöllä\nkäsialalla. Se oli puoleksi vakava ja puoleksi leikillinen, mutta se\nsaattoi maan huojumaan ja kiikkumaan allani.\n\n    'Oma, pikku tyttöseni! -- Juuri tulin Windsorista. Mainiota!\n    Kerron siitä, kun tulen kotiin. Korvia myöten työssä.\n    Valmistukset ensi retkikuntaa varten edistyvät loistavasti.\n    Komitealla oli kokous eilen ja päätettiin lähteä matkaan\n    \"Orientissa\" elokuun kolmannella viikolla, jotta päästäisiin\n    asettumaan talvimajoihin ajoissa ja lähtemään etelään lokakuussa.\n\n    Oma pikku asiamme on toki ensin laitettava kuntoon, ja heti kun\n    palaan, käyn tapaamassa kylävoutia.\n\n    Ja ajattele, kulta.\n\n    \"Scotian\" pojat aikovat kaikki tulla Ellaniin suurta tapahtumaa\n    varten. Niin, totta toisen kerran, joka kynsi! Tieteellinen\n    osasto siihen luettuna, puhumattakaan O'Sullivanista ja vanhasta\n    Siirapista -- joka vannoo, että heitit hänelle lentomuiskun. He\n    muistelevat tuloasi Tilburyyn. Jumala siunatkoon sieluani, tyttö,\n    kuinka ihaillen he puhuvat sinusta! Heitä ei mikään pidätä, ei\n    kerrassaan mikään!\n\n    Leikkipuheet sikseen, armas, sinun täytyy kiireesti ryhtyä\n    valmistuksiin. Aikomukseni on ottaa sinut Uuteen Seelantiin, ja\n    jättää sinut Wellingtoniin (hyvä, pieni kaupunki, jonka väestö\n    myös on kunnollista), siksi aikaa, kun käväisen Navalla.\n\n    Kotiin tultuani järjestelemme tyttösen asiat, toivon -- tai\n    oikeammin pelkään, että saavun ensi viikolla -- sillä jokainen\n    päivä, jonka olen pois luotasi, on pitkä kuin kuukausi.\n\n    Mutta mitäs siitä, pikku vaimo! Kun kerran saan tämän suuren\n    retken päätetyksi, emme enää koskaan eroa. Ei päiväksikään, koko\n    elinaikanamme, armas! Ei, kautta taivaan Herran, siksi on elämä\n    liian lyhyt.\n\n                                                      Mart.'\n\n\n\n\nSadasneljästoista luku.\n\n\nTämän kirjeen luettuani näin, että suuri taisteluni, jonka luulin\nvoitetuksi, oli tuskin alkanut.\n\nMartin oli tuleva kotiin, suuri sydämensä täynnä rakkautta minuun, ja\noma sydämeni riensi häntä vastaan.\n\nHän aikoi elokuun toisella viikolla matkustaa Uuteen Seelantiin, ja\nhän toivoi saavansa minut mukaansa.\n\nHuolimatta uskonnollisesta pelosta ja pahoista aavistuksistani,\nkysyin itseltäni, miksikä en lähtisi? Mikä minua esti? Mitä syntiä\nolin tosiaankin tehnyt? Mitä varten oli hyvitys tarpeen? Olinko\nuhmannut ja rikkonut muuta kuin jumalallisen lain kirjaimen?\nArmaani oli minun ja minä hänen, ja minä kuuluin hänelle ainiaaksi.\nIhmiskunnan hyväksi lähti hän suurta tehtävää toimittamaan. Enkö\nvoinut lähteä hänen toverikseen ja avustajakseen?\n\n-- -- Ja jos syntiä _oli_ tehty, jos Jumalan lakia _oli_ rikottu,\nniin eikö sekin tavallaan olisi suuri hyvitys?\n\nNäin kamppaili sydämeni sieluni kanssa tahi oikeammin niiden\nvaistojen kanssa, jotka Kirkko oli minuun istuttanut, mutta lopulta\nkuitenkin, rakkauteni sitkeästä vastarinnasta huolimatta, ne\nkuljettivat minut yhä lähemmäksi Herramme järkähtämätöntä käskyä.\n\nIsä Dan oli ollut oikeassa -- en voinut päästä eroon siitä. Oikeassa\noli arvoisa äitikin ollut -- toiset naiset unohtakoot rikkoneensa\njumalallista lakia, mutta minä en koskaan voisi sitä tehdä. Jos\nmenisin naimisiin Martinin kanssa ja lähtisin pois hänen kanssaan,\najattelisin aina asemani kieroutta, ja se tekisi minut onnettomaksi.\nOnnettomaksi kävisi Martinkin nähdessään minun murheeni, eikä mikään\nelämässä voisi olla minulle sen katkerampaa.\n\nMitä siis tehdä? Mahdotonta oli minun hautautua luostariin,\nyhtä mahdotonta oli, että Martin ja minä eläisimme toisistamme\nerillämme, jos olimme kumpikin samassa maailmassa. Ei uskonnollinen\nhartautenikaan voisi pysyttää minua erossa hänestä. Omastatunnostani\nhuolimatta menisin ennen tahi myöhemmin hänen luokseen -- tiesin\naivan hyvin, että sen tekisin. Ja lapseni olisi lisäksi luonnollinen\nyhdysside, joka meitä vaatisi ja pakottaisi kuulumaan yhteen.\n\nMitä siis minun asemassani olevan naisen oli tehtävä -- naisen, joka\nuskoi jumalallisen käskyn voimaan --, joka ei voinut siitä vapautua?\nOlivatko kaikki elämän ovet häneltä suljetut? Oliko hänellä aina\numpikuja edessä, kääntyi hän minne tahansa?\n\nPäivä päivältä tämä kysymys kävi yhä uhkaavammaksi, mutta lopulta\nse sentään alkoi valjeta omalla tavallaan. Se oli hirvittävää, ja\nsittenkin se tuotti minulle suunnatonta huojennusta.\n\nMelkeinpä pelkään puhua siitä, niin heikoilta ja laimeilta tuntuvat\nkaikki sanat, joilla yritän selittää tämän unohtumattoman muutoksen.\nOlin jo kohdannut muutamia naisen elämän mysterioita ja -- nyt oli\nedessäni viimeinen, suurin, kohtalokkain ja yhtäkaikki lempein niistä.\n\nArvatenkin eivät ruumiilliset voimani olleet kyllin vahvat\nkantamaan sitä jännittynyttä mielenliikutusta, joka minulla oli\nollut kestettävänä, sillä kolme päivää Martinin kirjeen saavuttua\nsairauteni kävi täydellä todella huolestuttavaksi.\n\nMinua hävettää viipyä sairauteni oireissa, mutta hetkeksi minun\non pakko se tehdä. Silmäni olivat kirkkaat, poskeni hohtavat eikä\npäältäpäin katsoen voitu huomata mitään taudin merkkejä. Mutta\nillemmällä ruumiinlämpö aina kohosi ja keskellä yötä (nukuin\nhuonosti) se nousi hyvin korkealle, ja sitä seurasi hätäinen hengitys\nja nopea valtimonlyönti. Aamulla olin suuresti uupunut.\n\nVanha tohtori Conrad, joka oli käynyt katsomassa minua kahdesti\npäivässä, alkoi näyttää hyvin huolestuneelta. Viimein, tutkittuaan\nminua pikaisesti, sanoi hän:\n\n\"Haluaisin kutsua tänne virkatoverini Blackwaterista neuvottelemaan\nkanssani. Suostutteko siihen?\"\n\nVastasin suostuvani yhdellä ehdolla -- että jos vieraalla tohtorilla\nolisi jotain vakavaa sanottavana, niin hän ensiksi kertoisi sen\nminulle.\n\nHiukan vastahakoisesti Martinin isä myöntyi ehtoihini, ja lähetettiin\nnoutamaan neuvottelevaa lääkäriä. Hän tuli seuraavana päivänä\naikaisin aamulla -- ihanana Ellanin aamuna, keveän tuulenhengen\npuhaltaessa mereltä, tuoden matkassaan läheisiltä niityiltä äsken\nniitetyn heinän tuoksua.\n\nHän oli vanhahko mies, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että hänen\nsileäksi ajelluille kasvoilleen laskeusi varjo sillä hetkellä kun\nhänen katseensa sattui minuun. Se oli tuo sama hellä, tutkisteleva\nkatse, jonka useasti näkee tohtoreilla, jotka aina liikkuvat Varjojen\nlaaksossa.\n\nTukahuttaen huolestuneen ilmeensä hän astui vuoteeni luo ja tarttui\nkäteeni, jonka hänelle ojensin, lausuen: \"Toivoakseni emme teitä\nsäikähytä, armollinen rouva.\" Olin tästä mielissäni (sillä vaikka\nkadotettu arvonimeni ei merkinnyt minulle mitään, pidin siitä, että\nhän muisti sen) ja vastasin toivovani, etten olisi liian rauhaton.\n\nSillävälin kun hän kiinnitti kuulotorvensa kertoi hän, että hänellä\noli ollut minun ikäiseni tytär.\n\n\"Ollut? Missä hän nyt on?\" kysäisin.\n\n\"Taivaanvaltakunnassa. Hän kuoli pyhimyksen tavalla\", vastasi hän.\n\nSitten hän tutki minua pitkään (palaten alituisesti samaan paikkaan)\nja kun tutkiminen oli päättynyt ja hän kohotti kasvonsa, näyttivät ne\nvieläkin vakavammilta.\n\n\"Lapseni\", virkkoi hän (tämäkin minua miellytti), \"te ette ole\nmilloinkaan säälinyt itseänne, ettehän?\" Myönsin etten ollut.\n\n\"Jos on ollut jotain tehtävää, olette sen tehnyt katsomatta siihen,\nkuinka raskasta se on ollut?\"\n\nMyönsin senkin. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen oliko huoneessa\nmuita (siellä oli vain vanha tohtori, joka seisoi vuoteen jalkapäässä\nja eteenpäin nojautuen tarkasteli virkatoverinsa kasvoja) ja lausui\nsitten matalalla äänellä:\n\n\"Oletteko joskus tehnyt raskasta työtä ja kärsinyt puutetta ja\nunettomuutta ja asunut huonosti ja... ollut alttiina ihmisten\nkovuudelle?\"\n\nHänen suuret, tutkistelevat silmänsä tuntuivat katsovan sieluni läpi,\nenkä olisi voinut valehdella, vaikka olisin tahtonut, niinpä kerroin\nhänelle hiukan (vain hiukan) elämästäni Lontoossa -- Bayswaterissa,\nEast Endissä ja Ilfordissa.\n\n\"Ja oletteko joskus ollut märkänä, hyvin märkä, läpi koko ruumiinne?\"\n\nVastasin ensin kieltävästi, mutta äkkiä muistaessani, että kylmänä\naikana lapsen synnyttyä (kun ei minulla ollut varoja pitää tulta)\nolin kuivannut hänen vaateriepunsa ruumiillani, tunsin etten voinut\nsalata häneltä tätä tosiseikkaa.\n\n\"Te siis kuivasitte pienokaisenne vaatteita omalla ruumiillanne?\"\nkysäisi hän.\n\n\"Joskus kyllä. Vain hetken aikaa\", vastasin hiukan häpeissäni ja\nkyynelsilmin.\n\n\"Ah!\" hän kääntyi vanhan tohtorin puoleen ja virkahti: \"Mitä kaikkea\nonkaan äiti valmis tekemään lapsensa hyväksi, Conrad!\"\n\nTohtori Conradin silmät (jotka näyttivät pöhöttyneiltä) olivat yhä\nkiinnitetyt virkatoverin kasvoihin ja hän näytti unohtaneen minun\nläsnäoloni sanoessaan:\n\n\"Arvelette häntä hyvin huonoksi, vai mitä?\"\n\n\"Siitä juttelemme sitten vastaanottohuoneessanne\", sanoi vieras\ntohtori.\n\nKäskien sitten minua makaamaan alallani ja luvaten pian palata, meni\nhän alakertaan Martinin isän seurassa.\n\nHeidän poissa ollessaan tuli luokseni lastenhoitaja (joka viimeisinä\npäivinä oli ruvennut minua hoitamaan), ja kysyin häneltä kuka oli\narkihuoneessa.\n\n\"Ei muita kuin isä Donovan ja rouva Conrad -- ja pikkunen\", sanoi hän.\n\nSitten tohtorit palasivat takaisin -- ensin vieras tohtori, joka\nkoetti näyttää reippaalta, ja hänen jäljestään vanha tohtori hitain\naskelin ja pää painuksissa ikäänkuin vanki, joka astuu oikeuden eteen\ntuomiotansa kuulemaan.\n\n\"Armollinen rouva\", sanoi vieras tohtori, \"te olette uljas nainen,\njos kukaan, ja niinpä olemme päättäneet lausua teille totuuden.\" Ja\nsitten hän kertoi minulle.\n\nEn ollut peloissani. En tahdo sanoa etten olisi ollut pahoillani.\nOlisin halunnut elää kauemmin -- etenkin nyt (ellei Jumalan käskyä\nolisi ollut), kun rakkaus ja onni tuntuivat olevan vallassani.\n\nMutta oh, mikä huojennus! Siinä oli jotain pyhää, jotain\nyliluonnollista! Oli kuin itse Jumala olisi astunut alas kohtaloni\neksyttäviin sokkeloihin ja taluttanut minut ulos niistä.\n\nPelko oli peräti hävinnyt ajatuksistani. Omasta puolestani en\npelännyt mitään, muistan, enkä lapsenkaan puolesta. Martinin tähden\nsydäntäni kivisti -- hän rakasti minua; hänellä ei ollut koskaan\nollut ketään toista naista maailmassa.\n\nHetken kuluttua kiitin tohtoreja heidän vaivastansa. Tohtori Conrad\nnäytti murtuneelta eikä puhunut mitään, mutta vieras tohtori yritti\nlohduttaa minua sanomalla, että tautini oli oleva tuskaton ja\nnähtävästi ilman ulkonaisia purkauksia.\n\nOlin hyvilläni siitä, sillä nainen kun olin, olin turhamainenkin, ja\nsitten kysyin kestäisikö sitä kauan. Hän vastasi: Ei, vaikkei sitä\nvoitu varmasti sanoa, kaikki kun oli Jumalan kädessä.\n\nOlin sanomaisillani, että siitäkin olin hyvilläni, kun valpas korvani\nkuuli itkun ääntä. Se oli Christian Ann, ja isä Dan viihdytteli\nhäntä. Tiesin mitä oli tekeillä -- nuo hyvät sielut kuuntelivat\nportaitten alapäässä.\n\nEnsimäinen mielijohteeni oli lähettää hoitaja sanomaan, ettei ollut\nitkun syytä. Sitten minua puolittain halutti nauraa, jotta he\nvoisivat kuulla minua ja käsittää, ettei minulla ollut mikään hätänä.\nMutta lopullisesti johtui Martin mieleeni ja kutsutin heidät molemmat\nluokseni, sillä minulla oli heille jotain puhuttavaa.\n\nHetken kuluttua he tulivat huoneeseen, nuo herttaiset, vanhat lapset,\nChristian Ann yksinkertaisessa, puhtaassa puvussaan ja isä Dan\nväljässä, likaisessa viitassaan, kumpikin hyvin murheellisena.\n\nSilloin vanhain, rakkaitten ystäväini seisoessa vuoteeni jalkapäässä,\nkerroin heille mitä tohtori oli sanonut ja varoitin heitä kertomasta\nkellekään muulle -- varsinkaan ei Martinille.\n\n\"Jättäkää _minun_ tehtäväkseni kertoa _hänelle_\", sanoin. \"Lupaatteko\nuskollisesti sen?\"\n\nNäin kuinka vaikeata heidän oli pidättää kyyneliänsä, mutta he\nantoivat minulle sanansa, enkä enempää pyytänyt.\n\n\"Poikani! Sydänkäpy raukkani! Hänen mielestään ei koko avarassa\nmaailmassa ole toista hänen vertaistaan\", huokasi Christian Ann.\n\nJa sitten isä Dan sanoi jotain äidistäni, että hänkin oli ottanut\nsaman lupauksen minuun nähden koulutyttönä ollessani.\n\nTämän jälkeen Blackwaterin tohtori nousi ylös lähteäkseen.