Kun itämyrsky vinkui

KUN ITÄMYRSKY VINKUI

Romaani vapaustaistelujen ajoilta

Kirj.

AARNE MUSTASALO [Heikki Nurmio]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1930.

           Omistetaan
      Kaatuneiden Äideille.

I.

Vapaussodan savuavilla taistelukentillä lyötiin arpaa Suomen kohtalosta. Kenraali Mannerheimin johtaman talonpoikaisarmeijan väkevien iskujen tieltä väistyivät venäläiset sotavoimat Suomesta ja onnettomat harhaanjohdetut, mutta uljaasti taistelevat punaiset suomalaisjoukot panivat nyt rintansa alttiiksi suojatessaan heidän peräytymistään.

Pitkinä rekikolonnina kuljetettiin Pohjois- ja Keski-Suomessa sekä Karjalassa vangittuja venäläisjoukkoja Sortavalasta Salmin kautta Aunukseen. Valkoisen armeijan ylijohto tarjosi antautuneille vapaan kyydin rajalle asti. Saivatpa he vielä päälle päätteeksi ottaa kimpsunsa ja kampsunsa mukaansa sikäli kuin kantaa jaksoivat. Rajalla Iivanoilta loppui Suomen kyyti ja kestitys. Jalkapatikka oli edessä, sillä suuri isänmaa ei ollut valmistautunut vastaanottajaisiin. Mutta mitäpä siitä, olivathan polseviikit taas omassa maassaan, jossa Suomen valkoisten tuliluikut eivät enää häirinneet heidän yritystään perustaa omatekoinen taivaanvaltakuntansa tämän matoisen maan kylmälle kamaralle.

Ensimäinen 300-miehinen kolonna tallusteli ilman tahtia rajaviivan yli ja majoittui lähikylään. Se ei pitänyt kiirettä. Se oli näet keksinyt merkillisen idean. Tuota pikaa olivat muutamat huimapäät julistautuneet johtajiksi ja suunnitelma oli tehty seuraavan vankikolonnan vähäisen omaisuuden ryöstämiseksi ylläköllä.

Kun uusi annos kaalimaan miehiä täynnänsä isänmaan kaihoa ja lemua tallusteli rajan yli, joutui se ankaran ja järjestetyn hyökkäyksen alaiseksi. Ensin tullut joukko kävi sen kimppuun ja riisti sen putipuhtaaksi nauraen partaansa. Muutamilta lyötiin silmät mustiksi, kellään ei ollut älyä ryhtyä vastarintaan. Nyt vasta poistuivat ensin tulleet urhot rajapinnasta, mutta joukko numero kaksi jäi vääntäen päätä ja murtaen suuta odottelemaan kolmatta vankikolonnaa.

Sadatellen aikoja ja tapoja kohotti mukana seurannut vääpelivanhus kätensä korkeuteen, teki sitten pyhän ristin merkin ja huokasi:

"Tam harashoo, gdje nas niet." (Siellä on hyvä olla, missä meitä ei ole).

Mutta nuori kasakka astui kiiltävissä saappaissaan hänen ohitseen, tempasi ukkelilta piipun suusta ja sanoi ilkamoiden.

– Sorovnoo!

Niin poistuivat ryssät Suomesta kevättalvella v. 1918! [Vertaa ruotsalaisen sanomalehtimiehen kuvausta Svenska Dagbladetissa 23.IV.1918.]

Talonpoikaisarmeija eteni tällä välin voitokkaasti vaikka ankarasti taistellen etelää kohti, ja huhtikuun lopulla jo valkoiset rykmentit kenraalimajuri Wilkmanin johdolla hyökkäsivät lujaa Viipurin linnoitusta, Karjalan lukkoa valloittamaan. Kahtena rivistönä he etenivät Heinjoelta lähtien. Oikeata, joka Lyykylän, Aittolahden ja Talin taisteluissa mursi vihollisrintaman ja vähääkään viipymättä riensi eteenpäin Viipurin tietä, komensi saksalainen upseeri, eversti von Coler. Päästyään yhteyteen linnoituksesta vastaan tulevien neuvottelijain kanssa hän karskissa äänilajissa vaati linnoitusta heti ja ilman ehtoja antautumaan uhaten olla tuntematta sääliä, jos hänen täytyisi väkipakolla raivata tiensä punaisten varustusten läpi.

Punaiset eivät kuitenkaan vielä luopuneet taistelusta ja hyökkäys jatkui. Aina Papulan mäelle ja Suomenveden pohjan rannalle juoksivat valkoisten harmaat ketjut, mutta yritys mennä siltojen yli kaupunkiin tyrehtyi vihollisen hurjaan konekivääriammuntaan. Samalla kohdisti linnoituksen vahva tykistö hirmumyrskyn tapaisen tulen Papulan rannalle ja mäelle. Valkoisten hyökkäys pysähtyi hetkellä, jolloin heillä jo näytti olevan suuri voitto käsissään. Leveä merenlahti katkaisi jääkärien tähän asti vastustamattoman vauhdin.

Pian huomattiin, että tältä suunnalta eteneminen oli mahdoton. Ei auttanut muu kuin odottaa vasemman rivistön yritystä kaakosta käsin, missä maasto tosin oli suotuisampi, mutta puolustusvarustukset sitä lujemmat, tunkeutua kaupunkiin. Mutta eteläiset joukot viipyivät kauan. Vasta auringon laskiessa ja illan hämärtyessä huomattiin jotain erikoista olevan tekeillä silläkin taholla. Punaisten tykistön tuli näet kääntyi nyt kaakkoon päin Liimatan ja Sainion seutuja kohti.

Siellä ponnisteli eteenpäin everstiluutnantti Jernströmin rivistö, minkä päävoiman muodostivat 1. Jääkärirykmentin kolme pataljoonaa. Raskaat taistelut Kamaran kylässä ja asemalla olivat niitä viivyttäneet. Huhtikuun 24 päivän sarastaessa olivat ne lähteneet liikkeelle ja niiden päämääränä oli saman päivän iltapuolella saapua Viipurin edustalle sekä empimättä hyökätä kaupunkiin, missä reipas suojeluskunta oli ilmoittanut samalla hetkellä ryhtyvänsä toimintaan. Toisin kuitenkin kävi. Punaisten kiivas vastarinta Kamaralla vei Jernströmin päävoimat tähän kaukaiseen sivusuuntaan, missä ne kylläkin valtasivat mainitun aseman seudut, mutta kärsivät raskaita tappioita ja vain pieni osa ryhmästä ehti enää saman päivän illalla Viipurin varustusten edustalle. Nuo heikot ja uupuneet voimat eivät enää pystyneet jatkamaan hyökkäystä ja otollinen hetki meni käsistä. Viipurin suojeluskunta jäi ilman apua. Sen uljas teko, Kolikkoinmäen patterien valtaus päättyi – antautumiseen. Kun valkoiset voimat, jotka yön kuluessa koottiin Sainioon, seuraavana aamuna alottivat hyökkäyksen linnoitusta vastaan, olivat sen laajat varustukset taas vahvasti miehitetyt ja murhaava tuli kohdistui nyt eteneviä ketjuja vastaan. Hyökkäys pysähtyi koko rintamalla.

– Itämyrsky vinkuu, sanoivat jääkärit.

Nyt alkoi Viipurin piiritys. Päivät pääksytysten pauhasi tykistö molemmin puolin syösten tulta ja rautaa malmikidoistaan. Useita kertoja ryntäsivät valkoiset epätoivon vimmalla vihollisvarustuksia vastaan ja yhtä monta kertaa heidät työnnettiin takaisin.

Vasta 28 päivän vastaisena yönä heillä oli menestystä. Kello 12 yöllä alkoi heidän tykistönsä ampua kaikilla voimillaan kaakkoisrintaman vihollisasemia. Kranaattien jylinä ja ulvonta täytti hämärän kevätyön. Kaikkialla räiskyi ja leimahteli. Kolikkoinmäen talojen palo punasi taivaan uhkaavilla, välähtelevillä loimuillaan.

Yhtäkkiä tykkituli siirtyi kaukaisempiin maaleihin ja valkoisten hyökkäysjoukot lähtivät taas etenemään. Piikkilanka-aitaukset läväistiin, mutta nyt havahtui vihollinenkin, ja kivääri- ja konekiväärituli pyyhkieli taas niittyjä ja metsäisiä rinteitä. Jääkäripataljoonat ja avuksi tuleva Vaasan rykmentti samosivat kuitenkin varsinaiset varustukset sivuutettuaan nyt soiden ja kukkulain yli Kolikkoinmäkeä kohti. Aamu alkoi sarastaa.

Hien ja mullan peittämä ketju pysähtyi muutaman sadan metrin päähän etukaupungin ensimäisistä taloista, sillä punaiset ampuivat ikkunoista ja kivijalkojen suojasta. Ketjussa oli nyt miehiä useista eri joukoista. Nuori, vihreätakkinen jääkärivänrikki kohottautui maasta huutaen:

– Joukkue kuuluu minun komentooni.

Samassa hän tunsi käden lyövän olkapäähänsä.

– Sinäkö Aarne, oletko se todellakin sinä? kysyi kiihkeä ääni.

Vänrikki kääntyi tuimasti vasemmalle. Savinen naama irvisti häntä vastaan. Ääni kuului hirveän tutulta, ihan jotkin menneet onnelliset muistot tulvahtivat mieleen noita sanoja kuullessa, mutta kauan poissa kotimaastaan harhaillut jääkäri ei siinä tuokiossa muistanut, kuka tuon likaisen, nokisen naaman hymyilevä omistaja oli.

– Olenhan tässä minä, sitä nyt ei kannata epäilläkään, hän vastasi, mutta sinä, kuka hitto sitten sinä olet? Sepä olisi peräti hauska tietää.

– Herra vänrikki, olen ryhmänjohtaja Erkki Kairila I pataljoonan 1. komppaniasta.

– Erkki Kairila – – Erkkikö – – sinäkö! No terve mieheen, tämäpä vasta oli sattuma. Tuon savivellin takaa ei kuitenkaan äitisikään sinua tuntisi. Jumalan kiitos, olet säilyttänyt toistaiseksi nahkasi eheänä.

– Kah, onkos täällä tuttavia liikkeellä, kuului samassa vakava ääni oikealta. Älähän, eikös siellä ole Kairila ja – – ja – – – eikös siinä ole Aarne Aulamo ihan omassa persoonassaan.

Pohjalainen ylioppilas Juhani Kyttä apuun tulevasta Vaasan rykmentistä kiipesi hämärästä etumaisen ketjun tasalle.

Vanhat lukutoverit tervehtivät intomielisin huudahduksin toisiaan. Mutta kauan ei ollut aikaa keskustella. Täytyi päästä eteenpäin, sillä nykyinen asema keskellä avointa kenttää oli sietämätön. Vänrikki huusi kireän komennon ja hurraata huutaen syöksyi maasta nouseva ketju sisään Kolikkoinmäen kapeille kujille. Vihollinen vetäytyi nyt varsinaista kaupunkia kohti ja valkoiset sotilaat alottivat tuon sokkeloisen etukaupungin puhdistamisen edeten varovaisesti talo talolta ja tarkastellen vintit sekä kellaritkin.

Vänrikki Aulamo johti nyt satunnaisen joukkueensa itse kaupunkia vastaan. Intomielin ja leikkiä laskien astuivat miehet rohkeasti eteenpäin puristaen tarmokkain käsin kivääriään ja luullen kaiken vastarinnan lopullisesti murtuneen. Jälleen kohtasi heitä pettymys:

Etukaupungin ja varsinaisen Viipurin välissä oli vahva sisälinnake, joka sulki tien. Kun valkoiset sotilaat saapuivat sen edustalle, näkivät he hämmästyksekseen vastassaan taas korkean vallin, jonka harjalla betonivarustukset kiilsivät nousevan auringon valossa ja samassa puhkesi sieltä hurja tulisuihku tervetuliaisiksi. Kuulia lenteli kuin rakeita yltympäri räiskyen ilkeästi rakennusten seiniin ja lauta-aitoihin.

– Itämyrsky vinkuu! huudahti vänrikki. Se oli tuttu sananparsi niinä päivinä.

Oli haettava suojaa. Toveruksemme aikoivat painautua maahan lähimmän talon varjoon, mutta samassa vänrikki horjahti. Hänen kasvonsa kalpenivat ja revolveri putosi kädestä. Tuntui kuin olisi halolla huitaistu hänen oikeaan olkapäähänsä. Hän haparoi vasemmalla kädellään mökin harmaita nurkkahirsiä. Ympäristö näytti omituisesti hämärtyvän; auringon valo, joka äsken oli ollut kirkas, tuntui pimenevän aivan kuin suuri pilvi olisi kohisten kiitänyt sen yli.

Sitten hän kaatui maahan ja menetti hetkeksi tajuntansa.

Hän heräsi siihen, että pohjalainen Kyttä kaatoi kylmää vettä hänen otsalleen. Ensi ajatus oli:

– Missä ollaan? Missä on vihollinen?

Sitten yritti mies hypätä pystyyn, mutta istuutui huomattuaan omituisesti huikaisevan. Rinnassa tuntui pistosta ja suussa oli veren makua.

– Mihin sattui? kysyi hän sitten.

– Oikeaan olkapäähän, vastasi Kyttä.

Vänrikki silmäili käsivarttaan. Paidan hihansuun alta virtasi kolme punaista verijuovaa käden yli maahan.

– Vai niin, se ei ole sinänsä vaarallista, sanoi hän, mutta – – –

Hän sylkäisi veren pois suustaan ja jatkoi: – – taitaa olla keuhkokin vioittunut.

Kyttä ja Kairila tarttuivat nyt jääkäriin toinen pääpuoleen, toinen jalkoihin ja lähtivät kantamaan häntä lähellä olevaan apteekkitaloon. Vänrikki vastusteli, sanoen jaksavansa itsekin kävellä, mutta toiset vain hymyilivät eivätkä olleet kuulevinaan. Ja tuntuipa todella äärettömän raukealta elämä, aivankuin koko sotaretken rasitus olisi yhtäkkiä hartioita painanut, kuin kaikki pitkät harjoitusmarssit Holsteinin kanervanummilla ja sitten sotamarssit Kuurinmaan kurjilla upottavilla teillä, kaikki Missellä vartiossa valvotut yöt ja Dumben patrulliretket nyt yhtäkkiä olisivat joukolla kimppuun käyneet. Hän ajatteli, että olisi pitänyt saada levätä ainakin vuoden, jollei olisi ollut niin ankara kiire ja tärkeä homma.

Kaukaa kuului hurraa-huutoja. Uudet komppaniat juoksivat Viipuria kohti, mutta sitadelli pysähdytti ne kaikki. Alkoi taas kiivas tulitaistelu.

– Mennään takaisin, pojat, sanoi vänrikki, eihän nyt kerkiä maata. Nyt on kaikkein kriitillisin hetki. Joko Viipuri nyt vallataan tai hyökkäysyritykset uupuvat kokonaan.

Kyttä ja Kairila kantoivat rauhallisesti toveriaan apteekkia kohti, eikä tämä pystynyt vastaan panemaan, vaikka sisu kuohahtikin, kun hurraahuudot, taas yhä kauempana, kajahtivat.

Nyt kuului ilmassa vihlova vonkuna ja keskeltä taloryhmää kohosi samassa sakea musta savu hirsien ja laudanpätkien lennellessä ylt'ympäri. Punaisten tykistö oli alkanut ampua Kolikkoinmäen esikaupunkia. Se ampui tarkkaan ja arastelematta. Siellä ja täällä syttyvät tulipalot osoittivat vihollistykistön tehokkuutta, mutta tuo älytön hävitysvimma kuohutti valkoisten sotilasten mieltä. Vanha ryssän viha leimahti täällä jälleen liekkiinsä, sillä olihan selvää, että tottumattomat punasotilaat eivät tuolla tavalla osanneet käyttää tykistöä. Heillä oli apunaan venäläiset tykkimiehet, joille Suomen hävitys oli suoranaista huvia.

Mutta suomalainen tyyneys tuli aivan liikuttavalla tavalla jälleen kerran ilmi tuolla Kolikkoinmäen surmankukkuloilla. Granaattien räiskyessä ja shrapnellien kylväessä hävitystään etukaupungin mummot siellä kotipihoilla tomuuttivat mattojaan ja peittojaan, pesivät pyykkiään ja suorittivat muita askareitaan aivankuin mitään sen ihmeempää ei olisikaan tapahtumassa. Välistä vain siunailivat, kun hirrensäpäleet kovin viheltivät.

Kun vänrikki Aarne Aulamo oli tuotu apteekin etuhuoneeseen, jäi hän sairashoitohenkilökunnan haltuun ja hänen toverinsa palasivat paikoilleen etulinjaan, missä sekaisin menneitä joukkoja paraikaa järjestettiin uutta hyökkäystä varten, minkä kuitenkin piti tapahtua vasta seuraavana yönä. Muutaman tunnin odotuksen jälkeen haavoittuneet siirrettiin rintaman taa kenttäsairaalaan.

– – Heimatsschuss, sanoi lääkäri karskisti vänrikille, olkapäätä käsitellessään. Oikea keuhko vioittunut, mutta mitään vakavampaa vaaraa ei ole ja nythän sota kohta päättyy. Ensi yönä meikäläiset ovat varmasti Viipurissa ja silloin on sota lopussa.

– Todellakin, huokasi vänrikki, jonka haavaa nyt julmasti kivisti. Sota on siis vihdoinkin päättynyt. Nyt on voitto jo varma ja Suomi vapaa. Meidän tehtävämme on päättynyt.

Sitten hänet valtasi tavaton liikutus, että hänkin oli saanut olla mukana tätä suurta työtä tekemässä. Harmitti vain se, että tässä viime tingassa piti haavoittua, ettei päässyt mukaan loppuhyökkäykseen.

Lääkäri hymyili hänen tyytymättömyydelleen. Sairaanhoitajat hymyilivät hekin ja kääntyivät seuraavan potilaan puoleen.

Hitaasti kului iltapäivä haavoittuneiden kammioissa.

Ei puhuttu juuri mitään. Pari miestä välistä hiukan voihki, mutta lopettivat heti kun hoitajatar saapui heidän luokseen.

Pimeän tullen jännitys alkoi rintaman takanakin taas kasvaa. Etulinjalla oli aivan hiljaista. Jotkut yksityiset laukaukset kajahtivat pitkin väliajoin ja kuulas yöilma kantoi kaiun kauas metsäin ja vuorten taa. Tiedettiin, että oma hyökkäys alkoi kello 12 yöllä, mutta mahdollista oli, että punaiset, joita toistakymmentätuhatta, s.o. pääosa punaista itäarmeijaa, nyt oli suljettu Viipuriin, yrittäisivät vahvoin voimin murtautua läpi etelään, kuten jo Nuoran kylässä olivat tehneetkin. Sitä varten oli oltava varuillaan.

Puoliyön hetkenä näkyi taas nopeita leimahduksia eri puolilla valkoisten linjojen takana. Taas alottivat granaatit ilkeän, hermoja kutkuttavan ulvahtelun. Valkoisten tykistövalmistelu oli käynnissä. Taas jyrisi ja pauhasi tulisade onnettoman Viipurin yli, missä ahdistetut asukkaat kuitenkin riemua ja toivoa hehkuen kuuntelivat noita mahtavia jyrähdyksiä ja odottivat valkoisten saapumista yhtä kiihkeästi kuin päivänkin tuloa.

Valkoiset joukot tunkeutuivat sinä yönä kaupunkiin. Punaisten vastarinta murtui kaikkialla. Aamun sarastaessa tuli tieto suuresta voitosta kenttäsairaalaankin ja kuumeiset silmät sielläkin loistivat iloa ja oikeutettua ylpeyttä. Olihan päättynyt Suomen suurin taistelu – vapaustaistelu. Mitäpä oli kaikki muu niin korkean asian rinnalla.

Joukot lepäsivät seuraavina päivinä majapaikoissaan. Valmistauduttiin suurta paraatia varten ja korkeita herroja saapui Viipuriin aina ylipäällikköä myöten. Riemu oli ylimmillään. Kaupunkilaiset kilpailivat suosionosoituksissaan valkoisille sotilaille. He jakoivat ilmaiseksi vähistä ruokavaroistaan heille parhaat palat ja lisäksi sikarit, paperossit, virvokkeet jos jonkinlaiset. Viimemainitut taas nauttivat siitä tietoisuudesta, että olivat elossa ja kaiken todennäköisyyden mukaan tulisivat jäämäänkin eloon, ainakin toistaiseksi.

Niinpä astelivat ylioppilaat Erkki Kairila ja Juhani Kyttä harmaissa sotamiestakeissaan ja korpraalin nauhat olkalapuissaan Viipurin katuja antaen siviilien ihailla itseään ja vaatimattomasti nauttien niitä melkoisia annoksia kaikinpuolista maallista hyvyyttä, mitä kunnon viipurilaiset auliisti jakelivat tulijoille. He tunsivat, että tässä ei ainoastaan kruunu pitänyt huolta pojistaan, vaan vieläpä "spei suae patria dedit" yhtä ja toista suuhun pantavaa. Huolta ei ollut laisinkaan. Kairila väitti, ettei sitä ollut olemassakaan, Kyttä hymähti ja oli ohimennessään uskomaisillaan asian. Paraatihumussa meni sitten pari päivää ja seuraavina päivinä soi Karjalan marssi kaikkien ihmisten korvissa.

Niinpä toverukset vasta lähes viikon kuluttua eräänä poutapäivänä muistivat haavoittuneen toverinsa, jääkärivänrikki Aulamon, jonka kanssa heidän kohtaamisensa lyijysateessa Kolikkoinmäellä oli tullut perin lyhyeksi. Tämän tapauksen toi heidän mieleensä suuri punaisella ristillä varustettu lippu erään nelikerroksisen, todennäköisesti koulutalon harjalla, missä nyt oli vastaperustettu sairaala.

– Astutaan sisään, ehdotti Kyttä. Täytyyhän meidän jo vihdoin käydä Aarnea tervehtimässä. Olemme tässä maailman humussa jo liiankin kauan unohtaneet kärsivän toverimme.

Kyttä puhui vakavissaan ja hänen sanojensa asettelusta jo kuului, että hän oli teoloogi. Erkki taas oli huoleton länsisuomalainen civis, joka sodan melskeissäkään ei tahtonut jaksaa koskaan säilyttää vakavuuttaan, vaan lasketteli pitkin päivää puolikuivahkoja varsinaissuomalaisia sukkeluuksiaan toisten huviksi, toisten mieliharmiksi.

Kun Kyttä kääntyi toverinsa puoleen, oli tämä jo livahtanut sairaalan ovesta sisään. Pohjalainen seurasi perässä. Eteisessä tulvahti sairaalan lemu tulijoita vastaan. Hoitajia hääri siellä valkoisissa puvuissaan edestakaisin, eikä terveisiin tulijoihin keritty kiinnittämään mitään huomiota.

Pojat saivat kuitenkin käsiinsä erään saniteettialiupseerin, joka tunsi olosuhteet ja voi heti antaa sen ilahduttavan tiedon, että vänrikki Aulamo, joka sivumennen sanoen viimeisellä ylipäällikön päiväkäskyllä oli ylennetty luutnantiksi, oli hoidettavana juuri tässä sairaalassa, kolmannessa kerroksessa, yksityishuoneessa n:o 1.

Tämän tarkan sotilaallisen opastuksen saatuaan olivat toverukset pian päämääränsä perillä. Tapaamisen ilo oli suuri ja molemminpuolinen. Haavoittunut voi jo varsin hyvin ja toivoi parin viikon kuluttua pääsevänsä pois sairaalasta kotiinsa Lounais-Suomeen lepäämään parin kuukauden ajaksi, sikäli kuin olosuhteet lepoa sallivat.

– Mikäpä vika olosuhteissa olisi? kysäisi Erkki. Minusta ne nykyisin näyttävät sallivan melkein mitä vain.

– Sota voi alkaa uudelleen, kertoi Aarne.

Pojat olivat hämmästyneen näköisiä.

– Kenen kanssa? kysyi Kyttä painostaen kumpaakin sanaa.

Hänen mielestään sen jälkeen kun ryssä nyt oli heitetty maasta, ei mitään varteenotettavia vihollisia enää ollutkaan. Itämyrsky oli nyt vaimennettu pohjoisen mahtavilla palkeilla.

Erkki oli samaa mieltä. Sotatoimet ovat ylt'yleensä päättyneet koko Suomessa. Raja on saavutettu. Nyt palattiin jo kaikkialla rauhan töihin. Alkoi Suomen uudestaan rakentaminen.

Mutta luutnantti oli vieläkin täynnä sotaista intoa.

– Vienan-Karjala on vielä ryssän hallussa. Tämä sota ei pääty ennenkuin se on vapautettu. Ettekö ole kuulleet Mannerheimin puhetta karjalaisille? Hänhän lupasi, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennenkuin koko Karjala on vapaa. Nyt, pojat, alkaa eteneminen Syvärijoelle, ja siinä pitää meidän olla mukana. "Nyt jos milloinkaan on aika", sanoi kerran unkarilainen runoilija Petöfi.

– Kyllähän minä sen tiedän, puhui Kyttä, mutta se yritys on nyt vain pikku juttu. Eihän meidän armeijaamme siellä voi kukaan vastustaa. Siitä tulee vain marssi Syvärille ilman tai melkein ilman miekan iskua.

Kyttä oli ollut vapaussodassa mukana alusta lähtien. Hän oli ollut Seinäjoella riisumassa aseista venäläistä sotaväkeä ja kuten kaikki pohjalaiset, hän halveksi ryssiä kaikesta sydämestään eikä uskonut niissä olevan laisinkaan miehen vastusta. Eiväthän olleet hampaisiin saakka aseistetut venäläiset sotilaat mahtaneet mitään heille, kouralliselle talonpoikia, joilla aseina oli vain heinähangot ja koristeena muutama pyssynrämä edellisen sataluvun tavaraa. Sen hänkin myönsi, että jos Syvärille mennään, on se työ tehtävä juuri nyt, sillä myöhemmin se vaatii moninkertaiset uhrit. Nyt ei tarvitse muuta kuin käydä toimeen.

– Tuli siitä marssi tai taistelu, niin minä lähden mukaan, sanoi Erkkikin intoa hehkuen.

– Mutta, puhui Aarne, nyt on tullut kuulemma asialle pieni este. Kerrotaan, että Muurmannilla on englantilaisia. Se vähän mutkistaa asiaa.

– Soo, tietysti se mutkistaa asiaa – vähän, tuumi Erkki.

Kyttä sanoi tuimasti:

– Englantilaiset menkööt Englantiin. Eihän heillä pitäisi olla mitään tekemistä meidän suomalaisten vanhoilla kalavesillä. Karjala on meidän maata ja me otamme sen.

– Pyydettäisiinköhän Mannerheimiakin vähän mukaan? ilvehti Erkki.

Pojat hymyilivät. Tuntui kummalta, kerrassaan käsittämättömältä, että he, äsken vielä pienen ja sorretun kansan pojat, nyt istuivat täällä täydessä sotisovassa ja haaveilivat sotaretkistä kauas rajojemme ulkopuolelle Ruijan ja Äänisjärven rantamaille. He olivat nyt vapaan maan nuorisoa, joka vain halusi uhrautua isänmaan tulevan onnen ja suuruuden puolesta, ja voiton huumassa ei mikään tehtävä näyttänyt liian suurelta. Eivätkä nuo äskenmainitut tehtävät olisi mahdottomia olleetkaan, mutta niitä vastaan kohosi nyt paljon voimakkaampi vastustaja, kuin venäläisten tuliluikut. Se vihollinen oli Suomen kansan vanha perivainooja – kurja epäsopu omissa rinnoissamme. Voiton päivää me emme kestäneet. Nuoret ylioppilaat eivät sitä vielä tietäneet eivätkä tunteneet, mutta pian he saivat nähdä omin silmin sen masentavan haahmon.

Nyt vapaussodan voitonjuhlien liepeillä tuntuivat kaikki toiveet vielä mahdollisilta ja tulevaisuus valoisalta.

– Erkki, annappas minulle tuo Raamattu, pyysi Aarne. Se on ainoa lukeminen, mitä minulla on ollut täällä sairaalassa viime päivinä. Olen sen tutkinut kannesta kanteen ja siinä onkin, pojat, paljon elämän viisautta. Katsokaapas tätäkin paikkaa, jossa puhutaan israelilaisten vapautuksesta Egyptin orjuudesta.

Hän luki:

"Te olette nähneet, mitä minä egyptiläisille tehnyt olen, ja kuinka minä olen teitä kantanut kotkan siivillä ja olen saattanut teidät minun tyköni."

– Eikö tämä ole aivan kuin meidän kansalle puhuttu? lopetti hän.

– Onpa todellakin, lausui Juhani Kyttä vakavasti. Mitenkä ihmeellisesti onkaan Jumala johtanut meidän kansaamme sortoajan orjuuden ja koettelemusten kautta vapauden tielle. Meidän vihollisemme on Hän lyönyt maahan ja kukistanut heidän suunnattoman voimansa, joka näytti voittamattomalta. Ja meren hyrskyjen ja jäiden halki tulitte te jääkärit, tulivat Saksan rautaiset pataljoonat oikealla hetkellä avuksemme. Me olimme aseeton kansa, vastassamme moninkertainen ylivoima venäläistä sotaväkeä. Me saimme kuin ihmeen kautta aseet, nousimme taisteluun uskon, vapauden ja isänmaan puolesta – ja voitimme. Todellakin – kotkan siivillä on Jumala meidän kansaamme kantanut ja sen orjuudesta pelastanut. Tämä kaikki on tietysti Jumalan johtoa Suomen kansan elämässä.

– On siinä sentään vähän meidän omaa yritystämmekin, väitti Erkki veitikka silmäkulmassaan.

– On toki, vastasi Kyttä. Jo Kustaa II Adolf lausui aikanaan, kun epäilijät häneltä tiedustelivat, eikö Jumala saa asiaansa edistymään ilman aseitakin:

"Sotamiehet taistelevat ja Jumala antaa voiton."

– On oikein virkistävää taas keskustella teidän, vanhojen toverien kanssa, sanoi nyt Aarne, ja minulla on teille asiaakin. Olen jo pari päivää koettanut tiedustella teitä tuloksetta. Nyt te tulitte aivan kuin tilauksesta tänne.

Sitten hän tuli hyvin vakavaksi ja jatkoi: – Pojat, minun täytyy pyytää teiltä, ainakin jommaltakummalta, suurta palvelusta.

– Sano vain, olemme heti valmiit, huudahtivat molemmat puhutellut.

Mutta nuoren luutnantin ilme tuli yhä vakavammaksi ja hänen äänensä hieman värähteli.

– Muistatteko veljeni Olavin?

Juhani Kyttä ei tuntenut Aulamon perhettä, mutta Erkki tunsi ja huudahti:

– Nuori Olavi, mitä hänestä?

– Hän oli myöskin jääkäripataljoonassa, puhui Aarne katkonaisesti. Hän tuli sinne myöhemmin kuin minä, lähti koulun penkiltä erään toverinsa mukana kuultuaan minun lähteneen. Hän oli silloin vasta 16-vuotias. Olin kovin pahoillani hänen tulostaan, mutta hän kesti rasitukset ja vaivat melkein paremmin kuin minä. Kun Suomeen palattiin, saapui hän jo etujoukossa ja joutui Sihvon joukkoihin Karjalaan.

– Tiedän asian, huudahti Erkki Kairila. Oliko teidän joukossanne muitakin niin nuoria huimapäitä?

– Oli useampiakin. Mutta palatakseni veljeeni, hän – – joutui – – – Ahvolaan – – tiukka paikka – – – olette kai kuulleet ja – – hän – – kaatui siellä – – – ihan viime päivinä ennen meikäläisten suurta hyökkäystä. Sain pari päivää sitten varman tiedon.

Luutnantin silmät tulivat kosteiksi. Hän taisteli urhoollisesti liikutustaan vastaan. Toverukset katselivat häntä sanattomina tämän järkyttävän uutisen kuullessaan.

– Olavi! Kaatunutko? Se lapsi, huudahti Erkki.

– Erehdyt, sanoi Aarne hymyillen. Hän oli lapsi silloin kun sinä näit hänet viimeksi, mutta "sodassa vanhenee nopeasti", käyttääkseni Napoleonin sanoja. Olavi oli täysi mies jo 18-vuotiaana. Hän oli pitkä, voimakas nuorukainen ja oikea sotilasluonne. Vähän ehkä liiaksi – – en sano huimapäinen – – vaan sotilaallinen. Tahtoi näyttää esimerkkiä muille ja asetti johtajavelvollisuutensa perin korkealle.

Erkki pudisteli päätään huolestuneena.

– Se oli teille kaikille suuri suru, hän puhui sitten kuin itsekseen. Mitenkähän vanhemmat sen kestävät?

Toverukset istuivat hetken hiljaa. Sitten Aarne taas alkoi puhua:

– Niin, tarvitsisin nyt teidän apuanne. Olen ollut kotini kanssa jo kirjevaihdossa. Sain juuri tänään sisareltani kirjeen. Haluaisivat saada Olavin ruumiin kuljetetuksi kotipitäjän kirkolle, missä – – meillä on perhehauta. Sisareni tulee huomenna tänne ja matkustaa sitten Antreaan ottamaan asiasta selkoa. Minä en voi lähteä mukaan haavani tähden, mutta teille voisin hankkia tällaista tapausta varten muutaman päivän loman, jos muuten haluaisitte jompikumpi lähteä matkalle sisareni avuksi.

– Minä lähden mielelläni, sanoi Erkki painavasti.

– Jos minä voin auttaa ja lomaa saa, lähden minäkin kernaasti. Ehkäpä meidät molemmatkin siellä tarvittaisiin, puhui Juhani Kyttä.

– Koska sisaresi tulee?

– Hän on täällä jo huomenaamulla kello 8. Parasta olisi, että voisitte lähteä seuraavalla junalla.

– Sitten on meidän paras mennä heti selvittämään lomajuttu. Mitenkähän siinä olisi meneteltävä?

– Kuule, Erkki. Pyydä sinä joukkueen johtajaasi, vänrikki Palmqvistia käymään tänään minua tervehtimässä. Minä selitän hänelle asian juurta jaksain ja hän saa järjestää sen. Hän tekee sen varmasti. Onhan tässä aivan laillinen syy. Ehkä lähdette sitten molemmat. Luulen että siellä tarvitaan parikin miestä, ennenkuin nykyisissä olosuhteissa saa asiasta selvän.

Toverukset sanoivat silloin jäähyväiset ja palasivat komppaniaan, missä heille samana iltana annettiin lomalippu käteen.

Seuraavana päivänä he puolenpäivän aikana olivat jälleen matkalla sairaalaan.

– Olen utelias näkemään tyttöä, puhui Erkki. Hän oli näet sangen hauskannäköinen ja niin sanoakseni lupaava nuori tyttö pari vuotta sitten, jolloin viimeksi kävin Aulamolla. Oli sekin kummallinen visiitti se.

– Mitenkä niin?

– No, tietystikin se oli kummallista. Olin saanut kuulla että Aarne Aulamo oli hävinnyt jäljettömiin, kertoi Erkki. Samaan aikaan kerrottiin salaperäisiä huhuja nuorten miesten lähdöstä joukoittain vapaaehtoisiksi Saksan armeijaan. Puhuttiin aktivistiliikkeestä, jonka johdossa oli ylioppilaskunnan eräitä huomatuimpia jäseniä ja kannattajina professoreitakin. Halusin luonnollisestikin ottaa asiasta selvää. Niinpä eräänä päivänä hypähdin polkupyörän selkään, joka oli sen ajan nuorten miesten tutuin kulkuneuvo ja käänsin ohjaustangon naapuripitäjää kohti.

Olin vanha tuttu Aulamon perheessä. Aarnen kanssa olin aikaisempina kesinä tehnyt useita pyöräilyretkiä ympäri maakuntaamme. Olin melkein kuin pikkuserkku talossa. Olinpa edellisenä kesänä asunutkin siellä kuukauden päivät, meillä kotona, vaatimattomassa lukkarin puustellissa kun on pienet tilat ja paljon lapsia – sinähän tiedät, ne kirkon miehet.

– Tottapa toki.

– Jaa todellakin. Sinähän itse saat sen tulevana kirkon palvelijana kokea. No niin. Pyrähdin tunnin ajon jälkeen Aulamon kartanon puistokujasta pihalle. Ylen näytti olevan talossa hiljaista. Ei kukaan tullut vastaan, vaikka ennen aina olivat sekä Alli että Olavi ensimmäisinä hypähtäneet kiistelemään pyörästäni, joka sen jälkeen tavallisesti katosi koko iltapäiväksi maailman turulle. Nyt ei näkynyt ristin sielua.

Astuin kolistellen ja mielenosoituksellisesti rykien verannalle. Kaksi äkäistä koiraa ryntäsi vastaani. Nekin vietävät olivat ennen tunteneet minussa melkein aatetoverin, mutta mitäs nyt. Niskakarvat pystyssä kyräilivät ja murisivat, vaikkeivät entisen tuttavuuden perusteella kehdanneet juuri kinttuihini iskeä.

Mitäpä minä. Menin saliin, istuin keinutuoliin ja sytytin savukkeen talon laatikosta. No, jopa kuuluu askeleita ja täti Elma saapuu pyylevänä kuten rikkaan talon emännälle kuuluukin, mutta – – haluttaisi sanoa, miltei kuoleman vakavana. Jäljessään astuu tämä Alli, jonka pian näemme.

– Hyvää päivää täti, huudahdan ja nousen iloisena vastaan. Mitä Aulamon hoviin kuuluu? Onkos Aarne kotona?

Täti katselee hätääntyneenä ympärilleen ja suhisee sitten.

– Hsshss! Puhu hiljempaa. Älä huuda niin kauheasti. Kuuluuhan sitä. Taikka ei oikeastaan kuulu mitään, sanoo.

Kattelen molempia naisia ja alan ihmetellä heidän pidättyväisyyttään.

– Missä Aarne on? kivahdan jo kiukkuisena.

– No, mutta sinustahan nyt ääntä lähtee. Istu nyt ja ole hiljaa, että minä saan sanan vuoron, minäkin.

Istun takaisin tuolilleni ja sanon:

– Antakaahan kuulua.

Juu, tuota Aarne – – niin, Aarne ei ole nyt kotona, ei ole kotona, on poissa kotoa.

– Niinkö, onko kaukanakin? kysäisen vähän ivallisesti.

– Onhan se – – onhan se kaukana, tuolla Pohjanmaalla asti – – sukulaisissa.

– Herra siunatkoon, sanon minä. Ettekös te sitten tiedäkään, että se poika pakana on Saksan Villen sankariarmeijassa? kysyn suoraan, päin kasvoja.

Vaikutus oli valtava, sen arvaat.

– Jo toki. Entäs sitten?

– Kalpenivat. Täti Elman jalat ihan horjuivat. Vein tuolin hänen taakseen ja istutin eukon. Muuten se olisi ollut lattialla pakaroillaan.

– Mistäs sinä sen tiedät? sanoa kivautti Alli terävästi paljastaen koko sopan.

Silloin Elma täti purskahti itkuun – oikeaan hysteeriseen purkaukseen, sellaiseen joita luonnossa tavan takaa tapahtuu, kun se purkaa – – miten minä sanoisin – – kevättunteitansa.

– Eipä ihme ollutkaan, tuumi Juhani Kyttä,

– Annas olla. Allin kera kannoimme nenäliinoja tulvillaan 4711 ja erästä toista nelinumeroista, jota en tarkemmin muista. Voimakkaan tuoksun avulla saimme eukon vihdoin näet aivastamaan – – ja se auttoi. Purkaus meni ohi. Mutta surkeaa oli yhä nähdä tädin onnettomia piirteitä.

– Vielä sen Aarnen kestäisi, mutta kun Olavikin meni. Molemmat poikani ovat menneet. En minä tätä kestä. E-en!

Toden totta, tuo uutinen oli minullekin jo yllätys. Eipä ollutkaan suru ja huoli Aulamoilla turhanpäiväinen. Molemmat pojat teillä tietymättömillä. Ja tähän saakka olivat nuo naiset urheasti kantaneet kaikki murheensa eikä ainoastaan sitä, vaan vielä lisäksi naapurien epäluulon ja pelon, että poliisit ja santarmit pääsisivät asian jäljille.

– Äiti on niin heikko raukka, sanoi silloin Alli. Tietysti ne tulevat takaisin. Minä ainakin olen aivan varma siitä.

Katsoin hämmästyneenä tyttöä, joka seisoi pää pystyssä, uhmamielisenä edessäni.

– Katsos mamsellia, mikä sisu siinä piilee, ajattelin.

Nyt pääsimme vihdoin puheen alkuun, mutta ei salissa, vaan peräkamarissa, ja sainpa kuulla silloin koko historian. Saksaan olivat pojat todellakin lähteneet. Ei auttanut muuta kuin uskoa. Siellä oli kuulemma miestä jo kokonainen pataljoona, pataljoona suomalaista sotaväkeä vieraalla maalla. Ihan sellainen tieto huimasi päätä.

– Voitko pitää suusi kiinni, tarkoitan voitko pitää takanasi sen suuren salaisuuden, minkä nyt sinulle näytän, kysyi Alli.

– Lupaan kunniasanallani pitää sen salassa niin kauan kuin sinä haluat.

Alli koputti nyt seinään kolme kertaa. Mieleeni tuli spiritistinen istunto. Ja äläpäs, koputus toistui. Merkkikieli jatkui vielä pariin otteeseen. Sitten kuului vintiltä reippaita askeleita. Ne tulivat portaita alas ja saliin ilmestyi tuimakatseinen, laiha, mutta jäntevä nuorukainen.

– Saanko esittää ylioppilas Kairila ja – – –

– Venho, lausui tulija tuimasti.

Ensimäinen tuntemani jääkäri seisoi edessäni. Me istuimme sinä iltana kauan valveilla. Venho haasteli harvapuheiseen tapaansa ja kuvasi elämää sekä Lockstedtin leirillä että Riian rintamalla.

– Etkö usko tämän asian onnistuvan? kysyi Alli erotessamme puoliyön aikana ja puristi tukevasti käsivarttani.

Minä uskoin. Näin sen tuon Venhon silmistä. Siellä paloi sammumaton liekki, joka ei enää ollut oikeastaan kotoisin tästä maailmasta. Siinä oli melkein jotain uskonnollista hurmaa silloin.

Toverukset olivat saapuneet sairaalan edustalle.

– Mennäänkö jo sisään, kysyi Erkki.

Juhani Kyttä epäröi.

– Olisikohan syytä antaa heidän ensin selvittää asiansa kahdenkesken, – veljen ja sisaren.

Erkki katsoi kelloansa.

– Ei ole oikeastaan aikaa. Juna Antreaan lähtee tunnin kuluttua. Keskustelkoot myöhemmin. Nyt meidän on mentävä.

Pojat kiipesivät jälleen sairaalarakennuksen kolmanteen kerrokseen ja koputtivat luutnantti Aulamon ovelle.

– Sisään, kuului reipas ääni sanovan.

Ovi aukeni. Aarne Aulamo istui vuoteessaan oikea käsi ja olkapää siteessä ja piteli vasemmalla kädellään kipeätä kohtaa. Hän oli loistavalla tuulella. Vuoteen vieressä seisoi pitkä mustapukuinen neito. Paksut vaaleat kiharat olivat vähän hajallaan. Suuret tummansiniset silmät kiilsivät kosteina. Hän katseli vakavana tulijoita.

Erkki kiiruhti suoraa päätä tytön luo.

– Hyvää päivää, Alli. Me otamme kaikesta sydämestämme osaa suureen suruusi.

– Kiitos, sanoi tumma molliääni. Tyttö painoi nenäliinaa kasvoilleen.

– Aarne kai jaksaa jo mainiosti, sanoi Erkki jälleen muuttaakseen puheenaihetta.

– Minäkö, minä olen taas kohta tappeluvalmis, rienaili luutnantti.

– Kuule Alli, voitko sinä ymmärtää että veljesi on nyt luutnantti? Eikös tämä maailma ole hassua! Aivan kuin se kasakkaluutnantti Markoff, jota te koulutyttöinä ihailitte. Mutta Aarne onkin suomalainen upseeri.

Allia alkoi hymyilyttää.

– Mitenkäs suuri herra sinä olet? kysyi hän osoittaen nauhaa Erkin olkaimessa.

– Korpraali, anteeksi, herra korpraali, puhui Erkki röyhistäen rintaansa. Äläpäs naura, tämä on näet ensi askel kenraalia kohti ja ensi askel on kuulemma kaikista vaikein, sanovat asiantuntijat. Mutta herra pohjalainen, huudahti hän sitten, äläpäs jänistä sorjia tyttöjä, tule esille.

Juhani Kyttä oli pysähtynyt oven suuhun. Hän oli vierain joukossa eikä laisinkaan tuntenut Alli Aulamoa. Mietti vain, poistuako vai jäädä jäljelle. Erkki veti hänet näyttämölle.

– Tässä on toverini, korpraali Kyttä Pohjanmaalta, puhui esittelijä suulaasti, ylioppilas, teoloogi siviilissä, jos se nyt mitään merkitsee ja – – tässä neiti Aulamo. Nämä pohjalaiset ovat kauheita tappelemaan, mutta naismaailmassa he jänistävät – – kuten muuten me kaikki – – – kainot orvokit. Tunnethan sinä, Alli, meidät.

Vakava pohjalaispoika astui esiin, tarttui tytön ojennettuun käteen, katsoi häntä syvälle silmiin ja – punastui hiukan.

– Suuri ilo tutustua teihin, neiti Aulamo. Toverini herra Kairila on – – älkää vain pahastuko – – kuvaillut meille jo tarkalleen koko teidän perheenne. Tuntuu melkein kuin olisimme jo entuudestaan tutut.

– Todellakin, sanoi Alli avomielisesti. Teissäkin on minusta jotain – – tuttavaa. Tuntuu kuin olisimme joskus jo tavanneet toisemme.

– Se on ehkä tapahtunut edellisessä elämässä, sanoi Erkki ilkamoiden tapansa mukaan. Minä nähkääs uskon sielujen vaellukseen.

– Niin minäkin, sillä meillähän on siitä selvä esimerkki edessämme. Te kolme sielua saatte nyt lähteä vaeltamaan yhdessä Antreaan. Olen selittänyt jo Allille, että hän saa kaksi komeata kavaljeeria mukaansa ja valitettavasti teidän on nyt heti alotettava retkenne, sillä juna lähtee 20 minuutin kuluttua. Olisi ollut kovasti hauska kauemmin keskustella teidän kanssanne, mutta aikaa ei taaskaan ole. Toivon, tapaavani teidät matkan päätyttyä ja kovin olisi hyvä, jos onnistuisitte löytämään Olavin ruumiin.

Luutnantti ojensi kätensä tovereilleen, jotka kantapäitään naksauttaen puristivat sitä ja lupasivat tehdä parhaansa.

Pojat lähtivät edellä ulos. Vaihdettuaan pari sanaa vielä veljensä kanssa tuli Alli heidän perässään ja päästyään ulos sairaalasta, sen väkevästä lääkelemusta ja salaperäisestä, hiukan hirvittävästä tunnelmasta, tuo kolmihenkinen seurue reippain askelin kulki aurinkoisena toukokuun päivänä vilkasliikkeisen iloisen Viipurin katuja asemaa kohti, missä Erkki osti piletit ja sijoitti toverinsa Karjalan junaan.

Aarne jäätyään yksin tunsi kumman kaipauksen hiipivän mieleensä. Hän muisteli veljeänsä Olavia, tuota tarmokasta, intomielistä jääkäriä, ja kaukaista hiljaista kotiaan, jota hän ei vielä ollut saanut edes nähdä päättyneen sotaretken jälkeen. Mutta pian kiintyi hänen huomionsa muihin asioihin. Tuskin olivat näet hänen äskeiset vieraansa poistuneet, kun sairaalaan tuli suuri hälinä.

Käytävässä ja kaikissa kerroksissa juostiin edestakaisin. Kuului hätäisiä ääniä ja kireitä käskyjä. Luutnantti Aulamo kohottautui jälleen vuoteellaan ja heristi korviaan.

– Mikä hälinä tuo oli, hän mietti. Olisivatkohan viholliset panneet toimeen jonkin arvaamattoman yllätyksen. Olisipa silloin kurjaa maata näin sidottuna ja saamattomana, kykenemättömänä toimimaan.

Hälinä läheni kolmatta kerrosta ja luutnantin huonetta. Jo kopautettiin kiivaasti ovelle.

– Sisään! karjaisi luutnantti, ollen kimpoamaisillaan ylös vuoteesta.

– Tulkoon mitä tahansa, hän ajatteli. Joka tapauksessa on miehekäs ote paras.

Samassa ovi aukeni ja sairaanhoitajatar hyökkäsi huoneeseen.

– Ylipäällikkö tulee tarkastamaan sairaalaa, hän huudahti tulipunaisena pelkästä jännityksestä.

– Ylipäällikkö, ylipäällikkö, kuului käytävästä hätäisiä huutoja.

– Saanko avata ikkunan? kysyi sisar. Täällä näet tukehtuu savuun.

– Avatkaa toki, sanoi luutnantti helpotuksesta huokaisten. Vai ylipäällikkö? Minä pelkäsin paljon pahempaa.

– Mutta hyvä Jumala, huudahti sisar yhä pelästyneempänä. Sehän on kenraali Mannerheim itse, taivas varjelkoon. Onko teidän vuoteenne nyt kunnossa? Hopsis, savukkeen pätkät uuniin, noin! Mitäs tuolla on? Sukat keskellä lattiaa! Tuonne kaappiin. Hyvä. Entäs miten on luutnantin itsensä laita? Kaulus noin, peitto noin, kas noin! Nyt me olemme paraatikunnossa, eikö totta?

Luutnantti hymyili sisaren innolle, mutta alkoi itsekin tuntea jännitystä, kun melu yhtäkkiä kaikkialla taukosi ja käytävästä kuului vain ilmoitusten virallinen, sotilaallinen rotina kuin katkismuksen ulkoluku.

Askeleet lähenivät luutnantti Aulamon huonetta. Nuori upseeri suoristi vartaloaan ja katsoi tuimasti ovea kohti. Kuului koputus, ovi aukeni ja vapaussodan armeijan ylipäällikön pitkä, solakka vartalo näkyi käytävässä. Jalot sotilaspiirteet herättivät nuoressa upseerissa jakamattoman kunnioituksen ja ihailun.

Kenraali astui huoneeseen. Hänellä oli yllään yksinkertainen harmaa sotilastakkinsa ja kädessään tuttu valkoinen lakkinsa. Hän astui varmoin joustavin askelin haavoittuneen vuoteen ääreen ojentaen kätensä.

– Jääkäriluutnantti Aulamo, herra kenraali, ilmoitti adjutantti, kapteeni Kekoni, joka luontaisessa komeudessa ja ulkomuodon jaloudessa ei juuri jäänyt jälkeen korkeasta esimiehestään.

– Hyvää päivää, luutnantti Aulamo.

– Hyvää päivää, herra kenraali.

– Me olemme tavanneet ennenkin, missä se oli?

– Tampereella, herra kenraali.

– Missä haavoituitte?

– Kolikkoinmäellä aivan loppuhyökkäyksessä.

– Niinkö? No, ei hätää. Tohtori kertoi teidän paranevan pian ja pääsevän taas palvelukseen. Minäkin toivon pikaista paranemistanne, sillä teitä ja teidän kaltaisianne miehiä minä vielä tarvitsen. Urhoollisuutenne johdosta isänmaan vapaustaistelussa annan teille, jääkäriluutnantti Aulamo, IV luokan vapaudenristin.

– Kiitän, herra kenraali.

Ylipäällikkö puristi nuoren sotilaan kättä katsoen häntä terävästi silmiin.

Luutnantti Aulamon poskille tulvahti veri. Hänen huulensa värähtivät.

– Näkemiin, luutnantti Aulamo.

– Näkemiin, herra kenraali.

Ylipäällikkö kääntyi. Hänen seurueensa väistyi seinän vierille ja pystypäisenä, päätä pitempänä kaikkea muuta kansaa poistui vapaussodan ylipäällikkö huoneesta.

Luutnantti Aulamo oli yhä kuin korkeassa kuumeessa. Kuin unessa hän kuuli poistuvan joukon hälinän. Ovi sulkeutui. Hän oli taas yksin. Nyt vasta hän katsahti kädessään olevaa punakeltaista kunniamerkkinauhaa. Tavaton liikutus valtasi hänet. Väkisin pusertui kuuma kyynel hänen silmäkulmaansa ja hän painoi vapauden ristinauhan hehkuville huulilleen.

"Urhoollisuutenne johdosta isänmaan vapaustaistelussa" – kaikui yhä uudelleen hänen korvissaan. Hän kohottautui vaivoin pystyyn ja huudahti:

– Tuollainenko hän olikin, sepä todellinen ylipäällikkö. Johda sinä. Sinua minä seuraan vaikka tuleen – rautamyrskyyn!

Silloin vihlaisi hänen rinnassaan. Epämieluisa heikkouden tunne pakotti hänet vaipumaan takaisin vuoteeseen. Pyörrytti taas.

Hoitajatar palasi samassa huoneeseen. Hän kiiruhti kalpean upseerin luo.

– Luutnantti! hän huudahti. Mitä te nyt olette tehnyt? Haavanne vuotaa taas verta.

– Viis siitä! vastasi luutnantti tummin, vavahtelevin huulin ja painoi vapaudenristin nauhaa sydäntään vasten.

– Rauhoittukaa nyt, puhui sisar, silittäen hiljaa hänen ruskeata tukkaansa.

II.

Kolisten ja keinahdellen luikerteli sota-ajan matkustajajuna Karjalan salomaita kohti. Toukokuun aurinko paistoi iloisesti orastaville niityille ja pelloille, naavaisten kuusten hartioille ja järven läikkyville laineille. Kevät oli tullut. Ilma oli täynnä sen tuulia ja tuoksuja, iloa ja valoa. Rauha oli palannut Suomeen talvikuukausien veristen taistelujen jälkeen.

Ihmiset häärivät jo taas kaikkialla tavanmukaisissa arkiaskareissaan, mutta paljon oli jäljellä vielä myöskin taistelujen jälkiä, palaneita asemarakennuksia, törröttäviä hajalleammuttujen talojen seinämiä tai vain poltettujen asumusten savupiippuja. Piikkilanka-aitauksia ja varustuksia näkyi useissa paikoissa radan varrella, samoin kaikenlaatuisia sotatarpeita, joita vasta koottiin varastoihin. Tien ojissa lojui rikkoutuneita rattaita, jopa hevosenraatojakin.

