[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYFWOWqkWiYPy69U0xRh8SvXvlFgIfXJDyAzkX7RljM0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2558,"Kun itämyrsky vinkui","Mustasalo, Aarne (oik. Nurmio, Heikki)",1887,1947,"2558-mustasalo-aarne-kun-itamyrsky-vinkui","2558__Mustasalo_Aarne__Kun_itämyrsky_vinkui","Romaani vapaustaistelujen ajoilta","romaani",[],[],"fi",1930,null,43890,285739,true,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu vuoden 1918 sotaan ja Viipurin piiritykseen. Kolme opiskelutoveria kohtaa taistelujen keskellä, kun valkoiset joukot etenevät kohti kaupunkia tykkitulen ja poliittisen kuohunnan saattamina.","Aarne Mustasalon 'Kun itämyrsky vinkui' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2558. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KUN ITÄMYRSKY VINKUI\n\nRomaani vapaustaistelujen ajoilta\n\n\nKirj.\n\nAARNE MUSTASALO [Heikki Nurmio]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\n           Omistetaan\n      Kaatuneiden Äideille.\n\n\n\n\nI.\n\n\nVapaussodan savuavilla taistelukentillä lyötiin arpaa Suomen\nkohtalosta. Kenraali Mannerheimin johtaman talonpoikaisarmeijan\nväkevien iskujen tieltä väistyivät venäläiset sotavoimat Suomesta\nja onnettomat harhaanjohdetut, mutta uljaasti taistelevat punaiset\nsuomalaisjoukot panivat nyt rintansa alttiiksi suojatessaan heidän\nperäytymistään.\n\nPitkinä rekikolonnina kuljetettiin Pohjois- ja Keski-Suomessa sekä\nKarjalassa vangittuja venäläisjoukkoja Sortavalasta Salmin kautta\nAunukseen. Valkoisen armeijan ylijohto tarjosi antautuneille vapaan\nkyydin rajalle asti. Saivatpa he vielä päälle päätteeksi ottaa\nkimpsunsa ja kampsunsa mukaansa sikäli kuin kantaa jaksoivat. Rajalla\nIivanoilta loppui Suomen kyyti ja kestitys. Jalkapatikka oli edessä,\nsillä suuri isänmaa ei ollut valmistautunut vastaanottajaisiin. Mutta\nmitäpä siitä, olivathan polseviikit taas omassa maassaan, jossa Suomen\nvalkoisten tuliluikut eivät enää häirinneet heidän yritystään perustaa\nomatekoinen taivaanvaltakuntansa tämän matoisen maan kylmälle kamaralle.\n\nEnsimäinen 300-miehinen kolonna tallusteli ilman tahtia rajaviivan yli\nja majoittui lähikylään. Se ei pitänyt kiirettä. Se oli näet keksinyt\nmerkillisen idean. Tuota pikaa olivat muutamat huimapäät julistautuneet\njohtajiksi ja suunnitelma oli tehty seuraavan vankikolonnan vähäisen\nomaisuuden ryöstämiseksi ylläköllä.\n\nKun uusi annos kaalimaan miehiä täynnänsä isänmaan kaihoa ja lemua\ntallusteli rajan yli, joutui se ankaran ja järjestetyn hyökkäyksen\nalaiseksi. Ensin tullut joukko kävi sen kimppuun ja riisti sen\nputipuhtaaksi nauraen partaansa. Muutamilta lyötiin silmät mustiksi,\nkellään ei ollut älyä ryhtyä vastarintaan. Nyt vasta poistuivat ensin\ntulleet urhot rajapinnasta, mutta joukko numero kaksi jäi vääntäen\npäätä ja murtaen suuta odottelemaan kolmatta vankikolonnaa.\n\nSadatellen aikoja ja tapoja kohotti mukana seurannut vääpelivanhus\nkätensä korkeuteen, teki sitten pyhän ristin merkin ja huokasi:\n\n\"Tam harashoo, gdje nas niet.\" (Siellä on hyvä olla, missä meitä ei\nole).\n\nMutta nuori kasakka astui kiiltävissä saappaissaan hänen ohitseen,\ntempasi ukkelilta piipun suusta ja sanoi ilkamoiden.\n\n-- Sorovnoo!\n\nNiin poistuivat ryssät Suomesta kevättalvella v. 1918! [Vertaa\nruotsalaisen sanomalehtimiehen kuvausta Svenska Dagbladetissa\n23.IV.1918.]\n\nTalonpoikaisarmeija eteni tällä välin voitokkaasti vaikka ankarasti\ntaistellen etelää kohti, ja huhtikuun lopulla jo valkoiset rykmentit\nkenraalimajuri Wilkmanin johdolla hyökkäsivät lujaa Viipurin\nlinnoitusta, Karjalan lukkoa valloittamaan. Kahtena rivistönä he\netenivät Heinjoelta lähtien. Oikeata, joka Lyykylän, Aittolahden ja\nTalin taisteluissa mursi vihollisrintaman ja vähääkään viipymättä\nriensi eteenpäin Viipurin tietä, komensi saksalainen upseeri, eversti\nvon Coler. Päästyään yhteyteen linnoituksesta vastaan tulevien\nneuvottelijain kanssa hän karskissa äänilajissa vaati linnoitusta heti\nja ilman ehtoja antautumaan uhaten olla tuntematta sääliä, jos hänen\ntäytyisi väkipakolla raivata tiensä punaisten varustusten läpi.\n\nPunaiset eivät kuitenkaan vielä luopuneet taistelusta ja hyökkäys\njatkui. Aina Papulan mäelle ja Suomenveden pohjan rannalle juoksivat\nvalkoisten harmaat ketjut, mutta yritys mennä siltojen yli kaupunkiin\ntyrehtyi vihollisen hurjaan konekivääriammuntaan. Samalla kohdisti\nlinnoituksen vahva tykistö hirmumyrskyn tapaisen tulen Papulan rannalle\nja mäelle. Valkoisten hyökkäys pysähtyi hetkellä, jolloin heillä\njo näytti olevan suuri voitto käsissään. Leveä merenlahti katkaisi\njääkärien tähän asti vastustamattoman vauhdin.\n\nPian huomattiin, että tältä suunnalta eteneminen oli mahdoton. Ei\nauttanut muu kuin odottaa vasemman rivistön yritystä kaakosta käsin,\nmissä maasto tosin oli suotuisampi, mutta puolustusvarustukset sitä\nlujemmat, tunkeutua kaupunkiin. Mutta eteläiset joukot viipyivät\nkauan. Vasta auringon laskiessa ja illan hämärtyessä huomattiin jotain\nerikoista olevan tekeillä silläkin taholla. Punaisten tykistön tuli\nnäet kääntyi nyt kaakkoon päin Liimatan ja Sainion seutuja kohti.\n\nSiellä ponnisteli eteenpäin everstiluutnantti Jernströmin rivistö,\nminkä päävoiman muodostivat 1. Jääkärirykmentin kolme pataljoonaa.\nRaskaat taistelut Kamaran kylässä ja asemalla olivat niitä\nviivyttäneet. Huhtikuun 24 päivän sarastaessa olivat ne lähteneet\nliikkeelle ja niiden päämääränä oli saman päivän iltapuolella saapua\nViipurin edustalle sekä empimättä hyökätä kaupunkiin, missä reipas\nsuojeluskunta oli ilmoittanut samalla hetkellä ryhtyvänsä toimintaan.\nToisin kuitenkin kävi. Punaisten kiivas vastarinta Kamaralla vei\nJernströmin päävoimat tähän kaukaiseen sivusuuntaan, missä ne\nkylläkin valtasivat mainitun aseman seudut, mutta kärsivät raskaita\ntappioita ja vain pieni osa ryhmästä ehti enää saman päivän illalla\nViipurin varustusten edustalle. Nuo heikot ja uupuneet voimat eivät\nenää pystyneet jatkamaan hyökkäystä ja otollinen hetki meni käsistä.\nViipurin suojeluskunta jäi ilman apua. Sen uljas teko, Kolikkoinmäen\npatterien valtaus päättyi -- antautumiseen. Kun valkoiset voimat, jotka\nyön kuluessa koottiin Sainioon, seuraavana aamuna alottivat hyökkäyksen\nlinnoitusta vastaan, olivat sen laajat varustukset taas vahvasti\nmiehitetyt ja murhaava tuli kohdistui nyt eteneviä ketjuja vastaan.\nHyökkäys pysähtyi koko rintamalla.\n\n-- Itämyrsky vinkuu, sanoivat jääkärit.\n\nNyt alkoi Viipurin piiritys. Päivät pääksytysten pauhasi tykistö\nmolemmin puolin syösten tulta ja rautaa malmikidoistaan. Useita kertoja\nryntäsivät valkoiset epätoivon vimmalla vihollisvarustuksia vastaan ja\nyhtä monta kertaa heidät työnnettiin takaisin.\n\nVasta 28 päivän vastaisena yönä heillä oli menestystä. Kello 12 yöllä\nalkoi heidän tykistönsä ampua kaikilla voimillaan kaakkoisrintaman\nvihollisasemia. Kranaattien jylinä ja ulvonta täytti hämärän kevätyön.\nKaikkialla räiskyi ja leimahteli. Kolikkoinmäen talojen palo punasi\ntaivaan uhkaavilla, välähtelevillä loimuillaan.\n\nYhtäkkiä tykkituli siirtyi kaukaisempiin maaleihin ja valkoisten\nhyökkäysjoukot lähtivät taas etenemään. Piikkilanka-aitaukset\nläväistiin, mutta nyt havahtui vihollinenkin, ja kivääri- ja\nkonekiväärituli pyyhkieli taas niittyjä ja metsäisiä rinteitä.\nJääkäripataljoonat ja avuksi tuleva Vaasan rykmentti samosivat\nkuitenkin varsinaiset varustukset sivuutettuaan nyt soiden ja kukkulain\nyli Kolikkoinmäkeä kohti. Aamu alkoi sarastaa.\n\nHien ja mullan peittämä ketju pysähtyi muutaman sadan metrin päähän\netukaupungin ensimäisistä taloista, sillä punaiset ampuivat ikkunoista\nja kivijalkojen suojasta. Ketjussa oli nyt miehiä useista eri\njoukoista. Nuori, vihreätakkinen jääkärivänrikki kohottautui maasta\nhuutaen:\n\n-- Joukkue kuuluu minun komentooni.\n\nSamassa hän tunsi käden lyövän olkapäähänsä.\n\n-- Sinäkö Aarne, oletko se todellakin sinä? kysyi kiihkeä ääni.\n\nVänrikki kääntyi tuimasti vasemmalle. Savinen naama irvisti häntä\nvastaan. Ääni kuului hirveän tutulta, ihan jotkin menneet onnelliset\nmuistot tulvahtivat mieleen noita sanoja kuullessa, mutta kauan poissa\nkotimaastaan harhaillut jääkäri ei siinä tuokiossa muistanut, kuka tuon\nlikaisen, nokisen naaman hymyilevä omistaja oli.\n\n-- Olenhan tässä minä, sitä nyt ei kannata epäilläkään, hän vastasi,\nmutta sinä, kuka hitto sitten sinä olet? Sepä olisi peräti hauska\ntietää.\n\n-- Herra vänrikki, olen ryhmänjohtaja Erkki Kairila I pataljoonan 1.\nkomppaniasta.\n\n-- Erkki Kairila -- -- Erkkikö -- -- sinäkö! No terve mieheen, tämäpä\nvasta oli sattuma. Tuon savivellin takaa ei kuitenkaan äitisikään sinua\ntuntisi. Jumalan kiitos, olet säilyttänyt toistaiseksi nahkasi eheänä.\n\n-- Kah, onkos täällä tuttavia liikkeellä, kuului samassa vakava ääni\noikealta. Älähän, eikös siellä ole Kairila ja -- -- ja -- -- -- eikös\nsiinä ole Aarne Aulamo ihan omassa persoonassaan.\n\nPohjalainen ylioppilas Juhani Kyttä apuun tulevasta Vaasan rykmentistä\nkiipesi hämärästä etumaisen ketjun tasalle.\n\nVanhat lukutoverit tervehtivät intomielisin huudahduksin toisiaan.\nMutta kauan ei ollut aikaa keskustella. Täytyi päästä eteenpäin, sillä\nnykyinen asema keskellä avointa kenttää oli sietämätön. Vänrikki huusi\nkireän komennon ja hurraata huutaen syöksyi maasta nouseva ketju sisään\nKolikkoinmäen kapeille kujille. Vihollinen vetäytyi nyt varsinaista\nkaupunkia kohti ja valkoiset sotilaat alottivat tuon sokkeloisen\netukaupungin puhdistamisen edeten varovaisesti talo talolta ja\ntarkastellen vintit sekä kellaritkin.\n\nVänrikki Aulamo johti nyt satunnaisen joukkueensa itse kaupunkia\nvastaan. Intomielin ja leikkiä laskien astuivat miehet rohkeasti\neteenpäin puristaen tarmokkain käsin kivääriään ja luullen kaiken\nvastarinnan lopullisesti murtuneen. Jälleen kohtasi heitä pettymys:\n\nEtukaupungin ja varsinaisen Viipurin välissä oli vahva sisälinnake,\njoka sulki tien. Kun valkoiset sotilaat saapuivat sen edustalle,\nnäkivät he hämmästyksekseen vastassaan taas korkean vallin, jonka\nharjalla betonivarustukset kiilsivät nousevan auringon valossa ja\nsamassa puhkesi sieltä hurja tulisuihku tervetuliaisiksi. Kuulia\nlenteli kuin rakeita yltympäri räiskyen ilkeästi rakennusten seiniin ja\nlauta-aitoihin.\n\n-- Itämyrsky vinkuu! huudahti vänrikki. Se oli tuttu sananparsi niinä\npäivinä.\n\nOli haettava suojaa. Toveruksemme aikoivat painautua maahan lähimmän\ntalon varjoon, mutta samassa vänrikki horjahti. Hänen kasvonsa\nkalpenivat ja revolveri putosi kädestä. Tuntui kuin olisi halolla\nhuitaistu hänen oikeaan olkapäähänsä. Hän haparoi vasemmalla kädellään\nmökin harmaita nurkkahirsiä. Ympäristö näytti omituisesti hämärtyvän;\nauringon valo, joka äsken oli ollut kirkas, tuntui pimenevän aivan kuin\nsuuri pilvi olisi kohisten kiitänyt sen yli.\n\nSitten hän kaatui maahan ja menetti hetkeksi tajuntansa.\n\nHän heräsi siihen, että pohjalainen Kyttä kaatoi kylmää vettä hänen\notsalleen. Ensi ajatus oli:\n\n-- Missä ollaan? Missä on vihollinen?\n\nSitten yritti mies hypätä pystyyn, mutta istuutui huomattuaan\nomituisesti huikaisevan. Rinnassa tuntui pistosta ja suussa oli veren\nmakua.\n\n-- Mihin sattui? kysyi hän sitten.\n\n-- Oikeaan olkapäähän, vastasi Kyttä.\n\nVänrikki silmäili käsivarttaan. Paidan hihansuun alta virtasi kolme\npunaista verijuovaa käden yli maahan.\n\n-- Vai niin, se ei ole sinänsä vaarallista, sanoi hän, mutta -- -- --\n\nHän sylkäisi veren pois suustaan ja jatkoi: -- -- taitaa olla keuhkokin\nvioittunut.\n\nKyttä ja Kairila tarttuivat nyt jääkäriin toinen pääpuoleen, toinen\njalkoihin ja lähtivät kantamaan häntä lähellä olevaan apteekkitaloon.\nVänrikki vastusteli, sanoen jaksavansa itsekin kävellä, mutta toiset\nvain hymyilivät eivätkä olleet kuulevinaan. Ja tuntuipa todella\näärettömän raukealta elämä, aivankuin koko sotaretken rasitus olisi\nyhtäkkiä hartioita painanut, kuin kaikki pitkät harjoitusmarssit\nHolsteinin kanervanummilla ja sitten sotamarssit Kuurinmaan kurjilla\nupottavilla teillä, kaikki Missellä vartiossa valvotut yöt ja Dumben\npatrulliretket nyt yhtäkkiä olisivat joukolla kimppuun käyneet. Hän\najatteli, että olisi pitänyt saada levätä ainakin vuoden, jollei olisi\nollut niin ankara kiire ja tärkeä homma.\n\nKaukaa kuului hurraa-huutoja. Uudet komppaniat juoksivat Viipuria\nkohti, mutta sitadelli pysähdytti ne kaikki. Alkoi taas kiivas\ntulitaistelu.\n\n-- Mennään takaisin, pojat, sanoi vänrikki, eihän nyt kerkiä maata.\nNyt on kaikkein kriitillisin hetki. Joko Viipuri nyt vallataan tai\nhyökkäysyritykset uupuvat kokonaan.\n\nKyttä ja Kairila kantoivat rauhallisesti toveriaan apteekkia kohti,\neikä tämä pystynyt vastaan panemaan, vaikka sisu kuohahtikin, kun\nhurraahuudot, taas yhä kauempana, kajahtivat.\n\nNyt kuului ilmassa vihlova vonkuna ja keskeltä taloryhmää kohosi\nsamassa sakea musta savu hirsien ja laudanpätkien lennellessä\nylt'ympäri. Punaisten tykistö oli alkanut ampua Kolikkoinmäen\nesikaupunkia. Se ampui tarkkaan ja arastelematta. Siellä ja täällä\nsyttyvät tulipalot osoittivat vihollistykistön tehokkuutta, mutta\ntuo älytön hävitysvimma kuohutti valkoisten sotilasten mieltä. Vanha\nryssän viha leimahti täällä jälleen liekkiinsä, sillä olihan selvää,\nettä tottumattomat punasotilaat eivät tuolla tavalla osanneet käyttää\ntykistöä. Heillä oli apunaan venäläiset tykkimiehet, joille Suomen\nhävitys oli suoranaista huvia.\n\nMutta suomalainen tyyneys tuli aivan liikuttavalla tavalla jälleen\nkerran ilmi tuolla Kolikkoinmäen surmankukkuloilla. Granaattien\nräiskyessä ja shrapnellien kylväessä hävitystään etukaupungin mummot\nsiellä kotipihoilla tomuuttivat mattojaan ja peittojaan, pesivät\npyykkiään ja suorittivat muita askareitaan aivankuin mitään sen\nihmeempää ei olisikaan tapahtumassa. Välistä vain siunailivat, kun\nhirrensäpäleet kovin viheltivät.\n\nKun vänrikki Aarne Aulamo oli tuotu apteekin etuhuoneeseen, jäi\nhän sairashoitohenkilökunnan haltuun ja hänen toverinsa palasivat\npaikoilleen etulinjaan, missä sekaisin menneitä joukkoja paraikaa\njärjestettiin uutta hyökkäystä varten, minkä kuitenkin piti tapahtua\nvasta seuraavana yönä. Muutaman tunnin odotuksen jälkeen haavoittuneet\nsiirrettiin rintaman taa kenttäsairaalaan.\n\n-- -- Heimatsschuss, sanoi lääkäri karskisti vänrikille, olkapäätä\nkäsitellessään. Oikea keuhko vioittunut, mutta mitään vakavampaa\nvaaraa ei ole ja nythän sota kohta päättyy. Ensi yönä meikäläiset ovat\nvarmasti Viipurissa ja silloin on sota lopussa.\n\n-- Todellakin, huokasi vänrikki, jonka haavaa nyt julmasti kivisti.\nSota on siis vihdoinkin päättynyt. Nyt on voitto jo varma ja Suomi\nvapaa. Meidän tehtävämme on päättynyt.\n\nSitten hänet valtasi tavaton liikutus, että hänkin oli saanut olla\nmukana tätä suurta työtä tekemässä. Harmitti vain se, että tässä viime\ntingassa piti haavoittua, ettei päässyt mukaan loppuhyökkäykseen.\n\nLääkäri hymyili hänen tyytymättömyydelleen. Sairaanhoitajat hymyilivät\nhekin ja kääntyivät seuraavan potilaan puoleen.\n\nHitaasti kului iltapäivä haavoittuneiden kammioissa.\n\nEi puhuttu juuri mitään. Pari miestä välistä hiukan voihki, mutta\nlopettivat heti kun hoitajatar saapui heidän luokseen.\n\nPimeän tullen jännitys alkoi rintaman takanakin taas kasvaa.\nEtulinjalla oli aivan hiljaista. Jotkut yksityiset laukaukset\nkajahtivat pitkin väliajoin ja kuulas yöilma kantoi kaiun kauas metsäin\nja vuorten taa. Tiedettiin, että oma hyökkäys alkoi kello 12 yöllä,\nmutta mahdollista oli, että punaiset, joita toistakymmentätuhatta, s.o.\npääosa punaista itäarmeijaa, nyt oli suljettu Viipuriin, yrittäisivät\nvahvoin voimin murtautua läpi etelään, kuten jo Nuoran kylässä olivat\ntehneetkin. Sitä varten oli oltava varuillaan.\n\nPuoliyön hetkenä näkyi taas nopeita leimahduksia eri puolilla\nvalkoisten linjojen takana. Taas alottivat granaatit ilkeän, hermoja\nkutkuttavan ulvahtelun. Valkoisten tykistövalmistelu oli käynnissä.\nTaas jyrisi ja pauhasi tulisade onnettoman Viipurin yli, missä\nahdistetut asukkaat kuitenkin riemua ja toivoa hehkuen kuuntelivat\nnoita mahtavia jyrähdyksiä ja odottivat valkoisten saapumista yhtä\nkiihkeästi kuin päivänkin tuloa.\n\nValkoiset joukot tunkeutuivat sinä yönä kaupunkiin. Punaisten\nvastarinta murtui kaikkialla. Aamun sarastaessa tuli tieto suuresta\nvoitosta kenttäsairaalaankin ja kuumeiset silmät sielläkin loistivat\niloa ja oikeutettua ylpeyttä. Olihan päättynyt Suomen suurin taistelu\n-- vapaustaistelu. Mitäpä oli kaikki muu niin korkean asian rinnalla.\n\nJoukot lepäsivät seuraavina päivinä majapaikoissaan. Valmistauduttiin\nsuurta paraatia varten ja korkeita herroja saapui Viipuriin aina\nylipäällikköä myöten. Riemu oli ylimmillään. Kaupunkilaiset kilpailivat\nsuosionosoituksissaan valkoisille sotilaille. He jakoivat ilmaiseksi\nvähistä ruokavaroistaan heille parhaat palat ja lisäksi sikarit,\npaperossit, virvokkeet jos jonkinlaiset. Viimemainitut taas nauttivat\nsiitä tietoisuudesta, että olivat elossa ja kaiken todennäköisyyden\nmukaan tulisivat jäämäänkin eloon, ainakin toistaiseksi.\n\nNiinpä astelivat ylioppilaat Erkki Kairila ja Juhani Kyttä harmaissa\nsotamiestakeissaan ja korpraalin nauhat olkalapuissaan Viipurin katuja\nantaen siviilien ihailla itseään ja vaatimattomasti nauttien niitä\nmelkoisia annoksia kaikinpuolista maallista hyvyyttä, mitä kunnon\nviipurilaiset auliisti jakelivat tulijoille. He tunsivat, että tässä\nei ainoastaan kruunu pitänyt huolta pojistaan, vaan vieläpä \"spei\nsuae patria dedit\" yhtä ja toista suuhun pantavaa. Huolta ei ollut\nlaisinkaan. Kairila väitti, ettei sitä ollut olemassakaan, Kyttä\nhymähti ja oli ohimennessään uskomaisillaan asian. Paraatihumussa meni\nsitten pari päivää ja seuraavina päivinä soi Karjalan marssi kaikkien\nihmisten korvissa.\n\nNiinpä toverukset vasta lähes viikon kuluttua eräänä poutapäivänä\nmuistivat haavoittuneen toverinsa, jääkärivänrikki Aulamon, jonka\nkanssa heidän kohtaamisensa lyijysateessa Kolikkoinmäellä oli tullut\nperin lyhyeksi. Tämän tapauksen toi heidän mieleensä suuri punaisella\nristillä varustettu lippu erään nelikerroksisen, todennäköisesti\nkoulutalon harjalla, missä nyt oli vastaperustettu sairaala.\n\n-- Astutaan sisään, ehdotti Kyttä. Täytyyhän meidän jo vihdoin käydä\nAarnea tervehtimässä. Olemme tässä maailman humussa jo liiankin kauan\nunohtaneet kärsivän toverimme.\n\nKyttä puhui vakavissaan ja hänen sanojensa asettelusta jo kuului, että\nhän oli teoloogi. Erkki taas oli huoleton länsisuomalainen civis, joka\nsodan melskeissäkään ei tahtonut jaksaa koskaan säilyttää vakavuuttaan,\nvaan lasketteli pitkin päivää puolikuivahkoja varsinaissuomalaisia\nsukkeluuksiaan toisten huviksi, toisten mieliharmiksi.\n\nKun Kyttä kääntyi toverinsa puoleen, oli tämä jo livahtanut sairaalan\novesta sisään. Pohjalainen seurasi perässä. Eteisessä tulvahti\nsairaalan lemu tulijoita vastaan. Hoitajia hääri siellä valkoisissa\npuvuissaan edestakaisin, eikä terveisiin tulijoihin keritty\nkiinnittämään mitään huomiota.\n\nPojat saivat kuitenkin käsiinsä erään saniteettialiupseerin, joka tunsi\nolosuhteet ja voi heti antaa sen ilahduttavan tiedon, että vänrikki\nAulamo, joka sivumennen sanoen viimeisellä ylipäällikön päiväkäskyllä\noli ylennetty luutnantiksi, oli hoidettavana juuri tässä sairaalassa,\nkolmannessa kerroksessa, yksityishuoneessa n:o 1.\n\nTämän tarkan sotilaallisen opastuksen saatuaan olivat toverukset pian\npäämääränsä perillä. Tapaamisen ilo oli suuri ja molemminpuolinen.\nHaavoittunut voi jo varsin hyvin ja toivoi parin viikon kuluttua\npääsevänsä pois sairaalasta kotiinsa Lounais-Suomeen lepäämään parin\nkuukauden ajaksi, sikäli kuin olosuhteet lepoa sallivat.\n\n-- Mikäpä vika olosuhteissa olisi? kysäisi Erkki. Minusta ne nykyisin\nnäyttävät sallivan melkein mitä vain.\n\n-- Sota voi alkaa uudelleen, kertoi Aarne.\n\nPojat olivat hämmästyneen näköisiä.\n\n-- _Kenen kanssa?_ kysyi Kyttä painostaen kumpaakin sanaa.\n\nHänen mielestään sen jälkeen kun ryssä nyt oli heitetty maasta, ei\nmitään varteenotettavia vihollisia enää ollutkaan. Itämyrsky oli nyt\nvaimennettu pohjoisen mahtavilla palkeilla.\n\nErkki oli samaa mieltä. Sotatoimet ovat ylt'yleensä päättyneet koko\nSuomessa. Raja on saavutettu. Nyt palattiin jo kaikkialla rauhan\ntöihin. Alkoi Suomen uudestaan rakentaminen.\n\nMutta luutnantti oli vieläkin täynnä sotaista intoa.\n\n-- Vienan-Karjala on vielä ryssän hallussa. Tämä sota ei pääty\nennenkuin se on vapautettu. Ettekö ole kuulleet Mannerheimin puhetta\nkarjalaisille? Hänhän lupasi, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennenkuin\nkoko Karjala on vapaa. Nyt, pojat, alkaa eteneminen Syvärijoelle, ja\nsiinä pitää meidän olla mukana. \"Nyt jos milloinkaan on aika\", sanoi\nkerran unkarilainen runoilija Petöfi.\n\n-- Kyllähän minä sen tiedän, puhui Kyttä, mutta se yritys on nyt vain\npikku juttu. Eihän meidän armeijaamme siellä voi kukaan vastustaa.\nSiitä tulee vain marssi Syvärille ilman tai melkein ilman miekan iskua.\n\nKyttä oli ollut vapaussodassa mukana alusta lähtien. Hän oli ollut\nSeinäjoella riisumassa aseista venäläistä sotaväkeä ja kuten kaikki\npohjalaiset, hän halveksi ryssiä kaikesta sydämestään eikä uskonut\nniissä olevan laisinkaan miehen vastusta. Eiväthän olleet hampaisiin\nsaakka aseistetut venäläiset sotilaat mahtaneet mitään heille,\nkouralliselle talonpoikia, joilla aseina oli vain heinähangot ja\nkoristeena muutama pyssynrämä edellisen sataluvun tavaraa. Sen hänkin\nmyönsi, että jos Syvärille mennään, on se työ tehtävä juuri nyt, sillä\nmyöhemmin se vaatii moninkertaiset uhrit. Nyt ei tarvitse muuta kuin\nkäydä toimeen.\n\n-- Tuli siitä marssi tai taistelu, niin minä lähden mukaan, sanoi\nErkkikin intoa hehkuen.\n\n-- Mutta, puhui Aarne, nyt on tullut kuulemma asialle pieni este.\nKerrotaan, että Muurmannilla on englantilaisia. Se vähän mutkistaa\nasiaa.\n\n-- Soo, tietysti se mutkistaa asiaa -- vähän, tuumi Erkki.\n\nKyttä sanoi tuimasti:\n\n-- Englantilaiset menkööt Englantiin. Eihän heillä pitäisi olla mitään\ntekemistä meidän suomalaisten vanhoilla kalavesillä. Karjala on meidän\nmaata ja me otamme sen.\n\n-- Pyydettäisiinköhän Mannerheimiakin vähän mukaan? ilvehti Erkki.\n\nPojat hymyilivät. Tuntui kummalta, kerrassaan käsittämättömältä, että\nhe, äsken vielä pienen ja sorretun kansan pojat, nyt istuivat täällä\ntäydessä sotisovassa ja haaveilivat sotaretkistä kauas rajojemme\nulkopuolelle Ruijan ja Äänisjärven rantamaille. He olivat nyt vapaan\nmaan nuorisoa, joka vain halusi uhrautua isänmaan tulevan onnen ja\nsuuruuden puolesta, ja voiton huumassa ei mikään tehtävä näyttänyt\nliian suurelta. Eivätkä nuo äskenmainitut tehtävät olisi mahdottomia\nolleetkaan, mutta niitä vastaan kohosi nyt paljon voimakkaampi\nvastustaja, kuin venäläisten tuliluikut. Se vihollinen oli Suomen\nkansan vanha perivainooja -- kurja epäsopu omissa rinnoissamme.\nVoiton päivää me emme kestäneet. Nuoret ylioppilaat eivät sitä vielä\ntietäneet eivätkä tunteneet, mutta pian he saivat nähdä omin silmin sen\nmasentavan haahmon.\n\nNyt vapaussodan voitonjuhlien liepeillä tuntuivat kaikki toiveet vielä\nmahdollisilta ja tulevaisuus valoisalta.\n\n-- Erkki, annappas minulle tuo Raamattu, pyysi Aarne. Se on ainoa\nlukeminen, mitä minulla on ollut täällä sairaalassa viime päivinä. Olen\nsen tutkinut kannesta kanteen ja siinä onkin, pojat, paljon elämän\nviisautta. Katsokaapas tätäkin paikkaa, jossa puhutaan israelilaisten\nvapautuksesta Egyptin orjuudesta.\n\nHän luki:\n\n\"Te olette nähneet, mitä minä egyptiläisille tehnyt olen, ja kuinka\nminä olen teitä kantanut kotkan siivillä ja olen saattanut teidät minun\ntyköni.\"\n\n-- Eikö tämä ole aivan kuin meidän kansalle puhuttu? lopetti hän.\n\n-- Onpa todellakin, lausui Juhani Kyttä vakavasti. Mitenkä\nihmeellisesti onkaan Jumala johtanut meidän kansaamme sortoajan\norjuuden ja koettelemusten kautta vapauden tielle. Meidän vihollisemme\non Hän lyönyt maahan ja kukistanut heidän suunnattoman voimansa, joka\nnäytti voittamattomalta. Ja meren hyrskyjen ja jäiden halki tulitte\nte jääkärit, tulivat Saksan rautaiset pataljoonat oikealla hetkellä\navuksemme. Me olimme aseeton kansa, vastassamme moninkertainen ylivoima\nvenäläistä sotaväkeä. Me saimme kuin ihmeen kautta aseet, nousimme\ntaisteluun uskon, vapauden ja isänmaan puolesta -- ja voitimme.\nTodellakin -- kotkan siivillä on Jumala meidän kansaamme kantanut ja\nsen orjuudesta pelastanut. Tämä kaikki on tietysti Jumalan johtoa\nSuomen kansan elämässä.\n\n-- On siinä sentään vähän meidän omaa yritystämmekin, väitti Erkki\nveitikka silmäkulmassaan.\n\n-- On toki, vastasi Kyttä. Jo Kustaa II Adolf lausui aikanaan, kun\nepäilijät häneltä tiedustelivat, eikö Jumala saa asiaansa edistymään\nilman aseitakin:\n\n\"Sotamiehet taistelevat ja Jumala antaa voiton.\"\n\n-- On oikein virkistävää taas keskustella teidän, vanhojen toverien\nkanssa, sanoi nyt Aarne, ja minulla on teille asiaakin. Olen jo pari\npäivää koettanut tiedustella teitä tuloksetta. Nyt te tulitte aivan\nkuin tilauksesta tänne.\n\nSitten hän tuli hyvin vakavaksi ja jatkoi: -- Pojat, minun täytyy\npyytää teiltä, ainakin jommaltakummalta, suurta palvelusta.\n\n-- Sano vain, olemme heti valmiit, huudahtivat molemmat puhutellut.\n\nMutta nuoren luutnantin ilme tuli yhä vakavammaksi ja hänen äänensä\nhieman värähteli.\n\n-- Muistatteko veljeni Olavin?\n\nJuhani Kyttä ei tuntenut Aulamon perhettä, mutta Erkki tunsi ja\nhuudahti:\n\n-- Nuori Olavi, mitä hänestä?\n\n-- Hän oli myöskin jääkäripataljoonassa, puhui Aarne katkonaisesti. Hän\ntuli sinne myöhemmin kuin minä, lähti koulun penkiltä erään toverinsa\nmukana kuultuaan minun lähteneen. Hän oli silloin vasta 16-vuotias.\nOlin kovin pahoillani hänen tulostaan, mutta hän kesti rasitukset ja\nvaivat melkein paremmin kuin minä. Kun Suomeen palattiin, saapui hän jo\netujoukossa ja joutui Sihvon joukkoihin Karjalaan.\n\n-- Tiedän asian, huudahti Erkki Kairila. Oliko teidän joukossanne\nmuitakin niin nuoria huimapäitä?\n\n-- Oli useampiakin. Mutta palatakseni veljeeni, hän -- -- joutui\n-- -- -- Ahvolaan -- -- tiukka paikka -- -- -- olette kai kuulleet\nja -- -- hän -- -- kaatui siellä -- -- -- ihan viime päivinä\nennen meikäläisten suurta hyökkäystä. Sain pari päivää sitten\nvarman tiedon.\n\nLuutnantin silmät tulivat kosteiksi. Hän taisteli urhoollisesti\nliikutustaan vastaan. Toverukset katselivat häntä sanattomina tämän\njärkyttävän uutisen kuullessaan.\n\n-- Olavi! Kaatunutko? Se lapsi, huudahti Erkki.\n\n-- Erehdyt, sanoi Aarne hymyillen. Hän oli lapsi silloin kun sinä\nnäit hänet viimeksi, mutta \"sodassa vanhenee nopeasti\", käyttääkseni\nNapoleonin sanoja. Olavi oli täysi mies jo 18-vuotiaana. Hän oli pitkä,\nvoimakas nuorukainen ja oikea sotilasluonne. Vähän ehkä liiaksi -- --\nen sano huimapäinen -- -- vaan sotilaallinen. Tahtoi näyttää esimerkkiä\nmuille ja asetti johtajavelvollisuutensa perin korkealle.\n\nErkki pudisteli päätään huolestuneena.\n\n-- Se oli teille kaikille suuri suru, hän puhui sitten kuin itsekseen.\nMitenkähän vanhemmat sen kestävät?\n\nToverukset istuivat hetken hiljaa. Sitten Aarne taas alkoi puhua:\n\n-- Niin, tarvitsisin nyt teidän apuanne. Olen ollut kotini kanssa jo\nkirjevaihdossa. Sain juuri tänään sisareltani kirjeen. Haluaisivat\nsaada Olavin ruumiin kuljetetuksi kotipitäjän kirkolle, missä -- --\nmeillä on perhehauta. Sisareni tulee huomenna tänne ja matkustaa sitten\nAntreaan ottamaan asiasta selkoa. Minä en voi lähteä mukaan haavani\ntähden, mutta teille voisin hankkia tällaista tapausta varten muutaman\npäivän loman, jos muuten haluaisitte jompikumpi lähteä matkalle\nsisareni avuksi.\n\n-- Minä lähden mielelläni, sanoi Erkki painavasti.\n\n-- Jos minä voin auttaa ja lomaa saa, lähden minäkin kernaasti. Ehkäpä\nmeidät molemmatkin siellä tarvittaisiin, puhui Juhani Kyttä.\n\n-- Koska sisaresi tulee?\n\n-- Hän on täällä jo huomenaamulla kello 8. Parasta olisi, että voisitte\nlähteä seuraavalla junalla.\n\n-- Sitten on meidän paras mennä heti selvittämään lomajuttu. Mitenkähän\nsiinä olisi meneteltävä?\n\n-- Kuule, Erkki. Pyydä sinä joukkueen johtajaasi, vänrikki Palmqvistia\nkäymään tänään minua tervehtimässä. Minä selitän hänelle asian juurta\njaksain ja hän saa järjestää sen. Hän tekee sen varmasti. Onhan tässä\naivan laillinen syy. Ehkä lähdette sitten molemmat. Luulen että siellä\ntarvitaan parikin miestä, ennenkuin nykyisissä olosuhteissa saa asiasta\nselvän.\n\nToverukset sanoivat silloin jäähyväiset ja palasivat komppaniaan, missä\nheille samana iltana annettiin lomalippu käteen.\n\nSeuraavana päivänä he puolenpäivän aikana olivat jälleen matkalla\nsairaalaan.\n\n-- Olen utelias näkemään tyttöä, puhui Erkki. Hän oli näet sangen\nhauskannäköinen ja niin sanoakseni lupaava nuori tyttö pari vuotta\nsitten, jolloin viimeksi kävin Aulamolla. Oli sekin kummallinen\nvisiitti se.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- No, tietystikin se oli kummallista. Olin saanut kuulla että\nAarne Aulamo oli hävinnyt jäljettömiin, kertoi Erkki. Samaan aikaan\nkerrottiin salaperäisiä huhuja nuorten miesten lähdöstä joukoittain\nvapaaehtoisiksi Saksan armeijaan. Puhuttiin aktivistiliikkeestä,\njonka johdossa oli ylioppilaskunnan eräitä huomatuimpia jäseniä ja\nkannattajina professoreitakin. Halusin luonnollisestikin ottaa asiasta\nselvää. Niinpä eräänä päivänä hypähdin polkupyörän selkään, joka oli\nsen ajan nuorten miesten tutuin kulkuneuvo ja käänsin ohjaustangon\nnaapuripitäjää kohti.\n\nOlin vanha tuttu Aulamon perheessä. Aarnen kanssa olin aikaisempina\nkesinä tehnyt useita pyöräilyretkiä ympäri maakuntaamme. Olin melkein\nkuin pikkuserkku talossa. Olinpa edellisenä kesänä asunutkin siellä\nkuukauden päivät, meillä kotona, vaatimattomassa lukkarin puustellissa\nkun on pienet tilat ja paljon lapsia -- sinähän tiedät, ne kirkon\nmiehet.\n\n-- Tottapa toki.\n\n-- Jaa todellakin. Sinähän itse saat sen tulevana kirkon palvelijana\nkokea. No niin. Pyrähdin tunnin ajon jälkeen Aulamon kartanon\npuistokujasta pihalle. Ylen näytti olevan talossa hiljaista. Ei\nkukaan tullut vastaan, vaikka ennen aina olivat sekä Alli että Olavi\nensimmäisinä hypähtäneet kiistelemään pyörästäni, joka sen jälkeen\ntavallisesti katosi koko iltapäiväksi maailman turulle. Nyt ei näkynyt\nristin sielua.\n\nAstuin kolistellen ja mielenosoituksellisesti rykien verannalle. Kaksi\näkäistä koiraa ryntäsi vastaani. Nekin vietävät olivat ennen tunteneet\nminussa melkein aatetoverin, mutta mitäs nyt. Niskakarvat pystyssä\nkyräilivät ja murisivat, vaikkeivät entisen tuttavuuden perusteella\nkehdanneet juuri kinttuihini iskeä.\n\nMitäpä minä. Menin saliin, istuin keinutuoliin ja sytytin savukkeen\ntalon laatikosta. No, jopa kuuluu askeleita ja täti Elma saapuu\npyylevänä kuten rikkaan talon emännälle kuuluukin, mutta -- --\nhaluttaisi sanoa, miltei kuoleman vakavana. Jäljessään astuu tämä Alli,\njonka pian näemme.\n\n-- Hyvää päivää täti, huudahdan ja nousen iloisena vastaan. Mitä\nAulamon hoviin kuuluu? Onkos Aarne kotona?\n\nTäti katselee hätääntyneenä ympärilleen ja suhisee sitten.\n\n-- Hsshss! Puhu hiljempaa. Älä huuda niin kauheasti. Kuuluuhan sitä.\nTaikka ei oikeastaan kuulu mitään, sanoo.\n\nKattelen molempia naisia ja alan ihmetellä heidän pidättyväisyyttään.\n\n-- Missä Aarne on? kivahdan jo kiukkuisena.\n\n-- No, mutta sinustahan nyt ääntä lähtee. Istu nyt ja ole hiljaa, että\nminä saan sanan vuoron, minäkin.\n\nIstun takaisin tuolilleni ja sanon:\n\n-- Antakaahan kuulua.\n\nJuu, tuota Aarne -- -- niin, Aarne ei ole nyt kotona, ei ole kotona, on\npoissa kotoa.\n\n-- Niinkö, onko kaukanakin? kysäisen vähän ivallisesti.\n\n-- Onhan se -- -- onhan se kaukana, tuolla Pohjanmaalla asti -- --\nsukulaisissa.\n\n-- Herra siunatkoon, sanon minä. Ettekös te sitten tiedäkään, että se\npoika pakana on Saksan Villen sankariarmeijassa? kysyn suoraan, päin\nkasvoja.\n\nVaikutus oli valtava, sen arvaat.\n\n-- Jo toki. Entäs sitten?\n\n-- Kalpenivat. Täti Elman jalat ihan horjuivat. Vein tuolin hänen\ntaakseen ja istutin eukon. Muuten se olisi ollut lattialla pakaroillaan.\n\n-- Mistäs sinä sen tiedät? sanoa kivautti Alli terävästi paljastaen\nkoko sopan.\n\nSilloin Elma täti purskahti itkuun -- oikeaan hysteeriseen purkaukseen,\nsellaiseen joita luonnossa tavan takaa tapahtuu, kun se purkaa -- --\nmiten minä sanoisin -- -- kevättunteitansa.\n\n-- Eipä ihme ollutkaan, tuumi Juhani Kyttä,\n\n-- Annas olla. Allin kera kannoimme nenäliinoja tulvillaan 4711 ja\nerästä toista nelinumeroista, jota en tarkemmin muista. Voimakkaan\ntuoksun avulla saimme eukon vihdoin näet aivastamaan -- -- ja se\nauttoi. Purkaus meni ohi. Mutta surkeaa oli yhä nähdä tädin onnettomia\npiirteitä.\n\n-- Vielä sen Aarnen kestäisi, mutta kun Olavikin meni. Molemmat poikani\novat menneet. En minä tätä kestä. E-en!\n\nToden totta, tuo uutinen oli minullekin jo yllätys. Eipä ollutkaan\nsuru ja huoli Aulamoilla turhanpäiväinen. Molemmat pojat teillä\ntietymättömillä. Ja tähän saakka olivat nuo naiset urheasti kantaneet\nkaikki murheensa eikä ainoastaan sitä, vaan vielä lisäksi naapurien\nepäluulon ja pelon, että poliisit ja santarmit pääsisivät asian\njäljille.\n\n-- Äiti on niin heikko raukka, sanoi silloin Alli. Tietysti ne tulevat\ntakaisin. Minä ainakin olen aivan varma siitä.\n\nKatsoin hämmästyneenä tyttöä, joka seisoi pää pystyssä, uhmamielisenä\nedessäni.\n\n-- Katsos mamsellia, mikä sisu siinä piilee, ajattelin.\n\nNyt pääsimme vihdoin puheen alkuun, mutta ei salissa, vaan\nperäkamarissa, ja sainpa kuulla silloin koko historian. Saksaan olivat\npojat todellakin lähteneet. Ei auttanut muuta kuin uskoa. Siellä oli\nkuulemma miestä jo kokonainen pataljoona, pataljoona suomalaista\nsotaväkeä vieraalla maalla. Ihan sellainen tieto huimasi päätä.\n\n-- Voitko pitää suusi kiinni, tarkoitan voitko pitää takanasi sen\nsuuren salaisuuden, minkä nyt sinulle näytän, kysyi Alli.\n\n-- Lupaan kunniasanallani pitää sen salassa niin kauan kuin sinä haluat.\n\nAlli koputti nyt seinään kolme kertaa. Mieleeni tuli spiritistinen\nistunto. Ja äläpäs, koputus toistui. Merkkikieli jatkui vielä pariin\notteeseen. Sitten kuului vintiltä reippaita askeleita. Ne tulivat\nportaita alas ja saliin ilmestyi tuimakatseinen, laiha, mutta jäntevä\nnuorukainen.\n\n-- Saanko esittää ylioppilas Kairila ja -- -- --\n\n-- Venho, lausui tulija tuimasti.\n\nEnsimäinen tuntemani jääkäri seisoi edessäni. Me istuimme sinä iltana\nkauan valveilla. Venho haasteli harvapuheiseen tapaansa ja kuvasi\nelämää sekä Lockstedtin leirillä että Riian rintamalla.\n\n-- Etkö usko tämän asian onnistuvan? kysyi Alli erotessamme puoliyön\naikana ja puristi tukevasti käsivarttani.\n\nMinä uskoin. Näin sen tuon Venhon silmistä. Siellä paloi sammumaton\nliekki, joka ei enää ollut oikeastaan kotoisin tästä maailmasta. Siinä\noli melkein jotain uskonnollista hurmaa silloin.\n\nToverukset olivat saapuneet sairaalan edustalle.\n\n-- Mennäänkö jo sisään, kysyi Erkki.\n\nJuhani Kyttä epäröi.\n\n-- Olisikohan syytä antaa heidän ensin selvittää asiansa kahdenkesken,\n-- veljen ja sisaren.\n\nErkki katsoi kelloansa.\n\n-- Ei ole oikeastaan aikaa. Juna Antreaan lähtee tunnin kuluttua.\nKeskustelkoot myöhemmin. Nyt meidän on mentävä.\n\nPojat kiipesivät jälleen sairaalarakennuksen kolmanteen kerrokseen ja\nkoputtivat luutnantti Aulamon ovelle.\n\n-- Sisään, kuului reipas ääni sanovan.\n\nOvi aukeni. Aarne Aulamo istui vuoteessaan oikea käsi ja olkapää\nsiteessä ja piteli vasemmalla kädellään kipeätä kohtaa. Hän oli\nloistavalla tuulella. Vuoteen vieressä seisoi pitkä mustapukuinen\nneito. Paksut vaaleat kiharat olivat vähän hajallaan. Suuret\ntummansiniset silmät kiilsivät kosteina. Hän katseli vakavana tulijoita.\n\nErkki kiiruhti suoraa päätä tytön luo.\n\n-- Hyvää päivää, Alli. Me otamme kaikesta sydämestämme osaa suureen\nsuruusi.\n\n-- Kiitos, sanoi tumma molliääni. Tyttö painoi nenäliinaa kasvoilleen.\n\n-- Aarne kai jaksaa jo mainiosti, sanoi Erkki jälleen muuttaakseen\npuheenaihetta.\n\n-- Minäkö, minä olen taas kohta tappeluvalmis, rienaili luutnantti.\n\n-- Kuule Alli, voitko sinä ymmärtää että veljesi on nyt luutnantti?\nEikös tämä maailma ole hassua! Aivan kuin se kasakkaluutnantti Markoff,\njota te koulutyttöinä ihailitte. Mutta Aarne onkin suomalainen upseeri.\n\nAllia alkoi hymyilyttää.\n\n-- Mitenkäs suuri herra sinä olet? kysyi hän osoittaen nauhaa Erkin\nolkaimessa.\n\n-- Korpraali, anteeksi, _herra korpraali_, puhui Erkki röyhistäen\nrintaansa. Äläpäs naura, tämä on näet ensi askel kenraalia kohti ja\nensi askel on kuulemma kaikista vaikein, sanovat asiantuntijat. Mutta\nherra pohjalainen, huudahti hän sitten, äläpäs jänistä sorjia tyttöjä,\ntule esille.\n\nJuhani Kyttä oli pysähtynyt oven suuhun. Hän oli vierain joukossa eikä\nlaisinkaan tuntenut Alli Aulamoa. Mietti vain, poistuako vai jäädä\njäljelle. Erkki veti hänet näyttämölle.\n\n-- Tässä on toverini, korpraali Kyttä Pohjanmaalta, puhui esittelijä\nsuulaasti, ylioppilas, teoloogi siviilissä, jos se nyt mitään\nmerkitsee ja -- -- tässä neiti Aulamo. Nämä pohjalaiset ovat kauheita\ntappelemaan, mutta naismaailmassa he jänistävät -- -- kuten muuten me\nkaikki -- -- -- kainot orvokit. Tunnethan sinä, Alli, meidät.\n\nVakava pohjalaispoika astui esiin, tarttui tytön ojennettuun käteen,\nkatsoi häntä syvälle silmiin ja -- punastui hiukan.\n\n-- Suuri ilo tutustua teihin, neiti Aulamo. Toverini herra Kairila on\n-- -- älkää vain pahastuko -- -- kuvaillut meille jo tarkalleen koko\nteidän perheenne. Tuntuu melkein kuin olisimme jo entuudestaan tutut.\n\n-- Todellakin, sanoi Alli avomielisesti. Teissäkin on minusta jotain\n-- -- tuttavaa. Tuntuu kuin olisimme joskus jo tavanneet toisemme.\n\n-- Se on ehkä tapahtunut edellisessä elämässä, sanoi Erkki ilkamoiden\ntapansa mukaan. Minä nähkääs uskon sielujen vaellukseen.\n\n-- Niin minäkin, sillä meillähän on siitä selvä esimerkki edessämme.\nTe kolme sielua saatte nyt lähteä vaeltamaan yhdessä Antreaan.\nOlen selittänyt jo Allille, että hän saa kaksi komeata kavaljeeria\nmukaansa ja valitettavasti teidän on nyt heti alotettava retkenne,\nsillä juna lähtee 20 minuutin kuluttua. Olisi ollut kovasti hauska\nkauemmin keskustella teidän kanssanne, mutta aikaa ei taaskaan ole.\nToivon, tapaavani teidät matkan päätyttyä ja kovin olisi hyvä, jos\nonnistuisitte löytämään Olavin ruumiin.\n\nLuutnantti ojensi kätensä tovereilleen, jotka kantapäitään naksauttaen\npuristivat sitä ja lupasivat tehdä parhaansa.\n\nPojat lähtivät edellä ulos. Vaihdettuaan pari sanaa vielä veljensä\nkanssa tuli Alli heidän perässään ja päästyään ulos sairaalasta,\nsen väkevästä lääkelemusta ja salaperäisestä, hiukan hirvittävästä\ntunnelmasta, tuo kolmihenkinen seurue reippain askelin kulki\naurinkoisena toukokuun päivänä vilkasliikkeisen iloisen Viipurin katuja\nasemaa kohti, missä Erkki osti piletit ja sijoitti toverinsa Karjalan\njunaan.\n\nAarne jäätyään yksin tunsi kumman kaipauksen hiipivän mieleensä. Hän\nmuisteli veljeänsä Olavia, tuota tarmokasta, intomielistä jääkäriä,\nja kaukaista hiljaista kotiaan, jota hän ei vielä ollut saanut\nedes nähdä päättyneen sotaretken jälkeen. Mutta pian kiintyi hänen\nhuomionsa muihin asioihin. Tuskin olivat näet hänen äskeiset vieraansa\npoistuneet, kun sairaalaan tuli suuri hälinä.\n\nKäytävässä ja kaikissa kerroksissa juostiin edestakaisin. Kuului\nhätäisiä ääniä ja kireitä käskyjä. Luutnantti Aulamo kohottautui\njälleen vuoteellaan ja heristi korviaan.\n\n-- Mikä hälinä tuo oli, hän mietti. Olisivatkohan viholliset panneet\ntoimeen jonkin arvaamattoman yllätyksen. Olisipa silloin kurjaa maata\nnäin sidottuna ja saamattomana, kykenemättömänä toimimaan.\n\nHälinä läheni kolmatta kerrosta ja luutnantin huonetta. Jo kopautettiin\nkiivaasti ovelle.\n\n-- Sisään! karjaisi luutnantti, ollen kimpoamaisillaan ylös vuoteesta.\n\n-- Tulkoon mitä tahansa, hän ajatteli. Joka tapauksessa on miehekäs ote\nparas.\n\nSamassa ovi aukeni ja sairaanhoitajatar hyökkäsi huoneeseen.\n\n-- Ylipäällikkö tulee tarkastamaan sairaalaa, hän huudahti\ntulipunaisena pelkästä jännityksestä.\n\n-- Ylipäällikkö, ylipäällikkö, kuului käytävästä hätäisiä huutoja.\n\n-- Saanko avata ikkunan? kysyi sisar. Täällä näet tukehtuu savuun.\n\n-- Avatkaa toki, sanoi luutnantti helpotuksesta huokaisten. Vai\nylipäällikkö? Minä pelkäsin paljon pahempaa.\n\n-- Mutta hyvä Jumala, huudahti sisar yhä pelästyneempänä. Sehän on\nkenraali Mannerheim itse, taivas varjelkoon. Onko teidän vuoteenne nyt\nkunnossa? Hopsis, savukkeen pätkät uuniin, noin! Mitäs tuolla on? Sukat\nkeskellä lattiaa! Tuonne kaappiin. Hyvä. Entäs miten on luutnantin\nitsensä laita? Kaulus noin, peitto noin, kas noin! Nyt me olemme\nparaatikunnossa, eikö totta?\n\nLuutnantti hymyili sisaren innolle, mutta alkoi itsekin tuntea\njännitystä, kun melu yhtäkkiä kaikkialla taukosi ja käytävästä kuului\nvain ilmoitusten virallinen, sotilaallinen rotina kuin katkismuksen\nulkoluku.\n\nAskeleet lähenivät luutnantti Aulamon huonetta. Nuori upseeri suoristi\nvartaloaan ja katsoi tuimasti ovea kohti. Kuului koputus, ovi aukeni\nja vapaussodan armeijan ylipäällikön pitkä, solakka vartalo näkyi\nkäytävässä. Jalot sotilaspiirteet herättivät nuoressa upseerissa\njakamattoman kunnioituksen ja ihailun.\n\nKenraali astui huoneeseen. Hänellä oli yllään yksinkertainen harmaa\nsotilastakkinsa ja kädessään tuttu valkoinen lakkinsa. Hän astui\nvarmoin joustavin askelin haavoittuneen vuoteen ääreen ojentaen kätensä.\n\n-- Jääkäriluutnantti Aulamo, herra kenraali, ilmoitti adjutantti,\nkapteeni Kekoni, joka luontaisessa komeudessa ja ulkomuodon jaloudessa\nei juuri jäänyt jälkeen korkeasta esimiehestään.\n\n-- Hyvää päivää, luutnantti Aulamo.\n\n-- Hyvää päivää, herra kenraali.\n\n-- Me olemme tavanneet ennenkin, missä se oli?\n\n-- Tampereella, herra kenraali.\n\n-- Missä haavoituitte?\n\n-- Kolikkoinmäellä aivan loppuhyökkäyksessä.\n\n-- Niinkö? No, ei hätää. Tohtori kertoi teidän paranevan pian ja\npääsevän taas palvelukseen. Minäkin toivon pikaista paranemistanne,\nsillä teitä ja teidän kaltaisianne miehiä minä vielä tarvitsen.\nUrhoollisuutenne johdosta isänmaan vapaustaistelussa annan teille,\njääkäriluutnantti Aulamo, IV luokan vapaudenristin.\n\n-- Kiitän, herra kenraali.\n\nYlipäällikkö puristi nuoren sotilaan kättä katsoen häntä terävästi\nsilmiin.\n\nLuutnantti Aulamon poskille tulvahti veri. Hänen huulensa värähtivät.\n\n-- Näkemiin, luutnantti Aulamo.\n\n-- Näkemiin, herra kenraali.\n\nYlipäällikkö kääntyi. Hänen seurueensa väistyi seinän vierille ja\npystypäisenä, päätä pitempänä kaikkea muuta kansaa poistui vapaussodan\nylipäällikkö huoneesta.\n\nLuutnantti Aulamo oli yhä kuin korkeassa kuumeessa. Kuin unessa hän\nkuuli poistuvan joukon hälinän. Ovi sulkeutui. Hän oli taas yksin. Nyt\nvasta hän katsahti kädessään olevaa punakeltaista kunniamerkkinauhaa.\nTavaton liikutus valtasi hänet. Väkisin pusertui kuuma kyynel hänen\nsilmäkulmaansa ja hän painoi vapauden ristinauhan hehkuville huulilleen.\n\n\"Urhoollisuutenne johdosta isänmaan vapaustaistelussa\" -- kaikui yhä\nuudelleen hänen korvissaan. Hän kohottautui vaivoin pystyyn ja huudahti:\n\n-- Tuollainenko hän olikin, sepä todellinen ylipäällikkö. Johda sinä.\nSinua minä seuraan vaikka tuleen -- rautamyrskyyn!\n\nSilloin vihlaisi hänen rinnassaan. Epämieluisa heikkouden tunne pakotti\nhänet vaipumaan takaisin vuoteeseen. Pyörrytti taas.\n\nHoitajatar palasi samassa huoneeseen. Hän kiiruhti kalpean upseerin luo.\n\n-- Luutnantti! hän huudahti. Mitä te nyt olette tehnyt? Haavanne vuotaa\ntaas verta.\n\n-- Viis siitä! vastasi luutnantti tummin, vavahtelevin huulin ja painoi\nvapaudenristin nauhaa sydäntään vasten.\n\n-- Rauhoittukaa nyt, puhui sisar, silittäen hiljaa hänen ruskeata\ntukkaansa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKolisten ja keinahdellen luikerteli sota-ajan matkustajajuna Karjalan\nsalomaita kohti. Toukokuun aurinko paistoi iloisesti orastaville\nniityille ja pelloille, naavaisten kuusten hartioille ja järven\nläikkyville laineille. Kevät oli tullut. Ilma oli täynnä sen tuulia ja\ntuoksuja, iloa ja valoa. Rauha oli palannut Suomeen talvikuukausien\nveristen taistelujen jälkeen.