Ystäväni Kleopatrankadun 13:ssa
Pohjanmies, Aarne (oik. Nurmio, Heikki (1887–1947)
Romaani nykyhetken Helsingistä
Huumorintajuinen romaani sijoittuu 1930-luvun Helsinkiin ja Kleopatrankadulle nousevaan uuteen asuintaloon. Kertomuksessa seurataan päähenkilön ja amerikkalaistuneen rakennusmestarin ystävyyttä sekä kaupunkilaiselämän sattumuksia ja erilaisia helsinkiläisiä seurapiirejä.
Aarne Pohjanmiehen 'Ystäväni Kleopatrankadun 13:ssa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2560. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.
YSTÄVÄNI KLEOPATRANKADUN 13:SSA
Romaani nykyhetken Helsingistä
Kirj.
AARNE POHJANMIES [Heikki Nurmio]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1931.
SISÄLLYS:
I. Ystäväni rakennusmestari ja minun nuoruudenmuistoni
II. Ystäväni matematiikan lehtori
III. Nuoruus ja huimapäisyys
IV. "Sans souci"-kerhon kokous
V. Visiitillä kotona
VI. Salaisuus
VII. Kannunvalajat kiipelissä
VIII. Naisen ohjattavana
IX. Mauno Vasaran asevelvollisuus
X. Linnanrouva ja trubaduuri prinsessaa vastassa
XI. Kutsut kauppaneuvoksettaren luona
XII. Rakennus romahtaa
XIII. Huutokauppakamarissa
XIV. Itsetutkistelua ja sieluntilan selvittelyä
XV. Salama kirkkaalta taivaalta
XVI. Kohtaus
XVII. Puhelin soi
XVIII. Velka maksetaan
XIX. Yllätys
XX. Jälleen äitiä tervehtimässä
XXI. Vanhuksia katsomassa maalla
I
YSTÄVÄNI RAKENNUSMESTARI JA MINUN NUORUUDENMUISTONI
– How do you do?
Ovi oli avautunut ystäväni rakennusmestarin loistolokaaliin. Hän oli elänyt aikoinaan Yhdysvalloissa, ja sen jälkeen, vaikka hän jostakin syystä palasikin kotimaahansa, ei mikään muu kuin amerikkalainen ollut hänestä enää minkään arvoista.
Minä sain heti ensi keskustelussamme selville tämän heikkouden ja – käytin sitä sittemmin häikäilemättä hyväkseni korostaakseni tarpeen tullen arvoani hänen silmissään. Niinpä nytkin.
– How do you do? huusin jo oven raosta.
Minusta ja rakennusmestarista oli tullut ystävät – alkujaan molemminpuolisen halveksumisen perusteella.
Kerronpa lyhyesti, miten se tapahtui. Eräänä kylmähkönä lokakuun päivänä 1900-luvulla sain minä yht'äkkiä vastustamattoman halun rikastua lähimmäisteni kustannuksella. Seisoin näet katsellen peilistä "säännöllisiä" kasvonpiirteitäni.
– Donnerwetter! ärjäisin. – Tuon naamataulun takana luulisi olevan muutakin kuin hapantuneita sahajauhoja. Mitähän olisi, jos sinäkin hölmö (nyökäytin itselleni) kerran käyttäisit järkeäsi muuhunkin kuin unien näkemiseen – vihdoinkin.
Tuumasta toimeen. Kokosin heikot säästöni, vippasin ja lainasin osan tarvittavasta alkukapitaalista ja ostin kuin ostinkin itselleni "häikäisevän edullisen osakkeen" talosta, josta raivaamaton tontti vasta oli olemassa Kleopatrankadun varrella n:o 13:ssa. Olin aluksi aikonut ostaa vain dubletin, mutta tarkastellessani lähemmin noita suurenmoisen edullisia ehtoja päätin samalla ryntäyksellä ansaita vähän enemmän ja kohotin huoneluvun kahteen kamariin ja keittiöön. Kun sitten mestari itse vielä kerran selvitti asian ja näytti oikein erikoisesta suosiosta minulle – hän tahtoi näet, kuten sanansa kuuluivat, saada pääportaaseen taatusti hienoa väkeä – mitä ihanimman ja sievimmän kulmahuoneiston: kolme huonetta, palvelijanhuone ja keittiö, päätin ottaa sen. Saisinhan siten kerrankin itselleni oman kodin, soman, varman kompukan maailman kiviläjässä, pienen linnakkeen, jonka aukoista saisin katsella virnistellä turvallisesti pahaa maailmaa. Ja sitten ottaisin huushollerskan päästäkseni kerrankin taas käsiksi maukkaaseen kotiruokaan. Jotta tämä kaikki kävisi mahdolliseksi, oli kaksi huonetta vuokrattava "ulos" korkeasta hinnasta.
Hyvä! Vihdoinkin sitä alkaa minunkin neroni leimahdella. Tämä on käännekohta elämässäni, arvelin.
Sittemmin kohosi mahtava seitsenkerroksinen kivirakennus tuolle tontille ystäväni rakennusmestarin toimesta. Mutta osake, josta minun piti kustannusarvion mukaan maksaa Smk 40,000: –, maksoikin Smk 140,000: –, ja yhtiövuokra, jonka piti olla 200 mk kuussa, olikin loppujen lopuksi 1,200 mk kuussa.
Katsoin näin ollen, että tämä afääri oli todellakin erikoisen loistava, mutta ei minulle, vaan ystävälleni rakennusmestarille. Sellaisen miehen tuttavuutta ei ole halveksittava ensi näkemältä, ajattelin. "Mihin ehtii vielä, jos elää saa." Hän on, sine ira et studio – jollei nyt juuri alansa Napoleon, niin ainakin pikku Suvorov.
Ystäväni rakennusmestari taas kiintyi minuun sen johdosta, että, kuten hän silminnähtävällä ihailulla myöhemmin sanoi, ei kukaan kahdella jalalla kulkeva olento ollut haukkunut häntä niin perusteellisen repäisevästi ja säkenöivästi kuin minä.
Tämän tunnustuksen minä otin suosiollisesti vastaan, sillä näinä laihoina aikoina täytyy ottaa vastaan mitä vain saa.
Halveksumisemme muuttui siten aluksi molemminpuoliseksi varovaisuudeksi ja sittemmin kunnioitukseksi eräissä tämän sanan monen monista merkitysvivahduksista. Minä ymmärsin, mikä nerokas sika hän oli, ja luullakseni hän ymmärsi – no niin – mikä sikamainen "nero" minä muka olin. Ja minä raukka tyydyin siihen. Sillä edellytyksellä tein rauhan. Vain tämän vaadin loukatun itsetuntoni palsamoimiseksi. Sainpa sitten ystäväni avulla, Jumalan kiitos, lokaalini jälleen myydyksi. Vain yhden, eri sisäänkäytävällä varustetun huoneen säilytin itselleni. Sen pituinen se satu oli.
Ollakseni sentään tyystin totuudenmukainen oli myöskin joskus hiton hauska istua ystäväni mahtavassa laiskanlinnassa, toinen polvi toisen päällä, puhallella savupyörylöitä havannasikareista ja kuulla rakennusmestarin sanovan leveällä, kerskailevalla äänellään:
– No mut juoraas nyt taas vähän näist klaseist!
Jonkin aikaa myöhemmin samalla pahamaineisella 1900-luvulla saavuin kuten jo mainitsin, vaikka lukija tietystikään ei sitä enää muista, ystäväni rakennusmestarin luo ärjäisten oven suusta:
– How do you do!
– How do you do! sain vastaukseksi, enkä muuta vaatinutkaan. Eihän yleensäkään ole sopivaa tämmöisissä tapauksissa esitellä mitään vaatimuksia. Englantilaiselle sellainen ei juolahda mieleenkään, kuulemma. Annapas että joku tyhmeliini todella alkaisi perinpohjin ruinailla kurjaa vointiaan tuon kysymyksen johdosta!
Ei kiitos! Sitä emme tarkoita. Jos me nykyajan sivistyneet ihmiset kysymme lähimmäiseltämme mitä makein osanoton hymy huulillamme, kuinka hän voi, tarkoittaa tämä kysymys ennen kaikkea, että me hinnalla millään emme halua kuulla, miten hän voi. Kaukana siitä. Tuo kysymys sanoo vain: Pidä nyt suusi kiinni, niin saat mennä!
Ystäväni rakennusmestari kutsui minut sisälle. Engelskani sai hänet heti vireeseen, ja hän juuri oli minulle opettanut, miten englantilaiset vastaavat tervehdykseen. Hän oli peräti hyvillään siitä, että oli yleensä voinut opettaa minulle, koulunkäyneelle, jotakin ja vieläpä tavattoman tärkeää. Ja sen minä tiesin.
Istuuduin nojatuoliin tavalliselle paikalleni ja otin niin velton ja mukavan asennon, että roomalainen maaherra Persiassa olisi sen nähtyään pakahtunut kateudesta – hehän sivumennen sanoen lepäilevät nykyisin jo hampaat mullassa –, sytytin havannan tunnetulla taidollani, sillä osasin kyllä nauttia vieraista sikareista, ja odotin ystäväni rakennusmestarin sanoja:
– Juoraas nyt sit näist klaseist!
Silloin soi ovikello. Loin vaivautuneen silmäyksen porstuaan päin. Siellä vilahti jo Mantan pystynenä ilmapiiriä nuuskimassa, ovi aukeni, ja eteiseen työntyi eliö, jonka koko olemuksesta loisti vaatimattomuus, – sikäli kuin tuollainen ominaisuus nyt voi loistaa muualla kuin auringon hymyillessä nukattoman takin ja housujen takamukseen. Mutta tulijan koko käytös, tarkoitan, oli kuin sanoihin pukematta jäänyt anteeksipyyntö siitä, että hän yleensä oli olemassa.
Tämän kaiken näimme selvästi avatusta ovesta.
Manta tuli sisälle ja iskien meille ymmärtävästi silmää sanoi:
– Tohtori Tunneheimo pyytää saada tavata herra rakennusmestaria.
Loimme hämmästyneet katseet toisiimme.
Mitä helkkaria. Tohtori – tohtori, ja uskaltaa tulla herra rakennusmestarin loistolokaaliin! Ne ovat nykyään niin sietämättömän tunkeilevia. Se on tietenkin jokin avustusanomus.
– No Manta sanoo sille, että tulkoon nyt sisälle, vaikka mun aikani onkin niin helkkarin ylösotettu.
Tohtori astui hiljaa sisään kaikkien noiden komeiden huonekalujen ja taidekokoelmain keskelle. Ne silminnähtävästi kiihdyttivät häntä.
– Su-suokaa a-anteeksi, olivat hänen ensi sanansa – luonnollisesti.
Ystäväni rakennusmestari lämpeni tästä tiedemiehen vaatimattomuudesta.
– O-olen tohtori Tunneheimo. Onko minulla kunnia puhutella herra rakennusmestari Taltta-Vasaraa?
– Jaa minä olen!
– Kiitos! Saisinko tuota hetken eräällä asialla kuluttaa herra rakennusmestarin kallista aikaa.
– Noo, miks'ei – tuota istukaa. Olkaa hyvä ja istukaa ja puhukaa vain asianne noin – tuota suoraan ja jyrysti. Ei tässä mitään... sen enempää... kaikesta huolimatta.
Katselin kiitollisin silmin ystävääni rakennusmestaria.
– Tuolla pakanalla taitaa olla ehkä jotakin muutakin lämmintä liiviensä alla kuin viinaa, ajattelin.
Tohtori istuutui varovasti. Hän silitti laiskanlinnan karmia ensin vähän neuvottomana, mutta sitten hän alkoi puhua rauhallisesti ja ihailtavan pyöristetyin lausein, akateemiseen tapaan.
Kun hän oli puoli tuntia puhunut ihmeellisistä aatteista ja utopioista ja heikon ihmisen mahdollisuuksista toimia ikuisen oikeuden, kansojen veljeyden ja muun sen semmoisen palveluksessa, pääsimme vihdoin selville siitä ainoasta, mikä tuossa esityksessä oli asiallista, – että puuttui määrätty summa rahaa – peruskiven laskemistyössä – miten se nyt oli – sille rakennukselle, joka kohottaisi ihmiskunnan lopullisen onnellisuuden osakeyhtiöön ja että ystävälleni rakennusmestarille tarjoutui ainoalaatuinen tilaisuus tehdä nimensä kuolemattomaksi lahjoittamalla selostettuun tarkoitukseen jokin sopiva summa.
– Tjaa, tjaa, tjaa! päivitteli ystäväni kiemurrellen nojatuolissaan, ja hänen pyöreä, muhea naamansa sai kovin kaihoisan ilmeen. Hän naputteli paksuilla sormillaan hermostuneena pöydän laitaan, ja koko hänen ruumistaan peitti kylmä hiki.
– Mi-minä... tuota... ymmärrän täydelleen tämän... tuota... hiton jalon aatteen... ja epäilemättä (hän painosti joka sanaa ja vahvistukseksi aina nyökäytti koko eturuumillaan, huolekas ryppyryhmä matalalla otsallaan)... kuinka minä sanoisin... on suorastaan suurenmoista, että... tuota... sivistyspyrintöjä ja kaikenlaista kansanvalistusta harjoitetaan ja... joo, joo!
Hän katseli minua kuin apua anoen.
Mutta minä kellitin kylmänä nojatuolissani, puhalsin hurjan savupilven ilmoille ja erään mitä onnistuneimman savurenkaan lävitse loin häneen lasimaisen katseen sanoen:
– Olet oikeassa, veli pyhä!
Ystäväni rakennusmestarin ilme tuli paheksuvaksi. Siitä kuvastui muun muassa tunnettu sananlasku:
"Hädässä ystävä tutaan!"
Kun odotettua apua ei tullut, loi hän taas katseensa tohtoriin, joka luuli hetken soveliaaksi sanoa vielä pari sanaa asiansa valaisemiseksi.
– Niin, sikäli kuin me emme ajattele yksinomaan pelkkiä egoistisia pyrkimyksiämme, vaan meissä herää tuo ihana harrastus koko ihmiskunnan onnellisemman tulevaisuuden luomiseen, ja mikäli meillä toiselta puolen on vielä käytännöllistäkin älyä sekä aineellisia lisämahdollisuuksia todellistuttaa ideamme ja siten saattaa abstraktiset ajattelumme tulokset myöskin konkreettisen todellisuuden kallisarvoiseen muotoon, on viimeksimainitullakin luonnollisesti oleva sijansa sen kehittyneemmän elämänmuodon synnyttämisessä, mihin kohoava kulttuuri kerran ylevän järjen ja lämpimän tunteen luomien osviittojen mukaisesti on johtava kehityksemme.
Tohtori arveli nyt lausuneensa ajatuksensa niin perin selvästi, että hänen edessään rauhattomasti liikehtivän materiakasankin piti se jo vihdoin älytä.
Ja rakennusmestari älysikin asian, ei hän mikään tyhmä mies ollut. Mutta juuri sen vuoksi hän kiemurteli tuolillaan. Tuska ja kitsaus puistattivat hänen ruumistaan.
– Juu, juu. Kyllä minä ymmärrän tämän suuren ja ylevän ja tavattoman jalon aatteen ja että sen puolesta... tuota... kannattaa elää! – Hän oikein huudahti nuo loppusanat kuin luullen nyt keksineensä jotakin todella nerokasta.
– Kannattaa elää! hän huudahti, mutta samassa näin hänen naamallaan selvästi kieron ajatuksen:
– Kenen kannattaa ja kenen ei kannata!
Sitten taas alhaisemmat vaistot saivat hänet valtaansa, ja afäärimiehen notkeudella hän yritti luikerrella satimesta.
– Aivan oikein, hän sanoi päättävästi, – mutta asialla on vaikeutensa. Katsokaas nyt herra tohtori. Aika on kireä, raha tiukassa. Amerikka kiristää Europpaa. Kaikki maksaa sikamaisesti. Verot köyhälistön verta juo, niin sanoaksemme ja... tjaa. Ei tässä ole helppo kenelläkään. Näettehän sen itse!
Näkihän tohtori sen ja hymyili ihmeellistä, kirkasta hymyä.
Nuo kasvot olen nähnyt ennenkin, ajattelin silloin. Tuohan on tuttu mies, mutta kuka?
– Olisikohan ehkä syytä vähän lykätä tuon suuren aatteen lopullista toteuttamista, kunnes kireä raha-aika helpottaa, sillä peijakas soikoon, kyllä sen joskus täytyy helpottaa. Olen minä nähnyt tällaisia pahoja aikoja ennenkin ja taas niitä seuraavan toisien aikojen, jolloin rahaa on niinkuin roskaa, puhui liikemies.
Ystäväni loi taas katseensa minuun apua pyytäen. Laskin sikarin kädestäni ja kohotin pystyyn kaksi sormea.
– Smk. 200: – sanoin.
Sehän oli jotakin selvää ja varmaa, jotakin, mihin sai kourin kiinni. Ja hänen kukkarossaan se merkitsi samaa kuin santakokkare Kivijärven rannalla.
Hän nousi.
– Hyvä herra tohtori. Minä olen aina kannattanut jaloja aatteita, ja minun sydämeni on aina lämpimästi sykkinyt ihmiskunnan kohoamiselle nykyisestä loastaan kohti... tuota kohti... miten saakelissa minä nyt sanoisin... kohti tähtimaisemia. No niin. Pääasiahan on, että tässä on kaksisataa pesetaa, rahat pöytään, kontant poikaseni. Selväh! Saako olla sikareja vai paperosseja? Kyllä molempia on.
Tällä välin olin tutkinut tohtorin pitkäkalloisen pään kasvonpiirteitä tarkoin ja yht'äkkiä huudahdin hämmästyksestä. Nyt tunsin miehen. Hänhän oli entinen dosentti, estetiikan dosentti niiltä ajoilta, jolloin minäkin lueskelin yliopistossa – estetiikkaa. Oi aikoja, oi tapoja! Nousin kuin potkaistuna tuoliltani. Lämpenin, rupesin hehkumaan, innostuin syystä, jota en ymmärtänyt heti.
– Kuulkaas, tohtori, olkaahan hyvä ja istukaa vielä. Minähän tunnen teidät. Te, tehän luennoitte silloin estetiikkaa. Odottakaapas, mitäs te taas puhuittekaan. Haa, te luennoitte Heinen "Pohjanmeren lauluista".
En tiedä, mikä hitto minulle nyt tuli. Mistä tämä tunteellisuus! Minunhan silmiini pyrki kyyneliä. No johan nyt.
– Jaha, jaha, todellakin te muistatte sen, sammalsi tohtori. – Minulla oli, ystäväni, silloin paljon kuulijoita. Niin, aika oli silloin niin toisenlainen kuin nykyisin ja... enemmän henkisiä harrastuksia.
– Teillä oli tupa täynnä kuulijoita ja te luennoitte ihanasti.
– E-e-enhän minä, esteli tohtori. – Mitäpä minun luennoistani. Ne olivat vähäpätöisiä, mutta katsokaas, aihe oli niin suurenmoinen.
– Oli siinä teidänkin ansiotanne, väitin vastaan. – Se oli nähkääs kuin kottaraisen laulu. Se koski kuulijan sydämeen.
Muistojen valtaamana tempasin lompakkoni esille antaakseni roponi minäkin siihen suureen, ihanteelliseen yritykseen, mistä tohtori äsken oli puhunut.
Lompakko oli tyhjä.
– Tuhat tulimmaista! Mitä tämä on?
Mutta tohtori nousi ja taputti minua ystävällisesti olalle. – Ei tarvita enää. Luulen, että alamme jo tulla toimeen. Kiitän teitä ja kiitän vielä kerran suurta valistunutta avustajaamme ja mesenaattiamme, herra rakennusmestaria.
– Hyvästi, hyvästi, ja onnea jalolle yrityksellenne.
Tohtori peräytyi tehden pari hienoa kumarrusta. Sulkeutuvan oven takaa kuulimme siellä odottaneen Mantan kriitillisen, omahyväisen rykäisyn.
Rakennusmestari ihan loisti ilosta ja ylpeydestä. Hänellä oli ollut tilaisuus tehdä kerrankin taas hyvä työ – halvalla, ja nyt hän puhkui ja kehui itseään lyöden kantapäitään yhteen innoissaan.
Mutta minä istuin ääneti ja levottomana nojatuolissani. Sytytin uuden havannan, imaisin pitkän savun ja siristin silmiäni miettien – miettien.
Muistot nuoruuteni päiviltä syttyivät taas eloon, kaihomieliset ja suloiset muistot.
– No juoraas nyt sit näist klaseist kans, pauhasi ystäväni rakennusmestari.
Mutta minun ihoani pisteli. Muistelin huonettani. Olisivatkohan siellä kirjahyllyn nurkassa vielä tallella nuo Heinen "Laulujen kirja" ja "Pohjanmeren laulut". Minäpä käyn katsomassa.
Syöksyin ällistyneen ystäväni ohi ovesta ulos, haukaten ilmaa. Onneksi oli pienen huoneeni ikkuna auki. Tähtikirkkaasta illasta lehahti kylmiä ilmavirtoja kuumille poskilleni.
Löysin "Heinen", sytytin lampun ja aloin lukea huumaantuvin mielin:
"Ihr Lieder! Ihr meine guten Lieder!
Auf, auf! und Wappnet euch!
Lasst die Trompeten klingen
Und hebt mir auf den Schild
Dies junge Mädohen,
Das jetzt mein ganzes Herz
Beherrschen soll, als Königin!
Heil dir! du junge Königin!"II
YSTÄVÄNI MATEMATIIKAN LEHTORI
Meillä oli tapana kokoontua ystävämme rakennusmestarin luona keskiviikkoiltaisin, ystävälläni matematiikan lehtorilla ja minulla. Iltaseuraamme tipahti silloin tällöin vaihdellen useita muitakin herrasmiehiä mitä erilaisimmista yhteiskunnallisista piireistä, mutta me kaksi olimme kerhon vakinainen henkilökunta.
Ystäväni matematiikan lehtori oli perin sielukkailla ja älykkäillä kasvonpiirteillä varustettu herra. Absoluuttinen kaljupäisyys vain lisäsi ulkonäön terävyyttä, varsinkin kun otsan kohoumat ja pääkallon kukkulat pääsivät täten peittämättöminä luontaisiin oikeuksiinsa.
– Mitä on tukka ihmisen päässä – oi turhuuksien turhuus! – Se oli ystäväni tunnuslause. Siihen lisäsi ystäväni rakennusmestari lohdutellen:
– Vanha sananparsi sanoo: "Viisaan miehen tukka lähtee järjen tieltä pois, mutta aasin harmaantuu paikalleen."
Ja katsellen ystäväni vaalenevia ohimokarvoja minä lausuin osaaottavasti:
– Sinäpä sen sanoit.
Tämä absoluuttinen ruumiillinen kaljupäisyys ei estänyt ystävääni kuitenkaan monta kertaa hänen kuunnellessaan rakennusmestarin mahtavia kerskailuja käytännöllisen työn ylemmyydestä "tieteen ja muun humpuukin" rinnalla huudahtamasta:
– Älä jatka enää. Hiukset nousevat pystyyn, kenellä sellaisia vanhanaikuisia koristuksia on, tuollaista logiikkaa kuullessamme.
– Eivät ainakaan sinun hiuksesi, täräytti rakennusmestari.
– Eipä tietenkään, puhui ystäväni rauhallisena. – Ja sinähän taas olet pitänyt arvokkaampana henkistä kaljupäisyyttä, joka harvoin esiintyy yhdessä ruumiillisen kanssa.
– He, he, sanoi ystäväni rakennusmestari. – Vaikka sanoitkin ilkeästi, osoittaa todistelusi, että henki ja aine sittenkin...
– Mitä sittenkin?
– Että henki ja aine ovat... tuota yhtä maata kuin maalarin housut. Ne ovat vuorovaikutuksessa aina keskenään.
– Äläpäs, tuon sinä sanoit vahingossa, väitin.
Mutta ystäväni rakennusmestari oli nyt lämmennyt. Vai henkisesti kaljupääkö oli hän, joka oli pystyttänyt puolet tästä mahtavasta kaupunginosasta, jonka rapatut tiilimuurit siroine ikkunariveineen syysillan haikeassa valossa kuvastuivat katseillemme avatusta ikkunalasista. Nyt hän oli taistelutuulella.
– Hedelmättömät teoreetikot, hän huudahti, – mitä me niillä teemme, mitä hittoa meidän köyhän maamme kannattaa ylläpitää laitoksia, joissa homehtuneet professorit harjoittavat niinsanottua tiedettä, josta käytännölliselle elämälle ei ole hyötyä tuon taivaallista. Piru vieköön, he keksivät teorioja ja hypoteeseja, ja jokaisesta hypoteesista johtuu sata uutta hypoteesia. Emme me pelkillä hypoteeseilla saa mitään rakennetuksi. Mutta annapas olla, tuleepa tuolta tuimakatseinen käytännön mies, kädessään taltta ja vasara, työn pyhät tunnusmerkit. Nyt alkaa jyskää ja säkenöidä. Höyryhevot kirmaisevat halki vuorten, yli virtojen, tehtaat savuavat, koneet myllertävät ja maat ja mannut ja kokonaiset kaupunginosat kohoavat asuntoja, joissa ihminen asuu kuin ruhtinas, vesijohtojen, lämpölaitteiden ja kaikenlaatuisten nykyajan mukavuuksien palvelemana. Se on käytännön miehen ylistyslaulua se!
Ystäväni katsahti alta kulmain matematiikan lehtoriin, joka istui syvät rypyt otsallaan, miettien sohvannurkassaan.
– Ja kun nuo tiedemiehet joskus karistavat kirjojen pölyt harteiltaan, harjaavat ponsuurinsa ja astuvat ulos kaduille kirkkaaseen auringonpaisteeseen, työn ja toiminnan meluun, näkevät he ihmeekseen maailman muuttuneen uudeksi. Luomistyö on jatkunut käytännön miesten toimesta, mutta nuo kaljupäät (tässä hän taas vilkaisi ystävääni lehtoriin) viisaustieteen professorit eivät osaa enää kulkea kadun poikki joutumatta auton alle, niin elämälle vieraiksi ja saamattomiksi he ovat kehittyneet, sikäli kuin sitä nyt kehitykseksi voidaan sanoa.
Ystäväni lehtori vaipui ääneti yhä syvemmälle sohvan uumeniin. En tiedä, kuuliko hän mitään. Hän näytti olevan omissa ajatuksissaan. Aioin herättää hänet, mutta silloin alkoi isäntämme taas puhua. Hän hehkui työn pyhää intoa ja nyt hän päätti lopullisesti nujertaa koko tieteellisen maailman. Hän iski käytännön miehen voimavasaralla.
Temmaten käteensä radion kovaäänisen hän huudahti:
– Katso tätä, tiedemies! Tällaisia me valmistelemme tuhansia päivittäin, näitä tekniikan ihmesaavutuksia. Avaruudesta, ilmasta me vangitsemme äänet, ja kuule, miten ne soivat ihanasti.
Hän väänsi nappuloita. Radio alkoi toimia. Orkesterin sävelet täyttivät savuisen huoneemme.
– Tämä on Wienistä, lausui ystäväni rakennusmestari. – Matkat ja etäisyydet ovat meille voitettu kanta. Kaikki ihana, mitä ihmisnero on keksinyt, on nyt tehty yhteisomaisuudeksi koko ihmiskunnalle meidän käytännönmiesten toimesta. Ja missä olikaan siihen aikaan teidän teorianne, teidän muka tieteellinen työskentelynne? Hahaa! Niiden edustajat olivat sillä aikaa keksineet vain – kaljupäisyyden. Hahahaa!
– Onpa sillä mielikuvitusta, tuolla käytännön esitaistelijallakin, mietin ja katselin uteliaana sohvan kulmaan käpertynyttä matemaatikkoa. Mutta nyt hänen kasvonsa saivat eloa, silmät välähtivät. Kuin ammuttuna hän hyppäsi pystyyn.
– Radio, haa! Sinäpä sen sanoit, rakennusmestari, sinä mainitsit radion!
– Mainitsinpa tietenkin, vakuutteli isäntämme ylpeänä. – Se laitos on tässä. Ota käteesi ja pitele sitä, jos epäilet. Se on nyt näet sitä elämän aineellista todellisuutta.
– Tiedätkö, miten radio toimii? huudahti matemaatikko osoittaen konetta laihalla, luisevalla etusormellaan. – Tiedätkö, mihin ilmiöihin sen keksintö perustuu?
Ystäväni rakennusmestari levitti kätensä.
– Annahan kuulua, kuunneltakoon toistakin puolta, lisäsi hän itsetietoisena.
Ystäväni matematiikan lehtori alkoi puhua. Hän katseli terävin, palavin silmin isäntäämme aivan kuin aikoen tunkeutua luihin ja ytimiin.
– Minä sanon sinulle erään totuuden. Nykyinen radio on kokonaan tulos matemaattisesta ajattelutyöstä. Aikanaan toimi Edinburghin yliopistossa skotlantilainen professori Maxwell, joka sähköilmiöitä koskevien matemaattisten tutkimustensa nojalla oli tullut siihen tulokseen, että täytyy olla olemassa n.s. sähkömagneettiset aallot, joita siihen aikaan tiede ei vielä laisinkaan tuntenut. Vuoden 1865 seuduilla hän laati asiasta oman teoriansa, joka tunnetaan Maxwellin teorian nimellä, mutta jota kuitenkaan tuona aikana ei hyväksytty, eikä Maxwellkaan voinut kokeellisesti todistaa sähkömagneettisten aaltojen olemassaoloa. Mutta sen taas suoritti saksalainen professori Herz. Tehdessään parikymmentä vuotta myöhemmin eräitä fysikaalisia kokeita hän havaitsi ilmiöitä, joita ei voitu selittää silloin hyväksyttyjen sähköoppia koskevien teoriain nojalla.
– Millaisia ilmiöitä ne olivat?
– Jaa, sanokaamme: Hän teki työtä suuressa yliopiston laboratoriossa ja havaitsi sähköilmiöitä, jotka eivät olleet suoranaisessa yhteydessä hänen kojeittensa kanssa. Kun ilmiöt yhä toistuivat, alkoi hän tutkia niitä, tehdä kokeita, piirrellä kuvioita. Nyt hän muisti Maxwellin teorian ja koetti saada sen avulla selvitystä asiaan. Kävikin ilmi, että mainittu teoria antoi ilmiöille täyden selvityksen. Herz löysi ja totesi silloin n.s. sähkömagneettiset aallot, joiden olemassaolon jo Maxwell oli matemaattisten tutkimusten nojalla ajatellut.
– Entä sitten?
– Näiden aaltojen avulla toimii nykyinen langaton lennätin ja m.m. radioaparaatti. Kun asia näin oli keksitty, silloin astuivat näyttämölle käytännön miehet ja valmistivat tarvittavat koneet. Ymmärrätkö nyt?
Ystäväni rakennusmestari haukkoi ilmaa.
– Jaa, jaa, tuota... niinkö... että!
– Sepä vasta juttu oli, sanoin ja tartuin lasiin.
– Malja tieteen ja käytännön yhteistyölle.
Tyhjensimme maljan juhlallisen hiljaisuuden vallitessa ja katselimme ulos ikkunasta, missä auringon viimeiset säteet värähtelivät katoilla ja kiviseinillä punaten koko länsipuolen allamme kohisevaa suurkaupunkia, reklaamivalojen hukkuessa vielä hetkeksi kirkkaaseen päivänsäteiden tihusateeseen.
III
NUORUUS JA HUIMAPÄISYYS
Oli kirkas ja päivänpaisteinen syyssunnuntai. Kello 7:stä alkaen olin puskenut töitä muistamatta edes, missä käskyssä käskettiin pyhittää lepopäivä. Mutta sitten vilkautti päivänsäde niin veikeästi suoraan silmäterääni, että nousin pystyyn pöydän äärestä, avasin ikkunan ja katsoin, miltä katu näytti pyhäaamuna.
Hiukan kosteina siellä kimaltelivat asfalttikäytävät, ja kivimuurit punertivat. Vastapäisen talon ylimmän kerroksen ikkunat säihkyivät kuin kultasateessa. Eräässä vilahti mustatukkainen nainen, ja valkoinen käsivarsi avasi ikkunan kadoten taas verhojen taa. Kadun kulmassa seisoi nuori mies hyräillen jotakin foxtrottia. Kolme neitoa kulki ripein askelin ikkunani ohi. Joustavat vartalot keinahtelivat tuskin huomattavasti, ja kolmen siron sääriparin tahti hurmasi silmää.
– Hitto vieköön, olenko minä jo täydellinen kone? mietin. – Olenko luotu vangiksi tähän kivierämaahan, elinkautiseksi sammaltuvaksi kääkkänäksi, elämän vangiksi, orjantyön ainaiseksi raatajaksi, vai onko suonissani vielä jäljellä punaista verta ja jänteissä voimaa? – Päätin karata ulos Luojan avaraan maailmaan.
Tempasin eteisen naulasta hatun päähäni, kiskaisin palttoon niskoihini ja syöksyin hissiin. Viidennen kerroksen kohdalla muistin, että tuossahan elelee säihkyvillä parkettilattioillaan ystäväni rakennusmestari. Kävisinköhän vierittämässä ukon vuoteestaan aamukävelylle.
Samassa olin ensi kerroksessa. Uusi painallus nappiin ja taas ylöspäin. Sitten soitin ovikelloa. Pitkän ajan kuluttua kuului oven takaa Mantan ylimielinen rykäisy.
– Kuka siellä? kysyi hapan ääni.
– Nokikolari, ja lain nimessä avatkaa sekunnin kuluessa!
Manta avasi ja huudahti hämmästyksestä.
– Mikäs nokikolari tämä on, maisterihan sieltä tulee!
– Tulenko sopimattomaan aikaan, koska Manta on niin varovainen, että jo oven takaa kyselee, kuka tulija on?
– Kyllä, maisteri tuli ihan sopimattomaan aikaan. Tässä talossa on nyt kova mökä.
– Mökä, mikä sellainen elävä on?
– No mökä, mökä! Eikö maisteri tiedä, mikä mökä on. Koko talo motkottaa toisilleen.
– Puhukaa nyt kerrankin selvää suomea. Mitä ne nyt sitten motkottavat?
– No sille Ellalle ja sille karetille. Nätti poika kovasti muuten. Oikein hellan tutti, mutta ei ole rahaa, ja eihän sellaisella miehellä nykyaikana mitään tee, jolla ei ole rahaa.
– Manta, lausuin nyt uhkaavalla äänellä. – Jollei Manta nyt sano selvästi, mikä hiton mökä tässä talossa on, niin minä en näitä ovia aukaise enää milloikaan.
Mutta Manta ei ehtinyt aloittaakaan esitelmäänsä, sillä jopa aukeni ovi, ja ystäväni rakennusmestari tuli eteiseen.
– Kuulinko minä oikein? Sinäkö se olet? Tule sisälle.
– Teillä kuuluu olevan jokin mökä talossa. En minä tule.
– Vielä mitä. Mökötettyhän tässä on koko aamu. Tule mukaan vain. Sinun neuvosi, sanoisinko puolueettoman, älykkään ja kunniallisen miehen neuvo on nyt kullan arvoinen.
– Toivoisin, että sanoissasi olisi edes pisaran verran perää.
Riisuin palttoon yltäni, korjasin takkini asentoa, oikaisin kauluksen, pyyhkäisin ohimotukkaa ja astuin saliin.
Siellä oli suuri seura koolla. Näytti olevan sukukokous. Koko rakennusmestarin perhe oli läsnä. Sitten istui kaksi pönäkkää tätiä Biedermaier-sohvalla. Toinen niistä oli kauppaneuvos Leskelän ylpeä ja rikas rouva, joka ei juuri köyhiä ihmisiä nähnytkään, ja toinen täti oli talonomistaja Ilmolan rouva. Kauppias oli saapunut hänkin kokoukseen, mutta talonomistaja oli kuulemma väittänyt, että "rakennusmestarin kakarain naimiskaupat eivät häiritse hänen ilmapiiriään".
Päivää sanoessani huomasin liikkuvani keskellä jäistä tunnelmaa. Se saattoi minut vahingoniloiselle tuulelle: Ahaa, taitaapa kiikastaa porvarinrouvia. Lisää löylyä vain!
Mutta mielialani muuttui, kun tulin talon Ella-tyttären kohdalle. Huomasin hänen pyyhkäisevän kyyneliä, ja hänen vieressään istui oikein hauskan näköinen nuori kadetti kasvot liikutuksesta kalpeina.
Aloin ymmärtää, mitä asioita kysymys koski. Nuoret olivat rakastuneet toisiinsa ja nähtävästi aikoivat julkaista kihlauksensa, ja nyt oli suku koolla harkitsemassa tapausta, arvioimassa mahdollisuuksia.
– No mutta Ella, sanokaahan toki päivää. Ettehän vain ole vuodattanut krokotiilin kyyneliä.
