[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpGgOOrS5fIO_GXKYEivWwFjzEWOLrsAhnP_PLUqyh5U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2557,"Niilo Bonpoika Sture I Kultainen kaulaketju","Starbäck, C. Georg",null,"2557-starback-c-georg-niilo-bonpoika-sture-i-kultainen-kaulaketju","2557__Starbäck_C._Georg__Niilo_Bonpoika_Sture_I_Kultainen_kaulaketju","romaani",[],[],"fi",1870,1899,144934,921144,false,49661,[21,22],"Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[24],"Historical Novels","\"Niilo Bonpoika Sture 1: Kultainen kaulaketju\" by C. Georg Starbäck is a historical novel written in the late 19th century. The narrative follows the character of Niilo Bonpoika, a young man linked to several key historical figures, as he navigates the complex political and social landscape of medieval Sweden, particularly surrounding the events related to Engelbrekt and themes of loyalty and honor among the noble classes.   At the start of this intricate tale, we are introduced to Niilo as he accompanies the influential character Bishop Tuomas and observes the somber atmosphere surrounding Engelbrekt's grave, a celebrated hero in Swedish history. The scene is set with various knights and political leaders, hinting at rising tensions and conflicts that hint at Niilo's future involvements. He grapples with his youthful aspirations against the backdrop of nobility and duty, witnessing a private discussion about a powerful talisman—the golden chain—imbued with significant meaning. Niilo's internal struggle is accentuated by his interactions with characters like the green-clad knight and the formidable woman, Bengta, as he contemplates the impending challenges on his journey to maturity and his role in the noble society. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Kahma, Uuno",277,"Historiallinen romaani sijoittuu 1400-luvun Ruotsiin ja aloittaa Niilo Bonpoika Sturesta kertovan trilogian. Se kuvaa valtakunnan sisäisiä valtataisteluita, joissa osallisina ovat muun muassa Kaarlo Knuutinpoika Bonde, Eerik Puke ja kuningas Kristofer.","C. Georg Starbäckin 'Niilo Bonpoika Sture I: Kultainen kaulaketju' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2557. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NIILO BONPOIKA STURE I: KULTAINEN KAULAKETJU\n\nKolmijaksoinen historiallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nC. GEORG STARBÄCK\n\n\nSuomentanut\n\nUuno Kahma\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1899.\n\n\n\n\n\n\nKULTAINEN KAULAKETJU\n\n\nKolmiosainen historiallinen kertomus Kaarlo Knuutinpojan (Bonden),\nEeerik Puken, Krister Niilonpojan ja Kristofer-kuninkaan välisestä\ntaistelusta.\n\n\n    Ei maailmass' yksikään\n    Ole ainian onnea saanut;\n    Sen rattaan kun saanet sä pyörimään.\n    Se kohta on pyörimästä laannut.\n\n                             KANSANLAULU.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. OSA: Erik Puke.\n\n    I. Engelbrektin haudalla.\n   II. Merirosvon tytär.\n  III. Kauppasaksat.\n   IV. Silfverhättan.\n    V. Eerik Puken pidot.\n   VI. Söderköpingissä.\n  VII. Eräs aamu Kaarlo Knuutinpojan luona.\n VIII. Luostarisisar.\n   IX. Morsian ja sulhanen.\n    X. Harakerin kirkossa.\n   XI. Viimeinen päivä.\n\nII. OSA: Krister Niilonpoika Wasa.\n\n    I. Vanha muisto.\n   II. Kaulaketju.\n  III. Hautajaiset.\n   IV. Mantelimaito.\n    V. Lehmuksen alla.\n   VI. Marskin sinetti.\n  VII. Häät.\n VIII. Neuvostossa.\n   IX. Folkungatorni.\n    X. Tupa Altunan kirkon luona.\n   XI. Räfvelstassa.\n  XII. Löytö.\n\nIII. OSA. Kristofer-kuningas.\n\n    I. Kukkarokivi.\n   II. Kuninkaan viesti.\n  III. Kurjen ajo.\n   IV. Kurjen päällikkö.\n    V. Kristofer-kuningas.\n   VI. Ennustus.\n  VII. Kaksi neuvonantajaa.\n VIII. Harmaa Haukka.\n   IX. Mennyt.\n    X. Haukkamestarin veljenpoika.\n   XI. Viipurin linnanherra.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\nEerik Puke.\n\n\n\n\nI.\n\nEngelbrektin haudalla.\n\n\nÖrebrohon ratsasti joukko ratsumiehiä. Se oli jaettu useampiin\nosastoihin. Ensinnä tuli moniaita yksinkertaisia asemiehiä, jotka\nvoivat nähtävästi vaivoin hillitä virmoja ratsujansa. Vähän matkaa\nnäistä ratsasti erinomaisen uhkealla ja säveällä hevosella vanhempi\nmies yllään pitkä kaapu, jollaisia piispat siihen aikaan käyttivät\nmatkoillaan. Hänen vierellään ratsasti nuorukainen, leppeillä\nkasvoillaan omituinen ilme tyyneyttä, voimaa, päättäväisyyttä ja\njumalisuutta. Aivan näiden perässä tuli huovijoukko, etunenässä kaksi\nharmaapäistä miestä. Käskevästä silmäyksestä, jolla toinen\ntuontuostakin vilkaisi takana tulijoihin, saattoi päättää hänet koko\nratsujoukon päälliköksi.\n\nPiispankaapuun puettu mies oli Strengnäsin piispa Tuomas. Hän oli\ntulossa Segersjön piispankartanosta, joka oli Hjelmarin etelärannalla\nlähellä Göksholmia. Huovit olivat hänen seurueensa; tämän ajan tapa oli\nsellainen, että ylhäisillä herroilla, sekä hengellisillä että\nmaallisilla oli aina suuret seurueet aseellista väkeä mukanaan, kun he\nmailla matkustelivat, ja useinkin mitattiin heidän arvoaan\nseurueittensa suuruuden mukaan. Nuorukainen hänen rinnallaan oli Niilo\nBonpoika. Hän kuului siihen laajaan sukuun, jonka kilven toinen puoli\noli maalattu mustaksi, toinen valkeaksi, ja jolla senvuoksi oli nimi\nNatt och Dag [Yö ja päivä]. Yhdeksännestä vuodestaan asti oli hän\noleskellut Tuomas-piispan luona. Aikaisemman lapsuutensa oli hän\nviettänyt kodissaan, osittain Bergundassa, osittain Ekesjössä, jotka\nmolemmat ovat Smålannissa. Siihen asti oli hänen kasvatuksestaan\npitänyt huolta etupäässä äitinsä, rouva Kaarina Sture sekä eräs nuori\nteini Vexiön piispankoulusta. Piispan luona oleskelu oli ollut kuin\nkotona aletun opetuksen jatkoa, vaikka hän samalla oli piispan\naseenkantajana. Tähän aikaan oli hyvin tavallista, että ylhäisten\nmiesten pojat palvelivat nuoruudessaan piispoja ja muita arvossa\npidettyjä miehiä, mikä muistuttaa sitä entisaikain tapaa, että isä\nantoi poikansa jo varsin nuorena jonkun ystävän kasvatettavaksi, ettei\nhäntä liiaksi hemmoiteltaisi kotona.\n\nPiispan kasvot olivat vakavat, melkeinpä surulliset, kun hän\nratsastaessaan katua pitkin katseli milloin linnaa, milloin kaupungin\nkirkontornia. Sama surumielisyys näkyi painavan koko seuruetta,\nerittäinkin näytti huovien päällikkö karmealta. Yksi ainoa poikkeus\noli, jota ei suru näyttänyt painavan, nimittäin viimeksi mainitun\nvierellä ratsastava ritari.\n\nTämä mies oli sangen kummallisen näköinen sekä kasvojensa että pukunsa\npuolesta. Syvät arvet, joita oli ristin rastin hänen otsallaan ja\ntoisella poskellaan, osoittivat hänen olleen monissa kuumissa\ntaisteluissa. Nämä merkit olivat rumentaneet alkuaan ehkä hyvinkin\nkauniit kasvot, nyt olivat ne todellakin kauheat. Nenä oli typistetty,\nja leuka oli halkinainen. Hänen kasvonsa ilmaisivat sekä tavatonta\nvoimaa että kestävyyttä. Samoja ominaisuuksia hohti myöskin sankkain\nkulmakarvain alta säihkyvistä silmistä. Tukka oli lyhyeksi keritty\nmelkein harjamainen, niinikään parta. Pukuna oli hänellä viheriä\nihokas, ja hartioilla riippui kantapäille asti yltävä viitta, joka oli\nmolemmin puolin halki leikattu, joten vasemmalta oli näkyvissä leveä\nlyömämiekka ja oikealta suuri puukko eli tikari; käsivarret olivat\naivan vapaat. Päässä oli hänellä matala, tummanharmaa, leveälierinen\nhattu.\n\nJa tämä mies oli ainoa, mitä oli hymyilevää koko joukossa piispasta\nalimpaan asemieheen asti. Näyttipä melkein siltä, että ritari sai\nhillitäkin itseään äänekkääseen nauruun purskahtamasta. Vähän väliä\nkatsoa vilkaisi hän yksitotiseen huovipäällikköön, huulensa\nliikahtelivat, häntä näytti haluttavan puhua; puhumishalunsa hän\nkuitenkin hillitsi. Ainoastaan kun hän sattui katsahtamaan edellä\nratsastavaan nuoreen Niilo Bonpoikaan, hävisi hymy, ja vakava ilme tuli\nhänen kasvoilleen; mutta sekin vaihtui heti, ikäänkuin itseään peläten,\nhuolettomaan hymyyn.\n\nMuutamia porvareita ja sattumalta kaupungissa oleskelevia talonpoikia\ntuli saattoa vastaan; he pysähtyivät ja paljastivat kunnioittaen päänsä\nkaikkien rakastamalle piispalle, jonka jokainen tiesi Engelbrektin\nystäväksi. Mutta kun piispa oli ratsastanut sivu, jäivät he\nkummastellen katselemaan viheriäpukuista, valkoviittaista ritaria.\nKorkeat herrat olivat jotenkin yleisesti tunnettuja, sillä he\nliikuskelivat aina vähin ylt'ympäri maassa, eritoten olivat\nTuomas-piispan seuralaiset kansalle tuttuja, mutta tätä ritaria ei\nkukaan tuntenut. Jos hänellä olisi edes ollut ritarikunnan merkki\nviitassaan, niin olisi häntä voinut luulla johonkin sellaiseen\nkuuluvaksi, mutta sitäkään ei hänellä ollut.\n\nPiispa pysähtyi vasta rakennetun luostarin eteen; sieltä tuli oitis\nmuutamia munkkia, jotka nöyrästi auttoivat häntä alas hevosen selästä.\nSamassa ajaa karahutti vastaiselta puolelta joukko ratsumiehiä piispaa\nkohden. Niiden etunenässä ratsasti korkeavartaloinen ritari, jonka\nkasvot olivat avomieliset ja miehekkäät. Hänen yllään oli punainen,\nkultaneuleinen ihokas ja hartioillaan liehui lyhyt, vaaleansininen\nlevätti. Leveällä rinnalla oli kullalla ommeltu monikoristeinen vene --\nBonde-suvun vaakuna. Saavuttuaan piispan luo pysähtyi ritari tervehtäin\nsekä astui ratsultaan, jonka ohjakset eräs miehistä otti haltuunsa.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, kunnianarvoisa isä, piispa Tuomas\", lausui\nhän käyden piispaa kohden, \"en luullut teitä täällä tapaavani!\"\n\n\"Enemmän on minulla syytä ihmetellä sitä, että näen teidät täällä,\nherra marski... Teillä on kiirekin, ikäänkuin vihollista ajaisitte.\"\n\n\"Näinä aikoina ei jokainen, jonka tapaa, ole ystävä, vaikka nyt toivon\nystävän tavanneeni!\" vastasi marski tuttavallisesti hymyillen. \"Mutta\nkoska te nyt olette täällä\", lausui hän vielä, \"niin pyydän keskustelua\nkanssanne tulevasta Vadstenan kokouksesta ja muista tärkeistä\nasioista.\"\n\n\"Olkaa tervetullut, herra marski, minua ei estä mikään teitä\nkuulemasta!\"\n\nPiispa ja marski, herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde), läksivät\nyhdessä luostariin. Luostarisalissa lausui piispa Niilo Bonpojalle,\nKaarlo-herran astuessa eteenpäin:\n\n\"Paljoa enemmän olisin halunnut puhua sinulle, poikani, mutta me näemme\ntoisemme vielä Engelbrektin haudalla!\"\n\nNuorukainen lähti katsoen luottavasti kasvattajaansa; piispa kääntyi\nmarskiin päin ja pyysi häntä istumaan.\n\nOli ollut jo iltapuoli -- päivä oli kaunis kevätpäivä toukokuun lopulla\n-- piispan ratsastaessa Örebrohon, senvuoksi tuli ilta, ennenkuin Niilo\nBonpoika sai toimitetuksi kaikki aseenkantajan tehtävät. Marski oli yhä\nvielä hänen herransa luona, ja hän oli kahden vaiheella, menisikö\nkeskustelevain herrain luo vai piispan määräämälle omituiselle\nyhtymäpaikalle.\n\nSilloin tuli katua pitkin mies, joka jo kaukaa näytti tarkastelevan\nnuorukaista ja läheni häntä sitten hymyillen.\n\n\"Tämäpä hyvin sattui, Niilo Bonpoika\", sanoi hän, \"en osannut toivoa\nnäkeväni sinua täällä; onko herrasikin täällä?\"\n\nNiilo Bonpoika myönsi tämän, mutta näytti niin totiselta, että\nystävänsä kysyi syytä siihen.\n\n\"Te kysytte sitä, Herman Berman\", sanoi hän. \"Minussa ainakin herätti\ntämä kaupunki, sen linna ja kirkko kohta vakavia ajatuksia. Vielä on\nkirkko suuren sankarimme väen hallussa ja hänen omat maalliset\njäännöksensä, jotka sinne ovat haudatut, ovat tuskin vielä ehtineet\nkokonaan kylmetä.\"\n\n\"Me emme tunne paljon toisiamme\", vastasi Herman, \"sentähden ei minulla\nole oikeutta vaatia luottamustanne, mutta minä tiedän, kuinka te häntä\nrakastitte, ja kuinka kallis hänen muistonsa on teille, ja sen enempää\nen tarvitse tarjotakseni kättäni ja ystävyyttäni. Jos tarvitsette\njoskus ystävää, johon voitte kaikessa luottaa, niin muistakaa Herman\nBermania? Nyt lähden puhuttelemaan herraanne, piispaa!\"\n\nHerman meni luostarin portista sisään; Niilo jäi seisomaan ja kuunteli\nmenijän kannusten kilinää, jonka yhtäkkiä hämmensi lyhyt naurunhohotus\nja samassa tuli luostarin käytävästä näkyviin se, josta ääni lähti.\nNauraja oli viheriä ritari.\n\n\"Täällä te seisotte, junkkeri Niilo\", sanoi hän seisattuen\nkiviportaille, \"täällä te seisotte haaveillen kultakannuksista ja\nritariketjuista, he-he-he... Kunnia ja kulta ... he-he-he ... kuinka se\nlaulu taas onkaan ... kunnia ja kulta...\n\n    \"ne lentää tahtoi niinkuin lintuset,\n    vapaina kiertää maat ja manteret!\"\n\nNaurava ritari katseli, silmissään omituinen loiste, Niilo Bonpoikaa,\njoka puolestaan ei tiennyt, kuinka käsittäisi ritarin sanat. Vertailu\nnuoruuden ylpeäin unelmain ja vanhuuden katkeran kokemuksen välillä\ntuli niin odottamatta, ja hänen naurunsa, tuo hytkivä -- niin\nsanoaksemme -- puolinauru tuntui melkein pilanteolta, ikäänkuin ei\nritari itse olisi ajatellut sanainsa sisempää tarkoitusta, tai kuin\nolisi hän juuri naurullaan halunnut peittää sitä, että sen tajusi.\n\nÄkkiä väistyi ritari porttikäytävään ja piiloutui portin taa, jossa jo\noli pimeä. Niilo Bonpoika katseli ihmeissään ympärilleen keksiäkseen\nsyytä hänen kummalliseen käytökseensä. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta\nkuin erään naisen tulevan katua pitkin. Mutta hänen tulonsa ei mahtanut\nolla siihen syynä, varsinkin kuin nuorukainen huomasi, naisen tultua\nlähemmäksi, hänet äidinisänsä, herra Sven Sturen kaukaiseksi\nsukulaiseksi. Iältään oli tämä Svenin tytärtä, Niilon äitiä,\nKaarina-rouvaa nuorempi. Niilo olisi mielellään tehnyt niinkuin\nritarikin, jos se olisi käynyt laatuun -- hänkään ei suuria välittänyt\nBengta-rouvasta. Nyt ei hänen kuitenkaan auttanut muu kuin seisoa missä\nseisoi, sillä Bengta-rouva oli jo hänet huomannut; hän pysähtyi ja\ntuijotti hetken Niiloon läpitunkevilla silmillään. Vastenmielisesti\nnäkyi hänkin vastaavan nuorukaisen kunnioittavaan tervehdykseen.\n\nMitään lausumatta jatkoi hän kuitenkin matkaansa, katsahtaen sentään\npari kertaa taakseen, ikäänkuin peläten nuorukaisen lähtevän häntä\nseuraamaan.\n\nNyt pilkisti viheriä ritari varovasti portin takaa, ja nähdessään\nBengta-rouvan kääntyvän eräässä kulmassa kadun toisessa päässä, astui\nhän notkein askelin kiviportaita alas ja riensi kiireesti hänen\njälkeensä. Niilo Bonpoikaa ihmetytti tämä ja hän päätti äkkiä seurata\nritaria, nähdäkseen miksi tämä niin innokkaasti tavotteli kiinni samaa,\njota ensin oli huolellisesti välttänyt.\n\nHänkin siis läksi katua pitkin, kääntyi samassa kulmassa, jossa Bengta\nja ritarikin olivat kääntyneet, ja kiiruhti kulkuaan, etteivät nämä\npääsisi hänen näkyvistään. Vihdoin hän pysähtyi ja ilme hänen\nkasvoillaan muuttui. Hurskas totisuus, joka oli haihtunut, kun hän\ninnoissaan yritti saada selkoa salaperäisten iltakulkijain vehkeistä,\nilmestyi niihin taas. Hän näki nimittäin aivan edessään kirkkomaan\nmuurin, sitten hän kuitenkin lähestyi epäröivin askelin hiljaista\npyhästöä.\n\nIkäänkuin ajatuksiaan kootakseen ja valmistuakseen kohtaamaan\nTuomas-piispaa, joka oli määrännyt tämän yhtymäpaikaksi, seisahtui hän\nkirkonportilla ja teki hartaasti ristinmerkin. Kirkkomaan tuuheain\npuitten suojassa oli yhtä pimeää kuin luostarikäytävässäkin, ja tuuli\nhumisi puissa kuin liiteleväin henkien siipien suhina. Mieliala muuttui\njuhlalliseksi ja synnytti suuria yleviä tunteita, varsinkin sen\nsydämeen, joka oli matkalla suuren Engelbrektin haudalle. Niilo\nBonpoika tunsi elävästi astuvansa pyhälle paikalle sinä hetkenä. Vähän\naikaan lisäsi taikauskokin vainajain leposijan vaikutusta ihmismieleen\nsuuremmassa määrässä kuin nykyään. Näin myöhäiseen aikaan päivästä sai\nsiis olla varma, etteivät asiaankuulumattomat häiritsisi, jos sydämmen\ntoiveet kutsuisivat jotakuta tällaisella paikalla käymään.\n\nKirkkomaan varjot olivat senvuoksi myöskin hyviä liittolaisia niille,\njotka halusivat kenenkään kuulematta vaihtaa sanoja ja salaisuuksia. --\nTänä iltana näytti Örebron kirkkomaa tulevan tällaisten kohtausten\npaikaksi.\n\nNoustessaan kirkon portaille kuuli Niilo Bonpoika vähän sivultapäin\nkahden henkilön keskustelevan. Sitä tuntui jo hetkisen kestäneen, ja\nnäyttiin jo saavutun siihen asti, että ääntä piti korottaa paremman\nponnen antamiseksi sanoille. Hän kuuli selvästi sanat:\n\n\"Kautta elämäni, Eerik, sinun pitää ottaa tämä koriste, sitten saat\ntulla kertomaan, jos löydät itseäsi mahtavampaa miestä Ruotsin\nvaltakunnassa.\"\n\n\"Rakas sisarkultaseni, te tahdotte minun hyvääni, ja minä kiitän\nsiitä\", vastasi miehekäs, mutta hillitty ääni, \"mutta hyvä miekkani\nraivaa minulle onneni tien ilman koruannekin. Hyvät neuvonne ovat\nsuuremman arvoiset kuin tuo koru, ja onhan se aina minun saatavissani!\"\n\n\"Älä halveksi sitä, Eerik\", puhui edellinen ääni, \"siinä koristeessa\nasuu ihmeellinen, salattu voima ... sinun pitää ruveta sitä kantamaan\nja sitten sinä ratsastat kumoon ylpeän marskin... Minä tiedän, missä se\non, ja minä tuon sen sinulle ... luota minun sanoihini!\"\n\nSitten lakkasi puhe, ja Niilo Bonpoika kuuli jonkun lähtevän kirkolta\nvastaiseen suuntaan. Mutta hän kuuli myöskin lyhyen, hillityn naurun\nmuutamalta kirkkomuurista pistävältä kiveltä ja luuli näkevänsä sieltä\nvalkean manttelin vilahtavan. Siitä selvisi täydellisesti hänelle, kuka\noli toinen keskustelijoista, ja hän painui kiireesti kirkkoon\npäästäkseen kohtaamasta viheriää ritaria.\n\nOmituisia ajatuksia kohosi nuorukaisen mieleen, kun hän astui hämärään\näänettömään templiin, jota oli vaan muutamia kuorin oikealla laidalla\npalavia vahakynttilöitä valaisemassa. Siellä arvasi Niilo Bonpoika\nEngelbrektin haudan olevan, ja läksi siis sinne. Kuta lähemmäksi hän\ntuli tätä paikkaa, sitä enemmän hälvenivät ne ajatukset, joita äskeiset\nsalaperäiset sanat olivat herättäneet; hänen mieleensä ilmestyi toisia\nkuvia, ja hänen sydämensä tykytti yhä kovemmin.\n\nViimeisten vuosien muistot heräsivät hänen mieleensä, ja hän näki nyt\nselvemmin kuin koskaan kohtaamansa \"miehen piskuisen\", jonka haudalla\nhän nyt kävi. Hän oli luvannut Engelbrektille Skällnoran tienhaarassa\n-- silloin kuin ylhäiset herrat, etenkin herra Tuure Tuurenpoika\n(Bjelke) ja Niilon oma setä herra Niilo Steninpoika (Natt och Dag),\ntätä niin katkerasti pilkkasivat -- ettei koskaan tarttuisi aseisiin\nmuuten kuin Ruotsin rahvaan hyväksi. Nyt hän tunsi tämän lupauksensa\nniin elävästi, kuin olisi hän vastikään sen lausunut. Ja hänen\nsydämessään syntyi vakava päätös uskollisesti se pitää; tämä antoi\nhänelle ihmeellisen sisäisen rauhan; hänestä tuntui kuin olisivat hyvät\nhenget hänen askeleitaan ohjaamassa.\n\nHän pani kätensä hartaasti ristiin, lankesi polvilleen ja rukoili\nJumalan äitiä, pyhää Eerik-kuningasta ja Engelbrektiäkin saattamaan\nhänen nöyrät rukouksensa Jumalan istuimen eteen ja tuomaan sieltä\nhänelle rohkeutta ja voimaa taistellakseen kaiken hyvän ja jalon\npuolesta ja vaeltaakseen moitteettomana ritarina elämänsä läpi.\n\nKiivas ruoskanläiske keskeytti hänen rukouksensa. Hän seisoi vähän\nsyrjässä haudalta, hiukan ulompana kynttiläin valaisemaa piiriä. Tämä\nja vielä enemmän haudalla rukoilevan itsensäruoskijan oma mielentila\nolivat estäneet hänet nuorukaista huomaamasta.\n\nHaudalla oleva mies oli puettu pyhiinvaeltajan pukuun; hatun ja sauvan\noli hän laskenut viereensä, kaapun oli hän ottanut yltään, joten\nhartiat ja selkä olivat paljaina. Piestessään itseään niin että verta\ntihkui pitkinä viiruina, risti hän kätensä, lankesi kasvoilleen\nkivilattiaa vasten päästäen sydäntä särkeviä huokauksia ja huudellen:\n\n\"Voi minua, voi minua, viheliäistä\", voihki hän, \"että niin taisin\nunhottaa kunnian ja uskon ... kyykäärme minä olen, voi, voi ...\nmyrkyllisellä hampaallani minä pistin kantapäähän sitä, joka hyvä\noli...\"\n\nSitten tarttui hän taas ruoskaan ja ulvoi kuin mielipuoli, kun piiskan\nterävät piikit iskivät hänen lihaansa.\n\nNiilo Bonpoika seisoi vapisten eikä voinut kääntää silmiään parannuksen\ntekijästä, jonka katumus oli niin silminnähtävä, ja näky vaikutti\nhäneen yhä valtavammin, kun hän huomasi onnettoman orpanakseen,\nmurhamieheksi, Maunu Pentinpojaksi.\n\n\"Minun tekoni on musta kuin yö\", puhui onneton jatkaen lyömistä,\n\"taivaan kaikki tähdet eivät voi sitä valkeaksi tehdä, mutta verta\nvuotakoon ... verta, verta ... päivä syntyy verisenä ... ja veri on\nminut puhdistava, ja kun viimeinen veripisarani vuotaa, niin silloin\nkenties musta katoo ja sieluni saa juoda päivän valoa\"; sitten iski hän\nraskaan ruoskan niin syvään selkäänsä, että hän vaipui aivan voimatonna\nlattialle.\n\nSilloin tuli toiselta puolen esiin kynttiläin valaisemalle alalle\nkorkea haamu. Se oli marski Kaarlo Knuutinpoika. Tapaus näytti tehneen\nhäneen saman vaikutuksen kuin Niiloonkin. Hän näytti hämmästyneeltä ja\nsamalla sääliväiseltä, ja hän teki kädellään liikkeen ikäänkuin\ntorjuakseen silmistään tuota hirveätä näkyä. Hänen huulensa\nliikahtelivat, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Katuja tarvitsi\nrauhaa, häntä ei saanut häiritä.\n\nVihdoin nousi Maunu Pentinpoika ylös, veti pyhiinvaeltajakaapun ylleen,\notti hattunsa ja sauvansa, mutta polvistui vielä ja rukoili. Sitten\nnousi hän ylös, rukous oli häntä rauhoittanut. Silloin huomasi hän\nmarskin.\n\nHän seisahtui ja koko ruumiinsa vavahti. Mutta samassa pani hän kätensä\nristiin rinnoilleen ja taivutti päätään alaspäin.\n\n\"Maunu Pentinpoika\", kuiskasi marski katsoen sukulaistaan sekä\nsuoramielisesti että ankarasti.\n\n\"Niin\", vastasi tämä, \"tässä on Maunu Pentinpoika sinun edessäsi,\nKaarlo Knuutinpoika ... ja jos tahdot henkeni ottaa, niin ota! Se ei\nkuitenkaan voi minun rikostani sovittaa... Vaikka minä eläisin sata\nvuotta ja minulla olisi yhtä monta elämää, niin ei se voisi\ntekemättömäksi tehdä sitä, mitä Maunu Pentinpoika on tehnyt...\"\n\n\"Ruotsin valtakunnan päämiehenä olisi minun velvollisuuteni ottaa sinut\nkiinni ja saattaa sinut vastaamaan valtakunnan neuvoston eteen...\"\n\n\"Estelemättä seuraan sinua, Kaarlo, jos se on tahtosi\", sanoi Maunu,\n\"mutta sen tiedän, etteivät neuvoston hyvät herrat voi panna minulle\nsuurempaa rangaistusta, kuin jonka itse olen itselleni tuominnut.\"\n\n\"Suuri Jumala, jonka kasvoin edessä tässä seisomme\", sanoi marski\njuhlallisella äänellä nostain oikean kätensä ylöspäin, \"suuri Jumala\nolkoon todistajani, että aioin vaatia ankaralle tilinteolle\nhallitusveljeni murhamiehen ... mutta kun näen katumuksesi,\nsukulaiseni, ja kun ajattelen, kuinka suuri muutos on täytynyt tapahtua\nhurjassa luonteessasi, ennenkuin olet tähän päätökseen tullut, niin\nnäen siinä Jumalan sormen enkä voi, vaikka tahtoisinkin tässä ryhtyä\nmaallisiin rankaisukeinoihin... Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle\nanteeksi antakoot samoinkuin uskon, että se jalo mies, jonka tomun\npäällä nyt seisomme, sen anteeksi antaa...\"\n\nOli hetkinen äänettömyyttä; Maunu Pentinpoika nyyhkytti kuin lapsi.\n\n\"Tahdon myöskin lausua puolestanne hyvän sanan valtakunnan\nneuvostossa\", lisäsi marski sitten, \"ja jos teille on rauha\nmahdollinen, niin minä tiedän keinon, joka voi tuoda hyvää teille\nitsellenne, suvullenne ja maallenne, että nimittäin...\"\n\nMaunu Pentinpoika kohotti päätään ja katsoi kysyvästi marskiin.\n\n\"Että nimittäin\", jatkoi tämä, \"palvelette sitä asiaa, jota vainaja\npalveli, ja jota minäkin parhaimman taitoni ja kykyni mukaan palvelen.\nRitarikilpeni kautta\", jatkoi hän nähdessään kuulijansa hämmästyvän,\n\"ja niin totta kuin tahdon kunnialla ajaa tätä rahvaan ja Ruotsin\nvaltakunnan asiaa, joka on yksi, kuten meitä opetti se piskuinen mies!\"\n\n\"Aivan niin. Sehän on kuin Ruotsin valtakunnan päämiehen suusta\npuhuttu\", sanoi sointuva, mutta kiivas ääni kirkon perältä, ja samassa\nastui sieltä hämmästyneiden miesten näkyviin ritari, jalassaan korkeat\nsaappaat ja yllään sininen ihokas, jossa oli pieniä kiiltäviä nappia\nylhäältä alas asti; hartioilla oli lyhyt, tumma levätti, joka oli\nheitetty oikean olkapään yli, niin että tuli näkyviin käsivarsi ja\nvartalo, jotka olivat niin jäntevät ja voimakkaat, että ne voivat saada\nmelkein Kaarlo Knuutinpojankin kadehtimaan. Hän oli sentään marskia\nlyhempi.\n\n\"Oletteko te täällä Örebrossa, herra Eerik Puke\", vastasi marski\näänellä, joka ei ollut suopea, \"luulin teidän olevan parhaillaan\nTukholman linnassa kiittelemässä herra Eerik Niilonpoikaa\n(Gyllenstjernaa) viimeisestä?\"\n\n\"Luulenpa melkein, että te itse voitte sen asian parhaiten toimittaa,\nherra Kaarlo\", vastasi herra Eerik tuimasti. \"Te osaatte taidon, jota\nei se jalo mies osannut, joka tässä lepää ja jonka sielua Jumala\narmahtakoon ... tarkoitan taitoa voittaa varustettuja linnoja miekan\niskutta...\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, herra Eerik?\" kysyi marski tahtomatta itseään\nhillitä.\n\n\"Arvelen, että Nyköpingin linna antaa riittävän selityksen siihen, mitä\nminä tarkoitan... Piiritys oli päässyt hyvään alkuun; Engelbrekt itse\nja reipas Herman Berman olivat siitä huolta pitäneet, mutta miehistöpä\nsaikin päähänsä jättää linnan teille eikä Engelbrektille... Nyt näette,\nherra Kaarlo, että minulla on tarkoituksenne selvillä. Ja niin totta\nkuin elän ... Jumalan ja hyvän miekkani kautta, te ette vedä minua\nnenästä!\"\n\nAsia olikin niinkuin Eerik Puke sanoi, vaikkei hän\nmalttamattomuudessaan voinut olla esittämättä marskiin nähden vähemmän\nkauniissa valossa sitä, että miehistö oli linnan jättänyt hänelle eikä\nEngelbrektille. Herra Juho Kaarlonpoika (Färla) oli tuonut sen sanoman\npiiritetyiltä, ja Tukholman valtakunnan neuvosto päätti lähettää\nmarskin sinne sopimusta tekemään. Tämä tapahtui puolipaaston aikoina.\nVähää ennen marskin lähtöä teki herra Eerik Niilonpoika, jonka kuningas\noli pannut Tukholman linnan päälliköksi jalon Hannu Kröpelinin jälkeen,\nöisen hyökkäyksen siihen kohtaan piirityskehää, jota Eerik Puke johti.\nSiellä oli oteltu tuimasti ja jumalatiesi kuinka herra Eerik Puken\nolisi käynyt, ellei marski olisi tullut apuun. Tätä seikkaa tarkoitti\nmarski alkaessaan puhuttelemaan Eerik-herraa. Tämä meni kuitenkin\nkiivaudessaan paljoa kauemmas kuin oli viisasta.\n\n\"Ellen pety\", jatkoi hän, \"niin on aikomuksenne pitää samaa peliä\ntäällä Örebrossa Engelbrektin omain miesten kanssa, ja jos linna on\nhallussanne, niin on voitto teidän ... mutta minä revin rikki sen\nkudoksen, jonka te olette niin taitavasti kokoon punoneet, olkaa siitä\nvarma, marski Kaarlo! Ja te Maunu Pentinpoika\", kiihtynyt ritari löi\nkädellään miekkaansa ja polkaisi jalkaansa, \"te lähdette minun\nkanssani ... minä en ole yhtä valmis kuulemaan teidän liukasta\nkieltänne.\"\n\nHän tarttui Maunu Pentinpojan selässä riippuvaan\npyhiinvaeltajahiippaan, ja tämä ei estellyt vähääkään vaan näytti\nvastustamatta tyytyvän kohtaloonsa. Tämä kummastutti Eerikiä niin, että\nhän irroitti kätensä.\n\n\"Ei, ei, herra Eerik\", keskeytti Kaarlo, \"tässä pysyköön minun sanani;\nminä olen antanut Maunu Pentinpojalle vallan lähteä rauhassa täältä.\"\n\nNyt tempaisi Eerik tuimasti miekkansa, ja hänen silmänsä paloivat\nhurjasti ikäänkuin heijastaen miekan väikettä. Hän ei muistanut\nkiihkossaan muuta kuin sen, että Engelbrektin murhaaja pääsi menemään\nvihatun Kaarlo Knuutinpojan mahtikäskystä.\n\n\"Tartu miekkaasi, kurja marski\", huusi hän raivoissaan, \"taikka hakkaan\nsinut paikalla maahan.\"\n\n\"Engelbrektin haudalla en paljasta miekkaani, herra Eerik\", lausui\nKaarlo aivan tyyneesti, \"iske vaan, jos haluttaa ja jos luulet voivasi\nsiitä vastata; minä olen aseetonna edessäsi.\"\n\nMarskin sanat vaikuttivat kuin taikavoima, Eerik pudotti miekan\nkädestään; se pudota helähti kivilattialle, näyttipä melkein siltäkin,\nkuin olisi häntä haluttanut rientää tarjoomaan kättään marskille. Mutta\nhän malttoi mielensä äkkiä.\n\n\"Te olette oiva ritari, herra Eerik\", jatkoi marski, \"ja te tiedätte,\nmitä ritarille kuuluu, mitä meillä lieneekin kaunaa välillämme... Herra\nMaunu Pentinpoika ei tahdo välttää rangaistusta; jos tahdotte, on hän\nvalmis seuraamaan teitä tällä hetkellä, ja kärsimään mitä rangaistuksia\ntahdotte... Olette sen itse nähnyt... Ja niin ollen luuletteko ritarin\ntehtäväksi kiiruhtaa rankaisemaan ennen lakia?\"\n\nEerik-herra ei vastannut. Hän vaipui mietteisiinsä ja otti miekkansa\nlattialta, mutta marski jatkoi Maunu Pentinpoikaan kääntyen:\n\n\"Mene rauhassa, sukulaiseni, minun sanani nojalla ... kun asianne tulee\nneuvoston eteen, niin voin minä todistaa katumuksestanne!\"\n\nMaunu läksi, ritarit jäivät paikoilleen; kumpikin tuntui odottavan,\nettä toinen alottaisi keskustelun.\n\n\"Mielelläni näkisin, että lähtisimme täältä ystävinä; tarkoitan, että\nse joka tässä lepää, näkisi sen mielellään. Sillä minä vannon, Eerik\nPuke, minä tahdon samaa kuin hänkin ... minä tahdon vapauttaa\nisänmaamme muukalaisten vallasta!\"\n\n\"Te puhutte sievästi, marski\", vastasi Eerik, \"eikä tämä ole ensi\nkertaa, jolloin se tuudittaa minut uneen. Mutta minä sanon teille\nsuoraan, minä pelkään puhettanne... Engelbrektin nimi kuuluu kauniilta\nsuussanne, ja varmaan on moni seuraava teitä vaan senvuoksi, mutta\nminun täytyy katsoa sitä vaan koreaksi verhoksi, joka peittää niitä\nportaita, joita myöten te aiotte kohota valtaan ja kunniaan... Ja sepä\nei teille tule koskaan onnistumaan, niinkauan kuin Eerik Puke elää, ja\n-- uskokaa minua! -- minä vedän puolelleni Ruotsin rahvaan ytimen...\"\n\n\"Ja mistä päätätte, ett'eivät äskeiset sanani tarkoittaneet totta...?\"\n\n\"Siitä marski\", vastasi Eerik katseltuaan häntä hetkisen, \"että te\nkaadatte parhaat puut naapurinne metsästä tehdäksenne tilaa omalle\ntuvallenne... Mutta olkaa huoletta, minä en käy kimppuunne kuin varas\nyöllä, te saatte sitä ennen minulta kunniallisen taisteluvaatimuksen!\"\n\nEerik läksi ulos, ja hänen tanakat askeleensa kajahtelivat temppelissä.\nKaarlo-herra seisoi hetkisen äänetönnä katsoen hänen jälkeensä. Sitten\nlausui hän joitakin epäselviä sanoja, vetäisi viitan ympärilleen ja\nläksi hänkin pois.\n\nNiilo Bonpoika oli koko ajan ollut liikkumatonna erään muurinkulman\ntakana. Hän tunsi kyllä kaikki nämät henkilöt, mutta hänet oli niin\ntyrmistänyt tämä näky, sekä katujan hurja itsensä kiduttaminen että\nritarien keskustelut, ettei hän tullut ajatelleeksikaan astua esiin\nheidän pariinsa. Kun hän lopulta sai älynneeksi, ettei hänen sopinut\nolla näkymätönnä kuulijana, niin oli se jo myöhäistä.\n\nNäiden miesten kohtaus, jotka nyt olivat ensimmäisiä Ruotsissa, näytti\nkuitenkin kuin sallimuksen sormelta, joka tahtoi hänelle viitata, millä\nkannalla asiat olivat, ja mikä hänen oli valittava nyt, jolloin kohta\noli alkava hänen oman, itsenäisen toimintansa aika. Valitseminen ei\nollut helppoa. Eerik Puken avoin, miehekäs ja ritarillinen, joskin\nvähän kiihkeä ja maltiton käytös ei voinut olla syvästi vaikuttamatta\nnuorukaisen mieleen. Mutta näitä ominaisuuksia ei suinkaan puuttunut\nmarskiltakaan. Ja molemmat sanoivat tahtovansa kulkea Engelbrektin\njälkiä. Eerikin syytökset marskia kohtaan voivat johtua kateudesta, ja\nkiihkoissaan saattoi hän niitä ainakin pahoin liioitella. Oli kuitenkin\ntoisellakin puolen asioita, jotka saivat Niilo Bonpojan arvelemaan.\nValtakunnanpäämiehen vaalista Tukholmassa kerrottiin yhtä ja toista. Se\noli pantu toimeen aivan äkisti vuoden alussa, ja Engelbrektiä ei\nvalittu, kun valitsijat olivat pelkkiä herroja, vaikka marskin sitten\ntäytyikin luovuttaa osa vallasta hänelle, niinkuin oli jo päätetty\nherrainpäivillä Arbogassa. Tämä kaikki asetti marskin vähemmän\nkauniiseen valoon, sitä ei Niilo Bonpoika voinut itseltään salata. Ja\njos vielä sekin oli totta, johon Eerik-herra viittasi, että nimittäin\nmarski oli Juho Kaarlonpojan (Färlan) avulla saanut anastetuksi\nNyköpingin, ja että tämä juonittelu oli jo tapahtunut Engelbrektin\neläissä, niin vieroitti se nuorukaista yhä enemmän marskista, ehkä\ntämän lempeä luonne kohottikin hänet kilpailijaansa paljoa ylemmäksi.\n\nMutta vaikka taasen Eerikin tarkoitusperät olisivatkin jalommat kuin\nmarskin, niin oli sentään eri kysymys, kumpi näistä paremmin kelpaisi\njohtamaan Ruotsin valtakuntaa, kiihkeä, intohimoinen, maltiton\nEerik-herrako, vai mukautuvainen ja enemmän harkitseva Kaarlo, jonka\ntoiminnalta siltä ei suinkaan puuttunut voimaa.\n\nNuorukaisen näitä miettiessä tuli Tuomas-piispa kirkkoon. Hän teki\nristinmerkin ja seisahtui kädet ristissä haudan eteen. Rukousta\nlukiessaan, tipahti kyynel toisensa perään hänen poskilleen.\nRukoiltuaan kääntyi hän ja kasvoilleen tuli surumielinen ilme, kun hän\nhavaitsi Niilo Bonpojan.\n\nTämä astui piispan luo, joka laski juhlallisesti kätensä hänen päänsä\npäälle.\n\n\"Jumala kaikkivaltias ja taivaan kaikki pyhät siunatkoot sinua,\npoikani\", sanoi hän liikutettuna, \"juuri tässä paikassa, tämän kaikista\njaloimman ja parhaimman miehen haudalla, olen tahtonut antaa sinulle\nsiunaukseni, kun meidän nyt tulee toisistamme erota.\"\n\n\"Vieraalla ritarilla on siis ollut muutakin asiaa kuin kutsua minua\nkuolevan äitini luo?\"\n\n\"On, poikani\", vastasi piispa, \"alkaa jo olla se aika, että sinusta\ntulee mies puolestasi, ja tämän viimeisen vuoden, joka siihen vielä on,\ntulet sinä isäsi tahdon mukaan seuraamaan jotakin urhoollista ritaria\noppiaksesi oikein käyttäytymään sekä sodan että rauhan toimissa.\"\n\n\"Ja tiedättekö te, hurskas isä, kuka on täksi vuodeksi määrätty minun\nherrakseni?\"\n\n\"Isäsi, ritari Bo, on siksi valinnut marskin ja valtakunnan päämiehen,\nherra Kaarlo Knuutinpojan!\"\n\nNämä sanat tekivät nuorukaiseen niin huomattavan vaikutuksen, että\npiispa katsoi tarpeelliseksi kysyä sen syytä. Niilo kertoi silloin\njuurtajaksain mitä oli nähnyt. Piispa mietti tarkoin, mitä nuorukainen\nkertoi, ja sanoi sitten:\n\n\"Varjelkoon Herra armossaan Ruotsinmaata sisällisestä sodasta... Herra\nEerik on urhokas ritari ja hän nautti suuresti Engelbrektin suosiota,\nmutta marski on kuitenkin valittu valtakunnan päämieheksi, ja\nEngelbrektkin tunnusti hänet siksi... Tarkoitan, että voit olla\nrauhallisena isäsi valinnan johdosta, poikani, marskin hovissa tulet\nsinä ainakin oppimaan kaikkia tapoja ja toimia, mitä ritarille\nkuuluu ... ja mitään sellaista ei hän ole sinulle tehtäväksi määräävä,\njoka sotisi Jumalaa ja Ruotsin lakia vastaan...\"\n\nPiispa keskeytti äkkiä puheensa, pani kätensä nuorukaisen olkapäälle ja\nkatsoi kauan kysyvästi ja tutkivasti häntä silmiin.\n\n\"Mutta eräästä asiasta tahdon sinulle puhua\", jatkoi hän sitten, \"ja\nsen lupauksen vaadin sinulta tässä Jumalan ja Engelbrektin varjon\nedessä ... älä koskaan unhota, että se tarkoitus, jonka puolesta\nEngelbrekt eli ja toimi, on ylevin tarkoitus, mikä ruotsalaisella\nritarilla voi olla... Lupaa minulle siis, ettet koskaan, mitä ikänä\ntapahtuneekin, erota omia tarkoituksiasi Ruotsin rahvaan asiasta ...\nJumalan avulla Ruotsin rahvaan puolesta -- se olkoon elämäsi\ntunnuslause!... Silloin saattaa vanha Tuomas-piispa tyynnä sulkea\nsilmänsä, kun hänen aikansa tulee, ja rauhallisesti lähteä täältä\ntietäen työnsä hyvin tehneensä!\"\n\nPiispa oli liikutettu ja samoin Niilo Bonpoika. Mutta sitten laski tämä\nkatse varmana kätensä ja kosketti hautakiveä lausuen:\n\n\"Minä vannon sen, hurskas isä, Engelbrektin tomun kautta, ja niin totta\nkuin Jumala ja pyhä Eerik minua auttakoot!\"\n\n\"Niin kuulkoon Jumala kaikkivaltias valasi, poikani, antakoon sinulle\narmoa ja voimaa sitä täyttämään kaikissa elämäsi vaiheissa!\"\n\nNiilo Bonpoika polvistui, ja piispa laski kätensä hänen päälleen\nsiunaten häntä.\n\nTemppelissä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, ja vahakynttilät paloivat\nkirkkaammin, ikäänkuin osoittaen, että Engelbrektin henki oli saapunut\nvalaa todistamaan ja antamaan voimaa piispan siunaukselle.\n\n\n\n\nII.\n\nMerirosvon tytär.\n\n\nNiin tulisella vauhdilla kuin kahden vankan hevosen kavioista lähti,\nsiirtyi Niilo Bonpoika ja viheriä ritari Örebrosta Ekesjöhön, joka\njälkimmäinen paikka on neljä runsasta peninkulmaa samannimisestä\nkaupungista.\n\nHevoset olivat vaahdosta ihan valkeina, kun he tulivat sillalle,\njoka vei saarelle rakennettuun Ekesjön vankkaan kivikartanoon, jota\nnykyään kutsutaan Ekesjön hovitilaksi. Kartano oli aikoinaan kuulunut\nNydalan luostarille, mutta oli v. 1420 vaihdon kautta joutunut\nMargareta-kuningattaren ensi vuosilta tunnetun merirosvon Sven Sturen\nkäsiin, jolla oli sitäpaitsi koko joukko muita taloja. Sven-ritari oli\naluksi johtanut kuningattaren miehiä Gotlannissa kuningas Albrektin\npoikaa, Eerik-herttuata vastaan, mutta oli pian luopunut\nkuningattaresta ja liittynyt herttuaan. Hän kokosi kohta ympärilleen\nniin kutsutut vitaliveljekset eli muonaveljekset, ja hänen\nrosvolaivansa kiertelivät sitten kaikkia pohjoisia meriä. Herttuan\nkuoltua nimitti leskiherttuatar Svenin Gotlannin päälliköksi, ja kun\nhän sitten täältä kuulutti, että jokainen, joka tahtoi häntä auttaa,\nsai turvapaikan Gotlannin linnoissa, niin tuli tämä saari noiden\n\"Jumalan ystävien ja kaikkein vihamiesten\" keskuspaikaksi, kuten nämä\nmerisissit itseään nimittivät. Kun Margareta sitten onnensa ja\nviisautensa avulla vihdoin -- vuonna 1398 -- sai karkoitetuksi rosvot\nGotlannista, niin läksi Sven-ritari monen muun keralla Pohjaan s.o.\nPohjanlahteen jatkaakseen siellä taisteluaan kuningatarta vastaan.\nMutta syksyllä samana vuonna täytyi hänen myöntyä sovintoon hänen\nkanssaan.\n\nSamoihin aikoihin häätyi eräs toinenkin mahtava herra, joka oli pitänyt\nyhteyttä Svenin kanssa, nimittäin tunnetun drotsivainajan Bo Juhonpojan\npoika, Knut Bonpoika, sopimaan kuningattaren kanssa. Näiden herrain\nvallassa oli vuoden 1398 kuluessa ollut kaikki linnat ja varustukset\nPohjanlahden ympärillä, joten heidän liittonsa ei suinkaan ollut mikään\nhalveksittava mahti. Mutta kun rauha kerran oli tehty, näytti\nkuningatar kokonaan unhottaneen heidän entisen elämänsä ja käytti näitä\nvanhoja merirosvoja sitten moniin tärkeihin toimiin. Ritari Sven eleli\nsittemmin hiljaisuudessa maatiloillaan Smålannissa kuolemaansa asti.\n\nHänen tyttärensä Katariina oli naimisissa Bo Steeninpojan (Natt och\nDagin) kanssa, jolle hän synnytti kaksi poikaa ja yhden tyttären.\nPoikain nimet olivat Svante ja Niilo, tytär, Märta, tuli naimisiin\nPietari Arviidinpojan (Ribbingin) kanssa. Niiloa hän piti näistä\nrakkaimpana. Hän oli nuorin ja lahjakkain. Vanhemmalla veljellä oli\nhidas ja sävyisä luonne, hän eli mieluimmin hiljaisuudessa isänsä\ntiloilla eikä koskaan halannut kotisarkaa ulommaksi. Märta oli lapsista\nvanhin; hän oli jo aikaisin joutunut naimisiin ja oli ollut jo useita\nvuosia leskenäkin.\n\nSvante seisoi pihalla tervehtäen veljeään, kun tämä tuli pitkää siltaa\nmyöten, joka liitti linnansaaren mantereeseen.\n\n\"Kuinka äitimme jaksaa?\" kysyi Niilo ensimmäiseksi tervehdittyään\nveljeään.\n\n\"Eipä kukaan tietäne, koska hänen viimeinen hetkensä tulee\", vastasi\nSvante. \"Hän makaa raihnaana ja kuihtuneena ja heikontuu päivä\npäivältä; mutta nyt hän kai itsekin luulee loppuhetkensä tulevan, koska\nhän on sinut kutsuttanut luokseen. Isämme oli täällä, mutta lähti eilen\npohjoiseen päin ... sanoi pidettävän Vadstenassa herrainkokousta, johon\nhänenkin oli matkustaminen.\"\n\n\"Lääkkeet eivät siis auta häntä?\" kysyi Niilo, heittäen ohjat\nmuutamalle vanhalle palvelijalle, joka juoksi saapuville. \"Toivoisin,\nettei hän koskaan olisi lääkkeitä käyttänyt ... juuri siitä päivästä\nalkaen, jona hän niitä rupesi ottamaan, on hän yhä huonontunut.\"\n\n\"Eikö hän itse sitä huomaa?...\"\n\n\"Ei, ja Bengta-rouva sanoo...\"\n\n\"Bengta-rouvako?\" keskeytti Niilo ja katsoi kummastellen veljeään,\n\"mitä Bengta-rouva täällä äitimme luona tekee?\"\n\n\"Hänhän täällä kaikesta huolta pitää äitimme sijasta\", vastasi Svante,\n\"ja hän myöskin määrää lääkkeet, sillä hän on hyvin harjaantunut\nyrttitaitoon ja osaa keittää niistä hyvin terveellisiä juomia.\"\n\n\"Mutta eihän Bengta-rouva ennen ollut mikään äitimme ystävä!\" lausui\nNiilo aikoen nousta portaille.\n\n\"Hän on viime vuosina paljon muuttunut... Nykyään on hän pelkkää\nhyvyyttä ja ystävällisyyttä äitiämme kohtaan.\"\n\n\"Ha-ha-ha\", kajahteli viheriän ritarin kuiva naurunhohotus sivultapäin,\nja veljekset näkivät hänen kaihtavan kädellään silmiään aurinkoa vasten\nja katselevan muuatta otusta, joka lähestyi siltaa maanpuolelta, sekä\nhymisevän itsekseen:\n\n    Totuus ja usko on sortunut maan;\n    Ne karata mielivät maailmaan!\n\n\"Jos minun nimeni on Svante\", huudahti vanhempi veli, hänkin kaihtaen\nsilmiään, \"niin tuolla tulee Bengta-rouva itse ja ratsastaa reippaasti\nkuin Ekesjön paras huovi.\"\n\nTulija oli todella Bengta-rouva, joka ratsasti rivakasti sillan yli.\nSelittämätön vastenmielisyys valtasi Niilon, kun hän erotti miesmäisen\nrouvan terävät piirteet. Hän oli rientämäisillään porstuaan\nennättääkseen äitinsä luo ennen vierasta, mutta Svante tarttui hänen\nkäteensä ja pidätti häntä sanoen:\n\n\"Ei niin, veljeni, Bengta-rouva ei kuuna päivänä anna sinulle anteeksi,\njos menet tiehesi, kun kerran jo olet hänet nähnyt.\"\n\nNiiloa ei näkynyt haluttavan noudattaa veljensä varoitusta ja\nvarmaankin olisi hän tehnyt, kuten aikoi, ellei Bengta-rouva itse olisi\nollut jo siksi lähellä, että voi huutaa häntä pysähtymään. Hän oli jo\nkivikartanon oven edessä.\n\n\"Ei kiirettä, ei kiirettä, Niilo Bonpoika\", huusi hän äänellä, joka\nkuului käskemiseen tottuneelta, \"äitisi ei ole niinkään rynnäköllä\notettavissa ... siihen hän on liian heikko, ja sinä et, luulenma,\nhalunne hänen kuolemaansa tunnollesi.\"\n\n\"Ha-ha-ha\", nauroi viheriä ritari, mutta katsoi kohta maahan, kun\nBengta-rouva heitti häneen salamoivan silmäyksen.\n\n\"Pidä huolta ratsustani, viheriä roikale\", sanoi Bengta-rouva nousten\nsatulasta keveästi ja näppärästi kuin kaksikymmenvuotias ja heittäen\nohjat ritarille, jonka kasvoilla oli alituiseen puolihupsu\nnaurunvirnistys.\n\nTämä ei ollut tietävinäänkään, otti vaan ohjat, mutta sieppasi ne niin\ntulisesti, että päitset pääsivät hevosen päästä, ja se hyppäsi\nsäikähtäen sillalle päin. Siellä sai sen kuitenkin helposti kiinni\nBengta-rouvan palvelija, joka nyt vasta saavutti nopsan emäntänsä.\nTämän tumma iho muuttui kellanviheriäksi, kun hän katseli hyvätuulista\nritaria, joka suitset kädessä naureskeli tavallista nauruaan vähääkään\nhuolimatta siitä, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Valjastakaa tiukemmin, paljoa tiukemmin, Bengta-rouva\", sanoi hän, \"te\nette pääse koskaan perille tällaisilla suitsilla, ha-ha-ha...\"\n\nBengtan silmät säkenöivät, ei sentään niinkään kiukusta ja harmista,\nvaan enemmän siitä että hänessä syttyi halu tutkia tyystiin ritarin\ntarkoitukset. Mutta tämän kasvoista ei näkynyt mitään älyn merkkiä,\nvielä vähemmän mietittyjä tarkoituksia. Mitä Bengta-rouva lienee\najatellutkin, ei hän kuitenkaan tahtonut pilata tärkeätä hetkeä.\n\nHän kohotti ylpeästi päätään ja astui porstuaan veljesten seuraamana.\nKun hän portaitten yläpäässä ruokasalin ovella katsahti taakseen, näki\nhän vihatun ritarin alhaalla astelevan heidän peräänsä.\n\nSalissa oli aivan äänetöntä. Kaarina-rouvan pienet neitsyet istuivat\nkalpein poskin työssään. Lauluja ei nyt kuulunut heidän huuliltaan,\njoita he tavallisesti työtä tehdessään laulelivat, silloinkuin\nKaarina-rouva itse oli mukana. Ja kun Bengta-rouvan pitkä, tuima\nvartalo ilmestyi saliin, hypähtivät he ylös kuin säikähtyneet\nkyyhkyset.\n\n\"Onko kukaan käynyt Kaarina-rouvan luona tänään?\" kysyä niuhaisi\nBengta-rouva.\n\n\"Ei, jalo rouva\", vastasi vanhin neitsyistä, \"rakas rouvamme on\nnukkunut koko aamun ja nukkuu vieläkin!\"\n\n\"Nukkuu ... hm; jaha, se on hyvä, lapset ... kuka on käynyt hänen\nluonaan minun poissa ollessani?\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin hänen veljensä, ankara Bo-ritari sekä Märta-rouva\nja nuori Svante-herra ... eikä se ole yhtään vahingoittanut häntä; hän\non voinut paremmin kuin usein ennen, ja eilen, kun Bo-herra lähti\ntäältä, sanoi hän haluavansa muuttaa tähän huoneeseen tänä päivänä\nkuullakseen meidän laulavan työssämme, sitä hän sanoi ikävöivänsä,\nsiitä on niin pitkä aika, kuin hän on saanut sitä kuulla, sanoi hän...\"\n\n\"Hyvä, hyvä ... odottakaa täällä Niilo Bonpoika, minun täytyy valmistaa\näitiänne!\"\n\nTämän sanottuaan meni hän katsomaan erääseen viereiseen huoneeseen.\nKesti melkoisen kauan, ennenkuin hän taas tuli näkyviin. Ikkunat olivat\nauki, joten tuuli puhalteli huoneen läpi. Veljekset asettuivat erään\nikkunan viereen; Niilo nojausi sitä vastaan ja - laski päänsä kättensä\nvaraan katsellen rantaa ja järveä, joka päilyi syvänä ja sinisenä\nmetsäistä, korkeata vuorenrinnettä vastaan. Paimentytön laulu helähteli\njärven toiselta puolen, ja kuunnellessaan näitä tuttuja ääniä, tuntui\nNiilosta siltä kuin olisi järvi ollut täynnä ihania kangastuksia hänen\nlapsuutensa ajoilta. Hän näki isänsä ja äitinsä, vanhan äidinisänsä,\nSven-ritarin, jonka pitkä parta oli hopeanharmaa ja kasvot töykeät,\nmutta jonka käsi oli sentään usein hänen poskiaan silitellyt.\n\n\"No, Jumala armahtakoon minua, vanhaa varista\", huusi silloin eräs ääni\nhänen selkänsä takana, ja kaksi kättä läiskähti yhteen, \"totisesti se\non pieni Niilo-herra ilmielävänä ... pieni, sanoin ... hänestähän on\ntullut jo suuri, uljas ritari...\"\n\nNiilo kääntyi ja hymyili ystävällisesti nähdessään talon harmaapäisen\npalvelijan. Hän seisoi siinä ääneensä nyyhkien ja kuivaten kyyneleitä\nesiliinallaan.\n\n\"No, Herran rauhaa, Helka-muori\", sanoi nuorukainen syleillen häntä,\n\"olethan iloissasi, kun minä taas olen kotona ... ja sanoppa nyt\nminulle täysi totuus eräästä asiasta, josta tahdon yhtä ja toista\ntietää.\"\n\nHän veti eukon ikkunankomeroon ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi\nBengta-rouvasta. Muori ei tiennyt enempää kuin Svantekaan, mutta hän\nesitti asiat sentään aivan toisenvärisiksi kuin Niilon sävyisä veli oli\nne esittänyt.\n\n\"Sen minä sanon, Niilo, vaikka olenkin näin vanha\", lausui hän, \"että\njos laitatte Bengta-rouvan pois äitinne talosta, niin teette työn, jota\nette ikipäivänä kadu.\"\n\n\"Niin minä aionkin, Helka, ainakin minä koetan sitä\", vastasi Niilo.\n\n\"Jos se jollekin onnistuu, niin teille ainakin, Niilo... Jumalan äiti,\ntehän olette ilmeinen Sven-herra vainaja.\"\n\n\"Mutta sano minulle vielä, Helka-muori, kuka tuo valkoviittainen mies\non, joka toi minulle sanan äidiltäni?\"\n\n\"Valkoviittainen mies ... hm, kukako hän on\", sanoi eukko yskäisten,\n\"väliin on hän tuntunut minusta ikäänkuin tutulta ... mutta olkoon kuka\ntahansa, Niilo, niin hänen jälkensä kasvavat ruusuja ... totisesti!\"\n\nVanhus nyökäytti päätään, ja pari kyyneltä tipahti hänen uskollisista\nsilmistään.\n\n\"Mitä tarkoitat, Helka? ... sinä puhut hänestä hyvää ... mitä isäni\nnäytti hänestä pitävän?\"\n\n\"En tiedä, lieneekö hän ollut isänne, Bo-ritarin näkyvissäkään ... hän\nei ole, kumma kyllä, ollut täällä juuri nuulloin, kuin Bengta-rouvan\ntulon edellä, paitsi silloin kun hän ensi kertaa tuli tänne. Siitä\nlienee nyt kolmisen vuotta, Ja kukaan muu ei häntä tuntenut silloin\nkuin Kaarina-rouva. Ja hän itki silloin, mutta oli samalla hyvin\niloinen. Siitä alkain näyttää kuin kipu lieventyisi aina viheriän\nritarin tullessa...\"\n\n\"Hän käy siis rakkaan äitini luona?\"\n\n\"Siellä hän käypi ... ja joka kerta kun hän tarttuu Kaarina-rouvan\nhuoneen oveen, olen aina tuntemaisillani hänet, mutta sitten hän\nkääntyy toisaalle, on taas kuin ennenkin ja nauraa takkuiseen\npartaansa.\"\n\n\"Tietääkö Bengta-rouva hänen käynneistään äitini luona ja suvaitseeko\nhän niitä?\"\n\n\"Hän ei tiedä siitä mitään ... ritari näkyy osaavan valita oikean ajan,\nniin tölhöltä kuin hän näyttääkin.\"\n\nNyt avasi Bengta Kaarina-rouvan huoneen oven, seisoi jäykkänä ja\nsalamyhkäisenä kynnyksellä sekä viittasi käskevästi kädellään. Niilo\nastui nopeasti ovelle, josta Bengta-rouva väistyi antaen hänelle tietä.\nSisään tultuaan sulki Niilo heti oven.\n\nKamarissa oli pimeää kuin haudassa. Päivänvaloa ei päässyt yhtään\nsisään. Kaksi paksua vahakynttilää paloi pöydällä suuren uudinsängyn\nvieressä, valaisten sen kultahesuja ja sukuvaakunaa, joka oli sängyn\nkeskikohdalla, missä uutimet yhtyivät.\n\nAvarasta vuoteesta näkyivät kalpeat, kuihtuneet kasvot. Silmätkin\nolivat kuopalla, ja kuivunut käsi viittasi tulijalle tervehdykseksi.\nIlonväre näkyi kuitenkin valaisevan sairaan kasvoja.\n\nNiilo polvistui vuoteen viereen ja suuteli innokkaasti ojennettua\nkättä.\n\n\"Tervetullut kotiisi, siunattu poikani\", lausui sairas vapisevalla\näänellä, \"äitisi on kauan, kauan ikävöinyt sinua.\"\n\n\"Hyvä Jumala olkoon kiitetty, että pääsin tulemaan nyt, kun sinä vielä\nvoit puhua ja tuntea poikasi!\"\n\n\"Niin sinun pitikin tulla, Niilo ... minä olin niin laskenut ...\nminulla on tärkeitä asioita sinulle kerrottavana ... äidinisäsi\npuolesta. Toivoin saavani puhua ne salaisuudet sinulle todistajitta ...\nmutta minä olen liian heikko ... vai kuinka, Bengta ystäväni, etkö\nluule minun sitä kestävän...? Minähän tunnen itseni nyt virkummaksi,\nkuin olen ollut pitkiin aikoihin...\"\n\n\"Te kuulette, mitä hän sanoo, Bengta-rouva\", sanoi Niilo, hieman\ntuimuutta äänessään, sekä nousi ylös, \"äitini tahtoo puhua minulle\nkahden kesken!\"\n\n\"Mielelläni, hyvin mielelläni uskoisin sinun kestävän\", vastasi\npuhuteltu, katsoen läpitunkevasti sairaaseen, \"mutta jos voimasi\npettäisivät ... olenhan sanonut sinulle, Kaarina, että tautisi on\nsenlaatuinen, että se voi äkkiä kääntyä kuolemaksi, ja jos se nyt\nsattuisi tapahtumaan, ennenkuin olet rakkaalle pojallesi saanut kaikki\nsanotuksi mitä hänen tulee tietää ... niin kuinka silloin pääsisit\nrauhassa lähtemään täältä. Ja tunnethan sinä vanhan ystäväsi, Bengtan,\nenhän minäkään sinulta mitään salaa, ja olenhan minä jo niin vanha,\nettä voin pitää suuni kiinni... Poikasi ja isäsi nimessä pyydän, että\nsallit minun olla läsnä keventäissäsi sydäntäsi!\"\n\nNiilo katsoi kummastellen puhujaan, hän tuntui nyt peräti\ntoisellaiselta kuin ennen. Sekä ääni että kasvot olivat aivan toiset\nkuin tavallisesti. Sairas oli vaiti hetkisen.\n\n\"Ehkä olet oikeassa\", sanoi hän sitten, \"mutta vanno Herramme kalliin\npiinan ja kuoleman kautta, ettet kenellekään ilmoita, mitä kuulet minun\nkertovan pojalleni... Kun vannot sen, niin saat jäädä tänne!\"\n\nBengta-rouva vannoi. Kaarina-rouva katseli sitten kauan poikaansa,\nikäänkuin lukeakseen joka piirteen tämän avoimilla kasvoilla. Sitten\nhän alkoi.\n\n\"Muistatko äidinisääsi, poikani ... vanhaa Sven-ritaria...\"\n\n\"Hän piti lapsistamme enimmin sinusta, Niilo\", jatkoi hän, kun Niilo\nvastasi myöntäen hänen ensi kysymykseensä, \"senvuoksi jätti hän sinulle\nperinnön, kalleimman, mitä hänellä oli ... mutta kahdella ehdolla,\nensiksi, että ottaisit hänen nimensä ... toiseksi, että vapaasti ja\npakotta ottaisit hänen lahjansa vastaan... Sano nyt mitä ajattelet\nensimmäisestä ehdosta ... Tahdotko ottaa äidinisäsi nimen ja kutsua\nitseäsi Stureksi?\"\n\n\"Sano ensin, äiti\", kysyi Niilo, \"olisitko mielissäsi, jos minä sen\ntekisin?\"\n\n\"Minä en saa sitä sanoa, poikani ... ennenkuin olen päättänyt, sitten\nsaat sen tietää!\"\n\n\"Jos isäsi tahto oli, että minä saan pitää isäini, Natt och Dagien\nvaakunan, niin tahdon ottaa nimen Niilo Sture.\"\n\n\"Kiitos, poikani\", lausui Kaarina-rouva, pyyhkien hikiliinalla\nsilmiään, \"kernaasti saat pitää isiesi sukumerkin ... nimen isäni\nvaan tahtoi minun kauttani jatkuvaksi, kun ei hänellä ollut yhtään\npoikaa ... ja minuakin se ilahuttaa, sillä isäni muisto on minulle\nrakas, ja minä tiedän, että sitä nimeä sopii kunnialla kantaa!\"\n\nHän pyyhki hiukset nuorukaisen otsalta ja katsoi taasen häneen\nläpitunkevasti kuten äskenkin.\n\n\"Nyt toinen ehto\", sanoi hän kotvasen perästä koetettuaan koota\najatuksiaan, \"äidinisälläsi oli eräs kallis kalu, kultainen kaulaketju,\njoka oli niin kallisarvoinen, ettei maailman kaikki aarteet vastaisi\nsitä. Siinä oli kaksitoista seraafinpäätä yhteen liitettynä, ja\njokaisessa oli kallis pyhäinjäännös; yhdessätoista oli luusirunen\nyhdestätoista apostolista, ja kahdennessatoista oli Pyhän Paavalin\nveripisara. Sitäpaitsi on tällä kaulaketjulla se ominaisuus, ettei onni\nkoskaan petä sen kantajaa. Äidinisäsi oli saanut sen kunniallisessa\nkaksintaistelussa Kristuksen haudalla. Hänellä olikin siitä pitäin\npelkkää onnea ja myötäkäymistä, kunnes koriste kerran varastettiin\nhäneltä. Se tapahtui Landskronan edustalla Gotlannissa, kun hän koetti\nsiellä estää Konrad v. Jungingenia ja saksalaisia joukkoja maihin\nnousemasta. Sitten kävi hänelle kaikki tyynni huonosti. Hänen täytyi\nluopua Gotlannista ja vetäytyä Pohjaan, linna toisensa perään joutui\nkuningattarelle, ja lopuksi täytyi hänen nöyrtyä ja luopua kuningas\nAlbrektista... Kuningatar uhkasi anastaa kruunulle äidinisäsi kaiken\nomaisuuden, niin avutonna hän silloin oli...\"\n\nPuhuminen näkyi kovasti rasittavan sairasta, mutta Bengta-rouvalla oli\nvaralla malja, jonka hän toi sairaalle tukien tätä juodessa. Juoma\nvirkisti nähtävästi; tämä teki juoman antajaan merkillisen vaikutuksen,\nhän seurasi yhä tarkemmin Kaarina-rouvan pienimpiäkin liikkeitä. Tämä\ntarttui poikansa käteen ja kertoi yhä edelleen:\n\n\"Odottamatta sai äidinisäsi koristeen takaisin, ja kaikki muuttui\noitis. Hän pääsi kuningatar Margaretan suureen suosioon, sai pitää\nmaatilansa ja kaikki kävi taas hyvin. Kun hän sitten viimeisenä\nelinvuotenaan tunsi voimainsa vähenevän; tuumaili hän, kenelle antaisi\nkalleuden, ja päätti lopuksi, että sinä tulisit sen saamaan, jos\nsinulla olisi rohkeutta noutaa se. Kuolinvuoteellaan hän kertoi minulle\ntämän sekä ilmaisi, mihin oli koristeen piilottanut. Ellet sinä tahdo\nkoristetta, niin pysyy se kätkössään tuomiopäivään asti. Sano nyt\nensiksi, haluatko omaksesi kaulaketjun vai et?\"\n\n\"Olethan sinä, äiti, sanonut\", sanoi Niilo hetken mietittyään, \"ja niin\non kunnianarvoisa Tuomas-piispa myös opettanut, että miehen onni on\nhänen omassa rinnassaan ja hyvässä miekassaan...\"\n\nKaarina-rouva suuteli ihastuksella poikansa otsaa, ja taivaallinen\nrauha sädehti hänen lempeissä silmissään.\n\n\"Jumalan äiti olkoon kiitetty, poikani\", sanoi hän, \"en melkein\ntohtinut toivoa sinulta tällaista vastausta! Kiitos siitä, ja ole\nvarma, että tulet onnelliseksi, vaikket koskaan näkisikään äidinisäsi\nkoristetta.\"\n\n\"Äidinisäni ei siis ehdottomasti tahtonut, että ottaisin ketjun\nvastaan?\"\n\n\"Tahtoi, tahtoi, rakas poikani ... ja senvuoksi että jaksoit kieltäytyä\nsiitä, saat nauttia onnea kaikkein korkeimmalla mitalla. Nyt sanon,\nmihin äidinisäsi on tämän aarteen kätkenyt, ja kuinka sinä sen löydät.\"\n\nBengta-rouva oli koko ajan ollut aivan hiiskahtamatta paksuin uudinten\ntakana varjossa. Mutta hänen mustat silmänsä paloivat kamalasti ja\nkasvonsa olivat vääntyneet kuin kuolleen, niin että jos joku olisi\nhänet silloin nähnyt, olisi nyt epäilemättä kammolla kääntynyt hänestä.\nKun Kaarina-rouva nyt alkoi kertoa, mihin aarre oli kätketty, kumartui\nhän vähän eteenpäin, huulensa avautuivat ja silmänsä liekehtivät\nperkeleellisesti.\n\n\"Visborgin naistuvan alla\", jatkoi Kaarina-rouva, \"on suuri holvihuone,\njonka toisessa päässä on linnankirjurin pöytä papereineen. Kymmenes\nkivi ulkoseinässä tästä kulmasta lukien on irtonainen, sen alla on\nrautalevy, johon on piirretty eräs merkki ... minä en tiedä mikä se\nmerkki on, äidinisäsi ei tahtonut sitä ilmoittaa. Hän sanoi, että jos\njoku muu kuin asianomainen saisi tietää sen, niin olisi koko salaisuus\nmennyttä... Etkä sinäkään joutuisi kenellekään ilmaisemaan sitä etkä\nvoisi lähettää ketään muuta sitä aarretta noutamaan, kun et tunne\nmerkkiä, joka on koko salaisuuden avain...\"\n\nSairas nojausi patjoihin ja peitti silmänsä laihalla kädellään\nikäänkuin häntä olisi rasittanut isävainajansa kertomuksen\nmuisteleminen, jonka hän tahtoi nyt sanasta sanaan esittää tarkasti\nkuuntelevalle pojalleen.\n\n\"Siihen aikaan kuin äidinisäsi oli Visbyn käskynhaltijana\", jatkoi hän\nsitten, \"sai hän sattumoisin tietoonsa erään salaisen komeron\nSilfverhättanissa. Sitä peittää kivi, joka myöskin on helposti\nirtiotettavissa, kun sen tietää. Silfverhättanin tornin kolmannessa\nosastossa on nelikulmainen huone, jota ympäröi kaksi käytävää\npäällekkäin. Ylemmässä näistä on eräässä seinässä merkki ja aivan\nsamalla kohtaa vastaisessa seinässä on kivi, jonka alla löytyy\näidinisäsi onnenketju.\"\n\n\"Nyt pelkään, että puhut liiaksi, Kaarina ystäväni\", lausui\nBengta-rouva astuen esiin sängyn takaa, \"sitähän minä jo sanoin, kas\nnyt!...\"\n\nLieneekö sitten ollut siitä, että sairas oli liiaksi puhunut, kuten\nBengta-rouva sanoi, vai siitä että tämä käytöksellään liian selvästi\nhuomautti sairaalle, että salaisuus oli nyt useamman kuin yhden\ntiedossa -- Kaarina-rouva makasi todellakin nyt kalpeana kuin ruumis\nsängyssään.\n\nTämä avulias ystävä otti kiireesti muutaman maljan, kostutti siinä\nolevalla nesteellä sairaan ohimoita ja piti sitä hänen nenänsä\nedessä. Hetkisen kuluttua näkyikin siitä jo hyviä seurauksia. Sairas\navasi silmänsä. Hän katseli levottomasti ensin poikaansa sitten\nBengta-rouvaa. Hän ojensi kätensä heitä kohden, katseli Bengta-rouvaa\nsyvästi ja rukoilevasti ja sanoi hänelle:\n\n\"Vala, Bengta, vala ... älä unhota sitä, ja ole pojalleni yhtä\nystävällinen, kuin olet näinä viime vuosina ollut hänen äidilleen!\"\n\nKaarina-rouva veti taasen poikansa luokseen ja suuteli häntä vielä\nkerran, sitten hän viittasi kädellään haluten jäädä yksin. Niilo lähti\nhitain askelin ja vilkaisi useita kertoja taakseen, mutta Bengta-rouva\nseisoi kankeana ja suorana päänaluksen takana, ettei sairas voinut\nhäntä nähdä. Niilo katsoi säikkymättä hänen käskeviin silmiinsä, ja\nhuulillaan oli jo sana, mutta silmäys äitiinsä esti häntä sitä\nlausumasta. Hän lähti huoneesta.\n\nNiilo oli mietteissään koko illan ja keskusteli kauan Helka-muorin\nkanssa. Erottuaan hänestä aikoi hän lähteä pihan yli omaan ja veljensä\nhuoneeseen. Silloin tapasi hän nauravan ritarin.\n\n\"Ha-ha-ha\", alkoi hän, \"tunnetteko te sitä suurta kaupunkia, nuori\nNiilo-herra ... tarkoitan sitä, jossa kerran laulettiin tätä laulua\nValdemar Atterdagista:\n\n    \"Kiiruhda pois, ratsus jos voi,\n    Jo guutien torvet vastahas soi...\n\n    \"Parempi, ettet ois tullutkaan\n    Sä guuteja vastaan taistelemaan...\n\n\"... oletteko käynyt Visbyssä, Niilo Bonpoika?...\"\n\nVaikka ritari näöstä päättäen aivan sattumalta kysyi tätä, niin katseli\nhän kuitenkin tutkivasti nuorukaista. Tämä kalpeni vähäisen, kun ritari\nniin äkkinäisesti muistutti hänen tulevaa matkaansa, mutta hän koetti\nvastata tyyneesti:\n\n\"En ole käynyt Visbyn suuressa kaupungissa ... minä lähden huomenna\nisäni tahdon mukaan Vadstenaan yhtyäkseni siellä valtakunnan\npäämieheen, Kaarlo Knuutinpoikaan...\"\n\n\"Kauaksi ette siis tänne jäänyt... ha-ha-ha\", saneli ritari ja lähti\nhyräillen alkamaansa pilkkalaulua Valdemar Atterdagista: \"Valdemar, jos\nluvan saa\" j.n.e.\n\nSeuraavana aamuna tuli Niilo aikaisin suureen saliin, ennenkuin\npalvelijatkaan olivat vielä liikkeellä. Hän kuunteli kauan äitinsä\novella, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Vihdoin ilmestyi se neitsy,\njoka nukkui Kaarina-rouvan huoneen vieressä. Niilo kysyi häneltä, oliko\nemäntänsä hereillä, ja oliko Bengta-rouva hänen luonaan.\n\n\"Kaarina-rouva on hereillä\", vastasi tyttö, \"Bengta-rouva ei ole siellä\nnyt. Hän meni huoneeseensa vähän sydänyön jälkeen!\"\n\nVastaus teki Niiloon hyvän vaikutuksen, hän avasi hiljaa oven ja meni\näitinsä huoneeseen, jossa äiti ja poika saivat nyt pitemmältä rauhassa\nkeskustella. Niilo lohdutteli äitiään vakuuttaen hänen kyllä vielä\nvirkistyvän sekä kehotti häntä laskemaan Jumalan kauniin päivän\npaistamaan huoneeseen eikä sulkemaan itseään kuin hautaan, sekä\nantamaan neitsyjensä tulla sisään laulamaan laulujaan, joista hän ennen\nniin piti. Tämä vaikutti ihmeen elvyttävästi sairaaseen. Hän ei tosin\nmitään luvannut, vaan puristi ystävällisesti poikansa kättä.\n\n\"Mitäpä iloa minulle olisi äidinisäni kaulaketjusta, äiti\" lausui\nNiilo, \"ellen saisi sitä sinulle näyttää, kun kerran saan sen käsiini,\nmikä taitaa kauankin viipyä, ellei marskille sattuisi aivan\nodottamatonta asiaa Visbyhyn.\"\n\n\"Tapahtukoon se sitten kun ehtii, poikani\", vastasi Kaarina-rouva,\n\"joko minun eläissäni tai kuoltuani! Käyköön sinulle, niinkuin vanhassa\nlaulussa lauletaan:\n\n    \"Enkelit Herran\n    Sieluas suosikoot aina!\"\n\nViereisestä huoneesta rupesi kuulumaan askeleita ja ääniä. Niilo otti\nhellät jäähyväiset äidiltään ja meni sinne. Salissa oli Svante ja\nMärta-sisar keskustelemassa viheriän ritarin kanssa. Samassa astui\nBengta-rouva sisään ja seisahtui kummastuneena nähdessään Niilon\ntulevan sairaan huoneesta.\n\nHän astui nopeasti Kaarina-rouvan huonetta kohti ja teki Niilolle\nkäskevän liikkeen, että tämä päästäisi hänet sisään. Mutta Niilo ei\nottanut viittausta ymmärtääkseen.\n\n\"Äitini tervehtää teitä\", sanoi hän, \"ja kiittää teitä ystävyydestänne\nja kaikesta mitä olette hänelle tehneet, mutta pyytää, ettette\ntästälähin enää näkisi vaivaa hänen tähtensä.\"\n\nHurja tuli leimahti Bengta-rouvan silmissä, ja hän yritti tarttua oveen\ntiuskaisten:\n\n\"Houritko sinä, poika, vai oletko aivan järjiltäsi ... päästä minut\npaikalla äitisi luo, jos hänen elämänsä on sinulle rakas\", samassa\nlaski hän kätensä nuorukaisen olkapäälle.\n\nNäytti siltä, että Niilon oli väistyminen. Hänen käsityksensä siitä,\nmikä oli soveliasta, ei kernaasti sallinut hänen käyttää väkivaltaa\nnaista kohtaan, mutta olihan tässä tärkeä asia kysymyksessäkin. Hän\nkoetti vielä sanoilla taivuttaa tuimaa rouvaa luopumaan yrityksestään,\nmutta huomasi kohta sen turhaksi.\n\nSilloin tuli hänelle apu aivan odottamattomalta taholta.\n\nSekä Svante että Märta olivat aivan tyrmistyneinä Niilon rohkeudesta,\nmutta naurava ritari astui rauhallisesti ja kasvojaan värähyttämättä\nBengta-rouvan luo ja tarttui hänen käteensä. Ritari muistutti tätä\ntehdessään suuresti suurta taalalaiskoiraa, joka erinomainen koirarotu\nnykyään on miltei sukupuuttoon kuollut. Samoinkuin nämäkin nähdessään\nherransa joutuvan pulaan tai vaaraan, astelevat äänettöminä, mutta\ntanakasti ja varmasti vihamiehen luo ja iskevät vankat hampaansa sen\njalkaan --- samoin tarttui tämä puolihupsu ritari Bengta-rouvan käteen\nja veti hänet hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen huoneen toiseen\npäähän vähääkään välittämättä niistä kiihkeistä kummastuksen,\nylenkatseen ja vihan ilmauksista, jotka tällöin vaihtelivat arvoisan\nrouvan kasvoilla.\n\nSitten lauleskeli hän, naama ja ääni niin ystävällisenä kuin olisi hän\nsanonut suuria kohteliaisuuksia:\n\n    \"Riennä nyt, kiirehtäin\n    ratsullasi eteenpäin,\n    Valdemar, jos luvan saat!\n\n\"... tunnetteko sen viisun, rouva Bengta?\"\n\nKummallista ritaria näytti oikein huvittavan leikitä ylpeän rouvan\nkanssa, eikä hän ollenkaan näyttänyt aikovan laskea häntä irti.\n\nNiilo Bonpoika sisarineen ei pitkään hetkeen päässyt hämmästyksestään\ntointumaan. Niilolle se lopulta muuttui iloiseksi kiitollisuudeksi,\ntoisten mielissä heräsi arkuus ja pelko, joka yhä kiihtyi, kun rohkea\nnuorin veli lausui:\n\n\"Kun Ekesjö on nyt kauan ollut puolittain kotinanne, niin lienee teillä\nkaikenlaista puuhaa ennen lähtöänne, minä pyydän senvuoksi sinua,\nsisareni, auttamaan Bengta-rouvaa tavarain kokoomisessa ja sinua,\nveljeni Svante, katsomaan että kaikki on kunnossa lähtöä varten...\nÄlkää pahastuko, rouva Bengta!... Te olette itse tähän syypää, kun ette\nuskonut sanojani!\"\n\nViheriä ritari talutti nyt yhä hymyillen jalon rouvan ovelle päin, ja\ntämä seurasi melkein vastustelematta, etteivät saliin jääneet saisi\nliian paljon iloita hänen vahingostaan. Tultuaan ovelle, kääntyi hän\nNiiloon päin sanoen terävästi:\n\n\"Me emme eroa ainaiseksi, Niilo Bonpoika ... me näemme vielä toisemme!\"\n\nMutta ritari lauleskeli, yhä kumarrellen koreasti Bengta-rouvalle:\n\n    \"Kai astun sisään kohta,\n    Valdemar, jos luvan saa,\n    Voi pihamaalla vuottaa!\"\n\nVähää myöhemmin samana aamuna lähti Niilo Bonpoika Ekesjöstä\nVadstenaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nKauppasaksat.\n\n\nEräänä heinäkuun päivänä seisoi Kalmarin kaupunginmuurin edessä, meren\nrannalla, linnasta vähän etelään päin muudan mies, joka puvustaan\npäättäen oli kauppasaksa. Tätä osoitti sekin, että hän lakkaamatta\ntirkisteli merelle päin ikäänkuin jotakin laivaa vartoen. Hän oli pitkä\nja laiha, yllään oli pitkä, tummanruskea viitta jostakin ohuesta\nkankaasta, vyötäisille solmitusta vyöstä riippui nahkalaukku ja tappi,\njosta näkyi pari sulkakynää ja puukonpää. Hänen tummanharmaan hattunsa\nalla, joka muuten melkoisesti muistutti nykyaikaisia kesähattuja, oli\nsamanvärinen vaate, joka peitti niskaa ja kaulaa. Etupuolelta saattoi\ntämän vaatteen vetää suun suojaksi tahi laskea alas leuvan alle. Nyt\noli se niin ylös vedettynä, ettei ollut paljon muuta näkyvissä kuin\nsilmät. Tämä oli nähtävästi tuulen takia, joka raivokkaasti pieksi\nrantoja sekä kiskoi kauppasaksan viittaa painaen sitä tiukkaan hänen\nruumistaan vastaan, joten tuli selvästi näkyviin hänen ruumiinsa muoto,\njota kelpasikin nähdä. Sillä hänen käsi- ja jalkavartensa pyöreys ja\nruumiin lihasrakenne osoitti, ettei ollut hyvä arvostella miehen voimia\nhänen jäsentensä hoikkuuden mukaan.\n\nUlapalle oli juuri ilmaantunut eräs laiva ja laskenut ankkuriin; sitä\nnäkyi saksa parhaastaan tarkastelevankin, vieläpä niin innokkaasti,\nettei ensinkään huomannut muuatta, joka tuli häntä kohti, ennenkuin\ntämä oli aivan hänen vieressään. Silloin kääntyi hän, ja tulija\npuhutteli häntä, ennenkuin hän ennätti mitään kysyä. Hänkin oli\nkauppasaksa, pukukin oli hänellä samanlainen; hänen viittansa oli vaan\ntoisenvärinen, nimittäin vaaleansininen, ja suojavaatetta ei hänellä\nollut hatun alla.\n\n\"Selvänä lähtöön!\" sanoi sininen huomattavan tyytyväisenä, \"jaala on jo\nankkurissa!\"\n\nRuskea katsoi häneen kysyvästi, ja hänenkin silmiinsä vilahti\ntyytyväinen ilme.\n\n\"Pyhän Johanneskastajan luostarissa\", vastasi sininen toisen kysyvään\nsilmäykseen, \"abbedissa tuli itse alas ja oli niin sukeasuinen, että\nkyllä kelpasi!\"\n\n\"Jaha\", sanoi ruskeanuttuinen, \"no sitten ei tällä paikalla enää yhtä\nenempää tarvitakaan!\"\n\n\"Enpä minä niin luule\", sanoi sininen, \"niinkauan kuin hän on Pyhässä\nJohanneksessa, ei hän pois lennä. Hänellä on jo siimat ulkona, hänen\nluonaan kävi heti kaksi herraa, ensiksi drotsi, vanha herra Krister\nNiilonpoika ja hänen jälestään Turun piispa Maunu!\"\n\n\"Hm ... ne ovat viisaita ja varovaisia miehiä, ja pitävät varmaan\nkuninkaan puolta, jos niillä on jokukaan pelättävä kotonaan. Ja\nelleivät merkit petä, niin on rikas marski juuri sellainen pelätin ...\nminä luulen, ettei Kaarlo-herra tule tähän kokoukseen, vaan jää Eerik\nPukea kurittelemaan...\"\n\n\"Siinä te olette aivan oikeassa ... marski läksi Fågelvikiin,\nsilloinkuin minä lähdin Söderköpingistä, ja matkustaa luultavasti\nsieltä Nyköpingiin. Fågelvikiin asti seurasi häntä setänsä, vanha herra\nKaarlo Tordinpoika sekä kaksi tämän lasta, nuori Tord-herra ja neiti\nBriita ... ne ovat nyt täällä Kalmarissa vanhan Kaarlo-herran mukana.\nMarskin seurueessa oli nyt aseenkantajana nuori Niilo Bonpoikakin...\nHm, teki vanhalle sydämelle oikein hyvää katsella sitä poikaa, hm...\"\n\nToinen kauppasaksoista oli selvästi jo heittänyt sen ajatuksen, että\nheitä oli yksi liikaa tällä vartiopaikalla, hän katseli -- samalla\nkuunnellen sinipukuisen puhetta -- laivaa, joka juuri oli laskenut\nankkuriin, ja näki sen purjeita reivattavan ja venettä laskettavan\nsiitä vesille.\n\n\"Minä ratsastin vähän heidän edellään\", jatkoi sininen, \"olin heidän\ntullessaan juuri pysähtynyt muutamalle mäelle aterioimaan. Vanhan\nKaarlo-herran rouva, Cecilia ajoi tyttärensä kanssa -- joka on vielä\naivan lapsi, ei kymmenen vuotta vanhempi -- kattovaunuissa, jotka pala\npalalta kohosivat mäelle. Perässä tulivat herrat miehineen;\nniiden joukossa oli pari ulkomaalaistakin, jotka laskivat loruja\nCecilia-rouvan kanssa ja mielistelivät pikku Briita-neitiä, joka\nkuitenkaan ei huomannut heitä vähääkään, vaan katseli aivan toisaalle,\nja olisittepa nähnyt kuinka hän ilahtui, kun Niilo Bonpoika ratsasti\nvaunujen ääreen tuoden hänelle kourallisen kukkasia ... se oikein koski\nminuun vanhaan äijään, hän oli minusta Jumalan enkeli kerrassaan...\"\n\n\"Aikamme on kallista, ja minä ymmärrän sinua täydellisesti\", keskeytti\nruskea, \"vaikket puhuisikaan kuin olisit neljääkymmentä vuotta\nnuorempi, Birger!\"\n\n\"Se on nyt vaan niin\", jatkoi Birger hymyillen, toisen huomautuksesta\nvälittämättä, \"niin se on, että vaaka tosin on tasapainossa, mutta\nkallistuu sittenkin sinnepäin, että marski on tai ainakin tulee Ruotsin\nmahtavimmaksi mieheksi, kun Engelbrekt kerran on poissa. Hän jakoi\nVadstenan kokouksessa kalliita lahjoja ulkomaalaisille herroille, jotka\ntietysti saivat siitä yhä paremmat käsitykset hänestä... Senvuoksi he\njuuri pyrkivätkin pienen Briita-neidin suosioon, sillä hän kuuluu\nolevan marskin silmäterä; sentähden heidän naamansa pahoin synkkenivät,\nkun Niilo Bonpojan kukkaset niin ilahuttivat lasta ja saivat\nCecilia-rouvankin hymyilemään... Sitten pääsivät vaunut mäelle ja\npysähtyivät odottamaan muita herroja, jotka ratsastivat hiljakseen ja\nmäelle tultuaan pysähtyivät nekin... Silloin kirkaisi Briita-neiti\näkkiä ja katseli tien viereen, josta alkoi jyrkkä mäen törmä, ulottuen\npieneen syvään laaksoon alhaalla. Vietos kasvoi ruohoa, siellä täällä\noli puu ... näytti siltä kuin siitä olisi joskus maailmassa kulkenut\ntie, vaikkei ihmisten kulettava.\"\n\nVaikka kertomus oli vähän pitkäveteinen, ei toinen kuitenkaan malttanut\nolla sitä kuuntelematta, näyttipä hän tarkkaavaiseltakin, vaikka hän\nusein samalla katseli laivaa kaihtaen kädellään silmiään. Vene oli\nvielä kiinni laivan kyljessä, siitä syystä hän luultavasti niin\nkärsivällisesti kuuntelikin sinipukuisen kertomusta.\n\n\"Ja nyt ehkä voisit ruveta lähentelemään juttusi loppua, Birger\", sanoi\nhän tuttavallisesti, melkein leikillisesti.\n\n\"Aivan paikalla\", vastasi Birger. \"Tyttö leikki kukilla ... minä näin\nsen hyvin ... ja oli pistänyt ne suureen raskaaseen kultasormukseen,\njoka riippui hienoista kultavitjoista hänen kaulassaan. Sitten pisti\nhän -- ikäänkuin salatakseen, kuinka huolellisesti hän koetti säilyttää\nkukkia -- sekä sormuksen että kukat pieneen hansikkaaseensa. Eräs\nulkomaalaisista herroista sanoi hänelle jotakin, mutta hän ei huolinut\nsitä kuunnella, vaan kurottautui laidan yli katsomaan alaspäin, jossa\nmarskin miehet istuivat ja josta Niilo Bonpoika viittaili hänelle\nystävällisesti. Mutta silloin tarttuivat vitjat muutamaan nutunnappiin,\nja kun hän samassa nousi seisoalleen, niin katkesivat vitjat, ja\nhansikas sormuksineen vieri rinnettä alas... 'Mitä nyt?' kysyi marski\nkiivaasti, mutta lapsi itki vaan huutaen: 'hansikkaani, hansikkaani',\nviittaellen sormellaan alaspäin. 'Eikö muuta', sanoi marski nauraen,\nmutta Briita-neiti ei tyytynyt siihen vaan huusi: 'joka antaa minulle\nhansikkaani, saa tulla ritarikseni!' sekä katseli ympärilleen, eikö\nketään sellainen onni muka viehättänyt. Saksalaiset herrat olivat hyvin\ntouhuissaan, ja marski ja vanha Kaarlo-herra nauroivat täyttä kurkkua\ntytön oikulle ... muukalaiset ratsastivat sitten laaksoon päin\ntullakseen hansikkaan luo sivultapäin, mutta Niilo Bonpoika -- sitäkös\noli kerrassaan ilo nähdä -- syöksyi heti asian kuultuaan arvelematta\njyrkännettä alas ... minä pelkäsin, että hän tärvelee sekä itsensä\nettä hevosensa, mutta kaikki kävi hyvin, hän toi hansikkaansa takaisin\noikulliselle omistajalleen!\"\n\n\"Hm, hm\", mutisi ruskea, \"aivan kuin äidinisänsä, ilmeinen\näidinisänsä...!\"\n\n\"Ja pieni Briita-neiti kalpeni ensin kuin palttina, kun Niilo syöksyi\nalas, mutta taputti sitten riemusta käsiään ja vuoroin nauroi ja itki,\nkun hän tuli taas ylös. 'Hyvin tehty, hyvin, Niilo Bonpoika', huusi\nmarski taputtaen poikaa olkapäälle, ja lausui sitten nauraen: 'mitä\nsinä nyt annat ritarillesi kihlauslahjaksi, Briita?' Tuo pieni enkeli\ntuli hehkuvan punaiseksi, mutta älysi kohta tehtävänsä sekä ojensi\nnuorukaiselle hansikkaansa, josta otti pois sormuksen kukkineen.\n'Kiitos, arvoisa neiti!' sanoi Niilo, 'minä pidän kiinni sanastanne ja\nrupean teidän ritariksenne!' Vieraat herrat tulivat nyt paikalle ja\nolivat kateudesta haljeta.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Birger\", sanoi ruskeapukuinen varsin tyytyväisen\nnäköisenä, \"mutta tämä kaikki ei nyt ole muuta kuin paljas, tyhjä\npikari ... kaada nyt kerrankin siihen se viinipisara, joka sinulla\non ... käydään asiaan... Tuleeko hän vai ei...\"\n\n\"Hän tulee, hän on jo täällä, ja, katsoppas, senvuoksi arvelenkin, että\nmeidän pitää molempain olla paikalla ... nyt on juuri oikea aika, sillä\nmarski sanoi Niilolle, kun tämä oli ottanut hansikkaan, kiittäen sen\nantajaa: 'siihen on sinulla nyt Kalmarin matkalla kyllin tilaisuutta,\nNiilo, ja pidä nyt puoliasi, sillä eipä sitä tiedä mikä tuuli sillaikaa\npuhaltaa, kun sinä olet Visbyssä?' niin hän sanoi...\"\n\n\"Sinä olet aivan oikeassa, Birger\", sanoi ruskea, \"pidä sinä silmällä\nmaanpuolta, minä vartioin merta!\"\n\nSamassa saivat saksat muuta tekemistä. Ankkuroidusta laivasta laski\nvesille vene, jolla lähdettiin maalle päin. Laivuri itse näytti istuvan\ntakateljolla. Kauppasaksat kaihtivat yhtaikaa silmiään, ja kumpikin\nhuomasi kaupungin rannasta lähtevän niinikään veneen, jossa istui\nvanhempi mies palvelijan puvussa.\n\n\"Elleivät silmäni petä auringon valon tähden, niin on tuo soutaja\neukkomme palvelija.\"\n\n\"Hän se on, Birger\", lausui ruskea, \"mennään häntä vastaan. Hän näkyy\nviisastuneen niistä opetuksista, joita sinä annoit hänelle\nSöderköpingissä. Hän ei aio päästää yhtään tilaisuutta käyttämättä, ja\ntämä laiva tulee hänelle kuin käskettynä. Tule, tule ... minun veneeni\non täällä kivien takana ... ja onneksi on laiva niin likellä meitä,\nettä me saavutamme laivurin veneen yhtaikaa kuin tuo toinenkin!\"\n\nHe astuivat heti veneeseen ja Birger tarttui airoihin ja souti\nreippaasti. Olisi luullut, ettei hän ole koskaan ollut muuna kuin\nmerimiehenä, sellaisen vauhdin antoi hän veneelle ja niin taitavasti\nosasi hän halkoa aaltoja. He tulivatkin niin pian perille, ettei mies\nollut ennättänyt vaihtaa kuin pari sanaa laivurin kanssa.\n\n\"Te menette Visbyhyn\", kuulivat he hänen sanovan, \"hyvä on, laivuri,\notatteko minut ja veljeni mukaanne niin saatte siitä hyvän palkan ...\nkoska lähdette?\"\n\n\"Kiire näkyy sinulla olevan, mies, päästä Visbyhyn\", sanoi laivuri\nsilmäten epäluuloisesti vanhaa palvelijaa, \"muta minä en ole valmis\nennenkuin olen purkanut lastini täällä Kalmarissa ja ottanut uutta\nVisbyhyn.\"\n\n\"Halloo, laivuri!\" huusi nyt ruskea kauppasaksa veneestään, \"aiotteko\nVisbyhyn?\"\n\n\"Kyllä se varmana pysyy, sinne minä lähden, mutta aikooko koko Kalmarin\nkaupunki muuttaa Visbyhyn, vai onko teillä rutto nurkissanne ...\ntahdotteko tekin sinne?\"\n\n\"Viisi Unkarin kultakolikkoa, laivuri, jos otatte minut ja veljeni\nlaivaanne\", huusi palvelija vähän kärsimätönnä.\n\n\"Viisi kultakolikkoa\", toisti laivuri; hänellä ei tuntunut olevan\nmitään asian päättämistä vastaan.\n\n\"Minä aion Visbyhyn\", lausui ruskeapukuinen saksa väliin, \"ja minun\nnähdäkseni ei teidän pitäisi suotta kiirehtiä, minä tarvitsen paljon\ntilaa laivalla, ennätättehän te sopia kaupastanne sitten lähtiessä.\"\n\n\"Kymmenen kultakolikkoa, ja puolet siitä nyt!\" huusi palvelija ääntään\nkorottaen.\n\nLaivuri katseli tyhmistyneenä veneitä omistajineen, mutta rämähti\nsitten leveään nauruun. Mutta silloin vetäisi sinipukuinen, joka koko\najan oli tutkien katsellut laivurin kasvoja, veneensä tämän veneen\nviereen ja tarttui sen laitaan. Sitten kohosi hän niin seisoalleen kuin\nvoi, suojasi suutaan tuulelta ja sanoi puoleksi kuiskaten:\n\n\"Jumalan rauha, laivuri Bartel, tunnette kai minut, viimeksi tavattiin\nHampurissa seitsemän vuotta sitten.\"\n\nLaivuri astahti taaksepäin, niin että vene keikahti pahasti, töllisteli\nsitten silmät selällään sinipukuista kauppamiestä sysäten karkealla,\nkänsäisellä kädellään hiuksiaan korvan taakse.\n\n\"Niinkö on asia\", sanoa tokaisi hän ja kääntyi sitten palvelijaan päin\nja viittasi rantaa kohti sanoen: \"ei ole kiirettä, hyvä mies, tule\nsitten kun lasti on purettu, ja kun ollaan valmiit purjehtimaan!\"\n\nMutta palvelija otti nahkakukkarosta kymmenen kultarahaa ja piti niitä\nkädessään, että ne kiilsivät kuin tuli aurinkoa vastaan.\n\n\"Tästä saat kymmenen kolikkoa käsirahaksi, laivuri\", huusi hän ja\nviittasi soutajaansa viemään venettä lähemmäksi, \"kymmenen kolikkoa\nkäsirahaksi, laivuri, ja samanverta lisäksi kun ollaan Visbyssä.\"\n\n\"Ei, sanon minä\", ärjäisi laivuri Bartel, \"ei, vaikka antaisit kaikki\nkaksikymmentä paikalla! Mene jalkaisin, maanmoukka, tahi juokse, jos\nhaluttaa, meri on merimiesten ... anna solua, Ulf, että päästään\nperille tästä.\"\n\nVene kiiti kuin nuoli rantaa kohden. Palvelija jäi tuntuvasti jälkeen.\nHän oli yrittänyt puhutella kauppasaksojakin.\n\nSadatellen istuutui hän katsoen toisten veneitä, jotka liukuivat kuin\nkeijukaiset aaltojen yli, ja hänen veneensä oli kuin raskas möhkäle,\njoka ei kiirettä pitänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaa oli tulvanaan pahoja seurauksia siitä, että kuningas Eerik oli\nrikkonut Ruotsin herrain kanssa vuonna 1436 tekemänsä sopimuksen. Hän\noli tosin lupauksensa mukaan asettanut drotsin ja marskin, mutt'ei\nollut antanut niille tarpeellista valtaa; hän anteli myöskin linnat ja\nläänit vasten neuvoston tahtoa kunniattomille rosvoille, raaoille\nnaistenraiskaajilie ja kirkonvarkaille, joille ei mikään ollut pyhää ja\njoilla ei ollut muuta lakia kuin oma tahtonsa, himonsa ja pyyteensä ja\njotka olivat kentiesi vielä riettaampia kuin Engelbrektin karkoittamat\nvoudit.\n\nArbogan herrainpäivillä alussa vuotta 1436, jotka pidettiin sen\njohdosta, että kuningas oli rikkonut sopimuksen, huhuttiin että\nkuningas tulisi keväällä heti jäitten lähdettyä Tukholmaan ja antaisi\nsen linnan sisarensapojalle, Bogislaw-herttualle, josta sitten\ntehtäisiin Ruotsin kuningas; samalla oli hirveä kohtalo valmistettu\nTukholman ruotsalaisille porvareille, jotka piti surmattaman viimeiseen\nmieheen. Tämä sai herrat lähtemään viipymättä Tukholmaan, ja kun heidän\ntäytyi väkisin tunkeutua kaupunkiin, niin syttyi siitä uudelleen sota\nkuninkaan kanssa. Tämä tapahtui Engelbrektin vielä eläissä, ja hänen\ntuli herrain päätöksen mukaan sitten uudelleen lähteä kiertämään\nvaltakuntaa ja ottamaan linnat kuninkaan \"verikoirain\" käsistä.\nKuninkaan asettama marski valittiin kuitenkin sitten herrain juonten\ntakia valtakunnan päämieheksi, ja Engelbrekt kiersi maita päätöksen\nmukaan, kunnes sairastui Axevallan edustalla, jolloin hänet\ntoimitettiin Örebrohon.\n\nKun linnoja sitten Engelbrektin käskyn mukaan piiritettiin ja kun\nrupesi näyttämään siltä, että Ruotsin valtakunta täydellä todella\njoutuisi uskottoman kuninkaan käsistä pois, niin ehdotti tämä\nvalmistavan sovintokokouksen pidettäväksi Vadstenassa, johon tulisi\nHannu Kröpelin, eräs toinen ritari ja parin hansakaupungin edustajat.\nRuotsin neuvosto valmistautui myöskin ottamaan tähän kokoukseen osaa ja\nlähetti siitä sanan Engelbrektille. Tällä Tukholmanmatkallaan huhtikuun\n26 ja 27 päivän välillä vapaudensankari silloin murhattiin hänestä\nnimensä saaneella Engelbrektinsaarella, joka on Göksholman edustalla\nHjalmarissa. Tämä tapaus näytti nyt melkoisesti muuttavan kuninkaan\ntoiveita.\n\nEi tosin puuttunut niitä, joilla oli rohkeutta ja tahtoa astua\nEngelbrektin jälkiä, mutta kenelläkään ei ollut hänen kykyään eikä\nkukaan niin elävästi ja lämpimästi käsittänyt ruotsalaishenkeä kuin\nhän. Tämä vainaja oli suuri ja merkillinen senvuoksi, että hän niin\ntäydellisesti ymmärsi aikansa ja sen tarpeet, ja että hän itse oli\ntämän ajanhengen täysi olennoitsemus. Hänen toimintansa tarkoitti\nkaikkialla missä hän liikkuikin, kansan etua, eikä hänessä voida\nhavaita merkkiäkään itsekkäistä pyyteistä. Sentähden Ruotsin kansa\nrakastikin niin rajattomasti Engelbrektiä, ja senlaiseksi häntä\nkuvaavat kaikki aikalaisensa, jotka kykenevät etuluulottomasti häntä\narvostelemaan. Lybeckiläinen Herman Corner, joka oli Engelbrektin\naikalainen, kertoo kronikassaan että \"hän oli uusi Saul, jonka Herra\noli valinnut ja varustanut voimalla suojaamaan kansaansa ja kukistamaan\noikeuden vihamiehiä. Häntä ei johtanut ylpeys eikä vallanhimo, vaan\nsääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset voudit rääkkäsivät,\nja joitten valituksille kuninkaan korvat olivat aina kuurot.\"\n\nEngelbrektin vertaa ei ollut Ruotsin miehissä hänen eläissään eikä\nsellaista tullut hänen kuoltuaan.\n\nHän oli kuin vuoren huipulla kasvava yksinäinen honka, jonka kaaduttua\nmetsän muut puut ovat jotenkin yhtäläisiä. Toinen voi olla hiukan\ntoista korkeampi, yksi voi olla muita jonkunverran vankempi, mutta\nyhtään ei ole sellaista, jonka latvasta näkisi kaikkein muiden yli.\nTämmöiseen tasakorkeaan metsään voi verrata kaikki ne herrat, jotka\njäivät valtakunnan ensimmäisiksi hänen kuoltuaan, jota voi kutsua\nRuotsiin nähden vuosisatansa miehiksi. Jonkunverran eroa oli tietysti\nnäilläkin miehillä -- toinen oli toista rikkaampi ja mahtavampi,\ntoisella oli suurempi vaikutusvalta kuin toisella, ja toinen voi olla\nhenkisestikin lahjakkaampi, -- mutta nämä eroavuudet eivät suurta\nvaikuttaneet kokonaisuuteen. Ei yksikään näistä herroista voinut tulla\nniin täydellisesti Ruotsin kansan mieheksi kuin Engelbrekt. He\najattelivat ja toimivat jokainen yöllä omaa etuaan silmällä pitäen, ja\nhe käyttivät kansaa omain tarkoitustensa välikappaleeksi. Senvuoksi ei\nyksikään heistä kyennytkään esiintymään Engelbrektin voimalla, vaan he\nontuivat sekä oikealle että vasemmalle puolen.\n\nSiitä sai kuningas taas tuulta purjeisiinsa, ja mainitussa Vadstenan\nkokouksessa päätettiin heinäkuun 3 päivänä välirauha ja määrättiin uusi\nkokous pidettäväksi Kalmarissa heinäkuun 15 päivänä, jolloin\nhansakaupunkien piti olla välittäjinä. Kuningas Eerik tuli tähän\nkokoukseen -- viimeiseen, jossa hän keskusteli ruotsalaisen neuvostonsa\nkanssa -- mukanaan suuri joukko ruhtinaita ja herroja. Hänen\nseurueessaan oli kolme pommerilaista herttuaa, monta saksalaista\nkreiviä ja viisitoista tanskalaista neuvosherraa. Ruotsin neuvosto oli\nvalinnut kaksi piispaa ja viisi maallikkoneuvosta puolustamaan Ruotsin\noikeutta kuningasta vastaan, -- tanskalaisten puolesta oli ne\nviisitoista neuvosherraa, ja välittäjinä oli kahdeksan edusmiestä\nhansakaupunkien puolesta. Kokous kesti kauan, se loppui vasta syyskuun\n1 päivänä.\n\nEräänä päivänä heinäkuun lopulla työn päätyttyä Pyhän Kristoferin\nkokoussalissa, jossa neuvotteluja pidettiin, lähti kaksi kokouksen\njäsentä kulkemaan erästä katua, joka johti toisen asunnolle. Nämä\nmiehet olivat drotsi, herra Krister Niilonpoika (Wasa) ja Turun piispa\nMaunu Tavast. Molemmat olivat vanhoja miehiä, drotsi oli istunut\nneuvostossa Albrekt-kuninkaan ajoilta asti, ja piispa lähestyi\nkahdeksattakymmentään.\n\n\"Näin lukuisaa kokousta ei Kalmarissa ole ollut\", sanoi drotsi\nastuessaan, \"sittenkuin Margareta-kuningatar, Jumala olkoon hänen\nsielulleen armollinen, piti täällä suuren kokouksensa lähemmäs\nkolmekymmentä vuotta sitten ... aina kun kuljen tästä Kristoferilta\nasuntooni Berend Voghlerin taloon, niin muistan vanhan Kaarlo\nUlfinpojan, Toftan herran ... hän oli silloin majaa minun nykyisessä\nasunnossani...\"\n\n\"Kun Jumala olisi sallinut, herra Krister\", lausui piispa, \"suuren\nkuningattaremme ja herra Kaarlo Ulfinpojan kauemmin elää ... niin olisi\npaljon ollut toisin, ja paljon verta olisi jäänyt vuodattamatta!\nKunpahan armollinen kuninkaamme ja herramme olisi, kuten kanslerina\nollessani usein hänelle uskalsin sanoakin, ottanut vaaria\nkasvatusäitinsä, kuningatar-vainajan esimerkistä, ja asettanut tekonsa\nviisaammasti...\"\n\n\"Ja kun ei Jumala olisi rangaissut meitä, hurskas isä\", keskeytti\ndrotsi, \"tuolla Engelbrektillä ja hänen talonpojillaan... Toivon\nkuitenkin että pahin on jo Jumalan avulla ohi, ja rauha ja sopu taas\npääsevät valtaan!\"\n\n\"Teidän kannaltanne katsoen olette ehkä oikeassa, herra Krister\",\nvastasi piispa, \"ja minä toivon niinkuin tekin, mutta minä en ole yhtä\nmieltä Engelbrektistä ... minä päinvastoin pidän varmana, ettei hän\neivätkä talonpojat olisi koskaan nousseet kapinaan, jos armollisella\nkuninkaallamme, Eerikillä, olisi ollut kuningatarvainajan henki...\nKatsokaamme nyt herra Krister, että asiat tulevat täst'edes paremmalle\ntolalle!\"\n\n\"Niinpä se on, niinpä se on\", sanoi drotsi, ja he jatkoivat hiljaan\nkulkuaan, kunnes saapuivat drotsin asunnolle.\n\nTäällä alkoi drotsi, pyydettyään ensin piispaa istumaan, avonaisemmin\npuhumaan, mitä hänellä oli sydämellään. Maunu-piispa oli tämän ajan\noppineimpia miehiä. Hän oli opiskellut Pragissa ja saanut siellä\nmaisteri-arvon, sitten hän oli oli Turussa arkkidiakoonina, kunnes\nvuonna 1412 valittiin piispaksi, johon virkaan itse paavi hänet\nvihki Roomassa. Hän oli toimekas ja valpas, joten hän saavutti\nhiippakuntalaistensa suosion ja rakkauden niin suuressa määrin, että\nhäntä pidettiin Pyhän Briitan aikaisen Hemming-piispan jälkeen Turun\nparhaana piispana. Hän oli lämmin rauhan ystävä, jonkavuoksi hän\ninnokkaasti suosi Margareta-kuningattaren aatetta, että Ruotsin, Norjan\nja Tanskan valtakunnat ikuisiksi ajoiksi yhtyisivät yhdeksi. Kuningas\nEerikiä palveli hän uskollisesti, niinkauan kuin oli vähäkin toivoa,\nettä tämä kuningas rupeisi kulkemaan Margaretan raivaamaa tietä. Ja kun\ntämä toivo aivan hävisi, niin liittyi hän unioonin suosijoihin koska\nhänen mielestään unioonin ystävä oli sama kuin rauhan ystävä.\n\nSiinä asiassa olivat Krister Niilonpoika ja Maunu-piispa yhtä mieltä,\nvaikkei Kristeriä muuten johtaneetkaan aivan samat periaatteet kuin\npiispaa.\n\n\"Me olemme, kuten hyvin tiedätte, piispa Maunu\", sanoi Krister-herra,\n\"koettaneet nyt vastaisen varalta ehkäistä kaikkea, mikä voisi rikkoa\nvaltakuntain välisen rakkaan sopimuksen, me olemme panneet ehdoiksi,\nettä Ruotsin valtakunnan lakia on noudatettava, että linnoja ja lääniä\ntulee kotimaisten miesten hallita, ja me olemme monen mutkan perästä\nsaaneet määrätyksi, mitä 'kotimaisella miehellä' ymmärretään, että se\nei tarkoita tanskalaista eikä norjalaista, kuten Jumala paratkoon suuri\nkuningatarvainajakin tahtoi, vaan että se tarkoittaa synnynnäistä\nruotsalaista; vielä olemme koettaneet korjata, mitä siitä\nunioonikirjasta puuttui, jonka Margareta-kuningatar, Jumala hänen\nsieluaan armahtakoon, toi Pyhän Kristoferin kokoussaliin\nhyväksyttäväksi, mutta...\"\n\nDrotsi yskäisi ja heitti taakseen pitkän, kultaneuleisen\nsamettiviittansa, joko siitä syystä, että huoneessa oli liian lämmin\ntahi että hän tarvitsi aikaa keksiäkseen sanoja sen asian\nesittämiseksi, jonka piti \"muttaa\" seurata.\n\n\"Minä en usko, hurskas isä, piispa\", jatkoi hän sitten, \"että rauha ja\nsopu palaa valtakuntaan tämän Kalmarin kokouksen hedelmäksi!\"\n\nMaunu-piispa katsoi tutkivasti drotsiin ja nojausi kyynäspäilleen\npöytää vasten sekä päästi raskaan huokauksen.\n\n\"Ei ole sanottua\", jatkoi Krister-herra, \"että se välttämättä tapahtuu,\nmitä minä pelkään, mutta viisaina miehinä tulee meidän sitä ajatella,\nja ehkäistä ja parantaa pahaa, niin kauan kuin vielä on aika ... enkö\nole oikeassa, piispa Maunu?\"\n\n\"Kun ei vaan, herra Krister, pahan ehkäiseminen tulisi pahan\nsynnyttämiseksi ... arvelen, että te tarkoitatte...\"\n\n\"Sanokaa pois, piispa Maunu, sanokaa pois ... tiedämmehän, ettei voi\nolla muuta kuin yksi, joka saattaisi meteliä nostaa Ruotsin\nvaltakunnassa.\"\n\n\"Totta kyllä, totta kyllä, mutta herra Kaarlo Knuutinpoika on kuninkaan\nmarski, ja, mikäli tiedän, on olemassa eräs toinen, jota hän saisi\npelätä enemmän kuin kuningasta, jos hän yrittäisi vastustella täällä\ntehtyjä päätöksiä. Sitäpaitsi näkyy hän siksi arvostavan teitä\nitseänne, herra Krister, ettei hän teidän tietämättänne mihinkään\nryhdy, varsinkin kun te olette valtakunnan ensimmäinen virkamies.\"\n\n\"Te unhotatte, piispa Maunu\", sanoi drotsi hymyillen, \"että nuoren,\narvoisan sukulaiseni käsissä on Nyköpingin linna ja että hän juuri\nteidän oleskellessanne Tukholmassa ennen tänne lähtöämme, anasti\nEngelbrektin miehiltä Örebron linnan. Luuletteko todella, että hän\nnäihin linnoihin tyytyy... Toinen, jota sanoitte Kaarlon täytyvän\npelätä ... tarkoitatte Eerik Pukea ... on kylläkin valtakunnan rauhalle\nvaarallinen, mutta uskokaa minua, kun sanon, että sukulaiseni, herra\nKaarlo Knuutinpoika on vaarallisempi. Bengta-rouva on siinä aivan\noikeassa, ja hänen neuvonsa näyttää viisaalta. Meidän täytyy sulkea\ntulva purona. Jos herra Kaarlon aikomus on, kuten Bengta-rouva sanoo,\nvallata jollakin tavoin Visborgin linna Gotlannissa ja jos se hänelle\nonnistuu, niin kyllä häntä sitten enää on mahdoton ehkäistä, vaikka hän\npyrkisi kuinka korkealle hyvänsä.\"\n\n\"Mutta minä\", sanoi piispa epäilevästi päätään pudistaen, \"pidän\nsittenkin herra Eerik Pukea rauhan vaarallisimpana vihollisena.\"\n\n\"Juuri tämän rauhan tähden, jota minäkin pidän pyrkimysteni ylimpänä\npäämääränä, minä uskon, ettei ole haitaksi katsella järjen silmillä\nasioita, ennenkuin se jo on myöhäistä ... sentähden olen koettanut\nsaada tietooni, mitä Kaarlo-herran aseenkantajalla on Gotlantiin\nasiaa.\"\n\n\"Oletteko saanut siitä selvän, herra Krister...?\"\n\n\"En, en, hurskas isä, piispa Maunu, en ole saanut, mutta toivon\nsaavani, minä toivon ... odotan luokseni herra Pentti Steeninpoikaa...\"\n\n\"Herra Pentti Steeninpoikaa\", huudahti piispa vastenmielisyydellä ja\nmelkoisesti hämmästyneenä, \"se mies ... minä en tahtoisi olla\ntekemisissä sen miehen kanssa ... minä pidän kyllä kuten muutkin\nEngelbrektin kuolemaa onnellisena tapahtumana, mutta en voi myöskään,\nenempää kuin muutkaan, suvaita sitä miestä, joka lainasi kätensä\nrikokseen, ja herra Pentin yli lankee varjo niin pahoin, että...\"\n\n\"Mutta meidän täytyy, piispa Maunu, kylään tullaksemme usein käydä\nteitä, jotka eivät kulje ruusutarhain läpi!... Pentti-ritari on Niilo\nBonpojan setä, enkä minä vähääkään arvellut kutsuessani teidät\ntänne...\"\n\n\"Harvoin auttavat huonot keinot hyvää asiaa herra drotsi!\" lausui\npiispa nousten ylös pois lähteäkseen.\n\nMutta samassa avattiin ovi, ja herra Pentti Steeninpoika sekä Niilo\nBonpoika tulivat sisään.\n\n\"Kiitos, herra Krister\", sanoi herra Pentti tervehdittyään piispaa ja\npudistettuaan drotsin kättä. \"Te olette pitänyt kunniallisesti\nsananne...\"\n\nHänet keskeytti se, että ovi taas avattiin, ja kynnykselle ilmestyi\npitkä, sinipukuinen kauppasaksa. Hän kumarteli liukkaan näköisenä\noikealle ja vasemmalle, mutta drotsi katsoi häneen suuttuneena ja\nsanoi:\n\n\"Mitä tahdot mies ... kuka olet ja mitä täältä haet?\"\n\n\"Anteeksi, ankara ritari\", vastasi tämä nöyrästi murteellisella\nruotsinkielellä, \"aika on kallista, minä kuljen herrani asioilla...\"\n\n\"Ja kuka on herrasi?\"\n\n\"Herra Henrik Rapasilfver Lybeckistä, ankara herra\", vastasi kauppamies\nnöyrästi, mutta kuitenkin joltisellakin rohkeudella, mikä osoitti hänen\nennenkin olleen korkeiden herrain kanssa tekemisissä. \"'Riennä', sanoi\nherra Henrik Rapasilfver, 'mene drotsin luo tekemään tili viimeisestä\nlaivanlastista, jonka saimme tänne Lybeckiin häntä varten', sanoi hän,\n'mutta älä tule takaisin ilman drotsin kuittia'...\"\n\n\"Herrasi odottakoon kuitenkin huomiseen, mies\", vastasi Krister-herra,\nmutta saksa pudisti itsepintaisesti päätään.\n\n\"Voin odottaa, ankara herra drotsi, kunnes nämä herrat ovat lähteneet\",\nsanoi hän, \"pääni on täynnä nahkoja, muonavaroja ja numeroita ... minä\nistun järjestämään papereitani, sillaikaa kuin te neuvottelette näitten\nankarain herrain kanssa, ja tekemään kaikki valmiiksi, ettei teillä\nole muuta kuin panna nimenne alle... Tunnette kai herra Henrik\nRapasilfverin ja tiedätte, ettei hänen kanssaan ole hyvä leikitellä,\nerittäinkään näinä aikoina, jolloin Ruotsin kohtalo -- sopii sanoa --\non hänen kädessään.\"\n\nAivan totta ei tämä ollut, mutta lybeckiläinen Henrik Rapasilfver oli\nkuitenkin yksi välittäjiä, vieläpä vaikuttavimpia niistä, ettei\ntodellakaan ollut viisasta riitautua hänen kanssaan. Tästä syystä ja\nkun ei drotsilla ollutkaan puhuttavana mitään, jota toimelias\nkauppamies -- joka jo oli laukustaan ottanut paperin ja alkanut\nvähääkään häiriintymättä sitä tutkia -- saattaisi hyödykseen käyttää,\nniin päätti hän antaa saksan tehdä tahtonsa mukaan.\n\nMuut katselivat tosin vähän kummissaan, miten mies oli niin rohkea ja\ndrotsi niin myöntyväinen, mutta keskustelu alkoi.\n\n\"Teidän toiveenne on siis tyydytetty?\" kysyi drotsi Pentti-herraan\nkääntyen.\n\n\"Armollinen herramme, kuningas, lupasi tänään\", vastasi puhuteltu,\n\"antaa Kalmarin linnan minun ja Bo-veljeni haltuun!\"\n\n\"Kalmarin linnan?\" huudahti piispa, jota tämä tieto niin ilahutti, että\nhän unhotti vastenmielisyytensä herroja vastaan, joita kuninkaan armo\noli kohdannut. \"Kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä Eerik, armollinen\nherramme, kuningas, tahtoo siis selvästi näyttää, että hän täydellä\ntodella aikoo pitää sen liiton, joka parin päivän perästä vahvistetaan\nhänen ja Ruotsin valtakunnan välillä!\"\n\n\"Sitä hän näkyy todella tahtovan\", sanoi ritari Pentti, \"ja koska minun\non tästä teitä kiittäminen, herra Krister, niin olen koettanut ...\nkoettanut näyttää, kuinka minäkin suosin rauhaa... Olen tuonut tänne\nveljenipojan... Hän tuli mukaani kuninkaan luota, joka lupasi hänen\nmatkustaa omalla laivallaan Gotlantiin...\"\n\n\"Hm ... sepä oli hyvä asia ... hm\", yskähti drotsi, \"sinulla näkyy\nolevan hyvä onni, nuori mies!\"\n\nJos drotsi olisi havainnut, miten kauppasaksa vaanien vilkaisi\npapereistaan häneen, niin olisi hän varmaan ruvennut epäilemään hänen\nkauppa-intoaan. Nyt ei hän sitä huomannut, mutta näki sen sijaan\nPentti-herran silmäin omituisesti välähtävän, samassa kuin hän lausui:\n\n\"Ja koska nuori sukulaiseni tietää teidän ja Tanskassa asuvain\nsukulaistenne ansioksi kuninkaan osoittaman suosion, niin on hän nyt\ntullut tänne teitä hyväntahtoisuudestanne kiittämään!\"\n\nDrotsi nyökkäsi hyvin ystävällisesti nuorukaiselle ja sanoi aivan\nvälinpitämättömästi, ikäänkuin vaan jotakin sanoakseen eikä vastausta\nsaadakseen:\n\n\"Minua ilahuttaa, että olen voinut sinua vähän auttaa, reipas\npoikaseni ... sinulla mahtaa olla tärkeitä asioita toimitettavana,\nkoska olet niin innokkaasti sinne halunnut... Sinä näytätkin hyvän\nystävän arvoiselta!\"\n\n\"Kiitoksia, ankara herra drotsi\", vastasi Niilo Bonpoika punastuen,\n\"sekä siitä että olette puhunut minusta hyvää kuninkaalle että hyvistä\najatuksistanne minusta... Jumalan avulla toivon, ettette siinä tule\npettymään.\"\n\nDrotsi istui katsellen lattiapalkkia ja näytti jo kokokaan unhottaneen\nNiilon, mutta Maunu piispa katseli mielihyvällä nuorukaisen avomielisiä\nja jaloja kasvoja.\n\n\"Te olette ritari Bon ja rouva Kaarina Sturen poika\", sanoi hän\ntarttuen ystävällisesti Niilo Bonpojan käteen, \"äidinisänne, ankara\nSven-ritari, oleskeli paljon Visbyssä -- tarkoitan, että teillä on\nkaiketi siellä nyt toimitettavana joitakin sukuasioita?\"\n\nPiispan kysymys tuntui aivan luonnolliselta, ja hänen\nvastauksestaankin näkyi teeskentelemätön hyväntahtoisuus.\n\n\"Olette aivan oikeassa, kunnianarvoisa herra\", vastasi Niilo, \"minä\nkäyn siellä eräällä äitini antamalla asialla!\"\n\n\"Mutta olkaa varovainen, nuori mies\", sanoi drotsi siirtäen tutkivan\nkatseensa lattiasta Niiloon ja sitten uudelleen lattiaan. \"Omituisia\nhuhuja liikkuu matkanne johdosta, sanotaan että kuljette herranne,\nmarskin, yksityisissä asioissa... Ajat ovat pahat, nuorimies,\nvoitaisiin helposti luulla sinun toimittelevan asioita, jotka olisivat\nvahingoksi Ruotsin valtakunnalle ja sille yhteydelle, jonka tulee\nvaltakuntain välillä olla...\"\n\n\"Sellaisia huhuja ei kukaan rehellinen mies voi kuitenkaan uskoa,\nankara herra\", vastasi Niilo. \"Herrallani, marskilla, ei ole mitään\nmuuta tekemistä matkani kanssa, kuin että hän antoi minulle siksi aikaa\nvapautta palveluksestani... Kaikki sellaiset puheet ovat pahain kielten\njuoruja.\"\n\n\"Huhuilla oli kuitenkin tällä kertaa ääni, joka ei ollut juorujen\ntapainen ... sanoppa, nuori mies, tunteeko isäsi, ankara Bo-herra,\nmatkasi tarkoituksen?\"\n\nNuorukaisen katse osoitti hämmästystä ja harmia, kun hän vastasi:\n\n\"Ei\"\n\n\"Siinäpä se on!\" sanoi drotsi, \"siinäpä se on ... ja minä kysyn sinulta\nvielä: voitko ilmoittaa isällesi matkasi tarkoituksen?\"\n\n\"En!\" vastasi nuorukainen taas.\n\n\"Nyt näette itse, Niilo Bonpoika\", jatkoi drotsi, varsin synkkänä,\n\"olenko väärässä sanoessani teille: varokaa, etteivät huhut käänny\nteitä itseänne vastaan ja lyö teitä herranne asemasta.\"\n\n\"Mutta minä annan sanani siitä, ankara herra drotsi\", huudahti Niilo\nBonpoika hehkuvin poskin, silmissään loukatun ylpeyden liekki, \"minä\nannan sanani siitä, ettei herrani, marski ole missään tekemisissä\nVisbyn-matkani kanssa!\"\n\nDrotsi hymähti sen näköisenä, kuin olisivat nuorukaisen sanat vaan\nvahvistaneet hänen epäluuloaan.\n\n\"No, jos niin on laita, kuin sanot, Niilo Bonpoika\", sanoi hän, \"niin\nen tahdo sanojasi epäillä, mutta tottele sitten minun neuvoani ja\nlykkää matkasi sopivampaan aikaan... Minä olen vanha, ja tunnen\nmaailman ja sen juonet, sinä et kadu, jos teet neuvoni mukaan.\"\n\nNiilo Bonpoika kumarsi kunnioittavasti vanhalle herralle vastaamatta\nhänen hyväntahtoiseen neuvoonsa, mutta hohtava puna hänen poskillaan\nosoitti selvästi, mitä hän siitä ajatteli. Maunu-piispa nousi myöskin\nja lähti yht'aikaa Niilon kanssa drotsin asunnosta, joten sinne jäi\nainoastaan herra Pentti Steeninpoika ja saksalainen kauppamies, joka\nnäkyi tykkänään unohtuneen.\n\n\"Olen puhunut veljeni kanssa\", sanoi Pentti-herra piispan ja Niilon\nmentyä, \"mutta hän kieltää jyrkästi, herra Krister.\"\n\nDrotsi katseli kauan Pentti-ritaria, ikäänkuin oikein perinpohjin\nkäsittääkseen Bo Steninpojan kiellon merkityksen.\n\n\"Sitten ei ole muuta neuvoa\", sanoi hän vihdoin, \"kuin että te, joka\nolette nuorukaisen lähin sukulainen, ryhdytte toimiin. Tuumikaa sitä,\nminä arvelen, että se on jotenkin helppoa Kalmarin linnanherralle!\"\n\nMiehet kuiskailivat vielä puoliääneen muutamia sanoja, hyvästelivät\nsitten toisiaan, jonka jälkeen Pentti-herrakin lähti. Nyt kääntyi\nKrister-herra kauppiaan puoleen, joka selaili papereitaan äimistyneenä\nja kiukustuneena.\n\n\"Eikös ollutkin niin kuin minä sanoin\", sanoi hän lyöden kädellään\notsaansa, \"olen nyt saanut laskun loppuun, herra drotsi, ja nyt näen\nolleeni oikeassa ... minä sanoin mestari Henrik Rapasilfverille\nlähteissäni: 'onko viimeisetkin kustannukset otettu lukuun?' ... 'kyllä\nne ovat', vastasi hän, mutta ne eivät ole, syyttäköön Henrikki-mestari\nitseään ... syyttäköön itseään ... katsokaapa, tässä...\"\n\nHän näytti pitkää paperiaan drotsille, mutta tämä katsahti siihen vaan\nhieman sekä työnsi sen pois.\n\n\"Kuuleppas, mies\", sanoi drotsi, \"mestari Henrik Rapasilfverin laskut\neivät tavallisesti ole sellaisia.\"\n\n\"Ei, ei ... eivät ne todellakaan ole sellaisia\", lausui saksa\nvilkkaasti, \"ei, mutta nyt hän on saanut apulaiseksi muutaman nuoren\nmiehen, joka on liikkeeseen tottumaton, ja hän on tehnyt tämän laskun,\nkatsokaas ... te näette, että se on tottumatonta käsialaa...? No niin,\nolkoon opiksi Henrikki-mestarille, tietäköön, että vanhempi on aina\nkokeneempi ... hm, hm ... olen harmaantunut hänen palveluksessaan,\ntiedän hyvin, kuinka asiat kulkee ... parin päivän perästä on kaikki\nkunnossa, ankara herra drotsi, luottakaa siihen, luottakaa siihen...!\"\n\nKauppasaksa kumarsi ja lähti ovelle päin, mutta käännähti äkkiä ja\nkatseli pyöreillä silmillään drotsia.\n\n\"Kuulkaa, ankara herra\", sanoi hän, \"minä voin tehdä teille\npalveluksen, jos niin tahdotte.\"\n\nDrotsi ällistyi. Hän ei tiennyt, miltä kannalta ottaisi tämän\näkkinäisen tarjouksen.\n\n\"Se nuori mies, joka täällä oli\", jatkoi kauppamies, \"ja joka ei\nsuuresti näkynyt huolivan teidän neuvoistanne, on reipas nuorimies!\"\n\nNyt syttyivät vihan salamat drotsin silmiin, joita harmaat kulmakarvat\nvarjostivat, mutta saksa ehätti jatkamaan:\n\n\"Herrani, mestari Henrik Rapasilfver on nähnyt hänet, ja luulen että\nhän mielellään tutustuisi häneen ... olisikohan kovin sopimaton teko\ntätä ylhäistä nuorukaista kohtaan, jos Henrikki-mestari kutsuisi hänet\nlaivalleen, joka on täällä sataman suussa Danzigiin lähdössä...\nOlisikohan sopimatonta kutsua nuorukaisen sille laivalle ... ehkä olisi\njoku muukin kuin Henrikki-mestari siitä mielissään!\"\n\n\"Ja mitä hyötyä siitä minulle olisi?\" kysyi drotsi puoleksi leppyneenä.\n\n\"Eräs teille rakas nuorimies häätyisi silloin lykkäämään erään\nmatkansa... Kaikki käy kuin sattumalta ... nuorukainen juo viiniä ...\nnukkuu ... unhotetaan antaa käsky hänen laskemisestaan maihin, tuuli\nkiihtyy... Hän suuttuu, mutta mitäs tehdä meren aavalla selällä...\nKoetetaan selittää asiaa minkä osataan ja pyydetään häneltä anteeksi\nsekä luvataan tuoda hänet viipymättä takaisin Tukholmaan...\nHenrikki-mestarin laiva lähtee Danzigista sinne... Asia menee\nmainiosti, Henrikki-mestarinkaan ei tarvitse tietää silta mitään, sillä\nkaksi säilyttää salaisuuden aina paremmin kuin kolme ... toisin sanoen,\nme ymmärrämme kai nyt toisemme, ankara herra, ja te muistanette minua\ntämän palvelukset johdosta.\"\n\nKrister-herra koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta äänessä tuntui\nkuitenkin suurta tyytyväisyyttä, kun hän vastasi:\n\n\"Jos mestari Henrik Rapasilfver kutsuu Niilo Bonpojan laivalleen, niin\nsen täytyy olla hänelle hyvin mieleen, ja ehkä on sekä hänelle\nitselleen että Ruotsin valtakunnalle hyödyksi että hän saa tutustua\nmestari Henrik Rapasilfverin kekseliääseen apulaiseen.\"\n\n\"Teidänkin täytyy sentään vähän auttaa asiaa, ankara herra, että se\nvarmemmin onnistuisi ... älkää kiivastuko, tarkoitan vaan, että jätätte\nasian kokonaan minun haltuuni, ettei esimerkiksi äskeinen ankara ritari\nturhanpäiten pilaisi koko yritystä... Minä lupaan, että tämä nuori mies\non Henrikki-mestarin laivalla huomenna ennen puoltayötä. Voitte\nvarmuuden vuoksi niihin aikoihin tulla ratsastelemaan meren rannalle,\nkaupungista etelään päin nähdäksenne sen itse. Jos ei yritykseni\nsattuisi onnistumaan, niin onhan teillä sitten keinoja montakin, kuten\näskeisen ankaran ritarin apu tai joku muu.\"\n\nDrotsi piti tämän viisaana ja antoi miehen mennä ihmetellen hänen\nälykkäisyyttään ja kekseliäisyyttään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä hikoilivat herrat kuten ennenkin samettiviitoissaan\nPyhän Kristoferin kokoussalissa, mutta ulkona salmella hyppelivät\naallot välkkyen auringonpaisteessa, laivat kiikkuivat ankkuroituina,\nkuninkaan laivat linnan vieressä, kauppalaivat lähempänä kaupunkia.\n\nTuuli kiihtyi illan tullen, ja pienet aaltoset, jotka olivat päivällä\nikäänkuin leikkineet ja kisailleet, rupesivat näyttelemään leveitä,\nvalkeita hammasrivejä.\n\nRannalla linnan eteläpuolella käveli taasen ruskeapukuinen kauppasaksa\nedestakaisin, kasvot miltei vielä tarkemmin pääverhon suojassa, koska\ntuuli oli nyt tuimempi kuin edelliskerralla. Hänen vieressään asteli\nsinipukuinen, ja rannalla oli vene ja siinä kaksi parrakasta soutajaa,\nairot kädessä ollakseen aina valmiina lähtemään. Saksat näyttivät nyt\nkuitenkin tähystelevän enemmän maalle kuin merelle päin.\n\n\"Akka on mennyt, kuten sanoin\", vakuutti sininen innokkaasti, \"eikä\nhänellä liene erikoista kiirettä palata.\"\n\n\"Mutta tästä ei ole yhtäkään venettä lähtenyt, jossa hän olisi ollut...\nJos hän siis on lähtenyt, niin ei hänestä liene meille estettä.\"\n\nSamassa kuului linnan puolelta omituinen ääni, jonka tuulessa\nläpättävät purjeet synnyttävät, kun ne höllälle lasketaan. Kääntyen\nsinnepäin näkivät he laivan puikkivan esiin salmesta ja kääntävän\nkeulansa pohjoista kohti.\n\n\"Kuninkaan laiva!\" mutisi sininen.\n\n\"Kuninkaan laiva!\" matki ruskea, \"se on kuninkaan laiva, mutta...\"\n\n\"Hän on lähtenyt Kråkerumiin, niin sanoi hurskas Inga-sisar, ja sieltä\nnoutaa kuninkaan laiva hänet Visbyhyn ... se on varma!\"\n\n\"Jumalan ja Pyhän Eerikin nimessä, Birger, ottakoot vaan hänet\nlaivaansa Kråkerumissa tai missä mielensä tekee ... mutta tavallista\nkummemmat purjeet täytyy kuninkaan ruuhella olla, jos he aikovat päästä\nBartel-mestarin edelle... Kun tuo nuori herra nyt vaan saataisiin\nlaivalle ja purjeet pystyyn!\"\n\nNopeita, kevyitä askelia rupesi kuulumaan kaupungista päin, miehet\nerkanivat äkkiä toisistaan, ja sininen lähti maalle päin. Oli ihana,\nvaloisa kesäyö. Pian tuli näkyviin hoikka miesvartalo kivenheiton\npäähän kauppamiehistä.\n\nSamassa kuului kavion kopsetta vähän tuonnempaa ja öisestä hämärästä\ntuli näkyviin hyvin verhottu ratsastaja asemiehen seuraamana. Hän\nratsasti rantaa pitkin vähän matkaa rannalla olijoista.\n\n\"Minä olen tässä, nuori herra!\" huusi sininen mies tulijalle, joka\nrupesi nopeammin astumaan.\n\n\"Missä on uutishankkijasi, ukkoseni?\"\n\n\"Täällä veneen vieressä ... astukaa rohkeasti, nuori herra, aika on\nkallista; minä jo luulin, ettette tulekaan, kun olette niin kauvan\nviipynyt.\"\n\nHe tulivat pian veneen viereen.\n\n\"Astukaa veneeseen, Niilo Bonpoika\", sanoi hän teeskennellyllä, mutta\nkäskevällä äänellä.\n\nNiilo Bonpoika kavahti taaksepäin ja tarttui äkisti lyhyeen miekkaansa,\nmutta samassa tarttui kaksi vankkaa kättä hänen vyötäisiinsä.\nVastustaminen oli mahdoton. Kädet kiristivät hänen käsiään kuin\nrautapihdit. Hän oli voimakas ja notkea, mutta tässä eivät hänen\nvoimansa riittäneet mihinkään, hänen täytyi vastustamatta tyytyä\nkohtaloonsa, huutaminen ei olisi auttanut, jos hänen ylpeytensä\nolisikin sallinut sillä tavalla apua pyytää, sillä ranta oli aivan\nautio. Tumma ratsumieskin, joka oli vähän ylempänä rannalla, olisi\ntuskin huutamalla ottanut apuun lähteäkseen, koskei itse tekokaan, joka\ntapahtui aivan hänen nenänsä edessä, näyttänyt vaikuttavan hänessä\nmitään auttamishalua.\n\nVene lähti rannalta kiikkuen kuohuvilla laineilla ja hävisi muutaman\nlaivan tienoille, joka näytti olevan aivan valmis purjehtimaan.\n\nMikäli vene eteni, lähestyi tumma ratsumies rantaa ja katseli siinä\nhetkisen ulappaa ja laivaa, jota kohti vene oli mennyt. Sitten käänsi\nhän hevosensa, vetäisi viitan tiukempaan ja lähti ratsastamaan\nkaupunkiin päin.\n\n\n\n\nIV.\n\nSilfverhättan.\n\n\nOttaen vaariin pienimmänkin seikan, mikä voisi hänet vapauttaa, istui\nNiilo Bonpoika näöltään tyynenä veneessä. Jos häntä kiristävät\nrautakourat olisivat vähänkin hellittäneet, niin olisi hän paikalla\nsyöksynyt mereen, mutta ne ympäröivät häntä kuin valetut. Hän yritti\nkääntyä nähdäkseen miehen kasvot, jonka käskevä ääni oli häntä\nsuututtanut, muttei onnistunut. Hän oli keskiveneessä, takana istuivat\nne miehet, jotka olivat houkutelleet hänet satimeen.\n\nTultuaan laivan viereen lausui taasen sama teeskennelty, käskevä ääni:\n\n\"Ylös nyt, Niilo Bonpoika, vastustus on aivan hyödytöntä ... mutta\naikamme on kallista!\"\n\n\"Sitokaa se nuori herra, ettei hän potkisi\", sanoi raaka ääni laivan\nlaidalta, \"tuuli on hyvä, eikä tässä ole aikaa viivytellä.\"\n\n\"Ei!\" vastasi käskevä ääni, \"ei tarvitse!\"\n\nSoutajat pitivät venettä nuoraportaitten kohdalla. Silloin juoksi\nrautakourainen mies kantaen Niiloa sylissään kummastuttavan notkeasti\nja varmasti niitä myöten ylös, veneessä olijain pitäessä niitä yhtä\njäntevästi kiinni alapäästä.\n\nKohta tulivat soutajatkin ja toinen kauppamies laivan kannelle.\n\nMutta Niilo Bonpoika vietiin viipymättä kannen alle ja salvattiin\nlaivurin kajuuttaan.\n\nHän kuohui harmista petoksen tähden, joka oli häntä kohtaan tehty, ja\nhetkinen kului, ettei hän osannut mitään ajatella. Hän kuuli päänsä\npäältä merimiesten askelia, sekä huomasi laivan kiikunnasta, että se jo\nhalkoili aaltoja, jotka kohisten pyyhkivät sen laitoja moniaita tuumia\nhänestä.\n\n\"Mihinkähän minua viedään?\" oli ensimmäinen selvä ajatus, josta johtui\nyhä uusia ja uusia kysymyksiä siitä, kenelle voisi olla hyötyä hänen\npois viemisestään, ja miksi se tapahtui juuri nyt j.n.e. Näistä\najatuksista johtui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä tarkoitusta\nvarten oli lähtenyt matkalle Kalmariin ja Visbyhyn, samassa tuli hänen\nmieleensä Bengta-rouvan teräväpiirteinen naama, mikä sai hänet niin\näkkiä hypähtämään laivapenkiltä pystyyn, että löi päänsä kattohirteen.\n\n\"Bengta-rouva!\" huudahti hän äkkiä taasen istuutuen ja pyyhkäisten\nkädellään päätään. Sitten koetti hän ajatella syytä, miksi tämä nainen\nhäntä niin kiihkeästi vainosi, kunnes sielultaan ja ruumiiltaan\nväsyneenä laskeusi kovalle penkille ja nukahti siihen.\n\nHän lienee nukkunut joitakuita tuntia, kun heräsi siitä, että ovi\navattiin.\n\nHän näki ovessa karkeat, harmaapartaiset kasvot, joissa oli sentään\nleikillisyyttä ja suopeuttakin, mikä sai Niilon niihin vähin\nmieltymään.\n\n\"Nouskaa nyt ylös, nuori herra ja katselkaa vähän ympärillenne\", lausui\npartaniekka, \"nyt ollaan hyvällä tuulella, kuten aina, kun susi on\nsaanut saaliin näkyviinsä... Katsokaas, me ajamme takaa kuninkaan\nlaivaa, joka näkyy keulasta suoraan edessäpäin ja menee samaan suuntaan\nkuin mekin...\"\n\n\"Sanokaahan ensin, mihin päin me purjehdimme, ukkoseni,\" vastasi Niilo,\n\"niin ymmärrän paremmin mitä tarkoitatte.\"\n\n\"Mihinkäkö menemme?\" lausui mies leveästi hymyillen, \"ettekö tiedä,\nettä me seilaamme aivan suoraan Visbytä kohden?\"\n\n\"Visbytäkö?\" huudahti Niilo tarttuen kiihkeästi miehen käteen,\n\"sanotteko, että menemme Visbyhyn?\"\n\n\"Jollette usko, niin sama se\", vastasi mies rauhallisesti, \"kauvan ei\ntässä mahda kulua, ennenkuin sen tornit ja monet kirkot rupeavat\nnäkymään, jos vaan tätä tuulta kestää ... ja elleivät merkkini petä,\nniin saamme kohta niskaamme tuikean myrskyn, ja silloin ei\nkuninkaanlaiva voi päästä Visbyn satamaan, vaikka onkin nyt päässyt\nniin paljon meidän edellemme.\"\n\nPuhuessaan lähti mies astumaan portaita myöten kannelle, johon Niilo\nBonpoika seurasi häntä aivan hänen selkänsä takana. Ylhäällä\ntähystelivät kaikki innokkaasti erästä purjetta taivaanrannalla, ellei\nlaivuri, joka ei ollut kukaan muu kuin Niilon herättäjä, käskenyt muuta\ntekemään. Eräs merimiehistä lähestyi laivuria, joka tarkasteli merta\nympärinsä, laajensi sieraimiaan ikäänkuin lähestyvää myrskyä vainuten\nsekä pisti molemmat kätensä leveän nahkavyön alle.\n\n\"Jos olen rehti hollantilainen, laivuri Bartel\", sanoi merimies, \"niin\ntuo kuninkaanlaiva vetää tuiman myrskyn perässään.\"\n\n\"Sen parempi minun mielestäni ... sitten ei se osaa satamaan, vaan saa\nseilata ulapalle, ja sillaikaa menemme me maihin...\"\n\n\"Mutta myrskystä voi tulla sellainenkin, ettemme mekään, mestari\nBartel...\"\n\n\"Kautta viiden haavan, mies, mitä sanoja tohdit heittää vasten\nnaamaani?\" huudahti vilkas laivuri, \"oletko näinä kymmenenä vuotena,\njotka olet kanssani purjehtinut, vielä nähnyt sellaista ilmaa, joka on\nvienyt ruorin Bartel Voeth'in kourista? sano, mies ... ja laskettele\nsitten vasta ennustuksiasi!\"\n\nNiilo Bonpoika katsahti tutkivasti laivuriin, ja merimies asteli\nkeulaan päin. Bartel Voeth oli kuuluisimpia ja pelätyimpiä merirosvoja\nniiltä ajoin, jolloin kuningas Eerik kävi hyödytöntä sotaansa\nHolsteinin kreivejä vastaan, mikä päättyi silloin, kuin Engelbrekt\nalkoi vapautussotansa. Niilo oli monta kertaa kuullut hänestä\npuhuttavan ja aina mitä hurjimpain ja uhkarohkeimpain seikkailujen\nyhteydessä. Erityisesti kehuttiin hänen rohkeita hyökkäyksiään\nnorjalaista kauppakaupunkia Bergeniä vastaan vuosina 1428 ja 1429.\nEdellisenä vuotena ryösti hän kaupunkia ja otti kaiken piispantalossa\nolevan kullan ja hopean, jälkimmäisenä voitti hän seitsemällä laivalla\nkoko norjalaisen laivaston sekä saatuaan avukseen muita vitaliveljeksiä\nmeni uudelleen ryöstämään kaupunkia sekä rikasta kuninkaankartanoa ja\npiispantaloa. Sitten vei hän saaliin Hampuriin, jossa se tasattiin.\n\nTässä sodassa olivat hansakaupungitkin kuningas Eerikin vihollisina;\nhän oli suututtanut niitä pyrkimällä avaamaan valtakuntansa\nenglantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille, Mutta tämän sodan\ntapaukset kuuluvat Bartelin vaiherikkaan elämän myöhempään jaksoon.\nHänestä kerrottiin aikaisempiakin tarinoita, jotka saattoivat Niilo\nBonpojan -- ellei juuri tuntemaan rakkautta häntä kohtaan -- niin\nainakin erityisesti huomaamaan häntä. Hän oli nimittäin kuullut\nBartelin nimeä mainittavan Knut Bonpojan (Gripin), Albert Styken sekä\näidinisänsä Sven Sturen nimien yhteydessä niiltä ajoin, jolloin nämä\nmiehet yksinään kävivät sotaa mahtavaa Margareta-kuningatarta vastaan.\n\nBartelin nimen herättämät ajatukset väistyivät kuitenkin muiden\ntunteiden tieltä, jotka nyt olivat aivan muuttuneet hyvään päin, kun\nhän kuuli laivan aikovan juuri Visbyhyn. Mutta eräs seikka pani hänet\nhyvin ymmälle, nimittäin miksi hänet oli väkisin pakotettu matkalle,\njohon hän olisi vapaastikin lähtenyt ja mielellään maksanutkin. Vielä\nenemmän ihmetytti häntä kuninkaanlaivan takaa-ajo, jota Bartel näytti\npitävän paljoa tärkeämpänä kuin Visbyhyn tulemista. Hän tiedusteli\nsenvuoksi miksi kuninkaanlaivaa vainottiin.\n\n\"Miksikö?\" kysyi Bartel vähän tyytymättömästi, \"miksikö vainoomme\nkuninkaanlaivaa?... Sen saatte tietää... Kun Bartel Voeth on jotakin\nluvannut, niin hän sen myöskin pitää ... ja nyt minä olen luvannut olla\nVisbyn satamassa ennen tuota kuninkaanlaivaa ja sen minä teenkin...\nHerramme ristin nimessä, sen minä teen, tahi ajan tämän laivan\nkaikkineen päivineen upoksiin!\"\n\nNiilo Bonpoikaa kammotti, mutta hänen täytyi kuitenkin ihmetellä\nmiehen tahdon lujuutta ja pelottomuutta.\n\n\"Olkaa siis rauhassa, junkkeri Niilo\", lisäsi merikarhu, \"jompikumpi\ntässä tapahtuu ... joko valkenevat luumme meren pohjalla, tahi saatan\nteidät maihin Visbyhyn yhtä vapaana, kuin toin teidät väkisin\nlaivalleni Kalmarissa!\"\n\n\"Te puhutte kuin kunnon mies, Bartel Voeth\", lausui Niilo, \"sanokaahan\nminulle nyt vaan eräs asia, niin olen tyytyväinen ... sanokaa, miksi\ntoitte minut väkisin laivallenne... Tuskin tiedän, voinko pitää niitä\nystävinä vai vihamiehinä, jotka toivat minut tänne.\"\n\n\"En minäkään tiedä\", vastasi Bartel leveästi hymyillen, \"mutta sen minä\ntiedän, että joka tekee minulle ystäväntyön vasten tahtoanikin, sitä\nminä pidän ystävänä, niinpian kuin olen saanut tietää asian oikean\nlaidan. Sangen vähän minä tunnen teidän asioitanne, junkkeri, mutta sen\nluulen havainneeni, että teillä on sekä ystäviä että vihamiehiä...\nJälkimmäistä laatua on eräs juuri tuossa laivassa!\"\n\n\"Ja senvuoksiko pidätte kaikki purjeet levällään näin kovassa\nmyrskyssä?\"\n\n\"Senvuoksi, junkkeri Niilo, senvuoksi...!\"\n\n\"Voitteko vielä sanoa, kuka se vihamieheni on, mestari Bartel?\"\n\n\"Miksen minä sitä voisi, tällä laivalla ... se on Bengta-rouva!\"\n\nTämä tieto teki nuorukaiseen erinomaisen vaikutuksen. Hän katsoi\nlaivuriin kuin kaikkitietävään, ja tämä hymyili vaan älykkäästi. Oli\naivan selvää -- jos Bengta-rouva todella oli kuninkaan laivalla ja oli\nhänen vihamiehensä, jota hän ei suinkaan voinut epäillä -- oli aivan\nselvää, että hänellä oli ystäviä rosvolaivalla, ja että siis ne miehet,\njotka toivat hänet väkisin laivalle, tekivät sen parhaassa\ntarkoituksessa. Mutta silloin nousi kysymys: miksi he käyttivät\nväkivaltaa, kun kerran hyvin tiesivät, ettei heidän olisi tarvinnut\nmuuta kuin yksinkertaisesti selittää asian, niin hän olisi seurannut\nheitä vastustelematta, vieläpä olisi ollut heille kiitollinenkin, Tätä\najatusta etemmäksi ei hän päässyt. Hän kääntyi Bartel-mestarin puoleen,\njoka näytti olevan odottamattoman avomielinen, mutta hänellä oli nyt\ntäysi puuha laivan johtamisessa myrskyn yhä yltyessä.\n\nVielä oli eräs asia, joka häntä suuresti kummastutti. Hän ei ollut\nvilaukseltakaan nähnyt niitä miehiä, jotka olivat tuoneet hänet\nBartel-mestarin laivalle. Keitä ne olivat ja miksi ne olivat piilossa?\nNäitäkään kysymyksiä ei hän osannut selvittää. Hän arveli aluksi tätä\nsalaperäisyyttä paljaaksi sattumaksi sekä päätti tarkasti vartioida\nlaivan kannella, mutta tunti kului tunnin perästä heitä näkymättä,\njoten hän huomasi vahtimisen turhaksi. Yhden ainoan kerran näki hän\nkumartuessaan alaspäin kannelta aivan laivan kokassa pään sekä\nleveähartioisen miehenselän kohoavan senverran, että pääsi näkemään\nkuninkaanlaivaa edessään mutta katoavan taas yhtä äkkiä kuin oli\nilmestynytkin. Hän luuli pään asennosta tuntevansa sen siniseksi\nkauppasaksaksi, mutta mentyään isonmaston luo tarkemmin nähdäkseen\nmiestä, vaipui se alaspäin niin äänettömästi kuin varjo tai\npurjekankaan palanen. Niilo riensi kohta siinä olevalle laivaluukulle,\nmutta se oli suljettu, eikä sen alta kuulunut risahdustakaan, jos\nmyrskyn pauhinan tähden olisi mitään voinut kuullakaan.\n\nIltapäivällä yltyi myrsky täydelliseksi hirmumyrskyksi. Kuninkaanlaiva\noli aikoja sitten kadonnut näkyvistä, vaikka Bartel-mestari kyllä\nvakuutteli näkevänsä yhä vielä sen mastonhuiput kuohujen välistä ja\nlausueli, ettei junkkeri Niilon tarvinnut niin kauan olla levotonna.\n\n\"Jos tätä kestää vielä hetkinen\", sanoi hän pudistaen päältään vettä,\njota kannen yli vierähtänyt aalto oli räiskyttänyt, \"niin olemme\npäässeet Visbyn satamansuun sivu, ja silloin saamme heittää\ntakaa-ajon ... kuninkaalliset saavat silloin sangen ikävästi tanssailla\nulapalla ... ne eivät näy tuntevan vesiä ... ne päästävät liiaksi\npohjoiseen... Näette, että me kohta tulemme niitten ja maan väliin, ja\nsilloin ne menkööt, mihin mielensä tekee.\"\n\nMeri riehui kuohuten ja vaahdoten, ja rosvolaiva hyppeli kuin lastu\naaltojen harjalla, se kohosi korkeuteen jättiläisaaltojen kohotessa ja\nlaski taas alas, mutta juuri kuin meri oli sen nielemäisillään\nkitaansa, murtui laine ja valoi vedellään laivan kantta. Mutta\nBartel-mestari tunsi haahtensa perinpohjin ja samoin ne vedet, joilla\nhän purjehti, ja hän seisoi tyynenä ja karmeana peräkeulassa katsellen\nympärilleen silmillään, jotka paloivat kuin hiilet tuuhean, kastuneen\ntukan alta.\n\nNiin kului päivä ja tuli yö. Mutta myrskyä kesti yhä, se näytti\npikemmin kiihtyvän kuin taltuvan, ja niin jatkui sitä vielä koko\nseuraavan päivän. Vasta kolmannen päivän aamuna alkoi tyyntyä, ja\nBartel-mestari tuli herättämään Niiloa sillä iloisella sanomalla, että\nhän sinä päivänä saisi astua Visbyn laivasillalle. Niin kävikin. Sen\npäivän iltana laski rosvolaiva ankkuriin Visbyn edustalle, joka loisti\nmuuriensa takaa ylpeänä ja rikkaana ilta-auringon hohteessa. Uloinna\netelässä näkyi Visborgin linna neljine torneineen -- _Kellotorni_ ja\n_Blacken_ ja näitten takana _Seilitorni_ ja _Hoikka Heikki_. Aivan\nlaivan edessä kohosi kaupunginmuurista Silfverhättan lujana kuin kallio\nmuita tornia korkeammalle, joista oli lähinnä Silfverhättania tunnettu\n_Neitsytorni_. Sillfverhättanin vieressä oli rantaportti, josta kävi\nsisään ja ulos ihmisiä samoinkuin muistakin rantaan johtavista\nporteista.\n\n\"Ette te nyt tule juuri kuninkaallisesti maihin\", sanoi Bartel-mestari\nNiilo Bonpojalle käskettyään laskea veneen vesille, \"mutta te tulette\nkuitenkin, ja kuten näette, ei satamassa ole kuninkaanlaivaa. Ne ovat\nkaikki kauniisti Kalmarin linnan edustalla, ja se, jota me ajoimme, on\nkaukana täältä, jollei se ole jo laskenut ankkuriin merenpohjan\nrauhalliseen satamaan... Sillä sitä tahtovat kuninkaan perämiehet vähän\nliiaksi rakastaa, Herman von Vagen erittäinkin...\"\n\n\"Paljon kiitoksia hyvästä matkasta, mestari Bartel!\" vastasi Niilo.\n\"Jos vielä voitte saattaa minut täältä poiskin, kun olen toimittanut\nasiani, niin teette minulle niin suuren työn, etten sitä koskaan\nunhota.\"\n\n\"No, ja koska olette saanut asianne valmiiksi, junkkeri\", kysyi laivuri\nkädet vyöhön pistettyinä, \"katsokaas, asia on sellainen, että minä en\nviivy kauan yhdessä satamassa.\"\n\n\"Minä toivonkin saavani pian asiani valmiiksi\", vastasi Niilo, \"luulen\npääseväni jo tänä päivänä linnasta...\"\n\n\"Linnastako...?\" keskeytti Bartel, \"linnassako teillä on asioita\ntoimitettavana, ja luulette pääsevänne sieltä tänään?\"\n\n\"Niinpä juuri, mestari Bartel, miksei se kävisi laatuun?\"\n\n\"Mitä asiaanne tulee, niin se on hyvinkin mahdollista\", vastasi\nlaivuri, \"mutta eri asia on se, pääsettekö sinne edes sisään,\njunkkeri... Onko teillä mitään asiaa kuninkaalta, tai voitteko antaa\nmitään merkkiä siitä, että kuljette hänen asioitaan?\"\n\nNuorukaisen kasvoista näkyi, ettei hän ollut sitä ajatellut, ja ettei\nhänellä ollut tarpeeksi valmistuksia päästäkseen linnaan.\n\n\"Sitten te kyllä saanette pysyä sen porttien ulkopuolella, junkkeri\",\njatkoi laivuri läjähyttäen kämmenellään vyötään, ikäänkuin\nosoittaakseen, ettei sanaansa ollut vähääkään epäileminen.\n\n\"No, olkoon niin, ei kuitenkaan kestä monta päivää, luulen\", lausui\nNiilo päättäväisesti, \"ennenkuin kuningas Eerik tulee itse tänne, ja\nsilloin nähdään kieltääkö hän sisään pääsemästä marskin aseenkantajaa,\njonka hän on vielä itse luvannut kuljettaa tänne!\"\n\n\"Jos niin uskotte, junkkeri\", sanoi laivuri varmasti, \"niin uskotte\nsitä, joka ei koskaan tule tapahtumaan... Katsokaas, tuuli on nyt aivan\nkääntynyt siitä, kuin kuningas Eerik sen lupasi... Minä en tiedä kuinka\ntässä käypi, mutta katson viisaimmaksi, ettei lähde sellaiselle\nmatkalle, jossa varmaan täytyy luovia ... ja sentähden, junkkeri ...\nkatsokaas, minulla ja vanhalla Sven-ritarilla on höyhentämätön hanhi\nvielä välillämme, ja ... ja te olette hänen tyttärensä poika, ja\nsenvuoksi...\"\n\nBartel-mestari yskähti ja näytti yrmeältä miettiessään, mitä sanoisi.\n\n\"Älkää panko pahaksenne, junkkeri\", sanoi hän sitten, \"minä hankin\nteille kortteerin kaupungissa, ja hyvän hankinkin... Kauanko tullette\nolemaan täällä ja lähdettekö minun vai jonkun muun kanssa, lienee\nvaikeata nyt päättää.\"\n\nBartel-mestari astui nyt veneeseen, ja Niilo Bonpoika seurasi häntä. He\ntulivat kohta maalle ja lähtivät rantatörmää ylöspäin Silfverhättanin\nporttia kohden. Niilo ei voinut olla ohi käydessään katsahtamatta\ntutkivasti suurta tornia, mutta laivuri astui kiireesti, joten Niilo\nennätti vaan pikimmältään vilkaista korkeaa kaupunginmuuria pitkin\nlinnantorniin päin, mihin hänen täytyi välttämättä ensiksi päästä\nsaadakseen käsiinsä Silfverhättanin avaimet tai oikeammin sen aarteet.\nKoko suuressa kaupungissa ei ollut muuta kuin tämä torni ja Visborgin\nlinnan neitsykammio, joista hän jotakin välitti. Pitkät kadut, jotka\nvilisivät nuorta ja vanhaa, tiheään sullotut kalkkikivitalot jyrkkine\nporraspäätyineen ja kapeine pieni- ja suurikokoisine ikkunoineen,\nkirkot ja luostarit, -- tämä kaikki oli uutuutensa nähden nuorukaiselle\nhauskaa katsella, muttei voinut sen enempää hänen mieltään kiinnittää.\n\nSilfverhättanin portilta lähtivät he kulkemaan _Hansakatua_ pitkin. He\nkävivät sitä itäänpäin, kulkien ensiksi koko kaupungin läpi ulottuvan\n_Välikadun_ poikki n.k. _pienelle Hansakadulle_, josta he pian tulivat\n_Pyhän Katariinan_ eli harmaaveljesten luostarikirkon pääportille. Tätä\nluostaria ympäröi laajat rakennukset munkkeja varten, joten se otti\nsuuren alan ulottuen n.k. _Suurelle torille_ asti. Harmaaveljesten\nluostari on jotenkin keskellä kaupunkia, ja torilta luoteeseen, 125\naskeleen päässä siitä, kohosi vierekkäin, ainoastaan katu väliä --\n_Sisarkadun Sisarkirkot_, pohjoinen ja eteläinen, eli kuten niitä\nmyöskin kutsuttiin _Pyhän Laurin_ ja _Pyhän Drottin_ eli _Pyhän\nKolminaisuuden_ kirkot. Pohjoisessa likempänä pohjoista kaupunginmuuria\nkuin harmaaveljesten luostarin läntistä muuria, josta laivuri Bartel ja\nNiilo Bonpoika olivat tulleet, oli mustaveljesten luostari, jonka\nkirkon nimi oli _Pyhän Nikolauksen kirkko_, ja jonka tornista\nkerrottiin kahden suuren hohtokiven loistavan aurinkona öiseen aikaan\nja johtavan laivoja merellä. Tarinoita merimerkkeinä loistavista\njättiläissuurista hohtokivistä kerrotaan muualtakin kuin Visbystä, ja\nne näyttävät tarkoittavan jonkinlaisia majakkalaitoksia, vaikka asian\noikea laita pidettiin salassa, koska ne tuottivat tuloja keksijöilleen,\ntässä esim. mustille veljeksille.\n\nNäitä kulki eräs saatto laulaen torin yli, juuri kun Bartel-mestari ja\nNiilo tulivat sinne, ja kaupunkilaiset, joita jostakin syystä oli\nenemmältä koolla, väistyivät kunnioittavasti munkkein tieltä, jotka\nkulkivat saatossa juhlallisina ja hartaina. Toiselle puolen toria oli\nseisahtunut joukko ratsumiehiä, jotka myöskin odottivat munkkisaaton\nohi menemistä.\n\nTämän joukon etunenässä oli mahtava mies, jonka kasvot olivat ylpeät ja\ntuimat ja jonka käsi nojasi miekan kahvaa vasten. Tuskin olivat munkit\npäässeet torin luoteiskulmaan jatkaakseen kulkuaan katua pitkin\nsisarkirkkojen ohi, niin tämä mahtava herra kannusti hevostaan ja\nkarahutti miestensä seuraamana torin yli välittämättä jalan\nkulkijoista, jotka hädin tuskin ennättivät korskuvain hevosten\njaloista.\n\nMutta pyhän Katariinan kulmassa oli tungos suurempi, ja sieltä kuului\nsamassa tuskanhuuto, ja kopea ritari näytti kiivaasti lyövän jotakuta.\nKumeaa tyytymättömyyden murinaa kuului joukosta mutta ei sen enempää.\nEi kukaan rohjennut ehkäistä hänen lyöntiään. Niilo Bonpoika tunkeutui\npaikalle, vaikka Bartel-mestari yritti pidättää häntä hiasta, ja hän\npääsikin kohta seisomaan päin ylpeän herran kasvoja. Hän näki kohta,\nmitenkä asian laita oli.\n\nEräs vanha vaimo oli ajettu kumoon ja makasi tiedotonna hevosten\nedessä, ja muuan halpaan pukuun puettu nuorukainen piti oikealla\nkädellään tanakasti kiinni hevosen suitsista ja koki vasemmalla torjua\nmiekanlappeen lyöntiä. Hänen käsivarrestaan vuosi verta, ja hän näytti\nolevan nääntymäisillään, mutta silminnähtävästi näkyi hän päättäneen\nuskaltaa henkensä maassa makaavan vanhuksen edestä.\n\nNiilo riensi nopeasti esiin ja nosti vaimoraukan maasta jättäen hänet\nparille katselijoista ja kääntyi sitten tuimaan ritariin päin. Pitäen\nlyhyttä miekkaansa päänsä päällä suojana ritarin raskasta lyömämiekkaa\nvasten astui hän verta vuotavan nuorukaisen eteen, joka heitti\nmielellään ohjakset nähtyään vaimon pelastuneeksi.\n\nMutta pöyhkeä ritari oli niin hölmistynyt tästä, ettei muistanut\nkäyttää miekkaansakaan, vaan antoi sen vaipua alas. Ympärillä\nseisovilta pääsi puoleksi tukahutettu ilonhuuto nuorukaisen rohkean\nteon johdosta.\n\n\"Mitä rohkenet tehdä, uskalikko!\" huusi vihdoin ritari, jota ärsytti\nkansan mieltymyksen mutina.\n\n\"Sitä mikä on jokaisen ritarillisen miehen velvollisuus\", vastasi\nNiilo, \"suojella turvattomia väkivaltaa vastaan!\"\n\n\"Rohkea kana on opettanut sinua kaakottamaan, poika\", lausui taasen\nylpeä herra, \"mutta minä kykenen pistämään sinut häkkiin, jossa unhotat\nsellaiset laulut.\" Hän kääntyi sitten lähimpäin miestensä puoleen.\n\"Ottakaa nuo molemmat ja pankaa ne tukkiin!... Etkö sinä ole sama, joka\nkarkasit työstäsi viime viikolla?\"\n\nTämän hän sanoi haavoitetulle nuorukaiselle, joka näytti unhottaneen\noman tuskansa katsellessaan uhkeaa nuorukaista, joka oli uskaltanut\nruveta häntä puolustamaan.\n\n\"Sitä laulua, jota minä laulan\", lausui Niilo Bonpoika pelottomasti,\n\"ette te saane minua unhottamaan, ja mitä häkkiin tulee, niin saadaan\nnähdä, eikö Ruotsin valtakunnassa ole laki ja oikeus vielä voimassa...\nMinä olen valtakunnan marskin Kaarlo Knuutinpojan aseenkantaja, ja te\nette niinkään vanginne minua ilman laillisia syitä... Mitä tähän\" --\nhän osoitti kädellään takanaan seisovaa, yhä vielä vapisevaa poikaa, --\n\"mitä tähän tulee, niin en tiedä millä oikeudella te käytte hänen\nkimppuunsa keskellä kaupunkia, joka ei, mikäli tiedän, kuulu teidän\ntuomioalaanne.\"\n\nNiilo Bonpojan uljas puhe rohkaisi lyötyä, verta vuotavaa nuorukaista.\nHän huusi ojentaen molempia käsiään ritaria kohden:\n\n\"Te tiedätte kyllä, ankara ritari, että minut on väkisin raastettu\nlinnaan ja pakotettu työtä tekemään, ja ettei teillä ole mitään\noikeutta käskeä minua!\"\n\nMutta ritari ei tahtonut kuunnella nuorukaisten puhetta, yhtä vähän\nsen, joka sanoi olevansa Ruotsin marskin aseenkantaja, kuin senkään,\njoka väitti vasten tahtoaan joutuneensa työhön Visborgin linnaan. Hän\nvaan pikemmin kiihtyi sekä käski seuralaisiaan ottamaan kiinni molemmat\nkukonpoikaset. Ja yhä synkemmäksi muuttui ympärillä olijain mieli, ja\nyhä kumeammaksi kävi heidän tukahutettu nurinansa.\n\nSilloin astui väkijoukosta esiin pitkä mies, yllään tumma, avara takki\nja kaulassaan kultaketjut. Se oli vanha valkohapsinen mies, jonka\nkasvot olivat jalot ja avonaiset. Hän ojensi sauvansa ratsumiesten ja\nnuorukaisten väliin ja lausui edellisten johtajalle:\n\n\"Antakaa olla, ankara ritari, jättäkää asia toistaiseksi, kunnes tulee\npäivä, jolloin se voidaan laillisessa järjestyksessä tutkia.\"\n\nRitari tempasi nyt äkkiä suitsia ja painoi kannukset ratsunsa\nkupeisiin, niin että se nousi pystyyn ja oli syöksymäisillään vanhan\npormestarin päälle. Mutta jos hän siten luuli vaikuttavansa pelkoa\nvanhukseen ja väkijoukkoon, niin hän pahoin erehtyi. Sillä viimeksi\nmainittu osoitti sanoilla ja liikkeillä suuttumustaan, ja uusia\njoukkoja tuli yhä lisäksi, niin että näytti pian tulevan ilmi tappelu\nlinnanväen ja porvarien välillä.\n\nKeskiajalla vallitsi kaikkialla, varsinkin Euroopan mannermaalla\nkaupunkien ja aatelin välillä vihamieltä, ei ainoastaan niissä\nkaupungeissa, jotka olivat syntyneet ritarilinnain ympärille ja\nvähitellen saavuttaneet vapauden ja itsenäisyyden, vaan niissäkin,\njoitten viereen tai läheisyyteen oli, kuten Visbynkin, linna\nmyöhemmin rakennettu. Visborgin linnaa oli alettu rakentaa silloin\nkuin saksalaisritarit omistivat saaren Albrekt-kuninkaan ja\nMargareta-kuningattaren sodan aikana, jolloin vitaliveljekset vielä\npurjehtivat pohjoisilla merillä. Ja sitä ei oltu rakennettu kaupungin\nviereen eikä läheisyyteen, vaan sen muurien sisäpuolelle, niin että\nniiden lounainen kulma sekä siinä olevat tornit \"Seilitorni\" ja\n\"Hoikkaheikki\" tulivat linnarakennuksen kahdeksi sivuksi, ja uusia\nolivat vaan sen pohjoiset tornit \"Kellotorni\" ja \"Blacken\". Ritari\nTrugot eli, kuten hänen nimeään sekä lausuttiin että kirjoitettiin,\nTrued Hase oli ollut linnanhaltijana koko sen ajan, jonka Visby\nsaarineen oli ollut kuningas Eerikillä. Hän oli myöskin tarkastanut\nlinnan rakentamista, jonkavuoksi harmaaveljekset, joita ritari suuresti\nsuosi, merkitsivät päiväkirjaansa, että hän \"rakennutti suurimman osan\nVisbyn linnaa\" -- sellaiseksi kuin se silloin oli. Sillä myöhemmin\nsiihen rakennettiin lisäksi uusia tornia ja uusia muureja entisten\nulkopuolelle kaupunkiin päin.\n\nHyvin tyytymättöminä olivat Visbyn porvarit nähneet linnaa\nrakennettavan, ja kun saksalaisritarit jättivät Gotlannin ja Visbyn\nkuningas Eerikille ja kuningatar Margaretalle v. 1408, ja kun edellinen\nkolme vuotta sen jälkeen kävi saarella, niin täytyi hänen juhlallisesti\nvakuuttaa porvareille, ettei heidän eikä vieraiden kauppamiesten\ntarvitse linnan tähden kärsiä mitään ikävyyksiä. Mutta ikävyyksiä ei\nvoitu välttää, ja varsinkin linnaa rakennettaessa sattui tuon tuostakin\nselkkauksia. Vaikka ne ylipäätään olivat vähäpätöisiä ja helposti\ntyynnytettäviä, niin oli linnanväen ja porvarien väli kuitenkin\nkireänlainen, ja sitä täytyi kestääkin, niinkauvan kuin edellisillä oli\nmuistossaan entisen suuruutensa ajat ja jälkimmäisillä taas tämän ajan\nominainen aatelinen ylenkatseensa kauppamiestä ja käsityöläistä\nkohtaan. Trued-ritari oli täydellinen aikansa lapsi. Mutta samanlainen\noli harmaapäinen pormestarikin, Herman Mynter.\n\n\"Heittäkää kiukkunne ritari Trued\", lausui jälkimmäinen tyynellä\narvokkuudella, \"jos on jotakin tapahtunut, josta teillä on valittamisen\nsyytä, niin on oikeus tapahtuva, mutta laillisessa järjestyksessä.\nVielä on Visbyllä lakinsa ja laillinen järjestyksensä, eikä se kuulu\nVisborgin linnanhaltijan alaan -- siitä on meillä kuningas Eerikin oma\nlupaus!\"\n\nSitten hän astui syrjään ja teki sauvaansa ojentamalla sijaa, josta\nritari pääsisi esteettömästi menemään.\n\n\"Viiden haavan kautta, pormestari\", ärjyi ritari hypitellen hevostaan,\n\"luulenpa, että kuningas Eerik piankin vetää mustan viivan teidän\nvapautenne yli!\"\n\nMutta hän katsoi kuitenkin parhaaksi käyttää hyväkseen pormestarin\ntekemää tietä päästäkseen pois väkijoukon keskeltä, joka ei suinkaan\nnäyttänyt ystävälliseltä. Hän ajaa karahutti senvuoksi harmaaveljesten\nluostarin ohi, niin että katu säkenöitsi hänen hevosensa paukkuvain\nkavioiden alla.\n\nVäkijoukko hajautui vähitellen, mutta vanha pormestari seisoi miettien\npaikallaan ja katseli katuun. Kohottaessaan silmiään näki hän äskeisen\nuljaan nuorukaisen, jonka puku, ryhti ja jalo olento niin selvästi\nosoittivat hänen kuuluvan yhteiskunnan ylempiin, ottavan runnellun,\nköyhän eukon syliinsä ja lähtevän reippaasti astumaan. Häntä seurasi\nparrakas laivuri ja edellään kävi nuorukainen, joka oli tarttunut\nritarin ratsun suitsiin silloinkuin vaimo oli ollut jo melkein sen\nkavioin alla. Pormestarikin liittyi surusaattoon ja saapui kohta\nköyhään asuntoon, missä herraspoika laski vaimon kurjalle vuoteelle.\n\nKun Niilo oli auttanut sairasta vaimoa, minkä osasi, sekä pannut siteen\nnuorukaisen käsivarteen, missä toimessa laivuri häntä innolla auttoi,\nkääntyi pormestari hänen puoleensa ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Kiitos, kiitos, nuori mies\", lausui hän, \"vanhaa sydäntäni on\nilahuttanut, mitä olen nähnyt teidän tänä iltana tekevän. Se on\nmuistuttanut mieleeni entisiä päiviä, sekä voiman että vallan puolesta\nsuurempia Visbyn porvareille. Silloin ei kuningas Valdemar Atterdagkaan\nolisi tohtinut tehdä sitä, mitä Trued-ritari nyt teki... Mutta ne ajat\novat menneet, eivätkä enää palaa...!\"\n\nHuokaus päätti vanhuksen lauseen: Mutta Niilo Bonpoika puristi\nlämpimästi hänen kättään lausuen:\n\n\"Kaikella on ehkä kuitenkin loppunsa, ehkä teidänkin kaupunkinne\nonnettomuudella, vanha herra... Kun olemme täyttäneet, mitä Engelbrekt\nmantereella alotti, niin on ehkä teidänkin kaupungistanne ja\nGotlannista jotakin sanomista, vaikka tämä maa, Jumalaparatkoon,\nnäyttää nykyään olevan kuin Eerik-kuninkaan yksityistä omaisuutta.\"\n\nPormestari hymyili surumielisesti katsellen kuitenkin mielihyvällä\nnuorta, lämminsydämistä lohduttajaa. Mutta hänen hymystään huomasi,\nettä hän piti nuorukaisen sanoja pelkästä nuoruuden lämmöstä\nlähteneinä, joita ei todellisuus voinut vastata, hän oli kauan elänyt\nja paljon kokenut.\n\nNyt yskäisi merikarhu astuen vähän lähemmäksi pormestaria, joka avasi\nsilmänsä levälleen ikäänkuin nyt vasta huomaten hänet.\n\n\"Olimme juuri tulossa teille, Herman Mynter\", sanoi hän. \"Te tuntenette\nminut, niinkuin näyttää, ja vaikkei teillä aina olekaan ollut parhaita\najatuksia minusta, niin tiedän teidät kuitenkin rehti mieheksi, ja\nsentähden olin tulossa teille.\"\n\nPormestari näytti yhä kummastuneemmalta, ja hänen kasvonsa kysyivät\nselvästi, mitä mies oikeastaan tahtoi, sekä kehottivat tätä pian\nesittämään asiansa. Ja Bartel-mestari noudatti kehotusta.\n\n\"Tämä nuori herra on Niilo Bonpoika, jonka isä on herra Bo Steninpoika\nja äiti rouva Kaarina Sture, hän tarvitsee kortteeria kaupungissa\nolonsa ajaksi, ja minä ajattelin, että te voisitte sen antaa.\"\n\n\"Sydämestäni\", lausui pormestari vilkkaasti, \"tarjoan teille kodin\nluonani niin kauaksi kuin viivytte kaupungissa, nuori mies... Ja jos\nvoin teitä jollakin auttaa, niin saatte luottaa minuun, tässä on\nkäteni, Niilo Bonpoika!\"\n\nKatsottuaan vielä kerran vaimoa ja rasittunutta nuorukaista, joka oli\nhänen pojanpoikansa, läksivät he pois. Bartel-mestari meni alaskäsin\nmeriporteille päin, pormestari vieraineen läksi asunnolleen.\n\nTäällä sai Niilo aikaa miettiä asemaansa ja matkansa tarkoitusta, jonka\ntoteuttaminen näytti nykyisin kaikelta muulta kuin helpolta. Ensiksi\ntäytyi hänen huomata mahdottomaksi linnaan pääsyn. Hänen täytyi odottaa\nkuninkaan tuloa. Sitten sai nähdä, oliko Bartel-mestarin ennustuksissa\nperää vai ei, ja mitä sitten olisi tehtävä. Mikään ei estänyt häntä\nainakaan lähemmin tarkastamasta Silfverhättania sekä koko\nkaupunginmuuria torneineen, varustuksineen ja hautoineen. Ja tämän\npäätöksen pani hän toimeen jo seuraavana päivänä. Ystävällinen\npormestari auttoi häntä siinä, ensiksi hankkimalla hänelle esteettömän\npääsyn kaikkialle sekä vielä opastamalla häntä ja selittämällä joka\nkohtaa.\n\nHänen esiintymisensä ensi iltana oli ollut yhtä suureksi mielihyväksi\nmuillekin läsnä olijoille kuin pormestarille, ja ne, jotka eivät olleet\nläsnä, saivat pian siitä kuulla. Senvuoksi kohtasi Niiloa kaikkialla,\nmissä liikkui, ystävällisiä ja iloisia katseita, ja kaikki näyttivät\nhalukkailta täyttämään hänen toiveensa jo ennenkuin hän ennätti niitä\nlausuakaan. Hän tutustui senvuoksi pian muurin moniin torneihin,\netenkin Silfverhättaniin.\n\nTämä kalkkikivestä tehty torni oli vankka muurinpuolustaja. Se oli\nnelikulmainen ja kolmiosainen, jotka olivat päällekkäin. Koillisella\nseinällä oli käytävä ensimmäiseen osastoon. Siellä oli runsasvetinen\nkaivo, josta kaupungin asukkaat ovat ottaneet vetensä meidän päiviimme\nasti. Vastaisella, lounaisella, seinällä on vieläkin jälellä kiviset\nulkoportaat, jotka veivät tornin toiseen osastoon, jonka jakoi kahtia\neräs välimuuri. Tämän osaston sisäänkäytävästä oli lounaismuurissa\nportaat ylimpään kerrokseen.\n\nTultuaan tähän osastoon huomasi Niilo Bonpoika, juuri kuten äitinsä oli\nkertonutkin, sisemmän huoneen ympärillä nelikulmaisen käytävän. Hän\nkävi sisämuurin vierustaa, jota valaisi heikosti kuusi ulkomuurissa\nolevaa ampumareikää, ja tuli siten eräälle ovelle keskihuoneen\nluoteisseinällä. Tässä huoneessa oli puoleksi hämärä, vaikka Niilon\nsiellä käydessä oli sydänpäivä. Totuttuaan sen hämäryyteen huomasi hän\nvastaisella, kaakkoisella, seinällä tikapuut, jotka johtivat erääseen\nkaarikäytävään muurissa. Hän riensi sinne ja tuli siten samanlaiseen\nkäytävään kuin edellinenkin, mutta tässä oli kaksitoista suurta\nampumareikää ulkomuurissa, joten se oli melkoista valoisampi.\n\nHän oli siis nyt sillä paikalla, mihin äidinisänsä, Sven-ritari, oli\nkätkenyt kalliin aarteensa. Hän oli ehkä hyvinkin lähellä sitä, vaikka\nhän turhaan haki muurista merkkiä, joka olisi osoittanut, että kivi oli\notettu irti ja pantu taasen paikoilleen. Hän koetti tarkastella\npienintäkin halkeamaa muurissa, mutta kaikki oli turhaa. Hän kulki\nuseita kertoja käytävän läpi ja pysähtyi joka ampumareiälle koetellen\nmuuria ja astui sitten alas sekä lähti hitain askelin kaupunkiin päin.\n\nHänellä oli innokkaana ja palvelevaisena oppaana nuorukainen, jonka hän\noli ensi iltana pelastanut pahan ritarin käsistä. Hänen nimensä oli\nBrodde ja hän seurasi Niiloa kaikkialle, eikä näyttänyt osaavan\nkylliksi osoittaa kiitollisuuttaan. Vähitellen Niilokin mieltyi häneen\nsuuresti.\n\nMuutaman päivän perästä tuli kuningaskin vihdoin kaupunkiin ja meni\nlinnaan asumaan. Niilo riensi heti sinne, mutta linnan portti oli ja\npysyi kiinni. Muutamat kuninkaan miehistä, joilta hän kysyi,\nkuuntelivat tosin hänen sanojaan ja katosivat hetkiseksi, mutta\npysyivät palattuaan jyrkästi vaiti. Tämä vimmastutti nuorukaista, ja\nhän oli päästämäisillään suustaan sanoja, joita hän jälestäpäin olisi\nkatunut, mutta äitinsä muisto hillitsi häntä. Hän piti aluksi tätä\nTrugot-ritarin syynä, joka pelkäsi hänen valittavan kuninkaalle. Hän\ntoivoi senvuoksi saavansa kohdata kuningasta linnan ulkopuolella, mutta\npettyi siinäkin.\n\nLopulta lakkasi hän toivomasta saada asiaansa tällä kertaa toimitetuksi\nja mietti jo heittää aarteen noutamisen suotuisampaan aikaan sekä\npalata herransa, marskin, luoksi jollakin Tukholmaan tai Söderköpingiin\nmenevällä laivalla. Oli jo kulunut pari viikkoa siitä, kuin hän tuli\nVisbyhyn, eikä hän ollut vielä hituistakaan lähempänä tarkoitustaan.\n\nHän meni eräänä aamuna Silfverhättaniin päin, jonka portilta hän\ntavallisesti kävi katsomassa merelle. Hänen päänsä oli täynnä\najatuksia. Hän muisteli kotiaan, ajatteli mitä marski ja Tuomas-piispa\nnykyään puuhailivat, hän ikävöi nyt enemmän kuin ennen heitä. Silloin\njuoksi yhtäkkiä uskollinen Brodde häntä vastaan huutaen hengästyneenä:\n\n\"Tärkeä uutinen, junkkeri, Silfverhättan näkyy miellyttävän muitakin\nkuin teitä!\"\n\nNiilo kysyi kummastuen, mikä oli hätänä. Ensi ajatuksenaan oli, että\njompikumpi kauppamiehistä, joita hän oli turhaan etsinyt Visbystä, oli\ntaasen selittämättömistä syistä toiminut hänen hyväkseen ja näyttäynyt\ntornissa tai sen lähellä herättäen siten nuorukaisen huomiota. He\nolivat luultavasti joko palanneet maihin sillä veneellä, jolla Niilo\noli viety Bartelin laivalle Kalmarissa, tai, jos he todellakin olivat\nmukana Visbynmatkalla, niin olivat he samalla laivalla palanneet, tahi\nolivat he nyt vasta saapuneet Visbyhyn, ja silloin voi hän toivoa\npääsevänsä palaamaan heidän laivallaan takaisin mantereelle.\nNuorukaisen sanoman ensi vaikutus vaihtui siis pian kummastuksesta\nmielihyväksi; hänen kasvonsa ilahtuivat siitä niin, että se teki\nsanantuojallekin hyvää.\n\n\"Minä seisoin eilen illalla\", kertoi tämä, \"teistä erottuani täällä\nsatamassa katselemassa merelle länteen päin, jossa te olette sanonut\nsen suuren maan olevan, joka on teidän kotimaanne, ja ajattelin, että\nkun teistä tulee kerran jalo ritari, niin minä tulen sinne tarjoutumaan\nteidän palvelukseenne ... oli niin hauska sitä ajatella ... niin\nsilloin näin laivan laskevan satamaan. Minä näin heti, että se oli\nkuninkaan laivoja, ja pari miestä huusi samassa, että se oli Herman von\nVagenin laiva, jonka oli luultu hukkuneen siinä suuressa myrskyssä,\njolloin te tulitte tänne... Se olikin Herman von Vagenin laiva, minä\nkuulin sen sittemmin ... myrsky oli ajanut sen kauas Suomenlahteen,\njossa se oli saanut niin pahan vian, että korjaaminen vei isot ajat...\"\n\n\"Ja tätä uutista sinä pidät minulle hyvin tärkeänä?\" kysyi Niilo\nepäluuloisesti; hän nimittäin aavisti hämärästi nuorukaisen saaneen\njollakin tavoin vihiä siitä, mikä hänelle tärkeä henkilö laivalla oli\ntullut, ja että hän siis voisi todella saada häneltä mitä tärkeimpiä\ntietoja.\n\n\"Malttakaa hiukan, junkkeri Niilo, saatte kohta tietää... Laivalta\nlähti vene, jossa oli soutajia lukuunottamatta laivuri Herman von Vagen\nja vielä kaksi miestä, toinen pitkä, laiha ja harmaapäinen, palvelijan\nnäköinen, toinen, joka näytti olevan hänen herransa, oli tummaverinen\nja synkän näköinen; ja hänellä oli sellaiset silmät, jotka voivat\nlävistää muureja... Minä näin ne heti, sillä he kävivät aivan minun\nohitseni, ja miehen palavat silmät vetivät minua perässään, en ymmärrä\nmistä syystä...\"\n\n\"Sinä seisoit Silfverhättanin luona? sanoit, ja kuitenkin kulkivat\nmiehet sinun ohitsesi?\" kysyi Niilo, salaamatta kuitenkaan, miten\ntärkeinä hänkin näitä tietoja piti.\n\n\"Ne menivät Silfverhättaniin, herra Niilo\", vastasi nuorukainen, \"ja ne\nmenivät vielä torniinkin.\"\n\n\"Ja siihen loppuu sinun tarinasi, Brodde, enkä minä ymmärrä sen\ntärkeyttä!\" lausui Niilo.\n\n\"Te päätätte nopeammin kuin tavallisesti\", vastasi Brodde hymyillen.\n\"Minä seurasin miehiä torniinkin, ja niillä oli sellainen into ja ne\ntunsivat niin hyvin kaikki käytävät, että osasivat liikkua siellä kuin\nkotonaan, eivätkä ensinkään huomanneet minua...\"\n\n\"Kuuleppas, Brodde!\" Niilo lausui tämän niin varmasti, että Brodde\nhypähti. \"Jos sinä joskus tulet ritari Niilo Bonpojan palvelukseen, tai\njos todella, kuten sanot, haluat vastaisuudessa palvella sitä ritaria,\nniin saat kerrassaan heittää vaanimasta ihmisiä ... käy suoraan ja iske\nrintaan, jos tarvitaan, vaan älä koskaan takaapäin!