\n\nIhmiset häärivät jo taas kaikkialla tavanmukaisissa arkiaskareissaan,\nmutta paljon oli jäljellä vielä myöskin taistelujen jälkiä, palaneita\nasemarakennuksia, törröttäviä hajalleammuttujen talojen seinämiä\ntai vain poltettujen asumusten savupiippuja. Piikkilanka-aitauksia\nja varustuksia näkyi useissa paikoissa radan varrella, samoin\nkaikenlaatuisia sotatarpeita, joita vasta koottiin varastoihin. Tien\nojissa lojui rikkoutuneita rattaita, jopa hevosenraatojakin.\n\nIhmisillä oli kuumeinen kiire, oli näet yhtä ja toista korjattavaa ja\nuudelleen rakennettavaa, kun oli älytty yhtä ja toista hävittääkin.\nSodasta ja sen kokemuksista keskusteltiin kaikkialla. Vallalla oli\nyleensä valoisa, toivorikas mieliala, joskus hieman ylimielinenkin,\nmikä ei niin ihme ollutkaan, sillä suomalainen oli tehnyt kerta\nkaikkiaan nyt suuria tekoja ja luuli pystyvänsä vieläkin suurempiin. Ja\nmiksei olisi sillä hetkellä pystynytkin. Pystynyt olisi kyllä, vaan ei\nälynnyt tehdä.\n\nErään kolmannen luokan vaunun perällä oven pielessä istui ikkunan\nääressä surupukuinen neito. Hänen vierellään istui yksi ja edessään\ntoinen harmaapukuinen vapaussota-sotilas. Seurue herätti huomiota ja\nyleisön joukosta luotiin siihen monta tutkistelevaa katsetta. Vihdoin\neivät puheliaat karjalaiset jaksaneet enää hillitä uteliaisuuttaan,\nvaan eräs haljakalla leukaparralla varustettu ukkeli istahti\npohjalaiskorpraali Kytän viereen kysäisten:\n\n-- Mistä kaukaa vieras on kotoisin?\n\n-- Pohjanmaalta, tuli yksitotinen vastaus.\n\n-- No, nenne. Pohjanmaalta, Pohjanmaalta. Maata se on näet se\nPohjanmaakin rumilus. Oun mie ollut sielläi.\n\n-- Vai niin, vai olette ollut Pohjanmaalla.\n\n-- No, eihän veikkonen minun puhheistainkaan kukkaan vois peättää, että\nmie oun karjalainen. Miehän rupatan, mitä lie -- kirjakieltä.\n\nPuolessa tunnissa oli ukko saanut täyden selvän koko seurueesta ja\nvalitettuaan sodan surkeutta ja lohduteluaan kaatuneen omaisia hän\nsiirtyi jälleen omaan joukkoonsa kertomaan tietojaan.\n\nAntrean asemalla nousi neiti Aulamo seurueineen pois junasta ja\ntiedustelut alotettiin. Kaikkialla siellä tunnettiin nuori jääkäri\nvänrikki Olavi Aulamo. Hänhän oli ollut pari viikkoa Antreassa\nkonekiväärikursseilla opettajana. Tiedettiin, myöskin että hän oli\nAhvolassa kaatunut ja erilaisia kertomuksia saatiin kuulla hänen\nkuolemastaan, mutta hänen ruumiistaan ei kukaan tietänyt mitään. Se oli\nnäet jäänyt rintamain väliin -- ei kenenkään maalle -- eikä keinolla\nmillään oltu sieltä saatu mitään pois. Oli yritetty lähestyä punaisen\nristin lipun turvissakin, mutta vihollinen oli vastannut aina kiivaalla\ntulella, joten yrityksistä oli luovuttava. Nyt oli kuitenkin joitakuita\nkaatuneita rintama-alueelta kuljetettu Antrean asemalle, missä ne\neräässä suuressa vajassa olivat etsijäin nähtävissä. Jotkut olivat\nsieltä omaisiaan löytäneetkin.\n\nNeiti Aulamo päätti alottaa tutkimukset sieltä. Vaja oli lähellä\nasemaa ja tien sinne osoitti paraiten voimakas mädäntyneen ja lysoolin\nyhtynyt tuoksu. Siellä lepäsi parikymmentä sotaan sortunutta selällään\npermannolla. Ne olivat kaikki punaisten uhreja ja kaikesta päättäen\noli heidän loppunsa ollut surkea. Useimmilta oli silmät väännetty\nulos kuopistaan. Mutta tyhjät kuopat ja poskille valuvat verijuovat\nkertoivat tarinan, jota on turha toistaa.\n\nErkki Kairila tarkasti huolellisesti ruumiit ja neiti Aulamo\nyritti parhaansa täyttääkseen hänkin puolestaan tehtävänsä ja\nvakuuttautuakseen varmasti veljensä kohtalosta. Hänelle oli tehtävä\nvaikea, sillä hän oli asunut kaukana varsinaisesta taistelualueesta.\nAntrealaisiin näky ei enää suuriakaan vaikuttanut, sillä pääosa niin\nkaatuneita kuin haavoittuneita oli juuri heidän ohitseen kuljetettu\npois ankaralta Karjalan rintamalta. Lopputulokseksi jäi vielä\nuudistetunkin tarkastuksen jälkeen, että Olavi Aulamo ei ollut näiden\nkaatuneiden joukossa.\n\nKun Antrean suojeluskunnan miehiltä oli saatu tarkka selostus paikasta,\nmissä Olavin kuolema oli tapahtunut, lähtivät etsijät hevoskyydillä\nAhvolaan Hauhian- ja Suninmäelle. Jätettyään hevosen läheisen torpan\npihamaalle kiipesivät he mäen harjanteelle, missä punaisten ja\nvalkoisten asemat olivat toista viikkoa sitten kulkeneet muutaman\nkymmenen metrin päässä toisistaan. Siinä vasta taistelukenttä oli,\ntuolla Suninmäellä. Sen saattoi katsoja selvästi tajuta nähdessään\ntaistelun jäljet puissa ja kallioissa. Koko metsä oli sananmukaisesti\npirstottu säpäleiksi. Oli aivan kuin hirmumyrskyt olisivat viikon\ntuolla harjulla myllertäneet. Mäen laesta oli siinä taisteltu, sen\nnäkö- ja tähystysmahdollisuuksista. Jolla se oli hallussaan, sillä oli\nkäsissään edut, mitkä tekivät vastapuolen aseman ylenmäärin vaikeaksi.\nHarju olikin vuorotellen vaihdellut kädestä käteen. Viikkomääriä oli\nsiellä yötä ja päivää pauhannut hetkeksikään taukoamaton taistelun\njyske ja miehiä oli se vienyt kenties enemmän kuin koko muu osa\nKarjalan rintamaa, Rautua lukuunottamatta.\n\nTämän taistelutantereen näkeminen teki katselijan sanattomaksi, ja\nkauan seisoivat neiti Aulamo ja hänen molemmat seuralaisensa siellä\nääneti kukin omissa ajatuksissaan katsellen ja johtopäätöksiään tehden.\n\n-- Tässä siis on paikka, missä Olavi kaatui, ajatteli tyttö. Mitä\nkaikkea ihmiset näillä harjuilla ovatkaan kestäneet ja kärsineet.\n\n-- Hitonmoinen paikka, mietti Kyttä. Täällä olijat eivät kaksi viikkoa\nsitten olisi henkivakuutusta saaneet, sanoi hän sitten toverilleen.\n\n-- Näetkö miten epäedulliset olivat nuo valkoisten viimeiset asemat.\nVihollinen makasi ylempänä ja voi ampua pitkin yhdyshautoja.\n\nKyttä pudisti päätään.\n\n-- Nyt on tämäkin asema selvä ja kuolleetkin ovat jo rauhan saaneet,\nmutta sankareita ovat nämä Karjalan miehet olleet. Sen sanon.\n\n-- Vaikkako oletkin pohjalainen, pisti Erkki pilansa väliin.\n\n-- Ei mitenkään. Sanon sen ilman sivuajatuksia. Tällä paikalla seisoja\ntietää käyneensä yhdellä ankarimmista vapaussodan taistelutantereista,\nellei suorastaan pahimmalla paikalla. Tälle paikalle olisi muistomerkki\npystytettävä suomalaiselle urhoollisuudelle. -- Hm. Vaikkapa\nmolemminpuoliselle, jos tahdotaan. Me pohjalaiset kunnioitamme aina\nuljasta vihollistakin. Me olemme siten rakennettuja.\n\n-- Me lounaissuomalaiset taas -- -- alotti Erkki, mutta nyt sekautui\nneiti Aulamo puheeseen väittäen, että kerskailuun on aina aikaa, mutta\ntyö ei odota.\n\n-- Ei minun tarkoitukseni ollutkaan kerskailla, aioin vain sanoa, että\ntuota -- -- -- puhui Erkki.\n\n-- Että mitä? Sinä puhuit jotain lounaissuomalaisista, kysäisi Kyttä\nhieman ivallisesti.\n\n-- Jaa, jaa, niin -- -- tuota yleensä, -- -- että kyllä sielläkin -- --\nkyllä sitä sielläkin -- -- --.\n\nKyttä naurahti.\n\n-- Aletaan etsiskely, sanoi hän sitten lyhyesti kääntyen neiti Aulamon\npuoleen.\n\nHe kulkivat nyt ristiin ja rastiin koko taistelukentän sekä sen\nympäristön. Erkki haki oppaitakin lähiasumuksista, mutta päivä kului\nturhaan. Ei mitään löydetty. Illalla he aivan uuvuksissa tulivat\njuomavettä pyytämään eräästä punaisten rintaman takana olleesta\ntorpasta.\n\nTorpan emäntä tiedusteli, millä asioilla he liikkuivat.\n\n-- Olemme hakemassa erään kaatuneen jääkärin ruumista, vastasi Erkki.\nOlisiko teillä tietoa siitä, mihin punaiset hautasivat valkoisia\nkaatuneita?\n\n-- No, ainakin tuonne metsän rantaan, tuon aitan vasemmalle puolen on\nvalkoisia haudattu, kertoi eukko. Poishan ne veivät omat kaatuneensa,\nmutta valkoiset haudattiin tänne.\n\n-- Sitten lähdemme heti paikalle, sanoi neiti Aulamo. Tämähän oli suuri\nuutinen.\n\nMökin muori tuli näyttämään. Kaiken varalta otettiin lapioita mukaan.\n\n-- Tässä on kumpua aina tuonne kuusen juurelle asti. Nämä ovat kaikki\nvalkoisten hautoja.\n\nToverukset katselivat hetken kumpuja. Sitten Kyttä painoi lapion maahan\nja nosti kuohkeata multaa, nosti toisen, kolmannen kerran.\n\n-- Mitäs tämä on? hän kysäsi.\n\nMullasta näkyi vihreä vaatteen kappale.\n\n-- Jääkäritakin riekale, huudahti Erkki.\n\nNyt he alkoivat yhdessä kaivaa ja muutaman minuutin kuluttua oli\nkaikkien suureksi hämmästykseksi aivan lähellä maan pintaa maannut\nnuoren jääkärin, Olavi Aulamon ruumis esillä. Alli ja Erkki tunsivat\nsen molemmat heti. Ei ollut epäilystäkään, etteikö löytö olisi ollut\noikea.\n\nRoutaisessa maassa oli ruumis säilynyt hyvin.\n\nErkki ja Juhani nostivat sen nurmikolle kummun viereen. Nyyhkyttäen,\nkylpien kyynelissä kumartui Alli veljensä kylmää ruumista kohti.\nPolvilleen asettuen hän alkoi hellästi ja varovaisesti pyyhkiä multaa\nkaatuneen kasvoilta ja hiuksilta. Torpan muori toi vettä ja tarjoutui\nauttamaan. Hänen apunsa otettiin auliisti vastaan ja sotaan tottuneena,\nkäytännöllisenä työläisenä hän saavutti pian puhdistustyössä\nhämmästyttäviä tuloksia.\n\nPuhtaina vaikka kalpeina paljastuivat mullan peitosta Olavi Aulamon\nnuorekkaat, raikkaat piirteet. Hän lepäsi silmät ummessa aivan kuin\nolisi vain nukkunut herätäkseen seuraavana aamuna auringon noustessa\nuudelleen elämään.\n\nÄänettöminä olivat ruumiin puhdistajat suorittaneet työnsä loppuun. Sen\nkestäessä olivat tauonneet Allin nyyhkytyksetkin ja kyyneleet.\n\n-- Voi poika parka, rakas, rakas Olavi, hän ajatteli. Onpa hyvä vain,\nettä hän on kaatunut taistelussa. Eivät ole viholliset päässeet\nrääkkäämään.\n\nErkki taas katseli uteliaana entistä toveriaan, jonka elämä jatkui jo\nmaisen vaelluksen tuolla puolella.\n\n-- Kylläpä on todella poika kasvanut ja miehistynyt. Mikä ilo olisikaan\njälleennäkeminen ollut hänen vanhemmilleen. Parempana olisivat saaneet\ntakaisin poikansa kuin olivat antaneetkaan.\n\n-- Komea sotilas, miellyttävät piirteet, mietti Kyttä. Olisi saanut\nelääkin. Vahinko, kovasti suuri vahinko on tuollaisen nuorukaisen\nkaatuminen nyt kun armeijan luominen uudelleen alkaa.\n\n-- Onko teillä hevosta? kysäsi Erkki torpan eukolta.\n\n-- Onhan meillä se luuska.\n\n-- Sitten me vuokraamme teidän hevosenne kuljettamaan ruumista Antrean\nasemalle. Onko teillä mieskin?\n\n-- Ka, tottahan on mieskin, kun on hevonenkin, sanoi eukko\nitsetietoisesti.\n\n-- Lähtisiköhän se kyytiin?\n\n-- No, se nyt menee minne vain, kun palkan maksatte.\n\n-- Palkasta me kyllä sovimme, vakuutti Erkki.\n\nMies saatiin, hevonen haettiin ja iltamyöhään kuljetettiin ruumis\nAntrean kirkolle. Surullinen oli tuo sodanjälkeinen myöhäinen\nhautajaissaattue, ensinnä torpanmies rattaineen ja luuskineen,\nsitten perässä astumassa surupukuinen neiti, jonka harsot heiluivat\niltatuulessa ja vihdoin kaksi harmaapukuista sotamiestä.\n\nMutta keikkuvilla rattailla lepäsi tuskin 18-vuotias jääkäri\nmultaisessa puvussaan. Kasvoilla, joilta maa oli tyystin pyyhitty pois,\nvallitsi syvä rauha ja sopusointu. Ei jälkeäkään mistään tuskasta\ntai pelosta. Kuula oli lävistänyt sydämen ja kuolema oli tullut\näkkiä. Kaiken syvän kaihomielisyyden keskeltä tunkeutui saattajan ja\nkatselijan mieleen vanha lause:\n\n\"Dulce et decorum est pro Patria mori\".\n\nSanokoot viisastelijat siitä mitä tahansa. Olavi Aulamon kauniit,\nnuoret kasvot ja niiden ihana tyyneys, melkein hymy, sanoivat sen julki\n-- juhlallisella äänettömyydellään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuin ylimaallista olentoa ja koskematonta pyhimystä olivat korpraalit\nJuhani Kyttä ja Erkki Kairila tähän asti seuranneet Alli Aulamoa hänen\nsyvästi vakavassa ja surullisessa tehtävässään. Paljon ei oltu puhuttu\nalkujaankaan ja yhä äänettömämmiksi olivat seuralaiset tulleet päivän\nmittaan.\n\nVasta muutamia tunteja puoliyön jälkeen he pääsivät levolle saatuaan\nasiansa kaikin puolin kuntoon. Oli ollut suorastaan sattuma heidän\nonnistumisensa Olavin etsiskelyssä. Oikeastaan oli heidän kaikesta\nkiittäminen tuota torpan eukkoa, joka olikin saanut vaivansa ja\ntiedonantonsa hyvin palkituiksi. Epäilemättä tiesi eukko monesta\nasiasta paljon enemmänkin kuin puhui, mutta mitäpä sekään merkitsi.\nKuolleita ei mikään tieto kuitenkaan enää eläviksi tehnyt.\n\nAlli lausui pojille lyhyet jäähyväiset ja meni huoneeseensa. Toverukset\nistuivat vielä hetken majatalon portailla katsellen aamuruskoa, joka jo\nalkoi läikehtiä etäisen metsänrannan takana.\n\nKyttä mietti päivän tapahtumia ja hänen mielessään kuvastui solakka\nvaaleatukkainen vakava neito, jolla oli hienot kasvonpiirteet, joita\nsurupuku vain korosti. Ne tuntuivat hänestä lisäksi tutuilta, omituisen\ntutuilta. Kuitenkin hän tiesi varmasti, ettei ennen koskaan ollut\ntyttöä nähnyt. Oli jotain aivan erikoista nähdä noiden suurten silmäin\nkimaltavan kosteutta, pidätettyjä kyyneleitä, suruharsojen liehuessa\ntuulessa vaaleitten paksujen kiharain ympärillä. Se oli ihmeellinen,\nunohtumaton näky.\n\n-- Mitä pidät tytöstä? kysyi äkkiä Erkki katkaisten toverinsa mietteet.\n\n-- Tavallaan hurmaava, ajatteli Juhani Kyttä, mutta arvellen\nraskauttavansa turhanpäiten toverinsa mieltä ja luullen tällä olevan jo\npitkiäkin suhteita tyttöön, hän vastasi varovaisesti:\n\n-- Mukiin menevä, sievä, mutta -- -- -- kovin vakava.\n\n-- Et tunne häntä tavallisessa jokapäiväisessä elämässä. Hän on silloin\nitse terveys, raikas, sielukas, huimapäinen. Ajaa hevosta kuin paras\nmies, ratsastaa, ui kuin kala, hyppää järveen kuin uimamaisteri.\nSellainen hän oli pari vuotta sitten. Nyt hän on kovasti kehittynyt,\ntullut naiselliseksi -- tullut naiseksi tarkoitan. Hän ei ole enää\nmikään vallaton tytönletukka. Hän on hieno nainen.\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Oletko katsonut hänen ihoaan, sen valkeutta, melkein\nläpikuultavuutta?\n\n-- Enpä ole tässä ehtinyt juuri silmäilemään.\n\n-- Jaa, sinä näet hänet nyt nunnana, joka vain puoleksi on tämän\nmaailman asukas, mutta minä olen nähnyt hänet luonnon lapsena,\nraikkaana, nuorena, ilakoivana tyttönä. Sellaisena hän oli hurmaava,\nnyt minä taas melkein pelkään häntä. Hän on niin ylen vakava ja\nkriitillinen. En tiedä, kumpi nyt on hänen oikea luonteensa. Entinen\noli sittenkin viehättävämpi. Mutta sinähän et sano mitään.\n\n-- Tässä asiassa ei minulla ole mitään erikoista mielipidettäkään,\nvastasi Juhani Kyttä, mutta itsekseen hän mietti:\n\n-- Erkki on jo täydessä tulessa, sen näkee selvästi hänen kaukaisesta\nkatseestaan. Se on täynnä haavetta, levottomia ajatuksia ja näkyjä.\nHän on jo mennyttä miestä eikä ihme olekaan. Tyttö on erikoinen, hän\non varmasti vaarallinen jokaiselle nuorelle miehelle, joka pitemmäksi\naikaa joutuu hänen läheisyyteensä.\n\n-- Näetkö, miten kummallisesti pilvet ruskottavat? puhui Erkki jälleen\nkaihoisa sävy äänessään. Ne ovat kuin pumpulikentät veressä ja\npurppurassa. Ne ovat enteelliset. Minä pelkään, että Suomen vapauden\npuolesta vielä vuotaa paljon verta, ennenkuin se on taattu.\n\n-- Suomen kohtalo on Jumalan kädessä, lausui Kyttä lyhyesti. Sitten hän\ntaas jatkoi omia ajatuksiaan.\n\n-- Nyt nousee aurinko ja kultaa metsän harjan, puhui Erkki puoliunessa.\nOletko koskaan nähnyt mitään noin ihanaa?\n\n-- Harvoin.\n\n-- Ja nyt, näetkö, miten nuo Ahvolan veriset kukkulat ihan kylpevät\nkevätaamun kullassa?\n\n-- Näenhän minä. Jumala hymyilee ihmisten taisteluille ja antaa heille\nheidän vihansa anteeksi.\n\nÄänettömyys.\n\nSitten Kyttä puhui:\n\n-- Minä olen ajatellut tässä lähteä huomenna aamujunalla paluumatkalle\nViipuriin. Olemme nyt suorittaneet tehtävämme pääosan. Loppuosa,\narkun hankkiminen ja kuljetuksen järjestäminen on nyt yksinkertainen\nasia. Minua ei täällä enää tarvita. Sinä taas olet Aulamojen vanha\nperhetuttu. Jää sinä neiti Aulamon avustajaksi ja hoida nämä asiat.\nMinä palaan Viipuriin.\n\nErkki loi toveriinsa hämmästyneen ja hiukan epäilevän katseen.\n\n-- Sinäkö lähtisit jo pois? Mitäs sinä aiot Viipurissa tehdä?\n\n-- Järjestää vähän omiakin asioitani. Tammikuusta lähtien olen\nollut poissa kotoa ja samoillut vaasalaisten joukkojen kanssa halki\nSuomen tänne Karjalan perukoille. Johan toki tässä on yhtä ja toista\njärjestettävää.\n\n-- Johan toki. Ja tulenhan minä täällä nyt jo toimeen, puhui sitten\nErkki katsellen suoraan kauas eteensä, kääntämättä päätään toveriinsa.\nJos sinulla kerran on toimia Viipurissa, niin mene vain. Minä jään\nsitten tänne.\n\nAuringon kehrä kohosi yhä korkeammalle taivaan laelle. Luonto heräsi.\nTuulen henki puhkesi puhaltamaan. Pilvet alkoivat hitaasti liikkua ja\nviri heräsi järven pinnalla.\n\nSitten kohosi kevään ensi kiuru taivaalle aivan sen paikan kohdalle,\nmissä nuoren sotilaan ruumis lepäsi. Ehtymättömänä sävelvirtana\nhelisi sen hopeankirkas vuolas liverrys, kun se lauloi voimakkaan\nhymninsä keväälle, kaiken ajallisen katoavaisuudelle, ja kaiken\nikuisen puhkeamiselle uuteen eloon ja yhä suurempaan ja jalompaan\nkukoistukseen. Nuoren jääkärin paarien yllä se viritti maan ihanimman\nsävelen -- sielun kuolemattomuuden voittohymnin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKenraali Mannerheim, vapaussodan armeijan ylipäällikkö, saapui parhaine\njoukkoineen Helsinkiin toukokuun 16 päiväksi. Hän halusi näyttää\npääkaupunkilaisille Suomen vapaussodan armeijan, talonpoikaissotavoiman\nytimen, että Suomen kansassa säilyisi tietoisuus sen omasta osuudesta\nomassa vapaustaistelussaan.\n\nHelsinki näet oli toistaiseksi vain kuullut puhuttavan valkoisen\narmeijan olemassa olosta, aluksi huhujen, sitten sanomalehtien ja\nlopuksi virallisten tiedonantojen kautta. Tähän saakka se oli nähnyt\nvain kreivi von der Goltzin johtamat saksalaisen Itämeren divisionan\njoukot, jotka sen olivat punaisesta hirmuvallasta vapauttaneetkin\nhuhtikuun 12 päivänä v. 1918.\n\nKomeita joukkoja olivatkin nuo teräskypäräiset saksalaiset pataljoonat.\nKomea herra oli niiden komentajakin, tuo avokatseinen kreivi, sotilas\nja diplomaatti, esiintymisessään varma ja päättäväinen, mutta\nsamalla gentlemanni ja hieno maailmanmies. Hänen asuntonsa edustalla\nEsplanaadikadulla Kämpin kohdalla seisoi aamusta iltaan kaksi\nratsumiestä -- ulaania. Kuin kivipatsaat he vartioivat äänettöminä\nja liikkumattomina kreivin asuntoa ja ohitse vaeltavan uteliaan\nyleisön oli niiden kohdalla väistyminen keskikadulle. Pääkaupunki eli\nsaksalaishurmassa.\n\nSe havahtui katsellessaan toukokuun ikimuistoisena 16 päivänä\nValkoisen Kenraalin ja Suomen vapaussodan armeijan marssia Turun tietä\nEsplanaadikadun halki senaatintorille. Siellä odotti Nikolain kirkon\nportailla maan ylimystö ja älymystö, niiden joukossa valkolakkien\nhäikäisevät, yhtenäiset parvet sekä tummapukuinen äsken kokoontunut\nkansaneduskunta.\n\nNyt tärähtivät rummut, kajahtivat torvet soimaan. Uljaan Karjalan\nmarssin sotaiset sävelet täyttivät ensi kerran senaatin torin.\nVäkijoukossa kuului humaus, ja kaikkien katseet kääntyivät\nAleksanterin kadulle, missä upean hevosen selässä ratsasti torille\nvapaussodan ensimäinen mies -- ylipäällikkö. Hänen takanansa tuli\npaljon ratsumiehiä -- kenraalin seurue ja esikunta. Sitten alkoivat\nvapaussodan rykmentit lippuineen marssia näyttämölle.\n\nSe oli näky, jota ei kukaan mukana ollut konsanaan unohda.\n\nKriitilliset helsinkiläisetkin tulivat liikutuksen valtaan.\n\n-- Mistä on tämä armeija noussut? huudettiin.\n\n-- Nuohan vasta ovat meidän joukkojamme!\n\n-- Katsokaa suomalaista sotaväkeä, omaa väkeä!\n\nMonen monet silmät silloin kyyneltyivät ilosta ja kiitollisuudesta.\nKaduilta ja ikkunoista heitettiin kukkia harmaiden joukkojen\nylle ja suosionosoitukset olivat valtavat. Kaikki saivat siitä\nosansa, niin suomalaiset kuin ruotsalaiset, niin pohjan kuin\netelän miehet. Jääkäreillä oli silloin kunniapäivänsä ja yli\nkoko armeijan he olivatkin sirotellut. Useimpien komppaniain\netunenässä astui vihreäpukuinen upseeri, niitä marssi ja ratsasti\nkaikkialla. Karjalaiset hurrasivat huikeasti komealle Sihvolle --\nkansallissankarilleen.\n\nKaikkein suurimman huomion esine oli kuitenkin vapaussodan ylipäällikkö.\n\nKarjalan marssin säveleet täyttivät yhä koko ilman, jota kevätauringon\nsädemassat valaisivat. Suomen pääkaupunki vietti maan vapauttamisen\njuhlaa.\n\nKenraali Mannerheim senaatintorille saavuttuaan ja joukkojensa marssin\nyhä jatkuessa riemuitsevan yleisömeren halki, kulki lähimpien miestensä\nseuraamana senaatin taloon, missä maan kokoontunut hallitus laillisuus-\nja vapaustaistelun kansanomaisen sankarin Pehr Evind Svinhufvudin\njohdolla oli kokoontunut täysi-istuntoon. Kenraali puhui hallitukselle\narmeijan nimessä m.m.:\n\n\"Hyvät Herrat. Meidän ensimäinen suuri tehtävämme on suoritettu, jota\nvastoin teidän nyt vasta alkaa koko laajuudessaan, edessänne suuremmat\nratkaisut kuin millään hallituksella tai eduskunnalla meidän maassamme\ntätä ennen on ollut. Ja näiden suurten tehtävien ratkaisu joutuu sen\nsaman hallituksen osaksi, joka viime syksynä lausui julki tuon ylpeän\najatuksen -- Suomi suvereenisena valtiona, mutta joka kiitokseksi on\nsaanut tyhjentää koettelemusten maljan pohjaan asti, joka on pakosta\nollut voimatonna ryöstöjä ja rosvouksia vastaan, jonka on täytynyt\navuttomana nähdä Suomen kansalaisia murhattavan, kunnes siltä vihdoin\nriistettiin viimeinenkin vallan varjo ja sen jäsenten oli paettava\ntai piileskeltävä. Armeija katsoo oikeudekseen saada avoimesti lausua\ntoivomuksenaan, että moisten olojen uudistumisen välttämiseksi\nannetaan takeita luomalla yhteiskuntajärjestys ja hallitusvalta, jotka\nainaiseksi suojaavat meidät uudelta samanlaiselta hirmukaudelta, josta\nmaamme juuri on pelastunut. Armeija pitää tältä varalta ainoana takeena\nsitä, että Suomessa valtiolaivan peräsin uskotaan lujiin käsiin, joihin\neivät puoluekinat ylety ja joiden ei ole tarvis kompromisseja tehden\npilkkahinnasta kaupitella hallitusvaltaa.\"\n\nTietoinen oli koko Suomen kansa tällä hetkellä tilanteen vakavuudesta\nja yksimielisyyden vaatimus huokui vielä kaikissa puheissa ja\njulistuksissa. Se henki vastaan sanomalehtien palstoilta ja runoilijain\nsäkeistä. Sosialidemokraatti näytenumerossaan 6.5.1918 tuomitsi mitä\njyrkimmin anarkistiset ja bolshevistiset taistelutavat ja hylkäsi\n\"aseellisen taistelun ja väkivallan, joka kohdistuu kansan enemmistöä\nvastaan\", kuten sen sanat kuuluivat.\n\nEdellisenä päivänä oli Suomen eduskunta kokoutunut ensimäiseen\ntäysi-istuntoonsa. Siellä olivat läsnä m.m. ulkovaltain edustajat,\narmeijan korkein upseeristo kreivi von der Goltz, amiraali v. Uslar\ny.m. suuruuksia kotimaisia mainitsemattakaan.\n\nTäälläkin kävi yksimielisyyden vaatimus esille kaikista juhlapuheista.\nEduskunnan puhemies Lundson lausui:\n\n\"Ne kalliit uhrit, joita on kannettu isänmaamme vapauttamiseksi\nsorrosta, vääryydestä ja raakalaisuudesta, velvoittavat meitä. Nyt\non todella rakennettava uusi Suomi. Meidän on koetettava kohottaa\nkansamme kaikki kerrokset vapaan itsenäisen sivistyskansan arvoiseen\nelämään. Meidän on kaikella tavalla käytävä turvaamaan sitä vapautta,\nmikä on kalliilla verellä voitettu. Meidän on laskettava valtiollinen\nja yhteiskunnallinen elämämme sellaiselle pohjalle, että sitä ei\nensimäinen tuulen puuska horjuta. Siinä työssä meidän yksityisten on\nluovuttava kaikesta puoluemielestä. Meidän on uhrattava kaikki parhaat\nvoimamme sen päämäärän saavuttamiseksi, jonka nimi on isänmaan menestys\nja onni.\"\n\nPuheeseen vastasi senaatin puheenjohtaja:\n\n\"Hallituksella on ollut ilo havaita, että kansa on sitä sen\npyrkimyksissä kannattanut ja tämän yhteisymmärryksen tuloksena me nyt\ntervehdämme sortajista vapaata isänmaata.\"\n\nNäytti siis todella kuin olisi ollut mahdollista palata vihdoin kansan\nyksimielisyyden ja lujan hallitusvallan turvalliselle pohjalle.\n\nSama pyhä tunne, mikä näin oli kajahdellut valtiollisista puheista,\nkantautui suurena armeijan juhlapäivänä myös soturien ahavoituneista\nriveistä ja myrskyn pauhinan voimalla vastasi siihen suuren yleisön\nvalloilleen laskettu vapauden riemu. Oli todella Suomen vapauden kevään\nainoa pilvetön päivä.\n\nParhaansa teki yksimielisyyden saavuttamisessa kansaneduskuntakin\naluksi. Luodakseen lujuutta valtiolliseen elämäämme noina vaarallisina\naikoina, jolloin maailmansota ympärillämme riehui vielä täydessä\nvoimassaan ja sen eräs hyrskyaalto juuri äsken oli tavatonta tuhoa\ntehden vyörynyt yli rakkaan isänmaamme, päätti eduskunta antaa\nkorkeimman vallan senaatin puheenjohtajan, Pehr Evind Svinhufvudin\nkäsiin ja uudistaa siten pohjoismaiden historiassa kuuluisaksi tulleen\nvaltionhoitajajärjestelmän. Olivathan samaa valtaa ja arvoa ankarina\naikoina kantaneet m.m. Engelbrekt, Sturet ja Kustaa Vaasa.\n\nTahto oli kiitettävä -- -- mutta kuitenkin voimat puuttuivat lopuksi.\n\nMonivuotisella selvänäköisellä ja hellittämättömällä työllä ja ideansa\naatteellisella voimalla ja suuruudella olivat Suomen aktivistit\nonnistuneet kohottamaan pääosan Suomen kansaa hetkeksi isänmaan lipun\nja vapauden jalon aatteen ympärille. Se oli riittänyt tekemään Suomesta\nsuvereenisen valtakunnan. Heti sen jälkeen Concordian temppeli, joka\n16.5. oli loistanut korkeimmillaan ja kauneimmillaan -- romahti.\n\nSisäinen eripuraisuutemme puhkesi yht'äkkiä ilmi aavistamattomalla\nvoimalla ja räikeydellä. Riitakapula: kuningaskunta vai tasavalta,\nheitettiin kansamme keskelle ja se löi pirstoiksi valkoisen Suomen.\n\nMutta vielä kumahtelivat Helsingin kivisillä kaduilla ahavoituneiden\nvapaussodan soturien tanakat askeleet. Ne sanoivat:\n\n\"Yksimielisyys on voimaa -- -- yksimielisyys on voimaa\"!\n\nTe vapaussodan soturit -- te harmajat urhot. Tykkien ja konekiväärien\ntuliahjoissa te taoitte meille uuden sammon -- jonka me jälleen itse\nsärjimme säpäleiksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRantapitäjän hautausmaalla olivat päättyneet sankarihautajaiset.\nOhi oli rovastin ylevä puhe, ohi pitkä arkkujen jono, jota kukaan\nläsnäolijoista ei voinut silmän kyyneltymättä katsoa. -- Seitsemän\narkkua peräkkäin, seitsemän nuorukaista, kaatunut elon kevään\nparhaimmillaan kukkiessa, kulki taajojen katselijaparvien ohi\ntoveriensa kantamina ja vihdoin laskemina laajan veljeshaudan viileään\nsyliin. Ohi olivat seitsemän perheen tuskaisat nyyhkytykset, raskaat\nläsnäolijain kuulla, vaikkakin yhteinen suru oli itse asiassa tavallaan\nkeventänyt vainajain sukulaisten kaipuuta ja katkeruutta. Vakavan\niskun oli veljesviha maassamme kohdistanut pieneen Rantapitäjäänkin\nLounais-Suomessa, joka kuitenkaan ei ollut joutunut varsinaisen sodan\njalkoihin. Saattoi kuvitella, miten oli laita Pohjanmaalla, missä\nmiltei joka talo suri kaatunutta poikaa, veljeä tai isää. Mutta\nPohjanmaan miehet olivatkin rautaisin rinnoin ja vastustamattomalla\nvoimalla samonneet yli koko Suomen niemen Rovaniemeltä ja Torniosta\naina Rajajoelle asti, jopa senkin yli.\n\nHelpommalla olivat Etelä-Suomi ja Rantapitäjä päässeet, mutta ne\nperheet, joita isku oli kohdannut, eivät tätä helpotusta tunteneet. He\nolivat Suomen vapaudesta antaneet täydet lunnaat.\n\nHautajaisjuhlallisuudet olivat nyt ohi, lasketut olivat seppeleet,\nlaantuneet laulut ja puheet, nuo kaihomieliset hengelliset laulut,\njotka tunkeutuivat luihin ja ytimiin. Poistunut oli aaltoileva\nihmisjoukko haudan ympäriltä ja kotiutuneet olivat omaiset. Olivatpa\nlähteneet Aulamon talosta viimeiset vieraatkin, sukulaistädit ja sedät,\njotka kaikessa ystävällisyydessään ja osanotonilmauksissaan olivat\nolleet loppujen lopuksi sittenkin sangen pitkäpiimäisiä.\n\nSilloin juoksi Alli-neiti viime voimansa ponnistaen omaan kamariinsa,\nriisui hellävaroen yltään mustan, helmillä koristetun leninkinsä ja\nheittäytyi lopen uupuneena vuoteelleen antaen valkoisten, pitkien\nkäsivarsiensa riippua sängyn reunoilta alas lattiaa kohti.\n\nVaikka hänen uupumuksensa oli melkein rajaton, tuntui kuitenkin elämä\nnyt paljon helpommalta, kun kaikki oli ohi. Äsken vielä oli suru\nvoimakkaana ja lohduttamattomana kuohuttanut povea, mutta nyt laskeutui\nkuin jotain kauniin, kiitollisen muiston ja alkavan unhoituksen\npalsamia hänen tunteisiinsa. Suloisen suolaisia muistoja alkoi nousta\nhänen tajuntaansa entiseltä ajalta -- tunnekylläisiä, kaihomielisiä\nmuistoja.\n\nAlli Aulamo oli täysiverinen aktivisti- ja jääkäriliikkeen ajan\nlapsi. Hän oli kasvanut taistelun hengessä ja elänyt jo nuoruudessaan\njännittäviä, hermoja kuluttavia aikoja. Miten selvästi hän muistikaan\nnyt tuon kohtalokkaan hetken, jolloin Aarne-veljensä ensi kerran\noli joutunut tekemisiin jääkäriliikkeen kanssa kolmatta vuotta\nsitten. Hän itse oli silloin melkein vielä lapsi. Eräs Aarnen\nkoulutovereita, ylioppilas Venho saapui myöhään syysiltana Aulamolle.\nHänen katseensa leimusta ja salaperäisestä hillitystä äänestään\nsaattoi heti nähdä, että jotain erikoista oli tapahtunut. Ja Aarne,\nhän oli heti ilmiliekissä, posket paloivat kuin kuumeessa. Venho\noli kertonut hänelle asiansa. Pojat vetäytyivät päivällisen jälkeen\nvinttikamariinsa, missä ensin alkoi salamyhkäinen supatus, sitten\nintomieliset huudahdukset ja vihdoin kävi keskustelu kuuluvassa,\nkiihkeässä äänilajissa.\n\nSilloin päätti Alli lapsekkuudessaan tehdä pojille pienen kujeen. Hän\nhiipi viereiseen vinttikamariin, paneutui maata seinän viereen sänkyyn\nja kuunteli. Suurempi oli kuitenkin hänen hämmästyksensä asiasta\nselville päästyään kuin hän oli voinut aavistaakaan. Suuri, kohtalokas\nsalaisuus oli paljastunut hänelle kaikessa valoisassa ihanassa\nuskossaan, mutta myös lukemattomissa vaaroissaan. Ja miten hurmaavasti\npuhui tuo Venho, tuo mustasilmäinen, päättäväinen poika. Kuin paras\npappi. Isänmaa-aate hurmasi silloin Allinkin ensi kerran hänen\nelämässään. Siihen asti oli kaikki valtiollinen ja yhteiskunnallinen\ntoiminta ollut täydelleen hänen horisonttinsa ulkopuolella, mutta nyt\njoutui hän katsomaan silmästä silmään kansojen suurta elämän taistelua,\njonka myrskyn enteissä Suomen kansan elämän langat nyt aavistavina jo\nvärähtelivät.\n\n-- Se vasta on seikkailu, hän mietti. Miksi en minä ole poika. Miksi\npiti minusta tulla tyttö. Nyt olisi elämisen arvoista olla poika.\n\nMutta ohuen lautaseinän toisella puolen tuolla kaksi reipasta poikaa\nrakenteli edelleen pilvilinnoja maansa vapaudesta.\n\nVihdoin he tulivat tuohon kriitilliseen kysymykseen, oliko vanhemmille\nilmoitettava asia. Sitä pohdittiin puolin ja toisin ja päätettiin antaa\ntoistaiseksi kaiken jäädä salaisuudeksi. Olihan helppo poistua nyt\nsyksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan.\n\nSitten kuuli Alli ihmeekseen, että hän yksin oli koko talossa niin\nsuuren luottamuksen arvoinen, että sai kunnian päästä salaisuuden\nperille. Hänen oli sitten jouluna järjestettävä asia vanhempien kanssa,\nkun poikaa ei alkanut kuulua Helsingistä lomalle kotiin.\n\n-- Keksiköön selityksen, sanoi Aarne. Onhan hänellä äly -- ja naisen\näly kyllä tällaisen selvittää.\n\n-- Kyllä Alli hoitaa asian. Hän on toimelias ja terävä tyttö, kuului\nVenho vastaavan. Minä miltei ihailen häntä, jatkoi hän sitten.\n\nAlli oli purskahtaa nauruun vieläkin muistellessaan tuota avomielistä\ntunnustusta.\n\nSitten pojat ryhtyivät karakterisoimaan hänen luonnettaan ja siitä tuli\nylistyshymni, jota nuori tyttö ei enää kestänyt, vaan katsoi parhaaksi\npaeta pihalle. Se oli suurenmoisen hullunkurista. Jos sanoihin oli\nuskomista, näytti Venho olevan häneen lievimmin sanoen ihastunut.\n\nHetken kuluttua pojat tulivat hirveän vakavina pihalle. Nuoret vasta\nvoivat oikein todella olla vakavia. Kolmenkymmenenviiden täyttäneet\nihmiset eivät enää tiedä mitään oikeasta aatteellisesta vakaumuksesta.\nHe ovat jo kaikki lipilaareja. He laskevat hyödyn jokaisesta asiasta ja\nheidän silmänsä ovat aina diplomaattisessa, salakavalassa hymyssä. Vain\nnuorukainen voi olla todella vakava, sillä hän antaa aatteensa puolesta\nhenkensäkin, jos vaaditaan.\n\n-- Alli, sanoi Aarne tuimasti. Me Venhon kanssa haluaisimme puhutella\nsinua. On eräs tärkeä asia.\n\n-- Onko se tuo Saksaan meno? sanoa pamautti Alli arvelematta. Eikös se\nole jo selvä asia? Kyllä minä vanhemmat hoidan.\n\nOli suurenmoista nähdä kahden nuoren herran naamataulun muuttuvan\nitsetietoisesta huutomerkistä pelokkaaksi, kauhistuneeksi\nkysymysmerkiksi.\n\nPojat lähtivät seuraavana aamuna.\n\nNyt alkoi Aulamoilla jännittävä aika. Tuli joulu, Aarnea ei kuulunut\nkotiin. Allin oli nyt paljastettava salaisuus vanhemmilleen. Tehtävä\noli raskas. Isä leimusi kuin ukkospilvi, salamoi ja jyrisi, kunnes\nvetäytyi huoneeseensa yksin miettimään suruaan. Mutta äiti oli,\nihme kyllä, heti jääkäriasian puolella. Hän oli herkkä luonne, joka\nuskoi uniin ja enteisiin, ja nyt hän oli koko syksyn nähnyt Aarnesta\nihmeellisiä, lohduttavia unia.\n\n-- Saattepa nähdä, että siitä yrityksestä tulee hyvä, hän lausui\njokaiselle epäilijälle. Se on kerta kaikkiaan hyvä yritys. Itse Jumala\non sen hänelle unessa selvästi sanonut ja enemmän pitää kuulla Jumalaa\nkuin ihmisiä. Mutta sitten sai Aulamon perhe uuden ankaran kolauksen.\nNuori, vasta 16-vuotias Olavi karkasi jääkärien salateille. Eräänä\npäivänä oli isän pöydällä kirje, jossa selvästi ja miehekkäästi oli\nsanottu, että poika lähtee isänmaata vapauttamaan ja että ellei hän\nsitä tekisi, katsoisi hän olevansa niin kurja raukka, että elämällä\ntuskin sen jälkeen olisi mitään arvoa enää. Ja olihan sitäpaitsi\nAarnellakin muka hänestä yhtä ja toista apua siellä \"alhaalla\". Kun\nnyt kerran isänmaa yritti vapautua sortajan ikeestä, oli siinä oltava\nmukana. Mitäpä tämä elämä muka nyt niin oli merkillistä, ettei noin\nsuuren aatteen puolesta sitä voinut uhratakin.\n\nVavahtelevin huulin luki isävanhus, agronoomi ja maanviljelijä Antti\nAulamo tätä kirjettä.\n\n-- Maankiertäjiä! sanoi hän sitten ylen katkerasti ja loi äitiin\nkaamean katseen. Mutta äiti katsoi kyyneltensä läpi uhmamielin takaisin\nja agronoomi vei käden otsalleen, painui tuolille istumaan. Hän oli\nmurtunut mies, jonka tukka alkoi siitä päivästä yhä enemmän vivahtaa\nharmaalle. Mutta merkillisesti alkoi hänkin vähitellen ymmärtää Suomen\nnuorison liikettä, mitä pitemmälle aika kului.\n\n-- Se on Jumalan selvä tahto, puhui Elma rouva. Turhaa on ihmisten sitä\nvastustaa.\n\nYhä vakavammaksi tuli nyt ilmapiiri Aulamoilla. Naapurit alkoivat\nuteliaina tiedustella, missä pojat olivat, ja siinä oli selittämistä.\n\nEräänä päivänä saapui taloon muka vieraisille itse läänin kuvernööri,\nvenäläismielinen, mahtava herra, joka ei puhunut pojista mitään, mutta\ntiedusteli sen sijaan, oliko talo myytävänä.\n\nAgronoomi Aulamo alkoi pelätä jo pahinta, mutta kuvernööri poistui\nlyhyen vierailun jälkeen eikä asiasta sen perästä kuulunut pitkään\naikaan mitään uutta. Vasta seuraavan vuoden alussa piti nimismies\nsuoranaisen poliisitutkinnon, ilmoittaen täysin selvästi todistetuksi,\nettä Aulamon pojat palvelivat vihollismaan armeijassa.\n\nNäitä kovia sanoja seurasi kaamea, tuskallinen äänettömyys. Silloin\nkuului ovelta terävä tytön ääni lausuvan:\n\n-- Mutta sehän on kovasti mahtava ja voittorikas armeija, tuo\nsaksalainen, Hindenburgin armeija. Sehän voi nousta vaikka Suomeen,\nmilloin vain haluaa.\n\nKaikki hämmästyivät. Nimismies pyyhki hikeä otsaltaan.\n\n-- No, no, neiti Alli, puheli hän sitten yrittäen lyödä asian leikiksi.\nEi saa sanoa noin varomattomia asioita. Kiittäkää onneanne, että minä\nolen teidän perheenne vanha tuttava ja ystävä. Muuten te voisitte\njoutua -- -- Siperiaan.\n\nTodellakin liikkui samaan aikaan huhuja kaikkien niiden perheiden\nkarkoittamisesta Siperiaan, joista poika oli jääkärinä.\n\nMutta Alli oli nyt niin kuohuksissaan, ettei hän välittänyt mistään\nitsehillinnästä.\n\n-- Minä menen mielelläni Siperiaan. Tästä sodasta ei Venäjä kuitenkaan\nselviä ilman vallankumousta ja sen tapahduttua pääsemme me taas\ntakaisin. Minä luulisin Siperiassa olevan intresanttia -- minä...\n\n-- Hiljaa tyttö, sanoi isä ankarasti. Ei sitä pidä sentään aivan\nhullusti esiintyä.\n\n-- Vallankumous tulee. Venäjän suuret rikokset huutavat kostoa.\nRikotut keisarivalat saavat rangaistuksensa, huudahti tyttö nyt aivan\nsiekailematta.\n\nNimismies silmäili pitkää vaaleata tyttöä, joka seisoi ovessa hurja,\npäättävä ilme kasvoillaan. Tyttö oli kasvanut melkein kyynärän sitten\nviime näkemän ja kovasti naisistunut. Hän oli ylevässä vihassaan\nsuorastaan hurmaava. Ukko nousi, meni Allin luo, laski kätensä hänen\nolkapäälleen ja puhui hiljaa.\n\n-- Noin varomattomasti ei naisenkaan pidä ainakaan vielä puhua.\nVenäjä on vielä mahtava valta ja santarmit maassa. Odottakaa, neiti,\nja vaietkaa. Niin teen minäkin. Isänmaan onneahan minäkin toivon ja\ntämän jääkäriliikkeen minä olen tuntenut tarkalleen jo toista vuotta.\nArvasinhan minä, minne veljenne menivät. Itsehän minä heille matkaluvat\nkirjoitin. Älkää turhaan ylpeilkö, neiti, ei nyt ole suurien sanojen,\nvaan hiljaisten tekojen aika vasta.\n\nAlli oli hämmästynyt, tullut sanattomaksi. Riemastuneena, vaikkakin\nhieman loukkaantuneena hän kääntyi pois. Jääkäriliike oli jo\nmuuttumassa kansanliikkeeksi, sen saattoi nyt selvästi nähdä.\n\nAlli vääntelehti vieläkin jännittyneenä vuoteellaan noita aikoja\nmuistellessaan. Pelon ja huolen aikoja ne olivat, mutta samalla\nkuvaamattoman innon hetkiä. Kerrassaan valtava tunnelmaltaan oli se\nilta, jolloin Venho palasi komennettuna Saksasta kotiin ja kertoi\njääkärien kohtaloista. Unohtumaton ilta! Venho oli kuin muuttunut mies,\nkäynyt karskiksi ja ehkä hieman jäykäksikin. Mutta sama tuli paloi\nhänen silmissään kuin ennenkin. Hän oli harvapuheinen, mutta joka sana\nsattui kuin naulan päähän. Hän asui kaksi viikkoa Aulamolla ja värväsi\nrohkeasti väkeä jääkäripataljoonaan, kunnes sai varoituksen \"jostakin\"\nja hävisi eräänä pimeänä yönä metsään, tuonne jokirannan taa. Puolen\ntunnin kuluttua hänen lähdöstään saapuivat poliisit taloon. Lintu oli\npoissa.\n\nVenho oli kosketellut perin herkkiä kieliä Allin rinnassa. Lisäksi tuo\nmiehekäs varmuus sekä aina luja ja luotettava vastaus joka ainoaan\nepäilykseen vaikutti niin ihmeen turvalliselta. Ja entäs tuo leimahdus\nkatseessa. Sitä suorastaan voi jäädä odottamaan ja kuljettaa puhetta\nyhä kiihkeämpään äänilajiin, kunnes se taas välähti.\n\nTuska mielessä oli Alli silmäillyt Venhon jälkeen, kun tämä myrskyn\nmylviessä jätti talon. Syvä ikävä täytti silloin hänen mielensä.\n\nSitten tuli vallankumous ja vapaussota. Rantapitäjä jäi auttamattomasti\npunaisten hallussa olevalle alueelle. Mutta huhut kertoivat kenraali\nMannerheimista, joka muka valkoisella orhilla ratsasti pitkin\nPohjanmaata nostamassa kansaa aseisiin. Sitten vihdoin tulivat tiedot\njääkärien paluusta. Miten kiihkeästi heitä Aulamolla odotettiin kotiin,\non helppo arvata. Nyt oli isäkin jo täysin mielensä muuttanut, nyt hän\nnäki tuossa liikkeessä maan ainoan pelastuksen ja hän otti monta kertaa\npäivässä käteensä virsikirjan lukien lukemasta päästyään säkeitä:\n\n    \"Useinpa, Herra, aseikses\n    valitset köyhät, alhaiset,\n    siks' että sinun voimasi\n    selvemmin heissä näkyisi!\"\n\nJa näin hän oli päättänyt pojilleen sanoa:\n\n\"Te olitte aseita Jumalan kädessä, vaikka te itse ette siitä mitään\ntietäneet emmekä tietäneet mekään. Jumalan yksin on kunnia. Me olemme\nmaan tomu, jota Herra voimallaan liikuttaa.\"\n\nSanomatta jäivät nuo sanatkin. Ehkäpä olisi jotain teatraalista ollut\nniissäkin.\n\nYksinkertaisessa mustassa arkussa lepäsi eräänä toukokuun päivänä hänen\nedessään nuorin poikansa Olavi. Ääneti ja kumaraisena katseli Antti\nAulamo kaatuneen kasvonpiirteitä -- eikä sanaakaan sanonut.\n\nMutta nyt ei kestänytkään äidin tähän asti luja usko. Hän puhkesi\nsydäntä särkevään valitukseen.\n\n-- Lapseni, pikku poikani, vaikeroi äiti. Että kehtasivat tappaa\nlapsen, puhui hän sitten katkerasti.\n\n-- Sotilas hän oli ja sodassa kaatui, sanoi Alli.\n\n-- Mikäpä sotilas hän vielä oli, Olavi? puhui Elma rouva\nitkunsekaisella äänellään. Toivon, ettei hän olisi ketään surmannut.\nSitä vain toivon.\n\nTaas pusertuivat kyyneleet Allin silmiin hänen muistellessaan noita\nläheisiä tapahtumia. Omasta mielestään hän oli ollut jo kauan kuin\nkovettunut, tullut turtuneeksi kaikelle, mitä tapahtui, mutta eipä\nsentään, koska tuska pusersi kyyneleitäkin yhä. Ei hän vielä sentään\nmikään kivi ollutkaan.\n\nAlli päätti olla mitään ajattelematta, levätä vain, nukkua kauan,\nkauan. Hän sulki silmänsä ja ojensi huoaten kätensä taaksepäin. Käsi\nkosketti yöpöytää. Sieltä kuului jotain kahinaa. Jokin lehti putosi\nlattialle.\n\n-- Mitä se oli?\n\nAlli kohottautui ja katseli ympärilleen. Kirje lepäsi matolla vuoteen\nvieressä. Näkyi selvästi osoite.\n\n    K. Neiti Alli Aulamo.\n         Rantapitäjä.\n\nTyttö nousi, kohotti kirjeen.\n\n-- Kas, postikin on tullut, sanoi hän sitten ja avasi.\n\nAarne-veljensä kirjoitti. Kehoitti kantamaan uljaasti surun Olavin\nkuoleman johdosta. Isänmaan puolesta oli poika kaatunut kuten tuhannet\nmuutkin. Vapaus vaatii aina uhreja. Ne on kannettava lujalla mielellä.\nEi pidä näyttää surua ulospäin. Se masentaa kansan mieltä. Uudet\ntehtävät vaativat nyt kaiken tarmon. Meidän, jotka jäimme eloon, täytyy\nempimättä taas ryhtyä työhön vapauden turvaamiseksi uusilta vaaroilta.\nSitä vaatii kaatuneiden muisto, joka on säilytettävä puhtaana ja\nkauniina.\n\nSitten Aarne ilmoitti lähipäivinä pääsevänsä pois sairaalasta ja\nsaapuvansa kotiin joksikin aikaa lepäämään. Hän oli jo terve mies.\n\nAlli ilostui suuresti tästä tiedosta. Pystyyn hän hypähti. Yhtäkkiä oli\nkoko uupumus poissa.\n\n-- Elää täytyy, ei auta, lausui hän päättäväisesti, suoristi hiuksensa\nja lähti alas kertomaan isälle ja äidille iloista uutista toisen pojan\nkotiin tulosta.\n\nMutta äiti oli nyt taas mahdottomalla tuulella. Hän vain vetisteli.\nEikä Alli voinut varmasti erottaa, kuuliko hän oikein äidin supinan:\n\n-- Mitä Aarnesta -- -- -- mutta Olavin kun tappoivat.\n\nAlli katseli kylmästi äitiään.\n\n-- Mitä äiti sanoo? huudahti hän vihaisesti.\n\n-- En mitään. Vai tulee Aarne jo kotiin, puhui äiti nyt huokaisten\nnöyrästi ja väsyneesti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun jääkäriluutnantti Aarne Aulamo saapui kotiinsa Lounais-Suomeen\neräänä aurinkoisena heinäkuun päivänä, saattoi hän jo ajaessaan\nrattailla vainioiden ja peltojen halki todeta, että paljon oli maailma\nmuuttunut hänen poissa ollessaan. Uusia rakennuksia oli tullut\nuseitakin tutun valtamaantien molemmin puolin. Metsää oli hakattu\nkotitalon lännen puoleisilta harjuilta ja peltojen ojiin, jotka ennen\nolivat olleet suorat ja tasaiset kuin auralla luodut, oli kasvanut\npensaita. Tämä viimeksimainittu havainto häntä eniten huolestutti,\nsillä kuten jokainen maanviljelysmies tietää, tuo ilmiö ei ole talolle\nkunniaksi. Jotakin oli herpaantunut johdossa. Mitä se oli, ei hän vielä\nvoinut arvata. Ehkäpä oli ukko tullut vanhaksi.\n\nKun rattaat kääntyivät valtatieltä kartanon puistokujaan, kohosi\nhulmuava sinivalkoinen lippu päärakennuksen salkoon. Aarne tiesi, että\nse oli Allin tervehdys, mutta häntä piinasi tuo julkinen suitsutus,\njoka näkyi koko kylälle. Hän sanoi ajajalle:\n\n-- Matti ottaa sitten heti lipun alas, kun on päästy perille.\n\n-- Entäs mitä neiti sanoo siitä? uteli Matti.\n\n-- Neiti, kuka neiti?\n\n-- Alli-neiti. Tänä vuonna on talossa tehty etupäässä vain Alli-neidin\nmääräysten mukaan.\n\nAarne vihelsi. Siinäkös asian ydin olikin. Jotain tuntui täällä olevan\nerilaista entiseen verrattuna. -- No niin, otetaan se lippu sittenkin\nalas.\n\n-- Saahan tuon ottaakin.\n\nPihalla oli koko kotiväki vastassa ja jälleennäkemisen riemu oli\nsuuri. Ei syytetty eikä soimattu, sillä Jumala oli johtanut asiat niin\nihmeellisellä tavalla, että sanattomia olivat kaikki hänen tekojensa\nedessä. Ei ollut kellään nuhteen sanaakaan huulillaan. Karissut oli\nkaikki tekopyhyys. Äiti luonnollisestikin itkeä tillitti, mutta kuten\nAlli sanoi, se kuului viime aikoina hänen ammattiinsa, joten siihen ei\nollut syytä kiinnittää sen erikoisempaa huomiota.\n\nÄiti taas oli sitä mieltä, että Alli samalla kun hän oli kasvanut, oli\ntullut vain yhä entistäänkin pahasisuisemmaksi, ja yritti jo ruveta\nhäntäkin komentelemaan. Ei ollut kuulemma nykyajan nuorissa enää sitä\nvaatimattomuutta, nöyryyttä eikä kuuliaisuutta, mikä oli koristanut\nheitä entisajan ihmisiä.\n\nKun tervehdykset oli vaihdettu ja taputukset taputettu, kysyi isä:\n\n-- No, mitenkäs on politiikan laita? Tuleeko Englannin kanssa sota, vai\nmitä? Minun mielestäni ei pitäisi nyt liiaksi pyristellä. Onhan sitä\ntässäkin jo meille tarpeeksi. Hm! Hyvähän se Vienan-Karjala tietysti\nolisi, mutta kun siellä nyt istuu engelsmanni. Se on vakava paikka.\nEnglanti ei ole vielä koskaan maailmassa sodassa hävinnyt. Ja niin minä\nvain luulen, ettei se häviä nytkään.