[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f373OkqExXbM2lgi0T4t2ol7VFaiuwrZqGoj6lD7wsqw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2559,"Välkehtivä rubiini","Fletcher, J. S.",1863,1935,"2559-fletcher-j-s-valkehtiva-rubiini","2559__Fletcher_J._S.__Välkehtivä_rubiini",null,"romaani",[14],"rikos",[],"fi",1923,1925,59775,372823,false,66675,[24,25,26,27,28,29],"Detective and mystery stories","England -- Fiction","Horse racing -- Fiction","Murder -- Investigation -- Fiction","Rubies -- Fiction","Young men -- Fiction",[31,32],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Välkehtivä Rubiini\" by J. S. Fletcher is a mystery novel written in the early 20th century. The story begins with a desperate protagonist who finds himself in a precarious situation at Portsmouth’s Clarence Quay, hoping to earn a shilling for a telegram request. He encounters a mysterious stranger who hands him a message intended for a man named Holliment, which leads him into a web of intrigue involving danger and potential crime.  At the start of the narrative, the main character is in dire straits, having spent his last pennies to reach the quay in hopes of finding work. After seizing the opportunity to deliver a message for a hurried stranger, he is soon drawn into a world of secrets surrounding Holliment's eclectic store. As he navigates through odd encounters and hints of danger, he grapples with unanswered questions about the significance of the message he's carrying, the peculiarities of the people he meets, and the mysterious circumstances that seem to envelop his new role as Holliment’s temporary assistant. The plot is infused with suspense, suggesting that the protagonist's seemingly simple task is fraught with unexpected and potentially perilous implications. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Tervaskanto, Jussi",280,"Englantilainen jännitysromaani alkaa Portsmouthin rannikolta, missä varaton nuori mies tempautuu mukaan vaaralliseen seikkailuun. Tapahtumaketju liittyy arvokkaaseen birmalaiseen rubiiniin, useisiin selvittämättömiin murhiin ja salaperäiseen kiinalaiseen mieheen.","J. S. Fletcherin 'Välkehtivä rubiini' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2559. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja Projekti\nLönnrot.","VÄLKEHTIVÄ RUBIINI\n\nKirj.\n\nJ. S. Fletcher\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nJussi Tervaskanto\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Sekatavarakauppias\n    II. Kiinalainen\n   III. Päivänkoittareni\n    IV. Liitukaivos\n     V. Vanha näyttämökuningatar\n    VI. Kolme outoa miestä\n   VII. Kymmenentuhannen punnan maksuosoitus\n  VIII. Ensimmäinen murha\n    IX. Keskiöinen vieras\n     X. Quartervayne\n    XI. Juna lähtee\n   XII. Toinen murha\n  XIII. Neiti Hepple puuttuu asiaan\n   XIV. Kolmas murha\n    XV. Amerikkalainen matkailija\n   XVI. \"Admiral's Folly\"\n  XVII. Kädet ylös!\n XVIII. Kädet esille!\n   XIX. Neljäs murha\n    XX. Park Lanen taloudenhoitaja\n   XXI. Varoitus\n  XXII. Marengo-huvila\n XXIII. Birmalainen rubiini\n  XXIV. Satuloimisaitaus\n   XXV. Kiinalainen voittaa\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nSekatavarakauppias\n\n\nTarpeetonta on kertoa, mistä syystä eräänä kevätaamuna olin päätynyt\nPortsmouthin Clarence-laiturille, sananmukaisesti muutamia pennyjä\ntaskussani; tärkeämpi kertomuksessani on vain se tosiasia, että\nolin siellä noin tukalassa asemassa, ilman ketään, jonka puoleen\nolisin voinut kääntyä pikaista apua saadakseni, ja kerrassaan\nkäsittämättä, mitä lähinnä olisi tehtävä. Olin antanut pari viimeistä\nkuparikolikkoani päästäkseni tuolle laiturille -- mielessäni\nepämääräinen ajatus, että sieltä ehkä sattuisin saamaan jotakin\nkantohommaa, joka tuottaisi shillingin.\n\nShillingillä voisin lähettää sähkösanoman sille ainoalle tuntemalleni\nmiehelle, joka luultavasti sähköttäisi minulle rahaa -- hän\noli viimeinen hätävarani, sillä olin jo pantannut kelloni ja\npäällystakkini, ja kun joka hetki odotin muuatta rahalähetystä, jota\nei tähän mennessä ollut saapunut, olin ollut haluton kirjeellisesti\npyytämään sitä, mitä nyt olin niin kiihkeän innokas sähköteitse\npyytämään. Joku voisi laivasta tulla laiturille ja antaa shillingin\nlaukkunsa kantamisesta -- minä ottaisin sen hyvin halukkaasti\ntehdäkseni. Mutta tunnin kuluttua olin yhä työtönnä ja mietin jo\nlähteä koettamaan onneani rautatien asemalla; silloin, aivan äkkiä,\nnäyttämölle ilmestyi mies, joka suin päin syöksi minut toimintaan ja\nseikkailuihin.\n\nMies oli tulossa pilettitoimiston ikkunan luota, josta sai ostaa\nmatkalippuja Rydeen ja Cowesiin ja Southamptoniin, ja kädessä hänellä\noli lippu, vaikka hän tuskin itse siitä oli tietoinen. Tämä kookas,\ntanakkatekoinen mies, oli puettu siniseen sarssipukuun, jonka päällä\noli urheilutakin tapainen päällysnuttu, ja katseli minua kuin mikäkin\nhyvinvoipa tullimies tai ehkä vedonvälittäjä. Niin ainakin minusta\ntuntui. Mutta olihan mikä oli, tällä hetkellä hänet näytti valtaavan\nyksi ainoa suuri ajatus. Tehdä jotakin tai päästä jonnekin hirveän\nkiireesti. Avonaiselle laiturille päästyään hän silmänräpäyksessä\ntarkasti koko ympäristön, vastapäisen, sumuisen rannikon ja itse\nvedenkin, aivan kuin olisi etsinyt Ryden laivaa, joka juuri paraillaan\npuski meitä kohden, ja katseli sitten ensin toisen ja taas toisen\nolkansa yli aivan kuin olisi joko odottanut tai peljännyt tapaavansa\njonkun.\n\nSiinä kiireessään tai kenties hermostuneisuudessaan hän nosti lihavat\ntylppäpäiset sormensa poskelleen ja huomasi silloin pitelevänsä\nkädessään matkalippua. Olen aivan varma, että hän siihen hetkeen asti\noli peräti unohtanut sen ostaneensa. Mutta nyt hän sen pisti sukkelaan\nliivintaskuunsa ja löysi silloin jotakin muuta, minkä hän ilmeisesti\nmyöskin oli unohtanut. Taskusta ilmestyessään sormet pitelivät kolmion\nmuotoiseksi kokoon taitettua paperinpalasta. Ja tällöin varmistuin\nsiitä, että mies oli hirveän mielenliikutuksen vallassa, sillä\ntuijoteltuaan tyrmistyneenä tähän löytöönsä, hän teki kiusaantuneen\neleen ja katseli ympärilleen tavalla, josta erehtymättömän selvästi\nilmeni, että häneltä oli unohtunut tekemättä jotakin, mikä pitäisi\nsaada viipymättä suoritetuksi. Mutta hädänalainen tilani, jossa kahtena\nviime päivänä olin ollut, oli teroittanut älyäni ja empimättä astuin\nhänen luokseen.\n\n\"Saanko minä toimittaa sen perille, hyvä herra?\" sanoin minä osoittaen\npaperinpalasta, jota hän sormissaan hypisteli ja käänteli. \"Te\nnähtävästi haluatte sen vietäväksi jollekulle.\"\n\nHän säpsähti enemmän kuin olisi luullut mahdolliseksi noin jykevissä,\nlihakkaissa puitteissa -- ja katsahti minuun tiukasti ja epäilevästi,\nmutta sittenkin mielestäni melko lailla rauhoittuneena.\n\n\"Häh, mitä?\" hän huudahti, tarkastaen minua kiireestä kantapäähän.\n\"Tekö -- työn puutteessa?\" Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Ulkonainen\nihmiseni oli ilmeisesti kunnioitusta herättävä: hyvät vaatteet, hyvät\njalkineet ja moitteettoman puhtaat liinavaatteet. Mutta laiva oli\nrantaan saapumassa, enkä minä siis epäröinyt.\n\n\"Olisin iloinen, jos pääsisin tilaisuuteen ansaita muutaman\nshillingin\", vastasin kiireesti. \"Joutunut tuuliajolle -- odottamatta\n-- ymmärrättehän. Minä toimitan kirjelippunne perille -- ja voitte\nluottaa minuun.\"\n\nHän oli nähtävästi tehnyt päätöksensä, sillä sanaakaan sanomatta hän\nupotti toisen kätensä -- paksuissa sormissa oli pari kolme jykevää\ntimanttisormusta -- housuntaskuunsa, ja veti sen ulos sieltä kultaa\ntäynnänsä. Ja poimittuaan siitä punnan rahan yhtä huolettomasti kuin\nse olisi ollut shillingi, pisti hän minulle käteen sen ja taitetun\npaperilipun.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi hän tuttavallisesti, \"tuossa paperissa on nimi --\nHolliment. Sen nimiselle miehelle se on tuleva -- Holliment. Menkää\nsinne jonnekin High- ja Hard-katujen välimaille -- tiedättehän,\nkysykää Hollimentia -- sekatavarakauppiasta -- ihmiset kyllä neuvovat.\nJa antakaa tuo hänelle. Menkää nyt, ja tuossa on punta itsellenne.\nLaivani! -- Toimitatteko heti asian?\"\n\n\"Heti paikalla!\" sanoin. \"Hän saa sen muutaman minuutin kuluttua. Olen\nteille hyvin kiitollinen.\"\n\n\"Hyvä on!\" vastasi hän kummasti irvistäen. \"Samat sanat!\"\n\nHän lähti laivaa kohden, ja taakse katsomatta minä kiiruhdin pois\ntuolta laiturilta, tuntien mieleni keveämmäksi kuin se oli ollut\nneljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Punta! -- kymmenen minuutin\nkävelystä. Lähdin Highkadulle päin, ja minusta tuntui kuin olisin\nyhtäkkiä tullut Englannin pankin omistajaksi. Eräästä kadunkulmasta\nkääntyessäni ja sattumalta katsahtaessani merelle päin, näin\nhöyrylaivan savua tuprutellen poistuvan rannasta -- siellä oli minun\nmieheni, kiitäen iloisesti vettä pitkin. Minne? -- ja miksi niin\nkiireesti! -- niin kovassa kiireessä todellakin, että oli unohtanut\nlähettää sen paperinpalasen, joka nyt oli kädessäni -- mikä lähetys\nilmeisesti oli siksi tärkeä, että hän maksoi mitä tahansa sen perille\nsaattamisesta. Nälkä oli teroittanut havaintokykyäni (en ollut\nsyönyt aamiaista, ja edellinen päivä oli myöskin ollut kovin kehno),\nja arvasin, että mies tunsi suurta huojennusta päästessään tuosta\nkirjelipusta ja luopui varsin mielellään punnastaan.\n\nAloin käydä uteliaaksi tuon taitetun, rypistyneen paperin johdosta.\nKuka oli Holliment? Mitä sisälsi tämä ylen tärkeä kirje? Mitä kaikki\ntämä tarkoitti? Ennenkuin saavuin High-kadulle, oli uteliaisuuteni\nkäynyt ylivoimaiseksi; vedin kirjelipun taskustani ja kääntelin\nsitä käsissäni pari kolme kertaa. Huomasin silloin, että se oli\nhalpahintaisesta tilikirjasta kiireessä reväisty paperinpala -- kehnoa\npaperia, mitä oli ensinnä käteen sattunut. Enkä minä tämän kaltaisissa\nolosuhteissa tuntenut kovinkaan suuria omantunnon vaivoja aukaistessani\nsen ja katsoessani, mitä siihen ehkä oli kirjoitettu. Tämä seikkailuni\ntuntui jo jonkun verran salaperäiseltä ja salaperäisyys tietää aina\nvaaraa; halusin saada edes jossakin määrin tietää, minkälaiseen asiaan\nolin sekaantunut.\n\nPysähdyin hetkeksi avoimelle kadulle ja luin sanat, jotka siihen oli\nkirjoitettu. Kaksi sanaa, paksusti alleviivattuina:\n\n_Lähtö eteen_.\n\nSiinä kaikki. Ei nimeä, ei osoitetta, ei mitään. Olin yhtä viisas kuin\nennenkin. Taitoin siis paperinpalasen entiselleen, pistin sen taas\ntaskuuni ja kuljettuani High-kadun poikki tunkeusin sen ja Hardin\nvälisille syrjäkaduille.\n\nPortsmouthissa on kummallisia paikkoja, ja minusta tuntui, että\nHolliment, kuka hän sitten olikin, asui kaikkein kummallisimmassa\nosassa. Hän oli ilmeisesti hyvin tunnettu, ja käännyttyäni eri kertoja\noikealle ja taas vasemmalle, näin hänen nimensä likaisen valkeilla\nkirjaimilla maalattuna mustaan nimikilpeen, joka oli huomattavimpia\ntienviittoja tällä omituisen likaisella kadulla. Tämä nimikilpi oli\nasetettu matalakattoisen, yksikerroksisen rakennuksen ikkunoiden\nyläpuolelle, joka näytti puoleksi kaupalta puoleksi vajalta; tästä\njatkui toinen, paljon korkeampi, tornin tapainen rakennus, jonka\nminä arvioin vanhaksi purjeneulomoksi; tämänkin rakennuksen kyljessä\noli hänen nimensä, vaikka pienemmillä kirjaimilla ja pienemmässä\nnimikilvessä.\n\nMatalamman rakennuksen seinässä oli kaksoisovi, joka oli sepposen\nselällään kadulle, ja kun astuin siitä sisään, näin heti, että\nHollimentin sekatavarakauppa käsitti paljon ja hyvin vaihtelevaa\ntavaraa, sillä en ollut omin silmin vielä milloinkaan ennen nähnyt\nsellaista romutavaravarastoa, kuin minkä hän oli ympärilleen koonnut;\nhuone oli oikea rikkatunkio, kaikenlaisen töryn kaatopaikka, alkaen\naikoinaan koreanvärisistä kokkakuvioista ruostuneisiin rautanauloihin.\n\nAinoa esine, mikä näytti kaikin puolin uudenaikaiselta, oli\nvasta maalattu ilmoitustaulu, joka oli ripustettu jonkinlaisen\ntoimistontapaisen luukkuun; se teki tiettäväksi, että siellä otettiin\nvastaan hiilitilauksia, ja sisälsi hintaluettelon. Mutta sillä hetkellä\nei ollut toimistossa ketään eikä tilavan, vajan tapaisen huoneen\npimennossa, ja useita minuutteja sain odottaa ja kolkutella ennenkuin\nilmestyi pimennosta mies, joka lähestyi minua, lyhyt, lihavahko,\nsalamyhkäinen, paitahihasillaan oleva mies, joka selvästi näytti\nihmettelevän, mitä minulla saattoi olla asiaa.\n\nVedin paperin taskustani.\n\n\"Herra Holliment?\" kysyin.\n\n\"Minä se olen\", vastasi mies.\n\n\"Eräs herrasmies, jonka tapasin Clarencen laiturilla ja jolla oli kiire\njoutua laivaan, pyysi minua antamaan tämän teille\", jatkoin minä.\n\"Tulin tänne oikopäätä; hän näytti pitävän tärkeänä, että saisitte sen\nniin pian kuin suinkin.\"\n\nPistin kirjelipun hänen likaiseen kouraansa ja silmäilin häntä\ntarkasti, kun hän jonkun verran kömpelösti sen aukaisi. Voin vakuuttaa,\nettä hän näytti mieheltä, joka tavallisissa oloissa kykeni hallitsemaan\nkasvojensa ilmeet ja hyvin salaamaan tunteensa, mutta tällä kertaa\nhän nähtävästi tuli liian voimakkaasti yllätetyksi kyetäkseen mitään\nsalaamaan. Hänen pöhöttynyt naamansa kävi kalmankalpeaksi -- se toi\nminulle hetkeksi mieleen teurastajan myymäkojuissa olevia vasikanpäitä\n-- ja kun siihen taas tuli jonkun verran väriä, oli se likaisen\nharmaata. Hänen kätensä vapisivat aivan silminnähtävästi, ja hän sai\nhuudahduksen tuskin pidätetyksi. Minä en ollut mitään näkevinäni, vaan\nkäännyin poispäin. Mutta samassa tunsin, että hän katseli minua.\n\n\"Tunnetteko miehen, joka tämän teille antoi?\" kysyi hän hätäisesti.\n\n\"En vähääkään\", vastasin. \"Outo minulle -- ja minä hänelle. Mutta\nnähkääs, etsin tointa, ja kun näin, että hän halusi tuon paperin\nviedyksi jonnekin, tarjouduin sitä kuljettamaan.\"\n\n\"Antoiko hän teille mitään?\" kysyi hän katsoen minua melkein\nsamanlaisella katseella kuin oli tuo toinenkin mies katsellut.\n\n\"Jos teidän on tarpeellista se tietää\", vastasin, \"niin antoi kyllä.\nHän antoi minulle punnan.\"\n\nHän ei näyttänyt vähintäkään hämmästyvän. Sen sijaan hän äkkiä meni\ntakkinsa luo, joka riippui seinällä aivan hänen vieressään. Hän rupesi\nkopeloimaan sitä.\n\n\"Kuulkaapas!\" sanoi hän. \"Minun täytyy lähteä kaupungille -- asialle,\ntuon takia!\" Hän osoitti paperinpalasta, jonka oli puristanut kokoon ja\nviskannut lattialle. \"Minun täytyy viipyä poissa joitakin tunteja --\naivan välttämätöntä. Tehän sanoitte olevanne työtä vailla? Jääkää tänne\nja hoitakaa kauppaa siihen asti kun minä palaan -- illalla palaan.\nSaatte toisen punnan -- eikä työtä ole mitään.\"\n\n\"Mitä täällä on tehtävää?\" kysyin. \"Pystynkö siihen?\"\n\n\"Ei ole mitään tekemistä -- olette vain täällä\", vastasi hän kiireesti.\n\"Pidätte vain asioita silmällä. Jos joku tulee hakemaan joitakin noista\nvanhoista tavaroista, antakaa heille, mitä he haluavat, ja kysykää\nheidän nimiään ja merkitkää muistiin, mitä he ovat ottaneet. Jos joku\ntilaa hiiliä, niin merkitkää se tuohon kirjaan. Palaan siinä seitsemän,\nkahdeksan seuduissa, että saatte rahanne.\"\n\nVain hetkisen epäröin -- kannattihan toki uudesta punnasta muutaman\ntunnin ajan noin helppoa työtä tehdä.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoin. \"Minä olen täällä siihen asti kun te\npalaatte. Mutta on eräs asia.\"\n\n\"No?\" sanoi hän, edeten ovelle päin ilmeisesti hyvin kärsimättömänä.\n\"Mikä on asia?\"\n\n\"Päivällinen!\" sanoin. \"Olen sen tarpeessa.\"\n\n\"Ei siitä hätää\", hän vastasi. \"Muuan mies tuo minun päivälliseni tänne\ntäsmälleen kello yhdeltä -- ottakaa se. Saatte nähdä, että se välttää\nteille. No, näkemiin sitten iltaan asti.\"\n\n\"Minä hoidan asiat\", vakuutin hänelle.\n\nSen pitemmittä puheitta hän meni ovelle -- mutta ennenkuin astui\nkadulle kurkisteli varovasti pielien takaa kumpaankin suuntaan; koko\nhänen esiintymisensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hän oli hyvin\nhermostunut Sitten hän töytäsi tiehensä, ja minäkin katselin ovesta\nkadulle, nähdäkseni minne hän meni Ulkona ei satanut, mutta hän hiipi\nnopeasti seinänviertä pitkin, niin kuin olisi ollut aivan rankkasade,\nja pää kumarassa, hatun lieret silmille vedettyinä ja koko ryhtinsä sen\nnäköisenä kuin olisi lähtenyt pakoon.\n\nSamassa hän kääntyi yhteen niistä kapeista kujista, joita niillä\nseuduin on niin paljon, enkä häntä enää nähnyt. Mutta olin nähnyt\ntarpeeksi asti päästäkseni varmuuteen siitä, että jos oli ollut tuon\nsalaperäisen paperin lähettäjä kovin hermostunut, niin kylläpä oli\nvastaanottajakin melkein suunniltaan pelästynyt, enkä tiennyt miksi.\n\nMitä oli sinä aamuna tapahtunut noiden kahden miehen asioissa, joka\nsai heidät noin suin päin pakenemaan? Jotakin ilmeisesti -- mutta en\nkaikella järkeilylläni kuitenkaan olisi pystynyt arvaamaan, mitä se\noli. Vaan olihan mitä oli, minä ainakin olin romukaupan hoitajana,\njossa hommassa minun oli kulutettava koko iltapäivä, ja toinen punta\noli toivossa. Ainakin oli näin parempi kuin kuljeskella Portsmouthissa\nja miettiä, mitä sitten tekisin, kun ensimmäinen punta oli kulutettu.\n\nKello oli jo yli kahdentoista, eikä ennen kello yhtä tapahtunut mitään.\nIstuin pienessä toimistossa ja luin sanomalehteä. Ei kuulunut ostajia;\nei tullut ketään. Mutta täsmälleen kello yhdeltä astui huoneeseen mies,\njoka ilmeisesti oli jonkun läheisen ravintolan viinuri. Hän kantoi\ntarjotinta, jolla oli vaatteen alla tinalautasten peitossa olevia\nerilaisia astioita, puolikas paahdettua leipää ja pullo vaahtoavaa\nolutta. Hänen tarjottimeltaan tuli hyvä tuoksu, ja minä siunasin\nhäntä mielessäni. Hän tuijotti minuun hämmästyneenä, ja minä riensin\nhelpottamaan hänen huolestumistaan.\n\n\"Herra Holliment on lähtenyt pois täksi iltapäiväksi\", sanoin minä.\n\"Hän on jättänyt kaupan minun hoitooni, ja minun oli määrä saada hänen\npäivällisensä.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi hän ja asetti tarjottimensa läheiselle pöydälle, \"ja\nhyvä on päivällinen, ja toivotan hyvää ruokahalua teille\".\n\n\"Samat sanat\", vastasin kohteliaasti.\n\nHän irvisteli tuttavallisesti vastaan ja meni matkoihinsa, ja minä\nolin riuhtaissut sekä vaatteen että tinalautaset tarjottimen päältä\nennenkuin hänen jykevien jalkainsa astunta oli lakannut kuulumasta\nkatukäytävältä. Herra Hollimentilla oli ilmeisesti hyvin ilahduttava\nkäsitys kodikkaasta päivällisestä, ajattelin. Siinä oli käristettyä\nsiankinkkua siihen kuuluvine omenakastikkeineen, perunoineen ja\nvihanneksineen; oli luumupiirakkaa ja munakakkua; oli iso kimpale\nhyvää juustoa. Ja sitten oli olutta -- koko pullollinen parasta\nlajia, vaahtokukkuraista. Tunsin itseni aivan uudeksi ihmiseksi, kun\nolin lopettanut Hollimentin päivällisen. Seikkailuni kävi perältäkin\nmiellyttäväksi. Niin ylellisesti en ollut useaan päivään aterioinut, ja\ntaskussa minulla oli punta ja toinen toivossa. Kykenisin kustantamaan\nitselleni säädyllisen majapaikan ensi yöksi ja seuraavana päivänä\nmatkustamaan rautateitse Lontoota kohden, sen sijaan että olisin\nmaantietä sinne tallustellut. Kaikki tuntui todellakin sillä hetkellä\nruusunhohteiselta, ja kun vielä toimiston pöydältä löysin laatikon,\njossa oli aika hyviä sikaareja, sytytin niistä yhden ja valmistauduin\nvastaanottamaan iltapäivän liiketoimia tyynenä ja hyvillä mielin.\n\nKun olin saamassa sikaarini poltetuksi, tuli minulle mieleen, että\nHolliment olisi yhtä hyvin voinut lukita koko liikehuoneustonsa kuin\njättää minut tai ketään muutakaan sitä hoitamaan. Kello oli jo yli\nkahden, eikä yksikään elävä sielu ollut astunut kynnyksen yli siitä\nlähtien kun Holliment siitä oli mennyt -- paitsi tuota tervetullutta\nviinuria. Aloin pitkästyä olooni. Ja ajan kuluksi tein kierroksen\nhuoneustossa tutkien sitä itseään ja sen sisältöä.\n\nMatalan, majamaisen rakennuksen romurautakasoineen, köysikierukkoineen\nhylkytavaraläjineen tarkastin yhdellä silmäyksellä; siinä ei ollut\njuuri mitään mielenkiintoista. Mutta mielenkiintoisempi oli vieressä\noleva suurempi rakennus. Se näytti olevan korkea, pimeän kolkko\nhuone, joka suuresti muistutti kirkontornin sisustaa ja oli melkein\nyhtä huonosti valaistu En saanut selville, mihin tarkoitukseen se\naikoinaan oli rakennettu. Sen lattialla oli vielä enemmän romua, tai\nainakin minusta siltä näytti, ja seinät olivat paksunaan pölyä ja\nlukinverkkoja. Eräästä nurkasta alkoivat kapeat, kehnossa kunnossa\nolevat portaat, joissa oli sillakkeet ja jotka kiersivät ympäri\nhuoneen ja häipyivät vihdoin holvin korkeimpaan pimentoon. En jaksanut\nkäsittää, mihin täällä rappuja tarvittiin; ei ollut mitään ovia niillä\nkolmella tai neljällä sillakkeella, jotka näin, eikä näkynyt mitään\nmerkkiä siitä, että olisi milloinkaan ollut välikattoja kivilattian ja\ntuon korkealla pääni päällä olevan laudoittamattoman katon välillä.\n\nMutta kun silmäni olivat ehtineet tottua tähän pimeyteen, huomasin,\nettä rappujen yläpäässä, ihan karkeatekoisen seinän ylärajan ja siitä\nalkavan paanukaton alapuolella, oli ovi tai ainakin joku aukko -- musta\nluolamainen paikka.\n\nJa mietin itsekseni, mitä sen takana mahtoi olla ja minne se mahtoi\nviedä, kun samassa kuulin jonkun tulevan kauppaan ja lattiaan\nkolkutettuaan huutavan ääneen kaupan omistajaa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKiinalainen\n\n\nTämä oli ensimmäinen ostaja, minkä olin nähnyt -- mies, joka halusi\njotakin vanhaa rautaa ja jolla oli vähäiset rattaat kadulla, joilla\nhän aikoi kuljettaa sen pois. Itse hän sitä haki, kun olin kertonut\nmiten asiat olivat, ja huomautettuaan, että nimensä oli Toller ja että\nherra Holliment hänet hyvin tunsi, vei hän ostoksensa ulos ja meni\nmenojansa. Tämä antoi alkusysäyksen alkoi tulla muitakin ihmisiä.\nKaikki näyttivät tuntevan talon tavat ja olivat valmiit mainitsemaan\nnimensä; sitä eniten kummastelin, mihin he oikeastaan tarvitsivat noita\ntuollaisia esineitä, joita valitsivat varastosta ja veivät mukanaan.\nKukaan ei näyttänyt olevan siitä kummissaan, että Holliment oli poissa;\neikä tuntunut kukaan ihmettelevän sitä, että minä häntä edustin. Sain\nsen käsityksen, että tämä oli omituista kauppaa, mutta iltapäivän\nkuluessa tein vähin hiilikauppojakin: muuan mies tilasi vaununlastin,\ntoinen halusi neljä tonnia; ennen pimeän tuloa olin ehtinyt merkitä\nnäitä hiilitilauksia pitkän luettelon, joka edusti huomattavaa\nrahaerää. Niin kului aika puoli viiteen, kun taas astui sisälle tuo\nystävällinen viinuri mukanaan uusi tarjotin. Aika tilava teekannu tällä\nkertaa, kiehuvan kuuma, sen vieressä läkkiastia, jossa oli iso kasa\nvoipiiraita. Tulin uudestaan varmuuteen siitä että Holliment osasi elää\nmukavasti.\n\nViinuri vei päivällisastiat mennessään; niitä kootessaan hän ilmoitti\nminulle tulleensa \"Amiraali Hawkesta\", joka oli seuraavassa kulmassa,\nja kysyi, olisinko ehkä tässä virassa huomennakin, sillä huomenna\ntarjottiin häränpaistia ja viiniä, ja hän huolehtisi siitä, että saisin\nrunsaan annoksen. Sanoin hänelle, että minun tietääkseni pitäisi\nHollimentin jo kohta palata, ja minun väliaikainen toimeni oli silloin\npäättynyt, mutta, sanoin, jos vielä seuraavana päivänä puolen päivän\ntienoissa olisin Portsmouthissa, tulisin käymään \"Amiraali Hawkessa\"\nja söisin siellä päivälliseni, jos sinne vain sopi tulla. Hän vastasi,\nettä sopi hyvinkin; kello yhdeltä siellä tarjottiin puolen kruunun\nateria, jolloin sai paljon parempaa ruokaa, kuin hotelleista, joissa\nisoiset ihmiset kävivät.\n\nSitten hän meni tiehensä kilisevine tarjoittimineen ja astioineen, ja\nminä join teetä ja söin kuumia piiraita tyytyväisenä elämääni. Ja pian\nsen jälkeen alkoi hämärtää ja sitten pimetä, ja avonaisista kaupan\nkaksoisovista näin tulien alkavan loistaa kadun poikitse. Vastapäätä\nolevien talojen välistä kujaa pitkin, josta pilkisti satama ja\nkaukainen Gosportin ranta, näin toisten tulien välkehtivän, punaisten,\nviheriäin ja keltaisten, jotka lankesivat ohikulkevien laivojen\nraakapuille. En tiedä, miksi noiden valojen näkeminen sai minut\ntoivomaan, että Holliment palaisi ja maksaisi minulle palkkani tästä\nvalvonnasta ja laskisi minut menemään.\n\nToimistopahasen karkealla pöydällä oli lamppu, ja heti kun olin teeni\nja piirakkani nauttinut, sytytin sen -- pimeys alkoi käydä liian\nkiusoittavaksi. Katuovesta tuleva ilmanveto pani lampun savuamaan.\nLähdin sitä sulkemaan. Samassa kulki katua poika huudellen jonkun\nsanomalehden kello viiden painosta; ostin yhden ja palasin toimistoon,\nja koska minulla ei ollut omaa tupakkaa, otin Hollimentin varastosta\nuuden sikaarin ja istuin kehnoon nojatuoliin lukemaan ja tupakoimaan.\n\nKului näin tavoin noin kymmenen tai ehkä viisitoista minuuttia -- kun\nkatsahtaessani sattumalta sanomalehden yli likaisiin ikkunaruutuihin\npäin, näin lasia vastaan puristuneina keltanaamaisen kiinalaisen\nlitistyneen nenän ja vinot silmät.\n\nTuo inhoittava ja vastenmielinen näky katosi yhtä pian kuin oli\nilmestynytkin -- niin äkkiä todellakin, että hetkisen epäröin, olinko\nnähnyt harhanäyn. Mutta samassa riensin kaupasta kadulle ja katsahdin\nsinnepäin, missä kiinalaisen olisi pitänyt olla. Siellä häntä ei ollut;\nsiellä ei ollut ketään, katu oli siltä kohdalta aivan tyhjä. En nähnyt\nedes vaatteen vilahdusta sen kujan kulmasta, mihin Holliment oli\nmuutamia tunteja aikaisemmin hävinnyt. En muuta nähnyt kuin heikot,\nhimmeät valot, joita oli tuon likaisen kadun varrella, ja toisia\nvaloja, vihreitä ja punaisia, jotka liukuivat tumman vesikaistaleen\npinnalla.\n\nPalasin toimistoon ja sen lampun ystävälliseen seuraan ja tunsin, että\nsydämeni tykytti tavallista nopeammin. Olin pelästynyt. Eikä ollut\nihmekään. Mitä tuo pergamenttinaamainen kiinalainen tahtoi? Miksi hän\nkurkisti ikkunan ruudun kulmasta sisään sen sijaan että olisi tullut\nkauppaan? Jo paljas tietoisuus siitä, että oli tarkastelun alaisena,\noli ilkeätä, mutta noiden silmien ilme sai minut varmaksi siitä, että\nniiden omistaja urkki. Miksi? Ketä hän haki? Totta Hollimentia. Toivoin\nkaikesta sydämestäni, että Holliment tulisi. Eihän ollut sopimukseemme\nsisältynyt, että minun tuommoisen ilkeänaamaisen itämaalaisen\ntarkastuksen alaisena piti istua tällaisessa kehnossa, pimeässä\nluolassa. Ja välittämättä sen enempää mahdollisista ostajista palasin\nheti katuovelle ja tutkittuani sen sulkemislaitteita panin jykevän\nteljen paikoilleen. Kolkuttakoon Holliment, kun palasi; sitä ennen ei\ntarvinnut yhdenkään elävän olennon yrittää tuon likaisen kynnyksen yli.\n\nSen ikkunan yläpuolella, josta kiinalainen oli kurkistanut, oli\nkaihdin, ja kun palasin toimistoon, tartuin sen nuoraan vetääkseni\nsen alas. Koko vehje lähti käteeni vanhuuttaan ja käyttämättömyyttään\nmädäntyneenä. Mutta olin lujasti päättänyt, etteivät enää mitkään\nkasvot tulisi kurkistamaan ikkunastani; löydettyäni muutamia\nnauloja, kiipesin Hollimentin pulpetille ja naulasin kaihtimen\nikkunan puitteisiin, estäen siten pimeyden ja vastapäisten talojen\nvalontuikkeet näkymästä. Tämän tehtyäni yritin taas lukea sanomalehteä.\n\nEn ehtinyt lukea monta riviä, kun kuulin äänen -- hiljaisen, mutta\nselvän -- sen oven ulkopuolelta, jonka juuri olin sulkenut. Hiivin\nlattian poikki ja kuuntelin. Ensin oli kaikki hiljaista, mutta viimein\nkuulin liikettä ulkoa -- hyvin hiljaista tassutusta. Ja sitten\nväännettiin oven ripaa, hiljaa ja hitaasti. Näin messinkisen rivan\nliikkuvan, mutta kuka siellä lieneekään ulkoripaa pidellyt, huomasi kai\npian, että huone oli häntä vastaan turvattu, ja kohta kuulinkin noiden\nhiiviskelevien askelien poistuvan. Epäilemättä se taas oli kiinalainen.\n\nOlisin mielelläni lähtenyt pois ja jättänyt nämä tämmöiset hommat\nsikseen; olin saanut tästä kylläkseni. Mutta tuntui vastenmieliseltä\npoistua huoneesta, kun ei omistaja ollut saapuvilla. En myöskään\nymmärtänyt, miten olisin oven lukinnut ulkopuolelta -- jos siihen oli\nolemassa avain, oli Holliment luultavasti pistänyt sen taskuunsa. Olisi\nsopimatonta heittää kauppa oman onnensa nojaan. Ja sitäpaitsi halusin\nsaada puntani. Ja mieshän oli sanonut palaavansa sinä iltana, ja\nkellohan oli jo paljon yli kuuden.\n\nIstahdin taas ja taas yritin lukea. Se oli kurjaa hommaa; hetket\nkuluivat kovin hitaasti. Mutta vihdoin kuulin läheisen tornikellon\nlyövän seitsemän ja heti sen jälkeen kuulin jotakin muuta -- hiljaista,\nhiipivää liikettä kaupan vieressä olevasta tornimaisesta rakennuksesta.\nMutta tuskin ennätin sen huomata, kun se jo taukosi. Minuutin tai parin\nkuluttua kuulin sen taas -- ja taas se taukosi. En tosin epäillyt sitä,\nettä talossa oli rottia, mutta hillityssä äänessä oli jotakin, joka sai\nminut varmaksi siitä, että sen aiheutti ihmisolento.\n\nEi minua haluttanut siinä istua kuuntelemassa ja miettimässä, mitä se\noli, vaan otin lampun ja menin huoneeseen. Lamppu vaikutti siellä yhtä\nmitättömästi kuin yksinäisen tulitikun valo pimeässä luolassa; sen\nvalossa näin vain pienen alueen jalkojeni ympäriltä, mutta päälläni\noleva avara tila oli pimeänä. En tietenkään nähnyt enkä kuullut mitään.\nMutta olin aivan varma siitä, että jokin taikka joku siellä oli. Ja kun\npalasin toimistoon, olin tehnyt päätökseni, että jos Holliment ei ollut\npalannut siihen mennessä kun tornikello seuraavan kerran löisi niin\nminä lähtisin.\n\nKahden tai kolmen viime päivän tapahtumat -- huoli ja levottomuus sen\njohdosta, että olin joutunut tuuliajolle ja että olin epätietoinen\ntulevaisuudestani -- nämä seikat eivät suinkaan olleet hermojeni tilaa\nparantaneet, ja tunsin, että jos vielä kauan viipyisin tässä paikassa\nkuvittelemassa, miten kiinalainen nuuskien kierteli taloa, niin\nmenisivät hermoni vielä paljoa pahemmin pilalle kuin suinkaan olisin\nhalunnut. Punta, jonka poismenemällä kadottaisin, ei suinkaan ollut sen\narvoinen -- lähtisin siis varmasti, jos ei Holliment äkkiä ilmestyisi.\n\nEn kuullut enää tuota liikehtimistä isosta rakennuksesta, ja aika\nraahusti hitaasti eteenpäin, kunnes ensimmäinen kahdeksanlyönti\nkatkaisi vallitsevan hiljaisuuden. Sen kuullessani hyppäsin tuoliltani,\nviskasin sanomalehden kädestäni ja hain kynän ja paperinpalasen. Aioin\njättää lipun pöydälle, jossa ilmoittaisin Hollimentille, etten jaksanut\nolla kauempaa. Tunsin itseni sillä hetkellä aivan välinpitämättömäksi\nsiitä, löytäisikö hän lipun sinä iltana vai vasta seuraavana aamuna.\nPuntaani en myöskään surrut. Halusin päästä ulos siellä raitista\nilmaa hengittämään. Mutta tuskin olin ehtinyt kahta riviä kirjoittaa,\nkun kuulin hiljaisen suhisevan merkkiäänen ja pyörähtäen ympäri\npaikallani aivan kuin luodin osaamana näin sen miehen, jolle paraillaan\nkirjoitin, seisovan kaupan pimennossa kuuden metrin päässä toimiston\noven ulkopuolella ja nyökkäävän minulle. Miten hän minun huomaamattani\nsiihen oli tullut, sitä en ruvennut miettimään, vaan olin sanomattoman\niloinen hänet nähdessäni ja lähdin melkein riemumielin astumaan häntä\nkohden. Hän kohotti kätensä selvän varoittavasti.\n\n\"Vetäkää toimiston kaihdin alas!\" hän kuiskasi. \"Aivan alas, niin ettei\nkukaan näe huoneeseen!\"\n\n\"Se on alhaalla\", vastasin. \"Se on ollut alhaalla jo kello kuudesta\nalkaen.\"\n\n\"Hyvä on, vääntäkää lamppukin alas\", hän jatkoi. \"Ja teljetkää katuovi.\nSukkelaan.\"\n\n\"Sekin on ollut teljettynä jo kello kuudesta alkaen\", sanoin, tarttuen\nsamassa lampun ruuviin. \"Kyllä se on hyvästi kiinni.\"\n\nHän odotti kunnes liekki oli alentunut himmeäksi hehkuksi, niin että\nparahiksi erotimme toinen toistemme kasvot, ja tuli sitten varjossa\npysytellen lattian poikki asettui toimiston nurkkaan ja katsahti\nkysyvästi minuun.\n\n\"Onko käynyt ketään?\" kysyi hän merkitsevästi.\n\nOsotin muistilistaa, jonka olin valmistanut ja pannut kirjoituspöydälle.\n\n\"Kaikki on merkitty tuohon\", vastasin. \"Siinä on kaikki, mikä kauppaa\nkoskee.\"\n\nVastaukseni oli tahallisen tarkoittava, ja kohta hän sen huomasi.\n\n\"Ja -- mitä muuta?\" sanoi hän huolekkaana. \"Entä -- kauppaa\nkoskematonta.\"\n\n\"En tiedä, koskeeko se kauppaa, vai eikö koske, herra Holliment\",\nvastasin, \"mutta pimeän tultua, ja ennenkuin olin tuon kaihtimen\npaikoilleen kiinnittänyt, satuin katsomaan tuohon ikkunaan ja näin\nrumat kiinalaiskasvot niitä vastaan painautuneina.\"\n\nTarkastin häntä. Toistamiseen minä sinä päivänä näin hänen kasvojensa\nkäyvän kalmankalpeiksi -- se vain erotusta, että ne tällä kertaa,\nmikäli tässä himmeässä valaistuksessa saatoin nähdä, olivat vielä\nentistäkin kalpeammat -- ja hän veti henkeä aivan kuin nyyhkyttäen.\n\n\"Kii-kiinalainen!\" hän kuiskasi \"Oletteko varma?\"\n\n\"No en ole vielä eläissäni ollut mistään niin varma\", vastasin.\n\"Kerrassaan varma!\"\n\n\"Entä sitten?\" sai hän vaivoin kysytyksi.\n\n\"Sitten -- kun olin kaihtimen kiinnittänyt ja teljennyt oven -- kuulin\nhiipiviä askelia ulkoa ja näin jonkun koettelevan oven ripaa\", jatkoin.\n\"Sen jälkeen minä -- vähän ennen teidän tuloanne -- kuulin merkillisiä\nääniä tuosta teidän tornihuoneestanne, mutta kun menin sinne, en nähnyt\nmitään. Kummallisia asioita, herra Holliment.\"\n\nKädet hänellä oli ristissä rinnalla, ja minä huomasin, että sormet\nolivat kovassa puuhassa. Jos lienevät olleet vialliset minun hermoni,\nniin kylläpä hänen olivat aivan pilalla.\n\n\"On kyllä\", myönsi hän päätään nyökäyttäen. \"Te -- te ette tietenkään\nkäsitä --\"\n\n\"En käsitä vähääkään enkä haluakaan, herra Holliment\", keskeytin\nminä. \"Mutta olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle punnan, jonka\nlupasitte, ja laskisitte minut menemään. Haluan pois täältä.\"\n\nHän veti heti paikalla rahaa taskustaan ja hämmästyksekseni antoi\nminulle kaksi puntaa ja työnsi ne tulemaan pöytää pitkin luokseni\neleellä, joka ilmeisesti tarkoitti, että ne minä kyllä sain aivan\nkernaasti.\n\n\"Niin\", sanoi hän puoleksi hajamielisesti, \"tietenkin haluatte lähteä\ntäältä. Mutta -- tuosta ovesta ette voi kadulle mennä! Voisi maksaa\nteidän henkenne -- kenen hyvänsä hengen -- mennä tuosta ovesta ulos\ntänä iltana.\"\n\nOlin jälkeenpäin iloinen siitä, että hän sen sanoi. Se reipastutti\nminua, tyynnytti hermojani. Sen sijaan että minulla tähän asti oli\nollut vain epämääräisiä arveluja ja epäilyksiä, ininä nyt tiesin, että\nmeitä todellakin väijyi jokin tosivaarallinen, ja käteni oli aika\nvakava, kun otin pöydältä nuo kaksi puntaa ja pistin ne taskuuni.\n\n\"Kiitos\", sanoin. \"Paljon kiitoksia. Tuosta luettelosta saatte kyllä\nkaikki kauppa-asiat selville. Mutta -- entä nuo muut seikat, herra\nHolliment? Mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa?\"\n\nNäin, että hänen korvansa olivat kaiken aikaa olleet valppaat. Mies\nkuunteli niin tarkkaan kuin suinkin; ja kun hän taas puhui, tapahtui se\nvieläkin hiljaisemmalla äänellä.\n\n\"Sanoinhan -- että te ette käsitä\", vastasi hän. \"Mutta minä selitän\nteille vähäsen. Se kirjelippu, jonka minulle aamulla toitte -- senhän\nolitte saanut eräältä toveriltani, kookkaalta, komealta mieheltä, eikö\nniin? Ja se oli varoitus. Hän ja minä -- me olemme vaarassa. Täällä\nPortsmouthissa on liikkeellä niitä, jotka tahtovat omansa takaisin --\nymmärrätte hän.\"\n\n\"Tuo kiinalainen!\" sanoin.\n\n\"Niin, hänkin on niitä, vaikka en oikein odottanut kuulevani hänen\nryhtyneen toimeen\", vastasi hän. \"Kuuluu niihin -- niitä on enemmän.\nLaittautua tiehensä -- se on tunnussana, kun tuo saki on lähellä.\nQuartervayne -- hän, jonka näitte -- hän on kyllä poistunut johonkin\nrauhalliseen Paikkaan, vesimatkan taa, ja saman teen itsekin, kunhan\ntäältä pääsemme. Tietäkää -- minä olen ollut pakosalla kaiken aikaa,\nminkä te olette täällä ollut -- niin, vaan en ole ollut sadankaan\nmetrin päässä! Lymyillyt hiljaisuudessa -- turvallisessa paikassa --\ntämän kadun varrella. Ja -- meidän täytyy täältä lähteä aivan heti!\"\n\n\"Mistä kautta te sisään pääsitte?\" kysyin.\n\n\"Samaa tietä, jota nyt lähdemme täältä\", hän vastasi. \"Emme ainakaan\ntuon katuoven kautta, olkaa siitä varma! En halua puukkoa pistetyksi\nkylkiluitten lomaan. Kuulkaas nyt -- vääntäkää tuon lampun liekki ylös!\nJättäkää se palamaan. Siinä ei ole paljon öljyä, ja se kyllä pian palaa\nloppuun. Kun jätämme sen palamaan -- niin he luulevat, että me olemme\n-- ainakin, että minä olen -- täällä vielä. Ja nyt seuratkaa minua.\"\n\nHän pujahti taas kaupan pimentoon, viitaten minua seuraamaan itseään\nviereiseen tornimaiseen rakennukseen. Siellä hän pysähtyi, tarttuen\nminua käsivarteen. Siihen kohtaan sattui vähän valoa ulkopuolella\nolevasta katulampusta juuri sen verran, että näimme ne raput, joita\nolin iltapäivällä katsellut. Hän osoitti niitä ja viimeisen sillakkeen\nyläpuolella olevaa pimeyttä.\n\n\"Tuonne -- noita rappuja ylös -- tuon oven kautta tuolla korkealla ja\nnaapuritaloon, joka on tyhjänä\", hän kuiskasi. \"Mutta raput eivät kestä\nkahta! Lahot! -- mutta yhden kerrallaan ne kyllä kestävät; tulin vasta\näsken niitä alas. Minä menen edellä -- kun pääsen ylös, niin vihellän,\nlähtekää te sitten ylös. Pysytelkää hyvin lähellä seinää -- nojatkaa\nsille puolelle, ymmärrättekö? Silloin ei ole mitään vaaraa.\"\n\n\"Minua ei haluta niskaani taittaa, herra Holliment\", huomautin. \"Eikö\nole muuta pääsyä täältä -- mitään takaovea?\"\n\n\"No jos ette puukkoa pelkää, niin onhan tuolla toisella puolella\",\nsanoi hän. \"Tulkaa vain, kyllä se kestää. Minähän painan kaksin\nverroin kuin te!\"\n\nSamassa hän hellitti otteeni käsivarrestani, ja minä huomasin hänen\npujottavan kätensä lanteilleen, ja kohta kuulin jotakin metallin\nkilkettä.\n\n\"Mikä se on?\" kysyin.\n\n\"Revolveri\", hän kuiskasi, \"ei silti, että luulisin sitä tarvittavan,\nmutta -- no niin, nyt sitä mennään! Pysykää poissa portailta siihen\nasti, että vihellän.\"\n\nHän livahti pois viereltäni ja hävisi pimentoon; kohta sen jälkeen\nkuulin hänen varovasti hiipivän portaita ylös. Ne äänet, jotka hän\ntällöin aiheutti, muistuttivat minulle niitä, joita olin tästä\nhuoneesta kuullut aikaisemmin illalla. Mutta kovin hän liikkui\nhiljaa, sillä nuo äänet olivat kovin heikkoja, ja ensimmäiselle\nporrassillakkeelle päästyä ne kokonaan lakkasivat kuulumasta -- siellä\noli nähtävästi pölyä niin paksulti, että se pehmeän maton tavoin peitti\npaikat.\n\nKerran näin hänet välähdykseltä, kun hän meni erään toisen sillakkeen\npoikki -- siihen kohtaan sattui nimittäin seinään valoa katulyhdystä.\nHän hiipi seinän viertä pitkin, niin kuin oli kehoittanut minua\ntekemään, ja hänellä oli enää vain yhdet portaat kiipeämättä,\npäästäkseen katon alla olevalle mustalle oviaukolle. Jännittyneenä jo\nvalmistausin häntä seuraamaan.\n\nMutta juuri kun hapuillen tavoittelin mädänneitä käsipuita ja\ntyöntäysin niistä poispäin likelle seinää, kuulin kolkutusta\nkatuovelta, mikä ääni sai hermoni värähtelemään äkkiä näpäytetyn\nviulunkielen tavoin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nPäivänkoittareni\n\n\nTuo kolkutus oli jossakin suhteessa omituinen. Se ei ollut yhden nyrkin\nhellittämätöntä sisäänpääsyvaatimusta, vaan monen -- säännöllistä ja\nehdottoman vaativaa rystyjen taontaa. Holliment kuuli sen yhtä hyvin\nkuin minäkin, ja kesken kaiken hän korotti äänensä, joka tähän asti oli\nollut aika hiljainen, melkeinpä huudon tapaiseksi.\n\n\"Tulkaa toki sieltä!\" hän huusi. \"Tulkaa -- sukkelaan. Kulkekaa seinän\npuolta -- aivan läheltä!\"\n\nJa toistamiseen ja ehkä kolmannenkin kerran hän näin muistutti\nseinästä, ja uskokaa pois, etten minä suinkaan tälläkään vaaran\nhetkellä sitä varoitusta halveksinut. Mutta itse seinä oli melko\ninhottava, eikä ollut hauska sitä liiaksi lähestyä. Se oli niitä\nseiniä, jotka tuntuvat -- jos todella on pakko niihin koskea -- siltä\nkuin olisi vuosisatojen pöly ja törky asettunut niiden pinnalle;\nsiinä oli ihan paksunaan sellaista kerrostumaa, ja kun minä kiireesti\nkiertelin sen kaikki mutkat, luikerrellen halki pimeyden kuin\npakeneva varas ja peläten joka hetki, että nuo vanhat ja selvästi\nlahonneet portaat romahtaisivat altani maahan, tuntui kuin olisi\nlukinverkkosuikaleita tarttunut minua olkapäihin ja kuin olisi joitakin\nelollisia olentoja liukunut yli kasvojeni ja sormieni ympäri.\n\nKolkutus ovelle kävi joka hetki kovemmaksi, ja se kannusti minua,\nsillä siinä oli jonkinlainen pahaenteinen, ehkei kuitenkaan aivan\nhenkeä uhkaava tuntu, ja minä kiipesin yhä ylemmäs -- kunnes vihdoin\nhuohottavana ja hermot pilalla kaikesta tästä saavuin Hollimentin luo\nylimmälle sillakkeelle, ja samassa silmänräpäyksessä kolkutus taukosi\nja aivan yhtä äkkiä kuin se oli tauonnut, kaikui korviimme toinen ääni,\njoka oli vähällä säikäyttää meidät peräti tolkultamme, ja tämän äänen\naiheutti katuoven murtuminen.\n\nOlen jo maininnut, että olimme jättäneet lampun, sydän korkealle\nkierrettynä, palamaan tuohon pieneen toimistopahaseen ja että ulkona\noli jossakin kaasulamppu, joka jonkun verran valaisi tornin alaosan\nikkunan läpi, niin likainen kuin se olikin. Kun Holliment ja minä tässä\nvalaistuksessa levottomina tuijotimme korkealta orreltamme allamme\nolevaan syvyyteen, näimme sekavan joukon, jossa oli kolme, ehkä neljä,\nehkä viisi tai ehkä kuusikin miestä ryntäävän murretusta ovesta läpi\nkaupan ja peräkaupan torniin johtavaan holvikattoiseen käytävään,\nmelkein samalla tavalla kuin koirat hyökkäävät kaadetun ketun kimppuun.\n\nMinusta nähden nämä miehet luultavasti olivat joutoväkeä ja katujätkiä,\njotka maksusta avustivat tänne aiottua ryöstöretkeä, kavereita, jotka\nolivat vetäneet lakinreuhkansa silmilleen, ynnä muuta sellaista;\nolin myöskin näkevinäni puukon välkehtivän siellä täällä, kun he yhä\nuudestaan kulkivat valojuovien poikki. Tietenkin Holliment näki kaiken\nsen, minkä minäkin -- mutta erään heistä varsinkin kumpikin meistä\nepäilemättä näki.\n\nKun tuo roskaväki romukasojen joukosta siirtyi torniin, sattui\nkeltainen valojuova suoraan kiinalaisen kasvoille. Ja tämän nähdessään\nja pikemmin kuin minä ennätin tarttua häntä käsivarteen ehkäistäkseni\nhäntä, sieppasi Holliment revolverinsa ja laukaisi yhdesti, kahdesti,\nkolmasti vainoojiemme joukkoon.\n\nSitä seurasi kaksi huudahdusta -- toinen oli kova tuskan parahdus,\nsamanlainen, mikä pääsee ihmiseltä, kun häntä ampiainen pistää; toinen\noli paremminkin yltyvää murinaa. Mutta olen varma, ettei yksikään\nmiehistä kaatunut, ja kuten olin aavistanut, eivät nämä laukaukset\nsuinkaan hidastuttaneet takaa-ajoa, vaan paremminkin kiihdyttivät.\nHetken aikaa näimme ylöspäin suunnattuja kasvoja, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä koko joukko syöksyi vanhoille portaille ja ryntäsi\nniitä ylös. Kuulin heidän jalkojensa jyskeen ja töminän; mutta samalla\nkuulin likeltäni Hollimentin naurua. Se ei ollut hyvänsuopaa naurua;\nnaurun sävyssä oli jotakin, mikä sai minut pelästymään pahemmin kuin\nvielä tähän asti olinkaan peljästynyt, ja minä siirryin loitommas\nhänestä, mutta juuri nauraessaan hän äkkiä tarttui lujasti ja vavisten\nkäsivarteeni.\n\nJuuri sillä hetkellä vanhat portaat romahtivat. Luulen, että miehet\nsillä hetkellä olivat puolitiessä ylös, rynnäten raivohuudoin\neteenpäin. Ne hajosivat äkkiä pauhulla ja ryskeellä lahopuiksi\nja ruostuneiksi rautapulteiksi sekä mahtavaksi ja tukahuttavaksi\npölypilveksi, ja samassa tunsin myöskin, että Holliment veti minua\njonkun takanamme olevan käytävän läpi ja että seisoimme pilkkosen\npimeässä lujalla ja kestävällä alustalla.\n\nMutta Holliment ei ilmeisesti myöskään aikonut sallia meidän\nvitkastelevan; oli myös selvää, että joko hän näki tässä pimeydessä\ntaikka sitten tunsi tämän uuden alueen kuin viisi sormeaan. Tässä\npölypilven alta kuuluvassa huutojen, voihkinain ja kirousten\nsekamelskassa hän tiukensi otettaan käsivarrestani ja lähensi huulensa\nminun korvaani.\n\n\"Joutukaa!\" hän kuiskasi. \"Tuosta joukosta olemme nyt selviytyneet!\nJoutukaa -- astukaa vain eteenpäin älkääkä pelätkö. Tämä kyllä kestää\n-- suoraan tätä käytävää pitkin -- sitten rappuja alas! Juotavaa!\nJumal'avita -- toivoisinpa, että jotkut noista olisivat niskansa\ntaittaneet, toivoisin, että kaikki olisivat! Joutukaa!\"\n\nAnnoin hänen kuljettaa itseäni halki pimeyden ja pitkin lattiaa,\njoka noiden lahonneiden portaiden perästä tuntui oikein virkistävän\ntukevalta, ja heittäydyin hänen johtoonsa siinä mielessä, että tuli\nmikä tuli, pahempaa ei ainakaan voisi tulla kuin se, mistä vastikään\nolimme selviytyneet.\n\nKymmenkunta askelta astuttuaan hän pysähtyi, hellitti käsivarteni,\naukaisi oven, työnsi minut siitä läpi, heitti minut taas ja väänsi\nsalalyhdyn valaisemaan, joka hänellä luultavasti oli ollut kaiken\naikaa taskussaan. Huomasin silloin, että seisoimme aivan tavallisten\nportaitten yläpäässä. Se seikka, että ne näyttivät niin jokapäiväisen\ntavallisilta, viihdytti mieltäni, vaikka ne ilmeisesti olivat aika\nränstyneet.\n\nEnsi töikseen Holliment asetti paikoilleen kaksi tukevaa salpaa siihen\noveen, mistä juuri olimme tulleet; sitten hän kohotti vapautuneen\nkätensä ja pyyhkäisi hihan laskoksella otsaansa. Tässä hänen\nmenetelmässään oli jotakin, mikä sai minut seuraamaan esimerkkiä;\nhuomasin silloin, että kasvoni valuivat hikeä -- isoja, raskaita\nkarpaloita -- ja samassa huomasin, että kieleni ei vain tuntunut liian\nsuurelta suuhuni, vaan että se oli kuiva ja halkeillut kuin ikivanha\nnahka. Katsahdimme merkitsevästi toisiamme silmiin; hän pudisti vain\npäätään, mutta minun onnistui saada soperretuksi pari sanaa.\n\n\"Sanoitteko -- juotavaa?\" minä änkytin \"Juotavaa --\"\n\nHän osoitti rappuja alas ja alkoi laskeutua viitaten minua seuraamaan\nitseään.\n\n\"Kyllä vain -- juotavaa täällä alhaalla\", sanoi hän vapisevalla\näänellä olkansa yli. \"Turvallinen paikka, tämä. Tyhjä talo -- minun\nomaisuuttani sekin. Olen piileillyt täällä kaiken päivää. Tulkaa!\nJumal'avita! -- olisipa vain tuo joukko hyökännyt kimppuumme, ennen\nkuin ennätimme nousta noita vanhoja portaita! Tulevaisessa elämässä\noltaisiin tällä haavaa molemmin! Mutta -- täällä ollaan turvassa. Eipä\nturvallisempaa paikkaa voisi löytää.\"\n\nLaskeusimme useita porrasjaksoja -- montako lieneekään ollut?\nSivuutettiin monta sillaketta; kuljettiin monesta ovesta. Niistä toiset\nolivat kiinni, toiset auki. Ovet aukenivat aina tyhjään, luolamaiseen\nhuoneeseen. Vaikka vapisinkin, koetin kuitenkin pysytellä valppaana ja\ntehdä huomioita kaikesta näkemästäni.\n\nVanha talo; aikoinaan komea; veistellyt pilariaidakkeet; koristellut\nkatot; rakennustaiteellista aistikkuutta; kaikesta näkyi, että se\noli aikoinaan ollut jonkun varakkaan kauppiaan talo. Samoin näkyi\nkaikesta, ettei siinä ollut asuttu pitkiin vuosiin; viiteen-,\nkuuteen-, seitsemäänkymmeneen vuoteen -- häviö, rappeutuminen, lika,\npöly kaikkialla. Ja hiljaisuus, jonkalainen vallitsee vain autioissa\ntaloissa, ja samanlainen haju kuin jonkun vanhan kirkon alaisessa\nsyvässä holvissa. Saavuimme vihdoin suureen, kolkkoon huoneeseen,\njoka nähtävästi oli talon eteissali -- mikäli nimittäin minä kykenin\nerottamaan, sillä siellä Holliment piteli salalyhtyään vielä entistäkin\nvarovammin, niin että näin vain epämääräisiä välähdyksiä ympäristöstäni.\n\nTaas hän pysähtyi ovelle, aukaisi sen ja viittasi minua menemään\nsiitä sisään. Taas oli edessämme rappuja, jotka nähtävästi\nveivät kellarikerrokseen, mutta niiden alapäässä oli valoa, mikä\ntuli avonaisesta ovesta. Ja tämän oven sisäpuolella näin tuossa\nvalaistuksessa lämminvärisen maton reunan, punaisen luullakseni, mutta\nainakin se oli viihdyttävä ja kodikas -- todella outo ja odottamaton\nnäky tässä muuten niin autiossa talossa! Hetkistä myöhemmin -- kun tämä\nviimeinen ovi vielä oli lukittu ja teljetty -- olimme näiden portaiden\njuurella, ja siellä oli sanomattomaksi hämmästyksekseni sievä ja\nviihtyisä arkihuone, joka oli siististi kalustettu vanhanaikaisilla,\nhyvillä huonekaluilla, ja pesässä paloi kirkas tuli.\n\nVasta tämän tulen hehkun nähdessäni tunsin, että minun oli kylmä --\nhirveän kylmä, mutta samalla oudon kylmä. Hollimentilla oli nähtävästi\nsama tunne; ainakin hän, heti kun oli laskenut lyhdyn luotaan ja\nvääntänyt isommaksi pöydällä olevan lampun liekin, meni oikopäätä\nnurkkakaapille, otti sieltä pullon ja laseja ja kääntyen päin viittasi\nminua tuomaan osoittamaltaan sivupöydältä vesiastian. Annoin sen\nhänelle, että hän pääsi juomaa sekoittamaan; ei huvittanut minua tällä\nhetkellä muu kuin saada juotavaa ja väkevää sittenkin. Ja sainkin --\naika väkevää.\n\nHän huokasi syvään nielaistuaan puolet lasinsa sisällöstä ja\nlaskettuaan sen pöydälle, ja kun hän vielä oli huokaissut, pudisti hän\nminulle päätään ja nyökkäsi pulloon päin.\n\n\"Konjakkia!\" sanoi hän. \"Tuskin sitä ainetta milloinkaan maistan --\nwhisky on minun juomani, enkä sitäkään paljoa ryyppää -- olen kohtuuden\nmies, periaatteellisista syistä. Mutta tällaisen seikkailun jälkeen\non konjakki paikallaan. Kelpasipas minulle nyt hyvin- ja kelpasipa\nteillekin, nuori mies! Miltä tuntuu nyt?\"\n\n\"Paljon paremmalta, herra Holliment\", vastasin minä, kun olin\nkulauttanut kurkkuuni saman verran kuin hänkin, \"niin paljon\nparemmalta, että olen tarpeeksi ujostelematon uudestaan kysymään\nsamaa, mitä jo -- oliko se kymmenen minuuttia sitten vai sata vuotta\naikaisemmin? -- ennen teiltä kysyin. Mitä tämä nyt kaikki tietää?\"\n\n\"Ja minä vastaan teille, kuten ennenkin, nuorimies\", vastasi hän aivan\nhyväntuulisena, \"te ette kuitenkaan ymmärrä. Mutta olen pahoillani,\nettä olette sattunut sekaantumaan asiaan. Teillä ei kuitenkaan ole\nmitään vaaraa. Olemme molemmat turvassa -- täällä. Mutta juuri\nparaaseen aikaan pelastuimme. Mutta toistan vieläkin -- olemme\nturvassa! Vieläpä ehjin nahoin!\"\n\nJoin loput konjakista ja laskin lasin pois.\n\n\"Annatte minun nyt siis mennä, herra Holliment?\" sanoin minä. \"Te\nluultavasti osaatte neuvoa jonkun turvallisen tien tästä talosta pois,\nja --\"\n\nHän tuijotti minuun ikään kuin olisin esittänyt jotakin erinomaisen\nhaaveellista ja mahdotonta asiaa, ja näin heti, että jo olin tuomittu\njohonkin arvaamattomaan paljastukseen.\n\n\"Turvallisen tien tästä talosta!\" hän toisti. \"Ei ole mitään\nturvallista pääsytietä tästä talosta, nuori mies, muutamaan tuntiin,\njos mahdollisesti loppuyöllä! Viimeisen penninne voitte siitä veikata!\nOlkaa tyytyväinen! Kuten sanoin, olemme turvassa täällä. Mutta\nulkopuolella --\"\n\nHän irvisteli merkitsevästi, samaan aikaan survaisten vapaata kättään\nulos puukoniskua muistuttavalla tavalla. Ja taas hän joi, ja minusta\nnäytti, että toiseen kertaan lasi vähän kalisi hänen hampaitaan\nvastaan. Katsoin epäilevästi.\n\n\"Tarkoitatteko -- noita kavereita?\" kysyin.\n\n\"Niitä heistä, jotka eivät ole taittaneet kirottuja niskojaan tai\njalkojaan tai käsiään\", vastasi hän julmasti. \"Jotkut kyllä pääsivät\nvahingoittumattomina, siitä voi vaikka vetoa lyödä -- sellaiset\npaholaisen sikiöt aina pääsevät. Ja niitä on varmasti väijyksissä\njoka haaralla tässä ympäri, enkä minä antaudu mihinkään vaaraan enää\ntänä yönä. Ne eivät voi päästä tänne sisään -- mutta, kuten sanoin,\nulkopuolella -- huu!\"\n\n\"Mutta poliisi, herra Holliment?\" sanoin. \"Varmaankin tuollainen nielu\non herättänyt heidän huomionsa, puhumattakaan katuoven rikkomisesta ja\nkaikesta muusta? Luulisin heidän tällä haavaa olevan huoneustossanne.\"\n\n\"Ei ole niinkään varmaa vastasi hän\". \"Tämä on autiota seutua, niin\nsanoakseni -- ei paljon väkeä ulkona öisin, ja lähin poliisi on\nsaattanut olla monen kadunkulman päässä, neljännestunti sitten. Ainakin\n-- turha heittäytyä vaaraan! Sitä paitsi, mikä teillä täällä on hätänä?\nOttakaa vielä tilkkanen konjakkia, kuten minäkin aion, ja pankaa\nsauhuksi -- tuolla on sikaareja, hyvää laatua, tuossa laatikossa -- ja\nkun olemme pikkusen rauhoittuneet, haemme esille vähän illallista, ja\nsitten tuumimme edelleen. Tärkein asia, nuori mies, on ettemme viru\nselällämme varastohuoneessa, muutama tuuma kylmää terästä kurkussamme!\nKaatakaa itse tällä kertaa.\"\n\nMinä kaadoin itse ja tarpeen se olikin, sillä olin vielä järkytetty, ja\nsytytin sikaarin, ja istuuduin sohvalle tulen läheisyyteen. Holliment\nseurasi esimerkkiä ja vaipui vastapäätä olevaan nojatuoliin; jonkun\naikaa istuimme maistellen laseistamme ja tupakoiden -- äänettöminä.\nKului ehkä kokonainen tunti, ennenkuin kumpikaan meistä puhui tai\nliikkui; silloin Holliment äkkiä nousi ja heitti sikaarin pätkän uuniin.\n\n\"Olen kunnossa taas!\" hän sanoi. \"Aivan entiselläni! Sen se konjakki\ntekee. Miltä teistä itsestänne tuntuu nyt?\"\n\n\"Siltä kuin en olisi mitään juonutkaan\", sanoin. \"Mutta ellei tuota\ntappelua olisi ollut lähellä, olisin tällä hetkellä päihdyksissä.\"\n\n\"Juuri niin -- juuri niin!\" hän vakavana myönsi. \"Samanlaiselta minusta\nitsestänikin lie tuntunut. Jotakin hermostosta riippuvaa, epäilemättä\n-- lääkärin asioita, sellaiset, enkä minä ole mikään lääkäri. Mutta\nasiasta toiseen, minun on -- nälkä. Haemme esille vähän syötävää --\nminulla on maukas kimpale kylmää häränlihaa ja lohkare oivallista\nvanhaa juustoa -- miltä se kuuluu? Oluen kanssa tietysti. Minulla on\nrunsaasti pullo-olutta täällä.\"\n\n\"Kuuluu tavattoman houkuttelevalta, herra Holliment\", vastasin. \"No\ntoimeen sitten\", hän sanoi, \"alanpa valmistella\". Hän alkoi hyöriä ja\npyöriä ja minä jäin sohvalle istumaan häntä joutilaana tarkastellen.\nNäin heti, että hän oli järjestyksen mies, kuten myöskin mies, joka\noli tarkkatapainen, mitä syömiseen ja juomiseen tulee. Pöydän keskellä\nolevasta laatikosta hän otti esille puhtaanvalkoisen pöytäliinan\nja ruokaliinoja sekä huolellisesti puhdistettuja ja kiilloitettuja\nveitsiä ja haarukoita; hän otti alas lautasia telineeltä ja puhtaita\nlaseja sivupöydältä, ja oli tuota pikaa järjestänyt pöytänsä yhtä\nsievästi ja näppärästi kuin harjaantunut sisäkkö. Ja tuotuaan\njonkinlaisesta huoneen perällä olevasta ruokakaapista kimpaleen kylmää\nnäränpaistia, mainion juustokappaleen, leipää, voita ja ruukullisen\nsäilykepähkinöitä, hän veti korkit parista olutpullosta, tyhjensi\nniiden sisällön laseihin ja nyökäten minua tulemaan pöydän ääreen, kävi\nkäsiksi paistihaarukkaansa ja veitseensä.\n\n\"Te olette nälissänne tähän aikaan - niin kuin luonnollista on\", hän\njutteli. \"Nyt onkin jo kenen hyvänsä illallis- tai päivällisaikaa\nmyöhempi, eikö niin?\"\n\n\"Minun on nälkä, herra Holliment\", myönsin. \"Ja paistinne näkeminen\ntekee minut nälkäisemmäksi.\"\n\n\"Minulla on aina varattuna muutamia ruokapaloja tänne\", hän sanoi,\nleikaten herkullisia viipaleita. \"Tulee hyvään tarpeeseen. Mutta saitte\npäivällisenne kunnollisesti, vai miten?\"\n\n\"Ja teetä, kiitos\", vastasin. \"Molemmat oikein hyvää ja runsasta.\n'Amiraali Hawken' tarjoilija toi ne -- kuten olitte luvannut.\"\n\n\"Jim\", hän nyökäten huomautti. \"Niin, siivo, kohtelias poika, tuo\nJim. On ollut viinurina siellä monta vuotta. Te ette tunne tätä osaa\nkaupunkia?\"\n\n\"En\", sanoin. \"Mutta löysin aivan helposti talonne -- ystävänne, herra\nQuartervaynen, antamien ohjeitten mukaan.\"\n\nHän säpsähti vähän tätä sanoessani, antaen paistiveitsensä pysähtyä.\n\n\"Niin, tietysti!\" hän mutisi. \"Quartervaynepa tietenkin teidät lähetti.\nOlin hetkeksi unohtanut, kuinka tulitte luokseni -- kumma kyllä. Ja --\nellette pane pahaksi kysymystäni -- missä hommissa olitte kohdatessanne\nQuartervaynen?\"\n\n\"Jos tahdotte tietää, herra Holliment, olin Clarence-laiturilla,\ntuuliajolle joutuneena\", vastasin. \"Pari päivää olin oleskellut täällä\nPortsmouthissa odottaen erästä rahalähetystä, joka ei ollut saapunut --\nainakaan sitä ei ollut saapunut Quartervaynen tavatessani.\"\n\n\"Muistan -- muistan!\" hän sanoi. \"Hän antoi teille punnan. Ja mihin nyt\noli aikomuksenne mennä?\"\n\n\"Lontooseen\", vastasin. \"Olisin lähtenyt Lontooseen Quartervaynen\npunnalla, jollette te olisi pyytänyt minua huolehtimaan liikkeestänne.\"\n\nHän oli jo alkanut syödä, mutta tämän kuullessaan hän, posket paistia\npullollaan, laski pois veitsensä ja haarukkansa ja tuijotti hetken\nsuoraan eteensä.\n\n\"Lontooseen?\" hän äkkiä mutisi. \"Lontooseenko nyt? Se ei ole\ntosiaankaan hullumpi tuuma. Jos maailmassa on olemassa turvallista\npaikkaa --\"\n\nHän keskeytti lauseensa kääntyen minuun päin.\n\n\"Yhäkö haluatte mennä Lontooseen?\"\n\n\"Ensimmäisellä junalla, jonka tavoitan päästyäni täältä\", vastasin.\n\nHän otti käsiinsä veitsen ja haarukan taas ja alkoi syödä tasaisesti.\n\n\"Kuulkaahan!\" sanoi hän hetken kuluttua. \"Minä vien, teidät Lontooseen\nja lähden sinne itsekin! Paras paikka. Niin kauan kuin tuo kirottu\nkiinalainen on hengissä -- jos on -- ja yhtä hyvin voi koettaa\nmyrkyttää paholaista -- ei tule olemaan... mutta välipä tuolla!\nLontooseen piletti! Nyt kuulkaa. Minulla on auto -- ei uusi, mutta\nhyvä tässä aivan lähellä, ja siinä on vielä runsaasti petrolia, kaikki\nvalmiina. Kun olemme illallisemme lopettaneet, käyn huolellisesti\ntarkastamassa ympäristöä, ja jos asiat näyttävät selviltä, pujahdamme\nulos, menemme autooni ja sitten matkaan. Vai mitä arvelette?\"\n\n\"Mikään ei minulle paremmin sopisi, herra Holliment\", vastasin. \"Minä\nolen mukana!\"\n\n\"Asia on siis päätetty, ja syökääkin vankasti illallista, sillä meillä\non edessämme kylmä ajo kautta loppuyön\", hän sanoi. \"Enemmän paistia\nnyt!\"\n\nMolemmat söimme hyvän illallisen -- vankan illallisen. Sitten\nme korjasimme hänen pöytänsä, pesimme lautaset ja muut tavarat\nsinkkikulhossa ja asetimme ne kaikki paikoilleen taas. Ja sen jälkeen\nhän, kehoittaen minua olemaan pelkäämättä hänen poissa ollessaan, lähti\nportaita ylös ja meni ulos. Hän ei ollut ulkona kymmentä minuuttia\nkauemmin, ja palattuaan hän ensi töikseen otti alas kaksi raskasta\npäällystakkia, antoi toisen niistä minulle samalla nyökäten merkiksi,\nettä kaikki oli hyvin. Sitten hän sammutti lampun, johdatti minut ulos\nja ylös eteissaliin, josta jo olen puhunut. Menimme ulos jollakin\nhänelle tietyllä tavalla ja sitten lehtikäytävien ja pihojen kautta\naitaukseen, jossa pimeässä törrötti auto. Aivan vieressä oli puoliavoin\novi, josta loisti valo -- Holliment poikkesi sinne sisään ja tuli\nheti takaisin kädessään kaksi lasia, joista hän toisen ojensi minulle\nhuomauttaen, että se oli tilkkanen whiskyä kylmää vastaan. Me joimme\n-- ja sitten hän käski minun mennä autoon sisään ja jos halusin ruveta\nnukkumaan. Hän itse ajaisi, ja minä noudatin hänen kehoitustaan... ja\nennenkuin olimme kaupungista päässeet, olin jo vaipunut sikeään uneen.\n\nHeräsin äkkiä kovasti säikähtäen. Keltanaamainen kiinalainen oli ollut\niskevinään puukon kylkiluitteni väliin. Mutta huomasin, etten ollutkaan\nHollimentin autossa. Sen sijaan huomasin makaavani laajan nummen\nylimmällä huipulla. Kaikkialla ympärilläni oli keväisen päivänkoiton\ntäysi kirkkaus ja vieressäni, pidellen tulista oritta kuolaimista ja\nuteliaasti katsellen säikähtyneisiin silmiini, seisoi viehättävin\ntyttö, minkä kaksikymmentäkolme-vuotisen elämäni aikana olin nähnyt.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nLiitukaivos\n\n\nNiin perin hämmennyksissä kuin tällaisesta heräämisestä olinkin,\noli minulla kuitenkin tarpeeksi ymmärrystä käsittääkseni mitä näin.\nJa tärkein asia oli tyttö. Hän oli jotenkin pitkä ja hoikka olento,\npuettuna ratsastustakkiin ja polvihousuihin ja sievästi viimeistelty\naina valkoiseen kravattiin ja kiilloitettuihin saappaisiin asti,\nhuolimatta varhaisesta aamuhetkestä; jonkinlainen amatsoonityttö,\nvaikkakin perin naisellinen; hänen hiustensa kullanpuna hämmästytti\nminua samoin kuin ruskeitten silmien välke ja poskien ja huulten lämmin\nväri, ja hänen huulensa olivat juuri silloin vakavat, melkeinpä kovat,\nja hänen hienosti kaartuvien kulmakarvojensa välissä oli vähän ryppyjä,\nilmeisesti todistaen, että hän oli melkein kiihtyneessä mielentilassa.