\"\n\nNiilo kohotti varottaen oikeaa etusormeaan Broddelle, joka näytti hyvin\nnololta ja viattomalta.\n\n\"Mutta vihollisia vastaan ... ankara herra, vihollisia vastaan?\" sanoi\nhän.\n\n\"Ei koskaan, Brodde, kuule, ei koskaan ... vahva ja vapaa mies sanoo,\nennenkuin iskee?\"\n\n\"Te tarkoitatte siis, ettei vihollisia saa vakoilla?\" kysyi Brodde\ntaas, joka ei oikein käsittänyt tätä ritarillista oppia.\n\n\"Sitä tarkoitan, Brodde ... ainoastaan petolliset ja arvottomat\nepäilevät vihollistensa harjoittavan kavaluutta! Ja enempää en tahdo\nkuulla, mitä vaaniessasi pääsit kuulemaan...\"\n\n\"Te olette liian tulinen nyt, ankara herra\", sanoi Brodde alakuloisena,\n\"mutta minun täytyy sittenkin sanoa, että te teette viisaasti, jos\npidätte silmällä niitä miehiä ... ne ovat teidän vihamiehiänne, ja ne\nkulkevat Silfverhättanissa samoilla asioilla kuin tekin.\"\n\n\"Millä asioilla luulet minun sitten siinä tornissa kulkevan?\"\n\n\"En tiedä sitä, mutta ne mainitsivat teidän nimeänne, ja toinen sanoi,\nettä he kuitenkin olivat teidän edellänne, niin ne sanoivat, herra\nNiilo, enkä minä voi ymmärtää sen tietämistä miksikään synniksi...\"\n\nNähtävästi oli Brodden unelma vastaisesta palvelustoimestaan ankaran\nritarin, herra Niilo Bonpojan luona enemmän kuin pelkkä hurskas\ntoivomus. Hän näytti todella surulliselta lausuessaan viimeisiä sanoja,\nhän ikäänkuin anteeksi pyyteli työtään, ettei se vaan tulisi esteeksi\nhänen unelmansa toteutumiselle. Tämä vaikutti Niiloonkin.\n\n\"Sinä pidät minusta todellakin, Brodde\", lausui hän, \"minä olen kyllä\nsen huomannut, ja sanonpa senkin, että minäkin pidän sinusta ja otan\nsinut asemiehekseni, kun se aika tulee ... mutta, katsoppa, senvuoksi\nsinun täytyykin olla aivan minun mieleni mukaan, ymmärräthän...?\"\n\n\"Ehkä\", vastasi Brodde iloisesti, \"mutta kyllä siihen aikoja kuluu,\nennenkuin opin pitämään vihollisen varomista vääränä... Katsokaas,\npaholainen kuljeskelee valoa karttaen pimeässä, ja joka tahtoo saada\nsen kerrassaan käsiinsä ja katkoa sen kavalat verkot, niin sen täytyy\nitsekin liikkua pimeässä, niin on isoäitini sanonut, ja niin sen täytyy\nollakin ... niin minä ajattelen...\"\n\n\"Brodde\", sanoi Niilo, joka oli hänen puhuessaan miettinyt aivan\ntoisia asioita, \"Brodde, meidän pitää huolellisesti vartioida\nSilfverhättania... Näitkö, mihin ne miehet läksivät tornista?\"\n\n\"Linnaan, junkkeri Niilo, ja ne astuivat hyvin kiireesti, ikäänkuin\neivät Herramme antamat kaksi jalkaa olisi oikein riittäneet.\"\n\n\"Sitten ei kestä kauan, ennenkuin kohtaloni on päätetty\", lausui Niilo.\n\"Meidän täytyy huolellisesti vartioida, Brodde\", lisäsi hän sitten,\n\"öin ja päivin täytyy meidän vuorotellen olla tornissa, ja koska yö on\nvaarallisempi kuin päivä, niin otan minä yövartion osalleni.\"\n\n\"Parempi on kuitenkin meille kummallekin, luulen, että tehdään\npäinvastoin, junkkeri Niilo ... minä olen tottuneempi pimeään kuin\nte!...\"\n\n\"Asia olkoon niinkuin sanoin\", keskeytti Niilo varmasti, \"sinä\noleskelet tornin keskihuoneessa päivillä, minä istun siellä öillä... Ja\nnyt, Brodde, astu ylös, minä pidän huolta, ettei sinun tarvitse olla\nnälissäsi siellä!\"\n\nHuolestuneena ja päätään pudistaen astui Brodde torniin. Niilo seurasi\nhäntä ja näytti missä hän istuisi, mutta meni itse tikapuita myöten\nylempään kerrokseen ja viipyi siellä kotvasen. Tultuaan sieltä sanoi\nhän Broddelle, ettei hän millään ehdolla lähtisi vartiopaikaltaan pois,\nminkä tämä lupasikin.\n\nNiilo kuljeskeli koko aamupäivän linnan ympärillä pitäen tarkasti\nsilmällä, ketkä menivät sinne tai tulivat sieltä. Kerran näki hän\nmuutaman sinitakin, joka muistutti hänestä Kalmarissa näkemäänsä\nkauppasaksaa, mutta hän ei erottanut hänen kasvonpiirteitään;\nsitäpaitsi oleskeli tässä kaupungissa niin paljon sinitakkeja, että hän\noli jo useammin kuin kerran saman näyn tautta pettynyt. Sinitakki oli\nilmestynyt erään korkean rakennuksen takaa, joita oli useita\n\"Blacken\"-tornin porttia vastapäätä. Samalla hetkellä kuin Niilo luuli\nnäkevänsä sinitakin, tuli Blacken-tornista pitkä, viheriäpukuinen mies,\njolla oli yllään ruskea mantteli. Vaikka hänellä oli aivan samanlainen\npääverho lakin alla kuin ruskeapukuisella kauppasaksalla oli ollut --\nmikä muuten oli jotenkin yhtäläinen kuin se rautaverho, jota ritarit\npitivät kypärinsä alla, mistä se valui kaulan ja hartioin yli jättäen\nainoastaan kasvot paljaiksi -- niin oli hänen käynnissään ja\nliikkeissään jotakin nauravaa ritaria muistuttavaa. Hän kävi kiireesti\nlinnan edessä olevan kentän ohi ja katosi samaan kulmaan, josta sininen\noli ilmestynyt. Niilo ei voinut olla hymähtämättä ajatellessaan, kuinka\nhelposti ulkomuoto voi pettää.\n\nPäivällisen aikaan tuli hän itse Brodden luokse torniin. Siellä ei\nollut ketään käynyt, jonka vuoksi Niilo läksi taasen vartioimaan linnan\neteen. Mutta kun hän illalla meni torniin päästämään Broddea, sai hän\nihmeekseen kuulla erään miehen käyneen siellä, joka oli ollut puettu\nlybeckiläisen kauppasaksan pukuun, pitkään siniseen viittaan.\nOdottamatta kysymisiä kertoi Brodde tarkoin sinitakin käynnistä.\n\n\"Hän aikoi mennä ylös\", sanoi hän, \"mutta kun minä sanoin: seis, niin\nseisahtui hän vetäen suutaan nauruun sekä kysyi: miksei? ... silloin\nminä sanoin, että joku oli sen kieltänyt ja ettei se käy laatuun. Onko\nse joku itse käynyt tornissa tänään? kysyi hän taas sekä tuli\ntyytyväisen näköiseksi, kun minä vastasin: on; sitten kysyi hän vielä,\noliko kukaan muu käynyt siellä senjälkeen, ja kun minä vastasin ettei\nsiitä tule mitään, niinkauan kuin minä olen täällä, veti hän taasen\nsuutaan hymyyn ja lähti pois... Se ei ollut kumpikaan eileisistä\nmiehistä, ei kumpikaan.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Niilo, \"nyt minä tulen sinun sijaasi, ja sinä voit\nlähteä kotiisi!\"\n\nBrodde meni, ja Niilo kuuli hänen askeltensa kolinan yhä heikommin,\nmutta yhtäkkiä se ikäänkuin lakkasi, alkoi kuulua taasen yhä kovemmin\nja nopeammin, joten poika oli selvästi uudestaan torniin nousemassa.\nKohta ilmestyivätkin hänen uskolliset kasvonsa ovelle.\n\n\"Herra, herra, toinen niistä vaanii täällä alhaalla!\"\n\n\"Toinen niistä ... sinä puhut epäselvästi, Brodde ... kuka minua\nvaanisi ... tulinhan juuri itse katua myöten tänne?\"\n\n\"Niin tulittekin, mutta te unhotatte, että häijyys karttaa valoa ja\nliikkuu pimeässä... Olkaa varuillanne, herra Niilo! ... ettekö sallisi\nminun jäädä teidän luoksenne yöksi...? Se paholaisnaama piilottui\nerääseen taloon tässä lähellä, ja minä olen varma, että hän on nähnyt\nteidän tulevan tänne ja odottaa nyt vaan minun pois lähtöäni\npäästäkseen vaan teidän kanssanne tekemisiin!\"\n\n\"Ole rauhassa, Brodde\", tyynnytti Niilo levotonta auttajaansa,\n\"lyhyessä miekassani on hyvä terä, eikä kukaan pääse elävänä etemmäksi\nkuin minä tahdon ... mene siis kotiin ja tule huomenaamulla aikaisin\ntakaisin ... silloin on taas sinun vuorosi!\"\n\nNiilo lisäsi vielä muutamia syitä saadakseen Brodden uskomaan pelkoansa\nturhaksi, ja tämä lähtikin vihdoin, vaikka vastahakoisesti sekä päätti\nvartioida omalla tavallaan. Hän meni suoraa päätä epäilemäänsä taloon,\nmutta siellä ei ollut ketään. Hän asettui vahtimaan toiseen kulmaan,\nmutta kaikki oli äänetöntä, eikä mitään epäiltävää tapahtunut. Pari\nporvaria kiiruhti kaupunkiin portista; portit sulettiin, ja yön\nhiljaisuus levisi kaikkialle, ainoastaan kaupungin sisästä kuului yhä\nheikkenevä, suurille kaupungeille ominainen melu.\n\nBrodde rupesi todella uskomaan erehtyneensä, ja kuullessaan kirkkojen\ntornikellojen lyövän päivän viime tunnin alkamista, päätti hän juosta\nkipaista kotiinsa hetkiseksi tullakseen sitten taas vartioimaan.\n\nHän oli tuskin lähtenyt kun hänen epäilemästään talosta ilmestyi\nkierosilmäinen mies, joka läksi nopein, mutta varovaisin askelin\nliikkumaan talorivin vierustaa pitkin etelään päin. Tultuaan\nSilfverhättanin edustalle, pysähtyi hän vilkuillen joka taholle; hän\nkuunteli, vilkaisi taasen ympärilleen sekä jatkoi sitten varovaista\nkäyntiään eteenpäin. Hän astui kadunkulman ohi ja katseli taas. Sitten\npysähtyi hän äkkiä ja kääntyi. Hän kuuli takanaan keveitä ja nopeita,\nmelkein kuin juoksevan askeleita. Hän hiipi erään rakennuksen nurkalle\npistäen toisen kätensä varovasti selkänsä taa. Tässä kädessä oli\nhänellä jotakin, joka näytti solmitulta liinalta, mutta joka mahtoi\njotakin erityistä sisältää, koska käden kohdalle maahan ilmestyi pieni\nvalokehä, kun hän sitä joskus kohotti.\n\nJuokseva läheni nopeasti. Tämä oli varreltaan lyhyempi kuin edellinen,\nmutta hänen ruumiinsa oli pehmeäpiirteisempi ja päätään hän piti\nenemmän pystyssä. Nurkkauksessa olija riensi nopeasti esiin, he\nnäkyivät ei ainoastaan tuntevan toisensa, vaan päättäneen kohdatakin\ntoisiaan, joskaan eivät juuri siinä, missä nyt kohtasivat.\n\n\"Ahdasta porttikäytävässä, Udd\", sanoi viimeksi tullut hillityllä\näänellä, \"nuuskija oli salvata tien, mutta Pyhän Briitan olkoon kiitos,\nlinnassa on useampia kuin yksi portti... Onko tie selvänä, Udd ...\npääsemmekö tänä yönä perille?\"\n\n\"Minä luulen niin\", kuiskasi Uddiksi kutsuttu, \"siellä on istunut\npääskynen koko päivän, kuten näyttää; nyt se on lähtenyt pois, mutta\ntoinen pääskynen on tullut sijaan ja istuu siellä nyt...!\"\n\n\"Ja tämä pääskynen on...\"\n\n\"Se on _hän!_\" vastasi Udd, lausuen hyvin omituisella äänenpainolla\nsanan: hän.\n\nOli hetkinen äänettömyyttä, jolloin lyhyempi näytti jotakin miettivän.\n\n\"Mitä ajattelet, Udd?\" kysyi hän vihdoin, ja silmänsä välähtivät\nkamalasti mustan otsan yli vedetyn päähineen alta.\n\n\"Minä ajattelen vaan, että aarre näkyy vaativan verta!\" vastasi Udd\npitkäveteisesti ja yhdenäänisesti. Sitten he taas olivat vaiti\nhetkisen.\n\n\"Odottamisesta ei ole suurta hyötyä\", sanoi vihdoin toinen miettien,\nmutta päättäväisesti, \"uusi päivä ja uusi este, aika on kallista ja\nEerik odottaa... Niin, Udd, sen täytyy tapahtua nyt heti ... verta\nvuotakoon kuitenkin vasta viime hädässä... Onhan sinulla...?\"\n\n\"On!\" vastasi Udd vetäen vyötäisiltään näkyviin nuoran pään.\n\nSitten he lähenivät kiireesti ja varmasti Silfverhättania. Suljettuaan\nrautaoven takanaan veti Udd kädestään pois liinan, jonka alta ilmestyi\nsarvilyhty. Hän antoi lyhdyn toverilleen, irroitti nuoran vyötäisiltään\nja sitten alkoivat he yhdessä astua tornin portaita ylös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlhäällä kolmannessa kerrassa istui Niilo Bonpoika kuunnellen tarkasti\npienintäkin rapinaa. Ulkomuurissa olevista kuudesta ampumareiästä\ntuli sisään hieman valoa mutta keskihuoneeseen, jossa hän oli, pääsi\nsitä niin heikosti, ettei seiniä edes voinut erottaa. Hänen\nmielikuvituksensa siirsi seinät yhä etemmäksi, niin että hänestä\nlopulta tuntui, kuin olisi hän ollut yksinään kiinteällä kohdalla\nsuuressa avaruudessa; maa meluineen oli kuin syvällä hänen allaan, ja\ntähdet vaelsivat hänen päänsä yli. Vihdoin oli hän istuvinaan tornin\nhuipulla, jonka ympäri äidinisänsä oli pannut kultaisen kaulaketjunsa.\nHän näki sen hohtavan ja kimaltelevan ja ihmisten katselevan sitä\nalhaalta ja yrittävän päästä ylös sitä ottamaan, mutta eivät\nonnistuneet.\n\nSanomaton rauha valtasi silloin hänen mielensä, ja hän oli näkevinään\nEngelbrektin ja Tuomas-piispan viittaavan taivaaseen päin, missä tähdet\näänettöminä vaelsivat, ja hänestä tuntui kuin äidinisänsä ja äitinsä\nhymyilisivät hänelle ystävällisesti, ja hän ajatteli: mitä sinä teet\ntaikakoristeella, jos saavutat kaikkivaltiaan avun, sen avun, joka\nasetti tähtivyön luomakuntansa koristeeksi! -- ja hänestä näytti, kuin\nolisivat nuo rakkaat haamut kuulleet tämän, sillä ne nyökyttivät\npäitään ja hymyilivät hyväksyväisesti hänen sydämensä ajatuksille.\n\nHän oli puolittain unessa, puolittain valveilla. Mutta hän havahtui\naivan hereille kuullessaan erästä ovea suljettavan. Hän nojausi ovea\nvastaiseen seinään istuen niiden tikapuitten vieressä, jotka veivät\nylempään käytävään. Hän kumartui eteenpäin kuunnellen. Askeleita kuului\nalhaalta, ne tulivat rappuja myöten ylöspäin, ja samalla rupesi\nnäkymään valon kajastusta, joka yhä lisääntyi, mikäli askeleet\nlähenivät.\n\nÄkkiä ilmestyi ovelle tumma varjo, jonka takana eräs käsi piteli\nlyhtyä.\n\nNiilo hyppäsi ylös, tirkisti tummaan varjoon, muttei voinut erottaa sen\nkasvoja, koska valo tuli takaa. Mutta sen sijaan näki hän tämän selän\ntakaa kasvot, jotka vilahtivat hänen näkyviinsä niin äkkiä ja niin\nselvään, että hän siitä melkein tyrmistyi.\n\n\"Mitä tahdotte täältä?\" pääsi hänen huuliltaan melkein itsestään, mutta\nhän ennätti tuskin sen lausua, kuin ovella oleva varjo heittäytyi hänen\npäälleen. Se oli voimakkaampi ja raskaampi häntä, joten hän vaipui\nmaahan.\n\nJo ensi hetkenä olivat hänen kätensä ja jalkansa lujasti sidotut, ja\nhän makasi suullaan lattialla.\n\nHän kuuli sitten niiden menevän sanaakaan lausumatta tikapuita myöten\nylös, jolloin alhaalle tuli pimeä. Hetkisen perästä kuuli hän ylhäältä\nkitisemistä ikäänkuin kiveä olisi otettu muurista, ja senjälkeen heti\nhuudon, joka ilmaisi suurta iloa.\n\n\"Nyt saadaan nähdä\", huusi sama ääni yhdellä hengenvedolla, jolloin\nNiilo selvään tunsi sen Bengta-rouvan ääneksi, \"nyt saadaan nähdä, kuka\nvoi Eerikiäni vastustaa, vaikka hän rupeisi tavoittelemaan Pyhän\nEerikin kruunua!\"\n\nSitten vilahti valo taas ja Niilo kuuli heidän astuvan alas. He\nseisahtuivat hänen viereensä.\n\n\"Minun mielestäni olisi parasta\", sanoi karkea ääni, \"murskata paikalla\ntuon kallo!\"\n\nTähän sanaan ei vastattu mitään, mutta Niilo odotti surmaniskuaan. Sitä\nei kuitenkaan tullut, vaan he läksivät kiirein askelin portaita myöten\nalas ja kohta kuuli Niilo rautaovea suljettavan alhaalla.\n\nTultuaan Silfverhättanin edustalle läksivät he pohjoiseen päin, mutta\nkääntyivät pian kaupungin sisään. He olivat juuri päässeet Pyhän Olavin\nkohdalle, kun Brodde läheni kiireesti vastaiselta puolen\nSilfverhättania.\n\n\n\n\nV.\n\nEerik Puken pidot.\n\n\n\"Tässä on Ruotsinmaan kaunein neito!\" huudahti vanha, harmaapäinen\nnaispalvelija ihastuneena pyyhkien uhkeata tukkaa kasvoilta, jotka\ntäydellä syyllä saivat kenen tahansa niin huudahtamaan.\n\nKaunis neito, jonka kasvoja muutenkin tuntui verhoavan surumielinen\nvarjo, ei kuitenkaan näyttänyt ottavan armollisesti vastaan näitä\nsanoja.\n\n\"Älä laske leikkiä, hyvä, rakas Inga-muori!\" lausui hän, \"tämä aika ei\ntodellakaan ole leikin ja naurun aika, ja mieluimmin minä olisin\nmenemättä herra Eerik Puken pitoihin, ellei isäni olisi niin ankarasti\ntahtonut meitä jäämään pitoihin asti.\"\n\n\"Kaarlo-ritari tietää kyllä, mitä tahtoo\", lausui vanhus taasen\nvarmasti, \"mutta kaikki ei aina käy toivojen mukaan, ja jos tämä asia\nmenee niinkuin meinataan, niin en minä pyydä kehua ymmärtäväni\nennusmerkkiä. Eivätkö suitset pudonneet aamulla ristiin hevosen eteen,\nasemiehen sitä satuloidessa, kun ankara herramme oli lähdössä\nratsastamaan herra Eerik Puken kanssa... Ei, ei, siitä ei tule\nmitään... Älkää pelätkö, Kaarina-neiti, siitä ei tule mitään... Teitä\nvarten on tehty toinen tie, niin olen sanonut ja siinä pysyn.\"\n\n\"Ja tiedätkö sitten niin varmaan, muori kulta, mitä minä siitä\najattelen?\" kysyi neito, miettiväisenä leikkien pitkällä kulta- ja\npurppuraompeleisella nauhalla, joka riippui hänen vasemmalla\nkäsivarrellaan olevasta, samoin tehdystä renkaasta.\n\n\"Niin totta kuin olen syntynyt Suuri-Bjurumissa, herra isänne\nmaatilalla\", vastasi vanhus innokkaasti, \"niin vakuutan varmasti, ettei\nherra Eerik Puke vie teitä koskaan rouvanaan kattonsa alle! Ei, ei ...\nantaa vuoden kulua, niin oikea tulee, hän, eikä kukaan muu, ja se on\nherra Kaarlo Knuutinpoika... Niin se on, te kaikkein kaunein neiti!\"\nTätä sanoessaan suuteli vanhus ihastuksella neidon silkkipehmeätä\ntukkaa.\n\n\"Sinä haaveilet, Inga-muori, sinä haaveilet\", huudahti Kaarina\ntaivuttaen punastuvia kasvojaan hieman eteenpäin, muka selvittääkseen\nerästä solmua kultatupsussa, \"marski, joka on rikkain herra\nRuotsinmaassa, ja minä, köyhä tyttö, vähäarvoisen ritarin tytär!\"\n\n\"Puhukaa noin sitten vasta, kun olette ensin antanut hänelle rukkaset,\nneiti rusoposki!\"\n\nVanhus laski hiuskiherän kädestään ja kääntyi katsomaan, ettei\nsilmäteränsä pitovarusteista vaan mitään olisi unohtunut; samalla hän\nmutisi itsekseen puolittain suuttuneena siitä, että sanojansa\nepäiltiin:\n\n\"Minä en käynyt turhaan Bjurumin ympäri teidän syntymisenne jälkeisenä\njouluyönä, kukkaseni!\"\n\n\"Mutta jos minä, ritari Kaarlo Orminpojan tytär, voisin estää\nsisällistä sotaa ja verenvuodatusta Ruotsin miesten väliltä\", lausui\nKaarina nousten ylös ja ristien kätensä keveästi huokaisten, \"niin eikö\nsekin olisi ylevä asia? Naisten asia on rauhan rakentaminen, eivätkä\nkuninkaat yksin tarvitse Margareta Fridkullaa.\"\n\nInga-muori katsoi neitoa kummastuneena, ikäänkuin ei voisi oikein\nuskoa, mitä kuuli.\n\n\"Verenvuodatusta ... rauhan rakentaminen\", lausui hän änkyttäen, \"kuka\non pannut nuo houreet päähäsi, kaunoiseni, ja kuinka sinä sitä\nestäisit, jos niin pahaa olisi tapahtuakseen?\"\n\n\"Antamalla käteni herra Eerikille, hyvä muoriseni\", vastasi Kaarina,\n\"minä voin hillitä ritarin kiivaan mielen, minä olen kokenut sen, ja\nhän tarvitsee uskollisen ystävän paremmin kuin rikas marski, sellaisen\nystävän, joka aina löytää tien hänen sydämeensä.\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti! mitä te puhutte, neiti Kaarina\", sanoi eukko,\n\"annanpa vaikka mitä, niin ne ovat harmaamunkin puheita, joita te niin\ninnokkaasti kuuntelitte, kun hän puhui herra isänne kanssa.\"\n\n\"Olette oikeassa! Mutta se vanha munkki on viisas ja hurskas mies ja\nhyvin perehtynyt kaikkiin asioihin... Hän tosin ehkä pitää Engelbrektiä\nsuurempana, kuin isäni myöntänee... Hän oli viivoittamassa laivareittiä\nTeljessä, jonka Engelbrekt alkoi, kuten olet kuullut...\"\n\n\"Ja tämä hurskas munkki pani teidän päähänne, kukkaseni, että...\"\n\n\"Vaiti, vaiti, hyvä muori\", keskeytti neito, \"hän ei pannut mitään\npäähäni, mutta hän ja isäni puhuivat mahtavista herroista, marskista,\nEerik-herrasta ja tuosta urheasta ritarista, herra Broder Sveninpojasta\nsekä drotsista, vanhasta Krister Niilonpojasta, ja hän sanoi, että\nvarmaan syntyy yhteentörmäys mahtavien herrojen välillä, ellei ilmesty\nrauhanimpeä, joka osaa tyynnyttää myrskyn... Sanat juurtuivat\nsydämeeni, minä tahtoisin tulla rauhanimmeksi Ruotsinmaalle.\"\n\nKaunis tyttö vaikeni luoden silmänsä alas, mutta lisäsi äkkiä:\n\n\"Mutta kuinka te voitte vietellä minua näin loruamaan, Inga-muori,\nikäänkuin olisin kuninkaan enkä ritari Kaarlo Orminpojan tytär?\"\n\nSitten tarttui hän vanhuksen vyötäisiin, kiepautti häntä ympäri ja\nsuuteli häntä poskelle.\n\n\"Älä nyt henkeä minusta hypitä, tyttöhupakko, vaan tee neuvoni mukaan,\nne tulevat kaikki herra Eerikin pitoihin, juuri samaiset mahtavat ...\nvoithan sinä tulla rauhanimmeksi, kukkaseni panematta pakkoa sydämesi\ntunteille...\"\n\n\"Mutta sinä et tunne sydäntäni, muori kulta ... ja sinä pysyt hyvänä,\ntulkoon herrakseni ja isännäkseni kuka tahansa, sen minä tiedän\nparemmin kuin sinä itse, rakas kulta muoriseni!\"\n\nKuinka lieneekään, niin näkyivät rauhanimpihoureet juurtuneen\nsyvemmälle neidon mieleen, kuin hän tahtoi myöntää, sillä ne eivät\nhaihtuneet hänen mielestään, ei kotona eikä matkalla pitoihin eikä\nvielä pitosalissakaan. Ja kun hän sinne tultuaan ei voinut olla\nhuomaamatta kaikkien häntä katselevan ja kun hän itsekin tunsi\nkauneutensa, vaikkei hän kyllä pitänyt sitä niin suurena kuin\nihastuneet ritarit ja nuorukaiset, niin juolahti hänen mieleensä heti\npäätös käyttää valtaansa miessydänten yli lepyttämällä ja yhdistämällä,\nmikä oli särkynyttä tai oli särkymäisillään. Ja hän tunsi onnea\najatellessaan voivansa hiljaisuudessa edistää suurta ja jaloa asiaa, ja\ntämä sisäinen rauha kuvastui hänen suurissa, tummansinisissä silmissään\nlisäten hänen tavatonta suloaan. Kaunis hän oli käydessään pitosalin\npoikki, yllään oli hänellä sininen silkkihame ja vyötäisillään\nkoruommeltu, helmillä koristettu vyö, joka ajan tavan mukaan riippui\nlantioilla.\n\nHerra Eerik Puken huoneet olivat täpötäynnä vieraita, ritaria ja\nasemiehiä sekä ylhäisten ritarien rouvia ja neitosia. Oli hyvinkin\ntavallista että Tukholmassa pidettiin pitoja koko linnan piirityksen\najan. Rikas marski, herra Kaarlo Knuutinpoika, oli koko tämän ajan,\nvarsinkin valtakunnan päämieheksi tultuaan, pitänyt melkein vapaata\npöytää talossaan. Se oli vetänyt montakin hänen puolelleen, joten hänen\ntalonsa tuli ensin juominki-ilojen ja leikkien ja sitten vakavampain\nasiain keskukseksi. Hänen rouvansa, Briita Turentyttären (Bjelken)\nkuoltua toukokuun alussa oli \"valtakunnan pöytä\" -- kuten riimikronikka\nkertoo -- tosin jonkunverran supistunut, mutta keväällä alkoivatkin\nkuninkaan miesten ja valtaherrain kokoukset ja keskustelut.\n\nNyt oli Vadstenan kokouksen ja siellä tehdyn päätöksen jälkeen aselevon\naika, joten huvit ja ilot pääsivät taas suurempaan vauhtiin. Mutta itse\npiirittämiselle oli tämä aselepo varsin haitallinen, sillä se esti\nlinnan antaumista, joka muuten olisi epäilemättä tapahtunut; siellä\nvallitsi nimittäin sellainen nälänhätä ja siitä syntyneet taudit, että\nsuurin osa miehistöä kävi sauvojen varassa, ja 133 oli kuollut ja\nhaudattu etulinnaan. Tämä sai Eerik Puken kiihkoon, samoin kuin Örebron\nlinnan anastaminenkin, ja hän ajatteli itsekseen, että marski oli\ntehnyt kaiken tämän juonitellakseen valtakunnan johdon itselleen. Hänen\nkiihkoisa ja intohimoinen luonteensa kuohui tästä, ja hän oli jo useita\nkertoja, vaikka marski pitikin persoonallisella etevämmyydellään ja\nsillä, että tarkoin tunsi vastustajansa luonteen, häntä tilapäisesti\nvaikutusvallassaan, ryhtynyt kirjoittamaan taisteluvaatimusta\npuolustaakseen asiaansa julkitaistelussa. Hän oli aina valmis\ntarttumaan miekan kahvaan, ja niin mielellään kuin hän sallikin\nEngelbrektin kaltaisen miehen johtaa itseään, yhtä mahdoton oli hänen\ntaipua kenenkään muun tahtoa noudattamaan. Jos hän näki vilaukseltakaan\nmerkkiä siitä, että marski pyrki valtaan, niin sai se herra Eerikin\ntuliin ja tauloihin, niin ettei hän muistanut muuta kuin suuttumustaan.\n\nValloitettuaan Nyköpingin tarvitsi marski kaiken vaikutusvaltansa\nkuumaveriseen, mutta siltä ritarilliseen Eerik-herraan, lauhduttaakseen\nhänen kiukkunsa ja epäluulonsa. Kun marski sitten, tultuaan Vadstenasta\nTukholmaan, kutsui luokseen herra Eerik Niilonpojan (Gyllenstjernan) ja\nilmoitti hänelle aselevon päätöksen, ja kun hän senjälkeen otti\nluokseen Engelbrektin miehet, jotka antoivat Örebron linnan hänen\nkäsiinsä, niin ei hän olisi enää voinut millään hillitä Eerik Pukea,\nellei olisi aivan odottamatta saanut liittolaisekseen vanhaa drotsia,\nherra Krister Niilonpoikaa, joka tuli pian Vadstenan kokouksen jälkeen\nkotiin Suomesta, seurassaan Turun piispa Maunu Olavinpoika (Tavast).\nTämä ei tosin mitenkään muuttanut ritarin päätöstä, mutta se sai hänen\nsiirtämään tuonnemmaksi sen toimeen panemisen, koska hän ymmärsi\ntarvitsevansa suurempia voimia näitten herrain vastustamiseksi ja koska\nhänen täytyi asettua tarkemmin harkitsemaan nyt syntyneitä uusia\nolosuhteita. Vielä oli eräs seikka, jota Engelbrektin ystävä ei voinut\nolla huomioon ottamatta; hän ymmärsi, että jos hän pakottaisi marskin\nliittymään drotsiin, joka tiettiin kuningas Eerikin ystäväksi, niin\nolisi kuninkaan helpompi saada valtakunta taasen haltuunsa.\n\nSilloin lähtivät valitut neuvosherrat Kalmarin kokoukseen, ja marski\nkäytti taitavasti siten syntynyttä väliaikaa sovittaakseen\nmahdollisuuden mukaan välejään herra Eerik Puken kanssa. Ja sellainen\noli Eerik-herra, että hän otti kuunnellakseen puheita sovinnosta\nRuotsin miesten kesken toteuttaakseen Engelbrektin aikeita; hän piti\nväliin varsin luonnollisenakin, että Kaarlo koki vetää Engelbrektin\nystäviä puolelleen. Siinä käytti Kaarlo paljon erästä hyvää keinoa, hän\nlupaili ystävilleen suuria läänityksiä, joille joka ruotsalainen oli\ntähän aikaan sangen perso. Suuren läänityksen, liiatenkin linnaläänin\ntoivo, oli sellainen houkutin, ettei Eerik Pukekaan voinut sitä\nvastustaa, ainakaan niinkauvan kuin uskoi Kaarlon puheita siitä, että\nhän aikoi kulkea Engelbrektin teitä ja vapauttaa valtakunnan\nmuukalaisten sorrosta.\n\nTällä kannalla olivat asiat, silloinkuin Eerik kutsui pitoihinsa sekä\nmarskin että hänen Tukholmassa olevat ystävänsä.\n\nPitotalo oli iloa ja hilpeyttä täynnä, kun Kaarlo Orminpoika ja hänen\nrouvansa, Ingeborg Pentintytär, sekä tyttärensä, Kaarina-neiti astuivat\nsisään. Eerik-herra tuli kohteliaasti tervehtien heitä vastaan iloa ja\nystävällisyyttä loistaen. Pöytä oli katettu, odotettiin vaan marskia,\nennenkuin aterialle istuttiin.\n\nSeura odotteli pakinoiden marskin tuloa, mutta kotvasen kuluttua toi\neräs hänen miehiään herra Eerikille sanan, ettei marski voinut tulla\nennenkuin myöhemmin, mutta ettei Eerik-herra antaisi hänen viipymisensä\nmitenkään häiritä muita vieraita.\n\nKaarina, joka aikeessaan pysyen piti koko illan Eerik-herraa\nnäkyvissään, huomasi värin hänen kasvoillaan muuttuvan, marskin sanoman\nsaatuaan. Sitten hän kääntyi takanaan seisovaan pitkään, tummapukuiseen\nritariin ja vaihtoi hänen kanssaan silmäyksen, joka ei neitoa\nmiellyttänyt. Miehet olivat lähellä häntä, joten hän kuuli heidän joka\nsanansa, vaikka hänen siitä syystä täytyi olla vastaamatta useihin\nympärillä olevain neitojen kysymyksiin, mikä taasen sai useamman kuin\nyhden huulille salamyhkäisen hymyn sekä vahvisti monen arvelun siitä,\nettä Kaarinasta tulisi Eerik-herran rouva. Hänen käytöstänsä pidettiin\nsiis aivan luonnollisena, koska sydämensä lemmitty seisoi vieressä.\nNuoret tyttöset jatkoivat vilkasta puheluaan ja tyytyivät kaikille\nrakkaan Kaarinan vastaväitteisiin.\n\n\"Tiedättekö\", kysyi tumma ritari puoliääneen, \"kuka on marskia\nestämässä teidän luoksenne tulemasta, herra Eerik? Se on Herman\nBerman!\"\n\nTämä nimi vaikutti merkillisen tyynnyttävästi Eerik-herraan, se päästi\nhänet kaikista epäluuloista. Hän vastasi ritarille:\n\n\"Se mies viivyttäköön marskia niinkauan kuin haluaa ... rehellisempää\nja uskollisempaa sydäntä tuskin oli Engelbrektin rinnalla...\"\n\n\"Mutta saatte nähdä, että Hermanista tulee marskin mies!\"\n\n\"No, mitäs siitä, Broder Sveninpoika ... jos marski pysyy sanassaan,\nniin tulemme kait hänen miehikseen vähän joka mies!\"\n\n\"Se saatanee nähdä\", vastasi Broder Sveninpoika, \"nyt Söderköpingin\nkokouksessa, jonka valtakunnan jalot herrat päättivät Kalmarissa panna\ntoimeen kuninkaan kanssa Mikonmessun aikana ... silloin saatanee nähdä\npysyykö marski sanassaan, vai ei. Kaksi mahdollisuutta on. Kuningas\njoko tulee, mikä olisikin parasta, sillä silloin alkaisi vanha tanssi\nuudelleen, ja silloin olisimme me, te ja minä, herra Eerik, ainoat,\njotka tohtisimme voimakkaasti heiluttaa miekkaa Engelbrektin esimerkin\nmukaan, sillä saatte pitää varmana, että marski väistyisi silloin kuin\nkettu koirajoukon edestä. Tämä on toinen mahdollisuus. Toinen ja\ntodennäköisempi on se, ettei kuningas tule, ja mitä siitä seuraa?\"\n\n\"Mitä siitä seuraa?\" toisti Eerik hajamielisesti, katsellen\npalvelijoita, jotka kantoivat ruoan sisään suurissa vadeissa.\n\n\"Siitä seuraa se, että marski valtaa kaikki linnat, ja silloin on juuri\nhän, eikä kukaan muu, Ruotsinmaan herra.\"\n\n\"Hyvän miekkani kautta\", huudahti Eerik, mutta hillitsi itsensä, kun\ntyyniluontoisempi Broder Sveninpoika tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Eerik Puke\", lausui hän, \"olkaa varuillanne ...\npitojen päätyttyä keskustelemme tästä enemmän. Tyynnyttääkseni teitä\ntahdon vaan sanoa: rahvas on meidän, ja etupäässä juuri teidän... Ilman\nteitä ei yksikään talonpoika yhdy Kaarlo-herraan, ja teidän ei tarvitse\nkuin polkaista jalkaanne, niin on sotajoukko koolla.\"\n\nEerik ei unhottanut isäntävelvollisuuksiaan; hän riensi pitämään\nvieraistaan huolta, ja aterian kestäessä ei voinut huomata hänen mitään\nmuuta ajattelevan kuin hetken rattoisuutta. Hän haasteli ja laski\nleikkiä kohteliaasti ylhäisten rouvain ja ritarien kanssa, maljat\nkiersivät ahkerasti pöytää, ja sukkelat palvelijat juoksivat\nedestakaisin pöytäin ja ruokahuoneitten väliä.\n\nPöydästä noustuaan vetäytyivät useimmat vieraat sisähuoneisiin, saliin\njäi vain joitakuita -- niiden joukossa neiti Kaarina Kaarlontytärkin.\nHän jäi ikäänkuin sattumalta seisomaan sille ovelle, josta naiset\nolivat vastikään menneet ja josta Eerik tuli samassa.\n\n\"Jos minä olisin nyt toimittanut tanssit, neiti Kaarina\", sanoi Eerik\nkatsellen hänen hymyileviä, ihania kasvoja, \"niin olisin kentiesi\nsaanut tanssia teidän kanssanne ensi tanssin!\"\n\n\"Kuka tietää, ankara ritari\", vastasi Kaarina leikkisästi, \"olisitteko\ntodella niin halukas tanssimaan ensi tanssin minun kanssani?\"\n\n\"Paljon, paljon ennemmin, neiti Kaarina, tekisin sen kuin voittaisin\npalkinnon turnajaisissa kenenkään muun ihanan immen kädestä Ruotsin\nvaltakunnassa!\" vastasi Eerik tulisesti.\n\n\"Nyt osasitte oikeaan, herra Eerik\", hymyili Kaarina, \"koko elämä on\nturnausta, ja sekin tanssi tullee voiton palkinnoksi.\"\n\n\"Ja voittaakseni sen palkinnon olen valmis ajamaan kuoliaaksi parhaan\nhevoseni, jos te niin tahdotte, arvoisa neiti!\"\n\n\"Ritarit voivat leikillä luvata paljon...!\"\n\n\"Niin kyllä, neiti Kaarina\", keskeytti Eerik äkkiä vakavaksi käyden,\n\"ritari voi todella, kuten sanotte, luvata paljon leikillä, mutta jos\nnyt sanoisin, etten laske leikkiä... Niin aionkin nyt teille sanoa,\nminä olen aikaisesta nuoruudestani asti ollut melkein yksinäni\nmaailmassa, että tuskin tiedän, mitä leikki on, kun on kysymys\nylhäisestä neidosta ... mutta minä luulen, että jos minulla olisi ollut\nuskollinen ystävä, jolle olisin aina voinut sydämeni avata, niin olisi\npaljon ollut toisin, ja paljon nykyistä muuttuisi toiseksi...\"\n\nRitari puhui liikutetulla äänellä, ja selvää oli, mitä hänen huuliltaan\noli tulemaisillaan. Mutta Kaarina-neiti joko ei tahtonut päästää asiaa\nsiihen asti, tai ei hän pitänyt hetkeä siihen soveliaana, hän osasi\nnaisellisella hienoudella johtaa keskustelun toisaalle.\n\n\"Voitteko te niin noudattaa hyvän ystävänne neuvoa, ritari Eerik\",\nsanoi hän katsoen häneen niin lämpimästi ja ystävällisesti kuin\nrakkaaseen veljeensä. \"Minä näin tänä yönä unta, joka sanoo aivan\ntoista.\"\n\n\"Mitä unenne sanoo, neiti Kaarina?\" kysyi Eerik innokkaasti, \"jos se\nsanoo muuta, kuin mitä itse sanon, niin se ei puhu totta!\"\n\n\"Minä uneksin meneväni haukka kädessä metsästämään isäni metsään\nBjurumissa\", vastasi Kaarina huomioon ottamatta ritarin viimeisiä\nsanoja, \"haukkani oli komea lintu, niin vankkasiipinen ja\nterävänokkainen, ettei sen vertaista ollut missään. Ratsastettuani\nkotvasen laskin sen vapaaksi ja päästin sen lentämään, ja se kohtasi\ntoisen haukan, jonka kanssa se rupesi kiivaasti tappelemaan. Minä\nhuusin takaisin haukkaani, mutta se ei kuullut...\"\n\n\"Huonosti harjoitettu, neiti Kaarina\", lausui Eerik iloisesti,\n\"huonosti harjoitettu, teidän kesyttäjänne ei tuntenut tehtäväänsä ...\nminä annan teille haukan ... jos suotte sen ilon minulle ... haukan,\njonka vertaa saatte hakea seitsemän kuninkaan valtakunnasta!\"\n\n\"Unessani olin pitävinäni juuri teidän haukkaanne, herra Eerik.\"\n\nLoistavin katsein tarttui Eerik hänen käteensä, eikä hän vetänyt sitä\npois.\n\n\"Ja kuinka päättyi haukkain taistelu, neiti Kaarina ... voittiko minun\nhaukkani lähdettyään teidän kädeltänne?\"\n\n\"Jos se olisi totellut huutojani, olisi se varmaan voittanut\", vastasi\nneito, \"nyt se ei niitä kuullut, ja senvuoksi...\"\n\n\"Se putosi kuolleena maahan?\" kysyi Eerik niin totisena, kuin olisivat\nkeskustelleet todellisuudesta eikä unennäöstä.\n\n\"Se putosi kuolleena maahan\", toisti Kaarina, \"ja toinen haukka lensi\npois saaliineen, joka oli kärpännahkamantteli, päällään kolme\nkruunua...\"\n\nUni näkyi vaikuttavan valtavasti Eerikiin. Hän kääntyi pois painaen\ntoista kättään otsaansa vasten, ja toisella hän piti Kaarinan kättä\npuristaen sitä kiivaasti. Sitten katsahti hän äkkiä ylöspäin ja\nsilmänsä liekehtivät.\n\n\"No, pudotkoon sitten kuolleena maahan, neiti Kaarina\", sanoi hän, ääni\nomituisesti värähdellen, \"niiden kolmen kruunun tähden vaan ... sitä\nennen ei kukaan saa niitä saaliikseen. Ei ... ei kukaan! kuuletteko,\nneiti Kaarina.\"\n\n\"Näettehän nyt, herra Eerik ... vähän te välittäisitte minun\nsanoistani, vaikka ne ovat ystävän sanoja!\"\n\nEerik katsoi taas häneen, ja salamat hänen silmissään sulivat, hänen\nsydämestään loisti nyt tällä hetkellä lapsensielu.\n\n\"Näennäinen ryöstö voi usein muuttua pelastukseksi\", jatkoi neito, \"ja\nminä tiedän varmaan, herra Eerik -- olen usein kuullut teidän isäni\nkanssa puhuvan -- että te tahdotte niinkuin hänkin ja jokainen ritari,\nkuolla niiden kolmen kruunun edestä.\"\n\n\"Niin, niin, arvoisa neiti\", lausui Eerik juhlallisesti kättään\nkohottaen, \"se on palava rukoukseni Jumalan äidille ja Pyhälle\nEerikille, ja ne vievät rukoukseni kaikkivaltiaan istuimen eteen, se on\nvarma toivoni!\"\n\nMutta Kaarina tarttui hänen käteensä sulkien sen omiinsa, ja sanomaton\nilon loiste syttyi hänen ihaniin silmiinsä. Hän oli nyt todellinen,\nvastustamaton rauhanimpi. Samoinkuin Hagbard, joka oli katkonut\nsankariraivossaan vahvimmatkin rautakahleet, salli sitoa itsensä\narmaansa, Signen hiuskarvalla, samoin sitoivat kauniin Kaarinan katseet\nja sanat kiihkeän ja vallattoman Eerik Puken.\n\nSamassa näkyi ulko-oven kynnyksellä korkea, ritarillinen vartalo. Se\noli marski, jonka katse heti kiintyi Eerik-herraan ja kauniiseen\nKaarinaan, ja hänen kauneille piirteilleen kohosi äkkiä puna, kun hän\nhuomasi neidon niin tulisesti tarttuvan Eerikin käteen. Kumpikaan\nnäistä ei huomannut tulijaa eikä salissa sattunut olemaan ketään\nmuutakaan, joka olisi voinut huomauttaa isännälle pitojen\nhuomattavimman vieraan tuloa. Tämä ei ehkä olisi ollut siitä aivan\nmielissäänkään, sillä hän näytti haluavan katseellaan imeä neidon joka\npiirteen, ja korvillaan kuunnella pienintäkin sanaa hänen huuliltaan.\n\n\"Teillä on suora ja uskollinen sydän, herra Eerik\", sanoi Kaarina,\n\"lupaatteko minulle, että kuuntelette minun neuvoani, ennenkuin teette\ntärkeimmän päätöksenne, ettekä tee kuten haukkanne teki unessani ...\nlupaatteko sen ritarisanallanne!\"\n\n\"Tässä on käteni siitä\", vastasi Eerik tulisesti, \"ja vielä varmuudeksi\nannan\", hän otti nopeasti sormuksen antaen sen neidolle, \"annan teille\ntämän sormuksen, ja jos joskus katsoisitte minun unhottaneen\nlupaukseni, niin lähettäkää minulle tämä sormus ... silloin en ota\naskeltakaan ennenkuin olen puhunut teidän kanssanne ... sen lupaan\nkristillisenä ritarina kaiken kautta, mikä on minulle pyhää ja\nrakasta.\"\n\nNyt astui marski esiin, ja vielä käydessään Eerikiä kohden, joka riensi\nkohteliaasti häntä vastaan, katseli hän Kaarinaa, joka tuli ensin\nhohtavan punaiseksi ja sitten lumivalkeaksi.\n\n\"Sydämen pohjasta tervetullut\", lausui Eerik, tarttuen marskin käteen,\n\"voin tuskin odottaa teidän saapuvan pitoihini.\"\n\n\"Tärkeät asiat\", vastasi marski kartellen ja tervehtäen samassa kylmän\nkohteliaasti Kaarinaa, joka vastasi hänen tervehdykseensä tavallisella\niloisella hymyllään, vaikka terävämpi silmä, kuten marskin ehkä tällä\nkertaa, olisi kenties huomannut hänen ryhtinsä hiukan kankeaksi, ehkäpä\nkylmäksikin.\n\nEerik oli pelkkää ystävällisyyttä ja iloisuutta. Sen lienee vaikuttanut\nkeskustelu Kaarina-neidon kanssa ja, kuten hän ainakin luuli, varma\ntieto neidon tunteista häntä kohtaan, tahi oli hänellä aivan täysi\nvalta itsensä ylitse tällä hetkellä, jolloin yleinen hilpeys oli siinä\nhyväksi avuksi, pää-asia on vaan, että hän oli marskia kohtaan todella\nhuomaavainen, ja hänen luontainen avomielisyytensä teki hänen\nystävällisyytensä vastustamattomaksi, vieläpä ihastuttavaksikin.\n\nMarski, joka aina osasi hallita itseään, ei jäänyt kylmäksi isäntänsä\nystävällisyydelle, vaan näkyi kokonaan unhottaneen sen ikävän\nvaikutuksen, jonka Eerikin ja Kaarinan välinen kohtaus oli tehnyt\nhäneen alussa.\n\nMonet vieraista tulivat taas saliin kuultuaan marskin saapuneen. He\nauttoivat isäntää pitämään seuraa hänelle, kun hän istui pöytään\npalvelijain kiireesti kantaessa ruokaa takaisin ja kaataessa viiniä\npöydällä oleviin suuriin hopeamaljoihin. Iloinen ja vilkas keskustelu\npääsi pian vauhtiin, ja tuon tuostakin joi isäntä maljan marskin\nkunniaksi.\n\n\"Minulle on sydämestäni rakasta\", lausui marski vihdoin katsoen\nleppeästi Eerikiin, \"näin ystävyydessä juoda maljan viiniä teidän\npöydässänne, herra Eerik, ei kauvan sitten odotin teiltä aivan toista!\"\n\n\"En minäkään luullut sen hetken pian koittavan\", vastasi Eerik,\n\"jolloin me juomme ystävänmaljoja yhdessä. Mutta kun ajattelen, kuinka\ntärkeätä on Ruotsin miesten vetää yhtä köyttä, niin olen antanut\nvanhain vihain mennä, ja se olkoon tästä aikain kerrassaan unhotettu.\"\n\n\"Te olette oikeassa ... ajat vaativat yhteisvoimia, ja jos me olemme\nyhtä puolta, niin ei muukalaisten mielivalta enää pääse Ruotsin maata\nja kansaa vallitsemaan, ja sen asian vuoksi minä tyhjennän tämän maljan\npohjaan!\"\n\nHerrat kilistivät maljojaan, mutta sivulta pöytää, aivan läheltä kuului\nmuutamia sanoja, jotka saivat heidän kumpaisenkin katsahtamaan\nsinnepäin. Siellä puheli muuan tummansiniseen samettiviittaan puettu,\npitkä ritari erään hengellisen miehen kanssa, jonka ulkomuoto muistutti\nlukukamarin hiljaista työntekijää. Ritarin piirteet olivat ankarat,\nmelkein synkät, mutta vaikea oli sentään sanoa, olivatko hänen\nlausumansa sanat tarkoitetut maljojaan kilistäväin herrain kuultaviksi,\nvai johtuiko se keskustelusta, että hän ne lausui erityisellä painolla.\n\n\"Käyskennelkööt ne aina tulikuumia rautoja pitkin, joilla on sutten\nkavala mieli\", oli ritari lausunut, mutta näytti muuten innokkaasti\nkuuntelevan oppineen papin oikaisua ja selitystä. Eerik ja marskikin\nsaivat kuulla, kuinka ritarin olisi tullut sanoa, koska siinä vanhassa\nlaulussa, jota lause tarkoitti, oli niin ja niin.\n\n\"Minä en ole koskaan tiennyt, että te, Broder Sveninpoika\", sanoi Eerik\nnauraen, \"olette niin perehtynyt papillisiinkin asioihin!\"\n\n\"Syviä totuuksia on vanhoissa lauluissa\", vastasi Broder Sveninpoika,\n\"ja minä toivoisin, että tekin, Eerik, tuntisitte joitakuita niistä.\nSamassa laulussa on toinen kohta tällainen, että 'älä usko vihamiehen\nkauniita...'\"\n\n\"Ei, ei, ankara ritari\", yskäisi pappi kumartaen kunnioittavasti\nmarskille, \"te panette sanat väärään järjestykseen ... näin ne värsyt\nkuuluvat:\n\n    \"Vihamiehiisi\n    Et sä luottaa mahda,\n    Ehkä ne kauniist' haastaa...\n\n\"niin se on, juuri niin ... vihamiehiisi, jaa-a, parasta on hillitä\nkieltänsä ... niin, hyvä on ottaa oppia muitten erehdyksestä.\"\n\nOppinut näkyi olevan halukas pitämään oikean esitelmän tämän vanhan\n\"Aurinkolaulun\" värssyn johdosta, eikä tummalla ritarilla tuntunut\nolevan mitään sitä vastaan. Mutta tämä ei ollut ensinkään Eerik-herran\nmieleen, hän oli niin hilpeällä tuulella, ettei vähääkään älynnyt\nsanain alla piilevää merkitystä, vaikka oppineen alottaman\nesitelmänkin olisi jo pitänyt saada häntä huomaamaan, että tässä oli\nsivutarkoituksia.\n\n\"Ei, ei, hurskas herra\", huusi hän, \"ei tuo saarna sovi nyt tänne\npelkkien ystäväin keskelle. Hei, Broder Sveninpoika, ottakaa malja\nviiniä ... teidän onneksenne, marski Kaarlo.\"\n\nJa Eerik-herra joi, synkkä ritari joi myöskin, ja marski vastasi\nystävälliseen maljaan; keskeytynyt puhelu vilkastui taas, ja Eerik oli\npelkkää avomielisyyttä, kuten hänen tapansa oli juominkitiloissa.\n\n\"Niin\", lausui marski, \"minulle on rakkaampaa, kuin voin sanoa, että te\npuhutte ystävyyden sanoja, Eerik Puke... Te olette sentään ollut pahin\nvihamieheni, sen olen kokenut sekä teiltä itseltänne että muilta\nkuullut...\"\n\n\"En tahdo sitä kieltää\", vastasi Eerik laskien raskaan kätensä\npöydälle, \"tiedäppä, Kaarlo, ettei Tukholman ja Kalmarin välillä ole\nsitä haukea, jolle olisi enemmän koukkuja laskettu, kuin minä olen\nlaskenut sinulle!\"\n\nMarski ei tuntunut olevan selvillä, kuinka käsittäisi isäntänsä, tosin\navomielisen, mutta varomattoman lauseen. Hän siirsi katseensa Eerikistä\nhopeavatiin, jolla viinimaljansa seisoi, ja veljellinen hymy oli\njäähtymäisillään hänen huuliltaan. Mutta ennenkuin hän vastasi, päästi\nhänet pulasta sisähuoneista tuleva sisarensa, rouva Margareta\nKnuutintytär, joka oli herra Niilo Steninpojan (Natt och Dagin) kanssa\nnaimisissa. Hän kuuli Eerikin viime sanat ja löi kämmenensä yhteen\nhuudahtaen enempää arvelematta:\n\n\"Jumala antakoon teille tuollaiset sanat anteeksi, herra Eerik! Olen\nusein nähnyt teidän istuvan veljeni pöydässä, ja usein juovan hänen\noluttaan, ja syövän hänen leipäänsä, mutten koskaan odottanut teiltä\ntuota!\"\n\nTuikean rouvan sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Eerikin posket\nhehkuivat, hän nousi puoleksi seisoalleen antaakseen samalla mitalla\ntakaisin ja näyttääkseen, että kavaluutta harjoittaa muut, vaan ei hän,\nmutta samassa näki hän sen huoneen ovella, josta Margareta oli tullut,\nolennon, joka sai hänen paikalla malttamaan mielensä. Kaarina-neiti\nseisoi siellä suloisena ja lempeänä kuin tähti ukkospilvien välillä\nmyrsky-yönä.\n\nMarskikin oli ehtinyt tyyntyä sekä muistaa, että Eerik Puken ystävyys\noli hänelle nykyisin siksi arvokas, ettei sitä kannattanut pilata\nhuomauttamalla jo menneitä asioita, ja myöskin että nyt oli\nvaarallisempaa kuin koskaan saada hänet vihamiehekseen. Hän sivuutti\nikävyyden senvuoksi johtamalla keskustelun toisaalle, joten kaikki kävi\nkuin ennenkin poislähtöön asti.\n\n\"Minä ratsastan huomenna Nyköpingiin\", lausui marski hyvästellessään,\n\"ja viivyn siellä Söderköpingin kokoukseen asti. Arvatakseni aiotte\ntekin sinne, herra Eerik, minä odotan siis teitä Nyköpingin linnassa,\nniin voimme lähteä sieltä yhdessä kokoukseen!\"\n\n\"Sen matkan tahdon ratsastaa kanssanne, marski\", vastasi Eerik, jonka\nhelposti ärtyvä mieli ei vielä ollut aivan leppynyt äskeisen puuskan\njälkeen, \"mutta sen sanon sinulle, ettet päästä vainukoiriasi irralle,\nsillä silloin minä suoraan sanoen, jos tapaan niitä, isken kuonolle\nettä sen muistavatkin.\"\n\nHän lausui tämän leikkisällä äänellä, mutta asia oli itsestään ikävä.\nEerik-herra oli nimittäin jo paljoa aikaisemmin valittanut neuvostossa\nsitä, että marski vietteli miestensä avulla Eerikin miehiä puolelleen.\nMarski oli sitten vastannut, ettei hän tiennyt siitä mitään, ja jos\nasiassa oli siis perää, niin vastatkoot hänen miehensä siitä, ja\nsenvuoksi oli Eerik vaatinut marskia kaksintaisteluun. Tämä oli ottanut\nvastaan hansikkaan, mutta oli vaatinut asiaa lykättäväksi, kunnes\nTukholman linna oli valloitettu, ja tähän ei Eerikin sopinut olla\nsuostumatta. Eerikin sana voi siis tarkoittaa hyvinkin totta, miten\nleikkisellä äänellä hän sen lausuikin.\n\n\"Minä annan tähän saman vastauksen\", vastasi marski myöskin\nleikkisästi, \"kuin silloin annoin mustaveljesten luostarituvassa, herra\nEerik!\"\n\n\"Siihen minä tyydynkin\", vastasi Eerik, \"mutta tietäkää kuitenkin, että\nmuutamat sanovat teidän iskevän, kun minä uhkaan.\"\n\n\"Minä tiedän kyllä\", vastasi marski, \"että muutamat tahtovat kylvää\neripuraisuutta minun ja teidän välillenne ... mutta varmaa on, ettei se\nole minun syyni, jos ne kylvökset kantavat hedelmiä ... minä luotan\nteidän ystävyyteenne. Eerik Puke!\"\n\n\"Te voittekin täydellisesti luottaa, Kaarlo, te muistanette ne sanat,\njotka lausuin teille viimeksi Örebron kirkossa!\"\n\nMarski kääntyi ovelle väkinäisesti hymyillen. Siellä seisoi synkkä\nritari tummansinisessä viitassaan, ja hänen katseensa näkyi haluavan\nlävistää Kaarlon, mutta hänen korkealla otsallaan oli miehevä tyyneys.\nMarski katsoi häntä silmiin sivu kulkeissaan sekä lausui:\n\n\"Me emme ole vaihettaneet monta sanaa tänä iltana, ritari! Te menette\nmyöskin Söderköpingiin?\"\n\n\"Minä menen sinne!\" vastasi Broder Sveninpoika kasvojaan hiukkaakaan\nvärähyttämättä.\n\n\n\n\nIX.\n\nSöderköpingissä.\n\n\nOli synkkä, kolkko syysilta. Taivas oli raskaitten pilvien peitossa, ja\nkylävuono kohoili levottomasti päästellen kumeita huokauksia rantaa\nkohden, ikäänkuin tuskissaan aavistaen myrskyn tuloa, josta oli jo\nnähty enteitä. Sade rapisi Nyköpingin linnan ikkunoihin, ja tuuliviirit\nvinkuivat edestakaisin. Linnan takana olevassa kaupungissa rupesivat\ntulet toinen toisensa perään sammumaan, ja sen asukkaat alkoivat päivän\nvaivoista väsyneinä mennä levolle. Linnassakin vallitsi hiljaisuus.\nAinoastaan porttitornista kuului silloin tällöin vartiomiehen raskaita\naskelia tahi joku katkonainen sana vartion muuttuessa.\n\nMutta linnassa istui muutamassa lahdelle antavassa huoneessa kaksi\nmiestä keskustelussa, ja kasvonilmeistä päättäen oli keskustelu\ntärkeäkin. Ne olivat marski Kaarlo Knuutinpoika ja Nyköpingin\nlinnanhaltija, Juhana Kaarlonpoika (Färla).\n\n\"Drotsi on tullut Kalmarista\", lopetti jälkimmäinen lauseensa -- \"Turun\npiispa Maunu ja monet muut herrat, sekä tanskalaiset ovat myöskin\ntulleet. Ne neuvottelevat Djurnäsissä, ja drotsilla on ylin ääni\njoukossa... Hän lienee tullut siihen päätökseen, että kuninkaan tahdon\nalle alistuminen on hänelle ainoa keino pysyäkseen mahtavimpana miehenä\nvaltakunnassa. Senvuoksi seuraavat tanskalaiset herrat häntä niin\nhalukkaasti, ja sen saatte nähdä, että kun kuninkaan tultua ruvetaan\nKalmarin sopimusta toteuttamaan, niin jaetaan linnaläänit aivan drotsin\ntahdon mukaan ... minä luulen, että tekin saatte hyvin katsella, mitkä\nläänit tulevat teidän käskynne alaisiksi.\"\n\nMarski istui syviin ajatuksiin vaipuneena, ja hänen tummat\nkulmakarvansa synkistyivät yhäti Juhana-herran kertoessa. Mutta muuten\nistui hän aivan hiljaa nojaten päätään vasenta kättään vasten.\nKyynäspää lepäsi pöydällä, jota peitti punainen verho, ja oikea kätensä\noli oikealla polvella, jonka hän oli asettanut vasemman yli. Vaitioloa\nkesti vielä kauvan Juhana Kaarlonpojan lopetettua, mutta yhtäkkiä kysyi\nmarski:\n\n\"Tiedättekö, ovatko kuninkaan linnanvoudit tulleet ja ovatko nuo jalot\nherrat olleet heidän kanssaan tekemisissä?\"\n\n\"Henrik Klaunpoika Turusta ja Mathias von Kolen Elfsborgista\", vastasi\nJuhana, \"olivat tulleet minun kertojani lähtiessä kaupungista, mutta\nsitä hän ei tiennyt, oliko drotsi keskustellut heidän kanssaan. Mutta\nminusta on tässä nyt kylliksi, mitä olen kertonut ... drotsi ei ole\nleppeä teitä kohtaan ja vielä vähemmin leppeä hän on herra Eerik Pukea\nkohtaan... Jos hän uskaltaa mennä sinne, niin...\"\n\n\"Uskaltaa?\" toisti Kaarlo-herra hieman hymyillen.\n\n\"Lienette oikeassa\", jatkoi Juhana, \"sitä sanaa ei todellakaan sovi\nhänestä käyttää, mutta jos hän tulee sinne, niin, niin saanee hän sen\nmaksaa hengellään, ja sitten luulee kai drotsi saavansa teidätkin\nmasennetuksi... Te olette niinmuodoin karhun ja ketun välillä, herra\nKaarlo, mutta minusta näyttää, että kettu on teille karhua\nvaarallisempi.\"\n\n\"Mutta heidän ei ole niinkään helppo pyytää karhua ansaansa... Jos\nkuningas tulee, ja nuo aikeet viedään perille, ja jos herra Kristeristä\ntulee valtakunnan mahtavin mies, niin silloin taitaa täällä syntyä\nsellainen peli, jota Krister-herra ei aivan helposti unhottane... Jos\nkuningas taas ei tule ... no niin, silloin saamme nähdä, mitkä neuvot\nsilloin ovat parhaita ... mutta kummassakin tapauksessa karhu pelastuu,\nja minun toimestani!\"\n\nJuhana-herra katsoi kummissaan marskia, eikä voinut olla kysymättä,\noliko nyttemmin ystävyys syntynyt hänen ja Eerik Puken välille, ja mikä\noli saanut aikaan tämän merkillisen ja ilahuttavan seikan. Marski antoi\nkarttelevan vastauksen, johon Juhana lisäsi katsovansa asiaa\nilahuttavaksi, koska Eerik-herran puolella oli rahvas, joka seuraisi\nhäntä, jos julki taistelu syttyisi marskin ja drotsin välillä. Kaarlo\nnyökäytti myöntyväisesti, mutta ei näyttänyt haluavan siitä sen enempää\nkeskustella, jonka vuoksi Juhana-herra toivotti hyvää yötä ja läksi.\n\nTuli hirvittävä yö, myrsky riehui, ulvoi ja pauhasi linnanmuureja\nvastaan, ikäänkuin olisi mielinyt syöstä kumoon koko valtavan\nrakennuksen. Pöydällä palavan vahakynttilän liekki häälyi ja heilui,\nvaikka pöytä oli hyvän matkaa ikkunalta, ja leikkaeltu seinälaudoitus\nnatisi pahoin.\n\nMutta marski ei huomannut myrskyn ulvontaa ulkona eikä sen vaikutuksia\nhuoneessa; hän käveli edestakaisin huoneessa kädet selän takana;\nsilloin tällöin hän pysähtyi ja lausui sanasen, mutta jatkoi taas\nkävelyään.\n\nVasta puoliyön jälkeen sammui kynttilä hänen huoneestaan.\n\nSamaan aikaan heittivät pilvenkorkuiset laineet erään laivan\nSödermanlannin saaria vasten. Se oli kuin jättiläiskistu, jota aalto\nheitteli toiselle, kunnes se vihdoin aivan avutonna törmäsi kallioita\nvasten. Yli myrskyn kuului silloin kauhea huuto, sitten kamala ryske,\nikäänkuin tuo suunnaton ruumisarkku olisi murskautunut vielä suurempain\njättiläisleukain välissä. Ankara aalto kohosi ikäänkuin katselemaan\ntätä kamalaa hävitystä sekä valahti kallioille ja niiden saaliille\nsanomattomalla raivolla ja vimmalla, ja sitten oli kaikki kuin\nennenkin. Aalto ajoi aaltoa, ne kohosivat korkeuteen ja katselivat\nkiukusta vaahdoten, eikö ehkä jotakin ollut jäänyt niitä varten, sekä\nvajosivat taasen syvyyteen vetäen muassaan lankun, laivan raa'an tai\nihmisruumiin. Mutta vajonneen aallon sijaan tuli taasen uusi, ja jos\njossakin näkyi mies taistelevan elämästään, tulivat aallot yhä\nrajummiksi, kunnes joka elämän kipinä oli sammunut ja kaikki jäljet\nhukkuneesta laivasta hävinneet.\n\nPeräti harvat pääsivät pelastumaan ajelehtivilla lankuilla tai muilla\nlaivan osilla jollekin asumattomalle luodolle, mutta vaan odottaakseen\nvielä julmempaa kuolemaa. Sillä myrsky pikemmin kiihtyi kuin asettui,\nja kesti niin kauvan, ettei ollut maalta avun toivomista. Pari ajautui\nsaarten väliin, ja laineet heittivät ne puolikuoliaina mantereelle,\nmistä kalastajat aamun koittaessa korjasivat heidät.\n\nAurinko nousi veripunaisena valaisemaan hurjaa, raivostunutta merta,\njonka laineet näyttivät haluavan irtautua maaemosta ja lentää kuten\nmyrskyn ajelemat pilvetkin avaruuden helmaan. Mutta aaltoa sitoo maahan\nvahvat siteet; kuinka keveänä ja voimakkaana se kohonneekin korkeuteen\npäin, niin sen juuria kytkee aina maahan vankat kahleet, se valahtaa\ntakaisin, -- mutta avaruuden vapaat lapset kuinka mustia ja raskaita\nlienevätkin, pakenevat pois keveästi, ikäänkuin säikähtäen maallisten\nsukulaistensa voimatonta vapaustaistelua.\n\nSuojassa myrskyltä, korkeain honkain välissä, joitten oksain läpi savu\nvoi päästä jotenkin vapaasti kulkemaan, oli kalastajamökki, missä eräs\nharvoja laivahylystä pelastuneita makasi aamulla. Muutaman tunnin uni\noli virkistänyt häntä: hän heräsi ja katseli ihmeissään ympärilleen,\nkunnes yön kauhut, taistelu aaltojen kanssa ja rannalle joutuminen\nvähitellen muistuivat hänen mieleensä. Hän katseli ympärilleen iloisena\nja kiitollisena nähdessään vaatteensa tulen edessä kuivamassa. Vanha\neukko ja keski-ikäinen mies seisoivat niitten vieressä ja näyttivät\ntarkastelevan kankaan hienoutta ja sille ommeltuja koristuksia.\n\n\"Se on varmaa, Rafwel\", sanoi eukko, \"se oli kuninkaan laivoja, ilmakin\noli hyvin kuninkaantapainen...\"\n\n\"Älä saata minua katumaan, mitä olen tehnyt, äiti\". lausui mies tehden\ntorjuvan liikkeen, \"äläkä yllytä pahaa henkeäni valloilleen...!\"\n\n\"Tällaista kangasta olivat kuninkaan miesten vaatteet, kun hän viime\nsyksynä kulki saaristossa ja asetti linnaan uuden voudin\", jatkoi eukko\nhuolimatta, saattoiko miehelle sillä tuskaa. \"Ilkeä Juhana Fleming oli\nmukana, minä näin hänet, sen verikoiran... Se kähisi kuninkaan\nturvissa... Voi, voi, sitä naisten häpäisijää? Minä olin näkevinäni\nMarjetin yöllä ... hän seisoi kalpeana ja korvennettuna sänkyni\nvieressä valittaen ja kostoa huutaen julmurille, ja hän osoitti millä\npaikalla se tapahtui, sekä missä murhaaja hänet sitten ripusti\nhalkotulelle savuun tukehtumaan... Sen konnan sanotaan vielä istuvan\nStegeborgissa vallassa ja kunniassa ... kostoa, kostoa hänelle!\"\n\nEukko seisoi tulen edessä, hiukset hajallaan pienen, mustan päähineen\nalla. Hän oli kamala nähdä; kasvonsa, jotka eivät muuten olleet rumat,\nvääntyivät kammottavasti, kun hän huusi hirveitä kirouksia Juhana\nFlemingin yli. Ja puheellaan ja kostonhuudoillaan kiihdytti hän sekä\nitsensä että miehen, joka lähemmin tarkastellen näkyi olevan puettu\nmiespalvelijan pukuun. Häneen vaikuttivat vaimon sanat manauksen\ntavoin.\n\nHän tempasi epätoivon vimmalla kirveen ja kääntyi mennäkseen sänkyä\nkohden, mutta seisahtui samassa nähtyään haaksirikkoisen kasvot; hänen\nkatseensa lauhtui ja tyyntyi, ja kirves vaipui hänen kädestään.\n\n\"Marjetin muiston kautta!\" huudahti hän, \"onko tämä näky, vai eikö se\nole ... ettekö te ole nuori Niilo-herra, Niilo Bonpoika?\"\n\n\"Kuten näet, Rafwel, minä olen todellakin Niilo Bonpoika, ja kaikkein\nviimeiseksi olisin odottanut surmaani sinun kädestäsi ... oletko jo\nkauvan ollut poissa herrasi, piispan luota ... vai etkö enää ole hänen\npalveluksessaan?\"\n\n\"Minä olen hänen armonsa, piispan suostumuksella Herman Bermanin\npalveluksessa\", vastasi mies, mutta lisäsi vakavalla äänellä: \"Älkää\ntuomitko aivan kovasti minua, miesparkaa ... minulla oli rakas\nkullannuppu ... Marjet oli hänen nimensä, hän oli tämän Gjörit-muorin\ntytär ... mutta Juhana Fleming, tuo voudinpeto, ryösti ensin hänen\nkunniansa ja sitten hänen henkensä ... se tapahtui Tummasaaressa\npuolitoista vuotta sitten ... ja nyt me luulimme teitä kuninkaan\nmieheksi...!\"\n\n\"Älkäämme puhuko enää siitä, Rafwel\", sanoi Niilo, \"mutta hyvä olisi,\njos rajoittaisit vihasi ryöväriin yksinään. Moni hyvä mies, joka ei\nehkä hyväksy hänen tekoaan enempää kuin sinäkään, voi siten joutua\nkärsimään syyllisen sijasta, jos niin menettelet, kuin nyt aioit...\"\n\n\"Kyllähän te olette oikeassa\", lausui mies, \"mutta minä arvelen\nsittenkin, ettei Eerik-kuninkaan miesten joukossa ole monta, tuskinpa\nyhtäkään, joka ei olisi surmaa ansainnut.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Niilo pienen vaitiolon perästä, \"sinä ansaitset\nsittenkin kiitokseni siitä, mitä olet minulle tehnyt, minä en sitä\nkoskaan unhota... Jos nyt teet apusi aivan täydelliseksi, niin on\nkiitollisuuteni sitä suurempi... Sanoppa ensiksi, tiedätkö, missä\nherrani, marski, on nykyään?\"\n\n\"Hän kuuluu tulleen muutamia päiviä sitten Nyköpingin linnaan, niin\nkerrottiin kun eilen iltapäivällä kulin kaupungin läpi.\"\n\n\"Hyvä ... vastauksestasi kuulen, että olen lähellä Nyköpingiä. Siitä en\nsiis tarvitse sen enempää kysyä...\"\n\n\"Hummelsvik on lähin kylä\", lisäsi Rafwel, \"ja siitä on puolitoista\npeninkulmaa kaupunkiin!\"\n\n\"Voitko hankkia minulle hevosen, Rafwel ... minun täytyy päästä marskin\nluo niin pian kuin suinkin!\"\n\nRafwel lupasi sekä riensi ulos; Niilo nousi, puki ylleen jo kuivaneet\nvaatteet pakinoiden Gjörit-muorin kanssa, joka nyt oli aivan toisen\nnäköinen kuin äsken sekä puheli leppeästi ja ystävällisesti.\n\nEnnen tunnin kuluttua istui jo Niilo hevosen selässä ratsastaen\nNyköpingiä kohden minkä hevosen kavioista lähti. Siellä valmistettiin\nsuurella puuhalla Söderköpingiin lähtöä, missä piti painavia asioita\ntoimitettaman Kalmarin päätösten mukaan. Kuningas Eerik oli luvannut\ntulla sinne ottamaan vastaan valtakunnan hallinnon saman Kalmarissa\ntehdyn sopimuksen mukaan. Tässä viimeksi mainitussa kaupungissa oli\nkuningasta jo pyydetty jäämään maahan, mutta hän ei, kuten tiedämme,\nsuostunut siihen pyyntöön.\n\nTärkein, ja ainakin Ruotsin herroille painavin, niistä asioista, jotka\nolivat Söderköpingissä ratkaistavat, oli linnalääni-kysymys ja niiden\njako synnynnäisten ruotsalaisten kesken. Ruotsin jokainen herra, jolla\noli vähänkin merkitystä, toivoi pääsevänsä siinä suhteessa\nasianomaisten huomioon, joten oli syytä otaksua kokouksen tulevan sekä\nloistavaksi että lukuisaksi. Mutta paitsi yksityisiä herroja etuineen\noli muodostumaisillaan olevilla puolueillakin etuja valvottavana. Oli\njo huomattavana kaksi puoluetta päämiehineen -- toinen, jonka päänä oli\nvanha drotsi, Krister Niilonpoika (Wasa), ja toinen, jonka johtajana\noli nuori, loistava, onnen ja luonnon lahjoista rikas marski, Kaarlo\nKnuutinpoika (Bonde). Yleensä liittyivät vanhat sekä pappisherrat\nedelliseen, nuoret jälkimäiseen puolueeseen. Mutta sitäpaitsi\nvaikuttivat sukulaisuussuhteet paljon monen puoluekantaan. Drotsia\ntukivat hänen oman sukunsa jäsenet, sekä se suku, jonka kilpimerkkinä\noli häränotsa ja joka myöhemmin esiintyy nimellä Oxenstjerna. Marskiin\ntaas yhtyivät. Bonde- ja Bjelkesuvut, Natt och Dag-suku jakautui\nkummankin puolueen kesken.\n\nKumpikin puolue halusi rauhaa, mutta eri mieltä olivat ne siinä, millä\nkeinoilla rauha olisi hankittava. Krister Niilonpoika tahtoi antautua\nkuninkaan vallan alle tahi paremmin, hän huomasi sen ainoaksi keinoksi\nylläpitääkseen omaa arvoansa sekä säilyttääkseen vaikutusvaltaansa\nvaltakunnan ensimmäisenä miehenä. Kaarlo Knuutinpoika taasen tahtoi\nsaada rauhaa toimeen säilyttämällä Ruotsin riippumattomuutta, hän ei\nsuostunut vähääkään supistamaan niitä vaatimuksia, jotka Engelbrekt ja\nrahvas olivat määränneet Eerikin kuninkaaksi tunnustamisen ehdoksi. Ja\ntätä tarkoitusta ajoi Kaarlo rehellisesti, vaikka hänellä samalla oli\ntoinenkin tarkoitus, mikä muuten oli tähän aikaan sama joka\nherrasmiehellä Ruotsissa, nimittäin oman valtansa lisääminen.\n\nSyyn näitten puolueitten syntyyn ymmärrämme, kun muistamme, kuinka\nahtaassa piirissä näiden miesten täytyi liikkua. Toisella puolen oli\nkuninkaanvalta, toisella yhtä mahtavana rahvaan valta. Kuningas ja\nkansa olivat ne navat, joitten ympärillä kaikki kieppui. Rahvas oli\nEngelbrektin johdolla astunut varman askeleen eteenpäin. Se oli ikään\nkuin muistuttanut olemassa olostaan sekä heittänyt hämmästyneitten\nherrain eteen määrätyn ehdon: joko minun kanssani tai minua vastaan,\njompikumpi!\n\nVaikeampaa on havaita, mikä tällöin sai toiset liittymään uuteen\nyhteiskuntamahtiin ja toiset kuninkaaseen. Lienee yhtä väärin luulla\nedellisten toimintaa ohjanneen selvän ja elävän käsityksen kansan asian\noikeudesta, kuin katsoa jälkimmäisten kokonaan unhottaneen isänmaansa.\nArvattavasti luuli kumpikin ajavansa hyvinkin oikeaa asiaa. Lähimmäksi\ntotuutta tulemme ehkä, jos oletamme, ettei Kaarlo Knuutinpoika alussa\nenempää kuin Krister Niilonpoikakaan, ajatelleet omia etujaan\netemmäksi, vaikka heidän keinonsa antoivat sittemmin heidän\ntoiminnalleen kuninkaallisen tai kansallisen värin, kunnes olot lopulta\nitsestään kehittivät edellisestä ruotsalaisuuden todellisen\nasianajajan. Kuningas tai kansa tahi kumpikin _keinona_, mutta oma etu\n_päätarkoituksena_, lienevät olleet sekä Kristerin että Kaarlon\ntoiminnan vaikuttimina ensi aikoina Engelbrektin kuoleman jälkeen.\n\nMutta toista keinoa oli vaikeampi käyttää kuin toista. Jos rahvas\nkaipasikin Engelbrektin kauas näkevää silmää, niin oli sillä kuitenkin\njohtajinaan miehiä, jotka eivät ruvenneet alistumaan kenenkään alle,\njoka näytti vähänkään taipuvalta pettämään kansan asiaa. Eerik Puke ja\nBroder Sveninpoika olivat niitä miehiä. He olivat urhoollisia ja\nrohkeita, mutta myöskin uhkamielisiä sotilaita. Rahvas rakasti heitä,\nmutta kummallakaan ei ollut Engelbrektin kykyä tarttua asiain johtoon.\nTämä selittää heidän suhteensa marskiin. Hän tahtoi saada heidät\npuolelleen, koska rahvas seurasi heitä; ellei se onnistuisi, niin\nolivat ne tehtävät jollakin tavoin vahingottomiksi. Sillä siihen asti\nolivat asiat nyt kehittyneet -- sen ymmärsi Kaarlo tarpeeksi hyvin --\nettä kysymyksessä oli hänen oma kukistuksensa tai kestämisensä.\n\nDrotsi oli osannut hyvin käyttää tuttavuuksiaan hyödykseen. Hänen\npuolellaan oli monta Ruotsin piispaa sekä tanskalaiset sukulaisensa;\nKaarlo tiesi täydelleen, mitä ne merkitsivät ja hän oli asettanut\ntoimintansa sen mukaan. Perin tärkeitä näitten aikeitten\ntoteuttamiselle olivat tiedot, joita Niilo Bonpoika toi saapuessaan\naamupäivällä Nyköpingin linnaan.\n\nHerransa otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Hän sai kertoa alusta\npitäin vaiheensa Kalmariin lähdöstään asti. Ja Niilo kertoi juurta\njaksain kaikki, paitsi mikä koski hänen omia asioitaan. Marski kuunteli\ntarkkaavasti. Kun nuorukainen kertoi, miten kuningas oli äkkiä\nmuuttanut mieltään sulkemalla hänet Visborgin linnasta, niin katsoi\nmarski tämän vahvistavan, mitä jo ennestään tiesi drotsista ja hänen\nsalaisista juonistaan.\n\n\"Asiaasi et niinmuodoin saanut toimitetuksi. Niilo?\" kysyi marski\nNiilon vaiettua.\n\n\"Asiaani\", vastasi tämä vitkaan, \"kyllä sekin toimitettiin...\"\n\n\"Mutta ei toivojesi mukaan, kuten näyttää\", lisäsi marski tarkastellen\nhäntä.\n\n\"Sitä johtopäätöstä ette voi tehdä ulkomuodostani, herra. Minulla on\nvielä uutisia, jotka lienevät valtakunnalle tärkeämpiä kuin se, mitä\nnyt olen omista vaiheistani kertonut, vaikka olette niitä kuunnellut\nniin hyväntahtoisesti.\"\n\n\"Ja nämä uutiset koskevat kuningasta, arvaan\", sanoi marski vilkkaasti.\n\"Hän ei tule Söderköpingiin...?\"\n\n\"Juuri niin, ja enemmänkin ... minä luulen, että on sangen kummaa, jos\nhän enää milloinkaan astelee maan päällä!\"\n\n\"Mitä sanot, Niilo?\" huudahti Kaarlo hypähtäen ylös synkän aavistuksen\nvaltaamana.\n\n\"Minä tiedän itse pelastuneeni varmasta kuolemasta ainoastaan Jumalan\nihmeellisen armon kautta. Sillä kun minä jätin kuninkaan, ei hänen\nlaivallaan ollut kuin yksi ainoa, jolla oli vähänkään pelastumisen\ntoivoa!\"\n\n\"Kerro minulle kaikki tyynni, pienimpään asti, Niilo!\" kehotti marski,\n\"asia on paljoa tärkeämpi, kuin luuletkaan! Kun jätit kuninkaan,\nsanoit ... mihin jätit hänet ... puhut, kuin olisit itse ollut hänen\nlaivallaan.\"\n\n\"Niin minä olinkin ... minä kerron alusta alkain. Kuningas oli jostakin\nsyystä, jota en voi ymmärtää, suuttunut minuun. Hän vaati Visbyn\nneuvostoa jättämään minut hänen haltuunsa, mutta kun se ei onnistunut\nvanhan, rehellisen Herman Mynterin säikkymättömän vastustuksen tähden,\nniin koetti hän ottaa minut kiinni viekkaudella ja väkivallalla, niin\nettä pelastuin vaarasta ainoastaan hyväin ystäväin avulla. Voitte siis\nkäsittää, että ikävöin pois Visbystä, mutta oli aivan mahdotonta saada\nlaivakyytiä Tukholmaan tai Söderköpingiin; vasta moniaan viikon\nkuluttua luultiin erään laivan lähtevän tänne. Harmitellessani tätä\ntuli muutamana iltana myöhään luokseni eräs mies, joka kysyi, halusinko\nlähteä Söderköpingiin. Minä otin tarjouksen ilolla vastaan. 'Seuratkaa\nsitten minua rantaan', sanoi hän, ja minä seurasin. Sinne tultuamme\nolivat kaikki kuninkaan laivat valmiina purjehtimaan. Mies vei minut\nsuoraan sille laivalle, missä kuningas itse oli, sekä käski minun\npysymään piilossa eturuumassa, jos mielin lähteä mukaan. Kun kysyin\nmiksi hän vei minut juuri kuninkaan omalle laivalle, vastasi hän, että\nse oli ainoa, millä voin matkustaa, koska hän tunsi sen perämiehen;\nsitten hän vielä vakuutti, että kaikki käy hyvin.\"\n\n\"Kuka se mies oli, joka vei sinut laivalle?\" kysyi marski.\n\n\"Voitte ehkä pitää sitä kummana, mutta minä en sitä tiedä... Veneeseen\nastuessamme oli jo pimeä ja laivalle tultuamme en nähnyt miestä\nennenkuin sinä hetkenä, jolloin lähdin sieltä.\"\n\n\"Kummalta tuntuu kertomuksesi!\" lausui marski, \"mutta jatka, minä\nhaluan kuulla kuinka sitten kävi.\"\n\n\"Aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät merelle, mutta\nkuningasta vainosi taas vanha, kova onnensa\", jatkoi Niilo. \"Olimme\ntuskin tulleet ulapalle, niin syntyi myrsky, niin raju, ettei sanoin\nvoi sitä kuvata... Minä olin koko päivän komerossani, mutta olo siellä\noli siksi tukalaa, etten pimeän tultua enää jaksanut pysyä siellä, vaan\nnousin kannelle. Laivan kokassa paloi lyhty valaisten kirkkaasti\npimeydessä; ettei minua sen vuoksi tunnettaisi, siirryin varoen laivan\nlaitaa myöten keskilaivalle. Varovaisuuteni oli kuitenkin aivan\ntarpeeton, sillä myrsky ja hukkumisen vaara oli kokonaan vallannut\nkaikkien huomion. Vaara oli vielä suurempi senvuoksi, että kaikki muut\nlaivat purjehtivat kuninkaan laivalla palavaa lyhtyä kohden, joten aina\nvähäväliä liukui laiva aivan meidän vieritsemme ja joka hetki sai\npelätä yhteentörmäystä. Minä kuulin miesten sanovan toisilleen, että\nainoa pelastumisen keino olisi kääntyminen, mutta siihenkin tarvittiin\nmies, joka tuntisi asiansa perinpohjin. Minusta oli kuitenkin\nGotlantiin palaaminen vielä paljoa suurempi kauhistus kuin myrskyn\ntuoma vaara ... senvuoksi päätin itsekseni hypätä ensimmäiseen muista\nlaivoista, joka saapuisi niin lähelle, että hyppääminen kävisi päinsä.\"\n\n\"Mutta miksei kuningas käskenyt sammuttamaan lyhtyä laivallaan\", kysyi\nmarski, \"sittenhän olisi yhteentörmäykset vältetty?\"\n\n\"Kuningas Eerik on sama aina\", vastasi Niilo, \"sekä laivalla että\nratsastellessaan valtakunnissaan ... muuta syytä en voi ymmärtää, miksi\nhän antoi lampun palaa, vaikka kyllä näki, mihin vaaraan se saattoi\nhänen oman laivansa... Kuitenkin näin hänen sinä yönä kalpenevan\npelosta!\"\n\n\"Sinä olit siis hyvinkin lähellä kuningasta...\"\n\n\"Hän oli yhtä lähellä minua, kuin te nyt... Hän tuli keskilaivalle, ja\nmiehet seisoivat pelästyneinä hänen ympärillään... Perästäpäin näkyi\nmolemmilla puolin kaksi suurta varjoa ... kaksi laivaa lähestyi taas,\njotka saattoivat tuhota kuninkaan laivan lyhdyn vuoksi. Ne kohosivat ja\nlaskivat, onnettomuus voi sattua minä hetkenä hyvänsä. Se, joka\npurjehti tuulen alla, voi kuitenkin väistyä, mutta tuulen puolelta\ntulevalle oli se sula mahdottomuus... Minä pidin tarkoin silmällä sitä\nlaivaa sekä päätin varmasti toteuttaa aikeeni, jos kuningas suostuisi\nlaivan kääntämiseen...\"\n\nMarski katseli kummastuneena nuorukaista, joka kertoi niin\nrauhallisesti hurjasta seikkailustaan, ja olipa hänen katseessaan\njotakin epäilyksen tapaistakin siitä, että hän (Niilo Bonpoika) todella\nvoisi niin häikäilemättä antautua sellaiseen vaaraan, Niilo ei\nvälittänyt siitä sen enempää, vaan jatkoi:\n\n\"Minä kuulin kuninkaan huutavan epätoivoissaan miehistölle: 'eikö ole\nketään laivalla, joka ottaa pelastaakseen laivan?' ja silloin näin\nsaman miehen, joka oli tuonut minut laivalle. Hän astui kuninkaan eteen\nlausuen: 'Jumalan avulla tahdon pelastaa laivan, mutta yhdellä ehdolla,\nkuningas...' 'Se myönnetään ennenkuin sen lausutkaan', huusi kuningas\nja mies lausui ehtonsa...\"\n\n\"Mitä hän tahtoi...? Sen miehen tahtoisin nähdä väkeni joukossa, etkö\ntuntenut häntä?\"\n\n\"Luulen nähneeni hänet ... mutta kun juuri sillä hetkellä pidin\nsilmällä varjoa laivan perällä, ja kaikki oli kuin hiuskarvan varassa,\nniin on mahdollista, että erehdyin ... hän muistutti erästä miestä,\njonka näin äitini luona Ekesjössä käydessäni viimeksi häntä\nkatsomassa.\"\n\n\"No, ja mitä hän tahtoi?\" keskeytti marski hänet uudistaen äskeisen\nkysymyksensä.\n\n\"Hän tahtoi, ettei laivan satamaan tultua siitä päästettäisi ulos\nyhtäkään, ennenkuin hän oli tyystiin tarkastanut jokaisen...\"\n\n\"Ja kuningas Eerik suostui siihen?\"\n\n\"Kuningas suostui siihen sekä antoi miehistön ja laivan hänen\nkäskettäväkseen, ja hän riensi heti perään tarttuakseen peräsimeen ...\nEnsi käskyksi kuulin hänen määräävän laivan käännettäväksi, ja olin\nheti huomaavinani sen alkavan väistyä sivullepäin. Tämä oli kuitenkin\nsillä hetkellä onni, sillä samassa toi eräs aalto muutaman perässä\ntulevista laivoista aivan sen viereen...\"\n\n\"Ja sinä uskalsit hypätä...?\"\n\n\"Minä uskalsin, ja voin tuskin käsittää, miten se onnistui... Minä\nkuulin läpitunkevan äänen huutavan: sammuttakaa lyhty! ja samassa\ntartuin vieressä kulkevan laivan mastotouviin sekä hyppäsin sen\nkannelle... Mutta tämä laiva ei tullut enää satamaan; kuinka lienee\nkäynyt kuninkaan laivan, onnistuiko rohkean merimiehen täyttää\nyrityksensä, vai saiko se saman kohtalon, saanemme vastedes tietää...\"\n\nNiilo kertoi sitten vielä haaksirikosta sekä pelastuksestaan, mutta\nmarski istui yhäti pää käsien varassa, ikäänkuin ei enää olisi yhtä\nvilkkaasti ja tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta, ehkei tahtonutkaan\nsitä keskeyttää. Ja kun Niilo lopetti, istui herransa kauan äänetönnä.\nKun hän vihdoinkin rupesi puhumaan, niin katseli hän suurilla\nsilmillään läpitunkevasti Niiloon.\n\n\"Etpä taida tulla tämän matkan jälkeen kuningas Eerikin ystäväksi!\"\n\n\"En ollut hänen ystävänsä ennenkään, herra Kaarlo!\" vastasi Niilo\ntyyneesti. \"Mutta yhtä varmaa on myöskin, että jos Eerik-kuningas olisi\nkansan mielen mukainen kuningas, niin ei tämä matka olisi minun\nmieltäni muuttanut... Jos laki, oikeus ja vala olisivat kuningas\nEerikille pyhiä, niin lähtisin itse kysymään häneltä, miksi hän minua\nvainoo.\"\n\n\"Mutta nyt minä teen sen sinun puolestasi...\"\n\n\"Ei, älkää sitä tehkö!\" keskeytti Niilo. \"Mitä minun ja kuninkaan\nvälillä lieneekin, niin olkoon se siksi -- jos hän enää elääkään --\nkunnes tulen omaksi miehekseni ... minä ajan silloin itse asiatani,\nsitä en unhota.\"\n\nMarski antoi aseenkantajansa tehdä tässä oman mielensä mukaan. Hän\nnousi ylös, ja Niilo lähti.\n\nSeuraavana päivänä oli lähdettävä Söderköpingiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon kansaa, rahvastakin, oli kokoontunut Söderköpingin isoon\nkaupunkiin siksi päiväksi, jona marskia ja muita pohjoisesta tulevia\nherroja odotettiin saapuviksi. Joukko ylhäisiä rouvia ja neitoja oli\nmyöskin saapunut, ja monet ikkunat porraspäätyisissä rakennuksissa\nolivat täynnä uteliaita kasvoja. Tiedettiin, että sekä Itä- että\nLänsi-Götanmaan ja Smålannin aateli oli mennyt marskia vastaan\nKolmordenin tälle puolen asti, ja sitäpaitsi oli huhuttu kuninkaan\nkuolleen, mikä puolestaan oli hyvinkin lisännyt väentulvaa, koska\narvattiin tärkeitä asioita kokouksessa tapahtuvan. Eräs kuninkaallinen\nlaiva sitä laivastoa, jonka piti kulettaa kuningas Gotlannista, oli\nedellisen päivän hirmumyrskyssä ajautunut avutonna maihin Itägötan\nsaaristoon, ja muutamat haaksirikkoisista olivat tuoneet sanan siitä\nSöderköpingiin.\n\nVanha drotsi ja tanskalaiset herrat oleskelivat Djursnäsin talossa,\njoka oli peninkulman päässä Söderköpingistä, ja harkitessaan juuri\ntärkeitä asioitaan saivat he sanoman kuningasta kohdanneesta\nonnettomuudesta. He eivät tulleet kaupunkiin, mutta kuninkaan\nlinnanherrat astelivat edestakaisin kaduilla välittämättä niistä vihan\nja vastenmielisyyden katseista, joita he näkivät kaikkialla -- heitä\nkatselivat vihoitellen sekä ylhäiset naiset että kaupunkilaiset ja\nmaarahvas.\n\nEräässä kaupungin suurimmista rakennuksista sen kadun varrella, jota\nritarien piti tulla, näkyi ikkunassa kahdet nuoret kauniit kasvot,\ntoiset lapsen, toiset korkeintaan kaksikymmenvuotiaat. Heidän takanaan\nseisoi vanhempi mies, jonka puku osoitti hengellistä säätyä. Hän kertoi\njotakin neidolle ja lapselle, jotka näyttivät hyvin tarkkaavaisesti\nkuuntelevan sitä. Lapsen kasvot varsinkin säteilivät mielihyvästä ja\nihmettelystä. Hengellinen mies oli kaupungin koulumestari. Hän oli\nedellisenä päivänä toimittanut eräitä herra Kaarlo Tordinpojan (Bonden)\nasioita, jonka kanssa hän oli vanhastaan tuttu, ja nyt oli ritarin\ntytär, vilkas Briita-neiti, joka joitakuita aikoja sitten oli saanut\nihmeellisen halun kuulla jotakin näinä aikoina kuuluisasta\ntalonpoikaisjohtajasta, Engelbrektistä, pyytänyt häntä kertomaan, mitä\ntiesi tämän sankarin käynnistä Söderköpingissä syksyllä 1434.\n\nBriitan vieressä oleva nuori, kaunis neito, joka myöskin kuunteli\nvanhaa koulumestaria osanotolla, joskin katseensa väliin oli vähän\nhaaveksiva, oli Kaarina Kaarlontytär. Hän ei näyttänyt kuitenkaan aivan\nkiintyneen kertomukseen, koska hän tuon tuostakin kuullessaan pienenkin\näänen luuli ritarisaaton tulevan, ja käänsi päänsä katsellakseen\nkadulle; näin ei Briita tehnyt -- joko siitä syystä että hän oli lapsi\nja voi siten paremmin kokonaan antautua kuuntelemaan koulumestaria,\ntahi oli asia sellainen, että se luonnostaan viehätti häntä.\n\nKoulumestari tunsi puolestaan asian varsin hyvin. Hän kertoi juurta\njaksain kaikki tapahtumat, missä Engelbrekt oli ollut asuntoa, kutka\nolivat käyneet hänen luonaan, hänen keskustelustaan Itägötan rahvaan\nkanssa, talonpoikaisjoukon jakamisesta j.n.e.\n\n\"Yksi ainoa asia on minulle epäselvä\", lopetti koulumestari, \"nimittäin\nhänen viimeinen iltansa täällä; hän jäi tänne sotajoukon lähdettyä ja\nläksi hämärän tullen kortteeristaan Kaikkien Sielujen kappeliin ...\nrukoiliko hän siellä Jumalaa ja valtakunnan suojeluspyhiä suuren\nasiansa onnistumiseksi, vai oliko hänellä siellä joku salainen kohtaus,\nsitä en ole saanut koskaan tietää. Itse näin hänen tulevan sieltä, hän\nastui hevosensa selkään ja ratsasti pois yhden ainoan miehen\nseuraamana; mutta muutamat sanovat erään munkin lähteneen kappelista\nsamalla kuin Engelbrektkin ... mutta sitä minä en tiedä. Katsokaas,\ntästä näkyy hänen majatalonsa ... se on tuo kulmatalo tuossa\nvasemmalla... Sen ulkopuolella seisoi mies pitäen hänen hevostaan, ja\nminä seisoin toisella puolen rukoillen hiljaisen rukouksen hänen\npuolestaan, kun hän lähti...\"\n\nNyt katsoi Briitakin ikkunasta ulos ja näki, kuten koulumestari sanoi,\ntalon. Mutta sitten jäi hän katselemaan erästä vanhaa munkkia, joka\nseisoi sillä kohtaa kadulla ja näkyi jo ison aikaa tirkistäneen\nikkunaan.\n\n\"Mitähän tuo munkki tahtoo\", sanoi hän aivan tarkoituksetta, \"minä\nluulen että hän tuijottaa sinuun noin, Kaarina.\"\n\n\"Minuunko?\" lausui Kaarina katsoen uudestaan kadulle, \"mitäpä\nmunkki minusta huolisi ... se on mustaveljes, mutta nyt hän menee\neteenpäin ... hän näyttää kovin miettiväiseltä, nyt hän taas pysähtyy\nja kääntyy takaisin ... katso, katso, Briita, kääntyykö hän tännepäin?\"\n\n\"Ei, nyt hän taas menee\", sanoi Briita kumartuen ikkunasta ulos, \"nyt\nhäntä tuskin enää näkyy väkijoukosta.\"\n\nNyt kuului äkkiä melua ja rähinää kadun päästä sekä kiiruhtavain\nihmisten hälinää, joka syntyy aina kun jotakin erinomaista ja kauan\nodotettua tapahtuu, mikä vetää puoleensa ihmisjoukon huomion. Ja\nhälinän seasta kuului ensin heikosti, sitten yhä kovemmin kaikuvaa\nsotasoittoa. Marski tuli kauan odotettuine ritarisaattoineen. Katu\ntäyttyi ihmisistä, ja tungos tuli yhä suuremmaksi, kuta lähemmäksi\nsaatto saapui. Nyt kuului soitto aivan läheltä, kohta täytyi odotettuin\nehtiä sen ikkunan kohdalle, missä Kaarina ja Briita istuivat.\n\nOli uhkeata nähdä näitten ritarien ratsastavan upeilla hevosillaan\nkalleissa varustuksissaan. Monella oli yllään kiiltävät haarniskat,\nsukumerkit kilvissään ja usein kypärissäänkin. Ylhäisimmät ja\nrikkaimmat kannattivat haarniskoitaan ja kypäriään aseenkantajillaan.\nNiin tekivät marski itse ja Eerik Puke, ritari Kaarlo Tordinpoika,\nBroder Sveninpoika ja Guse Niilonpoika, Söderköpingin panttiherra, ynnä\nmonet muut.\n\nMarski veti ennen muita kaikkein katseet puoleensa. Hän ratsasti\nmustalla, erinomaisen kauniilla hevosella, ja ryhtinsä oli niin jalo,\nsilmänsä katselivat ympärilleen niin miehekkään vapaasti, että hän\nherätti kaikissa ihmettelyä, vieläpä rakkauttakin, sillä ruotsalaisen\nmieleen ei mikään niin vaikuta kuin ritarillinen ja miehekäs\nesiintyminen. Aivan kuninkaallisella arvokkuudella tervehti Kaarlo joka\nsuunnalle, ja väkijoukko näkyi hänen vuokseen unhottavan kaikki muut\nkoko suuressa saatossa. Herra Eerik Puke ratsasti harmaalla hevosella\nlähinnä marskia seuraavassa rivissä. Hänkin oli uljas ritari ja osasi\nuhkeasti käyttäytyä, mutta hänen suuruuttaan ei nyt kukaan havainnut.\nBroder Sveninpoika ratsasti tummansinisessä manttelissaan hänen\nrinnallaan, sitten seurasivat muut ritarit, joita oli valtava joukko,\nmikä täytti pitkän kappaleen katua.\n\nTultuaan sen talon eteen, jossa Kaarina ja Briita istuivat, pysähytti\nmarski äkkiä hevosensa ja katsoi ylös. Hän silmäeli Kaarinaa ja\nilonhohde värähti hänen kauniille kasvoilleen, mutta kohta ilmestyi\nniihin jäinen kylmyys. Hän tosin tervehti, mutta helposti voi huomata\nhymyilyn tarkoittavan hänen lemmikkiään, pientä Briita Kaarlontytärtä.\nTarkka silmä olisi nähnyt saman vaihteen Kaarinan kasvoilla. Niille\nkohosi lämmin hymy, kun hän ensiksi näki marskin, mutta kuoli pois ihan\nitsestään, ja hän vetäytyi takaisin ikkunankoloon huomaamatta Eerik\nPuken hänelle lähettämää loistavaa katsetta. Ja nyt hän kuunteli\ntarkkaavammin kuin tähän asti, mitä koulumestari kertoi Briitalle:\n\n\"Katsokaa, tuolla ratsastaa herra Guse Niilonpoika\", lausui tämä\nosoittaen erästä ritaria, joka ratsasti saaton keskipaikoilla, \"hänkin\nsaa kiittää Engelbrektiä panttioikeudestaan Söderköpingiin. Hänen\nsukulaisensa, herra Pentti Niilonpoika, lainasi kuningas Eerikille\nv. 1419 3,000 hopeamarkkaa ja sai siitä kaupungin pantiksi; ritarin\nkuoltua, vuonna 1420 luulen, otettiin pantti takaisin kruunulle ...\nmutta Engelbrektin tultua annettiin ritarin suvulle oikeudet takaisin!\"\n\nSaatto kulki edelleen. Kohta olivat ritarit sivu, ja perässä tulivat\nheidän huovijoukkonsa, kukin herransa merkin suojassa. Ensinnä tulivat\nmarskin miehet, ja niitä oli valtava joukko.\n\n\"Ei, katsokaa, siinäpä hän nyt on!\" huusi Briita äkkiä lyöden kätensä\nyhteen, somilla kasvoillaan sellainen ilon ilme, että sekä Kaarina että\nkoulumestari katsahtivat miesjoukkoon nähdäkseen ketä hän tarkoitti.\n\n\"Kuka, Briita?\" kysyi Kaarina ja koulumestarin silmäyksestä näki, että\nhän kysyi samaa.\n\n\"Niilo Bonpoika!\" vastasi Briita nyrpeissään siitä, etteivät muut\nkäsittäneet ketä hän piti tärkeämpänä kuin kaikkia ritareita yhteensä,\nvieläpä niinkin tärkeänä, että kaikkein olisi pitänyt älytä se ihan\nitsestään. Mutta sitten havaitsi hän äkkiä puhuneensa liikoja ja koetti\nauttaa asiaa lisäämällä: \"hän on kertonut minulle kaiken mitä tiesin\nEngelbrektistä, ennenkuin tapasin teidät, ja hän katosi äkkiä\nKalmarissa sanomatta minulle sanaakaan jäähyväisiksi, vaikka hänen\npitää olla minun...\"\n\n\"Sinun ritarisi!\" sanoi Kaarina hymyillen sekä suudellen kaunista\nvilkasta lasta poskelle. \"Ja sinä tuotat kunniaa opettajallesi, sillä\nEngelbrektillä on suvussasi tuskin yhtäkään hartaampaa ihailijaa, kuin\nsinä olet!\"\n\n\"Kaarina, mitä sanotte?\" kysyi Briita puoleksi suuttuen, \"onko sitten\nniitäkin, jotka eivät ihaile Engelbrektiä!\"\n\n\"On, nuori Niilo Bonpoika kyllä ihailee häntä, sen kyllä tiedän, mutta\najattelehan vaan hänen orpanaansa, herra Maunu Pentinpoikaa!\"\n\n\"Voi, kuinka sinä olet paha, Kaarina\", huusi Briita, kyyneleitä\nsilmissään, sekä kätki päänsä Kaarinan rinnalle. \"Kuinka saatat lausua\nhänen nimeänsä!\"\n\nKaarina hyväili hellästi tunteellisen tytön päätä sekä koetti kaikin\ntavoin tyynnyttää surua, jonka oli ajattelemattaan herättänyt hänessä,\nja vanha koulumestari hymyili lempeästi, vaikka tuon nimen kuuleminen\noli hänessäkin herättänyt ikäviä tunteita.\n\n\"Nyt haluaisin mennä Kaikkien Sielujen kappeliin\", sanoi Briita sitten\nnostaen katseensa rukoilevasta Kaarinaan. \"Minä tahtoisin rukoilla\nrukouksen samalla paikalla, missä Engelbrekt rukoili, kaikkein niitten\nedestä, jotka kulkevat hänen teitään ... ja sinähän tulet myös,\nKaarina, tulethan.\"\n\nKaarina vastasi suudelmalla ja he valmistausivat lähtemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarski meni omaan taloonsa, joka oli aivan Pyhän Laurinkirkon eli\nnykyisen kaupunginkirkon vieressä. Paitsi sitä taloa, jota yhä vieläkin\nkutsutaan Bosgårdiksi, oli hänellä toinenkin talo, jota myöhemmin\nkutsuttiin Kuningattarentaloksi. Kumpikin oli maineessa komeutensa\ntähden, ne olivat, sanottiin -- kaupungin kaunistuksia. Bosgårdissa\nvilisi ritaria ja asemiehiä, jotka joko kuuluivat marskin seurueeseen\ntahi kävivät muuten omiaan tai muiden asioita toimittamassa. Isossa\nsalissa oli tungos suuri, ja marski kutsutti eteensä yhden kerrallaan,\nkunkin ilmoittaumisen mukaan.\n\nErik Pukekin oli odottamassa, ja hänen vieressään seisoi sinisessä\nmanttelissaan tumma ritari, herra Broder Sveninpoika. Hänelläkin oli\nmarskille jotakin sanomista ja hän oli jo siitä puhunut, mutta marski\noli lausunut, että hänen täytyy ensiksi suorittaa tärkeämmät asiat,\nritari sai siis odottaa, ja hänen tummat silmänsä salamoivat yhä\nsynkemmin. Kerran hän jo tarttui miekkansa kahvaan, ja Eerik-herra\nkääntyi suuttuneena marskista pois. Tämä tapahtui ritari Pentti\nSteninpojan (Natt och Dagin) käydessä marskin eteen, jolloin tämä\nlausui hänelle kuuluvalla äänellä, että neuvoskunta ottaisi hänen\nasiansa käsiteltäväkseen nyt Söderköpingissä, sekä lisäsi vielä\ntoivovansa asian päättyvän mitä parhaiten ja kysyi tietoja hänen\npojastaan, Maunu Pentinpojasta.\n\nPentti-ritari läksi pois pää pystyssä ja ylpein askelin. Eräs marskin\nmiehistä saattoi silloin hänen eteensä vieraan asemiehen, joka toi\nsanan drotsilta ja muilta Djursnäsissä olevilta herroilta sekä pyysi\nhänen tulemaan sinne, ja marski vastasi hetken mietittyään tulevansa\nhuomenaamuna.\n\nNyt näytti tulleen Broder Sveninpojan aika astua asiaansa ajamaan,\nmutta silloin tuli esiin muuan lihavahko mies, jonka tuuheain\nkulmakarvain alta tirkistelivät vaanivat silmät. Marski tervehti häntä\nystävällisesti ja viittasi häntä puhumaan. Hän oli Vestmanlannin ja\nTaalainmaan entinen vouti, Jösse Eerikinpoika, oikea alkusyy koko\nsiihen tapahtumasarjaan, joka syntyi Engelbrektin johtamasta\ntaalalaisten kapinasta. Hän ei näyttänyt järin alakuloiselta, vieläpä,\nkun hän sivumennen huomasi Engelbrektin ystävät, vilahti hänen\nkasvoilleen vahingonilon ilme.\n\n\"Minä arvelen, että te olette nyt Ruotsinmaan mahtavin mies, herra\nmarski,\" lausui hän kumartaen, \"ja minä ja moni muu toivomme, että\nteidän käsivarressanne on kylliksi pontta pakottamaan uppiniskaiset\ntalonpojat kuuliaisuuteen...\"\n\n\"Älkää sanoko niin, Jösse Eerikinpoika,\" keskeytti marski innolla, joka\nmelkein näytti levottomuudelta. \"Muita tässä on pakotettava kuin\ntalonpoikia, mutta kuulustaa siltä, että te olette elänyt syrjässä\nviime aikoina, koska ette ole selvillä, miten asiat ovat kehittyneet\nEngelbrektin ensi esiintymisen jälkeen... Mikä on muuten asianne, Jösse\nEerikinpoika?\"\n\n\"Jos siinä erehdynkin,\" lausui tämä, \"niin en ainakaan siinä erehdy,\nettä teillä nyt on Ruotsinmaassa valta, ja senvuoksi tulen teiltä\npyytämään turva- ja vakuuskirjaa itselleni ja omaisuudelleni.\"\n\nMarskin kasvoilla näkyi levottomuutta, pelkoa sekä mielihyvääkin voudin\nimartelun johdosta. Hänen katseensa etsi engelbrektiläisiä, sitten se\nharhaili epäröivänä sinne tänne, mutta kääntyi viimein taasen voutiin.\n\n\"Te saatte turvakirjan,\" sanoi hän sitten, mutta lisäsi ikäänkuin\nosoittaakseen, ettei hänen valtansa ulottunut antamaan tarpeeksi\nsuurta turvaa: \"tahdon antaa teille sanan varoitukseksi, Jösse\nEerikinpoika...\"\n\n\"Minä kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra marski,\" sanoi\nvouti, \"mutta minä en epäile teidän valtaanne, varsinkin kun se yhtyy\nsen pyhästön valtaan, jonka aion ottaa asuinpaikakseni.\"\n\n\"Mihin aiotte sitten asettua?\" kysyi marski.\n\n\"Vadstenaan!\" vastasi vouti äkkiä ja suurella varmuudella.\n\n\"Älkää olko kovin varma!\" lausui marski, \"talonpojat suovat teille\npahaa kaikki ja vainoovat henkeänne.\"\n\n\"Mutta minä luulen pitäväni puoliani\", vastasi vouti, ja siihen loppui\nhänen keskustelunsa.\n\nMarski kääntyi sitten kohteliaasti hymyillen Broder Sveninpojan\npuoleen.\n\n\"Nyt ankara ritari\", sanoi hän, \"esittäkää minulle, mitä teillä on\nsydämellänne... Koska ratsastitte kanssani kaupunkiin, niin luen teidät\nystäviini kuten herra Eerik Pukenkin.\"\n\n\"Paljon siitä, mitä aioin teille sanoa\", vastasi ritari kylmästi, \"on\nhaihtunut muistostani seisoessani tässä kuuntelemassa ... yhden neuvon\ntahdon kuitenkin antaa teille, jonka voitte painaa mieleenne... Älkää\npäästäkö unhottumaan, minkä vuoksi olette kehunut taistelevanne,\nmarski... Pahoja huhuja on liikkeellä ja yhtä ja toista kuiskaillaan\nmiehestä mieheen ... ja sanon teille suoraan, kaikki ei näytä aina\npuhuvan teidän puolestanne; saattaa käydä niin, että joku, jota pidätte\nystävänänne, voi pitää juttuja tosina.\"\n\n\"Paljon kiitoksia neuvostanne, jalo ritari, ja minulta saatte toisen\ntakaisin\", vastasi Kaarlo pisteliäästi sekä katsoi läpitunkevasti\nritariin, \"älkää tuhlatko neuvojanne turhanpäiten, ne voivat siten\njoutua helposti hylkykaluksi!\"\n\nSamalla käänsi marski selkänsä ritarille sekä astui sisähuoneisiin.\nBroder Sveninpoika jäi seisomaan kiukusta kalpeana, ja Eerik ei antanut\nhänelle kiihkossa perään. Hän polki jalkaansa lattiaan, niin että\ntömähti sekä läksi ulos Broder Sveninpojan seuraamana.\n\nOli jo ilta, eräs Pohjolan syystaivaan kauniita iltoja. Kadut olivat\nyhä vielä täynnä miehiä ja vaimoja. Ritarit joutuivat pian ylhäisen\nherrajoukon keskelle, joten he eivät saaneet kahdenkesken keventää\nsydämeltään yhteistä harmitaakkaansa. Mutta Broder Sveninpoika kohtasi\nerään miehistään, joka tuli katua pitkin ja käytti sitä tekosyyksi\nlähteäkseen kohta pois muitten joukosta, koska hänellä muka oli\ntärkeitä ilmoitettavia miehilleen. Hän keskustelikin miehen kanssa\ninnokkaasti pitkähkön aikaa, ja lähti hänestä erottuaan kiireesti\nastumaan erästä kappelia kohden, joita tähän aikaan oli kolmen kirkon\nlisäksi kuusi kappaletta Söderköpingin kaupungissa. Se kappeli, jota\nkohti Broder Sveninpoika astui, oli Kaikkien Sielujen kappeli, ja sen\nlähistöllä tuli häntä vastaan eräs mustaveljes. Tämä ja ritari\ntervehtivät toisiaan, jonka jälkeen he astuivat yhdessä pyhästöön.\n\nSisässä oli täysi hämärä. Kuun säteet, jotka tunkivat tuuheain\nlehtipuiden läpi pienille ikkunoille ja niistä kappeliin, tekivät\nhämärän omituisen salaperäiseksi, vaan eivät voineet sitä poistaa.\nMunkki meni edellä ja pysähtyi taajimpaan varjoon, mutta meni sieltä\nsitten alttarille asti. Siellä hän kääntyi ikäänkuin tutkiakseen\nkappelin hämärää. Oli hetkinen äänettömyyttä. Hän olisi kuullut\npienimmänkin risahduksen; mutta kaikki oli hiljaista. Kappeli olikin\nniin pieni, että jos siellä olisikin joku muu ollut, niin olisi munkin\nja ritarin täytynyt välttämättä nähdä se; sitäpaitsi kävi tässä\nkappelissa harvoin kukaan muu kuin virkaatekevä pappi joskus messua\npitämässä. Nähtyään varmaksi, ettei kappelissa ollut ketään muita kuin\nhän itse ja ritari, heitti munkki päähineensä taaksepäin ja astui\nritarin luoksi.\n\n\"Mitä teillä on minulle drotsin puolesta sanomista\", sanoi tämä\nkärsimättömästi, \"kiiruhtakaa ... mitä sanan tuotte minulle herra\nKristeriltä?\"\n\n\"Herra Krister tuo itse sanansa teille, ankara ritari!\" vastasi munkki,\n\"ja jos voisitte nähdä, tuntisitte minut herra Kristeriksi.\"\n\n\"Sen parempi, herra Krister, sitten arvelen että asianne on pian\najettu ... mitä tahdotte?\"\n\n\"Minä tunnen teidät, Broder Sveninpoika\", alkoi drotsi, \"että minun\ntuskin tarvitsee monella sanalla kertoa, mikä on saanut minut haluamaan\ntätä salaista keskustelua, teidän kanssanne... Te ymmärtänette sen\ntapahtuneen valtakunnan tähden, ja minä arvelen, että nyt tulee\nurhoollisten ja säikkymättömäin miesten toimia enemmän yksimielisesti\nkuin koskaan, kun emme tiedä, onko armollinen kuninkaamme ja herramme\nkuollut vai elossa, ja kun rauha näkyy riippuvan hiuskarvan varassa...\"\n\n\"Kuningas Eerik ei ole koskaan ollut armollinen kuningas\", lausui\nBroder Sveninpoika äänellä, joka osoitti kiihtynyttä mielentilaa. \"Mitä\nrauhaan taas tulee, niin ei teistä ole sen turvaajaksi ... minä sanon\nmieleni suoraan ja häikäilemättä, herra drotsi, että kuulisitte, ettei\nteidän ja minun ja niiden miesten välillä, joita Engelbrektin henki\nelähyttää, voi koskaan mitään yhteyttä syntyä.\"\n\n\"Te erehdytte\", sanoi drotsi, \"erehdytte suuresti, ankara ritari...\nAjatelkaapa vaan, mistäpäin suurin vaara uhkaa, niin luulen että\nkäsitämme toisemme... Tanskasta se ei uhkaa, tahi jos vaara sieltä\nuhkaakin, niin se on pienempi ja helpompi voittaa kuin se vaara, joka\njo on aivan niskoillamme, kunnianhimoinen...\"\n\nDrotsi yskäisi, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea lausua nimeä, jota\ntarkoitti, mutta kun ritari oli ääneti eikä ruvennut häntä auttamaan\nsen lausumisessa, niin täytyi hänen tehdä se itse.\n\n\"Kunnianhimoinen marski, herra Kaarlo Knuutinpoika... Katsokaas,\nritari, hän on, ellen aivan pahoin erehdy, yhteinen vihollisemme, ja\nvihollinen, joka on vaarallinen ... sillä ellemme ole yksistä puolin,\nniin saatte kohta nähdä, että hän ottaa kaikki linnat haltuunsa, ja\nsilloin on Ruotsissa valta ja mahti hänen... Ymmärrättekö\ntarkoitukseni, ritari?\"\n\n\"Täydellisesti!\" vastasi Broder Sveninpoika, \"mutta te unhotatte erään\nseikan, herra drotsi, nimittäin, että jos marski saavuttaa tämän\nvallan, rahvaan suostumuksella, ja jos hän täydellä todella rupeaa\nkansan mieheksi ja katsoo valtakunnan parasta, niin on kaikki kuin\npitääkin.\"\n\n\"Rahvaan\", toisti drotsi, \"rahvaanko ... marski rahvaan mieheksi...\nNäettekö unta, ankara ritari ... saatatteko hetkeäkään luulla, että\nrikas ja mahtava Kaarlo Knuutinpoika rupeisi uudeksi Engelbrektiksi?\nEi, ei, siitä ei tule koskaan mitään!\"\n\nRitari ei vastannut, ja drotsi käsitti hänen vaitiolollaan myöntävän\nhänen sanansa tosiksi, mikä ei aivan väärin ollutkaan, sekä jatkoi\nsitten suostuttavalla äänellä:\n\n\"Te huomaatte siis, Broder Sveninpoika, että hän on meidän yhteinen\nvihollisemme ... ja hän on helposti voitettu jos, kuten monesti olen\nsanonut, toimimme yhdessä... Jos hänen valtansa on kukistettu, niin me\nolemme herroja, ja silloin vasta voimme toivoa rauhaa ja lepoa\nvaltakuntaan.\"\n\n\"Ja kuinka aiotte kukistaa marskin vallan?\" kysyi ritari ikäänkuin\ndrotsin lausuntoon suostuen.\n\n\"Juuri siitä haluan teidän kanssanne puhua\", vastasi drotsi varovasti.\n\"Teillä ja herra Eerik Pukella on kylliksi voimaa tehdä suuri työ\nvaltakunnan hyväksi ... minä arvelen, että te voisitte miestenne\navulla...\"\n\nDrotsin oli taaskin vaikea lausua ajatustaan, mutta nyt tuli ritari\narvelematta apuun.\n\n\"Me voisimme, minä ja urhoollinen ystäväni Eerik Puke\", sanoi hän, \"me\nvoisimme kaapata haltuumme marskin persoonan...\"\n\n\"Niin ... juuri niin ... ja me voisimme yhteisesti syyttää häntä\nneuvostossa tahi hiljaisuudessa ... hiljaisuudessa, ymmärrättehän,\ntoimittaa hänet pois tieltä!\"\n\nHerra Kristerillä oli nähtävästi suunnitelma valmiina, jonka\ntoimeenpanijaksi hän etsi miestä. Mitä hän tähän saakka oli lausunut\noli vaan kuin koettelua; hän tahtoi tutkia, oliko tämä mies oikeata\nlaatua ja eikö hän ehkä itsestään keksisi jotakin hänen ajattelemistaan\nkeinoista, joten hän (drotsi) voi helposti johtaa hänet siihen, mikä\nhänestä näytti parhaalta. Mutta näitä keinoja ei hän päässyt\nesittelemään, sillä ritari katkaisi kerrassaan kaikki sensuuntaiset\nyritykset. Hän laski nimittäin raskaan kätensä mairittelevan ukon\nolkapäälle lausuen:\n\n\"Teidän ei tarvitse sanoa enempää, drotsi Krister ... olen kuullut\naivan tarpeeksi, ja nyt saatte kuulla sydämeni ajatuksen kerta\nkaikkiaan! Minä pelkään marskista samaa kuin tekin, mutta minä tahdon\nuskoa hänestä parasta niinkauvan kuin suinkin. Kun toivoni on loppunut,\nniin tiedän mitä minun tulee silloin tehdä ... mutta sen sanon teille,\ndrotsi Krister ... etten konsanaan tahdo olla teidän kanssanne missään\ntekemisissä, ja ellei päälaellanne olisi noita harmaita karvoja, niin\nvaatisin miekkani terällä teitä tilille siitä, että olette uskaltanut\ntummentaa myrkyllisellä hengityksellänne kirkasta kilpeäni... Siinä on\nteille Broder Sveninpojan sana. Ja niin minä vihaan salajuonitteluja,\nettä jos marskille tapahtuu jotakin pahaa ... niin saatte te hyvän\nmiekkani kautta siitä vastata, drotsi, vaikka päätänne peittääkin\nvalkeat hapset...\"\n\nKiihtynyt ritari läksi, ja hänen jykevät askeleensa kajahtelivat\nkappelissa. Drotsi seisoi ääneti kuunnellen hänen astuntaansa ja pysyen\npaikallaan, mikä sitten lieneekin painanut hänen jalkojaan. Mutta äkkiä\nhän havahtui ja tempasi munkkipäähineen kasvoilleen. Kappelin ovelta\nkuului askeleita, ja nuorekas ääni huusi:\n\n\"Briita, Briita ... oletko täällä?\"\n\nMutta Briitan vastausta ei kuulunut, vaan sen sijaan kävi musta munkki\nhänen sivuitseen ovea kohti. Huutaja kirkaisi ja riensi pihalle, johon\ndrotsikin kohta tuli. Kappelin edustalla tuuheitten puiden alla näki\nhän selvästi kuunvalossa pari henkilöä, jotka näyttivät jotakin\nodottavan. Ne olivat neiti Kaarina Kaarlontytär ja vanha koulumestari.\n\nDrotsi meni aivan hiljaa vastaiselle suunnalle eikä etennyt puiden\nvarjosta ennenkuin kappelin toisella puolen. Mutta sittenpä häneltä\njäikin näkemättä, mikä olisi ollut hänelle tärkeintä, nimittäin pienen\ntytön juoksevan kappelista koulumestarin ja Kaarinan luo. Juoksija oli\nBriita Kaarlontytär, joka oli aikomuksensa mukaan mennyt rukoilemaan\nKaikkien Sielujen kappeliin, eli kuten hän sitä kutsui, Engelbrektin\nkappeliin. Kaarina ei ollut halunnut mennä sinne, vaan oli mieluummin\nkuunnellut koulumestarin kertomusta ja legendaa Pyhästä Ragnhildista,\nInge-kuninkaan kuningattaresta. Koulumestari oli vienyt hänen\najatuksensa kauas nykyisyydestä ja sytyttänyt hänen sieluunsa\nihmeellisen voiman yksinkertaisella ja koruttomalla tarinallaan\npyhimyksen kohtalosta. Vasta kun se oli loppunut, muisti hän Briitaa\nsekä juoksi kappeliin, mutta säikähti munkkia, jonka hänen\nmielikuvituksensa välttämättä selitti samaksi munkiksi, joka häntä oli\nkatsellut niin tarkkaavasti iltapäivällä. Ennenkuin hän ehti\nsäikäyksestään tointua, oli Briita jo hänen vieressään.\n\nMutta Briita oli vielä nyreämpänä. Hänellä oli itku kurkussa, eikä\nhäneltä saatu sanaakaan suusta. Hän ei tyyntynyt ennenkuin Kaarina ja\nkoulumestari olivat luvanneet viedä hänet marskin luo. Tämä ei ollut\nkuitenkaan tavattavissa.\n\nBriita nukkui lohdutonna illalla. Hän oli kuullut enemmän kuin\nkokematon, hurskas lapsensydämensä voi kestää. Hän näki unessa synkkäin\nhaamujen vainoovan ritaria, jonka yllä oli Broder Sveninpojan\ntummansininen mantteli. Hän oli näkevinään Engelbrektin etäältä\nojentavan kätensä vainottua ritaria kohden, joka taasen ei voinut\nkoskaan päästä sinne asti. Aamulla herätessään oli hänen ensi\najatuksenaan Broder Sveninpoika, toisena sukulaisensa, Kaarlo\nKnuutinpoika. Nyt toivoi hän pääsevänsä hänen puheilleen saadakseen\nkertoa hänelle, kuinka rehellinen ritari Broder Sveninpoika oli. Mutta\ntänäkään päivänä hän ei saanut tavata marskia.\n\nHän oli ratsastanut aikaisin aamulla miehineen Djursnäsiin, eikä tulisi\nluultavasti takaisin ennenkuin seuraavana aamuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViekas drotsi ymmärsi hyvin, ettei hänen kannattanut odottaa\nyritystänsä varten apua Broder Sveninpojan ja Eerik Puken kaltaisilta\nmiehiltä. Sellaiset miehet olisivat vaan enemmän vahingoksi kuin\nhyödyksi hänelle, jos hän saisi ne puolelleenkin. Hänen täytyi siis\nlaatia aivan toisia suunnitelmia saadakseen korkeimman vallan käsiinsä,\nja niitä hän nyt mietti ratsastaessaan Djursnäsiin päin. Itsestään on\nselvää, että hänen vihansa nyt kääntyi etupäässä juuri näitä miehiä,\nrahvaan suosikkeja kohtaan, varsinkin kun hän piti rahvasta itselleen\nvaarallisena juuri näitten miesten kautta.\n\nSeuraavan päivän kokouksessa esiintyi hän tavallisella tyyneydellään,\nnähtävästi nauttien siitä etuudesta, minkä hänen ikänsä ja hopeanharmaa\ntukkansa tuotti. Läsnä olijat myönsivätkin sen hänelle empimättä,\ntanskalaiset herrat ystävineen senvuoksi, että hän oli heidän\ntarkoitustensa ainoa asianajaja, Kaarlo Knuutinpoika teki sen viisaan\nmiehen myöntyväisyydellä. Hänelle, joka tunsi hetken tilan paremmin\nkuin drotsi itsekään ja joka tiesi, mikä vaara voi syntyä rahvaan\npuolelta, jos sen miehiä ajattelemattomasti suututettiin, oli helppoa\ntoistaiseksi väistää toista, itsessään pienempää vaaraa, nimittäin\ndrotsia ja muita tanskalaisystäviä. Kun drotsi siis esitti päätöksen,\njonka hän oli tehnyt muitten herrain kanssa jo ennen Kaarlon tuloa,\nettä nimittäin Kalmarin päätökset pantaisiin voimaan, olkoon kuningas\nelossa tai ei, ja että sekä hän itse että marski uudistaisivat\nuskollisuuslupauksensa kuninkaalle ja ottaisivat sitten kuninkaan\nnimessä saman lupauksen muilta herroilta, niin hän suostui siihen,\nvaikka hyvin huomasi, mitä sillä tarkoitettiin.\n\nTämä toimenpide teki nimittäin tyhjäksi hänen valitsemisensa\nvaltakunnan päämieheksi, joka oli tapahtunut drotsin Suomessa ollessa\nja jota hän ei hyvin ymmärrettävistä syistä hyväksynyt, koska se pani\nhänet, valtakunnan ensimmäisen virkamiehen marskin alaiseksi. Mutta\ntästä ei tehty mitään päätöstä, joten marski voi vastakin toimia\nvaltakunnan päämiehenä kuten ennenkin, ja senvuoksi ei hän ruvennutkaan\ntekemään hyödyttömiä vastaväitteitä.\n\nPäivä päättyi siis täydellisesti drotsin mielen mukaan, ja hän ratsasti\nvallan tyytyväisenä Söderköpingiin seuraavana päivänä, missä voutien\npiti luovuttaa linnat ja läänit. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut aivan\ndrotsin mielen mukaan. Sillä marski otti ne kaikki vastaan\nmarskinvirkansa perustuksella sekä läänitti ne poiskin taas. Mutta\nlinnalupaukset annettiin sekä marskille että drotsille -- ne herrat,\njotka saivat linnoja läänityksikseen, vannoivat heille läänitysvalan\nluvaten pitää läänejään uskollisesti valtakunnan käytettävänä sekä\nantaa ne takaisin drotsille ja marskille, kun he vaativat niitä, sekä,\njos näistä toinen kuolisi, pitää niitä toisen käytettävänä, ja\nmolempain kuoltua neuvoston tai neuvoston valitseman päämiehen\nkäytettävänä.\n\nSiten oli muukalaistenkin vaikutus tehty kokonaan mahdottomaksi, joten\nmarski luuli nyt olevansa varma rahvaankin suosiosta, koska oli selvää,\nettei tätä seikkaa pidettäisi kenenkään muun kuin hänen ansionaan. Tämä\nlienee ollut siihenkin syynä, että marski katsoi tarpeelliseksi linnoja\nläänittäessään muistaa sekä uniooniystäviä että niitä, joihin hän itse\nvoi varmasti luottaa. Niinpä sai vanha herra Hannu Kröpelin Turun\nlinnan lääneineen, ja herra Niilo Steeninpoika (Natt och Dag), marskin\nlanko, Stegeborgin linnan lääneineen. Mutta tässä hän erehtyi. Broder\nSveninpoika loukkaantui syvästi kun hän itse ja Eerik Puke jäivät aivan\nilman lääniä, ja hänen katkeruutensa lisääntyi yhä päivän kuluessa\nhuomatessaan selvästi kaikesta sen asian joutuvan aivan syrjään, jonka\nedestä hän oli toiminut.\n\nKun linnaläänit oli jaettu ja uudet lääniherrat olivat vannoneet\nvalansa, niin nousi drotsi seisomaan ja syytti -- pidettyään ensin\npitkän esipuheen -- herra Eerik Pukea suurista vallattomuuksista sekä\nvaati hänelle ei sen pienempää kuin kuoleman rangaistusta. Salissa\nsyntyi yleinen hiljaisuus, ja kun herra Eerikiä kutsuttiin vastaamaan\nsyytöksiin, ja kun hän lähestyi huoneen päässä olevaa pöytää, jonka\nääressä marski ja drotsi istuivat, niin tunsivat läsnä olijat\nsamankaltaista painostusta kuin ukonilman edellä. Drotsikin laski\nsilmänsä ja tuijotteli pöytäliinaan Eerikin liekitsevän katseen\npolttaessa häntä. Mutta Eerik-herralla oli vähän ystäviä tässä\nkokouksessa. Useimpain katseista puhui pahansuonti ja viha sekä\njonkunlainen mielihyvä siitä, että nyt saisivat tyydytystä heidän\nsydämissään kytevät tunteet, joita ritarin yleinen arvo ja rahvaan\nsuosion kannattama valta oli synnyttänyt. Kaikilla heillä oli olevinaan\nkolhauksia kostettavana ja arvonsa loukkauksia rangaistavana. Varmaa on\nmyöskin, että kiihkeä, avomielinen ja ajattelematon Eerik oli pelkällä\nesiintymiselläänkin tehnyt vihamiehikseen kaikki, jotka eivät voineet\nsuvaita tahi eivät ymmärtäneet hänen vapaata, miehekästä ja avonaista\nluonnettaan. Ei ollut yhtäkään koko herrakokouksessa joka ei\nvaistomaisesti tuntenut, että kuumaverinen ritari pilaisi nyt\nauttamatta asiansa hillittömällä kiukullaan, joka paloi hänen\nsilmistään ja värisi hänen huulillaan.\n\nMutta joukossa oli eräs, joka ei tahtonut asian menevän niin kauaksi --\nKaarlo Knuutinpoika.\n\nHän nousi puolustamaan Eerikiä, ennenkuin tämä ehti suutaan avata, ja\npuhui sellaisella voimalla, että drotsin täytyi antaa syytöksen raueta,\nja kaikki Eerikin salaiset vihamiehet saivat purra hampaitaan yhteen ja\nkätkeä vihansa toisiin aikoihin.\n\nTämä oli ystävän työ marskilta, jonka arvo Eerikin täytyi tunnustaa, ja\nensi hetkenä hän innoissaan unhotti pettyneet toiveensa linnanlääninkin\nsaannista. Mutta näin ei ollut Broder Sveninpojan laita. Hän käsitti\nmarskin esiintymisen vaan siksi, että hän koki sitoa sekä Eerikin että\nhänet ja heidän kauttaan rahvaan itseensä, tarvitsematta itse sitoutua\nmihinkään, kuten olisi käynyt, jos hän olisi antanut heille\nlinnaläänejä. Hän ei luottanut enempää kuin koskaan ennenkään marskiin.\nJa hän sai epäilyksilleen lisää tukea siitä, mitä samassa tuokiossa\ntapahtui.\n\nNyt otettiin nimittäin käsiteltäväksi herra Pentti Steeninpojan ja\nherra Maunu Pentinpojan juttu Engelbrektin murhan johdosta. Tässäkin\nasiassa esiintyi marski, mutta ei yhtä suurella lämmöllä ja voimalla\nkuin Eerik Pukea puolustaessaan; -- mutta sitä ei tarvittukaan, sillä\njos olisi pantu toimeen äänestys, niin olisi epäilemättä verrattomasti\nsuurempi osa äänestänyt vapauttamista kuin rankaisemista. Tuomiota ei\nkuitenkaan langetettu täällä; herra Pentti, joka oli yksinään läsnä,\nanoi omansa ja poikansa asian lykättäväksi laillisen tuomioistuimen\nratkaistavaksi; heidät laskettiin senvuoksi vapauteen, kunnes asiaa\nvoitaisiin laillisesti käsitellä. Tämä ja marskin äskeinen esiintyminen\nynnä muisto Maunu Pentinpojan katumuksen teosta Engelbrektin haudalla\nsai Eerikinkin puolestaan lupaamaan herra Pentille ja hänen pojalleen\nrauhaa.\n\nMutta Broder Sveninpoika ei voinut enää hallita kiukkuaan. Eerikin\nlausuessa rauhansanansa murhaajalle, löi hän kiivaasti kätensä\nmiekkaansa ja teki jyrkän käännöksen. Kaikkien silmät kääntyivät siihen\npäähän salia, missä hän oli, ja Eerik Pukekin astahti askeleen\ntaaksepäin ikäänkuin vasta ystävänsä miekan helähtäminen olisi saanut\nhänen näkemään asian toisessa valossa. Mutta se oli jo myöhäistä; tehty\nkuin tehty, sitä ei enää käynyt muuttaminen enempää kuin julmistunutta\nritaria kävi palauttaminen. Hän meni varmoin askelin ovelle, jonka\ndrotsin ja marskin vahtimiehet avasivat hänelle, ja lähti pois.\n\nBroder Sveninpojan lähtö ei tehnyt Eerikiä lukuunottamatta keneenkään\nsellaista vaikutusta kuin marskiin. Väri vaihtui hänen kasvoillaan, kun\nhän näki korkeavartaloisen ritarin lähestyvän ovea, ja kun tämä oli\npoissa, katseli hän tutkivasti Eerik Pukea.\n\nMutta jälellä olevat neuvottelut veivät pian kokonaan hänen huomionsa,\nja kokouksen loputtua näkyi hän tykkänään unhottaneen tapahtuman.\nMoniaat herroista, muitten muassa Eerik Pukekin, olivat jo lähteneet\nsalista, ja marski keskusteli vilkkaasti drotsin kanssa, kun heidät\nkeskeytti ulkoa lähestyvät askeleet.\n\nSamassa avattiin ovi, ja herra Broder Sveninpoika astui sisään. Hän\nkävi suoraan marskin luo heittäen hansikkaansa hänen eteensä,\nkasvoillaan mitä katkerin suuttumuksen ilme.\n\n\"Nyt, marski Kaarlo\", huusi hän iskien kiivaasti miekkaansa, \"nyt\ntahdon tapella kanssanne kerran elämästä ja kuolemasta!\"\n\nMarskin posket kävivät kuolonkalpeiksi, ja suuret silmänsä katselivat\nsuuttunutta ritaria. Drotsi vavahti ikäänkuin haaste olisi häntä\ntarkoittanut, sekä asettui syrjempään lähemmäksi muita herroja, joten\nmarski jäi enemmän erilleen. Kului hetkinen ennenkuin marski vastasi,\nja yhä vimmaisemmaksi muuttui Broder Sveninpojan katse.\n\n\"Varokaa, ankara ritari\", sanoi marski vihdoin \"ettette\nmalttamattomuudessanne hairahdu ottamaan askelta, jota molemmat\nkadumme!\"\n\n\"Turhaa, marski\", sanoi ritari, \"joka on kärsivällisesti odottanut\ntipan toisensa perään vuotaessa maljaan, se ei tee malttamattomasti\nvarrottuansa sitä hetkeä, jolloin malja täyttyy... Nyt on se hetki\ntullut, ja minä tyhjennän sen teidän päähänne, marski ... ottakaa\nhansikkaani, tahi minä sanon kaikkein näitten herrain kuullen, että\nolette joka miehen hylky.\"\n\n\"Ritari, te unhotatte, kuka olette, ja missä me olemme...\"\n\n\"Minä en unhota mitään\", huusi Broder Sveninpoika keskeyttäen,\n\"verellä, sydänverellänne, marski, ettekä millään muulla voi viruttaa\nkilvestänne niitä tahroja, joista kansan suu kertoo... Minä seison\ntässä rahvaan nimessä, Engelbrektin nimessä ja jokaisen kunniallisen\nritarin nimessä, ja minä syytän sinua, Kaarlo Knuutinpoika, että olet\nkullalla ostanut Maunu Pentinpojan murhaamaan suuren virkaveljesi\nvaltionhoitajan, ja minä syytän sinua, että olet pettänyt kansasi,\njonka menestys on aina huulillasi, minä syytän sinua, että pyrit\nvaltaan Ruotsinmaassa sortamalla sekä vapaasukuisia että alhaisia ...\njoko kavaltajakorvasi nyt kuulivat, mikä asia on minun ja sinun\nvälilläsi ratkaistavana?\"\n\nMarski peräytyi pari askelta ja silmänsä leimusivat kuin talviaurinko\nlumikentille, joita se ei jaksa sulattaa.\n\n\"Kostoa huutaa murhatun sankarin veri, voimakkaan käden turvaa huutaa\navuton talonpoika... Ja te, marski, te otatte puolustaaksenne\nmurhaajaa, ja kansanmiehet, murhatun lähimmät ystävät, te syrjäytätte\ntalonpojan pahinten vihamiesten tieltä ... mutta, hyvän miekkani\nkautta, minä en tahdo lepoa nauttia, ennenkuin sen terä on juonut sinun\nmustaa vertasi, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset kuulkoot!\"\n\nRitarin sanain vielä kajahdellessa luostarisalissa, ja herrain\nseistessä tuijottavin katsein tämän kuulumattoman rohkeuden tähden,\nyskäisi vanha drotsi sekä lausui:\n\n\"Tämä on nurjan kilven kantamista valtakuntaa kohtaan, ja Ruotsin laki\nsäätää siitä rikoksesta kuoleman rangaistuksen.\"\n\nBroder heitti murhaavan, ylenkatsetta osoittavan, silmäyksen\nharmaapäiseen teeskentelijään, mutta drotsi, jonka oli vaikea salata\ntyytyväisyyttään päästessään näin enemmittä mutkitta tästä\nharmittavasta miehestä, ei välittänyt mitään ritarin halveksumisen\nosoituksista, vaan jatkoi sukulaiseensa, marskiin, kääntyen:\n\n\"Me olemme tässä, poikani, drotsina ja marskina kuninkaan sijassa, ja\njoka kohottaa kätensä meitä vastaan, häiritsee kokousrauhaa, rikkoo\nyhteisen rauhan ... meidän ei tarvitse epäröidä...\"\n\nMarski viittasi kädellään drotsille sekä lausui nyt itse:\n\n\"Mitä olen sanonut teille ja muille\", lausui hän tyynellä äänellä,\nvaikka katseestaan hehkui suuttumus, \"siinä pysyn... Minä tahdon pitää\nrahvaan asian omanani, mutta en siltä anna joka kansanmiehen säätää\ntahdolleni lakeja... Niitä syytöksiä, joita olette heittänyt vasten\nkasvojani, en voi niinkauan luotani torjua, kuin olen valtakuntaa\njohtamassa ... mutta kun kaikki on saatettu hyvään loppuun, niin olen\nvalmis vastustamaan teitä miekkani terällä, missä tahdotte ... siinä on\nsanani, Broder Sveninpoika!\"\n\nMarskin tyyneys, jota ritari piti petollisuuden ja teeskentelyn\nsuurimpana ilmauksena, saattoi hänet raivoon; hän otti hansikkaansa\nlausuen:\n\n\"Sitten ei sinun tarvitse odottaa kauan, ennenkuin saat minusta kuulla,\nkurja marski, ja silloin kyllä vedät miekkasi, jos rinnassasi on\npisarakaan rohkeata verta, mutta siihen asti voit kantaa tätä\nrehellisen ritarin muistona!\"\n\nNäin sanoen viskasi hän hansikkaan vasten marskin kasvoja sekä poistui.\n\nNyt ei marski enää voinut vihaansa hillitä; nyt ei enää tarvittu\ndrotsin huomautusta, että marskin persoonassa oli kuninkaallista\nylhäisyyttä loukattu, saadakseen hänen käskemään miehiään ottamaan\nritarin kiinni ja tuomaan hänet vangittuna takaisin.\n\n\n\n\nVII.\n\nEräs aamu Kaarlo Knuutinpojan luona.\n\n\nOli seuraavan päivän varhainen aamu. Päivä ei ollut vielä täydellisesti\nvaljennut Briita-neidin, marskin veljentyttären jo ollessa valmiiksi\npuettuna lähteäkseen talosta, jossa isänsä asui Söderköpingin kokouksen\naikana.\n\nMeidän aikalaisistamme tuntuu näin varhainen hetki kyllä sotivan\nkaikkea terveellistä ja viisasta elämänjärjestystä vastaan. Työmiehet\nvaan puuhailevat niinä vuorokauden hetkinä, ylhäisemmät nauttivat\nsilloin unta ja lepoa. Mutta tähän aikaan olivat ylhäiset ja alhaiset\nsiinä yhtäläisiä, että rakastivat päivänvaloa työtä tehdessään, ja yön\npimeyttä levätessään. Silloin ei vielä ollut päässyt se kummallinen\ntapa valtaan, että yö tehdään päiväksi ja päivä yöksi, eikä tästä ollut\nvielä tullut ylhäisyyden ja paremmuuden tuntomerkkiä, joka tekee\nyksinkertaisen väen kanssa sekaantumisen ylhäisille mahdottomaksi.\nYksityiselämä oli yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa; tällöin oli\nruotsalainen herra vielä -- ainakin peräti harvoilla poikkeuksilla --\nrahvaan esikuvana, eikä elämä hänen talossaan paljoakaan eronnut\nvarakkaampain talonpoikain elämästä.\n\nEi ollut siis mitään erikoista, että ritari Kaarlo Tordinpojan kodissa\noltiin jo ylhäällä, mutta se oli kuitenkin vähän kummaa, että Briita\noli jo niin aikaisin valmiina lähtemään kaupungille, joka oli iso ja\nverraten väkirikas. Tytön liikkeissä olikin aivan erityistä intoa, ja\ntuontuostakin hän pyyhki punaiseksi itketyitä silmiään.\n\nHän lähti kuin lentäen huoneesta ja riensi kadulle. Hän kulki lyhintä\ntietä Bosgårdiin, eivätkä jalkansa tahtoneet saada häntä kyllin\nnopeasti perille. Vihdoin hän tuli sinne, mutta marskin miehet\nvartioivat sitä ankarasti, joten sisäänpääsyn laita näytti olevan niin\nja näin. Ilokseen hän kuitenkin huomasi, että miesten päällikkönä oli\ntuttu mies, jota hän heti huusi luokseen.\n\n\"Päästä minut marskin luo!\" pyysi hän ujosti ja rukoilevasti.\n\n\"Ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään ja ulos!\" vastasi\npäällysmies, mutta hymyili sentään herttaisesti tytölle kirkkaan\nkypärinsä alta.\n\n\"Se kielto ei voi tarkoittaa minua, Pentti Gunnarinpoika...\nTiedättehän, että minä pääsen aina sukulaiseni, marskin, luo. Minä olen\nyrittänyt päästä hänen luokseen eilen ja toissa päivänä, enkä ole\npäässyt, ja minun pitää tavata häntä välttämättä!\"\n\n\"Kyllä te tietysti pääsettekin, Briita-neiti ... mutta vähän\nmyöhemmin ... nyt ei käy laatuun!\"\n\nKauniin lapsen kasvoille kuvastui syvä tuska, ja hänen pitkiin\nsilmäripsiinsä kihoili kyyneleitä. Hän oli vaiti hetken, mutta äkkiä\nnosti hän silmänsä, joista loisti toivoa.\n\n\"Onko Niilo Bonpoika siellä?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi Pentti Gunnarinpoika, \"luuletteko, että hän voisi\nteitä auttaa?\"\n\n\"Ei hän ehkä voi, mutta minä haluaisin mielelläni puhutella häntä ...\npyytäisittekö häntä tulemaan tänne!\"\n\nPäällikkö hymyili säälivästi tyttöselle sekä lähetti erään miehistä\npihaan. Hetken kuluttua tuli mies takaisin, ja Niilo Bonpoika tuli pian\nhänen perästään. Hänen kasvonsa olivat synkät ja totiset, Briitankaan\nnäkeminen ei saanut karkoitetuksi pilveä pois, vaikka hänellä oli\nmelkoinen vaikutusvoima Niiloon.\n\nBriita uudisti pyyntönsä Niilolle, mutta hänkin pudisti surullisesti\npäätään.\n\n\"Olettehan te minun ritarini, Niilo Bonpoika\", sanoi hän harmistuneella\näänellä. \"Jos vaan tietäisitte, mitä minulla on Kaarlo-herralle\nsanomista, niin olisitte varmaan yhtä innoissanne kuin minäkin\nsaattamaan minua hänen luokseen...\"\n\n\"Jumala tietää, että mielelläni teitä auttaisin, mutta marski on\nkieltänyt ankarasti ... en ole vielä itsekään nähnyt häntä\ntänäpäivänä.\"\n\nMutta Briita ei laskenutkaan niin helposti ritariaan. Hän osasi\nahdistaa häntä niin joka puolelta, että tämä vihdoin lupasi kysyä\nmarskilta, saisiko Briita tulla hänen luokseen, sekä läksi sisään.\nBriita odotti, ja pelko ja toivo vaihteli hänen hienoilla, ilmeikkäillä\nkasvoillaan.\n\nViipyi pitkähkö aika, ennenkuin Niilo Bonpoika tuli takaisin tuoden\nsanan, että hän sai viedä Briitan marskin luo, mutta hänen katseensa\noli surullinen ja äänensä vapisi, niin että se kummastutti Briitaa ja\ntuntui vielä lisäävän hänen omaa tuskaansa.\n\nNiilo tarttui hänen käteensä kulettaen häntä vartiomiesten läpi.\nKumahtaen sulettiin suuri tammiportti heidän takanaan, ja Briita astui\nsykkivin sydämin ritareineen pihaan. Se oli täynnä aseellisia miehiä,\njotka olivat asettuneet keskellä pihaa suureen kehään, jossa oli\npunaisiin vaatteisiin puettu mies kädessään raskas miekka, jonka kahva\noli niin pitkä, että siihen voi hyvin tarttua kaksin käsin. Punainen\nmies näkyi odottavan jotakin. Miekan kärki oli maassa, ja hän piti sen\nkahvaa toisessa kädessään.\n\nKamala aavistus täytti tämän nähdessään Briitan mielen, ja aavistus\ntoteutui, kun hän huomasi pihan toisesta päästä tulevan korkean,\nsiniseen mantteliin puetun ritarin kahden miehen taluttamana. Se oli\nBroder Sveninpoika, eivätkä hänen avomieliset rehelliset kasvonsa\nolleet koskaan kauniimmin hohtaneet kuin tällä hetkellä. Hänen otsansa\noli niin tyyni ja katseensa niin kirkas, että pelkkä hänen näkemisensä\nolisi vetänyt tuhansia käsiä vihollisilta hänen puolelleen.\n\nMutta näiden tuhansien sijasta oli nyt vaan vapiseva tyttönen, heikko\nlapsi, hänen viimeisenä liittolaisenaan.\n\nKasvot lumivalkeina ja sydän kiivaasti tykyttäen juoksi hän ritaria\ntaluttavia miehiä kohden sekä huusi käsiään ojentain:\n\n\"Odottakaa, odottakaa, sitä ei saa tehdä, sitä ei saa tehdä ... minä\ntahdon puhua marskin kanssa!\"\n\nMiehet pysähtyivät. He tunsivat marskin suosikin, eivätkä käsittäneet,\nmiten hän oli päässyt sisään ja mikä hänelle antoi rohkeutta tulla\nmiesten ja heidän verisen tekonsa väliin. Niilo Bonpoika lähestyi\nhitaasti vetääkseen tytön takaisin, mutta tämä tarttui molemmin käsin\nritariin, itki ja pyysi odottamaan, kunnes hän oli saanut puhutella\nmarskia.\n\nKaikki huomasivat, että vitkastelu oli aivan hyödytöntä, ja lapsen oli\nniinikään mahdotonta saada armahdusta ritarille, jonka vuoksi he\ntoivoivatkin tästä tarpeettomasta viivykkeestä päästävän niin pian kuin\nsuinkin. Mutta ritari kumartui ja nosti tytön käsivarrelleen.\n\n\"Lapsi, lapsi\", sanoi hän liikutettuna, \"kuka on sinut lähettänyt ...\nei tämä näky ole sinua varten.\"\n\n\"Jumalan äiti on minut lähettänyt\", vastasi tyttö, \"ja tätä ei olisi\nkoskaan tapahtunut, jos minä olisin eilen saanut puhutella marskia.\"\n\n\"Sinä et siis katso minun ansainneen tällaista kuolemaa?\" vastasi\nritari.\n\n\"En, en ... te olette urhoollinen ritari ja sukulaiseni rehellinen\nystävä; minä sen tiedän ... minä kuulin joka sanan kappelissa... Teidän\npitää elää, ritari, ja kaikki tulee hyväksi jälleen... Voi, odottakaa\nvaan, kunnes olen saanut puhutella marskia! Vastustakaa, taistelkaa!...\nTe voitte kyllä suojella itseänne näiltä miehiltä!... Muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua on marskin käsky täällä!\"\n\nRitari hymyili surumielisesti suudellen Briitan otsaa sekä laski hänet\nhiljaa maahan. Sitten otti hän manttelinsa alta kultaiset\nritarivitjansa, ripusti ne lapsen kaulaan ja pani kätensä hänen päänsä\npäälle.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja antakoon sinulle suurimman onnen,\nminkä kuolevainen voi saavuttaa... Mutta salli minun nyt mennä ...\nmarski itsekään ei voi tätä enää toiseksi muuttaa... Ja kun kasvat\nsuureksi kerran, niin anna Broder Sveninpojan vitjat silloin sille,\njosta enimmin pidät.\"\n\nHän suuteli lasta vielä kerran, ja silmänsä olivat kyyneleitä täynnä.\nSitten hän talutti hänet Niilo Bonpojan luo, viittasi kasvot taivaalle\nkäännettyinä, että hän veisi hänet pois, sekä astui varmoilla\naskeleilla mieskehään, jossa punainen mies seisoi tarttuen nyt molemmin\nkäsin miekkaansa.\n\nBriita melkein lensi portaita ylös marskin asuntoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarlo Knuutinpoika käveli levotonna huoneessaan. Hän mietiskeli\ntarkoin kaikkea, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut ja etenkin\neilistä kohtausta kokouksen jälkeen. Hän seisahtui vähäväliä, milloin\nsuuren takan eteen, johon kamaripalvelija oli jo tehnyt tulen, milloin\nerään ikkunan eteen, josta raskas verho kaihtoi päivän valon. Mutta hän\nei pysynyt missään kauempaa, häntä ikäänkuin joku voima ajoi paikasta\ntoiseen. Raamatulliset kuvat, joita oli ommeltu seinille ripustettuihin\ntapetteihin kukkasköynnösten väliin, näyttivät katselevan kummastunein\nsilmin talon herraa, jonka harhaileva katse ei tuntunut löytävän\nrauhaa.\n\nMutta hän seisahtui äkkiä kuuntelemaan. Kuului askeleita, ensin hiljaan\netäämpää, mutta ne kovenivat vähitellen, kunnes eräs käsi tarttui\nlukkoon ja sisään astui muuan vanhanpuoleinen mies.\n\nTulija oli marskin hovimestari, perheen vanha palvelija, joka tunsi\nsuvun kaikki asiat ja palveli sitä järkähtämättömällä uskollisuudella.\n\nMarski katsoi levottomalla jännityksellä hovimestaria, joka pudisti\nsurullisesti harmaata päätään sanoen: \"Hän ei suostu, herra, ankara\nritari ei suostu...\"\n\n\"Ei suostu?\" toisti marski, \"Eikö hän suostu ... onko hän sitten oikein\nymmärtänyt sinua?\"\n\n\"Täydellisesti!\" vastasi harmaapää, \"ja hän kutsuu teitä vaan\nhorjuvaiseksi... Minä pyysin ja rukoilin häntä, mutta hän vaan hymyili\ntaputtaen minua olalle sekä sanoi: 'Broder Sveninpoika pitää\nritarikunniaansa siksi suuressa arvossa, ettei rupea raukkamaisella\npaolla sitä ainiaaksi tahraamaan! sano niin herrallesi'... Uljas ritari\nhän on, marski, sen minä sanon, niin vanha kuin olenkin, ja mielellään\nolisivat vanhat silmäni nähneet häntä säästettävän siitä katkerasta\nmaljasta, jonka te nyt tarjootte hänelle...\"\n\n\"Kuinka arvelet, vanhus? ... olenko voinut toisin tehdä, tahi voinko\nmuuta tarjota ritarille?\"\n\n\"Mistäpä minä, vanha miesparka, tietäisin\", vastasi hovimestari\nsurullisesti hymyillen. \"Kukin vastatkoon teoistaan... Minä en ole\nkoskaan ymmärtänyt korkeita herroja... Muistan vielä, mitä ne tekivät\nvanhalle Maunu-kuninkaalle, ja senkin muistan, kuinka saksalainen\nAlbrekt-kuningas sitten menetteli maassa saksalaisine sukulaisineen,\njolloin nuo korkeat herrat saivat syödä karvaita hedelmiä kylvöstään...\nHe tekevät ja toimivat toisin kuin rahvaan mies; kun ne sanovat yhtä,\nniin ne ajattelevat toista, kuten tekin nyt, herra Kaarlo... Te ette\ntahdo ritarin kuolemaa nyt, mutta ette myöskään tahdo kunniallisesti\nsopia hänen kanssaan, kuten miehen tulee...\"\n\n\"Jos olisin yksityinen mies, niin tiedä, ukko, että mielelläni sopisin\nhänen kanssaan!\"\n\n\"Kauan olen elänyt ja paljon nähnyt, ja monen kuolinvuoteella olen\nseissyt ja kuullut heidän jäähyväisensä tälle elämälle... Tiedättekö\nherra Kaarlo, mitä olen pitkän vaellukseni aikana kokenut -- ja yhä\nuudestaan kokenut?\"\n\nKaarlo ei puhunut mitään, nyökäytti vaan kehottaen palvelijaa\njatkamaan.\n\n\"Niin, sen olen nähnyt, ettei mahtava mies elämänsä lopulla ajattele\nmahtiaan, vaan ainoastaan sitä, missä hän on joka ihmislapsen kanssa\nsamankaltainen, omaa vajavaisuuttaan... Hänen rikkautensa, asemiehensä,\narvonsa valtakunnassa ja kuninkaan hovissa eivät silloin ole hänelle\nminkään arvoisia, vaan sen arvokkaampaa on se, mitä hän on tehnyt\nkaiken tämän komeuden takana... Kaikkia niitä töitään ja kaikkia\najatuksiaan, joita hän on tehnyt ja ajatellut pelkkänä ihmisenä, niitä\nhän silloin muistaa, ja ne yksin, -- jos ovat olleet hyviä -- saattavat\nhänen sydämelleen lohdutusta antaa.\"\n\n\"Valtakunta ... valtakunta on kait jonkun arvoinen, niinkauan kuin mies\nelää ja voi toimia\", lausui marski hetkisen kuluttua tuijottaen takassa\nkytevään tuleen, joka oli sammumaisillaan.\n\nSanat eivät tuntuneet vaikuttavan mitään vanhukseen, joka lisäsi, tosin\nnähtävästi odottamatta sen mitään muutosta vaikuttavan herran mielessä:\n\n\"Ei ole valtakunta koskaan kärsinyt hyvän työn tautta ... raskaspa\nolisikin silloin valtakunnan herran osa!\"\n\nSamassa tuli sisään niiden miesten päällikkö, joitten tuli olla ritarin\nmestauksessa läsnä, sanomaan, että kaikki oli valmiina ja että\nodotettiin vaan marskin käskyä.\n\nKaarlo-herra näytti vieläkin epäröivämmältä; hänen täytyi pakottaa\nitseään näyttääkseen tyyneltä ja pysyttääkseen ominaista ulkonaista\narvokkuuttaan, jota hänessä oli aina. Vanha palvelija vetäytyi\nikkunankoloon ja pani kätensä ristiin rukousta supisten.\n\n\"Jumala on todistajani\", huudahti Kaarlo vihdoin, \"etten mielelläni\ntahtoisi tämän urhoollisen ritarin kuolemaa, mutta\", hän pysähtyi ja\noli vaiti pitkän ajan, jolloin hän tuntui vielä kerran miettivän, mitä\nasiassa oli raskauttavaa ja lieventävää, sekä lausui sitten, \"mutta\nminä en voi antaa olla sen tapahtumatta ... sen täytyy tapahtua\nvaltakunnan vuoksi...!\"\n\nHän viittasi päällysmiehelle, joka lähti. Mutta samassa näkyivät Niilo\nBonpojan vakavat, kalpeat kasvot ovella.\n\n\"Anteeksi, herra, että tulen vasten käskyänne luoksenne, mutta\nsukulaisenne, neiti Briita\", sanoi hän, \"odottaa ulkona eikä anna\nrauhaa ennenkuin pääsee teidän puheillenne.\"\n\n\"Briita, Briita\", huusi marski, \"mitä lapsella on tähän aikaan\nsanomista ... ja miten voin ottaa hänet vastaan, ennenkuin tämä verinen\ntyö on päättynyt...? Vie hänet kotiin, Niilo Bonpoika, ja sano, että\nitse tulen päivällä hänen luokseen...\"\n\nMutta Niilo kertoi hänelle jo sanotun, että marskia on mahdoton tavata,\nmutta hän oli silloin itkenyt niin katkerasti, ettei hän raatsinut\nkieltää koettamasta parhaan mukaan puhutella marskia, ja että jos hän\nitse näkisi surullisen sukulaisensa, ei hänkään voisi olla laskematta\nhäntä luokseen. Marski suostui vihdoin ja pyysi Niiloa kiiruhtamaan,\nettä Briita ehtisi tulla pihan yli, ennenkuin ritaria tuotiin.\n\nTämä ei kuitenkaan onnistunut, kuten tiedämme; Briita Kaarlontytär tuli\nsukulaisensa luo Broder Sveninpojan vitjat kaulassaan.\n\n\"Peräytä käskysi, Kaarlo\", huusi hän rientäen marskin luo, \"ritari on\nsinun paras ystäväsi, ja minä olen tahtonut puhua siitä sinulle\nsaatuani sen tietää ... mutta peräytä käskysi, ellet tahdo Briitan\nkuolevan surusta.\"\n\nKaarlo katsoi kummastuneena lasta. Mutta miten hän voisi uskoa sanaa,\njoka voi olla joko kiihtyneen mielikuvituksen tuote, tahi jonkun\nkuolemaantuomitun ystävän vaikuttama, joka tietäen, kuinka paljon\nmarski piti tyttösestä, tahtoi hänen avullaan pelastaa ritarin hengen.\n\nBriita kertoi nopeasti ja niin lyhyesti kuin voi käynnistään Kaikkien\nSielujen kappelissa sekä mitä siellä kuuli. Marski oli nostanut hänet\npolvelleen ja kuunteli häntä yhä tarkkaavammin. Mutta kun tyttö\nlopetti, hyppäsi hän kiihkeästi ylös ja juoksi viereiseen huoneeseen,\njoka antoi pihalle. Hän avasi kiireesti ikkunan ja huusi ulos:\n\n\"Odottakaa, odottakaa!\"\n\nMutta samassa kuului raskas lyönti, ja marski tuli vasta pitkän ajan\nkuluttua takaisin.\n\nHänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja kätensä vapisivat ankarasti.\nHän otti tytön syliinsä ja suuteli häntä sanoen:\n\n\"Rukoile sukulaisesi edestä, lapsi ... pahat voimat ahdistavat häntä!\"\n\nSitten hän peitti kasvonsa käsillään ja meni sisempiin huoneisiin\nvetäen oven perässään kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään illalla kulki eräs saatto hiljaa ja juhlallisesti Kaikkien\nSielujen kappelia kohden. Niitä ei ollut monta, mutta kuusi munkkia\nkantoi olkapäillään jotakin arkunnäköistä, jota peitti paarivaate.\nHeitä seurasi muutamia muita, jotka lauloivat hiljaa hautauslaulua.\n\nVähän matkaa näistä astui pitkä mies, yllään tummasta kankaasta tehty,\nkantapäille ulottuva viitta.\n\nTultuaan kappeliin, jonka kuorissa paloi muutamia vahakynttilöitä,\nlaskivat munkit taakkansa lattialle ja asettuivat sen ympäri kehään.\nEräs Pyhän Laurin pappeja toimitti hautajaismenot.\n\nOven suussa seisoi se korkeavartaloinen mies, joka oli seurannut\nsaattoa. Hän jäi seisomaan kun munkit menivät pois, ja kappeliin tuli\nhiljaisuus. Silloin hän astui kuoriin, lankesi polvilleen arkun\nviereen, sekä jäi siihen rukoilemaan. Silloin kuului ovesta askeleita,\nja Kaikkein Sielujen kappeliin tuli vielä kaksi henkilöä, jotka\nniinikään astuivat kuoriin päin, mutta jäivät seisomaan. Vahakynttiläin\nvalossa näkyivät Krister Niilonpojan piirteet ja eräät kalpeat, laihat\nkasvot, joitten ilme oli terävä ja katse syvä, eloisa. Puvusta näkyi,\nettä mies oli hengellisiä, ja jos katseli sitä -- se oli erinomaisen\nhienoa samettia -- ja miestä itseään, hänen ylpeää, käskevää katsettaan\nja ryhtiään, niin huomasi helposti hänen kuuluvan maan rikkaimpiin ja\nylhäisimpiin sukuihin. Hän oli Krister Niilonpojan tyttärenpoika, Juho\nPentinpoika (Oxenstjerna), vielä vallan nuori mies, joka ei ollut tähän\nasti mainittavasti vaikuttanut yleisiin tapahtumiin, eikä edes niihin\nerikoisesti sekaantunutkaan; mutta hän seurasi niitä kotkan\ntarkkaavaisuudella, jonka terävä silmä näkee ja seuraa saalista, vaikka\nhän itse liitelee vielä näkymätönnä pilvien välissä.\n\nSekä hän että Krister-herra katselivat rukoilijaa, ja jälkimmäisen\nkasvoilla väreili laimea hymy, edellisessä näkyi kuitenkin ensi\nkummastus yhä enemmän väistyvän uteliaisuuden tieltä. Häntä halutti\nsaada selville, mitä tämä ilmiö oikeastaan merkitsi.\n\nRukoilija nousi vihdoin, katseli vielä hetkisen kädet ristissä arkkua\nja kääntyi sitten oveen päin pois mennäkseen. Hän säpsähti huomatessaan\ntakanaan olijat, mutta saavutti heti malttinsa ja katseli kirkkain\nkatsein ja otsa pystyssä herroja silmiin. \"Rakas ystävä tahi sukulainen\nmahtaa tuossa arkussa maata\", lausui herra Krister pistäen kätensä\nkoruommellun samettinutun alle -- \"ja koska kuollut ei minun\ntietääkseni kuulu jälkimmäisiin, niin kuulunee hän kaiketi\nedellisiin ... kuka on tässä arkussa, jota te näin raskaasti\nmurehditte, Kaarlo poikani?\"\n\n\"Te sanotte oikein, rakas isä\", vastasi marski, se hän oli, \"tässä\nlepää eräs ystäväni.\"\n\n\"Vai niin ... minulle sanottiin, että täällä Kaikkein Sielujen\nkappelissa luetaan sielumessuja Broder Sveninpojan edestä?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi marski, \"ankara ritari Broder Sveninpoika lepää\ntässä arkussa, ja munkit ovat vasta laulaneet messun hänen\nsielunrauhansa puolesta.\"\n\n\"Olen jo senkin kuullut, poikani\", jatkoi Krister-herra, mutta yhä\nkatkerammalla äänellä, \"sanotaanpa niinkin, että te olette pitänyt\nkaikesta huolen, hankkinut vihityt kynttilät ja pyhän messun...\"\n\n\"Ja kaikki mitä olette kuullut, rakas isä, on aivan totta ... minä olen\nsen kaiken tehnyt!\"\n\n\"Sen voin ymmärtääkin nähdessäni teidän rukoilevan petturin arkun\nvieressä... Mutta sitä en todellakaan arvannut odottaa valtakunnaan\nmarskilta. Ketä on kunnioitettava ja ketä on arvossa pidettävä, kun\nsyyllisille ja tuomituille annetaan tällaisia kunnianosoituksia?\"\n\nDrotsin ääni oli kiivas ja moittiva; hän puhui kuten suuttunut\nisä ajattelemattomalle pojalleen. Hän näytti, ehkä käyttikin\nmarski-nimitystä, kokonaan unhottaen miehen vallan ja korkean\nyhteiskunta-aseman ja puhutteli häntä nyt vaan nuorena sukulaisenaan.\nKaarlo Knuutinpoika oli näet hänen sisarensa pojanpoika ja siis Juho\nPentinpojan pikkuserkku. Tämän sukulaisuuden nojalla ja koska nämä\nmahtavat ja toisiaan epäilevät miehet tahtoivat antaa toisilleen\nkaikkea ulkonaista kunnioitusta, niin he kutsuivat toisiaan isäksi ja\npojaksi, mikä oli muuten ajan tavan mukaistakin -- silloin ei vielä\noltu keksitty luonnollisille suhteille luonnottomia nimityksiä.\n\nVanhaa herraa katkeroitti ja suututti tässä erittäinkin se, että hän\nluuli varmaan marskin vainajalle osoittamallaan kunnioituksella\ntahtovan voittaa rahvaan suosion ja sysätä mestauksen koko syyn hänen\nniskoilleen. Kaarlo ymmärsi hänen ajatuksensa, ja sai siitä aseen, jota\nei jättänyt käyttämättä.\n\n\"Suokoon Herra\", sanoi hän, \"että joka ritari Ruotsinmaassa olisi tämän\nkaltainen... Broder Sveninpojan muisto on minulle aina oleva pyhä... Ja\nkuulkaa, mitä sanon, rakas isä ... luulen, että monikin niistä, jotka\nnyt katselevat vapaasti ympärilleen, saisi kalveta, jos todella\nruvettaisiin tutkimaan, kenen povessa oikeastaan piilee petturinsydän!\"\n\nMarskin vielä puhuessa sai vanha Krister-herra sangen epämieluisasti\nhämmästyä. Nuori Niilo Bonpoika astui kiirein askelin kappeliin ja\nlähestyi herraansa. Mutta nuorukaisen katse oli tyyni, kiukuton ja hän\ntervehti drotsia sellaisella tavalla, että tämä huomasi saavansa häneen\nnähden olla rauhassa. Mitä taasen Kaarloon itseensä tuli, niin\nrauhoitti häntä yleensä se seikka, ettei Visby eikä Visborg olleet\njoutuneet marskin käsiin.\n\n\"Olen käskynne mukaan odottanut koulumestaria\", sanoi Niilo ojentaen\nKaarlolle pergamenttikääryn, josta riippui vahasinetti, \"hän antoi\nminulle tämän teille tuotavaksi!\"\n\n\"Sinä tulet parhaaseen aikaan, Niilo\", huudahti marski ottaen\npergamentin, \"minä voin nyt antaa tämän tehtävän hyväin todistajain\nnähden. Tämä pergamentti\", hän piti sitä lähimmän vahaliekin valossa,\nettä drotsi ja Juho Pentinpoika voivat sen selvästi nähdä, \"tämä\npergamentti sisältää ritarivainajan viimeisen tahdon, ja minä lähetän\nuskollisen ja luotettavan asepalvelijan viemään sitä hänen vanhalle\nisälleen Asslöfin kartanoon Hallantiin. Sinä, Niilo, saat ratsastaa\nsinne, ja annettuasi testamentin vanhan Sven Tordinpojan käteen\ntervehdä häntä minulta ja sano, ettei tämä suru olisi häntä koskaan\nkohdannut, ellei ilkeys olisi kutonut verkkojaan vainajan ja minun\nvälilleni!\"\n\nNiilo otti testamentin, kumarsi ja läksi. Marski kääntyi sitten\ndrotsiin.\n\n\"Me kohtaamme toisemme Tukholmassa\", sanoi hän. \"Arvelen, että saavutte\nsinne yhtä pian kuin minäkin, vaikka matkustattekin meritietä -- tuuli\npuhaltaa hyvästi pohjoiseen päin ... minäkään en aio odotuttaa itseäni,\nvaikka minun täytyykin mennä Nyköpingin kautta.\"\n\nSitten hän tervehti heitä ja lähti. Drotsi jäi tyttärenpoikineen\nkappeliin, mutta molemmat olivat vaiti, kunnes edellinen vihdoin lausui\nkuin itsekseen:\n\n\"Korkealla ratsulla ajaa ylpeä sukulaiseni ... mutta voi sattua, että\njalat katkeavat hänen altaan!\"\n\n\"Se tapahtuu vasta alamäessä!\" lausui tyttärenpoika viekkaan\nivallisesti hymyillen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nLuostarisisar.\n\n\nVähän toista kuukautta Söderköpingin kokouksesta istui herra Eerik Puke\neräänä koleana syyspäivänä Kastelholman linnassa Ahvenanmaalla. Päänsä\noli vasemman käden varassa, ja oikea käsi liikkui edestakaisin pöydän\nsyrjää myöten. Ritarin aatokset olivat kuitenkin aivan toisaalla, se\nnäkyi katseesta ja omituisesta hymystä hänen huulillaan.\n\nHän oli vasta moniaita päiviä sitten tullut matkalta Pohjaan, joksi\nPohjanlahtea ympäröivää maata silloin kutsuttiin. Hänellä oli siellä\nyhtä ja toista kuntoon pantavaa, sillä hän ei ollut käynyt niillä\nmailla siitä asti, kuin hän pari vuotta sitten Engelbrektin\nkehotuksesta ryhtyi hänen kanssaan miekka kädessä ahdistamaan\nNorrlannin vouteja. Hän valtasi silloin osaksi itse, osaksi\npäällysmiestensä kautta paitsi Kastelholmaa, joka hänellä siitä alkain\noli läänityksenä, vielä Faxehusin, Styrnäsholman ja Kryssborgin. Tämän\najan muistot ehkä juuri kajastelivatkin hänen mielessään, ja niihin\nsekautui kenties levottomuutta nykyisen ja vastaisen ajan johdosta.\nSöderköpingistä lähti hän marskin kehoituksesta samana päivänä jona\nkokous loppui, ja hänen lähtiessään oli Broder Sveninpoika mennyt\nkaupungin edustalle miestensä luo, mikä esti heitä enää toisiaan\ntapaamasta, -- ja siitä lähtien ei hän ollut saanut mitään tietoja\nmarskilta eikä Broder Sveninpojalta. Sanomat eivät siihen aikaan\nlentäneet niin sukkelaan maitten yli kuin meidän päivinämme.\n\nMutta istuessaan siten mietteissään kuuli hän erään miehistään\nlinnantuvassa laulavan:\n\n    Ja Maarianmessun aikoina\n         Se juttu tapahtui,\n    Ne Faxehusin sytytti,\n         Ja lieskat siitä leimahti.\n    Faxehus on nyt mustana vallan.\n\nRitarin kasvoille levisi hymy, kun tutun kansanlaulun säveleet\nrupesivat kuulumaan. Mies jatkoi lauluaan, joka kilpaili kansan\nsuosiosta Engelbrektinlaulun kanssa. Toisten linnantuvassa olevain\nmiesten suostumushuudot keskeyttivät laulajaa vähäväliä:\n\n    Ja Delsbosta he kulkivat\n         Nyt Delsbon rajahan,\n    Ja miesten päitä listivät\n        Kuin kortta laihon lakean.\n    Faxehus on nyt mustana vallan.\n\n    Regnsjöss' on hätä surkea,\n         Ja Mo'ssa samaten,\n    Ne pakoon ei voi lähteä,\n         Kun veneet heiltä vietiin pois.\n    Faxehus on nyt mustana vallan.\n\nLaulun sanat muistuttivat siksi elävästi ritarin mieleen niitä aikoja,\njolloin hän sai mielinmäärin antaa ulkomaisille voudeille selkään, että\nhän johtui ajattelemaan niitä päiviä ja niitten muistoja. Hänen\nmielensä ei kuitenkaan viipynyt niissä kauemmin kuin laulu kuului. Hän\noli yleensä päivän, hetken lapsi. Hän eli nykyajassa, se oli hänen\nmaailmansa, menneisyydestä ei hänen luonteensa paljoa välittänyt;\nainakaan ei hän siitä piitannut ottaa oppia elämää varten. Enempää ei\nhän huolinut tulevaisuudestakaan, eikä yrittänyt selvittää itselleen,\nmitenkä tulevaisuus ottaisi entisyydestä ja nykyisyydestä\nkehittyäkseen. Oli siis peräti harvinaista, että Eerik Puke oli\ntällaisten tunnelmain vallassa, ja se tapahtui ainoastaan silloin kuin\ntätä kansanlaulua tai Engelbrektinlaulua laulettiin. Ne vaikuttivat\nhäneen loihdun tavoin. Ne tyventivät hänen kiihkeän, hurjan luonteensa,\nmutta vaan saadakseen sen sitten taas kootuin voimin kääntymään siihen\nainoaan asiaan, jonka vuoksi ritari nykyään eli.\n\nTämä asia oli Engelbrektin kuoleman kostaminen ja hengen ja veren\nuhalla estäminen ketään niistä, jotka olivat -- hänen arvelunsa mukaan\n-- olleet lähempää tai etäämpää siihen vaikuttamassa, saamasta\npalkakseen siitä Ruotsin valtakuntaa.\n\nHuhut, jotka Broder Sveninpoikakin heitti vasten marskin kasvoja,\nväittivät Kaarlo Knuutinpoikaa oikeaksi alkusyyksi rakastetun sankarin\nkuolemaan. Hänen sanottiin maksaneen Natt och Dag-herroille melkoisen\nrahasumman murhasta sekä antaneen murhaajalle turvakirjan. Edellistä\nseikkaa uskottiin jotenkin yleisesti, jälkimmäinen oli syntynyt vasta\nmyöhemmin, ehkä Söderköpingin kokouksen johdosta. Kaarlo Knuutinpoikaan\njohtivat siis aina lopuksi ne ajatukset, joita nämä kansanlaulut\nherättivät. Niinpä nytkin, ritari nousi istumasta ja alkoi kiivaasti\nkävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Hän ei havainnut sitäkään, että\ntorven ääni kajahti tornista, vaan jatkoi kävelyään, kunnes eräs hänen\nmiehistään astui sisään.\n\n\"Viesti marskilta!\" lausui hän. \"Tukholmasta on tullut laiva tähän\nedustalle sekä tuonut muassaan marskin asemiehen ja erään\nluostarisisaren Skeningestä, joka myöskin pyytää päästä linnaan teidän\npuheillenne!\"\n\n\"Luostarisisar\", huudahti Eerik iloisesti hämmästyen, kuten näytti,\n\"olisikohan se ... anna niitten tulla pian, anna niitten tulla!\"\n\nMies katosi, ja hetkisen kuluttua tuli sisään Dominikaanikunnan pukuun\npuettu nunna ja hänen perässään marskin mies. Nunna vei merkitsevällä\nliikkeellä sormensa huulilleen estäen siten linnanherraa lausumasta\nkysymystä, joka oli hänen kielellään. Perässä tuleva asemies ei\nhuomannut vähääkään tätä salaista merkinantoa.\n\n\"Jalo marski lähettää minun kauttani teille veljellisen\ntervehdyksensä\", sanoi nunna; Eerikin silmät välähtivät kuullessaan\nhänen äänensä, \"minä olen matkalla Turkuun marskin asioissa, ja hän\npyytää teitä hankkimaan minulle laivakyydin sinne.\"\n\n\"Onko tuo jalo herra siis ottanut luostarisisariakin palvelukseensa?\"\nkysyi Eerik epäillen.\n\n\"Minä kävin marskin luona sisarluostarin asioissa, ja keskusteltuani\nhänen kanssaan toivon asiani menestyvän hyvin. Te voitte nyt antaa\nmarskin sanansaattajan lausua asiansa ensiksi, minä sanon sitten\nsanottavani.\"\n\nMarskin asemies antoi herraltaan kirjeen, jonka ritari heti avasi ja\nluki. Se oli koko Helsinglannin kruununverojen läänityskirja, ja\nHelsinglanti tarkoitti koko Norrlantia. Eerikin kasvot kirkastuivat ja\nhän katsoi iloisesti hymyillen sen tuojaa.\n\n\"Herrani, marski, pyytää samalla tervehtiä teitä ja sanoa\", lausui\ntämä, \"että voitte täydellisesti luottaa häneen, ja mitä kulkupuheita\nkuullettekin, niin pyytää hän teitä vaan muistamaan -- mitä hän jo on\nsanonutkin -- että kaikki tapahtua valtakunnan hyväksi, ja ettei teidän\ntule tuomita, ennenkuin olette häntä itseään puhutellut.\"\n\n\"Missä herrasi oli tätä kirjettä lähettäissään?\" kysyi Eerik.\n\n\"Tukholmassa, ankara herra\", vastasi mies. \"Herra Eerik Niilonpoika on\nantanut kaupungin linnan, kuten muutkin kuninkaan voudit, ja drotsi on\nottanut etulinnan, herrani, marski aatelislinnan.\"\n\n\"Hyvä ... mene nyt linnantupaan juomaan miesteni kanssa tulomaljasi.\"\n\nMies meni ja Eerik jäi kahdenkesken nunnan kanssa, jonka käteen hän\ntarttui puristaen sitä lämpimästi. Sitten hän vei hänet tammipöydän luo\nja pyysi häntä istumaan penkille.\n\n\"Rakas Bengta-sisareni,\" sanoi hän, \"kaikkein viimeiseksi olisin sinua\nodottanut tänne ... mikä on saattanut sinun matkustamaan meren yli\ntähän vuodenaikaan, ja mitä tarkoitat marskilta tuomillasi\nterveisillä?\"\n\n\"Kaulaketju!\" vastasi nunna katsellen synkästi hehkuvin silmin eteensä,\nheitettyään päähineen pois.\n\nMutta Eerik katseli häntä, ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt hänen\ntarkoitustaan.\n\n\"Kaulaketju\", toisti Bengta senvuoksi, \"merirosvon loihdittu koriste,\njonka olen sinulle luvannut ja jonka sinä kerran saatkin!\"\n\n\"Ha-ha-ha\", nauroi Eerik laskien kätensä sisarensa olkapäille ja\nkatsellen häntä silmiin, \"ja sen kapineen tähden sinä, sisarkulta,\nmatkustelet maat ja mantereet... Heitetään pois se juttu, minulla on\ntärkeämpääkin sinulta kyseltävänä.\"\n\n\"Mitään sinulle tärkeämpää ei ole olemassa kuin se koriste\", sanoi\nnunna terävästi, \"sen avulla sinä olet Ruotsin valtakunnan mahtavin\nmies, sen avutta sinä varmaan kukistut... Muista että sisaresi sen\nsanoo. Mutta minä olen pannut päähäni\", lisäsi hän, \"että sinä sen\nvielä saatkin. Veljemme Kaarlon kuoleman jälkeen, ja kun poikanikin --\nJumala armahtakoon heidän sielujaan! ... lähtivät täältä ... olen\nsiirtänyt sinuun kaiken toivoni...\"\n\n\"Entä veljemme Ragvald, Bengta-sisar ... etkö häntä muista?\"\n\n\"En, en ... hänestä ei ole suuriin töihin ... ei, mutta sinä Eerik olet\nhyvällä alulla, sinulla on rahvaan suosio; jos kuljen etelämetsissä\nItägötanmaalla, jossa sinulla on maatiloja tahi pohjoismetsissä\n[muinoin kutsuttiin Kolmordenin ja Tivedenin eteläpuolella olevaa\nItägötanmaata etelämetsiksi, näiden pohjoispuolella olevaa seutua\npohjoismetsiksi], niin kaikkialla ne sinua rakastavat ja senvuoksi\nantaa Herra, kun sinä kerran saat pyhimysketjun kaulaasi, sinulle\nvoiman ja kunnian ennen muita ja panee vihollisesi sinun\nastinlaudaksesi.\"\n\n\"Neuvosi ovat, Bengta, paremmat kuin pyhimysketju... Jos sinä olisit\naina vierelläni, niin mitä tekisin kaulaketjulla?... Sinun pääsi\nsisareni ja minun miekkani voivat yhdessä valloittaa kuningaskunnan!\"\n\n\"Minä en lähdekään luotasi enää saatuani koristeen... Minulla on se\nollut jo kahdesti kädessäni, kolmannella kertaa tiedän kyllä sen\npitää... Niin totta kuin elän, niin lienevät pahat henget sitä\nvartioimassa, koska tuo mies tulee joka kerta kuin...\"\n\n\"Mikä mies, Bengta ... puhut pelkkiä arvoituksia\", keskeytti Eerik\nkärsimättömästi, \"kahdesti on koriste ollut kädessäsi, sanot...?\"\n\n\"Niin, kahdesti\", vastasi Bengta, \"ja kummallakin kertaa on eräs mies\ntullut tielleni viemään koristeen minulta. Siitä on nyt kahta vaille\nneljäkymmentä vuotta, kun sain sen ensi kerran, silloin aioin sitä\nKaarlo-veljellemme, mutta vuosi ei ollut kulunut umpeen, ennenkuin se\nminulta vietiin... Minä en kuitenkaan päästänyt sitä näkyvistäni, minä\ntiesin missä se oli, tahi oikeastaan tiesin tien sen piilopaikkaan,\nvaikka sain vuosia odottaa ja koetella mieleni kärsivällisyyttä ... nyt\nse taas oli minulla; minä olin tuomassa sitä sinulle; olin kuninkaan\nomalla laivalla, ja siellä se minulta otettiin.\"\n\nBengta väänteli epätoivoisena käsiään ja hänen vaaleat huulensa\npuristuivat hurjasti yhteen.\n\n\"Haluaisinpa tietää, kuka uskalsi ottaa sen sinulta kuninkaan omalla\nlaivalla ... kerro, kerro, sisar!\"\n\n\"Me olimme siinä hirveässä myrskyssä, joka raivosi kuukausi sitten\",\nkertoi Bengta, \"oltiin menossa Söderköpingin kokoukseen ... kuningaskin\naikoi mennä sinne, ja hänen laivallaan olin minäkin, varmassa turvassa,\nkuten luulin...\"\n\n\"Yksi kysymys, Bengta\", lausui ritari, \"Herramme puun kautta en vielä\ntiedä, onko kuningas elossa vai onko hän kuollut?\"\n\n\"Hän pelastui kuten minäkin ja vielä eräs kolmaskin!\"\n\n\"No, Jumala armahtakoon, kun olisi uponnut samalla\", huudahti kiihkeä\nEerik, mutta sisarensa sai hänen malttamaan mielensä; hän lisäsi\nkiireesti, \"tarkoitan kuningasta, ymmärräthän! Mutta paha henkesi meni\nkaiketi kylmää tietä...!\"\n\n\"Paha henkeni ilmestyi sillä kertaa kuninkaan ja minun pelastajanani...\nKun myrsky riehui kauheimmillaan ja kaikki luulivat laivan hukkuvan,\nhuusi kuningas, eikö miehistöstä kukaan voinut pelastaa laivaa, ja\nsilloin tuli hänen eteensä pitkä mies, joka lupasi pelastaa laivan, jos\nkuningas antaisi hänen tarkastaa jokaista laivalla olijaa, ennenkuin\nmaihin mentiin.\"\n\n\"Siitä miehestä minä pidän, Bengta\", huudahti Eerik mielihyvillään,\n\"hän tunsi asiansa pohjia myöten... No, hän pelasti laivan?\"\n\n\"Hän vei sen maihin Kaarlonsaarien kohdalle Gotlantiin... Päivä\nkoitti juuri, ja minä jouduin kuin valittuna ensiksi hänen\ntarkastettavakseen...\"\n\n\"Ja hän löysi, mitä etsi ... kaulaketjun?\"\n\n\"Hän löysi sen ... ja samassa natisi laiva, ikäänkuin hajoomaisillaan\nollen ... 'Sukkelaan veneisiin', huusi mies silloin, 'laiva uppoo', ja\nkuningas sekä muutamat muut hyppäsivät veneeseen, minä tulin myöskin\nkuninkaan kanssa; miten sinne pääsin, en voi käsittää... Maihin\ntultuamme näimme sekä kuninkaan oman laivan että erään toisen, joka oli\npysynyt meidän laivamme perässä, vaipuvan meren syvyyteen kaikkineen\npäivineen...\"\n\nBengta-rouva tai -sisar, joksi häntä myöskin kutsuttiin, koska hän oli\npoikansa kuoltua mennyt Pyhän Inkerin sisarluostariin Skeningeen,\nkuvasi vaikuttavalla kaunopuheisuudella tätä myrskyä, jonka vertaa\neivät kokeneimmatkaan merimiehet voineet muistaa, ja veli oli pelkkänä\nkorvana. Sen asian ymmärsi hän paremmin kuin kaulaketjutarinan, vaikka\ntämä salaisine tenhovoimineen oli aivan ajanhengen mukainen eikä\nsentähden ollut vaikuttamatta Eerik Pukeenkaan, jonka luonne muistutti\nsuuresti niitä entisiä aikoja, jolloin kaikkein mielessä oli ylinnä\nluottamus omaan voimaan.\n\n\"Paha henkesi pääsi siis suureksi osaksi vaivastaan\", lausui hän, kun\nsisar lopetti.\n\n\"Mitäpä hän muuta tahtoikaan kuin kaulaketjun ... ja se on kyllä hänen\nhuostassaan?\"\n\n\"Ja hän itse ... missä hän itse on? ... joutuiko hänkin merenpohjaan?\"\n\n\"Ei ... hän pelastui myrskyn lakattua, mutta mihin hän läksi, en\ntiedä... Hän näyttää kadonneen taas yhtä jäljettömiin kuin silloinkin,\nkun hän ensi kerran vei koristeen...\"\n\n\"Sinä siis, luulen, jätät nyt tämän asian sikseen, Bengta, ja jäät\nluokseni...\"\n\n\"En, Eerik ... minä toimin vaan entistä innokkaammin\", huusi\nBengta-rouva, \"ja, kuten jo sanoin, olen sen asian vuoksi lähestynyt\nmarskia.\"\n\n\"Marskia!\" huudahti Eerik kummastuen, \"mistä sait päähäsi hakea tuota\nmiestä marskin luota?\"\n\n\"Miestä en sieltä hae, vaan kaulaketjua ... ja se on nykyään jollakin\nmarskin hovissa, siitä olen varma.\"\n\n\"Kaarlo Knuutinpoikako saisi kultaisen kaulaketjun\", lausui Eerik\nmiettiväisesti, \"Kaarlo Knuutinpoika ... Kaarlo Knuutinpoika!\"\n\n\"Älä ole sentään milläsikään, Eerik ... marskin täytyy tulla sen\nomistajaksi, vaan ei kauaksi... Hän on vaan se välikappale, jonka\navulla tahdon ottaa sen pois siltä, joka sitä nyt kantaa ja joka\noleskelee hänen hovissaan...\"\n\n\"Kuka hän on, Bengta ... kuka hän on?\" kysyi Eerik silmät säkenöiden.\n\n\"Jätä se minun huolekseni, Eerik\", vastasi sisar yksiääneen, \"sinä\nvoisit kiihkeydessäsi turmella koko hyvän yritykseni...