Ihmisillä oli kuumeinen kiire, oli näet yhtä ja toista korjattavaa ja uudelleen rakennettavaa, kun oli älytty yhtä ja toista hävittääkin. Sodasta ja sen kokemuksista keskusteltiin kaikkialla. Vallalla oli yleensä valoisa, toivorikas mieliala, joskus hieman ylimielinenkin, mikä ei niin ihme ollutkaan, sillä suomalainen oli tehnyt kerta kaikkiaan nyt suuria tekoja ja luuli pystyvänsä vieläkin suurempiin. Ja miksei olisi sillä hetkellä pystynytkin. Pystynyt olisi kyllä, vaan ei älynnyt tehdä.

Erään kolmannen luokan vaunun perällä oven pielessä istui ikkunan ääressä surupukuinen neito. Hänen vierellään istui yksi ja edessään toinen harmaapukuinen vapaussota-sotilas. Seurue herätti huomiota ja yleisön joukosta luotiin siihen monta tutkistelevaa katsetta. Vihdoin eivät puheliaat karjalaiset jaksaneet enää hillitä uteliaisuuttaan, vaan eräs haljakalla leukaparralla varustettu ukkeli istahti pohjalaiskorpraali Kytän viereen kysäisten:

– Mistä kaukaa vieras on kotoisin?

– Pohjanmaalta, tuli yksitotinen vastaus.

– No, nenne. Pohjanmaalta, Pohjanmaalta. Maata se on näet se Pohjanmaakin rumilus. Oun mie ollut sielläi.

– Vai niin, vai olette ollut Pohjanmaalla.

– No, eihän veikkonen minun puhheistainkaan kukkaan vois peättää, että mie oun karjalainen. Miehän rupatan, mitä lie – kirjakieltä.

Puolessa tunnissa oli ukko saanut täyden selvän koko seurueesta ja valitettuaan sodan surkeutta ja lohduteluaan kaatuneen omaisia hän siirtyi jälleen omaan joukkoonsa kertomaan tietojaan.

Antrean asemalla nousi neiti Aulamo seurueineen pois junasta ja tiedustelut alotettiin. Kaikkialla siellä tunnettiin nuori jääkäri vänrikki Olavi Aulamo. Hänhän oli ollut pari viikkoa Antreassa konekiväärikursseilla opettajana. Tiedettiin, myöskin että hän oli Ahvolassa kaatunut ja erilaisia kertomuksia saatiin kuulla hänen kuolemastaan, mutta hänen ruumiistaan ei kukaan tietänyt mitään. Se oli näet jäänyt rintamain väliin – ei kenenkään maalle – eikä keinolla millään oltu sieltä saatu mitään pois. Oli yritetty lähestyä punaisen ristin lipun turvissakin, mutta vihollinen oli vastannut aina kiivaalla tulella, joten yrityksistä oli luovuttava. Nyt oli kuitenkin joitakuita kaatuneita rintama-alueelta kuljetettu Antrean asemalle, missä ne eräässä suuressa vajassa olivat etsijäin nähtävissä. Jotkut olivat sieltä omaisiaan löytäneetkin.

Neiti Aulamo päätti alottaa tutkimukset sieltä. Vaja oli lähellä asemaa ja tien sinne osoitti paraiten voimakas mädäntyneen ja lysoolin yhtynyt tuoksu. Siellä lepäsi parikymmentä sotaan sortunutta selällään permannolla. Ne olivat kaikki punaisten uhreja ja kaikesta päättäen oli heidän loppunsa ollut surkea. Useimmilta oli silmät väännetty ulos kuopistaan. Mutta tyhjät kuopat ja poskille valuvat verijuovat kertoivat tarinan, jota on turha toistaa.

Erkki Kairila tarkasti huolellisesti ruumiit ja neiti Aulamo yritti parhaansa täyttääkseen hänkin puolestaan tehtävänsä ja vakuuttautuakseen varmasti veljensä kohtalosta. Hänelle oli tehtävä vaikea, sillä hän oli asunut kaukana varsinaisesta taistelualueesta. Antrealaisiin näky ei enää suuriakaan vaikuttanut, sillä pääosa niin kaatuneita kuin haavoittuneita oli juuri heidän ohitseen kuljetettu pois ankaralta Karjalan rintamalta. Lopputulokseksi jäi vielä uudistetunkin tarkastuksen jälkeen, että Olavi Aulamo ei ollut näiden kaatuneiden joukossa.

Kun Antrean suojeluskunnan miehiltä oli saatu tarkka selostus paikasta, missä Olavin kuolema oli tapahtunut, lähtivät etsijät hevoskyydillä Ahvolaan Hauhian- ja Suninmäelle. Jätettyään hevosen läheisen torpan pihamaalle kiipesivät he mäen harjanteelle, missä punaisten ja valkoisten asemat olivat toista viikkoa sitten kulkeneet muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Siinä vasta taistelukenttä oli, tuolla Suninmäellä. Sen saattoi katsoja selvästi tajuta nähdessään taistelun jäljet puissa ja kallioissa. Koko metsä oli sananmukaisesti pirstottu säpäleiksi. Oli aivan kuin hirmumyrskyt olisivat viikon tuolla harjulla myllertäneet. Mäen laesta oli siinä taisteltu, sen näkö- ja tähystysmahdollisuuksista. Jolla se oli hallussaan, sillä oli käsissään edut, mitkä tekivät vastapuolen aseman ylenmäärin vaikeaksi. Harju olikin vuorotellen vaihdellut kädestä käteen. Viikkomääriä oli siellä yötä ja päivää pauhannut hetkeksikään taukoamaton taistelun jyske ja miehiä oli se vienyt kenties enemmän kuin koko muu osa Karjalan rintamaa, Rautua lukuunottamatta.

Tämän taistelutantereen näkeminen teki katselijan sanattomaksi, ja kauan seisoivat neiti Aulamo ja hänen molemmat seuralaisensa siellä ääneti kukin omissa ajatuksissaan katsellen ja johtopäätöksiään tehden.

– Tässä siis on paikka, missä Olavi kaatui, ajatteli tyttö. Mitä kaikkea ihmiset näillä harjuilla ovatkaan kestäneet ja kärsineet.

– Hitonmoinen paikka, mietti Kyttä. Täällä olijat eivät kaksi viikkoa sitten olisi henkivakuutusta saaneet, sanoi hän sitten toverilleen.

– Näetkö miten epäedulliset olivat nuo valkoisten viimeiset asemat. Vihollinen makasi ylempänä ja voi ampua pitkin yhdyshautoja.

Kyttä pudisti päätään.

– Nyt on tämäkin asema selvä ja kuolleetkin ovat jo rauhan saaneet, mutta sankareita ovat nämä Karjalan miehet olleet. Sen sanon.

– Vaikkako oletkin pohjalainen, pisti Erkki pilansa väliin.

– Ei mitenkään. Sanon sen ilman sivuajatuksia. Tällä paikalla seisoja tietää käyneensä yhdellä ankarimmista vapaussodan taistelutantereista, ellei suorastaan pahimmalla paikalla. Tälle paikalle olisi muistomerkki pystytettävä suomalaiselle urhoollisuudelle. – Hm. Vaikkapa molemminpuoliselle, jos tahdotaan. Me pohjalaiset kunnioitamme aina uljasta vihollistakin. Me olemme siten rakennettuja.

– Me lounaissuomalaiset taas – – alotti Erkki, mutta nyt sekautui neiti Aulamo puheeseen väittäen, että kerskailuun on aina aikaa, mutta työ ei odota.

– Ei minun tarkoitukseni ollutkaan kerskailla, aioin vain sanoa, että tuota – – – puhui Erkki.

– Että mitä? Sinä puhuit jotain lounaissuomalaisista, kysäisi Kyttä hieman ivallisesti.

– Jaa, jaa, niin – – tuota yleensä, – – että kyllä sielläkin – – kyllä sitä sielläkin – – –.

Kyttä naurahti.

– Aletaan etsiskely, sanoi hän sitten lyhyesti kääntyen neiti Aulamon puoleen.

He kulkivat nyt ristiin ja rastiin koko taistelukentän sekä sen ympäristön. Erkki haki oppaitakin lähiasumuksista, mutta päivä kului turhaan. Ei mitään löydetty. Illalla he aivan uuvuksissa tulivat juomavettä pyytämään eräästä punaisten rintaman takana olleesta torpasta.

Torpan emäntä tiedusteli, millä asioilla he liikkuivat.

– Olemme hakemassa erään kaatuneen jääkärin ruumista, vastasi Erkki. Olisiko teillä tietoa siitä, mihin punaiset hautasivat valkoisia kaatuneita?

– No, ainakin tuonne metsän rantaan, tuon aitan vasemmalle puolen on valkoisia haudattu, kertoi eukko. Poishan ne veivät omat kaatuneensa, mutta valkoiset haudattiin tänne.

– Sitten lähdemme heti paikalle, sanoi neiti Aulamo. Tämähän oli suuri uutinen.

Mökin muori tuli näyttämään. Kaiken varalta otettiin lapioita mukaan.

– Tässä on kumpua aina tuonne kuusen juurelle asti. Nämä ovat kaikki valkoisten hautoja.

Toverukset katselivat hetken kumpuja. Sitten Kyttä painoi lapion maahan ja nosti kuohkeata multaa, nosti toisen, kolmannen kerran.

– Mitäs tämä on? hän kysäsi.

Mullasta näkyi vihreä vaatteen kappale.

– Jääkäritakin riekale, huudahti Erkki.

Nyt he alkoivat yhdessä kaivaa ja muutaman minuutin kuluttua oli kaikkien suureksi hämmästykseksi aivan lähellä maan pintaa maannut nuoren jääkärin, Olavi Aulamon ruumis esillä. Alli ja Erkki tunsivat sen molemmat heti. Ei ollut epäilystäkään, etteikö löytö olisi ollut oikea.

Routaisessa maassa oli ruumis säilynyt hyvin.

Erkki ja Juhani nostivat sen nurmikolle kummun viereen. Nyyhkyttäen, kylpien kyynelissä kumartui Alli veljensä kylmää ruumista kohti. Polvilleen asettuen hän alkoi hellästi ja varovaisesti pyyhkiä multaa kaatuneen kasvoilta ja hiuksilta. Torpan muori toi vettä ja tarjoutui auttamaan. Hänen apunsa otettiin auliisti vastaan ja sotaan tottuneena, käytännöllisenä työläisenä hän saavutti pian puhdistustyössä hämmästyttäviä tuloksia.

Puhtaina vaikka kalpeina paljastuivat mullan peitosta Olavi Aulamon nuorekkaat, raikkaat piirteet. Hän lepäsi silmät ummessa aivan kuin olisi vain nukkunut herätäkseen seuraavana aamuna auringon noustessa uudelleen elämään.

Äänettöminä olivat ruumiin puhdistajat suorittaneet työnsä loppuun. Sen kestäessä olivat tauonneet Allin nyyhkytyksetkin ja kyyneleet.

– Voi poika parka, rakas, rakas Olavi, hän ajatteli. Onpa hyvä vain, että hän on kaatunut taistelussa. Eivät ole viholliset päässeet rääkkäämään.

Erkki taas katseli uteliaana entistä toveriaan, jonka elämä jatkui jo maisen vaelluksen tuolla puolella.

– Kylläpä on todella poika kasvanut ja miehistynyt. Mikä ilo olisikaan jälleennäkeminen ollut hänen vanhemmilleen. Parempana olisivat saaneet takaisin poikansa kuin olivat antaneetkaan.

– Komea sotilas, miellyttävät piirteet, mietti Kyttä. Olisi saanut elääkin. Vahinko, kovasti suuri vahinko on tuollaisen nuorukaisen kaatuminen nyt kun armeijan luominen uudelleen alkaa.

– Onko teillä hevosta? kysäsi Erkki torpan eukolta.

– Onhan meillä se luuska.

– Sitten me vuokraamme teidän hevosenne kuljettamaan ruumista Antrean asemalle. Onko teillä mieskin?

– Ka, tottahan on mieskin, kun on hevonenkin, sanoi eukko itsetietoisesti.

– Lähtisiköhän se kyytiin?

– No, se nyt menee minne vain, kun palkan maksatte.

– Palkasta me kyllä sovimme, vakuutti Erkki.

Mies saatiin, hevonen haettiin ja iltamyöhään kuljetettiin ruumis Antrean kirkolle. Surullinen oli tuo sodanjälkeinen myöhäinen hautajaissaattue, ensinnä torpanmies rattaineen ja luuskineen, sitten perässä astumassa surupukuinen neiti, jonka harsot heiluivat iltatuulessa ja vihdoin kaksi harmaapukuista sotamiestä.

Mutta keikkuvilla rattailla lepäsi tuskin 18-vuotias jääkäri multaisessa puvussaan. Kasvoilla, joilta maa oli tyystin pyyhitty pois, vallitsi syvä rauha ja sopusointu. Ei jälkeäkään mistään tuskasta tai pelosta. Kuula oli lävistänyt sydämen ja kuolema oli tullut äkkiä. Kaiken syvän kaihomielisyyden keskeltä tunkeutui saattajan ja katselijan mieleen vanha lause:

"Dulce et decorum est pro Patria mori".

Sanokoot viisastelijat siitä mitä tahansa. Olavi Aulamon kauniit, nuoret kasvot ja niiden ihana tyyneys, melkein hymy, sanoivat sen julki – juhlallisella äänettömyydellään.

Kuin ylimaallista olentoa ja koskematonta pyhimystä olivat korpraalit Juhani Kyttä ja Erkki Kairila tähän asti seuranneet Alli Aulamoa hänen syvästi vakavassa ja surullisessa tehtävässään. Paljon ei oltu puhuttu alkujaankaan ja yhä äänettömämmiksi olivat seuralaiset tulleet päivän mittaan.

Vasta muutamia tunteja puoliyön jälkeen he pääsivät levolle saatuaan asiansa kaikin puolin kuntoon. Oli ollut suorastaan sattuma heidän onnistumisensa Olavin etsiskelyssä. Oikeastaan oli heidän kaikesta kiittäminen tuota torpan eukkoa, joka olikin saanut vaivansa ja tiedonantonsa hyvin palkituiksi. Epäilemättä tiesi eukko monesta asiasta paljon enemmänkin kuin puhui, mutta mitäpä sekään merkitsi. Kuolleita ei mikään tieto kuitenkaan enää eläviksi tehnyt.

Alli lausui pojille lyhyet jäähyväiset ja meni huoneeseensa. Toverukset istuivat vielä hetken majatalon portailla katsellen aamuruskoa, joka jo alkoi läikehtiä etäisen metsänrannan takana.

Kyttä mietti päivän tapahtumia ja hänen mielessään kuvastui solakka vaaleatukkainen vakava neito, jolla oli hienot kasvonpiirteet, joita surupuku vain korosti. Ne tuntuivat hänestä lisäksi tutuilta, omituisen tutuilta. Kuitenkin hän tiesi varmasti, ettei ennen koskaan ollut tyttöä nähnyt. Oli jotain aivan erikoista nähdä noiden suurten silmäin kimaltavan kosteutta, pidätettyjä kyyneleitä, suruharsojen liehuessa tuulessa vaaleitten paksujen kiharain ympärillä. Se oli ihmeellinen, unohtumaton näky.

– Mitä pidät tytöstä? kysyi äkkiä Erkki katkaisten toverinsa mietteet.

– Tavallaan hurmaava, ajatteli Juhani Kyttä, mutta arvellen raskauttavansa turhanpäiten toverinsa mieltä ja luullen tällä olevan jo pitkiäkin suhteita tyttöön, hän vastasi varovaisesti:

– Mukiin menevä, sievä, mutta – – – kovin vakava.

– Et tunne häntä tavallisessa jokapäiväisessä elämässä. Hän on silloin itse terveys, raikas, sielukas, huimapäinen. Ajaa hevosta kuin paras mies, ratsastaa, ui kuin kala, hyppää järveen kuin uimamaisteri. Sellainen hän oli pari vuotta sitten. Nyt hän on kovasti kehittynyt, tullut naiselliseksi – tullut naiseksi tarkoitan. Hän ei ole enää mikään vallaton tytönletukka. Hän on hieno nainen.

– Epäilemättä.

– Oletko katsonut hänen ihoaan, sen valkeutta, melkein läpikuultavuutta?

– Enpä ole tässä ehtinyt juuri silmäilemään.

– Jaa, sinä näet hänet nyt nunnana, joka vain puoleksi on tämän maailman asukas, mutta minä olen nähnyt hänet luonnon lapsena, raikkaana, nuorena, ilakoivana tyttönä. Sellaisena hän oli hurmaava, nyt minä taas melkein pelkään häntä. Hän on niin ylen vakava ja kriitillinen. En tiedä, kumpi nyt on hänen oikea luonteensa. Entinen oli sittenkin viehättävämpi. Mutta sinähän et sano mitään.

– Tässä asiassa ei minulla ole mitään erikoista mielipidettäkään, vastasi Juhani Kyttä, mutta itsekseen hän mietti:

– Erkki on jo täydessä tulessa, sen näkee selvästi hänen kaukaisesta katseestaan. Se on täynnä haavetta, levottomia ajatuksia ja näkyjä. Hän on jo mennyttä miestä eikä ihme olekaan. Tyttö on erikoinen, hän on varmasti vaarallinen jokaiselle nuorelle miehelle, joka pitemmäksi aikaa joutuu hänen läheisyyteensä.

– Näetkö, miten kummallisesti pilvet ruskottavat? puhui Erkki jälleen kaihoisa sävy äänessään. Ne ovat kuin pumpulikentät veressä ja purppurassa. Ne ovat enteelliset. Minä pelkään, että Suomen vapauden puolesta vielä vuotaa paljon verta, ennenkuin se on taattu.

– Suomen kohtalo on Jumalan kädessä, lausui Kyttä lyhyesti. Sitten hän taas jatkoi omia ajatuksiaan.

– Nyt nousee aurinko ja kultaa metsän harjan, puhui Erkki puoliunessa. Oletko koskaan nähnyt mitään noin ihanaa?

– Harvoin.

– Ja nyt, näetkö, miten nuo Ahvolan veriset kukkulat ihan kylpevät kevätaamun kullassa?

– Näenhän minä. Jumala hymyilee ihmisten taisteluille ja antaa heille heidän vihansa anteeksi.

Äänettömyys.

Sitten Kyttä puhui:

– Minä olen ajatellut tässä lähteä huomenna aamujunalla paluumatkalle Viipuriin. Olemme nyt suorittaneet tehtävämme pääosan. Loppuosa, arkun hankkiminen ja kuljetuksen järjestäminen on nyt yksinkertainen asia. Minua ei täällä enää tarvita. Sinä taas olet Aulamojen vanha perhetuttu. Jää sinä neiti Aulamon avustajaksi ja hoida nämä asiat. Minä palaan Viipuriin.

Erkki loi toveriinsa hämmästyneen ja hiukan epäilevän katseen.

– Sinäkö lähtisit jo pois? Mitäs sinä aiot Viipurissa tehdä?

– Järjestää vähän omiakin asioitani. Tammikuusta lähtien olen ollut poissa kotoa ja samoillut vaasalaisten joukkojen kanssa halki Suomen tänne Karjalan perukoille. Johan toki tässä on yhtä ja toista järjestettävää.

– Johan toki. Ja tulenhan minä täällä nyt jo toimeen, puhui sitten Erkki katsellen suoraan kauas eteensä, kääntämättä päätään toveriinsa. Jos sinulla kerran on toimia Viipurissa, niin mene vain. Minä jään sitten tänne.

Auringon kehrä kohosi yhä korkeammalle taivaan laelle. Luonto heräsi. Tuulen henki puhkesi puhaltamaan. Pilvet alkoivat hitaasti liikkua ja viri heräsi järven pinnalla.

Sitten kohosi kevään ensi kiuru taivaalle aivan sen paikan kohdalle, missä nuoren sotilaan ruumis lepäsi. Ehtymättömänä sävelvirtana helisi sen hopeankirkas vuolas liverrys, kun se lauloi voimakkaan hymninsä keväälle, kaiken ajallisen katoavaisuudelle, ja kaiken ikuisen puhkeamiselle uuteen eloon ja yhä suurempaan ja jalompaan kukoistukseen. Nuoren jääkärin paarien yllä se viritti maan ihanimman sävelen – sielun kuolemattomuuden voittohymnin.

III.

Kenraali Mannerheim, vapaussodan armeijan ylipäällikkö, saapui parhaine joukkoineen Helsinkiin toukokuun 16 päiväksi. Hän halusi näyttää pääkaupunkilaisille Suomen vapaussodan armeijan, talonpoikaissotavoiman ytimen, että Suomen kansassa säilyisi tietoisuus sen omasta osuudesta omassa vapaustaistelussaan.

Helsinki näet oli toistaiseksi vain kuullut puhuttavan valkoisen armeijan olemassa olosta, aluksi huhujen, sitten sanomalehtien ja lopuksi virallisten tiedonantojen kautta. Tähän saakka se oli nähnyt vain kreivi von der Goltzin johtamat saksalaisen Itämeren divisionan joukot, jotka sen olivat punaisesta hirmuvallasta vapauttaneetkin huhtikuun 12 päivänä v. 1918.

Komeita joukkoja olivatkin nuo teräskypäräiset saksalaiset pataljoonat. Komea herra oli niiden komentajakin, tuo avokatseinen kreivi, sotilas ja diplomaatti, esiintymisessään varma ja päättäväinen, mutta samalla gentlemanni ja hieno maailmanmies. Hänen asuntonsa edustalla Esplanaadikadulla Kämpin kohdalla seisoi aamusta iltaan kaksi ratsumiestä – ulaania. Kuin kivipatsaat he vartioivat äänettöminä ja liikkumattomina kreivin asuntoa ja ohitse vaeltavan uteliaan yleisön oli niiden kohdalla väistyminen keskikadulle. Pääkaupunki eli saksalaishurmassa.

Se havahtui katsellessaan toukokuun ikimuistoisena 16 päivänä Valkoisen Kenraalin ja Suomen vapaussodan armeijan marssia Turun tietä Esplanaadikadun halki senaatintorille. Siellä odotti Nikolain kirkon portailla maan ylimystö ja älymystö, niiden joukossa valkolakkien häikäisevät, yhtenäiset parvet sekä tummapukuinen äsken kokoontunut kansaneduskunta.

Nyt tärähtivät rummut, kajahtivat torvet soimaan. Uljaan Karjalan marssin sotaiset sävelet täyttivät ensi kerran senaatin torin. Väkijoukossa kuului humaus, ja kaikkien katseet kääntyivät Aleksanterin kadulle, missä upean hevosen selässä ratsasti torille vapaussodan ensimäinen mies – ylipäällikkö. Hänen takanansa tuli paljon ratsumiehiä – kenraalin seurue ja esikunta. Sitten alkoivat vapaussodan rykmentit lippuineen marssia näyttämölle.

Se oli näky, jota ei kukaan mukana ollut konsanaan unohda.

Kriitilliset helsinkiläisetkin tulivat liikutuksen valtaan.

– Mistä on tämä armeija noussut? huudettiin.

– Nuohan vasta ovat meidän joukkojamme!

– Katsokaa suomalaista sotaväkeä, omaa väkeä!

Monen monet silmät silloin kyyneltyivät ilosta ja kiitollisuudesta. Kaduilta ja ikkunoista heitettiin kukkia harmaiden joukkojen ylle ja suosionosoitukset olivat valtavat. Kaikki saivat siitä osansa, niin suomalaiset kuin ruotsalaiset, niin pohjan kuin etelän miehet. Jääkäreillä oli silloin kunniapäivänsä ja yli koko armeijan he olivatkin sirotellut. Useimpien komppaniain etunenässä astui vihreäpukuinen upseeri, niitä marssi ja ratsasti kaikkialla. Karjalaiset hurrasivat huikeasti komealle Sihvolle – kansallissankarilleen.

Kaikkein suurimman huomion esine oli kuitenkin vapaussodan ylipäällikkö.

Karjalan marssin säveleet täyttivät yhä koko ilman, jota kevätauringon sädemassat valaisivat. Suomen pääkaupunki vietti maan vapauttamisen juhlaa.

Kenraali Mannerheim senaatintorille saavuttuaan ja joukkojensa marssin yhä jatkuessa riemuitsevan yleisömeren halki, kulki lähimpien miestensä seuraamana senaatin taloon, missä maan kokoontunut hallitus laillisuus- ja vapaustaistelun kansanomaisen sankarin Pehr Evind Svinhufvudin johdolla oli kokoontunut täysi-istuntoon. Kenraali puhui hallitukselle armeijan nimessä m.m.:

"Hyvät Herrat. Meidän ensimäinen suuri tehtävämme on suoritettu, jota vastoin teidän nyt vasta alkaa koko laajuudessaan, edessänne suuremmat ratkaisut kuin millään hallituksella tai eduskunnalla meidän maassamme tätä ennen on ollut. Ja näiden suurten tehtävien ratkaisu joutuu sen saman hallituksen osaksi, joka viime syksynä lausui julki tuon ylpeän ajatuksen – Suomi suvereenisena valtiona, mutta joka kiitokseksi on saanut tyhjentää koettelemusten maljan pohjaan asti, joka on pakosta ollut voimatonna ryöstöjä ja rosvouksia vastaan, jonka on täytynyt avuttomana nähdä Suomen kansalaisia murhattavan, kunnes siltä vihdoin riistettiin viimeinenkin vallan varjo ja sen jäsenten oli paettava tai piileskeltävä. Armeija katsoo oikeudekseen saada avoimesti lausua toivomuksenaan, että moisten olojen uudistumisen välttämiseksi annetaan takeita luomalla yhteiskuntajärjestys ja hallitusvalta, jotka ainaiseksi suojaavat meidät uudelta samanlaiselta hirmukaudelta, josta maamme juuri on pelastunut. Armeija pitää tältä varalta ainoana takeena sitä, että Suomessa valtiolaivan peräsin uskotaan lujiin käsiin, joihin eivät puoluekinat ylety ja joiden ei ole tarvis kompromisseja tehden pilkkahinnasta kaupitella hallitusvaltaa."

Tietoinen oli koko Suomen kansa tällä hetkellä tilanteen vakavuudesta ja yksimielisyyden vaatimus huokui vielä kaikissa puheissa ja julistuksissa. Se henki vastaan sanomalehtien palstoilta ja runoilijain säkeistä. Sosialidemokraatti näytenumerossaan 6.5.1918 tuomitsi mitä jyrkimmin anarkistiset ja bolshevistiset taistelutavat ja hylkäsi "aseellisen taistelun ja väkivallan, joka kohdistuu kansan enemmistöä vastaan", kuten sen sanat kuuluivat.

Edellisenä päivänä oli Suomen eduskunta kokoutunut ensimäiseen täysi-istuntoonsa. Siellä olivat läsnä m.m. ulkovaltain edustajat, armeijan korkein upseeristo kreivi von der Goltz, amiraali v. Uslar y.m. suuruuksia kotimaisia mainitsemattakaan.

Täälläkin kävi yksimielisyyden vaatimus esille kaikista juhlapuheista. Eduskunnan puhemies Lundson lausui:

"Ne kalliit uhrit, joita on kannettu isänmaamme vapauttamiseksi sorrosta, vääryydestä ja raakalaisuudesta, velvoittavat meitä. Nyt on todella rakennettava uusi Suomi. Meidän on koetettava kohottaa kansamme kaikki kerrokset vapaan itsenäisen sivistyskansan arvoiseen elämään. Meidän on kaikella tavalla käytävä turvaamaan sitä vapautta, mikä on kalliilla verellä voitettu. Meidän on laskettava valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämämme sellaiselle pohjalle, että sitä ei ensimäinen tuulen puuska horjuta. Siinä työssä meidän yksityisten on luovuttava kaikesta puoluemielestä. Meidän on uhrattava kaikki parhaat voimamme sen päämäärän saavuttamiseksi, jonka nimi on isänmaan menestys ja onni."

Puheeseen vastasi senaatin puheenjohtaja:

"Hallituksella on ollut ilo havaita, että kansa on sitä sen pyrkimyksissä kannattanut ja tämän yhteisymmärryksen tuloksena me nyt tervehdämme sortajista vapaata isänmaata."

Näytti siis todella kuin olisi ollut mahdollista palata vihdoin kansan yksimielisyyden ja lujan hallitusvallan turvalliselle pohjalle.

Sama pyhä tunne, mikä näin oli kajahdellut valtiollisista puheista, kantautui suurena armeijan juhlapäivänä myös soturien ahavoituneista riveistä ja myrskyn pauhinan voimalla vastasi siihen suuren yleisön valloilleen laskettu vapauden riemu. Oli todella Suomen vapauden kevään ainoa pilvetön päivä.

Parhaansa teki yksimielisyyden saavuttamisessa kansaneduskuntakin aluksi. Luodakseen lujuutta valtiolliseen elämäämme noina vaarallisina aikoina, jolloin maailmansota ympärillämme riehui vielä täydessä voimassaan ja sen eräs hyrskyaalto juuri äsken oli tavatonta tuhoa tehden vyörynyt yli rakkaan isänmaamme, päätti eduskunta antaa korkeimman vallan senaatin puheenjohtajan, Pehr Evind Svinhufvudin käsiin ja uudistaa siten pohjoismaiden historiassa kuuluisaksi tulleen valtionhoitajajärjestelmän. Olivathan samaa valtaa ja arvoa ankarina aikoina kantaneet m.m. Engelbrekt, Sturet ja Kustaa Vaasa.

Tahto oli kiitettävä – – mutta kuitenkin voimat puuttuivat lopuksi.

Monivuotisella selvänäköisellä ja hellittämättömällä työllä ja ideansa aatteellisella voimalla ja suuruudella olivat Suomen aktivistit onnistuneet kohottamaan pääosan Suomen kansaa hetkeksi isänmaan lipun ja vapauden jalon aatteen ympärille. Se oli riittänyt tekemään Suomesta suvereenisen valtakunnan. Heti sen jälkeen Concordian temppeli, joka 16.5. oli loistanut korkeimmillaan ja kauneimmillaan – romahti.

Sisäinen eripuraisuutemme puhkesi yht'äkkiä ilmi aavistamattomalla voimalla ja räikeydellä. Riitakapula: kuningaskunta vai tasavalta, heitettiin kansamme keskelle ja se löi pirstoiksi valkoisen Suomen.

Mutta vielä kumahtelivat Helsingin kivisillä kaduilla ahavoituneiden vapaussodan soturien tanakat askeleet. Ne sanoivat:

"Yksimielisyys on voimaa – – yksimielisyys on voimaa"!

Te vapaussodan soturit – te harmajat urhot. Tykkien ja konekiväärien tuliahjoissa te taoitte meille uuden sammon – jonka me jälleen itse särjimme säpäleiksi.

IV.

Rantapitäjän hautausmaalla olivat päättyneet sankarihautajaiset. Ohi oli rovastin ylevä puhe, ohi pitkä arkkujen jono, jota kukaan läsnäolijoista ei voinut silmän kyyneltymättä katsoa. – Seitsemän arkkua peräkkäin, seitsemän nuorukaista, kaatunut elon kevään parhaimmillaan kukkiessa, kulki taajojen katselijaparvien ohi toveriensa kantamina ja vihdoin laskemina laajan veljeshaudan viileään syliin. Ohi olivat seitsemän perheen tuskaisat nyyhkytykset, raskaat läsnäolijain kuulla, vaikkakin yhteinen suru oli itse asiassa tavallaan keventänyt vainajain sukulaisten kaipuuta ja katkeruutta. Vakavan iskun oli veljesviha maassamme kohdistanut pieneen Rantapitäjäänkin Lounais-Suomessa, joka kuitenkaan ei ollut joutunut varsinaisen sodan jalkoihin. Saattoi kuvitella, miten oli laita Pohjanmaalla, missä miltei joka talo suri kaatunutta poikaa, veljeä tai isää. Mutta Pohjanmaan miehet olivatkin rautaisin rinnoin ja vastustamattomalla voimalla samonneet yli koko Suomen niemen Rovaniemeltä ja Torniosta aina Rajajoelle asti, jopa senkin yli.

Helpommalla olivat Etelä-Suomi ja Rantapitäjä päässeet, mutta ne perheet, joita isku oli kohdannut, eivät tätä helpotusta tunteneet. He olivat Suomen vapaudesta antaneet täydet lunnaat.

Hautajaisjuhlallisuudet olivat nyt ohi, lasketut olivat seppeleet, laantuneet laulut ja puheet, nuo kaihomieliset hengelliset laulut, jotka tunkeutuivat luihin ja ytimiin. Poistunut oli aaltoileva ihmisjoukko haudan ympäriltä ja kotiutuneet olivat omaiset. Olivatpa lähteneet Aulamon talosta viimeiset vieraatkin, sukulaistädit ja sedät, jotka kaikessa ystävällisyydessään ja osanotonilmauksissaan olivat olleet loppujen lopuksi sittenkin sangen pitkäpiimäisiä.

Silloin juoksi Alli-neiti viime voimansa ponnistaen omaan kamariinsa, riisui hellävaroen yltään mustan, helmillä koristetun leninkinsä ja heittäytyi lopen uupuneena vuoteelleen antaen valkoisten, pitkien käsivarsiensa riippua sängyn reunoilta alas lattiaa kohti.

Vaikka hänen uupumuksensa oli melkein rajaton, tuntui kuitenkin elämä nyt paljon helpommalta, kun kaikki oli ohi. Äsken vielä oli suru voimakkaana ja lohduttamattomana kuohuttanut povea, mutta nyt laskeutui kuin jotain kauniin, kiitollisen muiston ja alkavan unhoituksen palsamia hänen tunteisiinsa. Suloisen suolaisia muistoja alkoi nousta hänen tajuntaansa entiseltä ajalta – tunnekylläisiä, kaihomielisiä muistoja.

Alli Aulamo oli täysiverinen aktivisti- ja jääkäriliikkeen ajan lapsi. Hän oli kasvanut taistelun hengessä ja elänyt jo nuoruudessaan jännittäviä, hermoja kuluttavia aikoja. Miten selvästi hän muistikaan nyt tuon kohtalokkaan hetken, jolloin Aarne-veljensä ensi kerran oli joutunut tekemisiin jääkäriliikkeen kanssa kolmatta vuotta sitten. Hän itse oli silloin melkein vielä lapsi. Eräs Aarnen koulutovereita, ylioppilas Venho saapui myöhään syysiltana Aulamolle. Hänen katseensa leimusta ja salaperäisestä hillitystä äänestään saattoi heti nähdä, että jotain erikoista oli tapahtunut. Ja Aarne, hän oli heti ilmiliekissä, posket paloivat kuin kuumeessa. Venho oli kertonut hänelle asiansa. Pojat vetäytyivät päivällisen jälkeen vinttikamariinsa, missä ensin alkoi salamyhkäinen supatus, sitten intomieliset huudahdukset ja vihdoin kävi keskustelu kuuluvassa, kiihkeässä äänilajissa.

Silloin päätti Alli lapsekkuudessaan tehdä pojille pienen kujeen. Hän hiipi viereiseen vinttikamariin, paneutui maata seinän viereen sänkyyn ja kuunteli. Suurempi oli kuitenkin hänen hämmästyksensä asiasta selville päästyään kuin hän oli voinut aavistaakaan. Suuri, kohtalokas salaisuus oli paljastunut hänelle kaikessa valoisassa ihanassa uskossaan, mutta myös lukemattomissa vaaroissaan. Ja miten hurmaavasti puhui tuo Venho, tuo mustasilmäinen, päättäväinen poika. Kuin paras pappi. Isänmaa-aate hurmasi silloin Allinkin ensi kerran hänen elämässään. Siihen asti oli kaikki valtiollinen ja yhteiskunnallinen toiminta ollut täydelleen hänen horisonttinsa ulkopuolella, mutta nyt joutui hän katsomaan silmästä silmään kansojen suurta elämän taistelua, jonka myrskyn enteissä Suomen kansan elämän langat nyt aavistavina jo värähtelivät.

– Se vasta on seikkailu, hän mietti. Miksi en minä ole poika. Miksi piti minusta tulla tyttö. Nyt olisi elämisen arvoista olla poika.

Mutta ohuen lautaseinän toisella puolen tuolla kaksi reipasta poikaa rakenteli edelleen pilvilinnoja maansa vapaudesta.

Vihdoin he tulivat tuohon kriitilliseen kysymykseen, oliko vanhemmille ilmoitettava asia. Sitä pohdittiin puolin ja toisin ja päätettiin antaa toistaiseksi kaiken jäädä salaisuudeksi. Olihan helppo poistua nyt syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan.

Sitten kuuli Alli ihmeekseen, että hän yksin oli koko talossa niin suuren luottamuksen arvoinen, että sai kunnian päästä salaisuuden perille. Hänen oli sitten jouluna järjestettävä asia vanhempien kanssa, kun poikaa ei alkanut kuulua Helsingistä lomalle kotiin.

– Keksiköön selityksen, sanoi Aarne. Onhan hänellä äly – ja naisen äly kyllä tällaisen selvittää.

– Kyllä Alli hoitaa asian. Hän on toimelias ja terävä tyttö, kuului Venho vastaavan. Minä miltei ihailen häntä, jatkoi hän sitten.

Alli oli purskahtaa nauruun vieläkin muistellessaan tuota avomielistä tunnustusta.

Sitten pojat ryhtyivät karakterisoimaan hänen luonnettaan ja siitä tuli ylistyshymni, jota nuori tyttö ei enää kestänyt, vaan katsoi parhaaksi paeta pihalle. Se oli suurenmoisen hullunkurista. Jos sanoihin oli uskomista, näytti Venho olevan häneen lievimmin sanoen ihastunut.

Hetken kuluttua pojat tulivat hirveän vakavina pihalle. Nuoret vasta voivat oikein todella olla vakavia. Kolmenkymmenenviiden täyttäneet ihmiset eivät enää tiedä mitään oikeasta aatteellisesta vakaumuksesta. He ovat jo kaikki lipilaareja. He laskevat hyödyn jokaisesta asiasta ja heidän silmänsä ovat aina diplomaattisessa, salakavalassa hymyssä. Vain nuorukainen voi olla todella vakava, sillä hän antaa aatteensa puolesta henkensäkin, jos vaaditaan.

– Alli, sanoi Aarne tuimasti. Me Venhon kanssa haluaisimme puhutella sinua. On eräs tärkeä asia.

– Onko se tuo Saksaan meno? sanoa pamautti Alli arvelematta. Eikös se ole jo selvä asia? Kyllä minä vanhemmat hoidan.

Oli suurenmoista nähdä kahden nuoren herran naamataulun muuttuvan itsetietoisesta huutomerkistä pelokkaaksi, kauhistuneeksi kysymysmerkiksi.

Pojat lähtivät seuraavana aamuna.

Nyt alkoi Aulamoilla jännittävä aika. Tuli joulu, Aarnea ei kuulunut kotiin. Allin oli nyt paljastettava salaisuus vanhemmilleen. Tehtävä oli raskas. Isä leimusi kuin ukkospilvi, salamoi ja jyrisi, kunnes vetäytyi huoneeseensa yksin miettimään suruaan. Mutta äiti oli, ihme kyllä, heti jääkäriasian puolella. Hän oli herkkä luonne, joka uskoi uniin ja enteisiin, ja nyt hän oli koko syksyn nähnyt Aarnesta ihmeellisiä, lohduttavia unia.

– Saattepa nähdä, että siitä yrityksestä tulee hyvä, hän lausui jokaiselle epäilijälle. Se on kerta kaikkiaan hyvä yritys. Itse Jumala on sen hänelle unessa selvästi sanonut ja enemmän pitää kuulla Jumalaa kuin ihmisiä. Mutta sitten sai Aulamon perhe uuden ankaran kolauksen. Nuori, vasta 16-vuotias Olavi karkasi jääkärien salateille. Eräänä päivänä oli isän pöydällä kirje, jossa selvästi ja miehekkäästi oli sanottu, että poika lähtee isänmaata vapauttamaan ja että ellei hän sitä tekisi, katsoisi hän olevansa niin kurja raukka, että elämällä tuskin sen jälkeen olisi mitään arvoa enää. Ja olihan sitäpaitsi Aarnellakin muka hänestä yhtä ja toista apua siellä "alhaalla". Kun nyt kerran isänmaa yritti vapautua sortajan ikeestä, oli siinä oltava mukana. Mitäpä tämä elämä muka nyt niin oli merkillistä, ettei noin suuren aatteen puolesta sitä voinut uhratakin.

Vavahtelevin huulin luki isävanhus, agronoomi ja maanviljelijä Antti Aulamo tätä kirjettä.

– Maankiertäjiä! sanoi hän sitten ylen katkerasti ja loi äitiin kaamean katseen. Mutta äiti katsoi kyyneltensä läpi uhmamielin takaisin ja agronoomi vei käden otsalleen, painui tuolille istumaan. Hän oli murtunut mies, jonka tukka alkoi siitä päivästä yhä enemmän vivahtaa harmaalle. Mutta merkillisesti alkoi hänkin vähitellen ymmärtää Suomen nuorison liikettä, mitä pitemmälle aika kului.

– Se on Jumalan selvä tahto, puhui Elma rouva. Turhaa on ihmisten sitä vastustaa.

Yhä vakavammaksi tuli nyt ilmapiiri Aulamoilla. Naapurit alkoivat uteliaina tiedustella, missä pojat olivat, ja siinä oli selittämistä.

Eräänä päivänä saapui taloon muka vieraisille itse läänin kuvernööri, venäläismielinen, mahtava herra, joka ei puhunut pojista mitään, mutta tiedusteli sen sijaan, oliko talo myytävänä.

Agronoomi Aulamo alkoi pelätä jo pahinta, mutta kuvernööri poistui lyhyen vierailun jälkeen eikä asiasta sen perästä kuulunut pitkään aikaan mitään uutta. Vasta seuraavan vuoden alussa piti nimismies suoranaisen poliisitutkinnon, ilmoittaen täysin selvästi todistetuksi, että Aulamon pojat palvelivat vihollismaan armeijassa.

Näitä kovia sanoja seurasi kaamea, tuskallinen äänettömyys. Silloin kuului ovelta terävä tytön ääni lausuvan:

– Mutta sehän on kovasti mahtava ja voittorikas armeija, tuo saksalainen, Hindenburgin armeija. Sehän voi nousta vaikka Suomeen, milloin vain haluaa.

Kaikki hämmästyivät. Nimismies pyyhki hikeä otsaltaan.

– No, no, neiti Alli, puheli hän sitten yrittäen lyödä asian leikiksi. Ei saa sanoa noin varomattomia asioita. Kiittäkää onneanne, että minä olen teidän perheenne vanha tuttava ja ystävä. Muuten te voisitte joutua – – Siperiaan.

Todellakin liikkui samaan aikaan huhuja kaikkien niiden perheiden karkoittamisesta Siperiaan, joista poika oli jääkärinä.

Mutta Alli oli nyt niin kuohuksissaan, ettei hän välittänyt mistään itsehillinnästä.

– Minä menen mielelläni Siperiaan. Tästä sodasta ei Venäjä kuitenkaan selviä ilman vallankumousta ja sen tapahduttua pääsemme me taas takaisin. Minä luulisin Siperiassa olevan intresanttia – minä...

– Hiljaa tyttö, sanoi isä ankarasti. Ei sitä pidä sentään aivan hullusti esiintyä.

– Vallankumous tulee. Venäjän suuret rikokset huutavat kostoa. Rikotut keisarivalat saavat rangaistuksensa, huudahti tyttö nyt aivan siekailematta.

Nimismies silmäili pitkää vaaleata tyttöä, joka seisoi ovessa hurja, päättävä ilme kasvoillaan. Tyttö oli kasvanut melkein kyynärän sitten viime näkemän ja kovasti naisistunut. Hän oli ylevässä vihassaan suorastaan hurmaava. Ukko nousi, meni Allin luo, laski kätensä hänen olkapäälleen ja puhui hiljaa.

– Noin varomattomasti ei naisenkaan pidä ainakaan vielä puhua. Venäjä on vielä mahtava valta ja santarmit maassa. Odottakaa, neiti, ja vaietkaa. Niin teen minäkin. Isänmaan onneahan minäkin toivon ja tämän jääkäriliikkeen minä olen tuntenut tarkalleen jo toista vuotta. Arvasinhan minä, minne veljenne menivät. Itsehän minä heille matkaluvat kirjoitin. Älkää turhaan ylpeilkö, neiti, ei nyt ole suurien sanojen, vaan hiljaisten tekojen aika vasta.

Alli oli hämmästynyt, tullut sanattomaksi. Riemastuneena, vaikkakin hieman loukkaantuneena hän kääntyi pois. Jääkäriliike oli jo muuttumassa kansanliikkeeksi, sen saattoi nyt selvästi nähdä.

Alli vääntelehti vieläkin jännittyneenä vuoteellaan noita aikoja muistellessaan. Pelon ja huolen aikoja ne olivat, mutta samalla kuvaamattoman innon hetkiä. Kerrassaan valtava tunnelmaltaan oli se ilta, jolloin Venho palasi komennettuna Saksasta kotiin ja kertoi jääkärien kohtaloista. Unohtumaton ilta! Venho oli kuin muuttunut mies, käynyt karskiksi ja ehkä hieman jäykäksikin. Mutta sama tuli paloi hänen silmissään kuin ennenkin. Hän oli harvapuheinen, mutta joka sana sattui kuin naulan päähän. Hän asui kaksi viikkoa Aulamolla ja värväsi rohkeasti väkeä jääkäripataljoonaan, kunnes sai varoituksen "jostakin" ja hävisi eräänä pimeänä yönä metsään, tuonne jokirannan taa. Puolen tunnin kuluttua hänen lähdöstään saapuivat poliisit taloon. Lintu oli poissa.

Venho oli kosketellut perin herkkiä kieliä Allin rinnassa. Lisäksi tuo miehekäs varmuus sekä aina luja ja luotettava vastaus joka ainoaan epäilykseen vaikutti niin ihmeen turvalliselta. Ja entäs tuo leimahdus katseessa. Sitä suorastaan voi jäädä odottamaan ja kuljettaa puhetta yhä kiihkeämpään äänilajiin, kunnes se taas välähti.

Tuska mielessä oli Alli silmäillyt Venhon jälkeen, kun tämä myrskyn mylviessä jätti talon. Syvä ikävä täytti silloin hänen mielensä.

Sitten tuli vallankumous ja vapaussota. Rantapitäjä jäi auttamattomasti punaisten hallussa olevalle alueelle. Mutta huhut kertoivat kenraali Mannerheimista, joka muka valkoisella orhilla ratsasti pitkin Pohjanmaata nostamassa kansaa aseisiin. Sitten vihdoin tulivat tiedot jääkärien paluusta. Miten kiihkeästi heitä Aulamolla odotettiin kotiin, on helppo arvata. Nyt oli isäkin jo täysin mielensä muuttanut, nyt hän näki tuossa liikkeessä maan ainoan pelastuksen ja hän otti monta kertaa päivässä käteensä virsikirjan lukien lukemasta päästyään säkeitä:

    "Useinpa, Herra, aseikses
    valitset köyhät, alhaiset,
    siks' että sinun voimasi
    selvemmin heissä näkyisi!"

Ja näin hän oli päättänyt pojilleen sanoa:

"Te olitte aseita Jumalan kädessä, vaikka te itse ette siitä mitään tietäneet emmekä tietäneet mekään. Jumalan yksin on kunnia. Me olemme maan tomu, jota Herra voimallaan liikuttaa."

Sanomatta jäivät nuo sanatkin. Ehkäpä olisi jotain teatraalista ollut niissäkin.

Yksinkertaisessa mustassa arkussa lepäsi eräänä toukokuun päivänä hänen edessään nuorin poikansa Olavi. Ääneti ja kumaraisena katseli Antti Aulamo kaatuneen kasvonpiirteitä – eikä sanaakaan sanonut.

Mutta nyt ei kestänytkään äidin tähän asti luja usko. Hän puhkesi sydäntä särkevään valitukseen.

– Lapseni, pikku poikani, vaikeroi äiti. Että kehtasivat tappaa lapsen, puhui hän sitten katkerasti.

– Sotilas hän oli ja sodassa kaatui, sanoi Alli.

– Mikäpä sotilas hän vielä oli, Olavi? puhui Elma rouva itkunsekaisella äänellään. Toivon, ettei hän olisi ketään surmannut. Sitä vain toivon.

Taas pusertuivat kyyneleet Allin silmiin hänen muistellessaan noita läheisiä tapahtumia. Omasta mielestään hän oli ollut jo kauan kuin kovettunut, tullut turtuneeksi kaikelle, mitä tapahtui, mutta eipä sentään, koska tuska pusersi kyyneleitäkin yhä. Ei hän vielä sentään mikään kivi ollutkaan.

Alli päätti olla mitään ajattelematta, levätä vain, nukkua kauan, kauan. Hän sulki silmänsä ja ojensi huoaten kätensä taaksepäin. Käsi kosketti yöpöytää. Sieltä kuului jotain kahinaa. Jokin lehti putosi lattialle.

– Mitä se oli?

Alli kohottautui ja katseli ympärilleen. Kirje lepäsi matolla vuoteen vieressä. Näkyi selvästi osoite.

    K. Neiti Alli Aulamo.
         Rantapitäjä.

Tyttö nousi, kohotti kirjeen.

– Kas, postikin on tullut, sanoi hän sitten ja avasi.

Aarne-veljensä kirjoitti. Kehoitti kantamaan uljaasti surun Olavin kuoleman johdosta. Isänmaan puolesta oli poika kaatunut kuten tuhannet muutkin. Vapaus vaatii aina uhreja. Ne on kannettava lujalla mielellä. Ei pidä näyttää surua ulospäin. Se masentaa kansan mieltä. Uudet tehtävät vaativat nyt kaiken tarmon. Meidän, jotka jäimme eloon, täytyy empimättä taas ryhtyä työhön vapauden turvaamiseksi uusilta vaaroilta. Sitä vaatii kaatuneiden muisto, joka on säilytettävä puhtaana ja kauniina.

Sitten Aarne ilmoitti lähipäivinä pääsevänsä pois sairaalasta ja saapuvansa kotiin joksikin aikaa lepäämään. Hän oli jo terve mies.

Alli ilostui suuresti tästä tiedosta. Pystyyn hän hypähti. Yhtäkkiä oli koko uupumus poissa.

– Elää täytyy, ei auta, lausui hän päättäväisesti, suoristi hiuksensa ja lähti alas kertomaan isälle ja äidille iloista uutista toisen pojan kotiin tulosta.

Mutta äiti oli nyt taas mahdottomalla tuulella. Hän vain vetisteli. Eikä Alli voinut varmasti erottaa, kuuliko hän oikein äidin supinan:

– Mitä Aarnesta – – – mutta Olavin kun tappoivat.

Alli katseli kylmästi äitiään.

– Mitä äiti sanoo? huudahti hän vihaisesti.

– En mitään. Vai tulee Aarne jo kotiin, puhui äiti nyt huokaisten nöyrästi ja väsyneesti.

V.

Kun jääkäriluutnantti Aarne Aulamo saapui kotiinsa Lounais-Suomeen eräänä aurinkoisena heinäkuun päivänä, saattoi hän jo ajaessaan rattailla vainioiden ja peltojen halki todeta, että paljon oli maailma muuttunut hänen poissa ollessaan. Uusia rakennuksia oli tullut useitakin tutun valtamaantien molemmin puolin. Metsää oli hakattu kotitalon lännen puoleisilta harjuilta ja peltojen ojiin, jotka ennen olivat olleet suorat ja tasaiset kuin auralla luodut, oli kasvanut pensaita. Tämä viimeksimainittu havainto häntä eniten huolestutti, sillä kuten jokainen maanviljelysmies tietää, tuo ilmiö ei ole talolle kunniaksi. Jotakin oli herpaantunut johdossa. Mitä se oli, ei hän vielä voinut arvata. Ehkäpä oli ukko tullut vanhaksi.

Kun rattaat kääntyivät valtatieltä kartanon puistokujaan, kohosi hulmuava sinivalkoinen lippu päärakennuksen salkoon. Aarne tiesi, että se oli Allin tervehdys, mutta häntä piinasi tuo julkinen suitsutus, joka näkyi koko kylälle. Hän sanoi ajajalle:

– Matti ottaa sitten heti lipun alas, kun on päästy perille.

– Entäs mitä neiti sanoo siitä? uteli Matti.

– Neiti, kuka neiti?

– Alli-neiti. Tänä vuonna on talossa tehty etupäässä vain Alli-neidin määräysten mukaan.

Aarne vihelsi. Siinäkös asian ydin olikin. Jotain tuntui täällä olevan erilaista entiseen verrattuna. – No niin, otetaan se lippu sittenkin alas.

– Saahan tuon ottaakin.

Pihalla oli koko kotiväki vastassa ja jälleennäkemisen riemu oli suuri. Ei syytetty eikä soimattu, sillä Jumala oli johtanut asiat niin ihmeellisellä tavalla, että sanattomia olivat kaikki hänen tekojensa edessä. Ei ollut kellään nuhteen sanaakaan huulillaan. Karissut oli kaikki tekopyhyys. Äiti luonnollisestikin itkeä tillitti, mutta kuten Alli sanoi, se kuului viime aikoina hänen ammattiinsa, joten siihen ei ollut syytä kiinnittää sen erikoisempaa huomiota.

Äiti taas oli sitä mieltä, että Alli samalla kun hän oli kasvanut, oli tullut vain yhä entistäänkin pahasisuisemmaksi, ja yritti jo ruveta häntäkin komentelemaan. Ei ollut kuulemma nykyajan nuorissa enää sitä vaatimattomuutta, nöyryyttä eikä kuuliaisuutta, mikä oli koristanut heitä entisajan ihmisiä.

Kun tervehdykset oli vaihdettu ja taputukset taputettu, kysyi isä:

– No, mitenkäs on politiikan laita? Tuleeko Englannin kanssa sota, vai mitä? Minun mielestäni ei pitäisi nyt liiaksi pyristellä. Onhan sitä tässäkin jo meille tarpeeksi. Hm! Hyvähän se Vienan-Karjala tietysti olisi, mutta kun siellä nyt istuu engelsmanni. Se on vakava paikka. Englanti ei ole vielä koskaan maailmassa sodassa hävinnyt. Ja niin minä vain luulen, ettei se häviä nytkään.

– Politiikasta minä en tiedä paljonkaan, puhui Aarne, mutta luulen, että meidän hallituksemme ajaa Karjalan liittämistä Suomeen, koska siellä asuu suomalaista kansaa ja kaikki suurvallatkin nyt ovat julistaneet kannattavansa pienten kansojen itsemääräämisoikeutta.

Isä hymähti.