\nNäin myöskin, mikä oli saattanut minut ajattelemaan kiinalaisen veistä\nkylkiluitteni yhteydessä. Tytöllä oli kädessään tukeva ratsupiiska,\nja löydettyään minut nukkumasta hän oli puskenut sillä minua, kunnes\nheräsin. Paraikaa hän oli työntämässä sitä jotenkin pontevasti\nkainalokuoppaani, kun alistuin sen kutsuun ja aukaisin silmäni häntä\nkohden.\n\nPonnistelin istuma-asentoon ja katsoin pitkään häntä ja hänen\norittansa, ja nurmea ja kanervikkoa ympärilläni. Kun silmäni taas\nkohdistuivat häneen, alkoi hän puhua.\n\n\"Mitä teette täällä? Puhukaa suunne puhtaaksi!\"\n\nHänellä oli miellyttävä ääni, mutta milloinkaan en ole kuullut\nkoulunopettajan puhuvan vaativammin, ja juuri hänen sanontansa jyrkkyys\nselvitti pääni -- jotakuinkin.\n\n\"Sitäpä juuri haluaisin itsekin tietää\", vastasin minä.\n\nRyppy kulmakarvojen välissä syveni ja minä näin hänen hoikkien\nsormiensa lujemmin puristavan ratsupiiskaa.\n\n\"Älkää siinä omianne panko!\" huusi hän. \"Olette nukkunut täällä ulkona.\nMutta uni tietenkin petti, ja minä sain teidät kiinni ennenkuin ehditte\nherätä ja piiloutua. Älkää siinä valehdelko tai tehkö verukkeita\nminulle. Olette nukkunut täällä ulkona vakoillaksenne noita!\"\n\nÄkkiä hän kohotti ratsupiiskansa ja pyörittäen sitä vähän ympäri\nosoitti pitkin takanansa olevaa nummea. Ja silloin minä näin\nylängöllä olevalla tasaisella paikalla jonon kilpa-ajohevosia\nkäyntiharjoituksessa. Koneellisesti laskin ne -- yksi, kaksi,\nkolme, neljä, viisi. Ja minä käsitin hänen tarkoituksensa. Hän\noli luullut minua joksikin vakoilijaksi, joka hiiviskeli ympäri\nsaadakseen kilpa-ajojen vedonlyöntiä varten varkain silmäillä jotakuta\narvattavasti hyvinkin kallisarvoista hevosta.\n\n\"Vastatkaa!\" tiukkasi hän. \"Eikö olekin asia niin?\"\n\nMinä puistelin päätäni, epäilemättä hyvin vaisusti hymyillen.\n\n\"Ei sinne päinkään!\" sanoin minä. \"Hevosiako? Hyvä Jumala! Tuskin\nhevosta kameelista erotan! Ovatko nuo kilpa-ajohevosia? Niin kai --\nvaan minä en ole milloinkaan edes kilpa-ajoja nähnyt! Ei, sen vuoksi en\nole täällä!\"\n\n\"No, miksi sitten olette täällä?\" hän tiedusti, tarkastaen minua yhä\nenemmän kummastuen. \"Puhutte kuten herrasmies -- olette hyvin puettu\n-- olette -- niin, mitä tämä kaikki tietää? Tämä on yksityisaluetta\nnummella -- minun omaisuuttani. Mitä teette täällä -- nukkumassa\nmaaliskuun aamuna? Katsokaa -- vaatteenne ovat kasteen peittämät!\"\n\nSe oli minusta hyvin vähäpätöinen seikka. Katselin asuani ja näin, että\nsiisti sininen verkapukuni näytti siltä kuin olisi hämähäkin verkkoja\nkudottu siihen. Yritin nyt nousta -- pääsin polvilleni -- sitten\njaloilleni -- ja samassa hoipertelin kuin juopunut. Tuota pikaa tyttö\nkietoi käsivartensa ympärilleni, ja hänen äänensä muuttui naisellisen\nhuolestuneeksi.\n\n\"Mikä nyt tuli?\" hän pelästyneenä huudahti. \"Oletteko -- sairas?\"\n\nMinä tein nyt lujan ponnistuksen ja sain kiinni oriin satulasta. Se\noli vankka elukka, ja siihen nojaamalla tunsin itseni turvalliseksi.\nSilloin tyttö äkkiä pisti kätensä lievetakkinsa taskuun, otti esiin\npienen hopeapullon, kiersi sen pään auki ja työnsi pullon vapaaseen\nkäteeni. \"Juokaa!\" hän käski.\n\nMinä join. Konjakkia -- hyvää vanhaa konjakkia. Se johdatti mieleeni\nHollimentin ja viime yön, ja se vahvisti minua. Työnsin hänelle pullon\ntakaisin nyökäten ja katselin hitaasti ympärilleni. Tuolla puolella maa\naleni laaksoksi; laakson toisella puolen näkyi harjuja loppumattomana\njonona, siellä täällä kohosi joku torni ja toisaalla kartanoitten ja\nmaatalojen päätyjä ja savupiippuja ja siintävässä etäisyydessä häämötti\njonkun kaupungin rakennuksia ja torneja; sen takana oli meri. Osoitin\nkaupunkia. \"Mikä paikka tuo on?\" kysyin häneltä. \"Tuoko?\" huudahti hän.\n\"Portsmouth!\" Oikaisin itseni oriin lapoja vastaan. \"Hyvä on!\" sanoin\nminä. \"Viimeinen asia, jonka muistan ennen kuin herätitte minut, on\nse, että ajoin ulos Portsmouthista autossa! Minulla ei ole sen enempää\nkäsitystä kuin teilläkään siitä, miten tänne olen joutunut. Mutta\nminulle on juotettu unijuomaa. Missä minä olen?\"\n\nHänen silmänsä olivat tällä hetkellä hämmästyksestä sepposen selällään;\nkuitenkin hän vastasi melko nopeasti:\n\n\"Missäkö olette? Tämä on Chilverton-nummi -- kahden penikulman päässä\nPortsmouthista\", hän sanoi. \"Sanoitteko, että lähditte sieltä autossa?\nMilloin?\"\n\n\"Puoliyön seutuvilla\", vastasin minä. \"Mutta minkä puoliyön, sitä en\ntiedä. Olipa nyt minkä hyvänsä -- aivan varmaan minulle on juotettu\nunijuomaa. Nukahdin oitis autoon mentyäni enkä sen jälkeen enää tiedä\nmistään mitään. Kulkeeko mikään tie Portsmouthista Lontooseen tämän\nnummen kautta?\"\n\n\"Ei mikään suora tie\", vastasi hän, \"mutta vähän matkan päässä tästä,\nmissä seisomme -- juuri tuon suuren keltatappuraviidakon takana kulkee\ntie. Kuka teitä kuljetti?\"\n\n\"Hm!\" sanoin minä. \"Sitä itsekin ihmettelen! En ole asiasta varma.\nLuulin -- mutta ei kannata aprikoida. Nukuttamisen vaikutti tietenkin\nviimeinen ryyppy.\"\n\n\"Olitteko -- juovuksissa?\" kysyi hän äkkiä suorasukaisesti.\n\n\"Juovuksissako? En ollut!\" vastasin nauraen. \"Jos tietäisitte --\"\n\nMutta siihen paikkaan minä pysähdyin. Tarvitsin nenäliinaa ja olin\npistänyt käteni povitaskuuni ottaakseni sen esiin. Sielläpä oli\nmuutakin kuin nenäliina. Rahaa! Sormeni koskettivat jotakin kovaa,\nmetallimaista.\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoin minä. \"Mitä ihmettä tämä on?\"\n\nAloin lappaa niitä taskusta, syytäen kädestä toiseen -- puntia! --\nloputtomasti: viimein oli minulla koura täynnä, aivan kukkuroillaan.\nNiihin aikoihin ei punnan näkeminen yleensä ketään ihmetyttänyt; siitä\nhuolimatta tyttö huudahti hämmästyksestä.\n\n\"Niin!\" sanoin minä. \"Olenpa totisesti itsekin ihmeissäni. Mutta --\nheipä hei, täällä on vielä jotakin!\"\n\nTaskun pohjassa oli paperi, jotenkuten mykerrettynä. Vedin sen esiin\nja koetin parhaani mukaan aukaista sitä. Vain kolme lyijykynällä\ntöherrettyä sanaa siinä oli:\n\n_Pitäkää kielenne kurissa!_\n\nTiesin, että tytön teki mieli nähdä tuota paperia. Enkä minä aikonut\nsitä näyttää hänelle. Pistin sen takaisin, pistin rahatkin taskuuni ja\nponnistin kaiken ajatusvoimani. Sitten minä katsoin häneen.\n\n\"Olen hyvin pahoillani, että minut on löydetty teidän yksityiseltä\nalueeltanne\", sanoin niin kohteliaasti kuin suinkin, \"ja olen\nkiitollinen teille konjakista ja -- ja osanotostanne. Totta puhuen,\nolin sattumalta sekaantunut mitä harvinaisimpaan seikkailuun viime yönä\nPortsmouthissa. Se mies, joka oli ollut osatoverinani, lupasi ajaa\nminut Lontooseen ja antoi minulle väkevän ryypyn juuri ennen lähtöä.\nHän on selvästikin antanut minulle unijuomaa ja tänne tultuaan jättänyt\nminut siihen, mistä minut löysitte. Nyt minä lähden. Mutta olen vielä\nvähän sekaisin ja heikkona -- voitteko sanoa minulle jotakuta majataloa\ntai mökkiä, mihin voisin mennä hetkeksi levähtämään?\"\n\nHän oli kuunnellut kaikkea tätä hyvin hartaasti, tarkastaen minua\nläheltä, ja nyt hän sanaa sanomatta veti hopeapillin taskustaan ja\npuhalsi siihen kimakasti. Mies, jonka olin nähnyt istuvan liikkumatta\nhevosen selässä vähän matkan päässä, kääntyi nopeasti tämän äänen\nkuullessaan ja tuli nelistäen luo. Hän oli perikuvallista hevosmiehen\nlajia, rohkeakasvoinen, teräväsilmäinen, ja lähestyessään hän\ntarkasteli minua kysyvästi.\n\n\"Bradgett!\" sanoi tyttö. \"Lähden alas kartanoon. Pidäpä kaikesta huolta\n-- en tule enää tänä aamuna tänne.\" Mies kosketti lakkiaan tallirengin\ntapaan ja poistui yhtä äänettömänä kuin oli tullutkin, ja tyttö kääntyi\nminuun. \"Tulkaa mukaan minun talooni\", hän sanoi. \"Annan teille vähän\naamiaista. Pitäkää kiinni oriin satulasta, niin teidän on helpompi\nkävellä.\"\n\nSiitä olin varsin iloinen, sillä tällä haavaa tunsin oloni oudommaksi\nkuin tuntoihin tullessani.\n\n\"Te olette kovin hyvä aivan oudolle -- joka on tavattu omituisissa\nolosuhteissa\", sanoin minä, kun hän johdatti minua mäenrinnettä alas.\n\"Saisinko tietää, kenelle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa?\"\n\nHän katseli minua omituisesti, hymykuoppien alkaessa ilmestyä hänen\nposkilleen.\n\n\"Sanoitte, muistaakseni, ettette ole milloinkaan nähnyt kilpa-ajoja\",\nhän huomautti.\n\n\"En milloinkaan\", vastasin minä. \"En tiedä kilpa-ajoista mitään -- en\nkerrassaan mitään.\"\n\n\"Ette kai\", vastasi hän naurahtaen. \"Muussa tapauksessa olisitte\ntuntenut minut. Olen neiti Margaret Manson, valmentaja. Ettekö ole\nkuullut puhuttavan suuresta Kit Mansonista, joka valmensi viisi Derby-\nja kuusi Sr. Leger-ajojen voittajaa? Hän oli isäni, ja hänen kuoltuaan\nperin minä hänen ammattinsa. Ja syynä siihen, että niin tiukasti\ntahdoin tietää, miten olitte tänne tullut ja mitä olitte tekemässä,\noli se, että olen saanut Derby-ehdokkaan vaimennettavakseni, enkä\nkärsi mitään vieraita ihmisiä ympärilläni kurkkimassa ja nuuskimassa,\nymmärrättekös? Luulin teitä vakoilijaksi.\"\n\n\"Viaton olen minä, neiti Manson\", vastasin. \"Nimeni on Cranage, James\nCranage -- ammatiltani olen oikeastaan näyttelijä, mutta viimeksi olen\nollut Barret Oliverin, tuon kuuluisan teatterinjohtajan, sihteerinä;\nOliver on mennyt Australiaan, kiertueelle, eikä minua haluttanut\nmennä hänen mukanansa, ja olen etsimässä itselleni jotakin muuta\ntointa. Ehkäpä tässä kerron teille, miten satuin sekaantumaan vasta\nmainitsemaani seikkailuun --\" \"Odottakaa, kunnes olette saanut vähän\naamiaista\", keskeytti hän. \"Näytätte vielä kehnonlaiselta. Mutta meillä\nei ole pitkä matka -- vain tuon metsikön ympäri.\"\n\nKohta tulivatkin näkyviin talo ja tallit, jotka siihen saakka olivat\nolleet hänen juuri osoittamansa tiheän metsikön peitossa. Kun en\nmilloinkaan ollut nähnyt valmennuslaitosta, hämmästytti minua\nrakennusten koko ja laajuus sekä melkein palatsimainen yksityisasunto,\njohon minut nyt johdettiin. Ja kynnyksellä minä pysähdyin.\n\n\"Palvelijanne\", sanoin minä, \"luulevat, että olette tuonut aamiaiselle\njonkun maankiertäjän\".\n\n\"Eivät luule, kun olette kunnollisesti peseytynyt!\" vastasi hän\nnaurahtaen. \"Vain sen puutteessa te näytätte olevan -- ensi hätään.\nMutta tulkaa ensin ruokahuoneeseen.\" Hän oli ilmeisesti ymmärtäväinen\nja neuvokas tyttö. Hän vei minut hienoon ruokahuoneeseen, johdatti\nsivupöydän ääreen ja otti pullokaapista pienen samppanjapullon, jonka\nhän sitten hyvin näppärästi aukaisi hennoilla sormillaan.\n\n\"Te juotte tämän!\" sanoi hän käskevästi, kaataen lasiin kuohuvaa\nnestettä. \"Ja tunnette itsenne uudeksi ihmiseksi. Sitten saatte mennä\nkylpyhuoneeseen, ja aamiaisen aikana kerrotte, -- eikö niin?\"\n\nHän nauroi iloisesti ojentaessaan minulle lasin, ja minäkin nauroin\ntyhjentäessäni sen.\n\n\"Terveydeksenne!\" sanoin minä. \"Olette oikeaa lajia joka tapauksessa.\nPitkää ikää ja paljon onnea teille!\"\n\nTunnin kuluttua tunsin itseni uudeksi ihmiseksi -- hän oli varustanut\nminulle kylpyhuoneeseen partaveitset ja muut, ja kun minä pestynä\nja puhdistettuna palasin alas aamiaiselle, saatoin tuskin todeksi\nuskoa, että minut pari tuntia sitten oli hylkytavarana korjattu\navonaiselta kedolta. Näin hänenkin hyväksyvästi katsovan minuun,\nkun astuin huoneeseen, jossa hän odotti minua miellyttävän näköisen\nvanhanpuoleisen naisen seurassa, jonka hän esitti minulle tädikseen,\nneiti Millie Heppleksi.\n\n\"Voitteko paremmin?\" kysyi hän aamiaiselle ruvetessamme.\n\n\"Totta kai, muuten olisin kiittämättömämpi ja säädyttömämpi kuin\nolenkaan!\" sanoin. \"Kiitos teille, voin nyt niin paljoa paremmin, että\njos teitä haluttaa kuulla, saatan kertoa teille eilispäiväiset ja\nviimeöiset seikkailuni.\"\n\n\"Enpä tahdo kieltää, että olen aivan naisellisen utelias niitä\nkuulemaan\", nauroi hän, leikatessaan edessään olevaa hienoa yorkilaista\nlampaanpaistia. \"Kertokaa minulle kaikin mokomin -- jos vain teitä\nhuvittaa.\"\n\n\"Huvittaa hyvinkin!\" vastasin päättävästi. \"Olette arvostelukykyinen\nja järkevä nainen, ja mielisinpä tietää teidän ajatuksenne asiasta.\nSillä se käy kerrassaan yli minun ymmärrykseni, enkä tiedä, eikö minun\noikeastaan pitäisi palata Portsmouthiin ja asettua yhteyteen poliisin\nkanssa. Kuitenkin...\"\n\nAamiaisen aikana minä kerroin noille kahdelle naiselle koko jutun,\nalkaen kohtauksestani Quartervaynen kanssa Clarence-laiturilla,\nsiihen asti kun heräsin Chilverton-nummen ylimmällä huipulla. En\nsäästänyt yksityiskohtia kertoessani heille sanasta sanaan sen, mitä\nolen tässä kirjoittanut. Kertominen vaikutti eri tavalla kumpaankin\nkuulijaan. Neiti Hepple, joka myöhemmin myönsi minulle, että hän piti\njännitysromaaneista, oli ihmeissään siitä, että todellisessa elämässä\ntapahtui sellaisia asioita, jotka olivat ainakin yhtä merkillisiä\nkuin mitä ammattikirjailijat kuvittelivat mielessänsä; hän ahmi\nkaikki halulla ja nautinnolla. Mutta neiti Mansonin mielenkiinto oli\nlaadultaan käytännöllisempää; hän näytti harkitsevan asiaa, laskien\nmahdollisuuksia, miettien todennäköisyyksiä; kuta enemmän kerroin, sitä\nmiettivämmäksi hän kävi.\n\n\"Ja tämä on lorun loppu\", päätin minä äkkiä.\n\n\"Tarkoitatte -- asian alku\", sanoi hän. \"Tai jos se on loppu, on se\nvain ensi luvun loppu. Asia on tietenkin vasta alkanut. Esirippu\nlaskenut ensi näytöksen jälkeen -- siihen asti olette tullut. Nyt\nseuraa -- toinen näytös.\"\n\n\"Jossa minä en esiinny!\" sanoin päättävästi.\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" kysyi hän. \"Saattaa olla, että te joudutte --\nteidät pakotetaan -- siihen! Oli miten oli, kuten sanoin, on tämä vasta\nalkua.\"\n\n\"Minä taas tahtoisin tietää\", huomautti neiti Hepple teetarjottimensa\ntakaa, \"mitä tämä kaikki merkitsee? Te ette tietystikään tiedä, sir?\"\n\n\"En sen enempää, neiti Hepple\", vastasin minä, \"kuin Bacon-Shakespeare\n-väittelyn merkityksestä. Kaikki minkä tiedän -- olen teille jo\nkertonut. Tähän asti on koko asia salaperäisyyden peitossa.\"\n\n\"Oletteko laskenut nuo rahat?\" kysyi neiti Manson äkkiä.\n\n\"Olen kyllä! Niitä on sata puntaa kultarahoina\", vastasin.\n\n\"Vaikenemisen palkaksi tietysti\", hän huomautti.\n\n\"Jotakin sen tapaista epäilemättä\", sanoin minä. \"Kuitenkin luulen,\nottaen huomioon viimeöiset kärsimykseni, olevani oikeutettu niihin.\"\n\n\"Pitämään ne ainakin\", hän sanoi. \"Mutta mitä tulee poliisille\nkertomiseen, arvelen, että teidän pitäisi odottaa asiain kehitystä.\nOdottakaa seuraavia uutisia. Ei koskaan tiedä --\"\n\nHänen vielä puhuessaan tulivatkin jo seuraavat uutiset, asia joutui\nuuteen vaiheeseen. Ovelle ilmestyi palvelijatar kertomaan, että\nBradgett oli eteishuoneessa ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Neiti\nManson nousikin heti paikalla aamiaispöydästä. Näin, että hän oli\njo levoton ja että hän pelkäsi jotakin tapahtuneen kallisarvoisille\nsuojateilleen. Mutta parin minuutin kuluttua hän katsahti sisään\nhuoneen avoimesta ovesta ja nyökkäsi minulle. \"Herra Cranage\", sanoi\nhän, \"tulisitteko tänne ulos?\" Minä menin. Bradgett seisoi avaran\neteishuoneen ovipuolessa; neiti Manson vei minut päinvastaiseen\nsuuntaan. \"Onko teillä mitään käsitystä siitä, minkälainen se auto\noli, jossa teitä viime yönä kuljetettiin?\" kysyi hän kuiskaten.\n\"Minkälainen? Tarkoitatteko minkä tehtaan?\" vastasin minä. \"Ei minulla\nole siitä aavistustakaan. Aitauksessa, josta lähdimme, oli pimeä, aivan\npilkkopimeä. Muuta en tiedä kuin että se oli auto -- melko ränsistynyt\n-- mielestäni? Mutta miksi?\"\n\n\"Odottakaa hetkinen\", vastasi hän. Sitten hän kääntyi Bradgettiin.\n\"Hyvä on, Bradgett\", puhui hän. \"Lähden sinne itse. Sanoitteko: ylempi\nliitukaivos?\"\n\n\"Niin, ylemmässä liitukaivoksessa se on\", vastasi Bradgett. \"Pohjalla\ntietysti.\"\n\n\"No niin -- nyt minä lähden\", sanoi hän. Kun mies oli poistunut\neteishuoneesta, kääntyi hän taas minuun. \"Muuan tallirengeistämme on\njuuri tullut sellaisia uutisia tuoden, että kilometrin päässä olevan\nliitukaivoksen pohjalta on tänä aamuna löydetty auto, kerrassaan\nmurskana tietenkin. -- On suoraan porhaltanut yli reunan -- ehkä\nseitsemän tai kahdeksankymmenen jalan putous!\"\n\n\"Oliko siinä ketään?\" huudahdin. \"Seitsemän- tai kahdeksankymmentä\njalkaa! No sitten --\"\n\n\"Se juuri onkin merkillinen seikka\", sanoi hän. \"Ei löydy jälkeäkään\nkenestäkään. Tietenkin, jos joku olisi ollut siinä sisässä, niin\nkahdeksankymmenen jalan syöksyminen --\"\n\nHetken aikaa seisoimme molemmat äänettöminä toisiimme tuijottaen.\nSitten hän sieppasi vieressä olevasta telineestä saarnipuisen\nkävelykepin ja viitaten minua tekemään samoin lähti eteishuoneen ovea\nkohden.\n\n\"Lähtekää mukaan!\" sanoi hän. \"Olemme kumpikin jo lopettaneet\naamiaisemme, ja nyt lähdemme sitä katsomaan. Sillä olisipa hauska\ntietää -- onko tämä se auto, joka teidät toi nummen huipulle?\"\n\n\"Ja jos on\", sanoin minä, \"niin missä on Holliment? Sillä Holliment\nvarmasti sitä kuljetti. Ja jos tämä on hänen autonsa ja hän sen mukana\nmeni yli reunan --\"\n\n\"Se on aivan mahdotonta\", selitti hän. \"Ei kukaan ihminen voi ajaa\ntuon liitukaivoksen reunan yli, pudota kahdeksankymmentä jalkaa ja\nsitten hengissä lähteä laputtamaan. Mutta ei kannata miettiä -- sittepä\nnähdään.\"\n\nHän johti minut talosta mäenrinnettä pitkin ja ylöspäin jonkinlaista\nvuoritietä noin puolen kilometrin verran. Äkkiä hän poikkesi siitä ja\nkuljettuaan vähän matkaa sitkeää ruohoturvetta vei minut suoraa päätä\naitaamattoman ja kerrassaan suojaamattoman liitukaivoksen äärimmäiselle\nreunalle. Kun katselimme alas, näimme auton, Hyvinkin kahdeksankymmentä\njalkaa alempana. Minusta auto näytti särkyneen yhtä moneksi sirpaleeksi\nkuin maailmassa on päiviä. Sen ympäri oli kokoontunut väkeä, paimenia,\nrenkipoikia, töllistelijöitä läheisestä kylästä, ja me menimme\nalas mäenrinnettä lammaspolkua pitkin ja liityimme heihin. Muuan\npoliisikin oli siellä; hän kertoi meille, että asian oli täytynyt\ntapahtua varhain aamulla, sillä hän oli itse käynyt liitukaivoksessa\nerään metsänvartijan kanssa puoliyön seutuvilla, eikä siellä silloin\nollut mitään näkynyt; hän sanoi myöskin, että se renki, joka ensiksi\noli löytänyt hylyn kello seitsemältä, ei ollut huomannut ketään\nihmisolentoa siinä läheisyydessä. Ja sitten hän kiinnitti huomiomme\ntärkeään seikkaan -- sirpaleiden joukossa ei ollut mitään, josta autoa\nolisi voinut tuntea -- kaikki sellaiset osat oli poistettu.\n\n\"Ja asiasta voi tulla vain yhteen johtopäätökseen\", hän selvitteli.\n\"Autosta on kuljettaja poistunut ylhäällä tuolla, pannut sen käyntiin\nja laskenut menemään reunan yli! Mutta miksi?\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nVanha näyttämökuningatar\n\n\nTämä luonnollinen kysymys epäilemättä askarrutti niiden parinkymmenen\npaikkakuntalaisen ajatuksia, jotka seisoivat siinä ympäri, vuoroon\nkatsellen murskaantunutta autoa ja vuoroon meitä itseämme.\n\nMutta poliisi tiesi vielä jotakin ja hän oli innokas kertomaan sitä.\n\"Olen käynyt tuolla huipulla, neiti Manson\", hän jatkoi, osoittaen\nliitukaivoksen reunaa korkealla yläpuolellamme. \"Niin, lähdin sinne\nylös heti tämän sekasotkun nähtyäni, vaikka tietysti ensin otin tarkan\nselon, ettei mitään ruumista tai sellaisen osaa ollut täällä alhaalla.\nJa minä tarkastin huolellisesti ympäristöä, en ainoastaan tuota paikkaa\njuuri tuolla ylhäällä, vaan myöskin sen takana kulkevaa maantietä.\nTietysti minunlaiseni harjaantunut silmä näkee sellaista, mitä -- no\nniin, mitä eivät muut ihmiset näe. Ymmärrättekö minua?\"\n\n\"Täydellisesti, Roberts\", vastasi neiti Manson. \"Ja mitä te näitte?\"\n\n\"Saattepa kuulla\", vastasi poliisi ylpeällä itseluottamuksella.\n\"Tuo auto on tullut tietä myöten, joka kulkee teidän talonne takaa,\nmäenrinnettä pitkin ja etelästä päin; se ei ole tullut vastaiselta\nsuunnalta. No, miksei? Jo ennenkuin menin tuonne ylös, tarkastin\nhuolellisesti pyöränrenkaita -- voitte huomata niiden olevan erikoista\nmallia ja sen tähden jättävän erikoiset jäljetkin.\n\n\"No niin, huomaatte noiden jälkien tulevan ylös teidän taloltanne\npäin eikä alas, ja jos te ja tuo herrasmies menette tuonne ylös,\nniin huomaatte, että juuri tämän liitukaivoksen kohdalla nuo tiellä\nolevat jäljet loppuvat -- äkkiä! Kerronpa teille, neiti, mitä tapahtui\n-- se kaveri, joka ohjasi tuota autoa, pysähtyi siihen. Sitten hän\nluultavasti kävi tarkastamassa tätä hirveätä rotkoa puolelta ja\ntoiselta, vaikka hän nähtävästikin tunsi sen ennestään. Sitten hän vei\nautonsa ruohikolle tuon ulkoneman kohdalle, hyppäsi itse pois silloin\nkun se lähti liikkeelle ja antoi sen -- huilata. Mies seisoi ylhäällä\nvahingoittumattomana ja auto meni yli reunan -- murskaksi. Miltä\nselitys kuuluu -- neiti?\"\n\n\"Se on todistus siitä, että teillä on erinomainen kyky tehdä huomioita\nja johtopäätöksiä, Roberts\", sanoi neiti Manson.\n\n\"Teidän sijassanne, niin nuori kuin te vielä olette, rupeisin\nsalapoliisiksi.\"\n\n\"No niin, olen sitä jo ennemminkin ajatellut, neiti\", huomautti\npoliisi mielissään. \"Mutta muuan seikka minua oudostuttaa tässä\nasiassa, nimittäin -- mitä syytä saattaisi kellään ihmisellä olla\ntuolla lailla särkeä autonsa -- ehdoin tahdoin. Se ei ollut niin\nsanottu ensiluokkainen eikä toisluokkainenkaan auto, eipä edes\nkeski-ikäinenkään, mutta se oli kuitenkin vielä käyttökelpoinen ja\nrahan arvoinen se oli. Te kai ajattelette, että tuo tuommoinen oli\nhullun työtä, neiti, eikö niin?\"\n\nNeiti Manson vastasi olevansa aivan samaa mieltä kuin poliisikin, ja\nsitten hän ja minä palasimme Iiitukaivoksen huipulle ja huomasimme\ntodeksi poliisin kertomuksen mäkitiellä näkyvistä pyörän jäljistä.\n\nEi ollut epäilystäkään siitä, että auto oli tullut tähän paikkaan sen\npaikan läheisyydestä, johon minut oli yöksi jätetty, eikä siitäkään,\nettä sen syöksyminen Iiitukaivoksen reunan yli oli ollut harkittu teko,\nsillä ajotietä huolellisemmin tarkastaessamme huomasimme paikan, missä\nse oli käännetty melkein suorakulmaisesta ja toisen paikan, missä se\nnähtävästi oli seisonut, ennenkuin se oli taas pantu liikkeelle ja\nlähetetty turmioonsa.\n\n\"Auto on sama, jolla teidät viime yönä tuotiin Portsmouthista!\" selitti\nkumppanini lujalla vakaumuksella. \"Aivan varmasti.\"\n\n\"Niin\", myöntelin minä. \"Mutta missä on kuljettaja? Ja minkä tähden hän\ntämän teki? Ja ettekö luule, että minun olisi parempi mennä takaisin\nPortsmouthiin ja kertoa poliisille kaikki mitä tiedän?\"\n\n\"Ei, enpä tiedä, että teidän sijassanne tekisin niin\", vastasi hän. \"Te\nette ole tehnyt mitään, olette vain sattumalta sekaantunut omituisiin\ntapauksiin. Teidän sijassanne odottaisin nähdäkseni, miten asia\nkehittyy.\"\n\n\"Ja pitäisittekö nämä rahat?\" kysyin minä, taputtaen taskuani, jossa\nkulta ilkeästi painoi.\n\n\"Miksei? Ne on pistetty sinne\", hän sanoi. \"Ainakin minä ne pitäisin!\nMutta saattepa kuulla jotakin -- ennemmin tai myöhemmin. Kaikessa tässä\npiilee joku salaisuus. Ja -- mihin nyt aiotte ryhtyä?\"\n\n\"Mennä Lontooseen kai\", vastasin minä. \"Missä on lähin asema?\"\n\n\"Kahdeksan tai yhdeksän kilometrin päässä\", vastasi hän. \"Mutta --\nminullapa on eräs tuuma teihin nähden.\"\n\n\"Tuuma -- minuun nähden?\" huudahdin, osoittaen hämmästystäni. \"Mikä\nsitten?\"\n\n\"Haluaisitteko uutta sihteerin paikkaa?\" kysyi hän.\n\n\"Haluan mitä tahansa hyvää ja kunnollista -- senlaatuista tointa\",\nvastasin minä. \"Totta puhuakseni, ei minulla näyttämöllä juuri ollut\nmenestystä -- luulen paremminkin sopivani tuohon toiseen toimeen. Mutta\n-- onko teillä tiedossa ketään, joka tarvitsee sihteeriä?\"\n\n\"Onko teillä suosituksia ja todistuksia?\" tiedusteli hän asiallisesti.\n\"Oikein hyviä?\"\n\nVastaukseksi vedin esille taskukirjani, otin siitä muutamia kirjeitä ja\npapereita ja ojensin vaieten hänelle. Äänettömänä hän luki ne kaikki,\nsitten hän antoi ne takaisin, osoitti yli laakson erästä puoleksi\npuitten peitossa olevaa suurta taloa pienen kylän yläpuolella, jonka\nolin huomannut liitukaivoksella käydessämme.\n\n\"Näettekö tuota kartanoa?\" sanoi hän. \"Se on Renardsmere House; lady\nRenardsmere asuu siinä -- silloin kun hän ei ole kaupungissa. Ehkä te\nette tunne häntä sillä nimellä. Hän oli -- joku aika sitten -- hyvin\ntunnettu näyttelijätär -- Helena Reading. Tunnettehan sen nimen. Hän\nmeni naimisiin sir William Renardsmeren kanssa, joka on nyt kuollut, ja\nrouva on saanut kaikki hänen maansa ja kaikki hänen rahansa -- ja niitä\non loputtomasti. Ja viimeisten viiden vuoden kuluessa hän on innostunut\nkilpa-ajoihin, ja minä olen saanut talliini hänen Derby-ehdokkaansa --\nVälkehtivän Rubiinin...\"\n\n\"Välkehtivän Rubiinin!\" huudahdin minä. \"Niin, sen nimen minä tietysti\ntunnen. Siitä lyödään suuria vetoja, eikö niin?\"\n\n\"Kolme yhtä vastaan tällä hetkellä\", vastasi hän melkein\nvälinpitämättömästi. \"Mutta nousee se vieläkin, niin totta kuin nimeni\non Peggie Manson! Välkehtivä Rubiini tulee voittamaan Derbyn yhtä\nvarmasti, kuin tuo on minun taloni ja nuo minun tallejani ja tämä tässä\nminun maatani. Mutta se sikseen. Tärkeintä teille tällä hetkellä on\nse, että lady Renardsmere, joka inhoo kirjelappusenkin kirjoittamista\nja vihaa tilejä -- hakee sihteeriä. Luullakseni te todistustenne\nja suositustenne sekä erikoisesti tuon Barrett Oliverin kirjeen\nperustuksella olette juuri hänelle sopiva mies!\"\n\n\"Olette erinomaisen ystävällinen huolehtiessanne minusta!\" sanoin minä.\n\"Olette laupias samarialainen, neiti Manson.\"\n\n\"Enpä tiedä!\" sanoi hän nauraen. \"Aina kuitenkin halukas tekemään\nhyvän palveluksen. Kuulkaahan nyt -- mikään ei ole sen parempi kuin\ntoimittaa asiat heti. Vanhalla isäkullallani oli tapana sanoa, että\nkolme hienointa sanaa maailmassa oli -- tee se nyt! Lähden kanssanne\nlady Renardsmeren luo -- minun täytyy tavata hänet tänä aamuna, niin\nettä me lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mutta tulkaa ensin\ntalleja katsomaan, niin minä näytän teille sen pikku ladyn, joka tulee\nvoittamaan Derbyn.\"\n\nHän johdatti minut taloaan ympäröivien puutarhojen kautta aivan\nvieressä olevalle valmennuslaitokselle. Minulle, joka en milloinkaan\nennen ollut nähnyt tällaista laitosta ja jolla ei ollut minkäänlaista\nkäsitystä siitä, millä tavoin täysiverisiä valmennetaan, oli koko\npaikka ihme; vielä ihmeellisemmältä näytti, että nuori tyttö vain sitä\nkykeni johtamaan. Mutta kohta näin, ettei neiti Margaret Manson ollut\nainoastaan johtaja, vaan täydellinen itsevaltias; kokonainen armeija\nmiehiä ja poikia, joiden sivu kuljimme tarkastusretkellämme, nähtävästi\nvapisivat hänen viittauksestaan ja kuuntelivat hänen pienintäkin\nsanaansa -- suuremmalla kunnioituksella ja kuuliaisuudella ei\nkomentavaa upseeria kasarmin tarkastuksessa vastaanotettu kuin häntä,\nkun hän kuningattaren tavoin kulki pienen valtakuntansa läpi.\n\nYhtäläiseltä kuningattarelta näytti Välkehtivä Rubiinikin ylen tarkasti\nsuojatussa ja erityisesti vartioidussa asunnossaan, johon hänen\nvalmentajansa minut nyt johti. En tietänyt mitään hevosista silloin ja\nolin hirveän tietämätön täysiveristen erikoisista tuntomerkeistä; ainoa\nminkä tiesin oli, että erinomaisen kaunis nainen omasta maailmastamme\noli kutsunut minua katsomaan vastinettaan hevosmaailmassa, hienosti\nmuodostunutta olentoa, kaikki pelkkää elämää ja tulta, jonka kiiltävän\nruskea karva, säihkyvät silmät, herkät sieraimet ja täydellisen\nsiromuotoiset jäsenet olivat minusta jotakin aivan yliluonnollista.\nJa kun neiti Manson käsi eläimen kaulalla, parin tallirengin\nkunnioittavasti vierestä katsoessa, kysyi minulta, eikö tämä ollutkin\nkaunotar, en voinut muuta tehdä kuin -- kuvaannollisesti puhuen --\nlangeta maahan ja palvella.\n\n\"Onko -- onko se milloinkaan ottanut osaa kilpa-ajoihin?\" kysyin arasti.\n\nYhden hirvittävän sekunnin ajan palvelijat töllistelivät minua suut\nammollaan, voiden tuskin korviaan uskoa; seuraavana ne jo taas\nseisoivat tylsän kunnioittavina. Neiti Manson nauroi.\n\n\"On toki, on se ottanut osaa kilpa-ajoihin!\" vastasi hän. \"Kahdesti jo.\nSe voitti Champagne-palkinnon viime vuonna Doncasterissa, kahden vuoden\nvanhana, kolmella pituudella. Ja viime viikolla se vast'ikään voitti\ntuhannen punnan palkinnon Newmarket'issa, neljällä pituudella. Tässä\novatkin sen pienet saavutukset! Niin -- on se siis juossut... vähäisen!\"\n\n\"Minähän kerroin teille, etten tiedä mitään kilpa-ajoista\", sanoin\nnöyrästi. \"No niin -- toivotan siis vain parasta onnea ja menestystä\nsille! Ja minäpä menen Epsom'iin katsomaan, miten se voittaa Derbyn.\"\n\n\"Enpä luule, että teidän menoanne sinne tarvitsee epäillä\", huomautti\nneiti Manson hetkistä myöhemmin, kun hän ja minä lähdimme pilttuusta,\n\"se on jotenkin varmaa!\"\n\n\"Miten niin?\" kysyin katsellen häntä ihmeissäni.\n\n\"Sentähden, että luulen lady Renardsmeren antavan sen teille toimeksi\",\nvastasi hän kerkeästi. \"Hän on hyvin mieltynyt kaikkiin tai kaikkeen,\nmillä on tai on ollut jotakin tekemistä hänen vanhan virkansa kanssa,\nja se tärkeä seikka, että olette polkenut näyttämöpalkkeja ja ollut\ntekemisissä Barrett Oliverin kanssa, tulee olemaan suunnaton suositus.\nMutta tulkaa -- lähdetään Renardsmere Houseen.\"\n\nHän johti minut -- tällä kertaa eri polkua -- takaisin laakson ja\nsitten kylän kautta, jonka jo olin mäenrinteeltä nähnyt. Se oli soma,\nvanhanaikainen paikka harmaine kirkkoineen, olkikattoisine majoineen\nja puitten keskellä olevine talonpoikaistaloineen, kaikissa tyynen\nonnellisuuden leima. Pienuudestaan huolimatta huomasin siellä tilavan\nnäköisen vanhanaikaisen majatalon; ulkona riippuvalla kyltillä näkyi\nnimi \"Renardsmeren Vaakuna\".\n\n\"Kaikki täällä on Renardsmereä\", huomautti neiti Månson, nähdessään\nminun katsovan sitä. \"Kylän nimi on Renardsmere; majatalo on\nRenardsmere; iso kartano on Renardsmere. Mutta otaksun, että te\najattelette lady Renardsmereä Helena Readinginä, vai kuinka?\"\n\n\"Olen nähnyt kuvia hänestä Helena Readinginä\", sanoin minä. \"Mutta\ntietysti minä en koskaan ole nähnyt häntä näyttämöllä. Hän oli kuuluisa\nkaunotar muistaakseni.\"\n\n\"Totisesti, ei hän ainakaan enää ole!\" huudahti neiti Manson. \"Ehkäpä\njoitakin jälkiä siitä -- mutta olkoon nyt miten hyvänsä. Viiden\nminuutin kuluttua te näette hänet.\"\n\nTapasimme lady Renardsmeren muutamassa laajan puutarhansa kolkassa.\nKulkiessamme sen läpi oli minusta tuntunut päivänselvältä, että hän\npitää palveluksessaan suuren joukon puutarhureita, mutta itse asiassa,\nkun me tapasimme hänet, puettuna karkeaan ja hyvin tahraantuneeseen\npuutarhapukuun ja vanha hattu sidottuna päähän yhtä kehnolla nauhalla,\noli hänen armonsa juuri kaivamassa viisihaaraisella tadikolla lantaa\nmultapenkkiin, jonka tarkoituksen hän itse paraiten tiesi. Hän suoristi\nkookkaan vartalonsa, kun lähestyimme, ja laskien toisen kätensä\nlanteille tarkasti kiinteästi minua -- vierasta. Yhtä kiinteästi\nminäkin tarkastelin häntä. Merkillinen nainen! ajattelin minä --\nsyvävakoinen, omituisen uurteinen suu ja tummat, vielä tulta säihkyvät\nsilmät.\n\n\"Kuka on tuo nuori mies?\" tiukkasi hän, ennenkuin olimme päässeet\nkuuden askeleen päähän hänestä. \"Onko hän teidän ystäviänne, Peggie\nManson? Pulska poika, niin -- hänessä on ryhtiä -- hm!\"\n\n\"Tämä on muuan nuori herrasmies, lady Renardsmere, joka on saanut\nkuulla, että te tarvitsette sihteeriä, ja hän luulee sopivansa teille\nhyvin\", vastasi neiti Manson, kun minä tein kumarrukseni. \"Hän on\njo ollut kuuluisan teaatterijohtajan Barrett Oliverin sihteerinä ja\nhänellä on erinomaiset todistukset.\"\n\nNäin ihmeellisen loiston syttyvän tuon vanhan naisen silmiin.\n\n\"Barrett Oliver! Hyvä Jumala -- hän oli juuri alkamassa, kun minä\nlopetin!\" hän sanoi. \"Hm! -- ja mikä on teidän nimenne, nuori mies!\"\n\n\"Minun nimeni, lady Renardsmere, on James Cranage\", vastasin minä.\n\n\"Itsekin ollut näyttelijänä, vai kuinka?\" hän tuikeasti tiedusteli.\n\"Sitä ajattelinkin. Siltä näytättekin. Osaatte pitää leukanne pystyssä\nja puhua äidinkieltänne. Hm!\"\n\nHän riisui puutarhakäsineensä ja nakkasi ne menemään.\n\n\"Missä ovat teidän paperinne?\" kysyi hän. \"Katsotaanpa niitä.\"\n\nOjensin hänelle suositukset ja todistukset, jotka jo olin näyttänyt\nneiti Mansonille.\n\nVanha rouva luki ne kaikki, muuttamatta kasvojensa ilmettä; lopuksi hän\nerotti kaksi kirjettä ja osoittaen nimikirjoituksia ja osoitteita kysyi:\n\n\"Tunsivatko nämä kaksi herrasmiestä teidät henkilökohtaisesti?\"\n\n\"Aivan läheisesti -- lapsuudesta asti, lady Renardsmere\", vastasin minä.\n\n\"Tiedustelen puhelimitse heiltä tämän päivän kuluessa\", sanoi hän.\n\"Te tulette tänne huomenaamulla kello kymmeneltä. Silloin me sovimme\nasiasta. Minä pidän teidän paperinne siihen asti -- selvä on siis. No,\nPeggie Manson, mitä asiaa teillä on?\"\n\nKumarsin lady Renardsmerelle ja vetäydyin sen puutarhanurkkauksen\npäähän, jossa tuleva mahdollinen työnantajani ahersi kuin mikäkin\npäiväpalkkalainen. Viidessä minuutissa neiti Manson yhtyi minuun, ja me\nlähdimme pois.\n\n\"Kummallinen nainen!\" huomautin, kun olimme poissa hänen kuuluviltaan.\n\n\"Kummallinenko? Odottakaa, kunnes tunnette hänet!\" huudahti neiti\nManson. \"Sen kuitenkin saatan kertoa teille -- hän on lämminsydämisin\nnainen Englannissa.\"\n\n\"Niitä näyttää siis täällä olevan aika tiheässä\", sanoin minä arasti.\n\"Tai sitten minulla on aivan erikoinen onni!\"\n\n\"Ei mitään kohteliaisuuksia!\" sanoi hän käskevästi. \"No niin, teidän\non siis mentävä sinne kello kymmenen huomenaamulla. Millä kulutatte\naikanne siihen saakka?\"\n\n\"Missä on lähin kaupunki -- jossa olisi laatuun käypiä kauppoja?\"\nsanoin minä.\n\n\"Ei ole mitään kaupunkia lähellä\", vastasi hän. \"Mutta suuri kylä on --\nChilbourne -- kolme kilometriä tietä alas Renardsmerestä -- ja siellä\non hyviä kauppoja.\"\n\n\"Sitten minä lähden sinne, hankin itselleni muutamia tarpeellisia\ntavaroita, tulen takaisin ja menen 'Renardsmeren Vaakunaan'\nyöksi\", vastasin. \"Ja jos lady Renardsmere huomenaamulla on\nminulle suosiollinen ja ottaa minut palvelukseensa, niin pyydän\nkahdenkymmenenneljän tunnin loman, voidakseni mennä kaupunkiin\nnoutamaan tavaroitani.\"\n\n\"Hän kyllä ottaa teidät\", vastasi neiti Manson varmana. \"Tunnen hänet,\nhän mieltyi teihin heti kun hänen terävät, vanhat silmänsä sattuivat\nteihin. Olette onnen poika.\"\n\n\"Niin, ollut aivan määrättömästi onnellinen kello kuudesta asti tänä\naamuna, enkö olekin?\" sanoin minä. \"Nyt ei enää luullakseni muuta puutu\nkuin että haalin kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin ja uskallan ne\nVälkehtivän Rubiinin puolesta ensi Derbyssä.\"\n\n\"En koskaan kehoita poikia lyömään vetoa\", keskeytti hän melkein\nankarasti. \"Antakaa vedonlyönnin olla! Ja kun nyt olemme majatalon\nluona, on teidän paras mennä sisään ja ryhtyä hommiinne -- minä lähden,\nsillä minulla on paljon tekemistä.\" Hän hymyili ja nyökkäsi minulle ja\nlähti mäenrinteelle johtavaa polkua, kun rohkenin kutsua häntä takaisin.\n\n\"Mikä on?\" kysyi hän yhä hymyillen.\n\n\"Tuota -- saanhan minä nähdä teitä taasen, enkö saakin?\" pyysin minä.\n\n\"Jos te sovitte asioista lady Renardsmeren kanssa -- kuten jotenkin\nvarmasti teettekin -- niin saatte ehkä aivan väsyksiin asti minua\ntavata!\" vastasi hän. \"No, menkää nyt sisään ja ryhtykää hommiinne.\"\n\nTämän sanottuaan hän päättävästi lähti taakseen katsomatta, ja minä\nmenin \"Renardsmeren Vaakunaan\" ja ilmoitin sen emännälle, että koska\nminulla oli asioita kartanon armon kanssa, oli minun välttämätön\nyöksi jäädä kylään. Tämä ilmoitus hankki minulle parhaimman huoneen:\nnähtyäni sen menin tarjoiluhuoneeseen saamaan lasin juotavaa ennen\nChilbournen-matkaani. Siellä oli kyläläisiä miehiä päivällistuikkuaan\nottamassa, ja he puhuivat liitukaivoksessa murskaantuneesta autosta.\nJa kuten tämmöisissä tilaisuuksissa ja paikoissa on tavallista, oli\nsielläkin mies, joka esiintyi muita tietävämpänä. Hän istui nurkassa\nolutpullo edessään ja esiintyi mahtavasti.\n\n\"Älkkän tulkk kukka sanoma mnul, ettei tua asjan takan oi paljonki\nrötöksi!\" sanoi hän paraillaan, kun minä astuin huoneeseen. \"Mont\nsortti puhett o liikkel tost autost, ko on tual vanha liitukaivoksen\npohjal. Polisi ny höpisevä yht ja toist, mutt uskokkan pois, kyll mnää\ntiädä, mikä tämä asjan takan oikke on!\" \"No, mikä sen takan sitt on?\"\nkysyi eräs joukosta. \"No, mikäst muu ko semne murtovarkkaus taas, ko\nlehdist olett luken\", selitti oraakkelimme. \"Murtovarkkautt -- sitä se\njust tiätä! Joku noit herrasvarkkait, kon tleeva Lontost päi. Odottakka\nvaa ehtosse astik, nii jollet saa kuul, ett johonkki isson taloho on\nmurrett just viime yö aikan ja viätty kaikk kultkello ja hoppikaffeli,\nnii mnuu nimen ei ol se ko mnää se luulisi oleva! Nii varastett --\nkultkelloi ja hoppikaffelei.\"\n\n\"Mit tekemist sill o auton kanss, ko o löydett liitukaivoksen pohjast?\"\nkysyi epäilevä ääni. \"En ymmär --\"\n\n\"No, kyll snuu järjejuoksus lait o sitt vähä nii ja näi\", keskeytti\noraakkeli. \"Mnuu miälestän asi o valla yksinkertane. Täll tavall mnää\nsen käsitä. Nua kaveri -- herrassakiks kai semssi sanota -- tleeva\nLontost tänn vanhall autoll. He murtava ja varastava, niinko sanas\nsanota. Sitt he lähtevä matkoihis nummi pitkin. Ja peittäkses jälkes\nantava auto huilat liitukaivokse syrjä yli tuhansiks säpäleiks ja\npaserava itt vallan toisse suuntta. Nii siin käyn on. Pois he ova\npasaran muin miähin, hulla ja hopja plakrisas.\"\n\nTätä mielenkiintoista kekseliästä selitystä seurasi kuolonhiljaisuus.\nSen keskeytti lopulta miettivän näköinen mies, joka oli hartaana\nkuunnellut.\n\n\"Ei se valla hullump selitys ollukka\", huomautti hän. \"Eik ol viäl\ntunttiakan kulun siit ko mnää tual alhal Chibournes kuuli, ett siäl oi\nensmätteks tänäp aamust enne auringo noussu näht kaks viarast miäst\nastumas lähimppä rauttiäasemat päi. Toine oi pitk ja paks ja toinen\npiän ja paks...\"\n\nJoin olutlasini loppuun ja lähdin ulos. Quartervayne ja Holliment ilman\nepäilystä! Toinen pitkä; toinen lyhyt; kumpikin aika paksuja. Mitä tämä\ntarkoitti? Sen saatoin käsittää, että he juottivat minulle unijuomaa\nja jättivät minut nummelle, saatoin käsittää kultarahat taskussani\nja äkkiä töherretyn kirjelipun, kaikki se oli selitettävissä heidän\nkannaltaan katsoen. Mutta miksi rikkoivat auton?\n\nOlipa nyt miten hyvänsä, hyödytöntä oli tällä hetkellä aprikoida\nniitä asioita: minun oli ajateltava omia asioitani! Kävin ulkona\nsinä iltapäivänä, vietin yön mukavasti \"Renardsmeren Vaakunassa\" ja\nseuraavana aamuna täsmälleen kello kymmeneltä olin lady Renardsmeren\nluona. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli ottanut minut sihteerikseen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nKolme outoa miestä\n\n\nAsema, johon häilyväisen kohtalon oikku oli minut näin viskannut,\nei ensii aluksi millään tavalla näyttänyt muodostuvan ikäväksi\ntai epämiellyttäväksi. Todella näytti siltä, että saisin oikeat\nkissanpäivät. Lady Renardsmere, joka ottaessaan minut palvelukseensa\nitse oli määrännyt minulle paljoa suuremman palkan kuin olin aikonut\npyytää, antoi minulle pari huonetta yksityisesti käytettäväkseni,\nasetti yhden monista palvelijoistaan minua palvelemaan ja ilmoitti\nminulle, että saisin käyttää sihteerintoimiltani liikenevän ajan\nvapaasti oman mieleni mukaan ja pitää omaa erikoisnurkkaani hänen\nsuuressa talossaan omana linnanani.\n\nMinä noudin tavarani Lontoosta ja asetuin taloon. Ensi tehtäväni oli\nsaada selville uuden työnantajani toivomukset. Niistä pääsin pian\nvarmuuteen. Hänen armollaan oli kaksi kammoa -- hän inhosi kirjeitten\nkirjoittamista ja hän vihasi itse pitää kirjaa. Mutta kummallista kyllä\nvaati hän hyvin täsmällisesti kaikkiin kirjeisiin vastattavaksi samana\npäivänä, jolloin oli ne saanut, ja mitä kirjanpitoon tulee, oli hän\ntavattoman tarkka siitä, että hänen menonsa pennilleen kirjattiin.\n\nMinun tehtävänäni niin ollen oli vastata hänen saamiinsa kirjeisiin\n-- yksityisiinkin, joita ei ollut monta -- ja hoitaa hänen\ntilikirjojaan. Koko aikana, ollessani hänen palveluksessaan, en\nmilloinkaan nähnyt hänen tarttuvan kynään, paitsi maksuosoituksia\nallekirjoittaakseen, ja hyvä olikin, että hän säästi kynäilyään, sillä\nsuurempaa ja epätasaisempaa käsialaa en ole eläissäni nähnyt -- hänen\nnimikirjoituksensa täytti maksuosoituksen etusivun alaosan kokonaan\nja näytti ennemmin olevan töherretty puutarhurin kepillä kuin niillä\nsuurilla kynillä, joista hän piti.\n\nHän oli omituinen nainen monessa suhteessa -- äärimmäisen yltiöpäinen\nja huoleton, missä tuhannet punnat olivat kysymyksessä; pikkumainen\nja saita mitä suurimmassa määrässä, kun oli penneistä kysymys. Näin\ntapauksia, jolloin hän oli mielettömän tuhlaavainen rahojen puolesta\n-- toisaalta ei viikkoakaan kulunut rähinättä, jos tuore liha nousi\npuoli pennyä naulalta, taikka lohen hinta kohosi kahdesta ja puolesta\nshillingistä kolmeen. Raakapuheisena, paremmin miesmäisenä kuin\nnaisellisena, jota huvitti enemmän kova ruumiillinen ahertaminen\npuutarhoissaan kuin kirjat, musiikki ja muut elämän taiteelliset\nasiat, oli tämä vanha näyttämökuningatar kummallinen olento, mutta\nkuten Peggie Manson oli sanonut, oli hän tavattoman lämminsydäminen,\neikä lähikylässä ollut ristinsielua, joka ei olisi hyötynyt hänen\nihmisystävällisyydestään.\n\nMitä palvelijoihin tulee, joita hänellä minun mielestäni oli liikaa,\nkunnioittivat he häntä suuresti ja rakastivat yhtä paljon. Luulen\nmyöskin, että he pitivät häntä jotensakin äkkiarvaamattomana henkilönä,\njonka seuraavasta teosta ei koskaan ollut varma, ja minäkin pian\nhuomasin, ettei milloinkaan voinut tietää, mitä lady Renardsmere\nseuraavassa hetkessä tekisi: hän saattoi lähteä kaupunkiin jollakin\nmonista komeista autoistaan (niitä oli ainakin puolisen tusinaa ja\nmonta eri lajia autotallissa) äkkiä, edeltäpäin ilmoittamatta ja palata\ntakaisin mihin aikaan hyvänsä yöllä, ja voi kokkiparkaa, muuatta\nranskalaista, joka aina oli huolestuneen näköinen jos hänellä ei ollut\npäivällistä tarjota kello kaksi aamulla. Omituinen totisesti! --\nmutta helppo hänen kanssaan oli toimeen tulla -- sen ainakin omasta\nkohdastani huomasin, kun vain sukkelaan arvasi hänen toivomuksensa ja\nteki juuri niin kuin hän tahtoi, ilman hälinää ja kysymättä.\n\nKaikesta tästä pääsin selville ensimmäisen kahden viikon aikana\nRenardsmeressä. Samaan aikaan en kuullut mitään Portsmouthin asiasta.\nEn koskaan nähnyt sanomalehdissä mitään siitä, vaikka minä lähetin\nnoutamaan Portsmouthista sikäläisiä sanomalehtiä. Minä en tietenkään\nkuullut mitään Quartervaynesta enkä Hollimentista. Eikä Renardsmeressä\nkukaan -- eipä edes viisas poliisikaan -- kuullut tai saanut selville\nmitään murskaantuneesta autosta. Kylän salvumies, huomauttaen, että\noli synti ja häpeä antaa hyvän tavaran virua ulkona, korjasi kaikki,\nmikä korjaamisen arvoista oli, johonkin omaan vajaansa -- ellei\nketään omistajaa ilmaantuisi, saattaisi hän käyttää sitä itse, sanoi\nhän. Minä puolestani uskoin, että hän olisi saattanut huoletta heti\npaikalla käyttää, mitä vain halutti -- hyljätessään auton oli Holliment\nheittänyt tuon tapauksen yli verhon, jota hän ei enää aikonut nostaa.\nMinun ajatukseni mukaan oli hänen onnistunut lähteä maasta, enkä siis\nmilloinkaan enää kuulisi mitään hänestä ja hänen oudoista hommistaan.\n\nMutta toisen viikon lopulla esirippu vielä kerran nousi -- alkoi toinen\nnäytös.\n\n\"Renardsmeren Vaakunan\" isäntänä oli muuan Holroyd niminen mies -- Ben\nHolroyd, kotoisin Yorkshirestä, joka nuorempina päivinään oli renkinä\ntai ajajana sortunut etelään, säästänyt rahaa eri palveluspaikoistaan\nja vihdoin, oltuaan muutamia vuosia sir William Renardsmeren\npalveluksessa, oli muuttanut alaa ja saanut kylän majatalo-oikeudet.\nHän oli viekas, älykäs mies; toimessaan häntä taitavasti avusti\nvaimonsa, joka oli ollut keittäjänä eräässä lähiseudun suuressa\nkartanossa; paitsi ravintola-oikeudet omaavana majatalonisäntänä\noli hänellä toinenkin homma: hän kävi kauppaa heinillä, viljalla\nja kauroilla. Lady Renardsmere oli juuri näiden tavarain ostajana\nlaajoissa liikesuhteissa hänen kanssaan, ja minun tehtäviini kuului\nmennä sinne maksamaan viikon lasku joka lauantaiaamuna. Kolmantena\nlauantaina Renardsmereen tuloni jälkeen, ollessani sitä tarkoitusta\nvarten majatalossa ja kun jo olin suorittanut Holroydille, loi hän\nminuun silmäyksen, joka näytti ilmoittavan, että hänellä oli jotakin\nyksityistä ja salaperäistä asiaa.\n\n\"Herra Cranage!\" sanoi hän, kumartuen tarjoilupöytänsä yli, \"minulla\nolisi jotakin sanottavaa teille kahdenkesken\".\n\n\"Niinkö?\" vastasin minä. \"Mitä sitten?\"\n\nMeitä paitsi ei ollut ketään ravintolahuoneessa, sillä oli vielä\nvarhainen aamu, mutta hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, samalla\nvilkuillen ovelle, kuten sellainen mies tekee, joka ei tahdo, että\nhäntä salaa kuunnellaan.\n\n\"Eilen kävi täällä mies\", aloitti hän, \"joka tunsi teidät!\"\n\nHän pysähtyi äkkiä viime sanaan, katsoen vielä entistäkin\nsalaperäisemmin minuun päin. Mutta minä tekeydyin välinpitämättömäksi,\nvaikka aavistin jotakin erikoista olevan tulossa.\n\n\"Niitä on paljon, jotka tuntevat minut, Holroyd\", vastasin minä. \"Ja\nitsekin tunnen koko joukon ihmisiä. Kuka oli sitten tämä erikoinen\nhenkilö?\"\n\n\"Hän oli Jim niminen mies\", vastasi hän, katsoen minua tutkivasti.\n\"Hän on tarjoilijana 'Amiral Hawkessa' -- se on hotelli jossakin\nPortsmouthissa.\"\n\n\"Hm!\" sanoin minä. \"Todellako! Ja hänkö tunsi minut?\"\n\n\"Kerron teille koko asian\", vastasi hän. \"Näin se oli. Tällä pojalla,\nJimillä, on joku sukulainen täällä, tässä kylässä. Sain selville, että\nhän oli tullut Portsmouthista, viettääkseen päivän maaseudulla. Hän\npoikkesi tänne noin puolenpäivän seuduissa saadakseen lasin juotavaa,\nja me jouduimme juttusille. Seisoimme tuon ikkunan luona tuossa\nkatsellen maantielle, ja te menitte ohi. Hän näki teidät -- ja hätkähti\nvähän. 'Hei!' sanoi hän. 'Kuka on tuo nuori herrasmies, joka menee\ntuolla?' 'Entä sitten', sanoin minä, 'tunnetteko hänet?' 'Tunnen hänet\nulkonäöltä hyvästikin', sanoi hän, 'olen nähnyt hänet Portsmouthissa,\nniinpä niin, mutta en tiedä hänen nimeään enkä kuka hän on'. 'No\nniin, se on herra Cranage, lady Renardsmeren sihteeri tuosta isosta\nkartanosta.' 'Oo!' sanoi hän, 'sekö hän on? Täälläkö hän asuu?' 'Ei ole\nollut täällä kauan kuitenkaan', sanoin minä. Sitten hän näytti aivan\nkuin vaipuvan synkkiin ajatuksiin. 'Niin', sanoi hän vihdoin, 'se on\nmerkillinen asia!' 'Mikä on merkillinen asia!' sanoin minä. 'Mikä --\nse että hän on täällä!' sanoi hän. 'Onko teillä mitään sitä vastaan?'\nsanoin minä. 'Ei minulla ole, isäntä. Mutta kerronpa teille', sanoi hän\ntutunomaisesti, 'kerronpa teille näin meidän kesken -- tunnen sellaisia\nPortsmouthissa, jotka olisivat erinomaisen iloisia, kun tietäisivät,\nmissä hän on! -- Niin on asia!' 'Niinkö?' sanoin minä, 'no miksi?'\n'Kysyäkseen häneltä jotakin!' sanoi hän. 'Ettekö te voi kysyä sitä?'\nsanoin minä. 'En!' sanoi hän. Ja samalla hän joi loppuun olutlasinsa\nja sanaa puhumatta lähti matkoihinsa. Hän ei tullut enää tänne, herra\nCranage. Ja -- minä ajattelin, että kerronpa teille kaikki.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen, Holroyd\", vastasin minä. \"Te kai\npäättelitte, että kun viinuri Jim viime yönä palasi Portsmouthiin,\nhän suoraa päätä meni niiden henkilöiden luokse -- keitä he sitten\nlienevätkin -- jotka niin kiihkeästi haluavat kysyä minulta jotakin?\nEikö niin?\"\n\n\"Niin, siten juuri päättelin, herra Cranage\", hän vastasi. \"Ja --\najattelin, että minäpä ilmoitan teille kaikki. Ne saattavat olla\nhenkilöitä, joita ette tahdo tavata -- ette ainakaan tuolla kartanossa.\"\n\n\"Minulle on kerrassaan samantekevää, Holroyd, kohtaanko minä heidät\n-- keitä he sitten ovatkin, mistä minulla ei ole aavistustakaan\n-- Renardsmeren kartanossa, vai teidän vierastuvassanne taikka\nmaantiellä\", vastasin minä. \"Jos teille tänne tulisi joitakin vieraita\nminua kysymään, niin lähettäkää heidät tuonne kartanoon.\"\n\n\"Tunnetteko siis tämän Jimin?\" kysyi hän tutkivasti.\n\n\"Hän toi minulle kerran päivällistä erääseen kauppahuoneustoon\nPortsmouthissa\" vastasin minä ajatellen, että paras oli olla vilpitön.\n\"Mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen keskustelunsa\nteidän kanssanne tarkoittaa -- se on, erikoiskohdissa, vaikka ehkä\nyleisesti. Mutta kuten sanoin -- jos joku kysyisi minua, lähettäkää\ntuonne kartanoon.\"\n\nTämän jälkeen jätin hänet ja lähdin pois, ihmetellen. Asioita\nharkitsemalla tulin erääseen päätökseen. Holliment oli ilmeisesti\nperäti hävinnyt liikepaikaltaan. Todennäköisesti poliisi oli löytänyt\ntodistuksia siitä, että hänen asuntoonsa oli hyökätty -- särkyneet\ntikapuut, murrettu ovi ja muuta. He olivat ryhtyneet tiedusteluihin\n-- viinuri Jim oli tietenkin kertonut heille vieraasta, jonka oli\nnähnyt siellä, ja he tahtoivat kiihkeästi tavata tuota vierasta ja\nkysyä häneltä hänen suhteistaan Hollimentiin. Nyt oli Jim sattumalta\npäässyt selville olinpaikastani. Tietenkin hän ilmoittaisi. Kaiken\ntuon huomioon ottaen päätin, että minulla oli odotettavissa poliisin\nvierailu.\n\nMutta viikko kului loppuun, eikä mitään tapahtunut. Silloin,\nmaanantaiaamuna, lady Renardsmerelle äkkiä pälkähti päähän lähteä\nkaupunkiin, ja kuten tavallista, edeltäpäin ilmoittamatta.\n\nEnnen lähtöään antoi hän minun tehtäväkseni toimittaa eräs Välkehtivän\nRubiinin hoitoa koskeva ilmoitus Peggie Mansonille, ja kun puolenpäivän\nseutuvilla olin lopettanut kirjevaihtoni, lähdin minä laakson poikki\nsitä perille viemään. Kohtasin Peggien nummella, jossa muutamat hänen\nkallisarvoiset suojattinsa juuri olivat kävelyharjoituksissa. Seisoimme\nniitä katsomassa jonkun aikaa; kun Bradgett lopulta oli ohjannut ne\ntallejaan kohden, kutsui Peggie minut syömään aamiaista kanssaan, ja me\nvaelsimme hitaasti taloon päin pakisten lady Renardsmerestä ja hänen\nomituisuuksistaan, kun kylän ja meidän välillämme olevan pensaikon\nnurkitse tuli kolme outoa miestä, jotka luotuaan silmäyksen meihin\npäin suuntasivat kulkunsa suoraan minua kohden. Olin nähnyt Peggien\nedellisenä päivänä, jumalanpalveluksen jälkeen, ja kertonut hänelle,\nmitä Holroyd oli kertonut minulle viinuri Jimistä, ja hän oli ollut\nminun kanssani yhtä mieltä siitä, että ennemmin tai myöhemmin joku\ntulisi minun luonani käymään.\n\nTässä epäilemättä olivat odotetut kävijät -- ja Peggie kääntyi minuun\npäin huudahtaen ääneen:\n\n\"Salapoliiseja!\"\n\nKaksi miestä noista kolmesta epäilemättä olikin salapoliiseja. Mutta\nvain se seikka, että tunsimme tuon jutun, saattoi meitä pitämään heitä\nsalapoliiseina. Yksistään ulkonäöstä päättäen olisivat he voineet olla\nmitä hyvänsä -- kauppamatkustajia, hyvin kunnioitettavia ammattilaisia,\nsotamiehiä tai merisotilaita siviilipuvussa: heissä ei ollut mitään\nerikoista huomattavaa. Muuan heistä, nuorenpuoleinen mies, harmaassa\nkesäpuvussa, heiluttaen ohutta keppiä, näytti pikemmin perikuvalliselta\nkriketinpelaajalta; toisesta taas, keski-ikäisestä tummaan silkkiseen\npäällystakkiin ja piippahattuun puetusta miehestä oli vaikeampi\narvata, mutta molempia olisi voinut pitää huvikävelijöinä nummella; he\nnäyttivät viattomilta ja vaarattomilta kylläkin astuessaan lyhyeksi\nleikattua ruohikkoa pitkin meitä kohden. Mutta...\n\n\"Salapoliiseja -- niin varmaa kuin kuolema!\" toisti Peggie. \"Olkaa\nvarovainen! Entä tuo kolmas mies!\"\n\nKun he nyt olivat lähempänä, kiintyivät katseeni kolmanteen mieheen.\n\nEnsimmäinen ja toinen olivat ilmeisesti englantilaisia. Mutta tämä oli\nkiinalainen. Ja sen mukaan kuin eri kertoja olin nähnyt kiinalaisia\nLontoossa, otaksuin hänet kiinalaiseksi herrasmieheksi. Hän oli hyvin\ntäsmällisesti ja moitteettomasti puettu viimeisen muodin mukaan --\nsanoisinpa hänen vaatteensa olleen lähtöisin jostakin Savile Rowin\nvaatetusliikkeestä; kaikki hänessä, alkaen silkkihatusta ja kiiltävistä\nkengistä, todisti hienostuneisuutta, ja sirosti käärittyä sateenvarjoa\npitelevässä kädessä oli aivan uusi hansikas. Katsoin tarkasti hänen\nkasvojaan kultasankaisine silmälaseineen, noiden kolmen miehen\nlähestyessä, ja heti olin varma eräästä asiasta -- näitä kasvoja en\nollut nähnyt Hollimentin ikkunassa.\n\nKaikki kolme nostivat hattua ja kumarsivat kohteliaasti, kun he tulivat\nmeidän luoksemme, ja nuorin noista kolmesta, katsoen kysyvästi minuun,\nhymyili.\n\n\"Oletteko herra Cranage?\" hän kysyi. \"Herra James Cranage? Aivan niin\n-- saisimmeko puhua muutaman sanan teidän kanssanne? Me olemme tulleet\nPortsmouthista sitä varten.\"\n\n\"Tietysti, jos tahdotte kertoa keitä olette ja miksi haluatte puhua\njonkun sanan kanssani\", vastasin minä.\n\n\"Nimeni on Spiller, sir\", hän auliisti vastasi, jälleen hymyillen.\n\"Salapoliisi Spiller Portsmouthin poliisilaitokselta. Tämä on\nsalapoliisi-kersantti Jifferdene Scotland Yardin rikosasiainosastolta\n-- otaksun teidän kuulleen puhuttavan hänestä, herra Cranage. Ja tämä\nherrasmies on herra Shen, Kiinan lähetystöstä Lontoossa.\"\n\n\"Hyvä on, herrat\", sanoin minä. \"Tahdotteko puhutella minua\nkahdenkesken, vai?-\"\n\n\"Meillä ei ole mitään sellaista kysyttävää, jota ei neiti saattaisi\nkuulla, herra Cranage\", vastasi Spiller, tehden kohteliaan kumarruksen\nPeggieen päin. \"Ei mitään -- jos hän välittää kuunnella.\"\n\n\"Kaikki mitä tahdomme, herra Cranage\", lisäsi Jifferdene meitä\nkumpaakin katsoen, \"on saada vähän selvitystä eräisiin tapauksiin,\njotka sattuivat eräänä päivänä -- Portsmouthissa.\" \"No!\" sanoin minä.\n\"Antakaa kuulua.\" Salapoliisit katsoivat toisiinsa. Jifferdene nyökkäsi\nSpillerille.\n\n\"Niin, asia on tällainen, herra Cranage\", aloitti Spiller. \"Teidän ei\ntarvitse ensinkään olla levoton tänne tulostamme tai pelätä vastata\nkysymyksiimme -- teitä emme tahdo, sir, emmekä tiedä mitään teitä\nvastaan -- me tahdomme tietoja, ja teidän sijassanne antaisin niitä.\nNo niin, vietittekö vähän enemmän kuin pari viikkoa sitten suuremman\nosan päivää Hollimentin kaupassa -- se on sekatavara- ja hiilikauppa\nPortsmouthissa?\"\n\n\"Vietin kyllä\", sanoin minä.\n\n\"Toiko viinuri 'Amiral Hawkesta' teille päivällistä sinne?\" \"Toi!\"\nvastasin.\n\n\"Ja teetä, vai kuinka?\" jatkoi hän. \"No, herra Cranage, tahtoisitteko\nnyt kertoa minulle, miten ensinkään tulitte olleeksi siellä ja mitä\ntapahtui teidän siellä ollessanne?\"\n\nKatsoin Peggieen. Hän ymmärsi nopeasti tarkoitukseni ja oli yhtä nopea\nvastaamaan. \"Minä kertoisin heille kaikki!\" sanoi hän. \"Hyvä neuvo,\nneiti!\" huudahti Spiller. \"Paremmin ei herra Cranage voisi tehdä.\"\n\n\"Siihen menee jonkun verran aikaa\", huomautin minä. \"Tapahtui koko\njoukon asioita. No niin...\"\n\nSeisoin siinä nummella, Portsmouthin siintäessä aavemaisena ja\nsumuisena etäisyydessä, minä kerroin heille koko jutun, siitä hetkestä\nasti kuin kohtasin Quartervaynen Clarance-laiturilla, siihen saakka\nkun heräsin neiti Mansonin piiskan sysäykseen. Molemmat salapoliisit\ntekivät tuon tuostakin muistiinpanoja taskukirjoihinsa; herra Shen\nkuunteli aito itämaisen salaperäisenä; silloin tällöin minä katsahdin\nhäneen, mutta hänen kasvonsa säilyttivät vakavan kohteliaan ja peräti\nselittämättömän ilmeensä. Vihdoin kertomus loppui, ja salapoliisit\npanivat pois muistiinpanonsa.\n\n\"Ja kuulitteko Hollimentin milloinkaan ilmaisevan mitään syytä kaikkeen\ntähän, herra Cranage?\" kysyi Spiller.\n\n\"En mitään määrättyä syytä!\" vastasin.\n\n\"Mutta hän näytti olevan hirveästi säikähtynyt, vai kuinka?\"\n\n\"Aivan varmaan hän pelkäsi niin kovin kuin ihminen voi pelätä.\"\n\n\"Sitäkö, että kiinalainen, jonka kasvot näitte ikkunassa, tulisi\nsisään?\"\n\n\"Niin luulen. Mutta peloissaan hän oli jo kauan sitä ennen. Hän\nsäikähti kamalasti, niin pian kuin oli saanut Quartervaynen kirjelipun.\"\n\n\"No niin, te olitte hänen kanssaan koko joukon, herra Cranage! Eikö\nhäneltä livahtanut mitään, josta olisitte voinut aavistaa hänen\npelkonsa syytä?\"\n\n\"Ei -- ei yhtään mitään. Sain selville -- tulin siihen käsitykseen,\nettä syystä tai toisesta kiinalainen, joka oli katsonut ikkunasta\nsisään, tahtoi päästä käsiksi häneen ja luullakseni Quartervayneen.\nMutta hän ei kertonut minulle miksi.\"\n\nSalapoliisit kuiskuttelivat jotakin keskenään; sitten Jifferdene\npuhutteli herra Sheniä. Ja herra Shen kääntyi minuun.\n\n\"Olitteko aivan varma siitä, että ikkunassa näkemänne kasvot olivat\nkiinalaisen?\" kysyi hän puhtaalla englanninkielellä ja pehmeällä,\nystävällisellä äänellä.\n\n\"Siitä olen aivan varma!\" vastasin minä viipymättä. \"Aivan varma!\"\n\n\"Oletteko te kasvojen tuntija?\" kysyi hän hymyillen.\n\n\"Olen nähnyt koko joukon kansalaisianne Lontoossa\", vastasin minä.\n\"Sekä West Endissä että Limehousen piirissä. Kyllä varmasti hän oli\nkiinalainen. Sitä paitsi Holliment kaiken aikaa keskustellessamme puhui\nhänestä kiinalaisena.\"\n\n\"Luulisitteko tuntevanne hänet?\" kysyi hän.\n\n\"Sitä en oikein voi sanoa\", vastasin minä. \"Mutta tuskinpa vain. Teidän\ntulee muistaa, että minä näin hänet vain sekunnin verran -- ikkunan\nläpi.\"\n\n\"Ja toisen kerran tietääkseni, kun hän ja ne muut miehet ryntäsivät\ntikapuille\", huomautti hän.\n\n\"Niin\", myönsin minä, \"mutta vain katulamppujen valossa ja siis hyvin\nheikossa valaistuksessa. Näin ainoastaan sen, että se oli kiinalainen,\njoka murtautui sisään, muitten miesten -- jotka eivät olleet\nkiinalaisia -- häntä seuratessa.\"\n\n\"Entä Holliment\", hän jatkoi, \"eikö hän maininnut kiinalaista miltään\nnimeltä? -- miltään erikoiselta nimeltä?\"\n\n\"Ei -- varmastikaan ei!\" sanoin minä. \"En kuullut mitään nimeä.\"\n\nHerra Shen kumarsi merkiksi, että hän oli kysyttävänsä minulta kysynyt,\nja minä käännyin muihin. He tekivät minulle muutamia kysymyksiä\nmurskaantuneesta autosta ja siitä, oliko huhuja liikkunut, että\nHollimentia ja Quartervaynea olisi lähiseudulla nähty sinä aamuna,\njolloin minut sinne jätettiin, ja vastattuani heille he lähtivät pois\nyhtä kursailematta kuin olivat tulleetkin.\n\n\"Tämä on vain tehnyt jutun vielä salaperäisemmäksi\", huomautti Peggie,\nkun me lähdimme taloon päin. \"Kaiken tämän takana on vielä suurempia\nasioita. Kiinan lähetystö -- minkä vuoksi joku virkamies sieltä tulisi\ntänne? Näyttää valtiolliselta asialta.\"\n\n\"Saamme kyllä pian kuulla lisää\", sanoin minä.\n\nMutta muutamaan päivään en kuullut mitään lisää. En kerrassaan mistään\nmitään. Päivä seurasi toistaan entiseen tapaan Renardsmere Housessa\nSilloin, eräänä aamuna, kun olin kirjeitä kirjoittamassa, tuli\npalvelija tuoden käyntikortin, jossa oli nimi Percy Neamore.\n\n\"Eteishuoneessa on herrasmies, sir -- haluaisi tavata hänen armoansa\nhyvin tärkeän asian vuoksi\", sanoi hän.\n\nMinun tehtäviini kuului valmistelevasti keskustella tämäntapaisten\nvierailijoiden kanssa. Otin käyntikortin ja lähdin eteishuoneeseen.