\n\n\"Jätän teidät hyviin käsiin, mutta teidän täytyy sallia minun tulla\ntervehtimään teitä jonakin päivänä\", virkkoi hän ja lisäsi sitten\nleikillisesti hymähtäen:\n\n\"Taivaassa on enkeleitä yllin kyllin -- meidän täytyy koettaa\npidättää joku täällä maan päälläkin, näettekös.\"\n\nTämä tapahtui heinäkuun viidentenä päivänä, vanhana Juhannuspäivänä,\njoka on Ellanin kansallispäivä, ja liput liehuivat kylässä monen\ntalon harjalla.\n\n\n\n\nSadasviidestoista luku.\n\n\n_6 p. heinäk._ Tänään tunnen voivani paljoa paremmin. On kuin koko\nolemuksessani olisi tapahtunut muutos -- ruumiillinen ja henkinen\nmuutos -- eilisestä alkaen, sillä sydämeni on kepeämpi kuin pitkään\naikaan, ja vaikka jo olen tottunut pitämään unta menetettynä\nsiunauksena, niin nukuin viime yönä neljä kokonaista tuntia --\nkauniisti ja häiritsemättä kuin lapsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_8 p. heinäk._ Martin kirjoittaa, että hän arvattavasti on täällä 12\np:nä. Iloista mielialaa huokuva kirje. \"Hirveän paljon kerrottavaa\nsinulle kotiin palattuani, rakkaimpani.\" Outoa! Ei yksikään\nkuolevainen voi kuvailla kuinka kärsimättömästi odotan hänen\nkotiintuloansa, ja sittenkin sitä melkein pelkään. Kun hän ennen oli\npoissa, ei aika voinut rientää kyllin nopeasti. Tiedän mikä minua\nodottaa -- kertomus, joka minun on kerrottava. Kuinka minun on se\nkerrottava?\n\n       *       *       *       *       *\n\n_10 p. heinäk._ Vain kaksi päivää, niin Martin on kotona. Tietysti\nminun täytyy olla pystyssä, kun hän saapuu. Hoitaja sanoo 'ei täydy',\nmutta minä sanon 'täytyy'. Hän säikähtäisi liian pahasti, jos olisin\nvuoteessa hänen tullessaan.\n\n\"Palvelijat ovat sellaisia itsevaltiaita\", sanoo Christian Ann, jolla\non ollut vain yksi palvelija koko elämänsä aikana, ja se \"vieras\nnainen\" oli kuin mikäkin haamu talossa, jotta poloinen emäntä oli\nkiitollinen Jumalalle, kun kummitus omasta tahdostaan astui ulos\ntalosta. Mutta minun hoitajani on yhtäkaikki kultainen. Olen niin\ntyytyväinen, että suostutin Christian Annen pitämään hänet täällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_12 p. heinäk._ Martin palaa tänään, ja vanha tohtori on lähtenyt\nBlackwateriin häntä tapaamaan (niin ylpein ja vankoin askelin). Olen\nhirvittävän heikko (vaikka tuskaton), mutta olen lujasti päättänyt\npukeutua ja mennä alakertaan teeajaksi. Panen ylleni valkean puvun,\njonka sisar Mildred antoi minulle Lontoossa. Martin pitää siitä, että\nkäytän valkeata.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Myöhemmin._ Martinini on saapunut! Olimme laskeneet, että autolla\ntullen saaren poikki hän saattaisi olla täällä viiden ajoissa, ja\njo neljän seutuvilla istuin teepuvussani uunin ääressä tähystellen\nvastapäätä olevasta ikkunasta tietä. Mutta hän myöhästyi puolen\ntuntia ja Christian Ann ja minä olimme niin kuumeisen levottomat,\nettä olisi voitu luulla hänen jo viipyneen puolen vuosisataa.\n\nOlisipa meidän pitänyt tietää mitä tapahtui. Blackwaterissa olivat\n\"pojat\" panneet toimeen kunnianosoituksen. Sitten kyläämme tullessaan\noli Martin astunut autosta alas ja lyönyt kättä kaikille -- niin\nnuorille kuin vanhoille -- niin että oli kestänyt neljännestuntia\nennenkuin hän pääsi eteenpäin lähtemään väkijoukon huutaessa \"Onpa\nsiinä poikaa\" ja \"Eikä sitten yhtään ylpeä!\"\n\nTämän jälkeen ajettiin kotiin vinhaa vauhtia ja valpas korvani kuuli\nauton jyskytyksen sen ajaessa sillan yli. Oi laupias taivas, kuinka\nolin kiihtynyt!\n\n\"Joutuun, hoitaja, auttakaa minua veräjälle.\"\n\nTulin sinne juuri niin ajoissa, että kuulin huudahduksen ja näin\njonkun päistikkaa tupsahtavan ulos autosta ja sitten... mikä syleily!\n\nOnpa hyvä, että Martinini on sellainen suuri ja vahva henkilö,\nsillä en tiedä miten olisin päässyt takaisin taloon, niin heikko\nja hengästynyt tunsin olevani juuri silloin, ellei hän olisi minua\ntukenut voimakkaalla käsivarrellaan.\n\nTohtori O'Sullivan oli tullut mukana ja näytti hilpeältä kuin\nkolibri, ja kun pääsin Martinin käsistä, suutelin häntäkin (minussa\noli hellyyttä niin yllin kyllin, että riitti jaella vaikka kelle),\njolloin hän punastui kuin poika, Jumala häntä siunatkoon, ja änkytti\njotain pyhästä Patrickista ja pyhästä Tuomaasta ja ettei hän olisi\nuskonut jos kuka olisi sanonut, että saattoi olla jotain niin\nsuloista j.n.e.\n\nMartin sanoi minun näyttävän niin terveeltä, ja O'Sullivankin sanoi,\nettei hän olisi voinut uskoa, vaikka hänelle olisi kerrottu, että\ntässä ajassa olisin voinut virkistyä niin silminnähtävästi.\n\nSeuraavan tunnin kuluessa hermostoni lämpömittari oli mahtanut kohota\noikein kimmoamalla, sillä heti teen juotuamme vanha tohtori määräsi\nminut takaisin vuoteeseen, vaikka minä vastustelin ja suostuin\nmenemään vasta sitten, kun hän oli rehellisesti luvannut, että\nportaille vievä ovi jätettäisiin avoimeksi, jotta voisin kuulla mitä\nalhaalla puhutaan.\n\nMitä lystiä siellä pidettiinkään! Puoli pitäjää oli varmaankin\npistäytynyt arkihuoneeseen onnittelemaan Martinia hänen arvonimensä\njohdosta, muiden muassa vanha Tommy toveri, joka jutteli yhä\nuudelleen kaikille \"että hän oli tuntenut pojan pienestä piimäsuusta\npahasesta\" ja \"että hän ja minä olemme kuin veljet ikään\".\n\nVanhan tohtorin arvokas ylpeys mahtoi olla näkemisen arvoista. Oikein\nminua itketti kuullessani tuontuostakin huudettavan \"Sir Martin\"\nmilloin mistäkin nurkasta. Itse olin minä yhtä hupsu, sillä muistan,\nettä valtimoni sykähti aika rajusti, kun kuulin minusta tehtävän\n\"hänen armonsa\", nyt kun Martinkin oli tullut... Mutta sellaisia me\nnaiset olemme, nähkääs!\n\nJa sitten erotin Martinin suuren äänen ylinnä muita hänen kertoessaan\nkäynnistään Windsorissa, kuinka kuningas oli kysellyt eikö hän ollut\npelännyt jäävuoria ja kuinka hän oli vastannut: Ei, enemmän niitä\nLontoossa tapaa yhdessä päivässä kuin koko elinaikana Antarktiksessa\n(tarkoittaen jäisiä ihmisiä).\n\nArvatenkin minä nauroin ääneen tälle, sillä seuraavassa tuokiossa\nsanottiin:\n\n\"Hss! Kuulkaapas Maryä!\"\n\n\"Oh niin, sitä pikku kullanmuru raukkaa\", kuului surullinen ääni\npuhuvan. Se oli Christian Ann. Hänelle minä aina tulen olemaan sama\nlapsukainen, joka \"lauloi joululauluja hänen ovellaan.\"\n\nMikä ihmeellinen päivä! Mutta unta ei tänä yönä ole\najattelemistakaan. Huomenna minun on se hänelle kerrottava.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_13 p. heinäk._ Ajattelin tänä aamuna kertoa Martinille, mutta en\ntodella voinut.\n\nOlin menossa alakertaan aamiaiselle, nojaten toisella kädelläni\nportaitten käsipuihin ja käyttäen hoitajaani toisena sauvanani, kun\nsilmiäni kohtasi hymyilevin kuva, minkä milloinkaan olen nähnyt.\nPienokainen ja Martin olivat kumpikin nelinkontin uunin edessä\nolevalla räsymatolla, kasvotusten -- Martin kutsuen häntä luokseen,\nIsabel nostaen pientä päätänsä häntä kohti kuin lentoonpyrkivä\nlinnunpoikanen, ja molemmat nauroivat tuota helmeilevää naurua, joka\nmuistutti pullosta pulppuavaa vettä.\n\nTämä näky lannisti rohkeuteni jo ensi näkemältä. Ja kun Martin,\nistutettuaan minut nojatuoliin uunin ääreen, paiskautui heti\ninnokkaisiin kertomuksiin matkamme valmistuksista -- kuinka meidän\nensin oli mentävä naimisiin kymmenentenä päivänä siitä kun kylävouti\noli myöntänyt meille erikoisluvan, kuinka minun oli ensin levättävä\npäivä ja sitten matkustettava Lontooseen kahdentenatoista päivänä ja\nsitten jälleen levättävä neljä päivää (jolloin minulle oli hankittava\nlämpimiä vaatteita matkaa varten) ja kuinka meidän oli \"Orientissa\"\nlähdettävä matkaan kuudentenatoista päivänä -- niin silloin en\nhennonnut kertoa hänelle mikä järkkymätön kohtalo häntä odotti.\n\nPelkurimaisuutta se oli, sen tiesin, ja ennen tahi myöhemmin minun\noli siitä lunastus maksettava.\n\nMutta kun hän jutteli edelleen pienokaisesta ja pyysi äitiänsä\npitämään huolta tyttösestä meidän poissa ollessamme, ja kun Christian\nAnn vastasi myöntävästi (niin surullisella äänellä), niin silloin\nselvisi minulle, etten ensinkään uskaltaisi kertoa hänelle --\nennemmin kuolen kuin teen sen.\n\nKaiken lopuksi tuli se, että minä sovin Christian Annen, vanhan\ntohtorin ja isä Danin kanssa, että aika ja Martinin omat huomiot\nsaisivat ilmoittaa hänelle, mikä oli tulossa, eikä meistä yhdenkään\npitänyt puhua mitään siitä.\n\nKylläpä minä olen aika petkuttaja! Syytän kaikesta epäitsekästä\nrakkauttani Martiniin. Se olisi niin kova isku hänelle -- järkyttäisi\nhänen suunnitelmansa, saattaisi häiriötä aikaan kaikessa, viivyttäisi\nhänen retkikuntaansa, vieläpä ehkä aiheuttaisi hänet tykkänään siitä\nluopumaan.\n\nRakkaat, kultaiset vanhukset ovat kaikkeen suostuneet -- kaikkeen\nturhamaiseen ja raukkamaiseen itsekkäisyyteeni. Minun on oltava kuin\nhyväksyisin kaikki Martinin suunnitelmat ja heidän tehtävänsä on\nseisoa vieressä ja olla mitään virkkamatta.\n\nVoinenko sen tehdä? Voinenko?\n\n       *       *       *       *       *\n\n_15 p. heinäk._ Minusta on tulemaisillaan suuri näyttelijätär!\nOnpa ihan hämmästyttävää kuinka hyvästi osaan kätkeä totuuden\nkaikennäköisiin verukkeihin ja uskotteluihin.\n\nMartin kertoi minulle tänään luopuneensa tuumasta jättää minut\nWellingtoniin ja päättäneensä viedä minut mukaansa talvimajoihin,\nsillä Windsoriin mennessään hän oli tavannut muutaman etevän\nerikoistuntijan sillä taudinalalla, jota minä sairastin (miten paljon\nhän oikein mahtaa taudistani tietää), joka oli vakuuttanut, että\nnapapiirin ilmanala oli saava ihmeitä aikaan minussa.\n\nLoistava oli siellä päivänpaiste kesällä! Läpikuultava, kuiva ja\npirteyttävä ilma! Uutta elämää antoi joka hengenveto! Entä se mainio\npikku maja siellä, niin kodikas ja mukava! Entä miehet sitten, jotka\nhän oli jättävä sinne sillävälin kun hän itse pistäytyy Etelään -- he\ntulisivat jumaloimaan minua!\n\n\"Suurenmoista! Loistavaa!\" huudahdin. \"Kuinka ihastuttavaa pitää\ntaloutta suurille, nälkäisille, terveille pojille, jotka ryntäävät\nsisään lumisina ja huutavat syötävää!\"\n\nToisinaan minä itsekin unohdan näytteleväni ja silloin näen toisten\n(Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin) pää painuksissa\nhiipivän ulos huoneesta.\n\nKunpa en olisi niin heikko. Tuskia ei minulla sentään ole. Mutta\nruumiinlämpö kohoaa öisin ja aamuisin olen ylen uuvuksissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_16 p. heinäk._ Jatkan yhä! Tänään olin puutarhamajassa kahden\nMartinin kanssa hyvän tunnin ajan. Ilma oli lauha ja kaunis, taivas\nsininen ja auringonsäteet pilkistivät sälehäkin välitse.\n\nMinun on tapana sanoa, että jokaisessa naparetkeilijässä on hiukan\nmykkää runoilijaa, mutta tänäpäivänä ei runoilija ollut mykkä,\nMartinin puhuessa sykloonista ja antisykloonista tahi miksi sitä\nsanotaankaan, joka peittää Etelänapapiirin lakin tavalla ja määrää\nsään suuressa osassa asuttua maapallopuoliskoa.\n\n\"Me aiomme ottaa Jumalalta Hänen sanansa ja siirtää sen maailmaan\",\nsanoi hän.\n\nSen jälkeen hän kosketti (ensimäisen kerran kotiin palattuaan)\nasemamme vaikeuksia sanoen kuinka ihanata olisi paeta tuohon\nsuureen, vapaaseen vyöhykkeeseen pois sivistyneestä maailmasta, sen\ntylsistyneine lakeineen ja kuluneine uskontunnustuksineen, jotka\npitävät ihmiskunnan orjuudessa.\n\n\"Enää vain kuukausi tästä päivästä kunnes lähdemme matkaan, ja sinä\nolet silloin kyllin terve lähtemään, armas.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, enää vain kuukausi tästä päivästä, niin minä olen\nkyllin terve silloin, armas.\"\n\nOh, Mary O'Neill! Kauanko jaksat vielä tätä jatkaa?\n\n       *       *       *       *       *\n\n_17 p. heinäk._ Martin toi Lontoosta tullessaan uuden kirjansa\nkorrehtuurin ja tänään hän ja tohtori O'Sullivan ja minä olemme\nistuneet puutarhamajassa sitä \"paikkailemassa\" -- tohtori lukien\nääneen, Martin poltellen orjantappurajuuri-piippuansa ja minä\n(tyynyihin haudattuna) istuen siinä muka tuomarina.\n\nMikä yksinkertainen, suorapuheinen, luonnollinen kuvaus! Vaikka siinä\nolisi ollut virheitä tuhansittain, ei minun korvani olisi kuullut\nyhtäkään. Luettiin juuri jännittävää pätkää hetkestä, jolloin kuolema\noli aivan lähellä, kun minut säpsähdytti haudantakainen, voihkiva\nääni \"Voi Herrajesta sentään\" ja samassa sukelsi Glengarry-lakki\nesiin verenpisara-aidan takaa. Vanha Tommy kuunteli tienreunalla.