– Me... olem-me ki-ki-kihloissa! huudahti Ella nyyhkyttäen.
– Kihloissa? Vai niin. Kun minä muinoin olin kihloissa, nauroin minä, morsiameni hymyili, harakat nauroivat ja koko maailma nauroi niiden mukana. Ja te, Ella, itkette. Olettepas te uudenaikaisia. Sallikaa minun kuitenkin puristaa pientä suloista kättänne ja toivottaa teille onnea kaikesta sydämestäni. Vieläpä onnittelen teitä, olette näet löytänyt hauskan näköisen sulhasen.
Salin perältä kuului käheä rykäisy. Tuli synkkä hiljaisuus.
– Nyt alkaa ukonilma, arvelin.
Eikä sitä kauan tarvinnut odottaakaan.
Kauppaneuvoksetar loi minuun leimuavan katseen, keikautti niskaansa ja otti niin jäykän asennon, että puujumalat Piikkiön kirkossa olisivat säikähtäneet.
– Onko maisterikin ihka järjetön! Pitäisi sitä nyt vähän ihmisen ajatella mitä puhuu, kun kahden nuoren onni on kysymyksessä. Eihän tämä ole mikään Ellalle sopiva naimakauppa tämä. Millä yksi vänrikki elättää vaimonsa suomenmarkan 1,750 palkalla? Tämähän on ihan siunattua hulluutta. Kuinka maisteri voi ajatella ja puhua noin kevytmielisesti. Millä tämä vänrikki vaatettaa rouvansa, mitä he aikovat syödä ja missä he aikovat asua, siitä en ainakaan minä ole saanut vielä mitään tyydyttävää selvitystä.
– Näitä moninaisia kysymyksiä en ole minäkään harkinnut, eikä minun asiani ole niitä arvostellakaan. Minä vain onnittelen Ella-neitiä hänen kihlauksensa johdosta.
– Liian aikaista! sähisi kauppaneuvoksetar. – Eivät he vielä ole kihloissa eivätkä menekään.
– Kyllä, olemmehan me, Reino ja minä, selvästi kihloissa, vaikkapa vain salakihloissa, väitti Ella.
– Päh, roskaa, puhisi kauppaneuvoksetar.
Ellan äiti katsoi nyt välttämättömäksi lausua pienen selvityksen asialle.
– Nähkääs asia on niin, että mitään henkilökohtaista ei minulla ole tätä kadetti Peltosta vastaan. Kysymys on vain heidän toimeentulostaan.
– Minusta se ei ole kysymys eikä mikään, vastasi kadetti. – Reilulla työllä luulen ihmisen aina tulevan toimeen.
– Luuletteko todella tuhannella seitsemälläsadalla saavanne edes vatsanne täyteen kerran viikossa? kysyi kauppaneuvoksetar.
– Onhan armeijassa ylenemismahdollisuudetkin, ja palkka paranee silloin.
– Ja minä otan paikan, huudahti Ella.
– Paikanko sinä? Mitä sinä sitten pystyt tekemään? Ja luuletko, että on niin hulluja ihmisiä, jotka maksavat sinulle palkkaa? puhui taas kauppaneuvoksetar.
Ella suuttui ja vastasi jyleällä äänellä:
– Minä otan Reinon ja minä otan paikan, eikä koko maailmassa ole ketään, joka voi sitä estää. Minähän luen par'aikaa lääketiedettä yliopistossa.
Syntyi taas synkkä äänettömyys, sillä jokainen tunsi, että Ellalle ei mahdeta mitään, ellei häntä saada vakuutetuksi ja taivutetuksi, ellei häntä saada ymmärtämään rikkaan porvarillisen elämän lukemattomia viehättävyyksiä: työttömyyttä, ylensyömistä ja -juomista, omalla autolla huviajelulla liikkumista, komeita kalliita pukuja, kultaa, hopeaa, kristallia sekä kaikkea muuta maallista hyvää. Tosin sellainen hekkuma oli omistettavissa vain jonkin elähtäneen vanhemmanpuoleisen gulashin rinnalla ja aviopuolisona. Rakkaus ja nuoruus oli uhrattava. Kadetti oli lähetettävä käpälämäkeen, – samoin koko Suomen nuori armeija.
– Minkätähden te, Ella-neiti, oikein haluatte mennä naimisiin tämän kadetin kanssa? kysäisin minäkin jo epätoivoisena ajatellessani kahden terveen nuoren synkkää tulevaisuutta.
– Minä rakastan häntä enkä välitä kenestäkään muusta. Kyllä me aina toimeen tulemme, ei meistä kenenkään tarvitse huolehtia. Kymmenen vuoden kuluttua voin sitäpaitsi olla lääkäri, jos jatkan lukujani.
– Aiotteko te sitten ruveta työtä tekemään? kysyin hämmästyneenä.
– Tietysti. Miksi minä en muka voisi työtä tehdä?
– Te... työtä? Miks'ei, mutta entäs koreat vaatteet, briljantit, hyvät päivälliset, teatterit, konsertit, naamiaiset, tanssiaiset ja... ja!
– Onhan meillä pappa ja näitä rikkaita tätejä. Me käymme heidän luonaan visiitillä aina, kun jotain oikein repäisevää tahdotaan.
Kauppaneuvoksetar rypisti kulmakarvojaan.
– Ei ainakaan meillä, näkyi hänen naamastaan. Kadetti nousi.
– Anteeksi. Minä ehkä saan poistua. Minulla ei ole teille kenellekään enää mitään sanomista.
– Stop! sanoin minä. – Ei Suomen nuoren armeijan edustajaa sillä tavalla päästetä niin rikkaasta talosta.
Käännyin ystäväni rakennusmestarin puoleen ja sanoin:
– Mikäli minä ymmärrän, on sinulla veikkonen suuri syy kannattaa Suomen armeijaa. Ellei se olisi vapauttanut maata vuonna yhdeksäntoistasataa... tuota, minä vuonna se nyt tapahtuikaan, ei sinulla olisi killinkiä kukkarossa. Hampaat mullassa makaisit Malmilla. Sinä tietysti tervehdit ilolla komeata vävypoikaasi.
– Jaa, tuota, minä kylläkin olen edistysmielinen.
– Valehtelet. Sinä olet rutivanhoillinen. Et vain uskalla sitä rehellisesti tunnustaa. Sinä olet taantumuksellinen sielultasi, oikea porvari.
– Kuinka voit lausua noin törkeän syytöksen lähimmäisestäsi?
– No onko mitään vanhoillisempaa kuin estää ihmisiä valitsemasta itse aviopuolisoaan? Sehän on Noakin arkin aikuista holhoustoimintaa vanhempien taholta.
– Anteeksi, tiuskaisi silloin kauppaneuvoksetar. – Millä oikeudella maisteri oikeastaan sekaantuu tähän kysymykseen? Minä annan palttua armeijalle ja koko upseerikunnalle.
– Sitä palttua kauppaneuvoksetar nähtävästi on säästänyt tähän asti vuodesta 1918 saakka, sillä silloin se varmasti jäi antamatta.
– Vuosi kahdeksantoista, aina vain vuosi kahdeksantoista. Mitä sillä on tekemistä Ellan avioliiton kanssa? Puhutaan vain vuodesta kahdeksantoista ja vaikkapa armeijastakin, mutta jätetään sitten Ellan kihlausasia siksi aikaa rauhaan. Niillä näet ei ole mitään tekemistä keskenään.
– Jätetään minun puolestani toinen asia hetkeksi sikseen, mutta puhutaan nyt sivumennen vaihteen vuoksi pari sanaa vuodesta kahdeksantoista. Sisareni pakotti nähkääs minut ottamaan myytäväksi muutamia arpoja invalidien lasten kouluttamista varten. Kauppaneuvoksetar varmaankin ostaa pari arpaa.
– Viekää suolle arpanne!
– Mitäs kauppaneuvoksetar sanoo? Ajatelkaa tarkoitusta. Invalidien lasten kouluttamista varten.
– Invalidien, matki kauppaneuvoksetar. – Mitä niiden kakarat koululla tekevät?
Kalpenin. Tunsin kylmän hien peittävän koko ruumiini. Katselin kauhistuneena edessäni istuvaa punakkaa matamia, jolla koreili kaulassa helmet ja sormissa lukemattomat sormukset ja kivet.
Sitten puhuin hänelle aluksi tyynesti, mutta vähitellen tulistuen ja lopuksi huutaen:
– Tiedättekö, kauppaneuvoksetar, että nyt te olette valaissut minulle elämää enemmän kuin kukaan muu ihminen kymmenen vuoden kuluessa. Meidän aikaamme vaivaa kauhea tauti, se sairastaa, koko kansakuntamme, koko ihmiskunta sairastaa surkeaa tautia, yleistä sydämettömyyttä! Kuuletteko! Yleistä sydämettömyyttä! Siinä on syy nykyajan ilon, onnen ja uskalluksen puutteeseen. Nyt vasta minä ymmärrän tuon asian, jota jo kauan olen miettinyt. Te olette aukaissut silmäni, rouva kauppaneuvoksetar. Teillä ei ole sydäntä, eikä sitä ole enää muillakaan. Se on kaikilla kivettynyt jokapäiväisessä kiihkeässä kilpajuoksussa kullan vilinää kohti. Niin te olette paaduttaneet sydämenne kuin Farao muinoin. En voi ymmärtää, miksi Jumala varjeli teitä vuonna kahdeksantoista hukkumasta "Punaiseen mereen". Ehkä hänellä on vielä jäljellä jokin pätsi teitäkin varten.
Joku tarttui lempeästi olkapäähäni, Ellan valkoinen käsi taputti poskelleni. Kaunis ääni kuiskasi korvaani:
– Maisteri, älkää innostuko. Te olette myöskin näemmä vanhanaikuinen. Ei nykyaikana enää tuolla tavalla innostuta. Tulkaa ajamaan minun Nashillani! Saatte istua takana, jos olette siivolla. Te olette ollut tänään kaikesta huolimatta hyvin kiltti meille.
Pyyhin kylmää hikeä otsaltani. Sitten pudistin päätäni irtautuakseni tuosta painavasta tunnelmasta.
– Otetaan isä mukaan, samahan on, onko meitä siellä takana kaksi variksenpelättiä vai yksi, sanoin hymyillen taas Ellalle, sillä hän oli olento, jolle täytyi hymyillä pahasisuisimmankin.
He suostuivat. Kadetti kumarsi läsnäoleville, jotka jäivät saliin huokailemaan, sillä jokainen ymmärsi, että kahden nuoren ihmisen rakkaudelle ei kukaan mahda mitään enää yhdeksäntoistasataakolmekymmentäluvulla – ellei siinä itsessään tapahdu mitään mullistavaa.
Me jätimme naiset ja astuimme ulos ihanaan päivänpaisteiseen maailmaan. Ilma oli suurenmoinen, viileä ja kaunis. Ella istui jo ajajan paikalla, ja auto surisi.
– Tuollaiset vanhat tädit ovat aina niin hassunkurisia, sanoi kadetti horjumattoman itsetietoisena.
Mutta minä, minä olin käynyt perin miettiväiseksi. Samoin ystäväni rakennusmestari.
Lennättäessämme rajusti pitkin sileää maantietä Porvoota kohden, nuoren rakastuneen neidon istuessa ajajan paikalla ja yhtä nuoren sotilaspukuisen nuorukaisen nojautuessa hänen olkapäähänsä, minä ajattelin kuitenkin pian taas vapauttavia, iloisia asioita.
– Oi nuoruus, aina sinä olet yhtä uhkarohkea, laskematon, puhdas ja raikas. Voi sinä ihana aika! Jospa minä saisin sinut takaisin!
Palattuani kotiini olin vakuutettu siitä, että diplomaattiset suhteeni kauppaneuvoksen perheen kauniimpaan sukupuoleen olivat kaiken tapahtuneen jälkeen ainiaksi katkenneet. Mutta niin ei käynytkään. Ne pelasti – ei kukaan vähempi kuin suuri Juhana Vilhelm Snellman – diplomaattien diplomaatti.
Minulla oli tapana pitää pöydälläni hänen koottuja teoksiaan vaikuttaakseni miestuttaviini. Ja aivan hajamielisyydessäni, ajatellessani kaikkea kauheaa mitä olin sanonut kauppaneuvoksettarelle, otin yhden kirjoista käteeni – ja avasin sen.
Luin kappaleen, toisenkin, ja sain sattumalta selville Snellmanin käsityksen naisista. Sen mukaan ei koskaan kannata ruveta asiallisesti ja loogillisesti todistamaan mitään asiaa naisille. Ainoastaan suostuttelemalla ja houkuttelemalla voidaan heidän luonaan saada jotakin aikaan.
Luettuani tuon ylevän totuuden ponnahdin innoissani pystyyn lattialle huutaen:
– Oi Snellman, nyt vasta älyän sinun todellisen suuruutesi, sinun ymmärryksesi syvyyden!
Heti seuraavana päivänä sovellutin luonnollisesti kauppaneuvoksen naisiin uutta periaatetta. Tapasin heidät päiväkävelyllä Aleksilla ja sen enempää häpeämättä eilistä kommellustani lähestyin heitä messinkihymy huulillani nostaen sirosti lakkiani. Pyysin heiltä vähintään tuhat kertaa anteeksi eilistä typerää käytöstäni, jonka lupasin parantaakin, ja vakuutin, että he olivat olleet aivan oikeassa. Asia oli pelkkää hermostuneisuutta minun puoleltani, ja sovinnontekijäisiksi pyysin saada kutsua heidät Fazerille.
Siellä pehmitin sulavalla käytöksellä ja ritarillisilla puheillani heidät lopullisesti. Meistä tuli hetkeksi hengenheimolaiset, sillä kauppaneuvoksetar lahjoitti minulle Smk 500: – käytettäväksi vapaasti haluamaani tarkoitukseen, oli se sitten mikä tahansa. Pääasia oli, ettei häntä luultu saituriksi eikä kitsastelijaksi. Pois se!
Hän oli valistunut kansalainen, ja kyllä hänellä rahaa oli, kauppaneuvoksettarella. Ei sitä tarvinnut säästellä. Ei siinä penneillä pelattu enää heidän huushollissaan. Jo nyt vieraankin pitäisi se nähdä.
Mutta periaatteessa hän, kauppaneuvoksetar, ei tahtonut lahjoittaa mitään mihinkään määrättyyn tarkoitukseen. Ehdottomasti ei mihinkään sotahulluuteen eikä sankaruuteen, sillä eiväthän kaikki ihmiset voi olla sankareita. Ei myöskään niinsanottuihin aatteisiin, sillä kauniilla aatteilla esiintyviä avunpyytäjiä oli niin tavattomasti, että jos heitä rupesi auttamaan, ei koskaan enää saanut olla rauhassa. Kauppaneuvoksetar taas tahtoi ennen kaikkea elää rauhassa omaa elämäänsä kauniissa kodissaan. Hän ei tahtonut tulla miksikään yleiseksi naiseksi.
– Julkisuuden naiseksi, oikaisin pyyhkäisten liikutettuna nenääni.
– Aivan niin, jatkoi kauppaneuvoksetar. – Te näytte ymmärtävän minua. Minä annan tämän setelin nyt teille kerta kaikkiaan. Pankaa se mihin tahansa. Syökää vaikka pihviä ja ostakaa vaikka kukkia, yhdentekevää. Mutta mitään määrättyjä aatteita en minä rupea kannattamaan. Sen minä jätän yleisten naisten tehtäväksi.
– Julkisuuden naisten, oikaisin taas yhä enemmän liikutettuna ja vakuutin, että minä jos kukaan tällä hetkellä ymmärsin kauppaneuvoksettaren ajatustavan hedelmällisyyden ja samalla erikoisuuden. Lahjoituksen otin tietysti vastaan, sillä tunnelma ei sallinut mitään proosallista kieltäytymistä. Vakuutin samalla, että tämä jalo lahjoitus tuomiopäivänä tulee esiintymään kauppaneuvoksettaren hyvien tekojen vaakalaudalla, missä tietenkin pienikin lisäpaino, ellemme tahdo teeskennellä, on erinomaisen tervetullut ja otetaan vastaan kiitollisin mielin.
Että Snellmanin aatteilla naismaailman laskemattomilla ja arvaamattomilla näyttämöillä niin kulissien tällä kuin tuollakin puolen olisi tällainen pysyvä arvonsa ajasta aikaan, sitä en ollut ennen voinut edes uumoillakaan. Luulen, että rupean joskus todenteolla lukemaankin Snellmania.
Illalla tapasin matemaatikon ja tietäen keksineeni jotakin arvokasta aloitin puheen pateettisesti:
– Jospa ihminen aina olisi yhtä viisas kuin hän yleensä on tyhmä, miten pitkälle hän tässä maailmassa pääsisikään!
Ystäväni rykäisi kuivasti, nielaisi pari kertaa ja sanoi sitten ylimielisellä äänellään:
– Tiedätkö, mitä ihmiset tavallisesti tekevät sitten, kun he ovat tulleet oikein viisaiksi?
– En.
– Sitten he tavallisesti kuolevat.
– Hm. Ihme että sinä vielä elät, sanoin harmissani.
Tuo matemaatikon ivallinen tapa suhtautua kanssaihmisiinsä minua joskus kiukutti, varsinkin silloin, kun se kerrassaan katkaisi minulta mahdollisuudet loistaa uusilla keksimilläni ideoilla.
Mutta kauppaneuvoksettaren toivomukset hänen ylevän lahjoituksensa käyttöön nähden minä toteutin pilkulleen. Tarjosin näet eräänä kauniina kesäiltana eräässä viehättävässä ulkoravintolassa ystävälleni matemaatikolle illallisen. Laskussa oli m.m.
"Menu:
2 pihviä .......... 24:–
voita ja leipää ... 9:75
olutta ............ 18:–
ruusuja ........... 400:–"Tämän ihanan illan kestäessä me viivyimme vapaussodankin muistoissa, teimmepä monta myös jaloa suunnitelmaa nuoren vapautemme varjelemiseksi. Ne suunnitelmat ovat kylläkin vielä toteutumatta käytettävissä olevien varojen puutteessa, kuten kaikki muutkin juhlapuheissa paatoksella lausutut pyhät valat ja lupaukset. Niillähän on kaikilla se yhteinen ominaisuus, että ne eivät eteerisessä kirkkaudessaan kestä karua todellisuutta.
IV
"SANS SOUCI"-KERHON KOKOUS
Olin saanut kutsun saapua ystäväni rakennusmestarin nimipäiville sunnuntaina kello 2-3:n tienoissa päiväkahville. Kutsu kuulosti vaatimattomalta, mutta minäpä tiesin jo kokemuksesta, mitä tuli tapahtumaan. Ensin juodaan tietysti kahvi, sitten nautitaan eräitä harvinaisia rypälemehuja ja poltellaan sikaria, sitten alkaa verraton päivällinen, jota varten talossa on erityinen opinkäynyt köksä. Se, nimittäin päivällinen, syödään viinin myötäilyllä. Istutaan ja tanssitaan, sulatetaan ruokaa. Juotua syödään uudelleen Sandelsin tunnetun reseptin mukaan, tällä kerralla illallinen, ja syötyä juodaan uudelleen ja tanssitaan ja yöllä syödään muutamia aivan ihmeellisiä välipaloja. Ruoan ja juoman puolesta oli tämä kalaasi aina ruhtinaallinen, ja oikein vaikuttaakseen nimipäivävieraisiin lähetti ystäväni heille kutsun saapua vain vaatimattomalle päiväkahville.
Kiireissäni – köyhällä valtionvirkamiehellä ei olekaan mitään muuta kuin kiirettä – olin unohtanut lauantaina ostaa kukkia nimipäiväsankarille. Onneksi huomasin kukkakauppojen olevan avoinna sunnuntaiaamupäivälläkin. Astuin sisään lähimpään liikkeeseen.
– Hyvää päivää, neiti, sanoin hurjapäisen näköiselle polkkatukkaiselle immelle, joka tullessaan sisähuoneista kauppaan heitteli hiuksiaan kuin meidän muinainen Polle otsaharjaansa. – Onko täällä kukkia myytävänä?
– Ettekö näe, katsokaahan ympärillenne, sanoi villivarsatar ylimielisesti.
– Jassoo, jassoo, tuota noin, minulla on hitonmoinen kiire. Onko täällä sellaisia kukkia, joita ihmisille lähetetään nimipäivätervehdykseksi?
– Tietysti, saako olla ilman ruukkua vai ruukun kanssa?
– Hm! Tursas vieköön kaikki nimipäivät! Mitenhän ne ruukaavat tänä vuonna? Minä en totta puhuakseni ymmärrä hitusen vertaa näistä ruohoasioista.
– Dsjää, ne lähettävät sekä ruukun kanssa että ilman ruukkua yhtä paljon.
– Vai niin, vai yhtä paljon. Ettekö ole huomannut mitään vivahdusta, kumpi tapa olisi yleisempi, kun kysymyksessä on mieshenkilö?
– En.
Tyttö käveli kädet lanteilla peilin eteen ja yritti nähdä selkäpuoltaan. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut kääntää sen senjälkeen minuun päin ja tarkasteli vain alustavasti, millainen sen vaikutus tulisi olemaan.
Mietin: annapas olla... kukkanen... mitä se on... kuihtuva ruoho, jota tuuli häilyttää. Se lakastuu yhtä pian kuin se teennäinen hyvänsuopaisuus, jolla se lähetetään. Sitten se on kourallinen varpuja ja kahisevia lehtiä. Mitä hittoa ystäväni rakennusmestari oikeastaan tekee kukilla? Ei mitään. Mutta ruukku, se jää jäljelle.
– Kukkanen kuihtuu, mutta ruukku jää! huokasin ääneen tunnekylläisesti. – Sehän on kansan vanha sananlasku.
Myyjätär hymähti pilkallisesti.
– Antakaa ruukun kanssa! komensin äkäisesti.
Villivarsa meni kukkakasan keskelle, katsella mulautti minua vinoon, heilautti tukkaansa pahaenteisesti ja nosti lavalta jotakin viheriää ja punakeltaista.
– Sopiiko tämä?
– Eiköpä sopine, vastasin lauhtuneena. – Ruukku on iso ja hyvä. Pitääkö se vettä?
Villivarsa hirnahti avomielisesti.
– Eipä tietenkään, siinä on reikä pohjassa.
– Reikä! Reikä pohjassa. Millä oikeudella te tarjoatte minulle reiällisiä ruukkuja? Se pitää olla reiätön ja mikäli mahdollista kannellinen.
– Sellaisia ruukkuja ei meillä ole.
– Eikö ole? Äsh! Mikä kukkakauppa tämä sitten oikein on?
– Tämä on kukkakauppa "Bella", puhui myyjätär laulavin äänin ja loi suuret mustat silmänsä ikkunaa kohti, aivan kuin minä olisin ollut ilmaa hänelle.
Mutta huolimatta villivarsan ylimielisyydestä nostin itse keskeltä ruohokasaa vielä isomman ruukun ja sanoin pateettisesti:
– Antakaa tämä ruukku minulle... nheithi!
Neiti paiskasi otsatukkaansa lounaasta kaakkoon, otti ruukkuni puhumatta sen enempää, kietaisi sen paperiin ja ojensi. Maksoin 30 markkaa ja kiiruhdin ovesta ulos, sillä perähuoneesta kuului epämiellyttävää tirskunaa ja myyjätär mulautti merkitsevästi sinnepäin mustia, leimuavia silmiään.
Kadulla paistoi kuulas syysaurinko hymyillen kaihomielisesti yli kaupungin kivierämaan. Vanhoja, juhlapukuisia herroja käveli sunnuntain aamupromenaadillaan. Rauha olisi oikeastaan ollut suloinen, ellei kadulla olisi auto aina hetken kuluttua päästänyt töräystä, joka oli särkeä luut ja ytimet jalankulkijoilta.
Äkkiä pysähdyin. Mieleeni oli juolahtanut ihmeellinen lause, muistaakseni koraanista. Miten elävästi sen nyt muistinkaan! Näin se kuului:
"Ystäväni, jos sinulla on kaksi leipää, niin mene ja myy toinen ja osta hyasintti ilahduttaaksesi sillä kuolematonta sieluasi." Olen aina ollut tunneihminen. Kaikki jyrkät vastakohdat vaikuttavat järkyttävästi herkkään mieleeni. Kaupungin laita oli lähellä. Kiiruhdin sinne ja heitin inhoittavan ruukkuni erään rikkaläjän keskelle. Murtuneena kuljin takaisin. Näin pian toisen kukkakaupan. Siellä myi hienopiirteinen vanha rouva. Astuin hänen luokseen ja kuiskasin aroin, vapisevin äänin:
– Olisikohan täällä hyasintteja?
Vanha rouva loi minuun ihmeellisen katseen, joka osoitti mitä suurinta ymmärtämystä ja hyvyyttä, miltei hengenheimolaisuutta, ja sanoi sointuvin äänin:
– On kyllä, ihania hyasintteja! Tulkaa katsomaan.
Hetken kuluttua soitin ystäväni rakennusmestarin ovikelloa. Manta tuli avaamaan.
– Hyvää päivää, Manta. Kas vain, kuinka Manta on nuortunut ja pulskistunut viime aikoina. Tuota onko rakennusmestari kotona?
Manta hymyili leveää, itsetietoista hymyä.
– Nuortunut, kyllä maisteri osaa imarrella ihmisiä. Olkaa hyvä vain, kyllä rakennusmestari on kotona.
Samassa aukeni ovi, ja työhuoneestaan savupilven keskeltä pulpahti esiin päivän sankari katsellen uteliaana tulijaa.
– No hehe! Kas vain, kas vain. Terve tuloa, hehe!
Otin juhlallisen asennon ja lausuin ylevän tunteen vallassa:
– Hyvä ystävä. Toivottaen onnea nimipäiväsi johdosta ojennan sinulle tämän hyasintin. Ilahduttakoon se kuolematonta sieluasi.
– Hehehe. Petkana, oletpa sinä juhlallinen. Mutta ei mitään, sisään vain. Manta! Halloo, Manta!
– Mitäh? kuului Mantan älykäs ääni oven raosta.
Ystäväni ojensi hänelle käärön – avaamatta.
– Manta panee tämän sinne muiden heinien joukkoon. Mitäs me miehet noista ruohoista. Mutta me, poikani, menemme ensin minun kamariini ja otamme pienen täräyksen.
Astuimme tuttuun huoneeseen, jossa valtavat laiskanlinnat pian kätkivät huomaansa levottomat olemuksemme. Huoneessa oli ennen minua jo puolikymmentä miestä, kolme rakennusmestaria ja yksi juristi – ystäväni sukulaisia, sitten vieraita eräs luutnantti ja ystäväni matematiikan lehtori.
Isäntä hääri valmistellen sekoituksia.
– Vichyä vai sitruunasuudaa? hän kysyi minulta.
– Vichyä.
– Eikös sitruunasuuta ole parempaa? kysyi eräs rakennusmestareista.
– Kuinka niin?
– Sehän on makeaa. Kun kerran maksetaan raha, pitää sen olla makeaa. Eihän siitä muuten kannata maksaa rahaa.
– Tämä on taas niitä makuasioita, joista vanhat roomalaiset ovat tehneet sellaisen kokemuksen, että niistä ei oikeastaan kannata laisinkaan riidellä, vastasin.
– Jaa, jaa, mutta kun raha kerran maksetaan, niin sen pitää olla makeaa, intti rakennusmestari.
Ystäväni ojensi minulle vichysekoituksen ja sanoi yleisölle:
– Jaaha, pojat. Juoraas nyt sit näist klaseist!
Kilistimme.
– Tämähän onkin hyvää tavaraa, ehta lajia, kiittelivät vieraat.
– Mitä kuuluu sanomalehdille? kysyin vierustoveriltani matematiikan lehtorilta, joka tutkiskeli tyynesti päivän uutisia.
– No eipä erikoista, oikein rauhallista nykyisin – tietystikin kolme neljä murhaa päivässä. Mutta ei mitään sen ihmeempää.
Oveen koputettiin, ja me jouduimme ankaran hyökkäyksen alaisiksi. Hyökkääjinä olivat naiset, kuusi rouvaa ja neljä tytärtä. Miesten oli lähdettävä tanssimaan. Ei kuulemma ollenkaan sopinut meidän eristäytyä vain tehdäksemme sekoituksia, sillä meillä oli kuulemma täyttämättä erinäisiä kavaljeerin ja ritarin velvollisuuksia. Ennen kaikkea halusi nuori – ei vaan vanha väki tanssia.
– Ylös vain, laiskat kavaljeerit! pauhasivat rouvat. – Ei auta muu!
Minuun oli käynyt käsiksi itse talon emäntä, paksu ja pullea Amalia-rouva, jonka posket punoittivat vielä maalaiselämän ja auringon tuoreutta ja joka suorastaan oli pelkästä terveydestä repeämäisillään. Hän, talon valtiatar, tarttui käteeni pyöreillä sormillaan, joissa sädehtivät monet briljanttisormukset, ja toivottomaksi älyämästäni vastarinnasta huolimatta liitelin salin ovea kohti käsikynkässäni nainen, komea ja vahva kuin amatsoni.
Gramofoni puhkesi samalla säristen soimaan.
– Meidän levyt ovat jo niin kamalan kuluneita, kun kakarat soittavat niitä joka ilta, mutta kyllä mar me kaksi tottunutta osataan tanssia, jutteli Amalia-rouva puristaen laihaa vartaloani korkeata, rehevää poveansa vastaan. Liidimme huima foxtrottia ja pian puuskutimme kuumia leijonanhengähdyksiä toisiamme päin kasvoja.
– Tietääkö maisteri, että nykyaikana vanhatkaan ihmiset eivät enää ole vanhoja, vanhatkin ovat nyt nuoria.
– Kyllä, kyllä, puh, tuota kyllä minä sen tiedän, änkytin.
– Nyt ei kukaan ole sen vanhempi kuin tahtoo olla, huudahti taas amatsoni luoden pyöreillä, vaaleansinisillä silmillään minuun hemaisevan katseen.
– Niinkö... puh... puh... tietysti me haluamme olla nuoria... huh tätä kuumuutta.
– Haluaako maisterikin olla nuori? kysyi toverini epäillen.
– No olenko minä nyt sitten niin vanhan näköinen?
– Ei, näössä ei ole mitään vikaa, mutta maisteri tekee itsensä vanhemmaksi kuin on, oikein mörökölliksi. Ei saa jäädä tuommoiseksi mörökölliksi. Minä kyllä teistä tekisin pian taas nuoren miehen.
Tunsin voimakkaan puristuksen ja painauduin ruskeaa, paljasta kaulaa vastaan, josta henki naisen tuoksu hajuvesillä sekoitettuna.
– Minä teen teistä nuoren! huudahti Amalia-rouva taas. Näin edessäni naishahmon, rehevän, luonnollisen ja voimakkaan kuin itse luonto-äiti. Tunsin hänen lujan painalluksensa itseään, tuota pehmeätä mutta joustavaa vartaloa vastaan. Huima foxtrotti kaikui ja särisi yli salin. Koko maailma keikutteli foxtrotissa, me keskipisteenä. Silmäni hämärsivät.
– Kyllä minä teistä nuoren teen! kaikui yhä korvissani.
Tuskinpa, ajattelin, mitäpä minusta, kuivasta valtion virkamiehestä, enää lähtee. Koko mehu on mennyt ylitöissä. Mutta tehkää mitä tahdotte, Amalia-rouva, minä seuraan teitä.
Manta astui ohitsemme. Hän kantoi kukkaa kädessään, hyasinttia. Amalia-rouva riehakkaassa innossaan tempasi päättäväisellä repäisyllä ohimennessään sen latvan ja asetti hampaidensa väliin, hampaiden, jotka kimalsivat kosteina ja valkeina kuin elfenluu.
– Syödään ruohoja, hän kuiskasi, – niissä on vitamiineja, haukatkaa tekin.
Mitään ajattelematta haukkasin tukon naisen hampaissa riippuvasta hyasintista, aloin pureksia sitä ja nielin oman osuuteni mietteissäni.
Raikas, ilkamoiva nauru kaikui korvissani.
– Me syömme ruohoja niinkuin lehmät. Mutta tulkaa, juomme viiniä päälle. Se virkistää.
Seurasin tahdottomana emäntääni. Minulla oli sellainen tunnelma, että olen mennyttä kalua.
Saavuimme ruokasaliin kukkuroillaan olevan pöydän viereen. Siellä leimahteli kristallien keskellä punaisia ja keltaisia nesteitä.
– Otamme tätä kirsikkaviiniä, sanoi Amalia-rouva kaataen kahteen lasiin tummanpunaista helmeilevää mehua.
– Skool pruur!
– Skool sitten vain, vastasin.
– Suutellaanko? kysäisi Amalia-rouva astuen eteeni. – Onhan maisterikin vapaamielinen. Minä tykkään iloisista ja vapaamielisistä ihmisistä.
Samassa meni koko viini minulle väärään kurkkuun ja sain kauhean rykimiskohtauksen. Olin todella oikeutettu sanomaan tuon romaaneista tutun lauseen:
– Tämä tuli niin äkkiä ja aavistamatta.
Amalia-rouva takoi selkääni pehmeällä kämmenellään. Aloin jo päästä pahimmasta rykimisestä ja mietin kaikkea sitä, mikä sen jälkeen olisi edessäni.
Mutta pelastus saapui. Sehän kuten tunnettua tulee aina juuri silloin, kun hätä on suurin.
Ella-neiti astui huoneeseen solakkana, nuorena ja kauniina. Hän saapui luokseni, solahutti paljaan lumivalkoisen käsivartensa kainalooni ja sanoi katsellen uhmaavasti äitiään:
– Minä vien nyt maisterin tanssimaan. Minä otan hänet koko illaksi nyt. Hyvästi, äiti. Nyt me menemme iäksi.
– Ella sinä, sinä! kirkaisi Amalia-rouva.
Ella-neiti pysähtyi.
– Tietäähän äiti ehdon. Suostutteko vai ettekö?
– Mene tiehesi, räpäkkö!
– Tulkaa! huudahti Ella-neiti silloin luoden äitiinsä leimuavan katseen. – Mikä ihana valssi, me tanssimme nyt koko illan yhdessä, maisteri.
Olin kokonaan ymmällä kaikesta. Menin, kun Ella-neiti veti, ja menin mielelläni, sen tunnustan. Olihan hän saapunut kuin pelastava Keruubitar paikalle, ja jos minun oli valittava tanssitoveri, en todellakaan voinut suloisempaa löytää talosta.
Tanssimme hiljaa vanhanaikuista valssia. Ella-neiti kiersi rinnallani julman ylimielinen hymy huulillaan. Avatusta ovesta katseli meitä Amalia-rouva raivostuneen Fredegundan ilmein. Tulin jälleen levottomaksi. Silloin näin Amalia-rouvan ja tanssitoverini tekevän keskenään merkkejä.
Ella-neiti lopetti tanssin ja ehdotti, että menisimme parvekkeelle.
Siellä puhalsi viileä iltatuuli. Kaupunki allamme syttyi jo valoja täyteen. Reklaamit välähtelivät monivärisinä kaikkialla. Autot surisivat ja mylvähtelivät alhaalla kadulla. Kaupungin kohina huumasi oudosti ja raukaisi minua. Odotin jälleen jotakin erikoista. Tunsin selvästi, että Ella-neidillä oli minulle jotakin sanomista. Hän katseli minua tiukasti ja tuimasti.
– Maisteri, sanoi hän sitten. – Minä tein pahasti riistäessäni teidät äidiltä äsken.
– Oi, ei mitenkään, väitin vastaan. – Te olette...
– Palttua, keskeytti Ella-neiti. – Tässä ei ole kysymys minusta. Tai oikeastaan minusta tässä juuri onkin kysymys, kertoi hän sitten naisille ominaisella logiikalla. – Mutta nyt minä vien teidät takaisin, ja te saatte nyt tanssia äidin kanssa. Teidän täytyy kavaljeerina mukautua naisten tahtoon.
– Jätättekö minut nyt iankaikkisesti, Ella-neiti? kysyin alakuloisena.
– Älkää höpsikö, en minä teitä jätä sen enempää kuin ennenkään. Mutta äiti on aivan vimmattu tanssimaan, tanssihullu, ja teidän täytyy olla kohtelias kavaljeeri. Kyllähän sen ymmärrätte.
Hän hymyili suoraan vasten kasvojani vahingoniloista ja uhmaavaa hymyä.
– Olen väsynyt, lähden kotiin, sanoin kyllästyneenä.
Silloin Ella-neidin kasvot julmistuivat. Hän loi minuun terävän, pilkallisen katseen ja sanoi:
– Väsynyt nuori mies! Älkää pälpättäkö. Teissä ei sitten ole nimeksikään kavaljeeria.
Sitten hänen silmänsä saivat tekopyhän, kaihomielisen ilmeen ja hän huudahti:
– Ja mitä te kuitenkin voisitte olla, jos... no jaa. Mitäpä siitä.