\nSiellä seisoi tutkivasti ympärilleen katsellen siististi puettu, hyvin\nitsetietoinen nuori juutalainen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nKymmenentuhannen punnan maksuosoitus\n\n\nEteishuoneen ovi oli auki, ja minä näin yhdellä silmäyksellä, kuinka\nherra Percy Neamoren, kuka hän sitten olikaan, oli onnistunut saapua\nRenardsmere Houseen niin varhain aamulla; parvekkeen juurella seisoivat\najoneuvot, jotka tiesin vuokratun lähimmältä asemalta -- ne olivat\nainoat sieltä saatavissa olevat kulkuneuvot. Vierailija oli siis\nnähtävästi tullut kaupungista ensimmäisellä aamujunalla -- mikä näytti\ntodistavan, että hänen asiansa oli kiireellinen. Koetin arvostella\nhäntä astellessani eteishuonetta pitkin häntä kohden; hän oli, kuten\njo olen sanonut, nuhteettomasti puettu, ehkä liiankin koreilevasti, ja\ntäynnä tyytyväistä itseluottamusta -- varmastikin juutalainen, ja jokin\nhänessä johdatti mieleen _rahaa_ tai _timantteja_. Hän osasi käyttäytyä\nja lähestyessäni hän kumarsi ja hymyili kohteliaasti.\n\n\"Tekö haluatte tavata lady Renardsmereä henkilökohtaisesti?\" tiedustin\nminä, katsoen kädessäni olevaa käyntikorttia.\n\nTaasen hän kumarsi ja hymyili miellyttävästi.\n\n\"Asioissa\", hän vastasi. \"Yksityisasioissa.\"\n\n\"Lady Renardsmere aikoo lähteä kaupunkiin puolen tunnin kuluttua tai\nniillä vaihein\", huomautin minä. \"En oikein tiedä, ottaako hän vastaan\nketään tänä aamuna. Ylipäänsä hän ei ota ketään vastaan -- asioissa\n-- ilman sopimusta. Minä olen hänen yksityissihteerinsä -- ettekö voi\nilmoittaa minulle asiaanne?\"\n\nHän katsoi taasen minuun hymyillen, mutta päättävästi ja puisteli\nsysimustaa, kiharaista päätään.\n\n\"Pelkäänpä, etten voi\", hän vastasi. \"Olen pahoillani, mutta asiani\nkoskee vain lady Renardsmereä.\"\n\n\"Tunteeko hän teidät?\" kysyin.\n\n\"No niin -- ei!\" vastasi hän vähän mietittyään. \"Mutta -- saisinko\nkäyntikorttini tänne hetkiseksi.\"\n\nAnnoin sen hänelle, ja hän otti esille kultaisen kynäkotelon ja\nkirjoitti jotakin nimensä alapuolelle.\n\n\"Jos lady Renardsmere näkee tämän\", sanoi hän luottavasti, \"niin\nhän ymmärtää, kun hän näkee kirjoitukseni\". Tämän jälkeen aukaisin\nerään aamuhuoneen oven ja käskien häntä istumaan lähdin etsimään\nlady Renardsmereä. Tämä oli juuri lopettamassa aamiaistaan ja oli\ntullut alas valmiiksi puettuna kaupunkimatkaa varten. Annoin hänelle\nkäyntikortin ja ilmoitin, että sen lähettäjä odotti alhaalla. Lisäsin,\nettei hän halunnut minulle ilmoittaa asiaansa.\n\n\"Neamoreko?\" sanoi hän silmäillen nimeä. \"En tunne häntä!\" Sitten\nkatseli hän alempana olevia lyijykynällä piirrettyjä sanoja, joita itse\nen ollut välittänyt katsoa. Hänen äänensä muuttui. \"Oh!\" hän jatkoi.\n\"Aivan niin! No viekää hänet toimistoon, Cranage.\"\n\nHuone, jota lady Renardsmere nimitti toimistokseen, oli pieni\neteishuoneeseen avautuva suoja. Se muistutti enemmän miehen pesää kuin\nnaisen vastaanottohuonetta, ja sitä olisi voinut pitää työkaluvajana\nparemmin kuin minään muuna. Siellä lady Renardsmere säilytti\npuutarhakalujaan, puutarhapukuaan ja -kenkiään, ampuma-aseitaan,\nkalastusvehkeitään ja kaikenlaisia muita ulkotavaroita; siellä oli\nmyöskin hyllyjä, täynnä kilpa-ajoja koskevia kirjoja sekä Ruffin\nMatkaopas kokonaisuudessaan; siellä oli myöskin iso kirjoituspöytä,\ntäyteen ahdettu papereita, jotka parhaasta päästä koskivat hänen\nhevossiittolaansa ja sen asioita; pöydän ääressä, jossa minäkin joka\naamu ilmoittauduin, hän toimitti kaikki liikeasiansa. Tänne minä\njohdatin herra Percy Neamoren ja ongittuani tuolin esille kasaantuneen\nrojun joukosta pyysin häntä odottamaan. Jonkun hetken kuluttua minä\nnäin oman, aivan vieressä olevan virkahuoneeni avoimesta ovesta lady\nRenardsmeren menevän hänen luokseen.\n\nSeuraavan puolen tunnin tapaukset olivat -- tähän taloon nähden --\nerikoiset. Noin kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin lady Renardsmere\noli mennyt vieraansa luo, tuli Neamore ulos huoneesta paljain päin\nja näyttäen hyvin tyytyväiseltä itseensä. Hän meni ulos etuovesta\nvaunujensa luo ja maksoi ajajalle, joka heti paikalla asettui\nistuimelleen ja ajoi pois. Sitten Neamore palasi takaisin lady\nRenardsmeren luo, ja seuraavan neljännestunnin he viettivät visusti\nlukkojen takana. Sen ajan kuluttua tuli lady Renardsmere ulos ja minun\nhuoneeseeni.\n\n\"Cranage\", sanoi hän, \"antakaa minulle A-tilini maksuosoituskirja --\nsaatan tarvita sitä kaupungissa\".\n\nRenardsmereen tultuani oli minulla ollut huostassani kaikki talon\nemännän maksuosoituskirjat; hänellä oli niitä useita, kaikki eri\ntileihin kuuluvia, ja sen, jota hän nyt pyysi, olin huomannut koskevan\nhänen omaa yksityistiliään. Otin sen esille kaapista ja ojensin\nhänelle; hän pisti sen käsilaukkuunsa, ja huomauttaen ainoastaan, että\nhän luultavasti tulisi kotiin johonkin aikaan illalla tai yöllä, lähti\ntakaisin vieraansa luo. Kymmentä minuuttia myöhemmin ajoi hänen autonsa\npääoven eteen, ja kohta ilmestyivät hän ja Percy Neamore pyhäköstä ja\nmenivät sen luo.\n\nKun minulla oli jotakin kysyttävää ennen lähtöä, menin minäkin ulos.\nHämmästyksekseni oli Neamore jo astunut ja sijoittunut hyvin mukavasti\nsen upeaan sopukkaan; lady Renardsmere seisoi vielä parvekkeen\nportailla antaen määräyksiään autonkuljettajalleen.\n\n\"Ajakaa suoraan Ritziin, Walker\", käski hän. \"Tämä herra ja minä syömme\naamiaista siellä. Ajakaa minut sinne täsmälleen kello yhdeksi. Sen\njälkeen voitte ajaa auton Park Lanelle, ja minä soitan teille, kun\nsitten myöhemmin teitä tarvitsen.\"\n\nHetkisen kuluttua lähti iso auto liikkeelle, ja minä palasin sisään\nmelko ymmällä. Kuka kummassa oli tämä herra Percy Neamore, että\nlady Renardsmere veisi hänet autolla kaupunkiin ja söisi aamiaista\nhänen kanssaan Ritzissä? Kolme neljännestuntia sitten oli tämä\nollut hänelle vento vieras -- mistä tämä äkillinen tuttavallisuus?\nLiikeasioitako -- ja jos niin oli, millaisia? Tässä muistui mieleeni\nNeamoren käyntikortti ja hänen kirjoituksensa siihen, ja minä lähdin\nlady Renardsmeren huoneeseen katsomaan, näkyisikö sitä. Siinä se oli\npöydällä, ja minä otin sen käteeni. Mutta Neamoren kirjoituksesta en\nsaanut mitään valaistusta asiaan. Se, mitä hän oli kirjoittanut nimensä\nalle, näytti olevan vain jonkun liikkeen nimi -- Gildenbaum ja Roskin.\nEn tiennyt heistä mitään -- mutta jotenkuten tekivät he minuun saman\nvaikutuksen kuin Neamorekin.\n\nLady Renardsmere ei ollut vielä palannut, kun laskeusin levolle\nsinä iltana -- melko myöhään -- mutta nähtävästäkin hän tuli kotiin\npikkutunneilla, sillä hän oli toimistossa kun seuraavana aamuna\ntavalliseen aikaan pistäysin sinne. Hän tarkasti yhdessä minun\nkanssani saapuneet kirjeet ja antoi määräyksensä niistä; kun sitten\nolin lähdössä, ojensi hän minulle maksuosoituskirjan, jonka olin\nedellisenä päivänä antanut hänelle. Hän ei maininnut käyttäneensä\nsitä, mutta myöhemmin, kun olin sitä kaappiin panemassa, vilkaisin\nsiihen nähdäkseni, oliko hän kaupungissa ollessaan kirjoittanut mitään\nmaksuosoitusta. Hän oli kirjoittanut yhden -- siinä oli kanta. Ja sen\nmukaan se oli ollut kymmenentuhannen punnan maksuosoitus, asetettu\nPercy Neamorelle.\n\nMinun on tässä selitettävä eräs lady Renardsmeren omituisuus tai kiihko\ntai tapa -- miksi sitä nyt nimittäisikään. Olen jo maininnut, että\nhänellä oli useita maksuosoituskirjoja, kaikki eri tileihin kuuluvia.\nHänellä oli tarkkana sääntönä, että milloin hyvänsä maksuosoitus\njostakin suoritettiin, olipa sitten kysymyksessä suurempi tai\npienempi summa, maksun yksityiskohdat merkittiin kantaan. Jos siis\nesimerkiksi minun oli maksettava Holroydille niin tai niin paljon\nhänen viikkoisesta heinä-, olki- tai kauralaskustaan, oli minun\nmerkittävä kantaan yksityiskohdat tarkkaan; tämä tapa oli käytännössä\njoka maksuosoituskirjaan nähden, ja lady Renardsmere noudatti sitä\nitse täsmällisesti omassa yksityisessä maksuosoituskirjassaan, jonka\nhän juuri oli antanut minulle takaisin. Se oli sääntö, jota hän ei\nmilloinkaan rikkonut, jota hän oli äärimmäisen tarkka noudattamaan.\nMutta tässä tapauksessa hän oli sen rikkonut -- kannassa ei ollut\nmitään, joka olisi ilmaissut, miksi lady Renardsmere oli maksanut Percy\nNeamorelle kymmenentuhatta puntaa.\n\nEn ole sen enemmän enkä vähemmän utelias kuin ihmiset yleensä -- se\ntietää, että minussa on hyvä määrä luonnollista ja ymmärrettävää\nuteliaisuutta. Olin utelias tuosta Neamoren asiasta -- tahdoin päästä\nsen perille. Ja käyttäen hyväkseni asemaani ja hänen menettelytapojensa\ntuntemusta, vein maksuosoituskirjan takaisin lady Renardsmerelle ja\nosoitin hänelle viimeistä kantaa.\n\n\"Tähän ei ole merkitty mitään yksityiskohtia\", sanoin minä ikään kuin\nohimennen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, samalla\nkatsoen häntä tarkasti. \"Siinä ei ole muuta kuin nimi ja määrä.\"\n\nMelkeinpä ainoan kerran, muistaakseni, koko yhdessäoloaikanamme näytti\nlady Renardsmere joutuvan hämilleen.\n\n\"Hm -- no niin, olkoon tällä kertaa, Cranage\", sanoi hän melkein\nkuin anteeksi pyytäen. \"Se -- se on vain minun yksityinen, pieni\nliikeasiani.\"\n\n\"Kiinnitin vain huomionne siihen\", sanoin minä, \"koska teillä on\ntarkkana sääntönä merkitä tällaiset yksityiskohdat kantoihin\".\n\n\"Tiedän -- tiedän!\" vastasi hän nopeasti. \"Aivan oikein muistuttaa\nsiitä -- sellainen tapa minulla on. Mutta tässä tapauksessa\n-- yksityisasiassa, kuten sanoin. Tietysti minä tiedän, mistä\nmaksuosoitus suoritettiin! Hyvä on, Cranage -- te olitte aivan oikeassa\nkiinnittäessänne huomioni siihen.\"\n\nEn siis saanut mitään tietää enkä ollut entistä viisaampi siitä, miksi\nhän oli maksanut herra Percy Neamorelle niin suuren summan. Ehkä,\nmietin minä, se oli vedonlyöntiasia. Tiesin, että lady Renardsmerelle\nsilloin tällöin pälkähti päähän uskaltaa rahaa ei ainoastaan omista\nhevosistaan, vaan myöskin muitten omistajien; tiesin myöskin, että\nhän löi suunnattomia vetoja siitä, että Välkehtivä Rubiini voittaisi\nDerbyn. Ehkä oli tämä kymmenentuhatta puntaa summa, joka oli annettu\nNeamoren haltuun levitettäväksi eri vedonlyönti-asiamiesten kesken.\nYksi seikka ainakin oli varma -- se oli maksettu, ja lady Renardsmere\nja Neamore olivat ainoat, jotka tiesivät miksi. Ainakin näytti asiassa\nolevan jotakin salaperäistä -- Neamoren saapuminen oli salaperäinen --\nhänen menonsa kaupunkiin lady Renardsmeren kanssa oli salaperäinen;\nsekin oli omituista, ettei lady Renardsmere voinut tai tahtonut täyttää\ntuon maksuosoituksen kantaa.\n\nMutta vielä enemmän salaperäistä ilmeni. Minulla oli tapana syödä\naamiaista omassa arkihuoneessani; juuri kun olin sinä päivänä\nlopettanut ja olin pujahtamassa nojatuoliin piippuineni ja\nsanomalehtineni, lähetti lady Renardsmere hakemaan minua. Tapasin\nhänet toimistossaan, ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli pieni\nkäärö, sievästi käärittynä vankkaan kirjepaperiin ja kovasti\nsinetöitynä. Sen vieressä oli kirje, varustettu nimellä ja osoitteella,\njotka lady Renardsmeren suurella, epäsäännöllisellä käsialalla\nkirjoitettuina täyttivät kirjekuoren koko etusivun.\n\n\"Cranage\", sanoi hän. \"Olettehan syönyt aamiaista? Pyydän teitä\ntoimittamaan jotakin puolestani. Näette tämän kirjeen ja tämän pienen\nmytyn. Tahtoisin teidän itse vievän nämä asianajajalleni, herra\nPennithwaitelle Lincoln's Inn Fieldsiin.\"\n\n\"Tänään iltapäivälläkö?\" kysyin.\n\n\"Nyt heti!\" vastasi hän. \"Saatte Rolls-Roycen. Walker on syönyt\npäivällistä, ja hän ajaa teidät kaupunkiin puoli viideksi. Pennithwaite\nei milloinkaan lähde toimistostaan ennen viittä -- te tapaatte hänet\nhelposti. Mutta, Cranage --\" tässä hän pysähtyi ja levottomuutensa\nylenpalttisuudessa, kuten saatoin nähdä, laski kätensä käsivarrelleni\nsiinä seisoessani hänen vieressänsä -- \"Cranage, luvatkaa, ettette\npysäytä autoa ettekä lähde siitä pois missään -- ette missään paikassa\nensinkään, koko matkan varrella!\"\n\n\"Varmastikaan en, lady Renardsmere!\" vastasin minä. \"Miksi sitä\npysäyttäisin?\"\n\n\"No, enpä tiedä!\" sanoi hän. \"Nuoret miehet luullakseni pysähtyvät,\nsaadakseen lasillisen tai jotakin sentapaista. Mutta ettehän te tee\nsitä, Cranage, ettehän? Te ajatte suoraan minun oveltani Pennithwaiten\novelle -- te otatte tämän käärön minun kädestäni ja tämän kirjeen\nettekä ajattele mitään muuta, kunnes olette ne jättänyt hänen käsiinsä?\"\n\n\"Tietysti, lady Renardsmere!\" vakuuttelin minä. \"Teen ihan niin kuin\nkäskette. Antakaa määräyksenne Walkerille, että hän ajaa suoraan\ntäältä, pysähtymättä, Lincoln's Inn Fieldsiin.\"\n\n\"Sen teen\", sanoi hän. \"No niin -- hän on siis valmis kymmenessä\nminuutissa. Kiitos, Cranage. Ja -- mihin aiotte panna nämä?\"\n\nMinä näytin hänelle. Pistin käärön -- pienen neliönmuotoisen,\nkolmituumaisen esineen -- housuntaskuuni; kirjeen povitaskuun.\n\n\"En edes itse aio niihin koskea, kunnes annan ne herra\nPennithwaitelle\", sanoin minä. \"Luottakaa siihen, että ne ovat niin\nhyvässä turvassa kuin olla saattaa.\"\n\n\"Kunnon poika!\" sanoi hän iloisemmin. \"Tunsin, että voin luottaa\nteihin. No niin, kun olette tavannut Pennithwaiten, olette vapaa.\nSyökää päivällinen jossakin -- hyvä päivällinen -- sopikaa Walkerin\nkanssa kotiinpaluusta -- tehkää mitä hyvänsä, kun vain olette\ntoimittanut perille käärön ja kirjeen. Kas tässä -- maksakaa tällä\npäivällisenne, nuori mies!\"\n\nEnnenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä, oli hän pistänyt viiden\npunnan setelin käteeni ja lähtenyt huoneesta. Menin valmistautumaan\nmatkaa varten; kun tulin alas taasen, oli hän eteishuoneen ovella,\nantaen Walkerille täsmällisiä ohjeita.\n\n\"Ja sen jälkeen saatte määräyksenne kotiinpaluusta herra Cranagelta\",\nlopetti hän. \"Tällä hetkellä pidätte vain mielessänne -- suoraan\nperille, pysähtymättä.\"\n\nAstuin autoon, ja me lähdimme liikkeelle, lady Renardsmeren luodessa\nminuun puoleksi varoittavan, puoleksi kehoittavan katseen, kun nostin\nhänelle hattuani. Ymmärsin hänen tarkoituksensa: se oli muistutus\nsiitä, mitä hän oli sanonut minulle huoneessansa. Ja kun me jätimme\nkylän ja ajoimme Lontoon ja Portsmouthin välistä maantietä kohden,\njolle oli yhdeksän kilometriä matkaa poikkimaitse, ihmettelin, miksi\nhän oli niin huolissaan siitä, ettei matkallani Renardsmere Housen\nja Lincoln's Inn Fieldsin välillä tapahtuisi mitään keskeytystä.\nMaantierosvojen ajat olivat olleet ja menneet. Mutta mitä minä olin\nviemässä herra Pennithwaitelle? Nähtävästi jotakin hyvin kallisarvoista\ntai tärkeätä, pienuudestaan huolimatta. Pelkäsikö hän, että minut\npysäytettäisiin -- kirkkaalla päivällä, kauniina kevätiltapäivänä?\nAjatus tuntui naurettavalta -- ja kuitenkin oli hänen pelkonsa\nollut todellista kylläkin; niin todellista, että se vaikutti minuun\nitseenikin jossakin määrässä, ja ainoa huoleni oli päästä kaupunkiin\nja saada asiani toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Mitä Walkerin\nosuuteen asiassa tulee, ei minulla ollut mitään valittamista --\npoiketen Lontoon tielle Petersfieldin kohdalla hän ajaa porhalsi\ntuota kuuluisaa valtatietä pitkin oikealla ennätysvauhdilla ja\nvihdoin hän kääntyi Kingswaylta Lincoln's Inn Fieldsiin, täsmälleen\nkahtakymmentäviittä vailla viisi.\n\nHerra Pennithwaiten toimisto (Pennithwaite, Mallaby ja Pennithwaite)\nsijaitsi alueen eteläosassa. Se oli muuan noita vanhoja taloja, jotka\novat säilyneet jälleenrakentamis- ja korjaamisvimmalta ja ovat jäljellä\nosoittamassa, kuinka paljoa parempi kaunoaisti rakennustaiteeseen\nnähden isovanhempiemme isovanhemmilla oli kuin meillä. Ja herra\nPennithwaite oli kotona ja otti minut vastaan suuressa huoneessa,\njossa oli kauniisti muovailtu katto ja hieno tulisija -- hän oli sen\ntapainen mies, joka missä muussa ympäristössä hyvänsä olisi näyttänyt\noudolta, ollen itsekin juhlallinen ja vanhanaikuinen ilmestys -- ja\nhänelle, tultuani vakuutetuksi, että hän oli herra Pennithwaite, minä\njätin kirjeen ja käärön. Hän luki kirjeen minun läsnä ollessani; sitten\nhän, ottaen käärön mukaansa, vetäytyi erääseen sisähuoneeseen. Siellä\nhän viipyi jonkun aikaa; kun hän palasi -- jätettyään todennäköisesti\nkäärön tai sen sisällön sinne -- istuutui hän pöytänsä ääreen,\nkirjoitti äkkiä jotakin postipaperiarkille, sulki sen kirjekuoreen ja\nsinetöi ja ojensi minulle kohteliaasti kumartaen.\n\n\"Lady Renardsmerelle, että hän tietäisi teidän onnellisesti tuoneen\nperille kirjeen ja käärön\", sanoi hän myhäillen. Sitten hän tarkasti\nminua huolellisemmin. \"Hänen armonsa uusi sihteeri, luullakseni?\"\nlisäsi hän.\n\n\"Aivan niin, herra Pennithwaite\", vastasin minä.\n\nHän nousi puristaakseen kättäni.\n\n\"Tulette huomaamaan hänet hyväksi emännäksi\", sanoi hän, \"omituiseksi,\nmutta hyväsydämiseksi. Jääkää hyvästi.\"\n\nMenin Walkerin ja auton luo, jollakin tavalla tavattomasti keventyneenä\npäästyäni eroon tuosta salaperäisestä pikku kääröstä. Sovimme Walkerin\nkanssa asioista. Hänen oli määrä viedä auto lady Renardsmeren Park\nLanen varrella olevaan kaupunkitaloon, juoda teetä siellä ja kohdata\nminut määrätyllä paikalla lähellä Piccadillyn sirkusta täsmälleen\npuoli yhdeksältä. Hän lähti -- ja minä lähdin joutilaana astelemaan,\nnauttien vapaudestani. Kuljeskelin aikani kuluksi Strandia, pistäysin\nHaymarketilla ja Coventry-kadulla ja vihdoin, vähän yli kuuden,\npoikkesin Trocaderoon rauhassa nauttimaan hyvää päivällistä.\n\nVaikka olikin varhaista, oli paikka jo jotenkin täynnä, ja seuraavan\ntunnin kuluessa se yhä enemmän täyttyi -- kello seitsemältä\noli tuo iso huone, jossa olin syömässä, melkein ahdinkoon asti\ntäynnä. Pitkä ajomatka oli tehnyt minut kuitenkin nälkäiseksi, ja\nkiinnitin vähän huomiota lähelläni oleviin ihmisiin. Mutta kun olin\ntyydyttänyt ruokahaluni, aloin katsella ympärilleni ja äkkiä huomasin\nhuoneen perällä, nurkkaan asetetun pöydän ääressä, mutta täydessä\nvalaistuksessa, Neamoren ja hänen kanssaan -- Hollimentin.\n\nEi ollut kysymys mistään erehdyksestä minun puoleltani -- siellä\nhe yhdessä istuivat päivällistä syöden. Huone ei ollut niin iso\neikä etäisyys niin suuri, etten olisi heitä selvästi nähnyt. Heillä\noli välillänsä iso samppanjapullo ja he söivät ja joivat ahnaasti.\nMutta he keskustelivat myöskin innokkaasti ja vakavasti, niin\ninnokkaasti, etteivät he kiinnittäneet huomiota mihinkään tai kehenkään\nulkopuolellaan olevaan. Holliment -- Neamoren seurassa, jolle lady\nRenardsmere oli maksanut kymmenentuhatta puntaa edellisenä päivänä!\nMistä?\n\nPuolen sekunnin verran ajattelin mennä Hollimentin luo ja puhutella\nhäntä. Mutta se mielijohde meni yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Ei!\n-- Minä olin sattumalta keksinyt tarpeeksi tällä kertaa. Holliment oli\nLontoossa ja hän tunsi Neamoren. Kuulisin joka tapauksessa kummastakin\nvielä. Ja jotteivät hän tai Neamore näkisi minua, maksoin heti syötyäni\nlaskuni ja lähdin pois lähimmän oven kautta ja menin toiseen paikkaan\nkahvia juomaan ja tupakoimaan. Asiain tällä kannalla ollessa näytti\nminusta parhaalta, ettei kumpikaan noista miehistä huomaisi minua.\n\nTapasin Walkerin autoineen puolivälissä alempaa Regent-katua kello\npuoli yhdeksältä, ja me heitimme hyvästit Lontoolle ja lähdimme kotiin.\nLady Renardsmere oli vielä ylhäällä saapuessamme, ja vaikka hän\nsanoi vähän, näin minä, että hän tunsi kevennystä ja mielihyvää, kun\nannoin hänelle asianajajan kirjelipun. Mutta suorittamani lähetyksen\nlaadusta hän ei mitään maininnut, enkä minäkään kertonut hänelle,\nmitä olin Trocaderossa nähnyt. Olin vielä seuraavana aamuna näitä\nasioita miettimässä, kun noin kello yhdeltätoista minua haettiin\neteishuoneeseen tapaamaan jotakuta henkilöä, joka palvelijan sanojen\nmukaan tahtoi puhutella minua viipymättä.\n\nTuo joku oli salapoliisi Spiller, Portsmouthista. Hän tuli aivan\nlähelleni ja kuiskasi:\n\n\"Herra Cranage, teidän on tultava minun kanssani!\" sanoi hän.\n\"Kaupunkiin, heti paikalla! -- Minulla on auto tuolla ulkona\nodottamassa. Te ette tietenkään ole mitään kuullut. No niin, tuo\nHolliment niminen mies -- tiedättehän? Hänet löydettiin West Endin\nkaupunginosassa varhain tänä aamuna, kuolleena! -- Murhattuna!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nEnsimmäinen murha\n\n\nOlin niin hämmästynyt tämän lyhyen ilmoituksen johdosta, etten sillä\nhetkellä voinut muuta tehdä kuin seisoa ja tuijottaa Spilleriin\ntietoisena siitä, että palvelija, joka oli minut hakenut, ja\ntaloudenhoitaja, joka oli juuri tullut eteishuoneeseen, vuorostaan\ntuijottivat minuun. Mutta äkkiä sain puhelahjani takaisin.\n\n\"Hollimentko? Murhattu!\" huudahdin minä. \"Mahdotonta! Mutta minähän\nnäin hänet itse eilen illalla juuri!\"\n\n\"Ei se silti mahdotonta ole, herra Cranage\", vastasi Spiller kylmästi.\n\"Paljon on aikaa murhan tapahtua eilisillan ja tämän aamun välillä.\nMutta katsokaa tänne!\"\n\nHän otti esille sähkösanoman, aukaisi sen ja ojensi minulle. Myönnän,\nettä käteni vapisi, kun otin sen häneltä -- mielikuvitukseni oli\njo toimessa, olin näkevinäni, miten Holliment hitaasti ja varmasti\nsaavutettiin...\n\n\"Tämän on lähettänyt Jifferdene -- mies, joka äskettäin oli minun ja\nkiinalaisen herran kanssa\", sanoi Spiller. \"Lukekaa se!\" Minä luin:\n\n    \"West Endissä varhain tänä aamuna löydetty mies murhattuna, hyvin\n    otaksuttavasti Holliment, tuokaa Cranage tänne mahdollisimman\n    pian, tärkeä.\"\n\n\"Niin\", sanoin minä, \"mutta hän sanoo vain -- hyvin otaksuttavasti.\nSaattaa olla. Joka tapauksessa -- luulen, että minun on lähdettävä\nteidän kanssanne. Mutta -- miksi? Muitakin on -- ja täytyy olla\n-- jotka voivat todeta Hollimentin yhtä hyvin kuin minäkin.\nPortsmouthilaisia -- koko joukko.\"\n\n\"Portsmouthissa ei ole ketään, joka tietäisi sitä, mitä te, herra\nCranage, tiedätte -- hänen viime päivistään siellä\", vastasi\nsalapoliisi. \"Tulkaa -- lähdetään! Minulla on hyvä auto tuolla\nulkopuolella -- me lähdemme sinne heti paikalla tietä pitkin.\"\n\n\"Tulkaa parvekkeelle\", sanoin minä, johtaen hänet ovelle, missä olimme\npoissa jo uteliaiksi käyneiden palvelijain kuuluvilta. \"Kuulkaahan!\"\njatkoin minä. \"Mitä esitän syyksi lady Renardsmerelle? En halua kertoa\nhänelle, että olen sekaantunut murhajuttuun -- en ainakaan, ennenkuin\nolen kuullut siitä enemmän.\"\n\nSpiller nyökkäsi ja alkoi miettiä asiaa.\n\n\"Kertokaa hänelle, että eräälle ystävällenne -- tai sukulaisellenne\n-- on sattunut vakava tapaturma Lontoossa, ja että teidän läsnäolonne\non välttämätön\", sanoi hän. \"Pyytäkää häneltä parin päivän lomaa --\nehkä teidän on jäätävä yöksi. Tämä syy käy laatuun, eikö niin? Nuo\nveikot tuolla sisällä eivät tunne minua -- ei kukaan tunne minua täällä\npäin. Voitte sitten myöhemmin selittää hänelle asian -- jos se on\ntarpeellista.\"\n\nLähdin etsimään lady Renardsmereä puutarhastaan. Suureksi\nhuojennukseksi minulle suostui hän viipymättä pyyntööni, tekemättä\nmitään kysymyksiä ensinkään -- vieläpä tarjosi nopeaa autoa ja Walkeria\najamaan. Minä ilmoitin, että miehellä, joka oli tullut minua noutamaan,\noli auto oven edessä, ja muutamassa minuutissa Spiller ja minä olimme\nmatkalla.\n\n\"Aika ilkeä juttu tämä, herra Cranage\", huomautti salapoliisi,\nkun olimme ennättäneet jonkun matkaa. \"Tähän asti se on minulle\nkäsittämätön. Mitä te siitä aattelette?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahdin. \"Voi taivas, en tiedä siitä enempää kuin mitä\nkerroin teille. Luulisin, että te -- ja tuo Scotland Yardin mies --\nminkä sanoittekaan hänen nimekseen -- Jifferdenekö? -- että te olette\noikeat miehet siitä asiasta jotakin tietämään.\"\n\n\"Niin kai\", huomautti hän kuivasti naurahtaen. \"Vakuutan teille, että\nme tuskin tiedämme mitään. Tuo kiinalainen herra, joka tuli meidän\nkanssamme teitä tapaamaan - hän se tietää jotakin, jos kukaan. Mutta ne\nitämaalaiset! -- yhtä hyvin voi koettaa ottaa luuta koiran suusta kuin\ntietoja heiltä, silloin kun eivät niitä tahdo antaa!\"\n\n\"Miten tuli hän olleeksi teidän seurassanne ensinkään?\" kysyin minä.\n\"Olen sitä koko lailla kummastellut.\"\n\n\"Minäpä kerron teille\", vastasi hän. \"Hän ilmestyi Jifferdenen seurassa\npääosastoomme Portsmouthiin muutamia päiviä ennenkuin näimme teidät\nsiellä nummella. Hän tahtoi saada tietoja jostakin kiinalaisesta, jonka\nluultiin, sanoo hän, hiljakkoin oleskelleen Portsmouthissa ja jota\nKiinan lähetystö kiihkeästi halusi saada käsiinsä. Minut määrättiin\ntiedusteluja tekemään. Vihdoin -- tarkemmin sanoen jo seuraavien\nkahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa -- sain selville, että eräs\nkiinalainen, nähtävästikin kunnioitettava mies, oli pari kolme kertaa\nnähty Hollimentin seurassa. Lähdimme Hollimentin kauppapaikalle ja\nhuomasimme, että siellä oli merkillisiä tapahtunut ja että Holliment\noli hävinnyt. Me teimme sitten tiedusteluja ympäristössä, ja 'Amiraali\nHawken' viinuri kertoi eräästä nuoresta vieraasta herrasmiehestä,\njoka oli ollut Hollimentin kaupassa yhden koko päivän. Jonkun\npäivän kuluttua tuli hän luoksemme ja sanoi löytäneensä tuon nuoren\nherrasmiehen -- teidät -- ja kertoi, missä te olitte. Niin me sitten\ntulimme Renardsmereen -- ja kuulimme teiltä kiinalaisesta, joka\nkurkisti sisään Hollimentin ikkunasta ja perästäpäin murtautui sisään\nmuitten kaverien kanssa. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Ja siinäkö kaikki?\" kysyin minä.\n\n\"Kaikki, minkä tähän asti tiedän\", vastasi hän. \"Ja niine uutisineen\nherra Shen lähti matkoihinsa ja Jifferdene hänen mukanaan. En ole\nkuullut mitään enempää, kunnes sain tämän sähkösanoman.\"\n\n\"Oikeastaan tulemme siis siihen\", sanoin minä, \"että te kolmissa miehin\nette olleetkaan hakemassa Hollimentia, vaan jotakuta kiinalaista\".\n\n\"Aivan niin\", vastasi hän. \"Erästä kiinalaista! Kerronpa teille --\nKiinan lähetystö tahtoo saada hänet käsiinsä -- kuka hän nyt lieneekään\n-- aivan välttämättä, jopa siinä määrin, että ovat antaneet Scotland\nYardin toimeksi etsiä häntä. Mutta mitä he hänestä tahtovat tai kuka\nhän on, ja mitä Hollimentilla on tai on ollut tekemistä sen asian\nkanssa, siitä ei minulla ole sen enempää tietoa kuin vastasyntyneellä\nlapsella.\"\n\n\"Spiller!\" sanoin minä. \"Lyön vetoa kuinka paljon hyvänsä siitä, että\njos murhattu on Holliment, niin tuo kiinalainen hänet murhasi!\"\n\n\"Minä sanoisin, että se on varma\", huomautti hän naurahtaen. \"Voisitte\nhuoletta veikata miljoonan yhtä vastaan. Mutta -- mikä on syynä?\"\n\n\"En tiedä\", vastasin minä. \"Sen vain tiedän, etten koskaan ole\nnähnyt ihmistä niin täydellisesti pelon vallassa kuin Holliment oli\nkertoessani hänelle, että olin nähnyt tuon kaverin keltaiset kasvot\nja vinot silmät ikkunassa! Hän oli hirveästi peloissaan hengestään,\nSpiller -- hengestänsä!\"\n\n\"Niin, ja tuo kaveri sai hänet käsiinsä!\" sanoi hän. \"Saattepa nähdä,\nettä se on Holliment. Mutta Jifferdene tietää enemmän, kunhan tulemme\nperille.\"\n\nTapasimme Jifferdenen odottamassa meitä Scotland Yardissa. Hän vei\nmeidät pieneen odotushuoneeseen ja sulki oven meidän kolmen jälkeen.\nSiihen mennessä olin tehnyt päätökseni eräästä asiasta, jota olin\nmatkan varrella mielessäni miettinyt, aina silloin kun keskustelumme\nSpillerin kanssa oli pysähdyksissä -- olin päättänyt, etten mainitsisi\nNeamorea Hollimentin yhteydessä -- en ainakaan vielä. Sillä jos\nmainitsin Neamoren, oli minun mainittava lady Renardsmere, ja sitä\nen tahtonut. Ja ehkä loppujen lopuksi Neamorella ei ollutkaan mitään\ntekemistä tämän asian kanssa -- Holliment tietysti tunsi paljon ihmisiä\nLontoossa.\n\n\"En luulisi olevan mitään epäilystä siitä, että tämä mies on Holliment\n-- päättäen kuvauksesta, jonka sain hänestä Portsmouthissa\", huomautti\nJifferdene ovea sulkiessaan. \"Minun mielestäni se on varma.\"\n\n\"Herra Cranage näki hänet eilen illalla\", huomautti Spiller nyökäten\nminuun päin.\n\n\"Niinkö?\" sanoi Jifferdene. \"Missä sitten?\"\n\n\"Toceaderossa -- päivällistään syömässä\", sanoin minä. \"Noin kello\nseitsemän paikkeilla.\"\n\n\"Puhuttelitteko häntä?\" kysyi hän.\n\n\"En puhutellut -- enkä tahtonutkaan puhutella. Viimeisten seikkailujen!\njälkeen Hollimentin kanssa\", jatkoin minä, \"en tahtonut olla missään\nsuhteissa häneen. Hän ei nähnyt minua -- ja minä lähdin sieltä pois.\"\n\n\"No niin\", sanoi Jifferdene. \"Pyydän joka tapauksessa teitä todentamaan\nhänet, herra Cranage. Tiedän kyllä, että monet muut voisivat sen tehdä,\nmutta erikoisista syistä haluan teidän tekevän sen ja auttavan minua\ntässä kohden. Te olette kai ainoa henkilö, joka näitte kiinalaisen --\njoka minun ajatukseni mukaan on murhaaja.\"\n\n\"Missä se tapahtui?\" kysyi Spiller.\n\n\"Paddingtonin puolella\", vastasi Jifferdene. \"Jos tiedätte Maida Valen,\ntiedätte myöskin, että siellä on kappale Regent-kanavaa kulkemassa\nEdgware-tien ja Warwick Crescentin välillä. Viertotietä toisella\npuolella nimitetään Blomfield-tieksi; toisella Maida Hill Westiksi.\nHän löydettiin makaamassa Blomfield-tiellä, kanavavallin luona,\nnoin kahdeksantoista metriä sillasta, joka yhdistää Warwick-kadun\nHarrow-tiehen. Kello kolmelta tänä aamuna eräs poliisimies löysi hänet.\nHän oli ollut kuolleena noin puolen tunnin verran poliisilaitoksen\nlääkärin lausunnon mukaan. Puukotettu! Ja mies, joka hänet puukotti,\ntiesi kyllä mihin iskeä! Mutta mistä syystä? Siinä pulma! Joka tasku\nhänen takissaan oli käännetty nurin; muutamat hänen tavaransa, kuten\nkello, rahat ja niin edespäin, löydettiin tieltä hänen vierestänsä,\naivan niin kuin olisivat olleet arvottomia; hänen takkinsa ja liivinsä\nolivat paikka paikoin viilletyt auki -- silminnähtävästi oli murhaaja\netsinyt jotakin. Mutta onnistuiko hänen löytää se vai ei -- kukapa\ntietää?\"\n\n\"Eikö siis ole mitään johtolankaa?\" esitteli Spiller.\n\n\"Ei mitään! Ei alkuakaan\", sanoi Jifferdene. \"Tietysti poliisit panevat\ntoimeen pontevia tiedusteluja ympäristössä, saadakseen selville, onko\nhäntä nähty tämän korttelin seutuvilla myöhään eilen illalla ja kenen\nseurassa, mutta tähän mennessä en ole kuullut mitään.\"\n\n\"Missä hän nyt on?\" kysyi Spiller.\n\n\"Paddingtonin ruumishuoneessa. Lähdemme sinne ja otamme herra Cranagen\nmukaamme todentamaan hänet\", vastasi Jifferdene. \"Unohdin mainita,\nettei häneltä tavattu minkäänlaisia papereita. Ehkä murhaaja otti\nne mukaansa, jos sellaisia oli. Tietenkin hänellä on voinut olla\ntaskukirja. No niin, mennään nyt. Mutta teillä on ollut pitkänlainen\najomatka, ja kello käy jo kahta. Mitä jos ensin söisimme vähän?\"\n\nPistäysimme erääseen Parliament-kadun varrella olevaan ravintolaan,\nja pian olin selvillä siitä, että niin inhoittavat kuin heidän\nvirkavelvollisuutensa silloin tällöin olivatkin, ei se ainakaan\nhaitannut tovereitteni ruokahalua. He söivät ja joivat hyvällä halulla\n-- ja minäkin seurasin heidän esimerkkiään, heittäen mielestäni kaikki\nepämiellyttävät ennakkoajatukset edessäni olevasta tehtävästä. Ja\nheidän kunniakseen on minun mainittava, etteivät he puhuneet mistään\nammattiasioista aterian aikana -- sen sijaan me puhuimme kilpa-ajoista,\nja minä kehoitin heitä lyömään viimeisen kolikkonsa Välkehtivästä\nRubiinista, josta minä, henkilökohtaisen tuntemukseni perustuksella,\nannoin heille hehkuvan kuvauksen. Sovimme oikein hyvin yhteen --\nja vihdoin me maksoimme laskumme, menimme jälleen ulos kirkkaaseen\nkevätilmaan ja lähdimme ajurilla Paddingtoniin -- päästäksemme tuosta\nasiasta.\n\n\"Yksi tarkka silmäys riittää, herra Cranage\", kuiskasi Jifferdene, kun\nastuimme ruumishuoneeseen. \"Siinä ei kannata viivytellä -- kyllä te\nheti tunnette, onko se hän vai ei. No niin...\"\n\nSe oli Holliment. Hän oli hyvin hiljainen ja hyvin kalpea ja hyvin\nkammottava...\n\n\"Hän se on!\" kuiskasin minä. \"Voi hirveää! -- ja eilen illalla...\"\n\nLähdimme taas ulos. Me kuljimme Paddington Greenin läpi äänettöminä.\n\n\"Paikka, jossa se tapahtui\", huomautti Jifferdene äkkiä, \"on vain\nviiden minuutin kävelymatkan päässä tästä. Mutta en usko, että sinne\nkannattaa mennä katsomaan -- ei siellä ole mitään nähtävää, paitsi itse\npaikka tietysti. Meillä on vielä muutakin tekemistä, herra Cranage.\nHaluan, että tulette minun kanssani tapaamaan erästä kiinalaista\nherrasmiestä, joka majailee Langham-hotellissa, ja sitten illalla aion\nviedä teidät Limehousen puolelle.\"\n\n\"Luullakseni olen teidän käsissänne\", myöntelin minä.\n\n\"Niin, koetamme mahdollisimman pian saada teitä koskevat asiat\nloppuun suoritetuiksi\", sanoi hän. \"Mitä teihin tulee, Spiller, on\nparempi, että menette takaisin Portsmouthiin tiedusteluja jatkamaan\n-- hankkimaan lisää tietoja Hollimentistä ja kiinalaisesta -- enemmän\nsiellä täytyy olla saatavissa. Kuulkaahan!\" -- Hän veti Spillerin\nsyrjään ja puheli jonkun hetken vakavasti hänen kanssaan. \"Ottakaa\nsiitä selvä, jos voitte\", sanoi hän lopuksi, \"ja ilmoittakaa tietysti\nminulle kaikki\".\n\nSpiller jätti minulle hyvästi ja lähti junalle. Jifferdene taas, kun\nolimme kävelleet vähän kauemmas, huusi vuokra-ajuria ja käski ajamaan\nLangham-hotelliin. Kun olimme lähteneet liikkeelle, kääntyi hän\nluottavasti minun puoleeni.\n\n\"Tämä on omituisimpia tapauksia, minkä kanssa minulla milloinkaan\non ollut tekemistä, herra Cranage\", sanoi hän. \"Sitä omituisempi,\nkun nuo itämaalaiset ovat siihen sekaantuneet. Spiller sanoi minulle\nkertoneensa teille kaikki, mitä hän tietää; niin, ja totta puhuen\non minulla siihen hyvin vähän lisättävää! Mutta minullapa on eräs\najatus. Spillerhän kertoi teille, vai kuinka, että Kiinan lähetystö\npani minut tuon kiinalaisen jäljille, jonka Holliment varmasti tunsi\nPortsmouthissa. Niinpä niin -- mutta Kiinan lähetystön takana on joku,\nja se joku on minun luullakseni muuan vanha kiinalainen herrasmies\n-- joku mahtava pohatta omassa maassaan kai -- joka nyt asustaa\nLanghamissa. Olen nähnyt hänet kerran herra Shenin seurassa, ja te ja\nminä menemme tapaamaan häntä nyt taasen. Hän tietää kyllä koko asian\nalun ja juuren. Mutta totta vie, minä en tiedä!\"\n\n\"Mutta jos tuo vanha herra todella tietää, mistä on kysymys\", sanoin\nminä, \"niin ettekö voi, katsoen asiain nykyiseen tilaan, saada häntä\npuhumaan? Ettekö voi pakottaa häntä puhumaan? Kun hän kuulee, että asia\non johtanut murhaan --\"\n\n\"Niin luulisi, mutta nuo itämaalaiset eivät näytä antavan ihmishengelle\nniin suurta arvoa kuin me, herra Cranage\", vastasi hän. \"Ja mitä\nsiihen tulee, että voisi taivuttaa tai pakottaa häntä puhumaan -- niin\nodottakaa, kunnes näette hänet! En ole sfinxiä nähnyt, mutta luulisin,\nettä yhtä hyvin saisi sen laulamaan viimeistä varieteelaulua kuin tuon\nvanhan kummituksen puhumaan jotakin, mitä hän ei tahdo!\"\n\n\"Ja kuka hän on?\" kysyin minä. \"Sanoitte: joku mahtava pohatta omassa\nmaassaan. Mitä hän täällä tekee? Ja puhuuko hän englantia?\"\n\n\"Hän puhuu englantia aivan hyvin -- yhtä hyvin kuin tuo herra Shenkin,\nja se on jotensakin hyvin -- on opiskellut jossakin täkäläisessä\nyliopistossa, tuo herra Shen, ymmärtääkseni\", vastasi hän. \"Mitä\ntekemistä tuolla vanhalla herralla taas on täällä, sitä en tiedä;\nmutta siitä vähästä päättäen, mitä olen nähnyt, arvelen häntä joksikin\nmahtavaksi kauppaylimykseksi. Hänellä on hallussaan koko rivi huoneita,\nja muutamia meidän johtavia rahamiehiämme käy siellä häntä tapaamassa.\nMikä hänen arvonsa, asemansa ja niin edespäin tarkalleen lienee, sitä\nen tiedä -- minä tunnen hänet ja Langhamissa tunnetaan hänet herra\nChenginä.\"\n\n\"Herra Cheng -- panenpa mieleeni\", sanoin minä. \"Ja missä määrin on\nherra Cheng selvillä tämän jutun yksityiskohdista?\"\n\n\"Sikäli, että Holliment tunsi erään kiinalaisen Portsmouthissa\nhiljakkoin ja että te, ollessanne Hollimentin kauppaa hoitamassa,\nnäitte erään kiinalaisen kurkistelevan sisään ikkunasta ja että\nHolliment kuullessaan tämän säikähti aivan kuollakseen ja että\nmyöhemmin eräs kiinalainen, roistojoukon seuraamana, murtautui sisään,\njonka jälkeen Holliment pakeni. Tämän\", sanoi Jifferdene, \"tietää herra\nCheng tähän asti. Ja nyt aion minä kertoa hänelle, että Holliment on\nmurhattu.\"\n\n\"Nähdäksenne, saisiko se hänet puhumaan, eikö niin?\" utelin minä.\n\n\"No niin, ehkä se on minulla mielessä\", myönsi hän. \"Mutta hän ei kyllä\npuhu, jos hän ei itse tahdo. Tahtoisinpa vain saada tietää, mitä on\nhänen vanhan pergamenttinaamansa takana!\"\n\nSamassa me saavuimme Langhamiin, ja heti Jifferdene lähetti\nkäyntikorttinsa herra Chengille. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa\n-- muutaman hetkisen kuluttua ilmestyi nuori englantilaiseen pukuun\npuettu kiinalainen, tervehti salapoliisia kohteliaasti ja johtaen meitä\nportaita ylös vei meidät erääseen noista monista hienoista huoneista ja\npyytäen meitä istumaan huomautti, että herra Cheng ennen pitkää tulisi\nhenkilökohtaisesti meitä tapaamaan. Sitten hän hävisi, ja me odotimme\n-- viisi, kymmenen minuuttia. Muuan ovi aukeni, ja hienon näköinen mies\ntuli ulos, meni huoneen poikki ja poistui samasta ovesta, josta me\nolimme tulleet sisään. Jifferdene kumartui minun puoleeni.\n\n\"Tiedättekö kuka tuo mies on, herra Cranage?\" kysyi hän.\n\n\"Minäkö? En!\" vastasin. \"Kuka hän on?\"\n\n\"Loordi Mickleborough -- Itämaisen Liikeyhtiön puheenjohtaja -- muuan\nCityn mahtavimpia kauppapomoja\", vastasi hän. \"Hänen toiminimensä --\"\n\nÄkkiä hän pysähtyi kesken puheensa, käännähti kiivaasti tuolissansa\nja sitten heti nousi jaloilleen, hiljaisen, melkein huomaamattoman\näänen kuuluessa takanamme. Minäkin käännyin ja nousin -- siellä\nseisoi oviaukossa, josta loordi Mickleborough juuri oli lähtenyt,\nkunnianarvoisan näköinen kiinalainen, puettuna kansalliseen pukuunsa.\nHän muodosti vaikuttavan ja maalauksellisen kuvan siinä seistessään,\nmutta eivät värit eikä puvun omituisuus minua niin hämmästyttäneet\nkuin se harvinaisen korkea ikä, jota tuo hieman kumarainen vartalo\nja sen yläpuolella olevat pergamenttimaiset, syvävakoiset kasvot\nnäyttivät ilmaisevan. Hän oli näköjään ainakin sadan vuoden vanha,\nja vaistomaisesti minä kumarsin hänelle nöyrän kunnioittavasti. Hän\nkumarsi vastaan, hymyili vähän, ja silloin huomasin minä, että hänen\nsilmänsä olivat yhtä valppaat ja kirkkaat kuin nuoren miehen.\n\n\"Käykää sisään, pyydän.\"\n\nÄäni, hiljainen, lempeä, oli kuitenkin kirkas ja selvä. Me seurasimme\nhäntä erääseen sisähuoneeseen; hän osoitti kahta tuolia, siirsi\nkolmannen ihan meitä vastapäätä, istuutui, verhosi kätensä hihoihinsa\nja katsoi Jifferdeneen.\n\n\"Onko teillä uutisia minulle?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, herra Cheng, kyllä, sir\", vastasi Jifferdene. \"Holliment, se\nmies, josta olin teille jo ennemmin puhunut, on murhattu.\"\n\nEi silmäluomikaan värähtänyt noissa omituisissa, vanhoissa,\nkurttuisissa kasvoissa edessämme; Jifferdene olisi yhtä hyvin voinut\nhuomauttaa, että ilma oli kaunis.\n\n\"Missä se tapahtui? Portsmouthissa -- vai Lontoossako?\" kysyi herra\nCheng.\n\n\"Lontoossa, sir, tänä aamuna, noin puoli kolmelta tai kolmelta,\npuukotettu, herra Cheng, pistetty kuoliaaksi! Mutta ei\nryöstötarkoituksessa, sir -- hänen rahansa ja arvoesineensä olivat\nhajallaan polulla hänen vieressänsä\", sanoi Jifferdene. \"Hänen taskunsa\noli kaikki käännetty nurin ja hänen pukunsa monin paikoin viilletty\nauki, aivan, kuin murhaaja olisi etsinyt jotakin.\"\n\nVieläkään ei näkynyt mitään merkkiä noilla liikkumattomilla kasvoilla.\nMutta silmät olivat valppaat, tarkkaavat ja innokkaat.\n\n\"Onko teillä mitään johtolankaa murhaajaan nähden?\"\n\n\"Ei mitään, sir, tähän asti! Mutta haluaisin esittää jotakin teille,\nherra Cheng. Minun luullakseni murhaaja on tuo kiinalainen, joka katsoi\nHollimentin ikkunasta sisään ja joka todennäköisesti on sama mies, jota\nte etsitte.\"\n\nHerra Cheng taivutti päätään.\n\n\"Saattaa olla\", sanoi hän.\n\nJifferdene huomautti, että minäkin olin saapuvilla.\n\n\"Tämä on se nuori herra, joka näki kiinalaisen kasvot ikkunassa\",\nhuomautti hän.\n\nHerra Cheng katsoi minuun. Jostakin syystä hänen kunnianarvoisat\nkasvonsa kävivät suopeammiksi.\n\n\"Mutta nuori herra ei kai voisi varmasti tuntea miestä jälleen, vai\nmiten?\" hän sanoi.\n\n\"Ei!\" myönsi Jifferdene. \"Niin hän väittää. Olkoon nyt miten oli, herra\nCheng, me yritämme saada sen miehen kiinni.\"\n\n\"Millä keinoin?\" uteli herra Cheng.\n\n\"No niin -- onhan täällä kiinalaiskortteli, sir\", vastasi Jifferdene.\n\"Aloitan sieltä. Ja, herra Cheng! tiedän että te hyvin kiihkeästi\ntahdotte päästä erään tietyn kansalaisenne jäljille ja löytää hänet.\nEttekö voisi edes hiukkasen auttaa minua, sir -- antaa pientä kuvausta?\"\n\nHerra Cheng pysyi liikkumattomana kokonaisen minuutin ajan. Sitten hän\nkumartui lähemmäs.\n\n\"Mies, jota minä etsin\", sanoi hän rauhallisesti, \"on menettänyt\nvasemman korvansa alapuolen\".\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKeskiöinen vieras\n\n\nHyppäsin pystyyn ääneen huudahtaen. Jifferdene tuijotti minuun --\nihmeissään.\n\nMutta tuo vanha viekas kiinalainen hymyili. Hän katsoi merkitsevästi\nsalapoliisia, samalla nyökäten sivullepäin minua kohden.\n\n\"Nuoren herran muisti on herännyt!\" sanoi hän rauhalliseen, tasaiseen\ntapaansa. \"Hän -- muistaa!\"\n\n\"Niin!\" sanoin minä. \"Nyt minä muistan -- nyt kun te siitä muistutitte.\nEn olisi voinut varmasti sanoa, että mies oli mainitsemallanne tavalla\nepämuodostunut, mutta sen verran kuin häntä vilahdukselta näin, olen\nmuistavinani, että hänen kasvojensa vasemmalla puolella oli jotakin\nviallista -- joku arpi -- tai sentapaista!\"\n\n\"Hänen vasemman korvansa alaosa\", toisti herra Cheng. \"Miekan isku.\"\n\nJifferdene, joka oli tarkkaavana kuunnellut puhettamme, huokasi. Oliko\nse sitten huojennuksen vai hämmennyksen huokaus, sitä en tiedä.\n\n\"Hyvä!\" sanoi hän. \"Se näyttää rajoittavan asioita! Kiinalainen, joka\non menettänyt vasemman korvansa alapuolen, vai kuinka? Ei teidän\nmaanmiehiänne ole Lontoossa kovin monta kaikkiaankaan, herra Cheng!\nMutta kunhan vain antaisitte vähän tietoja lisäksi! No, mikä on miehen\nnimi?\" Mutta herra Chengin kasvot tulivat vielä entistäkin enemmän\nsfinximäisiksi.\n\n\"Tällä haavaa\", vastasi hän, \"esiintynee hän jo toisella nimellä\".\n\n\"Epäilemättä\", myönsi Jifferdene. \"Mutta -- sitten on vielä\ntärkeämpikin kysymys. Miksi te häntä etsitte, herra Cheng?\"\n\nHerra Cheng vilkutti meille silmää.\n\n\"Pääasia on\", sanoi hän ystävällisesti, \"että löydämme hänet\".\n\nJifferdene huomasi, että hänellä oli vastassansa muuri, jonka kautta\nei ollut kulkutietä ja jonka yli oli toivotonta yrittää kiivetä. Hän\nlaski kätensä ristiin rinnan yli ja pyöritteli peukalojaan, katsellen\nvakavasti vanhaa kiinalaista.\n\n\"Ajattelin penkoa koko kiinalaiskorttelin -- Limehousen puolella\",\nesitteli hän.\n\n\"Sieltä te ette häntä löydä\", sanoi herra Cheng. \"Kaikki kiinalaispesät\nLontoossa on jo perinpohjin tutkittu -- omasta aloitteestamme.\"\n\n\"No missä hän sitten on?\" kysyi Jifferdene melkein epätoivoisena.\n\n\"Ehkä suojelee häntä joku tai useampikin teidän maanmiehenne\", vastasi\nvanha mies. \"Luulen hänellä olevan rikostovereita. Saattoi olla joku\nhänen rikostoverinsa eikä välttämättä hän itse, joka murhasi tuon\nHollimentin.\"\n\n\"Kunhan vain tietäisin, minkä asian takia Holliment murhattiin!\" mutisi\nJifferdene. \"Ei se mikään tavallinen ryöstömurha ollut -- se on selvä.\nHollimentilla oli taskussaan kultakello, hyvinkin viidenkymmenen punnan\narvoinen! Se oli viskattu käytävälle hänen ruumiinsa viereen. Ja rahat\n-- hänellä oli runsaasti rahaa -- nekin olivat siinä hujan hajan. Mitä\nmurhaaja oikein haki?\"\n\nHerra Cheng hymyili vielä suopeammin.\n\n\"Mielenkiintoisempi kysymys on -- löysikö hän, mitä etsi?\" sanoi hän\nlempeimmällä äänellään.\n\n\"Entä jos ei löytänyt, herra Cheng?\" esitti Jifferdene.\n\n\"Siinä tapauksessa\", mutisi vanha mies, \"tapahtuu vielä toinen murha --\nehkä kaksi -- ehkä kolme\".\n\nJifferdene tuijotti häneen. Herra Cheng tuijotti kiinteästi vastaan.\nSalapoliisi nousi tuoliltansa.\n\n\"Luullakseni on parasta, että ryhdymme hommiimme\", sanoi hän. \"Tulkaa,\nherra Cranage -- olen hyvin kiitollinen teille, herra Cheng. Toivon\nkuitenkin, että olisitte antanut meille enemmän tietoja.\"\n\nVanha mies ei virkkanut mitään. Hän meni meidän edellämme huoneustonsa\nulko-ovelle ja aukaistuaan sen seisoi vieressä kohteliaasti kumartaen.\nMutta kun minä olin menemässä ulos, laski hän äkkiä linnunjalkaa\nmuistuttavan kätensä käsivarrelleni.\n\n\"Te olette hyvin nuori\", sanoi hän. \"Varokaa itseänne!\"\n\n\"Olenko vaarassa, sir?\" kysyin minä.\n\n\"Te olitte ikkunan toisella puolella\", vastasi hän, luoden minuun\nnopean, puhuvan katseen. \"Toisella puolella oli mies, joka -- ei\nhäikäile mitään!\"\n\nSitten hän kumarsi hyvästiksi, sulki oven jälkeemme ja me astelimme\nalas ja ulos kadulle.\n\n\"Kuulkaahan, Jifferdene!\" sanoin minä, niin pian kuin olimme ulkona\npäivänvalossa. \"Olen saanut kylläkseni tästä ja toivon, ettette enää\ntarvitse minua. Ilmassa on liian paljon murhan ja tulevan murhan\ntuntua! Olen iloinen päästessäni kotiin.\"\n\n\"Teidän on vain tultava tänne taas huomenna tai ylihuomenna, herra\nCranage\", vastasi hän kylmästi.\n\n\"No miksi?\" tiedustelin.\n\n\"Ruumiintarkastajan tutkinto -- Hollimentin murhan johdosta\", vastasi\nhän lyhyesti.\n\n\"Mutta mitä se tutkinto minuun kuuluu?\" kysyin minä.\n\n\"Te tulette olemaan tärkeimpiä todistajia\", vastasi hän. \"Teidän on\nkerrottava koko Portsmouthin juttu. Niin että saatte viipyä ainakin\npäivän tai pari. Mutta ei teidän tarvitse pelätä -- minä olen päivällä\nteidän seurassanne, eikä luultavastikaan mitään pahaa tapahdu teille\nyön aikana hyvässä hotellissa.\"\n\n\"Saakelin kiusallista!\" huudahdin minä. \"Mitä tarkoitti tuo vanha\nkiinalainen viimeisillä sanoillaan?\"\n\n\"Luullakseni hän tarkoitti, että tuo mies, jolta toinen puoli korvasta\noli poissa, on etsimässä jotakin, mikä oli Hollimentin hallussa, ja\nettä hän -- taikka hänen rikostoverinsa -- yrittäessään löytää sitä\npenkovat ja tutkivat jokaisen ja kaikki, jolla on jotakin tekemistä\nHollimentin kanssa\", vastasi hän kuivasti. \"Siitä on kysymys!\"\n\n\"Olenko minä siis jossakin vaarassa?\" sanoin. \"Epäilemättä hän tiesi,\nettä minä olin ollut Hollimentin seurassa, jos kohta vain tilapäisesti!\"\n\n\"Älkää pelätkö!\" vastasi hän. \"Minä pidän teistä huolta. Te olette\nparemmassa turvassa minun kanssani ja Lontoossa kuin olisitte tuolla\nRenardsmere Housessa. Heittäkää asia mielestänne, herra Cranage, ja\nsitten me pistäydymme ajurilla Paddingtonin poliisiasemalla kuulemassa\nuutisia viimeöisestä tapauksesta -- tähän mennessä heillä pitäisi jo\nolla siellä joitakin.\"\n\nMe siis palasimme Paddingtoniin, ja siellä poliisiasemalla tuli\nmeitä vastaan heti paikalla mies, joka näytti vilpittömän iloiselta\nkohdatessaan kumppanini.\n\n\"Aioin juuri soittaa teille\", sanoi hän. \"Olen saanut joitakin tietoja\ntuosta murhatusta miehestä, jonka henkilöllisyydestä emme ole varmat.\"\n\n\"Ei teidän tarvitse kauemmin olla epätietoisuudessa\", huomautti\nJifferdene. \"Hänen henkilöllisyytensä on jo todistettu -- sen on tehnyt\ntämä herrasmies. Hän on mies, jonka sanoinkin hänen olevan -- Holliment\nPortsmouthista. No mitä tietoja te olette saanut hänestä?\"\n\n\"No niin, me olemme kaiken päivää toimittaneet tiedusteluja tuolla\nMaida Valen piirissä\", sanoi toinen, \"ja tänä iltapäivänä sain selville\njotakin. Hänen tuntomerkkejään vastaava mies oli Warrington-hotellissa\nmyöhään eilen illalla erään toisen miehen seurassa. Aion juuri käväistä\nsiellä, saadakseni lisätietoja asiasta -- ja teidänkin olisi paras\ntulla mukaan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, että sieltä on joitakin uutisia saatavissa --\"\naloitti Jifferdene.\n\n\"On sieltä. Heti asiasta kuultuani lähetin erään miehen hotellin\nisännän luo toimittamaan, että tämä käväisisi ruumishuoneessa\nkatsomassa, tuntisiko hän vainajan siksi mieheksi, joka oli ollut\nsiellä eilen illalla. Tähän mennessä hän kai jo on palannut hotelliin,\nenkä ole niinkään kärkäs saamaan tarkempia tietoja hänestä -- tuosta\nvainajasta -- kuin miehestä, joka oli hänen matkassaan\", sanoi\nPaddingtonin salapoliisi. \"Ja asia on viipymättä toimitettava.\"\n\n\"No mennään sitten\", suostui Jifferdene. \"Tulkaa, herra Cranage -- kun\nte kerran olette niin paljon asiaan sekaantunut, niin -- voitte yhtä\nhyvin seurata sitä loppuun asti. Ei tämä niin hauskaa ajanvietettä\nlie kuin ketunajo\", lisäsi hän, kun me menimme ulos ja taas asetuimme\najurinrattaille, \"mutta jännittävää se tietenkin on\".\n\nSamalta alkoi minusta itsestänikin tällä hetkellä tuntua. Ajettiin\ntakaa ihmistä, joka oli vain yksi seitsemästä miljoonasta!\n\n\"Luulen, että teidän asianne tällaisissa tapauksissa on tehdä\njohtopäätöksiä\", sanoin minä, kun me vielä kerran lähdimme liikkeelle.\n\"Jonkinlainen matemaattinen probleemi, vai mitä?\"\n\n\"Niin, tai arpapeli!\" huomautti Jifferdene, iskien silmää toiselle\nmiehelle. \"Ja toisinaan siinä on ainesta näytelmäksi, eikö olekin\nBirkem?\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", sanoi Birkem. \"Siltäpä tämäkin asia näyttää. Mistä\nsyystä tuo mies puukotettiin? Ei ainakaan sen takia, mitä hänellä oli\nmuassaan.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Jifferdene. \"Paljon on tässä maailmassa arvoituksellista.\nJoka tapauksessa on pienikin lisätieto tässä asiassa arvokas.\nToivottavasti tuolla hotellinisännällä on hyvä muisti!\"\n\n\"Niin, muistikin on monenlainen\", huomautti Birkem. \"Selvästä,\nvärittämättömästä muistista minä pidän. Se minua harmittaa, kun ne\nalkavat sekoittaa mielikuvitusta muistelmiinsa. Mutta tunnen tätä\nmiestä jonkun verran -- hän puhuu meille suoraa kieltä.\"\n\n\"Taitaa olla käytännöllinen mies\", sanoi Jifferdene.\n\n\"Hyvin!\" myönsi Birkem. \"Hän kertoo meille vain, mitä hän näki ja mitä\nkuuli -- eikä sen enempää.\"\n\nKysymyksessä oleva hotellinisäntä odotti nähtävästi poliisin käyntiä,\nja heti kun olimme päässeet perille, vei hän meidät erääseen\nyksityiseen vierashuoneeseen ja kävi suoraan käsiksi asiaan, joka oli\nkäyntimme aiheuttanut.\n\n\"No niin\", sanoi hän, nojaten kyynärpäillään pöytään ja katsellen\nmeitä. \"Olen käynyt siellä -- ruumishuoneessa.\"\n\n\"No?\" kysyi Birkem.\n\n\"Se oli sama mies, joka oli täällä eilen illalla!\"\n\n\"Oletteko varma?\"\n\n\"Ihan varma! Hän tuli tänne -- tarkoitan tarjoiluhuoneeseen -- noin\npuoli yksitoista ja viipyi täällä lähes sulkemisaikaan asti.\"\n\n\"Hänellä oli toinen mies mukanaan, eikö niin?\" virkkoi Birkem.\n\n\"Niin oli. Eräs nuorempi mies -- erittäin hyvin puettu, täydellinen\nkeikari, mitä vaatteisiin tulee. Juutalainen!\"\n\nTuskin saatoin pidättää hämmästyksen huudahdusta. Se oli epäilemättä\nNeamore. Neamore tietystikin. Mutta minä en aikonut puhua -- vielä\nainakaan.\n\n\"Olitteko milloinkaan ennemmin nähnyt kumpaakaan heistä?\" kysyi\nJifferdene.\n\n\"En milloinkaan! Ehkä juuri sen vuoksi erikoisesti panin heidät\nmerkille. Olin sattumalta itse palvelemassa siinä tarjoilupöydässä,\njonka luo he suuntasivat kulkunsa sisään tullessaan, ja katsoin\ntarkkaan kumpaakin. Toisestakin syystä he herättivät huomiotani -- he\npyysivät pullollisen samppanjaa.\"\n\n\"Ja saivatkin sen\", sanoi Birkem.\n\n\"Tietysti -- ja parasta lajia päälle päätteeksi. He joivat sen\ntarjoilupöydän ääressä, kiirehtimättä. Kuulin, mistä he keskustelivat.\"\n\n\"Mistä sitten?\" kysyi Jifferdene.\n\n\"Lady Renardsmeren tamman -- Välkehtivän Rubiinin --\nvoittomahdollisuuksista Derbyssä\", vastasi isäntä. \"Nuoremmalla\nmiehellä näytti olevan joitakin lähempiä tietoja asiasta.\"\n\n\"No?\" sanoi Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen. \"Ja mitä sitten?\"\n\n\"He joivat pullonsa loppuun. Sitten katsoi vanhempi miehistä --\nsama, jonka juuri olen nähnyt -- kelloansa\", jatkoi ravintoloitsija\nmerkitsevästi nyökäten. \"'Vielä on yllin kyllin aikaa', sanoi hän. 'Me\notamme vielä toisenkin.' Sitten hän käski tuoda toisen pullon samaa\nlajia, ja kun minä olin aukaissut sen heille, ottivat he sen ja lasinsa\nsalin toisella puolella olevaan komeroon ja istuutuivat.\"\n\n\"Olivatko he selviä?\" kysyi Birkem.\n\n\"Selvät ja raittiit ja niin hyväkäytöksiset kuin toivoa voi\", vakuutti\nravintoloitsija luottavaisena. \"Oikein siivoja, kohteliaita miehiä.\nPidin heitä parina vedonlyönti-asiamiehenä -- tai miehinä, jotka ovat\nainakin tekemisissä kilparadan kanssa!\"\n\n\"Ja kuinka kauan he viipyivät juttelemassa teidän ravintolassanne?\"\nkysyi Jifferdene.\n\n\"He istuivat rauhallisesti jutellen viinilasiensa ääressä, kunnes\nnoin kymmenen minuuttia uupui tavallisesta sulkemisajasta. Silloin he\nsytyttivät sikaarinsa, ja kun he olivat lähdössä, tuli nuorempi heistä\nminun luokseni ravintolapöydän ääreen ja kysyi, voisinko minä sanoa\nheille, missä Delaware-tie oli? Menin ovelle heidän kanssaan ja osoitin\ntietä -- se ei ole tästä kaukana. He sanoivat hyvää yötä ja lähtivät\nsiihen suuntaan.\"\n\n\"Yhdessäkö?\" kysyi Jifferdene.\n\n\"Yhdessä!\" sanoi ravintoloitsija.\n\nHeti senjälkeen me lähdimme ja kuljimme pitkin Warrington Crescentiä\netsien Delaware-tietä, joka osoittautui olevan vain noin parin kadun\npäässä. Se oli erittäin kunnioitettavan näköinen poikkikatu, sille\npiirille ominaista mallia -- hyvin rakennettuja pikku huviloita\nkipsikoristeisine julkisivuineen, pienien kiviaidalla ympäröityjen\npuutarhain keskellä; ei mikään niiden ulkomuodossa herättänyt ajatusta\nmurhan tapaisesta rikoksesta. Ja kuitenkin, kuten Jifferdene sormellaan\nosoitti, tänne oli kaksi miestä tullut hyvin myöhään illalla, ja tuskin\nkolmen minuutin kävelymatkan päässä, alhaalla kanavan luona, oli toinen\nheistä surmattu pari tuntia jälkeenpäin.\n\n\"Teidän on toimitettava joitakin tiedusteluja näillä paikoilla,\nBirkem\", huomautti hän, kun me seisoimme eräässä nurkassa katsellen\nympärillemme. \"Holliment ja tuo toinen mies tulivat tänne tapaamaan --\njotakuta henkilöä! Ketähän?\"\n\nBirkem katseli miettivästi, arvostelevasti joka taholle ympärilleen.\n\n\"Tällä kadulla ei ole montakaan taloa. Ja jokainen niistä on sen\nnäköinen kuin asuisi niissä ihmisiä, joilla on pankkisäästöjä ja\nsahviaaninahkaiset rukouskirjat! Korkeasti kunnioitettavia, niin kuuluu\nminun arvosteluni. Osoitekalenterista minä voin saada selville kaikkien\nasukkaitten nimet ja muita tietoja heistä ja voin käydä joka ovella.\nMutta jos nuo miehet kävivät täällä tapaamassa jotakuta, niin ei ole\ntodennäköistä, että se joku myöntää sen!\"\n\n\"Teidän on koeteltava onneanne\", sanoi Jifferdene. \"Tuo ravintoloitsija\nmainitsi, että miehet keskustelivat kilpa-ajoista. Ottakaa aluksi\nselvää, asuuko tällä kadulla ketään, jolla on jotakin tekemistä\nkilpa-ajojen kanssa tai sitten vedonlyöntihommia -- ehkä saatte siitä\njonkun johtolangan, jos täällä joku sellainen asuu. Vähäisetkin\nsentapaiset tiedot -- mutta mikä nyt, herra Cranage?\"\n\nSillä minä olin äkkiä kirkaissut hämmästyksestä ja tein sitten\nliikkeitä, jotka epäilemättä panivat kumppanini ajattelemaan, että olin\ntullut hulluksi. Ajurinnrattaat olivat täyttä vauhtia kulkien tulleet\nnurkan ympäri ja olivat nyt nopeasti menossa Edgware-tielle päin pitkin\nWarrington Crescentiä -- niin nopeasti tosiaankin, että takana olevalla\nnumerolaatalla numerot kaikki hyppivät yhtenä sekamelskana. Mutta kun\nne kulkivat minun ohitseni, oli minun juuri onnistunut tuntea niissä\nolija -- Quartervayne!\n\n\"Nuo rattaat!\" huudahdin minä. \"Quartervayne on niissä! Quartervayne!\n-- mies, joka lähetti minut Hollimentin luo! Nopeasti -- emmekö voi\nseurata niitä?\"\n\n\"Kun ei ole toisia ajurinrattaita missään näkyvissä, emme voi\", sanoi\nJifferdene. \"Mutta oletteko varma asiasta?\"\n\n\"Ihan varma!\" todistin minä kiihkeänä. \"Näin hänet selvästi.\nQuartervayne, niin totta kuin elän! Kunhan vain olisimme voineet\npysähdyttää hänet!\"\n\n\"Niin vain -- ehkä siitä olisi ollut apua\"', vastasi hän päätään\npudistaen. \"Mutta hän on poissa näkyvistä nyt! Hm! -- ehkäpä hän oli\nse mies, jota he tulivat tapaamaan tänne eilen illalla? Kun kerran\nme olemme tai te olette nähnyt hänet täällä päin, niin ehkä hän asuu\ntäällä. Kuulkaapas, antakaa Birkemille täydellinen kuvaus hänestä.\"\n\nKuvailin hänet Birkemille niin tarkkaan kuin osasin ja sellaisena\nkuin muistin hänet Clarence-laiturilta, ja sitten Jifferdene ja minä\njätimme hänet ja lähdimme pois. Ja hetken aikaa olin vähällä kertoa\nkumppanilleni Neamoresta, sillä minä olin varma siitä, että Neamore\noli ollut Hollimentin kanssa Warrington-hotellissa edellisenä iltana\nja mennyt hänen kanssaan Delaware-tielle. Mutta muutin mieltä -- kumpi\nsitten olisi ollut parempi -- ja päätin olla mainitsematta mitään,\nkunnes olin nähnyt lady Renardsmeren tai kunnes jotakin uutta oli\ntullut ilmi. Olin tuskallisen hämmästynyt -- Holliment, Quartervayne,\nNeamore, lady Renardsmere muodostivat kummallisen yhdistelmän.\n\n\"Kuulkaahan!\" sanoi Jifferdene, äkkiä keskeyttäen mietteeni, \"iltapäivä\nei ole vielä lopussa. Mepä lähdemme Kiinan lähetystöön, joka on\nPortland-aukiolla -- haluaisin puhua pari sanaa tuon herra Shenin\nkanssa, joka tuli meidän seurassamme teitä tapaamaan. Jos vanha sfinxi\nLanghamissa ei tahdo kertoa minulle mitään, niin ehkä herra Shen\ntahtoo, kuultuaan Hollimentin murhasta.\"\n\nMe lähdimme Portland-aukiolle. Herra Shen otti meidät vastaan. Hän oli\nystävällinen, lempeä, kohtelias, innokas ja kerrassaan tutkimaton. Hän\noli yhtä mieltä Jifferdenen kanssa siitä, että Hollimentin nähtävästi\noli murhannut kiinalainen, jonka kasvot minä olin nähnyt ikkunassa\nja joka epäilemättä oli sama mies, jota herra Cheng etsi. Mutta sen\nmyönnettyään hän ei enempää sanonut.\n\n\"No, herra Shen\", sanoi Jifferdene houkuttelevasti. \"Ettekö voisi\nkertoa minulle, mistä oikeastaan on kysymys? Minkä vuoksi tahtoo herra\nCheng löytää tämän miehen -- jonka nimeä hän ei tahdo ilmoittaa meille.\"\n\nHerra Shenin lempeä ääni kävi entistäkin pehmeämmäksi.\n\n\"Kysymys on vain hänen löytämisestään\", sanoi hän.\n\nJifferdene levitti kätensä.\n\n\"Aivan niin!\" hän myönsi. \"Mutta sallikaa minunkin kysyä teiltä --\nteillä on käytettävinänne keinoja, joita meillä ei ole. Oletteko\nkoettaneet etsiä häntä -- niistä kortteleista, joissa maanmiehiänne on\nkoolla Lontoossa -- Limehousessa ja muualla? Oletteko? -- No niin,\noletteko löytäneet hänestä jälkeäkään?\"\n\n\"Emme!\" vastasi herra Shen reippaasti kylläkin. \"Emme jälkeäkään! Emme\nsanaakaan kuulleet! Ja -- hän on viallinen mies, helppo tuntea.\"\n\n\"No missä perhanassa hän sitten on!\" huudahti Jifferdene. \"Kiinalainen!\n-- puolet vasemmasta korvasta poissa! -- ja yhtä viekas kuin --\"\n\n\"Luulenpa\", keskeytti herra Shen rauhallisesti, \"että englantilaiset\nrikostoverit häntä huolellisesti suojelevat ja piilottelevat\".\n\n\"Hän oli ulkona viime yönä joka tapauksessa, lyönpä vaikka vetoa\nsiitä!\" mutisi Jifferdene. \"Panen miljoonan yhtä vastaan siitä, että\nhän se Hollimentin surmasi.\"\n\n\"Niin kai\", myönsi herra Shen. Hän hymyili ystävällisesti silmälasiensa\nläpi. \"Luullakseni hän puukottaa jonkun toisenkin vielä. Ehkä te\nsilloin saatte hänet kiinni.\"\n\nJifferdene tuijotti häneen ja nousi.\n\n\"Tuleekohan herra Cheng kertomaan minulle, _miksi_ hän tahtoo saada\nhänet kiinni?\" kysyi hän. \"Vaikka vielä parempi on kysyä -- tiedättekö\nsitä itse, herra Shen? Antakaa kuulua!\"\n\n\"Hm!\" sanoi herra Shen. \"Hyvästi. Tulettehan katsomaan minua joskus\ntoistekin, vai miten?\"\n\nTämän jälkeen me lähdimme, ja Jifferdene kiroili koko matkan pitkin\nPortland-aukiota. Ehkä se kevensi hänen mieltään; ainakin hän sen\njälkeen taas käänsi huomionsa minuun. Lyhyen neuvottelun jälkeen\nminä päätin mennä yöksi Howard-hotelliin Norfolk-kadulle ja oman\nturvallisuuteni vuoksi pysyä ovien sisäpuolella kerran kynnyksen\nyli astuttuani. Sinne minä siis Jifferdenestä erottuani lähdin,\nsöin kaikessa rauhassa päivällistä, tupakoin, pelasin pari peliä\nbiljardia erään vieraskumppanin kanssa ja kello yhdeltätoista lähdin\nhuoneeseeni. Olin juuri aikeissa riisuutua, kun ovenvartija tuli\ntuomaan kirjelippua, samalla ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti\nalhaalla. Kirjelippu oli huolimattomasti reväisty paperipalanen, johon\noli lyijykynällä töherretty vain -- _Clarence-laituri_.