\n\nOli jo myöhä, kun lopetimme korjauslukumme. Kaste alkoi jo laskeutua\nja Martin sanoi kantavansa minut sisään, jotteivät jalkani kastuisi\n-- minkä hän tekikin sillä seurauksella, että minä, muistaen mitä oli\ntapahtunut ensimäisenä yhdessäolo-iltanamme Raa-linnassa, sain aimo\npuistatus-kohtauksen niin pian kuin pääsimme kotiin.\n\n\"Joutuin, joutuin, päällikkö\", kuulin O'Sullivanin sanovan, ja sitten\nminut autettiin yläkertaan ja vuoteeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_18 p. heinäk._ Olenpa minä tulemassa aika flirtiksi. Päästyäni\nselville, että tohtori O'Sullivankin on pikkuriikkisen rakastunut\nminuun, olen keimaillut hänen kanssaan Martinin edessä.\n\nOn niin peräti ihastuttavaa (kaiken sen jäljestä, mitä olen\nkärsinyt), kun kaksi uljasta miestä, jotka kuuluvat maailman\nsankarisukuun, kantavat käsillään minua, pientä poloista, etten\nvoinut vastustaa kiusausta vähän viattomasti kiusotella Martinia.\n\nEnnenkuin taas ryhdyimme korjauslukuumme, sanoin Martinille, että\njos hän oli päättänyt jättää minut talvimajoihin Navalle mennessään,\nniin täytyi hänen sallia tohtori O'Sullivaninkin jäädä sinne minusta\nhuolta pitämään.\n\nTohtori tietenkin tarttui syöttiin siinä silmänräpäyksessä.\n\n\"Sen hän tekee -- kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, sen hän\ntekee, ja ylen ylpeä hän on oleva siitä toimesta.\"\n\nMutta onkos nähty kummempaa! Martinini kasvoille välähti ensin jotain\nvarjontapaista, mutta sitten levisi kasvoille suuri, leveä hymähdys,\nsitten sukelsivat esille hänen lujat nyrkkinsä ja... seuraavassa\ntuokiossa poloinen tohtori ja hänen puutarhaistuimensa vierivät\npäälletysten viheriällä nurmella.\n\nIlman verenvuodatusta asiasta kumminkin selvittiin ja sitten käytiin\ntaas tarmokkaasti käsiksi kirjaan.\n\nNyt en saa enää kirjoittaa. Olen aina öisin kirjoittanut omaan\nkirjaani, kun en ole kyennyt saamaan kiinni unesta; mutta olen nyt\nheikompi ja minun täytyy säästää voimani Martinin kirjaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_20 p. heinäk._ Voi toki! Minä viettelen kaikki nämä kultaiset\nihmisraukat osallisiksi petkutuksiini. Christian Ann ei suuresti sure\nvalehtelemisiaan ja kiertelemisiään, jos vain voi säästää tuskaa\nrakastetulta pojaltaan. Mutta vanha tohtori! Entä isä Dan!\n\nPari viikkoa sitten tuli minuun paha yskä, ja vaikka se ei paljoa\nmerkitse, niin olen koettanut hillitä sitä Martinin läsnäollessa,\nsillä pelkäsin hänen korvansa keksivän sen laadun, hän kun itse on\ntohtori.\n\nMutta tänä iltapuolena (ilma oli hiukan kostea ja sataa räiskytti\nlauhasti puille ja pensaille) sattui minulle kova yskäkohtaus,\njolloin Martin kävi totisen näköiseksi, kunnes minä rupesin nauramaan\nja sanoin:\n\n\"Ei se ole mitään! Tällainen yskä minulla on ollut joka kesä\nsittenkun synnyin -- eikö ole, isä Dan?\"\n\n\"Oo-on.\" Minun täytyy muistaa tämä ensi kerralla synnintunnustukselle\nmennessäni, mutta mitä isä Danin pitää tehdä, en totta tosiaan tiedä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_21 p. heinäk._ Olen tänä päivänä ollut jotenkin allapäin. Pariisista\ntuli minulle nimettömästi sanomalehti, jossa muuan uutinen oli\nmerkitty minun luettavakseni.\n\n_\"Englantilaisen päärin ja amerikkalaisen perijättären häät.\"_\n\nMieheni ja Alman häät! Ne vietettiin amerikkalaisessa lähetystössä ja\nläsnä oli lukuisa joukko hienoa väkeä. Kerrottiin pitkältä morsiamen\nupeasta puvusta ja sulhasen kalliista lahjoista. He ovat vuokranneet\nitselleen asunnon Champs Elyséessä ja tulevat viettämään suurimman\nosan aikaansa Pariisissa.\n\nNiinpä niin, miksi murehtisin asiaa, joka liikuttaa minua niin\nvähän? Alma on yhä kaunis; hän on oleva ihailijain ympäröimä,\nhänen salonkinsa on oleva Europan ja Amerikan hienon maailman\nkuokkavieraiden mieluisa olinpaikka. Mitä mieheeni tulee, niin hänen\nvaimonsa intohimon pehkutuli on piankin palanut loppuun, varsinkin\nnyt kun Alma on saavuttanut päämääränsä -- lordi Raan nimen ja\narvoaseman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMartin kantoi minut tänään yläkertaan vuoteeseeni. Olin todella\ntavallista heikompi, mutta me pidimme aika lystiä siellä. Ensimäisenä\nkulki hoitaja, suuren tyynyvuoren takana, sitten tulimme Martin\nja minä, minä Martinin sylissä käsivarret hänen kaulallaan, ja\nviimeisenä tohtori O'Sullivan kahta korkeata messinkikynttiläjalkaa\nkantaen.\n\nKuinka me nauroimme! Me kaikki nauroimme yhdessä, ikäänkuin\nkoettaaksemme kuka meistä voisi äänekkäimmin nauraa. Vain Christian\nAnn näytti vakavalta seisoessaan portaitten alapäässä hyssytellen\nyöpuvussa olevaa pienokaista.\n\nKirjoitan tätä kello kolme aamulla ja voin vielä kuulla naurumme\nkaikuvan -- mutta nyt se kuulostaa nyyhkytykseltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_22 p. heinäk._ Olen tänäpäivänä kuullut jotain, joka on riistänyt\nkaiken lämmön elämästäni. Se koskee isääni, jota vanha tohtori yhä\nhoitaa. Kuultuaan mieheni naimisista hän on ilmoittanut aikovansa\nvaatia lapseni huostaansa, jos jotain tapahtuisi minulle.\n\nMikä hänellä on silmämääränä, en tiedä. Hän ei voi ajatella mieheni\narvonimen vaatimista -- Isabelhan on tyttö. Muistaessani mitä\nisäni asianajaja oli sanonut naimasopimuksesta neuvotellessani\nhänen kanssaan avioerostani, en voinut otaksua muuta kuin että hän\n(jouduttuaan nyt köyhäksi) pyrkii anastamaan takaisin miehelleni\nmäärätyn perinnön.\n\nSe pelottaa minua -- herättää eloon tuon vanhan painajaiseni, että\nlapseni laillisuudesta tehdään oikeusjuttu. Tahdon puhella Martinin\nkanssa siitä. Mutta kuinka voin tehdä sitä ilmaisematta hänelle\ntotuutta, jota niin suurella ponnistuksella olen koettanut salata?\n\n       *       *       *       *       *\n\n_23 p. heinäk._ Oh, Mary O'Neill, mitä kaikkea keksitkään.\n\nPuhuin Martinille isän uhkauksesta, mutta annoin sille toisen\nvärityksen. Hän oli kuullut arvoisan äidin käynnistä, ja niinpä\nsanoin isäni kuulleen huhuttavan, että aioin mennä luostariin ja\nselittäneen, että siinä tapauksessa hän, ollen lähin perillinen veren\npuolesta, perisi lapseni Christian Annelta.\n\n\"Voiko hän sen tehdä -- kun minä olen... kun me olemme lähteneet?\"\nkysyin.\n\nMinusta Martinin voimakkaat kasvot olivat tavattoman ankarat. Hän\nantoi minulle epämääräisen vastauksen ja jätti minut pian sen jälkeen\njonkun tekosyyn nojalla.\n\nNoin tunnin kuluttua hän palasi kantaakseen minut yläkertaan ja\nlaskiessaan minut lattialle, Christian Annen tullessa jäljestä\nkynttilöineen, hän kuiskasi:\n\n\"Älä tuskaile tyttösestä. Se asia on jo selvitetty luullakseni.\"\n\nMitähän hän lienee tehnyt, mitähän?\n\n    Martin Conradin memorandum.\n\n    Mitä olin tehnyt, on helposti kerrottu. Menin suoraan itse Daniel\n    O'Neillin luo aikoen saada selvää jutun todenperäisyydestä ja\n    toimia sitä mukaa.\n\n    Tiesin jo kylläksi vainutakseni ilkitöitä. En voinut olla niin\n    sokea ympäristöni tapahtumille, etten olisi oivaltanut saastaisen\n    rahakysymyksen tahi ehkäpä toisen vieläkin saastaisemman\n    kysymyksen, joka koski vaimo MacLeodin pyyteitä ja tavoitteluja,\n    olevan sen asian juurena, joka huoletti rakkaintani.\n\n    Daniel O'Neill oli lähtenyt Hovista ja muuttanut asumaan äitinsä\n    vanhaan majaan kahdesta syystä -- ensinnäkin luulotellakseen\n    oikeudelle joutuneensa peräti häviöön vararikoissa, johon\n    hän oli saattanut koko saaren; ja toiseksi tyydyttääkseen\n    rakastajatartansa, joka tahtoi anastaa hänet itselleen lopun\n    lähestyessä, jotta Daniel O'Neill mahdollisesti suostuisi naimaan\n    hänet (vaikkapa vain kuolinvuoteellaan), sillä sen kautta hänelle\n    turvattaisiin lesken oikeudet siihen, minkä hänen miehensä oli\n    jättävä jälkeensä -- se on puolet Ellania.\n\n    Missä yhteydessä tämä oli miehen haluun päästä käsiksi lapseen,\n    oli minulle vielä tietymätöntä, mutta aikomukseni oli saada\n    tietää se ilman tunninkaan viivytystä. Niinpä siis läksin matkaan\n    rämeiköllä olevalle majalle.\n\n    Oli jo pimeä ja koska en tuntenut tarkkaan noita alati muuttuvia\n    oikotie-polkuja rämeiköllä, niin pyysin isä Danin oppaaksi. Vanha\n    pappi näytti tietävän asiani ja näytti ensin peljästyneeltä.\n\n    \"No niin... kyllä, kyllä... miksi en tulisi?\" virkkoi hän.\n    \"Kyllä tulen, tulen niinkin\" -- ja hän suoristihe miehen tavalla,\n    joka on päättänyt ottaa osaa vaaralliseen yritykseen.\n\n    Rämeikön peitti sinä iltana sankka sumu, joten ei ollut helppo\n    isä Daninkaan (vaikka hän oli tottunut keskiyöllä vaeltamaan\n    seudun mökeille) löytää taloa, joka oli muinoin ollut \"Neale\n    lordin\" kotina.\n\n    Pitäjän poliisin avulla, joka seisoi erään syrjätien kulmauksessa\n    juttelemassa siellä odottavien uhkeitten vaunujen ajurin kanssa,\n    saimme viimein selvää siitä.\n\n    Me saavuimme matalalle, yksinäiselle turvemajalle ja minä\n    kolkutin ovelle ranteillani, jolloin oven avasi pitkä, ohut\n    naisihminen kynttilä kädessä.\n\n    Se oli Nessy MacLeod entistään luisevampana ja rumempana.\n    Hänen punaiset hiuksensa olivat ylöskammatut, muistuttaen\n    porkkanakimppua kahden rabarberivarren päässä.\n\n    Tuskin olimme astuneet sisään ja saaneet sanotuksi, että olimme\n    tulleet tapaamaan herra O'Neilliä, kun sisähuoneesta käheä,\n    koriseva, ärtyisä miehen ääni kuului huutavan:\n\n    \"Kuka se on, Nessy?\"\n\n    \"Isä Dan ja Martin... tarkoitan sir...\"\n\n    \"Vähät siitä\", sanoin, ja seuraavalla hetkellä olimme astuneet\n    arkihuoneeseen -- alastomaan, kolkkoon, ilottomaan mäkitupalaisen\n    keittiöön.\n\n    Näky, joka meitä kohtasi, oli todella järkyttävä.\n\n    Nojatuolissa takkatulen vieressä istui entisen suuren,\n    rajun Daniel O'Neillin varjo vanhana, kutistuneena miehenä.\n    Uurteiset ja rypistyneet kuten syksyinen lehti olivat hänen\n    kätensä, avaroissa housunlahkeissa näytti tuskin mitään olevan\n    sisässä, neliskulmaiset kasvot olivat valkeammat seinää hänen\n    takanaan ja hänen päässään riippui levätin tavalla kaistale\n    punaista flanellia. Honkaisen pöydän ääressä, joka oli peitetty\n    leimatuilla ja sineteillä varustetuilla papereilla, istuivat\n    saaren piispa ja sen johtava asianajaja herra Curphy.\n\n    Kuullessaan minun nimeni ja nähdessään minun astuvan sisään\n    Daniel O'Neill kadotti kaiken malttinsa. Hän ponnisteli pystyyn\n    sauvansa avulla ja tullessani hänen kohdalleen hän tarttui kiinni\n    minuun.\n\n    \"Sinä perkele!\" huusi hän. \"Sinä katala konna! Sinä...\"\n\n    Mutta tarpeetonta on toistaa mitä muuta hän sanoi raivonsa\n    kuohussa pidellessään kiinni takinkauluksestani ja\n    ravistellessaan minua kuin tahtoisi hän raastaa minut jalkainsa\n    juureen.\n\n    Minua mies puolittain säälitti kaiken vihani ohessa, niinpä vain\n    avasin hänen nyrkkinsä (helppo tehtävä, sillä ne olivat käyneet\n    voimattomiksi) sanoen:\n\n    \"Te olette vanha mies, sir, ja te olette sairas mies -- älkää\n    ärsyttäkö minua unohtamaan, että olette Mary O'Neillin isä.\n    Käykää istumaan.\"\n\n    Hän istuutui hengästyneenä ja kukistuneena puhumatta sen enempää.\n    Mutta piispa loukatun arvollisuuden mahdikas ilme kasvoillaan\n    kääntyi isä Danin puoleen, (joka seisoi oven suussa pyöreätä\n    hattuansa pyöritellen) lausuen:\n\n    \"Isä Donovan, tiesittekö, että herra O'Neill on pahasti sairaana?\"\n\n    \"Tiesin, monseignor\", vastasi isä Dan.\n\n    \"Ja että odotetaan haavalääkäriä Lontoosta suorittamaan hänessä\n    leikkaus -- tiesittekö senkin?\"\n\n    \"Tiesin, monseignor.\"\n\n    \"Tiesittekö senkin, että minä olin täällä tänä iltana auttaakseni\n    herra Curphyä tärkeitten asiain toimituksessa ja ehkäpä myös\n    täyttääkseni muutamia pyhiä velvollisuuksia.\"\n\n    \"Senkin tiesin, monseignor.\"\n\n    \"Siinä tapauksessa\", jatkoi piispa minua osoittaen, \"ihmettelen,\n    että uskallatte tuoda tämän miehen tänne, tämän miehen, joka on\n    ollut ystävä raukkaamme ja hänen syvästi loukattua perhettänsä\n    kohdanneen häpeän ja häväistyksen pääasiallisena syynä?