\n\n-- Politiikasta minä en tiedä paljonkaan, puhui Aarne, mutta luulen,\nettä meidän hallituksemme ajaa Karjalan liittämistä Suomeen, koska\nsiellä asuu suomalaista kansaa ja kaikki suurvallatkin nyt ovat\njulistaneet kannattavansa pienten kansojen itsemääräämisoikeutta.\n\nIsä hymähti.\n\n-- Sen ne varsin valehtelevat. Ne kannattavat yksinomaan sitä,\nmikä on niille edullista eikä mitään muuta. Vienan-Karjala voidaan\nliittää Suomeen vain jos meillä itsellämme on kylliksi voimaa ja\npäättäväisyyttä tai taitoa -- poliittista taitoa ensin ottaa se ja\nsitten pitää se.\n\n-- Me jääkärit olemme joka tapauksessa Karjalan Suomeen yhdistämisen\npuolella.\n\n-- No niin. Mutta oletkos sinä nyt sitten kuningasmielinen vai\ntasavaltalainen? Täällä pitäjässä on toinen puoli monarkisteja, toinen\nrepublikaaneja ja riidellä kahistetaan, niin että tukka pöllyy. Minä\nkannatan kuningasta. Isäntä talossa olla pitää.\n\n-- Minusta suoraan sanoen on vallan ihmeellistä, että ihmiset viitsivät\nriidellä itsensä raivoon saakka noin mitättömästä tunnekysymyksestä,\nsanoi Aarne. Paljon tärkeämpää on, että maassa on luja ja valistunut\nhallitus, joka ajaa oman maan etuja voimallisesti ja taitavasti\nja pitää puolustuslaitoksen lujana. Sehän on itsenäisen kansan\nolemassaolon edellytys.\n\n-- Jaa, jaa, mutta siitä asiasta vasta erimielisyyttä onkin. Niitä on\npaljon, jotka arvelevat, ettei enää koskaan tämän jälkeen tule sotaa.\n\n-- No, sellaisia taulapäitä on ollut aina maailmassa, pauhasi Aarne\ninnossaan, mutta sotia on siitä huolimatta aina tullut ja tulee\nvastakin -- sillä mihin ihminen pääsee luonnostaan? Kuka hänestä\nenkelin tekisi? Ei kukaan. Historia osoittaa, että melkein jokainen\npolvi on omat sotansa käynyt ja jo sillä perusteella voimme sanoa, että\nne käyvät ne vastakin. En pidä sodasta, se on synkkä ja vakava asia,\nmutta ikuisen rauhan kysymyksestä ei meillä kannata edes keskustella\nniin kauan kuin polseviikit ovat naapureinamme. Silloin kun ne\nhyökkäävät taas tänne, on vain yksi kanta minkään arvoinen. Se on: Ylös\nmaata puolustamaan!\n\n-- Olen samaa mieltä, sanoi isä. En ole koskaan omannut taipumusta\nhaihatteluun enkä utopioihin. Mutta paljon, paljon on meillä nousemassa\nkaikenkarvaisia pitkätukkaisia maailmanparantajia ja nyt on niiden\nhurmahenkisten oppien aika tullut myllertää. Saatpa nähdä.\n\n-- Antaa tulla vain, puhui jääkäri varmana. En usko, että Suomen\nkansa viimeisten koettelemusten jälkeen ryhtyy heti horjuttamaan\nmaanpuolustustaan. Niin suuri hölmö se ei voi olla, sillä sillä on\ntakanaan jäljet, jotka pelottavat.\n\nIsä oli hyvillään, kun sai taas kerran puhua karskisti politiikkaa. Hän\noli vanha Suomen kaartilainen ja omasi vahvan annoksen sotilashenkeä ja\nsuuren ihailun armeijaa kohtaan. Hän ihan taas vilkastui.\n\nJa äiti, hänkin katseli poikaansa, mutta hieman kummissaan. Muuttunut\noli, muuttunut oli, kauhean oli tullut karskiksi. Kun vastaan väitit,\nkatsoi jo päällekin kuin ilves ja kirota pamautti joskus huomaamattaan,\nniin että ikkunat helisivät.\n\nJa äiti jutteli itsekseen. Hän oli alkanut puhua ajatuksiaan ääneen:\n\n-- Jos tuollainen karskius nyt sitten on niin tarpeellista ja -- -- ja\nedes hyvääkään. Eiköhän sävyisyys ja leppoisuus sittenkin olisi parempi\n-- -- parempi tapa kömpiä eteenpäin tässä elämässä.\n\nAarne kulki vielä samana iltana olkapää siteessä ja toinen takinhiha\ntyhjänä läpi tallit ja navetat, pellot ja vainiot, tarkasteli, muttei\npuhunut mitään. Tähysteli vain ja kysäsi yhtä ja toista. Sitten hän\npalasi pihalle, seisahtui ja katsoi ihmeissään ympärilleen, -- --\nsillä lippu liehui yhä salon päässä, sätkyi ja lepatti kuin parhaassa\nkansanjuhlassa.\n\n-- Mitäs tämä on? Minä sanoin, että lippu on vedettävä alas.\n\n-- Kyllä sen Matti vetikin alas, mutta minä nostin sen uudestaan\nsalkoon, kuului Allin ääni portailta. Katsoppas, sinä olet nyt potilas\netkä mitään muuta, olet toipilas, joka tekee, mitä teetetään.\n\n-- Ota alas lippu, ärjäisi Aarne. Koko kylä nauraa.\n\n-- Kyläkö nauraa. Ei naura, poika. Nyt on isän ja äidin hopeahääpäivä\nja me liputamme nyt, sanokoon kuka tahansa mitä tahansa. Ei sille\nkukaan naura.\n\nAarne oli ällistynyt.\n\n-- Mahtaako olla? epäili hän.\n\n-- On kuin onkin, nauroi Alli ja minä, Alli Aulamo, liputan silloin.\nOnko selvä?\n\nAarne epäili vieläkin, mutta Alli tarttui hänen käsikynkkäänsä ja veti\nhänet parvekkeelle kahvia juomaan. Ei auttanut potilaan muuta kuin\nseurata, vaikkakin hieman vastahakoisesti.\n\n-- Etteivät vain kyläläiset käsittäisi väärin asiaa, puheli Aarne vielä.\n\n-- Eivät mitenkään käsitä väärin, sillä naapurin väkeä tulee meille\nillalla. He kyllä tietävät päivän merkityksen. Ja tulee siitä pikku\nriikkuinen sinunkin osallesi, jos nyt oikein asia tarkalleen otetaan.\n\nAarne istui.\n\n-- Pahuksen tyttö, ajatteli hän. Oli ihan vähällä nolata minut. --\nEttei vain olisi -- -- hieman nolannutkin.\n\nIltapäivällä tuli kolme naapuriperhettä visiitille Aulamoille\ntuoden kukin kimpun tuoksuvia kosteita kukkia mukanaan. Muita ei\noltu kutsuttu, koska talossa oli surua. Muistojuhla vietettiin\nhiljaisesti. Mutta jääkäri oli ahtaalla, sillä kansa halusi kuulla\njotain sodasta. Tämän oman rymäkän nyt kaikki tiesivät, mutta oikein\nmaailmansodasta halusivat tantit tietää ja erikoisesti kaikkein\nkauheimmista sotakoneista -- saadakseen syytä siunailemiseen. Aarne\ntaas oli luonnostaan hyvä kertoja, ja kun sotamiehillä ja merimiehillä\nlisäksi on tuo kaunis tapa aina lisätä juttuihin puolet mielikuvituksen\ntuotteita, olivat eukot pian silmät pyöreinä. Kauheata oli sota, se oli\nselvää, mutta jännittävää oli kuulla sen seikkailuista kerrottavan.\n\nSeuraavana aamuna ilmoitti Aarne aikovansa käydä tervehtimässä vanhoja\nlapsuudentovereitaan Pellonperän poikia, Kallea ja Eeverttiä, mutta\nhänen ilmaistessaan tuon tuumansa, katselivat kotolaiset hämmästyneinä\ntoisiinsa ja vaikenivat.\n\nSitten alkoi isä puhua.\n\n-- Tuota -- -- asia on nyt sillä tavalla että Pellonperän pojat\nrupesivat punikeiksi ja -- -- hm! -- tuota me, me annoimme vangita\nheidät ja lähettää vankileirille.\n\n-- Mitä kummia minä kuulen? huudahti Aarne hämmästyneenä. Ei voi olla\ntotta tuo puhe. Pellonperän pojat olivat maailman vakaimmat, ahkerimmat\nmiehet -- -- ja totiset isänmaan ystävät. Heidän kanssaanhan juuri\nminä ammoisina aikoina perustin tämän pitäjän nuorisoseuran. He olivat\nmiesten parhaat.\n\n-- Tjaa, sanoi isä levittäen kätensä. Mitäs teet? Kalle Pellonperä\nrupesi vallankumousoikeuden puheenjohtajaksi ja tuomitsi kansaa\nkunnantalolla. Ja Eevertti taas seisoi vartiomiehenä.\n\n-- Vai niin. No ketä se Kalle sitten on täällä tuominnut?\n\n-- No esimerkiksi tämä Järämäen isäntä sai sakkoa 200 markkaa.\n\n-- Minkä vuoksi.\n\n-- Paperissa seisoi: \"Pyttymäisestä ryppyilystä ja\nvastavallankumouksellisesta keljuilusta\".\n\nJääkäri pudisti päätään ja hymähti.\n\n-- Kun minä muistelen tuota Järämäen kitupiikkiä, tuota ketunhännän\nheiluttajaa ja virkavallan kumartelijaa sortovuosina, niin minä Kallen\nsijaan olisin juuri samoilla perusteilla pamauttanut ukolle 2000\nmarkkaa. Se olisi epäilemättä paljon virkistänyt hänen sieluaan.\n\n-- Älä kamalia puhele, huudahti isä. Järämäen isäntä on nyt vankka\nporvari. Tosin hän lahjoitti kuulemma salaisesti punakaartille\n10000 markkaa, kun uhkasivat muuten katsella, mitä hän oli syönyt\npäivälliseksi -- tietysti pelotusta -- -- mutta siitä huolimatta.\n-- -- --\n\n-- Mitäh? huudahti nyt Aarne vuorostaan. Mies on lahjoittanut\npunakaartille 10000 markkaa eikä vielä istu vankileirillä. Mitäs\njärjestystä te täällä pidätte? Eikö Pellonperän Kallen omallatunnolla\nole mitään sen pahempaa?\n\n-- Muutamia muitakin sakkoja lienee antanut.\n\n-- Miten suuria?\n\n-- Alle 1000 markkaa kukin.\n\n-- Ja Eevertti on vain seisonut vartiomiehenä.\n\n-- Ei muuta, mikäli me tiedämme.\n\n-- Jassoo. Silloin minä haen pojat pois Hämeenlinnasta. Kuolevat\nnälkään siellä turhan päiten, kunnon miehet. Ovat hairahtuneet ja\nuskoneet uuden ajan tulevan, mutta sen minä tiedän, että Pellonperän\npojat eivät mitään konnantöitä voi tehdä. Minä haen pojat pois!\n\nAarne oli toimen mies. Kuin tuulispää riehui hän tehtyään jonkin\npäätöksen. Eikä siinä mikään auttanut. Yhdessä Allin kanssa järjestivät\nasian. Suojeluskunnan todistuksella vapautettiin pellonperäläiset\nparin päivän kuluttua vankilasta. Vankilaviranomaiset olivat perin\ntyytyväisiä, sillä heillä ei ollut viljaa vankien elättämiseen ja\nvähän miehiä heidän vartioimiseensakin. Vankilaitoksen ylijohto\nolikin lähettänyt kiertokirjeen maan kaikille suojeluskunnille, jossa\nkehotettiin näitä anomaan sellaisten vankien vapauttamista, joita he\neivät pitäneet vaarallisina, ja monta tuhatta vankia tuosta yli 70000\nmiestä käsittävästä sotavankilaumasta, jossa paitsi pääosaa Suomen\npunaisesta armeijasta oli suuret määrät varsin rauhallista väkeä,\nvapautui siten kärsimästä vankileirikurjuutta, jota ei olisi pitänyt\nolla olemassakaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomen kansan\nkärsiessä suurta nälänhätää, ei kerta kaikkiaan ollut ruokaa vankien\nkunnolliseksi elättämiseksi parhaalla tahdollakaan.\n\nKalpeina ja nälkiintyneinä saapuivat Pellonperän pojatkin\nkotiseudulleen. He olivat ylen kiitollisia vapauttajilleen ja\nryhtyivät jälleen hartain mielin puskemaan turvetta kotoisen pellon\nsaroilla. Heidän mielestään olisi paljon vankeja vielä huoletta voinut\nvapauttaa, varsinkin kun samaan aikaan maatyöväestä oli suuri puute.\nValtiorikosoikeuksien alotettua toimintansa vankeja alkoikin päivittäin\npalata kotiseuduilleen, missä suojeluskunnat valvoivat heidän toimiansa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKesken suunnitelmiaan Aunuksen Karjalan valloittamiseksi oli\nvapaussodan armeijan ylipäällikkö saanut eron toimestaan. Kenraali\nMannerheim oli laskenut sotatoimien päätyttyä armeijansa pääosan\nkylvölomalle, koska kevätkylvön onnistuminen entistään laajempana oli\nensimäisiä edellytyksiä Suomen kansan pelastumiselle nälkäkuolemasta\nseuraavana talvena. Mutta lomalle menijät olivat saaneet käskyn palata\nkesäkuun kuluessa, jolloin Suomen valkoinen armeija, etelä-Suomessa\nkiireesti järjestettäviksi suunnitellut rykmentit mukaanluettuina,\nolisi noussut 9 divisionaan ryhmitetyn 27 rykmentin vahvuiseksi. Jo oli\npääintendentuuri saanut käskyn koota varastoja Salmiin ja Sortavalaan,\nmihin ainakin 2 divisioonaa oli ilmoitettu aiottavan keskittää tulevaa\nsotaretkeä varten.\n\nNämä suunnitelmat menivät nyt myttyyn valkoisen kenraalin erottua.\nKun ylipäällikön mukana erosivat useimmat hänen lähimmistä miehistään\nja hänen laaja esikuntansa ryhtyi lopettamaan toimintaansa,\njoutui puolustuslaitos aluksi miltei kaaosmaiseen tilaan, mistä\nuuden ylipäällikön upseerit, etupäässä jääkäreitä, saksalaisten\ninstruktöörien avulla lujalla tarmolla ja ankaralla työllä vähitellen\nalkoivat selvitellä uuden asevelvollisen armeijamme haahmopiirteitä.\nTyö oli vaikea ja vei aikaa. Saksalaisten ajatus saada uusi armeija\nkäyttökelpoiseksi elokuun alkuun lykkäytyi monista syistä. Kutsunnat\ntuottivat vähemmän väkeä kuin oli odotettu. Elintarveniukkuus lamautti\ntyötä joukko-osastoissa, kunnes saksalaiset niukoista varastoistaan\nluovuttivat huomattavia määriä armeijan elatusta ja taistelukuntoon\nsaattamista varten. Vapaussodan voittoisa armeija laskettiin nyt\nhajalle ja asevelvollinen, nuori rauhanajan armeija alotti työnsä\nSuomen puolustuksen lujittamiseksi.\n\nNiinpä asteli eräänä heinäkuun aamuna valkoisen armeijan entinen\nkorpraali Erkki Kairila siviilimiehenä, sotilaspassi taskussaan ja\nvaatimaton tavaramytty kainalossaan ulos Suomen Valkoisen Kaartin\nkasarmista, sen leveän haarniskaveistosten vartioiman portin lävitse,\njoka avautuu kaartintorille.\n\nVartiossa olevat asevelvolliset katselivat ylimielisin silmäyksin\nsiviilipukuista entistä vapaaehtoista ja vapaussodan soturia. Erkki\nKairila puraisi huuliaan.\n\n-- Ette tiedä juupelit, mitä tässä on kärsitty ja kestetty. Jos\ntietäisitte, vähemmän röystäilisitte.\n\n-- Siviilimieskö? kuului hänen takaansa vakava miehekäs ääni. Jokin\njääkärikapteeni siinä seisoi hajareisin sapeli kourassaan ja puhui\nleveästi myhäillen.\n\n-- Kyllä, herra kapteeni, vastasi Erkki.\n\n-- No, miltä tuntuu?\n\n-- Tjaa, vaikea sanoa. Toiselta puolen kovasti hyvältä, kun rääkki on\nlopussa, mutta -- -- --\n\n-- Ei tarvita enempää. Tuo \"mutta\" sanoo aivan tarpeeksi. Ymmärrän\nteidät täydelleen. Olette tehnyt uljaan työn. Sallikaa minun puristaa\nkättänne. Tulettehan takaisin, jos taas lähdetään ryssän kimppuun.\n\n-- Varmasti.\n\nErkki löi kouransa jääkärin lujaan käteen. He puristivat sydämellisesti.\n\n-- Hyvästi.\n\n-- Hyvästi, herra kapteeni.\n\nEntinen korpraali jatkoi matkaansa. Keskellä toria hän pysähtyi ja\nkatseli vielä kerran sisään kasarmin portista, mistä näkyi Gornyi\nDubniakin patsas kiiltävänä päivän paahtavassa valossa.\n\nSilloin joku löi häntä lujasti olkapäähän.\n\n-- Häh!\n\nSivilisti Kairila kääntyi ja -- -- näki edessään vanhan luku- ja\nsotatoverinsa Juhani Kytän, niinikään siviilissä.\n\n-- Terve, mistäs sinä tulet?\n\n-- Suomenlinnasta. Olen siellä nähnyt nälkää viikkokausia. Olin\nnäet mukana suuressa paraadissa, jossa rykmenttimme korotettiin\nkaartiksi, mutta sittemmin minut ja monta muuta meikäläistä siirrettiin\nSuomenlinnan vartiopataljoonaan. Sankariurani päättyi vankileirin\novenvartijan toimeen. Mutta olkoon menneeksi. Suomi on vapaa maa nyt.\nEi hätää lainkaan. Mahdollisuudet ovat auki joka taholle.\n\n-- Eikö korpraalin arvon menetys tehnyt sinua surulliseksi? kysyi Erkki\nivaillen.\n\n-- Poika, sanoi silloin Kyttä julmalla äänellä. Onkos tällaisella\nahavoituneella naamalla varustettu sotilas mikään korpraali? Anteeksi\nvain, mutta minulla oli ilo olla kuukauden päivät herra alikersantti\ntasavallan kuninkaallisessa armeijassa, tai miksi sitä nykyisinä\nepämääräisinä aikoina nyt oikein nimittäisin.\n\n-- Ohoh! huudahti Kairila, salli minun onnitella. Mitä sinusta olisi\ntullutkaan, jos sotaa olisi kauemmin kestänyt? Minä en päässyt\nkorpraalia pitemmälle ja siinäkin oli aimo homma.\n\n-- No, älähän nyt masennu. Pääasiahan on, että leijonankynsi sinussakin\nkuitenkin huomattiin. Mutta siirtyäkseni maallisiin asioihin, minulla\non aina sama kalvava ja kroonillinen nälkä, mikä on tunnusomaista\njokaiselle todelliselle sankarille. Olen juuri saanut rahalähetyksen\nkotoa, kolmannen lomani jälkeen ja sen mukana heräsi minussa eräs\nkaiho, arvaapas mikä.\n\n-- Sipulipihvin suloinen kaipuu.\n\n-- Oikein arvattu, prikulleen. Syömmekö vanhassa Centraalissa?\n\n-- Miksei. Minä myöskin sain juuri pienen elantoavustuksen isäukoltani,\nlukkarilta. Niin että syödään pois vain.\n\nToverukset menivät ravintolaan ja juotuaan jonkun aikaa erästä olueksi\nnimitettyä nestettä, minkä läpi nähtävästikin oli vedetty pari maltaan\njyvää ja jotain humalan vastiketta he saivat pihviannoksensa.\n\n-- Onko sinulla silmälaseja? kysyi Erkki.\n\n-- Ei ole, mitä sinä laseilla tekisit?\n\n-- Katsoisin vähän tarkemmin, epäilen näet, että tämä nappi minun\nlautasellani ei ole edes pihviä.\n\n-- Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat, sanoi\nteoloogi Kyttä, nielasi pihvinsä ja tilasi uudet pihvit. Ne menivät\nkaiken katoavaisen tietä.\n\n-- Tuntuipa jo hiukan lihalta, sanoi Erkki. Syöneen ihmisen elämä on\nminusta onnellisempaa kuin syömättömän. Mihinkäs me nyt menemme?\n\n-- Yhdentekevää. Aurinko paistaa, mitään työtä ei meillä ole eikä\nmyöskään huolia. Sota on loppunut ja rauha maassa. Mennään mihin vain.\n\n-- Mennään rantaan, ehdotti Erkki.\n\nPojat tallustelivat rantaan. Siellä lainehti sininen meri ja lokit\nkirkuivat valkoisten poutapilvien alla. Tuuli puhalsi raikkaasti,\ntouvit vingahtelivat, ihmisiä meni ja tuli.\n\nErkki asteli vienosti viheltäen portaita ylös ensimaiseen laivaan.\n\n-- Seis, minne sinä menet? huusi Juhani.\n\n-- Huvimatkalle.\n\n-- Minne?\n\n-- En minä tiedä. Minne vain.\n\n-- Oletko päästäsi pyörällä?\n\n-- Olen, suoraan sanoen. Kaikki ihmiset ovat näet tavalla tai toisella\nhieman erikoisia. Minä olen aina sairastanut huvimatkahulluutta ja kun\neteen tuli ilmalaiva, päätin ajaa kerran sillä.\n\n-- Mikä ilmalaiva tämä on, vanha höyrylaiva?\n\n-- Katsoppas nimeä.\n\nJuhani astui laivan keulaan ja siinä koreili todellakin sana \"Ilma\" --\nlaivan nimi.\n\n-- Kas niin! Paremman kulkuneuvon puutteessa sitä solttu matkustaa\nvaikka Ilmalaivalla.\n\nLaivan kello kilahti 3 kertaa.\n\n-- Nouse pian alukseen, kehotti Erkki toveriaan.\n\nJuhani hyppäsi viime tingassa kannelle. Laiva irrottautui satamasta\nhiljalleen, käänsi ylväästi kokkansa ulappaa kohti ja kynti pian\nhyrskyäviä sinisiä Suomenlahden laineita.\n\n-- Etkö todellakaan tiedä, mihin me nyt olemme matkalla? kysyi Juhani\nKyttä.\n\n-- Minulla ei ole siitä aavistustakaan, mutta juuri siinähän nautinto\npiileekin. Älä kysy sinäkään mitään, ennenkuin perämies käy kimppuumme.\nAjattele nyt vähän: aurinko paistaa suloisesti päällemme, kesätuuli,\nmerituuli puhaltaa ylitsemme hyväillen, suukon suihkaten, lokit\nkirkuvat ympärillä ja me kellumme kohti ulapoita ja saaria, kellumme\nja kellumme yhä, tietämättä minne olemme matkalla. Ei ole nälkä eikä\nkylmä, emme ole mistään paikasta kipeitä. Se on, kuules, aivan toista\nkuin Liimatan jäisillä taistelukentillä makaaminen tykkitulessa. Antaa\nmennä vain. Sano kapulle, että panee lisää höyryä. Minä ehkä vähän\nnukahdankin tässä.\n\nJussia nauratti. Hän heittäytyi penkille hänkin, oikaisi ruumiinsa\npäivänpaisteeseen ja sulki silmänsä kuullen vain suolaisten hyrskyjen\ntasaista lotinaa laivan kylkeä vastaan.\n\nKun pojat heräsivät, purjehti Ilma-laiva keskellä Suomen suloista\nsaaristoa. Kuulas iltapäiväaurinko kultasi vaarat ja metsäin harjanteet\nsekä läntiset vedet. Pojat nousivat laivan katolle nauttimaan luonnon\nsuuruudesta ja kauneudesta.\n\n-- Etkö vieläkään tiedä edes minne päin olemme menossa?\n\n-- En tiedä mistään mitään tällä hetkellä, mutta pelkään kylläkin\nettä pian tulemme johonkin kaupunkiin. Tuolla näkyy näet kirkontorni\nkorkeana edessämme. Sitten he hyräilivät yhdessä:\n\n\"En sjöman älskar havets våg\".\n\nPursuava elämän ja seikkailun halu oli vallannut heidät -- nuo entiset\nsotatoverit.\n\nPerämies kertoi, että edessä oleva puistorikas rantakaupunki oli\nTammisaari, missä laiva yöpyisi matkallaan Turkuun, mihin taas\ntultaisiin seuraavana päivänä iltapuolella.\n\nToverukset päättivät hekin laivan mukana yöpyä Tammisaaressa. Heille\noli aivan samantekevää, missä pisteessä pohjoismaiden kartalla\nhe nukkuisivat yönsä. Hyttipaikat vain oli otettava. He ottivat\nhyttipaikat ja menivät nukkumaan kierreltyään kuitenkin ensin kaupungin\nlaidasta toiseen, katseltuaan mäeltä mahtavaa näköalaa Pohjan (Pojon)\nlahdelle ja juotuaan Knipanissa voikukan juurista keitettyä sota-ajan\n\"kahvia\".\n\nSiniset aavat aaltoilivat taas seuraavana päivänä toverusten herätessä\nheidän ympärillään. Kyttä kohottautui puoliunisena vuoteeltaan, avasi\nhytin akkunan, mistä raikas meri-ilma tunkeutui huoneeseen, katseli\nsaarien vilinää ja ulapan läikettä huudahtaen:\n\n    \"Mä herätessän aamulla\n    saan tuta Herran hyvyyttä.\"\n\nPukeuduttuaan ja otettuaan kylmän suolaisen vesisuihkun he saapuivat\nkannelle nauttimaan meren hengestä. Oltiin Varsinais-Suomen lempeässä\nsaaristossa. Punertavat kallioseinämät muodostivat vihreän metsän kera\nlämpimän väriyhtymän ja kaukana juoksivat kilpaa Ilma-laivan kanssa\nlukemattomat siniset saarivyöt.\n\nErkki kajahutti iloisen laulun. Sitten hän säpsähti. Vakavat katseet\nkohdistuivat häneen. Ei soveltunut näemmä vielä oikein laulu ankaraan\nsodanjälkeiseen tunnelmaan. Ei kukaan kieltänyt, mutta ei vain\nsoveltunutkaan. Sen tunsi. Mutta maata sai. Se ei ketään pahastuttanut.\nPojat kiipesivätkin taas laivan katolle ja asettuivat vatsalleen\nhurskaan lepoon.\n\n-- Ovatkohan nämä hyviäkin kalavesiä? puheli Kyttä katsellen\nympärilleen.\n\n-- Tuskin, vastasi Erkki. Minä olen kylläkin asunut kerran kesän täällä\njossakin, olin kotiopettajana. Minä yritin onkia joka päivä, mutta\nparia ahventa enempää en koskaan saanut. Minä luulen, että historian\npuhe kansoista, jotka elivät kalastuksella on -- -- tieteen viimeisin\nhumpuukijuttu.\n\nSamassa asennossa saapuivat he uljaaseen Auran kaupunkiin,\nsivistyskeskukseen, kulttuurikehtoon ja miksi kaikeksi se itseään\nkutsuukaan. Siellä oli taas lähdettävä jalottelemaan, elleivät\ntahtoneet palata samaa tietä takaisin.\n\nPojat nousivat nyt Samppalinnaan kahvia juomaan, mutta leipää ei\nannettu ilman korttia. Onneksi oli heillä kahden päivän leipäannos\nmukana komppaniasta. Ukko kruunu saksalaisella mustankiiltävällä\nruislimpulla piti vieläkin heidän puoltaan. Mutta sitten kun se loppui,\nmitä sitten oli tehtävä. Tulevaisuus oli synkkänä edessä, leipää kun ei\nsaanut Suomessa enää rahallakaan.\n\n-- Ei auta enää kauniit silmätkään, koska minä en Samppalinnasta saa\nleipää irti, puhui Erkki lyöden leikiksi vakavan asian. Mutta koeta\nsinä Kyttä. Sinun laiha naamasi on suoranainen leipäresepti minun\nmielestäni. Jollei muualta, niin ainakin apteekista sillä saa sapuskaa.\n\n-- Odotapas, tuumi Kyttä. Eikös jääkäri Aarne Aulamo, se luutnantti,\nole näiltä mailta kotoisin? Jos me saisimme hänet kiinni, niin ainahan\nhän nyt pari reikäleipää meille antaisi suuren talon antimiksi ja\nvanhojen sotatoverien pelastamiseksi nälkäkuolemasta.\n\nErkki hyppäsi pystyyn.\n\n-- Sinäpä vasta idean keksit. Kun oikein ajattelen, olemme parin\npeninkulman päässä minun kotiseudustani ja välillä, puolimatkassa, on\nAulamon uljas kartano. Odotapas. Halloo neiti, soittakaapas puhelimella\nRantapitäjän Aulamoon, minä tulen puhumaan.\n\nSamassa hän jo itse juoksi neidin ohi sisähuoneisiin puhelinta hakemaan.\n\nKyttä katseli hetken ihaillen Aurajoen rehevää laaksoa Samppalinnan\nja Tuomiokirkon välillä. Sitten tulla törmäsi Erkki täynnä tointa ja\ntohinaa paikalle.\n\n-- Suurenmoista, huudahti hän.\n\n-- Jaha, saammeko ilon lähteä tallustelemaan Aulamon kartanoon?\n\n-- Ei suinkaan. Meitä näet tullaan noutamaan talon parhaalla hevosella.\nItse luutnantti ja hänen kaunis sisarensa ovat kuskeina.\n\n-- Älähän nyt!\n\n-- Sinä olet kovin vaatimaton mies, herra entinen alikersantti. Katsos\nminun tunnettu taktillinen taitoni saavutti jälleen erään kauneimpia\nvoittojaan tässä sodassa. Soitin Aulamolle ja pyysin herra luutnanttia\npuhelimeen. Aarne tulee ja ärjäisee:\n\n-- Luutnantti Aulamo.\n\n-- Sepä hyvä, sanoin minä. Entinen korpraali Erkki Kairila täällä\ntiedustelee teidän ylhäisyytenne kallista vointia ja pyytää tuoda esiin\nherra entisen alikersantti Kytän terveiset, herra luutnantti.\n\n-- Häh, mitä, onko se Erkki? kuului hätäinen kysely. Onko Jussi Kyttä\nmukana?\n\n-- Kyllä, herra luutnantti.\n\n-- Älä höpise nyt pötyä. Missä te olette?\n\n-- Siviilissä.\n\n-- Tietysti, mutta missä pitäjässä tai kaupungissa?\n\n-- Meillä on ilo kotimatkalla sotaväestä syödä erojaispäivälliset\nTurussa Samppalinnassa, johon vastikään olemme saapuneet ja tuli\nmieleemme samalla tiedustella nykyistä vointiasi.\n\n-- No, kiitos huomaavaisuudesta. Minä voin erinomaisesti, mutta\ntämä lesiminen maaseudun rauhassa pitkästyttää minua jo aivan\nsuunnattomasti. Tulkaa nyt hitossa tänne minua katsomaan. Syökää meillä\npäivällistä aluksi ja katsotaan, mitä sitten tehdään.\n\n-- Vesi herahti kielelleni, jatkoi kuvaustaan Erkki. Puhuin hilliten\nriemastustani.\n\n-- Kiitos suuri kutsuista, mutta sopiikohan meidän nyt näin vain tulla\n-- -- -- ei se taida passata.\n\n-- Sopii tietysti. Minä lähden hakemaan teitä. Alli ajaa ja saa luvan\ntulla mukaan. Lähdemme heti paikalla ja puolentoista tunnin kuluttua\nolette täällä.\n\n-- No, tapahtukoon tahtosi, sanoa paukautin silloin, ettei näet vain\ntulisi mitään estettä enää väliin. Paras on panna hyvä asia heti\nlukkoon. Mitäs siitä sanot, alikersantti, häh?\n\n-- Tarkoitatko, että istumme komeasti täällä Samppalinnassa ja annamme\nsitten ajaa itsemme Aulamon kartanoon.\n\n-- Juuri niin. Kas kun alikersantin järkikin viimeinkin pääsee tämän\ntaktillisen probleemin perille.\n\n-- Jaa, sanoi Kyttä. Se meni yli odotusten. Hyvät herrat. Kohottakaamme\nhiljainen kolmikertainen eläköönhuuto -- -- --\n\n-- Taktiikalle -- --\n\n-- Ei.\n\n-- Aulamoille. -- --\n\n-- Ei sinne päinkään.\n\n-- Korpraalin neronleimaukselle -- --\n\n-- Mitä roskaa!\n\n-- No mille sitten? Eihän tässä enää ole mitään muuta mainittavaa.\n\n-- Neiti Alli Aulamolle!\n\nErkin silmät suurenivat.\n\n-- Sinäkö sen keksit? hän huudahti. Olet varmaankin kuullut sen\njostakin tai lukenut kirjoista. Vai lähtisikö alikersantinkin aivoista\nkerran jotain käyttökelpoista. Tässä maailmassa ei sittenkään ole\nmitään aivan absoluuttista.\n\nToverusten kinastellessa eri sotilasarvoihin liittyvistä\nälyvaatimuksista meni aika nopeasti ja rattaiden natina Rantakadulla\nyllätti heidät. Siellä illan kuulakkaassa valossa ajoivat Aulamon\nnuoret heitä noutamaan. He nousivat ja lähtivät tulijoita vastaan.\nJälleennäkemisen iloiset huudahdukset kaikuivat tyynessä kesäillassa.\nMiten toisenlaisissa oloissa he nyt kohtasivatkaan toisensa. Kaikkien\najatukset vilahtivat hetkeksi Viipurin sairaalaan, junamatkaan\nKarjalan saloilla ja jylhän Suninmäen kupeille Ahvolassa, mutta\npursuava nuoruuden ilo haihdutti ikävät muistot. Allikin oli veljensä\nvaatimuksesta pannut jo siron ruskean puvun ylleen.\n\nIstuttiin rattaisiin, joiden paino vaati Kytän istumista Allin rinnalle\netuistuimelle. Vakava Juhani Kyttä halusi ajaa, koska hänen mielestään\noli aivan sopimatonta naisen pitää hallussaan ohjia, silloin kun\nrattailla istui yksi luutnantti ja kaksi miehistä ylioppilasta, mutta\nAlli sanoi Virman, tuon tanakan liinaharjan, tottelevan häntä parhaiten.\n\n-- Anna sinä, Juhani, Allin ajaa, niin saamme me rauhassa keskustella,\nsanoi Aarne hänelle.\n\nNyt selostettiin yhteiset seikkailut ja Kyttä kertoi aivan suoraan\nviime tapahtumat Samppalinnassakin aina Erkin taktikoimisia myöten,\nmikä herätti ansaittua hilpeyttä, ja Aarne ilmoitti pitävänsä\npojat palkinnoksi heidän rehellisyydestään ja erikoisesti vielä\nitsekkäistäkin syistä Aulamon kartanossa täysihoitolaisina\ntäsmälleen kaksi viikkoa, jonka kuluttua hänen itsensä täytyi\nlähteä tarkastuttamaan itseään ja saamaan loppuhoitoa Naantalin\nsotilasparantolassa.\n\n-- Mutta olettekos te jo sodan jälkeen käyneet kotonanne? kysyi Alli.\n\n-- Olemme toki, kylvölomalla. Vastikään me sieltä palasimme. Sitten\noli pari viikkoa sangen epätietoista, kunnes vanhoja rykmenttejä\nryhdyttiin hajoittamaan ja uusia alettiin muodostaa. Samassa suuressa\njärjestelytyössä meidän ikäluokkamme sitten vapautettiin. Niin että\nvapaussodan uljas armeija, jonka kansan pyhä into nosti jalkeille, on\nnyt sitten vain muisto.\n\n-- Surullista, puhui Alli.\n\n-- Kaunis muisto! sanoi Aarne Aulamo. En ole koskaan nähnyt sellaista\nuhrautumisintoa, uljasta henkeä ja yksinkertaista rehellistä\nsankariutta kuin näin vapaussodan taistelukentillä. Muisto siitä on\nihaninta minun elämässäni.\n\n-- Niin minunkin, sanoivat ylioppilaat yhtaikaa ja vaipuivat\najatuksiinsa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAulamon kartano sijaitsi laajan metsäalueen reunassa Rantapitäjän\nkirkonkylästä noin kilometrin matkan itään päin. Siellä kohosi\nnäkyen valtamaantien kulkijoillekin tuon vanhan, Kustaa III aikaisen\nkaksikerroksinen päärakennuksen valkea pääty rehevän puutarhan\nkeskeltä. Puutarha taas vietti etelää kohti jokirantaan, joka kartanon\nkohdalla oli täynnä kuohuvia ja valkeita vaahtokellukoita, vesimassat\nkun äsken juuri olivat kulkeneet myllyä ja sahaa käyttävän Aulamon\nkohisevan kosken kautta. Paikka oli varsin luonnonkaunis. Kosken\nyläpuolella kaarteli joki metsien ja vaarojen halki itää ja pohjoista\nkohti tyynenä ja kimmeltävänä.\n\nErkki Kairila saapui Aulamolle vanhana perhetuttavana. Hän oli useana\nvuotena viikkomääriä ollut vieraana luokkatoverinsa Aarnen luona\nja heillä oli jäljellä lukemattomat yhteiset muistot kalastus-,\nmetsästys- ja ravustusretkiltä Aulamojoen pohjoisilla takamailla,\ntalon metsäpalstoilla. Iloluontoisena, aina sukkelana ja huomaavaisena\nnuorukaisena hän oli saavuttanut talonväen jakamattoman suosion.\n\nJuhani Kyttä, joka ensi kerran astui kartanoon ja Aulamon perheeseen,\nsai heti sen vaikutelman, että talonväki oli ystävällistä ja\nvieraanvaraista. Tervetulontoivotus lähti lämpimästä sydämestä ja\nkohtasi vastakaikua vakavassa, miehekkäässä pohjalaisnuorukaisessa.\n\nKun päivällinen oli syöty, vietiin toverukset talon yläkerrokseen,\nmissä he saivat makunsa mukaan valita itselleen asunnoksi siistin\nvinttikamarin. Erkki astui empimättä entiseen asuinhuoneeseensa, jonka\nikkunat aukenivat länteen päin ja tarjosivat laajan näköalan peltojen\nyli kirkonkylään. Juhani Kyttä valitsi itäpuolisen kamarin, mihin tuli\naamuauringon valo ja näköala aukeni koskelle ja metsäalueelle. Hän\narveli lisäksi kosken ainaisen kohinan, joka tällä suunnalla varsinkin\ntyynenä kesäiltana kuului rauhallisena ja selvänä, olevan elämän\nluonnollisinta tuutulaulua, jonka valtaa nuoruuden vilkas verikään\nei voinut vastustaa. Koskien kohinaa ja honkien huminaahan olivat\nhänen teoriansa mukaan esi-isämme vuosituhansien kuluessa kuunnelleet\nsalomajoissaan ja sen johdosta oli sillä meihin myöhäissyntyisiin\nkulttuuri-ihmisiin yhä vielä atavistinen vaikutus, mikä tenhosi\nmielemme antaen suloisen onnen ja turvallisuuden tunteen.\n\n-- Saanko tarjota savukkeen? kysyi huonejutun selvittyä Aarne ojentaen\nlaatikkoaan.\n\nTarjous hyväksyttiin, mutta pari savua vedettyään sanoi Juhani suoraan,\nettä vaikka hänen täytyisi koko ikänsä olla ilman tupakkaa, niin tätä\nhän ei polta.\n\n-- Mikä tuon sammalsekotuksen nimi on? kysyi hän sitten.\n\n-- Nämä ovat Leijona-savukkeita. Sikarit ja paperossit ovat nyt kerta\nkaikkiaan Suomesta loppuneet. Tämän parempaa ette pariin viikkoon\nainakaan saa mistään.\n\n-- Tämähän on kaameata, huudahti Erkki. Täytyykö meidän todellakin\nruveta nyt polttamaan tällaista sotkua?\n\n-- Täytyy, ellette tahdo olla polttamatta, vastasi Aarne.\n\n-- Joku keino on tässäkin keksittävä, puhui Erkki. Minäpäs lähden Allin\nluo. Eiköhän tyttö osaa auttaa meitä?\n\nErkki toteutti uhkauksensa ja nyt alotettiin koko talon hyllyjen\nyleinen tarkastus kellareita ja vinttiä myöten. Tulos oli hyvä. Eri\npuolilta löydettiin paksuja Beirutski-laatikoita ainakin parikymmentä\nkappaletta. Ne olivat isän peruja entisiltä ajoilta. Ja hyvältä ne\nmaistuivat, vaikka olivatkin täynnä läikkiä ja osaksi homeessa. Siitä\nhuolimatta ne nyt kelpasivat, sillä hätä ei lue lakia.\n\nVarsinaista elintarpeiden puutetta ei Aulamon kartanossa tunnettukaan.\nKaikkea oli, vaikka varastot oli laskettava ja säästeliäästi\nkäytettävä. Sitä paitsi oli kaikissa talonpoikaistaloissa omat salaiset\nkätkönsä pahojen päivien varalta, joita eivät elintarvelautakuntain\ntarkastusmiehet keksineet enempää kuin niitä olivat löytäneet punaisten\nryöstöretkikunnatkaan muutamia kuukausia sitten. Elintarvelaki ei kerta\nkaikkiaan mahtunut Suomen kansan tietoisuuteen eikä oikeustajuntaan.\n\nIllalla juotiin teetä verannalla. Alli toimi emäntänä ja Erkki hänen\napulaisenaan. Vanhan tuttavuuden perusteella olivat he heti aivan\nkotoiset ja toverilliset keskenään. Mutta Juhani Kytälle oli Alli nyt\naivan uusi ilmestys. Tähän asti oli hän nähnyt tytön vain mustassa\nsurupuvussa, jota vastaan nuo vaaleat, suuret kiharat muodostivat\nomituisen vastakohdan. Hän oli ollut kalpea, ylevä ja koskematon,\nmiltei uhkaava syvässä surussaan aivankuin nunna tai mieluimmin nuori\nabbedissa, joka ajatukset kääntyneinä kokonaan ylimaallisiin asioihin\nkulki ihmisten parissa kiinnittämättä heihin katsettakaan muuta kuin\nkäskeäkseen.\n\nNyt hän hääri tuossa kirjava huivi hartioillaan, poskilla terve, raikas\npunahohde, silmissä nauru ja huulilla veikeys, -- ruusunpunaisilla\nraikkailla huulilla veikeys ja iloinen leikinlasku. Nyt hän kuului taas\nmaahan ja arkielämään, mutta hän oli ihana maan ruusu, aukeamassa oleva\nkesäinen ruusu, siitä ei voinut olla eri mieltäkään.\n\nJa Juhani Kyttä risti hänet mielessään sillä hetkellä \"Aulamon\nruusuksi\".\n\nSamassa Alli katsoi häntä suoraan silmiin. Varmaankin hän oli tuntenut\nJuhanin pitkän katseen vaikutuksen. Pohjalaispoika tuijotti vakaana\ntakaisin. Allin nauravat kasvot muuttuivat nekin vakaviksi, silmissä\nvälähti lämmin tuike. Sitten tyttö lähti hakemaan lisää teetä.\n\n-- Tuntuu siltä kuin tuo tyttö olisi minulle kohtalokas tuttavuus,\nmietti Kyttä. Aivan siltä tuntuu. Enkä voi sille mitään.\n\n-- Juhani, kuului silloin Aarnen tyyni ääni sanovan. Minusta sinä,\nvanha koulu- ja lukutoverini ja sisareni Alli voisitte ilman muuta olla\nlähemmät tuttavat keskenänne. Siten saadaan näet yhdessä olo täällä\nhauskemmaksi ja pirteämmäksi.\n\nKyttä säpsähti. Hän nousi kuolemanvakavana ja ojensi kätensä raikkaalle\nhymyilevälle tytölle, joka tuli häntä vastaan pöydän toiselta puolelta.\n\nTuli hiljaisuus. Sanaakaan sanomatta katseli Erkkikin ulos ikkunasta.\nÄiti ja isä tuijottivat vähän hämillään hymyillen teelasiinsa.\n\n-- Sepä juhlallinen kohtaus oli, ivaili Aarne. Yleinen äänettömyys kuin\nvihkipallille polvistuttaessa. Ei nyt oteta asiaa heti näin vakavasti.\nMuuten mennäkseni asiasta toiseen, olette ehkä kuulleet, että aina\nmilloin nuoressa seurassa tulee hiljaisuus, maksaa jokin luutnantti\nvelkansa. Tästä muistuu mieleeni, että vippasin sairaalassa Juhanilta\n10 markkaa. Kun nyt tuli hiljaisuuden hetki, täytynee maksaa se.\n\nHän otti kukkarostaan kympin, löi sen Juhanin eteen pöydälle ja sanoi:\nKiitos lainasta.\n\nSyntyi yleinen hilpeys, tunnelma vapautui ja pian täytti iloinen\npuheensorina jälleen huoneen. Aurinko laski vanhan kivikirkon ja\nkaukaisen metsänrannan taa. Oli aivan tyyni ilta, ei tuntunut tuulen\nhenkeäkään. Ei lehtikään puissa liikahtanut, mutta selvästi kuului\nmetsän suunnalta kosken lakkaamaton kohina todellakin tyynnyttävänä,\nunettavana ja lohduttavana luonnon kehtolauluna.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAulamon pelloilla korjattiin heinää tulisella touhulla. Sellaista\ntyötä ei oltu nähty näillä mailla kymmeneen vuoteen tehtävän. Eikä\nihmekään, sillä parina lähivuotenahan oli lakon uhka ulottunut\nainaisena häiritsevänä vaarana maanviljelystyömaillekin, ja edellisenä\nkeväänä v. 1917 oli kesken vakavinta kylvönaikaa ja kriitillisintä\nelintarvetilannetta melkein koko Suomessa alkanut aivan mieletön\nmaataloustyöväen lakko, joka osaltaan sitten olikin syynä siihen\nnälänhätään, mikä seuraavana talvena suurissa kulutuskeskuksissa\nmuodosti niin otollisen maaperän kaikenlaiselle hurmahenkiselle\nvallankumouskiihoitukselle ja oli yhtenä aiheena punakapinaamme.\n\nMutta nyt puskettiin taas töitä lujasti Suomessa yleensäkin ja\nAulamon pellolla erikoisesti, sillä siellä oli heinänkorjuutyöhön\nilmoittautunut kaksi kirjatoukkaa piimälakkitutenttia ja niille oli nyt\nmuun työväen mielestä näytettävä, mitä maatyö on.\n\nErkki oli valinnut työpaikakseen ladon, koska Allikin oli siellä\ntouhuamassa mahtavan heinäkasan päällä. Juhani taas tarkasteli ja\nkoetteli kahveleita ja sanoi mieluummin menevänsä pellolle, missä\nsittenkin oli viileämpää.\n\nSitten kilpailu alkoi. Miehet vääntelivät hartiavoimin tuoksuavia ja\npölyäviä heinäpinkkoja seipäistä ja löivät ne häkkeihin, missä sullojat\nriehuivat kuin tuulimyllyt. Ajajat hoputtivat hevosiaan juoksujalkaan\nja pitkien latojen ovista hurautettiin sisälle suunnattomia\nheinähäkkejä loputtomasti.\n\nKyttä sylkäsi kouriinsa kepposen tajuttuaan ja kävi työhön lujalla\nvauhdilla. Samoin yritti Erkki parhaansa ladossa, mutta pian tuli\nsiellä kuumat oltavat. Uusia häkkejä ajettiin sisälle vanhojen vielä\nollessa purkamattomina, huudeltiin ja hoputeltiin pois tieltä. Yltä\npäältä hiessä viskasi hoikka ylioppilas pois vaatekappaleen toisensa\nperästä. Vain päällishousut oli hänellä enää jaloissa ja sittenkin\nvirtasi hiki helminä pitkin ihoa. Tuskin oli häkki tyhjänä, kun jo\ntaas kuului hevosen korskuna oven suussa ja kumisten saapui uusi häkki\nvanhan tilalle. Rengit nauraen vielä hätyyttelivät:\n\n-- Heilukaahan toki, pojat. Ei tällä pelillä heiniä ikimaailmassa\nlatoon saada. Heilukaa, heilukaa!\n\nErkki sylkäsi heinänkorret suustaan ja vilkasi pellolle. Siellä Juhani\nkumppaneineen nosteli kahdella kolmella ponnistuksella kokonaisia\nseipäällisiä häkkeihin ja taas näkyi olevan uusi kuorma valmiina.\n\nKatselija kirosi itsekseen ja painoi kahvelinsa syvälle kuorman\nuumeniin. Kuului räsähdys, kahvelin varsi katkesi.\n\n-- Anna kahvelisi tänne, huusi hän Allille.\n\nAlli toi kahvelinsa. Hiessä ja tomussa oli tyttökin.\n\n-- Älä ponnistele niin hurjasti, tyynnytti hän poikaa ottaen tuoksuvan\nnenäliinan ja pyyhkien sillä Erkin kasvot ja kaulan.\n\nNaisellinen tuoksu huumasi poikaa. Hän tunsi maailman pimenevän\nsilmissään. Polvet tuntuivat horjuvan. Hän näki edessään valkoiset,\nhurmaavat käsivarret kosteudesta kiiltävinä ja tunsi tytön kuuman\nhengityksen poskellaan. Häntä itketti ja ohimossa löivät suonet\ntulvillaan kuumaa verta.\n\nSitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi pois, tempasi kahvelinsa\nja kävi kuin nälkäinen leijona uudelleen taisteluun loppumattomia\nheinähäkkejä vastaan. Ja taas huuteli vouti ladon ovella ilkeä veitikka\nsuupielessään:\n\n-- Hei pojat, töihin, töihin. Alkakaahan vähän heiniäkin!\n\nPuolelta päivin oli Erkki lopussa. Jo ennen kuin päivällistunti\ntuli, asteli hän aivan lyötynä ja murtuneena joelle, hypäten sen\nkuohuvaan poveen. Kylmä vesi virkisti ihanasti. Sittenkin mies oli\nniin uupunut, että töin tuskin jaksoi uudelleen nousta rannalle ja\nheittäytyä heinikkoon maata. Hänestä oli koko elämä yhdentekevää.\nHän oli hävinnyt, menehtynyt. Ja kaiken tämän todistajana oli ollut\nAlli Aulamo, tuo ihana, vaalea tyttö, ainoa tyttö minkä tähden hänen\nmielestään maailmassa kannatti elää ja ponnistella. Kaikki oli nyt\nmennyttä, kaikki lopussa.\n\nHetken kuluttua tuli Aarnekin jokirantaan. Hän näki ruskean olion\nmakaavan jalat levällään vatsallaan jokirannassa ja kuuli itkunsekaisen\nhuokauksen, joka päättyi tärisevään tunnettuun suomalaiseen kiroukseen,\nsiihen suureen manaukseen, joka kuulemma oli saanut keisari Villenkin\nhampaat vilusta loksumaan.\n\nAarne riensi toverinsa luo arvellen tämän loukanneen itsensä\nuimaretkellä ja sai sitten kuulla kertomuksen tämän maailman\nkataluudesta ja keljuudesta sillä nasevalla tavalla, johon vain Erkki\nKairila, juristi ja diplomaatti todella pystyi.\n\nTodetakseen asian oikean laidan kohottautui Aarne seisaalleen ja\nkatseli niitylle. Eikä ollutkaan Erkin puhe joutavaa lirunlarua.\nSiellähän kirmasivat Aulamon hevoset kaulat ojossa melkein laukkaa,\nainakin palatessaan tyhjin heinähäkein ladolta pellolle.\n\nErkin lähtö työpaikalta oli aikaansaanut remahtavan riemun\nheinäpellolla. Herrojen maine oli varsin alhaalla sillä hetkellä. Nyt\noli vain saatava tuo pohjalaisylioppilaskin juoksemaan lipettiin.\nSilloin oli koko voitto saavutettu.\n\nTaas pantiin työ käyntiin yhä tulisemmassa tahdissa, taas hoputteli\nvouti väkeään pellolla, mutta Juhani Kyttä käytteli rauhallisesti\nkahveliaan ja miehen työn hän tekikin. Se täytyi jokaisen tunnustaa.\nKävi vähitellen selville, että ei sitä poikaa työllä ajeta\nkäpälämäkeen. Kun tuo tulos vihdoin oli saavutettu, muutettiin tahtikin\nilman mitään komentoa tasaiseksi työnteoksi. Uupunut oli tosin Juhani\nKyttäkin ja varsin suloisilta kuulostivat ruokakellon sekavat soinnut\nhänen korvissaan ilmoittaen lepohetken tulleen. Silloin juoksi\nhänkin jokirantaan ja syöksyi suvannon uumeniin hehkuvaa ruumistaan\nviilentämään.\n\nAarne oli katsellut vähän huolestuneena tuota hurjaa ponnistelua,\narvellen sitä jo hevosillekin vaaralliseksi, mutta huomatessaan juuri\nsilloin tahdin harvenevan, päätti hän olla sekaantumatta asiaan.\n\n-- Taisit joutua kuumaan paikkaan, sanoi hän Juhanille tämän noustessa\nkiiltävänä ja vettä valuvana jälleen jokirannalle.\n\n-- Yrittäväthän ne tappaa meidät työllä, puheli pohjalainen harvakseen,\nja katsellen hymyillen Erkkiä hän jatkoi:\n\n-- Sinä jouduit pahempaan paikkaan. Lato on nyt kuuma kuin pätsi.\nPellolla käy sentään tuulen henki ja siellä saa vähän itse järjestää\nkiirettä.\n\nErkkikin jo hymyili. Mitäpä tässä kannatti murjotella turhasta, mutta\nniin hän oli tarpeekseen saanut että aikoi syötyään ruokapöydän\nputipuhtaaksi, mennä vinttikamariinsa pitkänpuoleiselle ruokalevolle.\n\nPoikien palattua kartanoon oli pöytä jo katettu. Alli tuli vastaan ja\ntarttui reippaasti Erkin käsivarteen.\n\n-- Älä ole milläsikään. Ne oikein koettamalla koettivat saada sinut\nuuvutetuksi, niin että olivat itsekin läkähtyä. Ja naurettuaan ensin\nhe alkoivat sitten päinvastoin kehua sinun sisuasi. Minä pelkäsin koko\najan sinun aivan runtelevan itsesi, varsinkin silloin kuin se kahvelin\nvarsi katkesi.\n\nErkistä tuo tuntui melkein kehumiselta ja hän päätti olla antamatta\nkenenkään huomata ainakaan huonoa tuultaan.\n\n-- Ottakaa huomioon, hän selitti, että Juhani oli pellolla, mutta minä\nolin ladossa. Menkääpäs koettamaan latoa, jossa toiset vielä tekevät\nteille kiusaa. Saattepa nähdä, miten käy.\n\n-- Syö soppaa nyt, latopukari, äläkä rupata turhia, puhui Alli\ntaputtaen poikaa poskelle. Näytä nyt mitä suomalainen ruokahalu saa\naikaan.\n\nErkki leppyi silloin aivan kokonaan. Syötyään hän tallusteli\nvinttikamariin heittäytyen vuoteelleen. Pian kaikui taas ruokakellon\nääni ilmoittaen työn alkavan, mutta Erkki käänsi kylkeään ja nukahti.\n\nJuhani Kyttä sen sijaan asteli väen kera pellolle. Alli tuli mukana\ntyttöjen parvessa ja meni jälleen latoon. Iltapuoli päivää oli\nlämmin sekin, mutta siinä hiljalleen työtä puskettaessa elämä tuntui\nleikinteolta aamupäivään verrattuna. Vouti alkoi kuitenkin taas vähän\nkiirehtiä, sillä taivaan rannalle keräytyi mustia uhkaavan näköisiä\npilviä.\n\nTaas pantiin haravat ja kahvelit heilumaan kiivaasti. Taas hoputtivat\nmiehet korskuvia hevosia ja pian pyysi latoväki apua. Juhani lähti\nvapaaehtoisesti latoon, missä oli tuima työ, mutta samalla varjoa,\nsillä ulkona kohosi jo ukkospilvi salamoiden ja räiskyen kirkon\nsuunnalta maiseman yli. Tuuli lakkasi kokonaan ja auringon loimotus\nheijastui pilvestä paahtavana maahan. Nyt hikoilivat pellolla olijat\nyhtä paljon kuin latoväkikin.\n\nViisi pitkää sarkaa oli vielä korjaamatta kun ensimäinen myrskytuulen\nhumaus seipäitä pöllyttäen puhalsi yli vainioiden. Vain yksi sarka\nehdittiin saada suojiin ennen sadetta. Sitten painui aurinko pilveen,\nseutu hämärtyi. Kuului ankara jyrähdys ja kaukaiset metsiköt peittyivät\nsateeseen.\n\nAulamon heinäväki pakeni juoksujalkaa mikä latoon, mikä taloon saakka.\nSade tuli vastaan raeseinämänä ja sitten hurjat vesiryöpyt piiskasivat\npeltoja, vaarojen rinteitä ja latojen seiniä. Salamat välähtelivät ja\nukkonen jyrisi miltei taukoamatta lyhyen hetken.\n\nJuhani Kyttä seisoi nojaten heinävuorta vastaan ja katseli ulos\navonaisesta ladon ovesta. Hän ei ollut Allia näkevinäänkään, vaikka\ntyttö lepäsi heinäpatjalla aivan hänen yläpuolellaan. Sade roiski\nsisälle ladon permannolle.\n\nÄkkiä kuului aivan pään päällä raju jyrähdys, joka pani ladon\nvapisemaan. Silloin liikahti heinäläjä ylhäällä.\n\nTyttö kyyristyi säikähdyksestä ja alkoi luisua alaspäin. Juhani levitti\nviime tingassa käsivartensa ja sai tytön suoraan syliinsä.\n\n-- Ethän vain loukannut itseäsi, sanoi hän huolestuneena, nostaen tytön\nseisaalleen.\n\n-- En loukannut. Kiitos vain avustasi, vastasi Alli ja punastui.\n\nJuhani Kyttä oli ensi kerran sinutellut häntä ja hän Juhania.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAlli touhusi keittiössä ruuanlaittohommissa. Kuuma oli jo muutenkin ja\nhöyry vielä pihisi silmille. Sitten tuli eräässä liemessä uskon puute.\nSanoihan keittokirja asian selvästi, mutta mistäs nyt sota-aikana otti\nkaikki hienoudet. Hyvähän oli keittokirjan määräillä, että otetaan\nsitä ja otetaan tätä. Mistä otetaan, sitä kysyi nyt koko Suomen kansa\nvastausta saamatta. Allin mielestä oli silloin paras tiedustella\nasiaa äidiltä. Hän jättikin Edlan huoleksi hellan päällyksineen ja\nmeni sisähuoneisiin. Äitiä ei näkynyt missään. Alli huuteli ja kyseli\nyltympäri. Ei ollut missään. Vihdoin hän juoksi yläkertaan. Hänessä oli\nherännyt epäluulo. Salavihkaa hän hiipi Olavin entisen huoneen ovelle,\njoka yhä oli säilytetty vanhassa järjestyksessään ja avasi oven.