\n\nLähdin suoraan alas. Siellä seisoi eräässä eteissalin pimeässä\nnurkkauksessa Quartervayne.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nQuartervayne\n\n\nVaikka olikin myöhäinen, seisoskeli useita miehiä vielä eteissalissa,\nja jotta en herättäisi heidän huomiotaan, en osoittanut mitään\nhämmästystä nähdessäni odottamattoman vieraani, vaan menin suoraan\nhäntä kohden ja ojensin käteni (vastahakoisesti kylläkin, totta\npuhuakseni) aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa\nnähdä hänet siellä. Hän puristi melkein suonenvedontapaisesti kättäni;\nhänen oma kätensä oli kuuma ja kostea, ja näin heti paikalla, että hän\noli kiihtynyt ja hermostunut.\n\n\"Sana kanssanne!\" hän kuiskasi. \"Jossakin rauhallisessa paikassa.\"\n\nKatsahdin tupakkahuoneeseen, jonka avonaisen oven läheisyydessä me\nseisoimme. Se oli jotensakin täynnä miehiä, mutta huomasin erään tyhjän\nsopen, ja johtaen Quartervaynen huoneeseen vein hänet sinne.\n\n\"Jotakin juotavaa!\" hän mutisi, kun istuuduimme. \"Ja väkevää! Sitten --\npuhutaan.\"\n\nKutsuin viinuria ja pyysin vierastani tilaamaan, mitä hän halusi. Hän\nhalusi konjakkia, oikein aika annoksen -- ja soodaa. Kun viinuri oli\nmennyt tuomaan niitä, käännyin Quartervayneen, päättäen ottaa heti\nselkoa eräästä asiasta.\n\n\"Miten tiesitte minun olevan täällä?\" kysyin minä.\n\n\"Näin teidät Strandilla Jifferdenen, tuon Scotland Yardin\nmiehen, seurassa\", vastasi hän, iskien silmää ja sysäten kättäni\nkyynärpäällään. \"Tunnen hänet -- jotenkin hyvin! Nokkela mies! Ja\nminäpä seurasin teitä, kunnes tulitte tänne -- ja nyt minä sitten\npujahdin tänne sisään. Tahdoin tavata teitä -- hyvin tärkeästi.\"\n\nKonjakki ja sooda tuotiin, ja hän otti siitä kulauksen, huokasi kun se\noli mennyt alas ja kääntyi taas minuun hiljentäen ääntään.\n\n\"Tietenkin olette kuullut Hollimentista?\" sanoi hän.\n\n\"Oletteko te?\" tiedustelin minä vuorostani.\n\n\"Jokainen on -- tähän mennessä\", vastasi hän. \"Sehän on iltalehdissä.\"\n\nEn ollut nähnyt mitään iltalehtiä ja sanoin sen. Hän veti esiin yhden\nja osoitti minulle kappaletta viimeisten tietojen osastosta:\n\n    \"Mies, joka löydettiin murhattuna varhain tänä aamuna\n    Blomfield-tiellä Maida Valessa, on tunnettu erääksi Roger\n    Hollimentiksi, joka viime aikoihin asti on pitänyt sekatavara-\n    ja hiilikauppaa Portsmouthissa. Vielä ei ole mitään vihiä\n    murhaajasta, mutta poliisit toimittavat tehokkaita tiedusteluja\n    murhan lähiseuduilla.\"\n\n\"Arvatenkin te todensitte hänen henkilöllisyytensä?\" hän jatkoi,\nkatsellen minua sivusta pitkään. \"Epäilinkin, että he olivat saaneet\nteidät käsiinsä. Holliment tietenkin -- aivan niin! Ei mitään vihiä --\nmiten lie? Mutta lyönpä vetoa, että te ja minä tiedämme jotakin -- vai\nmiten?\"\n\n\"Minkä vuoksi olette tänne tullut, herra Quartervayne?\" tiedustelin.\n\"Sitäpä tahtoisin tietää!\"\n\n\"Kerron teille!\" hän halukkaasti vastasi. \"Teidän tähtenne! Minä teidät\ntähän kirottuun juttuun sotkin, nuori mies, ja minun velvollisuuteni on\nselvittää teidät siitä. Siksi minä tänne tulin! Teidän vuoksenne -- ja\nturvallisuutenne vuoksi!\"\n\nKatsoin häntä tutkivasti ja huomasin hänen puhuvan totta. Hän nyökkäsi\nminulle aivan kuin asian vahvistukseksi.\n\n\"Totta se on!\" hän sanoi. \"En minkään muun vuoksi.\"\n\n\"No niin, te olette epäilemättä hyvin ystävällinen, herra\nQuartervayne\", vastasin minä. \"Mutta -- missä erikoisessa vaarassa minä\nolen?\"\n\nEnnenkuin vastasi, veti hän esiin sikaarikotelon, tarjosi siitä\nminulle, ja kun minä kieltäydyin syyttäen myöhäistä iltaa, otti hän\nitse sikaarin ja alkoi polttaa. Huomasin, kuinka hänen sormensa\nvapisivat tulitikkua sytyttäessään, ja saatoin nähdä, että hän, vaikka\nolikin iso mies, oli suuresti kiihtynyt. Mutta toinen kulaus lasista ja\npari vetäisyä sikaarista näyttivät rauhoittavan häntä.\n\n\"Kuulkaahan, nuori mies!\" hän äkkiä puhkesi puhumaan. \"Ei hyödytä\nleikkiä piilosilla! Tiedämme, kuka Hollimentin surmasi! Tuo kirottu\nkinu! Yhtä varmasti kuin että me nyt olemme tässä! Ja hän tekee lopun\nminusta ja tekee lopun teistä -- jos me annamme hänelle tilaisuuden! Ei\nsiis auta muu kuin -- laputtaa. Minä lähden -- ja jos olette viisas,\nniin lähdette itsekin.\"\n\n\"Minäkö -- mihin sitten?\" kysyin.\n\n\"No vaikka mihin -- pois täältä niin pitkälle kuin tietä riittää!\"\nhän vastasi. \"Laittakaa niin, että meri on hänen ja teidän välillänne\n-- ainakin tällä haavaa. Minä lähden -- jopa heti huomenaamulla.\nFlushingiin tai Middelburgiin -- minulla on kumppaneita kummassakin\npaikassa. Tulkaa tekin mukaan -- olette nokkela nuori mies, ja minä\npidän teistä huolta. Rahoista ei ole kysymys -- minulla on paljon --\naivan yllin kyllin. Tulkaa -- voitte ruveta apulaisekseni siellä.\nMinä voin hoitaa liikettäni Middelburgista käsin tai Flushingista tai\nmistä ulkomaisesta paikasta hyvänsä yhtä hyvin kuin Portsmouthista\ntai Lontoosta. Mitä kannattaa jäädä tänne, jossa voi saada tuon kinun\nverisen puukon kurkkuunsa -- ennemmin tai myöhemmin. En minä ainakaan\njää -- pois se!\"\n\n\"Herra Quartervayne\", sanoin minä. \"Olen kiitollinen, jos kerrotte\nminulle suorin sanoin, mistä syystä tuo kiinalainen tahtoisi iskeä\npuukkonsa minun kurkkuuni tai teidän -- tai tuon Holliment-raukan?\nJa kertokaa rauhassa, herra Quartervayne -- me olemme aivan turvassa\ntäällä.\"\n\n\"No niin, sehän kuuluu oikein mukavalta!\" sanoi hän ympärilleen\nkatsellen. \"Olen ollut hypyssä koko päivän, keskellä kirkasta\npäivääkin. Mutta ensiksi saatte te kertoa minulle -- kuinka paljon\nolette kertonut poliisille -- mitä olette kertonut tuolle Scotland\nYardin miehelle?\"\n\n\"En muuta kuin puhtaan totuuden seikkailustani Portsmouthissa, alkaen\nensimmäisestä kohtauksestani teidän kanssanne, kunnes minä huomasin\nunijuomaa saatuani viruvani Chilvertonin nummella\", vastasin minä\nkatsoen rohkeasti häneen. \"En voinut muuta tehdä.\"\n\n\"Ette kai!\" myönsi hän. \"Mutta -- mitä he tietävät?\"\n\n\"Tuskin mitään\", sanoin minä. \"Paitsi että täällä jossakin hiiviskelee\ntai lymyilee eräs kiinalainen, jota eräs hänen mahtava maanmiehensä\nsyystä tai toisesta etsii ja jonka arvellaan murhanneen Hollimentin.\"\n\n\"Onko heillä mitään vihiä hänen olinpaikastaan?\"\n\n\"Ei -- tähän asti\", minä vastasin. \"Mutta onko teillä?\"\n\nHän levitti kätensä virnistellen. Sitten hän joi konjakkinsa loppuun,\nkutsui viinuria uudelleen täyttämään hänen lasinsa ja kääntyi minuun\ntyynempänä mieleltään kuin mitä hän oli tähän saakka osoittanut.\n\n\"Minullako?\" hän sanoi. \"Hyvä Jumala, ei ole! Lontoossa hän jossakin\non, siitä voitte olla varma viimeöisen tapahtuman jälkeen! Mutta te\nhaluatte tietää eräitten asioitten syitä ja perustuksia. Minäpä kerron\nteille -- niin ymmärrätte paremmin. Odottakaa hetkinen.\"\n\nHän odotti, kunnes oli saanut toisen konjakkilasinsa ja ottanut siitä\naimo kulauksen; sitten hän siirtyen lähemmäksi minua sohvalla, jolla\nistuimme, jatkoi hiljaisella, tuttavallisella äänellä.\n\n\"Holliment\", hän sanoi. \"Niin, Holliment, hänellä oli monta hommaa\nsiellä Portsmouthissa. Ensiksikin oli siellä tuo hylkytavarain- ja\nsekatavarakauppa. Sitten oli hänellä hiilitoimisto, minä olin hänellä\nosakkaana siinä -- näppärä homma muuten -- kannatti hyvin. Ja hän oli\nvähän osallisena minun kanssani eräässä toisessakin liikehommassa --\nolen kilpa-ajoasioitsija -- vedonvälittäjä, nähkääs -- ammatiltani,\nmutta minulla on ollut monta rautaa tulessa. Mutta Hollimentilla\noli vielä eräs homma, joka oli kokonaan hänen omansa. Hän piti --\ntai ainakin sitä hoidettiin hänen nimessään -- erästä yömajaa ja\nruokapaikkaa Portseassa. Halpahintainen paikka, ymmärrättehän,\njonkinlainen raittiusravintola. Köyhänpuoleiset pikkukauppiaat\nkäyttivät sitä -- tunnettehan tuon ihmislajin -- yösija ja illallinen\nkolmella shillingillä, ja muut hinnat saman mukaiset -- sentapainen se\noli. No niin -- sinne tuli eräs kiinalainen. Tämä kiinalainen!\"\n\n\"Ennenkuin jatkatte, herra Quartervayne\", sanoin minä keskeyttäen\nhänet. \"Tahtoisitteko sanoa minulle yhden asian -- näittekö milloinkaan\nsitä miestä?\"\n\n\"Vain kerran pari -- vähän matkan päästä\", hän vastasi. \"Kadulla --\nHollimentin seurassa.\"\n\n\"Voisitteko sanoa, oliko hänessä jotakin muodotonta?\" kysyin minä.\n\"Arpi -- erään haavan jälki -- tai jotakin sentapaista?\"\n\n\"En voi sanoa\", hän vastasi. \"En ollut milloinkaan kyllin lähellä.\nHän oli siististi puettu mies -- eurooppalaiset vaatteet, nähkääs --\nparemmin puettu kuin useimmat Hollimentin vieraat siinä yömajassa.\nMutta -- kinu!\"\n\n\"Entä sitten?\" jatkoin minä. \"Mikä oli hänen nimensä?\"\n\n\"Sanoi nimekseen Chuh Sin\", hän vastasi. \"Chuh Sin! Kertoi\nHollimentille tulleensa tänne tutkimaan elämää suuressa brittiläisessä\nmerisatamassa. Mutta miten ollakaan, tuli hän sairaaksi, ja heidän oli\nkutsuttava lääkäri. Lääkäri luuli tuon miekkosen taudin kehittyvän\nisoksirokoksi ja ajoi hänet siinä tulisessa paikassa sairaalaan. No\nniin, mies oli majaillut Hollimentin luona neljä tai viisi viikkoa eikä\nollut maksanut Hollimentille pennyäkään! -- sanoi aina vain odottavansa\njoitakin rahalähetyksiä. Ja kun lääkäri kertoi Hollimentille, että\nhän luuli siitä koituvan vaikean tapauksen ja että mies luultavasti\nkuolisi, teki Holliment kirotun tyhmän työn. Hän möi tuon miekkosen\ntavarat -- kirjat, jotkut työkalut ja muuta -- hänen velkansa\nsuoritukseksi. Ja silloin, äkkiarvaamatta, tuo kaveri ilmestyikin!\nKoko isorokkojuttu oli ollut tyhjää hälytystä; hän oli aivan terve,\nja sairaalan väki toimitti hänet pois. Kuulin asiasta eräältä\nhenkilökuntaan kuuluvalta varhain eräänä aamuna -- että nimittäin tämä\nkiinalainen oli laskettu sairaalasta -- ja minä sain kiireen livistää.\nUskokaa pois! Silloin minä juuri kohtasin teidät.\"\n\nKäännyin ja katsoin häntä pitkään ja vakavasti.\n\n\"Kerrotteko te minulle tosissanne, herra Quartervayne, että te\npakenitte ilmeisen pakokauhun vallassa vain sen vuoksi, että\nkiinalainen oli laskettu sairaalasta?\" kysyin. \"Menkää nyt -- en ole\ntoki sellainen houkka, että sitä uskoisin! Enemmän tämän asian takana\non!\"\n\n\"Te ette tunne noita kavereita, nuori mies\", väitti hän. \"Minä\ntiesin, että tuo kinu, saadessaan selville, että Holliment oli myynyt\nhänen tavaransa, kostaisi hänelle samoin kuin jokaiselle, joka oli\njoissakin suhteissa häneen. Ja hän tiesi, että minä olin Hollimentin\nliikekumppani.\"\n\n\"Riippuu siitä, mitä noiden tavarain joukossa oli, herra Quartervayne\",\nhuomautin minä ivallisesti. \"Te ainakin tiedätte! Mutta jatkakaa.\"\n\n\"Ei ole sen enempää kertomista\", hän sanoi. \"Minä livistin -- siksi\npäiväksi ainakin. Lähetin tuon kirjelipun Hollimentille teidän\nvälityksellänne. Lopun tunnette. Kinu lähti hakemaan Hollimentia --\nniinkuin tiedätte. Tiedätte myös, mitä sitten tapahtui.\"\n\nMuutaman hetken olin vastaamatta. Koetin mielessäni selvitellä\nasioita tavalla tai toisella. Ja minulle alkoi valjeta. Holliment\noli tutkiessaan kiinalaisen vaatteita löytänyt jotakin arvokasta --\nehkä hyvinkin kallisarvoista. Hän oli näyttänyt sitä, mitä se sitten\nolikaan, uskotulleen Quartervaynelle, ja he olivat sen anastaneet ja\nmyöneet. Mihinkään muuhun johtopäätökseen ei voinut tulla. Mutta turhaa\noli Quartervaynen ristikuulustelu -- vain parista minua henkilöllisesti\nkoskevasta asiasta halusin selvyyttä. Ja muistelin mielessäni,\nennenkuin annoin keskustelullemme tämän käänteen, ettei Quartervayne\nluultavastikaan tiennyt mitään suhteistani lady Renardsmereen.\n\n\"Niin, minä tiedän mitä tapahtui tuossa Hollimentin kaupassa, herra\nQuartervayne\", sanoin. \"Kukapa paremmin tietäisi. Mutta nyt tahtoisin\ntehdä teille pari kolme kysymystä. Holliment vei minut Portsmouthista\nsinä yönä autossa, joka oli hänen omansa -- lähdimme eräältä hänen\nasuntoaan lähellä olevalta pihalta. Nyt haluaisin tietää -- olitteko te\nhänen mukanaan?\"\n\n\"Vai niin, nuori mies, jos siitä on kysymys\", sanoi hän, äänessä\njotakin teennäistä myöntyväisyyttä, \"olin kyllä! En lähtiessä -- hän\notti minut mukaan vähän matkan päästä, Coshamin puolelta -- kaupungin\nloppupäässä.\"\n\n\"Minä kai olin nukuksissa?\" sanoin. \"Sikeässä unessa auton sisällä.\"\n\n\"No niin, asian laita oli niin, että teidät oli nukutettu\", vastasi\nhän kylmästi. \"Muistatte kai, että hän antoi teille juomaa -- kylmää\nvastaan -- juuri ennen lähtöä? No niin, -- siihen oli sekoitettu\njotakin, ymmärrättehän? Aivan vaaratonta kuitenkin -- teille ei\nkoitunut siitä mitään vahinkoa.\"\n\n\"Ja yhdessä te laskitte minut Chilvertonin nummelle, eikö niin?\" sanoin.\n\n\"Valmentaja Mansonin maatilasta vähän ylöspäin\", hän vastasi. \"Niinpä\nniin, minä tunsin vanhan Mansonin varsin hyvin! Paikka on nyt hänen\ntyttärensä hoidossa -- perhanan nokkela tyttö muuten ja viisas!\nNiin, me laskimme teidät sinne alas hyvin mukavasti -- sata puntaa\ntaskussanne ja kirjelappunen. Jonkinlaista hyvitystä -- ja sata puntaa\non sata puntaa, nuori mies! Tuli hyvään tarpeeseen luulemma -- olitte\nkuitti minut kohdatessanne.\"\n\n\"Vain satunnaisesti, herra Quartervayne, satunnaisesti!\" sanoin minä.\n\"Vain sillä hetkellä. Mutta miksi ajoitte auton vanhan liitukaivoksen\nreunan yli?\"\n\n\"Tuo kirottu laitos meni rikki -- auttamattomasti!\" hän vastasi.\n\"Holliment ei saanut sitä käyntiin, ei vain, ja niin me otimme pois\nnumerolevyn ja kaikki muut sentapaiset ja piilotimme ne kanervikkoon --\nsiellä ne ovat vieläkin, jos vain löydätte oikean paikan. Sitten hän\nja minä työnsimme tuon vanhan arkin ruohikon ja sitten liitukaivoksen\nreunan yli ja annoimme sen mennä murskaksi; me emme halunneet jättää\nmitään jälkiä, nähkääs.\"\n\n\"Ja sen jälkeen kävelitte seudun halki varhain aamulla, arvelen minä,\nja astuitte junaan jollakin asemalla matkan varrella\", sanoin.\n\n\"Aivan oikein!\" myönsi hän. \"Niin teimmekin. Ja tulimme tänne -- ja\ntäällä me olemme olleet siitä saakka. Silloin -- ilmestyy tuo kirottu\nkinu, niinkuin pelkäsinkin, ja hän on surmannut Hollimentin!\"\n\n\"Herra Quartevayne!\" sanoin minä. \"Jos olette niin varma siitä, että\ntuo kiinalainen Hollimentin murhasi, niin miksette mene poliiseille\njuttuanne kertomaan?\"\n\n\"En mene!\" huudahti hän viipymättä. \"En mene! En tahdo olla missään\ntekemisissä noiden veikkosten kanssa -- en ole milloinkaan ollut enkä\nvastakaan tahdo olla! Hoitakoot itse omia asioitaan! -- minä en heitä\nhalua auttaa.\"\n\n\"Teidän olisi vain kerrottava heille kaikki, mitä olette kertonut\nminulle\", sanoin.\n\n\"En kerro heille -- mitään!\" selitti hän. \"Ja miten voisin erottaa\nkiinalaista toisesta? Kaksi kiinalaista muistuttaa toisiaan kuin kaksi\nhernettä -- keltaiset naamat, vinot silmät -- en voi tuntea erikseen\nkinua ja kanua. En!\"\n\n\"Tämän miehen nimi on Chuh Sin, oman ilmoituksenne mukaan\", huomautin\nminä.\n\n\"Luullakseni kiinalainen voi vaihtaa nimeä yhtä helposti kuin\nenglantilainenkin\", väitti hän vastaan. \"Ehkä hän on joku Lo Ping\ntai Ah Fu tällä haavaa. Minä en rupea tekemisiin minkään poliisin\nkanssa! Olen kyllääntynyt tähän paikkaan. Lähden pois -- ensi työksi\nhuomenaamulla. Hook of Hollandin kautta matka. Tulkaa mukaan -- menemme\nFlushingiin tai Middelburgiin. Maksan teille hyvän palkan apulaisenani\n-- näenhän hyvin, että olette nokkela nuori mies ja epäilemättä melko\nlukenut. Minä en ole -- en ole milloinkaan saanut paljoakaan koulua.\"\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Quartervayne, mutta minä\nen lähde\", sanoin. \"En pelkää tuota salaperäistä ja kavalaa\nkiinalaista, vaikka kieltämättä, sen mukaan kuin te olette koko asian\nkertonut, siinä näyttää piilevän jotakin vaaraa jokaiselle, joka\nonnettomuudekseen on joutunut vain kerran Hollimentin seuraan. Mutta\nhaluaisin tehdä vielä yhden kysymyksen tai kaksikin. Ensiksikin --\ntiedättekö millaisissa olosuhteissa Hollimentin ruumis löydettiin?\"\n\nHäntä puistatti väkisinkin ja hänen silmänsä välähtelivät.\n\n\"Minä tiedän, missä hän löydettiin ja mitä hänelle tapahtui!\" mutisi\nhän. \"Nuo kirotut kinut -- puukko -? eivätkös totisesti osaakin käyttää\nsitä! Huh!\"\n\n\"Sitä en tarkoittanut\", sanoin minä. \"Tiedättekö, että Hollimentin\nkello perineen -- viidenkymmenen punnan arvoinen vähintään -- oli hänen\nvieressänsä polulla, että hänellä oli kolme- tai neljäsataa puntaa\npuhdasta rahaa mukanaan, jotka myöskin olivat huolettomasti viskatut\nsyrjään -- ja että hänen vaatteensa olivat revityt tai viilletyt\nauki joka paikasta, missä vain jotakin saattoi olla piilotettuna\nvanun sekaan tai saumoihin? Tiedättekö kaiken tuon? Te tiedätte -- no\nkertokaa siis minulle -- mitä etsi murhaaja? Antakaa kuulla!\"\n\nMutta tiesin heti paikalla tuon suoran kysymyksen tehtyäni, etten saisi\nmitään suorasukaista vastausta Quartervaynelta. Kuinka hermostunut\nja kiihtynyt hän olikaan, oli hän kuitenkin kylliksi oma herransa\nhillitäkseen kasvojensa ilmettä, ja hänen iso kuutamonaamansa kävi\ntyhmän ja tietämättömän näköiseksi. Hän kohotti paksut sormensa, siveli\nposkeaan ja puisteli päätään.\n\n\"En voi sanoa!\" vastasi hän. \"Mikä noitten itämaalaisten kaverien\nmetkut tietää -- käy minun ymmärrykseni yli!\"\n\n\"Ehkäpä -- mutta tunnette kylliksi ihmisluontoa tietääksenne, että\nolipa sitten kysymyksessä itä tai länsi, arvokas kultakello ja kolme-\ntai neljäsataa puntaa ovat j jonkun verran houkuttelevia, kun ei\ntarvitse muuta tehdä kuin pistää ne taskuunsa!\" sanoin minä katsoen\nhäntä edelleen tarkkaan. \"Ja tiedätte erinomaisen hyvin, herra\nQuartervayne, ettei tämä ollut mikään tavallinen murha! Se ei ollut\nminkään maantierosvon työtä, sen takia suoritettu, mitä uhrilta saattoi\nryöstää. Kuka hyvänsä Hollimentin murhasikin -- ja ehkä se ei ollutkaan\ntuo kiinalainen, kun kaikki käy ympäri --\"\n\n\"Kuka muukaan sen saattoi tehdä?\" kysyi hän kiivaasti. \"Kuka muu?\"\n\n\"No vaikkapa joku englantilainen\", sanoin. \"Minä en tiedä -- ettekä te\ntiedä. Mutta kuten sanoin, kuka hyvänsä sen tekikin, hän haki jotakin,\nminkä luuli Hollimentilla olevan muassaan. Hän etsi sitä mielettömässä\nkiireessä heittäen kaiken muun menemään --\"\n\n\"Kuulkaahan, nuori mies!\" keskeytti hän. \"Te olette epäilemättä\nperhanan ovela, mutta muitakin teorioja on kuin teidän! Esimerkiksi\ntämä -- kinu tuli jotenkin keskeytetyksi, ennenkuin hän ehti korjata\nkellon ja rahat! Hän kuuli jonkun tulevan ja kiireessä häneltä jäi\nkaikki!\"\n\n\"Tuota voitte syöttää tyhmille, herra Quartervayne\", huudahdin minä.\n\"Tuo teoria on täynnä aukkoja. Siinä ei vesi pysyisi minuutinkaan\nvertaa! Hänellä oli aikaa repiä rikki Hollimentin vaatteet,\nviileskellä hartioilla olevaa vanua, tarkastaa ja leikata hänen\nhousunvyötäryksensä. Hän etsi jotakin. Sanokaa mitä?\"\n\n\"Sanon, etten sitä tiedä!\" vakuutti hän. \"En tiedä siitä mitään!\"\n\n\"Olkoonpa niin!\" sanoin minä. \"Mutta tunnetteko Neamore nimistä miestä\n-- Percy Neamorea?\"\n\nHän hätkähti aivan kuin olisin suunnannut revolverin häntä kohden, ja\nhänen isot kasvonsa kalpenivat.\n\n\"Mitä te Neamoresta tiedätte?\" kysyi hän jyrkästi. \"Milloin --\"\n\n\"Mitäpä siitä!\" vastasin minä. \"Tunnetteko hänet? Luulenpa, että\ntunnette, ja kerron teille, miksi luulen. Holliment ja Neamore\nolivat Warrington-hotellissa, Maida Valessa, hyvin myöhään eilen\nillalla, ja kun he yhdessä poistuivat, lähtivät he tapaamaan jotakuta\nhenkilöä, joka asuu Delaware-tiellä, siinä aivan lähellä, eikä kaukana\nmurhapaikalta. Teitäkö he tulivat tapaamaan, herra Quartervayne?\nKoska minä näin teidät Delaware-tiellä juuri tänä iltapäivänä\najurinrattailla! Antakaa kuulua -- kuka on Neamore?\"\n\nHän tuijotti tylysti minuun hetken aikaa mitään virkkamatta -- sitten\nhän äkkiä nousi ja lähti suoraan ulos huoneesta. Ennenkuin ehdin\nseurata, oli hän jo poistunut hotellista ja hävinnyt yön pimeyteen.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nJuna lähtee\n\n\nMakasin pitkän aikaa valveilla sinä yönä koettaen pohtia asioita.\nMinusta näytti, että jos tahtoi päästä johonkin selvyyteen tästä\nkerrassaan hämmästyttävästä tilanteesta, oli mentävä mahdollisimman\nkauas taaksepäin - ainakin johonkin määrättyyn kohtaan, josta nämä\nnykyiset asiat alkoivat. Ja niin pitkälti kuin minä tosiseikkoja\ntunsin, näytti kaikkien asiain alkuna olevan tuo viekas, valpas,\ntutkimaton vanha kiinalainen, jonka olin nähnyt Langham-hotellissa --\nherra Cheng. Koetin panna tapaukset järjestykseen -- laskien tietysti\nhyvin laajalti todennäköisyyksiä. Kuvittelin asiaa näin: herra Cheng\non rikas kiinalainen liikemies. Hän saapuu Euroopaan liikeasioissa:\nhänellä on kirjureja ja palvelijoita mukanaan. Hänen oleskellessaan\nPariisissa ryöstää joku näistä seuralaisista häneltä jotakin -- eli\ntäsmällisesti, sen mukaan mitä jo olen saanut tietää, tämä mies\non muuan Chuh Sin. Ryöstettyään herraltaan tämän \"jonkin\" pakenee\nChuh Sin Englantiin. Hän ilmestyy Portsmouthiin -- ehkä poikkesi\nsinne Southamptonista matkustettuaan Havren kautta. Hän asettuu\nasumaan Hollimentin raittiusravintolaan ja jonkun ajan kuluttua,\nsairastuttuaan, menee sairaalaan jättäen kaikki tavaransa Hollimentin\nhuostaan. Palattuaan odottamatta sairaalasta huomaa hän, että\nHolliment on anastanut tuon jonkin. Hän lähtee hakemaan Hollimentia\n-- kokoo joukon tyhjäntoimittajia ja johtaa hyökkäystä Hollimentin\nkauppapuotiin. Holliment pakenee -- ja Chuh Sin pääsee jollakin\ntavalla hänen jäljilleen. Ehkä Chuh Sinillä on englantilaisia ystäviä\nLontoossa -- ainakin joku murhaa Hollimentin ja penkoo hänet kiireestä\nkantapäähän, kuin mielettömästi etsien tuota jotakin. Kaikki tuo\nnäyttää selvältä, suoralta, johdonmukaiselta. Ja tämä herättää mielessä\nmuutamia kummallisia kysymyksiä.\n\nMikä on tuo jokin?\n\nMiksi herra Chung ei halua kertoa Englannin poliisille, mitä se on?\n\nOlivatko Holliment, Quartervayne ja Neamore osakumppaneita tuossa\nanastuksessa eli suoraan sanoen varkaudessa?\n\nMöikö Neamore tuon jonkin lady Renardsmerelle -- kymmenestä tuhannesta\npunnasta?\n\nKuljetinko minä -- täydellisessä viattomuudessa -- sen, mitä hyvänsä se\nolikin, lady Renardsmereltä herra Pennithwaitelle?\n\nOnko se -- tämä esine, joka näyttää aiheuttavan murhia ja kaikenlaisia\nkauhuja ja ikävyyksiä -- nyt hyvässä tallessa Pennithwaiten\nkassakaapissa Lincoln's Inn Fieldsissä, sillä välin kun eräs\nverenhimoinen kiinalainen, epäilemättä joidenkuiden englantilaisten\nrikostoverien suojelemana, kuljeskelee ympäri hellittämättä hakien sitä?\n\nMinusta tuntui siinä maatessani täysin valveilla tuijottaen pimeään\nhuoneeseeni, että minä tiesin enemmän koko asiasta kuin kukaan muu! Ja\nyhä uudelleen tunki mieleeni kysymys: olisiko minun kerrottava kaikki\nmitä tiedän poliisille, Jifferdenelle, heti paikalla?\n\nSiihen kysymykseen en osannut vastata. En tahtonut sekoittaa lady\nRenardsmereä tuohon juttuun -- en ainakaan, ennenkuin olin nähnyt ja\npuhutellut häntä. Kunhan vain Jifferdene antaisi minun mennä takaisin\nRenardsmereen, voisin kertoa lady Renardsmerelle kaikki mitä tiesin,\nkaikki mitä olin saanut selville Neamoresta, kuka hän olikaan, ja\nsiitä, että hän epäilemättä oli liitossa Hollimentin ja Qurtervaynen\nkanssa, ja minä pyytäisin lady Renardsmereä itse ilmoittamaan asian\npoliisille. Sillä olin sillä hetkellä varma siitä, etteivät Chuh Sin ja\nhänen englantilaiset ystävänsä häikäilisi mitään saadakseen takaisin\ntuon esineen, ja meillä Renardsmeressäkin saattaisi tapahtua murha.\nKertoisin koko jutun lady Renardsmerelle -- heti kun hänet tapaisin. Ja\nPeggie Mansonille myöskin -- ehkä Peggielle ensin. Sillä olin nähnyt\nPeggietä kyllin, tietääkseni, että jos kellään nuorella naisella\nkonsanaan oli pää oikealla paikallaan, niin Peggiellä oli.\n\nMutta minua odotti tuo inhoittava tutkinto. Kammoksuin koko\nhommaa. En ollut milloinkaan eläissäni esiintynyt todistajana --\nen tutkintotuomarin enkä ruumiinkatsastajan edessä. En tiennyt,\nmitä he vielä saisivat minusta irti. Kun olin täysin tietämätön\nmenettelytavoista, otaksuin, että poliisilla ainakin oli jotakin\ntekemistä asiassa; ehkä, jopa todennäköisestikin, oli Jifferdene\njo vihjaissut ruumiintarkastajalle, että minä tiesin koko joukon.\nPelkäsin, että minun oli mainittava lady Renardsmeren nimi -- siinä\nyhteydessä. En tietänyt, mitä kysymyksiä minulla oli odotettavissa.\nJa jos minä puhuin suuni puhtaaksi, kääntyisi Jifferdene minuun ja\nkysyisi, niiksi perhanassa minä en ollut kertonut _hänelle_ kaikkea\ntuota? Niin, aivan varmaan, sanoin itselleni siinä käännellessäni ja\nväännellessäni, tiesin minä aika paljon enemmän kuin Jifferdene tiesi\nminun tietävän -- ja sydämeni pohjasta toivoin, että en olisi tiennyt.\n\nNukuin vähän liian kauan sulasta uupumuksesta lopultakin, ja kello kävi\njo kymmentä, kun menin kahvihuoneeseen aamiaiselle. Kesken aamiaista,\nkun par'aikaa luin kertomusta Hollimentin murhasta, hyvin varovaista\nja suppeaa kuvausta, joka nähtävästi oli poliisilaitokselta lähtöisin\nja joka viittasi asiassa olevan enemmän salaperäistä kuin siinä\ntodellisuudessa tiesin olevan, kutsuttiin minut puhelimeen. Jifferdene\noli toisessa päässä. Hän sanoi olevansa hommassa tutkinnon alkamisen\njohdosta Hollimentin asiassa Paddingtonissa sinä iltapäivänä, ettei\nniin voinut tulla minua tapaamaan kahteen tai kolmeen tuntiin --\nolisinko minä hotellissa puoli yhden ja yhden välillä? Lupasin olla --\nja sitten tein hänelle erään kysymyksen.\n\n\"Kuuluuko mitään?\"\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Vaan ehkä saan jotakin tietooni puolipäivään\nmennessä. Kuulkaahan -- pysykää alallanne, kunnes minä tulen -- älkää\nkuljeskelko ympäri, pysykää vaiteliaana!\"\n\n\"Hyvä on\", vastasin. \"Siis puoli yksi tai pian sen jälkeen täällä.\"\n\nSoitin kiinni, ennenkuin hänellä oli tilaisuutta sanoa enempää. Sillä\njo puhuessamme ja heti kun olin kuullut, ettei hän tarvinnut minua\nennen puoltapäivää, olin päättänyt, koska minulla oli kaksi tuntia\nvapaasti käytettävänäni, toimia vähän salapoliisina omaan laskuuni.\nPalasin ja lopetin aamiaiseni ja sitten ryhdyin panemaan tuumaani\ntoimeen.\n\nAioin lähteä Ritz-hotelliin. Minulla oli määrätty tarkoitusperä. Kun\nlady Renardsmere oli vienyt Neamoren autollaan kaupunkiin, olin kuullut\nhänen käskevän Walkerin, autonkuljettajan, ajaa suoraan Ritziin --\ntahdoin tietää, oliko Neamore mennyt sinne hänen mukanaan, ja ennen\nmuuta, oliko joku liittynyt heidän seuraansa. Sillä minusta näytti\nhyvin todenmukaiselta, että toimitus, jonka tuloksena oli ollut se,\nettä lady Renardsmere antoi kymmenentuhannen punnan maksuosoituksen\nNeamorelle, oli suoritettu siellä -- ja mahdollisesti kolmannen -- ja\nehkäpä neljännenkin läsnä ollessa -- joiden henkilöllisyyttä jo aloin\narvailla.\n\nMenin Ritziin. Taitavasti menettelemällä sain käsiini erään hyvin\ntärkeän henkilön tarjoilualalta, joka tietääkseni oli selvillä siitä,\nkuka oli syönyt siellä päivällistä kolme päivää sitten. Käytin\nhyväkseni erästä pientä asetta, jolla Jifferdene oli minut varustanut\n-- hänen omaa virallista käyntikorttiaan. Tätä minä teeskennellyn\nsalamyhkäisenä näytin kysymyksessä olevalle miehelle vietyäni hänet\nsivulle.\n\n\"Haluaisin teiltä vähän tietoja\", sanoin minä. \"Asia on aivan\nyksityisluontoinen ja sen täytyy tietenkin jäädä meidän keskeiseksi\nvain. Tunnetteko lady Renardsmeren?\"\n\n\"Park Lanelta?\" vastasi hän heti. \"Tunnen, hyvinkin.\"\n\n\"Tuliko hän syömään tänne päivällistä kolme päivää sitten?\"\n\n\"Tuli kyllä -- aivan niin!\" hän vastasi.\n\n\"Erään nuorenpuoleisen, hyvin, melkeinpä koreilevasti puetun\nherrasmiehen, erään juutalaisen seurassa?\" kysyin minä.\n\n\"Niin juuri\", myönsi hän.\n\n\"Tunsitteko hänet?\"\n\n\"En -- en muista milloinkaan nähneeni häntä ennen -- en täällä enkä\nmuualla.\"\n\n\"Yhtyikö heidän seuraansa ketään?\"\n\nHän nyökkäsi -- hänellä näytti olevan kyky hyvin selvästi muistaa asiat.\n\n\"Kun he saapuivat -- lady Renardsmeren autolla -- tuli hän sisään ja\ntilasi pöydän neljälle. Sitten nuori herrasmies meni puhelimeen. Sen\njälkeen he yhdessä odottivat sohvalla istuen. Noin puoli kahdelta tuli\nkaksi miestä -- lady Renardsmeren seurassa oleva mies esitti heidät\nhänelle. Sitten he kaikki yhdessä söivät aamiaista.\"\n\n\"Voitteko kuvailla minulle nuo miehet?\" kysyin minä.\n\n\"Kyllä vain\", vastasi hän. \"Tahtoisin sanoa -- ymmärrättehän? --\nettä he eivät olleet herrasmiehiä. Hyvissä vaatteissa, ja hyvin\nkäyttäytyivät -- mutta tiedättehän mitä tarkoitan. Pidin heitä\nkilpa-ajojen kanssa tekemisissä olevina miehinä: tietysti me tunnemme\nlady Renardsmeren ja tiedämme, että hän on hyvin tunnettu hevosten\nomistaja: tuo hänen tammansa, Välkehtivä Rubiini, kuuluu olevan aivan\nvarma Derby-voittaja. Luulimme näiden miesten olevan tapaamassa hänen\narmoansa kilpa-ajoasioissa.\"\n\n\"Mutta -- entä heidän ulkomuotonsa?\"\n\n\"Toinen oli pitkä, tanakka, kasvot punakat; toinenkin oli tanakka,\nmutta lyhyt. Kummallakin oli harmaa kesäpuku -- uuden uutukainen vielä\npäälle päätteeksi. Ja harmaa Homburg-hattu, mustilla nauhoilla. Sillä\nmiehellä, joka tuli lady Renardsmeren mukana, oli kaupunkilaisvaatteet\nja silkkihattu.\"\n\n\"Huomasitteko, että he olivat missään kauppa-asioissa keskenään?\"\nkysyin minä. \"Että jokin paperi allekirjoitettiin, tai muuta\nsentapaista.\"\n\n\"Kyllä\", hän vastasi. \"Vein itse heille aamiaisen jälkeen kahvia\nja näin lady Renardsmeren erään sivupöydän ääressä kirjoittavan\nmaksuosoitusta. Hän ojensi sen miehelle, joka ensiksi tuli hänen\nkanssaan tänne.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Siinä.\"\n\n\"Lähtivätkö he kaikki yhdessä?\" kysyin minä.\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Nuo kolme miestä lähtivät tiehensä heti sen jälkeen\nkun olin nähnyt lady Renardsmeren kirjoittavan maksuosoituksen;\nhän odotti täällä, kunnes hänen autonsa tuli häntä noutamaan kello\nkolmelta.\"\n\n\"Te näette koko joukon ihmisiä\", huomautin minä. \"Olitteko milloinkaan\naikaisemmin nähnyt ketään noista kolmesta miehestä?\"\n\n\"En!\" vastasi hän varmasti. \"En milloinkaan! Aivan outo- ja minulle --\nkaikki kolme! Ja tunnen tämän osan kaupunkia melko hyvin!\"\n\nLähdin pois ja tiesin nyt, että kuka hyvänsä Neamore olikaan, oli\nhän esittänyt Hollimentin ja Quartervaynen lady Renardsmerelle\nRitz-hotellissa ja kaiken todennäköisyyden mukaan tämä oli ostanut\nnoilta kolmelta sen esineen jonka Holliment oli varastanut Chuh Siniltä\nja jonka Chuh Sin oli ryöstänyt herraltansa, sfinksimäiseltä herra\nChengiltä. Mitähän se oli? Ja miksi, vieläkin sanoakseni, ei herra\nCheng halunnut kertoa meille?\n\nPalasin omaan hotelliini aprikoiden näitä salaperäisiä asioita -- ja\npuoli yhdeltä asteli Jifferdene sisään ilmeisesti pahantuulisena.\n\n\"No tämäpä nyt sotkua!\" huudahti hän istuutuessaan vieressäni olevalle\ntuolille tupakkahuoneessa. \"Tuo perhanan vanha kiinalainen on\nlivistänyt!\"\n\n\"Herra Chengkö?\" kysyin.\n\n\"Sama mies! Lähti tiehensä -- viime yönä\", vastasi hän. \"Ja vain hyvin\nvähän aikaa sen jälkeen kun me olimme häntä tavanneet. Lähti Pariisin\nyöjunalla, senkin tulen vietävä! -- koko tämänaamuinen puuhani tai\nsuurin osa siitä, on mennyt hukkaan.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyin.\n\n\"No niin, nähkääs\", vastasi hän. \"Suunnittelin viime yönä mielessäni,\nettä toimittaisin hänet tutkintoon; tiesin, että jos saisimme hänet\ntodistaja-aitioon, olisi hänen kerrottava, mitä hän ei meille tahtonut\nkertoa, ja kun ei tällä haavaa ole mitään toiveita saada häntä\ntutkintotuomarin eteen, ajattelin toimittaa hänet ruumiintarkastajan\neteen. Ja minä ryhdyin toimiin, sopien asiasta tänä aamuna Paddingtonin\nruumiintarkastajan kanssa, ja sain hänet lähettämään haasteen herra\nChengille ja lähdin sitä itse erään oikeudenpalvelijan kanssa perille\nviemään. Mutta kun tulimme Langham-hotelliin, oli tuo vanha pöllö jo\nlentänyt tiehensä! Ja siinä sitä oltiin! Sillä luullakseni on herra\nChengillä hallussaan asian avain.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyin minä, haluten kuulla Jifferdenen ajatuksen.\n\n\"No niin\", hän vastasi. \"En ollenkaan epäile sitä, että Hollimentin\nmurhasi se kinu, jonka herra Cheng tahtoo saada käsiinsä -- enkä\nsitäkään epäile, että kinu varasti jotakin herra Chengiltä ja että\nHolliment vuorostaan ryösti häneltä. Luulen, että kinu käänsi\nHollimentin nurin narin, niin sanoakseni, etsiessään tuota saalista.\nTuntuuko se teistä todenmukaiselta?\"\n\nMinusta tuntui, siihen nähden mitä tiesin, ja sen sanoinkin,\n\n\"Niin, tahdoin pakottaa herra Chengin kertomaan meille suoraan, mitä\nse oli\", hän sanoi. \"Se tekisi asian yksinkertaisemmaksi, mutta, kuten\nsanoin, hän on pujahtanut pois!\"\n\n\"Luuletteko herra Shenin tietävän?\" kysyin.\n\n\"Hän ei tiedä!\" vastasi hän. \"Me lähdimme sinne heti huomattuamme,\nettä herra Cheng oli matkustanut. Herra Shen tuli vähäsen kuorestaan\nulos tällä kertaa ja vakuutti meille, ettei heillä ollut vähintäkään\naavistusta siitä, miksi herra Cheng tahtoi saada käsiinsä tuon\nsalaperäisen kinun -- sen he vain tiesivät, että hän kaikin mokomin\ntahtoi saada ja oli halukas suorittamaan kaikki asiasta koituvat\nkustannukset.\"\n\n\"Te ette siis ole juuri entistä viisaampi?\" sanoin minä.\n\n\"Tuiki vähäsen!\" murisi hän tyytymättömänä. \"Ja tähän asti emme ole\nlöytäneet mitään johtolankaa, mitään jälkiä -- paitsi mitä te jo\ntiedätte.\"\n\n\"Entä tutkinto?\" kysyin minä.\n\n\"Kello kolmelta tänään iltapäivällä\", vastasi hän. \"Se on vain pelkkä\nmuodollisuus. Siellä esiintyvät todistajina poliisi, joka löysi\nHollimentin, ja poliisilääkäri ja te. Sitten ruumiintarkastaja lykkää\njutun viikon tai kahden päähän. Emme pääse sen pitemmälle tällä kertaa.\"\n\n\"Tekevätkö he minulle paljonkin kysymyksiä?\" tiedustelin.\n\n\"Eivät tänään ainakaan\", sanoi hän. \"Teidän on vain todistettava hänet\nmieheksi, jonka tunsitte Portsmouthissa Holliment nimisenä. Myöhemmin,\nkun olemme saaneet enemmän yksityiskohtaisia tietoja, saatte kertoa,\nmitä tapahtui Hollimentin kaupassa. Mutta tänään -- eipä juuri mitään.\nMuodollisuus! Mennäänpäs hakemaan vähän aamiaista, ja sitten lähdetään\nPaddingtoniin kuulemaan, onko Birkem saanut mitään lisätietoja.\"\n\nBirkem, jonka myöhemmin tapasimme Paddingtonin poliisiasemalla, oli\nvähäsen edistynyt. Hän oli kuullut eräästä oudosta miehestä, joka\noli asunut eräässä Delaware-tien varrella olevassa talossa viimeiset\nkaksi tai kolme viikkoa ja äkkiä lähtenyt sieltä Hollimentin murhan\njälkeisenä päivänä. Ja kun hän juuri aikoi mennä toimittamaan tarkempia\ntiedusteluja asiasta, lähdimme hänen mukaansa -- taloon, jonka\npääty-ikkunaan oli kiinnitetty ilmoitus: 'Huoneita vuokrattavana'.\nTalon emäntä, jota me heti puhuttelimme, oli muuan noita kuihtuneita\nolentoja, joiden paljas ulkomuoto ja käytös tekevät tarpeettomaksi\nheidän itsensä kertoa, että ovat nähneet parempia päiviä, ja hän oli\naivan valmis kertomaan poliisivirkamiehille, mitä suinkin tiesi.\nHänellä oli ollut noin kolmen viikon ajan vuokralainen, joka nimitti\nitseään herra Carriksi. Hän oli pitkä, komea herra, jolla nähtävästi\noli runsaasti rahaa ja joka söi ja joi erittäin hyvin. Hän ei\nenimmäkseen mennyt mihinkään, paitsi eräänä iltana. Hän otti paljon\nsanomalehtiä, erittäinkin urheilulehtiä ja oli jättänyt jälkeensä noin\nkorkean pinon sanomalehtiä ja paljon kilpa-ajoja koskevia kirjoja. Hän\nkirjoitti joukon kirjeitä, ja hän oli saanut aika monta sähkösanomaa\neräänä iltapäivänä klo puoli kolmen ja kuuden välillä.\n\n\"Tuloksia!\" mutisi Jifferdene. \"Kävikö hänen luonaan vieraita, rouva?\"\n\n\"Hänellä ei milloinkaan ollut ainoatakaan vierailijaa, paitsi toissa\niltana\", vastasi emäntä. \"Silloin, hyvin myöhään tosin -- lähes\nkahdeltatoista -- tuli kaksi herraa häntä tapaamaan; minä olin maata\nmenossa, kun he koputtivat ovelle.\"\n\n\"Näittekö heitä, rouva?\" kysyi Jifferdene.\n\n\"Laskin heidät sisään -- itse\", vastasi hän. \"Toinen oli lyhyt paksu\nherra; toinen oli nuorempi -- luulisinpä hänen olleen juutalaisen.\nHe kysyivät herra Carria ja minä vein heidät hänen arkihuoneeseensa.\nHe viipyivät siellä ehkä kymmenen minuuttia -- sitten kaikki kolme\nlähtivät yhdessä ulos.\"\n\n\"Sanoiko herra Carr teille mitään ulosmenonsa johdosta\"? kysyi Birkem.\n\n\"Ei, hänellä oli portinavain\", sanoi emäntä. \"Kuulin hänen palaavan\nnoin kolmen seuduilla aamulla.\"\n\n\"Yksinkö?\"\n\n\"Yksin!\"\n\n\"Sanoiko hän perästäpäin teille mitään sen johdosta, että oli ollut\nulkona niin myöhäiseen?\"\n\n\"Ei sanonut! Hän tuli aivan hiljaa sisään. Hän oli hyvin hiljainen,\nhyvin kunnollinen mies.\"\n\n\"Entä hänen lähtönsä?\" kysyi Birkem. \"Lähti äkkiä, eikö niin?\"\n\n\"Aivan äkkiä! Eilen iltapäivällä. Hän tuli minulle kertomaan, että\nhänen oli lähdettävä mannermaalle liikeasioissa, ja hän pakkasi\ntavaransa ja sitten meni tiehensä vuokra-ajurilla kahdessakymmenessä\nminuutissa. Haluaisitteko nähdä hänen arkihuonettaan? Se on juuri\nsamassa kunnossa kuin lähtiessä.\"\n\nSalapoliiseja halutti nähdä arkihuone, ja he tutkivat sen perinpohjin.\nEn tiedä, näkivätkö heidän ammattitaitoiset silmänsä jotakin,\njota minun eivät huomanneet; minä näin vain huomattavan kokoelman\nsentapaisia julkaisuja kuin Urheilija' ja 'Urheilulehti' ja 'Ruffin\nOpas' ynnä muita ja hyvän määrän sähkösanomia, huolellisesti\npäällekkäin ladottuina eräällä sivupöydällä, josta minä päättelin, että\nherra Carr oli huvitellut hiljaisen olonsa aikana Delaware-tiellä\nlyömällä vetoa mielikuvituksessaan ja että hän oli milloin voittanut,\nmilloin hävinnyt.\n\n\"Tuo oli tietenkin Quartervayne\", huomautti Jifferdene, kun me\nlähdimme. \"Kunhan vain olisimme saaneet hänet itsensä käsiimme! Mutta\nsiinäkin on mannermatka esteenä. No niin... pian alkaa tutkinto.\"\n\nTutkinto, jota niin peläten olin ajatellut, osoittautui pelkäksi\nmuodollisuudeksi -- vain oikeudenkäynnin aluksi. Ja loppujen lopuksi\nei minua ensinkään kutsuttukaan. Hollimentin raittiusravintolan\ntaloudenhoitajatar -- joka muuten oli joku hänen sukulaisensa -- oli\nnähtyään uutisen hänen murhastansa rientänyt kaupunkiin ja todisti\nhänen henkilöllisyytensä. Minä olisin yhtä hyvin saattanut pysyä poissa.\n\n\"Mutta seuraavalla kerralla teitä tarvitaan, herra Cranage\", sanoi\nJifferdene, kun ruumiintarkastaja lykkäsi kuulustelun pari viikkoa\neteenpäin. \"Silloin kaikki tämä tulee julki -- ja epäilemättä paljon\nmuuta lisäksi.\"\n\n\"No niin, saanko nyt mennä?\" tiedustelin. \"Minä ehdin parahiksi neljän\nja viidenkymmenenkolmen junaan Victoria-asemalle.\"\n\nMe erosimme, ja minä lähdin -- matkalle iloisena siitä, että olin\nvapaa, ja innokas pääsemään takaisin Renardsmereen kertomaan Peggie\nMansonille kaikki ja pyytämään häneltä neuvoa. Minulla oli kova\nkiire ja ehdin Victoria-asemalle vain pari minuuttia ennen neljän ja\nviidenkymmenenkolmen junan lähtöä. Ja juuri ollessani kiipeemässä\nsiihen kuulin takaani huutoa ja meteliä ja kääntyessäni näin\nJifferdenen juoksevan pitkin asemasiltaa, viitaten minua pysähtymään.\nPysähdyin -- ja juna lähti. Jifferdene lähestyi hengästyneenä,\nläähättäen.\n\n\"Quartervayne!\" kuiskasi hän tultuaan luo. \"Quartervayne! Löydetty East\nEndistä! Murhattuna!\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nToinen murha\n\n\nHäpeämättä tunnustan, että ilkeä, kylmä väristys kulki karmien\npitkin selkäpiitäni, kun salapoliisi kuiskasi nuo viimeiset sanat.\nMurha -- taasenko! Toisen kerran jo kolmen päivän kuluessa kuulin\nsellaisen miehen murhasta, jonka itse olin nähnyt hengissä, terveenä\nja voimakkaana vain muutamia tunteja ennenkuin hänet oli isketty\nkuoliaaksi. Ja -- kenenkähän vuoro ensi kerralla?\n\nJätin huudahtamatta tavalliseen, jokapäiväiseen tapaan. Seisoin vain ja\ntuijotin.\n\n\"Mahdotonta! Quartervayneko? -- Miksi --\"\n\nMutta hillitsin itseni ajoissa. Ei, en kertoisi mitään Jifferdenelle,\nennenkuin olin käynyt Renardsmeressä. Katselin kaihoten junaa, joka\njuuri hävisi etäisyyteen -- siinä meni viimeinen mahdollisuuteni päästä\nRenardsmereen sinä iltana -- paitsi tietenkin, jos vuokraisin auton. Ja\nsillä välin...\n\n\"Mitä mahdotonta siinä on!\" väitti Jifferdene. \"Epäilemättä se on\nQuartervayne -- kuvauksen mukaan.\"\n\n\"Niinkö?\" huudahdin. \"Te ette siis ole aivan varma?\"\n\n\"Olen aivan varma itse puolestani\", vastasi hän, vetäen minua\nasemasillan päässä olevaa aidaketta kohden. \"Tulkaa! -- meidän täytyy\nmennä sinne. Kiiruhdin pysähdyttämään teidät heti kuultuani asiasta.\"\n\n\"Missä se on?\" kysyin minä.\n\n\"Hotellissa -- halpahintaisessa paikassa - alhaalla telakka-alueen\npuolella\", vastasi hän. \"Asia tapahtui seuraavasti -- sen mukaan kuin\npuhelimella ilmoitettiin. Eräs mies tuli hotelliin hyvin myöhään\neilen illalla ja otti huoneen, sanoen ennättävänsä johonkin tänään\nkeskipäivällä lähtevään Batavian-linjan höyrylaivaan ja antaen\nmääräyksen, ettei häntä saisi häiritä ennen puolta kahtatoista. He\nmenivät koputtamaan hänen ovelleen määräaikana, eivät saaneet mitään\nvastausta, menivät vihdoin huoneeseen, löysivät hänet kuolleena --\nmurhattuna. Kuvauksesta päättäen se on Quartervayne!\"\n\n\"Vaan ehkei olekaan\" sanoin minä, vaikka, muistaen mitä Quartervayne\nitse oli kertonut minulle lähdöstään Hollantiin salassa olin vakuutettu\nsiitä, että Jifferdenen otaksuma oli oikea. \"Entäpä jos ei olekaan!\"\n\n\"Kohta sen näemme!\" sanoi hän jyrkästi. \"Te tunnette hänet ainakin.\nTulkaa! -- lähdetään sinne.\" Hän johti minut kiireesti kaupungin\nrautatielle ja sieltä itään päin lähtevään junaan. En tehnyt mitään\nyritystä jutella matkan varrella; mietin tiukasti omia asioitani,\nmiten vasta menettelisin. Ja päätin mielessäni, että käytyäni hänen\nkanssaan paikassa, missä hyvänsä, johon yhdessä nyt juuri olimme\nmenossa, jättäisin hänet ja lähtisin Renardsmereen, olkoonpa sitten\nvaikka keskellä yötä ja maksakoon auto minulle vaikka kymmenen puntaa.\nOlipa nyt kysymys mistä hyvänsä, oli minun ensin puhuteltava lady\nRenardsmereä.\n\nMe poistuimme junasta Mark Lanella ja kuljettuamme poikki Tower Hillin\nja Mintin ohi jouduimme muutamille St. Katherine-telakan välittömässä\nläheisyydessä oleville kurjille ja likaisille kaduille. Jifferdene\nnähtävästi tunsi tiensä aivan hyvin. Hän johti minut suoraan eräälle\npoliisiasemalle, jossa hän tuota pikaa oli vilkkaassa keskustelussa\nviranomaisten kanssa. Pian hän osoitti minua, joka seisoin siinä\nsyrjässä.\n\n\"Tuo herrasmies voi todistaa hänen henkilöllisyytensä\", sanoi hän. \"Hän\ntuntee sen miehen -- jotensakin hyvin.\"\n\nVielä kerran minun oli pakko hyvin vastahakoisesti seurata Jifferdeneä\nruumishuoneeseen. Se oli aivan lähellä ja, jos mahdollista, vielä\nkolkompi ja kurjempi kuin se, jossa olin nähnyt Hollimentin ruumiin. Ja\nsamassa huomasinkin jo katselevani Quartervaynea.\n\n\"Kyllä!\" mutisin. \"Niin kyllä! Tuo on -- Quartervayne! Ja lähdetään nyt\npois täältä!\"\n\nMenimme ulos. Jifferdene tarttui käteeni ja puristi sitä.\n\n\"Älkää olko millännekään, nuori mies!\" sanoi hän melkein\nystävällisesti. \"Nyt se on ohi -- ja mentävä sinne oli, kuten tiedätte.\nOlin oikeassa, näettehän. No niin -- se oli toinen!\"\n\n\"Miten -- miten se tapahtui?\" kysyin minä. \"Ette ole maininnut.\"\n\n\"Puukotettiin! -- kuten toinenkin\", sanoi hän päätään pudistaen.\n\"Puukotettiin, mutta tällä kertaa neljän seinän sisällä. Tulkaa --\nlähdemme hotelliin, jossa se tapahtui.\"\n\nMies, joka oli seurannut meitä paikalliselta poliisiasemalta, johti\nmeidät parin vielä viheliäisemmän kadun kautta rauhalliselle kujalle,\njonka alemmassa päässä näin korkean muurin ja sen takana laivojen ja\nhöyryjen mastoja ja savutorvia.\n\n\"St. Katherine-telakka!\" mutisi Jifferdene, nähdessään minun katsovan\nsiihen suuntaan. \"Nähtävästi hän aikoi lähteä meritse täältä. Mutta\nsanoivat hänen puhuneen Batavian linjasta -- sen laivat lähtevät\nlähempää Lontoon-siltaa. Sinne ei kuitenkaan ole monen minuutin matkaa\nreippaasti astellen. Ja täällä hän ainakin loppunsa kohtasi.\"\n\nHän viittasi kädellään, ja minä näin, että olimme saapuneet\nmurhapaikalle; kehno ränstynyt rakennus, kehnon ränstyneen kadun\nvarrella. Kaksi tai kolme vanhaa, harmaata tiilitaloa oli liitetty\nyhteen: ensi kerroksen ikkunain tasalla kulki pitkä kapea puukilpi\n-- sinisellä pohjalla näkyi kulunein kultakirjaimin: _Kellermanin\nYksityis-Hotelli_. Yhteen noista synkistä ikkunoista oli kiinnitetty\nilmoitus: Kahvila; toiseen: Majatalo. Minusta tuntui käsittämättömältä,\nmiten kumpikaan saattoi kävijöitä houkutella; jo pelkkä likaisten\nkaihtimien ja ikkunaverhojen näkeminen riitti.\n\nAstuimme sisään. Likaisessa eteissalissa, jossa ilma tuoksui\npilaantuneelta rimalta, keitetyltä teeltä, lampaankyljykseltä ja\nvihanneksilta, tuli meitä vastaanottamaan eräs mies -- lihava,\nlikainen mies, paitahihasillaan, jonka päätunnusmerkkinä tällä\nhetkellä oli hermostunut levottomuus. Hän kumarsi melkein alistuvan\nkohteliaasti molemmille salapoliiseille ja minulle ja kiiruhti\naukaisemaan ovea huoneeseen, joka nähtävästi oli hänen oma yksityinen\nvierashuoneensa. Siellä istui ompeluksineen hyvin lihava nainen, joka\nmeidän ilmestyessämme tuli yhtä hermostuneeksi ja kiihtyneeksi kuin\nmieskin. Hän rupesi hommailemaan tuoleja meille, sillä välin kun mies\nseisoi mykkänä tarkastaen meitä: näin selvästikin, että hän oli aivan\nsuunniltaan. Mutta Jifferdene, saatuaan seuralaiseltaan tietää, että\ntämä oli herra Kellerman, saattoi hänet keveämmälle mielelle muutamalla\nsanalla.\n\n\"Ilkeä juttu teille, tämä, herra Kellerman\", sanoi hän lohduttaen.\n\"Eihän se tietenkään teidän vikanne ollut, mutta ikävä vain, kun\ntuollaista talossa tapahtuu.\"\n\nIsäntä huokasi aivan kuin helpotuksesta kuullessaan ystävällisiä\nsanoja. Mutta emäntä puhui. \"Niin, sir -- ja kun me emme tienneet\nsiitä mitään -- ennen kuin palvelusmies teki tuon kammottavan löydön\",\nsanoi hän. \"Emme edes tienneet, että tuo herra oli talossa.\" \"Niinkö?\"\nhuudahti Jifferdene. \"Ette tienneet -- mutta ettekö te tiedä, mitä\nvieraita teillä on täällä?\"\n\n\"Asia oli näin, herrat\", sanoi isäntä, puhuen hitaasti ja tavallaan\nkankeasti, kuten henkilö, joka käyttää myöhemmin oppimaansa kieltä.\n\"Tämän talon homma on vähän poikkeuksellista. Telakat -- ne ovat tässä\naivan lähellä, ihmiset -- merenkulkijat -- tahtovat päästä tänne mihin\naikaan hyvänsä yöllä, haluten vain yösijaa muutamiksi tunneiksi. Me\nsiis pidämme yövartijaa, joka valvoo koko yön. Me itse -- vaimoni ja\nminä -- me olemme päivisin kovassa työssä -- ja panemme yhdeltätoista\nmaata. Sen jälkeen -- me emme tiedä, kuka talossa lienee -- niin on\nlaita!\"\n\n\"Kuka sitten tietää?\" tiukkasi Jifferdene. \"Yövartijako? No niin -- me\ntahdomme tavata häntä siis.\"\n\nIsäntä lähti ulos ja palasi piammiten mukanaan mies, joka,\nkuten Jifferdene perästäpäin huomautti, näytti entiseltä\nammattinyrkkeilijältä, joka oli hengissä läpäissyt monta mukilointia.\nHänellä oli nenä muodoton, kasvot arpiset, silmät valppaat, ja minulle\njuolahti mieleen, että hän todennäköisesti olisi yhtä omiaan vieraita\nulosheittämään kuin niitä vastaanottamaankin. Hän loi salapoliisiin\nlevollisen ja varovan katseen, ja kun Jifferdene käski häntä istumaan,\nsovitti hän ison raskaan ruhonsa tuolin reunalle, aivan kuin sillä\ntavalla ilmaistakseen, ettei hän ollut mies, joka mitenkään paljastaisi\nitseään, ei sanoin eikä teoin.\n\n\"Te olitte siis viime yönä toimessa täällä, sen jälkeen kun herra\nja rouva Kellerman olivat menneet levolle?\" tiedusteli Jifferdene.\n\"Kertokaa siis meille kaikki, mitä tapahtui, kun tuo murhattu mies tuli\ntänne.\"\n\nYövartija oli nähtävästi valmistunut tähän. Hän ryhtyi kertomaan niin\nsuoraa päätä, että selvästi huomasi hänen edeltäpäin ajatelleen kaikki\nvalmiiksi.\n\n\"Sikäli kuin minä olin mukana, herra komisarius, ei mitään\ntavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut!\" vastasi hän. \"Ei mitään! Minä\nryhdyin virkaani kello yhdeltätoista, kuten tavallista, kun isäntä\nmenee levolle --\"\n\n\"Kolme herrasmiestä oli silloin talossa\", keskeytti rouva Kellerman.\n\"Kolme hyvin kunnioitettavaa herraa -- kaikki vieraita. Kauppiaita.\nJotka kaikki vetäytyivät huoneisiinsa yöksi.\"\n\n\"Kello yhdeltätoista\", jatkoi portinvartija häiriintymättä. \"Kaikki on\nsitten hiljaista -- aivan hiljaista, kunnes kello on viisi minuuttia\nyli kahdentoista -- keskiyöllä. Silloin tämä herra, jonka löysimme\nkuolleena tänä aamuna, tulee tänne. Hän sanoo haluavansa makuuhuonetta\neikä häntä saisi mennä puhuttelemaan tai häiritsemään ennen puolta\nkahtatoista, koska hänen laivansa ei lähtisi ennen kuin puolipäivän\njälkeen ja hän aikoi nukkua oikein hyvin. Hän maksaa vuoteesta ja\naamiaisesta edeltä käsin -- kuten sääntönä on -- neljä shillingiä.\nSitten sanoo hän, ettei hän vielä ole uninen, ja haluaa vähän\ntupakoida. Minä osoitan hänet pieneen, eteissalin kyljessä olevaan\ntupakkahuoneeseen, ja silloin kysyy hän minulta, voisinko toimittaa\nhänelle korkkiruuvin, puhtaan lasin ja vähän raitista vettä? Lähden\nniitä noutamaan, ja kun palaan, on hänen eteensä pöydälle ilmestynyt\nwiskypullo. Hän veti korkin suulta, kaatoi itse lasiin ja istui sitten\ntupakoimaan.\"\n\n\"Tarjosiko hän teille ryyppyä?\" kysyi Jifferdene.\n\n\"Ei tarjonnut! Minä lähdin pois\", jatkoi yövartija. \"Jos tahdotte\ntietää, olin itse puolestani varannut pienen rommitilkkasen tuonne\nulkopuolelle, missä istun öisin. Olin juuri sytyttänyt piippuni\nja aioin ruveta lukemaan iltalehteä, kun kaksi miestä tuli sisään\netuovesta. He halusivat kumpikin yösijaa ja maksoivat niistä. Ja\nnähdessään tupakkahuoneen oven avoinna ja valon sieltä loistavan,\nmainitsivat he jotakin sikaarista ja menivät sinne.\"\n\n\"Ennenkuin jatkatte\", keskeytti Jifferdene, \"voitteko kuvailla nuo\nmiehet?\"\n\n\"En tarkemmin\", vastasi yövartija pudistaen päättävästi päätään. \"En\nkiinnittänyt heihin niin paljon huomiota. Merimiehiä kai. Molemmat\nolivat puetut sinisiin sarssipukuihin ja luullakseni noin kolmen-\ntai neljänkymmenen ikäiset. Heissä ei ollut mitään huomattavaa --\nvarsinaisesti. Toisella miehellä oli kultarenkaat korvissaan -- sen\nsatuin huomaamaan.\"\n\n\"No niin\", sanoi Jifferdene. \"Tapahtuiko mitään?\"\n\n\"Ei viiteen minuuttiin tai niille vaihein\", vastasi yövartija \"Silloin\nmies, joka oli ensiksi tullut sisään, koputti pöytään. Lähdin\nkatsomaan, mitä hän halusi. 'Tuokaa vielä kaksi puhdasta lasia,\nhyvä mies', sanoi hän, 'ja lisää vettä -- nämä herrat juovat minun\nkanssani'. Toin siis, mitä he halusivat, ja molemmat toiset nostivat\ntuolinsa hänen pöytänsä ääreen ja minä jätin heidät sinne juttelemaan\nja juomaan yhdessä.\"\n\nRouva Kellerman pisti väliin huomautuksen, joka nähtävästäkin oli\njonkinlainen anteeksipyyntö.\n\n\"Tietysti\", sanoi hän katsellen lempeästi salapoliisia, \"tietysti, jos\njoku herrasmies haluaa tuoda mukanansa pullon ja tarjota siitä jollekin\ntoiselle herrasmiehelle --\"\n\nJifferdene teki kädellään poistavan liikkeen, ikäänkuin merkiksi, että\nasia oli vähemmän tärkeä, ja nyökkäsi yövartijalle.\n\n\"Jatkakaa!\" sanoi hän. \"Kaikki kolme jäivät siis laseja kilistelemään.\nJa kuinka kauan he sitä jatkoivat?\"\n\n\"Kunnes he olivat tyhjentäneet pullon, jonka ensimmäinen mies oli\ntuonut\", vastasi yövartija. \"Kello oli silloin lähes kaksi. Silloin\nhe kaikki tulivat eteishuoneeseen ja pyysivät minua näyttämään heille\nheidän huoneensa.\"\n\n\"Miten te tiedätte, että he olivat juoneet pullon loppuun?\" kysyi\nJifferdene.\n\n\"Koska minä katsoin sitä, kun tulin alas ja menin kaasua sammuttamaan.\nTyhjä oli!\"\n\n\"Olivatko he selvät?\"\n\n\"Selvätpä hyvinkin -- aivan selvät, siitä ei epäilystä. Sanoivat aivan\nkohteliaasti hyvää yötä toisilleen ja minulle.\"\n\n\"Ette kuullut mitään riitelemistä tai muuta?\"\n\n\"En ensinkään. Kuulin suurimman osan siitä, mitä he puhuivat\njuodessaan. He keskustelivat ulkomaan paikoista -- kauppa-asioista ja\nmuista sentapaisista.\"\n\n\"Entä heidän makuuhuoneensa?\" kysyi Jifferdene. \"Olivatko ne lähekkäin?\"\n\n\"Sillä miehellä, joka tuli yksikseen -- hänellä, jonka me löysimme\nkuolleena -- oli numero viisitoista. Ja noista molemmista muista\noli toisella numero kuusitoista, toisella kahdeksantoista. Numero\nviisitoista on aivan vastapäätä kuuttatoista.\"\n\n\"Milloin te sen jälkeen näitte heidät?\"\n\n\"Kuusitoista ja kahdeksantoista tulivat alas neljännestä vailla\nseitsemän, juuri kun minun hommani oli lopussa. He sanoivat, etteivät\nhalunneet täällä syödä aamiaista ja lähtivät tiehensä.\"\n\n\"Huomasitteko minne päin he lähtivät?\"\n\n\"He lähtivät astelemaan telakoille päin\", sanoi yövartija.\n\n\"Hyvä -- ja entä kolmas mies?\" tiedusteli Jifferdene hetken vaitiolon\njälkeen.\n\nYövartija irvisteli.\n\n\"Niin!\" sanoi hän. \"Olin juuri mennyt levolle, kun asia tuli ilmi! Minä\npanen maata joka aamu kello yhdeltätoista ja nousen kello kuudelta\nillalla. Palvelusmies -- hän tulee ja ajaa minut ylös ja sanoo,\netteivät he saa mitään vastausta viidestätoista. Minä siis lähden hänen\nmukaansa, ja hetken kuluttua hän ja minä ja tämä isäntä aukaisimme\noven. Ja silloin -- no niin -- siellä oli verta! Puukko isketty --\nsuoraan läpi kurkun. Ja me lähetimme hakemaan poliiseja.\"\n\n\"Jotka siitä asti ovat huolehtineet kaikesta ja pitäneet huoneen oven\nsuljettuna, herrat\", huomautti rouva Kellerman. \"Siellä ylhäällä on\nnytkin muuan konstaapeli vahdissa -- ehkä hän odottaa teitä?\"\n\n\"Ehkä\", myönsi Jifferdene. \"Lähdetään sinne.\"\n\nKerrosta ylempänä talo oli vielä likaisempi, vielä kurjempi kuin\nennen. Kuljimme parin käytävän kautta; vihdoin tulimme erääseen, joka\njohti talon takaosaan. Sen loppupäässä olevan ikkunan luona seisoi\nvirkapukuinen poliisi, nähtävästi hyvin ikävystyneenä. Hän tuli vastaan\nnähdessään paikallisetsivän ja otti esiin avaimen. Hetken kuluttua\nolimme kaikki numero viidessätoista.\n\n\"Mihinkään ei ole koskettu tai mitään liikutettu\", huomautti poliisi\nhiljaisella äänellä. \"Ei ainakaan sen jälkeen kun meidät tänne\nkutsuttiin.\"\n\nYksi silmäys vuoteeseen riitti minulle -- olin iloinen kääntyessäni\npois ikkunan luo, jonne Jifferdene syystä tai toisesta oli vetäytynyt\nheti sisään tullessamme. Hän kosketti kyynärpäätäni osoittaen toisella\nkädellään.\n\n\"Ikkunapuitteissa ei ole kiinnipitimiä\", mutisi hän. \"ja ikkunakin on\navoinna. Mitähän tuolla ulkopuolella on?\"\n\nHän aukaisi alemman ikkunapuoliskon ja katsoi alas. Aivan alla siinä\noli jonkun matalamman rakennuksen tasainen katto; sen kummallakin\npuolella oli vesitorvet; alhaalla näkyi piha, josta lähti pimeä matala\nporttikäytävä.\n\n\"Kiipeämään tottunut mies olisi voinut tulla tänne sisään tämän ikkunan\nkautta\", huomautti Jifferdene miettivänä. \"Minun oma mielipiteeni\nonkin, että joku niin teki -- tuosta toisesta jutusta en oleta mitään!\nNo niin -- katsellaanpas sitten ympäri.\"\n\nHän ja paikallismies alkoivat tutkia huonetta ja murhatun miehen\nvaatteita. Tunsin heti paikalla puvun, jonka olin nähnyt Quartervaynen\nyllä edellisenä iltana; näin myöskin, että se oli joutunut samanlaisen\nkäsittelyn alaiseksi kuin Hollimentin vaatteetkin -- vanu olkapäillä\noli revitty palasiksi; missä vain oli paikka, jossa jotakin olisi\nsaattanut olla piilotettuna, siellä oli puukko ollut työssä. Mitä tulee\nkuolleen miehen tavaroihin, niin hänen kellonsa perineen -- arvokkaita\nesineitä muuten -- oli lipaston päällä, sen vieressä oli lompakko,\njossa oli joukko Englannin pankin seteleitä ja erään amsterdamilaisen\npankin maksettavaksi asetettu huomattavan suuri matkakreditiivi;\naivan lähellä oli useita muita yksityisesineitä, kuten hopeinen\nsikaarikotelo, hopeinen tulitikkulaatikko ynnä muuta. Ja kukkaro siinä\noli -- mutta tyhjänä.\n\n\"Ottanut pikkurahat tällä kertaa!\" huomautti Jifferdene merkitsevästi.\n\"Mutta -- ei hän niiden vuoksi tullut!\"\n\nLähdin ulkopuolelle odottamaan; vihdoin menin alas julkipuolelle ja\nsieltä kadulle tympeytyneenä koko asiaan. Kului jonkun aikaa ennen kuin\nJifferdene seuralaisineen yhtyi minuun.\n\n\"Saitteko mitään ilmi?\" kysyin minä poispäin astellessamme.\n\n\"Erään seikan panin merkille\", huomautti Jifferdene hetken vaitiolon\njälkeen, jolla aikaa hän näytti kovasti miettivän. \"En myöskään\nluule, että se on mikään tavallisuudesta poikkeava asia tämän luokan\nhotelleissa ja tässä osassa kaupunkia. Ovi oli varustettu hyvällä\nlukolla ja vahvalla salvalla -- ei millään semmoisella turhalla\nkorusalvalla, joita paremmissa hotelleissa näkee. Mitenkähän oli --\nkäyttikö hän kumpaakin?\"\n\n\"Ei ollut voinut käyttää salpaa\", huomautti toinen salapoliiseista,\n\"koska isäntä aukaisi oven pääavaimella. Jos salpa olisi työnnetty\neteen --\"\n\n\"Niin, minä uskonkin, että murhaaja tuli ikkunasta sisään!\" sanoi\nJifferdene. \"Ja tulipa hän sitten mitä tietä hyvänsä, teki hän työnsä!\nSe on tuo luihu kiinalainen, herra Cranage\", päätteli hän, kun me\nolimme päässeet kahden kesken. \"Eikö kertonutkin herra Cheng meille,\nettä tapahtuisi toinen murha ja kolmas ja --\"\n\n\"Arveletteko siis, että molemmat ovat saman käden työtä?\" kysyin minä.\n\n\"Varmastikin!\" vastasi hän. \"Miettikää asianhaaroja! Joku tietenkin\nseurasi Quartervaynen jälkiä tänne -- ja teki hänestä lopun. Kinu se\noli!\"\n\n\"Ettekö epäile niitä kahta miestä, jotka seurasivat häntä tänne\nhotelliin?\" kysyin minä.\n\n\"En yhtään! Otaksun heidän olleen satunnaisia vieraita -- kuten hän\nitsekin. Ei, -- joku viirusilmäinen kiinalainen se oli! Vilkaiskaapa\ntänne!\"\n\nHän otti taskustaan jonkun esineen, joka oli huolellisesti kääritty\npehmeään paperiin ja hänen omaan nenäliinaansa, ja kun hän oli\npoistanut peitteet, tuli näkyviin tavallinen sileä makuuhuoneen\njuomalasi, jota hän piti kohotettuna minun ja valon välillä. Sen\nsivupinnoilla näin selvästi kahden tavattoman hoikan etusormen ja\npeukalon jäljet.\n\n\"Mikään eurooppalainen käsi ei ole tuota tehnyt!\" sanoi Jifferdene\nvoitonriemuisena. \"Itämaalainen peukalo ja itämaalaiset sormet sen\ntekivät! Hän joi lasin vettä verisen työnsä jälkeen, ja siinä sitä\nollaan! Herra Cranage, meidän täytyy penkoa koko Lontoo saadaksemme\nkäsiimme tuo kinu, taikka saamme vielä yhden tämmöisen jutun. Mutta --\nkuka on seuraava? Älkää kuitenkaan säikähtykö. Pysykää minun seurassani\npäivisin ja hotellissanne pimeän tultua, ja...\"\n\nMutta minulla ei ollut aikomustakaan mennä hotelliin, vaikka en\nsanonut mitään, josta Jifferdene olisi voinut sitä arvata. Erosin\nhänestä jollakin tekosyyllä. Sitten menin ja söin hyvän päivällisen,\nettä luontoni vähän rohkaistuisi, ja heitin päättävästi mielestäni\npois kaikki äskeisten tapausten hirveät muistot. Myöhemmin kävin\neräällä autoasemalla, ja kun minulla oli mukanani runsaasti rahaa\nenkä välittänyt, mihin sitä kului, vuokrasin hyvän auton ja lähdin\nLontoosta. Ja kello oli liki yksi aamulla, kun pysähdyin Peggie\nMansonin talon kohdalla, lujasti päättäneenä tavata hänet.