– Sen ne varsin valehtelevat. Ne kannattavat yksinomaan sitä, mikä on niille edullista eikä mitään muuta. Vienan-Karjala voidaan liittää Suomeen vain jos meillä itsellämme on kylliksi voimaa ja päättäväisyyttä tai taitoa – poliittista taitoa ensin ottaa se ja sitten pitää se.

– Me jääkärit olemme joka tapauksessa Karjalan Suomeen yhdistämisen puolella.

– No niin. Mutta oletkos sinä nyt sitten kuningasmielinen vai tasavaltalainen? Täällä pitäjässä on toinen puoli monarkisteja, toinen republikaaneja ja riidellä kahistetaan, niin että tukka pöllyy. Minä kannatan kuningasta. Isäntä talossa olla pitää.

– Minusta suoraan sanoen on vallan ihmeellistä, että ihmiset viitsivät riidellä itsensä raivoon saakka noin mitättömästä tunnekysymyksestä, sanoi Aarne. Paljon tärkeämpää on, että maassa on luja ja valistunut hallitus, joka ajaa oman maan etuja voimallisesti ja taitavasti ja pitää puolustuslaitoksen lujana. Sehän on itsenäisen kansan olemassaolon edellytys.

– Jaa, jaa, mutta siitä asiasta vasta erimielisyyttä onkin. Niitä on paljon, jotka arvelevat, ettei enää koskaan tämän jälkeen tule sotaa.

– No, sellaisia taulapäitä on ollut aina maailmassa, pauhasi Aarne innossaan, mutta sotia on siitä huolimatta aina tullut ja tulee vastakin – sillä mihin ihminen pääsee luonnostaan? Kuka hänestä enkelin tekisi? Ei kukaan. Historia osoittaa, että melkein jokainen polvi on omat sotansa käynyt ja jo sillä perusteella voimme sanoa, että ne käyvät ne vastakin. En pidä sodasta, se on synkkä ja vakava asia, mutta ikuisen rauhan kysymyksestä ei meillä kannata edes keskustella niin kauan kuin polseviikit ovat naapureinamme. Silloin kun ne hyökkäävät taas tänne, on vain yksi kanta minkään arvoinen. Se on: Ylös maata puolustamaan!

– Olen samaa mieltä, sanoi isä. En ole koskaan omannut taipumusta haihatteluun enkä utopioihin. Mutta paljon, paljon on meillä nousemassa kaikenkarvaisia pitkätukkaisia maailmanparantajia ja nyt on niiden hurmahenkisten oppien aika tullut myllertää. Saatpa nähdä.

– Antaa tulla vain, puhui jääkäri varmana. En usko, että Suomen kansa viimeisten koettelemusten jälkeen ryhtyy heti horjuttamaan maanpuolustustaan. Niin suuri hölmö se ei voi olla, sillä sillä on takanaan jäljet, jotka pelottavat.

Isä oli hyvillään, kun sai taas kerran puhua karskisti politiikkaa. Hän oli vanha Suomen kaartilainen ja omasi vahvan annoksen sotilashenkeä ja suuren ihailun armeijaa kohtaan. Hän ihan taas vilkastui.

Ja äiti, hänkin katseli poikaansa, mutta hieman kummissaan. Muuttunut oli, muuttunut oli, kauhean oli tullut karskiksi. Kun vastaan väitit, katsoi jo päällekin kuin ilves ja kirota pamautti joskus huomaamattaan, niin että ikkunat helisivät.

Ja äiti jutteli itsekseen. Hän oli alkanut puhua ajatuksiaan ääneen:

– Jos tuollainen karskius nyt sitten on niin tarpeellista ja – – ja edes hyvääkään. Eiköhän sävyisyys ja leppoisuus sittenkin olisi parempi – – parempi tapa kömpiä eteenpäin tässä elämässä.

Aarne kulki vielä samana iltana olkapää siteessä ja toinen takinhiha tyhjänä läpi tallit ja navetat, pellot ja vainiot, tarkasteli, muttei puhunut mitään. Tähysteli vain ja kysäsi yhtä ja toista. Sitten hän palasi pihalle, seisahtui ja katsoi ihmeissään ympärilleen, – – sillä lippu liehui yhä salon päässä, sätkyi ja lepatti kuin parhaassa kansanjuhlassa.

– Mitäs tämä on? Minä sanoin, että lippu on vedettävä alas.

– Kyllä sen Matti vetikin alas, mutta minä nostin sen uudestaan salkoon, kuului Allin ääni portailta. Katsoppas, sinä olet nyt potilas etkä mitään muuta, olet toipilas, joka tekee, mitä teetetään.

– Ota alas lippu, ärjäisi Aarne. Koko kylä nauraa.

– Kyläkö nauraa. Ei naura, poika. Nyt on isän ja äidin hopeahääpäivä ja me liputamme nyt, sanokoon kuka tahansa mitä tahansa. Ei sille kukaan naura.

Aarne oli ällistynyt.

– Mahtaako olla? epäili hän.

– On kuin onkin, nauroi Alli ja minä, Alli Aulamo, liputan silloin. Onko selvä?

Aarne epäili vieläkin, mutta Alli tarttui hänen käsikynkkäänsä ja veti hänet parvekkeelle kahvia juomaan. Ei auttanut potilaan muuta kuin seurata, vaikkakin hieman vastahakoisesti.

– Etteivät vain kyläläiset käsittäisi väärin asiaa, puheli Aarne vielä.

– Eivät mitenkään käsitä väärin, sillä naapurin väkeä tulee meille illalla. He kyllä tietävät päivän merkityksen. Ja tulee siitä pikku riikkuinen sinunkin osallesi, jos nyt oikein asia tarkalleen otetaan.

Aarne istui.

– Pahuksen tyttö, ajatteli hän. Oli ihan vähällä nolata minut. – Ettei vain olisi – – hieman nolannutkin.

Iltapäivällä tuli kolme naapuriperhettä visiitille Aulamoille tuoden kukin kimpun tuoksuvia kosteita kukkia mukanaan. Muita ei oltu kutsuttu, koska talossa oli surua. Muistojuhla vietettiin hiljaisesti. Mutta jääkäri oli ahtaalla, sillä kansa halusi kuulla jotain sodasta. Tämän oman rymäkän nyt kaikki tiesivät, mutta oikein maailmansodasta halusivat tantit tietää ja erikoisesti kaikkein kauheimmista sotakoneista – saadakseen syytä siunailemiseen. Aarne taas oli luonnostaan hyvä kertoja, ja kun sotamiehillä ja merimiehillä lisäksi on tuo kaunis tapa aina lisätä juttuihin puolet mielikuvituksen tuotteita, olivat eukot pian silmät pyöreinä. Kauheata oli sota, se oli selvää, mutta jännittävää oli kuulla sen seikkailuista kerrottavan.

Seuraavana aamuna ilmoitti Aarne aikovansa käydä tervehtimässä vanhoja lapsuudentovereitaan Pellonperän poikia, Kallea ja Eeverttiä, mutta hänen ilmaistessaan tuon tuumansa, katselivat kotolaiset hämmästyneinä toisiinsa ja vaikenivat.

Sitten alkoi isä puhua.

– Tuota – – asia on nyt sillä tavalla että Pellonperän pojat rupesivat punikeiksi ja – – hm! – tuota me, me annoimme vangita heidät ja lähettää vankileirille.

– Mitä kummia minä kuulen? huudahti Aarne hämmästyneenä. Ei voi olla totta tuo puhe. Pellonperän pojat olivat maailman vakaimmat, ahkerimmat miehet – – ja totiset isänmaan ystävät. Heidän kanssaanhan juuri minä ammoisina aikoina perustin tämän pitäjän nuorisoseuran. He olivat miesten parhaat.

– Tjaa, sanoi isä levittäen kätensä. Mitäs teet? Kalle Pellonperä rupesi vallankumousoikeuden puheenjohtajaksi ja tuomitsi kansaa kunnantalolla. Ja Eevertti taas seisoi vartiomiehenä.

– Vai niin. No ketä se Kalle sitten on täällä tuominnut?

– No esimerkiksi tämä Järämäen isäntä sai sakkoa 200 markkaa.

– Minkä vuoksi.

– Paperissa seisoi: "Pyttymäisestä ryppyilystä ja vastavallankumouksellisesta keljuilusta".

Jääkäri pudisti päätään ja hymähti.

– Kun minä muistelen tuota Järämäen kitupiikkiä, tuota ketunhännän heiluttajaa ja virkavallan kumartelijaa sortovuosina, niin minä Kallen sijaan olisin juuri samoilla perusteilla pamauttanut ukolle 2000 markkaa. Se olisi epäilemättä paljon virkistänyt hänen sieluaan.

– Älä kamalia puhele, huudahti isä. Järämäen isäntä on nyt vankka porvari. Tosin hän lahjoitti kuulemma salaisesti punakaartille 10000 markkaa, kun uhkasivat muuten katsella, mitä hän oli syönyt päivälliseksi – tietysti pelotusta – – mutta siitä huolimatta. – – –

– Mitäh? huudahti nyt Aarne vuorostaan. Mies on lahjoittanut punakaartille 10000 markkaa eikä vielä istu vankileirillä. Mitäs järjestystä te täällä pidätte? Eikö Pellonperän Kallen omallatunnolla ole mitään sen pahempaa?

– Muutamia muitakin sakkoja lienee antanut.

– Miten suuria?

– Alle 1000 markkaa kukin.

– Ja Eevertti on vain seisonut vartiomiehenä.

– Ei muuta, mikäli me tiedämme.

– Jassoo. Silloin minä haen pojat pois Hämeenlinnasta. Kuolevat nälkään siellä turhan päiten, kunnon miehet. Ovat hairahtuneet ja uskoneet uuden ajan tulevan, mutta sen minä tiedän, että Pellonperän pojat eivät mitään konnantöitä voi tehdä. Minä haen pojat pois!

Aarne oli toimen mies. Kuin tuulispää riehui hän tehtyään jonkin päätöksen. Eikä siinä mikään auttanut. Yhdessä Allin kanssa järjestivät asian. Suojeluskunnan todistuksella vapautettiin pellonperäläiset parin päivän kuluttua vankilasta. Vankilaviranomaiset olivat perin tyytyväisiä, sillä heillä ei ollut viljaa vankien elättämiseen ja vähän miehiä heidän vartioimiseensakin. Vankilaitoksen ylijohto olikin lähettänyt kiertokirjeen maan kaikille suojeluskunnille, jossa kehotettiin näitä anomaan sellaisten vankien vapauttamista, joita he eivät pitäneet vaarallisina, ja monta tuhatta vankia tuosta yli 70000 miestä käsittävästä sotavankilaumasta, jossa paitsi pääosaa Suomen punaisesta armeijasta oli suuret määrät varsin rauhallista väkeä, vapautui siten kärsimästä vankileirikurjuutta, jota ei olisi pitänyt olla olemassakaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomen kansan kärsiessä suurta nälänhätää, ei kerta kaikkiaan ollut ruokaa vankien kunnolliseksi elättämiseksi parhaalla tahdollakaan.

Kalpeina ja nälkiintyneinä saapuivat Pellonperän pojatkin kotiseudulleen. He olivat ylen kiitollisia vapauttajilleen ja ryhtyivät jälleen hartain mielin puskemaan turvetta kotoisen pellon saroilla. Heidän mielestään olisi paljon vankeja vielä huoletta voinut vapauttaa, varsinkin kun samaan aikaan maatyöväestä oli suuri puute. Valtiorikosoikeuksien alotettua toimintansa vankeja alkoikin päivittäin palata kotiseuduilleen, missä suojeluskunnat valvoivat heidän toimiansa.

VI.

Kesken suunnitelmiaan Aunuksen Karjalan valloittamiseksi oli vapaussodan armeijan ylipäällikkö saanut eron toimestaan. Kenraali Mannerheim oli laskenut sotatoimien päätyttyä armeijansa pääosan kylvölomalle, koska kevätkylvön onnistuminen entistään laajempana oli ensimäisiä edellytyksiä Suomen kansan pelastumiselle nälkäkuolemasta seuraavana talvena. Mutta lomalle menijät olivat saaneet käskyn palata kesäkuun kuluessa, jolloin Suomen valkoinen armeija, etelä-Suomessa kiireesti järjestettäviksi suunnitellut rykmentit mukaanluettuina, olisi noussut 9 divisionaan ryhmitetyn 27 rykmentin vahvuiseksi. Jo oli pääintendentuuri saanut käskyn koota varastoja Salmiin ja Sortavalaan, mihin ainakin 2 divisioonaa oli ilmoitettu aiottavan keskittää tulevaa sotaretkeä varten.

Nämä suunnitelmat menivät nyt myttyyn valkoisen kenraalin erottua. Kun ylipäällikön mukana erosivat useimmat hänen lähimmistä miehistään ja hänen laaja esikuntansa ryhtyi lopettamaan toimintaansa, joutui puolustuslaitos aluksi miltei kaaosmaiseen tilaan, mistä uuden ylipäällikön upseerit, etupäässä jääkäreitä, saksalaisten instruktöörien avulla lujalla tarmolla ja ankaralla työllä vähitellen alkoivat selvitellä uuden asevelvollisen armeijamme haahmopiirteitä. Työ oli vaikea ja vei aikaa. Saksalaisten ajatus saada uusi armeija käyttökelpoiseksi elokuun alkuun lykkäytyi monista syistä. Kutsunnat tuottivat vähemmän väkeä kuin oli odotettu. Elintarveniukkuus lamautti työtä joukko-osastoissa, kunnes saksalaiset niukoista varastoistaan luovuttivat huomattavia määriä armeijan elatusta ja taistelukuntoon saattamista varten. Vapaussodan voittoisa armeija laskettiin nyt hajalle ja asevelvollinen, nuori rauhanajan armeija alotti työnsä Suomen puolustuksen lujittamiseksi.

Niinpä asteli eräänä heinäkuun aamuna valkoisen armeijan entinen korpraali Erkki Kairila siviilimiehenä, sotilaspassi taskussaan ja vaatimaton tavaramytty kainalossaan ulos Suomen Valkoisen Kaartin kasarmista, sen leveän haarniskaveistosten vartioiman portin lävitse, joka avautuu kaartintorille.

Vartiossa olevat asevelvolliset katselivat ylimielisin silmäyksin siviilipukuista entistä vapaaehtoista ja vapaussodan soturia. Erkki Kairila puraisi huuliaan.

– Ette tiedä juupelit, mitä tässä on kärsitty ja kestetty. Jos tietäisitte, vähemmän röystäilisitte.

– Siviilimieskö? kuului hänen takaansa vakava miehekäs ääni. Jokin jääkärikapteeni siinä seisoi hajareisin sapeli kourassaan ja puhui leveästi myhäillen.

– Kyllä, herra kapteeni, vastasi Erkki.

– No, miltä tuntuu?

– Tjaa, vaikea sanoa. Toiselta puolen kovasti hyvältä, kun rääkki on lopussa, mutta – – –

– Ei tarvita enempää. Tuo "mutta" sanoo aivan tarpeeksi. Ymmärrän teidät täydelleen. Olette tehnyt uljaan työn. Sallikaa minun puristaa kättänne. Tulettehan takaisin, jos taas lähdetään ryssän kimppuun.

– Varmasti.

Erkki löi kouransa jääkärin lujaan käteen. He puristivat sydämellisesti.

– Hyvästi.

– Hyvästi, herra kapteeni.

Entinen korpraali jatkoi matkaansa. Keskellä toria hän pysähtyi ja katseli vielä kerran sisään kasarmin portista, mistä näkyi Gornyi Dubniakin patsas kiiltävänä päivän paahtavassa valossa.

Silloin joku löi häntä lujasti olkapäähän.

– Häh!

Sivilisti Kairila kääntyi ja – – näki edessään vanhan luku- ja sotatoverinsa Juhani Kytän, niinikään siviilissä.

– Terve, mistäs sinä tulet?

– Suomenlinnasta. Olen siellä nähnyt nälkää viikkokausia. Olin näet mukana suuressa paraadissa, jossa rykmenttimme korotettiin kaartiksi, mutta sittemmin minut ja monta muuta meikäläistä siirrettiin Suomenlinnan vartiopataljoonaan. Sankariurani päättyi vankileirin ovenvartijan toimeen. Mutta olkoon menneeksi. Suomi on vapaa maa nyt. Ei hätää lainkaan. Mahdollisuudet ovat auki joka taholle.

– Eikö korpraalin arvon menetys tehnyt sinua surulliseksi? kysyi Erkki ivaillen.

– Poika, sanoi silloin Kyttä julmalla äänellä. Onkos tällaisella ahavoituneella naamalla varustettu sotilas mikään korpraali? Anteeksi vain, mutta minulla oli ilo olla kuukauden päivät herra alikersantti tasavallan kuninkaallisessa armeijassa, tai miksi sitä nykyisinä epämääräisinä aikoina nyt oikein nimittäisin.

– Ohoh! huudahti Kairila, salli minun onnitella. Mitä sinusta olisi tullutkaan, jos sotaa olisi kauemmin kestänyt? Minä en päässyt korpraalia pitemmälle ja siinäkin oli aimo homma.

– No, älähän nyt masennu. Pääasiahan on, että leijonankynsi sinussakin kuitenkin huomattiin. Mutta siirtyäkseni maallisiin asioihin, minulla on aina sama kalvava ja kroonillinen nälkä, mikä on tunnusomaista jokaiselle todelliselle sankarille. Olen juuri saanut rahalähetyksen kotoa, kolmannen lomani jälkeen ja sen mukana heräsi minussa eräs kaiho, arvaapas mikä.

– Sipulipihvin suloinen kaipuu.

– Oikein arvattu, prikulleen. Syömmekö vanhassa Centraalissa?

– Miksei. Minä myöskin sain juuri pienen elantoavustuksen isäukoltani, lukkarilta. Niin että syödään pois vain.

Toverukset menivät ravintolaan ja juotuaan jonkun aikaa erästä olueksi nimitettyä nestettä, minkä läpi nähtävästikin oli vedetty pari maltaan jyvää ja jotain humalan vastiketta he saivat pihviannoksensa.

– Onko sinulla silmälaseja? kysyi Erkki.

– Ei ole, mitä sinä laseilla tekisit?

– Katsoisin vähän tarkemmin, epäilen näet, että tämä nappi minun lautasellani ei ole edes pihviä.

– Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat, sanoi teoloogi Kyttä, nielasi pihvinsä ja tilasi uudet pihvit. Ne menivät kaiken katoavaisen tietä.

– Tuntuipa jo hiukan lihalta, sanoi Erkki. Syöneen ihmisen elämä on minusta onnellisempaa kuin syömättömän. Mihinkäs me nyt menemme?

– Yhdentekevää. Aurinko paistaa, mitään työtä ei meillä ole eikä myöskään huolia. Sota on loppunut ja rauha maassa. Mennään mihin vain.

– Mennään rantaan, ehdotti Erkki.

Pojat tallustelivat rantaan. Siellä lainehti sininen meri ja lokit kirkuivat valkoisten poutapilvien alla. Tuuli puhalsi raikkaasti, touvit vingahtelivat, ihmisiä meni ja tuli.

Erkki asteli vienosti viheltäen portaita ylös ensimaiseen laivaan.

– Seis, minne sinä menet? huusi Juhani.

– Huvimatkalle.

– Minne?

– En minä tiedä. Minne vain.

– Oletko päästäsi pyörällä?

– Olen, suoraan sanoen. Kaikki ihmiset ovat näet tavalla tai toisella hieman erikoisia. Minä olen aina sairastanut huvimatkahulluutta ja kun eteen tuli ilmalaiva, päätin ajaa kerran sillä.

– Mikä ilmalaiva tämä on, vanha höyrylaiva?

– Katsoppas nimeä.

Juhani astui laivan keulaan ja siinä koreili todellakin sana "Ilma" – laivan nimi.

– Kas niin! Paremman kulkuneuvon puutteessa sitä solttu matkustaa vaikka Ilmalaivalla.

Laivan kello kilahti 3 kertaa.

– Nouse pian alukseen, kehotti Erkki toveriaan.

Juhani hyppäsi viime tingassa kannelle. Laiva irrottautui satamasta hiljalleen, käänsi ylväästi kokkansa ulappaa kohti ja kynti pian hyrskyäviä sinisiä Suomenlahden laineita.

– Etkö todellakaan tiedä, mihin me nyt olemme matkalla? kysyi Juhani Kyttä.

– Minulla ei ole siitä aavistustakaan, mutta juuri siinähän nautinto piileekin. Älä kysy sinäkään mitään, ennenkuin perämies käy kimppuumme. Ajattele nyt vähän: aurinko paistaa suloisesti päällemme, kesätuuli, merituuli puhaltaa ylitsemme hyväillen, suukon suihkaten, lokit kirkuvat ympärillä ja me kellumme kohti ulapoita ja saaria, kellumme ja kellumme yhä, tietämättä minne olemme matkalla. Ei ole nälkä eikä kylmä, emme ole mistään paikasta kipeitä. Se on, kuules, aivan toista kuin Liimatan jäisillä taistelukentillä makaaminen tykkitulessa. Antaa mennä vain. Sano kapulle, että panee lisää höyryä. Minä ehkä vähän nukahdankin tässä.

Jussia nauratti. Hän heittäytyi penkille hänkin, oikaisi ruumiinsa päivänpaisteeseen ja sulki silmänsä kuullen vain suolaisten hyrskyjen tasaista lotinaa laivan kylkeä vastaan.

Kun pojat heräsivät, purjehti Ilma-laiva keskellä Suomen suloista saaristoa. Kuulas iltapäiväaurinko kultasi vaarat ja metsäin harjanteet sekä läntiset vedet. Pojat nousivat laivan katolle nauttimaan luonnon suuruudesta ja kauneudesta.

– Etkö vieläkään tiedä edes minne päin olemme menossa?

– En tiedä mistään mitään tällä hetkellä, mutta pelkään kylläkin että pian tulemme johonkin kaupunkiin. Tuolla näkyy näet kirkontorni korkeana edessämme. Sitten he hyräilivät yhdessä:

"En sjöman älskar havets våg".

Pursuava elämän ja seikkailun halu oli vallannut heidät – nuo entiset sotatoverit.

Perämies kertoi, että edessä oleva puistorikas rantakaupunki oli Tammisaari, missä laiva yöpyisi matkallaan Turkuun, mihin taas tultaisiin seuraavana päivänä iltapuolella.

Toverukset päättivät hekin laivan mukana yöpyä Tammisaaressa. Heille oli aivan samantekevää, missä pisteessä pohjoismaiden kartalla he nukkuisivat yönsä. Hyttipaikat vain oli otettava. He ottivat hyttipaikat ja menivät nukkumaan kierreltyään kuitenkin ensin kaupungin laidasta toiseen, katseltuaan mäeltä mahtavaa näköalaa Pohjan (Pojon) lahdelle ja juotuaan Knipanissa voikukan juurista keitettyä sota-ajan "kahvia".

Siniset aavat aaltoilivat taas seuraavana päivänä toverusten herätessä heidän ympärillään. Kyttä kohottautui puoliunisena vuoteeltaan, avasi hytin akkunan, mistä raikas meri-ilma tunkeutui huoneeseen, katseli saarien vilinää ja ulapan läikettä huudahtaen:

    "Mä herätessän aamulla
    saan tuta Herran hyvyyttä."

Pukeuduttuaan ja otettuaan kylmän suolaisen vesisuihkun he saapuivat kannelle nauttimaan meren hengestä. Oltiin Varsinais-Suomen lempeässä saaristossa. Punertavat kallioseinämät muodostivat vihreän metsän kera lämpimän väriyhtymän ja kaukana juoksivat kilpaa Ilma-laivan kanssa lukemattomat siniset saarivyöt.

Erkki kajahutti iloisen laulun. Sitten hän säpsähti. Vakavat katseet kohdistuivat häneen. Ei soveltunut näemmä vielä oikein laulu ankaraan sodanjälkeiseen tunnelmaan. Ei kukaan kieltänyt, mutta ei vain soveltunutkaan. Sen tunsi. Mutta maata sai. Se ei ketään pahastuttanut. Pojat kiipesivätkin taas laivan katolle ja asettuivat vatsalleen hurskaan lepoon.

– Ovatkohan nämä hyviäkin kalavesiä? puheli Kyttä katsellen ympärilleen.

– Tuskin, vastasi Erkki. Minä olen kylläkin asunut kerran kesän täällä jossakin, olin kotiopettajana. Minä yritin onkia joka päivä, mutta paria ahventa enempää en koskaan saanut. Minä luulen, että historian puhe kansoista, jotka elivät kalastuksella on – – tieteen viimeisin humpuukijuttu.

Samassa asennossa saapuivat he uljaaseen Auran kaupunkiin, sivistyskeskukseen, kulttuurikehtoon ja miksi kaikeksi se itseään kutsuukaan. Siellä oli taas lähdettävä jalottelemaan, elleivät tahtoneet palata samaa tietä takaisin.

Pojat nousivat nyt Samppalinnaan kahvia juomaan, mutta leipää ei annettu ilman korttia. Onneksi oli heillä kahden päivän leipäannos mukana komppaniasta. Ukko kruunu saksalaisella mustankiiltävällä ruislimpulla piti vieläkin heidän puoltaan. Mutta sitten kun se loppui, mitä sitten oli tehtävä. Tulevaisuus oli synkkänä edessä, leipää kun ei saanut Suomessa enää rahallakaan.

– Ei auta enää kauniit silmätkään, koska minä en Samppalinnasta saa leipää irti, puhui Erkki lyöden leikiksi vakavan asian. Mutta koeta sinä Kyttä. Sinun laiha naamasi on suoranainen leipäresepti minun mielestäni. Jollei muualta, niin ainakin apteekista sillä saa sapuskaa.

– Odotapas, tuumi Kyttä. Eikös jääkäri Aarne Aulamo, se luutnantti, ole näiltä mailta kotoisin? Jos me saisimme hänet kiinni, niin ainahan hän nyt pari reikäleipää meille antaisi suuren talon antimiksi ja vanhojen sotatoverien pelastamiseksi nälkäkuolemasta.

Erkki hyppäsi pystyyn.

– Sinäpä vasta idean keksit. Kun oikein ajattelen, olemme parin peninkulman päässä minun kotiseudustani ja välillä, puolimatkassa, on Aulamon uljas kartano. Odotapas. Halloo neiti, soittakaapas puhelimella Rantapitäjän Aulamoon, minä tulen puhumaan.

Samassa hän jo itse juoksi neidin ohi sisähuoneisiin puhelinta hakemaan.

Kyttä katseli hetken ihaillen Aurajoen rehevää laaksoa Samppalinnan ja Tuomiokirkon välillä. Sitten tulla törmäsi Erkki täynnä tointa ja tohinaa paikalle.

– Suurenmoista, huudahti hän.

– Jaha, saammeko ilon lähteä tallustelemaan Aulamon kartanoon?

– Ei suinkaan. Meitä näet tullaan noutamaan talon parhaalla hevosella. Itse luutnantti ja hänen kaunis sisarensa ovat kuskeina.

– Älähän nyt!

– Sinä olet kovin vaatimaton mies, herra entinen alikersantti. Katsos minun tunnettu taktillinen taitoni saavutti jälleen erään kauneimpia voittojaan tässä sodassa. Soitin Aulamolle ja pyysin herra luutnanttia puhelimeen. Aarne tulee ja ärjäisee:

– Luutnantti Aulamo.

– Sepä hyvä, sanoin minä. Entinen korpraali Erkki Kairila täällä tiedustelee teidän ylhäisyytenne kallista vointia ja pyytää tuoda esiin herra entisen alikersantti Kytän terveiset, herra luutnantti.

– Häh, mitä, onko se Erkki? kuului hätäinen kysely. Onko Jussi Kyttä mukana?

– Kyllä, herra luutnantti.

– Älä höpise nyt pötyä. Missä te olette?

– Siviilissä.

– Tietysti, mutta missä pitäjässä tai kaupungissa?

– Meillä on ilo kotimatkalla sotaväestä syödä erojaispäivälliset Turussa Samppalinnassa, johon vastikään olemme saapuneet ja tuli mieleemme samalla tiedustella nykyistä vointiasi.

– No, kiitos huomaavaisuudesta. Minä voin erinomaisesti, mutta tämä lesiminen maaseudun rauhassa pitkästyttää minua jo aivan suunnattomasti. Tulkaa nyt hitossa tänne minua katsomaan. Syökää meillä päivällistä aluksi ja katsotaan, mitä sitten tehdään.

– Vesi herahti kielelleni, jatkoi kuvaustaan Erkki. Puhuin hilliten riemastustani.

– Kiitos suuri kutsuista, mutta sopiikohan meidän nyt näin vain tulla – – – ei se taida passata.

– Sopii tietysti. Minä lähden hakemaan teitä. Alli ajaa ja saa luvan tulla mukaan. Lähdemme heti paikalla ja puolentoista tunnin kuluttua olette täällä.

– No, tapahtukoon tahtosi, sanoa paukautin silloin, ettei näet vain tulisi mitään estettä enää väliin. Paras on panna hyvä asia heti lukkoon. Mitäs siitä sanot, alikersantti, häh?

– Tarkoitatko, että istumme komeasti täällä Samppalinnassa ja annamme sitten ajaa itsemme Aulamon kartanoon.

– Juuri niin. Kas kun alikersantin järkikin viimeinkin pääsee tämän taktillisen probleemin perille.

– Jaa, sanoi Kyttä. Se meni yli odotusten. Hyvät herrat. Kohottakaamme hiljainen kolmikertainen eläköönhuuto – – –

– Taktiikalle – –

– Ei.

– Aulamoille. – –

– Ei sinne päinkään.

– Korpraalin neronleimaukselle – –

– Mitä roskaa!

– No mille sitten? Eihän tässä enää ole mitään muuta mainittavaa.

– Neiti Alli Aulamolle!

Erkin silmät suurenivat.

– Sinäkö sen keksit? hän huudahti. Olet varmaankin kuullut sen jostakin tai lukenut kirjoista. Vai lähtisikö alikersantinkin aivoista kerran jotain käyttökelpoista. Tässä maailmassa ei sittenkään ole mitään aivan absoluuttista.

Toverusten kinastellessa eri sotilasarvoihin liittyvistä älyvaatimuksista meni aika nopeasti ja rattaiden natina Rantakadulla yllätti heidät. Siellä illan kuulakkaassa valossa ajoivat Aulamon nuoret heitä noutamaan. He nousivat ja lähtivät tulijoita vastaan. Jälleennäkemisen iloiset huudahdukset kaikuivat tyynessä kesäillassa. Miten toisenlaisissa oloissa he nyt kohtasivatkaan toisensa. Kaikkien ajatukset vilahtivat hetkeksi Viipurin sairaalaan, junamatkaan Karjalan saloilla ja jylhän Suninmäen kupeille Ahvolassa, mutta pursuava nuoruuden ilo haihdutti ikävät muistot. Allikin oli veljensä vaatimuksesta pannut jo siron ruskean puvun ylleen.

Istuttiin rattaisiin, joiden paino vaati Kytän istumista Allin rinnalle etuistuimelle. Vakava Juhani Kyttä halusi ajaa, koska hänen mielestään oli aivan sopimatonta naisen pitää hallussaan ohjia, silloin kun rattailla istui yksi luutnantti ja kaksi miehistä ylioppilasta, mutta Alli sanoi Virman, tuon tanakan liinaharjan, tottelevan häntä parhaiten.

– Anna sinä, Juhani, Allin ajaa, niin saamme me rauhassa keskustella, sanoi Aarne hänelle.

Nyt selostettiin yhteiset seikkailut ja Kyttä kertoi aivan suoraan viime tapahtumat Samppalinnassakin aina Erkin taktikoimisia myöten, mikä herätti ansaittua hilpeyttä, ja Aarne ilmoitti pitävänsä pojat palkinnoksi heidän rehellisyydestään ja erikoisesti vielä itsekkäistäkin syistä Aulamon kartanossa täysihoitolaisina täsmälleen kaksi viikkoa, jonka kuluttua hänen itsensä täytyi lähteä tarkastuttamaan itseään ja saamaan loppuhoitoa Naantalin sotilasparantolassa.

– Mutta olettekos te jo sodan jälkeen käyneet kotonanne? kysyi Alli.

– Olemme toki, kylvölomalla. Vastikään me sieltä palasimme. Sitten oli pari viikkoa sangen epätietoista, kunnes vanhoja rykmenttejä ryhdyttiin hajoittamaan ja uusia alettiin muodostaa. Samassa suuressa järjestelytyössä meidän ikäluokkamme sitten vapautettiin. Niin että vapaussodan uljas armeija, jonka kansan pyhä into nosti jalkeille, on nyt sitten vain muisto.

– Surullista, puhui Alli.

– Kaunis muisto! sanoi Aarne Aulamo. En ole koskaan nähnyt sellaista uhrautumisintoa, uljasta henkeä ja yksinkertaista rehellistä sankariutta kuin näin vapaussodan taistelukentillä. Muisto siitä on ihaninta minun elämässäni.

– Niin minunkin, sanoivat ylioppilaat yhtaikaa ja vaipuivat ajatuksiinsa.

VII.

Aulamon kartano sijaitsi laajan metsäalueen reunassa Rantapitäjän kirkonkylästä noin kilometrin matkan itään päin. Siellä kohosi näkyen valtamaantien kulkijoillekin tuon vanhan, Kustaa III aikaisen kaksikerroksinen päärakennuksen valkea pääty rehevän puutarhan keskeltä. Puutarha taas vietti etelää kohti jokirantaan, joka kartanon kohdalla oli täynnä kuohuvia ja valkeita vaahtokellukoita, vesimassat kun äsken juuri olivat kulkeneet myllyä ja sahaa käyttävän Aulamon kohisevan kosken kautta. Paikka oli varsin luonnonkaunis. Kosken yläpuolella kaarteli joki metsien ja vaarojen halki itää ja pohjoista kohti tyynenä ja kimmeltävänä.

Erkki Kairila saapui Aulamolle vanhana perhetuttavana. Hän oli useana vuotena viikkomääriä ollut vieraana luokkatoverinsa Aarnen luona ja heillä oli jäljellä lukemattomat yhteiset muistot kalastus-, metsästys- ja ravustusretkiltä Aulamojoen pohjoisilla takamailla, talon metsäpalstoilla. Iloluontoisena, aina sukkelana ja huomaavaisena nuorukaisena hän oli saavuttanut talonväen jakamattoman suosion.

Juhani Kyttä, joka ensi kerran astui kartanoon ja Aulamon perheeseen, sai heti sen vaikutelman, että talonväki oli ystävällistä ja vieraanvaraista. Tervetulontoivotus lähti lämpimästä sydämestä ja kohtasi vastakaikua vakavassa, miehekkäässä pohjalaisnuorukaisessa.

Kun päivällinen oli syöty, vietiin toverukset talon yläkerrokseen, missä he saivat makunsa mukaan valita itselleen asunnoksi siistin vinttikamarin. Erkki astui empimättä entiseen asuinhuoneeseensa, jonka ikkunat aukenivat länteen päin ja tarjosivat laajan näköalan peltojen yli kirkonkylään. Juhani Kyttä valitsi itäpuolisen kamarin, mihin tuli aamuauringon valo ja näköala aukeni koskelle ja metsäalueelle. Hän arveli lisäksi kosken ainaisen kohinan, joka tällä suunnalla varsinkin tyynenä kesäiltana kuului rauhallisena ja selvänä, olevan elämän luonnollisinta tuutulaulua, jonka valtaa nuoruuden vilkas verikään ei voinut vastustaa. Koskien kohinaa ja honkien huminaahan olivat hänen teoriansa mukaan esi-isämme vuosituhansien kuluessa kuunnelleet salomajoissaan ja sen johdosta oli sillä meihin myöhäissyntyisiin kulttuuri-ihmisiin yhä vielä atavistinen vaikutus, mikä tenhosi mielemme antaen suloisen onnen ja turvallisuuden tunteen.

– Saanko tarjota savukkeen? kysyi huonejutun selvittyä Aarne ojentaen laatikkoaan.

Tarjous hyväksyttiin, mutta pari savua vedettyään sanoi Juhani suoraan, että vaikka hänen täytyisi koko ikänsä olla ilman tupakkaa, niin tätä hän ei polta.

– Mikä tuon sammalsekotuksen nimi on? kysyi hän sitten.

– Nämä ovat Leijona-savukkeita. Sikarit ja paperossit ovat nyt kerta kaikkiaan Suomesta loppuneet. Tämän parempaa ette pariin viikkoon ainakaan saa mistään.

– Tämähän on kaameata, huudahti Erkki. Täytyykö meidän todellakin ruveta nyt polttamaan tällaista sotkua?

– Täytyy, ellette tahdo olla polttamatta, vastasi Aarne.

– Joku keino on tässäkin keksittävä, puhui Erkki. Minäpäs lähden Allin luo. Eiköhän tyttö osaa auttaa meitä?

Erkki toteutti uhkauksensa ja nyt alotettiin koko talon hyllyjen yleinen tarkastus kellareita ja vinttiä myöten. Tulos oli hyvä. Eri puolilta löydettiin paksuja Beirutski-laatikoita ainakin parikymmentä kappaletta. Ne olivat isän peruja entisiltä ajoilta. Ja hyvältä ne maistuivat, vaikka olivatkin täynnä läikkiä ja osaksi homeessa. Siitä huolimatta ne nyt kelpasivat, sillä hätä ei lue lakia.

Varsinaista elintarpeiden puutetta ei Aulamon kartanossa tunnettukaan. Kaikkea oli, vaikka varastot oli laskettava ja säästeliäästi käytettävä. Sitä paitsi oli kaikissa talonpoikaistaloissa omat salaiset kätkönsä pahojen päivien varalta, joita eivät elintarvelautakuntain tarkastusmiehet keksineet enempää kuin niitä olivat löytäneet punaisten ryöstöretkikunnatkaan muutamia kuukausia sitten. Elintarvelaki ei kerta kaikkiaan mahtunut Suomen kansan tietoisuuteen eikä oikeustajuntaan.

Illalla juotiin teetä verannalla. Alli toimi emäntänä ja Erkki hänen apulaisenaan. Vanhan tuttavuuden perusteella olivat he heti aivan kotoiset ja toverilliset keskenään. Mutta Juhani Kytälle oli Alli nyt aivan uusi ilmestys. Tähän asti oli hän nähnyt tytön vain mustassa surupuvussa, jota vastaan nuo vaaleat, suuret kiharat muodostivat omituisen vastakohdan. Hän oli ollut kalpea, ylevä ja koskematon, miltei uhkaava syvässä surussaan aivankuin nunna tai mieluimmin nuori abbedissa, joka ajatukset kääntyneinä kokonaan ylimaallisiin asioihin kulki ihmisten parissa kiinnittämättä heihin katsettakaan muuta kuin käskeäkseen.

Nyt hän hääri tuossa kirjava huivi hartioillaan, poskilla terve, raikas punahohde, silmissä nauru ja huulilla veikeys, – ruusunpunaisilla raikkailla huulilla veikeys ja iloinen leikinlasku. Nyt hän kuului taas maahan ja arkielämään, mutta hän oli ihana maan ruusu, aukeamassa oleva kesäinen ruusu, siitä ei voinut olla eri mieltäkään.

Ja Juhani Kyttä risti hänet mielessään sillä hetkellä "Aulamon ruusuksi".

Samassa Alli katsoi häntä suoraan silmiin. Varmaankin hän oli tuntenut Juhanin pitkän katseen vaikutuksen. Pohjalaispoika tuijotti vakaana takaisin. Allin nauravat kasvot muuttuivat nekin vakaviksi, silmissä välähti lämmin tuike. Sitten tyttö lähti hakemaan lisää teetä.

– Tuntuu siltä kuin tuo tyttö olisi minulle kohtalokas tuttavuus, mietti Kyttä. Aivan siltä tuntuu. Enkä voi sille mitään.

– Juhani, kuului silloin Aarnen tyyni ääni sanovan. Minusta sinä, vanha koulu- ja lukutoverini ja sisareni Alli voisitte ilman muuta olla lähemmät tuttavat keskenänne. Siten saadaan näet yhdessä olo täällä hauskemmaksi ja pirteämmäksi.

Kyttä säpsähti. Hän nousi kuolemanvakavana ja ojensi kätensä raikkaalle hymyilevälle tytölle, joka tuli häntä vastaan pöydän toiselta puolelta.

Tuli hiljaisuus. Sanaakaan sanomatta katseli Erkkikin ulos ikkunasta. Äiti ja isä tuijottivat vähän hämillään hymyillen teelasiinsa.

– Sepä juhlallinen kohtaus oli, ivaili Aarne. Yleinen äänettömyys kuin vihkipallille polvistuttaessa. Ei nyt oteta asiaa heti näin vakavasti. Muuten mennäkseni asiasta toiseen, olette ehkä kuulleet, että aina milloin nuoressa seurassa tulee hiljaisuus, maksaa jokin luutnantti velkansa. Tästä muistuu mieleeni, että vippasin sairaalassa Juhanilta 10 markkaa. Kun nyt tuli hiljaisuuden hetki, täytynee maksaa se.

Hän otti kukkarostaan kympin, löi sen Juhanin eteen pöydälle ja sanoi: Kiitos lainasta.

Syntyi yleinen hilpeys, tunnelma vapautui ja pian täytti iloinen puheensorina jälleen huoneen. Aurinko laski vanhan kivikirkon ja kaukaisen metsänrannan taa. Oli aivan tyyni ilta, ei tuntunut tuulen henkeäkään. Ei lehtikään puissa liikahtanut, mutta selvästi kuului metsän suunnalta kosken lakkaamaton kohina todellakin tyynnyttävänä, unettavana ja lohduttavana luonnon kehtolauluna.

VIII.

Aulamon pelloilla korjattiin heinää tulisella touhulla. Sellaista työtä ei oltu nähty näillä mailla kymmeneen vuoteen tehtävän. Eikä ihmekään, sillä parina lähivuotenahan oli lakon uhka ulottunut ainaisena häiritsevänä vaarana maanviljelystyömaillekin, ja edellisenä keväänä v. 1917 oli kesken vakavinta kylvönaikaa ja kriitillisintä elintarvetilannetta melkein koko Suomessa alkanut aivan mieletön maataloustyöväen lakko, joka osaltaan sitten olikin syynä siihen nälänhätään, mikä seuraavana talvena suurissa kulutuskeskuksissa muodosti niin otollisen maaperän kaikenlaiselle hurmahenkiselle vallankumouskiihoitukselle ja oli yhtenä aiheena punakapinaamme.

Mutta nyt puskettiin taas töitä lujasti Suomessa yleensäkin ja Aulamon pellolla erikoisesti, sillä siellä oli heinänkorjuutyöhön ilmoittautunut kaksi kirjatoukkaa piimälakkitutenttia ja niille oli nyt muun työväen mielestä näytettävä, mitä maatyö on.

Erkki oli valinnut työpaikakseen ladon, koska Allikin oli siellä touhuamassa mahtavan heinäkasan päällä. Juhani taas tarkasteli ja koetteli kahveleita ja sanoi mieluummin menevänsä pellolle, missä sittenkin oli viileämpää.

Sitten kilpailu alkoi. Miehet vääntelivät hartiavoimin tuoksuavia ja pölyäviä heinäpinkkoja seipäistä ja löivät ne häkkeihin, missä sullojat riehuivat kuin tuulimyllyt. Ajajat hoputtivat hevosiaan juoksujalkaan ja pitkien latojen ovista hurautettiin sisälle suunnattomia heinähäkkejä loputtomasti.

Kyttä sylkäsi kouriinsa kepposen tajuttuaan ja kävi työhön lujalla vauhdilla. Samoin yritti Erkki parhaansa ladossa, mutta pian tuli siellä kuumat oltavat. Uusia häkkejä ajettiin sisälle vanhojen vielä ollessa purkamattomina, huudeltiin ja hoputeltiin pois tieltä. Yltä päältä hiessä viskasi hoikka ylioppilas pois vaatekappaleen toisensa perästä. Vain päällishousut oli hänellä enää jaloissa ja sittenkin virtasi hiki helminä pitkin ihoa. Tuskin oli häkki tyhjänä, kun jo taas kuului hevosen korskuna oven suussa ja kumisten saapui uusi häkki vanhan tilalle. Rengit nauraen vielä hätyyttelivät:

– Heilukaahan toki, pojat. Ei tällä pelillä heiniä ikimaailmassa latoon saada. Heilukaa, heilukaa!

Erkki sylkäsi heinänkorret suustaan ja vilkasi pellolle. Siellä Juhani kumppaneineen nosteli kahdella kolmella ponnistuksella kokonaisia seipäällisiä häkkeihin ja taas näkyi olevan uusi kuorma valmiina.

Katselija kirosi itsekseen ja painoi kahvelinsa syvälle kuorman uumeniin. Kuului räsähdys, kahvelin varsi katkesi.

– Anna kahvelisi tänne, huusi hän Allille.

Alli toi kahvelinsa. Hiessä ja tomussa oli tyttökin.

– Älä ponnistele niin hurjasti, tyynnytti hän poikaa ottaen tuoksuvan nenäliinan ja pyyhkien sillä Erkin kasvot ja kaulan.

Naisellinen tuoksu huumasi poikaa. Hän tunsi maailman pimenevän silmissään. Polvet tuntuivat horjuvan. Hän näki edessään valkoiset, hurmaavat käsivarret kosteudesta kiiltävinä ja tunsi tytön kuuman hengityksen poskellaan. Häntä itketti ja ohimossa löivät suonet tulvillaan kuumaa verta.

Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi pois, tempasi kahvelinsa ja kävi kuin nälkäinen leijona uudelleen taisteluun loppumattomia heinähäkkejä vastaan. Ja taas huuteli vouti ladon ovella ilkeä veitikka suupielessään:

– Hei pojat, töihin, töihin. Alkakaahan vähän heiniäkin!

Puolelta päivin oli Erkki lopussa. Jo ennen kuin päivällistunti tuli, asteli hän aivan lyötynä ja murtuneena joelle, hypäten sen kuohuvaan poveen. Kylmä vesi virkisti ihanasti. Sittenkin mies oli niin uupunut, että töin tuskin jaksoi uudelleen nousta rannalle ja heittäytyä heinikkoon maata. Hänestä oli koko elämä yhdentekevää. Hän oli hävinnyt, menehtynyt. Ja kaiken tämän todistajana oli ollut Alli Aulamo, tuo ihana, vaalea tyttö, ainoa tyttö minkä tähden hänen mielestään maailmassa kannatti elää ja ponnistella. Kaikki oli nyt mennyttä, kaikki lopussa.

Hetken kuluttua tuli Aarnekin jokirantaan. Hän näki ruskean olion makaavan jalat levällään vatsallaan jokirannassa ja kuuli itkunsekaisen huokauksen, joka päättyi tärisevään tunnettuun suomalaiseen kiroukseen, siihen suureen manaukseen, joka kuulemma oli saanut keisari Villenkin hampaat vilusta loksumaan.

Aarne riensi toverinsa luo arvellen tämän loukanneen itsensä uimaretkellä ja sai sitten kuulla kertomuksen tämän maailman kataluudesta ja keljuudesta sillä nasevalla tavalla, johon vain Erkki Kairila, juristi ja diplomaatti todella pystyi.

Todetakseen asian oikean laidan kohottautui Aarne seisaalleen ja katseli niitylle. Eikä ollutkaan Erkin puhe joutavaa lirunlarua. Siellähän kirmasivat Aulamon hevoset kaulat ojossa melkein laukkaa, ainakin palatessaan tyhjin heinähäkein ladolta pellolle.

Erkin lähtö työpaikalta oli aikaansaanut remahtavan riemun heinäpellolla. Herrojen maine oli varsin alhaalla sillä hetkellä. Nyt oli vain saatava tuo pohjalaisylioppilaskin juoksemaan lipettiin. Silloin oli koko voitto saavutettu.

Taas pantiin työ käyntiin yhä tulisemmassa tahdissa, taas hoputteli vouti väkeään pellolla, mutta Juhani Kyttä käytteli rauhallisesti kahveliaan ja miehen työn hän tekikin. Se täytyi jokaisen tunnustaa. Kävi vähitellen selville, että ei sitä poikaa työllä ajeta käpälämäkeen. Kun tuo tulos vihdoin oli saavutettu, muutettiin tahtikin ilman mitään komentoa tasaiseksi työnteoksi. Uupunut oli tosin Juhani Kyttäkin ja varsin suloisilta kuulostivat ruokakellon sekavat soinnut hänen korvissaan ilmoittaen lepohetken tulleen. Silloin juoksi hänkin jokirantaan ja syöksyi suvannon uumeniin hehkuvaa ruumistaan viilentämään.

Aarne oli katsellut vähän huolestuneena tuota hurjaa ponnistelua, arvellen sitä jo hevosillekin vaaralliseksi, mutta huomatessaan juuri silloin tahdin harvenevan, päätti hän olla sekaantumatta asiaan.

– Taisit joutua kuumaan paikkaan, sanoi hän Juhanille tämän noustessa kiiltävänä ja vettä valuvana jälleen jokirannalle.

– Yrittäväthän ne tappaa meidät työllä, puheli pohjalainen harvakseen, ja katsellen hymyillen Erkkiä hän jatkoi:

– Sinä jouduit pahempaan paikkaan. Lato on nyt kuuma kuin pätsi. Pellolla käy sentään tuulen henki ja siellä saa vähän itse järjestää kiirettä.

Erkkikin jo hymyili. Mitäpä tässä kannatti murjotella turhasta, mutta niin hän oli tarpeekseen saanut että aikoi syötyään ruokapöydän putipuhtaaksi, mennä vinttikamariinsa pitkänpuoleiselle ruokalevolle.

Poikien palattua kartanoon oli pöytä jo katettu. Alli tuli vastaan ja tarttui reippaasti Erkin käsivarteen.

– Älä ole milläsikään. Ne oikein koettamalla koettivat saada sinut uuvutetuksi, niin että olivat itsekin läkähtyä. Ja naurettuaan ensin he alkoivat sitten päinvastoin kehua sinun sisuasi. Minä pelkäsin koko ajan sinun aivan runtelevan itsesi, varsinkin silloin kuin se kahvelin varsi katkesi.

Erkistä tuo tuntui melkein kehumiselta ja hän päätti olla antamatta kenenkään huomata ainakaan huonoa tuultaan.

– Ottakaa huomioon, hän selitti, että Juhani oli pellolla, mutta minä olin ladossa. Menkääpäs koettamaan latoa, jossa toiset vielä tekevät teille kiusaa. Saattepa nähdä, miten käy.

– Syö soppaa nyt, latopukari, äläkä rupata turhia, puhui Alli taputtaen poikaa poskelle. Näytä nyt mitä suomalainen ruokahalu saa aikaan.

Erkki leppyi silloin aivan kokonaan. Syötyään hän tallusteli vinttikamariin heittäytyen vuoteelleen. Pian kaikui taas ruokakellon ääni ilmoittaen työn alkavan, mutta Erkki käänsi kylkeään ja nukahti.

Juhani Kyttä sen sijaan asteli väen kera pellolle. Alli tuli mukana tyttöjen parvessa ja meni jälleen latoon. Iltapuoli päivää oli lämmin sekin, mutta siinä hiljalleen työtä puskettaessa elämä tuntui leikinteolta aamupäivään verrattuna. Vouti alkoi kuitenkin taas vähän kiirehtiä, sillä taivaan rannalle keräytyi mustia uhkaavan näköisiä pilviä.

Taas pantiin haravat ja kahvelit heilumaan kiivaasti. Taas hoputtivat miehet korskuvia hevosia ja pian pyysi latoväki apua. Juhani lähti vapaaehtoisesti latoon, missä oli tuima työ, mutta samalla varjoa, sillä ulkona kohosi jo ukkospilvi salamoiden ja räiskyen kirkon suunnalta maiseman yli. Tuuli lakkasi kokonaan ja auringon loimotus heijastui pilvestä paahtavana maahan. Nyt hikoilivat pellolla olijat yhtä paljon kuin latoväkikin.

Viisi pitkää sarkaa oli vielä korjaamatta kun ensimäinen myrskytuulen humaus seipäitä pöllyttäen puhalsi yli vainioiden. Vain yksi sarka ehdittiin saada suojiin ennen sadetta. Sitten painui aurinko pilveen, seutu hämärtyi. Kuului ankara jyrähdys ja kaukaiset metsiköt peittyivät sateeseen.

Aulamon heinäväki pakeni juoksujalkaa mikä latoon, mikä taloon saakka. Sade tuli vastaan raeseinämänä ja sitten hurjat vesiryöpyt piiskasivat peltoja, vaarojen rinteitä ja latojen seiniä. Salamat välähtelivät ja ukkonen jyrisi miltei taukoamatta lyhyen hetken.

Juhani Kyttä seisoi nojaten heinävuorta vastaan ja katseli ulos avonaisesta ladon ovesta. Hän ei ollut Allia näkevinäänkään, vaikka tyttö lepäsi heinäpatjalla aivan hänen yläpuolellaan. Sade roiski sisälle ladon permannolle.

Äkkiä kuului aivan pään päällä raju jyrähdys, joka pani ladon vapisemaan. Silloin liikahti heinäläjä ylhäällä.

Tyttö kyyristyi säikähdyksestä ja alkoi luisua alaspäin. Juhani levitti viime tingassa käsivartensa ja sai tytön suoraan syliinsä.

– Ethän vain loukannut itseäsi, sanoi hän huolestuneena, nostaen tytön seisaalleen.

– En loukannut. Kiitos vain avustasi, vastasi Alli ja punastui.

Juhani Kyttä oli ensi kerran sinutellut häntä ja hän Juhania.

IX.

Alli touhusi keittiössä ruuanlaittohommissa. Kuuma oli jo muutenkin ja höyry vielä pihisi silmille. Sitten tuli eräässä liemessä uskon puute. Sanoihan keittokirja asian selvästi, mutta mistäs nyt sota-aikana otti kaikki hienoudet. Hyvähän oli keittokirjan määräillä, että otetaan sitä ja otetaan tätä. Mistä otetaan, sitä kysyi nyt koko Suomen kansa vastausta saamatta. Allin mielestä oli silloin paras tiedustella asiaa äidiltä. Hän jättikin Edlan huoleksi hellan päällyksineen ja meni sisähuoneisiin. Äitiä ei näkynyt missään. Alli huuteli ja kyseli yltympäri. Ei ollut missään. Vihdoin hän juoksi yläkertaan. Hänessä oli herännyt epäluulo. Salavihkaa hän hiipi Olavin entisen huoneen ovelle, joka yhä oli säilytetty vanhassa järjestyksessään ja avasi oven.

– Tietysti! huudahti hän. Täällä istuu äiti taas ja kylpee kyynelissään. Äiti antaa heti Olavin kuvan pois.

– Enkö minä nyt saa edes surra poikaani? huokasi äiti.

– Kyllä, mutta eihän siinä itku auta.

– Minä itken sittenkin.