\"\n\n\"Bengta, Bengta\", huusi Eerik arvokkuudella, mikä kaunisti häntä,\n\"ajattele, mitä nimeä kannat ja ettet sinä enkä minä saa sitä millään\ntahrata... Niin totta kuin tahdon nimeäni kunnialla kantaa, en koskaan\npidä sitä ketjua kaulassani, ellet voi kalliilla valalla vannoa\nsaaneesi sen julkisia ja rehellisiä teitä!\"\n\n\"Jätä se minun huolekseni\", toisti Bengta, mutta lisäsi äkkiä\nsaattaakseen kiihkeän veljensä ajatukset toisaalle:\n\n\"Sinä puhuisit toisin, jos tietäisit, mitä marskin hovissa on\ntapahtunut ja mikä on saattanut kaikkein rehellisten maanmiesten mielet\nkuohuksiin meren tuolla puolen... Minäkin kysyin kummissani: 'missä\nEerik Puke on?' kuullessani siitä...\"\n\n\"Mitä siellä tapahtuneekin, niin katson hänen olevan sellaisen, kuin\nminä ja moni muu tahdomme hänen olevan... Tämä kirje jonka juuri sain\nhäneltä, todistaa sen parhaiten?\"\n\n\"Se todistaa, että hän etsii sinun ystävyyttäsi ... sitä vaan, eikä\nmitään muuta...! Hän etsii sinun ystävyyttäsi, kuten kaikkien muidenkin\nEngelbrektin kannattajain. Sentähden hän pyrkii Kaarlo Orminpojankin,\nBjurumin herran, ystäväksi, vaikkapa se maksaisi kauniin Kaarinan koko\nelämän ja onnen!\"\n\n\"Kauniin Kaarinan!... Mitä sanot, Bengta\", huudahti Eerik tarttuen\nsisarensa käteen, jota puristi hurjasti, katsellen läpitunkevasti\nsisareensa. \"Kauniin Kaarinan, mitä aikeita voi marskilla olla, jotka\nturmelisivat neidon elämän ja onnen?... Sano, Bengta, sano ... vaikka\ntuskin uskallan ajatella mitä suusi puhuu...\"\n\n\"Nyt näet, Eerik, kuinka tärkeä merirosvon korun tenhovoima on\nmeille ... sanon sinulle, että marski pyytää kauniin Kaarinan kättä\nsaadakseen hänen isänsä puolelleen, ja sen sanon samalla, että hän saa\nkumpaisenkin, tahi...\"\n\n\"Herramme piinan ja kuoleman kautta ... en tahdo tulla autuaaksi, jos\nse tapahtuu\", huusi Eerik vimmoissaan.\n\nMutta Bengta-sisar ei näyttänyt siitä välittävän. Hän vaan jatkoi:\n\n\"Tahi sekä heidän että sinun käy kuten onnettoman ritarin, Broder\nSveninpojan kävi Söderköpingissä!\"\n\nEerik käveli edestakaisin lattialla, hänen rinnassaan riehui sisaren\nsanoista syttynyt tuli, mutta kun hän kuuli Broder Sveninpojan nimeä\nmainittavan, pysähtyi hän äkkiä sisarensa eteen odottaen selitystä.\n\n\"Broder Sveninpoika\", jatkoi Bengta-rouva armahtamatta, \"tuomittiin\nkuolemaan ja mestattiin julkisena kavaltajana Ruotsin valtakuntaa\nvastaan. Sen sanottiin tapahtuneen samana päivänä, jona sinä läksit\nkokouksesta.\"\n\nOlisi voinut uskoa tosiksi vanhat tarinat mahtavista, pahoista\nhaltijattarista, jotka muuttivat taikasauvallaan ritareja ja\nkuninkaanpoikia kiviksi ja pedoiksi -- nähdessään nunnan sanain\nvaikutuksen Eerikiin. Hän seisoi todella kuin kivettyneenä hänen\nedessään. Ainoastaan synkkyys hänen silmissään, joilla hän katseli\nsisartaan, osoitti kuluttavan tulen kiehuvan hänessä. Kesti ison ajan,\nennenkuin hän sai sanankaan kuumeisilta huuliltaan.\n\n\"Broder Sveninpoikako kuollut, sanot?\" huusi hän vihdoin saamatta\nkäännetyksi silmiään sisaren ankaroilta teräviltä kasvoilta, ja kun\nniitten ilme epäilemättömästi vahvisti sanain säälittömän\ntotuuden, niin hän toisteli vitkaan kumealla, haudanomaisella äänellä:\n\"Broder Sveninpoika on kuollut ... kuollut ... kuollut!\"\n\nOli taas hetkinen äänettömyyttä; hän ikäänkuin tarvitsi aikaa\nperehtyäkseen siihen ajatukseen, että ystävänsä ja aseveljensä oli\nkuollut. Mutta kun se ehti hänelle täysin selvitä, niin syöksyi salama\ntoisensa perään hänen silmistään; ja vihan tuli syttyi hänen\nposkilleen.\n\n\"Ja jos se on totta, mitä sanot, Bengta\", jatkoi hän, \"ja jos ystäväni,\ntuo jalo ritari, on surmattu ja jos siihen on Kaarlo Knuutinpoika\nsyypää, niin vannon elävän Jumalan ja kaikkien pyhimysten kautta etten\nennen lepää kuin olen hänen kuolemansa kostanut marskille.\"\n\nSamalla vetäisi hän miekan tupestaan ja löi sen tammipöytään\nsellaisella voimalla että pöydän kansi halkesi.\n\nSitten heittäysi hän polvilleen ja päästeli sydäntä särkeviä\nvalitushuutoja, kyynelten tihkuessa hänen sormiensa välitse, joilla hän\npeitti kasvonsa. Niin syvä, niin hillimätön oli tämän voimakkaan miehen\ntuska, että tuiman Bengta-rouvankin piirteet heltyivät. Hän kumartui ja\nlaski kätensä veljensä olkapäälle.\n\nMutta Eerik hyppäsi ylös kuin taikaiskulla, avasi oven sekä huusi\nulommassa huoneessa vartioivalle miehelle.\n\n\"Sano Juho Folkenpojalle, että hän valmistaa aluksen Väddöhön lähtöä\nvarten!\"\n\nMies katseli tyrmistyneenä vihaa puhkuvaa herraansa ja rohkenipa\nkysyäkin, milloin oli lähdettävä.\n\n\"Ensi yönä, tänä iltana, tunnin päästä\", huusi ritari, \"niin pian kuin\nehditte saada veneen vesille!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin päivän perästä nousi Eerik Puke miehineen maihin Väddön rannalle,\njoka oli Ahvenanmaata lähin paikka Uplannin rannikolla. Se oli\ntavallinen ylikulkupaikka, josta huolta piti Väddön väestö saaden siitä\nkorvaukseksi muutamia vapautuksia.\n\nUplannista lähti Eerik-herra Vestmanlantiin ja Nerikeen, missä hän\noitis ryhtyi yllyttämään rahvasta kapinaan marskia vastaan, jonka hän\nnyttemmin katsoi arvottomaksi ritarin nimeä kantamaan ja jota hän\nkuvaili kansalle synkillä väreillä.\n\nMarski ja drotsi olivat tähän aikaan, lokakuun lopulla, viidenkymmenen\nmaallikkoherran kanssa kirkolliskokouksessa Söderköpingissä. Mutta\nsieltä palattuaan ja kuultuaan Eerik Puken liikkuvan rahvaan\nkeskuudessa läksi marski Mälarin länsirannalla käymään. Hän sai täällä\ntäyden vahvikkeen siihen, mitä huhu oli ennalta kertonut. Kun hän tuli\nVesteråsista Köpingiin muutamana lauantai-iltana, kerrottiin hänelle,\nettä rahvas oli Länsi-Södermanlannissa valmiina lähtemään mies\ntalosta, ja yöllä herätti vanha hovimestarinsa hänet ilmoittaen, että\nEerik-herra oli vaan parin peninkulman päässä. Hän ei kuitenkaan siitä\nsäikähtänyt, vaan lähetti sunnuntaiaamulla aikaisin hovimestarinsa\nArbogaan valmistamaan hänen tuloaan.\n\nHovimestari lähti, mutta kohtasi Arbogassa Eerik-herran itsensä, joka\nkäski hänen pysymään alallaan sekä kielsi hänen antamasta mitään\ntietoja herralleen. Niitä hän saisi Eerikiltä itseltään, joka kirjoitti\nsukkelaan taistelukirjan ja antoi sen kaupungin kahdelle pormestarille,\njoiden piti lähteä ratsastamaan marskia vastaan ja antaa se hänelle.\n\nMarski lähti kaikessa rauhassa Köpingistä, toivoen, joko ettei Eerik\ntodenteolla taistelua valmistanutkaan, tahi että vielä keskustelun\nvoimalla saisi kiivaan ritarin taltumaan, -- hän läksi sen enemmittä\nratsastamaan Köpingistä Arbogaan. Mutta hän ei ollut päässyt vielä\npuolimatkaankaan, ennenkuin pormestarit tulivat vastaan ja antoivat\nhänelle Eerik-herran kirjeen.\n\nKaarlo katsoi kysyvästi sanansaattajiin. Sitten hän mursi kirjeen auki\nja luki sen synkistyvin katsein. Kirjeen sisältö on säilynyt meidän\naikaamme asti, ja koska se on varsin lyhyt, niin lienee paikallaan\nesittää se tässä. Se kuuluu näin:\n\n    \"Tiedä, Kaarlo, että jos tahdot minulta jotakin, tahi jos joku muu\n    tahtoo minulta jotakin, niin löytää hän minut Arbogasta, ja Jumala\n    armahtakoon, etten pysy rauhassa talossani, kun en tiedä\n    milloinkaan, koska minut paistetaan, silvotaan, tai surmataan,\n    niin tiedä, että siihen asti, kuin välimme paremmaksi tulee, kuin\n    nyt on, niin tiedä, että missä ikänäni sinut kohtaan tahi jonkun\n    sinun omistasi, niin silloin teen hänelle, niinkuin tehdään\n    oikealle vihamiehelle; Jumalan pyhä veri tietää, ettei tämä ollut\n    aivoitukseni, ja tiedä sinä, että sen rauhan, jonka olin sopinut\n    Pentti Steeninpojan kanssa, sen minä purkaan; sillä minä en päästä\n    vihollisiani tästedes yhtä helpolla kuin olen tähän asti päästänyt.\n    Kirjoitettu Arbogassa minun sinettini alla.\"\n\nLuettuaan tämän kirjeen lähti marski miestensä neuvosta takaisin\nTukholmaan. Tultuaan sinne kertoivat he asian Krister-herralle, joka\npeljästyi siitä kauheasti. Sitten yhtyivät he kiireimmän kautta\nponteviin toimiin pahan parantamiseksi.\n\nMutta Eerik-herra istui Arbogan harmaaveljesluostarissa sen\nlauantain iltana, jona hän oli lähettänyt taistelukirjan marskille.\nLuostaripihalta kuului miesten laulua, mikä saattoi hänet taasen\nmielentilaan, jossa oli sekaisin harmia, epätoivoa, katkeruutta ja\nkostonhalua. Eräs miehistä lauloi Engelbrektinlaulua, jota toverijoukko\ntuntui kuuntelevan, koskapa moniaihin värssyihin tarttui useampi ääni\nyhtaikaa.\n\n    Kun mies hän ain' oli pelvoton,\n    Ja mainettaan maailma laulanut on,\n    Niin tällaisen palkan sai:\n    Hän Örebrosta matkusti,\n    Niin konna hänet surmasi;\n    Näin kuntoa palkitaan kai...\n\nkuului pihalta ja Eerik kuunteli laulua.\n\nSilloin astui Bengta-rouva luostaritupaan seurassaan mies, jolla oli\nkirje vyön alla.\n\n\"Jumalan rauhaa, herra Eerik\", sanoi Bengta-rouva, \"minä tuon sanomia\nmarskilta, ja tämä, luulen, tuo sanaa hyvältä ystävältä.\"\n\nHän osoitti miestä, joka otti kirjeensä esiin ja antoi sen Eerikille.\nTämä luki sen ja hänen kasvoillaan sädehti sydämellinen riemastus.\nMutta lopetettuaan katseli hän hetkisen miettiväisesti eteensä sekä\nlausui sitten miehelle:\n\n\"IIoisempaa sanomaa kuin tämä, jonka sinä toit, en ole monesti\nsaanut... Kuitenkaan en voi täyttää herrasi toivomusta, että tulisin\nhänen luokseen. Minulla on muuta tehtävää nyt... Marski on parin\npeninkulman päässä tästä tänään, ja myrsky voi puhjeta välillämme minä\nhetkenä hyvänsä... Sano se herra Kaarlo Orminpojalle, niin hän kyllä\nymmärtää, miksi minun täytyy viipyä.\"\n\n\"Mitä marskiin tulee, niin teillä on hyvin aikaa,\" lausui Bengta-rouva,\n\"hän ratsastaa parasta kyytiä Tukholmaan!\"\n\n\"Tukholmaanko?\" huudahti Eerik kummastuneena. \"Oletko varma siitä,\nhurskas sisar?\"\n\n\"Aivan varma... Hän on jakanut kahteen osaan ne miehet, jotka hänellä\noli mukanaan, ja lähettänyt toisen osan Örebrohon ja toisen hän\nsijoitti Vesteråsin linnaan pakotettuaan kaupunkilaiset ensin\nvarustamaan linnan pitkäksi ajaksi ruokavaroilla.\"\n\n\"Ei, ei, siinä erehdytte, hurskas sisar, vesteråsilaiset eivät annakaan\nniin ilman mutkia pakottaa itseään...\"\n\n\"Mutta marski piti tulisoihtua kädessään ja uhkasi polttaa\nheidän kaupunkinsa, jolleivät suostuisi, ja he olivat aivan\nvalmistumattomia... Heillä ei ollut valitsemisen varaa!\"\n\n\"Hornan henget!\" huudahti Eerik. \"Sitten meidän täytyy tällä hetkellä\nhypätä ratsujen selkään ja lähteä Örebrohon ennättääksemme ennen\nmarskin miehiä...\"\n\n\"Jos minun neuvoani tahdotte vaariin ottaa\", lausui Bengta-rouva, \"niin\najattelen, että olisi parasta lähettää miehet marskin miehiä takaa\najamaan Örebron tielle... Ne voivat saada ne kiinni ja surmata ne,\netteivät nuo ketjanat pääse Örebrota näkemäänkään... Ja koska marski\nnäkyy haluavan vahvistaa joukkojaan, ennenkuin hyökkää teidän\nkimppuunne, niin tulee teidän tehdä samoin ja sitä varten ensi\ntyöksenne lähteä Kaarlo Orminpojan pyynnön mukaan hänen luokseen...\"\n\nTämä neuvo miellytti Eerik-herraa. Hän ilmoitti sanansaattajalle kohta\nsaapuvansa Vadstenaan Kaarlo-herran luo. Sitten hän kutsui miestensä\npäällysmiehen luokseen ja käski hänen heti astua ratsulleen ja lähteä\nmarskin miesten perään Örebron tielle.\n\nJäätyään kahdenkesken sisarensa kanssa, syöksyi hän tämän luokse ja\nsulki hänet syliinsä suudellen häntä.\n\n\"Iloitse, sisareni, iloitse!\" sanoi hän. \"Minä vien Kaarina-neidin\nmorsiustuoliin, ennenkuin vuosi on kulunut!\"\n\n\n\n\nIX.\n\nMorsian ja sulhanen.\n\n\nOli joulukuun 8 päivä v. 1436. Päivällä tuli lumiräntää, ja tuuli\npyryytti lumihiutaleita Vadstenan luostarikartanolle ja kaupungin\nahtaille, mutkaisille kaduille. Kun päivä oli sunnuntai ja vielä\nMaarian sikiämisen päivä, niin kaduilla oli kuitenkin väkeä vilisten,\nja tänäpäivänä oli niitä tavallista enemmänkin.\n\nVarsinkin olivat luostarin lähellä olevat kadut kansaa täynnä,\npääasiallisesti läheisestä Askan kihlakunnasta, ja moni hurskas\nluostarisisar oli rientänyt säikähtäen koppiinsa keskusteluportilta,\njoka oli luostarin länsisivulla, tai vetäytynyt taammaksi joltakin\ntyöhuoneen ikkunalta, jos joku talonpoika rohkeni liian nenäkkäästi\nsilmäillä luostarinmuuria.\n\nNyt soitettiin aamurukoukseen, ja munkit sekä nunnat kulkivat\narvokkaassa juhlakulussa asunnoistaan luostarikirkkoon, josta kohta\nhelähti ilmoille ihana laulu leviten puutarhan ja muurin yli\nkansallekin, joka kuunteli sitä hartaudella paljastetuin päin. Hetkisen\nkuluttua palasivat veljet ja sisaret takaisin, ja rahvas seisoi ulkona\nniin hiljaisena, nöyränä ja hartaana, että jokainen huomasi selvästi,\nkuinka aiheeton pelkonsa oli, ja arat luostarisisaret tulivat\nkirkosta takaisin paljoa reippaampina, kuin olivat sinne menneet.\nAinoastaan abbedissa, sisar Bengta Gunnarintytär, näytti tavallista\nhuolestuneemmalta, niin että hyvin näki jonkun erityisen seikan hänen\nmieltään painavan.\n\nKirkosta tultuaan ja keskusteltuaan konfessorin kanssa, joksi veljien\nesimiestä kutsuttiin, läksi hän muutamaan sisartalossa olevaan\nsyrjäiseen huoneeseen.\n\nTässä huoneessa oli neiti Kaarina Kaarlontytär ja hänen vanha\npalvelijansa eli pikemmin ystävänsä, Inga-muori. Ritari Kaarlo\nOrminpoika oli jättänyt heidät luostariin lähtiessään maakuntaan\ntärkeille asioille, jotka olivat osaksi yleisiä, osaksi hänen omiaan.\nKumpikin oli käynyt aamurukouksessa, ja kumpaakin oli ihmetyttänyt\ntavaton väentulva. Muuten he elivät aivan kuin maailmasta erillään,\neivätkä tienneet mitään siitä, mitä Söderköpingin herrainkokouksen\njälkeen oli maassa tapahtunut.\n\n\"Mitähän noilla ihmisillä on asiana, jotka ovat tuolla luostarin\nympärillä?\" oli neito kysynyt huoneeseen tullessaan. Inga-muori ei\nollut vastannut mitään, olihan vaan käärinyt neidon ja omaa viittaansa\nkokoon, mutta oli sitä tehdessään näyttänyt ylen yksitotiselta. Kaarina\noli sen vuoksi kysynyt toistamiseen.\n\n\"Kansako,\" niin oli vanhus vastannut, \"mistäpä minä tiedän, neiti\nKaarina... Mutta tietäähän sen, ketä etsitään kun talonpoikain\nrääkkääjä on luostarissa...\"\n\n\"Jösse Eerikinpoika, vanha taalainvouti ... mutta mitä ne häneltä\ntahtovat! Onhan hän aivan muuttanut mieltään, ja ylistäväthän häntä\nnykyään tämän luostarin sekä veljet että sisaret.\"\n\n\"Talonpojat ajattelevat kyllä aivan toisin, neitoseni\", oli Inga-muori\nselittänyt, \"ja niitä kohtaan on hänellä entinen mieli jäljellä, vaikka\nhän tekeytyy hurskaaksi ja nöyräksi konfessorille ja abbedissalle ja\nantaa heidän luostarilleen suuria lahjoja. Kuulin hänen sanovan\nabbedissalle -- viime viikolla juuri -- toivovansa, että se aika pian\nkoittaisi, jolloin talonpojat saavat entisellä mitalla ... ja hän pitää\npäätään yhtä pystyssä kuin ennenkin... Olisitte nähnyt, kuinka hän\ntänäpäivänä kirkosta tullessamme vilkuili talonpoikaraukkoihin! Vanhat\nsilmäni olivat näkevinään hänen astelevan heidän päittensä päällä.\"\n\n\"Mutta eivät he suinkaan liene tulleet tänne vaan häntä katsomaan ja\nitseään hänelle näyttelemään\", oli Kaarina lausunut, \"ja minä kysyn\nvieläkin kerran, mitä ne tahtovat, sillä niinkauvan kuin vouti on\nluostarin muurien sisällä, eivät ne mahda hänelle mitään... Tarkoitan,\nettä jotakin muuta lienee tekeillä, ehkä tapahtuu tappelu herra Kaarlo\nKnuutinpojan ja herra Eerikin välillä täällä, ehkä...?\"\n\nOvi avattiin ja sisään astui abbedissa. Mutta levottomuus, joka oli\nvallannut Kaarinan kun hän ajatteli, mitä kaikkea oli voinut tapahtua\nmaailmassa hänen istuessaan kuin vangittuna, saattoi hänen asiaan\nkuuluvain aamutervehdysten jälkeen ahdistamaan abbedissaa suurella\nkysymystulvalla.\n\n\"Varsin vähän tiedän\", vastasi abbedissa hurskaasti hymyillen, \"mitä\nmaailmassa tapahtuu; sen vaan tiedän, että sinä tulet kohdakkoin sinne,\nlapsi... Isäsi tulee tänäpäivänä Vadstenaan\", lisäsi hän, kerrassaan\nkeskeyttäen kaikki tarpeettomat ja viivyttävät kysymykset, \"isäsi,\nherra Kaarlo Orminpoika tulee tänäpäivänä luostariin. Eilen oli täällä\nhänen sanantuojansa, ja hän pyytää minua ilmoittamaan sinulle erään\nasian, josta hän itse on sinulle joskus puhunut, mutta on silloin\nsaanut sellaisen vastauksen, että hän nyt toivoo sinun lannistuvan ja\nvalmistautuvan siihen, minkä kuitenkin täytyy tapahtua.\"\n\nKaarinan poski kalvastui ja levottomuus hänen suurissa tummansinisissä\nsilmissään muuttui murheeksi.\n\n\"Ei, ei, älkää lausuko niin, hurskas äiti\", huudahti hän kädet ristissä\nja ääni ja kasvot niin tuskaisina, että se vaikutti abbedissaankin,\n\"käyttäkää ennemmin kykyänne taivuttaaksenne isääni ... minä en voi,\nminä en voi... Mieluummin rupean teidän sisarkuntaannekin, rakas äiti,\nenkä milloinkaan enää liiku ihmisten joukossa!\"\n\nTämä puhe olisi voinut olla sangen vaarallista, jos abbedissa olisi\nollut vähemmän jalo mieleltään, ja jos olisi ollut toinen aika käsissä,\nse aika, jolloin Pyhän Birgitan luostarin täytyi vetää veljiä ja\nsisaria puoleensa keinoilla millä hyvänsä. Niin ei ollut laita tänä\naikana, jolloin molemmat viimeiset kuningattaret, Margareta ja Filippa,\nolivat ruvenneet sen \"ulkosisariksi\", ja jolloin Eerik-kuningas itse ja\nmuut maan ylhäisimmät kilvan sitä lahjoivat. Nyt katseli tämä vanha\nnunna säälien tyttöparkaa, vaikka ilme hänen kasvoillaan olikin ankara\nja vakava. Hän näytti surkuttelevan Kaarinan kohtaloa, mutta pitävän\nsitä samalla auttamatonna. Hän koetti pitkässä esitelmässä, joka oli\ntäynnä lohduttavia kehoituksia, vakuuttaa Kaarinalle sitä. Hän luulikin\noikeastaan tytönkin niin ajattelevan, vaikka hänen oli vaikea sitä\nmyöntää.\n\n\"Rauhoitu, lapsi!\" niin hän lopetti, \"ja punnitse sydämessäsi, mitä olen\nnyt sinulle sanonut ... isäsi, herra Kaarlo, ei tule, sanantuojan\ntiedonannon mukaan, ennenkuin iltapäivällä, ja minä tahdon käydä sitä\nennen vielä kerran luonasi.\"\n\nSitten hän läksi huoneesta, ja tyttö heittäysi epätoivon valtaamana\nInga-muorin syliin. Eukko ei kuitenkaan ottanut ensinkään osaa neidon\nsuruun. Hänessä vaan päinvastoin yltyi suuttumus yhä suuremmaksi, kuta\nviljavammin kyyneleitä tulvi hänen lemmikkinsä silmistä.\n\n\"Se on oikein, itke pois vaan, kukkaseni\", sanoi hän, \"mutta älä luule,\nettä Eerik-herra koskaan vie sinua morsiustuoliin, ei, siitä ei tule\nmitään, sanon minä, vaikka hän olisi arkkienkeli Mikael itse... Älä\npelkää, kukkaseni, kyllä me vielä neuvoja keksimme, eikä meidän\ntarvitse luostarinmuureja ajatella... Kun Fjalar-ritari olisi nyt vaan\ntäällä, niin hän asiat hoitaisi, sen hän totisesti tekisi...\"\n\nVanhuksen vielä puhuessa tuli abbedissalta sana, että ritari Kaarlo\nodotti tytärtään veljien luostarituvassa. Hän oli tullut moniaita\ntuntia aikaisemmin, kuin oli aikonut, ja oli rientänyt viipymättä\nluostariin kohtaamaan abbedissaa ja tytärtään. Kaarinan hallussa oleva\nvierashuone oli ylikerrassa länsisivulla, ja siitä näki hyvästi\nluostarin ympärysmuurin yli kadulla olevaan aaltoilevaan väkijoukkoon.\n\nPäästäkseen sieltä veljien keskusteluhuoneeseen täytyi hänen mennä sen\nportin kautta, joka oli nunna- ja munkkiluostarien välisessä muurissa\nja joka kulki nunnain juomakeittiöstä -- harmaakivinen rakennus\nlänsisivustan ulkopuolella -- luostarikirkon länsikuoriin päin. Tämän\nportin kautta pääsi ensiksi veljien asuntorakennusten eteen. Suurin\nniistä oli pitkä, etelään päin avoin nelikulmio, jonka eteläsivulla oli\nsuuri kokoussali, \"luostaritupa\". Ylhäisiä vieraita otettiin myöskin\nvastaan piispantalossa, joka ynnä kaksi sen yhteydessä olevaa\nrakennusta oli nunnaluostarin itäsivustana. Tämä oli kirkosta\npohjoiseen, munkkiluostari oli siitä kaakkoon.\n\nSamassa kuin Kaarina ja Inga-muori lähestyivät mainittua pientä\nporttia, kuului sadoista kurkuista kauhea kirkuna, ja portissa tuli\nnaisia vastaan ijäkäs ylikonfessori, joka riensi levottomana ja\nhuolestuneena heidän ohitseen erääseen rakennukseen, jossa oli yhteinen\nkeskusteluhuone veljiä ja sisaria varten.\n\nKaarinan mieli oli niin täynnä omia huoliaan, ettei hän tätä havainnut\nensinkään, mutta hänen kumppaninsa huomasi kohta että suuri vaara oli\nuhkaamassa, ja pelkonsa vahvistui, kun hän metelistä voi eroittaa\nselvästi huutoja: \"kavaltaja ulos!\" \"lyökää portti sisään!\" \"hänen\npitää kuolla!\" y.m. Epäjärjestyksen tähden, joka oli tästä syystä\nsyntynyt luostarissa, oli veljien luostaritupa aivan tyhjänä.\n\nAnkarana ja totisena tuli Kaarlo-ritari tytärtänsä vastaan. Mutta hänen\nkauniille ja jaloille kasvoilleen levisi varjo, kun hän huomasi\nsydänsurun tyttärensä kasvoilla, jota todistivat tämän silmistä\nkumpuavat kyyneleet.\n\n\"Näen, että minua on odotettu\", sanoi hän, \"mutta tervetullut en ole,\nsen näen myöskin...\"\n\nKaarina pakotti kyyneleensä taltumaan ja tervehti hiljaisesti isäänsä.\n\n\"Sinä tunnet asiani, Kaarina\", lausui hän kiirehtäin, \"ja se on hyvä...\nMinä olen kirjoittanut herra Eerikille, ja tänään tai viimeistään\nhuomenna on hän täällä, olen saanut sanan häneltä, ja silloin tapahtuu\nteidän kihlauksenne ... kas niin, nyt sen tiedät, tyttäreni... Jumala\nsiunatkoon sinua!\"\n\nNyt ei lapsiraukka enää voinut hillitä kyyneleitään. Hän heittäysi\npolvilleen isänsä eteen, ojensi kätensä häntä kohden ja rukoili enemmän\nkatseellaan kuin sanoillaan häntä peräyttämään tuomionsa.\n\n\"Rakas, rakas isä ... kuinka voit olla niin kovasydäminen?\" huusi hän\nlukiessaan isänsä kasvoista, että tuomio oli peruuttamaton, \"niin ei\nvoi tapahtua ... minä rukoilen kaiken nimessä, mikä milloinkaan on\nollut sinulle rakasta ja kallista ... ota sanasi takaisin...\"\n\n\"Herra Eerik on saanut sanani, tyttäreni, minä en voi sitä enää\nmuuttaa...\"\n\n\"Mutta minun sanaani hän ei ole vielä saanut, isä\", huusi tyttö hypäten\nepätoivoissaan ylös, \"eikä hän sitä koskaan saa ... muista, että minä\nolen tyttäresi, ankara isäni, ja että minun tahtoni on yhtä luja kuin\nsinunkin!\"\n\nRitari katseli kummastuneena tyttäressään tapahtunutta äkkinäistä\nmuutosta. Hän seisoi isänsä edessä korkeana ja valkeana kuin\nmarmorikuva painaen käsiään sydäntään vasten, kyynelten valuessa hänen\nkauniista silmistään.\n\n\"Onhan hän liha teidän lihastanne ja veri teidän verestänne\", sanoi nyt\nInga-muori asettuen ankaran ritarin eteen vapisten hänkin, vaikka hänen\npuheensa ja ryhtinsä tavallisesti oli hyvinkin häikäilemätöntä.\n\nHän oli herraansa vanhempi ja oli oleskellut hänen vanhempainsa kodissa\nlapsuudestaan asti; siksi häntä katsottiin aivan perheen jäseneksi,\njona hän itsekin piti itseään. Hänellä oli myöskin muutamia\nerikoisoikeuksia, joita ei kukaan muu palvelijoista Bjurumissa eikä\nritarin muillakaan tiloilla rohjennut käyttää. Tuskin hän sentään olisi\nuskaltanut tällaisessa asiassa avata suutaan isäntäänsä vastaan, ellei\nKaarina-neiti olisi ollut hänelle isäntäänsäkin rakkaampi, ja ellei hän\nsitäpaitsi olisi tiennyt, että Kaarlo-ritarin sydän oli pohjaltaan hyvä\nkuin kulta, ehkä kuori näyttikin väliin tuimalta. Nyt hän kuitenkin\npettyi. Hänen sanansa vaikuttivat ritariin aivan toisin.\n\nTämä heitti päänsä taaksepäin ja katseli eukkoa silmillä, jotka olivat\nmykistää tämän. Mutta Inga katsahti Kaarinaan ja sai siitä\nkaksinkertaisen rohkeuden, hän katsoi ankarasti ritaria silmiin\ntakaisin.\n\n\"Niin, sen minä sanon\", lausui hän, \"ja Jumala armahtakoon teitä,\nritari Kaarlo, jos teette omalle lihallenne ja verellenne pahan, jota\naika ei paranna... Sillä te muserratte oman sydämenne, ritari; uskokaa\nse, minä tunnen sekä teidät että tyttökultasen.\"\n\n\"Sanani on varma ja sinä pysyy, vaikka sadat ämmät kirkuisivat omasta\nlihastani ja verestäni... Eikö herra Eerik ole uljain ritari koko\nRuotsinmaassa...! Mitä enempää voi oma lihani ja vereni pyytää...?\nNiinkuin olen sanonut, olet sinä huomenna tähän aikaan hänen kanssaan\nkihloissa, Kaarina, ja Jumalan haltuun... Kas niin, nyt se on sanottu,\nja nyt en tahdo siitä asiasta enempää kuulla enkä ruveta naisten\nnarriksi.\"\n\nKuumaverinen ritari oli tulipunainen ruvetessaan puhumaan, mutta kiihko\nnäkyi asettuvan, mikäli hän ehti sitä purkaa. Mutta hänen tyyneytensä\nnäytti vaarallisemmalta tyttärelle kuin suuttumuksensa. Sillä hänen\nkasvoiltaan hohti läpeensä hänen luja tahtonsa eikä antanut toivon\nhiventäkään siitä, että päätöstä voisi muuttaa. Kun hän lähestyi ovea\npois lähteäkseen, niin tuntuivat hänen kovat, raskaat askeleensakin\nantavan lisää voimaa ja pontta hänen sanoilleen.\n\nKaarina jäi äänetönnä seisomaan ja katselemaan suurin silmin isänsä\njälkeen, mutta niissä silmissä paloi kuitenkin tuli, joka osoitti aivan\nyhtä lujaa tahtoa kuin isänkin tahto oli. Hän oli hyvin kiihtynyt,\nmutta hän voi hillitä sen, vaikka poskensa olivatkin lumivalkeat ja\nrintansa kohoili rajusti. Inga-muori silmäili häntä sekä ihmetellen\nettä murehtien. Kului hetkinen, jolloin kumpikin oli äänetönnä, kunnes\nKaarina lopuksi lähti ovelle viitaten vanhusta seuraamaan itseään.\n\nMutta he eivät päässeet vielä puoliväliinkään, kun Jösse Eerikinpoika\nsyöksyi sisään kalmankalpeana ja silmät hurjasti pyörien.\n\n\"Kätkekää minut, auttakaa minua\", huusi hän juosten ympärinsä\nhuoneessa, \"Jumalan pyhän veren nimessä kätkekää minut, talonpojat\naikovat repiä minut kuoliaaksi!\"\n\n\"Hiljaa!\" lausui lempeä ja vakava ääni samassa, ja ylikonfessorin\nhurskaat ja jalot kasvot ilmestyivät ovesta, \"hiljaa, minä koetan\nJumalan äidin avulla pelastaa teidät, mutta ensi ehto on, että pysytte\ntyynenä ... pelkonne lisää noitten raivoa, ja jos ne saavat vielä\nkerran nähdä teidät, kuten äsken lähtiessänne prokuraattorin asunnolta,\nniin saattavat ne niin soaistua, että lyövät portit sisään. Viime\nhädässä on minulla vielä keinoja pelastaa teidät luostarin salaisiin\nhuoneisiin, joita eivät tiedä muut kun minä ja abbedissa ... aioin\nsanoa sen teille nähdessäni teidän pakenevan tänne...\"\n\nEnnen niin mahtava vouti, jonka pelkkä katse oli saanut tuhansia\nvapisemaan, uskalsi nyt tuskin nostaa silmiänsä. Hänen rohkeutensa ja\nuhkansa oli tyyten hävinnyt, pelkonsa tähden hän tuskin uskalsi\nkuunnella hurskaan munkin sanoja. Tämä olikin erehtynyt luottaessaan\nluostarin pyhyyden voimaan tässä tapauksessa. Kun hän oli lausunut\nviimeiset sanansa, avattiin ovi, ja luostarisaliin astui joukko\nkookkaita talonpoikia.\n\nNyt kalpeni konfessorikin, mutta malttoi mielensä pian ja astui\nhurskaalla arvokkuudella tulijoita vastaan.\n\n\"Voi häväistystä\", huusi hän heille kohottaen varoittavaisesti kättään,\n\"kuinka rohkenitte häiritä luostarin pyhää rauhaa... Ajatelkaa sitä\nkovaa rangaistusta, joka tätä pyhyyden loukkaamista seuraa.\"\n\nMutta talonpojat eivät välittäneet hänen varoituksestaan. Ne näyttivät\ntosin kotvasen epäröivän, mutta silloin astui heidän joukostaan esille\neräs aivan nuori mies, pitkä ja kookas poika, jolla oli viisaat,\nperkirehelliset silmät, vaikka hänen kasvonsa muuten olivat tavattoman\nrumat. Hän lausui kumartaen nöyrästi munkille:\n\n\"Voitte olla oikeassa, hurskas isä, mutta erehdytte vaan siinä mikä\npyhästöänne oikeastaan häpäisee... Mutta me, talonpojat emme nyt anna\npettää itseämme... Meidän mielestämme tuo tuossa, tuo miesmurhaaja ja\nvalapatto taalainvouti, Jösse Eerikinpoika teidän luostarianne\nsaastuttaa, ja me päästämme sen tästä ihmisten syntitahrasta...\"\n\nHän meni näin lausuen, munkista sen enempää välittämättä, Jösse\nEerikinpojan luo, tarttui hänen vyötäisillään olevaan nahkavyöhön ja\nveti hänet munkin eteen.\n\n\"Katso minua, vouti\", huusi hän vihasta vapisten, \"katso minua, siitä\nei ole kuin kaksi vuotta, kun sinä ratsastelit niin mahtavana\nTaalainmaassa ja näännytit isäni nälkään kytkettyäsi hänet Borganäsin\nlinnantornin muuriin ja valjastutit äitini raskaan kuorman eteen ...\nmuistatko kun ratsastit Hannu-kreivin kanssa Hedemoraan, silloinkuin\nHerman Berman pelasti naisraukat sinun nähtesi... Minä olen sen nälkään\nnäännytetyn poika ja Herman Bermanin asemies... Syleillessäni isäni\nlahonnutta ruumista linnan pimeässä tornissa, vannoin saattavani vielä\nsinut tuomiolle... Nyt olen sen tehnyt... Te, voudit, olette niin usein\ntuominneet ja kiduttaneet talonpoikia, mutta nyt on tullut teidänkin\nvuoronne.\"\n\nMiehen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän ajatteli onnetonta isäänsä;\nhän polvistui konfessorin eteen.\n\n\"Älä pelkää minun tähteni, hurskas isä\", sanoi hän, \"minä olen valmis\nkärsimään rangaistuksen siitä, mitä nyt teen... Minun nimeni on Eerik\nLaurinpoika ja minä olen seurannut Herman Bermania siitä asti, kuin hän\nlähti Engelbrektin mukana ajamaan pois julmia vouteja.\"\n\nMunkin kasvoille ilmestyi säälin piirre, ja nuorukaisen nöyryys sytytti\nvoudissa toivon kipinän.\n\n\"Minä vien sanomaa herraltani ritari Eerik Pukelle\", jatkoi Eerik, \"ja\nkoska tieni kulki tämän pyhän luostarin ohi, niin otin mukaani tämän\nvähän, minkä olen saanut säästetyksi kokoon kahden viime vuoden aikana\nostaakseni sillä messun isäparkani sielun hyväksi... Ottakaa se, ja\ntäyttäkää pyyntöni, hurskas isä...\"\n\nHän otti nahkavyöstään nahkakukkaron ja ojensi sen munkille, jonka\nlempeiltä kasvoilta yhä enemmän katosi suuttumus.\n\n\"Tullessani tänne luostarin ulkopuolelle\", lisäsi mies, \"ja\nkuullessani, mitä aiottiin, niin menin portille ja pyysin kauniin\nsanoin portinvartijaa ottamaan lahjani vastaan, mutta kun hän piti\nporttia raollaan, niin minä tempasin sen auki ja menin sisään, ja nämä\nmiehet tulivat perässä...\"\n\n\"Erehtynyt, onneton poikani!\" sanoi konfessori tehden ristinmerkin.\n\nPelkuri vouti, joka oli hurskaan kuoren alla ja runsaasti lahjoen\npohjoismaiden etevintä luostaria pitänyt entisen luonteensa tallella,\noli nyt ehtinyt malttaa mielensä ja saada rohkeutensa takaisin. Ja\nnuorukaisen alamaisuus ja mukana tulleitten talonpoikain miltei arat\nkatseet saattoivat myöskin hänen arvelemaan vaaran jo kääntyneen pois.\nSenvuoksi katsoi hän jo itse voivansa ruveta hyökkäysasentoon.\n\n\"Älkää antako tuon petturin vietellä itseänne\", lausui hän munkille,\n\"te tiedätte hänen nimensä, ja minusta tulisi teidän ottaa selville\nnäiden muidenkin pyhästönhäväisijäin nimet... Kuulimmehan jo, miten\ntämä konna kertoi vievänsä sanaa Herman Bermanilta Eerik Pukelle,\nkapinoitsijalle, joka on taaskin koonnut talonpoikajoukon valtakunnan\nturmioksi... Älkää viipykö, kun marski vaan saa sanan, niin hän\nrankaisee näitä koiria ankarasti.\"\n\nMutta nyt olivat talonpojatkin voittaneet sen hervaisevan vaikutuksen,\njonka paikan pyhyys oli heihin tehnyt; heidän katseensa leimahtivat ja\nkaksi heistä juoksi esiin tarttuen molemmin puolin voutiin. Hän yritti\nheikosti puolustaida, mutta hänen käsiinsä tartuttiin voimalla, joka\noli hänen voimaansa suurempi, ja silloin oli hänen vuoronsa nöyrtyä.\nHän itki ja rukoili ja päästeli sydäntäsärkeviä valitushuutoja. Mutta\nkivikin olisi ennen ruvennut säälimään kuin nämä miehet, kun he kerran\nolivat joutuneet kiihkoon.\n\nVeljesluostarin konfessorikin seisoi äänetönnä ja liikkumatonna, ja\nhänen silmistään liekehti jalo suuttumus, kun hän katseli voutia.\nSitten hän -- nähtävästi enemmän velvollisuudesta kuin säälistä voutia\nkohti -- kohotti vielä kerran äänensä kehoittaen ja pyytäen miehiä\nheittämään vihansa ja antamaan asiansa laillisen tuomarin\nratkaistavaksi. Mutta se oli myöhäistä. Voutia laahattiin jo ovelle.\nEräs perimmäisiä talonpoikia kääntyi munkkiin päin lausuen:\n\n\"Älkää pelätkö, kyllä se roisto saa laillisen tuomion ... mutta hänen\nvapauttamisensa olisi laittomuus, ja sen me tahdomme estää!\"\n\nPonnistaen viimeiset voimansa tarttui vouti ovipieleen, mutta edellä\nmenevät talonpojat tarttuivat hänen koipiinsa vetäisten niin tuimasti,\nettä hänen käsivartensa melkein nyrjähtivät ja hänen päänsä kolahti\nkivilattiaa vasten. Sillä tavoin laahasivat ne hänet luostarin portaita\nmyöten alas, \"että\", kuten kerrotaan, \"hänen niskansa voi lukea\nrappuset.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoimme käsittää, millä tunteilla Kaarina katseli tätä näkyä. Ja hänen\nsydämmessään soi kuitenkin tällä hetkellä eräs kieli, jonka ääni\nmelkein himmensi ympärillä tapahtuvan melun ja metelin. Ja kurjan\nvoudin kohtalo tuntui muistuttavan häntä onnettomuudesta, joka häntä\nitseään uhkasi; häntähän uhattiin vetää morsiustuoliin miehen kanssa,\njolle hän ei voinut antaa sydäntään, ja onnettomuutensa tuntui sitä\nraskaammalta, kun pakottajana oli hänen oma isänsä. Hänen silmänsä\nseurasivat tarkkaavasti kaikkea, mitä salissa tapahtui, ja hänen\nkorvansa kuulivat puhujain äänet, ja hänen henkensä otti ajoittain\nkaikkeen osaakin, mutta lopulta pysähtyivät hänen ajatuksensa aina\nhuomispäivään ja Eerik Pukeen, häntä puistatti, ja mieleensä johtui\nmelkein tietämättään halu paeta; luostarissa syntyneen levottomuuden ja\nepäjärjestyksen aikana hän saattaisi kenenkään huomaamatta päästä ulos\nja paeta, paeta kauvas, mihin ... sitä hän ei enää ajatellut. Salaman\ntavoin tuli tästä ajatuksesta päätös, ja samassa hän jo mielessään\ntuumi keinoja, toteuttaakseen tämän päätöksen.\n\nTalonpojat olivat lähteneet salista, ja ulkoa kuului voudin avunhuuto,\nkun häntä raastettiin rappuja myöten alas. Vanha konfessori seisoi\nvapisten aivan oven vieressä, ympärillään joukko valittelevia,\nkauhistuneita munkkia; Inga-muori oli polvillaan huoneen toisessa\npäässä peittäen kasvonsa käsillään. Herman Bermanin mies yksinään oli\nyhä polvistuneena samassa paikassa, pitäen nahkakukkaroa rahoineen\nkädessään.\n\nKaarina lähestyi ovea. Sitä ei havainnut kukaan muu kuin tämä nuori\nmies, mutta hän ei pitänyt sitä minään kummana. Luostarisalin\nulkopuolella oli pitkä, pimeä käytävä. Se oli tyhjä. Pari munkkia vaan\nriensi hänen ohitseen veljiensä luokse luostaritupaan. Ulko-oven\nvastaisella seinällä riippui tässä käytävässä muutamia munkkikaapuja.\nKaarina sieppasi äkisti yhden niistä, heitti sen ylleen ja riensi,\npäähine umpeen vedettynä ulos talonpoikain joukkoon.\n\nHänen oli helppo tulla ympärysmuurin luo portille. Talonpoikia vilisi\nkaikkialla, mutta häneltä ei kukaan salvannut tietä. Ne päinvastoin\nväistyivät hänen edestään. Sillä luostaria ja sen asukkaita vastaan ei\nkellään ollut mitään vihankaunaa. Päästyään luostarin edustalle riensi\nhän eteenpäin lumihiutaleiden tanssiessa ympärillä yhtä levottomasti\nkuin hänen omat ajatuksensa. Hän ei vieläkään ajatellut, mihin aikoi\nmennä, pois vaan niin nopeaan kuin suinkin. Hän kääntyi eteläänpäin,\nluultavasti koska muurinkulma oli siellä likempänä. Käännyttyään siitä\nkulmasta, kävi hän muurin vierustaa ja joutui siten, sitä sen enempää\nharkitsematta, astumaan kaupungista pohjoiseen päin.\n\nTuuli puhalsi kylmästi Vetteristä, ja lumi tanssaili yhä hurjemmin\nhänen ympärillään, voimatta sammuttaa hänen sydämensä liekkejä. Kaikki\nunelmansa onnesta, kaikki toiveensa, jotka olivat loistaneet tähän asti\nhänen tiellään kuin ystävälliset tähdet, sammuivat ja putoelivat\nmaahan. Hän poimi ne yksitellen käteensä ja pujotti ne kuin helmet\nrukousnauhaan, jonka hän kätki syvälle sydämeensä. Ja Vadstenaan menevä\npyhiinvaeltaja ei lukenut konsanaan nauhaansa syvemmällä hartaudella,\neikä tuntenut pahuuden mieltään niin painavan, josta toivoi luostarissa\npääsevänsä, kuin neitonen nyt luki ja rukoili sitoessaan kuihtuneita\ntoiveita yhteen. Pyhiinvaellusmatkaksipa voikin hänen retkeään nyt\nkutsua, vaikka hän ei ollutkaan menemässä Vadstenaan vaan tulossa\nsieltä.\n\nHän lienee kulkenut pari tuntia, niin hän pysähtyi ja istahti kivelle\ntien viereen. Siinä hän nyt vasta alkoi miettiä tilaansa. Kaikista\nhänen sydämessään kuohuvista ajatuksista tuli hänelle loppuaatokseksi,\nettä hän oli nyt hylätty ja yksinäinen, joka tarvitsi turvaa, ja\nsilloin tuli hänelle kysymys, mistä hän sen löytäisi. Hän istui\nliikkumatonna kivellään näitä ajatellen, ja etäämpää olisi häntä voinut\nluulla omituiseksi kivimuodostumaksi, joka oli luomisaamuna sattunut\nsaamaan istuvan munkin haamun.\n\nIstuessaan siinä kuuli hän etäältä melua ja ihmisääniä. Hän ei\nkuitenkaan sitä huomannut, mutta pian kuului askeleita paljo lähempää,\nja silloin hän kohotti päätään. Tulijat olivat talonpoikia, jotka\nkatselivat häntä kummissaan ja lähestyivät varovasti. He puhuivat\njotakin keskenään, ja silloin erisi yksi muista ja juoksi metsään.\nKaarinasta ei talonpoikain tulo ollut ensinkään vastenmielinen. Hän\najatteli heti nyt saavansa tietää sekä missä hän oli että mihin hänen\ntuli mennä. Nyt olivat miehet hänen edessään, ja eräs heistä juoksi\nojennetuin käsin esiin ikäänkuin ottaakseen hänet kiinni. Hän hypähti\nkiveltä ylös ja riensi metsään pakoon, muttei päässyt montakaan\naskelta, ennenkuin vastaansa tuli se talonpoika, jonka hän oli nähnyt\nmuista erkanevan. Samassa hän oli kiinni ja miehet veivät hänet tielle.\n\nSilloin näkyi etäällä tien käänteessä hevonen, joka veti rekeä, ja sen\nympärillä joukko rähiseviä talonpoikia. Huomattuaan munkin ja hänen\nkiinniottajansa juoksivat eellimmäiset paikalle, joten Kaarinan\nympärillä oli kohta tiheä mieskehä.\n\n\"Täällä on huuhkajoita suossa, ukkoset\", sanoi se muille, joka ensiksi\noli aikonut ottaa Kaarinan kiinni, \"munkki on lähtenyt meidän\nedellemme; vievät vielä pois meiltä sen roiston.\"\n\nTalonpojat epäilivät nähtävästi hänen olevan luostarista lähetetty\npuuhaamaan heidän tuhokseen jotakin, ja tämän älyttyään ymmärsi neito\nvälttämättömäksi näyttää, kuka oli, jos mielii pakoaan jatkaa. Hän veti\nsenvuoksi munkkipäähineen pois näyttäen heille neitsyeelliset kasvonsa,\njoitten ympärillä hänen rikkaat kiharansa häälyivät tuulessa.\n\n\"Minä en ole mikään munkki, vaikka siltä näytän\", sanoi hän, mutta\nhavaitsi samassa, ettei hänen käynyt sitäkään sanominen, kuka hän\ntodella oli, ja se ajatus saattoi hänen tyrmistymään ja vaikenemaan.\n\n\"Ettette ole munkki ettekä nunna, sen kyllä näkee\", sanoi sama\ntalonpoika, \"mutta kuka te sitten olette?\"\n\nTalonpoikain joukosta kuului hälinää, ja kohta huusi monta ääntä:\n\n\"Hän on voudin tytär ... hän on voudin tytär ... me näimme hänet\nluostarituvassa!\"\n\nTämä päästi hänet kyllä tavallaan pulastaan, mutta teki hänen tilansa\nvaan toista vertaa pahemmaksi. Ja itse oli hänen mahdoton saada\nsanaakaan suustaan. Mutta talonpojat huusivat yhä äänekkäämmin:\n\n\"Viedään se Motalaan kanssa! ... viedään se sinne! Nähköön hänkin\ntalonpoikainrääkkääjän lopun!\"\n\nJa pari puolipäihtynyttä talonpoikaa heitti köyden hänen vyötäisilleen\nja vei hänet reen luo, joka oli pysähtynyt vähän jälemmäksi, sekä sitoi\nhänet siihen kiinni. Siinä makasi vouti sidottuna, verissään ja\nvaikeroiden tuskasta.\n\nJoukko lähti liikkeelle, ja Kaarinan täytyi kulkea reen perässä\nkatsellen kamalaa näkyä edessään. Puhuminen ei olisi mitään tepsinyt\nhurjistuneeseen joukkoon. Intohimot olivat nyt valloillaan, ja kun eräs\nkirkaisi räikeällä äänellä Engelbrektinlaulun, niin vei se viimeisenkin\nälyn ja maltin kipinän muilta. Eikä mikään muu olisi voinutkaan niin\nelävästi kuin tämä laulu muistuttaa heitä niistä vaivoista ja\nkärsimyksistä, joilla Eerik-kuninkaan voudit ja etenkin tämä Jösse\nEerikinpoika olivat rääkänneet Ruotsin rahvasta. Monta kertaa olisi\ntämä laulu laulajain tunteitten kiihtyessä päättynyt mielettömään\nulvontaan, ellei laulun alottaja vahvalla äänellään pitänyt nuottia\nyllä ja siten kannattanut sen kulkua loppuun asti.\n\nMutta nyt alkoi esilaulaja laulamaan sankarin kuolemasta.\n\n    Armotta häntä ruhjottiin\n    Ja maahan jaloin tallattiin;\n    On julma näitä muistaa.\n    Ja viisitoista kuulaa vaan\n    Hänehen sitten ammutaan --\n    Ken vaimon surun suistaa?\n\nNyt ei esilaulajakaan enää voinut hillitä itseään, hänen äänensä rupesi\nlopulla vapisemaan, ja hän päästi vihlovan valitushuudon. Ja siihen\nloppui kaikkien maltti. Ilmassa kaikui kiroushuutoja, jotka\nkerääntyivät kuin paksuksi pilveksi, mistä kosto uhkasi yhä hirveämpänä\nuhriaan, onnetonta voutia. Hänelle olivat oman julmuutensa muistot\nvallan päiviltään kovempi rangaistus kuin kuolemakaan, josta hänet nyt\nnäytti ainoastaan ihme voivan pelastaa. Engelbrektinlaulu oli vielä\nkuin kaiken huippuna lisäämässä hänen tuskaansa.\n\nIltapuoleen saapui joukko Motalaan. Täällä avattiin ne köydet, joilla\nvouti oli sidottu rekeen ja hänen käskettiin nousta ylös. Talonpojat\nasettuivat kehään, johon vouti vietiin kuulemaan syytöstä ja\npuolustaumaan, jos voi, sekä saamaan tuomionsa. Mikään näistä toimista\nei vienyt pitkiä aikoja. Muutamassa vanhassa runopukuisessa historiassa\n[Suuri riimikronikka], joka on entiseen aikaan ollut rakas lukukirja\nRuotsin kansalla, kerrotaan tästä tapauksesta näin:\n\n    Hän vietiin Motalan käräjiin\n    Ja pantiin miesten piirihin,\n    Ja päästään tuomittihin pois,\n    Ken hälle palkkaa sit' ei sois?\n\nKun tuomio oli päätetty, niin otettiin pölkky, jolle \"he panivat hänen\nniskaluunsa ja hakkasivat sen poikki kirveellä, sillä miekkaa ei heillä\nollut.\" Sama historia kertoo lisää, viitaten hänen entiseen\nmahtavuuteensa ja kurjaan loppuunsa:\n\n    Ei arvannut hän milloinkaan,\n    Kun ylpeän' oli voimassaan,\n    Talonpoikain häntä raastavan kerran.\n    -- -- -- -- --\n    Vaan Jumala häntä kuitenkin armahtakoon\n    Ja sielunsa pahoista pelastakoon.\n\nMutta kuten tavallisesti käy, kun hurjistunut kansanjoukko saa\nvuosikausia kertyneen kostonsa täytäntöön, niin veri ei sammuta vaan\npikemmin kiihdyttää raivoa; niin kävi nytkin. Tuskin oli voudin pää\nvierinyt lumelle, niin alkoivat jotkut huutaa: \"voutiroiston tytär\nkuolkoon myöskin, koko hänen sukunsa kuolkoon!\" ja huutoon yhtyi yhä\nuseampia ja vihdoin rääkyi koko joukko, ja vapiseva Kaarina talutettiin\nesiin.\n\nHänen kasvonsa olivat luntakin valkeammat, mutta katseensa oli varma ja\nhän silmäili ylpeästi ympärilleen. Tämä hänen käytöksensä näkyi\nvaikuttavan lähimpiin talonpoikiin, jotka rupesivat huutamaan taampana\nseisoville, että olisivat hiljaa, sillä neito aikoo puhua heille. Mutta\nheidän sanansa eivät kuuluneet mihinkään, ja yhä kovemmilla huudoilla\nvaadittiin neidon kuolemaa. Kun se viipyi, niin tunki muutamia\nhurjimpia esiin ja tarttui Kaarinaan. He heittivät hänet pölkylle, jota\nryvetti voudin veri; eräs tarttui kirveeseen, ja kaksi piti tyttöä\nkiinni.\n\nSilloin kuului tuonnempaa ankara huuto, ja lähellä olevan mäen\nrinteellä näkyi uljas ritari, seurassaan pari asemiestä. Tulija oli\nEerik Puke. Hän ratsasti nelistäen rinnettä myöten rahvaan joukkoa\nkohden, joka varsin mielellään väistyi rakastetun ritarin tieltä.\nKaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Tultuaan kehän keskelle näki Eerik\nhurjan talonpoikaispojan pitävän kirvestä koholla, jota pari muuta esti\nputoamasta neitoraukan niskalle; tämä makasi siinä suullaan pölkyn\npäällä enemmän kuolleena kuin elävänä.\n\nEerik hyppäsi hevosen selästä ja sysäsi yhdellä lyönnillä pyövelin\nkumoon, ja nosti sitten neidon ylös. Hän pyyhki hellyydellä, jota tässä\nkovassa ja taisteluhimoisessa miehessä harvoin nähtiin, veren pois\nneidon pehmeiltä kiharoilta ja kääri hänen hennot jäsenensä\nturkkivuoriseen ritariviittaansa. Mutta neito näytti jo kuolleelta.\nHänen silmänsä olivat kiinni ja hengitystä voi tuskin havaita.\n\nVihasta säkenöivin silmin kääntyi ritari sitten talonpoikiin huutaen:\n\n\"Jumalan viattoman piinan ja kuoleman kautta! mitä olette tehneet...\nMutta tämän te saatte kalliisti maksaa, te verikoirat, jotka\nturvattomia naisia teloitatte... Korven pedot eivät olisi häneen\nsattuneet, mutta te olette petojakin julmempia... Pois täältä, te ette\nansaitse hengittää samaa ilmaa kuin tämä neito!\"\n\nJa niin suuri oli Eerikin vaikutus talonpokain mieliin, että he\ntottelivat hänen sanaansa, vaikka jokainen heistä luuli aivan oikein,\nvieläpä Eerikin mieliksikin toimineensa. Mutta he tiesivät myöskin\nvoivansa sitten, kun hänen vihansa oli ehtinyt taltua, saada hänen\nmyöntämään heillekin oikeuden, jopa kiittämäänkin heitä.\n\nMutta Eerik kantoi Kaarinan käsillään erääseen lähellä olevaan mökkiin.\nTäällä neito tointui hetken kuluttua; hän avasi silmänsä, mutta katse\noli arka ja hämärä, kun hän ensimmäiseksi huomasi Eerikin. Vasta\nvähitellen tuli hän täyteen tajuntaan.\n\n\"Jumalan äidin kiitos ... Te ette ole kuollut, neiti Kaarina!\" huudahti\nritari tarttuen ilosta mieletönnä Kaarinan käteen sekä jatkoi:\n\"kummalta tuntuu minusta kuitenkin tämä kohtauksemme, eipä se ole\nvähääkään kosintaretken tapainen. Minä tulen isänne käskystä\nkihlautumaan teidän kanssanne, ja näen teidät kuoleman kidassa\nraivostuneen talonpojan mestauskirveen alla...! Älkää ajatelko sitä,\nKaarina ... nyt se on mennyttä, ja minä näytän talonpojille kyytiä,\njota ne eivät hevillä unhota...\"\n\nTyttö kärsi hirveitä tuskia. Ritari oli pelastanut hänen henkensä,\nmutta sellaista kohtaloa varten, jota hän oli tahtonut paeta ja jota\nhän piti kuolemaakin pahempana. Ja kuta lämpimämmin pelastajan silmä\nhehkui, sitä enemmän pelastetun sydäntä kouristi. Vihdoin hän pani\nsuonenvedon tapaisesti kätensä ristiin ja purskahti hillittömään\nitkuun.\n\nEerik katsoi kummastellen häntä, mutta otaksui aluksi äskeisen\nhengenvaaran kaiken syyksi, kunnes eräs neidon katse, joka oli täynnä\npelkoa ja epätoivoa, sai ritarin aavistamaan, ettei pelastus tuonutkaan\nneidolle kaikkea sitä iloa, mitä hän oli luullut sen tuovan. Tällaisina\nhetkinä, jolloin intohimot hehkuvat, jolloin sekä tuska että riemu ovat\nkiihkeimmillään, jolloin ihmisen koko olemus on kuin yhteen\ntarkoitusperään kohdistuneena, silloin tuntuu, kuin henki voisi\nilmaista aatoksensa toiselle tarvitsematta sanoja välittäjiksi.\nSilmänräpäyksessä sai Eerikin katse toisen ilmeen.\n\n\"Tämä näyttää vähän siltä\", sanoi hän puoleksi kysyen, \"kuin en\ntulisikaan sulhasena morsiameni luo vaan jatkaisin vaan pyövelien\ntyötä... Teillä ei ole ainoatakaan rakkauden silmäystä minulle,\nKaarina?\"\n\n\"On, on ... herra Eerik\", vastasi Kaarina vihdoin, vaikka suurella\nvaivalla, \"on minulla rakkautta teihin, mutta ei sellaista, kuin te\ntarkoitatte, ja kuin ankara isäni tahtoo... Jos minulla olisi veli,\nniin luulen, että rakastaisin häntä, niinkuin teitä rakastan!\"\n\n\"Kaarina, Kaarina ... mitä sanotte!\" huudahti Eerik lyöden kädellään\notsaansa. Hän voi tuskin hillitä mielensä ensi kuohahdusta kuullessaan\nKaarinan itsensä todistavan hänen synkän aavistuksensa todeksi.\n\n\"Älkää suuttuko minuun, herra Eerik\", jatkoi Kaarina katsellen häntä\nkyynelten läpi, \"sydäntään ei kukaan voi pakottaa, ja minun sydämeni on\njo aikoja sitten kuulunut eräälle toiselle, jota en ehkä koskaan\nsaavuta tässä elämässä... Minä tiedän kyllä, että teille tuottaa tämän\nkuuleminen tuskaa. Mutta minä en voi tehdä toisin... Minä pakenin isäni\nluota Vadstenasta paetakseni teitä ... vaikka Jumalan äiti antoi nyt\nniin tapahtua, että minä pakenin juuri teidän luoksenne ... ja teillä\non valta, jos tahdotte, viedä minut takaisin isäni luo ja sitoa minut\nitseenne ainiaaksi!\"\n\n\"Jumalan kalliin veren nimessä! ... mitä puhutte, neiti Kaarina?\"\nhuudahti ritari kalveten, ja hänen huulensa vapisivat ja silmänsä\npaloivat: \"ja minä luulin varmaan viimeksi tavatessamme voittaneeni\nsydämenne!\"\n\n\"Voi antakaa anteeksi, herra Eerik, minä uneksin ymmärtämättömyydessäni\nvoivani rakentaa rauhaa teidän ja...\"\n\nSanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa.\n\n\"Minun ja kenen välille?\" kysyi Eerik kiihkeästi.\n\n\"Teidän ja herra Kaarlo Knuutinpojan välille!\" lausui Kaarina vihdoin\nvarmasti, vaikkei voinutkaan salata punaa, joka kohosi hänen\nposkilleen.\n\n\"Kaarlo Knuutinpojan!\" toisti Eerik kumealla, haudanomaisella äänellä\nja lyöden nyrkillään rintaansa.\n\nOli hetkinen äänettömyyttä. Ritari taisteli ehkä kovimman taistelunsa,\ntaisteli itsensä kanssa, ja hänen ylpeät silmänsä leimusivat ja\nsalamoivat. Kaarina katseli alas levotonna sanainsa johdosta. Hän\npelkäsi sanoneensa liian paljon. Mutta äkisti kohotti hän katseensa\nritariin, ja niistä loisti silloin rehellisen sydämen varma päätös. Hän\nnousi ylös tarttuen kiihtyneen Eerikin käteen ja katsoen häntä\nhartaasti silmiin.\n\n\"Jos olen vasten tahtoani pettänyt teidät, Eerik\", sanoi hän, \"niin\nantakaa se anteeksi. Että huomaisitte, kuinka suuresti teihin luotan,\nja koska teillä on oikeus vaatia luottamustani, niin minä ilmaisen\nteille sydämeni salaisuuden...\"\n\n\"Että rakastatte toista!\" sanoi Eerik hehkuvin poskin, mutta ikäänkuin\ntytön kasvoilta hohtava miltei yli-inhimmillinen kauneus olisi\nmasentanut hänen uhkamielisen hurjuutensa, lausui hän vielä: \"Teidän ei\ntarvitse sitä sanoa, minä jo ymmärrän, että sydämenne lemmitty on\nvihamieheni, Kaarlo Knuutinpoika!\"\n\n\"Niin on, hän se on, Eerik, mutta sitä ei yksikään tiedä, eikä tule\ntietämään. Te olette ritari, niin uljas ja miehekäs, ja rinnassanne\nsykkii rohkea sydän... Te ette käytä väärin Kaarina-raukan\nluottamusta... Nyt ymmärrätte, miksi pakenin isäni luota, ja nyt te\nmyöskin käsitätte, miksi minun oli niin tuskallinen kohdata teitä.\"\n\nHän laski päänsä kättensä varaan ja itki viljavia kyyneleitä.\nVoimakasta Eerikiäkin liikutti tytön sydänsuru ja koristelematon\nluottamus hänen ritarillisuuteensa. Hänen sisällinen taistelunsa ei\nsentään ollut vielä loppunut.\n\n\"Tehkää nyt, herra Eerik\", lausui Kaarina, \"kuten sydämenne käskee ja\nkuten Jumala mieleenne ilmoittaa ... viekää minut takaisin isäni luo ja\ntaluttakaa minut morsiustuoliin ... sydäntäni ja rakkauttani ette\nkuitenkaan voi koskaan saada!\"\n\nNyt välähti Eerikin silmiin liekki, mutta se oli samanlainen liekki,\njoka niistä silloin loisti, kun hän päätti ruveta Engelbrektin\nmieheksi. Se oli sen rakkauden toinen puoli, joka tämän tuiman ritarin\npovessa kuohui.\n\n\"Minun osani näkyy olevan\", lausui hän, \"väistyä joka kohdassa Kaarlo\nKnuutinpojan tieltä\"; hetkisen perästä hän sitten lisäsi, \"mutta niin\ntotta kuin elän, Kaarina, ja niin totta kuin olen sinua rakastanut ja\nsinua rakastan, ei sinun tarvitse Eerik Puken tähden onnettomaksi\ntulla!\"\n\nHänen paisuneet tunteensa näyttivät melkein tukehuttavan hänet. Hän\npainoi kiihkeästi toisen kätensä silmilleen ja tarttui toisella\nKaarinan käteen.\n\n\"Älkää pelätkö hurjaa Eerikiä\", lisäsi hän sitten, \"hän ei ole tottunut\ntahtoansa hillitsemään... Palaa vapaana isäsi luokse Kaarina, minä en\nsinua seuraa, muistoani vaan sinun enää tarvitsee pelätä!\"\n\nSitten hän syöksyi huoneesta ulos, ja moniaan silmänräpäyksen perästä\nilmoitti hevosten kavioin kopse hänen lähteneen miehineen. Samassa\nratsasti muuan yksinäinen ratsastaja esiin metsänrannasta. Hän oli\nhuomannut ritarin syöksyvän tuvasta ulos, silloin hän pidätti hevostaan\nja katseli tarkasti ritaria. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut\nlumipilvet pois, joten ilma oli selvinnyt ja kirkastunut. Oli myöskin\nalkanut pakastaa; näytti tulevan hyvin kylmä yö.\n\nRatsumies oli nähtävästi tuntenut Eerik Puken miehineen. Kun nämä\nkatosivat pohjoiseen, ratsasti hän tuvalle, hyppäsi ratsultaan ja astui\nsisään. Siellä oli jo hämärä, ja tuvan emäntä laitteli tulta takkaan\nhänen tullessaan. Tulen valossa näki hän tuvan perällä erään henkilön\npolvillaan nähtävästi niin rukoukseen vaipuneena, ettei huomannut\nvähääkään, mitä ympärillään tapahtui.\n\n\"Jumalan rauha, muori!\" sanoi tulija, \"kuinka täällä jaksetaan, mitä\nkiireistä asiaa sillä ritarilla oli, joka vastikään lähti täältä?\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitäkin\", vastasi vaimo, \"sen mahtaa ritari itse\ntietää parhaiten!\"\n\nSitten hän kertoi päivän tapahtumat, ja miten herra Eerik Puke oli\npelastanut Jösse-voudin tyttären ja miten hän oli tuonut hänet tupaan.\nMutta hän (emäntä) ja muu talonväki olivat olleet poissa koko\niltapäivän, eivätkä senvuoksi olleet kuulleet, mitä neito ja\nEerik-herra olivat keskenään puhuneet.\n\n\"Jumala olkoon tytön sielulle armollinen\", lisäsi hän, \"mutta kun\nritari nyt on poissa, niin luulen, että hänet vielä löydetään\npiilostaan.\"\n\nNyt virisi tuli takassa isommaksi ja vaimo lähti tuvasta pois. Mutta\nvieras astui ikkunan luo, jonka vieressä Jösse Eerikinpojan tytär\nrukoili polvillaan. Miehen kasvoista näki, että hänellä oli neitoa\nkohtaan mitä parhaat aikeet, ja ettei tämän tarvinnut mitään pelätä,\nniinkauan kuin hän oli läsnä.\n\nRukoilija lopetti rukouksensa ja nousi ylös. Kun hän kääntyi, niin että\nvieras näki hänen kauniit kyyneltyneet kasvonsa, peräytyi tämä\nhämmästyneenä pari askelta. Yhtä hämmästyneeltä näytti neitokin\ntuntiessaan Niilo Bonpojan. Mutta neidon koko olennossa oli jotakin\nihmeellistä juhlallisuutta ja ylevyyttä, mikä ehdottomasti herätti\nkunnioitusta.\n\n\"Tämä on totisesti onnellinen sattuma, Niilo Bonpoika\", lausui neito,\n\"minä tarvitsen juuri nyt luotettavaa miestä viemään sanaa herra Eerik\nPukelle, tahdotteko toimittaa minun asiani.\"\n\n\"Herra Eerik on marskin vihollinen\", vastasi Niilo hitaasti, \"niin\nkerrotaan, ja minä olen marskin miehiä, kuten tiedätte, arvoisa neiti.\"\n\n\"Älkää olko siitä huolissanne\", lausui Kaarina, \"minun asiani ei koske,\nvähääkään näitä onnettomia taisteluita... Eerik-herra antoi minulle\nkerran sormuksen luvaten kysyä minulta neuvoa, ennenkuin päätti asian,\njota piti hyvin tärkeänä... Tämän sormuksen tahdon nyt lähettää hänelle\ntakaisin ja teidän täytyy viedä se hänelle, Niilo Bonpoika... Se ei voi\nolla teille miksikään vahingoksi.\"\n\n\"Minä otan sen tehdäkseni, neiti Kaarina\", vastasi Niilo.\n\n\"Tässä se on\", sanoi neito antaen hänelle sormuksen, \"antakaa se\nritarille ja sanokaa minun puolestani hänelle, että Kaarina rukoilee\nJumalan äitiä ja kaikkia pyhiä Eerik Puken edestä, ja että sellainen\nsydän kuin hänen sydämensä on, ei tarvitse kokemattoman tytön\nneuvoja... Luvatkaa viedä tämä sana herra Eerikille, te itse, Niilo\nBonpoika ... ettette lähetä ketään muuta sitä viemään ... lupaatteko\nsen kunnianne kautta?\"\n\n\"Äitini muiston nimessä, jonka hautajaisista nyt tulen ... minä lupaan\nsen!... Mutta muistakaa, pyydän, ettei aikani ole omaani vaan herrani,\njoten minun siis täytyy vartoa tilaisuutta...\"\n\n\"Sen ymmärrän\", sanoi Kaarina, \"mutta hyvä olisi, jollei tilaisuus\nkovin kauan viipyisi... Ehkäpä se saattaisi onnellisen käänteen\nherranne, marskinkin toimintaan!\"\n\nNiilo toisti lupauksensa, ja Kaarina lähestyi ovea lähteäkseen pois.\nMutta silloin muisti Niilo vaimon äsken maininneen, että talonpojat\nluulivat neitoa Jösse Eerikinpojan tyttäreksi, sekä vaaran, joka häntä\nsenvuoksi uhkasi. Hän ei voinut kiireessään keksiä parempaakaan keinoa\nneidon pelastamiseksi kuin itse viedä hänet syrjätietä myöten takaisin\nVadstenaan. Mutta tämäkin voi olla hyvin vaaranalaista. Silloin hänen\nmieleensä johtui, että Vadstenan luostarilla oli Orlundassa suuria\ntiloja, joita oli jonkinlainen vouti hoitamassa. Hän ehdotti Kaarinaa\nsenvuoksi istumaan hänen ratsunsa selkään ja lähtemään Orlundaan, jossa\nhän voisi olla hyvässä rauhassa, kunnes talonpoikain kiihko ehtii\nasettua. Orlunda on Vadstenasta vähän kaakkoon käsin ja tie sinne\ntäytyi olla aivan rauhallinen. Kun munkit sitten tulevat Motalasta\ntakaisin Vadstenaan hakemaan voudin ruumista luostarikirkkoonsa, niin\nvoisi Orlundan vouti huomiota herättämättä helposti viedä neidon\ntakaisin Vadstenaan.\n\nTämä oli epäilemättä hyvä ehdotus, ja ennenkuin talon emäntä ennätti\ntulla takaisin -- mukanaan muutamia hurjistuneimpia talonpoikia -- oli\nKaarina jo poissa. Niilo Bonpoika talutti hevostaan, jonka selässä\nneito matkusti Motalasta Orlundaan.\n\n\n\n\nX.\n\nHarakerin kirkossa.\n\n\nKauan kesti kuitenkin, ennenkuin Niilo Bonpoika sai tilaisuutta\ntoimittaakseen Kaarina-neidin asian.\n\nPalattuaan Vesteråsista Tukholmaan, oli marskilla siellä vilkkaita\nneuvotteluja vanhan Krister-herran kanssa. Tieto Eerik-herran\nmaanpetoksesta kuulutettiin yli koko valtakunnan ja kaikille\nvapaasukuisille lähetettiin käsky saapumaan hevosilla ja aseilla\nvarustettuna Tukholmaan; drotsi oli melkein marskiakin innokkaampi\nkiirehtimään varustuksia ja valmistamaan tämän vaarallisen taistelun\nratkaisua.\n\nMutta yksimielisyydestä ja tuttavallisuudesta huolimatta, joka nyt\nnäkyi näitten mahtimiesten välillä vallitsevan, oli kuitenkin yhtä ja\ntoista, mikä antoi aihetta arveluun, että Krister-herralla oli salaisia\ntarkoituksia tämän taistelun ohella, joiden toteuttamiseksi se oli vaan\nkeinona. Hänen luokseen kerääntyi toisenkarvaisia miehiä kuin marskin\nseurueeseen, ja siellä pidettiin salaisia neuvotteluja. Yhtä myötää oli\ndrotsin kintereillä hänen tyttärenpoikansa Jöns Pentinpoika\n(Oxenstjerna). Tämä oli yleisessä elämässä vielä melkein tuntematon\nsuuruus, eikä hänellä ollut vielä mitään virkaakaan, joka olisi antanut\nhänelle huomattavampaa arvoa. Hän oli oppinut mies; ulkomaisissa\nyliopistoissa oli hän opiskellut; sitäpaitsi oli hän rikasta ja arvossa\npidettyä sukua, mutta ei ollut saanut vielä mitään erikoisempaa paikkaa\nkirkossa, vaikka hän oli jo vuonna 1434 pyytänyt ja saanut paavilta\nluvan pitää erityistä rippi-isää. Vaikka hän siis oli asemansa puolesta\nnäin vähäpätöinen ja vaikka hän mielellään oli näyttävinään\nvaltioasioista välinpitämättömältä, niin näki kuitenkin hänen terävistä\nja sattuvista arvosteluistaan, joissa usein tuntui pistävä kärki, että\nhän seurasi mitä tarkimmasti kaikkea, sekä henkilöitä että tapahtumia.\nJa luultavasti olivat juonten langat nyt jo enemmän hänen käsissään,\nkuin aavistettiinkaan. Äidinisäänsä, kavalaa ja kokenutta\nKrister-herraa, johti hän täydellisesti, ehkä olikin liian viisas sitä\nnäyttääkseen.\n\nJoulukuun 16 päivänä lähti marski uhkean sotajoukon kanssa Vesteråsiin\npäin; niillä seuduin oli paljon Eerik Puken kannattajia. Marski sai\nkuulla hänen lähteneen Taalainmaahan. Silloin päätti hän mennä sinne\nperässä, kuritettuaan ensiksi torshällalaisia ja nerikeläisiä siitä,\nettä olivat Eerik-herran puolella. Hän vietti joulua Arbogassa, ja\nvähän senjälkeen sai hän kirjeen taalalaiselta voudiltaan, Hannu\nMartinpojalta, ja taalalaisilta itseltään, \"että he aikoivat pysyä\nlujasti Eerik Puken puolella ja elää ja kuolla hänen kanssaan\". Nyt\nlähetettiin pikaviestejä sekä Uplantiin että alamaille lisäjoukkojen\nhankkimista varten, ja kun ne olivat saapuneet Vesteråsiin, lähti\nmarski pohjoiseen päin Eerik-herraa ja taalalaisia vastaan. Tämä\ntapahtui tammikuun 14 päivänä 1437.\n\nEerik Puke oli myöskin puolestaan ponnistellut joukkonsa\nvahvistamiseksi ja yrityksensä menestymiseksi. Mutta hänellä oli ollut\njoka taholla pelkkiä vastoinkäymisiä. Hän oli liiaksi yksinään. Rahvaan\nsuosio hänellä kyllä oli, mutta herrat yhtyivät marskiin. Sellaisiakin,\njotka olivat olleet lähempiä Engelbrektin ystäviä kuin Eerik itse, oli\nhänen vihollistensa puolella. Eikä hän ollut saanut haltuunsa Mälarin\nseudun linnoja enempää kuin Örebrotakaan. Silloin hän päätti vetäytyä\nTaalainmaahan, jossa rahvas kuunteli mielellään reippaan ritarin\npuheita, kuten Södermanlannissa, Vestmanlannissa ja Nerikessäkin. Hän\noli taistellut talonpoikain puolesta Engelbrektin johdolla, ja\nsenvuoksi oli mies talosta valmiina lähtemään Eerik-herran kehottaessa.\n\nHän kulki sitten taalalaisjoukkoineen eteenpäin ja asettui, kuultuaan\nmarskin olevan Vesteråsissa ja aikovan lähteä pohjoiseen päin\nTaalainmaahan, vahvaan asemaan metsään Harakerin kirkon länsi- ja\nluoteispuolelle. Edessään eteläpuolella oli Hällasjön järveen juokseva\nSvartå-joki, lännessä oli Hällasjö, ja idässä pienempi pohjoisesta\netelään juokseva Svartå-jokeen laskeva joki. Metsään hakattiin\nylt'ympäri suuria murroksia. Täällä aikoi Eerik odottaa Helsinglannin\nja Gestriklannin rahvaan tuloa, ennenkuin lähtisi vihollistaan vastaan,\njonka pääsyä Taalainmaahan tämä asema samalla esti.\n\nÄkkiä muutamana aamupäivänä kerrottiin Eerikille marskin kulkevan\ntäyttä päätä pohjoiseen päin, ja olevan nähtävästi aikeissa mennä\ntalonpoikaisjoukon sivuitse pohjoista Vestmanlantia ja Daljokea kohden.\nSe oli kuitenkin vaan marskin etujoukko. Itse oli hän vielä\npääkortteerissaan, seurassaan vaan parituhatta miestä, eikä hän aikonut\nlähteä joukkonsa perään ennenkuin seuraavana aamuna. Tähän oli syynä\nse, että sekä arkkipiispa Olavi että Strengnäsin piispa Tuomas olivat\ntulleet marskin luo ehkäistäkseen jos mahdollista turhaa\nverenvuodatusta ja sovittamaan asiaa hyvällä. He keskustelivat koko\naamupäivän, mutta marskin mielestä oltiin jo liian kaukana; hän tahtoi\nnyt kerrankin näyttää, kuka oli herra maassa, hän vai Eerik Puke.\n\nSilloin tuli iltapäivällä sanoma, että osa marskin väkeä oli hyökännyt\nmetsässä olevain vihollisten murrosten kimppuun ja että siellä oli\noteltu tuimasti pari tuntia; tämän vielä puhuessa alkoi etäältä kuulua\nnopeasti laukkaavain hevosten kavioin kopsetta ja taisteluhuutoja,\njotka yhä kiihtyivät.\n\nMarski sai heti pahan aavistuksen, joka kohta toteutuikin. Hänen\nväkensä oli joutunut tappiolle ja palasi nyt hurjasti paeten leiriin\ntakaisin. Hyväksi onneksi oli niitä vaan osa väestä; marski lähetti\nheti pikaviestin muulle joukolle käskien sitä palaamaan. Läsnä oleviin\npiispoihin teki asia syvän vaikutuksen. Näki selvästi, että he\nhalusivat täydestä sydämestään rauhaa. He saivat nyt kuitenkin jäädä\nyksikseen ajatuksineen. Sillä marski riensi ulos ja astui oitis\nhevosensa selkään järjestääkseen varustuksia yötä varten, joka jo teki\ntuloaan. Hän piti aivan varmana, että vihollisensa hyökkäisi nyt\nonnistuneen kahakan jälkeen hänen leiriinsä, ja piti senvuoksi huolta\nsiitä, etteivät ne pääsisi äkkihyökkäyksellä heitä yllättämään. Hän oli\nmuuten itse ulkomailla oppinut sotataitoa eteväin päällikköjen\njohdolla, joten hän hyvin ymmärsi, mitä oli tehtävä. Hän näytti paikat,\nmihin osastojen tuli asettua, mikäli ne ennättivät tulla. Yltympäri\nasetettiin sitten vankkoja etuvartioita.\n\nHämärä levisi yli maan, mutta juuri kuin marski oli menemäisillään\ntupaan, jossa piispat olivat, tuli hänen lankonsa, Niilo Steeninpoika,\nja Herman Berman tuoden suuret ratsujoukot seurassaan leiriin. Ne\nolivat palaavan väen etujoukko ja niiltä sai marski nyt tarkempia\ntietoja taistelun kulusta. Tuimasta vastustuksesta päättäen, täytyi\nEerik-herralla olla hyvästi väkeä, ja jos hänelle vielä saapuisi\nvahviketta Pohjois-Ruotsista, niin voisi miekan mittely tulla\nvaaralliseksikin.\n\nMarski astui piispain luo, seurassaan molemmat päälliköt ja pari\naseenkantajaa, joista toinen oli Niilo Bonpoika. Tuvassa istui pitkä,\nluiseva ritari, joka näkyi ottaneen asiakseen pitää hengellisiä herroja\nhyvällä päällä. Hän kertoi toisen hauskan tarinan toisensa perästä, ja\nelleivät kunnianarvoisat isät nauraneet, niin nauroi ritari itse;\nherrain ovea avatessakin kajahteli tupa hänen naurustaan. Pöydällä\npaloi pari vahakynttilää, joiden valossa tulijat heti näkivät nauravan\nritarin.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi marski vihaisella äänellä ja katsoen häneen\nankarasti.\n\n\"Köyhä ritari, ja palvelusta etsin!\" vastasi tämä huulet hymyssä ja\nkatse niin huoletonna kuin olla saattaa. Hänen koko olentonsa oli niin\nhassun näköinen, että se olisi epäilemättä nytkin naurattanut, ellei\nhetki olisi ollut niin tärkeä ja vakava.\n\n\"Narrinhiippa näkyisi sopivan teille paremmin kuin mikään muu, ja sen\nte saatte\", vastasi marski viitaten kädellään, että mies sai lähteä.\n\n\"Hyvä, ankara herra marski! minä rupean narrinhiipan ritariksi teidän\npalvelukseenne... Kuulettehan viisaat messukaapun herrat, ja te tuimat\nmiehet siellä oven suussa, minut on otettu marskin palvelukseen!\"\n\nJa kuivasti nauraa hohottaen meni narrinhiipan ritari matkaansa,\nkumartuen ovessa, sillä hän oli tuumaa paria pitempi marskia\nitseäänkin, vaikka tämä oli aikansa pisimpiä miehiä.\n\nMarski ja muut herrat eivät välittäneet sen enempää tästä\nhassunnäköisestä miehestä, joka oli nähtävästi päästään vähän vialla.\nAinoastaan Niilo Bonpoika oven suussa ei näyttänyt katselevan häntä\nyhtä välinpitämättömästi kuin muut. Mutta hänenkin huomionsa kiintyi\nnyt kokonaan siihen tärkeään kysymykseen, jota nyt ruvettiin\nharkitsemaan, nimittäin sovinnon hierontaan Eerik-herran kanssa. Marski\noli aluksi ehdottomasti sitä mieltä, että asia on miekalla ratkaistava,\nja häntä kannatti lankonsa, Niilo ritari, mutta kirkonmiehet esittivät\nniin painavia syitä sovinnon puolesta, että kun heihin vielä yhtyi\nHerman Bermankin -- johon marski hyvin luotti -- niin hän lopulta\nsuostui.\n\n\"Teen sen\", lausui hän, \"näyttääkseni vaan teille, jalot herrat, ettei\nse auta mitään. Herra Eerik hylkää itse sensuuntaiset ehdotukset\nkokonaan; muuta hyvää ei siitä tule kuin se, että ratkaisu viipyy\nmuutamia päiviä.\"\n\nSilloin lähtivät herrat pois, joten marski jäi yksin tupaan. Eräs\nasepalvelijoista jäi kuitenkin oven suuhun. Se oli Niilo Bonpoika.\n\n\"En tarvitse sinua nyt, saat mennä levolle!\" sanoi marski hänet\nhuomattuaan.\n\n\"Antakaa anteeksi herra marski\", vastasi Niilo, \"minulla on eräs\npyyntö...\"\n\n\"Anna kuulua sitten\", sanoi marski kärsimättömästi kulmiaan rypistäen,\n\"mitä tahdot?\"\n\n\"Pyydän lupaa käydäkseni herra Eerikin luona.\"\n\nMarski peräytyi askeleen ja katseli tuikeasti nuorukaista.\n\n\"Herra Eerikin luona!\" toisti hän. \"Enpä arvannut sitä pyyntöä odottaa\nsinun suustasi, Niilo!\"\n\n\"Älkää kiivastuko, herra marski ... minun täytyy tavata häntä, olen\nluvannut sen... Teidän täytyy suostua pyyntööni!\"\n\n\"Täytyy ... olet luvannut ... mitä rohkenet sanoa, poika...! Varo,\netten paneta sinua tukkiin, niin sukulaiseni kuin oletkin!... Käydä\nvihollisen luona samana hetkenä, kun miekat ovat jo paljastetut ... ei\nsanaakaan enää siitä asiasta, sukulaisuuden vuoksi ja koska pidän\nsinusta, tahdon unhottaa sanasi...\"\n\n\"Mutta minä ehkä voisin vaikuttaa...\"\n\n\"Vaiti, poika\", jyrisi marski heittäen julmistuneen katseen Niiloon,\n\"siitä asiasta ei enää sanaakaan, sinä jäät toimeesi, ja nyt minä\ntahdon jäädä yksikseni.\"\n\nNuorukaisen kasvonilmeet vaihtelivat omituisesti. Niistä näkyi\nhuolestusta ja suuttumusta, mutta samalla näkyi niistä selvä ja luja\npäätös, ettei hän aikonut tässä asiassa noudattaa mahtikäskyjä eikä\npelätä niitten rikkomista seuraavia rangaistuksia. Hän muisti kaunista\nsurevaa neitoa ja hänelle antamaansa lupausta, joka poltti hänen\ntuntoaan; ja neidon usko että sormus saisi Eerikin sovintoon\ntaipuvaiseksi vaikutti häneen ihmeellisesti. Tämän sovinnon täytyi\ntulla ratkaisemaan vaikean pulman; hän oli luvannut Engelbrektille ja\nTuomas-piispalle, ettei koskaan kohottaisi miekkaansa Ruotsin rahvasta\nvastaan, ja sille päätökselle tahtoi hän pysyä uskollisena.\n\nSen saman teki tosin Herman Bermankin, joka oli ollut niin läheinen\nEngelbrektin toveri, samoin teki tavallaan Tuomas-piispakin. Kumpikin\noli empimättä marskin puolella, ja Herman oli itse, kun Niilo kerran\nkysyi häneltä tätä asiaa, lausunut taistelevansa itse asiassa Ruotsin\nrahvaan edestä, taistellessaan marskin puolesta; sillä marski oli\nainoa, arveli hän, joka joissakin määrin kykeni kannattamaan\nEngelbrektin alottamaa työtä. Siihen suuntaan oli Tuomas-piispakin\nlausunut. Mutta tämä ei ollut Niilosta kylliksi. Hän katsoi sitä\npuolinaiseksi teoksi. Hänen nuorekas sydämensä ei voinut käsittää,\nettei miekoin taisteleminen talonpoikia, ja juuri Engelbrektin\ntaalalaisia vastaan, ollut taistelemista rahvasta vastaan. Yksi ainoa\ntie oli hänelle enää mahdollinen. Hänen täytyi lähteä Eerik Puken luo.\nKunniansa, lupauksensa, neiti Kaarina, Engelbrekt -- kaikki kehotti\nhäntä käymään sitä tietä.\n\nHän ei ajatellut hetkeäkään kuinka arveluttavaksi tämän päätöksen\ntoteuttaminen voi tulla. Marskin suosion, vallan, kunnian, arvon ja\nyleensä kaiken, mille laskevainen mies panee niin suuren arvon, jätti\nhän huomaamatta.\n\nHän lähti marskin käskyllä tuvasta ja käveli kauvan hajallaan olevain\ntupain ympärillä, jotka marskin seurueessa olevat herrat olivat\nottaneet kaikki haltuunsa, ja kävellessään kutoutuivat hänen\najatuksensa siihen suuntaan, kuin olemme tässä esittäneet.\n\nViimein hän meni marskin hevosten luo. Hän löysi pian omansa, jonka\nselkään hän nosti satulan. Pari tallirenkiä oli vähän matkan päässä,\nmutta niille ei juolahtanut ensinkään mieleen kysyä, mitä hän nyt\naikoi. Hän oli tietysti saanut marskilta jonkun asian toimittaakseen.\nHän hyppäsi satulaan ja antoi mennä länteen päin.\n\nOli pimeä yö ja tuuli puhalsi kylmästi lumikentän yli, joka oli leirin\nja Harakerin kirkon välillä. Taivaalla ei vilkkunut yhtään tähteä.\nMutta Niilo kannusti hyvää hevostaan rientäen yli kivien ja kantojen.\nHän ei tuntenut pakkasta eikä tuulenviimaa, hänen ainoana ajatuksenaan\noli päästä hyvissä ajoin perille ja jos mahdollista takaisinkin ennen\npäivän koittoa.\n\nHevosensa laukatessa oli hänestä, kuin kuuluisi kavioin kapsetta\ntakaapäin, hän pysäytti äkisti ja kääntyi. Mutta hän ei voinut huomata\nmitään. Hänelle juolahti aluksi mieleen, että häntä ajettiin takaa.\nMarski oli ehkä lähettänyt jonkun hänen jälkeensä; hän oli kenties\nsaanut tallirengeiltä kuulla aseenkantajansa lähteneen leiristä ja oli\nlähettänyt miehiä peräänsä. Mutta jos perässä tulijat olivat vainoojia,\nniin olisi hänen pitänyt kuulla selvemmin kavioin kapseen\nseisahdettuaan kuuntelemaan. Mutta hän ei kuullut. Tuuli vaan suhisi\nkentän yli. Silloin hän lähti taas eteenpäin ja taaskin hän kuuli\näskeisen äänen; ja tultuaan kerran kovalta maalta pehmeälle niitylle,\njossa lunta oli paksummalta, kuuli hän selvästi, että takanaan tuli\nratsumies.\n\nHän pysäytti uudelleen, mutta ääni katosi samassa. Häntä rupesi\nkammottamaan; hän oli aikansa lapsi, ja nyt hän oli varma, ettei tämä\nollut aivan luonnollista. Niin paljon hän kuitenkin oli ajastaan\nedellä, että ratsasti ristinmerkin tehtyään takaisin vähän matkaa,\nnähdäkseen, eikö takanaan tulija sittenkin ollut ihminen. Jos hän olisi\nollut yhtä tyyni kuin tavallisesti, olisi hän huomannut erään\nratsumiehen seisottavan aivan hiljaa parin korkean hongan välissä.\nMutta nyt ei hän huomannut mitään. Hän ratsasti takaisin sen kallion\nyli, josta ääni oli juuri kuulunut, vaan kun ei nähnyt siellä ketään,\nniin hän teki taas ristinmerkin ja ratsasti hevostaan kannustaen\neteenpäin.\n\nPian hän sai muuta ajattelemista. Hän oli leiristä lähdettyään\nkääntynyt länteen päin, mutta Svartå-joelle tultuaan kulki hän sitä\nmyöten pohjoiseen päin Harakerin kirkon sivu ja siitä taas länteen\njokea myöten. Hän ratsasti siis melkein Eerik Puken taalalaisleirin\nsivua pitkin, joten hänen olisi pitänyt kuulla sieltä jotakin. Mutta\nkaikkialla vallitsi täysi hiljaisuus. Sen vuoksi hän kääntyi enemmän\nmetsän sisään ja tuli ketään kohtaamatta yksinäiselle mökille, josta\npäätti kysyä tietä sinne mihin aikoi.\n\nHän kopisti ja huomasi kummakseen -- kun hetken odotettuaan pääsi\nsisään -- siellä olevan ennestään jo erään, joka kysyi tietä, vaikka\nhän oli matkalla vastaiseen suuntaan. Sen hän ymmärsi oven avaajan\nsanoista. Mutta takassa oli tuli sammunut ja hiilten punertava hehku\nvalaisi niin heikosti, ettei hän eroittanut kenenkään kasvojen\npiirteitä.\n\nNiilo tervehti ystävällisesti ja kysyi sitten vuorostaan tietä. Viipyi\nhetkinen ennenkuin vastattiin, mutta kun hän lisäsi vievänsä tärkeitä\nsanomia herra Eerikille, niin sanoi oven avaaja, että se kyllä kävi\nlaatuun. Mies, joka oli peremmällä tupaa, viskasi hiilille pari tikkua,\njotka leimahtivat palamaan valaisten tupaa kotvaseksi. Niilo tarkasteli\nsen valossa huonetta. Takan vieressä seisoi pitkä mies, joka piti\nhattuaan kasvojensa edessä, niin että silmät vaan olivat näkyvissä, ja\nnämä silmät katselivat häntä läpitunkevasti. Mies, joka oli avannut\noven, seisoi nyt ikkunan vieressä; hän oli tavallisen talonpojan\nnäköinen.\n\nPuikot sammuivat takassa, ja silloin sanoi takan vieressä istuva mies:\n\n\"Herra Eerikin luo vievää tietä ei ole vaikea löytää, minä menen sinne\nitsekin tänä yönä, voitte tulla kanssani, nuori mies.\"\n\nNiilo säpsähti kuullessaan hänen äänensä, vaikka hetken jännitys esti\nhäntä muistamasta, missä ja milloin oli saman äänen kuullut ennen.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän, \"mutta minulla on kiire, ja avuliaisuutenne tulee\nkahta arvokkaammaksi, jos lähdemme heti matkaan.\"\n\n\"Lähdetään!\" vastasi mies yksitoikkoisella äänellä.\n\nHän nousi ja tuli Niilon perässä ulos. Kun tämä aikoi nousta hevosensa\nselkään, selitti mies että niillä poluilla, joita heidän tuli käydä,\noli mahdoton hevosella kulkea, joten oli parasta jättää hevosen\ntalonpojan huostaan paluuseen asti. Niin tehtiin ja lähdettiin matkaan.\nHe saivat kulkea ison kappaleen metsää, ennenkuin Niilo näki oikealla\nkädellään tulen tuikahtavan puiden välistä ja ennenkuin vartiomiesten\nhuutoja alkoi kuulua. Mutta opas ei mennytkään suoraan leiriin, vaan\nkäveli pitkin sen sivua ikäänkuin kiertääkseen sitä.\n\nTuonnimmaisen tulen luona kääntyi mies vihdoin itään käsin, johon hän\nitse siis aikoi. Mutta tänne leirin päähän tehdyn tulen ääressä ei\nNiilo kummakseen huomannut yhtäkään ihmistä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt\nsitä sen enempää miettiä, sillä oppaansa kiiruhti kulkuaan, joten he\nlähestyivät nopeasti paikkaa. Äkkiä tämä pysähtyi ja kääntyi.\n\n\"Pysähtykää tähän, nuori herra\", sanoi hän, \"kunnes minä käyn etsimässä\nherra Eerikiä, mutta älkää hievahtako paikaltanne, sillä talonpoikain\nkanssa ei ole leikkimistä, ne voisivat helposti luulla teitä\nvakoojaksi, ja silloin ei nahkanne olisi paljon arvoinen.\"\n\nMies meni tulen vieritse pois ja Niilo luuli näkevänsä hänen antavan\nkädellään merkin, mikä sai muutaman varjon nousemaan erään puun\njuurelta ja lähtemään kuulumattomin askelin hänen peräänsä. He\nkatosivat korkeain lumisten honkain väliin. Mutta Niilolle kävi aika\npitkäksi, hän mietti jo rikkoa opastajansa käskyn sekä lähteä omin päin\netsimään herra Eerikiä. Mutta samassa kuuli hän takaansa metsästä\nraskaita, mutta nopeita askeleita ja käännyttyään näki hän kummakseen\nuseita talonpoikia hyökkäävään kirveet koholla häntä kohden. Niilo veti\nmiekkansa, mutta samassa tarttui häneen pari vankkaa kättä. Vastustus\noli turhaa. Hän oli vankina.\n\n\"Kiitoksia, kelpo talonpojat!\" kuuli hän erään äänen lausuvan vähän\nsyrjästä päin, \"kiitoksia ... sitokaa vakoojalurjus tuohon puuhun\nodottamaan, kunnes Eerik-herra ehtii häntä kuulustella.\"\n\nSilloin sidottiin Niilo vankoilla köysillä erääseen tulen lähellä\nolevaan puuhun. Sen tehtyään lähtivät miehet pois; hänen oppaansa vaan\njäi jälelle.\n\n\"Te olette Niilo Bonpoika!\" sanoi mies katsellen Niiloa silmiin, \"minä\ntunsin teidät heti nähtyäni, ja olin juuri teidän luoksenne tulossa,\nkun te niin parahiksi tulitte itse vastalle.\"\n\nNiilo ei vastannut mitään, ja mies jatkoi, tarttuen oikealla kädellään\nNiilon nutun ylänappiin:\n\n\"Teillä on ryövättyä omaisuutta, junkkeri\", sanoi hän kähisevällä\näänellä, \"mutta luvallanne tahdon päästää teidät siitä!\"\n\nSamassa hän repäisi nutun auki ja haparoi vangin kaulaa. Oli hetkinen\ntuskallista sanattomuutta, jollaikaa miehen kasvojen ahnas ja\nvoitonriemuinen ilme hävisi ja sijaan tuli syvä hämmästys ja pettymys.\nHänen kätensä lakkasivat haparoimasta, ja hän jäi nolona seisomaan\nuhrinsa eteen.\n\n\"Liian aikaisin!\" huudahti hän vihdoin.\n\n\"Liian aikaisin!\" kuului kuin kaiku puiden välistä, miehen poistuessa\nhitain askelin melkein sammuneen halkovalkean ohi siihen suuntaan,\nmistä kaiku oli kuulunut.\n\nMutta Niilon mieleen tuli aatoksia, synkkiä ja kolkkoja, melkein\nepätoivoisia. Hänen aikeensa ja toiveensa täyttää lupauksensa\nKaarinalle, saada sovinto aikaan marskin ja Eerikin välillä, -- kaikki\noli nyt tehty tyhjäksi, tahi ainakin täytyi siksi tulla, kuta enemmän\naika kului. Oli jo paljo yli puoliyön, leiriin alkoi ilmestyä elämää,\nja nuotiot leimahtivat siellä täällä siitä, että puita lisättiin\nniihin.\n\nSilloin tuli mies takaisin ja asettui hänen eteensä taas.\n\n\"Olen luvannut viedä teidät herra Eerikin luo!\" sanoi hän, \"minä sen\nteenkin, mutta sitä ennen on minulla teille vähän muuta sanottavaa,\njota kannattaa ajatella.\"\n\nSitten hän rupesi kertomaan herrain välisestä taistelusta ja siitä,\nmiten välttämätöntä oli toisen heistä kuolla. Sitten hän vertasi heitä\ntoisiinsa ja osoitti, miten Eerik kuitenkin oli rahvaan asian\npuolustaja ja muuten ainoa, joka voi kulkea Engelbrektin teitä. Niilo\nkeskeytti häntä pari kertaa. Puhe oli hänelle työlästä kuulla, mutta\nmies jatkoi.\n\n\"Jos nyt tahdotte pelastaa nuoren henkenne, Niilo Bonpoika\", niin hän\nlopetti, \"niin osoitan teille tien.\"\n\nHän keskeytti puheensa vähäksi aikaa ja tarkasteli tyystiin nuorukaisen\nkalpeita kasvoja, joita valaisi sammuneen nuotion hiilistöstä leviävä\nheikko hehku. Hänen omat kasvonsa olivat varjossa, ja kun yön pimeys\noli tiheässä metsässä vielä synkempi, niin oli häntä mahdoton tuntea.\nHän odotti nähtävästi vastausta kysymykseensä, mutta kun sitä ei\ntullut, niin hän lisäsi:\n\n\"Katsokaas nyt, toisen täytyy kuolla, asiat ovat nyt niin eivätkä voi\ntoiseksi muuttua, mutta minä tahdon, että marski kuolee, ja samoin\ntahtoo moni muu ... ymmärrättekö nyt, mitä teidän tulee tehdä\npelastaaksenne nuoren henkenne?\"\n\nNiilo Bonpojan kasvot kalpenivat lumivalkeiksi, ja hänen ruumiinsa\nvapisi kuin kuumeessa. Mutta mies veti vitkaan esiin pitkän veitsen,\nkäänsi sitä pari kertaa, että se välkähteli hiilihehkussa, sekä ojensi\nsitten sen terän nuorukaisen sydäntä kohti.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"tähän asti olen esittänyt vasta asian toisen\npuolen, toinen on kuitenkin niin selvästi ymmärrettävä, ettei sitä\ntarvitse monella sanalla kertoa. Valitkaa nyt, Niilo Bonpoika ...\nvannotteko pyhän valan, että surmaatte herranne, marskin, niin saatte\ntulla Eerik-herran mieheksi ja pääsette kunniaan ja valtaan; ellette\nsuostu, niin sanokaa ... jompikumpi, aamu koittaa kohta, ja sitä ennen\ntäytyy tämä asia olla päätettynä.\"\n\n\"Iske pois, kurja murhaaja\", huudahti Niilo, \"miksi puhut niin paljon!\"\n\nSamassa huusi joku puiden takaa, ja läheltä kuului useiden miesten\nastuntaa.\n\nMurhaaja väistyi varjoon ja katosi. Mutta hiukan ulompaa kuuli Niilo\nerään äänen puhuvan, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Eerik-herran\nääneksi:\n\n\"Tuokaa tänne luokseni se jalo herra ... hän on kohta saapa vastauksen\nasiaansa.\"\n\nNiilo käsitti marskin sanantuojan jo saapuneen, ja Eerik-herran äänen\nväreestä päättäen tuntui hän jo jonkun muun kautta antaneen\nvastauksensa, mutta tuli vielä itse antamaan sen saadakseen\nviholliselleen selväksi, kuinka mahdotonta oli sovintoa ajatella. Niin\nolikin laita. Herra Niilo Steeninpoika oli tullut marskin luota rauhan\nsanansaattajana. Hänet oli viety leiriin, jossa hän välttämättä tahtoi\ntavata Eerik-herraa itseään. Tämän asian vuoksi Eerik nyt pysähtyi\nodottamaan Niilo Steeninpoikaa keskeyttäen kiertokäyntinsä leirin läpi.\n\nEerikin ympärillä oli joukko asemiehiä ja talonpoikiakin ja he\nodottivat kaikki niin jännityksellä lähettiläsritaria -- jonka piti\ntulla tälle paikalle, jota valaisi pari käsisoihtua -- ettei kukaan\nhuomannut sammuneen nuotion vieressä olevaa puuta, johon Niilo Bonpoika\noli kytketty. Tämä ei tosin voinut nähdä Eerik-herraa edessä olevain\npuiden vuoksi, mutta hän kuuli joka sanan keskustelusta. Ensiksi\nherätti hänen huomiotaan kaksi tummaa varjoa, jotka astuivat kiireisin\naskelin Eerikiä ympäröivän joukon luo. Toisen hän tunsi murhaajakseen,\ntoinen näytti nunnalta, hänen yllään oli pitkä kaapu ja kasvot olivat\npäähineen peitossa.\n\nSitten rupesi väkijoukko liikkumaan, jolloin Niilo näki vilaukselta\nEerik-herrankin. Hän meni hieman ulommas muista, ja nunna kulki hänen\nvieressään. Niilo oli jo aikeissa huutaa Eerikiä nimeltään, mutta\nsilloin tuli opas taasen esiin tehden kädellään ja veitsellään liikkeen\nosoittaen, että sanankin lausuminen maksaisi hänen henkensä.\n\nVähän päästä meni Eerik miestensä luo, ja marskin lähettiläs saatettiin\nmyöskin paikalle. Keskustelu heidän välillään tuli hyvin lyhyeksi.\n\n\"Olen muuttanut mieltäni\", sanoi Eerik Puke> \"tahdon tavata marskia, ja\nparhaiten voimme kohdata toisiamme suuren kiven luona tien vieressä;\nmutta te itse, herra Niilo ja Herman Berman saatte jäädä minulle\npanttivangeiksi. Kohtaus tapahtukoon kahden tunnin kuluttua, pitemmästä\nviivytyksestä ei ole teille eikä minulle mitään hyvää.\"\n\nNiilo-herra vastasi tähän hyvin lyhyesti, ja sitten lähtivät kaikki\npois. Mutta puun eteen, johon Niilo oli sidottu ilmestyi kohta eräs\nvarjo, joka katseli häntä muutaman tuuhean honganoksan takaa.\n\n\"Kylliksi!\" kuului varjo sanovan, \"jos poika on hyvin sidottu, niin\nolkoon hän siinä, kunnes työ on tehty.\"\n\nMies laski kätensä veitsineen ja meni sen puun luo, josta ääni kuului;\nsiellä he keskustelivat kuiskaten, mutta Niilo kuuli kuitenkin siitä\npääasiat. Kysymys ei ollut sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että\nmies (hänen oppaansa) piiloittautuisi muutamien varmain Eerikin miesten\nkanssa -- jotka tuntuivat kuiskauksista päättäen tulleen tänne varjon\ntoimesta -- Harakerin kirkkoon, johon varjo sanoi kyllä saavansa\nhoukutelluksi marskin ja Eerik-herran, ja siellä he hyökkäisivät\nmarskin kimppuun ja vangitsisivat hänet.\n\nKeskustelijat läksivät sitten nopein askelin pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta maantien vieressä olevan kiven luona -- joka on siinä vieläkin ja\njota kutsutaan Pukenkiveksi -- kohtasivat marski ja Eerik-herra\ntoisensa määrätyllä hetkellä. Edellinen oli lähettänyt rauhakirjansa,\njonka olivat sekä arkkipiispa että Strengnäsin piispa Tuomas\nallekirjoittaneet, samalla lähetti hän Eerik-herran pyytämät\npanttivangit. Kello oli 8 paikoilla, aamu oli vielä pimeä, jonka vuoksi\ntuotiin soihtuja paikkaa valaisemaan. Kummallakaan ritarilla ei ollut\ntässä tilaisuudessa sotisopaa. Marskin yllä oli hieno ihokas, ja hänen\nhartioiltaan riippui näädän nahalla sisustettu lyhyt levätti.\nEerik-herran yllä oli paksusta keltaisesta nahasta tehty ihokas.\n\nNäki kyllä etteivät ritarit olleet ystäviä, vaikka marskilla oli kuten\naina malttinsa tallella. Eerik-herra sai hädin tuskin sen vertaa\nhillityksi itseään, että kuunteli, mitä marskilla oli sanomista.\n\n\"Olette halunneet keskustella kanssani, marski\", kysyi hän, \"no, tässä\nolen, mitä haluatte?\"\n\n\"Haluan nyt, kuten aina ennenkin, rauhaa ja sopua Ruotsin miesten\nkesken!\"\n\n\"Rauhaa ja sopua\", huusi Eerik kiivaasti, \"te rohkenette suustanne\nlaskea sellaisia sanoja, Kaarlo, joka itse olette katkoneet kaikki\nsiteet välillämme...! Ei, ei, se joka tuhoo kylmäkiskoisesti\nEngelbrektin ystäviä, älköön puhuko ystävyydestä ja rauhasta Eerik\nPukelle. Sellaista miestä kutsuu rahvas aina, kuule marski, sellaista\nmiestä kutsuu rahvas aina petturiksi... Mitä sanoitte minulle kun\nviimeksi tapasimme toisemme ... muistatteko?\"\n\n\"Te liioittelette syytöksiänne, Eerik\", vastasi Kaarlo, \"mitä olen\nsanonut, siitä vastaan, ja ajatelkaa tarkoin, voitteko te vastata\nsanoistanne, kun väitätte minun katkoneen kaikki siteet välillämme...\nTe ette ainakaan voi kieltää vainonneenne minun henkeäni, sen\ntunnustitte itse pidoissanne keväällä. Ette voi myöskään kieltää, että\nminä olen pelastanut teidän henkenne ja että olen antanut teille niin\nsuuria läänityksiä, että Ruotsin valtakunnassa on tuskin yhdellekään\nmitattu valtakunnan sarkaa niin runsaasti... Tätäkö te kutsutte\nsiteiden katkomiseksi?... Tuokaa tähän mies, joka tuntee meidät\nkumpaisenkin, mutta joka voi vapaasti arvostella meitä, tuokaa tähän\nsellainen mies, ja jos hän voi sanoa, ettei Kaarlo Knuutinpoika ole\naina kohdannut teitä avoimin käsin ja hyvää tarkoittavin mielin, niin\nhakattakoon minut tähän paikkaan ja jääköön surmani kostamatta!\"\n\n\"Liukas kielesi unhottaa sen veren, joka Söderköpingissä vuosi ja joka\nhuutaa kostoa... Samoinkuin minulle puhutte, samoin te puhuitte\nonnettomalle ritarille, Broder Sveninpojalle... Tuokaa tähän mies, joka\nvoi vannoa, ettei minua odota sama kohtalo kuin häntäkin, jos lasken\nmiekkani ja jään yksikseni ja turvatta teidän ollessanne vallassa, jota\nyhä lisää haluatte.\"\n\nEerik puhui yhäti kiihkeästi ja hänen viime sanainsa aikana levisi\nmarskin kasvoille varjo, joka jätti jälkeensä syvän, vakavan, melkeinpä\nsurullisen ilmeen. Hän oli vaiti hetkisen, ennenkuin vastasi.\n\n\"Mitä Söderköpingissä tapahtui, sitä voi lailla puolustaa\", sanoi hän\nsyvällä ja totisella äänellä. \"Ja mitä omasta kohtalostanne puhutte,\nettä yksiksenne jäisitte ja olisitte ilman tätä talonpoikaisjoukkoa ...\nniin luulen että siihen voisivat parhaiten vastata ne miehet, jotka\novat kuten tekin olleet Engelbrektin ystäviä, mutta nyt ovat minun\nmiehiäni. Ne, jotka saitte panttivangeiksenne, nimittäin Herman Berman\nja lankoni, herra Niilo Steeninpoika, voivat todistaa, vainoonko heitä.\nMutta sanokaa te minulle, herra Eerik\", jatkoi hän sitten katsellen\nterävästi vihamiestään, \"mitä minun ja ystäväini tulee ajatella teistä\nja teidän nykyisestä puuhastanne? Jos teillä on menestystä ja te\nvoitatte minut taistelussa ja minä kaadun miekkaanne, niin mitä sitten\naiotte? Oletteko silloin tarkoituksenne perillä?\"\n\n\"Olen!\" vastasi Eerik katsoen rehellisesti Kaarloa silmiin. \"Mitä\ntahdon, sen saatte nyt kuulla, minä tahdon kotimaisen ruotsalaisen\nkuninkaan, joka hallitsee valtakuntaa, niinkuin laki käskee ja niinkuin\nvanhat hyvät tavat opettavat; jos siis voitan, niin tapahtuu\nensimmäiseksi kuninkaan vaali...\"\n\n\"Ja helppoa lienee käsittää, kenestä kuningas tehdään!\" lausui marski\nhymyillen.\n\n\"Kuka kuninkaaksi tulee, ette tienne te enkä minä\", vastasi Eerik,\n\"mutta varmaa on, ettei siitä koskaan tule kuningasta, jota te nyt\ntarkoititte. Sitä saatte kysyä niiltä miehiltä, jotka kuulivat sanani\njäällä Arbogan luona, jossa talonpojat vannoivat seuraavansa minua.\nMitä silloin sanoin, siinä pysyn, ja se jääpi Ruotsin rahvaan\nkuolemattomaksi lupaukseksi ja tulee täytäntöön kerran, vaikka sekä te\nettä minä olisimme jo aikoja sitten maanneet maan mustassa povessa.\"\n\n\"Siinä olen teidän kanssanne yhtä mieltä, Eerik, ja siinä on\ntarkoitukseni aivan sama kuin teidän ja rahvaan tarkoitus. Mutta\nsanokaa nyt minulle, ettekö luule tätä tarkoitusta voitavan saavuttaa\nparemmin, jos yhteisesti työskentelemme, kuin että koetamme toteuttaa\nsitä eriksemme ja vielä aseet kädessä toisiamme vastaan?\"\n\n\"Ei koskaan, marski\", lausui Eerik kiivaasti, \"siihen vereen, joka\nvuosi Söderköpingissä, hukkui minun luottamukseni teihin; tämä on\ntoinen seikka ja toinen on tämä: te ette voi vannoa sitä valaa, jonka\nminä vannoin, ettette itse tahdo panna kuninkaankruunua päähänne.\"\n\n\"Taaskin puhutte liikaa, herra Eerik ... tahdon vannoa valalla, että\nolen sille miehelle uskollinen, joka kerran Ruotsin lain mukaan\nvalitaan kuninkaaksi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik kuningas\nsanani kuulkoot!\"\n\nNyt tuli Eerik vuorostaan sanattomaksi. Hän kääntyi pois ja astui vähän\nsyrjään, ikäänkuin tarvitsisi punnita asiaa. Siten syntyneen\näänettömyyden aikana, tuli esiin eräs nunna juhlallisesti lähestyen\nsoihtujen valaisemaa piiriä. Siihen hän pysähtyi ja sekä marski että\nEerik Puke katselivat hämmästyneinä tätä haamun kaltaista ilmiötä.\n\n\"Rauhaa ja sovintoa\", alkoi nunna lausumaan ojentaen molemmat kätensä\ntummaa taivasta kohden, \"rauhaa ja sovintoa lupaa marski, rauhaa ja\nsovintoa luvatkoon Eerik Pukekin, valtakunnan tähden ja sen suuren\ntarkoituksen tähden, joka on teille kummallekin yhteinen... Totelkaa\nsen vuoksi minun neuvoani, joka olen läheinen teille kummallekin ja\njoka voin vapaasti lausua ajatukseni teistä ... vannokoon marski\nvalansa tässä vieressä olevassa kappelissa ja ojentakaat sitten\ntoisillenne kätenne palvellaksenne yhteistä asiaa.\"\n\nHiljaisuus vallitsi yltympäri, ja yön varjot alkoivat väistyä päivän\nensi koiton tieltä, ikäänkuin nunnan lausumat rauhan sanat olisivat\nolleet yön hengettäriä karkoittava loitsu. Ja sekä Eerikiin että\nmarskiin tekivät sanat huomattavan vaikutuksen.\n\n\"Tapahtukoon, kuten te sanotte, hurskas sisar!\" sanoi jälkimmäinen,\n\"minä olen valmis toistamaan valani Herran alttarin ääressä! Ja sitten\nojennan käteni teille sovinnoksi, jos niin tahdotte, herra Eerik.\"\n\n\"Sen valan haluan kuulla\", lisäsi Eerik astuen marskin luo, \"kunpa\nvoisitte samoin puhdistautua veren viasta joka...\"\n\nEerik ei lausunut ajatustaan loppuun asti, vaan tarkasteli Kaarlon\nkasvoja, mutta niissä näkyi enemmän surumielisyyttä kuin vihaa.\n\n\"Ja jos sen voin?\" kysyi Kaarlo.\n\n\"Jos sen voitte ... niin silloin tarjoon minäkin käteni sovintoon.\"\n\nSitten he lähtivät Harakerin kirkolle päin astumaan, ja miehet\nseurasivat heitä soihdut käsissä.\n\nMutta metsässä vähän ulompana varsinaisesta leiristä, johon siis\nharvoin kukaan pistäytyi päivän kuluessa, oli Niilo Bonpoika puuhun\nsidottuna, mieli täynnä synkkää epätoivoa. Kaikki oli nyt selvinnyt\nhänelle. Mies, joka äsken oli hänet murhata, oli sama, jonka hän näki\nSilverhättanissa Visbyssä; nunna ei voinut olla kukaan muu kuin\nBengta-rouva, ja miehen haparoiminen hänen kaulaansa nutun alta, joka\nvieläkin oli auki jättäen hänen rintansa talvikylmän käsiin paljaaksi,\ntarkoitti hänen äidinisänsä kaulaketjua. Muuta tarkoitusta ei sillä\nvoinut olla; sen oli siis täytynyt Visbyn tapauksen jälkeen joutua\nBengta-rouvan käsistä taas pois.\n\nJa nämä särkevät nyt hänen kauniit aikeensa sovun saamiseksi marskin ja\nEerikin välille, ja painavat poistamattoman tahran jälkimmäisen\nritarikunniaan, jos marskin kimppuun hyökätään salakavalasti kirkossa!\nNuorukainen väänteli tuskaisesti sidottuja käsiään, mutta siteet olivat\nliian lujat. Vihdoin hän huusi, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta alkoi\nruskottaa päivänkoiton heikko kajastus korkeain honkain takaa.\nNuorukainen sitä tuskin huomasi. Hänestä olisi olo tuntunut yöltä,\nvaikka aurinkokin olisi paistanut vasten hänen kasvojaan.\n\nMutta kesken tuskaansa luuli hän kuulevansa hevosen hirnuvan. Oliko\nerehdystä, mutta hän oli tuntevinaan oman hevosensa äänen, jonka hän\noli jättänyt metsään tuvan luokse. Tämä uskollinen eläin tervehti siten\nherraansa joka aamu, kun tämä tuli talliin. Tällaisina hetkinä, jolloin\nmieli on ylenmäärin jännityksessä, kuten Niilon nyt oli, pettävät\nihmistä usein omat mielikuvat. Sielu ikäänkuin koettaa korvata hetken\nkärsimyksiä kuvilla, jotka seuraavana hetkenä luhistuvat kokoon kuin\nharhailevan merimiehen kangastukset ja tekevät siten nykyhetken\nkaksinverroin tukalammaksi.\n\nTällä kertaa ei ääni kuitenkaan ollut erehdystä. Hirnahdus kuului taas,\nja nyt paljoa lähempää. Niilo rohkeni tuskin hengittää, hänen koko\nolemuksensa keskittyi korvaan. Hän kuuli hevosen juoksevan, ja ääni\nläheni yhä: se pysähtyi, ja ratsastaja hyppäsi satulasta. Puun takaa\nkuului kiireisiä askeleita ja samassa kuiskasi eräs ääni hänen\nkorvaansa:\n\n\"Toimita asiasi, Niilo Bonpoika ... täällä puiden takana on hevosesi!\"\n\nVoimakas käsi tuntui vihlaisevan nopeasti poikki ne köydet, joilla hän\noli sidottu. Samassa ne putosivat maahan, ja hän oli vapaa. Hän kääntyi\nnopeasti kiittääkseen vapauttajaansa.\n\nErään puun takaa näki hän aamun hämärässä kokoonkyyristyneen haamun,\nyllään valkea mantteli, joten häntä oli vaikea lumesta eroittaa. Ja\ntämä haamu otti samassa jättiläishypyn loikaten puun juurelta pois, ja\nkun Niilo meni tiheäin oksain läpi katsomaan, näki hän saman valkean\nhaamun istuvan hevosensa selässä yhtä kyyristyneenä ja viheliäisenä\nkuin äsken puun juurella. Hän huusi sille, mutta hänen huutonsa sai\npelastajan vaan kiirehtämään pakoansa. Kokoonkyyristynyt olento melkein\nkuin lensi puiden välitse.\n\nAivan lähellä sitä puuta, jonka luo tuo kummallinen olento oli ensiksi\nilmaantunut ratsunsa selkään, löysi Niilo oman hevosensa, joka taaskin\nhirnahti hänelle. Ensi riemuissaan odottamattoman pelastuksensa\njohdosta lankesi Niilo polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli niin\nihmeellisesti häntä auttanut, sekä rukoili häneltä voimaa siihen\ntyöhön, johon nyt aikoi rientää. Sitten hän päästi ratsunsa ohjat\npuusta ja hyppäsi sen selkään.\n\nHän läksi itää kohden mutta teki ison mutkan pohjoiseen päin\nvälttääkseen mahdollisuuden mukaan leiriä ja talonpoikaisjoukkoa, mikä\nonnistuikin. Hetken ratsastettuaan saapui hän katetulle polulle, sitä\nmyöten tuli hän sille pienelle joelle, joka oli Eerik-herran aseman\nrajana Hälle-metsässä. Pian tuli hän jäätyneen joen yli ja siitä\nHarakerin aukealle, jolla vanha kappeli näkyi kuvastuen vaaleata\naamutaivasta vasten. Kappeli oli vanha puurakennus, jonka pienistä\nikkunoista loisti nyt kynttiläin valo.\n\nSydän tykytti kahta kiivaammin nuorukaisen rinnassa, kuta lähemmäksi\nhän tuli kappelia, hän arveli itsekseen kauhistuksella, tulisiko liian\nmyöhään, vai eikö konnantyötä oltu vielä ehditty panna toimeen.\nTultuaan pääkäytävän eteen, näki hän oven halkeamasta tulta; hän\nhyppäsi satulasta ja katseli sisään. Siellä seisoivat molemmat herrat\nalttarin edessä, ja marski näytti tällä hetkellä puhuvan. Eerikistä\nvähän syrjään seisoi nunna ja vähän etempänä molemmin puolin kaksi\nmiestä kummankin seurueesta.\n\nKaikki oli siis vielä oikealla tolallaan, jonka vuoksi Niilo nousi\ntaasen satulaansa. Hän katseli ympärilleen, etsien marskin seuruetta,\njonka täytyi olla läheisyydessä, ja hän näkikin kirkosta vähän matkaa\netelään päin tien vieressä tumman kasan, josta kuvastui teräviä piikkiä\naamutaivasta vasten. Siinä oli viisikymmentä ratsumiestä. Niilo syöksyi\nheidän luokseen ja lausui äimistyneen päällysmiehen korvaan, joka\ntuskin uskoi silmiään nähdessään marskin aseenkantajan tulevan\nvihollisten leiristä:\n\n\"Jumalan nimessä marskia vastaan on viritetty juonia ... olkaa valmiit;\nkun kuulette miekan kalsketta kappelista niin rientäkää sinne ...\nsamoin täytyy herra Eerikinkin seuralaisten tehdä, sillä hän ei itse\ntiedä siitä mitään!\"\n\nPäällysmies aikoi kysyä jotakin, mutta Niilo Bonpoika karahutti taasen\nkirkon luo, jossa hän näkyi astuvan ratsultaan ja lähestyvän ovea.\nKirkossa olivat molemmat herrat vielä alttarin ääressä, mutta tällä\nkertaa Eerik puhui.\n\n\"Valaa, jonka olette vannonut, marski Kaarlo\", sanoi hän, \"pidän\narvossa ... mutta sitä en käsitä, miten voitte ritarina niin menetellä\naseveljeäni vastaan, ja sen vuoksi on riitamme lopultakin miekalla\nratkaistava...\"\n\nKappelin ovi avattiin kiivaasti, ja alttarin luo riensi eräs\nnuorukainen. Kun hän tuli valopiiriin, niin tunsivat kaikki hänet Niilo\nBonpojaksi, kaikki näyttivät kummastuneilta, ja marskin kasvoilla näkyi\nsuuttumusta, nunnan kasvoilla vihaa. Viimeksi mainittu vavahti ja\nkatsahti terävästi sakariston ovelle.\n\nNiilon poski oli kalpea, mutta hänen katseensa oli varma. Hän taivutti\nkunnioittavasti päätään marskille.\n\n\"Antakaa anteeksi, herra marski\", sanoi hän, \"mutta te olette itse\nopettanut minua pitämään kunniaa elämääkin kalliimpana, ja kun olen\ntehtäväni toimittanut, niin saatte minua rangaista. Minulla on\ntoimitettavanani eräs asia, joka koskee herra Eerik Pukea -- hän\nkääntyi tämän puoleen -- aikomukseni oli sanoa se teille todistajitta,\nmutta sitä en ole voinut, ja nyt ovat hetket luetut... Tässä...\"\n\nHän otti ihokkaansa sisätaskusta, jota ei murhaajan käsi ollut öisessä\ntarkastuksessaan löytänyt, kultasormuksen, jonka antoi Eerikille.\n\n\"Te tunnette tämän sormuksen, ritari\", lisäsi hän, \"sekä siihen sidotun\nlupauksen...\"\n\nEerik-herra tarttui intohimoisella kiihkolla sormukseen, ja katseli\nsitä. Marskinkin kasvot värähtivät, ikäänkuin hänkin olisi nähnyt\nsormuksen ennen. Mutta Eerikin liikehtivään ja voimakkaaseen mieleen\nvaikutti sormus kuin taika siirtäen hänen ajatuksensa nykyajasta\nerääseen hetkeen, jolloin hänkin uneksi rauhan unelmia.\n\n\"Teidän on ehkä nyt, herra Eerik\", jatkoi Niilo, \"tehtävä päätös\nasiassa, joka on teille kaikista tärkein ja josta lupasitte neidolle\nensiksi kysyä hänen mieltään... Nyt tervehtää hän teitä minun kauttani;\nhän tahtoo alinomaa rukoilla Jumalaa ja kaikkia pyhiä puolestanne ja\nlausuu, lähettäen tämän sormuksen takaisin, ettei teidänkaltaisenne\nmiehen sydän tarvitse kokemattoman tytön neuvoja!\"\n\nMarskin kalmankalpeilla kasvoilla väreili omituinen hymy kuullessaan\nnämä sanat ja nähdessään, kuinka syvän vaikutuksen sekä sormus että\nneidon tervehdys tekivät Eerikiin. Tämä seisoi kokonaan mietteisiinsä\nvaipuneena ja katseli alttariin päin silmissään sellainen ilme, kuin\nolisi pyhän neitsyen kuva saanut hämärässä valaistuksessa Kaarina\nKaarlontyttären piirteet. Lauhkea piirre ilmestyi hänen tuimille\nkasvoilleen. Hän ehkä kuuli kuiskauksen käymään sovintoon, kuten\nrauhanimpi kehotti sinä iltana, jona hän loisti kaikessa kauneudessaan\nhänen pitosalissaan.\n\n\"Neiti Kaarina lausui vielä niinkin\", sanoi Niilo, \"kun lupasin tuoda\nsormuksen ja hänen tervehdyksensä teille, että se ehkä saattaisi teidän\nja Kaarlo-herran välisen riidan hyvään loppuun.\"\n\nSakariston ovelta kuului jotakin kolinaa, ja tummapukuinen nunna, jonka\nlieskaavat silmät tahtoivat niellä nuoren sanansaattajan, vetäytyi\nhuomaamatta syrjään. Liike ei jäänyt Niilo Bonpojalta huomaamatta. Hän\nlähestyi herraansa ja kuiskasi:\n\n\"Olkaa varuillanne, täällä on petos tekeillä.\"\n\nMarski heitti salamoivan katseen nuorukaiseen, mutta huusi siten\näänekkäästi:\n\n\"Petos!\"\n\nTämän kuullessaan sävähti Eerik Puke ja kääntyi äkkiä. Mutta hän ei\nvoinut estää huokausta pääsemästä sydämensä syvyydestä, eikä kyyneltä,\njoka vieri hänen miehekkäälle poskelleen, kielimästä tunteista, joita\nei kukaan luullut hänen sielussaan löytyvän. Hän katsoi kummastuneena\nmarskia, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt mitään kysyä, tuli kuori\ntäyteen aseellisia miehiä, ja eräs niistä astui marskin eteen ja lausui\näänellä, jota ei voinut väärin ymmärtää:\n\n\"Antautukaa, marski... Te olette Eerik Puken vanki!\"\n\nMies viittasi muita tulemaan marskia kiinni ottamaan, mutta kaatui\nsamassa maahan Eerik Puken nyrkin iskusta.\n\n\"Elävän Jumalan nimessä, kuka on tämän tehnyt minun nimessäni!\" huusi\nhän epätoivoisella äänellä.\n\nNyt avattiin kirkon ovi, ja marskin miehet astuivat sisään. Tämä tiesi\nnyt olevansa turvassa. Hän kääntyi Eerikin puoleen, mutta tämä ei\nantanut hänen mitään sanoa.\n\n\"Minä vannon, Kaarlo Knuutinpoika\", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla\näänellä, \"Jumalan äidin kuvan kautta pyhän valan, etten tiedä tästä\nmitään, ja todistukseksi siitä annan täten sinulle käteni ja suostun\nsiihen, että riitamme ratkaistaan rauhallisesti valtakunnan\nneuvostossa.\"\n\nEerikin takaa tuli nunna esiin, hiljaa ja juhlallisesti hänen ja\nKaarlon väliin.\n\n\"Te saatte uskoa herra Eerikin sanoja\", lausui hän, \"olen teidän\nkummankin ystävä, ja minäkin vannon sen, ettei Eerik Puke tiedä tästä\nmitään. Mutta jos tahdotte tietää, kuka tämän on tehnyt ja kuka olisi\nnäin häväissyt herra Eerikin kunniaa, ellei Jumalan äiti olisi\nlähettänyt minua hänen tielleen, niin saatan sen ilmoittaa...\"\n\nSekä Eerik että marski katselivat jännityksellä nunnaa, jonka mustista\nsilmistä syöksyi liekkejä. Samalla rupesi mies, joka oli Eerikin\niskusta kaatunut, virkoamaan ja nousi ylös. \"Tietäkää sitten, että se\non teidän oma aseenkantajanne ... hän, joka toi neiti Kaarina\nKaarlontyttären sanan herra Eerikille... Voi sinua nuori mies, sinä\nolet suuri teeskentelijä, mutta nyt luisti laskujesi ankkuri sileää\nkiveä myöten eikä tarttunutkaan pohjaan...\"\n\nNiilo oli kuin kivettyneenä. Hän tuskin tiesi, oliko tämä täyttä\ntodellisuutta. Nainen, joka puhui, valapatto, joka ei murhaakaan\nkammoisi. Hän seisoi tässä niin viattomana, ylevänä ja pyhänä osoittaen\nsormellaan häntä sellaisen työn tekijäksi, jonka ajatteleminenkin häntä\nkauhistutti. Mutta pian hän tointui siitä huumauksesta, johon tuo\nkamala nainen oli saanut hänet, ja hänen silmiinsä syttyi musertavaa\nylenkatsetta osoittava liekki. Nunna jatkoi ääntään korottaen\nKaarlolle:\n\n\"Kysykää tuolta mieheltä, jonka Eerik-herra kaatoi, marski Kaarlo ...\nminä luulen, että hän voi sanoa, kuka on häntä houkutellut tähän\nkonnantyöhön. Itse olen nähnyt aseenkantajanne kuljeskelevan koko yön\nleirissä.\"\n\nMies, joka oli tällävälin täydellisesti tointunut, nousi ylös ja\nvakuutti nunnan sanat todeksi, ennenkuin marski ennätti sitä kysyäkään.\nMarski puolestaan oli ymmällä, miten kaiken tämän käsittäisi. Hänen\nkatseensa lensi terävänä ja läpitunkevana toisesta toiseen. Niilo\nBonpoika oli rikkonut hänen käskyänsä vastaan ja oli siitä siis\nansainnut rangaistuksen. Tässä taasen oli hän ollut enemmän\npelastukseksi kuin tuhoksi herralleen, mutta muuten oli hänen avoin ja\njalo katseensa jo takeena siitä, että hän ei ollut petokseen syypää.\nMutta toiselta puolen oli hän ollut vaan lyhyen ajan marskin\npalveluksessa, joten tämä ei vielä ollut oppinut häntä oikein\ntuntemaan, ja sitäpaitsi oli vaikea otaksua kenenkään rupeavan aivan\nvalheellisesti sysäämään hänen niskoilleen niin törkeätä rikosta,\njollei hän tavalla tai toisella ollut vikapää.\n\nMarski käski senvuoksi miestensä päällysmiehen ottamaan Niilo Bonpojan\nkiinni, ja käskyä noudatettiin heti. Sitten hän kääntyi Eerik-herran\npuoleen, joka oli tyrmistyneenä ja suuttuneena. Hän ehkä näki sisarensa\nläpi, ja kun tämä siten joutui hänen silmissään niin kamalaan valoon,\nteki se hänet aivan sanattomaksi.\n\n\"Minä uskon sanojanne, herra Eerik\", sanoi Kaarlo ojentaen hänelle\n'käden lumivalkean', kuten kansanlaulussa sanotaan, \"minä uskon, että\nteillä ei ole ollut mitään tämän petoksen kanssa tekemistä, ja jos\ntotinen aikomuksenne on sopia kanssani, niin odotan teitä huomenaamuna\nVesteråsissa.\"\n\nSitten läksi marski seurueineen kappelista. Eerik Puke jäi alttarin\nääreen seisomaan äänetönnä ja umpinaisena, ja hänen katseensa oli niin\nepätoivoinen, että nunna kiiruhti levotonna hänen luokseen yrittäen\ntarttua hänen käteensä. Mutta hän sysäsi hänet ankarasti luotaan.\n\n\"Ei, ei, sisar\", sanoi hän, \"tästä hetkestä alkain ei meillä ole muuta\nyhteyttä kuin verenside... Vastaa sinä Jumalan edessä kerran siitä\nteosta, jonka olet tänäpäivänä tehnyt... Ja Jumala antakoon sinulle\nanteeksi, ettei veljesi kunnia ollut sinulle sen rakkaampi... Mutta\nminä tahtoisin, että tämä päivä olisi viimeiseni!\"\n\nHän vaipui melkein tajutonna alttarikehää vasten.\n\n\n\n\nXI.\n\nViimeinen päivä.\n\n\nVesteråsin linnan miestuvassa oli paria päivää myöhemmin muutamia\nmarskin miehiä vilkkaasti keskustelemassa. He puhuivat äskeisistä\ntapahtumista, jotka olivat jo ehtineet saada värin, mikä ei pitänyt\naivan tarkoin yhtä todellisuuden kanssa.\n\n\"Niilo Bonpoika on syytön kuin lapsi tähän rikokseen\", sanoi eräs vanha\nharmaakarvainen urho, \"sanokaa mitä tahdotte.\"\n\n\"Mutta ei hän sentään mahtanut turhanpäitenkään lähteä Eerik-herran\nleiriin keskellä yötä, oltuaan ensin marskin luona kuuntelemassa, mitä\nsiellä yön toimista päätettiin\", vastasi innolla toinen. \"Näin itse,\nkun hän tuli yöllä, otti hevosensa ja astui sen satulaan hiljaa ja\nsalamyhkäisesti kuin aave.\"\n\n\"Mene hornaan aaveinesi\", vastasi ukko taas, \"minä pidän siitä kiinni,\nmitä kuulin hänen sanovan Pentti Gunnarinpojalle Harakerin kirkolla,\nettä nimittäin olisimme varuillamme, sillä oli petos tekeillä...\"\n\n\"Ja sinun puiseen kalloosi ei mahdu\", lausui kolmas, \"että hän tahtoi\ntehdä itsensä niin puhtaaksi ja valkeaksi, ettei vaan häneen voisi\nmitään varjoa langeta?... Jollei Pentti Gunnarinpoika olisi ollut se\nmies mikä hän on, niin olisi marski joutunut Eerik-herran vangiksi, ja\nyksikään ei olisi voinut sanoa puolta sanaa viekkaasta Niilo\nBonpojasta. Antakaahan olla... Saatte nähdä, ettei peli siihen lopu,\nvaikka Eerik-herra onkin tullut tänne... Antakaa vaan helsinkien tulla,\njoilla Hannu Martinpoika uhkaili juomingissa illalla, niin saatte\nnähdä, että tanssi alkaa uudestaan! Hän ei otakaan niitä niin sanalla\nvaan, kuin hän otti taalalaiset täällä Skultunassa, kun Eerik-herra\nvihdoinkin mukautui ottamaan vastaan piispain rauhakirjan... Ei, ei ...\nmikä lieneekin Eerik-herralla nykyään vaivana, koska hän on kuin\nnahkaansa vaihtanut käärme, niin kyllä helsingit meluten tulevat,\ntotisesti, -- siitä syntyy suuri kiertäminen ympäri valtakunnan\nEngelbrektin tapaan...\"\n\n\"Älkää haastelko niin rohkeasti älkääkä lausuko turhaan Engelbrektin\nnimeä\", vastasi sotavanhus totisena, \"minä olen palvellut hänen\nmiehenään, ja seurasin häntä hänen viime matkallaankin ... nytkään\nen olisi marskin miehenä, ellei Herman Berman ja moni muu olisi\nsamoin ... mutta sen sanon ja siitä vastaan vaikka hengelläni, ettei\nEerik-herrassa ole vielä petollisuutta nähty, ja jos joku sanoo toisin,\nniin minä murran siltä niskat nurin!\"\n\nVanhan karhun sanat vaikuttivat voimakkaasti muihin, eikä yksikään\ntohtinut sanoa sitä vastaan. Ajatukset johtuivat päinvastoin toisaalle.\n\n\"Varmaa on\", sanoi eräs, \"että täällä on kummia tekeillä. Minä näin\nJöns Pentinpojan, joka on hiljakkoin tullut Tukholmasta, menevän eilen\nMustaveljesluostariin ja toimittelevan siellä kauanlaisesti yhtä ja\ntoista. Isäni oli lähettänyt minulla terveisiä veljelleen, joka on\nmustaveljes, ja siten tulin luostariin samaan aikaan. Ja silloin näin\nJöns-herran menevän luostarin priorin kanssa erääseen kellariin, ja\nsitten kysyin sedältäni, mitä ne siellä mahtoivat tehdä. Mutta hän\npudisti vaan päätään ja sanoi: 'Se on vanha juomakeittiö, jota ei ole\npitkiin aikoihin käytetty'. Minä oli vielä samassa paikassa Jöns-herran\nja priorin tullessa ulos, ja silloin hymyili Jöns-herra viekkaasti ja\nkatsoi luostarisalin ikkunoihin päin, joka on aivan kellarin päällä.\nHetken perästä tuli priorilta käsky tehdä tuli vanhaan keittiöön.\"\n\n\"Yksinkertainen olet aina ollut\", keskeytti muuan, \"mutta mitenkä aiot\nsaada munkkien keittiön ja herrain aikomukset sopimaan yhteen, sitä ei\nvoi muut käsittää kuin sinun viisas pääsi.\"\n\nMiesten puhe keskeytyi siitä, että Pentti Gunnarinpoika, joka oli\nsamalla Kaarlon voutina linnassa, astui linnantupaan. Pian senjälkeen\nnäkyi Jöns Pentinpojan korkea, hoikka vartalo astuvan linnanportaita\nmyöten alas ja lähtevän täsmällisin askelin linnasta. Vanha\nengelbrektiläinen katseli silloin tutkivasti voudin kasvoja, joissa ei\nnäkynyt ensinkään hänen tavallista vapaata avomielisyyttänsä; niissä\noli vaan enemmän murehtiva ilme.\n\n\"Drotsilla lienee myöskin riepuja tässä pyykissä\", sanoi hän\npuoliääneen, katsellen menevätä Jöns-herraa.\n\nPentti Gunnarinpoika huokasi syvään.\n\n\"Parempaa on miekan puhe kuin papin puhe, kyllä se on varmaa\", sanoi\nhän, \"papit hokevat hic ja hoc-loruaan, mutta herra Eerik Puke on\ntotisesti paremman arvoinen ... niitä iskuja hän tuskin pystyy\ntorjumaan.\"\n\nNyt tuli marski itse luostariportaille. Hänenkin kauniilla kasvoillaan\noli huolestunut piirre. Hän lähti kiirein askelin linnasta, ja muurilta\nvoi nähdä hänen menevän siihen taloon, jossa Eerik Puke asui. Se\nherätti miehissä suurta hämmästystä ja antoi aihetta moneen\notaksumiseen.\n\nMarski astui Eerik-herran luokse, jota tämä vierailu hämmästytti\nmelkein yhtä paljon kuin marskin omia miehiäkin. Mutta marski ei\nantanut ritarin lausua kummastustaan.\n\n\"Jos olisi ollut yö, ettei kukaan olisi nähnyt minun tulevan\nluoksenne\", sanoi hän, \"niin olisi se ollut parempi sekä teille että\nminulle. Minun täytyi kuitenkin puhutella teitä todistajitta, ennenkuin\ntämänpäiväinen yleinen kokous pidetään. Kuulkaa, Eerik Puke, luonani on\nkäynyt tänään eräs mies, joka on hyvin lähellä sekä teitä että\nvihamiestäni, drotsia... Sen mukaan mitä häneltä kuulin, on teillä vaan\nkaksi pelastuksen tietä; teidän täytyy joko suoraan sanoa, miten tuon\nHarakerin kirkossa tapahtuneen petoksen laita oikein on, tahi täytyy\nteidän paeta...\"\n\nEerik-herra tuli kalmankalpeaksi kuultuaan marskin sanat. Mitä marskin\nluona lieneekin puhuttu oli hänestä aivan vähäarvoista, hänen mielensä\nvaltasi nyt niin kokonaan marskin mainitsemat kaksi ehtoa -- ei sen\nvuoksi, että hän rupeisi näitä ehtoja harkitsemaan, vaan sen vuoksi,\nettä ne tuottivat hänelle niin suurta tuskaa.\n\n\"Ei voi minun valtani eikä piispain turvakirja nyt teitä pelastaa\nperikadosta\", jatkoi Kaarlo, \"ellette itse tue sekä valtaani että\nturvakirjaa, mikä taasen ei voi tapahtua muuten kuin pesemällä itsenne\npuhtaaksi siitä häpeästä, jolla Harakerin kirkossa tapahtunut asia\ntahrasi kilpeänne. Minä en usko teistä pahaa ... sen ymmärrätte\nsiitäkin, että tulen luoksenne. Minä tahdon pelastaa henkenne nytkin,\nkuten tein Söderköpingissäkin, koska te olette uljas ritari, sekä\nmyöskin sen veren vuoksi, joka vuosi Söderköpingissä... Mutta niitä on,\njotka tahtovat käyttää kirkossa tapahtunutta kohtausta kukistaakseen\nteidät. Voitteko siis sanoa minulle, kuka on syypää ... aseenkantajani\nehkä, mutta herrat eivät tahdo häntä siksi ... sanokaa siis, nimittäkää\nsiis...\"\n\n\"Aseenkantajasi, Kaarlo\", keskeytti Eerik innokkaasti, mutta äänensä\npetti samassa, ja hän jäi hyväksi aikaa äänettömäksi. Sitten hän lisäsi\ntyyneydellä, joka oli hänessä aivan tavatonta, \"kuka on syypää\nHarakerin kirkossa tapahtuneeseen kohtaukseen, en tiedä, ja paeta ...\nsitä en tahdo, muuta en voi sinulle sanoa, Kaarlo ... tulkoon\nkohtalokseni mikä tahansa!\"\n\nLinnanmuurilla olevat asemiehet näkivät hetken kuluttua herrain\nkokoontuvan Mustaveljesluostariin. Sinne tuli arkkipiispa Olavi\nseurueineen, sitten piispa Tuomas sekä joukko neuvosherroja ja viimeksi\nherra Eerik Puke, jonka tieltä he näkivät herra Jöns Pentinpojan\nväistyvän luostarinportilla. Hetkisen kuluttua näiden jälkeen tuli\nvihdoin marskikin, mutta hän ei tullut herra Eerikin majatalosta. Hän\noli luultavasti pujahtanut sieltä talon takaportin kautta.\n\nMiehet menivät linnantupaan; ainoastaan se mies, joka oli kertonut\nherra Jöns Pentinpojan käynnistä luostarin priorin luona, jäi muurille,\njosta hän katseli yhtämittaa luostariin päin. Oli ehkä kulunut tunti,\nkun hän näki herrain tulevan nopein askelin luostarin portista, ja koko\nseurueen astuvan linnaa kohden. Eräs marskin aseenkantajista tuli\nedellä juosten, ja muurilla ollut mies meni linnan portille tätä\nvastaan.\n\n\"Mitäs kuuluu?\" kysyi hän.\n\n\"Kokousta jatketaan täällä linnassa\", vastasi poika kiireisesti,\n\"luostaritupaan tuli niin kauheasti häkää, etteivät herrat voineet olla\nsiellä!\"\n\nSitten juoksi aseenkantaja linnantupaan kohtaamaan linnanvoutia.\nAsemies meni hänen perässään, ja kun linnanvouti oli mennyt pois,\nkertoi hän muille, mitä luostarissa oli tapahtunut, ja hänen silmistään\nnäkyi jonkunlaista ylpeyttä siitä, että hänen harkintansa oli\ntoteutunut. Kohta sen jälkeen tulivat herrat ja menivät toinen toisensa\nperään suureen linnansaliin. Linnanvouti tuli samassa paikalle ja käski\nmuutamia miehistä salin ovelle vartijoiksi, ja sekä vanha\nengelbrektiläinen että mustaveljeksen veljenpoika sattuivat pääsemään\njoukkoon.\n\nTultuaan luostarisalin ovelle, seisoivat he äänettöminä nojautuen\npertuskoihinsa, mutta kuuntelivat samalla tarkasti, mitä salissa\npuhuttiin. Ei kestänyt kuitenkaan aivan kauan, ennenkuin salin ovi\navattiin päästämään sisään raitista ilmaa, koska kuumuus tuli\ntakkavalkean ja suuren väkijoukon tähden sietämättömäksi. Silloin\nkuulivat vartijat selvästi, mitä salissa tapahtui.\n\nEnsiksi puhui arkkipiispa Olavi. Hän puhui rauhan ja sovinnon sanoja\nvoimakkaasti ja vakaasti, ja hänen sanoihinsa lisäsi Tuomas-piispakin\nsanansa, kehoittaen jaloja herroja jättämään yhteisen parhaan tähden\nyksityiset riitansa. Herra Eerik puhui sitten, mutta niin tuikeasti,\nettä näki selvästi, kuinka hänen sisässään kiehahteli; hänen lopetettua\nalkoi Jöns Pentinpoika puhua.\n\n\"Herra Eerik Puke puhuu suuria ja kopeita sanoja\", lausui hän, \"ja\nkärttää muilta hyveitä, joita hänellä itsellään ei ole. Täällä on nyt\nselvästi petosta tekeillä. Yleisesti kulkee puhe, että odotetaan vaan\nlisäväkeä Helsinglannista, ja sitten ovat taalalaiset taas pystyssä, ja\nsekä te, herra marski, että me muut saamme katsoa, pääsemmekö ehein\nnahoin pois. Täällä on kai läsnä niitä, jotka kuulivat, mitä Hannu\nMartinpoika, kavaltaja, joka luopui teistä ja yhtyi herra Eerikiin,\nmitä hän sanoi illalla juomingeissa. Ne voivat siitä kertoa. Ja\nsitäpaitsi ei minusta ole aivan paikallaan, että me tässä keskustelemme\nuskosta ja luottamuksesta sellaisen miehen kanssa, joka on niin\nrikkonut ritarivalansa niinkuin herra Eerik Puke ... tai sanokaa\nminulle, herra Eerik, ja sanokaa meille kaikille, miten sen Harakerin\nkirkossa tapahtuneen kohtauksen laita oikeastaan on! Jos voitte näyttää\nsiellä menetelleenne aivan kuin ritarin tulee, niin jätän syytökseni\nsikseen, ellette voi, niin tehnette te, marski, velvollisuutenne ja\nlähetätte kunniansa rikkojan drotsin luo Tukholmaan vastaamaan\nkaikesta, mitä hän on nyt tehnyt ja mitä hän on tehnyt ennen.\"\n\nJöns-herran lakattua puhumasta oli salissa niin hiljaista, että olisi\nkuullut hämähäkin kehräävän verkkoaan uuninkolossa. Salissa olivat\nkaikki pelkkänä korvana; samoin olivat miehet ovella. Vihdoin kuului\njoku nousevan kiivaasti ylös, ja kohta alkoi Eerikin ääni kuulua.\n\n\"Sellainen on sentään minun kunniani, ettei se luhistu sinun\nmyrkyllisen kielesi kautta, kurja pappi!\" huusi hän, mutta samassa tuli\neräs aseenkantajista sulkemaan oven, että vaan epäselvästi voi kuulla,\nmitä sisässä tehtiin. Eerik-herra puhui kauan, ja sitten kuului marskin\nja molempain piispain äänet peräkkäin. Viimeksi puhui taas Jöns\nPentinpoika, ja sitten seurasi hiljaisuus, kunnes marski huusi ovella\nseisovia miehiä tulemaan sisään.\n\nOvi avattiin ja miehet astuivat sisään. Eerik-herra seisoi, hän oli\nkalpea ja vapisi, mutta hänen silmänsä leimusivat. Salin perällä istui\nTuomas-piispan vieressä marski, kasvot yhtä kalpeina kuin Eerikinkin.\nEi kukaan puhunut sanaakaan; miehet seisoivat odottaen käskyä\nherraltaan.\n\nVihdoin kuiskasi Jöns Pentinpoika sanasen marskin korvaan, jolloin tämä\nantoi miehille käskyn ottaa Eerik-herra kiinni.\n\nVähää myöhemmin illalla ratsasti vankka ratsujoukko Vesteråsista\nkulettaen keskellään herra Eerik Pukea vankina. Miehillä oli käsky\nviedä hänet Tukholmaan drotsin, Krister-herran käsiin.\n\nVähän matkaa Eerikistä ratsasti hänen takanaan saman saaton keskellä\ntoinenkin vanki -- Niilo Bonpoika. Hänet oli määrä pitää vankeudessa\nmarskin tuloon asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViipyi kauan ennenkuin marski pääsi Tukholmaan. Ja sama\narvoituksenomainen umpimielisyys, joka hänessä huomattiin Eerik Puken\nvangitsemista seuraavina päivinä, pysyi hänessä vähin koko ajan. Kun\nhengenmiehet, arkkipiispa Olavi ja piispa Tuomas, hyvästelivät häntä,\noli hän kohdellut heitä hiukan tylysti eikä ollut lausunut sanaakaan\nsen syvän surun johdosta, jota he osoittivat Eerik-herralle tehdyn\nväkivaltaisuuden tähden.\n\nMutta sentään kerrotaan, että hänen vanha hovimestarinsa oli,\ntullessaan hetkisen perästä sisään, nähnyt suuria kyyneleitä vierivän\nherransa poskia myöten.\n\nVasta helmikuun puolivälissä tuli Kaarlo-herra Tukholmaan.\n\nSilloin oli Eerik-herran tuomio jo langetettu, ja se oli pantava parin\npäivän perästä toimeen. Kun Kaarlo ratsasti linnaan, jonka paras osa\neli niin kutsuttu aatelislinna oli hänen hallussaan -- etulinna oli\ndrotsin hallussa -- niin näkyi eräs tumma haamu juuri astuvan viimeksi\nmainittuun. Se oli nunna, joka astui kiireesti portaita ylös. Moniaan\nsilmänräpäyksen kuluttua oli hän herra Krister Niilonpojan luona.\n\n\"Peruuttamattomasti?\" kysyi nunna vapisevalla äänellä, ja hänen suuret\ntummat silmänsä näyttivät haluavan lävistää vanhan herran.\n\n\"Älkää kysykö minulta enää tätä asiaa\", vastasi drotsi, \"minä en voi\nsitä parantaa!\"\n\n\"Ette sittenkään, vaikka lupaisin teille suurimman vallan, minkä kukaan\nvoi Ruotsin valtakunnassa saavuttaa!\"\n\n\"Hurskas sisar\", sanoi drotsi sääliväisesti hymyillen, \"surunne saattaa\nteidät mielettömiin!\"\n\n\"Minä kysyn teiltä sitä vielä yhden kerran, viimeisen kerran ...\nmyöntäkää tai kieltäkää, mutta huomatkaa, kieltonne vetää turmion oman\npäänne yli!\"\n\n\"Se minun täytyy kuitenkin tehdä!\" vastasi drotsi.\n\n\"Hyvä on, herra drotsi, me näemme toisemme vielä, mutta silloin on\nonnettomuutenne hetki lähellä.\"\n\nHän näytti kamalalta, hänen silmänsä hehkuivat ja huulensa vapisivat\nkiivaasti. Mutta hän oli samalla niin uhkaava ja synkkä kuin kohtalo\nitse. Lähdettyään drotsin luota meni hän siihen torniin, jossa\nEerik-herra oli vankina. Samassa lähestyi eräs mies kiirein askelin\nvankilaa.\n\n\"Ragwald!\" huudahti nunna, ja mies kääntyi.\n\nSe oli kolmas niistä kolmesta veljestä, jotka nunna oli kerran nähnyt\nkasvavan niin kauniina, ja kukoistavina isänkodissaan.\n\n\"Hyvä sisar\", vastasi Ragwald Puke, \"minä olen pyytänyt ja kerjännyt\nveljeämme, mutta hän ei suostu. Jumalan luona taivaassa näette minut\nvasta, sanoo hän. Rukoile marskilta ja drotsilta sitä. He tulevat tänne\nkohta allekirjoittamaan veljemme testamenttia, minä riennän nyt hänen\nluokseen.\"\n\nVeli meni, ja marski ja drotsi tulivat kahden muun herran kanssa. Mutta\nnunnan tumma haamu seisoi paikallaan korkeana ja jäykkänä, ja herrat\ntekivät ristinmerkin käydessään hänen ohitseen.\n\nOli iltapäivä, ilma oli tumma ja raskas, täynnä lumipilviä, joten\nlinnan matalassa käytävässä, joka vei vankilaan, tuli pian pimeä kuin\nsydänyöllä.\n\nSilloin kuului perältä päin askeleita, ja murtunut ääni lauloi:\n\n    Totuus ja usko on sortunut maan;\n    Ne karata mielivät maailmaan!\n\nJa samassa henkäyksessä kysyi ääni:\n\n\"Oletko siellä, Torer vanginvartija?\"\n\nEräs ovi avattiin, ja sieltä tuli esiin mies nilkuttaen ja helistäen\nraskasta avainkimppua.\n\n\"Kuinka nuorimies voipi?\" kysyi edellinen ääni taas.\n\n\"Hän nukkuu; pelkään, että nyt on hänen viimeinen päivänsä!\"\n\n\"Hyvä, Torer, mutta sinä erehdyt ... sille, joka tässä vieressä asuu,\nkoittaa kyllä viimeinen päivä, mutta nyt vasta oikea aamu alkaakin\nsille nuorelle miehelle, joka tässä huoneessa on!\"\n\nVanginvartija mutisi jotakin partaansa avatessaan erään vankihuoneen\novea.\n\nNunna hiipi hiljaa sille ovelle. Hän oli tuntenut laulajan äänen eikä\nhän tahtonut päästää tavuakaan kuulematta. Mutta sisässä ei puhuttu.\nHän kuuli vaan jonkun hommailevan perällä huonetta seinällä, mutta\nmahdotonta oli erottaa, mitä siellä tehtiin. Sieltä kuului ketjuin\nhelinää, sitten oli taas vähän hiljaisuutta, jolloin tehtiin jotakin,\njosta kuuntelija ei saanut selvää, sitten helisi ketju taaskin.\n\n\"Herää nyt, Niilo Bonpoika\", kuului äskeisen laulajan ääni sanovan,\n\"nyt alkaa sinun päiväsi.\"\n\nSitten lähestyivät miehet ovea, ja nunna livahti syrjään toiselle\novelle päin ja kuuli äskeisen äänen laulavan:\n\n    Ne lentää tahtoi niinkuin lintuset;\n    Vapaina kiertää maat ja manteret.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli Tukholman kaupungin edustalla hirsipuu ja siinä\nriippui herra Eerik Puke.\n\nMutta hirsipuun juurella istui nunna, joka ei tuntenut pakkasta eikä\nmyrskyä. Hän istui katsellen kuivin silmin avaruuteen.\n\nKansa kulki tietä myöten, teki kauhistuksella ristinmerkin, mutta nunna\nistui jäykkänä ja liikkumatonna samassa paikassa vielä paljon jälkeen\npuoliyön.\n\nKun hän vihdoin nousi ylös, ojensi hän molemmat kätensä taivasta kohden\nja sanoi:\n\n\"Veljeni, veljeni ... se on mennyttä, mutta yksi on, joka elää, ja\ntulee elämään niinkauan kuin minäkin, -- kosto!\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\nKrister Niilonpoika Wasa.\n\n\n\n\nI.\n\nVanha muisto.\n\n\nSattuu joskus vaeltaissasi yksinäisissä metsissämme, mieluimmin\nillalla, kun hiljaisuus vallitsee ja kun tuulen humina ja ihmistöinten\nhäly on lakannut kuulumasta, että kuulet kuin huokauksen, syvän,\nvaltaavan ja salaperäisen huokauksen, ikäänkuin Vidar [Vidar oli eräs\nruotsalaisten kansallisia jumalia, jolla oli lisänimenä \"hiljainen\njumala\". Suom. muist.], hiljainen jumala, käyskentelisi salaisilla\npoluillaan ja, luonnon suloudesta hurmaantuneena, ilmaisisi ihastustaan\ntällä huokauksella; tahi myöskin tuntuu ääni sinusta siltä, kuin\nkuulisit Jumalan astuntaa maan päällä. Sellaisia hetkiä on senkin\nmiehen elämässä, joka muuten viettää aikansa alinomaisessa toiminnassa,\nkun hän on ikäänkuin myrskyltä suojassa, kaukana toiminnan kohisevasta\nvirrasta, joten hän joutaa hetkisen katsella ympäristöään ja menneitä\naikoja takanaan. Silloin saattavat vanhat kätketyt muistot herätä; ne\nvaeltavat kuin tuo hiljainen jumala öistä kulkuaan; silloin nämä\nmuistot ilmestyvät kauneina enkelikasvoisina, sitä elävämpinä ja\nvilkkaampina, kuta harvemmin ne ovat saaneet osoittaa olemassa oloaan\nmiehen sielussa.\n\nEräässä huoneessa Tukholman linnassa, n.k. aatelislinnassa, istui Eerik\nPuken mestausta seuraavana aamuna Kaarlo Knuutinpoika käsi poskella\nkatsellen erästä kuihtunutta lehmuksen lehteä, joka oli hänen toisessa\nkädessään. Pöydällä oli pieni, mutta kauniisti leikkaeltu ja kullalla\nja hopealla runsaasti koristettu lipas, joka oli täynnä osittain\nhyvinkin kallisarvoisia esineitä, joita hän tavallisesti kuletti\nmukanaan kaikkialle, missä liikkui. Pari lippaan vieressä olevaa\nsormusta osoitti, että marski oli muita tarkoituksia varten sen\navannut, jolloin pieni kultainen kotelo oli sattunut hänen silmäänsä,\nkotelo kansineen oli pöydän syrjällä ja sen sisällys oli juuri se\nlehti, jota hän nyt katseli. Ja varmaan heräsi nyt, aluksi hämäränä,\nmutta sitten yhä selvempänä, mikäli muut aatokset ehtivät kadota, hänen\nmieleensä eräs muisto, jonka loiste yhä kirkastui kuten tähti, joka\nloistaa yhä kirkkaammin kuta synkemmäksi yön varjot käyvät. Hänen\nhuulillaan oli omituinen hymy. Oli vaikeaa sanoa, ilmenikö tässä\nhymyssä kaihomieltä, muistojen herättämää, vai surua, vai suuttumusta.\nSillä oli ihka kahtalainen juuri, sen pohjana oli ehkä kaikkia näitä\ntunteita; se oli ehkä samallainen kuin \"Neitsy Maarian kukkanen\", jolla\non kaksi juurta, toinen valkea toinen musta.\n\nHymy väreili vielä hänen huulillaan, kun sisään astui hänen\nhovimestarinsa, tuo harmaahapsinen vanhus, joka oli ollut niin kauvan\nmarskin ja hänen vanhempainsa palveluksessa, että hän oli melkein kuin\nperheen jäsen. Ukko näki heti mitä marskin kädessä oli, ja silloin\nilmestyi hänenkin kasvoilleen hymy, mutta se hymy oli selvä, toivehikas\nja herttainen hymy. Hän oli vanhastaan tottunut vapaasti esiintymään\nisäntänsä edessä. Niinpä lausui hän nytkin:\n\n\"Enkö arvannut, että löytäisitte sen!\"\n\n\"Minkä...?\" kysyi marski kiivaasti katsoen häneen.\n\n\"Hm ... tuon kultakotelon ... minä näin sen, kun viineksi lähdimme\nFågelvikistä, ja silloin ajattelin, että ... niin, ajattelin vaan, että\nhänkin voisi hyvin olla mukana, ei hän paljoa tilaa veisi...!\nKaarina-neiti...\"\n\n\"Kaarina-neiti!\" keskeytti marski hänet kiihkeästi, mutta malttoi\nmielensä samalla, ikäänkuin tämä sana olisi siirtänyt hänet toiseen\nmaailmaan, jonka tunteita hän ei voinut sanoin ilmaista. Vihdoin hän\nlausui huokaisten: \"se on mennyttä!\"\n\n\"Älkää sanoko niin, herra Kaarlo\", vastasi vanhus, \"minä muistan vielä\nlaulun: 'Ja itkut riemuksi muuttuneet on, Ken taittoi nyt lehden tuon\npuun? Ja nuoret taas yhtyivät karkelohon. Riemuitkaa, riemuitkaa,\nkaikki!'\"\n\n\"Voi, ukkoseni, muistan minäkin sen laulun\", vastasi marski pannen\nkuihtuneen lehden kädestään, \"mutta sinä unhotat, että noitten nuorien\nyhtyminen tapahtui vasta kuoleman jälkeen... Jos tietäisit, mitä on\ntapahtunut, niin ymmärtäisit yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt on\nylipääsemätön muuri kohonnut hänen ja minun välilleni... Kuka olisi\nuskonut\", jatkoi hän kuin itsekseen, \"että lapsuuden muistoilla on niin\nsyvät juuret miessydämessä! Näen vieläkin tuon rakastettavan lapsen\nedessäni, ikäänkuin tänä hetkenä olisimme samassa paikassa kuin sinä\niltana, jolloin lähdin isäni kodista mennäkseni vieraille maille\noppimaan ritaritapoja ... me olimme Skällnoran suuren lehmuksen alla,\naurinko väikkyi lännessä ja rastas lauloi järven rannalla, kun hän tuli\nluokseni jäähyväisiä sanomaan. Minä kysyin häneltä, unhottaisiko hän\nminut; että kun kotiin tultuani valitsisin vaimon itselleni, hän jo\nolisi toisen oma. 'En, en!' huudahti hän, 'minä odotan sinua!' Minä\npyysin häneltä jotakin muistoksi, ja silloin hän hymyili minulle,\ntaittoi tuon lehden lehmuksesta ja antoi sen minulle. 'Kätkekää se\nhyvin. Kätkekää se hyvin', sanoi hän, 'niinkauvan kuin se on teillä,\nasuu Kaarinakin teidän sydämessänne!'...\"\n\n\"Näettehän sen siitä\", lausui hovimestari sydämellisesti hymyillen,\n\"olenhan aina sitä sanonut... Te hänet lopulta saatte, juuri te, eikä\nkukaan muu. Kun vaan olisitte silloin kotiin palattuanne minun neuvoni\nmukaan ratsastaneet Bjurumiin, ettekä Kråkerumiin, niin olisi kaikki\ntämä sydänsuru teiltä säästynyt. Mutta olkaa huoletta vaan, herra\nKaarlo ... jolla on puhdas omatunto, ei tule helposti onnettomaksi,\nvaikka asiat näyttäisivätkin väliin synkiltä... Kaarina-neiti rakastaa\nteitä, juuri teitä, eikä ketään muuta, ja hän on aina teitä rakastanut,\npienestä lapsesta asti.\"\n\nMarski viittasi kädellään vanhukselle ja hymyili, niinkuin se hymyilee,\njoka on asiastaan aivan varma.\n\n\"Mitä olen omin silmini nähnyt, sitä et sinä voi toiseksi muuttaa\",\nsanoi hän. \"Kaarina-neiti on kantanut Eerik Puken sormusta, ja asiain\nnykyisillään ollessa ei liene epäilystä, että verenvihakin on meitä nyt\neroittamassa...\"\n\n\"Se veri ... se on ikuinen onnettomuus, Jumala paratkoon... Mutta en\ntiedä, ettekö te ja neiti Kaarina siitä voi vielä yhteen sopia... Nyt\non minulla ainakin juuri asiana ilmoittaa teille, että neiti Kaarina\nodottaa sisälle pääsyä.\"\n\nMarski hyppäsi tuolilta ja katseli kummastuneena ukkoon.\n\n\"Neiti Kaarina ... minun luokseni! Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Hm, mitä tarkoitan, tahi paremmin hän ... sen hän mahtaa parhaiten\ntietää itse; luulen sentään, ettei tästä tällä erää mitään\nrakkauskohtausta tule, siihen on neito liian surullinen... Mutta, kuten\nsanoin, hän haluaa hartaasti päästä teidän puheillenne, hän sanoi sen\nminulle itse, sillä minä tulin heidän taloonsa vähäistä senjälkeen,\nkuin ankara ritari, Kaarlo Orminpoika oli tullut kaupunkiin eilen.\"\n\nNämä tiedot tekivät nähtävästi suuren vaikutuksen marskiin. Hän käveli\nedestakaisin lattialla ja pysähtyi tuon tuostakin ikkunan luo, mutta\nvanha palvelija ei päässyt selville oliko hänen mielenliikutuksensa\niloa vai surua. Vanha herra Kaarlo Orminpoika ei ollut viime vuosina\nollut marskin ystäviä, ehkei hän myöskään ollut asettunut nimenomaan\nhäntä vastaankaan. Hänen arvonsa ei kuitenkaan ollut niin suuri, että\nsen olisi mitenkään tarvinnut erinomaisemmin tehdä marskia\nlevottomaksi, vaikka tämä ritari olisikin liittynyt lähemmin Eerikiin\nkuin häneen. Ja nythän ei muuten enää tarvinnut pelätä mitään Eerik\nPuken puolelta. Vanha palvelija katseli surullisesti herraansa ja sanoi\nhuokaisten:\n\n\"Voi kuitenkin, kunpa lähtisimme Fågelvikiin takaisin, herra, ja\neläisimme siellä rauhassa ja levossa, niin saisitte hymyillä kaikille\nmaailman mahtavain riidoille. Fågelvikin herrana olette te kuitenkin\nsekä rikas että mahtava ... älkää unhottako sitä, Kaarlo-herra!\"\n\nKaarlo-herra hymyili ukon innolle ja lausui hymyillen: \"Kyllä sekin\naika vielä tulee! Tyynny vaan nyt, sinä kelpo ukko, minä luulen, että\nsinä kehottaisit samalla innolla minua maailmaan taas, jos minä\nistuisin kädet ristissä Fågelvikissä säätyveljieni melutessa ja\nreuhatessa mielin määrin Ruotsinmaassa!\"\n\n\"Niin, Jumala armahtakoon, taidattepa olla oikeassa, herra Kaarlo...\"\n\nUkko keskeytti puheensa, mutta epävarmaa lienee, eikö hän kuitenkin\nsisimmissään ajatellut enemmän samaan suuntaan, kuin äsken lausui,\nnimittäin että herralleen olisi sittenkin parasta viettää rauhassa ja\nlevossa päiviään rikkaana ja mahtavana Fågelvikissä. Hän puheli aina\nsiitä, että Fågelvikin omistaja on sekä mahtava että rikas, ja siihen\nsuuntaan hän nytkin mutisi partaansa lähtiessään lupauksensa mukaan\nhakemaan neiti Kaarina Kaarlontytärtä marskin luo.\n\nHän oli tuskin lähtenyt, kun marski kuuli kahden henkilön keskustelevan\nviereisessä huoneessa, ja samassa alkoi sieltä kuulua koiran ulvontaa.\nHän meni ovelle paremmin erottaakseen, keitä siellä oli.\n\n\"Te kuljeksitte ympäri maailman, kuten vaeltavan ritarin tulee\nja sopii!\" lausui naisen ääni, joka ilmaisi selvästi sekä\nvastenmielisyyttä että suuttumusta.\n\nKuiva nauru kuului vastaukseksi, mikä ei näyttänyt yhtään lauhduttavan\nnaisen mieltä.\n\n\"Tukholman linna ei vaan ole mikään Ekesjö\", lausui nainen taas, \"ja\nsitä peliä, mitä siellä piditte, ette te täällä uudista!\"\n\n\"Ha-ha-ha\", kuului taasen sama kuiva nauru, jonka marski heti tunsi sen\nkummallisen ritarin ääneksi, joka oli tullut hänen luokseen\nHarakerissä. Nyt hän rupesi laulamaan karhealla äänellä:\n\n    Kait sisään astun kohta;\n    Valdemar, jos luvan saa,\n    Voi pihamaalla vuottaa!\n\nSamassa päästi koira, kuin pahoin lyötynä, surkean ulvonnan.\n\n\"Täällä eivät teidän laulunne minua kammota, ritari ... ja ellei\nmieltäni painaisi kuoleman suru, niin voisin minäkin laulaa laulun,\njoka saisi teidät kalpenemaan...\"\n\nHe olivat nyt hetkisen ääneti. Naisen sanat antoivat luultavasti\nmiettimisen aihetta ritarille. Nainen jatkoi sitten:\n\n\"Veljeni istui tosin tässä linnassa seitsemän viikkoa, mutta voipi\nkäydä niinkin, että te saatte siellä istua yhtä monta vuotta...\nSellaisen laulun voin minä laulaa, ja uskokaa pois vaan, marski on\nlauluani kuunteleva. Minä olen nähnyt teidän kulkevan polkuja, joista\nette voi vastata...\"\n\nMutta koira ulvoi, ja ritari lauloi:\n\n    Totuus nyt linnahan matkustaa,\n    -- -- -- -- --\n    Niin hän tuskissaan huutaa;\n    Vaan valhe saapuu ratsain kartanoon,\n    Se ritareineen kovin korskana on,\n    Ja kalvat käsissään välkkyy.\n\nOli kuin ei ritari olisi ymmärtänyt naisen uhkausta, tahi kuin ei hän\nolisi siitä välittänyt. Hän oli viime kuukausina saavuttanut vähitellen\nmarskin suurta suosiota, jota tämä tuskin itsekään osasi selittää.\nMutta hän luuli havainneensa tässä kummallisessa puolihöperössä\nmiehessä omituista lämmittävää uskollisuutta, ja sen lorukudoksen alta,\njota hän mielellään käytti, oli marski useasti huomannut kirkkaita\nvalonsäkeniä ja terävää älyä. Ne olivat kuin orapihlaja-aidan pohjalla\nmatava kiiltomato, joka loistaa sitä kirkkaammin, kuta pikimustempi on\nyö. Mitä naiseen tulee, jonka Kaarlo tunsi äänestä Bengta-sisareksi,\nniin käsitti marski hyvin, että hän veljensä kuolemasta kiihtyneenä\nhelposti yltyi vihaamaan ja uhkailemaan jokaista, joka oli ollut tai\njonka hän luuli olleen vihamielinen hänen veljelleen. Ainoa, mitä hän\nei ymmärtänyt, oli koiran ulvonta, mutta hän otaksui sen vaan uudeksi\nritarin keksimäksi ilveeksi, kuten se todella olikin. Saliin astuessaan\nnäki hän ritarin istuvan erään ikkunan luona penkillä, pitäen\nkaulanauhasta suurta mustaa koiraa, jota näppäsi tuon tuostakin\nkepillä, pannen sen siten ikäänkuin lauluaan säestämään. Bengta-rouva,\njoka oli nunnapukuun puettu, oli kääntynyt syvällä ylenkatseella pois\ntästä huolettomasta miehestä, jota ehkä juuri huolettomuutensa vuoksi\nolikin niin vaikea härnätä. Tämä ei välittänyt marskinkaan tulosta,\nvaan jatkoi lauluaan:\n\n    Valheelle arvoa annettiin\n    Se kunniaa sai sekä valtaa,\n    Totuutta enää tuskin mainittiin,\n    Se surulla sai päiviään kantaa.\n\nJa viimeisiä sanoja laulaessaan tahi pikemmin ehkä sahatessaan, --\nsillä hänen äänensä ja laulunsa muistutti sangen paljon sahan ääntä,\njolla sahata kihnutetaan kovaa puunpalaa, jossa saha pahoin kitisee --\ntakoi hän koiraa, tahdin mukaan yhä kovemmin, kunnes koiran ulvonta\nkohosi tarpeeksi korkealle.\n\n\"Olette näemmä hankkinut itsellenne elävän säkkipillin, ritari\nViheriä\", sanoi marski kulmiaan rypistäen, siten ilmaisten moitteensa\nritarin sopimattoman touhun johdosta, kun Bengta-rouvan kalpeissa\nkasvoissa näkyi niin syvä suru.\n\n\"Vaiti Hanssu!\" sanoi Viheriä -- muuta nimeä ei hänellä ollut, ja tämän\nhän oli saanut viheriästä ihokkaastaan, joka oli aina hänen yllään, --\n\"ole vaiti ja opi vastedes paremmin tekemään työsi! Katsokaas, herra\nmarski,\" jatkoi hän, kääntäen totista naamaansa, jonka luonto näkyi\näitipuolen tavoin luoneen vaan naurua herättämään, \"se junkkari on\npurrut kahta sutta metsässä, mutta päästänyt ketun juoksemaan\ntiehensä... Katsokaas, asia on niin, ettei Hanssu ole minun lauluani\nsäestänyt, vaan minun lauluni on säestänyt Hanssun rangaistusta ... ja\njollei se pidä vastedes paremmin varaansa, niin vie kettu pian koko\nkoirankopin.\"\n\n\"Mutta koirahan on minun...\"\n\n\"No, sitten on koira väliin herraansa viisaampi, sillä se noudattaa\njoskus ystäväinkin neuvoja, kun niitä annetaan suhdallisesti... Mutta\nkatsokaas nyt, kuinka se puree keppiä eikä minua, kun tahdon opettaa\nsille jotakin.\"\n\nHän kohotti keppiä ja koira yritti purra sitä.\n\n\"Te otatte sopimattomia aikoja pilaanne varten, ritari Viheriä...\"\n\n\"Pilaani?\" keskeytti viheriä viattoman näköisenä, \"pilaaniko ... ei\ntämä mitään pilaa ole, tahdon vaan näyttää, ettei se, niin viisas kuin\nonkin, älyä erottaa minua kepistäni!\"\n\nSekä marski että Bengta-rouva katselivat hievahtamatta miestä, ja\njälkimmäinen näkyi koettavan saada selville, mitä tuon kummallisen\nmiehen pilan, tuon narrinviitan, alla oikeastaan piili. Mutta Viheriä\nkutsui koiraa ja meni jotakin laulua hyräillen salin alapäähän.\n\nNyt kohtasivat marskin ja Bengta-rouvan katseet toisensa. Jälkimäisen\nkasvot olivat synkät ja niiden ilme jäätävän kylmä, mutta väliin\nvilahti niihin kuitenkin valoisa, milteipä iloinen piirre. Sillä talven\nlumiaavikoillakin on aurinkonsa, joka muistuttaa tulevasta kukkaisesta\nkeväimestä, toivojen ajasta; -- sen tapaista oli se värähtely, joka\nvälistä ilmestyi tuon naisen kolkoille ja tylyille kasvoille, vaikka\nsen valon esineenä lieneekin ollut jotakin muuta kuin sitä, mikä\ntäyttää elämäniloisen ja hurskaan sydämen.\n\nMarskille oli tämän naisen tulo nähtävästi hyvin odottamaton, ja hänen\nkatseestaan ja liikkeistään näki, ettei vieras ollut aivan tervetullut.\nKun tämä oli vaiti, joko senvuoksi, että hänen mielensä yhä oli\nkiintynyt viheriän ritarin äskeiseen touhuun, tahi että hän tahtoi\ntehdä sillä oman esiintymisensä niin juhlalliseksi kuin suinkin, niin\nlopetti marski vaitiolon.\n\n\"Mitä teillä on minulle asiaa, rouva Bengta?\" kysyi hän.\n\n\"Minä tulen veljeni luota, herra marski, tuolta, jossa hän nyt\nratsastaa kuolonratsulla kylmässä tuulessa... Minäkin ikävöin nyt\nhaudan hiljaisuuteen ja haluan jättää tämän maailman meluineen, mutta\nennenkuin lähden, täytyy teidän suostua yhteen pyyntööni... Teidän\ntäytyy sallia minun haudata veljeni vihittyyn maahan!\"\n\nMarski katseli liikutuksella surevata vaimoa, mutta ennenkuin hän ehti\nvastata, avattiin ovi ja sisään astui Kaarina-neiti. Tämä näky sai\nmarskin hetkiseksi unhottamaan kaiken muun, mutta vähitellen sai hän\nmalttinsa takaisin. Silminnäkijät kertovat Kaarina Kaarlontyttären\nolleen aikansa ihanimpia naisia, ja tänä hetkenä hehkui hänen\nsilmistään omituinen päättäväisyys, joka valoi kuin pyhän sädeloiston\nhänen kuvanihanille kasvoilleen, mutta poskensa kalvakkuus ja huulten\nvapiseminen osoitti hänen mielensä olevan syvän liikutuksen vallassa,\njota hän tuskin jaksoi hillitä, -- hurmaava hän oli tänä hetkenä, eikä\nole kummaa, että entisaikain muistot heräsivät marskissa ja saattoivat\nhänet hetkiseksi suloiseen lumoustilaan. Mutta entisyyden\nenkelihaamujen keralla ilmestyi muita varjoja, jotka viittasivat\nnykyisyyden raudankovaan todellisuuteen kuiskaten armottomalla\nankaruudella Eerik Puken nimeä ja muistuttaen hänen kohtalonsa\nkolkkoutta. Siten syntyi rakkaudesta itsestään voima, joka paljasti\nonnen ruusua jäytävän madon ja peitti kaiken pimeyteen.\n\nHän astui kohteliaasti neitoa vastaan tervehtäen häntä.\n\n\"Olkaa tervetullut, arvoisa neiti\", sanoi hän, \"mikä lieneekin tuonut\nteidät luokseni; minun ei tarvitse vakuuttaa, että jos minun vallassani\non, niin olen ilolla täyttävä pyyntönne.\"\n\n\"Kiitän teitä hyvästä lupauksestanne, herra marski\", vastasi Kaarina,\n\"pyyntöni täyttäminen on kyllä vallassanne... Tahdon vaan sanoa teille\ntotuuden eräässä asiassa, jossa varmasti on erehdys tapahtunut ja jossa\nte olette tekemäisillänne vääryyden.\"\n\n\"Jumala ja pyhä kolminaisuus varjelkoot minua sellaisesta ... sanokaa\nsuoraan mitä sydämellänne on, olen valmis tekemään jälleen hyväksi,\nmitä olen rikkonut, jos se vallassani on.\"\n\n\"Se koskee aseenkantajaanne, jonka olette panettanut torniin Harakerin\nkirkossa tapahtuneen asian johdosta...\"\n\nMarskin kasvoilla vaihtui väri ja neidonkin posket punehtuivat\nhetkiseksi käydäkseen sitten entistäänkin kalpeammiksi.\n\n\"Tarkoitatte Niilo Bonpoikaa?\" kysyi marski. \"Tiedättekö siis, mistä\nhäntä syytetään, arvoisa neiti?\"\n\n\"Minulle on sanottu, että hän oli vasten teidän käskyänne silloin\nillalla lähtenyt leiristänne viemään minulta erästä sanaa herra\nEerikille... Ja minä tahdon nyt sanoa teille, että se sana, jonka hän\ntahtoi viedä tuolle onnettomalle vainajalle, Jumala olkoon hänen\nsielulleen armollinen, oli minulta ja ettei teidän siis tule panna\nasialle sen suurempaa painoa kuin se ansaitsee, ja sentähden pyytäisin\nteiltä vielä...\"\n\nMarski heitti kätensä ylöspäin ja sanoi:\n\n\"Te ette tunne asian oikeata laitaa, neiti Kaarina; aseenkantajaani,\nNiilo Bonpoikaa, syytetään siitä, että hän on toimeen pannut petollisen\nyrityksen minua vastaan Harakerin kirkossa, silloin kun hän antoi\nteidän sormuksenne herra Eerikille.\"\n\n\"Se on mahdotonta, marski, aivan mahdotonta ... tuo reipas nuorukainen\nei voi sitä tehdä. Ja koska minä olen hänen onnettomuutensa viaton\nalkusyy, niin ette pahastune, jos koetan tehdä kaikkeni saattaakseni\nhänet taas teidän suosioonne. Senvuoksi pyydän teitä sanomaan, kuka on\nnuorukaisen syyttäjä...?\"\n\n\"Hänen omat toimensa ja sanansa!\" vastasi marski, lisäten selittäen,\n\"hän tuntee, kuten hän itse sanoo, petoksen alkuunpanijan, mutta ei\ntahdo ilmaista hänen nimeään. Uskokaa minua, minä näen yhtä\nvastenmielisesti kuin tekin, neiti Kaarina, verta viattomasti\nvuodatettavan, mutta teidänkin täytyy myöntää, että uskottomuus ja\npetos ovat rikoksista suurimmat.\"\n\nViheriä ritari, jonka silmät eivät olleet päästäneet Bengta-rouvaa\nnäkyvistään, lähestyi häntä ja näytti haluavan alottaa hiljaisen\nkeskustelun hänen kanssaan. Mutta Bengta-rouva tuntui vetäytyvän\nvastenmielisenä pois, ja hänen mustat silmänsä syöksivät salamoita.\nSamalla vetäytyi hän ovea kohden marskin ja Kaarina-neidin sitä\nhuomaamatta. Jälkimmäinen koetti yhä lämpimästi puoltaa Niilo Bonpoikaa\nja tuli jo oikein kaunopuheliaaksi. Kun hän oli lopettanut, lausui\nmarski:\n\n\"Että näkisitte kuinka mielellänne tekisin teidän toivonne mukaan, niin\ntahdon teidän läsnä ollessanne nyt kysyä aseenkantajaltani, ja\nvastauksellaan tuomitkoon hän itse itsensä... Käskekää, ritari\nViheriä\", marski kääntyi tämän puoleen, \"käskekää, että Niilo Bonpoika\ntuodaan tänne luokseni.\"\n\nRitari kumarsi osoittaakseen ymmärtäneensä käskyn, mutta lähestyi\nerinomaisilla kohteliaisuuden osoituksilla tummaa nunnaa, tarjosi\nhänelle kätensä ja saattoi hänet kappaleen matkaa marskia kohden,\nkenenkään muun kuin Bengta-rouvan itsensä huomaamatta, että se tapahtui\naivan hänen tahtoaan vasten. Sillä ritari piti häntä kiinni kuin\nrautapihdeissä, ja nunna itse, joka ei hyvin ymmärrettävistä\nsyistä tahtonut näyttää haluavansa poistua, ennenkuin oli asiansa\ntoimittanut, sai pitää tämän hyvänään. Kun ritari oli saattanut hänet\nkeskilattialle, millä hän tietysti tahtoi tehdä arvoisalle rouvalle\nhuomaamattoman poistumisen mahdottomaksi, jätti hän hänet siihen\npaikkaan, löi kädellään otsaansa sekä kiiruhti ovelle ja lähti.\n\n\"Anteeksi, anteeksi, hurskas rouva\", sanoi marski mielessään\nkiitollisena, että tuo hassahtava mies oli tempuillaan saattanut hänet\ntaasen muistamaan Bengta-rouvaa ja hänen pyyntöään, \"anteeksi että\nkeskeydyin äsken...! Mitä pyyntöönne tulee, niin suostun siihen\nmielelläni. Voitte heti ryhtyä tarpeellisiin toimiin aikomustanne\nvarten.\"\n\nBengta-rouva tervehti marskia ystävällisesti, kiitti häntä\nsuosiollisuudesta ja kääntyi ovea kohti lähestyen sitä epäilyttävällä\nkiireellä. Mutta marski pysäytti hänet kysymällä:\n\n\"Älkää ottako pahaksenne, rouva Bengta ... mutta meidän suhteemme oli\nkerran sellainen ja sellaiseksi se olisi vielä voinut tulla, ettei\nmikään olisi väliämme häirinnyt; mutta kun asiat ovat tulleet\nnykyisilleen, niin sallikaa minun kysyä, mihin aiotte viedä vainajan,\nJumala olkoon hänen sielulleen armollinen!\"\n\n\"Herra teille hyvällä palkitkoon nämä sanat, herra marski\", vastasi\nBengta-rouva. \"Harmaaveljesten kirkossa aion antaa lukea sielumessut,\nja sinne lähden nyt, sillä jo tänä iltana tahdon saada hänet vihittyyn\nmaahan!\"\n\nTaaskin kääntyi Bengta-rouva oveen päin, mutta se avattiin samassa, ja\npari asemiestä toi Niilo Bonpoikaa sisään. Marski viittasi miehiä\npoistumaan, mutta viheriä ritari asettui ovelle seisomaan ja\nBengta-rouvakin jäi paikalleen. Nyt ei häntä pidättänyt niinkään pelko,\nettä höperö ritari häntä estäisi, vaan hänet vangitsi melkein vasten\ntahtoaan kalpean ja sentään niin reipasmielisen nuorukaisen\nnäkeminen. Vaikutus oli vaistomainen, hän ei enää kuullut järjen\nvaroitushuutojakaan. Tämä tarmokas nainen maksoi nyt veronsa aikansa\ntaikauskolle. Hän oli sen orjana ja sen näkymättömät langat pitävät\nusein henkeä kovemmissa siteissä kuin rautaiset kahleet.\n\nMerirosvon onnenketju vaikutti nyt häneen näkymättömällä\ntaikavoimallaan. Tämä ketju, jonka avulla hän oli tahtonut panna vallan\nja kunnian, vieläpä kuninkaankruununkin veljensä jalkain juureen, tämä\nketju, jota saadakseen hän ei ollut mitään säästänyt; ystävyyden,\nkunnian, rakkauden ja yleensä kaiken, mikä on ihmissydämelle pyhää ja\nkallista oli hän sen vuoksi pannut alttiiksi -- tämä ketju oli ollut\nniin kauan hänen ajatustensa ja yritystensä esineenä, että se oli kuin\nhänen olemukseensa sulautunut. Ja se ajatus, että hänellä oli jo ollut\ntämä koriste kädessään, ja että hän oli sen taas menettänyt, pikemmin\nlisäsi kuin vähensi sen tenhovoimaa häneen. Samoinkuin kankaalla\nhäilyvä virvatuli, joka yhä pakenee ihmisen tieltä, joka on ryhtynyt\nsitä kiinni yrittämään, oli tämä ketjukin yhä houkutellut häntä\nperäänsä ja yhäti paennut etemmäksi; hän oli itse kuin kiinninaulattu\ntähän salaperäiseen esineeseen.\n\nHänen silmiinsä syttyi tuli voimakkaampi ja hurjempi, kuin hän itsekään\naavisti, kun hän näki Niilo Bonpojan, eikä marskinkaan kehotus olisi\nsaanut häntä paikaltaan hievahtamaan. Hän oli nimittäin varma, että\nketju oli siinä, missä Niilo Bonpoikakin, ja vaikkei hän voinut millään\njärkisyyllä selittää luuloaan, niin uskoi hän nyt aivan varmasti, että\nketju oli tänä hetkenä nuorukaisella. Se aavistus oli syntynyt eilen\nillalla, kun hän kuunteli nuorukaisen vankikopin oven takana, ja yöllä,\nkun hän istui veljensä ruumiin ääressä kuunnellen myrskyn pauhinaa ja\nkatsellen pilvien vaellusta kentän yli, oli se kasvanut täydeksi\nvarmuudeksi. Nuorukaisen tulo iski salamana hänen sielunsa pimeyteen,\nja sen valossa kypsyi siellä eräs päätös, jonka hän heti tahtoi panna\ntoimeen.\n\n\n\n\nII.\n\nKaulaketju.\n\n\nMarski kääntyi pitemmittä mutkitta vangitun nuorukaisen puoleen.\n\n\"Minä tahdon vielä kerran kysyä sinulta, Niilo Bonpoika\", sanoi hän,\n\"ja sinun tulee vastata minulle siitä rikoksesta, josta sinua\nsyytetään... Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat ... elämäsi ja\nkuolemasi on omassa kädessäsi. Vastauksesi ratkaisee kohtalosi ... en\nkysy sinulta enää tämän jälkeen.