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nNeiti Hepple puuttuu asiaan\n\n\nMansonin huvila, jonka Peggien isä, tuo entinen kuuluisa valmentaja,\noli rakennuttanut oman makunsa ja suunnitelmansa mukaan, oli iso\nkartano, jossa oli monta pääkäytävää. Mutta tunsin sen jo aivan hyvin,\nja suuntasin kulkuni suoraan eräälle ovelle, joka oli juuri Peggien\noman makuuhuoneen alapuolella; sen ikkunoista saattoi nähdä tallit\nniihin liittyvine rakennuksineen. Siinä ovessa oli soittokello,\nsähkökello, joka johti Peggien huoneeseen, niin että häntä voitiin\nkutsua mihin aikaan yöllä hyvänsä. Ja minä olin juuri painanut sitä\nsormellani ja kuullut yläpuolella olevasta huoneesta kimeän soiton\npuoliavoimen ikkunan kautta, kun pitkä roteva mies hypähti esiin\njostakin -- todellisuudessa lähellä olevasta pensaikosta -- ja laski\nkätensä ilkeän raskaasti käsivarrelleni.\n\n\"Hoi, mies!\" tiukkasi hän.\n\n\"Hoi itse!\" vastasin minä, hypähtäen taaksepäin hänestä. \"Kuka\nhiivatissa te olette? Ottakaa kätenne pois!\"\n\n\"En, ennenkuin tiedän mitä haette, nuori mies!\" vastasi hän. \"Mitä\nasiaa teillä on kuljeskella täällä ympäri tähän aikaan yöllä?\"\n\n\"Mitä itse teette täällä, yksityisalueella?\" tiedustelin minä. \"Sanokaa\nse!\"\n\n\"Oma asiani!\" vastasi hän. \"Entä te?\".\n\n\"Mitä se teille kuuluu!\" sanoin minä. \"Päästäkää käteni, taikka --\".\n\nMutta samassa ilmestyi joku valkopukuinen olento yläpuolellamme olevaan\nikkunaan, ja kuulin Peggien äänen.\n\n\"No, mitä nyt!\" huusi hän. \"Kuka siellä?\"\n\nMinä ennätin ensin.\n\n\"Peggie!\" sanoin, käyttäen hänen ristimänimeään kiihkeydessäni. \"Minä\ntäällä olen -- Cranage! Tulkaa alas ja laskekaa minut sisään! Olen\nautolla ajanut koko matkan kaupungista tänne, teitä tavatakseni! --\nMinun pitää heti saada tavata teitä. Tulkaa alas ja ottakaa neiti\nHepple mukaanne. Ja täällä on eräs mies kuljeskelemassa teidän\nalueellanne --\"\n\n\"Vai niin!\" huudahti hän. \"Hyvä on, herra Robindale, se on herra\nCranage, lady Renardsmeren yksityissihteeri. Minä tulen alas heti.\"\n\nHerra Robindale, oli hän kuka hyvänsä, laski käteni vapaaksi ja murisi.\n\n\"Miksi ette sanonut, kuka olitte?\" kysyi hän.\n\n\"Miksi te ette sanonut, kuka te olitte?\" vastasin minä. \"Ja mitä\ntekemistä teillä on täällä?\"\n\nHän siirtyi minusta poispäin talleja kohden.\n\n\"Kysykää emännältänne\", mutisi hän.\n\nHän lähti matkoihinsa, yhä muristen, ja minä menin ovelle odottamaan.\nKului muutamia minuutteja; sitten ilmestyi valoa lasioven taakse; lukot\nja salvat poistettiin, ovi aukeni ja siellä seisoivat silmät suurina\nhämmästyksestä Peggie ja neiti Hepple, aamupuvuissaan, lamput käsissä.\nMinä pujahdin sisään ja suljin ja telkesin oven omin käsin.\n\n\"Kuka tuo mies tuolla ulkopuolella on?\" kysyin minä kiivaasti. \"Hän on\njättänyt isojen sormiensa jäljet käsivarrelleni, senkin tolvana!\"\n\nPeggie pudisti päätään, katsellen edelleen kummastuneena minuun.\n\n\"Eilisestä lähtien on lady Renardsmere jostakin syystä toimittanut\nniskoilleni pari yksityisetsivää\", vastasi hän. \"Toinen on vahdissa\nkoko päivän; toinen koko yön. Tuo oli yömies -- Robindale. Mutta -- te?\"\n\n\"Ottakaa minut ensin ruokasaliin ja antakaa minulle jotakin juotavaa\",\nvastasin. \"Olen tullut niin nopeaan kuin mahdollista -- vuokrasin\nyksityisauton -- tavatakseni teitä ja neiti Heppleä, ennen kuin menen\nlady Renardsmereä tapaamaan. Ette voi aavistaakaan, mitä aion teille\nkertoa -- kaikki on muuten tuon Portsmouthin jutun jatkoa! Asiasta on\nsukeutunut murha -- oikein joukkomurha! Ja hyvä Jumala -- en tiedä,\nmiten menetellä!\"\n\n\"Mennään pieneen aamuhuoneeseen\", sanoi Peggie. Hän hommaili siellä,\nsytytti lampun, toi minulle wiskyä ja soodaa ja keksiä ja kielsi minua\npuhumasta enempää, ennen kuin olin juonut ja syönyt. Kun hän sitten\nnäki, että olin vähän rauhoittunut, nyökkäsi hän rohkaisevasti. \"No\nkertokaa nyt kaikki\", sanoi hän, \"ja aivan levollisesti -- täällä\nolemme turvassa!\"\n\nSiinä me sitten kolmisin, minä pölyisenä ja matkakunnossa, Peggie\nkomeassa aamupuvussa, upea tukka löysästi siron pään ympäri kiedottuna,\nja neiti Hepple, päällään kirjava kokoelma huiveja ja peitteitä,\nistuimme yhdessä erään pöydän ympärillä. Kaksi silmäparia, joista\nminä vuoroin katsoin toiseen, vuoroin toiseen, seurasi kiinteästi\nminua koko ajan kertoessani perusteellisesti, mitä oli tapahtunut\nminulle siitä saakka kun Spiller vei minut Renardsmere Housesta vajaat\nneljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten. En säästänyt yksityiskohtia,\nkertomiseen meni jonkun verran aikaa; uuninreunalla kello löi kolme,\nkun lopetin.\n\n\"Niin on asia!\" sanoin päätteeksi. \"Ja mitä on minun tehtävä?\"\n\n\"Yhtä asiaa en oikein käsitä\", sanoi Peggie. \"Miksi ette kertonut\nLontoon poliiseille kaikkea, mitä tiesitte -- Neamoresta ja aamiaisesta\nRitzissä Quartervaynen ja Hollimentin seurassa ynnä muuta? Ilmi se\nkuitenkin tulee.\"\n\n\"Olkoonpa niin -- mutta en halunnut sen tulevan ilmi minun kauttani\",\nvastasin. \"Nähkääs, jos olisin kertonut kaikki heti paikalla, miten\nolisin ollut varma siitä, ettei lady Renardsmere joutuisi mihinkään\nvaaraan, ennen kuin olin ennättänyt häntä varoittaa? Uutiset olisivat\nvoineet levitä poliisilaitoksen ulkopuolelle, joutua sanomalehtiin,\nja silloin olisivat tuo kiinalainen ja hänen koplansa -- ja sellainen\nvarmastikin on olemassa! -- saaneet tietää paljon asioita, joita he\ntoivoakseni eivät nyt tiedä.\"\n\n\"Hän menetteli oikein!\" huomautti neiti Hepple äkisti. \"Hänen tulee\nkertoa lady Renardsmerelle kaikki, mitä on kertonut meille, ja antaa\nladyn tehtäväksi ilmoittaa poliisille.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Peggie.\n\n\"Minun mielestäni koko asia on aivan yksinkertainen\", vastasi\nneiti Hepple, jonka olin huomannut seuraavan kertomustani hyvin\ntarkkaavaisena, jopa aivan eläytyneenä siihen. \"Minusta ainakin näyttää\nsiltä, että herra Chengiltä, ilmeisesti hyvin vaikutusvaltaiselta\nkiinalaiselta pohatalta, varastaa hänen sihteerinsä Chuh Sin Pariisissa\njonkun erinomaisen kallisarvoisen esineen -- emme tiedä mitä. Chuh Sin,\ntämä esine mukanaan, pakenee Englantiin ja asettuu asumaan Hollimentin\nraittiusravintolaan Portsmouthiin. Holliment ja Quartervayne\nepäilemättä yhteisesti anastavat (sanokoon Quartervayne mitä hyvänsä\ntätä vastaan tai olkoon sanomatta!) tuon varastetun tavaran. Chuh Sin\nryhtyy takaa-ajoon ja saa luultavasti avukseen muutamia englantilaisia\nkelmejä -- eikö se olekin oikea sana? Holliment saavutetaan ja\nmurhataan. Mutta he eivät löytäneet varastettua esinettä häneltä.\nSilloin he etsivät käsiinsä ja murhasivat Quartervaynen. Ja nyt on\nkysymys siitä\", sanoi neiti Hepple lopuksi, katsellen tiukasti minua\nsilmälasiensa läpi, joita hän ei ollut kiireellisestä pukeutumisestaan\nhuolimatta unohtanut panna nenälleen, \"löysivätkö ne sen häneltä?\"\n\n\"Herra tiesi\" sanoin minä. \"Mutta arvelen -- etteivät löytäneet!\"\n\n\"En minäkään usko!\" sanoi hän nyökäten arvokkaasti kuin tuomari. \"Minä\n_en_ usko, että he löysivät. Sentähden --\"\n\n\"Ovat he edelleen vaanimassa?\" jatkoin minä.\n\n\"Aivan niin!\" myönsi neiti Hepple. \"Ja vielä me kuulemme uudesta\nmurhasta!\"\n\nPeggie hengähti syvään kauhusta. Mutta neiti Hepple ja minä olimme\nnähtävästäkin samaa maata siinä suhteessa, että katsoimme asioita\ntiukasti silmiin.\n\n\"Neamore -- hänkö on seuraava?\" sanoin minä vilkaisten neiti Heppleen.\n\n\"Luullakseni on\", vastasi hän. \"Jos he tietävät -- mitä te tiedätte.\"\n\n\"Ja jos he edelleen jatkavat\", sanoin minä, \"niin entä seuraava\njärjestyksessä -- lady Renardsmerekö?\"\n\nNeiti Hepple pudisti päätään.\n\n\"Ei kai!\" vastasi hän. \"Luulenpa -- jos he vain pääsevät asiain perille\n-- että seuraava on Pennithwaite, asianajaja. Sillä en hitustakaan\nepäile, että tuo esine -- joka varmasti on aivan harvinaisen\nkallisarvoinen tai tärkeä, kun ottaa huomioon, mitä ponnistuksia\ntehdään sen takaisinsaamiseksi -- nyt on Pennithwaiten hallussa!\"\n\n\"Te luulette, että minä kuljetin sen hänelle?\" sanoin.\n\n\"Niin luulen!\" myönsi hän. \"Minusta tapausten kulku oli seuraava:\nHolliment, Quartervayne ja Neamore tunsivat kaikki hyvin toisensa\njo ennen tämän asian alkua. Kun Holliment ja Quartervayne menivät\nLontooseen paettuaan Portsmouthista, kertoivat he Neamorelle, mitä\nolivat saaneet. Noiden kolmen keskinäiseksi päätökseksi tuli sitten,\nettä Neamore möisi sen. Neamore oli nähtävästi mies, joka tuntee\nasiat -- joka tapauksessa on aivan varma, että hän tuntee erään lady\nRenardsmeren erikoisen heikkouden.\"\n\n\"Minkä heikkouden?\" kysyin minä.\n\nNeiti Hepple katsahti Peggieen ja hymyili.\n\n\"Luulenpa jokaisen tietävän sen!\" sanoi Peggie. \"Se on julkinen\nsalaisuus!\"\n\n\"Nähtävästi herra Cranage ei tiedä\", huomautti neiti Hepple. Sitten\nkääntyi hän minuun taas. \"Lady Renardsmerellä\", jatkoi hän, \"on tavaton\nintohimo ostaa jalokiviä! Hänen on täytynyt tuhlata huomattavat määrät\nsir Williamin hänelle jättämästä suunnattomasta omaisuudesta niiden\nostamiseen. Kukaan ei tiedä, mitä varten hän niitä ostaa, kun itse\nei niitä käytä, missä hän niitä säilyttää -- ehkäpä pankissaan tai\njossakin holvilokerotoimistossa. Mutta muutamat hänen ostonsa ovat\ntulleet yleisesti tunnetuiksi -- olisinpa luullut teidänkin kuulleen\nniistä puhuttavan, herra Cranage. Hän osti Metshnikovski-timantin\njoku vuosi sitten -- satumaisesta hinnasta. Kukaan ei ole sen jälkeen\nsitä nähnyt. Hän omistaa maailman ihmeellisimmät helminauhat --\nja täydentääkseen kokoelmaansa antoi hän joku aika sitten eräälle\nulkomaalaiselle kauppiaalle hirvittävän summan kolmesta helmestä, jotka\nolivat vertaansa vailla, mitä kokoon ja puhtauteen tulee. Niin, kaikki\ntuo on hyvin tunnettua! Ja minun käsitykseni on, että tuo varastettu\nesine, jonka onnistuneitten anastusten kautta miehiä on joutunut surman\nsuuhun, on joku harvinainen jalokivi ja että Holliment, Quartervayne\nja Neamore tarjosivat ja möivät sen lady Renardsmerelle. Luulen, että\nhän toi sen mukanaan kotiinsa Lontoosta tuona iltana, ja lähetti teidät\nviemään sitä takaisin Lontooseen herra Pennithwaitelle seuraavana\npäivänä. Siellä se nyt on, herra Cranage!\" lopetti neiti Hepple,\nläiskäyttäen kevyesti kättään pöytään. \"Ja minä olen kyllin utelias\nmyöntääkseni, että toivoisin tietäväni, _mitä_ se on!\"\n\n\"Niin olen minäkin!\" sanoi Peggie. \"Taas uusi iso timantti arvatenkin.\"\n\nHetken aikaa harkitsin ääneti asioita.\n\n\"Luullakseni olitte oikeassa kaiken matkaa puhuessanne, neiti\",\nhuomautin minä vihdoin neiti Heppleen kääntyen. \"Ja minä kai myöskin\nolen oikeassa, kun sanon, että paras on minun nyt ensimmäiseksi mennä\nlady Renardsmeren luo kertomaan kaikki, mitä olen teille tänä yönä\nkertonut, vai miten?\"\n\n\"Tietenkin!\" vastasivat he yhteen ääneen. \"Muuta ette voi tehdä. Ja\nvielä -- heti paikalla!\"\n\n\"Te siis tulette minun kanssani!\" sanoin minä Peggieen kääntyen. \"En\nsiksi, että yksinkään pelkäisin käydä häneen käsiksi, mutta parempi on\njonkun olla mukana -- siveellisenä tukena.\"\n\n\"En minä!\" vastasi Peggie. Hän osoitti pöydän yli. \"Neiti Hepple saa\ntulla teidän mukaanne! Hän on oikea henkilö -- juuri _omiaan_ siihen!\nKun te olette sanottavanne sanonut, on neiti Hepplen osoitettava lady\nRenardsmerelle, mitä opetusta siitä on otettava. Ottakaa hänet!\"\n\n\"Olisitteko niin hyvä, neiti?\" kysyin minä.\n\n\"Lähden teidän mukaanne\", vastasi neiti Hepple melkeinpä vilkkaasti.\n\"Lähdemme paikalla aamiaisen jälkeen. Ja sillä välin, koska kello vasta\non puoli neljä, arvelen minä, että menemme nukkumaan. Tulkaa minun\nmukaani, herra Cranage, vien teidät Siniseen Kamariin.\"\n\nNukuin hyvin loput yötä ainakin. Neiti Hepplen levollisuus ja\ntervejärkinen katsantokanta olivat jotenkin rohkaisseet mieltäni,\neivätkä Holliment tai Quartervayne ensinkään unissani kummitelleet. Ja\nkun me kaikki kohtasimme toisemme aamiaisella kello yhdeksältä, olin\nlujasti päättänyt puhua suuni puhtaaksi lady Renardsmerelle -- neiti\nHepplen avustamana -- ja saada hänet vakuutetuksi vaarasta, jonka\nalaisina olimme me kaikki, jotka jollakin tavalla olimme sekaantuneina\ntuon kauhean esineen -- olipahan mikä oli! -- varkauteen.\n\n\"Minkä vuoksi on nuo etsivät -- yksityisetsiviäkö lienevät vai muita --\ntoimitettu teidän kimppuunne?\" kysyin minä Peggieltä, nähdessäni toisen\nheistä kulkevan Bradgettin seurassa pihan poikki. \"Lady Renardsmeren\npäähänpistoa tietenkin?\"\n\n\"Niinpä tietenkin!\" vastasi hän. \"Hän ei edes neuvotellut minun\nkanssani ensin -- lähetti vain ilmoituksen, että tästälähin tulisivat\nnuo kaksi miestä aina Derby-päivään asti oleskelemaan täällä, toinen\nvahdissa päivisin, toinen öisin, ja että Välkehtivää Rubiinia oli\nvartioitava yötä päivää.\"\n\n\"Pelänneekö hän jotakin häiriötä?\" kysyin minä.\n\n\"Ties mitä pelännee tai ajatellee, tai mistä lie kysymys! Kyllä minä\npidän huolta, ettei mitään häiriötä tapahdu! Voi taivas aivan kuin\nemme minä ja Bradgett lakkaamatta olisi pitäneet silmällä tammaa\nkuukausimääriä! Ei, minä en tiedä, mitä hänellä on mielessä. Mutta\njotakin muuta minä tiedän.\"\n\n\"Mitä?\"\n\nPeggie alensi vaistomaisesti ääntänsä.\n\n\"Tiedän mitä puhutaan!\" mutisi hän. \"Ja Bradgett tietää. Lady\nRenardsmere tekee vedonlyöntejä Välkehtivästä Rubiinista rajattomasti!\nAikoo sillä voittaa kokonaisen omaisuuden. Löytyy kuulemma tuskin\nainoatakaan huomattavaa vedonlyöntiasiamiestä, jonka kanssa hän ei\nolisi asioissa. On kysymys suunnattomista summista -- kaikki aivan\nennenkuulumatonta!\"\n\n\"Mutta sanoittehan Välkehtivän Rubiinin aivan varmasti voittavan\",\nsanoin minä.\n\n\"Olen siitä niin tuiki varma kuin yleensä kuolevainen voi olla varma\njostakin asiasta!\" vastasi hän nopeasti. \"Jos vieläkin etevämpi löytyy,\nniin se tietysti voittaa, vaan en usko löytyvän! Uskon Välkehtivän\nRubiinin voittavan aivan helposti -- viimeisen pennini löisin pöytään\n-- ei, sehän ei ole mitään -- tarkoitan, uskaltaisin kaikki, mitä\nminulla on, rahat, talot, maat siitä enkä milloinkaan hetkeäkään\nepäilisi. Mutta en aio löydä vetoa, ja --\"\n\n\"Mitä?\" kysyin minä hetken vaitiolon jälkeen.\n\n\"Monta on mutkaa matkassa!\" sanoi hän päätään puistaen. \"Milloinkaan ei\nvoi lopulta olla aivan varma. Mitä minä sanon, pitää paikkansa siinä\ntapauksessa, että kaikki sujuu hyvin. Välkehtivä Rubiini voittaa Derbyn\nyhtä varmasti kuin minun nimeni on Peggie Manson.\"\n\n\"Jossa tapauksessa lady Renardsmere --\"\n\n\"Korjaa taiteensa kokonaisen rahavuoren!\" sanoi hän. \"Omituinen nainen.\nVaan muistakaa te molemmat olla pontevia tässä asiassa, teroittakaa\nhänelle sen vaarallisuutta!\"\n\n\"Olen iloinen siitä, että neiti Hepple lähtee mukaani\", sanoin minä.\n\"Vaikka iloinen ei ole oikea sana! Olen äärettömän kiitollinen -- ja\nmieleni on keventynyt. Lady Renardsmere ei ole sellainen henkilö, johon\non helppo käydä käsiksi tämäntapaisessa omituisessa asiassa.\"\n\nKohta neiti Hepple ja minä lähdimme matkaan. Keskustelimme lady\nRenardsmerestä kulkiessamme laakson poikki kartanoa kohden.\n\n\"On eräs erikoinen lady Renardsmereä koskeva asia, josta teidän pitäisi\nolla selvillä tässä tapauksessa, herra Cranage\", sanoi kumppanini, kun\nlähestyimme tiluksia. \"Kerroin teille varhain tänä aamuna, että minun\nkäsitykseni mukaan joku jalokivi on kaiken tämän pohjana ja että lady\nRenardsmere epäilemättä sai sen Neamorelta. Nyt kerron teille jotakin,\nmikä on yleisesti tunnettua -- lady Renardsmere on jalokivien suhteen\ntaikauskoinen! Ja jos hän on saanut sen käsiinsä ja hänellä on sen\nsuhteen joku merkillinen taikausko, niin saa siihen yritykseen panna\ntaivaat ja maat liikkeelle, mutta irti ei sitä häneltä mikään saa!\"\n\n\"Eikö edes murhan pelko?\" huudahdin minä.\n\n\"Tuskinpa hän tietää, mitä pelko onkaan\", sanoi neiti Hepple. \"Hän\non kerrassaan välinpitämätön kaikista sentapaisista asioista. Mutta\nvoisittehan -- käyttääkseni tavallista lausepartta -- kasata tulisia\nhiiliä hänen päällensä, kertomalla hänelle kaikki, mitä näitte\nLontoossa.\"\n\nTapasimme lady Renardsmeren toimistossaan. Hän näytti hyvin\nhämmästyneeltä nähdessään neiti Hepplen, mutta kun viipymättä selitin\nhänelle, että neiti Hepple oli tullut sinne minun erikoisesta\npyynnöstäni puhuakseen hänelle minun puolestani, tuli hän tavattoman\nystävälliseksi, osoittautuen ei ainoastaan halukkaaksi, vaan vieläpä\nuteliaaksikin tietämään, mistä oli kysymys.\n\n\"Sulkekaa ovi sitten, Cranage, ja istukaa molemmat ja käykää asiaan!\"\nsanoi hän. \"Olin aikeissa lähteä maata kaivamaan, vaan saatan odottaa.\nMistä on kysymys, nuori mies?\"\n\nKerroin hänelle. Siihen meni täsmälleen tunti ja kaksikymmentä\nminuuttia -- kellon mukaan. Hän käyttäytyi mainiosti. Siinä vieressä\noli savukelaatikko -- väkeviä, mustia pötkyjä, joita hän tuotti\njostakin ulkomailta, ja niitä hän poltti toisen toisensa jälkeen,\ntarkkaavasti kuunnellen. Ja kun olin lopettanut, nyökkäsi hän, aivan\nkuin hyväksyvästi.\n\n\"Hyvin kerrottu, nuori mies!\" sanoi hän. \"Näppärästi, täsmällisesti,\nlyhyesti, hyvässä järjestyksessä -- en muuta tiedä, paitsi että teidän\nolisi pitänyt ruveta asianajajaksi. Otamme sen asian vielä puheeksi,\nCranage, sillä te olette vielä lapsi. Mutta mitä tahdotte minun nyt\nsiis sanovan teille?\"\n\nEn kuolemakseni tietänyt, kun siitä tuli kysymys, mitä oikeastaan\ntahdoin hänen sanovan.\n\n\"Minä -- minä tahdoin vain, että tietäisitte kaikki, lady Renardsmere\",\nänkytin.\n\n\"No, nyt minä siis tiedän\", sanoi hän. \"Eikä minulla ole mitään vastaan\nkertoa, että ostin jotakin noilta kolmelta mieheltä, uskoen, että\nheillä oli oikeus myydä se.\"\n\n\"Mitä se oli?\" kysyin minä ajattelemattomasti.\n\n\"Se on minun asiani, nuori mies!\" vastasi hän. \"Saatan olla yhtä\nsalaperäinen kuin tuo teidän herra Chenginnekin siinä kohden. En aio\nkertoa sitä kelle hyvänsä!\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoin minä, \"hakevat nämä kaverit -- sillä niitä\ntäytyy olla useampia, tuo Chuh Sin keskipisteenä ja yllyttäjänä --\nhakevat he jok'ainoan meistä käsiinsä, lady Renardsmere, jotka olemme\nolleet kerran tekemisissä tuon jutun kanssa, ja silloinhan saamme\nkaikki olla valmiit siihen, että kurkkumme katkaistaan\".\n\n\"Hupaisaa kuulla!\" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. \"Mutta minuun tuo\nei tehoo! Minä en pelkää!\"\n\n\"Minä pelkään hirveästi!\" vastasin painokkaasti. \"Enkä myöskään häpeä\nsitä tunnustaa! Jos olisitte nähnyt, mitä minä olen, lady Renardsmere,\nniin luullakseni viskaisitte tuon esineen, olkoon vaikka mikä,\nlähimpään ojaan!\"\n\nHän hymyili omituiseen julmaan tapaansa ja katsahti seuralaiseeni, joka\ntähän asti oli pysynyt äänetönnä.\n\n\"Jos noudattaisin neuvoanne, nuori mies\", sanoi hän, \"niin\nkatkaisisivat he kurkkuni vain saadakseen minut ilmaisemaan, mihin\nojaan sen viskasin! Mutta asiasta toiseen -- mitä on neiti Hepplellä\nsanottavaa siihen? Te kuulutte erikoisen järkeviin naisiin, neiti\nHepple, eikö niin?\"\n\n\"Haluaisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, lady\nRenardsmere\", sanoi neiti Hepple. \"Olen varma siitä, että herra Cranage\nei pane sitä pahaksensa -- me olemme jo siksi tutut.\"\n\nMinä jätin heidät kahden kesken ja lähdin parvekkeelle. Neiti Hepple\nviipyi lady Renardsmeren luona pitkän aikaa. Kun hän tuli ulos, katsahti\nhän minuun rohkaisevasti.\n\n\"Me keskustelimme asiasta\", sanoi hän. \"Luullakseni hän kykenee\njärjestämään kaikki -- tyydyttävästi. Teidän sijassanne en sanoisi\nenkä tekisi mitään enempää. Antakaa poliisien noudattaa omia\nmenettelytapojaan -- pysykää te rauhassa. Älkää olko huolissanne. Hän\nei ole missään vaarassa! Antakaa asiain mennä menojaan -- niin kuin\ntähänkin asti.\"\n\nHän lähti matkoihinsa, -- vieläkin rohkaisevasti nyökäten. Lady\nRenardsmere tuli ulos.\n\n\"Ettekö sanonut poliisille sanaakaan minusta, Cranage?\" sanoi hän.\n\"Ettehän? Se oli oikein, nuori mies! No niin, ruvetkaa siis toimeenne\ntaas. Ei se ainakaan teidän asianne ole.\"\n\nRyhdyin tavanmukaisiin hommiini -- vaikka ei työ oikein käynyt. Kolme\npäivää kului. Ei mitään tapahtunut. Mutta kun neljäntenä aamuna\nkotiinpaluuni jälkeen aukaisin sanomalehden, näin, että Neamore oli\nmurhattu Kensington-tarhassa, keskellä kirkasta päivää, noin kello\nkolme edellisenä iltapäivänä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nKolmas murha\n\n\nRenardsmere Housen syrjäisen aseman vuoksi tulivat päivän sanomalehdet\nharvoin ennen puoltapäivää perille. Sinä aamuna ne olivat vähän\nmyöhästyneet, ja niiden saapuessa oli lady Renardsmere lähtenyt ulos\n-- Mansonin huvilaan ponivaljakollaan. Siinä siis istuin, sanomalehdet\nhirveine uutisineen edessäni, eikä ketään lähellä, jonka kanssa olisin\nvoinut keskustella asiasta, ja ihmetellen mitä tämän jälkeen tapahtuisi.\n\nTuo oli kolmas murha viikon kuluessa. Vieläköhän seuraisi neljäs?\n\nAsiasta ei ollut pitkälti lehdessä. Lady Renardsmere tilasi kolme\ntavallista jokapäiväistä sanomalehteä ja pari urheilulehteä; uutiset\nolivat lehdissä niin toistensa kaltaiset, että päätin niiden olevan\nlähtöisin samasta uutistoimistosta; tosiaankin, sanamuoto niissä\njokaisessa oli samanlainen:\n\n    \"Harvinaisen rohkea murha, joka näyttää olevan läheistä sukua\n    äskettäin Maida Valessa ja St. Katherine-telakan läheisyydessä\n    tapahtuneille murhille, tehtiin noin kello kolmelta eilen\n    iltapäivällä Kensington-tarhassa. Uhri on tunnettu asioitsija\n    Percy Neamoreksi, Ashmore-tien varrelta Paddingtonista. Herra\n    Neamoren kimppuun on nähtävästi hyökätty eräässä puiston\n    syrjäosassa ja isketty hänet kuoliaaksi. Hänen vaatteensa on\n    tutkittu ja revitty palasiksi jo yllämainituista kahdesta\n    murhasta tunnetulla tavalla; ja että murhaajan tai murhaajien\n    vaikuttimena oli jonkun esineen etsiminen eikä rahan tai\n    arvotavarain ryöstäminen, todistaa se seikka, että kuolleelta\n    mieheltä tavattiin huomattava määrä Englannin pankin seteleitä,\n    muutamia hienoja timanttisormuksia ja kultakello perineen. Mikäli\n    poliisin tietoon on tullut, ei kukaan ole nähnyt edes hyökkäystä\n    tai tappelua, eikä tällä hetkellä ole mitään johtolankaa.\n    Selvästikin on tämä kolmas järjestyksessä siinä murhasarjassa,\n    joka alkoi tuon Hollimentin murhalla Blomfield-tiellä viikko\n    sitten. Scotland Yardin miehet ovat tarmokkaasti toimessa, mutta\n    sikäläiset viranomaiset osoittautuvat tavattoman pidättyväisiksi.\"\n\nLuin uutisen monta kertaa tuijottaen siihen kuin lumottuna. Päässäni\njyskytti, ja kerta kerralta, yhä uudelleen ja uudelleen, toistui\nmielessäni kysymys -- kuka sitten? -- kuka sitten? -- kuka sitten?\nSeikka oli sellainen, että hermoni olivat pilalla, eikä ollut siis\nmikään ihme, että rajusti hätkähdin, kun ovelleni äkkiä koputettiin.\n\nEräs palvelija astui sisään. Hän katsoi minua uteliaasti sivustapäin.\n\n\"Kaksi herraa tahtoo tavata teitä, sir\", ilmoitti hän. \"He eivät halua\nilmoittaa nimeään -- toinen sanoi, että tunnette hänet, kun näette.\"\n\nKiiruhdin ulos. Jifferdene -- kuten jo olin arvannutkin. Hänen\nseurassaan oli toinen mies, outo kyllä, mutta arvatenkin Jifferdenen\nvirkatovereita.\n\n\"Käykää sisään!\" sanoin minä ja vein heidät huoneeseeni ja käskin\nistumaan tuoleille kirjoituspöytäni viereen, jolla yksi sanomalehdistä\noli levällään. Osoitin suurin kirjaimin ilmoitettua murhaa. \"Olen\nlukenut tuon!\" huomautin nyökäten Jifferdenelle. \"Se oli kolmas! Hyvä\nJumala! -- kuinka kauan tuota jatkuu?\"\n\nVastaamatta tähän hän viittasi kumppaniinsa.\n\n\"Ystäväni ja virkatoverini salapoliisi-kersantti Beacher\", sanoi hän.\n\nBeacher ja minä vaihdoimme tervehdyksiä. Mutta Beacher ei herättänyt\nmielenkiintoani -- juuri sillä hetkellä, ja minä käännyin Jifferdeneen.\n\n\"Mikä teidät on tänne tuonut!\" kysyin minä luultavasti hyvin\nvalittavalla äänellä. \"Luulin, ettei minua tarvittaisi ennenkuin --\"\n\n\"Mutta enhän ole sanonut, että tarvitsen teitä!\" keskeytti hän\nhyväntuulisena. \"Älkää kiihtykö, herra Cranage -- se ei ole hyväksi.\nOlette vähän hermostunut, ettekö olekin?\"\n\n\"Kukapa ei olisi?\" vastasin minä. \"Kaiken jälkeen -- ja nyt vielä tämä\n--\"\n\n\"Niin, niin, ei sitä ikuisesti voi jatkua!\" sanoi hän filosofisesti,\n\"mutta kuulkaa -- onko lady Renardsmere jossakin tässä lähellä?\"\n\n\"Ei ole!\" sanoin minä. \"Lady Renardsmere on lähtenyt Chilvertonin\nnummelle, neiti Mansonin hevoshoitolaan. En tiedä, milloin hän palaa.\nEhkä on hän päivällisellä siellä. Mutta -- mitä te hänestä?\"\n\n\"Hänestä juuri on kysymys!\" vastasi Jifferdene kylmästi. \"Sitä varten\nolemme tulleet kaupungista tänne. Meidän on tavattava lady Renardsmere,\nvaikka meidän pitäisi odottaa koko iltapäivä häntä.\"\n\n\"Miksi?\" tiedustelin minä.\n\n\"Koska hänen nimensä on sekaantunut tuohon juttuun\", vastasi hän\nviipymättä. \"Juuri siksi!\"\n\n\"Miten on hänen nimensä siihen sekaantunut?\" kysyin minä, \"ja mistä\nlähtien?\"\n\n\"Kerronpa teille\", sanoi hän. \"Ei ollut mitään vaivaa tuon miehen\ntuntemisessa, Neamoren nimittäin -- sillä hänellä oli käyntikortit\ntaskussaan, ja hänen henkilöllisyytensä todistettiinkin puolisen tuntia\nsen jälkeen kun hänet oli löydetty. Siten hänen nimensä, kuten näette,\nehti iltalehtiin. No niin, myöhään eilen illalla tuli päätoimistoomme\neräs herrasmies -- suuren maailman mies, joka hyvin tuntee West\nEndin -- ja antoi meille kummallisia tietoja. Hän kertoi noin viikko\nsitten eräänä päivänä syöneensä päivällistä Ritzissä ja nähneensä\nNeamoren, jonka hän tunsi kilpa-ajoasiamieheksi pienessä mittakaavassa,\nsyövän päivällistä lady Renardsmeren ja kahden muun miehen seurassa,\njotka hänen kuvauksensa mukaan luultavasti ovat olleet Holliment\nja Quartervayne. Omituista seuraa hänen armolleen, vai mitä, herra\nCranage?\"\n\n\"Tiedätte aivan hyvin, että kilpa-ajoasioissa joutuu omituiseen\nseuraan\", sanoin minä. \"Lady Renardsmere on hevostenomistaja, kuten\ntiedätte, ja hänellä on luultavasti liikeasioita näiden miesten kanssa.\"\n\n\"Joista joka ainoa ukkeli sen jälkeen on surmattu!\" huomautti hän\nkatsoen tiukasti kumppaniinsa. \"Niinpä niin, herra Cranage! Mutta\nme tahdomme tietää, mitä lady Renardsmere tiesi Neamoresta ja mitä\ntekemistä hänellä oli Ritzissä tämän ja niiden molempien muiden kanssa\n-- me tahdomme tietää kaikki!\"\n\n\"Lady Renardsmere on hyvin ylpeä ja omavaltainen nainen\", sanoin minä.\n\"Todennäköisesti hän käskee teidän pitää huolta omista asioistanne!\nJos hänellä oli asioita -- kilpa-ajoasioita -- heidän kanssaan, niin\nmiks'ei hän voinut syödä aamiaista noiden kolmen miehen seurassa?\nMitä se siihen kuuluu, että heidät myöhemmin murhattiin? Luultavasti\nmyönnätte, että semmoinenkin asia, kuin sattuma, on olemassa?\"\n\n\"En ole ollut sen kanssa missään tekemisissä virkaurallani!\" vastasi\nhän ivallisesti. \"Joka tapauksessa luulen, että lady Renardsmere voi\nkertoa meille jonkun verran. Odotamme häntä ainakin. Kieltämätön\ntosiasia on, että hän tunsi Neamoren. Ja Neamore on surmattu!\"\n\n\"Otaksun teidän tuntevan kaikki yksityiskohdat?\" tiedustelin minä.\n\"Tuota -- olisiko se noiden toisten tapausten kaltainen?\"\n\n\"Sekä oli että ei ollut\", vastasi Jifferdene. \"Mitä tulee tyyneyteen,\nkylmäverisyyteen ja julkeaan rohkeuteen, jolla murha suoritettiin,\nluulen sen olevan vertaistaan vailla! Beacher ja minä keskustelimme\nsiitä tullessamme tänne ja olimme yksimieliset siitä, ettemme\nmilloinkaan ennen ole sellaista kuulleet. Kirkkaalla päivällä!\"\n\n\"Ja julkisessa puistossa vielä!\" mutisi Beacher. \"Kensington-tarhassa!\nKuulostaa uskomattomalta! Ja kuitenkin -- se tapahtui! Siitä ei pääse\nmihinkään!\"\n\n\"Miten se kävi?\" kysyin minä.\n\nJifferdene asettui mukavampaan asentoon nojatuolissaan.\n\n\"No niin\", sanoi hän, \"tietysti tunnette Kensington-tarhan? Tiedättekö,\nmissä Lancaster-kadun sisäänkäytävä on, kukkulan puolella, lähellä\nsuihkukaivoja? Tiedätte kaikki hyvin, niinkö? -- No hyvä, tiedätte\nsiis, että Lancaster-kadun ja Pyöreän Lammikon välillä on polku ja\najoteitä ja niiden välissä ruohokenttiä, puita ja siellä täällä\npensasryhmiä. Tiedätte kai myös, että siellä on tuoleja puitten alla ja\nmuualla, muutaman kolikon maksusta käytettäviksi --\"\n\n\"Tunnen Kensington-tarhan kaikkineen niin hyvin kuin kukaan konsanaan!\"\nkeskeytin minä. \"Asuin tavallisesti aivan sen läheisyydessä.\"\n\n\"Hyvä\", jatkoi hän, \"se tekee asiat yksinkertaisemmiksi. Noin\nkaksikymmentä minuuttia yli kolmen meni eräs mies, joka oli kokoomassa\nmaksua tuoleista, ruohokentän poikki, joka on Lancaster-kadun ja\nPyöreän Lammikon puolivälissä, kun hän näki erään miehen istuvan\nomituisessa asennossa erään pyökkipuun juurella -- joka kuuluu pieneen\nrauhallisessa paikassa olevaan puuryhmään. Asento oli niin omituinen --\nmies istui kuin pönkitettynä runkoa vastaan, kädet levällään -- että\nhän meni hänen luokseen. Hän näki heti paikalla, että mies oli kuollut,\nja riensi apua hakemaan. Saapuessaan poliisit ensin luulivat sitä\nitsemurhaksi, mutta kohta he näkivät, että olikin kysymyksessä murha.\nKuolleen miehen liivintaskusta löydetty käyntikorttikotelo ilmaisi,\nkuka hän oli -- mutta muutaman minuutin kuluttua tuli se seikka vielä\nlähemmin ja tarkemmin määritellyksi. Ennenkuin poliisit ennättivät\nsiirtää ruumista mihinkään, ilmestyi näyttämölle nuori nainen, joka\nsanoi kuolleen miehen olleen hänen ystävänsä, että he olivat sopineet\nkohtauksesta täällä puistossa kello neljältä, ja ilmoitti hänen\nnimensä, osoitteensa ja ammattinsa. Ei siis tietenkään ole mitään\nepäilystä hänen henkilöllisyydestään. Ja saatan kertoa teille, herra\nCranage, että eilen illalla hain käsiini Warrington-hotellin isännän\nMaida Valesta, ja hän todensi hänet siksi nuoreksi mieheksi, joka\noli ollut hänen talossaan Hollimentin kanssa. Eikä siitäkään ole\nmitään epäilystä, että Neamore, Holliment ja Quartervayne pari päivää\naikaisemmin olivat olleet lady Renardsmeren seurassa Ritz-hotellissa.\"\n\n\"Kertokaa hänelle, mistä toisestakin syystä tahdomme tavata lady\nRenardsmereä\", ehdotti Beacher, joka näytti vähäpuheiselta mieheltä.\n\n\"Aivan niin!\" vastasi Jifferdene. Hän katsahti oveen, aivan kuin\nvarmistuakseen siitä, että se oli suljettuna, ja kääntyi minuun\nviitaten tutunomaiseen tapaansa. \"Tiedättehän, herra Cranage, että\nnoissa molemmissa muissa tapauksissa oli eräitä yhtäläisiä piirteitä.\nNo niin, tässä ne taas esiintyvät! Tällä kertaa he kuitenkin, kuten\nQuartervaynenkin tapauksessa, olivat ottaneet kaiken kovan rahan,\nkullan ja hopean, mitä Neamorella oli mukanaan. Mutta olivat jättäneet\nkoskematta useita satoja puntia sisältävän setelitukon, kultakellon\nperineen, kaksi tai kolme timanttisormusta ja timanttisen rintaneulan\n-- hän oli komeasti puettu, tuo miesparka! Ja että he olivat olleet\netsimässä jotakin, todistaa se seikka, että olivat repineet hänen\ntakkinsa olkapäiltä aivan riekaleiksi -- ja niin edespäin, kuten noissa\ntoisissakin tapauksissa. Kuitenkin arvelemme, että he tällä kertaa ovat\nlöytäneet jotakin.\"\n\n\"Niinkö?\" huudahdin minä.\n\n\"Niin arvelemme\", vastasi hän. \"Nurmikolta, aivan vierestä, löytyi\nsametilla sisustettu nahkakotelo tyhjänä. Se oli nähtävästi sisältänyt\njotakin, jonka murhaaja oli ottanut talteensa, ennen kuin heitti\nkotelon menemään. Ja taskukirjakin, aika iso kapine, löytyi siitä\nviereltä, myöskin tyhjänä. Nyt sanoo tuo nuori nainen, joka tuli sinne\nja tunsi Neamoren hyvin, että vainajalla aina oli iso joukko papereita\nsiinä taskukirjassa -- oikeastaan se olikin paremmin kirjesäiliö kuin\ntaskukirja. Hän sanoo usein nähneensä Neamoren ottavan sen esiin ja\ntutkivan siinä olleita papereita ja että se aina oli niitä pullollaan.\nNo, siitä ei löytynyt ainoatakaan paperia eikä muualta myöskään. He\nolivat vieneet kaikki!\"\n\n\"Entä sitten?\" sanoin minä, kun hän pysähtyi katsoen merkitsevästi\nminuun. \"Mikä on teidän ajatuksenne siitä, Jifferdene?\"\n\n\"Meistä näyttää sangen todennäköiseltä, koska tiedämme sen tosiasian,\nettä lady Renardsmere epäilemättä tunsi Neamoren, että nuo kaverit,\nkeitä lienevätkin, ovat saaneet hänen nimensä ja osoitteensa noista\nvarastetuista papereista\", vastasi hän. \"Paitsi että haluamme joitakin\ntietoja lady Renardsmereltä, tahdomme siis varoittaa häntä. Tämä kopla,\nherra Cranage, ei ilmeisestikään pysähdy mihinkään -- ennen kuin olemme\nsaaneet ne käsiimme!\"\n\n\"Ehkä herra Cranage voi kertoa meille jotakin lady Renardsmerestä ja\nNeamoresta?\" huomautti Beacher, katsahtaen kysyvästi minuun. \"Otaksun\nhänen tietävän --\"\n\n\"Unohdatte -- tai ette kai tiedä -- että olen ollut lady Renardsmeren\npalveluksessa vain lyhyen aikaa\", vastasin minä, entistä\npäättäväisempänä olla ilmaisematta mitään. \"Teidän on kysyttävä\nhäneltä.\"\n\n\"Lujaluontoinen henkilö, eikö niin?\" tiedusteli Jifferdene. \"Niin olen\nkuullut. Ja vähän omituinen lisäksi, senkin olen kuullut. Mutta --\nkuultava hänen on meitä, eikö niin, Beacher?\"\n\n\"Varmasti!\" sanoi Beacher vakaumuksella. \"Selvä seikka!\"\n\nSamassa lady Renardsmere palasi kotiin. Minä jätin salapoliisit\nhuoneeseeni ja menin hänen luokseen. Hän nosti kätensä pystyyn heti kun\nnäki minut.\n\n\"Tiedän kaikki, Cranage!\" huudahti hän. \"Näin sanomalehden Peggie\nMansonin luona. Enkä aio ruveta asiasta keskustelemaan! Olette turvassa\ntäällä, ja --\"\n\n\"Siitä ei ole kysymys, lady Renardsmere, enkä aikonut puhua\nteille mitään omasta turvallisuudestani\", vastasin, minä melkein\nloukkaantuneena hänen puhetavastaan.\n\n\"Koetan itse pitää huolta turvallisuudestani, mikäli voin, ainakin.\nMutta sen vuoksi en tullut tänne. Minun huoneessani odottaa kaksi\nmiestä saadakseen tavata teitä.\"\n\nVanhan rouvan kasvot vetäytyivät pahaenteisiin ryppyihin. \"Miehiä!\nMinua tapaamassa!\" huudahti hän. \"Mitä miehiä?\"\n\n\"Scotland Yardin miehiä -- salapoliiseja\", vastasin minä jyrkästi ja\npidin häntä tarkasti silmällä. \"Tunnen toisen, salapoliisi-kersantti\nJifferdenen.\"\n\n\"Mitä he minusta tahtovat?\" kysyi hän vihaisesti. \"Kuka heidät tänne\nlähetti? Ettehän te ole kertonut mitään Cranage? Sanoittehan joku\npäivä sitten, ettette ollut! Tiedättekö, mitä tarkoitan? -- sitä, että\nNeamore kävi täällä. Ettehän ole maininnut siitä mitään -- tai minusta\n-- yhdellekään noista ihmisistä?\"\n\n\"En ole sanonut sanaakaan teistä tai Neamoresta kenellekään heistä,\nlady Renardsmere!\" vastasin minä. \"Sanoinhan teille, etten ole.\nLuullakseni johtuu heidän käyntinsä -- sen mukaan kuin he minulle ovat\nkertoneet -- eilisestä tapahtumasta, Neamoren murhasta. He tietävät\njotakin. He tietävät esimerkiksi\", jatkoin minä katsoen häntä tarkasti,\n\"että te söitte aamiaista Neamoren, Quartervaynen ja Hollimentin\nseurassa Ritz-hotellissa noin viikko sitten\".\n\nSe tepsi. Hän tuijotti minuun tuskin korviaan uskoen kokonaisen\nminuutin.\n\n\"Miten he sen tietävät?\" huudahti hän.\n\n\"Luullakseni aika monet ihmiset tuntevat teidät, lady Renardsmere\",\nsanoin minä; \"teidän kaupunkitalonne Park Lanella ei ole hyvinkään\nkaukana Ritz-hotellista. Minä arvelen, että joku, joka tuntee teidät,\nnäki teidät Ritzissä näiden miesten seurassa, ja kun sitten Neamoren\nmurhan jälkeen eilen alettiin toimittaa tiedusteluja, kertoi hän sen\nsalapoliiseille! Sellaiset asiat tulevat ilmi.\"\n\nÄkkiä hän kohotti kätensä ja osoitti ovea, jonka minä olin jättänyt\nvähän raolleen.\n\n\"Sulkekaa se!\" sanoi hän käskevästi. \"Istukaa, Cranage. No niin, nuori\nmies, mitä nämä miehet tahtovat?\"\n\n\"Luullakseni tahtovat he tehdä teille muutamia kysymyksiä, lady\nRenardsmere\", vastasin minä. \"Siitä, mitä te tiedätte Neamoresta -- ja\nnoista kahdesta muusta.\"\n\n\"Ovatko he kertoneet teille mitään?\" kysyi hän. \"Tarkoitan -- sen\njälkeen kun tulivat tänne tänä aamuna?\"\n\n\"Neamoren murhasta kylläkin aika paljon\", vastasin minä. \"Asianhaarat\n--\"\n\nHän huiskautti kättään kärsimättömästi.\n\n\"Ei -- ei!\" huudahti hän. \"En välitä hitustakaan Neamoren murhasta --\nenempää kuin noitten toistenkaan. Tarkoitan -- minusta itsestäni?\"\n\n\"Minun tietääkseni he eivät tiedä mitään teistä\", sanoin minä, \"paitsi\ntietenkin, että olitte noiden kolmen miehen seurassa Ritzissä. He\nhaluavat vain lisätietoja, lady Renardsmere -- koettavat selvitellä\nheille uskottua juttua.\"\n\nHän istui äänetönnä hetken aikaa rummuttaen sormillaan edessään olevaa\nkirjoituspöytää.\n\n\"Mihin aikaan he tulivat?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"Noin puoli yhdeltä\", vastasin.\n\n\"Ja nyt on lähes kaksi -- aamiaisaika\", sanoi hän. \"Ovatko he saaneet\nmitään?\"\n\n\"Eivät mitään!\" sanoin minä.\n\n\"Toimittakaa heidät Burtonin käsiin, Cranage, ja käskekää hänen antaa\nheille aamiaista\", määräsi hän. \"Käskekää hänen pitää heistä hyvää\nhuolta -- tiedän kyllä, mistä tuollaiset veitikat pitävät. Katsokaa\nmyöskin, että he saavat mieleisiänsä juomia, sikaareja ja niin\nedespäin. Myöhemmin -- käväisen itse katsomassa.\"\n\nPalasin takaisin Jifferdenen ja Beacherin luo, ja esittämättä lady\nRenardsmeren puolesta mitään lupausta siitä, että he pääsisivät hänen\npuheillensa, kutsuin heidät aamiaiselle ja vein heidät taloudenhoitajan\nluo, joka paikalla sijoitti heidät rauhalliseen, pieneen huoneeseen\n-- ja sitten kun olin kuiskaamalla antanut hänelle erikoisohjeita --\nryhtyi palvelemaan heitä mitä runsaimmalla vieraanvaraisuudella.\n\n\"Lady Renardsmere toivoo\", sanoin minä, kun jätin heidät, \"että olette\nkuin kotonanne ja pidätte hauskaa -- tulen hetken kuluttua katsomaan.\"\n\nMinä söin tavallisuuden mukaan aamiaista omassa huoneessani ihmetellen,\nmihin tämä kaikki johtaisi. Kertoisikohan lady Renardsmere näille\nsalapoliiseille mitään? Tiesin tähän mennessä jo, millainen omituinen,\nylpeä nainen hän oli ja miten vaikeaa olisi kenen hyvänsä ottaa häneltä\nulos tietoja, joita hän ei ollut halukas antamaan. Minua askarrutti\nkysymys - minkä luontoinen oli tarkalleen ollut se kauppahomma hänen ja\nnoiden kolmen miehen kesken, joista jokainen välittömästi sen jälkeen\noli tullut raa'asti murhatuksi. Kertoisiko hän?\n\nKello kolmelta menin takaisin noiden kahden salapoliisin luo. He olivat\nnähtävästi voineet erinomaisen hyvin joka suhteessa, ja vetäessään\nviimeisiä haikuja valiosikaarista ilmaisi Jifferdene heidän kummankin\nihastuksensa lady Renardsmeren suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.\n\n\"Mutta aika joutuu, herra Cranage\", sanoi hän lopuksi ottaen kellonsa\nesiin. \"Me haluaisimme lähteä kaupunkiin takaisin. Missä saamme tavata\nhänen armoansa?\"\n\n\"Minä menen ottamaan siitä selvää\", vastasin minä. \"Kysyn häneltä.\"\n\nUlkopuolella alemmassa eteissalissa minä tapasin Burtonin. Hän veti\nminut sivulle merkitsevästi katsoen minuun.\n\n\"Hänen armonsa on poissa, herra Cranage\", kuiskasi hän. \"Lähti\nrunsas tunti sitten -- kamarineiti mukanaan. En tiedä, mihin hän on\nmennyt -- kaupunkiin kai. Walker nouti heidät puutarhaportilta kaikessa\nhiljaisuudessa -- tavaroita ei otettu mukaan. Ja hän käski minun\nilmoittaa teille -- ettei noiden kahden herrasmiehen kannattanut\nodottaa -- hänellä ei ole minkäänlaista kerrottavaa heille!\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nAmerikkalainen matkailija\n\n\nTaloudenhoitaja ja minä katselimme toisiamme. Hän oli vanha ja hyvin\nuskollinen palvelija, ylimalkaan luotettava ja tunnollinen mies.\nHetken aikaan emme osanneet kumpikaan mitään sanoa; sitten hän,\ntodennäköisesti muistaessaan, että minä olin hyvin nuori ja hän itse\nhuomattavasti vanhempi, ryhtyi puhumaan, katsellen salamyhkäisesti\nympärilleen.\n\n\"Minä ajattelen, että kaikki tämä\" -- hän viittasi siihen huoneeseen\npäin, jossa Jifferdene ja Beacher edelleen aikaansa kuluttivat\nsikaarejaan poltellen, \"kaikki tämä, herra Cranage, on tuon Neamoren\nasian vuoksi. Nuo kaksi -- tuolla sisällä -- ovat tietenkin\nsalapoliiseja. Huomasin sen paikalla, herra Cranage!\"\n\n\"Mitä te tiedätte Neamoren asiasta?\" kysyin minä.\n\n\"Olen nähnyt sanomalehdet tänä aamuna, sir, kuten useimmat ihmiset\",\nhän vastasi, \"ja tietysti minä muistan, että tämä Neamore tuli tänne\njoku päivä sitten -- näin hänen käyntikorttinsa, ennenkuin se teille\ntuotiin ja että hänen armonsa vei hänet pois autollaan. Ja nyt hän on\nmurhattu! -- ja heti murhan jälkeen tulevat nämä kaksi miestä tänne!\nEikä -- hänen armonsa halua tavata heitä!\"\n\n\"Tunnette lady Renardsmeren kyllin, Burton, tietääksenne, ettei kukaan\ntai mikään saa häntä tekemään, mitä hän ei tahdo\", sanoin minä. \"Jos\nhän sanoo, ettei hänellä ole kerrassaan mitään sanottavaa näille\nmiehille, niin -- siinä sitä ollaan! Mutta eikö hän jättänyt mitään\nmuuta sanaa? -- minulle esimerkiksi?\"\n\n\"Ei muuta, paitsi mitä jo olen teille kertonut, herra Cranage\", vastasi\nhän.\n\n\"Eikö mitään menettelyohjeita teille?\" tiedustelin minä.\n\nHän pudisti päätään hymyillen itsekseen.\n\n\"Sitten hän luultavasti palaa tänä iltana, varsinkin kun hän ei\nottanut mukaansa mitään matkatavaroita\", sanoin minä. \"Pistäytyi vain\nkaupunkiin muutamaksi tunniksi, eikö niin?\"\n\nTaas hän hymyili -- arvoituksellisesti.\n\n\"Jos olisitte tuntenut lady Renardsmeren yhtä kauan kuin minä olen,\nherra Cranage\", vastasi hän, \"niin tietäisitte, ettei mistään hänen\nteostaan milloinkaan voi päättää mitään. Olen nähnyt hänen lähtevän\nAmerikkaan kymmenen minuutin kuluttua siitä ilmoitettuaan ja Pariisiin\nviiden minuutin kuluttua. En pane mitään merkitystä sille seikalle,\nettä hän lähti täältä ilman matkatavaroita -- hänen talossaan Park\nLanella on aina matka-arkkuja valmiiksi pakattuina mitä hyvänsä matkaa\nvarten, eikä hänen tarvitse muuta tehdä kuin käydä ne noutamassa.\nMilloinkaan ei tiedä, mihin hän ryhtyy -- mutta tässä tapauksessa\nluulen hänen viipyvän poissa jonkun aikaa, sillä muuten hän ei olisi\nottanut neiti Feliciaa mukaansa. Matkatavaroitako? -- voi taivahan\ntaatto, herra Cranage! -- olen nähnyt hänen lähtevän Italiaan niin\nkuin seisoi ja kävi ja matkan varrella hankkivan itselleen kaikki,\nmitä hän ja hänen palvelijattarensa tarvitsivat! -- nainen, jolla\nhänen tavallaan on rajattomasti käytettävinään rahoja, voi tehdä mitä\nhyvänsä!\"\n\n\"Ja jättääkö hän sellaisissa tapauksissa teidät pitämään huolta\nkaikesta, ilman mitään erikoisohjeita?\" kysyin minä.\n\n\"Juuri niin, sir! Mitään erikoisohjeita ei koskaan tule kysymykseen\",\nvastasi hän. \"Tämä talo, herra Cranage, samaten kuin Park Lanenkin\nvarrella oleva talo, pidetään aina sellaisessa kunnossa ja\njärjestyksessä, että hänen armonsa voi mennä kumpaan vain niistä mihin\naikaan päivällä tai yöllä hyvänsä, ja asiat sujuvat aivan kuin hän\nei olisi koskaan ollutkaan poissa. Kyllä minä vain tehtäväni tiedän,\nvaikka hän ei kuuteen kuukauteen palaisi!\"\n\n\"Mitä siis on tehtävä?\" kysyin minä halukkaana omaksumaan hänen\nmenettelytapansa.\n\n\"Jatkakaa tavalliseen tapaan!\" vastasi hän kylmästi. \"Olkaa aina\nvalmiina siihen, että hän astuu sisään -- kuten hän tekeekin ennemmin\ntai myöhemmin, edeltäpäin ilmoittamatta ja aivan kuin hän ei olisi\nkoskaan ollutkaan poissa. Teidän sijassanne, herra Cranage, tekisin\nminä samoin. Siitä hän pitää -- ja se on pääasia.\"\n\n\"Niin kai on\", sanoin minä. \"Mutta tällä hetkellä on minun päästävä\nirti noista miehistä. He eivät kyllä ole mielissään, Burton!\"\n\n\"Sen uskon!\" myönsi hän ymmärtävän näköisenä. \"Mutta -- luullakseni ei\nse haittaa hänen armoansa.\"\n\nLähdin vihdoin -- hitaasti ja miettivänä -- siihen pieneen\nvierashuoneeseen, jossa molemmat salapoliisit odottivat minua. Näin\nheti, että Jifferdene alkoi tulla kärsimättömäksi. Kävin siis suoraan\nasiaan.\n\n\"Olen hyvin pahoillani\", sanoin minä mutkattomasti, \"mutta lady\nRenardsmere kieltäytyy ottamasta teitä vastaan. Hänellä ei ole mitään\nsanottavaa.\"\n\nEn tiedä, tunsiko Jifferdene tällä haavaa edustavansa lain\nmajesteettia, jota vastaan tämä lyhyt ilmoitus oli törkeä loukkaus,\nmutta hän punastui kovasti ja nousi seisomaan.\n\n\"Kieltäytyy?\" sanoi hän kysyvästi. \"Eikö mitään sanottavaa? Mutta --\nmutta kerroitteko te hänelle, keitä olimme, herra Granage, ja mistä?\"\n\n\"Kerroin kummankin\", vastasin minä. \"Hän tietää kaikki aivan hyvin.\nMutta -- hänen kanssaan ei pääse mihinkään!\"\n\n\"Niinkö!\" huudahti hän ja vaihtoi silmäyksiä kumppaninsa kanssa. Sitten\nhän taas kääntyi minuun. \"Tulkaa, herra Cranage!\" sanoi hän, \"hyvä on!\nMeidän on tavattava häntä.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasin minä hymyillen. \"Lady Renardsmere lähti\ntäältä tunti sitten.\"\n\nHänen suunsa aukeni ja hän tuijotti minuun näyttäen tuskin sanojani\nuskovan.\n\n\"Lähtenytkö? Tunti sitten?\" huudahti hän vihdoin. \"Tiesittekö te?\"\n\n\"En tiennyt siitä mitään, Jifferdene, ennen kuin juuri äsken\", vastasin\nminä. \"Silloin taloudenhoitaja kertoi minulle. Lady Renardsmere oli\nkäskenyt ilmoittaa, että teidän ei kannattanut odottaa häntä kauemmin,\nhänellä ei ollut kerrassaan mitään sanottavaa.\"\n\nJifferdene kääntyi nurkkaan ja otti hattunsa ja sateenvarjonsa.\nNähtävästi hän oli hyvin vihoissaan; liian vihoissaan sillä hetkellä\npuhuakseen. Mutta Beacher puhui. Vieläpä nauroikin -- aivan kuin asia\nolisi häntä huvittanut.\n\n\"Jutkautti!\" sanoi hän.\n\n\"Eikä hyödyttänyt sillä yhtään itseään!\" murisi Jifferdene. \"Hyvin\ntyperä teko hänen kohdaltaan, herra Cranage, lähteä tuolla lailla\nkarkuun.\"\n\n\"Ei se minun tietääkseni mitään karkaamista ollut\", huomautin minä.\n\"Lady Renardsmere ei ole sellainen nainen, joka lähtee mitään karkuun.\nArvelen, ettei hän vain ollut halukas puhumaan.\"\n\n\"Hänen on puhuttava joutuessaan haasteen saatuaan todistaja-aitioon!\"\nmutisi Jifferdene. \"Tietää enemmän kuin mitä luulettekaan! No niin,\nmeidän on kai palattava takaisin tuonne asemalle -- kokonainen päivä\nmennyt hukkaan! Mihin hän on mennyt?\" kysyi hän kääntyen äkkiä minuun,\nkun oli lähdössä huoneesta. \"Hänellä on iso palatsi Park Lanella --\ntiedän sen. Onko hän mennyt sinne?\"\n\n\"Siitä ei minulla ole enempää aavistusta kuin teilläkään\", vastasin.\n\"Eikä kellään muullakaan tässä talossa ole, Jifferdene. Lady\nRenardsmere ei milloinkaan kerro kellekään, mihin menee.\"\n\n\"Me menemme Park Lanelle tänä iltana\", sanoi hän päättävästi. \"Ellei\nhän ole siellä, silloin tiedän aivan hyvin, että hän on livistänyt! --\nollakseen poissa ulottuvilta.\"\n\n\"Toivoakseni aamiainen teitä ainakin miellytti!\" sanoin minä,\nsaatellessani heitä ulos.\n\n\"Tämä on vienyt kaiken suloisen nautinnon siitä, herra Cranage\",\nvastasi hän myrtyneenä. \"Mielestäni lady Renardsmere kohteli meitä\nhuonosti! Muutamia kysymyksiä vain... Mutta samapa tuo...\"\n\nHän marssi matkoihinsa Beacherin seuraamana, joka näytti ottavan asiat\npaljoa keveämmin ja filosoofimaisemmin, ja minä menin takaisin omaan\nhuoneeseeni, miettien, mihin ryhtyisin siinä tapauksessa, että lady\nRenardsmere viipyisi poissa jonkun aikaa -- niinkuin epäilin hänen\ntekevän. Harkinnan tuloksena oli, että päätin tehdä juuri samalla\ntavalla kuin Burton aina sanoi tekevänsä -- jatkaa entiseen tapaan.\nSuuren osan kirjeenvaihtoa hoidin aina omin päin, näyttämättä edes lady\nRenardsmerelle; oli muitakin virkatehtäviä, jotka eivät kaivanneet\nhänen tarkastustaan. Ja... sitten oli Peggie laakson tuolla puolella.\nOlin alkanut ihailla Peggieä, olematta silti häneen varsinaisesti\nrakastunut.\n\nMiettiessäni näitä asioita, muistin äkkiä, että salapoliisien tulo oli\nkeskeyttänyt minut senpäiväisessä työssäni -- minulla oli vielä useita\nkirjeitä kirjoitettavana. Kun iltapäivä nyt oli puolivälissä, ryhdyin\nniitä lopettelemaan ja olin päässyt noin puolivälille työssäni, kun\neräs palvelija tuli tuomaan käyntikorttia.\n\n\"Eteishuoneessa on eräs herrasmies, sir, joka haluaa katsella taloa\",\nsanoi hän. \"Minä kerroin hänelle, ettei nyt ollut näytepäivä, mutta hän\nsanoi kulkevansa vain ohimennen seudun läpi, kiertomatkalla ollessaan,\neikä milloinkaan enää tulevansa tätä tietä uudelleen, niin että ehkä te\nystävällisesti teette poikkeuksen tällä kertaa?\"\n\nRenardsmere House oli näytepaikka -- eikä kummakaan, sillä se oli\ntodellinen vanhojen ja uusien taideteosten aarreaitta. Sir William\nRenardsmere-vainaja oli ollut kuuluisa kokoilija aikoinaan, ja\njos kohta paljon hänen kokoomiaan tavaroita olikin isossa talossa\nPark Lanella, oli kuitenkin suurempi ja tärkeämpi osa niistä\nsijoitettu tänne, nummelle. Ja kolmena päivänä viikossa, maanantaina,\nkeskiviikkona ja perjantaina, salli lady Renardsmere yleisön käydä\nkatsomassa näitä esineitä, kello kolmen ja kuuden välillä iltapäivällä\n-- yhden shillingin maksusta henkeä kohti, joka shillingi kumppaneineen\njoutui eräälle ansiokkaalle armeliaisuuslaitokselle. Mutta nyt ei ollut\nperjantai, keskiviikko eikä maanantai.\n\nSiihen nähden kuitenkin, mitä palvelija oli kertonut, katsahdin\nedessäni pöydällä olevaan korttiin. Se oli kaunis kortti, sirosti\npiirretty sekä kokonaan ja ehdottomasti epä-englantilainen.\n\n    ELMER C. PEYTON 23. katu 85 Milwaukee, Wis.\n\nKun salassa ihailin amerikkalaisia ja halusin päästä heidän\ntuttavuuteensa, lähdin eteishuoneeseen. Siellä seisoi panamahattua\nkädessään heiluttaen ja katsellen ympärilleen suoralla,\nteeskentelemättömällä uteliaisuudella noin minun ikäiseni nuori mies.\nHän oli niin sanottu voimamies -- vähän yli keskiko'on, vartalo kuin\nammattinyrkkeilijällä, ja koko ulkonäkö todistaen valtavaa ruumiillista\nvoimaa. Hän näytti myös oleskelleen paljon raittiissa ilmassa ja\nauringonpaisteessa; kasvot olivat pronssinkarvaiset, vivahtaen\nmelkein kupariin, hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin kaksi raikasta\nvesilähdettä; vilpittömät ne myöskin olivat ja katsoivat suoraan toista\nsilmiin. Ollen sellainen avosydäminen nuorukainen, joka heti paikalla\nhaluaa tulla ystäväksi, ojensi hän esiin ison oikean kätensä, kun menin\nhänen luokseen, ja kun hänen kesäpukunsa hiha oli tavattoman lyhyt\neikä hänellä ollut kalvosimia flanellipaidassaan, huomasin minä hänen\nranteessaan monivärisen tatuoidun merkin, jonka myöhemmin näin olevan\njonkunlaisen lohikäärmeen.\n\nHän alkoi pyydellä anteeksi, mutta minä keskeytin hänet kohta.\n\n\"Tämä ei ole kyllä määräpäiviä, herra Peyton\", sanoin, \"mutta\nluullakseni voimme tehdä poikkeuksen teihin nähden. Oletteko juuri\nkulkemassa tästä ohi?\"\n\n\"Minä olen pyöräilemässä Winchesteristä Chichesteriin\" vastasi hän,\neikä hänen puheessaan ollut havaittavissa jälkeäkään siitä, mitä\nEnglannin kansa lapsellisesti uskoo erikoiseksi amerikkalaiseksi\nmurteellisuudeksi, \"ja poikkesin tuolla alhaalla kylässä olevaan\nmajataloon saadakseni vähän aamiaista. Isäntä kertoi minulle tauluista\nja muista esineistä, joita täällä sai nähdä, ja sanoi olevansa varma\nsiitä, että vaikka ei ollutkaan matkaoppaassa ilmoitettu määräpäivä,\nniin --\"\n\n\"Aivan niin!\" sanoin minä. \"Koska te olette tullut sellaisen pitkän\nmatkan -- vaikkapa ei tietenkään Renardsmere ainoana silmämääränä --\"\n\n\"En ole siitä milloinkaan kuullut puhuttavan, ennenkuin tunti\nsitten\", keskeytti hän ilmeisellä vilpittömyydellä. \"Olen par'aikaa\nkiertomatkalla Englannissa -- lähdin Liverpoolista kulkien Chesterin,\nShrewsburyn, Warwickin, Stratfordin, Oxfordin, Readingin ja\nWinchesterin kautta, poiketen aina siellä täällä jonnekin -- haluan\ntarkata kaikkea, mitä voin. Rakennuksia, maalauksia ja kaikkia sen\ntapaisia --\"\n\n\"Taiteellisia makupaloja, eikö niin?\" sanoin minä. \"No niin -- minäpä\nlähden teitä opastamaan.\"\n\nHän kiitti minua hyvin kohteliaasti -- hän oli kaiken kaikkiaan hyvin\nkohtelias, hyvin sivistynyt henkilö -- ja kun johdin häntä ylös isoja\nportaita eri gallerioihin ja juhlasaleihin, huomautti hän, että kaikki\ntällaiset asiat olivat jotakin aivan uutta hänelle ja ettei minulla\nollut aavistustakaan siitä, miten hän niistä nautti.\n\n\"Mutta luullakseni teillä on omassa maassanne joitakuita\nmiljoonanomistajia, jotka myöskin ovat suurkokoilijoita, eikö olekin?\"\nsanoin minä, viekkaasti naurahtaen. \"Vieläpä ovat toiset niistä kovin\nkiihkeitä kulettamaan meidän rakkaimpia muistotavaroitamme sinne\nAtlannin poikki!\"\n\n\"Rakkaitako!\" vastasi hän kulmakarvat kohollaan. \"Ette voi nimittää\nniitä rakkaiksi mielestäni, kun annatte niiden mennä. Jos te niitä\nrakastatte niin paljon, niin miksette tarjoo yli noiden miekkosten,\njotka tulevat tuolta poikki niitä ostamaan!\"\n\n\"No sanokaas muuta!\" vastasin minä. \"Nähkääs, tavallinen brittiläinen\npitää paremmassa arvossa lohta, joka maksaa seitsemän shillingiä naula,\nkuin runokirjaa, joka maksaa puolet siitä, ja hän uhraa mieluummin\nkolmekymmentä tuhatta puntaa vesi- ja likajohtoihin kuin säilyttää\nVelasquezin tai Rembrandtin teoksia kotimaassaan. Luullakseni ei\nkuitenkaan näitä täällä olevia tavaroita viedä pois, niin kauan kuin\nlady Renardsmere elää.\" \"Hyvin rikas nainen, arvatenkin?\" kysyi hän.\nKun jokainen tiesi, että lady Renardsmere oli suunnattoman varakas,\nen rikkonut mielestäni mitään luottamusta, kun myönsin, että niin oli\nlaita. Mutta lisäsin, että tavarat, joita nyt olimme alkaneet katsella,\nolivat hänen miehensä, sir William Renardsmeren, kokoomat.\n\n\"Lady Renardsmere\", huomautin minä, \"oli aikoinaan hyvin tunnettu,\nvieläpä kuuluisa näyttelijätär. Hän oli tunnettu teidänkin\nkotimaassanne -- luullakseni hänellä siellä oli loistava menestys.\"\n\n\"Sepä mielenkiintoista!\" huudahti hän. \"Mikä oli hänen\nnäyttelijänimensä?\"\n\nMainitsin sen, ja hän nyökkäsi aivan kuin vakuuttaakseen, että nimi oli\nhänelle tuttu kylläkin.\n\n\"Siitä on kuitenkin pitkä aika\", huomautti hän. \"Se oli kai\nkahdeksankymmenluvulla. Ja hän on hengissä vielä, ja tämäkö on hänen\ntalonsa? No, nythän minulla on jotakin kertomista! Enkö mitenkään\nsaattaisi tavata häntä?\"\n\n\"Ikävä kyllä, en luule\", sanoin minä, nauraen hänen innostukselleen.\n\"Lady Renardsmere ei ole kotona.\"\n\n\"Viipyykö hän kauankin poissa?\" kysyi hän. \"Minä saattaisin oleskella\ntuolla kylässä päivän tai pari, voidakseni sanoa, että olen nähnyt\nhänet!\"\n\n\"Sitä en kehoittaisi teitä tekemään\", sanoin minä. \"Ehkä hän viipyy\npoissa jonkun aikaa. Mutta saatan näyttää teille erään hänen\nmuotokuvansa, Millaisin maalaaman silloin kun hän oli kunniansa ja\nkauneutensa kukkuloilla; kohta tulemme sen luo.\"\n\nHän näytti olevan hyvin ihastunut muotokuvaan, jopa siinä määrin, että\nminä kiiruhdin kertomaan hänelle, että se oli maalattu neljäkymmentä\nvuotta sitten ja että lady Renardsmere oli muuttunut niin suuresti\nsillä aikaa, että hänen entisestä kauneudestaan oli vain rippeet\njälellä.\n\n\"Ja tultuaan kaiken tämän omistajaksi\", sanoi hän, viitaten tatuoidulla\nkädellään ympäri taulugalleriaa, jossa me seisoimme, \"kaikkien näiden\narvaamattomien aarteiden, näiden harvinaisuuksia täynnä olevien\nhuoneitten ja kaiken muun, lisäileekö hän niitä -- onko hänkin\nkokoilija?\"\n\nMinä olin niin varma vieraani luotettavuudesta ja niin ihastunut hänen\nnuorekkaan viattomaan olentoonsa ja avomieliseen käytökseensä, että\nvastasin ajattelematta.\n\n\"Lady Renardsmere kokoo jalokiviä\", sanoin. \"Luulen hänen omistamansa\nkokoelman olevan maailman ihmeellisimpiä.\"\n\n\"Näytetäänkö niitä?\" kysyi hän yksinkertaisesti.\n\n\"Ei, ei!\" vastasin minä. \"Se ei kävisi. Hän pitää ne lukkojen ja\ntelkien takana. Muuten --\"\n\n\"Niin tietenkin!\" sanoi hän. \"Tunnen erään miehen, jonka poika oli\nlukiokumppanini, Cyrus P. Warrillin, rikkaan miehen Chicagosta --\nhän harrastaa sellaisia asioita. Hänellä on kaulaketju, joka kuului\nKatariina Suurelle, ja eräs helmikoriste, joka kerran oli erään Ranskan\nkuningattaren oma -- en tiedä, minkä. Sentapaisia esineitä kai tuo\nteidän lady Renardsmerennekin mielellään kokoilee -- esineitä, joilla\non historiallinen mielenkiinto?\"\n\n\"En tiedä\", vastasin, \"en ole milloinkaan nähnyt mitään hänen\njalokiviään\".\n\n\"No, täälläkin on paljon katselemista\", huomautti hän. \"Ja mitä hyvänsä\nsanottekin meidän maahamme viedyistä tavaroista, hämmästyttää minua\ntänne teille tultuani, että näissä vanhoissa englantilaisissa hoveissa,\nlinnoissa ja kartanoissa on kokoelmia, joita ei missään muualla\nmaailmassa tapaa. Teillä on pitkä etumatka!\"\n\nTällä tavalla keveästi keskustellen minä kuljin hänen kanssaan pari\ntuntia ja ollakseni kohtelias talossamme olevaa vierasta kohtaan\ntarjosin sitten hänelle teetä ennen lähtöä. Lopuksi näin hänen lähtevän\npyörällään -- hänen viimeinen toivomuksensa oli, että hän olisi voinut\nnähdä lady Renardsmeren ja kertoa, että oli kuullut äitinsä puhuvan\nhänen näyttelemisestään. Erosimme oikein hyvinä ystävinä, ja hän\nviittasi tatuoidulla kädellään kiitäessään pois tietä pitkin.\n\nWalker palasi samana iltana autoineen aika myöhään. Hän tuli\ntapaamaan minua -- ja tuomaan terveisiä. Mutta ne eivät olleet\nensinkään sellaiset terveiset, joita olin odottanut. Oikeammin\nne vain sisälsivät kehoituksen lady Renardsmeren poissa ollessa\nkäyttämään Walkeria ja mitä autoa hyvänsä autotallista, milloin vain\nmieleni teki. Siinä kaikki. Kysyin Walkerilta muutamia asioita --\nhän oli vienyt lady Renardsmeren ja hänen kamarineitonsa, Felician,\nPark Lanella olevaan taloon ja jättänyt heidät sinne; muuta hän ei\ntiennyt. Ihmettelin sitten, olivatko Jifferdene ja Beacher saaneet\nkäsiinsä lady Renardsmeren illalla palattuaan Lontooseen. Mutta heti\nseuraavana aamuna sain tietää, ettei hän ollut jäänyt Lontooseen! Hän\noli nähtävästi mennyt Park Lanelle ottamaan, mitä tarvitsi, ja sitten\njatkanut matkaansa. Sillä juuri kun istuin aamiaispöytään, sain häneltä\nsähkösanoman, joka oli lähetetty edellisenä yönä Doverista. Se ei ollut\ntärkeä. Siinä vain lausuttiin toivomus, että pitäisin huolta koko\nkirjeenvaihdosta hänen poissa ollessaan -- mutta se ilmaisi minulle,\nkoska se oli lähetetty Doverista, että lady Renardsmere oli matkalla\nmannermaalle.\n\nMinulla oli asiaa kylään sinä aamuna, ja siellä tapasin Holroydin,\nravintoloitsijan, ravintolansa lähellä ja pysähdyin häntä puhuttelemaan.\n\n\"Sepä oli hyvin miellyttävä nuori mies, jonka lähetitte sinne\nmeidän luo eilen, Holroyd\", sanoin minä. \"Päivä ei ollut meidän\nnäytepäiviämme, niin kuin tiedätte, mutta minä kuljetin häntä ympäri.\"\n\nHolroyd tuijotti minuun.\n\n\"Minäkö olisin lähettänyt jonkun sinne, herra Cranage?\" huudahti hän.\n\"En ole milloinkaan lähettänyt ketään!\"\n\n\"Erään nuoren amerikkalaisen pyöräilijän\", sanoin minä. \"Ettekö muista?\nHän tilasi puolista teiltä.\"\n\n\"Ei kukaan tilannut meiltä puolista eilen!\" selitti hän yhä tuijottaen.\n\"Amerikkalainenko? Täällä ei ole käynyt mitään amerikkalaisia! --\ntunnen amerikkalaiset heti näöltä -- olen käynyt siellä kolmasti.\nEikä täällä myöskään käynyt mitään pyöräilijää eilen. Joku on pitänyt\nteitä pilkkanaan, herra Cranage! En ole milloinkaan lähettänyt ketään\nRenardsmere Houseen!\"\n\nLähdin pois hiljaisena ja miettivänä. Mitä oli vieraani tahtonut --\nmitä etsinyt?\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\"Admiral's Folly\"\n\n\nMutta ennenkuin olin ennättänyt montakaan askelta mennä, Holroyd kutsui\nminut takaisin. Hän tuli minua kohden, tarkastaen minua viekkain,\npaljon puhuvin katsein.\n\n\"Te näytätte kuin pilvistä pudonneelta, herra Cranage\", hän sanoi\nhymyillen. \"Hämmästynyt, mitä?\"\n\n\"No niin --\", sanoin minä. \"Olen vähän ymmällä, Holroyd. Varmastikin\ntaloon eilen iltapäivällä tuli nuori mies, joka sanoi olevansa\namerikkalainen turisti, matkalla Winchesteristä Chichesteriin, ja\nettä hän kuultuaan Renardsmere Housen taideaarteista oli tullut niitä\nkatselemaan, majatalon isännän kehoituksesta. Eikä ole kylässä muuta\nmajataloa kuin teidän.