\n\n-- Tietysti! huudahti hän. Täällä istuu äiti taas ja kylpee\nkyynelissään. Äiti antaa heti Olavin kuvan pois.\n\n-- Enkö minä nyt saa edes surra poikaani? huokasi äiti.\n\n-- Kyllä, mutta eihän siinä itku auta.\n\n-- Minä itken sittenkin.\n\n-- No, surenhan minäkin Olavia, pikku Olavia, puhui nyt Alli, mutta en\nminä häntä aina itke. Joku määränsä täytyy olla surullakin.\n\n-- Oi, älä puhu noin! Minä odotin häntä niin kiihkeästi kaksi pitkää\nvuotta kotiin tulevaksi, saadakseni puristaa hänet rintaani vasten\nkerran vielä. Kaksi pitkää vuotta, kaksi pitkää vuotta minä odotin ja\nhänet tuotiin kuolleena takaisin.\n\nAlli oli jo vaipua epätoivoon, mutta silloin ovi aukeni ja Aarne seisoi\noviaukossa kalpeana ja vakavana. Hän meni äitinsä luo, silitti hiljaa\nhänen päätään hetken ja sanoi sitten aivan rauhallisesti:\n\n-- Äitimuori, mennäänpäs taas alakertaan. Täytyyhän sitä nyt taas jo\nalkaa elääkin.\n\n-- Täytyy, täytyy, puheli äiti kyynelissään, nousi ja lähti\ntottelevaisena lastensa kera ruokasaliin, missä taas kukin alkoi\npuuhailla omissa toimissaan. Mutta salainen suru asui Aulamon\nkartanossa yhä.\n\nSilloin Aarne päätti kertakaikkiaan tehdä sen julkiseksi antamalla\nsuurentaa Olavin kuvan ja asettamalla sen raameihin salin parhaimmalle\nseinälle joka päivä nähtäväksi.\n\nPojat lähtivät kolmisin ajamaan kaupunkiin ja parin päivän kuluttua he\njo saivat käydä noutamassa taulun. Kuva oli kaunis, suurennus eräästä\naivan ennen Suomeen lähtöä Libaussa otetusta postikortin suuruisesta\nrintakuvasta. Olavi oli siinä miehekkäässä asennossa vihreässä\njääkäripuvussa, lippalakki päässään. Suurennus oli mainiosti onnistunut\nja kuvan antama vaikutelma oli varsin eloisa.\n\nEräänä aamuna varhain se ripustettiin salin seinälle. Sitten kutsuttiin\nElma-rouva saliin. Hän huomasi kuvan heti ja ilostui ikihyväksi.\n\n-- Kas sitä, hän sanoi. Siinähän se on oikein komea ja juhlallinen. Ja\nsehän vasta on hyvä kuva. Kylläpä olikin poika kasvanut ja miehistynyt,\ntuo pikku Olavi.\n\nSitten äiti kylläkin puhkesi taas kyyneliin ja kaihomieli täytti\nmuidenkin rinnat, mutta jossain määrin tuntui kuin suru olisi\nhelpottanut, kun kuva oli noin suurena julkisesti tuolla salin\nperäseinällä. Sitähän sai nyt katsoa, koska tahtoi.\n\nIsä arvosteli vähän noita leveitä kullattuja raameja. Olisivat saaneet\nolla kapeammat ja ehkä myöskin tummat raamit olisivat soveltuneet\nparemmin. Kuva oli muuten hänenkin mielestään suorastaan uljas. Ryhti\noli hyvä ja sehän oli pääasia vanhan kaartilaisen mielestä.\n\nSamaan aikaan pitivät pitäjäläiset kokouksen patsaan pystyttämiseksi\nsankarihaudalle. Kun sota nyt oli loppunut ja rauha tullut sekä maa\nvapaa, mikä oli silloin luonnollisempaa kuin se, että jälkeenjäävät\nsäilyttävät niin hyvin kuin mahdollista niiden pitäjän poikien muiston,\njotka vapaudelle oli täytynyt uhrata. Olihan tulevien polvienkin hyvä\ntietää, miten kallis vapauden hinta oli ollut, että sille ymmärrettiin\noikea arvo antaa ja puolustaa sitä, jos taas tulisi tarvis.\n\nOlipa eräs toinenkin julkinen ja yleisluontoinen asia, joka askarrutti\npitäjäläisten mieltä näinä aikoina. Se oli kysymys suojeluskuntain\ntulevaisuudesta, noiden kunnallisten puolustusjärjestöjen, joita\npunaisen anarkian aikana v. 1917 oli alettu perustaa kansalaisten\nhengen ja omaisuuden turvaksi niitä ryöstö- ja rankaisuretkikuntia\nvastaan, joita punaiset venäläisten sotilasten avustamina tekivät\nympäri maaseutua, ja samalla muutakin sen ajan yhtä rajatonta kuin\nälytöntäkin vallattomuutta vastaan.\n\nAulamolaiset olivat eräänä sunnuntai-iltana omine vieraineen kutsutut\npuolestaan vieraiksi pappilaan. Siellä oli pitäjäläisiä muitakin,\nlääkäriä ja apteekkaria myöten. Herrat joutuivat heti keskusteluun\npolitiikasta ja Kyttä selosti viimeiset sanomalehtiuutiset, jotka\nolivat uhkaavanluontoisia.\n\nEnglantilaiset olivat tuoneet omiaan ja liittolaistensa voimia\nMuurmannille ja samalla asettuneet yhteyteen sinne paenneiden\nhuomattavien suomalaisten punaisten voimien kanssa, ruveten värväämään\nheitä sekä karjalaisiakin palvelukseensa. Varmojen tietojen mukaan\nvärvättiin tuolla rajan takana kahta punaista legioonaa, suomalaista\nja karjalaista. Meidän maassamme kerrottiin hurjia huhuja heidän\naikomuksistaan. Suunnittelivat kuulemma hyökkäystä Suomeen,\nvankileirien valtaamista ja punaisten vapauttamista sekä uuden\npuna-armeijan luomista.\n\nMyöskin polsevikit, jotka Saksan kanssa rauhan tehtyään Brest\nLitowskissa, olivat hajoittaneet tuon vanhan keisarivallan suurarmeijan\njäljellä olevat massat, olivat alkaneet kiireen kaupalla perustaa uutta\npunaista armeijaa, jonka piti kerran viedä maailmanvallankumouksen\nverilippuja yli kaikkien maiden ja merien.\n\nSuomessa taas oli jo selvästi uudelleen todettu kommunistisen salaisen\nkiihoitustyön alkaneen ja erikoisen kiivaasti se kohdistui nuoreen\narmeijaamme. Kiihoituskirjallisuutta tavattiin kaduilta ja varsinkin\nkasarmien pihoilta ja käytävistä. Toimintaa nähtävästi johtivat\nentiset suomalaiset punajohtajat, jotka olivat kaikki päässeet pakoon\nVenäjälle jätettyään joukot jatkamaan epätoivoista taistelua. Olipa\nuseita tuhansia aatetovereita seurannut heitä maanpakoon Venäjälle,\nmissä heidät suunniteltiin sijoitettaviksi Siperiaan Bujn kaupunkiin\nyhteiseksi suomalaiseksi siirtokunnaksi.\n\n-- Onkos edes meidän armeijamme luotettava? kysyi rovasti. Eikös siinä\nole toinen puoli punaisia?\n\n-- Armeijan henki riippuu johtajista, sanoi Aarne Aulamo varmasti. Ja\nonhan meillä täällä kaiken varalla saksalaiset, Itämeren divisioona.\nMinun nähdäkseni ei ulkonainen vaara ole ylivoimainen. Se torjutaan.\nJos tässä vielä täytyy taistella, niin taistellaan vain. Mitäpä siitä.\n\n-- Sisäinen vaara minuakin eniten huolestuttaa, puhui lääkäri. Kansamme\non taas aivan hajallaan. Puolueet riitelevät hallitusmuotokysymyksestä\nnäkemättä mitään muuta. Vankileiriltä vapautuu joka päivä satoja\npunaisia. Kun tulee syksy ja pimeät illat, mitä silloin tapahtuu? Siinä\nkysymys.\n\n-- Todellakin, sanoi Erkki. Äsken oli edes porvarillinen aines\nyksimielinen ja yhteisvoimin olimme kuolemanvaarasta pelastaneet maan.\nNyt on taas kaikki hajalla ja puolueriita ylinnä. Kummallista. Nyt ovat\nkohta kuningasmieliset ja tasavaltalaiset verivihollisia keskenään.\n\nSilloin puhui vanha rovasti taas.\n\n-- Katsokaapas, ystävät. Suomalainen rotu ei kestä voiton päivää.\nSorron aikana ja taistelujen aikana se osoittaa mitä uljainta\nuhrautuvaisuutta ja kuntoa, mutta voiton päivä vie sen turmioon.\nSilloin me lyömme johtajat maahan. Kaikki huono, kaikki riidat, kateus,\nkavaluus ja epäluulo nousevat pinnalle. Samean veden kalastajat\nkiihottavat massoja ja me olemme hajalla kuin akanat tuulessa. Voiton\npäivää me emme kestä, emmekä nähtävästi ole koskaan kestäneet. Se on\nmeidät aina lyönyt sokeudella.\n\n-- Minä arvelen syyn tuohon ilmiöön olevan siinä, että kansamme ei\nole saanut yhtäjaksoisesti ja koko nuorisoaan myöten käydä läpi\nsotapalveluksen suurta kansankasvatuslaitosta. Me emme ole oppineet\nalistamaan omaa tahtoamme valtakunnan edun alle, emme ole oppineet\nkurin eikä yhteistoiminnan suurta merkitystä. Vain mitätön osa nuoria\nmiehiämme otettiin viimeisen sotaväkemme aikanakin palvelukseen, mutta\nkatsokaapa niitä, jotka silloin suorittivat asevelvollisuutensa.\nEivätkö ne ole pitäjän parasta väkeä yhä vielä. Suuria komeita miehiä,\njoilla on sekä ruumiillinen että siveellinen selkäranka luja. Snellman\nsanoo, että aseeton kansa on kelvoton tai ainakin tulee kelvottomaksi\nja minä uskon siinä setä Snellmaniin.\n\n-- Ehkä, puhui rovasti, ehkä siinäkin on perää. Mutta vikaa on\nluonteessakin. Kateus ja epäluulo sekä matalamielisyys ovat meidän\nsuuria vikojamme.\n\nSilloin alkoi apteekkari ruustinnan ja Aulamon rouvan innokkaasti\nkannattamana puolustaa rauhan aatetta. Heidän arvelunsa mukaan ei\nkukaan enää lähde sotaan, sitten kun tämä suuri maailmansota, joka nyt\nparaikaa riehuu ja hukuttaa sivistyskansojen parhaat miehet, kerran on\npäättynyt ja sen kaikki kauhut tulleet ilmi. Siitä tuli pitkä loputon\nkeskustelu, jossa tunne ja utopiat kilpailivat keskenään ihanissa\nutukuvissa.\n\nAarne Aulamo käänsi sen vihdoin oikealle uralle kysyen:\n\n-- Sanokaa nyt, olisiko meidän silloin kun punakapina alkoi keväällä,\npitänyt laskea aseet maahan ja antautua?\n\nEi tietystikään. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että eihän se\nmitenkään olisi käynyt päinsä. Tietysti piti puolustautua. Muutenhan\nmeille itsekullekin porvarille olisi käynyt hullusti. Eihän sellainen\nmitenkään olisi sopinut, vastasivat rauhan aatteen ajajat.\n\nApteekkarikin jo, kun oikein ajatteli asiaa, hyväksyi puolustussodan,\nmutta piti hyökkäyssotaa yhä kauneimpana rikoksena luontoa ja Jumalan\nkäskyjä vastaan.\n\nJa naiset olivat sitä mieltä, että kyllähän sitä sotiakin kait täytyy,\njos päälle käydään, mutta ei sitä sentään saisi sittenkään sotia, sillä\nsota kuitenkin aina hävittää ja rauha rakentaa, paitsi tietysti jos\nbolshevismi uhkaa maata. Sehän oli vallan eri asia.\n\n-- Naisillahan on aina oma logiikkansa. Pahempaa kuitenkin on, että\nuseilla miehillä on naisen logiikka. Jumalankiitos tätä epäkohtaa\nkuitenkin lieventää se tosiseikka, että useilla naisilla on enemmän\nmiehen kuin naisen logiikka.\n\nRovasti vakuutti silloin, että ikuinen rauha ei kerta kaikkiaan toteudu\ntässä maailmassa, vaan vasta Jumalan valtakunnassa, jossa vanhurskaus\nasuu ja sen kainalossa rauha. Onhan Kristus selvästi sanonut, että\nhänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta. Vasta sitten kun\nlopullinen muutos tapahtuu ja luodaan uusi maa ja uusi taivas, tulee\nrauhan valtakunta. Mutta täällä on meillä aina taistelu pahaa vastaan\nja paha on voimalla, voimakeinoilla nujerrettava. Siinä ei auta mikään.\nSiitä huolimatta me voimme tietysti kasvattaa rauhan henkeä kansoissa,\nluoda kansainvälisellä työllä todellisia rauhantakeita kohotaksemme\nhenkisesti tuota uutta aikaa kohti.\n\nKun täten oli päästy taas oikealle tolalle ja asialliselle pohjalle,\nsiirtyi keskustelu jälleen Suomen suojeluskuntiin.\n\n-- Oletteko lukeneet, kysyi Kyttä, sanomalehdissä eräiden sotilasten\nkirjoituksia suojeluskuntain säilyttämisestä? Siellä esiintyy eräs\nmajuri Alli ja jokin nimimerkki H.I.\n\n-- Hannes Ignatius, kenraali, valaisi Aarne yleisöä.\n\n-- Jassoo, Ignatius. Hänhän oli päämajoitusmestarina vapaussodassa.\n\n-- He puolustavat molemmat innokkaasti suojeluskuntien säilyttämistä.\n\n-- Minä yhdyn heihin, puhui lääkäri innostuneena. Kuten ennenkin on\nsuomalaisten taas tehtävä työtään ase toisessa ja työkalu toisessa\nkädessä.\n\n-- Olen kuullut, että Jyväskylään suunnitellaan yleistä koko maata\nkäsittävää suojeluskuntain kokousta. Tarkoitus lienee tehdä niistä\npysyvä laitos, kertoi Juhani Kyttä.\n\n-- Silloin vaadin minä, lausui nyt Alli, joka kysymyksessä sodasta ja\nrauhasta oli selvästi asettunut miesten kannalle, että naisillekin\nannetaan tilaisuus olla mukana työssä isänmaan puolustamiseksi. Me emme\ntahdo olla syrjässä silloin kuin uskoa ja maan vapautta on varjeltava.\n\nSe miellytti poikia, jotka kaikki olivat olleet sodassa mukana. He\nkertoivat, että naisilla vapaussodassa oli suuri merkitys monen\nmonituisissa tehtävissä rintaman takana, vieläpä aivan lähellä sitä.\nHeitä kyllä vastakin maanpuolustus tarvitsee.\n\n-- Järjestäytykää pois vain. Kyllä mukaan pääsette, vastasi Juhani\nKyttä hymyillen.\n\nAlli hehkui intoa ja olisi tahtonut heti paikalla panna työn alulle\nnaispareissa, mutta rouvat katsoivat tarpeelliseksi vielä kypsyttää\najatusta lähemmin ja kun samassa tuotiin sisälle teetä, johtuivat\nhe taas tavallisiin kysymyksiinsä palvelijoista ja keittoasioista.\nVain Alli istui erillään muista ääneti ja katseli päättäväinen ilme\nkasvoillaan ikkunasta ulos huomaamatta niitä ihailevia katseita, joita\nainakin kaksi nuorta ylioppilasta kohdisti häneen.\n\nJuhani nousi ja siirsi tuolinsa Allin viereen. He alkoivat\ninnokkaan keskustelun äskeisestä katkenneesta kysymyksestä, naisten\nmahdollisuuksista toimia isänmaan palveluksessa. Mutta Erkki vetäytyi\nsen nähtyään syrjään suuren palmun varjoon. Hänen mielialansa muuttui\nhänen nähdessään Allin ja Juhanin noin tuttavallisesti lähestyvän\ntoisiaan. Poika alkoi miettiä.\n\n-- Oli tyhmästi tehty tuoda tuo pohjalainen tänne Rantapitäjään. Mitä\nsyytä minulla oli lähteä häntä kuljettelemaan? Olisinhan voinut heti\nHelsingissä erota. Nyt hän näyttää olevan korviaan myöten ihastunut\ntuohon tytönletukkaan eikä tiedä vaikka tytönletukka olisi juonessa jo\nhiljaa mukana. Kuka sen tietää.\n\nSitten hän naurahti vähän katkerasti. Hän huomasi olevansa\nmustasukkainen. Ja lopuksi hän suuresti ihmetteli, mitä syytä\nhänellä oli olla mustasukkainen. Koska hän oikein oli ruvennut Allia\nihailemaan, eilenkö vai tänään? Sitähän hän ei varmasti tietänyt. Mutta\nnyt hän oli räiskyvän mustasukkainen, se oli selviö.\n\nKotiin palattaessa ajoi Erkki naisten hevosessa takaistuimella. Edessä\nistuivat emäntä ja Alli. Viimemainitulla oli ohjat. Erkki ei ollut\njuttutuulella eikä kumma kyllä Allikaan puhunut paljoa. -- Jotain on\nvinossa, päätteli Erkki. Herrain hevosessa taas agronoomi itse ajoi.\nHänen vierellään istui Juhani ja takana Aarne. Sielläkin vallitsi\nmiltei äänettömyys. Kukin mietti omia asioitaan.\n\nJuhani oli tehnyt päätöksen lähteä seuraavana päivänä matkalle\nkotipuoleen. Olihan vierailu, niin hauska kuin se oli ollutkin, joskus\nlopetettava. Hän oli jo puhunut asian Allille ja nyt hän aikoi sanoa\nsen Aarnellekin. Itsekseen hän nyt mietiskeli.\n\n-- Minun on paras lähteä. Jos jään tänne vielä, rakastun tyttöön\nvarmasti. Nyt pääsen vielä irti, mutta viikon parin kuluttua olen\nmennyttä miestä. Miksi? Onko syytä kevytmielisesti panna alttiiksi\nvapauttaan? Hm. Allissa on kyllä jotain tavattoman puoleensa vetävää,\nhän on juuri sellainen, miksi olen kuvitellut todellisen naisen\n-- -- -- mutta -- -- -- hän näyttää kaikesta päättäen olevan Erkin\nkanssa jo niin vanha tuttava ja niin läheinen, että minä en voi tunkeutua\nväliin. Se olisi -- -- jotain alhaista -- -- toveruuden ja luottamuksen\nrikkomista. Sitä en halua tehdä. Poika on nenänpäätä myöten pihkassa.\nHyvä, ottakoon tytön. Minulle ei tuota surua erkaneminen koko kiistasta\nnyt. Paras on väistyä ajoissa vaaran tieltä. Onhan toki tyttöjä\nmuuallakin.\n\nNäin miettiessään tunsi Juhani kuitenkin olevansa jossain määrin\nkatkera. Jokin hänen sisimmässään pani vastalauseen kaikkea\njalomielisyyttä ja uhrautuvaisuutta vastaan tässä kysymyksessä.\nMiksi hänen oikeastaan oli väistyttävä? Toveruudenko vuoksi? Onko\nmitään toveruutta rakkausasioissa? Olisiko kukaan hänen vuoksensa\nvapaaehtoisesti väistynyt, hän mietti. Mutta lopputulos oli sittenkin\nsama: Minä lähden. En ole varma omista tunteistani ja sen vuoksi en\ntahdo sekottaa toisia suhteita. Paras on mennä. Ja hän puhui Aarnelle\naikomuksensa matkustaa peruuttamattomasti huomenna.\n\nKotiin tultuaan aulamolaiset kokoontuivat vielä parvekkeelle istumaan\npäivänlaskua ihailemaan. He jatkoivat keskustelua rovastin luona\nalotetuista kiintoisista kysymyksistä. Alli kehui rovastin lujaa\nvakaumusta ja selväpiirteistä kantaa sodan ja rauhan kysymyksessä.\nSilloin Erkki, joka yhä oli ollut varsin äänetön ja miettiväinen, sanoa\ntokaisi yhtäkkiä ylimielisesti:\n\n-- Minusta sen kirkkoisän kanta oli perin teennäinen, oikea\nvanhanaikainen, ulkokullainen, farisealainen mielipide.\n\n-- Niinkö? kysyi Alli hämmästyneenä ja muutkin läsnäolijat loivat\npuhujaan kysyviä katseita.\n\nErkki ei sen enempää ollut asiaa tuuminut, mutta hän oli saanut\nvoittamattoman halun panna vastaan, olla yleensä eri mieltä, sanoa mitä\ntahansa, räikeätä, epäsovinnaista.\n\n-- Juu, hän jatkoi miettien. Miksi puolustaa kirkonmies sotaa? Raamattu\nsanoo selvästi: Älä tapa.\n\n-- Mutta, rovastihan selvitti sen asian perin juurin. Etkö kuullut\nsitä? kysyi Aarne hämillään.\n\n-- Vielä mitä, huudahti Erkki. Hänen poskensa hehkuivat nyt\ntaisteluhalua ja hän nousi seisaalleen innoissaan. Hän oli löytänyt\nerään johtolangan pään, jota saattoi kehittää koko pitkälle.\n\n-- Mitä on nyt rovasti sanonut? Vain sitä, että ikuinen rauha ei voi\nmuka toteutua maan päällä, että me emme pysty sitä rakentamaan, että\non turhaa koettaakaan. Vasta taivaassa se muka toteutuu. Onko tämäkin\nnyt kanta. Sehän on mitä masentavinta pessimismiä, lohdutonta kohtaloon\nalistumista.\n\nErkki katseli suurin kysyvin silmin ympärilleen.\n\n-- Jatka, huudahti Alli. Emme tahdo keskeyttää ajatustasi.\n\n-- Niin se on, mitätöntä pessimismiä! huudahti Erkki ja päätti lyödä\nsuurta rumpua. Sanokaa, hän jatkoi, miksemme me voi ainakin yrittää,\nme nykyhetken ihmiset? Jos me luotamme itseemme, luomme me maailman\nuudestaan, vai mitä?\n\nErkki puhui jo haltioissaan ja vuolas oli hänen sanatulvansa. Ajatus\njohti hänet toiseen, asioihin, joita hän ei koskaan ollut ajatellut,\nmutta jotka oli herättänyt tajuntaan hänen mustasukkainen halunsa\nherättää huomiota, vastustaa kaikkea olevaista ja sanoa jotain\nennenkuulumatonta, mikä pakottaisi kuulijat miettimään asiaa ja\nväittelemään.\n\n-- Mitätöntä ihmisviisauttako sinä aiot ryhtyä ylistämään? kysyi\nagronoomi.\n\n-- Juuri sitä, ihmisviisautta, Jumalan älyn kipinää meissä mullan\nlapsissa. Luuletteko että Jumala turhaan puhalsi henkensä ensimäisen\nihmisen sieraimiin? Sillä hän tarkoitti: Tuossa on sinulla tuli,\nsytytä, valaise ja näe. Siis, eteenpäin. Me olemme luodut luomaan\nuutta, eikä iän kaiken vain märehtimään vanhaa.\n\n-- Sinähän puhut kuin vallankumouksen suuret edelläkävijät! huudahti\nJuhani. Noinhan kommunistitkin uskoivat alottaessaan hävitystyönsä,\nmutta sitten he olivat ymmällä, kun oli rakennettava jotain.\n\nErkki loi häneen synkän silmäyksen ja jatkoi uhallakin.\n\n-- Juuri vallankumousta, sitä me tarvitsemme, huudahti Erkki. Emme\ntuota polseviikkien aineellista vallankumousta, jossa koko tulos\non vain hyödykkeiden ja tuotannon erilainen jakoperusta -- viis\nminä siitä, mutta minä tarkoitan hengen vallankumousta, aatteiden,\nkatsantokantojen, uskomusten ja unelmien ihanaa vallankumousta, joka\nuudistaa koko meidän elämämme ja olemuksemme. Entäs jos se on tulossa.\nEntäs jos tämä kaikki on ollut vain alkusoittoa. Entäs jos se alkaa nyt!\n\n-- Olet ehkä osalta oikeassa, puhui agronoomi Aulamo. Epäilemättä\ntulevat elämä, elintavat sekä ihmisten olosuhteet ja katsomukset paljon\nmuuttumaan tulevina aikoina. Tällaiset valtavat taistelut, joiden\ntodistajina olemme yhä, ne synnyttävät aina suuria henkisiä liikkeitä.\nMutta silloin on myöskin tärkeää, että pysytään asiallisella järjen\nja kokemusten lujalla maaperällä, eikä antauduta hurmahenkisyyteen ja\nolemattomiin utopioihin.\n\n-- Viis järjestä, huudahti Erkki. Ehkäpä puhuvat tulevina aikoina\ntunne, vaistot, intuitio, jotain mitä vielä emme aavista, mutta\nhätkähdämme kun tajuamme sen. Jotain uutta ihmishenki nyt synnyttää\nsodan ja tulen ahjosta -- minä tunnen sen.\n\nTuli hiljaisuus. Aurinko ennen laskuaan kaartui pilven alta avoimelle\ntaivaalle ja valoi koko tienoon tulvilleen kultasateita.\n\nKatsellen haaveksuen suurin silmin eteensä, meni Erkki ulos puutarhaan\nkuulematta muiden mielipiteitä. Hän oli nyt vakuutettu omien\najatustensa suuruudesta ja omintakeisuudesta.\n\n-- Mitä kaikkea ihanaa me voisimme nähdä, jos me uskaltaisimme\nennakkoluulottomasti tutkia henkemme voimia, hän mietti ja käveli\nkosken rannalle, missä kuohut välkkyivät kullanvärisinä, vaahtokuplat\nnäyttivät tanssivan autereessa ja putouksen ilmaan heittämässä\nloistavassa vesihöyryssä näkyi sateenkaaren jälki. Hän ojensi kätensä\nkaukaista sammuvaa lieskaa kohti ja huudahti:\n\n-- Ihana on elämä!\n\nKun hän kääntyi, seisoi Alli hymyillen hänen edessään.\n\n-- Tule juomaan teesi, sanoi tyttö. Muut ovat jo juoneet ja menneet\nmaata. Minä juon lasin kanssasi, jos suvaitset vielä tulla maan päälle\ntakaisin pilvilinnoistasi.\n\nSamassa aurinko laski ja mahtava pilviverho eteni hitaasti yli\nviimeisen kullassa kylpevän läikän taivaanrannalla.\n\nJuhani oli tällä välin jo lausunut jäähyväiset ja poistunut\nvinttikamariinsa, mutta hän ei riisuutunut, vaan heittäytyi\nvaatteissaan maata vuoteelleen. Ilma oli tuolla ylhäällä tukahduttavan\nkuuma. Hän nousi ja avasi ikkunan. Sieltä tuli vähän viileää, mutta\nhänen ohimonsa jyskyttivät yhä ja sydän sykki levottomasti. Hän mietti\nja mietti, kosketti veteen kastamallaan nenäliinalla otsaansa, mutta\nrauhattomuus valtasi hänet sittenkin.\n\nHän ajatteli vaaleatukkaista tyttöä, josta hän äsken oli päättänyt\nlopullisesti luopua. Ja miten miettikin, nyt hän tuli aina siihen\nvarmaan tulokseen, että hän ei voinutkaan enää tukahuttaa sitä\ntunnetta, mikä jo hehkui hänen rinnassaan. Kuinka ihmeessä hän oli\nvoinut olla näkemättä, älyämättä sen syvyyttä ja voimaa, sitä hän\nei ymmärtänyt. Vapaaehtoisesti hän oli päästänyt onnen käsistään ja\nnyt oli toinen jo sen nähtävästi voittanut. Hän oli nähnyt Allin\nihastuneena katselevan Erkkiä, tämän runoillessa optimistisia\nhaaveiluitaan. Sitten lähti Alli rannalle samaan suuntaan, mihin\nErkkikin oli mennyt. Hän, Juhani, oli silloin vavahtanut, noussut ja\npoistunut seurasta. Nyt hän heittelehti levottomana vuoteellaan ja\ntuska ahdisti hänen rintaansa.\n\n-- Missä ovat Alli ja Erkki nyt? juolahti hänen mieleensä.\n\nSamassa hän oli jo noussut ja kompuroi portaita alas tullen uudelleen\nparvekkeelle. Se oli tyhjä. Juhani käveli puutarhaan. Ulkona alkoi\nsataa hiljaista keskikesän sadetta. Äkkiä oli seutu muuttunut perin\nsyksyiseksi ja hämärtynyt.\n\nMutta kas. Tuolla näkyi valoa kulmahuoneesta. Juhani nousi vastapäätä\nolevan huvimajan portaille. Siellä kulmahuoneessa paloi todellakin\nkynttilä keskellä pöytää, jonka ääressä istuivat Alli ja Erkki\nkodikkaasti ja onnellisesti teelasin ääressä. He näyttivät vilkkaasti\nkeskustelevan -- nähtävästi suloisista tulevaisuuden suunnitelmistaan.\nSiellä oli viehättävä kuva hiljaisesta kotoisesta onnesta ja rauhasta\ntäällä salomaan kätkössä kaukana maailman kadehtivilta katseilta.\n\nPitkä, vakava pohjalaispoika katsoi kauan tuota kuvaa, ja mitä enemmän\nhän katsoi, sitä enemmän tuska raateli hänen rintaansa.\n\n-- En ikinä, en ikinä luovu taistelusta! En voi luopua. Käyköön miten\ntahansa. Tätä näkyä en minä kestä. Tämä olkoon heidän hetkensä, mutta\ntulevaisuus on taistelua varten.\n\nHän poistui kiivaasti, kulki sillalle ja seisoi kauan siellä sateessa\nsuojatonna miettien kohtaloaan. Sitten hän päättävin askelin nousi\nhuoneeseensa ja -- valvoi aamuun asti.\n\nVarhain seuraavana päivänä olivat pojat liikkeellä. Allia ei näkynyt.\nHän tuli vasta aamiaiselle, joka syötiin erotunnelman vallitessa.\nMyöskin Erkki oli aamulla ilmoittanut monista vastusteluista huolimatta\naikovansa matkustaa kotiinsa, mitä varten hän lainasi Aarnen\npolkupyörän, tämä kun ei missään tapauksessa voinut sitä käyttää. Aarne\nitse taas lähti tuomaan Juhania hevosella asemalle.\n\nAamiaisen jälkeen Juhani nousi hyvästelemään. Hän kiitti sydämellisesti\nElma-rouvaa suuresta ja harvinaisesta vieraanvaraisuudesta, joka oli\nkohdistunut häneenkin, vieraaseen tunkeilijaan. Agronoomia hän pyysi\nkäymään kotona vastavierailulla katselemassa Pohjanmaan tasankoja.\nSitten tuli Allin vuoro. Tyttö tuli tavattoman vakavana häntä vastaan.\nJuhani puristi kauan hiljaa hänen kättään ajatellen:\n\n-- Hyvästi, sinä jalo ruusu. Minä en oikein ymmärtänyt sinua, minä\nhölmö, mutta kauan minä sinua ikävöin.\n\nHän puristi lujasti hentoa tytön kättä. Silloin tyttö vastasi.\nJuhani tunsi tytön käden kiertyvän lujasti hänen sormiensa ympäri ja\nhäikäisevät tummansiniset silmät katsoivat vakavina suoraan hänen\nsilmiinsä.\n\nRajaton riemun ja autuuden tunne läikähti pohjalaisen sydämessä. Oliko\nhänellä sittenkin vielä mahdollisuuksia, vielä aikaa yrittää onneansa?\nOli kuin olikin. Jos he olisivat olleet kahden, olisi hän suoraa päätä\nvetäissyt tytön syliinsä.\n\n-- Helsingissä tavataan syksyllä, sanoi hän värähtävin äänin.\n\n-- Toivottavasti. Näkemiin! vastasi tyttö.\n\nJuhani hypähti rattaille ja otti ohjat. Hän nosti vielä lakkiaan\nsaattajilleen. Sitten liinaharja nelisti puistokujaa pitkin\nvaltamaantielle.\n\n\n\n\nX.\n\n\nElo- ja syyskuun vaihteessa kärjistyi tilanne Suomen itärajalla\nuudelleen. Sanomalehdet kertoivat hälyyttäviä uutisia. Englantilaiset\nja heidän palveluksessaan olevat punaiset suomalaiset ja karjalaiset\njoukot alottivat laajan hyökkäysliikkeen Suomen rajaa kohti. 24\npäivänä elokuuta ilmestyi Kurtin kylän yläpuolelle Kuolajärvellä\nkolme vihollislentokonetta heittäen pommeja kylään, jolloin eräitä\nmeikäläisiä haavoittui. Saman kuun 27 päivänä kävi englantilaisten\npalveluksessa oleva Karjalainen legioona sen pienen joukon kimppuun,\njoka vapaaehtoisesta suomalaisesta Itä-Karjalan retkikunnasta oli\nedennyt Uhtualta Jyskyjärvelle. Tuo pieni suomalaisjoukko lyötiin\nhajalle ja syyskuun 9 päivänä miehittivät punaiset jo Uhtuan\nkirkonkylän, jota vapaaehtoiset joukot keväästä saakka olivat pitäneet\nhallussaan. Syyskuun 19 päivänä kävivät ensinmainitut jääkärikapteeni\nKuisman johtamien valkoisten päävoimien kimppuun Vuokkiniemellä\nyrittäen saartaa ne kokonaan, mutta vapaaehtoisjoukot murtautuivat\nvihollisen läpi Suomen puolelle.\n\nSuomen kansa havahtui silloin. Mitä ne meikäläiset vapaaehtoiset joukot\nolivat? kysyttiin kaikkialla.\n\nVienan ja Aunuksen Karjalan liittäminen Suomeen oli v. 1918 koko Suomen\nkansan isänmaallisen aineksen ei ainoastaan toivomus, vaan vaatimus.\nHallituksemme julisti julkisesti ajavansa tätä päämäärää. Eikä mikään\nollut luonnollisempaa kuin suomalaisten ja karjalaisten yhteinen toive\nVienan ja Aunuksen Karjalan liittämisestä muun Suomen yhteyteen.\n\nJa olivathan ennen muita ympärysvallat julistautuneet pienten kansojen\nitsemääräämisoikeuden apostoleiksi. Uusi Venäjäkin oli pyhästi luvannut\nantaa kaikkien siihen ennen kuuluneitten kansain vapaasti päättää\nkohtalostaan, mutta mitä nämä lupaukset merkitsivät, sen todistaa se\ntosiseikka, että Karjala edelleen elää vieraan vallan alaisena.\n\nUseiden rajaa lähinnä olevien vienankarjalaisten kuntain edustajat\nasettuivat julkisesti kannattamaan vaatimusta näiden alueiden\nyhdistämisestä Suomeen.\n\nErikoisesti vaati hallituksemme tähän aikaan myös Petsamon aluetta,\njoka suoranaisella sopimuksella Venäjän valtion kanssa jo vuosia\nsitten oli vaihdettu erinäisiin alueisiin Karjalan Kannaksella, mitkä\nvenäläiset kylläkin olivat ottaneet jo haltuunsa, mutta loppumattomassa\nkavaluudessaan eivät olleetkaan antaneet Suomelle tuota sovittua\naluetta Jäämeren rannalta.\n\nSuomen hallitus oli vapaussodan aikana suunnitellut Vienan Karjalaan\nlähetettäväksi kolmekin eri retkikuntaa. Niistä pohjoisin, majuri\nWalleniuksen johtama, joutui rajapinnassa ankaraan taisteluun\npäällekäyvän suomalaisen punaosaston kanssa, jonka se esti tulemasta\nSuomeen, mutta ei itsekään päässyt vakavan vastarinnan vuoksi rajaa\npaljon pitemmälle. Eteläisin retkikunta koottiin Sortavalaan, mutta\njoutuikin sieltä lähetetyksi suomalaiselle Karjalan rintamalle, missä\ntarvittiin apua. Kolmas, everstiluutnantti Malmin johtama, lähti\nkevättalvella etenemään Uhtuan kautta Vienan Kemiä kohti. Se pääsi\nmainitun kaupungin edustalle saakka, mutta kohtasi siellä vahvat\nvihollisvoimat ja uljaan taistelun suoritettuaan peräytyi Uhtualle.\nPääosa retkikuntaa pääsi nyt kotiinsa, mutta osa jäi Uhtualle ja\nsen päälliköksi tuli jääkärikapteeni Kuisma, joka ryhtyi nuorista\nsuomalaisista vapaaehtoisista muodostamaan uutta retkikuntaa Vienan\nKarjalan vapauttamiseksi.\n\nKesken harjoituksiaan ja varustelujaan joutui tämä joukko nyt\nenglantilaisten kouluttaman ja johtaman punaisen legionan hyökkäyksen\nalaiseksi ja oli pakotettu vetäytymään Suomen rajojen tälle puolen.\nVapaussota oli vapauttanut Suomen sortajastaan ja voiton innostamina\nolivat nuoret vapaaehtoiset, suurelta osaltaan koulupoikia,\nvuodattaneet vertaan Kauko-Karjalankin onnellisemman tulevaisuuden\npuolesta. Kohtalon ivaa oli, että heidät työnsivät takaisin juuri ne\nkarjalaiset, joita auttamaan he intoa, heimotunnetta ja nuorekasta\nseikkailunhalua uhkuen olivat tulleet.\n\nOliko tämä nuori, suomalainen veri uhrattu turhaan?\n\nEi. Karjalan kysymys astui nyt kerta kaikkiaan päiväjärjestykseen.\nHallitus havahtui. Ulkoministeri Stenroth antoi ultimaattumin\nEnglannin maailmanvallalle ja Saksa ilmoitti olevansa hyökkäämättä\nMuurmannille, jos englantilaiset ja heidän liittolaisensa vetäisivät\nsieltä pois voimansa. Tilanne oli nyt kriitillisimmässä vaiheessaan ja\npohjoismaiden sanomalehdistö ennusti Suomen liittymistä maailmansotaan\njo varmana asiana.\n\nEnglanti antoi rauhoittavan vastauksen. Suur-Britannian konsuli jätti\n12.10. selityksensä hallituksellemme.\n\n\"Suomen hallituksen ei tarvitse olla huolissaan, sanottiin siinä,\nerään n.s. punaisen johtajan toiminnan vuoksi Pohjois-Venäjällä, joka\njohtaja on ottanut pestin liittolaisvaltain armeijaan.\" \"He puolustavat\nvain englantilaisten johdolla Muurmannin aluetta Saksaa vastaan.\nLiittolaisten joukot eivät mene Suomen rajan yli.\"\n\nMitä oli suomalaisten tehtävä? Oliko luotettava näihin vakuutuksiin,\nvaikka mainitut punaiset voimat juuri nyt kulkivat Suomen rajaa kohti?\nJa miten kävi näin ollen Karjalan kysymyksen? Englantilaisten nootit\nja teot puhuivat eri kieltä toistaiseksi. Suomella oli täysi syy olla\nepäluuloinen. Mitä aikoo vanha Englanti? Haluaako se tuhota nuoren\nkansallisen valtamme? Sitä kysyivät nyt sadat suomalaiset.\n\nJääkäriluutnantti Aarne Aulamo ratkaisi kysymyksen omalla tavallaan.\nHuolimatta haavoittumisestaan ja lääkärin määräämästä jälkihoidosta\nNaantalin sotilassairaalassa hän päätti heti ilmoittautua palvelukseen.\nSanottuaan jälleen jäähyväiset kodilleen ja omaisilleen hän matkusti\nviipymättä Helsinkiin ilmoittautuakseen entiseen joukko-osastoonsa 1.\nJääkärirykmenttiin, jonka toisesta puoliskosta nyt oli tehty Valkoisen\nKaartin rykmentti ja toisesta Kaartin Jääkäripataljoona.\n\nKaartin komentaja ilmoitti, että luutnantti oli jo aikoja pyyhitty pois\nKaartin luetteloista pitkäaikaisen sairautensa vuoksi ja kehotti häntä\nilmoittautumaan ensiksi ylipäällikölle, kenraali Vilkmanille, sanoen\nlopuksi, että hän aina mielihyvällä on valmis ottamaan luutnantti\nAulamon joukkoihinsa, jos niin määrätään. Luutnantti lähti ylipäällikön\nesikuntaan, joka sijaitsi entisessä venäläisessä kymnaasirakennuksessa\nTöölössä. Kenraali Vilkman otti hänet ystävällisesti vastaan.\n\n-- Luutnantti Aulamo ilmoittautuu palvelukseen.\n\n-- Olette haavoittunut? kysyi kenraali.\n\n-- Haavoituin Viipurin valtauksessa oikeaan olkapäähän.\n\n-- Onko teillä lääkärintodistus, että nyt olette palveluskuntoinen?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Oletteko vielä lääkärin hoidon alaisena?\n\n-- Piti mennä vielä vähäksi aikaa Naantaliin.\n\n-- No, eikö olisi syytä mennä ja hoitaa itsensä terveeksi?\n\n-- Ei taida keritä. Punaiset ja englantilaiset ovat jo rajalla.\n\nKenraali hymyili.\n\n-- Ei tässä vielä hengenhätää ole. Mutta jos haluatte tulla jo\narmeijaan, saatte toistaiseksi jäädä esikuntaani. Helsingissä saatte\nsamalla lääkärinhoitoa. Tehän olette ylioppilas?\n\n-- Olen, herra kenraali.\n\n-- Selvä.\n\n-- Kiitän, herra kenraali.\n\nLuutnantti saapasti ulos huoneesta. Hänet sijoitettiin nyt esikuntaan,\nmissä ensiksi oli ilmoittauduttava karskille saksalaiselle majuri von\nHagenille. Tämä tarkasteli arvostelevasti nuorta upseeria kiireestä\nkantapäähän, teki pari terävää kysymystä ja mies sai poistua.\n\nHelsingin sotilasesikunnissa oli kaikesta huolimatta yhä varsin\njännittynyt mieliala vallalla. Siitä, mitä luutnantti kuuli,\npäätteli hän saksalaisten suunnittelevan Pietarin valloitusta ja\nsen jälkeen englantilaisten karkoitusta Muurmannilta. Suomalaisten\ntaholla sitävastoin ei oltu ollenkaan halukkaita rikkomaan välejä\nenglantilaisten kanssa. Näin ollen vallitsi jonkinlaista erimielisyyttä\nkorkeissa piireissä. Saksalaiset instruktööriupseerit tekivät työtä\nkiihkeästi ja saivat saman työvimman suomalaisiinkin. Joukko-osastoja\ntarkastettiin ahkerasti ja osa vuoristoprikaatia siirrettiin rajan\nsuojaksi pohjolaan.\n\nHelsinki tarjosi syyskesällä ja syksyllä v. 1918 varsin vilkkaan\nnähtävyyden. Esplanaadilla oli aina paljon väkeä. Iltaisin\nsiellä kuljeskeli saksalaisia ja suomalaisia upseereita ja muita\nsotilashenkilöltä siroissa vaikka karuissa sodanaikaisissa\nunivormuissaan. Kaivopuistossa oli saksalaisen johdon asunnot. Siellä\nseisoi porteilla rautakypäräisiä vartiomiehiä liikkumattomina kuin\nrautapatsaat.\n\nSuomenlinnassa liehui Suomen lippu ja Kappelissa soittelivat Apostolin\npojat Karjalan marssia.\n\nEräänä lokakuun lauantai-iltana oli joukko yleisesikunnan upseereita\nkutsuttu iltaa viettämään professori Lietelän perheeseen. He tapasivat\nsiellä iloisen joukon nuoria helsinkiläisneitejä ja muutamia\nsaksalaisia upseereita m.m. yliluutnantit, kreivit Dolms. Aarne Aulamo\ntunsi heidät ennestään. Vanhempi kreiveistä oli pari viikkoa ollut\nkreivi von der Goltzin virkaa tekevänä adjutanttina ja hänen kanssaan\noli Aarne tehnyt ihanan automatkan Riihimäelle, Lahteen ja Tuusulaan,\nmissä Vuoristoprikaadin joukot sijaitsivat. Upseerit istuutuivatkin\nheti vierekkäin alkaen keskustella hiljaa sotilasasioista. Nuorempi\nkreiveistä taas huvitteli naisia yhtä paljon monokkelillaan kuin\nrepäisevillä sotilassukkeluuksillaankin. Neidit parveilivat hänen\nympärillään sekä hänen erinomaisen seurustelutaitonsa vuoksi, että\nerikoisesti vielä siitäkin syystä, että hän oli kreivi. Se tietoisuus\nhurmasi heitä ja heidän korvissaan soi laulu: \"Minä seison korkealla\nvuorella.\"\n\nIllallispöydässä Aarne sai vierustoverikseen neiti Valtavaaran,\nsenaattorin tyttären, jonka hän myöskin jo ennestään tunsi, sillä neiti\nValtavaara oli ollut aikoinaan hänen sisarensa Allin koulutoverina\nTurun tyttökoulussa. Nyt siitä oli jo vuosia kulunut. Tyttö oli\nkasvanut kauniiksi neidoksi. Entiseen aikaan he olivat olleet sinät\nkeskenään ilman muuta, mutta Aarne katsoi välttämättömäksi teititellä\ntyttöä, kun he nyt monien vuosien kuluttua sattumalta tapasivat, ja\nantaa tytön uudistaa lähemmän tuttavuuden, jos tämä sitä halusi.\n\nHe keskustelivat Turun ajoista ja entisistä huolettomista\nkoulukujeista, ja heillä oli paljon yhteisiä muistoja. Aarne\ntunsi lämpenevänsä, ei niin paljon muinaismuistojen vuoksi, vaan\nkatsellessaan yhä uudelleen tytön tummia silmiä, hyvin mustia\nkulmakarvoja ja tukkaa. Hän huomasi pian vierustoverinsa koko olennon\nja käytöksen erinomaisen viehättäväksi ja luonnolliseksi. Lisäksi\noli hänessä seurapiiritottumusta ja hän otti henkevästi osaa mihin\nkeskusteluun tahansa.\n\n-- Aikooko neiti ryhtyä nyt jatkamaan lukuja yliopistossa? kysyi Aarne,\nhaluten saada selville, oliko mahdollista lähitulevaisuudessa ehkä\ntavatakin.\n\n-- Jaa, puhui tyttö ja sävy hänen äänessään kävi hieman ylimieliseksi.\nMinä en ole vielä varmasti päättänyt rupeanko lukemaan vai menenkö\nhoviin.\n\nLuutnantti säpsähti.\n\n-- Hoviin?! hän mietti ja tuli vakavaksi. Mihin hoviin? Jaha. Suomen\ntulevaan hoviin. Sepä vasta sanoma oli. Hänellä olikin edessään\nnähtävästi eräs tyttö Suomen tulevasta ylhäisöstä, -- suorastaan\nhovineiti.\n\nAarne loi epäilevän katseen seuralaiseensa.\n\nTyttö taas oli huomannut sanojensa vaikutuksen ja nautti luutnantin\nällistyksestä. Hän jatkoi puhetta välinpitämättömällä äänellä ja\nkohottaen ylhäisesti mustia kulmakarvojaan.\n\n-- Niin, nähkääs. Minua on pyydetty myöskin hoviin, mutta -- -- --\nmutta -- -- -- en ole vielä antanut suostumustani.\n\nSilloin luutnanttia jo hieman hymyilytti.\n\n-- Vai on pyydetty, mutta ette ole vielä suostunut, hän ajatteli.\nSitten hän sanoi:\n\n-- Se ei taida olla mikään hauska virka se hovineidin toimi. Ne kai\npassailevat kuningatarta ja prinsessoja.\n\nTuleva hovineiti punastui hieman ja nyrpisti suutaan.\n\n-- Hm. Teillä on nähtävästi hyvin vähän käsitystä elämästä todellisessa\nhovissa.\n\n-- Minä en tiedä siitä yhtään mitään. Jokos neiti on saanut siinä\noikein opetusta?\n\n-- No, jossain määrin.\n\n-- Onpa hauska omata teissä, neiti Valtavaara, eräs tuttavuus korkeissa\nhovipiireissä, sanoi luutnantti hieman alakuloisesti.\n\nTyttö tuli taas suosiollisemmaksi.\n\n-- Ehkä me tapaamme siellä toisemme. Ehkä teistä tulee kuninkaan\nadjutantti.\n\n-- Ei tule, vastasi Aarne. Minä nähtävästi eroan piankin\nsotapalveluksesta.\n\n-- Kuinka se olisi mahdollista. Älkäähän nyt toki!\n\n-- Asianhaarat vaativat. Isäni on jo vanha. Minun täytyy mennä itse\nhoitamaan -- maatilojamme Lounais-Suomessa.\n\n-- Ma-maa-maatilojanne, toisti tyttö.\n\n-- Niin, vakuutti poika.\n\nNeiti Valtavaara muisti kuulleensa entisinä aikoina yhtä ja toista\npuhutun Aulamon kartanosta, missä hän kuitenkaan ei ollut käynyt.\nNiitä oli siis muitakin kartanoita. Hän loi pienen syrjäsilmäyksen\nluutnanttiin.\n\n-- Sitäpaitsi sahateollisuudelle alkaa nykyisin uusi kehityskausi.\nMeillä on siellä koski ja saha, joka viimemainittu on aiottu uudistaa\njo ensi kesänä ja sellaiset hommat vaativat omaa väkeä johdossa.\n\nTytön silmät suurenivat. Hänen mustat kulmakarvansa kohosivat\nluonnostaan kauniiseen kaareen. Luutnantti katseli hymyillen niiden\nliikettä ja mietti:\n\n-- Kas kummaa, miten sievä tyttö tuosta Irjasta on tullut ja vielä\npäälle päätteeksi hovineiti. Sitten hän hymyili sisimmässään sille\nvaikutukselle, minkä huomasi aikaansaaneensa kehumisellaan, jossa oli\nvähintäin viisikymmentä prosenttia mielikuvitusta.\n\n-- Valitettavasti ei armeijasta näytä kuitenkaan hevillä pääsevän irti.\nTaitaa olla taas sota tulossa, jatkoi luutnantti puhetta.\n\n-- Täytyykö teidänkin taas lähteä?\n\nLuutnantti hymyili makeasti.\n\n-- Kukapas sinne sitten lopultakin lähtee, ellemme me?\n\nNeiti loi häneen säälivän, lumoavan silmäyksen.\n\n-- Ette ole vielä haavastanne parantunut ja taas täytyy mennä sotaan.\nSe on jo liikaa. Eivätkö nuoremmat, tarkoitan uudet miehet olisi nyt\nvelvolliset jatkamaan siitä, mihin te lopetitte.\n\nSilloin vastasi luutnantti vakavana:\n\n-- Juuri Suomen nuorison -- koulupoikien verta on viime päivinä paljon\nvuotanut Jyskyjärvellä, Uhtualla ja Vuokkiniemellä. Meiltä kysytään\nkohta: Missä on veljesi Abel?\n\n-- Niin, kyllähän minä sen ymmärrän, vastasi nuori hovineiti huoaten.\n\n-- Danke schön, danke, danke -- -- aber silakaa ist gut, silakaa ist\nwirklich sehr gut, kuului samassa neiti Valtavaaran oikealta puolelta.\nSiellä talon tytär tarjosi kreivi Dolms'ille erilaisia säilykkeitä,\nmutta kreivi otti vain silakkaa. Hän oli tavattoman ihastunut tuohon\n\"Ahvenanmaan soldaattiin\".\n\nKreivi tarjosi silakkaa neiti Valtavaarallekin ja alotti keskustelun\nhänen kanssaan mainitun kalan erinomaisista ominaisuuksista. Luutnantti\nnäki vieno harmin sävy mielessään, miten antaumuksella neiti Valtavaara\nkääntyi kreivin puoleen ja silloin hän puolestaan kääntyi vasemmalle\nkatsellen, kuka siellä oli hänen vierustoverinaan muistaen nyt\nlaiminlyöneensä kokonaan vasemman sivustan.\n\nIllalla saatiin kuulla musiikkiohjelmaa. Vanhempi kreivi Dolms esitti\nsaksalaisia sävelmiä talon tyttären säestämänä ja heti sen jälkeen\nnuorempi kreivi neiti Valtavaaran kera lauloi suomalaisen dueton.\nKreivillä oli komea ääni. Aarne Aulamo katseli pitkään tuota solakkaa\nparia. Tytöllä oli joustava vartalo ja hän lauloi loistokkaasti,\npehmeästi ja sirosti. Kaikesta päättäen hän oli paljon harrastanut\nmusiikkia. Kreivillä oli silmässä monokkeli, joka antoi hänen nuorille,\nvarsin hauskannäköisille kasvoilleen sotaisan ilmeen. Solakkaa,\nkireää univormua koristi välkähtelevä ensi luokan rautaristi asetakin\nvasemmalla puolella.\n\n-- Siinäpä sopiva pari, oikea kreivi ja tuleva hovineiti, mietti Aarne\nja tunsi jonkinlaisen mustasukkaisuuden pistoksen rinnassaan.\n\n-- No, mutta herrat suomalaiset upseerit. Ettekös te ollenkaan\nlöydä nuorten neitojen seuraa? puhui samassa nuhdellen professorin\nrouva, talon emäntä, joka vielä nuorteana ja reippaana tahtoi saada\nseurusteluun eloa ja vilkkautta.\n\nSuomalaiset upseerit oli sota-aika tehnyt vakaviksi ja jäykiksi, mutta\nvähitellen tuli heihinkin eloa ja pian oli vilkas keskustelu käynnissä\nkaikissa huoneissa.\n\nAarne saattoi illalla neiti Valtavaaran kotiin ja tyttö kertoi taas\npitkästä aikaa olleensa todella hauskassa juhlassa. Valitettavasti hän\nvain usein puhui kreiveistä ja parooneista. Muuten olisi kaikki ollut\nAarnen mielestä paikallaan. He seisoivat hetken viileässä yöilmassa\ntytön kotiportilla ja keskustelivat. Tyttö näytti katulyhdyn himmeässä\nvalossa Aarnen silmissä hurmaavalta. Hänen päänsä ympäri kiertyi suuri\nvaalea harso, jonka alta mustat kiharat pistivät esille. Hänessä oli\njotain tavattoman naisellista ja viehkeää, joka sai nuoren luutnantin\nsydämen tykyttämään. Kun eron hetki tuli, ojensi tyttö kätensä, pienen,\nvalkoisen, sametinpehmeän kätensä hoikkine, pitkine sormineen.\n\nLuutnantti puristi sitä pitkään. Sitten hän äkillisen mielijohteen\nvallassa kumartui ja painoi tulisen suudelman noille pitkille sormille\nja lähti nähtyään vilahduksen vielä tytön hämmästyneestä, mutta\nriemuisesta katseesta.\n\nMieli kuohuksissa juoksi Irja portaita ylös kolmanteen kerrokseen.\nHiljaa hän avasi oven. Kotona vallitsi hiljaisuus, kaikki nukkuivat.\nIrja hiipi huoneeseen, ja avasi ikkunan katsoen kadulle. Kaukana astui\nnuori luutnantti ryhdikkäin askelin poispäin.\n\nTyttö silmäili pitkään hänen jälkeensä ja sydämensä sykki ilosta.\n\n-- Aarne Aulamo, hän kuiskasi. Miksi sinä suutelit niin tulisesti minun\nkättäni? Ettet sinä vain olisi -- vähintäin pihkaantunut. Siinä sinä\nmuuten osoittaisit hyvää makua, sillä -- -- myöskin -- -- -- kreivit\nDolms olivat minulle tänään hyvin kohteliaita.\n\nTyttö sulki ikkunan ja veti verhon alas. Sitten hän otti valoa ja alkoi\nhitaasti riisuutua. Hetken kuluttua hän astui peilin eteen, tarkasteli\nvartaloaan, valkoisia käsivarsiaan, kasvonpiirteitään ja ajatteli\nitsekseen.\n\n-- Hyvä Jumala, miten tämä maailma voi äkkiä muuttua. Pari kuukautta\nsitten minä olin -- hm -- -- en ollut mitään ja huomenna -- -- -- ehkä\n-- -- hovineiti. -- Heidän kuninkaallisten majesteettiensa hovineiti.\n\nHän alkoi haaveilla.\n\nSuomen kuninkaan linnassa paloivat kaikki kattokruunut. Oli\ntanssiaiset. Hän, hovineiti Irja Valtavaara oli juuri lopettanut\ntanssin kreivi Dolms'in kera ja saadakseen raitista ilmaa päätti hän\npistäytyä merelle antavalle parvekkeelle. Samassa hän huomasi nuoren\nsuomalaisen luutnantin Aarne Aulamon nousevan ja lähestyvän häntä. Irja\npäätti kujeilla hänen kanssaan ja pujahtikin erääseen sivuhuoneeseen\njääden silkkisten oviverhojen taa odottamaan. Samassa joku tarttui\novenripaan -- -- kuului kolinaa -- -- -- hyi -- -- häntä aivan\npelotti -- -- hän oli yksin suuressa huoneessa ja kolina kuuluikin\nvastapäiseltä ovelta. -- -- Se ei ollutkaan siis luutnantti Aulamo.\n\nIrja havahtui ja heräsi haaveista todellisuuteen.\n\n-- Mitä tämä oli? Ulko-ovi todellakin avattiin. Raskaita askeleita\nkuului eteisestä.\n\n-- Kuka siellä? kysyi tyttö hädissään.\n\n-- Halloo, kuului vastaus. Minä täällä olen. Kuka huutaa?\n\n-- Isän ääni! huudahti Irja helpotuksesta. Isä, missä sinä olet ollut?\nVastako sinä nyt tulet kotiin?\n\nHän juoksi ovelle, avasi ja katsoi eteiseen. Siellä oli valoa. Isä oli\nriisunut päällysvaatteensa ja seisoi salkku kädessään.\n\n-- Oletko vielä ylhäällä? kysyi hän hämmästyneenä.\n\n-- Olen, vastasi tyttö. Olen levoton. Sinä -- sinäkin näytät\nhuolestuneelta.\n\n-- Niin olenkin. On tapahtunut suuria valtiollisia asioita -- -- --\nvaikutukseltaan aivan tavattomia.\n\n-- Kerro, kerro pian! huusi tyttö kiihtyneenä.\n\n-- Keskusvallat ovat hävinneet sodan silminnähtävästi. Turkki ja\nBulgaria ovat romahtaneet täydelleen. Saksa pyytää rauhaa. Ententen\nvaltain voitto on täydellinen.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä sinä puhut? Ethän sinä voi puhua totta.\n\n-- Minulla on viimeiset sähkösanomat mukanani.\n\n-- Näytä!\n\nIrja luki hätäytynein katsein suurin kirjaimin painetut selostukset\nviimeisistä valtavista maailmantapahtumista.\n\n-- Sano, vaikuttaako tämä kaikki jotain Suomeenkin?\n\n-- Tietysti. Meidän asemamme horjuu nyt kokonaan. Ei kukaan tiedä, mitä\nhuomenna tapahtuu.\n\n-- Kuninkaasta ei taida tulla mitään.