\"\n\nOlisi ollut vaikea päättää, keneen nämä marskin sanat enimmin koskivat,\nnuorukaiseenko, jota ne tarkoittivat, vai neiti Kaarinaan ja viheriään\nritariin. Neidon poskilta katosivat veret ja hän risti kätensä kuin\nsuonenvedossa, ritarin huulilta haihtui hymy, ja hänen silmistään\nvälähti säde selvää tajuntaa ja jännittynyttä tarkkaavaisuutta.\nNuorukainen oli kiihkeästi liikutettu, häntä vapisutti ja hän laski\nsilmänsä alaspäin, ikäänkuin ei olisi oikein voinut kestää sitä\najatusta, että hänen täytyisi kuolla näennäisesti häpeällinen kuolema,\nvaikka kyllä tiesikin, ettei ollut sitä ansainnut. Mutta tätä kesti\nvaan silmänräpäyksen ajan, silloin kohotti hän päänsä ja katsoi\nherraansa suoraan kasvoihin.\n\n\"Yhden työn olen tehnyt, joka rangaistusta ansaitsee\", sanoi hän\näänellä, jonka luontaista, kaunista sointua pikemmin lisäsi kuin\nvähensi se värähtely, jonka asian painavuus vaikutti, \"sen nimittäin,\nettä vasten teidän tahtoanne lähdin leiristänne ja ratsastin herra\nEerikin luo, ja sen rangaistuksen, jonka siitä määräätte, tahdon\nkärsiä... Eikä neiti Kaarinalle antamani lupaus yksinään saanut minua\ntälle matkalle lähtemään, vaan minä toivoin siten saavani sovinnon\naikaan herra Eerikin ja teidän välillänne, herra marski, ja jos sen\nsiksi katsotte, niin menköön nuori elämäni tämän asian tähden... Tämä\non minulla sanottavaa, kuten ennenkin...\"\n\nNuorukainen vaikeni ja marski odotti hetkisen, ikäänkuin antaakseen\nhänen miettiä ja sitten jatkaa puhetta. Mutta kun Niilo yhä pysyi\näänetönnä, niin lausui marski:\n\n\"Sen, mistä nyt olet puhunut, Niilo Bonpoika, annan sinulle anteeksi\nhyvän tarkoituksesi tähden, mutta sinä tiedät hyvin, että sinua vastaan\non paljoa pahempi syytös... Harakerin kirkon tapaus.\"\n\nNuorukainen karahti hehkuvan punaiseksi, ja vihan salama lennähti hänen\navomielisistä, rehellisistä silmistään. Näytti kuin olisi häntä\nsisimpäänsä asti liikuttanut ajatuskin, että hänen kunniataan vastaan\nvoitiin sellaisia syytöksiä lausua.\n\n\"Kun viimeksi kysyitte minulta tätä, herra marski\", sanoi hän, \"niin\nsanoin teille kaikki, mitä minulla on sanomista. Kysymyksenne saivat\nminun myöntämään tietäväni todellisen syypään, mutta nimeä ei minun ole\nsallittu ilmaista.\"\n\n\"Muistutan sinulle vaan kerran vielä, että jos tätä kieltoa tottelet,\nse voi maksaa henkesi\", lausui marski. \"Sinua syytti Bengta-rouva itse,\njoka on nyt läsnä tässä salissa, hän syytti sinua, ja hänen syytöksensä\nvakuutti todeksi se mies, joka koetti yritystä toimeen panna... Jos\ntahdot hänen nimensä salata, niin täytyy jokaisen kunniallisen miehen\npitää sinua hänen kaltaisenaan, ja siten sinä langetat itse tuomiosi.\"\n\nSalissa vallitsi sanan oikeassa merkityksessä kuoleman hiljaisuus.\nMarski oli puhunut aivan tyynesti, ja senvuoksi tunkivat hänen sanansa\nsitä syvemmälle, ja vaikuttivat valtavasti kaikkein mieliin. Hetki oli\nsitä jännittävämpi, kun kaikki paitsi Bengta-rouva, -- epäilemättä\nmarski itsekin -- toivoivat, että nuorukainen lausuisi oikean syyllisen\nnimen ja siten pelastaisi itsensä. Samalla täytyi todella ihmetellä\nhäntä, jos hänellä oli rohkeutta panna henkensä alttiiksi lupauksen\npyhyyden tähden. Mutta Niilo Bonpojalla oli tämä rohkeus.\n\n\"Niinpä ottakaa henkeni, herra marski\", sanoi hän, \"sielulleni ette\nkuitenkaan mitään mahda.\"\n\n\"Onko tämä viimeinen sanasi, Niilo?\" kysyi marski.\n\n\"Se on viimeinen sanani!\" vastasi uljas nuorukainen.\n\nMarski kääntyi pois, ja Kaarina-neiti purskahti itkuun. Mutta\nBengta-rouva nosti päänsä ja katseli ympärilleen muodoltaan niin\nankarana ja tylynä, että näytti sangen epäiltävältä, oliko hänen\nrinnassaan ensinkään ihmissydäntä sykkimässä. Oven luona seisova\nviheriä ritari oli kaikkien niiden tunteiden personoitu ilmaus, joita\nmuut salissa olijat tunsivat. Viha, suru ja tylyys taistelivat hänessä,\nja nämä tunteet näyttivät kokoovan hänen sielunsa hajalliset voimat ja\nsaattavan sen täyteen selvyyteen. Niin ei hänen silmänsä olleet koskaan\nvielä katselleet siitä alkain kun hän tuli marskin hoviin, ja ehkä oli\nonneksi hänelle, ettei salissa vallitsevan jännitystilan vuoksi kukaan\nhuomannut hänen älykästä ja terävää katsettaan. Hän pani väliin\nkorvansa ovea vasten, ikäänkuin odottaen jonkun tulevan, väliin hän\ntaas astui askeleen eteenpäin avaten huulensa kuin jotakin sanoakseen,\nmutta otti taas askeleen taaksepäin ja sulki huulensa; sitten hän kävi\nlähimmän ikkunan luo katsomaan, eikö ulkoa ehkä tullut sitä apua, jota\nhän etsi. Kun marski kääntyi viimeisen kysymyksensä jälkeen pois, ja\nkun suru oli murtamaisillaan kauniin neidon, niin kiihtyi viheriän\nritarin levottomuus korkeimmilleen.\n\nHän seisahtui äkkiä aivan liikkumattomaksi, otti sitten muutamia\naskeleita eteenpäin, jolloin marski havahtui. Samassa tartuttiin oven\nlukkoon, ja silloin valtasi kuin joku salainen voima ritarin sielun.\nMiehekäs ryhti hävisi kerrassaan, ja marski näki vaan entisen\nmuodottoman olennon, jonka huulilla oli tuo ikuinen, sisällötön hymy.\n\nOvi avattiin sitten ja sisään astui muuan mustaveljes. Hän piti käsiään\nristissä rinnallaan ja kumarsi syvään marskille, joka katseli häntä\nkummastuksella.\n\n\"Mielihyvällä ... tahi velvollisuuteni mukaan olen noudattanut teidän\nkäskyänne, ankara herra...\" alkoi munkki, mutta marski keskeytti hänet.\n\n\"Minun käskyäni, mitä tarkoitatte? En ole käskenyt teitä tänne.\"\n\nEräs pitkä, tumma mies, joka oli tullut munkin mukana saliin, selitti\nasian marskille.\n\n\"Antakaa anteeksi, ankara herra\", sanoi hän, \"luulin tekeväni teille\nmieliksi tuodessani tänne tämän arvoisan mustaveljeksen. Kun Niilo\nBonpoika kutsuttiin tänne, niin alettiin miestenne kesken kuiskia, että\nnuoren herran viimeinen hetki on tullut, ja sen vuoksi minä riensin\nluostariin hakemaan veli Knuuttia.\"\n\n\"Puheesi ei, mies, valaise vähääkään sitä, mitä tahdon selittää\",\nlausui marski suruisena, mikä sopi erittäin hyvin hänen kauniille\nkasvoilleen.\n\n\"Selityksen, jota tahdotte käytökseni johdosta, ankara herra\", lausui\nmunkki, jonka päähineen alta tulivat näkyviin hurskaat ja jalot kasvot,\n\"saatte kohta, kun kuuntelette minua vähäisen. Minulla on hiukan\npuhumista, mikä koskee vangittua aseenkantajaanne ja hänen tuomiotaan,\njota ette, sen Jumala suokoon, vielä liene langettanut.\"\n\nMarski antoi munkille merkin, kehottaen häntä puhumaan, ja munkki\nalkoi:\n\n\"Te tiedätte, ankara herra, että eräs niitä pahantekijöitä, jotka\nyrittivät Harakerin kirkossa, Jumala paratkoon, tehdä kauhean rikoksen\npyhää kirkkoa, Jumalan valtakuntaa, ja teitä itseänne kohtaan, -- te\ntiedätte, että eräs niistä koetti paeta tornista ja että miehenne\nsaivat hänet hädin tuskin uudestaan kiinni. Siinä vuodatettiin\nvertakin, mies haavoittui kuolettavasti. Häntä ei enää ole olemassa,\nhän kuoli tuntia ennen puoliyötä.\"\n\nMunkki teki ristinmerkin ja mutisi lyhyen rukouksen. Kaikki odottivat\nhartaasti, mitä munkilla oli vielä sanomista; Bengta-rouvan\nraudankovilla kasvoilla vaan vaihtui väri, ikäänkuin olisi levottomuus\nlopulta tunkeunut hänenkin sydämeensä.\n\n\"Minut kutsuttiin kuolevan ääreen\", jatkoi pater, \"ja ennen hengen\nlähtöä teki hän täydellisen tunnustuksen siitä, mitä Harakerin kirkossa\ntapahtui.\"\n\n\"Jumalan ja hänen pyhäinsä nimessä, hurskas veli ... ilmoittakaa pian,\nmikä tässä on totta, mikä valhetta!\"\n\n\"Kohta, ankara herra ... nuori aseenkantajanne on viaton kuin\npyhimys ... mies oli toisen asioilla ... hän oli ... hän oli...\"\n\nMies katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Bengta-rouvaan.\nTämä voimakas, rohkea nainen ei kestänyt tätä katsetta. Näkyi, miten\nhän vapisi, hänen katseensa oli melkein rukoileva, kun hän vihdoinkin\njaksoi katsoa munkkiin. Ennenkuin tämä vielä ehti lausua nimen, joka\noli hänen huulillaan, astui Bengta-rouva pari askelta marskia kohden.\n\n\"Minä vakuutan todeksi, mitä tämä hurskas luostariveli sanoo\", lausui\nhän, \"Niilo Bonpoika on viaton, ja minä peräytän juhlallisesti häntä\nvastaan tekemäni syytöksen... Älkää sanoko mitään, marski Kaarlo! Minä\nolisin tehnyt sen ennen ja ehkä olen viivytellyt liian kauan, mutta\naina olisin puhunut ennen kuin te olisitte antanut viimeisen sananne\ntässä asiassa. Tahdoin vaan koetella nuorukaista. Silmäni ovat\ntottuneet näkemään niin paljon pahuutta ja viheliäisyyttä tässä\nmaailmassa, että tahdoin koetella, voisiko ystäväni poika, rouva\nKaarina Sturen poika totuuden ja kunnian tähden katsella kuolemata\nkasvoista kasvoihin kalpenematta... Antakaa se anteeksi, herra marski!\"\n\nHänen sanansa eivät näyttäneet vaikuttavan yhtään edullisesti marskiin\neikä muihinkaan läsnä olijoihin. Sen hän vaan voitti sillä, että munkin\nhuulilla oleva nimi jäi lausumatta, ja että muut kääntyivät inholla\npois hänestä. Mutta sellaiset seikat eivät tähän rouvaan pystyneet.\nHänellä oli omia tarkoituksiaan ajettavana, ja kun tie niihin ei vaan\nollut suljettu, niin ei häntä suuresti huolettanut muiden ihmisten\nihailu tai moite, kunnioitus tai inho, rakkaus tai viha.\n\nMarski käski päästää Niilo Bonpojan kahleet irti, ja kun se oli tehty,\nastui hän hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Sinä olet jalon rouvan Kaarina Sturen -- Jumala armahtakoon hänen\nsieluaan -- arvollinen poika\", sanoi hän, \"ja jos se vähääkään\npalkitsee, mitä olet viattomasti kärsinyt, niin ota minulta se\ntunnustus, jonka sinulle ritarina annan, että olet käyttäytynyt jalosti\nja arvokkaasti, kuten vastaisen ritarin tuleekin. Sinä olet\npontevuudellasi ansainnut minun ystävyyteni ja kohonnut korkealle\nsilmissäni, mikä lieneekin kieltäsi sitonut.\"\n\n\"Nyt voin sen kertoa, kun ei minun enää tarvitse sillä kunniaani\npuolustaa\", vastasi nuorukainen kostunein silmin, \"Eerik Puke itse on\nsitonut kieleni. Hän tiesi, kuka syyllinen on, ja hän kirjoitti minulle\nvankeudestaan pyytäen, etten Jumalan kalliin veren tähden ilmaisisi,\nmitä siitä tiesin. Minä en voinut kieltää hänen pyyntöään, en ajatellut\nitseäni, muistin vaan sitä jaloa ritaria, joka oli ollut niin korkeana\nja jonka nyt täytyi kuolla häpeällinen kuolema; ja minä kirjoitin\nhänelle, että hän sai luottaa vaitiolooni.\"\n\nNuorukaisen sanat kohottivat kostean loisteen Kaarlo Knuutinpojan\nsuuriin, tummansinisiin silmiin ja hän painoi nuorukaisen sydäntään\nvasten. Neiti Kaarina ei tahtonut pidättää kyyneleitään; hän tarttui\nlämmöllä nuorukaisen käteen ja sanoi vienosti, kauniit kasvot\nsuloisesti hymyillen: \"Kiitoksia, Niilo Bonpoika!\"\n\nBengta-rouvankin kivikovat piirteet tuntuivat lientyvän. Mutta marski\nkääntyi neiti Kaarinan puoleen ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"En voi lausua kuinka iloinen olen, että tämä asia päättyi teidän\nsydämenne toivojen mukaan\", sanoi hän, sekä lisäsi, taivuttaen hieman\npäätään ja katsoen neitoa silmiin, \"voisinkohan minäkin toivoa, että\nminunkin sydämelläni oleva asia tulisi yhtä onnelliseen päätökseen...\"\n\nHän vaikeni. Samaten kuin yhden ainoan syysyön halla riittää\nturmelemaan maanmiehen kaikki toiveet, niin jäähtyivät marskin sanat\nhänen huulilleen sen jäätävän kylmyyden vaikutuksesta, joka nyt levisi\nneidon kasvoille. Hän veti kätensä pois marskin kädestä ja katseli\nhäntä kylmästi ja jäykän kohteliaasti.\n\nSitten kiitti hän marskia muutamin sanoin ja lähti salista, eikä\nnäyttänyt huomaavankaan niitä tuskallisia katseita, jotka seurasivat\nhäntä, kunnes hänen pukunsa viimeinenkin lieve katosi oven taa. Marski\nnyökkäsi surumielisesti Niilo Bonpojalle ja teki liikkeen ikäänkuin\nlausuen: 'seuraa häntä!' ja nuorukainen kiiruhti noudattamaan käskyä.\nViheriä ritari lähti myöskin salista, joten marski jäi Bengta-rouvan ja\nmunkin kanssa kolmen kesken.\n\nViimeksi mainittu katseli surullisesti Bengta-rouvaa, mutta ei sanonut\nmitään. Hän arveli varmaankin jo tarpeeksi puhuneensa voittaakseen\ntarkoituksensa. Kun hän sitäpaitsi tiesi Bengta-rouvan munkistonsa\nsuureksi ystäväksi, joka vielä lisäksi oli hankkinut Skeningen\nsisarluostarille melkoisen vuotisen tulon herra Hannu Kröpeliniltä,\nmyömällä tälle useita taloja ehdolla, että herra Hannu vaatettaisi ja\n\"ruokkisi häntä\" Skeningen luostarissa ja laulattaisi siellä\nsielumessuja hänen poikainsa puolesta, ja kun hän vielä toivoi häneltä\nuusia samanlaisia töitä, niin ei veli Knuutti tahtonut panna asiaa sen\nkireämmälle, vaan tyytyi siihen tunnustukseen, jonka tämä jalo rouva jo\noli tehnyt. Oli miten oli, puolen totuuden hän kuitenkin oli vaan nyt\nlausunut, ja epäiltävää lienee, olisiko hän siihen tyytynyt, jos\nkysymyksessä olisi ollut henkilö, jolla oli vähemmän arvoa ja hyvyyttä\nluostarille lahjoitettavana. Luostareihin oli hiipinyt taipumusta\nylellisyyteen ja hyvään elantoon, joka näihin aikoihin rupesi menemään\nliikoihin. Ylellisyyttä varten tarvittiin rikkauksia, ja jaloihinkin\nmieliin tarttui halu rikkauksien kokoomiseen, vaikkei heillä ollutkaan\npäätarkoituksena tämä ylellisyys, vaan rikkaus itse.\n\nMarskiakin puolestaan kammotti nyt tällä hetkellä paljastaa tämän\nsurevan naisen rikosta. Sillä munkin puheen jälkeen oli hän nyt siitä\nvarma, että kuollut mies, jonka tunnustus oli pelastanut Niilo\nBonpojan, oli ollut Bengta-rouvan palveluksessa tai muuten hänestä\nriippuvainen. Hän muisteli mielessään Harakerin kirkossa tapahtunutta\nkohtausta, varmistaakseen nyt saamaansa käsitystä silloisesta\npetoksesta, ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin hän\nymmärsi, että juuri se kolkko olento, joka nyt oli hänen edessään, oli\nsilloin aikonut yhdellä iskulla tulla itse tai tehdä veljensä\nmahtavimmaksi Ruotsin valtakunnassa. Eerik-herran ylpeä kielto, hänen\nvaitiolonsa ja Niilo Bonpojalle lähettämänsä kirje -- kaikki osoitti,\nettä hän oli oikea rikollinen. Mutta oli monta syytä, jotka kehottivat\nhäntä maltillisuuteen. Ensiksi ei Eerik-herraa enää ollut olemassa, ja\nhänen sisarensa rankaisemista olisi epäilemättä pidetty julmuutena ja\nvainoomishaluna, varsinkin kun Bengta-rouva tiedettiin hyvin\nanteliaaksi kirkolle, mikä seikka näihin aikoihin riitti verhomaan\nmustimmankin rikoksen puhtauden lumivalkealla vaipalla. Tästä tuli\ntoinen syy, joka sai marskin nyt määräämään toimintatapansa. Hän\ntarvitsi hyvää huutoa itsestään kansan kesken, eikä mikään ollut\nhänelle niin vaarallista kuin nurja käytös sellaisia kohtaan, jotka\nnauttivat niin runsaasti kirkon siunausta kuin Bengta-rouva. Häntä\npidettiin jo nunnana, vaikkei hän vielä ollutkaan lopullisesti mennyt\nluostariin. Hän oli olennoltaan hiljainen ja vaitelias, hänen pukunsa\noli tumma ja kaikkea korua vailla, ja juuri tämä seikka -- enemmän kuin\nse, että se oli nunnankaapu -- teki hänet nunnan kaltaiseksi. Tämä\nkaikki vaikutti, että hän oli rahvaan silmissä tavallista ihmistä\nkorkeampi olento, ei ihan pyhimys vielä, mutta hyvin lähellä tätä\narvoa.\n\nSenvuoksi päästi hän munkinkin lähtemään pois, kysymättä häneltä sen\nenempää, ja itsekseen toivoi hän Bengtan seuraavan muita. Sillä tieto\nhänen törkeästä rikoksestaan, jonka hän nyt tahtoi jättää sikseen, teki\nmarskille sangen työlääksi käyttäytyä häntä kohtaan entiseen\nkohteliaaseen tapaan. Mutta Bengta-rouva näkyi olevan aivan toista\nmieltä. Hän seisoi paikallaan odottaen, kunnes muut vähitellen\npoistuivat. Jäätyään kahden kesken marskin kanssa, kävi hän hänen\nluokseen ja kuiskasi:\n\n\"Minulla on tärkeätä sanottavaa teille, marski Kaarlo ... mutta minä\ntahdon sanoa sen ilman asiaan kuulumattomia kuuntelijoita!\"\n\nHänen kasvonsa olivat kylmät ja jäykät, kuten tavallisesti, mutta hänen\nkatseessaan oli jonkunverran heikkoa kajastusta sitä hellempää\nmielialaa, joka oli värähtänyt hänen rinnassaan, kun hän kuuli\nnuorukaisen aikoneen uhrata henkensä säilyttääkseen hänen veljensä\nsalaisuuden. Tämä ilme katosi kuitenkin pian, kuten muiden maailmain\nvalo hälvenee ja väistyy, kun oma aurinkomme rupeaa valaisemaan pientä\nmaailmaamme, uhaten paljastaa pahuuden piilopaikat. Hänen henkensä oli\nkuin pudistanut kahleitaan -- niitä kahleita, joilla taikakalu oli\nkytkenyt hänet orjuuteensa -- mutta ensi hetkenä hän jo katseli\nmaailmaa entisessä valossa, ja taikakoru oli taaskin hänen ajatustensa\nainoa määrääjä.\n\n\"Olkoon se mitä tahansa, arvoisa rouva\", vastasi marski, \"niin ei\nminusta viimeisten tapahtumain jälkeen enää liene teidän ja minun\nkesken sellaista puhuttavaa, jota ei kuka tahansa saisi kuunnella.\"\n\n\"Ehkä sentään on sellaistakin, jota ei jokaisen sovi kuulla...\nLuuletteko te, marski Kaarlo, ettei teillä nyt ole vihamiehiä? Tahi jos\ntiedätte niitä löytyvän, niin tahdotteko päästä niiden voittajaksi?\nMinä tiedän voiman, joka antaa teille voiton kaikista, jotka teitä\nvastustavat, voiman, joka auttaa teitä vielä kauemmaksikin... Marski\nKaarlo, kunnianhimonne ei voi niin korkeasta päämäärästä uneksia, kuin\nteille nyt osoitan, ja jonka te myöskin saavutatte, jos kuuntelette\nBengta Pietarintyttären sanoja. Minä tunnustan teille syntini, Kaarlo\nKnuutinpoika... Minä selitän teille mikä olen, ja samalla te saatte\nmyöskin tietää sen salaisen voiman, josta olen puhunut.\"\n\nMarski katsoi häneen ja näytti aluksi epäröivän, mutta sitten meni hän\nikäänkuin sen selittämättömän voiman voittamana, jolla tämä\nsalaperäinen nainen aina vaikutti ympäristöönsä, avaamaan sisemmän\nhuoneen ovea. Bengta-rouva astui majesteetillisesti salin lattian yli,\nja kun ovi oli sulettu heidän takanaan, seisoi hän kauan äänettömänä ja\nkunnioitusta herättävänä, ikäänkuin häntä ei olisikaan rasittanut\nsuurten rikosten paino.\n\n\"Minä olen tehnyt sen rikoksen, josta olen syyttänyt Niilo Bonpoikaa\",\nsanoi hän vihdoin syvällä, haudanomaisella äänellä, \"minä tahdoin\nvangita teidät, marski Kaarlo, ja se palvelija, jonka omatunto ei\njaksanut kantaa salaisuutta, vaan ilmaisi sen ripittäjälleen, hän oli\nminun palvelijani.\"\n\n\"Rouva Bengta!\" huudahti Kaarlo, voimatta pidättää poskiaan\npunastumasta, \"kuinka uskallatte puhua tätä minulle?\"\n\n\"Koska teidän täytyy tuntea totuus täydellisesti! Kuten äsken sanoin,\nikävöin luostarikammion rauhaan... Täällä maailmassa ei minulla enää\nole mitään tehtävää, ei mitään saavutettavaa eikä mitään menetettävää;\nyksinäisyyteeni seuraavat minua vaan katkerat muistot ja pettyneet\ntoiveet. Katsokaa, senvuoksi en pelkää tunnustaa teille nyt tekojani;\nminä haluan ilmaista teille nyt salaisuuden, jonka tunteminen tuottaa\nehkä teille sen onnen, joka ei ollut minulle sallittu.\"\n\nHänen koko ryhtinsä muuttui. Hän kumartui eteenpäin kummastuttavan\nnotkeasti ja joustavasti, ja hänen silmissään paloi sellainen loiste,\njonka täytyi herättää katsojassa ihmetystä ja vaikuttaa häneen\nvoimakkaan hengen ainaisella tenholla. Joka lihas hänen vanhoilla\nkasvoillaan oli jännittynyt, ja kädet, jäsenet -- koko hänen ruumiinsa\npuhui samalla voimalla kuin silmätkin. Oli kuin hänestä lähtisi\nnäkymätön voima, joka tulkitsi hänen sisäiset ajatuksensa.\n\n\"On olemassa eräs kallis kalu\", jatkoi hän, \"kalu, jossa on sellainen\nsalattu voima, ettei sen omistaja voi uneksiakaan mitään, jota hän ei\nvoisi saavuttaa, vaikkapa se olisi...\"\n\n\"Vaikkapa se olisi...?\" kysyi marski hiukan kärsimättömästi, kun nunna\npysähtyi äkkiä.\n\n\"Vaikka se olisi Ruotsin kruunu!\" lisäsi hän.\n\nVarsin harvoja ovat ne kuolevaiset, jotka jaksavat kohota niiden\nvoimain yli, jotka heidän aikakauttaan vallitsevat. Rajattomampaa\nhallitsijaa tuskin löytyy kuin ajanhenki, ja sille jolla on voimaa\nikäänkuin ylhäältä päin katsella sen valtaa ja joka uskaltaa lausua ne\ntotuudet, jotka hän korkealta asemaltaan katsoen näkee entisyydestä\nkehittyvän ja siten tietää ne epäämättömän varmoiksi, sille ihmiselle\nhymyillään ja hänen sanansa jäävät ymmärtämättä. Mies voi olla suuri ja\netevä inhimillisen toiminnan kaikilla aloilla, hän voi olla suuri\nvaltiomiehenä, sotapäällikkönä, oppineena, -- ja siltä olla kokonaan\nriippuvainen ajanhengestä ja maksaa uhrinsa sen alttarille. Niin oli\nKaarlo Knuutinpojankin laita. Hän oli rikas, mahtava, arvossa pidetty,\nhän oli omaa aikaansa paljoa sivistyneempi, mutta silloisen ajanhengen\norja hän oli aivan kuin muutkin, ja tämän ajanhengen huomattavin\nominaisuus oli taikausko. Vanhat kirjeet ja asiakirjat kertovat eräistä\nkaluista, joilla on muka ollut sama salainen voima, kuin tässä\nkerrotulla koristeella. Väliin on sellaisena ollut sormus, väliin\npyhimyskuva, väliin pieni taulu, väliin kultavitjat, väliin kaulaketju,\nkuten Sven Sturen taikakalu.\n\nKaarlo Knuutinpojan mieleen ei senvuoksi juolahtanut epäillä sen\nesineen olemassa oloa, josta Bengta-rouva puhui. Kun tämä vielä uskoi\nsalaisuutensa hänelle vakuuttavalla innolla, niin vaikutti se marskiin\nvastustamattomasti ja herätti hänessä halun päästä tämän onnenkorun\nomistajaksi, mikä halu sittemmin oli kasvava ja lopulta hallitseva\nhäntä yhtä ehdottomasti kuin Bengta-rouvaa konsanaan.\n\n\"Kaksi kertaa on tämä koriste ollut minun kädessäni\", jatkoi\nBengta-rouva, \"ja kummallakin kertaa on se minulta viety, ja minä olen\nuhrannut sitä saadakseni enemmän kuin toivoisin teidän senvuoksi\ntarvitsevan uhrata, marski. Minä olen rikkonut kunniani, olen ollut\ntulemaisillani murhaajaksi ... ja nyt on kaikki, kaikki mennyttä.\"\n\nHän risti kätensä ja katseli hetkisen jäykästi eteensä.\n\n\"Niin, minä tahdoin antaa vanhimmalle pojalleni tämän koristeen, vanhin\npoikani kuoli; tahdoin antaa sen toiselle pojalleni -- hänkin kuoli.\nSilloin tahdoin antaa sen veljelleni, ja uskokaa vaan, marski Kaarlo,\nniin mahtava kuin olettekin, niin te olisitte kumartanut Eerik Pukea,\njos hänen kaulassaan olisi ollut tämä kultainen ketju. Tätä kultaista\nkaulaketjua tulee teidän kantaa, marski, ja silloin ei kukaan voi olla\nteidän tiellänne, kuinka korkealle halunnettekin kohota!\"\n\n\"Ja missä tämä kalleus sitten on?\" kysyi marski muka\nvälinpitämättömällä äänellä, joka kuitenkin paremmin ilmaisi kuin\npeitti, kuinka syvään häneen oli mennyt houkutus päästä taikakalun\nomistajaksi.\n\nBengta-rouva vastasi hetkisen vaiti oltuaan.\n\n\"Te olette tarkoittanut veljeni parasta hänen eläissään, te ette\nmyöskään ole tahtonut loukata hänen muistoaan rankaisemalla hänen\nsisartaan... No marski Kaarlo, te saatte tietää, mistä koristeen\nlöydätte!\"\n\n\"Mistä siis...?\"\n\n\"Aseenkantajaltanne, siltä, jota äsken painoitte rintaanne vasten, Niilo\nBonpojalta!\"\n\n\"Niilo Bonpojalta!\" huudahti Kaarlo, katsellen häntä epäillen. \"Niilo\nBonpojaltako, sanotte, miten tämä on oikein ymmärrettävä, minun\ntietääkseni ei hänen tähänastista onneaan kannata erityisesti kehua.\"\n\n\"Hän ei ole vielä saanut kaulaketjua... Ja mitä onneen tulee, niin\nettekö sitä minään pidä, että hänet noudetaan vankeudesta, ja herransa\npainaa hänet rintaansa vasten, ja että hän saapi kaikenlaista kunniaa\nja hyvänsuontia?\"\n\n\"Sen onnen olisi hän voinut saavuttaa kaulaketjuttakin, ja sanottehan\nsitäpaitsi, ettei se vielä hänellä olekaan.\"\n\n\"Kukapa sen tietää... Yön hetket ovat pimeät, ken tietää, eikö\nkoristetta silloin pantu hänen kaulaansa, ja eikö äskeinen tapahtuma\ntäällä salissa ollut ensimmäinen todiste ketjun salaisesta\ntenhovoimasta?\"\n\n\"Ja mistä te tiedätte tämän kaiken?\"\n\nBengta-rouva kertoi, miten vanha ritari Sven Sture oli saanut\nketjun käsiinsä pyhällä haudalla, ja miten hän oli sen kätkenyt\nSilfverhättanin torniin. Sitten hän kertoi vielä, kuinka ritarin tytär,\nKaarina-rouva, oli kuolinvuoteellaan isä-vainajansa tahdon mukaan\nilmoittanut pojalleen, nuorelle Niilo Bonpojalle, mihin koriste oli\nkätketty, sekä Niilon matkan Visbyhyn hakemaan äidinisänsä lahjaa.\n\n\"Hänen matkansa ei kuitenkaan onnistunut\", jatkoi Bengta-rouva sitten,\n\"sen tiedän siitä, että itse olin samaan aikaan Visbyssä...\"\n\n\"Teidän taisi sen sijaan onnistua?\" keskeytti marski.\n\n\"Minun onnistui!\" vastasi nunna, \"koriste oli silloin toisen kerran\nminulla, ja minä läksin voitonriemuisena vanhasta Visbystä rientämään\nveljeni Eerikin luo, joka oli silloin Ahvenanmaalla... Mutta ennenkuin\nolin päässyt sinne, oli kaulaketju jo viety minulta... Minä en\nkuitenkaan menettänyt toivoani saada sitä vieläkin kertaa ja silloin ei\nolisi, siitä olen varma, yksikään kuolevainen ottanut sitä minulta,\nennenkuin olisin ripustanut sen veljeni kaulaan... Tämän kolmannen\nkerran luulin tulleen, kun aseenkantajanne, Niilo Bonpoika saapui\ntalonpoikain leiriin Hällan metsään...\"\n\n\"Olisiko siis se, joka sen teiltä vei, antanut sen Niilo Bonpojalle?\"\nkysyi marski. \"Onko siis paitsi teitä itseänne ja Niiloa vielä\nkolmaskin olemassa, joka tuntee koristeen arvon?\"\n\n\"Minun tietääkseni ei ole muita kuin hän ja minä, jotka sen tunnemme,\nsillä muita ei ollut silloin Kaarina-rouvan vuoteen vieressä, kun hän\nkertoi koristeesta ja ilmoitti sen kätköpaikan. Se, joka sen minulta\nryösti, voinee kyllä tuntea koristeen, mutta ei tiedä sen salaista\nvoimaa...\"\n\n\"Tunnetteko te hänet?\"\n\n\"Tunnen, jos vaan saan hänet vielä kerran nähdä... Hän oli pituudeltaan\nja kasvultaan hyvin viheriän ritarin näköinen, mutta hän oli aivan\ntäysijärkinen, ja häntä reippaampaa perämiestä ei ole näissä kolmessa\nkuningaskunnassa. Hän pelasti kuninkaan laivan sinä hirveänä\nmyrsky-yönä juuri Söderköpingin kokouksen edellä...\"\n\n\"Ah ... perämies!\" huudahti marski, muistaen Niilo Bonpojan\nkertomuksen. \"Ja hän vei koristeen teiltä? Mutta mistä te sitten niin\nvarmaan tiedätte, että se nyt on tullut Niilon käsiin?\"\n\n\"Mies sanoi sen itse... Hän oli saanut kuninkaalta luvan tarkastaa\njokaisen laivalla olijan, jos hän saisi laivan pelastetuksi, ja aamulla\nkun kuningas oli astunut veneeseen ja mennyt maihin, alkoi hän\ntarkastuksensa minusta. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän löysi mitä\netsi, ja ottaessaan sitä minulta lausui hän: 'teidän luvallanne, tämä\nkuuluu Niilo Bonpojalle!' Laiva keinui hirveästi tyrskyssä ja sen\nliitokset natisivat ikäänkuin hajotakseen. Minulla oli hädässäni\nkuitenkin senverran älyä, että koetin ottaa omani takaisin, mutta\nsilloin hyppäsi mies veneeseen huutaen: 'pelastakoon kukin itsensä!'\nSamassa laiva särkyi, ja minä tiedän tuskin, kuinka pelastuin sille\nsaarelle, jossa kuningas oli ritareineen... Kun toinnuttuani katselin\nympärilleni, en nähnyt merkkiäkään laivasta; se oli hukkunut miehineen\npäivineen, mutta perämies seisoi vieressäni!\"\n\nBengta-rouva oli vaiti hetkisen, sillä tämän kamalan tapauksen muisto\nkiihdytti sekä kertojaa että hänen kuulijaansa. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Minä tiesin siis, mistä minun tuli etsiä kaulaketjua, ja kun Niilo\nBonpoika tuli silloin yöllä, niin olin varma, että se oli hänellä...\nMinä sidotin hänet ja tarkastutin hänet ... mutta liian aikaisin ...\nhänellä ei vielä ollut sitä!\"\n\n\"Mutta minusta olette, rouva Bengta, aivan liiaksi sydämetön\", sanoi\nmarski, \"teidän ei sentään pitäisi unohtaa, että koriste on toisen\nrehellistä omaisuutta... Te uhraatte liika paljon; henki ja elämä eivät\nole minkään arvoisia teille onnea tavotellessanne.\"\n\n\"Rehellistä omaisuutta!\" vastasi Bengta-rouva, \"mitä tarkoitatte\nmarski, oliko se tuon vanhan merirosvon kunniallista omaisuutta?\nHän oli ottanut sen taistelussa ja ostanut sen ihmisverellä... Minä\nolen sen hankkinut kuitenkin kaksi kertaa vuodattamatta verta\npisaraakaan ... henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia, sanotte ...\nolkoon niin, Kaarlo Knuutinpoika, koska ne ovat minkään arvoisia, kun\non saavutettavana tarkoitusperä, jonka panee kaikkea muuta korkeammalle\nmaailmassa? Minä tahdoin nähdä urhean veljeni, Eerik-herran, Ruotsin\nvaltakunnan päänä, ehkä hän halusi sitä itsekin ... tahdoin saattaa\nhäntä siihen tuon pyhän kaulaketjun avulla; mitäpä se merkitsi, jos\nyksi ihminen senvuoksi kaatuisi, koska sata ja enemmänkin tulisi\nkaatumaan hänen itsensä pyrkiessään siihen päämäärään...? Tekin\ntahdotte tulla valtakunnan haltijaksi, herra Kaarlo, ja ollessanne\nkerran mahtavista mahtavin, uskaltanette varmaan tehdä saman, minkä\nvaltakunnan mahtavin on kerran ennenkin tehnyt ja minkä kaksi Saksan\npikkuherttuata ovat tehneet, nostaa kuninkaankruunun omaan päähänne...\nSanokaa nyt, marski luuletteko tavallisissa oloissa saavuttavanne tämän\ntarkoitusperän verta vuodattamatta?... Ja eikö silloin ole parempi\nvuodattaa verta niin vähän kuin suinkin; epäröisittekö ottaa koristeen,\njos näkisitte sen takaa kruunun välkkyvän, ottaa sen rohkeasti ja\nilomielin, kun siten säästäisitte tuhansien hengen, ottaa sen, vaikka\nteidän täytyisikin senvuoksi uhrata yksi ihmishenki, yksi tuhansien\nedestä?\"\n\nMarskin poski kävi vuoroon punaiseksi, vuoroon valkeaksi. Hän ei voinut\nkääntää katsettaan tästä synkeästä naisesta, jonka puhe huumasi kuin\npakanallisen papittaren ennustus ja jonka koko olemus hehkui omituista\nsalaperäistä voimaa. Hänen puheestaan kehkesi tuhat hienoa lankaa,\njotka kietoivat kuuntelijan sydämen pauloihinsa. Se synnytti kuin\npilvenpatsaan, joka kohoo silloin, kun taivaan ja maan vedet lähestyvät\ntoisiaan muodostaen jättiläispylvään, jonka pauhu tyrmistää\npurjehtijan, -- voi sitä, jonka haaksi silloin joutuu tämän pylvään\nläheisyyteen, sen nielee silloin pelastuksetta veden murtuva vuori.\nKaarlo Knuutinpoika oli nyt sellaisen pylvään läheisyydessä. Hänen oma\nkunnianhimonsa ja toiselta puolen kansassa kasvava käsitys, että\nhänestä oli piankin koituva kuninkaanalku, nämä olivat ne voimat jotka,\nkohdaten pilvenpatsaana toisiaan, myllersivät sitä merta, jota hän\npurjehti, ja sen pyörteet vetivät häntä yhä kauemmaksi kuohuihin.\n\n\"Nyt olen sanonut teille kaikki, herra Kaarlo\", jatkoi Bengta-rouva,\nkatseltuaan kauan Kaarloa ikäänkuin nauttien sanainsa vaikutuksesta,\n\"ja nyt sanon teille hyvästi... Nyt menen luostarin hiljaisuuteen, jos\nminua tarvitsette, niin olen siellä... Jumalan rauha olkoon kanssanne\nvaltakunnan tähden, jonka onnea te nyt tulette ohjaamaan veljeni\nasemesta.\"\n\nKorkeana ja äänetönnä kuin varjo astui Bengta-rouva huoneesta, ja\nKaarlo Knuutinpoika jäi yksikseen myrsky sydämessään.\n\nHänen edessään pöydällä oli vielä se pieni kuihtunut lehmuksen lehti,\nja nähdessään sen otti hän sen tajuttomasti käteensä. Mutta ajatukset\nolivat muualla. Rastas ei laula sulosäveliään myrskyn kohinassa. Hän\nistui kuitenkin tuolillaan, kädessään kuihtunut muistolehti.\n\n\n\n\nIII.\n\nHautajaiset.\n\n\nMustaveljesluostarissa, joka oli kauhean palonsa jälkeen vuonna 1407\nennätetty melkein kokonaan uudesta rakentaa, istui samaan aikaan\nmarskin pikkuserkku, herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna). Hän oli\nkaniikkina eli tuomioherrana Upsalassa; sitäpaitse oli hän, kuten eräs\npaavin bulla kertoo, \"beneficiatus\" Strengnäsin hiippakunnassa, ja\nvuonna 1434 oli hän saanut paavilta luvan pitää erityistä rippi-isää.\n\nHän istui melkein hiiltyneen takkavalkean ääressä, yllään pitkä, avara,\nkalliilla turkiksilla varustettu nuttu. Hänen syvät, läpitunkevat\nsilmänsä katselivat hievahtamatta hiilistön sinisiä ja valkeita\nhehkuliekkejä, ja silloin tällöin hiipi hänen ohuille huulilleen\nmiedonlainen hymy. Hän oli ojentanut jalkansa eteenpäin heittäen toisen\njalan toisen yli, ja kädet olivat takin avaroihin hihoihin pistettyinä.\nHuoneessa oli täysi hiljaisuus, mikään ei häirinnyt hänen ajatuksiaan,\njoita hän nyt muokkasi kuin seppä. Hän takeli niitä, käänteli ja\ntarkasteli sekä hyväksyi tai hyljäsi, aina mikäli harkitsi niiden\njompaakumpaa ansaitsevan. Edellisessä tapauksessa ilmestyi hymy hänen\nhuulilleen, ja silloin hän vielä välistä nyökäytti vähän päätäänkin.\n\nOvi avattiin ja huoneeseen astui arastellen keskenkasvuinen\nsiropiirteinen poika. Poika jäi ovensuuhun seisomaan tuomioherran häntä\nhuomaamatta. Tällä oli juuri mielessään eräs ajatus, joka näytti\ntuottavan hänelle erikoista tyydytystä, päättäen siitä, että hymy kesti\ntavallista kauemmin. Mutta tämä hymy ei ollut suopeaa ja hyvää\ntarkoittavaa, joka auringon säteenä elähyttää ja lämmittää, vaan se oli\nkylmää ja jäykkää. Se ei ollut rakkauden vaan itsekkyyden hymy. Ovella\nseisova poika yskäisi, ja arvatenkin oli ajatus nyt valmiiksi\nmuovaeltu, joten sen sopi jättää, ja aistimet voivat taasen ruveta\nhuomaamaan ympäristönkin tapahtumia; tuomioherra kääntyi sivulle päin\nja kysyi, kuka hän oli. Poika otti miettiväisesti muutamia askeleita\nastuen niin kauas, että jalo herra voi hänet nähdä, siihen hän pysähtyi\nja kumarsi nöyrästi sanoen, kun herra katseli häntä ikäänkuin\nmuistellen hänen nimeään:\n\n\"Minä olen Kort Rogge!... Minulla on teille kirje.\"\n\nHän meni samassa panemaan kirjeen tuomioherran käteen, jolloin tämä\nkatseli häntä tarkemmin.\n\n\"Olen nähnyt sinut ennen, poika\", sanoi hän, \"koska ja missä?\"\n\n\"Kaksi vuotta sitten sukulaiseni, mestari Gellinkin luona... Te asuitte\nhänen luonaan Saksasta palattuanne!\"\n\n\"Minä muistan\", lausui Jöns Pentinpoika, \"minä muistan sinut nyt\nhyvin... Minä kehotin isääsi pitämään sinua koulussa...\"\n\n\"Niin, jalo herra, minä olen käynyt täällä mustaveljesten\nluostarikoulussa\", vastasi poika vilkkaasti.\n\n\"Jatka sinä sitä, poika, niin sinusta voi ajan pitäin tulla jotakin!...\nKuka on antanut tämän kirjeen sinulle?\"\n\n\"Eräs, joka tuli kaupunkiin eilen laivalla Lybeckistä... Hän makaa\nkuolemaisillaan kotona, häntä kutsutaan Rodenbergiksi. Hän tuli myöhään\nillalla, mutta kukaan ei tiennyt teidän tulleen kaupunkiin, ennenkuin\nminä sanoin sen heille nyt aamulla, sillä minä näin teidän eilen näihin\naikoihin tulevan pohjoisportista... Ja minä tarjouduin tuomaan kirjeen\nteille.\"\n\nTuomioherra mursi sinetin ja luki kirjeen. Luettuaan sen ja pantuaan\nsen kokoon, ilmestyi hänen huulilleen taas tuo jäykkä, jääkylmä hymy.\n\n\"Hyvä on, Kort\", sanoi hän, \"mies on kuolemaisillaan, sanot ...\noletteko haettaneet haavuria? Ettekö?... Haettakaa sitten! Hyvästi,\npoika.\"\n\nJöns Pentinpoika nyökkäsi ystävällisesti, ja Kort Rogge meni.\nJöns-herra luki vielä kerran saamansa kirjeen, ja nyt paljoa tarkempaan\nkuin äsken. Mutta hänen kasvonsa eivät vähääkään värähtäneet, eikä\nsilmäyksensä ilmaissut hituseltakaan, mitä hän silloin ajatteli.\nEntinen hieno, mutta kylmä hymy näyttäytyi vaan taas. Hän istui,\nkirjeen luettuaan katsellen yhäti takan hiillokseen, ja liikkumaton\nkatseensa osoitti hänen taaskin alkaneen pojan keskeyttämää\najatustyötä.\n\nSilloin avattiin ovi, mutta paljoa kiivaammin kuin äsken, ja huoneeseen\ntuli nuori, mustapukuinen mies. Hän lähestyi kunnioittavasti\ntuomioherraa lausuen:\n\n\"Herra Krister haluaa tulla teidän luoksenne muutamien muiden herrain\nkanssa... Se herättää vähemmän huomiota, arvelee hän, jos he tulevat\nteidän luoksenne tänne luostariin, kuin että kaikki kokoontuisivat\netulinnaan, jossa ei mitään voida tehdä marskin tietämättä.\"\n\n\"Niin varovasti!\" mutisi herra Jöns Pentinpoika, mutta lisäsi: \"tule\nnyt ja istu tähän, Helmich, ja kerro, miltä Arnön olot ja elot\nnäyttivät?\"\n\nHelmich noudatti kehotusta, siirsi esiin pienemmän tuolin asettaen sen\nparaan kauas sekä takasta että tuomioherrasta sekä istui sille nöyrään,\netukumaraan asentoon. Hän oli tuomioherran kirjuri, mutta tämä käytti\nhäntä hyvin paljon, ja hän osoittikin luottamusta ansainneensa, sillä\nhän oli ymmärtäväinen, uuttera ja älykäs, mutta etenkin siitä syystä,\nettä hän oli aina tarkasti vaiti niihin monesti sangen epäilyttäviin\ntoimiin nähden, joissa hän herraansa autti. Hänen piirteensä olivat\nhienot, mutta terävät -- vastaten täydellisesti hänen henkisiä\nominaisuuksiaan.\n\n\"Kun erisin teistä\", alkoi Helmich, \"viivyttivät minua hieman tiellä\nherra Niilo Steeninpoika ja hänen veljensä poika, herra Maunu\nPentinpoika; he tulivat Ekholmista ja olivat tänne Tukholmaan matkalla.\nHe olivat kumpikin kovasti suutuksissaan siitä, mitä Eerik Pukelle oli\ntehty; he syyttivät niin kiihkeästi marskia, että tuskin luulen heidän\nvälilleen enää sopua syntyvän...\"\n\n\"Soo-o ... katsos vaan!\" sanoi tuomioherra väliin.\n\n\"Kun minä sitten tulin Arnöhön\", jatkoi kirjuri, \"niin ei ollut ensiksi\nsuinkaan helppoa päästä hänen armonsa, arkkipiispan puheille. Hän on\nyhtä surumielinen vieläkin kun Vesteråsista tullessaan, jossa hän\nStrengnäsin piispan, Tuomaan, kanssa kirjoitti Eerik Puken rauhakirjan\nalle. Hän voihkii, hän rukoilee ja tekee ankarimpia parannustöitä...\nHän on arvoton, niin hän sanoo, enää astumaan Herran alttarille\nsakramenttia jakamaan. Ainoana lohdutuksena ja toivona on hänellä ollut\ntähän asti, että marski ryhtyisi pelastamaan Eerikiä...\"\n\n\"Marskiko?\" huudahti Jöns Pentinpoika, äänessään huomattava terävyys.\n\n\"Niin, armollinen herra, marski\", vastasi kirjuri. \"Tietäkää, ettei\nkunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi, ole yhtä mieltä kuin muut siitä,\nmitä Vesteråsissa tapahtui. Hän tosin lausuili ajatuksiaan hyvin\nvarovasti, mutta minä voin selvästi huomata hänen harvoista sanoistaan,\nettä hän pitää teitä ja äidinisäänne, Krister-herraa, Eerik-herran\ntodellisina vihamiehinä ja vainoojina ja että te tulette aina olemaan\nhänen silmissään ritarin oikeat surmaajat!\"\n\nTuomioherran silmät välähtivät, mutta sitä olisi tuskin kukaan muu\nhuomannut kuin Helmichin terävä silmä.\n\n\"Jatka, Helmich!\" sanoi hän, \"sinä kerrot merkillisiä juttuja.\"\n\n\"Hänen suustaan pääsi vielä sellaisiakin sanoja marskista\", lausui\nkirjuri kehotusta noudattaen, \"että olen varma hänen nyt täydellisesti\nliittyvän häneen, ellei...\"\n\n\"Ellei?\" toisti Jöns-herra.\n\n\"Ellei hän rupea puuhaamaan kuninkaan palaamista.\"\n\nTuli pitkä äänettömyys; tuomioherra tarttui tuolinsa vieressä olevaan\nrautapuikkoon, jota oli käyttänyt tulen kohennuspuuna. Hän kohensi\ntulta nytkin, ja silloin vierähti sattumalta kaksi hiiltä takan\nreunalle. Toinen niistä oli jo kokonaan häältynyt ja tuhkanöyhtän\npeitossa, toinen oli vielä hehkuva. Tuomioherra silmäeli terävästi\nnäitä kahta hiiltä, ja hymy väreili hänen kasvoillaan; hän siirteli\nkohennuskepillään tuhkaa niiden ympäriltä, ikäänkuin eroittaakseen ne\nmuista hiilistä. Viimein hän pisti raudan kärjen mustuneen hiilen alle.\n\n\"Kuningas Eerik!\" huudahti hän sitten viskaten hiilen korkealle\ntottoon.\n\n\"Marski!\" huudahti hän sitten, ja hiilistön hehku heijastui hänen\nsäihkyviin silmiinsä. Mutta sitten hän äkkiä kohotti puikkoa hiukkasen\nja iski sitten voimakkaasti hiiltä, että se murentui, ja säkenet\nsinkosivat ympäri takan. Sitten seurasi taaskin syvä hiljaisuus.\n\n\"Jos ymmärrän oikein, herra\", lausui Helmich vihdoin, \"niin on laita\nnyt sellainen, ettei näistä miehistä kumpikaan oikein kelpaa, ja\nsilloin lienee vaaranalaista, jos Ruotsin kirkon ylin mies...\"\n\n\"Et ole sanonut minulle, Helmich\", keskeytti tuomioherra, \"minkä\nvastauksen arvoisa isä, arkkipiispa Olavi, antoi esitykseni johdosta,\nettä Ruotsin valtakunnan arkkipiispaa varten rakennettaisiin varustettu\nlinna, jota olen useasti kehottanut häntä puuhaamaan ... sinä puhuit\nhänelle siitä?\"\n\n\"Puhuin kyllä, mutta hän vastasi vaan: 'minun valtakuntani ei ole tästä\nmaailmasta! Tervehdä kaniikkia, Jöns-mestaria, ja sano, että jokainen,\njoka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu!'... Niin hän vastasi,\nei sen enempää eikä vähempää, sekä viittasi kädellään lähtien\nsisähuoneisiin. En saanut enää nähdä häntä. Mutta kaikesta päättäen\nnäyttää minusta, että arvoisalle isälle, arkkipiispalle itselleenkin\nolisi parhainta, samoin kuin valtakunnallekin, että hän pääsisi rauhaan\nja lepoon. Hän on maailmaan kyllästynyt, mutta hänen ja marskin valtaa\nyhdessä ei liene helppo murtaa.\"\n\nKirjuri vaikeni ja Jöns Pentinpoika piti rautapuikkoa yhä hiilustalla.\n\n\"Ritarin ikkunan alla kasvoi puu, joka esti kuninkaan linnaa\nnäkymästä\", sanoi hän hiljaa ja puoleksi laulavalla äänellä siten\nikäänkuin osoittaakseen, kuinka vähän hän välitti kirjurin viime\nlausunnosta, joko hän sen oikein ymmärsi tai ei. -- \"Puu piti\nhakattaman pois, mutta joka oksan sijaan, joka hakattiin, kasvoi kaksi\nuutta. Ritari tuli epätoivoon, mutta lopuksi pääsi hän huolestaan\nkaikkein yksinkertaisimmalla tavalla maailmassa\" -- ja tuomioherra\ntoisti viimeiset sanansa vielä pari kertaa, mutta yhä hiljemmin, kunnes\nne viimein kuuluivat pelkältä kuiskaukselta.\n\n\"Ihmeen kautta kuitenkin!\" uskalsi kirjuri lisätä.\n\nTuomioherra katsoi ylös kummastuneen näköisenä. Hän ei näkynyt\nkäsittävän kirjurin sanoja.\n\n\"Kuuleppas, Helmich!\" sanoi hän, \"oletko nyt hyljännyt yrttitaitosi?\"\n\n\"Enpä suinkaan, armollinen herra, Henrikki Harpunsoittajan lääke- ja\nyrttikirja on yhä vieläkin rakkainta luettavaani!\"\n\n\"Niinpä, niin\", lausui taas tuomioherra, \"monilla yrteillä on sellainen\nvoima, että sillä voi tehdä ihmeitä sekä hyvää että pahaa varten, josta\njälkimmäisestä armollinen Jumala meitä varjelkoon.\"\n\n\"Saattaa sentään olla väliin vaikeata erottaa hyvää pahasta ... paha\nvoi olla väliin hyväksi ... unum caput dabitur plebi!\" [Yksi henki\nmenköön monen edestä.]\n\n\"Asian voi auttaa mitä yksinkertaisimmalla tavalla\", lausui tuomioherra\ntaas, ikäänkuin äskeiseen ajatusjuoksuunsa vaipuen.\n\n\"Yksinkertaisimmalla tavalla!\" toisti kirjuri.\n\nNyt kuului portailta askeleita, kirjuri lähti pois, kohdaten ovessa\ndrotsin, herra Krister Niilonpojan. Tämän perässä tuli Niilo\nSteeninpoika (Natt och Dag), marskin lanko, ja pian heidän jälkeensä\nsaapui useita herroja, muiden muassa Maunu Pentinpoika, Engelbrektin\nsurullisen kuuluisa murhaaja, sekä Maunu Gren, suurikasvuinen, voimakas\nmies, jolla oli terävät, vilkkaat silmät ja huomattavan reipas ja\npäättäväinen ryhti. Herra Jöns Pentinpoika otti ne toisen toisensa\nperästä vastaan erinomaisella ystävällisyydellä, mutta vetäytyi sitten\nhyvin osatulla vaatimattomuudella syrjään, jättäen, kuten kohtuullista\nolikin, ylimmän sijan ja keskustelun johdon äidinisälleen, vanhalle\nKrister-herralle. Tämä ei säästänytkään sanojaan.\n\nHän esitti juurta jaksain suhteensa mestattuun Eerik-herraan sekä\nlausui syvän huolensa maassa vallitsevan levottomuuden johdosta, jota\neivät Jumala paratkoon, tähänastiset tapahtumat näyttäneet saavan\nloppumaan.\n\n\"Ja mistä tulee tähän parannus?\" kysyi hän lopuksi. \"Pohjoisesta saapuu\nhuolestuttavia sanomia. Nuo taalalaiset ovat yhäti liikkeellä\nlihtoineen ja keihäineen, ja helsingit sekä värmlantilaiset taitavat\nnoudattaa heidän esimerkkiään. Kauan kestänee, Jumala paratkoon,\nennenkuin rauha tulee valtakuntaan kaiken sen perästä, mitä Engelbrekt\ntäällä teki... Mistä tulee parannus?\"\n\nKrister-herra katseli ympärilleen odottaen, että joku läsnäolijoista\nottaisi jotakin sanoakseen hänen lausuntonsa johdosta. Mutta kaikki\nolivat ääneti. Ainoastaan Niilo Steeninpojan katse synkkeni, kun drotsi\nmainitsi Engelbrektin nimen, ja hän näytti aluksi haluavan jotakin\npuhua, mutta pidättyi. Drotsi havaitsi sen kuitenkin ja kysyi:\n\n\"Mitä tuumitte, herra Niilo Steeninpoika ... jos keksitte jonkun tien\npäästäksemme tästä ahdingosta, niin puhukaa!\"\n\n\"Minun on vaikea nähdä kauemmaksi kuin te, herra drotsi\", vastasi\nNiilo-ritari. \"Mutta sen tahdon sanoa, etten kärsi kuulla Engelbrektiä,\nJumala hänen sieluaan armahtakoon, pantavan rauhattomuuden\nalkusyyksi ... olen päinvastoin sitä mieltä, ja siitä vastaan, että jos\nhän olisi vielä elossa, niin tulisi meteleille äkkinäinen loppu... Asia\non sellainen, että rahvas tarvitsee miestä, johon se voi liittyä, ja\nkun sellainen mies löytyy, on hän valtakunnan herra, ja hänellä on\nvoima sysätä syrjään jokaisen, joka häiritsee häntä itseään ja\nvaltakuntaa.\"\n\n\"Niin luulen osittain minäkin\", lausui herra Jöns Pentinpoika,\nkasvoillaan tavallinen hymy, \"kaksi ei voi rinnakkain vallita.\nValtakunta tahtoo vaan _yhden_ kuninkaan, ja kun ei kuningasta ole, ei\nse totisesti tahdo kahta tai useampaa hänen sijaansa. Monien mahtajain\naika lienee nyt loppunut, mutta kaksi korkeinta on jälellä... Niiden\ntulee olla yksimielisiä, niiden täytyy, ja ne ovatkin sen parempi;\nmutta mennyt hetki on usein aivan erilainen kuin tuleva hetki;\ntietämätöntä on, miten asiat kääntyvät, ja edeltäpäin arvaaminen on\nhyve...\"\n\n\"Tarkoitatte. tyttärenpoikani\", keskeytti drotsi, \"että kahdessa\nherrassa on valtakunnalle tasan yksi liikaa...\"\n\n\"Niin, äidinisä, te lausutte ajatukseni ... toisen tulee väistyä!\"\n\n\"Ja kummanko?\" kysyi drotsi hiukan kiivaasti.\n\n\"Kummanko, kysytte, herra drotsi\", lausui nyt Maunu Gren, \"kummanko?\nSiitä ei tarvinne pitkältä keskustella, kun te kerran olette drotsi,\nvaltakunnan ensimmäinen mies. Viiden haavan kautta, sitä tahdon\nkatsella silmästä silmään, joka rohkenee kieltää teiltä ensi sijan,\nvaikka se olisi herra Kaarlo Knuutinpoika itse?\"\n\n\"Olette nyt purjehtinut vähän liiaksi ulapalle, herra Maunu\", sanoi\ndrotsi hymyillen, \"sen kuulee puheestanne. Niinkuin te haluatte asiain\nolevan, ovat ne _olleet_; nyt eivät ne enää ole niin, nyt on\nvaltakunnalla niin kutsuttu päämies, ja häntä pitäisi drotsinkin\nkumartaa, sillä päämies on kuninkaan sijainen!\"\n\n\"Vaikka hän olisi vaan talonpoikain valitsema?\" kysyi Maunu-herra\nkummastuneena.\n\n\"Vaikka hän olisi vaan talonpoikain valitsema!\" vastasi drotsi.\n\n\"Silloin olkoon autuuteni mennyttä, ellen seivästä sellaista päämiestä\nhyvällä miekallani\", huudahti Maunu-herra kiivaasti, lyöden miekkaansa\nettä huone kajahti.\n\n\"Hyvin puhuttu, ankara herra\", sanoi Jöns Pentinpoika ivallisesti,\n\"mutta niin monella hevosella ette te ratsasta, eivätkä kaikki ne\nyhteensäkään, jotka ajattelevat kuten te, että nimittäin saisitte\nrahvaan valitseman valtakunnan päämiehen masennetuksi. Nähkääs, hän on\nkuin kuu ... voimme yhtä kernaasti suututella, ettei aurinko paista\nyötä päivää, mutta vihotelkaamme minkä haluttaa, aurinko menee\nsittenkin mailleen, ja kuu tulee tilalle ... niin on asian laita, sitä\nemme voi tyhjäksi tehdä emmekä muuksi muuttaa ... meidän täytyy ottaa\nasia sinä, mikä se on.\"\n\n\"Tyttärenpoikani on oikeassa\", lausui Krister-herra, \"asia on, niinkuin\nhän sanoo. Marski on todellakin valittu valtakunnan päämieheksi, mutta\nhän ei taida, Jumala paratkoon, kyetä pahaa korjaamaan, sillä mikäli\npohjoisesta tulevat sanomat kertovat, nousee rahvas kapinaan juuri\nhäntä vastaan. Minun mielestäni on se suuri onnettomuus, että\nruotsalainen herra ja Kaarlo Olavinpojan tyttärenpoika on voinut\nalentua ottamaan armolliselta herraltamme kuninkaalta, ensin\nmarskinviran ja antamaan sitte rahvaan vielä valita itsensä valtakunnan\npäämieheksi. Luuloni on, että hänen käy lopulta tukalaksi palvella\nkahta herraa. Sen vuoksi hän ei myöskään voi välttää senkaltaisia\nvaikeuksia, kuin esimerkiksi että hän häätyy laskemaan rinnalleen\nTukholman linnaan sen, joka Ruotsin lain ja vanhan hyvän tavan mukaan\non valtakunnan ensimmäinen mies armollisen herramme, kuninkaan\njälkeen.\"\n\n\"Se ei sovi\", huusi kiivasluontoinen Maunu Gren, \"se ei sovi, yhden\nhallussa olkoon Tukholman linna ja yksi olkoon valtakunnan päänä, ja,\nhyvän miekkani kautta, Kaarlo Knuutinpoika ei ole se mies!\"\n\n\"Te katsotte siis parannuksen tulevan siitä, että näistä kahdesta\nmahtavasta marski väistyy?\" kysyi Jöns Pentinpoika.\n\n\"Niin on ajatukseni!\" vakuutti Maunu-herra innokkaasti.\n\n\"Se lieneekin oikea ajatus!\" lausui taas Jöns-herra, \"vaikkei kaikkein\nparahin. Sillä kuningastakaan ei saatettane sentään aivan unhottaa, kun\nnyt kerran varmaan tiedämme hänen olevan elossa!\"\n\n\"Siitä ei ole vähääkään epäilemistä\", lausui Maunu-herra, \"minä olen\nitse puhutellut hänen armoaan, kuningas Eerikiä, ja hän sanoi minulle,\nkun viikko sitten olin Gotlannissa, aikovansa lähteä ritariston\nsuurmestarin luo Preussiin.\"\n\n\"Minäkin tiedän sen\", lisäsi Jöns-herra, \"minä tiedän sen kirjeen\nkautta, jonka olen saanut Tanskasta. Mutta epävarmaa on kuitenkin, mitä\narmolliseen herraamme, kuninkaaseen, tulee ... tyytymättömyys häntä\nkohtaan on suuri Tanskassa ... tietämätöntä on siis, kuinka asiat\nhäneen nähden saattavat käydä, ja jos kävisi niinkuin on pelättävä,\nnimittäin että...\"\n\n\"Että hän menettää valtakuntansa\", täytti kärsimätön Maunu-herra.\n\n\"Aivan niin\", lausui Jöns Pentinpoika, \"jos niin kävisi, niin on hyvä\nolla varuillaan, ja minä lisään siihen, mitä tässä esitettiin rauhan\nsaannin ehdoksi valtakuntaan, minä lisään: tässä tarvitaan\nyksimielisyyttä, ennen kaikkea yksimielisyyttä. Marski on mahtava ja\nmahtavammaksi hän voi tulla, kävi miten kävi.\"\n\n\"Lankoni, herra Kaarlo, luulee aikaisin voittaneensa pelin\", lausui\nsuurella katkeruudella Niilo Steeninpoika, \"mutta voipa tulla sekin\naika, että hän saa nähdä leikkiä vielä jatkettavankin.\"\n\nKeskustelua kesti kauan, ja herrat tulivat yhä kiihkeämmiksi ja\nkatkerammiksi Kaarlo Knuutinpoikaa kohtaan. Hän tuli jo lopulta\nkapinannostajaksi, aivan yhtä vaaralliseksi kuin Engelbrektkin, ja hän\ntavotteli kuten tämäkin rahvaan suosiota. Kaikille tuli siis päivän\nselväksi, että marskin tuli väistyä Krister-herran tieltä, ellei\nonnistuttaisi saamaan kuningasta takaisin valtakuntaan. Jöns\nPentinpoika ei virkannut enää juuri mitään, hän näytti tuskin\najattelevankaan, mitä puhuttiin, saatuaan asian kerran alkuun.\nAinoastaan kun jotakin sellaista lausuttiin, joka oli viemäisillään\nkeskustelun oikealta tolalta pois, tarttui hän siihen saattaen sen taas\noikeaan. Kuninkaaseen nähden päätettiin odottaa, mitä siinä kokouksessa\ntapahtuisi, joka aiottiin pitää seuraavana kesänä Kalmarissa. Jos\nsaataisiin hänet siellä taivutetuksi tulemaan takaisin valtakuntaan,\nniin keksittäisiin kai sitten aina joitakin keinoja marskia vastaan,\nmuuten täydyttäisi ryhtyä tehokkaampiin toimiin.\n\nMutta ensimmäistäkin tarkoitusta, kuninkaan takaisin tuloa varten oli\npoistettavana ne esteet, joita marski on sitä vastaan paneva ja jotka\narkkipiispa Olavi epäilemättä hyväksyy. Tästä saivat herrat paljon\ntuumittavaa. Upsalan arkkipiispalla oli suuri vaikutus kansaan, eikä\nmikään voinut niin varmentaa marskin asiaa kuin se, että arkkipiispa\nOlavi oli hänen puolellaan. Se oli kuitenkin lohdutuksena, että\narkkipiispa oli niin kivulloinen, etenkin nyt Vesteråsista palattuaan,\nettä hän senvuoksi tuskin ottaisi antautuakseen matkustamisen\nrasituksiin, vaan jäisi hiljaisuuteen hiippakuntaansa. Marskin muita\nkannattajia, kuten Tuomas-piispaa ja muita, ei niin paljo pelätty.\n\nHerrat läksivät vasta puolipäivän aikoina Mustaveljesluostarista, mutta\nyksitellen, etteivät huomiota herättäisi. Krister-herra viipyi\nviimeiseksi, ja jäätyään kahden kesken tyttärenpoikansa kanssa, sanoi\nhän, katseltuaan kauvan syvän hiljaisuuden vallitessa kivilattian\nruutuja:\n\n\"Käyköön kuninkaan miten tahansa, mutta ennemmin tai myöhemmin täytyy\nmarskin ja minun puhua suumme puhtaiksi!\"\n\n\"Minusta näyttää, että se puhe on jo alettu, äidinisä\", lausui\nJöns-herra, \"vaikka annatte sen käydä toisen miehen kautta.\"\n\n\"Olet tehnyt hyvin tehtäväsi, tyttärenpoikani... Hurja ja hillimätön\nEerik-herra ei olisi sen sievemmin voinut tulla vaivoistamme pois.\nNeuvosi oli hyvä; jos he, marski ja hän olisivat tulleet hyviksi\nystäviksi, mikä olisi hyvinkin voinut tapahtua, niin olisimme saaneet\nvaroa nahkaamme.\"\n\n\"Sitä juttua ei ollut vaikea johtaa... Eerik-herra johti sitä itse!\nOlisinpa vaan helposti voinut saada tuomionkin Vesteråsissa...\"\n\n\"Tuomion, tyttärenpoikani? ... se ei paljoa merkitse. Vesteråsissa\nrauha rikottiin ... tuomiota ei kansa niinkään paljo ajattele, se on\nvaan sen sanan viimeinen tavu, joka jo lausuttiin Vesteråsissa. Siksi\nsitä katsotaan täällä Tukholmassa, samaten kuin Taalainmaassa ja\nVermlannissa, ja siellä luulen meillä olevan hyviä liittolaisia...\"\n\nJöns Pentinpoika pudisti epäilevästi päätään.\n\n\"Saatte nähdä\", lausui silloin drotsi, ikäänkuin kumotakseen\ntyttärenpoikansa epäilykset, \"saatte nähdä, ettei kauan kestä,\nennenkuin ne taas tulevat Vesteråsia kohden.\"\n\n\"Teillä on sitten hyvät tiedot, äidinisä!\" sanoi Jöns Pentinpoika.\n\"Katsokaa sentään, että ne, jotka teidän asiaanne ajavat, tekevät sen\nteidän hyödyksenne. Sukulaisemme, marski, ymmärtää sen pelin\nperinpohjin, ja ellemme pidä varaamme, niin saattaa käydä niin, että me\nkaadumme ja hän seisoo... Jousta on jo kireälle jännitetty, jos se\nkatkee, niin on voitto hänen!\"\n\nVanha Krister-herra vaipui ajatuksiinsa. Noustessaan hetken päästä\nseisomaan silitti hän kädellään partaansa lausuen painolla:\n\n\"Luulen kuitenkin, tyttärenpoikani, että käteni ovat liian vanhat\njännittämään jousta, niin että se minun käsissäni katkee... Ennen kuin\nse tapahtuu, annan sen sinun käsiisi. Hyvästi!\"\n\nSitten hän läksi jättäen Jöns Pentinpojan yksikseen.\n\nHetkisen kuluttua astui Helmich-kirjuri taas sisään kumartaen nöyrästi\nherralleen. Hänen kädessään oli malja, täynnä maidonnäköistä juomaa.\nVietyään sen huulilleen ja juotuaan antoi hän sen herralleen sanoen:\n\n\"Näyttääkseni, etten ole yrttitaitoani unhottanut, pyydän tarjota\nteille tämän!\"\n\n\"Sehän on maitoa!\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta nimeltään lac amygdalorum! [manttelimaitoa]\nMaistakaa sitä, herra, juoma on sekä terveellistä että hyvänmakuista.\"\n\nTuomioherra otti maljan ja joi, piti sitä kädessään katsellen suoraan\neteensä, joi taas ja pani sen sitten pöydälle.\n\n\"Jumalan äiti!\" huudahti hän, \"sehän on suloista hunaja-juomaa!\"\n\n\"Niin, hunaja-juomaa!\" vastasi kirjuri, \"opin tekemään sitä sukulaiseni\nluona, joka on hänen armonsa Kölnin arkkipiispan kokki!\"\n\n\"Se ei siis ole mestari Henrikki Harpunsoittajan keksintöjä!\"\n\n\"Ei, ei ... tämä maito on tullut paljoa enemmän maksamaan minulle,\nsukulaiseni ei tahtonut millään ehdolla opettaa taitoaan; sain\npinnistää kaiken kekseliäisyyteni päästäkseni hänen salaisuutensa\nperille. Mutta juoma tulee kalliiksi. Voitte ymmärtää sen siitä, että\nsitä valmistetaan pelkistä manteleista...\"\n\n\"Se on tiettyä, minä maksan kulut, Helmich\", lisäsi tuomioherra hyvin\ntyytyväisenä.\n\n\"Kiitos, armollinen herra\", jatkoi kirjuri, \"juoma onki hintansa\narvoinen, sillä on mitä arvokkaimmat ominaisuudet. Se on mieluista\nmaultaan, ja sitäpaitsi se virvoittaa ja ravitsee, sillä, kuten näette\nnäistä rasvakukkasista tässä pinnalla\", kirjuri tarttui maljaan ja\nnäytti sormellaan juomassa olevia pieniä rasvarakkoja, \"tulee tämä\nmaidonväri hedelmän öljystä. Senvuoksi arvelin, että voisitte lähettää\npullollisen tätä kallista maitoa kunnianarvoisalle isälle, arkkipiispa\nOlaville... Hän tuntee hyvin sen, sillä hän joi sitä ollessaan Baselin\nkokouksessa, ja minä tiedän, että hän haluaisi sitä suuresti...\"\n\n\"Kuten sanot, Helmich\", sanoi tuomioherra vilkkaasti, vaihtaen katsetta\nkirjurinsa kanssa, \"kuten sanot, se tulee ilahuttamaan tuota hyvää\nvanhusta, ja minä tahdon antaa hänelle ystävälahjan hänen suuren\nhyväntahtoisuutensa edestä! Pane pullo kuntoon, Helmich, sinä saat itse\nviedä sen hänen armolleen, arkkipiispalle; samalla viet kirjeen,\nminulta.\"\n\nHerra Jöns Pentinpoika pysähtyi äkkiä kuuntelemaan. Ikkunain pienistä\nruuduista tunkeusi huoneeseen räyhääviä ääniä. Ei ollut tosin tähän\naikaan mitään tavatonta, että Tukholman kaduilla oli meteliä ja\nvallattomuutta, mutta tällä kertaa tuntui se tavallista pahemmalta,\nsillä rähinää oli jo kotvasen kestänyt ja se näytti pikemmin yltyvän\nkuin lauhtuvan. Miehet katsahtivat toisiinsa kuunnellen jännityksellä.\n\nHuudot kuuluivat Sielutarhankadulta päin, ja tasaisen pauhinan välistä\nkuului selvemmin muutamia läpitunkevia huutoja, ikäänkuin joku olisi\njuossut luostarin ohi melupaikalle päin tai sieltä pois. Kirjuri lausui\narvelun, että melu ehkä johtui siitä, että marski yritti ajaa drotsia\nTukholman linnasta. Tuomioherra pudisti päätään, muttei voinut päästä\nsiitä aavistuksesta, että metelin syyt olivat tavallista vakavampaa\nlaatua.\n\n\"Tahdotteko, että hankin teille tiedon, mikä on melun syynä?\" lausui\nnuori kirjuri puoleksi kuiskaten.\n\nTuomioherra nyökkäsi, mutta sanoi samalla itse haluavansa käydä\nkuulemaan ja näkemään asian laitaa, sekä pyysi kirjurinsa tuomaan pari\nmunkkikaapua. Tämä riensi ulos ja toi kohta kaaput, jotka miehet\nheittivät ylleen lähtien kadulle. He menivät Sielutarhankadulle päin ja\ntulivat pian metelipaikalle.\n\nKatu oli täynnä kaikenlaista kansaa. Porvareita, kisällejä, oppipoikia\nja kaupungissa oleskelevain herrain palvelijoita liikehti sekaisin\ntiheämmän joukkion ympärillä, joka oli rähinän keskuksena. Kaikki\npuhuivat kovasti, elleivät ottaneet osaa keskijoukosta lähtevään\nraakaan kirkunaan. Uusia voimia tuli alinomaa muilta kaduilta.\n\n\"Reväiskää kieli sen suusta!\" huusi eräs, joka sai hurjaa\nsuostumus-kirkunaa palkakseen.\n\n\"Lyökää ensin polvet pois\", huusi toinen, \"hän ei tarvinne kumpiakaan!\"\nJa rähisevää suostumusta sai tämäkin puhuja.\n\nMelua jatkui. Kun se joskus vähän kuin taltui, oli jollakin aina uusia\nneuvoja valmiina, eikä muuta tarvittukaan yllyttämään sitä entiseen\nraivoonsa. Kepiniskuja ja kiviä sateli; etempänä olijat heittelivät\nniitä vähääkään huolimatta sattuivatko ne oikeaan vai väärään\nhenkilöön.\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa?\" kysyi Jöns Pentinpoika muutamalta vanhemmalta\nporvarilta tyyntyneenä huomatessaan, ettei meteli ollut sen\nvaarallisempaa laatua. \"Mitä tässä tahdotaan?\"\n\n\"Ne tahtovat hukuttaa noita-akan rengin\", vastasi porvari.\n\n\"Noita-akan rengin?\" kysyi Jöns-herra.\n\n\"Noita istui hirsipuun juurella koko yön, ja kun hän lähti aamulla,\nniin hiipi hänen renkinsä tuonne mestari Gellinkin taloon.\"\n\n\"Niin\", lisäsi eräs toinen, \"hän istui tornissa, mutta karkasi ... ensi\nkerralla ne veivät hänet sinne takaisin ... nyt lienee parasta työntää\nhänet järveen kerrassaan, niin ei hän enää potki.\"\n\nJöns Pentinpojalle oli tämä arvoitusta, mutta hänen kirjurinsa tiesi\nparemmin edellä käyneet tapahtumat; hän selitti herralleen, mitä oli\ntarpeen asiain ymmärtämiseksi. Hirsipuun juurella istunut olento eli\nnoita-akka oli epäilemättä Eerik-herran sisar, ja hänen palvelijansa\noli todellakin yrittänyt karata tornista, vaan oli joutunut kiinni. Nyt\nhän oli kuitenkin kuollut sillä matkalla saamistaan iskuista, kirjuri\noli kuullut sen Knuutilta, mustaveljeltä, joka oli ripittänyt tuota\nsyntisparkaa.\n\n\"Mutta kuka tämä sitten on?\" kysyi tuomioherra.\n\n\"Hän on vedetty esille mestari Gellinkin talosta...\"\n\n\"Gellinkin? Entäs muuta...?\"\n\n\"En tiedä, mutta minä tapasin sen poikasen, joka toi aamulla teille\nkirjeen eräältä sairaalta mieheltä, joka asuu mestari Gellinkin\ntalossa.\"\n\n\"Olet oikeassa, Helmich ... niin se onkin ... hän juuri ... mikä hänen\nnimensä taas olikaan ... Rodenberg... Pyhimysten nimessä, mikä kamala\nerehdys, miesparka on hukassa!\"\n\nSamassa kaikui mahtava ääni yli metelin:\n\n\"Drotsin nimessä, pidättykää hyvät ihmiset!\"\n\nRähinä tuntuikin taltuvan silmänräpäyksen ajaksi, mutta samassa se taas\nyltyi entistä tuimemmaksi, ja onnettoman uhrin yli kohotettiin jo\nmiekkoja ja kirveitä.\n\nMutta silloin tunkeutui joukon läpi kummastuttavalla voimalla ja\nnotkeudella eräs pitkä mies; hän viskeli syrjään ne, jotka eivät\nväistyneet ja tuli äkkiä kirveitä ja miekkoja heiluttavain miesten\nkeskelle. Nyt vaikeni kirkuna hänen ympärillään, mutta kuului sitä\nkovemmin etempää, ja se esti tuomioherraa kirjureineen erottamasta,\nmitä siellä lausuttiin, mutta he näkivät kummakseen tuon voimakkaan\nmiehen nostavan onnettoman uhrin maasta ja kantavan hänet yksinään\nGellingin taloon päin, jonka pihaan hän katosi.\n\nAluksi väkijoukko nolostui. Kaikkia ällistytti pelastajan uskaliaisuus\nja voima sekä hänen sankarimainen ulkomuotonsa, ja tämä vaikutus levisi\nkeskuksesta ulospäin, joten syntyi hetkiseksi yleinen hiljaisuus. Mutta\nnyt kulki liike takaisin äärimpänä seisovista keskukseen päin; huuto ja\nmelu kasvoi, käyden hurjemmaksi kuin koskaan. Jo hyökättiin mestari\nGellinkin talon porttia vastaan. Mutta lujat tammiovet kestivät\ntörmäyksen.\n\nTuomioherra oli kirjureineen nähnyt kaiken, ja väkijoukon muista\nhommista eivät he vähääkään välittäneet, jonkavuoksi he lähtivät\nkiirein askelin Mustaveljesluostaria kohden. Kääntyessään kadun\nkulmassa luostarikadulle nykäisi kirjuri herraansa kaapusta kuiskaten,\nettä äskeinen pelastaja tuli heidän takanaan. Ennenkuin he ehtivät\nvilkaista taakseenkaan saavutti mies heidät ja astui kiireesti heidän\nohitseen. Hänen yllään oli pitkä, avara viitta; oli jo hämärä, ja katu\noli kapea, joten oli mahdotonta tuntea häntä. Hän sai kuitenkin sekä\nJöns Pentinpojan että hänen kirjurinsa uteliaisuuden hereille, niin\nettä he seurasivat häntä vähän matkan päässä.\n\nHe tulivat siten erään poikkikujan kautta Itäispitkällekadulle.\nTännekin oli keräytynyt paljon väkeä, ja he näkivät äskeisen pitkän\nmiehen seisovan viitassaan parin miehen takana, joista toinen puvustaan\npäättäen kuului kaupungin raatiin. Keskelle katua oli jätetty tyhjä\nkujanne, jota myöten liikkui juhlallisesti laulaen munkkisaatto, jonka\nedellä kulki soihdunkantajia.\n\nPäivä alkoi jo pimetä, joten vitkaan liikkuva saattokulkue näytti\nkaamealta haamujoukolta. Kun he tulivat lähemmäksi, näkyi heidän\nkeskellään ruumiskirstu; katselijat kumarsivat ja rukoilivat vainajan\nsielunrauhan puolesta.\n\nKun saatto oli mennyt ohi, yhtyivät katselijat ja seurasivat sitä vähän\njälempänä, muutamat lyhemmän, muutamat pitemmän matkan. Kun munkit\ntulivat Harmaamunkkien kujalta Munkkisillan satamaan ja lähestyivät\nHarmaamunkkien saareen vievää siltaa, niin olivat saattajat melkeästi\nharventuneet. Mutta äskeinen pelastaja oli yhä mukana, ja kumartuneen\npäänsä vuoksi luulivat kaikki muut hänen kuuluvan surijoihin, paitsi\nne, jotka olivat nähneet hänen syrjästä yhtyvän saattoon.\n\nSillalla tuli hän käymään erään soihdunkantajan vieressä. Helmich\nriensi heti sinne ja näki hänet sivulta päin.\n\n\"Annanpa melkein vaikka mitä, ellei se ole marski itse\", kuiskasi hän,\nkun herransa saapui hänen kohdalleen.\n\n\"Marski!\" sanoi tuomioherra katsellen ympärilleen, kunnes näki erään\nharmaaveljen, joka lähestyi heitä.\n\n\"Kuka tämä vainaja on, jota näin komeasti saatetaan hautaan?\" kysyi\nhän.\n\n\"Eerik Puke!\" vastasi munkki.\n\nTuomioherra mietti vähän; sitten hän kuiskasi jotakin harmaaveljen\nkorvaan; tämä astui syrjään jättäen sijaa mustaveljeksille, jotka\nmenivät sillan yli ja astuivat portista Harmaaveljesluostariin. He\nkulkivat hiljaisina pihan yli luostarikirkkoon, johon seisahtuivat\nvarjoon oven suuhun katsellen ruumissaaton menoa kuoriin, johon munkit\nlaskivat ruumiin siunattavaksi.\n\nKun se oli päättynyt, lähtivät munkit laulaen kirkosta. Kuorissa paloi\nsuuria vahakynttilöitä, joiden keskellä nyt oli sen miehen tomu, joka\noli tuottanut niin paljon huolta valtakunnan mahtaville.\n\nSuurivartaloinen mies, jota tuomioherra kirjureineen oli silmällä\npitänyt, seisoi kädet ristissä rinnallaan mietteissään kirstun edessä\nkynttiläin liehuvassa valossa. Viitta oli auennut, ja kullalla\nkirjailtu punainen ihokas näkyi sen alta. Pää oli peittämättä, joten\noven suussa seisovat äänettömät katselijat voivat selvään erottaa\nKaarlo Knuutinpojan jalot ja kauniit piirteet.\n\nSilloin vilahti heidän ohitsensa korkea, tumma naishaamu, jonka puku\nmuistutti sitä munkkikuntaa, jonka kaapuissa he itsekin tällä kertaa\nliikkuivat. Tultuaan keskikirkkoon ja huomattuaan kuorissa olevan\nritarin vetäytyi hän syrjään. Pian hänen jälkeensä tuli kaksi muuta\nnaista, joista toinen oli varsin nuori, toinen jo elähtäneempi. Heidän\nkasvonsa olivat hunnun peitossa, mutta käynnistä ja ryhdistä voi heidät\nerottaa. Käytyään vähän matkaa kuoriin päin, tuntui vanhempi haluavan\npidättää nuorempaa menemästä etemmäksi. Ritarin näkeminen lienee\nvaikuttanut häneen samoin kuin äskeiseen nunnaankin. Mutta nuorempi ei\npysähtynyt. Hän astui pää kumartuneena kuoriin asti, jossa kirstu oli.\nSen viereen hän polvistui rukoilemaan.\n\nMarski astui silloin vähän syrjään, mutta hän katseli hievahtamatta\nterävästi rukoilevaa, ja selvästi näki, että hänet valtasi omituinen\nliikutus, ellei vahakynttiläin häilyvä liekki vaan liene saanut aikaan\nsitä valon ja varjon vaihtelua, joka näkyi hänen kasvoillaan.\n\nKun rukoileva viimein nousi, kävi marski hänen luokseen, ojensi hänelle\nkätensä lausuen jotakin, mikä ei etäisyyden takia kuitenkaan voinut\nkuulua oven suuhun. Nainen teki hämmästyneen liikkeen ja astui askeleen\nsivullepäin.\n\nMarskin kasvoille levisi silloin alakuloinen, surumielinen hymy, ja hän\nveti kätensä takaisin. Hänen huulensa liikkuivat ja hän puhui kauan,\nmutta siihen osaan kirkkoa, jossa kuuntelijat seisoivat, ei kuulunut\nyhtäkään sanaa. Lopetettuaan puheensa ojensi marski uudestaan kätensä,\nja hänen koko kasvonsa puhuivat miltei selvemmin kuin sanansa. Kylmä\ntuomioherrakaan, jonka sydämmessä ei hellemmillä tunteilla ollut suurta\nsijaa, ei voinut tätä kasvojen ilmettä väärin käsittää.\n\n\"Minun mielestäni olisi tuo kelpo marski saanut valita sopivamman\npaikan kosintaansa varten!\" lausui hän hyvin hiljaa kumppanilleen ja\nmolemmat hymyilivät myrkyllisesti yhä tarkasti silmäellen kirstun luona\nolijoita.\n\nNainen oli äänetönnä ja liikkumatonna marskin hellän puheen aikana.\nAinoastaan siitä, että hän kiihkeästi puristi käsiään ristiin, voi\nhuomata sanain tunkeneen hänen sydämeensä, mutta sitä vaikutusta eivät\nne näyttäneet tehneen, jota marski oli odottanut ja toivonut. Sen näki\nselvästi, kun hän hetkisen kuluttua pudisti päätään tehden toisella\nkädellään epäävän liikkeen ja osoittaen toisella mustaa ruumiskirstua.\n\nMarskin kasvot kävivät silloin kalmankalpeiksi, ja hän risti nyt\nvuoroonsa kätensä. Mutta hunnutettu nainen lähti samassa kuorista\nastuen horjuvin askelin kirkkoon, jossa vanhempi nainen tuli häntä\nvastaan. Marski seisoi hiljaa katsellen häntä. Hänen silmistään näkyi\nsyvä, raskas suru. Hän oli nähtävästi saanut vastauksen, joka\nkerrassaan ja ehkä ainaiseksi katkaisi hänen toiveensa.\n\nHerra Jöns Pentinpoika olisi antanut paljon saadakseen nähdä sen naisen\nkasvonpiirteet, joka oli tehnyt niin syvän vaikutuksen marskiin. Hän\ntoivoi kuitenkin saavansa tietää sen muullakin tavoin, jota varten hän\nlähti kirjurinsa kanssa naisia seuraamaan.\n\nMarskikin lähti, joten harmaaveljesten luostarikirkkoon ei jäänyt kuin\nkorkeavartaloinen nunna, joka polvistui Eerik Puken tomun viereen.\n\n\n\n\nIV.\n\nMantelimaito.\n\n\nAsiat eivät luonnistuneetkaan aivan niinkuin herrat olivat luulleet.\nKalmarin kokouksesta, jossa herrat olivat toivoneet saavansa kuninkaan\nlähtemään Ruotsiin, ei tullutkaan mitään, siitä syystä ettei kuningas\nsaapunut. Neljä Ruotsin herraa, nimittäin Krister Niilonpoika itse,\nHannu Kröpelin, arkkipiispa Olavi ja Turun piispa Maunu Tavast lähtivät\nTanskaan kuningasta tapaamaan. Drotsi ja arkkipiispa jäivät Lundiin,\nmutta muut jatkoivat matkaansa ja kohtasivat kuninkaan Vordingborgissa.\nHeidän matkastaan ei kuitenkaan lähtenyt muuta tulosta kuin se, että\nkuningas lupasi tulla seuraavana kesänä kokoukseen Kalmariin. Herrain\nvaatimuksiin, että hän mukautuisi Kalmarin kokouksessa vuonna 1436\ntehtyihin päätöksiin, ei kuningas antanut mitään varmaa vastausta.\n\nNäkyi yhä selvemmin, ettei kuninkaaseen ollut luottamista. Jos\nKrister-herra kannattajineen halusi saada vallan Ruotsissa, niin oli\nmuita keinoja käytettävä, ja senvuoksi alkoi hän nyt hyvin varovasti\njännittää sen verkon lankoja, jonka hän oli vähitellen kutonut ja johon\nhän toivoi saavansa kiedotuksi vihatun marskin. Siihen vyyhtiin\nkuuluivat Taalain ja Vermlannin kapinat, vaikka vanha, viekas\nKrister-herra esiintyi silloin pelkkänä ystävyytenä ja avuliaisuutena.\nAsia oli marskille ylen pulmallinen, sillä talonpoikia kurittamalla hän\ntietysti vieroitti ne puoleltaan, ja se olikin epäilemättä\nvastapuolueen tarkoitus.\n\nKaarlolla ei ollut muuta neuvoa, kuin kohdella pontevuudella\nkapinoitsijoita ja samalla koettaa lähettilästen kautta osoittaa heille\nasian oikea laita, ja hän käytti kumpaakin keinoa. Eräs seikka kiukutti\ndrotsia kelpolailla, se nimittäin, että hänen täytyi jättää Tukholman\nlinna marskille yksinään. Hän sai tosin Nyköpingin linnan korvaukseksi,\nmutta valtakunnan etevin linna ja sitä seuraava arvo olivat marskilla.\nMutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin Krister-herra pitää hyvää\nnaamaa ja odottaa oikeata aikaa. Vähän senjälkeen kuin hän oli palannut\nTanskasta, tuli tieto, että taalalaiset olivat taas lähteneet\nVesteråsia vastaan ja tappaneet siellä marskin urhean voudin, Pentti\nGunnarinpojan. Silloin pidettiin kokous Arbogassa, jossa Kaarlo vaatii\nrahvasta kohtaan mitä ankarimpia toimeenpiteitä. Mutta nyt drotsi joko\nmeni viekkaudessaan liian pitkälle, tahi oli marski häntä viekkaampi --\nsumma oli vaan, että vanha Krister-herra ehdotti lievempiä keinoja; hän\nhalusi itse korjata asian ja marski suostui siihen.\n\nTuli joulu ja vuosi 1437 päättyi. Silloin sai marski Tukholmaan sanan,\nettä Krister oli päättänyt keskustelunsa taalalaisten kanssa, ja että\nheidän puoleltaan tulisi edusmiehiä Enköpingiin. Drotsi toivoi saavansa\nsiellä sysätyksi marskin syrjään, mutta erehtyi perinpohjin\ntoiveissaan. Drotsi otti nuoren sukulaisensa vastaan mitä\nystävällisimmin ja laittoi pidotkin hänen kunniakseen. Mutta heti\naterian päätyttyä läksivät kaikki kokoontuneet herrat luostaritupaan,\nmissä drotsi kuvaili synkin värein taalalaisten tyytymättömyyttä\nmarskia kohtaan. Lopuksi hän -- ikäänkuin näyttääkseen, miten hän\npuolestaan rakasti kaunista rauhaa ja sopua -- lausui:\n\n\"Jumalan avulla kait se paranee, mutta niin he sanovat, etteivät\nmilloinkaan enää rupea teille vastaamaan eivätkä veroa maksamaan!\"\n\nMarski vastasi kaikkiin syytöksiin selkeästi ja vakaasti ominaisella\nulkonaisella arvokkuudellaan, jonka hän joka tilassa säilytti, mutta\nlisäsi lopuksi äänenpainolla:\n\n\"Ellei minua vastaan tuoda oikeita syitä, niin he tulevat sekä\ntottelemaan että veroa maksamaan minulle ... minä en anna itseäni niin\nhelposti tieltä työntää!\"\n\nSeuraavana päivänä oli herroilla yhteinen kokous talonpoikain\nedusmiesten kanssa. Drotsi oli pannut kaikkensa liikkeelle estääkseen\nvastustajaansa pääsemästä yhteen talonpoikain kanssa. Kaarlon\nesiintyminen neuvottelukokouksessa oli epäilemättä kääntänyt mielet\nhänen edukseen, ja Krister-herra pelkäsi, että se vaikuttaisi vielä\ntehoisammin talonpoikiin, sillä mikään ei tee kansaan niin suurta\nvaikutusta kuin miehekkyys ja ulkonainen kauneus. Mutta vanhan herran\nponnistukset olivat aivan turhat, ja vielä pahemmin hän tyrmistyi\nkuullessaan talonpoikain itsensä vastaavan marskille, \"ettei heillä\nollut mitään häntä vastaan valittamista!\" Monin ystävällisin sanoin\npyysi drotsi heidän tarkoin miettimään asiaa ja astumaan ulos sitä\ntarkemmin harkitsemaan ja sitten vastaamaan. Talonpojat tekivät niin,\nmutta vastaus oli sama.\n\nTämä oli drotsille tappio, mutta hän osasi niellä harminsa ja näyttää\niloiselta, että asia muka oli niin onnellisesti päättynyt: Mutta\nsamalla hän nykäisi erästä toista lankaa verkkokudoksessaan.\n\nKaarlo oli tuskin ehtinyt Tukholmaan, kun tuli sanoma, että\nvermlantilaiset ovat nousseet kapinaan. Hän kirjoitti siitä oitis\ndrotsille pyytäen hyviä neuvoja, ja sai häneltä kuten ennenkin\nkehoituksen olla myöntyväinen. \"Hänen (drotsin) virkansa -- kirjoitti\nhän -- ei ollut sodan teko, ja senvuoksi olisi parasta neuvotella\ntalonpoikain kanssa\". Mutta Kaarlo lähetti miehensä heitä vastaan,\njohtajana Arvid Svan, joka oli uljas ja peloton mies, ja pian oli\nkapina kukistettu osittain hyvillä sanoilla, osittain pakolla, jonka\njälkeen kokoonnuttiin Arbogaan neuvottelemaan.\n\nHelmikuussa vuonna 1438 saavuttiin tähän kokoukseen, ja siellä päätti\nKaarlo ottaa päättävän askeleen asettaakseen kaikki oikealle tolalle.\nHän esiintyi siellä luopuen kokouksen edessä päämiehyydestään.\nKrister-herra säpsähti ilahtuen ja hämmästyen, mutta havaitsi kohta\nerehtyneensä. Kokous pyysi marskia pysymään päämiehenä sekä lupasi\nhänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Tämä oli uusi isku\nKrister-herralle ja hänen puolueelleen!\n\nSuuttuneena ja katkerana lähti hän Arbogasta tällä kertaa ja harkitsi\npuoluelaistensa kanssa, mitä nyt oli tehtävä, kun marskin arvo ja valta\npäivä päivältä selvästi kasvoi ja vahvistui. Kuta vähemmän heillä oli\ntoivoa kuninkaan tulemisesta maahan sitä selvemmäksi kävi heille, että\nheidän tuli kukistaa marski, vaikka julki taistelussa, ellei muu\nauttaisi. Mutta ensiksi oli tarpeen hänestä luovuttaa ne miehet, jotka\nenensivät ja vahvistivat hänen valtaansa. Jotkut niistä olivat ehkä\nhyvillä puheilla taivutettavissa, mihin viipymättä ryhdyttiinkin.\nHuomattavin niistä oli arkkipiispa, jonka suru Eerik Puken kuolemasta\nteki hänet perin rakkaaksi kansalle, ja samalla oli suuttumus tämän\nsamaisen kuoleman tähden siirtynyt kokonaan marskista drotsiin; nyt\nlaulettiin ja tuosta surullisesta tapauksesta lauluja, jossa drotsi\nesitettiin ilmeisesti ritarin kuolemantuomariksi. Jöns Pentinpoika\n(Oxenstjerna) sai toimekseen vähitellen vieroittaa arkkipiispan heidän\npuolelleen -- ja kieltämättä ei tätä asiaa olisi voitu parempiin käsiin\nuskoa.\n\nKului pari kuukautta, ja se aika lähestyi, jolloin Kalmarin kokouksen\npiti alkaman.\n\nVasten kaikkein luuloja, päätti arkkipiispa Olavi mennä tähän\nkokoukseen. Kun hän oli sitten Eerik Puken kuoleman ollut muista aivan\nerillään, niin herätti huomiota sekä drotsin että marskin puolueessa,\nkun muutamana kauniina kesäpäivänä vene laski Ketjusaaren rantaan, ja\nsiitä astui maihin arkkipiispa seurueineen. Hän oli tuskin ehtinyt\nHarmaaveljesten sillalta Mustaveljesluostariin, kun huhu hänen\ntulostaan oli jo levinnyt kumpaankiin leiriin.\n\nTukholman linnassa istui Kaarlo Knuutinpoika kuulustellen muutamia\ntalonvoutejaan, kun ovi avattiin, ja Herman Berman astui sisään\nseurassaan viheriä ritari. He toivat marskille sen tärkeän uutisen, ja\nhän laski viipymättä voudit menemään. Sitten hän kääntyi Herman\nBermanin puoleen kysyäkseen asiasta tarkemmin ja vaipui sitten\nmietteisiinsä.\n\n\"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi\", lausui hän sitten, \"ei minun\ntietääkseni ole juuri ollut vihamiehiäni. Mutta ehkä hän on nyttemmin\nmuuttanut mieltään, ja lienee tarkoituksensa nyt vaikuttaa kuningas\nEerikin takaisin tulon hyväksi...\"\n\n\"Sitä tuskin uskon, herra marski\", lausui Herman, kun marski pysähtyi\nja vaikeni, \"sitä tuskin uskon, hän ei ainakaan ole, kuten itsekin\nsanotte, mikään vihamiestenne ystävä.\"\n\n\"Hän ei ole...?\"\n\n\"Ei ... minä kuulin hänen tallimestarinsa sanovan, tullessani viimeksi\nTaalainmaasta Upsalan kautta, että herra Jöns Pentinpojalta oli\nkielletty pääsy hänen armonsa puheille, kun hän vähää ennen oli käynyt\nArnössä.\"\n\n\"Herra Jöns Pentinpojaltako?\" kysyi marski kummastuneena. \"Olisiko\nsukulaiseni, tuo hurskas kaniikki, muka sitten niin merkillinen mies,\nettä kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi panisi häneen mitään\nhuomiota?\"\n\n\"Minun nähdäkseni on herra Jöns Pentinpoika aivan toinen mies, kuin\nmiltä hän näyttää ja minä häntä pidetään ... ja teidän ystäviänne ei\nhän ole.\"\n\nMarski nyökkäsi miettiväisenä päätään, ikäänkuin sanattomasti ilmaisten\nolevansa samaa mieltä. Sitten laski hän kätensä raskaasti pöydälle\nsanoen:\n\n\"Kävi miten kävi, kutokoot verkkojaan selkäni takana, mutta minä isken\nsen kudoksen poikki, ja niinkauan kuin minä elän, ei kuningas Eerikin\njalka enää koskaan polje Ruotsin maata! Minua haluttaa kuitenkin puhua\nsanan pari arkkipiispa Olavin kanssa, ennenkuin lähdemme kokoukseen.\"\n\nHän antoi sitten Herman Bermanille muutamia käskyjä, jotka koskivat\nhänen miehiään ja sitä väkeä, minkä hän aikoi ottaa mukaansa Kalmariin.\nHerman lähti sitten pois, ja marski jäi kahdenkesken viheriän ritarin\nkanssa.\n\nTämä riiputti miekkaansa kädessään, niin että kahva oli korvan tasalla.\nKahvan ympärillä oli seppele linnunruohoja, joiden pienet siniset\nkukkaset tirkistelivät lehtien viheriästä kuin sadat pienet silmät.\nRitari näytti kuuntelevan hurskaalla uteliaisuudella, ikäänkuin\nkukkaset olisivat hänelle jotakin kertoneet. Marski hymyili ritarin\ntouhulle.\n\n\"Mitäs hommaa teillä nyt on?\" kysyi hän kääntyen pois ritarista,\nikäänkuin olisi jo kylliksi nähnyt, mutta sitten hän käänsi päänsä\ntakaisin, ja viheriä kuunteli yhä näyttäen niin nokkelalta, että\nmarskin täytyi vasten tahtoaankin katsella häntä ja uudistaa\nkysymyksensä.\n\nViipyi kuitenkin kotvasen, ennenkuin ritari vastasi, ja yhä enemmän\nkiihtyi marskin uteliaisuus.\n\n\"Vaiti, vaiti!\" sanoi tuo kummallinen mies vihdoin, \"ne puhuvat\nkeskenään...! Vaiti ... minä sanon kohta ... miekka on ritari, uljas,\nkukkaseppele on neito, kaunis...\"\n\n\"Tuo loru on vanha kuin taivas, Viheriä!\"\n\n\"Te olette hyvin viisas, herra\", vastasi ritari kuivasti naurahtaen,\n\"mutta ihmiset ovat aina ihmisiä ja siihen ei ritarini eikä kaunis\nneitoni mahda mitään.\"\n\n\"Sydänsuru ja sydänlohtu\", sanoi marski ajatuksissaan, \"niin kyllä ...\nolette oikeassa todella, niitä on ollut niin kauvan kuin ihmisiäkin!\"\n\n\"Vaiti!\" keskeytti ritari kohottaen kättään, mutta nauroi samassa\nlisäten, \"se vanha juttu. Neitoa on petetty, ja senvuoksi hän ei\nsuostu, ritari murehtii itsensä kuoliaaksi, vaikka hän näyttääkin\nmaailmalle iloista ulkopuolta, ja vaikka hänen teräksinen sopansa\nhelskähteleekin komeasti... Nyt hän kosii kaunotarta ... ei, ei\nonnistu, heidän välissään on ollut muuan seikka ... he eivät voi\ntoisiaan omistaa!\"\n\n\"Mikä seikka on ollut heidän välillään?\" kysyi Kaarlo innokkaasti,\nkatsoen tarkasti viheriän tutkimattomiin silmiin. \"Ja eikö sitä voida\nselvittää?\"\n\n\"Aika onkin sen jo selvitä ... on jo aika, sillä neito on\nmenemäisillään luostariin!\" jatkoi ritari puoleksi laulavalla äänellä.\n\nMutta marski hypähti kiihkeästi ylös tarttuen voimakkaasti ritarin\nkäsivarteen.\n\n\"Te puhutte minusta ja neiti Kaarinasta ... sanokaa, ritari, sanokaa\nsuoraan, jos rinnassanne sydän sykkii!\"\n\nSilmänräpäykseksi näytti viheriä ritari tulleen täyteen tajuntaan.\nSilmistään loisti sydämellisen rakkauden säde ja suunsa vetäysi\npuoleksi surumieliseen hymyyn. Mutta valonsäde haihtui kohta, ja hymy\nmuuttui tuskanirvistykseksi. Marski katseli suruisesti muutosta hänen\narpisilla kasvoillaan. Varmaankin olivat ne myrskyt olleet aivan\ntavatonta laatua, jotka näin olivat jättäneet miehen mieleen jälkiä\nkoko elämän iäksi. Näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietää,\nellei hän saanut sitä ilmaista tavallisella tavallaan. Ainoastaan se,\nmikä oli hämärää ja epäselvää, oli tälle onnettomalle ritarille selvää,\nmutta silloinpa hän lausuikin väliin sellaisia selvyyksiä, että harvat\nkykenivät häntä käsittämään.\n\nNyt nauroi ritari taas ja katsoi kummallisella katseellaan hämillään\nolevaa marskia.\n\n\"Se on selvitettävä\", sanoi hän, \"se on selvitettävä ... sillä neito\nkuolee luostarissa, hän suree itsensä kuoliaaksi.\"\n\n\"Ja kuka on sen selvittävä?\" kysyi Kaarlo, kuitenkin enemmän itsekseen,\nkuin että viheriä sen kuulisi.\n\nMutta silloin kohosi tämä seisomaan asettuen kaikessa pituudessaan\nmarskin eteen. Hän osoitti itseään ja tempasi sitten seppeleen miekan\nkahvasta, repi sen rikki ja sirotteli kukat marskin päälle, ikäänkuin\nsiten ratkaisten pulman, josta oli puhunut. Marski katseli häntä\nkysyvästi ja hymyili, sillä ritarin mykille kasvoille oli ilmestynyt\nvakava ja ankara ilme.\n\n\"Te selvitätte sen asian?\" kysyi hän.\n\nViheriä nyökkäsi päätään, ja ennenkuin marski ennätti muuta kysyä,\nkääntyi hän ja läksi. Ovessa kuului hänen kuiva naurunsa ja sitten\nhänen tanakat askeleensa.\n\nHetkisen kuluttua lähti Kaarlo Knuutinpoikakin linnasta ja meni\nMustaveljesluostariin, missä pyysi saada puhutella arkkipiispaa. Siellä\nistui jo Kaarlon sukulainen, kaniikki Jöns Pentinpoika, ja Kaarlo oli\nnäkevinään tämän umpinaisen miehen muuten terävillä kasvoilla\njonkinlaista vastenmielisyyttä, mikä lienee johtunut joko\nkeskustelusta, joka hänellä oli ollut arkkipiispan kanssa, tai siitä\nettä marskin tulo sen keskeytti.\n\nArkkipiispa puolestaan näytti olevan hyvillään marskin tulosta.\nVanhuksen kasvot olivat kalpeat ja vaivaantuneet. Niitä varjosti syvä\nsuru, ja katseen terävyys teki ne suorastaan ankaran näköisiksi, mikä\nesti, milteipä peljätti ketään yrittämästä tunkeutua liialliseen\ntuttavuuteen.\n\n\"Tervehdän ilolla teidät tervetulleeksi Tukholmaan, kunnianarvoisa isä,\narkkipiispa\", sanoi marski. \"Tulen varmuuden vuoksi itse näkemään, että\nterveytenne on todella niin elpynyt, että voitte tulla meidän muitten\nkanssa Kalmarin kokoukseen kuningasta tapaamaan.\"\n\n\"Keskustelemme juuri siitä, herra Jöns Pentinpoika ja minä\", vastasi\narkkipiispa, \"ja olen juuri mielihyvällä saanut hänen äidinisänsä,\nherra Kristerin lähettämän kutsumuksen pistäytyä Nyköpingissä\nmatkallani. Mutta muuten\", hän kääntyi erityisesti tuomioherran\npuoleen, \"toivon, että olette ymmärtänyt tarkoitukseni?\"\n\nJöns-herra taivutti hymyillen päätään ja lausui marskiin vilkaisten:\n\n\"Olen ymmärtänyt tarkoituksenne, kunnianarvoisa isä, mutta suonette\nanteeksi epäilykseni siitä, ettei kuningas Eerik enää tulisi takaisin\nRuotsin valtakuntaan.\"\n\nOltiin vaiti hetkinen. Sitten lausui arkkipiispa:\n\n\"Käyköön kuinka tahansa, niin löytänemme kai toisaalta kuninkaan\nnoudattamalla Ruotsin lakia ja vanhoja hyviä tapoja.\"\n\n\"Ja mistä me sen löytäisimme?\" kysyi Jöns-herra säpsähtäen.\n\n\"Olkaa huoleti vaan\", vastasi arkkipiispa vakavuudella, mikä antoi\nhänen sanoilleen tavallista syvemmän merkityksen, \"Ruotsin\nvaltakunnassa löytyy kyllä mies, joka voi kantaa kuninkaan kruunua ja\nmanttelia!\"\n\nKovat ja jäykät olivat Jöns Pentinpojan kasvot aina, mutta ankaran\narkkipiispan sanain johdosta tulivat ne niin kylmiksi ja teräviksi,\nettä ne ikäänkuin huokuivat jäätävää kylmyyttä. Arkkipiispan sanoja ei\nvoinut väärin ymmärtää, ja mies, jota hän tarkoitti, oli tietysti sama\n-- nyt jo liiaksi mahtava -- mies, joka seisoi hänen edessään. \"Aiotte\nsiis kerrassaan erottaa kuningas Eerikin?\" kysyi tuomioherra.\n\n\"Ei minulla, eikä luullakseni kellään muullakaan ole sellaisia\naikomuksia\", lausui arkkipiispa taas, mutta entistä terävämmin, ja\nkasvot niin ankarina, että se teki keskustelun jatkamisen kerrassaan\nmahdottomaksi. \"Kuningas Eerik erottaa itse itsensä, sillä hänen omat\ntekonsa tekevät hänet mahdottomaksi Ruotsinmaata hallitsemaan. Jumalan\nnimessä toivon kuitenkin, ettei niin tarvitse käydä, vaan että hän\nkerrankin ryhtyy lakia ja oikeutta noudattamaan ja hoitamaan\nhallitusta, niinkuin kuninkaan tulee. Sillä kuninkaan Ruotsinmaa\ntarvitsee, se on ainoa pelastuksemme.\"\n\nMarski ei lausunut mitään. Itse asiassa olivat arkkipiispan lausumat\najatukset hänenkin ajatuksiaan, vaikkei hän ollut siinä yhtä mieltä,\nettä kuningas Eerik oli takaisin kutsuttava. Mutta Jöns Pentinpojan\nsilmissä paloi tuli, joka melkein kauhistutti häntä. Se ei ilmaissut\nainoastaan pettyneitä toiveita, hukkaan mennyttä vaivannäköä, vaan\nvihaa, joka tahtoi ruhjoa ja musertaa saaliinsa. Suu kuitenkin hymyili\nja ylpeä pää kumartui esimiehelle.\n\n\"Minulla ei siis ole enempää keskusteltavaa kanssanne, kunnianarvoisa\nisä, arkkipiispa Olavi\", sanoi hän, \"toivotan teille pyhän\nkolminaisuuden nimessä onnellista matkaa sekä mennessä että tullessa!\"\n\nTuomioherra kumarsi hyvästiksi ja lähti. Marski viipyi vähän kauvemmin,\nja he jatkoivat kahden keskustelua, mistä marski yhä selvemmin huomasi,\nettä arkkipiispan ajatukset yleisten asiain suhteen erosivat sangen\nvähän hänen käsityksestään. Ehto, jolla arkkipiispa tahtoi kuninkaan\npalaavan, oli itsessään sellainen, ettei kuningas ikänä sitä täyttäisi,\nja jos arkkipiispa oli tosissaan puhunut kotimaisesta ruotsalaisesta\nkuninkaasta, niin ei marski voinut sen parempaa ja vaikuttavampaa\nliittolaista saada. Hän läksi senvuoksi korkean kirkonmiehen luota mitä\nparhaimmalla tuulella, ja herttaisella lämmöllä toivotti hän onnellista\nmatkaa arkkipiispalle.\n\n\"Jos tarvitsette matkallanne myrskyn ja pahan ilman suojaa, niin älkää\nunhottako, kunnianarvoisa isä, että Fågelvikissä on teille tarjona hyvä\npöytä ja lämmin vuode, milloin vaan haluatte. Itse ratsastan\nylihuomenna Tukholmasta ja toivon saavani nukkua kolmannen yön\nFågelvikissä.\"\n\nArkkipiispan tavallisen ankaruuden takaa pilkisti heikko\nystävällisyyden väre, kun hän kiitti marskia.\n\nAikaisin seuraavana aamuna lähti hän matkalle, mutta saapui vasta\nseuraavana päivänä iltapuoleen Nyköpingiin. Krister-herran päällysmies\nsaattoi hänet suurella kunnioituksella satamasta linnaan. Kristerin oli\nnimittäin täytynyt jo aamupäivällä lähteä Nynäsiin herra Niilo\nErengislenpojan luo, joka oli Södermanlannin laamanni ja jonka kanssa\nhänen sitten piti matkustaa maantietä myöten Kalmariin.\n\nLinnassa ei puuttunut mitään, mikä kuului tähän aikaan ylhäisen miehen\nhyvinvointiin. Kalliita verhoja riippui niiden huoneiden seinillä,\njotka annettiin arkkipiispalle asunnoksi, yhtä kalliita tyynyjä oli\npenkeillä ja linnan päällysmies teki kaikkensa palvellakseen arvokasta\nvierasta. Eräällä pöydällä oli malja täynnä mantelimaitoa, josta\narkkipiispa niin paljon piti. Hän keksi heti tämän kohteliaisuuden, ja\nhymyili kumartavalle päällysmiehelle.\n\n\"Oletteko saaneet tuota juomaa tänne linnaankin?\" sanoi hän juoden\ntäpötäydestä maljasta.\n\n\"Olemme, armollinen herra, mutta miten, sitä en tiedä, se on\nkyökkimestarin asia.\"\n\nArkkipiispa seisoi ikkunan luona katsellen kaunista, kesä-auringon\nihanasti valaisemaa taulua, joka siitä näkyi, ja hänen ankarat\npiirteensä ikäänkuin pehmenivät, ja hän joi vielä kerran maljasta.\nHerettyään katselemasta hymyävää maisemaa sattuivat hänen silmänsä\nmuutamaan pieneen tauluun, joka riippui syvässä ikkunankolossa. Se oli\nniitä tauluja, joita tähän aikaan oli usein ylhäisten asunnoissa ja\njotka kuvasivat tapahtumia jonkun pyhimyksen elämästä tai apostolein ja\nKristuksen historiasta. Tämä esitti Vapahtajaa Getsemanessa sotamiesten\nsaapuessa ja erään opetuslapsen suudellessa häntä ilmiantaakseen hänet.\n\n\"Tuo pieni taulu\", selitti päällysmies, \"on ollut täällä hyvin kauvan.\nVanhat ihmiset sanovat, että herra Bo Juhonpoika muurautti sen tähän\nikkunankoloon rakennuttaessaan linnaa uudestaan. Hänen kerrotaan\nitsensä asuneen juuri tässä huoneessa... Mutta taulu ei liene\nsuuriarvoinen, koska se on saanut olla tässä siitä asti...\"\n\nArkkipiispa tarkasteli lähemmin taulua ja lausui hiljaa itsekseen:\n\n\"Juudas, Juudas ... suun antamisellako sinä ihmisenpojan petät\", sitten\nhän lisäsi, \"ne sanat olisi kuningas Birger ja hänen veljensä voineet\ntoisilleen lausua; sillä mitäpä muuta oli heidän veljesrakkautensa kuin\njuudaansuutelo, jonka herttuat ensin antoivat veljelleen kuninkaalle,\nja sitten kuningas kuningattarineen herttuoille, ja petosta oli\nkumpikin... Varsin omituiselta ja merkilliseltä tuntuu minusta, että\ntämä taulu on juuri tässä linnassa...\"\n\nIäkäs kirkonmies veti raskaan huokauksen kääntyen ikkunasta, ja\nvahvistaakseen vielä voimiaan virvoittavalla juomalla vei hän vieläkin\nkerran maljan huulilleen. Pantuaan sen kädestään kääntyi hän\npäällysmiehen puoleen pyytäen häntä lähettämään mestari Andreaksen,\nkanslerin, hänen luokseen.\n\nHetkisen kuluttua tuli kansleri, mutta peräytyi kauhistuen takaisin\nnähdessään herransa. Tämän kasvot olivat kalmankalpeat, ja silmät\nolivat vajonneet syvälle päähän. Arkkipiispa oli kuitenkin pystyssä\nkatsellen milloin ikkunasta maisemaa, milloin pientä taulua.\n\n\"Tiedättekö, rakas mestari, kansleri\", sanoi hän haudanomaisesti\nhymyillen, \"tiedättekö, mitä tässä nyt ajattelen?\"\n\n\"En, kunnianarvoisa herra ... mitä ajattelette?\"\n\n\"Älä, älä pelkää, minä en ole kuningas Valdemar, enkä käske sinua\nhiiteläisen luo ajatuksiani arvaamaan ... sinä saat ne tietää... Minä\najattelen vaan, kuinkahan monta juudaansuuteloa on maailmassa\nannettu... Katso tätä pientä taulua, Andreas, se oli ensimmäinen\njuudaansuutelo ... mutta katso nyt ikkunasta ulos ... tässä oli kerran\ntalonpoikain leiri, ja vapaussotilaat ahdistelivat Engelbrektin\njohdolla näitä muureja. No niin, hänkin, Engelbrektkin kaatui\njuudaansuutelon tähden... Ja tämä Jumalan kaunis maailmakin, Andreas...\nKatso paremmin tänne, katso tuota metsää, joka näyttää niin tyyneltä ja\nvakavalta, katso noita vesiä, noita niittyjä... Ja kuitenkin, kaikelle\ntälle ihanuudelle sopii sanoa, muistellen, kuinka se viettelee ihmistä\nunhottamaan ainoan tarpeellisen satunnaisen ja katoovaisen rinnalta --\nnäille metsille, vesille, niityille sopii huutaa: Juudas, Juudas,\nmiksis petät ihmisenpojan suun antamisella... Totisesti sanon sinulle,\nAndreas, käärme on aina tiedon puuhun kätkettynä tarjoomassa\nhoukuttelevia paratiisinomeniaan. Voi, minäkin onneton olen\nkiusauksessa langennut, minäkin olen antanut Juudaan suutelon...\"\n\nArkkipiispa löi rintaansa huoaten, ja päänsä vaipui alas. Hän horjui ja\nolisi kaatunut lattialle, ellei kansleri olisi rientänyt kannattamaan\nhäntä.\n\n\"Rakas, hyvä herra!\" sanoi kansleri, \"älkää ajatelko sellaisia\najatuksia, jotka teitä niin kiihottavat...!\"\n\n\"Voi, Andreas ystäväni!\" lausui arkkipiispa tarttuen kovasti\nkanslerinsa käsivarteen, \"miksi en ajattelisi sellaisia ajatuksia,\njotka ovat sieluni pelastukseksi... En tiedä ... en voi selittää, miksi\ntuo pieni taulu herätti minussa niin kummallisia ajatuksia... Kunpa\nvastaus saapuisi pyhältä isältä Roomasta. Sinä et tiedä, miltä tuntuu\nkantaa sellaista syntiä tunnollaan kuin minä...\"\n\n\"Toivokaamme, armollinen herra, toivokaamme\", lohdutti lempeä\nAndreas-mestari, hyvin levotonna herransa tilan johdosta, joka tuntui\nyhä pahenevan, \"mitä aikaan tulee, voi pyhän isän kirje saapua minä\nhetkenä hyvänsä...! Mutta te olette rasittunut matkasta ja kesän\nlämpimästä... Ettekö mene makuulle, armollinen herra?\"\n\n\"Liian aikaista, ystäväni ... anna minun istua tuohon suureen tuoliin\nja avaa ikkuna, että minä tuntisin kesän lämmintä, josta puhut. -- No,\nnyt tuntuu hyvältä!... Voit nyt lähteä! Pankaa kaikki kuntoon\nhuomenaamuksi, silloin olen kyllä taas voimissani, että voimme aikaisin\nlähteä. Anna minulle nyt vaan maitoni pöydältä ... kiitos, rakkaani!\"\n\nKansleri kumarsi. Hän tahtoi jäädä, ja kyyneleet kohosivat hänen\nsilmiinsä kun hän huomasi rakkaan vanhuksen hyvin apua tarvitsevan.\nMutta hän tiesi myöskin, kuinka ankara arkkipiispa oli ja kuinka\nvastenmielistä hänelle oli, ellei hänen toivomuksiaan aivan tarkoin\nnoudatettu; sentähden hän meni, mutta jäi seisomaan ulompaan\nhuoneeseen ollakseen saapuvilla, kun arkkipiispa tarvitsisi häntä.\nMatkavalmistusten tähden täytyi hänen kuitenkin tuontuostakin poistua\nsiitä huoneesta kohdatakseen muita arkkipiispan seurueeseen kuuluvia.\n\nKun hän siten tuli silmänräpäyksen ajaksi jättäneeksi tien vapaaksi\narkkipiispan luo, hiipi sinne eräs mustiin puettu mies, avasi oven ja\nmeni sisään. Saatuaan taas aikaa riensi kansleri odotushuoneeseensa,\nmutta juuri kynnyksellä sai ulkoa kuuluva torven törähdys hänet\npysähtymään. Hänelle oli tosin aivan yhdentekevää, keitä kulki drotsin\nlinnassa, mutta hän ajatteli niin hartaasti sairaan herransa tilaa, ja\ntoivoi sydämestään sen kirjeen saapuvan, josta vanhus oli juuri\npuhunut, että hän ehdottomasti sävähti torven toitotuksen ilmoittaessa,\nettä linnaan oli joku saapunut.\n\nDrotsin päällysmies oli huoneessa, ja kansleri kääntyi häneen päin,\nikäänkuin hän olisi voinut selvitystä antaa.\n\nÄkkiä tuli eräs drotsin miehiä juosten sisään ja sanoi, että tulija oli\nmarskin sanansaattaja, joka kysyi, oliko hänen armonsa, arkkipiispa\nlinnassa, ja jos hän oli, niin pyysi sanansaattaja päästä hänen\npuheilleen. Päällysmies ei ollut saanut tämän tapauksen varalta mitään\nmääräyksiä Krister-herralta, jonkavuoksi hän antoi käskyn, että\nsanantuoja oli laskettava sisään. Kansleri astui nyt huoneeseen\nvarttomaan marskin sanansaattajaa ja hän odotti malttamatonna\nkuullakseen hänen asiansa.\n\nOdotettu astui sisään. Se oli Niilo Bonpoika, jonka pölyisestä puvusta\nja hikisistä kasvoista näki, ettei hän ollut säästänyt itseään\nsaattaakseen herransa asian perille.\n\n\"Minä tuon sanoman herraltani, marski Kaarlo Knuutinpojalta\", sanoi\nhän, \"hän on lähettänyt minulla kirjeen herra arkkipiispalle, jonka hän\ntoivoi olevan täällä linnassa\".\n\n\"Hän onkin täällä!\" vastasi päällysmies, \"mutta hänen kanslerinsa voi\nantaa paremmin tietoja kuin minä, voitteko päästä hänen puheilleen!\"\n\n\"Herrani on matkasta rasittunut, eikä voi oikein hyvin\", lausui\nkansleri, \"minä en voi senvuoksi laskea teitä hänen luokseen ennenkuin\nhuomenna. Mutta jos tahdotte antaa kirjeen minulle, niin katson, voinko\nviedä sen hänelle tänä iltana.\"\n\n\"Herra Kaarlo sai sen aamulla aikaisin, vähää ennen matkalle\nlähtöään... Se on epäilemättä Roomasta; hän käski minun tuoda sen tänne\nNyköpingiin ennen iltaa, koska se epäilemättä sisältää tärkeitä\nasioita, sanoi hän, ja koska se ilahuttaisi hänen armoaan,\narkkipiispaa, jos hän saisi sen niin pian kuin suinkin.\"\n\n\"Kirje Roomasta!\" lausui kansleri juosten Niilo Bonpojan luo ojentaen\nkäsiään, ikäänkuin ei ehtisi tarpeeksi nopeasti saada kirjettä\nhaltuunsa.\n\n\"Anteeksi, mestari kansleri\", sanoi Niilo hymyillen, \"minun täytyy itse\nantaa se herra arkkipiispan käsiin!\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" lausui kansleri kääntyen nopeasti siihen huoneeseen päin,\njoka oli arkkipiispan huoneen edessä, sekä viittasi kädellään kyyneleet\nsilmissä, \"seuraa minua, seuraa minua ... se kirje täytyy herrani saada\njo tänä iltana!\"\n\nMutta niin innokas kuin tämä kelpo mies olikin herraansa palvelemaan,\nei hänelle nyt kuitenkaan oltu sallittu päästä heti sisään iloitsemaan\ntai näkemään herransa iloitsevan tämän suuren sanoman johdosta. Linnan\nkappalainen tuli nopein askelin sisähuoneesta ja alkoi puhua\nkanslerille. Tämä viittasi kärsimättömästi kädellään lausuen:\n\n\"Ei nyt, ei nyt ... hetken päästä!\"\n\nMutta se ei auttanut.\n\nKappalainen veti häntä takinhiasta mukaansa, ja hänen suustaan viitasi\nsanatulva, josta oli melkein mahdoton ymmärtää ainoatakaan ajatusta.\nKansleri ei pannut vastaan. Onhan hyvä toimittaa tämän asian ensiksi,\nsitten hän voi esteettömämmin toimia herransa kanssa. Hän meni\nsenvuoksi kappalaisen kanssa ulompaan huoneeseen.\n\nNiilo Bonpoika luuli kuulevansa jonkun puhuvan arkkipiispan kanssa,\njonkavuoksi arveli voivansa astua sisään ilmoittamatta, koska toi niin\ntärkeitä tietoja. Hän avasi oven ja astui sisään, mutta jäi kuin\nkivettyneenä seisomaan ovelle. Iäkäs arkkipiispa istui pää taaksepäin\nnojaten tuolillaan, ja silmänsä tuijottivat kankeasti erääseen\nmustapukuiseen mieheen, joka puhutteli häntä kiihkeitä liikkeitä\ntehden. Arkkipiispan kasvot olivat kuolonkalpeat ja elottomat, häntä\nolisi luullut kuolleeksi, ellei katseestaan olisi vielä vilkkunut elon\nkipinä. Mustapukuinen kääntyi äkkiä Niilo Bonpojan sisään astuessa, ja\nkasvonsa näyttivät silloin muuttuvan. Nyt ei niissä enää näkynyt\nsuuttumusta, jota äskeiset liikkeensä olivat osoittaneet, vaan niissä\noli nyt surua, syvää, raskasta surua. Hän piti kädessään maljaa\nojentaen sen Niilolle, toisella kädellään osoitti hän arkkipiispaa,\nikäänkuin näyttääkseen, että oli mahdotonta jättää häntä nykyiseen\ntilaansa. Ja Niilo riensi ottamaan maljaa. Vanhan herran viimeinen\nhetki oli nähtävästi tullut.\n\nMusta kumartui kuolevan korvan juureen ja lausui hyvin hitaasti, että\njoka sana voisi oikein tunkeutua hänen mieleensä:\n\n\"Olette kuullut valan, jonka vannoin, arkkipiispa Olavi, ja nyt näette,\nettä olen sen pitänyt!\"\n\nHän kääntyi sitten Niilo Bonpojan puoleen, mutta tämä ei voinut kuulla\neikä nähdä muuta kuin kuolevaa vanhusta. Kaikki hänessä vielä löytyvä\nelämä oli keräytynyt hänen katseeseensa, ja tämä katse oli kiintyneenä\nmustaan, joka puolestaan ei näyttänyt sitä kestävän vaan kääntyi äkkiä\npois. Siinä katseessa oli ylenkatsetta, mutta siinä oli myöskin sääliä;\nsiinä oli inhoa, mutta myöskin iloa. Edellinen tarkoitti epäilemättä\nmiestä, joka oli antanut maljan Niilolle, ja jälkimmäinen oli kuin sen\nvaloisamman maailman kajastus, joka avautuu tästä elämästä eroavalle\nhengelle.\n\nSamassa astui kansleri sisään. Hän ymmärsi heti asian laidan ja\nheittäytyi herransa jalkain juureen. Mutta kohta hän ojensi kätensä\nNiiloa kohden ja nousi ylös, Kun ei tämä kyllin nopeasti ymmärtänyt\nhäntä tai ei voinut noudattaa hänen toivomustaan.\n\n\"Kirje, kirje\", sanoi hän kiirehtäin, ja sen saatuaan kääntyi hän\nkuolevan puoleen, \"kirje apostoliselta istuimelta ... jaksatteko\nseurata, jos luen sen teille, herra?\"\n\nAutuaallinen toivo valaisi kuolevan yhä tummenevaa katsetta. Hänen\nkanslerinsa silmäsi paavin kirjeen läpi, ja hänenkin kasvonsa\nkirkastuivat: Hän ojensi pyhällä hartaudella kätensä herraansa kohden.\n\n\"Täydellisen synninpäästön antaa pyhä isä teille!\" sanoi hän\njuhlallisella äänellä.\n\nNyt purskahtivat kyyneleet vanhuksen silmistä, eikä hän enää voinut\npuhua itkultaan. Niilo Bonpoikaakin, joka seisoi malja kädessään,\nliikutti tämä näky. Huoneessa oli täydellinen hiljaisuus. Kaikki\nkatselivat arkkipiispaa, ja selvästi voi nähdä, miten elämä hänen\nsilmistään haihtui, hitaasti, mutta palautumattomasti, kunnes\nviimeinenkin kypene sammui.\n\n\"Kuollut!\" kuului mustan kumea ääni, \"ja kuoleman on autuas\nherravainaja saanut tästä juomasta!\"\n\nHän osoitti maljaa, joka oli Niilo Bonpojan kädessä, ja hurskas\nkansleri tuijotteli häntä ja maljaa, oikein käsittämättä, mitä\nsanottiin.\n\n\"Arkkipiispa Olavi on saanut myrkkyä\", selitti musta, \"tuo juoma on\nmyrkkyä ... kuka on sitä antanut hänelle?\"\n\n\"Kuka on sitä antanut hänelle?\" matki kansleri. \"Myrkkyä ... hän on\nsaanut myrkkyä, sanotte?\"\n\nKyyneleet kiiluivat vielä hurskaan kanslerin poskilla, mutta ne\nkuivuivat samassa, kuin hän sai malttinsa takaisin.\n\n\"Se on kolkkoa, kamalaa kuulla\", sanoi hän. \"Mutta kuka te olette, ja\nmiten olette tänne tullut?\"\n\nMusta salasi säikähdyksensä mahtavalla hymyllä.\n\n\"Surunne on niin suuri, mestari Andreas, ettette tunne minua\", sanoi\nhän. \"Olette kuitenkin nähnyt minut monesti. Minä olen herra Jöns\nPentinpojan kirjuri.\"\n\nKanslerin katse lauhtui paikalla. Sana myrkky oli saanut hänen mielensä\nkiihkeään kuohuun, mutta Jöns Pentinpojan nimi tyynnytti sen laineet,\nainakin kirjuriin nähden. Mutta sitten hän käänsi saman syyttävän ja\nläpitunkevan katseen marskin sanansaattajaa kohden.\n\n\"Te tulette tänne rauhan ja sovinnon sanansaattajana\", sanoi hän, mutta\nsamassa seisotte täällä myrkkymalja kädessänne... Minä toistan\nherravainajan sanat: Juudas, Juudas, miksis petit minut suun\nantamisella?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, mestari Andreas\", kysyi Niilo tuntien jaloa\nsuuttumusta, \"te tiedätte itse parhaiten, mitä oikeutta teillä on puhua\nminulle tuolla tavalla, joka olen tuskin silmänräpäystäkään ollut\nteidän näkyvistänne siitä kuin linnaan tulin. Minusta te tekisitte\npaljoa viisaammin, jos ottaisitte selvän, miten tämä juoma on tänne\ntullut, ennenkuin rupeatte umpimähkään ketään syyttämään.\"\n\nKirjurin kasvot värähtivät, ikäänkuin hän olisi nyt äkännyt\nuskaltaneensa jotakin, jota hänen ei olisi pitänyt. Mutta nyt täytyi\nhänen antaa asian mennä rataansa.\n\n\"Nuorukainen on oikeassa\", lausui hän, \"teidän ensimmäinen tehtävänne\non todellakin tutkia, kuinka tätä onnetonta juomaa on annettu\nherrallenne, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen. Sitä en\nainoastaan neuvo, vaan sitä vaadinkin pyhän kirkon nimessä!\"\n\nTutkimus pantiin toimeen heti. Mutta kukaan ei tiennyt mitään.\nKyökkimestari vaan sanoi, että juoman oli lähettänyt eräs ylhäinen\nherra arkkipiispaa varten. Kun häneltä kysyttiin, kuka se ylhäinen\nherra oli, ei hän tiennyt. Miestä, joka sen toi, ei hän myöskään\ntuntenut, mutta luuli nähneensä hänet marskin väen joukossa.\n\n\n\n\nV.\n\nLehmuksen alla.\n\n\nMuutamia päiviä arkkipiispa Olavin kuoleman jälkeen saapui Kaarlo\nKnuutinpoika Fågelvikiin. Oli varhainen aamu, ja korkea torni\nkullattuine tuuliviireineen kuvastui selvästi peilikirkkaaseen\nmerenlahteen, joka aukeni yhä avarammaksi ja yhtyi uloinna kaakossa\nmereen. Linnut laulelivat pilvissä ja vienot tuulet hengähtelivät\nmetsästä, ne tuudittelivat niityn kukkasia ja kulettivat sieltä\nmukaansa aarteen suloisia tuoksuja. Kaunis maisema huumasi synnyttäen\nkaipuuta ja kaihomieltä.\n\nKaarlo-herra otti joutsen ja nuolia ja lähti linnan vierustaa pitkin\nruusulehdon läpi metsään, josta alkoi hänen \"laidunlehtonsa\", joksi\nmetsästyspuistoa kutsuttiin tähän aikaan. Puutarhan eli ruusulehdon\npäässä -- joksi sitä kansanlauluissa kutsutaan -- kasvoi jättiläissuuri\nlehmus, joka näkyi avaralle ympäristöön. Lehtikatoksen syvässä varjossa\nistui talon vanha hovimestari, pää kätten varassa, piirrellen pitkällä\nsauvalla hietaa.\n\n\"Heissaa! onnen kohtaus, vanha veikko ... miksi istutte täällä niin\nsuruissanne?\" kysyi Kaarlo-herra pysähtyen ukon eteen.\n\nTämä kohotti sydämen hyvyyttä osottavat silmänsä. Mutta hän ei voinut,\nvaikka koettikin, peittää herraansa näkemästä, kuinka suru viilteli\nhänen sydäntään. Hän nousi aikoen mennä matkaansa, mutta marski pakotti\nhänen istumaan ja sanomaan, mikä mieltään painoi.\n\n\"Kaikkein vähimmin odotin näkeväni sinun kasvosi synkkinä\nFågelvikissä... Onhan sitä aikaa murehille sittenkin, kun olemme\nFågelvikistä lähteneet... Ne päivät, jotka vietämme täällä, ne päivät\nlevätkäämme ja iloitkaamme. Etkö näe vanhus, että minä olen kuin\nuudestasyntynyt, ja olithan itsekin niin iloinen ja tyytyväinen\nlähtiessäsi eilen katselemaan tiluksiani. Oletko saanut pahoja uutisia\nmatkallasi, vai oletko nähnyt pahoja unia, jotka yhä vielä rasittavat\naivojasi...? Sano suoraan vaan, vanha ystävä, niin näet, kuinka\nraittiisti aamutuuli puhaltaa ne pois.\"\n\nUkko katsoi herraansa hymyillen ystävällisesti.\n\n\"He matkustavat etelään päin\", vastasi hän kartellen. \"Minä näin vanhan\nKrister-herran ja hänen poikansa, herra Kaarlo Kristerinpojan ...\nmyöskin näin, herra Ragwald Puken...\"\n\n\"Se nimi ei lähtenyt helposti huuliltasi, Erland ... varmaankin puhuit\nhänen kanssaan...?\"\n\nUkko ei vastannut, mutta hänen äänettömyytensä todisti herransa oikein\narvanneen.\n\n\"Mitä sanomia lienee siis ollut Ragwald-herralla, kun ne noin\nhäiritsivät rauhasi, ukkokulta?\" kysyi marski.\n\n\"Parempi olisi, kun ette sitä kysyisi, herra\", vastasi vanhus, \"mutta\nkoska kerran kysytte, niin on ehkä parempi, että saatte sen tietää\nheti. Neiti Kaarina Kaarlontytär on mennyt luostariin.\"\n\n\"Luostariin!\" huudahti marski kalveten. \"Mitä sanotte, onko hän mennyt\nluostariin? Kiirehtien hän läksikin maailmasta...! Sanoiko ankara\nRagwald-herra muuta tästä asiasta?\"\n\n\"Ei, muuta hän ei sanonut...! Hän kysyi minulta, joko te olitte\nlähtenyt Kalmariin, ja kun sanoin, ettette vielä ollut, vaan lähtisitte\nvasta parin päivän päästä Fågelvikistä, niin hän sanoi ja näytti hyvin\nsurulliselta: tervehdä herraasi ja sano, että neiti Kaarina on mennyt\nluostariin.\"\n\n\"Ja mihin luostariin ... kysyit kai sitä, Erland?\"\n\n\"Gudhemin sisarluostariin!\"\n\nKaarlo-herra ei kysynyt enempää, eikä vanhuksella olisi ollut enempää\nsanottavaakaan. Raskas huokaus pääsi edellisen huulilta, ja kalpeus\nikäänkuin syventyi hänen kasvoilleen; muuta merkkiä ei näkynytkään\nsiitä surusta, joka täytti hänen sydämensä. Seisottuaan hetkisen\nmietiskellen, kääntyi hän äkkiä hovimestariin selin ja jatkoi matkaansa\nmetsään päin.\n\nHän kävi pian syvälle sen tuuhean lehtikatoksen alle, mutta\nmetsästämistä ei hän enää muistanut. Ei hän nyt ajatellut nuolta\npakenevaa kaurista eikä hirveä. Hänen ajatuksensa ajeli nyt kuluneita\naikoja, se liiteli kuin kotka niiden ympärillä, nähdessään entisyyden\nmuiston kätkeytyvän piiloon, syöksyi se sen kimppuun iskien siihen\nterävillä kynsillään, että se antautui vavahdellen sen saaliiksi. Ja\nhän oikein nautti polkiessaan jalkainsa alle, mitä oli kerran pitänyt\nniin suurena, että olisi tahtonut sen vuoksi elämänsä uhrata.\n\nHänet valtasi synkkä epätoivo. Hän tiesi tosiksi vanhan palvelijansa\nsanat, että jos hän olisi kerran ratsastanut Bjurumiin, ritari Kaarlo\nOrminpojan luokse, eikä Kråkerumin herra Ture Steeninpojan luokse, niin\nolisi tämä hetki hänelle säästynyt. Toisena onnettomuutena oli niiden\nihanain toiveiden raukeneminen, äkkinäinen raukeneminen, jotka olivat\nhänessä kyteneet melkein vasten hänen tahtoaankin siitä alkain kun hän\nkeskusteli viheriän ritarin kanssa. Kaikki tämä, sekä oma erehdys että\nitsepetos teki nykyhetken hänelle tukalaksi, sietämättömäksi. Mutta\nkuinka hänen sydäntään kirveltikin ja kuinka kolkolta ja elottomalta\ntuntuikin vanhain muistojen paljastaminen, sitä armottomammin hän sitä\nteki, siten hän astelikin nyt ruusuja pitkin, mutta ne ruusut olivat\nrikkirevittyjä, jotta pelkät okaat vaan olivat jälellä, ja ne\npistelivät häntä joka askeleella. Näin hän muisteli lapsuutensa ajat\nläpeensä, sitten nuorukaisvuotensa ja vihdoin vieryivät viimeiset\nvuodet muistoineen esille. Siinä olivat värit helakammat ja tuoreemmat\n-- häntä melkein halutti sivellä maalaus pois ja maalata uusi taulu\nsijaan.\n\nKaikkialla oli hän näkevinään kuvanihanat kasvot suurine, elokkaine\nsilmineen, jotka sädehtivät iloisina, ja kaikkialla luuli hän lukevansa\nniistä ikuisen rakkauden lupauksen, joka ilmeni aina kainosti ja\nmelkein tajuttomasti silloinkin kuin sitä sitoi toiset siteet. Silloin\nvasta, kun Kaarlon käsi ja sydän taasen tulivat vapaiksi, silloin vasta\noikeastaan tämä kaino neito alkoi vetäymään pois ja ikäänkuin\nkarttamaan häntä, ja silloin Eerik Pukenkin synkkä varjo ilmestyi\nheidän välilleen.\n\nNiin syvästi, niin hartaasti rakasti hän siis tuota Eerik-vainajata,\nettä jätti vapaaehtoisesti maailman, jossa häntä ei enää ollut.\nKaarlolle muistui nyt selvästi mieleen, miten hän silloin astuessaan\nherra Eerikin pitosaliin näki neidon ottavan häneltä sormuksen ja\nvuoroon kalpenevan, vuoroon punastuvan, kun heidän katseensa yhtyivät.\nMutta hän lähetti sormuksen takaisin...? Mutta mitä se tarkotti, että\nneito sittemmin kuitenkin inholla esti häntä itseään lähestymästä? Ja\nharmaaveljesten luostarikirkko oli heidän suhteensa loppukohtauksena.\nSaattoiko mitenkään toivoa siellä lausuttujen sanain peruuttamista?\n\nMutta viheriän ritarin sanat, hänen, joka aina näytti tietävän enemmän\nkuin muut, miten kummalta ja hassulta hänen käytöksensä tuntuikin\nkaikista, jotka eivät häntä tarkemmin tunteneet, -- olivatko ne tällä\nkertaa aiotut vaan ivaksi, tehdäkseen lopullisen pettymyksen oikein\nkatkeraksi?\n\nNäitä päässään hautoen vaelteli Kaarlo Knuutinpoika metsässä ajan\nkuluessa tunti tunnilta. Aurinko oli jo korkealla hänen saapuessaan\nmuutamaan notkelmaan, jossa metsä harveni ja maa oli uhkean tasaisen\nruohon peittämä. Hän kävi rinnettä alaspäin ja pysähtyi erään korkean\nriippakoivun alle, joka oli nyt melkein kuivuneen puron partaalla,\nympärillään tiheätä pajupensastoa. Notkelma kävi etelästä pohjoiseen,\nettä aurinko valoi lämpöään täydeltä terältään siihen, mutta\npajupensaiden ja koivun alla oli varjoisaa ja vilvasta, ja siihen\nheittäysi väsynyt vaeltaja lepäämään.\n\nHän ei ollut istunut siinä kauan, ennenkuin rupesi kuulumaan\nhevoskavioiden kapsetta, ja pensaston toiselta puolen tuli näkyviin\nratsujoukko pohjoisesta päin. Etunenässä oli kaksi herrasmiestä, jotka\nmarski hyvin tunsi. Toinen oli tanskalainen mies, herra Olavi\nAkselinpoika, toinen oli herra Maunu Gren. Aivan heidän perässään\nratsasti yksinäinen ritari, jonka näkeminen sai veren Kaarlon suonissa\nkiivaammin sykkimään. Ritari oli Kustaa Kaarlonpoika, Kaarina-neidin\nveli. Herrain seurue tuli melkoista jälempänä.\n\nHe ratsastivat niin läheltä pensastoa, ja ruoho oli niin pehmeää, että\nKaarlo voi kuulla joka sanan heidän keskustelustaan. Vaikka keskustelu\noli nähtävästi kestänyt jo kauan ja hän kuuli vaan ne sanat, jotka he\nohi ratsastaessansa lausuivat, niin antoi se hänelle kuitenkin\nriittävästi miettimistä koko päiväksi.\n\n\"Minä kuulin, että arvoisa herra kuoli myrkystä, jota oli sekotettu\nmantelimaitoon\", sanoi herra Olavi Akselinpoika, \"ja syypää ei lienee\nsen suurempi eikä pienempi, kuin...\"\n\n\"Se on kurjaa panetusta!\" huudahti herra Kustaa Kaarlonpoika kannustaen\nhevostaan, että hän tuli toisten herrain rinnalle, \"se on kurjaa\npanetusta ... siitä annan vaikka henkeni kelle tahansa, jos niin\ntarvitaan!\"\n\n\"Arkkipiispa Olavi!\" keskeytti herra Maunu Gren, \"minä tulen, kuten\ntiedätte talostani Grensholmasta, enkä tiedä asioista mitään! ... tuo\nkunnianarvoisa herrako myrkytetty, sanotte ja kuka...\"\n\n\"Älkää kiivastuko!\" vastasi herra Olavi Akselinpoika rauhoittaen,\n\"älkää kiivastuko, herra Kustaa Kaarlonpoika, en minäkään usko, mitä\nmiehestä mieheen kuiskitaan, ja olen yhtä valmis kuin tekin pitämään\nankaraa herran puolta...\"\n\n\"Kuka siis?\" kysyi Maunu Gren taas kärsimättömäsi\n\n\"Ei kukaan sen suurempi eikä pienempi kuin marski herra Kaarlo\nKnuutinpoika!\"\n\nNyt saapuivat seuralaiset, joita oli ainakin sata kappaletta, ja\nmiekkain kalske ja kavioin kopse estivät, vaikka maa olikin pehmeää,\nherrain puheesta enää mitään kuulumasta.\n\nMarski istui hetkisen kuin kivettyneenä. Hänen täytyi monta kertaa\ntoistaa itsekseen äskeisiä sanoja saadakseen selväksi tajuunsa.\nArkkipiispa Olavi kuollut -- myrkystä kuollut -- salamurhan kautta --\nja häntä, marskia, pidettiin kansan kesken salamurhaajana! Tämä syytös\noli niin kamala, niin musertava, että hän sai jännittää kaiken voimansa\nsitä kestääkseen. Hänen piirteensä osoittivat, mikä myrsky hänessä\nraivosi, ja kului pitkältä aikaa, ennenkuin hän sai selvästi\najatelleeksi ja täysin harkituksi asian eri puolet, ja sen mitä tästä\ntapauksesta voisi seurata. Viimein hän kumminkin pääsi itsekseen\nselville sen olevan hänen asiansa kulmakivi, ettei, mitä tapahtuneekin,\nkoskaan voitaisi todistaa häntä tuon työn tekijäksi. Siitä johtui\nitsestään seuraava uusi ajatus: kenelle voi olla arkkipiispan\nkuolemasta hyötyä? ja silloin hänelle muistui mieleen ne sanat, jotka\narkkipiispa lausui Jöns Pentinpojalle sekä tämän vastaus ja omituinen\nulkomuoto, kun he viimeksi tapasivat toisensa Mustaveljesluostarissa\nTukholmassa.\n\nJa siitä levisi hänen kasvoilleen taas jonkunverran tyyneyttä, ainakin\nniin, ettei enää voinut nähdä mitä hänen sielunsa syvyydessä tapahtui,\nsamoin kuin laivan upotessa tyyneeseen mereen, veden ensi kuohujen ja\nkurimuksen tyynnyttyä sen pinta taasen rupeaa tasaantumaan, vaikka alus\nvielä syvyydessä ratisee ja moni väänteleikse kuolonkamppailussaan.\n\nMarski oli joutunut melkeän kauas Fågelvikistä, ja puolenpäivän\nseuduilla hän saapui eräälle, siihen kuuluvalle, ulkotilalle. Siellä\nhän söi päivällistä ja talon hyväntahtoinen isäntäväki ei tiennyt,\nmiten kohtelisi herraansa oikein osoittaakseen hänelle rakkauttaan.\nEräs vaan näytti olevan omaa mieltään, nimittäin talon pieni\npellavatukkainen poika, jolla oli varmat, vaaleansiniset silmät ja\njonka käytös oli sangen mahtavaa. Hän asteli hihasillaan lattialla ja\npuheli, mitä päähän pälkähti.\n\n\"Syksyllä, niin syksyllä\", sanoi hän, ilmotettuaan ensin, että kissa\noli poikinut, \"syksyllä taittoi kimo jalkansa, ja isää se harmitti\nhyvin; mutta eihän se siitä parannut, sillä kullakin on aikansa, sanoo\nisoisä ... ja niin se onkin... Oletteko nähnyt vetehisen, herra ... vai\nette?... Tahdotteko sitten nähdä?\"\n\nHän seisahtui aivan marskin eteen kädet puuskassa\n\n\"Minkä vetehisen, poika, oletko sinä sitte nähnyt sen?\"\n\n\"Olen, minä olen nähnyt ... tahdotteko tekin nähdä... Sen näkee\ntyveninä öinä ... ja silloin se soutelee veneellä, joka loistaa\nniinkuin paljas hopea, ja se soutelee hitaasti, hyvin hitaasti\", ääni\nalentui niin, että kyyneleet tulivat silmiin, ja poika teki kädellään\nliikkeen, sillä oikein näyttääkseen vetehisen soutua, mutta sitten hän\nlisäsi äkkiä kielevästi, \"se tulee Hvittvikistä ja soutaa Fågelvikiin,\nja sitten, niin ovat vanhat ihmiset sanoneet, sitten se soutaa\nHvittvikiin takaisin... Tahdotteko nähdä sen?\"\n\n\"Ka, miksikä ei, poikaseni!\" sanoi marski hymyillen ja pannen kätensä\npojan pään päälle.\n\n\"No, sitten te saatte nähdä sen... Istukaa sen suuren lehmuksen alle,\njoka on linnanpolun vieressä, niinkuin tiedätte, josta näkee koko\nlahden yli, istukaa sinne ensi yöksi, silloin tulee kyllä kuutamo ...\nniin äiti sanoi juuri, että tulee kuutamo ... istukaa sinne sydänyöllä,\nja sanokaa, ettekö ole nähneet!\"\n\n\"Voipa käydä, että teenkin niin\", sanoi marski nyökäten ehkäisevästi\npojan äidille, joka tuli sisään ja kauhistui pojan suorapuheisuutta,\n\"mitä muuta tiedät tästä vetehisestä?\"\n\n\"En muuta kuin että jos ette nyt sitä näe, niin ette saa enää ikänä\nsitä nähdä ... sillä isoisä sanoo, ettei sitä ole nähty miesmuistiin,\nsillä katsokaa, se on pakanallisuutta, ja kaikki, mikä on\npakanallisuutta, pelkää pyhää messua, niin että nyt taitaa viipyä sata\nvuotta ja vieläkin sata vuotta, ennenkuin se taas tulee näkyviin ...\nmutta minä olen sunnuntailapsi, ja sentähden minä näen ja tiedän monta\nasiaa, jota ei kukaan muu näe eikä tiedä, niin ovat äiti ja iso-isä\nsanoneet.\"\n\n\"Siltähän se näyttää!\" hymyili marski taputtaen pojan päätä.\n\nOli jo ilta marskin palatessa Fågelvikiin, ja hän hymähti nähdessään\nsuuren lehmuksen ja muistaessaan pojan sanoja. Ruusulehto oli linnasta\npohjoiseen, ja lehmuksen luota oli ihana näköala järven yli. Marski\nistuutui siihen, ja tuntui kuin viehättävä luonto täyttäisi, mitä pojan\nloruileminen oli alkanut, se tyynnytti hänen rauhattoman mielensä.\nMeren pinta oli yhtä kirkas kuin aamullakin, ja kuu purjehti\njuhlallisena ja neitsyeellisenä pilvettömällä taivaalla.\n\nHerrain keskustelun herättämät synkät mietteet hälvenivät\nhälvenemistään; sekin katkeruus, jonka tieto hänen rakkautensa\ntoivottomuudesta oli synnyttänyt, haihtui vähitellen ja\nmielikuvituksensa loi hereille erään haamun, hoikan luostarineidon\nhaamun, joka kasvoi hänen aatoksissaan yhä selvemmäksi kyyneleisenä ja\nsuruisena, että hän lopulta oli näkevinään sen astuvan hänen luokseen\nja seisahtuvan hänen eteensä kuun paisteeseen, ikäänkuin hartautta\nherättävä pyhimysilmestys korkeammasta ja valoisammasta maailmasta.\n\nKoko luonnossa vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys ja ilma oli niin\nkirkas ja puhdas, että pieninkin ääni kuului etäämpääkin. Hän tunsi\nolevansa kuin suunnattomassa temppelissä, jonka kupua kannatti\njättiläislehmus, ja lienee ollut se ihmeellinen voima, jonka vanhat\nihmiset kertoivat tällä puulla olleen tahi vaikutti sen hänen sydämensä\noma halu, joka veti häntä tästä maailmasta toiseen maailmaan, jossa\ntämä halu sai tyydytyksen, -- oli miten oli, hän luuli näkevänsä\nluostarineidon tumman harson valahtavan alas, ja sen alta ilmestyvän\nhänen Kaarinansa hienot, iloiset ja ihastuttavat piirteet samanlaisina\nkuin heidän entisinä päivinään. Samassa muisto hänen mieleensä heidän\nkohtauksensa Skällnoran lehmukset juurella, ja lähellä helähtävä\nrastaan liverrys siirsi hänet kokonaan siihen päivään, jona tuo lapsi\nviattomuudessaan ja rakkaudessaan antoi hänelle lehmuksen lehden\nmuistoksi.\n\nMutta rastaan laulu näytti loihdulta, sillä etäältä rupesi kuulumaan\nairojen loisketta, ja marski näki vedenpintaa myöten erään veneen\nliikkuvan, jossa näytti istuvan naishaamu. Hän istui perässä, airoissa\noli iso mies, josta vaan selkä näkyi. Otavan sakara ilmoitti sydänyötä,\nja paikalla muisti Kaarlo pojan tarinan vetehisestä, joka tuli\nHvittvikistä ja meni Fågelvikiin. Hän koetti tarkastella tulijain\nkasvonpiirteitä, mutta niitä oli mahdoton erottaa. Veneen näkeminen ei\nkuitenkaan tehnyt marskiin samaa vaikutusta kuin seudun rahvaaseen.\nNiinkauan kuin se oli näkyvissä, seurasi hänen katseensa tosin sitä,\nmutta kun se katosi rannalla olevain saarten taa, herkesi mielen\njännitys, ja samassa selkeni hänen tajuntansa kokonaan. Hän arveli\nheti, että asia, joka niin kiihdytti rahvaan mielikuvitusta, voi olla\nitsessään vallan luonnollinen. Se oli itsepetosta, niinkuin moni muukin\ntässä maailmassa, ja niin astui marski askel askeleelta alaspäin\njaakopinportaitaan, jotka olivat saattaneet hänet taivaaseen. Hän oli\ntaas yksinään hyljättynä, ympärillään vihamiehiä ja kadehtijoita, joita\nvastaan hänen täytyi lopulta taistella elämästä ja kuolemasta.\n\nNämä mietteet tempasivat hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän sen\nenempää huomannut venettä, joka ei muuta ollutkaan kuin kalastajavene,\njolla sen omistaja kulki tyttärineen työhönsä palatakseen takaisin\ntaas. Hän istui nojaten päätään käsiinsä, kuten Erland-vanhus oli\ntehnyt aamulla, kun Kaarlo oli metsästämään lähdössä. Ja kuten hän\näsken liiteli todellisuudesta pois unelmain maihin, niin palasi hän nyt\nentiseen mielentilaansa takaisin, ja levottomuus ja huolet tuntuivat\nsillävälin kasvaneen ja käyneen raskaammiksi. Ne painoivat nyt häntä\nvastustamattomalla voimalla maahan päin, ja vanha Krister-herra\npuoluelaisineen näytti nyt kävelevän niillä poluilla, joilla hän oli\näsken nähnyt keveitä hengettäriä häämöttävän.\n\nSilloin liiteli keveitä askeleita linnanpolulla, ja valkeapukuinen\nnaisolento liikkui hiljaa kukkien välitse suurta lehmusta kohden. Hän\nei luultavasti huomannut puun juurella lehväin varjossa istujata. Hän\nojensi kätensä linnaan päin, huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi\npuhunut, vaikkei sanaakaan kuulunut. Hänen povensa kohosi ja laski\nkiivaasti. Siten saapui hän lopuksi aivan Kaarlon eteen.\n\nTämä kohotti päätään katsoen tuota valoisaa haamua. Hän kumartui\neteenpäin, jäntereensä jännittyivät, hän ojensi kätensä. Hän istui niin\nhetkisen hiljaa, ikäänkuin olisi todella nähnyt henki-ilmestyksen; se\nvaltasi hänet sillä pyhällä vavistuksella, joka saa veren jähmettymään\nsielun ollessa lähtemäisillään lentoon ylempiä maailmoita kohden.\n\nValoisa nainen pysähtyi taas. Hän oli nyt lehmuksen lehväin luoman\nvarjon äärimmällä reunalla; Kaarlo voi nähdä hänen hienojen ihmeen\nihanain kasvojensa piirteet, ja hänen suurten silmiensä loisteen.\nNainen puhui.\n\n\"Minä tulen\", sanoi hän, \"minun täytyy tulla sovittamaan sinulle tehtyä\nloukkausta, Kaarlo... Voi, tule pian, tule pian takaisin!... Täällä\nolisi minusta niin helppoa lausua sinulle sydämeni ajatuksen, vaan ei\ntuolla elämän turhassa, pauhaavassa komeudessa ... tule pian takaisin!\"\n\nMarski hyppäsi ylös, hänen huulensa avautuivat, mutta sydämensä löi\nniin kiivaasti ja näky huumasi häntä niin, ettei nimi, jonka aikoi\nlausua, päässyt hänen huuliltaan. Mutta hän meni hiljaa eteenpäin, ja\nkun askeleensa näkyivät säikäyttävän tuota suloista olentoa, joka\nhavahtui unelmistaan ja yritti lähteä pois, -- niin silloin huudahti\nmarski liikutuksesta vapisevalla äänellä.\n\n\"Kaarina!\"\n\nNeito pysähtyi ja kääntyi; marski tuli lehmuksen varjosta esiin.\n\n\"Kaarina, Kaarina!\" jatkoi hän, \"miksi tulet tänne ... sano, rakastatko\nminua?\"\n\n\"En minä tullut oman rakkauteni tähden, minä tulin sinun tähtesi,\nKaarlo!\" vastasi tyttö ujosti punastuen, sekä antoi marskin pitää hänen\nkättään omassaan.\n\n\"Nyt tunnen taas entisen Kaarinani\", vahtasi Kaarlo. \"Se varjo, joka on\nollut välillämme on siis nyt hävinnyt, ja nyt sinä varmaan annat\nminulle toisen vastauksen kysymykseen, jonka silloin tein?\"\n\n\"Niin, niin, Kaarlo Knuutinpoika\", vastasi Kaarina vapisevalla äänellä,\n\"varjo on poissa, minä tiedän nyt, kuinka asiat ovat, ja nyt voin\najatella sinua ja uneksia sinusta kuin ennenkin, sillä nyt tiedän ettei\nviaton veri kättäsi tahraa... Ja senvuoksi tulin nyt tänne sinulle sitä\nsanomaan ja pyytämään sinulta anteeksi, että olen saattanut sinusta\nniin pahaa uskoa.\"\n\n\"Ja sinä tahdot tulla omakseni, tulethan, Kaarina ... sano, sano, että\nrakastat minua?\"\n\n\"Minä rakastan sinua! Milloin olen lakannut sinua rakastamasta!\"\n\nJa riemuiten sulki Kaarlo hänet syliinsä, ja suutelo vahvisti liiton,\njoka tässä solmittiin kuun ja tähtien välkkyessä. Sitten he käyskelivät\nkauan edestakaisin ruusulehdossa puhellen kaikesta, mistä rakastavaiset\nkeskenään puhelevat, kunnes oli aika Kaarinan astua taasen veneeseen ja\nsoutaa salmen yli Hvittvikiin.\n\n\"Mutta kuinka tänne tulit\", kysyi marski, kun he kävelivät rannalle\npäin, \"minulle kerrottiin, että sinä olit mennyt Gudhemin luostariin?\"\n\n\"Niinpian kuin sain tietää tehneeni teille vääryyttä\", vastasi Kaarina,\n\"en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Se on aivan totta,\nettä olen aikonut vetäytyä maailmasta pois Gudhemin hurskasten sisarten\nluo, ja se ajatus oli vähitellen varmistunut, kunnes sain tietää\ntotuuden, ja silloin tahdoin puhutella teitä ennenkuin täytin\npäätökseni.\"\n\n\"Kaarina, Kaarina!\" keskeytti marski, \"olit päättänyt mennä luostariin,\nennenkuin kohtasimme toisemme?\"\n\n\"Olin! ... kuinka voin enää arvata saavuttavani koskaan rakkauttasi,\njonka olin niin kylmästi hyljännyt? Nyt, nyt on sinun maailmasi\nminunkin maailmani ... ja leppeät voimat johdattakoot meitä, ja suru\nälköön tulko liian aikaisin ja liian raskaana!\"\n\nKaarlo puristi suloista tyttöä rintaansa vasten ja suuteli hellästi\nhänen kättänsä. Sitten jatkoi Kaarina kertomustaan siitä, miten oli\ntullut Fågelvikin seuduille.\n\n\"Kuten sanoin, en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Minä\nseurasin veljeäni Bjurumista Tukholmaan, mutta te olitte jo lähtenyt\nsieltä, ja minä olin hyvin tuskissani, kun en tiennyt, odottaisinko,\nkunnes palaisitte Kalmarista, vai matkustaisinko veljeni kanssa sinne.\nMinä jäin Tukholmaan, mutta tuskin oli veljeni lähtenyt, niin\nlevottomuuteni ja tuskani kiihtyivät suuremmiksi kuin koskaan ennen.\nSilloin kutsui herra Niilo Erengislenpojan rouva, jalo Kaarina\nKnuutintytär, minua mukaansa Vinäsiin, johon suostuin. Sieltä olen\nsitten käynyt täällä Fågelvikissä, ja olen asunut Hvittvikin hyvän\nisäntäväen luona... Voi, kuinka sydämeni tykytti, kun ensikerran astuin\nFågelvikin rannalle ja liikuin täällä lehdossa ja linnantiellä, ja kun\nkulin sen lehmuksen alla, sen pilvenkorkuisen, jonka muistin siitä\nasti, kun kerran lapsena näin sen sinun kanssasi... Ja kuinka olen\npelännyt kohtaavani sinut niillä retkilläni!\"\n\n\"Haaveilija\", sanoi marski hymyillen, \"ja minua kuitenkin toivoit\ntapaavasi!\"\n\n\"Niin, katso, sydämeni ikävöi Kaarloa, mutta mahtava marski pelotti\njärkeäni, ja tuskin olisin koskaan uskaltanut lähteä näille\nkesäyömatkoilleni ilman viheriää ritaria, ja yhtä varmaa on, ettemme\nkoskaan olisi toisiamme löytäneet, ellei hän olisi puhunut minulle ja\nselittänyt, kuinka asiat oikeastaan olivat.\"\n\n\"Viheriä ritari\", kysyi Kaarlo, \"hänkö siis on mielesi taivuttanut.\nTunnetko hänet...?\"\n\n\"Tunnen, minä tunnen nyt hänet ja pidän hänestä suuresti, sillä hän\nrakastaa sinua ja on ehkä uskollisin miehesi!\"\n\n\"Paljon hän sitten kyenneekin aikaan saamaan, koska hän voi temmata\nhunnun päästäsi ihan luostarin kynnyksellä.\"\n\n\"Jalosta Eerik-herrasta kertoi minulle ensiksi Vesteråsin\nlinnanvoutisi, reipas Pentti Gunnarinpoika, Jumala armahtakoon hänen\nsieluansa! Kun minä menin isäni kanssa Bjurumiin pian herra Eerikin\nonnettoman kuoleman ja hautauksen jälkeen, niin tuli Pentti\nGunnarinpoika Vesteråsiin, ja minä kuulin hänen sanovan, että pian\nsaataisiin kuulla talonpoikain tulevan uudelleen Vesteråsia kohden,\nmutta että samalla saataisiin myöskin kuulla, että hän puolestaan osasi\nottaa ne oikealla tavalla vastaan...\"\n\n\"Sen se kunnon mies tekikin, vaikka onni petti hänet sillä kertaa!\nJumala ilahuttakoon hänen ja kaikkein urhokkaiden miesten sieluja\ntaivaan valtakunnassa!\" lausui Kaarlo hartaasti.\n\n\"Talonpojista puhuessaan\", jatkoi Kaarina sitten, \"johtuivat he\npuhumaan Eerik-herrasta, ja minä kuulin voudin sanovan, että siinä oli\ntapahtunut aivan toisen miehen tahto, sekä, että, jos se olisi teistä\nriippunut, olisi herra Eerik varmaan päässyt vapaaksi. Mitä hän lausui\npysyi mielessäni yöt ja päivät ... ja kuinka mielelläni olisin todella\nsydämessäni ajatellut teitä yhtä jaloksi ja yleväksi, kuin lapsena\nkanssanne leikkiessäni aina ajattelin. Mutta järki tuli taas kylmine\npäätelmineen, ja minä rupesin ajattelemaan, että Pentti Gunnarinpoika\noli sanonut niin vaan vierittääkseen teidän niskoiltanne epäluulot,\nkoska hän oli teidän miehiänne ja oli teihin kiintynyt ... ja siten\nkypsyi vähitellen päätökseni mennä luostariin...\"\n\n\"Mutta silloin tuli viheriä ritarini?\"\n\n\"Niin, ja hän ei ainoastaan vahvistanut Pentti Gunnarinpojan sanoja,\nvaan tiesi vielä muutakin, mikä sai kuin suomukset putoamaan\nsilmistäni, ja minä en voinut käsittää, miten olin voinut niin kauan\nolla sokeudessani... Mutta Jumalan äiti ja kaikki pyhät olkoot\nkiitetyt! Nyt on aamu taas ja nyt voimme uudestaan katsella toisiamme\nkasvoista kasvoihin!\"\n\nHe saapuivat nyt rannalle, jossa viheriä ritari odotti veneessä istuen.\n\n\"Hei, uljas ritari te!\" huusi marski hänelle, \"rehellinen kiitos sekä\nsoudusta että ratsastuksesta!\"\n\nMutta ritari katseli merelle eikä näyttänyt ottavan marskin puhuttelua\nkorviinsa. Hän lauloi äänellä, joka kuulosti melkein surulliselta:\n\n    Nyt oon kuin eksynyt lintunen,\n    Joka oksalla visertää;\n    Mä kodistani kaukana harhailen,\n    Eikä yhtään oo' ystävää.\n\nLaulaessaan kuivalla ja jyrkällä tavallaan näitä säkeitä oli hänen\näänessään niin raskasta suruisuutta, että se saattoi uskomaan hänen\ntällä hetkellä ajattelevan jotakin, joka koski häntä itseään, vaikka\nmuisto voi olla hyvin kaukainen. Vaikea on sanoa, kuuliko hän todella\nmarskin puhuttelua, ainakin sai tämä vielä kerran lausua kysymyksensä,\nennenkuin hän vastasi.\n\nHän nousi silloin veneessä seisoalleen ja tervehti marskia. Hymynsä oli\nvähemmän jäykkää kuin tavallisesti.\n\n\"Olette tehnyt minulle suuren ilon, Viheriä\", sanoi marski, \"ja kiitos\nsiitä ... minä en sitä koskaan unhota.\"\n\nMarski sopi vielä lemmittynsä kanssa, että he kohtaisivat toisensa\nVinäsissä Kaarlon palatessa Kalmarista; sitten tuli Kaarlon matkustaa\nBjurumiin pyytämään hänen kättään. Sitten he erosivat, Kaarina hyppäsi\nveneeseen, ritari työnsi sen rannasta ja tarttui laulaen airoihin.\n\nMarski kuuli hänen laulunsa vielä etäältä ulapalta. Hän kävi vitkaan\nruusulehdon läpi suuren lehmuksen luo ja katseli sieltä vedenselän yli\nvenettä, joka liukui yhä ulommaksi.\n\nKalastajat, jotka olivat sinä yönä vesillä, sanoivat nähneensä\nvetehisen, ja kauan senjälkeen kulki isältä pojalle tarina Fågelvikin\nlahden vetehisestä. Mutta niin kävi kuin poikanen oli sinä päivänä\nsanonut marskille: kauan kesti, ennenkuin vetehistä taas nähtiin; sillä\nsenjälkeen ei sitä liene enää koskaan nähty, mutta niin hyvää kalaonnea\nkuin sinä yönä ei kalastajilla ollut miesmuistiin ollut.\n\n\n\n\nVI.\n\nMarskin sinetti.\n\n\nStrengnäsin piispankaupungissa seisoi muutamana iltapäivänä elokuun\nlopulla sillan luona kaksi miestä. Ne olivat Herman Berman ja Niilo\nBonpoika, jotka odottelivat hiukan kärsimättömästi, että pari miestä,\njotka puuhasivat erään veneen kuntoon panossa, saisivat työnsä\nvalmiiksi. Kesti kuitenkin melkoisen kauan ennenkuin toinen\nvenemiehistä kohosi varsin tyyneesti pystyyn ja viittasi kädellään\nmerkiksi, että nyt oli vene valmis.\n\nJuuri kun he olivat aikeissa astua siihen, lähestyi rantaa toinen\nisompi vene, jossa oli Vestmanlannin laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika\nsekä hänen vaimonsa, Cecilia-rouva ja pieni Briita-neiti, joka rupesi\nheti heiluttamaan valkeata liinaa huomattuaan Niilo Bonpojan. Tämä\nvastasi innokkaasti tyttösen tervehdykseen, ja astuttuaan Hermanin\nkanssa veneeseen ohjasivat he sen laamannin veneen viereen.\n\n\"Missä herrasi on, Niilo Bonpoika?\" kysyi herra Kaarlo Tordinpoika\nvastaten ystävällisesti tämän kunnioittavaan tervehdykseen.\n\n\"Hän jäi Örebrohon!\" vastasi Niilo, \"me kiiruhdamme nyt hänen\nkäskystään valmistamaan Tukholmassa yhtä ja toista häitä varten.\"\n\n\"Häitä!\" huudahtivat laamanni ja Cecilia-rouva yhtaikaa, \"häitäkö?\nastuuko marski toisen kerran morsiustuoliin, ja vielä näin pian?\"\n\n\"Herrani on ollut Bjurumissa kosimassa neiti Kaarlontytärtä\nGumsehufvudin suvusta; hän ratsasti sinne suoraan Kalmarin kokouksesta,\nja meidän tietääksemme tulevat häät nyt Tukholmassa, kohta kun Teljen\nkokous on päättynyt.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, mies! Oletteko jo nähneet montakin menevän tätä tietä\nTeljeen?\"\n\n\"Ei vielä!\" vastasi Niilo, \"useimmat länsigöötalaiset menevät yhdessä\nherrani, marskin, kanssa ja tullevat kaiketi parin päivän päästä.\"\n\n\"Nyt ei sinulla olekaan kukkia Briitalle, Niilo\", sanoi Kaarlo-herran\npieni tytär raittiisti hymyillen ja kohottaen veitikkamaisesti\netusormeaan. Mutta huomattuaan että se pahoitti Niiloa, vaikka hänkin\nhymyili, niin tyttö nyökkäsi ystävällisesti ja lisäsi: \"Tukholmassa,\nTukholmassa!\"\n\nMuutamain kysymysten ja vastausten perästä erosivat venheet sitten.\nKaarlo-herra kävi maihin ja Herman ja Niilo ohjasivat venheensä\nTynnelsötä kohden.\n\nTuomas-piispa istui kirjoituspöytänsä ääressä siinä huoneessa, josta\noli niin kaunis näköala viheriäsaarisen Mälarin yli ja jossa hän oli\nkerran ottanut vastaan Engelbrektin. Hän oli juuri laskenut kynän\nkädestään, kun palvelija tuli ilmoittamaan Herman Bermanin ja Niilo\nBonpojan tuloa. Leppeä, eloisa hymy kuvastui piispan kasvoille. Hän\nnyökkäsi palvelijalle merkiksi, että vieraat olivat tervetulleet, ja\nsitten heidät nähdessään kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä. Hän ojensi\nkätensä ja puristi lämpimästi tulijain käsiä.\n\n\"Nyt ei ole enää niinkuin ennen\", sanoi hän, \"Tuomas-piispa on nyt\nkurja, onneton miesparka ... mikä on asiananne?\"\n\n\"Kysyä teiltä,\" vastasi Herman, \"kysyä teiltä, -- hurskas isä, neuvoa\neräässä omantunnon asiassa, jos sallitte, ja pyytää teiltä neuvoja,\njoita tarvitsemme.\"\n\nPiispa istui vaiti heitä katsellen, ja kuta enemmän hän katseli, sitä\nliikutetummaksi hän näytti käyvän. Hän pyyhki useita kertoja kädellään\nsilmiään.\n\n\"Kuten tiedätte\", jatkoi Herman, \"on näinä kahtena vuotena, jotka ovat\nkuluneet sitten Engelbrektin kuoleman, monta merkillistä asiaa\ntapahtunut. Minusta tuntuu kuin en enää oikein tuntisi itseäni\nkulkeissani maita ja pitäen mielessäni entisen palavan halun tehdä\njotakin hyvää ja miehekästä kansan hyväksi... Minä olen vähäpätöinen\nmies ja voin ainoastaan pientä aikaan saada, mutta sama olin\nsilloinkin, kun Engelbrekt eli, ja kuitenkin tunsin silloin kaikessa\nmitä tein, iloa ja riemua, joka minulta nyt puuttuu... Sanokaa nyt\nsenvuoksi minulle ja sanokaa meille kummallekin, sillä Niilo Bonpojalla\non sama tuska kuin minullakin, mitä meidän tulee tehdä?\"\n\nPiispa vei kätensä silmiinsä, se vapisi kovasti, ja kauan kesti\nennenkuin hän siirsi sen pois.\n\n\"Odottaa, kunnes aika tulee!\" sanoi hän sitten.\n\n\"Mutta hurskas isä\", vastasi Herman, \"sillä välin ennättää paljon\ntapahtua, mikä väkisin pakottaa miehen vastaamaan kysymykseen:\ntoimitko, niinkuin rehellisen miehen tulee, vai etkö! Toinen toisensa\nperään menevät Engelbrektin ystävät pois, poissa ovat Broder\nSveninpoika, Eerik Puke, vanha arkkipiispa Olavi ... onko oikein\npalvella...\"\n\n\"Kaarlo Knuutinpoikaa\", keskeytti piispa viitaten kädellään, ettei\nHerman lausuisi nimeä. \"Kaarlo Knuutinpoika on kuitenkin nykyään\nelävistä parhain, ja Herran neuvoon älköön ihminen sekaantuko.\nKatsokaa, kun silmäämme taaksepäin ja koetamme tarkastaa kuluneita\naikoja pääkohdittain, niin näemme että Herra kaikkiviisaassa neuvossaan\nväliin sallii lemmenkukan, väliin ohdakkeen kasvaa ja varttua. Kun\nlemmenkukka vallitsee, näyttää maan ja kansan yli leviävän pyhä rauha,\non kuin pyhä messu soisi kaikkein mielissä. Niin oli Engelbrektin\neläessä, Jumala antakoon hänen sielulleen ijankaikkisen ilon!\" Vanhus\nvaikeni, ikäänkuin Engelbrektin nimi olisi vienyt hänet kauvas\npyhästöön, johon ei voitu äkkiä päästä, eikä myöskään äkkiä lähteä\nsieltä pois. Mutta sitte hän jatkoi: \"Silloin oli lemmenkukan aika, nyt\nrehottaa ohdake, ja te tuntenette, että jokainen saa sen pistoksia\ntuta! Mutta senkin aika on menevä ohi, ja sen kuihtuneista kukista voi\nnousta taasen lemmenkukan taimi... Te saatte ehkä sen päivän nähdä,\njotka olette nuoria, ja muistakaa silloin piispavanhuksen sanoja ...\nminulle ei ole sitä suotu nähdä, ja minun silmäni ovatkin jo nähneet\nkylliksi, nähtyään Engelbrektin.\"\n\nTaaskin vaikeni piispa, ja nuoret miehet, jotka kuuntelivat hänen\nsanojaan kunnioituksella, miettivät niitä. Mutta piispa ei voinut\njättää Engelbrektiäkään, joka oli hänestä kaiken miehuuden perikuva.\n\n\"Katsokaa, sellaista miestä kuin Engelbrekt\", sanoi hän, \"sellaista\nmiestä on tuskin yksi vuosisadassa. Tässä saatte kuulla, olen saanut\nhiljakkoin kirjeen rakkaalta Laurentiukseltani, te muistatte hänet,\nNiilo Bonpoika, sen valkoverisen nuorukaisen, joka tavallisesti luki\nminulle ... olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän kertoo, kuinka\nsuuressa arvossa Engelbrektiä pidetään ulkomailla. Lyybekkiläinen\nHerman Corner, sanoo hän, vertaa häntä suureen Sauliin, jonka Herra on\nvalinnut ja varustanut voimalla suojella kansaansa ja kukistaa oikeuden\nvihamiehet. Hän oli, lausuu Herman-mestari vielä, yleväsydäminen mies,\nviisas ja toimelias, joka hoiti oikeamielisyydellä ja menestyksellä\nvaltakunnan asioita. Häntä ei johtanut toimessaan ylpeys eikä\nvallanhimo vaan sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset\nvoudit rääkkäsivät ja joiden valitukset kohtasivat kuuroja korvia, jos\nkuninkaalle valittivat!... Tämä kaikki\", jatkoi piispa ilosta loistavin\nsilmin, \"tämä kaikki tulee otettavaksi siihen kronikkaan, jota\nCorner-mestari kirjoittaa. Sanokaa, eikö tämä ilahuta ruotsalaisen\nmiehen sydäntä, ja enemmän vielä se, että on saanut elää sen miehen\naikana, jonka elämä ja urotyöt saavat muukalaisenkin häntä ihailemaan\nja kunnioittamaan!\"\n\nKyyneleet nousivat sekä Herman Bermanin että Niilo Bonpojan silmiin,\nniin vilkkaasti muistui vainaja heidän mieleensä, ja niin syvästi\nliikutti heitä vanhuksen lämmin innostus.\n\n\"He lähtevät pois toinen toisensa perään, jotka ennen olivat\nEngelbrektin ympärillä\", alkoi piispavanhus taas, \"niin, te olette\noikeassa, ja Jumala ja pyhä neitsy katsokoon armollisesti minun,\narvottoman puoleen, minäkin olin siinä pelissä osallisena, jota saan\nhäpeäkseni muistaa kuolinpäivääni asti...! Mutta se ei koske teitä ...\nse ei koske teitä... Kysytte minulta marskista, herrastanne\", jatkoi\nhän lyhyen väliajan jälkeen kääntäen etusormensa ja peukalonsa välissä\npöydällä olevan paperinpalan. \"Ja minä sanon teille, että marski on\ntotisesti ohdakkeen paras kukkanen...! Hän toimii ainakin rehellisesti\nsitä mitä toimii. Häntä ei tosin voi Engelbrektiin verrata, sillä hän\npanee itsensä siihen sijaan, mihin Engelbrekt pani valtakunnan, hänelle\non oma etunsa suuremman arvoinen kuin valtakunnan etu... Mutta nyt ovat\nasiat sillä kannalla, että hänen etunsa on todella paljolta sama kuin\nvaltakunnan etu... Hän tahtoo vapauden ja lain ja vanhain hyväin tapain\nvallitsevan ei tosin Engelbrektin tavoin vapauden ja lain itsensä\nvuoksi, vaan koska ne sopivat hänen omiin etuihinsa. Mutta hän edistää\nniitä kuitenkin, ja hänessä on miestä siihen. Ja hän on ainoa -- mikäli\nvoin oikein käsittää tapausten juoksua ja niitä miehiä, jotka nyt\nelävät -- hän on ainoa, joka kykenee pitämään ulkomaalaisia aisoissa.\nSe nähtiin nyt Kalmarin kokouksessa ... jos marski kaatuisi, josta\nJumala varjelkoon, niin olisi Ruotsin valtakunta mennyttä, sillä muut,\njotka nykyään ovat sen ensimmäisiä, eivät paljoa mahda ... he saattavat\nvaan, sen saatte vielä nähdä, ne saattavat vaan ehdoin tahdoin marskin\nkääntymään rahvaan puolelle... Sen sanon siis, ja siinä pysyn, että\njoka harrastaa Ruotsin onnea, harrastaa rahvaan onnea, ja joka\nharrastaa rahvaan onnea, ruvetkoon marskin mieheksi!\"\n\nOli varsin luonnollista, että vakamielisiä ja ajattelevaisia miehiä,\nkuten Herman Bermania ja Niilo Bonpoikaa, alkoi epäilyttää, oliko se\nasia oikea, jonka puolesta he taistelivat, kun he näkivät kaikkialla,\nettä veri, jota vuodatettiin, vuosi yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin,\nheidän herransa kuin valtakunnan tähden. Kummassakin hehkui innostus,\npuhtaampi ja jalompi kuin kenessäkään niistä miehistä, joiden nimi on\njälkimaailmalle säilynyt, ja kumpaankin oli sen sytyttänyt Engelbrektin\nvälitön tai välillinen vaikutus. Niilo Bonpojalle tulee tässä suhteessa\nehkä suurempi kunnia, sillä hän oli päässyt vaan joskus sattumoisin\nvapaudensankarin läheisyyteen, mutta hänen lämpimässä sielussaan ne\nmuistot ylläpitivät sammumatonta tulta ja viittasivat lakkaamatta\nyhteen päämäärään: Ruotsiin. Suuresti oli häneen myöskin vaikuttanut\noleskelu Tuomas-piispan, tämän Engelbrektin järkähtämättömän ihailijan\nja ystävän luona, ja sitä juhlallista lupausta, jonka piispa otti\nNiilolta Engelbrektin haudalla, kun nuorukainen erosi hänen\npalveluksestaan, olisi tuskin tarvittu sitomaan häntä sieluin ja mielin\nEngelbrektin asiaan.\n\nEnimmin kaikista oli heidät saattanut tasapainostaan se seikka, että\nheidän oli täytynyt asettua miekka kädessä samaa rahvasta vastaan, joka\noli seurannut Engelbrektiä. Lukemattomat langat sitoivat ja vetivät\nheitä tähän rahvaaseen. Eikä ollut helppoa päättää juuri toiminnan\nalkutapahtumista kuka todella oli rahvaan ystävä, sekö, joka niitä\nvastaan taisteli, vai se, joka niitä johti. Niilo Bonpoika oli marskin\npalveluksessa, ja sen vuoksi tuntui totteleminen monesti kahta\nvaikeammalta. Hänen sisässään taisteli velvollisuus velvollisuutta\nvastaan. Hermanilla oli enemmän valtaa määrätä toimiansa, mutta hänkin\ntaisteli samaa taistelua, ja epätietoisuus siitä, mikä kulloinkin oli\noikein, mikä väärin, saivat hänet melkein epätoivoon. Mutta kun sama\nrahvas, Engelbrektin rahvas, sitten Eerik Puken kuoleman jälkeen\ntotteli toista herraa drotsia -- sillä siitä he olivat aivan varmoja,\nettä drotsi oli Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan sittemmin nousseiden\nkapinain oikea johtaja -- niin tuntuivat hyökylaineet heidän rinnassaan\nasettuvan. Mutta heidän täytyi kuitenkin keskustella jonkun ystävän\nkanssa ja siitä syystä he kääntyivät vanhan engelbrektiläisen\nTuomas-piispan puoleen.\n\nHe keskustelivat vielä paljon marskista, kuninkaasta,\narkkipiispavainajasta ja drotsista. Ja jalo piispa-vanhus haihdutti\ntyynellä ja vakuuttavalla puheellaan kaikki epäilykset rakkaiden\nystäväinsä mielestä, niin että nämä tunsivat voivansa kevein mielin\npalvella uskollisesti marskia. Mitä arkkipiispa Olavin äkkinäiseen\nkuolemaan tulee, oli Tuomas-piispakin kuullut kuiskeita, että marski\nmuka olisi se ylhäinen herra, joka oli myrkyn lähettänyt, mutta hän ei\nollut sitä koskaan uskonut. Hän oli tavannut muutamia viikkoja sen\njälkeen kaksi Upsalan tuomiokapitulin jäsentä, tuomioprovastin Pietari\nNiilonpojan ja kaniikin Jöns Pentinpojan (Oxenstjernan), sekä oli\nkysynyt heiltä, mitä arvelivat arkkipiispan kuolemasta ja kehottanut\nheitä toimittamaan tarkan tutkimuksen, miten asianlaita oikein oli\nollut. Tuomioprovasti olikin ollut samaa mieltä, mutta Jöns Pentinpoika\noli pannut vastaan. Hän oli arvellut, ettei siitä olisi mitään hyötyä,\nkun ei ollut mitään todistuksia tukena. Jöns-herran kirjuri oli ollut\ntilaisuudessa läsnä ja pitänyt ensi hetkenä selvänä, että se lac\namygdalorum, jota arkkipiispa oli juonut, oli myrkytetty juuri vähäistä\nennen hänen kuolemaansa. Ja arkkipiispan kansleri, joka oli tullut\nsurusta melkein mielipuoleksi, oli huutanut sen tiedon ympäri maailmaa,\nmutta eihän sen nojalla voitu ketään syyttää. Parasta olisi sen vuoksi,\narveli Jöns-herra, antaa asian unhottua itsestään. Tämä oli vielä\nlisännyt Tuomas-piispan uskoa, ettei marski ainakaan ollut sen katalan\ntyön tekijä.\n\nTätä voi Niilo Bonpoika vielä varmistaa, sillä olihan hän ollut\narkkipiispan kuollessa läsnä. Muuten olivat hänellä omat arvelunsa\nasiasta, ja se aavistus, jonka mustan kirjurin salaperäiset sanat\nherättivät hänessä, kun hän astui kuolevan arkkipiispan huoneeseen, sai\nlisää vahviketta Tuomas-piispan kertomuksesta. Hän ei kuitenkaan\nmaininnut siitä mitään, mutta oli nyt aivan varma siitä, että hänen\nherraansa ympäröi salaiset vihamiehet, jotka lakkaamatta ja keinoja\nkatsomatta vaanivat tilaisuutta häntä kukistaakseen; ja tämä varmuus\nliitti hänet yhä lujemmin Kaarlo Knuutinpoikaan. Itsekseen teki hän\nvielä päätöksen pitää huolellisesti ja tarkasti silmällä hänen\nvihamiestään tai vihamiehiään, mikäli hänen vallassaan oli ja mikäli\nkunnian vaatimukset sallivat.\n\nIllansuussa läksivät Herman ja Niilo Tynnelsöstä. Piispan piti lähteä\nseuraavana päivänä Teljen suureen herrainkokoukseen, ja hän halusi\nvieraita seurueeseensa, mutta näiden täytyi ottaa takaisin se aika,\njoka oli kulunut heidän käyntiinsä, jonka vuoksi he lähtivät, varsinkin\nkun nyt puhalsi hyvä länsimyötäinen.\n\nOli kaunis ilta. Taivas oli ihan pilvetön, ja heidän hyvä venheensä\nkynti sarkapurjeineen reippaasti veden kalvoa. Mieli tuntui kevyeltä,\najatukset iloisilta ja raittiilta. Oli kuin tuuli, järvi, lehväiset\nsaaret, tuikkivat tähdet, kuin koko luonto olisi jatkanut sulosanoin\nlämminsydämisen piispan puhetta. Rohkeutta, lohdutusta ja toivoa oli\nhänen puheensa antanut, ja samaa tuntui tuuli kantavan helmassaan,\nlaine loiskivan harjaltaan ja lehdot kuiskivan rannoilta.\n\nNiin kuluivat yön hetket, eikä päivään ollut enää pitkä heidän\nlaskiessa venettään Söderteljeen vieviin hymyäviin salmiin. Siellä\nolivat heidän hevosensa odottamassa. Ne oli tuonut sinne Strengnäsistä\nHermanin palvelija Erkki, joka oli rannalla ja näkyi odottaneen heitä\nhyvin kärsimätönnä. Herman älysi heti, että jotakin oli tekeillä.\nSenvuoksi kun he olivat eronneet venemiehistä ja nousivat rannalle,\nkatsoi hän kysyvästi Erkkiin.\n\n\"Olet odottanut kauan tässä rannalla?\" kysyi hän.\n\n\"Enpä juuri ... tulin tänne noin tunnin verta sitten ... en juuri\nodottanut sinua näin aikaisin tulevaksi, mutta en muistanut ottaa hyvää\ntuulta lukuun\", vastasi Erkki. \"Mutta hyvä oli, että tulit...\"\n\n\"Puhut arvoituksia, Eerik ... mitä on tapahtunut?\" kysyi Herman\ninnokkaasti.\n\n\"Ei vielä mitään, mutta kohta tapahtuu, elleivät merkit petä ... olen\nyhtä ja toista kuullut tänä yönä, en kuitenkaan tarpeeksi, tietääkseni\nmitään taattua ja varmaa.\"\n\n\"Et ole siis nukkunut tänä yönä?\"\n\n\"En! ... olen lennellyt ympärinsä huuhkajain ja yökköjen parissa, ja\nniitä täällä on, sillä niiksi kait saapi kutsua kaikkia, jotka\npäivänvaloa karttavat... Minä tulin tänne eilen iltapäivällä ratsastaen\nja menin Pietari-mestarin luo, joka on, kuten tiedätte, marskin\nuskollinen ystävä. Hänen kanssaan haastelin sitä ja tätä, ja silloin\nhän mainitsi jotakin kokouksesta ja sinne saapuvista monista herroista,\nsillä täällä kaupungissa ovat kaikki kuumeissaan kokouksen tähden. Ja\nsilloin hän näytti niin ovelalta, että kahden kesken jäätyämme kysyin,\nmikä hänen sydäntään painoi, ja silloin hän kuiskasi minulle, 'että\ntäällä on kummia tekeillä', sitten hän osoitti sormellaan linnaan päin\nlisäten: 'tuolla neulotaan sellaista nuttua, joka tulee tuntumaan\npitäjälleen kylläkin ahtaalta!' ... Minä kysyin häneltä, miten hän voi\nniin puhua, kun maassa oli rauha ja sopu vallalla, ja silloin hän\nkertoi, että linnassa oli kauan aikaa kulkenut öisin miehiä, ja hän oli\nymmärtänyt linnaväen puolinaisista sanoista, että suuret herrat kävivät\nsiellä pitämässä pitkällisiä neuvotteluja.