– No, surenhan minäkin Olavia, pikku Olavia, puhui nyt Alli, mutta en minä häntä aina itke. Joku määränsä täytyy olla surullakin.

– Oi, älä puhu noin! Minä odotin häntä niin kiihkeästi kaksi pitkää vuotta kotiin tulevaksi, saadakseni puristaa hänet rintaani vasten kerran vielä. Kaksi pitkää vuotta, kaksi pitkää vuotta minä odotin ja hänet tuotiin kuolleena takaisin.

Alli oli jo vaipua epätoivoon, mutta silloin ovi aukeni ja Aarne seisoi oviaukossa kalpeana ja vakavana. Hän meni äitinsä luo, silitti hiljaa hänen päätään hetken ja sanoi sitten aivan rauhallisesti:

– Äitimuori, mennäänpäs taas alakertaan. Täytyyhän sitä nyt taas jo alkaa elääkin.

– Täytyy, täytyy, puheli äiti kyynelissään, nousi ja lähti tottelevaisena lastensa kera ruokasaliin, missä taas kukin alkoi puuhailla omissa toimissaan. Mutta salainen suru asui Aulamon kartanossa yhä.

Silloin Aarne päätti kertakaikkiaan tehdä sen julkiseksi antamalla suurentaa Olavin kuvan ja asettamalla sen raameihin salin parhaimmalle seinälle joka päivä nähtäväksi.

Pojat lähtivät kolmisin ajamaan kaupunkiin ja parin päivän kuluttua he jo saivat käydä noutamassa taulun. Kuva oli kaunis, suurennus eräästä aivan ennen Suomeen lähtöä Libaussa otetusta postikortin suuruisesta rintakuvasta. Olavi oli siinä miehekkäässä asennossa vihreässä jääkäripuvussa, lippalakki päässään. Suurennus oli mainiosti onnistunut ja kuvan antama vaikutelma oli varsin eloisa.

Eräänä aamuna varhain se ripustettiin salin seinälle. Sitten kutsuttiin Elma-rouva saliin. Hän huomasi kuvan heti ja ilostui ikihyväksi.

– Kas sitä, hän sanoi. Siinähän se on oikein komea ja juhlallinen. Ja sehän vasta on hyvä kuva. Kylläpä olikin poika kasvanut ja miehistynyt, tuo pikku Olavi.

Sitten äiti kylläkin puhkesi taas kyyneliin ja kaihomieli täytti muidenkin rinnat, mutta jossain määrin tuntui kuin suru olisi helpottanut, kun kuva oli noin suurena julkisesti tuolla salin peräseinällä. Sitähän sai nyt katsoa, koska tahtoi.

Isä arvosteli vähän noita leveitä kullattuja raameja. Olisivat saaneet olla kapeammat ja ehkä myöskin tummat raamit olisivat soveltuneet paremmin. Kuva oli muuten hänenkin mielestään suorastaan uljas. Ryhti oli hyvä ja sehän oli pääasia vanhan kaartilaisen mielestä.

Samaan aikaan pitivät pitäjäläiset kokouksen patsaan pystyttämiseksi sankarihaudalle. Kun sota nyt oli loppunut ja rauha tullut sekä maa vapaa, mikä oli silloin luonnollisempaa kuin se, että jälkeenjäävät säilyttävät niin hyvin kuin mahdollista niiden pitäjän poikien muiston, jotka vapaudelle oli täytynyt uhrata. Olihan tulevien polvienkin hyvä tietää, miten kallis vapauden hinta oli ollut, että sille ymmärrettiin oikea arvo antaa ja puolustaa sitä, jos taas tulisi tarvis.

Olipa eräs toinenkin julkinen ja yleisluontoinen asia, joka askarrutti pitäjäläisten mieltä näinä aikoina. Se oli kysymys suojeluskuntain tulevaisuudesta, noiden kunnallisten puolustusjärjestöjen, joita punaisen anarkian aikana v. 1917 oli alettu perustaa kansalaisten hengen ja omaisuuden turvaksi niitä ryöstö- ja rankaisuretkikuntia vastaan, joita punaiset venäläisten sotilasten avustamina tekivät ympäri maaseutua, ja samalla muutakin sen ajan yhtä rajatonta kuin älytöntäkin vallattomuutta vastaan.

Aulamolaiset olivat eräänä sunnuntai-iltana omine vieraineen kutsutut puolestaan vieraiksi pappilaan. Siellä oli pitäjäläisiä muitakin, lääkäriä ja apteekkaria myöten. Herrat joutuivat heti keskusteluun politiikasta ja Kyttä selosti viimeiset sanomalehtiuutiset, jotka olivat uhkaavanluontoisia.

Englantilaiset olivat tuoneet omiaan ja liittolaistensa voimia Muurmannille ja samalla asettuneet yhteyteen sinne paenneiden huomattavien suomalaisten punaisten voimien kanssa, ruveten värväämään heitä sekä karjalaisiakin palvelukseensa. Varmojen tietojen mukaan värvättiin tuolla rajan takana kahta punaista legioonaa, suomalaista ja karjalaista. Meidän maassamme kerrottiin hurjia huhuja heidän aikomuksistaan. Suunnittelivat kuulemma hyökkäystä Suomeen, vankileirien valtaamista ja punaisten vapauttamista sekä uuden puna-armeijan luomista.

Myöskin polsevikit, jotka Saksan kanssa rauhan tehtyään Brest Litowskissa, olivat hajoittaneet tuon vanhan keisarivallan suurarmeijan jäljellä olevat massat, olivat alkaneet kiireen kaupalla perustaa uutta punaista armeijaa, jonka piti kerran viedä maailmanvallankumouksen verilippuja yli kaikkien maiden ja merien.

Suomessa taas oli jo selvästi uudelleen todettu kommunistisen salaisen kiihoitustyön alkaneen ja erikoisen kiivaasti se kohdistui nuoreen armeijaamme. Kiihoituskirjallisuutta tavattiin kaduilta ja varsinkin kasarmien pihoilta ja käytävistä. Toimintaa nähtävästi johtivat entiset suomalaiset punajohtajat, jotka olivat kaikki päässeet pakoon Venäjälle jätettyään joukot jatkamaan epätoivoista taistelua. Olipa useita tuhansia aatetovereita seurannut heitä maanpakoon Venäjälle, missä heidät suunniteltiin sijoitettaviksi Siperiaan Bujn kaupunkiin yhteiseksi suomalaiseksi siirtokunnaksi.

– Onkos edes meidän armeijamme luotettava? kysyi rovasti. Eikös siinä ole toinen puoli punaisia?

– Armeijan henki riippuu johtajista, sanoi Aarne Aulamo varmasti. Ja onhan meillä täällä kaiken varalla saksalaiset, Itämeren divisioona. Minun nähdäkseni ei ulkonainen vaara ole ylivoimainen. Se torjutaan. Jos tässä vielä täytyy taistella, niin taistellaan vain. Mitäpä siitä.

– Sisäinen vaara minuakin eniten huolestuttaa, puhui lääkäri. Kansamme on taas aivan hajallaan. Puolueet riitelevät hallitusmuotokysymyksestä näkemättä mitään muuta. Vankileiriltä vapautuu joka päivä satoja punaisia. Kun tulee syksy ja pimeät illat, mitä silloin tapahtuu? Siinä kysymys.

– Todellakin, sanoi Erkki. Äsken oli edes porvarillinen aines yksimielinen ja yhteisvoimin olimme kuolemanvaarasta pelastaneet maan. Nyt on taas kaikki hajalla ja puolueriita ylinnä. Kummallista. Nyt ovat kohta kuningasmieliset ja tasavaltalaiset verivihollisia keskenään.

Silloin puhui vanha rovasti taas.

– Katsokaapas, ystävät. Suomalainen rotu ei kestä voiton päivää. Sorron aikana ja taistelujen aikana se osoittaa mitä uljainta uhrautuvaisuutta ja kuntoa, mutta voiton päivä vie sen turmioon. Silloin me lyömme johtajat maahan. Kaikki huono, kaikki riidat, kateus, kavaluus ja epäluulo nousevat pinnalle. Samean veden kalastajat kiihottavat massoja ja me olemme hajalla kuin akanat tuulessa. Voiton päivää me emme kestä, emmekä nähtävästi ole koskaan kestäneet. Se on meidät aina lyönyt sokeudella.

– Minä arvelen syyn tuohon ilmiöön olevan siinä, että kansamme ei ole saanut yhtäjaksoisesti ja koko nuorisoaan myöten käydä läpi sotapalveluksen suurta kansankasvatuslaitosta. Me emme ole oppineet alistamaan omaa tahtoamme valtakunnan edun alle, emme ole oppineet kurin eikä yhteistoiminnan suurta merkitystä. Vain mitätön osa nuoria miehiämme otettiin viimeisen sotaväkemme aikanakin palvelukseen, mutta katsokaapa niitä, jotka silloin suorittivat asevelvollisuutensa. Eivätkö ne ole pitäjän parasta väkeä yhä vielä. Suuria komeita miehiä, joilla on sekä ruumiillinen että siveellinen selkäranka luja. Snellman sanoo, että aseeton kansa on kelvoton tai ainakin tulee kelvottomaksi ja minä uskon siinä setä Snellmaniin.

– Ehkä, puhui rovasti, ehkä siinäkin on perää. Mutta vikaa on luonteessakin. Kateus ja epäluulo sekä matalamielisyys ovat meidän suuria vikojamme.

Silloin alkoi apteekkari ruustinnan ja Aulamon rouvan innokkaasti kannattamana puolustaa rauhan aatetta. Heidän arvelunsa mukaan ei kukaan enää lähde sotaan, sitten kun tämä suuri maailmansota, joka nyt paraikaa riehuu ja hukuttaa sivistyskansojen parhaat miehet, kerran on päättynyt ja sen kaikki kauhut tulleet ilmi. Siitä tuli pitkä loputon keskustelu, jossa tunne ja utopiat kilpailivat keskenään ihanissa utukuvissa.

Aarne Aulamo käänsi sen vihdoin oikealle uralle kysyen:

– Sanokaa nyt, olisiko meidän silloin kun punakapina alkoi keväällä, pitänyt laskea aseet maahan ja antautua?

Ei tietystikään. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että eihän se mitenkään olisi käynyt päinsä. Tietysti piti puolustautua. Muutenhan meille itsekullekin porvarille olisi käynyt hullusti. Eihän sellainen mitenkään olisi sopinut, vastasivat rauhan aatteen ajajat.

Apteekkarikin jo, kun oikein ajatteli asiaa, hyväksyi puolustussodan, mutta piti hyökkäyssotaa yhä kauneimpana rikoksena luontoa ja Jumalan käskyjä vastaan.

Ja naiset olivat sitä mieltä, että kyllähän sitä sotiakin kait täytyy, jos päälle käydään, mutta ei sitä sentään saisi sittenkään sotia, sillä sota kuitenkin aina hävittää ja rauha rakentaa, paitsi tietysti jos bolshevismi uhkaa maata. Sehän oli vallan eri asia.

– Naisillahan on aina oma logiikkansa. Pahempaa kuitenkin on, että useilla miehillä on naisen logiikka. Jumalankiitos tätä epäkohtaa kuitenkin lieventää se tosiseikka, että useilla naisilla on enemmän miehen kuin naisen logiikka.

Rovasti vakuutti silloin, että ikuinen rauha ei kerta kaikkiaan toteudu tässä maailmassa, vaan vasta Jumalan valtakunnassa, jossa vanhurskaus asuu ja sen kainalossa rauha. Onhan Kristus selvästi sanonut, että hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta. Vasta sitten kun lopullinen muutos tapahtuu ja luodaan uusi maa ja uusi taivas, tulee rauhan valtakunta. Mutta täällä on meillä aina taistelu pahaa vastaan ja paha on voimalla, voimakeinoilla nujerrettava. Siinä ei auta mikään. Siitä huolimatta me voimme tietysti kasvattaa rauhan henkeä kansoissa, luoda kansainvälisellä työllä todellisia rauhantakeita kohotaksemme henkisesti tuota uutta aikaa kohti.

Kun täten oli päästy taas oikealle tolalle ja asialliselle pohjalle, siirtyi keskustelu jälleen Suomen suojeluskuntiin.

– Oletteko lukeneet, kysyi Kyttä, sanomalehdissä eräiden sotilasten kirjoituksia suojeluskuntain säilyttämisestä? Siellä esiintyy eräs majuri Alli ja jokin nimimerkki H.I.

– Hannes Ignatius, kenraali, valaisi Aarne yleisöä.

– Jassoo, Ignatius. Hänhän oli päämajoitusmestarina vapaussodassa.

– He puolustavat molemmat innokkaasti suojeluskuntien säilyttämistä.

– Minä yhdyn heihin, puhui lääkäri innostuneena. Kuten ennenkin on suomalaisten taas tehtävä työtään ase toisessa ja työkalu toisessa kädessä.

– Olen kuullut, että Jyväskylään suunnitellaan yleistä koko maata käsittävää suojeluskuntain kokousta. Tarkoitus lienee tehdä niistä pysyvä laitos, kertoi Juhani Kyttä.

– Silloin vaadin minä, lausui nyt Alli, joka kysymyksessä sodasta ja rauhasta oli selvästi asettunut miesten kannalle, että naisillekin annetaan tilaisuus olla mukana työssä isänmaan puolustamiseksi. Me emme tahdo olla syrjässä silloin kuin uskoa ja maan vapautta on varjeltava.

Se miellytti poikia, jotka kaikki olivat olleet sodassa mukana. He kertoivat, että naisilla vapaussodassa oli suuri merkitys monen monituisissa tehtävissä rintaman takana, vieläpä aivan lähellä sitä. Heitä kyllä vastakin maanpuolustus tarvitsee.

– Järjestäytykää pois vain. Kyllä mukaan pääsette, vastasi Juhani Kyttä hymyillen.

Alli hehkui intoa ja olisi tahtonut heti paikalla panna työn alulle naispareissa, mutta rouvat katsoivat tarpeelliseksi vielä kypsyttää ajatusta lähemmin ja kun samassa tuotiin sisälle teetä, johtuivat he taas tavallisiin kysymyksiinsä palvelijoista ja keittoasioista. Vain Alli istui erillään muista ääneti ja katseli päättäväinen ilme kasvoillaan ikkunasta ulos huomaamatta niitä ihailevia katseita, joita ainakin kaksi nuorta ylioppilasta kohdisti häneen.

Juhani nousi ja siirsi tuolinsa Allin viereen. He alkoivat innokkaan keskustelun äskeisestä katkenneesta kysymyksestä, naisten mahdollisuuksista toimia isänmaan palveluksessa. Mutta Erkki vetäytyi sen nähtyään syrjään suuren palmun varjoon. Hänen mielialansa muuttui hänen nähdessään Allin ja Juhanin noin tuttavallisesti lähestyvän toisiaan. Poika alkoi miettiä.

– Oli tyhmästi tehty tuoda tuo pohjalainen tänne Rantapitäjään. Mitä syytä minulla oli lähteä häntä kuljettelemaan? Olisinhan voinut heti Helsingissä erota. Nyt hän näyttää olevan korviaan myöten ihastunut tuohon tytönletukkaan eikä tiedä vaikka tytönletukka olisi juonessa jo hiljaa mukana. Kuka sen tietää.

Sitten hän naurahti vähän katkerasti. Hän huomasi olevansa mustasukkainen. Ja lopuksi hän suuresti ihmetteli, mitä syytä hänellä oli olla mustasukkainen. Koska hän oikein oli ruvennut Allia ihailemaan, eilenkö vai tänään? Sitähän hän ei varmasti tietänyt. Mutta nyt hän oli räiskyvän mustasukkainen, se oli selviö.

Kotiin palattaessa ajoi Erkki naisten hevosessa takaistuimella. Edessä istuivat emäntä ja Alli. Viimemainitulla oli ohjat. Erkki ei ollut juttutuulella eikä kumma kyllä Allikaan puhunut paljoa. – Jotain on vinossa, päätteli Erkki. Herrain hevosessa taas agronoomi itse ajoi. Hänen vierellään istui Juhani ja takana Aarne. Sielläkin vallitsi miltei äänettömyys. Kukin mietti omia asioitaan.

Juhani oli tehnyt päätöksen lähteä seuraavana päivänä matkalle kotipuoleen. Olihan vierailu, niin hauska kuin se oli ollutkin, joskus lopetettava. Hän oli jo puhunut asian Allille ja nyt hän aikoi sanoa sen Aarnellekin. Itsekseen hän nyt mietiskeli.

– Minun on paras lähteä. Jos jään tänne vielä, rakastun tyttöön varmasti. Nyt pääsen vielä irti, mutta viikon parin kuluttua olen mennyttä miestä. Miksi? Onko syytä kevytmielisesti panna alttiiksi vapauttaan? Hm. Allissa on kyllä jotain tavattoman puoleensa vetävää, hän on juuri sellainen, miksi olen kuvitellut todellisen naisen – – – mutta – – – hän näyttää kaikesta päättäen olevan Erkin kanssa jo niin vanha tuttava ja niin läheinen, että minä en voi tunkeutua väliin. Se olisi – – jotain alhaista – – toveruuden ja luottamuksen rikkomista. Sitä en halua tehdä. Poika on nenänpäätä myöten pihkassa. Hyvä, ottakoon tytön. Minulle ei tuota surua erkaneminen koko kiistasta nyt. Paras on väistyä ajoissa vaaran tieltä. Onhan toki tyttöjä muuallakin.

Näin miettiessään tunsi Juhani kuitenkin olevansa jossain määrin katkera. Jokin hänen sisimmässään pani vastalauseen kaikkea jalomielisyyttä ja uhrautuvaisuutta vastaan tässä kysymyksessä. Miksi hänen oikeastaan oli väistyttävä? Toveruudenko vuoksi? Onko mitään toveruutta rakkausasioissa? Olisiko kukaan hänen vuoksensa vapaaehtoisesti väistynyt, hän mietti. Mutta lopputulos oli sittenkin sama: Minä lähden. En ole varma omista tunteistani ja sen vuoksi en tahdo sekottaa toisia suhteita. Paras on mennä. Ja hän puhui Aarnelle aikomuksensa matkustaa peruuttamattomasti huomenna.

Kotiin tultuaan aulamolaiset kokoontuivat vielä parvekkeelle istumaan päivänlaskua ihailemaan. He jatkoivat keskustelua rovastin luona alotetuista kiintoisista kysymyksistä. Alli kehui rovastin lujaa vakaumusta ja selväpiirteistä kantaa sodan ja rauhan kysymyksessä. Silloin Erkki, joka yhä oli ollut varsin äänetön ja miettiväinen, sanoa tokaisi yhtäkkiä ylimielisesti:

– Minusta sen kirkkoisän kanta oli perin teennäinen, oikea vanhanaikainen, ulkokullainen, farisealainen mielipide.

– Niinkö? kysyi Alli hämmästyneenä ja muutkin läsnäolijat loivat puhujaan kysyviä katseita.

Erkki ei sen enempää ollut asiaa tuuminut, mutta hän oli saanut voittamattoman halun panna vastaan, olla yleensä eri mieltä, sanoa mitä tahansa, räikeätä, epäsovinnaista.

– Juu, hän jatkoi miettien. Miksi puolustaa kirkonmies sotaa? Raamattu sanoo selvästi: Älä tapa.

– Mutta, rovastihan selvitti sen asian perin juurin. Etkö kuullut sitä? kysyi Aarne hämillään.

– Vielä mitä, huudahti Erkki. Hänen poskensa hehkuivat nyt taisteluhalua ja hän nousi seisaalleen innoissaan. Hän oli löytänyt erään johtolangan pään, jota saattoi kehittää koko pitkälle.

– Mitä on nyt rovasti sanonut? Vain sitä, että ikuinen rauha ei voi muka toteutua maan päällä, että me emme pysty sitä rakentamaan, että on turhaa koettaakaan. Vasta taivaassa se muka toteutuu. Onko tämäkin nyt kanta. Sehän on mitä masentavinta pessimismiä, lohdutonta kohtaloon alistumista.

Erkki katseli suurin kysyvin silmin ympärilleen.

– Jatka, huudahti Alli. Emme tahdo keskeyttää ajatustasi.

– Niin se on, mitätöntä pessimismiä! huudahti Erkki ja päätti lyödä suurta rumpua. Sanokaa, hän jatkoi, miksemme me voi ainakin yrittää, me nykyhetken ihmiset? Jos me luotamme itseemme, luomme me maailman uudestaan, vai mitä?

Erkki puhui jo haltioissaan ja vuolas oli hänen sanatulvansa. Ajatus johti hänet toiseen, asioihin, joita hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta jotka oli herättänyt tajuntaan hänen mustasukkainen halunsa herättää huomiota, vastustaa kaikkea olevaista ja sanoa jotain ennenkuulumatonta, mikä pakottaisi kuulijat miettimään asiaa ja väittelemään.

– Mitätöntä ihmisviisauttako sinä aiot ryhtyä ylistämään? kysyi agronoomi.

– Juuri sitä, ihmisviisautta, Jumalan älyn kipinää meissä mullan lapsissa. Luuletteko että Jumala turhaan puhalsi henkensä ensimäisen ihmisen sieraimiin? Sillä hän tarkoitti: Tuossa on sinulla tuli, sytytä, valaise ja näe. Siis, eteenpäin. Me olemme luodut luomaan uutta, eikä iän kaiken vain märehtimään vanhaa.

– Sinähän puhut kuin vallankumouksen suuret edelläkävijät! huudahti Juhani. Noinhan kommunistitkin uskoivat alottaessaan hävitystyönsä, mutta sitten he olivat ymmällä, kun oli rakennettava jotain.

Erkki loi häneen synkän silmäyksen ja jatkoi uhallakin.

– Juuri vallankumousta, sitä me tarvitsemme, huudahti Erkki. Emme tuota polseviikkien aineellista vallankumousta, jossa koko tulos on vain hyödykkeiden ja tuotannon erilainen jakoperusta – viis minä siitä, mutta minä tarkoitan hengen vallankumousta, aatteiden, katsantokantojen, uskomusten ja unelmien ihanaa vallankumousta, joka uudistaa koko meidän elämämme ja olemuksemme. Entäs jos se on tulossa. Entäs jos tämä kaikki on ollut vain alkusoittoa. Entäs jos se alkaa nyt!

– Olet ehkä osalta oikeassa, puhui agronoomi Aulamo. Epäilemättä tulevat elämä, elintavat sekä ihmisten olosuhteet ja katsomukset paljon muuttumaan tulevina aikoina. Tällaiset valtavat taistelut, joiden todistajina olemme yhä, ne synnyttävät aina suuria henkisiä liikkeitä. Mutta silloin on myöskin tärkeää, että pysytään asiallisella järjen ja kokemusten lujalla maaperällä, eikä antauduta hurmahenkisyyteen ja olemattomiin utopioihin.

– Viis järjestä, huudahti Erkki. Ehkäpä puhuvat tulevina aikoina tunne, vaistot, intuitio, jotain mitä vielä emme aavista, mutta hätkähdämme kun tajuamme sen. Jotain uutta ihmishenki nyt synnyttää sodan ja tulen ahjosta – minä tunnen sen.

Tuli hiljaisuus. Aurinko ennen laskuaan kaartui pilven alta avoimelle taivaalle ja valoi koko tienoon tulvilleen kultasateita.

Katsellen haaveksuen suurin silmin eteensä, meni Erkki ulos puutarhaan kuulematta muiden mielipiteitä. Hän oli nyt vakuutettu omien ajatustensa suuruudesta ja omintakeisuudesta.

– Mitä kaikkea ihanaa me voisimme nähdä, jos me uskaltaisimme ennakkoluulottomasti tutkia henkemme voimia, hän mietti ja käveli kosken rannalle, missä kuohut välkkyivät kullanvärisinä, vaahtokuplat näyttivät tanssivan autereessa ja putouksen ilmaan heittämässä loistavassa vesihöyryssä näkyi sateenkaaren jälki. Hän ojensi kätensä kaukaista sammuvaa lieskaa kohti ja huudahti:

– Ihana on elämä!

Kun hän kääntyi, seisoi Alli hymyillen hänen edessään.

– Tule juomaan teesi, sanoi tyttö. Muut ovat jo juoneet ja menneet maata. Minä juon lasin kanssasi, jos suvaitset vielä tulla maan päälle takaisin pilvilinnoistasi.

Samassa aurinko laski ja mahtava pilviverho eteni hitaasti yli viimeisen kullassa kylpevän läikän taivaanrannalla.

Juhani oli tällä välin jo lausunut jäähyväiset ja poistunut vinttikamariinsa, mutta hän ei riisuutunut, vaan heittäytyi vaatteissaan maata vuoteelleen. Ilma oli tuolla ylhäällä tukahduttavan kuuma. Hän nousi ja avasi ikkunan. Sieltä tuli vähän viileää, mutta hänen ohimonsa jyskyttivät yhä ja sydän sykki levottomasti. Hän mietti ja mietti, kosketti veteen kastamallaan nenäliinalla otsaansa, mutta rauhattomuus valtasi hänet sittenkin.

Hän ajatteli vaaleatukkaista tyttöä, josta hän äsken oli päättänyt lopullisesti luopua. Ja miten miettikin, nyt hän tuli aina siihen varmaan tulokseen, että hän ei voinutkaan enää tukahuttaa sitä tunnetta, mikä jo hehkui hänen rinnassaan. Kuinka ihmeessä hän oli voinut olla näkemättä, älyämättä sen syvyyttä ja voimaa, sitä hän ei ymmärtänyt. Vapaaehtoisesti hän oli päästänyt onnen käsistään ja nyt oli toinen jo sen nähtävästi voittanut. Hän oli nähnyt Allin ihastuneena katselevan Erkkiä, tämän runoillessa optimistisia haaveiluitaan. Sitten lähti Alli rannalle samaan suuntaan, mihin Erkkikin oli mennyt. Hän, Juhani, oli silloin vavahtanut, noussut ja poistunut seurasta. Nyt hän heittelehti levottomana vuoteellaan ja tuska ahdisti hänen rintaansa.

– Missä ovat Alli ja Erkki nyt? juolahti hänen mieleensä.

Samassa hän oli jo noussut ja kompuroi portaita alas tullen uudelleen parvekkeelle. Se oli tyhjä. Juhani käveli puutarhaan. Ulkona alkoi sataa hiljaista keskikesän sadetta. Äkkiä oli seutu muuttunut perin syksyiseksi ja hämärtynyt.

Mutta kas. Tuolla näkyi valoa kulmahuoneesta. Juhani nousi vastapäätä olevan huvimajan portaille. Siellä kulmahuoneessa paloi todellakin kynttilä keskellä pöytää, jonka ääressä istuivat Alli ja Erkki kodikkaasti ja onnellisesti teelasin ääressä. He näyttivät vilkkaasti keskustelevan – nähtävästi suloisista tulevaisuuden suunnitelmistaan. Siellä oli viehättävä kuva hiljaisesta kotoisesta onnesta ja rauhasta täällä salomaan kätkössä kaukana maailman kadehtivilta katseilta.

Pitkä, vakava pohjalaispoika katsoi kauan tuota kuvaa, ja mitä enemmän hän katsoi, sitä enemmän tuska raateli hänen rintaansa.

– En ikinä, en ikinä luovu taistelusta! En voi luopua. Käyköön miten tahansa. Tätä näkyä en minä kestä. Tämä olkoon heidän hetkensä, mutta tulevaisuus on taistelua varten.

Hän poistui kiivaasti, kulki sillalle ja seisoi kauan siellä sateessa suojatonna miettien kohtaloaan. Sitten hän päättävin askelin nousi huoneeseensa ja – valvoi aamuun asti.

Varhain seuraavana päivänä olivat pojat liikkeellä. Allia ei näkynyt. Hän tuli vasta aamiaiselle, joka syötiin erotunnelman vallitessa. Myöskin Erkki oli aamulla ilmoittanut monista vastusteluista huolimatta aikovansa matkustaa kotiinsa, mitä varten hän lainasi Aarnen polkupyörän, tämä kun ei missään tapauksessa voinut sitä käyttää. Aarne itse taas lähti tuomaan Juhania hevosella asemalle.

Aamiaisen jälkeen Juhani nousi hyvästelemään. Hän kiitti sydämellisesti Elma-rouvaa suuresta ja harvinaisesta vieraanvaraisuudesta, joka oli kohdistunut häneenkin, vieraaseen tunkeilijaan. Agronoomia hän pyysi käymään kotona vastavierailulla katselemassa Pohjanmaan tasankoja. Sitten tuli Allin vuoro. Tyttö tuli tavattoman vakavana häntä vastaan. Juhani puristi kauan hiljaa hänen kättään ajatellen:

– Hyvästi, sinä jalo ruusu. Minä en oikein ymmärtänyt sinua, minä hölmö, mutta kauan minä sinua ikävöin.

Hän puristi lujasti hentoa tytön kättä. Silloin tyttö vastasi. Juhani tunsi tytön käden kiertyvän lujasti hänen sormiensa ympäri ja häikäisevät tummansiniset silmät katsoivat vakavina suoraan hänen silmiinsä.

Rajaton riemun ja autuuden tunne läikähti pohjalaisen sydämessä. Oliko hänellä sittenkin vielä mahdollisuuksia, vielä aikaa yrittää onneansa? Oli kuin olikin. Jos he olisivat olleet kahden, olisi hän suoraa päätä vetäissyt tytön syliinsä.

– Helsingissä tavataan syksyllä, sanoi hän värähtävin äänin.

– Toivottavasti. Näkemiin! vastasi tyttö.

Juhani hypähti rattaille ja otti ohjat. Hän nosti vielä lakkiaan saattajilleen. Sitten liinaharja nelisti puistokujaa pitkin valtamaantielle.

X.

Elo- ja syyskuun vaihteessa kärjistyi tilanne Suomen itärajalla uudelleen. Sanomalehdet kertoivat hälyyttäviä uutisia. Englantilaiset ja heidän palveluksessaan olevat punaiset suomalaiset ja karjalaiset joukot alottivat laajan hyökkäysliikkeen Suomen rajaa kohti. 24 päivänä elokuuta ilmestyi Kurtin kylän yläpuolelle Kuolajärvellä kolme vihollislentokonetta heittäen pommeja kylään, jolloin eräitä meikäläisiä haavoittui. Saman kuun 27 päivänä kävi englantilaisten palveluksessa oleva Karjalainen legioona sen pienen joukon kimppuun, joka vapaaehtoisesta suomalaisesta Itä-Karjalan retkikunnasta oli edennyt Uhtualta Jyskyjärvelle. Tuo pieni suomalaisjoukko lyötiin hajalle ja syyskuun 9 päivänä miehittivät punaiset jo Uhtuan kirkonkylän, jota vapaaehtoiset joukot keväästä saakka olivat pitäneet hallussaan. Syyskuun 19 päivänä kävivät ensinmainitut jääkärikapteeni Kuisman johtamien valkoisten päävoimien kimppuun Vuokkiniemellä yrittäen saartaa ne kokonaan, mutta vapaaehtoisjoukot murtautuivat vihollisen läpi Suomen puolelle.

Suomen kansa havahtui silloin. Mitä ne meikäläiset vapaaehtoiset joukot olivat? kysyttiin kaikkialla.

Vienan ja Aunuksen Karjalan liittäminen Suomeen oli v. 1918 koko Suomen kansan isänmaallisen aineksen ei ainoastaan toivomus, vaan vaatimus. Hallituksemme julisti julkisesti ajavansa tätä päämäärää. Eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin suomalaisten ja karjalaisten yhteinen toive Vienan ja Aunuksen Karjalan liittämisestä muun Suomen yhteyteen.

Ja olivathan ennen muita ympärysvallat julistautuneet pienten kansojen itsemääräämisoikeuden apostoleiksi. Uusi Venäjäkin oli pyhästi luvannut antaa kaikkien siihen ennen kuuluneitten kansain vapaasti päättää kohtalostaan, mutta mitä nämä lupaukset merkitsivät, sen todistaa se tosiseikka, että Karjala edelleen elää vieraan vallan alaisena.

Useiden rajaa lähinnä olevien vienankarjalaisten kuntain edustajat asettuivat julkisesti kannattamaan vaatimusta näiden alueiden yhdistämisestä Suomeen.

Erikoisesti vaati hallituksemme tähän aikaan myös Petsamon aluetta, joka suoranaisella sopimuksella Venäjän valtion kanssa jo vuosia sitten oli vaihdettu erinäisiin alueisiin Karjalan Kannaksella, mitkä venäläiset kylläkin olivat ottaneet jo haltuunsa, mutta loppumattomassa kavaluudessaan eivät olleetkaan antaneet Suomelle tuota sovittua aluetta Jäämeren rannalta.

Suomen hallitus oli vapaussodan aikana suunnitellut Vienan Karjalaan lähetettäväksi kolmekin eri retkikuntaa. Niistä pohjoisin, majuri Walleniuksen johtama, joutui rajapinnassa ankaraan taisteluun päällekäyvän suomalaisen punaosaston kanssa, jonka se esti tulemasta Suomeen, mutta ei itsekään päässyt vakavan vastarinnan vuoksi rajaa paljon pitemmälle. Eteläisin retkikunta koottiin Sortavalaan, mutta joutuikin sieltä lähetetyksi suomalaiselle Karjalan rintamalle, missä tarvittiin apua. Kolmas, everstiluutnantti Malmin johtama, lähti kevättalvella etenemään Uhtuan kautta Vienan Kemiä kohti. Se pääsi mainitun kaupungin edustalle saakka, mutta kohtasi siellä vahvat vihollisvoimat ja uljaan taistelun suoritettuaan peräytyi Uhtualle. Pääosa retkikuntaa pääsi nyt kotiinsa, mutta osa jäi Uhtualle ja sen päälliköksi tuli jääkärikapteeni Kuisma, joka ryhtyi nuorista suomalaisista vapaaehtoisista muodostamaan uutta retkikuntaa Vienan Karjalan vapauttamiseksi.

Kesken harjoituksiaan ja varustelujaan joutui tämä joukko nyt englantilaisten kouluttaman ja johtaman punaisen legionan hyökkäyksen alaiseksi ja oli pakotettu vetäytymään Suomen rajojen tälle puolen. Vapaussota oli vapauttanut Suomen sortajastaan ja voiton innostamina olivat nuoret vapaaehtoiset, suurelta osaltaan koulupoikia, vuodattaneet vertaan Kauko-Karjalankin onnellisemman tulevaisuuden puolesta. Kohtalon ivaa oli, että heidät työnsivät takaisin juuri ne karjalaiset, joita auttamaan he intoa, heimotunnetta ja nuorekasta seikkailunhalua uhkuen olivat tulleet.

Oliko tämä nuori, suomalainen veri uhrattu turhaan?

Ei. Karjalan kysymys astui nyt kerta kaikkiaan päiväjärjestykseen. Hallitus havahtui. Ulkoministeri Stenroth antoi ultimaattumin Englannin maailmanvallalle ja Saksa ilmoitti olevansa hyökkäämättä Muurmannille, jos englantilaiset ja heidän liittolaisensa vetäisivät sieltä pois voimansa. Tilanne oli nyt kriitillisimmässä vaiheessaan ja pohjoismaiden sanomalehdistö ennusti Suomen liittymistä maailmansotaan jo varmana asiana.

Englanti antoi rauhoittavan vastauksen. Suur-Britannian konsuli jätti 12.10. selityksensä hallituksellemme.

"Suomen hallituksen ei tarvitse olla huolissaan, sanottiin siinä, erään n.s. punaisen johtajan toiminnan vuoksi Pohjois-Venäjällä, joka johtaja on ottanut pestin liittolaisvaltain armeijaan." "He puolustavat vain englantilaisten johdolla Muurmannin aluetta Saksaa vastaan. Liittolaisten joukot eivät mene Suomen rajan yli."

Mitä oli suomalaisten tehtävä? Oliko luotettava näihin vakuutuksiin, vaikka mainitut punaiset voimat juuri nyt kulkivat Suomen rajaa kohti? Ja miten kävi näin ollen Karjalan kysymyksen? Englantilaisten nootit ja teot puhuivat eri kieltä toistaiseksi. Suomella oli täysi syy olla epäluuloinen. Mitä aikoo vanha Englanti? Haluaako se tuhota nuoren kansallisen valtamme? Sitä kysyivät nyt sadat suomalaiset.

Jääkäriluutnantti Aarne Aulamo ratkaisi kysymyksen omalla tavallaan. Huolimatta haavoittumisestaan ja lääkärin määräämästä jälkihoidosta Naantalin sotilassairaalassa hän päätti heti ilmoittautua palvelukseen. Sanottuaan jälleen jäähyväiset kodilleen ja omaisilleen hän matkusti viipymättä Helsinkiin ilmoittautuakseen entiseen joukko-osastoonsa 1. Jääkärirykmenttiin, jonka toisesta puoliskosta nyt oli tehty Valkoisen Kaartin rykmentti ja toisesta Kaartin Jääkäripataljoona.

Kaartin komentaja ilmoitti, että luutnantti oli jo aikoja pyyhitty pois Kaartin luetteloista pitkäaikaisen sairautensa vuoksi ja kehotti häntä ilmoittautumaan ensiksi ylipäällikölle, kenraali Vilkmanille, sanoen lopuksi, että hän aina mielihyvällä on valmis ottamaan luutnantti Aulamon joukkoihinsa, jos niin määrätään. Luutnantti lähti ylipäällikön esikuntaan, joka sijaitsi entisessä venäläisessä kymnaasirakennuksessa Töölössä. Kenraali Vilkman otti hänet ystävällisesti vastaan.

– Luutnantti Aulamo ilmoittautuu palvelukseen.

– Olette haavoittunut? kysyi kenraali.

– Haavoituin Viipurin valtauksessa oikeaan olkapäähän.

– Onko teillä lääkärintodistus, että nyt olette palveluskuntoinen?

– Ei ole.

– Oletteko vielä lääkärin hoidon alaisena?

– Piti mennä vielä vähäksi aikaa Naantaliin.

– No, eikö olisi syytä mennä ja hoitaa itsensä terveeksi?

– Ei taida keritä. Punaiset ja englantilaiset ovat jo rajalla.

Kenraali hymyili.

– Ei tässä vielä hengenhätää ole. Mutta jos haluatte tulla jo armeijaan, saatte toistaiseksi jäädä esikuntaani. Helsingissä saatte samalla lääkärinhoitoa. Tehän olette ylioppilas?

– Olen, herra kenraali.

– Selvä.

– Kiitän, herra kenraali.

Luutnantti saapasti ulos huoneesta. Hänet sijoitettiin nyt esikuntaan, missä ensiksi oli ilmoittauduttava karskille saksalaiselle majuri von Hagenille. Tämä tarkasteli arvostelevasti nuorta upseeria kiireestä kantapäähän, teki pari terävää kysymystä ja mies sai poistua.

Helsingin sotilasesikunnissa oli kaikesta huolimatta yhä varsin jännittynyt mieliala vallalla. Siitä, mitä luutnantti kuuli, päätteli hän saksalaisten suunnittelevan Pietarin valloitusta ja sen jälkeen englantilaisten karkoitusta Muurmannilta. Suomalaisten taholla sitävastoin ei oltu ollenkaan halukkaita rikkomaan välejä englantilaisten kanssa. Näin ollen vallitsi jonkinlaista erimielisyyttä korkeissa piireissä. Saksalaiset instruktööriupseerit tekivät työtä kiihkeästi ja saivat saman työvimman suomalaisiinkin. Joukko-osastoja tarkastettiin ahkerasti ja osa vuoristoprikaatia siirrettiin rajan suojaksi pohjolaan.

Helsinki tarjosi syyskesällä ja syksyllä v. 1918 varsin vilkkaan nähtävyyden. Esplanaadilla oli aina paljon väkeä. Iltaisin siellä kuljeskeli saksalaisia ja suomalaisia upseereita ja muita sotilashenkilöltä siroissa vaikka karuissa sodanaikaisissa univormuissaan. Kaivopuistossa oli saksalaisen johdon asunnot. Siellä seisoi porteilla rautakypäräisiä vartiomiehiä liikkumattomina kuin rautapatsaat.

Suomenlinnassa liehui Suomen lippu ja Kappelissa soittelivat Apostolin pojat Karjalan marssia.

Eräänä lokakuun lauantai-iltana oli joukko yleisesikunnan upseereita kutsuttu iltaa viettämään professori Lietelän perheeseen. He tapasivat siellä iloisen joukon nuoria helsinkiläisneitejä ja muutamia saksalaisia upseereita m.m. yliluutnantit, kreivit Dolms. Aarne Aulamo tunsi heidät ennestään. Vanhempi kreiveistä oli pari viikkoa ollut kreivi von der Goltzin virkaa tekevänä adjutanttina ja hänen kanssaan oli Aarne tehnyt ihanan automatkan Riihimäelle, Lahteen ja Tuusulaan, missä Vuoristoprikaadin joukot sijaitsivat. Upseerit istuutuivatkin heti vierekkäin alkaen keskustella hiljaa sotilasasioista. Nuorempi kreiveistä taas huvitteli naisia yhtä paljon monokkelillaan kuin repäisevillä sotilassukkeluuksillaankin. Neidit parveilivat hänen ympärillään sekä hänen erinomaisen seurustelutaitonsa vuoksi, että erikoisesti vielä siitäkin syystä, että hän oli kreivi. Se tietoisuus hurmasi heitä ja heidän korvissaan soi laulu: "Minä seison korkealla vuorella."

Illallispöydässä Aarne sai vierustoverikseen neiti Valtavaaran, senaattorin tyttären, jonka hän myöskin jo ennestään tunsi, sillä neiti Valtavaara oli ollut aikoinaan hänen sisarensa Allin koulutoverina Turun tyttökoulussa. Nyt siitä oli jo vuosia kulunut. Tyttö oli kasvanut kauniiksi neidoksi. Entiseen aikaan he olivat olleet sinät keskenään ilman muuta, mutta Aarne katsoi välttämättömäksi teititellä tyttöä, kun he nyt monien vuosien kuluttua sattumalta tapasivat, ja antaa tytön uudistaa lähemmän tuttavuuden, jos tämä sitä halusi.

He keskustelivat Turun ajoista ja entisistä huolettomista koulukujeista, ja heillä oli paljon yhteisiä muistoja. Aarne tunsi lämpenevänsä, ei niin paljon muinaismuistojen vuoksi, vaan katsellessaan yhä uudelleen tytön tummia silmiä, hyvin mustia kulmakarvoja ja tukkaa. Hän huomasi pian vierustoverinsa koko olennon ja käytöksen erinomaisen viehättäväksi ja luonnolliseksi. Lisäksi oli hänessä seurapiiritottumusta ja hän otti henkevästi osaa mihin keskusteluun tahansa.

– Aikooko neiti ryhtyä nyt jatkamaan lukuja yliopistossa? kysyi Aarne, haluten saada selville, oliko mahdollista lähitulevaisuudessa ehkä tavatakin.

– Jaa, puhui tyttö ja sävy hänen äänessään kävi hieman ylimieliseksi. Minä en ole vielä varmasti päättänyt rupeanko lukemaan vai menenkö hoviin.

Luutnantti säpsähti.

– Hoviin?! hän mietti ja tuli vakavaksi. Mihin hoviin? Jaha. Suomen tulevaan hoviin. Sepä vasta sanoma oli. Hänellä olikin edessään nähtävästi eräs tyttö Suomen tulevasta ylhäisöstä, – suorastaan hovineiti.

Aarne loi epäilevän katseen seuralaiseensa.

Tyttö taas oli huomannut sanojensa vaikutuksen ja nautti luutnantin ällistyksestä. Hän jatkoi puhetta välinpitämättömällä äänellä ja kohottaen ylhäisesti mustia kulmakarvojaan.

– Niin, nähkääs. Minua on pyydetty myöskin hoviin, mutta – – – mutta – – – en ole vielä antanut suostumustani.

Silloin luutnanttia jo hieman hymyilytti.

– Vai on pyydetty, mutta ette ole vielä suostunut, hän ajatteli. Sitten hän sanoi:

– Se ei taida olla mikään hauska virka se hovineidin toimi. Ne kai passailevat kuningatarta ja prinsessoja.

Tuleva hovineiti punastui hieman ja nyrpisti suutaan.

– Hm. Teillä on nähtävästi hyvin vähän käsitystä elämästä todellisessa hovissa.

– Minä en tiedä siitä yhtään mitään. Jokos neiti on saanut siinä oikein opetusta?

– No, jossain määrin.

– Onpa hauska omata teissä, neiti Valtavaara, eräs tuttavuus korkeissa hovipiireissä, sanoi luutnantti hieman alakuloisesti.

Tyttö tuli taas suosiollisemmaksi.

– Ehkä me tapaamme siellä toisemme. Ehkä teistä tulee kuninkaan adjutantti.

– Ei tule, vastasi Aarne. Minä nähtävästi eroan piankin sotapalveluksesta.

– Kuinka se olisi mahdollista. Älkäähän nyt toki!

– Asianhaarat vaativat. Isäni on jo vanha. Minun täytyy mennä itse hoitamaan – maatilojamme Lounais-Suomessa.

– Ma-maa-maatilojanne, toisti tyttö.

– Niin, vakuutti poika.

Neiti Valtavaara muisti kuulleensa entisinä aikoina yhtä ja toista puhutun Aulamon kartanosta, missä hän kuitenkaan ei ollut käynyt. Niitä oli siis muitakin kartanoita. Hän loi pienen syrjäsilmäyksen luutnanttiin.

– Sitäpaitsi sahateollisuudelle alkaa nykyisin uusi kehityskausi. Meillä on siellä koski ja saha, joka viimemainittu on aiottu uudistaa jo ensi kesänä ja sellaiset hommat vaativat omaa väkeä johdossa.

Tytön silmät suurenivat. Hänen mustat kulmakarvansa kohosivat luonnostaan kauniiseen kaareen. Luutnantti katseli hymyillen niiden liikettä ja mietti:

– Kas kummaa, miten sievä tyttö tuosta Irjasta on tullut ja vielä päälle päätteeksi hovineiti. Sitten hän hymyili sisimmässään sille vaikutukselle, minkä huomasi aikaansaaneensa kehumisellaan, jossa oli vähintäin viisikymmentä prosenttia mielikuvitusta.

– Valitettavasti ei armeijasta näytä kuitenkaan hevillä pääsevän irti. Taitaa olla taas sota tulossa, jatkoi luutnantti puhetta.

– Täytyykö teidänkin taas lähteä?

Luutnantti hymyili makeasti.

– Kukapas sinne sitten lopultakin lähtee, ellemme me?

Neiti loi häneen säälivän, lumoavan silmäyksen.

– Ette ole vielä haavastanne parantunut ja taas täytyy mennä sotaan. Se on jo liikaa. Eivätkö nuoremmat, tarkoitan uudet miehet olisi nyt velvolliset jatkamaan siitä, mihin te lopetitte.

Silloin vastasi luutnantti vakavana:

– Juuri Suomen nuorison – koulupoikien verta on viime päivinä paljon vuotanut Jyskyjärvellä, Uhtualla ja Vuokkiniemellä. Meiltä kysytään kohta: Missä on veljesi Abel?

– Niin, kyllähän minä sen ymmärrän, vastasi nuori hovineiti huoaten.

– Danke schön, danke, danke – – aber silakaa ist gut, silakaa ist wirklich sehr gut, kuului samassa neiti Valtavaaran oikealta puolelta. Siellä talon tytär tarjosi kreivi Dolms'ille erilaisia säilykkeitä, mutta kreivi otti vain silakkaa. Hän oli tavattoman ihastunut tuohon "Ahvenanmaan soldaattiin".

Kreivi tarjosi silakkaa neiti Valtavaarallekin ja alotti keskustelun hänen kanssaan mainitun kalan erinomaisista ominaisuuksista. Luutnantti näki vieno harmin sävy mielessään, miten antaumuksella neiti Valtavaara kääntyi kreivin puoleen ja silloin hän puolestaan kääntyi vasemmalle katsellen, kuka siellä oli hänen vierustoverinaan muistaen nyt laiminlyöneensä kokonaan vasemman sivustan.

Illalla saatiin kuulla musiikkiohjelmaa. Vanhempi kreivi Dolms esitti saksalaisia sävelmiä talon tyttären säestämänä ja heti sen jälkeen nuorempi kreivi neiti Valtavaaran kera lauloi suomalaisen dueton. Kreivillä oli komea ääni. Aarne Aulamo katseli pitkään tuota solakkaa paria. Tytöllä oli joustava vartalo ja hän lauloi loistokkaasti, pehmeästi ja sirosti. Kaikesta päättäen hän oli paljon harrastanut musiikkia. Kreivillä oli silmässä monokkeli, joka antoi hänen nuorille, varsin hauskannäköisille kasvoilleen sotaisan ilmeen. Solakkaa, kireää univormua koristi välkähtelevä ensi luokan rautaristi asetakin vasemmalla puolella.

– Siinäpä sopiva pari, oikea kreivi ja tuleva hovineiti, mietti Aarne ja tunsi jonkinlaisen mustasukkaisuuden pistoksen rinnassaan.

– No, mutta herrat suomalaiset upseerit. Ettekös te ollenkaan löydä nuorten neitojen seuraa? puhui samassa nuhdellen professorin rouva, talon emäntä, joka vielä nuorteana ja reippaana tahtoi saada seurusteluun eloa ja vilkkautta.

Suomalaiset upseerit oli sota-aika tehnyt vakaviksi ja jäykiksi, mutta vähitellen tuli heihinkin eloa ja pian oli vilkas keskustelu käynnissä kaikissa huoneissa.

Aarne saattoi illalla neiti Valtavaaran kotiin ja tyttö kertoi taas pitkästä aikaa olleensa todella hauskassa juhlassa. Valitettavasti hän vain usein puhui kreiveistä ja parooneista. Muuten olisi kaikki ollut Aarnen mielestä paikallaan. He seisoivat hetken viileässä yöilmassa tytön kotiportilla ja keskustelivat. Tyttö näytti katulyhdyn himmeässä valossa Aarnen silmissä hurmaavalta. Hänen päänsä ympäri kiertyi suuri vaalea harso, jonka alta mustat kiharat pistivät esille. Hänessä oli jotain tavattoman naisellista ja viehkeää, joka sai nuoren luutnantin sydämen tykyttämään. Kun eron hetki tuli, ojensi tyttö kätensä, pienen, valkoisen, sametinpehmeän kätensä hoikkine, pitkine sormineen.

Luutnantti puristi sitä pitkään. Sitten hän äkillisen mielijohteen vallassa kumartui ja painoi tulisen suudelman noille pitkille sormille ja lähti nähtyään vilahduksen vielä tytön hämmästyneestä, mutta riemuisesta katseesta.

Mieli kuohuksissa juoksi Irja portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Hiljaa hän avasi oven. Kotona vallitsi hiljaisuus, kaikki nukkuivat. Irja hiipi huoneeseen, ja avasi ikkunan katsoen kadulle. Kaukana astui nuori luutnantti ryhdikkäin askelin poispäin.

Tyttö silmäili pitkään hänen jälkeensä ja sydämensä sykki ilosta.

– Aarne Aulamo, hän kuiskasi. Miksi sinä suutelit niin tulisesti minun kättäni? Ettet sinä vain olisi – vähintäin pihkaantunut. Siinä sinä muuten osoittaisit hyvää makua, sillä – – myöskin – – – kreivit Dolms olivat minulle tänään hyvin kohteliaita.

Tyttö sulki ikkunan ja veti verhon alas. Sitten hän otti valoa ja alkoi hitaasti riisuutua. Hetken kuluttua hän astui peilin eteen, tarkasteli vartaloaan, valkoisia käsivarsiaan, kasvonpiirteitään ja ajatteli itsekseen.

– Hyvä Jumala, miten tämä maailma voi äkkiä muuttua. Pari kuukautta sitten minä olin – hm – – en ollut mitään ja huomenna – – – ehkä – – hovineiti. – Heidän kuninkaallisten majesteettiensa hovineiti.

Hän alkoi haaveilla.

Suomen kuninkaan linnassa paloivat kaikki kattokruunut. Oli tanssiaiset. Hän, hovineiti Irja Valtavaara oli juuri lopettanut tanssin kreivi Dolms'in kera ja saadakseen raitista ilmaa päätti hän pistäytyä merelle antavalle parvekkeelle. Samassa hän huomasi nuoren suomalaisen luutnantin Aarne Aulamon nousevan ja lähestyvän häntä. Irja päätti kujeilla hänen kanssaan ja pujahtikin erääseen sivuhuoneeseen jääden silkkisten oviverhojen taa odottamaan. Samassa joku tarttui ovenripaan – – kuului kolinaa – – – hyi – – häntä aivan pelotti – – hän oli yksin suuressa huoneessa ja kolina kuuluikin vastapäiseltä ovelta. – – Se ei ollutkaan siis luutnantti Aulamo.

Irja havahtui ja heräsi haaveista todellisuuteen.

– Mitä tämä oli? Ulko-ovi todellakin avattiin. Raskaita askeleita kuului eteisestä.

– Kuka siellä? kysyi tyttö hädissään.

– Halloo, kuului vastaus. Minä täällä olen. Kuka huutaa?

– Isän ääni! huudahti Irja helpotuksesta. Isä, missä sinä olet ollut? Vastako sinä nyt tulet kotiin?

Hän juoksi ovelle, avasi ja katsoi eteiseen. Siellä oli valoa. Isä oli riisunut päällysvaatteensa ja seisoi salkku kädessään.

– Oletko vielä ylhäällä? kysyi hän hämmästyneenä.

– Olen, vastasi tyttö. Olen levoton. Sinä – sinäkin näytät huolestuneelta.

– Niin olenkin. On tapahtunut suuria valtiollisia asioita – – – vaikutukseltaan aivan tavattomia.

– Kerro, kerro pian! huusi tyttö kiihtyneenä.

– Keskusvallat ovat hävinneet sodan silminnähtävästi. Turkki ja Bulgaria ovat romahtaneet täydelleen. Saksa pyytää rauhaa. Ententen valtain voitto on täydellinen.

– Hyvä Jumala, mitä sinä puhut? Ethän sinä voi puhua totta.

– Minulla on viimeiset sähkösanomat mukanani.

– Näytä!

Irja luki hätäytynein katsein suurin kirjaimin painetut selostukset viimeisistä valtavista maailmantapahtumista.

– Sano, vaikuttaako tämä kaikki jotain Suomeenkin?

– Tietysti. Meidän asemamme horjuu nyt kokonaan. Ei kukaan tiedä, mitä huomenna tapahtuu.

– Kuninkaasta ei taida tulla mitään.

– Hahhahhaa, nauroi isä. Se nyt on aivan mennyttä kalua. Kiitä onneasi, etteivät polseviikit ole huomenna maassa. No, ehkäpä saamme apua Englannista ja onhan meillä nyt oma armeija, vaikka onpa jo armeija polseviikeillakin.