\"\n\n    \"Vai siltä kannalta te asiaa katsotte, monseignor?\"\n\n    \"Niin, sir, siltä kannalta minä asiaa katselen, ja olen\n    pahoillani, että joku Kirkkoni papeista saattaa olla niin\n    suvaitsevainen julkisia syntisiä kohtaan, että arvostelee asioita\n    toisessa valossa.\"\n\n    \"Syntisiä, piispa?\"\n\n    \"Ettekö kuullut mitä sanoin, isä Donovan? Vai haluatteko, että\n    käytän ankarampaa nimeä heistä -- varsinkin toisesta, johon\n    olette tuhlannut niin runsasta itkunhaikeata hemmoittelua\n    henkisen toimintanne vahingoksi ja seurakuntanne pahennukseksi.\n    Olen jo varoittanut teitä. Haluatteko, että ryhdyn ankarampiin\n    toimenpiteihin tahi ehkäpä ilmoitan käytöksestänne niille, joilla\n    on valta riistää yltänne kauhtananne? Kuinka saatatte otaksua\n    voivanne ylläpitää kunnioitusta pyhän avioliiton sakramenttiin,\n    kun itse häpäisette sitä pitämällä julkisesti naisen puolta,\n    joka on rikkonut vihkivalansa eikä nyt ole paljoa parempi...\n    minua surettaa se sanoa (taivuttaen syvään päätänsä poloista\n    nojatuolissa istuvaa haamua kohti) ei paljoa parempi...\"\n\n    Älysin mikä oli tulossa ja seuraavassa tuokiossa suhahdin häntä\n    vastaan. Mutta joku ennätti ennen minua. Se oli isä Dan. Arka,\n    vanha pappi näytti tällä hetkellä katkaisevan elämäniän kestäneen\n    sortovallan kahleet.\n\n    \"Mitä te sanotte, monseignor?\" kirkasi hän kimeästi. \"Minäkö\n    häpäisen pyhän avioliiton sakramenttia? Ei sinä ilmoisna ikänä!\n    Mutta jos Ellanin saarella on olemassa joku, joka sitä samaa on\n    harjoittanut joka päivä elämässään, niin itse juuri olette se,\n    ja julmimmin ja häpeällisimmin olette sitä tehnyt juuri siinä\n    tapauksessa, josta tällä hetkellä puhelemme.\"\n\n    \"En ole tottunut kuulemaan moista puhetta pappeini suusta, isä\n    Donovan\", alkoi piispa uudelleen, mutta ennenkuin hän sai enempää\n    sanotuksi, takertui isä Dan hänen puheeseensa huudahtaen:\n\n    \"Ehkä ette, monseignor. Mutta kerran se on teidän kuultava ja\n    nyt saatte kuulla. Kun tämä mies (viitaten Daniel O'Neilliin)\n    tyydyttääkseen omia pyyteitään, tahtoi naittaa tyttärensä\n    (joka oli lapsi ja jonka mieltä ei ensinkään kysytty)\n    miehelle, joka oli toista uskoa, miehelle, joka ei uskonut\n    avioliitto-sakramentin pyhyyteen kuten me, kuka silloin tasoitti\n    tien hänelle?\"\n\n    \"Te täydellä todella tarkoitatte, että minä...\"\n\n    \"Tarkoitan, monseignor, että ilman teidän apuanne ei hyvää tyttöä\n    milloinkaan olisi voitu naittaa huonolle miehelle. Ettekä te\n    tietämättömänä toiminut. Kun joku teille kertoi -- joku, joka nyt\n    on täällä, -- että mies, jolle aioitte naittaa tuon viattoman\n    tytön, oli pahamaineinen irstailija, heittiö, jumalaton, naisten\n    pettäjä ja kirottu konna...\"\n\n    \"Jatkakaa, isä Dan, Jumala itse ei voisi keksiä hänelle parempaa\n    nimeä\", sanoin vanhan papin vaietessa silmänräpäykseksi henkeään\n    vetääkseen ja kauhistuneena omasta rajuudestaan.\n\n    \"Lopettakaamme tämä kohtaus\", virkahti piispa mahtavasti.\n\n    \"Odottakaa vielä hetkinen, sir\", sanoin minä, ja silloin isä\n    Dan kertoi edelleen kuinka hänelle oli vakuutettu, ettei minun\n    tiedonannoissani ollut minkäänlaista perää ja että häntä oli\n    kielletty ottamasta selvää siitä.\n\n    \"Sillä tapaa teitte minutkin osalliseksi tuohon katalaan\n    avioliittoon. Antakoon Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä sen minulle\n    anteeksi! Ja nyt kun se on päättynyt kuten saattoi odottaakin, ja\n    tuo avuton lapsi raukka, joka myytiin ja ostettiin orjan tavalla,\n    on syntisen kirjoissa, niin vaaditte minun sulkemaan hänet ulos\n    seurakunnan yhteydestä, yllyttämään kaikkien hyväin ihmisten\n    sydämet häntä vastaan, kehoittamaan ihmisiä osoittamaan hänelle\n    sormea -- minua, hänen henkistä isäänsä, joka on hänet kastanut,\n    ottanut hänet syliinsä sen enkelin käsivarsilta, joka hänet\n    synnytti, ja antanut hänet Kristukselle -- ja ellen sitä tee,\n    niin ryöstätte minulta elatukseni, valitatte minusta Roomaan,\n    riistätte papinkaapuni...\"\n\n    \"Tehkää se, monseignor\", huudahti isä Dan astuen askeleen\n    lähemmäksi piispaa ja kohottaen vapisevan kätensä päänsä päälle.\n    \"Tehkää se, jos pyhä Kirkkomme sen sallii, ja minä heitän\n    repun selkääni ja vaellan ovelta ovelle kerjäten leipääni\n    seurakuntalaisiltani ja nukkuen yöni orjantappurapensaan alla\n    mieluummin kuin lasken pääni tyynylle tietäen, että ilkeän\n    keinottelunne onneton uhri on tielle viskattu.\"\n\n    Vanhan papin vavahteleva, murtuva ääni oli pakottanut minut\n    painamaan pääni alas ja vasta kuullessani ulko-oven pamahtavan\n    kiinni, älysin että hän oli paennut talosta mielenliikutuksensa\n    voittamana.\n\n    \"Ja nyt arvelen, että tekin voitte seurata ystäväänne\", sanoi\n    Daniel O'Neill.\n\n    \"En vielä, sir\", vastasin, \"minulla on ensin jotain sanottavaa.\"\n\n    \"Mitä se sitten on, antaa tulla?\" virkkoi asianajaja tuikeasti\n    ja hävyttömästi vilkaisten minuun seisoessani uunin ääressä\n    käsivarret ristissä rinnalla.\n\n    \"Kyllä sen pian saatte tietää, master Curphy\", vastasin.\n\n    Sitten käännyin jälleen Daniel O'Neillin puoleen kertoen hänelle\n    mitä oma armaani oli kuullut hänen aikomuksestaan lapseeni nähden\n    ja kysyin oliko siinä minkäänlaista perää.\n\n    \"Vastatkaa miehelle, Curphy\", sanoi Daniel O'Neill, jolloin\n    asianajaja yhä hävyttömänä kääntyi puoleeni:\n\n    \"Mitä te sitten haluatte tietää, sir?\"\n\n    \"Tahdon tietää, aikooko Mary O'Neillin isä, jos hänen tyttärensä\n    syystä tahi toisesta joutua kykenemättömäksi huolehtimaan\n    lapsestaan, (jonka Jumala estäköön!) anastaa lapsen haltuunsa?\"\n\n    \"Mikä häntä siitä estäisi? Jos äiti kuolee esimerkiksi, niin\n    hänen isänsä tulee lapsen lailliseksi holhoojaksi.\"\n\n    \"Mutta jos hänen isänsäkin kuolee -- mitä sitten?\"\n\n    \"Silloin lapsen holhousvalta joutuu -- tuomioistuimen\n    myöntymyksellä -- isän perilliselle ja edustajalle.\"\n\n    \"Tarkoitatte tätä ladyä?\" kysäisin viitaten vaimo MacLeodiin --\n    joka nyt seisoi Daniel O'Neillin tuolin takana.\n\n    \"Mahdollisesti.\"\n\n    \"Ja mitä hän aikoo tehdä lapsella?\"\n\n    \"Tehdä lapsella?\"\n\n    Asianajaja sormeili pitkää partaansa ja yritti näyttää\n    äimistyneeltä.\n\n    \"Herra Curphy, älkää kuvitelko minulle, pyydän, ettette käsitä\n    mistä on kysymys. Jos tämä lady saa käsiinsä Mary O'Neillin\n    lapsen, mitä hän aikoo tehdä sillä?\"\n\n    \"Hyvä\", virkkoi asianajaja oivaltaessaan, että minulla oli tosi\n    mielessä, \"koska klienttini sallii minun puhua, sanon sen teille\n    peittelemättä. Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat... kenties te\n    parhaiten tiedätte...\"\n\n    \"Jatkakaa, sir.\"\n\n    \"Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat, niin se on syntynyt\n    avioliitossa. Nykyiset erotoimenpiteetkään eivät voi järkyttää\n    tätä tosiasiaa. Siksipä arvostelemme, että lapsella on oikeus\n    siihen perintöön, joka aikanaan on tuleva Mary O'Neillin\n    jälkeläiselle hänen miehelleen vahvistetun naimasopimuksen\n    ehtojen nojalla.\"\n\n    Tätä juuri olin odottanutkin, ja vereni kuohui ajatellessani\n    rakkaimpani lasta tuon kylmäsydämisen naisen käsissä.\n\n    \"Laki siis sen myöntää.\"\n\n    \"Ellanin laki sen myöntää.\"\n\n    \"Siis siinä tapauksessa, että Mary O'Neill kuolee, tahi että\n    hänen isänsä kuolee, niin hänen lapsensa ja kaikki sen lailliset\n    oikeudet joutuvat...\"\n\n    \"Hänen isänsä perilliselle ja edustajalle.\"\n\n    \"Tarkoitatteko jälleen tätä ladyä?\"\n\n    \"Ehkäpä.\"\n\n    Tuolin takana seisova nainen alkoi näyttää rauhattomalta.\n\n    \"En tiedä, sir\", virkkoi hän, \"mihin tähtäätte uudistuneilla\n    vihjauksillanne minuun; onko tarkoitus halventaa mainettani vai\n    epäillä kykyäni kasvattaa lapsi ja valvoa kunnolleen sen etuja.\"\n\n    \"Niin on, rouva -- niin on, se juuri on tarkoitus.\"\n\n    \"Daniel!\" huudahti hän.\n\n    \"Ole hätäilemättä, tyttö\", virkkoi Daniel O'Neill. \"Antaa miehen\n    jutella. Kuunnelkaamme mitä hän täältä tahtoo. Jatkakaa, sir.\"\n\n    Otin hänet sanasta kiinni ja olin juuri selittämässä, että mikäli\n    minä käsitin asian, niin oli aikomus vedota oikeuteen siinä\n    toivossa, että saataisiin takaisin (nimellisesti lapselle) se\n    rahaperintö, mikä oli määrätty Mary O'Neillin miehelle heidän\n    avioliittoa solmiessaan, kun vanha mies ponnisteli uudelleen\n    pystyyn huutaen:\n\n    \"Siinä se! Raha! Rahaan se mies tähtää! Hän otti minun tyttäreni\n    ja nyt pyrkii ottamaan omaisuuteni -- ainakin mitä siitä on\n    jäljellä. Mutta eipäs sittenkään! Kautta Jumalan, sitä en\n    salli!... Menkää takaisin naikkosenne luo, sir! Kuuletteko?\n    -- naikkosenne luo, ja kertokaa hänelle ettei hän sen enempää\n    kuin tekään saa koskea penniinkään rahoistani. Kyllä minä siitä\n    huolen pidän. Sitä varten me nyt tässä olemme koolla -- ennen\n    tuota kirottua huomispäivän leikkausta, sillä ei sitä kukaan\n    tiedä, miten siinä käy. Hän on uhitellut minua ja saattanut minut\n    häviöön ja koko saaren pilkanaiheeksi, kirotkoon häntä Jumala...\"\n\n    \"Daniel! Daniel!\" huusi vaimo MacLeod koettaen tyynnyttää\n    raivosta hurjistunutta miestä ja vetää hänet takaisin tuoliinsa.\n\n    Mieltäni sapetti kovasti tällä hetkellä, ettei Daniel O'Neill\n    ollut vahva mies, vaan tuollainen kurja tuppu raukka, jonka\n    toinen jalka jo oli haudassa. Mutta maltoin mieleni niin hyvin\n    kuin kykenin ja sanoin:\n\n    \"Herra O'Neill, tyttärenne ei kaipaa rahojanne, ja mitä minuun\n    tulee, niin ette te eivätkä rahanne merkitse minulle enempää kuin\n    vanha, nahkamuniaan hautova kana. Antakaa ne selkänojanne takana\n    seisovalle naiselle -- hän on ne nähtävästi ansainnut.\"\n\n    \"Todella\", virkkoi piispa, joka viimeinkin oli tointunut isä\n    Danin hyökkäyksestä. \"Todella, sir Mikä-nimenne-onkaan, tämä\n    on jo toki liian julkeata -- että tulette tähän yksinäiseen\n    taloon tähän aikaan yöllä keskeyttämään kiireellistä toimitusta\n    ja tekemään solvaisevia viittauksia kunnioitettavan henkilön\n    luonteesta -- te, sir, joka julkenitte peittelemättä palata tälle\n    saarelle yhdessä syntinne osallisen kanssa ja majoittaa hänet:\n    oman äitinne taloon -- oman äitinne, sir, vaikka taivas tietää\n    minkälainen se nainen saattaa olla, joka avaa kotinsa poikansa\n    syntiin vajonneelle rakastajattarelle, hänen naikkoselleen, kuten\n    sairas ystävämme tässä sanoo.\"\n\n    Jumala! Kuinka sormiani kutkutti! Mutta kovalla ponnistuksella\n    sain kuohuvan mieleni asettumaan ja sanoin:\n\n    \"Monseignor, en kehoittaisi teitä toistamaan mitä nyt sanoitte.\"\n\n    \"Miksikä ei, sir?\"\n\n    \"Koskapa pidän pukuanne suuressa arvossa ja minua pahoittaisi\n    häväistä sitä.\"\n\n    \"Väkivaltaa!\" kirkaisi piispa kohoten pystyyn. \"Te uhkaatte\n    väkivallalla?... Eikö tässä pitäjässä ole yhtäkään poliisia,\n    herra Curphy?\"\n\n    \"On ainakin yksi tien risteyksessä, piispa\", vastasin. \"Toin\n    hänet mukanani. Olisin tuonut kylävoudinkin, jos olisi ollut\n    aikaa. Ei haitanne saada pari todistajaa sille toimitukselle,\n    joka näyttää olevan käynnissä täällä.\"\n\n    Tätä saneessani ja osoittaessani pöydällä oleviin papereihin\n    iskin lujemmin kuin aavistinkaan, sillä sekä piispa että\n    asianajaja (joka myös oli noussut seisaalleen) vaipuivat takaisin\n    tuoleihinsa ja silmäilivät toisiansa hämmästynein katsein.