\"\n\n\"Se ei taida sen enempää merkitä\", sanoi Herman, \"mielet joutuvat\nnykyään niin helposti liikkeeseen, että luulevat näkevänsä kummituksia\nkeskellä päivää...\"\n\n\"Älä sano niin, Herman, Pietari-mestarilla on pää niinkuin pitääkin, ja\nhän on marskin luotettava ystävä ... hän ei ole puhunut siitä\nkenellekään ... ja minä panen pääni panttiin, että näin itse vähää\nennen puoliyötä vanhan Krister-herran astuvan linnaan, Hänen mukanaan\noli toinenkin ritari, jonka tunsin varsin hyvin, nimittäin Niilo\nSteninpoika, ja tultuaan sen kiven luo, joka on linnaan mentäessä\nvasemmalla puolella, kääntyi Niilo ja sanoi asepalvelijalleen: 'odota\nhäntä tämän ja kaupungin välillä, minun täytyy häntä puhutella; jos\nniin on kuin sanot, niin saattaa hän monen kokoukseen tulijan joukosta\nlöytää miehensä ja silloin ei hän tulekaan minun palvelukseeni ...\nodota häntä täällä ja seuraa häntä kaupunkiin, sekä lähetä minulle\nsana, että ennätän tavata häntä ennenkuin kukaan muu!' Mies pysähtyi ja\njäi jälkeen, ja minä aloin jo vähän peljätä, että hän keksii minut\nkiven takaa, mutta silloin tuli Niilo-herra takaisin ja sanoi: 'olethan\nsiis varma että se on hän?' -- 'Rodenberg!' -- vastasi mies. 'Ja että\nhän on ollut tuntevinaan minut pelastajakseen?' kysyi Niilo-herra taas.\n'Siitä olen varma, koska itse näytin teitä hänelle, kun hänen\nkertomuksensa sopi minusta hyvin teihin.' Silloin Niilo-herra nyökäytti\npäätään ja meni kiireesti linnaan. Minä olin piilossani kiven takana ja\nmies käveli kaupunkiin päin ja sitten takaisin taas.\"\n\n\"Ja Rodenberg tuli?\" kysyi Niilo Bonpoika.\n\n\"Niin hän tuli viimein; hän ja odottaja näyttivät hyvin tuntevan\ntoisensa, ja he menivät yhdessä kaupunkiin, ja ... nyt tulee paras\npaikka!... Saatte nähdä, ett£ tästä tulee taas sota, ja marski saa\nkatsoa, pääseekö ehein nahoin pois täältä. Kolme tietä ovat nuo kunnon\nherrat nyt valmistaneet. Marskin tulee luopua virastaan, se on\nensimmäinen; ellei se onnistu, niin on hän vangittava, se on toinen;\njos ei siitäkään tule mitään, niin silloin syntyy, kuten sanoin, sota\nnäiden suurten herrain välillä. Ensimmäinen juttu tapahtuu täällä\nTeljessä, toinen Tukholmassa häissä, viimeinen niin, sepä levinnee yli\nkoko valtakunnan...\"\n\nKaikki kolme pysähtyivät Erkin lausuessa nämä sanat, ja Herman laski\nkätensä hänen olalleen ja katsoi hänen viisaisiin, rehellisiin\nsilmiinsä.\n\n\"Onko tämä arvelua, Erkki\", sanoi hän, \"vai uskotko itse, mitä sanot?\"\n\n\"Uskon\", vastasi Erkki.\n\nJa hän kertoi vielä, miten oli seurannut miehiä kaupunkiin, ja kun\nNiilo-herran palvelija oli turhaan etsinyt asuntoa vieraalleen, ja kun\nhän (Erkki) oli silloin kohdannut heidät, oli hän kysynyt heidän\nasiaansa ja tarjonnut heille huoneensa, koska itse aikoi mennä rantaan\nodottamaan herransa tuloa. He olivat ottaneet sen vastaan, ja Erkki oli\nilmoittanut sen Pietari-mestarille, jonka kanssa hän oli kuullut\nseinässä olevan aukon kautta joka sanan miesten keskustelusta.\nNiilo-herran mies tuntui tietävän koko joukon asioita herrastaan, ja\nRodenberg kertoi, että eräässä katukahakassa Tukholmassa kohta hänen\ntulonsa jälkeen oli eräs ritari pelastanut hänen henkensä ja hän luuli\nsen olleen Niilo-herran, jonkavuoksi tahtoi uhrata henkensä ja verensä\nhänen edestään. Hän ei kuitenkaan tiennyt varmaan, oliko Niilo hänen\npelastajansa, mutta hän luuli niin. Vieras oli kotoisin Westfaalista,\nja hänellä oli Tukholmassa sukulaisia, joiden luo hän oli tullut. Hänen\ntarkoituksensa oli saada tointa jonkun suuren herran luona, sillä hän\noli taitava tykillä ampuja. Niilo-herran palvelija koetti kaikin tavoin\nkoota taitavia tykillä ampujia herransa palvelukseen, ja silloin hän\nvähitellen tuli lausuneeksi sanan ja toisen, joista yhteensä tuli se\ntuuma, jonka Erkki aluksi kertoi Hermanille ja Niilolle.\n\n\"Hetken kuluttua\", jatkoi Erkki, \"tuli Niilo-herra, sillä asemies oli\nlähettänyt hänelle sanan ja kun vieras sitten kysyi jotakin äskeisen\nkeskustelun johdosta, niin kuulimme, miten Niilo-herra alkoi änkätä, ja\nkun häneltä viimein kysyttiin, viipyisikö siihen kauvankin, niin näin\neräästä raosta, että väri vaihtui hänen kasvoillaan.\"\n\nHerman punnitsi Erkin sanoja ja kysyi sitten sekä hänen että Niilon\nmieltä, jonka jälkeen he harkitsivat kolmin mitä olisi tehtävä. Asiat\nsaattoivat kyllä olla niinkuin Erkki sanoi, mutta hän voi erehtyäkin.\nToistaiseksi eivät he katsoneet tarpeelliseksi mihinkään erityiseen\nryhtyä; heidän tulisi vaan pitää silmänsä tarkasti auki ja\nmahdollisuuden mukaan varoittaa marskia. Sen otti Niilo Bonpoika\ntehtäväkseen, koska hän voi, toimitettuaan marskin asian Tukholmassa,\nlähteä taas herransa luo Teljeen.\n\nHetkisen kuluttua he istuivat hevosten selässä ja ratsastivat hyvää\nvauhtia Teljen linnan ohi Tukholmaan päin. Herman Bermanin piti marskin\nkäskyn mukaan ruveta siellä hänen linnassa olevain miestensä\npäälliköksi, ja Niilo Bonpojan tuli antaa ohjeita häitä varten. Mutta\ntuskin oli kulunut kahta päivää, niin tuli sanoma Teljestä, jossa\nherrainkokous oli jo alkanut. Sanansaattaja toi käskyn, että Niilo\nBonpojan tuli ratsastaa yötä päivää Kalmariin. Sinne oli saapunut eräs\nrostokkilainen laiva vahingoittuneessa tilassa tuoden kalliita\ntavaroita marskia varten. Niilon tulisi mennä vuokraamaan sieltä jonkun\nlaivan ja pitämään huolta uudestaan lastaamisesta sekä tulla itse samaa\nmatkaa Tukholmaan.\n\nTämä paukaus näytti tekevän kerrassaan tyhjiksi Niilon aikeet pitää\nsilmällä herransa salaisia vihamiehiä, ja siitä nousi hänen\nlevottomuutensa pilviin asti. Hän riensi Herman Bermanin luokse, joka\noli linnantuvassa. Hän oli onneksi yksinään, että he voivat\nhäiritsemättä keskustella. Hänkin \nNiilokin, mutta tointui pian.\n\n\"Näyttää siltä\", sanoi hän, \"kuin meillä olisi ynseitä voimia\nvastassamme. Luulen sentään, että vaara on pienempi, kuin miltä se nyt\nensi katseella näyttää. Minun mielestäni uhkaa marskia varsinainen\nvaara vasta täällä Tukholmassa, jos Erkin puheessa muuten lienee perää,\nmitä en puolestani epäile... Mitä Teljessä piti tapahtua, jääpi varmaan\ntapahtumatta, sillä niin helppo kuin marskia onkin johtaa, kun onni\nhänelle hymyilee ja kun hän luulee ympärillään olevan pelkkiä ystäviä,\nniin ei hän kuitenkaan anna sokeasti riistää valtaa käsistään. Sinä\nennätät siis hyvin Kalmariin ja sieltä takaisin, ennenkuin oikea\naikamme tulee... Olenhan minä sitäpaitsi aina marskin läheisyydessä,\nvaikka palvelustoimeni sitookin minua tänne; ja jos jotakin erinomaista\ntapahtuu, niin saan aina tilaisuutta kuiskata sanasen hänen korvaansa,\nlinnan vartioimisen siitä kärsimättä.\"\n\nHermanin sanat tyynnyttivät Niiloa, joka lähti viipymättä matkalle\nKalmariin. Mutta kului kokonainen kuukausi, ennenkuin laiva laski\nTukholman satamaan. Ensi työkseen hyppäsi Niilo veneeseen ja soudatti\nitsensä rantaan kiiruhtaen linnaan. Siellä hän tapasi Hermanin.\n\n\"Hyvin käy\", sanoi tämä tervehdittyään, \"vielä ei ole mitään\npelättävämpää tapahtunut. Minä luulen kuitenkin, että moni on marskille\näissään, sillä kuninkaaseen nähden on hän saanut tahtonsa aivan\ntäytäntöön, joten arvelen hänessä olevan miestä vastaamaan niistä\nsanoista, jotka kuulin hänen kerran lausuvan, 'että niinkauan kuin hän\nelää, ei kuningas Eerikin jalka enää koskaan polje Ruotsin maata...'\"\n\n\"Yksi keino on siis vielä jälellä ... paras säästetään useinkin\nviimeiseksi\", arveli Niilo, \"ja parasta olisi, että marski saisi tietää\nsalajuonet sitä parempi kuta aikaisemmin.\"\n\n\"Minusta on ajattomalla ajalla tehty palvelus kehno palvelus\", lausui\nHerman, \"ja olisihan hyvin mahdollista, että riistäisimme marskilta\nhyvän ja luotettavan ystävän, jos kiirehtisimme toimimaan pelkästään\nsen perustuksella, mitä niin vähäpätöinen mies kuin Erkki on saanut\nkuuntelemalla tietää. Niilo-herra on marskin lanko ja muut herrat\novat hänen sukulaisiaan, hän luottaa niihin tosin vaan sangen\nkohtuullisesti, mutta sitä hän tuskin suvaitsisi, että joku hänen\nmiehistään tulisi kertomaan salaisia juttuja, jotka eivät kärsi\npäivänvaloa. Siihen on hän liiaksi avomielinen, ja nyt on hän niin\nkokonaan hääilojen vallassa, että hän aivan varmaan kuuntelee\nmielellään vihollistensakin puheita ystävyydestä ja sovinnosta.\"\n\nNiilo huomasi tämän epäämättömäksi todeksi, ja hän yhtyi täydellisesti\nHermanin neuvoon tämän lisätessä:\n\n\"Meidän tulee tästä lähin kuten tähän astikin uskollisesti vartioida\nkaikkia, jotka tavalla tai toisella kuuluvat hänen vihamiehiinsä, ja\nmeidän pitää koota todisteita käteemme. Silloin on vasta aika ruveta\ntoimimaan. Teillä, Niilo Bonpoika, on nyt hyvä tilaisuus siihen, sillä\nminulla on teille marskilta käsky, että niin pian kuin olette\ntoimittaneet laivanne kalliin lastin hänen kamarimestarinsa käsiin\nviipymättä ratsastatte Teljeen!\"\n\nLaivan selvittäminen ja tavarain toimittaminen kamarimestarin käsiin\nkävi helposti. Parin päivän päästä ratsasti Niilo Bonpoika jo Teljen\nkaupungin katuja pitkin, joilla liikkui vilisten herroja, pappia ja\nasemiehiä. Hän meni marskin asunnolle, mestari Pietari Räätälin luo.\nOli aikainen aamu ja Pietari-mestarilta kuuli Niilo, että herrat\nkokoontuivat paraillaan neuvotteluja jatkamaan.\n\n\"Mutta astukaa sisään, herra Niilo\", lausui hyväntahtoinen\nPietari-mestari, \"astukaa sisään, muki olutta ei tee teille nyt\nratsastuksenne jälkeen pahaa... Kas, tuolla tulee hänen armonsa,\nUpsalan tuleva arkkipiispa... Hän on niin ankaran ja oppineen näköinen,\nhän kuuluu olevankin hyvin korkeasti-oppinut ja arvossa pidetty mies,\neikä hänen tarvinnekaan arkkipiispaksi päästäkseen käydä niin monia\nmutkia kuin autuas arkkipiispavainaja Olavi, Jumala armahtakoon hänen\nsieluaan, sai aikanaan käydä...\"\n\nTulija oli postulatus, herra Niilo Ragwaldinpoika, joka oli kutsuttu\nVexiön piispanistuimelta Olavi Laurinpojan jälkeen Upsalan\narkkipiispaksi, ja jota senvuoksi nimitettiin ajan tavan mukaan\npostulatukseksi. Niilo Bonpoika vilkaisi häneen, kun hän meni ohi Jöns\nPentinpojan seuraamana. Hänen kasvonsa olivat kyllä yleensä ankarat ja\nvakavat, mutta suun ympärillä osoitti eräs piirre hänen luonteessaan\nolevan hyvyyttä ja lempeyttäkin, ja katseesta ilmeni älyä ja lujuutta.\nHengelliset herrat keskustelivat innokkaasti käydessään, ja\nPietari-mestarin kasvot venähtivät silloin varsin omituisesti,\nikäänkuin hän olisi saanut happamen omenan, joka hänen täytyi väkisin\nniellä.\n\n\"Tuo hurskas herra Jöns Pentinpoika\", sanoi hän, \"oli eilen marskin\nluona ... mutta astukaa sisään, herra Niilo, ja ottakaa vastaan, mitä\nminunlaisellani miehellä on tarjota... Saatte nähdä, että viipyy\nkotvasen, ennenkuin marski tulee takaisin\", hän vei Niilon\nystävällisesti kamariinsa ja tarjosi hänelle oluttuopin ja jatkoi\nsitten: \"Jöns-herra tuli hänen luokseen ... minäkin olin läsnä\nsisemmässä huoneessa, ja ovi oli auki, ja jalot herrat puhuivat niin\näänekkäästi, että kuulin joka sanan ... vanha ritari Kaarlo Orminpoika\nistui marskin luona Jöns-herran tullessa, mistä hän sai heti aihetta\nkysyä neiti Kaarinasta ja häistä.\"\n\n\"Sitäpä en olisi koskaan uskonut, että jalo Jöns-herra sellaisesta\nvälittäisi\", huomautti Niilo.\n\n\"On kuitenkin yhdentekevää, millainen neula on, kunhan se vaan vetää\nlangan kankaan läpi\", sanoi Pietari-mestari hymyillen, \"ja siinä on\njotakin salameininkiä, sen saatte nähdä. Me näemme vaan neulan, mutta\nlankaa emme näe...\"\n\nTavallisissa oloissa oli Pietari-mestarin älykkäisyys pahoin\nnaurattanut nuorukaista, ukko oli niin nokkelan näköinen tuuheine\nkulmakarvoineen, mutta tällä kertaa oli asia syvempää laatua.\n\n\"Mutta te arvaatte langan myös, näen, Pietari-mestari\", lausui Niilo.\n\n\"Saatanpa arvata... Ensin ei puhuttu muusta kuin häistä ja niiden\nvalmistuksista, mutta sitten kävi päivän selväksi, että marskin oli\nitsensä läsnäoltava Tukholmassa...\"\n\n\"Minunkin nähdäkseni se on aivan paikallaan\", vastasi Niilo, \"sillä nyt\non keskiviikko, häät ovat lauantaina, ja ne vietetään sellaisella\nkomeudella, että marskin täytyy välttämättä olla asioita johtamassa,\nettä kaikki tapahtuu kunnollisesti.\"\n\n\"Aivan, aivan, nuori mies ... kun ne eivät vaan nyt olisi ommelleet\njotakin vaatetta, jonka silittämistä marski ei enää saa hoitaa.\"\n\n\"No sitten silittäminen jää!\" sanoi Niilo.\n\n\"Niin, se jää ... aivan niin, ellei mestari jätä silitysrautaa\ntänne...! Niin, se on eri asia, kisälli ei ole sama kuin mestari\nitse ... siinäpä se on! Ja jotakin sensuuntaista juuri tarkoitti\narvoisa Jöns-herra, se on varma, sen saatte nähdä, Niilo Bonpoika!\"\n\n\"Mitä tarkoitattekin silitysraudallanne\", vastasi Niilo, \"niin en voi\nymmärtää, mitä herrani, marski, voisi jättää tänne, josta hänelle\nsaattaisi vaaraa koitua.\"\n\n\"Te ette ymmärrä, mitä sanotte? ... kuulkaa nyt, minä sen selitän...\nKun marski pääsi oikein selville siitä, että hänen oli mentävä\nTukholmaan, ja kun hän toivoi hiukan kärsimättömästi että tämä\npitkällinen kokous vihdoinkin loppuisi, luetellen samalla, mitä jo oli\nsaatu valmiiksi, nimittäin ensiksi kuninkaan manaaminen Moran kiville\nkahdentoista viikon kuluessa, toiseksi varma sopimus, johon kaikki\nläsnäolevat herrat olivat suostuneet, että he hengellään, kunniallaan\nja omaisuudellaan puolustaisivat valtakunnan oikeutta jokaista\nvastaan ... ja kun hän sitten tämän johdosta arveli, että kokouksessa\noli jo päätetty, mitä oli päätettäväkin, niin tekaisi jalo Jöns-herra\nsolmun hyvin vahattuun lankaansa ja vetäisi. 'Eräs asia on vielä\npäättämättä', sanoi hän, 'mutta se on vähemmän tärkeätä laatua'... Hän\ntarkoitti äidinisänsä läänitystä. 'Hän saa Gestriklannin entistensä\nlisäksi', vastasi marski kiireesti sekä lisäsi: 'kun hänellä on\nennestään Nyköpingin ja Viipurin linnat lääneineen ja kuusi hyvää\nkihlakuntaa Uplanlannissa, niin pitäisi sukulaiseni oleman tyytyväinen\nsaadessaan sen lisäksi vielä Gestriklannin!'\"\n\n\"Ja siihen vastasi Jöns-herra?\"\n\n\"Hän vastasi, 'että Krister-herra olisi aivan epäilemättä siihen\ntyytyväinen', mutta ette arvaa, kuinka viekkaalta hän sitä sanoessaan\nnäytti... En voinut olla tekemättä asiaa käydäkseni ovella ja silloin\nnäin hänet ... ja ellei niistä silmistä näkynyt, että hän oli tehnyt\nmestaripiston, niin en tahdo kuulua kunnialliseen räätäliammattiin...!\nMarski lisäsi: 'jollei muuta ole enää päättämättä, niin ei minulla\nlienee enää mitään syytä viipyä', ja Jöns-herra vastasi vikkelästi:\n'eipä suinkaan, sukulaiseni!' ... niin, sukulaiseni ... antaisin minä\nsille sukulaisuudelle...\"\n\n\"Entäs silitysrauta, mestari Pietari ... silitysrauta?\" huudahti Niilo\nBonpoika.\n\n\"Pyhän Eerikin nimessä, eikö tulekin marski tuolla, ja vanha ritari\nKaarlo Orminpoika ja hänen setänsä Kaarlo Tordinpoika ovat hänen\nmukanaan!\" huudahti Pietari-mestari vastauksen asemesta ja riensi ulos,\nperässään Niilo Bonpoika.\n\nHe kohtasivat herrat pihalla. Marski näytti iloiselta ja tyytyväiseltä.\nHän nyökkäsi Pietari-mestarille ja ojensi ystävällisesti kätensä\nNiilolle.\n\n\"Tervetuloa Niilo\", sanoi hän, \"kaikki hyvin Tukholmassa, ja\nkamarimestarini on saanut tavarat?... Hyvä!\" lisäsi hän, kun Niilo\nsanoi niin olevan. \"Nyt lähdemme itse Tukholmaan, onpa jo aikakin...\nSinä jäät tänne Niilo, odottamaan neiti Kaarinaa sekä liittymään hänen\nmorsiussaattoonsa... Missä on kirjurini?\"\n\nPietari-mestari riensi kutsumaan häntä marskin huoneesta. Sillaikaa\nmääräili marski Niiloa pitämään huolta matkavalmistuksista. Kirjurin\ntultua sanoi hän sille:\n\n\"Minä ratsastan Tukholmaan, Asger\", se oli kirjurin nimi, \"mutta sinä\njäät tänne ja saat sinettini, joka sinun tulee painaa päiväin kuluessa\ntehtäväin päätösten alle. Siinä asiassa voit kääntyä drotsin, herra\nKrister Niilonpojan puoleen!\"\n\nKirjuri kumarsi ja marski meni muiden herrain kanssa taloon.\n\nMutta Pietari-mestari katsahti ymmärtäväisesti Niilo Bonpoikaan\nlausuen:\n\n\"Siinä on nyt silitysrauta, herra Niilo!\"\n\nSalamana lennähti Niilo Bonpojan mieleen ajatus, että nyt oli oikea\nhetki käsissä; senvuoksi hän riensi herransa perään, varmasti päättäen,\nmaksoi mitä maksoi, ilmaista hänelle, mitä luuli tietävänsä. Mutta\nmarski oli niin innokkaassa keskustelussa herrain kanssa, ettei häntä\nvoinut keskeyttää, Ja siten alkoi hänen luokseen tulla ja mennä\nlukuisasti kokouksen jäseniä, että Niilon oli aivan mahdotonta päästä\nhäntä puhuttelemaan.\n\nHän meni senvuoksi pihalle, johon marskin hevosta juuri tuotiin ja\njossa hänen miehensä odottivat istuen. Täällä hän ainakin luuli\nsaavansa sanoa niin paljon, että marski rupeisi jotakin aavistamaan ja\nsallisi hänen ratsastaa mukana sanomaan sanottavansa loppuun asti.\nMutta marskin tullessa ulos tulivat herrat mukana, eikä Niilo voinut\npäästä väliin.\n\nUlkomuodoltaan mitä iloisimmalla tuulellaan astui marski hevosensa\nselkään ja ratsasti mestari Pietari Räätälin pihalta. Niilo kävi yhä\nlevottomammaksi, ja hän arveli astua hevosensa selkään ja ratsastaa\nherransa perään, mutta silloin puhutteli häntä herra Kaarlo Tordinpoika\nsanoen:\n\n\"Ettepä te juuri näytä morsiusritarilta, Niilo Bonpoika! Tulkaa\nmukanani, niin saatte vähän muuta ajattelemista.\"\n\nNiilo koki heittää huolet luotaan, mutta se ei tapahtunut helposti. Hän\nseurasi kuitenkin ritarivanhusta. Mennessään portista heitti hän\nsilmäyksen taakseen. Siellä näki hän Pietari-mestarin synkkänä ja\nkarmeana kohottavan kättänsä ja panevan sormensa huulilleen. Se oli\ntietysti merkki, että hän oli itse ajatuksiinsa syventyneenä. Mutta se\nvoi myöskin olla kehoitus Niilo Bonpojalle olemaan vaiti ja\nmenettelemään varovaisesti, ja siksi tämä sen ymmärsi.\n\n\n\n\nVII.\n\nHäät.\n\n\nLokakuun 4 päivän aamuna oli suunnaton ihmisjoukko koolla Munkkisillan\nseuduilla olevilla avoimilla kentillä sekä Harmaamunkkien luostarin\nmuurien sisäpuolella. Marskin piti viettää häitään neiti Kaarina\nKaarlontyttären kanssa. Edellisinä viikkoina oli ollut yleisenä\npuheenaineena ja ihmettelyn esineenä niiden suurenmoiset varustukset,\njoita oli pitkät ajat valmisteltu: linnan huoneiden uhkeat verhot --\nmarski oli tuonut sitä varten kalleimmat tapetit kaikilta tiloiltaan,\nolipa niitä tuotettu ulkomailtakin -- avara turnauskenttä, jossa piti\npidettämän keihästurnaus ja kilpajuoksu. Koko tämän ajan olivat ne\nkäsityöläiset ja työmiehet, jotka olivat näitä puuhaamassa, ylen\ntärkeitä ja halutuita henkilöitä kaupungin porvariseuroissa.\nLeijonatornin ja kirkon edessä olevalta kentältä alkain vilisivät kadut\nihmisiä aina rantaan asti, johon oli rakennettu korea laivasilta.\nJokainen koetti tungeskella päästäkseen niin hyvältä paikalta kuin\nsuinkin näkemään hääjoukon komeutta. Ikkunat olivat tietenkin kaikki\nkatsojia täynnä, ja tätä liikettä oli ollut aamusta alkain. Ennenkuin\npäivä oli täysin valennut, oli todenteolla koko Tukholma jo liikkeellä.\n\nMutta ensimmäiset munkkisillalle tulijat näkivät luostarin portista\ntulevan joukon asemiehiä, jotka menivät kaupunkia ja Ketjusaarta\nyhdistävän sillan yli. Tämä ei kuitenkaan erikoisesti ihmetyttänyt\nketään, sillä miehet kantoivat marskin värejä, joten näkijät hyvin\nkäsittivät heidän puuhaavan joitakin herransa asioita. Ne eivät tulleet\nyhdessä joukossa vaan yksitellen, tahi kaksi tai enintään kolme\nerällään. Muuan nuori seppä, joka oli ollut ensimmäisiä katselijoita ja\nniinmuodoin nähnyt kaikki luostarista tulijat ja sinne menijät, oli\nlaskenut, että kaikkiaan kymmenen marskin miestä oli tullut luostarista\nja mennyt kaupunkiin päin. Hän huomautti tätä eräälle vieressään\nolevalle mestarikisällille. Mutta tämäpä katsoikin sen johdosta\ntarpeelliseksi oikaista nuorempaa toveriaan lausuen, että jos hän aikoi\nlukea kaikki marskin palvelijat, jotka sinä päivänä ovat liikkeellä,\nniin hän sen tehköön, mutta ilmoittakoon niin merkillisiä huomioitaan\njollekin muulle. Hän oli puolestaan tullut aivan muuta katsomaan.\n\nKuta enemmän väkeä sitten alkoi virrata rannalle päin, sitä enemmän\nkiintyikin huomio muihin seikkoihin. Seppä huomasi kuitenkin, että\nvielä yksi mies tuli luostarista, ja hänen vierellään käveli synkkä\nkellankalpea mies, joka oli sotilaitten tapaan puettu, mutta ei\nnähtävästikään kuulunut marskin väkeen. Edelliselle oli annettu peräti\nrumat kasvot, mutta hän oli vilkas sekä näytti koettavan huvittaa\näänetöntä kumppaniaan joillakin tarinoilla, joita tämä kuitenkin tuskin\nlienee kuunnellut. Päästyään sepän ja mestarikisällin kohdalle,\npysähtyivät he ja synkkä mies lausui:\n\n\"Tästä voivat tiemme erota, minun täytyy nyt jo lähteä Stegeborgiin!\"\n\n\"Se on teille ikävää, Rodenberg\", vastasi marskin mies, \"mutta jos\nvielä tapaamme toisemme, niin tahdon hankkia teille yhtä hyvän asunnon\nkuin Teljessäkin!\"\n\n\"Ellei vaan minun vuoroni tule silloin!\" vastasi Rodenbergiksi\nkutsuttu.\n\nSitten he erosivat ja marskin asemies jatkoi kulkuaan ihmistungoksen\nläpi linnaa kohden. Jos joku olisi sattunut tarkastamaan hänen\nkasvojaan hänen juuri lähestyessään Leijonatornia, niin olisi hän\nepäilemättä havainnut niissä merkkejä, jotka osoittivat, ettei hän ihan\nilman syyttä ollutkaan lähtenyt aamukävelylleen. Hän yritti selvästi\nnäyttää iloiselta, ja huolettomalta, mutta synkkä totisuus tuikki sen\nläpi, kuten veri tihkuu sotilaan rinnasta ilmaisten sinne syntyneen\nhaavan, vaikka sitä peittäisikin hienoin verho.\n\nTultuaan linnanportista sisään, näki hän koko alemman linnanpihan\nhevosia ja miehiä täynnä. Miehet satuloivat parhaallaan hevosiaan\nseuratakseen herraansa tämän juhlallisesti kulkiessa Harmaamunkkien\nsaarelle ottamaan morsiantaan vastaan. Hänen tulonsa ja kulkunsa\nmiesjoukon läpi ei herättänyt vähääkään huomiota. Sillä kaikkien\nmarskin miesten ei pitänyt tulla hääsaaton mukaan, vaan osan tuli jäädä\nlinnaan, ja näiden joukkoon kuului tietysti tämä mies. He olivat\nsitäpaitsi siksi hommassaan kiinni, etteivät tulleet erityisesti\nhuomanneeksi, mitä hänen kasvoissaan ehkä oli tavallista omituisempaa.\nKaduilla lienee kyllä joku porvari, kuten äskeinen nuori seppäkin,\ntarkemmin silmännyt häntä, mutta linnassa ei siihen ollut kellään\naikaa.\n\nHän saapui sisemmälle linnanpihalle. Täällä oli näin aikaiseen verraten\nvähän melua ja ihmisiä. Täällä näkyi kyökkimestari palvelijoineen,\nsamaten kamaripalvelija ja hovimestari sekä koko joukko nuorempia\npalvelijoita innokkaasti puuhaavan, joko jaellen käskyjä tai niitä\ntäyttäen, tahi kiireesti rientäen pihan yli. Ulkopihaan verraten oli\ntäällä kuitenkin paljoa hiljaisempaa.\n\nMies astui suoraan linnanpihan yli ritariparvekkeen portaita kohden.\nHän kiirehti askeleitaan kuten se tekee, joka, tärkeällä asialla ollen,\nlähestyy päämääräänsä. Pian saapui hän marskin miesten päällikön,\nHerman Bermanin luokse, rämä oli yksinään huoneessaan hinkaten\nparastaikaa nuttunsa hihalla muuatta pilkkua haarniskaltaan, joka\nkiilteli tammipöydällä aamuauringon säteissä, jotka lankesivat sille\nvinosti pienten ikkunaruutujen läpi. Miehen astuessa sisään katsahti\nhän ylös ja lähti nopeasti pöydän luota. Hän asettui aivan miehen eteen\nkatsoen häneen kysyvin silmin sekä lausui, kun tämä vilkuili\nepäluuloisesti ympärilleen:\n\n\"Täällä ei ole ketään häiritsemässä, puhu suoraan vaan, Erkki!... Näen\nsen heti, että yönviettosi luostarissa on antanut sinulle ajattelemisen\naihetta.\"\n\n\"Enemmän, Herman, kuin ehkä olemme miehiä kestämään...\"\n\n\"Sepä jo pahalta kuulustaa, totta vieköön ... ei kait sentään aiottane\nTukholman linnaa vallata?\"\n\n\"Hiukan sinnepäin ainakin ... liittoutuneilla on aikomus ottaa marski\nvangiksi ... täällä Tukholman linnassa!\"\n\n\"Marskin vangiksi?\" huudahti Herman voimatta olla hymyilemättä, hänestä\ntuntui niin hassulta ajatus, että marski otettaisiin vangiksi linnassa,\njoka oli täynnä hänen uskollisia miehiään ja parhaita ystäviään.\n\n\"Niin on sittenkin laita ... he ottavat hänet vangiksi täällä linnassa\nystäväin ja asemiesten keskeltä... Linnassa on kavaltajia, ja nyt on\nvaan heiltä kintut katkottava!\"\n\n\"Kavaltajia! ... niistähän helposti päästään, kun sinä ne nyt kerran\ntunnet.\"\n\n\"Mutta minä en tunnekaan niitä ... siinä maanalaisessa komerossa oli\npilkkopimeä, jossa he siitä neuvottelivat. Kun minä olin pimeyden ja\nusvan turvissa, jota nousi vähää ennen puoltayötä, kiivennyt\nluostarinmuurin yli, niin arvelin aluksi tehneeni taaskin turhan\nmatkan. Kuitenkin painauduin salakujaan pylvään ja sen pienen\nrakennuskielekkeen väliin, mihin näin sen miehen katoovan sinä yönä,\njona olin päättänyt ottaa hänestä selvän ja jona sitä varten viivytin\nniin kauan hurskasta Ragwald-isää, Jumala antakoon sen juonen minulle\nanteeksi, kunnes näin hänen lukukammarinsa ikkunasta mitä tahdoin...\nSiinä kujassa oli aukko, josta minä ryömin hyvin hiljaa sisään kaikessa\npituudessani. Ja koska pimeys oli täällä vieläkin paksumpi, niin kukaan\nei voinut aavistaa, että sitä oli kukaan lisäämässä tukkimalla yhden\naukoista, joista sinne voi hitusen verran valoa tulla...\"\n\n\"Pitääkö minun välttämättä tietää nämä sivuseikat?\" huomautti Herman,\nkun kertoja vähän pysähtyi.\n\n\"Kyllä, saatte siten nähdä, kuinka varovasti ja viekkaasti he ovat\nmenetelleet... Piilopaikastani voin nyt kuulla koko keskustelun, vaan\nen voinut mitään nähdä... Kymmenen miehen pitää tänä yönä vartioida\nnaistuvan ja ritariparvekkeen välistä pitkää käytävää, eikö niin?\"\n\nHerman myönsi, ja Erkki jatkoi:\n\n\"Tunnetko sinä ne miehet, Herman?\"\n\n\"Ne ovat kaikkein parhaat marskin miehistä!\"\n\n\"Ja sittenkin otetaan marski kiinni juuri siinä käytävässä ja niiden\nkymmenen miehen käsistä, jotka sitä vartioivat...\"\n\n\"Jumalan äidin nimessä, mitä sanot, Erkki ... nekö miehet ottaisivat\nmarskin kiinni...! Sinä olet kuullut väärin, Erkki, olet varmasti\nkuullut väärin!\"\n\n\"En, vaan sinä tässä väärässä olet, enhän minä sano että ne miehet,\njotka sinä sinne asetat, sen konnantyön tekevät, vaan ne miehet, jotka\novat siellä sinä hetkenä, jona marski siitä menee läpi, ne sen\ntekevät.\"\n\n\"Ne, jotka ovat silloin siellä, sanot ... siellä olisi siis silloin\nmuita miehiä kuin minun asettamiani!... Sepä olisi kumma vaihdos, ja\nkuinka se kävisi päinsä kenenkään tulematta sitä estämään ...\nhaluaisinpa sitä nähdä! Enhän minä mahtane näköäni ja kuuloani\nmenettää!\"\n\n\"Silloin ei niistä kuitenkaan ole sinulle suurta apua, marski antaa\nsinulle muuta tehtävää ... ja ne miehet, jotka sinä olet vartijoiksi\npannut, lähettää hän itse pois, ja sitten tulevat oikeat miehet heidän\nsijalleen, ja sitten ... paukauttaa miesten päällikkö kolmesti käsiään\nyhteen, ja peli on pelattu kädenkäänteessä... Nyt tiedät, kuinka se käy\npäinsä.\"\n\n\"Ja ne miehet, joista puhut...\"\n\n\"Ne käyskentelevät jo marskin puvussa, ja kun linnassa on ilo korkealla\nkatossa, niin hiipivät ne kenenkään huomaamatta linnaan ja ovat\ntarvittaessa saapuvilla. Onhan tässä nyt ajattelemisen aihetta koko\npäiväksi.\"\n\nNiinpä olikin. Asia olisi ollut helposti autettu, jos jompikumpi heistä\nolisi voinut mennä marskin luo sanomaan, miten asiat olivat ja mitä\nkonnanjuonia oli tekeillä. Mutta he tiesivät Kaarlo Knuutinpojan\nluonteen sellaiseksi, varsinkin hänen nykyisessä mielentilassaan,\njolloin hän oli pelkkää tuttavallisuutta ja iloa, ettei hän olisi heitä\nensinkään uskonut. Erkki, mies vähäpätöinen, antautuisi siinä mitä\nsuurimpaan vaaraan, saattaisipa joutua maksamaan sen työn\nhengelläänkin. Herman Bermanin ei tosin tarvinnut sitä kohtaloa\nodottaa, mutta varmaan olisi marski karkoittava hänetkin kasvojensa\nedestä. Olisi siis mietittävä joku keino, jolla marski voitaisiin\npelastaa hänen tietämättään.\n\nHeidän tätä juuri harkitessaan, törähtivät torvet ja pasuunat\nlinnanpihalla, ja marskin miehet ratsastivat linnaan kiiltävissä\nhaarniskoissaan valmiina seuraamaan herraansa Mälarin rannalle, jossa\nhänen tuli kohdata morsiantaan. Herman tarttui kiivaasti haarniskaansa\nja veti sen Erkin avulla ylleen sekä riensi suureen saliin, jossa\nmarski seisoi, ympärillään joukko ritareita, joista useimmat olivat\nhänen omiaan tai morsiamen sukulaisia.\n\nSalissa oli leikki ja ilo vallalla Hermanin sinne astuessa, ja marski,\njolla oli yleensä tavaton kyky elähyttää mieliä ja voittaa sydämiä,\nnäytti olevan tänään kerrassaan vastustamaton. Hänen uhkea pukunsa\nsäihkyi kultaa ja kalliita kiviä, ja hänen voimakas ja samalla\nmiellyttävä ryhtinsä ja arvokas käytöksensä, joka ei koskaan yltynyt\nröyhkeäksi eikä koskaan alennut mielisteleväksi, kohottivat hänet\nehdottomasti sarjan ensimmäiseksi, ei ainoastaan tämän seurueen vaan\nkaikkien sen ajan mahtimiesten joukossa. Kaikki muutkin ritarit olivat\npuetut kalliisiin vaatteisiin, mutta yksikään ei vetänyt hänelle\nvertoja ruumiillisen kauneuden ja käytöstavan puolesta. Siellä oli\nuseita Bonde-sukuun kuuluvia ritareita, kuten marskin setä, herra\nKaarlo Tordinpoika, Penningebyn herra ja Vestmanlannin ja Taalain\nlaamanni, sekä tämän kuusitoistavuotias poika, solakka vaaleakiharainen\nnuorukainen, jonka soreita kasvoja valaisi kaksi suurta, eloisaa,\nuljasta mieltä osoittavaa silmää. Hän oli vasta aseenkantaja ja hänen\npiti ajan tavan mukaan palvella viimeiset aseenkantajavuotensa\nserkkunsa, mahtavan marskin seurueessa. Siellä oli myöskin marskin\nlanko, herra Kustaa Kaarlonpoika, ja hänen velipuolensa, nuori Steen\nTurenpoika (Bjelke). Niilo Steeninpoikakin (Natt och Dag), joka oli\nnaimisissa marskin sisaren kanssa, oli linnansalissa yhtyäkseen\nsukulaisensa hääsaattoon, mutta hänen kasvoillaan oli ilme, joka\nosoitti hänen toivovan olevansa kaukana koko hommasta.\n\nVartaloltaan ei Niilo-herra ollut lankoaan marskia huonompi; hän ei\nehkä ollut aivan yhtä pitkä, mutta jäsentensä ja kasvunsa\nsopusuhtaisuuden puolesta oli hän lankonsa vertainen. Hänen\nkasvonpiirteensäkin muistuttivat Kaarlo Knuutinpoikaa, että etäältä\nkatsoen tai äkkiä vilkaisten saattoi helposti sekoittaa heitä\ntoisiinsa. Niilo-herralla oli avoimet, hyvinmuodostuneet kasvot, mutta\nniiden ilmeessä oli hiukan vivahdusta raakuuteen, hurjuuteen ja\nuhkamielisyyteen. Häntä voi innostaa niin paha kuin hyväkin. Oli kuin\nhänen kasvoistaan olisi voinut lukea selvityksen, miten hän oli kerran\nvoinut olla Engelbrektin mies, sekä samalla ymmärtää hänen voivan olla\nEngelbrektin murhaajakin.\n\n\"Iloa ja riemua tahdon nähdä ympärilläni tänä päivänä\", oli marski\nlausunut hänelle tarttuen hänen käteensä, jonka hän vastahakoisesti\nojensi, \"mutta teillä ei ole oikeaa häämieltä, Niilo-lankoseni... Jos\nteiltä jotakin puuttuu, niin sanokaa suoraan, ja jos se on minun\nvallassani, niin on tahtonne tapahtuva!\" Ja marski oli tätä sanoessaan\nherttaisen ystävällisen näköinen. Mutta Niilo-herra vastasi kylmästi ja\njäykästi:\n\n\"Sitä, mitä minulta puuttuu, et sinä voi auttaa, Kaarlo ... ja\ntoisekseen autan mieluimmin itse itseäni.\"\n\nMarski oli silloin kääntynyt äkkiä pois hänestä ja kepeä pilvi oli\nilmestynyt hänen kirkkaalle otsalleen. Tämä tapahtui vähää ennen kuin\nHerman astui sisään, niin että marski kääntyessään ja kulkiessaan salin\nalapäähän kohtasi hänet. Mutta Hermaninkin kasvoilla havaitsi hän\nvarjon, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä\nmitään, vaan tervehti ystävällisesti häntä, jota hän muuten piti hyvin\nsuuressa arvossa. Mutta sitten hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet\nvähän syrjään muista herroista.\n\n\"Ei minua kannata suuresti onnitella, Herman\", sanoi hän, \"kun en saa\nnähdä teitä miesteni seurassa tänään...\"\n\nHerman kalpeni eikä voinut estää säikähtymistään näkymästä kasvoillaan.\nMarski huomasi sen ja katseli häntä kysyvästi, mutta piti sitä\nluonnollisena tyytymättömyyden ilmeenä siitä, ettei hän saanutkaan\nottaa osaa hääiloon, sekä jatkoi:\n\n\"Olen saanut Vesteråsista huolestuttavia sanomia, ja sitä varten\ntarvitsen miehen, jolla on sekä älyä että voimaa... Minulle kerrotaan,\netteivät taalalaiset aiokaan tehdä, mitä lupasivat Enköpingissä, ja\nkoska se voi olla alkuna suurempaan meteliin, joka kuitenkin on älyllä\nja maltilla tyynnytettävissä, niin kauan kuin se on vasta tekeillä,\nniin tahtoisin aivan tällä hetkellä sinne linnaan miehen, johon rahvas\nluottaa ja jolla on samalla voimaa pitää minun asioistani huolta\nasianhaarain mukaan... Nykyisin ei minulla ole ketään muuta, jolla on\nsellaiset ominaisuudet kuin te, ja te teette kyllä, sen tiedän, tämän\nystäväntyön minulle!\"\n\n\"Milloin tahdotte minun siis lähtemään Vesteråsiin?\" kysyi Herman.\n\n\"Teidän tulisi nousta nyt oitis ratsullenne, Herman Berman.\"\n\n\"Oletteko siis varma, että saamanne sanomat ovat luotettavia, herra\nmarski?\"\n\nMarski katsoi kummastellen häntä. Tosin piti hän suuressa arvossa häntä\nsekä hänen rikkautensa että sukusuhteidensa vuoksi, vaan ei niin\nsuuressa, ettei häntä olisi kummastuttanut, kun Herman rupesi tutkimaan\nsyitä pyyntöön, jonka marski olisi voinut yhtä hyvin antaa käskyn\nmuodossa. Herman huomasikin sen heti, samoinkuin senkin, ettei voisi\nantaa tyydyttävää selitystä kysymykselleen, jonka vuoksi hän kiiruhti\nlisäämään:\n\n\"Älkää kummastelko kysymystäni ... minä vaan vähän mietin, että voisin\nehkä olla toisaalla teille suuremmaksi hyödyksi, mutta...\"\n\n\"Hyvä\", keskeytti marski puristaen ystävällisesti hänen kättään,\n\"luulen ymmärtäväni teitä, mutta te saatte myöskin luottaa siihen, että\nminulla on eräitä syitä lähettää juuri teidät Vesteråsin linnaan...\nTarkoitukseni ei ole kuitenkaan, että teidän tulee jäädä sinne... Jos\nhuomaatte kaiken olevan oikeassa kunnossa, niin kääntykää heti\ntakaisin!... Kenties, niin toivon, saamme kuitenkin juoda yhdessä\nmaljan viiniä Kaarinani onneksi, ennenkuin hääpäivät ovat menneet.\nHyvästi, Herman ja tulkaa pian takaisin!\"\n\nHerman tervehti ja lähti, ja jos marski olisi nähnyt kuinka synkästi\nhänen lankonsa, Niilo Steeninpojan silmät liekehtivät, niin olisi hän\nvarmaan käsittänyt Hermanin vastauksen toisin. Tämä riensi heti\nritariparvekkeelle, jossa Erkki vielä odotti.\n\n\"Jumala antakoon hyvän lopun tälle päivälle\", lausui hän Erkille,\n\"minun pitää ratsastaa Vesteråsiin... Mutta sinun tulee jäädä tänne, ja\nminä en puolestani tiedä muuta keinoa, kuin että sinä koetat päästä\nNiilo Bonpojan puheille, hän on ainoa, joka voi nyt auttaa... Hänen ja\nsinun täytyy se tehdä, ja kaikki pyhät teitä auttakoon!\"\n\nHe läksivät linnanpihalle. Täällä oli heidän enää mahdoton puhua\ntärkeästä asiastaan. Herman tunsikin miehensä niin hyvin, että\nhän katsoi voivansa aivan tyvenesti luottaa siihen, ettei\npelastamishommassa jäisi vaariinottamatta mitään, joka oli ihmisvoimin\ntehtävissä, ja hänen omaa tehtäväänsä hoitaisi Niilo Bonpoika. Mutta\nsittenkin ahdisti häntä tuskallinen levottomuus lähtiessään parin\nmiehen seuraamana linnanportista matkalleen. Tultuaan molempain siltain\nyli Norrmalmille, kääntyi hän ja heitti pitkän sisällökkään katseen\nkaupungin muurien takaa kohoaviin linnanrakennuksiin.\n\nSamassa kuin hän kannusti hevostaan Klaaran luostarin kohdalla, lähti\nKaarlo Knuutinpoika linnasta, ympärillään kaikki ritarit, hovilaiset ja\nasemiehet. Saatto näytti kuin tulenleimulta astuessaan esiin linnan\nvarjosta, että aurinko pääsi paistaa helottamaan haarniskoille ja\nvälkkyville keihään kärjille. Ensinnä kulki musiikki, huilun-,\npasuunan- ja räikänsoittajat, sitten tuli muutamia marskin\naseenkantajia loistavissa, kalliissa puvuissa. Näiden joukossa oli\nnuori Tord Kaarlonpoika (Bonde). Sitten tuli marski itse, vierellään\nvanha sukulaisensa, drotsi Krister. Näiden perässä tulivat muut herrat,\nja viimeiseksi haarniskaan puetut asemiehet.\n\nKansanjoukko hurrasi ja kirkui ihastuksesta nähdessään kaiken tämän\nkomeuden, ja suurella vaivalla pääsi ritarisaatto tunkeutumaan\neteenpäin tungoksessa. Se kävi kuitenkin mitenkuten niinkauvan kuin\noltiin linnan seutuvilla, mutta kuta lähemmäksi päästiin\nharmaamunkkien luostaria, sitä tiheämmäksi kävi joukko, ja marskin\ntäytyi antaa muutamain miehistään ratsastaa soittokunnan edessä ja\nsivuilla, ettei tungos aivan paljon häiritsisi. Saatto kulki perin\nhitaasti, askel askeleelta, että kansa sai aikaa väistyä, joten\npäästiin hyvässä järjestyksessä rannalle.\n\nTäällä asettuivat marskin asemiehet avaraan kehään maallenousupaikan\nympärille, ja sen sisään astuivat ritarit ja soittokunta, joka soitti\nkappaleen toisensa perään pitäen vaan lyhyviä väliaikoja. Kaikki\nihailivat varsinkin sitä hevosta, jota kaksi hovipalvelijaa talutti\nodottavaa morsianta varten. Komeampaa eläintä ei liene juuri nähty,\nja sen suitsia, satulaa ja peitettä valmistettaessa, joiden\npurppuranpunainen väri pisti jyrkästi silmään ratsun maidonvalkeata\nkarvaa vasten, oli käytetty säästämättä kalleuksia, sekä kullalla\nommeltuja kukkasia ja köynnöksiä että jalokiviä ja helmiä.\n\nMarski katseli kärsimättömästi Mälar-järvelle, joka välkkyi\nrauhallisena aamuauringon loisteessa, mutta näytti samalla hyvin\neloisalta, sillä sadottain souteli sillä veneitä edestakaisin, kaikki\ntäynnä katsomisen haluista väkeä. Marskiin teki selvästi hyvän\nvaikutuksen, kun hän huomasi kansan ottavan niin vilkkaasti hänen\niloonsa osaa, ja tämä tunne säteili takaisin hänen kasvoiltaan antaen\nniille sellaisen heijastuksen, mikä suuressa määrin lisäsi kansan\nihastusta. Komeampaa hääsaattoa ja kauniimpaa sulhasta ei ollut maassa\nmissään, -- niin haastelivat kaikki.\n\n\"Te olette kaiketi hyvin tyytyväinen, rakas poikani\", lausui\nKrister-herra hymyillen, \"kun tämän kaupungin kansa osoittaa teitä\nkohtaan näin suurta rakkautta ... tuskin olisi Engelbrektikään saanut\nsuurempaa liikettä aikaan, jos hän olisi täällä viettänyt häitään.\"\n\nDrotsi oli, kuten useimmat muutkin herrat edellisenä päivänä saapunut\nTeljestä Tukholmaan, ja hän oli tullut ratsun selässä linnaan kotvasen\nHermanin lähdettyä yhtyäkseen lupauksensa mukaan \"rakkaan\" sukulaisensa\nhääsaattoon. Iva, jolla hän vertasi Kaarloa Engelbrektiin ja jolla oli\nepäilemättä syvä tarkoituksensa, kadotti vaikutuksensa Kaarlon iloisen\nmielentilan vuoksi. Ei hänen kasvoillaan ainakaan näkynyt mitään\nhaluakaan vastata samalla mitalla, kun hän lausui:\n\n\"Niin, nyt sen näette, rakas isä, kuinka perusteltua oli se, mitä\nkerroitte minulle Arbogassa, kun keskustelimme siellä kokouksen jälkeen\nviime syksynä kahdenkesken, että kaikki muka valittivat minun tauttani,\npiispat, ritarit, kauppamiehet ja talonpojat, ja ettei kukaan minusta\npitänyt... Nyt sen näette... Parempaa vastausta silloiseen puheeseenne\nen voisi teille antaa, kuin mitä nyt tässä näette!\"\n\nDrotsi hymyili ja nyökkäsi valkopartaista päätään, mutta marskin\nsanalle ei hän pannut sitä yksinkertaista merkitystä, mikä sille olisi\npitänyt panna, vaan hän piti sitä vastauksena omaan viittaukseensa\nEngelbrektiin. Jos se olisi todella ollut marskin tarkoitus, niin olisi\nhänen vastauksensa ollut silloinkin murhaava, sillä drotsi-vanhus ei\nvirkannut enää mitään, vaikka hän pitikin kasvoillaan yhä leppeän\nsävyn. Hänen vaitiolonsa olisi kuitenkin herättänyt huomiota, ellei\nLångholmin takaa olisi samassa pistänyt näkyviin sen laivan kullattu\nkokka, joka toi morsianta seurueineen.\n\nMarski viittasi nyt soittokuntaa lakkaamaan, ja kaikki katselivat\nmerelle päin uljasta laivaa, joka tuli juhlallisesti keinuen\n\"kultamastoin ja silkkisin purjein\". Laivastakin kuului soittoa, ja sen\nlähemmäksi tultua erottivat kuulijat Engelbrektinlaulun sävelet, josta\nkansa puhkesi myrskyisiin riemuhuutoihin. Nämä sävelet tulivat aivan\nodottamatta, mutta eipä todellakaan mikään olisikaan voinut tehdä\nmarskin morsianta kansalle rakkaammaksi kuin se, että hän tuli juuri\ntämän laulun soidessa. Marskiin itseensä ei tämä laulu ollut koskaan\ntehnyt niin syvää vaikutusta kuin nyt; se loihti hänen mieleensä\nsalaman tavoin Engelbrektin kuvan ja samassa entistään paljon selvemmän\nkuvan siitä, mikä oli tämän sankarin niin saavuttamattoman korkealle\nkohottanut: se nimittäin, että hän oli tuntenut tämän kansan korkeimman\nja jaloimman, ja samalla välttämättömimmän tarpeen. Vapaata, itsenäistä\nRuotsia, -- sitä kansa tahtoi, ja nyt hänestä tuntui sydämensä\nlaajentuvan, kun hän itsekseen lupasi uhrata henkensä ja verensä tämän\nkorkean ja pyhän tarkoituksen eteen.\n\nMorsiamen laivan purjeet laskettiin alas, soitto lakkasi, ja kullattu\nalus laski rantaan. Kannella seisoi morsian, ympärillään morsiusneidot.\nIsänsä, vanha ritari Kaarlo Orminpoika talutti häntä kädestä ja takana\nseisoivat morsiusritarit kuin korkeat hongat liljaryhmän ympärillä.\nKaikki oli pelkkää iloa ja auringonpaistetta, ja kansan ihastus, jonka\nEngelbrektinlaulu oli sytyttänyt, kohosi nyt korkeimmilleen kaiken sen\nkomeuden ja loiston johdosta, mikä tässä saapui. Oli kuin rusopilvi\nolisi auennut ja laskenut helmastaan enkelin enkelien ympäröimänä\nliitelemään alas ja viettämään jonkun ajan maan päällä levittääkseen\nrauhaa ja siunausta kansalle.\n\nTuskin oli alus päässyt maihin, niin marski, joka oli jo vähää ennen\nastunut ratsultaan, juoksi laivalle, ja samassa puhalsivat soittajat\ntaas torviinsa, ja kansan riemuhuudot kajahtivat ilmoille. Syntyi,\nkuten sellaisissa tiloissa on tavallista, hetkiseksi näennäinen\nsekamelska. Ritaria ja asemiehiä tungeskeli ristin rastiin. Mutta\nepäjärjestys selveni kohta mitä kauneimmaksi säännöllisyydeksi. Marski\ntalutti morsiantaan kädestä, ja neidot ja ritarit tulivat perästä.\nSitten nousi morsian ratsun selkään isänsä viereen, ja niin lähti koko\nsaatto musiikin soidessa By-kirkkoon. Järjestys oli taas sama kuin\nlinnasta tultaessa, se oli vaan erona, että morsian seurueineen\nratsasti marskin edellä. Ja viimeisten saattolaisten jälkeen sulkeutui\nkansanjoukko seuraten perässä kirkolle asti, joka tuli ääriään myöten\nväkeä täyteen. Kaikki halusivat nähdä kauniin morsiamen ja uljaan\nsulhasen polvistuvan alttarin eteen. Mutta pieni oli niiden onnellisten\nluku, jotka sen nautinnon saivat, niihin verraten, joiden täytyi tyytyä\nvaan pelkkiin kertomuksiin siitä.\n\nKirkolta linnaan mentiin jalan, mikä teki morsiusparin näkemisen vielä\nvaikeammaksi. Mutta lähellä seisoneet kertoivat, kuinka rakkaasti\nmorsian ja sulhanen katselivat toisiaan ja kuinka ihmeen ihana morsian\noli. \"Vaikka eläisi sata vuotta\", niin kerrottiin -- \"ja vaikka etsisi\nkolmesta kuninkaanvaltakunnasta ja vieläkin kolmesta, niin ei löytäisi\nkauniimpaa naista. Ei ollut yhtäkään niin surullista, ettei olisi\nsuruaan unhottanut hänet nähdessään.\" Ja koko päivän seisoskeli kansa\nkatsellen linnan ikkunoihin nähdäkseen vilaukseltakaan morsianta tai\nsulhasta.\n\nLinnassa oli laitettu mitä komeimmat pidot, ja pöydät notkuivat hopean,\nkullan ja herkkujen alla. Jaloimpia viinejä oli virtaamalla.\nMarskin tuskin tarvitsi uudistaa kehoitustaan, minkä oli lausunut\nkutsumakirjeissään, että nimittäin tultaisiin hänen luokseen Tukholmaan\n\"iloitsemaan ja riemuitsemaan\". Ilo ja leikki nousi yhä ylemmäksi, kuta\nkauvemmin atria kesti, näkyipä ilomielisyys tarttuvan sellaisiinkin\nkasvoihin, jotka eivät milloinkaan tai hyvin harvoin hymyilivät,\nniiltäkin unhottui tavallinen totisuus ja kankeus.\n\nJo atrian aikana sytytettiin soihdut ja vahatuohukset. Edelliset olivat\ntaidokkaasti valmistettuja ja kullalla silattuja, että ne näyttivät\nerinomaisen kauniilta, varsinkin kun seinillä oli tummat verhot. Koko\natrian ajan puhalsivat marskin huilun- ja pasuunansoittajat ja rumpalit\npaukuttelivat rumpujaan oikein hartiovoimalla. Aterian jälkeen\ntanssittiin, ja marski tanssi kauniin Kaarinansa kanssa, eikä ketään\nollut salissa, joka ei olisi heitä ihaillut. Muut tanssijat miltei vaan\nlisäsivät heidän viehättäväisyyttään, eikä se estänyt kaikkia täysin\nmielin keikkumasta lattialla, ja joka silmästä loisti ilo, ja joka\nsuulla väikkyi hymy.\n\nTanssin loputtua sattuivat Niilo Bonpoika ja Tord Kaarlonpoika (Bonde)\njoutumaan vierekkäin. He eivät vielä oikein olleet tutustuneet\ntoisiinsa, mutta Tord oli kuullut Niilosta puhuttavan, ja päättäen\nsiitä, että hänen raittiit kasvonsa hohtivat niin sydämmellistä\nhyväntahtoisuutta, oli tämä puhe ollut hyvin eduksi Niilolle. Ja\netäällä salin perällä seisoi eräässä ikkunakomerossa, jonka ohikulkijat\npeittivät usein näkyvistä, muuan tyttönen, kaunis ja suloinen kuin\nhengetär, katsellen suurilla silmillään nuorukaisia ja hänen\nkasvoilleen ilmestyi niin harras hymy, että silmänsä melkein\nkyyneltyivät.\n\n\"Me tulemme nyt kaiketi paljon olemaan yhdessä\", sanoi Tord, \"sillä\nminäkin tulen nyt marskin aseenkantajaksi, kuten sinäkin, Niilo!\"\n\n\"Minä olen siitä iloissani\", vastasi Niilo, jonka jaloilla piirteillä\noli synkänlainen varjo, \"olen siitä todella iloinen, sillä sukulaisesi\ntarvitsee, ainakin mikäli minun vähäinen järkeni käsittää, ympärilleen\nluotettavia ystäviä.\"\n\n\"Ja saat olla varma, että hän on huomaava minut sellaiseksi!\" sanoi\nTord hartaasti ja vakaasti, mikä sopi hänelle hyvin, \"minä tahdon pysyä\nuskollisena, vaikka minulle kävisi niin, kuin olen kuullut sinulle\nolleen vähältä käydä.\"\n\nNiilo hymyili surumielisesti katsellen saliin päin. Siellä näki hän\nherransa ylen onnellisena haastelevan morsiamensa kanssa, ja näyttipä\nhänen katseensa silloin hiukan synkkenevän. Hän katseli toisaalle, ja\näkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa leppeään hymyyn. Tord seurasi hänen\nkatsettaan ja huomasi pikku sisarensa, joka niinikään hymyili\nystävällisesti.\n\n\"Hän ei taida saada unen hituakaan silmiinsä tänä yönä niiden kukkain\ntähden, jotka sinä hänelle annoit, Niilo!\" sanoi hän lyöden häntä\nolalle. \"Mutta hän tahtoo niistä kiittää ... tule, menkäämme hänen\nluokseen.\"\n\nNiilo lähti heti, mutta oli tuskin ehtinyt ottaa pari askelta, kun\ntunsi jonkun tarttuvan hänen lyhyeen levättiinsä. Hän kääntyi ja\nhuomasi viheriän ritarin, joka oli tänään vielä tavallistaankin\nkummallisempi. Hän naureskeli osoittaen peukalollaan taakseen ja\nlausui:\n\n\"Eräs tuolla ulkona haluaa puhutella teitä, Niilo Bonpoika.\"\n\n\"Mutta se eräs joutaa odottaa!\" vastasi Niilo samaan leikkisään tapaan\naikoen jatkaa matkaansa.\n\n\"Kuolema odottaa aina, ha-ha-ha\", nauroi ritari vetäytyen takaisin.\n\nNiilo katsoi ovelle, ja luuli näkevänsä siellä Herman Bermanin\npalvelijan tutut piirteet. Se muutti hänen päätöksensä kerrassaan;\nsillä mikäli hän sitä miestä tunsi, ei hän turhan tautta uskaltanut\ntunkeutua niin kauas linnanhuoneisiin päästäkseen jotakin\npuhuttelemaan. Hän pyysi sen vuoksi Tordia menemään edeltäpäin\nsisarensa luoksi, ja lupasi itse tulla perässä. Samassa alkoi soitto\ntaas, ja parit valmistuivat uudelleen tanssimaan.\n\nNiilo riensi odottavan asemiehen luoksi ja lähti hänen kanssaan.\nJotenkin samaan aikaan jätti Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) sen\nherrapiirin, jonka keskusteluun hän oli siihen saakka ottanut jotenkin\nvälinpitämättömästi osaa. Senvuoksi tuskin kukaan huomasikaan hänen\nlähtöään ja hän liikkui niin hiljaa huoneiden läpi, että jokainen olisi\nhäntä pitänyt mieluummin ajatuksiinsa vajonneena miehenä, joka kulki\nhuoneesta toiseen ilman tarkempaa päämäärää, kuin miehenä, joka toimii\nmäärätyn suunnitelman mukaan. Viimeisessä huoneessa, jonka läpi\nJöns-herra tuli siten kulkemaan, oli marski keskustelemassa appensa,\nritari Kaarlo Orminpojan, ja muutamain muiden kanssa. Hän äkkäsi\nensinnä yksinäisen kirkonmiehen.\n\n\"Miksi te kulette niin yksinänne keskellä iloa, sukulaiseni?\" sanoi hän\npysähyttäen hänet siten.\n\n\"Ilo on sellaista, sukulaiseni\", vastasi tämä, \"että siitä nauttii\nväliin enimmän yksinään... Vaan nyt on asianlaita sellainen, että\nminulla on ajatuksissani eräs seikka, jonka olisin halunnut jättää\nteille sanomatta, ellette itse olisi minua puhutellut!\"\n\n\"Puhutte niin vakavasti, herra Jöns, kuin ette olisi yhtään\nviinisarkkaa tyhjentänyt sukulaisenne pöydältä hänen häissään...\"\n\n\"Runsaasti olette vieraitanne kestinnyt, marski, kuten Ruotsin\nvaltakunnan rikkaimman ja mahtavimman miehen tuleekin, mutta\nvieraanvaraisuuden tulisi tällaisena päivänä ulottua miehiinnekin...\"\n\nMarski ja muut miehet katselivat kummastuneina synkkää tuomioherraa,\njonka tarkoitusta he eivät ymmärtäneet. Tämä jatkoi:\n\n\"Kuten sanoin, en olisi tahtonut häiritä teitä tällä, varsinkin kuin se\nkoskee teidän palvelijoitanne, ellette itse olisi minua siihen\nkehottanut ... mutta olkoon sitte sanottuna, että sukulaistamme,\ndrotsia, ovat teidän palvelijanne loukanneet, ja hän on sen vuoksi\nlähtenyt linnasta.\"\n\n\"Krister-herraa!\" huudahti Kaarlo astuen tuomioherraa kohden, \"mitä\nsanotte, herra Jöns ... onko niin voinut tapahtua?\"\n\n\"Miehet, jotka vartioivat naistuvan ja ritariparvekkeen välillä, ovat\nkieltäneet vanhaa drotsia kulkemasta siitä...\"\n\nMarski syttyi vihaan ja kiukkuun.\n\n\"Missä on vartijain päällysmies?\" huusi hän, ja käski erään\nkamaripalvelijan heti paikalla kutsua päällikön esiin.\n\nTämä tuli hetkisen kuluttua ja vakuutti Jöns-herran sanat kaikin puolin\ntodeksi. Marski sävähti punaiseksi ja valkeaksi ja hän tarttui\nmiekkansa kahvaan.\n\n\"Tulkaa mukaan, serkku\", huusi hän vihdoin rukoilevalla äänellä,\n\"tulkaa mukaan näkemään miten sen työn tekijöitä rangaistaan ansionsa\nmukaan.\"\n\nSitten hän riensi ulos perässään Jöns-herra ja päällysmies. He\nsaapuivat ritariparvekkeelle ja käytävän ovelle, jossa miehet seisoivat\näänettöminä ja totisina kuin tummat puukuvat. Kiukuissaan ihan\nsuunniltaan puhutteli marski heitä, mutta kun vanhin heistä astui esiin\nyrittäen vastata, kääntyi marski päällysmiehen puoleen lausuen:\n\n\"Pankaa tänne uusia miehiä ... nämä saavat tornissa miettiä rikostaan\nja kärsiä rangaistuksensa.\"\n\nPäällikkö lähti, mutta marski jäi Jöns-herran kanssa kahden, jota hän\npyysi menemään drotsin luo puhumaan hyvääkaunista ja lepyttämään häntä\nsekä pyytämään, ettei hän vihalla lähtisi sukulaisensa pöydästä ja niin\nkatkeroittaisi hänen onneaan tänä päivänä. Hänen vielä puhuissaan tuli\npäällikkö takaisin ja vartioiden vaihdos tapahtui herrain läsnä\nollessa. Koko kohtaus päättyi siihen, että Jöns-herra sai miltei\ntyynnyttää kiihtynyttä sukulaistaan, ja hän erosi hänestä sillä\nlupauksella, että seuraavana päivänä olisi koko asia unhotettu, ja että\nKrister-herra kyllä saapuisi uudelleen jatkamaan hääiloa ikäänkuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\nSitten meni marski taas vieraittensa pariin, ja herra Jöns Pentinpoika\npujahti linnanpihalle vieviin kiertoportaisiin, joita valaisi joukko\nsoihtuja. Äänettömänä, miettivin askelin käveli synkkä tuomioherra\nsitten linnanmuurin viertä tullakseen linnanportille. Linnantuvan\nedustalla hän pysähtyi. Siellä oli muutamia miehiä, mutta he olivat\nhiljaa seisoen kehässä erään ympärillä, joka puhui heille. Jöns-herra\nkatsahti pikaisesti sisään ovesta, mutta ei ehtinyt kuulla mitä siellä\npuhuttiin, eikä myöskään nähnyt kuka puhui. Hän oletti, että kertoja\noli ollut vartijoita muuttamassa ja viemässä edellisiä miehiä torniin\nsekä kertoi nyt täällä, mitä oli tapahtunut. Ja hän puhui kuiskaten,\nettei mitään äkkinäistä pahaa koituisi sen johdosta hänelle itselleen\nja kuulijoilleen. Jöns-herrakaan ei tahtonut tarpeetonta melua\nherättää, vaan vetäytyi hiljaa ja kenenkään huomaamatta takaisin sekä\njatkoi matkaansa pitkän porttiholvin läpi ulommalle linnanpihalle ja\nsieltä ulos kadulle. Sinne tultuaan riensi hän nopeasti drotsin asuntoa\nkohden.\n\n\"Te istutte täällä niin tyynnä ja tyytyväisnä, äidinisä\", sanoi hän\nastuessaan huoneeseen, jossa vanhus istui tulen edessä, \"nyt saamme\npitää peliänne voitettuna, ja huomenna tervehditään teitä valtakunnan\nmahtavimmaksi mieheksi, joko sitten haluatte hallita sitä\nvaltakunnanhoitajana tai antaa sen kuninkaan haltuun.\"\n\nVanhus katseli vilkkaasti hymyillen tyttärenpoikaansa.\n\n\"Jos joku muu tätä sanoisi, niin epäilisin\", sanoi hän, \"mutta sinun\nneuvoillasi on ollut tähän saakka ihmeellinen menestys, ja senvuoksi\nsinua uskon.\"\n\n\"Te voitte niin todellakin tehdä, äidinisä ... minä en huomaa\npöyhkeälle sukulaisellemme mitään mahdollisuutta pelastaa päätään\nsiitä paulasta, jonka olen hänen kaulaansa heittänyt... Voimme\ntodella nyt katsella oloja herroina ja määrääjinä. Teidän ei tarvitse\nhuolehtia hiukkaakaan sen pienen muutoksen johdosta, jonka teimme\nläänityskirjaanne ja jolla teille tuli koko Helsinglanti Gestriklannin\nasemesta... Huomenna te itse annatte ja otatte läänitykset, ja ylväs\nsukulaisenne saa rukoilla teiltä henkeään, ja antaa senvuoksi teille\nkaiken anteeksi. Ritari Kaarlo Orminpojan kaunis tytär on ollut\nparhain liittolainen mitä voimme toivoa, hän on kerrassaan vääntänyt\nKaarlo-herran tajun nurin... Kaikki on valmiina huomispäivän\nneuvottelua varten.\"\n\nDrotsi nyökäytti ja näytti ylen tyytyväiseltä.\n\n\"Minun mielestäni on mitä suurin varovaisuus sentään tarpeen\", jatkoi\nJöns-herra, \"marskilla on monta ystävää ja vielä useampia on hän näinä\npäivinä hankkinut... Olenpa valmis epäilemään joitakuita niistäkin\nkahdestatoista, jotka ovat mietinnön laatineet. Voi käydä, että viime\nhetkenä tulee esteitä teidän ja päämiehyyden väliin... Varovaisuutta\nsiis, mutta voimakkaasti ja joutuisaan! Kuta aikaisemmin huomenaamuna\nneuvosto kokoontuu, sitä parempi...\"\n\n\"Kello 8 Pyhän Gertrudin kokoussalissa!\" vastasi drotsi.\n\n\n\n\nVIII.\n\nNeuvostossa.\n\n\nLinnassa jatkui tanssi keskeytymättä myöhään yöhön ja iloa ja riemua\nraikui häätalo. Morsian oli niin sanomattoman tyytyväinen nähdessään\nympärillään vieraiden iloiset ja tyytyväiset kasvot, ja hän nyökkäili\nystävällisesti sulhaselle. Tämä oli puolestaan niin kaikkineen\nkiintynyt kisaan ja karkeloon, ettei hän näyttänyt voivan vähääkään\nmuistaa vakavampia asioita. Hän olikin vielä varsin nuori, ainoastaan\nkolmikymmenvuotias -- riimikronikan mukaan pitäisi hänen syntyneen\njuuri neljäntenä päivänä lokakuuta -- niin että joskin hän oli noussut\naikaisin korkeaan ja painavaan asemaansa, elämä voi vielä tarjota\nhänelle runsaasti riemuja.\n\nSelvää on että morsian ja sulhanen tanssivat monta tanssia yhdessä, ja\naina herättivät he ihmettelyä sekä kauneutensa että liikkeittensä sulon\nvuoksi, jota ei kukaan kyennyt matkimaan, oli se sitten piiritanssia\ntai rivitanssia. Ja kun sulhanen oli kerrankin piirin keskellä, ja\ntanssijat lauloivat tuota laulua, jota nykyään tunnetaan ainoastaan\nsyrjäisemmillä maaseuduilla, mutta josta siihen aikaan paljon pidettiin\nja jota tanssittiin etupäässä mahtavien hoveissa: \"Ja ritari tuli\nratsastain ... hän kihlasi neidon kaunoisen\", niin tuntui monesta, kuin\nolisi tämä tanssi sepitetty vartavasten Kaarlo-herraa ja Kaarina-neitoa\nvarten.\n\nTanssijain piiri liikkui aluksi vaan hyvin hiljaa, kun laulettiin:\n\n    Ja neitonen, kaunis\n    kuin kukkaset nuo,\n    maljoja hopeisia\n    kädessään tuo.\n\n    Ja viiniä on toisess',\n    Ja simaa täynn' on toinen; --\n\nKaarlo seisoi tällöin paikallaan piirin kääntyessä ympärinsä, kunnes\nmorsian tuli hänen kohdalleen. Silloin hän meni hänen luokseen\nkumartaen kuten tanssi vaati, ja silloin lauloivat muut:\n\n    hän joi, ja hän joi\n    sulholleen.\n\nSitten hän veti morsiamensa piiriin alkaen tanssin, joka herätti\nneitojen ihailun ja nuorukaisten kateuden. Suureen piiriin syntyi kuin\npyörre, joka sai kultaisissa tuohuksissa palavat liekit heilahtelemaan\nedestakaisin, laulun ja tanssin yltyessä yhä vilkkaammaksi:\n\n    Ja posket on punaiset kuin syysahon puolat;\n    Ja sormiss' on sormukset sulhosen tuomat.\n    Ja hiukset on hällä kuin kullasta kuotut,\n    ei kauniimpaa neitoa oo maan päälle luotu.\n\n    Kun kesä puoleen entää,\n    niin häämme pidetään,\n    kun lintuset lentää\n    ja laulaa säveltään.\n\nLopetettuaan tanssin asettui marski piiriin muitten kanssa, ja eräs\ntoinen ritari astui piirin sisään. Siten jatkui leikki, kunnes kaikki\nolivat vuoronsa tanssineet, jolloin leikki lopetettiin. Heti perään\nsoitti soittokunta, ja laulu oli Engelbrektinlaulu. Se tehtiin\nmorsiamen mieliksi, ja kun aamulla oli nähty, kuinka mahtavan,\nmilt'eipä lumoavan vaikutuksen sen säveleet tekivät kansaan, niin oli\nsen arvo äkkiä ylennyt marskin hovissa, jossa sillä olisi muuten\npitänyt ollakin koti, koska marski kerran tahtoi Engelbrektin tavoin\nelää ja kuolla ruotsinkansan miehenä. Kaarinasta oli tällä laululla\naivan erikoista viehätysvoimaa, ja vaikka hän oli kuullut sitä monta\nkertaa laulettavan, ja vaikka sitä kerran oli laulettu jonkinlaisena\nhautausmessuna hänelle, silloin kuin hurjat talonpojat taluttivat häntä\nitseään kuolemaan, niin hän ei voinut olla rakastamatta sen\nsurumielisiä vakavia säveliä, jotka uhkuivat voimaa ja surmaa yhtaikaa.\nSe ikäänkuin muistutti jostakin ylevästä ja pyhästä, se oli kuin\njuhlatunne keskellä elämän pauhua. Se sai Kaarinan sielun ikäänkuin\nkohoomaan valkein siivin maan tomusta, niin että hän näki maailman\ntoisessa valossa ja voi eroittaa totuuden valheesta, voi ikävöidä ja\ntoivoa, että totuus ja uskollisuus kuitenkin saavuttavat katoomattoman\nkruununsa.\n\n\"Sinä ajattelet menneitä aikoja, Kaarina!\" sanoi marski huomatessaan\nneidon miettivän katseen sekä tarttui hänen käteensä.\n\nKaarina katsoi häneen lämpimästi ja sielukkaasti, sekä nyökäytti\nmyöntävästi päätään.\n\n\"Ja missä entispäivissä aatoksesi nyt harhailee?\" kysyi Kaarlo taas.\n\n\"Sinussa!\" vastasi hän hymyillen, \"sillä sitä, mitä ajattelin, löytyy\nsinussa yhtä varmasti kuin sitä ennenkin löytyi... Sitä täytyy löytyä\nkaikkina aikoina, vaikka me näemmekin entisajat selvemmin kuin\nnykyiset, ja senvuoksi oli ajatukseni siellä!\"\n\n\"Sanoppa siis, ketä ajattelit, koska ajattelit yht'aikaa minuakin.\"\n\n\"Engelbrektiä\", kuiskasi Kaarina tarttuen molemmilla käsillään marskin\nkäsiin, \"ja minä ajattelin, että niinkuin hän eli ja kuoli, niin tulet\nsinäkin elämään ja kuolemaan ... lain ja oikeuden puolesta, Ruotsin\nkansan puolesta.\"\n\nKaarlo puristi lämpimästi morsiamensa kättä ja hänen silmissään hehkui\ninnostuksen tuli. Herra Jöns Pentinpoika oli ollut oikeassa, tämä neito\noli kauneudellaan lumonnut marskin. Mutta tämä lumous ei ollut mitään\nmuuta kuin sitä, mitä jokainen yleväluontoinen nainen vaikuttaa\nrakastetussaan, -- hän viritti vaan täyteen voimaansa sen hyvän, mikä\nKaarlossa uinaili; se heräsi eloon Kaarinan hänelle puhuessa.\n\n\"Minä tahdon antaa sinulle muiston tästä hetkestä ja tästä sanasta,\nKaarina!\" sanoi hän lähtien samassa huoneesta.\n\nKaarina katseli hänen jälkeensä, silmät onnekasta autuutta loistaen.\nHänen Kaarlonsa oli juuri sellainen, miksi hän oli häntä ajatellut,\nvoimakas, uljas, altis jaloa ja ylevää tuntemaan. Hän oikein vajosi\ntähän ajatukseen ja heräsi kuin unesta, kun eräs neidoistaan tuli häntä\npuhuttelemaan. Hän luuli silloin juuri katsettaan kohottaessaan\nnäkevänsä vilahdukselta Niilo Bonpojan menevän ovesta, ikäänkuin\nherransa perään rientääkseen.\n\nMarski kävi salakamariaan kohden, jossa oli lipas, missä hänen\nkalleutensa olivat. Niistä hän aikoi ottaa yhden morsiamelleen\nmuistoksi. Käydessään silloin ritariparvekkeen läpi, tuli vartijain\npäällikkö häntä vastaan.\n\n\"Anteeksi, armollinen herra\", sanoi päällikkö koettaen pidättää\nmarskia, mutta tämä viittasi kädellään.\n\n\"Huomenna, huomenna, Börje...!\" sanoi hän kiirehtäen sekä kääntyi\nerästä toista ovea kohden eikä sitä, joka vei käytävään, missä vartijat\nseisoivat.\n\n\"Asia on hyvin tärkeätä laatua, herra\", jatkoi päällikkö, \"olin juuri\naikeissa tulla teitä hakemaan; asia ei siedä vähääkään viivytystä!\"\n\nMarski seisahtui nähtävästi hyvin vastenmielisesti kuuntelemaan, mitä\npäälliköllä oli sanomista, mutta hän ei edes katsonut häneen, vaan\nseisoi ja katsoi sinnepäin, mihin oli ollut menossa, selvästi aikoen\nheti jatkaa matkaansa kuultuaan, mistä oli kysymys ja annettuaan siihen\nniin lyhyen ja pikaisen vastauksen kuin suinkin.\n\nMutta päällikkö tarttui marskin käsivarteen ja sanoi:\n\n\"Kysymyksessä on teidän valtanne, herra, ja ehkä henkennekin!\"\n\nNyt iski Kaarlo katseensa mieheen, hänen silmistään välähti vihan\nsalama, ja samalla hän tempaisi käsivartensa irti.\n\n\"Mitä tarkoitat, Börje?\" kysyi hän, \"valtani ja henkeni! Jos sinä\nniistä jotakin tiedät, niin lienee sinulla merkillisiä tiedustelijoita,\ntahi on hääolut noussut päähäsi...\"\n\n\"Sellaisia tiedustelijoita minulla on, herra ... ja sitä minä nyt\npyydän, että tietojani kuuntelisitte. Minä sanon, että ne koskevat\nteidän valtaanne Ruotsinmaassa ja kentiesi henkeänne... Se, jolta olen\nkuullut tietoni, on tuolla ulkona, tahdotteko, että kutsun hänet\ntänne?\"\n\nMarski laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja katseli yhäti miestä.\nYhä synkemmin paloivat hänen silmänsä, ja yhä uhkaavammin puristuivat\nhänen huulensa. Oli kuin hänen olisi tarvinnut tottua kuulemaan sen\npahuuden kaikuakin, minkä päällikön sanat sisälsivät. Pää ja sydän\ntäynnä riemua ja onnea oli hän tänne tullut, senvuoksi tuntui hänestä\nnyt kuin olisi hän astunut taivaan kirkkaudesta synkeään korpeen okain\nja ohdakkeiden sekaan, missä hänen ympärillään mateli kähiseviä\nkäärmeitä.\n\n\"Pian sitten!\" sanoi hän vihdoin katsoen ovesta käytävään, jota\nvalaisivat häälyvät soihdut ja josta hän erotti lähimmät vartiomiehet.\n\nPäällikkö riensi ovelle, luultavasti kutsuakseen miestä, joka toi niitä\ntietoja, mutta marski arveli kaiketi siitä turhaa viivytystä syntyvän\nsekä riensi hänen peräänsä astuen päällikön ohi hämärään käytävään\nvartiomiesten keskelle.\n\n\"Kuules, mies\", huusi hän, \"mitä pahoja sanomia sinulla on juuri minun\nilopäivänäni?\"\n\nVastausta ei tullut, mutta hänen takanaan paukautti päällikkö kolmesti\nkäsiään yhteen, ja samana hetkenä oli marski puristuksissa\nvartiomiesten välissä. He painoivat häntä niin tiukasti ja kovasti kuin\nolisi hänen ympärilleen valettu sulaa rautaa, joka oli samassa\njähmettynyt. Hän koetti liikuttaa käsiään, hän koetti äkkiä\npyörähtämällä päästä irti, mutta turhaan. Avun huutamisesta ei olisi\nollut mitään hyötyä, sillä näin syrjäisessä osassa linnaa, johon juuri\nsenvuoksi oli pantu niin vankka vartio, ei ollut ketään, joka olisi\nvoinut auttaa tai kutsua avuksi tarpeeksi miehiä etulinnasta.\n\n\"Muistatko Vesteråsia, Kaarlo-marski\", kuului päällikkö sanovan miesten\ntakana, ja äänestä päättäen oli hän hyvin kiihtyneessä tilassa,\n\"muistatko Vesteråsia ja mitä minä siellä sinulta polvillani\nrukoilin?... Sinä halveksit pyyntöäni, ja onneton veljeni, Hannu\nMartinpoika, sai kärsiä kauhean kuoleman siitä, että piti herra Eerik\nPuken ja rahvaan puolta. Se leikki ei ole koskaan mennyt mielestäni, ja\nminä vannoin kalliin valan lähteäkseni teidän palveluksestanne ja ensi\ntilassa kostaakseni teille veljeni kuoleman.\"\n\nBörje Martinpoika pysähtyi, osaksi koska itse tarvitsi levätä, osaksi\nantaakseen marskille aikaa vastata. Vastaus olisi tietysti suuresti\nlisännyt hänen kostonsa nautintoa, koska se olisi epäilemättä antanut\nhänelle runsaasti aihetta oikein perinpohjin tallatakseen vankiansa\njalkainsa alle. Mutta marski ei lausunut sanaakaan.\n\n\"Tämä tilaisuus tuli, ennenkuin luulinkaan\", jatkoi Börje sitten, jonka\nsappi rupesi kiukusta kuohumaan, \"ja tulipa kosto vielä parempi ja\ntäydellisempikin... Saapa nähdä, oletteko te marski Kaarlo, täst'edes\nsen suurempi, kuin että minä, Hannu Martinpojan veli, voin katsella\nteihin olkani yli, ja olkaa varma, että jos minä jotakin mahdan, niin\nsaatte ehkä maistaa samaa katkeraa kuolemaa, jonka silloin määräsitte\nveliraukkani osaksi...\"\n\nHän näkyi taas odottavan marskilta vastausta, mutta kun sitä ei\nkuulunut, niin hän huudahti:\n\n\"Sitokaa se, ja palvelijanviitta hänen ylitseen ja pois täältä...\"\n\nSen hän ehti sanoa, kun samassa kuuli melua takaansa, ja ennenkuin\nälysikään, tunsi hän kahden vahvan miehen tarttuvan käsivarsiinsa. Ne\nolivat Niilo Bonpoika ja Erkki. Ja tämän tapahtuessa ritariparvekkeen\npuolella käytävää, tulivat portaat ja käytävä äkkiä asestettuja miehiä\ntäyteen. Ne, jotka pusersivat marskia välissään, hämmästyivät ainakin\nyhtä paljon kuin heidän päällikkönsäkin, ja tämä seikka ynnä\nmarskilaisten reippaus käänsivät asiat kohta toiselle tolalle. Syntyi\ntosin kiivas painiskelu, mutta tila oli ahdas, ja marskin puolustajat\nolivat valioväkeä. Moniaan hetken kuluttua oli marski vapaa, ja hän\npääsi tunkeumaan ritariparvekkeelle asti, johon Niilo Bonpoika ja Erkki\nseurasivat häntä tuoden vankinsa mukanaan.\n\n\"Sinä puhuit totta, Börje\", lausui hän tälle, \"valtani ja, jos sinä\nolisit saanut määrätä, henkenikin oli hiuskarvan varassa, mutta nyt\nnäet, että vielä on ympärilläni uskollisia miehiä... Nyt käynee\nsinulle, kuten kävi veljellesi ... hän oli palveluksessani ja petti\nminut, kuten sinäkin nyt teit.\"\n\nVangin kasvonpiirteet olivat tuntemattomiksi vääntyneet hänessä nyt\nriehuvain tunteitten vaikutuksesta ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti\nkuin järkensä menettäneellä. Marskin viha lientyi surun ilmaukseksi\nnähdessään tämän elävän todisteen petoksesta, jonka hän olisi toivonut\nkauaksi hovistaan ja väestään. Mies oli kuten veljensäkin osoittainut\nkelvolliseksi ja reippaaksi asepalvelijaksi. Senvuoksi olikin marski\nantanut hänen toimekseen monta tärkeätä tehtävää, olipa joskus\nneuvotellutkin hänen kanssaan ja osottanut yleensä luottamustaan häntä\nkohtaan. Ja aivan äskettäin oli hän korottanut hänet erään\nmiesosastonsa päälliköksi. Tämä herätti vihaa ja tuskaa marskin\nmieleen.\n\nMutta niin vaikea oli hänen tänä hetkenä huomata maailman pahuutta ja\nilkeyttä, ettei hän hetkeäkään pitänyt tätä tapausta muuna kuin\npelkkänä Börjen yrityksenä tyydyttää omaa silmitöntä kostonhimoaan.\nEikä Börje Martinpoika itsekään suinkaan aavistanut olevansa pelkkä\nvälikappale toisen kädessä. Ne langat, jotka Erkki ja Niilo Bonpoika\nolivat nyt katkaisseet, olivat siksi viekkaasti punotut, ettei niitä\njoka mies pystynytkään selville saamaan. Mutta Erkki, joka tiesi\nenemmän kuin kukaan muu näiden salajuonien kulusta, vaikkei hänkään\ntiennyt kenen kädessä niiden oikea johto oli, ei tahtonut päästää\nmenemään näin suotuisaa tilaisuutta avatakseen herransa silmiä. Hän\nnykäisi Niiloa nutunhiasta, että tämä antaisi marskille viittauksen,\nmiten asiat oikeastaan olivat.\n\nNiilo, joka ei voinut oikein hyväksyä sitä tapaa, millä Erkki oli\nsaanut kavalluksen selville, eikä siis voinut ottaa lausuakseen mitään,\njoka olisi saattanut hänen mainitsemaan tuota nuuskintaa sanainsa\ntueksi. Niin tarkka ei hän kuitenkaan ollut ritaritapoihin nähden,\nettei tahtoisi näin todellisen vaaran hetkenä ensinkään käyttää tietoa\nhyväkseen pelkästään senvuoksi, ettei sen saantitapaa hyväksynyt. Hän\nkoetti käydä keskitietä sekä lausui vangille:\n\n\"Teidän siassanne, Börje Martinpoika\" sanoi hän, \"koettaisin parantaa\npahaa aikomustani vapaalla tunnustuksella, sillä aivan varmaan ette ole\nominpäin toiminut!\"\n\nTämä sana teki toivotun vaikutuksen sikäli, että marski säpsähti ja\nnäkyi kerrassaan katselevan vankia ja äskeistä vaaraa uudessa valossa;\ntahi paremmin, hän tuli heittäneeksi silmäyksen vähän etäämmälle, jossa\nnäki kaukana häämöittävän salaisten vihollisten tummia varjoja, jotka\nhän oli näinä päivinä kokonaan unhottanut. Ja hän katseli vankia\nankarasti sekä kysyi, kutka olivat juonessa osallisina.\n\nMutta Börjeen ei kehoitus tehnyt mitään muuta vaikutusta, kuin että hän\nyritti raivoissaan tempoa itsensä irti ja heittäytyä marskin kimppuun.\nKiinni-pitelijät tarvitsivat kaikki, kylläkin melkoiset voimansa\npitääkseen häntä alallaan ja kun marski huomasi, kuinka mahdotonta oli\ntänä hetkenä häneltä mitään kuulustaa, niin hän viittasi muutamille\noven suussa seisoville miehille, jotka riensivät viemään petturia pois.\nRitariparvekkeelle tuli hiljaisuus, jolloin sinne asti kuuluivat\ntanssin kaukaiset sävelet.\n\nMarski tarttui toisella kädellään Niilon, toisella Erkin käteen ja\nkatseli heitä vuorotellen lausuen liikutuksella, jota ei voinut\npidättää:\n\n\"Te olette tehneet minulle ison palveluksen tänä yönä, palveluksen,\njota en koskaan unhota!\"\n\nHänen katseensa pysähtyi Erkkiin, jota hän ei näyttänyt tuntevan, ja\nhän laski kätensä hänen hartiolleen.\n\n\"Mikä on sinun nimesi?\" kysyi hän, \"ja kenen palveluksessa olet, sillä\nvaikka kannat minun miesteni pukua, ovat kasvosi kuitenkin minulle\noudot!\"\n\nErkki kertoi olevansa Herman Bermanin palveluksessa. Sitten hän\nmainitsi lyhyesti, kuinka oli päässyt petoksen perille, sekä\nmiten sekä hän että herransa olivat pelänneet pilaavansa kaiken\npelastamistilaisuuden, jos olisivat ennen aikaansa marskille\nilmoittaneet, mitä tiesivät. Ja marski kuunteli kiihtyvällä\nkummastuksella miehen sanoja, jotka samalla selvittivät hänelle sen,\nmiksi Herman näytti niin vastahakoiselta lähtemään Vesteråsiin.\n\n\"Sinä olet kymmenen miehen vertainen!\" sanoi hän vihdoin, kun Erkki\nlopetti. \"Jos tahdot tulla minun palvelukseeni, niin minä valmistan\nonnesi, ja ainakin löytynee talojeni joukossa joku, joka sopii sinulle\npalkinnoksi siitä, mitä nyt olet minulle tehnyt...!\"\n\n\"Te erehdytte, armollinen herra!\" vastasi Erkki, \"mitä olen tehnyt,\nolen tehnyt enemmän Herman Bermanin vuoksi kuin teidän ... älkää\npahastuko että niin sanon, mutta Hermanin edestä minä tahdon uhrata\nhenkeni ja vereni, sillä hänkään ei omaansa säästänyt minun ja\nomaisteni tähden siihen aikaan, kuin Jösse Eerikinpoika oli Vesteråsin\nlinnan voutina. Jos Herman on teostani mielissään -- ja minä tiedän\nhänen olevan, niin on siinä minulle palkintoa kylliksi ... enempää en\ntahdo!\"\n\n\"Rehti mies!\" huudahti marski, jota ihastutti näiden sanain koruton\nylevyys, sekä lisäsi ajatellen: \"onnellinen Herman!\"\n\nKului hetkinen, sitten hän kääntyi Niilo Bonpojan puoleen, joka katseli\nkyynelsilmin ihastuneena Erkkiä. Hänen ansiotaan oli kuitenkin suureksi\nosaksi marskin pelastaminen, sillä ilman häntä ja hänen suurempaa\narvoaan ei Erkki olisi koskaan saanut sitä toimitetuksi; mahdoton olisi\nhänen ollut saada pelastamiseen tarvittavia miehiä käytettäväkseen ja\nviedä niitä niihin salaisiin piilopaikkoihin, jossa he olivat vaaran\nhetkellä. Marski älysi tämän paremmin kuin Niilo itsekään. Hän tarttui\nhänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.\n\n\"Sinua, Niilo, tahdon tästälähin pitää rakkaana sukulaisenani...!\nEhkäpä koittaa sekin aika, että voin sinulle tehdä yhtä suuren\npalveluksen!\"\n\nJa ikäänkuin nämä nopeat tapahtumat olisivat olleet kansantaru, jossa\nhyvä on taistellut pahaa vastaan ja voittanut, kuului suuren salin\ntoisesta päästä yksitoikkoinen laulu:\n\n    Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,\n    Vaan maan päällä vihertävät metsät.\n\nMarski ja miehet kääntyivät ja näkivät eräässä ikkunakomerossa viheriän\nritarin. Hän hymyili tapansa mukaan, mutta hymy oli surullista, ja\nhänen katseensa osoitti hänen näkevän aivan toisen maailman kuin sen,\nmissä hän eli. Hän seisoi etukumarassa kädet ojolla ikäänkuin siinä\nolisi ollut harppu, jota hän soitteli. Selvää oli, että jos hän oli\nnähnyt tai kuullut, mitä juuri oli tapahtunut, niin se oli tunkeunut\nvaan heikkoina valonvärähdyksinä hänen pilvimaailmaansa. Hänestä se\nlienee ollut kuin maalaus tai laulu, johon hän tavallisuuden mukaan pani\nnuotin:\n\n    Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,\n    Vaan maan päällä vihertävät metsät.\n\nHänen takaansa kuuluivat tanssin vilkkaat sävelet ja kun ritari huomasi\nmuut salissa olijat, viittasi hän sinnepäin nyökäten.\n\nHe lähtivät kaikki yhdessä, paitsi Erkki, joka oli liian halpa\nylhäisten seuraan. Marskin astuessa tanssisaliin tuli Kaarina häntä\nvastaan. Ei olisi huomannut kasvoista mitään erinomaista tapahtuneen,\nmutta Kaarina huomasi sen kuitenkin.\n\n\"Minun on käynyt, kuten pojan sadussa\", sanoi marski suudellen\nsydämellisesti hänen lumivalkeata kättään, \"kun hän lähteissään\nhäätalosta, kohtasi vuoripeikon ja sai taistella henkensä edestä...\"\n\nKaarinan poski kalpeni, mutta hän ei lausunut sanaakaan, puristi vaan\nkiihkeästi herransa kättä katsellen tutkivasti häntä silmiin. Kaarlo\nvastasi hellästi hänen katseeseensa ja lisäsi:\n\n\"Muistatko sitä satua ... tuli pieni kyyhkynen ja nokki peikolta\nsilmän... Ja sinun rukouksesi, Kaarina, sinun lämpimät rukouksesi\nJumalan äidille ovat minun valkea kyyhkyseni...\"\n\n\"Vaara on siis jo ohi?\" kuiskasi Kaarina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa päivä nousi, ja voitoniloiset herrat rupesivat keräytymään Pyhän\nGertrudin kokoussaliin. Ensimmäisten joukossa oli herra Jöns\nPentinpoika. Hänen mukanaan tuli herra Kaarlo Kristerinpoika (Wasa),\ndrotsin vanhin poika, uljas mies, jonka kasvonpiirteet olivat jalot ja\nryhti arvokas.\n\n\"Niinkö todellakin, rakas sukulaiseni\", sanoi Jöns-herra mitä\nviattomamman näköisenä, kun he olivat päässeet suureen kokoussaliin,\n\"niinkö todellakin... Jumala varjelkoon, ettei mitään odottamatonta\nolisi tapahtunut ... se voisi tuottaa pahoja, arvaamattomia seurauksia.\nLinnanportit ovat kiinni, sanotte, eikä kukaan pääse ulos eikä\nsisään...?\"\n\n\"Niin sanoi eräs isäni miehistä, joka kävi siellä aamulla aikaisin\nisäni asialla, ja jos puolikin on totta, mitä kerrottiin, niin pelkään\nsellaista tapahtuneen, joka ei ole enää autettavissa.\"\n\n\"Vaan rahvaanmiehen puheeseen ei ole aina luottamista ... ne tekevät\nniin helposti kärpäsestä härkäsen... Milloin linnanportit sulettiin?\"\n\n\"Se lienee tapahtunut vähää ennen puoliyötä! Silloin oli vaan harvoja\nkaupungissa majailevista häävieraista jälellä, ja minä olin niiden\njoukossa... Kun me läksimme sieltä oli tanssi vielä täydessä vauhdissa,\nja sukulaisemme, marski oli pelkkää iloisuutta. Vähän sen jälkeen\nlienee onnettomuus tapahtunut...\"\n\n\"Onnettomuus!\" huudahti Jöns-herra, \"puhukaa nyt vihdoinkin selvin\nsanoin, mikä onnettomuus, rakas serkku?\"\n\n\"Isäsi asemiehen kertomuksen mukaan lienee petos ollut tekeillä marskin\nmiesten kesken. Hänet kutsuttiin kesken tanssia ritariparvelle, jossa\nhänen kimppuunsa hyökättiin. Silloin hänet vangittiin tahi, mikä on\nenemmän luultavaa, murhattiin siihen paikkaan...\"\n\n\"Viiden haavan nimessä, serkku, mitä puhutte... Jumala tietää, kuinka\nsyvästi se mieltäni liikuttaa; mutta jos on totta, mitä kerrotte, niin\nvoimme iloita, että isällänne, jalolla Krister-herralla on vielä voimaa\nastua valtakuntaa johtamaan... Saatte nähdä, että kun asioita puolelta\nja toiselta harkitaan, niin ei ole niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin.\nNyt, vasta nyt voimme toivoa rauhaa valtakuntaan, joko Eerik-kuningas\ntulee takaisin, tahi että...\"\n\n\"Valitsemme toisen kuninkaan... Niin, olette oikeassa; rakas\nsukulaisemme, -- Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ellemme enää häntä\njoukossamme näe -- rakas sukulaisemme vastusti jyrkästi uutta\nkuninkaanvaalia. Mutta kuninkaan tarvitsemme kuitenkin!\"\n\n\"Hm!\" hymähti Jöns-herra, joka näkyi vaipuvan ajatuksiinsa, vaikea\nhänen oli kuitenkin kokonaan salata tyytyväisyyttään.\n\nKauempaa eivät he enää voineet keskustella, sillä herroja alkoi saapua,\ntoinen toisensa perään. Pian oli sali täynnä loistavaa joukkoa. Kaikki\nläsnä olevat kuuluivat valtakunnan neuvostoon sekä olivat rikkaita ja\nmahtavia miehiä. Monien piispain joukossa oli postulatus Niilo\nRagwaldinpoika sekä iäkäs vakava Turun piispa, Maunu Tavast.\nMaallikkoherrain joukosta puuttui vielä marski, herra Kaarlo\nKnuutinpoika, hänen appensa, herra Kaarlo Orminpoika, ja ne marskin\nvieraat, jotka olivat olleet yötä linnassa.\n\nKokouksen alkoi drotsi pitkällä puheella, jossa huomautti, mikä\nlevottomuus oli valtakunnassa vallinnut viime vuosina, ja miten\njokaisen velvollisuus oli työskennellä rauhan eteen ja vanhain hyväin\ntapain säilyttämiseksi. Hän valitti, ettei marski, hänelle vielä\ntuntemattomista syistä, ollut saapunut tähän tärkeään kokoukseen, mutta\nhän luuli kuitenkin, että kokous voi sangen paljon päättää ennen\nmarskin tuloa ja antaa päätökset sitten hänen allekirjoitettavakseen,\njos kokous niin haluaisi.\n\n\"Siihen suureen hätään\", niin hän lopetti, \"ja kurjuuteen katsoen, mikä\nvaltakunnan miesten kestettävänä on ollut näinä viimeksi kuluneina\nvuosina, aina siitä asti kuin Engelbrekt tuli talonpoikajoukkoineen,\novat muutamat kunnon miehet, joihin voimme kaikki luottaa\" -- hän\nluetteli niiden nimet, niitä oli kaksitoista -- \"suurella huolella\nvalmistaneet ehdotuksen, joka, jos läsnäolevat arvoisat herrat sen\nhyväksyvät, on saattava valtakuntaan uudelleen rauhan ja sovun voimaan.\nJuuri näiden kahdentoista kutsumana, kuten hyvin tiedätte, olemme nyt\ntänne kokoontuneet, ja esittäkööt he nyt itse, mitä ovat valtakunnan\nhyväksi laatineet!\"\n\nEräs niistä kahdestatoista nousi esittämään tulokset siitä tärkeästä\ntyöstä, jonka hän oli muiden valittujen kanssa toimittanut, sekä\nmainitsi ne vaikeudet, jotka olivat työtä haitanneet.\n\n\"Meillä on ollut paljon vastusta\", sanoi hän, \"ja pahin on kuitenkin\nvielä jälellä, jota emme näe mahdolliseksi voittaa muuten kuin eräällä\nehdolla, jonka aiomme nyt teille esittää ja jonka vuoksi olemme teidät\ntänne kokoon kutsuneet.\" Pitkän sanatulvan perästä esitti tämä jalo\nneuvosherra tarkoittamansa tärkeän ehdon, jonka täyttämisestä heidän\ntyönsä menestys muka riippui. \"Mitä nyt vaadimme saadaksemme työmme\nsuotuisaan loppuun, on jo joskus ennen ollut käytännössä maassamme,\nesimerkiksi armollisen herramme, kuningas Maunu Eerikinpojan aikoina,\nJumala armahtakoon hänen sieluansa, nimittäin että te kaikki\nsineteillänne vahvistatte meille kirjan, että mitä me teemme, se pitää\npaikkansa, ja ettei kunniansa nimessä kukaan siitä poikkea.\"\n\nNeuvosherran lopetettua tuli saliin hetkiseksi täysi hiljaisuus, mutta\nkellään ei näyttänyt olevan mitään sanomista lausuntoa vastaan.\nLuultavasti ei kukaan arvannut mistä tässä oikeastaan oli kysymys, ja\njos joku aavistikin siinä juonia piilevän, niin ei hänellä ollut\nrohkeutta puhua, kun ei ollut varma siitä, että muitakin oli samoin\najattelevia. Niitä kahtatoista lukuun ottamatta ei kukaan tuntenut\nvähääkään tämän pelin juonta -- eivät kaikki drotsin lähimmät\ntuttavatkaan, eivät edes hänen poikansa. Muut olivat kaikki -- hyvin\nharvoja oli poikkeuksia -- marskin puoluelaisia, jotka olisivat yhtenä\nmiehenä nousseet seisomaan, jos marski olisi ollut itse saapuvilla. Nyt\nei toinen oikein tiennyt mitä toinen ajatteli; heihin vaikutti\nsitäpaitsi epävarmuus tulevaisuuden suhteen, joka oli syntynyt eräiden\nhuhujen johdosta, että suuri onnettomuus oli jollakin tavoin tapahtunut\nlinnassa; ja se sai heidät pysymään ääneti.\n\nSilloin nousi drotsi ylös.\n\n\"Kaiken luottamukseni\", sanoi hän, \"panen niihin arvoisiin miehiin,\njoille olemme uskoneet vallan puolestamme päättää valtakunnan\nmenestyksestä, ja senvuoksi on minun sinettini altis. Mitä ikänä te\npäätättekin, en milloinkaan siitä poikkea. Antakaa tänne kirja, niin\nminä panen nimeni ja sinettini sen alle sekä olen varma, ettei\njoukossamme ole ketään, joka epäröi tehdä kuten minäkin.\"\n\nDrotsi astui punaisella vaatteella peitetyn pöydän ääreen, jolle eräs\nkahdestatoista laski kirjan, mihin drotsi piirsi nopeasti nimensä. Eräs\nkirjuri painoi sitten siihen hänen sinettinsä. Hänen jälkeensä tulivat\nmuutamat muut, jotka niinikään, kukin vuorostaan kirjoittivat siihen\nnimensä ja antoivat panna sinettinsä sen alle.\n\nSillaikaa vetäytyi drotsi erään ikkunan luoksi salin tyhjäksi\njääneeseen osaan, jossa Jöns Pentinpoika seisoi yksinään ajatuksiinsa\nvaipuneena. Muut neuvosherrat olivat pöydän ympärillä tai keskustelivat\nsiellä täällä kaksin ja kolmin yhdessä ryhmässä, niin että\nKrister-herra voi huomiota herättämättä vaihettaa muutamia sanoja\ntyttärenpoikansa kanssa.\n\n\"Eikö ole vielä tullut mitään varmoja tietoja käsiisi,\ntyttärenpoikani?\" kysyi drotsi.\n\nJöns-herra pudisti päätään, ja drotsi lisäsi hetkisen kuluttua:\n\n\"Minusta saapi sukulaisemme laita olla miten tahansa ... kun saamme\nolla puolenkaan tuntia häneltä rauhassa, niin tulkoon hän kernaasti\nelävänä ja tervennä joukkoomme!\"\n\nMutta Jöns herralla ei näyttänyt enää olevan samaa voitonvarmuutta kuin\njoitakuita tuntia vielä kokouksen alkaessa. Hän oli tympeänä ja\nsanatonna.\n\n\"Vai mikä on sinun tarkoituksesi?\" kysyi drotsi hiukan levotonna.\n\n\"Varmat tiedot viipyvät liian kauan!\" sanoi Jöns-herra hiljaa. \"Jos\nasiat olisivat niinkuin pitäisi, niin olisi minusta täytynyt jo aikaa\nsitten tapahtua jotakin... Saadaan nähdä, eikö paula ollut lopultakin\nliian heikoista langoista punottu!\"\n\nDrotsi kääntyi ajatuksissaan toisaalle, eikä Jöns-herralla näyttänyt\nolevan halua enempiin puhelemisiin.\n\nSilloin temmattiin ovi voimakkaasti auki, ja sisään astui marski Kaarlo\nKnuutinpoika appineen, ja perässä tuli muutamia muita hänen lähimpiä\nsukulaisiaan. Olisi mahdotonta kuvailla muutamain tyhmistyneitä\nnaamoja. Drotsiin ja Jöns-herraan voi sovittaa vanhan aurinkolaulun\nsanat: \"Kieleni oli kuin puusta nyt ja hiiltynynnä vielä.\" Samaan\nsuuntaan oli niiden kahdentoista neuvosherrankin mieli, jotka olivat\ntehneet tuon salaperäisen ehdotuksen valtakunnan pelastamiseksi, mutta\nmuiden silmistä loisti marskin tulon johdosta uskollisuus häntä kohtaan\nja iloinen hämmästys.\n\nPöydän luona, jolla nimet allekirjoitettiin oli siksi melua, etteivät\nuseimmat läsnäolevista huomanneet marskin tuloa, ennenkuin salin läpi\nkävi kuiskina \"marski\", \"marski on täällä\". Silloin he älysivät hänen\nseisovan heidän keskellään korkeana, mahtavana ja käskevänä kaikessa\nsyntyperäisessä arvokkuudessaan.\n\nPöydän ääressä lakkasi työ heti, kaikki odottivat. Nyt saataisiin\nkuulla marskin omasta suusta, mitä linnassa oli yöllä tapahtunut, joka\noli antanut aiheen niin omituisiin huhuihin. Mutta siinä petyttiin.\nMarski kosketti sitä vaan sivumennen kuten pelkästään yksityistä\nasiaansa sekä pyysi, etteivät kokoontuneet panisi pahakseen hänen\npitkää viipymistään.\n\n\"Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole tullut liian myöhään ottaakseni\nneuvotteluunne osaa.\"\n\nNyt astui drotsi esille. Hän näytti pahoin surulliselta, ikäänkuin\nhaluten ulkomuodollaan ilmaista miten häntä pahoitti, ettei \"rakas\npoikansa\" ollut ennen voinut tulla neuvostoon. Sitten hän mainitsi mikä\npäätös oli tehty ja mitä nyt sen johdosta puuhattiin.\n\n\"Ja toivon, ettei sinulla, rakas poikani, ole mitään sitä vastaan,\nkoska päätös oli tehty parhaassa tarkoituksessa valtakunnan ja sen\nasujanten hyväksi.\"\n\n\"Siinä te suuresti erehdytte, rakas isä\", huudahti marski innolla.\n\"Olkoon suurta tai pientä, minä en vahvista sinetilläni mitään\ntietämättäni, mitä minun tulee vahvistaa. Ja minua ihmetyttää kovasti,\nhyvät herrat ja miehet, miten te olette ylimalkaan sellaisen päätöksen\nensinkään tehneet... Sitenhän te voitte yks kaks lahjoittaa koko\nvaltakunnan ja oman menestyksenne pahimman vihollisenne käsiin, vaikka\nse muka tapahtuu valtakunnan hyväksi. Sitäpaitsi kummastelen, miten\nolette sellaisen päätöksen tehneet minua kuulustelematta... Sillä se on\nvastoin lupauksianne ja valojanne!\"\n\nMarskin katse oli ylpeä ja taisteluhaluinen. Lopuksi hän kääntyi\ndrotsiin, mutta tämä ei vitkastellut vastatessaan:\n\n\"Unhotatte, poikani, että kaikki on tehty parhaassa tarkoituksessa ja,\nmikä on ylen tärkeää koska asia on kunnianasia, täydellä luottamuksella\nehdotuksen tekijöihin! Vai haluatteko te, rakas poikani, tulla sanomaan\nnäille rehellisille ritareille ja kirkonmiehille: teillä ei ole\nkunniata!\"\n\nVanha herra haasteli niin leppyisesti ja hänen katseensa oli nyt niin\nrauhallinen, että hän nähtävästi katsoi näillä sanoilla ehkäisseensä\npitemmän vastustuksen marskin puolelta ja siten piti asiaansa\nhyväksyttynä. Vieläpä Jöns Pentinpoikakin, joka oli koko ajan seisonut\nikkunakomerossa, käsivarret ristissä rinnallaan, huolimatta astua\nesille ja ruveta innokkaammin puolustamaan asiaa, jota piti jo\nmenetettynä, kohotti hänkin päätään ja katsoi salin keskelle, jossa\nmarski ja drotsi seisoivat. Marskin kasvot hehkuivat. Oli selvää, että\ndrotsin sanat olivat häntä kiihdyttäneet.\n\n\"Kunniaa!\" huudahti hän kättään ojentaen. \"Ne sanat kuuluvat vähän\nomituisilta teidän suustanne, sukulaiseni. Tahdon muistuttaa teille,\nmitä tapahtui kun erosimme moniaita päiviä sitten Teljessä ja kun\nannoin teidän käsiinne kunniaanne ja rehellisyyteenne luottaen\nsinettini... Missä oli silloin kunnia ja rehellisyys? Ettekö\nluovuttaneet nimessäni Helsinglantia minun tietämättäni?... Sanon sen\nteille, niin sukulaiseni kuin olettekin, sen teitte pahassa\ntarkoituksessa!... Ja onko siis\", lisäsi hän vähän pysähtyen, \"onko\nsiis mitään syytä uskoa, että kunnia ja rehellisyys merkitsevät\nenempää, kun on koko valtakuntaa koskeva asia kysymyksessä? Jos on\nsellainen syy olemassa, niin lienee syy se, että se salainen päätös,\njoka meidän tulisi tässä nyt vahvistaa ja sinetöittää, on eräälle\nhenkilölle eduksi ... ei kuningas Eerikille, vaan...\"\n\nHän ei puhunut lausetta loppuun, mutta jokainen näki hänen katseestaan,\nettä hän tarkoitti drotsia. Tämä otti loukkaantuneen muodon ja katseli\nympärilleen, eikö muut olleet samaa mieltä kuin hänkin, toivoen heiltä\nkannatusta marskia vastaan, jonka liiallinen kiihtyminen näytti antavan\nkylmäveriselle drotsille mahdollisuutta päästä vasten luuloa vielä\nvoittajaksi.\n\n\"Te menette liikoihin, marski Kaarlo!\" lausui hän arvokkuudella, joka\nteki sangen hyvän vaikutuksen. \"Teidän tulee kuitenkin muistaa, että\nmitä valtakunnan neuvosto kerran on päättänyt pitää paikkansa, eikä\nteillä ole valtaa tehdä siihen mitään muutoksia!\"\n\n\"Toinen kysymys, jonka te näytte unhottavan, herra drotsi\", vastasi\nKaarlo, \"on se, voiko valtakunnan neuvosto tehdä laittomiakin\npäätöksiä, ja lienee vaikea päättää, sopiiko minun tietämättäni ja\nvasten minun tahtoani tehtyä päätöstä kutsua lailliseksi... Mutta minä\nkiitän teitä viimeisistä sanoistanne, herra drotsi! Te annoitte sillä\nminulle tilaisuuden puhua eräästä asiasta, jonka olisin muuten jättänyt\nkoskettamatta.\"\n\nMarski puhui lämpimästi. Kuuli, että hän oli vakuutettu puolustamansa\nasian totuudesta ja oikeudesta, ja se veti hänen puolelleen kaikki\nne, joita eivät syvemmät syyt kiinnittäneet drotsiin ja hänen\npuolueeseensa. Mihin katsoikin, niin kaikkiaalta näkyi ihmetteleviä ja\nihastuneita silmäyksiä marskia kohti.\n\nKrister-herra ei oikein tiennyt mitä tehdä. Hän pysyi kuitenkin\ntyvenenä, antaen marskin jatkaa.\n\n\"Siihen valtaan nojaten, joka on minun käsiini annettu\", sanoi hän,\n\"julistan täällä tehdyn päätöksen kokonaan kumotuksi. Tahdon nähdä\",\njatkoi hän, \"olenko minä päätösten nojalla Ruotsinmaan johtaja, vai\nelänkö drotsin armoilla. Se joka kannattaa minua, tulkoon mukaani, muut\njääkööt tänne.\"\n\nMarski lähti, ja häntä seurasi suurin osa läsnäolijoita. Kun ovi\nvihdoin sulettiin ja saliin tuli hiljaisuus, istui siellä pöydän\nääressä drotsi, hänen poikansa ja tyttärenpoikansa, piispat ja muutamia\nniistä kahdestatoista neuvoksesta. Näihinkin, joiden ainakin olisi\nluullut kuuluvan drotsin luotettavimpiin kannattajiin, oli marskin\nmiehekäs ja voimakas esiintyminen tehnyt sellaisen vaikutuksen, että\nmoni heistä oli siirtynyt hänen puolelleen ja seurannut häntä muiden\nmukana linnaan, jossa heitä oli odottamassa yhtä uhkeat pidot kuin\nedellisenäkin päivänä.\n\nNoloilta ja neuvottomilta näyttivät drotsin ja hänen kannattajainsa\nkasvot; he istuivat suuressa kokoussalissa katsellen toisiansa, heistä\ntuntui kuin olisivat haihtuneet peräti tyhjiin verratessaan nykyistä\nvähälukuisuuttaan äskeiseen joukkoon. Kaikki heidän tuumansa ja\nmestarillisesti harkitut aikeensa olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen.\nLäsnäolevat piispat, jotka halusivat ennen kaikkia rauhaa\nsäilytettävän, alkoivat lopulta puhua, että oli välttämättä koetettava\nlepyttää marskia. Krister-herra kuunteli ja katseli tuontuostakin\ntyttärenpoikaansa, mutta tämä ei lausunut mitään. Hän piti epäilemättä\nsovintoa nyttemmin mahdottomana, vaikka hän antoi piispain vapaasti\npuhua, ettei näyttäisi panevan esteitä sovinnollisen ratkaisun eteen.\n\nLopuksi tultiinkin siihen, että piispat lähettäisivät linnaan sanan ja\npyytäisivät marskia taasen tulemaan kokoussaliin, jossa kaikki nyt\nkäännettäisiin parhain päin. Ja sananviejä tulikin hetkisen kuluttua\ntuoden sen vastauksen, että marski tulisi seuraavana aamuna\nkokoussaliin sekä kutsuttaisi itse siihen kokoukseen kaikki Tukholmassa\nsaapuvilla olevat neuvosherrat.\n\nDrotsia voi päivän kuluessa tuskin entisekseen tuntea. Herra Jöns\nPentinpoika oli, keskusteltuaan esimiehensä, herra postulatuksen\nkanssa, saanut määräyksen viipymättä lähteä Upsalaan, niin että\nherravanhus oli jäänyt omiin hoteisiinsa. Hän kulutti päivän pitkät\ntunnit muistelemalla kaikkea, mitä oli tapahtunut sitten Engelbrektin\nkuoleman, kokien tutkia tapahtumain sisempiä, salaisia syitä. Että hän\ntällöin aina havaitsi marskin kaiken pahuuden alkusyyksi, oli varsin\nluonnollista, ja hänen katkeruutensa nousi sikäli, kuin hän älysi\nturhiksi ja hyödyttömiksi kaikki ne keinot, millä oli yrittänyt sysätä\nhäntä vallasta ja nousta itse sijaan. Viimeisten tapahtumain jälkeen ei\nollut enää muuta keinoa kuin se, mitä hän kaikista enimmin inhosi,\nnimittäin ryhtyä ase kädessä pakottamaan vihattua vastustajaansa\nmyönnytyksiin.\n\nEtteivät piispain yritykset saada sovintoa aikaan -- sellaista sovintoa\nkuin hän halusi -- mitään auttaisi, ymmärsi hän varsin hyvin, ja ettei\nhuomispäivän kokouksesta lähtisi muuta hyötyä kuin että hän saisi\noikein perinpohjin nöyrtyä, ja marski kohoisi ainaiseksi häntä\nylemmäksi. Ainaiseksi...?\n\nTähän hänen aatoksensa seisahtuivat, ja hän katseli ympärilleen,\nikäänkuin etsien miehiä, joihin voisi tässä asiassa vedota.\nAinaiseksi...? Ei, nyt mitellään miekkoja, nyt päästetään irralleen\nkaikki tähän asti hillityt voimat ja ne usutetaan petoa vastaan, joka\nsamosi maita tavotellen kynsillään kolmen kruunun loistoa. Mutta ne\nkynnet katkotaan, ja Krister Niilonpoika nousee maan valtijaaksi\nvaikkapa se maksaisi kokonaisia verivirtoja.\n\nMuutamat piispat kävivät hänen luonaan iltapäivällä, ja samoin herra\nNiilo Steeninpoika. Edelliset koettivat puhua sovinnon sanoja ja\nlepyttää vanhaa herraa. Nuorella miehellä voisi ollakin voimaa johtaa\nlaiva satamaan, haastelivat he, ja vanhusten kokemuksen tulisi tukea\nnuoruuden voimaa neuvoillaan ja iloita siitä, että on saavutettu\npäämäärä, rauha ja sovinto valtakuntaan. Drotsi kuunteli tarkkaavasti\nnäitä sanoja, mutta hän kuunteli yhtä tarkkaavasti herra Niilo\nSteeninpoikaa, joka ajoi päinvastaisen äärimmäisyyden asiaa. Mutta\nmiten he puhuivatkin, niin tunsi vanhus kuitenkin syvästi\nloukkaantuneensa, ja tieto niiden keinojen vaillinaisuudesta, joita hän\noli tähän saakka käyttänyt, kalvoi häntä katkerasti. Tämä tieto\nkaikessa alastomuudessaan jäyti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu.\nHän oli kuin siihen kallioon kytkettynä, jolta hän oli koettanut\nvihamiehensä syöstä, ja hänen omat ajatuksensa valoivat kuin kyyn\nmyrkkyä hänen kasvoilleen, eikä ollutkaan Sigyniä pitämässä maljaa\nmyrkyn alla.\n\nEngelbrektin kuolemaa seuraava aika olikin yleensä sangen surkea aika.\nSe oli lyhyttä auringon paisteista päivää seuraava pimeä, kylmä yö.\nTurhaan saa etsiä ylevämpiä pyrintöjä, jotka mieltä ihastuttavat ja\nviehättävät. Se ei tosin ole hiekka-aro, joka kolkkona ja alastonna\nleviää nähtäviimme, siinä on eloa, on kasvillisuutta, siitä helottaa\niloisia kasvoja ja kuuluu riemuhuutoja, mutta silloin rehottaa\npikkumaisuus, silloin hymyilee ja iloitsee itsekkyys. Turhaan saa etsiä\ntosi isänmaallista henkeä, tahtoa ja voimaa. Silloisilla mahtimiehillä\noli tuskin mitään isänmaata, paitsi mistä he saivat poimia itsekkäitä\netuja. Turhaan saa kuunnella tosi ruotsalaista sotahuutoa, joka\nEngelbrektin aikoina kajahteli yli vuorten ja laaksoin ja pani\nkäsivarsia liikkeelle sadoin ja tuhansin. Sotahuutoja tosin kuuluu,\nmutta ne ovat huuhkajan öisiä hekkuma-huutoja.\n\nTämä kurjan voiton ja viheliäisen itsekkyyden aika todella kammottaisi,\nellei sen öisestä pimeydestä pilkkisi pieni päivänsäde, joka on juuri\nse työ, mikä ikäänkuin itsestään kehittyy olojen johdosta, ja sillä on\nomat asianajajansa, joille vähitellen selviää samaisten olojen\npakotuksesta tarkoitusperänsä. Näitä oli Kaarlo Knuutinpoikakin, ja\ntämä seikka yksin viehättääkin katsojata. Senvuoksi me seuraamme hänen\nmyötä- ja vastoinkäymisiään, iloitsemme edellisten ja suremme\njälkimmäisten vuoksi.\n\nAamu tuli ja uudelleen kokoontui neuvosto, ja kaikki läsnäolevat\njulistivat marskin valtionhoitajaksi johtamaan valtakuntaa ja jakamaan\nlinnoja lääneineen.\n\n\"Nyt tulee miekka ratkaisemaan riidan\", sanoi Erkki sen päivän iltana\nNiilo Bonpojalle, kun he seisoivat yhdessä Eteläportilla ja näkivät\ndrotsin ratsastavan Nyköpingiin päin.\n\n\n\n\nIX.\n\nFolkungatorni.\n\n\nItäisemmällä niitä kahta pitkää ja samalla leveää lahtea, jotka\npistivät Byvuonosta Nyköpingin kohdalla maahan, oli eräänä iltana\nlokakuussa vuonna 1438 pienempi alus. Oli kolkko ja synkkä päivä.\nTaivasta peitti raskaat, tummat pilvet, joista maata lähinnä riippuvat\nolivat mustimmat. Kylmä tuuli puhalsi idästä päin voimatta vähääkään\nrikkoa pilvipeittoa, joka ympäröi pantsarina maata ja liikkui kuin\nhuokaillen ja valittaen meren ja kaupungin yli.\n\nLaivan kohdalla rannalla seisoi eräs asepalvelija pidellen kahta\nsatuloitua ratsua, jotka kaapivat kärsimättömästi maata kavioillaan ja\nsäikähtelivät tuon tuostakin miehen sitä ja sen syytä huomaamatta. Hän\nsilmäili laivaa, josta nyt lähti soutuvene liikkeelle saapuen nopeasti\nmaihin. Sen perässä oli kaksi miestä. Toisen yllä oli pitkä tumma\nviitta, ja hänen päässään oli musta päähine, jonka reunukset olivat\ntiiviisti ylöspäin käännetyt. Sen alla oli hänellä ihomyötäinen\ntummanruskeasta pehmeästä nahasta tehty verho, joka jätti ainoastaan\nposket, otsan ja silmät paljaiksi sekä ulottui rinnalle ja hartioille\nasti leikeltynä jonkunlaiseksi hesukehäksi. Veneen lähestyessä rantaa\nkääntyi keskiveneessä oleva mies; hän päästi viittansa tuulen\nleuhuteltavaksi, ja silloin näkyi sen alta punainen ihokas ja\nvyötäisten ympärillä oleva nahkavyö, jonka toiselta puolen vilahti\nleveän lyömämiekan kahva, toiselta puukon tai tikarin pää kiiltävästä\nhopeatupesta. Jaloissa oli hänellä vaaleankeltaisesta, paksusta vaan\npehmeästä nahasta tehdyt saappaat, joiden varret ulottuivat yli\npohkeiden.\n\n\"Yhden neuvon annan sinulle, Maunu, kun nyt lasket maata kohden ...\nmuista kauppajaaloja, jotka tässä edustalla liikkuvat; ne maksavat\nvaivat puolestaan!\" sanoi veneen perässä istuva mies. Hän puhui\npuolittain leikkisällä, puolittain vakavalla äänellä. Olisi ollut\nvaikea päättää kumpaa siinä oli enemmän, varsinkin kuin mies naurahtaen\nlisäsi: \"älköötkä vaan silmäsi nähkö hirviötä, jonka talonpojan\nkertomuksen mukaan pitäisi liikuskella näillä mailla tänä päivänä!\"\n\n\"Katso sinä, että laivalla on kaikki niinkuin pitääkin, Maunu Gädda\",\nvastasi puhuteltu, \"niin saadaan pian nähdä, onko maa-ilma saanut\nmieleni muuttumaan.\"\n\n\"Sen se ilma saattaa pian tehdä ... sinä et ollut aivan vankka silloin,\nkun keväällä viime vuonna olimme ensi kertaa matkalla, ja ellen väärin\nmuista, niin sinun mielesi valtasivat silloin juuri ne muistot...\"\n\n\"Vaiti!\" keskeytti viittaan puettu mies kiivaasti, ikäänkuin olisi jo\nnähnyt hirviön, \"älä lausu, mitä kielelläsi pyörii, Maunu, Jumalan\nkalliin veren nimessä, älä sitä... Niin on kuin sanot, täällä on toinen\nilma kuin merellä! Siellä puhaltaa myrsky rauhaa sieluuni, täällä ...\ntäällä nousevat muistot kuin häijyt jättiläiset latomaan\npilvenkorkuisia kallioita henkipattoisen miehen ympärille uhaten\nmusertaa ja tukehuttaa hänet... Tyven on täällä myrskyä, ja verta,\nviatonta verta tiukkuu joka askel.\"\n\n\"Niinpä tulkootkin siis lyhyiksi ne hetket, joina sinä hengittelet\nmaankamaraista ilmaa, Maunu ... vie minulta terveisiä vanhalle\nKrister-herralle, äläkä unhota kauppiaita, jotka liikkuvat tässä\nulompana eivätkä rohkene antautua Jumalan ystävän ja kaikkien\nvihamiesten huomaan. Saat nähdä että vihuri hellittää puoliyön\nseutuina, ja jos tuuli kääntyy, niin uskallan panna veikkaan hyvän\nmiekkani ja maljan viiniä kuningas Eerikin luona, ettei niiden enää\ntarvitse vartoa Nyköpingiin menoaan... Niin, niin, mikä on ollut, se on\nollut, rohkeasti nyt vaan matkaan!\"\n\nVene tuli rantaan ja viittaan puettu mies hyppäsi maalle.\n\n\"Mikäli minusta riippuu\", huusi hän silloin Maunu Gäddalle, joka jäi\nveneeseen, \"niin ei pitkiä kulu siitä, kuin Krister-herra on\nsanottavansa sanonut, ennenkuin taas saat nähdä minut!\"\n\nHän astui nopein askelin rantatörmälle miehen luo, joka toi hevoset\nhäntä vastaan. Hän heittäysi satulaan ja antoi mennä huolimatta\nkatsoa, pysyikö mies mukana. Tämä jäikin melkoisesti jälkeen, mutta\nodottamatta nousi merestä eräs este kiirehtivää ratsastajaa vastaan.\nHänen hevosensa pysähtyi kuin naulattu, eikä hän saanut sitä\nliikahtamaankaan. Se vapisi kuin haavanlehti vaahdon valuessa sen\nlanteilta. Ratsastaja iski kannuksensa syvälle sen kupeisiin, mutta\nmieluummin olisi se kiivennyt jyrkintä vuorenseinää ylös kuin ottanut\ntässä askeltakaan.\n\n\"Mikä elukan on, mies?\" kysyi ratsastaja vihaisesti mieheltä kun tämä\nsaavutti hänet.\n\nMutta mies ei saanut sanaakaan suustaan. Hän istui satulassaan\nkalmankalpeana ja tuijotti puiden väliin sivullepäin. Kun ratsastaja\noli toistanut kysymyksensä pari kertaa, niin sai hän vihdoinkin\nsenverran malttiaan takaisin, että sai tehneeksi ristinmerkin ja\nviitanneeksi puiden väliin.\n\nRatsastaja katsoi sinne ja luuli näkevänsä korkean tumman varjon\nhäämöttävän puiden välistä etäältä metsästä; samassa se katosi eikä\nmitään enää näkynyt.\n\n\"Nyt hevosenne taas menee, herra!\" sanoi mies tehden taas ristinmerkin,\n\"nyt se menee torniin taasen, nyt ei ole enää mitään pelkäämistä!\"\n\n\"Se? ... torniin? ... mitä tarkoitat, mies?\" kysyi ratsastaja.\n\n\"Se, jonka näimme\", vastasi mies, \"asuu vanhassa tornissa, vaikkei\nkukaan ole nähnyt sen sinne menevän, eikä sieltä tulevan, mutta\nsellaisethan voivat kulkea lukittujen ovien läpi. Tornin on vartija\nnuuskinut läpiläpeensä katosta vankikomeroihin asti, muttei ole mitään\nnähnyt. Mutta minä olen monena yönä kuullut sen siellä huokaavan ja\nhuutavan, ikäänkuin jotakin vietäisiin kuolemaan.\"\n\nNyt he kulkivat reippaasti eteenpäin hevosten osoittamatta mitään pelon\nmerkkiä. Mutta muukalaiseen ratsastajaan näytti näkemänsä ja kuulemansa\ntekevän huomattavan vaikutuksen. Hän milloin tempoi kiivaasti\nohjaksista ja iski kannuksensa ratsuunsa, niin että se lensi kuin\nsiivillä kankaan yli; milloin hän taasen äkkiä pysähtyi, milloin antoi\nratsun astella hyvin vitkaan. Asemies pysyi jokseenkin hänen\ntasoillaan. Jos hän jäi tämän kiivaasti ajaessa jälkeen, niin ehätti\nhän sen takaisin, kun tämä hiljensi vauhtiaan.\n\n\"Mihin torniin?\" sanoi muukalainen äkkiä, kun mies kerran tuli hänen\nrinnalleen, \"mihin torniin se kuollut menee?\"\n\n\"Vanhaan torniin\", vastasi mies, \"vanhat ihmiset kertovat, että siinä\ntornissa saivat herttua Eerik ja herttua Valdemar, Jumala armahtakoon\nheidän sielujansa, nääntyä nälkään, kun kuningas Birger, heidän\nveljensä, oli heittänyt vankilan avaimet mereen.\"\n\n\"Sinä siis tarkoitat sitä tornia, jonka drotsi Bo Juhonpoika jätti\npaikoilleen rakentaessaan linnan uudelleen!\" lausui muukalainen\nselvästi tyyntyneenä. Hän päästi syvän huokauksen lisäten: \"ja kuka\nkulkija sitte on?\"\n\n\"Hm ... Valdemar-herttua ei saa rauhaa, sanovat vanhat, koska hän söi\nveljensä, Eerik-herttuan ruumista. Jumala tietää parhaiten sen asian ja\nsen, kuinka paljon mies voi kestää, ennenkuin tuska ja kärsimykset\nsaattavat hänet epätoivoon, mutta niin vanhat sanovat, ja ne ovat\nkuulleet sen niiltä, jotka elivät siihen aikaan ja omin silmin näkivät\ntornin muurissa sen kolon, josta Valdemar-herttua koetti kaivaa\nitselleen tietä karjunhampaalla. Valdemar-herttua, Jumala armahtakoon\nhänen sieluansa, siellä nyt kulkee linnassa itkien ja rukoillen... Hän\nteidän hevosennekin edessä seisoi äsken, kun se ei tahtonut paikaltaan\nliikahtaa, ja hänpä se puitten väliin katosi.\"\n\n\"Valdemar-herttua!\" mutisi muukalainen, jonka pää vaipui alaspäin.\n\n\"Valdemar-herttua\", toisti mies, \"Jumala suokoon herttuaparalle rauhan,\nmutta väärinhän oli syödä veljensä lihaa, saattaahan se sielua painaa\nja ajaa sitä rauhatonna haudastaan... Mutta paljoa pahempaa on minusta\nvasten valaa ja lupausta...\"\n\nTähän asti ennätti mies puhua, kun muukalainen tarttui\nsuonenvedonomaisesti hänen käsivarteensa. Hänen tummain, rypistyneitten\nkulmainsa alta välähti hurja, epätoivoinen katse, melkein mielipuolinen\nkatse, ja hänen puristuneilta huuliltaan tuli huokaus, ikäänkuin sanat,\njoita aikoi lausua, olisivat musertuneet rikki. Sitten hän laski miehen\nkäden, kannusti hevostaan ja katosi kuin myrskytuulen ajama\npilventönkä, kuin varjo, joka folkungiherttuan tavoin harhailee\nrauhatonna entisillä poluillaan huokaillen ja surren.\n\nLinnaan vievä lyhyt tie oli pian kulunut, ja vasta linnan portilla\nsaavutti palvelija muukalaisen. Päästyään linnanpihaan ja noustuaan\nratsailta vei mies vieraan linnanportaita ylös siihen huoneeseen, jossa\nKrister-herra oleskeli. Huone oli sama, jossa arkkipiispa Olavi kuoli\nja pyhäinkuva oli yhä vielä ikkunankolossa heijastaen takassa palavan\ntulen valoa. Krister-herra istui vielä samassa nojatuolissakin, jossa\narkkipiispa-vainaja veti viime henkäyksensä. Hän näytti melkoisesti\nvanhentuneen muutamassa päivässä. Vaot olivat syvemmät hänen otsallaan\nja poskillaan, ja hänen valkeat hapsensa riippuivat järjestämättä hänen\nihokkaansa kauluksen ympärillä. Vieraan sisään astuessa katsahti hän\nylös, ja hänen kasvoilleen vilahti tyytyväinen väre. Hän ojensi kätensä\nlausuen hymyillen:\n\n\"Olkaa tervetullut, Maunu Pentinpoika ... olkoon tulohetkenne\nonneksi! Sanansaattajanne, joka toi minulle tiedon tulostanne,\ntapasi minut vähän senjälkeen, kuin olin tullut kotiin marskin ...\narmol ... lisen ... herrani häistä Tukholmasta.\"\n\nHän lausui omituisella painolla sanat: \"armollisen herrani\", oli vaikea\nkuulla, oliko se harmia vai pilaa. Edellinen näkyi palavan hänen\nsilmissään, jälkimmäinen näkyi jäisenä hymynä hänen teräviltä\nhuuliltaan.\n\n\"Armollisen herranne?\" matki Maunu-herra katsoen drotsiin, mutta ei\nkummastuksella eikä hymyillen, vaan synkästi, melkein kamalasti,\nikäänkuin joku muu asia olisi vallannut hänen mielensä ja tämä kysymys\nolisi vaan tullut kunnioituksesta drotsi-vanhusta kohtaan.\n\n\"Susi istuu nyt kirkontornissa, ja kyyhkynen raatelee lampaita ja\nkaritsoita!\" lausui drotsi, johdattaakseen toista käsittämään uutta\ntakaperoista maailmaa, sekä lisäsi, \"saatte nähdä, Maunu Pentinpoika,\nettä kun jokin rupeaa menemään väärinpäin, niin se meneekin oikein\nkelpolailla... Nyt minä sanon: nyt on herra Kaarlo Knuutinpoika\nRuotsinmaan herra, ja vaikka hän voisi olla minun pojanpoikani\nyhtähyvin kuin hän on sisareni tyttärenpoika, niin saan minä kumartaa\nharmaat hivukseni hänen edessään, niinkuin olisin halvin asepalvelija...\nEikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika\", lisäsi drotsi\nhetken perästä, \"että minä, Krister Niilonpoika, joka sain\nritarikannukseni, ennenkuin Kaarlo herra oli vielä syntynytkään,\nminä joka olen ollut valtakunnan tärkeimmissä toimissa aina\nMargareta-kuningattaren ajoilta asti, Jumala hänen sieluaan\narmahtakoon, ja istunut valtakunnan neuvostossa, ennenkuin marski oli\ntäyttänyt ensimmäisen vuosikymmenensä, sekä olen nyt ollut kolme vuotta\ndrotsina, joten minun pitäisi olla kuninkaan jälkeen valtakunnan\nkorkein mies, että minä saan nöyrtyä vastaan ottamaan linnoja ja lääniä\ntältä nuorukaiselta, rakkaalta pojaltani ... eikö se ole teistä\nkummallista, Maunu Pentinpoika, eikö maailma ole ylösalaisin\nkäännetty ... eikö lohi nyt kiipeä tammenlatvaan ja eikö orava sukella\nmeren pohjalle, vai miten!\"\n\nÄänetönnä ja synkkänä seisoi Maunu Pentinpoika drotsin puhuessa. Hänen\nsilmänsä kiiluivat hurjasti kohoisten kulmain alta, ikäänkuin hän olisi\nitse ollut metsänpeto, joka oli vangittu ja viety ihmisten joukkoon.\nKun vanha herra lakkasi puhumasta, oli hän hiljaa katsellen lekuttavia\nliekkiä takassa. Drotsi näkyi odottavan, että hän ilmaisisi\nsuostumuksensa hänen pitkän valitusvirtensä johdosta, mutta sitä ei\nkuulunut.\n\n\"Vai mitä te arvelette?\" kysyi drotsi vihdoin.\n\n\"Marski on minulle rakas\", sanoi Maunu Pentinpoika silloin, \"hän teki\nminulle hyvää, kun ei kukaan muu sitä tehnyt, minä kuljeskelin kuin\nmetsänpeto, surmattuani jalon miehen, ja valittelin suruani ja\ntuskaani, mutta kukaan ei minun valitustani kuullut, ei kukaan muu kuin\nmarski; hän ymmärsi minua, ja hän antoi minulle taasen rohkeutta ja\nvoimaa ... ja senvuoksi on hänellä minun uskollisuuteni elämäni loppuun\nasti!\"\n\n\"Hyvä, hyvä, herra Maunu\", vastasi drotsi tämän vaiettua ja taasen\niskettyä katseensa hiilistoon, vetäen samalla syvään melkein huokaten\nhenkeään, \"mutta minusta näyttää, että te kulette teitä, jotka eivät\nvie kylään ... ei siihen kylään, missä se asuu, jolla on teidän\nuskollisuutenne!\"\n\n\"Eräs tarkoitus on minulle lähempi kuin mikään muu, herra drotsi\",\nsanoi Maunu kiivaasti, \"ja sitä minä etsin ennen muita, se on ... se\non...\"\n\n\"Se on...?\" toisti drotsi, kun ei Maunu-herra saanut lopettaneeksi\nlausettaan.\n\n\"Se on unhottaminen!\" huudahti tämä lopuksi lyöden rintaansa, \"minä\ntahdon unhottaa, drotsi Krister, unhottaa kaiken: maan, jossa kehtoni\nheilui, linnan, jossa äitini asui, puun, niityn, turpeen, jolla\nrikokseni tein, ne tähdet, jotka sen näkivät ... kaiken, kaiken tahdon\nunhottaa ... ja meren ulapoilla, myrskyjen ja kuohujen keskellä, siellä\nvoin unhottaa, siellä on minulla rauha!\"\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen, joka syntyi Maunu-herran lopetettua, lausui\ndrotsi heräten mietteistään ikäänkuin päättääkseen lauseen, jonka alun\noli lausunut ainoastaan ajatuksissaan:\n\n\"Ja teillä on kuningas Eerikiltä sanomia minulle, Maunu Pentinpoika?\"\n\n\"Niin!\" oli lyhyt vastaus.\n\nDrotsi viivytteli odottaen selitystä siihen, mitä piti niin\nihmeellisenä, että marskin ystävä, joka haki levottomalta mereltä\nentisyyden unhotusta, että hän voi kulettaa sanomia toiselta marskin\nvastustajalta toiselle. Mutta ritari ei ryhtynyt sitä selittämään ja\nvaitioloa jatkui.\n\n\"Onko teillä kirjeitä, Maunu Pentinpoika?\" kysyi drotsi vihdoin.\n\nMaunu selitti kuninkaan antaneen hänelle suusanallisia tietoja\ndrotsille ja hänen ystävilleen vietäväksi, mutta ennenkuin hän ehti\nniitä esittää, viittasi drotsi kädellään Maunua olemaan vaiti sekä\nnousi ylös. Hän sytytti sitten sarvilyhdyn kehoittaen Maunua seuraamaan\nitseään. Tultuaan ulompaan huoneeseen kääräisi drotsi viittansa lyhdyn\nympäri. Sitten he kulkivat linnanhuoneitten läpi, joita valaisi\nainoastaan pienistä akkunoista tunkeva niukka tähtivalo. Ulkona oli\ntuuli kääntynyt ja raivosi nyt voitokkaana yli maiden ja mannerten\najaen hurjalla vauhdilla repaleisia pilvijättiläisiä eteenpäin.\n\nKäytyään lähimpäin huoneiden läpi, kuulivat he useiden naisäänten\nlaulavan erään pitkän käytävän päässä olevassa huoneessa. Huone oli\nlinnan naistupa, jossa drotsin puoliso, rouva Margareta Krummedik,\nistui neitojensa keskellä. Mutta nyt alkoi drotsi astumaan eräitä\njyrkkiä portaita myöten alas, joille he tulivat muutamasta hyvin\nmatalasta ovesta, joka oli piilossa erään pylvään takana. Astuttuaan\npari rappusta alaspäin, sulki drotsi oven ja paljasti lyhdyn, joka\nlevitti epäselvää valoa kiertoportaiden seinille ja katolle. Syvyydestä\ntuli kylmää ummehtunutta ja kosteaa ilmaa, jossa lyhdyn oli vaikea\npalaa, mutta drotsi meni hiljaa edellä välittämättä muusta kuin perille\npääsystä.\n\nVihdoin he saapuivat eräälle ovelle, jonka drotsi avasi. Siitä he\ntulivat muutamaan isohkoon holvihuoneeseen, jonka kattoa kannatti\nkeskihuoneessa oleva suunnaton pylväs.\n\n\"Tietäkää, Maunu Pentinpoika\", lausui drotsi asettaen lyhdyn pylväästä\npistävälle kivipöydälle, \"tietäkää, että näinä aikoina on tarpeen suuri\nvarovaisuus. Ne sanomat, joita kuningas Eerik nyttemmin lähettelee\nRuotsin miehille, eivät sovi kenen tahansa kuultaviksi.\"\n\nDrotsi katsahti äkisti Maunu-herraan. Oli kuin tämän takana olevasta\nnurkasta, josta miesten vartalot estivät kaiken valon, olisi kuulunut\nraskasta ihmisen hengitystä. Silmänräpäyksen ajaksi tuli drotsin\nkasvoille tarkasti kuunteleva ilme, mutta pian levisi niille, kun ei\nmitään enempää kuulunut, turvallinen hymy. Hän tarttui aivan tyvenesti\nlyhtyyn sekä teki kierroksen pylvään ympäri tarkastaen huolellisesti\nhuoneen joka nurkan. Pantuaan sitten lyhdyn taasen pois, kääntyi hän\nMaunun puoleen.\n\n\"Ihmiskorva ei saa meitä kuulla\", sanoi hän, \"ja mitä kuolleisiin\ntulee, niin ne eivät meitä vahingoita? Olen valmis kuulemaan sanomaa,\njonka tuotte armolliselta herraltamme, kuningas Eerikiltä!\"\n\n\"Kuningas Eerik tervehtää teitä, drotsi Krister, ja teidän kauttanne\nkaikkia, jotka ovat ja tahtovat olla hänelle uskollisia\", lausui\nMaunu-herra äänellä, josta tuntui melkein kuin häntä suututtaisi se,\nmitä lausui, \"ja julistaa vielä tiedoksi minun kauttani aikovansa ensi\nkevännä, niin pian kuin vedet ovat luoneet jääpeitteensä, saapua tänne\nvaltakuntaan kootakseen uskollisensa ympärilleen ja vetääkseen\nvihamiehensä tilille, josta he saavat kalveta! Etupäässä hän luottaa\nteihin, drotsi Krister, ja kun rauha kerran on hänen valtakuntiinsa\npalannut, niin on hän teitä palkitseva kaikesta, mitä olette hänen\ntähtensä vaivoja kärsinyt! Nämä ovat kuninkaan omat sanat.\"\n\nDrotsi seisoi kauan Maunu-herran lopetettua sanaakaan sanomatta. Hän\nkatseli alas eteensä ja näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa.\nKatsoessaan vihdoin Maunuun tarkasteli hän tätä terävin läpitunkevin\nsilmin.\n\n\"Te, Maunu Pentinpoika\", sanoi hän sitten aivan hitaasti, \"te, joka\nolette ollut tilaisuudessa viime vuosina ottaa lähempää selkoa\nherramme, kuninkaan ajatuksista ja tuumista, mitä te sanotte tästä\nkuninkaan tiedonannosta?\"\n\n\"En mitään!\" vastasi Maunu Pentinpoika, ja taas tuli hetkiseksi\näänettömyys.\n\n\"Te ymmärrätte kuitenkin hyvin\", alkoi drotsi taas, \"mitenkä tärkeätä\ntässä on tuntea, mikä kuninkaan oikea mielipide on sekä siitä, mitä\nvaltakunnassa on nyt tapahtunut, että siitä, mitä hän haluaisi\npuolustajainsa tekevän hänen tännetulonsa johdosta, vai tuleeko niiden\nvaan ilman muuta häntä odottaa, ja siitä, miten hän tulee, ja miten hän\nhaluaa linnoja häntä varten säilytettäväksi. Sillä sen sanan voitte\nEerik-kuninkaalle viedä, että sinä aikana, joka tästä on keväälliseen\njäänlähtöön, voi sellaista tapahtua, ettei hänellä ole ainoatakaan\nlinnaa Ruotsinmaassa, mihin hän voisi turvallisesti jalallaan astua.\"\n\n\"Tästä, mitä kysytte, en tiedä mitään!\" lausui Maunu-herra.\n\n\"Turhaan olette tullut näin tärkeälle asialle luokseni kuninkaamme\nsanansaattajana, suokaa se minulle anteeksi, herra Maunu Pentinpoika\",\nlausui drotsi, jota nähtävästi loukkasi kuninkaallisen sanansaattajan\njäykkä käytös ja sanattomuus. \"Ja sen te tietänette, että sekä isäänne\nettä setiinne voi Eerik-kuningas täydellisesti luottaa ... mikä ei\nnäytä, lyhyestä vastauksestanne päättäen olevan teidän laitanne, sillä\njos te olette kuningas Eerikin ystävä, niin lienette myöskin hänen\nystäväinsä ystävä. Minun tietääkseni ei teidän suvussanne ole kuin yksi\nainoa kuninkaan vastustaja: veljenpoikanne, marskin aseenkantaja Niilo\nBonpoika.\"\n\n\"Niilo Bonpoika!\" toisti Maunu, mutta koneenomaisesti, ikäänkuin se\nnimi olisi aivan itsestään kuulunut siihen ajatusjuoksuun, minkä\ndrotsin sanat olivat hänessä synnyttäneet.\n\n\"Niinpä niin!\" jatkoi drotsi, \"ja jos te aiotte asettua hänen\npuolelleen, niin sanokaa suoraan. Minusta näyttää muuten kuin\nhaluaisitte palvella kahta herraa, ja silloin on palveluksenne vaan\npuolinainen palvelus...\"\n\n\"Tuollaiset sanat sopivat, drotsi Krister, kehnosti teidän suuhunne!\"\nhuudahti Maunu kohottain uljaasti päätänsä, \"Maunu Pentinpoika on\nrikollinen ja maaheitto, mutta jota hän palvelee, sitä hän palvelee\nrehellisesti, ja sen saatte painaa sydämeenne, ja muistaa kuin aika\ntulee, herra Krister Niilonpoika, että jos kerran saan valita isäni tai\nveljenpoikani, teidät tai marskin, niin varmaan saatte nähdä minut\nNiilo Bonpojan tai marskin puolella!... Kuninkaan sanoman olen tuonut\nteille; sen enempää en ole tehdäkseni ottanutkaan, ja mitä näette\nhyväksi ja tarpeelliseksi tehdä ja tekemättä jättää kuninkaan tulon\njohdosta, niin siitä päättäkää omin neuvoinne ja ystävienne kera, älkää\nminun!\"\n\n\"Te haastelette ylväästi, Maunu Pentinpoika\", vastasi drotsi, \"varokaa\nettette lupaa enempää, kuin voitte täyttää! Voi käydä, että saadessanne\nvastedes kotoapäin tietoja, saatte kuulla Niilo Bonpojan siirtyneen\nmarskin puolelta kuninkaan puolelle ... hän on hyvin nuori; hän ei\nvielä määrää itseään, hänen mielensä on helposti muutettavissa.\"\n\n\"Sitä päivää te ette koskaan näe, mikäli sukulaistani tunnen!\"\nkeskeytti Maunu kiivaasti, ja ikäänkuin haluten tätä kohtausta pian\nloppumaan lisäsi hän: \"mutta se asia olkoon nyt miten tahansa, minä\nlähden tieheni ... ja nyt, mitä terveisiä lähetätte, herra drotsi,\nkuninkaalle takaisin?\"\n\nKrister-herra mietti hetken ja lausui sitten:\n\n\"Tervehdä kuningas Eerikkiä, armollista herraani ja lausu, että minuun\nja minun miehiini hän saa luottaa, ja varmaan hän voi odottaa, että\nvihamiehiään vielä kohtaa kosto!\"\n\n\"Kosto!\" kumahti kuin kaiku huoneen pimeimmästä kolkasta.\n\nMiehet säpsähtivät. Drotsi tarttui äkisti lyhtyyn, piti sitä korkealla\npäänsä päällä ja astui suoraan siihen kolkkaan, josta ääni kuului.\nMutta siellä ei ollut mitään. Hän seisoi siellä kauan katsellen joka\nrakoakin; mutta mitään ei näkynyt. Vihdoin hän laski lyhdyn ja astui\npylvään luokse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja käsi, jossa lyhty\noli, vapisi.\n\n\"Olette kuullut vastaukseni kuninkaalle, Maunu Pentinpoika\", sanoi hän\nhyvin hätäisesti, \"kuten minäkin olen kuullut hänen sanansa minulle ...\nonko teillä mitään lisättävää?\"\n\n\"Ei, paitsi ehkä varoitus teille itsellenne, vanha Krister-herra!\"\n\n\"Varoitus minulle ... kuka, mitä?\"\n\n\"Sattuu, että me tuolla merellä saamme välistä tietää enemmän, kuin te\ntäällä maankamaralla saatte ajatelleeksi... Voisin mainita teille\nnimen, josta teille ehkä olisi ajattelemista, herra Krister!\"\n\n\"Antakaa kuulua.\"\n\n\"Eerik Puke!\"\n\nDrotsi ei sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että tämä nimi teki\nhäneen syvän vaikutuksen. Kulmat vetäytyivät kokoon ja alahuuli pisti\nesiin, niin että viikset painuivat tiukasti nenää vasten. Katse oli yhä\nlyhtyyn kiintyneenä. Hän piti vielä sitä kädessään, vaikka hän\nasettikin sen pöytää vasten. Katsoessaan hetken kuluttua ylös oli hänen\nkatseensa synkkä ja sumuinen.\n\n\"Vanhalla herttualla ja Eerik Pukella ei ole mitään yhteistä asiaa!\"\nmutisi hän itsekseen, tarttui lyhtyyn lähteäkseen pois.\n\n\"Kosto!\" kajahti kolkko ääni taas.\n\nHe lähtivät ja rämähtäen löi drotsi oven kiinni jälkeensä rientäen,\nminkä ikänsä ja mielenliikutuksensa salli, portaita ylös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuukaudet kuluivat, maa kävi valkeaksi, ja aurinko piirsi yhä\npienempiä ratoja taivaalle. Jouluksi tulivat Nyköpingiin drotsin luoksi\nhänen poikansa Kaarlo, Juhana ja Niilo, sekä ensiksi mainitun pojat\nKettil ja Eerik. Hänen tyttärensä miehineen sekä herra Maunu Gren\ntulivat myöskin, niin ettei Nyköpingin linnasta silloin asukkaita\npuuttunut. Lisäksi sinne tuli ja meni joka päivä ritaria ja herroja.\nLinnantupa oli aina miehiä täynnä, ja pihalla hirnuivat hevoset, ja\nporttitornissa oleva vartija törähytti tuontuostakin torveensa.\n\nEräänä päivänä vähää ennen joulua saapui herra Niilo Steeninpoika,\nmarskin lanko, Stegeborgista sekä hänen veljensä Bo ja Pentti.\nPäivällispöydässä kertoi drotsi heille, mitä oli kuullut nykyisin\nmarskin toimista. Hän oli lähtenyt heti häidensä jälkeen Vesteråsiin ja\nkulkenut sieltä heti Martinmessun jälkeen suuren sotajoukon kanssa\nTaalainmaahan. Miten hänen toimensa olivat siellä menestyneet, ei\ndrotsilla ollut tietoa, \"mutta rehelliset taalainmiehet\", lisäsi hän,\n\"antavat hänelle paljon työtä!\"\n\nKrister-herra nyökkäsi salaperäisesti ympärilleen lähinnä istuville\nherroille ikäänkuin sanoakseen: \"toivoisin, että muutkin antaisivat\nhänelle vähän työtä!\" ja herrat nyökkäsivät yhtä salaperäisesti\ntakaisin.\n\n\"Oletteko puhunut poikanne kanssa, ritari Bo?\" kysyi drotsi samassa\nhenkäyksessä.\n\n\"Odotan häntä tänne Nyköpingiin\", vastasi Bo-ritari. \"Hän tuo varmaan\ntietoja marskin taalainmatkasta!\"\n\n\"Olkoon se asia miten tahansa\", lausui herra Maunu Gren, \"niin on\nmeidän käsissämme ainakin vahvoja linnoja ja reippaita miehiä. Tahdonpa\nnähdä, eikö vaan Borgholmin muurien edustalla masennu herra Kaarlo\nKnuutinpojan pöyhkeä miehuus, niin valtakunnanhoitaja kuin hän onkin!\"\n\nBorgholmin linna ja Ölanti olivat Maunu Grenin hallussa, samoinkuin\nKalmarin linna oli veljesten Pentti ja Bo Steeninpoikain hallussa\nKalmarin kokouksesta asti kesästä vuonna 1436, jolloin kuningas ne\nheille antoi. Herra Niilo Steeninpojalla oli Stegeborg. Kun drotsin\npojalla, Kaarlo Kristerinpojalla oli Ringstaholm ja drotsilla itsellään\nNyköping, niin näytti tämä rannikko olevan hyvässä säilyssä, joko\nsitten kuningasta tai jotakin muuta varten, aina kuitenkin marskia\nvastaan. Valta antaa rohkeutta, niinpä nämäkin herrat haastelivat\nylpeästi, että olisi luullut heidän pystyvän valloittamaan koko\nmaailman. Vähäväliä kuului vihan sana Engelbrektistä, joka herrain\nmielestä oli koko tämän pahuuden juuri. Hänen kuoltuaan se oli tosin\npysähtynyt kasvussaan, mutta he tunsivat kuitenkin hiljaisuudessa\nseisovansa yksiöisellä jäällä. Se voi minä hetkenä hyvänsä murtua\nheidän allaan, ja heidän mahtinsa upota sen virran valtaviin\nlaineisiin, jota he eivät ymmärtäneet eivätkä voineet torjua. Ja tämä\ntieto voimattomuudestaan kansaa vastaan huimasi heidän päätään. Heidän\najatuksensa lentelivät kuin syksytuulen ajamat kellastuneet lehdet\nsinne tänne pääsemättä mihinkään pysähtymään. Kuningas, drotsi --\nkumpikaan ei ollut kyllin mahtava kootakseen muut ympärilleen, eikä\nkukaan ajatellut, että johonkin erityiseen liittyminen voimaa\nantaisikaan. Päinvastoin ajatteli jokainen näistä miehistä itsensä\nkeskukseksi, ilmeinen vaara heidät vaan sai toisiinsa yhtymään.\n\nMutta tätä drotsin puolueen heikkoa puolta ei ollut Kaarlo Knuutinpojan\npuolella. Hänen voimansa oli juuri se, että hän oli yksinään,\nympäristössä ei ollut yhtäkään, joka olisi voinut häneltä riidellä\nylintä sijaa. Lisäksi tiedettiin, ettei Kaarlo millään ehdolla sallisi\nkuningas Eerikin tulevan Ruotsin valtaistuimelle, ja tästä johtui\npian sekin arvelu, että hänen persoonansa kelpasi esteeksi mille\nmuukalaiskuninkaalle tahansa, joten kansan mielessä yhtyi hänen\nnimeensä vähitellen eloisana ja vilkkaana se toivo, että hän oli\nRuotsin paras puolustaja. Hän olikin jo niin mahtava, ettei drotsi\nenää voinut ajatella jaksavansa sysätä häntä syrjään yksinään, ja sen\nverran älysivät muutkin herrat armottomasta itsekkyydestään huolimatta,\nettä ainoastaan sopu ja yksimielisyys voivat tuottaa heille voiton.\n\nIstuessaan nyt koolla ja ajatellessaan monia asemiehiään ja linnojensa\nkorkeita muuria, -- ylpeät voitonunelmat paisuttivat heidän rintojansa,\nja he katselivat maailmaa kuin se olisi kiikkunut heidän\nkeihäänkärkiensä varassa. Kukapa rohkeni ruveta heidän kanssaan\nmiekkoja mittelemään? Tällä hetkellä kutistui marskikin mitättömäksi\nraukaksi, jonka sopii potkaista syrjään kuin kenkärajan.\n\nJuhlatuuli oli korkeimmillaan, kun torventoitotus ilmoitti vielä yhden\nvieraan saapuneeksi drotsin linnaan. Se ei kuitenkaan herättänyt\nerikoisempaa huomiota; keskustelu jatkui ja herra Niilo Steeninpoika\ntarttui simalla täytettyyn hopeamaljaan ja huusi kohottaen maljaa ylös:\n\n\"Sen lupauksen annan tässä, että ennenkuin aurinko on ennättänyt tulla\ntakaisin, tuoden kesän tullessaan, ja mennä pois taas, niin on marski\ntahi olen minä päätä lyhyempi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä\nEerik-kuningas minua auttakoon!\"\n\nYleinen hiljaisuus syntyi saliin Niilo-herran tyhjentäissä maljaansa.\nKun hän sitten, pantuaan sen kilahtaen tammipöydälle, kääntyi katsomaan\nläsnäolijain kasvoja, ikäänkuin lukeakseen heidän silmistään\nsuostumuksen rohkeisiin sanoihinsa, jäi hän pitkään katsomaan erääseen\noven suussa seisovaan nuorukaiseen, joka oli saapunut juuri paraiksi\nkuullakseen hänen sanansa. Ylpeän ritarin kasvoille levisi hetkiseksi\npuna.\n\nMutta nuorukainen astui aivan tyyneesti Krister-herran luokse antaen\nhänelle herransa, Kaarlo Knuutinpojan, lähettämän kirjeen.\n\n\"Tervetullut sukulaisten ja ystäväin seuraan, nuori Niilo Bonpoika!\"\nsanoi drotsi mitä ystävällisimmästi hymyillen sekä murtaen kirjeen\nauki. \"Mihin jätitte herranne viimeksi?\"\n\n\"Vesteråsiin! ... hän oli vasta palannut Taalainmaalta ja aikoi lähteä\nEnköpingiin hänen armonsa arkkipiispa Niilon kutsumuksesta.\"\n\n\"Arkkipiispa Niilo!\" huudahti teeskentelemättömällä kummastuksella pari\nläsnäolijaa, ikäänkuin heidän olisi ollut vaikeata käsittää, että\narkkipiispa voi pyytää keskustelua marskilta, tahi kuin tämä kohtaus\nolisi ollut heistä ylen tärkeä.\n\nTähän huudahdukseen ei tullut kuitenkaan vastausta; Niilo\ntervehti pojan kunnioituksella isäänsä, Bo-ritaria, joka katseli\nanteeksiannettavalla ylpeydellä jalokasvuista nuorukaista. Sillaikaa\nluki drotsi saamaansa kirjettä.\n\n\"Rakkaalla pojallani, marskilla on ollut suuri menestys Taalainmaassa\",\nlausui hän sitten, tuskin voimatta salata katkeria tunteitaan. \"Hän\nantaa samalla tiedoksi haluavansa valtakunnan herrat ja miehet\nkeskustelemaan Söderköpingiin uunnavuonna. Siellä päätetään muun muassa\nlinnalääneistä!\" Vanha herra yskäisi ja pani kirjeen kädestään lisäten:\n\"Meillä on siis yhtä ja toista ajateltavaa joulun ajaksi, hyvät\nsukulaiset ja ystävät. Ensiksi on Kalmarin linna kysymyksessä, mutta\nsitten tulee meidän muiden vuoro!\"\n\n\"Mutta sitä ennen tulee muuta tapahtumaan...!\" huudahti herra Maunu\nGren, ja herra Niilo Steeninpoika seisoi silmät salamoiden ja posket\nhehkuen katsellen eteensä.\n\n\"Joulurauhaa ei saa häiritä\", ehkäisi drotsi kuumaveristä Maunu-herraa.\n\"Vielä kerran tervetullut, Niilo Bonpoika, älkäättekä enää erotko\nystävistänne ja sukulaisistanne Beliaalin palvelusta pitääksenne ... se\non vanhan Krister Niilonpojan joulutoivotus teille, nuori ystäväni!\"\n\n\"Niin totta kuin elän, veljenpoikani\", huudahti Niilo Steeninpoika\nastuen tämän luokse ja lyöden häntä olkapäälle, \"sinun täytyy jäädä\nisäsi ja sukulaistesi luokse ja jättää hirmuvaltias, tahi meistä tulee\nveriviholliset, vaikka samaa verta virtaileekin suonissamme!\"\n\nNuorukaisen kasvot synkistyivät. Hän älysi liiankin hyvin, ettei tämä\nhänen sukulaispiirinsä keskustelu sopinut hänen kuultavakseen; hänen\nharrastuksensa olivat niin erilaiset. Tuskallinen oli silmäys, jolla\nhän katsoi isäänsä, ritari Bohon, joka seisoi äänetönnä ja\numpimielisenä, käsivarret ristissä rinnallaan. Monta silmänräpäystä ei\nhän kuitenkaan miettinyt, ennenkuin vastasi:\n\n\"Minä kiitän teitä, ankara herra Krister, tervehdyksestänne! Mitä\ntaasen siihen toivomukseen tulee, että minä jäisin sukulaisteni luokse,\nniin sanon sen teille suoraan, että olen marskin, herra Kaarlo\nKnuutinpojan mies ja sinä pysyn, tapahtukoon mitä hyvänsä. Sanon sen\nvitkailematta, -- lisäsi hän -- että se olisi teille kaikille selvänä\nja että kavahtaisitte herraani kohtaan vihamielisiä puheita.\"\n\nSyntyi yleinen meteli salissa näiden sanojen johdosta. Herra Maunu Gren\nvaahtosi vihasta, ja herra Niilo Steeninpoika syöksyi veljensä, herra\nBon, luo, huutaen palavin silmin:\n\n\"Ja tätä sinä sallit poikasi puhua, veli, itsesi, minun ja veljemme\nPentin läsnäollessa, valtakunnan drotsin läsnäollessa, joka on saanut\nhäpeällä väistyä pöyhkeän nuorukaisen edestä ja jättää virkansa hänen\ntähtensä, joka tuskin kykenee hillitsemään itseänsä vielä vähemmin\nmuita! Jumalan kalliin veren kautta, käske hänen ottamaan sanansa\ntakaisin, tahi en vastaa, mitä tapahtuu!\"\n\n\"Rauhoittukaa, ritari Niilo\", kuului silloin vakava ääni lausuvan, ja\nherra Kaarlo Kristerinpojan jalot kasvonpiirteet näkyivät Niilo\nBonpojan vierestä, \"jokainen lähteköön vapaasti isäni linnasta kuten on\nsinne tullutkin, siitä minä vastaan hengelläni! Ja teitä, Niilo\nBonpoika\", hän tarttui nuorukaisen käteen, \"teitä minä kiitän äsken\nlausumistanne sanoista, te olette minun mieleeni, ja suokoon Jumala,\nettä omista pojistani tulisi teidän kaltaisianne!\"\n\nTämän jalon miehen sanat vaikuttivat hetkiseksi tyynnyttävästi, mutta\nniin tulisena kuohui viha miesten kiihtyneissä mielissä, että miekat\nolisi varmaan paljastettu, ja sukulais- ja ystäväkokous olisi\nsukulaisverellä vihitty, ellei uusi torventörähdys ja ritari Pentti\nJuhonpoika (Oxenstjerna), joka kohta senjälkeen astui saliin, olisi\ntäydentänyt Kaarlo Kristerinpojan alottamaa työtä. Herra Pentti\nJuhonpoika oli drotsin vävy ja kavalan ja kylmästi punnitsevan\nkaniikin, herra Jöns Pentinpojan isä. Hän oli vankkarakenteinen mies,\nmutta kasvonsa olivat, kuten kaikkien tämän ajan Oxenstjernain kasvot,\ntylyt, hurjat ja viekkaat. Hänen katseensa osoitti kuitenkin\nlempeämpiäkin tunteita mahtuvan hänen rintaansa ja hän olikin\naikalaistensa arvion mukaan sukunsa paras, \"ainoa\" -- sanottiin --\n\"joka kantoi kunnialla ritarinimeään!\" Tavallisten tervehdysten jälkeen\notti herra Penttikin esiin kirjeen, antaen sen drotsille.\n\n\"Minä ratsastin eilen Enköpingistä\", sanoi hän, \"jossa erosin marskista\nja piispoista. Ja he antoivat minulle tämän kirjeen teille tuotavaksi,\nappi!\"\n\n\"Sen hän käskee sanoa teille, ja sen hän sanoi eilen arkkipiispan ja\nmuiden herrain läsnä ollessa, että jos uskollisesti tahdotte häntä\nauttaa, ettekä ryhdy taistelemaan valtakuntaa vastaan, niin hän antaa\nteille parhaimmat osat, aivan kuin olisitte hänen oma isänsä. Mutta jos\nhän huomaa teidän vastustavan valtakunnan parasta ja haluavan tuoda\ntakaisin kuninkaan vasten hänen tahtoaan ja hänen vahingokseen, niin\nsanoo hän teille samoin aikovansa ahdistaa teitä kaikkein ankarimmin,\nkuten olisitte hänen oman isänsä surmannut!\"\n\n\"Soo-o, hän puhuu kuin pappi, tuo marskimme\", lausui Krister-herra.\n\"Mutta nyt on rakkaan poikani aika riehua, ehkäpä tulee meidänkin\naikamme vielä, jalot sukulaiset ja ystävät! Kuulustaapa melkein siltä\nkuin ankara marski syyttäisi meitä suoraan kavalluksesta!\"\n\n\"Tosiaankin\", lausui Pentti Juhonpoika, \"sellaisia tietoja on marski\nsaanut, että te ystävinenne juonittelette häntä vastaan. Itse te olette\npahin hänen vihamiehistään, ja teidän jälkeenne te, herra Niilo\nSteeninpoika, ja te tahdotte tuoda kuningas Eerikin takaisin\nvaltakuntaan!\"\n\nHiljaisuuden aikana, joka nyt syntyi, avasi drotsi piispain kirjeet,\njoissa oli täysi selonteko Enköpingin kokouksen menosta. Näki, miten\nkatse vanhuksen silmissä kävi yhä terävämmiksi ja hänen ryppyisille\nposkilleen kohosi heikko puna. Lopetettuaan lukemisensa vaipui hänen\nkätensä, jossa kirje yhä oli, alaspäin, ja hän lausui, tarttuen\ntoisella kädellään miekkansa kahvaan:\n\n\"Nyt ovat asiat sillä kannalla, että me saamme sekoittaa suolaa\njouluolueen, sukulaiset ja ystävät, ja minusta näyttää parhaalta ryhtyä\nensiksi edelliseen. Nyt tarvitaan hyviä ja nopeita neuvoja, ettei\ntuuliaispää yllätä meitä aivan valmistaumattomina. Kokoontukaamme siis\ntunnin kuluttua päättääksemme kenenkään häiritsemättä, mitä\nparhaaksemme tulee.\"\n\nDrotsi lähti huoneesta, ja muut herrat seurasivat perässä, joten\nBo-ritari jäi pian kahdenkesken poikansa kanssa. Silloin tämä tarttui\nisänsä käteen ja pyysi liikutetulla äänellä:\n\n\"Isä, isä, seuratkaa minua marskin luo!\"\n\nIsä työnsi synkästi katsoen poikansa luotaan, mutta laski sitten\nkätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä kauan ja tutkivasti.\n\n\"Poikani\", sanoi hän vihdoin, \"rakas poikani, kule sinä sitä tietä,\njota omatuntosi käskee, ja seuratkoon sinua äitisi henki! Mutta\nkavahda, tarkoin kavahda, ettet kompastu ja lankea, sillä minulla eikä\nveljelläsi eikä kellään sukulaisellasi ole voimaa kohottaa sinua\nsilloin. Jumala olkoon kanssasi!\"\n\nSitten hän syleili häntä ja lähti kiireesti huoneesta.\n\nVähän sen jälkeen ratsasti Niilo Bonpoika Nyköpingin linnasta\nStrengnäsiin päin, missä hänen piti tavata Tuomas-piispaa saadakseen\nhäneltä vastauksen marskille, jota hän ei ollut voinut saada\nviipyessään päivän vanhan opettajansa luona tulomatkallaan.\n\nMutta tunnin kuluttua kokoontuivat Krister-herran vieraat hänen\njohdollaan Folkungatornin pohjakerroksessa olevaan salahuoneeseen.\nKaikki olivat siinä mielentilassa, jolloin ollaan hartaita tekemään\nuhkarohkeimpiakin päätöksiä. Heidän mielentilaansa voi kutsua\nepätoivoiseksi. He olivat vainonneet marskia askel askeleelta koettaen\nsysätä häntä syrjään, mutta hän oli heidän ponnistuksistaan huolimatta\nnoussut yhä ylemmäksi, ja nyt oli hän heidän päätään korkeammalla. Sen\nsijaan, että he nyt olivat toivoneet pääsevänsä tekemään viimeisen\nsiirron shakkilaudalla saadakseen vihatun vastustajansa lopullisesti\nmatiksi, olivat he nyt saaneet sen tiedon, että tämä itse oli aikeissa\ntehdä siirron, joka kerrassaan hervahduttaisi heidän voimansa.\n\nMuuten ei tämä tieto ja kutsumus Söderköpingin kokoukseen olisi voinut\ntulla sopivampaan aikaan drotsille. Sillä mikään ei voinut saada\nniinkuin siitä johtuva pelko hajaantuneita voimia yhtymään ja\nliittymään yhteisesti toimimaan.\n\nErääseen keskipylväässä olevaan renkaaseen pistetty soihtu valaisi\nmiesten tummia haamuja, jotka seisoivat tai istuivat siellä täällä\nseinäin vierellä. He vaihtelivat joko lyhyviä, mutta tärkeitä sanoja\ntai olivat mietteisiinsä vaipuneina. Drotsi odotutti kauemmin itseään\nja tullessaan oli hänen kasvoillaan sama uhmainen ilme, sama synkkyys\nkuin muidenkin. Hän asettui erääseen huoneen nurkkaan, ja muut herrat\nseisoivat vastapäätä soihtua, jonka valossa heidän kultaketjunsa ja\nnuttujensa ja levättiensä hopea- ja kultakirjailut välkkyivät.\n\n\"Monta sanaa ei tarvita\", lausui drotsi katsahdettuaan ympärilleen ja\nikäänkuin saatuaan voimaa siitä synkästä päättäväisyydestä, joka näkyi\njokaisen kasvoilla, \"montaa sanaa ei tarvita nykyisten suhteiden\nselvittämiseksi. Minusta näyttää kuin olisimme nyt päässeet itse sen\nyrttitarhan portille, joka on meidän omamme yhtähyvin kuin hänenkin,\njoka on nyt korottanut itsensä yrttitarhuriksi, meidän herraksemme. Nyt\non tultu siihen asti, että meidän täytyy ajaa tämä herramme\nyrttitarhasta pois tahi uhrata henkemme.\"\n\n\"Pois hän, pois...!\" kuului synkkäin herrain huulilta mutina.\n\n\"Jos olette siinä asiassa samaa mieltä kuin minäkin, jalot ystävät ja\nsukulaiset\", jatkoi drotsi, \"niin olemme myöskin selvillä, mitä on\ntehtävä. Tässä ei ole, mikäli minä, mies vähäpätöinen voin huomata,\nmuuta tietä päästäksemme pois tästä pälkähästä kuin tulen ja\nmiekan tie. Jumala on todistajani, kuinka vastahakoisesti ja pakosta\nryhdyn verta vuodattamaan, ja kuinka halusti käyttäisin muita\npelastuskeinoja ... mutta niitä ei ole, turhaan niitä etsin, kuten\nolisi turhaa etsiä auringonsädettä yöllä ... siis taisteluun! Miekka\nratkaiskoon nyt meidän ja Kaarlo Knuutinpojan välin.\"\n\n\"Niin, niin!\" huusivat muut, \"miekka ratkaiskoon asian, miekka\nratkaiskoon asian!\"\n\n\"Vannokaamme siis\", alkoi drotsi juhlallisella äänellä, kun taas oli\ntullut hiljaisuus, \"vannokaamme auttavamme ilman petosta ja viekkautta\ntoisiamme kuin veljet myötä- ja vastoinkäymisessä, ilossa ja surussa.\nMikä paha yhtä kohdannee, se kohtaa kaikkia, niin totta kuin Jumala ja\nPyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!\"\n\nDrotsi veti miekkansa ja ojensi sen eteensä, kaikki muut tekivät samoin\nojentaen miekkojaan, niin että niiden kärjet koskivat drotsin\nmiekankärkeen. Ne välkkyivät kamalasti soihtujen valossa, ikäänkuin\ngygiar-aurinko, jonka tummat säteet valaisevat vuorissa asuvia\njättiläisiä.\n\nJoka ritari lausui valan, vahvistaen sen noilla tavallisilla sanoilla:\n\n\"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!\"\n\nSitten syntyi holviin syvä hiljaisuus; kuului ainoastaan miekkain\nhelinä niitä tuppiin pistettäissä. Senjälkeen ruvettiin keskustelemaan\nsiitä, miten oli meneteltävä, että onnistuminen olisi kaikin puolin\ntaattu. Silloin päätettiin, että drotsin tuli lähteä ylimaihin\nryhtyäkseen täydellä todella yhteistoimiin taalalaisten kanssa. Sitten\nolisi laadittava ja marskille lähetettävä kirjoitus, jossa suoraan\nsanottaisiin, mitä tahdottiin, että hän tietäisi sen mukaan ojentua.\nTietysti ei tullut kysymykseen ottaa osaa Söderköpingin kokoukseen, ja\nlinnat oli pantava viipymättä puolustuskuntoon.\n\nKun asiat nyt oli näin parhaan mukaan järjestetty, läksivät herrat\ntoinen toisensa perään pois tornihuoneesta. Drotsi ja herra Pentti\nJuhonpoika jäivät kahden jälelle.\n\n\"Päätöksenne on, appi\", kysyi viimeksi mainittu, \"lähteä Nyköpingistä\nja matkata pohjoiseen päin?\"\n\n\"Niin on, rakas poikani, niin on!\" vastasi drotsi. \"Räfvelstan otan\ntalvikortteerikseni. Siellä olen hyvin saapuvilla, mitä tapahtuneekin.\nJos nämä muut vaan saavat täällä olevat linnat säilytetyiksi, niin\nsaatte nähdä minun alottavan leikin, jota muistetaan kauan\nRuotsinmaassa!\"\n\n\"Te tiedätte kuitenkin minun sanomattanikin, että marski tuntee\nperinpohjin sen leikin, jonka nyt aiomme alottaa...\"\n\n\"Mutta me olemme sen jo kerran ennen leikkineet, ja silloinpa sai\nvastustajamme siitä kalveta!... Katsokoon rakas sukulaisemme\nKaarlo-marski, ettei hän joudu käymään samoja teitä!\"\n\n\"Tarkoitatte Eerik Pukea...?\"\n\n\"Tarkoitan Eerik Pukea, vävyseni\", vastasi drotsi lyöden kiihkolla\nrintaansa nyrkillään. \"Tunkee läpi maksan ja munuaisten sellaisia\nsanoja kuullessa, joita te toitte minulle nuorelta sukulaiseltamme...\nJuonitella valtakuntaa vastaan ... kuka juonittelee, vävypoikani?\nEivätkö he ole kaikki yhtäläisiä nuo miehet, jotka esiintyvät suurin\nsanoin ja ylpein tuumin huutaen ruotsalaisista, rahvaasta ja\nvaltakunnasta, vapaudesta, laista ja vanhoista tavoista ... eivätkö he\nole kaikki ihan yhtäläisiä, ja eivätkö he koeta hajalle repiä ja maahan\ntallata kaikkea, mikä on ennen kuulunut asiain järjestykseen. Minä\ntoistan ne sanat, jotka arvoisa Linköpingin piispa, Knut vainaja,\nJumala armahtakoon hänen sieluansa, lausui Engelbrektille, tuolle\nrauhanhäiritsijälle, kun hän oli herrainkokouksessa Vadstenassa, ja\nminä tahdon, niin totta kuin elän, paiskata marskille hänen omat\nsanansa vasten naamaa... Jos kukaan on juonitellut valtakuntaa vastaan,\nniin Engelbrekt ja ne, jotka ovat hänen jälkiään kulkeneet, sekä Eerik\nPuke että armollinen herramme, valtakunnanhoitaja.\"\n\nDrotsi astui ovelle, ja Pentti-herra seurasi häntä. Mutta ovella drotsi\näkkiä kääntyi takaisin.\n\n\"Missä on tyttärenpoikani, Jöns Pentinpoika?\" kysyi hän, \"onko totta,\nmitä hän sanoi minulle Tukholmassa, että hän sai marskin häissä niin\ntarpeensa tästä maailmasta, että haluaa tästälähin tehdä työtä\nyksinomaan pyhän kirkon hyväksi?\"\n\n\"Kyllä asia on niin\", vastasi herra Pentti, \"hän ei ole enää\nentisellään, hän kaihoo ihmisiä, ja minäkin pääsin vaivoin\nhänen puheilleen, käydessäni Upsalassa pari päivää sitten\nEnköpingin-matkallani.\"\n\n\"Hm\", mutisi drotsi, \"juuri nyt kuitenkin tarvitsisimme hänen päänsä...\nTervehtikää häntä minulta, vävyni, ja sanokaa hänelle, että hän tulee\ntapaamaan minua Räfvelstahan, ja että minä tarvitsen häneltä hyvän\nneuvon.\"\n\nTätä lausuessaan tarttui hän lukkoon ja astui holvista vieviä portaita\nmyöten yläovelle.\n\nHerrat lähtivät. Mutta soihdun valossa, joka oli melkein loppuun\npalanut, näkyi aivan pylvään vieressä eräs varjo, ja ontto ääni\nkuiskasi:\n\n\"Sinä aiot otella elämän ja kuoleman uhalla ... hyvä on, Räfvelstassa\ntavataan taas.\"\n\nJa varjo liikkui hitaasti huoneen äärimpään nurkkaan ja haihtui siellä\npimeyteen. Samassa kuului eräs ääni, aivan kuin hyvin hakattu\nkiviliuska olisi pudonnut paikalleen.\n\nEräs drotsin palvelijoista, joka oli tullut soihtua sytyttämään, nojasi\nkalpeana ja vapisten ovea vasten. Hän oli nähnyt varjon lähtevän\npylvään luota ja haihtuvan.\n\n\n\n\nX.\n\nTupa Altunan kirkon luona.\n\n\nLoppiaisaattona eli tammikuun 5:nä päivänä 1439 ratsasti marski,\nseurassaan ritaria ja asemiehiä, Söderköpingin kaupunkiin, kansan\nosoittaessa mitä selvimmällä tavalla luottamustaan ja mieltymystään\nhäntä kohtaan. Mutta hän oli tuskin päässyt taloonsa kuin huolia taasen\ntuli joka suunnalta. Hän sai nimittäin sanomia, ettei drotsi eikä\nkukaan hänen puoluelaisistaan saavu kokoukseen. Hän oli jo\nratsastaessaan Ringstaholmasta saanut sen tiedon, että sekä herra\nKaarlo Kristerinpoika että hänen lankonsa, Stegeborgin herra Niilo\nSteeninpoika varusteleivat kuin vihollista odottaen. Mutta hän oli\ntoivonut, että taistelun puhkeaminen vielä viipyisi ja että sitä ennen\nehdittäisiin keskustella ja ratkaista asia sovinnolla.\n\nKokous alkoi. Mennessään muutamana päivänä kokoussaliin huomasi hän\nerään miehen katselevan häntä synkin silmin. Hän ei kuitenkaan pannut\nsiihen sen enempää huomiota, vaan jatkoi matkaansa. Kun marski palasi\nkeskustelun loputtua taloonsa, oli mies yhä vielä samalla paikalla\ntutkien niin tarkasti marskin kasvojen pienintäkin ilmettä, kuin olisi\ntahtonut katsoa hänen lävitseen. Marski ei välittänyt hänestä, vaan\nkeskusteli vilkkaasti velipuolensa, nuoren Ture Steeninpojan (Bjelken)\nkanssa. Tämän tulisi, itse neljäntenä miehenä, lähteä panttivangiksi\nStegeborgiin, että herra Niilo Steeninpoika saapuisi Söderköpingiin.\nTätä haastellen kulkivat velipuolet katua eteenpäin, ja marski piti nyt\nsilmällä synkkää miestä, joka näytti huomaamatta siirtyvän eteenpäin\nväkijoukossa, niin että marskin kasvot olivat aina hänen sivullaan. He\nsaapuivat siten torille, joka oli Pyhän Drottin kirkon edustalla.\nSilloin tuli marskia vastaan ratsumies, jota seurasi pari asemiestä.\nHän pysähtyi ja hyppäsi ratsun selästä, jonka toinen miehistä otti\nhuostaansa, sekä astui marskia kohden ottaen vyönsä alta kirjeen, jonka\nantoi hänelle.\n\n\"Drotsilta, herra Krister Niilonpojalta!\" lausui mies.\n\n\"Siispä saa kalpani vilvoitella, veli\", huudahti hän lyöden miekkaansa,\n\"se hehkuu nyt tupessaan!\"\n\nMarski hymyili nuorukaisen kiihkolle, mutta kääntyi samassa totisena\nsanansaattajaan päin.\n\n\"Tervehdä drotsia\", sanoi hän, \"ja sano että kernaammin näen tätä kuin\nsalaista vihollisuutta, ja pyydä häntä olemaan valmiina, sillä minä\naion maksaa samalla mitalla!\"\n\n\"Älkää pelätkö!\" vastasi sanantuoja, \"hän tietää kyllä ottaa teidät\nasianmukaisesti vastaan... Ja kuulkaa te, nuori Ture-herra, minä otan\nhalusti mitelläkseni miekkoja kanssanne, niin totta kuin nimeni on\nTorsten Juhaninpoika!\"\n\n\"Te puhutte korskeasti, Torsten\", vastasi Ture, \"katsokaa myöskin, että\nkykenette siitä vastaamaan, kuin herranne kyennee puheestaan\nvastaamaan!\"\n\n\"Minulla ei ole muuta herraa kuin Jumala\", vastasi Torsten\navomielisesti, \"ja drotsia seuraan vapaasta tahdostani!\"\n\nSitten hän tervehti marskia, astui hevosensa selkään ja ratsasti\nmiehineen matkaansa, että kaviot tulta iskivät. Marski jatkoi syvästi\nmietiskellen käyntiään, eikä veljensä tahtonut häiritä häntä. Mutta\nhänkin äkkäsi nyt heitä seuraavan synkän miehen, ja kun he saapuivat\njoen yli vievälle sillalle, jonka toisella puolen oli marskin\nlinnamainen talo, niin näytti kuin mies aikoisi asettua heidän\ntielleen.\n\n\"Kuka olet?\" kysyi Ture-herra tarttuen äkkiä miehen käsivarteen.\n\nTämä yritti tempoa irti itsensä, mutta kun marski asettui hänen\neteensä, seisoi hän liikahtamatta katsellen tutkivasti kuten äskenkin\nhäneen. Marski toisti velipuolensa kysymyksen.\n\n\"Olen onneton mies\", vastasi puhuteltu, \"josta on sanottu, että minä\ntulen sen miehen surmaajaksi, joka on pelastanut henkeni, ja minä\npelkään sen ennustuksen käyvän toteen.\"\n\n\"Tiedätkö sitten, kuka on henkesi pelastanut?\" kysyi marski.\n\n\"Tiedän\", vastasi mies viivytellen, \"minä ... Niilo Steeninpoika,\nStegeborgin herra.\"\n\n\"Heitä surusi sitten\", lausui marski, \"mikä on nimesi?\"\n\n\"Rodenberg, ja minä olen herra Niilon kanuunamestari.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, ystäväni ... vaara on siis jo aivan sivu, sinä voit\nrauhoittua.\"\n\n\"Niin, niinhän te sanoitte, herra marski, mutta jos ei se ollutkaan\nherra Niilo ... jos ei se ollutkaan herra Niilo ... jos se oli joku\nmuu, jos te olitte se...!\"\n\n\"Minäkö ... mistä se päähäsi pälkähtää, Rodenberg? ... tai mistä\ntiedät, että se oli herra Niilo?\"\n\n\"Hän on sen sanonut, jolleikaan aivan suoraan, niin on hän kuitenkin\npuhunut, toiminut ja käyttänyt sitä hyödykseen, ikäänkuin olisi todella\npelastanut henkeni!\"\n\nMies kertoi tarkasti tapahtuman Tukholmassa, päivää jälkeen hänen sinne\ntulonsa, miten hänet pelasti hurjistuneen ihmisjoukon käsistä eräs\nritari, jonka piirteitä hän silloisessa tilassaan voi vaan\nvilahdukselta huomata. Eräs herra Niilo Steeninpojan miehistä oli\nvakuuttanut hänelle pelastajan olleen hänen herransa, eikä Niilo-herra\nollut itse kieltänyt sitä, vaikka hän oli ollut hieman ymmällä, kun\nRodenberg kertoi siitä tahtoen keventää kiitollista sydäntään.\n\nMarski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettaan ja lausui kun hän oli\nlopettanut:\n\n\"Kysy vielä kerran herra Niilolta. Jos hän sanoo olleensa pelastajasi,\nniin usko häntä... Jollei hän sano, niin tule minun luokseni, niin saat\nvarman tiedon.\"\n\n\"Herra!\" huudahti Rodenberg pannen kätensä ristiin, -- \"herra, te\nolette...\"\n\nMutta marski meni nopeasti astuen pois, ja portti suljettiin hänen\ntakanaan. Hän riensi sinne. Eräs mies vastasi ettei ketään laskettu\nsisään. Rodenberg seisoi kauan siinä, ja yhä selvemmäksi kävi hänelle,\nettä sillä tuntemattomalla, joka hänet tuona kauheana iltana pelasti\nTukholmassa ja jonka hämärä kuva oli jäänyt hän mieleensä, oli marskin\nkauniit piirteet.\n\n\"Niin, minä menen kysymään herra Niilolta!\" huudahti hän vihdoin\npäättäväisenä, \"minä kysyn häneltä, ja hänen täytyy varmasti vastata\nminulle, ja sitten ... sitten avautuvat marskin portit minulle.\"\n\nSitten läksi mies hitain askelin marskin asunnolta.\n\nKotonaan odotti marskia uusi hämmästys. Eräs hänen omia miehiään oli\ntullut pohjoisesta päin tuoden sanaa Niilo Bonpojalta, jonka marski\noli, heti hänen palattuaan Nyköpingistä ja kerrottuaan marskin\nvihamiesten yhä juonittelevan häntä vastaan, lähettänyt Taalainmaahan\nantamaan hänen sikäläisille voudeille ohjeita, miten oli meneteltävä\nrauhan säilyttämiseksi tällä maankulmalla ja yllytysten ehkäisemiseksi,\njoita aivan epäilemättä kohta taasen yritettäisiin.\n\nAirut toi hyviä sanomia. Marski voi luottaa täydellisesti voutiensa\nvalppauteen, ja nykyään oli hän itse kansalla tuoreessa muistissa. Hän\noli siellä käydessään tehnyt rahvaaseen niin edullisen vaikutuksen,\nettä drotsilla olisi epäilemättä paljon vaivaa saadakseen ne liikkeelle\ntaas. Mutta miehellä oli mukanaan kirjekin, jonka hän oli saanut\nratsastaessaan muutaman yksinäisen talon ohi Altunan kirkon seuduilla.\n\nKirjeessä oli vaan seuraavat sanat: \"Vihollisesi on Räfvelstassa.\nLähetä sinne luotettava mies ja muutamia huoveja, niin minä annan\nvihollisesi käsiisi! B.P.