– Teidän kanssanne voisin tanssia vaikka koko yön huudahdin toivorikkaana.
– Hm! sanoi Ella-neiti. – Siitä huolimatta teidän täytyy tanssia nyt äidin kanssa, sillä minulla on myöskin pikku velvollisuuksia sulhastani kohtaan.
Punastuin.
– Tietysti, puhuin. – Ymmärränhän toki sen verran.
Katselin miettien yli kadun räikeästi leimahtelevaa reklaamivaloa: "Suosikaa Paasivaaran Vastakirnuttua."
Silloin tuli Ella-neiti taakseni hiljaa, kissamaisesti, laski kätensä olalleni ja kuiskasi:
– Jos tottelette minua, saatte suudelman.
Sävähdin tulipunaiseksi. Hitto vieköön! Onko maailma nyt hulluna? ajattelin. Mikä ilve on kaiken tämän takana. Käännyin ympäri vihaisena. Edessäni seisoi Ella-neiti hymyillen veikeästi ja suipistaen nuoria, ruusunpunaisia huuliaan.
– Niin kallis hinta, sanoin. – Nyt on paha merrassa. – Mitä minun on tehtävä saadakseni tuon ruhtinaallisen palkan.
– Tanssittava tämä ilta kiltisti äidin ja muitten rouvien kanssa.
Lysähdin kokoon. Kirottu epäily hiipi mieleeni. Minä olin nähtävästi välikappaleena eräässä kaupassa, jota en vielä oikein tahtonut oivaltaa. – Katsotaanpa nyt, onko kauppa suurenkin arvoinen kauniille vastapelaajalleni, ajattelin.
– Tahdon kymmenen suudelmaa teidän omilta ihanilta huuliltanne. Sitten saatte tehdä minulle mitä tahdotte.
Näin Ella-neidin lentävän harmista tulipunaiseksi.
– Lurjus! huudahti hän.
– Kumpaa meistä tarkoitatte? kysyin kyynillisesti.
Ella-neiti katsoi minua pitkään. Sitten hän silmäili varovaisesti kaikkiin lähi-ikkunoihin, vetäisi minut hämärimpään nurkkaan parvekkeella sanoen:
– Hyvä on. Suostun. Mutta sitten on teidän tehtävä kaikki mitä minä määrään tänä iltana. Vannotteko sen.
– Lupaan pyhästi! vastasin suonten jyskyttäessä hurjasti kaulassani ja ohimoillani.
Ja Ella-neiti tuli luokseni tuoksuvana, ihanana kuin kevät. Hän kiersi kätensä kaulaani ja painoi huulilleni kolme täysipainoista suudelmaa sanoen sitten:
– Nyt on teidän vuoronne.
Tässä seuraa kertomuksessa lyhyt väliaika. Esitys jatkuu muutaman minuutin kuluttua. Sen aloitti Ella-neiti sanoen osaaottavalla äänellä:
– No niin, maisteri. Siis ei sanaakaan tästä koskaan yhdellekään elävälle olennolle. Onko selvä?
Nyökäytin päätäni melkein, ei kuitenkaan vielä aivan murtuneena.
– Sissoo. Nyt menette kauniisti ruokasaliin, missä äiti on, ja tanssitte hänen kanssaan.
Tyttö nauroi minulle iloisesti vasten naamaa, taputti sitten lempeästi poskelleni ja livahti saliin.
Seisoin taas yksinäni parvekkeella. Häikäisten syttyivät ja sammuivat ympärilläni kiihoittavat reklaamit. Vetäydyin pelokkaana samaan pimeään nurkkaan, missä äsken olin myynyt itseni kymmeneen jumalalliseen suudelmaan nuoren neidon joustavilta huulilta.
– Suudelma on vakava asia, sanoin itsekseni, – vakavampi kuin luulinkaan.
Jossakin kuului kiivas soittokellon kilinä.
– Hyvä! kivahdin hampaitteni välistä, puristaen käteni nyrkkiin. – Kolmas näytös alkaa. Kuraasia, uljas ukkeli! Ethän vain aio jänistää.
Vilkaisin, olisikohan jotakin livahtamismahdollisuuksia vesiränniä tai köynnöskasveja myöten, mutta totesin, että ainoa tie vei salin kautta ja... päätyi ruokasaliin.
Uutimien välistä katselin salia, missä "suruttomat" tanssivat. Tuolla leijaili Ella-neiti kadettinsa kanssa solakkana ja voitonriemuisena. Nyt hän katseli ruokasalin ovelle ja hymyili merkitsevästi kynnyksellä seisovalle äidilleen, joka ymmärtävästi nyökäytti päätään.
– Haa, huudahdin. – Kihlaukseen on vihdoinkin suostuttu. Olinkohan minä ollut jonakin tekijänä tätä liittoa ratifioitaessa. Bravo! Alan älytä asioiden keskinäisiä suhteita.
Nyt viittasi Ella-neiti suoraan parvekkeelle minua kohti.
Hätkähdin ja juoksin pimeän puolelle. Kiroilin hiljaa itsekseni.
Mutta sitten aloin miettiä, että miks'ei. Jos nyt kerran minun vähäpätöinen persoonani voi edesauttaa suloisen Ella-neidin onnea, niin olkoon menneksi. Eihän minulla, kun muistelen äskeisiä tapahtumia, ole ollut mitään syytä valittaa, etten olisi "saanut mitä oli annettu". Pois minusta kaikki kierous ja kiittämättömyys. Nyt oli toimittava. Oli muurattava umpeen rakennus, jonka perusta näin nerokkaasti oli laskettu. Sota oli päättynyt, muurattakoon siis Januksen temppeli umpeen.
Päättäväisesti suoristin pukuani, korjasin jälleen kaulukseni ja ajatellen kuuluisaa roomalaista Fabriciusta, joka jukolauta ei pelännyt elefanttiakaan, astuin saliin.
– Kas Amalia-rouva ja kaikessa kukoistuksessaan vailla tanssitoveria! Mitäs kömpelyyttä tämä on nuorissa kavaljeereissamme. Saanko luvan?
Amalia-rouva ojensi pehmeän kätensä, ja pian kiersimme salia noin hienosti-vienosti vain.
Rohkeasti johdattelin puhetta intiimeihin asioihin ja samalla lausuin kohteliaisuuksia tanssitoverilleni.
– Pitääkö rouva suutelemisesta? kysäisin äkkiä.
– Pitääkös maisteri? Minä pidän välistä hirveästi, kuiskasi vastapelaajani korvaani, hengittäen kuumasti.
– Hirveästi minäkin, sanoin. – Ikävä vain, että sellaiset viattomat pikku lystit tänä tautisena aikana ovat tavattoman vaarallisia.
– Kuinka sellainen olisi mahdollista?
– Juu. Minulla on nyt esimerkiksi kurkku aivan karkeana, ja jos minä olisin kevytmielinen ja menettelisin toivomusteni mukaan, tekisin varmasti suoranaista tuhoa lähimmäisilleni.
– Niinkö, sepä vahinko.
– Kauhea vahinko, että sen pitikin juuri nyt...
– Pahimpaan aikaan, kun juuri olisi tarvittu... jatkoi kumppanini.
– Tervettä kurkkua, paukautin arvelematta.
Purskahdimme iloiseen nauruun ja keinuimme edelleen ilman päämäärää, niinkuin suuri runoilijakin laulaessaan: "Virta venhettä vie!"
Tanssitin sinä iltana kaikkia rouvia ja kaikkia tyttäriä ja sain kovasti kehumista. Eivät olleet peijoonit uskoneetkaan, kuulemma, että minusta, vanhastapojasta, voisi tulla näin kohtelias kavaljeeri.
– Ihan kuin nuortunut pukki! kehui minua kauppaneuvoksetarkin. – Kuulkaa, innostui hän kertomaan, – olettekos te nähnyt, miten meidän Lea-Raakeli kauniisti tanssii sen Sipeliuksen "Kuolleen hanhen" tai mikä sen nimi taas on. Se teidän pitäisi nähdä. Se on kauneinta mitä minä tiedän!
Eräänä myöhäisenä iltahetkenä tapasin sitten Ellankin. Tartuin hänen käteensä ja sanoin hiljaa ja vakavasti:
– Hyvä suloinen Ella-neiti, antakaa minulle anteeksi, sillä minä en tiennyt mitä tein! Kadun.
– No mutta tehän edustatte tässä seurassa perin korkeata moraalia, vastasi Ella-neiti nauraen. – Ei teillä ole mitään anteeksi pyydettävää. Olkaa tyytyväinen siihen mitä saitte. Ja kuulkaapas, kun te olette vanha tuttava talossa, niin saatte sinutella minua. Tulkaa nyt juomaan malja sen kunniaksi.
Mikä hurmaava olento tuo Ella onkaan, mietin seuratessani taas häntä ruokasaliin.
– Skool, hyvä ystävä!
– Skool, skool.
– Muista nyt, että sinä siis olet tästä lähtien sinä! Eikä hiiskahdustakaan parvekkeen salaisuudesta. Muuten seuraa maanjäristys.
Keskustelimme hetken vakavista asioista, sitten tuli Ellan äiti huoneeseen järjestämään yö-voileipäpöytää.
– Kuulepas, poikaseni, huudahti Ella, – tanssipas nyt vielä yksi valssi äidin kanssa.
Amalia-rouva loi meihin kauhistuneen katseen.
– Mi-mitä tämä on, etkös sinä sinutellut maisteria?
– Sinuttelin tietenkin ja saat sinäkin mamma sinutella, minun luvallani. Tässä on meidän mamma, Amalia-mamma, ja tässä tämä vanhapoika. Skoolatkaa nyt sen päälle.
– Minulle suuri kunnia ja ilo, imartelin.
– No viis tässä kunniasta, mutta ei suinkaan mikään häpeäkään. Sen minä takaan! pauhasi Amalia-rouva. – On sitä tässä talossa sentään sen verran olemista.
Niin tulin minä "lähemmäksi tuttavaksi" ystäväni rakennusmestarin naisväen kanssa.
Juhlan päätyttyä aamuyöstä lähdin viimeisenä talosta autettuani naisten ylle päällysvaatteet. Aamu alkoi jo vaaleta, ja raikas tuuli puhalsi käytävän avatuista ikkunoista. Parvekkeen reunalla näin joukon kukkia ruukkuineen. Manta oli kantanut ne ulos tuulettumaan. Siellä törrötti katkaistun hyasinttini tynkäkin ruukussaan. Varovaisesti kääntelin sitä kenkäni kärjellä ja huokasin kaihomielin:
– Kukkanen kuihtuu, mutta ruukku jää!
V
VISIITILLÄ KOTONA
Lukija lienee huomannut, että kuulun virkamiesten huonosti palkattuun ammattikuntaan. Kompetenssini toimeeni on moitteeton, ja työkykyäni pidän hyvänä. Kyetäkseni maksamaan vuokrani, veroni ja lainojen korot minun on kuitenkin ollut pakko hankkia itselleni kaikenlaatuisia pikku lisätoimia. Opetan eräässä koulussa, hoidan erään kivimuurin taloutta, kirjoittelen mihin vain, mitä vain: runoa ja proosaa, politiikkaa ja estetiikkaa, asiaa ja himphamppua, ja nautin ajatellessani, että yhä vielä minun järkeni sentään nopeasti ja täsmällisesti toimii, vaikkapa sydän silloin tällöin läimäyttää muutamia loksutuksia yhteen kiireeseen. Mutta mitäpä siitä. Virkamiehet ovat tavallisesti kaatuneet paikalleen. En valita.
Hotkaistuani päivällisen päätin eräänä sumuisena marraskuun iltapäivänä pistäytyä kotona äitini pienessä ja vaatimattomassa majassa. Olin oikeastaan tehnyt päätöksen jo kaksi kuukautta sitten, mutta ennen en mitenkään voinut saada aikaa tarpeeksi sellaiseen tuhlaukseen. Sitäpaitsi unohdin aina tuon kauniin päätökseni virastossa riehuessani. Vakinaisen virkatyön päätyttyä olin väsynyt, ajatukset pyörivät päässäni kuin hyrrät, sillä nythän odottivat minua sivutoimet. Pahan ilman tullessa tunsin kurkussani ahdistavaa tunnetta, käsivarsissani kihelmöi, ja ohimolla suonet jyskyttivät.
Jauhoin ajatuksissani lukemattomia asioita. Kestääkö kivimuuri, jokohan suutari alakerrassa maksaisi vuokransa? Minä päivänä kassakreditiivi taas lankesikaan?
Nykyajan elämä on jännittävää. Ja minun elämäni oli muodostunut sellaiseksi, että se aniharvoin soi minulle lepohetken.
Mutta mainittuna marraskuun iltana astuin vanhaan kotihuoneistoomme syrjäkaupungilla.
Äitihän siellä tuli avaamaan. Pelokkaat, suuret ja kirkkaat silmät katselivat epäillen tulijaa, kunnes huudahdin:
– Äiti, tekö! Hyvää päivää, mitäs kotiin kuuluu?
Laihat, terävät kasvot värähtivät iloisesta yllätyksestä, ja silmissä kiilsi jotakin. Ettei se vain olisi ollut salattu kyynel.
– Sinä, poikani, vieläpä sinutkin saa kerran nähdä. – Sitten hän sanoi nuhdellen: – Kuulepas, sinä käyt niin kovin harvoin meillä kotona.
– Minäkö harvoin? koetin puolustautua puristaessani äitini kättä. – Vastahan minä olin täällä viime... odottakaapas... viime... tuota... jaa, ei siitä voi kauan aikaa olla.
– Kolme kuukautta, sanoi siskoni, joka samassa tuli eteiseen.
– Niinkö, no mutta sehän on ollut harvinaisen pitkä väli. On niin kauheasti töitä ja kiirettä.
– No terve tuloa, astu sisään.
Kompuroin sisään. Minut pantiin luonnollisesti keinutuoliin. Se tuotiin toisesta huoneesta. Katselin ympärilleni. Vanhat piirongit siellä tuttuuttaan hymyilivät ja nuo iänikuiset taulut: Kotka hyökkäämässä Suomen lakia puolustavan neidon kimppuun ja tuolla Jeesus vaimentaa myrskyn, tuolla taas näkyy hopeanhohtava lause: "Jeesus on minun paimeneni. Ei minulta mitää puutu." Tässä kaikessa oli jotakin turvallista ja lohduttavaa, vaikkakin vanhanaikuista.
Mitenkähän ne täällä tulevat nyt toimeen? mietin arkana.
Sisareni tulivat reippaina juttelemaan, ja äiti ryhtyi heti kahvia keittämään sanoen sivumennen:
– Ethän sinä nyt vain ole vilustunut, kun ulkona on niin hirveän kylmä. Pane tämä liina kaulasi ympäri.
– En, äiti, en minä ole vilustunut. Mutta kertokaahan nyt mitä tänne kuuluu, mitenkäs te nyt olette täällä tulleet toimeen.
– Mikäpä hätä meillä on, sanoi vanhempi sisareni ylpeästi. – Eevankin palkka on nyt koroitettu kahdellasadalla markalla.
– Aha, vai koroitettu. No mutta Eeva, mihin sinä sen rahamäärän oikein panet? kysyin leikilläni.
Eeva heilautti niskojaan.
– Tiedätkö, mikä kanta kansantaloudella nykyisin on sivistyneen ihmisen menoihin nähden?
– En tiedä, siitä on erinäisiä vuosia, kun minä suoritin approbaturini.
– "Sivistyneen ihmisen tarpeet ovat lukemattomat."
– Siinä sanoit oikein, mutta kyky tyydyttää tarpeita entistä huonompi.
– Hm. Ihmiset ovat nykyisin liian tyytymättömiä. Niitä ei enää tyydytä mikään.
– No muuten menee hyvin?
– Muuten hyvin.
– Sehän on pääasia. Mutta kuule nyt, äiti, sinä laitat aivan turhaan kahvia. Minä istun vain vähän aikaa, minulla on niin hirveän kiire.
– Onko sinulla taas kiire? Istu nyt rauhassa meillä koko ilta. Kuule, käy tuolle vanhalle sohvalle lepäämään, jos sinä olet väsynyt.
– Lepäämään! Luuletteko te, että minulla on aikaa levätä. Ei hetkeäkään. Minulla on nytkin työtä ihan hirveästi. Kuule, Eeva, soitapas vähän, mutta soita jotakin iloista, jotakin rauhoittavaa.
Eeva hymyili minulle hieman surumielisesti, istuutui pianon viereen ja alkoi soittaa.
Mutta minä en kuullut mitään, en säveltäkään. Ajattelin hurjasti erästä kiperää ongelmaa virastotyössäni. Soitto vain kiihoitti hermojani. En kuullut säveltä, vaan ainoastaan pianon rimputusta.
– Äsh! huudahdin. – Älä soita tuollaista lirunlarua. Soita jotakin tutumpaa.
– Mutta sehän on Schumannia.
– Palttua, antaa olla Schumannia, mitä siitä. Minä en näet pidä Schumannista, jos tahdot tietää.
Sisareni hymyili taas.
– Entä mitä sanot Schubertista?
– Jaha, Schubertia, miks'ei, anna tulla.
Sisareni soittaessa mietin miettimistäni yhä uusia asioita. Kääntelehdin tuolissani.
– Etkö pidä Schubertistakaan? kysyi sisareni hieman ivallisesti.
– En näy pitävän, vastasin ärtyisenä.
– Tiedätkö miten asia on? Sinun hermosi ovat aivan liian rasittuneet, siinä syy.
– Mahdollista.
– Sinä teet työtä liian paljon.
– Mahdollista.
– Ja kulutat hermosi viime nipukkaa myöten.
– Mahdollista.
– Voi, miksi? Miksi nykyjään ihmiset kaikkialla riehuvat ja hosuvat ilman päätä ja määrää, eikä kukaan enää ole onnellinen? Ei kukaan tunne enää rauhaa.
– Siinä olet oikeassa, perin oikeassa. Olot ovat kireät, toimeentulo vaikea.
– Silloin on tyydyttävä vähään. Vanha totuus on, että onni ei tule taloon rahasäkkien mukana.
– Puhut kylläkin totta, mutta tuon kaiken tiedän jo ennestään. Sille en mitään voi, sillä olen ajan lapsi.
– Tai lapsipuoli.
– Kas kun sinä tänään olet terävä. Mutta soita vielä, jos jaksat, Merikannon vanha, tuttu "Ma oksalla ylimmällä". Se rauhoittaa, tuo mieleen onnellisen lapsuutemme, huolettoman nuoruutemme.
Sisareni alkoi soittaa. Kuuntelin hetken, mutta sitten unohduin taas kirottuihin afääriajatuksiini. Kesken soiton nousin ylös.
– Jaha. Hyvä on. Kiitos vain, nyt minä menen, työ odottaa.
Sanoin nopeat jäähyväiset. Näin huolestuneen ilmeen äitini ja sisarteni kasvoilla. Kadulla satoi, ja äänettöminä, vihaisina kulkivat ihmiset kaulukset pystyssä nopeata tahtiaan toistensa ohi.
VI
SALAISUUS
Kaikki kattokruunut oli sytytetty ystäväni rakennusmestarin lokaalissa. Huoneisto säteili valoa ja lämpöä astuessani sinne. Manta oli näet tullut kutsumaan minua iltaa viettämään, kavaljeereista kun oli puute ja neidit halusivat tanssia.
– Kavaljeereista on puute meikäläisissä oloissa miltei aina, ajattelin. – Ja mikä ilo ihmiselle kuitenkin onkaan kavaljeerin asema! Sellaisia tarvitaan kaikkialla. Tilaisuus soittaa pianoa, tanssia, leikkiä ja huvitella olisi aina olemassa – mutta silloin huomataankin, että meillä on liian vähän kavaljeereja. Tyttöjä istuu pöydänympärykset täynnä kuin ruusuja kukkamaissa, mutta tulpaaneja puuttuu, kavaljeereja ei ole.
– Kavaljeerit esiin, vapaaehtoiset esiin!
Katselemme viereiseen huoneeseen. Siellä istuu keski-ikäisiä tai vanhoja perheenisiä kauhean tapakansavun keskellä ja puhelevat afääreistä tai politiikasta. Ei, pannaan ovi kiinni. Vain suurimmassa hätätilassa voidaan noita "sankareita" käyttää.
Uusi torven törähdys:
– Kavaljeerit esiin!
Missä ovat nuoret herrat? Tipotiessään, omilla poluillaan. Heillä on heidän menonsa, omat salaperäiset rohkeat seikkailunsa, mutta seurapiireistä ja seuraleikeistä he ovat hävinneet. Ypöyksin istuvat tytöt kalpeina ja alakuloisina odotellen.
Kelpaa nuoren miehen silloin astua kristallikruunujen säihkyvään valaistukseen. Talon emäntä saapuu vastaan hymyillen ihanimman tervetuliaistoivotuksensa.
– Olipa hyvä, että maisteri oli kotona. Teidän täytyy nyt tanssittaa meidän nuoria neitojamme.
Suudeltuani kohteliaasti talon emännän kättä astuin hänen jäljessään saliin. Tytöt keskustelivat keskenään. He eivät olleet huomaavinaankaan tuloamme. Yksi kavaljeeri sinne tai tänne. Se nyt ei vaikuta asiaan, he tuntuivat ajattelevan. Sitten loi yksi ja toinen arvostelevan katseen minuun.
– Jaha, vai tuollainen. No, kenties paremman puutteessa, luin heidän kasvoiltaan.
Mutta talon emäntä, hän antoi peittelemättä ja rehellisesti suosionsa auringon paistaa ylitseni. Hän oli varma liittolaiseni. Päätin turvautua häneen, olla kohtelias hänelle, sillä sen hän nyt ansaitsi.
"Autuas emännän vieras, vaivainen isännän vieras", sanoivat jo esi-isämme suomalaiset.
Amalia-täti esitteli minut neideille. Hauskannäköisiä tyttöjä he olivat kaikki. Ei mitään vikaa. Punaposkisia, solakoita, joukossa selvästi osa sellaisiakin, jotka matkivat sekä ulkonäössään että käytöksessään Greta Garboa. Hän on nähtävästi nykyisin yhtä hyvin naisten kuin miestenkin epäjumalatar. Eikä ihmekään, sillä hän on suuri näyttelijätär.
Osa taas oli enemmän Colleen Moore-tyyppiä.
He pullistivat siekailematta ulospäin milloin vatsansa, milloin lonkkansa, miten asento kulloinkin vaati.
Tehtyäni nämä havainnot jouduin yht'äkkiä Ellan eteen.
– Tässä, Aarne, on sitten tämä sinun uusin ihastuksesi. Eikö hän ole kasvanut sitten viime näkemän?
Varmaankin Amalia-täti sanoi tuon ilman mitään sivutarkoituksia, vain sanoakseen jotakin sukkelaa, mutta minuun se vaikutti kuin sähköisku.
Punastuin hiusmartoa myöten. Muistin suudelmakohtauksen parvekkeella. Ja kauheinta kaikesta on, että myöskin Ella lensi äkkiä tulipunaiseksi. Sitten hän heilautti vihaisesti ruskeata polkkatukkaansa ja sanoi äidilleen muka loukkaantuneena:
– Ihanhan sinä puhut minusta kuin pikkutytöstä.
Päästäkseni pälkähästä tartuin Ellan käteen ja suutelin sitäkin hehkuvasti.
– Hän on jo ruusu naisten joukossa, sanoin häikäilemättä. – Vaarallinen tyttö nuorille miehille.
Tilanne oli pelastunut, Amalia-täti nauroi sydämensä pohjasta, ja Ella nipisti leukaani.
Mutta päästyäni istumaan toisen salissa olevan kavaljeerin, kirjailija Sammalen viereen vaivuin hetkeksi ajatuksiini.
Miksi minä punastuin Ellan eteen tullessani? Ja miksi Ella punastui? Siksi että meillä oli painostava salaisuus välillämme. Ella oli omin silmin nähnyt minun kerran suutelevan erästä kaunista nuorta tyttöä, jolla oli joustavat punaiset huulet, ja hän tunsi oman syyllisyytensä asiassa. Hymyilin asialle nyt. Sehän todisti meistä itse asiassa hyvää. Emme olleet vielä aivan paatuneita ihmisiä.
Käännyin keventynein mielin kirjailija Sammalen puoleen kysyen:
– Oletteko tulenkantaja?
– En, olen itsenäinen kirjailija.
– Vai niin. Minusta kyllä tulenkantajatkin tuntuvat olevan aimo itsenäisiä, mutta ehkäpä, jos oikein yrittää, voi olla vieläkin itsenäisempi.
– Tarkoitan, etten kuulu mihinkään ryhmään, olen yksinäni se, mikä olen.
– Sepä on todella mielenkiintoista. Tuota... mitäs... suokaa anteeksi vähäinen kirjallisuudentuntemukseni... mitäs te taas olettekaan kirjoittanut?
– Minäkö... no jaa... oikeastaan minä en vielä ole kirjoittanut mitään, mutta minulla on jo vähintään kymmenen suurenmoista aihetta päässäni.
– Niinkö, sehän on oikein kiintoisaa. Kirjailijan ammatti on kai melko hauska ammatti.
– Miks'ei. Se edellyttää ennen kaikkea elämän tuntemusta. Minä tutustun par'aikaa elämään, etsin nähkääs omintakeisia persoonallisuuksia, etsin ihmistä.
– Sitten te olette väärässä maassa. Eihän Suomessa ole omaperäisiä luonteita. Mehän olemme vain puolueita, etupiirejä, massaa. Joukkohenki, puolueohjelmat, nehän painavat täällä kaiken maahan. Oletteko löytänyt yksilöllisiä vakaumuksia mistään?
– Kun on itse omintakeinen, löytää sitä kyllä ympäristöstäänkin, sanoi kirjailija varmasti.
Samassa tuli Amalia-täti luoksemme ja vaati meitä heti tuossa tuokiossa nousemaan. Gramofoni oli jo kerran kiertänyt loppuun saakka hienon valssin meidän vain rupatellessamme joutavuuksia keskenämme.
Kumarsin ehtoisalle emännällemme. Latelimme kaksi jaloa kierrosta salin ympäri. Sitten Amalia-täti pysäytti minut tyttärensä eteen tarjoten kavaljeerinsa jalomielisesti nuoremmalle sukupolvelle. Mutta Ella ei ollut ollenkaan tyytyväinen.
– Ei minun kanssani, sanoi hän minulle. – Mene nyt hakemaan muita daameja. Tanssita minun vieraitani. Minä pidän kyllä huolen itsestäni.
En puhunut sanaakaan, mutta tunsin punastuvani – tällä kertaa kiukusta. Menin suoraan kauppaneuvoksen tyttären, kalpeakasvoisen, hienon Lea-Raakelin luo, ja me kiidimme pian parketilla kaihomielisen valssin tahdissa.
Sinä iltana en ollut näkevinäni enää Ellaa, talon tytärtä. Tanssin kaikkien muiden tyttöjen kanssa ja tulin vähitellen loistavalle tuulelle. Eniten kuitenkin tanssitin Lea-Raakelia, tuota ylpeännäköistä ja rikasta tyttöä. Tanssin tanssimasta päästyäni hänen kanssaan.
– Muista nyt meidän muitakin vieraitamme, sanoi Amalia-täti tavatessaan minut sattumalta oven pielessä, missä seisoin vedossa ja pyyhin hikeä otsaltani. Hän oli hieman huolestuneen näköinen.
Aloitin sarjan alusta, mutta palasin lopuksi kuitenkin taas kauppaneuvoksen tyttäreen. Puristin tyttöä rintaani vastaan ja siristelin silmiäni. Mutta Ellaan en katsonutkaan. Olin loukkaantunut.
Pelkääköhän hän ehkä sen mitättömän salaisuuden, mikä välillämme on, tulevan julki? ajattelin. Turha pelko. Mitäpä mokoma hassunkurinen pikku viaton seikkailu minulle merkitsee. Eihän hän ole ensimmäinen eikä toivottavasti viimeinenkään suudeltava tyttö elämäni varrella.
Törmäsimme kirjailijan kanssa yhteen kumartaessamme kumpikin yhtaikaa Lea-Raakelille. Samassa huomasin pahan ilmeen kirjailijan silmäkulmassa. Päätin pitää puoleni.
– Anteeksi nyt, kirjailija, mutta tämä tanssi on minun, sanoin.
Kirjailija vetäytyi ylimielisesti syrjään. Lea-Raakeli loi häneen ymmärtämystä osoittavan katseen ja hymyili. Sitten hän katseli minuun ja iski silmää. Tanssimme jälleen yhdessä koko tanssin ja sen päätyttyä menimme parvekkeelle viileyttä hakemaan.
Lea-Raakeli astui parvekkeen reunalle katsellen kaupungin valoja, mutta minua alkoi jostakin syystä täällä ahdistaa. Käännyin saliin. Musiikki alkoi juuri soida. Samassa tuli Ella vastaani. Hän oli tulossa parvekkeelle. Nyt hän säpsähti.
– Tule, sanoin hänelle ojentaen käteni.
Hän tuli. Me tanssimme ääneti. Jokin voimakas tunne jyskytti rinnassani. Edessäni välähtivät nuoren neidon ruusunpunaiset huulet. Parvekkeen salaisuus kiusasi meitä. Olin sen jälkeen Ellalle kohtelias, mutta pidättyväinen. Hän teki samoin minulle.
Ei ole hyvä pitää nuoren naisen kanssa yhteistä intiimiä salaisuutta.
VII
KANNUNVALAJAT KIIPELISSÄ
– Onhan sellainen aivan kamalaa, pauhasi konsulentti Hirveläinen.
Hän oli entinen kuninkaantekijä, joka pari vuotta sen jälkeen oli siirtynyt vasemmiston helmaan ja heittänyt reippaalla käännähdyksellä nurin koko entisen poliittisen vaatekertansa.
Olimme riidelleet jo kaksi tuntia ja aloitimme nyt kolmatta. Kyllä olivat niin hallitus kuin hallittavatkin ja koko maa saaneet kuulla kunniansa. Ja ihmekös tuo. Me suomalaisethan olemme yleensäkin tyytyväisiä vain silloin, kun meillä on tilaisuus olla tyytymättömiä.
Ystäväni matematiikan lehtorin mielestä pääpaha oli täällä Suomessa se, että hallituksella ei ollut tarpeeksi lujuutta eikä valtaa.
Maassa vallitsi iankaikkinen vatvominen ja vatvomisen vatvominen. Jokainen soitti suutaan ja luuli tietävänsä kaikki asiat paremmin kuin kukaan toinen, ja hallitus sai olla remmissä yleensä vain niin lyhyen ajan, ettei se kerinnyt aloittamaankaan hallitsemista. Tilanteelle kuvaavaa oli, että erään suurvallan sotilasasiamies oltuaan kolme vuotta Suomessa oli oppinut kolme suomalaista lausetta. Ne olivat: "Hyvää päivää! Hyvästi! Hallitus kaatuu!" Onkos tämä nyt laitaa?
Konsulentti Hirveläisen mielestä pahan juuri taas oli siinä, että hallituksella yleensä oli jotakin valtaa, sillä olihan selviö, että niillä, jotka hallitsevat, ei saa olla mitään valtaa käsissään. Valta tietysti täytyy olla hallittavilla. Ne asettavat sitten tietoisina tästä rajattomasta vallastaan itselleen hallituksen ja sanovat tälle:
– Hallitkaapas nyt meitä, jos uskallatte. Se oli todella valistunutta kansanvaltaa.
Asianlaita on kuten eräs poliitikko, meikäläinen edustajaehdokas, vaalipuheessaan kauniisti sanoi:
– Hallitus ei ole mitään muuta kuin kansan renkejä.
Voiko enää kansanvaltaisemmin ja sattuvammin sanoa?
Nyt tarttui puheeseen maisteri Palkea, joka edusti keskustaa. Hän oli aivan eri mieltä molempien edellämainittujen puhujain kanssa.
Hänen mielestään oli aivan ilmeistä, että hallituksella toiselta puolen pitää olla valtaa, mutta toiselta puolen ei saa olla yhtään valtaa. Sillä kuten matematiikan lehtori äsken selitti, pitää sillä, joka hallitsee, olla jossakin määrin valtaa, mutta ei mitenkään sellaista maan mahdotonta tyrannivaltaa, jota monarkistimme haluavat ja joka vain voi johtaa fascistiseen diktatuuriin, mutta myöskin konsuli Hirveläinen on...
– Anteeksi, minä en ole konsuli, vaan konsulentti.
– Jassoo, anteeksi erehdys... tuota teidän kantanne oli myöskin väärä, sillä hallituksella pitää kyllä olla jotakin valtaa, ennenkuin se yleensä voi hallita, mutta on ehdottomasti pidettävä huolta siitä, että tämä valta on jotenkin ± 0. Ja sellainen valta onkin mahdollinen. Nähkääs, asian ydin on siinä, että hallituksella ei saa olla mitään muuta valtaa kuin arvovaltaa, tuollaista sisäistä valtaa, joka lopultakin on kaiken oikean kansanvallan olennainen tunnusmerkki. Nykyaikana menee mukiin ainoastaan arvovalta eikä mikään muu. Kuinka sanoikaan eräs kuuluisa poliitikkomme: Toiselta puolen ja taas toiselta puolen...!
– Anteeksi, saanko kysyä, mistä tavallinen suomalainen mies ottaa tuon arvovallan? sanoi matemaatikko ivallisesti.
– Kyllä. Kysymys on varsin luonnollinen, kuten vastauskin. Sen arvovallan antaa – puolue. Hakotukillakin on arvovaltaa, kun sen takana on vahva puolue. Siinä on asian ydin, vastasi maisteri Palkea aivan luonnollisesti.
– Soo, sanoi matemaatikko. – Aivan oikein! Tellin aikana sveitsiläiset pakotettiin kumartamaan tyhjää itävaltalaista hattua. Se aika on nyt tullut uudelleen. Miten monta tyhjää hattua meillä onkaan koroitettu valtaan ja mahtavuuteen!
Konsulentti oli pahalla tuulella. Maa, missä kansalaisvapauksia sorrettiin niin räikeästi kuin meillä, ei ansainnut sivistysmaan nimeä.
– Eipä todellakaan! Yhdyn teihin, huudahti matemaatikko. – Mikä sivistyskansa tämä on? Maa, missä yhteiskuntaa vapaasti saadaan tuhota, ei ole sivistysmaa.
Maisteri Palkea oli aivan samaa mieltä siitä, että Suomea ei voi pitää sivistysmaana, niin kauan kuin täällä ei sekä sallita että olla sallimatta tuhota vapaasti yhteiskuntaa. Silloin kun kansakoululaitos perustettiin Suomeen, luotiin samalla perusta kansanvallalle, sillä kansakoulusivistys riittää kehittämään ihmisen, joka tietää toiselta puolen yhtä ja toista, mutta toiselta puolen ei tiedä mitään liikaa eikä varsinkaan pysty hankkimaan mitään rikkiviisautta, joka tekee ihmiset vanhoillisiksi ja mahdottomiksi kansanvaltaiseen valtioon.
– Anteeksi, kyllä kai kompetenssi sentään, jos mikään, antaa ihmiselle mahdollisuudet toimia kansanvaltaisessakin valtiossa, kysäisi matemaatikko happamen näköisenä.
– Kompetenssi, sille minä annan täydellisen pitkän paltun, pauhasi konsulentti, mutta ei ehtinyt jatkaa, sillä maisteri Palkea alkoi suurella äänellä selittää, miten vanhoillisuus kompetenssikysymyksessä on aivan yhtä haitallinen kuin kompetenssin täydellinen halveksiminenkin.
Silloin ystäväni rakennusmestari tarttui lasiinsa ja sanoi:
– Terve nyt taas välillä. Juaraas taas vähän näist klaseist. Kieltolain kannatuksessahan me kaikki puolueet olemme sentään yksimielisiä. Sehän kuului meidän kaikkien ohjelmaan. Ja vaikka tämä onkin huono maa ja kaikki menee päin mäntyä, niin...
Rakennusmestari säpsähti. Viereisen huoneen ovelle oli ilmestynyt ihminen – jos nyt sotahuhu kadetti yleensä on ihminen.
Katselimme tulijaa hämmästyneinä.
– Mitä ihmettä, mistäs tämä nuori mies nyt yht'äkkiä ilmestyy kynnykselle?
Kävi ilmi, että kadetti, talon vävypoika, oli morsiamensa Ella-neidin kanssa istunut viereisessä huoneessa koko ajan, sanokaamme kaksi ja puoli tuntia, ja sieltä olikin kuulunut moninaisia pidätettyjä maiskahduksia, jopa tirskunaakin, mutta kiihkeässä keskustelussamme ja innossamme haukkua kaikkea suomalaista ja kotimaista emme olleet kiinnittäneet sivuseikkoihin mitään huomiota.
– En jaksanut enää kestää, sanoi kadetti.