\n\n    Sitten astuin pöydän luo, jotta saatoin heitä kaikkia katsella\n    kasvoihin, ja sanoin niin maltillisesti ja painokkaasti kuin\n    saatoin:\n\n    \"Kuunnelkaa nyt minua. Minä lähden tältä saarelta noin kolmen\n    viikon kuluttua ja aion viipyä poissa kaksi vuotta -- ehkäpä\n    kolmekin. Mary O'Neill lähtee kanssani vaimonani. Hän aikoo\n    jättää lapsensa äitini hoitoon ja olen päättänyt luvata hänelle,\n    että hän voi olla huoleti siitä, ettei sitä missään tapauksessa\n    viedä pois. Te näytte päättäneen mielessänne, että hän on pian\n    kuoleva. Suokoon Jumala, että hän saattaisi toiveenne häpeään ja\n    palaisi takaisin vahvana ja terveenä. Mutta ellei hän tule ja\n    minun on yksin palattava ja jos minä näen, että hänen lapsensa\n    on muutettu siitä turvapaikasta, johonka hän on jätetty, niin\n    tiedättekö mitä silloin aion tehdä?\"\n\n    \"Vedota oikeuteen, arvatenkin\", virkkoi asianajaja.\n\n    \"Ei toki! Oikeuteen en aio vedota, herra Curphy. Minä menen\n    niiden ihmisten luo, jotka ovat oikeutta käyttäneet avukseen --\n    se on, minä menen _teidän_ ja _teidän_ ja _teidän_ ja _teidän_\n    luoksenne. Taivas yksin tietää montako meistä on elossa, kun se\n    päivä koittaa, mutta niin totta kuin elän, jos näen, että Mary\n    O'Neillille antamani lupaus oli tehoton ja että hänen lapsensa on\n    tämän vaimon hoidossa ja että lain kautta koetetaan saada hänelle\n    tämän miehen rahat, ja jos hän itse on haudassa, niin yhtä\n    varmasti kuin Herra Jumala on ylhäällä, ei yksikään sielu täällä\n    nyt läsnäolevista ole oleva elossa seuraavana aamuna.\"\n\n    Tämä näytti tepsivän heihin kaikkiin. Vanha Daniel O'Neillkin\n    (ainoa mies talossa, jossa oli hitunen taistelunhalua) antoi\n    päänsä retkahtaa alas tuijottaen minuun silmät selkiselällään ja\n    murtuneet hampaat värittömien huulien takaa irvistäen.\n\n    Arvelin isä Danin odottavan minua ulkona, mutta hän oli palannut\n    pappilaansa ja lähettänyt Tommy toverin ohjaamaan minut läpi\n    sumun ja monien oikoteiden valtatielle.\n\n    Pannessani sinä iltana maata \"Aurassa\" kuvastui eteeni tuo\n    iljettävä kohtaus, joka näyteltiin turvemajassa -- kuolevan, omaa\n    tytärtänsä kiroovan miehen (ja tytär maailman suloisin nainen)\n    vihkiäiset puoliyön aikaan, papin ja prostituoidun odottaessa\n    saaliinjakoa.\n\n                                                           M. C.\n\n\n\n\nSadaskuudestoista luku.\n\n\n_25 p. heinäk._ Vanha tohtori kertoi minulle tänään surullisen\nja järkyttävän uutisen. Isä raukkani on kuollut -- kuoli eilen\nleikkauksen jälkeen, jonka hän oli siirtänyt liian pitkälle, koska ei\nuskonut sitä tarpeelliseksi.\n\nHänet haudattiin tänä aamuna vanhaan Pyhän Marian kalmistoon --\nhyvin aikaisin, melkein ennen päivänkoittoa, jotta piispa ennättäisi\nensimäiselle laivalle Roomaan matkatessaan.\n\nTuskin voin sitä käsittää -- että hän on tiessään -- tuo voimakas,\nkookas olento, tuo järkkymätön jalopeura, jonka painavat askeleet\nennen muinoin hänen kulkiessaan äiti raukkani huoneen läpi saattoivat\nkoko talon tärähtämään.\n\nHän kuuluu kuolleen kuten oli elänytkin. Viimeiseen asti itseensä\nkeskittyneenä, taipumattomana, hallitsevana -- talonpoikana, mutta\nsittenkin suurena miehenä (jos suuruutta on mitattava voiman mitalla).\n\nOlen viettänyt päivän katkerassa murheessa. Aina lapsuudestani asti\non isäni ja minun välillä ollut synkkä varjo. Hän oli kuin uhkaava\nvuori, joka aina riippui pääni päällä. Tokkohan hän halusi nähdä\nminua loppuaikanaan. Ehkä kyllä, vaikka kylmäluontoinen, tunteeton\nNessy MacLeod esti häntä siitä. -- Nessy kuuluu levittelevän\nkaikille, että isäni kuoli minun tuottamastani murheesta ja häpeästä.\n\nIhmiset tulevat sanomaan, että hän oli sivistymätön nousukas,\nhännystelijä, herrastaja -- taivas tietää mitä kaikkea. Kaikki\nväärin! Voidakseen tarkalleen käsittää hänen luonteensa, on\nsiirryttävä menneisyyteen, siihen päivään, jolloin hän oli repaleinen\npoika ja \"pahan lordi Raan\" livreapukuinen ajuri antoi hänen\näidilleen ruoskaniskun tiellä, jolloin hän vannoi mieheksi tultuaan\nantavansa äidilleen omat vaunut ja silloin \"eivät herrat saisi häntä\npiestä.\"\n\nHän kohtasi Gesslerin hatun torilla, mutta ei ollut sen\nsuostuvaisempi taivuttamaan polveaan sen edessä kuin Wilhelm Tell.\n\nIsä raukkani! Hän teki väärin käyttäessään toisen elämää, toisen\nsielua ylpeytensä ja kostonhalunsa välikappaleena. Mutta Jumala\nparhaiten tietää miten häntä on tuomittava, ja vaikka hän ensi\nsijassa on tehnyt elämäni siksi mitä se on, niin lähetän hänen\nmuistolleen, (minua melkein vavistuttaa se lausua) ellei rakkauteni,\nniin toki anteeksiantamukseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_26 p. heinäk._ Alan huomata, että yhtäkaikki en ollutkaan niin\nromanttinen sanoessani herttaisille vanhuksille, että Martin ja hänen\nsuunnitelmansa sortuisivat, jos minä en häntä jaksaisi seurata.\nPoika parka, hän juttelee aina kuin riippuisi kaikki minusta. Minua\npelottaa ajatellessani mitä voisi tapahtua retkikunnalle, jollei hän\nkatso minun voivan lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä.\n\nMartin ei ole niitä miehiä, jotka itkevät vaimojansa ikäänkuin\naurinko olisi iäksi pimennyt ja sitten menevät uudelleen naimisiin,\nennenkuin heidän hautansa on vihertynyt. Senpä tähden, pantuani\nkerran alulle suuren juoneni ja teeskenneltyäni tulevani paremmaksi\npäivä päivältä ja \"olevani valmis lähtemään, siitä ei pelkoa\", minun\non pitkitettävä sitä.\n\nMutta yhtäkaikki alan epäillä, etten sittenkään ole mikään\nihmeteltävä näyttelijätär. Toisinaan ollessani hyvin innoissani\nhuomaan hänen katsovan minuun rauhattomana ikäänkuin hän arvaisi\nminun salaavan jotain. Sellaisina hetkinä vältän hänen katsettaan,\nettei jotain tapahtuisi, sillä suuri rakkauteni on ikäänkuin aina\nväijyksissä paljastaakseen minut.\n\nTänään (vaikka olin päättänyt pidättää kyyneleeni) hänen puhuessaan\nmatkastamme ja kuinka minä virkistyisin ja kuinka napapiirin\nvahvistava ilma oli tekevä minut \"toiseksi naiseksi\", huudahdin:\n\n\"Kuinka mainiota! Kuinka ihanaa!\"\n\n\"Mitä sitten itket?\" kysäisi hän.\n\n\"Oh, Herrainen aika, eihän se merkitse mitään -- _minulle_\", vastasin.\n\nMutta muita kuin Martinia ei minun nähtävästi onnistu pettää. Tänä\niltana hänen ja tohtori O'Sullivanin mentyä \"Auraan\" tuli isä Dan\nChristian Annelta tiedustelemaan vointiani ja saatuaan jotenkin\nalakuloisen vastauksen, kuulin hänen huokaisevan:\n\n\"Voi minua! Mitä on elämä! Vain usva, joka näyttäytyy vähäksi aikaa\nja sitten katoaa.\"\n\nJa puoli tuntia myöhemmin, kun vanha Tommy tuli tuomaan minulle\nmuutamia meriäyriäisiä (hän yhä väittää niiden olevan ainoa sairaille\nkelpaava ruoka) ja kyselemään \"kuinka pikku missie nyt jaksaa?\"\nkuulin hänen poismennessään voihkivan:\n\n\"Ei tästä matkasta mitään apua lähde raukalle! Hän on purjehtimassa\nsuoraan Pääsatamaan, se on minun uskoni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n_27 p. heinäk._ Minun _täytyy_ pitkittää sitä -- minun täytyy, minun\ntäytyy! Jos Martinin toiveet ja unelmat nyt murtuisivat, niin veisi\nse hengen minulta.\n\nEn tahdo olla paha, matta muutamat naparetkeilijät tekevät sen\nvaikutuksen, että heidän korkein pyrkimyksensä on työn tuottama\nylistys, ja jos ovat jotain saaneet aikaan, niin ei heillä\nloppuikänsä näytä olevan muuta tehtävää kuin jäädä kotiin ja\npuhella siitä. Martin ei ole sellainen. Naparetkeileminen on hänen\nintohimonsa. Tuntemattoman houkutukset ja suuri ihanne ovat häntä\nkutsuneet alusta alkaen ja seuraavat häntä loppuun asti.\n\nMinä en voi ajatella Martinia sänkyynsä kuolleena -- ja Englannin\nmaaperän vihertävään rauhaan laskettuna, vaikka tämä ajatus onkin\nrakas ja suloinen rauhallisemmille luonteille -- esimerkiksi minulle.\nVoin vain ajatella tuon kesyttömän, sankarillisen sielun nousevan\nJumalan luo myrskyisän Etelän leveältä, valkoiselta aavikolta,\nruumiin levätessä paisuvien lumikumpujen alla ja lumituiskujen\nlaulaessa hänelle sielumessua.\n\nOlkoon tämä ihana loppu vielä kaukana ajassa, mutta pitääkö minun\npoloisen horjuvan sydämen tehdä se mahdottomaksi? Ei ikinä, ei ikinä,\nei ikinä!\n\nLoppupäätös -- minun on noustava ylös joka päivä, sanokoon hoitaja\nmitä sanoo.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_28 p. heinäk._ Kiikuttelin pienokaista uneen tänä iltapuolena,\nkun Christian Ann, joka takkatulen ääressä kehräsi, kertoi minulle\nBridget tädin ja Nessy MacLeodin välisestä riidasta.\n\nNessy (joka sanoo menneensä naimisiin isäni kanssa juuri ennen\nleikkauksen tapahtumista) näyttää vaativan perintö-oikeutta kaikkeen\nsiihen, mitä isäni on jättänyt jälkeensä, ja koska tilukseen kuuluu\nHovikin, aikoo hän haastattaa Bridget tädin oikeuteen päästäkseen\nkäsiksi omaisuuteensa.\n\nPoloinen Bridget täti! Kaikki hänen vehkeilynsä kauniin Betsyn\nhyväksi, hänen julmuutensa paljon kärsinyttä äitiäni kohtaan, hänen\nilkeytensä minulle saivat tällaisen surkuteltavan lopun -- että hänen\noma tytärpuolensa karkoittaa hänet ulos talosta!\n\nKun Tommy vanhus kuuli puhuttavan oikeusjutusta, virkkoi hän:\n\n\"Hui hai! Se on hänelle parahiksi, sanon! Ison emännän entinen musta\nelämä kummittelee, ja musta on hänen elämänsä nytkin oleva, kun hän\non tullut vanhaksi ja kuolema jo häntä väijyy.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n_29 p. heinäk._ Tänään olemme lopettaneet korrehtuurien lukemisen\nja tohtori O'Sullivan on lähtenyt Lontooseen niitä viemään.\nMinusta hän näytti hiukan alakuloiselta tullessaan heittämään\nminulle jäähyväisiä, ja vaikka hän oli meluava ja reima tapansa\nmukaan, niin kuulosti hänen äänensä käheältä, kun hän (vannoen\nsuosikkipyhimystensä nimeen) jutteli \"palaavansa kymmenenneksi\npäiväksi kaikkien poikien kanssa, Siirappi heihin luettuna\".\n\nLorua se tietenkin oli mitä juttelin hänen rakastumisestaan minuun.\nMutta olen yhtäkaikki vakuutettu siitä, että hän rakastaa minua --\nmonet, monet ihmiset rakastavat minua. En tiedä mitä olen tehnyt\nansaitakseni kaiken tämän rakkauden. Minä olen elämässäni saanut\nosakseni paljon rakkautta; nyt sen huomaan.\n\nViimeinen korjausluku suoritettiin kovalla kiireellä ja luulenpa\nolleeni väsyksissä, kun se päättyi, sillä tänä iltana Martinin\nkantaessa minut yläkertaan, naurettiin vähemmän kuin tavallisesti ja\nMartin näytti vakavalta laskiessaan minut lattialle vuoteen viereen.\n\nMinä kiusoittelin häntä siitä (\"Mitä tuuma maksaa, herra\"), mutta\nkeskiyöllä totuus välähti mieleeni -- minä käyn päivä päivältä\nohuemmaksi ja köykäisemmäksi ja hän alkaa huomata sen.\n\nLoppupäätös -- minun täytyy koettaa päästä omin voimin yläkertaan\ntästä puoleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_30 p. heinäk._ Voi minua! Näyttää siltä kuin minun ja retkikunnan\nvälillä olisi kilpajuoksu -- kumpi meistä ensin ennättää, ja\ntoisinaan pelkään, että minä joudun häviölle.\n\nMartinin pitäisi lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä --\nvain seitsemäntoista päivää enää! Minun pitäisi mennä naimisiin\nkymmenentenä päivänä -- vain yksitoista! Oh, Mary O'Neill, mihinkä\noutoon ristiriitaiseen sotaan oletkaan heittäytynyt! Katso suoraan\neteesi, rakas, äläkä ole peloissasi.\n\nTänä iltana sain kirjeen arvoisalta äidiltä. Hän lähtee huomenna\nIrlannista, siis aikaisemmin kuin hän alkujaan oli aikonut, joten\notaksun isä Danin lähettäneen noutamaan hänet.\n\nKuinka hartaasti toivon, että Martin ja arvoisa äiti viihtyisivät\nhyvin yhdessä. Kamppailu rakkauteni ja uskontoni välillä olisi\nenemmän kuin jaksaisin kantaa nyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_31 p. heinäk._ Kun tänä aamuna heräsin hyvin myöhään (vasta\naamunkoiton jälkeen nukahdin), ajattelin arvoisaa äitiä, ja katso!\nkuka silloin astuu huoneeseeni ellei Blackwaterin tohtori!\n\nHän oli hyvin herttainen, sanoi minun luvanneen että hän saisi\nuudelleen tulla minua tervehtimään, niinpä hän oli pitänyt kiinni\nsanastani.\n\nTarkastin häntä kiinteästi, kun hän minua tutki, ja taisin nähdä,\nettä hän oli peräti ihmeissään -- ei voinut ymmärtää mitenkä minä\nvielä elin -- eikä sanonut enää milloinkaan väittävänsä valheeksi\nvanhaa sananpartta, että murtuneesta sydämestä voi kuolla, koskapa\nhän nyt seivästi näki, että minä pysyin pystyssä parantuneen sydämen\navulla.\n\nOlin tarvitsevinani jotain saadakseni hoitajan katoamaan huoneesta ja\nsitten kohottauduin vieraan tohtorin puoleen kuiskaten \"_Milloin_?