[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLumZaCoesygJzaaJfq7RjvLB0mdCU8wwx8F2ozrULlo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2560,"Ystäväni Kleopatrankadun 13:ssa","Pohjanmies, Aarne (oik. Nurmio, Heikki",1887,1947,"2560-pohjanmies-aarne-ystavani-kleopatrankadun-13ssa","2560__Pohjanmies_Aarne__Ystäväni_Kleopatrankadun_13ssa","Romaani nykyhetken Helsingistä","romaani",[],[],"fi",1931,null,29707,188503,true,[],[],[],"Huumorintajuinen romaani sijoittuu 1930-luvun Helsinkiin ja Kleopatrankadulle nousevaan uuteen asuintaloon. Kertomuksessa seurataan päähenkilön ja amerikkalaistuneen rakennusmestarin ystävyyttä sekä kaupunkilaiselämän sattumuksia ja erilaisia helsinkiläisiä seurapiirejä.","Aarne Pohjanmiehen 'Ystäväni Kleopatrankadun 13:ssa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2560. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","YSTÄVÄNI KLEOPATRANKADUN 13:SSA\n\nRomaani nykyhetken Helsingistä\n\n\nKirj.\n\nAARNE POHJANMIES [Heikki Nurmio]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Ystäväni rakennusmestari ja minun nuoruudenmuistoni\n    II. Ystäväni matematiikan lehtori\n   III. Nuoruus ja huimapäisyys\n    IV. \"Sans souci\"-kerhon kokous\n     V. Visiitillä kotona\n    VI. Salaisuus\n   VII. Kannunvalajat kiipelissä\n  VIII. Naisen ohjattavana\n    IX. Mauno Vasaran asevelvollisuus\n     X. Linnanrouva ja trubaduuri prinsessaa vastassa\n    XI. Kutsut kauppaneuvoksettaren luona\n   XII. Rakennus romahtaa\n  XIII. Huutokauppakamarissa\n   XIV. Itsetutkistelua ja sieluntilan selvittelyä\n    XV. Salama kirkkaalta taivaalta\n   XVI. Kohtaus\n  XVII. Puhelin soi\n XVIII. Velka maksetaan\n   XIX. Yllätys\n    XX. Jälleen äitiä tervehtimässä\n   XXI. Vanhuksia katsomassa maalla\n\n\n\n\nI\n\nYSTÄVÄNI RAKENNUSMESTARI JA MINUN NUORUUDENMUISTONI\n\n\n-- How do you do?\n\nOvi oli avautunut ystäväni rakennusmestarin loistolokaaliin. Hän oli\nelänyt aikoinaan Yhdysvalloissa, ja sen jälkeen, vaikka hän jostakin\nsyystä palasikin kotimaahansa, ei mikään muu kuin amerikkalainen ollut\nhänestä enää minkään arvoista.\n\nMinä sain heti ensi keskustelussamme selville tämän heikkouden ja --\nkäytin sitä sittemmin häikäilemättä hyväkseni korostaakseni tarpeen\ntullen arvoani hänen silmissään. Niinpä nytkin.\n\n-- How do you do? huusin jo oven raosta.\n\nMinusta ja rakennusmestarista oli tullut ystävät -- alkujaan\nmolemminpuolisen halveksumisen perusteella.\n\nKerronpa lyhyesti, miten se tapahtui. Eräänä kylmähkönä lokakuun\npäivänä 1900-luvulla sain minä yht'äkkiä vastustamattoman halun\nrikastua lähimmäisteni kustannuksella. Seisoin näet katsellen peilistä\n\"säännöllisiä\" kasvonpiirteitäni.\n\n-- Donnerwetter! ärjäisin. -- Tuon naamataulun takana luulisi olevan\nmuutakin kuin hapantuneita sahajauhoja. Mitähän olisi, jos sinäkin\nhölmö (nyökäytin itselleni) kerran käyttäisit järkeäsi muuhunkin kuin\nunien näkemiseen -- vihdoinkin.\n\nTuumasta toimeen. Kokosin heikot säästöni, vippasin ja lainasin osan\ntarvittavasta alkukapitaalista ja ostin kuin ostinkin itselleni\n\"häikäisevän edullisen osakkeen\" talosta, josta raivaamaton tontti\nvasta oli olemassa Kleopatrankadun varrella n:o 13:ssa. Olin aluksi\naikonut ostaa vain dubletin, mutta tarkastellessani lähemmin noita\nsuurenmoisen edullisia ehtoja päätin samalla ryntäyksellä ansaita vähän\nenemmän ja kohotin huoneluvun kahteen kamariin ja keittiöön. Kun sitten\nmestari itse vielä kerran selvitti asian ja näytti oikein erikoisesta\nsuosiosta minulle -- hän tahtoi näet, kuten sanansa kuuluivat, saada\npääportaaseen taatusti hienoa väkeä -- mitä ihanimman ja sievimmän\nkulmahuoneiston: kolme huonetta, palvelijanhuone ja keittiö, päätin\nottaa sen. Saisinhan siten kerrankin itselleni oman kodin, soman,\nvarman kompukan maailman kiviläjässä, pienen linnakkeen, jonka aukoista\nsaisin katsella virnistellä turvallisesti pahaa maailmaa. Ja sitten\nottaisin huushollerskan päästäkseni kerrankin taas käsiksi maukkaaseen\nkotiruokaan. Jotta tämä kaikki kävisi mahdolliseksi, oli kaksi huonetta\nvuokrattava \"ulos\" korkeasta hinnasta.\n\nHyvä! Vihdoinkin sitä alkaa minunkin neroni leimahdella. Tämä on\nkäännekohta elämässäni, arvelin.\n\nSittemmin kohosi mahtava seitsenkerroksinen kivirakennus tuolle\ntontille ystäväni rakennusmestarin toimesta. Mutta osake, josta minun\npiti kustannusarvion mukaan maksaa Smk 40,000: --, maksoikin Smk\n140,000: --, ja yhtiövuokra, jonka piti olla 200 mk kuussa, olikin\nloppujen lopuksi 1,200 mk kuussa.\n\nKatsoin näin ollen, että tämä afääri oli todellakin erikoisen loistava,\nmutta ei minulle, vaan ystävälleni rakennusmestarille. Sellaisen miehen\ntuttavuutta ei ole halveksittava ensi näkemältä, ajattelin. \"Mihin\nehtii vielä, jos elää saa.\" Hän on, _sine ira et studio_ -- jollei nyt\njuuri alansa Napoleon, niin ainakin pikku Suvorov.\n\nYstäväni rakennusmestari taas kiintyi minuun sen johdosta, että, kuten\nhän silminnähtävällä ihailulla myöhemmin sanoi, ei kukaan kahdella\njalalla kulkeva olento ollut haukkunut häntä niin perusteellisen\nrepäisevästi ja säkenöivästi kuin minä.\n\nTämän tunnustuksen minä otin suosiollisesti vastaan, sillä näinä\nlaihoina aikoina täytyy ottaa vastaan mitä vain saa.\n\nHalveksumisemme muuttui siten aluksi molemminpuoliseksi varovaisuudeksi\nja sittemmin kunnioitukseksi eräissä tämän sanan monen monista\nmerkitysvivahduksista. Minä ymmärsin, mikä nerokas sika hän oli, ja\nluullakseni hän ymmärsi -- no niin -- mikä sikamainen \"nero\" minä muka\nolin. Ja minä raukka tyydyin siihen. Sillä edellytyksellä tein rauhan.\nVain tämän vaadin loukatun itsetuntoni palsamoimiseksi. Sainpa sitten\nystäväni avulla, Jumalan kiitos, lokaalini jälleen myydyksi. Vain\nyhden, eri sisäänkäytävällä varustetun huoneen säilytin itselleni. Sen\npituinen se satu oli.\n\nOllakseni sentään tyystin totuudenmukainen oli myöskin joskus hiton\nhauska istua ystäväni mahtavassa laiskanlinnassa, toinen polvi\ntoisen päällä, puhallella savupyörylöitä havannasikareista ja kuulla\nrakennusmestarin sanovan leveällä, kerskailevalla äänellään:\n\n-- No mut juoraas nyt taas vähän näist klaseist!\n\nJonkin aikaa myöhemmin samalla pahamaineisella 1900-luvulla saavuin\nkuten jo mainitsin, vaikka lukija tietystikään ei sitä enää muista,\nystäväni rakennusmestarin luo ärjäisten oven suusta:\n\n-- How do you do!\n\n-- How do you do! sain vastaukseksi, enkä muuta vaatinutkaan. Eihän\nyleensäkään ole sopivaa tämmöisissä tapauksissa esitellä mitään\nvaatimuksia. Englantilaiselle sellainen ei juolahda mieleenkään,\nkuulemma. Annapas että joku tyhmeliini todella alkaisi perinpohjin\nruinailla kurjaa vointiaan tuon kysymyksen johdosta!\n\nEi kiitos! Sitä emme tarkoita. Jos me nykyajan sivistyneet ihmiset\nkysymme lähimmäiseltämme mitä makein osanoton hymy huulillamme, kuinka\nhän voi, tarkoittaa tämä kysymys ennen kaikkea, että me hinnalla\nmillään emme halua kuulla, miten hän voi. Kaukana siitä. Tuo kysymys\nsanoo vain: Pidä nyt suusi kiinni, niin saat mennä!\n\nYstäväni rakennusmestari kutsui minut sisälle. Engelskani sai\nhänet heti vireeseen, ja hän juuri oli minulle opettanut, miten\nenglantilaiset vastaavat tervehdykseen. Hän oli peräti hyvillään siitä,\nettä oli yleensä voinut opettaa minulle, koulunkäyneelle, jotakin ja\nvieläpä tavattoman tärkeää. Ja sen minä tiesin.\n\nIstuuduin nojatuoliin tavalliselle paikalleni ja otin niin velton ja\nmukavan asennon, että roomalainen maaherra Persiassa olisi sen nähtyään\npakahtunut kateudesta -- hehän sivumennen sanoen lepäilevät nykyisin\njo hampaat mullassa --, sytytin havannan tunnetulla taidollani,\nsillä osasin kyllä nauttia vieraista sikareista, ja odotin ystäväni\nrakennusmestarin sanoja:\n\n-- Juoraas nyt sit näist klaseist!\n\nSilloin soi ovikello. Loin vaivautuneen silmäyksen porstuaan päin.\nSiellä vilahti jo Mantan pystynenä ilmapiiriä nuuskimassa, ovi aukeni,\nja eteiseen työntyi eliö, jonka koko olemuksesta loisti vaatimattomuus,\n-- sikäli kuin tuollainen ominaisuus nyt voi loistaa muualla kuin\nauringon hymyillessä nukattoman takin ja housujen takamukseen. Mutta\ntulijan koko käytös, tarkoitan, oli kuin sanoihin pukematta jäänyt\nanteeksipyyntö siitä, että hän yleensä oli olemassa.\n\nTämän kaiken näimme selvästi avatusta ovesta.\n\nManta tuli sisälle ja iskien meille ymmärtävästi silmää sanoi:\n\n-- Tohtori Tunneheimo pyytää saada tavata herra rakennusmestaria.\n\nLoimme hämmästyneet katseet toisiimme.\n\nMitä helkkaria. Tohtori -- tohtori, ja uskaltaa tulla herra\nrakennusmestarin loistolokaaliin! Ne ovat nykyään niin sietämättömän\ntunkeilevia. Se on tietenkin jokin avustusanomus.\n\n-- No Manta sanoo sille, että tulkoon nyt sisälle, vaikka mun aikani\nonkin niin helkkarin ylösotettu.\n\nTohtori astui hiljaa sisään kaikkien noiden komeiden huonekalujen ja\ntaidekokoelmain keskelle. Ne silminnähtävästi kiihdyttivät häntä.\n\n-- Su-suokaa a-anteeksi, olivat hänen ensi sanansa -- luonnollisesti.\n\nYstäväni rakennusmestari lämpeni tästä tiedemiehen vaatimattomuudesta.\n\n-- O-olen tohtori Tunneheimo. Onko minulla kunnia puhutella herra\nrakennusmestari Taltta-Vasaraa?\n\n-- Jaa minä olen!\n\n-- Kiitos! Saisinko tuota hetken eräällä asialla kuluttaa herra\nrakennusmestarin kallista aikaa.\n\n-- Noo, miks'ei -- tuota istukaa. Olkaa hyvä ja istukaa ja puhukaa\nvain asianne noin -- tuota suoraan ja jyrysti. Ei tässä mitään... sen\nenempää... kaikesta huolimatta.\n\nKatselin kiitollisin silmin ystävääni rakennusmestaria.\n\n-- Tuolla pakanalla taitaa olla ehkä jotakin muutakin lämmintä\nliiviensä alla kuin viinaa, ajattelin.\n\nTohtori istuutui varovasti. Hän silitti laiskanlinnan karmia ensin\nvähän neuvottomana, mutta sitten hän alkoi puhua rauhallisesti ja\nihailtavan pyöristetyin lausein, akateemiseen tapaan.\n\nKun hän oli puoli tuntia puhunut ihmeellisistä aatteista ja utopioista\nja heikon ihmisen mahdollisuuksista toimia ikuisen oikeuden, kansojen\nveljeyden ja muun sen semmoisen palveluksessa, pääsimme vihdoin\nselville siitä ainoasta, mikä tuossa esityksessä oli asiallista,\n-- että puuttui määrätty summa rahaa -- peruskiven laskemistyössä\n-- miten se nyt oli -- sille rakennukselle, joka kohottaisi\nihmiskunnan lopullisen onnellisuuden osakeyhtiöön ja että ystävälleni\nrakennusmestarille tarjoutui ainoalaatuinen tilaisuus tehdä nimensä\nkuolemattomaksi lahjoittamalla selostettuun tarkoitukseen jokin sopiva\nsumma.\n\n-- Tjaa, tjaa, tjaa! päivitteli ystäväni kiemurrellen nojatuolissaan,\nja hänen pyöreä, muhea naamansa sai kovin kaihoisan ilmeen. Hän\nnaputteli paksuilla sormillaan hermostuneena pöydän laitaan, ja koko\nhänen ruumistaan peitti kylmä hiki.\n\n-- Mi-minä... tuota... ymmärrän täydelleen tämän... tuota...\nhiton jalon aatteen... ja epäilemättä (hän painosti joka sanaa ja\nvahvistukseksi aina nyökäytti koko eturuumillaan, huolekas ryppyryhmä\nmatalalla otsallaan)... kuinka minä sanoisin... on suorastaan\nsuurenmoista, että... tuota... sivistyspyrintöjä ja kaikenlaista\nkansanvalistusta harjoitetaan ja... joo, joo!\n\nHän katseli minua kuin apua anoen.\n\nMutta minä kellitin kylmänä nojatuolissani, puhalsin hurjan savupilven\nilmoille ja erään mitä onnistuneimman savurenkaan lävitse loin häneen\nlasimaisen katseen sanoen:\n\n-- Olet oikeassa, veli pyhä!\n\nYstäväni rakennusmestarin ilme tuli paheksuvaksi. Siitä kuvastui muun\nmuassa tunnettu sananlasku:\n\n\"Hädässä ystävä tutaan!\"\n\nKun odotettua apua ei tullut, loi hän taas katseensa tohtoriin, joka\nluuli hetken soveliaaksi sanoa vielä pari sanaa asiansa valaisemiseksi.\n\n-- Niin, sikäli kuin me emme ajattele yksinomaan pelkkiä egoistisia\npyrkimyksiämme, vaan meissä herää tuo ihana harrastus koko ihmiskunnan\nonnellisemman tulevaisuuden luomiseen, ja mikäli meillä toiselta puolen\non vielä käytännöllistäkin älyä sekä aineellisia lisämahdollisuuksia\ntodellistuttaa ideamme ja siten saattaa abstraktiset ajattelumme\ntulokset myöskin konkreettisen todellisuuden kallisarvoiseen\nmuotoon, on viimeksimainitullakin luonnollisesti oleva sijansa sen\nkehittyneemmän elämänmuodon synnyttämisessä, mihin kohoava kulttuuri\nkerran ylevän järjen ja lämpimän tunteen luomien osviittojen mukaisesti\non johtava kehityksemme.\n\nTohtori arveli nyt lausuneensa ajatuksensa niin perin selvästi, että\nhänen edessään rauhattomasti liikehtivän materiakasankin piti se jo\nvihdoin älytä.\n\nJa rakennusmestari älysikin asian, ei hän mikään tyhmä mies ollut.\nMutta juuri sen vuoksi hän kiemurteli tuolillaan. Tuska ja kitsaus\npuistattivat hänen ruumistaan.\n\n-- Juu, juu. Kyllä minä ymmärrän tämän suuren ja ylevän ja tavattoman\njalon aatteen ja että sen puolesta... tuota... kannattaa elää! -- Hän\noikein huudahti nuo loppusanat kuin luullen nyt keksineensä jotakin\ntodella nerokasta.\n\n-- Kannattaa elää! hän huudahti, mutta samassa näin hänen naamallaan\nselvästi kieron ajatuksen:\n\n-- Kenen kannattaa ja kenen ei kannata!\n\nSitten taas alhaisemmat vaistot saivat hänet valtaansa, ja afäärimiehen\nnotkeudella hän yritti luikerrella satimesta.\n\n-- Aivan oikein, hän sanoi päättävästi, -- mutta asialla on\nvaikeutensa. Katsokaas nyt herra tohtori. Aika on kireä, raha tiukassa.\nAmerikka kiristää Europpaa. Kaikki maksaa sikamaisesti. Verot\nköyhälistön verta juo, niin sanoaksemme ja... tjaa. Ei tässä ole helppo\nkenelläkään. Näettehän sen itse!\n\nNäkihän tohtori sen ja hymyili ihmeellistä, kirkasta hymyä.\n\nNuo kasvot olen nähnyt ennenkin, ajattelin silloin. Tuohan on tuttu\nmies, mutta kuka?\n\n-- Olisikohan ehkä syytä vähän lykätä tuon suuren aatteen lopullista\ntoteuttamista, kunnes kireä raha-aika helpottaa, sillä peijakas\nsoikoon, kyllä sen joskus täytyy helpottaa. Olen minä nähnyt tällaisia\npahoja aikoja ennenkin ja taas niitä seuraavan toisien aikojen, jolloin\nrahaa on niinkuin roskaa, puhui liikemies.