\" Marski käänsi pergamenttiliuskan nurin\ntutkien sitä tarkasti, mutta siinä ei ollut muuta. Hän kysyi mieheltä\nvielä, kuka kirjeen oli antanut, mutta vastaus ei valaissut asiaa\nvähääkään. Se oli ollut talonpoika, joka oli tullut mökin viereisestä\nmetsästä ja kysynyt, tiesikö hän, oliko marskin miehistä ketään näillä\nseuduin, ja kun hän oli vastannut itse olevansa marskin miehiä, oli\ntalonpoika antanut kirjeen hänelle ja mennyt matkaansa. Marski antoi\nsaatuaan nämä tiedot miehen mennä sekä sulkeutui itse huoneeseensa\nsallimatta kenenkään tulla itseänsä puhuttelemaan, ei edes lähinten ja\nrakkaimpainkaan sukulaistensa, kuten Ture Steeninpojan tai Tord\nKaarlonpojan.\n\nSeuraavana päivänä halusi hän hyvin innokkaasti puhutella lankoaan,\nNiilo Steeninpoikaa. Hän toivoi -- mikä olikin luonnollista -- saavansa\nerotetuksi hänet drotsista, joten vaara olisi paljon vähentynyt, kun\nasia nyt oli tullut miekan ratkaistavaksi. Niilo-herra tulikin, mutta\nsiitä ei lähtenyt paljoakaan hyötyä; marski sai kuitenkin taivutetuksi\nhänet sovintoon kanssaan, mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän,\nminkä verran tähän sovintoon oli luottamista. Täksi erää oli Niilo\nkuitenkin sidottu, ja se tuotti ainakin ajan voittoa. Mutta jokainen\nnäki, kuinka syvästi marskiin koski, että oma lankonsa oli hänen\nvihollisiaan, ja hän oli alakuloisena vielä tullessaan ratsastaen\nSkeningeen Söderköpingistä.\n\n\"Minua surettaa, enemmän kuin voin sanoa\", lausui hän Ture\nSteeninpojalle, \"että lankoni vainoo minua. Minä olen aina tahtonut\nhänen parastaan ja olen toivonut hänestä yhtä luotettavaa ystävää kuin\nhyvää sukulaista.\"\n\nLevättyään yön Skeningessä neuvotteli hän miestensä kanssa. Ja\nyhteisestä neuvosta lähetti hän sitten Arvid Svanin huovijoukon kanssa\nkutsumaan smålantilaisia aseisiin ja lähtemään niiden kanssa\npiirittämään Kalmarin kaupunkia. Itse hän aikoi lähteä Elfsborgiin.\n\nHerra Arvid läksi samana päivänä ratsastamaan Skeningestä, ja\nseuraavana päivänä piti marskin itsensä matkustaa. Hän kutsutti\nluokseen erään asemiestensä päälliköitä, nimeltä Klaus Lange, joka oli\nmuuten yksi niitä monia entisiä engelbrektiläisiä, jotka olivat\nruvenneet marskin palvelukseen. Hän oli reipas, rohkea ja neuvokas\nmies, joka oli hyvin harjaantunut aseiden käyttöön ja oli\njärkähtämättömän uskollinen sille, jolle oli kerran antanut\nlupauksensa.\n\n\"Uskallatko mitään minun tähteni?\" kysyi marski, Klaun tullessa hänen\nluokseen.\n\n\"Ilolla uskallan henkeni teidän tähtenne, herra marski!\" vastasi mies.\n\"Mitä tahansa annattekin tehdäkseni, sen teen, tahi ette koskaan enää\nminua näe!\"\n\n\"Hyvä, ystäväni, minä tunnen sinut ja luotan sinuun!\"\n\nHän kertoi sitten mitä oli tekeillä, ja että Klaun tulisi lähteä\nRäfvelstahan ja vangita siellä drotsi. Hän saisi itse valita\navustajansa, ja marski antoi hänelle vielä kirjeen, jonka hän antaisi\ndrotsille.\n\n\"Olkaa rauhassa, herra marski\", lausui Klaus, kun kaikki oli selväksi\npuhuttuna, \"saatte kohta kuulla hyviä sanomia, tai ei Klaus Langea ole\nenää olemassa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun 13 päivä oli tavattoman kylmä talvipäivä, ja illalla alkoi\npuhaltaa tiukka pohjoinen, jonka vuoksi kaikki kulkijat riensivät minkä\nehtivät teiltään ja poluiltaan katon alle suojaan. Taivas oli\nehtasininen ja kuulakka, ja tähdet tuikkivat ja välkkyivät siinä, ja\nlumi kimalteli kuin olisi ollut täynnä lukemattomia jalokiviä.\n\nMuuan yksinäinen huovi ratsasti sitä tietä myöten, joka kulkee etelään\npäin Simtunan kihlakunnan läpi Länsi-Uplannissa. Tie noudatti erästä\nniitä monia soraharjuja, jotka luonto näyttää itse luoneen juuri teitä\nvarten. Tämä harju, jota tavallisesti kutsutaan Taalalaisharjuksi eli\nvaan yksinkertaisesti Harjuksi, ulottuu Enköpingistä pohjoiseen päin\nDaljokeen asti. Enåkerin pitäjästä Löfstan kirkolle asti kulkee tie\ntätä harjua myöten, osittain sen viertä, osittain sen päällä, mutta kun\nÖrsund-joki viimeksi mainitussa pitäjässä rupeaa juoksemaan harjun\nvierellä, niin siirtyy tie sen itäpuolelle, kunnes se haarautuu Altunan\nkirkon ja Flostan kartanon pohjoispuolella, kulkien siitä alkain\nmolemmin puolin jokea. Aivan tienhaaran eteläpuolella kohoo yksinäinen\nkumpu, minkä pohjoispuolitse luikertaa vähäinen puro Örsund-jokea\nkohden, joka laskee itäpuolelta Altuna-järveen. Tämä ympäröi mainitun\nkummun kaakkoispuolta ja sitä kutsutaan myöskin Räfvelstan joeksi\nkummun ja järven välillä olevan vanhan säterikartanon mukaan. Kummun\nrinteen keskikohdalla on Altunan vanha kirkko, jonka hautuumaan-muurin\nvieritse Räfvelstahan menee tie.\n\nFlostan myllyjen eteläpuolelta ratsasti yksinäinen ratsastajamme\nÖrsund-joen jään yli. Hän aikoi nähtävästi etelään käsin Enköpingiä\nkohden. Hänen hevosensa ali aivan kuuran peitossa, ja hän itse huitoi\ntuontuostakin käsiään rintansa yli pysyäkseen lämpimänä. Hän saapui\nsille paikalle, jossa Altunan kirkolle ja Räfvelstahan vievä tie erosi\nvasemmalle kädelle. Moniahta syltä tiestä oikealle oli mäen törmällä\npieni mökki. Hän olisi varmaan ratsastanut sen ohi, ellei räppänästä\npaistava valo olisi herättänyt hänen huomiotaan. Hän kuuli sieltä\nmyöskin kiivaan, läpitunkevan äänen puhuvan jollekin. Puheen, tahi\nparemmin ärjynnän, lomasta kuului tukahutettua uikutusta. Ratsumies\npysähtyi kuuntelemaan.\n\nIhmisiä ei näkynyt millään suunnalla. Uloinna etelästä häämötti\nhuoneryhmän tapainen, mutta valoa ei näkynyt yhtään, joten ihmiset\nlienevät jo menneet levolle. Huovi ei miettinyt kauvaa, vaan hyppäsi\nratsultaan, sitoi sen suitsista erääseen puuhun ja riensi mökkiä\nkohden, josta käskevät huudot ja uikutukset kuuluivat yhä selvemmin,\nkuta lähemmäksi hän tuli.\n\n\"Kohta tarttuu tuli hameeseesi, ämmä\", kuuli hän käskevän äänen\nlausuvan, \"suostu, niin kaikki vielä muuttuu!\"\n\nVastaukseksi kuului vaan ääni, joka pikemmin muistutti raivoavan\nihmisen ulvontaa kuin onnettoman uikutusta. Ratsumies tempasi oven auki\nja syöksyi sisään. Hän näki siellä kammottavan näyn.\n\nKeskulaiseen mäntykankeen sidottuna makasi huoneen keskessä olevan\ntulisijan vieressä vanhanpuoleinen nainen, ja kangen kumpaisessakin\npäässä, joihin oli häthätää sidottu jonkinlaiset ristipuut, oli kaksi\nmiestä vääntämässä kankea hiljakseen ja siirtämässä sitä vähitellen yhä\nkauemmaksi tuleen. Onneton, jota näin kauhealla tavalla kiduttamalla\npakotettiin suostumaan julmain pyöveliensä vaatimukseen, oli\nvanhanpuoleinen vaimo. Hänen harmaat hiuksensa riippuivat osittain\npunotuissa suortuvissa pään ympärillä; kasvot olivat tuskasta ja\nraivosta niin vääntyneet, että niitä oli mahdoton tuntea, Kummankin\nmiehen huulilla oli saatanallinen hymy, he näyttivät nauttivan uhrinsa\nsanomattomista kärsimyksistä. Näky muistutti kiirastulen tuskia.\nParempaa taulua sitä varten ei keskiaikainen kirkko olisi voinut\nesittää.\n\nVeri jähmettyi nuorukaisen suonissa. Mutta se herätti samalla hänen\nvoimansakin hereille. Tässä jos koskaan tuli hänen nyt auttaa\nmiekallaan avutonta ja näyttää ansaitsevansa kerran päästä ritarien\njoukkoon; vähääkään arvelematta ja harkitsematta, miten tämä\nepätasainen taistelu kahta vastaan päättyisi, syöksyi hän esiin. Hetken\njännityksen lisäämillä voimilla tarttui hän kidutuspuuhun nostaen sen\nvähän matkaa tulesta. Salaman nopeudella veti hän sitten miekkansa ja\nkävi miesten kimppuun.\n\nNämä olivat kuin puulla päähän lyötyinä. Samoin kuin ihmissilmän\njumalallinen majesteetti väliin ehkäisee, lamauttaa ja karkoittaa verta\njanoovan, murhanhimosta kiljuvan tiikerin, niin olivat nämäkin pedon\nperikuvat ensi hetkenä aivan tyrmistyneinä. Hämmästys valoi kuin lyijyä\nheidän suoniinsa, ja ennenkuin he ehtivät tointua, välähteli jo koston\nmiekka heidän silmissään. Toinen, joka oli ovea lähempänä, sykertyi\noitis miekan satuttamana maahan. Toinen, joka oli aatelismiehen\nvaatteissa, heitti tilaisuutta käyttäen kaapun päänsä yli ja juoksi\nkostajan seljän taitse ovelle, jonka sulkemiseenkin hänellä oli vielä\ntarpeeksi malttia.\n\nPelastaja riensi perään, mutta ovi ei auvennut, se oli jollakin tavoin\nsulettu ulkopuolelta. Hän katseli ympäri huoneen ja havaitsi kankeen\nsidotun vaimon. Tämä sai hänen unhottamaan sen, että oli äkkiä joutunut\nvangiksi, ja muistamaan että tämä onneton oli vapautettava, mihin hän\nryhtyikin viipymättä. Se oli pian tehty. Hän laski onnettoman lattialle\nsillä penkkiä ei tuvassa ollut. Nähtyään että hän varmasti vielä eli,\nlausui hän lempeästi:\n\n\"Olkaa rauhassa, emo ... pelkuri murhaajanne on salvannut meidät tänne,\nmutta minä hankin kohta vapaan pääsyn täältä ja vien teidät mihin\ntahdotte... Olkaa rauhassa...!\"\n\nHänen äänensä näkyi tekevän vanhukseen ihmeellisen vaikutuksen. Tämä\nsäpsähti ja pyyhki hiukset kasvoiltaan sekä piti käsiään molemmin\npuolin silmiään heittäen aran, mutta läpitunkevan silmäyksen mieheen.\n\n\"Niilo Bonpoika!\" huudahti hän peittäen silmänsä vapisevilla käsillään.\n\nMies, joka oli tällä välin ottanut pyövelikangen ja asettanut sen\nräppänää vasten kiivetäkseen sitä myöten katolle ja vapauttaakseen sekä\nitsensä että vaimon, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan nimeään\nmainittavan. Tässä äänessä oli jotakin, mikä suuresti vaikutti häneen.\nEukko tunsi hänet, mutta hänen äänestään ilmeni, että nuorukaisen\nnäkeminen herätti hänessä tuskaa, ellei katkeruuttakin, ennemmin kuin\niloa.\n\nNiilo meni hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä siirtäen ne lempeällä\nväkivallalla hänen silmiltään sekä katseli tarkoin vanhuksen teräviä,\nvaan nääntyneitä piirteitä. Mutta hän oli tuskin nähnyt ne, kuin päästi\nhänet käsistään ja hypähti taaksepäin kasvot kalmankalpeina.\n\n\"Rouva Bengta!\" huudahti hän, \"mitenkä te olette täällä! Mitenkä te\nolette joutunut näiden miesten käsiin!\"\n\nMutta näihin kysymyksiin ei tullut vastausta. Tämä voimakas, taipumaton\nnainen näytti olevan sekä sielultaan että ruumiiltaan murtunut. Kauhea\nkuolema, josta hän oli tuskin pelastunut, ja kiihkeä, syvä\nmielenliikutus, kun tunsi pelastajansa Niilo Bonpojaksi, näkyivät\nkokonaan vieneen häneltä tänä hetkenä kyvyn selvästi ajatella. Se\ntarkoitusperä, jonka ainoan vuoksi hän nyt enää eli, nimittäin veljensä\nkuoleman kostaminen, oli ollut aivan tyhjiin menemäisillään, monta\nsilmänräpäystä ei olisi tarvittu, ennenkuin hänen jäsenensä olisivat\ntulessa hiiltyneet. Ja se, joka tuli hänet vaarasta tempaamaan, joka\nantoi hänelle taasen koston keinot, nimittäin elämän ja hengen, se oli\n-- Niilo Bonpoika, jonka omana juuri oli taikakoriste, tuo kaulaketju,\njota saadakseen hän itse oli niin paljon koettanut ja kärsinyt, vieläpä\ntullut rikoksen tekijäksikin. Hänen sydämensä synkästä pimeydestä,\njossa vihan ja pahuuden kolkot haamut elivät ja liikkuivat, jossa\nkaikella ihmistylyydellä ja -itsekkyydellä oli kotinsa ja tyyssijansa,\nsieltä pilkisti nyt äkisti valoisa ilme, oli kuin salaiset, aikoja\nsitten unohtuneet voimat olisivat heränneet eloon hänen sydämensä\nsyrjäisimmistä komeroista, samoinkuin lumi sulaa maasta, niinpian kuin\naurinko saapuu kevätsäteineen, synnyttäen vehreyttä ja kukkasia lumen\nallakin. Senkaltainen väre oli vanhuksen äänessä, kun hän yhä uudelleen\ntoisti nuorukaisen nimen.\n\nNiilo Bonpoika ei taasen puolestaan, päästyään hämmästyksestään\ntointumaan, ajatellut muuta kuin miten saisi tuon onnettoman\npelastetuksi, ja hän kyseli häneltä yhä uudelleen, miten hän oli tänne\ntullut ja mihin hän nyt haluaisi mennä. Hän ei kuitenkaan saanut\nvastausta kysymyksiinsä ja rupesi sentähden taas kiipeämään lakeiselle.\nSilloin hänen äsken kaatamansa mies liikahti tulen toisella puolen,\nmikä sai Niilon pysähtymään aikeessaan.\n\nTämä ei ollutkaan kuollut, hän oli vaan iskusta taintunut, mutta nyt\nhän virkosi ja samassa palasi kostonhalukin. Niilon huomatessa hänet\ntuki hän vasemmalla kädellään itseään lattiata vasten, ja oikeassa oli\npaljastettu miekka. Mutta samassa hyppäsi Niilo hänen luokseen,\nsieppasi miekan hänen kädestään ja käänsi sen kärjen hänen rintaansa\nvasten painaen samalla häntä lattiaan.\n\n\"Kurja rosvo!\" huudahti hän, \"rukoile, jos voit, Jumalan äitiä, sillä\nsinun pitää kuolla!\"\n\nSilloin miehen rohkeus kerrassaan lamautui, ja hänen silmänsä\nsulkeutuivat Niilo Bonpojan leimuavan katseen edestä.\n\n\"Armoa, armoa!\" voihki hän murtaen ulkomaalaisten tapaan. \"Minä olen\nvaan halpa palvelija, joka olen noudattanut herrani käskyjä ... vanhaa\nrouvaa piti pakottaa, ja kun ei hän suostunut, niin täytyi hänen\nkuolla ... armoa, armoa...! Se oli herrani tahto.\"\n\n\"Ja kuka on herrasi?\" kysyi Niilo.\n\n\"Hän on herra Jost von Bardenvleth\", änkytti mies.\n\n\"Pyöveli hän on eikä mikään herra!\" huudahti Niilo kiivaasti. Hän\nnäyttää perinpohjin oppineen kotimaassaan taidon polttaa ihmisiä\nroviolla, mutta hän saapi työstään palkan, siitä minä vastaan!\"\n\n\"Rakkaus, nuori herra, rakkaus ... on hänet häikäissyt... Jalo\nIliana-neiti kohteli häntä ivaten ja pilkaten, herrani vannoi pyhän\nvalan valloittaa hänet, ja minä, mies halpa ja arvoton, olen seurannut\nhäntä uskollisesti lapsuudestani asti, minä olen ritarin uskollinen\npalvelija!\"\n\n\"Älä mainitse niitä sanoja, konna ... on häväistystä kutsua sellaista\nmiestä ritariksi... Ja tulessa poltetun ihmisen tuhan ylikö käy tie\nneitsykammioon ... sellaistako tietä tulee ritarin käydä!\"\n\n\"Tämän rouvan piti keittää juoma, joka herättäisi neidossa\nvastarakkautta\", selitti mies, jossa syntyi toivo, että voisi pelastaa\nhenkensä tunnustamalla tarkasti asian juoksun, \"ja hän osaa sen\ntehdä... Hän asui tässä tuvassa ja tuli Krister-herran taloon\npelastamaan kyökkimestarin tyttären henkeä ... ja jos hän kerran osaa\npalauttaa lähtemäisillään olevan elämän takaisin ruumiiseen, niin\nhän osaa myöskin kääntää nuoren neitosen mielen rakkauteen, sanoi\nJost-herra, mutta hän kielsi... Jost-herra pyysi ja vaati häntä, mutta\nhän kielsi vaan ... sitä varten me tulimme tänne tänä iltana, sillä\nherra Jost ei heitä kesken asiaa, jonka on pannut mieleensä ...\nnoita-ämmän palvelijan me pidätimme drotsin talossa, ja sitten vaati\nherrani häntä keittämään heti paikalla rakkausjuoman, tai hän\nmenettäisi henkensä ... mutta hän ei vastannut mitään. Silloin ryhtyi\nherrani ainoaan mahdolliseen keinoon, mutta akka teki itsensä jäykäksi\nja kankeaksi kuin puunpölkky, ja liekitkin kammoivat häneen koskea.\"\n\nNiilo Bonpoika salli miehen puhua enemmän kuin hän muuten olisi\nsallinut, syystä että Krister-herran nimen mainitseminen ja vieraan\nritarin oleskelu hänen luonaan antoivat hänen ajatuksilleen äkkiä uuden\nsuunnan. Tässä piili epäilemättä joku lanka Krister-herran salaisesta\njuoniverkosta, jota hän viritteli marskia vastaan. Niilo päätti\nsenvuoksi ottaa asian selville.\n\n\"Kauvanko herrasi on ollut Ruotsissa?\" kysyi hän.\n\n\"Hän tuli eräällä lybeckiläisellä aluksella nyt jouluksi\nKööpenhaminaan\", vastasi mies, \"ja sieltä meni hän jouluviikolla\nMalmöhön ja siitä maata myöten Nyköpingiin asti. Mutta silloin oli\ndrotsi jo lähtenyt Räfvelstahan, ja täällä tapasi herranikin hänet\nmuutamia päiviä sitten...\"\n\n\"Ja rakkaus leimahti hänessä heti Iliana-neidin nähtyään?\" kysyi Niilo\nBonpoika epäluuloisesti.\n\n\"Heti!\" vakuutti mies, \"hän on kuitenkin nähnyt hänet ennenkin\nsukulaisten luona Tanskassa, pääasiallisesti hänen setänsä, herra Olavi\nAkselinpojan luona, ja hän toi juuri häneltä terveisiä Arvoisalle\nneidolle, joka tuli jo toissa syksynä Margareta-rouvan luokse\nviipyäkseen täällä jonkun aikaa.\"\n\n\"Herrasi ei ole siis ensi kertaa näissä pohjoisissa valtakunnissa?\"\n\n\"On Ruotsissa ... mutta Tanskaan tuli hän jo toissa syksynä tuoden\nsanaa Kristoffer-herttualta, ja silloin hän näki Iliana-neidin tämän\nsukulaisten luona. Ja nyt kun hän uudelleen näki neidon, niin hän\nrakastui häneen heti taas, niin että oli vähältä järkensä menettää...\"\n\n\"Näkeehän sen ... mutta mitä asiaa hänellä on drotsille?\"\n\n\"Asiaa drotsille...?\" toisti mies venyttäen, \"mistä minä,\nhalpa-arvoinen mies, sen tietäisin?\"\n\n\"Sinä tiedät sen, ja sinun pitää se sanoa! -- henkesi uhalla, sano se!\"\nlausui Niilo lujasti.\n\n\"Armoa, armoa, nuori herra\", änkytti mies, \"mitä tiedän sen tahdon\nsanoa... Te tiedätte, että Kristoffer-herttua saa Tanskan valtakunnan,\nniin tietysti hän saa tämänkin ... sieluparkani kautta, en tiedä\nmitään, mutta sen voin ymmärtää, että hänen kai täytyy saada, mitä\nennen on ollut hänen enollaan.\"\n\n\"Ja herrasi on tuonut herttualta kirjeitä drotsille?\"\n\n\"Sitä tietoa saat odottaa seikkailija-lurjus!\" sanoi eräs ääni aivan\nhänen takanaan.\n\nKäännyttyään huomasi hän huoneen olevan täynnä aseellisia miehiä, ja\nhäntä lähinnä seisoi tumma mustahiuksinen mies, päässään kallis\nturkislakki. Hän oli tarttunut kädellään Niilon kaulaan, ja kirkas\ntikari välkkyi hänen kädessään.\n\n\"Jos liikahdatkaan, niin makaat paikalla kuoliaana jalkaini juuressa!\"\nsanoi hän kähisevällä äänellä Niilon korvaan. Tämä heittäysi kuitenkin\nnotkeasti sivulle päin, ja mies työnsi samassa tikarin hänen rintaansa.\nMutta sen terä osui Niiloon juuri kaulan alapuolelle ja kimmahti siitä\ntakaisin jotakin kovaa esinettä vasten. Silmänräpäyksessä oli Niilo\nBonpoika pystyssä, miekka välkkyi hänen kädessään, ja hienon ritarin\ntäytyi väistyä välttääkseen surmaniskua.\n\n\"Ottakaa hänet kiinni!\" huusi hän miehilleen, \"ottakaa hänet kiinni ja\nviekää Krister-herran luokse. Siellä hän saa hyvin ansaitun palkan\ntyöstään!\"\n\nJa miehet tulivat lähemmäksi. Heidän pitkät keihäänsä muodostivat\nNiilon ympäri kehän, joka tuli yhä ahtaammaksi. Selvää oli kuitenkin,\nettä hänet voitiin sillä tavoin kyllä surmata vaan ei kiinni ottaa.\n\nSilloin tarttui joku Niilon jalkoihin. Haavoitettu mies oli ryöminnyt\nkeihäitten alitse ja temmannut Niilon kumoon. Muut heittäysivät hänen\npäälleen ja muutamassa silmänräpäyksessä hän oli sidottuna.\n\nYlhäinen ritari katseli ympärilleen ja huomasi vanhan Bengta-rouvan,\njoka istui kyyryisillään nurkassa eikä näyttänyt ensinkään älyävän,\nmitä tuvassa tapahtui. Ritari viittasi parille miehelle, jotka\nnäyttivät kuuluvan hänen omaan väkeensä.\n\n\"Viekää hänet varovasti taloon\", sanoi hän, \"ja pankaa hänet minun\nhuoneeseni!\"\n\nKohta senjälkeen liikkui miesjoukko tietä myöten Altunan kirkon ohi\nRäfvelstahan päin.\n\nMutta tähdet tuikkivat taivaalla niin äänettöminä ja miettiväisinä ja\nlumi maassa säihkyi ja säkenöi heijastaen niiden valoa. Otavan sakara\nosoitti puoliyön kohta lähestyvän, kun öinen kulkue saapui\nRäfvelstahan.\n\n\n\n\nXI.\n\nRäfvelstassa.\n\n\nRäfvelstan talo ei ollut varustettu, sillä ei ollut tornia, muuria eikä\nvallihautaa; se ei siis ollut mikään linna, mutta siellä oli\nlinnantupa, ritariparveke, parvensilta ja naistupa, olipa siellä\nsalakamarikin, johon talon herra vetäytyi, kun hänellä oli tärkeitä\nneuvotteluja tai kun hän muuten tarvitsi lepoa ja rauhaa. Drotsille,\nherra Krister Niilonpojalle oli talo tullut hänen toisen vaimonsa rouva\nMargareta Krummedikin mukana, joka taasen oli saanut sen ensimmäiseltä\nmieheltään, ritari Ture Steeninpoika Bjelkeltä, joka oli herra Kaarlo\nKnuutinpojan ensimmäisen vaimon isä. Margareta-rouva oli kookas,\nmiehevä nainen; hän oli Krister-herran nuorempain poikain Niilon ja\nJuhanan sekä hänen tytärtensä Briitan ja Kristiinan äiti. Edellinen\ntyttäristä oli naimisissa tanskalaisen herran, ritari Klaus Niilonpoika\nRönnovin kanssa, jälkimmäinen herra Pentti Juhonpojan (Oxenstjernan)\nkanssa.\n\nNyköpingistä tullessaan oli drotsi rouvineen tuonut mukanaan nuoren\nneidin, Iliana Åkentyttären (Tottin), joka kuului Akselinpoikain\n(Tottien) mahtavaan sukuun, jolla oli suuri vaikutusvalta sekä\nTanskassa että Ruotsissa. Iliana-neiti oli aivan nuori. Varsinaisesti\nkauniiksi ei häntä voinut sanoa, mutta hän oli vilkas ja olennoltaan\nhyvin viehättävä. Marskin häissä Tukholmassa oli hän herättänyt suurta\nhuomiota nuorten herrain piirissä, ja moni oli turhaan pyytänyt tanssia\nyhden tanssin hänen kanssaan, niin suosittu ja haluttu hän oli siellä.\nVaikeata oli huomata, osoittiko hän puolestaan suosiota erityisesti\njollekulle, mutta Margareta-rouvan terävä silmä luuli huomanneensa,\nettä niin oli laita, ja hän antoi vähäväliä neitosen tietää,\nettä haaveileminen ja naiminen olivat eri asioita. Tänäkin iltana\nkoski heidän keskustelunsa sitä asiaa. He istuivat naistuvassa\nMargareta-rouvan aputyttöjen keskellä, jotka kehräsivät laulaen\nsuuren takkavalkean ääressä.\n\n\"Eikö ritari Jost näytä sinusta tavattoman rakastettavalta mieheltä!\"\nkysyi Margareta-rouva kostuttaen hyppysiään saadakseen pellavakuidut\nparemmin sujumaan langaksi.\n\n\"Hän näyttää minusta yhtäläiseltä kuin muutkin saksalaiset ritarit,\njotka liehuvat kuningas Eerikin ympärillä\", vastasi Iliana.\n\n\"Mutta hän osoittaa sinulle nähtävästi erinomaista huomaavaisuutta!\"\njatkoi vanha rouva.\n\n\"Minulleko!\" huudahti Iliana nauraen ja kumartuen eteenpäin ja lyöden\nkämmeniään yhteen rukinpyörän yli. Hän istui nimittäin lähinnä tulta\nMargareta-rouvaa vastapäätä. \"Minulleko!... Kuinka te erehdytte, rouva\nMargareta ... ettekö te sitten tiedä, mitä kaikki nuo saksalaiset\nritarit kosivat sekä Tanskassa että Ruotsissa?\"\n\n\"Neiti Iliana!\" huudahti Margareta-rouva kääntyen jäykästi ja\njuhlallisesti neitoon päin.\n\n\"Älkää pahastuko, rakas rouva Margareta\", jatkoi tämä laskien kätensä\nystävällisesti hymyillen rukinpyörälle, niin että se pysähtyi, sekä\nkatseli sydämellisesti ankaraa rouvaa silmiin, \"älkää pahastuko, mutta\njollei Jost-ritari kosi enemmän isäni rikkauksia kuin minua, niin annan\nhänelle käteni vaikka jo tänä päivänä!\"\n\n\"Tuollaista puhetta en viitsi kuulla\", jatkoi vanha rouva päätään\npudistaen. \"Te saatte kiittää ja iloita, neiti Iliana, että ritari\nJostin kaltainen mies tekee teille sen kunnian... Ja jos tahdotte ottaa\nneuvoani varteen, niin heittäkää mielestänne ne ajatukset marskin\nhäistä. Nuori Tord ei tahtone milloinkaan viedä teitä morsiamenaan\ntaloonsa, siksi tunnen ylpeän marskin suvun.\"\n\nIliana-neiti sävähti hehkuvan punaiseksi näiden sanain johdosta ja\nkiersi lankaa niin kiivaasti rukin pyörälle, että se katkesi. Hänen\nsuloiset kasvonsa hämmentyivät siitä vielä enemmän, ja kun hän kumartui\nottamaan langanpäätä ylös, vierähti pari kyyneltä lankarullalle.\nMargareta-rouva ei kuitenkaan nähnyt hänen onnekseen kyyneleitä, mutta\nhän näki punastuksen, joka pisti kauniisti silmiin pitsikauluksen\nvalkeata reunustaa vastaan.\n\n\"Kuulkaapa, mitä minä sanon, arvoisa neiti\", jatkoi Margareta-rouva\nikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta, \"ritari Jost von\nBardenvleth muistuttaa hymyävää laaksoa Reinin varrella, jossa linna\nkohottaa huippujaan pilviä kohden, sen ympärillä on viljavia vainioita\nja sitä tervehtivät sadat jokea myöten purjehtivat kauppiasalukset.\nMutta nuori Tord on samallainen kuin tämän hänen kotimaansa\nmetsävuoret ... minä tunnen perinpohjin nämä Ruotsin herrat, ja uskokaa\nte minua, joka olette saman maan tytär kuin minäkin.\"\n\n\"Niinpä kyllä, rouva Margareta\", vastasi Iliana katsoen häneen niin\nsulavan herttaisesti, että jokainen ruotsalainen ritari olisi halusti\ntaittanut kymmenen keihästä sen näkemisestä, \"vertauksenne on\noivallinen, mutta te unhotatte, että linnat Reinin varrella olivat\npelkkiä rosvolinnoja, ja että metsänpeittämän vuoren sisässä on parasta\nrautaa. Minä rakastan enemmän sellaista kiveä, jonka sisässä on kultaa\nkuin sellaista, joka on sillä silattu!\"\n\nMargareta-rouva pudisti säälivästi päätään tytön hupsuudelle, joka\nsaattoikin verrata uljasta Jost-ritaria kullalla silattuun kiveen,\nmutta hän ei puhunut sen enempää siitä asiasta illan kuluessa.\n\nIliana-neiti sitävastoin ei voinut karkoittaa mielestään nuorta,\nvoimakasta ja hänen silmissään kaunista Tord Kaarlonpoikaa, joka oli\ntanssinut hänen kanssaan sukulaisensa marskin häissä ja jonka sisaren,\nsorean Briitan kanssa hän oli solminut sydämmellisen vilkkaan\ntuttavuuden. Hän oli kokonaan näiden ajatusten vallassa: vielä illalla\nomaan huoneeseensakin tullessaan oli hänen mielensä niitä täynnä. Hän\nistui nojaten otsaansa ikkunanpieleen ja katseli lumista pihaa ja\ntähtien loistoa -- niille hän nyt huokasi huolensa ja niitä hän otti\ntodistaakseen, että Tord Kaarlonpoika oli erinomaisin nuori urho\nmaailmassa.\n\nSilloin häiritsi aseitten kalske hänen haaveensa, ja samassa hän näki\npihan poikki kulkevan isohkon joukon asemiehiä. Tähtien miedossa\nvalossa ei hän voinut täydellisesti erottaa eri miehiä, mutta sen hän\nnäki, että he kulettivat jotakin välissään, joka siis oli epäilemättä\nheidän vankinsa.\n\nHän herätti erään tytöistä, joka nukkui hänen huoneessaan, ja kysyi,\ntiesikö hän mitä tuo öinen melu tarkoitti sekä kuka vanki mahtoi olla.\nTyttö nousi nopeasti ylös ja juoksi ikkunaan katsomaan.\n\n\"En minä tiedä\", sanoi hän, \"mutta vieras ritari tuli myöhään kotiin,\nniin kertoi kyökkimestarin palvelija, ja hän puhui miesten päällikölle\nja herra Torsten Juhananpojalle, että mäen toisella puolen oli\nkauhistuttava murha tapahtumaisillaan ja pyysi heiltä muutamia miehiä,\nniin hän toisi pahantekijän tänne drotsin käsiin. Hän sai miehiä ja\ntuopi nyt kaiketi tuossa pahantekijää...\"\n\n\"Ritari Jostko ... onko hän saanut selville rikoksen ja tuo nyt\nrikoksentekijää tänne...! Harrashan se jalo herra sitten onkin, luulin\nmuuten hänen pitävän itseään liian hyvänä kuljeskelemaan maita ja\nmantereita.\"\n\n\"Hänen täytyy kait jotakin tehdä, arvoisa neiti, kun Krister-herra on\npoissa ja te olette häntä kohtaan niin epäystävällinen\", vastasi tyttö\nyhä istuen ja katsellen ulos.\n\nIliana istui takanojossa penkillä ikkunankomerossa käsivarret ristissä\nrinnallaan katsellen taivaalle päin, josta oli pieni kappale näkyvissä\nikkunasta.\n\n\"Niinkö arvelet, Ramfrid\", sanoi hän, \"miltä Jost-ritari sinusta\nitsestäsi tuntuu?\"\n\n\"Hui, se ilkiö\", vastasi tyttö, \"hän näyttää valepukuiselta naiselta,\nen soisi hänelle pikkusormeanikaan, e-en, en pientä, mutta kas, nyt\nmiehet tulevat takaisin ja menevät linnantupaan, nyt on pahantekijä\nlukkojen takana; nyt hän on vissiinkin toimittanut tehtävänsä hyvin ...\ne-en, arvoisa neiti, sen sanon, että ennen tekisin vaikka mitä, kuin\nantaisin hänelle pienintäkään suosionosoitusta.\"\n\nIliana-neiti ei lausunut mitään tytön arvostelun johdosta ritarista,\njota Margareta-rouva niin suosi. Kului hetkinen, Ramfrid veti jo\nkyynäspäitään akkunasta aikoen lähteä siitä pois, kun hän äkkiä lausui:\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, tuolla ne tuovat vielä yhtä vankia, ja jollen\nväärin näe, niin se on sama vanha vaimo, joka herätti kyökkimestarin\npikku tyttöön hengen uudestaan...\"\n\nIliana hyppäsi penkiltä ja katsoi pää tytön pään viedessä ulos ja näki\nsen, mitä tämä sanoi.\n\n\"Mutta katsokaa\", jatkoi tämä, \"ne vievät häntä parvisillalle ... olkaa\nvaruillanne, Iliana-neiti, se koskee teitä ... hänen pitää keittää\ntaikajuoma teitä varten, niin, niin aivan varmaan ... kuulin itse\nritarin muutamia päiviä sitten kysyvän häneltä, osaako hän keittää\nsellaisen juoman, ja kun hän ei huolinut vastata, niin tarjosi ritari\nhänelle suuren rikkauden, mutta vaimo katseli häntä vaan yhä synkemmin\nja ylenkatseellisemmin, ja vihdoin ritari rukoili ja pyysi häntä\npolvillaan. Minä kuulin ja näin kaiken, sillä minä seisoin\nparvisillalla pylvään takana, kun ritarin palvelija juoksi alas vaimoa\nhakemaan, ja minä menin sille puolelle, jossa on se pieni kulmaikkuna\nritarin huoneeseen, ja kun ulkona oli pimeä ja sisällä valoisa ja kun\nikkunassa oli vielä pieni reikä, niin oli minun helppo kuulla ja\nnähdä ... ja vaimo kielsi ... niin hän teki ... ja minusta näytti, että\nhän vielä pilkkasikin ritaria, ja tämä suuttui ja sanoi, mitä et anna\nhyvällä, sen saat antaa pahalla, ja nyt hän kai aikoo käyttää sitä\nkeinoa.\"\n\n\"Mitä arvelet, Ramfrid\", kysyi Iliana, \"luuletko tuon vaimon olevan\nniin viisaan ja luonnon salaisuuksiin perehtyneen, kuin ritari uskoo?\"\n\n\"Luulen varmaan, neiti!\" vastasi Ramfrid hyvin varmasti ja vähääkään\narvelematta.\n\n\"Ramfrid!\" huudahti Iliana hetken vaitiolon jälkeen ja hänen silmistään\nhehkui päättäväisyys, \"Ramfrid, meidän pitää pelastaa eukko ... ritari\non poissa ... kun miehet jättävät sen hänen huoneeseensa ja menevät\npois, niin me menemme ja pelastamme hänet sieltä...\"\n\n\"Mutta jos ne eivät jätä häntä ... eivätkä he jätä, sen saatte\nnähdä...\"\n\n\"Niin meidän täytyy kuitenkin pelastaa hänet ... sinä olet kerran\npuhunut eräästä käytävästä, joka on ritariparvekkeen ja ritarin huoneen\nvälillä...\"\n\n\"Soh ... minä luulen että pääni on sekaisin, kun en sitä muistanut...\nHovimestari Antti auttaa meitä ... se käykin helposti; mutta mihin me\npanemme hänet, kun olemme hänet saaneet ritarin kynsistä irti?\"\n\n\"Tuo hänet tänne, Ramfrid! ... minun luotani ei kukaan havainne häntä\netsiä!\"\n\nTyttö hiipi ulos, ja Iliana neiti istui ikkunalla pinnistäen silmiään\nnähdäkseen pienimmänkin varjon pihalla. Mutta kesti kauvan, ennenkuin\nhän kuuli tai näki mitään. Vihdoin ilmestyi miehen vartalo pihalle\nkäyden sen yli. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Ilianasta hän\nnäytti katselevan hänen kamarinsa ikkunaa, neito uskalsi tuskin\nhengittää. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti. Mies oli ritari Jost von\nBardenvleth. Hän tunsi sen paremmin kuin näki.\n\nVielä kerran katsoi ritari taakseen ja meni sitten kiertoportaita\nmyöten parvisillalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta 14:sta päivän iltapäivällä tuli Krister-herra takaisin\nRäfvelstahan. Hän oli, kuten hän itse kertoi, käynyt Halderin saaressa,\njoka oli kihlakunnan pohjoisosassa Hollarin järvessä. Tullessaan oli\nhän erittäin iloisella mielellä; hän käveli ritariparvella edestakaisin\nja löi monta kertaa käsiään yhteen lausuen:\n\n\"Pian saamme nyt leikkiä sellaisen joululeikin, josta puhutaan koko\nRuotsinmaassa!\"\n\nJost-herra oli ollut koko aamupäivän huomattavan levoton, mikä ei ollut\njäänyt Margareta-rouvalta huomaamatta, mutta ritari oli karttanut\nkeskustelua hänen kanssaan. Nyt hän oli salissa drotsin luona, ja kun\ntämä ilmaisi tuolla lauseella iloisen mielentilansa, niin sanoi\nJost-ritari:\n\n\"Ellen ole saanut aivan vääriä käsityksiä maanne oloista, niin\ntarkoittaa iloinen lauseenne valtakunnan marskia, herra Kaarlo\nKnuutinpoikaa, ja silloin on minulla tavallaan tuoreita uutisia\ntarjottavana teille!\"\n\nDrotsi katsoi kysyvästi ritariin, joka kertoi ottaneensa erään marskin\nasemiehistä drotsin vangiksi sekä mainitsi mistä työstä oli hänet\ntavannut.\n\n\"Lienee villiä joukkoa tuo marski seurueineen\", sanoi hän, \"eivät\nhe näytä armahtavan ikää eikä sukupuolta. Se vaimoraukka oli\npuolikuolleena tuskistaan, ja palvelijani, joka koetti vapauttaa hänet\ntuon kurjan miehen käsistä sai muiston, josta tullee kärsimään hautaan\nasti.\"\n\nDrotsi ällistyi, mutta käski sitten, kuulusteltuaan vielä tapahtuman\nkoko menon, huoneessa olevan Torsten Juhananpojan tuoda vangin esiin.\nMutta yhä enemmän hän hämmästyi, kun vanki oli Niilo Bonpoika.\n\n\"Niilo Bonpoika!\" huudahti hän useita kertoja, \"Niilo Bonpoika!\"\n\nTämä seisoi suorana ja synkkänä vartiomiestensä keskellä, ja hänen\nkatseensa, hänen ryhtinsä ja oikeutettua vihaa hehkuvat poskensa\ntekivät sellaisen vaikutuksen läsnäolijoihin, että he tuskin tiesivät\nmitä tehdä.\n\n\"Näin en toivonut sinun astuvan Krister Niilonpojan kynnyksen yli,\nnuori mies\", sanoi drotsi vihdoin, \"ja ennenkuin kysyn sinulta, mitä on\ntapahtunut ja mikä on saattanut sinut minun käsiini, niin tahdon\ntoistaa sen, mitä sanoin Nyköpingin linnassa, etkö halua siirtyä minun\nja sukulaistesi puolelle nykyisen herrasi, tuon väkivallantekijän\npuolelta. Siihen nähden ja koskei mitään vahinkoa ole sentään\ntapahtunut, älköön sitten sanaakaan puhuttako viime yön tapauksista...\nSano, Niilo Bonpoika, oletko miettinyt ja tullut parempiin päätöksiin\nkuin viimeksi toisiamme tavatessa?\"\n\n\"En!\" vastasi Niilo lujasti jalolla suuttumuksella, \"en, viimeiseen\nveripisaraani asti tahdon pysyä marskille uskollisena ... ja mitä tähän\nmieheen tulee, niin tahdon siitä sanoa sanan, herra drotsi, että jos\nhän pitemmältä polkee teidän kynnyksiänne, niin te tahraatte sillä\nkilpenne niin, ettei yksikään rehellinen mies enää tahdo tietää teistä\nitsestännekään.\"\n\n\"Ajattele, ajattele, nuori mies!\" lausui drotsi sillä arvokkuudella,\nminkä ikänsä ja asemansa hänelle antoi, \"ajattele kuitenkin kenelle\npuhut, ja muista, että tämä ritari on minun vieraani! Äläkä myöskään\nunhota viimeöistä tapahtumaa ja mitä seurauksia sellainen ilkityö voi\nsinulle tuottaa!\"\n\n\"Juuri sen yön tapahtumaan minä perustan sanani ... ja kaikella\nkunnioituksella teitä kohtaan, herra drotsi, tulen aina pitämään tuota\nmiestä -- hän osoitti herra Jostia -- kurjana hylkiönä, ellei hän\nsuoraan tunnusta rikostaan ja pyydä sitä anteeksi siltä naiselta, jolle\nhän aikoi niin kauhean kuoleman.\"\n\nSaksalainen ritari hymyili, mutta hymy voi tuskin peittää hänen\nkasvoilleen ilmestynyttä kalpeutta.\n\n\"En milloinkaan\", lausui hän päätään pudistaen ja kääntyen\nylenkatsellisesti Niilosta drotsiin, \"en milloinkaan olisi\nluullut niin paljon julkeutta löytyvän tuollaisen nuorukaisen\npovessa... Te kuulette itse, herra drotsi\", ja ikäänkuin aavistaen,\nmitä drotsi ajatteli -- tämä näytti soutelevan täydellisessä\nepätietoisuuden meressä -- lisäsi hän, \"se vanha vaimo lienee teidän\ntalonväkeänne, ehkä hän tuntee teitä koskevia salaisuuksia, jotka\nolisivat marskin hyvät tietää ... minusta on senvuoksi selvää, että\nmarski on käyttänyt siihen tehtävään luotettavaa miestä, kuten tämäkin\nnyt on, koska hän kerran kuuluu maan ylhäisimpiin sukuihin.\"\n\n\"Missä on se vanha vaimo?\" kysyi drotsi ja käski häntä saliin\nnoudettavaksi. \"Jos hän kuuluu minun talonväkeeni, kuten sanotte ritari\nJost, niin jään teille kiitollisuuden velkaan palveluksesta, jonka\nteitte minulle pelastaissanne hänet.\"\n\n\"Eihän se asia kiitosta ansaitse, herra drotsi\", vastasi ritari\nkumartaen, \"hän oli niin heikko, että annoin viedä hänet omaan\nhuoneeseeni, mutta sieltä hän on mennyt ja lienee nyt varmaankin muun\ntalonväen joukossa.\"\n\nRitari puhui hiukan kiireesti, ja hänen levottomuutensa, jonka hän\nosasi Krister-herralta peittää, oli ihka selvänä Niilo Bonpojalle. Ja\nvaikka hänelle tuotti suurta vaaraa jo se, että drotsin ja marskin\nvälillä nyt oli ilmi riita, ja vaikka Krister-herra sai suuren vallan\nhäneen nähden tästä syytöksestä, jonka näennäistä totuutta hän ei\nvoinut kieltää, -- niin ei hän kuitenkaan voinut pidättää huuliltaan\nhymyä, joka osoitti kylliksi selvästi hänen inhonsa syyttäjää ja\ntuomariakin kohtaan, jos tämä ottaisi tuomitakseen hänet tuon\nkunniattoman konnan puheen perustuksella.\n\n\"Tuo oli ylpeä hymy, Niilo\", sanoi drotsi, \"mutta siitä voi seurata\npaljon murhetta. Tulkoon se vaimo tänne, niin on tuomiosi päätetty, ja\nminä vannon Jumalan ja kaikkien pyhien kautta, että jos syytös nähdään\ntodeksi, niin olet sinä tunnin perästä kuoleman oma, niin marskin\naseenkantaja kuin oletkin ja niin vanha kuin onkin kilpimerkkisi!\"\n\n\"En mitään muuta toivo\", lausui Niilo aivan tyynesti, \"en mitään muuta\ntoivo, kuin että se vaimo tulisi, minä en sitä pelkää, mutta ettekö te\nhuomaa, kuinka tuo miesriepu vapisee pelvosta, että hän tulee... Jos\ntahdotte tietää, kuka tuo vaimo on, niin voin sen sanoa teille... Hän\non sen ritarin sisar, jonka te hirtätitte Tukholman kaupunginportin\nedustalla kaksi vuotta sitten...!\"\n\nDrotsin kasvot menivät tuhkaharmaiksi, ritari Jostiakin kummastutti\nvanhan herran äkkinäinen mielenliikutus.\n\n\"Mitä sanot, nuori mies\", kysyi edellinen koettaen peittää\nliikutustaan, \"vaimo, tämä vaimoko olisi, olisi...?\"\n\n\"Rouva Bengta Pietarintytär, herra Eerik Puken sisar!\" vastasi Niilo\nlyhyesti ja päättävästi.\n\nDrotsi käännähti ympäri ja astui huoneen toiseen päähän. Hänen\nmieleensä johtui epäilemättä keskustelunsa Maunu Pentinpojan kanssa\nsilloin yöllä Folkungatornissa ja kamala kuiskaus, jonka näkymättömät\nhuulet olivat siellä lausuneet. Sen takaa muistui hänelle Bengta-rouvan\nsynkkä uhkaava haamu; hänkin puhui kostosta puhuessaan viimeksi drotsin\nkanssa Tukholman linnan etulinnassa, jossa Bengta-rouva oli\nepätoivoisena kerjännyt häneltä onnettoman veljensä Eerik Puken henkeä,\nmutta jonka pyynnön hän oli jääkylmästi evännyt.\n\nSamassa tuli mies, joka oli lähtenyt vaimoa noutamaan, ja hän selitti,\nettei kukaan ollut nähnyt eukkoa senjälkeen kuin hän oli edellisenä\niltana tapansa mukaan lähtenyt talosta. Drotsi kyseli häneltä tämän\ntiedon johdosta yhtä ja toista, mistä oli seurauksena, että\nkyökkimestari kutsuttiin tarkasti kuulusteltavaksi. Tämä ei kuitenkaan\ntiennyt enempää asian valaisemiseksi kuin minkä jokainen muukin tiesi,\nnimittäin että vähää ennen joulua oli huomattu erään eukon tulleen\nasumaan kirkon toisella puolella mäenrinteessä olevaan ränstyneeseen\ntupaan, ja tämä eukko oli tullut pian maineeseen yrttien keittäjänä ja\ntautien parantajana; senvuoksi oli kyökkimestarikin kutsunut hänet\ntaloon tyttärensä ääreen, jonka hengen hän olikin saanut pelastetuksi.\n\n\"Mutta mieleeni juolahtaa\", sanoi kyökkimestari vihdoin, \"koska\nhaluatte tavata häntä vaan ette nyt voi häntä löytää, herra Krister,\nmieleeni juolahtaa, mitä hän sanoi minulle jouluaattona, kun vaimoni\nylisti Jumalan äitiä, joka oli lähettänyt vaimon hätäämme auttajaksi\n'minä sanon teille', niin vaimo puhui, 'että on olemassa niitä, jotka\ntoivovat minua yhtä kauas kuin te toivotte minua lähelle, ja minä\ntulenkin vielä kerran heidän luokseen, mutta silloin kuin he minut\nnäkevät, on heidän tuhonsa lähellä!' Niin hän sanoi ja näytti sitä\nsanoessaan niin kamalalta kuin haudasta noussut. Ja kun vaimoni kysyi\nmitä hän sillä puheella tarkoitti, niin hän vastasi vähän ajan\nkuluttua: 'Hän ei ole tästä kaukana ja hänen hetkensä on kohta tullut:\nonni hänelle, niin kauvan kuin hän ei minua näe!' Sanon sen senvuoksi\",\nlisäsi kyökkimestari, \"että jos hänen sanansa olivat tosia ja jos hän\ntarkoitti juuri teitä itseänne, herra, sillä joka ei ole kaukana\ntäältä, niin ei ole syytä huolehtia siitä että hän on poissa!\"\n\n\"Mihinkähän se vaimoraukka sitten on mennyt?\" kysyi Krister-herra\nlyhyen äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Hän on epäilemättä paennut täältä!\" lausui ritari, jonka kasvoilta\nolivat nyt kaikki levottomuuden merkit kadonneet, \"pelko ajoi hänet\npois, ellei hän ole etsinyt turvaa lähimmässä sisarluostarissa.\"\n\nAsian laita lienee ollutkin kuten Jost-ritari sanoi. Tämä oli nyt\nkuitenkin jätettävä sikseen, ja drotsi kääntyi taasen Niiloon päin.\nSaksalaisen ritarin kehoituksesta kutsuttiin sisään muutamia miehiä,\njotka olivat olleet Niilo Bonpoikaa kiinni ottamassa, ja kaikki\nvakuuttivat yhdestä suusta nähneensä tupaan tullessaan tämän olevan\nmiekka koholla iskemäisillään ritarin aseenkantajaa, joka makasi\nsuullaan lattialla, ja vaimo kyyrötti eräässä nurkassa tuskasta ja\npelvosta melkein mielipuolena; tätä vakuutti etenkin haavoitettu mies.\n\nOli jo tullut hämärä, ja eräs kamaripalvelija pani puita takkaan ja\nteki tulen, toisen sytytellessä soihtuja ympäri salia. Senjälkeen\nkääntyi drotsi Niilon puoleen. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt vielä\npuhua mitään, kun eräs miehistä tuli kiirehtien parvelle lausuen:\n\n\"Täällä pihalla on eräs mies, joka tuopi marskilta sanomia ja kirjeen!\"\n\nTämä sanoma saattoi drotsin taasen entiselleen, samaan tyytyväiseen\nmielentilaan, jossa hän oli ennenkuin Niilo Bonpoika tuotiin hänen\nluokseen. Hän suoristi itsensä, viittasi kädellään Niiloa piteleville\nmiehille sanoen:\n\n\"Viekää hänet alas taasen... Huomenna käsittelemme tätä asiaa\nuudestaan!\"\n\nMiehet menivät. Ovessa kohtasivat he vastasaapuneen marskin\nsanansaattajan, joka säpsähti nähdessään Niilo Bonpojan. Kumpikaan\nheistä ei lausunut kuitenkaan mitään.\n\nNiilo vietiin pois ja sanansaattaja astui saliin. Mutta drotsi löi\ntaasen käsiään yhteen ja kääntyessään mieheen päin kiilsivät hänen\nsilmänsä.\n\n\"Sinä tuot sanaa marskilta, mies? kysyi hän.\n\n\"Minä tuon tämän kirjeen\", vastasi mies, \"herrani antoi sen minulle\nSkeningessä, lähtiessään juuri Itägötän maalle ja Elfsborgiin, jossa\nhän tätä nykyä lienee.\"\n\n\"Ja ratsastaissaan ympäri valtakuntaa linnoja vallaten, aikoo marski\nsuostuttaa minut sanomilla ja kirjeillä\", sanoi drotsi hymyillen, ja\nhymy leveni yhä, kun hän sai kirjeen murretuksi ja luetuksi.\n\nSe oli varsin lyhyt: \"Rakas isä\", niin se kuului, \"tahdon ilmoittaa\nteille olevani Skeningessä eli lähiseudulla; jos teitä joku onnettomuus\nkohtaa, niin löydätte minut sieltä.\" Hän pisti kirjeen kullalla\nkirjaillun vyönsä alle ja lausui harmin ja pelon sekaisella äänellä:\n\n\"Minusta ottaa marski itselleen huolia vähän liiemmalta, hän kirjoittaa\nja varoittaa minua onnettomuudesta, eikä tiedä, onko hän kauvemmin\nvapaana kuin minäkään.\"\n\n\"Minkä vastauksen annatte minulle, herra drotsi?\" kysyi marskin\nsanansaattaja.\n\n\"Sen saat tietää huomenna\", vastasi drotsi lähtien huoneesta.\n\nMutta Klaus Lang vietiin linnantupaan, ja siellä ruvettiin kohta\npitämään iloista elämää. Simaa ja voimakasta jouluolutta ei säästetty,\ntoinen lystikäs laulu raikui toisensa perään. Klaus huomasi kuitenkin\npian, että häntä pidettiin tarkasti silmällä, ja hänen oli mahdotonta\nlähteä salavihkaa huoneesta. Hänen tarkoituksensa oli, kaikkien levolle\nmentyä ja hiljaisuuden tultua, laskea sisään miehensä, joiden piti\nvasta silloin tulla, mutta nyt näytti tämä käyvän mahdottomaksi.\nHänelle ei jäänyt muuta neuvoksi, kuin ottaa osaa juominkiin ja\nlauluihin, ja kohottaa miesten tuulta siihen asti, jolloin järki jättää\nmiehen ja humala saa täyden vallan. Mutta tämänkin huomasi hän pian\nyhtä mahdottomaksi. Drotsin miehet pitivät puolensa, ja ennen olisi hän\nitse voinut menettää älynsä ja malttinsa kuin kukaan niistä.\n\nSilloin tuli hovimestari tupaan. Iloisin joukosta tervehti häntä\nuudella laululla, ja reunojaan myöten täytetty valtava sarkka\ntarjottiin hänelle. Hän istui Klaus Langin viereen muhoilevan näköisenä\nkuten tavallisesti, otti maljan ja tyhjensi sen pohjia myöten, mutta\npannessaan sitä pöydälle pudotti hän sen lattiaan. Hän kumartui\nottamaan sitä, mutta tuli silloin tyrkänneeksi sitä, niin että se\nvieryi pöydän alle. Klaus tunsi silloin, että paperipalanen pistettiin\nhänen käteensä. Mutta hän piti kättään hiljaa polveaan vasten ja heitti\nsalaisen, tutkivan katseen hovimestariin, joka nousi samassa ylös\nnostaen pikarin korkealle päänsä yli.\n\n\"Täyttäkää pikarini vielä kerta\", huusi hän, \"minä juon kaikkien\nkauniiden tyttöjen maljan, mutta varsinkin sen, joka on minulle\nrakkain!\" Ja hän tyhjensi pikarin taasen, ja kaikki muut tekivät\nsamoin.\n\nMutta tällävälin sai Klaus tilaisuuden vilkaista paperipalaan. Siinä\noli vaan nämä sanat: \"Olkaa huoletta, portit avataan, sillä kosto\nvaanii drotsia!\" Hän kiersi paperin käteensä tarttuen maljaansa.\n\nAika kului, oli jo mennyt kappale yötä, ohjakset olivat jo päässeet\nirti, niin ettei enää suuresti välitetty mitä puhuttiin, vaan monta\nmehukasta sanaa lausuttiin etenkin marskista ja hänen miehistään.\n\n\"Kukas tietää\", sanoi vihdoin eräs, \"kukas tietää, etköhän vaan\nsinäkin, Klaus Lang, ole tullut tänne pahoissa juonissa ... olin jo\nsanomaisillani\", lisäsi hän äänekkäästi nauraen itsekseen, \"olin\nsanomaisillani, että jo kuulin lähestyväin vihollisten kalsketta, mutta\npäässäni se kopisee, ja se on herrani, drotsin ansio, minä juon liian\nhyvää jouluolutta, ja minä juon herrani, Krister-herran maljan, ja se,\njoka ei sitä maljaa juo pohjaan asti, on konna, ja minä halkaisen hänen\nkoirankallonsa.\"\n\nMutta Klaus Langin tarkka korva oli jo erottanut kavioiden kapsetta ja\nsitten hän kuuli porttia avattavan, jolloin hän nousi äkkiä penkiltä ja\niski nyrkillään tammipöytään, niin että joka mies kimmahti pystyyn ja\nrupesi haparoimaan miekkansa kahvaa.\n\n\"Sitä maljaa minä en juo!\" huudahti hän, \"ja nyt on tainnut tulla se\nhetki, jolloin Krister-herra saa maistaa vähäisen sitä seosta, jota hän\non niin kauvan muille juottanut. Olkaat hiljaa ... vastustus on\nturhaa!\"\n\nNyt välähtivät miekat soihtujen valossa, ja joka mies hyökkäsi Klausta\nkohden. Mutta ovi avattiin ja Klaun ympärillä oli samassa hänen omia\nmiehiään, jotka ryntäsivät raittiin voimin ja selvin päin drotsin\nmiehiä vastaan. Syntyi kiivas ottelu ja verta alkoi sekaantua simaan,\njota oli penkillä ja lattialla.\n\n\"Heiluttakaa uljaasti kalpojanne, drotsin miehet!\" huusi samassa\nsoinnukas ääni ovelta, jossa näkyi reipas herra Torsten Juhananpoika,\n\"eteenpäin, eteenpäin, herranne henki on vaarassa, raivatkaa itsellenne\ntietä ja seuratkaa minua!\"\n\nHän tarttui paria marskin miestä kurkkuun ja viskasi ne syrjään, mutta\nKlaus Langin miekka kaatoi hänet itsensä maahan, ja tämän urhon ruumiin\nyli riensi Klaus porstuaan huutaen miehilleen, etteivät laskisi ketään\nulos eikä sisään, ennenkuin drotsin luona on kaikki valmista.\n\nTämä makasi sängyssään koettaen turhaan karkoittaa levottomuutta, joka\nvasten hänen tahtoaan oli hänessä syntynyt, ja joka suunnattoman\nmustasiipisen haikaran tavoin varjosti sitä hymyilevää niittyä, jolla\nhän kuvitteli käyskentelevänsä valtakunnan mahtavampana miehenä,\nperässään kumartelevia joukkoja, -- silloin tuli hänen korviinsa\nrivakasti laukkaavain hevosten kavioin kopse. Hän piti sitä aluksi\nkiihtyneen mielikuvituksensa tuotteena, mutta pian hän älysi, että se\nmahtoi todellakin olla taloa lähestyvä ratsujoukko; hän nousi seisomaan\nvarmasti kuullakseen, että niin oli laita.\n\nSilloin huomasi hän tähtien valossa ikkunan ääressä kohoavan tumman\nvarjon, ja hän muistutteli mieleensä kaiken, mihin perusti toiveittensa\nvarmuuden, ikäänkuin rohkeutta saadakseen ja uskottaakseen itseään,\nettä kaikki mitä kuuli ja näki, oli vaan ilkeää unta. Hän hiipasi\nkädellään silmiään. Mutta hevosten astunta kuului yhä lähempää ja tumma\nvarjo ei lähtenyt ikkunalta.\n\nNyt lakkasi kavioiden kopse, mutta sen sijaan kuuli hän, miten\nasestettuja miehiä hyppäsi maahan ja miten raudoitetut tammiportit\nnarisivat saranoillaan. Samassa huomasi hän haamun lähestyvän\nojennetuin käsin hänen sänkyään.\n\n\"Rukoile nyt Jumalaa ja hänen pyhiään, jos voit, Krister Niilonpoika!\"\nsanoi kolkko ääni, \"nyt on sinun hetkesi tullut!\"\n\n\"Kuka olet, ja mitä tahdot?\" huudahti Krister-herra yrittäen nousta\nsängystään.\n\n\"Pysy alallasi!\" sanoi ääni, \"turhaan sinä koetat muuttaa, mitä nyt\ntulee sinulle tapahtumaan, mutta muista mitä sanoin sinulle, kun\nviimeksi tapasimme toisemme ... muista herra Eerik Pukea, jonka annoit\nniin säälimättä kuolla... Nyt on koston hetki tullut ... minä olen\nBengta Pietarintytär.\"\n\nNyt kuului aseellisten miesten askeleita, jotka lähestyivät drotsin\nmakuuhuonetta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tyrmistyksestään tointua,\ntemmattiin ovi auki, ja useita rautaanpuetuita miehiä näkyi\nkynnyksellä. Soihdun valossa, jota eräs heistä piti korkealla, näki hän\nnyt selvästi Bengta-rouvan nuutuneet, tylyt piirteet. Hänen palava\nkatseensa vallitsi ihmeellisellä tavalla koko drotsin personaa, se\nhyydytti veren hänen suonissaan ja kangisti hänen kielensä.\n\n\"Ylös, ylös, herra Krister\", huusi eräs ääni, jonka drotsi tunsi\nmarskin sanansaattajan ääneksi, \"ylös, nyt ratsastetaan suoraa päätä\nmarskin luo... Hän on nyt teidän herranne yhtä varmasti kuin Ruotsinkin\nherra!\"\n\nSanat humisivat kuulumattomina vanhan herran korvain ohi. Hän oli sanan\noikeassa merkityksessä tahdotonna. Hänelle voitiin nyt tehdä mitä\nhyvänsä. Moniaassa silmänräpäyksessä oli hän vangittu. Sitten hänet\nvietiin pihalle ja pantiin rekeen. Viipyi kotvasen, ennenkuin vankila\noli avattu ja Niilo Bonpoika vapautettu, mutta sitten lähdettiinkin\nRäfvelstasta. Drotsi näki huoaten vangittuja miehiään tuotavan\nlinnantuvasta reen juuri kääntyessä linnankujalta Altunan kirkolle päin\nvievälle tielle.\n\nMutta Margareta-rouva seisoi parvisillalla ojentaen epätoivoissaan\nkäsiään tyhjään ilmaan, ja hänen tyttönsä seisoivat kalpein kasvoin\nkädet ristissä hänen vieressään. Iliana-neitikin itki niin saineesti,\nkuin olisi onnettomuuden musertama vanhus ollut hänen oma isänsä.\nMargareta-rouva kyseli Jost-ritaria. Mutta hän oli kadonnut.\n\n\n\n\nXII.\n\nLöytö.\n\n\nStegeborgin linnassa istui herra Niilo Steeninpoika reippaiden miesten\nkeskellä -- parempia ei hän olisi voinut itselleen toivoa -- ja hänen\nsydämensä paisui taistelunhimosta, uljuudesta ja hyvistä toiveista\nkatsellessaan niitä ja linnansa vankkoja muuria, jotka olivat hänen\nturvanaan sekä samalla tulevan suuruutensa ja valtansa kulmakivenä.\nTosin saapui hämäriä tietoja marskin menestyksestä. Hänen veljilleen\ntuotti suurta vaivaa Arvid Svan piiritysjoukkoineen, ja Elfsborgin otti\nmarski Henrik Snahenborgilta ja antoi sen velipuolelleen, herra Tuure\nSteeninpojalle (Bjelkelle). Mutta Stegeborgin edustalla ei ollut vielä\nnäkynyt yhtäkään vihollista, ja odottaa sopi vielä paljon hyötyä\ndrotsin oleskelusta muissa osissa Ruotsia.\n\nSilloin ilmestyi muuanna päivänä ratsastaen portin eteen eräs\nyksinäinen ritari parin asemiehen seuraamana ja pyysi päästä linnaan.\nTulija oli ritari Jost von Bardenvleth, joka toi tiedon Räfvelstan\ntapahtumista. Hän tiesi myöskin kertoa drotsin rouvan matkustaneen\nNyköpingiin, johon hänen poikapuolensakin, Kaarlo Kristerinpoika oli\nlähtenyt Ringstaholmasta. Marski oli lähtenyt Elfsborgista Axevallaan\nja sieltä Örebrohon, johon vanha Krister-herra oli tuotu häntä vastaan.\n\n\"Vanha herra on aivan musertunut\", sanoi Jost-ritari, \"minä näin hänet\nnyt Nyköpingissä, johon marski tuli Örebrosta suuren väen kanssa; hänen\nseurueessaan oli monta piispaa ja raatiherraa, ja Margareta-rouva ja\nherra Kaarlo, drotsin poika, antoivat linnan marskin käsiin, ja\nKrister-herra luopui kaikista läänityksistään yhtä ainoata linnaa\nvaille. 'Kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi drotsi, kun kysyin\nhäneltä, oliko hän todellakin jo heittänyt kaiken menestyksen toivon,\n'kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi hän... Voi se oli surullinen\nnäky silloin tämä masentunut vanhus, kun on kuten minä ja moni muu\nnähnyt hänet mahtavana ja toivoa täynnä voidakseen johtaa tämän\nvaltakunnan myrskyjen läpi rauhaan ja lepoon!\"\n\n\"Vanha, liiaksi vanha on herra Krister Niilonpoika!\" huudahti\nNiilo-herra lyöden miekkaansa. \"Minä tässä laulan toisen laulun\nmahtavalle sukulaiselleni, Kaarlo-herralle!\"\n\n\"Mutta hän on tulossa suurella sotajoukolla, herra Niilo, ja menestys\nsynnyttää menestystä... Montako miestä teillä on täällä Stegeborgissa?\"\n\n\"Ei minulla tosin ole aivan yhtä monta kuin marskilla, mutta minun\nmiehistäni vastaa jokainen kolmea marskin miestä, siihen saatte\nluottaa, ritari Jost, ja sitä paitsi odotan kuningastakin pian\nkuuluvaksi sekä täältä meren puolelta että Norjasta. Nuori sukulaiseni,\nherra Tuure Steeninpoika katsokoon, ettei kattonsa säry, kun hänen\nnaapurinsa, Bohusin herra Kolbjörn Gerst käy kimppuun.\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi ritari, \"te saatte kohta nähdä mahtavan sukulaisenne\ntämän linnan edustalla.\"\n\n\"Hän tulkoon, ritari Jost, hän tulkoon\", vastasi Niilo hymyillen, \"jos\nhän rohkenee Bråvikin yli käydä, niin täällä on miehiä, jotka\npuolestaan rohkenevat häntä varttoa!\"\n\nJost-ritari jäi herra Niilo Steeninpojan vieraaksi linnaan, jossa aikoi\nodottaa kevään tuloa ja Lybeckiin menevää laivaa. Eikä monta päivää\nkulunutkaan, niin marski tuli ratsastain, seurassaan itse arkkipiispa\nja piispa Tuomas sekä maallisten neuvosherrain mukana herra Krister ja\nhänen poikansa Kaarlo. Ja valtakunnan neuvostolta tuli herra Niilolle\nkirje, jossa häntä vaadittiin lähtemään marskin luo, sillä heidän\nriitansa oli hyvällä sovittava.\n\n\"Minä pysyn, missä olen, jollei marski halua tulla tänne, on se minulle\nyhdentekevää!\" vastasi ylpeä Niilo-ritari.\n\nArkkipiispakin tuli linnan edustalle, ja herra Niilo meni häntä\nvastaan, mutta ei kauvemmaksi kuin vipusillalle, ja hänen takanaan oli\nkolmekymmentä välkkyviin haarniskoihin puettua miestä, ja korkea\nkirkonmies sai saman vastauksen kuin marskin sananviejä. Seuraukseksi\ntuli tietysti Stegeborgin piiritys.\n\n\"Sukulaiseni on näkevä ja havaitseva\", sanoi Niilo-herra vieraalleen\ntullessaan takaisin linnaan, \"ylväs sukulaiseni on näkevä, että tässä\nonkin jäykkä poika vastassa.\"\n\nPari päivää siitä kuin linnaa oli alettu sotaväellä saartaa, kerrotaan\nmarskin pitäneen herrain kanssa kokouksen Skällvikin lukkarintuvassa.\nSiellä hän oli neuvotellut heidän kanssaan, mitä Stegeborgille oli nyt\ntehtävä, mutta kun he antoivat karttelevia vastauksia, niin oli hän\nkiivaasti antanut Herman Bermanille käskyn asettua miehineen linnan\neteläpuolelle, ja herra Kaarlo Kristerinpojan oli hän käskenyt viedä\nerästä toista väenosastoa pohjoispuolta vastaan. Mutta Kaarlo-herra oli\nvastannut enempää miettimättä: \"Ennenkuin sen teen, jätän Ringstaholman\nteidän käsiinne!\" Marski oli suuttunut, mutta oli ottanut linnan\nvastaan ja antanut sen herra Erengisle Niilonpojalle, ja tämä oli nyt\nhyökkäämässä pohjoispuolelta. Mutta drotsi oli poikineen lähtenyt\nNyköpingiin matkustaakseen sieltä Suomeen, Viipuriin, joka oli nyt\nhänen ainoana läänityksenään.\n\nJa Stegeborgia saartava piiri tuli yhä tiukemmaksi. Herra Niilo tunsi\ntäydellisesti marskin väen johtajain voiman, valppauden ja\nsotakelpoisuuden. Sekä Herman Bermanin että Erengisle Niilonpojan tunsi\nhän niiltä ajoilta asti, jolloin hän itse johti heidän kanssaan\nEngelbrektin talonpoikaisjoukkoa, tämän kulkiessa viimeistä\nvoittokulkuaan ympäri valtakunnan, ja yhä synkemmäksi kävi hänen\nkatseensa, yhä harvasanaisemmaksi hänen puheensa. Hän rupesi\nhuomaamaan, ettei mitään mahtanut marskin koko voimaa vastaan. Ne\nolivat liiaksi hajallaan, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan.\nLiian kaukana olivat toisistaan Stegeborg ja Kalmar sekä Borgholm,\njossa viimeksi mainitussa linnassa herra Maunu Gren oli linnanherrana.\nNiilo Juhonpoika (Oxenstjerna) oli tosin Stäkeholmassa, kova ja\nhurjaluontoinen mies, jota ei epäilyttäisi, jos niikseen tulisi, ruveta\nyksiin tuumiin merirosvojen kanssa, joita alkoi taasen ilmestyä\nItämerelle. Mutta tämä herra eleli enemmän erillään, eikä hän ollut\nyhtynyt niihin herroihin, jotka nyt taistelivat marskin kanssa vallasta\nmaassa. Upsalan viekkaan tuomioherran, Jöns Pentinpojan syrjäytyminen\nvaikutti ehkä jonkunverran sekä häneen, että hänen veljeensä, herra\nPentti Juhonpoikaan. Miten olikin, Niilo Steeninpoika ymmärsi selvästi,\nettei hän enää mitään mahtaisi niillä hajanaisilla voimilla, joita nyt\noli enää jälellä.\n\nHänen täytyi itse luoda itselleen suurempi voima, ja sitä miettiessään\nja harkitessaan välähti hänen mieleensä viimein pulan ratkaisu. Hän\nrupesi sovinnon hierontaan Herman Bermanin ja Erengisle Niilonpojan\nkanssa ja saikin heidät suostumaan aselepoon palmusunnuntaihin asti,\njoka sattui sinä päivänä maaliskuun 29 päivälle. Sen aikana oli\nHermanin ja Erengislen hankittava marskilta Niilo-herralle lupa päästä\nvapaana ja vahingoittumattomana käymään Kaarlon luona. Mutta tuskin oli\npiiritys tästä syystä keskeytetty, niin Niilo valmistautui jättämään\nStegeborgin ja lähtemään Gotlantiin kuninkaan luokse.\n\nJonkun ajan kuluttua hän saapuikin kuninkaan luo livahdettuaan hädin\ntuskin marskin miesten ohi Edin kirkolla ja päästyään Stäkeholmin\neteläpuolella erääseen laivaan, joka vei hänet Ölantiin, mistä hän\nsittemmin tuli Gotlantiin. Tänne tuli myöskin Maunu Pentinpoika ja\nMaunu Gren Borgholmista. Sitten harkittiin, mitä nyt olisi tehtävä, ja\nlopuksi kuningas nimitti Niilo-herran marskikseen. Kaksisataa miestä\nsekä laivoja ja rahaa mukanaan palasi Niilo sitten Ruotsiin\nvapauttamaan valtakuntaa Kaarlo Knuutinpojan hirmuvallasta, ja\nsaattamaan sitä Kuningas Eerikin käsiin.\n\nKomulla ja metelillä saapui uusi marski Itägöötanmaalle. ja hänen\njoukkojensa edellä kuljetettiin Dannebrogia [Dannebrog on Tanskan\nlippu], mikä oli pahana silmätikkuna ruotsalaisille. Herman Bermanin,\njoka oli pienen joukon kanssa Söderköpingissä, täytyi vetäytyä sieltä\nRingstaholmiin päin, ja Niilo-herra lähetti Itägöötanmaan seurakuntiin\nkuninkaan avoimen kirjeen marski Kaarlon viralta panosta ja omasta\nnimityksestään marskiksi ja liitti niihin vielä valituskirjoituksia\nvanhasta marskista, mitkä sitten luettiin kansalle kirkkojen\nsaarnastuoleista. Itse pysähtyi hän Söderköpingiin miestensä samotessa\nmailla murhaten ja polttaen aina Vadstenan seuduille asti. Ketään ei\nsäästetty, naisia häväistiin, kirkkoja ja luostaria ryöstettiin, ja\nveripunainen Dannebrog liehui kuin kirous joukkojen edellä, joiden piti\nvalloittaa Ruotsin valtakunta takaisin kuningas Eerikille.\n\nMutta nyt tuli Herman Berman joukkoineen takaisin Söderköpingiin, ja\nKaarlo-herran kerrottiin itsensä olevan meritietä matkalla Nyköpingiin\nmuassaan mahtava sotajoukko, jolla hän aikoi perinpohjin masentaa\nvihollisensa, mutta kuninkaita ja muita herroja ei vaan kuulunut.\nNiilo-herra joutui peräti vaikeaan asemaan. Itsellään oli hänellä vaan\nmuutamia miehiä saatavilla, ja varsin mahdotonta oli odottaa sitä\nväkeä, joka oleskeli maakunnan länsiosassa Vadstenan seuduilla. Hän\npäätti silloin äkkiä lähteä Stegeborgiin. Tämä ei kuitenkaan ollut\nmuuta kuin toisesta vaarasta toiseen antautumista. Herman Bermanin\njoukot alkoivat taasen ympäröidä linnaa, ja eräänä kauniina päivänä\nkerrottiin, että tornin huipulta näkyi marskin laivasto, joka purjehti\nlahteen.\n\nNyt olivat hyvät neuvot tarpeen, mutta Niilo Steeninpoika teki pian\npäätöksensä. Hän päätti lähteä vielä kerran Gotlantiin taivuttamaan\nkuningasta todenteolla varustautumaan, jos kerran halusi päästä Ruotsin\nherraksi, ja samana yönä päätti hän lähteä linnasta. Se oli hyvin\nvarustettu kaikilla tarpeilla, ja puolustajat olivat valioväkeä, muiden\nmuassa Rodenberg kanuunain päällysmiehenä, joita kutsuttiin\n\"fööglareiksi\" ranskalaisen nimen \"veuglier\" mukaan. Oli siis kaikin\npuolin luultavaa, että se kestäisi, kunnes Niilo itse palaisi tarpeeksi\nsuuren väen kanssa.\n\nNiilo-herra oli kuitenkin sangen pahalla päällä päivän kuluella.\nHäntä suututti, että kuningas, jonka käsistä voi minä hetkenä\nhyvänsä luiskahtaa kaikki valtakuntansa, osoitti sellaista\nvälinpitämättömyyttä. Myöskin tuntui se, että hänen täytyi paeta\nlinnastaan niin tukalalta, että hän menetti kaiken malttinsa.\n\nEräänä synkkänä iltana odotteli kaksikymmentä huovia hevosineen\nStegeborgin linnanpihalla, ja kaksi aseenkantajaa piteli niitä hevosia,\njoilla Niilo-herran itsensä ja hänen vieraansa, saksalaisen ritarin\npiti ratsastaa. Niilo-ritari oli linnan suuressa salissa antamassa\nviimeisiä käskyjä päällysmiehelleen siitä, miten tämän tuli menetellä,\nkunnes hän itse palaisi. Silloin astui hänen tykkimestarinsa, totinen\nja synkkä Rodenberg saliin. Niilo-herrasta tuntui hänen tulonsa\nselvästi hyvin vastenmieliseltä. Hänen kulmansa rypistyivät, ja hän\nlausui kiireesti käskynsä rientäen sitten ovelle, ikäänkuin ei olisi\nhuomannutkaan tykkimestaria.\n\n\"Herra Niilo!\" huudahti tämä ja hänen silmissään liekehti kiihkoinen\ninto.\n\n\"Mitä tahdotte, Rodenberg?\" kysyi Niilo-herra kärsimättömästi.\n\"Näettehän, ettette olisi voinut juuri sopimattomampaan aikaan tulla,\nkun minä olen jo melkein jalka jalustimessa.\"\n\n\"Minäpä tiedän, mikä voisi sattua vieläkin sopimattomammin\", vastasi\nRodenberg juhlallisen vakavasti, \"jos fööglari esimerkiksi ei ottaisi\nlauetakseen silloinkuin tähtään sitä teidän verivihollistanne kohden.\"\n\n\"Mitä tämä on, Rodenberg...! Niin ei voi tapahtua, ellei teidän oman\nnuttunne alla piilee petturi!\"\n\n\"Niin, herra Niilo! ... tai jos te itse olette pettänyt minut!\"\n\n\"Minä pettänyt teidät ... nyt te olette taas saanut nuo houreet\npäähänne!\"\n\n\"Siitä saatte arvella, mitä tahdotte, mutta minä tahdon tietää\ntotuuden, ja nyt teidän pitää sanoa minulle se, herra Niilo, vähemmällä\nette pääse. Te tiedätte itse kuinka vaikea minun on ollut päästä teidän\npuheillenne koko tämän ajan, on näyttänyt, kuin te haluaisitte karttaa\nminua siitä päivästä asti, jolloin ammuin koelaukauksen teitä varten,\nja jolloin fööglaristani lentävä kivi murensi mujuksi kotkan, joka\nistui tämän lahden toisella puolen... Nyt teidän pitää vastata minulle\nelävän Jumalan nimessä, tekö olitte henkeni pelastaja vai oliko se joku\nmuu...?\"\n\n\"Rakas ystävä, eikö teistä ole yhdentekevää, kuka henkenne pelasti,\nkunhan se vaan pelastettiin!\"\n\n\"Ei, herra Niilo, te tiedätte mikä siinä asiassa mieltäni painaa...\nTullessani teidän palvelukseenne tunnustin ritarisanaanne luottaen,\nmiten kerran sokeassa raivossani murhasin henkeni pelastajan, ja miten\nkuoleva ystäväni, maaten leppeänä kuin taivaan enkeli -- kyyneleet\npuhkesivat miehen silmiin ja hän painoi tuskallisesti käsiään rintaansa\nvasten -- kuinka hän sanoi antavansa anteeksi minulle ja pyysi minua\nvaromaan, etten siitä rangaistukseksi joutuisi vielä kerran tekemään\nsamaa rikosta... Sentähden vannotan teitä, ankara ritari, kaiken\nnimessä, joka on teille pyhää ja kallista maan päällä, sanokaa minulle,\ntekö minut kannoitte pyövelijoukon keskeltä pois sinä iltana\nTukholmassa...? Kuollut ei anna minulle rauhaa ... joka yö on hän\nluonani rauhallisine, kalpeine kasvoineen osoittaen haavaansa ja\ntoistaen varoituksensa.\"\n\nRodenbergin sanat koskivat nähtävästi Niilo-ritariin. Hän vetäisi\nleveätä nahkavyötään, jolle Natt och Dagien vaakuna oli kirjaeltu\nhopealla mustalle sametille pitkin sen pituutta tyhjillä välipaikoilla,\nja hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi tiukasti kasvojen ympäri\nvedetyn pääverhon sisässä, joka päättyi leuvan alla rautarenkaiseen\nkauluriin, joka kuului rautapaitaan. Sen alapää riippui taasen\nlanteille viheriän ihokkaan alta. Heleänsininen levätti oli valahtanut\nolkapäiden yli hartioille, joten ritarin leveä rinta näkyi koko\nsotaisessa uhkeudessaan. Hän seisoi niin kotvasen ja hänen silmänsä\npaloivat hurjasti tumman soihdun valossa loistavan teräksisen pääverhon\nalta. Mutta yht'äkkiä hän vetäisi levätin ympärilleen ja aikoi rientää\nulos.\n\nSilloin juoksi Rodenberg hänen eteensä. Hän oli kalmankalpea, ja koko\nhänen ruumiinsa vapisi mielen kiihkeän jännityksen vuoksi.\n\n\"Jumalan kalliin veren nimessä, ritari!\" huusi hän, \"te ette pääse ulos\nmuuten kuin ruumiini yli, ellette sano suoraan, tekö se olitte vai\nette?\"\n\n\"Niin!\" ärjäisi ritari, että sali ja holvikäytävä kajahti, ja viskasi\nvoimakkaalla sysäyksellä tykkimestarin syrjään sekä riensi\nlinnanpihalle.\n\nRodenberg vierähti kiivaasta sysäyksestä kivilattialle, ja toinnuttuaan\nja noustuaan taas pystyyn hän kuuli hevoskavioiden kumean kapseen kun\nlinnanherra miehineen ratsasti pitkän sillan yli etelään päin. Hän meni\nhitain askelin rappuja alas sille vallille, jossa fööglarit olivat.\nUloinna idässä huomasi hän valkean viirun kuin vaahtoisen laineen, joka\nliikkuu pitkin merenselkää, mutta yö oli niin pimeä, ettei hän voinut\ntarkemmin eroittaa, mitä se oli. Hän arvasi sen kuitenkin olevan\nmarskin laivaston, joka ehkä itätuulta käyttäen oli purjehtinut lahteen\nja laskenut siellä ankkurin ja vetänyt purjeet kokoon. Hän seisoi kauan\nsuurimpaan fööglariin nojaten vallilla, ja hänen päänsä vaipui\nvähitellen rintaa vasten raskaiden huokausten tunkiessa hänen\nrinnastaan.\n\nVihdoin hän lankesi polvilleen ja rukoili Herraa, joka katsoo läpi\npimeyden ja ihmisten sydänten, lähettämään enkelinsä ottamaan hänen\nhenkensä, jos niin kävisi nyt, että hän joutuisi uudistamaan vanhat\ntuskansa ja sinkahuttaisi kuolettavan kiven pelastajaansa kohden.\n\nYön hetket kuluivat, ja aamulla kun vartija puhalsi torveensa ja linnan\nmiehet kiiruhtivat tehtäviinsä, niin he näkivät synkän tykkimestarin\npolvillaan erään fööglarin vieressä painaen päätään kylmää metallia\nvasten. Se herätti kummastusta, mutta sama näky uudistui useina\nseuraavina öinä, ja kun mies oli muutenkin hiljainen ja umpinainen,\nniin se synnytti mitä merkillisimpiä tarinoita hänestä linnassa. Olihan\nselvää, että hän oli taikuri, muuten ei voitu selittää hänen\nuskomatonta taitavuuttaan ja varmuuttaan ampumisessa. Kaikki väistyivät\narasti syrjään, kun hän tuli näkyviin. Hän liikkui linnassa kuin\nkuollut eläväin joukossa.\n\nLinnan ympärillä kävi elämä vilkkaammaksi. Marskin laivasto oli tullut\nsamana yönä, jona Niilo-herra lähti linnasta. Hän asetti pääleirinsä\neräälle saarelle, jota kutsuttiin Laivasaareksi, mutta joka siitä\nalkain sai nimen Kaarlonsaari, ja selvästi voi nähdä linnasta, miten\nisompia ja pienempiä sotilasryhmiä sekä hevos- että jalkaväkeä lähti\nrantaan ja miten vartioita asetettiin toinen toisensa perään. Tapahtui\notteluita, linnan urhea miehistö hyökkäili rivakan päällysmiehensä\njohdolla tiheään piirittäjäin kimppuun, ja onnistuikin väliin, kuten\neräänäkin yönä, jolloin he auttoivat muuatta joukkoa tunkeumaan\npiirittäjäin lävitse linnaan tuoden Dannebrogin mukanaan. Fööglarit\nolivat silloin suureksi hyödyksi, ja mihin kuula vaan sattui, siellä\nmakasi aina yksi tai useampia vihollisia kuolleena vuoren\npohjoisrinteellä, johon ne olivat suunnatut.\n\nMutta Rodenberg, tuo kummallinen mies, ei suostunut laukaisemaan\nainoatakaan laukausta öiseen aikaan. Päällysmies oli monta kertaa\nvakavasti keskustellut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta siitä ei\nollut apua, ja ettei linna kokonaan menettäisi tykkimestarin verratonta\napua, täytyi hänen lopulta antaa asian olla sillään. Huomattiinpa\nvielä, ettei Rodenberg ampunut päivilläkään, ellei ilma ollut oikein\nkirkas, että selvästi voi erottaa rannalla olevat ihmiset, ja aamu\naamun perästä nähtiin hänet polvillaan jonkun fööglarin vieressä,\nikäänkuin hän yöllä olisi tehnyt joitakin taikoja. Hänen sisäinen\njännitystilansa ja ankarat parannustyöt, joita hän aika-ajoin teki,\nriuduttivat hänet lopulta niin, että häntä olisi luullut varjoksi. Hän\nnäytti melkein läpikuultavalta, verta ei hänessä olisi uskonut\nlöytyvän, silmät yksin paloivat, ikäänkuin kaikki elinvoima olisi\nkokoontunut sinne.\n\nSaarelta, jossa oli marskin pääkortteeri, kuului illoin tai muutenkin\nitätuulella vilkasta tanssimusiikkia. Siellä kisailtiin ja leikittiin\neikä muistettu ympäristön surmalauluja eikä ajateltu sitäkään, että\nfööglari, jonka vieressä onneton tykkimestari seisoi, voi minä hetkenä\nhyvänsä heittää kuolemaa ja tuhoa heidän keskelleen ja muuttaa heidän\nilonsa suruksi ja riemunsa epätoivoksi. Marskin mukana oli leirissä\nhänen nuori, kaunis vaimonsa, sanottiin, ja hänen mukanaan useita\nylhäisiä rouvia ja neitoja, ja kaikkein heidän kohtaloita tiesi\nRodenberg pitävänsä käsissään eikä hän koskaan päässyt selville, kumman\nedestä hänen tuli uhrata oma henkensä, marskin vai hänen sukulaisensa\nedestä.\n\nMarski ratsasti tavallisesti aamuisin pohjoista rantaa pitkin\nkatselemaan piiritystöitä ja väkeään. Rodenberg oli monta kertaa nähnyt\nhänen siten ratsastelevan, usein aivan yksinäänkin, ja aina oli hän\nsilloin kohottanut silmänsä taivaaseen päin ikäänkuin valonsädettä\nkerjäten. Hän karttoi ampumista niin kauvan kuin voi, mutta hän tiesi\nliiankin hyvin, että sekin hetki tulisi, jolloin hänen täytyisi ampua,\njos tahtoi välttää sitä, että häntä pidettiin kavaltajana, ja se hetki\ntulikin varsin pian.\n\nOli ani varhainen aamu. Rodenberg seisoi tapansa mukaan fööglarinsa\nvieressä, jossa hän muuten oli istunut koko yön, kuunnellen iltatuulta,\njoka toi hänen korviinsa riehakkaan ilon ja riemun ääniä marskin\nleiristä. Varmaankin oli siellä tapahtunut jotakin erinomaista, sillä\ntanssi ja leikit kestivät tavallista myöhempään. Mutta kun tähdet\nrupesivat hälvenemään ja aamu koittamaan, niin seisoi linnanpäällysmies\ntykkimestarin vieressä ja laski raskaasti ja päättäväisesti\nrautapukuisen kätensä tykkimestarin olalle.\n\n\"Tänä päivänä, Rodenberg, pitää marskin tehdä viimeinen matkansa\nvartiopaikoilleen rantaa pitkin! Eräs mies on päässyt hiipimään linnaan\nviime yönä ja tuonut herra Niilolta sen sanoman, että kuningas saapuu\nennen pitkää tänne, ja marskin hengestä riippuu kuningas Eerikin\nvaltakunta, senvuoksi pitää teidän nyt ampua laukaus, jota muistetaan\nniinkauan kuin miehiä on maailmassa.\"\n\nRodenberg ei vastannut mitään, mutta päällysmies näki hänen kalpenevan\nja vavahtelevan.\n\n\"Oletteko kuullut sanani, Rodenberg?\" kysyi hän lujemmalla äänellä.\n\n\"Olen!\" nyökkäsi tykkimestari.\n\n\"Hyvä! Minä en lähde tästä ennenkuin se laukaus on ammuttu!\"\n\nRodenberg lankesi polvilleen ja ojensi käsiään taivasta kohden ja\nrukoili. Päällysmies katseli kummastellen häntä, ja kun tykkimestari\nnousi ylös, kysyi hän, mitä hän ajatteli, kun niin juhlallisesti alkoi.\n\n\"Minä ammun!\" vastasi Rodenberg kumealla, vapisevalla äänellä, \"minä\nammun, taivaan Herra antaa minun fööglarini langettaa tuomion marskin\nja herra Niilon välillä...!\"\n\n\"Hyvä on!\" nauroi päällysmies, \"hyvä on Rodenberg, mutta muistakaa,\nettä hyvä miekkani löytää tiensä teidän niskasuoniinne, jos huomaan,\nettette tee parastanne, paljoa ennen kuin viimeinen fööglari on ehtinyt\nlausua Jumalantuomionsa.\"\n\nJa aurinko nousi, ja aamutuulahdus pyyhki sumut maallepäin, ja\nfööglarien kiiltävät suut heijastivat alkavan päivän valoa. Rodenberg\nistui sen fööglarin viereen, joka oli uloinna oikealla ja jonka ohi\nmarski tulisi ensiksi kulkemaan. Hän seisoi rauhallisena käsi tykin\nsankilla, ikäänkuin ei olisi kuullut päällysmiehen uhkausta, tai kuin\nolisi todella pitänyt itseään Jumalan välikappaleena.\n\n\"Tuolla tulee marski ratsastain!\" sanoi eräs päällysmiehen lähellä\nseisova vanha mies osoittaen vuonolle, johon oli tehty pohjoisrannalta\nsaareen lauttasilta.\n\nPäällysmies ja Rodenberg katsoivat sinnepäin. Se oli selvästi marski.\nHänet saattoi helposti tuntea korkeasta vartalostaan ja kalliissa\nkypärässä heiluvasta sulkatöyhdöstä. Hän ratsasti valkealla hevosella,\njoka näytti tanssivan aamuauringon säteissä. Hänen vieressään ratsasti\nnuori ritari, joka osoitti linnanmuureille päin, missä nuo kolme miestä\nseisoivat.\n\n\"Se on marskin velipuoli, nuori herra Tuure Steeninpoika\", sanoi\npäällysmies, \"miten se on selitettävä ... joko norjalaiset ovat\nvallanneet Elfsborgin, koska tuo rantahauki uskaltaa niin kauas\npesästään uida?\"\n\n\"Tai päinvastoin\", sanoi asemies, \"tänä yönä on marskin leirissä\niloittu ja kisailtu tavallista enemmän, ja se osoittaa pikemmin voittoa\nkuin tappiota!\"\n\n\"Olkoonpa miten tahansa\", vastasi päällysmies vetäen miekkansa, joka\nvälkähteli auringonpaisteessa. \"Pitäkää varanne, Rodenberg, nyt se on\ntehtävä...! Sinun tai marskin henki menee tänäpäivänä!\"\n\nRodenberg hymyili aaveenomaisesti, otti kätensä sankilta ja tähtäsi\nfööglarin. Samassa astui marski ratsultaan heittäen ohjakset\naseenkantajalleen ja astui jalan jonkun matkaa.\n\n\"Nyt, Rodenberg, nyt!\" huusi päällysmies.\n\nJa tykki laukesi ja sen luona olevat miehet peittyivät savupilveen. Sen\nhälvettyä katsoivat he kaikki rannalle päin. Mutta siellä seisoi\nmarski, ja hänen korkea sulkatöyhtönsä liehui yhä komeasti tuulessa.\nAivan hänen päänsä yläpuolella oli maassa kumollaan suuri honka.\nRodenberg seisoi kädet ristissä, ja hänen suunsa mutisivat\nkuulumattomia sanoja. Päällysmies kääntyi kiukusta kalpeana hänen\npuoleensa, mutta silloin hän jo oli polvillaan toista fööglaria\ntähtäämässä.\n\n\"Niin totta kuin elän\", sanoi hän äkkiä tarttuen sytyttimeen, \"tämä\nlaukaus sattuu marskin sydämeen, jos Jumalan tuomio on niin langennut!\"\n\nTuli välähti ja kuului kauhea pamaus, mutta savun hälvettyä huomattiin\nkruutisäiliön räjähtäneen, ja asemies, joka seisoi uloinna oikealla, ja\njota ei toisaalle kulkeva savu sen vuoksi estänyt näkemästä, sanoi,\nettei kivi ollut mennyt kahtakaankymmentä askelta fööglarin suusta.\n\nOli kuin ilonväre olisi ilmestynyt Rodenbergin kalpeille kasvoille, ja\nhän siirtyi oitis toisen fööglarin ääreen. Päällysmies kähisi kiukusta,\nmutta hän ei voinut mistään syyttää tykkimestaria, sillä tämä teki\nmoitteettomasti velvollisuutensa.\n\nKolmas fööglari laukesi, mutta se hyppäsi sijoiltaan, että kivi\nsingahti korkealta marskin pään yli. Ruudinsavun läpi näkivät he\nmarskin seisovan aivan vahingoittumatonna rannalla ja viittaavan\nseuruettaan pysymään jälempänä, koska laukaukset nähtävästi\ntarkoittivat häntä, joten hänen ympäristössään oli vaarallinen olla.\n\n\"Ammu, ammu!\" huusi päällysmies. \"Jumalan kalliin veren nimessä,\nRodenberg, ellei neljäs tee tehtäväänsä niin olet sinä noita, kuten\nsinusta puhutaan, joka olet noitunut tämän kaiken, ja sinä saat siitä\nkovimman kuoleman!\"\n\n\"Se on Jumalan tuomio!\" lausui Rodenberg juhlallisesti katsellen kädet\nristissä ja pää kumarassa lahden yli rannalle, jossa marski näytti\nseisovan kuin odotellen vielä yhtä laukausta linnasta.\n\n\"Jumalan tuomio tai mikä tahansa\", ärjyi päällysmies, \"niin on sinun\ntuomiosi valmis, ellei tämä viimeinen laukaus kaada marskia!\"\n\nMarski oli yhä paikallaan ja auringonsäteet kutoivat kultaisen harson\nhänen kiiltävän haarniskansa ympärille, ja sulkatöyhdön juurelle\nleimusivat ne niin, kuin olisivat tahtoneet luoda kruunun hänen\nkypärinsä ympäri. Rodenbergin kasvot loistivat ikäänkuin heijastaen\nympäröivää voiton sädekehää. Hän lähestyi varmoin askelin neljättä\nfööglaria, laskeusi polvilleen, tähtäsi ja tarttui sytyttimeen.\n\nPäällysmiehen silmissä paloi tuli, joka osoitti kuinka ankaran\nliikutuksen vallassa hän oli. Mitä kiihkein jännitys, tuska, joka\nmelkein oli hänen rintansa halkaista, näkyi hänen otsaltaan ja\nvapisevilta huuliltaan. Hänen vieressään seisova harmaapäinen asemies\noli ottanut kiven käteensä, ja hän katseli järkähtämättä tykkimestaria.\nHänessä kiehuivat nähtävästi samat tunteet kuin hänen herrassaankin:\nihanin voitto oli tämän laukauksen varassa, mutta myöskin tappio ja\nhäpeä. Voiton ja tappion odotus poltti heidän kumpaisenkin mieltä,\nvaikka tässä pelattiin ihmishengestä kultakolikon asemesta ja\npelinoppina oli tykkimestari fööglareineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanssi riehui hurjissa pyörteissä siinä avoimessa mutta kalliilla\nseinäverhoilla puetussa huoneessa, jonka marski oli rakennuttanut\nkauniille ja iloiselle Kaarinalleen. Herra Tuure Steeninpoika oli\ntullut leiriin illalla. Päätettyään neuvottelunsa rupesivat he mitä\nparhaimmalla tuulellaan johtamaan tanssia. Kaarina-rouva loisti\nnuoruutta ja kauneutta, ja hänen suurissa, sydämellisissä silmissään\noli niin paljon viehätystä, kun hän katseli ympärillään riehuvaa iloa,\nettä hän kuin loihti iloa ja riemua näkyviin kaikkialta, mihin vaan\nsilmänsä loi.\n\nMarskin leirissä vierailevien nuorten neitosten joukossa veti varsinkin\neräs Kaarina-rouvan huomion puoleensa. Tämä oli nuori Iliana Äkentytär\n(Tott). Hän oli seurannut serkkuaan, rouva Briita Olavintytärtä\n(Tottia), joka oli naimisissa herra Erengisle Niilonpojan kanssa. Tämä\noli marskin huomattavimpia miehiä ja hänellä oli nytkin korkea\npäälliköntoimi piiritysarmeijassa. Kaarina-rouva keskusteli kauan ja\nmielellään vieraan neidon kanssa, ja he näkyivät ymmärtävän toisiansa\nerinomaisen hyvin. Mutta eräs toinenkin silmäpari näytti seuraavan\nneitoa hellemmin silmäyksin kuin tavallista tuttavaa, ja Kaarina-rouva\nnäkyi huomanneen sen, sillä hän osasi kerta toisensa perään saattaa\nneidon noiden silmien eteen niiden omistajan puheille, kummankaan\nnäistä huomaamatta sitä muuksi kuin sattumaksi. Ja aina punastui\nnuorukainen silloin, ja neito näytti aina niin välinpitämättömältä,\nikäänkuin ei olisi vähääkään huomannut näitä odottamattomia kohtauksia,\nja Kaarina-rouva hymyili niin sydämellisesti ja taputti Ilianaa\nrusoposkelle.\n\nNuorukainen oli marskin serkku Tord Kaarlonpoika (Bonde), ja hänen\nkatseensa oli niin kiitollisuutta täynnä sukulaisensa hyväntahtoisuuden\nvuoksi, että tämä tunsi työnsä jo sillä hyvin palkituksi. Ja näiden\nnuorten heiluessa tanssissa kääntyi hän silloin tällöin marskiin päin\nosoittaen hänelle niitä hurmaavasti hymyillen.\n\nMutta erästä kattoa kannattavaa pylvästä vasten nojasi ylimmällä\nrappusella seisova korkea haamu, yllään pitkä valkea mantteli, niin\nettä etäältä katsoen olisi luullut häntä jonkin ritarikunnan jäseneksi,\nmutta lähempää katsoen voi huomata, että merkki, punainen risti\npuuttui. Hän seisoi kuin uneksien tai kuin ei olisi ensinkään nähnyt\ntanssia ja iloa, vaan aivan muita asioita, ja moni nuorimies veti hänet\nnähdessään suunsa nauruun, pistipä tilaisuuden sattuessa hänestä\nkompasanankin, joka nauratti muita. Mutta se ei näyttänyt vaikuttavan\nseisojaan mitään. Hän hymyili melkein yhtä leveästi kuin hekin, ja se\nlisäsi heidän nauruhaluaan. Erittäin kekseliäs hänestä sukkeluuksia\nsepittämään oli eräs nuori tanskalainen, herra Ove Laurinpoika, jonka\nkommat kuitenkin usein lähenivät hävyttömyyttä, mutta herättivät\nsittenkin kaikkein kuuntelijain hyväksymisnaurun.\n\nYleisen ilon vuoksi ei tätä vähemmän ritarillista pilaa huomattu\nsalissa, joten nuorukainen sai rankaisematta pitää peliään. Mutta juuri\nkuin Ove-herra oli taas saanut muut jollakin sanallaan nauramaan,\nseisoi heidän keskellään muuan vasta tullut nuori mies, joka katseli\nhehkuvin totisin silmin pilantekijöitä ja silmäsi varsinkin Ovea\ntuimasti.\n\n\"Miksi te niin ankarasti katselette, Niilo Bonpoika?\" sanoi Ove-herra,\n\"te ilmestytte keskeemme kuin suoraa päätä haudasta tullut!\" Sitten hän\ntaas nauroi lisäten, \"tiedättehän kuitenkin hyvin, että viheriä ritari\non luotu leikintekoa varten, ja että hän on itse ruvennut marskin\nnarriksi!\"\n\n\"Mutta on pieni ero marskin ja teidän välillänne, Ove Laurinpoika.\"\n\nMusiikki soi samassa ja kaikki riensivät tanssimaan. Niilo Bonpoika\ntunkihe salin toisen seinän vieritse marskia kohden, joka oli juuri\nalottamaisillaan tanssin Kaarina-rouvan kanssa. Nähdessään Niilon kävi\nhän vähän syrjään kohdatakseen häntä. Tämä toi sanaa lahden toiselta\npuolen Herman Bermanilta, joka oli torjunut erään linnasta tehdyn\nhyökkäyksen ja ottanut muutamia vankeja. Marski nyökkäsi tyytyväisenä\nNiilolle ja riensi tanssimaan annettuaan hänelle muutamia käskyjä.\n\nSamaan aikaan kuin marski ja Niilo keskustelivat tyrkkäsi viheriätä\nritaria joku selkään hänen juuri katsellessa Kaarinaa-rouvaa uneksivin\nsilmin. Hän kääntyi hitaasti ja huomasi haarniskaan puetun asemiehen,\njoka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin. Mies teki pienen liikkeen\npäällään ja meni hitaasti pois tanssisalista saaren vastaiselle sivulle\npäin. Viheriä ritari nosti pian senjälkeen hartiansa pylväästä, seisoi\nhetkisen, kasvoillaan tuo leveä, tylsä hymy, sitten hän astui\ntanssisaliin, ja jos joku olisi huolinut hänen liikkeitään seurata\nolisi huomannut hänen salavihkaa menevän samaa tietä kuin haarniskaan\npuettu mieskin. Kun äskeiset vallattomat nuorukaiset siten tanssin\nloputtua tulivat takaisin alkaakseen taas leikitellä marskin hovinarrin\nkanssa, eivät he löytäneetkään häntä. Ove-herra vilkuili silloin Niilo\nBonpoikaa etsien sekä lausui muille, että häntä olisi setämäisestä\nkäytöksestään vähän rangaistava, mutta hänkin oli lähtenyt salista.\n\nAivan veden rajassa saaren rannalla seisoi parin pajupensaan varjossa\nviheriä ritari ja haarniskaan puettu asemies.\n\n\"Rodenberg en linnassa!\" sanoi viimeksi mainittu.\n\n\"Rodenberg?\" kysyi ritari katsoen terävästi miestä.\n\n\"Niin\", lisäsi tämä, \"hän on tykkimestarina ja huomenna on marskin\nhenki kysymyksessä!\"\n\n\"Marskin henki?... Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Eräs linnalaisista jonka saimme eilen kiinni on kertonut. Minä olen\nvanhastaan tuttu hänen kanssaan, eivätkä salaisuudet juuri pysy hänen\nhammastensa takana. Rodenbergiä pidetään linnassa aika noitana. Hän ei\nole tahtonut ampua häneltä vaadittua laukausta -- mistä syystä, ei\ntiedetä -- mutta nyt on päällysmies vannonut kalliin valan, että\nhuomenna, kun marski tapansa mukaan ratsastaa väkeään katsastamassa, on\nsurmakivi hänet musertava.\"\n\nRitari mietti. Sitten hän katsoi tähtiä kohden lausuen:\n\n\"Jumalan ja pyhimysten käsissä on ihmisten kohtalo!\"\n\nSitten hän nousi rantaa ylöspäin ja lähestyi tanssisalia.\n\nJa ikäänkuin ritari ei olisi halunnut muuta nähdäkään, lähti hän taas\nväkijoukkoon, eikä kukaan nähnyt häntä enää sinä iltana. Seuraavana\naamuna näkyi marski tavallista aikaisemmin lähtevän teltastaan ja\nkaikkein kummastukseksi oli hänen kypärinsä silmikko alas laskettuna.\nHän meni itse sille paikalle, missä hevoset olivat, ja antoi kiireesti\nsatuloida valkean oriinsa, hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa\nlauttasillan yli pohjoisrannalle. Herra Tuure Steeninpoika, joka oli\nvasta eilen saapunut leiriin, halusi innokkaasti päästä kaikesta\nselville, jonka vuoksi hän oli jo ulkona muutamien huovien kanssa.\nNähtyään marskin riensi hän hänen luokseen ja ratsasti kappaleen matkaa\nhänen rinnallaan, mutta ei voinut saada keskustelua aikaan. Hänen\nsukulaisensa oli tänä aamuna hyvin vaitelias kypäräsilmikkonsa takana.\n\n\"Kas tuolla ne ovat jo ampumista varten!\" sanoi Tuure-herra\nosoittaen linnanmuurille, jossa kanuunain kirkkaat suut kiiltelivät\nauringonpaisteessa.\n\nMarski ei vastannut mitään, vaan painoi kannuksensa kovasti oriin\nkupeisiin, rientäen kiireesti eteenpäin ja viitaten velipuolelleen\nettei seuraisi häntä. Tämä seurasi kuitenkin, mutta pysähtyi äkkiä\nhuomatessaan marskin astuvan hevosensa selästä. Eräs Tuurea seuraavista\nherroista riensi ottamaan huostaansa marskin hevosen, marskin jatkaessa\njalan matkaansa rantaa pitkin.\n\nNyt aljettiin linnasta ampua, ja uljaan Tuure-herran sydän paisui\nilosta ja ylpeydestä nähdessään, kuinka pelottomasti ja kuolemaa\nhalveksivasti hänen velipuolensa kääntyi linnaan päin ikäänkuin\ntarkastaakseen kuulakivien ratoja. Kolme laukausta ammuttiin\nhiuskarvankaan taittumatta rohkean ritarin päässä. Silloin tuli lyhyt\nvälihetki, jolloin tykkimestari näkyi valmistauvan neljättä\nlaukasemaan.\n\n\"Heretkää, veli Kaarlo!\" huusi Tuure-herra, \"miksi panette suotta\nhenkenne alttiiksi!\"\n\nMutta marski viittasi vaan kädellään, tykki laukesi ja hän seisoi yhtä\nrauhallisena ja vahingoittumatonna kuin ennenkin. Hän katsoi hetkisen\nmuurille, ikäänkuin odottaen vieläkin yhtä laukausta, mutta miehet\npoistuivat kanuunain luota, joten näytti ainakin siltä, kuin olisi\nampumisen uudestaan alkamista saatu odottaa. Silloin astui marski\nrantatörmän päälle taas, kypäräsilmikko kuitenkin yhä laskettuna.\n\n\"Tahdotteko veljeni\", sanoi hän Tuure-herralle, \"tahdotteko, jos aiotte\nvartioiden kanssa ratsastaa, sanoa päällysmiehilleni, että saapuvat\nluokseni aamupäivällä, niin olen teille kiitollinen.\"\n\nTuure-herra otti tietysti mielellään tämän tehdäkseen. Tosin tuntui\nmarskin ääni sekä hänestä että huoveista hiukan omituiselta, mutta he\neivät panneet siihen erityistä huomiota, sillä tämä omituisuus voi\njohtua sekä äskeistä vaaraa seuranneesta mielenliikutuksesta että vaan\nyksinkertaisesti siitä, että silmikko oli laskettuna. Mutta hän astui\nitse ratsulleen ja ajoi laukaten rantaa pitkin pääkortteeriin takaisin,\nmissä hän näkyi astuvan telttiinsä.\n\nKesti kauan ennenkuin marski taas tuli näkyviin, ja teltan ovella\nseisovat vartiomiehet kuulivat hänen vilkkaasti haastelevan jonkun\nkanssa, jonka ääntä he eivät tunteneet. Vasta kun eri miesosastojen\npäälliköt rupesivat kokoontumaan, tuli marski näkyviin. Hänet kauniit\npiirteensä olivat rauhalliset, melkeinpä juhlalliset, ja hänen\nsilmissään oli kostea loiste.\n\nMutta hänen selkänsä takaa näkyivät viheriän ritarin hymyilevät kasvot,\nja tämä hymisi:\n\n    \"Ja lehmukset lehtii ja lehdet varisee,\n    Vaan maan päällä vihertävät metsät!\"\n\nPäivä kului ilman merkillisempiä tapahtumia. Marski neuvotteli\nmiehineen, miten linna saataisiin parhaiten valloitetuksi, ja sitä\nvarten tahtoi marski käyttää hyväkseen itätuulta, joka paraikaa\npuhalsi, antamalla sen viedä suuren puista kyhätyn palavan lautan\nlinnaa vasten. Näin päätettiinkin ja päällysmiehet läksivät taas\nosastojensa luo.\n\nHerman Berman, joka oli päällikkönä linnan oikealla puolella, pani\nkohta osan väkeään työhön, ja niin kului päivä. Niilo Bonpoika tuli\nHermanin luo tämän telttiin illalla. Heidän haastellessa Engelbrektistä\nja hänen ajoistaan kuului äkkiä vankkoja askeleita, jotka lähestyivät\nteltin ovea. Tuntui kuin joku olisi kantanut raskasta taakkaa ja\npysähtynyt ihan oven eteen. Samassa astui Erkki sisään asettaen\nvarovasti teltin toisella sivulla olevalle vuoteelle haavoitetun\nmiehen, jolla ei näyttänyt enää olevan monta hetkeä elettävänä, ellei\nhän jo ollutkin kuollut.\n\n\"Minä kävelin rannalla\", kertoi Erkki, \"ja silloin näin erään miehen\nliukuvan köyttä myöten linnanmuureja alas. Linnalaiset huomasivat hänet\nennen kuin hän oli päässyt maahan asti, ja silloin he alkoivat hinata\nhäntä ylös, mutta mies päästi silloin itsensä köydestä irti ja tuli\nvahingoittumatonna maahan, sitten hän syöksyi järveen ja rupesi uimaan\ntälle puolelle. Hänen peräänsä ponnahti muurilta kokonainen nuolisade,\nmuutamat niistä sattuivatkin häneen, sillä huomasin hänen vajoovan.\n'Marski!' huusi hän kerran toisensa perästä luihin ja ytimiin\ntunkevalla äänellä, niin etten voinut mitenkään vastustaa haluani kokea\npelastaa hänet. Se onnistuikin, mutta vaarallisemmassa leikissä olen\ntuskin ollut, sillä nuolia sinkoili kuin rakeita ... maihin pääsimme\nsentään ja nyt olen täällä. Miesparka ei ole lausunut sanaakaan, minä\nolen kantanut hänet rannalta tänne.\"\n\nHerman ja Niilo asettuivat kuolonkalpean pakolaisen viereen. Tämä\nnäytti enemmän luurangolta kuin ihmiseltä. Hän eli vielä, vaikka hän\nhengitti raskaasti ja kurkku korisi kuin loppua tehdessä. Herman, joka\noli tavattomasti harjaantunut lääketaitoon, tutki tarkasti miehen\nhaavoja ja selitti, etteivät ne olleet itsessään kuolettavia, mutta\nettä miehen ruumiinvoimat olivat niin lopussa, että kuolema kuitenkin\nolisi tuleva.\n\nHetkisen perästä avasi mies silmänsä ja mutisi muutamia sanoja, joita\nei kuitenkaan voinut kuulla. Sen huomatessaan näytti hän käyvän\nlevottomaksi, ja hänen silmistään näkyi, kuinka hän ponnisteli\nsaadakseen sanotuksi, mitä tahtoi. Vihdoin se onnistui.\n\n\"Marski\", kuiskasi hän, \"marski, antakaa minun puhua marskin kanssa!\"\n\nHerman otaksui hänellä olevan jotakin tärkeätä ilmoitettavaa marskille\nja sanoi senvuoksi, että hän voi huoletta sanoa läsnäoleville, mikä\nsydäntään painoi, ja että kuka tahansa heistä veisi sen marskille.\n\n\"Marski on pelastanut henkeni!\" sanoi kuoleva hetkisen kuluttua, \"ja\nminä olen palkaksi ampunut häntä ... minä tahdon kerjätä häneltä sitä\nanteeksi ... sallikaa minun puhua hänen kanssaan!\"\n\n\"Minä lähden heti marskin luo!\" sanoi Niilo Bonpoika lähtien kiireesti\nteltasta.\n\nMiehen kuihtuneet kasvot kirkastuivat hieman, ja hän sulki silmänsä.\nNiin kului tunnin verta. Herman ja Erkki läksivät teltasta,\netteivät häiritsisi onnettoman unta. Edellinen lähti toimittamaan\npäällysmiestehtäviään, mutta Erkki sai käskyn vartoa ja pitää\npakolaisesta vaaria, kunnes Niilo Bonpoika ja marski ehtivät tulla,\njolloin hänenkin tuli lähteä Hermanin mukaan. Mutta Niilo Bonpoikaa\nsaatiinkin odottaa kauvemmin, kuin Erkki ja Herman olivat luulleetkaan.\n\nErkki kuunteli jännityksellä sitä suuntaa, josta heidän piti tulla,\nnostaen useita kertoja kätensä silmilleen nähdäkseen tarkemmin. Silloin\nlähestyi häntä vastaiselta taholta korkea haamu, ja kääntyessään häntä\nkatsomaan tunsi hän sen siksi kummalliseksi mieheksi, jota marskin väki\nkutsui viheriäksi ritariksi.\n\n\"Rodenberg on teltassa?\" sanoi ritari, ja kun Erkki myönsi niin olevan,\nlisäsi hän: \"Ja sinä vartioit täällä ulkopuolella, mies... Hyvä, minä\nmenen sisään istumaan miehen ääreen, kunnes marski tulee, ja se\nkestänee kauankin, sillä hän on tällä hetkellä Söderköpingissä.\"\n\nErkiltä vastausta odottamatta astui ritari telttaan. Erkki ei oikein\ntiennyt mitä tehdä. Aluksi oli hän mielissään päästessään herransa luo\nlähtemään, mutta tarkemmin ajateltuaan, kuka teltassa istuja oli ja\nettä häntä sanottiin vähäjärkiseksi, päätti hän jäädä paikalleen, koska\nmarski ja Niilo eivät kuitenkaan voisi aivan kauan viipyä. Siinä\nseistessään kuuli hän sisästä haavoitetun huokaavan. Hän oli\nrientämäisillään telttaan luullen ritarin tekevän miesparalle pahaa,\nmutta samassa hän kuuli sieltä niin suurta iloa ilmaisevan\nhuudahduksen, että pysähtyi ja jäi alalleen.\n\n\"Te ette ole kuollut, ritari... Jumalan äiti olkoon ijäti ylistetty,\njoka lähetti teidät tielleni juuri nyt, kun raskaasti suren sitä, että\nkohtaloni on saattanut minut uudestaan samaan tekoon, jonka tein teitä\nkohtaan ... silloin kuin te pelastitte henkeni pyhällä haudalla... Voi,\nteidän rinnallanne olen alati nähnyt unissani sen synkän ritarin, joka\nsiellä otteli kanssani taikakorusta... Hän voitti ja vei koristeen, ja\nkun minä mielettömässä raivossani nousin maasta aikoen takaapäin iskeä\nvoittajaani, niin teidän pelastava kätenne ehkäisi minun kättäni, ja\nteidän kielenne puhui sovinnon sanoja kiihtyneelle ritarille, jonka\nkädestä olisin muuten saanut varman surmani... Älkää keskeyttäkö minua,\njalo ritari, minun täytyy palauttaa muistooni kaikki nämä entiset\ntapahtumat, kun nyt olen viimeiselle matkalleni lähtemässä... Minä\nvainosin sitten kavalasti onnellisen voittajani henkeä, ilma on siellä\nsaastuttavaa, ja minä unhotin nimeni, unhotin arvoni ja kunniani, ja\ntunsin voivani tehdä mitä tahansa saadakseni tuon perkeleitten takoman\nkaulaketjun... Suuressa keisarikaupungissa kohtasin ystävänne, ja\nsilmiäni häikäisivät kaulaketjun välkkyvät kivet, ja minä valitsin ajan\nja paikan, olin järjestänyt kaiken peräti huolellisesti. Hui, kuinka\npimeä oli yö, ja kuinka silmissäni silloin säihkyi ja välkkyi ... isku\nsydämeen, varma, voimakas isku...!\"\n\nNiin vilkas oli hänen mielikuvituksensa, ja niin elävänä muistui tämä\ntapaus hänen mieleensä, että hän vavahteli kuumeisesti sitä\nkertoissaankin. Erkki ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Pitkän\näänettömyyden aikana kuului puistatuksen keskeyttämiä nyyhkytyksiä,\njolloin ritari tuntui koettavan onnetonta lohduttaa ja rauhoittaa.\n\n\"Vapiseva käteni haparoi kaulaketjua, mutta surmatulla ei ollut\nkaulaketjua\", jatkoi Rodenberg, \"veri hyytyi suonissani ja kylmä hiki\nvalui otsaltani, ja samassa levisi valoa majatalon edustalle, josta\nolin koko yön vartonut kaulaketjun omistajaa, ja hän tuli sieltä\nsoihdunkantajan seuraamana... Hän huusi teidän nimeänne ja pari hänen\nseuralaistaan viittasi sinnepäin, missä minä ja te olimme, ja epätoivo\nantoi minulle voimia, minä nostin teidät ja kannoin veneeseni, joka oli\nrannalla... En milloinkaan, en milloinkaan ole unhottanut, mitä\nsanoitte minulle erotessani teistä ainaiseksi, kuten silloin luulin, ja\nainaiseksi sen tapahtuvan sanoi taitava arapialainen lääkärikin, jonka\nolin kutsunut teitä hoitamaan... Varokaa, ettette saa rangaistukseksi\nsitä, että vielä kerran surmaatte sen, joka on henkenne pelastanut!...\nMinä vannoin pyhän valan, että ennen käteni hiiltyköön.\"\n\n\"Mutta teidän antamanne haava ei ollutkaan kuolettava, Rodenberg...\nMauri oli taitava ja kätevä, haavani parani, ja minä vaeltelin ympäri\nmaailmaa... Mutta minua ihmetyttää kuitenkin, että voititte sen\ntenhovoiman, jolla tieto tämän koristeen voimasta vangitsee\nihmismielen...\"\n\n\"Kun siitä puhutte, niin kummastuttaa se minua itseänikin... Mutta joka\nkerta kuin ajatukseni kääntyivät sinnepäin, kohosi teidän kuolonkalpea\nkuvanne kultakorun eteen, ja silloin kavahdin sitä kammoten ja\najattelin hyvää ja jaloa ja päätin sen puolesta taistella... Ehkäpä\nsaattoivat ne pitkät vuodet, jotka orjana palvelin turkkilaista herraa\nAdrianopelissa, minua teitä paremmin muistamaan ja unhottamaan\nkaulaketjun... Ellei minun olisi täytynyt niin äkkiä lähteä\nkiinniottamisen pelosta luotanne ... minä nimittäin tiesin murhan\ntulleen ilmi ja murhan tekijää etsittävän ... ellei minun olisi\ntäytynyt niin äkkiä paeta, vaan olisin saanut mukaani tiedon teidän\npelastuksestanne, niin olisi vanha halu varmaankin yhäti kalvanut\nminua. Päästyäni karkaamaan orjuudestani ja tultuani takaisin\nWestfaliin kuulin sukulaisteni paenneen Tukholmaan, ja silloin heräsi\nminussa ihmeellinen ikävä lähteä teidän kotimaahanne, ja minä tulin...\"\n\n\"Se taito, jonka opin puolikuun valtakunnassa, tähtäämisen ja tykillä\nampumisen taito ... se on saattanut minut paareille... Saman minkä te\nteitte minulle, on marskikin minulle tehnyt, ja koko ajan ovat\nkorvissani soineet sananne: varo, ettes surmaa henkesi pelastajaa...\nJumala itse on minua auttanut... Palavasti olen rukoillut ja hän on\nminua kuullut, ei yksikään ampumistani laukauksista ole sattunut...\nMutta linnassa pidettiin minua noitana ja aiottiin polttaa roviolla ...\nminulla oli vaan yksi toivo, päästä marskin puheille ja kerjätä häneltä\nanteeksi... Hän ei ole tullut, mutta te, ritari, joka olette pelastanut\nhenkeni ja sieluni, te olette tullut!... Oi Jumala, minä kiitän sinua!\nNyt lähden kevein mielin sille matkalle, jolta en enää palaa...!\"\n\nRitari teki moniaita kysymyksiä, ja Rodenbergin vastauksista sai Erkki\ntäyden selvän siitä, miten marski oli Tukholmassa pelastanut tämän\nhengen, ja miten herra Niilo Steeninpoika oli käyttänyt taitavan\nampujan kykyä valheen palkintona.\n\nSamassa tuli Niilo Bonpoika. Hän oli tavannut marskin tämän palatessa\nSöderköpingistä. Marski ei voinut itse tulla kuolevan tykkimestarin\nluo, mutta hän antoi Niilon tuoda puolestaan kuolevalle tervehdyksensä\nsekä anteeksiantonsa.\n\nNiilo astui telttaan ja Erkki tuli mukaan. Rodenberg oli tarttunut\nviheriän ritarin käteen ja painoi sitä silmiään vasten. Ritari, jonka\nkasvoja ei teltan hämärässä voinut eroittaa, viittasi toisella\nkädellään tulijoille. Kului pitkä aika kenenkään mitään lausumatta.\nHaavoitettu nyyhkytti kiihkeästi ja rintansa korisi pahasti. Pitkä\nkeskustelu ritarin kanssa ja mielenliikutus olivat varmaankin\nuuvuttaneet hänen voimansa. Kun hän oli vähän tyyntynyt, kumartui\nritari häneen päin ja lausui hyvin hiljaa:\n\n\"Täällä on marskilta sanomia!\"\n\nSilloin siirsi kuoleva ritarin käden kasvoiltaan ja katsoi teltassa\nolijoihin. Niilo Bonpoika toi marskin terveiset.\n\n\"Jumala antakoon hänen syntinsä anteeksi\", niin kuuluivat marskin\nsanat, \"mutta eläköön hän tai kuolkoon, niin minä annan hänelle\nmielelläni anteeksi.\"\n\n\"Jumala sen hänelle palkitkoon!\" sanoi kuoleva tuskin kuuluvalla\näänellä, \"nyt loppuvat minun tuskani, antakaa minulle kynttilä!\"\n\nErkki toi nopeasti soihdun ja sytytti sen asettaen sen kuolevan käteen,\nkuten ajan tapa oli.\n\nMoniaan silmänräpäyksen kuluttua oli henki lähtenyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStegeborgin piirittäminen venyi pitkälle. Vasta parin kuukauden\nkuluttua sai marski sen puolustajat suostumaan pakkosopimukseen. He\nlupasivat heittää linnan syyskuussa, ellei Niilo-herra sitä ennen toisi\napua. Marski lähti sitten Tukholmaan, jossa neuvostolla oli ollut\ntoukokuussa kokous, missä tehtiin päätöksiä eräästä henkilöstä, joka\noli vallan uusi Ruotsissa, nimittäin Kristofer Baijerilaisesta. Hänelle\noli jo tarjottu Tanskan kruunu, ja heti oli hän valmis kosimaan\nRuotsinkin kruunua.\n\nKuningas Eerik oli ilmestynyt äkkiä Niilo-herran kanssa Stegeborgin\nedustalle, mutta oli yhtä äkkiä taas kadonnut. Häneltä oli nyt kaikki\njo mennyttä. Teljessäkin oli pidetty suuri neuvostokokous, ja sinne oli\nNiilo Steeninpoikakin veljineen saapunut, ja he olivat tehneet sovinnon\nmarskin kanssa. Mutta heidän sydäntänsä kirveli siksi pahoin se, että\nolivat häätyneet myöntymään, ettei ollut toivoa tämän sovinnon kauvan\nkestävän, ja Maunu Gren oli yhä vielä Borgholmissa marskin äkeänä\nvihamiehenä.\n\nPian ruvettiinkin kertomaan, että Niilo Steeninpojan huovit samoilivat\nItägöötanmaalla kauheasti hävittäen ja polttaen. Oli jo myöhäinen\nsyksy, marraskuussa. Marskilla oli yllin kyllin tekemistä monien\nkokousten johdosta, joissa keskusteltiin Kristofer-herttuasta ja hänen\nottamisestaan kuninkaaksi; sitä puuhasi varsinkin arkkipiispa Niilo.\nHänkin oli kärsinyt suuren vahingon, kun kuolema tempasi nuoren,\nurhokkaan ja kaikkien rakastaman Tuure Steeninpojan (Bjelken). Tällä\naikaa ja niinkauan kuin hänen levottoman lankonsa huovit eivät aivan\nhurjasti riehuneet, olivat ne saaneet olla rauhassa.\n\nMutta silloin tuli Herman Berman äkkiä, osasto marskin valioväkeä\nmukanaan, Kolmordenista Norrköpingiin. Siellä hän sai kuulla\nNiilo-herran samoihin aikoihin saapuneen Söderköpingiin ja lähteneen\nympäristöön, mutta sitä ei tietty, missä hän sillä hetkellä oleksi.\nHerman saapui muuanna myöhäisenä keskiviikko-iltana Norrköpingiin, ja\ntorstaina matkusti hän Niilo-herraa etsimään. Hänen rinnallaan ratsasti\nNiilo Bonpoika.\n\nAuringon ollessa korkeimmillaan näkivät he vihollisen, joka oli eräällä\nniityllä jotenkin Norrköpingin ja Söderköpingin keskivälillä. Herman\njärjesti heti miehensä ja puhallutti hyökkäykseen, ja silloin sitä\nmentiin pitkässä rivissä mäenrinnettä myöten alas niitylle. Täällä\nsyntyi ankara tappelu, josta seudun kansa sittemmin kertoi monta\ntarinaa. Niilo Steeninpojan miehet olivat taisteluun pystyvää väkeä, ja\nnyt he näyttivät kylläkin voivansa kolmea vastata, kuten he sanoivat,\nvaikkei se tällä kertaa onnistunut. Niilo-herra itse heilutti kalpaansa\njättiläisvoimin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Herman miehineen\noli häntä voimakkaampi. Illan hämärtyessä oli kenttä kaatuneita täynnä;\nNiilo Steeninpojan ympärillä ei ollut muuta kuin yhdeksän, ja joka\nsuunnalla oli pelkkiä vihamiehiä.\n\nSilloin hän kannusti ratsuaan koettaen pakenemalla pelastua, ja\nmiehensä seurasivat häntä. Niilo-herra itse pääsi lähimpään kylään,\nmutta siellä ehätettiin hänet kiinni, ja hänen täytyi antautua\nvangiksi.\n\nPäivä oli ollut kirkas ja päiväpaisteinen. Oli hiukan kylmännyt, ja nyt\nvaloi kuu heleintä valoaan niityn yli, jolla kaatuneet, miehet ja\nhevoset, ystävät ja viholliset makailivat sikin sokin. Eräs kaatuneista\nkohosi ylös ja katseli ympärilleen.\n\nJoka taholla oli kuolleita. Siinä missä hän oli, lienee taistelu siis\nraivonnut tulisimmin. Hänen hartiolevättinsä oli verinen ja revelty, ja\nhänen ihokkaastaan ammotti kauhean iskun jälki. Miekanterä oli\nluultavasti sattunut johonkin kovaan, joka oli sen pysähyttänyt ja\nsiten pelastanut nuorukaisen hengen, vaikka hän olikin taintunut ja\nmaannut kuin kuollut kuolleitten joukossa, kunnes yötuuli taasen\nherätti hänet elämään. Hän koetteli kädellään veristä päätään ja\nkaulaansa. Käsi pysähtyi äkkiä ja sormet koettelivat erästä nahkanutun\nsisässä olevaa esinettä, joka tuntui ketjuntapaiselta. Nopeasti riipasi\nhän nutun yltään, otti lyhyen veitsen ja leikkasi isommaksi vihollisen\ntekemän reijän.\n\nKohta kimalsi sieltä hänen silmiinsä kullan ja jalokivien hohdetta.\nSiellä oli mitä kallisarvoisin kaulaketju, jonka kivet välkkyivät\nkuunvalossa, kuin olisi taivaalta valahtanut tähtiä ja asettunut siihen\nkehään.\n\nVapisevin käsin otti hän ketjun ja piti sitä silmiensä edessä.\n\n\"Se on äidinisäni taikaketju!\" huudahti hän laskien sitä pitelevän\nkäden vaipumaan alaspäin.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\nKristofer-kuningas.\n\n\n\n\nI.\n\nKukkarokivi.\n\n\n\"Tässä on nyt Raision kirkko, mutta ketään ei ole minua varttomassa!\"\nlausui eräs nuori, uljas mies, jonka tummassa samettilakissa heilui\nvalkea sulkatöyhtö, kun hän ratsasti mainitulle kirkolle vievää tietä\nmyöten.\n\nHänen rinnallaan ratsasti vähäpätöinen mies, jonka kasvoille tuli aivan\nomituinen ilme kuullessaan kirkkoa mainittavan ja nähdessään sen tornin\nkohoavan niin miettiväisesti taivaalle lauhkeana kevätiltana. Hän oli\npienenläntä mies. Kasvot olivat punakat ja ne olisivat olleet\nkauniitkin, ellei katse olisi ollut niin harhaileva, ikäänkuin alati\nturvaa etsivä. Ja pelkoa ei tässä katseessa kuitenkaan ilmennyt. Se oli\npäinvastoin tyly kiintyessään johonkin, ja tylymmäksi se kävi, kuta\nleppeämmäksi ja sulavammaksi hymy tuli hänen huulillaan. Miehen yllä\noli vaaleanruskea, pehmeästä nahasta tehty ihokas, jota koristi leveät\nviheriät raidat, ja päässä oli hänellä musta lakki, jonka reunat olivat\nyrnpärinsä ylöspäin käännetyt. Sen alla oleva pääverho, jota\nkaikensäätyiset sotilaat käyttivät tähän aikaan, peitti niskan ja\nleuvan sekä kaulan ja hartiot. Tämä pääverho, joka tavallisesti\nsolmittiin toiselle puolen, oli joko jostakin kalliista kankaasta, tai\nteräslangasta rautapaidan tavoin tehty, tai, kuten tällä miehellä,\npaksua ruskeata nahkaa, niin että se hyvinkin varjeli iskun tai pari.\nOlkapäillä, rinnalla ja selässä päättyi se leveihin, kolmen tai neljän\ntuuman pituisiin hesuihin.\n\n\"Eikös hän tänne halunnut minun tulevan itseään kohtaamaan?\" kysyi\nnuori mies katsoen ystävällisesti hymyillen nahkaröijyyn.\n\n\"Kyllä, nuori herra!\" vastasi tämä, \"tänne juuri; ratsastakaamme vaan\nvähän lähemmäksi, niin saanemme hänet nähdä...\"\n\nJa he ratsastivat vähän lähemmäksi, tulivatpa kirkkomaan muurille asti,\nmutta sitä, jota odottivat, eivät he nähneet. Eräs ukko vaan istui\nkivellä kirkkomaalla katsellen hentoa keväistä ruohonurmea, auringon\nkullatessa hänen kaunista päätään, jonka valkeat hapset valuivat\nhartioille. Näky oli kaunis, tyven, ja rauhaisa kirkkomaa kutsui\nlepoon.\n\n\"Tässäpä viivyn hetken\", sanoi nuori herrasmies seuralaiselleen, \"hän\ntulee kenties pian, ja minä tahdon häntä ainakin odottaa, koska hän on\nsitä pyytänyt.\"\n\nPuhuessaan hyppäsi hän ratsultaan, sitoi sen erääseen puuhun ja meni\nkirkkomaalle. Nahkaröijy hymyili tyytyväisesti ja kaihti kädellään\nsilmiänsä katsoen eteläänpäin tasangolle ikäänkuin sieltä odottaen\ntulijaa, vaikka hän oli ilmoittanut sen aivan toisaalta saapuvan. Syvä\nryppy silmäin välissä osoitti, ettei hän ollut oikein tyytyväinen,\nmutta ryppy katosi vähitellen, kun hän katsoi kirkkomaan muurin yli ja\nhuomasi valkean sulkatöyhdön heiluvan siellä puiden välissä.\n\nTämä nuori mies oli soreavartaloinen, kasvot olivat hyvin muodostuneet,\nja niitä valaisi kaksi suurta tummansinistä silmää. Hän lähestyi\nvanhusta, joka lähempää katsoen näytti papilta ja oli epäilemättä\nseurakunnan kirkkoherra.\n\n\"Terve, arvoisa isä\", sanoi ritarillinen nuorukainen tervehtien\nkunnioittavasti harmaapäätä, \"miksi istutte täällä niin suruisena? Ehkä\nminä voin teitä auttaa, jos jokin mieltänne painaa?\"\n\n\"Kuka te sitten olette, nuori mies?\" kysyi pappi.\n\n\"Minä olen Tord Kaarlonpoika ja oleskelen sukulaiseni, marskin luona\nTurun linnassa.\"\n\nViipyi kotvanen, ennenkuin vanhus vastasi, hänen silmänsä siirtyivät\nensiksi tummaan metsään päin, jonka latvat hehkuivat ilta-auringon\npaisteessa, ja siitä kirkkoon ja tornin kullattuun ristiin.\n\n\"Mahtava on marski\", sanoi hän sitten, \"mutta minusta näyttää siltä,\nettä hänen pitäisi osata laulaa ensiksi sama laulu, jonka entinen\nedeltäjäni täällä Raisiossa lauloi kirkkoa rakennettaessa: 'Pois,\nKilli, kirkosta! Pois, Nalli, harjalta!' Ennen ei hän voi sitä hätää\nparantaa, joka Ruotsissa nyt on... Sisarenpoikani piti lähteä\nRostockiin matkustaakseen sieltä Pragin yliopistoon; hänen armonsa,\nTurun piispa Maunu, kustantaisi hänen kulunsa, mutta hän on joutunut\nkuningas Eerikin käsiin Visborgiin, ja nyt vaaditaan hänen lunnaikseen\nenemmän rahaa, kuin minä voin hankkia... Minä aion huomenna lähteä\nKuusistoon valittamaan hätääni armolliselle herralleni, piispalle,\nmutta kuinka voin pyytää häneltä niin suurta rahasummaa... Ja jos hän\nsen tekee, niin kuka takaa, ettei hän joudu uudestaan rosvojen\nkäsiin... Jumala parantakoon kaiken sen viheliäisyyden, joka meitä nyt\npainaa!\"\n\n\"Teidän suruunne, kirkkoherra-isä, voitanee kyllä löytää apu\", sanoi\nTord asettuen ukon viereen kivelle, \"kaikkia Itämerellä kulkevia\nlaivoja eivät Eerikin vaanijat sentään saavuta, ja mitä lunnaisiin\ntulee, niin siihen aina neuvo keksittänee... Sukulaiseni, Kaarlo-herra,\naikoo käydä huomenna hänen armonsa, Maunu-piispan luona Kuusistossa, ja\njos te silloin tulette sinne, niin tapaatte ne molemmat, ja minä\nluulen, että he yhdessä keksivät keinon pulanne auttamiseksi.\nMaunu-piispa oli tietääkseni yhteen aikaan kuningas Eerikin suuressa\nsuosiossa ... ehkä hänen sanansa vieläkin tepsivät jonkunverran ja\nvaikuttavat saman kuin täysinäinen rahakukkarokin.\"\n\n\"Pois, Killi, kirkosta!\" mutisi pappi pudistaen hiljaa päätään, vaikka\nvieraan sanat olivatkin nähtävästi häntä tyynnyttäneet. \"Sanon. mitä\nolen sanonut. Pois, Nalli, harjalta! Ei se siinä ole, että yksi\nautetaan, meitä täytyy kaikkia auttaa...\"\n\n\"Ja nyt se kai onnistunee, kun Kristofer on kuninkaana kaikissa\nkolmessa valtakunnassa\", lausui Tord, äänessään hieman katkeruutta,\n\"oma piispanne on tuskin vähemmän hänen ystävänsä kuin Upsalan\narkkipiispa ja muut piispat ja kirkon herrat!\"\n\n\"Jumalan kädessä, nuori Tord-herra!\" vastasi pappi syvällä\ntotisuudella. \"Korkeat kirkon miehet ja maalliset herrat mahtavat\nparemmin osata paikata repeämät valtakunnan verhossa kuin me, jotka\nolemme täällä alhaalla hämäryydessä... Mutta minusta näyttää asia\nvallan toiselta, ja varmaa on, ettei jättiläisen taiassa ollut tehoa,\nkun hän yritti Raision kirkon kumoon syöstä, vaan sitä oli papin\nsanoissa, joilla hän vapautti Jumalan seurakunnan ja uuden temppelin\npeikon vallasta.\"\n\n\"Jos oikein teitä ymmärrän, arvoisa isä, niin tahdotte verrata\nKristofer-kuningasta jättiläiseen, mutta mitä siinä asiassa on Raision\nkirkolla tehtävää?\"\n\n\"Te ette tunne vanhaa tarinaa Raision kirkon rakentamisesta?\"\n\nPappi kertoi jättiläisen rakentaneen kirkon, mutta että Raision pappi\noli eräänä yönä, murehtiessaan mistä saisi rahaa hänen palkakseen,\nnukahtanut kauvas metsään ja silloin kuullut jättiläisnaisen laulavan\nlapsilleen: \"Killi kirkkoja tekee, Nalli nauloja takoo rahaisessa\nRaisiossa\", ja saatuaan siten tietää rakentajain oikeat nimet, sai hän\nsamalla vallan heidän ylitseen. Kun he sitte olivat juuri\nkiinnittämäisillään ristiä kirkonpäätyihin, huusi hän heille:\n\n    Pois, Killi, kirkosta!\n    Pois, Nalli, harjalta! --,\n\nja siitä muuttuivat jättiläiset kahdeksi ilkeän suureksi korpiksi,\njotka lentivät tiehensä. Vähän senjälkeen tuli jättiläinen takaisin\nkantaen suunnatonta kivilohkaretta suuressa kukkarossa selässään; sillä\nhän aikoi musertaa kirkon. Mutta hän ei löytänyt mitenkään tietä sinne\nenää, ja kun hän lopuksi tapasi vaimonsa, jolta pappi oli avun saanut,\nniin tämä näytti suuren joukon kuluneita kenkärajoja ja murtuneita\nairoja, joita hän oli käyttänyt Raisioon päästäkseen. Silloin heitti\nKillikin kaiken toivon ja laski kiven siihen missä oli, ja siinä se on\nvieläkin Killin kivi eli Kukkarokivi Ruissalon saarella, puolen\npenikulmaa Turusta, muistona Raision kirkon rakentamisesta ja merkkinä\nmerenkulkijoille.\n\n\"Niin olen ajatellut\", jatkoi pappi, \"katseltuani joka puolelta tätä\nMargareta-kuningattaren rakentamaa viheliäisyyden laitosta, Jumala\nhänen sieluaan armahtakoon. Hänessä oli jättiläisvoima, ja hänen\nseuraajansa kuuluvat samaan jättiläisruumiiseen, mutta he kuvaavat\njättiläisiä juuri ristiä pystyttämässä. Jumala paratkoon, jos he saavat\nristin sinne, kuten näyttävät saavankin, niin on vapaus ja onni\nmennyttä maasta ja valtakunnasta. Mutta kuka osaa sen taian, joka ajaa\npeikon pois...? Kukkarokivi on heidän käsissään ... kuka osaa loihtia\npahan voiman ja upottaa kiven meren pohjaan?\"\n\n\"Yksi on ainakin ollut\", lausui Tord hetken kuluttua, \"yksi on ainakin\nollut, joka sen osasi...\"\n\n\"Te puhutte Engelbrektistä, herra Tord\", sanoi pappi vilkkaasti, \"niin,\nniin, minä tunsin hänet hyvin, sen jalon miehen, ja minä näinkin hänet\nkerran ollessani hänen armonsa, piispan asialla Ruotsissa Strengnäsin\npiispan, Tuomaan luona seitsemän vuotta sitten ... niin, hän osasi sen,\nhän voi huutaa yli valtakunnan kaikuvalla äänellä: 'Pois, Killi,\nkirkosta!' -- Mutta kuka sitä nyt huutaa, ja hyvän voiman täytyy olla\nyhtä kärsivällinen kuin pahankin voiman, siitä se riippuu.\"\n\n\"Kukapa tiesi sentään\", vastasi Tord, \"ehkäpä loihtulaulua vielä kerran\nlauletaan ... ehkä Kukkaro-kivikin heitetään jättiläisiä itsiään\nvasten... Sukulaisellani, Kaarlo-herralla on myöskin sana sanottavana,\nkun aika tulee!\"\n\nHe istuivat keskustellessaan selät porttiin päin viistossa kirkkoon\neivätkä huomanneet, että kirkkomaalle hiipi hiljaa joukko aseellisia\nmiehiä astuen suoraan heitä kohden. Muuan korppi, joka lensi vasemmalla\npuolen, sai Tordin vilkaisemaan sivullepäin, ja silloin vilahti hänen\nsilmiinsä jotakin, mikä sai hänen kavahtamaan pystyyn. Hän huomasi\nheti, mitä oli tekeillä ja vetäisi miekkansa esiin käyden miehiä\nkohden, joiden keskellä hän huomasi saattajansa, hymy yhä naamassa.\nPappivanhuskin nousi ylös ja kääntyi, mutta pani vapisten kätensä\nristiin nähdessään asemiehet ja nuoren ritarin niin rohkeasti syöksyvän\nheitä vastaan.\n\n\"Mitä tahdotte\", huusi Tord, \"koska paljain miekoin tunkeutte pyhälle\nkirkkomaalle?\"\n\n\"Rauhoittukaa, herra Tord!\" vastasi hymyilevä mies, joka näytti olevan\nmuiden johtaja; hän ei myöskään ollut paljastanut miekkaansa kuten\nkaikki muut, \"rauhoittukaa, me emme tee teille mitään pahaa, emme\nmitään pahaa.\"\n\nMutta Tord tarttui hänen rinnuksiinsa, ja muut asettuivat sill'aikaa\nkehään heidän ympärilleen.\n\n\"Jos tämä oli se puhumasi kohtaus, niin on viimeinen hetkesi tullut,\nkirottu punaparta\", huusi Tord.\n\n\"Antakaa anteeksi, nuori herra\", sanoi mies tyyneydellä, joka melkein\nällistytti Tordia, \"antakaa anteeksi, me olemme Eerik-kuninkaan väkeä,\nja meidän täytyy hankkia tulomme mistä saamme, muuten jää Kurki pian\nilman miehiä... Nyt ovat höyhenenne kullasta, ja ne voivat pian saada\npeitteen kalliista kivistä, kun otetaan sukulaisenne huomioon, rikas\nmarski etupäässä... Olkaa siis aivan rauhassa, emme tee teille mitään\npahaa... Te saatte vaan nukkua pari yötä Kurjella, kunnes olemme\nsaaneet lunnaat teistä, sitten saatte ilomielin ratsastaa Turun linnaan\njälleen... Kas niin, ottakaa nyt vaan järkenne vangiksi ja pistäkää\nmiekka koreasti tuppeen... Näettehän että käytän ritarillista kieltä,\nja etten aio väkivaltaa käyttää, kun kerran olen melkein turvatonna\ntässä...\"\n\nNäiden sanain iva ja vielä sitäkin ilkeämpi katseen häijyys -- se kun\nhimoitsi tiikerin tavoin lävistää saaliinsa -- saivat kuumaverisen\nTordin aivan raivoihinsa. Kenenkään arvaamatta, ja nähtävästi aivan\nvasten punaparran luuloa, välähti hänen miekkansa ja sattui rosvon\nkaulaan, niin että hän kaatui silmänräpäyksessä maahan.\n\n\"Ja nyt te!\" huusi hän muille, joita ihan tyrmistytti hänen rohkea\ntekonsa ja uljuutensa, joka ei vastustajia lukenut.\n\nTord hyökkäsi mieskehään voimalla, joka tuntui vastustamattomalta, ja\njo kaatui eräs miehistä, ja siitä hän koetti tunkea kehän läpi,\nennenkuin muut ehtisivät käydä hänen kimppuunsa. Hän puolustautui kauan\nmenestyksellä, ja taito korvasi, mitä voimasta puuttui. Jos selkä olisi\nollut turvattuna, niin olisi ollut niin ja näin, kumpi olisi\nvoittajaksi tullut. Mutta nyt oli ylivoima liian suuri. Kehä supistui\nsikäli kuin hänen käsivartensa uupui.\n\nSamassa kuului kirkkomaan toiselta puolen huuto, joka saattoi rosvot\nodottamattomaan pulaan. Mutta he olivat jo riistäneet miekan Tordin\nhervahtuneesta kädestä, ja samassa kuin pappi tuli talonpoikajoukon\nkanssa avuksi, riensivät he portista ulos vieden kallisarvoisen\nvankinsa mukanaan. Portille pysähtyi kaksi sissiä ehkäisemään\ntalonpoikia, kunnes muut ehtivät päästä vankeineen hevosten selkään;\nsilloin heittäysivät hekin ihmeteltävällä notkeudella ihan portin\nvieressä olevain hevostensa selkään ja kiidättivät tiehensä\ntalonpoikain turhaan takaa ajaessa.\n\nHe palasivat sitte hiljakseen kirkkomaalle, jossa vanha kirkkoherra\nhommaili miehen ääressä, jonka Tord Kaarlonpojan miekka oli kaatanut.\nTämä näytti saaneen surmaniskunsa, veri virtasi hänen ihokastaan\npitkin.\n\n\"Mitä teemme?\" kysyi kirkkoherra talonpojalta, joka ensiksi saapui.\n\n\"Saakoon työnsä mukaan\", sanoi talonpoika rauhallisesti kirvestään\nkohottaen... \"Minä lähetän hänet pian sinne, jossa hän ei kaipaa kultaa\neikä suolaa.\"\n\nTalonpoika aikoi tehdä sanansa mukaan, mutta kirkkoherra esti häntä.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän, \"ajattelematon teko tuo katumuksen perässään,\najatelkaamme paremmin. Minun mielestäni tulee tästä miehestä paras\nlunnasraha reippaan Tord-herran edestä... Viekäämme hänet minun\nluokseni, minä sidon hänet.\"\n\nTällä välin tuli paikalle yhä useampia talonpoikia, ja kun asiata vielä\nkerran harkittiin, niin voitti kirkkoherran mielipide, ja merirosvo\nkannettiin kirkkoherran tupaan. Kirkkoherra itse asteli hiljakseen\nkirkkoportille ikäänkuin silmätäkseen seutua, näkyisikö vielä joitakin\njälkiä hurjista vitaliveljeksistä. Tällä välin oli aurinko laskenut ja\ntullut pimeä, ja idästäpäin alkoi puhaltaa raikas tuuli. Vanhus piti\ntoisella kädellään portin rautaisia puolapuita ja suojusti toisella\nkädellään korvaansa kuullakseen tarkemmin joka äänen, vaan ei kuullut\nmitään, josta olisi saanut osviittaa siitä, mihin suuntaan rosvot\nolivat menneet. Hän otti kätensä vitkaan portista aikoen kääntyä ja\nlähteä talonpoikain perään kotiinsa, vaan pysähtyikin äkkiä ja katsahti\nsivullepäin. Hän kuuli laukkaavan hevosen kavioin kopsetta. Hän vei\ntaas kätensä korvan taakse ja kuuli todellakin ratsumiehen lähestyvän\npohjoisesta päin. Vähän senjälkeen näki hän taivasta vasten kuvastuvan\nmiehen haamun eräältä kohdalta, missä tie kulki mäen yli, jolta puut\nolivat hakatut pois. Kirkkoherra oli juuri huutamaisillaan hänelle,\npeläten hänen ratsastavan Turkuun kulkematta kirkon sivutse, mutta\nsilloin huomasikin hän ratsumiehen hiljentävän vauhtiaan ja lähestyvän\nkirkon porttia.\n\n\"Nuori mies, kuka olette\", sanoi vanhus ratsumiehelle, \"jos aiotte\nTurkuun, kuten näyttää, niin voitte viedä sinne erinomaisen tärkeitä\nuutisia ja tuoda pian tänne apua...\"\n\n\"Mikä on sitten hätänä?\" kysyi nuorekas, sointuva ääni.\n\n\"Voi, täällä on huonosti asiat ja voivat tulla vielä huonommiksi, sillä\nkukaan ei ole enää turvassa, vitaliveljekset ovat tässä edustalla\nsaaristossa, ja ne eivät enää tyydy rannoilta iskemään, vaan\nsieppailevat miehiä täältä Raision kirkolta asti.\"\n\nJa pappi kertoi mitä oli tapahtunut. Ratsumies kuunteli tarkoin joka\nsanaa, ja kun pappi oli lopettanut, kyseli hän lähemmin kaikkia\nasianhaaroja, tiedustaen mihin päin rosvot olivat vieneet vankinsa.\nSamassa tuli Naantalista päin pari nuorta talonpoikaa, jotka\nlähestyivät kirkkoveräjää kuullessaan kirkkoherran äänen.\nTervehdittyään kunnioittavasti kirkkoherraa, olivat he hetken vaiti\nkuunnellen ritarin kysymyksiä ja papin vastauksia, ja sitten lausui\ntoinen:\n\n\"Vitaliveljesten jaala on Kukkarokiven luona ... me kuulimme sen\nNaantalissa, josta olemme tulossa, ja jos on aikomus ajaa niitä takaa,\nniin olen minä valmis lähtemään mukaan ja varmaan moni muu myös. Mutta\nonnettomuus tulee harvoin yksinään, sanotaan, ja varmaa on, että tässä\non käytettävä enemmän älyä kuin väkivaltaa, sillä, ellen pety, voi\nvaara tulla muuten kolminkertaiseksi...\"\n\n\"Kolminkertaiseksi, Pietari-veli ... mitä tarkoitat?\" kysyi\nkirkkoherra.\n\n\"Niin, mustalla Priitalla on ollut korkeita vieraita tänään!\"\n\nPappi teki ristinmerkin mutisten lyhyen rukouksen, mutta Pietari\njatkoi:\n\n\"Käydessämme sen mäen ohi, jolla hänen tupansa on, kuulimme hevosten\nhirnuntaa metsästä, ja mieleemme juolahti kohta, että siellä oli\nvitaliveljeksiä. Me hiivimme mäenrinnettä ylös pensaiden välitse ja\nnäimme arvelumme todeksi ja sielläpä oli vielä nuori Tord-herra vankina\nheidän keskellään... Silloin riensimme täältä apua noutamaan...\"\n\n\"Hyvä, hyvä, poikaseni\", vastasi pappi, \"rientäkää hakemaan pari\nrotevaa miestä lisäksi, niin voimme auttaa...\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi ratsumies, \"aika on kallista, tämä tuuli on\nvitaliveljesten paras ystävä ... hankkikaa itsellenne vaan hevosia ja\nseuratkaa minua, minä lähden jo edeltä!\"\n\n\"Odottakaa sentään, saatte kuulla ensiksi vähän lisää\", lausui Pietari\nviitaten toista talonpoikaa noutamaan useampia osanottajia tähän\nvaaralliseen yritykseen. \"Siellä on muitakin kuin Tord-herra... Me\ntapasimme poikatollon, joka puhui kahdesta neidistä, jotka olivat\ntulleet tupaan iltapäivällä, ja me näimme heidän hevosensakin, jotka\nolivat sidottuina erään koivun juurelle mäen alla...\"\n\n\"Ja nuo neidit, mies?\" kysyi ratsumies suurella innolla.\n\n\"Ne olivat linnasta, ja minä panen vetoon parhaan hevoseni, että he\nolivat Briita-neiti ja Iliana-neiti linnasta... Poika ei tosin tiennyt\nheidän nimiään, mutta hän oli nähnyt heidät monta kertaa marskin\nrouvan, Kaarinan seurassa ratsastavan Naantaliin tai menevän\nmetsästämään, kertoi poika... Niin, ja sentähden emme me saa mennä\nsinne pauhulla ja metelillä vaan älyllä...\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti!\" huudahti pappi; mutta ratsumies korskutti\nhevostaan ja näytti olevan mitä kiihkeimmässä mielenliikutuksessa.\n\n\"Sinä olet oikeassa, Pietari\", sanoi hän lyhyesti ja varmasti,\n\"äly on tarpeen, mutta välttämätöntä on myöskin, ettei hetkeäkään mene\nturhaan ... tule sinä perästä edellistä tuoden, minä ratsastan nyt\nkuitenkin kaikitenkin edeltä, kävi miten kävi.\"\n\nJa samassa kannusti hän hevostaan poistuen kuin tumma pilvi yöhön.\n\n\"Reipas poika tuo!\" sanoi kirkkoherra. \"Jumala ja kaikki pyhät\nsuosikoot ja suojelkoot häntä!\"\n\n\"Minä tunsin tuon nuoren herran yhtä hyvin kuin Tord-herrankin\", sanoi\nPietari, \"minä sousin hänet Naantalista, kun hän viimeksi Ruotsiin\nlähti. Silloin oli jäänlähdön aika ja aallot kävivät niin korkeina kuin\nKukkarokiven aukossa konsanaan. Nyt ei hän kiireessään tuntenut minua,\nmutta minä teen paljon sen miehen edestä.\"\n\n\"Ja mikä hänen nimensä on sitten, Pietari?\"\n\n\"Hänen nimensä on Niilo Bonpoika, ja mikäli olen marskin miehiltä\nkuullut, on hän ollut monta vuotta marskin palveluksessa, ja hän kuuluu\nmahtavaan ruotsalaiseen herrassukuun.\"\n\nHänen vielä puhuessa tuli toinen talonpoika takaisin tuoden kolme muuta\nmukanaan, ja pian ajoivat nämä viisi miestä hyvää laukkaa Naantaliin\nvievää tietä myöten.\n\nMutta edeltä lähtenyt yksinäinen ratsumies ajoi hurjinta vauhtia yli\nkivien ja kantojen yötä myöten. Tuuli, joka kiihtyi, mikäli yö myöheni,\nreutoi hänen vaatteitaan ja tukkaansa, mutta hän ei huomannut sitä.\nHänen sisässään riehui toisenlainen myrsky. Vaaraa, joka uhkasi mustan\nPriitan tuvassa olijoita, pahensi ja enenti joka kulunut hetki, joka\nviipynyt askel. On aivan epäilemätöntä, että hän olisi pannut kaikkensa\nalttiiksi, ken tahansa olisi joutunut tällaiseen vaaraan, mutta yhtä\nvarmaa on kuitenkin, että nykyiset pelastettavat vetivät häntä niin\nvoimakkaasti eteenpäin, että hän oli todella täydellisesti unhottanut\nitsensä. Nuori, neitsyeellinen olento katseli häntä kirkkailla,\nihanilla silmillään ojentaen rukoillen käsiään häntä kohti koettaen\npaeta raa'an vitaliveljeksen syleilyä -- se näky kuvastui elävästi\nhänen mieleensä ajaen verta hänen suonissaan yhtä hurjasti, kuin hän\nitsekin kiiti vaahtoisella ratsullaan.\n\nJos joku olisi tänä hetkenä kysynyt, ketä varten hän niin kiihkeästi\nkiirehti, niin olisi hänen huuliltaan varmaankin päässyt eräs nimi,\njota hän ei ehkä koskaan vielä ollut tuntenut niin kalliiksi. Usein\nsattuu niin, että esine, jota on kauan kantanut mielessään ja jota on\ntottunut pitämään jonkinlaisena hyvyyden ankkurina, joka on antanut\nrauhan levottomille ajatuksille ja on senvuoksi käynyt rakkaaksi\nhuomaamatta miksi ja miten ja huomaamatta sitäkään, että se todella on\nkäynyt rakkaaksi ... niin, usein sattuu että kun on kadottamaisillaan\nsen, niin se syöksähtää sieluun kerrassaan aivan aavistamattomassa\nvalossa ja osoittautuu silloin niin koko olemukseen kiintyneeksi, ettei\nvoi menettää sitä menettämättä samalla itseään. Tämä vaara oli nyt\nauringon säde, joka tunki sydämen maailmaan valaisten sen komeroita\noikealla tavalla. Se oli kuin ukkonen päivänkoittaessa. Nuori ratsumies\nnäki nyt täydessä valossa, mikä oli ennen kuumottanut vaan epäselvänä\nhämynä.\n\nKeskellä sydämen myrskyjä nousi rakkaus taimelle Niilo Bonpojassa,\nkuten kevään ensi kukkaset avaavat hennot kupunsa kesken jäiden\nsulantaa.\n\nPian saikin hän näkyviinsä mustan Priitan tuvan, jonka hän tunsi hyvin,\nsillä sen omistaja oli laajalti tunnettu suuruus seudulla. Sen pääty\nkuvastui yötaivasta vasten mäen rinteellä pienen metsikön reunalla.\nMutta siellä ei näkynyt ketään. Hän avasi silmänsä ja kohottausi\nylöspäin, mutta tuvassa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Hän\npysähtyi tuvan ovelle ja huusi tupaan, ja silloin ilmestyi pitkä\ntummiin vaatteisiin puettu akka ovelle. Niilo kysyi, oliko hänellä\nollut vieraita illalla ja keitä.\n\n\"Jumala minua vaivaista armahtakoon\", sanoi hän, \"täällä on ollut monta\nvierasta tänään, enemmän kuin kohtuullisesti, ja nyt ne kiitävät merta\nmyöten saaliineen. Ehkä voitte saada heidät kiinni, mutta siitä on\nhyötyä heille eikä teille, koska te olette yksin ja heitä on ainakin\nparikymmentä.\"\n\n\"Ja keitä heidän vankinsa ovat, akka?\" kysyi Niilo sellaisella äänellä,\nkuin olisi ollut tukahtumaisillaan.\n\n\"Jumala paratkoon, nuori herra, ne olivat ylhäisiä neitiä. Toinen oli\nmarskin veljentytär, Briita-neiti, toinen oli tanskalainen neiti,\nnimeltä Iliana... Oli Herran onnettomuus, että heidän hevosensa olivat\ntuolla alangossa, muuten olisin yhtä varmaan pelastanut heidät, kuin he\nnyt ovat hukassa... Suurin joukko meni heidän kanssaan, sitten lähtivät\nmuut vieden nuorta Tord-herraa...\"\n\n\"Tiedättekö, mitä tietä ne kulkivat...?\"\n\n\"Menkää tästä etelään suoraan Perniöön, niin sitä tietä löydätte\nheidät... Mutta sen sanon teille, että omaan tuhoonne riennätte; yksi\nmies, vaikkakin noin miehekäs, ei voita niitä kahtakymmentä.\"\n\nNiilo oli jo matkassaan, ennenkuin akka oli loppuun asti puhunut. Puut\nvilahtelivat hänen ohitseen sulaen yhdeksi epäselväksi kasaksi, mutta\neteenpäin hän meni mäkeä ylös ja mäkeä alas, levähtämättä.\n\nRatsastettuaan neljännestunnin, näki hän äkkiä muutamain tummain\nvarjojen liikkuvan kentän yli, mutta hitaasti, ikäänkuin tuulen jättämä\nraskas pilvi, joka riippuu taivaan laella. Silmänräpäyksessä hän oli\nvarjojen rinnalla; miekka välähti hänen kädessään ja ensimmäinen, jota\nsen terä kohtasi, kaatui hevosen selästä.\n\nSiinä oli vaan kolme miestä, jotka kulettivat Tord Kaarlonpoikaa\nvälissään. He pysähtyivät äkkiä tämän tulisen hyökkäyksen johdosta, ja\nmies joka ratsasti Tordin toisella puolen, käänsi äkkiä hevosensa ja\npani miekan miekkaa, terän terää vasten. Mutta hän veti tällä kertaa\nmiekkansa onnettomana hetkenä. Sen terä katkesi kappaleiksi, ja hän\nkaatui maahan kuten toverinsakin. Sillä välin tarttui kolmas Tordin\nhevosen ohjiin ja vei sitä mukanaan kentän yli. Niilo kannusti taas\nhevostaan koettaen saavuttaa heitä. Mutta heidän hevosensa olivat,\njolleivät voimakkaammat, niin ainakin vähemmän rasittuneet, ja vaikka\nNiilo voikin aluksi seurata heitä, huomasi hän kuitenkin kohta, ettei\nvoisi päästä niin lähelle, että saisi isketyksi rosvoa.\n\n\"Tord, Tord\", huusi hän, \"heittäydy hevosen selästä!\"\n\nMutta Tord istui liikahtamatta, ja Niilo näki rosvon uhkaavan häntä\nmiekallaan, joka oli hänen vapaassa kädessään. Silloin kannusti Niilo\nhevostaan viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen, joka vähensikin väliä\nainakin muutaman hevosenmitan. Jos hänen kädessään olisi ollut sopiva\nkivi, olisi hän osannut sillä helposti vitaliveljestä. Mutta saman kuin\nkivi voi miekkakin tehdä; hän kohosi senvuoksi seisomaan jalustimiinsa,\ntähtäsi ja heitti miekan voimakkaasti rosvoa kohden.\n\nSe lensi soikeassa kaaressa miestä kohden ja sattui häneen. Vangin\nhevosta pitelevä käsi heitti ohjakset, ja molemmat ratsumiehet\nseisattuivat silmänräpäykseksi, joten Niilo ehätti heidät. Vitaliveljen\naikomus oli epäilemättä ruveta vastarintaan odottamatonta kostajaa\nvastaan, mutta hän muutti äkkiä tämän päätöksen huomatessaan, ettei\nNiilo ollutkaan aseeton, kuten hän oli luullut, vaan heilutti pitkää,\nleveää veistä kädessään. Hän käänsi hevosensa ja katosi salaman\nnopeudella ystävysten näkyvistä.\n\n\"Enkeli ei olisi voinut olla minulle tervetulleempi tänä hetkenä,\nNiilo ... hakkaa vaan poikki nuo kirotut siteet, meillä on vielä aimo\ntyö jäljellä. Ilianaa ja Briitaa viedään vitalilaivalle.\"\n\nNuorat, joilla Tordin jalat oli sidottu yhteen hevosen alle, olivat\npikemmin poikki, kuin hän oli nämä sanat lausunut, ja sitten\nirroitettiin ne nuorat, joilla hänen kätensä oli sidottu selän taakse.\nNiilo sieppasi miekkansa ja antoi Tordille veitsensä, ja sitten\nantoivat he hevosten mennä hyppylaukassa rantaa kohden, jonka aaltojen\nloiske rupesi kohta kuulumaan. Sanaakaan vaihtamatta sujui matka.\nKumpikin ajatteli vaan niiden vaaraa, jotka he toivoivat vielä\nkohtaavansa rannalla, ja kumpikin oli varmasti päättänyt uskaltaa\nhenkensä heitä pelastaakseen, joten heidän ei tarvinnut siitä asiasta\najatuksiaan lausua. Sydän hurjasti sykkien ratsastivat he hetkisen\nkuluttua rantaan Perniön kirkon ohi. Kuu oli noussut levitellen\npilvirepaleitten välistä hopeasäteitään aaltoilevalle merenselälle,\ntoiselta puolen häämöitti Ruissalon ranta taajoine lehtoineen ja\nmetsikköineen, jotka eivät kuitenkaan olleet vielä lehdessä. Mutta\nranta oli silmänkantamalta ihka tyhjä.\n\n\"Vene, Niilo, vene,\" huusi Tord, \"meidän täytyy saada vene, vaikka se\nmaksaisi puolet sukutilastamme!\"\n\nNiilo ratsasti rantaa pitkin sinnepäin, missä arveli perniöläisten\nkirkkoveneiden olevan. Tord seurasi häntä, ja he löysivätkin veneen ja\nairot. Mutta samassa he kuulivat ankaraa kavioin kopsetta takaansa, ja\npian tuli viisi miestä näkyviin, jotka ratsastivat nelistäen rantaan.\n\n\"Halloo, reippaasti tehty, nuori herra!\" huusi etumaisin niistä, \"mutta\nvarttokaa vähän, ja antakaa minulle airot, sillä näillä vesillä ei ole\njuuri leikittelemistä tällaisella ilmalla!\"\n\nHän hyppäsi kiireesti ratsultaan ja juoksi veneeseen. Se oli Pietari.\n\n\"Riennä Perniöön Lauri-herran luo\", huusi hän eräälle toisista\ntalonpojista, jotka olivat myöskin astuneet ratsujensa selästä, \"ja\npyydä hänen hankkimaan teille veneen, ja tulkaa sitten kiireimmän\nkaupassa perään!\"\n\nSitten lähti vene vesille, ja Pietarin voimakkaat kädet veivät heitä\nnopeasti ja varmasti levottomain aaltojen poikki Ruissaloa kohden. Pian\nhe olivat rannalla ja näkivät ne veneet, joilla rosvot olivat tulleet\nvankeineen yli, ja silloin kiihtyi heidän kostonhimonsa yhä\nvimmatummaksi. Salaman nopeudella he juoksivat tuon kapean saaren yli\nja olivat pian sen etelärannalla, joka oli silloin kuten nytkin\nautiohko ja pohjoisrantaa koleisempi.\n\nMutta he tulivat liian myöhään. Vitaliveljesten vene näkyi ulapalla ja\nse katosi juuri Kukkarokiven taakse, joka kumotti korkeana ja\naavemaisena kuunvalossa kimmeltäväin aaltojen keskeltä.\n\n\"Niilo, tämä on turhaa!\" huudahti Tord nojaten kalvennutta otsaansa\nystävänsä olkapäätä vasten ja halaten häntä kaulasta.\n\nNiilo seisoi kiukusta ja kivusta mykkänä tuijottaen vaahtoiselle\nselälle. Kukkarokiven takaa kuului kuin lentoon lähtevän\njättiläislinnun siipien humina, ja pian ilmestyi kallion takaa\nrosvolaivan tumma kokka. Alus purjehti aivan heidän ohitseen.\nPeräkeulan puolesta näkyi muutamia tummia päitä, ja niiden välissä oli\nkaksi naishaamua, jotka ojentelivat käsiään taivasta kohden.\n\nIkäänkuin heidän epätoivolleen ivaksi teki laiva samassa pitkän mutkan\nja kääntyi sitten täysin purjein ulapalle.\n\n\"Kautta elämäni\", sanoi Niilo lopuksi tyynellä, syvällä äänellään,\n\"huomispäivä ei ole vielä kovin vanha, kuin minä lähden merelle ajamaan\nnoita kelvottomia takaa vaikkapa maailman ääriin asti.\"\n\n\n\n\nII.\n\nKuninkaan viesti.\n\n\nAikaisin seuraavana aamuna olivat kaikki liikkeellä Turun linnassa.\nMarski oli jo edellisenä päivänä käskenyt väkensä valmistaumaan\nlähtöön, ja senvuoksi oli nyt paljon liikettä sekä linnanpihalla että\netenkin Turun kaupungissa, johon suuri osa marskin asemiehiä oli\nsijoitettu. Kukaan ei tiennyt, mitä oli aikeissa, moniaat arvelivat\npuuhan tarkoittavan vanhaa Krister Niilonpoikaa, joka oli Viipurissa ja\njonka sovintoon marskin kanssa rahvas ei ollut erikoisesti luottanut.\n\nLinnantuvassa, jonka takassa roihusi uhkea halkovalkea, istui vanha\nharmaapartainen asepalvelija toinen käsi leväten miekankahvalla ja\ntoinen leuvan tukena. Valkean edessä seisoi Klaus Lang, eräs huovien\npäällysmiehiä. Hän seisoi kädet selän takana katsellen valkeaan. Muita\nei tuvassa ollut, ja varjot heiluivat pitkin sen pöytiä ja penkkiä.\nKello oli vähän yli kaksi, että oli vielä pimeä, ja linnantupaa valaisi\nvaan takkavalkea.\n\n\"Mitä meinaatte, Klaus Lang\", kysyi harmajaparta pitkän äänettömyyden\nperästä tirkistäen toisella silmällä päällysmiestä, \"vanhan\nKrister-herran vuoksiko tästä meitä taas ajetaan sängyistämme ylös,\nkuten miehet sanovat?\"\n\n\"Mitä itse arvelet, Johannes ukko?\" kysyi Klaus hitaasti ja\nyksitoikkoisesti yhä tirkistäen takkaan.\n\n\"Minulla on omat tuumailuni, enkä minä voi sitä saada päähäni, että\ntuolla saksalaisella ritarilla, joka eilen toi tänne sanomia\nkuninkaalta, olisi ollut sellaista sanottavaa, joka käskisi marskin\nkäymään drotsin kimppuun, sillä kuningas ei voi olla älyämättä, että\ntuo vanha herra on hänelle enemmän hyödyksi kuin vahingoksi ja eihän\nkukaan rupea turhanpäiten omaa silmäänsä puhkaisemaan.\"\n\n\"Mutta Krister-herra voi olla marskille esteeksi, samoinkuin hän on\nkuninkaalle hyödyksi, ja tiedäthän sinä, kuinka hän on koettanut\nluovuttaa miehiä Kaarlo-herrasta aina Kristofer-kuninkaan maahan\ntulosta asti?\"\n\n\"Hm!\" mutisi mies silittäen leveällä kämmenellään leukaansa, \"auran ei\nauta kuitenkaan viipyä joidenkin myyräin vuoksi, ja auran täytyy uurtaa\nhampaallaan valtakuntaa etelästä hamaan pohjoiseen asti ja puhdistaa\nmaa vieraasta rikkaruohosta. Ja Engelbrektin kaaduttua, Jumala\narmahtakoon hänen sieluansa, ei ole kukaan sen otollisempi kuin marski\ntäyttämään hänen työtänsä, vaikkapa se päättyisi sillä, että hänestä\ntulee kuningas. Siksi hän on syntynyt ja kasvanut, ainakin yhtä hyvin\nkuin nuo Pommerin ja Baijerin herttuat. Te sanotte, että minä näen\nnäkyjä, eikä ole kaukana, että te nyt nauratte partaanne minulle ...\nmutta siksi se vielä kääntyy sen saatte nähdä. Minä näin avosilmin\nkuninkaankruunun kimmeltävän marskin pään päällä, kun hän seisoi\nVadstenan kirkon edessä munkkien laulaessa pyhää messua, silloinkuin\nlapsi huusi äidilleen: 'katso, kuinka marskin päässä on kultainen\nkruunu!' Minä ja kaikki muutkin kuulimme lapsen sanat, ja nämä omat\nsilmäni näkivät silloin kruunun. Naurakaa, jos tahdotte, mutta se\nmerkitsee jotakin!\"\n\n\"Näkyjen laita on sama kuin unienkin\", vastasi Klaus kartellen, \"väliin\nne tietävät, väliin eivät.\"\n\n\"Niin teidän sopii sanoa\", mörisi harmajaparta, \"teidän, joka olette\nvasta vähän kokenut maailmaa... Mitäs vanha nunna sanoi?... Se tapahtui\nsilloin kuin taistelu Niilo Steeninpoikaa vastaan oli loppunut ja hän\noli kuollut ja haudattu, ja kun marski oli saanut tämän linnan käsiinsä\nHannu Kröpelinin jälkeen, Jumala armahtakoon heidän sielujansa. Silloin\ntuli hän, saatuaan viimein Borgholman herran Maunu Greninkin\nlannistumaan, kerran iltamyöhällä ratsastaen vanhaan luostariin\ntapaamaan vanhaa nunnaa, joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia yhtä\nsievästi kuin pappi lukee kirjaa... Tiedättekö, mitä vanhus...?\"\n\n\"En, Johannes, mistä minä sen tietäisin, joka olen ollut täällä Turun\nlinnassa aina siitä asti, kuin se tuli marskin haltuun pari vuotta\nsitten.\"\n\n\"Mutta minäpä olin marskin mukana, ja siksi tiedänkin sen, minä ja\nBjörn-ukko, joka tuli marskin palvelukseen, silloinkuin me olimme\nHällemetsässä Eerik Pukea vastassa, Jumala armahtakoon hänen sieluansa,\nja kun viheriä ritari ensi kerran ilmestyi marskin hoviin, niin hän ja\nminä olimme ainoat marskin seuralaiset sinä iltana, ja me tulimme\nluostariin ja näimme nunnan sekä kuulimme mitä hän sanoi. Minä luulin\nnähneeni hänen kasvonsa monesti ennenkin ja minä sanoin Björnille\nlähteissämme: 'eikö se ollut sama, joka kävi marskin luona Eerik Puken\nkuoleman jälkeisenä aamuna?' sanoin minä, mutta Björn oli tapansa\nmukaan aivan vaiti, ja minä voin vannoa, etten väärin muista.\"\n\n\"Ja mitä nunna sanoi?\" kysyi Klaus, jonka uteliaisuutta kiihotti sekä\nkertojan totisuus että asian uutuus.\n\n\"Tultuamme keskusteluhuoneeseen\", jatkoi mies, \"jossa oli niin\nhiljaista ja pimeätä kuin haudassa, saimme kotvasen odottaa, ennenkuin\nnunna tuli, ja kun hän viimein tuli, niin ei kuulunut askeltakaan ei\nhiiskaustakaan; minä en tiedä mistä hän tuli, oli kuin ilma olisi\ntihennyt ja muuttunut häneksi, minä vaan ajattelin, nyt hän tulee, ja\nsamassa hän seisoikin marskin edessä... Ja marski kysyi häneltä, 'oliko\nJumalan tahto, että hän väistyisi Kristofer-kuninkaan tieltä ja\nluopuisi vallasta?' Nunna vastasi: 'niin olen ymmärtänyt Jumalan tahdon\nolevan, että hän tahtoo teidät Ruotsin kuninkaaksi ja sentähden on hän\nvarjellut teitä kaikista vaaroista tähän asti!' Mutta silloin sanoi\nmarski: 'kuinka se on mahdollista, nyt tahdotaan Kristoferia\nkuninkaaksi, ja hän tuleekin siksi!' Kesti kauan, ennenkuin nunna\nvastasi, mutta sitten hän pudisti päätään, niin että tumma harso heilui\npeittäen hänen kurttuiset kasvonsa, ja sanoi: 'ellei niin tapahdu kuin\nnyt olen sanonut, ja kuten Jumala tahtoo', sanoi hän, 'niin käy kolme\nvaivaa valtakunnan yli, sota, nälänhätä ja rutto. Silloin tapahtuu\nJumalan tahto, ja silloin te tulette kuninkaaksi!'\"\n\nMies vaikeni ja katsoa tihrutti tyytyväisenä päällysmieheen, joka\nnäytti vilkkaasti seuraavan kertomusta.\n\n\"Mitä marski sitten sanoi?\" kysyi hän.\n\n\"Lausuttuaan viimeiset sanansa, puhui nunna kotvasen hiljaa marskin\nkanssa, niin etten kuullut yhtäkään sanaa, ja sitten hän katosi yhtä\näänettömästi ja salaisesti kuin oli tullutkin. Marski seisoi hetkisen\nhiljaa käsivarret ristissä rinnallaan, mutta lausui sitten: 'menköön\nniinkuin Jumala tahtoo ja herrat haluavat; minä en heitä tyrkytä!' Ja\nsitten hän läksi luostarista ja ratsasti takaisin sinne, mihin oli\njättänyt muut huovinsa.\"\n\nNyt syntyi pitkä äänettömyys, ja Klaus kohensi valkeata, niin että se\nräiski ja pemehutti tummanpunaisia säkeniä kattoon. Sitten hän lausui:\n\n\"Oli miten oli näiden ennustusten laita, mutta sen ainakin kuulen, että\nsinä olet henkeesi ja vereesi uskollinen marskille, Johannes, ja\nsellaisia miehiä hän tarvitsee nyt ja aina...\"\n\n\"Hm, tuskinpa!\" vastasi harmajaparta, \"Jumala itse auttaa häntä, Klaus\nLang!\"\n\n\"Jumala itse...?\"\n\n\"Niin, Jumala ja Pyhä Eerik kuningas, sen työn takia, jota hän\ntoimittaa ja jonka hän on perille viepä! Nähkääs. minä ja kaikki ne,\njotka ennen palvelivat Engelbrektiä ja jotka kuulimme ne viisaat sanat\nhänen suustaan, että miekka on taottu talonpojan ladon lukoksi, olkoon\nse sitte kuninkaan tai talonpojan kädessä ... minä en kärsi sitä lorua,\njota nykyajan nuoriso hokee, että miekka on muka vaan elinkeino, joka\non aivan arvoton, kun rauha on maassa, ja jotka eivät senvuoksi muuta\ntoivo kuin sotia ja rauhattomuuksia... Tämä on minun ajatukseni, ja\nsenvuoksi sanon, että Jumala ja Pyhä Eerik kuningas auttavat marskia ja\nsuojelevat häntä ja panevat vielä kerran kruunun hänen päähänsä,\njolloin laki ja oikeus pääsevät Ruotsinmaassa valtaan. Sen saatte nähdä\nKlaus Lang. Herramme ei tee koskaan keskeneräistä työtä, ja\njohdattaessaan marskin vahingottomana kivisateen läpi Borgholman\nlinnasta oli hänellä suuri tarkoituksensa.\"\n\nPäällysmies nyökkäsi osoittaakseen jo kuulleensa sen tarinan, mutta\nmies alkoi kuitenkin kertoa.\n\n\"Se tapahtui kesällä kolme vuotta sitten, kun marski matkusti\nTukholmasta Kalmariin, lähteäkseen sieltä sitten Ölantiin ja Borgholmin\nlinnaan. Silloin käänsi Maunu-herra kaikki kanuunat laivoja kohden, ja\nne ampuivat kuin paholaiset. Kiviä tuli niin taajaan kuin rakeita, ja\nme jo ajattelimme viimeisen hetkemme tulleen, varsinkin kun marski\nantoi vaan mennä eteenpäin. Mutta silloin tuli äkkiä pilven patsas,\njoka asettui peitoksi salmen yli, ettei mastonpäätäkään näkynyt sen\nläpi. Linnasta ammuttiin yhä siihen kohtaan, jossa he viimeksi näkivät\nlaivat, mutta marski käski kääntää hieman oikealle, niin että tulimme\npyssyn kannon ulkopuolelle, ja kun saimme laivat ankkuriin ja pääsimme\nmaihin, hälveni sumu ja kirkkaassa päivänpaisteessa näki ällistynyt\nMaunu-herra marskin nousevan kaikkine joukkoineen ja asettuvan linnan\nympärille.\"\n\nPäällysmiehen ja vanhan asepalvelijan haastelun keskeytti kaksi\nhuoneeseen tulevaa miestä, joista toinen huusi tupaan:\n\n\"Ritari von Bardenvlethin hevoset!\"\n\nKumpikaan tuvassa olijoista ei vastannut huutoon eikä edes liikahtanut\npaikaltaankaan, jonka vuoksi miehet riensivät kiirein askelin takan luo\nasti. Heidän yllään oli kalliit turkis-vaatteet, joita koristivat\nkorkeata arvoa osoittavat merkit. Toinen näytti hyvin suuttuneelta ja\nhän kysyi kohottaen nokkaansa korkealle, kuultiinko hänen käskyään.\nPäällysmies ei kuitenkaan näyttänyt suuria välittävän hänen käskystään\nja kiukustaan, kun huomasi niin ilmeistä halveksimista, ja yhä\nkorkeammalle kohosi ritarin nokka.\n\n\"Näyttää siltä, kuin eräissä linnoissa tässä maassa mielellään\nunhotettaisiin, minkä verran kuninkaan ritarille on kunnioitusta\nannettava!\" huudahti ritari Bardenvleth suuttuneena.\n\n\"Tai pikemmin\", vastasi Klaus Lang, \"näyttävät kuninkaan ritarit\nunhottavan, missä maassa ovat. Sen opin voitte viedä täältä Turun\nlinnasta mennessänne, ettei Ruotsin valtakunnan drotsin huovipäällikkö\nkoskaan rupea kenenkään tallirengiksi, olipa se vaikka kuningas itse!\"\n\nTämän sanottuaan käänsi Klaus Lang kummastuneille ritareille selkänsä\nja lähti linnantuvasta, perässään vanha asemies, joka tirkisteli\ntoisella silmällään ritareja, ikäänkuin nähdäkseen, minkä vaikutuksen\nnämä ylpeät sanat olivat heihin tehneet tai kuin sanoakseen: niin puhuu\nvapaa ruotsalainen saksalaiselle onnenonkijalle!\n\n\"Hävytöntä väkeä nuo ruotsalaiset!\" sanoi julmistunut Bardenvlethin\nritari toiselle ritarille, \"ne tarvitsevat paljon hiomista ja\nkuritusta, varsinkin nämä marskin tai kuten nyt sanotaan, drotsin\nmiehet, joksi armollinen herramme, kuningas on tehnyt Kaarlo-herran...\"\n\n\"Niin, ritari Jost!\" sanoi toinen ritari -- hyväntahtoisen näköinen\nmies, jolla oli vilkkaat eloisat silmät, \"sekin aika tulee vielä\ntoivoakseni, jolloin me saksalaiset levitämme näistä linnoista\nihmistapoja raakaan kansaan. Mitä sanoisitte itse Turun linnasta?\"\nlisäsi ritari kuiskaten.\n\n\"Minä olen aina tyytyväinen osaani, minkä armollinen herrani minulle\nsuopi\", vastasi Jost-ritari lauhealla ja pehmeällä äänellä. \"Mutta\nvanha drotsi, Krister-herra!\"\n\n\"Hän on vanha ja, kuten itse sanotte, kivulloinen ja heikko ... hän ei\nole enää meidän tiellämme, mutta hän on ollut oiva ase Kaarlo-herraa\nvastaan... Saatte nähdä, ritari Jost, että kun suuri kallio kerran on\nvyörynyt, niin pyörivät muut perässä, ja täällä tulee kourakaupalla\nlinnoja, niin ettei muuta kuin valita.\"\n\n\"Ja se suuri kallio räjähytetään nyt?\"\n\n\"Sentähdenpä olen täällä, kun se ylpeä mies kieltäysi tulemasta\nTukholmaan lunnahitta. Te olette toimittanut oivallisesti asianne,\nritari Jost, minä olen muistava teitä armollisen herramme, kuninkaan\nluona. Jos hän vaan saapuu Tukholmaan, ja elleivät kuninkaan kädet ole\nsidotut, niin haihtuu hänen valtansa kuin sumu... Kuningas ei voi\nunhottaa tyhmän kansan lorua, että marski muka ansaitsisi kruunun\nparemmin kuin hän, jota ne, kuten muistatte, huusivat juuri Tukholmaan\ntultaessakin, eikä hän kuuntele mitään niin mielellään kuin valituksia\ntätä vaarallista miestä vastaan, joiden nojalla häntä voidaan syyttää\nja tuomita oikeudessa... Ratsastakaa te nyt huoletta Viipuriin takaisin\nja kehoittakaa vanhaa Krister-herraa tekemään todenperään valituksensa,\nsamoin kuin olette nyt täällä yllyttänyt Kaarloa pysymään taipumatonna\nja houkutellut luottamaan kuninkaaseen, niin minä sanon, että saatte\npian, minä hetkenä tahdotte, valita Viipurin tai Turun!\"\n\nHerrat olivat tahallaan käyneet linnantupaan luullen sen jääneen\nlinnassa vallitsevan hölyn ja liikkeen aikana tyhjäksi, joten he\nvoisivat siellä paremmin kuin omissa vierashuoneissaan asiaan\nkuulumattomain häiritsemättä keskustella. Nyt tuli Kaarlo-herran vanha\nhovimestari kumarrellen huoneeseen ja keskeytti siten heidät.\n\n\"Anteeksi, hyvät herrat, että olette saaneet odottaa\", sanoi hän,\n\"mutta vika ei ole minun; minä olen seisottanut hevosianne,\nJost-ritari, asuntonne portaiden edessä ja heti kun kuulin teidän\nhaluavan niitä tänne, niin olen tehnyt toivonne mukaan, ne odottavat\ntäällä oven edessä...\"\n\nRitarit nyökkäsivät armollisesti palvelijavanhukselle ja lähtivät\ntuvasta. Kynnyksellä kumarsi hovimestari toiselle ritarille, jonka tuli\nvielä jäädä linnaan, ja sanoi, että herransa oli valmis ottamaan hänet\nvastaan koska tahansa.\n\n\"Jumala paratkoon\", lisäsi hän huoahtaen, \"rakas herrani on saanut\nsurullisia uutisia tänä aamuna. Hänen nuori sukulaisensa, herra Tord\nKaarlonpoika on joutunut viime yönä vitaliveljesten käsiin...\"\n\n\"Vitaliveljesten?\" toisti ritari, \"mistä se tiedetään.\"\n\n\"Raision kirkkoherra on tullut kaupunkiin, se on tapahtunut ihan hänen\nnähtensä, ja nyt aamulla ovat hän ja tuomiokirkon toimitsija, herra\nLauri Skytte, olleet Kaarlo-herran luona kertomassa onnettomuudesta.\"\n\nJost-ritari puristi toisen ritarin kättä hiukan kiireisesti, mikä ei\njäänyt tältä huomaamatta, sekä hyppäsi ratsunsa selkään. Nyt ei\nkuitenkaan ollut aikaa kysellä siihen syytä. Jost-ritari ratsasti\nlinnanportista, ja toinen ritari seurasi kumartelevaa hovimestaria\nmarskin luo, joksi Kaarlo-herraa yhä vielä kutsuttiin, vaikka kuningas\noli ylentänyt hänet drotsiksi.\n\nEräässä suuren salin takaisessa huoneessa, jonka sisustus kylliksi\nilmaisi omistajansa rikkauden, asteli Kaarlo Knuutinpoika edestakaisin,\nnäöltään hyvin kiihtyneenä. Saksalaisen ritarin sisään astuessa riensi\nhän häntä vastaan ja saattoi hänet takan vieressä olevalle penkille.\nTavanmukaisten tervehdysten jälkeen lausui marski:\n\n\"Minä olen tarkoin harkinnut asiaanne ja olen nyt tehnyt päätökseni.\"\n\n\"Ja toivoakseni herrani, kuninkaan mielen mukaisen?\"\n\n\"Minä saavun hänen luokseen Tukholmaan panttivangeitta, kuten hän on\npyytänyt. Siitä näette, kuinka halukas olen puolestani tekemään\nkaikkea, mikä edistää hyvää suosiota välillämme. Suokoon herramme,\nKristofer-kuningas, puolestaan sen eduksi minulle, että saan rauhassa\nelää valtakunnassa!\"\n\n\"Minua ilahuttaa enemmän kuin voin sanoa, että olette tullut tähän\npäätökseen, ja te tulette kyllin näkemään, kuinka hyvää armollinen\nherrani, kuningas tarkoittaa teille ja valtakunnalle.\"\n\n\"Jos kuninkaan mieli on sellainen, kuin te sanotte, ritari Albrekt\",\nlausui Kaarlo ylväästi hymyillen, \"niin näyttää hän minusta toisin\ntoimivan ja toisin ajattelevan. Sillä jo teidän täällä olonne puhuu\naivan toista kieltä, kuin että herramme ja kuninkaamme soisi minulle\naivan niin hyvää, kuin hän on monasti luvannut.