\"\n\nHän ei ollut halukas minulle kertomaan, puheli Jumalan\nihmeitätekevästä voimasta, joka saattaa tieteen häpeään, mutta\nlopulta sain hänen suustaan sanasen, joka teki minut onnelliseksi\ntahi ainakin tyytyväiseksi.\n\nEhkäpä se on surullista, mutta paljon surullisempaa olisi kuolla\nesimerkiksi murtuneesta sydämestä ja (oli tilani minkälainen oli)\nmurtunut ei sydämeni ole, vaan lääkitty, loistavasti lääkitty\nkaikista iskuistaan, ja kiitos Jumalalle siitä ainakin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla oli juuri hiukan unta ja sellainen suloinen uni! Minusta\narmas äitini tuli luokseni. \"Sinun on vilu, lapseni\", sanoi hän ja\npeitteli minua sitten sänkyvaatteilla. Puhelin hänelle pienokaisesta\n-- että minun täytyi jättää hänet, ja hän sanoi, että hänen oli ollut\npakko tehdä samaa -- jättää minut. \"Se on meidän äitien kohtalo --\nmonen -- mutta taivas johtaa kaikki\", hän kuiskasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_1 p. elokuuta._ En todellakaan voi käsittää itseäni; eipä senvuoksi\nole suinkaan ihme, etteivät muut minua käsitä. Huolimatta siitä mitä\nvieras tohtori eilen sanoi, pukeuduin suurellisesti tänäpäivänä; en\ntyytynyt vain valkoiseen teepukuuni, vaan sovitinpa ylleni vielä\nkaunista, vanhaa irlantilaista pitsiä, jonka hoitaja lainasi minulle\nkaulalle pantavaksi.\n\nLuulenpa, että se soveltui minulle mainiosti, ja kun tulin alakertaan\nhoitajan olkapäähän nojaten, oli Martin siellä minua odottamassa,\nja vaikkei hän puhunut mitään (ei nähtävästi kyennyt), tuli hänen\nsilmiinsä sama katse, kuin Raa-linnassa tuona viimeisenä iltana\nsanoessaan jotain hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa\npienen, tumman päänsä taivasta kohti.\n\nOh, oma rakkaani, tahtoisin elää sinun tähtesi sellaisena kuin olen,\njos minusta voisi olla jotain hyötyä, ellen olisi suurempi este kuin\napu, jos liittomme olisi luvallinen, ellei, sanalla sanoen, Jumala\nitse olisi jo vastannut kaikkiin sellaisiin kysymyksiin ja hartaisiin\nanomuksiin ja lausunut suuren, muuttumattoman, peruuttamattoman\n_Ei_-sanansa!\n\n       *       *       *       *       *\n\n_2 p. elokuuta._ Arvoisa äiti, joka eilisiltana tuli saarelle, on\nistunut luonani kaiken päivää. Luullakseni hän _tietää_, sillä\nluostarista hän ei enää ole puhunut mitään -- sanoihan vain (niin\nhellin ja lempein katsein) aikovansa jäädä luokseni vähäksi aikaa,\nhän kun itse oli levon tarpeessa.\n\nHämmästyksekseni ja ilokseni huomasin, että Martin ja hän sopivat\nmainiosti yhteen. Tänä iltana sanoi hän minulle kaikesta huolimatta\n(tiedän mitä hän sillä tarkoitti) olevansa taipuvainen uskomaan\nMartinin olevan kunnon miehen ja kristillisen gentlemannin, vaikka\nhänellä on niin onnettomat mielipiteet Kirkkoon nähden.\n\nTänäpäivänä tapahtui liikuttava kohtaus. Istuimme kaikki puutarhassa\n(aurinko lämmin, mereltä puhalteli vieno tuulenhenki ja kypsä vilja\nhuojui vastapäätä olevalla pellolla), kun tunsin jonkun nykäisevän\nminua hameesta, ja kuka siinä oli ellei Isabel, joka oli kontannut\nkuivalla nurmella päivänkukkia poimien ja nyt, kömmittyään pystyyn\nminun vieressäni, tyhjensi kouransa minun syliini.\n\nEi, itkeä en enää tahdo niin kauan kuin elän, mutta kyllä minä\ntunnen hyvin \"heltyväni\" kuten Martin sanoo, nähdessäni rakkaimpain\nunelmaini tosiksi muuttuvan.\n\nEn tiedä pelkäsikö Martin, että antaisin valtaa\nmielenliikutukselleni, mutta hän alkoi rupattaa \"tyttösestä\" sanoen\nhänellä nyt olevan kaksi äitiä -- isoäiti, joka oli hoitava häntä\nmeidän ollessamme Etelässä, ja arvoisa äiti, joka oli ottava hänet\nkouluun, kun hän on kyllin vanha.\n\nNiin että pienokaisesta ei ole enää mitään huolta.\n\nMutta miten käy Martinin itsensä? Onko oikein sallia hänen jatkaa\nvalmistuksiansa? Eikö ole tavallaan julmaa olla hänelle kertomatta\ntotuutta?\n\nTämä ongelma kaivelee mieltäni. Jos vain saisin kerran kunnolleen\nnukkua, niin ehkäpä voisin sen ratkaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_3 p. elokuuta._ Joka päivä käyn heikommaksi. Ei mitään tuskia, ei\nyskää, ei muuta kuin uupumusta. Isä Dan kertoi minulle tänä aamuna,\nettä käyn yhä enemmän äitini näköiseksi, tuon \"suloisen pyhimyksen,\njonka Herra on tehnyt omakseen\". Tiedän mitä hän tarkoittaa -- äitini\nnäköinen, kuten hän oli viimeisillään.\n\nVanha pappi raukkani on sellainen lapsi! Hyvä, vanha mies on aina\nlapsi -- nainen voi helposti lukea hänen ajatuksensa.\n\nVoi minua! Ei minusta milloinkaan ole pidetty sellaista huolta\nkuin nyt, mutta tunnen olevani kuin pikku lapsi, joka väsyneenä,\nkompuroituaan tuolilta tuolille, palaa hoitajansa luo. Mitä lapsia me\nitse asiassa kaikki olemmekaan -- lapsia vain!\n\n       *       *       *       *       *\n\n_4 p. elokuuta._ Isä Dan kiirehti tänne tänään kiihtymyksestä\nhengästyneenä. Poloinen ystäväni näyttää eläneen jokapäiväisessä\npelossa, että hänen piispansa olisi Roomassa valittanut hänestä\n-- asia koskee nähtävästi hänen suvaitsevaisuuttaan minua kohtaan\n-- mutta kas! piispa itse onkin joutunut valvonnan alaiseksi,\nsillä hänet on lähetetty erääseen Rooman seminaariin ja kielletty\npalaamasta hiippakuntaansa.\n\nJa nyt, katso! suuri rahasumma on Roomasta lähetetty isä Danin\njaettavaksi Ellanin köyhille!\n\nLuulenpa tietäväni kenenkä rahat ne tässä palautetaan, mutta kiltti\nisä ei epäile mitään ja suunnittelee Pyhän Marian kirkolle suurta,\nyleistä kiitosjuhlaa rukousnauha- ja kiitosjumalanpalveluksineen.\n\nSe on määrätty olemaan kymmenennen päivän iltapuolella, viimeisenä\npäivänäni Ellanissa, naimiseni jälkeen, mutta ennen lähtöäni. Kuinka\nJumala ohjaa kaikkea!\n\n       *       *       *       *       *\n\n_6 p. elokuuta._ On todella väärin, että sallin Martinin jatkaa. Tänä\naamuna hän kertoi ostaneensa avioliittomme erikoislupakirjan ja tänä\niltana hän näytti minulle matkalippumme Sydneyhin -- kaksi sijaa\nensimäisessä hytissä laivan vähimmän keinuvassa osassa.\n\nOh, rakkahimpani, kunpa tietäisit, että minulla on ollut matkalippuni\njo kauan aikaa ja että se on vievä minut Suurelle Retkelle -- suureen\nTuntemattomaan, Ikuiselle Merelle, Mittaamattomaan Ijäisyyteen!\n\nMinun täytyy olla uljas. Vaikka joskus olen hiukan raukkamainen,\n_voin_ olla uljaskin.\n\nOlen lopullisesti päättänyt tänä iltana kertoa hänelle. Mutta kuinka\nvoin kertoa sen hänelle vasten kasvoja...\n\n       *       *       *       *       *\n\n_7 p. elokuuta._ Olen päättänyt kirjoittaa Martinille. Kirjeessä\nvoi niin paljon helpommin sanoa sanottavansa -- ainakin minä voin.\nKun olen liikutettu, niin pettää ääneni paisuen ja laskien kuin\nvaltameren aalto.\n\nHuomaan, etten enää voi kirjoittaa vuoteessani istuen, mutta voin\npainaa kirjani rinnalleni ja kirjoittaa makaavassa asennossa.\n\n_Mary O'Neillin kirje Martin Conradille_.\n\n    9 p. elokuuta kl. 6 e.p.p.\n\n    _Oma rakkaani._ -- Vahvista itsesi kuulemaan mitä minulla on\n    sanottavaa. Se on kovasti sinuun koskeva, minä tiedän sen, rakas.\n\n    Huomenna meidän oli määrä lähteä kylävoudin luo, tästä päivästä\n    viikon kuluttua meidän oli määrä astua laivaan Sydneyhin\n    mennäksemme ja kahden kuukauden kuluttua meidän oli oltava\n    talvimajoissa.\n\n    Mutta en voi mennä kanssasi kylävoudin luo, en voi mennä kanssasi\n    Sydneyhin; en voi mennä kanssasi talvimajoihin; en voi mennä\n    minnekään täältä. Se on mahdotonta, aivan mahdotonta.\n\n    Minä olen rakastanut liian paljon, armas, elämän liekki on\n    palanut tyhjiin minussa. Suuri rakkauteni -- rakkaus äitiini,\n    pikku lemmittyyni ja ennen kaikkea sinuun on kuluttanut minut,\n    enkä voi enää kauan elää.\n\n    Anna anteeksi, etten ole ennen tätä sanonut sinulle että olen\n    pettänyt sinua sanomalla käyväni paremmaksi ja voimistuvani päivä\n    päivältä, vaikka tiesin ettei niin ollut laita. Tähän asti olen\n    luullut, että raukkamaisuuteni on estänyt minua sanomasta sinulle\n    totuutta, nyt huomaan, että rakkaus on siihenkin ollut syynä.\n\n    Olin niin kärkäs sille onnelle, jota olen nauttinut tähän\n    rakkauden taloon tultuani, etten ole voinut tyytyä siitä\n    luopumaan. Sinä koetat ymmärtää sen (koetathan, rakas?) ja annat\n    minulle anteeksi sen, että olen pitänyt sinua pimeässä tähän\n    viime hetkeen asti.\n\n    Tämä on sinulle raskas suru. Kuolisin ilomielin säästääkseni\n    sinut hetkisenkään tuskasta, mutta en sittenkään voisi kuolla\n    rauhassa, ellen luulisi sinun kaipaavan ja murehtivan minua.\n    Minusta on mieluista ajatella ihmisten tulevaisuudessa sanovan\n    \"Hän on rakastanut Mary O'Neilliä ja nyt ei maailmassa ole\n    olemassa ketään toista naista hänelle.\" En olisi nainen, ellen\n    tuntisi tällä tapaa -- enhän?\n\n    Mutta älä sure liian paljon, rakkaimpani. Ajattelehan toki!\n    Jos minä olisin ollut vahva, jos minulla olisi ollut vielä\n    vuosikausia elettävänä, niin minkälainen elämä olisi ollut\n    edessäni -- meidän molempain edessä.\n\n    Emme olisi voineet elää erillämme, emmehän? Ja jos olisimme\n    menneet naimisiin, niin en olisi koskaan voinut ravistaa yltäni\n    ajatusta, että se maailma, joka aina olisi avannut helmansa\n    sinulle, ei olisi kaivannut minua. Niin olisi käynyt, niinhän --\n    kaiken sen jäljestä, mitä olen kestänyt? Ei maailma milloinkaan\n    anna naiselle anteeksi niitä vääryyksiä, joita se itse on hänelle\n    tuottanut, ja minulla, rakkaani, on ollut ylen monta haavaa\n    voidakseni seisoa uljaana vieressäsi ja olla sinulle apuna.\n\n    Oh, kyllä tiedän, mitä aiot sanoa, kulta.\n\n    \"Hän jätti kaiken rakkaudesta minuun, valiten köyhyyden,\n    tuntemattomuuden ja kärsimykset rikkauden, arvon ja mukavan\n    elämän sijasta, ja siksipä minäkin valitsen hänet yli kaiken muun\n    maailmassa.\" Mutta tiedän, mikä siitä lopullisesti seuraisi,\n    rakas, ja minua vaivaisi aina tunne, että rakkautesi minuun\n    on vetänyt sinut alas, sulkenut sinulta monta elämän ovea.\n    Tietäisin, että aina olet kuuleva takanasi kohtaloni kajahtavat\n    askeleet, ja se on ainoa seikka, jota en jaksaisi kantaa.\n\n    Paitsi sitä, rakkaimpani, on vielä jotain muutakin meitä\n    estämässä tässä maailmassa' -- Jumalallinen Käsky. Siunattu\n    Herramme sanoo, ettemme koskaan voi tulla mieheksi ja vaimoksi,\n    eikä se ole meidän muutettavissa, eihän?\n\n    Oh, älähän usko, että soimaan itseäni siitä, että rakastan sinua\n    -- tahi että katson synniksi sitä. En tee sitä nyt enkä koskaan.\n\n    Äläkä usko että kadun tuota yötä Raa-linnassa. Jos minun on\n    Jumalan edessä vastattava siitä, niin teen sen pelotta, sillä\n    tiedän hänen tietävän, että kun ympäristöni julmuus ja itsekkyys\n    yrittivät vallita pyhimpiä vaistojani, niin minä vaadin osalleni\n    vain sitä oikeutta minkä Hän minulle antoi -- olla oma käskijäni\n    ja sieluni valtias.\n\n    Ei pidä _sinunkaan_ sitä katua, rakkahimpani, tahi soimata\n    itseäsi mistään, sillä kun yhdessä seisomme Jumalan\n    tuomioistuimen edessä, niin Hän on näkevä, että alun pitäen minä\n    olin sinun ja sinä minun, ja hän on verhoova meidät rakastavan\n    armonsa siivillä.\n\n    Äläkä sitäkään usko, rakas, että koskaan olen pitänyt sitä, mikä\n    sittemmin tapahtui -- ensin Ellanissa ja sitten Lontoossa --\n    jonkinlaisena rangaistuksena. Sitä en milloinkaan ole tehnyt,\n    en kovimpinakaan aikoina, ja nyt uskon sydämeni syvimmällä\n    vakaumuksella, että kärsimykset, jotka minulle annettiin\n    poissa ollessasi, eivät kohdanneet minua syntini tähden, vaan\n    pelastuksekseni.\n\n    Ajattelehan, rakas! Ellemme olisi tavanneet toisiamme naimisiin\n    mentyäni, sinä ja minä; ja jos minä yhä edelleen olisin elänyt\n    miehen kanssa, jolle minut oli naitettu, niin olisi sieluni\n    kutistunut ja kuollut. Sehän on monen raakaan ja halpamaiseen\n    mieheen kahlehditun vaimoraukan kohtalo. Mutta minun sieluni\n    ei ole kuollut, rakkahin, eikä se kuolekaan, käyköön ruumis\n    raukalleni miten käy, niin että kiitän armollista Jumalaani siitä\n    suloisesta, puhtaasta, ylevästä rakkaudesta, joka on sen pitänyt\n    elossa.\n\n    Mutta mennä toisiin naimisiin on yhtä kaikki eri asia, rakkaani.\n    Tein valani alttarin edessä, rakas, ja vaikkapa sen tein\n    tietämättömänä, kovan painon ja pakotuksen alaisena, niin on se\n    taivaassa rekisteröity.