\n\nYstäväni loi taas katseensa minuun apua pyytäen. Laskin sikarin\nkädestäni ja kohotin pystyyn kaksi sormea.\n\n-- Smk. 200: -- sanoin.\n\nSehän oli jotakin selvää ja varmaa, jotakin, mihin sai kourin kiinni.\nJa hänen kukkarossaan se merkitsi samaa kuin santakokkare Kivijärven\nrannalla.\n\nHän nousi.\n\n-- Hyvä herra tohtori. Minä olen aina kannattanut jaloja aatteita, ja\nminun sydämeni on aina lämpimästi sykkinyt ihmiskunnan kohoamiselle\nnykyisestä loastaan kohti... tuota kohti... miten saakelissa minä nyt\nsanoisin... kohti tähtimaisemia. No niin. Pääasiahan on, että tässä on\nkaksisataa pesetaa, rahat pöytään, kontant poikaseni. Selväh! Saako\nolla sikareja vai paperosseja? Kyllä molempia on.\n\nTällä välin olin tutkinut tohtorin pitkäkalloisen pään kasvonpiirteitä\ntarkoin ja yht'äkkiä huudahdin hämmästyksestä. Nyt tunsin miehen.\nHänhän oli entinen dosentti, estetiikan dosentti niiltä ajoilta,\njolloin minäkin lueskelin yliopistossa -- estetiikkaa. Oi aikoja,\noi tapoja! Nousin kuin potkaistuna tuoliltani. Lämpenin, rupesin\nhehkumaan, innostuin syystä, jota en ymmärtänyt heti.\n\n-- Kuulkaas, tohtori, olkaahan hyvä ja istukaa vielä. Minähän tunnen\nteidät. Te, tehän luennoitte silloin estetiikkaa. Odottakaapas, mitäs\nte taas puhuittekaan. Haa, te luennoitte Heinen \"Pohjanmeren lauluista\".\n\nEn tiedä, mikä hitto minulle nyt tuli. Mistä tämä tunteellisuus!\nMinunhan silmiini pyrki kyyneliä. No johan nyt.\n\n-- Jaha, jaha, todellakin te muistatte sen, sammalsi tohtori. --\nMinulla oli, ystäväni, silloin paljon kuulijoita. Niin, aika oli\nsilloin niin toisenlainen kuin nykyisin ja... enemmän henkisiä\nharrastuksia.\n\n-- Teillä oli tupa täynnä kuulijoita ja te luennoitte ihanasti.\n\n-- E-e-enhän minä, esteli tohtori. -- Mitäpä minun luennoistani. Ne\nolivat vähäpätöisiä, mutta katsokaas, aihe oli niin suurenmoinen.\n\n-- Oli siinä teidänkin ansiotanne, väitin vastaan. -- Se oli nähkääs\nkuin kottaraisen laulu. Se koski kuulijan sydämeen.\n\nMuistojen valtaamana tempasin lompakkoni esille antaakseni roponi\nminäkin siihen suureen, ihanteelliseen yritykseen, mistä tohtori äsken\noli puhunut.\n\nLompakko oli tyhjä.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Mitä tämä on?\n\nMutta tohtori nousi ja taputti minua ystävällisesti olalle. -- Ei\ntarvita enää. Luulen, että alamme jo tulla toimeen. Kiitän teitä ja\nkiitän vielä kerran suurta valistunutta avustajaamme ja mesenaattiamme,\nherra rakennusmestaria.\n\n-- Hyvästi, hyvästi, ja onnea jalolle yrityksellenne.\n\nTohtori peräytyi tehden pari hienoa kumarrusta. Sulkeutuvan oven takaa\nkuulimme siellä odottaneen Mantan kriitillisen, omahyväisen rykäisyn.\n\nRakennusmestari ihan loisti ilosta ja ylpeydestä. Hänellä oli ollut\ntilaisuus tehdä kerrankin taas hyvä työ -- halvalla, ja nyt hän puhkui\nja kehui itseään lyöden kantapäitään yhteen innoissaan.\n\nMutta minä istuin ääneti ja levottomana nojatuolissani. Sytytin uuden\nhavannan, imaisin pitkän savun ja siristin silmiäni miettien --\nmiettien.\n\nMuistot nuoruuteni päiviltä syttyivät taas eloon, kaihomieliset ja\nsuloiset muistot.\n\n-- No juoraas nyt sit näist klaseist kans, pauhasi ystäväni\nrakennusmestari.\n\nMutta minun ihoani pisteli. Muistelin huonettani. Olisivatkohan siellä\nkirjahyllyn nurkassa vielä tallella nuo Heinen \"Laulujen kirja\" ja\n\"Pohjanmeren laulut\". Minäpä käyn katsomassa.\n\nSyöksyin ällistyneen ystäväni ohi ovesta ulos, haukaten ilmaa. Onneksi\noli pienen huoneeni ikkuna auki. Tähtikirkkaasta illasta lehahti kylmiä\nilmavirtoja kuumille poskilleni.\n\nLöysin \"Heinen\", sytytin lampun ja aloin lukea huumaantuvin mielin:\n\n    \"Ihr Lieder! Ihr meine guten Lieder!\n    Auf, auf! und Wappnet euch!\n    Lasst die Trompeten klingen\n    Und hebt mir auf den Schild\n    Dies junge Mädohen,\n    Das jetzt mein ganzes Herz\n    Beherrschen soll, als Königin!\n    Heil dir! du junge Königin!\"\n\n\n\n\nII\n\nYSTÄVÄNI MATEMATIIKAN LEHTORI\n\n\nMeillä oli tapana kokoontua ystävämme rakennusmestarin luona\nkeskiviikkoiltaisin, ystävälläni matematiikan lehtorilla ja minulla.\nIltaseuraamme tipahti silloin tällöin vaihdellen useita muitakin\nherrasmiehiä mitä erilaisimmista yhteiskunnallisista piireistä, mutta\nme kaksi olimme kerhon vakinainen henkilökunta.\n\nYstäväni matematiikan lehtori oli perin sielukkailla ja älykkäillä\nkasvonpiirteillä varustettu herra. Absoluuttinen kaljupäisyys vain\nlisäsi ulkonäön terävyyttä, varsinkin kun otsan kohoumat ja pääkallon\nkukkulat pääsivät täten peittämättöminä luontaisiin oikeuksiinsa.\n\n-- Mitä on tukka ihmisen päässä -- oi turhuuksien turhuus! -- Se\noli ystäväni tunnuslause. Siihen lisäsi ystäväni rakennusmestari\nlohdutellen:\n\n-- Vanha sananparsi sanoo: \"Viisaan miehen tukka lähtee järjen tieltä\npois, mutta aasin harmaantuu paikalleen.\"\n\nJa katsellen ystäväni vaalenevia ohimokarvoja minä lausuin\nosaaottavasti:\n\n-- Sinäpä sen sanoit.\n\nTämä absoluuttinen ruumiillinen kaljupäisyys ei estänyt ystävääni\nkuitenkaan monta kertaa hänen kuunnellessaan rakennusmestarin mahtavia\nkerskailuja käytännöllisen työn ylemmyydestä \"tieteen ja muun\nhumpuukin\" rinnalla huudahtamasta:\n\n-- Älä jatka enää. Hiukset nousevat pystyyn, kenellä sellaisia\nvanhanaikuisia koristuksia on, tuollaista logiikkaa kuullessamme.\n\n-- Eivät ainakaan sinun hiuksesi, täräytti rakennusmestari.\n\n-- Eipä tietenkään, puhui ystäväni rauhallisena. -- Ja sinähän taas\nolet pitänyt arvokkaampana henkistä kaljupäisyyttä, joka harvoin\nesiintyy yhdessä ruumiillisen kanssa.\n\n-- He, he, sanoi ystäväni rakennusmestari. -- Vaikka sanoitkin\nilkeästi, osoittaa todistelusi, että henki ja aine sittenkin...\n\n-- Mitä sittenkin?\n\n-- Että henki ja aine ovat... tuota yhtä maata kuin maalarin housut. Ne\novat vuorovaikutuksessa aina keskenään.\n\n-- Äläpäs, tuon sinä sanoit vahingossa, väitin.\n\nMutta ystäväni rakennusmestari oli nyt lämmennyt. Vai henkisesti\nkaljupääkö oli hän, joka oli pystyttänyt puolet tästä mahtavasta\nkaupunginosasta, jonka rapatut tiilimuurit siroine ikkunariveineen\nsyysillan haikeassa valossa kuvastuivat katseillemme avatusta\nikkunalasista. Nyt hän oli taistelutuulella.\n\n-- Hedelmättömät teoreetikot, hän huudahti, -- mitä me niillä\nteemme, mitä hittoa meidän köyhän maamme kannattaa ylläpitää\nlaitoksia, joissa homehtuneet professorit harjoittavat niinsanottua\ntiedettä, josta käytännölliselle elämälle ei ole hyötyä tuon\ntaivaallista. Piru vieköön, he keksivät teorioja ja hypoteeseja,\nja jokaisesta hypoteesista johtuu sata uutta hypoteesia. Emme me\npelkillä hypoteeseilla saa mitään rakennetuksi. Mutta annapas olla,\ntuleepa tuolta tuimakatseinen käytännön mies, kädessään taltta ja\nvasara, työn pyhät tunnusmerkit. Nyt alkaa jyskää ja säkenöidä.\nHöyryhevot kirmaisevat halki vuorten, yli virtojen, tehtaat savuavat,\nkoneet myllertävät ja maat ja mannut ja kokonaiset kaupunginosat\nkohoavat asuntoja, joissa ihminen asuu kuin ruhtinas, vesijohtojen,\nlämpölaitteiden ja kaikenlaatuisten nykyajan mukavuuksien palvelemana.\nSe on käytännön miehen ylistyslaulua se!\n\nYstäväni katsahti alta kulmain matematiikan lehtoriin, joka istui syvät\nrypyt otsallaan, miettien sohvannurkassaan.\n\n-- Ja kun nuo tiedemiehet joskus karistavat kirjojen pölyt harteiltaan,\nharjaavat ponsuurinsa ja astuvat ulos kaduille kirkkaaseen\nauringonpaisteeseen, työn ja toiminnan meluun, näkevät he ihmeekseen\nmaailman muuttuneen uudeksi. Luomistyö on jatkunut käytännön miesten\ntoimesta, mutta nuo kaljupäät (tässä hän taas vilkaisi ystävääni\nlehtoriin) viisaustieteen professorit eivät osaa enää kulkea kadun\npoikki joutumatta auton alle, niin elämälle vieraiksi ja saamattomiksi\nhe ovat kehittyneet, sikäli kuin sitä nyt kehitykseksi voidaan sanoa.\n\nYstäväni lehtori vaipui ääneti yhä syvemmälle sohvan uumeniin. En\ntiedä, kuuliko hän mitään. Hän näytti olevan omissa ajatuksissaan.\nAioin herättää hänet, mutta silloin alkoi isäntämme taas puhua. Hän\nhehkui työn pyhää intoa ja nyt hän päätti lopullisesti nujertaa koko\ntieteellisen maailman. Hän iski käytännön miehen voimavasaralla.\n\nTemmaten käteensä radion kovaäänisen hän huudahti:\n\n-- Katso tätä, tiedemies! Tällaisia me valmistelemme tuhansia\npäivittäin, näitä tekniikan ihmesaavutuksia. Avaruudesta, ilmasta me\nvangitsemme äänet, ja kuule, miten ne soivat ihanasti.\n\nHän väänsi nappuloita. Radio alkoi toimia. Orkesterin sävelet täyttivät\nsavuisen huoneemme.\n\n-- Tämä on Wienistä, lausui ystäväni rakennusmestari. -- Matkat ja\netäisyydet ovat meille voitettu kanta. Kaikki ihana, mitä ihmisnero on\nkeksinyt, on nyt tehty yhteisomaisuudeksi koko ihmiskunnalle meidän\nkäytännönmiesten toimesta. Ja missä olikaan siihen aikaan teidän\nteorianne, teidän muka tieteellinen työskentelynne? Hahaa! Niiden\nedustajat olivat sillä aikaa keksineet vain -- kaljupäisyyden. Hahahaa!\n\n-- Onpa sillä mielikuvitusta, tuolla käytännön esitaistelijallakin,\nmietin ja katselin uteliaana sohvan kulmaan käpertynyttä matemaatikkoa.\nMutta nyt hänen kasvonsa saivat eloa, silmät välähtivät. Kuin ammuttuna\nhän hyppäsi pystyyn.\n\n-- Radio, haa! Sinäpä sen sanoit, rakennusmestari, sinä mainitsit\nradion!\n\n-- Mainitsinpa tietenkin, vakuutteli isäntämme ylpeänä. -- Se laitos\non tässä. Ota käteesi ja pitele sitä, jos epäilet. Se on nyt näet sitä\nelämän aineellista todellisuutta.\n\n-- Tiedätkö, miten radio toimii? huudahti matemaatikko osoittaen\nkonetta laihalla, luisevalla etusormellaan. -- Tiedätkö, mihin\nilmiöihin sen keksintö perustuu?\n\nYstäväni rakennusmestari levitti kätensä.\n\n-- Annahan kuulua, kuunneltakoon toistakin puolta, lisäsi hän\nitsetietoisena.\n\nYstäväni matematiikan lehtori alkoi puhua. Hän katseli terävin, palavin\nsilmin isäntäämme aivan kuin aikoen tunkeutua luihin ja ytimiin.\n\n-- Minä sanon sinulle erään totuuden. Nykyinen radio on kokonaan tulos\nmatemaattisesta ajattelutyöstä. Aikanaan toimi Edinburghin yliopistossa\nskotlantilainen professori Maxwell, joka sähköilmiöitä koskevien\nmatemaattisten tutkimustensa nojalla oli tullut siihen tulokseen, että\ntäytyy olla olemassa n.s. sähkömagneettiset aallot, joita siihen aikaan\ntiede ei vielä laisinkaan tuntenut. Vuoden 1865 seuduilla hän laati\nasiasta oman teoriansa, joka tunnetaan Maxwellin teorian nimellä, mutta\njota kuitenkaan tuona aikana ei hyväksytty, eikä Maxwellkaan voinut\nkokeellisesti todistaa sähkömagneettisten aaltojen olemassaoloa. Mutta\nsen taas suoritti saksalainen professori Herz. Tehdessään parikymmentä\nvuotta myöhemmin eräitä fysikaalisia kokeita hän havaitsi ilmiöitä,\njoita ei voitu selittää silloin hyväksyttyjen sähköoppia koskevien\nteoriain nojalla.\n\n-- Millaisia ilmiöitä ne olivat?\n\n-- Jaa, sanokaamme: Hän teki työtä suuressa yliopiston laboratoriossa\nja havaitsi sähköilmiöitä, jotka eivät olleet suoranaisessa yhteydessä\nhänen kojeittensa kanssa. Kun ilmiöt yhä toistuivat, alkoi hän tutkia\nniitä, tehdä kokeita, piirrellä kuvioita. Nyt hän muisti Maxwellin\nteorian ja koetti saada sen avulla selvitystä asiaan. Kävikin ilmi,\nettä mainittu teoria antoi ilmiöille täyden selvityksen. Herz löysi ja\ntotesi silloin n.s. sähkömagneettiset aallot, joiden olemassaolon jo\nMaxwell oli matemaattisten tutkimusten nojalla ajatellut.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Näiden aaltojen avulla toimii nykyinen langaton lennätin ja\nm.m. radioaparaatti. Kun asia näin oli keksitty, silloin astuivat\nnäyttämölle käytännön miehet ja valmistivat tarvittavat koneet.\nYmmärrätkö nyt?\n\nYstäväni rakennusmestari haukkoi ilmaa.\n\n-- Jaa, jaa, tuota... niinkö... että!\n\n-- Sepä vasta juttu oli, sanoin ja tartuin lasiin.\n\n-- Malja tieteen ja käytännön yhteistyölle.\n\nTyhjensimme maljan juhlallisen hiljaisuuden vallitessa ja katselimme\nulos ikkunasta, missä auringon viimeiset säteet värähtelivät\nkatoilla ja kiviseinillä punaten koko länsipuolen allamme kohisevaa\nsuurkaupunkia, reklaamivalojen hukkuessa vielä hetkeksi kirkkaaseen\npäivänsäteiden tihusateeseen.\n\n\n\n\nIII\n\nNUORUUS JA HUIMAPÄISYYS\n\n\nOli kirkas ja päivänpaisteinen syyssunnuntai. Kello 7:stä alkaen olin\npuskenut töitä muistamatta edes, missä käskyssä käskettiin pyhittää\nlepopäivä. Mutta sitten vilkautti päivänsäde niin veikeästi suoraan\nsilmäterääni, että nousin pystyyn pöydän äärestä, avasin ikkunan ja\nkatsoin, miltä katu näytti pyhäaamuna.\n\nHiukan kosteina siellä kimaltelivat asfalttikäytävät, ja kivimuurit\npunertivat. Vastapäisen talon ylimmän kerroksen ikkunat säihkyivät kuin\nkultasateessa. Eräässä vilahti mustatukkainen nainen, ja valkoinen\nkäsivarsi avasi ikkunan kadoten taas verhojen taa. Kadun kulmassa\nseisoi nuori mies hyräillen jotakin foxtrottia. Kolme neitoa kulki\nripein askelin ikkunani ohi. Joustavat vartalot keinahtelivat tuskin\nhuomattavasti, ja kolmen siron sääriparin tahti hurmasi silmää.\n\n-- Hitto vieköön, olenko minä jo täydellinen kone? mietin. -- Olenko\nluotu vangiksi tähän kivierämaahan, elinkautiseksi sammaltuvaksi\nkääkkänäksi, elämän vangiksi, orjantyön ainaiseksi raatajaksi, vai onko\nsuonissani vielä jäljellä punaista verta ja jänteissä voimaa? -- Päätin\nkarata ulos Luojan avaraan maailmaan.\n\nTempasin eteisen naulasta hatun päähäni, kiskaisin palttoon\nniskoihini ja syöksyin hissiin. Viidennen kerroksen kohdalla muistin,\nettä tuossahan elelee säihkyvillä parkettilattioillaan ystäväni\nrakennusmestari. Kävisinköhän vierittämässä ukon vuoteestaan\naamukävelylle.\n\nSamassa olin ensi kerroksessa. Uusi painallus nappiin ja taas ylöspäin.