\n\n-- Hahhahhaa, nauroi isä. Se nyt on aivan mennyttä kalua. Kiitä\nonneasi, etteivät polseviikit ole huomenna maassa. No, ehkäpä saamme\napua Englannista ja onhan meillä nyt oma armeija, vaikka onpa jo\narmeija polseviikeillakin.\n\n-- Tuleeko sota?\n\n-- Mene ja tiedä.\n\nIsä marssi tiehensä. Irja vetäytyi huoneeseensa, sammutti valon,\nhypähti vuoteeseen ja alkoi miettiä rukousta sellaista tilannetta\nvarten, jolloin kaikki tuet ja toiveet yhtäkkiä ja aavistamatta\nromahtavat.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSyksy oli tullut. Esplanaadin puut viskelivät tuulen mukana värikkään\nlehtisateen vielä vihannoille ruohokentille ja asfalttikäytaville.\nRuusut Runebergin patsaan ympärillä kumartuivat loppuun kukkineina ja\ntuoksuneina haudan lepoon. Mereltä alkoi tulla kylmiä viimoja ja lokit\ntyytymättöminä maailman menoon kirkuivat, minkä jaksoivat aamusta\niltaan.\n\nAarne Aulamo oli asuntokomitean välityksellä saanut asunnokseen ihanan\nparvekkeella varustetun huoneen Töölössä. Hän muutti pienen maallisen\nomaisuutensa, joka mahtui yhteen koriin ja kahteen kapsäkkiin, uuteen\nasuntoonsa, jonka omistajat, vanhat Petterssonin neidit näyttivät\nystävällisiltä, vaikka kovasti pelokkailta. He epäilivät kaikkia näinä\npahoina aikoina.\n\nOliko luutnantti ollut rintamalla? tiedustelivat he. Eikö ollut\nhirveätä ampua ihmisiä? Onko totta, että siellä on kaikissa\nsotamiehissä ja upseereissakin pikku eläimiä. Olisi vallan kamalaa, jos\nheidän kotiinsa, mikä tähän asti aina oli ollut neitseellisen puhtauden\ntyyssija, tulisi joitakin tuollaisia kutsumattomia pikku vieraita.\n\nHe olivat asuntokomitean vaatimuksesta olleet pakotetut antamaan\nhuoneensa käytettäväksi, mutta se oli heistä hyvin epämiellyttävää.\nHeillä ei koskaan ollut asunut ketään vieraita ihmisiä.\n\n-- Eihän luutnantti vain ammu unissaan? kysyi huolestuneena vanhempi\nneiti Pettersson.\n\n-- En koskaan, ja harvoin valveilla ollessanikaan. Mitä sotaankin\ntulee, on upseerin tehtävä etupäässä johtaa ja vasta taistelun viime\nvaiheessa hän joutuu käyttämään asettaan.\n\n-- Jaa, jaa, kelpaahan upseerien. He komentavat miehet hyökkäämään ja\nnousevat itse jollekin korkealle kukkulalle sitä ihailemaan. Mutta\nolisivatpa itse mukana mylläkässä. Silloin taitaisivat sodat piankin\nloppua kokonaan, puhui Anna-neiti paatoksella.\n\nLuutnanttia nauratti. Hän vastasi:\n\n-- Tuntuu siltä kuin neideillä olisi vallan väärä käsitys upseerin\ntehtävästä sodassa. Hän se johtaa ja vie juuri etupäässä esimerkillään\nmiehensä eteenpäin. Jos hän on pelkuri, ei taistelusta eikä ainakaan\nvoitosta tule mitään.\n\n-- Silloin, sanoi nuorempi neiti Ellen Pettersson -- minä kyllä\nymmärrän että hän johtaa, mutta miten hän taistelussa voisi olla\nmiehilleen esikuvana, sitä en ymmärrä. Ovathan upseerit kai ainakin\nkilometrin päässä varsinaisesta taistelusta.\n\nLuutnanttia harmitti.\n\n-- Kilometrin päässä! Onpas teillä neiti kummat ajatukset.\nSaksalaisissa joukoissa ja myöskin jääkärijoukoissa kulkee upseeri\nedettäessä vihollista vastaan 20 askelta miehistön ketjun edessä.\nSitten seuraa kymmenen askeleen päässä ryhmänjohtajien ja vihdoin 20\naskeleen päässä miehistön ketju.\n\n-- Onko tuo nyt totta?\n\n-- Tulkaa katsomaan Kaivopuistoon harjoituksia.\n\nNeidit olivat aivan ymmällä.\n\n-- Mielestäni on sota sittenkin, puhui Ellen-neiti -- -- surullinen\ntosiasia. Eikö olisi mahdollista riisua aseet kaikilta kansoilta?\n\n-- Kuka riisuisi?\n\n-- Me itse. Emmehän me kuitenkaan pienenä kansana kenellekään mitään\nmahda.\n\n-- Ja päästämme polsevismin maahan.\n\nEi, sitä eivät neidit tarkoittaneet, paitsi jos polseviikit sallisivat\nihmisten pitää omaisuutensa ja antaisivat heidän olla rauhassa.\n\n-- Mutta eihän sellainen ole heidän oppiensa mukaista, sanoi Aarne.\nOmaisuus pois ja töihin, töihin vain kaikki.\n\n-- Millaisiin töihin?\n\n-- Lattioita kuuraamaan ja pyykkiä pesemään.\n\n-- Kyllä on maailma tullut kauheaksi, huokasi Anna neiti.\n\nLuutnanttia nauratti. Hän oli nyt muuttunut puolustajasta hyökkääjäksi\nja hän hyökkäsi.\n\n-- Luulen maailman kehityksen joka tapauksessa johtavan siihen, että\ntulevaisuudessa kaikki ihmiset pannaan tekemään myös ruumiillista\ntyötä sekä että herrasväkikin saa tottua asumaan ja elämään paljon\nvaatimattomammin kuin ennen. Arvelen, että jonkun vuoden kuluttua\nmeillä ei enää ole palvelijoita, vaan työtovereita. Kaikki ovat työssä\nja työnjako viety äärimmilleen. Mitään koroillaan elävää herrasväkeä ei\nole. Jokainen saa ponnistella, jos tahtoo elää.\n\n-- Entäs jos ei -- -- -- osaa tehdä mitään -- -- erikoista työtä. -- Ei\nole lapsuudessaan oppinut. Miten sellaisten käy?\n\n-- Niille opetetaan. Pannaan jokin entinen palvelustyttö opettamaan\nruuanlaittoa ja perunain kuorimista.\n\n-- Mutta on vanhoja ihmisiä, jotka eivät enää opikaan, puhui Anna neiti\nväräjävällä särkyneellä äänellä.\n\n-- Ne pannaan luullakseni köyhäinhoitolaitoksiin, kunnantaloille.\n\n-- Se on mahdotonta, sellainen vääryys.\n\n-- Olisiko sellainen vääryyttä? Ihmiset, jotka eivät koskaan ole mitään\ntyötä tehneet, eivät oikeastaan ansaitsisi mitään huolenpitoa kunnan\ntai valtion taholta. Jos se heille kuitenkin annetaan, on se pelkkää\nhyväntahtoisuutta, puhui Aarne ivallisesti marssien parvekkeelle\nihailemaan syksyistä luontoa.\n\nSilloin soi ovikello.\n\nNeiti Anna meni itse avaamaan.\n\n-- Onko luutnantti Aulamo kotona? kuului miehekäs ääni kysyvän.\n\n-- O-on! Vastaus oli epäröivä.\n\n-- Olenhan toki minä kotona, huudahti Aarne, palaten parvekkeelta. Kuka\nkysyy?\n\nErkki Kairila ja Juhani Kyttä astuivat huoneeseen. Sen huomattuaan\nneidit vetäytyivät ylhäisesti omalle puolelleen.\n\n-- Istukaa, pojat, puheli Aarne käteltyään tovereitaan. Nyt me pidämme\nhauskan illan. Joko teillä on asunto?\n\n-- Mitä vielä. Tulimme tänään ja tapasimme heti toisemme. Satuimme näet\nkumpikin asumaan Untolaan. Sitten kävimme asuntolautakunnassa kysymässä\nsinun osoitettasi ja tulimme nyt aluksi kiittämään sinua viimeisestä.\n\n-- Mistä viimeisestä?\n\n-- Ihanista päivistä Aulamon luonnonparantolassa.\n\n-- Jossa kaikki muut sairaudet paranivat, mutta sydänvika uhkasi, sanoi\nErkki hymyillen ja luoden syrjäsilmäyksen Juhaniin.\n\nJuhani naurahti. Hän nousi ja taputti Erkkiä olalle.\n\n-- Tuliko sinullekin siellä sydänvika?\n\n-- En ole vielä käynyt lääkärillä, mutta sinusta olen varma. Minusta\nnäet tuntui aivan kuin sinulla lopulla lomaamme olisi ollut vähintäin\nläppävika.\n\nAarne koputti nyt neitien ovelle ja kysyi kohteliaasti:\n\n-- Anteeksi. Voisimmeko saada kolme konjakkilasia? En ole ehtinyt vielä\nhankkia sellaisia.\n\nHän sai vastaansa kaamean katseen, mutta lasit tulivat.\n\n-- Terve pojat. Tämä konjakki on valtion varastoista saatua. Se on\ntaatusti hyvää. Terve tuloa Helsinkiin, pojat!\n\nErkki astui pianon ääreen ja alotti räiskyvän Karjalan marssin.\n\nSilloin aukeni ovi ja kaksi tuhkanharmaata naamaa näkyi hämärässä.\n\n-- Tämä ei käy, kuului Anna neidin käheä ääni. Kun meidät pakotettiin\nottamaan huoneustoomme asukkaita, vieraita ihmisiä, asetimme sen ehdon\nettä saisimme ehdottomasti siivoja ihmisiä. Täällä ei saa soittaa\npianoa jälkeen kello 9:n, eikä puhua kovalla äänellä jälkeen puoli\nkymmenen, eikä liikkua ylhäällä jälkeen kello 10. Me emme voineet\nmitään tällaista aavistaakaan. Me olemme pakoitetut sanomaan herra\nluutnantin ylös.\n\n-- Ylös, minutko? kysyi luutnantti Aulamo. Minut, joka olen siivoimpia\nupseereita koko Suomen nuoressa armeijassa. Eihän toki.\n\n-- Minä taas olen saanut kunniakirjan katkismuksen luvussa kinkereillä,\nvalaisi Erkki tilannetta.\n\nSilloin alkoivat neidit kirkua. He syytivät ankaria syytöksiä nuorten\nmiesten niskoihe ja uhkasivat panna toimeen maanjäristyksen. Sitten he\nsulkivat ovensa ja jättivät harhautuneet nuorukaissielut oman onnensa\nnojaan.\n\nLuutnantti Aarne Aulamo seisoi hajareisin, synkkänä ja solvaistuna\nhuoneensa keskilattialla ja loi leimuavia katseita äsken\nsulkeutuneeseen oveen.\n\n-- Pojat, pannaan tavarat koriin, hän huudahti ja avasi sitten kaikki\nlaatikot.\n\nKymmenessä minuutissa oli pakkaus suoritettu; nuoren miehen omaisuus on\nvaatimaton.\n\n-- Soita vosikka, huudahti Aarne Erkille, ei, soita kaksi vosikkaa.\nLähdetään komeasti talosta.\n\nErkki astui pelokkaana eteiseen ja soitti ajuriasemalle. Pian\nsaapuivatkin ajopelit. Kapsäkit nostettiin niihin ja Aarne koputti\nneitien ovelle.\n\nOvi aukeni ja ylhäiset kasvot esiintyivät kysyen:\n\n-- Mitä nyt vielä?\n\n-- Mitä olen neideille velkaa tästä päivästä? Minä muutan siis nyt.\n\n-- Mi-mi-mitä te teette?\n\n-- Minä muutan.\n\nYleinen ällistys.\n\nNeidit tulivat huoneeseen aivan hämmästyneinä tapahtumain käänteistä.\nEiväthän he luonnollisestikaan sanomalla \"ylös\" luutnantti Aulamon,\nolleet tarkoittaneet sitä, että hänen piti muuttaa, vaan jotain\n-- -- -- jotain -- -- toista. He olivat vain tahtoneet huomauttaa\n-- -- -- ja vain ilmoittaa -- -- että -- -- ei heillä sovi olla\naivan kuinka tahansa -- -- -- mutta mitään muuttoa he eivät laisinkaan\nolleet tarkoittaneet.\n\n-- Mitä olen velkaa? kysyi luutnantti tylyllä äänellä.\n\n-- No, mutta, tämähän on erehdys. Emmehän me tarkoittaneet -- -- --\n\n-- Panen viikon vuokran tähän pöydälle. Hyvästi.\n\nToverukset marssivat ulos ovesta ja nousivat rattaille.\n\n-- Mihin ajetaan? kysyi ajuri.\n\n-- Antaa mennä vain eteenpäin.\n\nVosikka rapsautti piiskallaan ja rattaat vierivät kevyesti Töölön\nsileillä teillä. Pojat katosivat neitien nähtäviltä Helsingin meluun.\n\nMutta parin minuutin kuluttua heidän häviämisestään soi jälleen\nPetterssonin neitien ovikello. Nuori tummatukkainen ja mustasilmäinen\ntyttö Irja Valtavaara astui sisälle.\n\n-- Päivää Anna täti. Onko luutnantti Aulamo kotona? Olen ihmeekseni\nkuullut hänen asuvan teillä.\n\n-- Sinäkö, Irja? Mistä sinä tulet ja mitä tekemistä sinulla on tuon\nhirveän luutnantti Aulamon kanssa? Istu nyt ja kerro seikkailusi, sillä\nherra Aulamo kauheine tovereineen on Jumalan kiitos jo kaukana täältä.\nMeitä aivan hirvittää tuo raaka sotaväki.\n\n-- Joka on pelastanut meidät kaikki tuhosta ja kuolemasta, oma uljas\nsuomalainen sotaväkemme! huudahti Irja. Mitäs hassutuksia sinä nyt\npuhut, täti, pysyhän toki asiassa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nAarne Aulamo ja Irja Valtavaara kulkivat rantatietä Kaivopuistoa kohti.\nMarraskuun myrskytuulet humisivat puissa. Suomenlahdella pauhasi ankara\nmyrsky. Vaahtopäinä vyöryivät pelottavat laineet Suomenlinnan välisistä\nsalmista satamaa kohti ja kaukaisien meressä uivien pikkukallioiden yli\nne löivät solkenaan, yhtenä hyrskynä.\n\n-- Istutaan, sanoi Irja, ihaillaan merta, tässä ei tuule paljoakaan.\n\nAarne istuutui penkille tytön viereen ja he katselivat ääneti meren\nvaltavaa pauhinaa.\n\n-- Mitä sinä mietit? kysyi Irja.\n\nAarne säpsähti ihan.\n\n-- Onhan nyt mietittävää. Onhan aika perin vakava. Ajattele mitä\nkeskusvaltain ja Saksan romahdus vaikuttaa Suomen kohtaloon.\nVoittajavallat eivät tunne mitään sympatiaa meitä kohtaan. Me olemme\nniin perin julkisesti ilmaisseet myötätuntomme saksalaisille.\n\n-- No, mutta onko se sitten ihmeellistä? vastasi Irja. Jos me tahdomme\nolla kunniallinen kansa, emmehän me nyt voi kääntää heille selkäämme,\nnyt kun heidän käy huonosti. Nyt he juuri tarvitsevat myötämielisyyttä\nja sen osoittaminen nyt, kun he ovat maahan lyötyjä, on meille\nmoraalinen voitto. En usko, että sellaisen kansan käy jatkuvasti\nhyvin, joka hylkää ystävänsä ja aina heittäytyy sen helmoihin, joka on\nvoitolla.\n\n-- Enhän minä mitään sellaista tarkoita, mutta mietin, mitä suoranaisia\nseurauksia se meille tuottaa. Kuningaskysymys on jo lopullisesti\nromahtanut. Hovia ei meille tule eikä sinusta, Irja, tule hovineitiä.\n\nIrja katsoi nuhtelevasti seuralaistaan.\n\n-- Sinä olet tainnut muuttua tasavaltalaiseksi.\n\n-- Suoraan sanoen olen aina ollut tasavaltalainen. Kuninkaat ovat\nmenneen ajan koristuksia. Kuitenkin olisin ollut valmis kannattamaan\nkuningastakin, jos Saksa olisi voittanut. Vain itsenäinen hallitsija,\njolla olisi ollut tarpeelliset suhteet Saksan hallituksen johtoon,\nolisi silloin kyennyt meidät juuri Saksan käsistä edes osapuilleen\npelastamaan. Nyt voittivat länsivallat. Se merkitsee tasavaltaisuuden\nja kansanvaltaisuuden aikakautta.\n\n-- Minä tunnustan suoraan, että minua suuresti viehätti ajatus hovista\nja hovielämästä. Se oli olevinaan jotain uutta ja ihmeellistä. Luulen\nsiihen vaikuttaneen sen tosiseikan, että juuri minulle tarjoutui\ntilaisuus ryhtyä siellä toimimaan hovineitinä. Hurmauduin siitä, olin\nnäet lukenut lukemattomia romaaneja Ranskan ja Ruotsin hoveista. Se\noli jotain salaperäistä ja ennenkuulumatonta. Se oli romantiikkaa ja\nminulla näet on siihen taipumusta. Mutta kun nyt tuo unelma on mennyt,\nei se minua vaivaa. Oikeastaan olen huokaissut helpotuksesta.\n\n-- No, älähän ole masentunut. Minun mielestäni sinä sittenkin olet\naina pieni suloinen hovineiti. Sellaisena minä sinut näin ensikerran\ntäysikasvuisena neitona professori Lietelän vierasvaraisessa perheessä\nja sellaisena minä näen sinut vieläkin aina silloin kun yksinäni\nkuvaasi katselen tai sinua muistelen.\n\nTyttö puristi hänen kättään sanoen:\n\n-- Sittenhän minusta tulee hovin rouva, kun me menemme naimisiin ja\nmuutamme Aulamon hoviin asumaan. Eikö totta?\n\n-- Kenties. Tiedätkö, minä arvelen, että meidän täytyy jo näinä päivinä\nlähteä Aulamoon yhdessä tervehtimään isää ja äitiä. Me olemme nyt\nkulkeneet visiitistä visiittiin sinun sukulaistesi luona. Nyt meidän on\nkäytävä vähän meikäläistenkin luona ja paras kai on alottaa isästä ja\näidistä.\n\n-- Minun puolestani voimme lähteä vaikka huomenna. Minusta tuntuukin\nHelsinki ja politiikka jo kovin ikävältä. Aina vain sama huoli ja\nmurhe. Milloin kukistuu Saksa, milloin uhkaa Englanti, milloin\nvenäläiset ampuvat Inoa. Sinäkin olet nyt aina niin jännittynyt. Pyydä\nlomaa. Mennään muutamaksi viikoksi maille lepäämään.\n\nAarnen silmät välähtivät.\n\n-- Pyytäisinkö lomaa? Jos haluan, saan koska tahansa\nlääkärintodistuksen nojalla parin kuukauden loman. Minä pyydän. Me\nlähdemme Rantapitäjään, maaseudun talviseen rauhaan, joksikin viikoksi.\nSiellä metsät humisevat ja koski pauhaa. Me unohdamme siellä maailman\nmyllerrykset kokonaan.\n\n-- Nyt olet puhunut viisaasti, vastasi tyttö. Sinä tarvitset lepoa.\nSinä olet laihtunut ja väsyneen näköinen. Maaseutu tekee sinulle hyvää.\nEikä minuakaan mikään pidätä täällä.\n\n-- Eivät edes Dolms'in kreivit? kysyi Aarne hymyillen. Hehän paljon\nseurustelivat teidän perheessä ja olen vakuutettu siitä, että nuorempi\nheistä oli sinuun aika lailla ihastunut.\n\n-- Älä puhu pahaa niistä poika-paroista. He olivat aivan murtuneet\nkotimaansa häviöstä.\n\n-- Enpä suinkaan. Minulla on heistä mitä parhain muisto. Heti kun tuli\ntietoja tilanteen kehittymisestä erikoisen kriitilliseksi lännessä,\npyysivät molemmat veljekset vapaaehtoisesti siirtoa länsirintamalle ja\nlähtivät uljaina ja miehekkäinä, sotilaallisina kuten aina, silmääkään\nväräyttämättä, kohti kuolemaansa. Tuskin heitä enää on olemassakaan.\nSeuraavana päivänä ilmoittautuivat samalle tielle muuten kaikki\nkapteenit ja luutnantit Helsingissä olevista joukoista.\n\n-- Minua ihan itkettää ajatella heitä -- -- tarkoitan Dolmseja. He\nolivat uljaimpia miehiä, mitä koskaan olen nähnyt.\n\n-- Minä näin heidän silmistään, että he aikoivat kaatua keisarikunnan\nkanssa.\n\n-- Huh! Miten nyt on kylmä, sanoi Irja väristen ja pudistellen itseään.\nTule pian pois täältä meren rannalta. Menkäämme meille. Minä soitan\njotain surumielistä. Minua on niin kovasti tänä päivänä itkettänyt.\n\n-- Sinä olet liian herkkätunteinen.\n\n-- Niin, minä olen nainen ja naiset saavatkin olla herkkätunteisia.\nEi heidän sovikaan olla tuollaisia mörököllejä kuin miehet, joihin ei\nmikään vaikuta.\n\nNuoret nousivat kävelemään. Viima puhalsi heidän ylitseen ja lämpiminä\npysyäkseen he pusertautuivat toisiinsa astuen nopeasti Irjan kotia\nkohti Tähtitorninmäen rinteessä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nAarne Aulamo sai anomansa loman, mutta ennen lähtöään hän oli\nmieliinpainuvan juhlatilaisuuden todistajana. Saksalaiset upseerit\npoistuivat toimistaan kaikissa esikunnissa, kouluissa, laitoksissa ja\njoukko-osastoissa.\n\nArmeijan päällikön esikunta oli juhlapuvussa. Saksalaiset hyvästelivät\nkaikilla osastoilla suomalaisia kolleegojaan.\n\nUseat heistä olisivat mielellään astuneet Suomen sotavoimien\npalvelukseen, mutta voittajavaltain edustajat ilmoittivat sen\nmahdottomaksi. Tulipa lyhyt määräys erottaa Suomen palveluksessa olevat\nentiset 27. Jääkäripataljoonankin upseerit. Kaikkien saksalaisten oli\nlähdettävä maasta.\n\n-- Minä olen hyvin huolestunut maanne tulevaisuudesta, sanoi luutnantti\nAulamolle vanha jäykkä majuri von Hagen.\n\n-- Miksi? kysyi luutnantti ihmeissään. Mikäpä vaara meitä nyt uhkaisi?\n\n-- Täällä oli kaikki jo erinomaisessa alussa. Nyt murskautuu ja\nromahtaa kaikki. Se on minun mielipiteeni.\n\n-- En usko sitä. Meillä on nyt armeija kunnossa. Me olemme valmiit\ntaistelemaan koska tahansa.\n\n-- Se on totta ja hyvä olisi jos erehtyisin, mutta näettekö kuinka\npunainen kiihoitus kohottaa päätään yli Suomen? Venäjä kokoaa voimansa\nrajallenne. Ja teillä politikoidaan aivan liiaksi. Te olette hajanainen\nkansa. Teillä on edessä vaikeat ajat. Olen levoton puolestanne. Olen\noppinut rakastamaan maatanne.\n\nAarne Aulamo pudisti päätään.\n\n-- Turha huoli, herra majuri. Meillä on vanha Ruotsin vallan aikainen\nyhteiskunta ja vakiolaitos vanhoine virastoineen ja virkamieskuntineen.\nEi tämä valtakunta niin vain hajoa. Se kestää myrskyä paremmin kuin\nvoitte luullakaan. Hajanaisia ja riitaisia me olemme, mutta kun tosi\ntulee -- on meillä luja sisu.\n\n-- Sananne vierittävät kiven sydämeltäni. Näen teidän luottavan\nitseenne. Se on olemassaolon ensi ehto. Toivon teidän onnistuvan, mutta\npitäkää itärajaa silmällä. Älkää unohtako sitä hetkeksikään. Sen takana\npiilee vaara. Minä olen sitä aina miettinyt. No, tehän saatte, Jumalan\nkiitos, nyt taas kenraali Mannerheimin takaisin, sanoi hän sitten\navomielisesti ja puolueettomasti antaen tunnustuksen miehelle, jota hän\npiti saksalaisten vastustajana maassamme. Mutta muistakaa sanani. Kun\nsaksalaiset vetävät voimansa nyt pois Itämeren maista, ryhtyy Venäjä\nhyökkäämään.\n\nSuomen kansa oli uuden hädän hetkenä todellakin kääntynyt jälleen\nkenraali Mannerheimin puoleen. Joulukuussa poistuessaan paikaltaan\nsai ukko Svinhufvud liikuttavat tunnustuksen ja kunnioituksen\nosoitukset ei suinkaan ainoastaan entisiltä kannattajiltaan, vaan\nmyös vastustajiltaan. Hallituksen ero ja uuden muodostuminen tuli\nsen jälkeen päiväjärjestykseen. Uudet tuulet lakaisivat leimatuimmat\nsaksalaisystävät kuin akanat tuuleen. Suomen valtioviiri kääntyi\nrasvaamattomana rätisten ja vikisten etelästä länteen.\n\nItämeren divisioonan voimat alottivat marssinsa Helsinkiä kohti\nkaikilla tahoilla maatamme. Koko vastuu ja rajan sekä maan suojaaminen\njäi nyt yksinomaan Suomen omien voimien haltuun. Mutta armeija oli\njo aikoja ollut meillä taistelukuntoinen. Sen joukothan olivat\najaneet ryssät keväällä rajan yli ja seisoneet koko loppuvuoden rajan\nvartioina. Ne luottivat itseensä. Armeija oli valmis taisteluun ja se\ntunsi pystyvänsä maata suojaamaan.\n\nOli komea näky saksalaisten joukkojen viimeinen paraati. Sama\nihmeteltävä järjestys kuin ennenkin, kotimaan vallankumouksesta\nhuolimatta, yhtä sotaiset ja uhkaavat olivat nuo teräskypäräisten\nrivit kuin saapuessaankin. Laivarannassa oli puoli Helsinkiä heitä\nsaattamassa. Lauluin, sanoin ja kukin toi Suomen yleisö, jota hetken\npoliittiset virtaukset eivät koskeneet, viimeiset kiitollisuutensa ja\nsympatiansa tunteet julki kärsivän Saksan kansan viimeisille sotureille\nvieraalla maaperällä. Verisitein solmittu sotatoveruus puhkesi tänä\nliikuttavana hetkenä jaloimpaan ilmaisumuotoonsa.\n\nJa lämmin tunne sai palaavissa saksalaisissa sotureissa vastakaiun.\nNiinpä sähkötti 17 Jalkaväkidivisioonan komentaja kenraali Wolff Suomen\narmeijan päällikölle:\n\n\"Ystävällisen kirjeenne johdosta ottakaa vastaan sydämellisin\nkiitokseni. Unohtumattomaksi jää mieleeni Suomessa vietetty aika. Jos\nisänmaallanne olisi edessä sotatapahtumia, silloin olen mielelläni\nvalmis asettamaan voimani käytettäväksenne.\"\n\nMutta vaikkakin Suomen kansan isänmaallinen aines kiitollisin mielin\nmuisteli Saksan Suomelle hädän hetkenä antamaa apua ja tunnusti sen\nmerkityksen, oli se hetki, jolloin viimeinen saksalainen soturi lähti\nSuomen mantereelta, samalla kuitenkin historiallinen hetki, jonka\nvaltavaa merkitystä suuri yleisö tuskin lienee tajunnut. Ensi kerran\nhistoriallisena ajanjaksona oli Suomenmaassa yksinomaan sen omia\nkansallisia sotavoimia. Vuosisatojen kuluessa oli täällä aina ollut\nmajoitettuna milloin ruotsalaista milloin venäläistä tai saksalaista\nväkeä. Nyt oli hetki koittanut, jolloin maan koko olemassaolo oli vain\nyksinomaan oman puolustusväen varassa. Sillä hetkellä oli Suomi todella\nitsenäinen, vapaa valtio, joka ilman voimakkaamman käden suojaakin\nkatsoi voivansa ja oli pakotettukin puolustamaan paikkaansa auringon\nalla. Tähän historiallisen ajankohdan ainutlaatuiseen merkitykseen\nviittasikin uusi sotaministeri Walden julistuksessaan Suomen\nupseereille joulukuun 14 päivänä.\n\n\"Suomen sotalaitoksen jatkuva järjestely ja sotajoukkojen kasvatus\novat nyt yksinomaan maan oman upseeriston kunniakkaana tehtävänä.\nSuomen upseerit! Maa ja sen hallitus luottavat Teihin, Teidän\nhellittämättömään velvollisuudentuntoonne rauhanaikaisissa\ntehtävien suorituksissa samoinkuin jo taistelukentällä koeteltuun\nsotilaskuntoonne. Käyttäen hyväksenne ja kehittäen niitä kokemuksia,\njotka olette sotilasurallanne jo saavuttaneet, onnistutte Te\nyksimielisesti toimien tehtävässänne luoda maallemme sellainen\nsotavoima, joka takaa kansallemme tänä epävakaisena aikana itsenäisen\nkansakunnan koskemattomuuden sekä mahdollisuuden vapaaseen\nvaltiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan ja sivistykselliseen\nviljelyyn.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAarnen appiukko, senaattori Valtavaara näki tulevaisuutemme perin\nsynkkänä saksalaisten lähdön jälkeen. Aarne ja appiukko olivat eri\nmieltä kaikissa yleispoliittisissa kysymyksissä. Sotilaana luutnantti\nei sekaantunut sisäpoliittisiin puoluekiistoihin, mutta hän seurasi\ninnokkaasti sotapoliittista tilannetta. Senaattori taas vanhana\nkiihkeänä puoluemiehenä asetti juuri sisäpoliittiset, puolueiden\nväliset kiista- ja etukysymykset täysin etualalle, jopa siinä määrin\nettä hän todellisuudessa näki vain ne.\n\nTavallisimmin alkoi kiista aina maanpuolustuskysymyksestä. Aarne\npiti sitä ehdottomasti tärkeimpänä kaikista itsenäisen kansan\nelinprobleemeista. Tärkeintä on, että pysymme itsenäisinä ja säilytämme\nomintakeisuutemme sekä siten saamme vapaasti kehittää omaa kansallista\nkulttuuriamme. Juuri siten me voimme kantaa arvokkaan korren\nihmiskunnan yhteiseen kulttuurikekoon.\n\nSenaattori ei pitänyt maanpuolustusta edes ensi luokan kysymyksenä.\nTietysti, niinkauan kun polsevikit olivat vallassa Venäjällä, mutta\nei sitten enää. Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja sivistykselliset\nkysymykset olivat monin verroin tärkeämpiä.\n\n-- Ajatelkaamme aina lähinnä nykytilannetta eikä tulevaisuuden\nhaaveita, puhui Aarne. Jos me nyt esimerkiksi harrastamme vain\ntaloutta, emmekä uhraa tarpeeksi maanpuolustukseen, niin ensi vuonna\nmeillä sitten ehkä on kultaa kukkarot täynnä. Jos sitten polsut\nhyökkäävät ja ottavat kaikki seuraavana vuonna, niin, mitä hyötyä siitä\nilosta oli, että saimme yhden vuoden kylpeä kullassa?\n\n-- Äläpäs puhu, poika. Pitäähän maanpuolustuksellakin olla vakava\ntaloudellinen pohja.\n\n-- Hyvä setä! Tässä mielessä minä suostun aina puhumaan talouselämästä\nja kannattamaan sitä kovasti. Mutta jos sinä asetat taloudellisen\nhyvinvoinnin itsenäisyyden, vapauden ja kunnian edelle, olet luisuvalla\npinnalla. Silloin olisi erittäin edullista antautua esimerkiksi rikkaan\nRuotsin alamaisiksi. Ja kun kerran taas Venäjä nousee pystyyn, olisi\nmeillä ryssän vallan alla ihanat taloudelliset mahdollisuudet.\n\n-- Niin olisikin, mietti senaattori, mutta eihän sellaista voinut sanoa\nääneensä tuollaiselle sotahuhulle.\n\nAarne nakutteli mietteissään sormillaan tuolinkarmiinsa ja puheli:\n\n-- Kyllähän ne Egyptin lihapadat siellä aina tulevat viekottelemaan --\nja kaalin haju.\n\nIrja naurahti iloisesti. Senaattori punastui harmista.\n\n-- Sitten ovat sivistykselliset olot kohotettavat. Kansan sivistys\nlisää myös aineellista hyvinvointia.\n\n-- Kyllä, mutta on tärkeää, että meillä juuri kansallinen sivistys\nkohoaa. Muutenhan ei mikään estäisi meitä esimerkiksi ruotsalaistumasta\ntai saksalaistumasta. Onhan siellä kaikkinainen sivistys korkealla.\n\n-- Mutta onhan korkea kansansivistys myös puolustuslaitoksen kannalta\nperin tärkeä asia.\n\n-- Perin tärkeä! Tältä kannalta minä taas äärettömän mielelläni\nharkitsen asiaa. Mutta huomaa nyt, että sinäkin, setä, omilla\nsanoillasi taas asetat maanpuolustuksen ykköseksi probleemien joukossa.\n\n-- En missään nimessä, senaattori kiivastui. Hän huudahti: Minä sanon\nsinulle suoraan, että te sotilaat olette kaikki nyt suuruudenhulluja.\nTe luulette todella, että me pieni kansa tässä pystymme yksinämme\nkamppailemaan elämän taistelussa. Jostakin meidän täytyy toki hakea\nturvaa -- jostakin suurvallasta.\n\n-- No, mutta niinhän kaikkien kansojen täytyy tehdä, myöskin\nsuurvaltojen, elleivät omat voimat riitä. Siinähän juuri kunkin\nmaan ulkopolitiikan yksi tärkeimpiä tehtäviä onkin. Itävalta\nturvautui Saksaan, Ranska Englantiin ja Amerikkaan. Sota on usein\nvoitettu nerokkaalla diplomatialla ennen kuin se on alkanutkaan.\nLiittopolitiikka on diplomatian koetuskivi, ja sen täytyy ottaa varteen\ntilanne kunakin hetkenä. Mutta turvautuminen yksinomaan jonkin vieraan\nkansan apuun on mahdoton ajatus.\n\nEnnen kaikkea, hyvä setä, on meidän itse osoitettava, että aiomme\nkaikin voimin puolustautua, jos kimppuumme hyökätään. Napoleon\nsanoo, että koko kansan puolustama kansallisuus on voittamaton.\nEikä meitä kukaan auta, ellemme itse aio uhrata koko voimaamme maan\npuolustamisessa.\n\n-- Me olemme pieni kansa ja elämme suurten armoilla. Se on totuus, jota\nemme me voi muuttaa.\n\nAarne oli suuttua.\n\n-- Te vanhat olette aina olleet tuolla kannalla. Ensin te luulitte,\nettä Suomen koko autuus oli vain vanhan Venäjän kainalossa. Se\nromahti. Olimme yksin elämän taistelussa. Sitten tuli Saksa. Nyt te\ntaas luulitte, että Saksan siivet ovat varma turvamme ainiaaksi. Saksa\nromahti. Nyt on kelkka käännetty Englantiin. Taas vain yksinomaan\nEnglanti. Mutta saattepa nähdä, että senkin sormet kirpoavat täältä\npohjoismaista ja silloin me taas katselemme yksin polsevikeja\n\"kasvoista kasvoihin\". Ettekö te nyt jo huomaa, että omaan voimaan\nmeidän sittenkin on loppujen lopuksi luotettava? Se on ainoa varma ja\nvakinainen turvamme. Siis ensin oma armeija lujaksi ja sitten vasta\ntoisessa sijassa katsomme, mistä saamme lisävoimia. Se on luonnollinen\njärjestys, se. Mutta jos me täällä aina ruikutamme omaa heikkouttamme\nja saamme kansan luottamuksen armeijaan horjumaan, silloin me\nkriitillisellä hetkellä olemme ilman mitään turvaa ja tukea.\n\n-- No jaa, nuorilla on itseluottamusta. Ehkäpä se on hyväksikin\naikanaan.\n\n-- On sitä ollut eräillä vanhoillakin sentään. Snellman lausui\njulki sen ajatuksen, että ennen kaikkea kansakunnan tulee luottaa\nitseensä. Tämän ajatuksen esittivät taas varmana vakaumuksenaan\nSuomen aktivistit ja vastoin kaikkien \"viisaiden\" varoituksia ja\nepäluuloja he toteuttivat ideansa vapaasta Suomesta. Sen toi keskellä\nvaaran ja ahdistuksen päiviä miehekkäällä tavalla esille vapaussodan\nylipäällikkö, joka johti aseemme voittoon. Me kaikki uskomme, että tätä\nmaata kyllä voidaan puolustaakin, _jos vain se tehdään, mitä tehtävä on\narmeijan ja puolustuslaitoksen kunnossapitämiseksi_.\n\nNiin he kiistelivät -- mutta kuitenkin lopulta aina erosivat hyvässä\nsovussa.\n\nKesken maassamme yhä jatkuvan kuningasmielisten ja tasavaltalaisten\ntukkanuotan kuului tappelijain selän takaa julma tärähdys. Venäjän\njättiläinen oli tällä välin tointunut saamistaan iskuista ja heräsi\nkrapulastaan. Se löysi aseita viljalti ympäriltään, tempasi ne\nkouraansa, iski ensin Arkangelin suunnalle kunnioitettavan täräyksen\nja sitten jymisytti nummea Siperian suunnalla tshekkoslovakkien ja\nKoltshakin nenän edessä. Sen tehtyään se pyöräytti silmiään, katsahti\npohjoiseen -- ja mörähti tyytyväisenä.\n\nTällä mörähdyksellä oli Suomessa valtava vaikutus. Poissa oli kohta\nmeistä kaikki maallinen pöyhkeys ja koreus. Riita ja torakin vaimeni.\nKauhistuneina tuijottivat maan isät kaakon kulmalle.\n\nJa yksimielisesti valitsi eduskunta kenraali Mannerheimin\nvaltionhoitajaksi.\n\nKenraali Mannerheim oli paraikaa ulkomailla ottaessaan vastaan\nvaltiolaivamme peräsimen. Hän loistavalla diplomatiallaan hankki meille\nviljaa ja solmi uudelleen suhteemme voittoisiin länsivaltoihin.\n\n-- Kenraalini, sanoi valtionhoitajallemme Ranskan marsalkka Foch, te\nolette Suomen viimeinen kortti.\n\nEpäilemättä. Mutta oli siellä takana vielä eräs hyvä valtti, jota ei\naina huomatakaan: Suomen armeija.\n\nEduskunnalle sähkötti valtionhoitaja vaalin tapahduttua:\n\n\"Saatuani hallituksen ilmoituksen, pyydän täten Teidän kauttanne, Herra\nPuhemies, saada lausua eduskunnalle syvän kiitollisuuteni osakseni\ntulleesta luottamuksesta ja lausun samalla julki varman vakaumukseni,\nettä _maamme tulevaisuus on sen omissa käsissä ja että sen tiellä\nolevat vaikeudet voidaan voittaa luokkaan ja puolueeseen katsomatta\nkaikkien lainkuuliaisten kansalaisten lojaalisella yhteistoiminnalla_.\"\n\nSuomen kansa hengähti helpotuksesta.\n\nEnnenkuin valtionhoitajamme palasi ulkomaanmatkaltaan, kehittyivät\nolot Suomen rajoilla varsin kriitillisiksi. Tiedustelu selvitti\nvenäläisten kokoavan rajamme taa kannakselle taas vahvoja voimia äsken\nluomastaan punaisesta sotajoukosta. Sen vahva seitsemäs armeija oli nyt\nhyökkäysvalmiina kannaksen suulla. Myös Viron rajoille kokoontuivat\nvihollisvoimat samaan aikaan, kun saksalaiset vetäytyivät hiljalleen\nlänttä kohti kotimaahansa, ollen vakuutettuja siitä, että kaikki\njärjestys ja valtiovalta tulisi heidän takanaan heti luhistumaan.\n\nKun luutnantti Aarne Aulamon piti lähteä morsiamensa kera kahden\nkuukauden lomalle Lounais-Suomeen tuntui siten ilmassa ruudin käryä.\nAarne alkoi jo vakavasti harkita, oliko koko loma peruutettava, mutta\nkaikki tuttavat ja sukulaiset pitivät sellaista aivan lapsellisena\nhermostuneisuutena.\n\n-- On aivan mahdotonta, että nyt maailmansodan tuskin päätyttyä voisi\nalkaa mitään uutta sotaa, vakuutteli tohtori Liedes, yliopiston\ndosentti, jolle Aarne vanhana tuttuna puhui huoliaan. Venäläisillä on\nnyt niin paljon tekemistä omissa oloissaan, että heillä ei ole mitään\nmahdollisuuksia uhata enempää meitä kuin muitakaan reunavaltioita.\n\n-- Ja Herra Jumala! Eihän heillä ole mitään, millä sotia. Rautatiet\nepäkunnossa, rahan puute, yleinen sekasorto, puhui samaan seuraan\nliittynyt tohtori Wiedersehn. Virolla enempää kuin Suomellakaan ei\nvoi olla mitään vaaraa uhkaamassa Venäjän taholta. Kaikki huhut\nvoimien keskityksestä Suomen ja Viron rajalle ovat vain sodanhaluisten\nhölynpölyä ja sensatiota. Tai sitten jotkin keinottelijat taas tahtovat\nansaita hätyyttämällä sodan vaaralla.\n\n-- Älkää puhuko, te ette tunne asioita. Voimain keskitys pitää\npaikkansa, vastasi Aarne.\n\n-- Olkoon niinkin, mutta eihän se vielä merkitse sotaa. Minun\nymmärtääkseni Venäjälle olisi vain vahingoksi, jos se nyt lähtisi\nhyökkäämään. Sehän saisi kaikki länsivallat ja Europan yleisen\nmielipiteen vastaansa. Niin hullu se ei ole, vakuutteli tohtori Liedes.\nMinä ainakin aion nukkua yöni rauhassa.\n\n-- Niin minäkin -- minä, joka en usko enää ollenkaan sotiin, intoili\ntohtori Wiedersehn.\n\nNauraen ja tulevaisuuteen luottavina erosivat tiedemiehet nuoresta\nupseerista, joka, vaikka olikin jo luovuttanut tehtävänsä\nseuraajalleen, pistäytyi vielä virastossaan kuulemassa viimeiset\nuutiset.\n\nSiellä hän sai lukea edellisenä päivänä Tallinnasta tulleen saksalaisen\nradiosanoman, joka kuulosti hälyyttävältä.\n\n27.11.18 \"Ein geflohener russ. Marineoffizier meldet, dass in\nPetersburg 4 Kriegsschiffe fertig sind, um eine Unternehmung gegen\nEstland (Narva) zu machen. 300 Bolschevikagitatoren werden mitgenommen\"\n(Eräs pakolainen ven. meriupseeri ilmoittaa, että Pietarissa on 4\nsota-alusta valmiina sotatoimia varten Viroa (Narvaa) vastaan. 300\nbolshevikiagitaattoria otetaan mukaan). Aarne luki radiosanoman ja\nsäpsähti. -- Jokohan kuitenkin taas alkaa leikki, mietti hän. Sitten\nhän muisti molempien yliopistomiesten varman optimismin ja piti sanomaa\nliioiteltuna, pakolaisen upseerin mielikuvituksena ja pois vetäytyvien\nsaksalaisten asemien herkkäuskoisuutena. Hän jätti osoitteensa\nesikuntaan, sanoi iloisin mielin jäähyväiset ja lähti morsiamensa\nkotiin.\n\nTuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun tuli päivän radiosanoma, joka jo\nhälyytti puolet esikuntaa. Se kuului:\n\n28.11.18. \"Bolscheviken haben Vormarsch gegen Düna angetreten. Dünaburg\nist von Bolscheviken besetzt. Russische Flotte in der Ostsee. Mit\nVorstoss derselben auf Reval oder Libau wird gerechnet.\" (Bolshevikit\novat lähteneet etenemään Väinäjokea kohti. Dünaburg on bolshevikien\nmiehittämä. Venäjän laivasto Itämerellä, sen hyökkäys Tallinnaa tai\nLibauta vastaan mahdollinen.)\n\nMyöhemmin päivällä radio ilmoitti jo:\n\n\"Viisi venäläistä sotalaivaa pommittaa Narvaa\".\n\nSuomenlahden toisella rannalla oli siis sittenkin sota alkanut täysin\nyllättämällä. Ilman sodanjulistusta kävivät venäläiset hyökkäämään\nViroon ja Lätinmaahan, joista saksalaiset tekivät lähtöä.\n\nTietämättä mitään näistä kohtalokkaista tapauksista istui Aarne Aulamo\nmorsiamensa Irjan kera Turun pikajunassa toisen luokan kodikkaalla\nsohvalla pitäen tytön siroa, pehmeätä kättä tukevassa sotilaan\nkourassaan ja haaveili suloisia tulevaisuudenkuvia katsellen lumisia\npyryn peittämiä maisemia.\n\nHiljainen talvinen maaseutu aivan tuntui raukaisevan jäseniä. Jännitys,\nminkä vihollistiedustelu jo useiden kuukausien aikana oli kasannut\nnuoren upseerin hartioihin, alkoi laantua. Tuntui suloiselta unelmoida\nrauhan ajan jatkuvaisuudesta, ehkäpä iankaikkisuudesta. Olivathan nuo\nyliopistomiehet ihan historiallisten ja taloudellisten kokemusten\nvoimalla todistamalla todistaneet, että uusi sota rajaseuduillamme on\nmahdoton. Vain muutamien vanhain juttujen parsiminen ja lopettaminen\noli enää jäljellä. Olihan hyvä, että vihdoinkin taas palattiin\nvakinaisiin oloihin. Aarne oli aikonut sitten vähitellen jättää\narmeijan ja siirtyä kotitilaa hoitamaan, sillä se hänen pääammattinsa\ntulisi tulevaisuudessa olemaan kuitenkin. Paras oli alottaa se ajoissa,\nsillä maanviljelys ei olekaan enää mitään herrasväen huvia, vaan\nala, joka vaatii miehensä kokonaan ja perinpohjaiset ammattitiedot\nja kokemukset. Mitäpä tässä enää sotilasalallakaan voi vaikuttaa\nsen enempää. Wilson, Lloyd George ja Clemenceau ne nyt kuitenkin\njärjestävät maailman olot, miten tahtovat, ja kansainliitto tietysti\nantaa Karjalat ja Aunukset Suomelle, koska ne kerran kaikilta\nmahdollisilta näkökulmilta katsoen niin perin selvästi siihen kuuluvat.\nTurhaan hän tässä oli jauhanut ja rasittanut ajatuksiaan. Rauha oli\ntullut.\n\n-- Kerro nyt jotakin äidistäsi, kehoitti Irja. Minusta on hirveän\nmielenkiintoista tavata häntä. Saapas nähdä, miellytänkö minä häntä\nyhtään.\n\n-- Tietysti sinä miellytät, vastasi Aarne. Sinähän miellytät kaikkia\nihmisiä, jotka joutuvat kanssasi tekemisiin.\n\nTyttö hymyili itsetietoisesti.\n\n-- Niinkö luulet? Etköhän sinä vain ole harhaluulojen vallassa?\nRakastuneet ihmiset kuulemma ovat aivan sokeita ja puolueellisia.\nNiiden arvosteluun ei koskaan voi luottaa.\n\n-- Sotilasten arvosteluun voi aina luottaa. He näet aina aluksi\nsuorittavat asiallisen tilanteen arvostelun.\n\n-- Tilanteen! Mikä se sitten tilanne on?\n\n-- Tilanneko, etkö sinä raukka tiedä edes, mikä tilanne on?\n\n-- En aavistakaan, sano sinä.\n\n-- No, sehän on maailman yksinkertaisin asia. Tilanne on -- -- tuota,\ntilanteita on -- -- lukemattomia -- -- vaikka miljoonia.\n\n-- Miljooniako. Sitten se on sääski, hyttynen.\n\n-- Ei se ole sääski.\n\n-- No, basilli.\n\n-- Ei, ei. Katsopas nyt. Kuvittele, että olemme sotamarssilla\nvihollista vastaan. Etujoukko lähestyy erästä mäen syrjää. Sieltä\npamahtaa laukaus. Mäki on vihollisen käsissä. Siinä meillä on tilanne.\n\n-- Ja siinäkö sitten suoritetaan tilanteen arvostelu?\n\n-- Siinä.\n\n-- Vai niin, mutta eihän tämä yhtään selvitä meidän suhteitamme.\nSuoritappas nyt tästä tilanteen arvostelu.\n\nAarne hymähti veitikkamaisesti.\n\n-- Hyvä: Vihollinen -- -- tilanteen arvostelu alkaa aina vihollisesta.\nSiis vihollinen, neiti Irja Valtavaara, kaunis tyttö, veikeä,\nnaisellinen, jossain määrin taipuvainen turhamaisuuteen -- --\nhovitapoihin -- --\n\n-- Hyi sinua, se jätetään heti pois.\n\n-- Ei mitenkään. Arvostelun pitää olla aivan asiallinen. Muuten annamme\nvihollisen vetää nenästä itseämme.\n\n-- Senhän sinä olet tehnyt jo aikoja sitten, mutta jatka siitä\nhuolimatta.\n\n-- Senaattorin tytär, saanut hyvän kasvatuksen. Rahaa -- -- --.\n\n-- Nyt sinä tulet aivan mahdottomaksi. Minä pyydän konduktööriä\nkääntämään junan takaisin.\n\n-- Kas vain. Te naiset ette koskaan jaksa käsitellä asioita\npuolueettomasti. Teidän mielestänne pitäisi aina jättää eräitä puolia\npois arvostelusta ja liioitella toisia. Mikä tilanteen arvostelu siitä\nsemmoisesta tulee. Aarnea nauratti kovasti tytön vastustushalu.\n\n-- Päin vastoin. Me naiset olemme ihanteellisia ja oikeamielisiä.\n\n-- Mutta ette asiallisia. Ajattelepas nyt. Äsken sinä aioit kääntää\njunan takaisin. Mistäs sinä löydät täällä sellaisen ratapyörylän, jossa\njuna voitaisiin kääntää?\n\n-- Kuule, Aarne. Nyt sinä alat mennä aivan sekaisin.\n\n-- Jassoo. No, koetappas sinä nyt järjestää tämä tilanne taas oikealle\ntolalle.\n\nNuoret hymyilivät leikinlaskulleen ja Irja alotti mahtipontisesti.\n\n-- Ovatko kaikki upseerit tuollaisia mahdottomia materialisteja kuin\nsinä?\n\n-- Materialisteja emme ole kukaan. Me olemme kaikki suuria idealisteja.\nJos me olisimme materialisteja, emme me näillä palkoilla tekisi yötä ja\npäivää työtä vain yhden suuren aatteen palveluksessa.\n\n-- Mutta tuo sinun tilanteen arvostelusi kantoi ilmeisesti\nmaterialistista leimaa. Kaikki ulkopuolinen siinä vain oli huomattu.\n\n-- Jaha, minun olisi pitänyt nähdä sinun sisäiset arvosi. Kuuleppas.\nMe olisimme tulleet niihin. Hindenburg sanoo, että taistelussa\nratkaisevasti vaikuttavat sotilasten sisäiset, henkiset arvot ja\ntekijät.\n\n-- Soo-o. Kiinnitetäänkö sotaväessä todellakin sellaisiin asioihin\nhuomiota? Eikös siellä kaikki ole vain tuollaista ulkonaista kiiltoa ja\njyrinää -- -- -- tuollaista -- pum -- tararamppa -- -- -- pumtararamppa!\n\nAarne piti samassa leikillisessä äänensävyssä lyhyen esityksen\nsotilaskasvatuksesta ja huurteinen juna kiiti pihisten ja ähkyen yhä\nlännemmäs, lännemmäs.\n\nTurun asema oli tulvillaan väkeä. Kuului kimakkoja huutoja.\nSanomalehtipojat myivät sähkösanomia. Aarne osti yhden. Siinä seisoi\nsuurilla kirjaimilla:\n\n\"Polsevikit hyökkäävät Narvaa vastaan. Valkoisen venäläisen n.s.\nluoteisen armeijan joukot lyöty hajalle.\"\n\nAarne oli kummissaan. Sitten hän sanoi tuimasti itsekseen.\n\n-- Saakelin akateemikot ja heidän tuutulaulunsa. Niillä ne nukuttavat\nkoko kansan, vieläpä minutkin -- -- upseerin saivat erehtymään.\n\nSanoitko minulle jotain? kysyi Irja saapuen paikalle.\n\n-- En mitään. Tule hakemaan hevostamme. Nyt ajetaan kiireesti kotiin.\nTaisi tulla lyhyt loma.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nAulamon koko perhe ihaili sivistynyttä, hienoa ja naisellista\nIrja Valtavaaraa. Elma-rouva ja hän olivat ensi hetkestä saakka\nhengenheimolaisia; heidän luonteensa sopeutuivat toisiinsa\nihmeellisellä tavalla. Heidän elämänkatsomuksensa samanlaisuus oli\nilmeinen, joskin Irja oli kaikin puolin uudenaikaisempi. Elämän\nsuurissa kysymyksissä he sitävastoin olivat samaa mieltä täydellisesti.\nMolemmat olivat uskonnollisia luonteita ja taipuvaisia rauhan, sovinnon\nja sosiaalisen avustustoiminnan jaloihin tehtäviin. Heissä oli\nmolemmissa jonkinlaista mystiikkaa, pieni annos tummaa salaperäisyyttä\nluonteessa, mikä kaikki toimen ja tarmon miehiä veti puoleensa.\n\nAlli oli taas aivan toista maata. Hän oli reipas, järkevä ja toimelias,\nmutta siitä huolimatta hänkin ihaili vilpittömästi veljensä morsianta.\nAulamoilla vallitsi noina kylminä talviviikkoina hiljaista lämpöä,\nrakkautta ja hyviä toiveita tulvillaan oleva valoisa mieliala. Katseet\nolivat täynnä toivoa ja uskoa ja sanat ilmaisivat samoja asioita ensin\narastellen, sitten yhä selvemmin ja tuttavallisemmin.\n\nNuoret kävelivät usein kosken rannan kautta metsään johtavalla tiellä,\nmissä huurteiset puut suhisivat mahtavasti tuulissa, joita alhaalla\ntuskin tuntuikaan. Talvinen koski jäähileillä täytettyine hyrskyineen\nheitä miellytti, ja yleensä vaikutti mieleen rauhoittavasti ja\nylentävästi Lounais-Suomen metsäalueen marraskuinen romantiikka.\n\n-- Olipa ihanaa, että kohtalo soi minulle nämä hetket, ajatteli Aarne\nusein, sillä hänen mielessään tuntui yhä pohjalla jäytävä levottomuus\ntulevien tapahtumien ja aavistelujen johdosta.\n\nIrjan tummien silmien loiste sai hänet kuitenkin yhä uudelleen\nunohtamaan ulkomaailman taistelujen pauhinat ja huolet. Hän päätti yhä\nuudestaan jättää mielestään palvelusasiat saadakseen unohtaa kaikki ja\nantautua täysin siemauksin nauttimaan hetken onnesta. Mutta hänen yksin\njäätyään mielikuvitus alkoi lentää ja elää vierailla mailla. Korviin\nkantautui kaukaisten tykkien kumina Viron taistelukentiltä, missä\nveljeskansan hädän ja tuskan huudot kajahtivat.\n\nTaas alkoi sama jännitys. Taas tempasi poika sanomalehdet esille, tutki\ntarkalleen sotatiedot ja piirsi kartalle rintamat. Tulos oli synkkä,\nyhä synkkää synkempi. Vastustamattomin voimin etenivät polsevikit\nVironmaahan. Vähäiset kansalliset puolustusvoimat työnnettiin yhä\nkauemmas merta ja länsirajaa kohti. Viro pyysi länsivaltain apua\nkansalleen, europalaispohjaiselle kulttuurilleen, kansalaisten hengelle\nja omaisuudelle. Apu viipyi. Länsivallat eivät virkkaneet mitään. Ainoa\nvalopilkku oli huhu Englannin laivaston mahdollisesta tunkeutumisesta\nSuomenlahdelle.\n\nSitten pyysi Viro apua Suomeltakin. Hallituksemme kanta oli kielteinen.\nSe ei katsonut silloisessa tilanteessa voivansa heikentää omaa\npuolustustaan. Vapaaehtoiseen avustustoimintaan se kyllä suhtautuisi\nmyötämielisesti.\n\nAarne hypähti tuolistaan pystyyn.\n\nKummallista! Ruotsi kielsi apunsa Suomelta, vanhalta veljeskansaltaan,\nme nuorelta veljeskansaltamme Virolta. Siinä me näemme, onko toiveita\nsaada apua vaaran tullen muilta valtioilta. Kun edes näin läheisin\nsitein toisiinsa liitetyt valtakunnat eivät hievahdakaan, mitä sitten\npuhumme vieraista.\n\nSuomen sanomalehdistö surkutteli Viron kovaa kohtaloa. Kysyttiin, onko\nViro aivan kuin tuomittu aina kestämään vain kurjuutta ja orjuutta.\nPuhuttiin polsevismin kauheasta boakäärmeestä, joka kiemurtelee Viron\nympärillä ja kuristaa sen yhä lujemmin otteeseensa, kunnes se vihdoin\nsalpaa siltä hengen.\n\nSilloin tapahtui kuin taikavoimalla ihme. Yli Suomen talvisten metsien\nja laaksojen, kylien ja kaupunkien kulki valtava kansallisen hengen ja\nvoiman herätyshuuto. Suomen verraton nuoriso, tuo uljas jalo nuoriso,\njoka ei tee hyötylaskelmia eikä arkaile koskaan uhrata vertaan, kun\nkansan kunnia ja elämä ovat kysymyksessä -- nuoriso nousi myrskyn\nvoimalla uuteen vapaustaisteluun Viron ja Suomen puolesta. Syntyi\nsellainen kansallisen nousun aika, joka merkillisellä tavalla muistutti\nvapaussodan alkuviikkoja.\n\nKansa heräsi, sanomalehdistö heräsi. Valitus väheni, syytökset\nja uhkaukset, pikkuriidat ja marinat olivat kuin poispyyhkäistyt\npäivälehtien palstoilta. Miehekkäitä sanoja, isänmaallisia vetoumuksia\nvapauteen, kansan kunniantuntoon, suomalaisen sisuun, nuorison\nidealismiin, kajahti kaikkialta maassa.