– Tuleeko sota?

– Mene ja tiedä.

Isä marssi tiehensä. Irja vetäytyi huoneeseensa, sammutti valon, hypähti vuoteeseen ja alkoi miettiä rukousta sellaista tilannetta varten, jolloin kaikki tuet ja toiveet yhtäkkiä ja aavistamatta romahtavat.

XI.

Syksy oli tullut. Esplanaadin puut viskelivät tuulen mukana värikkään lehtisateen vielä vihannoille ruohokentille ja asfalttikäytaville. Ruusut Runebergin patsaan ympärillä kumartuivat loppuun kukkineina ja tuoksuneina haudan lepoon. Mereltä alkoi tulla kylmiä viimoja ja lokit tyytymättöminä maailman menoon kirkuivat, minkä jaksoivat aamusta iltaan.

Aarne Aulamo oli asuntokomitean välityksellä saanut asunnokseen ihanan parvekkeella varustetun huoneen Töölössä. Hän muutti pienen maallisen omaisuutensa, joka mahtui yhteen koriin ja kahteen kapsäkkiin, uuteen asuntoonsa, jonka omistajat, vanhat Petterssonin neidit näyttivät ystävällisiltä, vaikka kovasti pelokkailta. He epäilivät kaikkia näinä pahoina aikoina.

Oliko luutnantti ollut rintamalla? tiedustelivat he. Eikö ollut hirveätä ampua ihmisiä? Onko totta, että siellä on kaikissa sotamiehissä ja upseereissakin pikku eläimiä. Olisi vallan kamalaa, jos heidän kotiinsa, mikä tähän asti aina oli ollut neitseellisen puhtauden tyyssija, tulisi joitakin tuollaisia kutsumattomia pikku vieraita.

He olivat asuntokomitean vaatimuksesta olleet pakotetut antamaan huoneensa käytettäväksi, mutta se oli heistä hyvin epämiellyttävää. Heillä ei koskaan ollut asunut ketään vieraita ihmisiä.

– Eihän luutnantti vain ammu unissaan? kysyi huolestuneena vanhempi neiti Pettersson.

– En koskaan, ja harvoin valveilla ollessanikaan. Mitä sotaankin tulee, on upseerin tehtävä etupäässä johtaa ja vasta taistelun viime vaiheessa hän joutuu käyttämään asettaan.

– Jaa, jaa, kelpaahan upseerien. He komentavat miehet hyökkäämään ja nousevat itse jollekin korkealle kukkulalle sitä ihailemaan. Mutta olisivatpa itse mukana mylläkässä. Silloin taitaisivat sodat piankin loppua kokonaan, puhui Anna-neiti paatoksella.

Luutnanttia nauratti. Hän vastasi:

– Tuntuu siltä kuin neideillä olisi vallan väärä käsitys upseerin tehtävästä sodassa. Hän se johtaa ja vie juuri etupäässä esimerkillään miehensä eteenpäin. Jos hän on pelkuri, ei taistelusta eikä ainakaan voitosta tule mitään.

– Silloin, sanoi nuorempi neiti Ellen Pettersson – minä kyllä ymmärrän että hän johtaa, mutta miten hän taistelussa voisi olla miehilleen esikuvana, sitä en ymmärrä. Ovathan upseerit kai ainakin kilometrin päässä varsinaisesta taistelusta.

Luutnanttia harmitti.

– Kilometrin päässä! Onpas teillä neiti kummat ajatukset. Saksalaisissa joukoissa ja myöskin jääkärijoukoissa kulkee upseeri edettäessä vihollista vastaan 20 askelta miehistön ketjun edessä. Sitten seuraa kymmenen askeleen päässä ryhmänjohtajien ja vihdoin 20 askeleen päässä miehistön ketju.

– Onko tuo nyt totta?

– Tulkaa katsomaan Kaivopuistoon harjoituksia.

Neidit olivat aivan ymmällä.

– Mielestäni on sota sittenkin, puhui Ellen-neiti – – surullinen tosiasia. Eikö olisi mahdollista riisua aseet kaikilta kansoilta?

– Kuka riisuisi?

– Me itse. Emmehän me kuitenkaan pienenä kansana kenellekään mitään mahda.

– Ja päästämme polsevismin maahan.

Ei, sitä eivät neidit tarkoittaneet, paitsi jos polseviikit sallisivat ihmisten pitää omaisuutensa ja antaisivat heidän olla rauhassa.

– Mutta eihän sellainen ole heidän oppiensa mukaista, sanoi Aarne. Omaisuus pois ja töihin, töihin vain kaikki.

– Millaisiin töihin?

– Lattioita kuuraamaan ja pyykkiä pesemään.

– Kyllä on maailma tullut kauheaksi, huokasi Anna neiti.

Luutnanttia nauratti. Hän oli nyt muuttunut puolustajasta hyökkääjäksi ja hän hyökkäsi.

– Luulen maailman kehityksen joka tapauksessa johtavan siihen, että tulevaisuudessa kaikki ihmiset pannaan tekemään myös ruumiillista työtä sekä että herrasväkikin saa tottua asumaan ja elämään paljon vaatimattomammin kuin ennen. Arvelen, että jonkun vuoden kuluttua meillä ei enää ole palvelijoita, vaan työtovereita. Kaikki ovat työssä ja työnjako viety äärimmilleen. Mitään koroillaan elävää herrasväkeä ei ole. Jokainen saa ponnistella, jos tahtoo elää.

– Entäs jos ei – – – osaa tehdä mitään – – erikoista työtä. – Ei ole lapsuudessaan oppinut. Miten sellaisten käy?

– Niille opetetaan. Pannaan jokin entinen palvelustyttö opettamaan ruuanlaittoa ja perunain kuorimista.

– Mutta on vanhoja ihmisiä, jotka eivät enää opikaan, puhui Anna neiti väräjävällä särkyneellä äänellä.

– Ne pannaan luullakseni köyhäinhoitolaitoksiin, kunnantaloille.

– Se on mahdotonta, sellainen vääryys.

– Olisiko sellainen vääryyttä? Ihmiset, jotka eivät koskaan ole mitään työtä tehneet, eivät oikeastaan ansaitsisi mitään huolenpitoa kunnan tai valtion taholta. Jos se heille kuitenkin annetaan, on se pelkkää hyväntahtoisuutta, puhui Aarne ivallisesti marssien parvekkeelle ihailemaan syksyistä luontoa.

Silloin soi ovikello.

Neiti Anna meni itse avaamaan.

– Onko luutnantti Aulamo kotona? kuului miehekäs ääni kysyvän.

– O-on! Vastaus oli epäröivä.

– Olenhan toki minä kotona, huudahti Aarne, palaten parvekkeelta. Kuka kysyy?

Erkki Kairila ja Juhani Kyttä astuivat huoneeseen. Sen huomattuaan neidit vetäytyivät ylhäisesti omalle puolelleen.

– Istukaa, pojat, puheli Aarne käteltyään tovereitaan. Nyt me pidämme hauskan illan. Joko teillä on asunto?

– Mitä vielä. Tulimme tänään ja tapasimme heti toisemme. Satuimme näet kumpikin asumaan Untolaan. Sitten kävimme asuntolautakunnassa kysymässä sinun osoitettasi ja tulimme nyt aluksi kiittämään sinua viimeisestä.

– Mistä viimeisestä?

– Ihanista päivistä Aulamon luonnonparantolassa.

– Jossa kaikki muut sairaudet paranivat, mutta sydänvika uhkasi, sanoi Erkki hymyillen ja luoden syrjäsilmäyksen Juhaniin.

Juhani naurahti. Hän nousi ja taputti Erkkiä olalle.

– Tuliko sinullekin siellä sydänvika?

– En ole vielä käynyt lääkärillä, mutta sinusta olen varma. Minusta näet tuntui aivan kuin sinulla lopulla lomaamme olisi ollut vähintäin läppävika.

Aarne koputti nyt neitien ovelle ja kysyi kohteliaasti:

– Anteeksi. Voisimmeko saada kolme konjakkilasia? En ole ehtinyt vielä hankkia sellaisia.

Hän sai vastaansa kaamean katseen, mutta lasit tulivat.

– Terve pojat. Tämä konjakki on valtion varastoista saatua. Se on taatusti hyvää. Terve tuloa Helsinkiin, pojat!

Erkki astui pianon ääreen ja alotti räiskyvän Karjalan marssin.

Silloin aukeni ovi ja kaksi tuhkanharmaata naamaa näkyi hämärässä.

– Tämä ei käy, kuului Anna neidin käheä ääni. Kun meidät pakotettiin ottamaan huoneustoomme asukkaita, vieraita ihmisiä, asetimme sen ehdon että saisimme ehdottomasti siivoja ihmisiä. Täällä ei saa soittaa pianoa jälkeen kello 9:n, eikä puhua kovalla äänellä jälkeen puoli kymmenen, eikä liikkua ylhäällä jälkeen kello 10. Me emme voineet mitään tällaista aavistaakaan. Me olemme pakoitetut sanomaan herra luutnantin ylös.

– Ylös, minutko? kysyi luutnantti Aulamo. Minut, joka olen siivoimpia upseereita koko Suomen nuoressa armeijassa. Eihän toki.

– Minä taas olen saanut kunniakirjan katkismuksen luvussa kinkereillä, valaisi Erkki tilannetta.

Silloin alkoivat neidit kirkua. He syytivät ankaria syytöksiä nuorten miesten niskoihe ja uhkasivat panna toimeen maanjäristyksen. Sitten he sulkivat ovensa ja jättivät harhautuneet nuorukaissielut oman onnensa nojaan.

Luutnantti Aarne Aulamo seisoi hajareisin, synkkänä ja solvaistuna huoneensa keskilattialla ja loi leimuavia katseita äsken sulkeutuneeseen oveen.

– Pojat, pannaan tavarat koriin, hän huudahti ja avasi sitten kaikki laatikot.

Kymmenessä minuutissa oli pakkaus suoritettu; nuoren miehen omaisuus on vaatimaton.

– Soita vosikka, huudahti Aarne Erkille, ei, soita kaksi vosikkaa. Lähdetään komeasti talosta.

Erkki astui pelokkaana eteiseen ja soitti ajuriasemalle. Pian saapuivatkin ajopelit. Kapsäkit nostettiin niihin ja Aarne koputti neitien ovelle.

Ovi aukeni ja ylhäiset kasvot esiintyivät kysyen:

– Mitä nyt vielä?

– Mitä olen neideille velkaa tästä päivästä? Minä muutan siis nyt.

– Mi-mi-mitä te teette?

– Minä muutan.

Yleinen ällistys.

Neidit tulivat huoneeseen aivan hämmästyneinä tapahtumain käänteistä. Eiväthän he luonnollisestikaan sanomalla "ylös" luutnantti Aulamon, olleet tarkoittaneet sitä, että hänen piti muuttaa, vaan jotain – – – jotain – – toista. He olivat vain tahtoneet huomauttaa – – – ja vain ilmoittaa – – että – – ei heillä sovi olla aivan kuinka tahansa – – – mutta mitään muuttoa he eivät laisinkaan olleet tarkoittaneet.

– Mitä olen velkaa? kysyi luutnantti tylyllä äänellä.

– No, mutta, tämähän on erehdys. Emmehän me tarkoittaneet – – –

– Panen viikon vuokran tähän pöydälle. Hyvästi.

Toverukset marssivat ulos ovesta ja nousivat rattaille.

– Mihin ajetaan? kysyi ajuri.

– Antaa mennä vain eteenpäin.

Vosikka rapsautti piiskallaan ja rattaat vierivät kevyesti Töölön sileillä teillä. Pojat katosivat neitien nähtäviltä Helsingin meluun.

Mutta parin minuutin kuluttua heidän häviämisestään soi jälleen Petterssonin neitien ovikello. Nuori tummatukkainen ja mustasilmäinen tyttö Irja Valtavaara astui sisälle.

– Päivää Anna täti. Onko luutnantti Aulamo kotona? Olen ihmeekseni kuullut hänen asuvan teillä.

– Sinäkö, Irja? Mistä sinä tulet ja mitä tekemistä sinulla on tuon hirveän luutnantti Aulamon kanssa? Istu nyt ja kerro seikkailusi, sillä herra Aulamo kauheine tovereineen on Jumalan kiitos jo kaukana täältä. Meitä aivan hirvittää tuo raaka sotaväki.

– Joka on pelastanut meidät kaikki tuhosta ja kuolemasta, oma uljas suomalainen sotaväkemme! huudahti Irja. Mitäs hassutuksia sinä nyt puhut, täti, pysyhän toki asiassa.

XII.

Aarne Aulamo ja Irja Valtavaara kulkivat rantatietä Kaivopuistoa kohti. Marraskuun myrskytuulet humisivat puissa. Suomenlahdella pauhasi ankara myrsky. Vaahtopäinä vyöryivät pelottavat laineet Suomenlinnan välisistä salmista satamaa kohti ja kaukaisien meressä uivien pikkukallioiden yli ne löivät solkenaan, yhtenä hyrskynä.

– Istutaan, sanoi Irja, ihaillaan merta, tässä ei tuule paljoakaan.

Aarne istuutui penkille tytön viereen ja he katselivat ääneti meren valtavaa pauhinaa.

– Mitä sinä mietit? kysyi Irja.

Aarne säpsähti ihan.

– Onhan nyt mietittävää. Onhan aika perin vakava. Ajattele mitä keskusvaltain ja Saksan romahdus vaikuttaa Suomen kohtaloon. Voittajavallat eivät tunne mitään sympatiaa meitä kohtaan. Me olemme niin perin julkisesti ilmaisseet myötätuntomme saksalaisille.

– No, mutta onko se sitten ihmeellistä? vastasi Irja. Jos me tahdomme olla kunniallinen kansa, emmehän me nyt voi kääntää heille selkäämme, nyt kun heidän käy huonosti. Nyt he juuri tarvitsevat myötämielisyyttä ja sen osoittaminen nyt, kun he ovat maahan lyötyjä, on meille moraalinen voitto. En usko, että sellaisen kansan käy jatkuvasti hyvin, joka hylkää ystävänsä ja aina heittäytyy sen helmoihin, joka on voitolla.

– Enhän minä mitään sellaista tarkoita, mutta mietin, mitä suoranaisia seurauksia se meille tuottaa. Kuningaskysymys on jo lopullisesti romahtanut. Hovia ei meille tule eikä sinusta, Irja, tule hovineitiä.

Irja katsoi nuhtelevasti seuralaistaan.

– Sinä olet tainnut muuttua tasavaltalaiseksi.

– Suoraan sanoen olen aina ollut tasavaltalainen. Kuninkaat ovat menneen ajan koristuksia. Kuitenkin olisin ollut valmis kannattamaan kuningastakin, jos Saksa olisi voittanut. Vain itsenäinen hallitsija, jolla olisi ollut tarpeelliset suhteet Saksan hallituksen johtoon, olisi silloin kyennyt meidät juuri Saksan käsistä edes osapuilleen pelastamaan. Nyt voittivat länsivallat. Se merkitsee tasavaltaisuuden ja kansanvaltaisuuden aikakautta.

– Minä tunnustan suoraan, että minua suuresti viehätti ajatus hovista ja hovielämästä. Se oli olevinaan jotain uutta ja ihmeellistä. Luulen siihen vaikuttaneen sen tosiseikan, että juuri minulle tarjoutui tilaisuus ryhtyä siellä toimimaan hovineitinä. Hurmauduin siitä, olin näet lukenut lukemattomia romaaneja Ranskan ja Ruotsin hoveista. Se oli jotain salaperäistä ja ennenkuulumatonta. Se oli romantiikkaa ja minulla näet on siihen taipumusta. Mutta kun nyt tuo unelma on mennyt, ei se minua vaivaa. Oikeastaan olen huokaissut helpotuksesta.

– No, älähän ole masentunut. Minun mielestäni sinä sittenkin olet aina pieni suloinen hovineiti. Sellaisena minä sinut näin ensikerran täysikasvuisena neitona professori Lietelän vierasvaraisessa perheessä ja sellaisena minä näen sinut vieläkin aina silloin kun yksinäni kuvaasi katselen tai sinua muistelen.

Tyttö puristi hänen kättään sanoen:

– Sittenhän minusta tulee hovin rouva, kun me menemme naimisiin ja muutamme Aulamon hoviin asumaan. Eikö totta?

– Kenties. Tiedätkö, minä arvelen, että meidän täytyy jo näinä päivinä lähteä Aulamoon yhdessä tervehtimään isää ja äitiä. Me olemme nyt kulkeneet visiitistä visiittiin sinun sukulaistesi luona. Nyt meidän on käytävä vähän meikäläistenkin luona ja paras kai on alottaa isästä ja äidistä.

– Minun puolestani voimme lähteä vaikka huomenna. Minusta tuntuukin Helsinki ja politiikka jo kovin ikävältä. Aina vain sama huoli ja murhe. Milloin kukistuu Saksa, milloin uhkaa Englanti, milloin venäläiset ampuvat Inoa. Sinäkin olet nyt aina niin jännittynyt. Pyydä lomaa. Mennään muutamaksi viikoksi maille lepäämään.

Aarnen silmät välähtivät.

– Pyytäisinkö lomaa? Jos haluan, saan koska tahansa lääkärintodistuksen nojalla parin kuukauden loman. Minä pyydän. Me lähdemme Rantapitäjään, maaseudun talviseen rauhaan, joksikin viikoksi. Siellä metsät humisevat ja koski pauhaa. Me unohdamme siellä maailman myllerrykset kokonaan.

– Nyt olet puhunut viisaasti, vastasi tyttö. Sinä tarvitset lepoa. Sinä olet laihtunut ja väsyneen näköinen. Maaseutu tekee sinulle hyvää. Eikä minuakaan mikään pidätä täällä.

– Eivät edes Dolms'in kreivit? kysyi Aarne hymyillen. Hehän paljon seurustelivat teidän perheessä ja olen vakuutettu siitä, että nuorempi heistä oli sinuun aika lailla ihastunut.

– Älä puhu pahaa niistä poika-paroista. He olivat aivan murtuneet kotimaansa häviöstä.

– Enpä suinkaan. Minulla on heistä mitä parhain muisto. Heti kun tuli tietoja tilanteen kehittymisestä erikoisen kriitilliseksi lännessä, pyysivät molemmat veljekset vapaaehtoisesti siirtoa länsirintamalle ja lähtivät uljaina ja miehekkäinä, sotilaallisina kuten aina, silmääkään väräyttämättä, kohti kuolemaansa. Tuskin heitä enää on olemassakaan. Seuraavana päivänä ilmoittautuivat samalle tielle muuten kaikki kapteenit ja luutnantit Helsingissä olevista joukoista.

– Minua ihan itkettää ajatella heitä – – tarkoitan Dolmseja. He olivat uljaimpia miehiä, mitä koskaan olen nähnyt.

– Minä näin heidän silmistään, että he aikoivat kaatua keisarikunnan kanssa.

– Huh! Miten nyt on kylmä, sanoi Irja väristen ja pudistellen itseään. Tule pian pois täältä meren rannalta. Menkäämme meille. Minä soitan jotain surumielistä. Minua on niin kovasti tänä päivänä itkettänyt.

– Sinä olet liian herkkätunteinen.

– Niin, minä olen nainen ja naiset saavatkin olla herkkätunteisia. Ei heidän sovikaan olla tuollaisia mörököllejä kuin miehet, joihin ei mikään vaikuta.

Nuoret nousivat kävelemään. Viima puhalsi heidän ylitseen ja lämpiminä pysyäkseen he pusertautuivat toisiinsa astuen nopeasti Irjan kotia kohti Tähtitorninmäen rinteessä.

XIII.

Aarne Aulamo sai anomansa loman, mutta ennen lähtöään hän oli mieliinpainuvan juhlatilaisuuden todistajana. Saksalaiset upseerit poistuivat toimistaan kaikissa esikunnissa, kouluissa, laitoksissa ja joukko-osastoissa.

Armeijan päällikön esikunta oli juhlapuvussa. Saksalaiset hyvästelivät kaikilla osastoilla suomalaisia kolleegojaan.

Useat heistä olisivat mielellään astuneet Suomen sotavoimien palvelukseen, mutta voittajavaltain edustajat ilmoittivat sen mahdottomaksi. Tulipa lyhyt määräys erottaa Suomen palveluksessa olevat entiset 27. Jääkäripataljoonankin upseerit. Kaikkien saksalaisten oli lähdettävä maasta.

– Minä olen hyvin huolestunut maanne tulevaisuudesta, sanoi luutnantti Aulamolle vanha jäykkä majuri von Hagen.

– Miksi? kysyi luutnantti ihmeissään. Mikäpä vaara meitä nyt uhkaisi?

– Täällä oli kaikki jo erinomaisessa alussa. Nyt murskautuu ja romahtaa kaikki. Se on minun mielipiteeni.

– En usko sitä. Meillä on nyt armeija kunnossa. Me olemme valmiit taistelemaan koska tahansa.

– Se on totta ja hyvä olisi jos erehtyisin, mutta näettekö kuinka punainen kiihoitus kohottaa päätään yli Suomen? Venäjä kokoaa voimansa rajallenne. Ja teillä politikoidaan aivan liiaksi. Te olette hajanainen kansa. Teillä on edessä vaikeat ajat. Olen levoton puolestanne. Olen oppinut rakastamaan maatanne.

Aarne Aulamo pudisti päätään.

– Turha huoli, herra majuri. Meillä on vanha Ruotsin vallan aikainen yhteiskunta ja vakiolaitos vanhoine virastoineen ja virkamieskuntineen. Ei tämä valtakunta niin vain hajoa. Se kestää myrskyä paremmin kuin voitte luullakaan. Hajanaisia ja riitaisia me olemme, mutta kun tosi tulee – on meillä luja sisu.

– Sananne vierittävät kiven sydämeltäni. Näen teidän luottavan itseenne. Se on olemassaolon ensi ehto. Toivon teidän onnistuvan, mutta pitäkää itärajaa silmällä. Älkää unohtako sitä hetkeksikään. Sen takana piilee vaara. Minä olen sitä aina miettinyt. No, tehän saatte, Jumalan kiitos, nyt taas kenraali Mannerheimin takaisin, sanoi hän sitten avomielisesti ja puolueettomasti antaen tunnustuksen miehelle, jota hän piti saksalaisten vastustajana maassamme. Mutta muistakaa sanani. Kun saksalaiset vetävät voimansa nyt pois Itämeren maista, ryhtyy Venäjä hyökkäämään.

Suomen kansa oli uuden hädän hetkenä todellakin kääntynyt jälleen kenraali Mannerheimin puoleen. Joulukuussa poistuessaan paikaltaan sai ukko Svinhufvud liikuttavat tunnustuksen ja kunnioituksen osoitukset ei suinkaan ainoastaan entisiltä kannattajiltaan, vaan myös vastustajiltaan. Hallituksen ero ja uuden muodostuminen tuli sen jälkeen päiväjärjestykseen. Uudet tuulet lakaisivat leimatuimmat saksalaisystävät kuin akanat tuuleen. Suomen valtioviiri kääntyi rasvaamattomana rätisten ja vikisten etelästä länteen.

Itämeren divisioonan voimat alottivat marssinsa Helsinkiä kohti kaikilla tahoilla maatamme. Koko vastuu ja rajan sekä maan suojaaminen jäi nyt yksinomaan Suomen omien voimien haltuun. Mutta armeija oli jo aikoja ollut meillä taistelukuntoinen. Sen joukothan olivat ajaneet ryssät keväällä rajan yli ja seisoneet koko loppuvuoden rajan vartioina. Ne luottivat itseensä. Armeija oli valmis taisteluun ja se tunsi pystyvänsä maata suojaamaan.

Oli komea näky saksalaisten joukkojen viimeinen paraati. Sama ihmeteltävä järjestys kuin ennenkin, kotimaan vallankumouksesta huolimatta, yhtä sotaiset ja uhkaavat olivat nuo teräskypäräisten rivit kuin saapuessaankin. Laivarannassa oli puoli Helsinkiä heitä saattamassa. Lauluin, sanoin ja kukin toi Suomen yleisö, jota hetken poliittiset virtaukset eivät koskeneet, viimeiset kiitollisuutensa ja sympatiansa tunteet julki kärsivän Saksan kansan viimeisille sotureille vieraalla maaperällä. Verisitein solmittu sotatoveruus puhkesi tänä liikuttavana hetkenä jaloimpaan ilmaisumuotoonsa.

Ja lämmin tunne sai palaavissa saksalaisissa sotureissa vastakaiun. Niinpä sähkötti 17 Jalkaväkidivisioonan komentaja kenraali Wolff Suomen armeijan päällikölle:

"Ystävällisen kirjeenne johdosta ottakaa vastaan sydämellisin kiitokseni. Unohtumattomaksi jää mieleeni Suomessa vietetty aika. Jos isänmaallanne olisi edessä sotatapahtumia, silloin olen mielelläni valmis asettamaan voimani käytettäväksenne."

Mutta vaikkakin Suomen kansan isänmaallinen aines kiitollisin mielin muisteli Saksan Suomelle hädän hetkenä antamaa apua ja tunnusti sen merkityksen, oli se hetki, jolloin viimeinen saksalainen soturi lähti Suomen mantereelta, samalla kuitenkin historiallinen hetki, jonka valtavaa merkitystä suuri yleisö tuskin lienee tajunnut. Ensi kerran historiallisena ajanjaksona oli Suomenmaassa yksinomaan sen omia kansallisia sotavoimia. Vuosisatojen kuluessa oli täällä aina ollut majoitettuna milloin ruotsalaista milloin venäläistä tai saksalaista väkeä. Nyt oli hetki koittanut, jolloin maan koko olemassaolo oli vain yksinomaan oman puolustusväen varassa. Sillä hetkellä oli Suomi todella itsenäinen, vapaa valtio, joka ilman voimakkaamman käden suojaakin katsoi voivansa ja oli pakotettukin puolustamaan paikkaansa auringon alla. Tähän historiallisen ajankohdan ainutlaatuiseen merkitykseen viittasikin uusi sotaministeri Walden julistuksessaan Suomen upseereille joulukuun 14 päivänä.

"Suomen sotalaitoksen jatkuva järjestely ja sotajoukkojen kasvatus ovat nyt yksinomaan maan oman upseeriston kunniakkaana tehtävänä. Suomen upseerit! Maa ja sen hallitus luottavat Teihin, Teidän hellittämättömään velvollisuudentuntoonne rauhanaikaisissa tehtävien suorituksissa samoinkuin jo taistelukentällä koeteltuun sotilaskuntoonne. Käyttäen hyväksenne ja kehittäen niitä kokemuksia, jotka olette sotilasurallanne jo saavuttaneet, onnistutte Te yksimielisesti toimien tehtävässänne luoda maallemme sellainen sotavoima, joka takaa kansallemme tänä epävakaisena aikana itsenäisen kansakunnan koskemattomuuden sekä mahdollisuuden vapaaseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan ja sivistykselliseen viljelyyn."

Aarnen appiukko, senaattori Valtavaara näki tulevaisuutemme perin synkkänä saksalaisten lähdön jälkeen. Aarne ja appiukko olivat eri mieltä kaikissa yleispoliittisissa kysymyksissä. Sotilaana luutnantti ei sekaantunut sisäpoliittisiin puoluekiistoihin, mutta hän seurasi innokkaasti sotapoliittista tilannetta. Senaattori taas vanhana kiihkeänä puoluemiehenä asetti juuri sisäpoliittiset, puolueiden väliset kiista- ja etukysymykset täysin etualalle, jopa siinä määrin että hän todellisuudessa näki vain ne.

Tavallisimmin alkoi kiista aina maanpuolustuskysymyksestä. Aarne piti sitä ehdottomasti tärkeimpänä kaikista itsenäisen kansan elinprobleemeista. Tärkeintä on, että pysymme itsenäisinä ja säilytämme omintakeisuutemme sekä siten saamme vapaasti kehittää omaa kansallista kulttuuriamme. Juuri siten me voimme kantaa arvokkaan korren ihmiskunnan yhteiseen kulttuurikekoon.

Senaattori ei pitänyt maanpuolustusta edes ensi luokan kysymyksenä. Tietysti, niinkauan kun polsevikit olivat vallassa Venäjällä, mutta ei sitten enää. Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja sivistykselliset kysymykset olivat monin verroin tärkeämpiä.

– Ajatelkaamme aina lähinnä nykytilannetta eikä tulevaisuuden haaveita, puhui Aarne. Jos me nyt esimerkiksi harrastamme vain taloutta, emmekä uhraa tarpeeksi maanpuolustukseen, niin ensi vuonna meillä sitten ehkä on kultaa kukkarot täynnä. Jos sitten polsut hyökkäävät ja ottavat kaikki seuraavana vuonna, niin, mitä hyötyä siitä ilosta oli, että saimme yhden vuoden kylpeä kullassa?

– Äläpäs puhu, poika. Pitäähän maanpuolustuksellakin olla vakava taloudellinen pohja.

– Hyvä setä! Tässä mielessä minä suostun aina puhumaan talouselämästä ja kannattamaan sitä kovasti. Mutta jos sinä asetat taloudellisen hyvinvoinnin itsenäisyyden, vapauden ja kunnian edelle, olet luisuvalla pinnalla. Silloin olisi erittäin edullista antautua esimerkiksi rikkaan Ruotsin alamaisiksi. Ja kun kerran taas Venäjä nousee pystyyn, olisi meillä ryssän vallan alla ihanat taloudelliset mahdollisuudet.

– Niin olisikin, mietti senaattori, mutta eihän sellaista voinut sanoa ääneensä tuollaiselle sotahuhulle.

Aarne nakutteli mietteissään sormillaan tuolinkarmiinsa ja puheli:

– Kyllähän ne Egyptin lihapadat siellä aina tulevat viekottelemaan – ja kaalin haju.

Irja naurahti iloisesti. Senaattori punastui harmista.

– Sitten ovat sivistykselliset olot kohotettavat. Kansan sivistys lisää myös aineellista hyvinvointia.

– Kyllä, mutta on tärkeää, että meillä juuri kansallinen sivistys kohoaa. Muutenhan ei mikään estäisi meitä esimerkiksi ruotsalaistumasta tai saksalaistumasta. Onhan siellä kaikkinainen sivistys korkealla.

– Mutta onhan korkea kansansivistys myös puolustuslaitoksen kannalta perin tärkeä asia.

– Perin tärkeä! Tältä kannalta minä taas äärettömän mielelläni harkitsen asiaa. Mutta huomaa nyt, että sinäkin, setä, omilla sanoillasi taas asetat maanpuolustuksen ykköseksi probleemien joukossa.

– En missään nimessä, senaattori kiivastui. Hän huudahti: Minä sanon sinulle suoraan, että te sotilaat olette kaikki nyt suuruudenhulluja. Te luulette todella, että me pieni kansa tässä pystymme yksinämme kamppailemaan elämän taistelussa. Jostakin meidän täytyy toki hakea turvaa – jostakin suurvallasta.

– No, mutta niinhän kaikkien kansojen täytyy tehdä, myöskin suurvaltojen, elleivät omat voimat riitä. Siinähän juuri kunkin maan ulkopolitiikan yksi tärkeimpiä tehtäviä onkin. Itävalta turvautui Saksaan, Ranska Englantiin ja Amerikkaan. Sota on usein voitettu nerokkaalla diplomatialla ennen kuin se on alkanutkaan. Liittopolitiikka on diplomatian koetuskivi, ja sen täytyy ottaa varteen tilanne kunakin hetkenä. Mutta turvautuminen yksinomaan jonkin vieraan kansan apuun on mahdoton ajatus.

Ennen kaikkea, hyvä setä, on meidän itse osoitettava, että aiomme kaikin voimin puolustautua, jos kimppuumme hyökätään. Napoleon sanoo, että koko kansan puolustama kansallisuus on voittamaton. Eikä meitä kukaan auta, ellemme itse aio uhrata koko voimaamme maan puolustamisessa.

– Me olemme pieni kansa ja elämme suurten armoilla. Se on totuus, jota emme me voi muuttaa.

Aarne oli suuttua.

– Te vanhat olette aina olleet tuolla kannalla. Ensin te luulitte, että Suomen koko autuus oli vain vanhan Venäjän kainalossa. Se romahti. Olimme yksin elämän taistelussa. Sitten tuli Saksa. Nyt te taas luulitte, että Saksan siivet ovat varma turvamme ainiaaksi. Saksa romahti. Nyt on kelkka käännetty Englantiin. Taas vain yksinomaan Englanti. Mutta saattepa nähdä, että senkin sormet kirpoavat täältä pohjoismaista ja silloin me taas katselemme yksin polsevikeja "kasvoista kasvoihin". Ettekö te nyt jo huomaa, että omaan voimaan meidän sittenkin on loppujen lopuksi luotettava? Se on ainoa varma ja vakinainen turvamme. Siis ensin oma armeija lujaksi ja sitten vasta toisessa sijassa katsomme, mistä saamme lisävoimia. Se on luonnollinen järjestys, se. Mutta jos me täällä aina ruikutamme omaa heikkouttamme ja saamme kansan luottamuksen armeijaan horjumaan, silloin me kriitillisellä hetkellä olemme ilman mitään turvaa ja tukea.

– No jaa, nuorilla on itseluottamusta. Ehkäpä se on hyväksikin aikanaan.

– On sitä ollut eräillä vanhoillakin sentään. Snellman lausui julki sen ajatuksen, että ennen kaikkea kansakunnan tulee luottaa itseensä. Tämän ajatuksen esittivät taas varmana vakaumuksenaan Suomen aktivistit ja vastoin kaikkien "viisaiden" varoituksia ja epäluuloja he toteuttivat ideansa vapaasta Suomesta. Sen toi keskellä vaaran ja ahdistuksen päiviä miehekkäällä tavalla esille vapaussodan ylipäällikkö, joka johti aseemme voittoon. Me kaikki uskomme, että tätä maata kyllä voidaan puolustaakin, jos vain se tehdään, mitä tehtävä on armeijan ja puolustuslaitoksen kunnossapitämiseksi.

Niin he kiistelivät – mutta kuitenkin lopulta aina erosivat hyvässä sovussa.

Kesken maassamme yhä jatkuvan kuningasmielisten ja tasavaltalaisten tukkanuotan kuului tappelijain selän takaa julma tärähdys. Venäjän jättiläinen oli tällä välin tointunut saamistaan iskuista ja heräsi krapulastaan. Se löysi aseita viljalti ympäriltään, tempasi ne kouraansa, iski ensin Arkangelin suunnalle kunnioitettavan täräyksen ja sitten jymisytti nummea Siperian suunnalla tshekkoslovakkien ja Koltshakin nenän edessä. Sen tehtyään se pyöräytti silmiään, katsahti pohjoiseen – ja mörähti tyytyväisenä.

Tällä mörähdyksellä oli Suomessa valtava vaikutus. Poissa oli kohta meistä kaikki maallinen pöyhkeys ja koreus. Riita ja torakin vaimeni. Kauhistuneina tuijottivat maan isät kaakon kulmalle.

Ja yksimielisesti valitsi eduskunta kenraali Mannerheimin valtionhoitajaksi.

Kenraali Mannerheim oli paraikaa ulkomailla ottaessaan vastaan valtiolaivamme peräsimen. Hän loistavalla diplomatiallaan hankki meille viljaa ja solmi uudelleen suhteemme voittoisiin länsivaltoihin.

– Kenraalini, sanoi valtionhoitajallemme Ranskan marsalkka Foch, te olette Suomen viimeinen kortti.

Epäilemättä. Mutta oli siellä takana vielä eräs hyvä valtti, jota ei aina huomatakaan: Suomen armeija.

Eduskunnalle sähkötti valtionhoitaja vaalin tapahduttua:

"Saatuani hallituksen ilmoituksen, pyydän täten Teidän kauttanne, Herra Puhemies, saada lausua eduskunnalle syvän kiitollisuuteni osakseni tulleesta luottamuksesta ja lausun samalla julki varman vakaumukseni, että maamme tulevaisuus on sen omissa käsissä ja että sen tiellä olevat vaikeudet voidaan voittaa luokkaan ja puolueeseen katsomatta kaikkien lainkuuliaisten kansalaisten lojaalisella yhteistoiminnalla."

Suomen kansa hengähti helpotuksesta.

Ennenkuin valtionhoitajamme palasi ulkomaanmatkaltaan, kehittyivät olot Suomen rajoilla varsin kriitillisiksi. Tiedustelu selvitti venäläisten kokoavan rajamme taa kannakselle taas vahvoja voimia äsken luomastaan punaisesta sotajoukosta. Sen vahva seitsemäs armeija oli nyt hyökkäysvalmiina kannaksen suulla. Myös Viron rajoille kokoontuivat vihollisvoimat samaan aikaan, kun saksalaiset vetäytyivät hiljalleen länttä kohti kotimaahansa, ollen vakuutettuja siitä, että kaikki järjestys ja valtiovalta tulisi heidän takanaan heti luhistumaan.

Kun luutnantti Aarne Aulamon piti lähteä morsiamensa kera kahden kuukauden lomalle Lounais-Suomeen tuntui siten ilmassa ruudin käryä. Aarne alkoi jo vakavasti harkita, oliko koko loma peruutettava, mutta kaikki tuttavat ja sukulaiset pitivät sellaista aivan lapsellisena hermostuneisuutena.

– On aivan mahdotonta, että nyt maailmansodan tuskin päätyttyä voisi alkaa mitään uutta sotaa, vakuutteli tohtori Liedes, yliopiston dosentti, jolle Aarne vanhana tuttuna puhui huoliaan. Venäläisillä on nyt niin paljon tekemistä omissa oloissaan, että heillä ei ole mitään mahdollisuuksia uhata enempää meitä kuin muitakaan reunavaltioita.

– Ja Herra Jumala! Eihän heillä ole mitään, millä sotia. Rautatiet epäkunnossa, rahan puute, yleinen sekasorto, puhui samaan seuraan liittynyt tohtori Wiedersehn. Virolla enempää kuin Suomellakaan ei voi olla mitään vaaraa uhkaamassa Venäjän taholta. Kaikki huhut voimien keskityksestä Suomen ja Viron rajalle ovat vain sodanhaluisten hölynpölyä ja sensatiota. Tai sitten jotkin keinottelijat taas tahtovat ansaita hätyyttämällä sodan vaaralla.

– Älkää puhuko, te ette tunne asioita. Voimain keskitys pitää paikkansa, vastasi Aarne.

– Olkoon niinkin, mutta eihän se vielä merkitse sotaa. Minun ymmärtääkseni Venäjälle olisi vain vahingoksi, jos se nyt lähtisi hyökkäämään. Sehän saisi kaikki länsivallat ja Europan yleisen mielipiteen vastaansa. Niin hullu se ei ole, vakuutteli tohtori Liedes. Minä ainakin aion nukkua yöni rauhassa.

– Niin minäkin – minä, joka en usko enää ollenkaan sotiin, intoili tohtori Wiedersehn.

Nauraen ja tulevaisuuteen luottavina erosivat tiedemiehet nuoresta upseerista, joka, vaikka olikin jo luovuttanut tehtävänsä seuraajalleen, pistäytyi vielä virastossaan kuulemassa viimeiset uutiset.

Siellä hän sai lukea edellisenä päivänä Tallinnasta tulleen saksalaisen radiosanoman, joka kuulosti hälyyttävältä.

27.11.18 "Ein geflohener russ. Marineoffizier meldet, dass in Petersburg 4 Kriegsschiffe fertig sind, um eine Unternehmung gegen Estland (Narva) zu machen. 300 Bolschevikagitatoren werden mitgenommen" (Eräs pakolainen ven. meriupseeri ilmoittaa, että Pietarissa on 4 sota-alusta valmiina sotatoimia varten Viroa (Narvaa) vastaan. 300 bolshevikiagitaattoria otetaan mukaan). Aarne luki radiosanoman ja säpsähti. – Jokohan kuitenkin taas alkaa leikki, mietti hän. Sitten hän muisti molempien yliopistomiesten varman optimismin ja piti sanomaa liioiteltuna, pakolaisen upseerin mielikuvituksena ja pois vetäytyvien saksalaisten asemien herkkäuskoisuutena. Hän jätti osoitteensa esikuntaan, sanoi iloisin mielin jäähyväiset ja lähti morsiamensa kotiin.

Tuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun tuli päivän radiosanoma, joka jo hälyytti puolet esikuntaa. Se kuului:

28.11.18. "Bolscheviken haben Vormarsch gegen Düna angetreten. Dünaburg ist von Bolscheviken besetzt. Russische Flotte in der Ostsee. Mit Vorstoss derselben auf Reval oder Libau wird gerechnet." (Bolshevikit ovat lähteneet etenemään Väinäjokea kohti. Dünaburg on bolshevikien miehittämä. Venäjän laivasto Itämerellä, sen hyökkäys Tallinnaa tai Libauta vastaan mahdollinen.)

Myöhemmin päivällä radio ilmoitti jo:

"Viisi venäläistä sotalaivaa pommittaa Narvaa".

Suomenlahden toisella rannalla oli siis sittenkin sota alkanut täysin yllättämällä. Ilman sodanjulistusta kävivät venäläiset hyökkäämään Viroon ja Lätinmaahan, joista saksalaiset tekivät lähtöä.

Tietämättä mitään näistä kohtalokkaista tapauksista istui Aarne Aulamo morsiamensa Irjan kera Turun pikajunassa toisen luokan kodikkaalla sohvalla pitäen tytön siroa, pehmeätä kättä tukevassa sotilaan kourassaan ja haaveili suloisia tulevaisuudenkuvia katsellen lumisia pyryn peittämiä maisemia.

Hiljainen talvinen maaseutu aivan tuntui raukaisevan jäseniä. Jännitys, minkä vihollistiedustelu jo useiden kuukausien aikana oli kasannut nuoren upseerin hartioihin, alkoi laantua. Tuntui suloiselta unelmoida rauhan ajan jatkuvaisuudesta, ehkäpä iankaikkisuudesta. Olivathan nuo yliopistomiehet ihan historiallisten ja taloudellisten kokemusten voimalla todistamalla todistaneet, että uusi sota rajaseuduillamme on mahdoton. Vain muutamien vanhain juttujen parsiminen ja lopettaminen oli enää jäljellä. Olihan hyvä, että vihdoinkin taas palattiin vakinaisiin oloihin. Aarne oli aikonut sitten vähitellen jättää armeijan ja siirtyä kotitilaa hoitamaan, sillä se hänen pääammattinsa tulisi tulevaisuudessa olemaan kuitenkin. Paras oli alottaa se ajoissa, sillä maanviljelys ei olekaan enää mitään herrasväen huvia, vaan ala, joka vaatii miehensä kokonaan ja perinpohjaiset ammattitiedot ja kokemukset. Mitäpä tässä enää sotilasalallakaan voi vaikuttaa sen enempää. Wilson, Lloyd George ja Clemenceau ne nyt kuitenkin järjestävät maailman olot, miten tahtovat, ja kansainliitto tietysti antaa Karjalat ja Aunukset Suomelle, koska ne kerran kaikilta mahdollisilta näkökulmilta katsoen niin perin selvästi siihen kuuluvat. Turhaan hän tässä oli jauhanut ja rasittanut ajatuksiaan. Rauha oli tullut.

– Kerro nyt jotakin äidistäsi, kehoitti Irja. Minusta on hirveän mielenkiintoista tavata häntä. Saapas nähdä, miellytänkö minä häntä yhtään.

– Tietysti sinä miellytät, vastasi Aarne. Sinähän miellytät kaikkia ihmisiä, jotka joutuvat kanssasi tekemisiin.

Tyttö hymyili itsetietoisesti.

– Niinkö luulet? Etköhän sinä vain ole harhaluulojen vallassa? Rakastuneet ihmiset kuulemma ovat aivan sokeita ja puolueellisia. Niiden arvosteluun ei koskaan voi luottaa.

– Sotilasten arvosteluun voi aina luottaa. He näet aina aluksi suorittavat asiallisen tilanteen arvostelun.

– Tilanteen! Mikä se sitten tilanne on?

– Tilanneko, etkö sinä raukka tiedä edes, mikä tilanne on?

– En aavistakaan, sano sinä.

– No, sehän on maailman yksinkertaisin asia. Tilanne on – – tuota, tilanteita on – – lukemattomia – – vaikka miljoonia.

– Miljooniako. Sitten se on sääski, hyttynen.

– Ei se ole sääski.

– No, basilli.

– Ei, ei. Katsopas nyt. Kuvittele, että olemme sotamarssilla vihollista vastaan. Etujoukko lähestyy erästä mäen syrjää. Sieltä pamahtaa laukaus. Mäki on vihollisen käsissä. Siinä meillä on tilanne.

– Ja siinäkö sitten suoritetaan tilanteen arvostelu?

– Siinä.

– Vai niin, mutta eihän tämä yhtään selvitä meidän suhteitamme. Suoritappas nyt tästä tilanteen arvostelu.

Aarne hymähti veitikkamaisesti.

– Hyvä: Vihollinen – – tilanteen arvostelu alkaa aina vihollisesta. Siis vihollinen, neiti Irja Valtavaara, kaunis tyttö, veikeä, naisellinen, jossain määrin taipuvainen turhamaisuuteen – – hovitapoihin – –

– Hyi sinua, se jätetään heti pois.

– Ei mitenkään. Arvostelun pitää olla aivan asiallinen. Muuten annamme vihollisen vetää nenästä itseämme.

– Senhän sinä olet tehnyt jo aikoja sitten, mutta jatka siitä huolimatta.

– Senaattorin tytär, saanut hyvän kasvatuksen. Rahaa – – –.

– Nyt sinä tulet aivan mahdottomaksi. Minä pyydän konduktööriä kääntämään junan takaisin.

– Kas vain. Te naiset ette koskaan jaksa käsitellä asioita puolueettomasti. Teidän mielestänne pitäisi aina jättää eräitä puolia pois arvostelusta ja liioitella toisia. Mikä tilanteen arvostelu siitä semmoisesta tulee. Aarnea nauratti kovasti tytön vastustushalu.

– Päin vastoin. Me naiset olemme ihanteellisia ja oikeamielisiä.

– Mutta ette asiallisia. Ajattelepas nyt. Äsken sinä aioit kääntää junan takaisin. Mistäs sinä löydät täällä sellaisen ratapyörylän, jossa juna voitaisiin kääntää?

– Kuule, Aarne. Nyt sinä alat mennä aivan sekaisin.

– Jassoo. No, koetappas sinä nyt järjestää tämä tilanne taas oikealle tolalle.

Nuoret hymyilivät leikinlaskulleen ja Irja alotti mahtipontisesti.

– Ovatko kaikki upseerit tuollaisia mahdottomia materialisteja kuin sinä?

– Materialisteja emme ole kukaan. Me olemme kaikki suuria idealisteja. Jos me olisimme materialisteja, emme me näillä palkoilla tekisi yötä ja päivää työtä vain yhden suuren aatteen palveluksessa.

– Mutta tuo sinun tilanteen arvostelusi kantoi ilmeisesti materialistista leimaa. Kaikki ulkopuolinen siinä vain oli huomattu.

– Jaha, minun olisi pitänyt nähdä sinun sisäiset arvosi. Kuuleppas. Me olisimme tulleet niihin. Hindenburg sanoo, että taistelussa ratkaisevasti vaikuttavat sotilasten sisäiset, henkiset arvot ja tekijät.

– Soo-o. Kiinnitetäänkö sotaväessä todellakin sellaisiin asioihin huomiota? Eikös siellä kaikki ole vain tuollaista ulkonaista kiiltoa ja jyrinää – – – tuollaista – pum – tararamppa – – – pumtararamppa!

Aarne piti samassa leikillisessä äänensävyssä lyhyen esityksen sotilaskasvatuksesta ja huurteinen juna kiiti pihisten ja ähkyen yhä lännemmäs, lännemmäs.

Turun asema oli tulvillaan väkeä. Kuului kimakkoja huutoja. Sanomalehtipojat myivät sähkösanomia. Aarne osti yhden. Siinä seisoi suurilla kirjaimilla:

"Polsevikit hyökkäävät Narvaa vastaan. Valkoisen venäläisen n.s. luoteisen armeijan joukot lyöty hajalle."

Aarne oli kummissaan. Sitten hän sanoi tuimasti itsekseen.

– Saakelin akateemikot ja heidän tuutulaulunsa. Niillä ne nukuttavat koko kansan, vieläpä minutkin – – upseerin saivat erehtymään.

Sanoitko minulle jotain? kysyi Irja saapuen paikalle.

– En mitään. Tule hakemaan hevostamme. Nyt ajetaan kiireesti kotiin. Taisi tulla lyhyt loma.

XIV.

Aulamon koko perhe ihaili sivistynyttä, hienoa ja naisellista Irja Valtavaaraa. Elma-rouva ja hän olivat ensi hetkestä saakka hengenheimolaisia; heidän luonteensa sopeutuivat toisiinsa ihmeellisellä tavalla. Heidän elämänkatsomuksensa samanlaisuus oli ilmeinen, joskin Irja oli kaikin puolin uudenaikaisempi. Elämän suurissa kysymyksissä he sitävastoin olivat samaa mieltä täydellisesti. Molemmat olivat uskonnollisia luonteita ja taipuvaisia rauhan, sovinnon ja sosiaalisen avustustoiminnan jaloihin tehtäviin. Heissä oli molemmissa jonkinlaista mystiikkaa, pieni annos tummaa salaperäisyyttä luonteessa, mikä kaikki toimen ja tarmon miehiä veti puoleensa.

Alli oli taas aivan toista maata. Hän oli reipas, järkevä ja toimelias, mutta siitä huolimatta hänkin ihaili vilpittömästi veljensä morsianta. Aulamoilla vallitsi noina kylminä talviviikkoina hiljaista lämpöä, rakkautta ja hyviä toiveita tulvillaan oleva valoisa mieliala. Katseet olivat täynnä toivoa ja uskoa ja sanat ilmaisivat samoja asioita ensin arastellen, sitten yhä selvemmin ja tuttavallisemmin.

Nuoret kävelivät usein kosken rannan kautta metsään johtavalla tiellä, missä huurteiset puut suhisivat mahtavasti tuulissa, joita alhaalla tuskin tuntuikaan. Talvinen koski jäähileillä täytettyine hyrskyineen heitä miellytti, ja yleensä vaikutti mieleen rauhoittavasti ja ylentävästi Lounais-Suomen metsäalueen marraskuinen romantiikka.

– Olipa ihanaa, että kohtalo soi minulle nämä hetket, ajatteli Aarne usein, sillä hänen mielessään tuntui yhä pohjalla jäytävä levottomuus tulevien tapahtumien ja aavistelujen johdosta.

Irjan tummien silmien loiste sai hänet kuitenkin yhä uudelleen unohtamaan ulkomaailman taistelujen pauhinat ja huolet. Hän päätti yhä uudestaan jättää mielestään palvelusasiat saadakseen unohtaa kaikki ja antautua täysin siemauksin nauttimaan hetken onnesta. Mutta hänen yksin jäätyään mielikuvitus alkoi lentää ja elää vierailla mailla. Korviin kantautui kaukaisten tykkien kumina Viron taistelukentiltä, missä veljeskansan hädän ja tuskan huudot kajahtivat.

Taas alkoi sama jännitys. Taas tempasi poika sanomalehdet esille, tutki tarkalleen sotatiedot ja piirsi kartalle rintamat. Tulos oli synkkä, yhä synkkää synkempi. Vastustamattomin voimin etenivät polsevikit Vironmaahan. Vähäiset kansalliset puolustusvoimat työnnettiin yhä kauemmas merta ja länsirajaa kohti. Viro pyysi länsivaltain apua kansalleen, europalaispohjaiselle kulttuurilleen, kansalaisten hengelle ja omaisuudelle. Apu viipyi. Länsivallat eivät virkkaneet mitään. Ainoa valopilkku oli huhu Englannin laivaston mahdollisesta tunkeutumisesta Suomenlahdelle.

Sitten pyysi Viro apua Suomeltakin. Hallituksemme kanta oli kielteinen. Se ei katsonut silloisessa tilanteessa voivansa heikentää omaa puolustustaan. Vapaaehtoiseen avustustoimintaan se kyllä suhtautuisi myötämielisesti.

Aarne hypähti tuolistaan pystyyn.

Kummallista! Ruotsi kielsi apunsa Suomelta, vanhalta veljeskansaltaan, me nuorelta veljeskansaltamme Virolta. Siinä me näemme, onko toiveita saada apua vaaran tullen muilta valtioilta. Kun edes näin läheisin sitein toisiinsa liitetyt valtakunnat eivät hievahdakaan, mitä sitten puhumme vieraista.

Suomen sanomalehdistö surkutteli Viron kovaa kohtaloa. Kysyttiin, onko Viro aivan kuin tuomittu aina kestämään vain kurjuutta ja orjuutta. Puhuttiin polsevismin kauheasta boakäärmeestä, joka kiemurtelee Viron ympärillä ja kuristaa sen yhä lujemmin otteeseensa, kunnes se vihdoin salpaa siltä hengen.

Silloin tapahtui kuin taikavoimalla ihme. Yli Suomen talvisten metsien ja laaksojen, kylien ja kaupunkien kulki valtava kansallisen hengen ja voiman herätyshuuto. Suomen verraton nuoriso, tuo uljas jalo nuoriso, joka ei tee hyötylaskelmia eikä arkaile koskaan uhrata vertaan, kun kansan kunnia ja elämä ovat kysymyksessä – nuoriso nousi myrskyn voimalla uuteen vapaustaisteluun Viron ja Suomen puolesta. Syntyi sellainen kansallisen nousun aika, joka merkillisellä tavalla muistutti vapaussodan alkuviikkoja.

Kansa heräsi, sanomalehdistö heräsi. Valitus väheni, syytökset ja uhkaukset, pikkuriidat ja marinat olivat kuin poispyyhkäistyt päivälehtien palstoilta. Miehekkäitä sanoja, isänmaallisia vetoumuksia vapauteen, kansan kunniantuntoon, suomalaisen sisuun, nuorison idealismiin, kajahti kaikkialta maassa.

Aulamoilla luettiin jännittynein mielin sekä aamu- että iltalehdet.

– Mikä näiden lehtien sävyn nyt yhtäkkiä muutti aivan kokonaan? puheli Aarne itsekseen, mutta hänen isänsä kuuli sen ja sanoi:

– Kun vaara tulee, ryhtyvät miehet puhumaan, ja narrit vaikenevat – siinä syy.

– On siinä jotain muutakin, ajatteli Aarne. Kummallinen into leimuaa nyt ja se tuo aina yllättävimmät tulokset.