\"\n\n\"Älkää tuomitko hänen sydäntään hänen kuningasvelvollisuuksiensa\nmukaan. Sydämessään tahtoo hän olla teille uskollinen, kuten hän sanoi\nHalmstadissa kohdatessanne toisianne viime vuonna, mutta kuninkaana ...\nah, tiedättehän itse, joka olette niin monta vuotta hallinnut Ruotsin\nvaltakuntaa, kuinka vaikeata, jopa mahdotonta on aina totella sydämen\nkäskyjä... Kuninkaallakin on velvollisuutensa...\"\n\n\"Niinpä täyttäköön kuningas velvollisuutensa\", vastasi marski\npainokkaasti, \"mutta minusta tulisi hänen ennemmin käyttää aikaansa sen\npahuuden poistamiseksi, jota Eerik-kuningas seuroineen harjoittaa\nVisbystä käsin, kuin kuunnella minun vihamiesteni sipinää ja\nsupatusta... Mutta siitä sopinee myöhemmin keskustella. Milloin\nlähdette takaisin kuninkaan luo?\"\n\n\"Jo tänään\", vastasi Albrekt-ritari kohteliaasti kumartaen. \"Käyn vaan\nensiksi Helgan kuninkaankartanossa Perniössä katsoakseni herrani,\nkuninkaan puolesta, kuinka luostarin rakentaminen edistyy... On aikomus\nhankkia uusi paikka Naantalin luostarille, kuten tietänette...\"\n\n\"Olen kuullut kerrottavan, että Hannu Djekn vaimoineen on aikeissa\nluovuttaa talon täältä Raision rannikolta luostarille.\"\n\n\"Niin, ja asiasta taitaa tulla tosi... Sieltä\", lisäsi ritari, \"on\nminulla tilaisuus päästä Tukholmaan.\"\n\nMoniaitten sisällöttömäin jäähyväissanain jälkeen lähti ritari, joten\nKaarlo jäi yksikseen. Hän istui penkille tulen viereen ja hänen päänsä\nvaipui rinnalle, käden leikkiessä paksuilla kultavitjoilla, jotka\nolivat hänen kaulassaan.\n\nHänen takaansa kuului keveitä askeleita, mutta hän oli niin\najatuksissaan, ettei huomannut häntä lähestyvää suloista olentoa,\nennenkuin kaksi pehmeätä, hohtavan valkeata kättä kiertyi hänen\nkaulansa ympäri ja kuin ruusuinen suu painoi suukkosen hänen taaksepäin\nnojauvalle otsalleen.\n\n\"Sinä tulit eläväksi vastaukseksi sydämeni kysymykselle, Kaarina\",\nsanoi hän, tarttuen hellästi vaimonsa kauniisiin käsiin.\n\n\"Ja mitä kysyi sydämesi?\" lausui Kaarina-rouva lempeästi hymyillen.\n\n\"Se kysyi, missä kasvanevat onneni kukkaset! Mutta ne kasvavat täällä\",\nlisäsi hän puristaen puolisoaan rintaansa vasten sekä asettaen hänen\nkätensä kaulansa ympäri, \"ja tämä on kaunein kaulanauhani.\"\n\nHymy, joka säteili Kaarinan kauneilta kasvoilta, ilmaisi puhtainta,\nsanoin selittämätöntä onnea.\n\n\"Varmaa on\", sanoi hän, \"että minun onneni on sinun rakkautesi,\nKaarlo ... sinun rakkautesi on minun kaikkeni, eikä mikään, ei Niilo\nBonpojan kaulaketjukaan voisi onneani hiukkaakaan lisätä!...\"\n\nMutta Kaarlon katse synkkeni.\n\n\"Miksi mainitset sitä onnetonta kalua, Kaarina?\" sanoi hän, ankarasti\ntaistellen tunteitaan vastaan. \"Sielussani taistelee kaksi voimaa, ja\non hetkiä, jolloin tuskin tiedän, kumpi niistä lopuksi pääsee voitolle.\nMinussa on hehkuva halu päästä sen omistajaksi, ja minä halveksin\nitseäni sen halun vuoksi. Mutta sinun luonasi ollessani, Kaarinani,\nlausuu tunteeni selvemmin kuin muulloin, että ihmiskohtaloja ei\nvallitse kullan eikä kalliiden kivien valta, vaan niitä vallitsee\nkorkeampi voima... Totisesti oli sinun sankarisi, Engelbrekt, suuri\nmies... Hänen voimansa asui hänen sisässään... Minä tarvitsen paremmin\nkuin hän ulkonaisen tuen; se päämäärä minulle vaan kangastelee ja\nkaukaa häämöittää, jonka hän näki selvästi aina... Voitko sinä olla\nminulle tukena, voitko aina olla minun parempana minuutenani,\nturvaenkelinäni, joka kehottaa kieltäni puhumaan ja kättäni toimimaan\nRuotsin hyväksi...?\"\n\n\"Voin, voin ... minä tahdon olla sinun tukenasi\" huudahti Kaarina\njalolla ihastuksella. \"Ja kuulkoot Jumala ja kaikki pyhimykset\nrukoukseni... Usko minua, Kaarlo, se aarre, joka oli Engelbrektillä, on\nsinunkin saavutettavissasi, eikä Ruotsin kohtalo riipu kultakaluista!\nVahva, rehellinen tahto, jota ei mikään järkytä radaltaan, se on se\naarre, joka niin korkealle kohotti Engelbrektin... Ole sinäkin kansan\nmies, äläkä pidä mitään päämäärää sitä korkeampana, ehkä ne\nloistanevatkin ja häikäisevät, niin sinä saavutat yhtä suuren ja\nkauniin kohtalon kuin Engelbrektkin!\"\n\nHän oli ihana puhuessaan. Hänen otsaltaan sädehti kuin synnynnäisen\nmajesteetin valo, ja rakkaus loisti niin lämpimästi hänen kirkkaista\nsilmistään. Kaarlo tarttui ihastuksella hänen käteensä ja painoi sen\nrintaansa vasten.\n\n\"Mutta mitä päämäärää luulisit minun pitävän korkeampana kuin olla\nRuotsin kansan mies?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Kuninkaankruunua!\" kuiskasi Kaarina-rouva.\n\n\"Kuninkaankruunua!\" toisti Kaarlo ajatuksiinsa vaipuen. Siten hän\nlisäsi: \"Mutta kuninkaankruunu olisi juuri ehto tullakseni Ruotsin ja\nsen kansan auttajaksi, ja entäpä jos Niilo Bonpojan ketju olisi\nkuninkaankruunun saamisen ehtona? -- Ja sano, kuka on paremmin Ruotsin\nkansan mies kuin sen kuningas?\"\n\nHän vaikeni, ja Kaarina-rouva, joka nojasi kyynäspäällään hänen\nhartiotaan vasten, laski miettiväisenä päänsä käsiinsä.\n\n\"Se on totta, mitä Engelbrekt lausui Vadstenassa, että kuningas\nMaunu Eerikinpojan jälkeen on Ruotsissa ollut pelkkiä tyranneja\",\njatkoi marski, enemmän itsekseen puhellen kuin vaimoonsa\nvaikuttaakseen. \"Albrekt-kuningas, Eerik-kuningas ja, Jumala paratkoon,\nKristofer-kuningaskin näyttävät olevan juuri sitä laatua... Mutta\nRuotsin laki, jota parhaillaan korjataan ja joka kohta esitetään\nkuninkaan vahvistettavaksi, ei salli ulkomaisen miehen kantaa Ruotsin\nkruunua, ja niin totta kuin elän, ellei tähän tule pian muutosta, niin\nsaadaan pian nähdä, että meistä tulee saksalaisten tai tanskalaisten\norjia ikipäiviksi! Sanoppa nyt, Kaarina, sopiiko rehellisen miehen sitä\nsuvaita, ja eikö hänen tule ennemmin käyttää joka keinoa sen\npoistamiseksi?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" kuiskasi Kaarina.\n\n\"Mutta usko minua kun sanon\", lisäsi Kaarlo, \"ettei tämä käteni ole\nkonsanaan käyttävä keinoja, jotka ritarikunniaani loukkaisivat, ja\nNiilo Bonpoika on minulle rakas, minä olen hänelle paljosta\nkiitollinen... Pois se minusta, että tekisin jotakin, joka olisi\nhänelle vahingoksi... Mutta hän ei halua sitä suuruutta, jota niin moni\ntavottelee...\"\n\n\"Kukapa sentään tietää, Kaarlo\", virkkoi Kaarina-rouva, \"minusta\nainakin näyttää, että te ajatte samaa asiaa, mutta eri teitä; sinä\nkuninkaankruunun avulla, hän taasen...\"\n\n\"Niilo ... sano pois, Kaarina!\"\n\n\"Hän näyttää minusta käyvän sitä tietä, jota Engelbrekt kävi... Ehkä\nolette molemmat yhtä tarpeellisia suuren päämääränne, Ruotsin\nvapauttamisen hyväksi, ja Herra antakoon teille kummallekin siunaustaan\nrunsaimmalla mitalla!\"\n\nHän syleili Kaarloa ja nojasi päätään hänen rintaansa vasten. Tuli\npitkä hiljaisuus, jonka jälkeen keskustelu kääntyi toisaalle. He\nrupesivat haastelemaan matkasta kuninkaan luo, johon Kaarlo aikoi\njonkun päivän perästä lähteä. Silloin astui huoneeseen vanha\nhovimestari, Erlanti-ukko, joka ei voinut erota rakkaasta\nKaarlo-herrastaan, vaan tahtoi palvella häntä niinkauan kuin jaksoi\njalkaa tai kättä liikuttaa.\n\nVanhuksen muoto oli hänen sisään tullessaan tavallista huolestuneempi.\nKoko hänen kasvonsa näyttivät lausuvan niitä painavia sanoja, jotka\nolivat alati hänen kielellään: \"ollessanne Fågelvikin herrana olette\ntarpeeksi mahtava ja rikas.\" Niillä sanoilla hän tahtoi huomauttaa\nsekä sitä mieluisaa rauhaa, jota elämä tarjoisi tuossa uljaassa\nherraslinnassa, missä hän itse oli elänyt onnellisimmat päivänsä, että\nniiden pyrintöjen turhuutta, joiden tähden herransa puuhaili ja\ntaisteli maailmassa. Marski huomasi heti jonkun tavattoman seikan\npainavan vanhusta, ja Kaarina-rouvakin pysähtyi kuulemaan, mitä hänellä\noli asiana.\n\n\"Aina pahempaa ja pahempaa\", lausui vanhus, \"vitaliveljekset ovat\nvieneet Briita-neidin ja Iliana-neidin!\"\n\nNämä sanat tekivät masentavan vaikutuksen marskiin ja Kaarina-rouvaan.\nBriita Kaarlontytär, nuoren Tordin sisar oli marskin suuri lemmikki, ja\nIliana-neiti kuului sukuun, jonka kanssa marski ei tahtonut millään\nmuotoa joutua epäsopuun. Nyt oli neito ollut hänen vieraanaan, ja hänen\noli pidettävä vieraansa turvallisuudesta huolta. Hovimestari kertoi\nkaiken, mitä oli saanut tietää onnettomuudesta, joka oli tapahtunut\nluultavasti neitojen ratsastaessa takaisin Aylosista, johon he olivat\nlähteneet edellisenä päivänä. Muuan raisiolainen talonpoika oli tuskin\ntuntia sitten tullut Perniöstä ja kertonut asian. Kaksi nuorta herraa\noli talonpojan tiedon mukaan tehnyt kaiken voitavansa neitoja\npelastaakseen, mutta turhaan.\n\n\"Lähettäkää se talonpoika tänne\", huusi marski, \"minä tahdon itse puhua\nhänen kanssaan ja kutsukaa Klaus Lang myös... Kiesavita, minä ajan\nniitä rosvoja vaikka maailman ääriin asti!\"\n\nHovimestari riensi täyttämään herransa käskyä, mutta kohtasi ovessa\nNiilo Bonpojan ja Tord Kaarlonpojan, jotka syöksyivät huoneeseen\nmarskin luo. Tämä äimistyi nähdessään jälkimmäisen, jonka\nkiinnijoutumisesta hän oli juuri saanut silminnäkijältä tiedon, mutta\nei ehtinyt tehdä mitään kysymyksiä. Tulijat vakuuttivat todeksi\nkertomuksen neitojen kauheasta kohtalosta.\n\n\"Ja nyt on pyyntömme teille, sukulaiseni\", sanoi Tord, joka johti\npuhetta, \"että annatte meille laivan ja miehistöä, niin lähdemme\najamaan takaa tuota merirosvokonnaa ja pelastamme neidot tai uhraamme\nhenkemme.\"\n\n\"Taivaan nimessä Tord\", huudahti Kaarlo, \"tuskin kuulen sinun\npelastuneen, kun tuodaan uusi onnettomuuden sanoma!... Niin, te saatte\nlaivan kumpainenkin, ja itse saatte valita miehistäni apulaiset\nitsellenne... Ja täyttäköön turvattomain suojelija purjeenne hyvillä\ntuulilla... Minä lähden itse Tukholmaan ja odotan teitä siellä asianne\ntoimittaneina miehinä.\"\n\nNuorukaiset riensivät toimimaan, ettei yhtään hetkeä valuisi hukkaan.\nKun marskin laivat olivat jo valmiiksi taklattuina ja kun heillä oli\nlupa valita niistä nopeimmat, oli se asia helposti suoritettu. Kauan ei\nmyöskään kestänyt miesten valitseminen, sillä vaikeampaa oli heille\npäättää keitä jättäisivät, kuin keitä ottaisivat -- valioväkeä olivat\nkaikki. Voimaltaan, kestävyydeltään ja pelottomuudeltaan mainioita\nmiehiä oli heillä varana ottaa vaikka sata. Tord valmistui ensiksi ja\ntuli sukulaiseltaan hyvästiä ottamaan.\n\nViheriä ritari oli silloin marskin luona ja hänet nähdessään tuli\nTordin kasvoille vastenmielisyyden väre. Sillä vaikkei hän koskaan\nottanut osaa siihen pilantekoon, jota muut nuorukaiset joka\ntilaisuudessa harjoittivat tuon omituisen ritarin kustannuksella, ei\nhänen ylpeä mielensä kuitenkaan voinut sietää, että mies alentui niin\nkaikkein narriksi kuin Viheriä.\n\n\"Mitenkä arvelette?\" kysyi marski ritarilta, Tordin astuessa\nhuoneeseen. \"Luuletteko, että nuo nuoret pelastuvat tällä keinoin?\"\n\nMarski oli nähtävästi kertonut, mitä nyt oli tekeillä, ja ritarin\nkummastunut katse, jota hänen ikuinen hymynsäkään tuskin voi peittää,\nosoitti hänen olevan asiasta aivan tietämätön. Mutta nuorukaista\nsuututti tämä marskin kysymys.\n\n\"Yhtä hyvin voisitte, sukulaiseni\", sanoi hän, \"kysyä kissanpojalta,\nuskaltaako varsa hypätä vallihaudan yli!\"\n\nMarski heitti pikaisen, puolittain moittivan katseen nuoreen\nsukulaiseensa. Ritarin silmä välähti ja hänen arpisille poskilleen\nleimahti ja katosi punaisia liekkejä. Mutta hymy oli lähtenyt hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Monta ystävää oli nuorella leijonalla\", sanoi hän nauraen, \"mutta\npieni rotta vaan hänet pelasti!\"\n\n\"Minä olen valmis purjehtimaan!\" keskeytti Tord huolimatta sen enempää\nritarin päähänpistoista, \"onko teillä mitään lisää käskemistä minulle,\nsukulaiseni?\"\n\n\"Jumalan nimeen, Tord, sitten ... olkoon onni myötäsi ... minulla ei\nole sinua varten mitään tehtäviä, ennenkuin Tukholmassa tavataan!\"\n\nMarski puristi nuoren sukulaisensa kättä ja tämä läksi. Samassa astui\nNiilo Bonpoika sisään. Hänkin tuli jäähyväisiä ottamaan.\n\n\"Teille ei minun tarvitse toivottaa onnea, Niilo\", sanoi marski\nhänelle, \"te olette nyt kerrassaan onnen kultapoikanen ja olette saanut\nniin paljon sen antimia, että saisitte mielestäni jakaa niitä vähän\nmuillekin.\"\n\n\"Sittenpähän nähdään, kun ensikerran tavataan, onko retkelläni onnea\nvai ei!\" vastasi Niilo.\n\nNaurava ritari oli ovella, käsi lukossa, mutta pää sivulle käännettynä,\nikäänkuin kuuntelisi puhujain sanoja, tahi olisi ollut poismenon\naikeissa. Hänen epäröimisensä ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä hän\nkatosi ovesta, juuri kuin marski kiitti Niiloa hänen viime-öisestä\nreippaasta toiminnastaan.\n\n\"Paljosta saan kiittää teitä, Niilo\", sanoi marski tarttuen\nliikutuksella nuorukaisen käteen, \"vieläpä osasta omaakin onneani, ja\nkuitenkin, Niilo ... niin, kuulkaa se omasta suustani, kuitenkin minä\nkadehdin teitä ja soisin teidän onnenne pienemmäksi!\"\n\nNiilo ällistyi näistä sanoista ja katsoi tutkivasti marskia silmiin.\n\n\"Mutta usko minua samalla, Niilo\", lisäsi hän puristaen hänen kättään,\n\"että Kaarlo Knuutinpoika paljastaisi ensiksi miekkansa, jos tätä\nonneasi vaara uhkaisi.\"\n\n\"En ymmärrä sydämenne tarkoitusta\", lausui Niilo, \"mutta minä uskon,\nettä te suotte minulle yhtä hyvää kuin minä suon teille. Mitä te\nminulta kadehtisitte, en tiedä... Te olette rikas ja mahtava, olette\nlähinnä kuningasta Ruotsinmaan mahtavin mies, minulla taasen ei ole\nmuuta kuin hyvä miekkani, sillä sukuni monista tiloista on tuskin\nyhtäkään jälellä, kuten hyvin tiedätte...\"\n\nMarski nyökkäsi päätään vastaamatta ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.\n\n\"Toivon, että kohtaamme toisemme iloisina Tukholmassa!\" sanoi hän\nvihdoin laskien kätensä nuorukaisen olalle, samalla kuin hänen tutkiva\nkatseensa näytti haluavan tunkea Niilon sielun pohjalle asti.\n\nPuolta tuntia myöhemmin purjehti kaksi laivaa myötätuuleen Aurajokea\npitkin.\n\n\n\n\nIII.\n\nKurjen ajo.\n\n\nTord ja Niilo olivat ennen lähtöään tehneet purjehdussuunnitelman.\nToinen tarkastaisi saariston ja toinen pitäisi silmällä merta saariston\nja Gotlannin välillä. Sillä tavoin toivoivat he pääsevänsä rohkean\nmerirosvon kimppuun molemmilta puolin. Arvalla he 'olivat ratkaisseet\nkumpaisenkin tehtävät, ja saaristo oli langennut Niilon osalle. He\npurjehtivat laitatuuleen yhdessä, niinkauan kuin olivat siinä\nkolmionmuotoisessa merenpoukamassa, jonka pohjoisena rajana on\nmannermaa Turun ja Naantalin välillä ja lounaisrajana suuri Rymättylän\nsaari. Sen koilliskulmassa on Auran suuta vastapäätä Ruissalo ja\ntunnettu Kukkarokivi. Nyt aamuauringon välkkyessä sen laella, näytti\ntämä kallionmöhkäle melkein kuin hiukan mitättömältä, mutta laineet sen\nedustalla, Kukkarokivenaukon laineet, vyöryivät kuohuen raittiissa\nitäisessä, joka pyörähti pian koilliseksi. Tord purjehti edellä.\nTultuaan mainitusta kolmiosta ulapalle sen kulman kautta, joka on\nKukkarokiven ja Rymättylän saaren välillä, kääntyi hän suoraan etelään\npäin. Niilo näki hänet Tunniemen kohdalla Paraisten saaren edustalla,\nmutta kadotti hänet näkyvistään, kun hän kääntyi Rymättylän eteläpäässä\nolevaan salmeen päin.\n\nTuuli pysyi hyvänä, ja Niilo Bonpojan laiva, jonka nimi oli Hirvi,\ntanssaili saariston satain luotojen ja saarten välitse. Kaikkein silmät\ntähystelivät rosvolaivaa, mutta päivä kului mitään näkymättä. Mutta\nkoska he purjehtivat edestakaisin joka salmen, mistä laiva pääsi\nliikkumaan, eivät he ehtineet pitkälle. Juuri auringon laskiessa kulki\nlaiva erään jyrkän kallioseinän ohi, ja perämies oli aikeissa ohjata\nsitä muutamaan salmeen, joka ensi silmäyksellä näytti kapealta\nlahdelmalta, jota joka puolelta saartoivat korkeat, alastomat kalliot.\nMutta uloinna lännessä osoitti aaltojen kuohuva räiske, että siellä oli\navarammat tilat laineilla.\n\n\"Ellei Kurki ole lentänyt tähän komeroon, niin emme löydä sitä tänä\nyönä\", sanoi perämies heittäen kysyvän katseen Niilo Bonpoikaan, joka\nseisoi hänen vieressään tarkasti silmäten näköalaa.\n\nParin silmänräpäyksen kuluttua lausui perämies taas:\n\n\"Tuo tie ei ole leikiten kulettava, jos laskemme Hirven sinne, ei se\npääse sieltä tänä yönä pois... Sanokaa senvuoksi tahtonne, herra Niilo,\nennenkuin sinne lähdemme, sitten ei enää käy peräytyminen...\"\n\n\"Tunnetko sen tien?\" kysyi Niilo lyhyesti ja varmasti.\n\n\"Tunnen varsin hyvin, herra, mutta yön aikaan en ole milloinkaan sitä\nkulkenut, ja jos tahdotte minun neuvostani huolia, niin laskisimme\ntähän ankkuriin päivännousuun asti... Kurki ei nimittäin pääse minun\nymmärtääkseni näinä tunteina kauemmaksi, kuin missä se nyt on.\"\n\nNiilo ei arvellut kauvan. Hän huusi kaikki miehet kannelle.\n\n\"Tunteeko teistä kukaan\", kysyi hän, \"tätä reittiä, ja voiko kukaan\nottaa viedäkseen Hirveä sen läpi yön pimeydessä?\"\n\nTuli yleinen hiljaisuus, mutta eräs etäimpänä seisovista, muudan pitkä,\nleveähartiainen mies, tunkeutui esiin.\n\n\"Minä ehkä voisin ottaa sen tehdäkseni\", sanoi hän syvällä karkealla\näänellä.\n\n\"Sinäkö?\" kysyi Niilo kummastuneena, \"oletko purjehtinut näillä\nvesillä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi mies, \"olin kerran ritari Sven Sturen mukana siihen\naikaan kuin hän ja ritari Knuutti Bonpoika vallitsivat Pohjaa, ja\nsilloin piti tuntea joka mutkan ja lokero näillä vesillä, varsinkin kun\nMargareta-kuningatarkin sai puolelleen joitakuita 'Jumalan ystäviä ja\nkaikkein vihollisia.'\"\n\nMies oli pistänyt rintansa yli riippuvan pääverhon molemmat suikaleet\nkorvainsa taakse yli kasvojen, joista ei senvuoksi ollut paljon muuta\nnäkyvissä kuin silmät, jotka tirkistelivät tyynesti ja uhkavarmasti\npörhöisten kulmakarvain alta.\n\nNiilo halusi kiihkeästi saada tehtävänsä suoritetuksi, mutta toisaalta\nei hän myöskään tahtonut varomattomuudella tehdä koko yritystä\ntyhjäksi, ja senvuoksi lausui hän epäröiden miehelle:\n\n\"Siitä on kulunut jo pitkät ajat, mies ... sinä olet ehkä\nunhottanut...\"\n\n\"En!\" keskeytti mies innokkaasti, \"minä olen purjehtinut tätä väylää\nmonta vaikeaa kertaa ja pahemmilla ilmoilla kuin nyt, vaikka yöksi\ntaitaakin tuuli nyt kiristyä; en ole mitään unhottanut, herra, en\nväylää enkä sitä, mitä silloin tapahtui, kun viimeksi tästä\npurjehdin...\"\n\n\"Taisipa olla merkillinen matka!\"\n\nMies meni Niilon viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Sinä yönä kadotti äidinisänne ensi kerran kultaisen kaulaketjunsa!\"\n\nNiilo säpsähti ja katsoi terävästi mieheen, mutta tämä seisoi\nhievahtamatta ja katseli suurilla silmillään niin luottavaisesti ja\ntotisesti häneen, että hänen epäilynsä hävisi.\n\n\"No, olkoon niin\", sanoi hän kotvasen mietittyään, \"tartu ruoriin\nsitten, mies, ja johtakoon kätesi sitä yhtä varmasti nytkin kuin\näidinisäni aikoina!\"\n\nMies nyökkäsi päätään ja astui rauhallisesti perään päin ottaen ruorin\nperämieheltä, joka oli tullut Turussa laivalle ja päässyt kokeneena\nlaivamiehenä perämieheksi. Samassa liukui laiva kallion kylkeä myöten\nsalmeen, jossa vesi kuohui ja vaahtosi, kun riehuva myrskytuuli puhalsi\nsyösten laivaa kuin lastua aaltojen yli.\n\nMutta pitkä merikarhu seisoi tyynenä ja rauhallisena peräsimessä, ja\nlaiva näytti mukautuvan hänen tahtoonsa kuin elävä olento ikään. Heti\nsalmeen tultua oli tuuli tyyntyneempi, vaikka joka mies olikin vähän\nlevotonna ja katseli arasti kapeaa solaa, jonka sivuilla näkyi siellä\ntäällä kuohujen välistä vaarallisia salakaria, ja uloinna osoittivat\nvalkovaahtoiset laineet vieläkin vaarallisempaa kohtaa, joka oli\npelottanut laivuria salmen suussa. Miehistön mieli pysyi rauhatonna,\nsillä matka oli vähän omituinen ja samoin turkulaisen kertomus, joka\nkasvoi yhäti kulkiessaan miehestä mieheen. Hämärä tiheni, mutta vielä\nvoi erottaa aaltojen vaahtoiset harjat, ja kiihtynyt mielikuvitus,\njoka kaikkea isontaa, oli tietysti heti valmis näkemään siinä\nhaaksirikkoisten valkeita haamuja, jotka häälyivät hurjasti tanssien\nmeren selällä odottaen uusia toveria leikkiinsä.\n\nYleinen kammo valtasi miehet, joista ei yksikään oikeastaan tiennyt,\nmitä pelko oli. Mutta nyt olikin heidän rohkeutensa aivan oudossa\nkoetteessa, ja useinhan kauhistaakin pieni vaara, joka on tuntematon\nsellaistakin, joka häikäilemättä käypi suuriin vaaroihin, jotka vaan\novat heille vanhoja ja tuttuja. Lopuksi he tulivat miltei epätoivoon.\nHe olivat kyllä valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraansa asti\nNiilo-herran edestä, mutta mennä suoraan helvettiin kuin sieluton\nkarjalauma -- sitä vastaan rupesi heidän luontonsa kapinoimaan.\n\nSilloin katosi viimeinenkin päivänsäde. Oli pilkkopimeätä; tuuli\npauhasi kallioiden välistä, ja laiva kitisi ja natisi kamalasti.\nSilloin syntyi miehiin kuisketta, joka yhä koveni, kunnes se oli kuin\njalopeuran kiljuntaa, ennenkuin se katkoo köytensä riehuakseen ilmoille\nkaiken vankeudessa säästämänsä kiukun. Viimein lähestyi eräs heistä\nperäkeulaa, jossa Niilo Bonpoika seisoi lähellä perämiestä. Hän oli\nnojallaan laivanreunaa vastaan eikä nähnyt eikä kuullut tällä hetkellä\nmuuta kuin aaltojen pauhua ja laivan natisemista sen kiitäessä\neteenpäin hyppien ylös ja alas ikäänkuin ollakseen nimensä arvoinen.\n\n\"Herra Niilo\", sanoi mies tultuaan lähemmäksi, ja ääni ilmaisi hänen\nmielensä olevan ankaran liikutuksen vallassa, \"herra Niilo, tiedättekö,\nkuka peräsimessä on, tiedättekö, että hän on hullun ritarin palvelija?\"\n\nNiilo kääntyi mieheen päin ja näki tämän ja hänen takanaan olevan\nmustan miesjoukon. Mutta puhujan viereen ilmestyi muiden eteen\nturkulaislaivurin helposti tunnettu vartalo.\n\n\"Herra\", lausui mies, \"tällaisena yönä ei itse paholainenkaan voisi\nliikkua ... me seuraamme teitä kuin yksi mies, sen kyllä tiedätte,\nmutta nyt viedään sekä teitä että meitä suoraan hornan kitaan, emmekä\nme voi sormellammekaan puolustaa itseämme ... mutta siihen me emme\nsuostu... Antakaa senvuoksi laskea ankkuri, herra Niilo, se on meidän\nyhteinen tahtomme, ja se on teidän omaksi parhaaksenne.\"\n\nTämä oli Niilolle koetuksen hetki, jota hän ei ollut odottanut, ja\npäästyään selville, mitä tarkoitettiin, valtasi hänet kiihkeä\nsuuttumus. Häntä ei suututtanut ainoastaan miesten rohkeus, vaan vielä\nenemmän se uhkamielinen ja opettavainen ääni ja tapa, jolla se\nlausuttiin. Se kuohutti hänen vertansa niin, että hän tuskalla sai\nhillinneeksi itsensä.\n\nMutta peräsimessä olija oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Hän näytti\ntuskin huomaavaan laivalla syntynyttä meteliä. Kuitenkin säkenöivät\nhänen silmänsä, kun hän vähäväliä vilkaisi Niiloon, ja jos joku olisi\nvoinut tarkata hänen kasvonilmeidensä vaihteita olisi selvästi\nhuomannut, että hän seurasi tarkoin menoa laivalla, hoitaessaan\nvarmalla kädellä peräsintä. Sitten hän lausui -- ehkä tehdäkseen Niilon\nkoettelemusta suuremmaksi:\n\n\"Tälle kohtaa ei ankkuri totisesti tartu ... meidän täytyy eteenpäin\ntai kuolla! Mutta älkää huolehtiko, hyvät miehet, ettekö näe, että kuu\non ylhäällä ja valaisee tietämme, kunhan vaan pääsemme tuon\nkallionkielekkeen ohi?\"\n\nNämä sanat katkaisivat kerrassaan kaiken maltin. Koko tumma joukko\nliikkui eteenpäin, miekat kalahtelivat, ja siitä kuului tukahutettu\nraivonhuuto. Silmänräpäyksessä olisi kaikki ollut mennyttä. Mutta\nnopeammin kuin ajatus oli Niilo Bonpoika miesjoukon edessä paljastettu\nmiekka kädessään.\n\n\"Kalpani ei ole koskaan vielä juonut ystävän verta\", huusi hän, \"mutta\nJumalan nimessä, joka ottaa askeleenkin, on kuoleman oma.\"\n\nSamoinkuin susilauma säikähtää äkkinäistä tulen leimausta sävähtivät\nnämäkin miehet herransa voimakasta vihanpuuskaa. Mutta nuorukaisen sana\noli yksi säkene vaan. Jos hän olisi hiukankaan epäröinyt, käden\nkäänteenkin arvellut, olisi se ollut kuin veripisara sudelle. Mutta\nkapinoijat eivät ehtineet ensi tyrmistyksestään tointua, kun he saivat\nuuden puuskan herraltaan.\n\n\"Onko paholainen järkenne villinnyt\", huusi hän, \"oletteko te samoja,\njotka valitsin marskin miesten joukosta tietäen ne uljaiksi ja\nrohkeamielisiksi miehiksi. Oletteko unhottaneet kaikki ne kerrat, joina\nolemme yhdessä käyneet ilomielin kuolemata vastaan, ja oletteko\nunhottaneet sen valan, jonka vannoitte minulle tälle matkalle\nlähteissämme? Kuulkaa miehet, minä en ole valaani unhottanut, minä\npalaan tältä retkeltäni voittajana, tahi en palaa ollenkaan ... ja jos\nniin on ollakseen, että minun on tänä hetkenä kuoleminen, jos henkeni\non teidän kauttanne hukkuva, teidän, joita olen pitänyt uljaimpina\nniistä monista sadoista, joita marskilla on, -- niin, olkoon! tulkaa\npois, minä en peräydy!\"\n\nHänen vielä puhuissa liukui laiva kallionkielekkeen ohi, ja samassa\nvälähti mitä kaunein kuutamo valaisten kirkkaasti Niilon kasvoja, joka\nseisoi valoon päin. Ja jos hänen sanansakin olivat jo sattuneet miesten\nsydämiin, niin masensi tämä näky heidät kokonaan. Heidän uhkansa ja\nraivonsa lauhtui, hän oli niin valoisana ja leppeänä heidän edessään,\ntuulen liehuttaissa hänen tuuheita hiuksiaan ja kypärän sulkatöyhtöä,\nettä miehet unohtivat itsensä kokonaan. Paljastetut miekat vaipuivat\nalas, ja etumaisena seisovat loivat silmänsä maahan nuorukaisen\nleimuavan katseen edessä.\n\nSilloin tarttui Niilo miekkansa kärkeen ja ojensi sen kahvan lähinnä\nseisovalle.\n\n\"Kas tuossa!\" sanoi hän, \"ota miekkani, minä annan henkeni teidän\nkäsiinne ... astukoon esiin, jolla on rohkeutta, lävistäköön hän\nsydämeni, minä odotan!\"\n\nMutta mies, jota ojennetun miekan kahva oli koskettanut, pisti omansa\ntuppeen että helähti.\n\n\"Ei, ei!\" huusi hän, ojentaen molemmat kätensä Niiloa kohden, \"tuhat\nkertaa uhraisin elämäni teidän edestänne, herra Niilo ... ja sen minä\nisken paikalla maahan, joka uskaltaa kohottaa sormenkin teitä\nvastaan ... sanokaa miehet\", huusi hän tovereihinsa kääntyen, \"onko\nteidän joukossanne yhtäkään, joka ajattelee toisin! Hän astukoon\nesiin!\"\n\nTuli kotvaseksi äänettömyys, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan.\nJokaisen oli hetken juhlallisuus vallannut, ja juhlahetki onkin\nepäilemättä se hetki, jona henki voittaa ruumiin, totuus valheen.\nNuorukaisen vapaa, rohkea ja avomielinen esiintyminen ja puhe vallitsi\nmiesten hurjistuneen mielen. Muuten oli tämä heidän hurjuutensa, johon\noli syynä väärä käsitys hetken vaarasta, johtunut etupäässä harhaan\nmenneestä halustaan pelastaa juuri häntä, jota he uhkasivat, mutta jota\nhe kaikki rakastivat. Heidän kiihtynyt verensä näytti kuitenkin\nvaativan jonkun uhrin, sillä nyt he kääntyivät turkulaislaivurin\npuoleen, joka koki turhaan vetäytyä syrjään.\n\n\"Tämä on sinulle supinastasi\", huusi muuan iskien miestä niskaan, että\ntämä kompastui laivan kannelle. Ja useita nyrkkejä kohosi täydentämään\nrangaistusta.\n\nTämä oli jonkinlainen hyvitys nuorelle johtajalle ja samalla rangaistus\nniistä loruista, joilla mies oli saanut houkutelluksi miehet\nsopimattomaan tekoseensa. Mutta Niilo ei päästänyt tätäkään myrskyä\nvalloilleen.\n\n\"Antaa miehen olla\", sanoi hän, \"pahin rangaistus on hänelle, että saa\nnähdä, kuinka urheat miehet käyvät kuolemaan!\"\n\nLaivuri raukka pujottelihe kuin ankerias miesten välitse ja katosi\netukeulan puoleen.\n\n\"Ja minä kiitän teitä tästä hetkestä, miehet. Jos pääsemme\nhengissä tältä matkalta, niin saatte aina tietää minut uskolliseksi\nystäväksenne ... jos taas on niin sallittu, ettemme tältä retkeltä\npalaa, niin on iloista tietää teidät miehiksi eikä akoiksi, ja ehkäpä\nmeidänkin muistoamme joskus lauletaan!\"\n\n\"Terve teille, Niilo Bonpoika!\" huusi nyt viisikymmentä karkeata ääntä,\n\"me seuraamme teitä vaikka kuolemaan, terve, terve!\"\n\nTämän tapahtuessa eivät Niilo ja miehet olleet huomanneet, että laiva\nkiiti nyt lisätyllä vauhdilla niillä avarammilla tiloilla, jotka\naukenivat kallionkielekkeen ja siinä olevan vaarallisen paikan takaa.\nLaiva oli myöskin saanut toisenlaisen liikkeen. Oli kuin Hirvi olisi\ntakertunut pakoretkellään pensaikkoon, josta ei päässyt mihinkään, --\nsiinä se potki ja potki kärsimätönnä ja kaikilta puolin saarrettuna, se\nponnisti viimein kaikki voimansa yrittäen tehdä epätoivoisen hypyn.\n\n\"Katsokaa laivuria, miehet\", kuului perämiehen voimakas ääni,\nterävämpänä ja käskevämpänä kuin tavallisesti.\n\nNyt hajautui joukko, miehet katsahtivat ympärilleen, ja muutamat niistä\nkiiruhtivat ottamaan laivuria kiinni. Vuono oli tässä leveä, ja\npohjoiseen päin se oli täynnä kallioita ja kareja, joita vastaan aallot\nmurtuivat kamalasti pauhaten. Laivan peräpuolella taasen törötti\nalaston kallionkärki uhkaavana ja korkeana melkein laivaan asti, joka\nnäytti olevan joka hetki vaarassa musertua sen teräviin särmiin.\n\nNiilo jäi seisomaan peräsimen luo, miehet asettuivat seisomaan\nperäkeulan reunaa pitkin. Kaikki olivat ääneti. Oli kuin henki olisi\nkuiskannut joka miehen korvaan, että vaarallisin hetki oli tullut.\nPerämies oli syvään etukumarassa, ja hänen katseensa oli niin\nläpitunkeva kuin olisi hän mielinyt halaista sillä ilmakehän. Hänen\nkoko voimansa näytti keskittyneen tanakkaan käteen. Äkkiä kuului\netukeulan puolelta kimeä vihellys, joka tunki läpi myrskyn ja aaltojen\npauhunkin. Se kuului samalta kuin suuren petolinnun vihellys, johon on\nsattunut kuolettava nuoli juuri kuin se levitti siipensä lähteäkseen\npakoon; kuolontuska puristaa silloin sen rinnasta samallaisen kolkon ja\nvihlovan äänen. Kaikkien silmät kääntyivät kokkaan ja Niilokin astui\npari askelta sinnepäin. Mutta Hirvi teki nyt sellaisen hyppäyksen, kuin\nolisi kerrassaan päässyt jostakin satimesta, ja kohta tunsi laivan\ntasaisesta keikunnasta ja hurjasta vauhdista, että oli tultu\nväljemmille vesille.\n\n\"Pelastetut!\" kuului perämiehen voimakas ääni.\n\nMutta Niilo ja miehet eivät huomanneet sitä, sillä samassa toi kaksi\nkovakouraista miestä turkulaislaivuria laivan peräkeulaa kohden.\n\n\"Se roisto oli laskenut ankkurin\", lausui toinen miehistä. \"Se joutui\npirunsolan aaveiden saaliiksi, kun minä iskin ankkuritouvin poikki, ja\nsamassa hyppäsi Hirvi kurimuksesta pois... Silloin kirkaisi petturi, ja\nminä en tahdo marskin leipää syödä, ellei sillä koiralla ole ollut\nkonnuuksia mielessä koko päivän...\"\n\nNyrkin isku laivurin kuonolle tuli tämän puheen päättimeksi. Niilo\nkatsoi häntä terävästi kasvoihin, mutta laivuri ei näyttänyt\nerityisesti välittävän kummastakaan.\n\n\"Jos on totta, mitä mies sanoo, laivuri\", sanoi Niilo, \"niin taidamme\nkulkea Kurjen perävedessä?\"\n\nLaivuri oli vaiti, ja Niilo jatkoi:\n\n\"Eikä se liene kaukanakaan, koska sinä luulet huutosi kuuluvan\nsinne!... Sinä huomaat kuitenkin, ettei viekkautesi ole paljoa\nhyödyttänyt, sillä me nipistämme sen yhtä varmaan, kuin olemme osanneet\nkulkea sen omaa reittiä... Kiireesti, miehet, sitokaa kavaltaja\nvahvoilla köysillä, kytkekää hänet kokkaraakaan, häneltä ei pidä jäädä\nmitään näkemättä, kun leikki alkaa!\"\n\n\"Se odotus tulee teille pitkäksi, yhtä varmaan kuin teillä on enemmän\nkuin yksi vitaliveljes laivalla\", sanoi laivuri, jonka kieli vihdoinkin\nirtautui, \"sillä hornan kautta vannon, ettei tätä tietä kulje muut kuin\nvitaliveljekset.\"\n\nMiehet säikähtivät, mutta Niilo toisti käskynsä.\n\n\"Tuolla hän on, tuo tuolla!\" huusi laivuri puiden nyrkkiään perämiestä\nkohden, \"mutta minä vannon taivaan ja helvetin kautta, että hänen\nsydänverensä vuotaa minun käteni kautta ... hänen sydänverensä vuotaa\nkuin puristetun omenan mehu... Kuule, mies, valani, kuule! Sinä tunnet\nminut!\"\n\nMutta Niilo oli jo kääntänyt hänelle selkänsä, ja miehet kiskoivat\nhäntä kokkaan päin, pilkaten häntä törkeästi ja katkerasti, kuten\nsellaisissa tilaisuuksissa oli tavallista. Samalla he suorittivat\ntehtävänsä mitä tarkimmasti, ja kun mies oli saatu sidotuksi pitkäkseen\nkeularaa'alle, antoi toinen miehistä hänelle iskun kaupantekijäisiksi\nlausuen:\n\n\"Makaa siinä nyt ja tuumi valaas, lemmon merisusi!... Kun Hirvi sysää\nsarvensa Kurkeen, niin taidat saada jatkaa matkaasi Kurjen\nmastonhuipussa, ja kun sinne pääset kiikkumaan, niin mahdat vähemmän\nirvistellä, kuin olet tänään irvistellyt!\"\n\nMutta vaara oli nyt ohi ja mieliala laivalla rauhoittui. Joka mies\ntunsi itsessään enemmän voimia, lisääntynyttä toivoa, kuten aina\nvoitetun vaaran jälkeen. Näköpiiri laajeni yhä, ja myrsky tuntui yhä\nheikommalta, kuta kauemmaksi tultiin vaarallisesta salmesta, ja Kihdin\nsalmen avara selkä leveni Hirven kokan eteen. Mies toisensa perään\nkatosi kannen alle mennäkseen nukkumaan. Lopulta ei kannella ollut\nmuita kuin Niilo, joka seisoi yhä perämiehen vieressä, ja vahtivuorossa\noleva mies kokassa, jonka raskaat askeleet tömähtelivät yön\nhiljaisuudessa.\n\n\"Kuinka luulet, ukko\", kysyi Niilo, katseltuaan jonkun aikaa aavaa\nmerta ja aaltojen korkeutta, \"kuinka luulet, saavutammeko sen,\nennenkuin se pääsee pujahtamaan Ahvenan saaristoon?\"\n\n\"Sitä en usko\", vastasi mies, \"se on päässyt vähän liiaksi edelle...\nMutta me pidämme suuntaa Lapvettä ja Kumlinkia kohden; ellei\nTord-herrakin ole saanut vitaliveljeä peräsimeensä, niin arvelen, että\nhuomenna otamme sen kiinni, piileilköön missä tahansa!\"\n\n\"Jumala suokoon?\" lausui Niilo, \"minun mielestäni he tarvitsevat\nperämiehensä itse!\"\n\n\"Mutta parempaa palvelusta ne tuskin tekevät itselleen kuin johtamalla\nvainoojiansa... Te olitte liian hätäisiä, herra Niilo, sekä te että\nTord-herra ... he aavistivat hyvin, mitä aiottiin ja tarjoutuivat\nsenvuoksi...\"\n\n\"Kirotut! ... ne pääsevät siis käsistämme!\"\n\n\"Sitä ei tiedä, mutta marskin miehissä on monta entistä vitaliveljeä,\nja Tord-herrallakin on hyvää ja luotettavaa väkeä laivallaan!\"\n\n\"Oletko sinäkin ollut vitaliveljenä, kuten tuo petturiraukka sanoi?\"\nkysyi Niilo, tyyntyneenä Tordiin nähden ja päästyään pelosta, ettei\nasia onnistuisi.\n\n\"Minä olin äidinisänne miehiä, herra Niilo!\" vastasi mies, öinen väre\näänessään.\n\nTämä seikka ja äidinisän nimen mainitseminen saattoivat Niilo Bonpojan\najatukset toisaalle. Hän muisti nyt, että mies oli sanonut peräsimeen\ntarttuessaan hänen äidinisänsä kadottaneen vaarallisessa salmessa sen\nkaulaketjun, jonka hän oli sitten testamentannut nimensä mukana\ntyttärenpojalleen. Kokonainen maailma uusia kuvia ja haamuja sukeltui\nsamassa hänen mieleensä. Äidinisä, tuo tuima, karkea merirosvo kuvastui\nhänen muistoonsa ja hänen rinnallaan oli äitivainajan lempeä haamu, ja\nsamalla hän tunsi kalliin sukukoristeen kivien painavan ihokkaan alla\nkaulaansa. Ritarivanhus näytti osoittavan rautakintaisella kädellään\nkoristeeseen päin, äidin viitatessa hymyillen korkeuteen päin, ja\nnuorukaisen kasvoille levisi surumielinen hymy, joka ilmaisi mitä\ntunteita nämä haamut hänessä herättivät.\n\nNiilo oli kantanut tätä kaulaketjua kauan tietämättään, kunnes löysi\nsen sattumalta ihokkaansa sisästä, kun taisteltiin viimeksi hänen\nsetäänsä Niilo Steeninpoikaa vastaan. Hän ei tiennyt, milloin oli sen\nsaanut, eikä se ollut suinkaan tuonut hänelle sitä onnea ja sisäistä\nrauhaa, kuin hän oli uneksinut, ennenkuin tiesi miten saisi sen\nkäsiinsä. Olivatpa vaan varsin epämääräisiä sen herättämät tunteet.\nSillä mitä olikaan sen vuoksi tehty ja tapahtunut? Siitä asti, kuin hän\nsai kuulla sairaalta äidiltään äidinisänsä testamentin, siihen kunnes\nhän ensi kerran näki tämän kummallisen kalun, oli hän kokenut paljon.\nSenvuoksi oli verta vuodatettu ja rikoksia tehty, sen salainen\ntenhovoima oli sytyttänyt palamaan intohimoja, joiden rinnalla\nystävyys, sukulaisuus ja kaikki jalo ja pyhä oli maahan tallattu. Eipä\nsiis ollut ihmettä, että Niilo Bonpoika tunsi koko kapinetta kohtaan\nenemmän kammoa kuin halua sitä omistaa.\n\nTosin oli kullalla viekoitteleva loiste, ja jalokivien välke saattoi\nkyllä lumota ihmismielen, vaikkei hän olisikaan tuntenut sen salaista\nvoimaa, mutta tämä ei voinut himmentää niitä synkkiä varjoja, joita\ntämä ketju aina herätti nuorukaisen mielessä. Se saattoi vaan useinkin\nhänen muistamaan erästä miestä, joka oli aina persoonallisessa\nseurustelussaan tehnyt nuorukaiseen syvän ja pysyväisen vaikutuksen\ntämän sitä tajuamattakaan ja jonka vaikutuksen Tuomas-piispan opetukset\nolivat tehneet sellaiseksi, ettei hän kunnioittanut pyhimyksiäkään niin\npaljon. Tämä muisto, suuren Engelbrektin muisto ja se rakkaus, jota\nNiilon ja jokaisen ruotsalaisen sydän tunsi häntä kohtaan, oli myöskin\ntaikakalu, jonka loiste oli katoomatonta laatua. Hänestä tuntui, kun\nhän aatteissaan vertasi niitä toisiinsa, että toinen veti häntä maahan,\ntoinen taivaaseen. Mitenkä voisi hän siis epäröidä, kumman valitsisi?\nHymy kohosi hänen huulilleen osoittaen kuinka vähäarvoisena hän piti\näidinisänsä kallista perintöä.\n\n\"Sinä tunnet äidinisäni kaulaketjun historian, mies?\" kysyi Niilo\nperäänpitäjään kääntyen.\n\n\"Osittain\", vastasi mies, \"ainakin senverran, että pelkään sitä enemmän\nkuin äskeistä pirunsolaa!\"\n\n\"Olet siis siinä asiassa päässyt kauemmaksi kuin moni muu!\" lausui\nNiilo.\n\n\"Kuta enemmän muut ovat sitä tavotelleet, ja kuta enemmän he ovat sitä\nsaavuttaakseen panneet alttiiksi, sitä synkemmin olen minä sitä\nkironnut, ja yksinkertaisen järkeni mukaan luulen, että sen yli lepää\nenemmän kirousta kuin siunausta! Eikä ankara ritari, Sven Sturekaan,\njolla se oli ennen teitä, ollut minun nähdäkseni onnellisempi sitä\nomistaessaan kuin muutenkaan. Minusta se oli, kuten hänen ystävänsäkin\nkerran sanoi, helvetinkalu, joka voi ryöstää voiman todelliselta\nritariketjulta, jota joka ritari kantaa sydämessään.\"\n\n\"Lienet oleskellut hyvinkin lähellä äidinisääni ja hänen ystäväänsä,\nkoska he puhuivat tuollaisista sinun kuultesi?\"\n\n\"Kuten sanotte; niin olinkin, ja kun hän hukkasi kaulaketjunsa\npirunsolassa, joksi hän aina kutsui äskeistä vaarallista salmea, niin\njuuri minä ja hänen ystävänsä hankimme sen hänelle takaisin.\"\n\n\"Mutta eikö hän menettänyt sitä Landskronassa Gotlannissa?\" kysyi\nNiilo.\n\n\"Niinpä niin, siten hän itse sanoi aina, mutta asia oli näin. Mies,\njoka vei kaulaketjun yöllä, huomattiin heti, ja aamulla näimme hänen\nsoutavan salmeen päin. Sven-ritarin tahdosta annettiin laivan mennä\nhänen peräänsä. Raivoissaan ei hän välittänyt muusta kuin taikakalun\ntakaisin saamisesta. Hänelle sanottiin, että hänen laivansa oli\nmahdotonta kulkea salmen läpi ja että oli sulaa hulluutta sitä\nyrittääkään, mutta hän huusi, että eteenpäin on mentävä, vaikka suoraan\nhelvettiin. Niin mentiin salmeen ja aika vauhtia mentiinkin. Käytti jo\nerän siltäkin, että me saavutamme karkurin, mutta samassa näimme sen\nlähestyvän muuatta laivaa, joka oli pirunsolan tuolla puolen. Hän nousi\nsiihen, ja laiva lähti purjehtimaan. Sven-ritari pui kiukusta\nnyrkkiään, ja samassa törmäsi laiva kariin ja rupesi vuotamaan. Me emme\ntunteneet tarpeeksi väylää silloin, meidän olisi pitänyt pysytellä\nlähempänä vuorenseinää. Vuoto ei ollut kuitenkaan aivan paha. Me saimme\nsen korjatuksi ja läksimme laivaa takaa ajamaan. Mutta se oli sellainen\npurjehtija, ettemme olleet vielä moista nähneet. Mahdotonta oli meidän\nsitä saavuttaa, ja kun saimme silmiimme Landskronan huiput, oli se\nhävinnyt.\"\n\n\"Laivako?\"\n\n\"Ei, mies. Laivalla ei ollut enää vähääkään kiirettä, ja ritari\nnuuskitutti joka kolon siinä ja joka miehen samoin, mutta ei löytänyt\nmitään. Laivuri intti ritarin olevan aivan harhassa. Se oli ollut\nperäti toinen laiva, hän oli muka nähnyt siitä laskettavan venettä\nvesille samana hetkenä, jona hän oli huomannut ritarin purjeen\npohjoisesta päin. Mutta tämä laiva oli hänen sanainsa mukaan kadonnut\nHammar-niemen taa. Me olimme kuin noidutut, mutta ritari päätti\npurjehtia rantaa pitkin; me purjehdimmekin, mutta laivaa emme nähneet.\nEn ole koskaan nähnyt Sven-ritaria sellaisena, kuin hän silloin oli.\nMutta kullakin on aikansa. Me astuimme maihin Gotlantiin, se tapahtui\nmaaliskuun ensi päivinä 1398, ja saman kuun lopulla saapui ritarikunnan\nlaivasto Preussista, johtajanaan ritarikunnan mestari, Konrad von\nJungingen.\"\n\n\"Ja onni?\" kysyi Niilo.\n\n\"Onni oli mennyt kaulaketjun mukana... Huomatkaa sentään, että siihen\nsaattoi yhtä hyvin olla syynä Sven-ritarin oma epätoivo, hän sai tuskin\nyhtä selvää ajatusta ajatelleeksi, hänen tavallinen voimansa ja\nreippautensa oli kuin pois puhallettu... Minun käsittääkseni oli tämä\nyhtä paljon, ellei enemmän kuin kaulaketjun menettäminen syynä niihin\nonnettomuuksiin, joita siitä pitäin meitä kohtasi. Summa vaan oli, että\nkaikki meni takaperoon sekä Landskronan että sittemmin Visbyn luona.\nPorvarit eivät ottaneet kuullakseenkaan sodankäynnistä ritarikunnan\nsuurmestaria vastaan, ja kun tämä toi ritarijoukkonsa kaupunkia\nvastaan, ei Juhana-herttualla ja Sven-ritarilla ollut vallassaan muuta\nkuin Seilitorni ja Hoikkaheikki. Sinä päivänä tuli tuima herranilma,\nmuistan sen kuin eilisen päivän, mutta Sven-herra asteli edestakaisin\nSeilitornissa, ajatellen yhä kadonnutta kaulaketjuaan, ikäänkuin\nolisi aivan järkensä menettänyt. Ja siltipä niin kävikin. Keskustelut\naljettiin, ja moniaan päivän kuluttua oli kaikki valmiina.\nPitkänäperjantaina allekirjoitettiin sopimus kaupungin antaumisesta ja\npääsiäispäivänä marssivat ritarit kaupunkiin. Laivasto -- johon kuului\nkokonaista 48 alusta -- purjehti samalla Visbyn satamaan.\"\n\nVanhan uroon sanat tekivät syvän vaikutuksen Niiloon. Se ikäänkuin\nvahvisti hänen omaa käsitystään tuosta onnettomuutta tuottavasta\nkalusta. Ehkäpä vaikutti miehen kertomuksen omituinen väritys ja se\nvoima, joka johtui hänen hurskaasta ja, kenties, yksinkertaisesta,\nmutta eloisasta ja vakuuttavasta varmuudestaan -- ehkäpä vaikutti tämä\nosaltaan melkoisesti siihen, että hänen sydämessään vahvistui totuuden;\nvoima valheen rinnalla ja tosielämän voima varjokuvan rinnalla. Mies\noli yksinkertainen ja vähäpätöinen, ja nuoruus ja voima ei ole halukas\nkuuntelemaan yksinkertaisuuden viisautta. Mutta kun tämä viisaus puhuu\nsydämelle, joka jo on avoinna kaikelle, mikä on suurta ja pyhää, niin\nsilloin hälvenee kuoren ylenkatsottu vähäpätöisyys, ja totuuden voima\nvaikuttaa välittömästi, samoinkuin kultarahaa lyödessä voi karkeinkin\nkäsi painaa kullalle muodon, kun muotti on vaan valmis.\n\n\"Koska tiedät näin paljon, mies\", sanoi Niilo hetkisen perästä, \"niin\ntietänet senkin, kuinka äidinisäni sittemmin sai kaulaketjunsa\ntakaisin?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi mies, \"mutta mukana olin kyllä, kun hän sen\nsai takaisin. Se annettiin hänelle silloin muutamilla hyvillä sanoilla,\njoita ritarin olisi pitänyt noudattaa, jos hän olisi viisas ollut.\nMutta asia oli nyt senlaatuinen, että kaulaketju oli peräti kasvanut\nhänen sieluunsa, sen avulla hän näki ja kuuli, eli ja toimi ... ja\nsenvuoksi oli hän mihinkään kykenemätön, kun se oli poissa! Hän\nristeili kyllä Suomen ja Ruotsin saaristoissa ja katsasteli Pohjan\nrannoilla olevia monia linnoja, jotka olivat hänen ja Knuutti Bonpojan\nvallassa, mutta jo vuoden 1398 kuluessa menetettiin ne toinen toisensa\nperään, kun Knuutti oli ensiksi häätynyt luovuttamaan Turun linnan\nMargaretalle. Siihen suuntaan asiat sitten kulkivat, kunnes ei ollut\nmuuta neuvoa kuin antautua armoille. Silloin, juuri suurimman hädän\nhetkenä, sai hän kaulaketjun takaisin, ja silloin tuli hänestä entinen\nmies. Nyt hän taas sekä näki että kuuli, ja varmaan olisi hän voinut\nottaa omansa takaisin ja uudistaa valtansa, mutta keskustelut tulivat\nväliin, ja kuningatar ja hän ojensivat toisilleen sovinnon kättä, joten\nSven-herra todella voittikin enemmän kuin hän olisi muuten voittanut.\"\n\n\"Kuka hänelle antoi uudestaan ketjun?\" kysyi Niilo.\n\n\"Hm ... hänen hyvä ystävänsä, Fjalar-ritari\", vastasi mies vitkaan.\n\n\"Ja minkä neuvon hän antoi samalla?\"\n\n\"Että hän uhraisi taikakalun pyhälle kirkolle! Mutta Sven-ritari ei\ntehnyt niin ... hän piti sitä kuolemaansa asti. Senverran vaikutti\nhurskaan ritarin puhe kuitenkin, että hän luopui siitä viimeisenä\nelinvuotenaan, ja sen te tuntenette paremmin kuin minä, koska kapine\nkerran on hallussanne. Ankara herravainaja lähti Visbyhyn, ja sieltä\npalatessaan ei hänellä enää ollut ketjua. Mihin hän oli sen pannut, ei\nkukaan tietänyt, mutta kuolinvuoteellaan oli hänellä pitkä keskustelu\ntyttärensä, teidän äitinne, Kaarina-rouvan kanssa, ja talonväki luuli\nhänen silloin ilmaisseen kaulaketjun salaisuuden.\"\n\nNiilo muisti elävästi äitinsä sanat, tämän kertoessa, missä kaulaketju\noli, että äidinisä oli antanut hänen itsensä päättää, tahtoiko\nkaulaketjua vai ei, ja että ellei hän tahtoisi, niin saisi se olla\nkätkössään tuomiopäivään asti. Sekö oli ainoa apu ystävän neuvosta?\nMutta ellei se tehnyt muuta vaikutusta vanhaan ritariin, joka oli monen\nmonta vuotta lämmitellyt tämän ihmeellisen kalun taikasäteissä, ellei\nse saanut häntä muuta tekemään kuin antamaan tyttärenpoikansa vapaasti\npäättää, huolisiko onnenkalusta vai ei, niin herätti se sensijaan tässä\najatuksen, joka kerrassaan täytti hänen sielunsa. Hän päätti uhrata sen\npyhälle kirkolle, ja samassa kuin tämä ajatus syntyi, ilmestyi hänen\nsydämensä pyhästöön kuin tähtikirjaimilla toinenkin ajatus, nimittäin\nettä hän ripustaisi ketjun jonkun pyhimyksen kaulaan kirkossa, joka oli\njostakin syystä ollut ritarin ystävälle rakas. Hän kysyi senvuoksi\nmieheltä tätä, mutta hän ei tiennyt antaa siihen mitään tyydyttävää\nselitystä.\n\n\"Eikö tämä Fjalar-ritari sitten milloinkaan halunnut onnenketjua?\"\nkysyi Niilo.\n\n\"Jos hän olisi sitä halunnut, niin miksei hän pitänyt sitä, kun se\nkerran oli hänellä Sven-ritarin siitä mitään tietämättä?... Ei, ei,\nNiilo-herra, siksi paljon oli Fjalar-ritari nähnyt maailmaa!\"\n\n\"Sittenpä hän lienee ollut monessa suhteessa erilainen kuin muut...\nMikä hänen kilpimerkkinsä oli?\"\n\n\"Ei mikään! ... 'Herra tuntee minut kilpimerkittäkin', sanoi hän, 'ja\nHerran ritari minä vaan tahdon olla!'\"\n\n\"Äidinisänikään ei siis tuntenut häntä?\"\n\n\"Sitä asiaa en minä tiedä...\"\n\n\"Entäs sinä, mies ... tiedätkö sinä mitään hänestä?\"\n\nMies pudisti päätään merkiksi, ettei hän voinut siihen kysymykseen\nvastata, ja Niilo vaipui mietteisiinsä.\n\nMutta laiva kiisi hyvää vauhtia, ja ison Kihdin vaahtoinen pinta leveni\nyhä laajempana Hirven keulan eteen.\n\n\n\n\nIV.\n\nKurjen päällikkö.\n\n\nVanhan rosvopäällikön kokenut palvelija tunsi perinpohjin Ahvenan\nsataisen saariston, jonka lukemattomat luodot ja lahdelmat olivat\nmainioita piilopaikkoja purjehtijoille. Mutta vielä enemmäksi hyödyksi\noli se, että hän tiesi, missä vitaliveljekset tavallisesti oleksivat,\nja senvuoksi saivatkin Hirven miehet sangen pian -- paljoa pikemmin\nkuin näistä tietämättömän perämiehen johdolla -- rosvolaivan\nnäkyviinsä.\n\nPari päivää purjehdittuaan huomasivat he purjeen pohjoisessa päin. Se\noli kuitenkin niin kaukana, ettei voinut sanoa oliko se kauppa-alus vai\nrosvolaiva, mutta kaikki tähystivät sitä ja pinnistivät silmiään\nnähdäkseen sen taklauksesta ja varustuksista, kumpaa laatua se oli.\nVihdoin päästivät miehet kuin yhdestä suusta valtaavan hurraahuudon.\n\n\"Kurki, Kurki!\" huusivat he ja tunkeutuivat laivan reunalle\nnauttiakseen oikein mielin määrin tästä ilahuttavasta näystä.\n\nNiilo hypähti nopeasti seisaalleen -- hän istui peränpitäjän vieressä\n-- ja kaihti kädellään silmiään nähdäkseen paremmin. Mutta perämies\nsanoi hänelle samassa päättäväisesti:\n\n\"Ei se ole Kurki! Mennään eteenpäin vielä hetkinen!\"\n\nNiilo ei väittänyt vastaan, mutta arveli kuitenkin kevytmieliseksi\npäästää purjetta näkyvistä.\n\n\"Sillä on sama suunta kuin meilläkin\", vastasi mies, \"ja parin tunnin\nkuluttua, kun tulemme tuon saaren eteläpuolelle, näette, että olen\noikeassa!\" Hän käänsi Hirveä kuitenkin hiukan pohjoiseen päin, että se\ntuli laitatuuleen. Tuskin oli Hirvi päässyt kääntymään, niin\npohjoisesta vilkahti esiin uusi purje, vaikka idempänä edellistä.\nPerämies katseli kotvasen tätä purjetta, sitten hän käänsi laivan vielä\njyrkemmin pohjoista kohden.\n\n\"Tuo on, luulen, Kurki\", sanoi hän, \"se tulee hypellen kuin tanssiin\nkäydäkseen.\"\n\n\"Jos niin on, niin toivoisinpa, että Hirvellä olisi kaksinverroin\npurjeita... Kas, kas, kuinka vinhaan se kiitää... Me emme saavuta sitä.\nvaan petymme taas kuin pirunsolassakin!\"\n\n\"Ellei se käänny tuon saaren takana pohjoiseen päin, niin vastaan\nsiitä, että saavutamme sen, herra Niilo ... kunpa olisimme olleet\nmeripenikulmaa idempänä, kun se meidät huomasi... Sillä jos se luulee\nsaavansa meidät jälkeensä, niin kääntyy se varmasti etelään käsin\npakoon, sen saatte nähdä, ja silloin me tavoitamme, sen yks' kaks'!\"\n\n\"Ja jos se ei käänny?\" kysyi Niilo.\n\n\"Niin saamme purjehtia Pohjan ympärinsä!\"\n\nMitä suurimmalla jännityksellä tarkastelivat Hirven miehet merenpintaa\nja edessä olevia purjehtijoita. Ne eivät näyttäneet vähintäkään\nmuuttavan suuntaansa. Jo katosi ensiksi huomattu alus muutaman pitkän\nsaaren taa, ja pian katosi sinne sekin, jota perämies oli sanonut\nKurjeksi. Mutta Hirvi ei muuttanut suuntaansa, vaan mies antoi kiristää\npurjeita yhä tiukemmalle saadakseen tuulen hyödykseen niin paljon kuin\nmahdollista. Hirvi puolestaan pani parastaan, ikäänkuin senkin sydän\nolisi hyppinyt ilosta, kun matkan tarkoitus nyt vihdoinkin oli\nsaavutettavissa. Mentyään kappaleen siihen suuntaan kääntyi se tuulen\nalle, kulki hetkisen myötätuuleen saaren lounaiskärkeä kohden.\n\nSanaakaan ei enää lausuttu laivalla; kaikki vartoivat vaan sitä hetkeä,\njona Kurjen kanssa törmättäisiin yhteen. Kukaan ei enää epäillyt,\nettei peränpitäjä, jonka arvo oli noussut suunnattomasti pirunsolan\ntapauksen johdosta, pitäisi nytkin sanansa, vaikka tässä olikin yhtä\nmahdollisuutta vastaan kymmenen muuta.\n\nNyt kuljettiin mainitun pitkän saaren viertä ja tultiin yhä lähemmäs\nnientä, josta nähtäisiin oliko oikein laskettu. Vihdoin saavuttiin\nsiihen; silloin käski perämies päästää purjeet \"elämään\", eli\nläpättämään tuulessa, joten Hirven vauhti lakkasi, vaikka se sentään\nvielä liikkui eteenpäin. Samalla käskettiin miesten pitää ankkuria\nvalmiina, jos sitä tarvittaisiin.\n\n\"Jos olemme oikein laskeneet, herra Niilo, niin tulee Kurki nyt siksi\nkauas, että me voimme luovia tuulta vastaan ... ja jollei niin käy, ei\npieni lepo ole meille haitaksi!\"\n\nKun hän oli puhunut, odottivat kaikki Hirven miehet hengitystään\npidättäen ja katselivat niemenkärkeen, jonka takaa parin\nsilmänräpäyksen kuluttua kuului ryske, kuin jättiläinen olisi\nkurikoinut vaatteitaan.\n\nÄkkiä pisti niemen takaa esiin Kurjen terävä kokka, ja samassa kuului\nHirvellä käsky kiristää purjeita, ja ennenkuin rosvolaiva ennätti\ntointua hämmästyksestä, joka sen nähtävästi valtasi huomattuaan Hirven,\noli tämä jo päässyt niin hyvään tuuleen, että rosvot selvästi\nhuomasivat mahdottomaksi enää paeta. Kurjella kuuluikin nuori, raitis\nääni jakelevan taistelun alussa tarpeellisia käskyjä, ja samalla\nhalkaisi ilmaa läpitunkeva vihellys niin vihlovasti, kuin olisi\nmielinyt kuulua maailman ääriin asti.\n\n\"Iskuhaat ulos!\" huusi Niilo, mutta kääntyi samassa äkkiä perämieheen\nlausuen: \"Mitä hän mahtaa tarkoittaa vihellyksellään, lieneekö se\navunhuuto vai varoitusmerkki?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, herra Niilo\", vastasi mies, \"kauppa-alus taitaakin\nkuljettaa sitä lastia, jota me etsimme, ja jos arveluni on oikea, niin\non meidän turha tässä verta vuodattaa ... vihellys oli varoitusmerkki\neikä avunhuuto!\"\n\nSillävälin lensi molemmista laivoista iskuhaat ilmaan, ja ne iskivät\nkoukkunäppinsä vastustajain köysistöön vetäen laivoja liki toisiaan.\nLaivojen reunoilla syntyi kiivas ottelu, mutta kun Hirvellä oli isompi\nmiehistö, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin taistelu siirtyi Kurjen\nkannelle. Ja etummaisena oli aina Niilo itse, hänen kalpansa välkkyi\nauringossa kuin tulenliekki ja mies toisensa perään vitalijoukosta\nkellistyi hänen eteensä.\n\nMutta ottelu Kurjen päällikön kanssa ei ollutkaan leikintekoa, vaikka\nhänen miehistönsä oli vähälukuinen, ja vaikka Kaarlo Knuutinpojan\npalvelijat ehkä olivat näidenkin rinnalla verrattomia. Niilon\nhyökätessä miehineen Kurjen kannelle, sattui tämän päällikkö olemaan\nuloinna kokassa. Niilo taasen oli ollut oman laivansa perässä, joten\nhän tuli vihollislaivankin peräkeulalle. Siten joutuivat päälliköt\naluksi taistelemaan eri sivustoilla. Mutta äkkiä huomasivat oikean\nsivustan miehet Niilon puolella, että vihollisten päällikkö, joka oli\naluksi taistellut suurella uljuudella, oli kateissa. Taistelun\nhälinässä eivät he kuitenkaan joutaneet panemaan siihen erinomaisempaa\nhuomiota. Hän oli tietysti joko kaatunut tai luultavammin mennyt\nhaavojaan sidottamaan, koska miehet jatkoivat taisteluaan yhtä\nurheasti.\n\nSamassa rupesi kuulumaan voimakkaita iskuja köysistöstä taistelijain\npäitten päältä. Sinne katsoessaan näkivät miehet rosvopäällikön olevan\nmastossa hakkaamassa iskuhakain köysiä poikki, siirtyen toiselta\ntoiselle.\n\n\"Kestäkää hetkinen, Jumalan nimessä!\" huusi hän sieltä väelleen,\n\"kestäkää, minä otan tämän laivan yksinäni!\"\n\nJa tätä sanoessaan liukui hän viimeistä hakaköyttä myöten Hirven\nkannelle ja kohotti miekkansa iskeäkseen poikki senkin, joka oli nyt\nainoana siteenä laivain välillä. Ne olivat jo erinneet toisistaan, niin\nettä hyppäys Kurjesta Hirveen oli jo mahdoton, ja edellisen perämies\nosasi näppärästi yhä leventää väliä ja samalla antaa Kurjen mennä\neteenpäin, että sen peräkeula oli pian Hirven laidan kohdalla.\n\n\"Hypätkää mereen!\" huusi nyt Kurjen päällikkö, \"voitto on meidän, ja\ntässä otimmekin Ruotsin marskin parhaan aluksen.\"\n\nSamassa heittäysivät kaikki rosvot -- jotka vaan voivat kättä tai\njalkaa liikuttaa -- mereen päästäkseen uimalla Hirven luo ja\nkiivetäkseen sen kyljillä riippuvia iskuköysiä myöten kannelle. Tämä\nkävi niin äkisti ja oli niin odottamatonta, että Niilo miehineen oli\nkotvasen kuin pilvistä pudonneina. Niilo vilkaisi Hirven kannelle,\nolisiko vanha urho vielä peräsimessä. Mutta hän oli poissa ja Niiloa\npahoitti suuresti varomattomuutensa, kun taistelukiihkossaan jätti\nlaivansa miehittömäksi. Hän tuli täydelliseen epätoivoon. Ainoa\npelastamisen keino oli koettaa mennä rosvojen perään köysiä myöten\nHirven kannelle -- epätoivoinen yritys, mutta tällä hetkellä ainoa\nmahdollinen. Hän käski jo puolen miehistöstä seurata itseään tälle\nvaaralliselle tielle ja he olivat jo syöksymäisillään laivanreunalta\nmereen, kun kuului äkisti huuto:\n\n\"Herra Niilo, herra Niilo, tännepäin herra Niilo, tätä tietä!\" Kaikki\ntunsivat äänen vanhan perämiehen ääneksi.\n\nNiilo, joka oli tarttunut erään mastosta riippuvan köyden päähän aikoen\nsen avulla hypätä mereen, pysähtyi ja katsahti perään päin, josta huuto\nkuului. Hän huomasi silloin laivain vielä olevan jollakin\nkäsittämättömällä tavalla toisissaan kiinni. Hän riensi kiireesti\nmiestensä seuraamana perämiehen paikalle. Täällä näkivät he\nperämiehensä pitävän pitkällä keksillä Hirvestä päin Kurkea kiinni,\nmutta he näkivät vihollisten päällikön samassa kohottavan miekkaansa\nhänen päänsä yli. Hetki oli ratkaiseva, sillä jättiläisvoimistaan\nhuolimatta ei mies voinut tehdä muuta kuin pitää laivoja yhdessä. Ja\nköysiä myöten kiipesi jo toinen rosvoista toisensa perään miekka\nhampaissa Hirven kannelle.\n\nMutta Niilo ei epäröinyt hetkeäkään. Mahtavalla hyppäyksellä oli hän\nHirven kannella mitellen miekkaansa rosvon kanssa. Heidän välillään\nsyntyi kahdenkamppailu, jota kannatti katsoa. Ensi kerran olivat\nlaivain päälliköt nyt vastakkain, ja sankari-iskuja annettiin molemmin\npuolin. Tällävälin hyppäsi toinen toisensa perään Niilon miehistä tuon\nvaarallisen kuilun yli Kurjesta Hirveen, ja rosvoista lähestyi myöskin\njo useita Hirven kokkaa. Mutta kummaltakin puolen jäätiin ihmetellen\nkatselemaan päälliköiden uljasta taistelua. Silloin tapahtui jotain\naivan odottamatonta, joka kerrassaan päätti taistelun.\n\nKurjen päällikkö pudotti äkkiä miekan kannelle ja ojensi molemmat\nkätensä Niiloa kohden.\n\n\"Niilo Bonpoika!\" huudahti hän ääni omituisesti värähdellen. Hän ei\nollut vielä varma, tohtisiko uskoa silmiään. Niilo tirkisteli\npuolestaan rosvon kasvoja, keksimättä mitään selitystä tämän\nkäytökselle.\n\n\"Tunnetko minut?\" kysyi hän.\n\n\"Tunnenko teidät?\" vastasi rosvo melkein etelämaisella vilkkaudella,\n\"tunnenko teidät... Ettekö muista Silfverhättania, ettekö muista\nVisborgin ankaraa herraa, Trued-ritaria?\" Niilon katse osoitti hänenkin\nmuistinsa vähitellen selviytyvän, jolloin suunnaton ilo kuvastui rosvon\nahavoittuneilla kasvoilla.\n\n\"Brodde!\" huusi Niilo viskaten hänkin miekan kädestään ja rientäen\nojennetuin käsin rosvoa kohden.\n\nMutta tämä vaipui polvilleen kyynelten vuotaessa hänen\nperkirehellisistä silmistään. Hän peitti Niilon kädet suuteloilla.\nSynkkä, tumma miesjoukko katseli kummastuksella tätä omituista\nnäytelmää. Yhdet kasvot vaan, tai paremmin yksi silmäpari hymyili,\nnimittäin Sven Sturen aikaisen vanhan meriurhon silmät. Hänen kasvonsa\nolivat peitossa, eikä yksikään laivan miehistöstä ollut nähnyt häntä.\nKaikki pitivät häntä viheriän ritarin palvelijana, koska hän oli tullut\nsamana päivänä marskin palvelukseen, kuin viheriäkin ilmestyi marskin\nhoviin. Hän kertoi jonkun kasvokivun tähden pitävänsä kasvojaan\npeitossa merellä ollessaan, ja kun ei tämä seikka koskenut muita kuin\nhäntä yksinään ja kun hän oli ehtinyt saavuttaa sekä Niilon että Hirven\nmuiden miesten suuren suosion, ei kukaan pitänyt tarpeellisena siitä\nsen enempää kysellä.\n\nNyt nousi Brodde seisoalleen ja lausui tovereilleen vielä liikutuksesta\nvapisevalla äänellä:\n\n\"Kuulkaa, te merten ja myrskyjen miehet!... Minä olen kerran vannonut\nkuuluvani tämän vihollislaivan päällikölle... En tiedä, huoliiko hän\nenää minusta joukkoonsa, kun olen joutunut ensimmäiset taisteluni\ntaistelemaan toisaalla kuin hän ja ehkä myöskin sellaisissa\nolosuhteissa, ettei ritari haluaisi niihin ryhtyäkään. Mutta kukaan ei\nvoi kohtaloaan vastustaa, ja minä en tahdo enää erota Niilo Bonpojasta.\nHän on pelastanut henkeni, ja kun ei sadoista yksikään tohtinut kättään\navuksi kohottaa, niin hän pelasti vanhan äitini ja minut Trued-ritarin\nhevosen jaloista... Ja nyt saatte te jatkaa taistelua jos mielenne sitä\nhaluaa, -- minä taistelen Niilo Bonpojan puolesta... Jos taas rupeatte\nkuten minäkin Niilo Bonpojan tai hänen herransa palvelukseen, niin\ntakaan teidät uskollisiksi kunnonmiehiksi, jotka osaavat heiluttaa sekä\nnuijaa että kalpaa.\"\n\nUseimmat rosvoista kohottivat kätensä ja huusivat seuraavansa\npäällikköään ja hänen ystäväänsä vaikka surman suuhun. Muutamat\nnäyttivät epäröivän. Niilo Bonpoika lausui silloin lyhyesti, että\nkaikki ne pääsevät marskin palvelukseen, jotka olivat siihen\nvapaaehtoisesti suostuneet, mutta muiden täytyi antautua armoille. Ja\nkun he hyvin älysivät, ettei tässä ollut taistelua yrittäminenkään,\ntäytyi heidän mukautua kohtaloonsa.\n\nSilloin käski Niilo tuoda kavaltajan esille, joka oli siihen asti ollut\nHirven kokkaan kytkettynä. Hän oli kurjassa tilassa, ja Niilo nuhteli\nhäntä ankarasti hänen kehnon aikomuksensa tähden.\n\n\"Minun pitäisi oikeastaan hirttää sinut Kurjen emäraakaan, mutta kun\nasiat nyt ovat tälle tolalle kääntyneet, niin riittäköön toistaiseksi\nse rangaistus, jonka jo olet kärsinyt. Marski saa sitten itse ratkaista\nkohtalosi!\"\n\nTämä ja kymmenen Kurjen miehistä vietiin nyt Hirven alaruumaan. Niilo\nantoi sitten tarpeelliset käskyt laivain hoidosta ja läksi sitten\nBrodden ja perämiehen kanssa Hirven peräkannelle neuvottelemaan.\n\n\"Tämän miehen läsnäollessa minä otan sinut palvelukseeni, Brodde\",\nsanoi Niilo tarttuen tämän käteen. \"Sen lupasin viisi vuotta sitten\nVisbyssä, ja kun nyt olet miltei varman voiton uhrannut uskollisuutesi\ntodisteeksi ja sillä osoittanut haluavasi hyljätä nykyisen toimesi,\nniin minä täytän silloisen lupaukseni.\"\n\n\"Juuri niin, herra Niilo!\" lausui silloin perämies nuorukaisten\nkatsellessa toisiaan sopimuksensa vahvikkeeksi. \"Olkaat varma\nsiitä, että monta rehtiä miestä on vitalilaivallakin, vaikka ne\nharjoittavatkin kunniatonta ammattia.\"\n\nBrodde katsoi terävästi miestä. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän\ntunnusteli miehen ääntä ja silmiä, vaikkei aika tällä kertaa sallinut\nhänen mitään kysellä.\n\n\"Nyt lienen, Brodde\", alkoi Niilo, \"lähellä päämäärääni ... sano, missä\nne neidot ovat, jotka otitte vangiksi Raision kirkon ja Naantalin\nvälillä? Ovatko ne Kurjella?\"\n\n\"Eivät, rakas Niilo-herra, eivät ne ole siellä\", vastasi Brodde, \"minä\npurjehdin vaan teille syötiksi tänne... Neidot ovat toisella laivalla,\njoka purjehtii aivan toisaalle...\"\n\n\"Viiden haavan nimessä, Brodde, minä tahdon sen laivan käsiini!\"\nhuudahti Niilo. \"Sen tahdon, tahi muuten en enää huoli polkea Ruotsin\nmaata!\"\n\n\"Kunhan taistelumme olisi tapahtunut tänä aamuna aamupäivän asemesta,\nNiilo-herra\", vastasi Brodde rypistäen huolekkaan näköisenä\nkulmakarvojaan, \"niin olisi toiveenne täyttynyt, nyt ... nyt...\"\n\n\"Sano pois, Brodde ... kaikki, kaikki on uskallettava sen asian\nvuoksi... Milloin ja miten he läksivät Kurjelta?\"\n\n\"Nyt ihan tuolla saaren takana. Nähtyäni laivanne, jonka hyvin tiesin\nolevan meitä takaa ajamassa, aioin ensiksi purjehtia saaren alle\nviedäkseni teitä harhaan ja kääntyäkseni sitten takaisin Turun\nsaaristoon. Sieltä aioin sitten lähettää miehiä vaatimaan marskilta\nlunastusrahaa vankien edestä, mutta kun näin ettette te menneetkään\nsaaren eteläpuolta, vaan pääsitten myötätuulta tullaksenne meidän\nkimppuumme perästäpäin, niin päätin kääntyä salmeen tietäen pääseväni\ntarpeeksi etukynteen ehtiäkseni ajoissa Vårdön puoleen...\"\n\n\"No, ja sitten, Brodde...\"\n\n\"Silloin huusi minulle sen laivan kippari, jonka näitte solahtavan\nsalmeen meidän edellämme. Minä en välittänyt hänen huudostaan, mutta\nsilloin hän huusi päällikkömme, Jösse Bonpojan, nimeä pyytäen meitä\ntulemaan luokseen. Vastasin, että vihollinen oli perässämme, mutta hän\nei huolinut siitä, vaan vaati minua yhä luokseen...\"\n\n\"Jösse Bonpoikako?\" kysyi Niilo, \"onko hän Kurjen päällikkö?\"\n\n\"Onpa niinkin\", vastasi Brodde, \"mutta nyt hän on ankkurissa Raision\npapin luona. Me luulimme hänen saaneen surmansa sinä yönä, jona otimme\nneitoset, mutta hänellä olikin vaan lievempiä vammoja, ja nyt hän on\nantanut laivalla olevalle ritarille vallan ottaa haltuunsa Kurjella\nolevat vangit.\"\n\n\"Jumalan nimessä, Brodde ... mikä sen ritarin nimi oli?\"\n\n\"Jost von Bardenvleth!...\"\n\nNiilo kalpeni tämän nimen kuullessaan. Neitoraukat olivat siis varmaan\nhukassa, ellei niitä joku ihme pelastaisi sydämettömältä vainoojaltaan.\nNiilo muisti elävästi tapauksen Altunan kirkolla, hän muisti eukon,\njota tuo konna koetti elävältä paistaa hiilustalla, ja häntä hirvitti.\n\nBroddekin kauhistui nähdessään minkä vaikutuksen Jostin nimikin teki\nNiiloon. Hän kiiruhti senvuoksi lisäämään:\n\n\"Olkaa huoletta, Niilo-herra ... tällä laivalla otamme ritarin kiinni\nyhtä varmaan, kuin minä olen valmis teidän kanssanne kuolemaan...\"\n\n\"Mitenkä siis?\" kysyi Niilo, enemmän katseella kuin sanoilla, sillä\nhänen äänensä oli niin kumea ja helytön, kuin Hirvi olisi vajonnut\nhänen jalkainsa alta ja hän jo kaiken toivon jättänyt.\n\n\"Ritari laski salmessa ankkuriin\", vastasi Brodde, \"ja ellen pety,\nvaroo hän itäänpäin lähtemistä nyt. Mutta hän ei näyttänyt pitävän\nmitään kiirettä, niin että luulen hänen varttovan toista tuulta,\nennenkuin taas lähtee... Vähän näppäryyttä siis vaan, niin otamme hänet\nvankeineen kuin lokki salakan.\"\n\n\"Purjeet kuntoon, ankkuri ylös\", huusi Niilo, \"ei hetkeäkään saa\nvitkastella... Se ilmakin on myrkkyä, jota Jost von Bardenvleth\nhengittää?\"\n\n\"Jos aiotte pelastaa neidot, herra Niilo\", sanoi Brodde nyt vakaasti,\n\"ettekä itse tahdo syöstä heitä vielä pitempään onnettomuuteen, tahi\nmahdollisesti kuoloon meren pohjaan, niin tehkää kuten sanon... Minä\ntunnen Jost-ritarin... Hän ei ole ensi kertaa Jösse Bonpojan kanssa\ntekemisissä ... ja sen sanon, että jos menettelemme maltittomasti, niin\nhän sytyttää laivansa tuleen tai upottaa sen meidän nähtemme...\"\n\nVaivoin suostui Niilo Brodden neuvoa noudattamaan.\n\n\"Jättäkää Kurki ja osa miehistöänne tähän niemen nenään\", sanoi tämä,\n\"ja luovikaamme me Hirvellä salmen pohjoispäähän... Silloin ei\nvihollisenne ainakaan pääse karkuun, ja sitten...\"\n\n\"Ja sitten...?\" kiiruhti Niilo, ikäänkuin Brodde olisi tahallaan\nkeskeyttänyt puheensa.\n\n\"Sitten ei tarvita juuri muuta kuin joitakuita miehiä pelastamaan\nvankeja ja ottamaan ritaria kiinni... Jos haluatte, niin voimme me\nkahden lähteä sille matkalle... Onhan siinäkin vaaransa, mutta\nJost-ritarin sydämessä ei ole muuta kuin viheliäisyyttä -- kun hän\nhuomaa tulevansa tosi tekemisiin, niin hän on heti valmis peräytymään.\"\n\nNiilo mietti hetkisen. Hänelle tuotti joka viivytyksen hetki kiduttavia\ntuskia. Hän kuvitteli mielessään, millainen vaara Jost-ritari todella\noli vangeilleen. Hän ei tosin lähemmin tuntenut tätä ritaria, mutta hän\ninhosi vaistomaisesti miestä, joka saattoi kylmästi rääkätä turvattoman\nnaisen kuoliaaksi ja vielä röyhkeästi sysätä syyn siitä viattoman\nniskoille. Voihan sellainen mies olla valmis mihin konnantyöhön\ntahansa. Mistä ritari oli saanut tietää neitojen ryöstöstä ja miksi hän\noli niin innokas saamaan heitä käsiinsä, että oli ollut tekemässä\noikein sopimuksen siitä merirosvon kanssa? Niilo tuli melkein\ntoivottomaksi ajatellessaan neitojen kohtaloa. Mutta samalla hänen\nmyöskin täytyi myöntää todeksi Brodden huomautus, että tuo tunnoton\nritari ennemmin hukuttaisi itsensä uhreineen kuin suostuisi antamaan\nniitä pois. Senvuoksi hän malttoi mielensä ja suostui Brodden\nehdotukseen lausuen:\n\n\"Olkoon niinkuin sanot, Brodde, mutta varo, jos...\"\n\nHän jätti lopun lausumatta ja riensi määräämään, kutka miehet\npääsisivät Kurjelle, kutka jäisivät Hirvelle. Kun tämä oli tehty, ja\nlaivat pantu kuntoon, lähti Hirvi purjeet pulleina luovimaan tuulta\nvastaan saaren koilliskulmaa kohden.\n\nHeidän sinne tultua oli aurinko jo laskenut ja meri punerteli\niltaruskon hohteessa. Niilo seisoi kärsimätönnä laivan kaiteella\nodotellen veneen kuntoon panoa. Kaksi miestä tarttui airoihin, hän itse\nasettui keskiveneeseen ja Brodde tarttui peräsimeen.\n\n\n\n\nV.\n\nKristofer=kuningas.\n\n\nOli huhtikuun alkupäivät. Ilma oli lämmin ja päiväpaisteinen.\nTukholmassa oli tavaton liike niillä kaduilla, jotka veivät\nEteläportilta Isolletorille, jossa marskin, eli nykyään drotsin, talo\noli. Kaupunkilaisia kumpaakin sukupuolta liikkui edestakaisin Läntistä\nPitkääkatua myöten kaupungin portilta Mustaveljesluostarin ahteelle\nasti -- luultiin nimittäin marskin tulevan sitä tietä. Tämä oli aamulla\nsaapunut rantaan laivastolla, jossa oli kymmenen isompaa ja pienempää\nlaivaa. Kuningas oli hänet kutsunut Tukholmaan, ja kaikki kertoivat\nyksityiskohdittain hänen tulostaan. Marskilla oli mukanaan ritareita ja\nasemiehiä aina viiteensataan, \"jotka olivat jokainen\" -- sanottiin --\n\"pulskeimpia miehiä, kuin konsanaa on nähty.\"\n\n\"Mutta marski saa katsoa eteensä\", sanoi muuan turhanviisas porvari\nnaapurilleen seisoessaan eräässä vanhassa porttiholvissa, joka oli\nsamalla muutaman kujanteen suuna, \"marski varokoon itseään, kuninkaalla\non jo hyvä silmä häntä kohtaan kruunajaisista alkaen viime syksynä...\nNe kuiskeet, joita tässä on miehestä mieheen kulkenut, että marski\nolisi ansainnut kruunun paremmin kuin kuningas itse, ovat tulleet\nhänenkin korvilleen, ja monen puheiden mukaan ne ovat tuoneet hyviä\nhedelmiä...\"\n\n\"Sehän on jo kauan ollut selvänä\", lausui toinen porvari vihaisella\näänellä. \"Sanoihan lankoni, joka on hänen armonsa, arkkipiispa Niilon\nkirjuri, että kuningas oli jo syksyllä Upsalassa ollessaan kieltänyt\nmarskia kulkemasta rinnallaan, kun he kerran menivät kirkkoon. Hän oli\nsanonut, että 'kansasta pitää hävitä se typerä jaaritus, että minun\nmuka pitäisi olla palvelija ja teidän herra, kun kerran olette\nkauniimpi mies', niin hän sanoi!\"\n\n\"Totta hän ainakin silloin puhui, pyhimysten nimessä\", lausui taas\nedellinen porvari, \"marskia kauniimpaa miestä ei ole maailmassa, eikä\nkukaan sen paremmin ansaitsisi kruunua kuin hän. Onpa varmaa, etteivät\nnuo saksalaiset, jotka taaskin, Jumala paratkoon, ovat ruvenneet niin\nmahtavina kohottelemaan päitään täällä, kuin me olisimme muukalaisia\nomassa kaupungissamme, -- etteivät he tohtisi pitää nokkaansa\npuoleksikaan niin korkealla, jos täällä olisi ruotsalainen\nhallitsemassa... Rangaiskoon Jumala niitä, jotka sen tekivät, että\nmarski sysättiin syrjään, hänen vertaansa ei toista tule!\"\n\n\"Ei, ei koskaan!\" lisäsi toinen varmasti, \"ei koskaan tule hänen\nvertaistaan!\"\n\nTämä tyytymättömyys, joka näkyi porvarien puheesta, oli levinnyt koko\nTukholmaan, ainakin sen ruotsalaiseen väestöön. Kansa rakasti marskia,\nja se vaino, jonka alaisena marski oli ollut sekä kuninkaan palattua\nkruunajaisistaan Upsalasta, että nyt, kuten huhu kertoi, -- oli omiaan\nlujittamaan tätä rakkautta. Oltiinpa valmiit unhottamaan sekin, että\ntämä vaino lähti osaksi ruotsalaisista miehistä, niistä, jotka olivat\njollakin tavoin joutuneet kärsimään marskin ollessa valtakunnan\npäämiehenä ja jotka nyt halusivat siitä kostoa ja korvausta. Innokkain\nniistä oli Kaarlon vanha vastustaja, valtakunnan drotsi, Krister\nNiilonpoika. Kuningas taasen puolestaan pelkäsi mahtavaa, kansan\nihailemaa marskia, ja kuunteli senvuoksi mielellään kaikkia valituksia\nhäntä vastaan saadakseen tekosyitä hänen valtansa vähentämiseen. Marski\noli luopunut valtakunnan päämiehyydestä ja sallinut Kristoferin saada\nRuotsin kruunun, saaden itse korvaukseksi koko Suomen, Ölannin ja\nBorgholmin. Mutta kruunajaiset olivat tuskin päättyneet, kun\nKrister-herra tuli Suomesta ja sai taivutetuksi kuninkaan tekemään\nsovintoehdotuksen hänen ja Kaarlon välille. Ehdot olivat vaikeat, mutta\nKaarlo suostui niihin kuitenkin. Kristerin tuli siten saada Viipuri\nvapunpäivään asti 1442, Raaseporin linna neljäksi ja Korsholma\nneljäksitoista vuodeksi. Jos Krister sitä ennen kuolisi, tulisivat\nnämä linnat kuninkaalle. Linnoja seuraisi vielä läänit, s.o. koko\nKaakkois-Suomi ja Pohjanmaa, joten Kaarlo menettäisi melkein puolet\nläänityksistään, mitkä neuvosto ja kuningas olivat läänityskirjalla\nnimenomaan luovuttaneet hänelle.\n\nNoilla kahdella porvarilla oli siis hyvin syytäkin kutsua kuninkaan\nmenettelyä Kaarloa kohtaan vainoksi. Se oli tehnyt hyvin ikävän\nvaikutuksen sekä marskiin itseensä että kansaan, eikä sitä voinut\nparantaa kuninkaan ystävällisyyskään, kun hän sitten Svartsjön linnassa\n\"vei ristille\" marskin tytärtä, s.o. oli tämän kummina. Porvarit\npohtivat ja harkitsivat näitä asioita niin puolelta kuin toiseltakin\nhaastellessaan edellä mainitulla paikalla.\n\nSilloin kuului kaupungin portilta räikeitä torven töräyksiä, jotka\nilmoittivat odotetun lähestyvän. Se lopetti paikalla keskustelut sekä\nnäiden ukkojen että muiden väliltä, ja kaikki kääntyivät portille päin.\n\nTorvien pauhu, jolle rumpujen päristys antoi lisää mahtia, tuli yhä\nlähemmäksi, ja pian kuului kaupunginportilta äänekkäitä huutoja\nilmoittaen marskin ratsastaneen portista sisään. Hän ratsasti ylevänä\nja majesteetillisena valkealla orhillaan, joka myöskin näytti\nkuormastaan ylpeilevän. Hän tervehteli niin leppeästi ja ystävällisesti\nriemuitsevaa kansaa, että kaikkein sydämet kiintyivät taasen häneen jo\npelkän esiintymisensäkin vuoksi. Ja hänen seurueensa teki samoin\nvaltavan vaikutuksen. Siinä oli monta ritaria loistavissa varusteissa\nja asemiehiä tuli ryhmä ryhmän perästä, aina sata kussakin ryhmässä --\nmikä todisti kouraantuntuvasti, kuinka mahtava mies marski oli, ja\nkohotti kansan silmissä hänen arvoaan, joka oli vuosi vuodelta yhä\nkasvanut. Kuningaskin, jonka tieltä marski oli saanut väistyä, oli\npikemmin lisännyt kuin vähentänyt hänen arvoaan, yksistään senvuoksi,\nettä kansa vertasi heitä toisiinsa. Sillä verratessa joutui kuningas\nsekä ulkonaisten että sisällisten ominaisuuksiensa puolesta auttamatta\ntappiolle ja sai kansan toivomaan, että tuleva aika uudistaisi vanhat\nsuhteet. Tämä kansan mielessä kangasteleva tulevaisuusunelma oli kuin\ntoteutununna jo, kun marski, tuo uljas mies, osoitti jo ulkonaisella\nmahdillaankin voivansa kannattaa aitoruotsalaisuutta kuningasta\nvastaan. Ei ole siis ihmettä, että monenkin mieleen taas johtui\nkuninkaankruunu, jonka lapsi oli Vadstenassa nähnyt Kaarlon pään päällä\nväikkyvän, ja että moni toivoi Ruotsille ruotsalaista kuningasta, joksi\nKaarlo Knuutinpoika oli täysin arvollinen.\n\nMutta jos kansa mietti näin, niin herrat miettivät aivan toisin. Oli\nhyvin ymmärrettävää, että se puolue, joka oli vastustanut marskia siitä\nalkain kuin hän rupesi pyrkimään valtaan, sai pontta hommilleen, kun\nheidän asiansa ajajaksi tuli kuningas. Kuningas oli siis herroihin\nvaikuttanut päinvastoin kuin kansaan. He tunsivat nyt itsensä\nmahtavammiksi kuin koskaan, eikä yksikään uskonut Kaarlon tästä pulasta\nenää pelastuvan.\n\nMarski ei kyllä ollut heidän aikeistaan tietämätön, mutta hän ei\nosannut oikein arvostella heidän voimaansa, eikä hän ymmärtänyt välttää\nkaikkia niitä aseita, joita hänen vastustajansa häikäilemättä\nkäyttivät, ja muuten oli hänen luonteensakin sellainen, että hän uskoi\nniinkauan kuin suinkin hyvää vihamiehistäänkin. Ja nykyään varsinkin,\nkun hän huomasi olevansa rakkauden ja luottamuksen esineenä, tuli tuo\nhänen hyväntahtoisuutensa kaikessa näkyviin. Kansan toiveet hänestä\nherättivät hänen uinuvat voimansa valveille ja avasivat hänen\nsydämensä, mutta samalla ne himmensivät hänen valppautensa ja\nvarovaisuutensa. Jos kansan ilo hänen ratsastaessa Ruotsin\npääkaupunkiin todisti, mitä sen sydämessä liikkui, niin sai hän kohta\nmyöskin tuta, mitä hänen vanhat vihamiehensä nykyään mielessään\nhautoivat. Sen hän sai selville kohta taloonsa tultuaan, kun vanha\nsukulaisensa, Kustavi Anundinpoika (Sture) tuli hänen luonaan käymään.\n\nHän oli vanha, kokenut mies, vaikkei hän ollutkaan eturivissä yleisten\nasiain johdossa. Arbogassa oli hän kuitenkin vuonna 1436 valtaherrain\njoukossa nimensä panemassa siellä tehdyn tärkeän päätöksen alle ja\nsamoin Teljen kokouksessa kahta vuotta myöhemmin. Hän oli naimisissa\nmarskin sisarpuolen, Briita Bjelken kanssa.\n\n\"Terve, rakas Kaarlo\", sanoi ritarivanhus astuessaan marskin luo.\nSitten kyseltiin kuulumiset kummankin perheistä, ystävistä ja\nsukulaisista, jonka jälkeen Kustavi-ritari jatkoi: \"tehän tulette\nsellaisilla sotavoimilla, kuin ette panttivankeja tarvitsisikaan.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Kaarlo hymyillen, \"kuningas on nähdäkseni\nitse minut siihen pakottanut, koska hän ei kerran ole ottanut\nkuullakseenkaan sitä, että minä tarvitsen takeita turvallisuudestani,\nja eihän tämä mikään huviretki ainakaan liene.\"\n\n\"Hm! ... olette todellakin oivaltanut asian oikean laidan ...\nKristofer-kuningas on hyvin ärtynyt teitä kohtaan. Mutta saatte nähdä,\nettei kauan kestä, ennenkuin hän on vieroittanut luotaan monta, jotka\nhäntä nyt taivaisiin ylistävät...!\"\n\n\"Miksi niin arvelette?\"\n\n\"Eikö Itämaille [Suomeen] ole vielä saapunut siitä sanaa?... Olisipa\nsen jo pitänyt ehtiä valtakunnan kauimpaankin kolkkaan... Uskotteko te\nsitä, että läänityskirjat ovat nyttemmin tulleet kauppatavaraksi\nvanhassa Ruotsissamme!\"\n\n\"Mitä ... läänityskirjat kauppatavaraksi ... puhutteko totta, vai\nlasketteko leikkiä...?\"\n\n\"Se on ilmeinen totuus\", vastasi Kustavi-herra hieman innokkaasti,\nikäänkuin asia olisi koskenut häntä itseään, \"läänityskirjoja saadaan\nnyt ostaa! Aivan sanan mukaan! Ja jos ostat tänään jonkun läänityksen,\nniin myödään se huomenna jollekin toiselle taas. Niin on asian\nlaita ... läänit kiertävät miehestä mieheen, ja kirjat ostetaan\nkuninkaan kanslerilta ...\n\n\"Oletteko nähnyt maassamme saksalaista, Kustavi-lanko, joka ei olisi\nollut ahne rahalle?\"\n\n\"Uusin uutinen kuninkaasta on, että hän rakastaa maanmiehiään ja\nasettaa mielellään niitä korkeimmille sijoille, aivan kuin hänen\nedeltäjänsäkin, Eerik ja Albrekt!\"\n\n\"Jos kysymys on vaan pöytätiloista pidoissa, niin ei vahinkoa kannata\nsurra\", lausui Kaarlo houkutellakseen lähempiä tietoja asiasta,\ntarvitsematta sitä suoraan kysellä.\n\n\"Eiköhän ole selvää, että sitä, joka saa parhaat palat kuninkaan\npöydästä, muistetaan silloinkin, kun valtakunnan sarkaa jaetaan\nansiollisille miehille. Lieneeköhän yksikään ruotsalainen, ellei\nmahdollisesti joku Krister-herran kannattajista, saanut tässä kohden\nsyytä kuningasta kiittää... Ja hänen armonsa arkkipiispa ... niin, hän\nrakennuttaa paraikaa itselleen linnaa Almarestäkiin.\"\n\n\"Arkkipiispa on siis jo lunastanut sikäläisen maan sen omistajilta,\nkuten Arbogassa päätettiin syksyllä 1440... Onhan teilläkin siellä\nmaata Kustavi-lanko?\"\n\n\"Se on harkinnan alaisena. Jo syksyllä laadittiin vaihtokirja minun ja\narkkipiispan välille siitä maasta, jonka olen sieltä perinnyt\näitivainajaltani, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, mutta mitään\nvarmaa päätöstä ei ole vielä tehty. Samoin on muiden sikäläisten\nmaanomistajain laita. Mutta arkkipiispa toimii ripsasti. Ja linnasta ei\ntullekaan maan pienimpiä, kunhan ehtii valmistua, ja varmaa on myöskin,\nettä Ruotsin herroista on arkkipiispalla tähän aikaan kuninkaan\nneuvotteluissa enimmin sanomista.\"\n\n\"Entä Jöns Pentinpojalla?\" lisäsi marski.\n\n\"Ei, ei, Jöns-herra on pysynyt rauhassa tuomiokirkollaan, lähdettyään\nteidän häidenne jälkeen Tukholmasta!\"\n\n\"Soo-o ... hän arvelee siis saaneensa tarpeeksi tästä maailmasta?\"\n\n\"Mitä hän miettinee tulee kait aikanaan näkyviin. Monet sanovat, että\nhän on sieluna arkkipiispan kaikissa neuvotteluissa, ja hänen\naatoksensa lienee sekin uusi laitos siellä Almarestäkissä. Jos olen\noikein tarkannut sitä miestä, niin on hän äidinisäänsäkin viekkaampi ja\nyhtä taipumaton ja jäykkä luonteeltaan kuin hänen omat isänpuoleiset\nsukulaisensa. Hänen isänsä, Pentti-herra, lienee määrätty arkkipiispan\nja kahden muun kanssa ohjaamaan valtakuntaa, kun kuningas lähtee maasta\npois...\"\n\n\"Onhan sekin taas uutinen!\" lausui Kaarlo.\n\n\"On, ja koskee hyvin paljon teitä, koska te olette Ruotsin drotsi ja\nsiis itseoikeutettu valtakunnan haltijaksi kuninkaan poissa ollessa.\"\n\n\"Keitä ne kaksi muuta ovat?\" kysyi Kaarlo, rupeamatta selvittämään omaa\nsuhdettaan tähän tärkeään asiaan, \"enpä ihmettelisi, vaikka niiksi\nolisi valittu kaksi saksalaista!\"\n\n\"Miehestä mieheen kerrotaan hovissa, että herra Erengisle Niilonpoika\non toinen ja Maunu Gren toinen.\"\n\n\"Erengisle Niilonpoikako!\" huudahti Kaarlo kummastuneena. \"Erengisleä\nolen luullut uskollisimpiini kuuluvaksi! Onko hän hierautunut niin\nkuninkaan armoihin ja ruvennut pahinten vihamiesteni seuraan!\"\n\n\"Ehkeivät tietoni ole varmoja, ehkä on erehdytty, mutta niin kerrotaan.\nOlen pitänyt tarpeellisena kertoa tämän kaiken tilan selvitykseksi\nteille. Varmaan on toinenkin höyhen teistä nykitty, ennenkuin pääsette\nkuninkaan hovista lentämään.\"\n\n\"Tiedättekö mitä läänityksiä kuningas nyt aikoo minulta vaatia?\"\n\n\"En, sitä en tiedä, mutta olkaa varuillanne, teillä ei ole kuninkaan\nhovissa monta ystävää, ja kuningas on liukaskielinen kuten hänen oikea\nkätensä, Albrekt Mörerkin. Olkaa varma ettei Rolf-kuningasta ja hänen\nsotureitaan vastaan oltu enemmän ansoja viritetty, kuin täällä nyt on\nniitä teidän varallenne...\"\n\n\"Kiitos teille siis tästä ystävyytenne todisteesta, Kustavi lanko...\nMinä huomaan tarvitsevani hyvää ystävää täällä!\"\n\n\"Ystäviä teillä on paljon, vaikkei kuninkaan seurueessa\", vastasi\nKustavi-ritari, \"ja niiden joukossa olen minäkin, kuten olen aina\nollut. Mieleni todisteeksi tarjoan teille nuoren poikani. Teidän\nseurueessanne on minun mieleisiäni nuoria miehiä ... nuori\nsukulaisenne, Tord Kaarlonpoika, Niilo Bonpoika, ... näkisin mielelläni\nSteenini heidän joukossaan...\"\n\n\"Hän tulee heidän joukkoonsa!\" vastasi Kaarlo vilkkaasti, \"ja jos hän\non teidän kaltaisenne ja jos hän on enonsa, urhean Ture-herran\nkaltainen, niin on hänen tulonsa minulle suuri ilo.\"\n\n\"Kiitos, kiitos, lanko, niistä sanoista ... minä lähetän hänet kohta\nluoksenne!\"\n\nRitari nousi lähteäkseen pois, mutta samassa tuli eräs kamaripalvelija\nsisään ilmoittaen herra Albrekt Mörerin, joka astuikin samassa\nhuoneeseen. Kaarlo otti hänet ystävällisesti vastaan. Albrekt-herra\nlausui mielihyvänsä siitä, että marski oli noudattanut kuninkaan\nkutsumusta, mutta hänen sanainsa läpi kuulti selvästi, että herrat\nolivat melkoisesti pettyneet. Sitten hän ilmoitti kuninkaan haluavan\nnähdä häntä luonaan huomenaamuna kello 3 ja 4 välillä. Sitten hän\nläksi.\n\nSeuraavat tunnit kuluivat eräitä sukulaisia ja vanhoja ystäviä\nvastaanotettaissa. Senjälkeen läksi marski Klaaran luostariin, jonka\nabbedissalle hän oli antanut ensi aviostaan syntyneen tyttärensä,\nKristiinan, kasvatettavaksi. Hän viipyi siellä kauan ja palasi vasta\nmyöhään illalla kaupunkiin. Seuraavana aamuna läksi hän kuninkaan luo,\nannettuaan tarpeelliset käskyt ja neuvot miestensä päälliköille.\n\nBykirkon kellon kolmea lyödessä astui hän ritareineen linnanportista\nsisään, ja vajaan puolen tunnin kuluttua siitä vei kuninkaan\nhovimestari, Pentti Juhonpoika (Oxenstjerna), Salestadin herra, hänet\nkuninkaan yksityiseen huoneesen. Huone oli sama, jossa marski oli\nasunut valtakunnan päämiehenä ollessaan, kuningas oli vaan sen toisella\ntavalla sisustanut. Siellä oli nimittäin sekä tavallisia ylhäisyyden ja\nrikkauden tuntomerkkiä, joita siellä oli Kaarlonkin aikana, kuten\nkalliita mattoja, tyynyjä ja tapetteja, arvokkaita hopea- ja\nkultakaluja y.m., että eräitä ylellistä ventoutta todistavia esineitä,\njotka osoittivat enemmän levon kuin työn tarvetta.\n\nKaarlo vilkaisi sivumennen tätä komeutta, jota hän oli kyllä saanut\nnähdä matkustellessaan Saksanmaalla, mutta jota hän ei ollut huolinut\nomaan kotiinsa tuoda. Hänen huulensa menivät hymyyn, mutta samassa tuli\nkuningas huoneeseen.\n\nKristofer-kuningas oli pieni lihavahko mies. Hyvänsävyinen piirre antoi\nhänen yleensä hyvinmuodostuneille kasvoilleen miellyttävänlaisen sävyn,\nvaikkei hänessä muuten ollut vähääkään miehekkyyttä ja voimaa, jota\nruotsalainen aina vaatii kuninkaaltaan. Hänen silmänsä eivät olleet\nilman eloa, mutta se ei ollut miehekkyyden eikä tyynen voiman\nheijastusta, vaan se oli pikkumaisuuden virvatulta, tyhjää sisällötöntä\nleimahdusta. Ei hänestä ollut ulkonaisenkaan kuninkuuden kantajaksi, ja\nkuten pieni tulee suuremman rinnalla yhä pienemmäksi, niin näytti\nKristoferkin häviävän aivan mitättömiin uljaan marskin rinnalla. Kansa\non usein säälimätön arvosteluissaan, mutta yhtä usein se myöskin lyö\nniillä naulan kantaan. Niinpä se piti nytkin Kaarlo Knuutinpoikaa\nkuningasta parempana, mikä koski syvästi jälkimmäiseen. Se koski hänen\nheikointa kohtaansa, ja senvuoksi hän oli melkein sairaloisen kärkäs\nkuuntelemaan kaikkea, mikä voi marskia vahingoittaa ja hänen arvoaan\nalentaa.\n\nNyt oli tämä kansan lempimä mies hänen edessään. Hän ei voinut olla\nitsekseen myöntämättä hänen ulkonaista etevämmyyttään. Mutta se saikin\nhänen katkeruutensa kiihtymään ylimmilleen, ja kun hän koki sitä\npeittää ystävällisen ja hymyilevän naamarin taa, niin syntyi siitä\nomituinen myrkyllinen seos, joka on hyvin tunnettu seuraelämässä.\n\nHän kävi marskia tervehtämään tarjoten hänelle kätensä, ja pyytäen\nhäntä viereensä istumaan. Tätä kohteliaisuutta oli marski kuitenkin\nliian viisas noudattamaan; hän katsoi paremmaksi jäädä seisomaan.\n\n\"Te olette koonnut paljon tyytymättömyyttä ja valituksia vastaanne,\nherra drotsi!\" lausui kuningas, siten käyden asiaan suoraan kiinni.\n\n\"Ehkäpä\", vastasi Kaarlo, \"mutta laita on sellainen, että kuta vähemmin\nvalittajia on, sitä pahemmin ne kirkuvat, että tietämätön voisi luulla\nniitä olevan paljo enemmän, kuin niitä todella onkaan.\"\n\n\"Vähä tai paljo, mutta niitä on olemassa, ja kuninkaana tulee minun\nkatsoa, että kaikki saavat oikeutensa.\"\n\n\"Niin on, herra kuningas, se on teidän velvollisuutenne, ja minä\ntoivon, ettette sulje minua siitä oikeudesta pois. Että minulla on\nvihamiehiä, olen tiennyt ennenkin, ja senvuoksi, jos muistatte, oli\nensimmäinen asia, jota teiltä sopimusta tehdessämme vaadin, että kaikki\nmitä olin sitä ennen tehnyt ja toiminut olisi unhotettua, ja ettei\nminua eikä minun käskyläisiäni saisi niistä milloinkaan syyttää.\"\n\nKuninkaan haamo muuttui näiden sanain johdosta. Hän tähysteli tarkasti\nhyvin ruokottuja kynsiään ja lausui:\n\n\"Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta vetää teitä oikeuteen,\nmutta senpä saatte nähdä, olkaa kuinka mahtava tahansa! Kuninkaanvalani\nlienee aina painavampi kuin teille antamani lupaus.\"\n\n\"Jumala varjelkoon minua, herra kuningas, millään ehkäisemästä teitä\nkuninkaallisen valtanne käytössä. Sitä en tahdo, mutta en myöskään\nkonsaan luovu niistä oikeuksista, jotka minulle kuuluvat!\"\n\n\"Te puhutte pöyhkeitä sanoja kuninkaallenne, drotsi Kaarlo, ja minä\ntiedän mikä ne panee suuhunne, mutta saadaanpa nähdä, enkö minä voi\nsiipiänne leikata!\"\n\nKuningas rupesi hätiköimään yhä enemmän, ja marskin tyyni vakavuus ei\nsaanut häntä suinkaan rauhoittumaan.\n\n\"Muistatteko, kuningas Kristofer\", lausui marski, \"kuinka sukulaisenne,\nEerik-kuninkaan, kävi...?\"\n\n\"Ja te uskallatte muistuttaa minulle siitä...?\" huusi kuningas hypäten\nylös pehmeältä, kultaompeleiselta tyynyltä. Hän oli kiukusta kalpeana\nja hänen silmänsä liekehtivät.\n\n\"Niin, minä uskallan\", vastasi Kaarlo, \"ja minä uskallan enemmänkin,\nminä sanon teille, kuningas Kristofer, että Ruotsin lain yli ette\nminulle ettekä kenellekään muulle mitään mahda, ja jos te rohkenette\nnostaa sormeannekaan minua ja Ruotsin lakia vastaan, niin te samalla\nnostatte kruunun päästänne!.... Nämä ovat sanani ja niistä vastaan,\nvaikka selkänne takana olisi sata Ruotsin miestä vertani vaatimassa. Te\nolette koonnut, kuningas, vihamieheni ympärillenne, mutta älkää\nunhottako, että niitä on vaan kourallinen ystäviini verraten, ja ne\nvoivat toimittaa heille ja teille leikin, jota ette halua.\"\n\n\"Drotsi Kaarlo!\" huusi kuningas täydessä raivossa, \"drotsi Kaarlo...!\nTe saatte tyrmässä katua sanojanne, minä en aio sallia samanlaista\nkohtelua kuin sukulaiseni, Eerik... Ja että te julkenette minulle\nmainita hänen nimeään! Tahdon sanoa teille jotakin, minun kädessäni on\neräs asia, joka tuottaa teille tuhon... Te kannatte nurjaa kilpeä\nkuningastanne ja isänmaatanne vastaan...\"\n\nKuningas pysähtyi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä sana tekee\npaljastettuun kavaltajaan. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti, ikäänkuin\nolisi mielinyt syöstä kuolettavan keihään vihatun uhrinsa sydämeen.\n\nKaarlo hämmästyi myöskin. Hän älysi tosin heti, että tämä oli kavalain\njuonien hedelmiä. Mutta hän tiesi, että ne voivat olla hyvin mietittyjä\nja että ne voivat perustua näennäisesti tosiin asianhaaroihin. Hänen\nmieleensä muistui myöskin eräs synkkä, kalpea ritari, joka sai\nsellaisten salajuonten uhrina häpeällisen kuoleman Söderköpingissä. Hän\nsynkistyi, ja siitä sai hänen kuninkaallinen syyttäjänsä yhä suuremman\nvarmuuden luuloonsa. Kuningas nautti marskin hämmennyksestä, ja\nsaadakseen jutun samalla ratkaistuksi, soitti hän pöydällä olevaa\nkultakelloa. Kuninkaallinen kamaripalvelija astui sisään, ja kuningas\nkäski hänen kutsua ritari Jost von Bardenvlethin huoneeseen. Moniaan\nhetken perästä tämä tulikin tervehtäen mitä sulavimmilla liikkeillä\nsekä kuningasta että marskia.\n\nMutta edellinen huusi hänelle, osoittaen kiihkolla marskia:\n\n\"Tuossa hän nyt on, Jost-ritari ... puhutelkaa häntä, lausukaa\nsyytöksenne, saattakaa hänet syyhyn, niin ratsastatte läänitysherrana\nTurun tai Viipurin linnaan, kumman vaan niistä haluatte; häneltä ne\notetaan pois.\"\n\nKaarlon katse synkistyi, ja veri syöksyi hänen poskilleen kadotakseen\nniiltä samassa taas. Mutta norea ritari asettui hymyillen hänen\neteensä.\n\n\"Kuninkaani tahto on minun lakini\", sanoi hän, \"ja niin vaikeata kuin\nminun onkin ruveta teidän syyttäjäksenne, herra drotsi, en voi toisin\ntehdä.\"\n\n\"Älkää suotta surkutelko velvollisuuttanne, herra Jost! -- Minä olen\nvalmis kuuntelemaan teitä\", lausui Kaarlo kiiruhtain, kun ritari\nvitkasteli ikäänkuin sanoja etsien.\n\n\"Minulla on ollut surettava kohtaus erään miehenne kanssa, drotsi\nKaarlo\", lausui ritari vihdoin, \"surettava enemmän sen vuoksi, että se\nniin pahoin häiritsee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan välejä,\nkuin minun vuokseni, vaikka minäkin, sanon sen vielä...\"\n\n\"Turhaa\", lausui Kaarlo, joka kävi jo kärsimättömäksi, \"asiaan, ritari,\nasiaan!\"\n\nRitari vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen. Mutta tämä oli selin heihin ja\nkatseli akkunasta ulos, ettei ritari ensinkään saanut kysyvään\nsilmäykseensä vastausta.\n\n\"Olin merellä\", lausui ritari, \"kuljin herrani ja kuninkaani asioilla,\nniin tapasin äkkiä erään noita vitalilaivoja, joita nykyään vilisee\nnäillä pohjoisilla vesillä. Siellä oli ryöstettyä tavaraa, vieläpä\nkaikkein kallisarvoisinta...\"\n\n\"Oh!\" huudahti marski, mikä sai kuninkaankin kääntymään voidakseen\ntarkastaa hänen kasvojaan.\n\nMutta ritari kiiruhti lisäämään päästämättä marskia lausumaan, mitä\naikoi:\n\n\"Laivalla oli kaksi ylhäistä neitoa, teidän sukulaisenne Briita\nKaarlontytär oli toinen, toinen oli neiti Iliana Åkentytär... Minä sain\nne vapautetuksi, mutta olin tuskin ehtinyt kääntää selkäni rosvoille ja\nlähteä tänne Tukholmaan, kun jouduin tekemisiin erään toisen aluksen\nkanssa, ja te tiedätte, mikä se oli, herra drotsi?\"\n\n\"Arvatenkin joku miehiäni, joka oli ajamassa takaa noita rohkeita\nrauhanhäiritsijöitä, mutta jonka edelle ehditte.\"\n\n\"Niin, drotsi Kaarlo, hän oli eräs miehiänne, nimittäin Niilo Bonpoika.\nMutta hän tuli omituisessa seurassa, joka ei oikein sovi teidän\nnimellenne ja asemallenne. Hänen kanssaan oli eräs vitaliveljes,\nvieläpä eräs hurjimpia, muuan Bartolomeus Voethin arvollisia\noppilaita...\"\n\nAsia rupesi valkenemaan marskille, niinpian kuin hän kuuli Niilo\nBonpojan nimen. Mutta käsittämätöntä hänestä oli, miten sitä nimeä\nvoitiin lausua merirosvon nimen ohella. Ja tämä teki hänet hämillisen\nja samalla synkän näköiseksi, mikä antoi hyvin tuulta hänen syyttäjänsä\npurjeisiin.\n\n\"Ja tämä Niilo Bonpoika tuli Hurjan Haukan kanssa vaatimaan neitoja\nminulta, vaatimaan niitä teidän nimessänne, drotsi, juuri teidän\nnimessänne ... he yllättivät minut, kehotin, että asia annettaisiin\nkuninkaan ratkaistavaksi, ja rukoilin, ettei hän paljastaisi teidän\nnimeänne, herra drotsi, -- ei mistään apua ... he ottivat minun\nlaivaltani väkisin neidot ... ja silloin minä läksin tänne herrani ja\nkuninkaani luo uskomaan asiani hänen huostaansa.\"\n\n\"Siinä kuulette, drotsi!\" huudahti kuningas asettuen puhkuvan punaisena\nKaarlon eteen, \"siinä kuulette! Te olette rikollisessa yhteydessä\nluovutetun kuninkaan miesten kanssa... Mitä teillä on sanottavaa...?\"\n\n\"Te olette erehtynyt, herra kuningas\", vastasi Kaarlo, mutta kuningas\nkeskeytti hänet äkkiä.\n\n\"Uskallatteko sanoa vasten silmiäni, että minä olen erehtynyt,\nuskallatteko sanoa niin ritarin puheidenkin jälkeen?\"\n\n\"Uskallan!\"\n\nKuningas kalpeni kiukusta eikä saanut kotvaan sanaakaan suustaan.\n\n\"Minä uskallan sanoa, että te olette erehtynyt, herra kuningas\", toisti\nKaarlo, \"ja te tulette sen näkemään, kun asia laillisesti tutkitaan.\nNiilo Bonpojan kunnian takaan hengelläni ja omaisuudellani. Minä olin\nitse lähettänyt sekä hänet että sukulaiseni, Tord Kaarlonpojan, ajamaan\ntakaa rosvoja, jotka olivat tohtineet ryövätä nuo viattomat neidot\nmelkein linnani edustalta, ja tämän ritarin puheesta kuulen, että se\nonnistuikin...\"\n\n\"Riittää, riittää, drotsi Kaarlo\", keskeytti kuningas, \"en halua nyt\nkuulla vastaustanne. Tahdoin vaan näyttää, ettei muuta kuin viittaus\nminulta, niin vyöryy päänne maassa.\"\n\n\"Ja teidän kruununne samoin!\" lisäsi Kaarlo järkkymättä.\n\n\"Sen saamme nähdä\", lausui kuningas, \"teidän asianne tulevat\nneuvostossa tutkittavaksi, sekä tämä että ne, joista muut teitä\nsyyttävät. Neuvosto kokoontuu kello seitsemän, siellä näemme toisemme\ntaas.\"\n\nKuningas oli nyt melkoista tyynempi. Kaarlo puolestaan tahtoi niinkauan\nkuin suinkin olla hyvissä väleissä kuninkaan kanssa ja lausui senvuoksi\nlähteissään:\n\n\"Minä haluan, että kaikki selkkaukset välillämme selviävät, vaikkapa\nlaillisen oikeudenkäynnin kautta. Ja minä toivon, että te huomaatte,\nmitä ette ole nyt tahtonut kuulla, nimittäin että minä en mitään niin\nhalua kuin saada olla teidän uskollinen palvelijanne.\"\n\nKuningas oli muuttunut. Mutta marski ei voinut käsittää, mikä hänet nyt\noli niin äkkiä muuttanut. Ehkä sen vaikutti ritarin epävarmuus, joka ei\noikein soveltunut hänen kerskumaansa urotyöhön, tahi ehkä kuninkaan\nluonne oli sellainen, että hän vihan ensi kuohujen jälkeen oli valmis\ntaas korjaamaan, mitä oli kiukkutilassa rikkonut. Ja ehkä Kaarlon\nkäytöskin ja hänen peloton puheensa saivat Kristoferin lauhtumaan ja\npysäyttämään syytösaikeensa tähän.\n\n\"Jos asia on, kuten sanotte, herra drotsi\", lausui kuningas lopuksi,\n\"niin saatte piankin todistaa puheenne ja viattomuutenne, samoinkuin\nmiestenne viattomuuden. Jätän teidät kello seitsemään asti. Neuvosto\nkokoontuu silloin. Ellei miehenne ole siksi saapunut ... ymmärrättehän\nitsekin, että jos hän on halunnut käyttää samaa tuulta kuin\nJost-ritarikin, pitäisi hänen jo paljoa ennen olla täällä ... ellei hän\nsiis ole täällä ennen neuvoston kokoontumista, niin täytyy minun katsoa\nasianne menetetyksi.\"\n\nTurhaan etsi Kaarlo syitä tätä väitöstä vastaan; hän ei keksinyt\nmitään, ja ennenkuin hän ehti sanaakaan lausua, oli kuningas jo\nkääntänyt selkänsä ja lähtenyt pois.\n\nMarski katseli suurilla silmillään hetkisen terävästi Jost-ritaria,\njoka oli yhä hymyilevänä ja leppeänä entisellä paikallaan. Hän oli\npelkkää hyvänsuontia ja ystävällisyyttä.\n\n\"Katsokaa eteenne, ritari Jost\", lausui Kaarlo vihdoin hieman\nylenkatseellisesti, \"katsokaa vaan, ettei tämä leikki tule teille\nkalliimmaksi kuin luulettekaan!\"\n\n\"Minä täytän vaan armollisen herrani tahtoa!\" vastasi ritari nopeasti,\nmutta samalla niin nöyrästi, kuin olisi vallan yhtä kernaasti pitänyt\nmarskia kuin kuningastakin herranaan. Ritari Pentti Juhonpoika astui\nhuoneeseen ja marski läksi pois. Mutta tullessaan kuninkaan saleihin\nnäki hän kaikkialla pelkkiä olkapäiden nykäyksiä ja kaksimielisiä\nhymyilyjä, kuten aina tapahtuu, kun langennut suuruus tulee niiden\npariin, jotka ovat hänen mahtinsa ja kunniansa perineet.\n\nKaarlo palasi hyvin kiihtyneessä mielentilassa asuntoonsa. Oli\nluonnollista, että kuningas tahtoi viedä asian niin kauas kuin suinkin.\nJa nyt oli sattuma tuonut hänen käteensä rikollisuuden todistuksen\nmarskia vastaan, vieläpä hyvin vaarallisenkin. Sillä mikään ei ollut\ntähän aikaan niin vaaranalaista kuin yhteyden pitäminen luovutetun\nkuninkaan kanssa. Sekä kaupunkien että maarahvaan silmissä alenisi\nKaarlon arvo auttamattomasti, jos saataisiin toteennäytetyksi kuninkaan\nsyytös, että hän oli salaisessa yhteydessä kuningas Eerikin kanssa.\nTämä sieppasi kerrassaan hänen altaan sen kallion, jolle hän oli monien\nvaiheiden jälkeen lopulta päässyt -- sillä mitä hän oli ilman rahvaan\nkannatusta? Mitä hän silloin voisi, vaikka hänellä olisi kaksi sen\nvertaa aseellisia miehiä, mitä hän voisi kuningasta vastaan? Ei mitään,\nei mitään! -- kuiskasi eräs ääni hänelle.\n\nHän älysi, ettei hän voinut olla joissakin määrin alistumatta, ellei\nmielinyt kaikkea menettää. Hän mietti siis, mitä kuningas mahtoi\noikeastaan vaatia, ja minkä verran kansansuosio, jonka merkitystä\nkuningas ei vielä oikein käsittänyt, voisi häntä suojata liiallisilta\nmyönnytyksiltä.\n\nHän soitti kiivaasti hovipoikaansa, ja tämän tultua kysyi hän oliko\nviheriä ritari jo saapunut. Ei, hän ei ollut vielä saapunut, ja Kaarlon\najatukset kiihtyivät. Nyt, jos koskaan, oli hyvä neuvo tarpeen, ja nyt\ntarvitsi hän miestä, joka osasi katsella asioita useammaltakin kuin\nyhdeltä puolen. Klaus Lang ja muutamat muut saivat käskyn tiedustella\nsaaristolaisilta, olivatko he nähneet saaristossa jotakin marskin\nlaivaa, ja ellei heillä olisi siitä tietoa, tulisi Klaun itsensä lähteä\nsaaristoon, ja niin kiireesti kuin mahdollista.\n\nKlaus Langin lähdettyä, tulivat marskin luo ritarit Kustavi\nAnundinpoika (Sture) ja Kaarlo Tordinpoika (Bonde). He tiedustelivat,\nmitä kuninkaan luona oli tapahtunut, eikä Kaarlo sitä salannutkaan.\nMutta tyttärensä ryöstöstä kuunteli vanha Kaarlo-herra paljoa\ntyvenemmin kuin marski oli odottanut. Tähän asti ei hänellä ollut siitä\nollut mitään tietoa, mutta hän rauhoittui kokonaan kuultuaan sekä\nTordin että Niilo Bonpojan olevan rosvoja takaa ajamassa.\n\nMutta marskin asian ymmärsivät molemmat selvästi nyt joutuneen huonolle\ntolalle. Hän oli todella sangen paljon kuninkaan käsissä, ja he\nmiettivät kauan, miten siitä pulasta oli selviydyttävä.\n\n\"Kuningas tahtoo säikyttää teitä\", sanoi Kaarlo Tordinpoika vihdoin,\n\"ja hän pelkää teitä vieläkin... Mitenkä hän muuten olisi laskenut\nteitä linnasta pois. Uskoni on, että hän koettaa käyttää tätä pulaanne\nriistääkseen teiltä osan läänityksiänne pois... Arvatenkin sen, mitä\nteillä on Suomessa vielä. Kuulen, että te olette hänestä kuin sopimaton\nnalkki Viipurin ja länsirannan välillä...\"\n\n\"Viipurin?\" kysyi Kustavi-herra, joka oli tähän asti ollut vaiti.\n\n\"Sukulaiseni tarkoittaa, että kohdakkoin rupeaa olemaan se aika,\njolloin Kristerin tulee jättää se minulle. Mutta hän ei tienne, ettei\nvanhaa vihamieheni niin hevillä luovukaan Viipurista\", lausui marski.\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi Kustavi-herra, \"ja mikäli tunnen sekä\nKrister-herraa että kuningasta, on tästä Viipuriin paljo koukkuja\nmeressä. Te ette konsanaan ratsasta Viipurin nostosillan yli\nKrister-herran eläessä.\"\n\nVanha laamanni katsoi kummastuneena innostuneeseen Kustavi-ritariin.\n\n\"No\", lausui edellinen, \"antakaa Suomen mennä, sitä enempää ei kuningas\nainakaan vaadi. Jäähän teille vielä Svartsjö Mälarissa ja Borgholm sekä\nÖlanti, että pysytte sittekin valtakunnan rikkaimpana miehenä.\"\n\n\"Entäs laki ja oikeus ja lupaukset, entäs kuninkaan pyhät valat...!\"\nkysyi Kaarlo.\n\n\"Ne haihtuvat kuin sumu tuuleen, veljenpoikani, ja ellette sitä\nkeskeytä, niin paisuu tuulesta myrsky, joka vie paljoa enemmän, kuin\nvoitte aavistaakaan.\"\n\n\"Minä puolestani luulen\", lausui Kustavi-herra, \"että tuuli on jo\npaisunut myrskyksi, ja että teille on kysymyksessä voitto tai kuolema.\"\n\nMarskin silmät säihkyivät, mutta laamanni, rauhallismielinen Kaarlo\nTordinpoika, istui lattiaan katsellen. Kustavi-ritari jatkoi innolla:\n\n\"Kristofer-kuningas on vaativa teiltä kaikki. Hän ei tyydy Suomeen, hän\nottaa kaikki, mitä teillä on läänityksiä, ja te jäätte kuorituksi\npuuksi, jonka oksat pian ruskettuvat. Ja jos kansaan leviää tieto\nsiitä, mistä kuningas teitä syyttää, niin ette puhdistu siitä\nelinpäivinänne. Ei, Kaarlo-lanko, toisin minä neuvoisin...!\"\n\nMarski ja hänen setänsä katselivat jännityksellä kuumaveristä ritaria.\nTämä oli noussut seisoalleen, tarttuen vasemmalla kädellään miekkansa\nkahvaan ja osoittaen oikealla eteensä. Hän odotteli, ennenkuin antaisi\nneuvonsa, jonkavuoksi molemmat kuulijansa sanoivat:\n\n\"Lausukaa neuvonne, mitä olisi tehtävä?\"\n\n\"Lähettäkää taisteluvaatimus kuninkaalle\", vasaasi Kustavi\nAnundinpoika.\n\n\"Taisteluvaatimus!\" huudahti Kaarlo ponnahtaen ylös kuin manauksesta.\n\n\"Niin!\" vastasi ritari. \"Käskekää kaupungin pormestarien -- nehän ovat\nhenkensä ja verensä uhalla teille uskollisia -- kutsua kaupungin\nneuvosto kokoon, esittäkää siellä asianne ja saartakaa kohta senjälkeen\nkuninkaan linna... Lähettäkää sitten arpakapulat kiertämään, vannon\nkilpeni kolmen lumpeen kautta, että teillä on viikon kuluessa väkeä\ntarpeeksi muistuttaaksenne jaloa kuningastamme, mitkä ovat hänen\nvelvollisuutensa ja lupauksensa.\"\n\nMarski vaipui aatoksiinsa. Toiset ritarit katselivat häneen.\nKustavi-ritarin silmistä loisti syvän vakaumuksen tuli, Tord-herran\nkatse oli tutkiva ja tarkasteleva.\n\n\"Mutta hetket ovat kalliit, lanko\", jatkoi Kustavi marskin\nviivytellessä. \"Nyt on pelastus käsissänne, jonkun hetkisen kuluttua se\non myöhäistä... Ja ajatelkaa samalla, ettei vaara ole yksin teidän,\nvaan koko Ruotsinmaan. Mitä teillä on menetettävää, lanko...? Tuskin\nenempää, kuin muutenkaan menetätte. Mutta sillä teolla te ansaitsette\nvaltaa ja kunniaa ja jälkimaailman kiitosta...!\"\n\nKaarlo mietti vielä, ja laamanni nojasi leukaansa miekankahvalle\nlaskettuja käsiään vasten.\n\nVihdoin marski nousi ja katsoi odottavaan ritariin.\n\n\"Ei, ei lanko\", sanoi hän, \"neuvonne lienee hyvä, mutta kuningas on\nsaanut lupaukseni, ja hän ei ole vielä rikkonut omaansa...\"\n\nMarski aikoi lisätä vielä jotakin, mutta puhe keskeytyi hovipojan\ntullessa ilmoittamaan kuninkaan uskotun, ritari Albrekt Mörerin tuloa.\nKustavi-ritari vetäysi silloin ikkunapenkille laamannin viereen. Marski\nodotti seisoallaan suosikin tuloa. Albrekt-ritari tuli kylmänä ja\nmuodollisena. Hänen kasvojensa suopea ilme ei päästänyt syvemmälle\nsilmäämään hänen sydämeensä. Hän alkoi kertoa jotenkin huolettomasti\nasiastaan. Hänen liikkeistään ja äänestään paistoi selvästi, kuinka\nvarmoja hän ja kuningas olivat asiastaan. Hän esitti marskille\njonkinlaista sovinnon tekoa, molemmat muka myöntyisivät jonkunverran.\nKuningas jättäisi syytöksensä sikseen, jos marski puolestaan luopuisi\nlääneistään. Baijerilainen koki varsin vielä osoittaa, että oli\nkuninkaalta suuri armo, kun niin vähällä päästi vihamiehensä.\n\n\"Teillä on nyt erilainen puheentapa kuin Turun linnassa tavatessamme,\nritari Albrekt!\" sanoi Kaarlo vihdoin terävästi ja niin arvokkaasti,\nettä baijerilainen oikein ihmestyi.\n\n\"Yksinkertaisesti siitä syystä vaan, herra drotsi\", vastasi tämä, \"että\nsilloin oli paljon tekemättä, mikä nyt on tehtynä!\"\n\n\"Ja ellei kuninkaalle olisi tullut tätä keppihevosta, niin olisi hän\nlöytänyt toisia syitä saattaakseen minut syyhyn\", lausui Kaarlo,\nhalveksivasti hymyillen. \"Mutta minä sanon teille erään asian, ja\nviekää te se kuninkaalle tervehdykseksi Ruotsin korkeimmalta\nvirkamieheltä... Kristofer-kuningas varokoon leikkimästä lupaustensa ja\nvalainsa kanssa samoinkuin entiset muukalaiskuninkaat ovat, Jumala\nparatkoon, tehneet tässä maassa. Muuten hän voi helposti ruveta\nkatumaan sitä peliä, jota hän nyt mielii kanssani pelata; yksi Gotlanti\nja yksi Visborg ovat jo nekin Ruotsille liikaa!\"\n\n\"Se on helposti tehty, herra drotsi\", vastasi ritari väistäen, vaikka\nhänen silmistään samalla vilahti suurta katkeruutta, \"mutta aika\njoutuu, neuvosto kokoontuu kohta ... suostutteko vai ette, drotsi?\"\n\n\"Oletteko unhottanut ne kirjat, jotka kuningas on minulle antanut ja\nvaltaherrat nimillään ja sineteillään vahvistaneet?\" kysyi marski\nvastaukseksi. \"Julistaako kuningas kolmen valtakunnan kuullen itsensä\nvalapatoksi?\"\n\n\"Kristofer-kuningas ei unhota valojansa, herra drotsi, mutta muistakaa\nte puolestanne, että suhteet ovat nyt peräti toiset, kun te olette\nruvennut valtakunnan vihollisten yhdysmieheksi... Enempää en huoli\nsanoa...?\"\n\n\"Ette, minä tunnen perinpohjin sen laulun, jonka kuningas nyt aikoo\nlaulaa...\"\n\n\"Yksi värssy lienee teille kuitenkin outo\", sanoi baijerilainen\npurevalla hymyllä, \"sen kuulin tiellä tänne tullessani, ja se puhuu\nenemmän kuin kaikki muut yhteensä...\"\n\n\"Ja se on...?\"\n\n\"Kuninkaan väki on ottanut viime yönä kiinni erään rosvolaivan, jolla\noli viisitoista vitaliveljestä. Ja nämä kaikki tunnustivat teidän\nkäskyläisenne, Niilo Bonpojan, herrakseen! Kuninkaan päällysmies, joka\non ollut aina sitten ritari Jost von Bardenvlethin tulon metsästämässä,\noli juuri kuninkaan luo menossa ja kohtasi minut tänne tullessani.\"\n\nKaarlo oli kuin salaman iskemänä. Hänen koko luontonsa nousi\nkuohuksiin, että hän sai vasta mitä suurimmalla vaivalla itsensä\nhillityksi. Äkkiä hänelle juohtui Klaus Lang mieleen. Jos tuollainen\nseikka on todella tapahtunut, niin täytyi Klaus Langin varmaan saada\nsiitä tieto. Oli siis koetettava viivyttää ritaria, kunnes tämä\npalaisi. Molemmat sukulaisritarit tulivat tässä avuksi.\n\nSekä laamannista että Kustavi-ritarista oli tämä niin sadunomaista,\nettä he nousivat paikoiltaan ja rupesivat ritarilta kyselemään\ntarkemmin tuosta merkillisestä tapahtumasta ja samalla osoittamaan,\nettä sen täytyi olla ilmeisesti erehdystä. Heidän juuri tästä\nkeskustellessa tempasi Klaus Lang oven auki ja syöksyi sisään. Hän oli\ntodellakin kuullut rosvolaivan valtaamisesta. Eräs kuninkaan\nasemiehistä, jonka hän tunsi ja joka oli ollut mukana, oli kertonut,\nettä eräs rosvolaiva oli valloitettu kiivaan ottelun jälkeen, jossa oli\nmonta kaatunut. Niilo Bonpoikakin oli ollut joukossa, oli mies\nkertonut. Hän oli laivan päällikkönä ja hän oli taistellut äärettömällä\nmiehuudella ja uljuudella, kunnes viimein surmanhaavan saatuaan sortui\nlaivansa kannelle. Kuninkaanlaivan päällikkö, joka ei tuntenut häntä,\nkysyi silloin hänen nimeään ja hän oli kuollessaan kuiskannut: Niilo\nBonpoika. Yleinen tyrmistys valtasi kaikki läsnäolijat Klaun lyhyen\nkertomuksen johdosta. Syvimmin se koski marskiin. Hän kääntyi selin\ntoisiin ja vei kiivaasti kätensä silmilleen. Kääntyessään uudestaan\nAlbrekt-ritariin päin, oli hän kalpea ja synkeä, ikäänkuin\nparantumattoman haavan saanut.\n\nVanha Tord-herra rupesi nyt katselemaan asiaa toisilla silmillä, kuin\nensiksi jutun kuultuaan. Ja samalla paisuivat hänenkin tunteensa\ntäyteen valtaansa, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut täyden\nselvyyden vaaran suuruudesta. Hän astui ritarin luokse tarttuen kovasti\ntämän käsivarteen.\n\n\"Tyttäreni\", huusi hän pauhaavalla äänellä, kyynelten valuessa hänen\npörröisten, harmaiden kulmakarvainsa alta. \"Kautta elämäni, kuningas\nsaa vastata minulle tyttäreni hengestä, tai hän ei ole parempi kuin\nVisborgin rosvokuningaskaan!\"\n\nSitten hän löi nyrkeillä rintaansa huutaen:\n\n\"Ne neuvot, jotka saitte veljenipojalta viedäksenne kuninkaalle, saatte\nviedä hänelle vanhalta ritarilta, Kaarlo Tordinpojaltakin! Onko tämä\naika niin kurja, ettei Ruotsin kuninkaalla ole voimaa hillitä ja\nrangaista yhtä viheliäistä merirosvoa... Viiden haavan nimessä, ritari,\nsellainen kuningas ei kelpaa Ruotsin kansalle!\"\n\nKäsi kovasti miekankahvassa astui tuo kelpo vanhus tuimin askelin\nhuoneesta paukauttaen oven jälkeensä, että talo jyrähti.\n\nTämän kunnianarvoisan ritarin sanat eivät olleet tekemättä melkoista\nvaikutusta ritariin -- siihenkin asiaan katsoen, joka oli kuninkaan ja\nmarskin välillä tekeillä. Älykäs Albrekt Mörer ymmärsi helposti, että\nnäistä sanoista voi sukeutua yleinen tyytymättömyys hänen herraansa\nkohtaan, varsinkin kun vanhan kuninkaan rosvoukset eivät häirinneet\nyksin Ruotsia vaan Tanskaakin ja etupäässä suuria hansakaupunkeja. Hän\nkatsoi siis parhaaksi hellittää vähän joustaan, ettei kuningas\nmenettäisi hyviä toiveitaan.\n\nSen hän tekikin, ja teki sen niin hienosti ja taitavasti, ettei\nRuotsissa oltu näihin aikoihin vielä moista nähtykään. Niinpä olikin\nasia hänen lähteissään jo siksi valmis, että sen sopi hyvillä toiveilla\nesittää neuvostolle. Marskin piti luopua Turun linnasta lääneineen.\nsiis koko Suomesta, sillä Viipuria ei tässä otettu puheeksikaan; muut\nsaisi marski pitää. Silloin ritari meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Halloo laivuri!\" huusi Brodde, tullessaan Niilo Bonpojan kanssa\nveneineen niin lähelle, että näkivät laivurin, joka oli nojallaan\nperäkeulaa vasten ja katseli uinaillen melkeästi tyyntynyttä\nmerenpintaa.\n\nHeidän veneensä oli kulkenut rantaa pitkin, joten he olivat päässeet\nmelkein huomaamatta kauppalaivan ääreen asti. Laivuri hyppäsi pystyyn\nkuullessaan huudon ja koetti tirkistellä, keitä tulijat olivat. Pian\nhän tunsikin Brodden.\n\n\"Tehän annoitte neidit ritarille päivällä!\" huusi hän takaisin.\n\n\"Niin annoin!\" vastasi Brodde.\n\nVene hiipoi nyt laivan kylkiä pitkin.\n\n\"Köysiportaat alas, laivuri!\" huusi Brodde, \"minulla on vielä hiukan\npuhumista ritarille.\"\n\nLaivuri epäröi kotvasen, mutta ymmärsi pian, että vastustaminen olisi\nturhaa. Rosvolaiva oli tietysti lähellä, ja sieltähän heidän oli helppo\nsaada vahviketta, sillä hänen raskasuintinen haahtensa ei tietenkään\nehtisi salmesta päästä. Hän noudatti siis käskyä.\n\nMoniaan silmänräpäyksen kuluttua olivat Niilo ja Brodde rostokkilaisen\nMustan Joutsenen kannella.\n\n\"Missä ritari on?\" kysyi Niilo käyden laivuria kohden, joka osoitti\nviekkaasti hymyillen kannen alle.\n\nMutta Brodde tarttui hänen käsivarteensa pidättäen häntä ja käski\nlaivurin mennä sanomaan ritarille, että Kurjen päällikkö tahtoi häntä\npuhutella. Laivuri lähti jättäen miehet kahdenkesken. Sitten kuuluivat\nportaat narisevan ja kohta ilmestyi ritari Jost von Bardenvleth\nkannelle. Brodde tarttui kovasti Niilo Bonpojan käsivarteen merkiksi,\nettä hän olisi hiljaa.\n\nYlpeänä ja uhkaavana astui ritari Brodden eteen, joka puolestaan oli\nkäynyt vähän etemmäksi Niilosta.\n\n\"Mitä tämä tietää, Haukka?\" kysyi hän, \"mikset jätä laivaa rauhaan?\"\n\n\"Teidän täytyy antaa neidot minulle takaisin, ritari... olen saanut\nuuden käskyn ottaa ne pois teiltä!\"\n\nRitari astahti säikähtäen askeleen taaksepäin, mutta sitten hän levitti\nkätensä ja nauroi, ikäänkuin olisi pitänyt asiaa pilana, tosin huonona,\nmutta jolle kuitenkin sopi nauraa. Mutta Brodde tarttui äkisti hänen\nkäsivarteensa ja vei hänet Niilon luo.\n\n\"Laivuri\", huusi hän sitten, \"tuokaa neidot paikalla kannelle!\"\n\nJost-ritari kiemurteli kuin käärme, vaan ei voinut irtautua Niilon\nlujista kourista. Oikea kätensä oli vapaana ja sillä hän sivalsi\nmiekkansa heiluttain sitä Niilon pään päällä.\n\n\"Päästä minut koira!\" huusi hän, \"tai pääset kurjasta hengestäsi!\"\n\nNyt hän vasta äkkäsi, kuka häntä oikeastaan oli kiinni pitämässä, ja\nsiitä hän niin tyhmistyi, että kielikin kangistui suuhun. Niilo tarttui\näkisti vasemmalla kädellään ritarin oikeaan ranteeseen ja väänsi\njokseenkin helposti miekan siitä pois.\n\n\"Nyt ansaitsisit todella, että oma miekkasi joisi mustan veresi, sinä\nmurhamies ja naisrosvo... Mutta Niilo Bonpoika ei saastuta sillä\nkättänsä... Ruotsin valtakunnan drotsi tuomitkoon sinut, hänen luokseen\nsinä nyt pääset!\"\n\nIhmisillä, jotka eivät tarkoituksiinsa keinoja valitse, on aina suuri\nkylmäverisyys ja levollisuus sekä tavaton kekseliäisyys, joka aina\npelastaa heidät suurimmistakin vaaroista. Nämä ominaisuudet oli\nJost-ritarillakin. Hän oli ollut jo tarpeeksi kauan Ruotsissa ja\nruotsalaisten joukossa oppiakseen tuntemaan heidän luonteensa\nyleispiirteet. Ja jos hän oli sattunut tulemaan jonkun kanssa\nerityisiin tekemisiin, niin otti hän aina perinpohjaisen selon hänen\nluonteestaan. Siksipä hän sangen hyvin tunsikin nykyisen vastustajansa,\nparemmin kuin tämä itse, ja katsoi sopivaksi käyttää tätä seikkaa\nhyväkseen.\n\nVaistomaisesti ymmärsi hän tilansa vaarallisuuden. Hän tiesi, että\ntästä voi seurata hänelle täydellinen tuho. Siksi hän pani kaikki\nvoimansa liikkeelle pelastuakseen ainoaa mahdollista tietä. Hän päätti\nvedota vastustajansa ritarillisuuteen, joka oli hyvin herkkä tunne\nNiilo Bonpojalla.\n\n\"En tiennyt\", sanoi hän, \"että ruotsalaiseen miehuuteen kuuluu\nsalakavalain hyökkäystenkin taito ... ja viimeksi olisin teiltä sitä\nodottanut, herra Niilo...\"\n\nMutta ritarin kummaksi vastasi Niilo:\n\n\"Voitte olla oikeassa, vaan lieneeköpä teillä käsitystä ritarin\nvelvollisuuksista...?\"\n\n\"Ainakin siksi, etten rupea miestä kuulustelematta tuomitsemaan?\"\n\n\"Mutta te annatte muiden tuomita sen sijaan, ja se on paljoa\npahempaa... Muistakaa tupaa Altunan kirkolla, muistakaa sitä, kun\nolimme yhdessä Räfvelstassa Krister-herran luona... Olikohan tekonne\nsilloin täysin ritarillinen?\"\n\nJost von Bardenvleth puri huultansa kalveten. Mutta samassa kuului\nportailta kepeitä askeleita ja pian ilmestyi kannelle kaksi\nvalkopukuista vartaloa, jotka katselivat säikähtyneinä ympärilleen.\n\nNähtyään Niilo Bonpojan, syöksyi toinen heistä kädet ojennettuina häntä\nvastaan ja heittäysi hänen rinnoilleen.\n\nNiilo unhotti kaiken nähdessään neidon. Laiva, ritari, kaikki tyyni\nhälveni hänen mielestään. Ympäristö oli kolkko ja pimeä, mutta hänen\npoveensa syttyi ihana liekki.\n\nVaan ihastuksen hetki oli lyhyt. Hänestä oli Briita-neiti öin ja päivin\nuneksinut ja häneen aina sovittanut kauneimmat ajatuksensa\nmiesihanteesta, ja nyt tuli hän pelastajana häntä noutamaan mitä\nsuurimmasta vaarasta. Se herätti neidossa niin valtavia tunteita, että\nne saattoivat hänen ilmaisemaan sydämensä salaisuuden juuri hänelle,\nrakastetulleen. Mutta samassa heräsi naisellinen kainous hänen\nrinnassaan, joka sai hänen punastuen irroittaumaan nuorukaisen\nsyleilystä.\n\n\"Ritari hyppäsi mereen!\" huusi silloin karkea ääni. Huutaja oli eräs\nlaivan miehistä, joka seisoi uloinna laivan perässä. Kaikki kääntyivät\nkatsomaan sinnepäin. Brodde, joka oli kumarruksissa laidan yli,\ntarkastellen oliko vene valmiina Niiloa ja pakolaisia varten, hypähti\näkisti pystyyn ja riensi laivan perään.\n\n\"Tuosta!\" sanoi merimies, osoittaen sitä kohtaa, josta ritari oli\nhypännyt laidan yli.\n\nBrodde katseli alas, hän silmäili aaltoja ja tarttui erääseen lähellä\nolevaan joutseen. Hän aikoi nähtävästi ampua nuolen pakolaiseen, joko\nkeskeyttääkseen hänen matkansa, kunnes vene hänet saavuttaisi, tai\nlähettääkseen hänet samaa menoa autuaammille purjehdusvesille. Mutta\naalloista ei näkynyt pakenijan päätä. Ne loiskivat tyynesti syvässä\nlahdessa, jonkavuoksi Brodde viskasi joutsen pois, odotettuaan\nniinkauan, kuin sukeltaja voi olla hengittämättä veden alla.\n\n\"Hän upposi pohjaan oitis\", sanoi merimies, \"ja sen olisin voinut sanoa\njo ennenkin.\"\n\nBrodde katseli epäluuloisesti miestä, mutta Niilo riensi paikalle ja\nlausui päättävästi:\n\n\"Olkoon kuollut tai elävä, ei hän sieltä enää palaja!\"\n\nJa siksi se jäi. Brodde tosin vaatieli laivan tarkastamista, sillä hän\nei luottanut miehen sanoihin, mutta Niilo ajatteli vaan naisraukkain\npelastamista. Hän ajatteli vaan, että niille oli suureksi tuskaksi joka\nhetki, joka heidän täytyi viettää Mustan Hanhen kannella.\n\nHe astuivat siis kaikki Hirven veneeseen, joka pantiin huimaa vauhtia\nhalkomaan aaltoja, että vesi pärskyi kokassa. Pian he saapuivatkin\nHirvelle, joka läksi heti liikkeelle Kurkea kohden salmen eteläsuuhun.\nSe oli vielä paikallaan. Silloin päätettiin, että Brodde lähtisi sillä\nlähimpään satamaan lähettämään sieltä marskille tiedon, että retki oli\nhyvin onnistunut.\n\nNiilo itse purjehti eteläisempään suuntaan viedäkseen Briita-neidin\nystävineen oman toivomuksensa mukaan Söderköpingiin, johon olisivat\nkuitenkin parin päivän päästä lähteneet Turusta, ellei ryöstö olisi\ntullut väliin. Niilo tekikin tämän matkan sitä mieluummin, kun toivoi\nsiten tapaavansa Tordin.\n\n\"Ja vietyäsi siten minun terveiseni marskille\", sanoi Niilo Brodden\nkättä pudistaen, \"sano hänelle olevasi minun mieheni, ja jos hän kysyy,\nniin sano pelotta kaikki suoraan... Nimeni on, luulen, yksinään\nriittävä suositus marskin silmissä.\"\n\nVielä puhuissaan näkivät he pohjoisessa päin laivan. Brodden terävä\nsilmä tunsi sen kohta Mustaksi Hanheksi, ja hän ihmetteli, että se oli\nniin pian lähtenyt liikkeelle. Musta Hanhi kulki täysissä purjeissa\nnopeasti saarten pohjoispuolitse länteen päin.\n\n\"Jos se tuota kurssia pitää, niin se aikoo selvästi Väddöhön\", sanoi\nBrodde, \"minulla olisi sittenkin hyvä halu käväistä vielä kerran\ntarkastamassa Mustan Hanhen sisustaa; eiköhän se vaan liene täynnä\nkuolleitten luita?\"\n\n\"Ei\", huudahti Niilo, \"älä tee sitä...! Marski odottelee levotonna\nTukholmassa, johon hän on jo saapunut ammoin tällä tuulella... Sinun\npitää luvata mennä suoraa päätä sinne...\"\n\nBrodde lupasi, ja sillä he erosivat.\n\nNiilo seisoi kannella odottaen, kunnes Kurki oli levittänyt siipensä\nlentoa varten. He purjehtivat sitten kotvasen rinnakkain. Mutta yön\nhämärtyessä olivat laivat jo erinneet kumpikin taholleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuuli tyveni, ilmanhenkeä oli vaan senverran jälellä, että purjeet\npysyivät kiinteällä. Mutta Hirvellä oli hiljaista. Sen kannella ei\nollut muita kuin vanha Margaretan aikuinen meriurho sekä vartiomies.\nTämä kutsui kädellään viitaten edellistä luokseen.\n\n\"Nyt on tyyni\", sanoi hän, \"ja elleivät merkkini petä, menee matka\nhyvin ... väylämme on suora kuin katu. Kutsu Hollinger Tostenpoika\ntänne ylös.\"\n\nMies meni ja hetkisen kuluttua tuli kutsuttu tallustaen unimielissään\nperään päin. Perämiesvanhus katseli muuatta metsäistä saarta, joka\nuinaeli kuunvalossa, rannallaan pieni kalastajan mökki. Hirvi kulki\nsellaista suuntaa, että se oli kohta tuleva niin lähelle tätä saarta,\nettä notkea mies voi hypätä siitä rannalle. Ukko kiintyi niin tähän\nkatselemiseen, ettei huomannut haukottelevaa miestä, joka seisoi hänen\nedessään odottaen puhuttelua.\n\n\"Haluatko tavata isääsi?\" kysyi ukko vihdoin lakattuaan katselemasta\nsaarta.\n\n\"Isäänikö?\" kysyi tämä vilkkaasti tirkistäen kysyjää. \"Haluanko nähdä\nhäntä ... tarvitseeko sitä kysyä?\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi edellinen, \"sinä olet kohtaava hänet, jos viet tämän\naluksen satamaan!\"\n\n\"Söderköpingiin?\"\n\n\"Niin, tai Tukholmaan, mikäli herra Niilo Bonpoika käskee. Sen mukaan\nmitä kerroit, kun haastelimme odottaissamme Niilo-herraa ja neitoja,\ntunnet hyvin tämän reitin. Ja minä luotan sinuun, sillä sinusta näyttää\nhyvin voivan uskoa samaa kuin isästäsikin, Toste-ukosta, että olet mies\npitämään sanasi!\"\n\n\"Kyllä voitte siihen luottaa\", vastasi Hollinger, \"minä vien Hirven\nSöderköpingiin tai Tukholmaan yhtä varmasti kuin pappi vei kalkin\nehtoollisvieraan huulille, ja sitten...?\"\n\nHollingerin ääni vapisi, mutta muuten ei hänestä näkynyt merkkiäkään\nsiitä, että hänen karkean ulkokuorensa alla löytyi hellempiä tunteita.\nVanhus hymyili ja näytti sisällisellä ilolla ajattelevan niitä menneitä\naikoja, jolloin hän eleli Tosten ja muiden silloisten urhojen parissa.\nNe miehet olivat tosin hieman raakoja ja hiomattomia, eikä niiden\njoukossa pidetty niin suurta lukua naarmuista ja arvista, mutta koskaan\nei heidän keskuudessaan tapahtunut sanan syömistä eikä petosta. Heidän\nhiomattoman pintansa alla oli puhdasta kultaa.\n\n\"Sitten menet suoraa päätä marskin herra Kaarlo Knuutinpojan luokse, ja\nsiellä näet Tosten\", sanoi vanhus, \"tahi, jos hyvin käy, tulee\nTord-herra Haukalla vastaan, ja silloin näet hänet siellä... Niin,\npoika, nyt tiedät, mitä on tehtävä, anna kätesi tänne!\"\n\nHollinger ojensi ukolle kätensä, ja siten oli lupaus vahvistettu.\n\n\"Näetkö tuolla rannalla tuvan, Hollinger?\"\n\nHollinger nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Siellä elää eräs minun ja isäsi vanhoja ystäviä, ja minä tahdon levätä\nhänen luonaan tämän vartion perässä... Kun Niilo kysyy minua huomenna,\nniin sano, että me kyllä näemme toisemme taas, kun aika tulee, mutta\nettä minä olen nyt ottanut lomaa. Älköön hän sitä pahaksi panko äitinsä\nja äidinisänsä tähden... Sano hänelle niin ja käy peräsimeen kiinni...\nOhjaa niin lähelle rantaa kuin voit, mutta älä minusta huoli ... minä\ntunnen vanhastaan tämän tien!\"\n\nHollinger astui peräsimen ääreen, ja vanhus katosi keskilaivalla olevan\npurjeen taa.\n\nNyt meni Hirvi läheltä sitä paatta, jolla kalastajanmökki oli -- niin\nläheltä, että näytti kuin se olisi mielinyt asettua siihen lepoon.\nHollinger katsoi hyvillään laivan tekemää mutkaa ajatellen itsekseen\ntehneensä tien niin lyhyeksi kuin ystävä konsanaan voi sen tehdä\nystävälleen.\n\nHiljainen loiskaus kuului laivan ja rannan väliltä nostaen leveän hymyn\nHollingerin kasvoille.\n\nÄkkiä käänsi Hirvi keulansa ulapalle. Silloin tuli eräs miehistä\njuosten ja huutaen henki kurkussa, että yksi mies oli hypännyt mereen.\n\n\"Se oli vedenhaltija!\" vastasi Hollinger hymyillen. \"Hiljaa, älä puhu\nsanaakaan, sillä se maksaa yhden miehen hengen, ennenkuin satamaan\npääsemme!\"\n\n\"Vedenhaltija?\" kysyi mies kuiskaten, voimatta hillitä haluaan kuulla\nenemmänkin niin suuresta herrasta.\n\n\"Niin, ymmärräthän sen\", selitti Hollinger leukaansa sivellen, \"ettei\nHirvellä olisi sellaista onnea ollut, ellei sillä olisi ollut\nvedenhaltijaa mukana... Katsoppas nyt, kun tuuli kiihtyy, mutta se on\nnyt livahtanutkin idän puoleen.\"\n\nMies meni ja Hollinger vilkaisi taakseen. Silloin hän näki mökin\nvieressä rannalla pitkän harteikkaan miehen kiipeävän rantatörmää ylös\nja katoavan tuvan varjoon.\n\nMutta tuuli tuimeni ja Hirvi hyppeli aalloilla kuin neitonen\nkukkaskedolla.\n\nPäivän sarastaessa oli ehditty hyvä matka etelään. Noustessaan aamulla\nkannelle äkkäsi Niilo ensimmäiseksi purjeen etelässä päin.\n\n\"Missä olemme?\" kysyi hän.\n\n\"Tuolta kokan puolelta siintää Tukholman saariston ulkoreuna!\" vastasi\nHollinger.\n\nNiilo silmäsi perämiestä ja kysyi, kuka hän oli. Tämä sanoi nimensä\nselittäen kuinka oli tullut peränpitäjäksi, eikä Niilo sen enempää\nhuolinut kysyä. Hän oli saanut niin suuren luottamuksen äidinisänsä\nvanhaa toveria kohtaan, ettei hiukkaakaan epäillyt uskoa laivan\nohjausta sen käsiin, jota hän oli suosittanut. Se häntä kuitenkin vähän\nihmetytti, että mies oli lähtenyt niin suu sanan pyyhkimättä laivasta\npois.\n\nMutta silloin tuli Briita-neiti hänen viereensä tuoden päivän hänen\nmieleensä takaisin. Se tyytymättömyyden varjo, joka siellä oli hetkisen\nollut, hävisi oitis. Kaikki sai heti toisen värin, laiva urheine\nmiehineen, meri, jonka lakkapäiset laineet vyöryivät katkeamattomana\nsarjana pitkin ääretöntä selkää, maa vuorineen ja laaksoineen,\nlinnoineen ja kaupunkeineen. Kaikki oli niin suloista ja ihastuttavaa\nja kuitenkin niin vähäpätöistä. Sillä mitä se kaikki oli hänen\nrakastettunsa hymyilyn rinnalla. Hän oli taivas, kaikki muu oli maahan\nkuuluvaa.\n\n\"Purje, purje!\" huusi Briita-neiti, \"voi, jos se olisi Haukka,\najatteleppa, Iliana, jos se olisi veljeni ... katso, etkö näe jonkun\nviittaavan kannelta, etkö näe valkeata sulkatöyhtöä...\"\n\n\"Se on kauppalaiva!\" sanoi Hollinger.\n\n\"Kauppalaiva!\" matki neito tyytymätönnä, \"ja minä luulin sitä\nHaukaksi... Sanoppa. Iliana, etkö nähnyt valkeata sulkatöyhtöä?\"\n\n\"Lapsiparka\", sanoi Iliana, joka oli myöskin noussut kannelle, \"veljesi\ntaitaa olla kaukana täältä. Hän luovii nyt ehkä Ahvenanmaan tuolla\npuolen, vai kuinka, herra Niilo?\"\n\n\"Kas tuolta kauempaa etelästä tulee toinenkin purje!\" huusi Briita\nkäsiään taputtaen.\n\n\"Luultavasti kauppalaiva sekin!\" sanoi Niilo hymyillen kauniin tytön\ninnolle.\n\n\"Tästä menee Tukholmaan väylä\", ilmoitti Hollinger.\n\nPäivän kuluessa he näkivät muitakin aluksia, jotka purjehtivat samaan\nsuuntaan kuin nämäkin, mutta ne olivat kaikki suurten hansakaupunkien\nkauppalaivoja, jotka kulkivat tyvenesti ja varmasti Ruotsin\nkuningaskaupunkiin. Rupesi melkein jo kyllästyttämään, kun nämä paksut\nja mahtavat hansalaivat liikkuivat niin kylmästi ja välinpitämättömästi\neteenpäin, Hirvellä olijain hartaasti odottaessa siromuotoisen Haukan\nsukeltautuvan aalloista näkyviin.\n\nMutta päivä kului ja tuli jo seuraava aamu, eikä Haukkaa näkynyt. Toivo\nTordin tapaamisesta alkoi näyttää turhalta, mikä kuitenkin koski\nnähtävästi enemmän Ilianaan kuin Briitaan. Edellinen istui vaiti\ntirkistellen ulapalle, ja kun hän joskus jotakin lausui, puhui hän vaan\nkauniista lahdesta, jota kohden Hirvi kulki ja jossa Stegeborg ja\nKaarlonsaari olivat. Hän muisteli niitä ihania kemuja, joita siellä oli\npidetty linnan piirityksen aikana.\n\nÄkkiä vähän puolipäivän jälkeen, kun Niilo istui taasen neitojen kanssa\nperäkannella heitettyään jo kokonaan toivon nähdä Haukkaa, tuli eräs\nharmaapartainen laivamies isonpurjeen alitse heidän luokseen ja\nlähestyi Niilo-herraa.\n\n\"Ellen ole aivan pettynyt\", sanoi hän, \"niin luulen, että Haukka on\nvähän sivullapäin etelässä!\"\n\nNiilo ja neidot hyppäsivät ylös katsomaan alusta.\n\n\"Kauppalaiva se ei ole, se on varmaa ainakin\", sanoi Hollinger vähän\najan päästä.\n\n\"Mutta se voisi olla...?\" huudahti Iliana-neiti tarttuen Niilon\nkäsivarteen.\n\n\"Se voisi olla\", jatkoi Hollinger niin tyynesti, kuin asia olisi ollut\nvähäpätöisin maailmassa, \"se voisi olla vitalilaiva!\"\n\nIliana kalpeni, mutta Briita painautui Niiloa vasten.\n\n\"Onko se vitalilaiva?\" kysyi hän katsoen luottavaisesti Niiloon ja\nkoettaen näyttää niin rohkealta kuin voi kyynelten tippuessa hänen\npitkäin silmäripsiensä välistä.\n\n\"Parasta on joka tapauksessa\", vastasi Niilo, \"että te, arvoisat\nneidit, menette kannelta pois.\"\n\nTuli kamalan jännittävä hetkinen. Koskaan ei Niilo Bonpoika ollut vielä\nvaaraa pelännyt, mutta nyt häntä pelotti niin oudosti, ettei hän sitä\nvoinut itsekään käsittää. Mutta sitä kesti vaan hetkisen; se katosi\npian, ja hän tunsi rohkeutensa palaavan ja voimansa kasvavan. Nyt hänen\ntuli taistella sydämensä lemmityn edestä. Silloin kuului taas\nHollingerin ääni.\n\n\"Ei se ole vitalilaiva ... sen näkee taklauksesta... Se on\nhiuskarvalleen Haukan näköinen!\"\n\n\"Ford, Tord!\" huusi Briita. \"Jumalan äiti olkoon kiitetty, sinä siis\ntuletkin!\"\n\nIliana-neitikin risti kätensä, ja pari kirkasta kyyneltä vieri hänen\nhienoja poskiansa pitkin.\n\nSe olikin todella Tord Kaarlonpoika, ja ennen iltaa oli hän päässyt\nHirvelle. Hän toi tietoja laamannilta, isältään, joka oli mennyt\nTukholmaan tapaamaan veljensäpoikaa, marskia. Eräs heidän\nperhepalvelijoitaan, joka oli lähtenyt muutamalla lyybekkiläisellä\naluksella laamannin asioille, oli tuntenut Kaarlon Haukalla, kun laivat\ntulivat vastakkain, ja tuonut terveisiä kotiväeltä. Näiden tietojen\njohdosta päätettiin suunnata molemmat laivat suoraa päätä Tukholmaan.\n\nTord-herra jäi Hirvelle, jolla nyt vallitsi ilo ylimmillään. Vuoroin\nlaskettiin leikkiä, vuoroin puhuttiin vakavia asioita. Tord kertoi\nmatkansa vaiheista. Hän oli luovinut edestakaisin ilman muuta huvia\nkuin Tukholmasta tulevain ja sinne meneväin kauppa-alusten\nkatseleminen. Aika oli tullut kovin yksitoikkoiseksi, varsinkin kun hän\nlopuksi rupesi arvaamaan, että Niilo oli tullut neitojen onnelliseksi\npelastajaksi.\n\n\"Meitä siis kuitenkin ajattelit, Tord!\" lausui Briita-neiti hymyillen\nherttaisesti veljelleen.\n\nTämä katseli Iliana-neitiä, joka puolestaan istui silmät alas\nluotuina leikitellen hansikallaan. Näöltään kuunteli hän aivan\nvälinpitämättömänä kertomusta nuorukaisen kärsimyksistä, vaikka kaikki\nkuulivat, että ne olivat etupäässä kestetyt juuri erään tähden heidän\njoukostaan. Ilianasta siirsi Tord katseensa Niiloon tarttuen lämpimästi\nhänen käteensä lausuen:\n\n\"Sinä olet ollut minua onnellisempi, Niilo, nyt kuten aina...! Yhtä\nainoata seikkaa valitan ... sitä, että herra Jost von Bardenvleth pääsi\npakoon. Silloin lienevät ajatuksesi olleet toisaalla, kuin niiden olisi\npitänyt olla.\"\n\nBriita-neiti otti nyt sananvuoron ja kertoi juurtajaksain, kuinka asian\nlaita oli, tullen siihen päätökseen, ettei pyhimyskään olisi voinut\ntoisin tehdä. Veli hymyili hänen lämpimän puolustuspuheensa johdosta,\nja sisar punastui huomattuaan taasenkin erehtyneensä menemään vähän\nliian pitkälle Niiloon nähden.\n\nSitten kääntyi keskustelu neitojen oleskeluun Kurjella. He kertoivat\nepätoivostaan, kun heidät oli otettu ennustaja-akan luona kiinni ja\nviety rosvolaivalle, josta he olivat nähneet Tordin ja Niilon tulevan\nliian myöhään heille avuksi. Kun Kurki oli sitten lähtenyt purjehtimaan\nulapalle, ja heidän ensi pelästyksensä oli ehtinyt asettua, olivat he\nkuitenkin huomanneet tilansa paljoa paremmaksi, kuin olivat\nluulleetkaan. Erinomattain ylistivät he laivan nuorta päällikköä,\nHurjaa Haukkaa, kuten häntä kutsuttiin. Hän oli ollut niin kohtelias,\nniin huomaavainen ja ystävällinen, että he selvästi näkivät, että hän\nolisi heti laskenut heidät maihin lähimpään satamaan, jos olisi voinut.\nHurja Haukka tuli suorastaan ruususeppeliin kiedotuksi; Briita\nvarsinkin oli innokas häntä kukittamaan; varmaankin siitä\nhyvinymmärrettävästä syystä, että hän tiesi, kuinka paljon Niilo tuosta\nnuoresta miehestä piti. Mutta Iliana-neitikin tuhlasi niin paljon\nkiitosta häneen, että Tord-herra rupesi pitämään sitä liioiteltuna ja\nsynkkeni nähtävästi.\n\n\"Niin, hän saattoi minun melkein ajattelemaan sitä sulhasta, jonka se\nennustaja-eukko lupasi minulle vähää ennen onnettomuuden tapahtumista!\"\nlopetti neito punastuen ylistyspuheensa.\n\n\"Soo-o\", hymyili Tord-herra katkerasti, \"se ennustus meni siis pian\ntäytäntöön!\"\n\n\"Sinun korvasi lienevät menneet myrskyn pauhussa lumpeen, veljeni\",\nsanoi Briita päästäen helakan naurun, \"etkö kuule, että Iliana-neiti\nsanoo Hurjan Haukan saattaneen hänet ajattelemaan sitä, jolle hän\nlahjoittaisi sydämensä!\"\n\n\"Sen kuulen varsin hyvin, siskoseni!\" vastasi Tord hieman pakotetusti\nhymyillen, \"ja minä toivotan neidille onnea, että hän niin pian löysi\nmiehen, jolle hän...\"\n\n\"Merimatkat eivät näy olevan terveellisiä nuorille miehille\", keskeytti\nBriita-neiti, jonka ylen onnellinen sydän ei voinut nähdä pientäkään\nsurun pilveä tänä onnen hetkenä. \"Sinustahan on tullut oikea merikarhu,\nTordini. Kostoksi pitäisi minun panna kieleni lopuksi päivää lukkoon.\"\n\nTord tarttui ystävällisesti tytön käteen ja suuteli häntä katsoen\nrakkaasti häntä silmiin.\n\n\"Pidätkö minua todellakin nyt, hyvä siskoseni, merikarhuna?\" kysyi hän.\n\n\"En nyt, ja siitäpä tahtoisin sinulle jotakin sanoa...\" sanoi Briita.\n\n\"Sano, sano!\" rukoili veli, aavistaen, että hänellä oli jotakin oikein\nsuloista sanottavaa. \"Mitä tahtoisit sanoa?\"\n\n\"Sitä, mitä se eukko ennusti\", hymyili Briita veitikkamaisesti.\n\n\"Briita, mitä sinä nyt!\" huudahti Iliana-neiti äkkiä sydämellisesti\nnauraen.\n\n\"Se ennustus...\" vastasi Briita.\n\n\"Mutta kosto on tuleva samalla mitalla, Briita!\" varoitti Iliana\nlempeällä vakavuudella.\n\n\"Sanokaa meillekin, sanokaa\", pyysi Tord, \"mitä eukko ennusti? Auta\nminua, Niilo ystäväni... Me saanemme kaiketi kuulla mikä nämä arvoisat\nneidot sai niin myöhälle unhottaumaan eukon luo, että joutuivat siihen\nonnettomuuteen, jota oli minulle aiottu.\"\n\nMutta Niilo vaan hymyili, ja Tord sai yksinään rukoilla ja pyytää.\nVihdoin hänen onnistui taivuttaa sisartaan lupaamaan kertoa. Tämä alkoi\nsitten kertoa, kuvaili ensiksi tupaa ja eukkoa itseään ja hymyili joka\nkerta, kuin katsoi veljeänsä nähdessään, kuinka kärsimätön hän oli. Ja\nIliana auttoi häntä täydentäen kertomusta, joka kerta kuin Briita\nunohti jotakin pois. Vihdoin päästiin ennustukseen asti. Mutta silloin\nteki eräs seikka kertomuksesta äkkinäisen lopun.\n\nHollinger, joka oli peräsimessä tapansa mukaan tarkastellen joka\npuolelle, näki äkkiä suuren laivan pistäyvän esiin pitkän niemen\npäästä. Se oli kuninkaan laivoja, sen näki heti, ja hän riensi\nvaroittamaan Niilo-herraa, joka istui aivan lähellä. Sekä Niilo että\nTord hyppäsivät ylös Hollingerin huudon kuultuaan ja silmäelivät\nlaivaa, jonka he paikalla tunsivat kuninkaan laivaksi, vaikkei siinä\nolisi ollutkaan Kristofer-kuninkaan merkkiä.\n\n\"Se on nähnyt meidät!\" sanoi Niilo, laivan tullessa kokonaisuudessaan\nnäkyviin niemen takaa.\n\nLaiva kääntyi hitaasti ja raskaasti.\n\n\"Se tulee meidän kimppuumme!\" virkkoi Hollinger. \"Jos vanhat merkit\npaikkansa pitävät, tulee tästä ottelu tai pako eteen ... paras valita\najoissa.\"\n\nNiilo heitti Hollingeriin terävän katseen.\n\n\"Muista, että olet Ruotsin marskin laivalla, mies\", sanoi hän.\n\n\"Älkää panko sitä niin pahaksenne, herra\", vastasi Hollinger, \"se on\nvaan vanha sananparsi... Ja mitä tahansa tässä tapahtuukin, tunnen\nHirven jo tarpeeksi hyvin. Se voisi hypätä vaikka tuon raskaan otuksen\nyli, jos tahtoisi!\"\n\nEi ollut mitään aihetta ajateltavissa, jonka vuoksi kuninkaan laiva\nrupeisi ahdistamaan marskin laivaa. Mutta, kuinka olikin, se laski ihan\nsuoraan Hirveä kohti. Molemmat laivat olivat purjetuulessa, ja Hirvi,\njoka oli nopeakulkuinen, lähestyi nopeasti kuninkaanlaivaa. Se sai\nvielä vähän väistääkin jälkimäisen leveätä keulaa, joka ikäänkuin\nilkeästi irvisti sille.\n\nNeljän, äsken niin hilpeän, Hirvellä olijan levottomuus ei kuitenkaan\nollut lähimainkaan niin suuri, kuin se olisi ollut, jos he olisivat\ntienneet, mistä syystä kuninkaanlaiva oli pantu liikkeelle.\n\n\"Ystävyyttä ei sillä ole mielessä!\" virkkoi Hollinger, \"ajanko päin,\nherra?\"\n\nNiilo viittasi kädellään myöntävästi ja kääntyi samassa Tordiin pyytäen\nhäntä viemään neitoja kannen alle.\n\nMoniaan silmänräpäyksen perästä olivat laivat niin liki toisiaan, että\nhuuto voi kuulua toiselta toiselle. Jonkun matkaa perässä päin tuli\nmarskin toinen laiva, Haukka.\n\n\n\n\nVI.\n\nEnnustus.\n\n\"Kuka on päällikkönä laivalla?\" huudettiin kuninkaan laivalta. Äänestä\nkuuli, että huutaja oli saksalainen, joka ei ollut vielä oleskellut\ntarpeeksi kauan pohjoismaissa oppiakseen sikäläistä kieltä.\n\n\"Niilo Bonpoika\", vastattiin, \"ja laiva on herra Kaarlo Knuutinpojan,\nRuotsin valtakunnan drotsin, oma!\"\n\nPaikalla tämän huudon saavuttua saksalaisen päällikön korviin alkoi\nlaiva kääntyä.\n\n\"Väistä, Hollinger\", huusi Niilo, \"puhutaan ensiksi kuninkaallisten\nkanssa, ennenkuin tulemme liian likelle.\"\n\nHän oli tuskin saanut lausutuksi tämän, kuin saksalaisen ääni taasen\nkuului.\n\n\"Asettukaa tähän viereen, Niilo-herra!\" huusi hän, \"minä julistan\nteidät herrani, Kristofer-kuninkaan vangiksi.\"\n\n\"Mitä käskynne tarkoittaa, herra?\" huusi Niilo vastaan. \"Onko kuninkaan\nja marskin välille syttynyt vihollisuutta? Ja jos min on, niin\nälynnette hyvin, että minä ennemmin uppoan väkeni kanssa, kuin antaudun\nteidän vangiksenne!\"\n\n\"Suuret sanat eivät teitä nyt auta, Niilo Bonpoika\", huusi mies taas.\n\"Pankaa purjeet kokoon, tai otan teidät väkisin ... herraanne, marskia,\nen tunne, minä tottelen vaan kuninkaan käskyä... Te olette ryöstänyt\nvitaliveljesten seurassa kaksi ylhäistä neitoa ritari Jost von\nBardenvlethilta... Hän tuli aikaisin aamulla kuninkaan luo valittamaan\nteidän tekoanne sekä hänelle että marskille, ja silloin lähetettiin\nminut ja eräs toinenkin kuninkaan laiva ottamaan teitä kiinni.\"\n\nHollinger piti mestarillisesti perää. Hirvi teki terävän käänteen,\njoten se sai kuninkaanlaivan peräkeulan eteensä. Se oli iso pettymys\ntälle, jonka tarkoituksena oli nähtävästi ollut syöksyä myötätuuleen\nsuoraan Hirveen pahki. Hollinger irvisti silloin niin leveästi, ettei\nTordkaan, joka seisoi Niilo Bonpojan vieressä, voinut pidättää hymyään.\n\n\"Kuulkaa vastaukseni!\" huusi Niilo Bonpoika saksalaiselle herralle,\njoka nyt oli näkyvissä perämiehen vieressä. \"Minun laivallani ovat ne\nylhäiset neidot, mutta minä olen luvannut viedä ne marskin, Kaarlo\nKnuutinpojan, enkä kuninkaan luo, ja niin aion tehdäkin... Sitten\nvastaan kuninkaalle, mutta hänen vangikseen en rupea koskaan!\"\n\n\"Viimeisen kerran, purjeet kokoon, Niilo Bonpoika!\" huudettiin taas.\n\nMutta kun ei Hirvellä näkynyt mitään merkkejä siitä, että käskyä\naiottiin totella, näkyi saksalainen antavan merkin, ja samassa pöllähti\nsieltä sinertävä savupilvi ja kuului pamaus kuin ukkosen jyrähtäessä.\nIlmasta kuului suhinaa ja Hirvellä olijat näkivät suuren kiven kiitävän\nylitseen ja putoavan mereen kappaleen Hirven tuolla puolen.\n\n\"Se on Kotka\", huudahti Niilo, \"sillä on fööglareita, ja minun\ntietääkseni ei kellään muulla kuninkaanlaivalla ole niitä.\"\n\nHirvellä syntyi hämmennystä. Oli vielä outoa, että laivoilla oli\nkanuunia, ja se synnytti epäilyksiä, voiko silloin ensinkään pelastua.\nHyvin tähdätty laukaus voi kerrassaan katkaista maston ja saattaa\nHirven aivan avuttomaksi kuninkaallisten käsiin. Se totuus valtasi\näkisti joka miehen.\n\nUusi pilvi ja leimaus Kotkalla näytti vahvistavan Hirven miehistön\npelon. Mutta samassapa nähtiin myöskin, ettei keinuvan laivan kannelta\nollutkaan sama ampua kuin linnan vallilta. Tämä laukaus osoittautui\npaljoa vaarattomammaksi kuin ensimmäinen. Se mennä suhautti pari syltä\nlaivan taakse.\n\n\"Ennenkuin heidän fööglarinsa on uudestaan valmiina, olemme jo ehtineet\nvapaille vesille\", huusi Hollinger, ja hänen sanansa pitikin paikkansa.\n\n\"Olkoon, kuten äsken sanoin\", huusi Niilo vielä kerran\nkuninkaallisille, \"jos saavutatte minut, niin ratkaiskoon miekka\nvälimme, ellette, odotan teitä kuninkaan luona, jollei jotakin muuta\nsatu sitä ennen tapahtumaan.\"\n\nJa kummastuttavalla nopeudella suihki Hirvi eteenpäin. Ennenkuin Kotka\noli ehtinyt kunnolla kääntyäkään ja päästä tuuleen, oli Hirvi jättänyt\nsen jo tarpeeksi kauas taakseen ollakseen vaaralta suojassa. Pian näkyi\nkuitenkin, että Kotka oli parempi purjehtimaan, kuin luultiinkaan.\nNiilo mainitsikin siitä Tordille, mutta Hollinger rauhoitti heitä.\n\n\"Jos olisimme avoimella merellä\", sanoi hän, \"niin saattaisi näyttää\npahaltakin ... luulen kuitenkin, että silloinkin selviytyisimme. Nyt\nolen siitä varma... Hirvi voi kulkea solukoita, joihin suuri Kotka ei\ntohdi pistää nenäänsä, varsinkin kun yö on juuri lankeamassa.\"\n\nIlta pimenikin, ja ennen kuun nousua oli Hirvi pujahtanut saaristoon,\njohon Kotka ei voinut sitä seurata. Vaara ei ollut siltä vielä ohi. Se\nvoi tulla näkyviin taas, kun päästiin syvemmille vesille. Niilo ja Tord\nneuvottelivat, olisiko parasta nyt yön turvissa laskea neidot maihin,\nvai kääntyisivätkö merelle pyrkiäkseen syrjäväyliä myöten Tukholmaan\ntai Penningebyhyn. Tämä tila kuului Tordin isälle, herra Kaarlo\nTordinpojalle, ja näissä olosuhteissa, kun ei ollut varmaa, mitä\nkuninkaan ja marskin välillä oli tekeillä, näytti tämä keino kaikin\npuolin parhaalta.\n\nKoko yö ja seuraava päivä vartioitiin tarkasti, näkyisikö Kotkaa,\nvarsinkin isommilla ulapoilla. Nuoret neidot eivät saaneet ensinkään\ntulla kannelle. Mutta kaikki kävi hyvin. Tuulikin näkyi koettavan\nparastaan sekä hälventääkseen sitä levottomuutta, joka Hirvellä\nvallitsi, että jouduttaakseen viivähtynyttä matkaa.\n\nOli ihana ilta Hirven pujahtaessa Ahvenanmereltä pitkään Edsvikiin.\nLaineet kimaltelivat tervehtivästi tulijoille ilta-auringon hohteessa,\nja tumma hongikko levitti lämpimän ja ystävällisen sylinsä väsyneitä\nmatkamiehiä vastaan. Kokassa lauloivat muutamat miehet erästä laulua,\njonka sävel oli omituisen huumaava, kuten pohjoismaisten kansain\nsävelet ovat. Ja ikäänkuin vastaukseksi kajahteli kaukaa metsästä\ntorven pitkäveteinen ääni.\n\nSilloin nuo neljä nuorta taasen kokoontuivat iloiten ja leikkiä laskien\nkannelle, ensiksi sepitettiin piloja kuninkaanlaivasta ja eilisistä\ntapahtumista. Sitten jouduttiin huomaamatta puhumaan siitä\nkohtauksesta, jonka kuninkaallisten tulo keskeytti. Tord muistutti nyt\nsisartaan jatkamaan kertomusta ennustaja-akasta. Mutta nyt ei\nBriita-neiti ollutkaan mieluisa tätä pyyntöä täyttämään, joko jonkun\nkeskustelun vuoksi Iliana-neidin kanssa tai ehkä siitä syystä, jonka\nhän nyt mainitsi.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"täällä, jossa aaltoset laulavat meille lapsuutemme\ntarinoita ja jossa aurinko maalaa kullalta kimmeltäviä tauluja\nnähtäviimme, en tahdo muistella ennustajan kolkkoja sanoja ... saat\nodottaa Tord!\"\n\n\"Kolkkoja, sanot\", lausui Tord, \"eipä se eilen siltä kuulunut...\"\n\n\"Silloin oltiin merellä, harmajalla myrskyisellä merellä ... siellä\nkävi se laatuun, ei täällä... Ei, nyt en voi muuta ajatella kuin tuota\nmetsää ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet minulle elämässäni rakkaita.\nTuo torvensoittaja tuolla metsässä on Marit, etkö tunne sitä äänestä,\nTord ... niin ei voi kukaan muu soittaa.\"\n\nHerttaisen tytön puhe oli niin lemmekästä, ja hänen silmänsä\nsäteilivät niin enkelinsuloisesti, ettei Tord raatsinut häiritä hänen\nhaaveilujaan, vaikka olisikin mielellään antanut paljon saadakseen\nkäännetyksi hänen mielensä Maritin soitosta raisiolaisen eukon\nennustuksiin.\n\n\"Mutta teillä, arvoisa neiti, ei ole täällä mitään lapsuuden muistoja,\njotka estäisivät teitä ajattelemasta sitä tapausta, joka oli tämän\nyhteisen seikkailumme alkuna. Te ette tahtone kauemmin kiusata nuoren\nmiehen mieltä.\"\n\nNäin lausuen kääntyi Tord Iliana-neidin puoleen, joka myöskin vaan\nhymyili viehättävästi eikä näyttänyt haluavan, enemmän kuin Briitakaan,\nnoudattaa hänen pyyntöään. Hän käänsi katseensa metsästä tuohon\nuljaaseen ja vahvaan nuorukaiseen, ja silloin näkyi surumielinen väre\nhänen kauniilla kasvoillaan ja hän punastui hieman. Hän näytti olevan\nsuostumaisillaan pyyntöön, mutta samalla hän oli hämillään ja epäröi,\njolloin Briita-neiti tuli hänelle kiireesti avuksi.\n\n\"Katso, Tord\", huusi hän, \"tuolla lentää haukka metsästä ... luuletko,\nettä se on minun ... niin, niin, se on minun, minun!\"\n\n\"Sydämmellänne voinette sen nähdä, neiti\", sanoi Niilo, \"mutta tuskin\nuskon, että erotatte sen silmillänne.\"\n\nNeito rupesi houkuttelemaan luokseen lintua, joka leijaili suurissa\nkehissä heidän päänsä päällä. Kehät kävivät yhä pienemmiksi, lintu\nnäytti kääntävän päätään ikäänkuin katsoakseen, kuka häntä kutsui.\nÄkisti se syöksyi alas nopeaan kuin ajatus, levitti taasen siipensä,\nteki puolen kierrosta noiden neljän ympäri ja asettui vihdoin neidon\nolalle. Briita hyväili sitä kiihkeästi antaen sille kaikkia mahdollisia\nlempinimiä, ja lintu istui kuninkaallisen ylpeänä käännellen päätään ja\nkatsellen ympärilleen viisailla, terävillä silmillään.\n\n\"Mitä arvelette, herra Niilo!\" huudahti Briita ihastuksissaan, \"onko\nyhdelläkään muulla aatelisneidolla tällaista haukkaa?\"\n\n\"En luule, myönnän sen\", vastasi Niilo, silmissään pieni kateuden\nvilahdus, kun neito niin innokkaasti hyväili haukkaa, \"kummastelen\nkuitenkin, että...\" hän aikoi sanoa jonkun kohteliaisuuden, mutta\nhaukka keskeytti hänet nähtyään emäntänsä sopulireunuksen alta pistävän\nesiin palasen kultaketjua; se iski koukkunokkansa siihen, koettaen\nvetää sitä pois. Briita kirkaisi, ja Niilo tarttui linnun päähän, että\nse laski saaliinsa irti, mutta iski samassa nokkansa Niilon käteen.\n\n\"Harmaa haukka, harmaa haukka!\" huudahti Briita-neiti uhaten sormellaan\nlintua, \"etkö ole heittänyt pois pahaa tapaasi? Se on aina ollut\nhalukas kiiltäviin kaluihin\", sanoi hän Niiloon kääntyen... \"Häpee,\nharmaa haukka, mutta pyhä Jumalan äiti, teistä vuotaa verta, herra\nNiilo.\"\n\nNiilo vakuutti nauraen ettei ollut vaaraa vähääkään, mutta antoi\nsuloisen neitosen kuitenkin mielellään sitoa haavan, johon tämä käytti\nesiliinansa siteeksi. Tord oli tällävälin puhellut Iliana-neidin\nkanssa, ja keskustelu näytti olevan hyvin mieluisaa molemmille. Briita\noli tuskin ehtinyt sitoa haavan, kun maalta kuului laukkaavan hevosen\nkopsetta. Eräs ratsastaja tuli virmalla ratsulla rannalle.\n\nHirvi kulki varsin läheltä rantaa, ja ratsastaja tuli pian niin\nkauaksi, että voi erottaa, kuka hän oli.\n\n\"Se on Ove Laurinpoika\", sanoi Tord, \"sepä sopii, me saamme siten\nPenningebystä hevosia laivavalkamaan!\"\n\nSamassa tuli Ove rantaan. Hän tervehti kohteliaasti neitoja ja kannusti\nhevostaan saadakseen sitä veteen osoittaen vilkkailla eleillä iloansa.\nHän katseli koko ajan Briitaa, aivankuin kaikki hänen ilonsa olisi\ntarkoittanut yksin häntä. Briita katseli myöskin iloisesti ja\nlämpimästi häntä, nauraen sydämellisesti niille hullunkurisille\nhypyille, joita hän antoi hevosensa tehdä rannalla. Kun nuoren\nratsastajan ilo oli senverran tyyntynyt, että hän voi selvästi vastata,\nkertoi hän lähteneensä iltapäivällä jahtiin ja saaneensa haukkain\nhoitajalta Briitan haukan mukaansa. Mutta heillä oli ollut huono onni\nmolemmilla, sekä hänellä että haukalla, ja tultuaan Edsvikin\nrannikolle, oli hän päättänyt laskea haukan vielä kerran ilmaan --\nellei se nytkään keksisi saalista, oli hän aikonut ratsastaa kotiin\ntakaisin.