\n\nAulamoilla luettiin jännittynein mielin sekä aamu- että iltalehdet.\n\n-- Mikä näiden lehtien sävyn nyt yhtäkkiä muutti aivan kokonaan? puheli\nAarne itsekseen, mutta hänen isänsä kuuli sen ja sanoi:\n\n-- Kun vaara tulee, ryhtyvät miehet puhumaan, ja narrit vaikenevat --\nsiinä syy.\n\n-- On siinä jotain muutakin, ajatteli Aarne. Kummallinen into leimuaa\nnyt ja se tuo aina yllättävimmät tulokset.\n\nJo kerrottiin vapaussodassamme tunnetun ruotsalaisen majuri Ekströmin\nylioppilastalolla värväävän retkikuntaa Eestin avustamiseksi. Jo\nsyntyivät avustuskomiteat, aseita oli, miehiä vain tarvittiin. Jo\nalkoivat taas komppaniat kokoontua, kun parhaassa iässä olevia\nnuorukaisia astui sadoittain sinimustavalkean lipun alle taistelemaan.\nJa osa Englannin laivastoa saapui vihdoin virolaisten riemuiten\ntervehtimänä Tallinnan satamaan.\n\nMutta taukoamatta ja varmasti eteni polsevikirintama Tallinnaa kohti,\nkalmaa ja hävitystä henkien. Ehtiikö Suomen apu ajoissa? Siinä oli\nkysymys.\n\nAarne Aulamon sydän sykki kiihkeästi hänen lukiessaan sotatapahtumista.\nMennäkö mukaan taisteluun veljeskansan puolesta? \"Nyt jos milloinkaan\noli aika\".\n\nHän katsahti vasemmalle sohvaan. Suuret mustat ja ihanat tytön silmät\ntähystivät pelokkaina, epätoivoisina häntä vastaan. Ne olivat nähneet\nhänen katseensa leimahduksen ja tuo älykäs tyttö oli heti tajunnut\ntilanteen.\n\nAulamolla oltiin sinä iltana tavallista harvapuheisempia. Nuoret\nistuivat käsitysten toisiinsa painautuneina ja miettivät tietymätöntä\ntulevaisuutta. Erottaessa myöhään illalla Irja suuteli kuumasti\nsulhastaan. Tytön silmät kyyneltyivät ja hän juoksi nopeasti\nhuoneeseensa.\n\n-- En voi estää häntä, ajatteli nuori tyttö, en voi enkä tahdokaan. Jos\nsen tekisin, ei hän ikinä sitä minulle anteeksi antaisi. Hänen täytyy\nmennä, hänen täytyy mennä!\n\nJa Irja painoi kuumeiset kasvonsa tyynyyn itkien katkerasti.\n\nMutta päivä kului ja rauha näytti palaavan maahan. Ulkona satoi lunta.\nMetsä oli jo ihan kuin pumpuliin kiedottuna ja yhä vain tuli uutta,\ntuli komeita hiutaleita taivaan täydeltä. Oli jouluaatto. Kuusta\nkoristettiin. Alli kiipesi kuin poika tuolipyramiideille asettaakseen\nkynttilät mahdollisimman korkealle ja kuusen latvaan suuren, kirkkaan,\nhopeisen tähden. Irja hääräili alhaalla kantaen koristeita. Hän oli\nlevoton ja tunsi jotain erikoista olevan ikäänkuin ilmassa. Hän koetti\nhymyillä, mutta kyyneleet pyrkivät yhä vastustamattomina esille.\nKoristeluinnossaan ei Alli kuitenkaan huomannut mitään.\n\nPostinkantaja saapui ja pudisti kuormallisen lunta eteiseen. Hän sai\nkahvia ja vastaleivottua joululeipää palkaksi vaivasta.\n\nAarne ja isä ahmivat sillä välin sanomalehtiä kumpikin omalla\npuolellaan salin suurta pöytää, ja murahtelivat välistä toisilleen\nmielenkiintoisia uutisia löytäessään.\n\nÄkkiä Aarne nousi seisaallen ja painoi voimakkaasti lehden pöydälle.\nIsä kohotti katseensa. Poika seisoi kasvot ja silmät intoa ja\npäättäväisyyttä hehkuen pöydän vieressä ja katseli ulos ikkunasta.\nHänen sielunsa oli jossain kaukaisilla mailla epätavallisissa\nseikkailuissa. Sen saattoi heti nähdä.\n\n-- Mitä sinä haaveilet? kysyi isä.\n\n-- Lue, sanoi poika ojentaen sanomalehden.\n\nLehdessä oli uljas kirjoitus, majuri Kalmin julistus entisille\nsotatovereilleen. Se kuului:\n\n    Pojat!\n\n    Taas vihollinen rynnistää. Ihmisyys ja oikeus ovat vaarassa.\n    Tällä kertaa vihollinen ei hyökkää Päijänteen rannoille,\n    mutta yhtä vaarallinen se on meille silti. Sama vihollinen,\n    jonka yhdessä löimme viime talvena, uhkaa nyt hukuttaa Viron\n    veljeskansan, minun kotimaani.\n\n    Sen voittokulku on varmasti ulottuva Suomeenkin, jos se näin saa\n    jatkua.\n\n    Yhteisen, verin vahvistetun aseveljeytemme nimessä kehoitan\n    teitä: Lähtekää mukaani johtamaani osastoon ja kehoittakaa\n    muitakin miehiä, ampumataitoisia, liittymään seuraamme. Retki\n    ei ole huviretki, vaan itsekieltämistä vaativaa ponnistelua,\n    marsseja, taisteluja samaan suuntaan kuin viime talvena.\n    Tarvitsen teidänlaistenne kylmää päätä, itsepäistä sitkeyttä,\n    suomalaisen metsänkävijän kestävyyttä ja liikuntataitoa.\n\n    Viime talvena minulla oli onni taistella teidän rinnallanne\n    teidän synnyinmaanne, minun heimokansani puolesta.\n\n    Kysyn teiltä:\n\n    Tahdotteko nyt taistella kanssani minun synnyinmaani, teidän\n    heimokansanne puolesta, joka nyt on vaarassa?\n\n    Odotan pikaista vastausta.\n\n    Helsingissä 23 p:nä joulukuuta 1918.\n\n                                           Majuri Kalm.\n\nSe oli todella Hämeen majurin joulutervehdys sotaveikoilleen.\n\n-- Sinne on mentävä, sanoi poika.\n\nIsän poski hiukan vavahti.\n\n-- Niin kait, jollei ole tarpeeksi muita menijöitä.\n\n-- Olisihan kamalaa, jos tuo vetoomus ei toisi poikia lippujen alle. Ja\nmeidän sinne taas on ensiksi lähdettävä. Kait sitten tulee muitakin.\n\nSamassa tuli Irja huoneeseen. Hän juoksi pöydän luo ja tempasi\nkiihkeästi lehden lukien heti oikean kohdan. Hänessä kävi hetken\nvoimakas sisäinen taistelu. Sitten hän huudahti.\n\n-- Miten uljaasti tuo Kalm kirjoittaa. Siinä vasta mies! No, Aarne,\nlähdetkö sinne mukaan?\n\nAarne katseli kummastellen morsiantaan.\n\n-- Mitä? Soisitko sinä minun menevän?\n\n-- Ei sinun tarvitse yksinäsi mennä. Minä tulen mukaan -- tulen\nsairaanhoitajattareksi tai mihin toimeen vain, vaikka taisteluun.\nLuuletko sinä saavasi yksin mennä vaaroihin ja nälkää näkemään? Tästä\nlähtien aion minä aina olla sinun mukanasi.\n\nAarnen kasvot kirkastuivat.\n\n-- Minä luulen, että meidän on nyt lähdettävä Viroon, sanoi hän vetäen\nIrjan luokseen.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHeti joulunpyhien jälkeen matkustivat Aulamon nuoret Helsinkiin, missä\nAarne muitta mutkitta meni Kalmin luo ilmoittaen tulevansa taistelemaan\nainakin sairaslomansa ajaksi ja jos tarvittiin, kauemmaksikin.\n\nVoimakas innostus vallitsi noina päivinä ei ainoastaan pääkaupungissa,\nvaan kaikkialla maassa. Vapaaehtoisia tuli joukottain junissa idästä,\nlännestä ja pohjoisesta. Ylioppilastalolla värväystoimistossa\npitkät jonot osoittivat, että Suomen nuoret miehet olivat vakavasti\nsuhtautuneet Viron kansan avunpyyntöön.\n\nKalmin joukkojen nimeksi oli annettu \"Pohjan Pojat\". Se oli hyvin\nkeksitty ajatus, sillä vaikka nimi ei kalskahdellut kerakkeillaan,\nsanoi se jotain voimakasta suomalaisen tunnemaailmassa.\n\nKaupungilla alkoi näkyä muhkeisiin sotilastakkeihin puettua tanakkaa\nväkeä, joka ryhdikkäänä seisoi kadunkulmauksessa ja katseli\nitsetietoisena ympärilleen. Niillä oli vapaan kansan miesten ryhtiä ja\nnasevia otteita, noilla Viroon menijöillä.\n\nIrja, Alli ja Aarne kävelivät keskipäivällä Aleksanterinkatua\nYlioppilastalolle suorittaen välillä erinäisiä ostoksia matkaa varten.\nAarne oli saanut pukuvarastonsa jo täyteen sotakuntoon. Nyt hän hankki\nerinäisiä pikkutavaroita m.m. siron pienen valokuvauskoneen aikoen\ntällä kerralla napata todellisia sotavalokuvia. Sitten he lähtivät\nkatsomaan, miltä värväystilanne näytti.\n\nYlioppilastalon portaissa oli yhä miesjono vuoroaan odottamassa.\n\n-- Värväys on onnistunut yli kaikkien odotusten, sanoi Aarne. Hallitus\non kuulemma jo pelännyt, että kaikki nuoret miehet lähtevät pois maasta\nja rajoittanut vapaaehtoisten lukumäärän. Kuitenkin on Kalm korottanut\njo pataljoonansa rykmentiksi. Nyt puhutaan yleensä Pohjan Poikain\nrykmentistä, ja jos tätä jatkuu, nousee se ehkä divisionaksikin.\n\nSamassa tulivat tohtorit Liedes ja Wiedersehn vastaan. Aarne pysähdytti\nheidät.\n\n-- No, tohtorit, hän sanoi. Ryssät hyökkäävät sittenkin Viroon.\n\n-- Hjaa. Minkäs me sille mahdamme?\n\n-- Ette te sille mitään mahda, mutta tapahtumat osoittavat kaikki\nteidän väitteenne ennen joulua aivan vääriksi ja laskelmanne ja\ntodistelunne täydelliseksi humbuugiksi.\n\n-- Hjaa. Emmehän me sille mitään mahda. Ihmiset ovat hulluja nykyisin.\n\n-- Tuossakin tulee nähtävästi Viroon lähtijöitä parvi, puhui tohtori\nWiedersehn. Vasta noin nuoria ja tappeluun pitää mennä. Minä en\nymmärrä, miten se on selitettävissä.\n\n-- Sehän on yksinkertainen asia, selitti Aarne. Nuo pojat symbolisoivat\nSuomen kansan ja suomalaisen rodun elämänhalua ja uskoa tulevaisuuteen.\nJokainen meistä vaistoaa, että jos Viro kukistuu nyt, on kesällä Suomen\nvuoro. Mutta nyt suljetaan ryssältä tie. Pojat nähkääs ovat sellaisia\nolentoja, jotka vapauden jalo aate ja isänmaanrakkaus on aina saanut\ninnostumaan. Te kuivat tiedemieskääkkänät ette nähtävästi jaksa sitä\nkäsittää, vaikka olipa viime talvena paljon oikeita miehiä teidänkin\njoukossanne.\n\n-- Minä en pane mitään arvoa sotaiselle sankariudelle, enkä tunnusta\nsellaista edes olevankaan. Minusta ihmisen alkuperäisin oikeus on\noikeus saada elää.\n\n-- Oikeus saada elää, kertasi Aarne. Mistä hän sen oikeuden on saanut?\nPäinvastoin, ainoa mikä tässä maailmassa on varmaa on, että me kaikki\nkerran kuolemme. Meillä ei ole mitään oikeuksia, ellemme niitä hanki\nitsellemme. Järjestynyt länsimainen oikeusvaltio antaa meille oikeuden\nelää ja tehdä rauhassa työtä ja siksi on sitä puolustettava.\n\n-- Ei aseilla.\n\n-- Milläs sitten?\n\n-- Moraalisella yliotteella.\n\n-- Polseviikkejako vastaan -- moraalisaarnoilla!\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Hyvästi nyt. Se on vähän liian epäkäytännöllistä, sillä meillä ja\nheillä on aivan eri moraali.\n\n-- Se on ainoa keino sittenkin, mikä vie lopulliseen voittoon.\n\n-- Älkää ennustako nyt enää, koska ennustuksenne ennen joulua erehtyi\nkokonaan.\n\nAarne jätti tohtorit ja palasi omaistensa luo.\n\nHe eivät kuitenkaan päässeet montakaan askelta, ennenkuin taas tuli\ntuttuja vastaan. Esplanaadin kulmassa he kohtasivat kesäiset vieraansa\nErkki Kairilan ja Juhani Kytän, ja kohtaamisen ilo oli suuri molemmin\npuolin. Alli ja Juhani toisiaan tervehtiessään lievästi punastuivat ja\n-- hymähtivät.\n\n-- Sinähän olet ollut aivan näkymättömissä, sanoi Juhani. Lupasit tulla\nsyksyllä Helsinkiin.\n\n-- Olenhan minä käynyt täällä pari kertaakin, mutta olen viipynyt vain\nvähän aikaa. Isä on sairastellut ja minä olen taas hoitanut taloa.\n\n-- Minä lähden Eestiin, sanoi Erkki pateettisesti. Tosin vain\nsanomalehtimiehenä, mutta kuitenkin.\n\n-- Sepä hauskaa, puhui Aarne. Mehän tapaamme sitten usein toisemme.\nMinä näet lähden sinne myöskin Pohjan Poikien mukana. Vieläpä Irjakin\ntulee mukaan ainakin Tallinnaan asti.\n\n-- Entäs sinä? kysyi Alli katsellen suurin silmin Juhania.\n\nPoika tuijotti pitkään tyttöön ja sanoi sitten varmalla äänellä.\n\n-- Olkoon menneeksi, minä lähden mukaan.\n\nSitten hän kääntyi heti päättäväisesti pois päin ja meni suoraa päätä\nvärväystoimistoon asettuen viimeiseksi vapaaehtoisten riviin.\n\nAulamolaiset ihan hämmästyivät.\n\n-- Aivan Juhanille luonteenomaista. Ei pitkää porua, vaan lyhyt\nharkinta ja varma päätös, vakuutteli Aarne.\n\nErkki katsahti Allin silmiin sanoen:\n\n-- Sen hän taisi tehdä osaksi sinun vuoksesi.\n\n-- Kuinka sellainen olisi mahdollista? puolustautui Alli.\n\nEi hän ollut laisinkaan aavistanut viattomalla kysymyksellään olevan\nniin ratkaisevaa vaikutusta. Hän tunsi hetken levottomuutta ja miltei\nkatui ollenkaan kysyneensä asiaa Juhanilta. Sitten hän kuitenkin\nrauhoitti itseään ajatuksella:\n\n-- Eihän sillä tavalla kukaan voi menetellä. Tietysti Juhani on jo\nkauan asiaa harkinnut. Sattuma oli, että me nyt juuri kohtasimme\ntoisemme ja Juhani sai tilaisuuden panna päätöksensä toimeen kuultuaan\nmuidenkin tuttujen lähtevän.\n\nHän ei tuntenut pohjalaista luonnetta.\n\nAarne ehdotti, että odotettaisiin Juhania ja vietettäisiin ilta\nyhdessä. Silloin Irja puolestaan kutsui koko joukon kotiinsa teelle ja\nErkki vei Juhanille sanan kokoontumisaikeesta.\n\nIllalla istuivat toverukset Valtavaaran kauniissa huoneustossa. Pieni\nseura oli voimakkaan tunnelman vallassa. Irja ja Aarne ikäänkuin\ntukeutuivat toisiinsa. He olivat yhdistäneet kohtalonsa myötä- ja\nvastoinkäymisessä ja päättäneet yhdessä kohdata tulevat vaarat. Ja\nvoimakas nuoruuden into täytti heidän mielensä tulevaa tehtävää\najatellessaan. Taistelu oman maan, vapauden ja sukulaiskansain puolesta\noli siihen aikaan vielä korkein maallinen idea Suomen isänmaalliselle\nnuorisolle.\n\nEikä tuo ihme ollutkaan. Olihan se elänyt venäläisen sortoajan\nja tuntenut sen painon, joka uhkasi joka hetki tukahuttaa koko\nkulttuurielämämme. Olihan se nähnyt uhattuna koko omankin\ntulevaisuutensa, sillä jos panslavismi olisi saanut jatkaa tuhotöitään,\nei meillä olisi enää suomalaista koululaitosta eikä suomalaista\nvirkamiehistöä. Olivathan venäläiset perustaneet tänne omat komeat\nkymnaasitalonsa kasvattaakseen niissä Suomelle täysin venäläismielisen\nvirkamiehistön. Työskentely henkisen viljelyksen aloilla oli siten\naiottu sulkea suomalaisilta miehiltä ja naisilta.\n\nSitten he olivat eläneet uljaan passiivisen vastarintamme ajat,\njolloin ihmeellisiä voittoja oli saavutettu suurlakossa v. 1905 ja\nlisäksi olleet mukana sen jälkeisessä laajassa yhteiskunnallisessa ja\nsivistyksellisessä uudistustyössä. Kun sortoaika uudelleen alkoi, oli\ntämä nuoriso hehkuvin mielin liittynyt aktivisteihin ja vihdoin noussut\nvapaussotaan. Luonnollisesti heimokansojen kohtalo ja Suur-Suomi-aate\nhurmasivat tämän saman nuorison mieltä, joka äsken oli katkonut\nkahleensa ja nähnyt vapauden päivän koittavan. Sen koko ajatusmaailma\noli voimakkaan idealismin leimaama, ja se oli oman aikansa kouluissa\nsaanut miehekkään isänmaallisen kasvatuksen.\n\nAarnen innostus oli vallannut myös Juhani Kytän. Heti liityttyään\nPohjan Poikiin hän eli koko sielustaan asiassa mukana. Pohjalaisessa on\naina voimakas annos idealismia ja taisteluhalua. Juhani Kyttä oli aito\npohjalainen.\n\nErkki tunsi itsensä hieman vieraaksi nyt joukossa. Hän ei näet\nlähtenyt Viroon sotimaan, vaan seurasi mukana erään turkulaisen lehden\nedustajana, siis sanomalehtimiehenä. Köyhän maaseutulukkarin poikana\nhänen oli pakko heti ruveta ansaitsemaan, ja sodan päätyttyä hän jo\nsyyskesällä sai paikan sanomalehtimiehenä Turussa. Kun Viron sota alkoi\nja päätoimittaja ehdotti hänelle sotilaskirjeenvaihtajan tehtäviä, niin\nhän innostui asiaan ja oli valmis lähtemään.\n\nMutta Erkki oli luonne, joka näennäisen iloisuuden ja huumorintajun\nohella oli varsin herkkä kaikelle arvostelulle. Hänessä oli sittenkin\npohjalla pessimismiä. Olivatko elämän huolet, jotka jo nuorena pyrkivät\nhäntä askarruttamaan tai suoranaiset luonteen ominaisuudet sen\naiheuttajana, ei ollut läheisenkään toverin pääteltävissa, sillä Erkki\nei omista huolistaan koskaan puhunut sanaakaan muille. Hän kantoi ne\nitse ja voitti ne itse, mutta hänen suhtautumisensa kanssaihmisiin oli\nhiukan epäluuloinen.\n\nNiinpä hän nytkin oli lukevinaan toveriensa katseista kysymyksen:\n\n-- Miksi et lähde sotimaan kuten muutkin?\n\nEpäluulo oli turha, sillä kukaan hänen tovereistaan ei sellaista asiaa\najatellutkaan, mutta kun Erkki kerran oli saanut epäilyn siemenen\nsieluunsa, ei hän enää päässyt siitä irti, ja hän tunsi tänä iltana\nlievää katkeruutta.\n\n-- Minkä minä sille mahdan, hän mietti, että minun täytyy ansaita\nleipäni, enkä ole heti vapaa liittymään mihin seikkailuretkeen tahansa?\nNiinhän on aina huviretkienkin laita. Minä saan aina miettiä, onko\nvaraa ja tavallisesti sitten jäädä pois. Sitäpaitsi luulen voivani\nlehtialalla tehdä paljon enemmänkin Suomen ja Viron yhteisymmärryksen\nhyväksi kuin sotilaana.\n\nAlli puolestaan olisi heti halunnut lähteä matkaan Irjan mukana, mutta\nnyt pani Aarne jyrkästi vastaan.\n\n-- Naisia on Virossa kuinka paljon tahansa -- niinhän niitä on\nmuuallakin. Miehiä siellä nyt tarvitaan, kuten niitä sivumennen sanoen\naina muuallakin tarvitaan, hän pauhasi. Sotilaita Viroon halutaan. Alli\npitäköön huolta kodista, missä vanhemmat jo ovat heikot ja isä lisäksi\nsairas.\n\n-- Mikäpä minä olen talon hoitajaksi? penäsi Alli vastaan.\n\n-- Sinäkö? Näinhän minä selvästi kesällä, että väki tottelee\nsinua. Sinulla on täysi auktoriteetti Aulamon kartanossa ja -- --\nkäytännöllistä älyä. Jonkun täytyy kotitalostakin huolehtia.\n\nJuhani istuutui Allin viereen ja sanoi omankin mielipiteensä olevan,\nettä Allin oli paras pysyä kotona.\n\nAlli hymyili hänelle. Heidän katseensa puhuivat paljon keskinäisestä\nsympatiasta sille, joka osasi katsella heitä oikealta kannalta. Irja ja\nAarne eivät nähneet siitä mitään, mutta Erkki tajusi sen ja kalpeni.\nHän tunsi ja näki selvästi voimakkaan tunteen kasvavan noissa kahdessa\nnuoressa rinnassa, mutta hän näki auttamattomasti itse jäävänsä\nulkopuolelle. Tapahtumat ja tilanteet olivat nyt niin ratkaisevia\nluonteeltaan, että niiden voimasta paljastuivat salatut asiat.\n\nHaavoitettu ylpeys ja mustasukkaisuus tekivät Erkille vaikeaksi viipyä\nseurassa ja hän päätti poistua.\n\n-- Suokaa anteeksi, hän sanoi Irjalle ja Allille heti kun tee oli\njuotu. Minun on mentävä vielä lehteni Helsingin konttoriin. Laiva\nlähtee parin päivän kuluttua Eestiin ja sitä ennen on minun saatava\nmonta asiaa vielä kuntoon. Minun täytyy joutua.\n\nAlli hämmästyi.\n\n-- Nytkö jo aiot poistua? Olisit nyt viettänyt illan kanssamme, kun\ntaas pitkästä aikaa olemme hetken yhdessä.\n\nErkki hymähti katkerasti. Hän ei tajunnut, että pyyntö oli\nvilpittömästi tehty.\n\n-- Olisin tehnyt sen mielelläni, ellei minun täytyisi lähteä, sanoi\nErkki katsoen tiukasti tyttöä silmiin.\n\n-- Niinkö, sanoi tyttö hymyillen. Ehkä voit piankin suorittaa asiasi ja\npalata takaisin. Soita puhelimella, tulemme avaamaan. Tule jos ehdit,\nvaikkapa myöhempäänkin.\n\n-- Kiitos, jos ehdin, ehkäpä tulen.\n\nErkki sanoi hyvästi ja lähti. Hän ei palannut takaisin eikä hän mennyt\nlehtensä konttoriinkaan. Hän kiersi yksinään katuja ja rantoja miettien\nmutkistuneen elämänsä kysymyksiä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeuraavina päivinä oli Helsinki tulvillaan Pohjan Poikia. Rykmentti\noli nyt koossa ja harjoitteli ahkerasti Uudenmaan kasarmin pihalla,\nlähipuistoissa ja jäällä. Suuret ihmisjoukot seurasivat harjoituksia,\nsillä itse asiassa sotilastoiminta reippaudellaan ja jännittävyydellään\non aina kiinnostanut suurta yleisöä. Pikkupojat marssivat puupyssyineen\nPohjan Poikien jälessä ja äkseerasivat omalla kulmallaan.\n\nMyöskin lomahetkinä ja iltaisin olivat vapaaehtoiset liikkuessaan\nkaupungilla komeissa sotilasvarustuksissaan ja jääkarhun pää\ntakinhihassaan -- yleisön suosikkeja. Se tunsi heissä vaistomaisesti\noman turvallisuutensa esitaistelijat, samalla kun sanomalehdistä joka\naamu luki yhä hurjempia uutisia polseviikkien riehumisesta Virossa.\n\nPohjan Pojat taas esiintyivät arvonsa tuntien pystypäisinä ja\nkomearyhtisinä, missä ikinä liikkuivat ja heidän päällystönsä valkoiset\nkarvalakit -- nuo tutut mannerheimiläiset -- synnyttivät aina jotain\nvapaussodan tunnelmalle vivahtavaa. Oli kuin entisten aikojen miehekäs\nsuomalainen sotilashenki olisi yht'äkkiä jälleen vallannut Helsingin --\ntämän poliittisen intriigin ja juoruilun kultaisen markkinapaikan. Nyt\nolivat kaikki vatvojat taas vaiti, sillä Pohjan Pojat puhuivat suoraa\nkieltä ja -- vaara, vaara oli välähtelemässä taivaanrannan takana.\nSieltä sen internationaalin rummun lyönnit jo sykähyttelivät porvarien\npoloisia sydämiä.\n\n-- Onhan meillä nyt -- Pohjan Pojat, ajatteli Helsinki ja oikaisi\nryhtiään.\n\nMutta olipa eräs, josta niinä päivinä oli tullut rauhan ystävä -- Irjan\nnelivuotias pikku Eero-veli.\n\nTämä järkyttävä tapahtuma oli kaikessa alastomuudessaan seuraava:\n\nEero poika oli sisarensa kera Liisanpuistossa Pohjan Poikien\nharjoitusta katsomassa. Päässä oli hänellä komea suomalainen\nsotilaslakki ja puupyssy kourassa.\n\nNyt kuului kasarmilta komennuksia ja hetken perästä marssi pitkä,\nsotaisa komppania kasarmin ohitse jäälle. Eero-poika intoutui ja\nliittyi joukkoon viimeiseksi, marssien pyssy olalla kuten muutkin.\n\nSilloin äkkiä kuului kauhea komento:\n\n-- Komppania -- seis!\n\nPysähdys.\n\nSeuraavalla komennuksella lähtivät muut liikkeelle, mutta Eero seisoi\nkauhusta kangistuneena paikallaan. Hän luuli, että tuo julma karjaisu\noli tarkoitettu hänelle -- yksin hänelle ja -- oli tullut -- \"vahinko\".\n\nIrja-siskolle tuli siitä ikävä yllätys. Oli mentävä kotiin. Ja sen\njälkeen osoitti Eero harrastavansa jälleen toistaiseksi kotiaskareita\nja rauhan töitä -- rattaita, puuhevosia ja kuvakirjoja.\n\nSellaista on sota!\n\nAarne ja Juhani siirtyivät samana päivänä kasarmiin asumaan. Alkoi taas\ntuttu sotilaselämä. Tuli uusia tovereita ja aseveikkoja joukottain.\nUudet olosuhteet, uudet kasvot, uudet kohtalot kiinnittivät taas mieliä\nja yhdistivät poikia toisiinsa.\n\nMyöskin Irjalla oli tulinen kiire ja matkakuume. Allin kanssa yhdessä\noli hän jo useita kertoja pakannut matkalaukkunsa ja purkanut ne taas.\n\n-- Älä ota vain paljon tavaraa mukaasi matkalle, kehoitti Alli.\n\nTaas avattiin kapsäkit ja alkoi uusi erittely ja järjestely. Irjan\nvanhemmat eivät olleet suopeita tytön matkapuuhille, mutta huomasivat\npian, että järkipuhe ei auttanut kun tunteet puhuivat. Niinhän käy aina.\n\nKun matkalaukut illalla myöhään vihdoin oli saatu kuntoon, katsoi Alli\nolevansa tarpeeton, ja arvellen lisäksi Irjan haluavan olla kahden\nkesken äitinsä kanssa viimeiset hetket Suomen mantereella, hän lähti.\nHän kierteli nyt yhtä yksinäisenä kuin Erkkikin katua ylös toista alas\nodotellen Viron-kävijäin lähtöhetkeä. Hän muisteli Juhani Kyttää,\neivätkä ajatukset antaneet hänelle rauhaa.\n\n-- Ihmeellinen poika. Teki päätöksensä kuin ampiainen ja nyt\non lähdössä maille mantereille. Eikö se jo ollut suoranaista\nyltiöpäisyyttä.\n\nSittenkin hän ihaili tuota suoraa miehekästä päätöstä. Oikea poika oli\nhänestä, tuo Juhani. Sellaisia tarvitsi Suomi.\n\n-- Mutta entäs jos hän kaatuu Virossa?\n\nAlli pudisti päätään.\n\n-- Ei, se oli liian kauhea ajatus. Hän ei saanut kaatua. Olavissa oli\ntarpeeksi heidän perheen osalle, kun Aarnekin jo oli haavoittunut.\n\nSitten muisti Alli, että eihän Juhani kuulunutkaan heidän perheeseensä.\nIrja kuului, mutta ei Juhani, ainakaan vielä. Nähtävästi kuitenkin hän\ntulisi kuulumaan heihin, siltä tuntui.\n\nIrjan luona olisi heidän välinsä voinut selvitä. Kuin kuumeessa\nhe olivat istuneet illan, mutta Irjan ja Aarnen läsnäolo -- niin\nsuloinen kuin se muuten olikin -- oli kuitenkin estänyt välittömän\nja luonnollisen keskustelun niistä asioista, jotka painoivat heidän\nsydämiään. Mutta sanat ja katseet olivat kyllästetyt voimakkaalla\ntunteella ja merkitsivät enemmän kuin tavallisesti. Juhanin täytyi\nrakastaa häntä. Alli tunsi sen koko olennollaan ja hän itse -- hän\nrakasti myös. Se oli nyt aivan varma asia.\n\nMitään lopullista selvyyttä kuitenkaan heidän välilleen ei ollut tullut\neikä enää näyttänyt voivankaan tulla, sillä nyt olivat Pohjan Pojat\nkasarmissaan ja huomenna he lähtevät. On mahdollista vain tavata vielä\nkerran laivarannassa suuren väkijoukon läsnäollessa.\n\nEi näkynyt Erkkiäkään missään. Häneltä olisi voinut saada tietoja\nasiain yleisestä kulusta ja olisi edes ollut tuttua seuraa. Alli\nkadehti Irjaa. Irja oli nyt tulta ja intoa Hän oli kokonaan antautunut\nuuteen seikkailuun elämässään ja hän oli luonne, joka antoi kaikkensa.\n\nKulkiessaan Unioninkatua Senaatintorille kuuli Alli poliisikamarin\nedustalta ankaraa meteliä ja huutoja. Siellä oli miehiä tori mustanaan.\n\n-- Mitä on tapahtunut? hän mietti aikoen lähteä poispäin, mutta samassa\nhän huomasi yliopistonkin taholla väkijoukkoja. Jokin hälyytys oli\nkäynnissä. Suuri parvi miehiä kulki nytkin huutaen ja meluten hänen\nohitseen. Samassa erkani parvesta pitkä aliupseeri, astui suoraan luo\nja tarttui hänen käteensä.\n\nAlli säpsähti. Sitten hän tunsi Juhanin.\n\n-- Sinäkö? Mitä on tapahtunut?\n\n-- Jumalan kiitos, huudahti Juhani, että sain kerran vielä nähdä sinut!\nTämä meteli ei ole mitään erikoista. Pitkällä sillalla oli joukko\nhuligaaneja hyökännyt meikäläisten kimppuun alkaen tappelun. Toverimme\nhälyyttivät koko pataljoonan ja nyt olemme kulkeneet ketjussa läpi koko\nSörkan kaupunginosan toimeenpannen sellaisen puhdistuksen, että se\nmuistetaan. Mutta mitäpä niistä maallisista, minulla on sinulle paljon\ntärkeämpää puhuttavaa. Tule tänne, kävellään rauhallisille kaduille.\n\nHän tarttui Allin käsivarteen.\n\nJuhani puhui kiihkeästi: -- Kun me nyt eroamme mahdollisesti ikuisiksi\najoiksi, tahdon sanoa, että minä rakastan sinua. En koskaan ennen ole\ntodella ketään rakastanut, mutta sinua rakastan ja tahdon rakastaa\nsinua aina.\n\nVoimakkaan tunteen vallassa Alli ojentautui Pohjan Poikaa kohti sanoen:\n-- Minä rakastan myöskin sinua ja rakastin jo silloin kesällä meillä\nkotona. Miksi lähdit silloin pois? Miksi et silloin sanonut tätä? Me\nolisimme voineet elää ihania päiviä.\n\n-- Todellakin, mikä hölmö minä olin! Luulin sinun ja Erkin välistä\nsuhdetta syvemmäksi, en tahtonut pettää toverini luottamusta.\n\n-- Turha pelko, Erkistä olemme paljon pitäneet aina, mutta koskaan en\nole ajatellutkaan mahdolliseksi rakastaa häntä. Sinussa taas näin heti\njotain erikoista.\n\n-- Ja minä, minä tiesin että sinä tulet minulle kohtalokkaaksi. Minun\nkohtaloni on jo kauan ollut sinun käsissäsi. Sinun silmäyksesi ratkaisi\nliittymiseni Viron retkeen. Ajattelin, että muuten halveksit minua --\nja tässä nyt olemme.\n\n-- Tunsin pistoksen sydämessäni nähdessäni sinun lähtevän\nvärväystoimistoon, puhui Alli. En tarkoittanut kysymykselläni mitään\nerikoista. Ja tottahan sinä lähdet myös Viron vuoksi matkalle. --\n\n-- Luonnollisesti. Olin sitä jo ajatellutkin, mutta sinusta lähti\nlopullinen sysäys.\n\nHe kulkivat toisiinsa painautuneina pohjoisrantaan istuen kostealle\npenkille. Myrskyn vinkuessa ulapalla ja laivojen touveissa he\nsuutelivat toisensa hehkuviksi ja lämpimiksi rakkauden ylitsevuotavassa\nonnessa ja tuskassa ja pikaisen eron katkerassa, nyyhkyttävässä\nikävässä.\n\n-- Tule takaisin pian, Juhani. Odotan sinua joka päivä, joka minuutti\ntaukoamatta. Muista se.\n\n-- Toivon pääseväni takaisin. Sinun rinnallasi olisi ihana yrittää\nelämää. Ja kävipä miten tahansa. Tämä yö on antanut minulle niin\npaljon, että olen joka tapauksessa kiitollinen elämälle. En yhtään\nmoiti, etteikö se olisi ollut minulle suosiollinen. Sittenkin tahtoisin\nelää! Miten ihanaa onkaan elämä. Ihmiset vain eivät osaa järjestää sitä\nkunnolla keskenään.\n\n-- Täytyykö sinun lähteä ehdottomasti jo huomenna?\n\n-- Täytyy. Sitä ei voi lykätä. Ja uusin innoin menenkin nyt saatuani\nsyleillä sinua ja tietää, että sinä minua rakastat. Ei antanut\nmeillekään vihamies rauhaa. Ellemme nyt sitä lyö takaisin, on se parin\nkuukauden päästä kuitenkin kimpussamme. Parempi lyödä se Virossa kuin\ntäällä. Silloin samalla Viro pelastuu. Mutta kun takaisin pääsen, tulen\nheti luoksesi.\n\n-- Sinun täytyy tulla takaisin. Meidän täytyy saada elää ja toimia\nyhdessä. Minä odotan kiihkeästi sinun tuloasi.\n\nAamun sarastaessa Juhani Kyttä palasi kasarmiin saatettuaan tyttönsä\nkotiin. Hän heittäytyi vuoteeseensa ja uneksi ihania asioita varhaiseen\nherätykseen saakka.\n\nTammikuun 12 päivänä marssivat Pohjan Poikien muhkeat rivit Valkoisen\nKaartin rykmentin soittokunnan puhaltaman reippaan marssin tahdissa\nsatamaan, sijoittuen Väinämöiseen. Tuhatlukuiset joukot uteliaita\nhelsinkiläisiä täyttivät koko ranta-alueen ja mieliala oli korkealla.\nEi käynyt kenenkään kieltäminen, että komppaniat olivat komeata,\nhyvin varustettua väkeä niin nuorta kuin miehistö olikin iältään.\nSuurin osa oli sittenkin jo vapaussodassa karaistunutta väkeä. Joukon\nsotilaallinen ryhti ja miehekäs karskius oli häikäisevä. Sellaista\nsuomalaista sotaväkeä saa harvoin nähdä.\n\nAlli Aulamo seisoi laiturilla saattajien eturivissä. Nyt vasta eron\nhetkellä hän todella tunsi, miten paljon merkitsi hänelle lähtijäin\njoukko. Tuolla ylhäällä kannella Aarne, täydessä aseistuksessa, yllään\nviheriälle vivahtava lammasnahkaturkki ja päässään kuuluisa valkoinen\nmannerheimiläislakki. Hänen vierellään heilutti jäähyväisiä Irja silmät\nloistavina. Hän oli kaikkien esteitten ja vaikeuksien uhalla ajanut\nläpi tahtonsa saada seurata sulhastaan ainakin Tallinnaan, ehkäpä\nedemmäksi. Ja sitten ylimmällä kannella seisoivat rinnakkain vanhat\nsotatoverit Juhani Kyttä sotilaspuvussa ja Erkki Kairila siviilimiehenä.\n\nInnostus ja alakuloisuus vaihtelivat Allin mielialassa. Laulut ja\nmarssit kajahtivat. Kalm puhui miehekkäällä sotaisella tavallaan.\nYläkannen miehet uhkasivat tulla junalla takaisin.\n\nAlli katseli Juhani Kyttää ja voimakas mielenliikutus valtasi hänet.\nMyöskin Juhani oli hyvin vakava. Ei saanut hänkään katsettaan irti\nvaaleakiharaisesta tytöstä, tuolla alhaalla. Miten paljon hän uhrasi ja\nmiten paljon saattoi menettää tällä retkellä! Nyt vasta asia todella\nhänelle selkesi. Mutta mikään peruutus -- mikään takaisin paluu ei\nollut enää mahdollinen.\n\n-- Tule takaisin! huudahti tyttö alhaalta.\n\n-- Odotatko? kysyi poika.\n\n-- Ikävöin, kaipaan sinua ja teitä kaikkia! tuli vastaus.\n\n-- Pari kuukautta vain, sitten tavataan taas, huudahti Juhani.\n\nKuului kireä komennus. Portaat poistettiin. Väinämöisen potkurit\nalkoivat käydä. Köydet irroitettiin. Laiva alkoi hitaasti irtautua\nrannasta.\n\nSamassa kajahtivat pitkin rantaa valtavat eläköönhuudot, joihin\nlaivasta vastattiin.\n\nSuomalaiset joukot lähtivät taas kuten lukemattomat kerrat ennenkin\nvuosisatojen kuluessa sotaretkelle Itämeren maihin. Miten moni noista\nnuorista sotilaista tulikaan astumaan samoja teitä, joita kaukaiset\nisät ja sedät ennen olivat astuneet Kaarlein ja Kustavien aikoina.\nMonet kylät, missä vuosisatoja sitten suomalaiset varuskunnat olivat\nvuosikausia majailleet, saivat nyt uudelleen samaan kansallisuuteen\nkuuluvan miehityksen ja taistelukentät, joilla esi-isiemme hurraa\nmuinaisina päivinä oli voittorikkaana kajahtanut, saivat uudelleen\nkuulla vahvistunein innoin vanhat suomalaiset sotahuudot.\n\nTällä kerralla lähti Suomen nuoriso päämäärästään tietoisena\ntaistelemaan Suur-Suomen puolesta.\n\nVäinämöisen irtautuessa laiturista jatkuivat loppumattomat\neläköönhuudot pitkin rantaa. Mitä parhaat toivotukset seurasivat Pohjan\nPoikia Eestinmaahan.\n\nAlli olisi halunnut vielä huutaa monta asiaa ja varotusta lähtijöille,\nmutta torvien pauhina ja eläköönhuudot tekivät kaiken keskustelun\nmahdottomaksi. Täytyi tyytyä heiluttamaan kyyneleistä nenäliinaa ja\nyhtymään suosionosoituksiin.\n\nMahtavin kaartein kääntyi Väinämöisen valtava ruho satamassa. Sen\npotkurit alkoivat iskeä aaltoja täysin voimin ja laiva lipui hiljalleen\nSuomenlinnan salmien läpi Suomenlahden ulapalle.\n\nYksin jääneenä ja syvä kaipaus mielessään palasi Alli Aulamo asuntoonsa\nmatkustaen seuraavalla junalla kotiinsa Lounais-Suomeen.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nHuurteiset metsät humisivat tammikuun rajuissa tuulissa Aulamon\nkartanon ympärillä. Pakkasen patoamana purskutteli koski kylmiä,\nsameita kuohujaan käyden kiukkuisena taistelemaan jääkahleiden\nkimppuun, joita talvi yhä tiukemmalle sen ympärille puristeli. Kartanon\nikkunoissa alkoi jääpeite kohota yhä ylemmäs, eikä silloin tällöin\npilkahtavan talviauringonkaan laimea katse saanut sitä sulamaan.\n\nKartanossa elettiin jälleen jännittäviä päiviä. Olivathan pojat taas\nsodassa.\n\nAlli seisoi ikkunassa katsellen lumen ryöppyä aukealla pellolla. Ulkona\nsiellä kuului myrskyn vinkuna rakennuksen nurkissa ja puhelinlangat\nvalittelivat maailman kalseutta. Suuresta kinoksesta puutarhan aidan\nkohdalla pöllähti pyrypilvi ilmoille. Se laskeutui peltoaukealle ja\nkiiti sitten matalana maata laahaten tiehensä tarttuen matkallaan\nyhä uusiin aitoihin ja pensaikkoihin. Kylmältä ja kolealta näytti\ntammikuinen maisema. Ikkunastakin tunkeutui huoneeseen kolea, vihainen\nviima.\n\nAlli veti kätensä pois ikkunanlaudalta. Vaistomaisesti hän kääntyi\ntaaksepäin ja loi katseensa lieteen, missä iloinen valkea räiskyi ja\npunasi huoneen seinän hehkuen suloista lämpöä aina keskilattialle\nasti. Tyttö oli jo lähdössä lieden ääreen lämmittelemään kylmenneitä\nkäsiään, kun eräs ajatus sai hänet säpsähtämään, kääntymään takaisin\nja katselemaan taas vakavana ulos peltoaukealle, missä pyryn henget\nleikkivät.\n\n-- Tuolla ulkona ovat nyt meidän pojat, Aarne, Juhani ja Erkki, --\nilman suojaa, ilman lepoa ja lisäksi taistelussa julmaa vihollista\nvastaan.\n\nEikö mitään voitu tehdä heidän puolestaan? Voimattomuuden ja\ntoimettomuuden tunne kiusasi häntä.\n\nHän kääntyi pois ja meni ruokailuhuoneeseen. Siellä hän tapasi äitinsä,\njoka paraikaa seisoi ikkunan ääressä pitäen kiinni kaidepuista, otsa\npainettuna kylmää lasia vastaan.\n\nAllin tullessa äiti kääntyi nopeasti ja hänen silmissään näkyi\nkyyneleitä. Molemmat naiset katsahtivat toisiinsa. He eivät puhuneet\nmitään, mutta he ymmärsivät ajatelleensa samaa asiaa. Alli istui\nkeinutuoliin ja alkoi lukea. Äiti kattoi pöytää. Salista kuului\nrykäisy. Antti agronoomi sieltä tuli huoneeseen, istui pöydän ääreen ja\nnakutti sen kanteen hermostuneesti sormillaan.\n\n-- Oikea myrskyilma ulkona, sanoi hän sitten rykäisten kuivasti.\n\n-- Niinpä näkyy olevan, vastasi Alli.\n\nAntti katseli äitiä, joka ei puhunut mitään, mutta silmät punaisina\nhääräsi kiivaasti kulkien edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä.\n\n-- Minä lähden ehkä vähän kävelemään ennen aamiaista, jatkoi Antti.\n\n-- Tuonne pyryynkö? Onko siinä nyt mitään ideaa? kysäsi Alli\nkriitillisenä.\n\nMutta äiti vastasi jyleästi:\n\n-- Mene vain. Saathan vähän tuntea esimakua siitä, miltä pojista tuntuu\nsotatantereella tällä hetkellä.\n\nIsä hymähti.\n\n-- Älä nyt sure, Elma, liiaksi. Kyllä pojat itsestään aina huolen\npitävät. Eivätkä he ole eilispäiväisiä teerenpoikia. Eikä siellä\nsodassakaan sitä paitsi aina tapella.\n\n-- Totta kai. Vihollinen voi tietysti tulla koska tahansa, penäsi Elma\nrouva ja jatkoi: Kulneff ennen muinoin hyökkäsi aina kasakkoineen\npahimmalla pyrysäällä, silloin kun meikäläiset istuivat nuotion\nääressä. Olenhan minä toki nähnyt sellaisen taulunkin.\n\n-- Kulneff olikin oikea sotilas kiireestä kantapäähän, sellaisia urhoja\non harvassa. Mutta oli sen asian laita miten tahansa, niin suomalainen\nsoturi ja Pohjan Poika varmaankin kestää aina siinä missä ryssäkin,\nsiinä missä Kulneffkin.\n\nAlli hypähti pystyyn innoissaan.\n\n-- Miksei kestäisi! Meidän poikamme ovat sitäpaitsi jo vanhoja\nsotilaita. Kyllä he tietävät, mitä sota on.\n\n-- Oikein, Alli! jatkoi isä. Ei nyt pidä aina ajatella pahinta\nmahdollisuutta. Muistahan mikä ratkaiseva vaikutus suomalaisten\ntulolla oli Virossa. Sehän nosti virolaiset taas jaloilleen. Heti ensi\ntaistelussa meikäläiset voittivat ja nyt etenee koko Viron rintama.\nPolseviikithan pakenevat jo takaisin Pietariin. Ja tämä kaikki\nmerkitsee käännettä koko Viron ja pohjoismaiden historiassa.\n\n-- Kuuletko äiti, miten isä runoilee, huudahti Alli. Meidän poikaimme\ntaistelu on taas kerran kääntänyt nurin narin koko pohjoismaiden\nhistorian.\n\nÄiti hymähti kyyneltensä lomitse, mutta ei vastannut mitään.\n\nPorstuassa kuului kolinaa. Posti oli jälleen tullut ja sen mukana\npäivän lehdet. Isä riisti luonnollisesti itselleen tuoreimman lehden ja\nAlli sai tyytyä eilispäivän Uuteen Suomeen.\n\nOli hetken hiljaisuus ja kuului vain lehtien kahinaa. Sitten isä\nhypähti tuoliltaan.\n\n-- Kuulkaa kummia, hän huudahti. Narva on valloitettu. Suomalaiset ovat\nvalloittaneet Narvan.\n\n-- Mitä, Narvanko? Narvan!\n\n-- Jaa, että minkä ovat valloittaneet? kysäisi äitikin uteliaana.\n\n-- Suomalaiset Narvan! Tämähän on jotain ennen kuulumatonta. Aivan kuin\neläisimme uudelleen Kaarle XII:n sankariaikaa.\n\nKuulkaahan, nyt minä luen:\n\n    _Narvan valloitus. Suomalaiset joukot ensimäisinä. Suomalaisia\n    kaatunut 6, haavoittunut 35._\n\n    Tallinna 20.1. Ensimmäisinä saapuivat Narvaan t.k. 18 p:nä kello\n    5,20 i.p. majuri Ekströmin joukot, joihin kuului 1. suomalainen\n    vapaaehtoiskomppania, päällikkönä kapteeni Eskola. Toinen\n    komppania, päällikkönä kapteeni Kanerva, tunkeutui kaupunkiin\n    klo 6,40 i.p. tullen pohjoisesta Narvajoen vartta. 3 komppania,\n    päällikkönä luutn. Laaksonen ja 4 komppania, päällikkönä luutn.\n    Dahlgren, saapuivat kohta tämän jälkeen. Etujoukkona oli kapteeni\n    Varmavuoren johtama tiedusteluosasto. Venäläiset vastaanottivat\n    hyökkäävät suomalaiset kivääritulella. Kun vielä joukko\n    virolaista jalkaväkeä oli t.k. 19 päivän aamulla klo 4 saapunut\n    paikalle, oli polseviikkien vastarinta lopullisesti murrettu.\n\n    Vangiksi saatiin kaupungin valtauksessa m.m. erään\n    polseviikkirykmentin ja divisioonan esikunnat. Sotasaalista\n    saatiin suuret määrät, 1 kenttäpatteri, 2 raskasta tykkiä, 200\n    hevosta, kuormastoa, suuri määrä elintarpeita, m.m. 16000 kiloa\n    sokeria ja paljon muuta.\n\nÄllistyneinä kuuntelivat naiset isän lukemista. He eivät\nsotaliikeselostusta paljonkaan ymmärtäneet, mutta sen he tajusivat,\nettä Suomen pojat olivat tehneet ikimuistoisan teon. Olihan Kaarle\nXII:kin Narvan voitosta puhuttu satoja vuosia.\n\nAlli kääntyi ikkunaan. Hän katseli noita koleita pyryn peittämiä\ntantereita ja mietti:\n\n-- Kylläpä ovat poikia. Tuolla myrskyssä ja pakkasessa ne ovat\nmarssineet ja taistelleet ja Narvan vallanneet. Voi uljaita poikia.\nMinua haluttaisi syleillä ja suudella heitä kaikkia -- koko rykmenttiä.\n\nSitten lämmin tunneailahdus valtasi hänet. Hän nosti nenäliinan\nsilmilleen, ja juoksi omaan kamariinsa.\n\nIsäkin kulki lehti kourassaan omaan huoneeseensa ja alkoi puhelimitse\nsoitella koko pitäjälle meidän poikiemme hirveitä urotöitä Suomenlahden\ntoisella puolen.\n\nIltapostissa saapui kirje Eestistä. Erkki kirjoitti. Hän oli\nsanomalehtimiehenä seurannut mukana Narvaa vastaan toimivassa ryhmässä\nja nyt hän kaunopuheisesti kuvaili suurin piirtein nuo ratkaisevat\ntapahtumat sekä voiton herättämän mahtavan kansallisen innostuksen niin\nsuomalaisissa kuin virolaisissa joukoissa. Tämän voiton kautta oli\nkoko punainen rintama idässä murtunut ja Viron valtakunnallinen raja\nsaavutettu. Sitävastoin oli kaakossa tilanne vielä varsin vakava. Kohta\nkäyvät siellä Pohjan Pojat Kalmin johdolla hyökkäämään.\n\nMoneen kertaan luettiin Aulamoilla sinä iltana lieden tuikkivassa\nvalossa Erkin kirjettä ja vuoroin toiveet sekä huolet täyttivät siellä\nrinnat, toiveet isänmaan uudesta kunniasta ja nousun ajasta ja huolet\npoikain ja veljien kohtaloista. Seuraavana päivänäkin sai Alli Virosta\nkirjeen, jota kuitenkaan ei näytetty kenellekään muille pyynnöistä\nja uhkauksista huolimatta. Mutta sinä iltana istui tyttö myöhään\npianon ääressä, soitteli hiljaisia kaihomielisiä säveliä ja eli muissa\nmaailmoissa.\n\nÄiti ja isä ihmettelivät ja kuiskuttelivat keskenään kaikista Viron\nretken ihmeellisistä vaikutuksista heidänkin perheeseensä, mutta\nsalaisuus pysyi Allin takana tallella. Hän vain hymyili kaikille\nkyselijöille ja sanoi lopuksi:\n\n-- Saattepahan nähdä kaikki aikanaan. Nyt on vielä liian varhaista\npuhua mitään.\n\nAarne ei -- kuten pojat ja veljet tavallisesti menettelevät -- ollut\nvielä ehtinyt kirjoittamaan muuta kuin erään postikorttikuvan Toompean\nlinnasta Tallinnasta. Siinä oli noita tavallisia toivotuksia: \"Voikaa\nhyvin älkääkä olko huolissanne\", eikä mitään asiallista tai edes\ntunnelmallista.\n\n    _Luhde -- Grosshof_.\n\n[Perustuu kapteeni Rytkösen kuvaukseen joukkueensa toiminnasta Luhde --\nGrosshof in taistelussa.]\n\nPohjan Poikien pitkät kolonnat marssivat 31.1. eri teitä Sangasten\nasemalta Valkia kohti vallatakseen sen. Päävoimat kulkivat valtatietä\nLuhde-Grosshofin kartanoon päin, mihin punaisten parhaat ja tähän asti\nvoittorikkaat, pelätyt lättiläiset pataljoonat olivat asettuneet hyviin\nasemiin kivijalkojen ja viertoteiden vallien suojiin, katkaistakseen\nsuomalaisten tien. Oli siis uhkaava taistelu tulossa, ensimäinen\nsuurtaistelu Pohjan Poikain historiassa.\n\nJoka komppania, joka ryhmä, joka mies tiesi, että nyt oli kysymys --\nelämästä ja kuolemasta. Nyt katsoi koko Viro ja koko Suomi tuohon\npieneen joukkoon, joka vieraan maan kamaralla aktiivisesti ajoi Suomen\nheimon asiaa ja täytti kansamme kunniavelan. Ilman tätä joukkoa ja\nEkströmin sotureita olisi Suomi ollut kunnoton, kurja ja halveksittu\nsekä kirottu maa. Polseviikkien ruoskan alle painetut virolaiset\nheimoveljemme olisivat sitä kironneet, pohjoismaiset naapurikansat\nhalveksuen sille nauraneet.\n\nTuo merkitty joukko, joka kantoi harteillaan niin raskaan taakan,\neteni nyt Valkia puolustavia ja Luhde-Grosshofin luo päävoimansa\nsijoittaneita punaisia rykmenttejä vastaan. -- Se oli edesvastuustaan\ntäysin tietoinen.\n\nLisäksi oli se tietoinen Ekströmin joukkojen suuresta saavutuksesta\n18.1. s.o. Narvan valtauksesta ja Pohjan Pojat eivät luonnollisestikaan\naikoneet olla pekkoja pahempia. Tosin ei Valkilla ollut sellaista\nkaikuvaa nimeä kuin Narvalla, mutta vihollinen oli siellä sitä\nvahvempana vastassa. Siitä saatiinkin pian selvä todistus.\n\nViron kansallissankariksi oli muutamien viikkojen kuluessa noussut\nrohkea soturi, yliluutnantti Kuperjanov, joka kuuluisine sisseineen\nmilloin vihollisen edessä, milloin sen takana suoritti hurjia urotöitä.\nHänet oli nyt joukkoineen suomalaisten saavuttua kaakkoisrintamalle\nmäärätty Kalmin alaiseksi Valkin operatiossa.\n\nTietäen Kuperjanovin sissien hiljan kestämät vaivat ja uupumuksen,\ntahtoi Kalm antaa heidän levätä ja määrätä heidät reserviin, mutta\nKuperjanov vastasi ylpeästi sissiensä olleen aina eturintamassa ja\nhaluavansa sen paikan nytkin.\n\nVälttääkseen eripuraisuutta Kalm myöntyi ja Kuperjanovin miehet\nlähtivät etujoukkona Luhde-Grosshofia kohti. Uljaasti he kävivät ilman\nmuuta hyökkäämään kartanoon.\n\nPohjan Poikien edetessä kalsean tammikuun auringon valaisemia lumisia\nkenttiä kuuluikin edestäpäin yhtämittaista tykki- ja kivääritulta.\nKumeasti jylähtelivät jo siellä meikäläiset tykit kamppailussa\nperivihollista vastaan ja vihaisesti vastasi punainen tykistö.\nItämyrsky vinkui jälleen.\n\nPojat pusersivat tiukkaan hampaitaan ja astuivat vankkumatta edelleen.\nJokaisen katseista näkyy jyrkkä päätös: arvelematta vihollisen\nkimppuun, missä ikinä se tavataan.\n\nLähetti saapuu ilmoittaen:\n\n\"Kuperjanovin hyökkäys lyöty takaisin, tappiot suuret, Kuperjanov\nitse ja melkein kaikki hänen upseerinsa kaatuneet. Sissit jatkavat\ntaistelua.\"\n\nVakava värähdys käy miesten kasvoissa.\n\n-- Annahan kun päästään näyttämään niille Pohjan Pojan voimaa.\n\nI pataljoonan komentaja, kapteeni Hannula jakoi komppanialle tehtävät\nVaren torpan luona.\n\nNyt komppaniat levittäytyivät hyökkäykseen.\n\nLuhde-Grosshofin puolustajat tällä välin myhäilevät itsekseen,\nmaatessaan erinomaisissa ihmiskäden luomissa ja varustamissaan asemissa\nlyötyään etujoukon hyökkäyksen takaisin. Antaakseen moraalista\nvaikutusta vastustajalleen he innoissaan ampua räiskivät vietävästi.\nKuitenkin hekin tuntevat nahassaan, ettei tämä tähän pääty, sillä\nvalkoinen tykistö ampuu yhä edelleen sisukkaasti ja väistymättä.\n\n-- No, mitäpä siitä, tulevat uudet joukot saamaan selkäänsä noilla\nepäystävällisillä aukeilla, he miettivät. Silloin vastapäiset\nmetsänreunat kaukana alkoivat elää. Pohjan Poikien ketjut juoksevat\nlumista kenttää Luhde-Grosshofia kohti. Syöksyt ovat pitkiä ja komeita.\n\n-- Ylös -- mars, mars! kajahtavat komennot pitkin linjaa.\n\nSe on tuota uljasta vapaussodan taktiikkaa. Upseerit edellä, sitten\naliupseerit ja vihdoin miehistön taajat ketjut.\n\nMutta vihollisen tuli pyyhkäisee nyt myrskyn pauhuna avointa kenttää.\nSadat kiväärit ja kymmenet konekiväärit syöksevät rakeitaan ryntääjiä\nvastaan. Miehiä tupertuu tantereeseen. Joka syöksyllä jää tovereita\njäljelle.\n\nPohjan Poikien vauhti pysähtyy. Edessä on -- se havaitaan selvästi --\nvahvat voimat, jotka suojattuina taistelevat. Tuntuu mahdottomalta\npäästä kilometrien laajuisen aukean yli edes suomalaisella sisulla.\nTappiot suurenevat.\n\nKetjut makaavat hangella tulitaistelussa. Tuntuu mahdottomalta\nnostaa päätäkään maasta, sillä vihaisina kiitävät punaisten kuulat\npärskähdellen peltoon.\n\nKuuluu taas komentoja ja oikealla hyökkää jääkäri Oivon joukkue\njo kartanon puutarhaan. Se saa vastaansa vahvoin voimin tehdyn\nvastahyökkäyksen ja heitetään takaisin. Kaarrostavat komppaniat\nviipyvät.