\nSitten soitin ovikelloa. Pitkän ajan kuluttua kuului oven takaa Mantan\nylimielinen rykäisy.\n\n-- Kuka siellä? kysyi hapan ääni.\n\n-- Nokikolari, ja lain nimessä avatkaa sekunnin kuluessa!\n\nManta avasi ja huudahti hämmästyksestä.\n\n-- Mikäs nokikolari tämä on, maisterihan sieltä tulee!\n\n-- Tulenko sopimattomaan aikaan, koska Manta on niin varovainen, että\njo oven takaa kyselee, kuka tulija on?\n\n-- Kyllä, maisteri tuli ihan sopimattomaan aikaan. Tässä talossa on nyt\nkova mökä.\n\n-- Mökä, mikä sellainen elävä on?\n\n-- No mökä, mökä! Eikö maisteri tiedä, mikä mökä on. Koko talo\nmotkottaa toisilleen.\n\n-- Puhukaa nyt kerrankin selvää suomea. Mitä ne nyt sitten motkottavat?\n\n-- No sille Ellalle ja sille karetille. Nätti poika kovasti muuten.\nOikein hellan tutti, mutta ei ole rahaa, ja eihän sellaisella miehellä\nnykyaikana mitään tee, jolla ei ole rahaa.\n\n-- Manta, lausuin nyt uhkaavalla äänellä. -- Jollei Manta nyt sano\nselvästi, mikä hiton mökä tässä talossa on, niin minä en näitä ovia\naukaise enää milloikaan.\n\nMutta Manta ei ehtinyt aloittaakaan esitelmäänsä, sillä jopa aukeni\novi, ja ystäväni rakennusmestari tuli eteiseen.\n\n-- Kuulinko minä oikein? Sinäkö se olet? Tule sisälle.\n\n-- Teillä kuuluu olevan jokin mökä talossa. En minä tule.\n\n-- Vielä mitä. Mökötettyhän tässä on koko aamu. Tule mukaan vain. Sinun\nneuvosi, sanoisinko puolueettoman, älykkään ja kunniallisen miehen\nneuvo on nyt kullan arvoinen.\n\n-- Toivoisin, että sanoissasi olisi edes pisaran verran perää.\n\nRiisuin palttoon yltäni, korjasin takkini asentoa, oikaisin kauluksen,\npyyhkäisin ohimotukkaa ja astuin saliin.\n\nSiellä oli suuri seura koolla. Näytti olevan sukukokous. Koko\nrakennusmestarin perhe oli läsnä. Sitten istui kaksi pönäkkää tätiä\nBiedermaier-sohvalla. Toinen niistä oli kauppaneuvos Leskelän\nylpeä ja rikas rouva, joka ei juuri köyhiä ihmisiä nähnytkään, ja\ntoinen täti oli talonomistaja Ilmolan rouva. Kauppias oli saapunut\nhänkin kokoukseen, mutta talonomistaja oli kuulemma väittänyt,\nettä \"rakennusmestarin kakarain naimiskaupat eivät häiritse hänen\nilmapiiriään\".\n\nPäivää sanoessani huomasin liikkuvani keskellä jäistä tunnelmaa. Se\nsaattoi minut vahingoniloiselle tuulelle: Ahaa, taitaapa kiikastaa\nporvarinrouvia. Lisää löylyä vain!\n\nMutta mielialani muuttui, kun tulin talon Ella-tyttären kohdalle.\nHuomasin hänen pyyhkäisevän kyyneliä, ja hänen vieressään istui oikein\nhauskan näköinen nuori kadetti kasvot liikutuksesta kalpeina.\n\nAloin ymmärtää, mitä asioita kysymys koski. Nuoret olivat rakastuneet\ntoisiinsa ja nähtävästi aikoivat julkaista kihlauksensa, ja nyt oli\nsuku koolla harkitsemassa tapausta, arvioimassa mahdollisuuksia.\n\n-- No mutta Ella, sanokaahan toki päivää. Ettehän vain ole vuodattanut\nkrokotiilin kyyneliä.\n\n-- Me... olem-me ki-ki-kihloissa! huudahti Ella nyyhkyttäen.\n\n-- Kihloissa? Vai niin. Kun minä muinoin olin kihloissa, nauroin minä,\nmorsiameni hymyili, harakat nauroivat ja koko maailma nauroi niiden\nmukana. Ja te, Ella, itkette. Olettepas te uudenaikaisia. Sallikaa\nminun kuitenkin puristaa pientä suloista kättänne ja toivottaa teille\nonnea kaikesta sydämestäni. Vieläpä onnittelen teitä, olette näet\nlöytänyt hauskan näköisen sulhasen.\n\nSalin perältä kuului käheä rykäisy. Tuli synkkä hiljaisuus.\n\n-- Nyt alkaa ukonilma, arvelin.\n\nEikä sitä kauan tarvinnut odottaakaan.\n\nKauppaneuvoksetar loi minuun leimuavan katseen, keikautti niskaansa ja\notti niin jäykän asennon, että puujumalat Piikkiön kirkossa olisivat\nsäikähtäneet.\n\n-- Onko maisterikin ihka järjetön! Pitäisi sitä nyt vähän ihmisen\najatella mitä puhuu, kun kahden nuoren onni on kysymyksessä. Eihän\ntämä ole mikään Ellalle sopiva naimakauppa tämä. Millä yksi vänrikki\nelättää vaimonsa suomenmarkan 1,750 palkalla? Tämähän on ihan siunattua\nhulluutta. Kuinka maisteri voi ajatella ja puhua noin kevytmielisesti.\nMillä tämä vänrikki vaatettaa rouvansa, mitä he aikovat syödä ja\nmissä he aikovat asua, siitä en ainakaan minä ole saanut vielä mitään\ntyydyttävää selvitystä.\n\n-- Näitä moninaisia kysymyksiä en ole minäkään harkinnut, eikä minun\nasiani ole niitä arvostellakaan. Minä vain onnittelen Ella-neitiä hänen\nkihlauksensa johdosta.\n\n-- Liian aikaista! sähisi kauppaneuvoksetar. -- Eivät he vielä ole\nkihloissa eivätkä menekään.\n\n-- Kyllä, olemmehan me, Reino ja minä, selvästi kihloissa, vaikkapa\nvain salakihloissa, väitti Ella.\n\n-- Päh, roskaa, puhisi kauppaneuvoksetar.\n\nEllan äiti katsoi nyt välttämättömäksi lausua pienen selvityksen\nasialle.\n\n-- Nähkääs asia on niin, että mitään henkilökohtaista ei minulla ole\ntätä kadetti Peltosta vastaan. Kysymys on vain heidän toimeentulostaan.\n\n-- Minusta se ei ole kysymys eikä mikään, vastasi kadetti. -- Reilulla\ntyöllä luulen ihmisen aina tulevan toimeen.\n\n-- Luuletteko todella tuhannella seitsemälläsadalla saavanne edes\nvatsanne täyteen kerran viikossa? kysyi kauppaneuvoksetar.\n\n-- Onhan armeijassa ylenemismahdollisuudetkin, ja palkka paranee\nsilloin.\n\n-- Ja minä otan paikan, huudahti Ella.\n\n-- Paikanko sinä? Mitä sinä sitten pystyt tekemään? Ja luuletko, että\non niin hulluja ihmisiä, jotka maksavat sinulle palkkaa? puhui taas\nkauppaneuvoksetar.\n\nElla suuttui ja vastasi jyleällä äänellä:\n\n-- Minä otan Reinon ja minä otan paikan, eikä koko maailmassa ole\nketään, joka voi sitä estää. Minähän luen par'aikaa lääketiedettä\nyliopistossa.\n\nSyntyi taas synkkä äänettömyys, sillä jokainen tunsi, että Ellalle ei\nmahdeta mitään, ellei häntä saada vakuutetuksi ja taivutetuksi, ellei\nhäntä saada ymmärtämään rikkaan porvarillisen elämän lukemattomia\nviehättävyyksiä: työttömyyttä, ylensyömistä ja -juomista, omalla\nautolla huviajelulla liikkumista, komeita kalliita pukuja, kultaa,\nhopeaa, kristallia sekä kaikkea muuta maallista hyvää. Tosin sellainen\nhekkuma oli omistettavissa vain jonkin elähtäneen vanhemmanpuoleisen\ngulashin rinnalla ja aviopuolisona. Rakkaus ja nuoruus oli uhrattava.\nKadetti oli lähetettävä käpälämäkeen, -- samoin koko Suomen nuori\narmeija.\n\n-- Minkätähden te, Ella-neiti, oikein haluatte mennä naimisiin tämän\nkadetin kanssa? kysäisin minäkin jo epätoivoisena ajatellessani kahden\nterveen nuoren synkkää tulevaisuutta.\n\n-- Minä rakastan häntä enkä välitä kenestäkään muusta. Kyllä me aina\ntoimeen tulemme, ei meistä kenenkään tarvitse huolehtia. Kymmenen\nvuoden kuluttua voin sitäpaitsi olla lääkäri, jos jatkan lukujani.\n\n-- Aiotteko te sitten ruveta työtä tekemään? kysyin hämmästyneenä.\n\n-- Tietysti. Miksi minä en muka voisi työtä tehdä?\n\n-- Te... työtä? Miks'ei, mutta entäs koreat vaatteet, briljantit, hyvät\npäivälliset, teatterit, konsertit, naamiaiset, tanssiaiset ja... ja!\n\n-- Onhan meillä pappa ja näitä rikkaita tätejä. Me käymme heidän\nluonaan visiitillä aina, kun jotain oikein repäisevää tahdotaan.\n\nKauppaneuvoksetar rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Ei ainakaan meillä, näkyi hänen naamastaan. Kadetti nousi.\n\n-- Anteeksi. Minä ehkä saan poistua. Minulla ei ole teille kenellekään\nenää mitään sanomista.\n\n-- Stop! sanoin minä. -- Ei Suomen nuoren armeijan edustajaa sillä\ntavalla päästetä niin rikkaasta talosta.\n\nKäännyin ystäväni rakennusmestarin puoleen ja sanoin:\n\n-- Mikäli minä ymmärrän, on sinulla veikkonen suuri syy kannattaa\nSuomen armeijaa. Ellei se olisi vapauttanut maata vuonna\nyhdeksäntoistasataa... tuota, minä vuonna se nyt tapahtuikaan, ei\nsinulla olisi killinkiä kukkarossa. Hampaat mullassa makaisit Malmilla.\nSinä tietysti tervehdit ilolla komeata vävypoikaasi.\n\n-- Jaa, tuota, minä kylläkin olen edistysmielinen.\n\n-- Valehtelet. Sinä olet rutivanhoillinen. Et vain uskalla sitä\nrehellisesti tunnustaa. Sinä olet taantumuksellinen sielultasi, oikea\nporvari.\n\n-- Kuinka voit lausua noin törkeän syytöksen lähimmäisestäsi?\n\n-- No onko mitään vanhoillisempaa kuin estää ihmisiä valitsemasta\nitse aviopuolisoaan? Sehän on Noakin arkin aikuista holhoustoimintaa\nvanhempien taholta.\n\n-- Anteeksi, tiuskaisi silloin kauppaneuvoksetar. -- Millä oikeudella\nmaisteri oikeastaan sekaantuu tähän kysymykseen? Minä annan palttua\narmeijalle ja koko upseerikunnalle.\n\n-- Sitä palttua kauppaneuvoksetar nähtävästi on säästänyt tähän asti\nvuodesta 1918 saakka, sillä silloin se varmasti jäi antamatta.\n\n-- Vuosi kahdeksantoista, aina vain vuosi kahdeksantoista. Mitä\nsillä on tekemistä Ellan avioliiton kanssa? Puhutaan vain vuodesta\nkahdeksantoista ja vaikkapa armeijastakin, mutta jätetään sitten Ellan\nkihlausasia siksi aikaa rauhaan. Niillä näet ei ole mitään tekemistä\nkeskenään.\n\n-- Jätetään minun puolestani toinen asia hetkeksi sikseen, mutta\npuhutaan nyt sivumennen vaihteen vuoksi pari sanaa vuodesta\nkahdeksantoista. Sisareni pakotti nähkääs minut ottamaan\nmyytäväksi muutamia arpoja invalidien lasten kouluttamista varten.\nKauppaneuvoksetar varmaankin ostaa pari arpaa.\n\n-- Viekää suolle arpanne!\n\n-- Mitäs kauppaneuvoksetar sanoo? Ajatelkaa tarkoitusta. _Invalidien\nlasten kouluttamista varten_.\n\n-- Invalidien, matki kauppaneuvoksetar. -- Mitä niiden kakarat koululla\ntekevät?\n\nKalpenin. Tunsin kylmän hien peittävän koko ruumiini. Katselin\nkauhistuneena edessäni istuvaa punakkaa matamia, jolla koreili kaulassa\nhelmet ja sormissa lukemattomat sormukset ja kivet.\n\nSitten puhuin hänelle aluksi tyynesti, mutta vähitellen tulistuen ja\nlopuksi huutaen:\n\n-- Tiedättekö, kauppaneuvoksetar, että nyt te olette valaissut minulle\nelämää enemmän kuin kukaan muu ihminen kymmenen vuoden kuluessa.\nMeidän aikaamme vaivaa kauhea tauti, se sairastaa, koko kansakuntamme,\nkoko ihmiskunta sairastaa surkeaa tautia, yleistä sydämettömyyttä!\nKuuletteko! _Yleistä sydämettömyyttä!_ Siinä on syy nykyajan ilon,\nonnen ja uskalluksen puutteeseen. Nyt vasta minä ymmärrän tuon\nasian, jota jo kauan olen miettinyt. Te olette aukaissut silmäni,\nrouva kauppaneuvoksetar. Teillä ei ole sydäntä, eikä sitä ole enää\nmuillakaan. Se on kaikilla kivettynyt jokapäiväisessä kiihkeässä\nkilpajuoksussa kullan vilinää kohti. Niin te olette paaduttaneet\nsydämenne kuin Farao muinoin. En voi ymmärtää, miksi Jumala varjeli\nteitä vuonna kahdeksantoista hukkumasta \"Punaiseen mereen\". Ehkä\nhänellä on vielä jäljellä jokin pätsi teitäkin varten.\n\nJoku tarttui lempeästi olkapäähäni, Ellan valkoinen käsi taputti\nposkelleni. Kaunis ääni kuiskasi korvaani:\n\n-- Maisteri, älkää innostuko. Te olette myöskin näemmä vanhanaikuinen.\nEi nykyaikana enää tuolla tavalla innostuta. Tulkaa ajamaan minun\nNashillani! Saatte istua takana, jos olette siivolla. Te olette ollut\ntänään kaikesta huolimatta hyvin kiltti meille.\n\nPyyhin kylmää hikeä otsaltani. Sitten pudistin päätäni irtautuakseni\ntuosta painavasta tunnelmasta.\n\n-- Otetaan isä mukaan, samahan on, onko meitä siellä takana kaksi\nvariksenpelättiä vai yksi, sanoin hymyillen taas Ellalle, sillä hän oli\nolento, jolle täytyi hymyillä pahasisuisimmankin.\n\nHe suostuivat. Kadetti kumarsi läsnäoleville, jotka jäivät\nsaliin huokailemaan, sillä jokainen ymmärsi, että kahden\nnuoren ihmisen rakkaudelle ei kukaan mahda mitään enää\nyhdeksäntoistasataakolmekymmentäluvulla -- ellei siinä itsessään\ntapahdu mitään mullistavaa.\n\nMe jätimme naiset ja astuimme ulos ihanaan päivänpaisteiseen maailmaan.\nIlma oli suurenmoinen, viileä ja kaunis. Ella istui jo ajajan paikalla,\nja auto surisi.\n\n-- Tuollaiset vanhat tädit ovat aina niin hassunkurisia, sanoi kadetti\nhorjumattoman itsetietoisena.\n\nMutta minä, minä olin käynyt perin miettiväiseksi. Samoin ystäväni\nrakennusmestari.\n\nLennättäessämme rajusti pitkin sileää maantietä Porvoota kohden,\nnuoren rakastuneen neidon istuessa ajajan paikalla ja yhtä nuoren\nsotilaspukuisen nuorukaisen nojautuessa hänen olkapäähänsä, minä\najattelin kuitenkin pian taas vapauttavia, iloisia asioita.\n\n-- Oi nuoruus, aina sinä olet yhtä uhkarohkea, laskematon, puhdas ja\nraikas. Voi sinä ihana aika! Jospa minä saisin sinut takaisin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuani kotiini olin vakuutettu siitä, että diplomaattiset suhteeni\nkauppaneuvoksen perheen kauniimpaan sukupuoleen olivat kaiken\ntapahtuneen jälkeen ainiaksi katkenneet. Mutta niin ei käynytkään. Ne\npelasti -- ei kukaan vähempi kuin suuri Juhana Vilhelm Snellman --\ndiplomaattien diplomaatti.\n\nMinulla oli tapana pitää pöydälläni hänen koottuja teoksiaan\nvaikuttaakseni miestuttaviini. Ja aivan hajamielisyydessäni,\najatellessani kaikkea kauheaa mitä olin sanonut kauppaneuvoksettarelle,\notin yhden kirjoista käteeni -- ja avasin sen.\n\nLuin kappaleen, toisenkin, ja sain sattumalta selville Snellmanin\nkäsityksen naisista. Sen mukaan ei koskaan kannata ruveta asiallisesti\nja loogillisesti todistamaan mitään asiaa naisille. Ainoastaan\nsuostuttelemalla ja houkuttelemalla voidaan heidän luonaan saada\njotakin aikaan.\n\nLuettuani tuon ylevän totuuden ponnahdin innoissani pystyyn lattialle\nhuutaen:\n\n-- Oi Snellman, nyt vasta älyän sinun todellisen suuruutesi, sinun\nymmärryksesi syvyyden!\n\nHeti seuraavana päivänä sovellutin luonnollisesti kauppaneuvoksen\nnaisiin uutta periaatetta. Tapasin heidät päiväkävelyllä Aleksilla\nja sen enempää häpeämättä eilistä kommellustani lähestyin heitä\nmessinkihymy huulillani nostaen sirosti lakkiani. Pyysin heiltä\nvähintään tuhat kertaa anteeksi eilistä typerää käytöstäni, jonka\nlupasin parantaakin, ja vakuutin, että he olivat olleet aivan\noikeassa. Asia oli pelkkää hermostuneisuutta minun puoleltani, ja\nsovinnontekijäisiksi pyysin saada kutsua heidät Fazerille.