\n\n    Turhan vuoksi, rakas, ei siunattu Herramme laatinut tätä\n    järkkymätöntä käskyä. Kirkko selittäköön sitä väärällä tavalla\n    -- sinä sanot, että se sen tekee, ja minä olen liian tietämätön\n    vastatakseni sinulle, jos tahtoisinkin, jota en tee. Mutta olen\n    vakuutettu siitä, että Herrani näki ennakolta kaikki sellaiset\n    erehdykset ja koettelemukset, jotka tulisivat monen poloisen\n    naisen osaksi (ehkäpä muutamain miestenkin), ja myöskin sen\n    viheliäisyyden, mikä maailmassa syntyisi, ellei tätä horjumatonta\n    tukea olisi olemassa, ja siksipä hän antoi jumalallisen ja\n    järkkymättömän lakinsa, ettei avioliittoa saisi rikkoa minkään\n    syyn nojalla.\n\n    Oh, minä olen varma siitä, rakas, aivan varma, ja taivutan pääni\n    hänen tutkimattoman viisautensa edessä, vaikkakin sydämeni on\n    verissä.\n\n    Mutta ajattelehan, rakkaani, kuinka kevyt on kuorma, joka meidän\n    on kannettava! Vihkivalat ovat vain tätä maailmaa varten. Kirkon\n    avioliittolaki, joka kestää niin kauan kuin elämä, ei jatku\n    hetkeäkään kauemmin. Sinä hetkenä kun kuolema vapauttaa ruumiini,\n    on sieluni lupa lentää minne se kuuluu. Tämä olisi vaivainen\n    lohdutus, jos minulla olisi elonaikaa kymmenen, kaksikymmentä,\n    kolmekymmentä vuotta, jota minulla ei ole.\n\n    Miksi siis olisimme murheelliset? Tässä elämässä minä en\n    voi olla sinun etkä sinä minun, niinpä Kuolema armossaan ja\n    majesteettiudessaan tulee meitä yhdistämään! Rakkautemme ulottuu\n    kauas elämän toiselle puolelle, ja sinä hetkenä kun rajan yli\n    on menty, on liittomme alkava! Ja kun se on alkanut, ei se\n    koskaan lopu! Niin ei siis Kuolema itse asiassa ole erottaja,\n    vaan suuri yhdistäjä. Etkö tiedä sitä, rakkahin? Tuokio eroa --\n    tuskinpa tuokiotakaan -- ja sitten saamme olla yhdessä halki\n    koko Ijäisyyden! Kuinka ihmeellistä! Kuinka loistavaa! Kuinka\n    voitollista!\n\n    Uskotko yksilölliseen kuolemattomuuteen, rakas? Minä uskon.\n    Uskon, että toisessa maailmassa olen tapaava ja tunteva rakkaani,\n    jotka ovat taivaassa. Ja uskonpa vielä senkin, että siinä\n    tuokiossa kun eroan tästä elämästä, olen elävä rakkaimpaini\n    kanssa, jotka vielä elävät maan päällä. Senpätähden minä\n    mielelläni lähden -- sillä olen vakuutettu siitä, että sillä\n    hetkellä kun vedän viimeisen hengenvetoni olen seisova vieressäsi.\n\n    Äläpä siis itke puolestani, rakas. Muista aina -- rakkaus on\n    kuolematon.\n\n    En tahdo väittää, etten ehkä olisi halunnut elää vähän kauemmin\n    -- jos asiat olisivat olleet toisella kannalla mitä meihin\n    tulee. Tahtoisin elää nähdäkseni kirjasi julkaistuna ja työsi\n    päättyneenä (tiedän, että joskus se tapahtuu), pienokaisen\n    kasvavan hyväksi tytöksi ja myöskin kauniiksi (sillä sekin\n    merkitsee jotain, eikö niin?); ja haluaisin elää hiukan kauemmin\n    toisestakin syystä, naisena -- saadakseni nauttia rakkautta ja\n    kuulla olevani rakastettu, sillä joskin nainen sen tietää, niin\n    hän rakastaa kuulla sitä eikä koskaan väsy sitä kuuntelemasta.\n\n    Mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan, ja onpa melkein\n    synnillisen kiittämätöntä olla pahoillaan mistään, kun meillä on\n    niin suuri syy olla kiitollisia.\n\n    Ja sitten pienokainen -- minun oli ennen tapana ajatella, että\n    olisi hirveätä (minulle, tarkoitan) kuolla ennenkuin hän olisi\n    kyllin vanha säilyttämään mitään selvää muistoa äidistään\n    (kuten minulla on omastani) -- muistoa, jota hän voisi helliä\n    ja rakastaa. Mutta nyt en sitä pelkää, sillä tiedän, että\n    tulevaisuudessa, kun pikku tyttöni tiedustelee äitiään, niin sinä\n    kuvailet minut hänelle sellaisena kun sinä näit ja muistat minut\n    -- paljoa suloisempana ja rakastettavampana kuin olinkaan, ja on\n    niin ilahuttavaa ajatella, että tyttäreni on näkevä minut isänsä\n    silmillä.\n\n    Lisäksi, rakkahin, tuntuu minusta niin vavahuttavan onnelliselta\n    ajatella -- että ehkäpä pienokainen kasvaessaan tulee minun\n    näköisekseni (sinun silmissäsi), ja että tulevaisuudessa hänen\n    äänensä, hymynsä tahi naurunsa äkkiä väläyksenä johtaa mieleesi\n    hänen taivaassa olevan äitinsä, niin että jonakin päivänä, ehkäpä\n    monien vuosien kuluttua, kun hän on jo aikuinen, hän koskettaa\n    käsivarttasi ja sinä käännähdät äkisti häntä katsomaan, ja\n    katso! sinusta näyttää kuin seisoisi Mary itse (_sinun_ Marysi)\n    vieressäsi. Oi Kuolema, missä on okasi? Oi hauta, missä on\n    voittosi?\n\n    Jatka suurta tehtävääsi, rakkahin. Älä herpaannu, äläkä salli\n    intosi jäähtyä siitä tunteesta, että olet kadottanut minut.\n    Milloin ikinä minua muistelet, niin sanele itsellesi: \"Mary on\n    täällä; rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi\n    tukahuttaa.\"\n\n    Aion taas tänäpäivänä nousta pystyyn, rakas, sillä minulla on\n    jotain toimitettavaa, joka on hiukan tärkeätä, -- annan sinulle\n    tämän kirjani, johon olen kirjoittanut joka päivä (tahi oikeammin\n    joka yö) siitä lähtien kun löysit minut Lontoossa.\n\n    Sinä olet näkevä mitä se on ja miksi se on kirjoitettu, niin\n    etten huoli selitellä sen enempää.\n\n    Pelkään, että pidät sitä hyvin itserakkaana, se kun kertoo\n    pääasiallisesti minusta itsestäni; mutta minä olen koko ajan\n    katsonut sieluuni, ja kun sen teemme ja astumme alas syvyyksiin,\n    niin kohtaamme siellä muitakin sieluja, jotta kenties olenkin\n    kirjoittanut monen naisen elämäkerran.\n\n    Kerran kuvailin voivani kirjoittaa oikean kirjan (näetkös,\n    tällaisia turhamaisia ja mielettömiä ajatuksia minulla on ollut,\n    varsinkin pimeinä hetkinä) näyttääkseni maailmalle minkälaiseksi\n    naisen elämä muodostuu, kun häneltä kielletään oikeus valita\n    itselleen ja lapsilleen se, mikä hänestä on parasta.\n\n    Jossain, rakas, väikkyy uni, joka häiritsee ihmiskunnan\n    uinailua, mutta herääminen ei tapahdu minun aikanani, ehkäpä ei\n    pienokaisenkaan aikana.\n\n    Vaikka kuka tietää?\n\n    Tiedätkö, rakkaimpani, mikä ihmeteltävässä kirjassasi eniten\n    minua värähytti. Se oli kuvauksesi siitä jättiläismäisestä\n    jäävuoresta, jonka sivu kuljitte Eteläjäämerellä -- viisisataa\n    jalkaa merenpintaa ylempänä -- joka järkkymättömänä kulki\n    kulkemistaan eteenpäin vasten raivoavan vihurin ja aaltojen\n    sysäyksiä merenalaisen virran voimasta.\n\n    Eikö se muistuta kaikkein suurten asiain kulkua elämässä,\n    rakkahin? Ehkä maailma on oleva tyttöselle onnellisempi olinsi ja\n    kuin minulle. Ja joka tapauksessa, minä olen aina tunteva, että\n    kaikesta huolimatta on ollut ihanata olla nainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Ja nyt, oma rakkaani, vaikka meidän on erottava vain vähäksi\n    aikaa, niin tahdon kirjoittaa, mitä haluaisin sanoa sinulle\n    huomenna erotessamme, ellen tietäisi että jokin kurkussani pyrkii\n    minua kuristamaan.\n\n    Tahdon vielä kerran sanoa sinulle, että rakastan sinua hellästi,\n    etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua ja etteivät\n    mitkään vihkivalat voi estää minua rakastamasta sinua loppuun\n    asti.\n\n    Tahdon kiittää sinua siitä suuresta, suuresta rakkaudesta,\n    jonka olen saanut sinulta vastalahjaksi -- aina siitä ajasta\n    asti kun olin lapsi. Oh, rakkaimpani, siunatkoon Jumala sinua\n    ikuisesti päivänpaisteesta, jota olet tuonut elämääni -- jokainen\n    yksityinen päivä, iloiset päivät ja murheelliset päivät, kirkkaat\n    päivät ja pimeät, kaikki ne säteilevät sinun rakkautesi loistoa.\n\n    Älä milloinkaan ajattele, ettei elämäni olisi ollut onnellinen.\n    Kun nyt muistelen menneisyyttä, niin tuntuu minusta kuin olisi\n    siinä aina ollut onnea. Ja milloin ei siinä ole ollut onnea, on\n    siinä ollut vieläkin korkeampaa ja parempaa -- siunausta.\n\n    Minä olen _paljon_ iloinnut elämässä, rakas -- iloinnut maailman\n    kauneudesta, auringosta ja kuusta ja tähdistä ja kukista ja\n    lintujen laulusta ja vielä (paitsi jumalallista rakkautta,\n    joka on liian pyhä, jotta siitä voisi puhua) uskonnostani,\n    rakastetusta Kirkostani, armaan äitini rakkaudesta ja suloisesta\n    lapsestani ja ennen kaikkea -- ennen kaikkea _sinusta_.\n\n    Tunnen pyhää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on\n    antanut sinut minulle, ja ellei yhdessäolomme ole ollut pitkä\n    tässä elämässä, niin on se oleva ikuinen tulevassa.\n\n    Niinpä hyvästi, rakkahimpani -- _vain vähäksi aikaa!_\n    Rakkahimpani, Hyvästi!\n\n                                                 Mary O'Neill.\n\n\nMARY O'NEILLIN VIIMEINEN LISÄYS.\n\nKIRJOITETTU HÄNEN RUKOUSKIRJANSA IRTOLEHDILLE.\n\n    _9-10 p. elokuuta._\n\n    Kaikki on päättynyt. Olen antanut hänelle kirjani. Salaisuuteni\n    on ilmaistu. Nyt hän tietää. Melkeinpä luulen, että hän on aina\n    sen tietänyt.\n\n    Minä olin pukeutunut vieläkin huolellisemmin kuin tavallisesti.\n    Hoitajan irlantilainen pitsi oli kaulallani ja mustat hiukseni\n    olivat sileiksi kammatut äitini tapaan, ja kun läksin alakertaan\n    jokapäiväisen ystävällisen sauvani nojassa (ihmeteltävän vahva\n    olen ollut tänään), sanoivat kaikki, että olin niin paljon\n    virkeämmän näköinen.\n\n    Martin oli siellä ja vei minut puutarhaan. Oli jo hiukan myöhä\n    iltapuolella, mutta luonnossa oli suloinen, pyhä tunnelma, ilma\n    oli kirkas ja aurinko lauha -- oli yksi noita iltoja, jolloin\n    luonto on kuin nunna \"äänetön ihailusta\".\n\n    Vaikka tunsin olevamme nyt viimeisen kerran yhdessä, niin\n    puhelimme tavalliseen tapaan -- kylävoudista, erikoisluvasta,\n    \"_Scotian_\" pojista, jotka olivat tulossa vihkiäisiini, ja kuinka\n    muutamain heistä oli lähdettävä matkaan jo aikaisin aamulla.\n\n    Mutta vähät siitä mistä juttelimme. Tunsin olevani täydelleen\n    onnellinen -- istuessani tyynyjen välissä valkoinen käteni hänen\n    ruskeassa kädessään, katsoen hänen kirkkaisiin silmiinsä ja\n    vereviin kasvoihinsa ja ylös taivaan leveään sineen.\n\n    Punainen aurinko oli alkanut vajota Pyhän Marian kallion taa ja\n    päivänkukat nurmella olivat sulkeneet silmänsä ja taivuttaneet\n    päänsä uneen, kun Martin pelästyi kastetta.\n\n    Silloin palasimme taloon -- minä tukevin askelin Martinin\n    sivulla, vaikka pitelin lujasti kiinni hänen käsivarrestaan.\n\n    Vanha tohtori oli vastaanottohuoneessaan, hoitaja oli minun\n    huoneessani, ja saatoimme kuulla Christian Annen yläkerrassa\n    asettavan pienokaisen levolle hänen viehättävään, valkeaan\n    vuoteeseensa.\n\n    Tuli aika minunkin mennä yläkertaan ja silloin annoin hänelle\n    kirjani, jota olin kanneskellut kainaloni alla, ja pyysin häntä\n    lukemaan viimeiset sivut ensiksi.\n\n    Vaikkemme olleet koskaan ennen maininneet kirjaani, niin hän\n    näytti olevan sen perillä; ja sillä hetkellä välähti mieleeni\n    että luullessani uskottelevani hänelle mitä uskottelin oli hänkin\n    uskotellut minulle olevansa tietämätön ja että hän oli tietänyt\n    kaiken alun pitäen. Se huojensi mieltäni jonkin verran ja samassa\n    se myös pisteli minua. Olemmepa me ihmeellisiä olentoja me naiset!\n\n    Tuokion ajan seisoimme yhdessä portaitten alapäässä pidellen\n    toisiamme kädestä. Pelkäsin hirveästi, että hän kadottaisi kaiken\n    vallan itseensä kuten silloin Raa-linnassa, ja taas minut valtasi\n    tuo vavahuttava, paisuttava tunne (taivaallisin mielenliikutus,\n    mikä voi naisen elämässä olla) että minun, heikon, oli tuettava\n    vahvaa.\n\n    Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen verran ja sitten hän sulki\n    minut suuriin, helliin käsivarsiinsa ja suuteli minua huulille\n    ja lausui _hiljaa_, mutta oh, niin kaunopuheisesti \"Hyvästi,\n    rakkaani, ja siunatkoon Jumala sinua!\"\n\n    Sitten astuin yläkertaan yksin, aivan yksin ja tultuani\n    portaitten päähän, seisoi hän yhä alhaalla minua katsomassa.