\n\nLuutnantti Aulamo johtaa joukkueensa Peddel-joen suojaavaa laaksoa\nhyökätäkseen vihollisen oikeaan sivustaan. Pojat marssivat vakavina ja\nääneti eteenpäin. He kulkevat rauhassa tosin kyyryillään joenuomassa,\nmutta kuitenkin ikäänkuin sen hurjan myrskyn ulkopuolella, joka pauhaa\nylempänä ja peltoaukeilla. Miehistö on levoton ja jännittynyt. Kaikki\ntietävät, että toverit ovat vaikeassa tilanteessa tuolla ylhäällä,\nheitä olisi autettava. Mutta luutnantti kulkee yhä rauhallisesti\njoukkueen etunenässä joen uomaa edelleen.\n\nNiin on käsky.\n\nSilloin joen ranta madaltuu ja sen kohdalla näkyy taistelukenttä aina\nkartanoa myöten, josta vimmattu tuli tuiskuaa. Tuolla makaavat ketjut\naukealla pellolla. Lähimmät joukkueet syöksyvät taas eteenpäin.\n\nSamassa huomaa vihollinen Aulamon joukot ja kohdistaa tulensa sinne.\nSeuraus on valtava, aavistamaton. Koko joukkue ryntää ilman komentoa\naukealle. Itsestään muodostuu ketju. Se syöksyy eteenpäin.\n\n-- Ryssän kimppuun! kuuluu kiihkeitä huutoja.\n\n-- Ryssän kimppuun!\n\nLuutnantti kalpenee. Hänen joukkueensa hajosi kuin akanat tuuleen. Mitä\ntehdä? Harmistunut kirous kajahtaa hänen huuliltaan.\n\n-- Lähtivät pirut liian aikaisin -- hullut rintamahyökkäykseen.\n\nLuutnantti juoksee joukkueen perässä. Eihän hänellä ole muuta tehtävää.\nHän juoksee koko ajan pystyssä, haavoittuneiden, kaatuneiden ohi.\n\nNyt hän tulee miehistöketjun tasalle, joka makaa maassa.\n\n-- Hyvä, sainpas kiinni teidät ruokottomat. Luutnantti jatkaa\njuoksuaan. Hänen paikkansahan on tuolla ketjun edellä.\n\n-- Ylös -- mars, mars! karjaisee hän.\n\nPäällikön esiintyminen saa miehet haltioihinsa.\n\n-- Ryssän kimppuun! kajahtaa joka puolelta.\n\nTappioista välittämättä painavat miehet eteenpäin. Taas tulta. Huuto\nja tuli huumaa polseviikit. Eivätkä koskaan olekaan suomalaisten\nhurraahuudot niin vihaisina kajahdelleet kuin Luhde-Grosshofin\nkartanoon rynnättäessä. Ei milloinkaan ennen ole meidän hyökkäävissä\nketjuissamme kytenyt sellainen vimma käydä vihollisen kimppuun, kuin\ntäällä Eestin mantereella -- Luhde-Grosshofin aukeilla kentillä.\n\nPolsut näkevät ruudinsavussa komeita haahmoja, jotka kivääri\ntanassa syöksyvät eteenpäin. Tuli sävähtelee verenruskeana ja\nvalaisee ahavoituneita naamoja. Yhä uudet miehet astuvat kaatuneiden\ntilalle. Haamut kasvavat maasta, nuo voimakkaat nuoret miehet\nvaaleissa turkeissaan, ja suomalainen hurraa täyttää kun täyttääkin\nLuhde-Grosshofin kartanon puistikot.\n\nPuolustajain sisu on loppunut jo ennen rynnäkköä. Pitkin yläviä peltoja\npakenevat heidän hajanaiset parvensa suomalaisten konekiväärisuihkujen\nsaattamina vastapäisen metsän suojaan.\n\nPohjan Poikien ensimmäinen suuri voitto on saatu. Kauhun vallassa\npakeni vihollinen sitten Valkin läpi peninkulmien päähän koko seudulta\nja seuraavana päivänä marssivat Pohjan Pojat kaupunkiin, punaisen\nhirmuvallan alaisina eläneiden alkuasukasten katsellessa heitä\nkatuvieriltä synkkinä ja äänettöminä.\n\nMutta Valkin sotasanomat kiersivät jo radiokoneissa yli pohjoismaiden\nja Europan.\n\nSanitäärit kokoilivat illan tullen taistelukentältä lukuisia\nhaavoittuneita kartanoon sidottaviksi. Luutnantti Aulamon ohi\nkuljetettiin hämärässä puistossa paarit, joilta kohottautui nuori mies.\n\n-- Aarne, kuului heikko ääni puhuvan.\n\nLuutnantti säpsähti.\n\n-- Kuka siellä? -- Juhaniko?\n\nHaavoittunut tarttui hänen käteensä ja sanoi katkonaisesti\n\n-- Sain -- -- konekiväärisuihkusta -- -- vatsaani -- kuolen -- -- sano\nAllille -- terveiseni. Rakastin -- -- häntä.\n\nHaavoittunut retkahti kuolleena paareille.\n\nVäristen kumartui luutnantti paarien yli.\n\n-- Juhani, Juhani! huusi hän epätoivoissaan.\n\nTurhaan kajahteli tuskainen huuto virolaisen moision kylmässä\ntalvisessa puistossa. Juhani Kyttä oli kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuun aurinko paistoi iloisesti, miltei keväisesti huurteisten\nruutujen läpi Aulamon kartanossa ja riemastutti ihmismieltä.\n\nTänä keväänä oli muitakin ilon aiheita.\n\nSuomalaisten sankariteot Viron maalla olivat taas voimakkaasti\nkohottaneet arvonantoamme pohjoismaissa, jopa maan mahtavienkin\nsilmissä. Se oli kaikki tapahtunut aivan kuin huomaamatta. Nuoriso\noli sen kaiken tehnyt -- nuo Ekströmin huimapäät Narvan kentillä ja\nPohjan Pojat Luhde-Grosshofin tantereilla. Punainen peikko, joka äsken\nvarjosi koko kaakkoisen taivaanrannan, oli nyt sieltä kadonnut. Viro\noli pelastunut ja Helsingin naapurina Suomenlahden toisella puolen\noli Tallinna, ystävällinen kaupunki. Siellähän olisi voinut olla\npolseviikkien sotasatama ja lentokentät.\n\nOli sitten vihdoin selvinnyt myöskin elintarvetilanne ja länsivalloista\nvirtasi nyt maallista hyvyyttä maahamme kuin runsauden sarvesta. Ja\ntoinen sellainen sarvi oli meillä omassa kädessämme. Suomen puutavara\nalkoi virrata maailmanmarkkinoille. Rahaa oli, ruokaa oli, vaikka\nolisit joka päivä pannukakkua syönyt, oli juomaa, ja kyllä kansa\njoikin. Huumaava, hillitön elämän ja nautinnon himo valtasi koko maan,\nnuoret ja vanhat. Tanssittiin, tanssittiin tanssimasta päästyä, juotiin\nja mässättiin kuin viimeistä päivää. Huonojen aikojen tuloa ei kukaan\naavistanutkaan eikä myöskään niiden varalta varustautunut.\n\nAgronoomi Aulamo oli myhäilevällä tuulella, sillä maataloustuotteet\nkohosivat kohoamistaan arvossa. Hän istuskeli vain nojatuolissaan\nja kuunteli noteerauksia. Keventynyt oli Elma-rouvankin mieli, kun\nyhä pönkitetymmäksi kävi tämä maallisen hyvinvoinnin ennen usein\nhorjahteleva perusta.\n\nAlli yksin kulki talossa levottomana. Hän haki yksinäisyyttä ja\nlaihtui. Yhä terävämmiksi kävivät hänen kasvonpiirteensä ja silmät\nnäyttivät vain suurenevan.\n\n-- Ihmeellistä, ettei ole useaan päivään tullut kirjettä Virosta. Aarne\nnyt luonnollisestikaan ei kirjoita mitään, mutta -- -- --. Erkki tai\n-- -- Juhani. Mikseivät he ole kirjoittaneet? Mitä on tapahtunut?\n\nEräänä päivänä soi puhelin. Irja ja Aarne soittivat Turusta ja pyysivät\nhevosta asemalle.\n\nÄiti oli puhelimessa vastaamassa.\n\n-- Eikö tule muita kuin Irja ja Aarne? kysyi Alli.\n\n-- Ei ainakaan Aarne mitään maininnut. Odotitko jotain?\n\n-- En. Ajattelin vain, että ehkäpä Erkkikin olisi palannut ja\npistäytyisi kotiin mennessään meillä.\n\n-- Ei, ei puhunut Aarne muista.\n\nAlli kulki rauhatonna edestakaisin huoneissa. Oli tietysti hirveän\nhauskaa, että Irja ja Aarne tulivat kotiin. Mutta miksei Juhani ole\nmukana? Olihan hän luvannut heti Suomeen tultuaan rientää Allia\ntapaamaan. No, ehkei ole saanut lomaa tai ehkäpä tulee huomenna.\n\nAlli avasi oven keittiöön.\n\n-- Kuuluiko siellä kulkusten kilinää?\n\n-- Eikä kuulu, vastasi piika unisesti.\n\nTyttö vetäisi oven kiinni. Hän oli ihan ollut kuulevinaan eikä\nainoastaan kulkusia, vaan reen natinaa ja Aarnen ääntä pihalla.\n\n-- Nyt on sitten Aarnen sairasloma päättynyt, ajatteli Alli ja hymähti.\nOli sekin sairasloman viettoa -- tapella Virossa. Lähde nyt sitten sen\njälkeen suoraa päätä palvelukseen omassa armeijassa. Se on kai nyt sitä\nmilitarismia, josta ihmiset niin paljon puhuvat.\n\n-- Eikö sieltä vieläkään kuulu mitään? kysyi Alli jälleen kyökin ovesta.\n\n-- No, mitä sieltä nyt ennen aikojaan mitään kuuluisi!\n\nAllia suututti.\n\n-- En minä voi ymmärtää, miksi ihmiset antavat näin kauheasti odottaa\nitseään. Minusta ei mikään maailmassa ole niin inhottavaa kuin\nodotteleminen.\n\nSitten hän meni ruokasaliin ja koetteli oliko kahvipannu vielä kuumana.\n\nTaas kuului jotain kolinaa. Alli säntäsi keittiöön.\n\n-- Eikös nyt kuulunut kulkusten kilinää? hän kysyi.\n\n-- No, johan ne ovat pihalla, kuului vastaus.\n\nAlli syöksyi paljain päin eteiseen ja pihalle. Siellä oli kaivattu\nkuorma portaitten edessä. Irja oli jo noussut reestä ja tuli käsivarret\nojolla vastaan. Tytöt vaipuivat toistensa syliin.\n\nKolistellen ja kantaen raskaita matkatavaroita saapui Aarne eteiseen ja\nkätteli omaisiaan tukevalla puristuksella, joka sai äidin huudahtamaan.\n\n-- Älähän nyt niillä lapioillasi luita musertele!\n\n-- Herrasväen sormia, vastasi Aarne nauraen.\n\n-- No, hengissä sieltä palataan, puhui isä tyytyväisenä hymyillen.\nJokos se Viro nyt tuli jaloilleen?\n\n-- Jo tuli, vastasi poika varmasti.\n\nSitten mentiin ruokasaliin ja Alli kaatoi höyryävää kahvia, väkevää\nkuin pikiöljy, sillä pannu oli nyt jo kolmannen kerran lämmitetty, Alli\nkun tahtoi, että kahvin piti olla ihan tulikuumaa. Hyvää se teki.\n\nJuotuaan kuppinsa astui sitten Aarne sisarensa luo, kosketti häntä\nolkapäähän ja sanoi:\n\n-- Alli, kuulepas nyt. Valmistaudu ottamaan vastaan surullista uutista.\n\n-- Mitä, eihän -- -- kysäsi tyttö hätäisesti ja kalveten.\n\n-- Uljas toverini Juhani Kyttä kaatui Luhde-Grosshofin taistelussa.\n\n-- Oi ei, ei! huudahti Alli kasvot valkeina tehden kädellään torjuvan\nliikkeen. Sano, ettei se ole totta! Se ei voi olla totta. Kuka tahansa\nmuu, mutta ei Juhani. Aarne, Aarne, sano pian ettei tämä kamala asia\nole totta!\n\nAarne silitti sisarensa hiuksia ja Irjakin nousi paikaltaan saapuen\nAllia lohduttamaan.\n\n-- En uskonutkaan, että asia koskisi sinuun noin kovasti, puhui Aarne.\nEn tiennyt että välinne olivat niin läheiset.\n\n-- Minä kyllä näin kaiken jo tammikuussa, Irja puhui. Minä ymmärrän\nsinua. Voi rakas Alli, miten suuren surun sinä nyt sait. Kunpa vain\njaksaisit sen kantaa.\n\nAlli nousi pöydästä kalpeana kuin kynttilä ja huudahti: Antakaa minun\nolla ihan yksin!\n\nSitten hän juoksi portaita ylös painaen käsiään kasvoilleen estääkseen\ntuskan huutoa kajahtamasta.\n\nAarne ja Irja katselivat äänettöminä nuoren tytön jälkeen, joka oli\nmenettänyt rakastamansa miehen jo ennenkuin oli ehtinyt edes nimittää\nitseään morsiameksi.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nJalossa kilpailussa olivat virolaiset ja suomalaiset joukot\ntaistellen saavuttaneet Viron kansallisen rajan, jopa edenneet\nsen ylikin. Kansallisten voimien tieltä oli saanut väistyä\ninternationalen kuvatus. Mutta vielä ei taistelu päättynyt. Punaiset\nkokoilivat uusia joukkoja hyökkäämään Viroa vastaan osoittaen\nsiten käytännössä ja todellisuudessa antavansa täydellisen pitkän\npaltun äsken toitottamilleen monisanaisille julistuksille kansojen\nitsemääräämisoikeudesta, jota pieni Eestin kansa nyt yritti toteuttaa.\n\nViron vapauden turvaamiseksi tarvittiin vielä pitkä, jäykkä\ntaistelusarja raja-alueella.\n\nUljailla ponnistuksilla oli Virossa voitonpäivä saatu. Nyt olisi kuten\naina ollut käytettävä voiton hedelmät hyväksi ja luotava pysyvä rauha\nSuomen ja Viron sekä toiselta puolen Venäjän välillä.\n\nSiitä ei tullut kuitenkaan mitään.\n\nKuten aina -- kansamme historiallisen välttämättömyyden pakosta --\nmeni kaikki juuri voiton hetkellä hajalle. Voiton jaloa päivää me emme\ntaaskaan käsittäneet emmekä kestäneet. --\n\nKun luutnantti Aulamo palasi toimeensa armeijassa, sai hän käteltyään\ntovereitaan heti tietää merkillisiä uutisia.\n\n-- Oletko kuullut, kysyi luutnantti Susi, että Kalm on saanut eron?\n\n-- Mitä hittoa! huudahti entinen Pohjan Poika.\n\n-- Pantu viralta, heitetty yli laidan. Mauri teki tehtävänsä ja sai\nmennä.\n\n-- Oletteko hulluja?\n\n-- Emme me, mutta -- -- --\n\n-- Mitä muuta yhtä hauskaa tiedätte?\n\n-- Paljonhan nyt on uutisia. Wetzer esikuntineen palaa pois Virosta.\nSuomalaisissa joukoissa on hajaannusta. Koko retkikunta lopetetaan.\n\n-- En usko teitä, sanoi Aarne ja meni puhelimeen. Puolessa tunnissa oli\nhän selvillä siitä ällistyttävästä tosiseikasta, että kaikki todellakin\noli hajalla. Äsken suunniteltu Inkerin vapautusliike, jota varten hän,\nAarne, oikeastaan oli lähtenyt Suomeen, oli nähtävästi karilla. Ja\nkaikenlaiset pärjääjät levittelivät sameita huhuja Pohjan Pojista ja\nsuomalaisista vapaustaistelijoista yleensä. Kaduilla, seurapiireissä,\njopa eräissä sanomalehdissäkin heidät leimattiin vain kunnian- ja\nsaaliinhimoisiksi seikkailijoiksi, jotka olivat lähteneet Viroon\nyksinomaan halusta saada ryöstää.\n\nAarne ajatteli silloin jaloa poikaa, Juhani Kyttää, joka oli uhrannut\nnuoren elämänsä Luhde-Grosshofin hankikentällä Eestin ja Suomen\nvapauden puolesta. Hänkö oli ryöstäjä!\n\n-- Kirotut häpäisijät, huudahti nuori luutnantti lyöden nyrkkinsä\npöytään.\n\n-- Ehkäpä oli yksi ja toinen jotain ottanut mukaansa Viron moisioista.\nSodassa on perin yleinen ilmiö n.s. besorgaus. Sitä tapahtuu kaikkien\nvaltojen armeijoissa, ainakin jos sota kestää kauan. Miten paljon\nsitten sotamies voi besorgata?\n\nHänen tornisterinsa painaa 35 kiloa ja siihen lisäksi tulevat kivääri,\nleipälaukku, lapio, 150 patruunaa vyössä ja vesipullo. Se hänen on\nkaikki kannettava. Pari kiloa tornisteriin sopivaa tavaraa hän voi\nkulettaa mukanaan, mutta ei enempää, sillä seuraavana päivänä marssin\nlopulla on liika heitettävä pois. Tunsin erään jääkärin, joka Suomen\ntulevaa sotamuseota varten kantoi Kuurinmaalla Misseltä lähdettäessä\nsuurta Suomessa valmistettua ryssien ampuman granaatin kuorta 25 km. ja\noli sittenkin lopuksi kuitenkin pakotettu heittämään sen pois selästään.\n\nJa ajatelkaamme sellaista onnellista tapausta, että besorgaaja saa\nkaupunkiin asti jonkin pienen saaliin. Mitä hän sillä tekee? Hän myy\nsen juutalaiselle korkeintain 25 markasta, menee kapakkaan ja juo 7\nryyppyä omenaviinaa.\n\nTämmöisiin seikkoihin kiinnitettiin huomiota silloin kun suomalaiset\nvapauttivat Viron valtakunnan maita tuhansia neliökilometrejä. Pohjan\nPojat pelastivat paitsi Viroa koko Suomen kansan maineen ja kunnian\nja pelastivat sen joutumasta äärimmäisen hankalaan ja vaaralliseen\nasemaan. Olisi luullut että isänmaallisten seurojen puheenjohtajat\nolisivat saapuneet heitä vastaan laivarantaan ja ottaneet lakit\npäästään, silloin kun kaupungin pää olisi puhunut näin:\n\n\"Pojat, suomalaiset Viron kävijät! Te pelastitte Viron ja meidän\nkunniamme. Te teitte sen, mitä koko kansamme olisi pitänyt tehdä. Koko\nkansakunnan puolesta kiitämme teitä.\"\n\nMutta tunnustettava on, että suurin osa sanomalehdistöämme antoi Viron\nkävijöille täyden tunnustuksen ja eduskunnassa lausui eräs puhuja\nmonien muiden joukossa puolustaessaan Pohjan Poikia m.m.:\n\n\"Minä kunnioitan heitä (vapaaehtoisia), että he ovat uskaltautuneet\nretkelle, jolla he voivat menettää enimmän, mitä ihminen saattaa\nmenettää, nimittäin henkensä. Ei ole varsin suurta egoismia niissä,\njotka tuon tekevät.\"\n\nPohjan Poikien loppuvaiheet olivat samanlaiset kuin vapaajoukkojen\nyleensä. Ne ovat käytettävissä vain nopeisiin iskuihin. Pitkäaikainen,\nyksitoikkoinen sotatoiminta ei ole niitä varten. Niitä on arvosteltava\nsen mukaan, mitä ne saavat aikaan voimansa ja nuoruutensa päivinä.\nJa silloin on suomalaisille vapaaehtoisille Virossa annettava se\ntunnustus, että he tekivät jalon, historiallisen teon.\n\nMelkein huomaamatta he saapuivat kotimaahan, sisäisissä huolissaan\nkamppaileva ristiriitainen kansamme heidän paluutaan tuskin\nhuomasikaan, mutta historia -- suuri tuomari heidän tekonsa kerran\nkultavaa'alla punnitsee.\n\nKaksi julkista lausuntoa valtiopäiväin avajaisissa valaiskoot lyhyellä\nytimekkyydellään ajan myrskyisen taustan ennen kuin jälleen käymme\nseuraamaan nuoren polven intomielistä toimintaa:\n\nAsessori Hannula lausui juhlasaarnassaan puhuessaan Suomen kansan\nkeskuudessa vallitsevasta puoluetaistelusta ja syvästä erimielisyydestä\nseuraavat sanat:\n\n\"Viha, riita ja eripuraisuus on vääryyttä. Jos nämä muodostuvat\nkansallisominaisuuksiksi, hukkua tämän pikkukansan täytyy.\nVääryyteensä, puolueriitoihinsa ne ovat hukkuneet suuremmatkin kansat.\"\n\nMutta hajanaisuuden keskeltä kaikui tulevaisuuteen luottavana\nvaltionhoitajan tyyni, miehekäs ääni.\n\n\"Me voimme ilolla todeta, että niissäkin valtakunnissa, jotka ovat\nlähteneet voittajina suuresta maailmankamppailusta, suurempi luottamus\nkansaamme kohtaan on päässyt valtaan, sittenkun se on näyttänyt\npystyvänsä kovana aikana keskellä levotonta ja hämmennyksissä olevaa\nmaailmaa turvaamaan asemansa itsenäisenä, riippumatonta, kansallista\npolitiikkaa ajavana valtiona ja pysyttämään voimassa sisäistä\njärjestystä ja lainalaista yhteiskuntalaitosta, vaikka idässä tapahtuva\nyhteiskunnan hajoitus yhä on ollut uhkaamassa.\"\n\n-- -- --\n\n\"Samalla kuin meidän täten tulee kaikin voimin työskennellä suhteittemme\nlujittamiseksi ja kehittämiseksi kaikkiin niihin valtioihin,\njoiden kanssa me jo olemme ystävällisissä suhteissa, me emme voi\nvälinpitämättömästi katsella niitä kärsimyksiä ja sitä vainoa, joiden\nalaisiksi Suomen ulkopuolella asuvat heimolaisemme ovat joutuneet ja\nheidän ankaraa taisteluaan kansallisten pyrkimystensä saavuttamiseksi.\"\n\nNäissä sanoissa ilmeni jälleen itsenäisen kansan luottamus omiin\nkokoaviin ja järjestystä ylläpitäviin voimiin kaiken hajanaisuudenkin\nkeskellä.\n\nNiiden heimokansojemme kohtaloon kohdistuva huolenpito taas vaikutti\nsytyttävästi Suomen isänmaalliseen nuorisoon.\n\nSilloin näet pamahti jälleen rajalla ja pamahti, että tuntui. Aunuksen\nKarjala nousi nyt vuorostaan vapaustaisteluun ja ilmaisi selvin sanoin\nhalunsa yhtyä Suomeen.\n\nAunus oli Venäjän vallankumouksen tapahduttua saanut yleensä elää\nomissa oloissaan ja järjestää asiansa kuten itse tahtoi. Sen\nlänsipuolella -- Suomessa -- oli taistelu pian tauonnut. Idässä\nMuurmannin radalla sen sijaan englantilaiset ja ranskalaiset\nkallistelivat etupäässä vielä puolustautuvia polseviikkeja vastaan.\nAunuksen alueella taas vallitsi rauha, kunnes kevättalvella punaisia\njoukkoja alkoi tunkeutua sen puolustamattomiin kyliin ja ne taas\nkohtelivat Aunuksen väestöä tavalla, joka vihdoin sai sen ryhtymään\nsissisotaan tunkeilijani karkoittamiseksi. Ahdistettujen aunukselaisten\navunhuudot kantautuivat nyt Suomen kansalle, ja taisteluvalmis, nuori\npolvemme oli jälleen samassa silmänräpäyksessä jalkeilla.\n\nEdelliset voitot ja menestykset sekä kotimaassa että Virossa olivat\nsynnyttäneet nuorison mielissä Suur-Suomen mahtavan unelman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä huhtikuun iltana toimestaan kotiin palatessaan tapasi Aarne\nAulamo huoneessaan kaksi odottamatonta vierasta -- luutnantti Venhon ja\nErkki Kahilan.\n\n-- Terve, suo anteeksi, että olemme luvatta tunkeutuneet huoneeseesi.\nOlemme istuneet täällä jo yli tunnin ja tupakkalaatikkosi tuossa\nilmaisee polttoainekulutuksen, puhui Venho rennosti.\n\n-- Hyvää päivää ja tervetuloa. Ja kas, Erkki, hauska tavata sinuakin\npitkästä ajasta. Oletko vielä sanomalehden toimittajana?\n\n-- En ole, vastasi Erkki ja katseli kysyjää suoraan silmiin. Olen\nuusissa hommissa.\n\n-- Vai niin, onko toimesi Helsingissä, vai rupeatko lukemaan taas?\n\n-- En kumpaakaan. Matkustan tänä iltana Sortavalaan. Tiedäthän, että\nAunuksessa on alkanut vapaustaistelu. Suuret määrät suomalaisia\nvapaaehtoisia on taas matkalla sinne. Nyt yritetään idässä samaa, mikä\näsken tehtiin Virossa. Nyt katkoo Karjala kahleitaan. Minä lähden\nsotaan.\n\n-- Ja sinä nähtävästi myös, kysyi Aarne luoden silmäyksen Venhoon.\n\nVenho nyökkäsi ja sytytti rauhallisesti savukkeen.\n\n-- Lähdetkö taas sanomalehtimiehenä? kysyi Aarne Erkiltä.\n\n-- En, tai osaksi kylläkin, mutta pääasiassa sotilaana. Olen näet\npalvellut konekiväärikomppaniassa ja minusta on siellä varmastikin nyt\nhyötyä. Luutnantti Venho ottaa minut komppaniaansa.\n\n-- Niinkö, sepä hauskaa. Silloin olet hyvän miehen seurassa, sanoi\nAarne katsoen hymyillen Venhoa.\n\n-- Etkö tule mukaan? kysyi Venho vakavana.\n\nAarne säpsähti. Hän mietti.\n\n-- Olen kyllä kuullut huhuja asiasta ja se on suuresti kiinnostanut\nminua, mutta nyt en pääse mukaan eikä mitään lomamahdollisuutta ole sen\njälkeen kun juuri kulutin sairaslomani Virossa. Vain jos Suomen armeija\nlähtee liikkeelle, silloin tavataan. Sitäpaitsi aion lähiaikoina mennä\nnaimisiin.\n\n-- Oikeinko totta? kysäsi Venho nauraen. Minä vain en ole ehtinyt\nsellaisia asioita vielä ajattelemaankaan.\n\n-- Kesken kaiken, miten Alli jaksaa? kysyi Erkki katsellen tutkivasti\ntoveriaan.\n\n-- Alliko? Hm. Mikäpä hänellä. Elää maaseudulla, hoitaa taloutta. Niin,\nkyllähän Juhanin kuolema näytti koskeneen häneen aika lailla.\n\nErkki painoi alas päänsä ja vaikeni.\n\n-- Aika varmasti parantaa haavat, jatkoi Aarne harvakseen puhettaan.\nUudet päivät tulevat, uudet toimet ja suunnitelmat. Etkö muuten käynyt\nmeillä ennen Turusta lähtöäsi?\n\n-- En käynyt, vastasi Erkki. Olin kahden vaiheilla. Halusin kylläkin\nnähdä teikäläisiä, mutta arvelin häiritseväni. Kun palaan Karjalasta,\ntulen tervehtimään sekä sinua että Allia ja vanhempiasi. Onpa taas\nsilloin hauska istua teillä tutussa vinttikamarissa takan ääressä ja\npakista muinaisia.\n\n-- Silloin ehkä minäkin olen mukana, sillä minulla on myöskin Aulamon\nkartanosta unohtumattomia muistoja. Olisi hauska uudistaa niitä.\n\n-- No, sehän on helposti järjestetty. Kun sota Aunuksessa on päättynyt,\nolette tervetulleet kotiini. Saatte levätä, uida, syödä ja tehdä\nyleensä mitä miellyttää.\n\n-- Sopikaamme siitä, puhui Venho, mutta nyt meidän pian täytyy lähteä\nasemalle. Emmekö saa sinusta siis toveria tälle retkelle?\n\n-- Ei ainakaan alkuhälinään.\n\n-- Sepä vahinko. Nyt on minun nähdäkseni sellainen tilaisuus käsillä,\njollaisia esiintyy vain kerran tuhannessa vuodessa. Katsoppas,\nnyt taistelevat englantilaiset voitokkaasti Arkangelin suunnalla,\ntshekkoslovakit Siperiassa. Mutta pääasia on, että koko Suomen heimo\non nyt valtavassa nousu- ja herätysliikkeessä. Lännessä ponnistaa Viro\nnyt kaikki kansalliset voimansa ja sen alueella kokoontuu inkeriläisiä\njoukkoja taistelemaan Inkerin vapauden puolesta. Ja entäs Karjala!\nÄskettäin pitivät Pohjois-Karjalan kunnat suuren kokouksen Kemissä. Se\npidettiin englantilaisten suostumuksella, mikä osoittaa, että he nyt\nsuhtautuvat suosiollisesti Vienan alueiden liittämiseen Suomeen. Tuossa\nkokouksessa oli edustajia Oulangasta, Pistojärveltä, Kiestingistä,\nJyskyjärveltä, Voijärveltä, Uhtualta, Kontokista, Vuokkiniemestä ja\nPaanajärveltä ainakin, ehkä muistakin Karjalan kunnista, vaikk'en\nkaikkia muistakaan. Pääasia on, että kokous päätti yksimielisesti\nliittyä Suomeen. Porajärvi ja Repola taas jo ovat meihin liittyneet ja\nnyt nousee Aunus. Voiko Karjalan liittymishalua Suomeen enää selvemmin\nilmaista. Tällaista mahtavaa nousukautta ei Suomen kansa ole vielä\nkoskaan nähnyt. Minä odotan Suomen nousemista koko voimallaan ajamaan\nheimonsa vapautusta.\n\nAarne ihan hämmästyi kuullessaan Venhon selostusta.\n\n-- Aina sama into ja sama selvyys sekä päättäväisyys ajatuksissa, hän\nmietti. Sitten hän sanoi:\n\n-- Sinun nimesi, Venho, pitäisi olla Tenho. Sinä osaat kyllä asiasi\nselittää. Tunnustan suoraan, etten ole asiaa noin perinpohjin\najatellut. Mieleni on ollut muissa asioissa.\n\n-- Ymmärrän, onhan sinulla morsian.\n\nAarne tuli vähän hämilleen.\n\n-- No niin, en tahdo viekotella sinua. Jos katsot asian sen arvoiseksi,\nvoit tulla myöhemminkin mukaan.\n\n-- Kukapa tietää, mitä jännittävä elämä nykyisin tuo mukanaan.\nSinun sanasi ovat joka tapauksessa syvästi koskeneet minuun. Toivon\nkaikesta sydämestäni teille onnea ja menestystä. Ehkäpä vielä kentällä\ntavataankin.\n\nHän puristi Venhon kättä lujasti.\n\n-- Tervehdi Allia, sanoi Erkki noustessaan hyvästelemään. Toivoisin\nhänen muistavan minuakin joskus edes hitusen verran.\n\n-- Tietysti sanon terveisiä. Mutta minä lähden teitä saattamaan\nasemalle.\n\n-- Älä vaivaa turhaan itseäsi. Morsiamesi ehkä odottaa.\n\n-- Odottakoon, tottahan toki minä nyt parhaat toverini saatan\ntällaiselle retkelle lähtiessänne edes asemalle asti. Herra ties, koska\ntaas tavataan ja mitä ihmeellisiä vaiheita kaikki taas ennen sitä\nolemme kokeneet.\n\nVenho asetti savukkeen pätkän tuhkakuppiin. Sitten hän otti kuvan\nAarnen pöydältä.\n\n-- Kuka tämä on? hän kysyi kiihkeästi.\n\n-- Sisareni Alli.\n\n-- Tämäkö komea tyttö? On kuin onkin! Onpas hän kasvanut ja -- --\nja -- -- --\n\n-- Tämä toinen on morsiameni kuva, selitti Aarne.\n\n-- Vai niin, sanoi Venho, edes vilkaisematta. Hän katseli ääneti pitkän\naikaa Allin kuvaa, pani sen sitten hiljaa pöydälle ja lähti toveriensa\nsaattamana päättäväisesti ulos huoneesta.\n\nAarne seurasi tovereitaan asemasillalle asti. He kulkivat jälleen\nihmeellisen tunnelman vallassa, eivät puhuneet paljoa, mutta ymmärsivät\ntoisiaan enemmän kuin koskaan ennen.\n\nKarjalaan menevä juna jo odotteli lähtövihellystä. Siinä oli useissa\nvaunuissa paljon nuoria miehiä, kaikki matkalla kauas itään. Pojat\nhymyilivät salamyhkäisinä saattajilleen. Ihmisvilinässä ja tungoksessa\nkuului päättäväisiä sanoja, jotka lausuttiin puoliääneen. Sitten yli\nasemasillan kajahti kimeä vihellys. Juna lähti puhkuen liikkeelle ja\nkatosi talviyöhön.\n\nAarne seisoi viimeisten saattajien parvessa. Syvä kaipaus tuntui\nhiipivän hänen rintaansa. Hän katsahti vielä kerran kadonneen junan\njälkeen, kääntyi sitten astumaan kaupunkia kohti ja mietti.\n\n-- Elämä on ihmeellistä ja joka tapauksessa suurta ja mielenkiintoista.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nHuhtikuun 21 päivän iltana viipyi Aarne Aulamo myöhään virastossaan.\nHän yritti työskennellä, mutta levottomuutensa vain kasvoi, mitä\npitemmälle päivä kului. Syy oli seuraava.\n\nAarne oli aamupostissa saanut Venholta kirjeen Sortavalasta. Tämä\noli siinä lyhyin mutta nasevin lausein ilmoittanut ylihuomenna\nlähdettävän liikkeelle koko voimalla. Yhä vakuutetumpi oli hän siitä,\nettä juuri tämä hetki oli ainoa, suorastaan ihmeellisen kohtalon\nantama mahdollisuus ei sanoin vaan teoin toteuttaa Suur-Suomi ajatus.\n\"Emme uskalla olla sitä käyttämättä, ettei historia meitä tuomitsisi.\nMe yritämme nyt sen, mitä ihmisen vallassa on. Jumala pitää huolen\nlopusta. Koko suunnitelma perustuu siihen, että rohkea alkumenestys\nherättää Suomessa sellaisen kansallisen innon, joka kohottaa Aunuksen\nvapaaehtoisen armeijan määrän moninkertaiseksi ja turvaa sen\nmyöhäisemmän toiminnan, ehkäpä saa liikkeelle koko armeijankin ainakin\npuolustamaan sitä, minkä me nyt aiomme vallata. Nyt katsotaan, tuleeko\nmeistä valtakunta, jolla on elämisen mahdollisuudet vai eikö. Olla vai\nei olla, siitä on nyt kysymys.\"\n\nSiinä oli aina jotain perin nasevaa tuossa Venhon tyylissä, oli se\nsitten puhetta tai kirjettä.\n\nAarne astui ikkunan ääreen ja katseli \"Pohjolan valkeaa kaupunkia\".\nIlmassa oli jo kevään tuntua. Keskitaivaalla ja idän puolella leijaili\nmustia, uhkaavia pilven lonkia, jotka näyttivät aivan vetisiltä,\nmutta lännessä taivas välkkyi ja punerti laskevan auringon katoavaa\nkajastusta. Tuoksuvat, raikkaat keväiset tuulet puhalsivat etelästä.\nAvatusta ikkunasta saattoi tuntea niiden lemun, havun ja pihkan tuoksun\nsaariston metsistä.\n\nPuhelin soi. Aarne tarttui kuulotorveen.\n\n-- Halloo.\n\n-- Onko Aarne? kysyi Irjan ääni.\n\n-- Olen. Hyvää iltaa, Irja, mitäs sinä haluat?\n\n-- Mitäkö haluan? Oletko todellakin voinut unohtaa, että tänä iltana\nsinun piti tulla meille ja meidän piti yhdessä lähettää hääkutsut?\nKuinka sinä voit unohtaa sellaisen asian?\n\n-- Niinkö, olikos se tänä iltana? puheli Aarne hajamielisenä.\n\n-- Mutta Aarne! Mikä sinulla oikein on? Sinähän olet aivan -- -- aivan\n-- -- kummallinen.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Ei! Nyt en minä enää voi käsittää sinua laisinkaan. Sinähän et nyt\nenää yhtään ajattele minua, vaan -- jotain muuta.\n\nTytön ääni värisi.\n\n-- Älä nyt hätäile, rakas Irja, sanoi silloin Aarne. Minä lähden heti\ntäältä ja minulla on kerrottavana ihmeellisiä asioita. Kun kuulet ne,\nymmärrät varmasti hetkellisen hajamielisyyteni.\n\n-- Ellet puolen tunnin päästä ole täällä, heitän kaikki kutsukortit\npesään.\n\n-- Kuule nyt, Irja. Älä puhu tyhmyyksiä! Lupaan olla puolen tunnin\npäästä teillä.\n\n-- No, olkoon menneeksi. Viimeinen armon aika annettakoon. Käytä se nyt\nhyvin. Hyvästi, rakas poika.\n\n-- Hyvästi rakas, rakas Irja.\n\nAarne laski kuulotorven, puki päällysvaatteet ylleen ja lähti.\nKaupungilla vallitsi tavanmukainen iltaliike. Valoreklaamit\nvälähtelivät. Esplanaadin puistikoissa suli lumi ja kevätpurot jo\nsolisivat. Aarnesta tuntui kuitenkin aivan ihmeelliseltä, että\nihmiset saattoivat tänä iltana kävellä laiskanrauhallisina kaduilla\nja kuherrella keskenään. Hänen ajatuksissaan välähteli kuvia Karjalan\nsalomaisemista ikihonkineen, valtavine vaaroineen, valkeine, hohtavine\nhankineen. Kohta siellä pamahtivat ensi laukaukset kuulaassa\nkevättalven päivässä ja nuoret, intoa hehkuvat komppaniat kävivät\nsuksien suhahdellessa tuliseen hyökkäykseen mieltä hurmaavan idean --\nKarjalan, laulujen maan, vapauden ja tulevaisuuden puolesta.\n\nAarne huomasi hyräilevänsä ylioppilaslaulajissa muinoin oppimaansa\nGenetzin iki-ihanaa säveltä.\n\n    \"Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,\n    kuss' Imatran innot raukes,\n    kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö.\n    Oi Karjala, muistojen maa.\"\n\nHän säpsähti. Eräs ohikulkija katsahti häneen ihmeissään. Samassa\nhän huomasi kulkeneensa ajatuksissaan aivan väärään ja menneensä jo\nmorsiamensa kodin ohi.\n\nAarnea nauratti.\n\n-- Olenpa minä todellakin hajamielinen tänään, hän mietti, sitten\nhän kääntyi suoraan Irjan asuntoa kohti ja soitti muutaman minuutin\nkuluttua ovikelloa.\n\nIrja juoksi itse avaamaan.\n\n-- Kas vain. Sinä siis ehdit ajoissa. Minuutti vielä ja kaikki\nhääkutsut olisivat olleet pesässä. Näetkö, tuolla ne ovat valmiina\npöydällä heitettäviksi tuleen.\n\nIrja puhui silmät suuttumuksesta välähtäen.\n\n-- Oletpa sinä, Irja, kaunis noin vihaisena, sanoi Aarne ojentaen\nkätensä.\n\n-- Mitä? Uskallatko sinä ivailla minua vielä!\n\nSilloin Aarne sulki tytön syliinsä, mutta Irja torjui hänen yrityksensä\nkiihkeästi, purskahtaen itkuun.\n\nNyt vasta Aarne huomasi, mitä hän hajamielisyydellään oli saanut aikaan\nja hän alkoi rauhoittaa tyttöä.\n\n-- Tule tänne lieden ääreen istumaan, Irja. Minä kerron nyt sinulle\nkaikki.\n\n-- Sano heti vain, mitä sinulla on sanottavaa. Minä kyllä kestän. Älä\nminusta välitä.\n\nAarne tarttui hiljaa hänen käteensä, suuteli sitä kuumasti ja sanoi:\n\n-- Rakas Irja. Minä en voi olla rauhallinen tänä iltana, kun tiedän,\nettä sadat Suomen parhaat pojat ja eräät minun henkilökohtaiset\ntoverini tällä hetkellä hyökkäävät Karjalaan taisteluun ryssää vastaan\nja ehkäpä kaatuvat juuri nyt viholliskuulien lävistäminä.\n\n-- Mitäs hurjia huhuja sinä kerrot! huudahti Irja. Mitä sinä oikein\npuhut -- satujako?\n\n-- Tänä päivänä ovat majuri von Hertzenin ja Talvelan joukot menneet\nrajan yli ja alottaneet etenemisensä Syvärille. Karjalan ja Aunuksen\nvapaustaistelu on alkanut.\n\nIrja katseli häntä ylen hämmästyneenä. Samassa avautui ovi ja täti\nHeleena sekä itse senaattori Valtavaara, Aarnen tulevat appivanhemmat,\nsyöksyivät huoneeseen.\n\n-- Mitäs ihmeen uutisia sinä täällä kerrot? Puhutko sinä taas sodasta?\n\nAarne kääntyi tervehtimään vanhuksia ja sanoi sitten:\n\n-- Istutaan nyt lieden ääreen, niin minä kerron tarinani.\n\nMuodostettiin kodikas piiri ja takkavalkean loimutessa Aarne kertoi,\nmitä hän tiesi tapahtumista kaukaisessa Karjalassa.\n\n-- Tänä aamuna lähtivät suomalaiset vapaajoukot rajan yli Aunukseen,\njonka kansa on noussut aseelliseen taisteluun sortajiaan vastaan.\nSuomalaisia johtavat jääkärit v. Hertzen ja Talvela. Näin kolme viikkoa\nsitten täällä sekä Hertzenin että hänen esikuntapäällikkönsä, hyvän\ntoverini Nordströmin ja he kertoivat silloin aikovansa nyt yrittää\nKarjalan vapauttamista pitäen tilannetta sitä varten ainutlaatuisena.\nSitten on siellä tunnettu pohjalainen jääkäri Isontalon Antti\nhärmäläisineen ja monta muuta kunnon miestä. Arvelen, että huomispäivän\nlehdet jo tietävät uutisia asiasta.\n\n-- Niinkö? Ja sen tähden sinä olet siis ollut niin hajamielinen. Vai\nonko sinulla vielä jotain muuta kerrottavaa? kysyi Irja.\n\n-- Onpa tietysti. Minä näet kovasti rakastan sinua, sinä suloinen\nIrja Emilia Valtavaara. Anna nyt minulle anteeksi tämä levottomuus.\nAjattele, nehän ovat minun parhaita tovereitani -- nuo pojat tuolla\nKarjalassa.\n\nIrja kulki hitaasti Aarnen luo ja istuutui hänen syliinsä. Aarne veti\ntyttöä rintaansa kohti ja poski poskea vasten he istuivat katsellen\ntulen räiskettä ja loimotusta pesässä.\n\n-- Suomen nuoriso on aina hehkunut vapaudenaatteelle, puhui Irja. Siinä\non taistelijan Verta ja miehen mieltä. Se kyllä yrittää, sen uskon,\nmutta antaako kansa sille apuaan, sen saamme nähdä.\n\n-- Eihän Suomi kehtaa olla auttamatta omia poikiaan.\n\n-- Tjaa, miten käynee, puhui senaattori. Me olemme nyt sisäisesti aivan\nrikkinäiset, aivan hajalla. Ajattelepas viime välikysymyskeskustelua.\nMiten hellästi siellä runoiltiin ryssän eduista, ryssän tarpeista ja\nryssän ihanuuksista. Siellähän väitettiin, että Karjala vallataan\nlaulujuhlilla eikä aseilla. Suomi haluaa nyt elää rauhassa ja voida\nhyvin. Pelkään, että te jääkäriparat ette tajua enää ajan henkeä. Te\nelätte entisissä unelmissanne. Uudet tuulet nyt puhaltavat maassa.\n\n-- Kohtahan saamme nähdä. Minun sielussani soi nyt vain Karjalan\nsäveleitä. Irja, soita Genetzin Karjala. Kuulisin mielelläni sen\ntoivorikkaita, valtavia säveliä. Maailmanmenon minä kyllä tiedän. Jos\npojat epäonnistuvat, ovat he seikkailijoita, jos he onnistuvat, ovat he\n\"suomalaisuuden pioneereja\".\n\nIrja nousi, astui pianon ääreen ja alkoi soittaa Karjalan hymniä.\n\n    \"Se soittaa vieläkin kanneltaan\n    sit' usein lasna ma kuulin\n    ja vanhoja Väinön laulujaan\n    se laulavi partahuulin.\n    Ja urhot astuvat kumpuin yöstä\n    ja kertovat muinaiskansan työstä\n    ja neuvovat polvea nousevaa.\n    Oi Karjala, muistojen maa!\"\n\nÄäneti, hartaana ja voimakkaaseen tunnelmaan syttyen kuunteli\nsenaattori Valtavaaran perhe Genetzin komeita sointuja. Heidän\nsielujensa silmien eteen aukenivat Aunuksen salot, vaarat ja virrat,\nkylät ja praasnikat, joissa polseviikki riehui raiskaten naiset,\nviljan ryöstäen. Silloin metsästä kuului karski komennus. Suomalaiset\nhiihtojoukot sävähtivät pelloille ja kyliin. Pamahtivat terävät\nkiväärinlaukaukset ja veriinsä vaipui tanhualle juopunut vainolainen.\nKarjalan kylät olivat vapaat.\n\nIrja lopetti soittonsa, jonka hän suoritti suurenmoisesti, sillä\nhänellä oli tunnetta ja taitoa. Sitten taas puhui Aarne.\n\n-- En ole ennen tiennyt, mistä minulla oikein on tämä Karjalan\nrakkaus ollut kotoisin. Mutta nyt alan muistaa, miten se heräsi.\nYlioppilaslaulajissa sen vasta tietoisena voimana tunsin. Klemetti,\nKuisma, tuo mahtava Kuisma, on sen henkinen isä. Hänen suuri\nidealisminsa ja kansallinen intonsa sai meissä ihmeellisen herätyksen\naikaan. Hän oli taistelun mies ja herätti meissä taistelutahdon.\nMuistan selvästi, minkä hurmankaltaisen innon meissä synnyttivät\nsellaiset laulut kuin \"Herää Suomi\" ja \"Karjala\". Niiden sävelet ovat\npohjavirtoina koko Suur-Suomen aatteessa nykyisin. Ainakin on niin\nlaita minun elämässäni.\n\nIrja palasi hiljaa Aarnen viereen. Hänen kädessään oli pinkka\nhääkortteja. Nyt -- -- nyt hän -- heitti ne palavaan lieteen.\n\nAarne säpsähti.\n\n-- Irja, tyttö, mitä sinä teet!\n\n-- Heitin pois nämä maailman turhuudet. Emmehän me voi tanssia\nhäitä, silloin kun sinun toverisi uhraavat nuoren elämänsä Karjalan\ntaisteluissa. Me vietämme häämme vain vaatimattomana perhejuhlana --\nsota-ajan häät. Enhän minä etkä sinäkään mitenkään voisi nyt remuta ja\ntanssia.\n\nAarnen poskella hermo vavahteli. Hän nojasi päänsä Irjan käsivarteen ja\nsanoi:\n\n-- Olet oikeassa. Niin on parempi. -- Sehän on ainoa mahdollisuus nyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nReippaasti, repäisevästi, oikein saksalaisten tapaisella vauhdilla\nalkoi Hertzenin ja Talvelan rynnistys kaakkoa vastaan. Siinä oli\ntodella jotain alkuvoimaista.\n\nSanomalehtien tiedot olivat aluksi varovaisia, mutta pian selveni, että\nsuuri taistelu olikin käynnissä.\n\nHuhtikuun 25 päivän lehdet kirjoittivat:\n\n    _Aunuksen tapahtumat: valkoiset joukot etenevät voitokkaasti.\n    Aunuksen kaupunki valloitettu_.\n\n    \"Aunuksen vapaustaistelu kehittyy päivä päivältä voitokkaasti.\n    Niiden muutamien päivien aikana, jolloin karjalaiset joukot ovat\n    suomalaisten vapaaehtoisten avustamina toimineet puhdistustyössä,\n    on useita kyliä vallattu ja polsevismin pakkovalta kukistettu,\n    sitä mukaa kun valkoiset joukot ovat voineet kelirikkoisia teitä\n    myöten marssiaan jouduttaa. Vapausliike leviää kylästä kylään\n    ja talosta taloon. Koko valkoisen Aunuksen miehinen väestö on\n    aseissa.\n\nMutta laimeaa oli tämäkin todellisuuteen verrattuna.\n\nHurjasti kiitivät 21.4. sulavan Laatokan pettävillä jäätiköillä\nhajanaiset rekikolonnat kaakkoa kohti. Isontalon Antin uhkarohkea\nyritys tunkeutua kauas vihollisen selän taa Aunuksen kaupungin tuolle\npuolen, samalla kun päävoimat etenivät maantietä samaan päämäärään --\noli käymässä. Huima seikkailuinto täytti miesten rinnat. Siellä täällä\njää ritisi ja petti, toisaalla oli laajat alueet sulaa vettä, mutta\npohjalaiset antoivat hevosten laukata. Pisin kylän kohdalla nousi\nIsotalo maihin ja eteni sieltä suoraan Saarimäelle ja vihdoin Mägrin\nkylään valtamaantien varrella suorittaen reippaita taisteluita. Nyt\nhän oli Pohjois-Aunuksen punaisten voimien eteläpuolella ja katkaisi\npienellä 52 miehisellä härmäläisjoukollaan satojen vihollisten\nperäytymistien. Hän asettui asemiin Mägrin luo tietäen punaisten\nlaumojen kohta peräytyvän Hertzenin päävoimien tieltä ja valmistautui\ntaisteluun monikymmenkertaista ylivoimaa vastaan.\n\nTällä välin v. Hertzenin päävoimat lähtivät Salmista etenemään\nAunukseen. Tiet olivat kurjat, kelirikko edessä. Kaikenlaiset\nvenyttelyt ja neuvottelut Suomen viranomaisten puolelta olivat\nviivyttäneet yrityksen liikkeelle lähdön pahimpaan mahdolliseen\najankohtaan. Suomalaiset vapaajoukot hakkasivat kirveillään rajapuomit\npoikki ja hyökkäsivät Rajakonnun kylässä majailevien polseviikkien\nkimppuun heittäen ne hajalleen väellä ja voimalla, joka ei jättänyt\ntoivomisen varaa. Sitten ne samaa tietä etenivät Laatokan rannalla\nsijaitsevaan kauniiseen Viteleen kirkonkylään. Siellä oli vihollinen\njo hätyytetty ja asettunut vastarintaan, mutta vapaaehtoisten\nhyökkäystarmo murti sen illalla.\n\nSeuraavana päivänä jatkui nopea eteneminen. Tuuloksen ja Alavoisten\nsuuret kylät vallattiin ankarilla taisteluilla. Tuksajoella yrittivät\nviholliset uudelleen taistella, mutta saivat muutamia lujia iskuja ja\npakenivat etelään.\n\nHuhtikuun 23 päivänä tunkeutuivat v. Hertzenin etujoukot Aunuksen\nkaupunkiin. Pakokauhu oli vallannut viholliset. He hylkäsivät\ntaistelutta kaupungin ja hyökkäsivät sen sijaan tuhatpäisin\nlaumoin Isontalon härmäläisten kimppuun Mägrissä. 8 tuntia Isotalo\ntappeli johtaen vaikeasti haavoittuneena yhä joukkoaan. Kun tuosta\n52-miehisestä joukosta oli kaatunut 12 ja haavoittunut 20 ja\nampumavarat loppuneet, peräytyi se ottaen haavoittuneet mukaansa\nOntrusovon luostariin, mutta eteni seuraavana päivänä taas Aunuksen\nkaupunkiin, missä yhtyi päävoimiin. Saattepa hakea sen vertaista\nesimerkkiä sotaisesta uljuudesta minkä maan historiasta tahansa. Mutta\nkomea oli ollut päävoimienkin hyökkäys. Suorittaen useita taisteluita\nolivat ne kahdessa vuorokaudessa edenneet toistasataa kilometriä ja\nvallanneet suunnattomat määrät aseita, ampuma- ja muonavaroja sekä\nlyöneet useita kertoja lukumäärään nähden suuresti ylivoimaiset\nvihollisjoukot. Ja nämä soturit olivat etupäässä kouluiässä olevia\nnuorukaisia. Antin pohjalaiset olivat kyllä komeita pitkiä poikia,\nmutta heitäkään ei ikä painanut.\n\nSuuri oli vapautettujen karjalaiskylien riemu ja vapaaehtoisten\njohto sai vastaanottaa kaikista kunnista lähetystöjä, joissa\npyydettiin niiden liittämistä Suomeen. Nyt etenivät uhkarohkeat\nräjäytyskomennuskunnat Syvärin siltoja räjäyttämään, mutta\nluonnonesteet pidättivät niitä epätoivoisista ponnistuksista huolimatta\nsuorittamasta työtään. Ne tekivät kuitenkin koko Syvärin alueella\nhurjia urotekoja, mutta nyt kävi samalla selville, että polseviikit\nkeskittävät vahvoja voimia Syvärinjoelle käydäkseen vastahyökkäykseen.\n\nYhtä reippaasti etenivät Talvelan joukot useita taisteluja suorittaen\nMuurmannin rataa ja Petroskoita kohti ottaen yhteyden hämmästyneisiin\nenglantilaisjoukkoihin, jotka huomasivat yhtäkkiä olevansa tekemisissä\nuuden sotilaallisen mahtitekijän kanssa, mihin he kuitenkin\nsuhtautuivat varsin epäluuloisesti ja osoittivat ymmärtämättömyyttä,\nmikä esti aikaansaamasta kunnollista yhteistoimintaa, -- mihin\nsuomalaiset pyrkivät ja mikä olisi voinut johtaa suuriin, pysyviin\nsaavutuksiin.\n\nSellaista sotaretken avausta, jonka vapaajoukot suorittivat Aunuksessa\nhuhtikuussa v. 1918, saattoivat vanhat armeijat kadehtia. Olisi luullut\nsen herättävän kotimaassa valtavan innostuksen ja tempaavan mukaansa\nkoko Suomen.\n\nMitenkä kävi?\n\nAunuksen kaupungissa sai Hertzen tietää, että Suomen raja hänen\ntakanaan oli suljettu, apujoukot ja varastot oli pysäytetty. Nordström\nkiljui äänensä käheäksi kenttäpuhelimessa yrittäessään yhteyttä Salmiin.\n\n-- Sähköttäkää pääministeri Ingmanille -- --\n\n-- Halloo. Ei ole enää mitään pääministeri Ingmania. Hallitus on\nkaatunut! kuului vastaus.\n\nRaja aukeni kylläkin. Uusia joukkoja saapui taisteluun, koulupojat\nkarkasivat kouluistaan, konttoristit virastoistaan, opiskelijat\nviskasivat kirjansa nurkkaan, talonpojat jättivät kirveensä ruostumaan.\nAunuskuume valtasi nuoren polven. Mutta Suomi itse ei liikahtanut.\nSen armeijan mahtava miekka, joka sillä hetkellä olisi voinut lyödä\npohjoismaille uuden tulevaisuuden, pysyi huotrassa.\n\nErittäin kriitilliseksi tuli tilanne maallemme touko-kesäkuun\nvaihteessa. Vahvoin voimin hyökkäsivät punaiset Aunuksen rintamaa\nvastaan, joka kulki Tuuloksen kohdalla. Nuoret vapaajoukot taistelivat\nsiellä epätoivoista taisteluaan vailla kaikkea. Vihollistykistö kumisi\nvastaan myrskyn pauhuna ja yötä päivää rätisivät konekiväärit. Nyt\nkävivät inkeriläiset joukot uljaaseen hyökkäykseen Virosta käsin,\nvaltasivatpa Yhinmäen patterit ja uhkasivat Pietaria. Silloin luoteinen\nvenäläinen armeija, joka oli heitä seurannut, riisti heiltä voiton\nhedelmät. Sen nähdessään inkeriläiset jättivät taistelukentän, --\nja valkoiset venäläiset kärsivät täydellisen tappion. Uhkaavasti\nleimahteli silloin taistelun liekki ympäri Suomen aluetta ja eräitä\nkertoja hyökkäsivät polseviikit jo Kannaksella Rajajoen yli. Rajavartio\njoukkomme kuitenkin torjuivat nuo yritykset alkuunsa.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nAlli istui vinttikamarissaan Aulamon kartanossa katsellen hajamielisenä\nkäsissään olevaa suurta tenttikirjaa. Parhaalla tahdollakaan ei olisi\nvoinut väittää hänen lukevan sitä, mutta hän piti sitä avoinna ja petti\nsiten omaatuntoaan, joka ei pystynytkään toteamaan, että tyttö koko\najan eli haaveiluissaan ja katseli kaihoisin silmin ulos ikkunasta.\n\nPihalla humisivat puissa jo kevättuulet. Allin vinttikamariin näkyivät\nvain puiden lehdettömät latvat, mutta mustina ja kosteina ne jo\npuhuivat pettämätöntä kieltään että suvi oli tulossa. Tuuli niissä\nsoitteli luonnon suurta kannelta ja se taas helkähteli unohduksen\nja lohdutuksen säveliä kaikille, joita suru ja huolet painoivat.\nTytön suuret silmät katselivat miettivinä pilvien nopeata lentoa\nLounais-Suomen lempeällä kevättaivaalla.\n\n-- Kevät tulee, ajatteli tyttö.\n\n-- Ihmiset tulevat taas iloisiksi ja onnellisiksi. -- --\n\n-- Nyt ovat Irja ja Aarne päämääränsä perillä. He ovat suloinen pari.\nKesällä he tulevat tänne useaksi viikoksi. -- --\n\n-- Silloin me soudamme ja uimme ja kuljemme metsässä. -- -- --\n\nÄkkiä tuntui hänen rinnassaan tukahuttava tunne ja tuskallinen ajatus\nvälähti taas hänen tajuntaansa.\n\n-- Juhani Kyttä lepää maan povessa, Helsingissä Vanhan kirkon\npuistossa. -- -- --\n\n-- Se merkitsee sitä, että minä olen ainiaaksi menettänyt kevääni.\n\n-- Jumala on lyönyt minun rakkauteni maahan ja murskannut sen. -- -- --\n\nSitten hänen silmistään puhkesivat taas kuumat kyyneleet. Tyttö asetti\nkirjan pöydälle, tarttui ohimoihinsa ja huudahti:\n\n-- Miksi, miksi näin piti tapahtua? Minkätähden, minkätähden? Voiko\nkukaan sitä ymmärtää?\n\nSamassa koputettiin ovelle.\n\nAlli pyyhki nopeasti silmänsä, oikaisi tukkansa ja sanoi:\n\n-- Sisään.\n\nPalvelustyttö avasi oven, katsoi kummissaan neidin punaisia,\nitkettyneitä silmiä ja antoi äsken postin mukana tulleen kirjeen.\n\n-- Kirje minulle? Mistä? huudahti Alli tytön poistuessa. Kuka minulle\nkirjoittaa?