\n\nSiellä pehmitin sulavalla käytöksellä ja ritarillisilla puheillani\nheidät lopullisesti. Meistä tuli hetkeksi hengenheimolaiset, sillä\nkauppaneuvoksetar lahjoitti minulle Smk 500: -- käytettäväksi vapaasti\nhaluamaani tarkoitukseen, oli se sitten mikä tahansa. Pääasia oli,\nettei häntä luultu saituriksi eikä kitsastelijaksi. Pois se!\n\nHän oli valistunut kansalainen, ja kyllä hänellä rahaa oli,\nkauppaneuvoksettarella. Ei sitä tarvinnut säästellä. Ei siinä penneillä\npelattu enää heidän huushollissaan. Jo nyt vieraankin pitäisi se nähdä.\n\nMutta periaatteessa hän, kauppaneuvoksetar, ei tahtonut lahjoittaa\nmitään mihinkään määrättyyn tarkoitukseen. Ehdottomasti ei mihinkään\nsotahulluuteen eikä sankaruuteen, sillä eiväthän kaikki ihmiset\nvoi olla sankareita. Ei myöskään niinsanottuihin aatteisiin, sillä\nkauniilla aatteilla esiintyviä avunpyytäjiä oli niin tavattomasti,\nettä jos heitä rupesi auttamaan, ei koskaan enää saanut olla\nrauhassa. Kauppaneuvoksetar taas tahtoi ennen kaikkea elää rauhassa\nomaa elämäänsä kauniissa kodissaan. Hän ei tahtonut tulla miksikään\nyleiseksi naiseksi.\n\n-- Julkisuuden naiseksi, oikaisin pyyhkäisten liikutettuna nenääni.\n\n-- Aivan niin, jatkoi kauppaneuvoksetar. -- Te näytte ymmärtävän minua.\nMinä annan tämän setelin nyt teille kerta kaikkiaan. Pankaa se mihin\ntahansa. Syökää vaikka pihviä ja ostakaa vaikka kukkia, yhdentekevää.\nMutta mitään määrättyjä aatteita en minä rupea kannattamaan. Sen minä\njätän yleisten naisten tehtäväksi.\n\n-- Julkisuuden naisten, oikaisin taas yhä enemmän liikutettuna\nja vakuutin, että minä jos kukaan tällä hetkellä ymmärsin\nkauppaneuvoksettaren ajatustavan hedelmällisyyden ja samalla\nerikoisuuden. Lahjoituksen otin tietysti vastaan, sillä tunnelma\nei sallinut mitään proosallista kieltäytymistä. Vakuutin samalla,\nettä tämä jalo lahjoitus tuomiopäivänä tulee esiintymään\nkauppaneuvoksettaren hyvien tekojen vaakalaudalla, missä tietenkin\npienikin lisäpaino, ellemme tahdo teeskennellä, on erinomaisen\ntervetullut ja otetaan vastaan kiitollisin mielin.\n\nEttä Snellmanin aatteilla naismaailman laskemattomilla ja\narvaamattomilla näyttämöillä niin kulissien tällä kuin tuollakin\npuolen olisi tällainen pysyvä arvonsa ajasta aikaan, sitä en ollut\nennen voinut edes uumoillakaan. Luulen, että rupean joskus todenteolla\nlukemaankin Snellmania.\n\nIllalla tapasin matemaatikon ja tietäen keksineeni jotakin arvokasta\naloitin puheen pateettisesti:\n\n-- Jospa ihminen aina olisi yhtä viisas kuin hän yleensä on tyhmä,\nmiten pitkälle hän tässä maailmassa pääsisikään!\n\nYstäväni rykäisi kuivasti, nielaisi pari kertaa ja sanoi sitten\nylimielisellä äänellään:\n\n-- Tiedätkö, mitä ihmiset tavallisesti tekevät sitten, kun he ovat\ntulleet oikein viisaiksi?\n\n-- En.\n\n-- Sitten he tavallisesti kuolevat.\n\n-- Hm. Ihme että sinä vielä elät, sanoin harmissani.\n\nTuo matemaatikon ivallinen tapa suhtautua kanssaihmisiinsä minua\njoskus kiukutti, varsinkin silloin, kun se kerrassaan katkaisi minulta\nmahdollisuudet loistaa uusilla keksimilläni ideoilla.\n\nMutta kauppaneuvoksettaren toivomukset hänen ylevän lahjoituksensa\nkäyttöön nähden minä toteutin pilkulleen. Tarjosin näet eräänä\nkauniina kesäiltana eräässä viehättävässä ulkoravintolassa ystävälleni\nmatemaatikolle illallisen. Laskussa oli m.m.\n\n        \"Menu:\n\n    2 pihviä ..........  24:--\n    voita ja leipää ...   9:75\n    olutta ............  18:--\n    ruusuja ........... 400:--\"\n\nTämän ihanan illan kestäessä me viivyimme vapaussodankin muistoissa,\nteimmepä monta myös jaloa suunnitelmaa nuoren vapautemme\nvarjelemiseksi. Ne suunnitelmat ovat kylläkin vielä toteutumatta\nkäytettävissä olevien varojen puutteessa, kuten kaikki muutkin\njuhlapuheissa paatoksella lausutut pyhät valat ja lupaukset. Niillähän\non kaikilla se yhteinen ominaisuus, että ne eivät eteerisessä\nkirkkaudessaan kestä karua todellisuutta.\n\n\n\n\nIV\n\n\"SANS SOUCI\"-KERHON KOKOUS\n\n\nOlin saanut kutsun saapua ystäväni rakennusmestarin nimipäiville\nsunnuntaina kello 2-3:n tienoissa päiväkahville. Kutsu kuulosti\nvaatimattomalta, mutta minäpä tiesin jo kokemuksesta, mitä tuli\ntapahtumaan. Ensin juodaan tietysti kahvi, sitten nautitaan eräitä\nharvinaisia rypälemehuja ja poltellaan sikaria, sitten alkaa verraton\npäivällinen, jota varten talossa on erityinen opinkäynyt köksä.\nSe, nimittäin päivällinen, syödään viinin myötäilyllä. Istutaan ja\ntanssitaan, sulatetaan ruokaa. Juotua syödään uudelleen Sandelsin\ntunnetun reseptin mukaan, tällä kerralla illallinen, ja syötyä\njuodaan uudelleen ja tanssitaan ja yöllä syödään muutamia aivan\nihmeellisiä välipaloja. Ruoan ja juoman puolesta oli tämä kalaasi aina\nruhtinaallinen, ja oikein vaikuttaakseen nimipäivävieraisiin lähetti\nystäväni heille kutsun saapua vain vaatimattomalle päiväkahville.\n\nKiireissäni -- köyhällä valtionvirkamiehellä ei olekaan mitään\nmuuta kuin kiirettä -- olin unohtanut lauantaina ostaa kukkia\nnimipäiväsankarille. Onneksi huomasin kukkakauppojen olevan avoinna\nsunnuntaiaamupäivälläkin. Astuin sisään lähimpään liikkeeseen.\n\n-- Hyvää päivää, neiti, sanoin hurjapäisen näköiselle polkkatukkaiselle\nimmelle, joka tullessaan sisähuoneista kauppaan heitteli hiuksiaan kuin\nmeidän muinainen Polle otsaharjaansa. -- Onko täällä kukkia myytävänä?\n\n-- Ettekö näe, katsokaahan ympärillenne, sanoi villivarsatar\nylimielisesti.\n\n-- Jassoo, jassoo, tuota noin, minulla on hitonmoinen kiire.\nOnko täällä sellaisia kukkia, joita ihmisille lähetetään\nnimipäivätervehdykseksi?\n\n-- Tietysti, saako olla ilman ruukkua vai ruukun kanssa?\n\n-- Hm! Tursas vieköön kaikki nimipäivät! Mitenhän ne ruukaavat tänä\nvuonna? Minä en totta puhuakseni ymmärrä hitusen vertaa näistä\nruohoasioista.\n\n-- Dsjää, ne lähettävät sekä ruukun kanssa että ilman ruukkua yhtä\npaljon.\n\n-- Vai niin, vai yhtä paljon. Ettekö ole huomannut mitään vivahdusta,\nkumpi tapa olisi yleisempi, kun kysymyksessä on mieshenkilö?\n\n-- En.\n\nTyttö käveli kädet lanteilla peilin eteen ja yritti nähdä\nselkäpuoltaan. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut kääntää sen\nsenjälkeen minuun päin ja tarkasteli vain alustavasti, millainen sen\nvaikutus tulisi olemaan.\n\nMietin: annapas olla... kukkanen... mitä se on... kuihtuva ruoho,\njota tuuli häilyttää. Se lakastuu yhtä pian kuin se teennäinen\nhyvänsuopaisuus, jolla se lähetetään. Sitten se on kourallinen varpuja\nja kahisevia lehtiä. Mitä hittoa ystäväni rakennusmestari oikeastaan\ntekee kukilla? Ei mitään. Mutta ruukku, se jää jäljelle.\n\n-- Kukkanen kuihtuu, mutta ruukku jää! huokasin ääneen\ntunnekylläisesti. -- Sehän on kansan vanha sananlasku.\n\nMyyjätär hymähti pilkallisesti.\n\n-- Antakaa ruukun kanssa! komensin äkäisesti.\n\nVillivarsa meni kukkakasan keskelle, katsella mulautti minua vinoon,\nheilautti tukkaansa pahaenteisesti ja nosti lavalta jotakin viheriää ja\npunakeltaista.\n\n-- Sopiiko tämä?\n\n-- Eiköpä sopine, vastasin lauhtuneena. -- Ruukku on iso ja hyvä.\nPitääkö se vettä?\n\nVillivarsa hirnahti avomielisesti.\n\n-- Eipä tietenkään, siinä on reikä pohjassa.\n\n-- Reikä! Reikä pohjassa. Millä oikeudella te tarjoatte minulle\nreiällisiä ruukkuja? Se pitää olla reiätön ja mikäli mahdollista\nkannellinen.\n\n-- Sellaisia ruukkuja ei meillä ole.\n\n-- Eikö ole? Äsh! Mikä kukkakauppa tämä sitten oikein on?\n\n-- Tämä on kukkakauppa \"Bella\", puhui myyjätär laulavin äänin ja loi\nsuuret mustat silmänsä ikkunaa kohti, aivan kuin minä olisin ollut\nilmaa hänelle.\n\nMutta huolimatta villivarsan ylimielisyydestä nostin itse keskeltä\nruohokasaa vielä isomman ruukun ja sanoin pateettisesti:\n\n-- Antakaa tämä ruukku minulle... nheithi!\n\nNeiti paiskasi otsatukkaansa lounaasta kaakkoon, otti ruukkuni\npuhumatta sen enempää, kietaisi sen paperiin ja ojensi. Maksoin\n30 markkaa ja kiiruhdin ovesta ulos, sillä perähuoneesta kuului\nepämiellyttävää tirskunaa ja myyjätär mulautti merkitsevästi sinnepäin\nmustia, leimuavia silmiään.\n\nKadulla paistoi kuulas syysaurinko hymyillen kaihomielisesti yli\nkaupungin kivierämaan. Vanhoja, juhlapukuisia herroja käveli sunnuntain\naamupromenaadillaan. Rauha olisi oikeastaan ollut suloinen, ellei\nkadulla olisi auto aina hetken kuluttua päästänyt töräystä, joka oli\nsärkeä luut ja ytimet jalankulkijoilta.\n\nÄkkiä pysähdyin. Mieleeni oli juolahtanut ihmeellinen lause,\nmuistaakseni koraanista. Miten elävästi sen nyt muistinkaan! Näin se\nkuului:\n\n\"Ystäväni, jos sinulla on kaksi leipää, niin mene ja myy toinen ja\nosta hyasintti ilahduttaaksesi sillä kuolematonta sieluasi.\" Olen\naina ollut tunneihminen. Kaikki jyrkät vastakohdat vaikuttavat\njärkyttävästi herkkään mieleeni. Kaupungin laita oli lähellä. Kiiruhdin\nsinne ja heitin inhoittavan ruukkuni erään rikkaläjän keskelle.\nMurtuneena kuljin takaisin. Näin pian toisen kukkakaupan. Siellä myi\nhienopiirteinen vanha rouva. Astuin hänen luokseen ja kuiskasin aroin,\nvapisevin äänin:\n\n-- Olisikohan täällä hyasintteja?\n\nVanha rouva loi minuun ihmeellisen katseen, joka osoitti mitä suurinta\nymmärtämystä ja hyvyyttä, miltei hengenheimolaisuutta, ja sanoi\nsointuvin äänin:\n\n-- On kyllä, ihania hyasintteja! Tulkaa katsomaan.\n\nHetken kuluttua soitin ystäväni rakennusmestarin ovikelloa. Manta tuli\navaamaan.\n\n-- Hyvää päivää, Manta. Kas vain, kuinka Manta on nuortunut ja\npulskistunut viime aikoina. Tuota onko rakennusmestari kotona?\n\nManta hymyili leveää, itsetietoista hymyä.\n\n-- Nuortunut, kyllä maisteri osaa imarrella ihmisiä. Olkaa hyvä vain,\nkyllä rakennusmestari on kotona.\n\nSamassa aukeni ovi, ja työhuoneestaan savupilven keskeltä pulpahti\nesiin päivän sankari katsellen uteliaana tulijaa.\n\n-- No hehe! Kas vain, kas vain. Terve tuloa, hehe!\n\nOtin juhlallisen asennon ja lausuin ylevän tunteen vallassa:\n\n-- Hyvä ystävä. Toivottaen onnea nimipäiväsi johdosta ojennan sinulle\ntämän hyasintin. Ilahduttakoon se kuolematonta sieluasi.\n\n-- Hehehe. Petkana, oletpa sinä juhlallinen. Mutta ei mitään, sisään\nvain. Manta! Halloo, Manta!\n\n-- Mitäh? kuului Mantan älykäs ääni oven raosta.\n\nYstäväni ojensi hänelle käärön -- avaamatta.\n\n-- Manta panee tämän sinne muiden heinien joukkoon. Mitäs me miehet\nnoista ruohoista. Mutta me, poikani, menemme ensin minun kamariini ja\notamme pienen täräyksen.\n\nAstuimme tuttuun huoneeseen, jossa valtavat laiskanlinnat pian\nkätkivät huomaansa levottomat olemuksemme. Huoneessa oli ennen minua\njo puolikymmentä miestä, kolme rakennusmestaria ja yksi juristi --\nystäväni sukulaisia, sitten vieraita eräs luutnantti ja ystäväni\nmatematiikan lehtori.\n\nIsäntä hääri valmistellen sekoituksia.\n\n-- Vichyä vai sitruunasuudaa? hän kysyi minulta.\n\n-- Vichyä.\n\n-- Eikös sitruunasuuta ole parempaa? kysyi eräs rakennusmestareista.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sehän on makeaa. Kun kerran maksetaan raha, pitää sen olla makeaa.\nEihän siitä muuten kannata maksaa rahaa.\n\n-- Tämä on taas niitä makuasioita, joista vanhat roomalaiset ovat\ntehneet sellaisen kokemuksen, että niistä ei oikeastaan kannata\nlaisinkaan riidellä, vastasin.\n\n-- Jaa, jaa, mutta kun raha kerran maksetaan, niin sen pitää olla\nmakeaa, intti rakennusmestari.\n\nYstäväni ojensi minulle vichysekoituksen ja sanoi yleisölle:\n\n-- Jaaha, pojat. Juoraas nyt sit näist klaseist!\n\nKilistimme.\n\n-- Tämähän onkin hyvää tavaraa, ehta lajia, kiittelivät vieraat.\n\n-- Mitä kuuluu sanomalehdille? kysyin vierustoveriltani matematiikan\nlehtorilta, joka tutkiskeli tyynesti päivän uutisia.\n\n-- No eipä erikoista, oikein rauhallista nykyisin -- tietystikin kolme\nneljä murhaa päivässä. Mutta ei mitään sen ihmeempää.\n\nOveen koputettiin, ja me jouduimme ankaran hyökkäyksen alaisiksi.\nHyökkääjinä olivat naiset, kuusi rouvaa ja neljä tytärtä. Miesten oli\nlähdettävä tanssimaan. Ei kuulemma ollenkaan sopinut meidän eristäytyä\nvain tehdäksemme sekoituksia, sillä meillä oli kuulemma täyttämättä\nerinäisiä kavaljeerin ja ritarin velvollisuuksia. Ennen kaikkea halusi\nnuori -- ei vaan vanha väki tanssia.\n\n-- Ylös vain, laiskat kavaljeerit! pauhasivat rouvat. -- Ei auta muu!\n\nMinuun oli käynyt käsiksi itse talon emäntä, paksu ja pullea\nAmalia-rouva, jonka posket punoittivat vielä maalaiselämän ja auringon\ntuoreutta ja joka suorastaan oli pelkästä terveydestä repeämäisillään.\nHän, talon valtiatar, tarttui käteeni pyöreillä sormillaan, joissa\nsädehtivät monet briljanttisormukset, ja toivottomaksi älyämästäni\nvastarinnasta huolimatta liitelin salin ovea kohti käsikynkässäni\nnainen, komea ja vahva kuin amatsoni.\n\nGramofoni puhkesi samalla säristen soimaan.\n\n-- Meidän levyt ovat jo niin kamalan kuluneita, kun kakarat soittavat\nniitä joka ilta, mutta kyllä mar me kaksi tottunutta osataan tanssia,\njutteli Amalia-rouva puristaen laihaa vartaloani korkeata, rehevää\npoveansa vastaan. Liidimme huima foxtrottia ja pian puuskutimme kuumia\nleijonanhengähdyksiä toisiamme päin kasvoja.\n\n-- Tietääkö maisteri, että nykyaikana vanhatkaan ihmiset eivät enää ole\nvanhoja, vanhatkin ovat nyt nuoria.\n\n-- Kyllä, kyllä, puh, tuota kyllä minä sen tiedän, änkytin.\n\n-- Nyt ei kukaan ole sen vanhempi kuin tahtoo olla, huudahti taas\namatsoni luoden pyöreillä, vaaleansinisillä silmillään minuun\nhemaisevan katseen.\n\n-- Niinkö... puh... puh... tietysti me haluamme olla nuoria... huh tätä\nkuumuutta.\n\n-- Haluaako maisterikin olla nuori? kysyi toverini epäillen.\n\n-- No olenko minä nyt sitten niin vanhan näköinen?\n\n-- Ei, näössä ei ole mitään vikaa, mutta maisteri tekee itsensä\nvanhemmaksi kuin on, oikein mörökölliksi. Ei saa jäädä tuommoiseksi\nmörökölliksi. Minä kyllä teistä tekisin pian taas nuoren miehen.