\"\n\n\"Ei ole -- eikä seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä sen\nkummallakaan puolen\", hän naurahtaen sanoi. \"Vaan mitään amerikkalaista\nturistia tai ketään kuvaustanne vastaavaa henkilöä ei eilen käynyt\ntäällä: muistan joka ukkelin, joka tuli taloon, eikä sen mallista ollut\nketään. Teitä on puijattu, herra Cranage! -- se on ollut joku veitikka,\njoka on tahtonut päästä Renardsmere Houseen omissa tarkoituksissaan.\"\n\nMinäkin aloin ajatella samoin -- aloin myöskin muistella, että\nolin ollut jonkun verran varomaton puhuessani lady Renardsmeren\nmieltymyksestä jalokiviin. Mutta Holroyd jatkoi taas puhumistaan.\n\n\"Minä kerron teille, mistä on puhe, herra Cranage\", hän sanoi.\n\"Joitakin vieraita ihmisiä -- miehiä -- on viime aikoina käynyt näillä\nseuduin. Minulla on ollut pari kolme vierasta luonani, joita en ole\ntuntenut ja joista en ole tiennyt, mitä he ovat miehiään. Meillä ei\ntavallisesti käy kauppamatkustajia täällä Renardsmeressä -- heidän\nei kannata tänne tulla. Olutpanimon matkustaja tosin käy -- silloin\ntällöin -- vaan me tunnemme hänet. Mutta täällä on käynyt miehiä --\nja minäpä kerron, mitä ajattelen. Ne ovat olleet hankkimassa tietoja\n-- edes jonkinlaisia -- lady Renardsmeren tammasta -- Välkehtivästä\nRubiinista. Semmoisia vehkeitä niillä on!\"\n\n\"Tuolla on miehiä -- yksityissalapoliiseja -- pitämässä tarkkaa huolta\nneiti Mansonin valmennusasemasta\", sanoin minä.\n\n\"Niin, mutta minä tunnen ne\", hän päätään puistaen vastasi. \"Niitä on\nkaksi -- Robindale ja Williamson. He tulevat silloin tällöin tänne\nalas -- eivät milloinkaan yhdessä tietysti, sillä toisen ollessa vapaa\non toinen toimessa. Mutta heitä minä en tarkoita. Minulla on kerran\npari ollut vieraita luonani -- emmekä tässä syrjäkolkassa tavallisesti\nvierasta näe. Toissailtana -- hyvin myöhään -- eräs mies pyrki\ntaloon. Mitä tekemistä vieraalla on näillä paikoin, monta kilometriä\nkaupungista, monta kilometriä lähimmältä asemalta, juuri vähän ennen\nkello kymmentä. Eikä kysyä sovi.\"\n\n\"Ne saattoivat olla juuri sellaisia henkilöitä, joiksi heitä\nepäilittekin\", sanoin minä. \"Otaksun, että löytyy ihmisiä, jotka\ntahtovat saada kaikkia suinkin mahdollisia tietoja Derby-kilpailuun\nosaa ottavasta hevosesta.\"\n\n\"Onpa niinkin!\" hän vastasi, ivallisesti naurahtaen ilmeiselle\ntietämättömyydelleni. \"Epäilemättä, ja uhraisivat oman äitinsä niitä\nsaadakseen! Ja onpa sellaisiakin, jotka kääntäisivät nurin taivaan ja\nmaan ja helvetin ja kaikki päästäkseen käsiksi johonkin muuhun -- jos\nvoisivat.\" \"Mihin?\" kysyin minä.\n\n\"No, tammaan itseensä\", hän sanoi taas naurahtaen. \"Kilpa-ajojen\nyhteydessä on merkillisiä asioita tapahtunut, herra Cranage! Lady\nRenardsmere tekee oikein pitäessään Välkehtivää Rubiinia tarkasti\nvartioituna. Jos se olisi minun, pitäisin hyvää huolta, ettei se\nmilloinkaan olisi poissa jonkun ihmisen näkyvistä, kunnes seisoo\nlähtöportilla. Siellä monet silmät kyllä ovat siihen suunnattuina, se\non varma! -- mutta se on turvassa.\"\n\nPian minä jätin hänet ja lähdin mäenrinnettä ylös Peggie Mansonin\nasunnolle. Kohtasin Peggien kotinsa maalla: silmäys häneen osoitti\nminulle, ettei hän ollenkaan ollut hyvällä tuulella. Ja heti minut\nnähtyään häneltä livahti kysymys.\n\n\"Oletteko saanut sähkösanoman lady Renardsmereltä tänä aamuna?\" hän\ntiedusti.\n\n\"Olen!\" sanoin. \"Otaksun teidänkin saaneen.\"\n\n\"Miksi niin otaksutte?\" tokaisi hän.\n\n\"Koska näen, ettette ole kovinkaan enkelimäisellä tuulella\", minä\nvastasin. \"Mistä on kysymys?\"\n\nHän katseli minua hetken, sitten hän sivalsi pään poikki viattomalta\nvoikukalta ratsupiiskallaan, joka harvoin oli hänen kädestään poissa.\n\n\"Toivon, ettei lady Renardsmere toimisi kysymättä minulta\", hän\nvihoissaan huudahti. \"Olkoonpa, että itse asiassa olen hänen\npalvelijansa! Mutta hän ei koskaan ajattele, mitä harmia hän tuottaa\nomavaltaisesti asioita toimittamalla!\"\n\n\"Odotan edelleen tietoja siitä, mitä hän on tehnyt\", sanoin minä.\n\n\"Tehnyt? Lähettänyt neljä miestä niskoilleni!\" hän valitti.\n\"Tuli sähkösanoma häneltä varhain tänä aamuna, ilmoittaen, että\ntänään saapuisi lisäksi neljä noita yksityissalapoliiseja ja ne\ntyöskentelisivät niiden kahden alaisina, jotka jo ovat täällä, ja\nantaen minulle tarkempia Välkehtivän Rubiinin turvallisuutta koskevia\nohjeita. Naurettavaa! - niin kuin se ei olisi niin turvassa kuin olla\nsaattaa! -- luottakaa minuun ja Bradgettiin siinä asiassa!\"\n\n\"No niin, en tiedä\", vastasin. \"Joitakin merkillisiä asioita on\ntapahtumassa: Minulla on juuri itselläni ollut seikkailu --\", ja aloin\nkertoa hänelle viimeiltaisesta vieraastani ja Holroydin äskeisistä\nhuomautuksista. \"Mitä te tästä arvelette?\" kysyin lopuksi.\n\n\"Se ei koske ensinkään Välkehtivää Rubiinia!\" hän sanoi. \"Se voi koskea\nsitä asiaa. Ehkä tuo mies oli yksi sakista.\"\n\n\"Niinkö arvelette?\" minä sanoin. \"Mitä! -- hänkö olisi vain muina\nmiehinä astellut sinne sisään?\"\n\n\"Miksei?\" hän vastasi. \"Helpostihan hän teidät pimitti. Tietenkin\nolen oikeassa! -- hänen tarkoituksensa oli tavata lady Renardsmere ja\ntutustua hänen kotiinsa.\"\n\n\"Minkä tähden?\" kysyin minä yhä ihmetellen.\n\n\"Jim Cranage!\" huudahti hän. \"Nyt olette -- tylsä! Minun täytyy\nteroittaa teidät. Minkä tähden? Mutta lapsi parka! Ettekö nyt käsitä\nminkä tähden?\"\n\n\"En vielä!\" vastasin.\n\n\"No mutta -- siitä syystä tietenkin, että on seurattu tuon esineen\njälkiä lady Renardsmerelle asti!\" vastasi hän, samalla kun harmaat\nsilmänsä merkitsevästi välkehtivät. \"Jokaisen, jolla on hitunenkaan\nhuomiokykyä, pitäisi ymmärtää se. Hollimentin murhasta eivät he\nmitään hyötyneet, ja tuskinpa Quartervaynenkaan, mutta uskon, että\nhe murhaamalla Neamoren saivat tietoonsa tämän liiketoimet lady\nRenardsmeren kanssa. Ja nyt -- he koettavat päästä häneen käsiksi.\"\n\n\"No niin -- ainakin hän on poissa\", sanoin minä hetken aprikoituani.\n\"Mistä oli teidän sähkösanomanne?\"\n\n\"Doverista\", vastasi hän. \"Jätetty myöhään eilen illalla.\"\n\n\"Samoin oli minun\", sanoin. \"Mutta minun sähkösanomassani ei\nollut muuta mitään kuin kehoitus, että hoitaisin tavanmukaisen\nkirjeenvaihtoni. Dover! Kuulkaa -- tiedättekö, mitä minä luulen?\"\n\n\"Minulla ei ole kaukaisinta aavistustakaan\", vastasi Peggie.\n\n\"Luulen, että lady Renardsmere on pistäytynyt mannermaalle hakemaan\ntuota kavalaa ja viekasta vanhaa herrasmiestä, herra Chengiä\", sanoin\nminä, koettaen tekeytyä älykkääksi.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti Peggie ivallisesti, \"nythän olitte nokkela!\nVaan minäpä hoksasin sen ennen. Samoin täti Millie Hepple. Ähäh!\"\n\nTaisin näyttää aika nololta -- niin nololta, että hänen esiintymisensä\nmuuttui kiusoittelevaksi ja hän kohotti ratsupiiskaansa sillä\npistelemään minua kylkeen.\n\n\"Rohkaiskaa mielenne!\" sanoi hän. \"Ehkä tekin vielä kerran hoksaatte\njotakin, mitä ei kukaan muu ole ennen teitä keksinyt! Mutta totta\npuhuaksemme, tiedättehän --\"\n\n\"Eikö teidän, Peggie, sopisi sanoa minua Jimiksi?\" keskeytin minä\nratsupiiskan rohkaisemana.\n\n\"No, Jim sitten!\" vastasi hän, naurahtaen puoliksi uhmaavasti,\npuoliksi häveliäästi. \"Totta puhuen, Jim, kuka hyvänsä, joka tuntee\nlady Renardsmeren yhtä perinpohjaisesti kuin täti Millie Hepple\nja minä hänet tunnemme, ei olisi hetkeäkään epätietoinen siitä,\nmitä hän tällaisessa tilaisuudessa tekee. Epäilemättä hän osti\njotakin Neamorelta. Sittemmin hän on saanut tietää, ettei se, minkä\nhän osti, ollutkaan Neamorelle laillisesti kuuluvaa; että se oli\nvarkaantavaraa. Mutta olipa sitten varastettua tai varastamatonta,\nainakin se oli jotakin, mitä hän tarvitsi tai kiihkeästi halusi ja\njosta hän ei missään nimessä aio luopua. Kun nyt lady Renardsmere on\nmiljoonanomistaja tai luultavammin monenkin miljoonan omistaja, niin\nmitä luulette hänen silloin tekevän? Niin -- lähtee tietenkin oikopäätä\nsen henkilön luo, jolle tuo esine todella kuuluu, ja sopii hänen\nkanssaan asiasta! Siinä syy hänen päätäpahkaiseen pakoretkeensä. Hän on\nlähtenyt tavoittamaan herra Chengiä!\"\n\n\"Niin kai, hänhän tiesi missä suhteessa Cheng oli asiaan\", sanoin minä\nmiettivänä.\n\n\"Tiesipä tietenkin -- tehän hänelle kerroitte asian Millie-tädin\nkuullen\", myönsi Peggie. \"Hän kyllä hakee käsiinsä herra Chengin, olipa\nhän sitten Antverpenissä, Amsterdamissa, Brysselissä tai Pariisissa,\nja hän taivuttelee kiinalaispohatan myymään hänelle oikeutensa tähän\nsalaperäiseen kappaleeseen, joka jo on hänen hallussaan. Ja sitten hän\npalaa kotiin, voitonriemuisena.\"\n\n\"Ja tulee ehkä matkalla murhatuksi\", pistin minä väliin.\n\n\"Mitä siihen asiaan tulee, Jim, niin olisi hänen paras antaa koko tämän\nkaupan päästä julkisuuteen\", sanoi hän. \"Jos tuo saki saisi tietää,\nettä hän omistaa sen laillisesti, niin he ehkä heittäisivät sikseen sen\ntavoittelemisen --\"\n\n\"Mitä! -- murhattuaan kolme miestä toivossa saada se haltuunsa?\"\nhuudahdin minä. \"Tuskinpa vain!\"\n\n\"No miksikäs ei\", vastasi hän. \"Minä kyllä uskon. He tiesivät, ettei\nHollimentilla eikä Quartervaynella eikä Neamorella ollut mitään\noikeutta siihen, ja siksi kävivät he heidän kimppuunsa. Mutta laillinen\noikeus --\"\n\n\"Laillisuuksista minä viis veisaan, Peggie\", keskeytin minä. \"Minun\najatuksiani askarruttaa miten se -- kutka muodostavat tuon sakin?\nKiinalainen, jota nimitämme Chuh Siniksi, on tietenkin yksi --\nluultavastakin johtaja ja innostaja. Ketkä ovat muut? Jos se mies, joka\neilen kävi Renardsmere Housessa, on toinen, niin tarpeen tullen kyllä\nvoin tuntea hänet!\"\n\n\"Miten?\" kysyi hän.\n\n\"Hänellä on hyvin hieno tatuoitu kuva ranteessaan\", vastasin. \"Hänellä\noli aika lyhyet hihat, ja minä näin sen selkeästi. Hän oli muuten\njärkevä, hienopuheinen, vilkas nuori mies -- minusta tuntuu ikävältä,\nettä hän kuuluu tuohon sakkiin.\"\n\n\"Tunteellisuus ei ole nyt paikallaan, Jim\", sanoi hän varoittavasti.\n\"Tuhohyönteisetkin saattavat olla eläiminä kauniita, mutta tapettavahan\nne on! Tuo saki, joksi sitä nimitätte --\"\n\nSamassa saapuivat sanomalehdet, ja me sieppasimme kumpikin itsellemme\nyhden ja etsimme viimeiset uutiset Neamore-jutussa. Ei esiintynyt\nmitään uutta. Saimme kuulla, että poliisikunta oli kovassa puuhassa,\nmutta kaikkia heidän liikkeitään ja toimiaan peitti läpinäkymätön\nsuojeleva verho -- sen verran vain ilmoitettiin, ettei mitään vaivoja\nsäästetty ja että piakkoin oli odotettavissa huomattavia paljastuksia.\n\nJätin Peggien huolehtimaan Välkehtivän Rubiinin uuden henkivartioston\nsaapumisen aiheuttamista toimenpiteistä ja lähdin kotia kohden omia\ntöitäni hoitamaan. \"Renardsmeren Vaakunan\" ohi mennessäni kutsui minua\näkkiä Holroyd, joka oli pistänyt päänsä tarjoiluhuoneen avoimesta\nikkunasta ja huusi minua pysähtymään. Palasin hänen luokseen.\n\n\"Huomaan erehtyneeni tänä aamuna, herra Cranage\", sanoi hän naurahtaen\nanteeksipyytävästi. \"Täällä kävi sittenkin eilen iltapäivällä nuori\nmies, joka saattoi olla amerikkalainen -- se, josta te puhuitte.\nNähkääs, minä ja eukkoni olimme ulkona eilen iltapäivällä noin tunnin\najan, ja tarjoilija hoiti liikettä. Vasta juuri sain kuulla, että\ntäällä oli käväissyt sellainen mies, josta te puhuitte. Tiesin, ettei\nkukaan ollut syönyt varsinaista, oikeata aamiaista, kuten sanoin --\nmutta poissaollessamme oli täällä käynyt pyöräilijä ja tilannut leipää\nja juustoa ja pullon soodaa, jota ei kai voine aamiaiseksi sanoa,\nja tarjoilija oli kertonut hänelle Renardsmere Housesta ja sanonut,\nettä hän luultavasti pääsisi sitä katsomaan, vaikkei ollutkaan mikään\naukiolopäivä. Se oli varmaankin teidän miehenne, herra Cranage. Hän\nluuli tietenkin tarjoilijaa minuksi -- luuli häntä isännäksi.\"\n\nOlin iloissani tämän kuullessani. Olin miten kuten mieltynyt tuohon\nvieraaseeni ja ollut oikein pahoillani, kun minun oli ollut pakko pitää\nhäntä murhajoukkueen jäsenenä. Ja vaikka en uskonutkaan milloinkaan\nenää tapaavani herra Elmer C. Peytonia, menin kotiin keventynein mielin.\n\nIltapäivällä kävi Spiller, portsmouthilainen etsivä, minua tapaamassa.\nHän halusi lisätietoja hyökkäyksestä Hollimentin liikkeeseen. Kun\nolin kertonut hänelle kaiken, minkä tiesin, rupesi hän juttelemaan\ntuoreimpia uutisia. Hän oli edellisenä päivänä käynyt kaupungissa\nQuartervaynen murhan johdosta, ja hän toi minulle hyviä uutisia\n-- ainakin minuun nähden hyviä. Minua ei ollenkaan kaivattaisi\nQuartervaynen tutkinnossa -- Quartervaynella näkyi olevan sukulaisia\nsekä Lontoossa että Portsmouthissa, jotka saattoivat todentaa hänen\nhenkilöllisyytensä: todistukseni hänen ja Hollimentin suhteesta\ntoisiinsa taas saatoin esittää Hollimentin tutkinnossa, joka oli\nlykätty toistaiseksi.\n\n\"Aika mutkikas juttu tämä, herra Cranage\", sanoi hän sitten. \"En ole\nmilloinkaan joutunut tekemisiin sen mutkikkaamman kanssa. Eräässä\nsuhteessa se tietenkin on aivan selvä. Tuo kiinalainen Chuh Sin varasti\njotakin herra Chengiltä Pariisissa -- olen kerran tai pari tavannut\nJifferdenen, ja hän on kertonut minulle kaiken herra Chengistä -- ja\ntämä Holliment, Quartervaynen avustamana, varasti sen Chuh Siniltä ja\npuikki Lontooseen, vieden sen mennessään. Tämä kaikki oli kylläkin\nselvää, mutta entä sitten, herra Cranage? Entä sitten?\"\n\nYmmärsin, että hänellä oli oma mielipiteensä asiasta, ja kysyin, mikä\nse oli.\n\n\"Niin!\" sanoi hän. \"Nuo päämajan miehet -- Jifferdene ja muut\n-- he ovat vallan varmoja, niinkuin aina ovat, että tällä Chuh\nSinillä on englantilaisia avustajia, joukkue, joka on tehnyt selvän\nHollimentista, Quartervaynesta ja Neamoresta, koettaessaan saada\nkäsiinsä tuon varastetun esineen -- joka nähtävästi, herra Cranage,\non suunnattoman arvokas, päättäen siitä paljosta vaivannäöstä, mikä\nsen hyväksi tehdään! -- Taivas nähköön, luulisi, että on kysymyksessä\nitse Koh-i-nor tai Cullinan-timantti! Niin -- tämmöinen on virallinen\nmielipide asiasta. Mutta -- minä en ole niin varma.\"\n\n\"Mikä on teidän käsityksenne, Spiller?\" utelin minä. \"On kai teillä oma\najatuksenne asiasta.\"\n\nHän pudisti päätään -- vaikkei niinkään kieltämisen merkiksi.\n\n\"Minä en ajattele hyvää mistään kinuista!\" vastasi hän. \"Olivatpa he\nsitten rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä tai alhaisia, kaikki he ovat\nkavalaa joukkoa. Meidän virastossamme kerran palveli kaveri, joka\ntapasi lausua runoja -- hänestä muuten ei tullut lopulta kalua -- hän\noli varsinkin mieltynyt erääseen runoon, jonka aiheena oli pakanallinen\nkiinalainen. Minä yhdyin runon käsitykseen -- sikäli kuin minulla\non heistä kokemusta. Heidän polkunsa ovat pimeät, herra Cranage --\nniinkuin oli oivaltanut se kaveri, joka tuon runon oli kirjoittanut.\nMutta minusta tuntuu, että jos on joku tämän asian pohjalla, niin on se\nherra Cheng!\"\n\n\"Luulenpa melkein, että olen samaa mieltä kuin tekin, Spiller\", sanoin\nminä.\n\n\"Herra Cheng\", toisti hän päätään nyökäten. \"Sen vanhan sfinksin\npääkopan he mielellään läpikotaisin penkoisivat! Mutta kiinalaiselta on\ntietääkseni kaikista vaikein tietoja onkia. Te, herra Cranage, olette\nkoulunkäynyt nuori mies ja tunnette paremmin ne asiat kuin minä.\"\n\n\"Aika kovia pähkinöitä musertaa tietääkseni\", vastasin.\n\n\"Niin!\" sanoi hän. \"Pähkinöitä tosin on monenlaisia. Vaan enpä ole\nvielä milloinkaan sellaisista pähkinöistä kuullut puhuttavan, joita ei\nvoi musertaa! Jos eivät tavalliset pähkinäpihdit ole kyllin voimakkaat,\nniin ainakin riittää hyvä vasara -- tai silitysrauta.\"\n\n\"Mutta silloinhan te, Spiller, murskaisitte sydämen aivan sirusiksi\",\nsanoin minä. \"Tämä sydän on saatava ulos -- eheänä!\"\n\n\"Hän sanoi, että aika kyllä osoittaisi, ja tämän järkevän huomautuksen\nlausuttuaan, lähti pois lisäten olkansa yli, kun oli muutaman metrin\nverran edennyt, että se voi tapahtua tulevana vuonna tai ensi kuussa\ntai seuraavana päivänä, mutta jotakin kyllä tapahtuisi -- aivan\nvarmasti!\"\n\nKului sitten kolme päivää, eikä esiintynyt mitään uutta. Mutta varhain\nneljännen päivän iltana -- viidentenä päivänä lady Renardsmeren\nhäviämisestä lukien -- ja juuri kun olin istahtamaisillani yksinäistä\npäivällistäni syömään, astui huoneeseen neiti Peggie Manson. Hän ei\nollut puettuna ratsutakkiin ja housuihin, vaan hyvin loisteliaaseen,\nmiesräätälin tekemään pukuun. Olin niin ällistynyt, että vain tuijotin\nhäneen -- jolloin hän viskasi sähkösanoman eteeni pöydälle.\n\n\"Siinä viimeinen\", sanoi hän lyhyesti.\n\nLevitin tuon ohuen paperin eteeni ja luin. Huomasin, että sanoma\noli lähetetty Lontoon Victoria-asemalta viisi ja kolmekymmentä sinä\niltapäivänä.\n\n    \"Tulkaa te ja Cranage kohtaamaan minua Georgen hotelliin\n    Winchesterissä kello 9.30 tänä iltana. Walker tuo teidät\n    Rolls-Roycella. Jos en kuitenkaan saapuisi sinne kello 10:ksi,\n    palatkaa kotiin odottamaan sähkösanomaa huomenaamulla varhain.\n\n                                     _Helen Renardsmere_.\"\n\n\"Kai meidän on sinne mentävä?\" sanoin minä katsahtaen Peggieen, joka\nvastauksen sijasta irvisti ja kohautti olkapäitään. \"No niin -- minä\nsanon Walkerille. Mutta mitähän tämä kaikki tarkoittaa --\"\n\n\"Huh!\" sanoi Peggie. \"Mitä hyötyä on siitäkin? Vain hänen hetkellisiä\npäähänpistojaan.\"\n\nMe lähdimme matkaan vähän ennen kello kahdeksaa. Winchester oli vain\nneljänkymmenen kilometrin päässä, ja me ennätimme ennen määräaikaa\nsiellä olevalle High-kadun osalle. Odotimme \"Georgessa\", kunnes kello\noli neljännestä yli kymmenen. Lady Renardsmereä ei kuulunut. Lähdimme\nsiis kotimatkalle, kun näin olimme täyttäneet hänen määräyksensä. Emme\nepäilleet kumpikaan, että sähkösanoma oli väärennetty; uskoimme vain,\nettä sen lähettäjälle oli sattunut jokin este, miksi hän ei ollut\npäässyt tulemaan, tai hän oli muuttanut mieltään.\n\nOli kaunis kuutamoilta, ja ison auton pimentoihin uponneina Peggie\nja minä nautimme kotimatkastamme. Muu kaikki meiltä unohtui, ja\nseurustelumme kävi yhä sydämellisemmäksi ja aika kului niin sukkelaan,\nettä aivan hämmästyin, kun yhtäkkiä näin \"Admirals Follyn\", rappiolle\njoutuneen, tornimaisen rakennuksen, joka sijaitsi oudon yksinäisen\nmaiseman reunalla olevalla metsäisellä kukkulalla, noin yhdentoista\nkilometrin päässä Renardsmerestä. Se oli käynyt maamerkiksi -- kaikki\nsen tunsivat penikulmien laajuudelta.\n\n\"Jopa nyt jotakin!\" sanoin minä. \"Mehän olemme jo melkein kotona!\nTuossa on 'Admiral's Folly', tuolla ylhäällä aivan kohdallamme.\nToivoisinpa --\"\n\nAioin sanoa, että toivoin matkaa olevan jälellä vielä satakunta\nkilometriä, kun samassa auto voimakkaiden jarrujensa vaikutuksesta\näkkiä pysähtyi, niin että kumpikin syöksyimme eteenpäin. Selkesin\nhämmästyksestäni ja pistin pääni ulos ikkunasta.\n\nSe, mitä näin, sai minut kauhistumaan. Kapealla kujalla oli kolme\nmiestä, mustat naamarit kasvoillaan ja joka miehellä kohotetussa\nkädessään revolveri.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nKädet ylös!\n\n\nTunsin tuona jännityksen hetkenä Peggien käden tarttuvan käsivarteeni\nja hänen lämpöisen hengityksensä poskellani samalla kuin hänen\nhuuliltaan kuului äkillinen, kuiskaava huudahdus.\n\n\"Jim!\" sanoi hän. \"Pidätetyt!\"\n\n\"Niin!\" vastasin sukkelaan. \"Satimessa! Odota!\"\n\nNuo kolme miestä astuivat lähemmäs, revolverit yhä koholla. Kaksi\nheistä tähtäsi Walkeria; kolmas astui auton viereen, sille puolelle,\nmistä me heitä katselimme. Hänen oikea kätensä piteli revolveria\nilkeästi suunnattuna ihan nenänvarttani kohden: vasemmalla hän kiskaisi\nauton oven selälleen.\n\n\"Tulkaa ulos sieltä!\" sanoi hän lujalla, päättävällä äänellä, jonka\ntunsin sivistyneen miehen ääneksi. \"Nostakaa kätenne ylös, kun sieltä\ntulette! No\", jatkoi hän, kun reippaasti noudatin hänen käskyjään,\n\"oletteko aseistettu?\"\n\nVaivoin kykenin säilyttämään mielenmalttiin, mutta minun onnistui\nkuitenkin naurahtaa -- vaikkei se mahtanut erinomaisesti käydä.\n\n\"Aseistettuko?\" vastasin. \"En! Miksi olisin aseistettu?\"\n\nMutta ase oli yhä suunnattuna minuun, ja samassa huomasin Walkerin --\njoka, vaikka olikin taitava autonkuljettaja ja hyvähermoinen siinä\nsuhteessa, mahtoi ampuma-aseen uhkaamana olla aika pelkuri -- seisovan\nväristen vierelläni, kädet korkealle lakkinsa yli kohotettuina. Ja\nsillä aikaa kuin kaksi miehistä tarkkaili jokaista liikettämme, tai\noikeammin jokaista liikkeen aihettakin, tarkasti kolmas mies meidät\nniin perinpohjaisesti, että hän luullakseni olisi voinut kirjoittaa\ninventaarion niistä tavaroista, jotka meillä oli taskuissamme. Ja kun\nhän mutisi sanan, laskivat toiset aseensa, ja mies, joka oli meitä\ntutkinut, kääntyi autoon päin viitaten minua taas menemään sisälle.\nSamalla aikaa toiset käskivät Walkerin taas panna koneen käyntiin\nja mennä takaisin ajajan istuimelle. Kuulin hänelle lausutun tiukan\nsotilaallisen komennon.\n\n\"Ajakaa tuota vasemmalla olevaa kujaa ylös rappeutunutta tornia kohden.\nAntakaa mennä hitaasti -- pysähtykää heti käskyn saatuanne! Jos\nkoetatte vähimmälläkään tavalla olla tottelematon, niin teidät ammutaan\nkuoliaaksi! Sammuttakaa nyt nuo valot ja lähdetään!\"\n\nAuto lähti hitaasti liikkeelle, ja kääntyi mainittuun kujaan. Yksi\nmiehistä seisoi meidän ovemme edessä olevalla astuimella; toiset kaksi\nWalkerin kanssa edessä. Kuja oli epätasainen ja ruohoa kasvava; hyvillä\nvietereillä varustettu auto hyppi ja tärisi. Kohosimme yhä korkeammalle\n\"Admiral's Follya\" kohden; sen puoliksi ränstyneet tornit häämöttivät\nyhä korkeampina edessämme: ilmeisesti nuo rosvot aikoivat kuljettaa\nmeidät sinne tai johonkin sen läheisyyteen. Ja auton pimennossa Peggie\nja minä etsimme toistemme käsiä ja pusersimme niitä lujasti.\n\n\"Jim!\" kuiskasi hän. \"Aikovatko he ampua meidät?\"\n\n\"Eivät toki -- eivät he meille pahaa tee!\" vastasin vakuuttavasti,\nvaikka vakuutukseni oli enemmän teennäinen kuin todellinen. \"Olen\njo keksinyt, mitä he haluavat. Uutisia, tietoja. Parasta, Peggie,\nettä kohta alun pitäen muistamme, että -- olemme tuon kirotun koplan\nkynsissä!\"\n\n\"Murhakoplanko?\" kysyi hän.\n\n\"Niin\", vastasin. \"Sama saki -- epäilemättä!\"\n\n\"Mutta -- mutta hehän puhuvat kuin herrasmiehet\", sopersi hän.\n\n\"Sen pahempi meille\", sanoin. \"Kun herrasmies muuttuu piruksi, niin se\nse vasta on oikea piru! Mutta -- auto pysähtyy.\"\n\nOlimme saapuneet syvälle kohtaa kujaan, missä puut sitä tuuheasti\nvarjostivat ja josta lähti sivutie metsän syvyyteen. Sinne auto kääntyi\nja pysähtyi samassa. Ovellamme seisova mies aukaisi sen.\n\n\"Te ja neiti tulkaa ulos!\" komensi hän samalla jyrkällä, mutta\nsivistyneen äänellä. \"Ja neuvokaa neitiä olemaan pelkäämättä -- ei\nhänelle harmia tule eikä teillekään ja kuljettajalle, jos olette\nmukautuvia.\"\n\n\"Mukautuvia mihin, saako kysyä?\" utelin minä astuessamme vaunusta.\n\nHän ei vastannut kysymykseeni. Sen sijaan hän kädellään viittasi\nmäärättyyn paikkaan ja eleistä arvasimme tarkoituksen olevan, että\nasettuisimme siihen seisomaan, ja ylivoimaan alistuen asetuimmekin\nsiihen. Sitten kääntyi joukon johtajalta näyttävä mies Walkeriin,\njoka toisten kahden käskystä oli laskeutunut maahan. Muutamin lyhyin,\nterävin lausein hän lausui hänelle määräyksen, jonka kuljettaja (jonka\ntähän mennessä arvasin olevan melko lailla pelästyneen ja hermostuneen)\nkiireesti pani täytäntöön ja josta oli seurauksena, että auto ainakin\nsillä hetkellä oli käyttökelvoton -- arvasin meidän olevan miten kuten\npidätettyinä, ja ryöstäjämme eivät halunneet jättää mitään sattuman\nvaraan. Ajattelin asemamme outoutta ja avuttomuutta sillaikaa kuin\nWalker pakkohommansa vuoksi itkien ja kuuluvasti nyyhkien pani käskyn\ntäytäntöön. \"Admiral's Folly\" oli syrjäisen kukkulan harjalla monen\nkilometrin päässä kaikista asutuista paikoista; sinne pääsi vain\nmuutamia harvoja kehnoja kujateitä pitkin, samanlaisia kuin juuri\nitse olimme pidättäjiemme käskystä ajaneet, eikä ollut vähimmälläkään\ntavalla todennäköistä, että kukaan sattuisi tulemaan sen läheisyyteen,\nsillä lähin ympäristö oli koskematonta, viidakkoista rämeseutua,\nainoina asukkaina muutamia laihanruipeloja lampaita. Ainoa yhdysside\nmeidän ja sivistyneen maailman välillä oli se tie, jolla meidät oli\nvangittu -- ja jolla luultavasti kylläkin oli liikettä; päivisin\npaljonkin, öillä vähemmän. Mutta... me olimme nyt runsaan kilometrin\npäässä siitä.\n\nWalker sai valmiiksi vastenmielisen tehtävänsä -- varmaan hänen\nsydäntään kirveli pilatessaan rakkaan koneensa noiden roistojen\nkäskystä -- ja johtaja viittasi häntä liittymään Peggien ja minun\nseuraan.\n\n\"Valmiina!\" komensi hän kuin parahin harjoitusupseeri. \"Eteenpäin\nkaikki, kujaa ylös, tuonne raunioille. Älköön yrittäkö kukaan teistä\npaeta, ei oikealle eikä vasemmalle. Mars!\"\n\nAloimme edetä -- Peggie keskellä, minä oikealla, Walker hänen\nvasemmalla puolellaan. Pidättäjämme seurasivat kohta kintereillä.\nAstelimme äänettöminä (jos ei ota huomioon sitä, että Walker yhä\nsilloin tällöin vetisteli); samoin he. Noin satakunta metriä\nkuljettuamme saavuimme \"Admiral's Follyyn\". Parisen kertaa olin siellä\nkäynyt -- vain uteliaisuuttani tyydyttääkseni, paikka kun oli niin\neriskummainen -- ja minä tunsin sen sekä sisältä että ulkoa. Se oli\nkummallinen esimerkki rikkaan miehen päähänpistoa. Korkean, pyöreän\ntornin alaosaa ympäröi neljä pienempää tornia, joista kustakin erikseen\npääsi päätorniin. Nämä pienemmät tornit olivat melkein kokonaan\nrappiolla, mutta iso rakennus oli melko eheä, ja sen pohjakerroksessa\noli huone, jota sen perustaja, vanha merikarhu, oli pitänyt\njuhlahuoneenaan; paikalliset muistotiedot kertoivat siellä vietetyn\nmonet hauskat juomingit. Eräs tämän paikan omituisuus oli vielä jälellä\n-- kivipöytä ja sen ympärillä kivi-istuimet. Ja koska arvasin, että\npidättäjämme tunsivat sen yhtä hyvin kuin minäkin, johdatin joukkoni\nsuoraan sinne, ja riisuttuani päällystakkani taitin sen kokoon\ntyynyntapaiseksi, Peggien istuttavaksi.\n\nVangiksiottajamme eivät virkkaneet mitään, kun Walker minun\nviittauksestani istahti, eikä siihenkään, että itse istahdin. Itse\nhe istahtivat minua vastapäätä. Kuten jo sanoin, oli kuutamoyö --\nerikoisen kirkas yö -- ja kun tuo vanha torni oli katoton ja kun\nsen seinissä oli monta ränsistynyttä ikkunaa ja aukkoa, saatoimme\nkaikki nähdä melko selvästi toinen toisemme. Ensi töikseni aloin --\nmahdollisuuden mukaan -- tarkoin tutkia ryöstäjiämme. Heidän kasvojaan\noli tietenkin tuiki mahdoton nähdä, sillä kullakin oli kasvoillaan\nmusta naamari, niin että vain hitunen leukaa oli näkyvissä. Mutta\nheidän vartaloitaanhan saatoin arvioida ja tutkin niitä tarkoin. Yksi\nlyhyenläntä, vanttera mies; arvelin hänen saattavan olla kiinalaisen\neurooppalaisissa pukimissa. Toinen oli jonkin verran pitempi ja\nhoikempi -- vaikeasti kuvattava olento. Mutta kolmas, johtaja, oli iso,\nruumiikas kaveri, vankkarakenteinen ja leveäharteinen -- pelottava\njunkkari. Kaikki kolme he olivat puetut tummaan pukuun ja kaikilla\nkolmella oli lakit vedettyinä naamarin yläosan peitteeksi.\n\nKoko seuraavan toimituksen aikana puhutteli meitä vain johtaja, vaikka\nmuut kaksi hänelle silloin tällöin kuiskailivat. Mutta alusta lähtien\nhän esiintyi puhemiehenä -- eikä hän suinkaan aikaa turhaan kuluttanut,\nvaan ryhtyi viipymättä toimeen. Ja kuten olin arvannutkin, mies, jota\nhän kaipasi, olin... minä.\n\n\"Nimennehän on James Cranage\", alkoi hän.\n\n\"Niin on nimeni\", vastasin reippaasti.\n\n\"Tehän olitte yhden päivän satunnaisesti toimessa Hollimentin\nliikkeessä, Portsmouthissa\", jatkoi hän.\n\n\"Saatan kai sen myöntää\", sanoin.\n\n\"Tehän näitte miesjoukon hyökkäävän Hollimentin liikkeeseen myöhään\nillalla?\"\n\n\"Näin -- kiinalaisen johdolla.\"\n\n\"Älkää te välittäkö kiinalaisesta -- vastatkaa vain aivan\nyksinkertaisesti. Sittenhän teistä tuli lady Renardsmeren sihteeri, ja\nolette yhä hänen palveluksessaan?\"\n\n\"Sekin on oikein.\"\n\n\"Muistatteko Neamore-nimisen miehen tulleen tapaamaan lady\nRenardsmereä, joka lähti heti paikalla hänen kanssaan Lontooseen ja\npalasi yksin samana iltana.\"\n\nAloin miettiä vähän perusteellisemmin. Tähän asti en ollut mitään\nsalaisuuksia paljastanut; nämä asiat olivat jo levinneet yleiseen\ntietoon, enkä siis uskonut saavani aikaan mitään vahinkoa, vaikka\nvastasinkin viime kysymykseen.\n\n\"Muistan kyllä\", sanoin.\n\nHän kumartui eteenpäin ja tuntui käyvän tiukemmaksi; oltiin ilmeisesti\njoutumassa ratkaisevalle kannalle.\n\n\"Entä sitten! Kävitte seuraavana päivänä lady Renardsmeren puolesta\nmatkalla, kuljettaen pientä esinettä tai kääröä hänen puolestaan!\nVastatkaa!\"\n\n\"Enkä vastaa\", sanoin. \"Minulta ette mitään kuule!\"\n\nSeurasi kuolonhiljaisuus. Sitte johtaja puhui melkein kuiskaten.\n\n\"Ammumme teidät tuon tytön nähden, jollette vastaa!\" murisi hän. \"Ja\nheti paikalla!\"\n\n\"No silloin ette ainakaan mitään minulta kuule!\" intin minä. \"Ellette\nelävänä minusta mitään irti saa, niin kuolleena ette ainakaan.\"\n\n\"Vastatkaa!\" sanoi hän. \"Annamme teille minuutin miettimisaikaa. Sen\nkuluttua --\"\n\nEnempää eivät Walkerin hermot sietäneet. Hän oli värissyt kaiken aikaa,\nmutta nyt hän puhkesi aivan ulvomaan.\n\n\"Voi, herra Cranage, sir, kertokaa heille!\" huusi hän äkkiä käsiään\nväännellen. \"Kertokaa heille, herra Cranage, Jumalan tähden, ennen kuin\nmeidät kaikki ammutaan! Eihän siitä voi olla mitään haittaa, herra\nCranage! -- kertokaa heille, että pääsemme asiasta, herra Cranage...\"\n\nJohtaja nauroi ja kääntyi minusta kuljettajaan.\n\n\"Vai niin, vai tiedätte tekin sen, ystäväiseni!\" sanoi hän. \"Suu\npuhtaaksi sitte! Ajoitteko --\"\n\n\"Pitäkää suunne kiinni, Walker!\" keskeytin minä. \"Olkaa mies! Eivät he\nuskalla --\"\n\nEnnenkuin ennätin vielä kunnolleen lausua viime tavun, olivat he kaikki\nkolme siepanneet revolverinsa, ja johtaja oli pannut omansa ilkeän\nlähelle minun nenääni.\n\n\"Pitäkää _itse_ suunne kiinni\", sanoi hän rauhallisella äänellä, joka\nvaikutti paljoa uhkaavammalta kuin mikään ärjyntä. \"Nouskaa! Te ja\ntyttö menkää tuonne komeroon tuolla, ja olkaa siellä kunnes kutsumme\nteitä. Pian, nyt! -- Älkää jaaritelko joutavia, jos henkenne on teille\nrakas.\"\n\nTunsin silloin, että oli hyödytöntä juonitella, tai yrittää nolata tai\nuhmata noita kavereita: heillä oli tosi mielessä. Kosketin Peggien\nkäsivarteen; nousimme ja lähdimme osoitettuun paikkaan, joka oli\njonkinlainen syvennys eteishuoneen seinässä. Pöydän ääressä istuvat\nmiehet kokoontuivat kaikki kuljettaja paran ympärille, käsitellen kukin\ntarkoittavasti revolveriaan.\n\n\"Mitä hän tietää kertoa?\" kuiskasi Peggie, meidän seistessämme\nvierekkäin pimennossa.\n\n\"Paljon!\" sanoin minä. \"Hänhän kyyditsi minua!\"\n\n\"Mutta -- mitään tärkeää?\"\n\n\"Niin -- hän tietää!\"\n\n\"Mitä? -- kaikkiko?\"\n\n\"Ei -- mutta tarpeeksi. Ja -- kun nuo kaverit ovat selvinneet hänestä,\nniin on minun enää turha olla vaiti. He ovat päässeet tahtonsa perille!\"\n\nSeisoimme hiljaa hetken ja odotimme. Näimme Walkerin kolmen revolverin\nuhkaamana puhuvan niin nopeasti kuin häntä pelko pakotti; emme\ntietenkään kuulleet sanaakaan siitä, mitä hän sanoi, mutta tiesin\nkyllä, mitä hän kertoi ja mikä siitä olisi seurauksena. Ei ollut\naikaakaan, kun jo kaikki kolme sujauttivat revolverit taskuunsa ja\nviittasivat meille.\n\n\"Tulkaa sieltä tänne taas!\" komensi hän sellaisella korskealla tavalla,\njoka sai kynteni syhymään halusta iskeä häntä vasten suuta. \"Istukaa\ntuohon taas! No niin\", jatkoi hän, kun me noudatimme hänen käskyään.\n\"Olemme tulleet askelta pitemmälle. Tämä mies on meille kertonut\nvieneensä lady Renardsmeren ja Neamoren Lontooseen ja lady Renardsmeren\nkaikista sen päiväisistä puuhista: tarkoitan häneen liikkeistään.\nSeuraavana päivänä hän lady Renardsmeren käskystä vei teidät\nLontooseen iltapäivällä, Lincoln's Inn Fieldsiin, hänen asianajajansa\nPennithwaiten toimistolle. No niin, turha teidän on olla puhumatta, ja\nnarrimaista marttyyriksi ruveta, niin että vastatkaa siis kysymyksiini.\nMiksi lähetti lady Renardsmere teidät Pennithwaiten luo? Pian nyt!\"\n\nOli turha minun kauemmin estellä: tuosta päättävästä äänestä kajahti\nmurhaa. Vastasinkin sen tähden sukkelaan:\n\n\"Viemään kirjettä ja kääröä!\"\n\n\"Pennithwaitelle itselleenkö?\"\n\n\"Pennithwaitelle itselleen.\"\n\n\"Te siis kai tiedätte, mitä oli tuossa pienessä käärössä?\"\n\n\"En tiedä! Ei ole minulla aavistustakaan!\"\n\n\"Ettekä sitäkään, mitä kirjeessä oli?\"\n\n\"Enpä tietenkään -- sen oli lady Renardsmere kirjoittanut itse\nyksityishuoneessaan ja sinetöinyt.\"\n\n\"Oliko hän huolissaan siitä, että se vietäisiin suoraan Pennithwaitelle\nkäteen?\"\n\n\"Oli hyvinkin.\"\n\n\"Ja te veitte sekä käärön että kirjeen hänelle käteen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitä hän käärölle teki?\"\n\n\"En tiedä -- muuta kuin että hän kirjeen luettuaan vei käärön johonkin\nsisähuoneeseen. Sitten hän palasi ja antoi minulle kuitin kirjeestä ja\nkääröstä.\"\n\n\"Onko ihan varmaa, ettette muuta tiedä asiasta?\"\n\n\"Ihan varmaa!\"\n\n\"Eikö lady Renardsmere milloinkaan, missään tilaisuudessa, maininnut\nteille, mitä tuo käärö sisälsi?\"\n\n\"Ei milloinkaan!\"\n\nHän näytti aprikoivan hetken; äkkiä hän teki uuden kysymyksen.\n\n\"Olemme tässä nimittäneet sitä kääröksi; minkä suuruinen se oli?\"\n\n\"Riippuu siitä, mitä kääröllä tarkoittaa -- oikeastaan se oli pieni\npaketti, hyvin pieni paketti, joka helposti sopi liivintaskuun.\nSinetöity.\"\n\n\"Ja kun Pennithwaite oli sen saanut, ette enää tunne sen vaiheita?\"\n\n\"En vähääkään!\"\n\nHän nyökkäsi, vaikeni hetken aikaa, viittasi sitten tovereilleen,\njolloin he kaikki kolme nousivat, loittonivat vähän matkan ja alkoivat\nkuiskaten keskustella. Hetken kuluttua he palasivat, ja istahtamatta\njohtaja aloitti uuden kysymysten sarjan.\n\n\"Tiedättekö missä lady Renardsmere nykyään on?\" kysyi hän.\n\n\"En paremmin kuin tekään!\" vastasin. \"Ehkä täällä!\"\n\n\"Pysykää siivolla! Onko teillä minkäänlaista ajatusta siitä, missä hän\non.\"\n\n\"On minulla eräs ajatus, mutta enpä voi väittää, että minulla siihen\nolisi erinomaisia perusteita. Mantereella.\"\n\n\"Mikä saa teidät niin luulemaan?\"'\n\n\"Koska hänen viimeinen tiedonantonsa tuli Doverista.\"\n\nÄkkiä hän kääntyi Peggieen.\n\n\"Te olette neiti Manson, lady Renardsmeren valmentaja\", sanoi hän\nsellaisen miehen vakuuttavalla äänenpainolla, joka tietää, mitä hän\npuhuu. \"Missä te luulette hänen olevan?\"\n\n\"Mantereella\", vastasi Peggie reippaasti. \"Miksi?\"\n\n\"Samasta syystä kuin herra Cranagekin. Viimeinen tiedonanto, jonka lady\nRenardsmereltä sain, tuli Doverista.\"\n\nTaas hän kääntyi minuun.\n\n\"Onko teillä mitään aavistusta siitä, miksi lady Renardsmere olisi\nmennyt -- äkkiä -- mantereelle -- juuri nyt?\" kysyi hän.\n\nEn kuolemakseni kyennyt pidättymään vastaamasta hänelle niin kuin\nvastasin. Minulla oli kaiken aikaa ollut kova halu iskeä häntä vasten\nsilmiä: ehkä nyt saatoin iskeä häntä toisella tavalla. Ja niinpä\nvastasin:\n\n\"On!\" sanoin. \"Luulen hänen menneen tapaamaan erästä kiinalaista, herra\nChengiä!\"\n\nSe oli isku hänelle! Se oli isku kaikille kolmelle. Näin heidän\nhätkähtävän -- selvästi. He loittonivat taas juttelemaan. Pian johtaja\nkutsui meitä.\n\n\"Tulkaa mukaan! Olemme kuulleet kylliksemme. Seuratkaa meitä kujaa alas\nautonne luo.\"\n\nKuulin Walkerin, joka ei koko aikana ollut herjennyt penikan lailla\nvikisemästä, päästävän äänen, josta kajahti alistuvaa kiitollisuutta.\nNousimme kaikki ja seurasimme ryöstäjiämme raunioista pois ja kujaa\nalas. He astelivat edellämme rinnakkain, kädet rennosti heiluen,\nja keskustelivat hyvin salamyhkäisesti. Kuu oli vielä entistäkin\nkirkkaampi, mutta kujan kahden puolen olevat pensaikot olivat pimeitä\nkuiluja.\n\nSilloin aivan äkkiä, ennenkuin ennätimme käsittääkään, mitä oikein\ntapahtui, ja niin sukkelaan, etteivät edellämme astuvat miehet\nälynneet, mistä oli kysymys ennenkuin jo kaikki oli ohi, hyppäsi noista\npensaista viisi rotevaa miestä, revolverit kädessä yhden lujasti\nhuutaessa \"kädet ylös!\" Tummansinisistä virkapuvuista saatoin heti\nensi silmäyksellä päättää neljä heistä poliiseiksi, mutta viides oli\nsiviilipukuinen Hän oli minua lähinnä, kun hän ja poliisit piirittivät\nnuo valmistumattomat veijarit, ja kun kuun hopeinen hohde sattui hänen\nojennettuun käsivarteensa, näin suureksi kummakseni ja ylenpalttiseksi\ntyydytyksekseni hänen teräksenjäntevässä ranteessaan ison tatuoidun\nmerkin. Amerikkalainen - Peyton!\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nKädet esille!\n\n\nOlisin saattanut huutaa -- tanssiakin -- pelkästä ilosta, kun nuo\nedellämme astelevat roistot, täysin yllätettyinä, kohottivat aseensa\ntaivasta kohden niin reippaasti, että ymmärsin heidän hyvin tuntevan\noman toimensa ankarat säännöt. Kaikki kolme käsiparia kohosi ilmaan\nsotilaallisen täsmällisesti -- ja pysyivät koholla! Eikä ihmekään --\nkun viisi rotevaa miestä seisoi edessä ja sivuilla, ja viisi ilkeän\nuhkaavaa revolveria silmien ja korvien lähimmässä naapuristossa. Ja\nkaikista kolmesta vain johtaja puki loukatut tunteensa sanoiksi Sanat\nolivat lyhyet ja katkerat.\n\n\"Saakeli! Satimessa!\"\n\nNoihin kahteen sanaan sisältyi kiteytyneenä kaikki, mitä kiikkiin\nsattunut paholainen saattoi mustasta kurkustaan ilmoille sylkäistä --\nvihaa, katkeruutta, toivottomuutta, voimatonta raivoa. Ja seuraava\nääni, joka katkaisi yön rauhallisen hiljaisuuden, tuli todellisena\nvirkistyksenä. Se oli noista viidestä miehestä suurimman ääni, jonka\nsamassa tunsin muutamaksi rotevaksi poliisikersantiksi. Hän oli entinen\nsotilas, nyt virassa eräässä paikassa lähellä Renardsmereä.\n\n\"Tarkastakaa heidät, Burton! Liikuttakaapa sormeanne tai varvastanne\njokukaan teistä kolmesta, niin...\"\n\nEräs poliiseista pani revolverinsa laukkuun ja tutki nuo kolme vankia\nsekä perusteellisesti että kuitenkin nopeaan. Yhdessä minuutissa\n-- liioittelematta -- hän oli siepannut samat aseet, jotka olivat\nsaattaneet Walkerin puoliksi järjiltään, miesten sivutaskuista ja\npistänyt ne minun käteeni; samassa jo jyrisi poliisikersantin uusi\nkomento:\n\n\"Kädet esille! Sukkelaan!\"\n\nSeisoimme lumottuina tuijottaen, kun vangit koneellisesti laskien\nkäsivartensa alas ojensivat kätensä. Jotakin kirkasta välähteli kuun\nhohteessa; kuului pikaista, terävää teräksen kilkettä... poliisit\nhellittivät tiukkaa käytöstään ja vetäytyivät hiukan loitommas. Mutta\nhe käsittelivät yhä revolverejaan.\n\n\"Poistakaa nuo naamarit, Burton!\" komensi poliisikersantti. \"Katsotaan\npoikien kasvoja!\"\n\nSiirryin vielä lähemmäs, yhä värisevän Walkerin vikisevästä\nvastalauseesta huolimatta. Minäkin halusin nähdä nuo kasvot. Kuten jo\nmainitsin, oli joukossa mies, joka olisi mielestäni saattanut olla\nkiinalainen. Mutta kun Burton kätevästi kiskaisi nuo vaatesuikaleet,\nnäin, ettei joukossa ollut ainoatakaan kiinalaista; kaikki kolme olivat\nvalkoihoisia. Ja johtaja oli kaunis mies, jolla oli varsin säännölliset\npiirteet, ja hän näytti älykkäältä ja voimakkaalta, mutta silmät olivat\nilkeimmät, mitä olen milloinkaan nähnyt. Kersantti meni häntä läheltä\nkatsomaan, ja mies katsoi häntä vastaan ja aukaisi samassa huulensa.\n\n\"Saakeli soikoon!\" sanoi hän hiljaisella, ivansekaisella äänellä. \"Ette\nole vielä milloinkaan ennen minua nähnyt!\" \"Kyllähän piankin näen melko\npaljon teitä! -- lähitulevaisuudessa!\" virkkoi kersantti. Hän kääntyi\nminuun. \"Eihän neiti Mansonille ja teille ole mitään vahinkoa tullut,\nherra Cranage?\"\n\n\"Ei mitään vahinkoa, kersantti, kiitos vain\", sanoin minä. \"Mutta onpa\nihme! Nuo kaverit --\"\n\n\"Älkää heistä nyt välittäkö, herra Cranage\", keskeytti hän. \"Olemme\nnyt saaneet heidät kiinni -- kiitos tämän herra Peytonin. No niin,\nteidänhän on auto tuolla alhaalla -- löysimme sen ylös tullessamme.\nMeillä on toinen kujan alapäässä. Noilla miehilläkin on omansa jossakin\nlähellä, mutta emme nyt viitsi heiltä kysyä, mihin se on kätketty;\npääasia tällä hetkellä on saattaa heidät lukkojen taa. Me viemme\nheidät oikopäätä pois, ja seuratkaa te autollanne Mallantiin -- niin\nkuulette, mikä meidät tänne sai tulemaan, kun menette sikäläiselle\npoliisiasemalle. No niin, te kolme, mars! -- ja muistakaa, että teitä\nympäröi viisi aseistettua miestä ja että jos vähimmälläkään tavalla\npakoon yritätte, ammutaan teidät. Jatkakaa kulkuanne -- suoraan kujan\nalapäähän. Sukkelaan!\"\n\nSeuraavassa hetkessä tämä kamala kulkue jo liikkui eteenpäin;\nminuutin kuluttua se jo katosi pimentoon, ja kolmisin me jälelle\njääneinä katsoimme sen menoa. Luulen, että Walker rupesi lukemaan\nkiitosrukouksiaan; ainakin hän mutisi itsekseen jotakin, mikä kuulosti\nhartailta sanoilta. Mutta minä herätin hänet niistä mietteistä.\n\n\"Walker!\" sanoin. \"Saatteko auton liikkumaan? Vai onko se --\"\n\nHän hypähti kissan tavoin, kun laskin käteni hänen olkapäilleen.\nKenties hän oli peräti unohtanut koko auton.\n\n\"Autonko, herra Cranage, autonko, sir? Kyllä, sir, saan minä auton\nliikkumaan\", sanoi hän ääni värähdellen. \"He pakottivat minut vain --\nkyllä vain, sir, saan minä sen liikkumaan. Mutta, Jumala paratkoon,\nherra Cranage, luuletteko, että he ovat todellakin menneet? -- eikö ole\nenää vaaraa, herra Cranage --\"\n\n\"Pankaa auto kuntoon!\" sanoin. \"Tulkaa nyt -- rauhoittukaa jo! --\nEmmehän saata pitää neiti Mansonia täällä seisomassa kaiken yötä.\nRuvetkaapa toimeen!\"\n\nHän reipastui äkkiä ja syöksyi auton luo, ja minä käännyin Peggieen.\nTuijotimme toinen toistamme ensin hyvän aikaa.\n\n\"Onko tämä oikein totista totta, Jim?\" sanoi hän vihdoin.\n\nVedin syvään ja raskaasti henkeä.\n\n\"Tottapa hyvinkin!\" vastasin. \"Hyi!\"\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Niin se on. Samaa tunnen itsekin. Hyi mutta --\"\n\nSeisoimme taas äänettöminä.\n\n\"Onpa ihme!\" mutisin. \"Onpa ihme-\"\n\n\"Tiedän, mitä ajattelet\", keskeytti hän. \"Mitenkähän tuo amerikkalainen\nPeyton pääsi heidän jäljilleen?\"\n\n\"Saammepa kuulia\", vastasin. \"Hänellä ei ollut äsken aikaa kertoa\nminulle. Mutta etkö nähnyt hänen nyökkäävän minulle ja iskevän silmää,\nkun he poistuivat? Ja näitkö miten hän vartioi niitä miehiä -- ja hänen\nilkeännäköistä revolveriaan -- ja isoa tatuoitua kuviota ranteessaan?\nJa minä kun häntä hieman epäilin hänen Renardsmeressä käyntinsä\njälkeen! Salaperäistä! Mutta ajetaanpa Mallantiin, niin kuullaan\nkaikki. -- Peggie!\"\n\n\"Mitä?\" kysyi hän, kun astelimme kujatietä alaspäin.\n\n\"Voitko pahoin?\" kysyin naurahtaen, vaikka ääneni olikin epävakainen.\n\n\"En nyt\", vastasi hän. \"Mutta -- huomenna --\"\n\n\"Älä sitä sure!\" sanoin. \"Huomenna --\"\n\n\"Auto kunnossa, sir\", huusi Walker äänellä, joka jonkin verran -- vain\njonkin verran -- muistutti hänen tavallista ääntään. \"Tässä paikkaa on\nkuitenkin vaikea kääntää. Sopisiko teidän ja neiti Mansonin kävellä\nmaantielle asti?\"\n\nMe kävelimme maantielle. Mutta kun juuri olimme kääntymässä muuatta\nkujan äkkimutkaa, vain muutaman metrin päässä sen suusta, tarttui\nPeggie äkkiä toisella kädellään käsivarteeni ja osoitti toisella\nkädellään eteenpäin. Siellä keskellä maantietä seisoi mies, jonka\nhänen ja kuun välille kohoavan ison jalavan varjo puolittain pimitti.\nPysähdyimme kumpikin; mies kääntyi, näki meidät ja huusi meille\niloisesti:\n\n\"Tulkaa vain suoraan, herra Cranage -- minä vain täällä olen -- Peyton!\"\n\nMenimme suoraan häntä kohden: puristimme hänen kättään, juhlallisesti;\nvaikka jo olin korvia myöten rakastunut Peggieen, en olisi hitustakaan\nvälittänyt, vaikka Peggie olisi kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa\nja suudellut häntä. Ja sitten me molemmat aito anglosaksilaiseen\ntapaan, ennenkuin virkoimme sanaakaan toisillemme, vedimme piiput\ntaskuistamme, täytimme ja sytytimme ne kaikessa rauhassa ja rupesimme\ntupakoimaan.\n\n\"Sinun pitäisi esittää meidät, Jim!\" sanoi Peggie äkkiä.\n\nMinä esitin heidät, juhlallisemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja\npyysin anteeksi kömpelöä käyttäytymistäni.\n\n\"Tällaisina hetkinä kuin -- kuin tämä\", lisäsin, \"pitäisi kaikenlaiset\nhienot käyttäytymiset työntää hiiden kattilaan\".\n\nPeyton nyökkäsi ränstyneitä raunioita kohden, jotka olivat korkealla\npäämme päällä.\n\n\"Teillä taisi olla kuuma paikka tuolla ylhäällä, vai mitä?\" kysyi hän.\n\n\"Enemmän kuin tarpeeksi -- ainakin hetken aikaa\", vastasin. \"On ihme,\nettei autonkuljettajamme tällä hetkellä ole raivohullu! Mutta kersantin\nsanoista päättäen te kuulutte olevan pelastajamme! Mistä se johtuu?\"'\n\n\"Jäinkin muista juuri selittääkseni sen teille\", sanoi hän. \"Minusta\ntuntui, että kun nuo kolme rosvoa olivat aika lujasti käsiraudoissa\n-- eräs teidän poliiseistanne kertoi minulle, etteivät nämä uudet\nkäsiraudat ole leikintekoa, kunhan kerran ovat käsissä -- ja kun heitä\nvartioi neljä rohkeata ja hyvin aseistettua miestä, niin oli minun\nturha kauemmin mukana keikaroida, vaikka silti tietenkin tulen teidän\nmatkassanne sinne Mallantiin, josta kersantti puhui. Mistäkö johtui?\"\njatkoi hän. \"No niin, se johtui siitä, että teidän nöyrin palvelijanne\non jonkin verran lintutieteilijä eikä ollut vielä milloinkaan eläissään\nsatakieltä kuullut! Siitä kaikki johtui -- ei muusta!\"\n\n\"Kertokaa meille koko asia!\" huudahti Peggie. \"Miten satakieli asiaan\nvaikutti?\"\n\n\"Tällä tavoin!\" vastasi hän naurahtaen. \"Sitten kun tämä herra Cranage\ntoissapäivänä oli näyttänyt minulle Renardsmeren kartanon lähdin\nkuljeskelemaan ympäristössä ilman määrää. Ja eräässä majatalossa, mihin\nsatuin varhain tänä iltana jossakin sielläpäin, jouduin puheisiin\nmiehen kanssa, joka oli lintujen ystävä, kuten minäkin. Hän sanoi\nminulle, että tässä laaksossa aivan tuon vanhan raunion alapuolella\nkuulee runsaasti satakielen laulua. Kun siis alkoi hämärtää, pyöräilin\ntänne, katsoin itselleni sopivan paikan, panin pyöräni varmaan talteen\nja piilottauduin tiheikköön. Aikomukseni ei ollut vain kuulla, vaan\nnähdäkin satakieli ja oppia tuntemaan sen elintapoja. No niin,\njättääkseni liialliset sivuseikat sikseen, nuo kolme miestä saapuivat\nautolla. He pysähtyivät tiheikköni lähelle. Auton he kätkivät -- tiedän\nmissä se on. Ja vähääkään aavistamatta, että minä olin heistä vain\nmuutaman metrin päässä -- liioittelematta -- he istahtivat penkille,\naivan sen pensaikon taakse, missä minä olin piilossa, ja keskustelivat.\nSuuri osa heidän keskustelustaan oli minulle käsittämätöntä -- mutta\nsen sain selville, että he kovin kiihkeästi halusivat päästä käsiksi\nlady Renardsmereen ja että kun hän oli hävinnyt, olivat he virittäneet\nnerokkaan juonen saadakseen houkutelluksi hänen sihteerinsä loukkuun\nvielä samana iltana ja aikoivat väijyä häntä vähä ylempänä, kun hän\npalaisi Winchesteristä, jonne he olivat hänet narranneet.\"\n\n\"Hoo!\" sanoin. \"Se siis oli heidän metkujaan!\"\n\n\"Siltä näyttää\", vastasi Peyton. \"No niin, kuulin tarpeeksi asti,\ntietääkseni, että te ja neiti Manson olitte vaarassa -- hänellekin he\nhalusivat tehdä muutamia kysymyksiä lady Renardsmerestä. Onneksi eivät\nistuneet koko aikaa samassa paikassa, vaan kuljeskelivat jonkun verran\nyltympäri; onni onnettomuudessa oli myöskin, että olin jättänyt pyöräni\npensaikon toiselle puolelle. Hiivin siis ääneti sinne -- olen tottunut\nmetsänkävijä -- ja sain viedyksi pyöräni pensasaidan suojassa tielle\nja huristin lähimpään kylään. Pääsimme puhelimella jonkun kilometrin\npäässä olevalle Mallantin poliisiasemalle, ja puolessa tunnissa tuo\nkersantti ja ne muut miehet olivat matkalla tänne nopealla autolla,\nkaikki hyvin aseistettuina. Ja... parahiksi ennätimme. Mutta keitä\nluulette noiden miesten olevan? Muuten olen paikkakunnalle saavuttuani\ntavallista ahkerammin lukenut sanomalehtiä ja myös muodostanut asiasta\noman käsitykseni.\"\n\n\"No -- ja mikä on käsityksenne?\" kysyin.\n\n\"Käsitykseni on, että nuo kolme ovat miten kuten yksissä noiden\nlontoolaisten murhaajien kanssa\", vastasi hän. \"Heidän keskustelussaan\nesiintyi salaviittauksia -- kuulin erään nimen mainittavan.\"\n\n\"Minkä nimen?\"\n\n\"Holliment! Hänhän ensin tuli murhatuksi.\"\n\n\"Luullakseni ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että nämä kolme\nvintiötä ovat tuon koplan jäseniä\", sanoin. \"Olen ollut asiasta varma\nsiitä asti kun he pidättivät meidät.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi hän. \"Olen itsekin varma siitä! Mutta kuten jo\nsanoin olen viime aikoina tarkkaan lukenut teikäläisiä sanomalehtiä ja\nseurannut tuota juttua, ja jos oletamme varmaksi, että nuo kolme ovat\ntuon koplan jäseniä, johtuu mieleeni tärkeä kysymys. Johtuuko teidän?\"\n\n\"Haluaisin tietää, mikä se on, ennenkuin vastaan\", sanoin minä. \"Mikä\non kysymys?\"\n\nHän katseli meitä toisesta toiseen, ja hänen innokkaille kasvoilleen\nlevisi kuutamossa vielä innokkaampi ilme.\n\n\"Missä on kiinalainen?\" sanoi hän. \"Kiinalainen, joka murtausi\nHollimentin liikkeeseen Portsmouthissa ja jälestäpäin peräti hävisi?\nSillä... kiinalainen on tämän kaiken takana! Kiinalainen on noiden\nmiesten takana! He ovat välikappaleita!\"\n\nWalker oli ajanut auton esille. Hän oli ilmeisesti kärsimätön\njoutumaan matkaan, ja minä tiesin syyn. Tämä ympäristö herätti hänessä\nkauhua; Walker ei enää milloinkaan ehdoin tahdoin tulisi 'Admiral's\nFollyn' läheisyyteen! Hän oli yhä hermostunut ja epäili Peytonia, olipa\nniin rohkea, että tyrkkäsi minua kyynärpäähän. Peyton huomasi hänen\npuuhansa ja puhutteli häntä.\n\n\"Olkaa rauhassa, hyvä mies!\" sanoi hän naurahtaen. \"Ei täällä enää\nrosvoja ole, ja jos olisi, on minulla takataskussani pieni esine, joka\nsaa heidät rauhoittumaan. Kuulkaahan! -- ajakaa te autonne sievästi\ntuon notkon pohjalle. Näette puistikkokäytävän siellä -pyöräni on sen\nsuussa. Nostakaa se autoonne -- ja me olemme kohta siellä. No niin\",\njatkoi hän, kun kuljettaja kohta noudatti saamaansa käskyä, \"sitähän\nminä sanon, neiti Manson ja herra Cranage -- missä on kiinalainen? Nuo\nkolme kaveria ovat hänen välikappaleitaan -- yhtiötovereitaan -- hänen\nkaikki kaikessa -- mutta hän on esimies! Heidät ovat poliisinne saaneet\nkäsiinsä -- mutta hän on vapaana. Ja niin kauan kuin hän on vapaana --\nhm?\"\n\n\"Aivan niin!\" myönsin minä, kun hitaasti seurasimme Walkeria mäkeä\nalas. \"Kiinalainen on epäilemättä kaiken pohjalla. Mutta -- minusta\ntuntuu, että te muutamissa suhteissa tiedätte enemmän asiasta kuin\nminä. Minä -- esimerkiksi -- en tiennyt, että yleisön tietoon oli\ntullut niin paljon kiinalaisesta.\"\n\nHän pysähtyi ja tuijotti hämmästyneenä minuun.\n\n\"Mitä?\" huudahti hän. \"Ettekö sitten ole lukenut Lontoon iltalehtiä?\nEttekö? No, minä ostin muutamia kello seitsemältä Mallantin\nrautatienasemalta, kun menin siitä ohi. Teikäläisen poliisilaitoksen\nLontoon päämaja -- Scotland Yard -- on turvautunut julkisuuteen.\nKoko juttu on lehdissä -- teidätkin mainitaan -- alusta loppuun\nasti. Kiinalaisen nimi on Chuh Sin, ja hän on ollut maalaisensa,\nCheng-nimisen pohatan, sihteerinä, ja hänen luullaan varastaneen\njotakin ylen arvokasta -- jalokiven ehkä -- Chengiltä Pariisissa ja\npaenneen se mukanaan tähän maahan, jossa se varastettiin häneltä, ja\nnyt hän ja hänen kokoamansa kopla etsivät tuota varastettua esinettä\neivätkä keinoja valitse, kun yrittävät saada sen uudestaan haltuunsa.\nChuh Sin -- kiinalainen, joka on menettänyt vasemman korvansa alaosan!\"\n\n\"Hoo!\" sanoin, kun muistin tuon ilmoituksen, jonka herra Cheng\nniin vastahakoisesti oli ilmaissut Jifferdenelle ja minulle\nLangham-hotellissa. \"Vai on se lehdissä, niinkö?\"\n\n\"Se ja paljon muuta\", vastasi hän. \"Kaksi sanomalehteä minulla\non taskussani. Teikäläinen poliisi nähtävästi huomaa, että\nmahdollisimman suuri julkisuus on ainoa keino ja värvää sanomalehdistön\npalvelukseensa. Hoo, lehdissä on kerrottu vaikka mitä! -- tietäkää,\nse juttu on kerrottu aivan alkaen teidän ja Hollimentin hommista\nPortsmouthissa aina viimeiseen murhaan asti. No niin, luultavasti tämä\ntämäniltainen tapahtuma taas on uusi luku! -- Nuo kolme juupelia ovat\nkiinalaisen osatovereita, ainakin joku heistä. Mutta... missä hän on?\nSillä niin kauan kuin hän elää...\"\n\nHän teki merkitsevän eleen, ja me katselimme kysyvästi häntä.\n\n\"Niin mitä?\" kysyi Peggie.\n\n\"Tapahtuu murhia!\" vastasi hän. \"Sillä viekkaus ja oveluus... mutta\najetaanpa sinne Mallantiin kuulemaan onko poliisi saanut mitään irti\nnoista kolmesta.\"\n\nWalker, joka pelkäsi kuutamoisen maantien jokaista varjoa, ajoi meidät\nMallantiin puolessa tunnissa. Pieni kaupunki nukkui umpi unessa; sen\ntyhjillä kaduilla ei kuulunut yhdenkään jalankulkijan askelia, ja\nsievistä, vanhoista taloista oli jo aikoja sitten tulet sammutettu.\nMutta poliisiasemalla oli valoja paljon, ja virkapukuisia miehiä\nliikkui runsaasti rapuissa ja käytävillä. Muuan vei meidät heti\nsaavuttuamme suoraan erääseen yksityistoimistoon, missä tapasimme\nkersantin ja kaksi muuta miestä, nähtävästi alempia virkailijoita.\nHeidän edessään olevalla pöydällä oli sekalainen kokoelma esineitä --\narvasin mitä ne olivat ennenkuin kersantti puhuikaan.\n\n\"Nämä heiltä löysimme, herra Cranage\", sanoi hän. \"Puhdasta rahaa aivan\nmäärättömästi, niin kuin näette. Hyvät kellot -- henkilökohtaisia\nmuistoesineitä -- kaikkea sen semmoista. Mutta tärkein esine on\ntämä\", jatkoi hän ottaessaan pöydältä pienen taskukirjan. \"Tämä oli\njohtajalla. Siinä on merkintöjä Hollimentista, Quartervaynesta,\nNeamoresta -- Lontoon osoitteet. Siinä on sellaisia merkintöjä, joita\nemme vielä ole selvittäneet, ja muutamia merkintöjä teistä ja lady\nRenardsmerestä. Eikä ole epäilystäkään siitä, että nämä kolme ovat\nottaneet osaa noihin Lontoon murhiin!\"\n\n\"Siitä saatte luullakseni olla aivan varmat\", sanoin minä. \"Itse\npuolestani olen ollut asiasta varma kaksi viime tuntia. Mutta -- keitä\nhe ovat?\"\n\n\"Älkää luulkokaan heidän sitä meille ilmaisevan, herra Cranage\",\nvastasi hän ilkeästi irvistäen. \"Se täytyy muuten saada selville. He\ntietenkin kieltäytyvät nimiä ja osoitteita ilmoittamasta. Mutta johtaja\njo tunnetaan, vaikkei hän sitä itse tiedäkään.\"\n\n\"Tunnetaan?\" huudahdin. \"Nyt jo!\"\n\n\"Nyt jo, sir\", vastasi hän. \"Eräs miehistämme, joka ennen palveli\nPortsmouthissa, tuntee hänet; tunsi hänet heti, kun hän tänne tuotiin.\nHän oli jonkun aikaa erään portsmouthilaisen lääkärin apulaisena --\"\n\n\"Mutta -- sittenhän hän on itsekin lääkäri!\" sanoin hämmästyneenä.\n\n\"Aivan niin, herra Cranage -- nuori lääkäri. Hänelle sattui joitakin\nikävyyksiä toimessaan. Hän tuli tavalla tai toisella erotetuksi, ja\nkuljeksi sen jälkeen jonkun aikaa toimettomana Portsmouthissa: nähtiin\ntietenkin arveluttavien henkilöiden seurassa. Ja helppo on arvata,\nettä hän silloin joutui tekemisiin tämän kiinalaisen kanssa, josta\ntämäniltaisissa lehdissä kerrotaan. Muut kaksi ovat tietenkin hänen\nrikostovereitaan -- emme tiedä keitä he ovat... vielä. Ja... missä on\nkiinalainen?\"\n\n\"Saman kysymyksen olemme keskenämme tehneet\", vastasin.\n\n\"No niin -- olemmehan ainakin saaneet nämä kolme käsiimme\", sanoi\nhän, vilkaisten kahteen toveriinsa. \"Heistä ei huolta! No, herra\nCranage, viekää neiti Manson kotiin -- ja tulkaa kaikki kolme takaisin\nhuomenna puoli yhdeltätoista. Miehet tuodaan silloin tänne ja määrätään\ntutkintovankeuteen... ja sitten... no niin, sitten saavat sanomalehdet\ntaas uutisia, vieläpä hyviä!\"\n\nLähdimme pois. Veimme Peggien kotiinsa Mansonin huvilaan. Sitten\nvein Peytonin matkassani Renardsmeren kartanoon. Seuraavana aamuna\npalasimme Mallantin poliisiasemalle. Siellä olivat nuo kolme miestä\nsyytettyjen aitiossa: äänettöminä, odottavina, mutta kauniista\nkasvoistaan huolimatta johtaja oli vielä entistäänkin ilkeämmän\nja synkemmän näköinen. Kun pari kolme meistä oli vähän esiintynyt\ntodistajana, määrättiin heidät tutkintovankeuteen ja kuljetettiin pois\nlujasti vartioituina. Lähdimme taas kaikki kotiin -- Peyton minun\nmatkassani. Eikä sinä päivänä mitään tapahtunut, eikä tapahtunut\nseuraavanakaan päivänä mitään. Mutta kun kolmannen päivän aamuna\naukaisin sanomalehden, näin aivan ensimmäiseksi joukon paksua, mustaa\nkirjoitusta, mikä vähitellen kehittyi silmissäni seuraavaksi:\n\n    \"_Uusi salaperäinen murha!_\n\n    TUNNETTU LONTOOLAINEN ASIANAJAJA PISTETTY KUOLIAAKSI OMASSA\n    TOIMISTOSSAAN!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nNeljäs murha\n\n\nMinun ei tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista silmäänpistävän\notsakkeen jatkona olevaan tekstiin, kun jo käsitin, mitä oli\ntapahtunut. Ennenkuin olin sanaakaan edemmäs lukenut tiesin löytäväni\nsieltä erään nimen... ja tuossahan nimi olikin --\n\n_Pennithwaite!_\n\nEn välitä, vaikka tunnustan, että tämä masensi minua pahemmin\nkuin mikään seikka, joka siihen hetkeen asti oli saatu ilmi.\nSen teki salaperäisyyden tuntu -- murha, salainen ja aistein\nkoskematon, joka tuli pikemminkin hiipien, kuin aineeton kappale\neikä käsin kosketeltavana. Ennenkuin luin riviäkään edemmäs, näin\nmielikuvituksessani tuon ison, juhlallisen huoneen Lincoln's Inn\nFieldsissä olevassa talossa... tuon jäykän, vanhahkon lakimiehen...\nkoko tuon paperien ja pergamenttien täyttämän ilman... siellä\nvallitsevan järjestyksen, aivan kuin sitä päivittäin siistisi joku\ntouhukas, turhantarkka vanhapiika... uuninreunalla olevan kellon\nrauhallisen ja säännöllisen tikutuksen ja kellon yläpuolella jonkun\njuhlallisimpaan virkapukuunsa ja tekotukkaansa puetun oikeuden\npuheenjohtajan kuvan... ja... ja tämä kuva häipyi toiseksi... jossa\nsama jäykkä, vanha mies, joka oli niin korskean itsetietoinen\nesiintymisessään, niin ilmeisen tarkka ympärillään vallitsevasta\njärjestyksestä, makasi poikkipuolin pöydällään, viruen omassa\nveressään... puukotettuna!\n\n_Pennithwaite!_ Neljäs murha -- neljäs uhri! Entä -- seuraava?\nSillä vaikka kiinalaisen kolme toveria tai välikappaletta, joita he\nepäilemättä olivat, oli hyvässä tallessa salpojen ja lukkojen takana\nPortsmouthin vankilassa, oli hän itse vapaana. Ennenkuin edes luin\nkoko kirjoitusta, tiesin tämän hänen työkseen. Sillaikaa kuin toiset\nkolme olivat pelättämällä ja pakottamalla koettaneet saada tietoonsa\nminun käyntini lady Renardsmeren asialla Pennithwaiten luona, oli hän\noleskellut Lontoossa ja omin neuvoin etsinyt käsiinsä Pennithwaiten...\nja siitä saivat sanomalehdet lisää tekstiä!\n\nVaivoin kykenin sen verran hallitsemaan hermojani, että saatoin pidellä\nsanomalehteä vakavasti edessäni. Minun pitikin luopua koko yrityksestä;\nse tutisi ja vapisi niin kovasti käsissäni, että rivit sekaantuivat\nkeskenään: täytyi panna se eteeni pöydälle ja kumartua sen yli.