Räjähdimme nauramaan.
– Ettekö jaksanut kestää? Onko se Ella-neiti niin kiivas ihminen?
Kadetti heilautti kättään halveksivasti.
– Palttua. Minä en jaksanut rajattomasti kuulla moitittavan ja haukuttavan Suomea, joka todistettavasti ja tunnetusti on paras maa maailmassa.
Räjähdimme taas nauramaan, oikein rehelliseen, vilpittömään, vapauttavaan nauruun, kuullessamme noin suurta hulluutta puhuttavan.
– Voi sinua, maitoparta nuorukainen, älä puhu vanhempiesi seurassa, sanoi appiukko vihdoin.
– Lapset eivät saa sekaantua herrojen puheeseen, sanoin minä.
– No, sitten vain pari kysymystä. Eikö Suomi ole erittäin kaunis maa?
– No tietysti. Kyllähän me sen näemme yhtä hyvin kuin sinäkin. Älä nyt puhu aivan humpuukia.
– Eikö sitten Suomen kansa ole työteliästä, tarmokasta ja sitkeätä kansaa?
– No hyvä isä, tietysti on, huudahdin. – Luuletteko tuon olevan jotain uutta meille?
– Eikö kansansivistys Suomessa ole suhteellisesti varsin korkealla?
– On, on. Sanopa nyt jo jotakin uutta ja samalla mihin sinä pyrit tuollaisilla selvillä totuuksilla, kysyi konsulentti.
– Setäni, joka on matkustanut ympäri maailman, vakuuttaa, että elinehdot Suomessa ovat yleensä hyvät. Keski-Euroopassa esimerkiksi, puhumattakaan Amerikasta ja Austraaliasta, elämän taistelu on monin verroin ankarampaa ja elämä ja toimeentulo vaikeampaa kuin meillä.
– Onpa niinkin, huudahti matemaatikko.
– Roskaa, sanoi konsulentti. – Ei sitä niin varmasti tiedä, eikä se mitään todista.
– Se sekä todistaa että ei todista, vastasi maisteri Palkea.
Mutta kadetti jatkoi tyynesti:
– Kansalaisvapaudet ovat täällä kunniassa ja hallitus kansanvaltainen.
– Panen vastalauseeni! kirkaisi konsulentti. – Muistakaa Neuvosto-Venäjää, missä todella kansa itse hallitsee itseään.
– Tuota te ette puhu tosissanne. Kadetti on oikeassa, sanoi matemaatikko.
– Eikö Suomen kansa urheilijakansana sitten ole maailmankuulu? jatkoi kadetti.
– Jaa, pojat. Mitä suomalaiseen urheiluun tulee, niin kyllä voi sanoa, että sen edustajat ovat todella tehneet maatamme tunnetuksi enemmän kuin mikään muun alan edustajat, huudahti konsulentti, joka oli innokas urheilumies.
– Minä tahtoisin melkein sanoa, että Nurmi on tällä hetkellä maailman tunnetuin henkilö, väitin.
– Entäs Kolehmainen ja Ritola! huudahti konsulentti Hirveläinen.
– Jumal'auta, kun minua harmitti ruotsalaisten taktiikan peluu viime maaottelussa, huusi ystäväni rakennusmestari. – Me olisimme ilman sitä saaneet kolme pistettä lisää ja voittaneet silloin yhdellä pisteellä.
– No asia on nyt kerta kaikkiaan niin, että höpiskööt ruotsalaiset mitä tahansa punssipullojensa takana, niin urheilukansana on Suomi sittenkin heitä etevämpi.
– Eivätkä meillä olleet vielä edes kaikki miehet pelissä mukanakaan. Nurmi puuttui ja kuka siellä vielä puuttuikaan, muisteli matematiikan lehtori.
– Minä arvelen, että ensi maaottelussa me annamme ruotsalaisille oikein perinpohjaisen selkäsaunan. Tällaista ei suomalainen sisu jaksa kauan kestää.
– Niin, kyllä Suomen kansa on oikein luontaista urheilijakansaa, puhui rakennusmestari leveästi ja mahtavasti.
– Ja samalla hyvää sotilasainesta, pisti kadetti väliin. – Saksalaiset asiantuntijat antoivat heistä aikoinaan loistavan arvostelun.
– No sanoohan vanha sananparsi, että aina nyt yksi suomalainen kymmentä ryssää vastaa, kirkaisi maisteri Palkea.
– Niin, me tietysti emme toivo sotaa ryssän kanssa enempää kuin kenenkään muunkaan kanssa, mutta jos sellainen kuitenkin tulisi... ryssään kun ei koskaan ole luottamista... niin mitenkähän tämä meidän armeija oikein siinä pärjäisi, sanokaapa nyt, kun olette sotilas, kysäisin kadetilta.
– Mahdotontahan on käydä ennustamaan sellaista. Nykyajan Eurooppa on niin tiheään asuttu ja taloudelliset y.m. suhteet kansojen kesken niin monimutkaiset, että sodat eivät yleensä enää ole kahden kansan välisiä sotia, vaan suurten liittokuntien sotia, ja kukaan ei voi sanoa, onko se liittokunta, mihin me tulevassa mahdollisessa sodassa kuulumme, heikompi vai voimakkaampi kuin vihollinen. Pääasia on, että me itse olemme valmiit aina ja että kansassa on puolustustahtoa. Silloin me kykenemme aina maatamme puolustamaan. Mitäpä oli pieni Belgia Saksan rinnalla. Maailmansodassa tuli Belgia kuitenkin lopulta liittolaisten rinnalla voittajaksi, ja sen vastarinta sodan alussa suorastaan pelasti ympärysvallat. Ei koskaan pidä jäädä neuvottomaksi.
– Eikä ryssä voi koskaan meitä vastaan tuoda kaikkia voimiaan. Ajatelkaa nyt sen valtavia rajoja ja pahasisuisia naapureita, puhuin minäkin innoissani.
– Sitäpaitsi Puola ja Romania ovat liitossa keskenään ja molemmat taas ovat sotaliitossa Ranskan kanssa. Sellaiset tosiasiat viilentävät sotaintoa, kertoi matematiikan lehtori.
– Parasta minusta sittenkin on suomalainen sisu niin urheilu- kuin sotakentällä, huudahti konsulentti. – Sitä ei voi mikään vastustaa.
– Mutta eikös juuri konsulentti kirjoittanut viime "Työn Ääneen" pitkää kirjoitusta siitä, että Suomen armeija muka ei mitättömyytensä ja pienuutensa sekä kehnon aseistuksensa vuoksi pysty ollenkaan maata puolustamaan, kysäisi kadetti.
– Kyllä! vastasi konsulentti silmät pyöreinä. – Mutta hyvänen aika, sehän oli politiikkaa.
– Aivan niin, sehän oli politiikkaa, puolusteli rakennusmestari.
– Tietysti politiikkaa!
– Politiikkaa, politiikkaa, tietysti!
– Sehän on aivan eri asia!
– Pitäähän sellainen ymmärtää, sehän on politiikkaa, sehän on vallan toista! kuului huutoja huoneen joka puolelta.
Kadetti hämmästyi ja kalpeni.
– Humpuukia se on, eikä mitään politiikkaa! hän huusi.
Nyt kuohahti konsulentin loukattu kunniantunto.
– Vai humpuukia se on! Lasten ja imeväisten suustako meidän pitää totuus kuuleman? Suurenmoista, viehättävää!
– Olin toivonut, jatkoi kadetti häntä kuulematta, – että Suomen kansa suurimmissa elinkysymyksissään edes voisi esiintyä yksimielisenä.
Matemaatikko ja minä olimme aivan kadetin kannalla ja tuijotimme niin ollen tuomitsevin, synkin silmin konsulenttiin, joka oli tehnyt noin perin suuren keljuuden eikä voinut syytöstä kumota. Mutta konsulentti nousi nyt tulipunaisena seisomaan ja alkoi puolustautua.
– Vai yksimielisenä! hän huudahti. – Kauniisti sanottu, mutta perin epäkäytännöllisesti ja typerästi ajateltu. Osoittautuu, ettei teissä ole hiventäkään poliittista älyä. Sallikaa ammattipoliitikon lausua pari sanaa teille amatööreille ja valtiollisille kannunvalajille. Jos Suomen kansa ensiksikin tulisi yksimieliseksi, niin mihinkäs me poliitikot sitten joutuisimme? Mehän olemme laaja, kielevä ja kaukonäköinen ammattikunta, jotka elämme politiikasta, samoin kuin te virastanne ja te (hän viittasi rakennusmestariin) talojen pystyttämisestä. Politiikasta saa leipänsä nyt Suomessa eräs uusi älymystöryhmä, joka on lukuisa kuin heinäsirkat. Meillä on oikeus elää. Me taistelemme etujemme puolesta. "Lieben und lieben lassen", sanoo saksalainen! Suomen kansalla, hyvät herrat, ei ole varaa tuhota tätä joukkoa, tätä nerokasta, älykästä, säkenöivää poliitikkoparvea – s.o. omaa sieluaan. Ja lisäksi sillä on suoranainen tarve sen kautta purkaa älynsä, kekseliäisyytensä, ilkeytensä ja taisteluhalunsa ilmoille. Me olemme ehdottomasti tarpeellisia, me olemme kansan varaventtiili, me pidämme paineen maassa tasapainossa. Ja ajatelkaa, mitä tulisi, jos kansa olisi yksimielinen. Koko elämä kuoleutuisi, homehtuisi, sammaltuisi. Kieltolaki, sanoakseni esimerkin, on yksimielisyyden tuote, ja miten sen on käynyt? Koko kansahan sitä rikkoo. Yksimielisyys näetten pilaa jalonkin asian. Mutta erimielisyys, se on elämää, liikettä, taistelua, neroa, älyä! Pereat concordia, vivat discordia! Se on kehityksen tuli ihmisrinnoissa. Tuhannet ja taas tuhannet saavat sen kautta mukavalla tavalla elatuksensa ja... ja... palkan. Te edustatte yhtä mielipidettä ja ajatte kiihkeästi sitä, te levitätte sitä, kokootte kannattajia. Minä teen samoin toisen, vastakkaisen mielipiteen palveluksessa. Ehkäpä on jollekin ryhmäkunnalle mahdollista esittää kolmas ja neljäs kanta asiassa. Asia tulee silloin monipuolisesti pohdituksi, ja me elämme ja kukoistamme. Siinähän kansan onni juuri on, että laajat piirit voivat hyvin. Oletteko muuten musikaalinen? (Puhuja viittasi minuun.)
– Kotitarpeiksi.
– Hyvä. Silloin ymmärrätte, ettei nykyaika suvaitse eikä jaksa enää kuunnella yksimielisyyden sulosointuja. Se kaipaa, se vaatii usein suorastaan disharmoniaa. Muistelkaapas Sibeliuksen musiikkia ja Merikannon musiikkia. Haa, hyvä ystäväni Merikanto, hän oli entisen ajan musikantti, mutta sopiiko hän enää meille? Ei. Me tarvitsemme tuollaista... prrrstrums! prrrstrums! Tarvitsemme Sibeliusta, taisteluja, epäsointuja, elämää! Hyvät herrat, kun minä sanon teille: "pereat concordia", muistakaa, että sen sanoo ammattimies ja todellinen poliitikko!
Seisoimme sanattomina konsulin puhetulvaa kuunnellen. En keksinyt mitään vastausta. Tunsin vain, että tuo eliö voi sekoittaa vaikka itse raamatunkin opit sellaiseksi mylläkäksi, että paavikin kalpenisi.
– Entäs, jos ulkonainen vihollinen hyökkää tuollaisen erimielisen kansan kimppuun, kysyi vielä kadetti, mutta aivan raukealla äänellä.
– Ulkomainenko vihollinen? matki konsulentti. – No mitä se merkitsee? Europan kulttuuri on nyt niin samanlaatuinen, että on aivan yhdentekevää, olemmeko itsenäinen kansa vai ei. Emme me mitään menetä sulautuessamme johonkin suurempaan kansaan. Sinne me kerran sulamme kuitenkin. Kehitys hävittää kansat – ihmiskuntaan. Missä kansa katoaa, siellä syntyy ihmiskunta, veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus.
– Minusta Europan kansallisuudet ovat tällä hetkellä erittäin voimakkaat, puhui nyt matemaatikko pateettisesti. – Ne eivät suinkaan osoita mitään häviämisen oireita. Englantilaiset pysyvät englantilaisina, ranskalaiset ovat innokkaita patriootteja yhä edelleen, ja Mussolini on luonut Italiassa voimakkaan kansallishengen. Kansoja ei voida hävittää. Ne ovat eläviä organismeja, ja sitäpaitsi niiden olemassaolo on arvokas ihmiskunnan kehitykselle. Se tekee kulttuurin monipuoliseksi ja rikastuttaa sitä. Väite kulttuurin samanlaatuisuudesta on sekin pötyä; Venäjä ja Suomi esimerkiksi edustavat eri kulttuureja. Sulautuminen Venäjään tuottaisi siveellisen haaksirikon ja suunnattomat kärsimykset Suomen kansalle.
– Vanhanaikuisia mielipiteitä! huudahti konsulentti. – Minä olen eri mieltä. Antakaas kun selitän.
– Nyt puhun minä, lausui matemaatikko tylysti ja jatkoi vielä hetkisen:
– Minä haluan erityisesti tähdentää kansallisen valtion arvoa ja tehtävää kansan siveellisenä kasvattajana. Perheen, suvun ja kansan jäsenyys herättää meissä yhteenkuuluvaisuuden ja vastuunalaisuuden tunnetta, jaloja harrastuksia ja uhrautumishalua. Niiden henki, tavat ja sivistysperintö kasvattavat meidät. Jos ne poistetaan, katoaa yhteenkuuluvaisuuden ja vastuun tunne ja jäljelle jää vain kylmä, kalsea egoismi, jota ei tuo väritön haavekuva, ihmiskunta, kykene parantamaan. Hurmahenkinen internationalismi johtaa siten, kuten kokemuskin jo tarpeeksi on osoittanut, auttamattomaan ja häikäilemättömimpään egoismiin.
– Vai niin, huudahti konsulentti sytyttäen uuden sikarin ja tuprutellen savua huoneen täydeltä. – Nyt on minun vuoroni puhua.
– Jos te vielä saatte puheenvuoron, lähden ainakin minä lipettiin, sanoin nyt vuorostani.
– Seuraan sinua, lausui matemaatikko.
– Älkäähän menkö, selitän teille taas vähän maailman menoa, pauhasi konsulentti.
Mutta me lähdimme. Vielä portaisiin asti kuulimme konsulentin jankutuksen:
– Olen kerrassaan eri mieltä, periaatteellisesti eri mieltä.
Raikas iltatuuli teki sanomattoman hyvää. Ystäväni puhkesi taas puhumaan harvakseen, rauhalliseen tapaansa.
– Mitä hyötyä arvelet tästäkin keskustelusta koituneen?
– En mitään, ellei nyt voi joksikin tulokseksi sanoa sitä, että kaikki olevainen on taas kerran tullut perusteelliseksi haukutuksi.
– Minä taas olen sen johdosta alkanut miettiä sotilaskasvatuksen merkitystä suomalaisille. Ajattelepas miten suurenmoiset ovat esimerkiksi sellaiset sanat kuin: "Tahdissa – mars!" Siinä ei vatvota, vaan kerrankin joukko suomalaisia rähisemättä heti ryhtyy toimimaan. Energia säästyy toimintaa varten kokonaan. Pedagogiselta kannalta ei ole viisasta aina vain pyrkiä lyhentämään palvelusaikaa, niin ettei se vain tuottaisi mitään tuloksia.
– Mutta, puhuin minä, – onko tuo sotilaskoulutus enää niin ehdottomasti tarpeellista? Sodat näyttävät vähenevän. Uskonsodat esimerkiksi ovat jo kokonaan poissa päiväjärjestyksestä.
– Nyt sanon kuin konsulentti, vastasi ystäväni. – Olen eri mieltä. Kaikki sodat maailmassa ovat olleet ja tulevatkin olemaan uskonsotia. Riippuu vain siitä, mitä kulloinkin uskotaan. Ja lisäksi vielä uskoo kumpikin puoli aina olevansa oikeassa.
Kuljimme hetken ääneti. Sitten sanoin:
– Saatpa nähdä, että tuo konsulentti istuu pian ministerinä.
– Mahdollista kylläkin, mutta minun silmissäni ei hänen arvonsa siitä nouse. Hän on noita politiikan hyeenoja, jotka kulkevat ympäri etsien, missä olisi paras saalistaa. Sellaisilla miehillä ei ole sydäntä eikä omaatuntoa. Valitettavasti niitä on nykyisin liiankin paljon.
– Minusta kadetti oli oikeassa väittäessään, että isänmaan suurissa kysymyksissä on kansan päästävä yksimielisyyteen. Ymmärrän täydelleen, että eri katsantokannat taistelevat keskenään ja että se on tarpeellistakin, mutta ainainen ja loputon erimielisyys vie kaikki hajalle.
– Sitäpaitsi siitä ei ole hyötyä loppujen lopuksi muille kuin poliitikoille, päätti ystäväni puheen.
VIII
NAISEN OHJATTAVANA
Oli jälleen ihana sunnuntaiaamu, virkamiehen jaloin hetki. Otettuani kylmän pyyhkeen ja voimisteltuani olin juuri avaamassa ikkunaa ja katselin hurmaantuneena sisälle tulvahtavaa valovirtaa, kun kuulin koputusta oveltani.
Astuin varovaisesti eteiseen.
Kukahan rahanvippaaja siellä taas mahtanee olla? Eiväthän oikeat ihmiset koputtele ihmisten ovia näin varhain – sunnuntaiaamuna.
– Kuka siellä? ärjäisin, ja jo oli kielelläni myös valmiina tiuskaisu: "Menkää tiehenne, en minä ole yöllä tavattavissa."
– Halloo, vanha poika, oletko krapulassa? kuului ilkkuva naisen ääni oven takaa.
Nainen, kuka hitto?
– Tuleeko sieltä vastausta?
– No, parbleu, – tuota, anteeksi, pardon, onko se todellakin Ella?
– Jaa-a! Voisiko jokin muukin mahdollisuus olla olemassa?
– Ei voi, sen vannon. Sinä olet ainoa noin hurjapäinen ihminen, sen vakuutan. Onko sinulla asiaa?
– On, aioin tulla vähän tuulettamaan sinua, vanha poika. Lähden ajamaan Nashilla. Saat tulla mukaan, jos olet valmis kolmessa minuutissa.
– Kutsutko sinä minua todellakin ajelulle? Sacramento!
– Ethän vain aio antaa minun odottaa. Muistatko mitä Ludvig XIV sanoi: "Olin vähällä tulla odottaneeksi."
– Kuule, tunnustan suoraan olevani aamupuvussa, se tahtoo sanoa... tuota... melkein... mutta jos voit odottaa, olen valmis viiden minuutin kuluttua.
– Hyvä, näkemiin.
– Näkemiin.
Törmäsin huoneeseeni ja syöksyin housuihini.
Sepä vasta idea! Merkillinen nainen. Tulla nyt hakemaan minua ajelulle. Mutta mikä nautinto ajaa tällaisena aamuna pitkin syksyistä maaseutua, nähdä vihreitä metsiä, punertavia pihlajanterttuja, sinisiä järviä! Suurenmoista! Sellaista tarjousta ei voida hylätä. Voi olla mahdollista, että minun tämän jälkeen on seurusteltava koko ilta Amalia-tädin kanssa ja kenties vielä kuunneltava kauppaneuvoksettarenkin typeryyksiä, mutta kukin huoli ajallansa.
Auto törähti.
– Varjele! Viisi minuuttia kulunut. Missä lakki? Tuossa! Entä palttoo? Haa, tuossa. Ja keppi kouraan. Los!
Hyppäsin portaissa noin kerroksen kerrallaan. Unohdin tietysti hissin. Kadulla päivänpaiste aivan häikäisi. Ella istui jo autossaan nahkalakki päässään, hansikkaat käsissään topakkana ja varmana.
– Päivää, vanha poika!
– Päivää, Ella. Sinä kaunistut päivä päivältä. Kuule, kiitos tästä ideasta – että muistit minua.
– Saat istua viereeni, tänne vain. Älä arastele turhia. Vedä ovi lujasti kiinni. Ei noin, vaan näin. Ella ojensi kätensä rintani yli ja vetäisi oven kiinni, niin että paukahti. Tunsin lehahduksen raikasta hajuvettä.
Minua hieman ujostutti. Tämä autohomma oli minulle niin perin outoa. Ja Ella taas esiintyi varmana, kuin olisi syntynyt autossa. Minua harmitti kömpelyyteni ja tuo naisen etevämmyys tällaisessa käytännöllisessä, sanoisinko urheilutoiminnassa.
Jo kiidimme Turuntietä kevyesti ja nopeasti. Töölönlahti oli yhtä kultaläikettä. Rakennusrivit säteilivät kirkkaassa syysauringonpaisteessa. Tuuli puhalteli äkäisiä pyörylöitä tiellä. Me jatkoimme matkaa Haagaa kohti.
Heräsin unelmistani Ellan kysyessä:
– Miltä tuntuu? Oletko vielä valveilla? Päätin vähän kiusoitella ylimielistä tyttöä.
– Muuten hyvältä, mutta aina minua hirvittää nähdä naista ratissa.
Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä Ella oli äkkipikainen kuin pippuri.
– Jassoo, sanoi hän ja painoi lusikan pohjaan.
Auto surahti pahasti ja lensi kuin villitty eteenpäin. Eräässä käänteessä lensin ikkunaa vastaan uskomattomalla vauhdilla, seuraavassa hampaani naksahtivat yhteen ja kieli onneton jäi rakoon.
– Stop tykkänään! huusin Ellalle. – Älä hulluttele, tyttö, puhuin veren maku kielelläni.
– Nyt se menee kahdeksankymmentäviisi kilometriä, vastasi Ella häijysti.
– Älä viitsi ruveta nyt leikkimään, Ella. En minä itsestäni välitä, mutta autolle ja sinulle voi tapahtua...
Taas naksahtivat hampaani yhteen. Keikuimme kuin lastu aallokossa.
Onneksi satuin samalla huudahtamaan: perrr...! joten kieli oli hammasvallien takana.
– Oletpa sinä jalomielinen, ivaili Ella.– Menemme muuten yhdeksänkymmentä kilometriä.
Tartuin tytön käteen, mutta samassa muistin Snellmanin kuuluisat sanat, että naisen kanssa ei kannata puhua järkeä, vaan häntä pitää suostutella ja houkutella.
– Älä koske minuun! ärjäisi Ella. – Luulen, että äsken ajoimme yhdeksänkymmentäviisi kilometriä.
– Syö kittiä!
– Peruutatko sanasi?
– No, peruutan.
– Kaikki pahat puheet naisistako peruutat?
– Olkoon menneeksi.
Ella hiljensi vauhdin. Hän nauroi raikkaasti.
– Taisitpa pelätä.
Olin harmissani.
– Kuule nyt, Ella, selitin. – Jos sinä kutsuttuasi minut ajelulle haluat vähänkin tietää, mistä minä nautin, niin ilmoitan, että minusta on kaikkein ihaninta ajaa hiljaa ja rauhallisesti, katsella ympärilleen Jumalan suurenmoista luontoa ja isänmaan lumoavia maisemia. Tuo hurja vauhti ei viehätä minua ensinkään.
– Sepä kumma, huudahti Ella. – Minä taas nautin siitä. Miten erilaiset luonteet me olemmekaan.
– Todellakin, sanoin. – Sinä kun lisäksi haluat näytellä uuden ajan naista.
– Hm! Etkö sinä sitten tahdo olla uuden ajan mies?
– En, minä olen vanhan ajan mies. Minä ymmärrän hyvin vähän nykyaikaa, sanoin äreänä. – Nähtävästi on kehitys hypännyt minun ylitseni. Minulla on täysin entisajan ihanteet: uskonto, isänmaa, poroporvarillisuus, uskollisuus ja rauhallinen työ... hyvin keitetty ruoka.
– Surkeata. Sinä olet jo aivan selvä vanhapoika.
– Ihan piintynyt nähtävästi.
– Me nykyajan ihmiset olemme toiminnan ja seikkailun väkeä, me. Eivätkä vanhanaikuiset periaatteet meitä juuri paina. Olenhan minäkin kihloissa oleva neito ja nyt minä ajelen täällä sinun kanssasi, koska minua miellyttää tarkastella sinua.
– Tarkastella minua? Eihän minussa ole mitään intresanttia!
– Vaatimattomuus kaunistaa teitä entisajan miehiä. Te olette tuollaisia yksinkertaisia, vakavia ja luotettavia. Teissä on kyllä kultaa pohjalla, mutta te olette kömpelöitä. Ja miehekkäitä te myöskin olette. Siksi te aina vastustatte meidän naisten toimintaa. Mutta nykyajan sirot nuoret miehet, niille me olemme jo tunnettu ja tunnustettu tyyppi, me toiminnan naiset. He palvovat meitä. Heille me olemme täysin tasa-arvoiset toverit.
Ella sanoi sen ärsyttääkseen minua, ja minä tulin mustasukkaiseksi heti.
– Sirot nykyajan nuoret miehet! Hm. Tosiaankin. Mitäs erikoista he nyt sitten ovat? Jazzia ja foxtrottia ja taas jazzia ja foxtrottia. Toiset taas ovat utopisteja, dadaisteja, hurmahenkisiä internationalisteja, jotka harrastavat kansainvälisyyttä haluten hävittää kansat. Kansainvälisyyttä siis ilman kansoja! Hauska ajatus! Kaiken pitäisi olla samaa harmaata ihmiskuntaa. Kuitenkin asia on niin, että ihmiskunta on vain väritön käsite, mutta kansat ovat todellisuutta. Ne ovat yksilöitä, eläviä, toimivia organismeja. Onko nyt kaikkialla poistettava yksilöt, että saataisiin enemmän harmaata massaa? Vain kansojen kauttahan tie käy ihmiskuntaan. Minäkin harrastan kansainvälisyyttä, mutta kansat mukaanluettuina. Snellmanin kehoituksen mukaan nuorison on harrastettava ennen kaikkea kansallisia kysymyksiä ja ehkä sitten joskus välipaloiksi ikuista rauhaa ja paneuropaa ja muitakin pannukakkuja, jos on aikaa.
Ella hymähti kiusoittaakseen minua.
– Mitäs sanot suojeluskuntalaisista? Ei tämä sovi ollenkaan heihin.
– Ei sovikaan. He ovatkin toista maata.
– No voitko sanoa vielä jotakin yhtä typerää?
– No niin, palataksemme niihin uuden ajan siroihin herroihin. Juu. He ovat sitten intohimoisia modernisteja. Heidän päämääränsä on olla moderneja, sisältyipä tuohon sanaan mitä tahansa. Ja löytääkseen nyt jotakin modernia he antautuvat kaikkiin hurmahenkisiin liikkeisiin. Niissä on muka Europpa, niissä ovat muka ajan modernit aatteet? He hakevat hyrskyä, elämän aallokoita tai kesän perhosleikkejä, mutta elämän taistelua, sen ankaraa todellisuutta he eivät halua katsella. He näyttävät uskovan, että se on muka hyvällä tahdolla poistettavissa.
– Luulottelua, sanoi Ella. – Tuollaisia he eivät yleensä ole.
– Tietysti on paljon toista maata. Sen tiedän. En ole tarkoittanutkaan tuomita heitä. He ovat aikansa lapsia, ja me, sen tiedän, olemme heistä vanhanaikuisia hölmöjä, poroporvareita.
– Hopsis, huudahti samassa Ella. – Nyt kävi keljusti.
Olimme ajaneet aivan hiljaa leveän maantien laitaa. Silloin yht'äkkiä me aivan aavistamatta rupesimme liukumaan sivulle. Kostea tiensyrjä murtui, auto kallistui ja solahti ojaan valtavien nokkospensaiden keskelle melkein näkymättömiin. Se oli kallellaan mutta ei kumossa.
Katselimme toisiamme.
Voi sinä häilyvä nainen! Siinä nyt on sinun koko kerskailusi, ajattelin itsekseni, mutta en raskinut sanoa sitä Ellalle, joka oli aivan surkuteltavan ällistyneen näköinen.
– Missäs me nyt olemme? kysäisin.
– Ojassa.
– Mitä tekemistä meillä täällä on?
– Me olemme kärsimässä rangaistusta sen johdosta, että sinä pahanilkisesti parjasit nykyajan nuorisoa ja siten, vaikka peitellen, suorastaan ällöttävästi kehuit itseäsi.
– Vai minä tässä olenkin syypää? Voi hitto noita naisten oikeuskäsityksiä. Sinä kai unohdat kuka ajoi.
– Rupeatko moittimaan? Huomautan sinulle, että minä en kärsi laisinkaan mitään arvostelua. No, mutta älkäämme riidelkö, se vain pahentaa asiaa.
– Rauhoitu, hyvä ystävä. Minä en ollenkaan aio moittia enkä riidellä. Tästähän vasta seikkailu tuli. Minusta tämä on hirveän hauskaa. Ehdotan, että yrittäisimme päästä ulos autosta avaraan maailmaan.
Ella loi minuun kiitollisen katseen. Hänenpuoleisensa ovi oli pian avattu, ja minun auttaessani kohosi tyttö ketterästi maantielle. Seurasin samaa tietä, ja siinä seisoimme keskellä syksyistä metsämaisemaa, ojassa kallellaan makaavan kulkuneuvomme vieressä, kaikin puolin neuvottomina.
– Katsopas tuonne, missä on lehtipuita. Siellähän on jokin uudisrakennus tekeillä. Juokse hakemaan sieltä miehiä apuun. Minä poltan sillä aikaa paperossin.
Lähdin matkaan. Aivan oikein. Siellä olikin uutisrakennus ja neljä riskiä miestä.
– Hyvää päivää, toivotin. – Meille on sattunut onnettomuus, auto meni ojaan. Voisimmekohan saada täältä apua sen nostamiseen takaisin maantielle?
– Jaa-ha, sanoi vakaa ääni. – Vai on auto ojassa.
– Nouseekohan se sieltä näillä voimilla? tuumi toinen.
– Onko siellä rapiinia? Kyllähän se sitten aina nousee, jos on rapiinia, päätteli kolmas mies.
– Mitäs se sellainen rapiini on? tiedustelin.
– Ettekö te tunne rapiinia, vaikka ootte noin hyvän näköinen mies? Sehän on sitä rapiinin konjakkia.
– Aha. Frapinin konjakkia.
– No mitäs sitten!
– Ikävä kyllä, meillä ei ole yhtään rapiinia mukana.
– No mutta ei suinkaan se auto ilman rapiinia olisi ojaankaan mennyt, ilkkui äskeinen puhuja.
– Menipä kun menikin tällä kertaa. Toverinani on eräs neiti, ja hän ohjasi.
– Vai naisihminen ohjasi. Ei sitten ole ihmekään.
– No mennään nyt katsomaan sitä ajajaa.
Marssimme onnettomuuspaikalle. Miehet katselivat uteliaina ja ivahymy huulillaan savua suitsuttavaa Ellaa, mutta pian he saivat kokea, että herra on herrallakin. Ella viittasi heille jyrkästi ja sanoi:
– Te kaksi vahvaa ja komeaa miestä, ottakaa kiinni auton perään ja te kaksi tartutte sivuun, ja sinä... no jaa, vedä edestä. Nyt, yht'aikaa! Hiioop.
Auto nousi helposti ojasta ja voitiin todeta aivan vahingoittumattomaksi. Olimmehan vain lipuneet hiljalleen ojaan.
Ella vetäisi laukustaan sata markkaa, antoi sen joukon vanhimmalle, kehoitti jakamaan sen tasan auttajien kesken ja pyysi etteivät he muistelisi meitä pahalla. Miehet olivat heti suu messingillä.
Ajoimme taas Helsinkiä kohti hiljaa ja varovaisesti. Nautimme maisemista ja pyhäaamupäivän rauhasta.
Tietystikin jouduin rakennusmestarin luo aamiaiselle ja sen jälkeen sain päivälliseen saakka pitää seuraa Amalia-tädille ja kauppaneuvoksettarelle. Mutta Ella oli mukana hilpeänä ja hyvätuulisena ja kylmäverisesti hän selitti koko ojaan-ajon – minun syykseni. Minä olin riidellyt tapani mukaan, tuupannut häntä, hänen kätensä väännähti, oltiin ojassa.
Nähtävästi Ella oli ylen arka kunniastaan autonajajana. Minulle taas ei mokoma maine merkinnyt yhtään mitään. Minä annoin hänen liverrellä ja alistuin syntipukiksi.
IX
MAUNO VASARAN ASEVELVOLLISUUS
On olemassa, ei ainoastaan hetkiä ihmiselämässä, vaan suorastaan ihmisiä, jotka kulkevat ohitsemme niin hiljaa ja vaatimattomina, etteivät he laisinkaan herätä huomiotamme. Sellainen eliö oli rakennusmestarin perheessä hänen poikansa Mauno Vasara. Ei ole siis ihme, että nyt vasta muistan mainita hänetkin.
Oikeastaan olin tutustunut häneen jo viisi vuotta sitten. Eräänä iltana näet soi ovikelloni ja sisään astui hintelä nuorukainen, jolla oli väsyneet silmät ja kalpea iho.
– Tuota, aloitti hän puheensa. – Olisikohan maisterilla mitään sitä vastaan, että me alapuolella asuvat tänä yönä pitäisimme pienet rymyt ja tanssisimme sanokaamme yhteen tai kahteen... jaa, ehkä on syytä varovaisuuden vuoksi sanoa kello kolmeen.
– Soo, mikäs rymyn aihe teillä nyt on?
– Juu, minä olen tänään päässyt edes.
– Edes?!
– Niin, eli ripille, ja tuumasin, että mitähän jos vähän tanssittaisiin.
– Tanssikaa minun puolestani, sanoin, mutta itsekseni ajattelin, että on kuin onkin nuoriso muuttunut vahvasti entisestään. Silloin kun me aikanamme pääsimme ripille, vietimme sen illan huoneessamme vakavissa ajatuksissa. No, jaa! Entisaika oli entisaikaa, ja nykyajalla on uudet tavat ja uusi elämänkatsomus.
Tapasin sitten Mauno-pojan lukemattomat kerrat. Hän oli aina yhtä hintelä ja kalpea, yski kuivaa yskäänsä viereisessä huoneessa ja harrasteli omia asioitaan, kokoili postimerkkejä ja luki läksyjään. Eikä hän koskaan meitä häirinnyt. Yritin joskus keskustella hänen kanssaan. Silloin havaitsin hänet kuitenkin perin itsetietoiseksi nuorukaiseksi. Hän oli talon ainoana ja aina vähän sairaalloisena poikana saanut tehdä ihan mitä oli halunnut. Hänet oli lellitelty pilalle. Ei mikään oikeastaan ollut hänestä minkään arvoista. Kaikki oli roskaa. Mitään korkeampia ihanteita hän ei tuntenut. Isänmaa oli hänen mielestään aivan vanhentunut humpuukijuttu, ja kaikki se, mitä entiset polvet olivat tehneet ja ahertaneet, oli joutavaa ja arvotonta. Pääasia oli katsoa missä parhaiten meni eteenpäin. Puolueasiat olivat ehdonvallan asioita. Jos menestys oli taatumpi jossakin puolueessa, oli ilman muuta selvää, että järkevä nuori mies liittyi siihen puolueeseen. Mikä hänet oikein oli kehittänyt kasvatikseen, sitä en voi sanoa, koti, koulu vai yhteiskunta – vaiko kaikki yhdessä.
Tultuaan ylioppilaaksi hän kysyi minulta, mitä oli edullisin ryhtyä lueskelemaan.
Kehoitin arvelematta häntä lukemaan lakia. Vanha lehtorimme, historian opettaja, kehoitti kaikkia niitä luokaltamme, jotka eivät olleet yhtään selvillä kutsumuksestaan, lukemaan lakia, ja minä noudatin puolestani aina samaa menettelytapaa antaessani nuorille ohjeita ja neuvoja elämänuran valinnassa.
Mutta tulipa hetki, jolloin tuo naisellinen ja itsetietoinen nuori mies antoi minulle jälleen harkitsemisen aihetta. Ei niin, että olisin vähääkään harrastanut hänen edesottamisiaan, vaan Ella tuli kysymään neuvoa veljensä puolesta, ja sehän muutti koko asian.
Istuimme rakennusmestarin salissa, Maunopoika peilin alla sohvalla marttyyrin ilme ja epätoivo kasvoillaan. Ella pasteeraili reippaana ja haluttaisi miltei sanoa miehekkäänä saappaat jalassa parkettilattialla. Hän oli lähdössä ratsastamaan, mutta tuon poikasen marina viivytti häntä.