\n\nTunsin voimakkaan puristuksen ja painauduin ruskeaa, paljasta kaulaa\nvastaan, josta henki naisen tuoksu hajuvesillä sekoitettuna.\n\n-- Minä _teen_ teistä nuoren! huudahti Amalia-rouva taas. Näin\nedessäni naishahmon, rehevän, luonnollisen ja voimakkaan kuin itse\nluonto-äiti. Tunsin hänen lujan painalluksensa itseään, tuota pehmeätä\nmutta joustavaa vartaloa vastaan. Huima foxtrotti kaikui ja särisi yli\nsalin. Koko maailma keikutteli foxtrotissa, me keskipisteenä. Silmäni\nhämärsivät.\n\n-- Kyllä minä teistä nuoren teen! kaikui yhä korvissani.\n\nTuskinpa, ajattelin, mitäpä minusta, kuivasta valtion virkamiehestä,\nenää lähtee. Koko mehu on mennyt ylitöissä. Mutta tehkää mitä tahdotte,\nAmalia-rouva, minä seuraan teitä.\n\nManta astui ohitsemme. Hän kantoi kukkaa kädessään, hyasinttia.\nAmalia-rouva riehakkaassa innossaan tempasi päättäväisellä repäisyllä\nohimennessään sen latvan ja asetti hampaidensa väliin, hampaiden, jotka\nkimalsivat kosteina ja valkeina kuin elfenluu.\n\n-- Syödään ruohoja, hän kuiskasi, -- niissä on vitamiineja, haukatkaa\ntekin.\n\nMitään ajattelematta haukkasin tukon naisen hampaissa riippuvasta\nhyasintista, aloin pureksia sitä ja nielin oman osuuteni mietteissäni.\n\nRaikas, ilkamoiva nauru kaikui korvissani.\n\n-- Me syömme ruohoja niinkuin lehmät. Mutta tulkaa, juomme viiniä\npäälle. Se virkistää.\n\nSeurasin tahdottomana emäntääni. Minulla oli sellainen tunnelma, että\nolen mennyttä kalua.\n\nSaavuimme ruokasaliin kukkuroillaan olevan pöydän viereen. Siellä\nleimahteli kristallien keskellä punaisia ja keltaisia nesteitä.\n\n-- Otamme tätä kirsikkaviiniä, sanoi Amalia-rouva kaataen kahteen\nlasiin tummanpunaista helmeilevää mehua.\n\n-- Skool pruur!\n\n-- Skool sitten vain, vastasin.\n\n-- Suutellaanko? kysäisi Amalia-rouva astuen eteeni. -- Onhan\nmaisterikin vapaamielinen. Minä tykkään iloisista ja vapaamielisistä\nihmisistä.\n\nSamassa meni koko viini minulle väärään kurkkuun ja sain kauhean\nrykimiskohtauksen. Olin todella oikeutettu sanomaan tuon romaaneista\ntutun lauseen:\n\n-- Tämä tuli niin äkkiä ja aavistamatta.\n\nAmalia-rouva takoi selkääni pehmeällä kämmenellään. Aloin jo päästä\npahimmasta rykimisestä ja mietin kaikkea sitä, mikä sen jälkeen olisi\nedessäni.\n\nMutta pelastus saapui. Sehän kuten tunnettua tulee aina juuri silloin,\nkun hätä on suurin.\n\nElla-neiti astui huoneeseen solakkana, nuorena ja kauniina. Hän saapui\nluokseni, solahutti paljaan lumivalkoisen käsivartensa kainalooni ja\nsanoi katsellen uhmaavasti äitiään:\n\n-- Minä vien nyt maisterin tanssimaan. Minä otan hänet koko illaksi\nnyt. Hyvästi, äiti. Nyt me menemme iäksi.\n\n-- Ella sinä, sinä! kirkaisi Amalia-rouva.\n\nElla-neiti pysähtyi.\n\n-- Tietäähän äiti ehdon. Suostutteko vai ettekö?\n\n-- Mene tiehesi, räpäkkö!\n\n-- Tulkaa! huudahti Ella-neiti silloin luoden äitiinsä leimuavan\nkatseen. -- Mikä ihana valssi, me tanssimme nyt koko illan yhdessä,\nmaisteri.\n\nOlin kokonaan ymmällä kaikesta. Menin, kun Ella-neiti veti, ja\nmenin mielelläni, sen tunnustan. Olihan hän saapunut kuin pelastava\nKeruubitar paikalle, ja jos minun oli valittava tanssitoveri, en\ntodellakaan voinut suloisempaa löytää talosta.\n\nTanssimme hiljaa vanhanaikuista valssia. Ella-neiti kiersi rinnallani\njulman ylimielinen hymy huulillaan. Avatusta ovesta katseli meitä\nAmalia-rouva raivostuneen Fredegundan ilmein. Tulin jälleen\nlevottomaksi. Silloin näin Amalia-rouvan ja tanssitoverini tekevän\nkeskenään merkkejä.\n\nElla-neiti lopetti tanssin ja ehdotti, että menisimme parvekkeelle.\n\nSiellä puhalsi viileä iltatuuli. Kaupunki allamme syttyi jo valoja\ntäyteen. Reklaamit välähtelivät monivärisinä kaikkialla. Autot\nsurisivat ja mylvähtelivät alhaalla kadulla. Kaupungin kohina huumasi\noudosti ja raukaisi minua. Odotin jälleen jotakin erikoista. Tunsin\nselvästi, että Ella-neidillä oli minulle jotakin sanomista. Hän katseli\nminua tiukasti ja tuimasti.\n\n-- Maisteri, sanoi hän sitten. -- Minä tein pahasti riistäessäni teidät\näidiltä äsken.\n\n-- Oi, ei mitenkään, väitin vastaan. -- Te olette...\n\n-- Palttua, keskeytti Ella-neiti. -- Tässä ei ole kysymys minusta.\nTai oikeastaan minusta tässä juuri onkin kysymys, kertoi hän sitten\nnaisille ominaisella logiikalla. -- Mutta nyt minä vien teidät\ntakaisin, ja te saatte nyt tanssia äidin kanssa. Teidän täytyy\nkavaljeerina mukautua naisten tahtoon.\n\n-- Jätättekö minut nyt iankaikkisesti, Ella-neiti? kysyin alakuloisena.\n\n-- Älkää höpsikö, en minä teitä jätä sen enempää kuin ennenkään. Mutta\näiti on aivan vimmattu tanssimaan, tanssihullu, ja teidän täytyy olla\nkohtelias kavaljeeri. Kyllähän sen ymmärrätte.\n\nHän hymyili suoraan vasten kasvojani vahingoniloista ja uhmaavaa hymyä.\n\n-- Olen väsynyt, lähden kotiin, sanoin kyllästyneenä.\n\nSilloin Ella-neidin kasvot julmistuivat. Hän loi minuun terävän,\npilkallisen katseen ja sanoi:\n\n-- Väsynyt nuori mies! Älkää pälpättäkö. Teissä ei sitten ole\nnimeksikään kavaljeeria.\n\nSitten hänen silmänsä saivat tekopyhän, kaihomielisen ilmeen ja hän\nhuudahti:\n\n-- Ja mitä te kuitenkin voisitte olla, jos... no jaa. Mitäpä siitä.\n\n-- Teidän kanssanne voisin tanssia vaikka koko yön huudahdin\ntoivorikkaana.\n\n-- Hm! sanoi Ella-neiti. -- Siitä huolimatta teidän täytyy tanssia nyt\näidin kanssa, sillä minulla on myöskin pikku velvollisuuksia sulhastani\nkohtaan.\n\nPunastuin.\n\n-- Tietysti, puhuin. -- Ymmärränhän toki sen verran.\n\nKatselin miettien yli kadun räikeästi leimahtelevaa reklaamivaloa:\n\"Suosikaa Paasivaaran Vastakirnuttua.\"\n\nSilloin tuli Ella-neiti taakseni hiljaa, kissamaisesti, laski kätensä\nolalleni ja kuiskasi:\n\n-- Jos tottelette minua, saatte suudelman.\n\nSävähdin tulipunaiseksi. Hitto vieköön! Onko maailma nyt hulluna?\najattelin. Mikä ilve on kaiken tämän takana. Käännyin ympäri vihaisena.\nEdessäni seisoi Ella-neiti hymyillen veikeästi ja suipistaen nuoria,\nruusunpunaisia huuliaan.\n\n-- Niin kallis hinta, sanoin. -- Nyt on paha merrassa. -- Mitä minun on\ntehtävä saadakseni tuon ruhtinaallisen palkan.\n\n-- Tanssittava tämä ilta kiltisti äidin ja muitten rouvien kanssa.\n\nLysähdin kokoon. Kirottu epäily hiipi mieleeni. Minä olin nähtävästi\nvälikappaleena eräässä kaupassa, jota en vielä oikein tahtonut\noivaltaa. -- Katsotaanpa nyt, onko kauppa suurenkin arvoinen kauniille\nvastapelaajalleni, ajattelin.\n\n-- Tahdon kymmenen suudelmaa teidän omilta ihanilta huuliltanne. Sitten\nsaatte tehdä minulle mitä tahdotte.\n\nNäin Ella-neidin lentävän harmista tulipunaiseksi.\n\n-- Lurjus! huudahti hän.\n\n-- Kumpaa meistä tarkoitatte? kysyin kyynillisesti.\n\nElla-neiti katsoi minua pitkään. Sitten hän silmäili varovaisesti\nkaikkiin lähi-ikkunoihin, vetäisi minut hämärimpään nurkkaan\nparvekkeella sanoen:\n\n-- Hyvä on. Suostun. Mutta sitten on teidän tehtävä kaikki mitä minä\nmäärään tänä iltana. Vannotteko sen.\n\n-- Lupaan pyhästi! vastasin suonten jyskyttäessä hurjasti kaulassani ja\nohimoillani.\n\nJa Ella-neiti tuli luokseni tuoksuvana, ihanana kuin kevät. Hän kiersi\nkätensä kaulaani ja painoi huulilleni kolme täysipainoista suudelmaa\nsanoen sitten:\n\n-- Nyt on teidän vuoronne.\n\nTässä seuraa kertomuksessa lyhyt väliaika. Esitys jatkuu muutaman\nminuutin kuluttua. Sen aloitti Ella-neiti sanoen osaaottavalla äänellä:\n\n-- No niin, maisteri. Siis ei sanaakaan tästä koskaan yhdellekään\nelävälle olennolle. Onko selvä?\n\nNyökäytin päätäni melkein, ei kuitenkaan vielä aivan murtuneena.\n\n-- Sissoo. Nyt menette kauniisti ruokasaliin, missä äiti on, ja\ntanssitte hänen kanssaan.\n\nTyttö nauroi minulle iloisesti vasten naamaa, taputti sitten lempeästi\nposkelleni ja livahti saliin.\n\nSeisoin taas yksinäni parvekkeella. Häikäisten syttyivät ja sammuivat\nympärilläni kiihoittavat reklaamit. Vetäydyin pelokkaana samaan pimeään\nnurkkaan, missä äsken olin myynyt itseni kymmeneen jumalalliseen\nsuudelmaan nuoren neidon joustavilta huulilta.\n\n-- Suudelma on vakava asia, sanoin itsekseni, -- vakavampi kuin\nluulinkaan.\n\nJossakin kuului kiivas soittokellon kilinä.\n\n-- Hyvä! kivahdin hampaitteni välistä, puristaen käteni nyrkkiin. --\nKolmas näytös alkaa. Kuraasia, uljas ukkeli! Ethän vain aio jänistää.\n\nVilkaisin, olisikohan jotakin livahtamismahdollisuuksia vesiränniä tai\nköynnöskasveja myöten, mutta totesin, että ainoa tie vei salin kautta\nja... päätyi ruokasaliin.\n\nUutimien välistä katselin salia, missä \"suruttomat\" tanssivat. Tuolla\nleijaili Ella-neiti kadettinsa kanssa solakkana ja voitonriemuisena.\nNyt hän katseli ruokasalin ovelle ja hymyili merkitsevästi kynnyksellä\nseisovalle äidilleen, joka ymmärtävästi nyökäytti päätään.\n\n-- Haa, huudahdin. -- Kihlaukseen on vihdoinkin suostuttu. Olinkohan\nminä ollut jonakin tekijänä tätä liittoa ratifioitaessa. Bravo! Alan\nälytä asioiden keskinäisiä suhteita.\n\nNyt viittasi Ella-neiti suoraan parvekkeelle minua kohti.\n\nHätkähdin ja juoksin pimeän puolelle. Kiroilin hiljaa itsekseni.\n\nMutta sitten aloin miettiä, että miks'ei. Jos nyt kerran minun\nvähäpätöinen persoonani voi edesauttaa suloisen Ella-neidin onnea, niin\nolkoon menneksi. Eihän minulla, kun muistelen äskeisiä tapahtumia, ole\nollut mitään syytä valittaa, etten olisi \"saanut mitä oli annettu\".\nPois minusta kaikki kierous ja kiittämättömyys. Nyt oli toimittava.\nOli muurattava umpeen rakennus, jonka perusta näin nerokkaasti oli\nlaskettu. Sota oli päättynyt, muurattakoon siis Januksen temppeli\numpeen.\n\nPäättäväisesti suoristin pukuani, korjasin jälleen kaulukseni ja\najatellen kuuluisaa roomalaista Fabriciusta, joka jukolauta ei pelännyt\nelefanttiakaan, astuin saliin.\n\n-- Kas Amalia-rouva ja kaikessa kukoistuksessaan vailla tanssitoveria!\nMitäs kömpelyyttä tämä on nuorissa kavaljeereissamme. Saanko luvan?\n\nAmalia-rouva ojensi pehmeän kätensä, ja pian kiersimme salia noin\nhienosti-vienosti vain.\n\nRohkeasti johdattelin puhetta intiimeihin asioihin ja samalla lausuin\nkohteliaisuuksia tanssitoverilleni.\n\n-- Pitääkö rouva suutelemisesta? kysäisin äkkiä.\n\n-- Pitääkös maisteri? Minä pidän välistä hirveästi, kuiskasi\nvastapelaajani korvaani, hengittäen kuumasti.\n\n-- Hirveästi minäkin, sanoin. -- Ikävä vain, että sellaiset viattomat\npikku lystit tänä tautisena aikana ovat tavattoman vaarallisia.\n\n-- Kuinka sellainen olisi mahdollista?\n\n-- Juu. Minulla on nyt esimerkiksi kurkku aivan karkeana, ja jos minä\nolisin kevytmielinen ja menettelisin toivomusteni mukaan, tekisin\nvarmasti suoranaista tuhoa lähimmäisilleni.\n\n-- Niinkö, sepä vahinko.\n\n-- Kauhea vahinko, että sen pitikin juuri nyt...\n\n-- Pahimpaan aikaan, kun juuri olisi tarvittu... jatkoi kumppanini.\n\n-- Tervettä kurkkua, paukautin arvelematta.\n\nPurskahdimme iloiseen nauruun ja keinuimme edelleen ilman päämäärää,\nniinkuin suuri runoilijakin laulaessaan: \"Virta venhettä vie!\"\n\nTanssitin sinä iltana kaikkia rouvia ja kaikkia tyttäriä ja sain\nkovasti kehumista. Eivät olleet peijoonit uskoneetkaan, kuulemma, että\nminusta, vanhastapojasta, voisi tulla näin kohtelias kavaljeeri.\n\n-- Ihan kuin nuortunut pukki! kehui minua kauppaneuvoksetarkin. --\nKuulkaa, innostui hän kertomaan, -- olettekos te nähnyt, miten meidän\nLea-Raakeli kauniisti tanssii sen Sipeliuksen \"Kuolleen hanhen\" tai\nmikä sen nimi taas on. Se teidän pitäisi nähdä. Se on kauneinta mitä\nminä tiedän!\n\nEräänä myöhäisenä iltahetkenä tapasin sitten Ellankin. Tartuin hänen\nkäteensä ja sanoin hiljaa ja vakavasti:\n\n-- Hyvä suloinen Ella-neiti, antakaa minulle anteeksi, sillä minä en\ntiennyt mitä tein! Kadun.\n\n-- No mutta tehän edustatte tässä seurassa perin korkeata moraalia,\nvastasi Ella-neiti nauraen. -- Ei teillä ole mitään anteeksi\npyydettävää. Olkaa tyytyväinen siihen mitä saitte. Ja kuulkaapas, kun\nte olette vanha tuttava talossa, niin saatte sinutella minua. Tulkaa\nnyt juomaan malja sen kunniaksi.\n\nMikä hurmaava olento tuo Ella onkaan, mietin seuratessani taas häntä\nruokasaliin.\n\n-- Skool, hyvä ystävä!\n\n-- Skool, skool.\n\n-- Muista nyt, että sinä siis olet tästä lähtien sinä! Eikä\nhiiskahdustakaan parvekkeen salaisuudesta. Muuten seuraa maanjäristys.\n\nKeskustelimme hetken vakavista asioista, sitten tuli Ellan äiti\nhuoneeseen järjestämään yö-voileipäpöytää.\n\n-- Kuulepas, poikaseni, huudahti Ella, -- tanssipas nyt vielä yksi\nvalssi äidin kanssa.\n\nAmalia-rouva loi meihin kauhistuneen katseen.\n\n-- Mi-mitä tämä on, etkös sinä sinutellut maisteria?\n\n-- Sinuttelin tietenkin ja saat sinäkin mamma sinutella, minun\nluvallani. Tässä on meidän mamma, Amalia-mamma, ja tässä tämä\nvanhapoika. Skoolatkaa nyt sen päälle.\n\n-- Minulle suuri kunnia ja ilo, imartelin.\n\n-- No viis tässä kunniasta, mutta ei suinkaan mikään häpeäkään. Sen\nminä takaan! pauhasi Amalia-rouva. -- On sitä tässä talossa sentään sen\nverran olemista.\n\nNiin tulin minä \"lähemmäksi tuttavaksi\" ystäväni rakennusmestarin\nnaisväen kanssa.\n\nJuhlan päätyttyä aamuyöstä lähdin viimeisenä talosta autettuani naisten\nylle päällysvaatteet. Aamu alkoi jo vaaleta, ja raikas tuuli puhalsi\nkäytävän avatuista ikkunoista. Parvekkeen reunalla näin joukon kukkia\nruukkuineen. Manta oli kantanut ne ulos tuulettumaan. Siellä törrötti\nkatkaistun hyasinttini tynkäkin ruukussaan. Varovaisesti kääntelin sitä\nkenkäni kärjellä ja huokasin kaihomielin:\n\n-- Kukkanen kuihtuu, mutta ruukku jää!