\n    Hymähdin hänelle, sitten astuin lujin askelin huoneeseeni ja\n    vuoteeni luo ja sitten... pitkälleni, kaikki voimani tiessään\n    siinä tuokiossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Yöllä minulla oli omituinen, unenkaltainen haavekuva. En\n    tahdo suurennella sitä -- sanoa, että se oli näky tahi jokin\n    yliluonnollinen ilmestys, sellainen, josta siunattu Margaret\n    Mary puhuu. Ehkäpä se vain oli seuraus siitä, että muistini oli\n    liikkunut menneissä tapahtumissa, ajatuksissa ja toiveissa. Mutta\n    ehkäpä se myös oli jotain korkeampaa ja henkisempää, ehkäpä\n    Jumala oli lohdutuksekseni sallinut minun hetkiseksi nostaa\n    verhoa.\n\n    Mielestäni oli huomispäivä -- vihkiäispäiväni ja isä Danin\n    kiitosjuhlan viettopäivä -- ja minä istuin lasioven luona (joka\n    oli selkiselällään) katsomassa juhlakulkuetta.\n\n    Tuntui kuin olisin nähnyt kaiken -- isä Danin messupaidassaan,\n    kalastajat puhtaissa mekoissaan, kyläläiset pyhävaatteissaan,\n    raittiusseuralaiset ja metsänvartijakunnan värillisine lippuineen\n    ja kunniamerkkeineen kääntyvän tien kulmauksessa, vaimojen\n    sylilapset käsivarsillaan seisoessa sillalla tätä katselemassa.\n\n    Minusta näytti juhlakulkue astuvan ikkunani sivu ja menevän\n    kirkkoon, joka jo oli täpösen täynnä väkeä, niin että suuret\n    ihmisjoukot polvistuivat ulkopuolella tiellä aina lahonneihin ja\n    kallistuviin portinpieliin saakka.\n\n    Sitten näytti minusta kiitosjumalanpalvelus alkavan ja\n    seurakunnan laulaessa yhdyin minäkin siihen. Kuulin itseni\n    laulavan:\n\n        \"Mater purissima\n        Ora pro nobis.\"\n\n    Tähän hetkeen asti olin luullut olevani yksin, mutta nyt arvoisa\n    äiti astui huoneeseeni ja yhtyi lauluun. Kuulin hänen rikkaan,\n    syvän äänensä oman ääneni rinnalla:\n\n        \"Mater castissima\n        Ora pro nobis.\"\n\n    Sitten mielestäni Ora päättyi ja sitä seuraavassa äänettömyydessä\n    kuulin Christian Annen juttelevan pienokaisen kanssa viereisellä\n    santakäytävällä. Olin ummistanut silmäni, mutta yhtäkaikki olin\n    näkevinäni heidät, olin mielestäni suloisessa horrostilassa, joka\n    oli vapauttanut minut kaikista tuskista, vaikka en ollut tiedoton.\n\n    Sitten olin näkevinäni Martinin tulevan ikkunan eteen, nostavan\n    lapsen ikkunaa kohti ja sanovan jotain hänestä.\n\n    Koetin vastata hänelle, mutta en voinut, hymyilin vain, ja sitten\n    seurasi pimeys, jonka aikana kuulin ääniä ympärilläni ja jonkun\n    nyyhkyttävän ja isä Danin sanovan kuten sinä aamuna, jolloin\n    äitini kuoli:\n\n    \"Älkää kutsuko häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan\n    paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä.\"\n\n    Tämän jälkeen kävi pimeys vieläkin sakeammaksi ja sitten\n    tuli vähitellen suuri valo, ihana, ihmeellinen, taivaallinen\n    valo, sellainen, jonkalaiseksi Martin kuvailee napapiirin\n    aamuruskoa, ja sitten... kuljin leveällä, valkoisella, lumisella\n    ylätasangolla ja Martin astui vieressäni.\n\n    Kuinka ihmeellistä! Kuinka iloista! Kuinka iankaikkisen ihanaa!\n\n    Kello on 4 e.p.p. Muutamat \"pojista\" ovat jo matkalla häihini.\n    Vaikka minua usein on hävettänyt, että olen sallinut heidän\n    tulla, olen nyt mielissäni hänen tähtensä etten estänyt heitä\n    siitä. Kun hänen toverinsa ovat hänen luonaan, on hänen helpompi\n    hallita tunteitaan ja olla vahva.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Mikä rauhallinen aamu! Valoa on juuri sen verran, että voi nähdä\n    Pyhän Marian kallion. Se on kuin hoiperteleva kummitus, joka\n    liikkuu syvyyksien höyryssä. Voin kuulla meren kaukaisen kohinan.\n    Puutarhassa laulelee lintunen ja pääskyset visertelevät räystään\n    alla. Kevyt sumu verhoo niityt ja puiden latvat näyttävät\n    leijailevan taivaan ja maan välillä.\n\n    Kuinka ihana on maailma!\n\n    Ihan kohta sumu hajaantuu ja päivä koittaa ja aurinko näyttäytyy\n    jälleen ja... yö on haihtunut.\n\nMary O'Neillin kertomuksen Loppu.\n\n\n_Martin Conradin muistelma_.\n\nRakkaani oli oikeassa. Olin tietänyt kaiken aikaa, mutta olen\ntoivonut toivoa vastaan -- että matka virkistäisi häntä ja että\nAntarktiksen ilma parantaisi hänet.\n\nJa hän oli aina rohkealla ja iloisella mielellä, ja kun hän katseli\nminua helline silmineen ja kun hänen pehmeä kätösensä solui\nkäteeni, niin unohdin kaiken pelkoni, jotta isku kohtasi minua niin\nodottamatta kuin en olisi milloinkaan sitä odottanut.\n\nHeikko, liikuttava hymyily huulillaan antoi hän minulle kirjansa ja\nminä palasin ravintolaan ja luin sen huoneessani. Luin koko yön ja\nvielä hyvän matkaa seuraavaan päivään -- tuon järkyttävän tarinan,\nsuoraan hänen sydämestään lähteneen, kirjoitettu hänen pienellä,\nsirolla, kauniilla käsialallaan.\n\nTarpeetonta sanoa mitä ajattelin tahi tunsin sitä lukiessani. Niin\nmonta seikkaa, josta en ennen ollut mitään tietänyt! Sellaista\nrakkautta, jota en ollut koskaan voinut uneksia, enkä koskaan voisi\npalkita!\n\nKuinka ankarasti kapinoi koko olemukseni sitä kohtaloa vastaan,\njoka oli kohdannut omaa armastani. Vaikka minä myöhemmin --\njoskin vastahakoisesti -- olen oppinut jakamaan hänen suloisen\nalistuvaisuutensa, taivuttamaan pääni (Jumalalliselle Käskylle) tosin\nen nöyrän tyytyväisenä kuten hän, vaan niskoittelevana, ja näkemään,\nettä avioliitto, tosi avioliitto on se kallio, johon Jumala rakentaa\nmaailmansa, niin en silloin mitään sellaista ajatellut.\n\nKatkera viha minussa vain kuohui sivistyneen yhteiskunnan kirottua\ntekopyhyyttä vastaan, joka Lain ja Uskonnon nimessä on pusertanut\nulos elonkipinän maailman suloisimmasta ja puhtaimmasta naisesta vain\nsiksi, että häntä halutti \"olla oma käskijänsä ja sielunsa valtias\".\n\nMitä minua liikutti maailman tulevaisuus? Tahi jumalallisten\ntotuuksien kulku? Tahi miehen ja naisen väliset uudet suhteet tulevan\najan onnessa. Mitä minua liikutti muu kuin poloinen, marttyyrin\ntuskia kärsinyt rakkaani? Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli\nminun, enkä voinut hänestä luopua -- en nyt, kaiken sen jäljestä,\nmitä hän oli kärsinyt.\n\nIltapuolella johonkin aikaan (taivas tietää milloin) palasin\nSuvimajaan. Siellä oli hyvin hiljaista. Pienokainen jokelsi\nuuninmatolla. Äitini oli vaitelias ja koetti minulta salata\npöhöttyneitä silmiään. Oma armaani nukkui, oli nukkunut koko päivän,\nenkelin unta. Outo ja pelottava seikka, sillä ei kukaan muistanut\ntätä ennen nähneensä hänen nukkuvan.\n\nHetken kuluttua menin rannalle, missä lapsena olimme yhdessä\nleikkineet. Sydämeni oli sairas ja kylmä. Venhe, jossa purjehdimme,\noli kiinnitetty ankkuriin. Nousuvesi kohisi ulapalla huuhtoen Pyhän\nMarian kalliota, joka törötti punertavaa taivasta kohti mahtavana,\nsynkkänä, järkkymättömänä.\n\nVanha Tommy toveri tuli majansa ovelle. Minä menin sisään hänen\nrauhalliseen, savuiseen tupaansa, missä oli multapermanto, ja\nkävin istumaan uunin viereen nokisten orsien alle kolkon tylsässä\nmielentilassa. Vanhus ei virkkanut sanaakaan minulle. Hän työnsi\nhiukan turvetta pesään ja istuutui kolmijalkaiselle tuolille uunin\ntoiselle puolelle.\n\nKerran hän nousi ylös ja antoi minulle tuopissa kirnupiimää, sitten\nhän kohenteli kekäleitä ja kävi jälleen istumaan mitään puhumatta.\n\nIllemmällä, kun kohoava vesi kävi äänekkäämmäksi, nousin pystyyn\nlähteäkseni kotiin. Vanhus seurasi minua ovelle ja siellä laskien\nkätensä käsivarrelleni hän virkkoi:\n\n\"Hänen purjeensa on läpättänyt vastatuulessa koko hänen elämänsä\naikana, poika. Mutta pane merkille -- _satamaan hän yhtäkaikki\nlopulta joutuu_.\"\n\nAstuessani tietä pitkin kuulin etäältä soittokunnan soittavan ja\nnäin ihmisjoukon juhlakulkueessa lähestyvän tiellä. Se oli isä Danin\ntoimeenpanema kiitoksenvietto Jumalalle siitä rahasummasta, joka\nRoomasta oli lähetetty Ellanin köyhille Daniel O'Neillin turmiota\ntuottaneen omaisuuden jäännöksistä.\n\nKoska en ollut siinä mielessä, että olisin voinut kiittää Jumalaa\nmistään, niin poikkesin oikotielle ja kuljin niityn poikki, kunnes\ntulin puutarhamme takaportille lähelle William Rufuksen sammalten\npeittämää hautakiveä.\n\nPolulla kohtasin äitini, joka ohjasi pienokaisen epävarmoja askelia.\n\n\"Miten on hänen laitansa nyt?\" kyselin.\n\nHän oli hereillä -- oli ollut hereillä jo kaksi tuntia, mutta\nniin oudossa tilassa. Hänen suuret enkelinsilmänsä olivat avoinna\nja loistivat kuin tähdet ikäänkuin myhäillen jollekulle toiselle\nnäkymättömälle, ja hänen huulensa liikahtivat ikäänkuin sanoja\nlausuen, joita ei kukaan muu voinut kuulla.\n\n\"Mitä sinä puhelet, kultamuru?\" oli äitini kysellyt, ja kotvan\nkuluttua, jonka aikana rakkaani näytti kuuntelevan haltioissaan, oli\nhän vastannut:\n\n\"Hss! Puhelen äidin kanssa -- kerron hänelle, että jätän Isabelin\nChristian Annen hoitoon. Ja hän sanoo olevansa niin hyvillään.\"\n\nKiersimme talon, kunnes tulimme \"Mary O'Neillin pienen huoneen\"\nikkunan kohdalle, joka oli selkiselällään.\n\nIlta oli niin tyven, että saatoimme kuulla seurakunnan laulua\nkirkosta ja sen ulkopuolella olevalta polulta.\n\nSamassa alkoi joku laulaa huoneessa. Rakkaani se lauloi -- puhtaalla,\nsuloisella, hopeankirkkaalla äänellään, jonka vertaista en ole\nkoskaan kuullut enkä ole kuuleva tässä maailmassa.\n\nHetken kuluttua yhtyi lauluun toinenkin ääni -- syvä ääni, arvoisan\näidin.\n\nKaikki oli muuten hiljaista. Ei hiiskausta maassa, ei ilmassa.\nItse merikin oli vaiennut ja näytti kuuntelevan kalliin lemmittyni\nviimeistä henkäystä. Aurinko oli laskemassa, hohtavan punaisena, ja\ntaivas säteili loistoa.\n\nKun laulu päättyi, niin pienokainen jokelsi äitini sylissä \"Bo --\nloo -- la -- la -- mam -- maa.\" Minä otin hänet ja kohotin hänet\navonaista ikkunaa kohti huutaen: \"Katso, rakkaani. Tässä on tyttönen!\"\n\nEi kuulunut vastausta, mutta seuraavassa tuokiossa arvoisa äiti\ntuli ikkunan luo. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vielä tavallista\nkalpeammat ja hänen huulensa vapisivat. Hän ei puhunut mitään, mutta\nhän teki ristinmerkin.\n\nJa silloin... tiesin.\n\n\"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra, Herra, kuule minun huutoni.\"\n\n\n_Tekijä Lukijalle_.\n\nSaatoin hänet Tilburyyn, kun hän lähti Englannista viimeiselle\nretkelleen. Hän oli silloin taas oma itsensä. Tuon suuren tapahtuman\nsokaisevaa, huumaavaa vaikutusta oli seurannut nopea toipuminen.\nHänen henkinen joustavuutensa oli ihmeteltävästi voimistunut ja\ntavallaan jonkin verran reipastunutkin.\n\nEi ollut vaikeata arvata tämän muutoksen aiheuttamaa salaisuutta.\nSe ei johtunut yksin siitä, että Aika, tuo suuri viihdyttäjä, oli\nalkanut tehdä työtänsä hänessä, vaan hän oli vastaanottanut ilman\nepäilyjä ja kyselyjä Mary O'Neillin ihanan uskon (sen vanhan, vanhan\nuskon) persoonallisen rakkauden kuolemattomuudesta ja oli lujasti\nvakuutettu, että vapautettuna lihan kahleista hän oli hänen kanssaan\njoka päivä ja tunti ja että hän aina oli oleva niin kauan kuin elämää\nkesti.\n\nTässä uskossa ei ollut mitään epämääräistä, ei mitään\nmielikuvituksellista, ei mitään typerää eikä epämiehekästä... se oli\nvain horjumattoman sielun ja täydelleen selvän järjen yksinkertainen\nusko.\n\nMitä hänen työhönsä tulee, niin tapasin hänet siinä suhteessa hyvin\ntoivehikkaana. Häntä elähytti mielestäni, paitsi palavaa innostusta\ntehtäväänsä, hiljaisuuden ja yksinäisyyden toivo tuossa vahvistavassa\nilmapiirissä.\n\nKun näin suuren laivan, jossa hän lähti, liukuvan alas pitkin\nThamesia, olin yhtä varma siitä, että hän samoisi Etelänavalle ja\nlopettaisi työnsä siellä kuin että aurinko seuraavana aamuna oli\nnouseva.\n\nTapahtukoon mitä tahansa, tällä kertaa hän oli \"marssiva suoraan\neteenpäin\".\n\n\n_Martin Conrad Tekijälle_.\n\n    Langaton -- Etelänapamannermaalla (Macquarie Saaren kautta).\n\n    Saapunut onnellisesti perille. Kaikki hyvin. Ilma oivallinen.\n    Sininen taivas. Lämmin. Ei tuulenhenkäystä. Aurinko aina\n    ylhäällä. Tähtisikermät kierivät sekaantumatta. Tuntuu kuin\n    voisimme nähdä maailman liikkuvan. Lähdemme etelään huomenna.\n    Rauhallisempi kuin milloinkaan ennen siitä lähtien kun Hänet\n    vietiin minulta. Mutta Hän oli oikeassa. Hän on täällä. \"Rakkaus\n    on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa.\"\n\nLoppu.\n\n\n\n"]