\n\n\"Mutta teidän haukkanne sai parhaan saaliin, minkä se voi Ove\nLaurinpojalle konsanaan saada\", sanoi Ove-herra nauraen iloisesti\nsukkeluudelleen.\n\nLeikki ei ollut kuitenkaan Briita-neidin mieleen, mutta ennenkuin hän\ntai Ove ehtivät enempää sanoa, alkoi Tord-herra kysellä isästään ja\nmarskista, sekä mitä kuninkaan ja marskin kohtauksesta kuului\nTukholmasta. Siitä ei iloinen Ove tiennyt mitään kertoa, mutta herra\nKaarlo Tordinpoika oli eileisin tullut ratsain Penningebyhyn, synkkänä\nja umpimielisenä kuin ukkospilvi kertomatta kuitenkaan mitään muille\nkuin vaimolleen, jalolle Cecilia-rouvalle, joka oli vanhuksen\nlohdutuksena ja neuvonantajana kaikissa vaiheissa.\n\n\"Nyt on meillä eräs pyyntö teille, herra Ove\", sanoi Tord vihdoin,\n\"jonka luulen teidän mielellänne täyttävän näiden arvoisain neitojen\nvuoksi.\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" huusi Ove-herra. \"Sanokaa, herra Tord ... minä ajan\nvaikka hevoseni kuoliaaksi heidän tähtensä, jos tahdotte.\"\n\n\"Ratsastatteko siis\", vastasi Tord, \"Penningebyhyn sanomaan, että\nlähettävät sieltä hevosia meitä vastaan rantaan.\"\n\nOve-herra heilautti joustaan ja antoi hevosensa tehdä hurjan hypyn sekä\najaa karahutti sitten maalle päin niin nopeaan, että oli samassa\ntuokiossa kadonnut laivalla olijain näkyvistä.\n\n\"Reipas poika\", huudahti Tord, \"oikein minun mieltäni myöten ... vai\nmitä sinä arvelet, Niilo?\"\n\n\"Sen mukaan mitä näin ja kuulin, olen samaa mieltä\", vastasi Niilo,\nmutta niin vakavasti, että se Tordia ihmetytti.\n\nHänen päänsä oli kuitenkin niin ajatuksia täynnä, ja ilontunne siitä,\nettä kohta sai astua kotikaton alle, niin vilkas, että ainoastaan\nsivumennen huomasi ystävänsä omituista äänenvärähdystä. Hauskasti\nkeskustellen kuljettiin sitten loppu matkaa, kunnes Hirvi laski maihin.\nNiilo sai täällä yhtä ja toista hommaa laivan kuntoon järjestämisessä,\nja Tord antoi eräälle miehistöstä käskyjä sen varalta, että Haukkakin\nolisi sattunut kulkemaan samaa tietä, mikä ei kuitenkaan ollut\ntodennäköistä.\n\nHevosia ei ruvennut saapumaan Penningebystä. Aurinko lähestyi jo\ntaivaanrantaa, ja varjot pitenivät niityillä ja vedenselillä, ja\niltakylmä hiipi vähitellen maisemille, niin että tuntui hyvältä kääriä\nturkkiviitat ympärille ja vetää päähineet alas korvain yli. Niilo ja\nTord olivat taasen lyöttäytyneet neitojen seuraan, ja jälkimmäinen\njohdatti puheen uudestaan suomalaiseen noita-akkaan.\n\n\"Nyt luulen\", sanoi hän, \"on hetki kaikin puolin sovelias siihen. Tässä\non samanlainen metsä ja meri, ja iltakin on samanlainen kuin\nharharetkemme alkaessa ... kuka tietää milloin taasen yhteen osumme.\nHuomenaamulla aikaisin lienemme me, Niilo ja minä, matkalla marskin\nluo, ja isäni luona illalla ette luulenma halua puhua siitä...\" Syyt\nolivat painavia, ja Briitassa heräsi halu tehdä veljelle mieliksi. Hän\noli kuitenkin nyt paljoa totisempi ja juhlallisempi kuin edellisenä\niltana, jonkavuoksi mieliala seurueessa muuttuikin aivan toiseksi, kun\nhän sai lyhyesti esittäneeksi sen, mitä tähän asti oli asiasta puhuttu.\n\n\"Näen kaksi ruusua, niin puhui eukko\", lausui Briita, \"kaksi ruusua,\ntoinen on valkea ja toinen punainen, ne kukkivat niin kauniisti, ja\naurinko paistaa ja tuuli suhisee metsässä ... näen kaksi koivua, ne\nseisovat kumpikin kukkasensa vieressä, ja niiden uljaat, lehväiset\nlatvat heiluvat tuulessa. Kukat ovat onnellisia koivujensa varjossa, ne\nnojauvat kainosti kumpikin puuhunsa... Mutta huomatkaa, ylhäiset\nnaiset! ... toisen koivun ympäri on pitkä käärme kietoutunut...! Kun\nvalkea kukka ulettuu koivun sydämeen ja luulee saavuttaneensa suurimman\nonnen, silloin nousee käärme ... katso, katso, se kiemurtelee\nylöspäin ... katso, katso, sekin saavuttaa koivun sydämen... Voi,\nvoi ... surun musta verho häilyy sinun onnesi yli, sinä valkea\nkukkanen ... itke ja rukoile, itke ja rukoile!\"\n\n\"Paha ennustus!\" sanoi Tord äänellä, joka selvästi ilmaisi, että häntä\noli kertomuksen kolkko sisältö syvästi liikuttanut.\n\n\"Minulle ovat kaikki ennustukset samanlaisia\", virkkoi Niilo, \"sumua ja\niloa lähempänä eli kauempana ... sellainen on elämän juoksu, ja sitäpä\non eukkokin tiennyt ennustaa.\"\n\n\"Mutta kuka valkea kukkanen sitten on?\" kysyi Tord innolla älyämättä\nystävänsä huomautusta.\n\n\"Sitä emme saaneet tietää\", vastasi Briita vakavasti, \"tarkoittiko se\nminua vai Ilianaa, tulevaisuus saa sen näyttää.\"\n\n\"Entäpä punainen kukkanen?\" kysyi Niilo. \"Eikö hän mitään siitä\nsanonut?\"\n\n\"Hänellekin ennustettiin paljon pahaa, mutta kuitenkin enemmän päivää\nkuin pimeyttä, enemmän lämpöä kuin kylmyyttä. 'Iloitse, iloitse',\nsanoi hän, 'sinä punaruusunen, korkeimman siunaus varjoo sinua suvusta\nsukuun ...! mutta huomaa! ... kun sinä nojaudut koivun sydäntä vasten,\nolet suuren onnettomuuden partaalla! ... rukoile, rukoile ja kumarru\ntomuun asti ... herra yksin on voimakas... Minä näen pimeyden\njakautuvan, näen valon, kirkkaasti säteilevän valon ... iloitse,\npunainen kukka, ja ylistä Herraa!'\"\n\nSyntyi yleinen hiljaisuus. Kumpikin tunsi hyvin, että ketä\nvalkoruusulla tarkoitettiinkin, hänen onnettomuutensa tulisi toisen\nonneksi, eikä kukaan halunnut senvuoksi asiasta enempää puhua. Mutta\nvarmaa on, että kukin näistä neljästä itsekseen kyseli: \"kuka on valkea\nkukkanen!\"\n\nOli vaikeata johtaa ajatuksia toiselle tolalle. Mielten apeus ei\ntahtonut lientyä. Niilo Bonpoika oli ainoa, joka hiukkasen sai\nhälvennetyksi raskasta mielialaa, ja siitä hän sai monta kiitollista\nkatsetta Briita-neidiltä. Hilpeys ei kuitenkaan kestänyt kauan.\nAlakuloisuus sai kohta uudelleen vallan nuorten sydämissä.\n\nViimeinkin saapui muutamia ratsumiehiä, jotka lähestyivät nopeasti\nrantaa. Ne toivat hevosia Penningebystä, ja etunenässä ratsasti\nOve-herra huutaen äänekkäästi:\n\n\"Kiireesti, kiireesti matkaan ... vanha Kaarlo-herra on itse lähtenyt\nteitä vastalle.\"\n\nPian olivat kaikki hevoset rannalla. Neitoset hyppäsivät ratsujensa\nselkään, ja samoin Tord ja Niilo. Mutta nyt sai herra Ove Laurinpoika\nyksinään pitää keskustelua yllä, ja sen hän näkyi tekevänkin\nhartaimmalla halulla. Hän oikein riemuitsi siitä, että sai yksinään\nolla äänessä.\n\nNiilo Bonpoika ajoi pian muiden edelle, lausuen haluavansa ratsastaa\nvanhaa Kaarlo-herraa vastaan. Lieneekö syy todella ollut se, vai\nkatsoiko hän itseään tarpeettomaksi seurueessa, emme tiedä. Varmaa on\nkuitenkin, että jos hän olisi nähnyt sen katseen, jolla Briita-neiti\nseurasi häntä, hän epäilemättä olisi pitänyt vanhan herran tapaamista\nvähemmän tärkeänä ja sietänyt pahempaakin kuin puheliaan nuoren miehen\nlörpötystä.\n\nTämä puolestaan näytti yltyvän entistäänkin innokkaammaksi Niilon\nmentyä. Hän kertoi toisen sukkelan jutun toisensa perään, kunnes\nlaamanni ja Niilo vihdoin näkyivät tulevan vastaan jonkun matkan päässä\ntiellä. Silloin kirkaisi Ove-herra riemastuneena, ja kun vanhus puristi\ntytärtään rintaansa vasten, nyyhkytti Ove aivan kuin vanha täti. Sitten\nsyöksyi hän hurjalla vauhdilla Penningebyhyn päin, jonka valaistut\nikkunat viittailivat etäältä tervehtäin tulijoille.\n\nPenningebyn suuressa salissa istui Cecilia-rouva toisen tyttärensä ja\naputyttöjensä kera. Mutta vartijan ilmoittaessa porttitornista tulijain\nsaapuneen nousi hän ylös ja riensi portaita myöten pihalle sulkeakseen\nodotetun tyttärensä syliinsä.\n\n\"Tässä hän on terveenä ja raittiina, vaimoni!\" huusi laamanni hänelle.\n\nBriita hyppäsi keveästi kuin lintu ratsunsa selästä, ja haukka kohosi\nhänen olaltaan ilmaan. Ove Laurinpoika heilutti käsiään ja piti niin\nsuurta melua kuin mahdollista, ei ainoastaan pihalla vaan vielä\nportaissakin.\n\nKaarlo ja Tord riensivät huoneisiinsa riisumaan sotisopansa pois.\nSitten he läksivät isoon saliin, johon kaikki pian kokoontuivat suuren\ntakkavalkean ympärille. Nyt kerrottiin kaikki, mitä oli tapahtunut\nneitojen ryöväämisestä alkain, kun nämä olivat kotimatkalla Naantalin\nluostarista Turkuun, siihen asti kuin Niilo Bonpoika heidät pelasti,\nsekä miten sitten kohtasivat Tordin ja kuninkaanlaivan. Cecilia-rouva\nristi tuon tuostakin kätensä katsahtaen hartaasti ylöspäin sekä\nilmaisten vähänväliä pienillä huudahduksilla, kuinka vilkkaasti hän\nseurasi kertomusta ja niitä vaaroja, joissa nuoret olivat olleet.\nSigrid teki samoin, ainoastaan vähän vilkkaammin ja kiihkeämmin. Hän\ntarttui yhä uudestaan sisarensa ja Iliana-neidin käteen, kyynelten\nvaluessa hänen silmistään. Tämä Sigridkin oli herttainen lapsi, kuten\nvanhan laamannin koko perhe tuoksahti joltakin oikein hyvältä,\nlämpimältä ja rehelliseltä.\n\nItse istui vanhus vakavana ja hiljaisena; olisi luullut hänen\najatustensa harhailevan aivan toisaalla kuin Hirven tai Kurjen\nharharetkillä, ellei hän olisi väliin sydämellisellä rakkaudella\nkatsellut Briitan ruusuisia ja ilosta säteileviä kasvoja.\n\n\"Hartain kiitos teille, Niilo Bonpoika\", sanoi hän vihdoin tarttuen\nnuorukaisen käteen, \"hartain kiitos laamanni Kaarlolta ja hänen\nvaimoltaan siitä, mitä olette nyt tehnyt lapsellemme... Tämä on\nvanhuuteni kukkanen, Briita ... tule tänne, Sigrid, sinäkin\", hän veti\npuhuessaan toisen tyttärensä luokseen laskien kätensä hänen\nvyötäisilleen ikäänkuin osoittaakseen pitävänsä häntä yhtä rakkaana,\n\"sinä myöskin, lapsi, sinä myöskin... Herran siunaus on levännyt\nhuoneeni yli kaikkina päivinäni!... Mutta juuri sentähden, niin juuri\nsentähden olenkin, Jumala paratkoon, valmis nurisemaan, suuttumaan\nkohta, kun pieninkin onnettomuuden varjo kohtaa perhettäni... Jumala\nrangaiskoon minua kiukkuisuuteni tähden...!\"\n\n\"Amen!\" kuului lempeä ääni oven suusta.\n\nSe oli laamannin perhepappi, vanha hopeahapsinen mies, jonka silmistä\nloisti lapsekas hyvyys. Hän oli tullut laamannin puhuessa, mutta oli\njäänyt äänetönnä ovelle.\n\n\"Terve, terve, Juhana-isä\", huusi laamanni hänelle, \"tule katsomaan\nminun onneani ja rukoile sitten Jumalaa, että hän varjelisi vanhaa\nKaarlo Tordinpoikaa ylpistymästä siitä.\"\n\n\"Jumala kaikkivaltias kuulkoon rukouksenne!\" sanoi pastori, astuen\nhiljaisesti muiden piiriin. \"Tosin olette vihallanne kyyneleitä\nsynnyttänyt, laamanni Kaarlo, mutta olette myöskin ollut valmis niitä\npois pyyhkimään, ja kuka tietää, eivätkö nyt niiden rukousten\nsiunaukset, joita puolestanne on Isämme tykö noussut, juuri levitä\nlämpöä ja rauhaa elonne ehtoolle.\"\n\nLaamannia liikuttivat hurskaan papin sanat, ja hän oli äänetönnä koko\nillan. Mutta kun yksinkertainen illallinen oli lopetettu ja pastori\ntoimittanut ehtoorukouksen ja kaikki menneet huoneisiinsa levolle, jäi\nlaamanni kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja tarttui hänen käteensä\nlausuen:\n\n\"Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin luulen Cecilia, että sinä\nolet onneni luoja ... totta on kuitenkin, että Jumala itse on antanut\nsinut minulle!\"\n\n\n\n\nVII.\n\nKaksi neuvonantajaa.\n\n\nNeuvoston kokous, jossa kuningas vaati marskilta pois tämän\nläänityksiä, päättyikin jälkimmäiselle paljoa onnellisemmin, kuin hän\noli voinut toivoakkaan. Yllä kerrottujen seikkojen vuoksi ei kuningas\nvoinut nostaa vaatimuksiaan niin korkealle kuin oli alkuaan aikonut.\nHänen luonteensakin oli sellainen, että hän jätti sikseen, mitä ei\nvoinut kerrassaan toimittaa. Silloin hän jätti ajan tehtäväksi päättää,\nmitä hän oli pannut alulle.\n\nRuotsin valtakunta oli Kristofer-kuninkaalle kuin hyötyisä puu, jossa\nmarski oli kiusallinen oksa, niin valtava, että se oli melkein\nitsenäinen puu suuren valtakunnanpuun rinnalla. Kuningas oli repinyt\nsiitä lehden toisensa perään, nyt hän oli aikonut iskeä kirveensä oksan\ntyveen erottaakseen sen kokonaan puusta. Isku ei onnistunut. Kuninkaan\nkädessä ei ollut tarpeeksi voimaa nostaa raskasta kirvestä, eikä\nkuninkaan mielessä tarpeeksi miehuutta kestääkseen sitä myrskyä, jonka\nisku voi herättää. Oksa voi kaatuessaan syöstä kumoon hänetkin. Siksi\nluopui kuningas neuvostossa pian useimmista vaatimuksistaan, ja\nmarskille tehtiin ainoastaan kysymys, eikö hän suostuisi luopumaan\nTurun läänistä, niin kaikki riidat hänen ja kuninkaan välillä\nloppuisivat.\n\nEdellisten tapahtumain tähden uskoi jokainen marskin myöntyvän, ja\nherra Albrekt Mörer hieroi kuninkaan tuolin takana käsiään, ja hänen\npienet mustat silmänsä kiiluivat tyytyväisesti. Kuningas itse oli niin\nleppeän ja ystävällisen näköinen kuin jaloja myönnytyksiä tehnyt\nainakin. Kumpikin ajatteli siepanneensa Suomen vaaralliselta\nvihamieheltään. Samaa tunsivat muutkin neuvostossa olevat marskin\nvastustajat, joihin useimmat läsnäolijoista kuuluivat. Marskin ystäviä\noli siellä varsin vähän. Herra Kustavi Anundinpoika (Sture) oli yksi\nniitä, Kaarlon setä, joka oli turhaan yrittänyt tavata kuningasta, oli\nkiukuissaan lähtenyt kaupungista pois.\n\nSalissa vallitsi senvuoksi yleinen jännitystila. Kaikki tahtoivat\ntarkasti kuunnella joka sanaa, minkä marski lausui puolustuksekseen, ja\nnähdä jokaista värähdystä hänen kasvoillaan. Mutta marski vastasi\nviipymättä: \"ehdottomasti en voi jättää käsistäni Turun linnaa\nlääneineen. Te tiedätte hyvin, herra kuningas, ja te muut hyvät\nneuvoston herrat, te tiedätte, että sen sopimuksen mukaan, jonka minä\nviime syksynä tein herra Krister Niilonpojan kanssa, hän sai Viipurin\nlinnan lääneineen haltuunsa tämän vuoden toukokuun ensi päivään asti...\nMinä suostun jättämään Turun linnan, kenelle tahdotte, herra kuningas,\nniin pian kuin olen saanut Viipurin käsiini.\"\n\nTämä rohkea vaatimus sekä tyyneys, jolla se lausuttiin, hämmästytti\nkaikkia. Muut linnat, nimittäin Raasepori ja Korsholma, joutuisivat\nkuninkaalle, jos Krister-herra kuolisi niiden neljäntoista vuoden\nkuluessa, joiksi hän sai viimemainitut, eikä kukaan ollut pannut\nkysymykseenkään, ettei Viipurin kävisi samoin. Kaikki odottivatkin,\nettä kuningas jyrkästi kieltäisi marskin pyynnön, mutta näin ei käynyt.\n\nKuningas mietti hetkisen, vilkaisi huomaamatta Albrekt-ritariin, joka\nsamoin huomaamatta nyökkäsi myöntävästi päätään, ja sitten kuningas\nlausui suostuvansa marskin vaatimukseen. Sekä kuningas, että ritari\naprikoivat epäilemättä, että marskin ja Krister-herran välille syntyisi\nriita tästä linnasta, mikä antaisi monta tilaisuutta käydä heidän\nväliinsä ja riistää linnan heiltä pois. Saadessaan Turun, joka oli\nverrattomasti tärkeämpi näistä, tuli kuninkaan haltuun tärkein osa\nSuomea, eikä hänen siltä tarvinnut luovuttaa pois mitään, josta voisi\nhänelle itselleen vaaraa koitua.\n\nSamana päivänä, jona tämä kokous pidettiin, läksi kuningas kaupungista\nsisämaahan päin, mukanaan lukuisa ritariseurue. Marski aikoi myöskin\nlähteä eteläänpäin Kalmariin ratkaisemaan erästä omaisuuskysymystä. Hän\nodotti vaan lähempiä tietoja Niilo Bonpojan ja kuninkaanlaivan\nvälisestä kohtauksesta. Siitä ei kuningas maininnut sanaakaan. Hän oli\nnähtävästi käyttänyt sitä vaan keinona pelottaakseen ja pakottaakseen\nmarskia.\n\nPuolenpäivän aikoina astui Klaus Lang herransa luo ja kertoi, että\ntoinen niistä kuninkaanlaivoista, jotka oli lähetetty ottamaan kiinni\nrosvolaivaa, oli palannut ja hinannut sen mukanaan, sekä että kaikki\nvangit oli viety linnaan.\n\n\"Ja Niilo-herra?\" kysyi marski hypäten kiivaasti ylös.\n\n\"Häntä en nähnyt\", vastasi Klaus, \"mutta eräs miehistänne, joka on\nvankien joukossa, sanoi, kun kysyin päällysmiestä, että hän oli\nkaatunut taistelussa, ja että kuninkaan päällysmies oli yöllä\nheitättänyt hänen ja muiden kaatuneiden ruumiit mereen.\"\n\n\"Jumalan äiti, mikä kuolema sellaiselle miehelle!\" huudahti marski.\n\n\"Kuninkaanlaiva kohtasi rosvot saaristossa tässä lähellä, kun he olivat\neronneet toisesta rosvolaivasta, joka purjehti kauemmaksi etelään.\nNiilo-herra, jos hän todella oli siinä, kulki suoraan Tukholmaa\nkohti... Jumala lohduttakoon hänen sieluaan, kyllä hän oli sellainen\nmies, jolla oli sydän paikallaan, eikä teillä ole yhtäkään miestä, ei\nainoatakaan, joka ei vilpittömästi surisi hänen aikaista kuolemaansa!\"\n\n\"Entä veljentyttäreni ja Iliana-neiti...?\" kysyi marski yhä\nlevottomampana.\n\n\"Jos olisin päässyt oikein puhelemaan teidän miehenne kanssa\", vastasi\nKlaus Lang, \"niin olisin saanut heistä varmoja tietoja. Nyt puhun\nsaksalaisten asemiesten puheita, minkä verran tosia ne sitten lienevät.\nHe sanoivat, että neidot olivat olleet laivalla, mutta että ritari Jost\nvon Bardenvleth oli ne pelastanut; hän ratsasti nyt kuninkaan kanssa\nkaupungista, ja kuuluu olevan hänen suosikkinsa yhtä suuressa määrin\nkuin viekas Albrekt-ritarikin... Mutta siihen ei ole luottamista, ja\nminun ymmärtääkseni olisikin parempi joutua uljaiden miesten käsiin,\nkuten nuo rosvot ovat, kuin tuon saksalaisen ritarin... Kun kaikki\ntulee ilmi ja totuus saadaan selville, nähdään vielä, ettei näissä\nhuhuissa ole paljon perää missään.\"\n\nMarski näytti olevan samaa mieltä, mutta oli vaiti. Voihan puhe olla\nyhtä hyvin totta kuin valettakin. Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten\nkysyi päällysmies mitä vangituille miehille oli tehtävä.\n\n\"Ei hiuskarvaakaan saa heidän päästään taittaa\", sanoi marski lujasti,\n\"ei minun miesteni eikä niiden, jotka Niilo-herra on palvelukseeni\nottanut, vaikka he olisivatkin ennen kuuluneet vitaliveljeksiin ja\nEerik-kuninkaan palvelijoihin ... ei karvaakaan, tai lähetän paikalla\ntaisteluvaatimukseni kuninkaalle. Vie ne terveiset linnan\npäällysmiehelle!\"\n\nTämä asia selviytyikin marskin mielen mukaan, vaikka vasta seuraavan\npäivän iltana. Miehet laskettiin vapaiksi, mutta vasta huomisin aamun\nkoittaessa sallittaisiin heidän lähteä linnasta. Tämän sanoman tullessa\noli marski tärkeässä keskustelussa erään varsin nuoren miehen kanssa,\njoka oli tullut Tuomas-piispan luota, mukanaan eräitä kirjoja. Sen\npäätyttyä meni hän melkeästi tyyntyneenä levolle. Tämä tapahtui samana\niltana, jona Hirvi laski Edsvikin rantaan ja jona Penningebyssä\nvallitsi hilpeä ilo ja suloinen rauha nuorten saapumisen johdosta.\nSeuraavana aamuna, kun marski parhaillaan valmistautui ottamaan vastaan\nvapautettuja miehiään, saadakseen heiltä kuulla, kuinka asian laita\noikeastaan oli, tuli hänen vanha hovimestarinsa suurella kiireellä\nsisään huutaen:\n\n\"Herra Kaarlo, herra Kaarlo ... ne tulevat, ne tulevat...!\"\n\nHän unhotti innoissaan sanoa kutka, ettei marski tullut\najatelleeksikaan muita kuin miehiään.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi hän, \"te voitte jäädä tänne, niin saatte tekin\nkuulla, kuinka nuorten on oikeastaan käynyt.\"\n\n\"Nuorten!\" huudahti ukko, \"nuoret juuri tulevatkin tänne teidän\nluoksenne nyt!\"\n\nHän oli tuskin ehtinyt lausua tämän, kun Tord ja Niilo syöksyivät\nhuoneeseen.\n\nIlo oli täällä yhtä suuri kuin Penningebyssä, kun kaikki saatiin\nkerrotuksi ja marski kuuli, että neidot olivat hyvässä turvassa hänen\nsetänsä luona Penningebyssä.\n\nSitten ruvettiin hankkimaan marskin lähtöä etelään, josta palatessaan\nhän lupasi Tordille pistäytyä Penningebyhyn, ennenkuin lähtisi Suomeen\ntakaisin. Tord toivoi saavansa sitä ennen viettää jonkun aikaa\nkodissaan ja mainitsi jotakin siitä sukulaiselleen. Mutta marskilla oli\naivan toisia aikeita häneen nähden. Hänen tulisi lähteä Suomeen\nottamaan marskin puolesta ja nimessä Viipurin linna herra Krister\nNiilonpojalta, sekä luovuttaa Turun linnan senjälkeen, kenelle kuningas\nmääräisi. Jos Krister-herra kieltäytyisi lähtemästä pois, niin tulisi\nTordin sulkeutua Turkuun eikä antaa sitä kellekään, ennenkuin marski\nitse saapuisi.\n\nTämän luottamustoimen kunniakkuus korvasi Tordille vähän sitä\npettymystä, ettei päässyt toivonsa mukaan Iliana-neidin seurasta\nnauttimaan. Kolmesataa marskin miehistä tulisi hänelle mukaan, ja hänen\npiti lähteä kiireimmiten. Niilo sai toisen yhtä kunniakkaan tehtävän.\nHänen tuli jälellä olevain kahdensadan miehen kanssa seurata marskia\netelään. Seuraavana päivänä piti lähdettämän.\n\nSen johdosta saivat sekä Tord että Niilo yltäkyllin tekemistä siksi\npäiväksi. Marskilla taasen oli tärkeitä neuvotteluja herra Kustavi\nAnundinpojan ja muiden ystäväinsä sekä Fransiskaaniluostarin teinin\nkanssa. Marskilla oli aikomuksena tehdä luostarille melkoinen\nlahjoitus. Myöhään illalla hän läksi Klaaran luostariin tavatakseen\nvielä kerran tytärtään.\n\nSieltä palatessaan hän tapasi huoneessaan Niilo Bonpojan, joka odotti\ntilaisuutta keskusteluun hänen kanssaan.\n\n\"Minulla on pyyntö teille\", sanoi Niilo. Marski tarttui ystävällisesti\nhänen käteensä taluttaen hänet ikkunapenkille, jolle molemmat istuivat.\n\n\"Olen kuullut\", sanoi Niilo, \"että Strengnäsin vanha piispa, Tuomas, on\nhuonona sairaana, ja minä haluaisin mielelläni häntä vielä kerran\ntavata, jos se teille sopii, herra marski.\"\n\n\"Niin on todella\", vastasi marski, \"piispan kirjuri oli eilen luonani\nja hän kertoi samaa... Aivan niin, Niilo Bonpoika, kernaasti voitte\nkäydä Tynnelsössä, ja keskusteltuanne piispan kanssa tulette\nFågelvikiin, jossa viivyn jonkun aikaa, ellette voi lykätä matkaanne\nsiksi, kunnes palaamme takaisin pohjoiseen kuun lopulla...\"\n\nTätä ei Niilo kuitenkaan tahtonut tehdä. Hän ei tahtonut, kun\ntehtävänsä marskin toimissa sen kerran sallivat, päästää käsistään\ntilaisuutta tavata piispaa, sillä vanhukselle voi muutamissa viikoissa\ntapahtua paljon. Antaakseen marskille vihjauksen siitä, että asia,\njosta aikoi piispan kanssa puhua, oli tärkeätä laatua, lausui Niilo:\n\n\"Vanha piispa on ollut minulle melkein isän asemassa, kuten tiedätte,\nja nyt tahtoisin häneltä kysyä neuvoa eräässä hyvin tärkeässä asiassa,\njoka etupäässä koskee minua, mutta myöskin äidinisääni Sven-herra\nvainajata sekä äitiäni, Jumala armahtakoon heidän sielujansa!\"\n\n\"Äidinisäänne?\" kysyi marski silmissään omituinen, tutkiva ilme.\n\n\"Niin!\" vastasi Niilo, \"asia koskee hänen testamenttiaan!\"\n\n\"Ja nytkö vasta olette tullut sitä ajatelleeksi?\".\n\n\"Sattumalta sain juuri nyt rosvoja takaa-ajaessamme siitä tietoja,\njoita en ennen ollut kuullut.\"\n\n\"Keneltä sitten...?\"\n\n\"Eräältä teidän miehistänne... Hän oli ollut äidinisäni mukana siihen\naikaan, jolloin hän kulki vitaliveljesten kanssa, ja hän tunsi hyvin\nkaikki ritarivainajata koskevat seikat.\"\n\n\"Eräs miehistäni?\" huudahti marski, värin vaihtuessa äkisti hänen\nposkillaan. \"Missä hän on, ja mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Hän erkani matkalla, mutta saapunee piankin luoksenne takaisin... Hän\ntuli samaan aikaan palvelukseenne, kuin viheriä ritari saapui\nhoviinne.\"\n\nMarski vaipui ajatuksiinsa ja istui ison ajan katsellen suoraan\neteensä. Viimein hän nousi ylös, käveli kerran edestakaisin lattian yli\nja pysähtyi sitten Niilon eteen tarttuen hänen käteensä.\n\n\"Teistä tuntunee kummalta\", sanoi hän syvällä äänellä, katsoen vakaasti\nNiiloa, \"teistä tuntunee kummalta, että olen niin paljon kysellyt\nteiltä tästä asiasta... Nyt en voi sanoa miksi, mutta ehkä joskus\nvastedes... Mutta minäkin haen hyvää neuvoa erääseen asiaan, joka\nmyöskin koskee vanhaa ritaria, äidinisäänne.\"\n\nHän vaikeni tarkaten huolellisesti Niilon kasvonilmeitä sekä lisäsi\nsitten:\n\n\"Sitä saatte kuitenkin aina ajatella minusta, Niilo Bonpoika, että\ntahdon kaikissa vaiheissa pitää teitä ystävänäni ja toimia myöskin\nteitä kohtaan ystävänä... Uskotteko näitä sanojani?\"\n\nNiilo ei vastannut, mutta puserti lämpimästi marskin kättä, ja hänen\nkatseensa oli niin suora ja vilpitön, ettei sanoja tarvittu\nvastaukseksi.\n\nHuomisin erosivat marski ja Niilo Tordista Tukholmassa, ja Söderteljen\nkohdalla erosivat ensinmainitut toisistaan. Marski lähti etelään käsin,\nNiilo matkasi Mälarin rantaa pitkin Strengnäsiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toinen neuvonantaja_.\n\nHiljaisen järven rannalla metsän synkässä siimeksessä on rauhallinen\nluostari. Tuuli humisee puitten välitse, kääntäen hiljaa tornien\nhuipuissa olevia viirejä ja rientää järven yli kuiskaten aalloille,\nmitä oli kuullut ja nähnyt matkoillaan.\n\nKynttiläin valo loistaa luostarikirkon ikkunoista, ja nunnain laulu\nkaikuu sieltä leviten kauas, kauas. Se pyrkii taivaaseen ja saapuukin\nsinne, vaikkei ihmissilmä ja -korva voi sen lentoa havaita.\n\nYksinäinen ritari vaeltaa metsässä. Hän kuulee tuulen ja nunnain laulun\nja hän näkee pyhät valot kirkon ikkunoista. Hän hiljentää käyntiään,\nhän pysähtyy ja kuuntelee. Lieneekö rukous herättänyt outoja tunteita\nhänen rinnassaan, hän kohottaa silmänsä taivaaseen päin katsellen\ntähtien pyhää kirjoitusta. Onko hänen rinnassaan päivä vai yö? Onko se\npimeyden voimain vallassa, ikävöikö se voittoa ja vapautta, vai vieläkö\nse taistelee, vieläkö on voitto vihollisesta epävarma, etsiikö se\ntuskissaan apua ja lohdutusta?\n\nPyhä laulu loppuu, nunnat vaeltavat kammioihinsa. Valot sammuvat\nkirkossa, ainoastaan pyhimysten alttareilla tai jonkun ritarin haudalla\npalaa vielä tuikkiva kynttilä valaisten heikosti avarata kirkkoa.\n\nSilloin lähestyy ritari luostarin porttia, hän koputtaa siihen,\nkohottaa vielä kerran käsiänsä taivaaseen päin ja katoaa luostarin\nhämärään käytävään.\n\n\"Tänne, tänne\", kuiskaa porttia vartioiva sisar, liikkuen ritarin\nedellä, kädessään sarvilyhty, joka ei valaissut muuta kuin lähimmän\nympäristönsä.\n\nHe kulkevat läpi pitkän käytävän ja tulevat luostarin puutarhaan.\nToisella puolen on korkea luostarikirkko, toisella itse\nluostarirakennus, ja etäämpää puunlatvain takaa, joihin lehti on juuri\nruvennut puhkeamaan, häämöittää korkea luostarinmuuri. Tähdet\nvilkkuivat taivaalta hiljaisina ja ihmettelevinä, ikäänkuin olisivat\nnähneet jokaisen raskaan askeleen, kuulleet jokaisen huokauksen\nsumuisesta maasta.\n\n\"Tänne!\" kuiskasi saattajatar, viitaten erästä kirkkoon vievää\nsivuovea.\n\nRitari avasi matalan kirkonoven. Nunna seisoi hetkisen paikallaan,\nkääräisi kaapun tiukemmin ympärilleen ja tarttui oveen sulkeakseen sen\nritarin jälkeen.\n\n\"Kellon kahtatoista lyödessä tapaatte Bengta-sisaren!\" sanoi hän\nsulkien hiljaa oven.\n\nRitari käveli hitain askelin eteenpäin temppelissä. Oli niin hiljaista,\nniin juhlallista. Kynttiläin valokin näytti ylevältä ja pyhältä.\nPääalttarin ääreen laskeusi ritari polvilleen ja rukoili kumartuneena\nsiinä, ja vielä kun torninkello lyödä kumahutteli kahtatoista oli hän\nsamassa asennossa.\n\nSilloin kohousi hämärästä äänettömänä ja aavemaisena, vitkaan ja\nvapisten harmaa varjo, ja haudanomainen ääni lausui:\n\n\"Kukas olet, pahan maailman lapsi, joka häiritset Jumalan pyhästön\nrauhaa?\"\n\nRitari kohotti päätään. Hänen edessään seisoi ojennetuin käsin\nharmaapukuinen nunna, jonka niskaan vedetyn päähineen alta kiilui\nsyvistä kuopistaan kaksi läpitunkevaa silmää.\n\n\"Tunnettehan minut, Bengta-sisar!\" vastasi ritari nousten seisoalle,\n\"tulen sanomaan teille sanasen sen johdosta, mitä puhuitte minulle\nviimeksi tavatessamme.\"\n\nNunna hypähti askeleen taaksepäin, ja hänen ruumiinsa näytti\nvavahtavan.\n\n\"Te puhuitte minulle kultaisesta kaulaketjusta ja siitä onnesta, jonka\nse toisi minulle, jos sen saisin ... te sanoitte vielä, että tämä onni\nlevittäisi loistoa yli koko Ruotsin maan ja tulisi Engelbrektin alkaman\ntyön päättimeksi... Siitä pitäen se on ollut mielessäni yötä päivää, ja\nse on viehättänyt mieltäni ja viehättää yhä... Nyt olen tullut sanomaan\nteille, että minä en saata yrittää haltuuni tuota korua, jonka voi\nsaavuttaa ainoastaan ystävyyden pettämisellä... Eikö teillä ole muuta\nneuvoa antaa? Enkö voi kunniaa muuten saavuttaa, eikö Ruotsi tule\nmuilla keinoilla onnelliseksi?\"\n\nKesti hetkinen, ennenkuin nunna vastasi. Hän seisoi kankeana ja näytti\nniin kapealta, kuin nunnanpuvun alla olisi ollut pelkkä luuranko. Mutta\nhänen synkeät silmänsä katselivat lakkaamatta terävästi ritariin.\n\n\"Omituisia ajatuksia! aivan kuin veljellänikin... Hänkin pilkkasi tuota\npyhää kalua, ja senvuoksi hän menetti henkensä... Te uskotte siihen,\nmutta pelkäätte sitä, ikäänkuin se riippuisi ristiinnaulitun kuvalla,\njonka verta eräässä sen kivessä on... Ja mitä yksi ihmiselämä\nkuitenkaan on, kun on kysymyksessä kokonainen kuningaskunta, mitä on\nyksi ystävä, kun tuhanten miesten ja naisten pelastus riippuu tuosta\npyhästä ketjusta?... Totisesti sanon sinulle, Kaarlo, päämääräsi on\nvarma, mikä tahtosi lieneekin... Sinun täytyy omistaa tämä koru, muuten\non onnettomuutesi lähellä...\"\n\n\"Tulkoon siis onnettomuus\", vastasi ritari. Sitten hän lisäsi\nvapisevalla äänellä, \"minä en rohkene ostaa onneani sillä hinnalla.\"\n\nÄänen vapiseminen ilmaisi nunnalle tarpeeksi, että hän oli voittanut,\nja kun mies lausui: \"en rohkene\", vaikka hänen olisi tullut lausua\nyksinkertaisesti: \"tahdon\" tai \"en tahdo\", varmisti hänen voittonsa.\nTahto oli hyvä, mutta voima heikko, rukous ei ollut antanut hänelle\nvoimaa.\n\n\"Aikoja sitten olen kääntänyt ajatukseni maallisesta\", sanoi nunna,\n\"miksi häiritsette pyhää rauhaani, mitä tahdotte?\"\n\n\"Tahdon apua teiltä, joka kerran puhalsitte minuun halun saada tuon\nkoristeen, tahdon teiltä apua temmatakseni sen sydämestäni pois. Tahdon\ntoimia vapaasti kuten ennen, ja tulla mahtavaksi omalla voimallani,\nettä voisin avoimin katsein astua Herran pyhimysten eteen.\"\n\n\"Menkää, menkää, ja jättäkää minut rauhaan!\" huusi nunna, \"voiko\nmitään, joka ei ole Jumalalle otollista, tulla minun huuliltani?...\nPois se! Mutta teillä on valta ottaa vastaan tai hyljätä... Minulla on\nollut elämässäni eräs tehtävä, jonka hyväksi olen uskollisesti\ntoiminut. Olen ollut valmis antamaan elämäni, niin enemmän kuin\nelämäni, sen suuren tarkoitusperän edestä, joka minulla on ollut, ja\njoka on juuri sama, jonka suuri Engelbrekt alotti... Toivoin, että\nveljeni täyttäisi hänen työnsä; se toivo ei toteutunut ... olen\ntahtonut asettaa teidät veljeni sijaan, enkä ole säikkynyt mitään\nsaavuttaakseni tarkoitukseni... Puhutte ystävyyden pettämisestä...!\nNiin, minä olen pettänyt ystäväni, jota sydämestäni rakastin, olen\nollut valmis surmaamaan hänen poikansa, ja hänkin on voittanut\nmyötätuntoisuuteni, sillä hän on pelastanut henkeni ja auttanut minua\nkostamaan veljeni puolesta tuolle vanhalle petturille, joka otti hänen\nhenkensä... Ja sittenkin olen valmis uhraamaan nuorukaisen elämän, ja\nhänen verensä säteilisi käsilläni kuin pyhimyskehä ... sen silmissä\nnimittäin, joka tuomitsee aikomusten mukaan. Ystävyys, rakkaus ja\nkaikki, mikä on maallista, on kyllä kaunista ja suurta, mutta\nkauniimpaa ja suurempaa on isänmaan pelastaminen ja sellaiset urostyöt,\njoita muistetaan vuosisadasta vuosisataan...\"\n\nNunna vaikeni, ja hänen sanansa kajahtelivat syvällä kirkkoholvin\nsokkeloissa. Kynttiläin liehuvassa valossa näyttivät pyhäin kuvat ja\nmuut esineet liikkuvan, ikäänkuin nunnan vahva tahto olisi antanut\npuulle ja kivellekin elämän. Hän oli kuin mahtava ihmeitten tekijä,\nloitsijatar tänä öisenä hetkenä, syvä ja selittämätön kuin yö itse.\n\n\"Sanokaa vielä\", lausui nunna taas, \"sanokaa, onko teille mieluista\nnähdä tämän kalun omistajan nousevan porras portaalta kunnian ja vallan\nja suurten muistojen kukkuloille?... Muuta ei teillä ole valittavana.\nHän tai te, jompikumpi, on työni tekevä... Ymmärrättekö?\"\n\n\"Ymmärrän!\" mutisi ritari.\n\n\"No, sitten tiedätte myöskin tehtävänne... Mutta että olette\nvitkastellut, on onnettomalle maallemme tapahtuva kaikki se, mitä Herra\non vihassaan päättänyt. Rutto tulee, nälkä tulee, sota tulee. Ellei\nteillä ole taikakoristetta, olkaa valmis kestämään pahinta, mikä miestä\nvoi kohdata, mutta jos se on teillä, saatte Ruotsin kuningaskruunun!\"\n\nTuli taas hiljaisuus. Ritarin pää oli rinnalle vaipunut. Hän kohotti\nvihdoin sitä, ja kohotti sitä ylpeästi ja varmasti, ikäänkuin hyvä\nhenki olisi kuiskannut hänelle sen sanan, jonka hän aikoi lausua. Mutta\nnunna oli jo hävinnyt. Harmaa pylväs oli vaan sillä kohtaa, jossa hän\noli seisonut.\n\nHän seisoi hetkisen pylvääseen katsoen. Mutta valtavia myrskyjä riehui\nhänen rinnassaan. Hän risti kätensä kohottaen ne ristiinnaulitun kuvan\npuoleen.\n\n\"Niilo, Niilo!\" lausui hän sitten vapisevin huulin vaipuen taasen\npolvilleen rukoilemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toinen_.\n\nSamaan aikaan oli Niilo Bonpoika Tuomas-piispan luona Tynnelsön\nlinnassa.\n\nUuras piispa, joka oli väsymätön ja aina ankarampi itseään kuin muita\nkohtaan, oli heti, kun tunsi voimain joissakin määrin palanneen,\nlähtenyt tarkastusmatkalle Nerikeen, mutta häntä odotettiin joka päivä\nkotiin. Niilo saapui Strengnäsiin illalla muuanna päivänä ja päätti\nodottaa piispan kotiin tuloa. Mutta kului päivä, jopa kaksikin, eikä\npiispaa kuulunutkaan. Niilo, jolla ei ollut aikaa odotella, lähti\nsummanpäiten ratsastamaan länteenpäin piispaa tavatakseen.\nSegerstadissa hän vihdoin sai kuulla piispan saapuvan sinne samana\npäivänä, ja siellä hän saikin tavata rakastetun vanhuksen.\n\nMutta millainen olikaan Tuomas-piispa nyt! Jo käydessään Herman\nBermanin kanssa viimeksi Tynnelsössä piispan luona, huomasi hän kuinka\npaljon aika ja surut olivat hänen tomumajaansa riuduttaneet. Viimeiset\nneljä vuotta olivat täydentäneet hävitystyön. Ennen niin hilpeästä,\navomielisestä ja lujamielisestä miehestä oli varjo vaan jälellä. Hän\noli nyt kumarainen ukko, joka vapisevin käsin kävellä hoiperteli\npiispansauvansa varassa, kutistunut haamu, vaan entisen Tuomas-piispan\nheikko kajastus. Syvästä sydänsurusta kertoivat hänen kellertävät,\nkuihtuneet piirteensä, ja lempeissä silmissään oli surumielinen katse,\njoka melkein muistutti talviauringon kelmeätä valoa.\n\nTämän äkkinäisen riutumisen syynä oli Eerik Puken kuolema, johon hänkin\nkatsoi olevansa ainakin osittain syypää. Hän oli, kuten arkkipiispa\nOlavi vainajakin, pannut nimensä Eerik-herran turvakirjan alle, ja kun\ntuo urhokas ritari siitä huolimatta otettiin kiinni ja vietiin\nTukholmaan sekä tuomittiin siellä kuolemaan, olivat piispa-vanhukset\nsiitä saaneet surun, joka ei koskaan haihtunut. Edellinen katsoi\nitseään arvottomaksi enää jakamaan pyhiä sakramentteja, ja hän lähetti\nvielä pyhälle isälle Roomaan pyynnön saada rikoksensa anteeksi;\njälkimmäinen ei myöskään saanut sentähden rauhaa, vaan rankaisi itseään\nankarasti ja piti sittemmin itseään aina kunniattomana miehenä.\nArkkipiispan pian senjälkeen sattunut kuolema raskautti yhä enemmän\nTuomas-piispan omantunnon taakkaa, jota lisäsivät vielä useat\nsenjälkeen tapahtuneet seikat. Uudella arkkipiispalla, Niilo\nRagvaldinpojalla, ei ollut sitä henkeä, jonka Engelbrekt oli ystäviinsä\nja miehiinsä luonut. Vielä vieraampi mieliala levisi maahan, kun\nmuukalainen kuningas rupesi edellisten tavan mukaan kulettamaan\nRuotsiin omia tylyjä maanmiehiään, koettaen samalla polkea maahan\nRuotsin lakia ja vanhoja tapoja. -- Ei ole kummaa, että vanhan\nengelbrektiläisen mieli silloin synkkeni ja sydän murehtui.\n\nSiksi oli hänen elämänsä ollut aina Eerik Puken kuolemasta asti yhtä\npitkää parannuspäivää, jonka ankaruutta hän lakkaamatta kovensi. Eräinä\nhetkinä luuletteli tämä jalo vanhus Juudaan tavoin pettäneensä\nystävänsä. Paastotessaan ja itseään ruoskiessaan kiihtyi hänen\nmielikuvituksensa siihen määrään, että hän oli näkevinään Engelbrektin\nedessään -- ylevänä ja lempeänä, kuten eläissään aina -- mutta samalla\nkääntävän surullisen näköisenä kasvonsa vanhasta ystävästään,\npiispasta, ja ojentavan kätensä uskolliselle Eerik Pukelleen. Nämä\nhetket olivat katkerimmat piispan parannusajalla, mutta samaan suuntaan\nkulki koko hänen sielunelämänsä. Tämän sydäntä jäytävän surunsa hän on\nilmaissut laulussaan \"hävinneestä uskollisuudesta\", jonka hän sepitti\nkatumusaikanaan. Usein kun hän istui yksinään työhuoneessaan, kuultiin\nhänen itsekseen lausuvan kappaleita tästä runoelmasta, ja jos silloin\nkäytiin hänen luokseen, vuotivat tuliset kyyneleet pitkin hänen\nryppyisiä poskiaan ja valkeata partaansa.\n\n    Kulunut vuos'\n    oli murhan vuos',\n    kun uskokin petti.\n    Se takaisin ei palaa,\n    vaan synkkänä, salaa\n    maastansa lähti.\n\n    Kavaluus ja valhe\n    on valtansa alle\n    sortanut maan.\n    Usko ja kunto\n    ja totuudentunto\n    on murheissaan.\n\n    Pois vääryys lyö,\n    niin kurjuutes yö\n    on valkeeva taas!\n    Jumalahan turvaa\n    niin syntien surmaa\n    ei enää löydy maass'.\n\n    Oi, onnellinen,\n    ken kavaluuden\n    on karttanut tien!\n    Ole uskollinen,\n    niin taivahasen\n    se varmasti vie!\n\nTällainen oli Tuomas-piispa nyt Niilon kohdatessa hänet. Nuorukaisen\nsilmissä kimelsi kyynel, kun hän näki tämän raihnaisen jäännöksen\nmiehestä, jonka hän oli nähnyt hänen voimansa ja miehuutensa päivinä.\nPiispa äkkäsi kyyneleen ja ojensi hymyillen kätensä Niilolle.\n\n\"Tynnelsössä, Tynnelsössä!\" sanoi hän sitten hiljaisesti ja katosi,\npalvelijainsa kannattamana, piispantaloon.\n\nPiispa oli nyt tyyten väsynyt matkastaan ja meni heti levolle. Mutta\nsiitä huolimatta jatkettiin seuraavana päivänä matkaa Arbogaan, ja\nNiilon piti ratsastaa piispan rinnalla. Tämä itse makasi neljän hevosen\nkantamilla makuupaareilla. Mutta piispa oli niin nääntyneenä ja\nheikkona, ettei jaksanut paljon puhua. Arbogassa antoi hän kulettaa\nitsensä laivalleen ja Niilo istui hänen viereensä.\n\nMatka Mälarin yli, jonka rannat hymyilivät matkustajille keväisessä\nvehreydessään, näytti tekevän piispalle hyvää.\n\n\"Tänä iltana haluan puhella kanssasi, poikani!\" sanoi hän kerta\ntoisensa perästä puristaen Niilo Bonpojan kättä.\n\nTuli ilta, ihana ilta, niin rauhainen ja valoisa kuin morsion kasvot,\nkun hän huokailee rakkautta sulhonsa rinnalla. Niityt, pilvet ja vedet\nolivat kuin avattu lipas täynnä pyhiä kaluja, kaikki puhui luojan\nihmeistä, kaikkivallasta ja rakkaudesta.\n\nTultuaan työhuoneeseensa seisoi piispa kauan Niilo Bonpojan käsivarteen\nnojaten ja katseli kaunista maisemaa. Sitten hän huokasi, ja kyyneleitä\nrupesi tippumaan hänen silmistään.\n\n\"Se on rangaistukseni, Niilo\", sanoi hän, \"se on rangaistukseni! Vanhan\nrikollisen ystäväsi täytyy katsoa, tarkkaan katsoa Jumalan kaunista\nmaailmaa, sillä silloin muistuu rikos ankarampana mieleen... Herra,\nherra, ole minulle syntiselle armollinen!\"\n\nNiilo oli liikutettu, hänen mielensä heltyi. Hänestä tuntui kuin\ntaivaasta olisi enkeli astunut alas viilentämään vanhuksen palavaa\nsydäntä, peilikirkas järvi kuvasti taivaan tuhansia tähtiä, joiden\nlempeä tuike näytti vuodattavan viihdytystä ja lohdutusta vanhan\nparannuksentekijän raskautettuun rintaan.\n\nPiispa katseli kauan hievahtamatta kaunista näkyalaa. Sitten hän pani\nkätensä ristiin ja rukoili, ja vielä istuutuessaan lepotuoliin hän\nkatseli sinistä taivasta, johon hänen ajatuksensa olivat tottuneet\nvaeltamaan sekä myöhään että varhain.\n\n\"Minun iltani on tullut, rakas poikani\", sanoi hän hetkisen kuluttua\nkääntäen katseensa Niiloon, \"tunnen sen ja toivon Jumalan armoa\nsynneilleni.\"\n\nKotvasen perästä hän taasen tarttui nuorukaisen käteen lausuen:\n\n\"Mutta nyt tahdon kysyä sinulta asiaasi, poikani, mitä haet vanhalta\nTuomas-piispalta?\"\n\n\"Tahdon kysyä teiltä neuvoa, hurskas isä\", vastasi Niilo.\n\n\"Aivotko siis jättää marskin?\" kysyi piispa, muistellen Niilon ja\nHerman Bermanin käyntiä hänen luonaan neljä vuotta sitten.\n\n\"En!\" vastasi Niilo. \"nyt haluaisin teiltä kysyä neuvoa erääseen\nasiaan, joka koskee äidinisääni, herra Sven Sturea, Jumala armahtakoon\nhänen sieluaan, ja sitä testamenttia, jonka hän minulle antoi.\"\n\nSitten hän kertoi kaulaketjun koko historian, miten äitinsä oli\nkuolinvuoteellaan ilmoittanut isänsä tahdon mukaan, missä se löytyi,\nmiten hän oli sitten lähtenyt Visbyhyn sitä noutamaan, miten tämä aie\nepäonnistui, ja miten hän lopulta sen sittenkin oli saanut ja pitänyt\nsitä, sekä miten se oli pelastanut hänen henkensä ottaen vastaan\nhänelle aiotut iskut, jotka olisivat muuten tuottaneet hänelle\nehdottoman surman. Sitten hän vielä kertoi, miten oli löytänyt sen\nhirvennahkaiseen ihokkaaseensa neulottuna taistelun jälkeen setäänsä,\nNiilo Steeninpoikaa vastaan. Lopuksi hän lausui odottamatta tavanneensa\näidinisänsä vanhan asepalvelijan, joka oli kertonut hänelle erään uuden\ntarinan kaulaketjusta ja sen kantajoista. Piispa kuunteli häntä\ntarkkaavasti, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet vähääkään, mitä hän\najatteli ja mitä hän mahdollisesti sanoisi. Niilon lopetettua hän istui\nkauan ääneti ikäänkuin mietiskellen erikseen joka eri kohtaa\nkaulaketjun historiassa verraten niitä toisiinsa, harkiten ja\nvalikoiden. Vihdoin levisi hänen kasvoilleen heikko hymy, ja hän lausui\nkuin itsekseen:\n\n    Spernere quod prosit et amare quod obsit, ineptum est;\n    Quod prodest fugimus, et quod amamus obest.\n\n[Nämä latinaiset värssyt, jotka Ericus Olai on lainannut Aisopokselta,\nkuuluvat suomeksi näin:\n\n    Hupsu, ken hyötyään halveksii, ken vahinkoa mielii;\n    Hyötyä kartamme me -- mit' etsimme, vaan pahaks' on.]\n\nNiilo ei tietysti ymmärtänyt latinaisia värssyjä, eikä hän tahtonut\nhäiritä isällistä ystäväänsä kysymyksellä, joten äänettömyys jatkui.\nHymy katosi vanhuksen huulilta, ja hänen katseensa muuttui ankaraksi,\nkuten taivaanranta auringon laskiessa, joka myöskin vähitellen kadottaa\nlämpimän loisteensa ja muuttuu pian harmaaksi, kylmäksi ja koleaksi.\nSilloin tuntee ihminen kylmyyttä rinnassaan, ja elämän vakavuus, elämän\nankaruus esiintyy silloin kaikessa alastomuudessaan sielussa, kunnes\ntähdet taas levittävät sinne valoaan, kutsuen meitä luokseen toiseen\nmaailmaan, jossa kaikki on pelkkää lämpöä ja valoisuutta.\n\nTämän kylmyyden synnytti piispan katseeseen arvattavasti silmäys hänen\nomaan sydämeensä. Se selveni vähitellen, ja vaikka hymy ei\npalannutkaan, oli hänen äänessään kuitenkin pehmeä sävy, kun hän taasen\nkääntyi Niilon puoleen.\n\n\"Sanoppa minulle, rakas poikani\", sanoi hän, \"mitä itse arvelet tuosta\ntaikakalusta?\"\n\nNiilo teki selvää kaikesta, hän avasi koko sydämensä vanhukselle,\njolloin tämän katse yhä enemmän lauhtui ja entinen hymy rupesi\nilmestymään niihin:\n\n\"Ja nyt kysyisin teiltä hurskas isä\", niin hän lopetti, \"olenko\noikeutettu menettelemään äidinisäni koristeen kanssa mieleni mukaan, ja\nvoinko äidinisäni sijasta täyttää, mitä hänen ystävänsä Fjalar-ritari\nhänelle neuvoi, -- voinko uhrata sen jollekin Jumalan pyhimykselle ...\nvoiko tämä kalu, jota niin paljo veri, niin monet kyyneleet ja pahat\ntoivomukset, rikokset ja kiroukset saastuttavat, voiko se olla\notollinen uhri pyhälle kirkolle!... Tähän kysymykseen pyydän vastausta\nteiltä!\"\n\n\"Monet ovat ne keinot, joita Herra käyttää kiusaukseksi ihmisille\",\nalkoi piispa, \"äidinisäsi koriste on yksi niistä. Niin, voimmepa sanoa,\nettä sellainen viettelevä houkutus riippuu näkymättömistä langoista\njoka ihmisen mielessä. Se on sama vanha totuus, jonka tunnemme\nensimmäisen ihmisen syntiinlankeemuksesta. Silloin oli viettelijänä\nkäärme, tässä sinä on kultainen kaulaketju. Mutta kiusaus on yhtä\nvälttämätön ihmissydämelle kuin tuli raa'alle malmille. Se saa\nedellisestä puhdistetuksi sen, mikä siinä on jaloa, samoin kuin tuli\neroittaa kuonan ja kullan. Totuus syntyy vasta taistelun kautta, mutta\ntaisteluun tarvitaan rohkeutta ja voimaa, ja ainoastaan se, joka\ntaistelee ja voittaa, saavuttaa todellisen onnen. Se löytyy sydämen\nhiljaisella pohjalla, kuten ehta helmi raakkunsa kuoressa meren\npohjalla. Jolla on rohkeutta, noutakoon sen sieltä; jolla ei sitä ole,\nei konsanaan sitä saavuta, vaikka hänellä olisi kymmenen äidinisäsi\nkaulaketjua.\"\n\nPiispa istui tätä lausuessaan nojallaan tuolissansa ja katseli\nlakkaamatta taivaaseen päin, jossa tähdet vilkkuen paloivat, ja\nNiilosta tuntui kuin vanhus olisi ainoastaan tulkinnut niiden\nsalaperäisen kirjoituksen hänelle käsitettävällä kielellä. Lopetettuaan\npuheensa loi hän silmänsä alas. Hänen syväsisältöisten sanainsa jälkeen\nseurasi sitten hiljaisuus aivan itsestään, sillä niiden täysi\nymmärtäminen näytti vaativan aikaa kotiutuakseen nuorukaisen sieluun.\n\nNyt kohotti piispa syvän katseensa Niiloon sekä jatkoi:\n\n\"Sinä olet taistellut, sinä olet taistellut Herran siunauksen varjossa,\npoikani, ja siksi olet voittanut. Sinun onnesi asuu sinussa itsessäsi,\nsitä ei voida sinulta ryöstää. Älä vaan luule, että taistelusi on\nloppunut ... ei, ei, oikeata ritariketjua ei saavuteta muuten kuin\ntaistelulla, joka vaatii sinua seisomaan vartiopaikalla miekka kädessä\nkoko elämäsi, ja temppeli, jossa vartiotasi suoritat, on se, jonka\nlattiana on maa, ja kattoholvina taivas, ja kun se vartio on päättynyt\nja sinä astut temppelistä elämään ... oikeaan elämään, niin silloin\nripustavat ketjun sinun kaulaasi suuret vainajamme Pyhä Eerik ja\nEngelbrekt, ja taivaalliset sotajoukot huutavat silloin hallelujaa!\"\n\nVanhuksen silmiin kohosi kyyneleitä ja hänen äänensä vapisi, kun hän\njatkoi:\n\n\"Herra on sallinut palvelijansa nähdä sinun aamuvartiosi... Kohta\nseison heidän luonaan taivaassa. Mutta iloisena voin viedä heille\nsen tervehdyksen, että vielä löytyy kuntoa ja rehellisyyttä\nRuotsinmaassa... Minä onneton, vanha ja vaivainen, joka lähden täältä\nvalapattoisena ja tahrattuna ... oletko armahtanut minua, Herra...\nKatsotko armollisesti palvelijasi puoleen?\"\n\nVanhus oli syvästi liikutettu. Hän painoi molemmat kätensä kasvojansa\nvasten eikä voinut ponnistuksellakaan pidättää kiihkeätä nyyhkytystä.\nMutta vähitellen taltui hänen mielenliikutuksensa, ja hän voi taasen\nhillitä tunteitaan.\n\n\"Mieluista on puheesi ollut minulle, poikani, se on ollut kuin palsamia\nsydämelleni... Voit hyvällä omallatunnolla antaa tuon kalliin korukalun\npyhälle kirkolle. Se riippukoon jollakin pyhäinkuvalla ihmisten\nperiviholliselta saatuna voitonmerkkinä. Ja tulkoon se sinulle\nmuistutukseksi, että parhaimmat voittonsa mies saavuttaa\nristiinnaulitun kuva sydämessään, mutta että paha kasvaa hyvän\nrinnalla, ja että miehen elämä on kulkua taistelusta taisteluun, ja\nettä taistelun vaara kasvaa hänen voimainsa mukaan... Tämä on vanhan\nTuomas-piispan vastaus kysymykseesi, poikani. Olkoot hyvät henget\nseuranasi!\"\n\nNiilo aikoi nousta ylös, mutta piispa laski kätensä hänen olalleen ja\nkatsoi häntä silmiin.\n\n\"Varmaan puhumme nyt viimeistä kertaa toistemme kanssa, Niilo\nBonpoika... Minun päiväni ovat luetut. Mutta tahdon nyt sanoa sinulle,\nennenkuin eroamme, mitä olen ajatellut, mitä olen sinusta toivonut...\nJa mitä sanon sinulle, vien mukanani toiseen maailmaan, josta katselen,\nkuinka sinä täytät sen lupauksen, jonka sinusta annan! Se taistelu,\njota olet tähän asti taistellut, poikani, on ollut oma taistelusi, ja\nse voitto, jonka olet voittanut, on tullut omaksi kunniaksesi... Mutta\nmiehen ei ole taisteltava ainoastaan omia yksityisiä taisteluitaan, hän\nei elä ainoastaan itseänsä varten, vaan maatansa ja kansaansa,\nRuotsiamme varten. Sinäkin, Niilo Bonpoika, saat elää tätä suurempaa\nelämää, jossa on suuret viettelykset ja koettelemukset, suuret surut ja\nriemut... Ja juuri nyt ovat taistelutorvet kajahtaneet, nyt on\nkysymyksessä Ruotsin kansan elämä tai kuolema. Sinä tulet tämän kansan\nmieheksi...\"\n\n\"Mutta enhän minä muuta haluakaan, hurskas isä!\" sanoi Niilo.\n\n\"Ymmärrä minua oikein, poikani\", jatkoi piispa, \"monet haluavat näinä\naikoina olla kansan miehiä, mutta harvat todella ovat... Älä luule,\nettä kansamme taistelu taistellaan vuorenhuipulla, ei, ei, se\ntaistellaan syvällä laaksossa, kansan sydämessä. Taistelijat saavat\ntyytyä olemaan näkymättöminä ja niiden unhottamina, jotka seisovat\nhuipulla ja luulevat yksinään tekevänsä kaiken. Mutta sinun paikkasi,\npoikani, on laakson varjossa... Se sana, jonka sanoit Engelbrektille,\nkun kuulit hänen ensi kerran puhuvan yhteiskunnan ensimmäisille, se\nlupaus, jonka annoit minulle hänen haudallaan -- ne vetävät sinua\nkansan luo, talonpojan luo, ja usko minua, siellä saavutat voiton,\njonka kunnia on etsimisen arvoinen... Niin, rakas poikani, jos Ruotsi\ntahtoo elää vapaana, kuten se ennen muinoin on elänyt, niin se vaatii\nmiestä, joka voi uhrata itsensä, joka voi kieltäytyä maailman kunniasta\nja palkinnoista, kuninkaan suosiosta, korkeista viroista, vieläpä itse\nkuningaskruunustakin, kuten hän teki, tuo piskuinen mies, tuo\nsaavuttamaton, jonka muisto on senvuoksi elävä, niinkauan kuin\nRuotsissa miehiä löytyy... Sano minulle, Niilo Bonpoika, tahdotko\npyrkiä täksi mieheksi Ruotsinmaassa?\"\n\n\"Tahdon!\" vastasi Niilo lämpimästi.\n\n\"Ajattele, että sinun tulee senvuoksi karttaa korkean vallan loistoa...\nVoi tulla sekin aika, että sinä olet niin suosiossa Ruotsin miesten\nkesken, että he tarjoavat sinulle kuninkaankruunua... Onko sinulla,\npoikani, voimaa kieltäytyä siitä? Se viehättää valtaavasti miehen\nmieltä, se on vaikuttava sinuun samalla voimalla kuin kaulaketjukin...\nVoitko säilyttää nuoruudenvoimasi, voitko kieltäytyä, voitko uhrata\nkuningaskruunun Ruotsin tähden, kuten olet uhrannut kaulaketjun itsesi\ntähden?\"\n\n\"Niin totta kuin Herra ja hänen pyhänsä kuulevat sydämeni rukouksen\",\nvastasi Niilo, \"niin ottakaa vastaan lupaukseni, isä, ja sen kuulkoot\nJumala ja Pyhä Eerik kuningas!\"\n\n\"Herra antakoon sinulle runsaimman siunauksensa, rakas poikani ...\nniin, me rukoilemme sinun kanssasi ja pyydämme Herran edessä armoa\nRuotsin kansalle!... Minä näen kruunun loistavan sinun ja sinun\nhuoneesi yli. Ellei sitä oteta alas ja panna näkyväisessä muodossa\nsinun tai jonkun sinun omaisesi päähän, niin se on säteilevä\nhäviämättömällä loistolla läpi tulevien aikojen ja julistava syntyville\nsukupolville sinun kunniaasi, vaikka se saavutettiinkin laakson\nvarjossa... Kaikkivaltias Jumala olkoon kanssasi, ja hänen henkensä\nseuratkoon sinua elämäsi ehtoolle asti!\"\n\nNiilo oli langennut polvilleen ja piispa piti vapisevia käsiään hänen\npäänsä päällä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nHarmaa Haukka.\n\n\nEräänä kauniina aamuna toukokuun alussa ratsasti muutamia ritareita\nloistavalla seurueella Tukholman pohjoisportista Brunkebergin yli\npohjoiseen päin. Ne olivat vanha laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika,\nhänen veljensäpoika, herra Kaarlo Knuutinpoika, herra Kustavi\nAnundinpoika (Sture), ja marskin seurueessa oli herra Niilo Bonpoika,\nKlaus Lang ja muutamia muita hänen päällysmiehiään. Kolme ensiksi\nmainittua ratsasti edellä, kappaleen heidän takanaan tuli Niilo\nBonpoika, ja hänen rinnallaan pienellä hevosella muuan nuori poikanen,\njoka saattoi olla noin kymmenvuotias, mutta oli vahva ja suurikasvuinen\nikäisekseen. Hän oli ritari Kustavi Anundinpojan poika, Steen\nKustavinpoika Sture. Heidän jälessään vähän matkan päässä tulivat\nasemiehet. Marskin asemiesten joukossa oli jo mainittu Klaus Lang ja\neräs vanha harmaapartainen urho, Johannes, jota päällysmiehet ja\nerittäinkin Klaus Lang ja toiset asemiehet pitivät suuressa arvossa.\n\nKaikkialla näkyi vilkasta puhelua. Vanhemmat herrat keskustelivat\ntärkeistä valtakunnan asioista. Kuningas Kristofer oli edellisinä\npäivinä eli toukokuun 2 päivänä palannut kuningasmatkaltaan\nvaltakunnasta ja juhlallisesti vahvistanut kuningas Maunu Eerikinpojan\nkorjatun maanlain, ja tätä piti laamanni erittäin huomattavana\ntapahtumana. Kaarlo Knuutinpoika huomautti silloin, että Ruotsissa\nkuitenkin oli kuninkaalla ja valtaneuvostolla lakiasäätävä valta\nrahvaan suostumuksella, pannen painon sanoille: \"rahvaan\nsuostumuksella\". Mutta laamanni kiivastui ja kysyi, mitä marski sillä\ntarkoitti.\n\n\"Minusta näyttää\", vastasi marski, \"että tämä laki on säädetty aivan\nrahvasta kuulematta.\"\n\n\"Mitä sanotte, veljenpoika\", huudahti laamanni, \"mitä sanotte? Enkö\nminä, Kaarlo Tordinpoika, ole Vestmanlannin laamanni, kuten herra\nPentti Juhonpoika on Upplannin laamanni, ja emmekö me puhu ja toimi\nrahvaan nimessä, niinkuin muutkin valtakunnan laamannit toimivat.\"\n\n\"Olette oikeassa, setä\", vastasi Kaarlo, \"mutta sanotaan kuitenkin,\nettä tämän lain on neuvosto tehnyt...\"\n\n\"Neuvosto, niin ... niin on, kuten sanotte\", lausui laamanni, \"mutta\nistummehan mekin neuvostossa, me laamannit, samoinkuin piispatkin,\nonhan siis rahvaan etu siellä valvottuna.\"\n\n\"Teidän täytyy kuitenkin myöntää, etteivät laamannit aina valvo\nneuvostossa rahvaan parasta, eipä edes valtakunnan parasta!\" lausui\nmarski.\n\nJa tämä täytyi laamannin myöntää. Mutta nyt tulisi tämä muuttumaan,\nsillä se täytyi kuitenkin oikeuden mukaan tunnustaa, että\nKristofer-kuningas todella harrasti lakia. Siitä hän oli antanut\nmonta asetusta, ja laamanni muistutti erittäin sitä, jonka hän oli\nedellisenä syksynä lähettänyt hiippakuntiin ja jossa hän lausui\nrakkaille ritareilleen, asemiehilleen, vapaasukuisille miehille ja\nvirkamiehilleen, kauppamiehille, talonpojille ja maalaisille: \"Teidän\npitää lakia noudattaa, ja itsekunkin tulee lain ja oikeuden mukaan\nelää, jos mielii henkeänsä ja omaisuuttansa loukkaamattomana nauttia.\"\n\n\"Se asetus luettiin täällä arkkihiippakunnan kirkoissa lokakuun\nkuluella viime vuonna\", lisäsi laamanni. \"Ja luuletteko te,\nveljenpoikani, että olisitte niin helpolla päässyt siitä murhajutusta,\njonka Pietari Ulfvinpojan pojat nostivat teitä vastaan, ellei kuningas\nolisi pitänyt niitä teille antamiaan lupauksia, ettei teitä\nahdistettaisi mistään, jota olitte valtakunnanhoitajana tehnyt ... vai\nmitä arvelette, veljenpoikani?\"\n\nKunnon vanhus oli aivan toisella tuulella saatuaan tyttärensä terveenä\ntakaisin. Marski sanoi hymyillen säästävänsä arvostelunsa kuninkaasta\nsiksi, kunnes oli saanut Viipurin linnan käsiinsä.\n\nKeskustelu pysähtyi sitten hetkiseksi. Mutta sitä vilkkaammin\nhaastelivat Niilo ja hänen nuori kumppaninsa. Nuori Steen oli\ntiedonhaluinen, hän kyseli kyselemistään kaikenlaista.\n\n\"Tuota kavalaa teeskentelijää\", huusi hän pudistaen pientä nyrkkiään,\n\"minä rankaisen vielä, kun jaksan, noita Natt och Dag-suvun herroja.\"\n\n\"Kun se aika tulee, Steen\", hymyili Niilo, \"niin levännee toinen jo\nijäistä lepoaan, laamanni nimittäin, herra Pentti Steeninpoika, ja\ntoinen, hänen poikansa, on katkerasti katunut tekoansa. Minä näin itse\nkerran hänen Engelbrektin haudalla Örebron kirkossa ruoskivan paljasta\nselkäänsä verille ja huutelevan syvimmän tuskan ja katumuksen sanoja\ntekonsa tähden!\"\n\n\"Ja sitten, sitten?\" kysyi Steen kärsimättömästi, \"onko hän näyttänyt,\nettä katumuksensa oli todellista? Minä olen kuullut, että hän on\nvastustanut marskia.\"\n\n\"Niin hän todella on, hän kuten kaikki muutkin sukulaiseni, Jumala\nparatkoon, isänikin...\"\n\n\"Mutta te olette totisesti korjannut, mitä isänne ovat rikkoneet!\"\nsanoi poika innostuneena katsoen Niiloa ystävällisesti silmiin.\n\n\"Jumala antakoon minulle voimaa täyttämään velvollisuuteni!\" vastasi\nNiilo Bonpoika, ja hänen äänensä harras sävy ja hänen vaikuttava\nkatseensa tekivät hyvän vaikutuksen poikaan.\n\nSteen istui hetkisen pää kumarruksissa mitään lausumatta. Äkkiä hän\nkatsoi kirkkain, varmoin katsein Niiloon.\n\n\"Isäni sanoi minulle\", sanoi hän, \"että kun tulen marskin hoviin, niin\nkoettaisin saavuttaa jonkun vanhemman asemiehen ystävyyden, mutta\njonkun sellaisen, jonka kelvollisuutta kiitetään ... hän mainitsi\nerityisesti teidän nimenne, Niilo Bonpoika\", lisäsi hän matalalla\näänellä katsoen ujosti Niiloon.\n\n\"Hyvä, hyvä, Steen\", vastasi tämä, \"kunhan vaan oikein käyttäydyt, niin\nsaavutat kyllä Niilo Bonpojan ystävyyden ja Tord Kaarlonpojankin sekä\njokaisen oikeamielisen miehen ystävyyden!\"\n\n\"Niin isänikin sanoi, mutta minä tahtoisin jotakin muuta ... minä kyllä\ntiedän, kuinka kaikki hyvin kävisi!\"\n\n\"Kuinka sitten, Steen?\" kysyi Niilo ystävällisesti hymyillen.\n\n\"Jos te olisitte ystäväni alusta alkain, jos sanoisitte minulle aina,\nmitä minun tulee tehdä ... voi, minä pitäisin teistä niin paljo, ja te\nja kaikki muutkin olisitte kyllä minuun tyytyväisiä, marskikin!\"\n\nNiilo tarttui poikasen käteen ja sanoi lempeällä vakavuudella:\n\n\"Minä rupean sinulle sellaiseksi ystäväksi ... osaatko puhua totta,\npoikaseni?\"\n\n\"Tottako ... totta osaan puhua!\"\n\n\"Se on ensimmäinen opetus, jonka annan sinulle ... ja pian saanen\nkoetella sinua siinä suhteessa!\"\n\nEräs ratsastaja tuli täydessä laukassa heidän perässään. Hiljalleen\nliikkuvat asemiehet estivät häntä näkymästä, mutta kohta hän ilmestyi\ntien viereen heidän sivulleen, ja samassa hän kiiti Niilon ja Steenin\nohi eikä pysähtynyt ennenkuin vanhain herrain kohdalla. Hänen yllään\noli viheriä ihokas, ja hartioilla liehui hänen ratsastaessaan pitkä,\nvalkea viitta.\n\n\"Oliko hän ritarikuntalainen?\" kysyi Steen.\n\n\"Ei, hän on viheriä ritari!\"\n\n\"Viheriä ritari?... Mutta mikä hänen nimensä sitten on... Katsokaa,\nkuin hän hymyilee marskille rumalla naamallaan... Mutta marski näyttää\niloiselta, mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Luulen, että tuskin kukaan muu kuin hän itse tietää hänen oikeata\nnimeään\", vastasi Niilo, \"marskin hovissa ei häntä kutsuta muuksi kuin\nviheriäksi ritariksi.\"\n\nSteen, joka aina tyystiin tutki kaikkea, silmäili vierasta ritaria\nhyvin tarkasti, ja huomattuaan hänen arpiset kasvonsa, joissa leuan ja\nsuun seutuvilla oli karheata parransänkeä, ja nähtyään hänen ainaisen\nnaurunvirnistyksensä, ei hän voinut itse olla sydämellisesti\nnauramatta. Niilo katsoi häneen silloin ja sanoi:\n\n\"Niin kummalliselta kuin tuo viheriä ritari näyttääkin, Steen, hän\nkuitenkin nauttii jossakin määrin marskin luottamusta. Olet huomaava\nhänet vielä kummallisemmaksi, kun saat enemmän häntä katsella, olet\nnäkevä, että monet pitävät häntä pilanaan ... mutta muista, poikani ...\net koskaan saa ottaa siihen pilaan osaa, et koskaan saa nauraa\nviheriälle ritarille, jos haluat pitää minua ystävänäsi!\"\n\n\"Mutta hän näyttää hyvin hassulta\", vastasi poika pudistaen kiharaista\npäätään.\n\n\"Älä kuitenkaan anna koskaan hänen ulkomuotonsa tai muiden pilan\nvietellä itseäsi ottamaan hänen ivaamiseensa osaa ... lupaa se, Steen!\"\n\n\"No, minä lupaan, koska te tahdotte ... en kuitenkaan ymmärrä, miksi te\nsitä tahdotte.\"\n\n\"Sen vielä huomaat itse!\"\n\nHekin vaikenivat nyt hetkiseksi, mutta alkoivat pian taasen puhella\nyhtä vilkkaasti, ja Niilo oli yhtä väsymätön vastaamaan ja selittämään\nuudelle ystävälleen, kuin tämä oli uuttera kyselemään.\n\nPuolenpäivän seutuna tultiin Garnsvikiin, joka on nykyään järvenä,\nmutta menneinä aikoina sen kautta kulki vesireitti Biskopstunan\nrannikoilta syvälle Upplantiin aina Lundan ja Skeppstunan pitäjiin asti\nSäminghundran kihlakunnassa. Siihen oli vilkkaan liikkeen vuoksi\nsyntynyt kauppala, jota kutsuttiin Folklandstingiksi. Vielä näihin\naikoihin oli maa siellä hyvin vesiperäistä. Saaristolaisten laivakulku\nsen kautta oli kuitenkin lakannut osaksi hallituksen kiellon vuoksi,\nkoska läheisen Sigstunan kauppa kärsi Folklandstingin kaupasta, osaksi\nmaanpinnan kohoamisen vuoksi. Nykyään osoittavat Garnsvikin, Vadasjön\nja Hedervikin järvet sekä näitä yhdistävät vedet tämän reitin vanhaa\nsuuntaa, ja samoin todistavat monet nimet aina Skeppstunasta alkaen\nmereen asti sen ennen olleen olemassa.\n\nBiskopstunan läheisyydessä levähtivät herrat parisen tuntia. Tämä talo\nkuului arkkipiispan istuimelle -- sinne oli pahamaineinen arkkipiispa,\nJohannes Gerkenpoika, teettänyt kivirakennuksen. Sieltä jatkettiin\nmatkaa Penningebyhyn, johon saavuttiin myöhään illalla.\n\nPenningeby oli vedenympäröimällä saarella Länna- eli Vassbyjärven\nkoillisrannalla. Järvestä kulki virta erääseen kapeaan merenlahteen.\nRakennuksen muurit olivat ikivanhat, vaikka rakennus muuten oli ollut\nmonien muutosten alaisena. Tornista oli avara näkyala järven ja\nympäristön metsäisten kumpujen yli, ja kansa tiesi linnasta kertoa\nlukemattomia vanhoja muistoja ja tarinoita.\n\nTäällä setänsä luona aikoi marski viettää muutamia päiviä ennen Suomeen\nlähtöään. Täällä tuli nuorelle Steen Sturelle myöskin ensimmäiset\nkoetuksensa ansaitakseen Niilo Bonpojan ystävyyttä. Päivät kuluivat\njoko syvissä ja vakavissa keskusteluissa, joita vanhemmat herrat\npitivät ja joihin saapui muutamia vähäpätöisempiä herroja\nlähiseuduilta, taikka metsästyksellä kartanon riistaisissa metsissä.\nIltaisin kisailtiin ja tanssittiin suuressa salissa tai ruusulehdon\nnurmikolla. Mutta aina oli viheriä ritari näissä karkeloissa\ntavallisuuden mukaan nuorison pilan ja ivan esineenä.\n\nEräänä päivänä, kun vanhemmatkin herrat, laamannia lukuunottamatta\nolivat olleet metsällä, ja kun taas keräydyttiin nurmelle tanssimaan,\nkesti nuori Steen ensimmäisen koetuksensa. Laamanni istui erään suuren\nlehmuksen varjossa viheriän ritarin kanssa shakkia pelaamassa, ja\nlähellä heitä pelasi marski lautaa herra Kustavi Anundinpojan kanssa,\nnuorison kisaillessa ja laulellessa vähän matkaa heistä.\n\nKaunein kisailijoista oli kieltämättä laamannin nuorin tytär,\nBriita-neiti. Neljän viime vuoden kuluella oli hän kehittynyt lapsesta\nimmeksi, eikä milloinkaan ole naisen sydän katsellut maailman\nkirjavuutta kauniimmilla silmillä kuin hän. Oli taivasta ja päivää\nhänen katseessaan, ja se taivas oli niin valoisa ja puhdas ja päivä\nniin lämmin, että selvästi näki hänen sydämensä vielä kokonaan\nsäilyneen elämän häiritseviltä myrskyiltä. Iliana-neiti oli hänkin\nkaunis, mutta aivan toisella tavalla. Hänessä oli jotakin reipasta,\nvoimakasta ja varmaa. Hän näytti olevan luotu taistelemaan onnensa\nedestä ja kantamaan pystyin päin vastoinkäymisiä, jos niitä sattuisi\nhäntä kohtaamaan. Hänen suurista tummista silmistään loisti kypsyneen\nnaisen sielu, ei lapsen mieli. Ulkomuodoltaan hän oli ihastuttava.\nHänen runsaat, tummat kiharansa valuivat molemmin puolin mitä\npuhdaspiirteisimpiä, jaloimpia kasvoja, ja hänen hipiänsä oli hieno ja\nläpikuultava kuin marmori.\n\nBriitan kauneus oli kuin hänen silmiinsä keskittynyt, mutta hänkin oli\nihmeen kaunis. Hänen kasvonsa olivat enemmän pyöreähköt, huulensa\npulleammat ja vartalonsa täyteläisempi. Mutta sielun aateluus väikkyi\nmolemmista ja kun he nyt tanssivat kevein askelin lehdon kukkasten\nkeskellä, näyttivät he hengettäriltä, jotka olivat tulleet tänne maan\npäälle ihmisiä ilahuttamaan ja lohduttamaan.\n\nJa kaikki saivat tulla yhtä lähelle näitä suloisia olentoja, kaikki\nsaivat yhtä paljon iloita heistä. Oli ainoastaan yksi poikkeus -- kun\nNiilo Bonpoika lähestyi Briitaa. Hymy ei tosin kadonnut hänen\nhuuliltaan, mutta se ikäänkuin kelmeni ja kovettui; se oli siinä vaan\nollakseen, mutta ei lämmennyt entiselleen; se oli kuin kukan terällä\nväräjävä kastehelmi, josta ei tiedä tuuliko vai aurinko sen poies\npyyhkii. Ja lapsimaisuus ikäänkuin väistyi ja piilottui hänen\nsilmistään Niilo Bonpojan häntä katsellessa. Tämä huomasi muutoksen ja\netsi tarkkaan syytä siihen. Jo ensi näkemällä oli Briitan käytöksessä\njotakin outoa, selittämätöntä. Hän tervehti tosin Niilon tullessa\nlämpimästi puristaen ystävällisesti hänen kättään ja hymyili hänelle,\nmutta kohta senjälkeen hän vetäytyi syrjään alkaen puhella ja laskea\npiloja iloisen herra Ove Laurinpojan kanssa.\n\nNäin tapahtui ensi kohtauksessa, ja pahemmaksi se yhä kävi. Briita tuli\nNiilolle yhä enemmän arvoitukseksi, jota hän ei voinut toivoa koskaan\nselvittävänsä. Niin, hän ei nähnyt sitä lämmintä, sitä rakkautta\nuhkuvaa silmäystä, jolla neito seurasi häntä, kun tiesi, ettei kukaan\nsitä huomannut, Niilo varsinkaan! Hän ei tiennyt, kuinka ujo, kuinka\ntuntehikas ensimmäinen, puhdas rakkaus on, kuinka nuoren immen sydän\nvavahtelee, kuinka se ikäänkuin itseään pakenee, kuitenkin aina\nuudelleen palaten katselemaan, uneksimaan ja nauttimaan -- taas sitten\npaetakseen.\n\nNiilo kävi alakuloiseksi. Briita karttoi häntä nähtävästi, hän näytti\noikein nauttivan siitä, että sai näyttää, kuinka vähän hän Niilosta\nvälitti. Ja Niilo teki sen huomion, että Ove Laurinpoika aina sai\nosakseen hänen iloisimmat hymynsä, ja hänen kanssaan hän mieluimmin\nkisaili tanssissa ja leikeissä. Hänen kanssaan puhuessaan Briita\nmyöskin oli kaikkein vapain, ja kun Ove jotakin kertoi, niin oli hänen\nkatseessaan aina mitä herttaisin lapsekas hymy. Niin Niilosta ainakin\nnäytti, ja kolkko kylmyys paneutui silloin hänen sydämensä ympärille,\nhän vetäytyi erilleen ja kulki mieluimmin yksinään metsästelemässä.\n\nNiin hän oli tehnyt tänäkin päivänä, mutta oli tavannut metsässä\nBriitan ja Oven; jotka olivat siellä ratsastelemassa. He aikoivat juuri\nmennä erään pienen, syvän puron yli, joka juoksi kuohuten jyrkkäin\nkalliorantainsa välissä. Niilo, joka tunsi seudun paremmin, osoitti\nheille sopivamman tien ja sai silloin Briitalta katseen, joka muistutti\nhänelle entisiä aikoja. Se tosin katosi samana hetkenä, mutta se\nherätti kuitenkin häneen takaisin toivon, joka oli jo kuolemaisillaan.\nHän kätki kuitenkin rakkautensa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja\nsaapui muitten mukana ruusulehtoon. Hän oli ottanut osaa karkeloon,\nolipa hän tanssinut Briitankin kanssa, mutta huomasi selvästi, että se,\nmitä hän oli nähnyt tai luuli nähneensä aamupäivällä metsässä, oli\nollut erehdystä ja senvuoksi hän vetäytyi leikeistä pois.\n\nSilloin tuli Iliana-neiti hänen luokseen ja pakotti hänet puoleksi\nleikillä, puoleksi lempeällä vakavuudella tulemaan vielä tanssiin,\nvaikkapa kerran hänen kanssaan. Tämä tanssi oli juuri silloin\nkäynnissä, kun vanhemmat herrat olivat istuutuneet lehmuksen alle.\nMutta Ove-herra tanssi Briita-neidin kanssa. Tanssin loputtua jäi Niilo\nseisomaan Ilianan viereen. Hän oli niin ystävällinen ja lempeä, ja\nheidän seurustelunsa oli samaa vapaata, avomielistä ja eloisaa, joka\noli syntynyt merellä Suomesta tultaessa.\n\n\"Taisi olla merkillinen matka, jonka teitte marskin kanssa, herra\nNiilo\", sanoi hän, \"tuskin enää tunnen teitä!\"\n\n\"Niinkö arvelette, neiti Iliana?\" kysyi Niilo surumielisesti hymyillen.\n\n\"Tahi olette saanut täällä huolia, jotka tekevät teidät surulliseksi.\"\n\n\"Ja jos niin olisi?\" vastasi Niilo katsoen kysyvästi neitoon.\n\n\"Sanokaa silloin se minulle... Ehkä voin auttaa tai neuvoa teitä!\"\n\nHän hymyili niin kauniisti tätä sanoessaan, että se oikein lämmitti\nNiilon sydäntä. Mutta samassa hän sattui vilkaisemaan Briitaan, joka\noli lähellä ja näytti niin kauniilta ja hyvältä, mutta leikki eräällä\nOven antamalla kukalla. Tämä oli itse lähtenyt pois ja mennyt\nvanhempain herrain luokse lehmuksen alle.\n\n\"Te ette kuitenkaan voi!\" vastasi Niilo, jäätävän kylmyyden taas\nlevitessä hänen sydämeensä. Hänen poskensa olivat kalpeat, kun hän\nlisäsi, \"enkä minäkään voi sanoa teille, mikä mieltäni painaa.\"\n\n\"Minä sanon sen sitten itse!\" vastasi Iliana, \"teidän sydämessänne on\nepäilyksiä erään tähden.\"\n\n\"Eikö minulla sitten ole syytä?\"\n\nEi, oli jo Ilianan huulilla, ja hänen silmissään oli lohduttava katse,\nmutta hän ei ehtinyt edellistä lausua, ja jälkimmäistä ei Niilo\nhuomannut. Lehmuksen alla tapahtui eräs kohtaus, joka veti sekä hänen\nettä Iliana-neidin että kaikkein muiden huomion puoleensa.\n\nKun Ove Laurinpoika, mieli tulvillaan siitä menestyksestä, jonka luuli\nBriita-neitiin nähden saavuttaneensa, lähestyi pelaavia herroja, oli\nlaamanni juuri lopettamaisillaan erään pelin viheriän ritarin kanssa.\nVanhuksen silmistä loisti ilmeinen tyytyväisyys, sillä hän piti\nvoittoaan varmana, ja shakkipelin voittaminen oli hänellä pienenä\nylpeytenä.\n\n\"Olenpa varma, että asia on nyt selvä!\" sanoi hän silittäen kädellään\npitkää, hopeanvalkeata partaansa.\n\n\"Niin\", vastasi viheriä ritari nauraen, \"asia on selvä ... te olette\nhävinnyt!\"\n\nJa yhdellä vedolla teki ritari vastapelaajansa matiksi. Tämä ei\ntahtonut ensi harmissaan silmiään uskoa, ja sitten hän rupesi syytämään\nsuustaan sanoja, jotka olisivat pahoin loukanneet jokaista muuta kuin\ntätä vastapelaajaa. Mutta viheriä istui kuin mistään tietämättä ja\nkatseli hymyhuulin viattomasti Ove-herraa.\n\nTämä katsahti äkisti ympärilleen nähdäkseen, huomasiko Briita-neiti\nhänet, ja kun havaitsi niin olevan laidan ja kun ritarin katse samalla\ntuntui hänestä kiusoittavalta, tuli häneen äkkiä halu pitää hauskaa\nritarin kustannuksella ja saavuttaa vielä yhden voiton iloiselta\nBriita-neidiltä. Hän otti senvuoksi äkkiä yhden shakkinappulan käteensä\nja sanoi:\n\n\"Katsokaa vaan minuun, viheriä, siinä teette oikein, minä näytän\nteille, millainen nenänne on joskus maailmassa ollut.\" Hän tähtäsi\nsitten shakkinappulalla ja heitti sen niin, että se sattui ritarin\ntypistettyyn nenään. Ritari sävähti, ja tuli leimahti hänen silmistään,\njoka olisi pahoin säikäyttänyt tuota nuorta miestä, ellei se olisi\nsamassa sammunut. Nuori Ove-herra nauroi täyttä kurkkua lyöden\nkämmeniään yhteen. Laamannikaan ei voinut olla vetämättä suutaan\nhymyyn.\n\nMutta oli eräs, joka ei nauranut, nimittäin nuori Steen Kustavinpoika.\nHän oli koko ajan seisonut vieressä peliä katsellen ja hän oli\nhuomannut, että niin hupsulta kuin viheriä ritari näyttikin, hän\nkuitenkin oli shakkipelissä paljon etevämpi vanhaa herraa, ja se oli\nihmetyttänyt häntä niin, että hän oli aivan unhottanut naurun. Kun\nOve-herra sitten tuli taasen ritaria pilkkaamaan ja ivaamaan, kuohutti\nse pojan verta, ja hänen poskilleen nousi suuttumuksen puna.\n\nKukaan ei kuitenkaan huomannut häntä, ja iloinen Ove-herra sieppasi jo\ntoisen shakkinappulan ja kohotti kättään heittääkseen vielä kerran\nviheriätä ritaria. Samalla hän nauroi ja melusi sanoen aikovansa\nherättää ritarin muistia eloon. Laamannin katse synkkeni ja hän oli jo\nantamaisillaan varoittavan sanan nuorukaiselle, kun kymmenvuotias Steen\näkkiä juoksi esiin antaen nyrkillään sellaisen iskun Ove-herralle, että\ntämä pudotti nappulan ja kääntyi harmistuneena Steeniin päin.\n\n\"Teidän, joka olette suuri mies, pitäisi ymmärtämän olla\nleikittelemättä vanhan miehen kanssa!\" huudahti Steen säihkyvin silmin\nja hehkuvin poskin.\n\nIloinen Ove-herra aikoi nyt vuorostaan käsivoimin muistuttaa rohkeata\npoikaa, mutta laamanni remahti nauramaan, ja kaikki muutkin, mikäli\npaikalle ehtivät, yhtyivät hänen tyytyväisyyteensä siitä, että röyhkeää\nnuorukaista oli rangaistu. Siten joutui Ove-herra kaikkien nähden sen\nnaurun alaiseksi, jota hän oli aikonut viheriälle ritarille. Hän oli\nkiukusta ja vihasta kalpeana, mutta siitä ei ollut nyt apua; asia ei\nsiitä parannut.\n\nMutta silloin astui Kustavi-herra esiin katsoen ankarasti poikaansa.\nPoika loi silmänsä alas ja astui isänsä luokse.\n\n\"Poika!\" jymisi ritari, \"mitä olet rohjennut tehdä?\"\n\n\"Olen pitänyt väärin ahdistetun puolta, isä!\" vastasi poika, katsoen\nkauniin silmin suuttunutta isäänsä, joka ilmeisesti näytti sydämessään\nhyväksyvän poikansa käytöksen.\n\nMutta ennenkuin isä ehti sanoa mitään tai häntä rangaista, kääntyi\npoika reippaasti Ove-herraan päin.\n\n\"Se oli tyhmä teko\", sanoi hän, \"ja minua saatte kiittää siitä, ettette\nsitä kahta kertaa tehnyt ... mutta jos arvelette minun nyrkiniskuni\nansaitsevan niin paljon kostoa, niin tässä olen ... niin, en lähde\npakoon ... lyökää pois!\"\n\nKaikkia miellyttivät nämä reippaan pojan sanat. Mutta iloinen Ove-herra\noli miltei järkensä menettänyt, hänestä tuntui nyt peräti tukalalta\ntämä hetki, josta hän oli niin paljon odottanut. Ja hän kohotti\nkiiluvin silmin kättänsä. Vastenmielisyyden melua kuului katselijan\njoukosta, mutta se ei vaikuttanut Oveen.\n\nSilloin laskeusi eräs käsi Oven olalle, ja Niilo Bonpoika lausui\ntyvenesti hänen korvaansa:\n\n\"Heittäkää vihanne, Ove herra ... ja ellette sitä tahdo, niin voitte\nkatsoa saamaanne iskua minun antamakseni!\"\n\nTämä oli kuin öljyä tuleen, mutta senverta sillä kuitenkin voitettiin,\nettä Ove-herra voi vetäytyä jotakuinkin eheällä sotakunnialla\ntaistelusta pois, kun hän nyt ainakin voi saada hyvitystä jos tahtoi.\nHän otti loukkaantuneen muodon, ja näytti ikäänkuin harkitsevan\nhyvityksen ehtoja, mutta katsahdettuaan ylöspäin huomasi hän Niilon jo\nkääntäneen hänelle selkänsä ja astelevan linnaa kohden taluttaen\nSteeniä kädestä.\n\nNuoriso kokoontui taasen leikkimään, ja kohta näytti äskeinen tapahtuma\nunohtuneen. Ainoa koko iloisessa seurueessa, johon ilo ei enää\nnäyttänyt pystyvän, oli Briita-neiti, ja turhia olivat kaikki\nOve-herran kokeet houkutella hymyä hänen huulilleen. Se katkeroitti\nnuorukaista ja sai hänen äskeisen häpeänsä pistelemään yhä kipeämmin\nhänen mieltään.\n\nMutta Niilo ja Steen astuivat käytävää myöten linnaa päin. He kävelivät\nkauan äänettöminä, mutta vihdoin kysyi poikanen hiljaisesti:\n\n\"Oletteko tyytyväinen minuun?\"\n\n\"Olen!\" vastasi Niilo puristaen hänen kättään, \"sinulla on sydän\npaikallaan, poikaseni! Kiitos siitä teosta!\"\n\nSteen tunsi rintansa paisuvan, ja helakka puna kohosi hänen poskilleen.\nSitten ei puhuttu enää mitään. Tultuaan kivitetylle pihalle erosivat he\ntoisistaan. Steen näki haukkamestarin hommailevan haukkain kanssa ja\nlähti sinne, osoittaen kysymyksillään olevansa perehtyneempi lintujen\nhoitoon, kuin olisi luullutkaan.\n\n\"Kenen tuo kaunis haukka on?\" kysyi hän osoittaen erästä suurimpia ja\nvahvimpia.\n\n\"Se on harmaa haukka\", vastasi mestari, \"sitä käyttää Briita-neiti\ntavallisesti.\"\n\nJa poika koetteli tuntijan silmillä haukan selkää ja kaulaa. \"Hyvin\nruokottu, hyvin muodostunut eläin!\" sanoi hän näyttäen niin peräti\nymmärtäväiseltä, ettei haukkamestari voinut olla hymyilemättä hänelle.\n\nMutta poika ei siitä huolinut, Hän otti aivan rauhallisesti harmaan\nhaukan käteensä punniten sitä, kuten oli nähnyt metsästäjäin tekevän,\nikäänkuin kokisi linnun painosta päättää, kuinka vahva sen luusto\nolisi, ja kuinka paljon voimaa löytyisi sen jäntereissä.\n\nHän keskusteli kauan haukkamestarin kanssa, ja hänen vielä ollessa\nsiellä, tulivat vanhat herrat jo linnaan päin, ja vähän matkaa heistä\ntulivat nuoret. Steen katseli tarkasti heitä kaikkia, mutta se, jota\nhän etupäässä halusi nähdä, kääntyi selin juuri pihalle tullessaan.\nTämä näytti Steenistä kummalta, ja hän ajatteli mielessään, että\neiköhän vaan juuri hän siihen määrään pelättänyt ylimielistä nuorta\nmiestä, ettei hän uskaltanut tulla. Katseltuaan sitten muita, kaipasi\nhän heidän joukostaan sitä, joka oli häneen tehnyt parhaimman\nvaikutuksen kaikista, nimittäin Briita-neitiä. Hän ei kuitenkaan\nvälittänyt niin paljoa tästä vaan meni yksin jäätyään takaisin\nhaukkatarhalle, vihelteli ja heitti tutkivan silmäyksen komeihin\nlintuihin. Viimein hän ojensi kätensä haukalle, ja lintu katseli häntä\nensin toisella silmällä, sitten toisella ja hyppäsi sitten keveästi\nhänen sormelleen. Ylpeänä kuin kuningas meni hän sitten, tuo kaunis\nlintu kädellään, pihan yli ja astui siihen torniin, jossa oli Niilo\nBonpojan huone.\n\nSe oli tyhjänä. Mutta eteläinen ikkuna oli auki, ja ilta-aurinko\npaistoi sisään vastaisesta ikkunasta. Steen meni avoimen ikkunan ääreen\nja näki siellä jotakin, joka kokonaan veti hänen huomion puoleensa.\nSieltä näkyi ruusulehto ja niityt, joilla oli karkeloitu; siellä hän\nnäki suuren lehmuksen vieressä valkopukuisen naishaamun, jonka hän\ntunsi Briita-neidiksi, ja hänen edessään oli polvillaan Ove-herra, joka\nnousi juuri seisoalleen Steenin tullessa ikkunan ääreen. Jonkun matkaa\nheistä näki hän Niilo Bonpojan.\n\nMutta Steenin katsellessa, mitä lehmuksen luona tapahtui, oli harmaa\nhaukka ruvennut terävillä silmillään tarkastelemaan huoneessa olevia\nesineitä, varsinkin muuatta.\n\nSuurella tammipöydällä oli pienehkö puulaatikko erinomaista tekoa, ja\nsen vieressä oli runsailla jalokivillä koristettu kultainen kaulaketju.\nSe sädehti ja välkkyi ilta-auringossa, kuin joku taideniekka kääpiö\nolisi istunut näkymätönnä pöydän ääressä liittelemässä auringonsäteistä\nkoristetta, jollaista ihmissilmä ei vielä ole nähnyt.\n\nHarmaan haukan pyöreät, säihkyvät silmät pienenivät ja laajenivat, se\nkohautti siipiään, käänteli päätään joka taholle, mutta kiintyi taas\nkatselemaan loistavaa korua.\n\nYhdellä heilauksella se siirtyi pöydälle pojan olkapäältä, johon tämä\noli antanut sen istua.\n\nÄkisti, mutta voimakkaasti tarttuivat sen keltaiset kynnet ketjuun, ja\nsuhisten pujahti harmaa haukka Steenin editse korkealle sinitaivaalle,\nviiltäen hurjasti ilmaa avaroissa kehissä ja pitäen varmasti kynsissään\nloistavaa ketjua.\n\nVihdoin, kun lintua itseään ei enää voinut eroittaa, näkyi taivaalla\nkuin tulen säkene kohoavan näkinkengän kehissä ylöspäin.\n\nPoika seisoi kuin ukkosen iskemänä kädet ojennettuina ja suu ammollaan\nkatsellen, katsellen...\n\n\n\n\nIX.\n\nMennyt.\n\n\nPää täynnä synkkiä ajatuksia tuli Niilo Bonpoika huoneeseensa erottuaan\nSteenistä. Hän oli nyt varma siitä, ettei hänellä ollut toivomista\nsaada väliään Briitan kanssa enää entiselleen. Hän rakasti tätä\nsuloista neitoa, eikä hän voinut sanoa, missä ja milloin tämä rakkaus\noli syttynyt hänen sydämeensä. Hän ei ehkä vieläkään täysin tajuaisi\nrakkauttaan, ellei neidossa olisi tapahtunut tuota omituista äkillistä\nmuutosta, jota hän ei osannut selittää.\n\n\"Teillä on epäilyksiä erään tähden\", oli Iliana-neiti sanonut, ja Niilo\ntoisteli itsekseen yhäti niitä sanoja, ja hymy hänen huulillaan muuttui\nyhä katkerammaksi. Ei, hän ei epäile -- niin hänen ajatuksensa\npäättyivät -- hän ei epäile, hän on aivan varma. Hän ei mitään enää\ntoivonut. Se on mennyttä.\n\nTulla onnelliseksi -- hän tunsi, että olisi voinut tulla onnelliseksi,\njos olisi saavuttanut tämän tytön rakkauden. Sitten hän tarkasteli tätä\nrakkauttaan joka puolelta ja muisteli piispavanhuksen sanoja sekä\nkyseli itseltään, vetäisikö tämä onni, jota hän kuvitteli mielessään,\nhäntä pois siitä tehtävästä, joka hänellä oli miehenä.\n\nKiusaus! -- lausui eräs ääni hänen sielussaan, ja hän kuunteli sitä\npelvolla ja koetteli vaistomaisesti kädellään kaulaansa, jossa\ntaikakoriste tavallisesti oli. Hän oli heti Kalmarinmatkalta tultuaan\nottanut ketjun kaulastaan ja säilyttänyt sitä pienessä puulaatikossa,\njonka aikoi viedä arkkihiippakunnan tuomiokirkkoon, kunnes voisi\nlähemmin määrätä, jättäisikö sen sinne vai lähettäisikö sen johonkin\nmuualle. Nyt heräsi hänessä se ajatus, että rakastetun kylmäkiskoisuus\nehkä oli seuraus siitä, että hän oli pannut kaulaketjun pois, ja että\nhän siis voisi taasen saavuttaa neidon rakkauden, jos uudestaan panisi\nsen kaulaansa. Kiusaus ilmestyi siis nyt hänelle ihanimmassa ja\ntäydellisimmässä muodossaan..\n\nHän otti esille puulaatikon, avasi sen, otti kaulaketjun käteensä ja\nkatseli sitä tarkasti. Sen ihanat kivet välkkyivät omituisella\nloistolla. Hän punnitsi sitä kädessään katsellen taittuneiden\nvalonsäteiden vaihtelevaa säihkettä. Panisiko sen kaulaansa,\nkäyttäisikö sen salaista voimaa saavuttaakseen onneaan ... voihan hän\nsitten uhrata sen ja luopua siitä ainaiseksi...? Riehuvia ajatuksia\ntulvasi hänen mielensä täyteen, melkein tukahuttaen hänet, ja kaikki ne\nhuusivat: ota se, ota se, sinunhan se on! Hän tarttui jo ihmekalun\nlukkoon ja avasi sen. Hurja tuli loisti hänen silmistään. Hän oli\nviemäisillään sen kaulaansa, mutta silloin hän sattui katsahtamaan\nlaatikon kanteen, johon hän oli leikkauttanut sanat: \"Voi\nlupauksenrikkojaa!\" Kesti silmänräpäyksen ajan, ennenkuin nuo sanat\nehtivät tunkeutua hänen sielunsa syvyyteen. Hän toisti niitä\nvärittömällä äänellä itsekseen, ja oli kuin hänen henkensä olisi jo\nollut niin ketjun tuottaman onnen vallassa, ettei voinut enää kääntää\nsiitä katsettaan tai vapautua sen tenhosta.\n\nTämä oli koettelemus, jota Niilo ei ollut koskaan voinut arvata. Mutta\nkoettelemuksen hetki tulee kerran joka ihmisen elämässä, yhtä varmasti\nkuin lupauksenkin hetki. Tulee hetki, jolloin ihmisen pitää näyttää,\njaksaako hän uhrata kaiken sen edestä, minkä on lupauksen ylevänä\nhetkenä vannonut pyhänä pitävänsä, tulee hetki, jolloin tämä näyttää\ninhottavalta, koska se sotii hänen sydämensä toiveita vastaan ja\nnäyttää kutistuvan vähäpätöiseksi näiden rinnalla. Kokonainen maailma\nonnea, kunniaa, vapautta leviää hänen ihastuneen silmänsä eteen,\nääretön ihanuus kutsuu häntä luokseen. Ja tämän runsauden kangastaessa\nhänelle, unhottaa niin helposti, että toisellakin puolen löytyy\nrunsaus, mutta sellainen, jolla ei ole ulkonaista loistoa, vaan joka\npäinvastoin usein ilmenee rumassa ja pelottavassa muodossa. Mutta\nnäistä on ihmisen kuitenkin toinen tahi toinen valitseminen, hänen\ntulee joko kaikki hyväksyä tai kaikki hyljätä. Ja jos hän valitsee\nvarjonjättäen todellisuuden, niin hän samalla omin käsin kytkee\njalkansa orjankahleisiin. Aluksi ei hän sitä sokeudessaan huomaa, kun\nviettelyksen petollinen sulous häntä häikäisee, ja huomattuaan sen\nvihdoin, on palaaminen jo myöhäistä. Hänen otsalleen on jo painettu\norjan polttomerkki, ja harvoilla on enää sitten voimaa sitä siitä\npoistaa.\n\nKuka lähettää tuulen, joka repii reijän mustaan pilviseinään päästäen\nauringon valaisemaan maailmaa! Hän lähettää myöskin taistelun hetkenä\nvilvoittavan, taivahisen tuulahduksen siihen ihmissydämeen, jota on\nhuolella hoidettu ja joka on vakavasti pyrkinyt uhrautumaan sen\npuolesta, mikä on hyvää, kaunista ja oikeata maailmassa. Hän koettelee,\nmutta Hän ei muserra, kiusaus on elämäksi eikä kuolemaksi. Näistä\nsanoista: voi lupauksenrikkojaa! levisi Niilo Bonpojan sieluun hänen\ntietämättään valo, joka sai hänen katselemaan kaikkea aivan toisella\ntavalla.\n\nPelkuri voi rikkoa sanansa, voi hyljätä pyhimmät aatteensa; vapaa,\nponteva mies ei!\n\nJa hän tempasi voimakkaasti koristeen kaulastaan heittäen sen pöydälle\nja astui toisen ikkunan ääreen.\n\nMutta hänen koettelemustensa mitta ei näyttänyt olevan vielä täysi. Kun\nhän oli tuskin saanut riistetyksi mielestään sisällisen taistelunsa\nristiriidat ja saavuttanut jonkinlaisen tasapainon -- niin kohtasi\nhäntä nyt eräs näky, joka olisi epäilemättä musertanut hänet ja tehnyt\ntyhjäksi sen voiton, jonka hän oli juuri saavuttanut itsensä yli, ellei\nhänen tahtonsa olisi edellisessä taistelussa karaistunut.\n\nHän näki sydämensä lemmityn lehmuksen varjossa. Hän oli niin\nyli-inhimillisen kaunis, että olisi kernaasti antanut henkensä hänen\nedestään. Ja häntä lähestyi Ove Laurinpoika. Se oli sen kohtauksen alku,\njonka lopun Steen Kustavinpoika sai nähdä. Ove riensi kiihkein askelin\nneitoa kohden. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, se näkyi kaikista\nhänen eleistään. Hän puhui kauan neidolle, näyttipä hän kyyneleitäkin\nvuodattavan, ja neito katsoi useamman kerran häneen.\n\nSitten lankesi Ove-herra polvilleen ja tarttui neidon käteen sitä\nsuudellen, ja tämä antoi hänen pitää käden ja näytti hymyilevän\nhänelle.\n\nTämä oli tuskan kalkki pohjasakoineen Niilo Bonpojalle. Mutta juuri\nsitä juodakseen, voidakseen itselleen ja omalletunnolleen vakuuttaa\nvoittonsa varmuutta, päätti hän mennä lähemmältä katsomaan tuota\nkohtausta.\n\nJa hän riensi huoneesta portaille ja sieltä pihalle. Hän oli tuskin\nehtinyt nostosillalle, kun Steen tuli haukkatarhasta pihalle kädessään\nharmaa haukka ja meni vuorostaan torniin.\n\nJos Niilo Bonpojalla olisi ollut oikea kuuntelijan taito, niin olisi\nhän tällä matkallaan varmasti koonnut aivan toisia kokemuksia kuin hän\nnyt kokosi. Hän astui tosin siksi paljon sivulle, etteivät Briita ja\nOve aluksi häntä huomanneet, mutta se tapahtui enemmän sattumalta kuin\ntarkoituksella. Tultuaan niin lähelle, että voi kuulla heidän\nkeskusteluansa, pysähtyi hän, mutta ei minkään lehtiverhon taa, vaan\nniin, että nuo nuoret hyvästi voivat hänet nähdä. Etteivät he oitis\nhäntä huomanneet, johtui heidän mielensä jännitystilasta.\n\n\"Annatte siis anteeksi\", kuuli Niilo Ove-herran sanovan. \"Oi, saan siis\nolla varma, että olette antanut sen anteeksi!\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" vastasi Briita.\n\n\"Ja rakkautenne, rakkautenne, Briita ... sanokaa, sanokaa, olenhan\nsaavuttanut senkin?\" rukoili Ove äänellä, joka ilmaisi hillitöntä\nmielenkuohua.\n\nNyt kohotti Briita päätään ja äkkäsi Niilo Bonpojan kalmankalpeat\nkasvot, ja päästi kauhistuksen huudon.\n\nTämä käytti kaiken voimansa säilyttääkseen malttinsa. Mutta myrsky\nhänen sisässään oli niin valtava, ettei hän saanut sanotuksi sanaakaan.\nOve-herra sitävastoin hyppäsi ylös polvistuneesta asemastaan.\n\n\"Tekin olette siis kuuntelija, Niilo Bonpoika!\" sanoi hän, ääni ja\nkatse ivaa ja kiukkua puuskuen.\n\n\"Niin, olen kuunnellut!\" vastasi Niilo, \"olen kuunnellut, suokaa se\nanteeksi ... annan teille siitä hyvitystä, herra Ove, missä ja milloin\ntahdotte... Tahdoin omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla tuomioni...\nOlen sen kuullut, eikä minulla ole muuta kuin lausua hyvästi ja\nmennä...\"\n\nKaino neito seisoi kalpeana, katse tuijottavana. Hän painoi\ntajuttomasti kätensä sydäntään vasten ja koki puhua. Mutta sanaakaan ei\ntullut hänen huuliltaan. Kieli oli kuin kivettynyt. Niilo katsoi häntä,\nja hänen katseensa oli niin lämmin, mutta kuitenkin niin tuskaa täynnä,\nettä Briitasta tuntui kuin veri olisi lakannut virtaamasta hänen\nsuonissaan, ja sydän lyömästä hänen rinnassaan.\n\n\"Hyvästi, Briita-neiti\", kuuli hän Niilon sanovan, \"hyvästi, olkoon\nonni teille suosiollinen, ja unhottakaa te helpommin minut, kuin minä\nunhotan teidät.\"\n\nEnempää ei neito kuullut. Nyt kuoli ajatus pois, hän seisoi yksinään\nautiolla kankaalla synkeänä yönä. Hän vaipui hiljaa maahan kukkain\nkeskeen.\n\nMutta Niilo meni raskain askelin kivipihan yli torniin. Steen tuli\njuosten sieltä. Niilo ei huomannut tätä eikä sitäkään, että marski tuli\nsamassa häntä vastaan.\n\nHän olisi jatkanut käyntiään, ellei marski olisi viitannut häntä\nluokseen. Hän oli saanut tietoja Suomesta Tordilta. Viipurin linna oli\nhänen käsissään, ja Turku oli annettu kuninkaalle. Marski näytti\nodottavan näiden uutisten johdosta jotakin kysymystä Niilolta, mutta\nkun sitä ei tullut, niin hän lisäsi itse:\n\n\"Vanha Krister-herra on kuollut!\"\n\n\"Kuollut?\" lausui Niilo koleasti.\n\nMarski katsoi kummastuksella häneen, mutta huomasi hänen kiihtyneen,\nmelkein epätoivoisen katseensa. Mutta hän ei halunnut tunkeutua hänen\nuskotukseen, vaan tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja lausui\nsenvuoksi hymyillen:\n\n\"Minulla olisi tärkeätä sanottavaa teille ... pyydän senvuoksi, että\nsaavutte luokseni tunnin perästä!\"\n\nSitten he erosivat, ja Niilo jatkoi matkaansa kiviportaita myöten\nhuoneeseensa torniin. Aluksi hän ei huomannut siellä mitään muutosta\ntapahtuneen siitä kuin lähti sieltä. Hän pysähtyi ikkunan ääreen, josta\noli äsken katsellut maisemaa. Hän näki nyt Oven tulevan vuorostaan\nlinnaa kohden. Mutta Briita-neitiä hän ei nähnyt.\n\nSyvä huokaus hiipi hänen rinnastaan. Hänestä oli niin vaikea luopua\ntästä onnesta, joka oli kukka hänen nähtensä kasvanut. Se oli noussut\noraalle ja kukkinut -- hän ei ollut sitä huomannutkaan, mutta ei\nmyöskään voinut ajatella, että asia voisi mitenkään toisin olla. Nyt se\noli kuitenkin poissa, kuihtuneena, juuret revittynä ... se oli\nmennyttä. Hän olisi ollut, jos sitä vaadittiin, valmis uhraamaan hänen\ntähtensä kaiken, hengen ja omaisuuden, kaiken sen elämän hyvyyden, jota\nihmiset toisiltaan kadehtivat, -- kaiken hän olisi uhrannut sen onnen\nedestä, joka häntä vastaan hymyili tästä kainosta kukkasesta, kuten hän\njo oli uhrannut sen taikakalunkin, jonka voimasta kaikki maailman onni\nriippui. Mutta häntä, tuota ihanaa neitoa, saada häneltä rakkautta ja\nhäntä rakastaa, -- sen menettämistä hän ei jaksanut kantaa.\n\nHän oli tosin sanonut hänelle jäähyväiset, hän oli täydellä todella\npäättänyt olla näkemättä häntä, hän riistäisi rakastettunsa kuvan\nkokonaan pois sydämestään. Mutta sydämessä on, kuten joka temppelissä,\nulompi ja sisempi osa. Siinäkin on eräs kaikkein pyhin, ja mikä on\nsinne sijansa saanut, sitä ei niinkään sieltä riistetä ja karkoiteta,\nmitä järki ja viisas harkinta käskeneekin. Briitan kuva säteili siellä\nnyt melkein kauniimpana kuin ennen. Niin, nousipa hänen sieluunsa\nvieläkin kerran ajatus voittaa hänet kaulaketjun avulla.\n\nJa hän kääntyi pöytää kohden, jolla kaulaketju oli.\n\nMutta se oli poissa.\n\nHän säpsähti ja koetteli sitten kädellään pöytää, nosti puulaatikkoa ja\nkantta. Mutta kaulaketjua hän ei löytänyt. Hän tuijotti siihen\npaikkaan, jossa se oli ollut, hän miltei lävisti pöydän katseellaan.\nMutta hän näki vaan tyhjän tilan, sitä ei siinä ollut. Niilo kääntyi\nhuoneeseen päin tarkastaen ympäri huoneen. Mutta tulos oli sama. Koru,\njosta hänellä oli ollut niin paljon huolta ja josta hän oli päättänyt\nluopua, oli ja pysyi poissa.\n\nNiilo meni taasen ikkunan ääreen. Maisema oli hymyilevän rauhallisena\nhänen edessään ja korkeudessa kaarteili taivaan sininen holvikatto.\nKatsahdettuaan ylöspäin näki Niilo kuin tulisäkenen liikkuvan korkealla\ntaivaalla.\n\nOvi avattiin hänen takanaan, mutta hän ei sitä huomannut.\n\n\"Mitä te mietiskelette, Niilo Bonpoika?\" kysyi eräs ääni hänen\ntakanaan, \"mitä te katselette taivaalle?\"\n\nKysyjä oli marski itse. Niilo sävähti, hän ei aluksi oikein tiennyt,\nmitä vastasi. Hän osoitti loistavaa säkenettä, joka liikkui korkeudessa\nhiljaan avaroissa kehissä, ikäänkuin olisi ollut näkymättömissä\nliitelevän linnun säihkyvä silmä. Marski katseli kauan tuota outoa\nilmiötä, johtumatta siitä mihinkään erityiseen mielentilaan.\n\n\"Siellä on lintu, joka lentelee kierrellen\", sanoi hän, \"olenpa varma,\nettä se on Briitan haukka, joka on päässyt irti ja sitten varastanut\njonkun loistavan esineen... Kas, kas -- tuolla tulee kotka! Siitä\nsyntyy taistelu... Harmaa haukka ei kernaasti pakene, tunnen sen\nvanhastaan, Briita on sen minulta saanut...\"\n\n\"Se pakenee!\" sanoi Niilo, joka seurasi jo näkyvissä olevain lintujen\nliikkeitä suurella tarkkuudella.\n\n\"Se pakenee ... pakenee todellakin!\" huudahti marski.\n\nNiilon mieleen välähti ajatus marskin puhuessa. Lintu oli epäilemättä\nharmaa haukka, jonka ominaisuuksista Briita-neiti oli jutellut Hirven\nkannella. Ja loistava esine sen kynsissä ei liene ollut muu kuin\nkaulaketju? Niilo kalpeni, eikä voinut olla huudahtamatta:\n\n\"Kaulaketjuni!\"\n\nMutta nyt kalpeni marski vuorostaan. Hän tarttui kiivaasti Niilo\nBonpojan käsivarteen huudahtaen:\n\n\"Kaulaketjunne, Niilo! ... mitä sanotte, onko se kaulaketjunne?\"\n\nNiiloa, joka ei aavistanut marskin tuntevan hänen salaisuuttaan,\nkummastutti hieman marskin kiihkeys, mutta tällä hetkellä hänellä ei\nollut malttia harkita ja punnita mitään. Hän vastasi senvuoksi\nempimättä:\n\n\"Olen hukannut erään kallisarvoisen kaulaketjun ... se oli lahja\näidinisältäni, herra Sven Sturelta, ja minä olin aikonut uskoa sen\narkkipiispan, herra Niilo Ragvaldinpojan käsiin. Tähän laatikkoon aioin\nsen panna, mutta se on kadonnut pöydältä, ja jos oikein arvaan, niin\nharmaa haukka tuolla nyt lentelee kaulaketjuni kanssa.\"\n\nMarski seisoi äänetönnä käsiänsä väännellen. Niilolle oli tämä\nkuitenkin onneksi, sillä se esti marskia tekemästä kysymyksiä Niilon\nmuuttuneen ulkomuodon johdosta, jota varten hän oli tullut. Nyt oli\nmarski saanut jo tarpeeksi selitystä. Mutta ellei Niilon mieli olisi\nollut niin kokonaan kiintynyt toisiin asioihin, olisi hänen\nkummastustaan epäilemättä herättänyt marskin omituinen katse, kun Niilo\nensiksi kertoi, miten kaulaketjun oli käynyt. Marskin, jolla oli niin\ntavaton valta itsensä yli, oli kuitenkin helppo salata sitä liikutusta,\njoka hänessä alussa syntyi, ja kääntää se nuorukaisen vahingon\nsurkutteluksi. Mutta Niilo sanoi katkerasti hymyillen:\n\n\"Niinpä niin, mutta laitapa onkin, että ... minä aion hankkia itselleni\ntoisen, paremman kaulaketjun.\"\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi marski, \"lähettäkäämme ensin joku ottamaan\nselvää, mihin päin haukka menee, ja katsomaan, mihin se laskeutuu.\"\n\nJa hän riensi huoneesta pannakseen aikomustansa toimeen. Niilon katkera\nkasvoin ilme muuttui surumieliseksi. Hän ajatteli vanhaa rakasta\npiispaa, hän muisti äitiänsä, ja rupesi näkemään asiat aivan toisessa\nvalossa. Rauhan hengähdys tunkihe hänen sieluunsa, sanomaton levontunne\nvaltasi sen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi, voimakkaammaksi. Nyt oli\nhänen onnensa siellä, ja ainoastaan siellä, josta jokainen sen löytää,\nJumalan ja pyhimysten käsissä sekä omassa hyvässä miekassaan.\n\nHän astui varmoin askelin marskin perään pihalle. Tämä oli todella\nlähettänyt pari reipasta miestä haukkaa seuraamaan, mutta hän oli\ninnoissaan ryhtynyt vielä ottamaan selkoa, kuinka haukka oli päässyt\nirti ja kuinka se oli tullut tornikamariin, ja laamanni auttoi häntä\nsiinä. Talonväki koottiin herrain eteen, ja Steen seisoi vähän\nsivullapäin, mutta kukaan ei pannut huomiota häneen. Toinen toisensa\nperään palvelijoista kutsuttiin esiin kuulusteltavaksi, mutta\nkenelläkään ei ollut mitään tietoa asiasta. Kukaan ei tehnyt myöskään\nitseänsä ristipuheluun syypääksi, jottei ketään voitu epäilläkään.\nKaikki olivat siten jo olleet esillä, kun haukkamestari saapui\npaikalle. Hänet oli lähetetty muiden mukana haukkaa seuraamaan, mutta\nmetsässä hän oli pudonnut alas jyrkältä kalliolta ja vahingoittanut\nsiinä itsensä pahoin ja tuli nyt senvuoksi takaisin. Hänet otettiin nyt\nvuorostaan kuulusteltavaksi. Hän ei tiennyt enempää kuin muutkaan,\nmutta kertoi asepoika Steenin olleen hänen luonaan haukkatarhassa ja\nhommanneen siellä yhtä ja toista, mikä sai tämän herrain silmissä\nepäilyksen alaiseksi.\n\n\"Steen!\" huusi marski ankaralla äänellä. Steen astui peljästyneenä ja\nvapisten lähemmäksi tulevaa herraansa.\n\n\"Oletko ollut haukkatarhassa?\"\n\n\"Olen!\" vastasi Steen.\n\n\"Oletko pidellyt haukkaa?\"\n\nSteen katsoi haukkamestariin ikäänkuin pyytäen tätä selittämään asiaa.\nJa tämä, joka oli pohjaltaan hyvä mies, riensi auttamaan poikaparkaa.\n\n\"Ei, ei, ankara herra\", sanoi hän. \"Haukka ei ollut hänen käsissään...\nHän lähti haukkatarhasta ennen minua, juuri kuin herrat ja neidit\npalasivat tanssista ruusulehdosta.\"\n\nMarski mietti kotvasen ja katsoi kysyvästi Steeniin, joka oli nyt\npitävinään asiaa aivan selvänä.\n\n\"Etkö ole pidellyt haukkaa, sitä haukkaa, jota kutsutaan harmaaksi?\"\n\n\"Olen!\" vastasi Steen.\n\nSteen katsoi vielä kerran haukkamestariin, ja tämä oli taas valmis\nhäntä auttamaan. Mutta marskin kasvot kävivät yhä ankarammiksi. Oli\nhelppo nähdä, että kova rangaistus odotti sitä onnetonta, joka oli\nollut syypää haukan pakoon ja varkauteen. Steen kalpeni ja punastui\nvuoroin.\n\n\"Vastaa itse, poika!\" ärjäsi marski.\n\n\"Minä sain sen haukkamestarilta\", vastasi Steen, \"ja hänelle sen annoin\ntakaisinkin!\"\n\n\"Ja senjälkeen et ole harmaata haukkaa pidellyt?\"\n\n\"En!\" vastasi Steen.\n\nMutta samassa hän katsahti ylös ja näki Niilo Bonpojan katselevan\nhäntä. Silloin hän kovasti punastui, mutta mikä oli sanottu, oli\nsanottu.\n\nMarskilla ei näyttänyt nyt enää olevan mitään kyselemistä Steeniltä,\nvaan hän kääntyi sen sijaan setänsä, laamanni Kaarlon puoleen.\n\n\"Kuinka tämä nyt lieneekin, setä\", sanoi hän, \"niin näyttää vika\nminusta olevan haukkamestarinne, ja minä ehdotan, että häntä ankarasti\nrangaistaan huolimattomuudestaan.\"\n\n\"Saatte itse määrätä hänen rangaistuksensa\", vastasi laamanni, jota oli\nhyvin harmittanut se, että niin kallis kapine, kuin marski oli\nkertonut, oli hävinnyt hänen talossaan epäilemättä jonkun hänen\npalvelijansa huolimattomuuden tai laiminlyönnin tähden.\n\n\"Tahdon kuitenkin huomauttaa teille, että eiköhän tuo miesparka liene\njo saanut tarpeeksi rangaistusta\", lisäsi hän osoittaen pahoin\nrunneltua, verta vuotavaa miestä. Häntä säälitti nimittäin, kun oli\nehtinyt tyyntyä, vanhan, koetellun palvelijan onnettomuus.\n\n\"Tuollainen virhe on kuitenkin rangaistuksensa ansainnut\", vastasi\nmarski. \"Tahdon, että mies pannaan tyrmään yöksi, ja ellemme saa\nhuomiseksi täyttä selkoa asiasta, niin määrään hänelle rangaistuksen.\"\n\nKaarlo-herra oli hyvin suuttunut, suuttuneempi kuin kukaan muisti\nnähneensä häntä pitkiin aikoihin. Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen\nposkensa vuoroin kalpenivat, vuoroin punastuivat. Oltiin kuitenkin sitä\nmieltä, että hän piti hyvää huolta miehistään, koskapa niin innokkaasti\nhuolehti, jos joku heistä oli jotakin hukannut. Sellaista herraa on\nhyvä palvella, arvelivat moniaat, mutta toiset viisaspäisemmät olivat\nhuomaavinaan, että hän käsitteli asiata vähän liiemmäksi omanaan. Mutta\nkaikki olivat siitä yksimielisiä, että haukkamestaria odotti mitä\nankarin rangaistus.\n\nTämä oli ehkä itse kaikkein varmin siitä. Mutta sitäpaitsi oli vielä\neräs syy, joka teki hänelle kovaksi ja sietämättömäksi rangaistukseksi\njo sen, että hänen täytyi viettää yksi yö tyrmässä.\n\n\"Armollinen herra\", sanoi hän, katsoen rukoillen marskiin kyynelten\nnoustessa hänen silmiinsä, \"minulla on sairas veljenpoika ... pahoin\nsairas ... hän sanoi minulle, kun lähdin aamulla toimiini, 'hyvästi',\nsanoi hän, 'ehkei minua enää olekaan, kun illalla tulet takaisin' ...\nniin hän sanoi ... ja hän on minulle rakas kuin oma poikani ...\nsallikaa minun olla menemättä tyrmään, ankara, armollinen herra!\"\n\n\"Ei!\" vastasi marski.\n\n\"Sallikaa minun edes käydä kotona vähäisen ... tulen sitten takaisin\",\npyysi vanhus.\n\nMutta marski viittasi vaan kädellään ja kääntyi mennäkseen pois.\n\nSteen oli aluksi, päästyään kieltämisellään kuulustelusta vapaaksi,\nkäynyt jäntevin, vaikka hitain askelin vähän syrjään, mutta nyt hän\ntaasen palasi. Hän tähysteli Niilo Bonpojan katsetta, ja huomattuaan,\nettä tämäkin katsoi häneen, loi hän nopeasti silmänsä maahan. Kuultuaan\nsitten, minkä kohtalon haukkamestari sai, ja nähtyään marskin\nvihastuneen katseen, hänen silmänsä säihkyivät, ja vanhan palvelijan\nrukous viilsi niin hänen sydäntään, että hän kävi reippain askelin\ntulevan herransa eteen lausuen:\n\n\"Herra\", -- ääni oli varma, vaikka hän ei kyllä saanutkaan pidätetyksi\nkyyneliä valumasta poskilleen -- \"herra, vanhus on syytön. Minä yksin\nolen syyllinen ja minua on senvuoksi rangaistava kaksinkerroin, sillä\nensimmäiseen virheeseeni olen vielä lisännyt valheen.\"\n\n\"Sinäkö, Steen!\" huudahti marski, mutta rupesi samassa odottamaan pojan\nvastausta, huomatessaan hänen rehelliset kasvonsa ja sen vilpittömän\nsurun, joka niistä näkyi.\n\n\"Niin!\" vastasi Steen, \"minä sen tein, ja vaikka minulle on suureksi\nhäpeäksi, niin täytyy tunnustaakseni, että vihanne pelko sai äsken\nkieleni siteeseen...\"\n\nMarskin kehotuksesta kertoi Steen sitten, kuinka tapahtuman oikea laita\noli, ja lopetettuaan jäi hän odottamaan tuomiotansa. Marski seisoi\nkauan häntä katsellen. Vihdoin hän lausui:\n\n\"Kahdella on valta sinua tuomita ... Niilo Bonpojalla, jonka asia tämä\non, ja ... haukkamestarilla, joka oli sinun tähtesi saamaisillaan\nankaran rangaistuksen.\"\n\nSteen suuteli herransa kättä ja juoksi sitten ukon luokse.\n\n\"Riennä vanhus\", sanoi hän ukon käteen tarttuen, \"sano rangaistukseni\nja riennä veljenpoikasi luo ... ja unhota, jos voit, sen tuskan, jonka\nsait minun tauttani kärsiä.\n\n\"Niin reippaan pojan tähden, kuin sinä olet\", sanoi vanha\nhaukkamestari, \"olen valmis kärsimään minkä rangaistuksen tahansa...\nJumala teitä siunatkoon!\"\n\nHaukkamestari oli liikutettu, ja Steen samaten. Silmät maahan luotuina,\nlähestyi hän hitain askelin Niilo Bonpoikaa.\n\n\"Rangaiskaa minua kovasti\", sanoi hän tälle vapisevalla äänellä,\n\"rangaiskaa minua kovasti ... en unhottanut teille antamaani lupausta,\nmutta minä pelkäsin... Rangaiskaa minua, etten koskaan pelon tähden\nolisi totta puhumatta... Yhtä vaan pyydän teiltä, älkää ottako\nystävyyttänne minulta!\"\n\n\"Olet korjannut, minkä olet rikkonutkin, Steen\", sanoi Niilo, laskien\nvasemman kätensä pojan olalle ja tarttuen oikealla hänen käteensä.\n\"Ystävyyttäni saat täst'edes enemmän kuin ennen ... olet hyvin kestänyt\nkoetuksesi.\"\n\nKaarlo Knuutinpoika seisoi tätä katsellen, ja kun Niilo oli lausunut\nsanansa, astui hänkin Steenin luokse tarttuen hänen käteensä.\n\n\"Pidän sinusta, poika\", sanoi hän, \"minustakin saat hyvän ystävän.\"\n\nJa kaikki palvelijat kohottivat innokkaan eläköönhuudon reippaalle\nSteen Sturelle.\n\nVanha laamanni, jonka silmiin oli vähitellen ruvennut ilmestymään\nkyyneleitä, viittasi sitten pojan luokseen, tarttui hänen käteensä ja\nastui hänen kanssaan kiviportaille, joilla ritari Kustavi Anundinpoika\noli seissyt kuullen ja nähden kaiken, mitä kentällä tapahtui.\nTullessaan pojan kanssa pysähtyi laamanni ystävänsä, vanhan ritarin\nääreen. Tämä laski kätensä pojan pään päälle ja katsoi häntä syvästi\nsilmiin.\n\n\"Pysyköön tämä aina elävänä muistossasi, poikani!\" sanoi hän.\n\nTämä oli sekä rangaistus että palkinto. Muuta hän ei tehnyt eikä\nsanonut. Mutta isän katsetta ja ääntä, jolla hän nämä sanat lausui, ei\npoika hevin unhottanut.\n\nMarski seisoi aivan heidän takanaan, ja alempaa pihasta lähestyi\nvitkaan Niilo Bonpoika. Mutta haukkamestari nilkutti häntä kohden,\nsaavutti hänet ja kuiskasi huomaamatta hänen korvaansa:\n\n\"Veljenpojallani olisi teille vähän sanomista, Niilo-herra!\"\n\nMarski kääntyi samassa portailla ja viittasi Niiloa luokseen. Mutta\nukko hävisi muiden palvelijain joukkoon.\n\n\n\n\nX.\n\nHaukkamestarin veljenpoika.\n\n\nKokoonnuttiin illalliselle.\n\nKaulaketju-juttu tuli silloin keskusteluaiheeksi ja kysymys toisensa\nperään tehtiin sen johdosta Niilo Bonpojalle. Hän teki selkoa kaikesta,\nminkä katsoi voivansa ilmaista kaulaketjustaan, mutta kysymykset\nlisääntyivät kuten tavallista sikäli, kuin hän otti niihin\ntyydyttävästi vastatakseen. Niilolle olisi lopulta käynyt vaikeaksi\nkunnolla niistä selviytyä, ellei marskin vanha hovimestari olisi\nsamassa tullut sisään ilmoittamaan, että miehet olivat palanneet ilman\nmuuta tietoa harmaasta haukasta, kuin että olivat nähneet sen lentävän\nitään merelle päin.\n\nMarski, joka oli koko ajan ollut tavattoman sanatonna, kävi tämän\ntiedon tultua vielä vaateliaammaksi, ja riensi heti salista pois, kun\nperhekappalainen oli saanut luetuksi rukouksen. Mennessään hän tarttui\nNiilo Bonpojan käteen, joka siten pääsi enemmistä kysymyksistä.\n\nKulkeissaan erään oven ohi pysähtyi marski äkkiä. Siinä seisoi Briita\nkalmankalpeana ja katse niin surullisena, että marskin täytyi vasten\ntahtoaankin pysähtyä puhuttelemaan häntä.\n\n\"Jumalan nimessä, Briita\", sanoi hän, \"mihin ovat ruusut poskiltasi\nyht'äkkiä hävinneet?\"\n\nNeito ei vastannut, ja marski näki kyynelten tunkeuvan hänen silmiinsä.\n\nHyväätarkoittava marski ei voinut aavistaa, että nämät sanat olivat\npakahduttaa neitosen sydämen. Eikä hän nähnyt sitäkään kuinka kalpeana\nja hiljaisena Niilo Bonpoika oli hänen takanaan. Hän puristi nopeasti\nBriitan kättä hyvästiksi ja lähti sitten Niilon seuraamana pois.\n\nHuoneessaan sanoi hän Niilolle, että tämän tuli heti seuraavana aamuna\nvalmistautua lähtemään paluumatkalle Suomeen. Niilo saisi mennä\nHirvellä, mukanaan kaikki Penningebyssä olevat marskin miehet. Itse hän\naikoi mennä Tukholmaan ja lähteä muiden kanssa sieltä heti Viipuriin.\n\nNiilolle ei mikään voinut olla tervetulleempaa. Hän riensi heti\nnoudattamaan marskin käskyä, haluten jo sinä yönä nukkua Hirvellä.\nNiinpian kuin hänen hevosensa oli satuloitu, nousi hän siis sen selkään\nja ratsasti Penningebystä rantaa kohden, jossa Hirvi oli tempomassa\nkärsimätönnä ankkuriköyttään.\n\nKivenheiton päässä suuresta herraskartanosta eli linnasta, joksi\nvoisimme sitä kutsua, koska siinä oli kaksi torniakin, oli suurten\ntammien varjossa haukkamestarin tupa, jonka ääreen Niilo pysähtyi.\nNiilo hyppäsi hevosen selästä ja riensi sisään.\n\nTuvassa oli jo hämärä, sillä ilta oli jo myöhäinen ja puiden lehvät\nvarjostivat tuntuvasti mökkiä, mutta takassa paloi kuiva päre, josta\nlevisi häilyvä valo huoneeseen. Yksi seinä tuvassa oli aivan täpötäynnä\nkaikenlaisia metsästyskaluja, jotka osoittivat, kuinka suurta\nluottamusta ukko nautti isännältään. Vastaisella seinällä oli sänky,\njossa sairas makasi, ja hänen vieressään istui haukkamestari.\n\nUkko nousi ylös ovea avattaessa ja kävi tulijaa vastaan.\n\n\"Hän nukkuu, herra Niilo, hän nukkuu ... mutta hän herää kohta ...\nistukaa, niin kerron, kuinka hän on tullut tupaani.\"\n\nNiilo meni hiljaa sängyn ääreen ja katsoi sairasta.\n\nSe oli Hurja Haukka, se oli Brodde. Mutta kuinka muuttunut hän oli\nsiitä, kuin hän erosi Niilosta Hirvellä lähteäkseen valloitetulla\nrosvolaivalla Tukholmaan! Hän oli nyt kalpea haamu, ristiin rastiin\nsidottu ja ikäänkuin siteitten koossa pitämä. Näytti ihmeeltä, että hän\noli voinut niin kauan elää sen kauhean taistelun jälkeen, jossa hänet\noli niin runneltu. Niilo katseli kauan haavoitettua. Hänellä oli tosin\nilo tavata häntä vielä elossa, mutta sellaisessa tilassa... Jos hän\ntulisi elämäkseen vaivaiseksi, niin olisi kuolema ollut hänelle\nparempi. Tämä oli Niilolle kolmas suru tänä tapausrikkaana päivänä!\n\nHän katsoi vanhaan haukkamestariin, joka nyökkäsi hänelle\nystävällisesti ja alkoi kuiskaten selittää, kuinka sairas oli tullut\nhänen kattonsa alle.\n\n\"Se tapahtui eilen aamulla\", sanoi hän, \"juuri päivän sarastaessa.\nAamulla, kun olin ulos menossa, kohtasin ovessa vanhan miehen, jota en\ntuntenut... 'Oletko sinä Faste, Penningebyn herran, Kaarlo Tordinpojan,\nhaukkamestari?' kysyi hän, ja kun sanoin olevani, kertoi hän, että\nveneensä oli tällä rannalla, jolla hän toi tänne erästä kuolemaisillaan\nolevaa sukulaistani pyytäen hänelle sijaa. Arvaatte, kuinka minä\nkummastuin tästä ... minä, joka en ollut kuullut yhdestäkään\nsukulaisestani moneen herran vuoteen.\"\n\n\"Te olette siis myöskin Gotlannista?\" kysyi Niilo.\n\n\"Olen kuin olenkin ... isäni oli yksi niistä kahdeksastatoistasadasta\nporvarista, jotka kaatuivat Visbyn Eteläportin kentällä, se tapahtui\n1386\", huokasi ukko.\n\n\"Ja te olette joutunut näin kauas?\"\n\n\"Minä ja veljeni\", vastasi ukko, \"olimme silloin aivan pieniä,\nminä en ollut vielä vuottakaan, ja vartuttuamme nuorukaisiksi\ntulivat onnettomuuden vuodet Albrekt-kuninkaan aikana, sittenkuin\nMargareta-kuningatar, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, oli hänet\nvoittanut. Minä tulin silloin kuten veljenikin vitaliveljesten\njoukkoon, vaikk'en minä ole juuri koskaan ollut oikein kelvollinen\ntaistelumies. Vankina tulin sitten Tukholmaan, ja kun kaupunkien\nsotaväet antoivat Tukholmankin Margaretan ja Eerik-kuninkaan käsiin,\npääsin minä irti ja tulin herra Kaarlo Tordinpojan palvelukseen, jossa\nolen ollut tähän asti. Veljeni oli sitävastoin mainio sotaurho; hän\nkuletti omaa laivaa ja vitaliveljesten joukossa saavutti hän paljon\nkunniaa ja kultaa. Mutta kun onnettomuudet vihdoin loppuivat,\nsilloinkuin kuningatar sai Gotlannin haltuunsa, niin veljeni asettui\nrauhaan asumaan Visbyhyn. Siellä hän sitten nai, niin kerrottiin,\nsamana vuonna, jona Eerik-kuningas mestautti herra Abraham\nBroderinpojan. Siitä on siis kaksineljättä vuotta, sillä muistan, että\nsilloin tuli eräs saksalainen kauppamies syksymyöhällä tänne tuoden\ntietoja sekä Abrahami-herrasta että veljestäni. Muutamia vuosia kului\nsitten ennenkuin kuulin hänestä. Ankara ritari Broder Sveninpoika tuli\nnimittäin kerran tänne sodasta palattuaan, ja eräältä hänen miehistään\nkuulin silloin veljeni lähteneen uudestaan vitaliveljesten joukkoon\nmerille vanhalla laivallaan. Sillä matkallaan hän kuitenkin lienee\nsaanut surmansa, sillä hän ei enää palannut. Mutta silloin, vähäistä\njälkeen hänen lähtönsä, niinmuodoin kaksikymmentä seitsemän vuotta\nsitten lienee syntynyt tämä veljenipoika, joka nyt on kait\nviimeisillään!\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" lausui Niilo, joka oli, ukon kertoessa veljensä\nhistoriaa, hievahtamatta katsellut nukkuvaa. \"Niin voimakas mies kuin\nveljenpoikanne on, tulee varmaan toipumaan noista haavoista, kuinka\npahoja ne lienevätkin...\"\n\n\"Niin hänkin sanoi, mies, joka auttoi Broddea tänne kalamiehen\nveneestä\", huokasi ukko, \"mutta se on pyhimysten vallassa, ja minun\nsilmissäni se näyttää aivan toiselta.\"\n\n\"Mistäs mies oli löytänyt Brodden?\" kysyi Niilo keskeyttäen sillä\nkaikki synkät aavistukset... \"Kurjellahan hän kaatui, ja, mikäli\nminulle on kerrottu, heitettiin hänet mereen.\"\n\n\"Vanha mies, joka oli myöskin ollut aikanaan vitaliveljenä\", alkoi\nhaukkamestari taas, \"oli harvasanainen, -- ihminen tulee siksi merellä,\nvarsinkin kun kulkee mieluimmin yöllä karttaen kirkasta päivänvaloa --\nhän sanoi erään ystävänsä tulleen hänen luokseen muuanna yönä.\nSeuraavana päivänä oli Ljusterön edustalla ollut taistelu erään\nkuninkaanlaivan ja vitalilaivan välillä. Tuo ystävä oli pyytänyt häntä\nhinaamaan veneensä vesille ja lähtemään hänen kanssaan varttomaan\nerästä laivaa, jonka piti silloin tulla. Hän oli lähtenytkin, ja sitten\nhe yhdessä seilailivat edestakaisin saaristossa Rindön lähistöllä ...\nja silloin oli vitalilaiva tullut... tämä veljenpoikani oli sen\npäällikkönä ... ne menivät kuin viimeistä päivää, ja venemiehet menivät\nperässä. Myöhemmin päivällä olivat vitaliveljet kohdanneet\nkuninkaanlaivan; siitä syntyi ottelu, ja Brodde oli taistellut kuin\njalopeura, sanoi mies, niin että sitä oli hauska katsella, ja jos\nhänellä ja hänen ystävällään olisi ollut aseita, olisivat he kohta\ntehneet kuninkaanlaivaan upotusreiän, mutta heillä ei ollut.\"\n\n\"Tunnen tuon taistelun\", keskeytti Niilo kiirehtääkseen ukon liian\ntarkkaa kertomusta, \"mitä sitten tapahtui?\"\n\n\"Niin sitten ... sittenkuin taistelu oli päättynyt, viskasivat he\nBrodden ja pari muuta kuoliaaksi luultua mereen...\"\n\n\"Ja veneessä olijat onkivat Brodden ylös?\"\n\n\"Niin ne ottivat hänet veneeseensä ja menivät hänen kanssaan kalastajan\ntupaan... Vanhus oli ymmärtänyt verihaavain hoitoa ja hän oli sitonut\nnuoren miehen ja keittänyt hänelle juoman muutamista saarella\nkasvavista yrteistä... Toistaiseksi oli katsottu parhaaksi jättää\nsairas kalastajan luokse, mutta sitten oli toinen ukoista lähtenyt\neräällä ahvenalaisella veneellä Tukholmaan, ja sieltä hän oli nyt\nlähettänyt sanan, että olisi aika tuoda sairas minun luokseni!\"\n\nNiilo rupesi jo aavistamaan asian juoksua. Hän arvasi, että\nkalastajaukon vanha ystävä oli sama mies, joka oli hänen laivaansa\nohjannut Turun saaristossa ja siellä niin salaperäisesti sitten\nhävinnyt sen päivän jälkeisenä yönä, jona Hirvi oli valloittanut Kurjen\nja jona neidot oli saatu pelastetuksi ritari Jost von Bardenvlehtin\nkäsistä. Senvuoksi oli luultavasti myöskin vanha haukankesyttäjä saanut\nkäskyn kääntyä hänen itsensä, Niilo Bonpojan puoleen. Hän kysyi ukolta\nsitä, ja tämä oli kärkäs kertomaan asiaa perinpohjin.\n\n\"Kalastaja kysyi kohta\", sanoi hän, \"oliko marski linnassa, ja oliko\nherra Niilo Bonpoika siellä, ja kun sanoin teidän olevan, niin hän\nkuiskasi minulle, että 'sopivassa tilaisuudessa ilmoittaisin teille,\nettä täällä oli eräs, joka tarvitsi apua ja hoivaa.' Sitten hän taas\nläksi veneineen pois. Etsin teitä jo tänään aamulla, mutta en löytänyt,\nja metsästykseltä palattua ei ollut tilaisuutta sanoa sanaakaan\nteille ... harmaan haukan lennettyä tiehensä olin juuri aikeissa tulla\nluoksenne tornikamariin, mutta silloin kohtasin marskin, joka oli\ntulikiukkuisena, ja minä juoksin, minkä pääsin vanhoilla koivillani\nmiesten kanssa metsään... Mutta harmaa haukka ei tule enää takaisin,\nsanon sen, herra, se ei tule enää ... se ei olekaan tavallista lajia,\nse on noiduttu ... olen huomannut...\"\n\nSairas liikahti. Niilo huomasi sen ja viittasi ukkoa vaikenemaan sekä\nkumartui Brodden yli. Tämän kasvot olivat aivan siteiden peitossa,\nainoastaan silmät olivat vapaat, ja avatessaan ne näki hän heti Niilo\nBonpojan. Kului hetkinen, ennenkuin hän näkyi tajuavan, kuka siinä\nseisoi, mutta lopulta hänen katseensa kirkastui, ja selvästi näki,\nkuinka iloiseksi hän tuli.\n\n\"Ole huoletta, Brodde\", kuiskasi Niilo, \"sinä tulet terveeksi, ja me\nsaanemme koettaa yhdessä vielä monta kuumaa ottelua, ennenkuin\ntodenteolla eroomme toisistamme.\"\n\n\"Tuskin!\" vastasi Brodde vaivaloisesti.\n\n\"Suokoon Jumala, että voisin ottaa sinut mukaani Suomeen, Brodde\",\njatkoi Niilo, \"minä lähden huomenna sinne marskin käskystä Hirvellä,\njoka on täällä lahdessa. Mutta sinä tulet perästä, Brodde, minä en saa\nrauhaa, ennenkuin sinä olet näkyvissäni ... kuka osaa sinua täällä\nhoitaa?\"\n\n\"Se vanha merimies\", vastasi haukkamestari Brodden sijasta, \"hän, joka\npelastikin hänet silloin taistelun jälkeen...\"\n\n\"Oletko sinä puhutellut häntä?\"\n\n\"Olen ... hän auttoi kalastajaa ja minua tuomaan veljenpoikaani\ntänne ... hän on ollut täällä tänä päivänä panemassa uusia voiteita\nhaavoille.\"\n\n\"Hyvä ... sitten olen tyyni, mutta jos marski sallii minun ottaa\nhänetkin mukaani matkalle, niin pitää sinunkin tulla...\"\n\nÄkkinäinen peljästys kuvastui Brodden silmiin, kun marskin nimeä\nmainittiin. Niilo, joka luuli ymmärtävänsä syyn, kiiruhti lisäämään:\n\n\"Älä pelkää, Brodde ... sinä olet toiminut, kuten urhean miehen tulee,\nminä olisin tehnyt aivan samoin, ja sinusta tulee yksi marskin\npäällysmiehiä, siitä vastaan... Pysy vaan tyynenä, niin haavasi pian\nparanevat.\"\n\nTyytyväisyyden kajastus ilmestyi Brodden silmiin. Niilo kumartui hänen\nylitseen laskien toisen kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Rehellinen kiitos siitä taistelusta, Brodde, rehellinen kiitos!\"\n\nBrodde sulki silmänsä, ikäänkuin nämä sanat olisivat liian\nhäikäisevästi valaisseet hänen sieluaan.\n\n\"Kiitos!\" mutisi hän, \"kiitos, herra Niilo.\"\n\n\"Älä puhu!\" sanoi Niilo, \"älä puhu; kun ensi kerran tapaamme, voimme\npuhua sitä enemmän.\"\n\nMutta Brodde ei totellut. Hän tointui äskeisestä liikutuksestaan ja\nteki liikkeen ikäänkuin kohottaakseen toista kättään, mikä taasen sai\nvanhan haukkamestarin suuresti kauhistumaan. Yrttimies, joksi hän\nkutsui Brodden hoitajaa, oli ankarimmasti kieltänyt Broddea hiukkaakaan\nliikahtamasta, ei kättä eikä jalkaa saanut vaivata, eikä edes puhua.\nMutta nyt ei Broddea voitu pidättää.\n\n\"Luulin\", sanoi hän, \"että tämä päivä olisi viimeiseni, mutta hyvä\nJumala on suonut minun nähdä teidät, herra Niilo, ainoan jota sydämeni\non ikävöinyt tässä elämässä, ainoan, jonka edestä henkenikin\nuhraisin...\"\n\nHän vaikeni ja kokosi voimiaan. Mutta ajatus, joka nyt kohosi hänen\nsieluunsa, väräji sen herkimmällä kielellä.\n\n\"Kuolen tyytyväisenä\", sanoi hän kyyneleet silmissä, \"kuolen\ntyytyväisenä, kuultuani omasta suustanne, että pidätte minusta ettekä\nminua halveksu, vaikka olenkin ollut vitaliveljenä ... se oli perintö\nisältäni... Jos minun nyt pitää lähteä sitä suurta merta purjehtimaan,\nniin lähden riemuiten ... odottamaan teitä, herra Niilo, kun teidän\nhetkenne lyö, palvellakseni teitä siellä valon maassa, kuten korkein\ntoivoni tässä elämässä on ollut päästä teidän mieheksenne!\"\n\n\"Ei, ei, Brodde\", huudahti Niilo liikutettuna laskien kätensä sairaan\nsuulle, \"sinun pitää elää, usko minua, sinä tulet terveeksi taas, ja me\ntaistelemme kauan yhdessä pahan valtaa vastaan maailmassa... Ajattele\nsitä, ja muista, että minä rukoilen Jumalaa ja kaikkia pyhimyksiä\nantamaan sinulle terveyttä!\"\n\nTaaskin vaipuivat Brodden silmät kiinni. Tuli hetkisen hiljaisuus\ntupaan, ja ulkoa kuului hevosten hirnuntaa ja joidenkuiden henkilöiden\nkeskustelua. Niilo katseli läpitunkevasti rakkaan sairaan kalpeita\nkasvoja, senverran kuin niitä oli näkyvissä. Sitten hän kääntyi ukolta\nkyselemään yrttimiehestä. Ukko kertoi kaiken, mitä tiesi hänestä, mutta\nBrodde antoi tärkeimmän tiedon.\n\n\"Se on sama mies\", sanoi hän, \"joka oli Hirvellä perämiehenä!\"\n\nTämä tyynnytti Niiloa melkoisesti, eikä hän enää tahtonut Broddea\nmukaansa. Mutta hän rupesi miettimään, miten saisi marskilta tälle\nmiehelle luvan jäädä Penningebyhyn, kunnes Brodden terveys ja voimat\ntulisivat entiselleen. Tätä oli kuitenkin vaikea toimeen panna, kun oli\njo niin myöhäinen, että marskia oli mahdoton tavata. Tätä ajatusta hän\nyhä hautoi ottaessaan Broddelta ja haukkamestarilta jäähyväisiä.\n\nOnni näytti kuitenkin tahtovan kerrankin hymyillä Niilolle tänä\npäivänä.\n\nTultuaan tuvasta astuakseen ratsulleen ja mennäkseen kartanoon\ntakaisin, jossa marskia voisi ehkä vielä tavata, näki hän viheriän\nritarin valkean viitan kumottavan hänen ratsupalvelijansa takaa.\n\n\"Oh, terve, jalo ritari\", huusi hän ilostuneena ja kävi hevosensa\nympäri ritaria tervehtimään, \"olkoon tämä nyt suotuisa kohtaus...!\"\n\n\"Ha-ha-ha\", nauroi ritari, \"te pitennätte tietänne, herra Niilo...!\" ja\nikäänkuin viitatakseen kautta rantain Niilon tänpäiväisiin suruihin,\nlisäsi hän tapansa mukaan:\n\n    Valheelle arvoa annettiin\n    Se kunniaa sai sekä valtaa.\n\nSitten hän pysähtyi hetkiseksi, jatkaen taas:\n\n    Totuutta enää tuskin mainittiin\n    Se surulla sai päiviään kantaa.\n\n\"Mitä tarkoitatte, ritari, en tiedä\", keskeytti Niilo hänet\nkärsimättömästi, huomaamatta touhuissaan, kuinka läheltä ritarin\nvärssyt tarkoittivat häntä itseään. \"Mutta jos voitte kuulla yhden\nvakavan sanan, ja jos tahdotte tehdä minulle ystävänpalveluksen, niin\nolette siihen tilaisuudessa paremmin kuin kukaan muu...\"\n\nRitari nyökkäsi, mutta Niilo ei voinut hämärässä erottaa hänen\nkasvonilmettään. Hän kertoi lyhyesti, mitä Broddelle oli tapahtunut ja\nviittasi siihen, että mies oli hänelle hyvin rakas, ja selitti, mitä\nnyt tarvittiin, ja millä ritari voi asiaa auttaa.\n\n\"Lupaatteko nyt, ritari, puhua marskille tästä asiasta ... jos sen\nteette, niin olen varma, että mies saa jäädä haavoja hoitamaan...\nVarmaan kuulisi marski minunkin rukoustani. Teettekö sen, ritari?\"\n\nRitari näytti miettivän asiaa, mutta sitten hän vastasi:\n\n\"Kyllä, kyllä teen! --\"\n\nJa ääni, jolla hän sen lausui, oli niin vakava, niin luja ja niin\nerilainen kuin viheriän ritarin tavalliset puheet, että Niilo ällistyi\nja uudisti kysymyksensä. Mutta silloin ritari nauroi kuivaa nauruaan\nlausuen:\n\n\"Marski nukkuu yläparvella ... totuutta ja usko ... ole siellä ...\nluotatteko viheriään ritariin, nuori mies?\"\n\n\"Luotan!\" vastasi Niilo.\n\n\"Ha-ha-ha\", nauroi ritari, \"sitten lupaan, että mies saa jäädä!\"\n\nSitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja meni puiden taa, jossa Niilo kuuli\nhänen mennessään laulavan:\n\n    Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,\n    Vaan maan päällä vihertävät metsät.\n\nNiilo hyppäsi ratsunsa selkään ja ratsasti rannalle päin, toistellen\nitsekseen kummallisen ritarin säkeitä. Mutta auringon noustessa idästä\nnostettiin Hirvellä purjeet.\n\n\n\n\nXI.\n\nViipurin linnanherra.\n\n\nNoin kuusi vuotta edellä kerrotuista tapahtumista, kulki eräs\nratsujoukko Viipurin linnaan päin idästä tulevaa tietä myöten. Joukko\noli hyvin pieni, mutta miehet olivat valioväkeä, ja kelmeä\ntalviaurinkokin, joka paistoi niiden kiiltäville haarniskoille ja\nkuuraisille parroille ja hiuksille, näytti mielihyvällä heijastavan\nsäteitään heidän välkkyviin varuksiinsa.\n\nJoukon etupäässä ratsasti nuori ritari. Hän oli tavattoman\nlujarakenteinen, ja hänen ulkomuotonsa oli niin jalo ja voimakas, että\nhän näkyi olevan kuin luotu yhteiskunnan kukkuloita varten. Hänen\nliikkeensä ja käytöksensä oli reipasta ja miehekästä, mutta osoitti\nsamalla, että hän oli aikaisin seurustellut ylhäisten ja korkeain\nparissa. Koko hänen olemuksensa osoitti niin sanoaksemme kypsynyttä\nvoimaa. Hänen luonteensa ei näyttänyt olevan sitä laatua, joka\nsilmänräpäyksessä kuohahtaa ja voi silloin sielun jännitystilassa tehdä\ntekoja, jotka katsojaa hämmästyttävät; hänen tarkoitusperänsä täytyi\nolla korkeampi ja vaikeampi saavuttaa. Sellaista työtä, joka vaatii\ntuota tasaista, väsymätöntä työskentelyä kokonaisen ihmis-ijän, --\nsellaista työtä täytyi ajatella tämän ritarin elämäntyöksi, sellaista\nvarten hän näytti olevan luotu. Ylevä tyyneys kuvastui hänen otsaltaan,\nja rohkeat piirteet hänen suunsa ympärillä osoittivat päättäväisyyttä,\nja silmistä loisti lämpö, jonka tuottaa ainoastaan mielen lujuus ja\nhyvän omantunnon kesäaurinko.\n\nRitarin kilpi, joka riippui satulannupista, oli jaettu kahteen\nvaakasuoraan kenttään, joista toinen oli valkea, toinen musta, ja\nauringonsäteet välkkyivät kuurahelmillä, ikäänkuin solmiakseen\nmuistoseppeleen kilpimerkin ympärille. Se oli Natt-och-Dag -suvun\nkilpimerkki, ja ritari oli Niilo Bonpoika Sture. Hän palasi\ntutkimusmatkalta Venäjän rajalta, jonka maan kanssa rauha oli kaikkea\nmuuta kuin varma. Tosin oli Viipurin linnanherra vähän neljättä vuotta\nsitten vakavasti kurittanut muutamia venäläisiä mahtimiehiä ja ottanut\njoukon vankeja, jotka venäläinen ruhtinas Aleksander Vasiljevitsch oli\nlunastanut, mutta toissa vuonna (1445) oli Kristofer-kuningas tehnyt\nliiton liiviläisen Kalparitariston suurmestarin kanssa suurta\nNovgorodia vastaan, ja senvuoksi piti Suomessa olla varuillaan.\n\nSekä ritari että ratsumiehet olivat vaiti. Tultuaan lähelle erästä\npaikkaa, jossa merenlahdelma levisi hopeankirkkaana tasankona\nnähtäviin, pysähtyi ritari katselemaan kaunista maisemaa. Siitä oli\nnimittäin mitä ihanin näköala pienen Viipurin kaupungin, sen muurien ja\nluostarien yli. Edellisinä vuosina oli Kaarlo Knuutinpoika suurilla\nkustannuksilla korjannut linnan, osittain lisää rakentaen, niin että se\nherätti kaikkein katselijain ihmettelyä, ja sitä pidettiin valtakunnan\nlujimpana ja kauneimpana linnana. Se ei ollut kuitenkaan vielä aivan\nvalmis. Päätornin aikoi marski tehdä korkeammaksi, työ oli jo alettu\nvuonna 1447, mutta se ei ollut vielä valmis, vaan telineet olivat yhä\npaikoillaan torninmuurin sisäpuolella, ja niitä peitti nyt tilapäinen\nlaudoista kyhätty katto.\n\n\"Kauniimpaa linnaa ei löydy!\" sanoi eräs etummaisista ratsumiehistä\nlähestyen Niiloa. \"Mitä on Eerik-kuninkaan Visborg tämän rinnalla?\"\n\n\"Varmempana on kuitenkin Eerik-kuningas Visborgissaan, Hollinger\",\nvastasi ritari kotvasen äänettömyyden perästä, \"kuin marski\nViipurissa.\"\n\n\"Mutta katso\", huudahti Hollinger, \"kuinka myrsky rytyyttelee\ntorninkattoa ... jos se vielä tuosta vähän paranee, niin luulen, että\nkoko katto lentää tiehensä.\"\n\nKoko aamupäivän oli puhaltanut ankara myrsky, ja honkametsä oli\nhuokaillut, ikäänkuin siinä asuva haltia olisi tuntenut vankeutensa\nraskaaksi ja ikävöinyt vapauttansa. Mutta tiheät lumioksaiset kuuset\nolivat kuitenkin olleet hyvänä suojana etteivät miehet olleet paljon\ntulleet myrskyä huomanneeksi. Nytkin he olivat siltä suojattuina\nmetsänrinteellä, josta lähti siinä kohden leveä suikale rantaan päin.\nMutta juuri tänä hetkenä näyttivät myrskyn henget kokoavan kaiken\nvoimansa. Ilmasta kuului jyminää, meren jää ja metsä natisi, ikäänkuin\njättiläiskäsi olisi koettanut murtaa puiden mahtavia runkoja ja syöstä\nne maahan.\n\nSamassa lensi mainittu lautakatos Viipurin tornista kiitäen kauas meren\njäälle. Silloin näkyi erään miehen pää torninmuurin yläpuolelta. Ritari\nmiehineen oli kuin paikalle naulattuna. Tapaus sattui melkein heti,\nkuin Hollinger oli saanut sanotuksi, että niinkin voisi käydä.\n\n\"Niin totta kuin elän, herra Niilo\", huusi Hollinger, \"niin luulen,\nettä marski itse on tuolla tornissa!\"\n\nNiilo katsoi ja tunsi hänet marskiksi samoin kuin kaikki miehetkin.\n\n\"Lienee tärkeä asia, joka pitää marskia tuolla tornissa tällaisella\nilmalla!\" mutisi eräs harmaapartainen mies Niilon vieressä. Mutta Niilo\nkannusti hevostaan, ja laukassa ratsastivat he sitten hirmumyrskyä\nvastaan kaupunkiin ja linnaan päin.\n\nSiellä oli Kaarlo Knuutinpoika (Bonde) helluntaista huhtikuun 29\npäivästä asti 1442 linnanherrana; vanha herra Krister Niilonpoika\n(Wasa) kuoli silloin, ja linna tuli marskille. Hän eli siellä niin\nkomeasti, ettei yksikään Viipurin entisistä linnanherroista ollut\nhänelle vertoja vetänyt ja, kuten mainitsimme, oli vanhan linnan\nulkomuotokin hänen käsissään muuttunut. Kustannuksia hän ei säästänyt\nuutisrakennuksissaan ja korjauksissaan, ja koko sielullaan hän\nmuutenkin otti niihin töihin osaa, iloiten joka kohdasta, mikä\nvalmiiksi saatiin. Siinä hänelle oli suureksi hyödyksi suuri kokemus ja\ntieto siitä, miten ruhtinaat ja ritarit vieraissa maissa linnojaan\nvarustivat. Hänen kaunis rouvansa, joka elävästi ymmärsi herransa\najatukset, oli myöskin suureksi avuksi. Hän nimittäin usein muodosteli\noman päänsä mukaan marskin suunnitelmia, antaen niille aina hienomman\nja aistikkaamman muodon. Tämä tapahtui kuitenkin etupäässä huoneiden\nsisustamista järjestettäessä.\n\nKuten linna ihanine ympäristöineen ja lammikoineen oli ulkomuodoltaan\nkaunein, mitä nähdä voi, niin oli sillä sisäpuolellaankin huoneita,\njotka varustustensa puolesta olivat kuninkaanlinnankin huoneita\nkomeammat. Täällä eli Kaarlo Kaarinansa kanssa mitä mieluisinta elämää,\ntäällä hän vietti rauhallisimmat ja huolettomimmat vuotensa. Illoin\nkokoonnuttiin linnan suureen saliin, jossa olivat läsnä ritarit ja\nhuomattavimmat päällysmiehet sekä linnan kappalainen. Viimemainittu\nluki silloin seurueelle kappaleita jostakin kronikasta, tai marski\nkertoili, mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa. Kaarina-rouvan\nkauniit kasvot hymyilivät silloin niin suloisesti, ja marskikin hymyili\nhuomatessaan, että hänen kertomuksensa olivat Kaarinasta hupaisia.\n\nMutta kirkkaimmallakin päivällä on varjonsa, ja niin oli tälläkin\nelämällä. Se johtui marskin kunnianhimosta leviten siitä synkkänä hänen\nnykyisen elämänsä viehkeälle nurmikolle, ja oli hetkiä, jolloin ei\nmikään, ei edes Kaarinan hymyily, voinut sitä karkoittaa. Hän, joka oli\ntottunut olemaan valtakunnan johtajana, ei voinut tätä suuruuttaan\nunhottaa. Ajatellessaan entisyyttään ja tulevaisuuttaan tuntui Viipurin\nlinna kaikkine loistoineen hänestä koristetulta haudalta.\n\nTällaisina epätoivon kolkkoina hetkinä häilyi hänen mielessään paljon\nsellaista, joka kuului menneisyyteen ja jonka olisi pitänyt sinne\nijäksi päiväksi jäädäkin. Mutta useimmin kuvasteli hänen mielessään\nvanha nunna, ja hänen ohellaan kimalteli aina mielikuvituksessaan\nloistava kaulaketju, tuo onnen taikakalu, jonka salainen voima kasvoi\nsikäli, kuta mahdottomammalta alkoi näyttää että hän konsanaan saisi\nsitä omakseen.\n\nOnneksi löytyi jotakin, mikä veti hänen aatoksiaan ja voimiaan\ntoisaalle pakottaen häntä jättämään sisäiset intohimonsa unhotuksiin.\nNiin oli venäläisten kanssa ollut rajakahakoita, ja hän oli itse tehnyt\nmatkan Tukholmaan 1446. Marski oli nimittäin sinä vuonna kutsuttu\nTukholmaan erään retken johdosta, jota hommattiin Erik-kuningasta\nvastaan Gotlantiin. Hän tuli suuri ja loistava seurue mukanaan, ja\ntällä kertaa oli kuningas niin lempeä ja ystävällinen, kuin olisi\nhyvinkin ollut Kaarlon paras ystävä. Samanlainen oli myöskin hänen\nkuningattarensa, Dorotea Brandenburgilainen, jonka Kristofer-kuningas\noli edellisenä vuonna nainut. Tukholmassa vietettiin aika alinomaisilla\npidoilla, ja kuningatar oli silloin -- niin kerrotaan -- heittänyt\nmarskille \"monta leikkisää sanaa\" ja saanut häneltä kallisarvoisia\nlahjoja. Muutamissa suurissa pidoissa, jotka marski pani toimeen, oli\nläsnä paitsi kuningasta ja kuningatarta myöskin lähettiläs suuresta\nNovgorodista. Mutta marski älysi hyvin kuten kaikki muutkin, että tämä\nystävyys oli pelkästään ulkonaista. Valta oli muitten käsissä, suuret\ntapahtumat kulkivat menoaan, kenenkään välittämättä entisen\nvaltiohoitajan toiveista ja mielipiteistä, ja hänen vanhat\nvastustajansa lämmittelivät kuninkaallisen suosion päiväpaisteessa. Se\nkävi marskin sydämelle, ja katkeruus lisääntyi, kuta enemmän hän\naprikoitsi, kuinka toisin asiat olisivat voineet olla.\n\nGotlannin retki ei tuottanut mitään tärkeitä seurauksia. Paluumatkalla\nsärkyi kuninkaan laiva salakarille ja upposi, että hän paitasillaan\nhädin tuskin pelastui Stäkeholmaan, josta hän läksi Kalmariin\nkohtaamaan kuningatartaan. Sieltä hän sitten matkusti Tanskaan.\n\nMarski palasi Svartsjöhön ja piti siellä loistavat häät tyttärelleen\nKristiinalle ja eräälle nuorelle tanskalaiselle Eerik Eerikinpojalle\n(Gyllenstjernalle). Häät olivat, kuten sanottu, loistavat, mutta\nkeskellä niiden iloja tapahtui jotakin, mikä vei Kaarlolta kauaksi\nkaiken riemun. Hän oli menemässä isosta salista, jossa tanssi oli\nparaikaa käynnissä, holvikäytävää myöten ritariparvelle. Silloin hän\nhuomasi mennessään erään soihdun valossa harmaamunkin nojallaan seinää\nvasten. Munkki kuiskasi hänen nimeään, hän säpsähti ja pysähtyi. Ääni\noli tuttu. Se oli Bengta-rouvan ääni.\n\n\"Kaulaketju?\" kysyi hän.\n\nKaarlo kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman Penningebyssä. Mutta nunna\nkohotti rankaisevasti kättään.\n\n\"Heikkouskoinen!\" sanoi hän, \"etsi, etsi, niin löydät. Minä olen saanut\nselityksen erääseen uneeni ... ja minä olen tullut tämän pitkän matkan\nsanoakseni sen sinulle, kun kuulin, että olet täällä Svartsjössä ...\netsi, niin löydät ... löydät sen kolmen vuoden kuluessa, ja sitten...!\"\n\nSamassa tuli holvikäytävä ihmisiä täyteen. Joukko herroja aikoi mennä\nritariparvelle kuten marskikin. He pysähtyivät huomattuaan marskin ja\nmunkin. Mutta tämä tahtoi joko saada kuulijaansa enemmän luottamusta\nsiihen, mitä aikoi sanoa, tahi mieli häntä rangaista -- hän ei huolinut\nvähääkään uutten kuulijain tulosta, vaan pikemmin korotti kuin hiljensi\nääntään sanoessaan:\n\n\"Herra Kaarlo, olkaa valmis tulemaan kolmen vuoden kuluessa maan\nkuninkaaksi; sanon, että Jumalan tahto on totisesti erottaa\nKristofer-kuningas vallasta, ennenkuin se aika on loppuun kulunut!\"\n\nKaarlo tyrmistyi. Nämä olivat vaarallisia sanoja niin monen kuullen.\nMutta hän malttoi liikutuksensa ja sanoi:\n\n\"Isä, varokaa tuollaisia puheita; jos kuningas saa sen kuulla, niin se\ntulee teille kalliiksi!\"\n\nMunkki oli taipumaton.\n\n\"Minä en huoli\", sanoi hän, \"kuka puhettani kuulee, tai siitä itkee ja\nsuree. Kristofer-kuningas ei tule Ruotsiin enää!\"\n\nMarski vastasi munkille samaan tapaan kuin äskenkin sekä käänsi hänelle\nselkänsä mennäkseen pois. Hän meni takaisin tanssisaliin, että\nkäytävään tulleet herrat voivat jatkaa matkaansa ritariparvelle, mutta\nmunkki seurasi häntä, ja kuiskasi Kaarlon tarttuessa oveen hänen\nkorvaansa:\n\n\"Silloin, Kaarlo, ellei sinulla ole kaulaketjua, olet kaiken\nmenettänyt!\"\n\nSitten harmaamunkki katosi, ja ne sanat kaikuivat aina hänen\nkorvissaan, kun joku tapaus johti hänen ajatuksensa menneisiin\nasioihin. Hän näki harmaaveljen ja Bengta-rouvan palavan katseen syvään\npainetun munkkipäähineen alta, ja kaikki, mitä tapahtui sellaista, joka\nnäytti munkin ennustuksia toteuttavan, lisäsi rauhattomuutta hänen\nsielussaan.\n\nTuli nälänhätä. Kerrottiin, että kuninkaalla oli maassa matkustaessaan\nniin suuri seurue, että hevosille meni joka päivä viisi kuormaa ohria\nappeeksi, ja kansa sai syödä pettuleipää. Miehet, jotka palasivat\nViipuriin jostakin marskin talosta Ruotsista, kertoivat tätä, ja he\ntoivat myöskin herralleen useita pilkkalauluja kuninkaasta, joita\nkansan kesken ruvettiin yleisesti laulamaan. Eräskin oli tämmöinen:\n\n    Kun hän on herrana, kaikki on kurjaa;\n    Kylissä on nälkä, ja mieltä on nurjaa.\n    Ja vanhat ja nuoret hänehen suuttuu\n    Ja pettukuninkaaksi kutsuu.\n\nRutto tuli vieden paljon ihmisiä, ja Tukholmassa raivosi suuret\ntulipalot. Kaikki tämä lisäsi häiriötä marskin elämässä ja kuta\nlähemmäksi noiden kolmen vuoden loppu tuli, joista nunna oli puhunut,\nsitä kiihkeämmäksi ja kärsimättömämmäksi muuttui marskin mieli.\n\nNiin päättyi vuosi 1447. Joulua vietettiin leikeillä ja tansseilla\nViipurin linnassa. Kaarlo ei tahtonut, että hänen rakkaan Kaarinansa\nelämä kävisi ikäväksi, vaikkei hän itse voinut ottaa iloon osaa. Jos\nhän tuli saliin tanssien aikana, katseli hän sitä, tavotti Kaarinan\nkatsetta ja näytti riemastuvan, kun se kirkkaana säteili häntä vastaan,\nmutta samassa se oli jo poissa. Ja sitten hän kulki rauhatonna paikasta\ntoiseen.\n\nTänään tammikuun 4 päivänä 1448 oli hän viettänyt aamua keskustelemalla\nerään oppineen dominikaanimunkin kanssa, joka oli matkustellut paljon\nvieraissa maissa. Hän oli hyvin perehtynyt rakennustaitoon, ja nyt hän\nkertoi marskille eräästä tornista Roomassa ja oli saanut marskin\nsuuresti innostumaan siihen ja miettimään, että Viipurin linnan\nkeskeneräisen tornin ehkä voisi samoin rakentaa.\n\nMunkki oli tuskin lähtenyt, niin Kaarlo otti käteensä vasaran, jota hän\npiti aina kulkiessaan tarkastelemassa linnan rakennustöitä, ja lähti\ntorniin. Tuuli kipakasti, jonka vuoksi marski kääri pehmeät kalliit\nturkkinsa tiukkaan ympärilleen. Hän ryhtyi heti niin toimessaan\ntutkimaan suunnitelmaansa, ettei huomannut myrskyä, joka yltyi\npelottavasti pitäen kamalaa meteliä lautakatoksessa. Se vinkui ja\nulvoi, kuin kaikki pimeyden henget olisivat tulleet laulamaan laulujaan\ntuolle levottomalle miehelle.\n\nÄkkiä tuli tuulenpuuska, joka repäisi hirvittävällä räiskeellä\nlautakaton pois. Marski joutui soran ja pölyn keskelle, hän katseli\nympärilleen, ikäänkuin nyt vasta huomaten hirmumyrskyn. Pian senjälkeen\nkuuli hän tornin portailta raskaita askeleita. Siellä tuli\nrakennusmestari katsomaan, mitä vahinkoja torni oli kärsinyt ja kuinka\nniitä voisi korjata. Hän pysähtyi kummissaan huomattuaan linnanherran.\nPölypilvestä, jota tuuli lennätti ilmaan, tarttui Kaarlon turkkeihin\ntukko höyheniä. Hän aikoi pyyhkäistä ne pois kädellään, mutta silloin\nhän tuli lähemmin silmänneeksi niitä ja otti kiireesti ne kouraansa.\nHän katseli niitä rakennusmestarin tullessa.\n\n\"Ovatko muuraajat maanneet täällä?\" kysyi Kaarlo huolimatta kuulla,\nmitä rakennusmestarilla oli sanottavaa.\n\n\"Eivät\", vastasi tämä, \"eivät he ole!\"\n\n\"Mutta nämä höyhenet ... mistä ne ovat?\"\n\n\"Nuo höyhenet!\" sanoi rakennusmestari katsellen hetkisen niitä, kunnes\nmuistinsa selveni, jolloin hän lausui hymyillen: \"nuo höyhenet löysimme\nsyksyllä ruvetessamme täällä muuraamaan... Ne ovat eräästä haukasta,\njoka on tullut tänne tuosta vanhasta torninreiästä ja tarttunut niin\nkiinni, ettei ole päässyt irti.\"\n\nRakennusmestari osoitti puhuessaan paikkaa, jossa vanha torninreikä oli\nollut. Se oli nyt muurattu kiinni ja sen päällä oli vaan yksi kerros\nkiviä; siitä alkoi suuri muurinaukko, joka oli täytynyt jättää syksyllä\ntöiden päätyttyä keskeneräiseksi. \"Katsokaa\", sanoi rakennusmestari,\n\"tuossa kohden oli muurissa halkeama, johon sain mahtumaan koko käteni,\nja siitä löysimme höyhenet ja täydellisen haukan luuston.\"\n\n\"Haukan!\" huusi marski tarttuen miestä niin kovasti käsivarteen, että\ntämä luuli jotakin hengenvaarallista sanoneensa.\n\n\"Niin, armollinen herra\", vakuutti hän, \"se oli haukka, siitä olen\nvarma, koska itse sovitin kiven reikään. Höyhenet ovat muiden\nmuurausjäännösten kera jääneet siivoamatta tänne ... varmaan ovat\nluutkin täällä vielä, ellei tuuli ole niitä nyt vienyt... Ei, kas\ntuollahan ne ovat.\"\n\nMarski päästi miehen käden, ja tämä juoksi ottamaan luita nurkasta ja\ntoi ne marskille.\n\n\"Haukka!\" sanoi tämä tutkien tarkasti luita. Kaksi suurempaa niistä oli\nmyrsky painanut erään hirren alle, joka oli estänyt niitä lentämästä\npois, kuten se oli kaiken muun lennättänyt ilmoille.\n\nMarskissa tapahtui nyt nähtävästi jotakin, mikä kokonaan valtasi hänen\nmielensä. Viime vuosina olivat Bengta-rouvan puheet kaulaketjusta\nsyöpyneet syvälle hänen sieluunsa, ja senvuoksi oli harmaan haukan\nmuisto ollut alinomaa elävänä hänen mielessään. Tämä tapahtuma herätti\ntietysti tämän kaiken nyt uudella voimalla eloon. Myrskystä oli hän\nkuulevinaan Bengta-rouvan sanoja, ja sen pauhina muistutti harmaan\nhaukan siipien suhinaa. Tultuaan siis varmaksi että ne höyhenet, jotka\nhänellä olivat kädessään, olivat todella joskus> kuuluneet haukalle,\nkääntyi hän kiireesti säikähtyneen rakennusmestarin puoleen.\n\n\"Entä sitten, mies!\" huusi hän, \"mitäs muuta?\"\n\n\"Mitä muuta? ... ei mitään, ankara herra, ei mitään!\"\n\n\"Etkö löytänyt mitään muuta ... etkö mitään!\"\n\nMarskin silmät paloivat, ja hänelle näytti olevan vaikea puhuakin.\n\n\"Ei!\" toisti rakennusmestari, \"ei mitään muuta kuin vanhat kuivettuneet\nluut ja höyhenet!\"\n\nMarski kumartui lähemmin katselemaan muuria, jossa vanha torninreikä\nselvästi näkyi. Hän löi vasarallaan sen alapuolella oleviin kiviin, ja\nniistä lähti ontto ääni.\n\nNoustessaan seisoalleen oli marski kalmankalpea, ja kylmiä\nhikipisaroita tippui hänen ohimoiltaan.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" sanoi hän nyökäten rakennusmestarille, \"olkoon se nyt\nsinään, myrsky tunkee ihan läpi luiden. Olen muuten saanut toisia\ntuumia torniin nähden ... tule huomenna luokseni, niin saamme lähemmin\nsiitä puhella!\"\n\nSitten hän meni pois ja rakennusmestari seurasi häntä. Marski meni\nhuoneeseensa ja kielsi vanhan hovimestarinsa ketään sisälle laskemasta.\nMutta kun hän oli sulkemaisillaan ovea, tuli Kaarina-rouva pyytäen\npuhutella häntä, eikä hän hennonnut sitä kieltää.\n\nHovimestari jäi paikalleen ulompaan huoneeseen, johon hän istuutui\ntakkavalkean ääreen, ihmetellen enemmän herransa omituista ulkonäköä\nkuin pihalla riehuvaa myrskyä, joka pian saattoi työntää ikkunat\nsisään, kuten se nosti tornin katonkin.\n\n\"Fågelvik, Fågelvik!\" huokasi hän, \"sinne emme enää taida tulla.\"\n\nHetkisen kuluttua avattiin ulompi ovi kiivaasti, ja Niilo Bonpoika\nastui huoneeseen.\n\n\"Terve, vanha Erland!\" sanoi hän tervehtäin ystävällisesti ukkoa,\n\"missä marski on?\"\n\nUkko kertoi, mitä oli tapahtunut, ja sanoi että marski oli kieltänyt\nketään sisään päästämästä.\n\n\"Onko marski siis vielä yhtä synkkämielinen kuin minun lähteissäni?\"\nkysyi Niilo tarkastellen ukon huolestuneita kasvoja.\n\n\"On, Jumala paratkoon\", vastasi tämä, \"kyllä hän on, ja minä suren\nsitä, herra, sillä marski kärsii siitä enemmän kuin kukaan uskoo... Hän\nei ole entisensä kaltainen, hän ei näe eikä kuule, ja väliin hän näkee\nja kuulee taasen enemmän kuin kukaan muu. Pyhä kolminaisuus antakoon\ntälle onnekkaan lopun, mutta kummalta se näyttää minun vanhoille\nsilmilleni... Voi Fågelvik, herra, Fågelvik!... Niin kauan kuin siellä\nolimme, oli Kaarlo-herra onnellinen mies! Asia on kuten olen sanonut,\nniin kauan kuin hän tyytyi Fågelvikiin oli hän sekä tarpeeksi mahtava\nettä rikas, mutta nyt ... niin, Jumala on kai armossaan kaiken siksi\nkatsonut, mutta ihmissilmälle...\"\n\nNiilo, joka tunsi ukon heikkouden, ettei hän tahtonut koskaan lopettaa\nruvettuaan puhumaan rakkaasta Fågelvikistään, nyökkäsi ystävällisesti\nhänelle ja meni ulos. Hän tarvitsi hyvinkin pitää huolta itsestään\nvaivaloisen ratsastuksen perästä, ja puolipäivän jälkeen toivoi hän\npääsevänsä marskin puheille.\n\nMutta marski käveli edestakaisin huoneessaan kuumeenomaisessa tilassa.\nKaarina-rouva jätti hänet hyvin levotonna. Sellaisena ei hän ollut\nvielä milloinkaan häntä nähnyt.\n\nJa hänen synkeä, levoton mielenjännityksensä kesti koko päivän. Hän\npysyi huoneissaan eikä näyttäytynyt puolipäivissä eikä illallakaan.\n\nKun yön hämärä verho oli hiipinyt linnan yli ja kaikki nukkuivat\nuntaan, lähti marski huoneistaan alas linnanpihalle. Hän otti eräästä\nlautasuojuksesta, jossa muuraajain työkalut olivat, rautakangen ja\nastui torniin.\n\nSiellä hän alkoi työskennellä varovaisesti, mutta samalla niin\nkiihkeästi, että joka jäntere oli ankarasti jännitettynä. Hän tutki\ntarkasti jokaista sen kiven liitosta, joka peitti vanhaa torninreikää,\nja rupesi sitten soveliaimmalta kohtaa hakkaamaan aseellaan pois\nmuurisavea ja irroittamaan siten kiveä. Se onnistui suurella vaivalla,\njonka jälkeen hän menetteli samoin sen alla olevan kiven kanssa, ja sai\nlopuksi irti sen kiven, joka peitti vanhan aukon. Sitten hän alkoi\nkäsin tutkia aukon pohjaa.\n\nMyrsky oli jonkunverran talttunut, mutta pauhasi vieläkin tarpeeksi\njäähdyttääkseen ihmismielen. Marski ei kuitenkaan tuntenut kylmyyttä.\nHän ei nyt joutanut huolimaan muusta kuin omista hommistaan.\n\nHän tarttui taas kankeen. Aukon pohjalla oli hänen vapiseva kätensä\ntuntenut syvän, täyttyneen halkeaman, ja kaksinkertaisella innolla\nryhtyi hän taasen työhönsä. Nyt oli ensiksi saatava muurisavi\nhalkeamasta pois. Se oli hyvin vaikeata, mutta kävi laatuun kuitenkin.\nHetkisen perästä huomasi marski sen olevan poissa, ja voimakkaalla\nsysäyksellä työnsi hän kangen koko pituuttaan myöten halkeamaan. Hän\nnousi seisomaan, pani kangen syrjään ja otti taskustaan paksun nuoran,\njohon oli sitonut lyijyluodin. Hän laski sen halkeamaan, tutkien sillä\nsen syvyyttä. Se oli kyynärän vertaa kangen pituutta syvempi. Hän\nmietti hetkisen, mutta teki nopeasti päätöksensä. Hän riensi kiireesti\nportaita myöten pihalle. Siellä oli kalustohuoneen nurkalla muutamia\nhoikkia riukuja. Mutta juuri ojentaessaan kättään ottaakseen yhden\nniistä, kuuli hän kahden miehen puhuvan aivan lähellä.\n\nYö oli pimeä. Ei nähnyt kättäänkään edessään, veri hyytyi marskin\nsuonissa, hän voi tuskin hengittää.\n\n\"Nyt siellä on hiljaista\", sanoi toinen, \"mutta iso aika siellä\ntaottiin ja paukutettiin.\"\n\n\"Se on marskin onni\", vastasi toinen, \"etkö tiedä, että kun\nrakentajalla on onni, niin häntä auttaa joku, jota ei kukaan näe?...\"\n\n\"Niin, niin ... kukapa siellä muuten viitsisi hommailla sydänyöllä\ntällaisessa myrskyssä!\"\n\nMiehet menivät linnantupaan päin, johon marski kuuli heidän astuvan.\nHän veti syvään henkeään ja seisoi vielä kotvasen kuunnellen. Kun ei\nenää mitään kuulunut, ojensi hän kätensä ja tarttui riukuun rientäen\ntaasen portaita myöten torniin.\n\nTultuaan sinne seisoi hän vähän aikaa hiljaa, merkitsi nuorallaan\nhalkeaman syvyyden riukuunsa, mutta viivytteli vielä senkin tehtyään.\nJotakin puuttui ennenkuin sitä voi käyttää. Hän piti sitä kädessään\nkopeloiden sen terävää päätä. Äkkiä hän hätkähti ja asetti riu'un\nseinää vasten.\n\nHän tempasi turkkinsa auki ja sieppasi sieltä pitkän hopeaha'an, jolla\nse oli kaulan ympäri kiinni. Tämän ha'an hän taivutti niin, että se voi\ntarttua kiinni parin sormen levyiseen esineeseen, sitoi sen sitten\nkiinni riu'un hoikempaan päähän, koetteli sen lujuutta ja lähestyi\nsitten halkeamaa.\n\nSitten hän laski riukunsa varovasti reikään kulettaen sitä ympyrässä,\nmikäli voi aukon suulta sen suuntaa ohjata. Hän älysi kohta, että tässä\nkohden oli muurissa ontelo, jota ei kukaan tiennyt, ja hän rupesi\najattelemaan, että siinä oli ehkä joku salainen porraskäytävä, jonka\npää oli jostakin syystä muurattu umpeen. Mutta tämä ajatus herätti\nhänessä melkein epätoivoa. Jos koriste oli siellä, niin oli se solunut\nalemmaksi, ja silloin täytyi tornin seinä särkeä.\n\nMitä suurimmalla varovaisuudella hän sen vuoksi pisti riu'un pohjalle\nasti kuletellen sitä siellä. Siellä oli todellakin alaskulkevat\nportaat. Hän voi tunnustella sitä porras portaalta, ja riuku oli niin\npitkä, että se tuli alimmalle sysättynä ihan vinoon asentoon. Hän\nkuletti hiljaa sitä pitkin alinta parrasta. Siellä ei ollut mitään.\nSitten hän nosti sen seuraavalle portaalle tutkien sitä samoin\ntarkasti. Siinäkään ei ollut mitään.\n\nNostaessaan onkensa sitä seuraavalle portaalle tuli se kohtisuoraan\nasentoon. Suurimmalla tarkkuudella ja varovaisuudella kuletti hän sitä\nnyt ulkoseinältä sisäänpäin, ja tunsi keskiportaalla jotakin,\nmikä otti hieman vastaan, mutta siirtyi kuitenkin mukana. Mutta silloin\nrupesi hänen ruumiinsa niin vapisemaan, että hän näytti melkein\nkykenemättömältä enempää tekemään. Hän pääsi siitä kuitenkin kohta ja\nsai jäntevyytensä takaisin. Hän kuletti hakaa hiljaa esineen ympäri.\nHän vei sitä sivulle päin nostaessaan sitä ylös. Se tuli mukana. Hän\nnosti sitä ylemmäksi ja ylemmäksi...\n\nEnsi hetkenä hän piteli kaulaketjua vapisevassa kädessään.\n\nKaksi viikkoa tämän jälkeen tuli Tukholmasta pikaviesti Viipuriin. Se\noli Herman Bermanin lähettämä ja toi häneltä kirjeen.\n\nKirje toi sanoman Kristofer-kuninkaan kuolemasta. Hän oli kuollut\npuolenpäivän aikana tammikuun 4 päivänä Helsingborgissa, ollessaan\nmatkalla Jönköpingiin kuulutettuun herrainkokoukseen.\n\n\n\n"]