\n\n\n\n\nV\n\nVISIITILLÄ KOTONA\n\n\nLukija lienee huomannut, että kuulun virkamiesten huonosti palkattuun\nammattikuntaan. Kompetenssini toimeeni on moitteeton, ja työkykyäni\npidän hyvänä. Kyetäkseni maksamaan vuokrani, veroni ja lainojen korot\nminun on kuitenkin ollut pakko hankkia itselleni kaikenlaatuisia pikku\nlisätoimia. Opetan eräässä koulussa, hoidan erään kivimuurin taloutta,\nkirjoittelen mihin vain, mitä vain: runoa ja proosaa, politiikkaa\nja estetiikkaa, asiaa ja himphamppua, ja nautin ajatellessani, että\nyhä vielä minun järkeni sentään nopeasti ja täsmällisesti toimii,\nvaikkapa sydän silloin tällöin läimäyttää muutamia loksutuksia yhteen\nkiireeseen. Mutta mitäpä siitä. Virkamiehet ovat tavallisesti kaatuneet\npaikalleen. En valita.\n\nHotkaistuani päivällisen päätin eräänä sumuisena marraskuun iltapäivänä\npistäytyä kotona äitini pienessä ja vaatimattomassa majassa. Olin\noikeastaan tehnyt päätöksen jo kaksi kuukautta sitten, mutta ennen\nen mitenkään voinut saada aikaa tarpeeksi sellaiseen tuhlaukseen.\nSitäpaitsi unohdin aina tuon kauniin päätökseni virastossa riehuessani.\nVakinaisen virkatyön päätyttyä olin väsynyt, ajatukset pyörivät\npäässäni kuin hyrrät, sillä nythän odottivat minua sivutoimet. Pahan\nilman tullessa tunsin kurkussani ahdistavaa tunnetta, käsivarsissani\nkihelmöi, ja ohimolla suonet jyskyttivät.\n\nJauhoin ajatuksissani lukemattomia asioita. Kestääkö kivimuuri, jokohan\nsuutari alakerrassa maksaisi vuokransa? Minä päivänä kassakreditiivi\ntaas lankesikaan?\n\nNykyajan elämä on jännittävää. Ja minun elämäni oli muodostunut\nsellaiseksi, että se aniharvoin soi minulle lepohetken.\n\nMutta mainittuna marraskuun iltana astuin vanhaan kotihuoneistoomme\nsyrjäkaupungilla.\n\nÄitihän siellä tuli avaamaan. Pelokkaat, suuret ja kirkkaat silmät\nkatselivat epäillen tulijaa, kunnes huudahdin:\n\n-- Äiti, tekö! Hyvää päivää, mitäs kotiin kuuluu?\n\nLaihat, terävät kasvot värähtivät iloisesta yllätyksestä, ja silmissä\nkiilsi jotakin. Ettei se vain olisi ollut salattu kyynel.\n\n-- Sinä, poikani, vieläpä sinutkin saa kerran nähdä. -- Sitten hän\nsanoi nuhdellen: -- Kuulepas, sinä käyt niin kovin harvoin meillä\nkotona.\n\n-- Minäkö harvoin? koetin puolustautua puristaessani äitini kättä. --\nVastahan minä olin täällä viime... odottakaapas... viime... tuota...\njaa, ei siitä voi kauan aikaa olla.\n\n-- Kolme kuukautta, sanoi siskoni, joka samassa tuli eteiseen.\n\n-- Niinkö, no mutta sehän on ollut harvinaisen pitkä väli. On niin\nkauheasti töitä ja kiirettä.\n\n-- No terve tuloa, astu sisään.\n\nKompuroin sisään. Minut pantiin luonnollisesti keinutuoliin. Se tuotiin\ntoisesta huoneesta. Katselin ympärilleni. Vanhat piirongit siellä\ntuttuuttaan hymyilivät ja nuo iänikuiset taulut: Kotka hyökkäämässä\nSuomen lakia puolustavan neidon kimppuun ja tuolla Jeesus vaimentaa\nmyrskyn, tuolla taas näkyy hopeanhohtava lause: \"Jeesus on minun\npaimeneni. Ei minulta mitää puutu.\" Tässä kaikessa oli jotakin\nturvallista ja lohduttavaa, vaikkakin vanhanaikuista.\n\nMitenkähän ne täällä tulevat nyt toimeen? mietin arkana.\n\nSisareni tulivat reippaina juttelemaan, ja äiti ryhtyi heti kahvia\nkeittämään sanoen sivumennen:\n\n-- Ethän sinä nyt vain ole vilustunut, kun ulkona on niin hirveän\nkylmä. Pane tämä liina kaulasi ympäri.\n\n-- En, äiti, en minä ole vilustunut. Mutta kertokaahan nyt mitä tänne\nkuuluu, mitenkäs te nyt olette täällä tulleet toimeen.\n\n-- Mikäpä hätä meillä on, sanoi vanhempi sisareni ylpeästi. -- Eevankin\npalkka on nyt koroitettu kahdellasadalla markalla.\n\n-- Aha, vai koroitettu. No mutta Eeva, mihin sinä sen rahamäärän oikein\npanet? kysyin leikilläni.\n\nEeva heilautti niskojaan.\n\n-- Tiedätkö, mikä kanta kansantaloudella nykyisin on sivistyneen\nihmisen menoihin nähden?\n\n-- En tiedä, siitä on erinäisiä vuosia, kun minä suoritin approbaturini.\n\n-- \"Sivistyneen ihmisen tarpeet ovat lukemattomat.\"\n\n-- Siinä sanoit oikein, mutta kyky tyydyttää tarpeita entistä huonompi.\n\n-- Hm. Ihmiset ovat nykyisin liian tyytymättömiä. Niitä ei enää tyydytä\nmikään.\n\n-- No muuten menee hyvin?\n\n-- Muuten hyvin.\n\n-- Sehän on pääasia. Mutta kuule nyt, äiti, sinä laitat aivan turhaan\nkahvia. Minä istun vain vähän aikaa, minulla on niin hirveän kiire.\n\n-- Onko sinulla taas kiire? Istu nyt rauhassa meillä koko ilta. Kuule,\nkäy tuolle vanhalle sohvalle lepäämään, jos sinä olet väsynyt.\n\n-- Lepäämään! Luuletteko te, että minulla on aikaa levätä. Ei\nhetkeäkään. Minulla on nytkin työtä ihan hirveästi. Kuule, Eeva,\nsoitapas vähän, mutta soita jotakin iloista, jotakin rauhoittavaa.\n\nEeva hymyili minulle hieman surumielisesti, istuutui pianon viereen ja\nalkoi soittaa.\n\nMutta minä en kuullut mitään, en säveltäkään. Ajattelin hurjasti erästä\nkiperää ongelmaa virastotyössäni. Soitto vain kiihoitti hermojani. En\nkuullut säveltä, vaan ainoastaan pianon rimputusta.\n\n-- Äsh! huudahdin. -- Älä soita tuollaista lirunlarua. Soita jotakin\ntutumpaa.\n\n-- Mutta sehän on Schumannia.\n\n-- Palttua, antaa olla Schumannia, mitä siitä. Minä en näet pidä\nSchumannista, jos tahdot tietää.\n\nSisareni hymyili taas.\n\n-- Entä mitä sanot Schubertista?\n\n-- Jaha, Schubertia, miks'ei, anna tulla.\n\nSisareni soittaessa mietin miettimistäni yhä uusia asioita.\nKääntelehdin tuolissani.\n\n-- Etkö pidä Schubertistakaan? kysyi sisareni hieman ivallisesti.\n\n-- En näy pitävän, vastasin ärtyisenä.\n\n-- Tiedätkö miten asia on? Sinun hermosi ovat aivan liian rasittuneet,\nsiinä syy.\n\n-- Mahdollista.\n\n-- Sinä teet työtä liian paljon.\n\n-- Mahdollista.\n\n-- Ja kulutat hermosi viime nipukkaa myöten.\n\n-- Mahdollista.\n\n-- Voi, miksi? Miksi nykyjään ihmiset kaikkialla riehuvat ja hosuvat\nilman päätä ja määrää, eikä kukaan enää ole onnellinen? Ei kukaan tunne\nenää rauhaa.\n\n-- Siinä olet oikeassa, perin oikeassa. Olot ovat kireät, toimeentulo\nvaikea.\n\n-- Silloin on tyydyttävä vähään. Vanha totuus on, että onni ei tule\ntaloon rahasäkkien mukana.\n\n-- Puhut kylläkin totta, mutta tuon kaiken tiedän jo ennestään. Sille\nen mitään voi, sillä olen ajan lapsi.\n\n-- Tai lapsipuoli.\n\n-- Kas kun sinä tänään olet terävä. Mutta soita vielä, jos jaksat,\nMerikannon vanha, tuttu \"Ma oksalla ylimmällä\". Se rauhoittaa, tuo\nmieleen onnellisen lapsuutemme, huolettoman nuoruutemme.\n\nSisareni alkoi soittaa. Kuuntelin hetken, mutta sitten unohduin taas\nkirottuihin afääriajatuksiini. Kesken soiton nousin ylös.\n\n-- Jaha. Hyvä on. Kiitos vain, nyt minä menen, työ odottaa.\n\nSanoin nopeat jäähyväiset. Näin huolestuneen ilmeen äitini ja sisarteni\nkasvoilla. Kadulla satoi, ja äänettöminä, vihaisina kulkivat ihmiset\nkaulukset pystyssä nopeata tahtiaan toistensa ohi.\n\n\n\n\nVI\n\nSALAISUUS\n\n\nKaikki kattokruunut oli sytytetty ystäväni rakennusmestarin lokaalissa.\nHuoneisto säteili valoa ja lämpöä astuessani sinne. Manta oli näet\ntullut kutsumaan minua iltaa viettämään, kavaljeereista kun oli puute\nja neidit halusivat tanssia.\n\n-- Kavaljeereista on puute meikäläisissä oloissa miltei aina,\najattelin. -- Ja mikä ilo ihmiselle kuitenkin onkaan kavaljeerin asema!\nSellaisia tarvitaan kaikkialla. Tilaisuus soittaa pianoa, tanssia,\nleikkiä ja huvitella olisi aina olemassa -- mutta silloin huomataankin,\nettä meillä on liian vähän kavaljeereja. Tyttöjä istuu pöydänympärykset\ntäynnä kuin ruusuja kukkamaissa, mutta tulpaaneja puuttuu, kavaljeereja\nei ole.\n\n-- Kavaljeerit esiin, vapaaehtoiset esiin!\n\nKatselemme viereiseen huoneeseen. Siellä istuu keski-ikäisiä tai\nvanhoja perheenisiä kauhean tapakansavun keskellä ja puhelevat\nafääreistä tai politiikasta. Ei, pannaan ovi kiinni. Vain suurimmassa\nhätätilassa voidaan noita \"sankareita\" käyttää.\n\nUusi torven törähdys:\n\n-- Kavaljeerit esiin!\n\nMissä ovat nuoret herrat? Tipotiessään, omilla poluillaan. Heillä\non heidän menonsa, omat salaperäiset rohkeat seikkailunsa, mutta\nseurapiireistä ja seuraleikeistä he ovat hävinneet. Ypöyksin istuvat\ntytöt kalpeina ja alakuloisina odotellen.\n\nKelpaa nuoren miehen silloin astua kristallikruunujen säihkyvään\nvalaistukseen. Talon emäntä saapuu vastaan hymyillen ihanimman\ntervetuliaistoivotuksensa.\n\n-- Olipa hyvä, että maisteri oli kotona. Teidän täytyy nyt tanssittaa\nmeidän nuoria neitojamme.\n\nSuudeltuani kohteliaasti talon emännän kättä astuin hänen jäljessään\nsaliin. Tytöt keskustelivat keskenään. He eivät olleet huomaavinaankaan\ntuloamme. Yksi kavaljeeri sinne tai tänne. Se nyt ei vaikuta asiaan, he\ntuntuivat ajattelevan. Sitten loi yksi ja toinen arvostelevan katseen\nminuun.\n\n-- Jaha, vai tuollainen. No, kenties paremman puutteessa, luin heidän\nkasvoiltaan.\n\nMutta talon emäntä, hän antoi peittelemättä ja rehellisesti suosionsa\nauringon paistaa ylitseni. Hän oli varma liittolaiseni. Päätin\nturvautua häneen, olla kohtelias hänelle, sillä sen hän nyt ansaitsi.\n\n\"Autuas emännän vieras, vaivainen isännän vieras\", sanoivat jo\nesi-isämme suomalaiset.\n\nAmalia-täti esitteli minut neideille. Hauskannäköisiä tyttöjä he olivat\nkaikki. Ei mitään vikaa. Punaposkisia, solakoita, joukossa selvästi osa\nsellaisiakin, jotka matkivat sekä ulkonäössään että käytöksessään Greta\nGarboa. Hän on nähtävästi nykyisin yhtä hyvin naisten kuin miestenkin\nepäjumalatar. Eikä ihmekään, sillä hän on suuri näyttelijätär.\n\nOsa taas oli enemmän Colleen Moore-tyyppiä.\n\nHe pullistivat siekailematta ulospäin milloin vatsansa, milloin\nlonkkansa, miten asento kulloinkin vaati.\n\nTehtyäni nämä havainnot jouduin yht'äkkiä Ellan eteen.\n\n-- Tässä, Aarne, on sitten tämä sinun uusin ihastuksesi. Eikö hän ole\nkasvanut sitten viime näkemän?\n\nVarmaankin Amalia-täti sanoi tuon ilman mitään sivutarkoituksia, vain\nsanoakseen jotakin sukkelaa, mutta minuun se vaikutti kuin sähköisku.\n\nPunastuin hiusmartoa myöten. Muistin suudelmakohtauksen parvekkeella.\nJa kauheinta kaikesta on, että myöskin Ella lensi äkkiä tulipunaiseksi.\nSitten hän heilautti vihaisesti ruskeata polkkatukkaansa ja sanoi\näidilleen muka loukkaantuneena:\n\n-- Ihanhan sinä puhut minusta kuin pikkutytöstä.\n\nPäästäkseni pälkähästä tartuin Ellan käteen ja suutelin sitäkin\nhehkuvasti.\n\n-- Hän on jo ruusu naisten joukossa, sanoin häikäilemättä. --\nVaarallinen tyttö nuorille miehille.\n\nTilanne oli pelastunut, Amalia-täti nauroi sydämensä pohjasta, ja Ella\nnipisti leukaani.\n\nMutta päästyäni istumaan toisen salissa olevan kavaljeerin, kirjailija\nSammalen viereen vaivuin hetkeksi ajatuksiini.\n\nMiksi minä punastuin Ellan eteen tullessani? Ja miksi Ella punastui?\nSiksi että meillä oli painostava salaisuus välillämme. Ella oli omin\nsilmin nähnyt minun kerran suutelevan erästä kaunista nuorta tyttöä,\njolla oli joustavat punaiset huulet, ja hän tunsi oman syyllisyytensä\nasiassa. Hymyilin asialle nyt. Sehän todisti meistä itse asiassa hyvää.\nEmme olleet vielä aivan paatuneita ihmisiä.\n\nKäännyin keventynein mielin kirjailija Sammalen puoleen kysyen:\n\n-- Oletteko tulenkantaja?\n\n-- En, olen itsenäinen kirjailija.\n\n-- Vai niin. Minusta kyllä tulenkantajatkin tuntuvat olevan aimo\nitsenäisiä, mutta ehkäpä, jos oikein yrittää, voi olla vieläkin\nitsenäisempi.\n\n-- Tarkoitan, etten kuulu mihinkään ryhmään, olen yksinäni se, mikä\nolen.\n\n-- Sepä on todella mielenkiintoista. Tuota... mitäs... suokaa anteeksi\nvähäinen kirjallisuudentuntemukseni... mitäs te taas olettekaan\nkirjoittanut?\n\n-- Minäkö... no jaa... oikeastaan minä en vielä ole kirjoittanut\nmitään, mutta minulla on jo vähintään kymmenen suurenmoista aihetta\npäässäni.\n\n-- Niinkö, sehän on oikein kiintoisaa. Kirjailijan ammatti on kai melko\nhauska ammatti.\n\n-- Miks'ei. Se edellyttää ennen kaikkea elämän tuntemusta.\nMinä tutustun par'aikaa elämään, etsin nähkääs omintakeisia\npersoonallisuuksia, etsin ihmistä.\n\n-- Sitten te olette väärässä maassa. Eihän Suomessa ole omaperäisiä\nluonteita. Mehän olemme vain puolueita, etupiirejä, massaa.\nJoukkohenki, puolueohjelmat, nehän painavat täällä kaiken maahan.\nOletteko löytänyt yksilöllisiä vakaumuksia mistään?\n\n-- Kun on itse omintakeinen, löytää sitä kyllä ympäristöstäänkin, sanoi\nkirjailija varmasti.\n\nSamassa tuli Amalia-täti luoksemme ja vaati meitä heti tuossa tuokiossa\nnousemaan. Gramofoni oli jo kerran kiertänyt loppuun saakka hienon\nvalssin meidän vain rupatellessamme joutavuuksia keskenämme.\n\nKumarsin ehtoisalle emännällemme. Latelimme kaksi jaloa kierrosta salin\nympäri. Sitten Amalia-täti pysäytti minut tyttärensä eteen tarjoten\nkavaljeerinsa jalomielisesti nuoremmalle sukupolvelle. Mutta Ella ei\nollut ollenkaan tyytyväinen.\n\n-- Ei minun kanssani, sanoi hän minulle. -- Mene nyt hakemaan muita\ndaameja. Tanssita minun vieraitani. Minä pidän kyllä huolen itsestäni.\n\nEn puhunut sanaakaan, mutta tunsin punastuvani -- tällä kertaa\nkiukusta. Menin suoraan kauppaneuvoksen tyttären, kalpeakasvoisen,\nhienon Lea-Raakelin luo, ja me kiidimme pian parketilla kaihomielisen\nvalssin tahdissa.\n\nSinä iltana en ollut näkevinäni enää Ellaa, talon tytärtä. Tanssin\nkaikkien muiden tyttöjen kanssa ja tulin vähitellen loistavalle\ntuulelle. Eniten kuitenkin tanssitin Lea-Raakelia, tuota ylpeännäköistä\nja rikasta tyttöä. Tanssin tanssimasta päästyäni hänen kanssaan.\n\n-- Muista nyt meidän muitakin vieraitamme, sanoi Amalia-täti\ntavatessaan minut sattumalta oven pielessä, missä seisoin vedossa ja\npyyhin hikeä otsaltani. Hän oli hieman huolestuneen näköinen.\n\nAloitin sarjan alusta, mutta palasin lopuksi kuitenkin taas\nkauppaneuvoksen tyttäreen. Puristin tyttöä rintaani vastaan ja\nsiristelin silmiäni. Mutta Ellaan en katsonutkaan. Olin loukkaantunut.\n\nPelkääköhän hän ehkä sen mitättömän salaisuuden, mikä välillämme on,\ntulevan julki? ajattelin. Turha pelko. Mitäpä mokoma hassunkurinen\npikku viaton seikkailu minulle merkitsee. Eihän hän ole ensimmäinen\neikä toivottavasti viimeinenkään suudeltava tyttö elämäni varrella.\n\nTörmäsimme kirjailijan kanssa yhteen kumartaessamme kumpikin\nyhtaikaa Lea-Raakelille. Samassa huomasin pahan ilmeen kirjailijan\nsilmäkulmassa. Päätin pitää puoleni.