Jo kerrottiin vapaussodassamme tunnetun ruotsalaisen majuri Ekströmin ylioppilastalolla värväävän retkikuntaa Eestin avustamiseksi. Jo syntyivät avustuskomiteat, aseita oli, miehiä vain tarvittiin. Jo alkoivat taas komppaniat kokoontua, kun parhaassa iässä olevia nuorukaisia astui sadoittain sinimustavalkean lipun alle taistelemaan. Ja osa Englannin laivastoa saapui vihdoin virolaisten riemuiten tervehtimänä Tallinnan satamaan.

Mutta taukoamatta ja varmasti eteni polsevikirintama Tallinnaa kohti, kalmaa ja hävitystä henkien. Ehtiikö Suomen apu ajoissa? Siinä oli kysymys.

Aarne Aulamon sydän sykki kiihkeästi hänen lukiessaan sotatapahtumista. Mennäkö mukaan taisteluun veljeskansan puolesta? "Nyt jos milloinkaan oli aika".

Hän katsahti vasemmalle sohvaan. Suuret mustat ja ihanat tytön silmät tähystivät pelokkaina, epätoivoisina häntä vastaan. Ne olivat nähneet hänen katseensa leimahduksen ja tuo älykäs tyttö oli heti tajunnut tilanteen.

Aulamolla oltiin sinä iltana tavallista harvapuheisempia. Nuoret istuivat käsitysten toisiinsa painautuneina ja miettivät tietymätöntä tulevaisuutta. Erottaessa myöhään illalla Irja suuteli kuumasti sulhastaan. Tytön silmät kyyneltyivät ja hän juoksi nopeasti huoneeseensa.

– En voi estää häntä, ajatteli nuori tyttö, en voi enkä tahdokaan. Jos sen tekisin, ei hän ikinä sitä minulle anteeksi antaisi. Hänen täytyy mennä, hänen täytyy mennä!

Ja Irja painoi kuumeiset kasvonsa tyynyyn itkien katkerasti.

Mutta päivä kului ja rauha näytti palaavan maahan. Ulkona satoi lunta. Metsä oli jo ihan kuin pumpuliin kiedottuna ja yhä vain tuli uutta, tuli komeita hiutaleita taivaan täydeltä. Oli jouluaatto. Kuusta koristettiin. Alli kiipesi kuin poika tuolipyramiideille asettaakseen kynttilät mahdollisimman korkealle ja kuusen latvaan suuren, kirkkaan, hopeisen tähden. Irja hääräili alhaalla kantaen koristeita. Hän oli levoton ja tunsi jotain erikoista olevan ikäänkuin ilmassa. Hän koetti hymyillä, mutta kyyneleet pyrkivät yhä vastustamattomina esille. Koristeluinnossaan ei Alli kuitenkaan huomannut mitään.

Postinkantaja saapui ja pudisti kuormallisen lunta eteiseen. Hän sai kahvia ja vastaleivottua joululeipää palkaksi vaivasta.

Aarne ja isä ahmivat sillä välin sanomalehtiä kumpikin omalla puolellaan salin suurta pöytää, ja murahtelivat välistä toisilleen mielenkiintoisia uutisia löytäessään.

Äkkiä Aarne nousi seisaallen ja painoi voimakkaasti lehden pöydälle. Isä kohotti katseensa. Poika seisoi kasvot ja silmät intoa ja päättäväisyyttä hehkuen pöydän vieressä ja katseli ulos ikkunasta. Hänen sielunsa oli jossain kaukaisilla mailla epätavallisissa seikkailuissa. Sen saattoi heti nähdä.

– Mitä sinä haaveilet? kysyi isä.

– Lue, sanoi poika ojentaen sanomalehden.

Lehdessä oli uljas kirjoitus, majuri Kalmin julistus entisille sotatovereilleen. Se kuului:

    Pojat!

    Taas vihollinen rynnistää. Ihmisyys ja oikeus ovat vaarassa.
    Tällä kertaa vihollinen ei hyökkää Päijänteen rannoille,
    mutta yhtä vaarallinen se on meille silti. Sama vihollinen,
    jonka yhdessä löimme viime talvena, uhkaa nyt hukuttaa Viron
    veljeskansan, minun kotimaani.

    Sen voittokulku on varmasti ulottuva Suomeenkin, jos se näin saa
    jatkua.

    Yhteisen, verin vahvistetun aseveljeytemme nimessä kehoitan
    teitä: Lähtekää mukaani johtamaani osastoon ja kehoittakaa
    muitakin miehiä, ampumataitoisia, liittymään seuraamme. Retki
    ei ole huviretki, vaan itsekieltämistä vaativaa ponnistelua,
    marsseja, taisteluja samaan suuntaan kuin viime talvena.
    Tarvitsen teidänlaistenne kylmää päätä, itsepäistä sitkeyttä,
    suomalaisen metsänkävijän kestävyyttä ja liikuntataitoa.

    Viime talvena minulla oli onni taistella teidän rinnallanne
    teidän synnyinmaanne, minun heimokansani puolesta.

    Kysyn teiltä:

    Tahdotteko nyt taistella kanssani minun synnyinmaani, teidän
    heimokansanne puolesta, joka nyt on vaarassa?

    Odotan pikaista vastausta.

    Helsingissä 23 p:nä joulukuuta 1918.

                                           Majuri Kalm.

Se oli todella Hämeen majurin joulutervehdys sotaveikoilleen.

– Sinne on mentävä, sanoi poika.

Isän poski hiukan vavahti.

– Niin kait, jollei ole tarpeeksi muita menijöitä.

– Olisihan kamalaa, jos tuo vetoomus ei toisi poikia lippujen alle. Ja meidän sinne taas on ensiksi lähdettävä. Kait sitten tulee muitakin.

Samassa tuli Irja huoneeseen. Hän juoksi pöydän luo ja tempasi kiihkeästi lehden lukien heti oikean kohdan. Hänessä kävi hetken voimakas sisäinen taistelu. Sitten hän huudahti.

– Miten uljaasti tuo Kalm kirjoittaa. Siinä vasta mies! No, Aarne, lähdetkö sinne mukaan?

Aarne katseli kummastellen morsiantaan.

– Mitä? Soisitko sinä minun menevän?

– Ei sinun tarvitse yksinäsi mennä. Minä tulen mukaan – tulen sairaanhoitajattareksi tai mihin toimeen vain, vaikka taisteluun. Luuletko sinä saavasi yksin mennä vaaroihin ja nälkää näkemään? Tästä lähtien aion minä aina olla sinun mukanasi.

Aarnen kasvot kirkastuivat.

– Minä luulen, että meidän on nyt lähdettävä Viroon, sanoi hän vetäen Irjan luokseen.

XV.

Heti joulunpyhien jälkeen matkustivat Aulamon nuoret Helsinkiin, missä Aarne muitta mutkitta meni Kalmin luo ilmoittaen tulevansa taistelemaan ainakin sairaslomansa ajaksi ja jos tarvittiin, kauemmaksikin.

Voimakas innostus vallitsi noina päivinä ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan kaikkialla maassa. Vapaaehtoisia tuli joukottain junissa idästä, lännestä ja pohjoisesta. Ylioppilastalolla värväystoimistossa pitkät jonot osoittivat, että Suomen nuoret miehet olivat vakavasti suhtautuneet Viron kansan avunpyyntöön.

Kalmin joukkojen nimeksi oli annettu "Pohjan Pojat". Se oli hyvin keksitty ajatus, sillä vaikka nimi ei kalskahdellut kerakkeillaan, sanoi se jotain voimakasta suomalaisen tunnemaailmassa.

Kaupungilla alkoi näkyä muhkeisiin sotilastakkeihin puettua tanakkaa väkeä, joka ryhdikkäänä seisoi kadunkulmauksessa ja katseli itsetietoisena ympärilleen. Niillä oli vapaan kansan miesten ryhtiä ja nasevia otteita, noilla Viroon menijöillä.

Irja, Alli ja Aarne kävelivät keskipäivällä Aleksanterinkatua Ylioppilastalolle suorittaen välillä erinäisiä ostoksia matkaa varten. Aarne oli saanut pukuvarastonsa jo täyteen sotakuntoon. Nyt hän hankki erinäisiä pikkutavaroita m.m. siron pienen valokuvauskoneen aikoen tällä kerralla napata todellisia sotavalokuvia. Sitten he lähtivät katsomaan, miltä värväystilanne näytti.

Ylioppilastalon portaissa oli yhä miesjono vuoroaan odottamassa.

– Värväys on onnistunut yli kaikkien odotusten, sanoi Aarne. Hallitus on kuulemma jo pelännyt, että kaikki nuoret miehet lähtevät pois maasta ja rajoittanut vapaaehtoisten lukumäärän. Kuitenkin on Kalm korottanut jo pataljoonansa rykmentiksi. Nyt puhutaan yleensä Pohjan Poikain rykmentistä, ja jos tätä jatkuu, nousee se ehkä divisionaksikin.

Samassa tulivat tohtorit Liedes ja Wiedersehn vastaan. Aarne pysähdytti heidät.

– No, tohtorit, hän sanoi. Ryssät hyökkäävät sittenkin Viroon.

– Hjaa. Minkäs me sille mahdamme?

– Ette te sille mitään mahda, mutta tapahtumat osoittavat kaikki teidän väitteenne ennen joulua aivan vääriksi ja laskelmanne ja todistelunne täydelliseksi humbuugiksi.

– Hjaa. Emmehän me sille mitään mahda. Ihmiset ovat hulluja nykyisin.

– Tuossakin tulee nähtävästi Viroon lähtijöitä parvi, puhui tohtori Wiedersehn. Vasta noin nuoria ja tappeluun pitää mennä. Minä en ymmärrä, miten se on selitettävissä.

– Sehän on yksinkertainen asia, selitti Aarne. Nuo pojat symbolisoivat Suomen kansan ja suomalaisen rodun elämänhalua ja uskoa tulevaisuuteen. Jokainen meistä vaistoaa, että jos Viro kukistuu nyt, on kesällä Suomen vuoro. Mutta nyt suljetaan ryssältä tie. Pojat nähkääs ovat sellaisia olentoja, jotka vapauden jalo aate ja isänmaanrakkaus on aina saanut innostumaan. Te kuivat tiedemieskääkkänät ette nähtävästi jaksa sitä käsittää, vaikka olipa viime talvena paljon oikeita miehiä teidänkin joukossanne.

– Minä en pane mitään arvoa sotaiselle sankariudelle, enkä tunnusta sellaista edes olevankaan. Minusta ihmisen alkuperäisin oikeus on oikeus saada elää.

– Oikeus saada elää, kertasi Aarne. Mistä hän sen oikeuden on saanut? Päinvastoin, ainoa mikä tässä maailmassa on varmaa on, että me kaikki kerran kuolemme. Meillä ei ole mitään oikeuksia, ellemme niitä hanki itsellemme. Järjestynyt länsimainen oikeusvaltio antaa meille oikeuden elää ja tehdä rauhassa työtä ja siksi on sitä puolustettava.

– Ei aseilla.

– Milläs sitten?

– Moraalisella yliotteella.

– Polseviikkejako vastaan – moraalisaarnoilla!

– Juuri niin.

– Hyvästi nyt. Se on vähän liian epäkäytännöllistä, sillä meillä ja heillä on aivan eri moraali.

– Se on ainoa keino sittenkin, mikä vie lopulliseen voittoon.

– Älkää ennustako nyt enää, koska ennustuksenne ennen joulua erehtyi kokonaan.

Aarne jätti tohtorit ja palasi omaistensa luo.

He eivät kuitenkaan päässeet montakaan askelta, ennenkuin taas tuli tuttuja vastaan. Esplanaadin kulmassa he kohtasivat kesäiset vieraansa Erkki Kairilan ja Juhani Kytän, ja kohtaamisen ilo oli suuri molemmin puolin. Alli ja Juhani toisiaan tervehtiessään lievästi punastuivat ja – hymähtivät.

– Sinähän olet ollut aivan näkymättömissä, sanoi Juhani. Lupasit tulla syksyllä Helsinkiin.

– Olenhan minä käynyt täällä pari kertaakin, mutta olen viipynyt vain vähän aikaa. Isä on sairastellut ja minä olen taas hoitanut taloa.

– Minä lähden Eestiin, sanoi Erkki pateettisesti. Tosin vain sanomalehtimiehenä, mutta kuitenkin.

– Sepä hauskaa, puhui Aarne. Mehän tapaamme sitten usein toisemme. Minä näet lähden sinne myöskin Pohjan Poikien mukana. Vieläpä Irjakin tulee mukaan ainakin Tallinnaan asti.

– Entäs sinä? kysyi Alli katsellen suurin silmin Juhania.

Poika tuijotti pitkään tyttöön ja sanoi sitten varmalla äänellä.

– Olkoon menneeksi, minä lähden mukaan.

Sitten hän kääntyi heti päättäväisesti pois päin ja meni suoraa päätä värväystoimistoon asettuen viimeiseksi vapaaehtoisten riviin.

Aulamolaiset ihan hämmästyivät.

– Aivan Juhanille luonteenomaista. Ei pitkää porua, vaan lyhyt harkinta ja varma päätös, vakuutteli Aarne.

Erkki katsahti Allin silmiin sanoen:

– Sen hän taisi tehdä osaksi sinun vuoksesi.

– Kuinka sellainen olisi mahdollista? puolustautui Alli.

Ei hän ollut laisinkaan aavistanut viattomalla kysymyksellään olevan niin ratkaisevaa vaikutusta. Hän tunsi hetken levottomuutta ja miltei katui ollenkaan kysyneensä asiaa Juhanilta. Sitten hän kuitenkin rauhoitti itseään ajatuksella:

– Eihän sillä tavalla kukaan voi menetellä. Tietysti Juhani on jo kauan asiaa harkinnut. Sattuma oli, että me nyt juuri kohtasimme toisemme ja Juhani sai tilaisuuden panna päätöksensä toimeen kuultuaan muidenkin tuttujen lähtevän.

Hän ei tuntenut pohjalaista luonnetta.

Aarne ehdotti, että odotettaisiin Juhania ja vietettäisiin ilta yhdessä. Silloin Irja puolestaan kutsui koko joukon kotiinsa teelle ja Erkki vei Juhanille sanan kokoontumisaikeesta.

Illalla istuivat toverukset Valtavaaran kauniissa huoneustossa. Pieni seura oli voimakkaan tunnelman vallassa. Irja ja Aarne ikäänkuin tukeutuivat toisiinsa. He olivat yhdistäneet kohtalonsa myötä- ja vastoinkäymisessä ja päättäneet yhdessä kohdata tulevat vaarat. Ja voimakas nuoruuden into täytti heidän mielensä tulevaa tehtävää ajatellessaan. Taistelu oman maan, vapauden ja sukulaiskansain puolesta oli siihen aikaan vielä korkein maallinen idea Suomen isänmaalliselle nuorisolle.

Eikä tuo ihme ollutkaan. Olihan se elänyt venäläisen sortoajan ja tuntenut sen painon, joka uhkasi joka hetki tukahuttaa koko kulttuurielämämme. Olihan se nähnyt uhattuna koko omankin tulevaisuutensa, sillä jos panslavismi olisi saanut jatkaa tuhotöitään, ei meillä olisi enää suomalaista koululaitosta eikä suomalaista virkamiehistöä. Olivathan venäläiset perustaneet tänne omat komeat kymnaasitalonsa kasvattaakseen niissä Suomelle täysin venäläismielisen virkamiehistön. Työskentely henkisen viljelyksen aloilla oli siten aiottu sulkea suomalaisilta miehiltä ja naisilta.

Sitten he olivat eläneet uljaan passiivisen vastarintamme ajat, jolloin ihmeellisiä voittoja oli saavutettu suurlakossa v. 1905 ja lisäksi olleet mukana sen jälkeisessä laajassa yhteiskunnallisessa ja sivistyksellisessä uudistustyössä. Kun sortoaika uudelleen alkoi, oli tämä nuoriso hehkuvin mielin liittynyt aktivisteihin ja vihdoin noussut vapaussotaan. Luonnollisesti heimokansojen kohtalo ja Suur-Suomi-aate hurmasivat tämän saman nuorison mieltä, joka äsken oli katkonut kahleensa ja nähnyt vapauden päivän koittavan. Sen koko ajatusmaailma oli voimakkaan idealismin leimaama, ja se oli oman aikansa kouluissa saanut miehekkään isänmaallisen kasvatuksen.

Aarnen innostus oli vallannut myös Juhani Kytän. Heti liityttyään Pohjan Poikiin hän eli koko sielustaan asiassa mukana. Pohjalaisessa on aina voimakas annos idealismia ja taisteluhalua. Juhani Kyttä oli aito pohjalainen.

Erkki tunsi itsensä hieman vieraaksi nyt joukossa. Hän ei näet lähtenyt Viroon sotimaan, vaan seurasi mukana erään turkulaisen lehden edustajana, siis sanomalehtimiehenä. Köyhän maaseutulukkarin poikana hänen oli pakko heti ruveta ansaitsemaan, ja sodan päätyttyä hän jo syyskesällä sai paikan sanomalehtimiehenä Turussa. Kun Viron sota alkoi ja päätoimittaja ehdotti hänelle sotilaskirjeenvaihtajan tehtäviä, niin hän innostui asiaan ja oli valmis lähtemään.

Mutta Erkki oli luonne, joka näennäisen iloisuuden ja huumorintajun ohella oli varsin herkkä kaikelle arvostelulle. Hänessä oli sittenkin pohjalla pessimismiä. Olivatko elämän huolet, jotka jo nuorena pyrkivät häntä askarruttamaan tai suoranaiset luonteen ominaisuudet sen aiheuttajana, ei ollut läheisenkään toverin pääteltävissa, sillä Erkki ei omista huolistaan koskaan puhunut sanaakaan muille. Hän kantoi ne itse ja voitti ne itse, mutta hänen suhtautumisensa kanssaihmisiin oli hiukan epäluuloinen.

Niinpä hän nytkin oli lukevinaan toveriensa katseista kysymyksen:

– Miksi et lähde sotimaan kuten muutkin?

Epäluulo oli turha, sillä kukaan hänen tovereistaan ei sellaista asiaa ajatellutkaan, mutta kun Erkki kerran oli saanut epäilyn siemenen sieluunsa, ei hän enää päässyt siitä irti, ja hän tunsi tänä iltana lievää katkeruutta.

– Minkä minä sille mahdan, hän mietti, että minun täytyy ansaita leipäni, enkä ole heti vapaa liittymään mihin seikkailuretkeen tahansa? Niinhän on aina huviretkienkin laita. Minä saan aina miettiä, onko varaa ja tavallisesti sitten jäädä pois. Sitäpaitsi luulen voivani lehtialalla tehdä paljon enemmänkin Suomen ja Viron yhteisymmärryksen hyväksi kuin sotilaana.

Alli puolestaan olisi heti halunnut lähteä matkaan Irjan mukana, mutta nyt pani Aarne jyrkästi vastaan.

– Naisia on Virossa kuinka paljon tahansa – niinhän niitä on muuallakin. Miehiä siellä nyt tarvitaan, kuten niitä sivumennen sanoen aina muuallakin tarvitaan, hän pauhasi. Sotilaita Viroon halutaan. Alli pitäköön huolta kodista, missä vanhemmat jo ovat heikot ja isä lisäksi sairas.

– Mikäpä minä olen talon hoitajaksi? penäsi Alli vastaan.

– Sinäkö? Näinhän minä selvästi kesällä, että väki tottelee sinua. Sinulla on täysi auktoriteetti Aulamon kartanossa ja – – käytännöllistä älyä. Jonkun täytyy kotitalostakin huolehtia.

Juhani istuutui Allin viereen ja sanoi omankin mielipiteensä olevan, että Allin oli paras pysyä kotona.

Alli hymyili hänelle. Heidän katseensa puhuivat paljon keskinäisestä sympatiasta sille, joka osasi katsella heitä oikealta kannalta. Irja ja Aarne eivät nähneet siitä mitään, mutta Erkki tajusi sen ja kalpeni. Hän tunsi ja näki selvästi voimakkaan tunteen kasvavan noissa kahdessa nuoressa rinnassa, mutta hän näki auttamattomasti itse jäävänsä ulkopuolelle. Tapahtumat ja tilanteet olivat nyt niin ratkaisevia luonteeltaan, että niiden voimasta paljastuivat salatut asiat.

Haavoitettu ylpeys ja mustasukkaisuus tekivät Erkille vaikeaksi viipyä seurassa ja hän päätti poistua.

– Suokaa anteeksi, hän sanoi Irjalle ja Allille heti kun tee oli juotu. Minun on mentävä vielä lehteni Helsingin konttoriin. Laiva lähtee parin päivän kuluttua Eestiin ja sitä ennen on minun saatava monta asiaa vielä kuntoon. Minun täytyy joutua.

Alli hämmästyi.

– Nytkö jo aiot poistua? Olisit nyt viettänyt illan kanssamme, kun taas pitkästä aikaa olemme hetken yhdessä.

Erkki hymähti katkerasti. Hän ei tajunnut, että pyyntö oli vilpittömästi tehty.

– Olisin tehnyt sen mielelläni, ellei minun täytyisi lähteä, sanoi Erkki katsoen tiukasti tyttöä silmiin.

– Niinkö, sanoi tyttö hymyillen. Ehkä voit piankin suorittaa asiasi ja palata takaisin. Soita puhelimella, tulemme avaamaan. Tule jos ehdit, vaikkapa myöhempäänkin.

– Kiitos, jos ehdin, ehkäpä tulen.

Erkki sanoi hyvästi ja lähti. Hän ei palannut takaisin eikä hän mennyt lehtensä konttoriinkaan. Hän kiersi yksinään katuja ja rantoja miettien mutkistuneen elämänsä kysymyksiä.

XVI.

Seuraavina päivinä oli Helsinki tulvillaan Pohjan Poikia. Rykmentti oli nyt koossa ja harjoitteli ahkerasti Uudenmaan kasarmin pihalla, lähipuistoissa ja jäällä. Suuret ihmisjoukot seurasivat harjoituksia, sillä itse asiassa sotilastoiminta reippaudellaan ja jännittävyydellään on aina kiinnostanut suurta yleisöä. Pikkupojat marssivat puupyssyineen Pohjan Poikien jälessä ja äkseerasivat omalla kulmallaan.

Myöskin lomahetkinä ja iltaisin olivat vapaaehtoiset liikkuessaan kaupungilla komeissa sotilasvarustuksissaan ja jääkarhun pää takinhihassaan – yleisön suosikkeja. Se tunsi heissä vaistomaisesti oman turvallisuutensa esitaistelijat, samalla kun sanomalehdistä joka aamu luki yhä hurjempia uutisia polseviikkien riehumisesta Virossa.

Pohjan Pojat taas esiintyivät arvonsa tuntien pystypäisinä ja komearyhtisinä, missä ikinä liikkuivat ja heidän päällystönsä valkoiset karvalakit – nuo tutut mannerheimiläiset – synnyttivät aina jotain vapaussodan tunnelmalle vivahtavaa. Oli kuin entisten aikojen miehekäs suomalainen sotilashenki olisi yht'äkkiä jälleen vallannut Helsingin – tämän poliittisen intriigin ja juoruilun kultaisen markkinapaikan. Nyt olivat kaikki vatvojat taas vaiti, sillä Pohjan Pojat puhuivat suoraa kieltä ja – vaara, vaara oli välähtelemässä taivaanrannan takana. Sieltä sen internationaalin rummun lyönnit jo sykähyttelivät porvarien poloisia sydämiä.

– Onhan meillä nyt – Pohjan Pojat, ajatteli Helsinki ja oikaisi ryhtiään.

Mutta olipa eräs, josta niinä päivinä oli tullut rauhan ystävä – Irjan nelivuotias pikku Eero-veli.

Tämä järkyttävä tapahtuma oli kaikessa alastomuudessaan seuraava:

Eero poika oli sisarensa kera Liisanpuistossa Pohjan Poikien harjoitusta katsomassa. Päässä oli hänellä komea suomalainen sotilaslakki ja puupyssy kourassa.

Nyt kuului kasarmilta komennuksia ja hetken perästä marssi pitkä, sotaisa komppania kasarmin ohitse jäälle. Eero-poika intoutui ja liittyi joukkoon viimeiseksi, marssien pyssy olalla kuten muutkin.

Silloin äkkiä kuului kauhea komento:

– Komppania – seis!

Pysähdys.

Seuraavalla komennuksella lähtivät muut liikkeelle, mutta Eero seisoi kauhusta kangistuneena paikallaan. Hän luuli, että tuo julma karjaisu oli tarkoitettu hänelle – yksin hänelle ja – oli tullut – "vahinko".

Irja-siskolle tuli siitä ikävä yllätys. Oli mentävä kotiin. Ja sen jälkeen osoitti Eero harrastavansa jälleen toistaiseksi kotiaskareita ja rauhan töitä – rattaita, puuhevosia ja kuvakirjoja.

Sellaista on sota!

Aarne ja Juhani siirtyivät samana päivänä kasarmiin asumaan. Alkoi taas tuttu sotilaselämä. Tuli uusia tovereita ja aseveikkoja joukottain. Uudet olosuhteet, uudet kasvot, uudet kohtalot kiinnittivät taas mieliä ja yhdistivät poikia toisiinsa.

Myöskin Irjalla oli tulinen kiire ja matkakuume. Allin kanssa yhdessä oli hän jo useita kertoja pakannut matkalaukkunsa ja purkanut ne taas.

– Älä ota vain paljon tavaraa mukaasi matkalle, kehoitti Alli.

Taas avattiin kapsäkit ja alkoi uusi erittely ja järjestely. Irjan vanhemmat eivät olleet suopeita tytön matkapuuhille, mutta huomasivat pian, että järkipuhe ei auttanut kun tunteet puhuivat. Niinhän käy aina.

Kun matkalaukut illalla myöhään vihdoin oli saatu kuntoon, katsoi Alli olevansa tarpeeton, ja arvellen lisäksi Irjan haluavan olla kahden kesken äitinsä kanssa viimeiset hetket Suomen mantereella, hän lähti. Hän kierteli nyt yhtä yksinäisenä kuin Erkkikin katua ylös toista alas odotellen Viron-kävijäin lähtöhetkeä. Hän muisteli Juhani Kyttää, eivätkä ajatukset antaneet hänelle rauhaa.

– Ihmeellinen poika. Teki päätöksensä kuin ampiainen ja nyt on lähdössä maille mantereille. Eikö se jo ollut suoranaista yltiöpäisyyttä.

Sittenkin hän ihaili tuota suoraa miehekästä päätöstä. Oikea poika oli hänestä, tuo Juhani. Sellaisia tarvitsi Suomi.

– Mutta entäs jos hän kaatuu Virossa?

Alli pudisti päätään.

– Ei, se oli liian kauhea ajatus. Hän ei saanut kaatua. Olavissa oli tarpeeksi heidän perheen osalle, kun Aarnekin jo oli haavoittunut.

Sitten muisti Alli, että eihän Juhani kuulunutkaan heidän perheeseensä. Irja kuului, mutta ei Juhani, ainakaan vielä. Nähtävästi kuitenkin hän tulisi kuulumaan heihin, siltä tuntui.

Irjan luona olisi heidän välinsä voinut selvitä. Kuin kuumeessa he olivat istuneet illan, mutta Irjan ja Aarnen läsnäolo – niin suloinen kuin se muuten olikin – oli kuitenkin estänyt välittömän ja luonnollisen keskustelun niistä asioista, jotka painoivat heidän sydämiään. Mutta sanat ja katseet olivat kyllästetyt voimakkaalla tunteella ja merkitsivät enemmän kuin tavallisesti. Juhanin täytyi rakastaa häntä. Alli tunsi sen koko olennollaan ja hän itse – hän rakasti myös. Se oli nyt aivan varma asia.

Mitään lopullista selvyyttä kuitenkaan heidän välilleen ei ollut tullut eikä enää näyttänyt voivankaan tulla, sillä nyt olivat Pohjan Pojat kasarmissaan ja huomenna he lähtevät. On mahdollista vain tavata vielä kerran laivarannassa suuren väkijoukon läsnäollessa.

Ei näkynyt Erkkiäkään missään. Häneltä olisi voinut saada tietoja asiain yleisestä kulusta ja olisi edes ollut tuttua seuraa. Alli kadehti Irjaa. Irja oli nyt tulta ja intoa Hän oli kokonaan antautunut uuteen seikkailuun elämässään ja hän oli luonne, joka antoi kaikkensa.

Kulkiessaan Unioninkatua Senaatintorille kuuli Alli poliisikamarin edustalta ankaraa meteliä ja huutoja. Siellä oli miehiä tori mustanaan.

– Mitä on tapahtunut? hän mietti aikoen lähteä poispäin, mutta samassa hän huomasi yliopistonkin taholla väkijoukkoja. Jokin hälyytys oli käynnissä. Suuri parvi miehiä kulki nytkin huutaen ja meluten hänen ohitseen. Samassa erkani parvesta pitkä aliupseeri, astui suoraan luo ja tarttui hänen käteensä.

Alli säpsähti. Sitten hän tunsi Juhanin.

– Sinäkö? Mitä on tapahtunut?

– Jumalan kiitos, huudahti Juhani, että sain kerran vielä nähdä sinut! Tämä meteli ei ole mitään erikoista. Pitkällä sillalla oli joukko huligaaneja hyökännyt meikäläisten kimppuun alkaen tappelun. Toverimme hälyyttivät koko pataljoonan ja nyt olemme kulkeneet ketjussa läpi koko Sörkan kaupunginosan toimeenpannen sellaisen puhdistuksen, että se muistetaan. Mutta mitäpä niistä maallisista, minulla on sinulle paljon tärkeämpää puhuttavaa. Tule tänne, kävellään rauhallisille kaduille.

Hän tarttui Allin käsivarteen.

Juhani puhui kiihkeästi: – Kun me nyt eroamme mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi, tahdon sanoa, että minä rakastan sinua. En koskaan ennen ole todella ketään rakastanut, mutta sinua rakastan ja tahdon rakastaa sinua aina.

Voimakkaan tunteen vallassa Alli ojentautui Pohjan Poikaa kohti sanoen: – Minä rakastan myöskin sinua ja rakastin jo silloin kesällä meillä kotona. Miksi lähdit silloin pois? Miksi et silloin sanonut tätä? Me olisimme voineet elää ihania päiviä.

– Todellakin, mikä hölmö minä olin! Luulin sinun ja Erkin välistä suhdetta syvemmäksi, en tahtonut pettää toverini luottamusta.

– Turha pelko, Erkistä olemme paljon pitäneet aina, mutta koskaan en ole ajatellutkaan mahdolliseksi rakastaa häntä. Sinussa taas näin heti jotain erikoista.

– Ja minä, minä tiesin että sinä tulet minulle kohtalokkaaksi. Minun kohtaloni on jo kauan ollut sinun käsissäsi. Sinun silmäyksesi ratkaisi liittymiseni Viron retkeen. Ajattelin, että muuten halveksit minua – ja tässä nyt olemme.

– Tunsin pistoksen sydämessäni nähdessäni sinun lähtevän värväystoimistoon, puhui Alli. En tarkoittanut kysymykselläni mitään erikoista. Ja tottahan sinä lähdet myös Viron vuoksi matkalle. –

– Luonnollisesti. Olin sitä jo ajatellutkin, mutta sinusta lähti lopullinen sysäys.

He kulkivat toisiinsa painautuneina pohjoisrantaan istuen kostealle penkille. Myrskyn vinkuessa ulapalla ja laivojen touveissa he suutelivat toisensa hehkuviksi ja lämpimiksi rakkauden ylitsevuotavassa onnessa ja tuskassa ja pikaisen eron katkerassa, nyyhkyttävässä ikävässä.

– Tule takaisin pian, Juhani. Odotan sinua joka päivä, joka minuutti taukoamatta. Muista se.

– Toivon pääseväni takaisin. Sinun rinnallasi olisi ihana yrittää elämää. Ja kävipä miten tahansa. Tämä yö on antanut minulle niin paljon, että olen joka tapauksessa kiitollinen elämälle. En yhtään moiti, etteikö se olisi ollut minulle suosiollinen. Sittenkin tahtoisin elää! Miten ihanaa onkaan elämä. Ihmiset vain eivät osaa järjestää sitä kunnolla keskenään.

– Täytyykö sinun lähteä ehdottomasti jo huomenna?

– Täytyy. Sitä ei voi lykätä. Ja uusin innoin menenkin nyt saatuani syleillä sinua ja tietää, että sinä minua rakastat. Ei antanut meillekään vihamies rauhaa. Ellemme nyt sitä lyö takaisin, on se parin kuukauden päästä kuitenkin kimpussamme. Parempi lyödä se Virossa kuin täällä. Silloin samalla Viro pelastuu. Mutta kun takaisin pääsen, tulen heti luoksesi.

– Sinun täytyy tulla takaisin. Meidän täytyy saada elää ja toimia yhdessä. Minä odotan kiihkeästi sinun tuloasi.

Aamun sarastaessa Juhani Kyttä palasi kasarmiin saatettuaan tyttönsä kotiin. Hän heittäytyi vuoteeseensa ja uneksi ihania asioita varhaiseen herätykseen saakka.

Tammikuun 12 päivänä marssivat Pohjan Poikien muhkeat rivit Valkoisen Kaartin rykmentin soittokunnan puhaltaman reippaan marssin tahdissa satamaan, sijoittuen Väinämöiseen. Tuhatlukuiset joukot uteliaita helsinkiläisiä täyttivät koko ranta-alueen ja mieliala oli korkealla. Ei käynyt kenenkään kieltäminen, että komppaniat olivat komeata, hyvin varustettua väkeä niin nuorta kuin miehistö olikin iältään. Suurin osa oli sittenkin jo vapaussodassa karaistunutta väkeä. Joukon sotilaallinen ryhti ja miehekäs karskius oli häikäisevä. Sellaista suomalaista sotaväkeä saa harvoin nähdä.

Alli Aulamo seisoi laiturilla saattajien eturivissä. Nyt vasta eron hetkellä hän todella tunsi, miten paljon merkitsi hänelle lähtijäin joukko. Tuolla ylhäällä kannella Aarne, täydessä aseistuksessa, yllään viheriälle vivahtava lammasnahkaturkki ja päässään kuuluisa valkoinen mannerheimiläislakki. Hänen vierellään heilutti jäähyväisiä Irja silmät loistavina. Hän oli kaikkien esteitten ja vaikeuksien uhalla ajanut läpi tahtonsa saada seurata sulhastaan ainakin Tallinnaan, ehkäpä edemmäksi. Ja sitten ylimmällä kannella seisoivat rinnakkain vanhat sotatoverit Juhani Kyttä sotilaspuvussa ja Erkki Kairila siviilimiehenä.

Innostus ja alakuloisuus vaihtelivat Allin mielialassa. Laulut ja marssit kajahtivat. Kalm puhui miehekkäällä sotaisella tavallaan. Yläkannen miehet uhkasivat tulla junalla takaisin.

Alli katseli Juhani Kyttää ja voimakas mielenliikutus valtasi hänet. Myöskin Juhani oli hyvin vakava. Ei saanut hänkään katsettaan irti vaaleakiharaisesta tytöstä, tuolla alhaalla. Miten paljon hän uhrasi ja miten paljon saattoi menettää tällä retkellä! Nyt vasta asia todella hänelle selkesi. Mutta mikään peruutus – mikään takaisin paluu ei ollut enää mahdollinen.

– Tule takaisin! huudahti tyttö alhaalta.

– Odotatko? kysyi poika.

– Ikävöin, kaipaan sinua ja teitä kaikkia! tuli vastaus.

– Pari kuukautta vain, sitten tavataan taas, huudahti Juhani.

Kuului kireä komennus. Portaat poistettiin. Väinämöisen potkurit alkoivat käydä. Köydet irroitettiin. Laiva alkoi hitaasti irtautua rannasta.

Samassa kajahtivat pitkin rantaa valtavat eläköönhuudot, joihin laivasta vastattiin.

Suomalaiset joukot lähtivät taas kuten lukemattomat kerrat ennenkin vuosisatojen kuluessa sotaretkelle Itämeren maihin. Miten moni noista nuorista sotilaista tulikaan astumaan samoja teitä, joita kaukaiset isät ja sedät ennen olivat astuneet Kaarlein ja Kustavien aikoina. Monet kylät, missä vuosisatoja sitten suomalaiset varuskunnat olivat vuosikausia majailleet, saivat nyt uudelleen samaan kansallisuuteen kuuluvan miehityksen ja taistelukentät, joilla esi-isiemme hurraa muinaisina päivinä oli voittorikkaana kajahtanut, saivat uudelleen kuulla vahvistunein innoin vanhat suomalaiset sotahuudot.

Tällä kerralla lähti Suomen nuoriso päämäärästään tietoisena taistelemaan Suur-Suomen puolesta.

Väinämöisen irtautuessa laiturista jatkuivat loppumattomat eläköönhuudot pitkin rantaa. Mitä parhaat toivotukset seurasivat Pohjan Poikia Eestinmaahan.

Alli olisi halunnut vielä huutaa monta asiaa ja varotusta lähtijöille, mutta torvien pauhina ja eläköönhuudot tekivät kaiken keskustelun mahdottomaksi. Täytyi tyytyä heiluttamaan kyyneleistä nenäliinaa ja yhtymään suosionosoituksiin.

Mahtavin kaartein kääntyi Väinämöisen valtava ruho satamassa. Sen potkurit alkoivat iskeä aaltoja täysin voimin ja laiva lipui hiljalleen Suomenlinnan salmien läpi Suomenlahden ulapalle.

Yksin jääneenä ja syvä kaipaus mielessään palasi Alli Aulamo asuntoonsa matkustaen seuraavalla junalla kotiinsa Lounais-Suomeen.

XVII.

Huurteiset metsät humisivat tammikuun rajuissa tuulissa Aulamon kartanon ympärillä. Pakkasen patoamana purskutteli koski kylmiä, sameita kuohujaan käyden kiukkuisena taistelemaan jääkahleiden kimppuun, joita talvi yhä tiukemmalle sen ympärille puristeli. Kartanon ikkunoissa alkoi jääpeite kohota yhä ylemmäs, eikä silloin tällöin pilkahtavan talviauringonkaan laimea katse saanut sitä sulamaan.

Kartanossa elettiin jälleen jännittäviä päiviä. Olivathan pojat taas sodassa.

Alli seisoi ikkunassa katsellen lumen ryöppyä aukealla pellolla. Ulkona siellä kuului myrskyn vinkuna rakennuksen nurkissa ja puhelinlangat valittelivat maailman kalseutta. Suuresta kinoksesta puutarhan aidan kohdalla pöllähti pyrypilvi ilmoille. Se laskeutui peltoaukealle ja kiiti sitten matalana maata laahaten tiehensä tarttuen matkallaan yhä uusiin aitoihin ja pensaikkoihin. Kylmältä ja kolealta näytti tammikuinen maisema. Ikkunastakin tunkeutui huoneeseen kolea, vihainen viima.

Alli veti kätensä pois ikkunanlaudalta. Vaistomaisesti hän kääntyi taaksepäin ja loi katseensa lieteen, missä iloinen valkea räiskyi ja punasi huoneen seinän hehkuen suloista lämpöä aina keskilattialle asti. Tyttö oli jo lähdössä lieden ääreen lämmittelemään kylmenneitä käsiään, kun eräs ajatus sai hänet säpsähtämään, kääntymään takaisin ja katselemaan taas vakavana ulos peltoaukealle, missä pyryn henget leikkivät.

– Tuolla ulkona ovat nyt meidän pojat, Aarne, Juhani ja Erkki, – ilman suojaa, ilman lepoa ja lisäksi taistelussa julmaa vihollista vastaan.

Eikö mitään voitu tehdä heidän puolestaan? Voimattomuuden ja toimettomuuden tunne kiusasi häntä.

Hän kääntyi pois ja meni ruokailuhuoneeseen. Siellä hän tapasi äitinsä, joka paraikaa seisoi ikkunan ääressä pitäen kiinni kaidepuista, otsa painettuna kylmää lasia vastaan.

Allin tullessa äiti kääntyi nopeasti ja hänen silmissään näkyi kyyneleitä. Molemmat naiset katsahtivat toisiinsa. He eivät puhuneet mitään, mutta he ymmärsivät ajatelleensa samaa asiaa. Alli istui keinutuoliin ja alkoi lukea. Äiti kattoi pöytää. Salista kuului rykäisy. Antti agronoomi sieltä tuli huoneeseen, istui pöydän ääreen ja nakutti sen kanteen hermostuneesti sormillaan.

– Oikea myrskyilma ulkona, sanoi hän sitten rykäisten kuivasti.

– Niinpä näkyy olevan, vastasi Alli.

Antti katseli äitiä, joka ei puhunut mitään, mutta silmät punaisina hääräsi kiivaasti kulkien edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä.

– Minä lähden ehkä vähän kävelemään ennen aamiaista, jatkoi Antti.

– Tuonne pyryynkö? Onko siinä nyt mitään ideaa? kysäsi Alli kriitillisenä.

Mutta äiti vastasi jyleästi:

– Mene vain. Saathan vähän tuntea esimakua siitä, miltä pojista tuntuu sotatantereella tällä hetkellä.

Isä hymähti.

– Älä nyt sure, Elma, liiaksi. Kyllä pojat itsestään aina huolen pitävät. Eivätkä he ole eilispäiväisiä teerenpoikia. Eikä siellä sodassakaan sitä paitsi aina tapella.

– Totta kai. Vihollinen voi tietysti tulla koska tahansa, penäsi Elma rouva ja jatkoi: Kulneff ennen muinoin hyökkäsi aina kasakkoineen pahimmalla pyrysäällä, silloin kun meikäläiset istuivat nuotion ääressä. Olenhan minä toki nähnyt sellaisen taulunkin.

– Kulneff olikin oikea sotilas kiireestä kantapäähän, sellaisia urhoja on harvassa. Mutta oli sen asian laita miten tahansa, niin suomalainen soturi ja Pohjan Poika varmaankin kestää aina siinä missä ryssäkin, siinä missä Kulneffkin.

Alli hypähti pystyyn innoissaan.

– Miksei kestäisi! Meidän poikamme ovat sitäpaitsi jo vanhoja sotilaita. Kyllä he tietävät, mitä sota on.

– Oikein, Alli! jatkoi isä. Ei nyt pidä aina ajatella pahinta mahdollisuutta. Muistahan mikä ratkaiseva vaikutus suomalaisten tulolla oli Virossa. Sehän nosti virolaiset taas jaloilleen. Heti ensi taistelussa meikäläiset voittivat ja nyt etenee koko Viron rintama. Polseviikithan pakenevat jo takaisin Pietariin. Ja tämä kaikki merkitsee käännettä koko Viron ja pohjoismaiden historiassa.

– Kuuletko äiti, miten isä runoilee, huudahti Alli. Meidän poikaimme taistelu on taas kerran kääntänyt nurin narin koko pohjoismaiden historian.

Äiti hymähti kyyneltensä lomitse, mutta ei vastannut mitään.

Porstuassa kuului kolinaa. Posti oli jälleen tullut ja sen mukana päivän lehdet. Isä riisti luonnollisesti itselleen tuoreimman lehden ja Alli sai tyytyä eilispäivän Uuteen Suomeen.

Oli hetken hiljaisuus ja kuului vain lehtien kahinaa. Sitten isä hypähti tuoliltaan.

– Kuulkaa kummia, hän huudahti. Narva on valloitettu. Suomalaiset ovat valloittaneet Narvan.

– Mitä, Narvanko? Narvan!

– Jaa, että minkä ovat valloittaneet? kysäisi äitikin uteliaana.

– Suomalaiset Narvan! Tämähän on jotain ennen kuulumatonta. Aivan kuin eläisimme uudelleen Kaarle XII:n sankariaikaa.

Kuulkaahan, nyt minä luen:

    Narvan valloitus. Suomalaiset joukot ensimäisinä. Suomalaisia
    kaatunut 6, haavoittunut 35.

    Tallinna 20.1. Ensimmäisinä saapuivat Narvaan t.k. 18 p:nä kello
    5,20 i.p. majuri Ekströmin joukot, joihin kuului 1. suomalainen
    vapaaehtoiskomppania, päällikkönä kapteeni Eskola. Toinen
    komppania, päällikkönä kapteeni Kanerva, tunkeutui kaupunkiin
    klo 6,40 i.p. tullen pohjoisesta Narvajoen vartta. 3 komppania,
    päällikkönä luutn. Laaksonen ja 4 komppania, päällikkönä luutn.
    Dahlgren, saapuivat kohta tämän jälkeen. Etujoukkona oli kapteeni
    Varmavuoren johtama tiedusteluosasto. Venäläiset vastaanottivat
    hyökkäävät suomalaiset kivääritulella. Kun vielä joukko
    virolaista jalkaväkeä oli t.k. 19 päivän aamulla klo 4 saapunut
    paikalle, oli polseviikkien vastarinta lopullisesti murrettu.

    Vangiksi saatiin kaupungin valtauksessa m.m. erään
    polseviikkirykmentin ja divisioonan esikunnat. Sotasaalista
    saatiin suuret määrät, 1 kenttäpatteri, 2 raskasta tykkiä, 200
    hevosta, kuormastoa, suuri määrä elintarpeita, m.m. 16000 kiloa
    sokeria ja paljon muuta.

Ällistyneinä kuuntelivat naiset isän lukemista. He eivät sotaliikeselostusta paljonkaan ymmärtäneet, mutta sen he tajusivat, että Suomen pojat olivat tehneet ikimuistoisan teon. Olihan Kaarle XII:kin Narvan voitosta puhuttu satoja vuosia.

Alli kääntyi ikkunaan. Hän katseli noita koleita pyryn peittämiä tantereita ja mietti:

– Kylläpä ovat poikia. Tuolla myrskyssä ja pakkasessa ne ovat marssineet ja taistelleet ja Narvan vallanneet. Voi uljaita poikia. Minua haluttaisi syleillä ja suudella heitä kaikkia – koko rykmenttiä.

Sitten lämmin tunneailahdus valtasi hänet. Hän nosti nenäliinan silmilleen, ja juoksi omaan kamariinsa.

Isäkin kulki lehti kourassaan omaan huoneeseensa ja alkoi puhelimitse soitella koko pitäjälle meidän poikiemme hirveitä urotöitä Suomenlahden toisella puolen.

Iltapostissa saapui kirje Eestistä. Erkki kirjoitti. Hän oli sanomalehtimiehenä seurannut mukana Narvaa vastaan toimivassa ryhmässä ja nyt hän kaunopuheisesti kuvaili suurin piirtein nuo ratkaisevat tapahtumat sekä voiton herättämän mahtavan kansallisen innostuksen niin suomalaisissa kuin virolaisissa joukoissa. Tämän voiton kautta oli koko punainen rintama idässä murtunut ja Viron valtakunnallinen raja saavutettu. Sitävastoin oli kaakossa tilanne vielä varsin vakava. Kohta käyvät siellä Pohjan Pojat Kalmin johdolla hyökkäämään.

Moneen kertaan luettiin Aulamoilla sinä iltana lieden tuikkivassa valossa Erkin kirjettä ja vuoroin toiveet sekä huolet täyttivät siellä rinnat, toiveet isänmaan uudesta kunniasta ja nousun ajasta ja huolet poikain ja veljien kohtaloista. Seuraavana päivänäkin sai Alli Virosta kirjeen, jota kuitenkaan ei näytetty kenellekään muille pyynnöistä ja uhkauksista huolimatta. Mutta sinä iltana istui tyttö myöhään pianon ääressä, soitteli hiljaisia kaihomielisiä säveliä ja eli muissa maailmoissa.

Äiti ja isä ihmettelivät ja kuiskuttelivat keskenään kaikista Viron retken ihmeellisistä vaikutuksista heidänkin perheeseensä, mutta salaisuus pysyi Allin takana tallella. Hän vain hymyili kaikille kyselijöille ja sanoi lopuksi:

– Saattepahan nähdä kaikki aikanaan. Nyt on vielä liian varhaista puhua mitään.

Aarne ei – kuten pojat ja veljet tavallisesti menettelevät – ollut vielä ehtinyt kirjoittamaan muuta kuin erään postikorttikuvan Toompean linnasta Tallinnasta. Siinä oli noita tavallisia toivotuksia: "Voikaa hyvin älkääkä olko huolissanne", eikä mitään asiallista tai edes tunnelmallista.

    Luhde – Grosshof.

[Perustuu kapteeni Rytkösen kuvaukseen joukkueensa toiminnasta Luhde – Grosshof in taistelussa.]

Pohjan Poikien pitkät kolonnat marssivat 31.1. eri teitä Sangasten asemalta Valkia kohti vallatakseen sen. Päävoimat kulkivat valtatietä Luhde-Grosshofin kartanoon päin, mihin punaisten parhaat ja tähän asti voittorikkaat, pelätyt lättiläiset pataljoonat olivat asettuneet hyviin asemiin kivijalkojen ja viertoteiden vallien suojiin, katkaistakseen suomalaisten tien. Oli siis uhkaava taistelu tulossa, ensimäinen suurtaistelu Pohjan Poikain historiassa.

Joka komppania, joka ryhmä, joka mies tiesi, että nyt oli kysymys – elämästä ja kuolemasta. Nyt katsoi koko Viro ja koko Suomi tuohon pieneen joukkoon, joka vieraan maan kamaralla aktiivisesti ajoi Suomen heimon asiaa ja täytti kansamme kunniavelan. Ilman tätä joukkoa ja Ekströmin sotureita olisi Suomi ollut kunnoton, kurja ja halveksittu sekä kirottu maa. Polseviikkien ruoskan alle painetut virolaiset heimoveljemme olisivat sitä kironneet, pohjoismaiset naapurikansat halveksuen sille nauraneet.

Tuo merkitty joukko, joka kantoi harteillaan niin raskaan taakan, eteni nyt Valkia puolustavia ja Luhde-Grosshofin luo päävoimansa sijoittaneita punaisia rykmenttejä vastaan. – Se oli edesvastuustaan täysin tietoinen.

Lisäksi oli se tietoinen Ekströmin joukkojen suuresta saavutuksesta 18.1. s.o. Narvan valtauksesta ja Pohjan Pojat eivät luonnollisestikaan aikoneet olla pekkoja pahempia. Tosin ei Valkilla ollut sellaista kaikuvaa nimeä kuin Narvalla, mutta vihollinen oli siellä sitä vahvempana vastassa. Siitä saatiinkin pian selvä todistus.

Viron kansallissankariksi oli muutamien viikkojen kuluessa noussut rohkea soturi, yliluutnantti Kuperjanov, joka kuuluisine sisseineen milloin vihollisen edessä, milloin sen takana suoritti hurjia urotöitä. Hänet oli nyt joukkoineen suomalaisten saavuttua kaakkoisrintamalle määrätty Kalmin alaiseksi Valkin operatiossa.

Tietäen Kuperjanovin sissien hiljan kestämät vaivat ja uupumuksen, tahtoi Kalm antaa heidän levätä ja määrätä heidät reserviin, mutta Kuperjanov vastasi ylpeästi sissiensä olleen aina eturintamassa ja haluavansa sen paikan nytkin.

Välttääkseen eripuraisuutta Kalm myöntyi ja Kuperjanovin miehet lähtivät etujoukkona Luhde-Grosshofia kohti. Uljaasti he kävivät ilman muuta hyökkäämään kartanoon.

Pohjan Poikien edetessä kalsean tammikuun auringon valaisemia lumisia kenttiä kuuluikin edestäpäin yhtämittaista tykki- ja kivääritulta. Kumeasti jylähtelivät jo siellä meikäläiset tykit kamppailussa perivihollista vastaan ja vihaisesti vastasi punainen tykistö. Itämyrsky vinkui jälleen.

Pojat pusersivat tiukkaan hampaitaan ja astuivat vankkumatta edelleen. Jokaisen katseista näkyy jyrkkä päätös: arvelematta vihollisen kimppuun, missä ikinä se tavataan.

Lähetti saapuu ilmoittaen:

"Kuperjanovin hyökkäys lyöty takaisin, tappiot suuret, Kuperjanov itse ja melkein kaikki hänen upseerinsa kaatuneet. Sissit jatkavat taistelua."

Vakava värähdys käy miesten kasvoissa.

– Annahan kun päästään näyttämään niille Pohjan Pojan voimaa.

I pataljoonan komentaja, kapteeni Hannula jakoi komppanialle tehtävät Varen torpan luona.

Nyt komppaniat levittäytyivät hyökkäykseen.

Luhde-Grosshofin puolustajat tällä välin myhäilevät itsekseen, maatessaan erinomaisissa ihmiskäden luomissa ja varustamissaan asemissa lyötyään etujoukon hyökkäyksen takaisin. Antaakseen moraalista vaikutusta vastustajalleen he innoissaan ampua räiskivät vietävästi. Kuitenkin hekin tuntevat nahassaan, ettei tämä tähän pääty, sillä valkoinen tykistö ampuu yhä edelleen sisukkaasti ja väistymättä.

– No, mitäpä siitä, tulevat uudet joukot saamaan selkäänsä noilla epäystävällisillä aukeilla, he miettivät. Silloin vastapäiset metsänreunat kaukana alkoivat elää. Pohjan Poikien ketjut juoksevat lumista kenttää Luhde-Grosshofia kohti. Syöksyt ovat pitkiä ja komeita.

– Ylös – mars, mars! kajahtavat komennot pitkin linjaa.

Se on tuota uljasta vapaussodan taktiikkaa. Upseerit edellä, sitten aliupseerit ja vihdoin miehistön taajat ketjut.

Mutta vihollisen tuli pyyhkäisee nyt myrskyn pauhuna avointa kenttää. Sadat kiväärit ja kymmenet konekiväärit syöksevät rakeitaan ryntääjiä vastaan. Miehiä tupertuu tantereeseen. Joka syöksyllä jää tovereita jäljelle.

Pohjan Poikien vauhti pysähtyy. Edessä on – se havaitaan selvästi – vahvat voimat, jotka suojattuina taistelevat. Tuntuu mahdottomalta päästä kilometrien laajuisen aukean yli edes suomalaisella sisulla. Tappiot suurenevat.

Ketjut makaavat hangella tulitaistelussa. Tuntuu mahdottomalta nostaa päätäkään maasta, sillä vihaisina kiitävät punaisten kuulat pärskähdellen peltoon.

Kuuluu taas komentoja ja oikealla hyökkää jääkäri Oivon joukkue jo kartanon puutarhaan. Se saa vastaansa vahvoin voimin tehdyn vastahyökkäyksen ja heitetään takaisin. Kaarrostavat komppaniat viipyvät.