Maunoa oli kohdannut kohtalon ankara rautakoura. Hän oli käynyt kutsunnassa ja – julistettu asevelvolliseksi, vaikka oli ollut varma vapauttamisestaan. Hänhän oli ilmetty ruunun raakki. Rintaa oli tuskin ollenkaan, lapaluut selässä ulkona kuin siiventyngät, ainainen yskä ja keltainen iho. Ja sittenkin julistetaan mies sotaväkeen kelpaavaksi.
– Onko enää olemassa oikeutta maailmassa? huokasi onnettoman pojan onneton äiti.
Ella käveli ratsastuspuvussaan lakki veikeästi päässä ja kädet taskuissa edestakaisin lattialla.
– Jos minä olisin mies, niin mielelläni minä menisin sotaväkeen, hän huudahti.
– Oh, vielä siinä teet pilkkaa, senkin mörökölli, vaikeroi äiti. – On siinäkin mennyt luonto vinoon, kun tuolle tytölle tuli ihan kuin upseerin luonto ja tästä Mauno-parasta taas tuli näin hento.
– Eihän se liene minun vikani, tuumi Ella.
– Eikä Maunonkaan.
– Että äiti viitsii puhua. Itse olette hemmotelleet Maunon pilalle. Olisitte panneet pojan työhön tai urheilemaan. Kyllä siitä mies olisi tullut. Kasvatuksessa tässä vika on.
Äiti katseli Ellaa vihaisesti.
– Vai työhön ja voimistelemaan. Mene itse. Sinusta ei ole väliä. Naisia on maailma täynnä. Täällä Helsingissäkin kuuluu olevan lähes kaksikymmentätuhatta naista enemmän kuin miehiä – tilaston mukaan. Mutta pojat ovat näetkös harvinaisia. Niistä täytyy pitää hyvää huolta. Hm, Mauno-parka. Mitenkähän sinun nyt käyneekään.
– Eikös siellä sotaväessä ole jo hyvät oltavat? kysyi Ella kääntyen minun puoleeni.
Minua nauratti koko juttu. Oli siinä todellakin maanpuolustaja, tuo kutjake tuossa sohvalla peilin alla. Mokomakin mamselli. Tunsin oikein vahingoniloa ajatellessani, että tuo lellitelty pojan nulkki, joka täällä vain marisee piioille, joutuu kerran tottelemaan tosi komentoa ja tekemään työtä muunkin kuin vain itsensä hyväksi.
– Sotaväessä on suoraan sanoen tätä nykyä jo aivan kunnon olot, vastasin jäykästi.
Mauno katseli minua karsaasti kulmainsa alta.
– Vai kunnon olot, hän puhui ohuella äänellä. – Peltosen Jaakko kertoi, että saa joka lauantai täydessä pakningissa marssia kolmekymmentä kilometriä, ja jos on heikko eikä jaksa, niin saa seuraavana sunnuntaina marssia uudestaan, ja aina on jalat märkänä ja huoneessa lattiaveto.
– Älä marise, kivahti Ella. – Suomalaisella sisulla siellä tulee aikoihin toinen yhtä hyvin kuin toinenkin.
– Ja sitten Peltosen Jaakko sanoi, että ruoka on semmoista, etteivät herraspojat viitsi syödä sitä ollenkaan, ja aina on nälkä, jollei saa muuta ruokaa ja...
– No ota rahaa isältä ja syö illallista vaikka joka päivä, huudahti, taas Ella.
– Syö itse. Hyvä sinun on olla mahtava, kun ei tarvitse lähteä toisten komennettavaksi. Miks'ei noilla naisilla oikeastaan ole myöskin asevelvollisuutta? Siinähän on taas huutava vääryys... vääryys... vääryys! huusi Mauno puristellen nyrkkiään.
– Se on maksu siitä ihanasta edusta, että saat olla mies.
– Vai edusta! Paljon mieluummin minä olisin nainen. Teillä on kaikki etuoikeudet. Meillä on vain velvollisuuksia.
– Maunolla näkyy olevan aivan liian synkkä kuva sotaväestä, yritin puhua. – Eihän se kasarmi ole mikään vankila. Ja ruoka kuuluu olevan armeijassa aivan suurenmoinen.
– No, paljon ennen minä vankilaan menisin puoleksitoista vuodeksi, karjaisi Mauno sohvaltaan. – Siellähän on vangeilla parempi ruokakin kuin sotaväellä. Onhan se seisonut sanomalehdissäkin. Eikä vankilassa ketään rääkätä niinkuin sotaväessä.
Minua alkoi jo kuohuttaa tuon raukan puhe. Voi hyvä isä! Tuollaisten nahjustenko varassa meidän maamme onni ja rauha nyt todella on? Jos ryssä tietäisi tuon, niin varmaan hän lähtisi pienelle kävelyretkelle Helsinkiin. Mutta sitten puhui taas Amalia-täti minulle:
– Kuulepas nyt, Aarne, sinä joka tunnet vähän kaikkia asioita ja myöskin paljon upseereita, voisitko sinä puhua jollekulle tutulle upseerille, että meidän Maunolle toimitettaisiin jotakin kansliatyötä ja lupa olla yötä kotona?
– Mahdotonta. Upseereita, jotka suostuisivat sellaiseen, en tunne.
– No kyllä kai siellä on keljumpiakin miehiä suuressa joukossa.
– Voi olla, mutta sellaisia minä en tunne. Kaikki tuntemani upseerit ovat tiukkoja ja tarkkoja miehiä.
– Ei sinustakaan ole mitään apua silloin kun todella tarvittaisiin, sanoi Amalia-rouva nyt minulle epätoivoisena.
Mutta Ella olisi ollut halukas milloin tahansa menemään veljensä puolesta vaikka sotaan. Meidän onnistui jossakin määrin tyynnyttää äitiä, mutta poika oli yhä vain kalpea kuin kohtalon nuijasta kolauksen saanut ainakin. Hän valmistautui lähtemään selvään surman suuhun, ilman mitään toivon kipunaa. Olihan Peltosen Jaakko kertonut, miten kauhistuttavaa elämää "väessä" vietettiin, ja Peltosen Jaakkohan sen tiesi, hän kun juuri oli sieltä palannut.
Mauno-pojan ensimmäiset askelet sankariuralla olivat sangen vähän lupaavat. Saappaat ja kaikki vaatekappaleet olivat hänen mielestään aivan mahdottomat. Mutta sitten vasta hullusti kävi, kun työ alkoi. Mauno päätti etukäteen mennä vääpelille selvittämään, kuka hän on, ja sen tehtyään hän pyysi, että hänelle ylioppilaana annettaisiin täällä yleensä jotakin hienompaa työtä.
– Jaha, jaha, koetetaan, sanoi vääpeli karskisti.
Kun sitten työt jaettiin, määrättiin Maunon ryhmä aluksi puhdistamaan miehistön makkilaitoksia.
Sitten kysyi vääpeli:
– Missäs ne ylioppilaat taas ovat, jotka pyysivät hienompaa työtä?
Kolme miestä astui esiin.
– Juu, te saatte parempaa hommaa. Te menette puhdistamaan alipäällystön, huomatkaa, alipäällystön makkilaitokset.
Mieli katkerana kuin marraskuun myrskypäivä tarttui Mauno Vasara talikon varteen, jynssäsi ensi uhrinsa isänmaan puolesta ja kiroili sydämessään Suomen nuorta armeijaa. Mutta se häntä vasta oikein harmitti, että Ella-sisarensa joskus Nashillaan ajaessaan pysähtyi Kaivopuistoon katselemaan poikien harjoituksia. Ellasta sotilaselämä näytti olevan ihanne-elämää. Sellaisia ovat jotkut naiset vielä nykyaikanakin.
En tavannut Mauno-herraa pitkään aikaan, en ennen kuin toukokuulla. Hän oli jo aikoja käynyt aliupseerikoulun ja oli nyt käymässä kotonaan suoritettuaan itse R.U.K:nkin Haminassa.
En ollut tuntea poikaa. Luokseni tuli solakka sotilas, hyvin istuvassa puvussa, puristi miehekkäästi kouraani ja hymyili itsetietoisesti.
– Kuka te olette?
– Kersantti Mauno Vasara, herra maisteri!
– Ella, huusin, – tuo joutuin tänne karmituoli. Muuten lennän selälleni. Eihän tämä ole mikään Mauno, tämähän on Maunon idea, sellainen jollaiseksi me olemme aina toivoneet Maunon joskus tulevan. Oi sinä parjattu ja häväisty nuori armeijamme! Näinkö paljon sinä olet saanut aikaan? Lurjuksia ovat kaikki sinun parjaajasi.
– Kyllä tämä on sama Mauno, sanoi sotilas ja puristi kättäni niin, että olin kiljaista.
– No etkö sinä ole kuollutkaan niille pitkille marsseille? kysyin.
– Vielä mitä, kävelyretkiähän ne ovat. Eihän tällainen työmiehen poika nyt ensimmäisenä keikahda.
– Mitäs sanoo Amalia-rouva? huudahdin.
Amalia-rouva katseli kyynelsilmin poikaansa ja sanoi:
– Ole nyt Mauno vain aina varovainen, ettet vilustu niillä kauheilla sotaretkillä.
X
LINNANROUVA JA TRUBADUURI PRINSESSAA VASTASSA
Olin kerta kaikkiaan päässyt Amalia-tädin suosioon. Hän piti minua melkein omaisena talossa, ja eräänä iltapäivänä käydessäni katsomassa, oliko Kustaa kotona, hän kutsui minut sisälle, vaikka miehensä olikin muilla mailla.
– Mitäs sinä Kustaata havittelet? Ei hän ole kotona. Hän on matkoilla. Mutta tule sisälle siitä huolimatta. Voit sinä nyt kerran tulla minunkin luokseni visiitille. Kahvikin on juuri valmista.
Mietin hetken tilannetta, ja kun en keksinyt mitään parempaakaan, päätin jäädä.
Istuimme ensin ruokasaliin kahvipöydän ääreen. Manta toi pannun sisälle ja pani sen päälle ison, kirjaillun myssyn. Hän loi minuun paljonpuhuvan katseen, ja minä hymyilin hänelle vähän väkinäisesti vastaukseksi.
Joimme kahvia ja keskustelimme ilmasta, joka oli pilvinen. Tuuli vingahteli ikkunan takana. Radion antennit kiljuivat myrskyssä, ja välisti räväytti puhuri aika vesiryöpyn ikkunaan.
Tuntui suloiselta istua lämpimässä huoneessa, jonka täytti väkevä kahvin lemu. Kaksi kuppia juotuamme siirryimme ikkunan luo. Amalia-täti asetti lankavyyhdin käsivarsilleni ja alkoi keriä sitä. Tottelevaisena poikana minä keinutin vyyhtiä edestakaisin. Nähtävästi Amalia-täti halusi keskustella kanssani joistakin kotoisista huolistaan. Olen näet tavan takaa joutunut kaikenlaisten tätien ja tanttien uskotuksi ja lohduttajaksi heidän murheissaan.
Huomasin pian, että huolet johtuivat Ellasta, sillä keskustelumme siirtyi vähitellen silminnähtävästi häneen. Auttaakseni asiaan pääsyä kysäisin:
– Missä Ella on?
– Jaa, kysy sitä! Jospa itse sen tietäisin. Ehkäpä hän on nyt ratsastamassa. Hänestä on tullut nähtävästi ratsastushullu.
– Niinkö, miten se hulluus ilmenee?
– No niillä nykyajan nuorilla on nyt ensiksikin kaikenlaisia tunteja, on plastiikkatunteja, on pianotunteja, on voimistelutunteja, on ratsastustunteja ja on minkä mitäkin tunteja.
– Voimme siis sanoa, että he suorastaan tunteilevat, nämä uuden ajan nuoret neidot, sanoin.
– Tunteilevat kylläkin, mutta aivan toisella tavalla kuin ennen. Sitä pitää vääntää sitä ruumistaan näin ja noin ja tuonne ja tänne ja jos minne. Minä pelkään niitä uusia tapoja enemmän kuin entisiä.
– Mitäpä pelkäämistä niissä olisi. Nainen itsenäistyy. Avioliittomarkkinat ovat kireät, kilpailu kova. Nainen tarvitsee voimaa, sisua ja älyä nyt. Ruumiinkulttuuri on ajan tunnussana, ja se on hyvä asia, lohdutin. – Katsopas nykyajan neitojen joustavia vartaloita.
– Voi olla hyväkin, mutta henki siinä vain on vaarassa. Ellakin on jo kaksi kertaa pudonnut hevosen selästä, ja aina pitää kiivetä sinne uudestaan. Ja minulle hän pitää hirveitä esitelmiä ratsastuksesta joka päivä. Jos hän saisi määrätä, täytyisi minunkin hypätä konin selkään.
– Se olisi valtava näky, sanoin hymyillen. Mutta Amalia-täti ei ollut naurutuulella.
Hän jatkoi huoliensa luettelemista:
– Katsopas, minä en sanoisi mitään, jos se tyttö pysyisi kohtuudessa, mutta hän on ihan hullaantunut hevosiin. Hänen huoneensa seinätkin ovat nyt täynnä hevosenkuvia. Odotapas, niin näytän sinulle.
Vyyhti loppui samassa, ja Amalia-täti ryntäsi Ellan huoneeseen.
Seurasin hitaasti naapurihuoneeseen asti. Oven avautuessa Ellan kamariin näin vilauksen punertavaa tapettia ja valkeata kalustoa. Kaikki näytti hirveän salaperäiseltä. Kurkistin nähdäkseni lisää, mutta ovi sulkeutui edessäni. Pian se avautui kuitenkin uudelleen, ja emäntäni toi kantamuksen tauluja latoen ne eteeni pöydälle.
– Katso nyt noita! hän huudahti. – Onko tuo sopiva kokoelma nuoren neidon huoneen seinätauluiksi. Pelkkiä hevosia!
Todellakin siinä oli sikermä pikku tauluja, jotka kuvasivat uljaita ratsuja ja antoivat kerrassaan valoisan kuvan siitä jalosta luontokappaleesta, jonka nimi on hevonen. Mutta Amalia-täti katosi vielä kerran tyttärensä huoneeseen ja toi uuden sylyksen tauluja.
– Ovatko nekin hevosia? kysyin.
– Eikö mitä, nämä ovat eräs aikaisempi sarja Ellan erikoisuuksia. Tarkastapas niitä.
Katselin tauluja. Siellähän oli ensiksikin Valentino, sitten Milton Sills, Ramon Novarro, Alice Terry, Norma Talmadge ja monia muita filmitähtiä ja -tähdettäriä. Ja jokaisessa valokuvassa oli asianomaisen henkilön oma nimikirjoitus.
– Mistä ihmeessä Ella on saanut tällaisia kokoelmia? kysyin syventyen filmin jalointen naisvartaloiden tutkimiseen.
– Siinä on myöskin eräs nykyajan ilmiö, kuten te miehet sanotte, kertoi Amalia-täti. – Kun Ella oli koulutyttö, viidennellä luokalla, oli hänelle filmi kaikki kaikessa. Se oli hänestä kauneinta ja korkeinta maailmassa. Ja yritteliäs kun on, hän kirjoitti englanninkielisiä kirjeitä filmitähdille pyytäen heidän valokuviaan. Useat vastasivat tai oikeammin antoivat sihteeriensä vastata, ja perintönä noilta ajoilta on nyt yksi seinä Ellan huoneessa täynnä filmitähtien kuvia.
– Kummallista, ennenkuulumatonta! huudahdin.
– Olen samaa mieltä, sanoi Amalia-täti. – Ellalla on usein ollut tuollaisia omintakeisia tuumia. Hän ei piittaa entisistä tavoista, hän tekee mitä päähänsä pälkähtää. Juuri tätä minä pelkään. Sen luonnon hän varmastikin on saanut isältään, joka on kiertänyt maailmaa Amerikkaa myöten.
– Tai kenties sellainen onkin vain nykyaikaista, sekin mahdollisuus on olemassa, puhuin enemmän itsekseni. – Nykyajan nuoret ovat monessa suhteessa rohkeampia ja vapaampia kuin entisen ajan nuoriso. Eivätkä mitkään ennakkoluulot oikeastaan heitä sido.
– Voipa olla ehkä niinkin, vastasi emäntäni, mutta pudisteli sitten päätään ja jatkoi: – Kunpa tuon kaiken tietäisi.
Amalia-täti vei tavarat takaisin Ellan huoneeseen. Siirryimme jälleen kahvipöytään juodaksemme kolmannen kupin. Sitä kaataessaan Amalia-täti alkoi puhua vihdoin Ellan kihlauksesta, johon kaikki edellinen oli ollut ikäänkuin alkuvalmistelua.
– Mitä sinä Aarne arvelet Ellan naimapuuhista? Sano nyt suoraan mielipiteesi. Luuletko, että niistä tulee mitään?
– Hm. Se kysymys on aivan liian vaikea minun ratkaistavakseni. Kysy, täti hyvä, jotakin helpompaa.
Mutta emäntäni jatkoi samaa aihetta:
– Katsopas, he ovat molemmat vielä aivan liian nuoria voidakseen ajatella asioita vakavasti, ja näin meidän kesken sanoen Ella on pari vuotta vanhempi sulhastaan.
En tuntenut ollenkaan halua ryhtyä penkomaan tätä probleemia, niin tärkeä kuin se emännälleni näytti olevankin, mutta Amalia-täti kertoi asiasta kaiken minkä tiesi – hän oli nähtävästi päättänyt ottaa minut oikein uskotukseen – ja samalla hän lausui oman sangen käytännöllisen ja asiallisen kritiikkinsä yrityksestä. Kuuntelin sitä kuitenkin varsin välinpitämättömänä, kunnes hän sanoa paukautti minulle suoraan:
– Tietysti Ella saa tehdä tahtonsa mukaan, mutta minä olisin antanut hänet mieluummin jollekin vakavammassa asemassa olevalle ja myöskin luonteeltaan vakavalle henkilölle, sellaiselle valtion virkamiehelle kuin sinä esimerkiksi.
– Johan nyt! huudahdin. – Älä puhukaan mitään sellaista. Kiitän luottamuksesta, mutta sellaisia asioita ei enää ratkaista vanhempien välityksellä. On turhaa ajatellakaan koko asiaa.
– No älä nyt pelästy. Enhän minä tarkoittanut juuri sinua, vaan yleensä tuollaisia vakavassa asemassa olevia miehiä. Minä puhuin kuvaannollisesti.
– Sepä hyvä. Katsos, täti, Ella on suloinen ja ihana tyttö, mutta hän ratkaisee sen asian kokonaan itse omien tunteittensa mukaan.
– Tietysti hän sen tekee, mutta minä puhunkin vain äidin kannalta asiasta. Tiedäthän sinä äidit ja äitien huolet.
– Tiedän, tiedän! huudahdin ja loin lämpimän katseen emäntääni. – Ymmärrän sinut täydelleen, eikä mitään väärinkäsitystä ole olemassa meidän välillämme. Ole vakuutettu siitä.
Samassa kuului eteisestä kolinaa. Ovi läimähti lujasti kiinni, ja hän, josta oli puhuttu, astui huoneeseen ratsastuspuvussa, piiska kourassaan.
– Kas, mikä kaunis idylli täällä on, ivaili Ella. – Trubaduuri ja linnanrouva keskustelemassa romantiikkaa. Sallitte kai prinsessankin istua mukaan pöytään.
– Tietysti, sanoin. – Meillä ei Amalia-tädin kanssa ole mitään salaisuuksia.
– Uskon sen sanomattasikin. Älä pelkää puoleltani mitään epäluuloja. Sitäpaitsi tarvitsen nyt neuvojasi eräässä tärkeässä asiassa.
– Minusta taitaa tulla koko perheen salaisuuksien paimentaja, sanoin.
– Tämä ei ole salaisuus. Kaadapas, äiti, kahvia minullekin. Käyn ensin pesemässä käteni.
Palattuaan Ella kertoi uuden suunnitelmansa.
– Juu. Tämä Helsinki on itse asiassa pieni mitätön kylänrähjä. Ei mitään suuripiirteistä, ei mitään repäisevää voi täällä saada aikaan.
– Aiotko lentää kuuhun?
– En, vaan tahdon yksinkertaisesti itselleni tallin.
– Tallin, huudahdimme yht'aikaa Amalia-täti ja minä. – Mitä sinä aiot ruveta tekemään tallissa?
– En minä sitä tarvitse itseäni, vaan hevosta varten. Olette kai kuulleet, että hevoset asuvat tallissa?
– Entä sitten? kysyin.
– Mitä siis sinä tallilla teet? kirkui Amalia-täti. – Ethän sinä ole hevonen.
– Minä ostan oman ratsuhevosen, lausui Ella painavalla äänellä.
Amalia-täti vaipui leposohvalle ja pillahti itkuun. Astuin Ellan eteen ja katsoin tiukasti häntä silmiin sanoen:
– Minä syötän kittiä sinun ratsuhevosellesi. Varo vain, etteivät ihmiset ala hymyillä sinulle.
Ella lensi tulipunaiseksi poskiltaan. Luulin hänen saavan hysteerisen kohtauksen, mutta ei. Hän puhui aivan tyynesti:
– Jos niin on asian laita, voin luopua hevosesta. Luulin vain voivani sillä ehkä tehdä isänmaalleni palveluksen. Kuulin näet tänään ratsastuksen opettajamme, erään everstin, esitelmän, jossa hän sanoi välttämättömäksi yksityisestä aloitteesta pyrkiä tuottamaan Suomeen kunnollisia ratsuhevosia, jotka sodan varalta olisivat tulevan ratsuväkemme käytettävissä. Innostuin tuosta ajatuksesta. Siinä kaikki!
Olin hämmästynyt, lyöty, hävinnyt. Sellaisiako asioita hän olikin ajatellut? Tietysti hänen tuumansa oli perin erikoinen. Se ehkä sopi maalaisille, varakkaille talonpojille, mutta oli epäkäytännöllinen kaupunkilaisille, eikä innostusta varmaankaan riittäisi loppuun saakka, mutta tältä kannalta en olisi voinut aavistaakaan tuon keimailevan tytön katsovan asiaa.
Ella heitti minuun uhkaavan katseen kaupan tekiäisiksi.
– Teetkö sovinnon kanssani? kysyin hakien hänen kättään.
– Pyydätkö anteeksi hävyttömyyttäsi? kysyi Ella vetäen kätensä pois.
– Olkoon menneeksi.
Hymyilimme.
– Saat maksaa sotakorvausta ja kutsua meidät, äidin ja minut, kello 9:n näytökseen Capitoliin. Tilaa puhelimella piletit. Minä menen muuttamaan pukua. Ymmärrätkö?
– Käskystä – herra kapteeni!
Lähdin tilaamaan pilettejä.
XI
KUTSUT KAUPPANEUVOKSETTAREN LUONA
Eräänä päivänä huomasin, että ei ainoastaan ystäväni rakennusmestarin perhe, vaan heidän seurapiirinsä ja sukunsakin, siis lähinnä kauppaneuvoksen väki, rupesivat ottamaan minut vakavalta kannalta. Kaikki tuo tuntui ensin tavattoman oudolta. Minulle, jota tähän asti oli pidetty enintään trubaduurin ja kylläkin usein uskotun salaliittolaisen asemassa, ruvettiin juttelemaan oikein vakavasti. Se oli hullunkurisen näköistä.
Syynä oli mitätön pikku juttu. Minä olin saanut ylennyksen virassa, olin tullut toimistopäälliköksi, ja palkka lisääntyi tuhannella markalla kuukaudessa.
– Meinaavat tehdä minusta porvarin ihan väkisin, huudahdin, mutta mietin sitten, että enpä sentään myykään vapaita mielipiteitäni tuhanteen markkaan kuussa. Kahden viikon päästä unohdin koko asian, sillä kahdessa viikossa ihminen tottuu mihin tahansa, rikkauteen, köyhyyteen, suruun, iloon, nälkään, jollei käy kuin mustalaisen hevoselle, ja kaikkeen muuhunkin paitsi janoon. Siihen ei voi tottua. Ja ihminen voi janota melkein mitä tahansa, vaikkapa vanhurskautta.
Toinen seikka, mikä minua ylennykseni jälkeen oli ällistyttänyt, oli se, että palkankorotus ei tuntunut vaikuttaneen yhtään mitään taloudelliseen asemaani, joka yhä viipyi kireyden merkeissä. Olin luullut saavani hekumoida ylellisyydessä. Mitä vielä! Reikiä ilmestyi rahoille aivan täsmälleen joka pennille – kuten ennenkin. Kovasti vain ihmettelin, miten olin ennen ylennystäni tullut toimeen, ja jäikin tuo seikka minulle täydellisesti selvittämättömäksi salaisuudeksi.
Ystäväni rakennusmestari onnitteli minua lämpimästi, vakuuttaen tuntevansa tämän jälkeen seurassani miltei veljeyttä, vapautta ja yhdenvertaisuutta ilman mitään vallankumouksen massaliikkeitä. Amalia-täti syleili minua innoissaan ja sanoi kultapojuksi.
Samassa tuli Ella sisään. Äiti riensi jo ovelle häntä vastaan iloista uutista kertomaan.
– Aarnesta on tullut toimistopäällikkö ja tuhat markkaa palkkaa lisää kuussa. Ei tiedä, vaikka siitä tulisi vielä mieskin tuosta pojasta. Panepas merkille.
Ella käänsi päätään, katsoi minua hämmästyneenä kiireestä kantapäähän ja sanoi sitten tiukasti:
– Jahhaah. Mutta... tuota... sinähän voit sitten mennä vaikka naimisiin.
– Naimisiin! huudahdin. – Mitä minä siellä tekisin. En mitään. Mutta Petsamossa minä olen aikonut käydä ensi kesälomani aikana.
Ella hymähti halveksuvasti.
– Petsamoon! Se olisi oikea paikka sinua varten. Todellakin, joko naimisiin tai Petsamoon.
– Mieluummin Petsamoon.
– Ja kuitenkin naimisiin.
– Mi-mitä! Mistä sinä sen tiedät? Kenen kanssa?
– Mahdollisesti jonkun naisen kanssa.
– En sinä ilmoisna ikinä. Paitsi... jaa, jos nyt olisi toinen tyttö, joka olisi vähän samaa mallia kuin sinä, niin... voisihan ajatella.
– Soo-o. Painetaan korvan taa. Jos löydän sopivan, niin ilmoitan sinulle siitä sitten aikanaan. Saat mennä nyt. Minulla on äidille asioita.
Mutta suurin yllätys oli vielä tulematta. Kauppaneuvoksetar kutsui minut luokseen iltaa viettämään, kutsuipa vielä ystäväni matematiikan lehtorinkin.
Kauppaneuvoksen komea koti oli ihan lamauttaa meidät loistollaan. Persialaiset matot upeilivat kristallikruunujen valossa vapaina keskellä lattiaa, niin että minä en tahtonut mitenkään hirvitä astua salin poikki, vaan kaartelin pitkin seiniä ja katselin salavihkaa mahtavista rokokoo-peileistä ällistynyttä naamaani, joka siitä tuli yhä onnettomamman näköiseksi.
Kauppaneuvoksetar oli suuri kukkien ystävä. Hänen omissa huoneissaan oli lukemattomia kaktuslajeja, ja muuallakin ikkunalaudat sekä telineet ihan riippuivat lehtikasvien peitossa. Hänen päivänsä meni oikeastaan niiden kastelemiseen. Hän rakasti kukkia ja oli tavattoman arka ja huolellinen niiden hoidossa, mutta ihmisiä kohtaan hän ei tuntenut pienintäkään sääliä eikä sympatiaa. Hän ei koskaan auttanut ketään, ei koskaan antanut ropoakaan tarvitsevalle, mutta kukkia hän helli ja hoiteli kuin äiti lapsiaan, ja hyvin ne viihtyivät ja kukoistivat hänen luonaan. Sellaista luonnetta en minä ymmärrä enkä tiedä ymmärtääkö sitä kukaan muukaan, mutta juuri sellainen hän oli, se on totuus. Ja onko sitten kukaan koskaan todella ymmärtänyt naisluonnetta?
Olipa kuitenkin eräs ihminen, jolle hän tuhlasi kaiken sen niukan lämmön, mitä hänen rinnassaan oli jäljellä ihmissukua kohtaan. Se oli hänen tyttärensä Lea-Raakeli. Tyttö sai tehdä mitä tahansa, sai kaikki pienimmätkin toiveensa täytetyksi, häntä palveltiin ja passattiin aamusta iltaan. Itse hän ei koskaan tehnyt mitään todellista työtä, mutta kävi kylläkin kaikennäköisiä kursseja, pianokursseja, tanssikursseja, pöydänkattamis- y.m. kursseja, joissa piti selvitä, miten hienossa maailmassa eletään. Mutta todellista elämää ja ihmisiä kohtaan ei hänelläkään ollut mitään todellista, lämmintä harrastusta. Omasta mielestään hän oli nähnyt kaikki, kokenut kaikki ja oli muka asiantuntija kaikilla aloilla.
Pahinta oli kuitenkin, että tuo hemmoittelu oli tehnyt hänet kaikkeen olevaiseen tyytymättömäksi. Ei mikään maailmassa häntä innostanut, koskaan hän ei ketään kiittänyt, ei yleensä nähnyt hyvää missään muussa kuin elämän ulkonaisessa koreudessa. Hän oli aivan negatiivinen luonne, joka arvosteli kaikkea, moitti kaikkea, kulki väsyneenä ja tyytymättömänä elämänsä läpi ja hyppäsi lääkäristä lääkäriin kysymässä, missä oli vika, kun ei maistu ruoka eikä maistu elämä.
Kauppaneuvoksen perheelle ja tuttavapiirille oli ominaista, että he panivat arvoa ainoastaan maailman aineelliselle hyvyydelle, mammonalle kaikissa sen vaihtelevissa muodoissa, mutta henkisiä harrastuksia he eivät tunteneet.
Kun minä nyt, kuten jo monta kertaa olen sanonut, olin kohonnut toimistopäälliköksi ja palkka oli noussut, pääsin vihdoin niiden yhteiskunnallisten arvohenkilöiden joukkoon, joille sallittiin ilo joskus viettää juhla-iltaa kauppaneuvoksen – en sano perheessä, vaan – lokaalissa.
Kulkiessani siellä ympäri ja ahmiessani maailman loistoa tein sellaisen havainnon, että Lea-Raakelilla oli jo sulhanen – kirjailija Sammal, tuo itsetietoinen nuorukainen, jonka kerran tapasin ystäväni rakennusmestarin kutsuissa ja joka mielestäni sopi kuin tehty tähän ilmapiiriin.
Kirjailija Sammal oli rikkaan tehtailijan poika ja niinmuodoin kauppaneuvoksettaren maun mukainen vävypoika kaikin puolin. Senvuoksi ihmettelinkin aluksi, mitä minulla ja matematiikan lehtorilla oli täällä tekemistä, mutta illan kuluessa kävi ilmi meidänkin näyteltäväksemme annettu osa.
Kirjailija oli näet osoittanut muutaman viikon silminnähtävää välinpitämättömyyttä talon tytärtä kohtaan, ja meidät oli kutsuttu näyttämään, että "ei hätää mitään, pannaan heiniä eteen!" (kauppaneuvoksen mielilause).
Yleensä olen aina luullut, että minulla on taipumuksia teatterialalle, ja mitä moninaisimmat roolit, varsinkin jos niihin lisäksi liittyy hienohkoa jännitystä, kiinnostavat minua. Älyttyäni emännän tarkoituksen kävin heti toimeen. Istuuduin Lea-Raakelin viereen kuin ainakin vanha perhetuttava ja kyselin, miten hänen tavattoman kallis terveytensä on nykyisin edistynyt, väitinpä, että sielukas ilme hänen ylhäisen kalpeilla kasvoillaan oli jos mahdollista vielä syventynyt ja hienostunut.
Kuulin sohvan nurkasta ilkeän sihinän. Herra kirjailija käännähti halveksuvasti selin meihin ja ryhtyi keskustelemaan matemaatikon kanssa sielunelämästä.
Samassa saapui rakennusmestarin väki paikalle. Ella kulki huoneen läpi raikkaana kuin kevättuulahdus. Hänen katseensa oli kuitenkin vakava. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet jossakin muualla. Kukapa tietää naisten ajatusten lennon. Niillä on omat ratansa, jotka, vaikkakin kapearaiteiset, kulkevat usein maita, missä miehen logiikka ei löydä edes karjapolkuja.
– Mutta missä Amalia-täti on? kysäisi Lea-Raakeli.
– Hän meni iltakirkkoon, mutta tulee sieltä suoraan tänne, selitti Ella.
Nyt höristin korviani minäkin.
– Mitä kummaa! Iltakirkkoon! Täti Amalia! Eihän teillä, Ella, vain olla sairaita, tai onko muuta vakavaa tapahtunut.
Ella loi minuun leimuavan katseen.
– Säästä sukkeluutesi. Ja mitä sinua liikuttaa, käykö äiti kirkossa vai ei?
Hän sanoi sen todella pahanilkisesti ja vihaisesti.
Olin ymmällä. Vaivuin takaisin nojatuoliini kuin puulla päähän lyötynä. Katselin sieltä arasti Ellaa, joka päätään ylpeästi keikauttaen poistui huoneesta. Hän näytti suuttuneen aivan viattomasta ja pahaa tarkoittamattomasta huomautuksestani, oli nähtävästi siis oikullisella ja huonolla tuulella.
Tehtyäni tämän johtopäätöksen en Ellasta välittänyt sen enempää, mutta Amalia-tädin uskonnollinen elämä oli minulle tähän saakka ollut salaisuus. Sitä ihmettelin.
Kas kummaa. Amalia-täti käy pikku hiljaa kirkossa iltaisin. Ehkäpä hänessä sittenkin on jotain vakavaakin pohjalla. Kuka tietää, mietin itsekseni. Käännyin Lea-Raakeliin kysyen:
– Onko Amalia-täti kauankin käynyt kirkossa?
Lea-Raakeli naurahti halveksuvasti. Kirjailija lausui matemaatikolle:
– Miten yksinkertaisia, liikuttavan yksinkertaisia ovatkaan nuo mummut, jotka vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla käyvät kuuntelemassa pappien puhumaa hölynpölyä. Eikö totta?
– Jaa... tuota... puheli matemaatikko. – Kyllähän täytyy sanoa, että papit usein puhuvat niin kovin paljon teologista terminologiaa, että ajatus melkein kokonaan hukkuu siihen ja maallikko ei tajua mitä he tarkoittavat.
– Lorua he puhuvat.
– Ei, sitä en tahdo sanoa, oikaisi matemaatikko, – vaan minä tarkoitan, että usein kuultuamme papin saarnan emme voi referoida siitä mitään, jos joku kysyy, mitä pappi saarnasi. Emme voi sanoa muuta kuin että pirua haukuttiin yleensä.
– Minusta tuntuu, sanoi kirjailija ylhäisesti, – ikäänkuin maisterikin olisi silloin tällöin käynyt kirkossa. Kuinka on mahdollista, että tiedettä harrastava henkilö voi käydä kuuntelemassa saarnaa? Uskonto ja tiedehän ovat täydelleen ristiriidassa keskenään, se on: uskonto on ristiriidassa tieteen kanssa ja siis humbuugia.
– Ei suinkaan, puhui matematiikan lehtori asiallisella, tyynellä tavallaan. – Ei niin voi sanoa laisinkaan. Sellainen väite todistaa suurta tiedon puutetta, sivistymättömyyttä.
Kirjailija hypähti desimetrin tuolissaan. Hän punastui hiusmartoa myöten. Sitten hän nauroi makeasti katsellen Lea-Raakelia ja minua.
– Uskonnollinen matemaatikko! Eikö siinä ole selvä ajatuksen ristiriitaisuus, contradictio in adjecto? hän kysyi. – Onhan tiede jo aikoja osoittanut mielikuvituksen tuotteiksi tarinat Jumalasta ja kuolemattomasta sielusta.
– Eikös sitten helvettiäkään ole olemassa? kysyi helpotuksesta huokaisten kauppaneuvoksetar, joka hetki sitten oli tullut huoneeseen. Hänestä ei mikään muu ollut tällä alalla niin tärkeää.
– Niin, jatkoi ystäväni matematiikan maisteri tyynesti ja kiihtymättä. – Tiede perustuu havaintoihin ja kokemuksiin sekä loogilliseen ajatteluun niiden pohjalla. Me sanomme olevaisesta vain sen, mikä on todennäköistä. Aineen me jaamme molekyyleihin, atomeihin ja elektroneihin. Me edellytämme eetterin olemassaolon, koska me siten käytännöllisimmin voimme selittää monet ilmiöt. Me luomme teorian siitä, mitä olevainen on ja mitkä voimat siinä vallitsevat, mutta mistä esimerkiksi elämä on saanut alkunsa, mikä on kaiken olevaisen tarkoitus ja mihin me olemme matkalla, onko Jumalaa olemassa, onko sielua olemassa kuoleman jälkeen, sellaisia asioita ei varsinainen kokemusperäinen tiede voi ratkaista. Ne ovat havaintojen ulkopuolella, eikä loogillinen ajattelu, s.o. työskentely havainnoilla ja kokemuksilla, voi sitä asiaa selvittää. Varsinainen tiede ja uskonto käsittelevät aivan eri asioita, ja silloin on mieletöntä sanoa, että tiede ja uskonto ovat ristiriidassa keskenään. Ja se, mitä tiede todella tietää, on perin vähän, eikä sitäpaitsi ole laisinkaan sanottu, että asiat todella ovat niin kuin me nyt luulemme niiden olevan. Tiedehän edistyy ja maailmankäsityksemme kehittyy sen mukana. Mutta uskonnolla on oma alansa – uskon ja hengellisen elämän ala.