\n\n-- Anteeksi nyt, kirjailija, mutta tämä tanssi on minun, sanoin.\n\nKirjailija vetäytyi ylimielisesti syrjään. Lea-Raakeli loi häneen\nymmärtämystä osoittavan katseen ja hymyili. Sitten hän katseli minuun\nja iski silmää. Tanssimme jälleen yhdessä koko tanssin ja sen päätyttyä\nmenimme parvekkeelle viileyttä hakemaan.\n\nLea-Raakeli astui parvekkeen reunalle katsellen kaupungin valoja,\nmutta minua alkoi jostakin syystä täällä ahdistaa. Käännyin saliin.\nMusiikki alkoi juuri soida. Samassa tuli Ella vastaani. Hän oli tulossa\nparvekkeelle. Nyt hän säpsähti.\n\n-- Tule, sanoin hänelle ojentaen käteni.\n\nHän tuli. Me tanssimme ääneti. Jokin voimakas tunne jyskytti\nrinnassani. Edessäni välähtivät nuoren neidon ruusunpunaiset huulet.\nParvekkeen salaisuus kiusasi meitä. Olin sen jälkeen Ellalle kohtelias,\nmutta pidättyväinen. Hän teki samoin minulle.\n\nEi ole hyvä pitää nuoren naisen kanssa yhteistä intiimiä salaisuutta.\n\n\n\n\nVII\n\nKANNUNVALAJAT KIIPELISSÄ\n\n\n-- Onhan sellainen aivan kamalaa, pauhasi konsulentti Hirveläinen.\n\nHän oli entinen kuninkaantekijä, joka pari vuotta sen jälkeen oli\nsiirtynyt vasemmiston helmaan ja heittänyt reippaalla käännähdyksellä\nnurin koko entisen poliittisen vaatekertansa.\n\nOlimme riidelleet jo kaksi tuntia ja aloitimme nyt kolmatta. Kyllä\nolivat niin hallitus kuin hallittavatkin ja koko maa saaneet kuulla\nkunniansa. Ja ihmekös tuo. Me suomalaisethan olemme yleensäkin\ntyytyväisiä vain silloin, kun meillä on tilaisuus olla tyytymättömiä.\n\nYstäväni matematiikan lehtorin mielestä pääpaha oli täällä Suomessa se,\nettä hallituksella ei ollut tarpeeksi lujuutta eikä valtaa.\n\nMaassa vallitsi iankaikkinen vatvominen ja vatvomisen vatvominen.\nJokainen soitti suutaan ja luuli tietävänsä kaikki asiat paremmin kuin\nkukaan toinen, ja hallitus sai olla remmissä yleensä vain niin lyhyen\najan, ettei se kerinnyt aloittamaankaan hallitsemista. Tilanteelle\nkuvaavaa oli, että erään suurvallan sotilasasiamies oltuaan kolme\nvuotta Suomessa oli oppinut kolme suomalaista lausetta. Ne olivat:\n\"Hyvää päivää! Hyvästi! Hallitus kaatuu!\" Onkos tämä nyt laitaa?\n\nKonsulentti Hirveläisen mielestä pahan juuri taas oli siinä, että\nhallituksella yleensä oli jotakin valtaa, sillä olihan selviö, että\nniillä, jotka hallitsevat, ei saa olla mitään valtaa käsissään. Valta\ntietysti täytyy olla hallittavilla. Ne asettavat sitten tietoisina\ntästä rajattomasta vallastaan itselleen hallituksen ja sanovat tälle:\n\n-- Hallitkaapas nyt meitä, jos uskallatte. Se oli todella valistunutta\nkansanvaltaa.\n\nAsianlaita on kuten eräs poliitikko, meikäläinen edustajaehdokas,\nvaalipuheessaan kauniisti sanoi:\n\n-- Hallitus ei ole mitään muuta kuin kansan renkejä.\n\nVoiko enää kansanvaltaisemmin ja sattuvammin sanoa?\n\nNyt tarttui puheeseen maisteri Palkea, joka edusti keskustaa. Hän oli\naivan eri mieltä molempien edellämainittujen puhujain kanssa.\n\nHänen mielestään oli aivan ilmeistä, että hallituksella toiselta puolen\npitää olla valtaa, mutta toiselta puolen ei saa olla yhtään valtaa.\nSillä kuten matematiikan lehtori äsken selitti, pitää sillä, joka\nhallitsee, olla jossakin määrin valtaa, mutta ei mitenkään sellaista\nmaan mahdotonta tyrannivaltaa, jota monarkistimme haluavat ja joka vain\nvoi johtaa fascistiseen diktatuuriin, mutta myöskin konsuli Hirveläinen\non...\n\n-- Anteeksi, minä en ole konsuli, vaan konsulentti.\n\n-- Jassoo, anteeksi erehdys... tuota teidän kantanne oli myöskin\nväärä, sillä hallituksella pitää kyllä olla jotakin valtaa, ennenkuin\nse yleensä voi hallita, mutta on ehdottomasti pidettävä huolta siitä,\nettä tämä valta on jotenkin ± 0. Ja sellainen valta onkin mahdollinen.\nNähkääs, asian ydin on siinä, että hallituksella ei saa olla mitään\nmuuta valtaa kuin arvovaltaa, tuollaista sisäistä valtaa, joka\nlopultakin on kaiken oikean kansanvallan olennainen tunnusmerkki.\nNykyaikana menee mukiin ainoastaan arvovalta eikä mikään muu. Kuinka\nsanoikaan eräs kuuluisa poliitikkomme: Toiselta puolen ja taas toiselta\npuolen...!\n\n-- Anteeksi, saanko kysyä, mistä tavallinen suomalainen mies ottaa tuon\narvovallan? sanoi matemaatikko ivallisesti.\n\n-- Kyllä. Kysymys on varsin luonnollinen, kuten vastauskin. Sen\narvovallan antaa -- puolue. Hakotukillakin on arvovaltaa, kun sen\ntakana on vahva puolue. Siinä on asian ydin, vastasi maisteri Palkea\naivan luonnollisesti.\n\n-- Soo, sanoi matemaatikko. -- Aivan oikein! Tellin aikana\nsveitsiläiset pakotettiin kumartamaan tyhjää itävaltalaista hattua. Se\naika on nyt tullut uudelleen. Miten monta tyhjää hattua meillä onkaan\nkoroitettu valtaan ja mahtavuuteen!\n\nKonsulentti oli pahalla tuulella. Maa, missä kansalaisvapauksia\nsorrettiin niin räikeästi kuin meillä, ei ansainnut sivistysmaan nimeä.\n\n-- Eipä todellakaan! Yhdyn teihin, huudahti matemaatikko. -- Mikä\nsivistyskansa tämä on? Maa, missä yhteiskuntaa vapaasti saadaan tuhota,\nei ole sivistysmaa.\n\nMaisteri Palkea oli aivan samaa mieltä siitä, että Suomea ei voi\npitää sivistysmaana, niin kauan kuin täällä ei sekä sallita että olla\nsallimatta tuhota vapaasti yhteiskuntaa. Silloin kun kansakoululaitos\nperustettiin Suomeen, luotiin samalla perusta kansanvallalle, sillä\nkansakoulusivistys riittää kehittämään ihmisen, joka tietää toiselta\npuolen yhtä ja toista, mutta toiselta puolen ei tiedä mitään liikaa\neikä varsinkaan pysty hankkimaan mitään rikkiviisautta, joka tekee\nihmiset vanhoillisiksi ja mahdottomiksi kansanvaltaiseen valtioon.\n\n-- Anteeksi, kyllä kai kompetenssi sentään, jos mikään, antaa ihmiselle\nmahdollisuudet toimia kansanvaltaisessakin valtiossa, kysäisi\nmatemaatikko happamen näköisenä.\n\n-- Kompetenssi, sille minä annan täydellisen pitkän paltun, pauhasi\nkonsulentti, mutta ei ehtinyt jatkaa, sillä maisteri Palkea alkoi\nsuurella äänellä selittää, miten vanhoillisuus kompetenssikysymyksessä\non aivan yhtä haitallinen kuin kompetenssin täydellinen\nhalveksiminenkin.\n\nSilloin ystäväni rakennusmestari tarttui lasiinsa ja sanoi:\n\n-- Terve nyt taas välillä. Juaraas taas vähän näist klaseist.\nKieltolain kannatuksessahan me kaikki puolueet olemme sentään\nyksimielisiä. Sehän kuului meidän kaikkien ohjelmaan. Ja vaikka tämä\nonkin huono maa ja kaikki menee päin mäntyä, niin...\n\nRakennusmestari säpsähti. Viereisen huoneen ovelle oli ilmestynyt\nihminen -- jos nyt sotahuhu kadetti yleensä on ihminen.\n\nKatselimme tulijaa hämmästyneinä.\n\n-- Mitä ihmettä, mistäs tämä nuori mies nyt yht'äkkiä ilmestyy\nkynnykselle?\n\nKävi ilmi, että kadetti, talon vävypoika, oli morsiamensa Ella-neidin\nkanssa istunut viereisessä huoneessa koko ajan, sanokaamme kaksi\nja puoli tuntia, ja sieltä olikin kuulunut moninaisia pidätettyjä\nmaiskahduksia, jopa tirskunaakin, mutta kiihkeässä keskustelussamme\nja innossamme haukkua kaikkea suomalaista ja kotimaista emme olleet\nkiinnittäneet sivuseikkoihin mitään huomiota.\n\n-- En jaksanut enää kestää, sanoi kadetti.\n\nRäjähdimme nauramaan.\n\n-- Ettekö jaksanut kestää? Onko se Ella-neiti niin kiivas ihminen?\n\nKadetti heilautti kättään halveksivasti.\n\n-- Palttua. Minä en jaksanut rajattomasti kuulla moitittavan ja\nhaukuttavan Suomea, joka todistettavasti ja tunnetusti on paras maa\nmaailmassa.\n\nRäjähdimme taas nauramaan, oikein rehelliseen, vilpittömään,\nvapauttavaan nauruun, kuullessamme noin suurta hulluutta puhuttavan.\n\n-- Voi sinua, maitoparta nuorukainen, älä puhu vanhempiesi seurassa,\nsanoi appiukko vihdoin.\n\n-- Lapset eivät saa sekaantua herrojen puheeseen, sanoin minä.\n\n-- No, sitten vain pari kysymystä. Eikö Suomi ole erittäin kaunis maa?\n\n-- No tietysti. Kyllähän me sen näemme yhtä hyvin kuin sinäkin. Älä nyt\npuhu aivan humpuukia.\n\n-- Eikö sitten Suomen kansa ole työteliästä, tarmokasta ja sitkeätä\nkansaa?\n\n-- No hyvä isä, tietysti on, huudahdin. -- Luuletteko tuon olevan\njotain uutta meille?\n\n-- Eikö kansansivistys Suomessa ole suhteellisesti varsin korkealla?\n\n-- On, on. Sanopa nyt jo jotakin uutta ja samalla mihin sinä pyrit\ntuollaisilla selvillä totuuksilla, kysyi konsulentti.\n\n-- Setäni, joka on matkustanut ympäri maailman, vakuuttaa, että\nelinehdot Suomessa ovat yleensä hyvät. Keski-Euroopassa esimerkiksi,\npuhumattakaan Amerikasta ja Austraaliasta, elämän taistelu on monin\nverroin ankarampaa ja elämä ja toimeentulo vaikeampaa kuin meillä.\n\n-- Onpa niinkin, huudahti matemaatikko.\n\n-- Roskaa, sanoi konsulentti. -- Ei sitä niin varmasti tiedä, eikä se\nmitään todista.\n\n-- Se sekä todistaa että ei todista, vastasi maisteri Palkea.\n\nMutta kadetti jatkoi tyynesti:\n\n-- Kansalaisvapaudet ovat täällä kunniassa ja hallitus kansanvaltainen.\n\n-- Panen vastalauseeni! kirkaisi konsulentti. -- Muistakaa\nNeuvosto-Venäjää, missä todella kansa itse hallitsee itseään.\n\n-- Tuota te ette puhu tosissanne. Kadetti on oikeassa, sanoi\nmatemaatikko.\n\n-- Eikö Suomen kansa urheilijakansana sitten ole maailmankuulu? jatkoi\nkadetti.\n\n-- Jaa, pojat. Mitä suomalaiseen urheiluun tulee, niin kyllä voi sanoa,\nettä sen edustajat ovat todella tehneet maatamme tunnetuksi enemmän\nkuin mikään muun alan edustajat, huudahti konsulentti, joka oli innokas\nurheilumies.\n\n-- Minä tahtoisin melkein sanoa, että Nurmi on tällä hetkellä maailman\ntunnetuin henkilö, väitin.\n\n-- Entäs Kolehmainen ja Ritola! huudahti konsulentti Hirveläinen.\n\n-- Jumal'auta, kun minua harmitti ruotsalaisten taktiikan peluu viime\nmaaottelussa, huusi ystäväni rakennusmestari. -- Me olisimme ilman sitä\nsaaneet kolme pistettä lisää ja voittaneet silloin yhdellä pisteellä.\n\n-- No asia on nyt kerta kaikkiaan niin, että höpiskööt ruotsalaiset\nmitä tahansa punssipullojensa takana, niin urheilukansana on Suomi\nsittenkin heitä etevämpi.\n\n-- Eivätkä meillä olleet vielä edes kaikki miehet pelissä mukanakaan.\nNurmi puuttui ja kuka siellä vielä puuttuikaan, muisteli matematiikan\nlehtori.\n\n-- Minä arvelen, että ensi maaottelussa me annamme ruotsalaisille\noikein perinpohjaisen selkäsaunan. Tällaista ei suomalainen sisu jaksa\nkauan kestää.\n\n-- Niin, kyllä Suomen kansa on oikein luontaista urheilijakansaa, puhui\nrakennusmestari leveästi ja mahtavasti.\n\n-- Ja samalla hyvää sotilasainesta, pisti kadetti väliin. --\nSaksalaiset asiantuntijat antoivat heistä aikoinaan loistavan\narvostelun.\n\n-- No sanoohan vanha sananparsi, että aina nyt yksi suomalainen\nkymmentä ryssää vastaa, kirkaisi maisteri Palkea.\n\n-- Niin, me tietysti emme toivo sotaa ryssän kanssa enempää kuin\nkenenkään muunkaan kanssa, mutta jos sellainen kuitenkin tulisi...\nryssään kun ei koskaan ole luottamista... niin mitenkähän tämä meidän\narmeija oikein siinä pärjäisi, sanokaapa nyt, kun olette sotilas,\nkysäisin kadetilta.\n\n-- Mahdotontahan on käydä ennustamaan sellaista. Nykyajan Eurooppa on\nniin tiheään asuttu ja taloudelliset y.m. suhteet kansojen kesken niin\nmonimutkaiset, että sodat eivät yleensä enää ole kahden kansan välisiä\nsotia, vaan suurten liittokuntien sotia, ja kukaan ei voi sanoa, onko\nse liittokunta, mihin me tulevassa mahdollisessa sodassa kuulumme,\nheikompi vai voimakkaampi kuin vihollinen. Pääasia on, että me itse\nolemme valmiit aina ja että kansassa on puolustustahtoa. Silloin me\nkykenemme aina maatamme puolustamaan. Mitäpä oli pieni Belgia Saksan\nrinnalla. Maailmansodassa tuli Belgia kuitenkin lopulta liittolaisten\nrinnalla voittajaksi, ja sen vastarinta sodan alussa suorastaan pelasti\nympärysvallat. Ei koskaan pidä jäädä neuvottomaksi.\n\n-- Eikä ryssä voi koskaan meitä vastaan tuoda kaikkia voimiaan.\nAjatelkaa nyt sen valtavia rajoja ja pahasisuisia naapureita, puhuin\nminäkin innoissani.\n\n-- Sitäpaitsi Puola ja Romania ovat liitossa keskenään ja molemmat\ntaas ovat sotaliitossa Ranskan kanssa. Sellaiset tosiasiat viilentävät\nsotaintoa, kertoi matematiikan lehtori.\n\n-- Parasta minusta sittenkin on suomalainen sisu niin urheilu- kuin\nsotakentällä, huudahti konsulentti. -- Sitä ei voi mikään vastustaa.\n\n-- Mutta eikös juuri konsulentti kirjoittanut viime \"Työn Ääneen\"\npitkää kirjoitusta siitä, että Suomen armeija muka ei mitättömyytensä\nja pienuutensa sekä kehnon aseistuksensa vuoksi pysty ollenkaan maata\npuolustamaan, kysäisi kadetti.\n\n-- Kyllä! vastasi konsulentti silmät pyöreinä. -- Mutta hyvänen aika,\nsehän oli politiikkaa.\n\n-- Aivan niin, sehän oli politiikkaa, puolusteli rakennusmestari.\n\n-- Tietysti politiikkaa!\n\n-- Politiikkaa, politiikkaa, tietysti!\n\n-- Sehän on aivan eri asia!\n\n-- Pitäähän sellainen ymmärtää, sehän on politiikkaa, sehän on vallan\ntoista! kuului huutoja huoneen joka puolelta.\n\nKadetti hämmästyi ja kalpeni.\n\n-- Humpuukia se on, eikä mitään politiikkaa! hän huusi.\n\nNyt kuohahti konsulentin loukattu kunniantunto.\n\n-- Vai humpuukia se on! Lasten ja imeväisten suustako meidän pitää\ntotuus kuuleman? Suurenmoista, viehättävää!\n\n-- Olin toivonut, jatkoi kadetti häntä kuulematta, -- että Suomen kansa\nsuurimmissa elinkysymyksissään edes voisi esiintyä yksimielisenä.\n\nMatemaatikko ja minä olimme aivan kadetin kannalla ja tuijotimme niin\nollen tuomitsevin, synkin silmin konsulenttiin, joka oli tehnyt noin\nperin suuren keljuuden eikä voinut syytöstä kumota. Mutta konsulentti\nnousi nyt tulipunaisena seisomaan ja alkoi puolustautua.\n\n-- Vai yksimielisenä! hän huudahti. -- Kauniisti sanottu, mutta perin\nepäkäytännöllisesti ja typerästi ajateltu. Osoittautuu, ettei teissä\nole hiventäkään poliittista älyä. Sallikaa ammattipoliitikon lausua\npari sanaa teille amatööreille ja valtiollisille kannunvalajille.