\n\nHämmästyneenä ja epäluuloisena katseli tyttö yksinkertaista harmaata\nkirjekuorta. Siinä seisoi osoite: K. Neiti Alli Aulamo. Rantapitäjä.\nYlhäällä oli vahvoin kirjaimin kirjotettu sana: Kenttäposti.\n\n-- Kenttäposti, puhui tyttö itsekseen. Sehän on Aunuksesta. Eihän vain\nAarne, se huimapää, ole taas lähtenyt liikkeelle.\n\nHän mursi hermostuneena kirjeen, veti ryppyisen paperin esille ja\nkatsoi allekirjoitusta. Siellä oli nimi \"Erkki\".\n\nTyttö vavahti ja alkoi lukea. Kirje kuului:\n\n    Rakas Alli.\n\n    Tiedän, ettei minulla ole oikeutta kirjoittaa näitä ihania\n    sanoja, vaikka muinaisina onnellisina päivinä toivoin saavani\n    sen kerran tehdä sinun myöntämälläsi luvalla. Tiedän kaikki\n    toiveeni siinä suhteessa nyt turhiksi, mutta siitä huolimatta\n    rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja sielustani ja olen sinua\n    aina rakastanut, vaikkapa tapahtumien kulku on osoittanut\n    tunteeni turhiksi ja toivottomiksi. Kirjoitan nuo alkusanat siis\n    ainoastaan oman rakkauteni oikeutuksella ja toivon sinun antavan\n    ne anteeksi, kun saat tietää, että lähetän ne taistelukentältä,\n    ankaralta paikalta Aunuksen rintamalla, jossa joka hetki voi olla\n    viimeinen ja josta todennäköisesti en koskaan enää palaakaan\n    hengittämään Suomen ihanaa ilmaa. Joka hetki ovat täällä\n    mielessäni nuoruuden ihanat päivät kauniissa Lounais-Suomessa,\n    kotiseudullani ja etenkin ne hetket, joina sain nauttia Teidän\n    kotinne vieraanvaraisuudesta ja sinun suloisesta läheisyydestäsi.\n    Olin silloin onnen myyrä. Mutta mitäpä valittaisin asioita, joita\n    kuitenkaan ei voi auttaa.\n\n    Olemme täällä Tuuloksen metsä- ja suoalueilla taistelleet taas\n    viikkokausia. Ylivoimainen vihollinen ahdistaa ankarasti ja\n    pitää yöt ja päivät yllä hurjaa kivääri- ja konekivääritulta.\n    Meillä taas on tavaton puute miehistä ja ampumavaroista. Suomi\n    on jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Siellä ei kuulemma enää\n    laisinkaan kannateta Aunuksen vapaaehtoisen armeijan taistelua.\n    Sitä ei yksikään meistä, jotka olemme nähneet tämän kauniin maan\n    ja sen lahjakkaan vaikka kehityksessä perään jääneen kansan,\n    voi ymmärtää. Olemme menettäneet kaikesta päättäen kokonaan\n    isänmaan ja kansamme tuen. Epätoivo voittaa alaa sydämissämme.\n    Makaamme täällä myrskyssä ja tuulessa nälkäisinä ja märkinä\n    ampumahaudoissa ja odotamme joka hetki ryssien hyökkäystä.\n    Taistelisimme mielellämme vaikka kuinka kauan ryssää vastaan,\n    mutta jos ei Suomi meitä auta, vuodattaa pieni joukkomme pian\n    verensä kuiviin. Viimeinen toivon kipinä mielialan muuttumisesta\n    kotimaassa tuntuu päällystöllä sentään vielä olevan jäljellä.\n    Jäämme siis yhä edelleen rintamalle ja odotamme.\n\n    Sano sydämelliset terveiseni kaikille teikäläisille ja kiitokseni\n    menneistä aurinkoisista onnen päivistä. Tervehdi myöskin Aarnea\n    ja Irjaa ja pyydä Aarnea tekemään parhaansa uusien joukkojen\n    lähettämiseksi Aunukseen, että pääsemme taas siirtymään\n    hyökkäykseen, jolloin koko mieliala voisi uudelleen virkistyä ja\n    uusi henki täyttää joukkomme. Ja voi itse mitä parhaiten, sinä\n    ihanin kaikista maan ruusuista.\n\n    Teitä kaikkia kaipaava\n\n                                             Erkki Kairila.\n\nAlli painoi ääneti kätensä helmaansa. Hän oli lukiessaan sävähtänyt\ntulipunaiseksi ja liikutus valtasi hänet taas hänen kirjeen loppuun\npäästyään.\n\n-- Vai on Erkki mennyt Aunukseen taistelemaan. Ja hän siis rakastaa\nminua noin synkän toivottomasti. Voi, mikä minä olen, että minua\nrakastetaan? Ja mitä ovat minun suruni noiden onnetonten Aunuksen\nsotilasten huolten ja kurjuuden rinnalla? Minun täytyy auttaa heitä\njollakin tavalla.\n\nAlli hypähti seisaalleen.\n\n-- Minä lähden Helsinkiin. Jollen muuta voi tehdä, voin ainakin ehkä\npäästä sairaanhoitajattareksi. Totta kait Helsingissä saa jonkinlaisen\nkurssin sitä varten. Minä lähden ja lähden heti.\n\nHän painoi päättävästi kirjan kiinni ja kapusi jyrkkiä portaita\nalakertaan. Siellä olikin äiti ruokasalissa askaroimassa.\n\n-- Äiti, minä lähden Helsinkiin.\n\nÄiti katseli tutkivasti tytärtään.\n\n-- No, mutta Alli, joko sinä taas olet itkenyt. Mikä sinua oikein\npainaa? Sano nyt kaikki kerran äidillesi.\n\nAlli kohautti päätään.\n\n-- Ei mikään minua vaivaa. Lähden Helsinkiin loppulukukaudeksi ja\ntapaamaan Aarnea ja Irjaa.\n\n-- No, mene toki. Ehkäpä se pääkaupunki virkistääkin sinua, sillä jokin\nsuru sinun sydämelläsi painaa. Näenhän minä toki sen ja -- tunnenkin\nsen selvästi.\n\n-- Äiti, älä viitsi puhua pötyä.\n\nÄiti hymyili.\n\n-- Vai pötyä se äidin puhe onkin nykyaikana. Ennen oli äidin sana\nmelkein kuin raamatun sana -- meille entisajan lapsille. Nyt se on\npötyä.\n\n-- Niin, liekö sitten vika nykyajan äideissä vai lapsissa, ivaili Alli\nja hymyili. Mutta hän ei tuntenut mitään kutsumusta puhua kenellekään\nomia sydänsurujaan.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nJääkäriluutnantti Venho ja kersantti Erkki Kairila kulkivat yhdessä\nvartioita tarkastamassa Viteleen kylän ympäristössä Laatokan rannalla.\nLuutnantin komppania oli rantavartiossa vapaaehtoisen armeijan\nselkäpuolta suojaamassa vihollisen mahdollisia maihinnousuyrityksiä\nvastaan. Hänellä oli käytettävissään myöskin konekiväärijoukkue, jossa\nkersantti Kairila palveli.\n\nNuoret sotilaat astuivat hiljalleen kanervikkopengertä laakealle\nhietikkorannalle kylän pohjoispuolelle. Kulkiessaan he katselivat\nvaieten sumuista Laatokan ulappaa, joka mustana ja uhkaavana\navautui eteen. Järvi oli jo aikoja luonut jääpeitteensä ja heitteli\niltatuulessa mustilla aalloillaan hyrskyjä rantaa vastaan. Kylmä viima\npuhalsi ulapalta kuljettaen keveitä sumupilviä rannikon metsää kohti.\n\n-- Tuolta ulapalta voi nyt uhata suuri vaara, sanoi vihdoin luutnantti.\nMeidän tehtävämme rantavartiona on tullut entistään vaikeammaksi.\nKevääseen asti oli pelättävissä vain partioita ja pienin joukoin\nmahdollisesti suunniteltuja kiertoyrityksiä jäitse, mutta nyt --\n\nKersantti katseli järvelle.\n\n-- Entäs nyt sitten? hän kysyi.\n\n-- Nyt sieltä voi tulla ryssän koko sotalaivasto.\n\nHe jatkoivat matkaansa ranta-alueella pohjoista kohti kehoittaen\nvartioita hanakasti tähystämään, näkyikö järvellä liikettä.\n\n-- Eikö vieläkään kuulu Suomesta apuvoimia? kysyi kersantti.\n\n-- Ei taida tullakaan enää.\n\n-- Mutta -- -- silloinhan taistelun jatkuminen on turha. Emmehän me\nnäillä voimilla enää pääse hyökkäämään.\n\n-- Tietysti on aina jäljellä toivon kipinä, että Suomi sittenkin yhtyy\nleikkiin. Sitä vartenhan me täällä olemme yhä jatkaneet taistelua.\nEräitä muitakin mahdollisuuksia on, nim. hyökkäys Muurmannilta ja\nVirosta käsin. Nehän muuttaisivat koko tilanteen. Mahdollisuuksia kyllä\non, vaikkei Suomikaan tule mukaan.\n\nKersantti ei vastannut siihen mitään, sillä ne mahdollisuudet\nkuulostivat jo peräti pieniltä.\n\nLuutnantti erosi hänestä jalkapolun kohdalla, joka johti kylään. --\nKäykää tarkastamassa vielä pohjoiset vartiot ja terottakaa erikoisesti\nLaatokan suunnalta uhkaavaa vaaraa. Minun täytyy käydä vielä\nkomppaniassa.\n\n-- Käskystä, herra luutnantti.\n\nLuutnantti kääntyi kylää kohti. Kersantti kulki ajatuksissaan\neteenpäin. Hän mietti tämän nuoren joukon kohtaloa, jonka isänmaa\noli täydelleen hylännyt ja jättänyt oman onnensa nojaan. Pienistä\ntoivonkipinöistä se vielä taisteli ja punasi nuorella, jalolla\nverellään Aunuksen epäystävällisiä soita ja metsärinteitä. Mutta sen\nvoimat alkoivat jo olla aivan lopussa. Heitä ei ymmärretty Suomessa.\nEi tajuttu, että juuri Suomen tulevaisuuden puolesta he taistelivat,\nsen elinehtoja he halusivat lieventää ja turvata. Kuinka voitiin heidät\nunohtaa, jättää kylmästi kuolemaan?\n\nViteleen taloista nousi illan laskiessa vienoja sinisiä savupilviä.\nTaivaanranta lännessä tuntui selkiävän ja Laatokallakin näköala laajeni\nyhä kauemmas. Iltatuuli soitteli ylen surumielisiä säveliä mahtavilla\nmetsäalueilla. Kivääri kourassaan seisoivat nuoret suomalaiset\nvapaaehtoiset tiukka ilme ahavoituneilla kasvoillaan ja tähystivät\näänettöminä Laatokan humisevia aaltoja.\n\nSitten sammui rusko lännessä ja ranta-alue peittyi kesäyön hämyyn.\nSiellä ja täällä vartiossa seisovat sotilaat upposivat pakenevien\nsumuverhojen helmaan.\n\nErkki Kairila heräsi aamun sarastaessa vartiomiehen hätyyttävään\nhuutoon:\n\n-- Ryssän laivoja näkyy Laatokalla.\n\nKersantti hypähti pystyyn ja tempasi pistoolin.\n\nUlkoa kaikui jatkuva huuto.\n\n-- Hälyytys! Ryssän laivoja Laatokalla!\n\nErkki juoksi konekivääriasemaan. Siellä olivat kaikki valmiina.\nViteleen kylässä jatkui yhä hälyytys.\n\nLaatokalla kaukana lähenivät suuret venäläiset sotalaivat. Niitä näytti\nolevan paljon ja nopeasti liikkuen olivat ne päässeet jo melkein\nViteleen edustalle ennenkuin ne huomattiin. Ne asettuivat nyt riviin\naivan kuin ketjuun laajalle alueelle.\n\nYht'äkkiä näkyi ulapalta vihaisia välähdyksiä. Samassa tuntui koko\nilmapiiri ja taivas vinkuvan ja uikuttavan. Tavattoman suuret granaatit\ntulivat ulisten ja voivotellen mereltä Viteleen kylää kohti.\n\nNyt kuului valtava räjähdys ja keskeltä kylää kohosi ilmoille korkeita\nmustia savupilviä, joiden seasta saattoi nähdä pirstoutuneita hirsiä\nja puun oksia nousevan korkeuteen ja komeina kaarina taas putoavan\nrannalle. Tuskin oli tuo näky kauhistuttanut katselijoita, kun jälleen\nvälähti loppumaton sarja uusia lähtölaukauksia ja niitä seurasi\nraivokas vonkuna yli koko ilmapiirin.\n\nKymmenkunta suurta mustaa sotalaivaa pommitti hurjasti Viteleen kylää,\nmikä oli kuin hirmumyrskyn hallussa. Idän rautaiset myrskyt vinkuivat\njälleen suomalaisten vapaustaistelijain yllä.\n\nTilanteen kaamea todellisuus oli pian kaikille selvänä. Laivastonsa\nankaran tulen turvissa aikoivat polseviikit laskea joukkojaan maihin\nvapaaehtoisen armeijan selän taa aikoen vallata Viteleen kylän. Se\nmerkitsi rintaman oikean sivustan täydellistä murtumista, ehkäpä siellä\ntaistelevien vapaajoukkojen tuhoa.\n\nRyhmät juoksivat asemiin. Viteleen kylässä raivosi useassa kohden\ntulipalo. Ja aina vain jatkui pommitus ehtymättömällä voimalla.\n\n-- Nyt ne tulevat, kuului huuto oikealta.\n\nPolseviikkien rintamasta lähti nyt useita kymmeniä veneitä nopeasti\nsoutamaan rantaa kohti. Heikot puolustusjoukot alottivat taistelun.\nKiväärit ja konekiväärit rätisivät pitkin rantaa. Huolimatta\ntappioistaan nousivat polseviikit maihin ja alkoivat edetä kylää kohti\nvahvoin voimin ja yhä pauhasi hirmumyrskyn voimalla järeä laivatykistö\ntuhoten onnetonta kylää.\n\nJoen rannalla puolusti siltaa kersantti Kairila konekiväärineen.\nLuutnantti saapui hänen luokseen kehoittaen kestämään, sillä tässä\noli vihollista ehdottomasti viivytettävä suomalaisten peräytymisen\nturvaamiseksi.\n\nPian tulivatkin polseviikkien ketjut esille pensaikosta ja kävivät\nvoitonvarmoina hyökkäämään, mutta jäykkinä puolustivat suomalaiset joen\nlänsirantaa konekiväärien tukemina. Punaisten hyökkäys pysähtyi. Alkoi\nkiivas tulitaistelu.\n\nÄkkiä punaiset ryntäsivät sillalle toisten tiheiden ketjujen avustaessa\nheitä tulellaan sivultapäin. Suomalaisten konekiväärit pyyhkäisivät\nkuitenkin kerran toisen jälkeen sillan puhtaaksi. Kun yritys oli\ntauonnut, juoksi luutnantti toisen konekiväärin luo, joka oli lakannut\nampumasta. Siellä oli kolme ampujaa peräkkäin saanut kuulan päähänsä.\nLuutnantti alkoi itse ampua aseella.\n\nTaistelu jatkui taukoamatta tunnin toisensa perästä. Kaukana\nkuului polseviikkien räikeitä uraa-huutoja, ja näkyi peräytyviä\nsuomalaisryhmiä, mutta yhä soittivat kirpeitä säveliään joen rannalla\nolevat Venhon ja Kairilan konekiväärit.\n\nSilloin vihdoin tuli vaikeni Erkin kohdalla. Vastapäisellä rannalla\nheilutettiin jotain riepua. Sieltä kuului huuto:\n\n-- Hoi, lahtarit. Lähtekää Suomen rajan taa. Saatte mennä rauhassa, jos\nheti lähdette.\n\nErkki kohottautui. Vihan puna hehkui hänen savun nokeamilla\nkasvoillaan. Hän huusi vastauksen:\n\n-- Minun konekiväärini suihku piirtää teille Suomen rajan.\n\nTuli äänettömyys.\n\nSitten puhkesi taistelun myrsky uudelleen entistä raivokkaampana\npauhaamaan. Laivatykit alkoivat nyt ampua suomalaisen jalkaväen\nmiehittämää jokirantaa. Luutnantti näki valtavan räjähdyksen heittävän\nkersantti Kairilan konekiväärin korkealle ilmaan. Sen käyttäjästä ei\nnäkynyt enää jälkeäkään. Samassa tuli granaatti aivan luutnantin oman\nkonekiväärin edustalle. Se heitti ilmanpaineellaan miehistön usean\nmetrin päähän ja konekiväärin kumolleen. Punaiset olivat tulellaan\nvaientaneet jokirannan uljaan puolustuksen.\n\nMuutaman miehen kera palasi luutnantti Venho kylään, jonka laidassa\nviimeiset hevoset vielä korskuen odottivat. Siellä hän näki m.m.\ntoverinsa, jääkäriluutnantti Vakkilaisen nuoren rouvan, joka oli\nseurannut miestään sairaanhoitajattarena rintamalle -- vainajana.\nNyt oli harhakuula lävistänyt hänen rintansa. Luutnantti itse istui\näänettömänä ja kalpeana rattailla vainajan vieressä ja viimeiset\nsuomalaiset poistuivat Viteleen ympäristöstä, missä punaiset kirkuivat\nvoitonriemuista uraatansa. [Luutnantti V. ampui itsensä myöhemmin\nSortavalassa, missä hänen vaimonsa hautapaikka oli.]\n\nMutta muutaman kilometrin päässä asettuivat Venhon joukot jälleen\ntuimaan vastarintaan suojatakseen kauempana olevien osastojen\nperäytymistä.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nPääsiäispäivänä vietettiin Valtavaarain maatilalla Helsingin lähellä\nIrjan ja Aarnen häät. Ne olivat yksinkertaiset sotilashäät. Paitsi\nAulamon ja Valtavaaran perheitä, oli vieraina vain kaksi luutnanttia,\nAarnen lähimmät toverit, ja neiti Aune Lietelä Irjan lähimpänä\nystävänä. Vihkimisen taas suoritti tuttu sotilaspastori.\n\nIrja oli nuorekas ja hurmaava sirossa morsiuspuvussaan. Valkeat kielot\nkuvastuivat häikäisevinä hänen mustia kiharoitaan vastaan ja lisäsivät\nsilmien loistoa. Hän iloitsi siitä, ettei oltu valmistettu suurta\nhääkohua, ettei tarvinnut olla näytteillä ja omaisten onnentoivotukset\nkuitenkin olivat paras osa hääjuhlallisuuksista.\n\nVihkimisen päätyttyä astui neiti Lietelä pianon ääreen ja lauloi\nkirkkaalla äänellään vanhan tutun häälaulun.\n\nIlta kului iloisessa kotoisessa seurapiirissä ja päivän laskiessa lähti\nnuori pari autolla Helsinkiin uuteen pieneen asuntoonsa Töölössä, missä\niltarusko kultasi lännenpuoleiset ikkunat luoden huoneisiin ihmeellisen\nkaihomielisen kajastuksen.\n\nSiellä he istuivat ikkunan ääressä auringon laskua ihaillen, muistellen\nentisiä seikkailun aikoja ja suunnitellen tulevan elämänsä perustamista\nrauhalliselle, vakavammalle pohjalle.\n\nEpäillen sanoi Aarne kuitenkin.\n\n-- Elämä on oikeastaan aina jännittävää. Minä luulen, että sitä ei\nkoskaan voidakaan lopullisesti pönkittää.\n\n-- Yhdentekevää, vastasi Irja. Me elämme nyt kerran itseämme varten\nja rakastamme toisiamme. Se riittää minulle. Kaikki muu tulee kyllä\naikanaan -- pyytämättä.\n\nSyksypuoleen tapahtui Aulamon kartanossa suuri muutos. Sydänhalvauksen\nmurtamana vaipui tuonen lepoon agronoomi Antti Aulamo ja maatila\njäi isännättä. Silloin erosi Aarne kapteeniksi ylennettynä\nsotapalveluksesta. Hänen oli lähdettävä hoitamaan kotitaloa. Syksyllä\nmuuttivatkin Irja ja Aarne Lounais-Suomeen, missä uusi ala --\nmaanviljelysala oli opittava jokseenkin alusta alkaen.\n\nAarne ei alkujaan ollut laisinkaan ajatellut ryhtyä maanviljelijän\nammattiin. Olavi oli ollut siihen tehtävään edeltäpäin määrätty ja hän\nolikin tuntenut siihen innostusta. Mutta sitten katkaisi kohtalo nämä\nsuunnitelmat ja niin sai Aarne lähteä jatkamaan isän uraa.\n\nSiirto armeijasta maalaiselämään oli miehelle paljon vaikeampi kuin\nmitä hän koskaan oli saattanut ajatellakaan. Armeijassa oli kaikki\nollut luovaa työtä, uudet asiat yhä entistään kiinnostavampia. Sinne\njäivät sotatoverit, uskolliset horjumattomat miehet ja toverit\nraatamaan pienillä palkoillaan loppumattoman työtaakkansa alaisina.\nUupumattomalla tarmolla oli sodan jälkeen kehittyneestä kaaostilasta\nuusi armeija järjestäytynyt pataljooniksi, rykmenteiksi, divisiooniksi\nja eri aselajeiksi. Nyt olivat joukko-osastot jo lujia ja sotilaallisen\nhengen läpitunkemia -- valmiit ottamaan vastaan uudet vaarat ja\ntaistelut.\n\nEräänä kuulaana loppusyyskuun päivänä saapui uusi isäntäväki vanhaan\nkotitaloon. Hevonen juoksi äsken korjatulla tiellä hyvää vauhtia ja\nvärikkäät lehtimetsät sekä niiden takana sinertävät havupuuharjanteet\nkiitivät kilpaa toistensa ohi uusien maisemien avautuessa kulkijan\nsilmien eteen. Tuolla kimalsi syksyinen lampi kuvastaen kaihomielisenä\npilven raosta välähdyksen syysaurinkoa. Sorsaparvi ui kaislikon\nreunassa. Toisaalla lepäsivät kosteat pellot kantaen vielä\nviljankorjuun selviä jälkiä. Kaukaisille kukkuloille paistoi kirkas\npäivän valo langeten kuin kultasateena maan poveen. Seutu tuntui\nsanomattoman rauhalliselta, miltei uniselta. Ei kuulunut autojen\nräikeitä törähdyksiä, ei näkynyt ihmismassojen vilinää. Yksinäinen\nturpeenpuskija heilutti kuokkaansa mustalla kesantosaralla.\n\n-- Mitenkähän tähän rauhaan tottuu? sanoi Aarne vaimolleen, joka\näänettömänä nojasi istuimen selkänojaan ja katseli ympärilleen vakavin,\nsurumielisin silmin.\n\n-- Taitaa sinulle tulla suuri muutos, jatkoi hän puhettaan kääntäen\npäänsä Irjaa kohti ikäänkuin katsoen, onko hän edes hereillä.\n\nIrja suoristui ja hymähti.\n\n-- Totta kai tähän tottuu. Rauha on hyvä asia näinkin pitkien\ntaistelujen ja huolten vuosien jälkeen. Minä siihen kyllä totun, minä\nnautin maaseudusta.\n\n-- Minä taas olen vanha maalainen, koetti Aarne rohkaista mieltään.\n\n-- Sinulle vasta tämä uusi elämä hyvää tekeekin, puhui Irja. Sinähän\nolet elänyt jo vuosikaudet vallan kauheassa jännityksessä. On sekin\nelämää, seurata aina uutisia rajalta ja tarkastella tilanteen\nmuuttumista vuoroin uhkaavaksi vuoroin helpommaksikin. Johan sen\nluulisi vievän hermot ihmiseltä lopullisesti. Ihme vain, että omasi\novat noinkin säilyneet.\n\n-- Ei se vie hermoja, vaan se, että samalla saa kuulla ja nähdä\nomien kansalaisten ja sanomalehtien vain häpäisevän, pilkkaavan ja\npäivittelevän armeijaa, ainoata tukeamme. Se hermot vie!\n\nKäännyttiin Aulamon puistotielle. Komeat, ikivanhat koivupuut laajoine\ntuuheine oksineen muodostivat siinä tiheän katoksen kulkijain pään\nylle koko tien pituudelta. Ajotie ja jalkakäytävätkin olivat täynnä\npudonneita lehtiä. Kaukana edessä puistoholvin päässä näkyi nyt\nkeltainen lasiveranta valkoisine oven- ja ikkunanpielineen.\n\nLiinaharja kirmasi hyvää vauhtia kotitietä. Lasiveranta läheni\nja kasvoi samalla katselijain edessä. Nyt aukeni ovi. Portaille\nastui solakka vaalea tyttö ja heilutti tervetuliaisiksi kättään.\nHänen takanaan ovessa paistoivat ilta-auringon valossa Elma-rouvan\nhyvänsävyiset kasvonpiirteet.\n\n-- Tervetuloa! huusivat vastaanottajat yhdestä suusta.\n\n-- Hyvää päivää, rakkaat ystävät, huudahti Irja hypäten kevyesti alas\nrattailta. Aarne sitävastoin oikoili jäseniään, haukotteli ja kompuroi\nsitten kangistunein raajoin tervehtimään omaisiaan.\n\n-- Tervetuloa, Aulamon isäntä, sanoi Alli teeskennellen juhlallisuutta.\nSaanko jo tänään luovuttaa talon töiden johdon teille?\n\n-- Tärkeät asiat huomenna, vastasi Aarne haukotellen uudelleen. Tuntuu\nihan kuin aikaa olisi täällä aivan loppumattomiin.\n\n-- Soo-o. Taidatpa erehtyä, velipekka. Kyllä täällä välistä on\nsellaista kiireenvilkkaa, ettei tahdo keritä alkamaan.\n\n-- Älähän nyt rehentele. Eikös täältä lähimailta saa ostaa aikaa, jos\nse loppuu? ivasi Aarne. Naantalista muistaakseni saa.\n\n-- Naantali on erikseen, mutta Rantapitäjässä on aika joskus perin\ntiukalla, saatpahan nähdä.\n\n-- Etkö sinä, Alli, rupea minulle pehtoriksi, sinä kun jo tunnet talon\ntavat?\n\n-- Vielä mitä, senkin laiskuri. Saat olla itse oma pehtorisi.\n\n-- No, ota sitten ainakin tuo mylly ja rupea mylläriksi.\n\n-- Ei taida tulla mitään, vastasi Alli hymyillen. Minä aion ruveta\nlukemaan nyt toden teolla. Tähän asti ovat lukuni aina keskeytyneet,\nmutta nyt ne alkavat taas.\n\n-- Mitä sinä nyt sitten luet?\n\n-- Luen lääketiedettä.\n\n-- Jaaha, mistä asti?\n\n-- Ensi kevätlukukaudesta alkaen, vastasi Alli nauraen. Minä aion tulla\nnäet itse toimeen tässä maailmassa. Minä en nähtävästi koskaan joudu\nnaimisiinkaan. Nykyajan naiset ovat itsenäisiä. Heillä pitää olla jokin\nvirka.\n\nIrja, joka tähän asti oli kävellyt ympäri huoneita käsi Elman\nvyötäisillä, juoksi nyt Allin luo, taputti häntä poskelle ja sanoin\nvain:\n\n-- Vannomatta paras, hyvä tohtori!\n\nTäällä rauhallisella maaseudulla tuntui seikkailujen aika todella\nnyt päättyneen. Elämä näytti niin perin varmalta ja vakiintuneelta\nedessäpäin. Poliittiset myrskykeskukset eivät ulottuneet Rantapitäjään,\njossa kansa eli uuraan ahertamisen pitkiä, mutta rauhallisia työpäiviä.\n\nViikon kuluttua alotti Aarne maanviljelyshommat ja alotti alusta,\nkäyden sotilaallisella perinpohjaisuudella käsiksi ensin alkeisiin\nja sitten laajempiin kysymyksiin ja pian hän oli yhtä täynnä intoa\nja tarmoa kuin armeijaakin palvellessaan. Hän oli älynnyt, että\nmaanviljelys on myöskin työtä kansan ja isänmaan hyväksi.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nLounais-Suomen maaseudun rauhassa olivat vuodet vierähtäneet\nhiljaisesti ja rauhallisesti aina syystalveen asti v. 1921.\nMaanviljelijä Aarne Aulamo istui räiskyvän kotilietensä ääressä. Hänen\nedessään tepasteli tanakka pikku poikansa -- Olavi. Irja seisoi Aarnen\ntuolin takana nojaten kyynärpäitään tuolin selustaan ja katseli nauraen\nedessään tapahtuvaa äkseerausta.\n\nPikku Olavi oli aika velikulta. Hän oli saanut nimensä Aarnen veljen,\nAhvolassa kaatuneen Olavin mukaan ja hän oli huomattavasti sen kuvan\nnäköinenkin, joka yhä riippui Aulamon salin seinällä. Tukka vain\noli tummempi kuin Aulamoilla. Se tuli Irjalta ja luonteessakin oli\nsittenkin paljon äitiä ja äidin vilkkautta, jota Aarne tapasi nimittää\netelämaalaisuudeksi.\n\n-- No, Olavi, puhui Aarne pojalleen. Näytä nyt äidille, miten\nvapaussodan soturit marssivat.\n\nPoika tepasteli oven suuhun, suoristautui ja otti kasvoilleen julman\nkatseen. Sitten hän alkoi pontevasti astua eteenpäin lausuen samalla:\n\n-- Yttimöllisyssihoima, yttimöllisyssihoima!\n\n-- Takaisin, ärjäisi isä. Mikä se semmoinen yttimöllisyssihoima on?\nEiväthän vapaussodan soturit niin marssineet. Sano selvemmin.\n\nPoika nauraa hörähti ja kääntyi takaisin palaten paikalleen.\n\n-- No, alokas Olavi Aulamo. -- Asento!\n\nPoika tempasi jalkansa jälleen yhteen ja katseli tuimana isää silmiin.\n\n-- Tahdissa -- mars!\n\n-- No, nyt marssii vapaussodan soturi ja askeleet kaikuvat\nEsplanaadilla.\n\n-- Yksi -- mieli -- syys on -- voimaa -- yksi -- mieli -- syys on --\nvoimaa! Aivan niin. Sepä vasta sotilas, oikea vapaussodan soturi.\n\nSilloin juoksi äiti, tempasi Olavin syliinsä, nosti korkealle ilmaan,\npainoi sitten rintaansa vastaan ja huudahti.\n\n-- Olavi, kultani, poikani -- sinä!\n\n-- Mitä ne naiset! penäsi poika ponnistellen vastaan. Mutta äitiä vain\nnauratti pojan avuton vastustelu.\n\n-- Sinä se vasta solttu olet, kuherteli hän pojalleen. Olet parempi\nsolttu kuin isä.\n\n-- Olavi on pajempikin tolttu kuin itä.\n\n-- Vielä mitä parempi olisit. Alokashan sinä vasta olet ja isä on\nkapteeni.\n\n-- Olavitta tujee papteeni.\n\n-- Soo, vai tulee kapteeni. Hyvähän on toivossa elää.\n\n-- Päättä äiti tolttu lattialle, ärjäisi sitten Olavi äidilleen. Eihän\nsopinut mihinkään reklementteihin, että naisimmeinen heitteli sillä\nlailla suomalaista solttua.\n\nÄiti laski pojan matolle ja istui. Poika vain katseli isää ja kysäsi:\n\n-- Onko itä vittiin papteeni?\n\n-- No, vielä häntä kyselet.\n\nUlkoa kuului luja koputus. Irja hypähti avaamaan. Postiukko toi\nsanomalehtiä. Äiti sai kirjeen. Aarne taas istui laiskanlinnaansa ja\nalkoi lukea pääkaupunginlehteä. Hänen silmänsä välähtivät äkkiä.\n\n-- Mitäs tämä on? hän huudahti. Taas!\n\nIrja nosti katseensa kirjeestä.\n\n-- Mitä kummia sinä nyt taas näet? Ihanhan poskesi hehkuvat ja äänesi\nvärisee. Mitä siellä on?\n\n-- Karjalassa tapellaan, huudahti Aarne ja nousi seisaalleen.\n\nIrja katseli häntä hymyillen.\n\n-- Kas vain. Vanha sotaratsu hullaantuu, kun kuulee torven törähdyksen.\n\n-- Tämähän on vallan tavatonta, huudahti Aarne täynnä intoa lukiessaan\nedelleen ja kuulematta Irjan ivaa.\n\n-- No, kerrohan jo Olaville ja minullekin jotain, sanoi Irja tiukasti.\n\n-- Kyllä, kuulkaa nyt.\n\n\"_Vapaustaistelu alkanut jälleen koko Pohjois-Karjalassa. Vapaajoukot\netenevät Uhtuaa kohti_.\"\n\n-- Mitäs siitä sanot?\n\n-- Minäkö? Onhan se mielenkiintoista, vastasi Irja mutta menestystä\nminä epäilen. En tahdo enää jaksaa uskoa Karjalan asiaan.\n\nAarne seisoi silmät säihkyen ja katseli ulos akkunasta.\n\n-- En tahdo enää minäkään uskoa -- -- -- mutta entäs jos sittenkin.\n\n-- Sinä olet ihan sen mustalaisen hevosen kaltainen, Aarne rakas.\n\n-- Minkä mustalaisen hevosen? kysyi Aarne, ajatuksissaan.\n\n-- Haluatko, että kerron?\n\n-- Kerro pois.\n\n-- Kuunteletko myöskin?\n\n-- Ehkä, jos juttu on hyvä.\n\n-- No, olkoon menneeksi. Tämän jutun kertoi minulle vanha vahtimestari\nentisestä Suomen rakuunarykmentistä Lappeenrannasta. Kaseerattuja\nhevosia oli rykmentistä myyty huutokaupalla enimmän tarjoaville. Erään\nvanhan oikein taatihevosen oli ostanut eräs mustalainen. Ajelipa sitten\nmustalainen nelipyöräisine vankkureineen, joille koko perhe, muija ja\nseitsemän lasta, koira ja taitamattomat tavaramytyt olivat ladotut,\nkerran keskipäivällä harjoituskentän ohi menevää maantietä.\n\nKentällä oli rykmentti harjoituksissa. Annas olla. Nyt törähtivät\nkaikki torvet. Kuului signaali: hyökkäykseen! Eskadroonat syöksyivät\nhurraten eteenpäin. Ja mustalaisen hevonen, se värähti, kimposi\npystyyn, vaahto purskui sen suusta ja nyt se kirmasi torven vanhan\ntutun äänen hurmaamana mukaan. Yli ojien ja tannerten kävi kulku.\nVankkurit rasahtivat hajalle. Koko peräpuoli jäi kankaalle laajalle\nalueelle, mutta etupyörillä rynkäsi mustalaisparka myrskyn vihurin\nnopeudella mukaan rynnäkköön ja löydettiin sen päätyttyä eskadronan\nhännillä rivissä. Sen pituinen se.\n\n-- Hyvä juttu, hyvä juttu.\n\n-- Sinussa on tuota mustalaisen hevosen henkeä.\n\nAarne katseli hymyillen vaimoaan.\n\n-- Ettei vain olisikin. Mutta nyt olen minä sellaisissa kahleissa, että\nei niistä enää pääse irti niinkuin poikamiehenä.\n\n-- Sitä minäkin.\n\n-- Onpa kuitenkin Suomessa vielä sisua jäljellä. Ja Itä-Karjalan kansa\non noussut. Jos ne saisivat apua, voisi tulla hyväkin.\n\nIrja tuli nyt vakavana Aarnen luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen.\n\n-- Saanko sanoa ajatukseni suoraan. Minä kaikesta sydämestäni toivoisin\nnoille Karjalan sotilaille menestystä, mutta kun tiedämme, että Suomi\nei hajanaisuutensa ja rikkinäisyytensä vuoksi voi heitä tarpeeksi\navustaa, säälin minä syvästi noita nuoria poikia, jotka intoa uhkuen\nja puhtain mielin, ilman mitään omanvoitonpyyntiä, vain jalosta\nuhrautumishalusta nyt taas lähtevät Karjalaan taistelemaan. Ilman\nvanhan Suomen apua se ei mene.\n\nAarne kävi ikkunan luo ja katseli kaihoisin silmin pimeään.\n\n-- Ehkei käykään -- -- mutta entäs jos sittenkin siitä tulisi tosi? Ei\nsitä koskaan voi ihan varmasti sanoa edeltäkäsin.\n\nNiin kajahtivat siis jälleen sotatorvet Karjalassa. Jälleen\nkutsuivat salaiset viestit Suomen vapaaehtoisia Itä-Karjalaan sen\nvapauttamista varten polseviikkien ikeestä. Karjalan kansa oli noussut\nkarjalaispäällikön Ilmarisen johdolla vapaustaisteluun sortajaa\nvastaan. Pian olivat paikalla vanhat vapaustaistelijatkin, Talvela,\nHannula, Isontalon Antti, Svinhufvud, Muukkonen ja monet muut.\n\nJälleen rätisi Karjalan syvillä salomailla kiväärien ja konekiväärien\nsotainen soitto ja yli kankaiden ja kunnasten kiiri suomalainen hurraa\npohjoisesta etelään.\n\nTaas hurmasi laulujen maan vapauden aate Suomen nuorta polvea ja\nsaloteitä kulki jälleen nuoria miesjonoja heimokansan avuksi.\n\nReipas oli nytkin taistelun alku. Laajalla rintamalla etenivät\nsuomalaiset ja karjalaiset komppaniat voittorikkaina etelää kohti. Yhä\nuudet pitäjät ja luonnonihanat alueet vapautettiin venäläisvallasta.\nPohjois-Karjalan talonpoika seisoi jo vapaana miehenä omalla konnullaan.\n\nPyryn suksista suhistessa hiihtivät kaikkia teitä suomalaiset\nkomppaniat yhä etelään päin. Missä polseviikki tavattiin, käytiin\nempimättä päälle. Mutta mitä kauemmas etelään retki ehti, sitä\nankarammaksi tuli vihollisen vastarinta, sitä hitaammaksi eteneminen.\nPian se kävi vain taistellen askel askeleelta. Ryssillä oli heittää\ntuleen ehtymättömät voimat. Vapaaehtoisten joukkojen lukumäärä taas oli\nrajoitettu. Sen tappiot eivät olleet korvattavissa ja rivit harvenivat.\n\nKuten ennenkin oli suunnitelma nytkin perustunut siihen toiveeseen,\nettä menestys Karjalassa saisi Suomesta liikkeelle kyllin vahvat\nvoimat. Jälleen kerran vapaaehtoiset pettyivät. Nuoria, uljaita miehiä\nkyllä liittyi Karjalan joukkoihin, mutta virallinen Suomi oli nyt\njyrkästi vastaan vapaajoukkojen sotaretkeä.\n\nAulamon väkeä tuli kuitenkin tämäkin taistelu koskemaan lähemmin\nkuin he olivat voineet aavistaakaan. Eräänä harmaana tammikuun\npäivänä saivat Aarne ja Irja Aulamo suureksi hämmästyksekseen jälleen\nkirjeen, jossa yläkulmassa seisoi tuo vanha tuttu sana: Kenttäposti.\nVavahtelevin sormin avasi Aarne kirjeen ja käänsi sen heti niin että\nnäki allekirjoituksen.\n\n-- Hämmästyksen huudahdus kajahti hänen suustaan.\n\n-- Alli -- Karjalassa!\n\n-- Mitä sinä nyt puhut! huudahti Irja juosten paikalle.\n\n-- Alli on mennyt Karjalaan. On nyt Kiimasjärvellä\nsairaanhoitajattarena vapaajoukoissa.\n\n-- Onko se mahdollista? Eihän hän ole meille puhunut mitään.\n\n-- Ei sanaakaan.\n\n-- Lue, lue ääneen, kehoitti Irja. Aarne alkoi lukea.\n\n    Rakkaat ystävät.\n\n    Älkää pahasti pelästykö saadessanne tämän kirjeen. Merkillinen\n    sattuma on saattanut minut tänne samoille teille, joilla monet\n    vapaaehtoiset retkikunnat jo ennen meitä ovat taistelleet\n    tämän mahtavan ja komean satumaan ja sen yksinkertaisen kansan\n    puolesta. Tiedätte kai, että ennen joulua, kun itäkarjalaiset\n    nousivat taisteluun polseviikkeja vastaan kotinsa ja kontunsa\n    puolesta, toimeenpantiin jälleen Suomessa salainen värväys\n    vapaaehtoisten joukkojen muodostamiseksi Itä-Karjalan avustamista\n    varten. En silloin vielä kiinnittänyt asiaan sen enempää\n    huomiota, mutta eräänä päivänä näin neiti W:n Varsinais-Suomesta,\n    joka ilmoitti, että muodosteilla oli kenttäsairaala Karjalan\n    retkikuntaa varten ja tulisi se muutaman päivän kuluttua\n    lähtemään rajalle. Neiti W. matkusti sairaalan mukana. Kysyin\n    silloin, eikö olisi mahdollista hommata minullekin jotain paikkaa\n    tässä sairaalassa. Neiti W. arveli sen käyvän päinsä ja lupasi\n    soittaa asiasta minulle seuraavana päivänä. Sen hän tekikin, ja\n    seuraus oli että liityin sairaalan tilapäiseen henkilökuntaan.\n    Eräänä joulukuun päivänä lähdimme liikkeelle Helsingistä junalla\n    Kajaaniin. Sieltä kulki matka valtavien korpien ja lumisten\n    salojen halki rajalle sekä edelleen Vienan-Karjalaan.\n\n    Nyt olemme monien seikkailujen jälkeen täällä Kiimasjärvellä.\n    Täällä on elämä ihmeellistä ja salaperäistä. Mahtavat vaarat ja\n    silmänkantamattomat metsät ympäröivät meitä joka ilmansuunnalla.\n    Niiden salaperäinen humina kuuluu yötä ja päivää ympärillämme.\n    Revontulet säihkyvät pohjoisella taivaalla useina iltoina ja\n    kaukaa kantaa joskus korviimme taistelun pauhina. Tämä on\n    elämää, jollaista en ennen ole voinut uneksiakaan. En laisinkaan\n    ihmettele, että nämä ihanat Vienan-Karjalan maisemat ovat\n    hurmanneet niin monia satoja parhaita poikiamme taistelemaan\n    niiden vapauden puolesta.\n\n    Työtä on paljon, mutta kaikki on uutta ja mielenkiintoista.\n    Vapaaehtoisten poikiemme into on ihmeellinen ja usko voittoon\n    elää yhä vihollisen ylivoimaisuudesta huolimatta. En mitenkään\n    tahtoisi olla vailla näitä syviä, ihmeellisiä kokemuksia. Jospa\n    Jumala antaisi meidän voittaa ja vapauttaa Vienan-Karjala,\n    silloin varmaankin Suomen kansakin olisi meille kiitollinen ja\n    antaisi tunnustuksensa.\n\n    Muistan usein iltaisin, kun tähdet palavat ja säteilevät\n    pohjoisella taivaalla ja metsäisten vaarojen takaa revontulten\n    loimotus alkaa valaista lumisia maisemia, teitä, rakkaita\n    omaisiani, kaukana Lounais-Suomessa. Oi, miten hyvin ymmärrän\n    nyt satojen nuorten retkeläisten, noiden koulupoikien, kotimaan\n    kaipuun. En koskaan ole niin hyvin ja selvästi ennen tajunnut,\n    mitä koti ja isänmaa, vaikkapa se olisi kuinka köyhä tahansa,\n    merkitsee jollaiselle ihmiselle. Toivottavasti saan kerran vielä\n    palata luoksenne ja yhdessä kanssanne iloita kodin rauhasta ja\n    onnesta. Sanokaa parhaat terveiseni pikku Olaville. Sydämellisin\n    terveisin teille kaikille\n\n                                     Kaipaava sisarenne Alli.\n\n-- Tämähän on jotain ennen kuulumatonta, huudahti Aarne luettuaan\nkirjeen. Mitä hittoa -- -- --\n\n-- Mitä hittoa -- -- -- hm! ivaili Irja. Mitäs hittoa te miehet\nKarjalaan sitten olette aina pakanneet? Mikseivät naiset yhtä hyvin?\nLuuletko, ettei isänmaanrakkaus voi elää yhtä hyvin naisen kuin\nmiehenkin rinnassa?\n\n-- Miksei -- -- -- voi -- -- elää -- -- mutta -- -- on se vain\nkummallista, että Alli on nyt tappelemassa kaukana Karjalassa.\n\n-- Se kai on vähän väärä käsitys. Ei hän tietysti tappele. Ei siellä\nmitään naiskaarteja ole, vaan hän yksinkertaisesti hoitaa sairaita ja\nhaavoittuneita.\n\n-- Entäs jos he joutuvat vihollisen käsiin?\n\n-- Älä nyt sellaisia puhu. Onhan siellä retkikunta ja miehiä\npuolustamassa.\n\n-- Ei sekään aina auta. Nykyajan sotatoimissa tapahtuu kaarrostamisia\nja kiertoliikkeitä. Eivät ne sairaalatkaan aina ole turvassa. Mutta\ntoivottavasti ei sellaista tapahdu.\n\nIrja alkoi uudelleen tankata Allin kirjettä ja puhkesi lopuksi\nihastuneeseen huudahdukseen.\n\n-- Olipa sillä tytöllä sisua. Ihme, että uskalsi lähteä.\n\n-- Lähdithän sinäkin Viroon ennen muinoin.\n\n-- Minä -- jaa. Sehän oli aivan toinen asia. Silloin oli Suomessa\nvaltava innostus ja sitten minä -- rakastin sinua. Jos sinä menisit,\nlähtisin taas minäkin. Mutta Alli -- eihän hänellä kait ole ketään\n-- -- joka -- --. Niin, ei hän ainakaan ole meille mitään puhunut.\n\nAllilta tuli usein kirjeitä retken alkuvaiheiden aikana, mutta sitten\nkirjeet harvenivat. Oli alkanut raskas ja vaikea taistelukausi\nItä-Karjalassa. Sitten tuli vihdoin yksi Suomen puolelta. Ambulanssi\noli ollut pakoitettu kiireesti lähtemään Kiimasjärveltä, jonka\npolseviikit samana päivänä valtasivat. Korpi- ja talviteitä kulkien\nonnistui koko ambulanssin raskaan matkan jälkeen päästä Suomen\npuolelle, missä se nyt oli matkalla pohjoiseen Tervolan ja Hossan\nseuduille ottaakseen vastaan Uhtualta peräytyviä retkikuntalaisia.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nJälleen olivat suomalaiset vapaaehtoiset tulleet heitetyiksi ulos\nKarjalasta huolimatta uljaasta taistelustaan, jolle itse vihollinenkin\nantoi mitä parhaan tunnustuksen.\n\nKarjala oli menetetty ja retkeläisten mielessä kyti vuorenraskaana tuo\nsynkkä ajatus: menetetty ainiaaksi. Katkerina ja ääneti hiihtivät nyt\nrippeet äsken vielä voitokkaista joukoista Suomen rajan yli. Paljon\nnuorta suomalaista verta oli jälleen punaamassa Karjalan saloja ja\nseuraavana keväänä jo unohdettujen vapaustaistelijain vaalenevat luut\ntaas muistuttaisivat vain heidän sankarillisesta taistelustaan suuren\nja jalon idean -- Karjalan vapauden puolesta, mikä tuon tuostakin oli\nhurmannut Suomen nuorta polvea kutsuen sen taisteluun ja vaaroihin.\nItämyrskyn viimat pauhasivat nyt estämättä täydellä voimallaan Karjalan\näsken keväisten salojen yli.\n\nKenttäsairaala oli väliaikaisesti sijoitettu erääseen vähäpätöiseen\nrajatorppaan Hossan kylän kohdalla. Alli Aulamo seisoi kumartuneena sen\nkelmeän ikkunan ääressä ja katseli poikien paluuta. Pienet hajanaiset\nparvet hiihtivät ohi raskain, laahaavin askelin, mutta uhkamieli näkyi\nyhä kasvoissa. Vitsejä kajahteli täynnä hirtehishuumoria. Pian olivat\npienet joukot menneet menojaan. Sitten tuli enää vain perään jääneitä\npartioita.\n\nKoko sydämensä lämmöllä Alli sääli noita nuoria vapaustaistelijoita,\njoilla oli niin puhtaat ihanteet, mutta joille kohtalo ei ollut\nsallinut toteuttaa päämääräänsä. Tukevasti puristivat he vielä\nkivääriään. Yksikin toivon kipinä olisi saanut heidät uhkamielin\npysähtymään ja katselemaan taakseen. Toisella kipinällä he jo olisivat\nhyökänneet uudelleen.\n\nRajan takaa kuului äkkiä vielä laukauksia -- kymmenkunta kireää\nlaukausta.\n\nAlli säpsähti ja heräsi mietteistään juosten portaille.\n\n-- Kuka siellä vielä ampuu? Ovatko polseviikit rajalla jo? Ehkäpä\naikovat hyökätä ylikin, hän mietti.\n\nSamassa näkyi metsätiellä miehiä. Viimeinen suomalainen partio tuli\nrajan yli.\n\nSe pysähtyi läheiseen tienristeykseen. Johtaja sanoi ympärilleen\nkokoontuneille jäähyväiset. Hän puhui katkerasti tiukalla äänellä.\n\nVastatuuleen kuuli Alli vain muutamia katkonaisia lauseita.\n\n-- -- Kiitos urhoollisuudesta -- -- -- hyvästä toveruudesta -- -- --\nKarjala menetetty -- -- Suomi ei auttanut -- -- -- koskaan täydellä\ntodella -- ei pannut kaikkea alttiiksi -- -- nyt on kysymys vain enää\npuolustuksesta -- -- -- jos isänmaa kutsuu -- -- olemme aina valmiit!\n-- -- Näkemiin, veljet!\n\nPojat suoristivat väsyneet vartalonsa ja löivät kantapäänsä yhteen,\nniin että naksahti. Heidän katseensa tiukkeni, kun se tähtäsi johtajaan.\n\n-- Näkemiin, herra kapteeni! kajahti kuusi vastausta yht'aikaa.\n\nKapteeni kosketti kädellään lakkiaan ja lähti kävelemään\nkenttäsairaalaa kohti.\n\nAlli seurasi miehen toimia ja mietti.\n\n-- Kuka kumma hän on? Ääni oli aivan tuttu ja tuttu on tuo joustava\nkäyntikin. Hyvä Jumala. Sehän on Venho!\n\nAlli juoksi pihalle ja pysähtyi tien varrelle. Tuima ilme kasvoillaan\nastui jääkärikapteeni Venho ratsupiiska kädessään tietä pitkin tytön\nohitse. Nyt hän käänsi katseensa ja hätkähti.\n\n-- Alli Aulamo! Mitä kummaa. Untako minä näen?\n\nAlli hymähti.\n\n-- Untahan sinä olet nähnyt jo lähes kymmenen vuotta ja kuulut\nuneksivan edelleenkin. Tule nyt kuitenkin tervehtimään.\n\nVenho hypähti notkeasti ojan yli ja löi kättä.\n\n-- Sinä Aulamon valkoinen lilja täällä, ja miten komea tyttö sinusta on\nkasvanut. Oletko kauan ollut Karjalassa?\n\n-- Olen tietysti, koko retken ajan kenttäsairaalassa hoitajattarena.\n\n-- Ja nyt vasta saan minä tietää tämän asian.\n\n-- No, ei kai se mahda vieläkään olla liian myöhäistä, puhui Alli\nnauraen.\n\nMutta Venho katsoi tiukasti ja vakavasti hänen silmiinsä pitäen yhä\ntytön kättä omassaan ja sanoi:\n\n-- Niin. Toivottavasti se ei vielä ole myöhäistä. Puhumme siitä vasta\nmatkalla. Tuletko rekeeni? Lähden illalla länteen.\n\n-- Kiitos, mielelläni! Me muutamme paraillaan. Olen illalla valmis\nlähtemään. Kaikki on kunnossa.\n\n-- Siis sovittu. Parin tunnin kuluttua olen tässä samassa paikassa\nsinua hakemassa.\n\nAllin sydän sykki kiihkeästi hänen lähtiessään laittamaan kuntoon\npieniä matkatavaroitaan.\n\n-- Venho täällä! Sepä vasta oli sattuma! hän mietti. Ja aivan\nentisellään. Vain miehekkäämpänä ja komeampana vielä. Olipa onni, että\ntapasin hänet. Matkustamme yhdessä. Onpa se edes lohduttavaa tässä\nsurkeudessa.\n\nTyttö istui rahille ja muisteli entisiä aikoja, Venhon salaperäistä\nvierailua Aulamon kartanossa. Miten läheisiä he olivatkaan silloin\nolleet toisilleen. Yhdistihän heitä yhteinen salaisuus ja vaara. Ja\nolihan siinä muutakin. Hän, Alli, oli silloin vasta ollut koulutyttö,\nmutta tuo miehekäs nuorukainen oli saanut hänen rinnassaan väräjämään\nherkän kielen. Sitten täytyi pojan paeta salateille -- eikä hän enää\ntullutkaan takaisin.\n\nNyt vasta he tapasivat uudelleen ja oudoissa olosuhteissa. Mutta -- --\nsamaa kieltä oli kohtaaminen taas koskettanut. Tuon nuoren sotilaan\notteet olivat aina niin varmat ja lujat. Hän oli kuin kotka, joka tuli\nja otti minkä halusi.\n\nVenho kulkiessaan rajavartioston esikuntaan mietti hänkin entisiä\naikoja. Hänen synkkä mielialansa oli äkkiä vaihtunut valoisammaksi. Hän\nnäki muistoissaan pitkän ja solakan tytön, joka vuosia sitten hiukset\nsyystuulessa hulmuten opasti hänet pelastavan metsätien alkupäähän\nja hyvästeli häntä hehkuen intoa ja myötätuntoa. Tuo kuva oli kauan\nsäilynyt hänen mielessään silloin.\n\nIllalla ajoi Venho hevosensa Allin asunnon eteen. Tyttö oli valmis.\nPieni matkalaukku heitettiin reen etupuolelle ja Alli istuutui Venhon\nviereen.\n\nJääkäri nykäisi ohjista ja reki lähti liikkeelle.\n\nAlli tunsi ihmeellistä turvallisuuden tunnetta Venhon seurassa.\n\nAjettiin vaieten. Kumpikin reessä istuja hautoi omia ajatuksiaan.\nIlta hämärsi. Lukemattomat suuret kylmät tähdet syttyivät rajaseudun\ntaivaalle. Tie kulki koko ajan synkkää metsäaluetta, missä puut\nlatvoillaan piirtelivät pilven reunoja. Ilmassa tuntui jo kevään tuoksu.\n\nPurojen solina vain oli jälleen tyyntynyt yön alkavaan pakkaseen.\n\n-- Jaksatko sinä vielä uskoa Karjalan vapauteen? kysyi tyttö.\n\n-- Niin kauan kuin uskon oikeuden voittoon, uskon Karjalankin vapauteen.\n\n-- Mitä mietit äsken? kysyi tyttö taas.\n\n-- Ajattelin niitä Suomen äitejä, joiden pojat ovat Karjalan\ntaistelukentillä kaatuneet.\n\nTuli äänettömyys. Alli muisteli omaa äitiään ja sitä hetkeä, jolloin he\nsaivat tiedon Olavin kaatumisesta. Kuumat kyyneleet pusertuivat hänen\nsilmiinsä.\n\n-- Ajattelin monia koteja Suomessa, joissa nyt on syvä suru, jatkoi\nVenho puhettaan, mutta minä tiedän sen, että nuo pojat kuolivat\nmiehekkäässä taistelussa korkean idean puolesta. Sellainen kuolema\non helppo ja kuoliahan meidän täytyy kaikkien. Ne olivat niin kunnon\npoikia, nuo vapaaehtoiset. Minähän tunsin heidät melkein kaikki. Ei\nheissä ollut mitään itsekästä, ei mitään oman voiton pyyntiä. Oli vain\nnuori mieli, into tehdä jotain isänmaan hyväksi. Materialistit eivät\nvoine sitä koskaan käsittää.\n\nKarjalan vapautus oli ennen kaikkea nuoren polven suuri aate. Oli aika,\njolloin sitä kannatti koko kansamme ja oli hetki, jolloin se empimättä\nolisi voitu toteuttaa, ellei sisäinen eripuraisuus juuri silloin olisi\nlyönyt kansaamme pirstaleiksi. Miehekäs nuorisomme ei halunnut antaa\nsittenkään perään. Se taisteli edelleen. Sen voimat yksinään eivät\nriittäneet suuren päämäärän saavuttamiseen, mutta sen uhrin arvoa ei\ntämä kokemus laisinkaan vähennä. Jos joskus maatamme vaara uhkaa,\nsilloin me tiedämme, mitä Suomen nuorisolta voi odottaa, me tiedämme\nettä siihen voi isänmaa luottaa. Ja se merkitsee meille paljon!\n\nSuuri tähti pohjoisella taivaalla lensi samassa säihkyen metsänrannan\ntaa.\n\n-- Katso, miten komea tähdenlento, huudahti Alli ojentaen kätensä.\nTuolla laski Karjalan tähti.\n\nVenho hymähti.\n\n-- Älä usko tähtiin, hän lausui. Schiller sanoo \"Wallensteinissaan\":\n\"Kohtalosi tähdet on sinulla omassa rinnassasi!\" Niin on laita Suomen\nja Karjalan kansojen -- -- ja niin sinun -- -- ja minunkin.\n\nTyttö nojasi päätään Venhon olkaan. Poika asetti kuin suojellen kätensä\nhänen taakseen ja mietti itsekseen:\n\n-- Hyvä Jumala! Minähän elän taas, vaikka kuoleman henkäys vasta äsken\nrintaani koskettikin. Ja tässä on tyttö, josta aina olen unelmoinut.\nIhmeellistä vain on, että minun täytyi tulla tänne Karjalan kaukaisille\nsalomaille hänet lopulta löytääkseni. Kohtalo on nyt hänet tuonut\ntielleni ja tällä kerralla en päästä onneani livahtamaan käsistäni.\n\nKaksi nuorta ihmistä ajoi hiljaa metsätietä Suomen kyliä kohti, joiden\nvalot välkkyivät etäisillä kukkuloilla.\n\nHeidän takanaan kohisivat iltatuulessa Itä-Karjalan mahtavat salomaat.\nMaanselän metsäin suuri kannel siellä kajahteli ikuisia sointujaan. Se\nkertoi tarujaan suomalaisheimon muinaisesta mahdista ja suuruudesta\nValkean meren ja sen leveiden virtojen varsilla. Vienan rannalla siellä\nkohosivat tarujen temppelit ja kaupungit. Perman kullat ja hopeat\nyhä tähtiyössä kimaltelivat ja ikihonkien huminassa kulkivat vanhain\nkalevalaisten sankarirunojen kaihomieliset säveleet. Aaveiden kansa\nsiellä kullassa kulisi ja hopeassa helkähteli sortuneen, hävinneen\nmahtinsa raunioilla.\n\n\n\n"]