Luutnantti Aulamo johtaa joukkueensa Peddel-joen suojaavaa laaksoa hyökätäkseen vihollisen oikeaan sivustaan. Pojat marssivat vakavina ja ääneti eteenpäin. He kulkevat rauhassa tosin kyyryillään joenuomassa, mutta kuitenkin ikäänkuin sen hurjan myrskyn ulkopuolella, joka pauhaa ylempänä ja peltoaukeilla. Miehistö on levoton ja jännittynyt. Kaikki tietävät, että toverit ovat vaikeassa tilanteessa tuolla ylhäällä, heitä olisi autettava. Mutta luutnantti kulkee yhä rauhallisesti joukkueen etunenässä joen uomaa edelleen.

Niin on käsky.

Silloin joen ranta madaltuu ja sen kohdalla näkyy taistelukenttä aina kartanoa myöten, josta vimmattu tuli tuiskuaa. Tuolla makaavat ketjut aukealla pellolla. Lähimmät joukkueet syöksyvät taas eteenpäin.

Samassa huomaa vihollinen Aulamon joukot ja kohdistaa tulensa sinne. Seuraus on valtava, aavistamaton. Koko joukkue ryntää ilman komentoa aukealle. Itsestään muodostuu ketju. Se syöksyy eteenpäin.

– Ryssän kimppuun! kuuluu kiihkeitä huutoja.

– Ryssän kimppuun!

Luutnantti kalpenee. Hänen joukkueensa hajosi kuin akanat tuuleen. Mitä tehdä? Harmistunut kirous kajahtaa hänen huuliltaan.

– Lähtivät pirut liian aikaisin – hullut rintamahyökkäykseen.

Luutnantti juoksee joukkueen perässä. Eihän hänellä ole muuta tehtävää. Hän juoksee koko ajan pystyssä, haavoittuneiden, kaatuneiden ohi.

Nyt hän tulee miehistöketjun tasalle, joka makaa maassa.

– Hyvä, sainpas kiinni teidät ruokottomat. Luutnantti jatkaa juoksuaan. Hänen paikkansahan on tuolla ketjun edellä.

– Ylös – mars, mars! karjaisee hän.

Päällikön esiintyminen saa miehet haltioihinsa.

– Ryssän kimppuun! kajahtaa joka puolelta.

Tappioista välittämättä painavat miehet eteenpäin. Taas tulta. Huuto ja tuli huumaa polseviikit. Eivätkä koskaan olekaan suomalaisten hurraahuudot niin vihaisina kajahdelleet kuin Luhde-Grosshofin kartanoon rynnättäessä. Ei milloinkaan ennen ole meidän hyökkäävissä ketjuissamme kytenyt sellainen vimma käydä vihollisen kimppuun, kuin täällä Eestin mantereella – Luhde-Grosshofin aukeilla kentillä.

Polsut näkevät ruudinsavussa komeita haahmoja, jotka kivääri tanassa syöksyvät eteenpäin. Tuli sävähtelee verenruskeana ja valaisee ahavoituneita naamoja. Yhä uudet miehet astuvat kaatuneiden tilalle. Haamut kasvavat maasta, nuo voimakkaat nuoret miehet vaaleissa turkeissaan, ja suomalainen hurraa täyttää kun täyttääkin Luhde-Grosshofin kartanon puistikot.

Puolustajain sisu on loppunut jo ennen rynnäkköä. Pitkin yläviä peltoja pakenevat heidän hajanaiset parvensa suomalaisten konekiväärisuihkujen saattamina vastapäisen metsän suojaan.

Pohjan Poikien ensimmäinen suuri voitto on saatu. Kauhun vallassa pakeni vihollinen sitten Valkin läpi peninkulmien päähän koko seudulta ja seuraavana päivänä marssivat Pohjan Pojat kaupunkiin, punaisen hirmuvallan alaisina eläneiden alkuasukasten katsellessa heitä katuvieriltä synkkinä ja äänettöminä.

Mutta Valkin sotasanomat kiersivät jo radiokoneissa yli pohjoismaiden ja Europan.

Sanitäärit kokoilivat illan tullen taistelukentältä lukuisia haavoittuneita kartanoon sidottaviksi. Luutnantti Aulamon ohi kuljetettiin hämärässä puistossa paarit, joilta kohottautui nuori mies.

– Aarne, kuului heikko ääni puhuvan.

Luutnantti säpsähti.

– Kuka siellä? – Juhaniko?

Haavoittunut tarttui hänen käteensä ja sanoi katkonaisesti

– Sain – – konekiväärisuihkusta – – vatsaani – kuolen – – sano Allille – terveiseni. Rakastin – – häntä.

Haavoittunut retkahti kuolleena paareille.

Väristen kumartui luutnantti paarien yli.

– Juhani, Juhani! huusi hän epätoivoissaan.

Turhaan kajahteli tuskainen huuto virolaisen moision kylmässä talvisessa puistossa. Juhani Kyttä oli kuollut.

Helmikuun aurinko paistoi iloisesti, miltei keväisesti huurteisten ruutujen läpi Aulamon kartanossa ja riemastutti ihmismieltä.

Tänä keväänä oli muitakin ilon aiheita.

Suomalaisten sankariteot Viron maalla olivat taas voimakkaasti kohottaneet arvonantoamme pohjoismaissa, jopa maan mahtavienkin silmissä. Se oli kaikki tapahtunut aivan kuin huomaamatta. Nuoriso oli sen kaiken tehnyt – nuo Ekströmin huimapäät Narvan kentillä ja Pohjan Pojat Luhde-Grosshofin tantereilla. Punainen peikko, joka äsken varjosi koko kaakkoisen taivaanrannan, oli nyt sieltä kadonnut. Viro oli pelastunut ja Helsingin naapurina Suomenlahden toisella puolen oli Tallinna, ystävällinen kaupunki. Siellähän olisi voinut olla polseviikkien sotasatama ja lentokentät.

Oli sitten vihdoin selvinnyt myöskin elintarvetilanne ja länsivalloista virtasi nyt maallista hyvyyttä maahamme kuin runsauden sarvesta. Ja toinen sellainen sarvi oli meillä omassa kädessämme. Suomen puutavara alkoi virrata maailmanmarkkinoille. Rahaa oli, ruokaa oli, vaikka olisit joka päivä pannukakkua syönyt, oli juomaa, ja kyllä kansa joikin. Huumaava, hillitön elämän ja nautinnon himo valtasi koko maan, nuoret ja vanhat. Tanssittiin, tanssittiin tanssimasta päästyä, juotiin ja mässättiin kuin viimeistä päivää. Huonojen aikojen tuloa ei kukaan aavistanutkaan eikä myöskään niiden varalta varustautunut.

Agronoomi Aulamo oli myhäilevällä tuulella, sillä maataloustuotteet kohosivat kohoamistaan arvossa. Hän istuskeli vain nojatuolissaan ja kuunteli noteerauksia. Keventynyt oli Elma-rouvankin mieli, kun yhä pönkitetymmäksi kävi tämä maallisen hyvinvoinnin ennen usein horjahteleva perusta.

Alli yksin kulki talossa levottomana. Hän haki yksinäisyyttä ja laihtui. Yhä terävämmiksi kävivät hänen kasvonpiirteensä ja silmät näyttivät vain suurenevan.

– Ihmeellistä, ettei ole useaan päivään tullut kirjettä Virosta. Aarne nyt luonnollisestikaan ei kirjoita mitään, mutta – – –. Erkki tai – – Juhani. Mikseivät he ole kirjoittaneet? Mitä on tapahtunut?

Eräänä päivänä soi puhelin. Irja ja Aarne soittivat Turusta ja pyysivät hevosta asemalle.

Äiti oli puhelimessa vastaamassa.

– Eikö tule muita kuin Irja ja Aarne? kysyi Alli.

– Ei ainakaan Aarne mitään maininnut. Odotitko jotain?

– En. Ajattelin vain, että ehkäpä Erkkikin olisi palannut ja pistäytyisi kotiin mennessään meillä.

– Ei, ei puhunut Aarne muista.

Alli kulki rauhatonna edestakaisin huoneissa. Oli tietysti hirveän hauskaa, että Irja ja Aarne tulivat kotiin. Mutta miksei Juhani ole mukana? Olihan hän luvannut heti Suomeen tultuaan rientää Allia tapaamaan. No, ehkei ole saanut lomaa tai ehkäpä tulee huomenna.

Alli avasi oven keittiöön.

– Kuuluiko siellä kulkusten kilinää?

– Eikä kuulu, vastasi piika unisesti.

Tyttö vetäisi oven kiinni. Hän oli ihan ollut kuulevinaan eikä ainoastaan kulkusia, vaan reen natinaa ja Aarnen ääntä pihalla.

– Nyt on sitten Aarnen sairasloma päättynyt, ajatteli Alli ja hymähti. Oli sekin sairasloman viettoa – tapella Virossa. Lähde nyt sitten sen jälkeen suoraa päätä palvelukseen omassa armeijassa. Se on kai nyt sitä militarismia, josta ihmiset niin paljon puhuvat.

– Eikö sieltä vieläkään kuulu mitään? kysyi Alli jälleen kyökin ovesta.

– No, mitä sieltä nyt ennen aikojaan mitään kuuluisi!

Allia suututti.

– En minä voi ymmärtää, miksi ihmiset antavat näin kauheasti odottaa itseään. Minusta ei mikään maailmassa ole niin inhottavaa kuin odotteleminen.

Sitten hän meni ruokasaliin ja koetteli oliko kahvipannu vielä kuumana.

Taas kuului jotain kolinaa. Alli säntäsi keittiöön.

– Eikös nyt kuulunut kulkusten kilinää? hän kysyi.

– No, johan ne ovat pihalla, kuului vastaus.

Alli syöksyi paljain päin eteiseen ja pihalle. Siellä oli kaivattu kuorma portaitten edessä. Irja oli jo noussut reestä ja tuli käsivarret ojolla vastaan. Tytöt vaipuivat toistensa syliin.

Kolistellen ja kantaen raskaita matkatavaroita saapui Aarne eteiseen ja kätteli omaisiaan tukevalla puristuksella, joka sai äidin huudahtamaan.

– Älähän nyt niillä lapioillasi luita musertele!

– Herrasväen sormia, vastasi Aarne nauraen.

– No, hengissä sieltä palataan, puhui isä tyytyväisenä hymyillen. Jokos se Viro nyt tuli jaloilleen?

– Jo tuli, vastasi poika varmasti.

Sitten mentiin ruokasaliin ja Alli kaatoi höyryävää kahvia, väkevää kuin pikiöljy, sillä pannu oli nyt jo kolmannen kerran lämmitetty, Alli kun tahtoi, että kahvin piti olla ihan tulikuumaa. Hyvää se teki.

Juotuaan kuppinsa astui sitten Aarne sisarensa luo, kosketti häntä olkapäähän ja sanoi:

– Alli, kuulepas nyt. Valmistaudu ottamaan vastaan surullista uutista.

– Mitä, eihän – – kysäsi tyttö hätäisesti ja kalveten.

– Uljas toverini Juhani Kyttä kaatui Luhde-Grosshofin taistelussa.

– Oi ei, ei! huudahti Alli kasvot valkeina tehden kädellään torjuvan liikkeen. Sano, ettei se ole totta! Se ei voi olla totta. Kuka tahansa muu, mutta ei Juhani. Aarne, Aarne, sano pian ettei tämä kamala asia ole totta!

Aarne silitti sisarensa hiuksia ja Irjakin nousi paikaltaan saapuen Allia lohduttamaan.

– En uskonutkaan, että asia koskisi sinuun noin kovasti, puhui Aarne. En tiennyt että välinne olivat niin läheiset.

– Minä kyllä näin kaiken jo tammikuussa, Irja puhui. Minä ymmärrän sinua. Voi rakas Alli, miten suuren surun sinä nyt sait. Kunpa vain jaksaisit sen kantaa.

Alli nousi pöydästä kalpeana kuin kynttilä ja huudahti: Antakaa minun olla ihan yksin!

Sitten hän juoksi portaita ylös painaen käsiään kasvoilleen estääkseen tuskan huutoa kajahtamasta.

Aarne ja Irja katselivat äänettöminä nuoren tytön jälkeen, joka oli menettänyt rakastamansa miehen jo ennenkuin oli ehtinyt edes nimittää itseään morsiameksi.

XVIII.

Jalossa kilpailussa olivat virolaiset ja suomalaiset joukot taistellen saavuttaneet Viron kansallisen rajan, jopa edenneet sen ylikin. Kansallisten voimien tieltä oli saanut väistyä internationalen kuvatus. Mutta vielä ei taistelu päättynyt. Punaiset kokoilivat uusia joukkoja hyökkäämään Viroa vastaan osoittaen siten käytännössä ja todellisuudessa antavansa täydellisen pitkän paltun äsken toitottamilleen monisanaisille julistuksille kansojen itsemääräämisoikeudesta, jota pieni Eestin kansa nyt yritti toteuttaa.

Viron vapauden turvaamiseksi tarvittiin vielä pitkä, jäykkä taistelusarja raja-alueella.

Uljailla ponnistuksilla oli Virossa voitonpäivä saatu. Nyt olisi kuten aina ollut käytettävä voiton hedelmät hyväksi ja luotava pysyvä rauha Suomen ja Viron sekä toiselta puolen Venäjän välillä.

Siitä ei tullut kuitenkaan mitään.

Kuten aina – kansamme historiallisen välttämättömyyden pakosta – meni kaikki juuri voiton hetkellä hajalle. Voiton jaloa päivää me emme taaskaan käsittäneet emmekä kestäneet. –

Kun luutnantti Aulamo palasi toimeensa armeijassa, sai hän käteltyään tovereitaan heti tietää merkillisiä uutisia.

– Oletko kuullut, kysyi luutnantti Susi, että Kalm on saanut eron?

– Mitä hittoa! huudahti entinen Pohjan Poika.

– Pantu viralta, heitetty yli laidan. Mauri teki tehtävänsä ja sai mennä.

– Oletteko hulluja?

– Emme me, mutta – – –

– Mitä muuta yhtä hauskaa tiedätte?

– Paljonhan nyt on uutisia. Wetzer esikuntineen palaa pois Virosta. Suomalaisissa joukoissa on hajaannusta. Koko retkikunta lopetetaan.

– En usko teitä, sanoi Aarne ja meni puhelimeen. Puolessa tunnissa oli hän selvillä siitä ällistyttävästä tosiseikasta, että kaikki todellakin oli hajalla. Äsken suunniteltu Inkerin vapautusliike, jota varten hän, Aarne, oikeastaan oli lähtenyt Suomeen, oli nähtävästi karilla. Ja kaikenlaiset pärjääjät levittelivät sameita huhuja Pohjan Pojista ja suomalaisista vapaustaistelijoista yleensä. Kaduilla, seurapiireissä, jopa eräissä sanomalehdissäkin heidät leimattiin vain kunnian- ja saaliinhimoisiksi seikkailijoiksi, jotka olivat lähteneet Viroon yksinomaan halusta saada ryöstää.

Aarne ajatteli silloin jaloa poikaa, Juhani Kyttää, joka oli uhrannut nuoren elämänsä Luhde-Grosshofin hankikentällä Eestin ja Suomen vapauden puolesta. Hänkö oli ryöstäjä!

– Kirotut häpäisijät, huudahti nuori luutnantti lyöden nyrkkinsä pöytään.

– Ehkäpä oli yksi ja toinen jotain ottanut mukaansa Viron moisioista. Sodassa on perin yleinen ilmiö n.s. besorgaus. Sitä tapahtuu kaikkien valtojen armeijoissa, ainakin jos sota kestää kauan. Miten paljon sitten sotamies voi besorgata?

Hänen tornisterinsa painaa 35 kiloa ja siihen lisäksi tulevat kivääri, leipälaukku, lapio, 150 patruunaa vyössä ja vesipullo. Se hänen on kaikki kannettava. Pari kiloa tornisteriin sopivaa tavaraa hän voi kulettaa mukanaan, mutta ei enempää, sillä seuraavana päivänä marssin lopulla on liika heitettävä pois. Tunsin erään jääkärin, joka Suomen tulevaa sotamuseota varten kantoi Kuurinmaalla Misseltä lähdettäessä suurta Suomessa valmistettua ryssien ampuman granaatin kuorta 25 km. ja oli sittenkin lopuksi kuitenkin pakotettu heittämään sen pois selästään.

Ja ajatelkaamme sellaista onnellista tapausta, että besorgaaja saa kaupunkiin asti jonkin pienen saaliin. Mitä hän sillä tekee? Hän myy sen juutalaiselle korkeintain 25 markasta, menee kapakkaan ja juo 7 ryyppyä omenaviinaa.

Tämmöisiin seikkoihin kiinnitettiin huomiota silloin kun suomalaiset vapauttivat Viron valtakunnan maita tuhansia neliökilometrejä. Pohjan Pojat pelastivat paitsi Viroa koko Suomen kansan maineen ja kunnian ja pelastivat sen joutumasta äärimmäisen hankalaan ja vaaralliseen asemaan. Olisi luullut että isänmaallisten seurojen puheenjohtajat olisivat saapuneet heitä vastaan laivarantaan ja ottaneet lakit päästään, silloin kun kaupungin pää olisi puhunut näin:

"Pojat, suomalaiset Viron kävijät! Te pelastitte Viron ja meidän kunniamme. Te teitte sen, mitä koko kansamme olisi pitänyt tehdä. Koko kansakunnan puolesta kiitämme teitä."

Mutta tunnustettava on, että suurin osa sanomalehdistöämme antoi Viron kävijöille täyden tunnustuksen ja eduskunnassa lausui eräs puhuja monien muiden joukossa puolustaessaan Pohjan Poikia m.m.:

"Minä kunnioitan heitä (vapaaehtoisia), että he ovat uskaltautuneet retkelle, jolla he voivat menettää enimmän, mitä ihminen saattaa menettää, nimittäin henkensä. Ei ole varsin suurta egoismia niissä, jotka tuon tekevät."

Pohjan Poikien loppuvaiheet olivat samanlaiset kuin vapaajoukkojen yleensä. Ne ovat käytettävissä vain nopeisiin iskuihin. Pitkäaikainen, yksitoikkoinen sotatoiminta ei ole niitä varten. Niitä on arvosteltava sen mukaan, mitä ne saavat aikaan voimansa ja nuoruutensa päivinä. Ja silloin on suomalaisille vapaaehtoisille Virossa annettava se tunnustus, että he tekivät jalon, historiallisen teon.

Melkein huomaamatta he saapuivat kotimaahan, sisäisissä huolissaan kamppaileva ristiriitainen kansamme heidän paluutaan tuskin huomasikaan, mutta historia – suuri tuomari heidän tekonsa kerran kultavaa'alla punnitsee.

Kaksi julkista lausuntoa valtiopäiväin avajaisissa valaiskoot lyhyellä ytimekkyydellään ajan myrskyisen taustan ennen kuin jälleen käymme seuraamaan nuoren polven intomielistä toimintaa:

Asessori Hannula lausui juhlasaarnassaan puhuessaan Suomen kansan keskuudessa vallitsevasta puoluetaistelusta ja syvästä erimielisyydestä seuraavat sanat:

"Viha, riita ja eripuraisuus on vääryyttä. Jos nämä muodostuvat kansallisominaisuuksiksi, hukkua tämän pikkukansan täytyy. Vääryyteensä, puolueriitoihinsa ne ovat hukkuneet suuremmatkin kansat."

Mutta hajanaisuuden keskeltä kaikui tulevaisuuteen luottavana valtionhoitajan tyyni, miehekäs ääni.

"Me voimme ilolla todeta, että niissäkin valtakunnissa, jotka ovat lähteneet voittajina suuresta maailmankamppailusta, suurempi luottamus kansaamme kohtaan on päässyt valtaan, sittenkun se on näyttänyt pystyvänsä kovana aikana keskellä levotonta ja hämmennyksissä olevaa maailmaa turvaamaan asemansa itsenäisenä, riippumatonta, kansallista politiikkaa ajavana valtiona ja pysyttämään voimassa sisäistä järjestystä ja lainalaista yhteiskuntalaitosta, vaikka idässä tapahtuva yhteiskunnan hajoitus yhä on ollut uhkaamassa."

– – –

"Samalla kuin meidän täten tulee kaikin voimin työskennellä suhteittemme lujittamiseksi ja kehittämiseksi kaikkiin niihin valtioihin, joiden kanssa me jo olemme ystävällisissä suhteissa, me emme voi välinpitämättömästi katsella niitä kärsimyksiä ja sitä vainoa, joiden alaisiksi Suomen ulkopuolella asuvat heimolaisemme ovat joutuneet ja heidän ankaraa taisteluaan kansallisten pyrkimystensä saavuttamiseksi."

Näissä sanoissa ilmeni jälleen itsenäisen kansan luottamus omiin kokoaviin ja järjestystä ylläpitäviin voimiin kaiken hajanaisuudenkin keskellä.

Niiden heimokansojemme kohtaloon kohdistuva huolenpito taas vaikutti sytyttävästi Suomen isänmaalliseen nuorisoon.

Silloin näet pamahti jälleen rajalla ja pamahti, että tuntui. Aunuksen Karjala nousi nyt vuorostaan vapaustaisteluun ja ilmaisi selvin sanoin halunsa yhtyä Suomeen.

Aunus oli Venäjän vallankumouksen tapahduttua saanut yleensä elää omissa oloissaan ja järjestää asiansa kuten itse tahtoi. Sen länsipuolella – Suomessa – oli taistelu pian tauonnut. Idässä Muurmannin radalla sen sijaan englantilaiset ja ranskalaiset kallistelivat etupäässä vielä puolustautuvia polseviikkeja vastaan. Aunuksen alueella taas vallitsi rauha, kunnes kevättalvella punaisia joukkoja alkoi tunkeutua sen puolustamattomiin kyliin ja ne taas kohtelivat Aunuksen väestöä tavalla, joka vihdoin sai sen ryhtymään sissisotaan tunkeilijani karkoittamiseksi. Ahdistettujen aunukselaisten avunhuudot kantautuivat nyt Suomen kansalle, ja taisteluvalmis, nuori polvemme oli jälleen samassa silmänräpäyksessä jalkeilla.

Edelliset voitot ja menestykset sekä kotimaassa että Virossa olivat synnyttäneet nuorison mielissä Suur-Suomen mahtavan unelman.

Eräänä huhtikuun iltana toimestaan kotiin palatessaan tapasi Aarne Aulamo huoneessaan kaksi odottamatonta vierasta – luutnantti Venhon ja Erkki Kahilan.

– Terve, suo anteeksi, että olemme luvatta tunkeutuneet huoneeseesi. Olemme istuneet täällä jo yli tunnin ja tupakkalaatikkosi tuossa ilmaisee polttoainekulutuksen, puhui Venho rennosti.

– Hyvää päivää ja tervetuloa. Ja kas, Erkki, hauska tavata sinuakin pitkästä ajasta. Oletko vielä sanomalehden toimittajana?

– En ole, vastasi Erkki ja katseli kysyjää suoraan silmiin. Olen uusissa hommissa.

– Vai niin, onko toimesi Helsingissä, vai rupeatko lukemaan taas?

– En kumpaakaan. Matkustan tänä iltana Sortavalaan. Tiedäthän, että Aunuksessa on alkanut vapaustaistelu. Suuret määrät suomalaisia vapaaehtoisia on taas matkalla sinne. Nyt yritetään idässä samaa, mikä äsken tehtiin Virossa. Nyt katkoo Karjala kahleitaan. Minä lähden sotaan.

– Ja sinä nähtävästi myös, kysyi Aarne luoden silmäyksen Venhoon.

Venho nyökkäsi ja sytytti rauhallisesti savukkeen.

– Lähdetkö taas sanomalehtimiehenä? kysyi Aarne Erkiltä.

– En, tai osaksi kylläkin, mutta pääasiassa sotilaana. Olen näet palvellut konekiväärikomppaniassa ja minusta on siellä varmastikin nyt hyötyä. Luutnantti Venho ottaa minut komppaniaansa.

– Niinkö, sepä hauskaa. Silloin olet hyvän miehen seurassa, sanoi Aarne katsoen hymyillen Venhoa.

– Etkö tule mukaan? kysyi Venho vakavana.

Aarne säpsähti. Hän mietti.

– Olen kyllä kuullut huhuja asiasta ja se on suuresti kiinnostanut minua, mutta nyt en pääse mukaan eikä mitään lomamahdollisuutta ole sen jälkeen kun juuri kulutin sairaslomani Virossa. Vain jos Suomen armeija lähtee liikkeelle, silloin tavataan. Sitäpaitsi aion lähiaikoina mennä naimisiin.

– Oikeinko totta? kysäsi Venho nauraen. Minä vain en ole ehtinyt sellaisia asioita vielä ajattelemaankaan.

– Kesken kaiken, miten Alli jaksaa? kysyi Erkki katsellen tutkivasti toveriaan.

– Alliko? Hm. Mikäpä hänellä. Elää maaseudulla, hoitaa taloutta. Niin, kyllähän Juhanin kuolema näytti koskeneen häneen aika lailla.

Erkki painoi alas päänsä ja vaikeni.

– Aika varmasti parantaa haavat, jatkoi Aarne harvakseen puhettaan. Uudet päivät tulevat, uudet toimet ja suunnitelmat. Etkö muuten käynyt meillä ennen Turusta lähtöäsi?

– En käynyt, vastasi Erkki. Olin kahden vaiheilla. Halusin kylläkin nähdä teikäläisiä, mutta arvelin häiritseväni. Kun palaan Karjalasta, tulen tervehtimään sekä sinua että Allia ja vanhempiasi. Onpa taas silloin hauska istua teillä tutussa vinttikamarissa takan ääressä ja pakista muinaisia.

– Silloin ehkä minäkin olen mukana, sillä minulla on myöskin Aulamon kartanosta unohtumattomia muistoja. Olisi hauska uudistaa niitä.

– No, sehän on helposti järjestetty. Kun sota Aunuksessa on päättynyt, olette tervetulleet kotiini. Saatte levätä, uida, syödä ja tehdä yleensä mitä miellyttää.

– Sopikaamme siitä, puhui Venho, mutta nyt meidän pian täytyy lähteä asemalle. Emmekö saa sinusta siis toveria tälle retkelle?

– Ei ainakaan alkuhälinään.

– Sepä vahinko. Nyt on minun nähdäkseni sellainen tilaisuus käsillä, jollaisia esiintyy vain kerran tuhannessa vuodessa. Katsoppas, nyt taistelevat englantilaiset voitokkaasti Arkangelin suunnalla, tshekkoslovakit Siperiassa. Mutta pääasia on, että koko Suomen heimo on nyt valtavassa nousu- ja herätysliikkeessä. Lännessä ponnistaa Viro nyt kaikki kansalliset voimansa ja sen alueella kokoontuu inkeriläisiä joukkoja taistelemaan Inkerin vapauden puolesta. Ja entäs Karjala! Äskettäin pitivät Pohjois-Karjalan kunnat suuren kokouksen Kemissä. Se pidettiin englantilaisten suostumuksella, mikä osoittaa, että he nyt suhtautuvat suosiollisesti Vienan alueiden liittämiseen Suomeen. Tuossa kokouksessa oli edustajia Oulangasta, Pistojärveltä, Kiestingistä, Jyskyjärveltä, Voijärveltä, Uhtualta, Kontokista, Vuokkiniemestä ja Paanajärveltä ainakin, ehkä muistakin Karjalan kunnista, vaikk'en kaikkia muistakaan. Pääasia on, että kokous päätti yksimielisesti liittyä Suomeen. Porajärvi ja Repola taas jo ovat meihin liittyneet ja nyt nousee Aunus. Voiko Karjalan liittymishalua Suomeen enää selvemmin ilmaista. Tällaista mahtavaa nousukautta ei Suomen kansa ole vielä koskaan nähnyt. Minä odotan Suomen nousemista koko voimallaan ajamaan heimonsa vapautusta.

Aarne ihan hämmästyi kuullessaan Venhon selostusta.

– Aina sama into ja sama selvyys sekä päättäväisyys ajatuksissa, hän mietti. Sitten hän sanoi:

– Sinun nimesi, Venho, pitäisi olla Tenho. Sinä osaat kyllä asiasi selittää. Tunnustan suoraan, etten ole asiaa noin perinpohjin ajatellut. Mieleni on ollut muissa asioissa.

– Ymmärrän, onhan sinulla morsian.

Aarne tuli vähän hämilleen.

– No niin, en tahdo viekotella sinua. Jos katsot asian sen arvoiseksi, voit tulla myöhemminkin mukaan.

– Kukapa tietää, mitä jännittävä elämä nykyisin tuo mukanaan. Sinun sanasi ovat joka tapauksessa syvästi koskeneet minuun. Toivon kaikesta sydämestäni teille onnea ja menestystä. Ehkäpä vielä kentällä tavataankin.

Hän puristi Venhon kättä lujasti.

– Tervehdi Allia, sanoi Erkki noustessaan hyvästelemään. Toivoisin hänen muistavan minuakin joskus edes hitusen verran.

– Tietysti sanon terveisiä. Mutta minä lähden teitä saattamaan asemalle.

– Älä vaivaa turhaan itseäsi. Morsiamesi ehkä odottaa.

– Odottakoon, tottahan toki minä nyt parhaat toverini saatan tällaiselle retkelle lähtiessänne edes asemalle asti. Herra ties, koska taas tavataan ja mitä ihmeellisiä vaiheita kaikki taas ennen sitä olemme kokeneet.

Venho asetti savukkeen pätkän tuhkakuppiin. Sitten hän otti kuvan Aarnen pöydältä.

– Kuka tämä on? hän kysyi kiihkeästi.

– Sisareni Alli.

– Tämäkö komea tyttö? On kuin onkin! Onpas hän kasvanut ja – – ja – – –

– Tämä toinen on morsiameni kuva, selitti Aarne.

– Vai niin, sanoi Venho, edes vilkaisematta. Hän katseli ääneti pitkän aikaa Allin kuvaa, pani sen sitten hiljaa pöydälle ja lähti toveriensa saattamana päättäväisesti ulos huoneesta.

Aarne seurasi tovereitaan asemasillalle asti. He kulkivat jälleen ihmeellisen tunnelman vallassa, eivät puhuneet paljoa, mutta ymmärsivät toisiaan enemmän kuin koskaan ennen.

Karjalaan menevä juna jo odotteli lähtövihellystä. Siinä oli useissa vaunuissa paljon nuoria miehiä, kaikki matkalla kauas itään. Pojat hymyilivät salamyhkäisinä saattajilleen. Ihmisvilinässä ja tungoksessa kuului päättäväisiä sanoja, jotka lausuttiin puoliääneen. Sitten yli asemasillan kajahti kimeä vihellys. Juna lähti puhkuen liikkeelle ja katosi talviyöhön.

Aarne seisoi viimeisten saattajien parvessa. Syvä kaipaus tuntui hiipivän hänen rintaansa. Hän katsahti vielä kerran kadonneen junan jälkeen, kääntyi sitten astumaan kaupunkia kohti ja mietti.

– Elämä on ihmeellistä ja joka tapauksessa suurta ja mielenkiintoista.

XIX.

Huhtikuun 21 päivän iltana viipyi Aarne Aulamo myöhään virastossaan. Hän yritti työskennellä, mutta levottomuutensa vain kasvoi, mitä pitemmälle päivä kului. Syy oli seuraava.

Aarne oli aamupostissa saanut Venholta kirjeen Sortavalasta. Tämä oli siinä lyhyin mutta nasevin lausein ilmoittanut ylihuomenna lähdettävän liikkeelle koko voimalla. Yhä vakuutetumpi oli hän siitä, että juuri tämä hetki oli ainoa, suorastaan ihmeellisen kohtalon antama mahdollisuus ei sanoin vaan teoin toteuttaa Suur-Suomi ajatus. "Emme uskalla olla sitä käyttämättä, ettei historia meitä tuomitsisi. Me yritämme nyt sen, mitä ihmisen vallassa on. Jumala pitää huolen lopusta. Koko suunnitelma perustuu siihen, että rohkea alkumenestys herättää Suomessa sellaisen kansallisen innon, joka kohottaa Aunuksen vapaaehtoisen armeijan määrän moninkertaiseksi ja turvaa sen myöhäisemmän toiminnan, ehkäpä saa liikkeelle koko armeijankin ainakin puolustamaan sitä, minkä me nyt aiomme vallata. Nyt katsotaan, tuleeko meistä valtakunta, jolla on elämisen mahdollisuudet vai eikö. Olla vai ei olla, siitä on nyt kysymys."

Siinä oli aina jotain perin nasevaa tuossa Venhon tyylissä, oli se sitten puhetta tai kirjettä.

Aarne astui ikkunan ääreen ja katseli "Pohjolan valkeaa kaupunkia". Ilmassa oli jo kevään tuntua. Keskitaivaalla ja idän puolella leijaili mustia, uhkaavia pilven lonkia, jotka näyttivät aivan vetisiltä, mutta lännessä taivas välkkyi ja punerti laskevan auringon katoavaa kajastusta. Tuoksuvat, raikkaat keväiset tuulet puhalsivat etelästä. Avatusta ikkunasta saattoi tuntea niiden lemun, havun ja pihkan tuoksun saariston metsistä.

Puhelin soi. Aarne tarttui kuulotorveen.

– Halloo.

– Onko Aarne? kysyi Irjan ääni.

– Olen. Hyvää iltaa, Irja, mitäs sinä haluat?

– Mitäkö haluan? Oletko todellakin voinut unohtaa, että tänä iltana sinun piti tulla meille ja meidän piti yhdessä lähettää hääkutsut? Kuinka sinä voit unohtaa sellaisen asian?

– Niinkö, olikos se tänä iltana? puheli Aarne hajamielisenä.

– Mutta Aarne! Mikä sinulla oikein on? Sinähän olet aivan – – aivan – – kummallinen.

– Miten niin?

– Ei! Nyt en minä enää voi käsittää sinua laisinkaan. Sinähän et nyt enää yhtään ajattele minua, vaan – jotain muuta.

Tytön ääni värisi.

– Älä nyt hätäile, rakas Irja, sanoi silloin Aarne. Minä lähden heti täältä ja minulla on kerrottavana ihmeellisiä asioita. Kun kuulet ne, ymmärrät varmasti hetkellisen hajamielisyyteni.

– Ellet puolen tunnin päästä ole täällä, heitän kaikki kutsukortit pesään.

– Kuule nyt, Irja. Älä puhu tyhmyyksiä! Lupaan olla puolen tunnin päästä teillä.

– No, olkoon menneeksi. Viimeinen armon aika annettakoon. Käytä se nyt hyvin. Hyvästi, rakas poika.

– Hyvästi rakas, rakas Irja.

Aarne laski kuulotorven, puki päällysvaatteet ylleen ja lähti. Kaupungilla vallitsi tavanmukainen iltaliike. Valoreklaamit välähtelivät. Esplanaadin puistikoissa suli lumi ja kevätpurot jo solisivat. Aarnesta tuntui kuitenkin aivan ihmeelliseltä, että ihmiset saattoivat tänä iltana kävellä laiskanrauhallisina kaduilla ja kuherrella keskenään. Hänen ajatuksissaan välähteli kuvia Karjalan salomaisemista ikihonkineen, valtavine vaaroineen, valkeine, hohtavine hankineen. Kohta siellä pamahtivat ensi laukaukset kuulaassa kevättalven päivässä ja nuoret, intoa hehkuvat komppaniat kävivät suksien suhahdellessa tuliseen hyökkäykseen mieltä hurmaavan idean – Karjalan, laulujen maan, vapauden ja tulevaisuuden puolesta.

Aarne huomasi hyräilevänsä ylioppilaslaulajissa muinoin oppimaansa Genetzin iki-ihanaa säveltä.

    "Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,
    kuss' Imatran innot raukes,
    kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö.
    Oi Karjala, muistojen maa."

Hän säpsähti. Eräs ohikulkija katsahti häneen ihmeissään. Samassa hän huomasi kulkeneensa ajatuksissaan aivan väärään ja menneensä jo morsiamensa kodin ohi.

Aarnea nauratti.

– Olenpa minä todellakin hajamielinen tänään, hän mietti, sitten hän kääntyi suoraan Irjan asuntoa kohti ja soitti muutaman minuutin kuluttua ovikelloa.

Irja juoksi itse avaamaan.

– Kas vain. Sinä siis ehdit ajoissa. Minuutti vielä ja kaikki hääkutsut olisivat olleet pesässä. Näetkö, tuolla ne ovat valmiina pöydällä heitettäviksi tuleen.

Irja puhui silmät suuttumuksesta välähtäen.

– Oletpa sinä, Irja, kaunis noin vihaisena, sanoi Aarne ojentaen kätensä.

– Mitä? Uskallatko sinä ivailla minua vielä!

Silloin Aarne sulki tytön syliinsä, mutta Irja torjui hänen yrityksensä kiihkeästi, purskahtaen itkuun.

Nyt vasta Aarne huomasi, mitä hän hajamielisyydellään oli saanut aikaan ja hän alkoi rauhoittaa tyttöä.

– Tule tänne lieden ääreen istumaan, Irja. Minä kerron nyt sinulle kaikki.

– Sano heti vain, mitä sinulla on sanottavaa. Minä kyllä kestän. Älä minusta välitä.

Aarne tarttui hiljaa hänen käteensä, suuteli sitä kuumasti ja sanoi:

– Rakas Irja. Minä en voi olla rauhallinen tänä iltana, kun tiedän, että sadat Suomen parhaat pojat ja eräät minun henkilökohtaiset toverini tällä hetkellä hyökkäävät Karjalaan taisteluun ryssää vastaan ja ehkäpä kaatuvat juuri nyt viholliskuulien lävistäminä.

– Mitäs hurjia huhuja sinä kerrot! huudahti Irja. Mitä sinä oikein puhut – satujako?

– Tänä päivänä ovat majuri von Hertzenin ja Talvelan joukot menneet rajan yli ja alottaneet etenemisensä Syvärille. Karjalan ja Aunuksen vapaustaistelu on alkanut.

Irja katseli häntä ylen hämmästyneenä. Samassa avautui ovi ja täti Heleena sekä itse senaattori Valtavaara, Aarnen tulevat appivanhemmat, syöksyivät huoneeseen.

– Mitäs ihmeen uutisia sinä täällä kerrot? Puhutko sinä taas sodasta?

Aarne kääntyi tervehtimään vanhuksia ja sanoi sitten:

– Istutaan nyt lieden ääreen, niin minä kerron tarinani.

Muodostettiin kodikas piiri ja takkavalkean loimutessa Aarne kertoi, mitä hän tiesi tapahtumista kaukaisessa Karjalassa.

– Tänä aamuna lähtivät suomalaiset vapaajoukot rajan yli Aunukseen, jonka kansa on noussut aseelliseen taisteluun sortajiaan vastaan. Suomalaisia johtavat jääkärit v. Hertzen ja Talvela. Näin kolme viikkoa sitten täällä sekä Hertzenin että hänen esikuntapäällikkönsä, hyvän toverini Nordströmin ja he kertoivat silloin aikovansa nyt yrittää Karjalan vapauttamista pitäen tilannetta sitä varten ainutlaatuisena. Sitten on siellä tunnettu pohjalainen jääkäri Isontalon Antti härmäläisineen ja monta muuta kunnon miestä. Arvelen, että huomispäivän lehdet jo tietävät uutisia asiasta.

– Niinkö? Ja sen tähden sinä olet siis ollut niin hajamielinen. Vai onko sinulla vielä jotain muuta kerrottavaa? kysyi Irja.

– Onpa tietysti. Minä näet kovasti rakastan sinua, sinä suloinen Irja Emilia Valtavaara. Anna nyt minulle anteeksi tämä levottomuus. Ajattele, nehän ovat minun parhaita tovereitani – nuo pojat tuolla Karjalassa.

Irja kulki hitaasti Aarnen luo ja istuutui hänen syliinsä. Aarne veti tyttöä rintaansa kohti ja poski poskea vasten he istuivat katsellen tulen räiskettä ja loimotusta pesässä.

– Suomen nuoriso on aina hehkunut vapaudenaatteelle, puhui Irja. Siinä on taistelijan Verta ja miehen mieltä. Se kyllä yrittää, sen uskon, mutta antaako kansa sille apuaan, sen saamme nähdä.

– Eihän Suomi kehtaa olla auttamatta omia poikiaan.

– Tjaa, miten käynee, puhui senaattori. Me olemme nyt sisäisesti aivan rikkinäiset, aivan hajalla. Ajattelepas viime välikysymyskeskustelua. Miten hellästi siellä runoiltiin ryssän eduista, ryssän tarpeista ja ryssän ihanuuksista. Siellähän väitettiin, että Karjala vallataan laulujuhlilla eikä aseilla. Suomi haluaa nyt elää rauhassa ja voida hyvin. Pelkään, että te jääkäriparat ette tajua enää ajan henkeä. Te elätte entisissä unelmissanne. Uudet tuulet nyt puhaltavat maassa.

– Kohtahan saamme nähdä. Minun sielussani soi nyt vain Karjalan säveleitä. Irja, soita Genetzin Karjala. Kuulisin mielelläni sen toivorikkaita, valtavia säveliä. Maailmanmenon minä kyllä tiedän. Jos pojat epäonnistuvat, ovat he seikkailijoita, jos he onnistuvat, ovat he "suomalaisuuden pioneereja".

Irja nousi, astui pianon ääreen ja alkoi soittaa Karjalan hymniä.

    "Se soittaa vieläkin kanneltaan
    sit' usein lasna ma kuulin
    ja vanhoja Väinön laulujaan
    se laulavi partahuulin.
    Ja urhot astuvat kumpuin yöstä
    ja kertovat muinaiskansan työstä
    ja neuvovat polvea nousevaa.
    Oi Karjala, muistojen maa!"

Ääneti, hartaana ja voimakkaaseen tunnelmaan syttyen kuunteli senaattori Valtavaaran perhe Genetzin komeita sointuja. Heidän sielujensa silmien eteen aukenivat Aunuksen salot, vaarat ja virrat, kylät ja praasnikat, joissa polseviikki riehui raiskaten naiset, viljan ryöstäen. Silloin metsästä kuului karski komennus. Suomalaiset hiihtojoukot sävähtivät pelloille ja kyliin. Pamahtivat terävät kiväärinlaukaukset ja veriinsä vaipui tanhualle juopunut vainolainen. Karjalan kylät olivat vapaat.

Irja lopetti soittonsa, jonka hän suoritti suurenmoisesti, sillä hänellä oli tunnetta ja taitoa. Sitten taas puhui Aarne.

– En ole ennen tiennyt, mistä minulla oikein on tämä Karjalan rakkaus ollut kotoisin. Mutta nyt alan muistaa, miten se heräsi. Ylioppilaslaulajissa sen vasta tietoisena voimana tunsin. Klemetti, Kuisma, tuo mahtava Kuisma, on sen henkinen isä. Hänen suuri idealisminsa ja kansallinen intonsa sai meissä ihmeellisen herätyksen aikaan. Hän oli taistelun mies ja herätti meissä taistelutahdon. Muistan selvästi, minkä hurmankaltaisen innon meissä synnyttivät sellaiset laulut kuin "Herää Suomi" ja "Karjala". Niiden sävelet ovat pohjavirtoina koko Suur-Suomen aatteessa nykyisin. Ainakin on niin laita minun elämässäni.

Irja palasi hiljaa Aarnen viereen. Hänen kädessään oli pinkka hääkortteja. Nyt – – nyt hän – heitti ne palavaan lieteen.

Aarne säpsähti.

– Irja, tyttö, mitä sinä teet!

– Heitin pois nämä maailman turhuudet. Emmehän me voi tanssia häitä, silloin kun sinun toverisi uhraavat nuoren elämänsä Karjalan taisteluissa. Me vietämme häämme vain vaatimattomana perhejuhlana – sota-ajan häät. Enhän minä etkä sinäkään mitenkään voisi nyt remuta ja tanssia.

Aarnen poskella hermo vavahteli. Hän nojasi päänsä Irjan käsivarteen ja sanoi:

– Olet oikeassa. Niin on parempi. – Sehän on ainoa mahdollisuus nyt!

Reippaasti, repäisevästi, oikein saksalaisten tapaisella vauhdilla alkoi Hertzenin ja Talvelan rynnistys kaakkoa vastaan. Siinä oli todella jotain alkuvoimaista.

Sanomalehtien tiedot olivat aluksi varovaisia, mutta pian selveni, että suuri taistelu olikin käynnissä.

Huhtikuun 25 päivän lehdet kirjoittivat:

    Aunuksen tapahtumat: valkoiset joukot etenevät voitokkaasti.
    Aunuksen kaupunki valloitettu.

    "Aunuksen vapaustaistelu kehittyy päivä päivältä voitokkaasti.
    Niiden muutamien päivien aikana, jolloin karjalaiset joukot ovat
    suomalaisten vapaaehtoisten avustamina toimineet puhdistustyössä,
    on useita kyliä vallattu ja polsevismin pakkovalta kukistettu,
    sitä mukaa kun valkoiset joukot ovat voineet kelirikkoisia teitä
    myöten marssiaan jouduttaa. Vapausliike leviää kylästä kylään
    ja talosta taloon. Koko valkoisen Aunuksen miehinen väestö on
    aseissa.

Mutta laimeaa oli tämäkin todellisuuteen verrattuna.

Hurjasti kiitivät 21.4. sulavan Laatokan pettävillä jäätiköillä hajanaiset rekikolonnat kaakkoa kohti. Isontalon Antin uhkarohkea yritys tunkeutua kauas vihollisen selän taa Aunuksen kaupungin tuolle puolen, samalla kun päävoimat etenivät maantietä samaan päämäärään – oli käymässä. Huima seikkailuinto täytti miesten rinnat. Siellä täällä jää ritisi ja petti, toisaalla oli laajat alueet sulaa vettä, mutta pohjalaiset antoivat hevosten laukata. Pisin kylän kohdalla nousi Isotalo maihin ja eteni sieltä suoraan Saarimäelle ja vihdoin Mägrin kylään valtamaantien varrella suorittaen reippaita taisteluita. Nyt hän oli Pohjois-Aunuksen punaisten voimien eteläpuolella ja katkaisi pienellä 52 miehisellä härmäläisjoukollaan satojen vihollisten peräytymistien. Hän asettui asemiin Mägrin luo tietäen punaisten laumojen kohta peräytyvän Hertzenin päävoimien tieltä ja valmistautui taisteluun monikymmenkertaista ylivoimaa vastaan.

Tällä välin v. Hertzenin päävoimat lähtivät Salmista etenemään Aunukseen. Tiet olivat kurjat, kelirikko edessä. Kaikenlaiset venyttelyt ja neuvottelut Suomen viranomaisten puolelta olivat viivyttäneet yrityksen liikkeelle lähdön pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan. Suomalaiset vapaajoukot hakkasivat kirveillään rajapuomit poikki ja hyökkäsivät Rajakonnun kylässä majailevien polseviikkien kimppuun heittäen ne hajalleen väellä ja voimalla, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Sitten ne samaa tietä etenivät Laatokan rannalla sijaitsevaan kauniiseen Viteleen kirkonkylään. Siellä oli vihollinen jo hätyytetty ja asettunut vastarintaan, mutta vapaaehtoisten hyökkäystarmo murti sen illalla.

Seuraavana päivänä jatkui nopea eteneminen. Tuuloksen ja Alavoisten suuret kylät vallattiin ankarilla taisteluilla. Tuksajoella yrittivät viholliset uudelleen taistella, mutta saivat muutamia lujia iskuja ja pakenivat etelään.

Huhtikuun 23 päivänä tunkeutuivat v. Hertzenin etujoukot Aunuksen kaupunkiin. Pakokauhu oli vallannut viholliset. He hylkäsivät taistelutta kaupungin ja hyökkäsivät sen sijaan tuhatpäisin laumoin Isontalon härmäläisten kimppuun Mägrissä. 8 tuntia Isotalo tappeli johtaen vaikeasti haavoittuneena yhä joukkoaan. Kun tuosta 52-miehisestä joukosta oli kaatunut 12 ja haavoittunut 20 ja ampumavarat loppuneet, peräytyi se ottaen haavoittuneet mukaansa Ontrusovon luostariin, mutta eteni seuraavana päivänä taas Aunuksen kaupunkiin, missä yhtyi päävoimiin. Saattepa hakea sen vertaista esimerkkiä sotaisesta uljuudesta minkä maan historiasta tahansa. Mutta komea oli ollut päävoimienkin hyökkäys. Suorittaen useita taisteluita olivat ne kahdessa vuorokaudessa edenneet toistasataa kilometriä ja vallanneet suunnattomat määrät aseita, ampuma- ja muonavaroja sekä lyöneet useita kertoja lukumäärään nähden suuresti ylivoimaiset vihollisjoukot. Ja nämä soturit olivat etupäässä kouluiässä olevia nuorukaisia. Antin pohjalaiset olivat kyllä komeita pitkiä poikia, mutta heitäkään ei ikä painanut.

Suuri oli vapautettujen karjalaiskylien riemu ja vapaaehtoisten johto sai vastaanottaa kaikista kunnista lähetystöjä, joissa pyydettiin niiden liittämistä Suomeen. Nyt etenivät uhkarohkeat räjäytyskomennuskunnat Syvärin siltoja räjäyttämään, mutta luonnonesteet pidättivät niitä epätoivoisista ponnistuksista huolimatta suorittamasta työtään. Ne tekivät kuitenkin koko Syvärin alueella hurjia urotekoja, mutta nyt kävi samalla selville, että polseviikit keskittävät vahvoja voimia Syvärinjoelle käydäkseen vastahyökkäykseen.

Yhtä reippaasti etenivät Talvelan joukot useita taisteluja suorittaen Muurmannin rataa ja Petroskoita kohti ottaen yhteyden hämmästyneisiin englantilaisjoukkoihin, jotka huomasivat yhtäkkiä olevansa tekemisissä uuden sotilaallisen mahtitekijän kanssa, mihin he kuitenkin suhtautuivat varsin epäluuloisesti ja osoittivat ymmärtämättömyyttä, mikä esti aikaansaamasta kunnollista yhteistoimintaa, – mihin suomalaiset pyrkivät ja mikä olisi voinut johtaa suuriin, pysyviin saavutuksiin.

Sellaista sotaretken avausta, jonka vapaajoukot suorittivat Aunuksessa huhtikuussa v. 1918, saattoivat vanhat armeijat kadehtia. Olisi luullut sen herättävän kotimaassa valtavan innostuksen ja tempaavan mukaansa koko Suomen.

Mitenkä kävi?

Aunuksen kaupungissa sai Hertzen tietää, että Suomen raja hänen takanaan oli suljettu, apujoukot ja varastot oli pysäytetty. Nordström kiljui äänensä käheäksi kenttäpuhelimessa yrittäessään yhteyttä Salmiin.

– Sähköttäkää pääministeri Ingmanille – –

– Halloo. Ei ole enää mitään pääministeri Ingmania. Hallitus on kaatunut! kuului vastaus.

Raja aukeni kylläkin. Uusia joukkoja saapui taisteluun, koulupojat karkasivat kouluistaan, konttoristit virastoistaan, opiskelijat viskasivat kirjansa nurkkaan, talonpojat jättivät kirveensä ruostumaan. Aunuskuume valtasi nuoren polven. Mutta Suomi itse ei liikahtanut. Sen armeijan mahtava miekka, joka sillä hetkellä olisi voinut lyödä pohjoismaille uuden tulevaisuuden, pysyi huotrassa.

Erittäin kriitilliseksi tuli tilanne maallemme touko-kesäkuun vaihteessa. Vahvoin voimin hyökkäsivät punaiset Aunuksen rintamaa vastaan, joka kulki Tuuloksen kohdalla. Nuoret vapaajoukot taistelivat siellä epätoivoista taisteluaan vailla kaikkea. Vihollistykistö kumisi vastaan myrskyn pauhuna ja yötä päivää rätisivät konekiväärit. Nyt kävivät inkeriläiset joukot uljaaseen hyökkäykseen Virosta käsin, valtasivatpa Yhinmäen patterit ja uhkasivat Pietaria. Silloin luoteinen venäläinen armeija, joka oli heitä seurannut, riisti heiltä voiton hedelmät. Sen nähdessään inkeriläiset jättivät taistelukentän, – ja valkoiset venäläiset kärsivät täydellisen tappion. Uhkaavasti leimahteli silloin taistelun liekki ympäri Suomen aluetta ja eräitä kertoja hyökkäsivät polseviikit jo Kannaksella Rajajoen yli. Rajavartio joukkomme kuitenkin torjuivat nuo yritykset alkuunsa.

XX.

Alli istui vinttikamarissaan Aulamon kartanossa katsellen hajamielisenä käsissään olevaa suurta tenttikirjaa. Parhaalla tahdollakaan ei olisi voinut väittää hänen lukevan sitä, mutta hän piti sitä avoinna ja petti siten omaatuntoaan, joka ei pystynytkään toteamaan, että tyttö koko ajan eli haaveiluissaan ja katseli kaihoisin silmin ulos ikkunasta.

Pihalla humisivat puissa jo kevättuulet. Allin vinttikamariin näkyivät vain puiden lehdettömät latvat, mutta mustina ja kosteina ne jo puhuivat pettämätöntä kieltään että suvi oli tulossa. Tuuli niissä soitteli luonnon suurta kannelta ja se taas helkähteli unohduksen ja lohdutuksen säveliä kaikille, joita suru ja huolet painoivat. Tytön suuret silmät katselivat miettivinä pilvien nopeata lentoa Lounais-Suomen lempeällä kevättaivaalla.

– Kevät tulee, ajatteli tyttö.

– Ihmiset tulevat taas iloisiksi ja onnellisiksi. – –

– Nyt ovat Irja ja Aarne päämääränsä perillä. He ovat suloinen pari. Kesällä he tulevat tänne useaksi viikoksi. – –

– Silloin me soudamme ja uimme ja kuljemme metsässä. – – –

Äkkiä tuntui hänen rinnassaan tukahuttava tunne ja tuskallinen ajatus välähti taas hänen tajuntaansa.

– Juhani Kyttä lepää maan povessa, Helsingissä Vanhan kirkon puistossa. – – –

– Se merkitsee sitä, että minä olen ainiaaksi menettänyt kevääni.

– Jumala on lyönyt minun rakkauteni maahan ja murskannut sen. – – –

Sitten hänen silmistään puhkesivat taas kuumat kyyneleet. Tyttö asetti kirjan pöydälle, tarttui ohimoihinsa ja huudahti:

– Miksi, miksi näin piti tapahtua? Minkätähden, minkätähden? Voiko kukaan sitä ymmärtää?

Samassa koputettiin ovelle.

Alli pyyhki nopeasti silmänsä, oikaisi tukkansa ja sanoi:

– Sisään.

Palvelustyttö avasi oven, katsoi kummissaan neidin punaisia, itkettyneitä silmiä ja antoi äsken postin mukana tulleen kirjeen.

– Kirje minulle? Mistä? huudahti Alli tytön poistuessa. Kuka minulle kirjoittaa?