\n\nPaljoa ei siinä ollut luettavaa, ja minusta tuntui, ettei ollut\nsanaakaan, jota en olisi pystynyt ennakolta arvaamaan. Tämä vain:\n\n    \"Uusi salaperäinen ja kammottava murha, joka nähtävästi kuului\n    neljäntenä melkein pirullisella taituruudella suunniteltujen\n    ja suoritettujen murhien sarjaan, saatiin ilmi eilen aamulla,\n    kun herra Pennithwaite; tunnettu asianajaja, joka oli laajalti\n    tekemisissä maanomistajaperheiden kanssa, tavattiin Lincoln's\n    Inn Fieldsissä olevan toimistonsa yksityishuoneessa kuoliaaksi\n    pistettynä. Yksityisseikat, mikäli poliisilaitos niitä tähän\n    asti on päästänyt julkisuuteen, näyttävät pintapuolisesti\n    katsoen melko yksinkertaisilta. Herra Pennithwaitella, joka\n    oli vanhanpuoleinen, naimaton mies ja jolla oli yksityisasunto\n    Sevenoaksissa, näyttää olleen makuuhuone toimistonsa\n    yhteydessä, jota hän käytti, kun sattumoisin jäi yöksi\n    kaupunkiin. Tiistai-iltana hän sanoi toimiston vahtimestarille\n    aikovansa jäädä kaupunkiin yöksi ja käski panna makuuhuoneensa\n    kuntoon. Konttoripäällikkö oli nähnyt hänet kello kuudelta,\n    jolloin hän oli käskenyt tämän jättää eräitä papereita hänen\n    kirjoituspulpetilleen, jotta hän saisi tutkia niitä myöhemmin\n    illalla. Vahtimestari sanoo, että herra Pennithwaite oli\n    konttoristien poistuttua lähtenyt kerhoonsa päivälliselle.\n    Poliisi on todennut että hän söi siellä päivällisensä ja viipyi\n    siellä kello kymmeneen.\n\n    Ne muutamat hänen kerhotoverinsa, joita asian johdosta on\n    puhuteltu, sanovat hänen olleen hyvissä voimissa ja hyvällä\n    tuulella. Lincoln's Inn Fieldsin vahtimestari näki hänen tulevan\n    kotiin puoli yhdentoista aikaan; hän sanoi vahtimestarille hyvää\n    yötä ja meni yksityistoimistoonsa. Vahtimestari kuuli hänen\n    lukitsevan oven. Makuuhuoneeseen, jota herra Pennithwaite näissä\n    tilaisuuksissa käyttää, mennään yksityistoimistosta; muuta tietä\n    ei sinne pääse.\n\n    Eilen aamulla, kun konttoristit tavalliseen aikaan kokoontuivat,\n    kello yhdeksän ja kymmenen välillä, ei herra Pennithwaite\n    vielä ollut tullut yksityishuoneistaan eikä avannut sinne\n    vievän oven lukkoa. Puoli yhdeltätoista meni konttoripäällikkö,\n    kuultuaan vahtimestarilta, että herra Pennithwaite varmasti oli\n    huoneustossa, ja kun hän yhä uusittuihin kolkutuksiinsa ei ollut\n    saanut vastausta, rakennuksen takapuolelle ja huomasi, että\n    makuuhuoneen ikkuna oli hieman raollaan. Hän hankki itselleen\n    pienet nuoratikkaat ja päästyään huoneeseen meni edelleen\n    yksityistoimistoon. Siellä hän tapasi herra Pennithwaiten\n    poikkipuolin kirjoituspöydällään, kuolleena ja verissään\n    viruen. Hänet oli nähtävästi pistetty kuoliaaksi lukiessaan\n    asiapapereitaan pöydän ääressä istuen; hänen edessään olevat\n    paperit olivat aivan veriset; puoliksi poltettu sikaari oli\n    pudonnut hänen kädestään matolle; pöydällä oleva lasi oli\n    puolillaan wiskyä ja vettä: kaikesta näkyi, että hänet oli\n    yllätetty ja äkkiarvaamatta isketty kuoliaaksi. Kun vilkaisi\n    yltympäri tuon aika kookkaan huoneen, näki selvästi, mikä oli\n    ollut murhaajan tarkoituksena. Pöydän kaikki laatikot oli\n    aukaistu ja tyhjennetty; sisällys oli viskelty huiskin haiskin\n    lattialle. Murhatun miehen taskut oli myöskin käännetty nurin\n    hänen istuessaan; huoneessa olevasta kahdesta kaapista löytyivät\n    toisen lukosta hänen avaimensa riippumassa; kaappien sisällykset\n    olivat sekamelskana niiden edustalla. Yksityishuoneessa oli\n    useita arkkuja ja lipastoja; kaikki ne oli järjestelmällisesti\n    tutkittu.\n\n    Oliko murhamiehen onnistunut löytää etsimänsä, mikä se sitten\n    lieneekin ollut, ei ole tietenkään tiedossa, mutta hän oli\n    nähtävästi päässyt yksityishuoneeseen sillä aikaa kuin herra\n    Pennithwaite oli kerhossaan, ja hän surmasi uhrinsa kohta tämän\n    palattua ja sitten kulutti suurimman osan yötä -- ainakin\n    keskiosan -- tuohon hurjaan hakuhommaan. Eikä tarvitse kovinkaan\n    epäillä sitä, että tämä murhaaja on kuulunut noiden kolmen miehen\n    Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren murhaajiin ja että murhan\n    on tehnyt erään ovelan salaperäisesti työskentelevän koplan\n    jäsen. Ainoa tyydyttävä piirre asiain nykyisessä tilassa on se,\n    että poliisien uskon mukaan jo kolme tämän koplan jäsentä on\n    vangittuna, ja heidän vakaumuksensa on, että on helppo todistaa\n    heidän sekaantuneen näihin murhiin. Kuitenkin, mitä herra\n    Pennithwaiten murhaan tulee, ei tätä kirjoittaessamme vielä\n    ole olemassa kaukaisinta aavistustakaan siitä, ketkä murhaajat\n    ovat ja missä he oleskelevat. Surettavin piirre jutussa on se\n    helppous, millä hän sai suoritetuksi pirullisen tekonsa ja pääsi\n    pakenemaan rikospaikalta.\"\n\nPeyton astui huoneeseeni juuri kun olin lukemassa tämän selostuksen\nviime lauseita. Osoitin sanaa sanomatta otsikkoa ja sitä seuraavaa\npalstaa; sanaa sanomatta hän kumartui olkani yli ja luki itsekseen koko\njutun, samalla kuin minä luin toistamiseen osan siitä. Ja kun olimme\nlukeneet, nousimme pystyyn ja katsoimme toinen toistamme.\n\n\"Kiinalainen!\" sanoi hän hiljaa. \"Hänen työtään! Enkö sitä sanonut?\nNiin kauan kuin hän on vapaana tulee tapahtumaan murhia!\"\n\n\"Niin kuin minä en sitä tietäisi!\" sanoin minä.? \"Ja -- kuka on\nseuraava?\"\n\nHän nyökäytti päätään ja istahtaen tuolille rupesi piippuaan täyttämään.\n\n\"Tämäkö vanha lakimies nyt?\" kysyi hän. \"Hänkö oli lady Renardsmeren\nasianajaja?\"\n\n\"Hän!\" myönsin. \"Sama mies, jolle vein käärön.\"\n\n\"Joka\", sanoi hän juhlallisesti, \"epäilemättä sisälsi sen esineen,\nolihan mikä oli, minkä tähden tämä kiinalainen tappaa ihmisiä! Nuo\ntoisöiset kaverithan pakottivat teidät tunnustamaan, että olitte\nvieneet sen Pennithwaitelle?\"\n\n\"Niinhän ne pakottivat! -- puserrettuaan sen ensin revolvereineen\nWalkerista, joka siten saattoi minut pulaan\", vastasin. \"Mutta minä en\ntietenkään tiennyt mitä käärössä oli enkä siis voinut heillekään sanoa.\"\n\n\"En nyt sitä tarkoittanut\", huomautti hän. \"Sitä minä tarkoitin,\nettä -- nuo roistothan kytkettiin ja teljettiin ennenkuin ehtivät\nmitenkään käyttää hyväkseen sitä tietoa, jonka teiltä saivat. Mutta\n-- Pennithwaite on tarkastettu ja murhattu. Toimiiko siis kiinalainen\nyksikseen, vai onko hän jäänyt Lontooseen ja siellä saanut tietoonsa\nPennithwaiten asian eikä ole hukannut kallista aikaa? Kumpi?\"\n\n\"Se sietää hieman aprikoimista\", sanoin hetken vaitiolon jälkeen.\n\"Uskon, että kiinalainen on jäänyt Lontooseen, kun muut kolme tulivat\ntänne. Tällaisella hiljaisella maaseudulla olisi kiinalainen heti\nhuomattu; Lontoossa --\"\n\n\"Niitä taitaa olla paljon Lontoossa?\" kysyi hän keskeyttäen.\n\n\"Aika paljon! East Endissä koko joukko -- Limehouse on paljasta Kiinaa,\nkauttaaltaan\", vastasin. \"Mutta ne ovat -- alhaisia kiinalaisia,\nluulemma. Toisissa paremmissa kaupunginosissa on ylhäisempiä --\nherrasmiehen tapaisia -- Enimmin minua ihmetyttää tuossa erityisessä\nChuh Sinissä -- sen kummemmin en ole kuullut häntä mainittavan -- se,\nettä hän on menettänyt osan toisesta korvastaan! Hän on siis helposti\ntunnettava. Minne hän pääsee? Mihin piilottautuu? -- miten hän saattaa\nsäilyä näkymättömänä, kun ei vielä tähän asti ole tavattu? Merkillinen\njuttu! Kiinalainen, joka on menettänyt alaosan korvastaan! --\nLuulisipa, että poliisi olisi jo aikoja sitten saanut hänet seulotuksi\nerilleen koko Lontoon kiinalaisväestöstä.\"\n\n\"Niinpä kylläkin\", sanoi hän juhlallisesti nyökäten, \"mutta tämäpä\nkiinalainen onkin oikea ylitaituri kaikenlaisissa asioissa, joita\nlänsimaalaiset eivät kykene käsittämään. Tuo kaveri taistelee ankarasti\nsiitä salaperäisestä esineestä, jota hän tavoittelee, eikä häntä\nvähät pidätä! Oma mielipiteeni on tietenkin, ettei hän löytänyt sitä\nPennithwaiten luota. Ja siksi --\"\n\nHän pysähtyi ja katsoi minua kiemurrellen kohoavan savun läpi...\ntarkoittavasti.\n\n\"Mitä niin?\" sanoin.\n\n\"Juttu jatkuu\", huomautti hän lakoonisesti. \"Holliment! Siinä\nensimmäinen. Quartervayne! Siinä toinen. Neamore! Siinä kolmas!\nPennithwaite! Siinä neljäs. Viides on tietenkin -- heh?\"\n\n\"Jumalan tähden, hyvä mies, kuka sitten?\" huudahdin. \"Tämähän on\naivan...\"\n\n\"Kirottua!\" myönsi hän. \"Kirottuapa hyvinkin! Mutta... ei voi välttää.\nSeuraava on tietenkin lady Renardsmere.\"\n\nEn sanonut mitään. Istuin vain ja tuijotin häneen. Näin\nmielikuvituksissani vanhan, omituisen työnantajani -- puutarhassaan\nmaata kaivamassa. Lady Renardsmere...\n\n\"Lady Renardsmere!\" toisti hän. \"Siitä ei ole epäilystä! Hänellä se\nesine on! Tai jos se ei ole varsin hänen hallussaan, niin ainakin\nhän tietää sen olinpaikan. Kuulkaapa nyt, mitä sanon, ja tarkatkaa,\nonko siinä mitään virhettä! Holliment ja Quartervayne epäilemättä\nryöstivät Chuh Siniltä saman esineen, jonka hän oli herra Chengiltä\nryöstänyt; Holliment, Quartervayne ja Neamore möivät saman esineen\nlady Renardsmerelle kymmenestätuhannesta punnasta; Chuh Sin ja\nhänen koplansa murhasivat Hollimentin, Quartervaynen, Neamoren ja\nPennithwaiten yrittäessään saada sen haltuunsa. Mutta... niin totta\nkuin että tässä nyt istumme, tuo kiinalainen tietää tähän mennessä,\nettä jos on maailmassa elävää olentoa, joka tietää tuon esineen --\nolihan mikä oli -- olinpaikan, niin lady Renardsmere on se olento!\nJa... hänen kimppuunsa kiinalainen nyt käy! Ehkei kuitenkaan murhaten,\ntällä kertaa.\"\n\n\"Sitten hänen täytyy poistua Englannista\", sanoin minä. \"Lady\nRenardsmere on mantereella.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" virkkoi hän. \"Ehkäpä ei olekaan. Päättäen\nkaikesta siitä, Cranage, mitä olette minulle kertonut, minusta tuntuu,\nettä tämä vanha rouva pelaa hyvää puijauspeliä! Minä en vain käsitä\n-- mihin hän pyrkii? Mikä on esine, jonka hän on saanut haltuunsa? --\njonka omistamiseksi on murhattu oikealle ja vasemmalle? Mikä se oikein\non? Tehän sanoitte hänen olevan monen miljoonan omistajan! -- no niin,\neikö hän siis pysty ostamaan kaikkea, mitä mielensä tekee? Mikä on tuo\nesine?\"\n\n\"Oma mielipiteeni on, että se on joku äärettömän hieno kivi --\nsuunnattoman arvokas timantti tai muuta sen tapaista\", vastasin.\n\"Sanoinhan teille, että hän on vallan hullaantunut sellaisten\nesineitten omistamiseen eikä haikaile mitään pyrkiessään saavuttamaan,\nmitä mielensä tekee. Olen kuullut kummallisia asioita kerrottavan\nhänestä siinä suhteessa -- tänne tuloni jälkeen. Mutta tässä asiassa\n-- miksi kaikki tämä salamyhkäisyys? Sillä lyönpä vetoa miten paljosta\nhyvänsä, että hän ostaessaan tuon esineen Neamorelta uskoi kaupan\ntäysin lailliseksi -- tarkoitan, että hän ei tiennyt tuota esinettä\nvarastetuksi.\"\n\n\"Milloin hän sen sellaiseksi tiesi?\" kysyi hän.\n\n\"Silloin luullakseni kun neiti Hepple ja minä keskustelimme hänen\nkanssaan ja kun ne kaksi etsivää saapuivat tänne ja hän heidän\nkäsistään livisti\", vastasin. \"Silloin hän lähti matkoihinsa.\"\n\n\"Hoo!\" sanoi hän miettivästi. \"Luulenpa sitten senkin tietäväni, mitä\nvarten hän lähti matkoihinsa!\"\n\n\"Olisipa hauska tietää!\" huudahdin. \"Mitä varten hän lähti?\"\n\n\"Minusta se tuntuu aivan yksinkertaiselta, Cranage\", vastasi hän. \"Hän\nmeni oikopäätä Pennithwaiten toimistoon Lontooseen ja otti tuon esineen\npois hänen hallustaan. Ja missä hän itse nyt lieneekin, luullakseni tuo\nesine on hänen taskussaan. Ja sehän tekee tilanteen --\"\n\nSamassa kuului kolkutus ovelleni ja palvelija astui huoneeseen.\n\n\"Herra Jifferdene kysyy teitä, sir\", ilmoitti hän.\n\nKäännyin hämmästyneenä; mutta Jifferdene oli jo astumassa huoneeseen:\nminusta hän näytti tavallista vakavammalta. Kiiruhdin esittämään\nPeytonin.\n\n\"Jonka nimen olette lehdissä nähnyt, Jifferdene, toisöisen tapahtuman\nyhteydessä\", sanoin. \"Tiedättehän miten nuo kolme miestä pantiin\nrautoihin --\"\n\n\"Tulen juuri Portsmouthin vankilasta, missä olen ollut heitä\nkatsomassa\", keskeytti hän, istahtaen välillemme. \"Lähdin sinne ensi\ntöikseni tänä aamuna tarkkaan katsomaan heitä.\"\n\n\"Tunsitteko ketään heistä?\" kysyin minä.\n\n\"En ainoatakaan! Eivät ole silmäni sinä ilmoisna ikänä sattuneet\nyhteenkään näistä mammanpojista!\" vastasi hän. \"Yksi heistä tosin\non tunnettu, niin kuin tietänette -- tuo lääkäriluopio, joka on\nvetelehtinyt Portsmouthissa siitä asti kun hänet ajoi luotaan muuan\nlääkäri, jonka apulaisena hän oli ollut, ja poliisit ovat pitäneet\nhäntä silmällä jonkun aikaa. Mutta muut -- kukaan ei ole heitä vielä\nnäihin mennessä tuntenut. Mutta ehditäänhän siihen, herra Cranage.\nPääasia on, että he ovat tuon koplan jäseniä -- kiinalaisen.\"\n\n\"Pääasia -- oikea pääasia, Jifferdene, on, että kiinalainen on\nvapaana!\" sanoin. \"Hän murhasi Pennithwaiten! Yksi ainoa kiinalainen\n-- joka lisäksi on menettänyt toisen korvansa alaosan -- Lontoon koko\npoliisilaitoksen keinoja vastassa!\"\n\nHän nyökkäsi, aivan kuin täysin ymmärtäen tarkoitukseni, mutta ei\nnäyttänyt loukkaantuneelta eikä masentuneelta. Ja sen sijasta, että\nolisi ruvennut vastaamaan tai selittelemään, hän äkkiä kumartui\neteenpäin ja taputti minua polvelle.\n\n\"Herra Cranage!\" sanoi hän. \"Tiedättekö missä lady Renardsmere on?\"\n\n\"En!\" vastasin reippaasti. \"En minä tiedä! Tiedättekö te?\"\n\nEi hän siihenkään vastannut. Äkkiä hänen silmänsä kääntyivät pöydällä\nolevaan sanomalehteen.\n\n\"Minut noudettiin tuota asiaa tutkimaan!\" sanoi hän hiljaa. \"Saavuin\nsinne -- Lincoln's Inn Fieldsiin -- puolen tunnin kuluttua siitä kun\nkonttoripäällikkö oli asian keksinyt. Tuo kiinalainen -- jos se oli\nkiinalainen -- on nähtävästi ollut huoneustossa tuntikaupalla --\ntunteja! Näytti siltä kuin olisi hän tutkinut joka tomuhiukkasen! Ja\nolen itsekseni ihmetellyt -- löysikö hän, mitä etsi?\"\n\nHän katsoi meitä toisesta toiseen. Ja Peyton vastasi hänen\nkysymykseensä.\n\n\"Enpä luulisi!\" sanoi hän. \"Ei.\"\n\nJifferdene katsoi häneen tarkasti ja myhäillen.\n\n\"Niinkö? -- ja mikä teidät saa niin luulemaan, sir?\" kysyi hän. \"Onko\nteillä syitä?\"\n\n\"Hyvätkin!\" sanoi Peyton. \"Koska en usko, että se esine -- mikä se\nsitten liekin -- ollenkaan oli siellä. Turha vaiva!\"\n\n\"No missä te sitten luulette sen esineen -- mikä se sitten liekin, niin\nkuin te sanotte, -- voivan olla, sir?\" kysyi Jifferdene. \"Te tunnutte\nolevan hyvin asian perillä.\"\n\n\"Olen lehdistä lukenut siitä mahdollisimman paljon, ja tämä herra\nCranage on kertonut lisää\", vastasi Peyton. \"Luulen sen esineen olevan\nlady Renardsmeren taskussa.\"\n\nJifferdene huokasi ja nyökkäsi useita kertoja.\n\n\"Olenpa melkein yhtä mieltä kanssanne\", sanoi hän hiljaa. \"Ja jos tuo\nkiinalainen yhä jatkaa, silloin... lady Renardsmere on seuraava.\"\n\n\"Ellette te ole siepannut häntä kiinni, ennen kuin hän ehtii lady\nRenardsmeren kimppuun\", sanoin minä. \"Mutta tarkoitatteko todellakin,\nJifferdene --\"\n\nHän nousi seisomaan ja teki torjuvan liikkeen kädellään, ikään kuin\npyytäen päästä enemmistä huomautuksista.\n\n\"Olen kokenut paljon merkillistä iälläni, hyvät herrat\", sanoi hän.\n\"Olen nähnyt toisenkin kummallisen ja ihmeellisen asian, olenpa itsekin\nsuorittanut töitä, jotka on arvioitu sekä älykkäiksi että viekkaiksi.\nMutta sanonpa teille -- en vielä ikinä ole tavannut tämän veroista\npirullisen viekasta konnaa! Puuttuu vain nähdäkseni hänet! Ei ole\nepäilystäkään, että hän on oleskellut Lontoossa siitä Portsmouthin\ntapahtumasta asti, johon te, herra Cranage, otitte osaa; eikä ole\nepäilystä siitäkään, että ne kolme miestä, jotka tunti sitten näin,\novat hänen apulaisiaan tai tovereitaan tai kumpiakin, mutta mies itse\n-- Jumala paratkoon, hän ehkä on aineeton henkiolento, ja --\"\n\n\"Uskonpa hänen olevan hyvinkin aineellista lihaa ja luuta --\nkeltaisen\", keskeytti Peyton. \"Eivät aineettomat henkiolennot puukkoa\nkanna!\"\n\nJifferdene nyökkäsi taas -- tyhjälle. Sitten hän huomauttaen, että\nhänellä oli auto ulkopuolella ja että hänen oli lähdettävä, hyvästeli\nPeytonia ja viittasi minua seuraamaan itseään ulos. Parvekkeelle\npäästyä hän kääntyi tuttavallisesti puoleeni.\n\n\"Herra Cranage\", kuiskasi hän, \"muuan sana yksin teille! Ettekö sano\ntietävänne, missä lady Renardsmere on? Minäkään en tiedä, missä hän\nmahdollisesti jo tänään on, mutta tiedän, missä hän oli kolme päivää\nsitten. Pariisissa! Hän on nähty siellä Bristolin hotellissa. Ja\narvatkaapa kenen seurassa -- nähty keskustelevan hänen kanssaan?\"\n\n\"Menkää jo arvaamisinenne!\" tokaisin. \"Sanokaa!\"\n\n\"Herra Chengin!\" vastasi hän, katsoen minuun tarkoittavasti. \"Herra\nChengin -- jolta Chuh Sin-rosvosi!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nPark Lanen taloudenhoitaja\n\n\nKokonaisen minuutin seisoimme äänettöminä toisiimme tuijottaen, sitten\nme noudattaen yhteistä mielijohdetta lähdimme astelemaan talosta\npoispäin, vaikka ketään ei ollut lähempänä kuin eräs palvelija,\njoka seisoi eteishuoneen ovella, ja eräs vuokra-ajuri, joka odotti\nparvekkeelta johtavien portaiden juurella.\n\n\"Miten tuo on teidän tietoonne tullut, Jifferdene\", kysyin minä.\n\n\"Kerron teille, herra Cranage\", vastasi hän. \"Kuten tiedätte, olemme\nmelkein alusta alkaen epäilleet, että lady Renardsmere on tavalla tai\ntoisella sekaantunut tähän juttuun. Te tiedätte, miten hän pujahti\nminulta pakoon, kun tulin tänne. Se tietenkin teki asiat pahemmiksi\n-- miksi hän muuten olisi tahtonut väistää minua, ellei hänellä olisi\nollut jotakin salattavaa? Me yritimme saada hänet käsiimme Lontoossa\nhänen suuresta talostaan Park Lanen varrelta, sitten parista hienosta\nhotellista, joissa hänellä on tapana toisinaan asua -- kaikki turhaan!\nHän lienee ollut -- todennäköisesti olikin -- talossaan Park Lanella\ntunnin tai kaksi iltapäivänä tai iltana, jolloin hän livahti täältä\ntiehensä, mutta sen jälkeen hän epäilemättä lähti mannermaalle Doverin\nkautta -- sain tiedon, että hänet oli nähty Doverissa 'Loordi Wardenin\nhotellissa' sinä yönä.\"\n\n\"Tekö saitte?\" huudahdin minä.\n\n\"Sainhan minä -- en jättänyt kiveäkään kääntämättä löytääkseni\nhänet, sillä saatuani hänet kerran käsiini voisin saada häneltä\nmuutamia hyvin tarpeellisia tietoja\", hän vastasi. \"Mutta hän pääsi\nmenemään. No niin, kuten tiedätte, päätimme me muutamia päiviä sitten\npäämajassa saattaa koko jutun yleisön tietoon kaikessa laajuudessaan\nja antaa sanomalehdistölle täyden luottamuksemme; sen johdosta\nsitten ilmestyivät ensin ilta-, sitten aamulehtiin nuo pitkät, koko\njuttua käsittelevät selostukset, meidän näkökannalta katsoen --\npäivä oli juuri sama, jolloin teillä oli tuo seikkailunne noiden\nkolmen lurjuksen kanssa, jotka olen nähnyt tänä aamuna Portsmouthin\nvankilassa. Eilen minua sitten tuli tapaamaan _Daily Sentinelin_\nPariisin kirjeenvaihtaja, joka oli tullut Lontooseen lehtensä asioissa.\nHän kertoi minulle, että hän päivää ennen Pariisista lähtöään\nsattumalta kävi Bristol-hotellissa ja näki siellä lady Renardsmeren\nkeskustelemassa erään vanhan kiinalaisen herrasmiehen kanssa, joka\nilmeisesti oli tärkeä henkilö. Hän tunsi lady Renardsmeren ulkonäöltä\naivan hyvin, sillä hän oli ollut sanomalehtimiehenä Lontoossa,\nennen kuin ryhtyi nykyiseen virkaansa Pariisissa, ja tunsi jokaisen\nhuomattavan henkilön suuressa maailmassa; kiinalaista herrasmiestä\nhän ei tuntenut, mutta kuten kaikki sanomalehtimiehet, oli hän valmis\nottamaan siitä selvää ja saikin kohta kuulla, että se oli herra Cheng,\nhyvin korkea-arvoinen kiinalainen liikemies. Hän, tuo kirjeenvaihtaja,\noli tietenkin lukenut koko tuon salaperäisen jutun Lontoon lehdistä\nja nähnyt lady Renardsmeren nimen mainittuna, samoin kuin herra\nChenginkin, niin että hänestä oli mielenkiintoista nähdä heidät\nyhdessä. Kun hän tiesi jonkun tunnin kuluttua lähtevänsä Lontooseen,\npäätti hän käydä tapaamassa meikäläisiä Scotland Yardissa ja kertoa\nmeille, mitä oli nähnyt. Ja kun hänellä silloin oli jonkun verran aikaa\nliikenemään ja hän oli hyvin perillä asiasta, joka oli voimakkaasti\nkiinnittänyt hänen mieltänsä, päätti hän samalla, kun kerran oli\npaikkakunnalla, antaa meille vähän käytännöllistä apua. Ja sen hän\ntekikin.\"\n\n\"Millä tavalla?\" kysyin minä. \"Millaista käytännöllistä apua?\"\n\n\"No niin\", jatkoi Jifferdene, \"jos olisitte lukenut sanomalehdissä\nolleen kertomuksen, niin olisitte nähnyt, että siinä suoraan sanottiin\ntuon herra Chengin asuneen juuri Bristol-hotellissa Pariisissa, silloin\nkun hänen sihteerinsä Chuh Sin ryösti häneltä jonkun erinomaisen\narvokkaan esineen -- mitä se lieneekin, sillä me emme ainakaan tiedä.\nTuo sanomalehtimies -- nokkela veitikka muuten! -- ajatteli, että\nhän koettaisi hankkia vähän kuvausta Chuh Sinistä niiltä henkilöiltä\nBristol-hotellissa, jotka muistivat hänet. Se hänelle onnistuikin --\naivan helposti -- ja hän toisti minulle heidän kertomuksensa miehestä,\njota me niin kiihkeästi etsimme: jos herra Cheng olisi ollut meille\nsuora ja vilpitön, olisi meiltä ehkä säästynyt paljon vaivaa, ja\nmurhia olisi tapahtunut vähemmän. Tuo Chuh Sin on niitä kiinalaisia,\nsanottiin, jotka helposti käyvät eurooppalaisesta; hän kuuluu käyneen\nhyvin hienosti puettuna Pariisissa, ja harvat ihmiset, arvelivat he,\nolisivat tunteneet häntä kiinalaiseksi; toisaalta kuitenkin, lisäsivät\nhe, jos hänet näki kotimaansa puvussa, jota hän toisinaan käytti,\noli ulkomuodon ero hämmästyttävä. Mitä häneen muuten tulee, puhuu\nhän englantia ja ranskaa täydellisesti, englantia ilman pienintäkään\nmurteellisuutta, ja on kauttaaltaan hyvin viekas, vikkelä henkilö.\nHotellin isäntä, joka oli ollut paljon asioissa hänen kanssaan,\nmainitsi sanomalehtimiehelle hänen olevan todella älykkään miehen -- ja\nluullakseni, herra Cranage, me tiedämme, että niin on laita.\"\n\n\"Me tiedämme myöskin, Jifferdene, että hänessä on huomattava\nepämuodostus\", sanoin minä. \"Ja niin ollen pitäisi hänen olla helposti\ntunnettavissa.\"\n\n\"Kyllä kai -- suoranaisessa kosketuksessa ollen!\" myönsi hän. \"Mutta\nkukaan ei ole milloinkaan ollut suoranaisessa kosketuksessa hänen\nkanssaan. Me nyt kuitenkin yritämme. Mutta -- mitä asiaa luulette lady\nRenardsmerellä olleen tuolle vanhalle kiinalaiselle?\"\n\n\"Minä en aio ruveta arvailemaan, Jifferdene\", vastasin, \"lady\nRenardsmerellä on omat menettelytapansa eikä hän kärsi, että niihin\nsekaannutaan. Ja hän lukee sanomalehdet -- ollen innokaskin lukija --\nja tietää siis, mitä tapahtuu ja missä vaarassa hän itse on.\"\n\n\"Vaarassa\", hän sanoi. \"Niin juuri -- jos hän, kuten epäilen, on\nsekaantunut asiaan, on hän vaarassa, niin kauan kuin tuo kiinalainen\nkäy vapaana. Me mietimme lähettää jonkun Pariisiin tapaamaan ja\nvaroittamaan häntä...\"\n\n\"Ja sinne tultuanne huomaatte hänen todennäköisesti olevan tiessään\",\nsanoin minä. \"Minä puolestani uskon, ettei hän näyttäydy täällä ennen\nkuin juuri Derbyn edellä.\"\n\n\"Niin, Derby!\" huudahti hän. \"Tosiaan, silloin hän tulee kotiin! Mutta\npaljon ehtii vielä vettä juosta Lontoon-sillan alitse, ennenkuin se\npäivä koittaa, vaikka jo alkaakin olla lähellä. Nyt minä lähden.\"\nHän puristi kättäni ja kääntyi mennäkseen ajurin luo, mutta pysähtyi\njälleen viitaten taloa kohden. \"Kumma on\", sanoi hän tuttavallisesti\nkuiskuttaen, \"kumma on minusta, ettei ole yritetty hyökätä _tuonne!_\n-- _hänen_ kimppuunsa, silloin kun hän oli siellä. Mutta ehkä kinu\nkavereineen on vasta hiljakkoin saanut tietää, että hän on asiaan\nsekaantunut. Mutta entä jos --\"\n\n\"Mitä sitten, Jifferdene?\" kysyin minä.\n\n\"Jospa kiinalainen käy teillä jonakuna yönä vieraisilla?\" esitteli hän.\n\"Se on hyvin mahdollista!\"\n\n\"Talossa on paljon miehiä ja ampuma-aseita myöskin\", vastasin minä.\n\"Itse olen jo viikon päivät pitänyt revolveria povitaskussani.\"\n\n\"Siinä luullakseni menettelette viisaasti\", huomautti hän. \"Surma\nkulkee vapaana, vai miten? No, me emme voi muuta tehdä kuin parhaamme,\nherra Cranage. Ja parastamme yritämme, uskokaa pois.\"\n\nSitten hän lähti, ja minä palasin Peytonin luo, jonka kanssa minulla\nriitti joutavaa juttua loputtomasti. Peyton oli suuresti innostunut\nasiaan, johon sattuma oli hänet viskannut, ja ollen mies, jolla oli\nkyllin aikaa ja varoja, oli hän päättänyt seurata sen kehitystä\nloppuun saakka. Eikä hän oikeastaan voinutkaan päästä siitä erilleen\nvähään aikaan, sillä kun noita kolmea lurjusta kerta toisensa jälkeen\ntutkittiin, oli hänenkin välttämättä oltava todistamassa, ja niin\nhäntä, minua, Peggietä ja Walkeria kuulusteltiin todistaja-aitiossa\nheidän kanssaan vastatusten, kunnes aivan kyllästyimme katselemaan\nheidän yrmeitä tai uhkaavia kasvojansa. Kun en voinut pitkittää lady\nRenardsmeren vieraanvaraisuutta Peytonia kohtaan ikuisesti, asettui\nhän asumaan 'Renardsmeren Vaakunaan', joka oli sopiva keskus hänen\npysyäkseen kosketuksissa sekä minun että poliisin kanssa. Koska minulla\nsiihen aikaan oli vähän tekemistä, olimme paljon yhdessä ja vietimme\nison osan päivästä aina Mansonin huvilassa, jossa Välkehtivää Rubiinia,\nyötä päivää vartioituna kuin kuningatarta, jonka henki ja valtaistuin\novat vaarassa, lopullisesti viimeisteltiin Derbyä varten. Tämmöisissä\nhommissa kului aika, kunnes oli enää yksi viikko jälellä Derbyyn. Asema\noli silloin seuraava: Kiinalaista ei ollut löydetty, eivätkä poliisit\nolleet tavanneet hänestä ainoatakaan jälkeä. Mutta esiintyneitten\nvarsin raskauttavien todistusten nojalla, joitten joukossa johtajalta\ntavatut muistiinpanot olivat tärkeänä tekijänä, syytettiin noita\nkolmea miestä asianmukaisesti Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren\nmurhasta ja pidettiin tutkintovankilassa seuraaviin käräjiin saakka.\nJohtajan henkilöllisyys oli täysin vahvistettu; mitä noihin molempiin\ntoisiin tuli, kieltäytyivät he edelleen ehdottomasti ilmoittamasta\nnimiään, eivätkä poliisit tähän mennessä olleet päässeet selville\nsiitä, keitä he olivat. Ja tärkeämpi ehkä kuin mikään muu oli meille\nitsellemme se seikka, ettemme tähän asti, se on perjantaihin ennen\nEpsomin kevätkilpailujen alkamista, olleet kuulleet sanaakaan lady\nRenardsmerestä, emme saaneet häneltä kirjettä emmekä sähkösanomaa.\nMutta mainittuna perjantaina vaitiolo päättyi.\n\nMinulla oli par'aikaa käsillä sen aamuinen kirjeenvaihto -- paljon\nei ollut saapunutkaan lady Renardsmeren poissa ollessa -- kun\ntaloudenhoitaja Burton noin puolenpäivän aikaan ilmestyi huoneeseeni.\nHän näytti salaperäiseltä, johon tuli lisäksi, niin kuvittelin,\njonkinlainen kevennyksen ja tyydytyksen tunne. Hän tuli aivan pöytäni\nviereen ja rupesi, tarpeettomasti kylläkin, kuiskaten puhumaan.\n\n\"Herra Cranage! Joycey on täällä, sir -- tahtoo tavata teitä.\"\n\nKatsahdin häneen kysyvästi.\n\n\"Joycey?\" sanoin minä. \"Kuka on Joycey?\"\n\n\"Unohdin, että te ette sitä tietänyt, sir. Hän on Park Lanen\ntaloudenhoitaja. Luullakseni hän tuo jotakin ilmoitusta hänen\narmoltaan. Teille, herra Cranage.\"\n\nNousin pöydästäni -- epäilemättä vähän kiihkeästi.\n\n\"Tuokaa hänet sitten heti tänne, Burton!\" sanoin minä. \"Eikö hänellä\nole mitään ilmoitusta teille?\"\n\n\"Minulleko -- ei ole, sir. Teille vain. Minä -- minä en ole tehnyt\nhänelle mitään kysymyksiä, sir. Jos --\"\n\n\"Mitä, Burton?\"\n\n\"Toivon, että voisitte saada häneltä tietää, missä hänen armonsa on,\nsir! Minä -- asia on niin, että minua alkaa huolettaa ja kummastuttaa!\nJa Joycey -- ollen noita umpimielisiä luonteita -- ei kyllä kertoisi\nminulle mitään, vaikka kuinka paljon kyselisin! Jos te, sir --\"\n\n\"No niin, Burton; käskekää hänet sisään. Ehkä hän selittää kaikki.\nAinakin...\"\n\nSeisoin pöytäni luona odottaen Park Lanen taloudenhoitajan tuloa.\nSiinä hän kohta olikin, moitteettomasti mustiin puettu henkilö, käynti\npehmeä, ääni pehmeä, lempeä, kohtelias, mies kuin kissanpenikka, naama\nsellainen, jollaisen silloin tällöin näkee muotikirkon saarnastuolissa\nja sattumalta tapaa lakimiehenkin tekotukan alla, ja hän teki\nkumarruksen, joka ei olisi voinut olla sen kunnioittavampi, vaikka\nolisi ollut tarkoitettu kuninkaalle.\n\n\"Hyvää huomenta, Joycey\", sanoin minä. \"Teillä on ilmoitus minulle.\"\n\n\"Niin on, sir. Hänen armoltaan.\"\n\n\"Hyvä on!\" sanoin minä. \"Istukaa. Mikä se on?\"\n\nHän istui, asettaen silkkihattunsa, hansikkaansa, sateensuojansa\nsievään järjestykseen ympärilleen.\n\n\"Ehkä suvaitsette odottaa jonkun minuutin, sir\", vastasi hän. \"Seikka\non sellainen, että ilmoitus on tarkoitettu teille ja neiti Mansonille\nyhteisesti. Neiti Mansonille on sähkötetty, sir, että hän olisi täällä\ntäsmälleen kello kaksitoista. Nyt puuttuu siihen minuutti tai kaksi,\nsir.\"\n\n\"Ymmärrän!\" sanoin minä. \"Ilmoitus on siis neiti Mansonille ja minulle.\nHyvä on. Katsotaanpas, näkyykö neiti Mansonia tulevan.\"\n\nMenin ikkunan luo ja katsoin ulos ajotielle. Peggie ratsasti juuri\npihalle. Lähdin parvekkeelle häntä vastaanottamaan. Hän nyökkäsi\nhypätessään oriinsa selästä alas, osoittaaksensa, että tiesi mistä oli\nkysymys.\n\n\"Onko hän täällä?\" kysyi hän, antaessaan oriin erään palvelijan\nhuostaan, joka oli rientänyt ulos. \"Joycey tarkoitan?\"\n\n\"Hän on täällä minun huoneessani\", vastasin minä. \"Hänellä on ilmoitus\nsinulle ja minulle -- yhteisesti.\"\n\n\"Lady Renardsmereltäkö?\" tiedusteli hän.\n\n\"Keneltäkäs muulta? Tule -- että saamme kuulla, mistä on kysymys.\"\n\nMe astuimme yhdessä huoneeseen. Joycey nousi ja kumarsi. Viittasin\nhäntä uudelleen istuutumaan ja annoin Peggielle nojatuolin siihen\nvastapäätä.\n\n\"No, Joycey!\" sanoin minä. \"Me olemme pelkkänä korvana. Miten kuuluu\nilmoituksenne?\"\n\nHän karisteli kurkkuaan -- muistuttaen minusta entistä enemmän\nmuotisaarnaajaa -- ja alkoi pehmeällä hunajanmakealla äänellä ja\nmelkein saarnanuotilla:\n\n\"Hänen armoltaan, sir -- teille ja neiti Mansonille. Hänen armonsa\ntahtoo ilmoittaa teille, että hän on vuokrannut Marengo-huvilan\nEpsomissa kilpa-ajoviikoksi. Ensi maanantai-illasta, sir, seuraavaan\nlauantaiaamuun saakka. Minä lähden sinne mukanani tarpeellinen\nmäärä palvelijoita Park Lanen talosta varhain maanantaina.\nHänen armonsa pyytää teitä olemaan niin hyvä ja saapumaan sinne\nmaanantai-iltapäivänä, mihin aikaan teille itsellenne vain parhaiten\nsopii, sir, kunhan vain ennätätte ajoissa päivälliselle, joka tarjotaan\nkello seitsemältä.\"\n\nHän pysähtyi katsoen kysyvästi minuun.\n\n\"Aivan niin, Joycey\", sanoin minä. \"Ilmoittakaa lady Renardsmerelle,\nettä minä olen siellä -- hyvissä ajoin ennen päivällistä.\"\n\n\"Olen kiitollinen teille, sir\", jatkoi tuo lempeä ääni. Henkilö, jolle\nse kuului, kääntyi erikoisesti Peggien puoleen. \"Hänen armoltaan\nterveisiä neiti Mansonille ja neiti Hepplelle\", hän jatkoi. \"Hänen\narmonsa pyytää ystävällisesti neiti Mansonia ja neiti Heppleä olemaan\nhänen vierainaan Marengo-huvilassa kilpa-ajoviikon ajan, maanantaista\nlauvantaihin.\"\n\nUudelleen sama kysyvä katse. Peggie vilkaisi minuun ja nyökkäsi sitten\nlähetille.\n\n\"Lady Renardsmere on todella hyvin ystävällinen\", sanoi hän.\n\"Ilmoittakaa lady Renardsmerelle, että neiti Hepple ja minä otamme\nvastaan hänen kutsunsa, Joycey. Se tuleekin juuri sopivaan aikaan,\nsillä minä en ollut vielä päättänyt, mitä tehdä tai missä asua. Kyllä\nme tulemme!\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen teille, neiti\", sanoi hän. \"Saisinko pyytää\nteitä myöskin, neiti, saapumaan ajoissa päivälliselle maanantaina?\"\n\n\"Kyllä vain, Joycey, kyllä me tulemme\", vastasi Peggie. \"Me saavumme\njohonkin aikaan iltapäivällä.\"\n\n\"Kiitos, neiti. Minulla on vain yksi asia enää ilmoitettavana\", jatkoi\nääni jälleen soluen monasti toistetun huolellisesti opitun läksyn\nnuottiin. \"Neiti Mansonille. Lady Renardsmere luottaa siihen, että\nneiti Manson, apunaan yksityisetsivät ja hänen omassa palveluksessaan\nolevat etsivät, huolellisesti vartioi Välkehtivää Rubiinia matkalla\nMansonin huvilasta Epsomin talleihin.\"\n\n\"Voitte kertoa lady Renardsmerelle, Joycey, että neiti Manson tekee\nkaiken tuon!\" sanoi Peggie naurahtaen. \"Välkehtivä Rubiini viedään niin\nsankan vartijajoukon keskellä, ettei mikään Derby-ehdokas milloinkaan\nennen ole saanut eikä vasta tule saamaan -- tarpeettoman suuren joukon,\nminun mielestäni. Voitte kertoa lady Renardsmerelle myöskin, että olen\njo hankkinut Välkehtivälle Rubiinille tallin Epsomissa ja järjestänyt\nsen niin, että sitä siellä vartioidaan ja suojellaan jok'ikinen\nsekunti, kunnes se seisoo valmiiksi satuloituna Derbyä varten. Ja\nvoitte kertoa hänelle myöskin, Joycey, että se varmasti voittaa\nuseammalla pituudella kuin mitä minä saatan arvatakaan!\"\n\n\"Olen kiitollinen teille, neiti -- olen kiitollinen teille, sir Siinä\noli kaikki, sir\", sanoi ääni. Henkilö, jolle se kuului, nousi, kumarsi\nja katsahti oveen. \"Pyydän kunnioittavasti toivottaa teille ja neiti\nMansonille hyvää huomenta, sir.\"\n\n\"Kiitos, Joycey -- samaa teille\", sanoin minä. \"Mutta vielä hetkinen.\nTe olette ilmoittanut asianne ja saanut vastauksemme, jotka te\nnähtävästi toimitatte lady Renardsmerelle. Onko hänen armonsa\nkaupungissa?\"\n\nNuo lempeät miellyttävät kasvot kävivät tutkimattomiksi; ääni, kun se\nsitten kaikui, kuulosti vähän kylmänlaiselta.\n\n\"Sitä minun ei ole lupa sanoa, sir.\"\n\n\"Tietenkin hän tulee Marengo-huvilaan?\"\n\n\"Sitä minun ei ole myöskään lupa sanoa, sir.\"\n\n\"Mutta -- eikö sinne tule muitakin vieraita paitsi meitä? Isompaa\nseuruetta, vai mitenkä?\"\n\n\"Marengo-huvilaan ei tule muita vieraita kuin neiti Hepple, neiti\nManson ja te itse, sir.\"\n\nMinä käännyin ja katsoin Peggietä ja Peggie kääntyi taloudenhoitajaan.\n\n\"Mutta tietenkin lady Renardsmere tulee katsomaan, miten hänen oma\nhevosensa juoksee!\" huudahti hän. \"Varmastikin hän tulee Epsomiin,\nvarmastikin --\"\n\n\"Siitä asiasta minä en tiedä mitään, neiti\", vastasi Joycey. \"Minulla\nei ole myöskään lupaa ilmoittaa muuta kuin mitä jo olen ilmoittanut.\nOlen pelkkä sanantuoja, neiti. Ja kun nyt olen tehtäväni suorittanut --\"\n\n\"Niinpä niin, Joycey\", sanoin minä. \"Me emme tahdo teitä pidättää.\nMaanantai-iltapäivällä olemme sitten Marengo-huvilassa. Nyt saa\nluullakseni Burton pitää teistä huolta, ennenkuin palaatte kaupunkiin?\"\n\n\"Kiitos, sir\", vastasi hän. \"Burton ja minä olemme oikein hyvät\nystävät, ja hän pitää minusta hyvän huolen, sir.\" Hän vetäytyi ovelle\nvielä kerran kumarrettuaan. Mutta käsi ovenkahvalla hän äkkiä muuttui\nkerrassaan inhimilliseksi. Hän katsahti Peggieen ja puoleksi ujo,\npuoleksi leikillinen hymy hiipi hänen suupieliinsä. \"Totta kai se tamma\nvarmasti voittaa, neiti?\" hän kysyi. \"Onkohan se aivan varmaa?\"\n\n\"Aivan!\" sanoi Peggie juhlallisesti. \"Sitä ei mikään voi voittaa! Mutta\nmiksi kysytte, Joycey, oletteko lyönyt vetoa siitä?\"\n\nHän nyökkäsi miettivästi ja hänen silmiinsä tuli kauas tähtäävä ilme.\n\n\"Toivon voittavani paljon rahaa, neiti\", vastasi hän yksinkertaisesti.\n\"Minun on onnistunut aina viime syksyn asti saada kohtuullisia\nvoittoja, ja minä olen jatkuvasti sijoittanut rahojani ihan viime\naikoihin saakka, jolloin tietysti voittomahdollisuudet ovat\npienentyneet. Minusta tulee aika varakas mies, neiti, jos Renardsmeren\nvärit ensimmäisinä sivuuttavat ensi keskiviikkona. Mutta ellei...\"\n\nHän väänsi kasvonsa hautajaisilmeeseen, puisteli päätään, muisti missä\noli ja muuttui taas hyvin harjaantuneeksi palvelijaksi, kumarsi ja\nhävisi. Peggie ja minä katselimme toisiamme.\n\n\"Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?\" sanoi hän. \"Eikö hän aiokaan\ntulla Epsomiin?\"\n\n\"Ellei hän tule, olen enemmän kummissani kuin milloinkaan eläessäni\nolen ollut!\" vastasin minä. \"Tämä on vain muuan hänen oikkujaan.\nVarmasti hän näyttäytyy Marengo-huvilassa maanantaina -- tai tiistaina\n-- selvä kuin päivä. Tunnetko muuten Marengo-huvilaa?\"\n\n\"Tunnen kyllä\", vastasi hän. \"Melko hyvin. Se on vanha, kaunis talo\nkaupungin alemmassa osassa, runsaasti puita kasvavan puutarhan\nkeskellä. Sen omistaja vuokraa sitä kilpa-ajoviikoksi. Se on kylliksi\niso suurelle vierasjoukolle.\"\n\n\"Sitten me kolme siihen mukavasti sovimme!\" sanoin minä. \"Minusta\ntuntuu oikein hauskalta. Olen vähän kyllästynyt täällä olooni enkä\nvälitä kuinka pian maanantai jännityksineen saapuu. Meillä on ollut\nliian paljon väärää jännitystä viime aikoina.\"\n\n\"Saatpa kyllä kokea jonkun verran jännitystä keskiviikkona, hyvä Jim!\"\nsanoi hän nauraen. \"Odota vain kiltisti!\"\n\nMutta sitä sain jo ennemmin, ja vielä toisenlaista sittenkin. Samana\niltana sain poliisiviranomaisilta erään ilmoituksen -- noiden kolmen\nvangitun miehen johtaja tahtoi välttämättä tavata minua.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nVaroitus\n\n\nSpiller, Portsmouthin etsivä, minulle tämän yllättävän ilmoituksen toi.\nHän tuli Renardsmeren kartanoon muutamia tunteja sen jälkeen kuin Park\nLanen taloudenhoitaja oli lähtenyt, ja minä näin heti paikalla hänen\nkäytöksestään, että hänellä oli jotakin salaperäistä ilmoitettavana.\n\nPeyton oli minun seurassani hänen saapuessaan, mutta nähtävästikään ei\nSpiller aikonut ruveta puhumaan kolmannen henkilön läsnä ollessa, ja\nminä vein hänet toiseen huoneeseen.\n\n\"Mitä nyt, Spiller?\" minä sanoin, kun suljin oven. \"Onko mitään uutta\ntapahtunut?\"\n\nHän katsahti minuun omituisesti ja taputti olkapäähän.\n\n\"Macfarlane!\" hän sanoi. \"Macfarlane, herra Cranage! Sen vuoksi minä\ntäällä olen.\"\n\nMacfarlane-nimellä tunnettiin noiden kolmen tutkintovankilassa olevan\nmiehen johtaja. Oliko se sitten hänen oikea nimensä vai ei, sitä\nen tiedä; sillä nimellä ainakin hän oli suorittanut kunniattoman\nelämänuransa erään lääkärin apulaisena Portsmouthissa, ja sillä nimellä\nhän oli sallinut itseään nimitettävän tutkintotilaisuuksissa tuomarin\nedessä.\n\n\"Mitä Macfarlanesta?\" kysyin minä. \"Onko hän päässyt karkuun?\"\n\n\"Karkuun!\" vastasi hän naurahtaen. \"Mitä vielä, herra Cranage! Siihen\nei taida olla paljoakaan tilaisuutta kellään tuosta joukosta! Ei -- hän\ntahtoo tavata teitä.\"\n\n\"Tahtoo tavata minua!\" huudahdin. \"Miksi?\"\n\n\"Sen hän vain itse tiennee\", vastasi hän. \"Parin viime päivän aikana\non hän kärttänyt johtajaa sallimaan hänen tavata teitä. Hänellä\non jotakin ylen tärkeää kerrottavaa teille. Ja -- minä tulin siitä\nilmoittamaan.\"\n\n\"Jotakin yksityisluontoista asiaa kai?\" tiedustelin minä.\n\n\"En tiedä -- minulla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä\nlienee\", vastasi Spiller. \"Mutta mitä sen yksityisluontoisuuteen tulee,\nette voi saada tavata häntä kahden kesken. Vartija tai vartijoita tulee\nolemaan läsnä. Vaan niistä hän kai välittää yhtä vähän kuin pöydistä\ntai tuoleista, kun vain saavuttaa tarkoituksensa. Kysymys on vain siitä\n-- tuletteko?\"\n\n\"Ehkä pitänee tulla\", sanoin minä. \"Mitä te tekisitte?\"\n\n\"Menisin -- tietysti\", vastasi hän. \"Ei milloinkaan tiedä, mitä saa\nkuullaksensa. Hän ei ole tavannut ketään -- ei edes asianajajaakaan\n-- sen jälkeen kuin hän ja ne toiset kaksi määrättiin pidettäviksi\nvankilassa, mutta nyt hän haluaa ylen kiihkeästi tavata teitä. Se on\nvarma todistus siitä, että hänen sanottavansa on kuulemisen arvoista.\"\n\n\"No -- milloin siis?\" kysyin minä.\n\n\"Tulkaa minua kohtaamaan vankilan ulkopuolelle, pääkäytävän luo, kello\nkahdeltatoista huomenna\", sanoi hän \"Minä järjestän kaikki teille.\nVoitteko ajaa sinne autolla, herra Cranage?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin. \"Olen siellä kello kahdeltatoista -- keskipäivällä.\"\n\nHän lähti heti sen jälkeen matkoihinsa, ja minä palasin Peytonin luo ja\nkerroin hänelle Macfarlanen toivomuksesta tavata minua.\n\n\"Ei suinkaan hän aio ruveta tunnustuksia tekemään -- minulle!\" sanoin.\n\"Sehän olisi --\"\n\n\"Ei mitään tunnustuksia!\" keskeytti Peyton. \"Minun käsitykseni\nsiitä miehestä on, että hän jatkaa loppuun asti sanomatta sanaakaan\nitse pääsiasta. Hän on pelinsä pelannut ja hävinnyt -- ja ottaa\nvastaan rangaistuksensa nurisematta. Ei -- hänellä on jotakin\nkerrottavaa teille. Minunkin tekee mieleni tietää, mitä se on. Jotakin\ntavallisuudesta poikkeavaa arvatenkin.\"\n\nPäätimme, että Peyton tulisi minun kanssani aamulla ja odottaisi\nautossa, kunnes olin tavannut Macfarlanen. Walker ajoi meidät sinne, ja\npuolenpäivän aikaan astuin autosta vankilan ovella ja tapasin Spillerin\nodottamassa. Kymmentä minuuttia myöhemmin huomasin olevani yksin\nlikaisenharmaassa, koppia muistuttavassa huoneessa, jonka keskitse kulki\nkaksinkertainen ristikkoaita. Kuului avainten rätinää lukoissa, telkien\nkalinaa ja kohta ilmestyi Macfarlane, vartija sivullaan ja toinen\naituuksessa välillämme. Katselin häntä kiihkeän uteliaana. Hän ei ollut\npaljoa muuttunut. Jokin hänessä muistutti ansaan joutunutta eläintä,\nmutta hän karkoitti mielestään kaikki ajatukset ympäristöstään ja\nnyökkäsi minulle, aivan kuin olisimme tavanneet toisemme tavallisissa\nolosuhteissa.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Cranage\", sanoi hän, tullen ihan aitauksen luo.\n\"Olen kiitollinen teille siitä, että tulitte.\"\n\n\"Teilläkö on jotakin kerrottavaa minulle?\" vastasin minä.\n\n\"Niin on\", sanoi hän. Sitten hän pysähtyi katsellen minua vakavasti.\n\"Eräs kysymys ensin. Tiedättekö, missä lady Renardsmere on?\"\n\n\"En!\" vastasin minä. \"En tiedä!\"\n\n\"Olen laskenut päiviä\", jatkoi hän jurosti hymyillen. \"Ensi\nkeskiviikkona on Derby-päivä. Näettehän te lady Renardsmeren ennen\nkeskiviikkoa?\"\n\n\"En ole varma\", vastasin minä. \"Toivoakseni.\"\n\n\"Mutta ainakin voitte nähdä Peggie Mansonin, milloin vain haluatte,\nvaikka tunnin tai parin kuluttua tästä?\" sanoi hän melkein innokkaasti.\n\"Voittehan, eikö niin?\"\n\n\"Tietenkin voin!\" myönsin minä. \"Vaikka tänä iltapäivänä vielä, jos\ntarvis on.\"\n\nHän nyökkäsi melkein tyytyväisesti ja näytti siirtyvän lähemmäs aitaa,\njosta hän piti kiinni.\n\n\"Olen lannistettu!\" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. \"Tämä seikkailuni\nloppuu -- tänne! -- toistaiseksi ainakin. Jäin jälkeen -- monen hevosen\npituuden verran! Mutta olen aina ollut oikean urheilun mies, Cranage,\nja sellaisena pysyn loppuun asti. Ja ellette voi päästä viipymättä\nkosketuksiin lady Renardsmeren kanssa, niin voitte ainakin neiti\nMansonin kanssa. Se, mitä minä siis -- urheilumiehenä -- halusin kertoa\nteille, oli seuraavaa. _Tamma on vaarassa_!\"\n\nHypähdin taaksepäin omalta puoleltani aitaa sulasta hämmästyksestä.\nLuullakseni molemmat vartijat myöskin hypähtivät, vaikka olivatkin\ntyhmän, tunnottoman näköisiä kavereita -- siitä ainakin olen varma,\nettä me kaikki kolme tuijotimme Macfarlaneen; tuijotimme, aivan kuin\nhän olisi kertonut meille joitakin uskomattomia uutisia.\n\n\"Mitä!\" huudahdin minä. \"Välkehtivä Rubiini!\"\n\n\"Välkehtivä Rubiini juuri!\" vastasi hän nyökäten. \"Sanon teille -- se\non vaarassa!\"\n\n\"Missä vaarassa?\" kysyin minä. \"Jotakin häiriötäkö tarkoitatte?\"\n\n\"Häiriötä sellaista, joka tekee sille mahdottomaksi voittaa\", vastasi\nhän kylmästi. \"Ja minä olen tänne kytketty ja olen urheilumies, ja\nmuu onkin jo kaikki mennyttä, ja tamma on hienoin hevonen, minkä\nmilloinkaan olen nähnyt -- sen sanon teille, hitto vie!\" puhkesi hän\näkkiä puhumaan. \"Menkää neiti Mansonin luo, mies, ja käskekää hänen\nvartioida suojattiansa itse joka ikinen minuutti tästä lähtien, kunnes\nse on satuloituna ja menossa! Vartioikaa -- vartioikaa!\"\n\nTuskin sain sanaa suustani tämän jälkeen. Seisoin kieli lamassa\ntuijottaen häneen.\n\n\"Sanon teille, Cranage!\" toisti hän. \"Sanon teille!\" \"Mutta tammaahan\non vartioitu yötä päivää viikkokausia!\" änkytin lopuksi. \"Siellähän on\nerikoinen vartiosto yksityisetsiviäkin --\"\n\n\"Hitto vieköön teidän yksityisetsivienne vartiostot!\" keskeytti hän\närtyisesti. \"Minä kerron teille, mitä tiedän, Cranage. Lähtekää\nheti paikalla kertomaan neiti Mansonille. Ottakaa te ja hän ja tuo\namerikkalainen tehtäväksenne vuoron perään pitää silmällä Välkehtivää\nRubiinia, kunnes se kirjaimellisesti on lähtöpaikalla, taikka...\"\n\nÄkkiä hän pysähtyi, ja häijyihin silmiin tuli omituinen ilme. Samassa\nhän äkkiä naurahti, ja kun hän jälleen ryhtyi puhumaan, kävi se\nilkkuvaan, pilkalliseen tapaan.\n\n\"En ole milloinkaan elämässäni tehnyt yhdellekään miehelle tai naiselle\nmitään palvelusta, Cranage, mikäli muistan!\" sanoi hän. \"Minua on\nitseäni liika paljon potkittu ja tyrkitty aina pikku pojasta asti!\nMutta minusta tuntuu jollakin tavalla hyvältä ajatella, että olen\ntehnyt hyvän palveluksen -- kauniille hevoselle! Siinä kaikki, Cranage.\nSaatte mennä!\"\n\nHän poistui nopeasti; seuraavana hetkenä olin yksinäni. Ja minäkin\nlähdin nopeasti pois tuosta hirveästä, synkästä huoneesta, takaisin\nSpillerin luo... ja Peytonin, joka odotti isossa autossa portilla.\n\nSpiller katsoi minua tutkivasti. Hän näytti kovin uteliaalta. Mutta\ntämä oli minun asiani.\n\n\"Selvä on, Spiller\", sanoin minä astuessani suoraan autoon. \"Olen\nnähnyt hänet ja kuullut, mitä hänellä oli sanottavaa. Ja se on aivan\nyksityisluontoista asiaa. Hyvästi! -- Ajakaa kaupungista, Walker!\"\n\nMe olimme sivuuttaneet kaupungin laitaosat, ennen kuin virkoin\nsanaakaan Peytonille. Kun sitten olimme ajaneet muutamia kilometrejä\nja tulleet erään vanhanaikaisen tiepuolessa olevan majatalon luo,\nannoin Walkerin pysähtyä ja pyydettyäni Peytonia astumaan ulos vein\nhänet erääseen yksityishuoneeseen. Saatuamme eteemme leivänkannikan ja\njuustoa sekä lasin olutta, kerroin sitten hänelle koko kohtauksen.\n\n\"Ja mitä nyt ajattelette asiasta?\" kysyin minä.\n\n\"Että hänen puheensa nähtävästikin on totta!\" vastasi hän.\n\n\"Mutta miten? -- miksi?\" huudahdin minä. \"Mitä on tammalla tekemistä\nkoko tämän murhajutun kanssa? Miten se siihen kuuluu?\"\n\n\"Lady Renardsmere kuuluu\", sanoi hän. \"Hän on tamman omistaja.\"\n\nKoetin jotenkin arvailla asiaa.\n\n\"Ettehän tarkoittane -- kostoa?\" kysyin minä äkisti.\n\n\"Sentapaista se ehkä lienee\", myönsi hän. \"Ilkeintä asiassa on,\nCranage, ettette te tiedä eikä kukaan tiedä, mistä oikeastaan on\nkysymys. Tuo kaveri, jonka juuri olette tavannut, tietää koko joukon\nenemmän kuin mitä hän on kertonut. Omituinen oikku miehen luonteessa,\nettä hän on kertonut teille niinkin paljon. Mutta hän on kertonut!\nToimikaa siis te.\"\n\n\"Miten?\" sanoin. \"Miten?\"\n\n\"Että menette suoraan neiti Mansonin luo ja kerrotte hänelle joka\nsanan\", vastasi hän. \"Macfarlane teki erään ehdotuksen. Meidän kolmen\nolisi vartioitava yötä päivää aina keskiviikkoon asti. Minä kyllä otan\nosani suorittaakseni.\"\n\n\"Ettekö luule, että te ja minä voisimme sen tehdä, kahden?\" sanoin. \"Te\npäivällä, minä yöllä. Sittenpä olisikin kumma, ellei turvallisuus olisi\ntaattu, kun apuna vielä ovat kaikki nuo salapoliisit, tallirengit ja\nkoko loppujoukko...\"\n\n\"Käskekää ajaa suoraan Mansonin huvilaan\", sanoi hän. \"Kuta pikemmin\nhän tietää, sitä parempi. Mutta...\" Hän pysähtyi, pudisti päätään ja\npani suunsa suppuun.\n\n\"Mitä?\" kysyin minä.\n\n\"Kiinalainen se taas kummittelee!\" vastasi hän. \"Hän on sen pohjalla!\nMacfarlane on pettänyt hänet tässä kohden, mutta -- kiinalainen se\non! Kaiken takana on perin salaisia hommia, salaisia tietoja -- mutta\nmitä? Minusta näyttää, että kiinalainen ja hänen koplansa kaiken\nmatkaa ovat olleet yhtä päivää myöhässä -- yhtä päivää myöhässä\nHollimentin suhteen, samoin Quartervaynen, Neamoren ja Pennithwaiten!\nMutta Macfarlane ilmeisesti tietää, että vaikka hän ja nuo kaksi\nmuuta on pantu kiinni, on kiinalainen vapaana -- ja hänellä on vielä\nvalttikortti kädessään. Mikä valtti? -- Niin, hän tahtoo päästä tuon\nkilpa-ajohevosen ja lady Renardsmeren kimppuun! Ja lady Renardsmere on\npiilossa. Mutta tamma ei ole. Tulkaa -- lähdetään neiti Mansonin luo.\"\n\nMe astuimme Mansonin huvilan ruokahuoneeseen juuri kun Peggie ja\nneiti Hepple asettuivat aamiaispöytään. He vaativat meitäkin yhtymään\nseuraansa, mutta me olimme molemmat aivan liiaksi touhuissamme\n-- kiihdyksissä, mitä minuun tulee -- voidakseni syödä, ja minä\nolin jokseenkin kärsimätön siihen asti kun Peggie sai toimitetuksi\nsisäkkönsä huoneesta ulos ja me neljä olimme keskenämme. Silloin minä\nkerroin koko tarinan. Se vaikutti eri tavalla kahteen kuulijaani. Neiti\nHepple kävi yhä vakavammaksi -- mutta Peggie yhä kärsimättömämmäksi ja\nsuuttuneemmaksi.\n\n\"Koko asia on kerrassaan järjetön!\" puhkesi hän puhumaan, kun minä olin\nlopettanut kertomukseni. \"On yhtä mahdotonta, että tammalle voidaan\nmitään vahinkoa tehdä kuin että -- kuin että... minä en voi löytääkään\nsopivaa vertausta! Milloinkaan en ole sellaista jonninjoutavaa kuullut.\nEi mitään hevosta sinä ilmoisna ikänä ole sen huolellisemmin vartioitu.\nMiten voisi kukaan päästä siihen käsiksi? Alkaakseni minusta -- minä\nolen kulunut melkein luuksi ja nahaksi sitä vahtiessani. Entäs sitten\nBradgett. Hän on laihtunut pitkästä huolesta sen tähden. Sitten sen\noma tallipoika -- minun on pitänyt suoraan ajaa hänet pois sen luota\nsyömään ja nukkumaan. Entäs sitten kaikki minun mieheni ja tallirenkini\naina siinä ympärillä? Ja vielä nuo kuusi yksityisetsivää, jotka\nsyövät hyötyä tekemättä lady Renardsmeren kustannuksella, vahtimassa\nyötä päivää! -- Koko juttu on naurettava. Tamma ei ole milloinkaan\npistänyt päätään tallistaan, niin ettei kymmenittäin silmäpareja ole\nollut siihen tuijottamassa -- ei milloinkaan astunut tai nelistänyt\npienintäkään matkaa, niin ettei sitä ole saatettu kuin kuningasta,\njoka lähtee parlamenttia avaamaan -- minä sanon teille, on ollut ja\non edelleen sula mahdottomuus kenellekään päästä sitä lähelle! Se on\nlorua!\"\n\n\"En minä usko!\" sanoi Peyton rauhallisesti. \"Ei ole!\"\n\nPeggie laski pöydälle veitsensä ja haarukkansa ja katsoi Peytoniin.\nHänen kasvonsa olivat ylt'yleensä hehkuneet ilmeisestikin\nsuuttumuksesta, mutia Peytonin vakavasti katsoessa muuttuivat ne\ntavallisen värisiksi, ja minä näin, että hän oli äkkiä rauhoittunut.\n\n\"Luullakseni olette järkevä mies, herra Peyton\", sanoi hän tasaisella\näänellä. \"No niin, miksi te ette luule sen olevan lorua -- kun minäkin\nluulen?\"\n\n\"Koska, minä en katso asiaa teidän näkökannaltanne\", vastasi hän.\n\"Eivät ne tuota kaunista hevosta tuolla toisella puolella pihaanne\nitsensä vuoksi tavoittele -- lady Renardsmereen he tahtovat päästä\nkäsiksi sen kautta. Tuo pimeässä piileksivä mies, joka ei haikaile\nmitään päästäksensä tarkoituksensa perille, on epäilemättä aikoja\nsitten päässyt selville siitä, että lady Renardsmere on sekaantunut\ntähän juttuun, ja on hyvin luultavasti uhkaillut häntä siinä\ntapauksessa, että hän ei luovuta esinettä, jota mies haluaa ja jota hän\nuskoo lady Renardsmeren tai jonkun hänen tietämänsä henkilön pitävän\nhallussaan. Miten te tiedätte, mitä lienee salassa tapahtunut heidän\nvälillään? Miksi lady Renardsmere piileksii? Ja miksi hän yht'äkkiä\nteki hevostaan vartioivien salapoliisien luvun kaksinkertaiseksi? --\nEi! -- ei se ole lorua! Vaara on tarjona -- kuten tuo Macfarlane sanoi\nCranagelle.\"\n\n\"Mikä vaara?\" kysyi Peggie.\n\n\"Jos voisin siihen kysymykseen vastata, ei vaaraa olisikaan\", vastasi\nPeyton. \"Minä en tiedä, mikä se vaara on. Mutta teidän sijassanne\nolisin varuillani sitä vastaan yhä edelleen. Ja eihän sitä paitsi enää\nole kuin neljä päivää jäljellä.\"\n\n\"Mutta mitä minä sitten enää voin tehdä?\" huudahti Peggie, yrittäen\nuudelleen vimmastua. \"Eihän voi sulkea eläintä rautakaappiin tai panna\nsitä asumaan vierashuoneeseeni! Sellaisiin varokeinoihin kuin minä ei\nole kukaan koskaan ryhtynyt. Minun isäni valmensi kolme Derby- ja neljä\nSt. Leger-voittajaa aikoinaan, ja hän olisi purskahtanut nauramaan\nnähdessään, millä tavalla tätä tammaa on vartioitu. Miksi --\"\n\n\"Olosuhteet ovatkin poikkeukselliset, rakas Peggie\", keskeytti neiti\nHepple.\n\n\"Älkää joutavia jaaritelko, Millie täti!\" kivahti Peggie. \"Tiedämmehän\nkaikki, että olosuhteet -- hitto vieköön -- ovat poikkeukselliset.\nKysymys on siitä -- mitä enempää voin tehdä kuin mitä jo teen?\nKokonainen rykmentti miehiä ja tallirenkejä häärii eläimen ympärillä --\nmitä muuta voin tehdä? Jos vain ihmiset olisivat järkeviä --\"\n\nHän katsahti minuun rummuttaen pöytää sormenpäillään, ja hänen\nkatseessaan oli jotakin, joka pani minut ajattelemaan toisin.\n\n\"En minä lopuksikaan käsitä\", sanoin minä silmäillen Peytonia, \"mitä\nenempää neiti Manson voisi tehdä! Tammaahan vartioidaan säännöllisesti\nherkeymättä yötä päivää --\"\n\n\"Minäpä kerron teille tarkasti, miten asia on järjestetty\", sanoi\nPeggie. \"Ensiksi päiväsaikaan on aina noin kymmenkunta henkilöä\nsilmällä pitämässä joko sitä suorastaan tai sen tallin ovea. Yöllä on\nBradgett taikka hevosen oma tallipoika aina sen luona; yksi salapoliisi\non siinä ainoassa huoneessa, josta sen talliin päästään, ja kaksi muuta\npitää vahtia pihalla ulkopuolella. Mitä enempää voi tehdä?\"\n\n\"Sangen vähän!\" sanoin minä. \"Mutta sallikaa Peytonin ja minun tehdä\nse vähä. Me vartioimme kernaasti vuorotellen tästä asti siihen, kunnes\nviette sen Epsomiin. Se on Peytonin ehdotus.\"\n\n\"Peyton on hyvin ystävällinen -- olette kumpikin\", vastasi Peggie.\n\"Jos tahdotte kuulla vilpittömän mielipiteeni Välkehtivän Rubiinin\nvalmentajana, on se kerrassaan tarpeetonta. Mutta jos se antaa teille\njotenkin mielenrauhaa -- minä en ole edes levotonkaan! -- niin tehkää\nvain niin. Järjestäkää asia, kuten haluatte -- ja asettukaa tänne. Ja\nheittäkää nyt toistaiseksi tuo joutava juttu ja juokaa!\"\n\nPeyton ja minä ryhdyimme omiin järjestelyihimme -- neuvoteltuamme\nsitä ennen Bradgettin ja salapoliisien kanssa. Ne olivat aivan\nyksinkertaiset -- hän valvoisi tallin luona ensi yönä, minä seuraavana;\nminä vartioisin toisena päivänä; hän seuraavana -- ylimääräisinä\napulaisina. Me noudatimme tätä suunnitelmaa -- eikä mitään tapahtunut.\n\nEi mitään ainakaan ennenkuin sunnuntaina heti puoliyön jälkeen, kun\nistuin poltellen ja rupatellen erään salapoliisin kanssa Välkehtivän\nRubiinin tallin edessä olevassa huoneessa.\n\nÄkkiä tuli muuan pihalla vahdissa olevia salapoliiseja sisään.\n\n\"Tuolla ulkona on eräs mies -- kovasti vaatteissa -- joka väittää\nteidän tuntevan hänet, herra Cranage\", sanoi hän. \"Tulisitteko ulos\nsilmäilemään häntä?\"\n\nHän otti käteensä siinä vieressä olevan valmiiksi sytytetyn lyhdyn, ja\nminä lähdin hänen kanssaan ulos pihalle.\n\nSiellä seisoi moniin vaatteisiin ja peitteisiin kiedottu olento toisen\nsalapoliisin vartioimana. Oli tarpeetonta antaa valon langeta hänen\nkasvoilleen, sillä minut nähdessään hän ryhtyi puhumaan.\n\n\"Hyvää iltaa, sir\", lausui tuttu ääni. \"Minä täällä olen, herra Cranage\n-- Joycey!\"\n\n\"Joycey!\" huudahdin minä. \"Hyväinen aika, mikä teidät tänne tuo tähän\naikaan? Onko lady Renardsmere --\"\n\nHän keskeytti minut kääntyen ympäri ja osoittaen nummea pitkin noin\npuolen kilometrin päässä kulkevaa valtatietä. Siellä näin minä erään\nauton voimakkaat merkkilyhdyt.\n\n\"Minä tulin tänne tuossa, sir\", sanoi hän. \"Ja minä palaan sillä\nmuutaman hetken kuluttua, niin pian kuin olen tehtäväni täällä\nsuorittanut. Hänen armonsa määräyksiä, sir. Minun on silmäiltävä --\nvain silmäiltävä -- tuota tammaa, sir.\"\n\n\"Sepä jotakin!\" sanoin minä. \"Mitä, nähdäksennekö, onko se hengissä?\"\n\n\"Minun on vain yksinkertaisesti määrä katsoa onko se siellä\", vastasi\nhän. \"Kerroin sen jo näille kahdelle miehelle, ennen kuin teidät\nhaettiin ulos.\"\n\nMinä käännyin molempien salapoliisien puoleen.\n\n\"Tämä on lady Renardsmeren taloudenhoitaja hänen Park Lanen talostaan\",\nsanoin minä. \"Te kuulette, mitkä hänen emäntänsä määräykset ovat. Eikä\nole tarvis kutsua neiti Mansonia -- minä otan asian vastuulleni.\"\n\nMe lähdimme talleihin ja Välkehtivän Rubiinin erikoiseen osastoon,\npari lyhtyä mukanamme. Tallipoika, joka nukkui siellä, hypähti pystyyn\nja vilkuili meihin; Välkehtivä Rubiini itse käänsi suuret, kirkkaat\nsilmänsä valoihin. Ja Joycey katsahti siihen vain kerran ja vetäytyi\nsitten takaisin.\n\n\"Riittää jo hyvinkin, herrat\", sanoi hän. \"Siinä kaikki, mitä minun oli\nmäärä tehdä. Kiitän teitä!\"\n\nHän kietoutui taas vaippoihinsa ja lähti ulos. Minä menin hänen\nmukanaan vähän matkaa poikki kentän.\n\n\"Omituista menettelyä, Joycey!\" huomautin minä.\n\n\"Monet hänen armonsa hommat ovat todella merkillisiä\", vastasi hän\nlempeästi. \"Minun asiani ei ole niitä ymmärtää tai niistä kysellä.\nJa -- nyt on jo maanantaiaamu, sir. Tehän saavutte Marengo-huvilaan\ntänä iltapäivänä, sir. Älkää myöhästykö päivälliseltä, sir -- lupaan\nteille... oivan päivällisen!\"\n\nSanomatta sitten sanaakaan enää hän lähti nopeasti merkkilyhtyjä kohti,\njättäen minut siihen entistäkin enemmän hämilleni.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nMarengo-huvila\n\n\nEi kukaan meistä keskustellessamme seuraavana aamuna asiasta voinut\nhuomata mitään päätä tai perää Joyceyn yöllisessä vierailussa. Mitä\nerikoista hyötyä saattoi olla siitä, että hän puoleksi minuutiksi pisti\npäänsä Välkehtivän Rubiinin talliin ja näki, että se oli siellä?\n\nAsia oli mitä suurimmassa määrässä salaperäinen, ja yksi ainoa kohta\nsiinä vain tuotti meille tyydytystä -- varmuus siitä, että lady\nRenardsmere oli jossakin lähellä, tarkoittipa sillä läheisyydellä\nsitten Lontoota tai muuta. Mutta keskustellessamme kahden kesken\nasiasta esitti Peyton erään oman teoriansa.\n\n\"Kuulkaapas, Cranage\", sanoi hän katsoen minua tutkivasti, \"tuo vanha\nlady Renardsmere on kieltämättä omituinen, eikö niin?\"\n\n\"No sen alle voitte vaikka puumerkkinne panna!\" vastasin minä.\n\n\"No niin\", jatkoi hän hitaasti, \"kun ihmiset tulevat määrättyyn ikään\nja ovat koko elämänsä ajan olleet omituisia, luulen sellaisen ajan\nkoittavan, jolloin paljas omituisuus muuttuu joksikin, joka enemmän\nmuistuttaa -- ellei suorastaan mielisairautta, niin ainakin jotakin\nhyvin sen tapaista.\"\n\n\"Luuletteko, että lady Renardsmere on mielipuoli?\" kysyin minä suoraan.\n\n\"Ehkä hän on yhdessä suhteessa mielipuoli\", sanoi hän. \"Hänellähän\non joitakin omituisia hommia. Kysymys on vain siitä -- onko se\nmielipuolisuutta vaiko järjestelmällistä menettelyä? Mitä hän aikoo?\nAlanpa käydä oikein kärsimättömäksi saadakseni nähdä hänet.\"\n\n\"Minua kummastuttaa, ellei se tapahdu tänä iltana tai huomenaamulla\",\nsanoin minä. \"Hänen täytyy näyttäytyä Epsomissa! Hänen oma hevosensa!\nJa minun ymmärtääkseni on hän yhtä kiihkeä voittamaan Derbyn kuin kuka\nomistaja hyvänsä -- enemmänkin kuin kiihkeä!\"\n\n\"On kai\", sanoi hän miettivästi. \"Sen olen tullut ymmärtämään -- ehkäpä\ntavalla sellaisella, ettette sitä oikein käsitäkään. No niin -- me\nsiis muutamme tuonne Epsomiin tänään, eikö niin? Minä tahdon seurata\nasioita loppuun asti, Cranage! -- lähden saaton mukana ja menen asumaan\njohonkin hotelliin siellä ja odotan, kunnes kaikki on ohi. Kuulkaahan,\n-- minä en tunne noita kilpa-ajoasioita paljoakaan -- mitä hevosia\nsinne tulee, joista tammalla saattaisi olla vastusta tuon suuren\nkilpailun voittamisessa?\"\n\n\"Sinne tulee Jack Cade-niminen hevonen ja toinen, jonka nimi on\nFlotsam, vielä muuan Roneo ja eräs tamma nimeltään Hedgesparrow, kaikki\nhyvässä nimessä vedonlyönnissä\", vastasin minä. \"Jack Cadesta on pahin\npelko -- se voitti kahdentuhannen guinean palkinnon. Mutta se on\nneljässä yhtä vastaan tänä aamuna ja Välkehtivä Rubiini on tasassa --\nvaan vielä se nousee epätasaiseen vetoon ja tuottaa silloin hirvittävän\njoukon rahaa! Neiti Manson väittää, ettei mikään voi sitä voittaa, ja\nluullakseni on sen oma talliväki lyönyt siitä niin paljon vetoa, ettei\nsillä ole enää penniäkään jälellä! Jos kaikki käy kohdalleen, voittaa\nse nähtävästikin hyvin helposti!\"\n\n\"Sepä mielenkiintoista!\" sanoi hän hyväksyvästi. \"Enpä tosiaan ole\nmilloinkaan ennen ollut tämänkaltaisessa seikkailussa, mutta tuntuu\ntavallaan oikein suurenmoiselta, kun saa sellaisessa olla mukana!\nEntä tuon eläimen osalle tuleva huolenpito ja huomio! -- Aivan kuin\nkruunajaisiin lähtevä kuningatar!