– Siis ei tiedekään missään tapauksessa usko, että helvetti olisi olemassa, sanoi kauppaneuvoksetar ja meni keventynein mielin tarkastelemaan kahvipöytää.
Kirjailija vaipui ajatuksiinsa, mutta matemaatikko jatkoi vielä hetken:
– Mielestäni matematiikka, logiikka, taide, musikaalisuus ja uskonnollisuus ovat ihmisen sielunelämän eri puolia, mutta ne eivät kaikki ole yhteismitallisia, kommensuraabeleita asioita. On turhaa yrittää järjen kyynärpuulla mitata hengellisen elämän arvoja ja totuuksia. Mitatkaapas nyt järjellä esim. maalarintaidetta ja musiikkia. Nehän ovat etupäässä tunteen ja tunnelmien asioita.
Kun sitten Amalia-täti saapui, otimme hänet vastaan vakavina ja ymmärtämystä osoittaen. En kuitenkaan malttanut olla kysymättä:
– Mistäs asiasta tänään kirkossa puhuttiin?
– No paljonhan siellä puhuttiin, kirkossa.
– Voisiko täti lyhyesti selostaa meille saarnan sisällyksen?
– En suinkaan minä nyt jaksa muistaa niin paljon asioita.
– Ei, en minä sitä tarkoitakaan, vaan selostaa lyhyesti pääsisällyksen muutamalla sanalla.
– Olisit itse tullut kuuntelemaan, niin ei tarvitsisi nyt kysyä.
– Hm. Näyttää siltä, että tätikään ei ole vielä perehtynyt saarnan terminologiaan.
– Olkaa hyvät, tulkaa kahville ja jättäkää filosofia, sanoi nyt kauppaneuvoksetar. – Sehän on tehnyt hulluksi monta ihmistä, jotka ovat ruvenneet miettimään kaikkia korkeita kysymyksiä eikä pää olekaan kestänyt.
Istuimme pöytään, jonka kattamisesta Lea-Raakeli oli antanut erikoisohjeet. Tehty työ ei kuitenkaan missään suhteessa tyydyttänyt häntä. Santra sai kuulla kunniansa vieraiden kuullen.
Ensiksikin olisi pitänyt olla toinen pöytäliina, ja kukkien olisi pitänyt olla lähempänä nurkkia eikä kaikki noin samalla lailla, vaan taiteellisesti sekoitettuina.
– Kylläpä Santra taas on keittänyt sotkua. Onko tämä mitään kahvia! pauhasi Lea-Raakeli maistettuaan kupistaan.
Santra hääräsi punaisena ja onnettomana pöydän ympärillä, koetti oikaista asiat ja kantoi ristinsä ihmeteltävän kärsivällisesti. Hän oli nähtävästi jo tottunut talon kohtelutapaan.
– Tämähän on erinomaista kahvia, Santra on keittänyt hyvää kahvia, lausui silloin ajatuksissaan ihan suoraan mielipiteensä ystäväni matemaatikko. Onneksi hän ei huomannut sitä murhaavaa silmäystä, minkä sai Lea-Raakelilta, mutta Santran silmät tulivat kosteiksi ja hän lähti keittiöön.
– Ei sovi puhua palvelijain kanssa, kuiskasi kirjailija korvaani.
– Kuka tässä sitten on puhunut heidän kanssaan?
– Ystävänne nähtävästi unohti missä hän on. Hän näyttää muutenkin olevan hajamielinen herra.
– Hän on peräti virkeä ajatuksissaan, terävä ja älykäs, vastasin.
– Ohhoh. Sepä harvinaista. Ettemme vain pilaisi tätä henkevää seuraa.
– Eräs viisas mies on sanonut, että "yksi ainoa kameeli voi tehdä ihanimmankin paikan maan päällä erämaaksi".
Sillä aikaa kuin kirjailija pureksi saamaansa pähkinää, katselin minä uteliaana Ellaa. Hän oli kovin ajatuksissaan. Hän mietti aivan intohimoisesti jotakin asiaa, mikä ei näyttänyt aikovan antaa selvitellä itseään. Hänellä oli jotakin painavaa sydämellään, sen saattoi selvästi huomata. Hän oli ajatuksissaan jossakin kaukana koko meidän hälisevän seurapiirimme ulkopuolella, emmekä me nyt merkinneet hänelle yhtään mitään – surullista kyllä. Päädyin siihen tulokseen, että Ellalle ja hänen sulhaselleen oli sattunut jokin vakava yhteenotto, ja ihan näytti siltä kuin Ella olisi joutunut alakynteen. Sitä minä vain ihmettelin, miten tuo reipas, nerokas Ella voi saada päihinsä keskinkertaiselta sulhaseltaan, jos kohta että viimeksimainittu olikin kuukausi sitten lopettanut koulunsa ja ylennetty vänrikiksi. Ehkäpä taktiikan opetus oli järkeä kirkastanut.
Kahvin jälkeen Lea-Raakeli kostaakseen ystävälleni matematiikan lehtorille tämän sekaantumisen Santran keittohommiin kävi istumaan hänen viereensä ja rupesi riitelemään. Kaikki ystäväni puheet hän väänteli ja vääristeli aivan mahdottomiksi ja kritikoi joka ainoaa ajatusta kömpelön läpinäkyvästi.
Ystäväni otti asian hyvin laajanäköisesti. Hän ryhtyi selittämään tytölle, ettei ainainen arvostelu, kritiikki kritiikin vuoksi, ainainen marina ja tyytymättömyys ole hänestä minkään arvoista. Sellaiset negatiiviset luonteet, jotka aina vain haukkuvat ja arvostelevat, olivat hänestä henkisesti täysin hedelmättömiä. Ne tappavat kaiken hauskan ja nerokkaan, kaiken ilon ja intomielen ympäriltään. Ne surmaavat rakkauden elämästä. Ihmisen täytyy olla tyytyväinen, nähdä hyvää ihmisissä ja elämässä, antaa tunnustustakin joskus ja yleensä kylvää ympärilleen valoa ja rakkautta niin paljon kuin voi, sillä sitä on nykyaikana aivan liian vähän.
Kuuntelin suuresti nauttien ystäväni keskustelua. Lea-Raakeli taas kuuli aivan uusia asioita, ja hänen silmänsä olivat ihan pyöreät hämmästyksestä.
Mutta kirjailija kiihoittui. Aluksi hän ei ollut valittavinaan koko asiasta, mutta nähtyään Lea-Raakelin ja ystäväni kiintyvän yhä syvemmälti keskusteluun ei hän jaksanut hillitä itseään, vaan istui Lea-Raakelin vasemmalle puolelle ja alkoi lasketella keskustelun joukkoon sanasutkauksiaan.
Silloin ystäväni matematiikan lehtori otti hänet käsiteltäväkseen ja nujersi tuon narrin koko seurapiirimme silmien edessä muutamalla nasevalla knock-out'illa.
– Tarkoittaako lehtori, että meidän pitäisi levittää uskon valoa ympärillemme? kysyi kirjailija pilkallisesti.
– Juuri sitä minä tarkoitan.
– On sekin aikamiehen puhetta. Meillä nykyajan ihmisillä on muuta tehtävää, me emme ehdi lyhtynä loistamaan elämän pimeydessä.
– Aarne, sanoi minulle ystäväni, – siirrypäs pois lampun tieltä, että herra kirjailijakin saa muutaman säteen sitä Jumalan valoa, mitä hän niin kipeästi kaipaa.
Me muut naureskelimme, ja kauppaneuvoksetar oli riemuissaan. Hänen järjestämänsä näytelmä oli sujunut aivan nuottien mukaan. Vävypoika oli saanut muistutuksen siitä, että muitakin herrasmiehiä käy silloin tällöin kauppaneuvoksella ja että Lea-Raakeli voi olla vaarassa, ellei vanha uskollinen ritari ala hoputella taas ratsuaan. Ettei tästä farssista kuitenkaan koituisi tragikomediaa, otti kauppaneuvoksetar itse äskeisen uhrinsa suojelukseensa ja rupesi tunnetulla naisellisella viekkaudella itse johtamaan keskustelua aivan toisille urille.
Silloin rakennusmestarin naiset nousivat ja sanoivat jäähyväiset. Minä seurasin heitä.
Kävelimme ihmeellisen tunnelman vallitessa kotia kohti. Yritin pitää yllä keskustelua, mutta seurakumppanini vastasivat vain harvakseen, vaikka muuten olivat kovin ystävällisiä.
Erotessamme vedin Ellan, sitten kun hänen äitinsä jo oli mennyt eteiseen, hetkeksi oven ulkopuolelle ja kysyin:
– Ella, hyvä ystävä, mitä on tapahtunut? Sano!
Ella katseli minua aivan epätoivoisin, tuskasta värähtelevin silmin ja lausui äänellä, jota en koskaan unohda, vain sanan:
– Romahdus!
Sitten hän livahti sisään vetäen oven kiinni edessäni ja jättäen minut yksin portaille.
Aivan ymmällä kuljin vielä kaksi tuntia tähtikirkkaassa yössä katua ylös, toista alas koettaen ratkaista tätä kummallista probleemia, mutta turhaan.
XII
RAKENNUS ROMAHTAA
Huolestuneisiin kysymyksiini sain valitettavasti vastauksen jo muutaman päivän kuluttua. Tapasin kadulla ystäväni matematiikan lehtorin, joka tapansa mukaan kävi heti asiaan.
– Onko perää kaupungilla liikkuvissa huhuissa rakennusmestari Vasaran piakkoin tapahtuvasta konkurssista?
Seisahduin. Kylmät väreet kiitivät selkääni pitkin.
– Konkurssistako?!
– Asiat kuuluvat olevan auttamattomat. Kun aavistamatta, kuten tiedät, tuli äärimmäisen kireä raha-aika ja rakennustoiminta pysähtyi kokonaan, joutui Vasara, jonka liikesuhteet olivat tavattomasti laajentuneet tilanteeseen, mistä ei ole pelastusta. Hän on yrittänyt pelastua myymällä pilkkahintaan hallussaan olevia tontteja, mutta sekään ei auttanut. Hän kuuluu eilen jättäneen konkurssianomuksen.
– Kauheata!
– Minustakin asia on kovin surullinen. Hän oli sentään sangen reilu liikemies, ja me vietimme hänen luonaan monta hauskaa hetkeä.
Olin aivan järkytetty kuulemastani yllättävästä uutisesta enkä mahtanut mitään sille, että huoli Ellan kohtalosta täytti mieleni. Näin elävästi jälleen hänen kauhistuneet, tuskaiset katseensa muutamia iltoja sitten hänen kadotessaan pimeään käytävään ja lausuessaan vain sanan: romahdus.
Nyt siis ymmärsin kaiken. Mitä oli tehtävä? Oliko mitään tehtävissä? Tuskinpa. Mitäpä me mahdamme sellaisille asioille.
– Asia tietysti ei ole autettavissa? kysyin, toivoen ystäväni tiedossa ehkä olevan joitakin lieventäviä asianhaarojakin.
Hän hymyili.
– Niin mielelläni kuin tahtoisinkin sanoa jotakin lohduttavaa, en ainakaan tällä hetkellä voi sitä tehdä. Muuten tavallinen ilmiö nykyaikana.
– Älä ole kylmä.
– En. Suren asiaa syvästi ja tarpeen tullen yritän vaikkapa avustaakin, jos pystyn, mutta siellä tarvittavat summat menevät yli meikäläisen horisontin.
– Meidän tulisi jollakin tavalla osoittaa myötätuntoamme heille.
– Mutta miten?
– Hm. Kukkiakaan ei taida voida lähettää.
– Tuskin. Luulen että nyt on paras antaa muutaman päivän kulua ja katsella, mitä tapahtuu.
– Nähtävästi. Ikävä vain, että aineelliset kolaukset kohdistuvat aina tuollaisiin verraten kunnon perheisiin.
– No, jaa, sanoi ystäväni. – Lieneekö ukko itse ollut sen kunnollisempi kuin muutkaan liikemiehet.
– Ovat he kuitenkin paljon esimerkiksi kauppaneuvoksen väen yläpuolella, mainitakseni vain esimerkin.
– Tietysti. Siinä olet oikeassa. Parempia he kylläkin ovat, mutta sittenkin he olivat liiaksi mammonan palvelijoita.
– Sinä pilkkaat lyötyjä ihmisiä.
– En laisinkaan. Sinä et nyt käsitä minua. Suoraan sanoen olen sitä mieltä, että sellainen vastoinkäyminen on ainoa, mikä vielä voi pelastaa heidän sielunsa, ja se on parempi kuin kaiken maailman voittaminen.
– Äsh! Viisastelet taas tapasi mukaan Minä en yhtään nyt jaksa filosofoida. Tämä oli katkerin uutinen, mitä vuosikausiin olen kuullut.
Ystäväni katseli minua tutkivasti.
– Niinkö. Sinä puhut kovin subjektiivisesti. Suoraan sanoen minä luulen sinun olevan silmiä ja korvia myöten rakastunut Ella-neitiin.
– Ole rupattelematta.
– Jos niin on, on nyt nähdäkseni sinun suuri tilaisuutesi tullut. Ota hänet nyt. Hänestähän tulee mitä paras rouva, ja sitten hän on pelastunut.
– Vaikene!
– Ellet nyt yritä, saat syyttää itseäsi.
Suutuin moisista epäluuloista.
– Minulla, vastasin, – ei ensinnäkään ole mitään Ellan kanssa tekemistä, ja toiseksi hän on lapsi minun rinnallani. Ikäeroakin on ainakin kymmenen vuotta.
– Juuri se määrä, mikä on perusehtona onnelliselle, vanhanaikuiselle avioliitolle.
– Kolmanneksi olisi kurjaa käyttää hyväkseen tällaista tilannetta, toisen ahdinkotilaa.
Ystäväni nauroi moraaliselle suuttumukselleni ja lupasi olla jatkamatta juttua tässä äänilajissa. Mutta siitä olimme yksimieliset, että Ellan ja vänrikin avioliitto lykkäytyy epämääräiseen tulevaisuuteen. Eihän kaksi tyhjää pysty edes kanakoppia perustamaan. Kummallista vain oli, että tuo totuus tuntui tuottavan minulle jotakin... sanoisinko vahingoniloa.
Seuraavana päivänä hämmästyttivät sanomalehdet helsinkiläisiä julkaisemalla suurilla otsakkeilla tiedon rakennusmestari Taltta-Vasaran suurkonkurssista. Tapahtuma herätti yleistä huomiota merkkinä raha-ajan tavattomasta kiristyneisyydestä. Kävi näet selville, että rakennusmestarilla oli suuri omaisuus, mutta hän ei ollut voinut järjestää asioitaan. Pahimman kolauksen antoi puutavaraliike Honkametsän jokin aika sitten tapahtunut konkurssi, jossa rakennusmestari Vasara oli päätakaajana ja sai maksaa viulut oltuaan lähes kymmenen vuotta mitä parhaassa yhteistoiminnassa sanotun vakavaraisen liikkeen kanssa.
Yleensä pidettiin suoranaisena ihmeenä, että asioita ei, katsoen rakennusmestari Vasaran todelliseen varallisuuteen ja hyvään nimeen, ollut voitu järjestää. Asiasta oli aina viime päiviin saakka käyty neuvotteluja, ja tilanne näytti jo sangen lupaavalta, kunnes kauppaneuvos Leskelä, joka aluksi oli näyttänyt haluavan avustaa velkojen järjestämisessä, äkkiä yllättävällä tavalla ja tuntemattomasta syystä peruutti kaikki lupauksensa ja katkaisi neuvottelut. Sen jälkeen asia meni menojaan. Akordiin eivät saamamiehet suostuneet. Ja nyt oli siis rakennusmestari Vasara näytellyt osansa loppuun Helsingin rahapomona.
Katukeskusteluissa suurin osa yleisöä toi julki suoranaisen vahingonilonsa.
– Onko kuultu kenenkään rakennusmestarin viime aikoina menevän konkurssiin? kyseltiin.
– Kykenemätön järjestäjä! Nousukas! Antaa paukkua vasaran vain.
– Nykyaikanahan ihmiset kuulemma vain hyötyvät konkursseistaan.
Naiset olivat peräti intreseerattuja Ella-neidin kohtalosta, hänet kun tunnettiin innokkaana autoilijana ja ratsastajana. Kyllä nyt ennen aikaan vähemmän armoitetut Eevan tyttäret riemuitsivat.
– Onko se se Nash-tyttö, se maalattu ja vähän vinosilmäinen?
– Se sama, joka aina ajelee erään kadetin kanssa.
– No parahiksi sattui räpäkölle. Minua hän on aina harmittanut.
– Se on omiaan sille saapaskintulle. Mikä koketti höntti hän oli! Koketeeratkoon nyt leipänsä puolesta.
Minä kärsin niinä päivinä Tantaloksen tuskia. Kun kohtalo lyö jotakuta, jatkaa maailma lyömistä. Se on säälimätön, kun se pääsee meitä polkemaan. Silloin kun me olemme rikkaita ja mahtavia, silloin se makeilee edessämme ja tarjoilee ihanuuksiaan, mutta annapas, että isku kohtaa meitä, että menetämme mahtimme, silloin on tuhat sutta kimpussamme meitä raastamassa ja repimässä.
Tunsin kyllä, että myötätuntoni rakennusmestarin perhettä kohtaan johtui etupäässä Ellasta. Ja olinpa oikein huolissani havaittuani, miten ajatukseni yhä pyörivät tytössä. Mitä hittoa minulla oikein oli tekemistä neiti Vasaran kanssa, hupsulla! Hänhän oli toisen miehen morsian.
Sievä tyttö hän oli tietysti, reipas ja avomielinen, monta vertaa parempi kuin ne, jotka nyt silmäilivät viistoon hänen jälkeensä. Siinä vasta oli tyttö, oli todella nainen, jonka rinnalla älyn suhteenkin moni mies kalpeni. Mutta sittenkin, mitäpä minulla oli hänen kanssaan tekemistä.
Eräänä iltana en jaksanut enää vastustaa haluani mennä tiedustelemaan asioita ja samalla valittelemaan tapahtumia ja jos mahdollista lohduttamaankin tuttujani.
Varovasti soitin ovikelloa. Amalia-täti tuli avaamaan itkettynein silmin. Oli aivan kuin kuolema olisi käynyt talossa. Emme puhuneetkaan mitään aluksi. Amalia-täti vain viittasi minua ottamaan palttoon yltäni ja käymään sisään.
Astuin tuttuun saliin, jossa niin monta hauskaa hetkeä olimme entisinä parempina aikoina viettäneet. Siellä istui nojatuolissa ystäväni rakennusmestari harmaana kasvoiltaan. Hänen ohimotukkansakin näytti paljon harmaantuneen entisestään. Ella seisoi ikkunan ääressä katsellen kaukaisten valoreklaamien tanssia. Huoneessa paloi vain puolet lampuista.
– Anteeksi, hyvät ystävät, aloitin, – häiritsenkö teitä? Minä tunsin tarvetta tulla valittamaan sitä kovaa kohtaloa, minkä alaisiksi olette niin syyttömästi joutuneet.
– Ei mitään. Istu, sanoi ystäväni rakennusmestari. – Sanomalehdistä tiedät kaiken, joten pitempiä selityksiä ei kaivata.
Istuin sohvaan täti Amalian viereen. Sitten olimme kaikki ääneti. Vihdoin alkoi täti nyyhkyttää uudelleen.
– Koeta rauhoittua, täti, puhelin, – ehkäpä tästä jotakin keksitään.
– Enhän minä muusta välittäisi, mutta kun tuo Kustaa syyttää koko jutusta minua. Minä muka olen ollut niin komeudenhaluinen.
Katsoin nuhtelevasti Kustaan puoleen.
– Niin, se on vanha satu, aloitti ystäväni rakennusmestari, – vanha satu, joka on toistunut lukemattomat kerrat ja tulee yhtä lukemattomat kerrat toistumaan. Meillä piti olla nyt kerta kaikkiaan eräs komeimpia lokaaleja Helsingissä, omat autot ja vaikka mitä, eikä sekään ollut tarpeeksi, sillä meillä ei sittenkään ollut vielä niin hyvää kuin kauppaneuvoksella. Ja Amalia valitti aina kurjuuttaan. Kuinka me muka voimme ottaa vastaan vieraita, kun meillä ei ole yhtä komeaa kuin heillä! Emmehän me voi mennä kauppaneuvokselle visiitille, koska heillä on kaikki paljon loistavampaa! Ja kauppaneuvoksetar osasi aina pistellä ja kavalasti kiihoittaa meidän äitiä, pitää yllä kateutta ja pahaa tuulta. Sinähän tunnet sen pesän.
Nyökäytin ymmärtävästi päätäni.
– No niin, jatkoi rakennusmestari. – Mihin luulet sellaisen johtavan miehen? Uusiin, yhä uhkarohkeampiin yrityksiin rahan saamiseksi. Uusiin mielettömiin yrityksiin. Minä onnistuin ja laajensin liikettäni yli voimieni. Sitten tuli romahdus. Ensin takuut, sitten muut jutut. Ymmärräthän, eihän nyt tavara mitään maksa. Meidän omaisuutemme menee aivan polkuhintaan.
– Mutta selitäpäs, miks'ei kauppaneuvos auttanut sinua.
– Sekö narri! Se kohteli minua niin hävyttömästi ja ylimielisesti kuin oppipoikaa. En jaksanut kärsiä sitä, sanoin pari raikasta totuutta. Silloin hän katsoi soveliaaksi näyttää mahtiaan ja poistui mielenosoituksellisesti lopettaen neuvottelut.
– Se vanha hukka! Mutta eiköhän hänen naisväkensä kautta voisi jotakin vaikuttaa?
– Ei, ystäväni. Sitä minäkin ensiksi ajattelin, mutta mietipä itse asiaa. Tässä on suuret summat kysymyksessä. Ja kauppaneuvoksetar ei uhraa ilmaiseksi penniäkään. Mitä suurimmalla riemulla hän tulee huutamaan pilkkahintaan meidän tavaramme, ne mitkä häntä miellyttävät.
Minä kalpenin ajatellessani kauppaneuvoksetarta ja Lea-Raakelia. Ymmärsin, ettei sieltä tule kenellekään mitään apua.
– Eikö teille, hyvät ystävät, sitten jää mitään? kysyin syvästi huolestuneena.
– Jää kuin jääkin Amalian pieni kotitalo Hämeessä. Meillä on avioehto välillämme. Hän ei halunnut myydä koskaan tuota taloa, se kun sijaitsee erittäin luonnonkauniilla paikalla. Nyt me muutamme sinne.
– No Jumalan kiitos, huudahdin hypähtäen seisaalleni. – Sittenhän on alku taas selvä. Muu kaikki tulee aikanaan. Oi, miten iloinen minä olen!
Astuin Ellan luo. Tunsin huimaa halua syleillä häntä ilosta. Ella kääntyi hymyillen minua kohti ja puhui:
– Sinähän olet kummallinen ihminen. Olet tähän asti ainoa olento, joka on osoittanut meille myötätuntoa. Mistä se johtuu?
Katselin Ellaa silmiin.
– Se johtuu – tuota... joh-tuu... änkytin.
Sydämeni sykki kiivaasti. Minua horjutti. Mitä hittoa minä nyt ajattelin. Yritin vastustaa tunteitteni hehkua.
– Mistä se kaikki johtuu? kysyi Ella taas suloinen sävy äänessään ja tarttui hartioihini.
– Minä... tuota... minä... etkö sinä ymmärrä?
– Seis! huudahti Ella. – Ei sanaakaan enää! Ei mitään typeryyksiä nyt. Tästä asiasta puhumme toiste – toiste, kuuletko.
Hän työnsi minut päättävästi tieheni.
Olin kuin puusta pudonnut. Toivoin, että maa olisi niellyt minut. Mikä hölmö minä olin, tunteellinen hupsu, naurettava vanhapoika! Hölmöjen hölmö!
Istuin nurkkatuoliin kuin mikäkin maailman murjoma. Onneksi eivät Ellan vanhemmat olleet huomanneet mitään.
Istuimme kaikki hiljaa taas syvään suruun vaipuneina.
Kello löi yksitoista raskasta lyöntiä. Silloin havahtui ystäväni rakennusmestari ja meni huoneeseensa soittamaan asianajajalleen. Amalia-täti taas lähti teetä laittamaan.
Kätkin kasvot käsiini. Mutta Ella tuli nyt tuolini taa. Työntäen lempeästi käteni pois hän kohotti leukaani, katseli minua silmiin sanomattoman ihanasti ja puhui:
– Tahdon olla ystäväsi. Sinun pitää luvata, ettet suutu minulle.
– Minä teen kaikki mitä sinä vain tahdot.
Ja silloin Ella painoi polttavan suudelman otsalleni.
Ystävän suudelma, ajattelin halveksuvasta tyytymättömänä. En huomannut mikä itsekäs narri silloin olin.
Katsoin, ettei minulla ollut enää mitään tekemistä ystäväni rakennusmestarin luona, sanoin jäähyväiset ja poistuin.
Mennessäni virkaani seuraavana päivänä tapasin käytävässä talonmiehen rouvan, joka tapansa mukaan tiesi kertoa uutisia. Manta oli kesken pahimman kiireen ja huolen muuttanut pois rakennusmestarilta. Oli saanut uuden paikan.
– Mantako muuttanut pois, vanha palvelija? Mistä hän näin yht'äkkiä on saanut paikan?
– Manta meni kauppaneuvos Leskelälle. He maksoivat hänelle saman palkan ja lisäksi sata markkaa pestirahaa. He panivat pois sen Santran. Neiti ei kuulunut siitä ollenkaan tykänneen.
– No jo sai Manta sellaisen paikan, minkä ansaitsikin, vastasin.
– Sai, sai kuin saikin. Ne ovat kylmiä ihmisiä, juorusi talonmiehen rouva.
Minä vain irvistin ja syöksyin kadulle raittiiseen ilmaan.
Iltapäivällä kuulin vielä kummempia asioita itse täti Amalialta. Tapasin hänet Turuntiellä raskas kassi kädessään ja tietenkin tarjouduin auttamaan.
– Niin on asia, kertoi Amalia-täti, – että kaikki ihmiset kovasti kyllä vakuuttavat ottavansa osaa suruumme ja lepertelevät mikä mitäkin, mutta todellisuudessa he kääntävät meille kaikki selkänsä. Nyt vasta ihminen todella oppii tuttavansa tuntemaan, ja tuntemaan koko katalan maailman, kun onnettomuudet tulevat. Kallis se oppi on, mutta arvokas asia kuitenkin.
– Minä olen aina sanonut, että meidän aikamme suorastaan sairastaa sydämettömyyttä tai sydämen kylmyyttä. Kaikki koettavat vain saalistaa ja raastaa toisiaan. Ei ollut elämä ennen niin sydämetöntä.
– Mutta nyt minä kerron sinulle, kun sinä olet ollut meille niin omainen, miten Ellan on käynyt.
Höristin korviani.
– Juu, se vänrikin mullikka lähetti hänelle erokirjan, vaikka oikeinhan se olikin, sillä eihän heillä ollut mitään mahdollisuutta mennä keskenään naimisiin tämän jälkeen, kun Ella ei saa mitään kotoaan.
– Mitäs Ella siitä tuumasi? kysyin kiihkeästi.
– Ellako? Siinähän se kumma onkin. Juu. Hän hypähti valssia kaksi kertaa salin ympäri ja huusi: "Olen vapaa, olen vapaa!"
– Ellako? Älä ihmeitä.
– Mutta sanoi se sitten muutakin.
– Mitä, sano pian, täti?
– No sinäpäs nyt olet hätikkö. Eihän se muuta sanonut kuin harmitteli vain sitä, ettei hän itse älynnyt ennen lähettää erokirjaa vänrikille. Sanoi olevansa aivan liian vanhanaikuinen. Ymmärrätkös sinä sitä?
– En ymmärrä, en yhtään tajua tätä asiaa.
– Enkä minä, mutta kiitos nyt vaivoistasi. Minä saan kyllä oven auki itse. Kiitos vain.
– Hyvästi. Näkemiin, Amalia-täti.
– Näkemiin.
XIII
HUUTOKAUPPAKAMARISSA
Kun rakennusmestari Taltta-Vasaran omaisuus myytiin Helsingin huutokauppakamarissa, oli huone tupaten täynnä väkeä. Kaikki entiset ja nykyiset gulashit, heidän rouvansa ja tyttärensä olivat saapuneet tilaisuuteen. Pitkillä penkeillä istui kerran taas oikein "arvokasta" yleisöä.
Laajan aulan lattiat ja seinät, jopa kattokin olivat täynnä tämän elämän koreutta, lamppuja, kristallikruunuja, peilejä, tauluja, kalustoja. Salin, ruokasalin, makuuhuoneen, rouvan ja tyttären huoneitten kalustot siellä päällekkäin törröttivät korkeissa läjissä. Yleisö kierteli niitä vaanivin silmin. Oli kuin valloitettu kaupunki olisi jätetty voittajain ryöstettäväksi.
– Minä huudan tuon peilin ja nuo lampetit. Ne sopivat meidän kalustoihin. – Niin ajattelivat erinäiset perheenemännät.
– Nuo tuolit taas sopisivat kovasti meidän ruokasaliin, tuumasivat toiset.
Toisaalla tarkasteltiin kalustojen kuntoa ja tehtiin kannattavaisuuslaskelmia.
Mutta kalpeina ja alakuloisina seisoivat siellä eräässä nurkkauksessa tämän häviävän kodin entiset omistajat. He olivat arkoina ja lyötyinä tulleet katsomaan, olisiko jotakin kallisarvoista mahdollisesti pelastettavissa, ehkä joitakin muistoesineitä, joiden arvoa vieras ei tajunnut.
Yleisö pälyili heitä uteliain, kriitillisin silmäyksin. Olihan tapahtumassa draamallista jännitystä. Rikkauden paisteessa lekotellut perhe oli syösty maahan, ylhäiset oli painettu puutteeseen ja kurjuuteen. Sellainen hivelee kateellisia sydämiä, ja niitä kyllä aina on olemassa.
Seisoin minäkin siellä uunin nurkassa piilossa ja tein havaintoja. Monet naiskatseet siellä mielestäni sädehtivät peittelemätöntä voitoniloa. Kuinka monessa perheessä olikaan kiistelty tuosta kysymyksestä.
– Kuinka me voimme seurustella rakennusmestari Vasaran väen kanssa, kun meillä ei ole yhtä hienoa kuin heillä. Mitä me voimme tarjota heille? Emmehän me voi kutsua Amalia-rouvaa ja tuota ylpeää Ella-neitiä tällaiseen vaatimattomaan lokaaliin meidän tavallisten proosallisten, tyylittömien huonekalujemme joukkoon nenäänsä nyrpistämään. Ei ikinä! Sitä emme tahdo nähdä. Ellet sinä, ukko, voi hankkia meille uutta salinkalustoa ja persialaisia mattoja, on meidän lopetettava kaikki seurustelu ainakin rakennusmestarin väen kanssa.
Mutta nyt olivat osat vaihtuneet! Ei tulisi tämän jälkeen mieleenkään kutsua nöyryytettyä rakennusmestarin perhettä suurille visiiteille. Korkeintaan voitiin heidät joskus erikseen tuoda kahville salaa, etteivät muut tutut tietäneet, ja silloin lyödä heidät oikein lääpälleen uusilla komeuksilla, kun tiesi, että nyt ei Amalia-rouva enää pysty kilpailemaan.
"Köyhyys ei ole ilo kenellekään, vaikka se välistä naurattaa", sanoo suomalainen sananlasku. Ystäväni matemaatikko väittää kuitenkin, että se laji köyhyyttä, mikä naurattaa, on vain toisten ihmisten köyhyys.
Huutokauppatilaisuudessa alkoi toimitus. Ensin myytiin tavan mukaan pikkutavaroita. Amalia-täti ja Ella yrittivät ottaa osaa tarjontaan, mutta juuri silloin aina kohottivat kauppaneuvoksetar ja Lea-Raakeli kimeät, terävät äänensä ja – huusivat kaikki itselleen. Heidän ympärilleen alkoi keräytyä pian röykkiöittäin rakennusmestarin väen entistä omaisuutta. Käytiin puhelimitse kutsumassa Manta kantamaan pois tavaroita.
Manta tuli, iski silmää uudelle emännälleen, hymyili alentuvasti entiselle herrasväelleenkin ja vei pois tavarakantamuksia kysellen aina välillä hintoja ja siunaillen tavarain halpuutta.
– Onpas hauskaa saada meille taas vähän tuttuakin, hän puheli. – Tuon kristallikruununkin minä olen jo sadat kerrat hangannut spriillä puhtaaksi, ja tämä rokokoopeili, se kaunistaa ihmiset niin kovasti. Siitä on hauska katsella itseään.
– No, Manta menee nyt vain eikä räpätä niin paljon, sanoi Lea-Raakeli tylysti.
– Nyt myydään ruokasalin kalusto, ruokapöytä, astiakaappi, kymmenen tuolia ja tarjoilupöytä, kaikki tuolla nurkassa. Olkaa hyvät ja tehkää tarjous.
– Kolme tuhatta.
– Kolme tuhatta, kolme tuhatta, kolme tuhatta ensimmäinen, kovin halpa hinta, kuka koroittaa, kolme tuhatta, ottakaa huomioon, kolme tuhatta ensimmäinen, kolme tuhatta toinen –
– No pannaan sitten viisisataa tykö. Mitäs tässä turhia surkeillaan, sanoa paukautti kauppias Pekkonen.
Huutokaupanpitäjä pauhasi, ja huutajat laskettelivat kompapuheitaan arvostellen sattuvasti mutta terävästi joka ainoaa huonekalua erikseen.
Ella ei kestänyt enää, vaan kiirehti silmät kyynelissä pois tilaisuudesta. Minun sydäntäni särki. Halutti mennä saattamaan, mutta kovensin sydämeni ja jäin. Ryhdyinpä heti hänen lähdettyään huutamaankin ja toin vaatimattomaan huoneeseeni yhden maton, lampun ja kolme taulua ja sitten ostin lopuksi nuo kaksi nojatuolia, joissa niin monesti olin istua lekotellut ystäväni rakennusmestarin elämän ollessa vielä päivänpuolella. Huutaessani sai hurja saaliin- ja voitonhimo minut valtaansa. Kasvoni punoittivat jännityksestä, ja sydämeni sykki kiihkeästi. Oikein nautin ajatellessani, että ne nyt olivat minun omaisuuttani nuo tuolitkin ja halvalla, pilahinnalla ostetut. Niin vaihtuvat osat tässä elämässä.
Rakennusmestarin omaisuuden myyminen kesti monta päivää. En viitsinyt enää vaivautua, eihän virka-aikaakaan voinut aivan tuhottomasti tuhlata omiin yksityisiin afääreihin. Mutta niin hajosi muhkea, komea koti kuin tuhka tuuleen ympäri suurta Helsingin kaupunkia, tavara sinne, toinen tänne, häviten ja sulautuen uuteen ympäristöön, kunnes ne jälleen uudessa yhteydessä ja uuden työllä ja surulla hankitun kokoelman jäseninä saapuvat huutokauppakamariin todisteina jälleen erään perheen ja kodin romahtamisesta tavalla tai toisella, joko afäärien tai kuoleman kautta. Sellaista on tuo elämän kiertokulku.
Mutta minäpä istun toistaiseksi turvassa pikku huoneessani rakennusmestarin entisissä muhkeissa nojatuoleissa. Mitäs siitä, toinen menee ylöspäin, toinen alaspäin. Sellaistahan elämä on joka paikassa. Isojen kivimuurien portaissa ja hisseissäkin aina toiset ovat matkalla ylös-, toiset alaspäin. Eihän siinä itse asiassa ole mitään ihmeellistä. Omaisuuksien vaihtuminen henkilöiltä ja suvuilta toisille on nykyaikana perin nopea prosessi. Muistaakseni Gide selvittää sen näin: "Isä kokoo, poika lisää ja pojanpoika tuhlaa kaikki."
XIV
ITSETUTKISTELUA JA SIELUNTILAN SELVITTELYÄ
Sekä ystävien että sukulaisten hylkäämänä muutti rakennusmestari Taltta-Vasara maaseudun hiljaisuuteen. Hän oli epäonnistunut näyttelijä, joka hävisi unohduksiin.