Hämmästyneenä ja epäluuloisena katseli tyttö yksinkertaista harmaata kirjekuorta. Siinä seisoi osoite: K. Neiti Alli Aulamo. Rantapitäjä. Ylhäällä oli vahvoin kirjaimin kirjotettu sana: Kenttäposti.

– Kenttäposti, puhui tyttö itsekseen. Sehän on Aunuksesta. Eihän vain Aarne, se huimapää, ole taas lähtenyt liikkeelle.

Hän mursi hermostuneena kirjeen, veti ryppyisen paperin esille ja katsoi allekirjoitusta. Siellä oli nimi "Erkki".

Tyttö vavahti ja alkoi lukea. Kirje kuului:

    Rakas Alli.

    Tiedän, ettei minulla ole oikeutta kirjoittaa näitä ihania
    sanoja, vaikka muinaisina onnellisina päivinä toivoin saavani
    sen kerran tehdä sinun myöntämälläsi luvalla. Tiedän kaikki
    toiveeni siinä suhteessa nyt turhiksi, mutta siitä huolimatta
    rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja sielustani ja olen sinua
    aina rakastanut, vaikkapa tapahtumien kulku on osoittanut
    tunteeni turhiksi ja toivottomiksi. Kirjoitan nuo alkusanat siis
    ainoastaan oman rakkauteni oikeutuksella ja toivon sinun antavan
    ne anteeksi, kun saat tietää, että lähetän ne taistelukentältä,
    ankaralta paikalta Aunuksen rintamalla, jossa joka hetki voi olla
    viimeinen ja josta todennäköisesti en koskaan enää palaakaan
    hengittämään Suomen ihanaa ilmaa. Joka hetki ovat täällä
    mielessäni nuoruuden ihanat päivät kauniissa Lounais-Suomessa,
    kotiseudullani ja etenkin ne hetket, joina sain nauttia Teidän
    kotinne vieraanvaraisuudesta ja sinun suloisesta läheisyydestäsi.
    Olin silloin onnen myyrä. Mutta mitäpä valittaisin asioita, joita
    kuitenkaan ei voi auttaa.

    Olemme täällä Tuuloksen metsä- ja suoalueilla taistelleet taas
    viikkokausia. Ylivoimainen vihollinen ahdistaa ankarasti ja
    pitää yöt ja päivät yllä hurjaa kivääri- ja konekivääritulta.
    Meillä taas on tavaton puute miehistä ja ampumavaroista. Suomi
    on jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Siellä ei kuulemma enää
    laisinkaan kannateta Aunuksen vapaaehtoisen armeijan taistelua.
    Sitä ei yksikään meistä, jotka olemme nähneet tämän kauniin maan
    ja sen lahjakkaan vaikka kehityksessä perään jääneen kansan,
    voi ymmärtää. Olemme menettäneet kaikesta päättäen kokonaan
    isänmaan ja kansamme tuen. Epätoivo voittaa alaa sydämissämme.
    Makaamme täällä myrskyssä ja tuulessa nälkäisinä ja märkinä
    ampumahaudoissa ja odotamme joka hetki ryssien hyökkäystä.
    Taistelisimme mielellämme vaikka kuinka kauan ryssää vastaan,
    mutta jos ei Suomi meitä auta, vuodattaa pieni joukkomme pian
    verensä kuiviin. Viimeinen toivon kipinä mielialan muuttumisesta
    kotimaassa tuntuu päällystöllä sentään vielä olevan jäljellä.
    Jäämme siis yhä edelleen rintamalle ja odotamme.

    Sano sydämelliset terveiseni kaikille teikäläisille ja kiitokseni
    menneistä aurinkoisista onnen päivistä. Tervehdi myöskin Aarnea
    ja Irjaa ja pyydä Aarnea tekemään parhaansa uusien joukkojen
    lähettämiseksi Aunukseen, että pääsemme taas siirtymään
    hyökkäykseen, jolloin koko mieliala voisi uudelleen virkistyä ja
    uusi henki täyttää joukkomme. Ja voi itse mitä parhaiten, sinä
    ihanin kaikista maan ruusuista.

    Teitä kaikkia kaipaava

                                             Erkki Kairila.

Alli painoi ääneti kätensä helmaansa. Hän oli lukiessaan sävähtänyt tulipunaiseksi ja liikutus valtasi hänet taas hänen kirjeen loppuun päästyään.

– Vai on Erkki mennyt Aunukseen taistelemaan. Ja hän siis rakastaa minua noin synkän toivottomasti. Voi, mikä minä olen, että minua rakastetaan? Ja mitä ovat minun suruni noiden onnetonten Aunuksen sotilasten huolten ja kurjuuden rinnalla? Minun täytyy auttaa heitä jollakin tavalla.

Alli hypähti seisaalleen.

– Minä lähden Helsinkiin. Jollen muuta voi tehdä, voin ainakin ehkä päästä sairaanhoitajattareksi. Totta kait Helsingissä saa jonkinlaisen kurssin sitä varten. Minä lähden ja lähden heti.

Hän painoi päättävästi kirjan kiinni ja kapusi jyrkkiä portaita alakertaan. Siellä olikin äiti ruokasalissa askaroimassa.

– Äiti, minä lähden Helsinkiin.

Äiti katseli tutkivasti tytärtään.

– No, mutta Alli, joko sinä taas olet itkenyt. Mikä sinua oikein painaa? Sano nyt kaikki kerran äidillesi.

Alli kohautti päätään.

– Ei mikään minua vaivaa. Lähden Helsinkiin loppulukukaudeksi ja tapaamaan Aarnea ja Irjaa.

– No, mene toki. Ehkäpä se pääkaupunki virkistääkin sinua, sillä jokin suru sinun sydämelläsi painaa. Näenhän minä toki sen ja – tunnenkin sen selvästi.

– Äiti, älä viitsi puhua pötyä.

Äiti hymyili.

– Vai pötyä se äidin puhe onkin nykyaikana. Ennen oli äidin sana melkein kuin raamatun sana – meille entisajan lapsille. Nyt se on pötyä.

– Niin, liekö sitten vika nykyajan äideissä vai lapsissa, ivaili Alli ja hymyili. Mutta hän ei tuntenut mitään kutsumusta puhua kenellekään omia sydänsurujaan.

XXI.

Jääkäriluutnantti Venho ja kersantti Erkki Kairila kulkivat yhdessä vartioita tarkastamassa Viteleen kylän ympäristössä Laatokan rannalla. Luutnantin komppania oli rantavartiossa vapaaehtoisen armeijan selkäpuolta suojaamassa vihollisen mahdollisia maihinnousuyrityksiä vastaan. Hänellä oli käytettävissään myöskin konekiväärijoukkue, jossa kersantti Kairila palveli.

Nuoret sotilaat astuivat hiljalleen kanervikkopengertä laakealle hietikkorannalle kylän pohjoispuolelle. Kulkiessaan he katselivat vaieten sumuista Laatokan ulappaa, joka mustana ja uhkaavana avautui eteen. Järvi oli jo aikoja luonut jääpeitteensä ja heitteli iltatuulessa mustilla aalloillaan hyrskyjä rantaa vastaan. Kylmä viima puhalsi ulapalta kuljettaen keveitä sumupilviä rannikon metsää kohti.

– Tuolta ulapalta voi nyt uhata suuri vaara, sanoi vihdoin luutnantti. Meidän tehtävämme rantavartiona on tullut entistään vaikeammaksi. Kevääseen asti oli pelättävissä vain partioita ja pienin joukoin mahdollisesti suunniteltuja kiertoyrityksiä jäitse, mutta nyt –

Kersantti katseli järvelle.

– Entäs nyt sitten? hän kysyi.

– Nyt sieltä voi tulla ryssän koko sotalaivasto.

He jatkoivat matkaansa ranta-alueella pohjoista kohti kehoittaen vartioita hanakasti tähystämään, näkyikö järvellä liikettä.

– Eikö vieläkään kuulu Suomesta apuvoimia? kysyi kersantti.

– Ei taida tullakaan enää.

– Mutta – – silloinhan taistelun jatkuminen on turha. Emmehän me näillä voimilla enää pääse hyökkäämään.

– Tietysti on aina jäljellä toivon kipinä, että Suomi sittenkin yhtyy leikkiin. Sitä vartenhan me täällä olemme yhä jatkaneet taistelua. Eräitä muitakin mahdollisuuksia on, nim. hyökkäys Muurmannilta ja Virosta käsin. Nehän muuttaisivat koko tilanteen. Mahdollisuuksia kyllä on, vaikkei Suomikaan tule mukaan.

Kersantti ei vastannut siihen mitään, sillä ne mahdollisuudet kuulostivat jo peräti pieniltä.

Luutnantti erosi hänestä jalkapolun kohdalla, joka johti kylään. – Käykää tarkastamassa vielä pohjoiset vartiot ja terottakaa erikoisesti Laatokan suunnalta uhkaavaa vaaraa. Minun täytyy käydä vielä komppaniassa.

– Käskystä, herra luutnantti.

Luutnantti kääntyi kylää kohti. Kersantti kulki ajatuksissaan eteenpäin. Hän mietti tämän nuoren joukon kohtaloa, jonka isänmaa oli täydelleen hylännyt ja jättänyt oman onnensa nojaan. Pienistä toivonkipinöistä se vielä taisteli ja punasi nuorella, jalolla verellään Aunuksen epäystävällisiä soita ja metsärinteitä. Mutta sen voimat alkoivat jo olla aivan lopussa. Heitä ei ymmärretty Suomessa. Ei tajuttu, että juuri Suomen tulevaisuuden puolesta he taistelivat, sen elinehtoja he halusivat lieventää ja turvata. Kuinka voitiin heidät unohtaa, jättää kylmästi kuolemaan?

Viteleen taloista nousi illan laskiessa vienoja sinisiä savupilviä. Taivaanranta lännessä tuntui selkiävän ja Laatokallakin näköala laajeni yhä kauemmas. Iltatuuli soitteli ylen surumielisiä säveliä mahtavilla metsäalueilla. Kivääri kourassaan seisoivat nuoret suomalaiset vapaaehtoiset tiukka ilme ahavoituneilla kasvoillaan ja tähystivät äänettöminä Laatokan humisevia aaltoja.

Sitten sammui rusko lännessä ja ranta-alue peittyi kesäyön hämyyn. Siellä ja täällä vartiossa seisovat sotilaat upposivat pakenevien sumuverhojen helmaan.

Erkki Kairila heräsi aamun sarastaessa vartiomiehen hätyyttävään huutoon:

– Ryssän laivoja näkyy Laatokalla.

Kersantti hypähti pystyyn ja tempasi pistoolin.

Ulkoa kaikui jatkuva huuto.

– Hälyytys! Ryssän laivoja Laatokalla!

Erkki juoksi konekivääriasemaan. Siellä olivat kaikki valmiina. Viteleen kylässä jatkui yhä hälyytys.

Laatokalla kaukana lähenivät suuret venäläiset sotalaivat. Niitä näytti olevan paljon ja nopeasti liikkuen olivat ne päässeet jo melkein Viteleen edustalle ennenkuin ne huomattiin. Ne asettuivat nyt riviin aivan kuin ketjuun laajalle alueelle.

Yht'äkkiä näkyi ulapalta vihaisia välähdyksiä. Samassa tuntui koko ilmapiiri ja taivas vinkuvan ja uikuttavan. Tavattoman suuret granaatit tulivat ulisten ja voivotellen mereltä Viteleen kylää kohti.

Nyt kuului valtava räjähdys ja keskeltä kylää kohosi ilmoille korkeita mustia savupilviä, joiden seasta saattoi nähdä pirstoutuneita hirsiä ja puun oksia nousevan korkeuteen ja komeina kaarina taas putoavan rannalle. Tuskin oli tuo näky kauhistuttanut katselijoita, kun jälleen välähti loppumaton sarja uusia lähtölaukauksia ja niitä seurasi raivokas vonkuna yli koko ilmapiirin.

Kymmenkunta suurta mustaa sotalaivaa pommitti hurjasti Viteleen kylää, mikä oli kuin hirmumyrskyn hallussa. Idän rautaiset myrskyt vinkuivat jälleen suomalaisten vapaustaistelijain yllä.

Tilanteen kaamea todellisuus oli pian kaikille selvänä. Laivastonsa ankaran tulen turvissa aikoivat polseviikit laskea joukkojaan maihin vapaaehtoisen armeijan selän taa aikoen vallata Viteleen kylän. Se merkitsi rintaman oikean sivustan täydellistä murtumista, ehkäpä siellä taistelevien vapaajoukkojen tuhoa.

Ryhmät juoksivat asemiin. Viteleen kylässä raivosi useassa kohden tulipalo. Ja aina vain jatkui pommitus ehtymättömällä voimalla.

– Nyt ne tulevat, kuului huuto oikealta.

Polseviikkien rintamasta lähti nyt useita kymmeniä veneitä nopeasti soutamaan rantaa kohti. Heikot puolustusjoukot alottivat taistelun. Kiväärit ja konekiväärit rätisivät pitkin rantaa. Huolimatta tappioistaan nousivat polseviikit maihin ja alkoivat edetä kylää kohti vahvoin voimin ja yhä pauhasi hirmumyrskyn voimalla järeä laivatykistö tuhoten onnetonta kylää.

Joen rannalla puolusti siltaa kersantti Kairila konekiväärineen. Luutnantti saapui hänen luokseen kehoittaen kestämään, sillä tässä oli vihollista ehdottomasti viivytettävä suomalaisten peräytymisen turvaamiseksi.

Pian tulivatkin polseviikkien ketjut esille pensaikosta ja kävivät voitonvarmoina hyökkäämään, mutta jäykkinä puolustivat suomalaiset joen länsirantaa konekiväärien tukemina. Punaisten hyökkäys pysähtyi. Alkoi kiivas tulitaistelu.

Äkkiä punaiset ryntäsivät sillalle toisten tiheiden ketjujen avustaessa heitä tulellaan sivultapäin. Suomalaisten konekiväärit pyyhkäisivät kuitenkin kerran toisen jälkeen sillan puhtaaksi. Kun yritys oli tauonnut, juoksi luutnantti toisen konekiväärin luo, joka oli lakannut ampumasta. Siellä oli kolme ampujaa peräkkäin saanut kuulan päähänsä. Luutnantti alkoi itse ampua aseella.

Taistelu jatkui taukoamatta tunnin toisensa perästä. Kaukana kuului polseviikkien räikeitä uraa-huutoja, ja näkyi peräytyviä suomalaisryhmiä, mutta yhä soittivat kirpeitä säveliään joen rannalla olevat Venhon ja Kairilan konekiväärit.

Silloin vihdoin tuli vaikeni Erkin kohdalla. Vastapäisellä rannalla heilutettiin jotain riepua. Sieltä kuului huuto:

– Hoi, lahtarit. Lähtekää Suomen rajan taa. Saatte mennä rauhassa, jos heti lähdette.

Erkki kohottautui. Vihan puna hehkui hänen savun nokeamilla kasvoillaan. Hän huusi vastauksen:

– Minun konekiväärini suihku piirtää teille Suomen rajan.

Tuli äänettömyys.

Sitten puhkesi taistelun myrsky uudelleen entistä raivokkaampana pauhaamaan. Laivatykit alkoivat nyt ampua suomalaisen jalkaväen miehittämää jokirantaa. Luutnantti näki valtavan räjähdyksen heittävän kersantti Kairilan konekiväärin korkealle ilmaan. Sen käyttäjästä ei näkynyt enää jälkeäkään. Samassa tuli granaatti aivan luutnantin oman konekiväärin edustalle. Se heitti ilmanpaineellaan miehistön usean metrin päähän ja konekiväärin kumolleen. Punaiset olivat tulellaan vaientaneet jokirannan uljaan puolustuksen.

Muutaman miehen kera palasi luutnantti Venho kylään, jonka laidassa viimeiset hevoset vielä korskuen odottivat. Siellä hän näki m.m. toverinsa, jääkäriluutnantti Vakkilaisen nuoren rouvan, joka oli seurannut miestään sairaanhoitajattarena rintamalle – vainajana. Nyt oli harhakuula lävistänyt hänen rintansa. Luutnantti itse istui äänettömänä ja kalpeana rattailla vainajan vieressä ja viimeiset suomalaiset poistuivat Viteleen ympäristöstä, missä punaiset kirkuivat voitonriemuista uraatansa. [Luutnantti V. ampui itsensä myöhemmin Sortavalassa, missä hänen vaimonsa hautapaikka oli.]

Mutta muutaman kilometrin päässä asettuivat Venhon joukot jälleen tuimaan vastarintaan suojatakseen kauempana olevien osastojen peräytymistä.

XXII.

Pääsiäispäivänä vietettiin Valtavaarain maatilalla Helsingin lähellä Irjan ja Aarnen häät. Ne olivat yksinkertaiset sotilashäät. Paitsi Aulamon ja Valtavaaran perheitä, oli vieraina vain kaksi luutnanttia, Aarnen lähimmät toverit, ja neiti Aune Lietelä Irjan lähimpänä ystävänä. Vihkimisen taas suoritti tuttu sotilaspastori.

Irja oli nuorekas ja hurmaava sirossa morsiuspuvussaan. Valkeat kielot kuvastuivat häikäisevinä hänen mustia kiharoitaan vastaan ja lisäsivät silmien loistoa. Hän iloitsi siitä, ettei oltu valmistettu suurta hääkohua, ettei tarvinnut olla näytteillä ja omaisten onnentoivotukset kuitenkin olivat paras osa hääjuhlallisuuksista.

Vihkimisen päätyttyä astui neiti Lietelä pianon ääreen ja lauloi kirkkaalla äänellään vanhan tutun häälaulun.

Ilta kului iloisessa kotoisessa seurapiirissä ja päivän laskiessa lähti nuori pari autolla Helsinkiin uuteen pieneen asuntoonsa Töölössä, missä iltarusko kultasi lännenpuoleiset ikkunat luoden huoneisiin ihmeellisen kaihomielisen kajastuksen.

Siellä he istuivat ikkunan ääressä auringon laskua ihaillen, muistellen entisiä seikkailun aikoja ja suunnitellen tulevan elämänsä perustamista rauhalliselle, vakavammalle pohjalle.

Epäillen sanoi Aarne kuitenkin.

– Elämä on oikeastaan aina jännittävää. Minä luulen, että sitä ei koskaan voidakaan lopullisesti pönkittää.

– Yhdentekevää, vastasi Irja. Me elämme nyt kerran itseämme varten ja rakastamme toisiamme. Se riittää minulle. Kaikki muu tulee kyllä aikanaan – pyytämättä.

Syksypuoleen tapahtui Aulamon kartanossa suuri muutos. Sydänhalvauksen murtamana vaipui tuonen lepoon agronoomi Antti Aulamo ja maatila jäi isännättä. Silloin erosi Aarne kapteeniksi ylennettynä sotapalveluksesta. Hänen oli lähdettävä hoitamaan kotitaloa. Syksyllä muuttivatkin Irja ja Aarne Lounais-Suomeen, missä uusi ala – maanviljelysala oli opittava jokseenkin alusta alkaen.

Aarne ei alkujaan ollut laisinkaan ajatellut ryhtyä maanviljelijän ammattiin. Olavi oli ollut siihen tehtävään edeltäpäin määrätty ja hän olikin tuntenut siihen innostusta. Mutta sitten katkaisi kohtalo nämä suunnitelmat ja niin sai Aarne lähteä jatkamaan isän uraa.

Siirto armeijasta maalaiselämään oli miehelle paljon vaikeampi kuin mitä hän koskaan oli saattanut ajatellakaan. Armeijassa oli kaikki ollut luovaa työtä, uudet asiat yhä entistään kiinnostavampia. Sinne jäivät sotatoverit, uskolliset horjumattomat miehet ja toverit raatamaan pienillä palkoillaan loppumattoman työtaakkansa alaisina. Uupumattomalla tarmolla oli sodan jälkeen kehittyneestä kaaostilasta uusi armeija järjestäytynyt pataljooniksi, rykmenteiksi, divisiooniksi ja eri aselajeiksi. Nyt olivat joukko-osastot jo lujia ja sotilaallisen hengen läpitunkemia – valmiit ottamaan vastaan uudet vaarat ja taistelut.

Eräänä kuulaana loppusyyskuun päivänä saapui uusi isäntäväki vanhaan kotitaloon. Hevonen juoksi äsken korjatulla tiellä hyvää vauhtia ja värikkäät lehtimetsät sekä niiden takana sinertävät havupuuharjanteet kiitivät kilpaa toistensa ohi uusien maisemien avautuessa kulkijan silmien eteen. Tuolla kimalsi syksyinen lampi kuvastaen kaihomielisenä pilven raosta välähdyksen syysaurinkoa. Sorsaparvi ui kaislikon reunassa. Toisaalla lepäsivät kosteat pellot kantaen vielä viljankorjuun selviä jälkiä. Kaukaisille kukkuloille paistoi kirkas päivän valo langeten kuin kultasateena maan poveen. Seutu tuntui sanomattoman rauhalliselta, miltei uniselta. Ei kuulunut autojen räikeitä törähdyksiä, ei näkynyt ihmismassojen vilinää. Yksinäinen turpeenpuskija heilutti kuokkaansa mustalla kesantosaralla.

– Mitenkähän tähän rauhaan tottuu? sanoi Aarne vaimolleen, joka äänettömänä nojasi istuimen selkänojaan ja katseli ympärilleen vakavin, surumielisin silmin.

– Taitaa sinulle tulla suuri muutos, jatkoi hän puhettaan kääntäen päänsä Irjaa kohti ikäänkuin katsoen, onko hän edes hereillä.

Irja suoristui ja hymähti.

– Totta kai tähän tottuu. Rauha on hyvä asia näinkin pitkien taistelujen ja huolten vuosien jälkeen. Minä siihen kyllä totun, minä nautin maaseudusta.

– Minä taas olen vanha maalainen, koetti Aarne rohkaista mieltään.

– Sinulle vasta tämä uusi elämä hyvää tekeekin, puhui Irja. Sinähän olet elänyt jo vuosikaudet vallan kauheassa jännityksessä. On sekin elämää, seurata aina uutisia rajalta ja tarkastella tilanteen muuttumista vuoroin uhkaavaksi vuoroin helpommaksikin. Johan sen luulisi vievän hermot ihmiseltä lopullisesti. Ihme vain, että omasi ovat noinkin säilyneet.

– Ei se vie hermoja, vaan se, että samalla saa kuulla ja nähdä omien kansalaisten ja sanomalehtien vain häpäisevän, pilkkaavan ja päivittelevän armeijaa, ainoata tukeamme. Se hermot vie!

Käännyttiin Aulamon puistotielle. Komeat, ikivanhat koivupuut laajoine tuuheine oksineen muodostivat siinä tiheän katoksen kulkijain pään ylle koko tien pituudelta. Ajotie ja jalkakäytävätkin olivat täynnä pudonneita lehtiä. Kaukana edessä puistoholvin päässä näkyi nyt keltainen lasiveranta valkoisine oven- ja ikkunanpielineen.

Liinaharja kirmasi hyvää vauhtia kotitietä. Lasiveranta läheni ja kasvoi samalla katselijain edessä. Nyt aukeni ovi. Portaille astui solakka vaalea tyttö ja heilutti tervetuliaisiksi kättään. Hänen takanaan ovessa paistoivat ilta-auringon valossa Elma-rouvan hyvänsävyiset kasvonpiirteet.

– Tervetuloa! huusivat vastaanottajat yhdestä suusta.

– Hyvää päivää, rakkaat ystävät, huudahti Irja hypäten kevyesti alas rattailta. Aarne sitävastoin oikoili jäseniään, haukotteli ja kompuroi sitten kangistunein raajoin tervehtimään omaisiaan.

– Tervetuloa, Aulamon isäntä, sanoi Alli teeskennellen juhlallisuutta. Saanko jo tänään luovuttaa talon töiden johdon teille?

– Tärkeät asiat huomenna, vastasi Aarne haukotellen uudelleen. Tuntuu ihan kuin aikaa olisi täällä aivan loppumattomiin.

– Soo-o. Taidatpa erehtyä, velipekka. Kyllä täällä välistä on sellaista kiireenvilkkaa, ettei tahdo keritä alkamaan.

– Älähän nyt rehentele. Eikös täältä lähimailta saa ostaa aikaa, jos se loppuu? ivasi Aarne. Naantalista muistaakseni saa.

– Naantali on erikseen, mutta Rantapitäjässä on aika joskus perin tiukalla, saatpahan nähdä.

– Etkö sinä, Alli, rupea minulle pehtoriksi, sinä kun jo tunnet talon tavat?

– Vielä mitä, senkin laiskuri. Saat olla itse oma pehtorisi.

– No, ota sitten ainakin tuo mylly ja rupea mylläriksi.

– Ei taida tulla mitään, vastasi Alli hymyillen. Minä aion ruveta lukemaan nyt toden teolla. Tähän asti ovat lukuni aina keskeytyneet, mutta nyt ne alkavat taas.

– Mitä sinä nyt sitten luet?

– Luen lääketiedettä.

– Jaaha, mistä asti?

– Ensi kevätlukukaudesta alkaen, vastasi Alli nauraen. Minä aion tulla näet itse toimeen tässä maailmassa. Minä en nähtävästi koskaan joudu naimisiinkaan. Nykyajan naiset ovat itsenäisiä. Heillä pitää olla jokin virka.

Irja, joka tähän asti oli kävellyt ympäri huoneita käsi Elman vyötäisillä, juoksi nyt Allin luo, taputti häntä poskelle ja sanoin vain:

– Vannomatta paras, hyvä tohtori!

Täällä rauhallisella maaseudulla tuntui seikkailujen aika todella nyt päättyneen. Elämä näytti niin perin varmalta ja vakiintuneelta edessäpäin. Poliittiset myrskykeskukset eivät ulottuneet Rantapitäjään, jossa kansa eli uuraan ahertamisen pitkiä, mutta rauhallisia työpäiviä.

Viikon kuluttua alotti Aarne maanviljelyshommat ja alotti alusta, käyden sotilaallisella perinpohjaisuudella käsiksi ensin alkeisiin ja sitten laajempiin kysymyksiin ja pian hän oli yhtä täynnä intoa ja tarmoa kuin armeijaakin palvellessaan. Hän oli älynnyt, että maanviljelys on myöskin työtä kansan ja isänmaan hyväksi.

XXIII.

Lounais-Suomen maaseudun rauhassa olivat vuodet vierähtäneet hiljaisesti ja rauhallisesti aina syystalveen asti v. 1921. Maanviljelijä Aarne Aulamo istui räiskyvän kotilietensä ääressä. Hänen edessään tepasteli tanakka pikku poikansa – Olavi. Irja seisoi Aarnen tuolin takana nojaten kyynärpäitään tuolin selustaan ja katseli nauraen edessään tapahtuvaa äkseerausta.

Pikku Olavi oli aika velikulta. Hän oli saanut nimensä Aarnen veljen, Ahvolassa kaatuneen Olavin mukaan ja hän oli huomattavasti sen kuvan näköinenkin, joka yhä riippui Aulamon salin seinällä. Tukka vain oli tummempi kuin Aulamoilla. Se tuli Irjalta ja luonteessakin oli sittenkin paljon äitiä ja äidin vilkkautta, jota Aarne tapasi nimittää etelämaalaisuudeksi.

– No, Olavi, puhui Aarne pojalleen. Näytä nyt äidille, miten vapaussodan soturit marssivat.

Poika tepasteli oven suuhun, suoristautui ja otti kasvoilleen julman katseen. Sitten hän alkoi pontevasti astua eteenpäin lausuen samalla:

– Yttimöllisyssihoima, yttimöllisyssihoima!

– Takaisin, ärjäisi isä. Mikä se semmoinen yttimöllisyssihoima on? Eiväthän vapaussodan soturit niin marssineet. Sano selvemmin.

Poika nauraa hörähti ja kääntyi takaisin palaten paikalleen.

– No, alokas Olavi Aulamo. – Asento!

Poika tempasi jalkansa jälleen yhteen ja katseli tuimana isää silmiin.

– Tahdissa – mars!

– No, nyt marssii vapaussodan soturi ja askeleet kaikuvat Esplanaadilla.

– Yksi – mieli – syys on – voimaa – yksi – mieli – syys on – voimaa! Aivan niin. Sepä vasta sotilas, oikea vapaussodan soturi.

Silloin juoksi äiti, tempasi Olavin syliinsä, nosti korkealle ilmaan, painoi sitten rintaansa vastaan ja huudahti.

– Olavi, kultani, poikani – sinä!

– Mitä ne naiset! penäsi poika ponnistellen vastaan. Mutta äitiä vain nauratti pojan avuton vastustelu.

– Sinä se vasta solttu olet, kuherteli hän pojalleen. Olet parempi solttu kuin isä.

– Olavi on pajempikin tolttu kuin itä.

– Vielä mitä parempi olisit. Alokashan sinä vasta olet ja isä on kapteeni.

– Olavitta tujee papteeni.

– Soo, vai tulee kapteeni. Hyvähän on toivossa elää.

– Päättä äiti tolttu lattialle, ärjäisi sitten Olavi äidilleen. Eihän sopinut mihinkään reklementteihin, että naisimmeinen heitteli sillä lailla suomalaista solttua.

Äiti laski pojan matolle ja istui. Poika vain katseli isää ja kysäsi:

– Onko itä vittiin papteeni?

– No, vielä häntä kyselet.

Ulkoa kuului luja koputus. Irja hypähti avaamaan. Postiukko toi sanomalehtiä. Äiti sai kirjeen. Aarne taas istui laiskanlinnaansa ja alkoi lukea pääkaupunginlehteä. Hänen silmänsä välähtivät äkkiä.

– Mitäs tämä on? hän huudahti. Taas!

Irja nosti katseensa kirjeestä.

– Mitä kummia sinä nyt taas näet? Ihanhan poskesi hehkuvat ja äänesi värisee. Mitä siellä on?

– Karjalassa tapellaan, huudahti Aarne ja nousi seisaalleen.

Irja katseli häntä hymyillen.

– Kas vain. Vanha sotaratsu hullaantuu, kun kuulee torven törähdyksen.

– Tämähän on vallan tavatonta, huudahti Aarne täynnä intoa lukiessaan edelleen ja kuulematta Irjan ivaa.

– No, kerrohan jo Olaville ja minullekin jotain, sanoi Irja tiukasti.

– Kyllä, kuulkaa nyt.

"Vapaustaistelu alkanut jälleen koko Pohjois-Karjalassa. Vapaajoukot etenevät Uhtuaa kohti."

– Mitäs siitä sanot?

– Minäkö? Onhan se mielenkiintoista, vastasi Irja mutta menestystä minä epäilen. En tahdo enää jaksaa uskoa Karjalan asiaan.

Aarne seisoi silmät säihkyen ja katseli ulos akkunasta.

– En tahdo enää minäkään uskoa – – – mutta entäs jos sittenkin.

– Sinä olet ihan sen mustalaisen hevosen kaltainen, Aarne rakas.

– Minkä mustalaisen hevosen? kysyi Aarne, ajatuksissaan.

– Haluatko, että kerron?

– Kerro pois.

– Kuunteletko myöskin?

– Ehkä, jos juttu on hyvä.

– No, olkoon menneeksi. Tämän jutun kertoi minulle vanha vahtimestari entisestä Suomen rakuunarykmentistä Lappeenrannasta. Kaseerattuja hevosia oli rykmentistä myyty huutokaupalla enimmän tarjoaville. Erään vanhan oikein taatihevosen oli ostanut eräs mustalainen. Ajelipa sitten mustalainen nelipyöräisine vankkureineen, joille koko perhe, muija ja seitsemän lasta, koira ja taitamattomat tavaramytyt olivat ladotut, kerran keskipäivällä harjoituskentän ohi menevää maantietä.

Kentällä oli rykmentti harjoituksissa. Annas olla. Nyt törähtivät kaikki torvet. Kuului signaali: hyökkäykseen! Eskadroonat syöksyivät hurraten eteenpäin. Ja mustalaisen hevonen, se värähti, kimposi pystyyn, vaahto purskui sen suusta ja nyt se kirmasi torven vanhan tutun äänen hurmaamana mukaan. Yli ojien ja tannerten kävi kulku. Vankkurit rasahtivat hajalle. Koko peräpuoli jäi kankaalle laajalle alueelle, mutta etupyörillä rynkäsi mustalaisparka myrskyn vihurin nopeudella mukaan rynnäkköön ja löydettiin sen päätyttyä eskadronan hännillä rivissä. Sen pituinen se.

– Hyvä juttu, hyvä juttu.

– Sinussa on tuota mustalaisen hevosen henkeä.

Aarne katseli hymyillen vaimoaan.

– Ettei vain olisikin. Mutta nyt olen minä sellaisissa kahleissa, että ei niistä enää pääse irti niinkuin poikamiehenä.

– Sitä minäkin.

– Onpa kuitenkin Suomessa vielä sisua jäljellä. Ja Itä-Karjalan kansa on noussut. Jos ne saisivat apua, voisi tulla hyväkin.

Irja tuli nyt vakavana Aarnen luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

– Saanko sanoa ajatukseni suoraan. Minä kaikesta sydämestäni toivoisin noille Karjalan sotilaille menestystä, mutta kun tiedämme, että Suomi ei hajanaisuutensa ja rikkinäisyytensä vuoksi voi heitä tarpeeksi avustaa, säälin minä syvästi noita nuoria poikia, jotka intoa uhkuen ja puhtain mielin, ilman mitään omanvoitonpyyntiä, vain jalosta uhrautumishalusta nyt taas lähtevät Karjalaan taistelemaan. Ilman vanhan Suomen apua se ei mene.

Aarne kävi ikkunan luo ja katseli kaihoisin silmin pimeään.

– Ehkei käykään – – mutta entäs jos sittenkin siitä tulisi tosi? Ei sitä koskaan voi ihan varmasti sanoa edeltäkäsin.

Niin kajahtivat siis jälleen sotatorvet Karjalassa. Jälleen kutsuivat salaiset viestit Suomen vapaaehtoisia Itä-Karjalaan sen vapauttamista varten polseviikkien ikeestä. Karjalan kansa oli noussut karjalaispäällikön Ilmarisen johdolla vapaustaisteluun sortajaa vastaan. Pian olivat paikalla vanhat vapaustaistelijatkin, Talvela, Hannula, Isontalon Antti, Svinhufvud, Muukkonen ja monet muut.

Jälleen rätisi Karjalan syvillä salomailla kiväärien ja konekiväärien sotainen soitto ja yli kankaiden ja kunnasten kiiri suomalainen hurraa pohjoisesta etelään.

Taas hurmasi laulujen maan vapauden aate Suomen nuorta polvea ja saloteitä kulki jälleen nuoria miesjonoja heimokansan avuksi.

Reipas oli nytkin taistelun alku. Laajalla rintamalla etenivät suomalaiset ja karjalaiset komppaniat voittorikkaina etelää kohti. Yhä uudet pitäjät ja luonnonihanat alueet vapautettiin venäläisvallasta. Pohjois-Karjalan talonpoika seisoi jo vapaana miehenä omalla konnullaan.

Pyryn suksista suhistessa hiihtivät kaikkia teitä suomalaiset komppaniat yhä etelään päin. Missä polseviikki tavattiin, käytiin empimättä päälle. Mutta mitä kauemmas etelään retki ehti, sitä ankarammaksi tuli vihollisen vastarinta, sitä hitaammaksi eteneminen. Pian se kävi vain taistellen askel askeleelta. Ryssillä oli heittää tuleen ehtymättömät voimat. Vapaaehtoisten joukkojen lukumäärä taas oli rajoitettu. Sen tappiot eivät olleet korvattavissa ja rivit harvenivat.

Kuten ennenkin oli suunnitelma nytkin perustunut siihen toiveeseen, että menestys Karjalassa saisi Suomesta liikkeelle kyllin vahvat voimat. Jälleen kerran vapaaehtoiset pettyivät. Nuoria, uljaita miehiä kyllä liittyi Karjalan joukkoihin, mutta virallinen Suomi oli nyt jyrkästi vastaan vapaajoukkojen sotaretkeä.

Aulamon väkeä tuli kuitenkin tämäkin taistelu koskemaan lähemmin kuin he olivat voineet aavistaakaan. Eräänä harmaana tammikuun päivänä saivat Aarne ja Irja Aulamo suureksi hämmästyksekseen jälleen kirjeen, jossa yläkulmassa seisoi tuo vanha tuttu sana: Kenttäposti. Vavahtelevin sormin avasi Aarne kirjeen ja käänsi sen heti niin että näki allekirjoituksen.

– Hämmästyksen huudahdus kajahti hänen suustaan.

– Alli – Karjalassa!

– Mitä sinä nyt puhut! huudahti Irja juosten paikalle.

– Alli on mennyt Karjalaan. On nyt Kiimasjärvellä sairaanhoitajattarena vapaajoukoissa.

– Onko se mahdollista? Eihän hän ole meille puhunut mitään.

– Ei sanaakaan.

– Lue, lue ääneen, kehoitti Irja. Aarne alkoi lukea.

    Rakkaat ystävät.

    Älkää pahasti pelästykö saadessanne tämän kirjeen. Merkillinen
    sattuma on saattanut minut tänne samoille teille, joilla monet
    vapaaehtoiset retkikunnat jo ennen meitä ovat taistelleet
    tämän mahtavan ja komean satumaan ja sen yksinkertaisen kansan
    puolesta. Tiedätte kai, että ennen joulua, kun itäkarjalaiset
    nousivat taisteluun polseviikkeja vastaan kotinsa ja kontunsa
    puolesta, toimeenpantiin jälleen Suomessa salainen värväys
    vapaaehtoisten joukkojen muodostamiseksi Itä-Karjalan avustamista
    varten. En silloin vielä kiinnittänyt asiaan sen enempää
    huomiota, mutta eräänä päivänä näin neiti W:n Varsinais-Suomesta,
    joka ilmoitti, että muodosteilla oli kenttäsairaala Karjalan
    retkikuntaa varten ja tulisi se muutaman päivän kuluttua
    lähtemään rajalle. Neiti W. matkusti sairaalan mukana. Kysyin
    silloin, eikö olisi mahdollista hommata minullekin jotain paikkaa
    tässä sairaalassa. Neiti W. arveli sen käyvän päinsä ja lupasi
    soittaa asiasta minulle seuraavana päivänä. Sen hän tekikin, ja
    seuraus oli että liityin sairaalan tilapäiseen henkilökuntaan.
    Eräänä joulukuun päivänä lähdimme liikkeelle Helsingistä junalla
    Kajaaniin. Sieltä kulki matka valtavien korpien ja lumisten
    salojen halki rajalle sekä edelleen Vienan-Karjalaan.

    Nyt olemme monien seikkailujen jälkeen täällä Kiimasjärvellä.
    Täällä on elämä ihmeellistä ja salaperäistä. Mahtavat vaarat ja
    silmänkantamattomat metsät ympäröivät meitä joka ilmansuunnalla.
    Niiden salaperäinen humina kuuluu yötä ja päivää ympärillämme.
    Revontulet säihkyvät pohjoisella taivaalla useina iltoina ja
    kaukaa kantaa joskus korviimme taistelun pauhina. Tämä on
    elämää, jollaista en ennen ole voinut uneksiakaan. En laisinkaan
    ihmettele, että nämä ihanat Vienan-Karjalan maisemat ovat
    hurmanneet niin monia satoja parhaita poikiamme taistelemaan
    niiden vapauden puolesta.

    Työtä on paljon, mutta kaikki on uutta ja mielenkiintoista.
    Vapaaehtoisten poikiemme into on ihmeellinen ja usko voittoon
    elää yhä vihollisen ylivoimaisuudesta huolimatta. En mitenkään
    tahtoisi olla vailla näitä syviä, ihmeellisiä kokemuksia. Jospa
    Jumala antaisi meidän voittaa ja vapauttaa Vienan-Karjala,
    silloin varmaankin Suomen kansakin olisi meille kiitollinen ja
    antaisi tunnustuksensa.

    Muistan usein iltaisin, kun tähdet palavat ja säteilevät
    pohjoisella taivaalla ja metsäisten vaarojen takaa revontulten
    loimotus alkaa valaista lumisia maisemia, teitä, rakkaita
    omaisiani, kaukana Lounais-Suomessa. Oi, miten hyvin ymmärrän
    nyt satojen nuorten retkeläisten, noiden koulupoikien, kotimaan
    kaipuun. En koskaan ole niin hyvin ja selvästi ennen tajunnut,
    mitä koti ja isänmaa, vaikkapa se olisi kuinka köyhä tahansa,
    merkitsee jollaiselle ihmiselle. Toivottavasti saan kerran vielä
    palata luoksenne ja yhdessä kanssanne iloita kodin rauhasta ja
    onnesta. Sanokaa parhaat terveiseni pikku Olaville. Sydämellisin
    terveisin teille kaikille

                                     Kaipaava sisarenne Alli.

– Tämähän on jotain ennen kuulumatonta, huudahti Aarne luettuaan kirjeen. Mitä hittoa – – –

– Mitä hittoa – – – hm! ivaili Irja. Mitäs hittoa te miehet Karjalaan sitten olette aina pakanneet? Mikseivät naiset yhtä hyvin? Luuletko, ettei isänmaanrakkaus voi elää yhtä hyvin naisen kuin miehenkin rinnassa?

– Miksei – – – voi – – elää – – mutta – – on se vain kummallista, että Alli on nyt tappelemassa kaukana Karjalassa.

– Se kai on vähän väärä käsitys. Ei hän tietysti tappele. Ei siellä mitään naiskaarteja ole, vaan hän yksinkertaisesti hoitaa sairaita ja haavoittuneita.

– Entäs jos he joutuvat vihollisen käsiin?

– Älä nyt sellaisia puhu. Onhan siellä retkikunta ja miehiä puolustamassa.

– Ei sekään aina auta. Nykyajan sotatoimissa tapahtuu kaarrostamisia ja kiertoliikkeitä. Eivät ne sairaalatkaan aina ole turvassa. Mutta toivottavasti ei sellaista tapahdu.

Irja alkoi uudelleen tankata Allin kirjettä ja puhkesi lopuksi ihastuneeseen huudahdukseen.

– Olipa sillä tytöllä sisua. Ihme, että uskalsi lähteä.

– Lähdithän sinäkin Viroon ennen muinoin.

– Minä – jaa. Sehän oli aivan toinen asia. Silloin oli Suomessa valtava innostus ja sitten minä – rakastin sinua. Jos sinä menisit, lähtisin taas minäkin. Mutta Alli – eihän hänellä kait ole ketään – – joka – –. Niin, ei hän ainakaan ole meille mitään puhunut.

Allilta tuli usein kirjeitä retken alkuvaiheiden aikana, mutta sitten kirjeet harvenivat. Oli alkanut raskas ja vaikea taistelukausi Itä-Karjalassa. Sitten tuli vihdoin yksi Suomen puolelta. Ambulanssi oli ollut pakoitettu kiireesti lähtemään Kiimasjärveltä, jonka polseviikit samana päivänä valtasivat. Korpi- ja talviteitä kulkien onnistui koko ambulanssin raskaan matkan jälkeen päästä Suomen puolelle, missä se nyt oli matkalla pohjoiseen Tervolan ja Hossan seuduille ottaakseen vastaan Uhtualta peräytyviä retkikuntalaisia.

XXIV.

Jälleen olivat suomalaiset vapaaehtoiset tulleet heitetyiksi ulos Karjalasta huolimatta uljaasta taistelustaan, jolle itse vihollinenkin antoi mitä parhaan tunnustuksen.

Karjala oli menetetty ja retkeläisten mielessä kyti vuorenraskaana tuo synkkä ajatus: menetetty ainiaaksi. Katkerina ja ääneti hiihtivät nyt rippeet äsken vielä voitokkaista joukoista Suomen rajan yli. Paljon nuorta suomalaista verta oli jälleen punaamassa Karjalan saloja ja seuraavana keväänä jo unohdettujen vapaustaistelijain vaalenevat luut taas muistuttaisivat vain heidän sankarillisesta taistelustaan suuren ja jalon idean – Karjalan vapauden puolesta, mikä tuon tuostakin oli hurmannut Suomen nuorta polvea kutsuen sen taisteluun ja vaaroihin. Itämyrskyn viimat pauhasivat nyt estämättä täydellä voimallaan Karjalan äsken keväisten salojen yli.

Kenttäsairaala oli väliaikaisesti sijoitettu erääseen vähäpätöiseen rajatorppaan Hossan kylän kohdalla. Alli Aulamo seisoi kumartuneena sen kelmeän ikkunan ääressä ja katseli poikien paluuta. Pienet hajanaiset parvet hiihtivät ohi raskain, laahaavin askelin, mutta uhkamieli näkyi yhä kasvoissa. Vitsejä kajahteli täynnä hirtehishuumoria. Pian olivat pienet joukot menneet menojaan. Sitten tuli enää vain perään jääneitä partioita.

Koko sydämensä lämmöllä Alli sääli noita nuoria vapaustaistelijoita, joilla oli niin puhtaat ihanteet, mutta joille kohtalo ei ollut sallinut toteuttaa päämääräänsä. Tukevasti puristivat he vielä kivääriään. Yksikin toivon kipinä olisi saanut heidät uhkamielin pysähtymään ja katselemaan taakseen. Toisella kipinällä he jo olisivat hyökänneet uudelleen.

Rajan takaa kuului äkkiä vielä laukauksia – kymmenkunta kireää laukausta.

Alli säpsähti ja heräsi mietteistään juosten portaille.

– Kuka siellä vielä ampuu? Ovatko polseviikit rajalla jo? Ehkäpä aikovat hyökätä ylikin, hän mietti.

Samassa näkyi metsätiellä miehiä. Viimeinen suomalainen partio tuli rajan yli.

Se pysähtyi läheiseen tienristeykseen. Johtaja sanoi ympärilleen kokoontuneille jäähyväiset. Hän puhui katkerasti tiukalla äänellä.

Vastatuuleen kuuli Alli vain muutamia katkonaisia lauseita.

– – Kiitos urhoollisuudesta – – – hyvästä toveruudesta – – – Karjala menetetty – – Suomi ei auttanut – – – koskaan täydellä todella – ei pannut kaikkea alttiiksi – – nyt on kysymys vain enää puolustuksesta – – – jos isänmaa kutsuu – – olemme aina valmiit! – – Näkemiin, veljet!

Pojat suoristivat väsyneet vartalonsa ja löivät kantapäänsä yhteen, niin että naksahti. Heidän katseensa tiukkeni, kun se tähtäsi johtajaan.

– Näkemiin, herra kapteeni! kajahti kuusi vastausta yht'aikaa.

Kapteeni kosketti kädellään lakkiaan ja lähti kävelemään kenttäsairaalaa kohti.

Alli seurasi miehen toimia ja mietti.

– Kuka kumma hän on? Ääni oli aivan tuttu ja tuttu on tuo joustava käyntikin. Hyvä Jumala. Sehän on Venho!

Alli juoksi pihalle ja pysähtyi tien varrelle. Tuima ilme kasvoillaan astui jääkärikapteeni Venho ratsupiiska kädessään tietä pitkin tytön ohitse. Nyt hän käänsi katseensa ja hätkähti.

– Alli Aulamo! Mitä kummaa. Untako minä näen?

Alli hymähti.

– Untahan sinä olet nähnyt jo lähes kymmenen vuotta ja kuulut uneksivan edelleenkin. Tule nyt kuitenkin tervehtimään.

Venho hypähti notkeasti ojan yli ja löi kättä.

– Sinä Aulamon valkoinen lilja täällä, ja miten komea tyttö sinusta on kasvanut. Oletko kauan ollut Karjalassa?

– Olen tietysti, koko retken ajan kenttäsairaalassa hoitajattarena.

– Ja nyt vasta saan minä tietää tämän asian.

– No, ei kai se mahda vieläkään olla liian myöhäistä, puhui Alli nauraen.

Mutta Venho katsoi tiukasti ja vakavasti hänen silmiinsä pitäen yhä tytön kättä omassaan ja sanoi:

– Niin. Toivottavasti se ei vielä ole myöhäistä. Puhumme siitä vasta matkalla. Tuletko rekeeni? Lähden illalla länteen.

– Kiitos, mielelläni! Me muutamme paraillaan. Olen illalla valmis lähtemään. Kaikki on kunnossa.

– Siis sovittu. Parin tunnin kuluttua olen tässä samassa paikassa sinua hakemassa.

Allin sydän sykki kiihkeästi hänen lähtiessään laittamaan kuntoon pieniä matkatavaroitaan.

– Venho täällä! Sepä vasta oli sattuma! hän mietti. Ja aivan entisellään. Vain miehekkäämpänä ja komeampana vielä. Olipa onni, että tapasin hänet. Matkustamme yhdessä. Onpa se edes lohduttavaa tässä surkeudessa.

Tyttö istui rahille ja muisteli entisiä aikoja, Venhon salaperäistä vierailua Aulamon kartanossa. Miten läheisiä he olivatkaan silloin olleet toisilleen. Yhdistihän heitä yhteinen salaisuus ja vaara. Ja olihan siinä muutakin. Hän, Alli, oli silloin vasta ollut koulutyttö, mutta tuo miehekäs nuorukainen oli saanut hänen rinnassaan väräjämään herkän kielen. Sitten täytyi pojan paeta salateille – eikä hän enää tullutkaan takaisin.

Nyt vasta he tapasivat uudelleen ja oudoissa olosuhteissa. Mutta – – samaa kieltä oli kohtaaminen taas koskettanut. Tuon nuoren sotilaan otteet olivat aina niin varmat ja lujat. Hän oli kuin kotka, joka tuli ja otti minkä halusi.

Venho kulkiessaan rajavartioston esikuntaan mietti hänkin entisiä aikoja. Hänen synkkä mielialansa oli äkkiä vaihtunut valoisammaksi. Hän näki muistoissaan pitkän ja solakan tytön, joka vuosia sitten hiukset syystuulessa hulmuten opasti hänet pelastavan metsätien alkupäähän ja hyvästeli häntä hehkuen intoa ja myötätuntoa. Tuo kuva oli kauan säilynyt hänen mielessään silloin.

Illalla ajoi Venho hevosensa Allin asunnon eteen. Tyttö oli valmis. Pieni matkalaukku heitettiin reen etupuolelle ja Alli istuutui Venhon viereen.

Jääkäri nykäisi ohjista ja reki lähti liikkeelle.

Alli tunsi ihmeellistä turvallisuuden tunnetta Venhon seurassa.

Ajettiin vaieten. Kumpikin reessä istuja hautoi omia ajatuksiaan. Ilta hämärsi. Lukemattomat suuret kylmät tähdet syttyivät rajaseudun taivaalle. Tie kulki koko ajan synkkää metsäaluetta, missä puut latvoillaan piirtelivät pilven reunoja. Ilmassa tuntui jo kevään tuoksu.

Purojen solina vain oli jälleen tyyntynyt yön alkavaan pakkaseen.

– Jaksatko sinä vielä uskoa Karjalan vapauteen? kysyi tyttö.

– Niin kauan kuin uskon oikeuden voittoon, uskon Karjalankin vapauteen.

– Mitä mietit äsken? kysyi tyttö taas.

– Ajattelin niitä Suomen äitejä, joiden pojat ovat Karjalan taistelukentillä kaatuneet.

Tuli äänettömyys. Alli muisteli omaa äitiään ja sitä hetkeä, jolloin he saivat tiedon Olavin kaatumisesta. Kuumat kyyneleet pusertuivat hänen silmiinsä.

– Ajattelin monia koteja Suomessa, joissa nyt on syvä suru, jatkoi Venho puhettaan, mutta minä tiedän sen, että nuo pojat kuolivat miehekkäässä taistelussa korkean idean puolesta. Sellainen kuolema on helppo ja kuoliahan meidän täytyy kaikkien. Ne olivat niin kunnon poikia, nuo vapaaehtoiset. Minähän tunsin heidät melkein kaikki. Ei heissä ollut mitään itsekästä, ei mitään oman voiton pyyntiä. Oli vain nuori mieli, into tehdä jotain isänmaan hyväksi. Materialistit eivät voine sitä koskaan käsittää.

Karjalan vapautus oli ennen kaikkea nuoren polven suuri aate. Oli aika, jolloin sitä kannatti koko kansamme ja oli hetki, jolloin se empimättä olisi voitu toteuttaa, ellei sisäinen eripuraisuus juuri silloin olisi lyönyt kansaamme pirstaleiksi. Miehekäs nuorisomme ei halunnut antaa sittenkään perään. Se taisteli edelleen. Sen voimat yksinään eivät riittäneet suuren päämäärän saavuttamiseen, mutta sen uhrin arvoa ei tämä kokemus laisinkaan vähennä. Jos joskus maatamme vaara uhkaa, silloin me tiedämme, mitä Suomen nuorisolta voi odottaa, me tiedämme että siihen voi isänmaa luottaa. Ja se merkitsee meille paljon!

Suuri tähti pohjoisella taivaalla lensi samassa säihkyen metsänrannan taa.

– Katso, miten komea tähdenlento, huudahti Alli ojentaen kätensä. Tuolla laski Karjalan tähti.

Venho hymähti.

– Älä usko tähtiin, hän lausui. Schiller sanoo "Wallensteinissaan": "Kohtalosi tähdet on sinulla omassa rinnassasi!" Niin on laita Suomen ja Karjalan kansojen – – ja niin sinun – – ja minunkin.

Tyttö nojasi päätään Venhon olkaan. Poika asetti kuin suojellen kätensä hänen taakseen ja mietti itsekseen:

– Hyvä Jumala! Minähän elän taas, vaikka kuoleman henkäys vasta äsken rintaani koskettikin. Ja tässä on tyttö, josta aina olen unelmoinut. Ihmeellistä vain on, että minun täytyi tulla tänne Karjalan kaukaisille salomaille hänet lopulta löytääkseni. Kohtalo on nyt hänet tuonut tielleni ja tällä kerralla en päästä onneani livahtamaan käsistäni.

Kaksi nuorta ihmistä ajoi hiljaa metsätietä Suomen kyliä kohti, joiden valot välkkyivät etäisillä kukkuloilla.

Heidän takanaan kohisivat iltatuulessa Itä-Karjalan mahtavat salomaat. Maanselän metsäin suuri kannel siellä kajahteli ikuisia sointujaan. Se kertoi tarujaan suomalaisheimon muinaisesta mahdista ja suuruudesta Valkean meren ja sen leveiden virtojen varsilla. Vienan rannalla siellä kohosivat tarujen temppelit ja kaupungit. Perman kullat ja hopeat yhä tähtiyössä kimaltelivat ja ikihonkien huminassa kulkivat vanhain kalevalaisten sankarirunojen kaihomieliset säveleet. Aaveiden kansa siellä kullassa kulisi ja hopeassa helkähteli sortuneen, hävinneen mahtinsa raunioilla.