\"\n\nJokainen, joka sinä päivänä oli näkemässä Välkehtivän Rubiinin\nsiirtämistä Mansonin huvilasta Epsomiin, olisi luultavasti yhtynyt\nPeytonin mielipiteeseen. Kuljetimme sitä perille erikoisessa isossa\nautovaunussa -- johon sitä, sivumennen sanottuna, ei kukaan muu saanut\nhoukutelluksi kuin Peggie ja sen oma tallipoika -- ympärillään suurempi\nseurue, kuin varmastikaan mitään hevosta ennen on saatellut. Kaksi\nyksityisetsivää oli vaunussa mukana; muut neljä seurasivat autossa;\neräässä toisessa autossa olivat Bradgett ja kolme hänen etevintä\napulaistaan; kolmannessa autossa olimme Peggie, neiti Hepple ja minä\nsekä meidän matkatavaramme. Me kuljimme pysähtymättä yli Sussexin\nja Surreyn nummien Epsomin tallien luo, jonne oli aikomus sijoittaa\nVälkehtivä Rubiini; emme kukaan eronneet, ennenkuin olimme nähneet sen\nturvassa asunnossaan, yövartijat paikoillaan ja kaikkiin varokeinoihin\nryhdytyn. Ja sitten neiti Hepple, Peggie ja minä lähdimme omaan\nasuntoomme Marengo-huvilaan; ja Peyton asteli kaupunkiin etsiäkseen\njotakin hotellia. Tähän asti oli kaikki sujunut oivallisesti, eikä\nMacfarlanen varoitus ollut osoittautunut oikeutetuksi: Välkehtivä\nRubiini oli turvassa toimintapaikallaan ja niin tarkan valvonnan ja\nvaarinpidon alaisena, ettemme nähneet mitään vaaran mahdollisuutta.\n\nMarengo-huvila, johon minä seuralaisineni saavuin kello viiden\naikaan sinä maanantai-iltapäivänä, näytti olevan huomattavan iso,\nvanhanaikuinen punainen tiilirakennus, jonka ympärillä kasvoi\nliiankin tiheässä puita ja pensaita. Ulkopuolelta se oli jotenkin\nsynkän näköinen, vaan sisältä melko mukava, ja näin heti, että meistä\npidettäisiin hyvää huolta viisipäiväisen siellä olomme aikana,\nsillä Joycey oli tuonut mukanaan joukon palvelijoita, sekä miehiä\nettä naisia, Park Lanesta, ja sinne saapuessamme luisti kaikki kuin\nrasvattu. Eräs emännöitsijä johdatti neiti Hepplen ja Peggien heidän\nhuoneisiinsa, ja Joycey, joka oli ottanut meidät vastaan eteissalin\novella, vei minut sivulle.\n\n\"Minulla on eräs ilmoitus teille, sir\", sanoi hän. \"Hänen armoltaan.\nHänen armonsa on sanomalehtien kautta saanut tietää monta asiaa, joita\non tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli Renardsmeressä. Hän on lukenut\ntuosta nuoresta amerikalaisesta herrasmiehestä, herra Peytonista, ja\nhänen neiti Mansonille ja teille antamastaan avusta. Hänen armonsa\nkäskee minun ilmoittaa teille, sir, että jos herra Peyton on Epsomissa\ntai tulee sinne kilpa-ajoihin, toivoo hän teidän kutsuvan hänet\nMarengo-huvilaan vieraskumppaniksenne, lähettäen samalla terveisensä.\nMinulla on kaksi vierekkäin olevaa huonetta jo valmiina teille ja\nhänelle, sir -- ajattelin, että siinä tapauksessa että hän saapuu, te\nkernaasti haluaisitte olla aivan lähellä toisianne.\"\n\n\"Lady Renardsmere on hyvin ystävällinen, Joycey\", vastasin minä. \"Herra\nPeyton on kaupungissa etsimässä huonetta -- minäpä lähden ottamaan\nhänestä selvää ja tuomaan hänet takaisin. Mutta kuulkaahan -- tuleeko\nlady Renardsmere tänne tänä iltana?\"\n\n\"Minun ei ole lupa sanoa mitään hänen armonsa menemisistä tai\ntulemisista, sir\", vastasi hän juhlallisesti päätään puistaen.\n\"Sen kuitenkin saatan sanoa, sir, ettei hänen armonsa tule tänne\npäivälliselle. Siellä tulee siis vain olemaan neiti Hepple, neiti\nManson, te itse ja herra Peyton -- jos hän ottaa vastaan hänen armonsa\nkutsun.\"\n\n\"Minäpä haen hänet käsiini paikalla\", sanoin minä. \"Te siis tietenkin\nnäitte lady Renardsmeren palattuanne kaupunkiin viime yönä, Joycey?\"\n\nMutta Joycey ei antanutkaan itseään huiputtaa. Hänen ilmeensä muuttui\nsfinksimäiseksi.\n\n\"Mistään hänen armoansa koskevasta asiasta ei minun ole lupa\nkeskustella, sir\", vastasi hän. \"Huomaatte kaiken täällä olevan\nmielenne mukaan, sir, siitä olen varma. Hänen armonsa toivoo teidän\ntäällä esiintyvän isäntänä, sir, ja neiti Hepplen, naisista vanhempana,\nemäntänä. Kaikille palvelijoille on annettu ohjeita siinä suhteessa,\nsir.\"\n\nJätin hänet ja lähdin pieneen kaupunkiin Peytonia etsimään. Kahdessa\nhotellissa kävin turhaan, mutta olin juosta hänet kumoon kolmannen\nportailla. Hän seisoi siinä kädet taskuissa, pukulaatikko jalkain\njuuressa, näyttäen melkein epätoivoiselta.\n\n\"Kuuleppa kummaa!\" huudahti hän, kun minä riensin ylös. \"Ainoatakaan\nhuonetta ei ole saatavissa rahalla eikä millään mistään hotellista\ntäällä! -- kaikki ovat täynnä. Sanovat, että minun on parempi mennä\nLontooseen ja tulla junalla kilpa-ajoihin aamuisin -- yhtään huonetta\nei ole saatavissa tällä paikkakunnalla!\"\n\n\"Eipä hätää!\" sanoin minä. \"Olen juuri saanut kutsun teille -- lady\nRenardsmereltä. Teidän on tultava Marengo-huvilaan hänen vieraaksensa.\nNiin että lähdetään siis!\"\n\n\"Onko hän siellä?\" kysyi hän ottaessaan käteensä pukulaatikkonsa.\n\n\"Ei ole -- enkä tiedä, missä hän on\", vastasin minä. \"Kaikki on\nsalaperäistä. Vaan -- minusta tuntuu melkein varmalta, että hän\nilmestyy sinne -- ehkä jo tänä iltana.\"\n\n\"No niin, hän on hyvin kohtelias kutsuessaan minut\", sanoi hän.\n\"Tietenkin minä mieluummin olen paikoillani täällä, nähdäkseni mitä\ntapahtuu, kuin menen yöksi Lontooseen. Vaan miksi hän ei asu tuolla\nMarengo-huvilassa?\"\n\n\"Älkää minulta kysykö!\" vastasin minä. \"Olen heittänyt koko asian\nmielestäni! Minua liikuttaa nykyisin vain se, mitä tapahtuu tunnista\ntoiseen. Ensi työksi on meidän siis siistiydyttävä päivällistä varten!\"\n\nPalasimme huvilaan. Joycey johdatti meidät ylös kahteen erinomaisen\nhyvin varustettuun makuuhuoneeseen, ja asetti erään palvelijan meistä\nhuolta pitämään. Oikeaan aikaan me saavuimme alas seurusteluhuoneeseen\nneiti Hepplen ja Peggien luo. Kello seitsemältä me söimme päivällistä,\nja Joycey täytti yöllisen lupauksensa minulle ja tarjosi meille hyvin\nhienon päivällisen. Ja kello yhdeksältä Peggie, Peyton ja minä lähdimme\nVälkehtivän Rubiinin asuntoon ja huomasimme kaiken olevan kohdallaan ja\nniin kuin ollakin piti. Palasimme sitten Marengo-huvilaan ja pelasimme\nyhden robbertin whistiä neiti Hepplen kanssa, ja kun se oli loppunut,\nvetäydyimme kaikki makuuhuoneisiimme... jokainen meistä edelleen\nihmetellen, milloin saisimme nähdä lady Renardsmeren.\n\nMe -- me kolme nuorta ihmistä nimittäin -- olimme hyvin varhain\nseuraavana aamuna ulkona nummella, nähdäksemme Välkehtivää Rubiinia\nharjoituksissa. Kaksi tai kolme muuta Derby-ehdokasta oli myöskin\nsaapunut; silmäilimme niitä, kuten teki moni muukin aamukukko.\nSiellä oli Jack Cadekin, joka oli tuotu eräästä maan pohjoisosassa\nsijaitsevasta tallista -- hieno eläin, mutta nähtyään sen selitti\nPeggie jyrkästi, että Välkehtivä Rubiini -- jonka jockeyhin,\nMedderfieldiin, Peyton ja minä tutustuimme sinä aamuna -- voittaisi\naivan helposti. Samoin ajatteli nähtävästi myöskin urheilumiesten\nammattikunta, sillä ennen puoltapäivää oli Epsomissa vaikeata lyödä\nvetoa Välkehtivästä Rubiinista, paitsi epätasaista, sillä välin kuin\nJack Cade laski kuuteen yhtä vastaan, Flotsam seitsemään ja toiset mikä\nmihinkin. Kilpajuoksijoita näytti seuraavana päivänä tulevan kaikkiaan\nnoin kahdestatoista viiteentoista, ja koko joukosta näytti ainoastaan\nJack Cade tosivaaralliselta meidän toiveillemme.\n\nMe lähdimme kaikki katsomaan avajaispäivän juhlallisuuksia. Minä\nen ollut milloinkaan ennen ollut Epsomin kilpa-ajopäivillä, eikä\ntietysti Peytonkaan ollut; nummella tapahtuvat juhlamenot, jotka\nolivat niin tuttuja Peggielle, kilpa-ajomiehille ja lukemattomalle\njoukolle lontoolaisia, olivat kerrassaan outoja meille. Mutta eivätpä\nne niin suuresti mieltämmekään kiinnittäneet; seikka oli sellainen,\nettä omat huolemme estivät sen. Välkehtivän Rubiinin suhteen olimme\nrauhallisia ja varmoja; sitä vartioitiin entistä tiukemmin; mutta\nhalusimme nähdä sen omistajan. Peggie hankki meille tilaisuuden mennä\nminne hyvänsä ja kaikkialle hevosten asemapaikoille ja aituuksiin, ja\nPeyton ja minä tutkimme paikan perinpohjin iltapäivän kuluessa. Peggie\npuolestaan teki samoin. Mutta kun viimeinen ratsastus oli päättynyt --\nja myöntää täytyy, etten minä sinä ensimmäisenä päivänä nähnyt juuri\nhitustakaan koko kilparatsastuksesta -- ja me olimme menossa kotiin\nMarengo-huvilaan, ei kukaan meistä ollut nähnyt lady Renardsmereä.\n\n\"Minulta on aivan yhtenään kyselty hänestä iltapäivän kuluessa\",\nhuomautti Peggie, joka oli tullut kilpa-ajoihin parhaassa puvussaan\nja röyhelössään ja näytti uskomattoman ylhäiseltä. \"Ja minusta tuntui\nvähän vaikealta hänen valmentajanaan sanoa, etten tietänyt, tuleeko hän\nhuomenna vai ei. Mutta ellei hän tule --\"\n\nHän pysähtyi niin pitkäksi aikaa, että Peyton pyysi häntä lausumaan\najatuksensa loppuun.\n\n\"Mitä sitten? -- ellei hän tule?\" kysyi hän.\n\n\"No niin, minä voin taluttaa itse Välkehtivän Rubiinin lavan eteen!\"\nhuudahti hän.\n\nPeyton nauroi hänen varmalle äänensävylleen.\n\n\"_Te_ ette epäile sen voittavan!\" sanoi hän kiusoitellen. \"Edeltä käsin\npäätetty asia, vai miten?\"\n\nPeggie katsahti häneen komean hattunsa alta.\n\n\"Epäile!\" huudahti hän. \"Mikä sitä voittaisi! Ei ole mitään, joka _voi_\nsen voittaa! Ja jos lady Renardsmere on sellainen aasi, ettei hän ole\nsiellä katsomassa sen voittoa -- no niin, sitten minä otan sen, mitä\nlady Renardsmere ei välitä ottaa -- nimittäin kaiken siitä koituvan\nkunnian!\"\n\n\"Hyvä on!\" sanoi Peyton. \"Vaan -- minusta tuntuu, että me saamme nähdä\nlady Renardsmeren tänä iltana.\"\n\nHän näytti olevan vakuutettu asiasta jollakin hänelle ominaisella\ntavalla. Mutta lady Renardsmere ei ollut saapunut Marengo-huvilaan, kun\ntulimme sinne, eikä siellä ollut muitakaan tietoja hänestä, eikä hän\nmyöskään ollut tullut vielä päivällisaikaan. Ja kun me tiesimme asian\nturhaksi, ei kukaan meistä kysellyt Joyceylta mitään hänestä.\n\nSöimme tavallista myöhempään sinä tiistai-iltana, ja ulkona oli tullut\npimeä, ennen kuin me lopetimme. Olimme juuri aikeissa nousta pöydästä\nja puhuimme siitä, että käväisisimme katsomassa Välkehtivää Rubiinia,\nkun neiti Hepple, joka istui aivan vastapäätä erästä suurta, kentälle\npäin olevaa ikkunaa, äkkiä hypähti tuoliltaan kimeästi kirkaisten.\n\n\"Tuolla! Nopeasti!\" huusi hän. \"Tuolla ikkunassa! Miehen kasvot.\nKatsokaa!\"\n\nEi kaihtimia eikä verhoja ollut vedetty ikkunan eteen; huone itse oli\nkirkkaasti valaistu; ikkunan ulkopuolella olevat puutarhat ja kentät\nolivat pimeän peitossa. Minusta näytti, kun minä pyörähdin ympäri\ntuolissani ja seurasin neiti Hepplen vapisevan sormen osoittamaa\nsuuntaa, että erotin jonkinlaiset aavemaiset kasvot yhdessä nurkassa\nja jonkun tumman olennon liikkuvan, kun tuo aavemainen näky katosi.\nPeytonkin näki, ja lieneekö hänellä sitten ollut nopeampi ja terävämpi\nhuomiokyky kuin minulla, sillä samalla kuin hän hypähti pystyyn, pääsi\nhäneltä tukahdutettu huudahdus. \"Kiinalainen!\"\n\nSitten hänen kätensä pujahti povitaskuun, ja hän hyökkäsi ikkunaa\nkohden, sillä välin kun minä, ajatellen ehtiväni nopeammin, syöksyin\nhuoneesta ulos, eteissalin läpi ja puutarhaan. Me kohtasimme toisemme\njonkinlaisella penkereellä, joka oli ruokahuoneen ja pihan välillä.\nKohtasimme... tuijottaaksemme toisiimme huoneesta lähtevässä valossa ja\nsitten kaikkialla ympärillämme olevaan pimeyteen.\n\n\"Cranage, hän se oli, varma kuin kuolema!\" mutisi Peyton. \"Ihan varma!\"\n\n\"Kiinalainenko?\" huohotin minä.\n\n\"Minä näin hänen kasvonsa -- sekunnin murto-osan ajan\", vastasi hän.\n\"Hän pääsi tietenkin livahtamaan. Ja mitäpä hyödyttäisi etsiä häntä\ntäältä ulkoa? Tuolla\", jatkoi hän osoittaen puutarhan äärimmäistä\nkolkkaa, \"tuolla, kuten tiedätte, on avonaisia kenttiä, sitten nuo\npensaikot ja niiden takana tiheä metsä -- olen huomannut kaiken tuon,\nsitten kuin tulimme tänne eilen. Mutta hän on täällä! Täällä!\"\n\n\"Etsimässä lady Renardsmereä tietystikin\", sanoin minä. \"Ja ehkäpä hän\nedelleenkin hiiviskelee tässä ympäri. Katsellaanpas vähäsen paikkoja.\"\n\n\"Hyödytöntä!\" sanoi hän. \"Vaan jos haluatte --\"\n\nMinä palasin rakennukseen, kerroin Joyceylle lyhyesti, mitä oli\ntapahtunut, ja ottaen pari miespalvelijaa mukaani palasin Peytonin luo.\nMe kiersimme varovasti puutarhan ja pihan emmekä löytäneet mitään.\n\n\"En odottanutkaan löytävämme\", huomautti Peyton, kun me palasimme\ntaloon. \"Katsottuaan ikkunasta hän lähti tiehensä. Mutta -- me tiedämme\nnyt, että hän on täällä -- Epsomissa.\"\n\n\"Entä poliisit!\" ehdottelin minä. \"Entä jos kertoisimme niille?\"\n\n\"Luullakseni ei siitä olisi suurtakaan hyötyä\", vastasi hän. \"Hänenhän\non aivan helppo piiloutua tuonne metsään. Ja sitä paitsi -- mikä\ntavaton joukko ihmisiä onkaan tuolla ulkona! -- nukkumassa, nummella,\njos lienen asian oikein käsittänyt. Saa ottaa pataljoonan poliiseja\netsimään yhtä miestä tänä iltana.\"\n\nPalasimme neiti Hepplen ja Peggien luo. Peggie oli jo pukeutunut\nhattuun ja päällystakkiin.\n\n\"Minä lähden tallirakennuksille\" sanoi hän. \"Kiinalainen taikka ei ja\ntahtoipa hän sitten viiltää lady Renardsmeren kurkun poikki tai ei,\nminä ainakin lähden tammaa katsomaan! Se on minun virkani.\"\n\n\"Minä lähden mukaan\", sanoin minä. \"Jäisitteköhän te, Peyton, neiti\nHepplen seuraksi?\"\n\nHän nyökkäsi myöntävästi ja tuota pikaa Peggie ja minä olimme\nmatkalla. Marengo-huvila oli kaupungin laidalla. Välkehtivä Rubiini\noli sijoitettu lähelle kilpakenttää nummelle; meillä oli jonkin verran\nmatkaa käveltävänä, vieläpä pitkin erästä synkkää kujaa.\n\n\"Luuletteko sen todella olleen kiinalaisen?\" kysyi Peggie, kun olimme\nkunnolleen matkassa. \"Näitkö sinä hänet, Jim?\"\n\n\"Ihmiskasvot minä varmasti näin\", vastasin minä. \"Vilahdukselta näin\n-- ja näin jonkun lähtevän pois. Kiinalainen se epäilemättä oli --\nlady Renardsmereä etsimässä. Osoittaa siis, että hän on täällä --\nlähistössä.\"\n\nHetken aikaan hän ei vastannut. Me astelimme nopeasti pimeää kujaa.\n\n\"Lady Renardsmere pitäköön itse huolta itsestänsä\", huudahti hän äkkiä.\n\"Mutta hevonen -- luulenpa, että sydämeni murtuisi, jos sille jotakin\ntapahtuisi!\"\n\n\"Mutta olethan ollut niin varma siitä, ettei sille mitään voi\ntapahtua\", sanoin minä. \"Olet nauranut pelkälle ajatuksellekin!\"\n\nTaasen hän oli jonkun hetken äänetönnä; sitten hän äkkiä puhui.\n\n\"En tiedä miksi\", sanoi hän. \"Olen vähän raskaalla mielellä. Minusta\ntuntuu aivan kuin jotakin tapahtuisi. Pelkkää kiihtymystä ehkä, vaan --\"\n\n\"Jäisinköhän minä tänne tallin luo yksi?\" ehdotin minä. \"Minä kyllä\njään, jos --\"\n\n\"Ei, ei!\" sanoi hän. \"Ei ole tarpeellista. Kaikki nuo miehet --\nja Bradgett. Luotan Bradgettiin ennen kaikkia muita. Ei! -- se on\nnaurettavaa! Tietenkin tamma on niin turvassa kuin olla saattaa!\"\n\nTurvalliselta se kylläkin näytti, kun me kymmentä minuuttia myöhemmin\nsen näimme. Vaikeata oli käsittää, miten minkäänlaista vahinkoa\nsille saattaisi tapahtua. Peggiekin rohkaistui sen nähdessään, ja me\npalasimme Marengo-huvilaan, tuntien että kaikki sittenkin oli kunnossa.\n\nKello oli silloin kymmenen. Me istuimme kaikki neljä sitten\nkeskustelemassa asioista vielä puoli tuntia. Kun neiti Hepple sitten\noli juuri ilmoittanut aikovansa lähteä levolle, kuulimme voimakkaan\nauton jyrinää ulkoa maantieltä, sitten ääniä ovella ja eteissalissa;\nsamassa Joycey aukaisi ruokahuoneen oven ja astui sivulle...\n\nLady Renardsmere... ja hänen takanaan eteissalissa kaksi isoa, rotevaa,\ntuimakatseista miestä yksinkertaisissa puvuissa -- henkivartijoita\nnähtävästäkin.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nBirmalainen rubiini\n\n\nNousimme kaikki seisomaan lady Renardsmeren astuessa huoneeseen.\nSulasta hämmästyksestä hänen niin äkkiä ilmestyessään jäimme\nsanattomiksi -- ja tuijotimme. Ennen kuin Joycey ennätti\npoistua, kääntyi lady Renardsmere jyrkästi häneen, osoittaen\nkäskevällä kädenliikkeellä, joka nähtävästikin oli perintöä hänen\nnäyttämöajoiltaan, ikkunaa, jossa tunti sitten olimme nähneet\nkiinalaisen kasvot.\n\n\"Vetäkää kierrekaihtimet alas ja sulkekaa verhot!\" määräsi hän.\n\"Tarkasti!\"\n\nSitten hän kääntyi meihin viitaten meitä istuutumaan; koululasten\ntavoin, jotka pyhällä kunnioituksella noudattavat opettajan sormen\nviittausta, mekin tottelimme; itse hän istahti pöydän vieressä olevalle\ntuolille.\n\n\"Menkää sulkemaan ovi, Joycey\", jatkoi hän, kun taloudenhoitaja oli\nsuoritettuaan tehtävänsä palannut ikkunan luota. \"Pitäkää huolta tuolla\nulkopuolella olevista miehistä -- jos he haluavat jotakin juotavaa,\nniin antakaa, vaan katsokaa, etteivät lähde eteissalista. Cranage!\n-- pankaa ovi lukkoon Joyceyn mentyä. No niin\", sanoi hän lopuksi,\nkun olin kiertänyt avainta, \"toivoakseni teillä kaikilla ihmisillä\ntäällä on ollut mukavaa ja teistä on pidetty hyvää huolta? Tuossa on\nepäilemättä amerikkalainen -- toivoakseni voitte hyvin, sir? Peggie\nManson! -- tammahan on kunnossa, vai mitä -- kunnossa ja valmiina?\"\n\n\"Tamma on kunnossa, lady Renardsmere, ja niin valmis kuin konsanaan\",\nvastasi Peggie. \"Näin sen omin silmin tunti sitten. Sitä valvotaan\ntarkasti nyt ja edelleen, kunnes kaikki on ohi. Voitte mennä sitä itse\nkatsomaan, jos haluatte.\"\n\nLady Renardsmere ei vastannut mitään tähän kehoitukseen. Hän riisui\npar'aikaa yltään isoa, raskasta päällysviittaa, joka verhosi hänet\npäästä jalkoihin asti. Kun hän toisella kädellään viskasi sen\nolkapäiltään taakseen, viittasi hän toisella kädellään edessään olevaan\npöytään.\n\n\"Tulkaa istumaan tämän pöydän ympäri, te kaikki\", sanoi hän. \"Minulla\nolisi jotakin kerrottavaa teille -- kaikille. Sen vuoksi olen tullut\nkotiin tänä yönä. Tulkaa!\"\n\nOllen muka hommailevinaan tuoleja pöydän ääreen neiti Hepplelle ja\nneiti Mansonille, Peytonin onnistui päästä minun lähelleni. Ja hän\nkuiskasi korvaani erään sanan, jonka vain minä tajusin.\n\n\"Mielipuoli!\"\n\nEn ollut varma siitä, ettei hän ollutkin oikeassa. Lady Renardsmeren\nsilmissä oli kummallinen kiilto ja käytöksessä outoutta; hänen\nliikkeensä olivat nytkähteleviä. Ja kun minä istuuduin häntä\nvastapäätä, aloin tarkasti pitää häntä silmällä. Hänen äänensä oli\nkuitenkin jotensakin luja, hänen puheensa aivan yhtenäistä ja siinä oli\nvielä vanha, tuttu töykeä, käskevä sävy. Mutta sentäänkin...\n\n\"Te olette kaikki ihmetelleet, mitä minä olen hommannut sen jälkeen\nkuin lähdin Renardsmerestä\", sanoi hän, kun me olimme kaikki asettuneet\npöydän ympäri. \"Nyt saatte kuulla! Minä olen ollut hankkimassa varmaa\nselvyyttä eräästä esineestä, jonka tahdoin omistaa -- esineestä, joka\ntekee huomisen Derby-voittoni aivan varmaksi asiaksi. Tästä!\"\n\nÄkillisellä, nopealla liikkeellä hän vetäisi hameensa poimusta erään\npehmeän, valkean silkkipaperikäärön ja asetti sen eteensä pöydälle.\nSamanlaisilla nopeilla liikkeillä hän repäisi paperin pois ja paljasti\nkirkkaanvihreänahkaisen, hoikan käärmeen muotoisen vyön, jonka keskellä\noli pyöreä rintakoristeen muotoinen esine puhdasta kultaa. Ja sen\nkeskelle oli kiinnitetty loistava verenpunainen kivi, jonka nähdessään\nneiti Hepple kimeästi huudahti.\n\n\"Rubiini!\"\n\n\"Birmalainen rubiini!\" sanoi lady Renardsmere. \"Maailman hienoin\nrubiini! Sen vertaista rubiinia ei ole milloinkaan ollut. Ja se on --\nminun! Katsokaa sitä! Kosketelkaa sitä! Ottakaa se käteenne!\"\n\nKukaan meistä ei ojentanut kättään sitä ottaakseen. Luullakseni muut\najattelivat samoin kuin minäkin. Tässä edessämme oli nyt tuo murhia\naiheuttanut esine, näyttäen hirvittävältä ja salaperäiseltä juuri\nyläpuolellamme olevan sähkölampun valaisemana. Sen ja minun välilläni\nkohosivat neljän murhatun miehen aavemaiset kasvot...\n\n\"Huomenna tuo kiinnitetään Välkehtivän Rubiinin kaulan ympäri\", sanoi\nlady Renardsmere, \"eikä mikään sitä silloin voita! Se on taikakivi --\nfetishi! Olipa tamma vaikka vasta puoleksi valmennettu, voittaisi se,\nkun tuo on sillä! Kaulan ympäri, huomenna!\"\n\nKatselin ympärilleni kolmea kumppaniani. Ei ollut vaikeata huomata,\nettä sama käsitys, johon Peyton niin nopeaan oli tullut, oli\nmuodostumassa neiti Hepplen ja Peggienkin mielissä -- kumpikin tuijotti\nlady Renardsmereen kuin lumottuna ja peloissaan.\n\nJa peloissani olin itsekin; pelkäsin koko asiaa; pelkäsin, mitä\ntämän jälkeen seuraisi. Sillä lady Renardsmeren käytöksessä oli joka\nhetki yhä selvemmin huomattavissa jotakin, joka pani ajattelemaan\nkummia asioita; hän istui siinä katsellen meitä, vuoroon kutakin,\npalavin silmin ja leikkien vihreällä vyöllä, jossa verenpunainen kivi\nkultakehyksessään kimalteli...\n\n\"Kuunnelkaa!\" sanoi hän äkkiä kumartuen pöydän yli meihin päin. \"Minä\nkerron teille koko asian! Tämä oli kerran pyhä kivi! Se oli kiinnitetty\nsamoin kuin toinenkin, nyt hävinnyt, muutamaan epäjumalankuvaan. Se\nirroitettiin siitä -- kiskottiin ulos silmäkuopasta. Merkillisiä\nseikkailuja seurasi sitten. Vihdoin joutui se muutamien kiinalaisten\nliikemiesten käsiin -- he maksoivat siitä suuren hinnan. Eräs\nheistä, Cheng, toi liikeasioissa Eurooppaan tullessaan sen mukanaan,\naikoen myydä sen jollekulle englantilaiselle tai amerikalaiselle\nmiljoonanomistajalle. Chengin sihteeri, Chuh Sin, varasti sen häneltä\nPariisissa. Chuh Siniltä varasti sen taas Portsmouthissa eräs Holliment\nniminen mies, jolla oli toinen mies, Quartervayne, liitossa kanssaan.\nHolliment ja Quartervayne pakenivat Lontooseen, kivi mukanaan, ja\nuskoivat asian eräälle kolmannelle miehelle, Neamorelle. Neamore oli\nkerran ollut liikeasioissa, timanttikaupoissa, minun kanssani, käyttäen\nvain toista nimeä silloin; hän tuli nyt minun luokseni tarjoomaan\nkiveä. Minä ostin sen häneltä ja Hollimentilta ja Quartervaynelta;\nannoin heille kymmenentuhatta puntaa siitä. He pettivät minut; luulin\nheillä olevan oikeuden myydä sen. Vaan he saivat rangaistuksensa! --\nChuh Sin ja roskajoukko, jonka hän oli haalinut kokoon, olivat heidän\nkintereillään, ja Holliment ja Quartervayne ja Neamore murhattiin.\nSitten minä pääsin totuuden perille -- ja otin rubiinin pois\nPennithwaitelta, jonne sen olin lähettänyt varmasti säilytettäväksi,\nja lähdin etsimään Chengiä. Tapasin hänet -- Pariisissa. Ja sain hänet\nluovuttamaan kaikki omat ja ystäviensä oikeudet -- minä maksoin hänelle\nneljäkymmentätuhatta puntaa. Minulla on kuitti taskussani; se on\nkirjoitettu sekä kiinan- että englanninkielellä! Nyt rubiini on minun!\n-- ja huomenna Välkehtivällä Rubiinilla on se kaulassaan onnentuojana.\nMinä aion voittaa puolen miljoonaa puntaa Välkehtivällä Rubiinilla!\"\n\nÄkkiä hän työnsi vihreän nahkavyön pöydän yli Peggietä kohden.\n\n\"Te saatte kiinnittää sen Välkehtivän Rubiinin kaulaan, kun se on\nvalmiiksi satuloitu huomenna iltapäivällä, Peggie Manson!\" sanoi hän\nentisellä käskevällä tavallaan. \"Sitten --\"\n\nNeiti Hepple nousi nopeasti istuimeltaan.\n\n\"Jos te jätätte tuon esineen tähän taloon yöksi, lady Renardsmere, niin\npois minä lähden tästä talosta ja sisarentyttäreni myöskin!\" sanoi\nhän rauhallisesti. \"Minua ihmetyttää, että saatatte käskeä kenenkään\nkunnon ihmisen katsoa sitä, vielä vähemmän koskea siihen! Siinä on\nverta -- ihmishenkiä on sen tähden mennyt! Peggie -- älä kosketa sitä\nsormellasikaan!\"\n\n\"Ei minulla ole aikomustakaan, Millie-täti\", sanoi Peggie. \"En koskisi\nsiihen, vaikka saisin kaiken rahan, minkä lady Renardsmere on siitä\nmaksanut.\"\n\nPeyton potkaisi minua hiljaa pöydän alla. Ymmärsin hänen\ntarkoituksensa. Suorin sanoin sanottuna, noiden kolmen naisen kesken\noli syntymässä riita. Ja yhdellä heistä, ellei hän nyt sorastaan ollut\nmielipuoli, oli meidän miesten käsityksen mukaan ainakin joku ruuvi\nlöyhässä. Mutta -- olivatkohan nuo toiset kaksi siitä täysin selvillä?\n\nKatsahdin salavihkaa lady Renardsmereen. Omituinen kiilto oli hävinnyt\nhänen silmistään, ja hän näytti taas olevan vanha, tavallinen, käskevä\nitsensä. Vielä kerran hän työnsi vihreätä vyötä lähemmäksi Peggietä.\n\n\"Välkehtivällä Rubiinilla pitää olla tämä kaulassa, kun se huomenna\njuoksee kilpaa!\" sanoi hän. \"Teidän on se kiinnitettävä, kun\nMedderfield on satulassa.\" \"Ei!\" sanoi Peggie päättävästi. \"Sitä minä\nen tee!\"\n\nLady Renardsmere alkoi rummuttaa pöytää jalokivisormuksia täynnä\nolevilla sormillaan. Aina hänellä oli paljon sormuksia, mutta tänä\niltana oli niitä tavallista enemmän, ja timantit välkkyivät ja\nkimaltelivat, kun hänen kätensä liikkuivat.\n\n\"Te olette minun palvelijani!\" letkautti hän.\n\n\"Enpä ole\", vastasi Peggie. \"Minä olen teidän valmentajanne. Mutta en\nrupea miksikään osalliseksi siihen asiaan, että hevosellanne olisi tuo\ninhoittava esine. Siinä se!\"\n\nTaasen tuo jäykkä, taipumaton olento alkoi rummuttaa pöytää. Äkkiä lady\nRenardsmere kääntyi minuun.\n\n\"Cranage -- sanokaa tytölle, että hän on houkka!\"\n\n\"En!\" sanoin minä lujasti. \"Hän ei ole!\"\n\n\"Tekö myöskin?\" huudahti hän. \"Sitten --\" Hän pyörähti Peytoniin päin\nja katsoi häntä kiinteästi, johon Peyton vastasi aivan yhtä kiinteällä\nkatseella. \"Te näytätte ymmärtäväiseltä mieheltä, te amerikkalainen\",\nsanoi hän. \"Puhukaa noille ihmisille järkeä!\"\n\nPeyton pani kätensä ristiin pöydälle ja istuen supisuorana katsoi lady\nRenardsmereä pitkään ja kylmästi.\n\n\"No niin, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, lady Renardsmere\",\nsanoi hän rauhallisesti, \"niin puhun vähän järkeä teille. Tehän\ntiedätte, kuten tässä juuri olette myöntänyt, että kiinalainen Chuh\nSin on jo ottanut monta hengiltä yrittäessään saada tuota esinettä\ntakaisin. Te mainitsitte kolme nimeä -- siihen on vielä neljäs\nlisättävänä -- teidän asianajajanne Pennithwaite. Ja -- kiinalainen\non täällä saapuvilla! Hän katsoi juuri tuosta ikkunasta tuskin kaksi\ntuntia sitten. Ja jos minun on puhuttava järkeä, kehoitan vain neiti\nMansonia pysymään siinä, mitä hän vasta on sanonut eikä mitenkään\nryhtymään tuohon rubiiniin -- se on kirottu!\"\n\n\"Minä en haluakaan siihen mitenkään ryhtyä!\" sanoi Peggie lujasti.\n\"Ennemmin jätän kokonaan lady Renardsmeren ja hänen tallinsa. Se on\nviimeinen sanani.\"\n\nTuskin olin osannut odottaa sitä, mikä nyt seurasi. Mutta äkkiä ja\nsellaisella vilkkaudella, joka olisi tuottanut kunniaa nuoremmallekin\nnaiselle, lady Renardsmere hypähti jaloilleen, astui kaksi askelta ovea\nkohden, aukaisi sen, kääntyi vieressä olevaan sähkökelloon ja painoi\nnappia. Puolessa minuutissa Joycey seisoi hänen edessään. Vanha rouva\nheilautti kättään ympäri meitä kaikkia osoittaen.\n\n\"Joycey, ajakaa nuo ihmiset talostani!\" sanoi hän terävällä, lujalla\näänellä. \"Ulos he marssivat, niin monta kuin heitä on! Antakaa heille\nkymmenen minuuttia aikaa pakataksensa tavaransa, ja sitten -- ulos!\"\n\n\"Teidän armonne!\" sanoi Joycey pehmeimmällä äänellään. \"Jos teidän\narmonne...\"\n\n\"Tehkää kuten sanoin!\" pauhasi hän. \"Ulos -- koko joukko!\"\n\nSitten hän sieppasi vihreän vyön pöydältä ja pisti sen hameensa\ntaskuun, astui eteissaliin noiden kahden ison miehen luo ja viittasi\nheitä seuraamaan häntä toiseen huoneeseen. Kaikki kolme hävisivät.\n\nMe noudatimme viivyttelemättä lady Renardsmeren määräyksiä. Peggiellä\noli oma autonsa ja autonkuljettajansa talon takana olevassa\nautotallissa, ja vähemmässä ajassa kuin meille oli myönnetty olimme\npakanneet pukulaatikkomme ja astuimme ulos. Tuota pikaa me olimme\nautossa ja maantiellä -- tähtien tuikkeessa.\n\n\"Mihinkä mennään?\" kysyi neiti Hepple, kun autonkuljettaja kääntyi\nohjeita saamaan.\n\n\"Käske hänen ajaa Lontooseen, Jim\", vastasi Peggie. \"Asetumme johonkin\nhotelliin.\"\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nSatuloimisaitaus\n\n\nAsetuimme muutamaan isoon Northumberland-kadun varrella sijaitsevaan\nhotelliin. Vaikka silloin jo olikin myöhäinen, ei kukaan meistä\nhalunnut heti paikalla vetäytyä levolle. Kokoonnuimme erääseen\nnurkkaukseen hämmentyneinä ja ymmällä. Peggie oli syvimmän epätoivon\nvallassa -- ja minä tiesin, missä hänen ajatuksensa vaelsivat.\n\n\"Tietysti kaikki on lopussa lady Renardsmeren ja minun välilläni!\"\nsanoi hän katkaisten äkkiä tuon painostavan hiljaisuuden. \"Kun hän\nkerran ajaa minut talostaan, niin ajaa hän myös minut huomenaamuna\ntalleistaan. Kaikki on lopussa!\"\n\n\"Peggie kulta, tuo nainen oli suunniltaan tänä iltana\", sanoi neiti\nHepple. \"Ehkä hän oli päihdyksissä, käytöksestä päättäen ainakin.\nHuomenaamulla --\"\n\n\"Ei!\" huudahti Peggie. \"Minä tunnen hänet. Hän ei ole erilainen\naamulla. Hän on tullut pähkähulluksi tuon luulon takia että tammalla\npitää olla kaulassaan kirottu rubiini! Minä tunnen hänet, uskokaa pois!\nHän ei ole hullu -- hän on vain niin täpötäynnä taikauskoa jalokiviin\nnähden kuin konsanaan nainen voi olla -- aina hän on ollut, niin kauan\nkuin minä olen hänet tuntenut. Ja tuon vihreän vyön hän huomenna panee\nVälkehtivän Rubiinin kaulaan, sanokoon kuka hyvänsä vaikka mitä! Ja kun\nminä en tahdo siihen asiaan sekaantua enkä sitä edistää -- niin kaikki\non lopussa. En ole hänen valmentajansa enää. Minä en peräydy enkä\nsalli eläimen pitää tuommoista esinettä, joka on ihmisverestä tahmea.\nEikä hän peräydy -- jos Medderfield esimerkiksi ajattelisi samoin kuin\nminäkin ja kieltäytyisi ratsastamasta, ajaisi hän hänet heti tiehensä\nja hankkisi uuden jockeyn -- ellei muita siihen saisi, niin vaikkapa\ntallirengin. Hän panee Välkehtivän Rubiinin kantamaan tuota hirveätä\nesinettä, ja siinä tapauksessa...\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Peyton hetken vaitiolon jälkeen. \"Miten käy siinä\ntapauksessa?\"\n\n\"Silloin Välkehtivä Rubiini ei voita Derbyä!\" vastasi Peggie\nhiljaisella äänellä ja silmissään synkkä, surumielinen katse. \"Se on\nvarma asia!\"\n\n\"Mitä tyhjiä!\" sanoi Peyton. \"Se on taikauskoa, ehdottomasti! Te\ntulette yhtä mahdottomaksi kuin lady Renardsmere.\"\n\n\"Ei se ole taikauskoa\", väitti Peggie. \"Se on kaukonäköisyyttä. Minä\ntunnen sen!\"\n\n\"Jos teillä on sellainen tunne, niin älkää antako sille valtaa\",\nneuvoi Peyton. \"Mitäs joutavia! -- tammahan on aivan viaton eläin joka\ntapauksessa. Jos lady Renardsmere on niin taikauskonsa hämmentämä,\nettä jäykästi vaatii tuota kiveä Välkehtivän Rubiinin kaulaan -- niin\nsamapa tuo, ei se mitään vaikuta eläimen juoksukykyyn, arvelen minä.\nEihän tietenkään ole mikään miellyttävä asia tietää, että sillä on\npäällään esine, jonka takia ihmisiä on murhattu -- mutta luullakseni ei\ntunteellisuus tule kilpa-ajoasioissa kysymykseen. Ja ehkäpä hän, kuten\nneiti Hepple arvelee, on huomisaamuun mennessä malttanut mielensä --\nhän on minun nähdäkseni vanha, äkkipikainen henkilö -- ja saamme asiat\nselviksi. Nyt ehdotan, että me kaikki lähdemme nukkumaan ja pysymme\niloisina -- pääasiahan sentään on, että voitamme tuossa kilpailussa.\"\n\nMutta hetkistä myöhemmin, kun olimme Peytonin omassa huoneessa, jonne\nolin pistäytynyt juomaan ja savuketta polttamaan, hän puisteli päätään.\n\n\"Tuo vanha nainen on pähkähullu, Cranage!\" sanoi hän. \"Ei kannata\npeloittaa tyttöä sen enempää, mutta minä luulen, että lady Renardsmeren\nasiat ovat toivottomasti hukassa.\"\n\n\"Selittäkää tarkemmin\", sanoin minä. \"Tammaan nähden, tarkoitan.\"\n\n\"Lady Renardsmere on Epsomissa, ainakin hän meistä sinne jäi\", hän\nvastasi. \"Ja -- kiinalainenkin on siellä! Hän ryhtyy väkivaltaisuuksiin\ntoista tai molempia vastaan; ehkäpä vain toista vastaan, päästäkseen\nsiten käsiksi toiseen. Mutta -- varmasti hän toimii -- sitä varten hän\nsiellä on.\"\n\n\"Tamma on yhtä turvassa kuin Englannin pankki!\" sanoin minä.\n\n\"Miten te sen tiedätte?\" sanoi hän. \"Oli -- tarkoitatte! Mikäli\naavistan, on sen hupsu omistaja näihin mennessä käynyt tuolla tallissa\nottamassa sen pois sieltä. Ja sen minä sanon, että kaikesta huolimatta,\nmitä neiti Manson puhuu tai ajattelee taikauskosta, on lady Renardsmere\nmielipuoli -- aivan järkensä menettänyt. Eikä kukaan tiedä, mitä\nmielipuoli nainen seuraavaksi työkseen tekee!\"\n\n\"Onpa hän kyllin tervejärkinen laahatakseen mukanaan joka paikassa pari\nisoa miehenkoljoa henkivartijoinaan!\" huomautin minä. \"En ole ensinkään\nvarma hänen mielipuolisuudestaan.\"\n\n\"Te ette ymmärrä\", sanoi hän. \"Hän saattaa olla selvä kylläkin\nyhdeksässä kohdassa, mutta parantumaton mielipuoli kymmenennessä.\nKymmenes kohta on tässä tapauksessa juuri tuo rubiini! Olkoonpa niin,\nettä sanoinkin tuolla alhaalla vanhan rouvan ehkä aamuun mennessä\ntulevan järkiinsä -- tein sen vain neiti Mansonia rohkaistakseni.\nItse puolestani uskon, että hän ei tule, vaan panee tuon kiven tamman\nkaulaan -- ja kiinalainen on läheisyydessä!\"\n\nHän alkoi riisuutua ja hetken aikaa minä istuin tupakoiden ja miettien.\n\n\"Kuulkaapas!\" sanoin minä äkkiä. \"Me olemme täällä aivan lähellä\nScotland Yardia. Minä ehdotan, että te ja minä pistäydymme siellä\nvarhain huomenaamulla, ennen kuin lähdemme Epsomiin, ja yritämme\ntavata Jifferdeneä, ja jos saamme hänet käsiimme, kerromme hänelle\nkiinalaisesta. Ehkä hän pitää asiaa sen arvoisena, että lähtee sinne ja\nottaa apulaisia mukaansa.\"\n\n\"Hyvä on!\" vastasi hän. \"Niin varhain kuin vain haluatte. Mutta se on\nmelkein kuin neulan etsimistä heinäsuovasta!\"\n\n\"Tuskinpa sentään\", sanoin minä. \"Jos, kuten sanotte, kiinalaisella\non päämääränään joko lady Renardsmere tai hänen hevosensa, on hänen\ntultava toisen tai toisen lähelle, voidakseen toimia. Vai mitä\narvelette?\"\n\n\"Ette te enkä minä tiedä mitään tuon miehen aikeista, jossa on voimaa\nja viekkautta niin harvinaisessa määrässä yhtyneinä\", vastasi hän\noraakkelimaisesti. \"Vaan eipä tietenkään haittaa mitään, vaikka\nkäymmekin tapaamassa Jifferdeneä.\"\n\nMe lähdimme yhdessä Scotland Yardiin heti aamiaista syötyämme\nseuraavana aamuna. Me kohtasimme Jifferdenen melkein paikalla ja\njäimme tuijottamaan häneen. Hän oli puettu hienoon, tahrattomaan\nkilpa-ajoasuun -- komea keikari, kiikari olalla ja päässään korkea,\nvalkoinen hattu mustine nauhoineen.\n\n\"Tarpeetonta kysyä, mihin olette menossa, Jifferdene\", huomautin\npäästäen nauruun, joka omasta mielestäni kuulosti hyvin ontolta.\n\"Sitähän koko ulkoasunne toitottaa!\"\n\n\"Asianmukainen varustus, herra Cranage\", sanoi hän.\n\"Virkavelvollisuuksia, sir! Meitä lähtee sinne useampia -- vaikka\neivät kaikki näin purppuraan ja hienoihin liinavaatteisiin puettuina.\nTapaatte minut satuloimisaitauksessa, jos teillä on asiaa. Mutta --\nmikä teidät tänne tuo?\"\n\n\"Jifferdene\", sanoin minä, \"kiinalainen on Epsomissa. Kuulkaa!\"\n\nMinä kerroin hänelle kaikki viimeöisestä ilmestyksestä ikkunassa ja\nsitä seuraavista tapauksista. Hän kuunteli tarkkaavaisena, käsittäen\nkaikki.\n\n\"Ja jätittekö lady Renardsmeren sinne?\" kysyi hän, kun olin lopettanut.\n\n\"Marengo-huvilaan\", vastasin minä. \"Luonnollisesti emme tiedä, jäikö\nhän sinne. Ehkäpä jäi, vaikka eräs hänen isoja autojaan odotti pihalla.\nMutta jättäessämme hänet oli hänellä seurassaan -- henkivartiostonsa.\"\n\n\"Otan asiasta heti selvää\", sanoi hän lähtien puhelimeen. \"Olen nyt\nsaanut kuulla hänen armostaan ja hänen henkivartijoistaan -- sain\nhänestä myöskin myöhään eilen iltapäivällä tietoja. Lady Renardsmere,\nhyvät herrat, on seurassaan kaksi yksityisetsivää, entisiä poliiseja,\nviimeiset kymmenen päivää asunut isossa huoneustossa Great Central\n-hotellissa, mukanaan kamarineitinsä ja yksi miespalvelija. Minä soitan\nja kysyn, onko hän siellä edelleen.\"\n\nViiden minuutin kuluttua hän palasi puhelimesta.\n\n\"Lady Renardsmere lähti Epsomiin myöhään eilen illalla\", sanoi hän.\n\"Hän ei palannut. Otaksukaamme siis, että hän on siellä. No hyvä! --\nsiten käyvät asiat yksinkertaisemmiksi.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi Peyton.\n\n\"Meidän suunnitelmamme on pysyä -- huomaamatta -- hänen ja hänen\nhevosensa läheisyydessä\", sanoi Jifferdene, \"ollaksemme valmiit\nsiinä tapauksessa että tuo kiinalainen yrittää häiritä kumpaakaan\n-- eikö niin? Ymmärrättehän tarkoituksen? No niin -- kertokaa nyt\nminulle tarkkaan, missä Marengo-huvila on ja missä tamman talli on,\nja tunnin kuluttua tästä lähtien ovat he kumpikin minun ja miesteni\nhuolellisimman valvonnan alaisina -- me olemme perillä ennen teitä!\"\n\nMe selitimme hänelle yksityiskohdat tarkalleen, lähdimme pois ja\npalasimme hotelliimme. Kello oli silloin vähän vailla kymmenen;\nneljännestä yli me kaikki olimme Peggien autossa ja matkalla\nEpsomiin. Loppumattomana jonona vierikin jo ajopelejä kaupungista;\noli erinomaisen kaunis aamu ja kulkiessamme Westminster-sillan yli\nja suunnatessamme kulkumme etelään päin näytti meistä, että osanotto\nsuuriin kilpa-ajoihin tulisi olemaan aivan erikoinen. Luulin, että\nkahdenkymmenenkolmen kilometrin matka nummelle kävisi aika hitaasti,\nmutta Peggien autonkuljettaja, vanha lontoolainen, tunsi tämän alueen\nhyvin ja käyttämällä viisaasti oikoteitä ja kierroksia, kyyditsi meidät\nEpsomin pääpysäyspaikalle kohta yhdentoista jälkeen. Me jätimme hänet\nsinne sijoittamaan autoa niiden kymmenien joukkoon, joita joka hetki\nsaapui, ja lähdimme kaikki neljä vieressä olevan tallin luo, johon\nVälkehtivä Rubiini oli majoitettu.\n\nEnnenkuin pääsimme aivan lähelle, näimme että jotakin oli tapahtunut.\nEtualalla, juuri Välkehtivän Rubiinin talliosaston edessä, seisoivat\nryhmänä yksityissalapoliisit, jotka lady Renardsmere oli lähettänyt\nMansonin huvilaan Robindalen johdolla. Niiden ja meidän välillämme\nseisoi Bradgett, nähtävästikin kyyneliin puhkeemaisillaan, jutellen\nMedderfieldille, jockeylle, joka oli puettuna komeaan ajopukuun ja\nnäytti olevan kuvaamattoman hämillään; heidän takanaan hiiviskeli\nVälkehtivän Rubiinin oma tallipoika, toden teolla itkien ja katsoen\ntoisesta toiseen aivan kuin lohdutusta toivoen. Ja vähän matkan päässä\nnäin Jifferdenen tavallisena katselijana useitten muitten miesten\nkeskellä.\n\nPeggie meni suoraan Bradgettin luo; nähdessään hänet takana seisova\ntallipoika voivotteli ihan kuuluvasti.\n\n\"No, Bradgett, mitä on tekeillä?\" tiedusteli Peggie, nyökäten\nMedderfieldille. \"Antakaa kuulua!\"\n\nBradgett puisteli päätään. Hänen puhtaaksi ajettu naamansa venyi pitkän\nja surkean näköiseksi.\n\n\"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, neiti!\" vastasi hän. \"Kukaan ei\ntiedä, mitä on tekeillä! Sen vain tiedän, että lady Renardsmere tuli\ntänne kello yhdeksältä tänä aamuna seurassaan pari isoa kaveria, jotka\npysyttelivät tavattoman lähellä häntä, ajoi minut miehineni ulos tamman\ntallista, lukitsi oven omin käsin, asetti nuo ukkelit tuolla sen eteen\nja kertoi minulle, että te ette enää ollut hänen valmentajansa ja\nettä paha meidät perisi, jos yrittäisimme lähestyä enää Välkehtivää\nRubiinia! Minä -- minä luulen, että hän on tullut hulluksi, neiti, tai\njotakin sentapaista -- hirveän pahalla tuulella hän ainakin oli. Mitä\nmeidän on tehtävä, neiti?\"\n\n\"Missä lady Renardsmere nyt on?\" kysyi Peggie.\n\n\"En tiedä, neiti\", vastasi Bradgett. \"Hän lähti noiden kahden miehen\nseuraamana tuonne kentän yli -- majuri Camperdalen talleja kohden. Hän\non pannut Välkehtivän Rubiinin tallin avaimen taskuunsa, neiti.\"\n\n\"Mistä oikeastaan on kysymys, neiti Manson?\" kysyi Medderfield\nluonnollisen uneliaana. \"Omituinen juttu, eikö niin?\"\n\n\"Minä en voi kertoa teille, mistä oikeastaan on kysymys, Medderfield\",\nvastasi Peggie. \"Lady Renardsmere --\"\n\nNyyhkivä tallipoika heidän takanaan puuttui äkkiä puhumaan.\n\n\"Hänen armonsa tulee takaisin!\" sanoi hän. \"Minä näen hänet -- hänen\nseurassaan on miehiä.\"\n\nMe käännyimme kaikki siihen suuntaan, jonne poika sormellaan osoitti.\nNäimme lady Renardsmeren lähestyvän viistoon juuri alapuolellamme\nolevan kanervikon poikki. Hänen kaksi henkipalvelijaansa oli hänen\nkintereillään; hänen takanaan kulki kolme miestä, jotka ilmeisesti\nolivat tallirenkejä; näiden rinnalla asteli kookas, sotilaan näköinen\nmies, jonka minä otaksuin majuri Camperdaleksi, hyvässä maineessa\nolevaksi valmentajaksi. Ja minulle alkoi selvitä, mitä oli tekeillä.\n\n\"Lähdetään pois, Peggie!\" kuiskasin minä. \"Turhaa on jäädä tänne. Antaa\nhänen tehdä mielensä mukaan.\"\n\nMutta Peggie ei liikahtanut.\n\n\"En lähde!\" sanoi hän. \"Täällä minä olen ja tänne jään! Katson mitä\ntapahtuu.\"\n\nPieni saattue lähestyi. Sen oli astuttava aivan meidän vierestämme;\nlady Renardsmere, marssien muiden edellä katse talleihin kiintyneenä,\nvilkaisi äkkiä sivulle ja huomasi meidät.\n\nHänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän heristeli avainta meihin päin.\n\n\"Menkää tiehenne!\" huusi hän. \"Menkää tiehenne, joka sorkka! Meidän\nvälillämme on kaikki lopussa, Peggie Manson -- te ette enää ole\nvalmentajani! Minä en kärsi, että minun palveluksessani olevat henkilöt\nosoittavat minulle tottelemattomuutta! Menkää jokainen tiehenne, mutta\nte, Madderfield, tulkaa te tänne -- minulla on joitakin määräyksiä\nteille annettavana.\"\n\nHän lähti taas liikkeelle ja Peyton sysäsi minua kyynärpäähän.\n\n\"Tulkaa pois!\" hän sanoi. \"Tuokaa molemmat naiset taemmas. Tuo vanha\nrouva on tällä haavaa ihan suunniltaan. Turha on suututtaa häntä\nenempää. Tulkaa!\"\n\nSain neiti Hepplen ja neiti Mansonin peräytymään. Me siirryimme noin\nkymmenen metrin päähän Bradgettin ja tallipojan seuratessa meitä\nja jäimme katsomaan. Tapahtui juuri, mitä olin odottanutkin. Lady\nRenardsmere aukaisi tallin oven; hänen seuralaisensa astuivat sisään;\njonkun hetken kuluttua toivat he Välkehtivän Rubiinin ulos; hupsun\nomistajansa, salapoliisihenkivartiostonsa ja uusien seuralaistensa\nsaattamana se kuljetettiin Camperdalen talleja kohden. Peggien kasvot\nkävivät hehkuvan punaisiksi ja sitten valkeiksi; Bradgett kirosi\npartaansa; tallipoika vetäisi esiin koreankirjavan nenäliinan ja\nnyyhkytti siihen. Ja Jifferdene, osoittamatta ensinkään tuntevansa\nmeitä, asteli apulaisineen suosikin ja sen saattojoukon jäljestä.\n\nSiihen saakka Medderfield ei ollut liikahtanut. Mutta nyt hän katseli\nympärilleen ja minuun päin. Hän iski minulle silmää, ja minä menin\nhänen luokseen.\n\n\"Onko häneltä joku ruuvi irti, herra Cranage?\" kysyi hän, nyökäten lady\nRenardsmereen päin.\n\n\"Lady Renardsmerellä ja neiti Mansonilla on ollut riita, Medderfield\",\nsanoin minä. \"Lady Renardsmere on niitä naisia, jotka eivät kärsi\nvastustamista. Mutta -- eihän se ollenkaan estä teitä ratsastamasta\nVälkehtivällä Rubiinilla tänään iltapäivällä, eihän?\"\n\n\"Vieläkös mitä, aion tietysti ratsastaa, herra Cranage\", sanoi hän\npäättävästi. \"Meidän kesken puhuen, hänen armonsa on luvannut minulle\nviisituhatta puntaa, jos me voitamme. Mutta -- neiti Mansonin asia on\npaha, sir! Hänen on ansio, enkä minä, hitto vie, ymmärrä tämän aamun\njuttua muuta kuin että, kuten sanoin, hänen armoltaan on joku ruuvi\nlöyhtynyt. Mutta kauppa kun kauppa! Minä lähden nyt katsomaan, mitä\nhänen armollaan on asiaa. Tapaamme myöhemmin satuloimisaitauksessa kai?\"\n\nHän lähti pois Camperdalen talleille päin, ja minä palasin Peggien\nja toisten luo. Peggie näytti tulleen mykäksi hämmästyksestä; hän\nseisoi hyvin kalpeana ja hiljaisena katsellen tammaa ympäröivän pienen\nseurueen etääntymistä; vasta kun se oli hävinnyt, näytti hän taas\nhuomaavan muut ympärillään. Vihdoin neiti Hepple laski kätensä hänen\nkäsivarrelleen.\n\nPeggien kasvoille palasi äkkiä väri ja hänen silmänsä salamoivat --\nvaarallisesti. Hän kääntyi neiti Heppleen uhmaavin kasvoin.\n\n\"Kotiin!\" huudahti hän. \"Kotiinko? En hitto vie menekään! En -- minä\njään katsomaan loppuun asti! Minähän sen kuitenkin valmensin!\"\n\nSaimme hänet tulemaan pois kanssamme; saimme hänet syömään vähän\naamiaistakin. Aika kului; koetimme kiinnittää huomiomme suunnattomiin\nväkijoukkoihin, kahteen ensimmäiseen kilpailuun; siitä ei ollut mitään\napua; ainoa, mitä odotimme, oli... vaan kaikkihan tiesimme, mitä se\noli. Ja vihdoin me olimme satuloimisaitauksessa, me neljä yhdessä,\nympärillämme joukko miehiä ja naisia, kiihkeinä näkemään suosikkia. Oli\njo tullut tiedoksi, että jotakin erikoisempaa oli tapahtunut. Kuulin\nkuiskauksia, satunnaisia huomautuksia. Kuta lähemmäksi aika joutui,\nsitä suuremmaksi kasvoi levottomuus...\n\nJa vihdoin tuli tamma, ja ihmiset koettivat tunkeutua lähelle\nnähdäksensä sitä olentoa, joka oli pelkkää elämää ja tulta, valmennettu\nmahdollisimman valmiiksi ja täydelliseksi. Ja sen kauniisti kaartuvan\nkaulan ympäri oli varmasti kiinnitetty kirkkaanvihreä nahkavyö\nkirottuine verenpunaisine rubiineineen!\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nKiinalainen voittaa\n\n\nMe seisoimme yhdessä, neiti Hepple, Peggie, Peyton ja minä --\nemme etäisyyden, vaan lady Renardsmeren vihan erottamina tuosta\nkauniista eläimestä, johon me kaikki, ja Peggie erikoisesti, olimme\nniin syvästi kiintyneitä. Se taas, tietämätönnä kaikista sitä\nkoskevista asioista, seisoi joukon keskellä, jonka muodostivat sen\nuusi palveluskunta, tuo valpas henkivartiosto, lady Renardsmere ja\nMedderfield. Lady Renardsmere, käsi epäluuloisesti eläimen kaulalla,\npuhui vakavasti jockeylle. Joka puolella heidän ja meidän ympärillämme\noli katselijoita, miehiä ja naisia, urheilumaailmassa hyvin tunnettuja\nhenkilöitä, kiihkeinä ja uteliaina näkemään suosikkia, mutta sitä\nympäröivien virkaintoisten vartijoiden toimesta pysytellen loitompana.\nJo ympäröi salaisuuden ilmapiiri Välkehtivää Rubiinia; huhuja oli\npäässyt liikkeelle, ja ihmiset tarkastelivat lady Renardsmereä ja\nPeggietä uteliain, tutkivin katsein. Muuan vanhanpuoleinen mies kääntyi\näkkiä Peggien puoleen.\n\n\"Luulin teidän valmentaneen lady Renardsmerelle, neiti Manson\", sanoi\nhän. \"Ettekö te ole vastuussa tuosta pikku täydellisyydestä?\"\n\n\"Olin eilisiltaan asti, kapteeni Marsham\", vastasi Peggie levollisesti.\n\"Lady Renardsmere on ottanut sen pois minun käsistäni.\"\n\n\"Hyvä Jumala, -- sepä omituista menettelyä!\" huudahti kapteeni Marsham.\n\"Semmoista en ole milloinkaan eläissäni kuullut! Sopimatonta!\"\n\n\"Aivan!\" myönsi Peggie lakoonisesti.\n\n\"Naisen päähänpistoa arvattavasti\", jatkoi vanha herra tutkivin\nkatsein. \"Taitaa olla oikukas nainen, tuo lady Renardsmere? Hm! --\nainakin teidän on kunnia niiden mielestä, jotka tietävät. Te kai\nodotatte sen helposti voittavan?\"\n\nPeggie katsahti ympärilleen satuloimisaitauksessa. Siellä oli muitakin\nhevosia -- Jack Cade, Hedgesparrow, Flotsam, Roneo ja puolisen tusinaa\nmuita vähäpätöisempiä. Ihmiset seisoskelivat niiden ympärillä ryhminä\nja joukkueina arvioiden, arvostellen...\n\n\"Ei täällä näy yhtään hevosta, joka voisi sen voittaa\", sanoi Peggie\nrauhallisesti. \"Ei ole milloinkaan ollut olemassa Derby-kilpailijaa,\njolla olisi suuremmat voittomahdollisuudet, kapteeni Marsham. Minä\nuskaltaisin viimeisen roponi siitä!\"\n\nPeggie kääntyi hänestä minuun ja Peytoniin ja veti neiti Hepplen\nmukaansa.\n\n\"Lähdetään kaiteiden ääreen, niin lähelle päätepylvästä kuin suinkin\",\nsanoi hän. \"En halua nähdä tätä sen enempää -- tahdon vain nähdä sen\nvoittavan. Ja sitten -- minä lähden!\"\n\nPeyton otti häneltä neiti Hepplen ja lähti edeltä astumaan, ja minä\nseurasin Peggien rinnalla. Äkkiä hän väkijoukon läpi työntyessämme\npujotti kätensä minun käsikoukkuuni ja kuiskasi.\n\n\"Jim\", sanoi hän, \"minä olen mennyttä. Kaikki on nyt lopussa. Tämän\njälkeen jätän valmentamisen -- en enää ikänä valmenna muuta hevosta.\nSaan kumminkin, kuten vanha kapteeni Marsham sanoi, kunnian Välkehtivän\nRubiinin menestyksestä. Jos -- jos se voittaa!\"\n\n\"Olethan varma sen voitosta, Peggie\", sanoin minä. \"Tiedäthän olevasi.\nNiin on jokainen! Hyväinen aika, eihän siitä nyt voi rahaa saada muuten\nkuin --\"\n\n\"Tiedän -- tiedän!\" vastasi hän sukkelaan. \"Mutta olen raskaalla\nmielellä -- minulla on jonkinlainen outo, synkkä aavistus siitä, että\njotakin tapahtuu.\"\n\n\"Hermostusta!\" sanoin. \"Sinä olet vielä kiihdyksissäsi eilisen illan ja\ntämän aamun tapahtumista -- eikä kummakaan. Mutta --\"\n\n\"Tuo inhoittava esine sen kaulassa!\" keskeytti hän. \"Jim! -- ajattelepa\n-- ajattelepa, että kiinalainen olisi täällä ja -- ja näkisi\nbirmalaisen rubiinin?\"\n\nHetkellisessä kiihtymyksessäni olin unohtanut kiinalaisen. Katselin\nvaistomaisesti ympärilleni, oikealle ja vasemmalle. Oli vaikea olettaa,\nettä ainoakaan itämaalainen kykenisi huomiota herättämättä piileksimään\ntässä hienossa ympäristössä.\n\n\"En ymmärrä, mitä kiinalainen voisi saada aikaan -- täällä\", sanoin\nminä. \"Näithän, että Välkehtivää Rubiinia vartioitiin mahdollisimman\nhuolellisesti aina viime hetkeen saakka. Ja etkö sinä huomannut, että\nJifferdene, mukana muutamia miehiänsä, oli aivan hevosen ja lady\nRenardsmeren vieressä, vaikka ei tietenkään lady Renardsmere erottanut\nheitä muusta kilpa-ajoyleisöstä. En käsitä, miten kiinalainen tai joku\nhänen kätyreistään, jos hänellä sellaisia on, voisi käydä hevosen tai\nsen omistajan kimppuun.\"\n\n\"Vähät minä siitä välitän, mitä tapahtuu, tai saattaa tapahtua lady\nRenardsmerelle\", sanoi hän. \"Hän on sen kaiken ansainnut ostamalla tuon\ninhoittavan esineen! Mutta tamma...\"\n\n\"Mitäpä sille voisi tapahtua?\" keskeytin minä. \"Sitähän vartioidaan nyt\nniin tarkasti, ettei kärpänenkään saattaisi huomaamatta asettua sen\nselkään. Jonkun hetken kuluttua se jo on menossa lähtökohdalle. Ja kun\nMedderfield kerran on satulassa ja matkalla...\"\n\n\"Toivoisinpa sittenkin, että kaikki jo olisi ohi!\" huomautti hän. \"Olen\nlevoton, Jim... levoton!\"\n\n\"Eivät Välkehtivän Rubiinin puolesta vetoa lyöneet ainakaan näytä\nhuolissaan olevan, Peggie\", sanoin minä, koettaen rohkaista häntä.\n\"Kuunteleppa vain!\"\n\nJa todellakin, mikäli saattoi päättää niistä keskustelun katkelmista,\njoita joka puolelta kuului, sai hyvinkin pian kaksi eri vaikutelmaa --\ntoisen, että kaikki pitivät Derbyn tulosta itsestään selvänä; toisen,\nettä kaikki olivat kahden viime kuukauden kuluessa panneet rahansa\nlady Renardsmeren tamman puolesta. Peyton ohjasi Peggien neiti Hepplen\nviereen aivan aitauksen ääreen ja katsoi sitten merkitsevästi minuun.\n\n\"Tuntuu siltä kuin ympärillämme oleva yleisö pitäisi tätä tilaisuutta\njuhlakulkueena, jossa Välkehtivä tulee johtamaan ja muut kaikki\nkiltisti seuraamaan sitä!\" huomautti hän kuivakiskoisesti. \"Olen\nkuullut kuuden eri henkilön sanovan, että vain yksi hevonen tulee\nkysymykseen ja että muut voisivat yhtä hyvin pysyä talleissaan! Mutta\nneiti Manson taitaa olla pahoillaan?\"\n\n\"Kovin!\" sanoin minä. \"Toivoisin kaiken olevan ohi.\"\n\n\"Mutta\", huomautti hän, \"ei mielestäni ole enää mitään vaaraa. Ei\nenää muuta puutu kuin tuoda se esille ja antaa sen juosta. Entä millä\njuhlamenoilla päättyy tämä historiallinen tapaus? Jos Välkehtivä\nRubiini voittaa -- kuuluuko sen omistajalle mennä radalle ja taluttaa\nse lavan eteen?\"\n\n\"Kuuluu kyllä!\" sanoin minä. \"Hyvin ylpeä hetki - sen omistajalle.\"\n\n\"Tehneekö lady Renardsmere niin?\" kysyi hän.\n\n\"Varmastikin, mikäli minä lady Renardsmereä tunnen\", vastasin minä.\n\"Sen halukkaampi ei ole kukaan -- ei hullu eikä viisas!\"\n\nHän vilkaisi minuun ja veti minut vähän syrjemmälle.\n\n\"Siitä tulee vaarallinen hetki!\" sanoi hän. \"Hevosen ja sen omistajan\nympärillä arvattavasti tyrkitään ja tungeksitaan. Siinä tarjoutuu\nkiinalaiselle otollinen tilaisuus!\"\n\n\"Luuletteko hänen olevan täällä, Peyton?\" sanoin minä.\n\n\"Varmasti!\" vakuutti hän lujasti. \"Täällä hän jossakin on. Ja jos hän\nnäkee tuon rubiinin -- niin silloin tapahtuu jotakin. Hän koettaa saada\nsitä käsiinsä -- keinolla millä hyvänsä.\"\n\n\"Tehköön mitä hyvänsä -- kun kilpailut ovat ohi\", sanoin minä. \"Mutta\nen käsitä, miten hän voi päästä mihinkään tai kehenkään käsiksi sitä\nennen.\"\n\n\"Silloin se tapahtuu kuin sanoin\", selitti Peyton. \"Eikä minun\nmielestäni ole tarpeellista varoittaa lady Renardsmereä. Mutta -- hei,\ntuoltahan hevoset jo tulevatkin!\"\n\nHevoset tulivat esille ohjelmaan merkityssä järjestyksessä -- minua\neivät niistä erikoisesti huvittaneet muut kuin Jack Cade, isokasvuinen\nkauniinruskea varsa, ja Hedgesparrow, jonkun verran hentorakenteinen,\nsiro, kastanjanruskea tamma. Eikä huvittanut muitakaan -- kaikki\nkatselivat ja tarkkailivat vain Välkehtivää Rubiinia, joka ilmestyi\nkokonaisuudessaan näkyviin kulkueen keskikohdalla ja jota radan\nvastaisella puolella oleva yleisö riemuhuudoin tervehti.\n\nSe näytti yhtä siivokäytöksiseltä kuin oli hyvin kasvatettukin, ja\nhyväksyvä murina kaikui joka puolelta ympäriltämme. Mutta viereltäni\npuhui samassa teräväkatseinen mies -- äänekkäästi.\n\n\"Mikä kirkkaanvihreä juova tamman kaulassa on ja mikä kimalteleva\nesine siihen on kiinnitetty?\" huudahti hän. \"Mitä peijakkaan peliä se\nsemmoinen on?\"\n\nMuuan toinen mies kääntyi puolittain puhujaan ja katsoi häneen\nrauhallisesti ja merkitsevästi.\n\n\"Taikakalu!\" sanoi hän lakoonisesti. \"Ettekö ole milloinkaan kuullut\npuhuttavan vanhan lady Renardsmeren taikauskoisesta jalokivi-himosta?\nTuo nähtävästi on hänen tapansa hankkia onnea!\"\n\n\"Hankkia pikemminkin huonoa onnea!\" selitti toinen jurosti. \"Eikö\nolekin koristanut hevostaan kuin toiset hullut autonsa! Tuommoisella\nkirotulla taikakalulla -- naurettavaa! En ole nähnyt englantilaisella\nkilpa-ajohevosella sellaista esinettä _minun_ aikanani -- ja se onkin\nmelko pitkä aika, totta vie!\"\n\n\"Luullakseni ei se tee mitään eroa puoleen eikä toiseen\", sanoi toinen\npuhuja rauhallisesti. \"Lady Renardsmere on niin tuiki varma voitostansa\nkuin olla voipi -- vedonlyönnissä tahdotaan nyt seitsemän kahta\nvastaan.\"\n\nJuhlallinen saatto teki kierroksensa ja hevonen toisensa jälkeen astui\nlähtöportille. Me näimme jockeytten lakkien liikkuvan kuin värillisten\nlasipalasten kaleidoskoopissa. Peyton, joka oli päätään pitempi minua,\nkysyi minulta erästä asiaa.\n\n\"Miten minä tuon pikku neitosemme tunnen, kun se tulee kiertäen rataa\npitkin?\" kysyi hän. \"Tämän kiikarinkin avulla on vähän vaikea saada\nselvää mikä mikin on.\"\n\n\"Katsokaa, missä kirkkaanvihreä lakki näkyy\", sanoin minä. \"Lady\nRenardsmeren värit ovat kirkkaanvihreä lakki ja takki sekä oranssin\nvärinen nauha oikealta olkapäältä vasemmalle lanteelle. Tarkatkaa\nlakkia! Ei ole nähdäkseni muuta heleänväristä lakkia. Pitäkää silmällä\n--\"\n\n\"_Ne ovat lähteneet liikkeelle_!\"\n\nJoukon äkillinen, valtava huuto sai Peytonin hypähtämään, ja minä\nnäin hänen poskiensa hehkuvan innostuksesta ja kiihtymyksestä.\nKohoten meitä muita korkeammalle hän näki enemmän kuin me ja seuraten\nliehuvia lakkeja, kun hevoset kiitivät eteenpäin ylänkömaata radan\ntuonpuolisella sivulla, hän alkoi huudella meille tiedoituksia.\n\n\"Minä näen heleän lakin -- se on aivan muitten keskellä! Eräs tumma\nlakki on edessä -- hyvän matkankin. Kuka se on?\" hän kysyi.\n\n\"En hitto vie tiedä!\" sanoin minä. \"Samantekevä kuka nyt on edessä!\n-- siitä on kysymys, kuka silloin on edessä, kun ne tänne tulevat.\nTarkatkaa niitä, kun ne alkavat kiertää tännepäin!\"\n\nSitten minä katsahdin Peggieen. Seisten aivan aitauksen vieressä\nmelkein vastapäätä päätepylvästä hän tuijotti suoraan eteensä --\ntyhjyyteen. Ja minä siirryin lähemmäksi häntä ja pujotin käteni hänen\nkainaloonsa välittämättä siitä, miten hevoset juoksivat. Vielä muutamia\nhetkiä...\n\n\"En saata nyt nähdä niitä paljoakaan\", mutisi Peyton minun takaani.\n\"Ne ovat jotenkin kuin maahan vajonneet. Heleä lakki oli samoilla\npaikkeilla...\"\n\nÄkkiä puhkesi ilmoille kova huuto vasemmalta puoleltamme, kun tuo\ntiheään sulloutunut joukko kiiti Tattenham-nurkkauksen ympäri ja tuli\nkokonaisuudessaan kiihkeän väkijoukon näkyville radan katselijain\npuolisella sivulla -- huuto, joka alkoi ja jatkui yhä voimakkaammaksi\npaisuen. Ja hetkiseksi minä unohdin Peggien valkeine kasvoineen ja\npalavine silmineen.\n\n\"Katsokaa nyt, Peyton!\" huusin minä. \"Katsokaa tarkkaan!\"\n\n\"Ne ovat sekaisin\", vastasi hän. \"Tiheässä ryhmässä -- no -- lempo\nsoikoon, nyt minä näen heleän lakin tulevan esiin -- tulevan esiin! --\nse on etummaisena!\" Suuri yleisökin näki, ja huuto vahveni ja laajeni.\nIso mies, Peytoniakin isompi, otti äkkiä kiikarin silmiltään ja\nnaurahti.\n\n\"Se on useita pituuksia edessä nyt, jumal'avita!\" hän sanoi huuliaan\nmaiskuttaen. \"Useita pituuksia. Eivätkä ne ole vielä pitkällä sivulla!\nSe voittaa aivan helposti!\"\n\nJoukon huutoon alkoi sekaantua naurua -- sellaisten ihmisten\nnaurua, jotka näkevät juuri sen tapahtuvan, mitä haluavat. Se lähti\ntäyteen sullotuilta lehtereiltä, aituuksista, tarhoista, kiehuvasta\nväkijoukosta kummallakin puolella rataa. Ojentauduin täyteen pituuteeni\nja katselin. Välkehtivä Rubiini siellä etäällä oli, sen mukaan kuin\nsaatoin arvostella, kuusi pituutta Jack Caden edellä, ja kiiti\neteenpäin vinhasti kuin meteori. Kaikkialta kuului vain huutoa -- ja\nhuuto paisui yhä valtavammaksi tamman joka askeleella.\n\n\"Peggie!\" sanoin minä. \"Peggie!... se on tehtävänsä suorittanut...\"\n\nMutta juuri samassa silmänräpäyksessä -- luultavasti juuri viimeisiä\nriemukkaita sanoja lausuessani -- tapahtui tuo pirullinen teko.\nVälkehtivä Rubiini oli silloin noin kolmenkymmenen metrin päässä\npäätepylväästä, useita pituuksia Jack Caden edellä, joka kuitenkin\noli oivallisesti juosten tulossa sen jälessä, ja tämän takana oli\nHedgesparrow, Flotsam ja pari vähemmän tunnettua kintereillään, loput\nkilpailijoista seuraten häntänä perässä.\n\nMiten asia oikein tapahtui, sitä ei kyennyt ainoakaan silminnäkijä\ntai läsnäolija tarkoin kertomaan -- mutta yht'äkkiä lensi radan\nalapäässä olevasta tiheään sullotusta väkijoukosta tamman eteen esine,\njoka silminnäkijäin kertoman mukaan näytti krikettipallolta. Seurasi\nhäikäisevä tulenleimaus, mahtava paukaus, ja Välkehtivä Rubiini syöksyi\nmaahan kuin luodin lävistämänä, värähteli, oli hiljaa, samalla kuin\nMedderfield, joka viskautui suin päin maahan, hoippuroi polvilleen\nja vaipui sitten kokoon liikkumattomaksi. Ja Välkehtivään Rubiiniin\nkompastui Jack Cade ja siihen vuorostaan Hedgesparrow, kun taas Flotsam\nväisti kaukaa tuota sätkivää röykkiötä, jatkoi matkaa ja sivuutti\npaalun...\n\nSeuraava tietoinen toimintani oli se, että Peyton ja minä, tiikerin\nlailla taistellen, olimme ulvovan ja kiljuvan väkijoukon keskellä,\nväkipakoin työntymässä tamman luo. Kansaa oli kummaltakin puolelta\ntunkeutunut radalle -- olimme sen ja poliisien kanssa sekaisin\n-- hetken aikaa tuntui kuin olisi ollut hornan kattilassa. Näin\ntuttuja miehiä paholaisten lailla taistelevan päästäkseen likelle\ntai palauttaakseen järjestystä; siellä oli Jifferdene -- Camperdale\n-- Bradgett -- etsiviä -- tallirenkejä. Ja ylt'ympäri meitä toiset\nkirosivat, toiset olivat raivosta sanattomat, toiset painelivat\nverentahraamia nenäliinoja poskiaan vastaan, siellä täällä virui mies\nkuolleena, ja vapaammilla paikoilla toiset juoksivat umpimähkään\nympäri sormet hajallaan, aivan kuin olisivat halunneet tarttua roiston\nkurkkuun...\n\nPääsimme vihdoin tamman luo. Se oli kuollut kuin kivi, ja\nkirkkaanvihreä vyö ja kultakehyksinen rubiini olivat tipotiessään. Ja\nPeyton laski vapisevan kätensä käsivarrelleni.\n\n\"Kiinalainen on voittanut, Cranage!\" kuiskasi hän. \"Nyt pitää muistaa\ntyttö! Menkää takaisin hänen luokseen!\"\n\nLähdin takaisin, taistellen yhä joka askeleesta, Peggien luo. Hän oli\njo kuullut, ja sanaakaan sanomatta otin häntä käsivarresta ja vein\npois, ulos aitauksesta, radan poikki ja mitään puhumatta ulkopuolella\nolevan hiljaisen alangon poikki. Sieltä lähti varjoisa, rauhallinen\nkuja, jolle poikkesimme, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen.\nKäteni kosketus sai hänet puhkeamaan virkistäviin kyyneliin... ja\nkesken tämän kyyneltulvan suutelimme toisiamme ensi kerran.\n\n\n\n"]