Me muut jäimme jäykkinä paikallemme pääkaupunkiin jatkamaan olemassaolon taistelua.
Rakennusmestarin perhe oli mennyt jäähyväisiä sanomatta, hävinnyt ilman muuta eräänä aamuna. Ovelta oli nimikilpi poissa, kirjereiästä loisti autius. Väräjävin käsin soitin ovikelloa yhden, kaksi, kolme kertaa.
Ei mitään vastausta.
Sydäntäni kouristi. Mennessäni toimeeni muistelin mielikuvituksessani Vasaran perhettä. Korpien ja metsien takana he istuvat nyt pienessä maalaistalossa, katselevat hankimaisemia ja päivänvalon kelmeätä leikkiä metsän harjanteilla. Mitähän he miettivät ja miltä heistä tuntuu?
Amalia-täti kattaa pöytää, laittaa niukkaa ateriaa. Silmät ovat punaiset yön epätoivoisesta itkusta. Kustaa istuu nojatuolissa. Kohdakkoin on opeteltava taas kovaa ruumiillista työtä ja uutta alaa, maanviljelystä. Tuossa talossa on isännän oltava itse etumaisena työssä. Muuten ei eletä. Ja vanha rakennusmestari, jolle näinä huonoina aikoina ei ole omalla alallaan työtä koko Suomessa, puree hampaitaan yhteen ja miettii.
– Olisikohan Amerikassa paremmat ajat? Mitenkähän tässä pääsisi sinne. Hitto vie, kun ei tullut painuttua aikanaan. Liika rehellisyys vie ihmisen hunningolle. Jaa, jaa. Vääryys voittaa aina!
Salikamarissa seisoo ikkunan ääressä Ella. Mitä hän aikoo tehdä, työtäkö? Miks'ei, onhan hän reipas ja lujaluontoinen kuin mies, niin viehättävän suloinen kuin hän onkin urheilupuvussaan, piiska kourassaan. Hahhaa! Mikä kultainen olento! Ettei hän vain menisi deekikselle maalla. Ei, siellä hän ei tule aikoihin. Onhan hän kaupungin lapsi, täysin kaupunkilainen, hienosti kiilloitettuja kynnenpäitä myöten. Rupea nyt sellaisilla sormilla lehmiä lypsämään ja lantaa luomaan! Hyi! Ei tule mitään.
Ja minä aloin analysoida suhdettani Ellaan. Täytyy sanoa, että en oikein ymmärtänyt itseäni. Minä kaipasin Ellaa aivan hurjasti, se täytyi tunnustaa, jos tahtoi olla rehellinen itselleen. Mutta miksi minä kaipasin? Miksi en saanut unen hiventä viime yönäkään? Miksi painoin kasvoni kuumeisina tyynyä vastaan ja kiertelin vuoteellani tuskan vallassa? Mitä se oli?
Eikö niin suuri hulluus jo ole selvää rakkautta? On totta, että suoraan sanoen aina olin ihaillut Ellaa autotyttönä, ratsastajana, väittelijänä, missä muodossa ikinä hän esiintyikin. Poikamainen hän oli, mutta avoin, suora ja rehellinen. Tietysti koketeerausta ja naisellista keimailua joka hetki, mutta mitä niistä. Terve, raikas, kaunis tyttö. Siinä loppukritiikki.
Kyllä minä sittenkin olen nyt Ellaan aivan vakavasti rakastunut, ja jos minä olisin silloin konkurssin jälkeisenä päivänä saanut tunteilla vähän kauemmin, olisin sisäisestä pakotuksesta, vastoin kaikkia päätöksiäni ja vastoin tahtoanikin, tehnyt suoranaisen rakkaudentunnustuksen naiselle, joka oli toisen miehen morsian.
Onneksi Ellan pää pysyi kylmänä. Hän keskeytti tylysti sanatulvani. Eikö hän nähnyt mitä minä tunsin, kuinka syvästi, lämpimästi ja jalosti sydämeni sykki puhtaimmasta uhrautumishalusta häntä kohtaan?
Tai, tursas vieköön. Oliko siinä sittenkin jotakin itsekästä, ajatus käyttää tilaisuutta hyväkseen, käyttää edukseen toisen ahdinkotilaa, napata kaunis tyttö itselleen yllättämällä, salakavalasti, toisen nenän editse asemani perusteella. Haa! Mammonalla, katoavalla mammonallako minä aioin ostaa sieluja kuten Venäjällä tehtiin sata vuotta sitten? Mikä lurjus minussa piilee!
No, mitäpä siitä. Ella työnsi minut pois. Hän näki lävitseni, työnsi inhoten pois luotaan. Tai ehkei nyt aivan inholla. Ilmoittihan hän haluavansa olla ystäväni. – Ystävä. Mitä se on? Humpuukia. Nainen ja mies eivät voi olla ystäviä keskenään, jos nuoruus vielä heidän suonissaan sykkii. Luulo ystävyyssuhteen säilyttämisestä naisen ja miehen välillä on älytön harhaluulo. He joko rakastavat toisiaan tai eivät välitä toisistaan yhtään mitään. Tai voi asia olla niinkin hullusti kuin oli minun kohdallani. Minä hölmö rakastin Ellaa kaikesta päättäen, mutta hän ei välittänyt minusta tuon taivaallista. Voi hyvä isä. Miten minä olisin häntä käsilläni kantanut ja rinnallani suojellut pahaa maailmaa vastaan. Mutta hän työnsi minut takaisin.
Pudistin päätäni. Äsh! Olin kulkenut mietteissäni kauas Kaivopuistoon asti. Nyt myöhästyn toimestani ainakin 15 minuuttia. Tekeydynkö sairaaksi? Sairas minä kylläkin olen, mutta nykyiselle sairaudelleni ihmiset nauravat.
Menin toimeeni ja onnistuin hiipimään huomaamatta huoneeseeni. Join vettä johtajan tullessa luokseni.
– Krapulako? kysyi johtaja hymyillen.
– Jotakin sinne päin, vastasin.
– Se menee pian ohi, lohdutti hän ja alkoi sitten puhua virastoasioista. Hajamielisenä kuuntelin ja näin unta Ellasta, ihanasta tytöstä korpien ja vaarojen takana, sekä menetetystä, iäksi menetetystä onnen mahdollisuudesta.
– Oi Ella, huudahdin jäätyäni taas yksin. – Sinua minä rakastan! Sinun värejäsi minä kannan!
XV
SALAMA KIRKKAALTA TAIVAALTA
Istuin ystäväni matematiikan lehtorin luona. Me olimme tulleet ikäänkuin vielä läheisemmiksi toisillemme sen jälkeen, kun yhteinen ystävämme rakennusmestari oli häipynyt näköpiiristämme. Nojatuolimme oli sijoitettu vanhoillisen, mutta ylhäisen takkavalkean ääreen. Kuivat koivupuut siellä iloisesti räiskähtelivät ja levittivät punaista, uhkaavaa loimua huoneeseen, joka muuten oli hämärä. Matemaatikko asui vanhanaikuisessa lokaalissa. Hän ei sanonut sietävänsä lämpöjohtoilmaa. Luulottelua, vanhoillisuutta tietenkin.
Kerroin monista viimeaikaisista kokemuksistani ja erikoisesti ihmiskunnassa, vieläpä sivistyneessä yhteiskunnassa ja valtiossakin vallitsevasta elämän taistelusta ja sen ankaruudesta. Pidin ihmisten suhtautumista toisiinsa usein sydämettömänä.
Ystäväni lausui siihen:
– Jo vanhat roomalaiset sanoivat: "homo homini lupus est".
– Mutta kummallista on, ettei maailma nähtävästi ole itse asiassa kovinkaan paljon kehittynyt roomalaisajoista lähtien. Tosin on orjuus poistettu, rangaistuksia lievennetty ja yhtä ja toista saatu aikaan humaanisuuden eri aloilla, mutta pääasiaa, elämän ankaraa taistelua, on pystytty vain sangen vähän lieventämään.
– Tavallaan paljonkin, väitti ystäväni. – On työväensuojeluslait, köyhäinhoito, työttömyys- ja vanhuusvakuutukset y.m., mutta sinä kai tarkoitat, että ihmissydän on pääpiirteissään sama kuin ennenkin.
– Aivan niin, sitä juuri tarkoitan.
– Hm. Eri yksilöt ovat peräti erilaisia eri kehitysasteilla. Edelleen on aikoja, jolloin elämä on huomattavasti humaanisempaa kuin muutamia vuosikymmeniä ennen, mutta sitten tulee taas taka-askel, vieläpä useitakin sellaisia peräkkäin. Siitä huolimatta on mielestäni maailmanhistoriassa havaittavissa selvä kehitys ja päämäärä.
– Mitä sinä sitten siinä huomaat? Minä en näe mitään.
– Juu, katsopas. Alkuperäisillä asteilla on liikkeellepanevana voimana ja toiminnan virittäjänä yksinomaan egoismi, ja elämän taistelu vallitsee silloin kaikessa ankaruudessaan. Tältä asteelta on ihmiskunnan vuosituhansien ja -miljoonien kuluessa vähitellen kehityttävä kristillisen rakkauden ja siltä pohjalta heräävän altruismin asteelle. Tämän kehityksen idut ovat luonnossa olemassa, samoin kuin avaruudessa leijailevat elämän idut. Sen toteuttaminen on, sikäli kuin minä asiaa ymmärrän, elämän päämäärä ja tarkoitus. Sitä suorittamassa me olemme täällä maailmassa, ja paljon, paljon on olemassa nyt ja aina jaloja, lämminsydämisiä ihmisiä, jotka vain haluavat uhrautua lähimmäistensä hyväksi. He ovat kaikki oikealla tiellä, mutta päämäärään on vielä mittaamaton matka.
– Soo! Kaunis ajatus!
– Sen tunnet ehkä muinaisilta uskontotunneiltammekin.
– Tietysti – tunnen... mutta en minä ole oikein tullut mitään sellaista noin todella asiallisesti ajatelleeksi.
– Jaa, siinäpä se on. Kauniita oppeja on helppo tehdä, mutta niiden toteuttaminen on aivan toista, ja epäkäytännöllinen toteuttamisyritys johtaa usein suorastaan irvikuvaansa. Niinhän on Venäjällä käynyt kommunismin. Sehän on nyt vapauden, veljeyden, tasa-arvoisuuden irvikuva. Ja kuitenkin se alkujaan lähti juuri noita ihania aatteita toteuttamaan. Se vain erehtyi keinoissa. Antamisen sijaan se ryhtyi ottamaan ja veljesrakkauden sijaan se asetti veljesvihan. Sitävastoin kristillisen rakkauden hengen tuloksena on meillä nykyisin esiintyvä n.s. sosiaalinen henki, "sozialer Geist", kuten saksalainen sanoo, s.o. eri kansanluokkien välillä heräävä yhteisymmärrys ja keskinäinen avunanto kulttuurityössä ja luokkarajojen tasoittamisessa. Se ansaitsee kannatustamme.
– Todellakin. Sitä me tarvitsemme.
– Mennäkseni toiseen asiaan, oletko kuullut mitään Ella-neidistä? kysyi ystäväni.
– En hiiskahdustakaan.
– Mitä kummaa? Hänhän on Helsingissä.
– Missä täällä? kysyin miltei kuohuksissani.
– No mutta kerronko sinulle todella uutisia? Asia on seuraava: Eilen keskipäivällä menin Bökmanin suurliikkeen hattuosastoon. Ostin näet uuden borsalinon tuon vanhan reuhkan tilalle, jonka jo varmaankin olet lukenut minuun kuuluvaksi. Astuin kauppaan läntisestä pääovesta. "Toiseen kerrokseen, olkaa hyvä!" kehoitti alhaalla oleva herrasmies. Tulin sinne. "Vasemmalle, aivan käytävän päähän, olkaa hyvä", jatkui kehoitus yläkerrassa ja päästyäni perille saapui myyjätär kohteliaana ja viehättävänä tiskin taa. Uskotko, että olin pelkästä hämmästyksestä lentää selälleni, jos väitän, että edessäni seisoi kohtelias hymy raikkailla huulillaan ystävättäremme neiti Ella Vasara.
– Puhutko totta vai satuja?
– Totta, tiedäthän asiallisuuteni ja totuudenrakkauteni. Me keskustelimme siellä viitisentoista minuuttia. Hän oli jo kaksi viikkoa ollut uudessa paikassaan. Oli kyllästynyt maalaiselämään ensi näkemältä, lähtenyt ensin Turkuun tätinsä luo, sieltä päätä pahkaa Helsinkiin miltei pennittömänä ja tullut suoraa päätä Bökmanille, jolla entisaikaan oli paljon liikesuhteita hänen isäänsä. Hän sai paikan. Tiedäthän sinä Ellan. Se tyttö ei lannistu. Saat nähdä hänet kerran vielä kunnian kukkuloilla, viholliset jalkojensa juuressa. Hänellä on taipumaton sisu.
– Entä sitten?
– Ostin hatun ja toivotin myyjättärelle onnea. Hän kehoitti usein käymään kaupassa – ostoksilla. Lupasin sinunkin puolestasi.
Purin huuliani. Minua harmitti. Miks'ei Ella ollut mitään tuosta kaikesta minulle ilmoittanut? Nyt olin turhanpäiten ollut kaihomielinen ja murehtinut hänen puolestaan.
– Vai myyjättärenä Bökmanilla, sanoin. – Sellainen tuntuu minusta aivan mahdottomalta käsittää. Ella tiskin takana. Sellaiseen nöyryytykseen hän ei voi koskaan tottua.
– Hän on jo täysin tottunut tehtäviinsä ja erinomainen myyjä hän onkin. Auliisti hän koetteli kanssani hattua toisensa perästä, kunnes tuli hyvä. Olen aina väittänyt että ihminen tottuu mihin elämän ja onnen vaihteluihin tahansa, jos vielä on nuoruutta ja joustavuutta jäljellä. Vain vanhat eivät enää osaa totuttautua uusiin oloihin.
– Mutta ajattelepas, jos hänen täytyy siellä passata kauppaneuvoksetarta, Lea-Raakelia ja muita entisiä tyttötovereitaan. Eihän siitä mitään tule.
– Viisaasti kyllä hän onkin valinnut herra-osaston. Herrat ovat sentään aina kohteliaita naisia kohtaan. Muuten, tuota, lupasin, että sinä huomenna ostat itsellesi uuden hatun.
– Mutta minun nykyinen hattunihan on vasta parin kuukauden vanha.
– Mitä se tekee! Eihän sinun tarvitse välttämättä käyttää uutta hattuasi. Voithan heittää sen mereen iltahämärissä. Pääasia on, että ostat hatun, ja siitä minä taas jo annoin sanani.
– Kysyikö hän minua?
– Ei kysynyt.
– Eikö... tuota... eikö hän...?
– Ei. Ei yhtään, ei millään tavalla.
Palatessani illalla kotiini päätin jyrkästi olla ajattelemattakaan uutta hattua. Eihän sitä hattua joka kuukausi muuteta. Mitä hullua! Myyköön hattuja vaikka puolelle maailmalle. Minä en hänestä välitä. En ja tuhat kertaa en!
XVI
KOHTAUS
Tuskalla ja vaivalla jaksoin pitää päätökseni olla käymättä katsomassa Ellaa Bökmanilla. Monet monituiset kerrat olin jo matkalla ostamaan uutta hattua, mutta kynnyksellä minua rupesi jänistämään. Kerran menin sisäänkin tuohon suurliikkeeseen, kiertelin ja kaartelin kaikki kerrokset ja pysyen itse varjossa näin Ellan palvelevan eräitä nuoria herraspoikia, jotka nähtävästi ilkamoivat hänen kanssaan lausuen sekä epäilyttävyyksiä että kohteliaisuuksia. Tulin syvästi liikutetuksi. Tunsin tukahduttavaa tunnetta ja käännyin takaisin. Olinkin vain aikonut sanoa hänelle, että jos hän sattumalta joskus tarvitsisi apuani, ei hänen pitäisi miettiä kahta kertaa kääntyessään puoleeni.
Kompuroin ulos Bökmanilta ja menin Blomstedtille juomaan kolme kuppia väkevää kahvia, joka virkisti minua ja toi ajatukseni taas todellisuuteen.
Niin kului kuukausia. En uskaltanut käydä Ellaa katsomassa, mutta hänen kuvansa hallitsi yhä mielikuvitustani. Lensin hänen tähtensä ajatuksissani seikkailusta seikkailuun ja rakentelin pilvilinnoja, toisen toistaan koreampia.
Palatessani virastani eräänä elokuun päivänä kello neljän aikaan ja riemuitessani päästyäni ummehtuneista huoneista ja pölyisten paperien keskeltä mitä ihanimpaan kesäiseen auringonpaisteeseen, kuljeskelin Töölön katuja ristiin rastiin. En ollut koskaan ollut tuossa uudessa kaupunginosassa oikein perinpohjaisella tutkimusmatkalla, mutta nyt sen tein, ja miellyttävältä tuntuikin kävellä hiljaa kadulta toiselle, katsella rakennusrivejä, kauppojen ikkunoita ja mennä mihin halutti.
Eräässä kulmauksessa säpsähdin. Siinä oli jokin, nähtävästi "Parfumerie", ja painettuna tai maalattuna isoin punaisin kirjaimin nimi: Ella Vasara.
– Kummallista, mietin. – Siinäpä ihmeellinen nimien yhteensattuma.
Jatkoin matkaa, mutta sisäinen ääni käski minun palata takaisin. Tarkastin nimikilven uudestaan. "Ella Vasara", ihan selkeästi siinä on Ellan nimi. Mikä salaisuus kätkeytyykään tähän asiaan? Hetken arveltuani astuin kauppaan. Voinhan minä rohdoskaupasta aina jotakin ostaa.
Katselin ympärilleni. Kauppa oli pieni, mutta tavattoman siisti ja esineet miellyttävästi järjestettyinä hyllyillään. Siinä oli jotakin puhdasta ja kodikasta, tuossa pikku kaupassa.
Samassa huudahdin iloisesti. Vastapäisestä ovesta tuli vastaani Saida Manner, Ellan pikkuserkku. Olin pari kertaa tavannut mannerilaiset Amalia-tädin luona vieraisilla. He olivat miellyttävää, vaatimatonta väkeä. Herra Manner toimi vahtimestarina valtioneuvostossa.
– Te täällä, neiti Manner? Onko tämä teidän kauppanne?
– Ei. Tämä ei ole minun kauppani. Tämä on Ellan liike. Minä vain avustan häntä pari tuntia päivässä.
– Käykö Ellakin täällä myymässä?
– Käy. Hän ei ole enää Bökmanilla. Hän toimii viljakeskuksessa ja on saanut järjestetyksi työnsä kello yhden ja neljän väliseksi ajaksi. Hän tekee työtä hurjasti, on laihtunut monta kiloa, mutta hänen täytyy päästä eteenpäin. Tässä häntä oikeastaan auttaa Turussa asuva tätimme, jolla on siellä samanlainen liike. Ella oli hänellä opissa useita kuukausia. Täti itse järjesti täälläkin alun ja antoi rahat.
– Ja te autatte myös. Saatteko palkkaakin?
– Tietysti, saan pienen palkan. Aluksi tein pari viikkoa työtä ilman palkkaa, mutta nyt menee liike jotakuinkin, ja olen jo aikoja saanut korvauksen kaikista entisistäkin vaivoistani.
Voimakas liikutus valtasi mieleni. En keksinyt enää mitään puhuttavaa. Pitkän paussin jälkeen kysyin.
– Onko teillä 4711:tä?
– Tietysti, saako olla iso vai pieni pullo?
– Pankaa kolme isoa pulloa.
– Kolme isoa. – Saida iski veitikkamaisesti silmää minulle. – Käytättekö niin kauheasti näitä vesiä?
– Käytän – pyyhkeisiin nähkääs – pyyhkeisiin!
– Eikö silloin tavallinen kotimainen kävisi halvemmaksi? Meillä on täällä oikein hyvää.
– Jaha, pankaa sitäkin pari pulloa. Minä kokeilen. – Saida laittoi pullot pakettiin.
– Saako olla muuta?
– Hm. Ehkä vähän puuderia ja ihorasvaa ja – niin, yhtä ja toista, mitä arvelette herrasmiehen tarvitsevan.
– Suurenmoista. Toivottavasti me saamme maisterista vakinaisen kundin.
– Varmasti.
Samassa kuului eteisen ovelta kolinaa.
– Ella tulee. Hän varmasti ilostuisi teidät nähdessään.
Olin aikonut pötkiä käpälämäkeen, mutta Saida järjesteli hitaasti pakettiani ja Ella astui sisään. Hän oli todellakin laihtunut, mutta tullut solakan ja hienon näköiseksi. Hänen kasvonsa olivat ilmeikkäät ja mielestäni entistään paljon viehättävämmät.
– Kas kummaa! hän huudahti. – Mikä kunnia vaatimattomalle liikkeelleni saada nähdä kundinaan eräitä vanhoja tuttavia entisiltä hyviltä ajoilta. Jaa, sinä näytät olevan eräs harvoja poikkeuksia siinä joukossa. Kaikki muut ovat kääntäneet jo aikoja minulle selkänsä.
Puristin ääneti Ellan kättä. Katsoin hänen silmiinsä. Niihin tuli hetkeksi lämmin, kaunis ilme. Sitten hän heilautti päätään kuin pudistellakseen hiiteen kaiken tunteellisuuden.
– Jaha, sinä olet tehnyt ostoksia, katsotaanpa mitä sinä olet saanut.
– Ei, älä katso, huudahdin hädissäni. – Minä olen tehnyt kauppaa neiti Mannerin kanssa.
Mutta Ella repäisi päättävästi auki molemmat paketit ja tarkasti ne huolimatta häpeämisestäni.
– Suurenmoista, kerrassaan suurenmoista! Kahdensadan markan kauppa. Kylläpä sinä olet tuhlari.
Sitten hän kääntyi minuun uudestaan.
– Tämä on harvinaista uskollisuutta. Muista minun sanoneen, että se kerran palkitaan, sanoi hän iloisesti nauraen. – Saat suudella kättäni. Kas noin. Siinähän oli tosi tunnetta.
– Ella, älä viitsi aina pilkata minua.
Ella hiukan hämmästyi.
– Olet erehtynyt. Minä otan sinut aina vakavalta kannalta. Vanha tuttavuus taas oikeuttaa pienen sovittavan huumorin. No niin. Nyt saat mennä, tässä on pakettisi. Minulla on vielä paljon työtä.
– Ella parka, sanoin osaa ottaen.
– Vaikene, huudahti Ella. – En minä tarvitse mitään sääliä. Minä voin hyvin, ymmärrätkö, hyvin. Minä sanon sinulle nyt kerta kaikkiaan: minun täytyy päästä maailmassa omin voimin eteenpäin ja luoda itselleni asema täällä, ja jumal'auta, minä sen teen tai sorrun. Saat mennä, hyvästi.
Hän katseli minua ironisesti hymyillen.
Mutta minun rinnassani pisti, ja kaiken toivon menettäneenä minä kompuroin ulos kaupasta. Kadulla puristin nyrkkiäni ja huudahdin.
– Se tyttö on hullu! Mikä kamala voima onkaan mammonalla tässä maailmassa. Hänhän uhraa sille ruumiinsa ja sielunsa, kuten hänen vanhempansa jo ovat tehneet. Voi hulluuden hulluus! Häntä ei voi pelastaa edes huutavan ääni korvessa!
XVII
PUHELIN SOI
Sen jälkeen tapasin vain harvoin Ellaa. Hän tuli joskus vastaani, nyökäytti iloisesti päätään, lausui tapansa mukaan pari sukkeluutta ja meni menojaan.
Mutta kerran hän soitti minulle puhelimitse vakavassa asiassa.
– Puhelin soi, puhelin soi huoneessanne! huudahti minulle konekirjoittajatar.
Riensin paikalle.
– Halloo.
– Terve, tunnen äänesi. Täällä puhuu Ella.
– Ella! Onko mahdollista?
– Juu, minä täällä olen, minä itse, ja kuule nyt. Menen heti suoraan asiaan. Sinullahan on säästöjä.
– On pikkusen, ei sanottavia.
– Hyvä, tarvitsen heti kymmenentuhatta. Pankista ei saa mitään tähän aikaan, ei edes minun nimelläni. Pyydän sinua lainaamaan nuo rahat toistaiseksi minulle. Vakuutan, että asia voi merkitä paljon.
– Kenelle?
– Lainaatko vai et? En pyydä monta kertaa.
– Tietysti lainaan. Tuon summan vielä voin lainata.
– Hyvä, luotin sinuun. Järjestä asia heti. Tulen kello kahdelta virastoosi sinua tapaamaan. Haluan rahat silloin.
– Terve tuloa.
– Näkemiin.
– Näkemiin.
Odotin jälleen jännittyneenä kello kahta. – Voi ihmettä! ajattelin. Olin jo miltei päässyt tytöstä rauhaan. Sydämeni alkoi jo taas kylmetä ja tyyntyä. Nyt hän tulee taas kuin pyryilma ja sekoittaa kaikki suunnitelmani. Onpa totta tosiaan pantu ainainen kompastuskivi minun polulleni, joka muuten olisi suora ja sileä.
Hain pankista säästöni. Katselin niitä kaihomielisenä. Miten paljon ankaraa työtä nuo olivatkaan merkinneet minulle, vaatimattomalle virkamiehelle. Nyt, nyt ne vie eräs huimapää amatsoni. Harmillista!
Mutta kieltääkään en voi. Olin liian kauan tuttava heidän perheessään ja nautin siellä kaikkea tämän maailman hyvyyttä suuremmankin summan arvosta kuin tuo tuossa edessäni pöydällä. Nyt minä ne maksan ja sitten olemme kuitit. Hyvä. Menköön! Onpa mielenkiintoista nähdä, mitä Ella aikoo rahoilla tehdä.
Määrättyyn aikaan Ella saapui tiukkana ja päättäväisenä, kalpeampana kuin ennen.
– Kuules nyt, hän huudahti ojentaen kätensä. – Pyydän sinulta tuhat kertaa anteeksi. Teen tämän perin vastenmielisesti.
– Ole hyvä, tuossa on rahat, sanoin kylmästi.
– Ah. Käsität taas väärin. Sinä käsität aina minut väärin nykyisin. Lainaaminen on minulle vastenmielistä. En ole koettanut enkä voisikaan kääntyä kenenkään muiden kuin sinun puoleesi. Olin varma siitä, että sinä autat minua. Minä näet luotan sinuun, luotan täydellisesti, muista se.
Hän katseli minua kirkkain silmin. Sitten hän sanoi:
– En ole ehtinyt vielä laittaa velkakirjaa enkä hankkia takuumiehiä. Minä tarvitsen rahat jo tänä iltana, mutta kaiketi voit odottaa huomiseen?
– Mitään velkakirjaa ei tarvita. Vippaan sinulle rahat.
– Tuota voidaan jo sanoa kevytmielisyydeksi. Jos kerran joudut minun hoitooni, tarkoitan, jos minä olisin holhoojasi, opettaisin sinut paremmin hoitamaan afäärejäsi.
– Viis siitä, mutta voitko kertoa, mihin huimapäisiin yrityksiin nyt aiot ryhtyä? Vai onko asia salaisuus?
– Ei laisinkaan. Minä muutan liikkeeni "Kolmikulmaan" ja laajennan sitä. Teen siitä lisäksi rohdoskaupan. Kuten ehkä tietänet, opiskelin aikoinani yliopistossa lääketiedettä ja menestyin hyvin, kunnes romahdus tuli. Minä en ollut se kevytmielinen hupakko, joksi te minut tunsitte. Minä tein tosi työtä. Nyt on tuo keskeytynyt työ auttanut minua suorittamaan ne tutkinnot, mitkä rohdosliikkeen perustamiseen tarvitaan.
– Tavatonta! huudahdin, mutta Ella jatkoi tiukalla äänellään:
– Saan vuokratuksi isomman puotihuoneiston edullisin hinnoin ja sellaisessa paikassa, jota aina olen ihaillut. Siinä täytyy liikkeen mennä. Jos se menee, menee se loistavasti. Ellei se taas mene, tulee yhtä loistava konkurssi.
Hymähdin. Ilkeä ajatus välähti mieleeni. Se kuului:
– Aivan oikein, Ella. Sinullahan oikeastaan on kokemuksia molempia tapauksia varten.
En luonnollisestikaan lausunut julki ajatustani, mutta hän luki sen kasvoistani ja tapansa mukaan hän heti muutti äänilajia.
– Jos menestyn, on hyvä. Jos taas kaadun niin... hän nauroi ivallisesti – silloin olet sinä minulle hätävarana. On hyvä omistaa niin uskollinen hätävara kuin sinä olet. Silloin saat minut – ilman velkakirjoja.
– Tätä en, Ella, ollut sinulta odottanut, vastasin sävähtäen tulipunaiseksi.
– No mutta sinähän suutut pienestäkin pilasta nyt. Sinä olet hirveän vakava mies. Minä en enää laisinkaan tahdo osata ottaa sinua oikealta kannalta. Toivoisin kuitenkin, etten olisi sinua loukannut. Jos niin on käynyt, on mieleni kovin paha. Minä en tahdo olla kiittämätön. Odota, kunhan tästä pääsen jaloilleni. Minä silloin palkitsen sinua ruhtinaallisesti.
– Oi Ella, huudahdin. – Sinä taistelet ja uuvutat itsesi tuolla hurjalla työllä ja yrityksillä. Mitä varten? Eihän tämä maailman mammona ole kaikki kaikessa. Riittää yllin kyllin, että tulee kunnolleen toimeen. Sadat ja tuhannet ajavat katoavaa onnea takaa aivan tuollaisella hurjalla kiihkolla kuin sinäkin. Sitten kun heidän kukkaronsa on täynnä, on elämä mennyttä. Mitä iloa siitä sitten on?
Ella mietti.
– Ovathan silloin vanhuuden päivät turvatut. Nykyaika kohtelee vanhuksia kuin koiria, ellei heillä itsellään ole omaisuutta. Minä olen aina säälien katsellut vanhoja ihmisiä köyhyydessä. Heistä ei nykyään huolehdi kukaan. Sitten kun he kuolevat, silloin kyllä puhutaan haudalla pari kaunista sanaa ja jokunen krokotiilinkyynelkin ehkä vuotaa. Mutta nythän minun täytyy lähteä. Sano nyt lopuksi, ettet ole minulle enää vihainen.
– En ole, vakuutan sen. Saat jatkaa leikkiäsi, kissanleikkiäsi, jos haluat.
Ella silitti tukkaani.
– Poika parka. Kun tulen rikkaaksi, kutsun sinut usein luokseni. Minä pidän sinusta... hyvin – hyvin paljon.
– Minä toivoisin kaikesta sydämestäni sinun epäonnistuvan liikealalla.
Ella nousi. Hänen kasvonsa saivat jäykän päättäväisen ilmeen. Hän sanoi:
– Minä en voi epäonnistua. Minä menen eteenpäin, vaikkapa läpi tulen. Minun täytyy päästä jaloilleni. Minä tahdon aseman täällä – täällä pääkaupungissa. Entiselle tuttavapiirilleni minä kerran vielä tulen näyttämään mikä minä olen. En voi muuta ajatellakaan.
Sitten hän lähti.
Istuin virka-ajan loppuun saakka miettien äskeistä keskustelua, sen monia ihmeellisiä yksityiskohtia, joista saattoi tehdä kummallisia johtopäätöksiä – eikä sittenkään mitään varmaa. Siinä taas oltiin. Joka ainoa kohtaus Ellan kanssa sai kaikki tunteeni kuohuksiin. Tämän mielettömyyden täytyy kerran päättyä – päättyä! lausuin, kuten olin tehnyt monta kertaa ennenkin.
XVIII
VELKA MAKSETAAN
Kuukaudet kuluivat yksitoikkoisessa viranhoidossa. Vaihtelua kuitenkin toi elämääni Ellan liikemiesuran seuraaminen. Se oli suorastaan kiinnostavaa. Nähtyäni hänen uuden liikkeensä paikan uskoin heti, että se oli mainio kauppapaikka, sillä kadulla vallitsi huumaava suurkaupungin liike.
Ella oli jo kauan ollut sangen uupuneen näköinen. Hän oli laihtunut vieläkin, ja hänen silmäkulmissaan näkyi selvästi huolen ryppyjä.
– Nuoruus pakenee pois, eikä hän itse näe sitä, ajattelin. – Ruusu alkaa pian lakastua.
Silminnähtävästi oli Ellalla kädet työtä täynnä – nuo hyvin muodostuneet ja jäntevät kädet. Mutta niissäkin alkoi ilmetä kaikkia työn merkkejä siitä huolimatta, että niitä yhä huolellisesti hoidettiin.
Kaiken todennäköisyyden mukaan Ella vietti jännittäviä aikoja. Menestys viittasi, häviö uhkasi. Elämä vai kuolema, kumpi voittaa?
Kävin hakemassa hänet joskus kävelylle Seurasaareen ja Munkkiniemeen. Arvelin, että metsän humina ja luonnon juhlallisuus viihdyttivät häntä.
Olimme muuttumassa molemmat tuollaisiksi keski-ikäisiksi ihmisiksi, jotka ovat olleet lapsuudentuttavia ja ovat luonnollisia hyviä tovereita keskenään.
Kevät näytti tekevän Ellalle hyvää. Hän virkistyi aivan huomattavasti. Nähtävästi liikekin alkoi mennä erinomaisesti. Siellä oli pitkin päivää väkeä. Ella ja Saida myivät tulisella kiireellä, ja toukokuussa ilmestyi puotiin kolmas myyjätär.
Floran päivän aattona kävin kaupassa.
– Olipa hyvä, että tulit, lausui. Ella – Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Käydäänpä tänne sisähuoneisiin.
Tulimme pieneen kamariin, jossa oli siisti, yksinkertainen valkoinen kalustus. Siellä en ollut ennen käynytkään. Istuin ikkunan ääreen. Kaikki tuntui sirolta ja kodikkaalta. Kuitenkin olin jostakin syystä hermostunut ja levoton.
Ella sulki oven, otti avainkimpun ja avasi erään laatikon kannen. Hän otti esille setelitukun, laski sen ja asetti pöydälle eteeni.
– Olen odottanut sinua, hän puhui nyt, puhui seisoen suorana vierelläni. – Olen odottanut sinua maksaakseni sinulle velkani takaisin. Nyt minä luulen päässeeni jaloilleni. Liike menee meidän kesken sanoen paljon paremmin kuin olisin koskaan voinut aavistaakaan.
– Todellakin. Iloitsen suuresti menestyksestäsi, vastasin vavahtelevin huulin.
– Sinun toivomuksesi ei toteutunut, Jumalan kiitos, lisäsi hän sitten. – Nyt voin huoleti maksaa sinulle lainasi takaisin. Kiitän sinua sydämellisesti hädän hetkellä antamasta avusta.
Hän katsoi minuun ikäänkuin kysyen, ymmärsinkö minä, että me nyt olimme siis kuitit.
Sydämeni tykytti kipeästi. Kun yhä olin vaiti, jatkoi Ella:
– Maksan sinulle korkoa kymmenen prosenttia. Arvelen, että se riittää sinulle, vai mitä? Sano vain, haluatko enemmän.
– Mitäpä minä enemmistä. Johan sitä siinä on liiaksikin.
Sitten Ella alkoi kertoa:
– Olin aluksi hirveän ahtaalla. Menot olivat suuremmat tässä uudessa paikassa kuin arvasinkaan. Luottoa oli vaikea saada. Elin tuskallisia hetkiä. Mutta heti ensi päivinä saatoin nähdä, että luottamukseni paikan liikekelpoisuuteen oli oikeaan osunut. Minulla on näet silmää siinä suhteessa, taipumukseni viittaavat sittenkin liikealalle.
– Varmasti, sanoin huoaten.
Ella vain hymyili.
– Keväällä tilanne alkoi helpottaa. Vaihto suureni, varastot menivät ja tulivat. Nyt en enää epäilekään ja nyt olen varovainen. Nyt en enää hassaa mitään. Nyt minä jo ostan käteisellä. Sinä et ymmärrä, mitä se merkitsee liike-elämässä.
– Onnittelen sinua vielä kerran, viimeisen kerran, lausuin.
Ella katseli minua ylhäältä alas. Hän seisoi yhä innoissaan. Minä istuin. Hänen poskensa saivat punaa hänen puhuessaan. Minun luullakseni kalpenivat.
Rahapinkka oli yhä koskemattomana pöydällä edessäni.
– Pane toki talteen omaisuutesi, kehoitti Ella viitaten rahoihin.
Kouraisin pinkan ajatuksissani ja sulloin setelit takintaskuuni.
– Kauheata! huudahti Ella. – Mitä sinä teet?
– Korjaan omani pois.
– Ei tuolla tavalla käsitellä suuria seteleitä. Eikö sinulla ole lompakkoa?
– Onhan minulla kait lompakkokin.
– Anna tänne se, huudahti Ella, otti kädestäni lompakon ja latoi setelit säännölliseen pinkkaan, taittoi ne huolellisesti ja asetti pakan lompakkooni painaen sen povitaskuuni ja vetäen takin huolellisesti kiinni sekä napittaen sen.
– Noin, hän puhui innoissaan. – Sinä halveksit aivan liian kevytmielisesti taloudellisia asioita.
– En halveksikaan, väitin vastaan. – Kyllä minä luullakseni osaan antaa kaikelle talouselämälle sille tulevan arvon. Minä ymmärrän, että ekonominen pohja on välttämätön kaikelle sivistykselle. En minä sitä halveksi laisinkaan. Vieläpä kunnioitan ihmisiä, jotka työllään tai nerollaan, mutta rehellisin keinoin lisäävät omaansa ja kansallisvarallisuuttamme. Ymmärränpä sen välttämättömäksi pohjaksi henkisen elämän kohoamiselle.
– Niinkö, sepä kummallista. Minusta sinä aina olet puhunut ironisesti aineellisuudesta ja mammonasta siitä lähtien, kun olen sinut tuntenut. Jo isän kodissa sinä päästit suustasi sellaisia lauseita, että saatoin vain ihmetellä, miten isä kykeni hillitsemään itsensä. Samoin olet kohdellut minua. Olen väliin ollut sinulle syvästi loukkaantunut, sen tunnustan nyt suoraan, ja ehkäpä toisaalta antanut itsestäni kuvan, joka on epätodenmukainen, liian materialistinen. Jos olisimme voineet puhua tästä asiasta objektiivisesti, ymmärtäisimme ehkä paremmin toisemme nytkin.
– Kantani on se, minkä äsken sanoin. Haluan, jos sallit, valaista sitä vain parilla sanalla. Minä kunnioitan elämän aineellista todellisuutta, mutta minä en ole vielä koskaan alistunut palvelemaan mammonaa, en myymään sille sieluani. Minä näet kumarran muita jumalia.
Nousin ja ilmoitin lähteväni.
– Kiitos tästä lyhyestä keskustelusta ja vielä kerran kiitos avustasi. Nyt minä olen jo vakavalla pohjalla.
Hän sanoi sen ylpeänä ja itsetietoisena, ja minä ymmärsin täysin hänen suuren saavutuksensa. En voinut olla ihailematta häntä, mutta minä poistuin jälleen hänen luotaan toivottomuus ja tyhjyys rinnassani. Sittenkin muistui mieleeni vanha kansan sananparsi:
"Tuuli se kananpojan kasvattaa."
XIX
YLLÄTYS
Kesän vietin ulkomailla. Matkustin ympäri Keski-Europpaa. Katsoin välttämättömäksi tuulettaa itseäni. Palattuani tuntui kotimaa minusta ihanalta maalta. Enpä todellakaan ollut nähnyt Suomea ennen niin kauniina kuin sen nyt näin, tai en ollut osannut katsoa sitä oikealta kannalta. Esplanadi ja Runebergin puisto olivat suoraan sanoen paikat, joita tuskin voi verrata paljon mihinkään. Ja niin viihtyisää, kodikasta ja miellyttävää ravintolaa kuin Kappeli en ollut tavannut ainoatakaan.
Samaa mieltä olivat monet ulkomaalaisetkin.
Saksassa tutustuin erääseen professoriin joka oli käynyt Suomessa.
Hän ylisti Suomen maaseutua yhtä paljon kuin sen siistiä pääkaupunkiakin.
Istuessani jälleen Kappelissa höyryävän kahvikupin ääressä ja Linnalan poikien kajautellessa Karjalan marssia tunsin vienoa onnen tunnetta, jota harvoin muistan elämän kuluttavassa hyörinässä tunteneeni. Hermoni olivat nähtävästi matkalla vankasti vahvistuneet. Entisen jännityksen sijaan, jonka aina olin tuntenut hartioissani, oli tullut tyyneys. Oli käynyt aivan kuin nahkapojalle, joka puoli tuntia on seisonut jäykkänä asennossa ja kuunnellut nuhdesaarnaa ja jolle yhtäkkiä komennetaan: lepo!
Oikaisin kaulaani, katselin rauhallisesti ympärilleni ja hörppäsin kahvia. Se teki hyvää.
Silloin Ella Vasara tuli Kappeliin, hauskassa urheilupuvussa. Siristelin silmiäni. Sehän oli aivan entinen Nash-tyttö, entinen Ella. Tulin ihan ymmälle.
Mitenkäs nyt asiat taas ovatkaan? mietin. Olenko minä nähnyt pahaa unta ystävästäni rakennusmestarista? Tuollahan kävelee hänen tyttärensä aivan yhtä nuorekkaana ja reippaana keskellä arkipäivää kuin ennenkin.
Ella kääntyi. Nyt hän näki minut, kohotti kättään ja kiirehti luokseni.
– Päivää, pakoilija. Miks'et tullut minua tervehtimään ulkomailta palattuasi. Olet kuulemma ollut jo kuukauden kotona.
– Hauska todellakin tavata, sanoin, – mutta aioin säilyttää mielenrauhani mahdollisimman kauan. Olen elänyt hyvää aikaa, ilman mitään ristiriitoja, rauhan ja levon aikaa. Arvelen olevani nyt karaistunut taas näkemään sinutkin.
– Todellakin, vastasi Ella ja istui pöytääni siekailematta. – Tilaa minullekin kahvia. Sitten – niin – olisitko halukas tekemään pienen retken syksyiselle maaseudulle Nashillani? Tosin tiet ovat sateen jälkeen hiukan huonot, mutta luonto on raikas ja ihana.
Huudahdin hämmästyneenä.
– Mitä sinä sanoit? Onko sinulla taas auto?
– On. Eikö se ole hyvä asia mielestäsi?
– Kylläpä sinä hassaat. Et nähtävästi jaksa vastustaa kiusausta näytellä maailmalle uutta loistoaikaasi kaikessa kukoistuksessaan.
– Älä rupea heti haukkumaan. Oletko sinä muka minun holhoojani?
– En. Jumala paratkoon. Mutta tuumin vain, että onko sinun viisasta ryhtyä heti noin komeilemaan.
Ella sai kahvinsa. Juodessaan hän kertoi asian.
– Tämä on viimeinen intohimoni. Se minun täytyi vielä saada tyydytetyksi. Äläkä usko, että minä olen tuhlannut varojani paljonkaan. Tuo tuolla kadun syrjässä on näet minun vanha, kulunut, oma Nashini.
– Sekö, jonka Lea-Raakeli osti?
– Aivan se sama. Lea-Raakeli piteli sitä pahoin yhden kesän ja myi sen sitten konsuli Varholle. Häneltä taas tohtori kielsi autolla ajon. Miehellä on sydänvika. Hän on vanhoja perhetuttujamme. Eräänä päivänä nyt syksyllä hän soitti minulle ja tarjosi vanhaa autoani minulle takaisin aivan pilahinnasta. Sain sen suoraan sanoen melkein ilmaiseksi. Hän sanoi tekevänsä kaiken vanhan tuttavuuden vuoksi.
– Mutta kustannukset auton pidosta ovat aina suuret.
– No ole nyt höpsimättä. Minähän olen liikenainen. Kyllä minä osaan järjestää asiat niin, että ne pysyvät halpoina.
– Todellakin. No onhan, kun asiaa oikein ajattelen, hauska nähdä sinua taas omassa Nashissasi.
– Eikö totta. Tiesin sinun ymmärtävän minua. Nyt olen korjannut autoni taas kuntoon, hoitanut ja puleerannut sitä joka päivä. Se on aivan kuin uusi vaunu, se ihan kiiltää. Tule, lähtekäämme.
Menimme auton luo. Tunsin sen vanhastaan. Silitin sen kehystä, joka välkkyi auringonpaisteessa.
– Jos sallit, istun mieluimmin täällä takana, sanoin.
– Miten vain tahdot, voimmehan pysähtyä johonkin kauniiseen seutuun keskustelemaan.
Lähdimme liikkeelle. Hiljaa liidimme läpi Esplanadin ja käännyimme Turuntielle. Ella ajoi varmasti ja varovaisesti. Istuin omissa ajatuksissani takana, keinahtelin hiljaa ja nautin vanhoista, vähän suolaisista muistoista.
Ajoimme sirkuksen ohi. Oikealle jäivät suuret komeat sairaalat. Ella lisäsi vauhtia Haagan suuntaan. Kohta levisi ympärillämme rauhallinen maalaiselämä, hedelmänsä antaneet pellot, puutarhat kellastuneine lehtineen, joita tuuli hypitteli ilmassa. Kauempana kohosivat siniset humisevat metsänharjanteet, ja lännessä kimalteli Laajalahti Leppävaaran takaa.
Ajoimme valtatietä Talin vanhan kartanon kiviportin ja puistokujan ohi salomaita kohti.
Minä katselin uneksuen vuoroin edessäni istuvaa ruskeatukkaista neitoa ja vuoroin syksyisiä maisemia. Ihailin ihailemasta päästyäni tuota jäntevää tyttöä, joka romahduksen kuilusta oli noussut omin voimin ja taas kohta oli kaikkien ihailema ja imartelema. Hän oli todella oikea nykyajan nainen. Hänelle pystyi liike-elämässä harva mieskään vertoja vetämään. Kummallista mutta totta.
Pysähdyimme eräälle mäelle, mistä suloinen, rauhallinen kylämaisema avautui eteemme. Ella kääntyi puoleeni. Hänen silmänsä olivat lempeät ja uneksuvat.
– Minulla on sinulle jotakin hyvin tärkeätä sanottavaa.
Odotin sykkivin sydämin.
Tyttö katsoi vielä kerran eteensä. Sitten hänen katseensa pysähtyi tielle, mäen alle eteenpäin. Näin hänen terästävän katsettaan. Nyt hän kohosi istuimeltaan ja pyyhkäisi lasia edessään.
– Keitä nuo ovat? hän huudahti äkkiä kiihkein, väräjävin äänin.
Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Siellä oli auto pysähtyneenä mäen alle ison, läikkyvän, tielle muodostuneen lammikon kohdalla. Auton vieressä seisoi laiha, pitkä neito. Herrasmies tutki parhaillaan konetta. Oli nähtävästi jokin vika sattunut.
– Tunnetko? huudahti Ella. Hänen silmänsä leimahtivat hurjasti.
Katselin ja muistelin.
– Ovatko ne – eivätköhän siellä vain ole kirjailija Sammal ja Lea-Raakeli.
– Niin näyttää minustakin. Totea varmasti, ovatko he siellä.
– Olen aivan varma siitä. Nyt Lea-Raakeli katsoo tännepäin. Haa, se on hän. Ja kirjailija kallistuu koneen yli.
– Hyvä! Istu paikallesi ja pidä nyt kiinni laidoista!
Automme pamahti, otti vauhtia, ja nyt me kiidimme hurjasti mäkeä alas.
– Herra Jumala! Mitä sinä hurja tyttö aiot? huudahdin.
Lähenimme mäen juurta vauhdilla, jota oli enää mahdoton pysähdyttää. Nyt syöksyimme lammikon halki. Kauheata! Hirveä vesi- ja kurasuihku peitti kokonaan Lea-Raakelin, kirjailijan ja heidän autonsa.
Katselin kauhuissani taakseni. Nyt se läiskähti Lea-Raakelin kasvoille ja palttoolle ja nyt kirjailijan selkämykselle. Se kasteli heidät täydellisesti.
Kiidimme hurjaa vauhtia eteenpäin. Kumpikaan emme puhuneet sanaakaan.
Minä ymmärsin asian täydelleen. Ella oli kostanut. Paha henki oli saanut hänet valtoihinsa. Nyt hän hiljensi vauhtia. Käännyimme metsään syrjätielle. Pysähdyimme eräälle mäelle parin kilometrin päähän pahantekomme paikasta.
– Näitkö kuinka he saivat! sähisi Ella kääntyen minua kohti. – Oi kiitos, Luoja, että annoit minulle tämän hetken. Lupaan käydä kirkossa seitsemänä sunnuntaina peräkkäin tämän jälkeen.
Ja sitten hän purskahti hillittömään, hysteeriseen itkuun. Nähtävästi olivat hänen hermonsa aivan lopussa.
Pelästyin. Kumarruin eteenpäin rauhoittamaan tyttöä. Otin hatun hänen päästään, hyväilin hänen ruskeita, valtoimia hiuksiaan ja kuiskailin hänelle lempeitä sanoja.
Ella kääntyi taaksepäin ja loi minuun kyyneleiset silmänsä. Oi, kuinka suloisen avuttomat ne olivatkaan. Ne aivan huusivat tukea. Sitten ne liikuttavalla tavalla rypistyivät uuteen itkunpuuskaan ja tyttö painoi otsansa istuimen selkänojaa vastaan.
Minä riemuitsin, niin liikutettu kuin olinkin.
Kerrankin todellinen nainen, pieni avuton tyttö! Kaikki monivuotinen katkeruuteni, kaikki loukkaantumiset lensivät silloin sydämestäni tipotiehensä. Sääli, harkitsematon, laskematon, kuuma rakkaus valtasi minut tuota nyyhkyttävää värisevää olentoa kohtaan.
Kohotin hänen päätään ja suutelin huumautuneena hänen huuliaan ja suolaisen kosteita poskiaan ja silmäkulmiaan, sanoin häntä rakkaimmaksi olennoksi maailmassa ja pyysin, rukoilin häntä tulemaan pikku vaimokseni.
– Tule lähemmäs, tule lähemmäs, sinä vakava poika! huudahti Ella vetäen minua puoleensa.
Rauhoituttuaan hän sanoi:
– Minähän olen jo kauan rakastanut sinua. Nyt me emme enää koskaan eroa. Minä olen ollut turhamainen ja kiusannut liian kauan meitä molempia. Anna se anteeksi minulle. Olenhan minä vain oikukas nainen.
– Sinäkö. Sinähän olet lajisi täydellisin olento, nykyajan nainen.
Sitten hän painoi päänsä olkaani vastaan ja katseli kauas sekä sanoi:
– Menettelinkö heitä kohtaan kovin alhaisesti äsken?
– Ajatellessani keitä he ovat ja miten he aikoinaan salakavalasti ja säälimättä kävivät teidän, maahan lyötyjen ihmisten kimppuun, täytyy minun sanoa, että he ovat saaneet mitä ovat ansainneet. Ovat saaneet mitä on annettu, niinkuin sotaväki sanoo.
– Luuletko, että he tunsivat meidät? kysyi Ella tällä kertaa arkaillen.
Silminnähtävästi hän katui jo tekoaan.
– Tätä he eivät anna meille koskaan anteeksi, hän jatkoi. – Nyt vasta taistelu alkaakin, tuumi hän sitten tuimasti.
– Mahdollista hyvinkin. Se joukko ei unohda koskaan kärsittyä loukkausta, sanoin. – Mutta kävi miten kävi, minä asetun sinun rinnallesi tässä taistelussa. Suorasta sodasta minä pidän, mutta nuo kavalat intrigit, iskut pimeästä ja lyötyjen polkeminen, jotka ovat kauppaneuvoksen väen erikoisala, ne minua inhoittavat.
– Vihdoinkin me siis taistelemme yhdessä, samalla puolen. Tähän asti olen kestänyt kaikki yksin. Kuinka ihanaa onkaan tuntea kerran rinnallaan uskollinen liittolainen! huudahti Ella hymyillen.
– Miksi et ennen turvautunut minuun?
– Sinuunko? Enhän minä voinut. Ensi tapaamisestamme asti olen sinusta pitänyt. Sen jälkeen kun olit ainoa, joka ei meitä hylännyt häviömme tapahduttua, olen rakastanut sinua.
– Etkä antanut minun tulla lähellesikään.
– Etkö sinä ymmärrä tilannettani? Selitän nyt kerta kaikkiaan sinulle asian. Kun olimme rikkaita, oli ystäväimme parvi suuri. Se oli samalla kadehtijain parvi. Häviömme jälkeen kaikki käänsivät meille selkänsä, ei kukaan tarjonnut apua, ei tukea, ei edes lohdutusta. Niin ihailijat kuin kadehtijat käänsivät meille selkänsä. Minä, minä sain niellä sellaiset karvaat palat silloin – en tahdo niitä kuvailla – että kyllin itkettyäni vihdoin puristin käteni nyrkkiin ja vannoin sotaa koko maailmalle.
Ella puhui kiihkeästi, kuumeinen puna kasvoillaan.
– Päätin tehdä työtä, yrittää, raataa hurjasti ja hankkia rahaa, rahaa vaikka kivestä. Tahdoin nousta, tulla rikkaaksi, kostaa kaikille entisille tutuille – noille pettureille, narreille – ymmärrätkö? Se oli ainoa ajatus, mikä sydämeni täytti. Panin kaikki alttiiksi saavuttaakseni kerran voiton päivän. Ja Jumala auttoi minua, minä nousin.
Kuuntelin ihmetellen tuota kiihkeää sanatulvaa ja pudistin päätäni.
– Mitä sillä kaikella on tekemistä meidän rakkautemme kanssa? kysyin.
Ella katsoi minua hurjin silmin.
– Mitäkö tekemistä? hän huudahti. – Etkö sinä vieläkään ymmärrä. Sulhaseni, josta kylläkään en enää välittänyt vähääkään, hätiköi ja lausui ajatuksia, josta päätin, ettei hän enää katsonut avioliittoamme edulliseksi afääriksi. Raivostuin ja lähetin hänet pellolle. Voinko minä silloin juosta sinun syliisi hylättynä, halveksittuna, kurjana olentona, tulla elätiksesi, palvelijaksesi? Ehkä joku toinen olisi menetellyt juuri niin. Minä en voinut. Olin siihen liian ylpeä, niin, ehkäpä sokea. Kaikille – sinullekin tahdoin ensin näyttää, mikä minä olin lajiani. Vasta sitten me voimme keskustella tasa-arvoisina ja tasaväkisinä. Pidin sitä tulevalle suhteellemme välttämättömänä edellytyksenä. Sitäpaitsi en pelännyt mitään sinun puoleltasi, näytithän niin selvästi uskollisuutesi ja ihailusi. Minä aioin jonakin kauniina kesäpäivänä itse ottaa sinut.
Ella nauroi aatteelleen, joka – melkein – oli toteutunut.
– Kummallista, sanoin. – Ja minä, minä näin vain sinut, tunsin vain että rakastin sinua, sinä ihanin ja älykkäin kaikista naisista.
– Hahaa! nauroi Ella taas iloisesti ja lisäsi: – Juuri tuo sinun valtava romantiikkasi on minua aina hurmannut.
Auringonlaskun ajan me istuimme hiljaisina, nojasimme toisiimme ja mietimme elämää. Enkä voinut sanoa, kummanko kanta oli oikea, Ellan vai minun. Ellan ajatukset olivat mielestäni naisen ajatuksiksi perin uudenaikaisia, miesmäisiä. Miehelle sellainen menettely olisi ollut aivan luonnollinen. Mutta naiselle? Tunnustaakseni totuuden olin tähän saakka kuvitellut aviovaimoa jonkinlaiseksi hempeäksi kodin "valtiattareksi". Ella murskasi nämä ihanat kuvitelmat.
Hän oli uuden naispolven edustaja, toimitarmoinen, asiallisesti ajatteleva. Ja minä, olinko minä tullut – romantikoksi? Minä – Jumalan kuva!
Palattuamme iltamyöhään kaupunkiin ja Ellan asuntoon saimme kuulla, että eräs vanhahko naishenkilö oli käynyt jo pari kertaa neitiä kysymässä.
Hetken istuttuamme Ellan kamarissa soikin ovikello taas, ja sisään astui – Manta, rakennusmestarin entinen Manta.
Ellan suupielet saivat tiukan, pahan ilmeen.
– Mitä Mantalla on minulle asiaa? hän kysyi.
Mantan posket värähtelivät. Hän katseli pitkin seiniä puhuessaan.
– Minä tulin... tuota... vain tiedustelemaan, että ottaisikohan neiti minut takaisin.
– En ota. Manta menee ulos vain. Minä en tahdo olla Mantan kanssa missään tekemisissä.
– Seis! huusin minä. – Annahan minäkin kysyn erästä asiaa. Eikö Mantalla ole hyvä olla kauppaneuvoksen luona?
– Onhan siellä muuten. Kyllä ruokaa ja palkkaa saa, mutta henki siellä piinataan loppuun.
Katselimme Mantan kasvoja. Ne olivat laihtuneet ja vanhentuneet, todella kärsivän näköiset.
– Henki piinataan. No miten se tapahtuu? kysyin.
– Mitenkä tapahtuu. Kun aina maristaan ja moititaan, vaikka kaikkensa yrittää, niin se ottaa hermoille. Pois minä muutan. Olisi ollut hyvä päästä takaisin entisille hyville ihmisille, mutta jollei, niin täytyy koettaa muualla taas.
– Otetaan me Manta takaisin, ehdotin.
Ella katseli ulos ikkunasta. Hänessä kävi sisäinen taistelu. Sitten hän hymyili ja sanoi Mantalle:
– Jos Manta palvelee meitä uskollisesti, horjumattoman uskollisesti, eikä petä enää koskaan, niin me otamme syksystä Mantan takaisin.
– Kyllä minä palvelen.
– Asia on sitten sovittu tällä puheella. Me toimitamme sanan Mantalle sitten kun huoneistomme on kunnossa.
Manta lähti pyyhkien silmiään.
Istuimme hiljaa muistojen vallassa Ellan huoneen sohvalla ja sytytimme valot vasta vähän ennen kotiinlähtöäni. Se oli elämäni onnellisin ilta.
Tähtiyössä kulkiessani kotiin huomasin itsessäni jotakin ennenkuulumatonta. Tunsin syvää myötätuntoa kanssaihmisiä, taistelevia ja kärsiviä lähimmäisiäni kohtaan. Sanalla sanoen: toivoin hyvää ja onnea koko ihmiskunnalle.
Ja vielä jotain muutakin. Olin nähnyt elämän sittenkin liian pessimistisenä. Miksi?
Liika työ, hermojen rasitus, huono tuuli, ainainen huoli ja ahdistus. Elämä menetti sisällyksensä ja merkityksensä. Kuinka toisin oli nyt. Olin järjestänyt työni uudelleen ja sitten – suurin, ihanin unelmani oli tullut todeksi. Koko elämänkuvani oli muuttunut. Ihmiset näyttivät minusta taas sympaattisilta ja kiintoisilta. Luulen, että olisin voinut antaa joululahjoja kirjailijalle ja Lea-Raakelillekin, jos kovalle pantiin. Ja minusta tuntui, että hekin voisivat silloin minulle iloisesti hymyillä.
Jos itse murjotat elämälle, murjottaa se sinulle takaisin. Naura sille, hymyile sille kerran, mietin itsekseni. Ehkä sieltä jostakin hymyillään vastaankin.
Tämän muutoksen olivat kumma kyllä saaneet aikaan nuo vanhat, vanhat asiat: usko, toivo ja rakkaus.
Samassa sain töytäyksen olkapäähäni. Parvi iloista nuorisoa pyrähti ohitseni. He hyräilivät keinuvaa säveltä, "Asfalttikukkaa", tuoksusta tuulien ja hymystä huulien.
Katselin hymyillen heidän jälkeensä.
Tiesin, että heissä on terästä sitten kun sitä tarvitaan, mutta tuossa iässä riittää kyllä tuoksu tuulien ja hymy huulien toistaiseksi. Aikansa kullakin.
XX
JÄLLEEN ÄITIÄ TERVEHTIMÄSSÄ
– Hyvää päivää, äiti. Onpa hauska tavata teitä pitkästä aikaa.
– Sinäkö sieltä tulet? Olet todellakin taas ollut kauan poissa!
Istuuduin vanhaan tuttuun keinutuoliin ja kyselin kuulumisia. Kaikki kuulemma meni hiljalleen ja toimeen tultiin. Ei mitään erikoista. Ompeluseurat oli siirretty nyt tiistaista keskiviikkoiltaan, ja se päivä kuulemma sopikin oikeastaan paremmin. Sitten oli pastori Kalliola pakottamalla pakottanut äidin ottamaan haltuunsa erään niistä monista listoista, joilla sisälähetykselle kerättiin varoja. Sain ensi työkseni luvan pulittaa siihen kaksikymmentä markkaa, ja teinkin sen mielelläni, sillä sisälähetys tuntuu minusta, vaikka en sitä tarkemmin tunnekaan, kovin hyvältä asialta, jota valistuneen kansalaisen täytyy kannattaa, aivan samoin kuin maanpuolustustakin.
Sitten kiintyi katseeni sohvan yläpuolelle.
– Mikäs tuo on? Sehän on aivan uusi.
– Tuo gobeliiniko? Eihän se ole uusi. Ainakin kaksi vuotta on se ollut tuossa seinällä. Me voitimme sen Martta-yhdistyksen myyjäisistä.
– Jassoo. Kas, kun en ole kiinnittänyt ennen siihen huomiota. Mutta tuo taulu taas on oikein sukuperintöä meidän talossa.
– Todellakin. Senhän minä jo sain äidiltäni, sinun isoäidiltäsi, selitti äitini. – Minä pidän siitä taulusta.
– Muistanhan minäkin sen. Se riippui meillä entisessä kodissamme vierashuoneen seinällä aikoinaan. Se on vallan tuttu taulu. Mutta katsotaanpa, onko teillä jotain muuta uutta.
Sisarteni seuraamana tein kierroksen koko lokaalissa. Kaikki katseltiin uudelleen ja muisteltiin vanhoja asioita.
– Eeva, katso! Tästä näkinkenkälaatikosta me lapsina jouduimme kerran kauheaan riitaan, muistatko?
– Muistelen jotakin sellaista. Äiti oli luvannut sen sinulle, mutta unohtanut koko jutun, ja sitten minä kerran nappasin sen häneltä. Tuosta ankkurin kuvasta minä pidin, tuosta, joka kiiltää. En minä muuten olisi koko laatikosta välittänyt. Tulimme sitten pianon luo.
– Se on taas pölyssä, valitteli Eeva. – Sitä saa vain varovaisesti pyyhkiä, ettei kiilto mene. Haluatko että soitan sinulle jotakin?
– Mielelläni. Istun tänne leposohvaan. Annahan kuulua.
Eeva lauloi ja säesti itse itseään.
– Kuule, mikä ihmeen kaunis laulu tuo oli? kysyin, kun hän lopetti laulun.
– Etkö tunne sitä? Minä olen ainakin kymmenen kertaa laulanut sen sinulle tätä ennen.
– Erehdyt suuresti. Kuulen sen nyt ensimmäisen kerran eläissäni.
– Ei, poika. Sinä olet väärässä. Soitin ja lauloin sitä usein kuultesi ennen aikaan.
– No viis siitä. Laula se vielä kerran, sehän oli ihana.
Eeva lauloi.
Hänen lopetettuaan menin pianon ääreen.
– Tuo laulu minun täytyy hankkia. Kenen se on? kysyin.
– Tämä on Schumann-vihko. Se oli eräs sävellys Heinen sanoihin.
– Odota vähän. Katsotaan nyt ensin sanoja hiukan.
"Im wunderschönen Monat Mai,
Als alle Knospen sprangen" – —
– – –
– – –– Suurenmoista, huudahdin. – Olen aina ihaillut Heineä. Jaksatko laulaa sen vielä kolmannen kerran? Kun nyt olemme ensin lukeneet sanat ja ottaneet selville sekä runoilijan että säveltäjän, niin nyt vasta todella ymmärrämme esityksen.
– Kummallista! sanoi Eeva katsellen uteliaana minua. – Näyttää siltä, kuin sinäkin alkaisit ymmärtää musiikkia.
– Niinkö. Olenhan minä vanha laulaja. Sen jälkeen vain on ainainen työ ja rehkiminen vienyt miehensä niin kokonaan, että musiikin ihana ala on täytynyt jättää unohduksiin.
Mutta sisareni pudisti päätään hymyillen.
– Ei asia niin proosallinen ole. Nähtävästi olet kokenut jotakin tai sinussa tapahtuu jokin sisäinen kehitys, joka antaa sinulle ymmärrystä musiikkia kohtaan.
Hämmästyin hänen sanojansa. Ehkä punastuinkin. Vielä en tahtonut puhua mitään suhteestani Ellaan. Olimme päättäneet pitää sen jonkin aikaa salaisuutena.
– Oli miten oli, sanoin. – Anna kuulua. Me istumme täällä hiljaa ja nautimme.
Eeva löi pianosta ihmeellisen kirkkaat, kuultavat akordit ja lauloi sitten:
"Im wunderschönen Monat Mai,
Als alle Knospen sprangen,
Da ist in meinem Herzen
Die Liebe aufgegangen."Kuuntelimme syvän hiljaisuuden vallitessa. Itsekseni päätin heti seuraavana päivänä hankkia kaikki nuo vihot. Ellahan sekä soitti että lauloi.
Vasta myöhään illalla sanoin jäähyväiset.
– Sinun pitää tästä lähtien aina istua meillä vähintään näin kauan, puhui äitini hyvästellessäni. – Tällaiset musikaaliset illanvietot omaisten seurassa ovat tavattoman hauskoja.
Kuin unessa kuljin seuraavan viikon ja hyräilin säveltä:
"Im wunderschönen Monat Mai..."
Merkillistä oli mielestäni vain, että vasta nyt olin saanut aikaa uudistaa nuoruudenihastukseni suloiseen Frau Musicaan. Todellakin, jokin muutos oli nyt tapahtunut.
XXI
VANHUKSIA KATSOMASSA MAALLA
Eräänä lokakuun iltana virkatyön päätyttyä me ajoimme Nashilla kohti Hämeenmaata. Oli myrskyinen lokakuun ilta. Kostea maantie oli täynnä pudonneita lehtiä ja oksia. Ella piti kuitenkin hyvää vauhtia, sillä meillä oli pitkä matka.
Hämeen maisemat väikkyivät laskevan auringon himmeässä punerruksessa. Lehdot, vaarat, metsät ja harjanteet kaukana kiitivät kilpaa kanssamme. Pimeä oli saapumassa maille.
– Tästä tulee äidille ja isälle valtava yllätys, puhui Ella.
Me nautimme edeltäpäin osaksemme tulevasta vastaanotosta. Tulet alkoivat tuikkia metsien rinteillä, ja kohta me sytytimme auton lyhdyt.
Heittelevän, kapean sivutien takana loisti kirkas ikkuna. Pysähdyimme vanhan hämäläisen maalaistalon pihalle. Sammaltunut rakennus kohosi edessämme, sivuilla väentupa ja aittarivit. Etelän puolella kuulsi järvi.
Ella töräytti autotorveen. Kapusimme pihalle.
Talonväki tuli arkana vastaanottamaan tulijoita.
– Hei, äiti! Oma äiti! – Ella syöksyi Amalia-tädin syliin.
Minä kättelin ystävääni rakennusmestaria, joka pimeässä siristeli silmiään.
– Oletko se sinä? No terve tuloa vain.
Riensimme eteiseen. Riisuimme päällysvaatteet ja sitten tulimme saliin. Soma sali kätkeytyikin tuohon pieneen, jo melkein kallellaan olevaan rakennukseen.
– Mutta, mitenkäs te nyt olette saaneet päähänne lähteä – tuota...? ihmetteli Amalia-täti.
– Me olemme nähkääs kihloissa, me menemme toistemme kanssa naimisiin ja päätimme tulla ilmoittamaan asiasta teillekin.
Amalia-täti katsoi pitkään minua, ja suuret kyynelet alkoivat juosta hänen poskiaan pitkin.
Minä kietaisin hänet arvelematta syliini ja sanoin:
– Suutellaanko, Amalia-täti? Ollaanko vapaamielisiä!
Kustaa rykäisi, mutta me suutelimme ukkelin nenän edessä, niin että maiskahti.
– Vai vielä sinä väännät päätä ja murrat suuta äidin vuoksi, pilkkasi Ella.
Sitten minä juoksin ulos ja toin kantamuksen tavaraa tuliaisiksi Hämeenmaahan.
Kahvia juodessamme sanoi Amalia-täti Kustaalle:
– No mutta ethän sinä ole sanonut vielä mitään tälle nuorelle parille.
– Mitä minulla siihen on sanomista. Minun puolestani saatte naida toisenne vaikka paikalla. Minkäpä minä Ellalle mahdan.
– Isä taitaa tuntea minut vielä paremmin kuin sinä, sanoi Ella minulle.
– Onhan minulla aikaa opetella sinua tuntemaan, vastasin tiukasti.
– Mutta mikäs kumma taulu on tuolla seinällä? huudahti Ella sitten ja nousi katsomaan. – Sehän on jotakin uutta.
– Minun sukuluetteloni, selitti äiti, – kirjailija Finnen laatima sukutaulu. Sen mukaan meidän suku on viljellyt tätä taloa aina 1450-luvulta asti. Ja mikä siinä on parasta, on se tieto, että kaksi kertaa on täällä miehen suku kuollut sukupuuttoon, mutta nainen on silloin jatkanut työtä, toisella kerralla kymmenen vuotta ja viimeksi Isonvihan aikana viisitoista vuotta yksinään, kunnes tytär on kasvanut ja taloon saatu vävy. Sellaista juurta me olemme, me tämän talon naiset.
– Sepä mielenkiintoista! huudahdin. – Tämähän on sitten teille erikoisen arvokas paikka. Tätä taloa ei saa koskaan antaa suvusta pois. Maunosta tulee tänne uuden polven isäntä.
– Ei tule, sanoi ystäväni rakennusmestari. – Ei hänessä ole miestä maanviljelijäksi. Hän on nyt upseerina, kävi kadettikoulun ja jäi armeijaan. Siellä hänestä tehtiin mies, mutta ei hän silti ole oikein mikään maanviljelijä.
– Minä otan tämän talon, sanoi Ella päättäväisesti. – Minä en päästä sitä pois meidän suvusta.
Niin tulin minä vävyksi vanhaan hämäläistaloon, kuten ennen minua kolmikymmenvuotisen sodan ja Isonvihan aikanakin oli tapahtunut, jotta talo säilyisi samoilla omistajilla sukupolvesta sukupolveen. Ellassa taas asui silminnähtävästi noiden tarmokasten entisajan naisten henki.
– Täti ja Kustaa muuttavat kai sitten talveksi meidän luoksemme Helsinkiin asumaan, sanoin illan kuluessa vanhuksille.
He katselivat toisiaan.
– Ei taida tulla siitä mitään, sanoi Amalia-täti. – Minä ainakin jään tänne lapsuudenkotini rauhaan.
– Toistaiseksi jään minäkin tänne. Olemmehan jo tottuneet oloomme. Maanviljelys menee jo oikein hyvin, ja minä olen täällä vähän saanut kunnan rakennustöitäkin johtaakseni. Täällä maaseudulla ihmiset ovat vielä ystävällisiä ja on keskinäistä avunantoa ja yhteishenkeäkin aika paljon.
– Siellä Helsingissä on ainainen huoli ja tappelu, jatkoi Amalia-täti. – Se kaupunki on vain teitä nuoria varten. Te asutte siellä ja me täällä Hämeen sydämessä, se järjestys on paras.
– Tehkää miten haluatte. Tervetulleita olette aina luoksemme Helsinkiin.
– Mutta tänä iltana siirrymme hetkeksi romantiikan maille, puhui Ella. – Pesässä näkyy olevan puita. Aarne, sytytä sinä ne. Kokoa sitten tuolit takan ympärille. Me lämpöjohtopattereiden ihmiset nautimme nyt liesitunnelmasta.
Pesässä leimahti pian tuli, ja mäntypuut alkoivat räiskyä iloisesti. Kuului pihinää ja sihinää. Sitten punertava valo ja lämpö hyväilivät poskiamme. Sammutettuaan valot Ella istui syliini isoon nojatuoliin. Hän nojasi väsyneenä päänsä olkapäähäni ja poskeeni. Silitin hiljaa tytön ruskeita kutreja. Hän sanoi:
– Täällä vanhassa lapsuudenkodissa ja sinun sylissäsi tuntuu taas kerran, kuin huolta ei olisi olemassakaan.
Sitten olimme hiljaa, katselimme räiskyvää liettä, missä hehkuvat hiilet muodostelivat ihmeellisiä satulinnoja, jotka loistivat ja romahtivat, loistivat uudelleen ja romahtivat yhä uudelleen.
Myöskin Kustaa ja Amalia-täti istuivat äänettöminä katsellen lieden loimua ja miettien omia haaveitaan. He elivät nähtävästi muistoissa, me taas tulevaisuuden toiveissa, ja rohkaistaksemme toisiamme me hiljaa puristimme toistemme käsiä, kunnes tuli sammui ja syysilta Hämeenmaassa pimeni yöksi.