\nJos Suomen kansa ensiksikin tulisi yksimieliseksi, niin mihinkäs\nme poliitikot sitten joutuisimme? Mehän olemme laaja, kielevä ja\nkaukonäköinen ammattikunta, jotka elämme politiikasta, samoin\nkuin te virastanne ja te (hän viittasi rakennusmestariin) talojen\npystyttämisestä. Politiikasta saa leipänsä nyt Suomessa eräs uusi\nälymystöryhmä, joka on lukuisa kuin heinäsirkat. Meillä on oikeus elää.\nMe taistelemme etujemme puolesta. \"Lieben und lieben lassen\", sanoo\nsaksalainen! Suomen kansalla, hyvät herrat, ei ole varaa tuhota tätä\njoukkoa, tätä nerokasta, älykästä, säkenöivää poliitikkoparvea -- s.o.\nomaa sieluaan. Ja lisäksi sillä on suoranainen tarve sen kautta purkaa\nälynsä, kekseliäisyytensä, ilkeytensä ja taisteluhalunsa ilmoille.\nMe olemme ehdottomasti tarpeellisia, me olemme kansan varaventtiili,\nme pidämme paineen maassa tasapainossa. Ja ajatelkaa, mitä tulisi,\njos kansa olisi yksimielinen. Koko elämä kuoleutuisi, homehtuisi,\nsammaltuisi. Kieltolaki, sanoakseni esimerkin, on yksimielisyyden\ntuote, ja miten sen on käynyt? Koko kansahan sitä rikkoo. Yksimielisyys\nnäetten pilaa jalonkin asian. Mutta erimielisyys, se on elämää,\nliikettä, taistelua, neroa, älyä! Pereat concordia, vivat discordia! Se\non kehityksen tuli ihmisrinnoissa. Tuhannet ja taas tuhannet saavat sen\nkautta mukavalla tavalla elatuksensa ja... ja... palkan. Te edustatte\nyhtä mielipidettä ja ajatte kiihkeästi sitä, te levitätte sitä,\nkokootte kannattajia. Minä teen samoin toisen, vastakkaisen mielipiteen\npalveluksessa. Ehkäpä on jollekin ryhmäkunnalle mahdollista esittää\nkolmas ja neljäs kanta asiassa. Asia tulee silloin monipuolisesti\npohdituksi, ja me elämme ja kukoistamme. Siinähän kansan onni juuri on,\nettä laajat piirit voivat hyvin. Oletteko muuten musikaalinen? (Puhuja\nviittasi minuun.)\n\n-- Kotitarpeiksi.\n\n-- Hyvä. Silloin ymmärrätte, ettei nykyaika suvaitse eikä jaksa enää\nkuunnella yksimielisyyden sulosointuja. Se kaipaa, se vaatii usein\nsuorastaan disharmoniaa. Muistelkaapas Sibeliuksen musiikkia ja\nMerikannon musiikkia. Haa, hyvä ystäväni Merikanto, hän oli entisen\najan musikantti, mutta sopiiko hän enää meille? Ei. Me tarvitsemme\ntuollaista... prrrstrums! prrrstrums! Tarvitsemme Sibeliusta,\ntaisteluja, epäsointuja, elämää! Hyvät herrat, kun minä sanon teille:\n\"pereat concordia\", muistakaa, että sen sanoo ammattimies ja todellinen\npoliitikko!\n\nSeisoimme sanattomina konsulin puhetulvaa kuunnellen. En keksinyt\nmitään vastausta. Tunsin vain, että tuo eliö voi sekoittaa vaikka itse\nraamatunkin opit sellaiseksi mylläkäksi, että paavikin kalpenisi.\n\n-- Entäs, jos ulkonainen vihollinen hyökkää tuollaisen erimielisen\nkansan kimppuun, kysyi vielä kadetti, mutta aivan raukealla äänellä.\n\n-- Ulkomainenko vihollinen? matki konsulentti. -- No mitä se\nmerkitsee? Europan kulttuuri on nyt niin samanlaatuinen, että on aivan\nyhdentekevää, olemmeko itsenäinen kansa vai ei. Emme me mitään menetä\nsulautuessamme johonkin suurempaan kansaan. Sinne me kerran sulamme\nkuitenkin. Kehitys hävittää kansat -- ihmiskuntaan. Missä kansa katoaa,\nsiellä syntyy ihmiskunta, veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus.\n\n-- Minusta Europan kansallisuudet ovat tällä hetkellä erittäin\nvoimakkaat, puhui nyt matemaatikko pateettisesti. -- Ne eivät\nsuinkaan osoita mitään häviämisen oireita. Englantilaiset pysyvät\nenglantilaisina, ranskalaiset ovat innokkaita patriootteja yhä\nedelleen, ja Mussolini on luonut Italiassa voimakkaan kansallishengen.\nKansoja ei voida hävittää. Ne ovat eläviä organismeja, ja sitäpaitsi\nniiden olemassaolo on arvokas ihmiskunnan kehitykselle. Se tekee\nkulttuurin monipuoliseksi ja rikastuttaa sitä. Väite kulttuurin\nsamanlaatuisuudesta on sekin pötyä; Venäjä ja Suomi esimerkiksi\nedustavat eri kulttuureja. Sulautuminen Venäjään tuottaisi siveellisen\nhaaksirikon ja suunnattomat kärsimykset Suomen kansalle.\n\n-- Vanhanaikuisia mielipiteitä! huudahti konsulentti. -- Minä olen eri\nmieltä. Antakaas kun selitän.\n\n-- Nyt puhun minä, lausui matemaatikko tylysti ja jatkoi vielä hetkisen:\n\n-- Minä haluan erityisesti tähdentää kansallisen valtion arvoa ja\ntehtävää kansan siveellisenä kasvattajana. Perheen, suvun ja kansan\njäsenyys herättää meissä yhteenkuuluvaisuuden ja vastuunalaisuuden\ntunnetta, jaloja harrastuksia ja uhrautumishalua. Niiden henki,\ntavat ja sivistysperintö kasvattavat meidät. Jos ne poistetaan,\nkatoaa yhteenkuuluvaisuuden ja vastuun tunne ja jäljelle jää vain\nkylmä, kalsea egoismi, jota ei tuo väritön haavekuva, ihmiskunta,\nkykene parantamaan. Hurmahenkinen internationalismi johtaa siten,\nkuten kokemuskin jo tarpeeksi on osoittanut, auttamattomaan ja\nhäikäilemättömimpään egoismiin.\n\n-- Vai niin, huudahti konsulentti sytyttäen uuden sikarin ja\ntuprutellen savua huoneen täydeltä. -- Nyt on minun vuoroni puhua.\n\n-- Jos te vielä saatte puheenvuoron, lähden ainakin minä lipettiin,\nsanoin nyt vuorostani.\n\n-- Seuraan sinua, lausui matemaatikko.\n\n-- Älkäähän menkö, selitän teille taas vähän maailman menoa, pauhasi\nkonsulentti.\n\nMutta me lähdimme. Vielä portaisiin asti kuulimme konsulentin\njankutuksen:\n\n-- Olen kerrassaan eri mieltä, periaatteellisesti eri mieltä.\n\nRaikas iltatuuli teki sanomattoman hyvää. Ystäväni puhkesi taas\npuhumaan harvakseen, rauhalliseen tapaansa.\n\n-- Mitä hyötyä arvelet tästäkin keskustelusta koituneen?\n\n-- En mitään, ellei nyt voi joksikin tulokseksi sanoa sitä, että kaikki\nolevainen on taas kerran tullut perusteelliseksi haukutuksi.\n\n-- Minä taas olen sen johdosta alkanut miettiä sotilaskasvatuksen\nmerkitystä suomalaisille. Ajattelepas miten suurenmoiset ovat\nesimerkiksi sellaiset sanat kuin: \"Tahdissa -- mars!\" Siinä ei vatvota,\nvaan kerrankin joukko suomalaisia rähisemättä heti ryhtyy toimimaan.\nEnergia säästyy toimintaa varten kokonaan. Pedagogiselta kannalta ei\nole viisasta aina vain pyrkiä lyhentämään palvelusaikaa, niin ettei se\nvain tuottaisi mitään tuloksia.\n\n-- Mutta, puhuin minä, -- onko tuo sotilaskoulutus enää niin\nehdottomasti tarpeellista? Sodat näyttävät vähenevän. Uskonsodat\nesimerkiksi ovat jo kokonaan poissa päiväjärjestyksestä.\n\n-- Nyt sanon kuin konsulentti, vastasi ystäväni. -- Olen eri mieltä.\nKaikki sodat maailmassa ovat olleet ja tulevatkin olemaan uskonsotia.\nRiippuu vain siitä, mitä kulloinkin uskotaan. Ja lisäksi vielä uskoo\nkumpikin puoli aina olevansa oikeassa.\n\nKuljimme hetken ääneti. Sitten sanoin:\n\n-- Saatpa nähdä, että tuo konsulentti istuu pian ministerinä.\n\n-- Mahdollista kylläkin, mutta minun silmissäni ei hänen arvonsa siitä\nnouse. Hän on noita politiikan hyeenoja, jotka kulkevat ympäri etsien,\nmissä olisi paras saalistaa. Sellaisilla miehillä ei ole sydäntä eikä\nomaatuntoa. Valitettavasti niitä on nykyisin liiankin paljon.\n\n-- Minusta kadetti oli oikeassa väittäessään, että isänmaan\nsuurissa kysymyksissä on kansan päästävä yksimielisyyteen. Ymmärrän\ntäydelleen, että eri katsantokannat taistelevat keskenään ja että se\non tarpeellistakin, mutta ainainen ja loputon erimielisyys vie kaikki\nhajalle.\n\n-- Sitäpaitsi siitä ei ole hyötyä loppujen lopuksi muille kuin\npoliitikoille, päätti ystäväni puheen.\n\n\n\n\nVIII\n\nNAISEN OHJATTAVANA\n\n\nOli jälleen ihana sunnuntaiaamu, virkamiehen jaloin hetki. Otettuani\nkylmän pyyhkeen ja voimisteltuani olin juuri avaamassa ikkunaa ja\nkatselin hurmaantuneena sisälle tulvahtavaa valovirtaa, kun kuulin\nkoputusta oveltani.\n\nAstuin varovaisesti eteiseen.\n\nKukahan rahanvippaaja siellä taas mahtanee olla? Eiväthän oikeat\nihmiset koputtele ihmisten ovia näin varhain -- sunnuntaiaamuna.\n\n-- Kuka siellä? ärjäisin, ja jo oli kielelläni myös valmiina tiuskaisu:\n\"Menkää tiehenne, en minä ole yöllä tavattavissa.\"\n\n-- Halloo, vanha poika, oletko krapulassa? kuului ilkkuva naisen ääni\noven takaa.\n\nNainen, kuka hitto?\n\n-- Tuleeko sieltä vastausta?\n\n-- No, parbleu, -- tuota, anteeksi, pardon, onko se todellakin Ella?\n\n-- Jaa-a! Voisiko jokin muukin mahdollisuus olla olemassa?\n\n-- Ei voi, sen vannon. Sinä olet ainoa noin hurjapäinen ihminen, sen\nvakuutan. Onko sinulla asiaa?\n\n-- On, aioin tulla vähän tuulettamaan sinua, vanha poika. Lähden\najamaan Nashilla. Saat tulla mukaan, jos olet valmis kolmessa\nminuutissa.\n\n-- Kutsutko sinä minua todellakin ajelulle? Sacramento!\n\n-- Ethän vain aio antaa minun odottaa. Muistatko mitä Ludvig XIV sanoi:\n\"Olin vähällä tulla odottaneeksi.\"\n\n-- Kuule, tunnustan suoraan olevani aamupuvussa, se tahtoo sanoa...\ntuota... melkein... mutta jos voit odottaa, olen valmis viiden minuutin\nkuluttua.\n\n-- Hyvä, näkemiin.\n\n-- Näkemiin.\n\nTörmäsin huoneeseeni ja syöksyin housuihini.\n\nSepä vasta idea! Merkillinen nainen. Tulla nyt hakemaan minua\najelulle. Mutta mikä nautinto ajaa tällaisena aamuna pitkin syksyistä\nmaaseutua, nähdä vihreitä metsiä, punertavia pihlajanterttuja,\nsinisiä järviä! Suurenmoista! Sellaista tarjousta ei voida hylätä.\nVoi olla mahdollista, että minun tämän jälkeen on seurusteltava\nkoko ilta Amalia-tädin kanssa ja kenties vielä kuunneltava\nkauppaneuvoksettarenkin typeryyksiä, mutta kukin huoli ajallansa.\n\nAuto törähti.\n\n-- Varjele! Viisi minuuttia kulunut. Missä lakki? Tuossa! Entä palttoo?\nHaa, tuossa. Ja keppi kouraan. Los!\n\nHyppäsin portaissa noin kerroksen kerrallaan. Unohdin tietysti hissin.\nKadulla päivänpaiste aivan häikäisi. Ella istui jo autossaan nahkalakki\npäässään, hansikkaat käsissään topakkana ja varmana.\n\n-- Päivää, vanha poika!\n\n-- Päivää, Ella. Sinä kaunistut päivä päivältä. Kuule, kiitos tästä\nideasta -- että muistit minua.\n\n-- Saat istua viereeni, tänne vain. Älä arastele turhia. Vedä ovi\nlujasti kiinni. Ei noin, vaan näin. Ella ojensi kätensä rintani yli ja\nvetäisi oven kiinni, niin että paukahti. Tunsin lehahduksen raikasta\nhajuvettä.\n\nMinua hieman ujostutti. Tämä autohomma oli minulle niin perin outoa. Ja\nElla taas esiintyi varmana, kuin olisi syntynyt autossa. Minua harmitti\nkömpelyyteni ja tuo naisen etevämmyys tällaisessa käytännöllisessä,\nsanoisinko urheilutoiminnassa.\n\nJo kiidimme Turuntietä kevyesti ja nopeasti. Töölönlahti\noli yhtä kultaläikettä. Rakennusrivit säteilivät kirkkaassa\nsyysauringonpaisteessa. Tuuli puhalteli äkäisiä pyörylöitä tiellä. Me\njatkoimme matkaa Haagaa kohti.\n\nHeräsin unelmistani Ellan kysyessä:\n\n-- Miltä tuntuu? Oletko vielä valveilla? Päätin vähän kiusoitella\nylimielistä tyttöä.\n\n-- Muuten hyvältä, mutta aina minua hirvittää nähdä naista ratissa.\n\nSitä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä Ella oli äkkipikainen kuin\npippuri.\n\n-- Jassoo, sanoi hän ja painoi lusikan pohjaan.\n\nAuto surahti pahasti ja lensi kuin villitty eteenpäin. Eräässä\nkäänteessä lensin ikkunaa vastaan uskomattomalla vauhdilla, seuraavassa\nhampaani naksahtivat yhteen ja kieli onneton jäi rakoon.\n\n-- Stop tykkänään! huusin Ellalle. -- Älä hulluttele, tyttö, puhuin\nveren maku kielelläni.\n\n-- Nyt se menee kahdeksankymmentäviisi kilometriä, vastasi Ella\nhäijysti.\n\n-- Älä viitsi ruveta nyt leikkimään, Ella. En minä itsestäni välitä,\nmutta autolle ja sinulle voi tapahtua...\n\nTaas naksahtivat hampaani yhteen. Keikuimme kuin lastu aallokossa.\n\nOnneksi satuin samalla huudahtamaan: perrr...! joten kieli oli\nhammasvallien takana.\n\n-- Oletpa sinä jalomielinen, ivaili Ella.-- Menemme muuten\nyhdeksänkymmentä kilometriä.\n\nTartuin tytön käteen, mutta samassa muistin Snellmanin kuuluisat\nsanat, että naisen kanssa ei kannata puhua järkeä, vaan häntä pitää\nsuostutella ja houkutella.\n\n-- Älä koske minuun! ärjäisi Ella. -- Luulen, että äsken ajoimme\nyhdeksänkymmentäviisi kilometriä.\n\n-- Syö kittiä!\n\n-- Peruutatko sanasi?\n\n-- No, peruutan.\n\n-- Kaikki pahat puheet naisistako peruutat?\n\n-- Olkoon menneeksi.\n\nElla hiljensi vauhdin. Hän nauroi raikkaasti.\n\n-- Taisitpa pelätä.\n\nOlin harmissani.\n\n-- Kuule nyt, Ella, selitin. -- Jos sinä kutsuttuasi minut ajelulle\nhaluat vähänkin tietää, mistä minä nautin, niin ilmoitan, että minusta\non kaikkein ihaninta ajaa hiljaa ja rauhallisesti, katsella ympärilleen\nJumalan suurenmoista luontoa ja isänmaan lumoavia maisemia. Tuo hurja\nvauhti ei viehätä minua ensinkään.\n\n-- Sepä kumma, huudahti Ella. -- Minä taas nautin siitä. Miten\nerilaiset luonteet me olemmekaan.\n\n-- Todellakin, sanoin. -- Sinä kun lisäksi haluat näytellä uuden ajan\nnaista.\n\n-- Hm! Etkö sinä sitten tahdo olla uuden ajan mies?\n\n-- En, minä olen vanhan ajan mies. Minä ymmärrän hyvin vähän\nnykyaikaa, sanoin äreänä. -- Nähtävästi on kehitys hypännyt minun\nylitseni. Minulla on täysin entisajan ihanteet: uskonto, isänmaa,\nporoporvarillisuus, uskollisuus ja rauhallinen työ... hyvin keitetty\nruoka.\n\n-- Surkeata. Sinä olet jo aivan selvä vanhapoika.\n\n-- Ihan piintynyt nähtävästi.\n\n-- Me nykyajan ihmiset olemme toiminnan ja seikkailun väkeä, me.\nEivätkä vanhanaikuiset periaatteet meitä juuri paina. Olenhan minäkin\nkihloissa oleva neito ja nyt minä ajelen täällä sinun kanssasi, koska\nminua miellyttää tarkastella sinua.\n\n-- Tarkastella minua? Eihän minussa ole mitään intresanttia!\n\n-- Vaatimattomuus kaunistaa teitä entisajan miehiä. Te olette\ntuollaisia yksinkertaisia, vakavia ja luotettavia. Teissä on kyllä\nkultaa pohjalla, mutta te olette kömpelöitä. Ja miehekkäitä te\nmyöskin olette. Siksi te aina vastustatte meidän naisten toimintaa.\nMutta nykyajan sirot nuoret miehet, niille me olemme jo tunnettu ja\ntunnustettu tyyppi, me toiminnan naiset. He palvovat meitä. Heille me\nolemme täysin tasa-arvoiset toverit.\n\nElla sanoi sen ärsyttääkseen minua, ja minä tulin mustasukkaiseksi heti.\n\n-- Sirot nykyajan nuoret miehet! Hm. Tosiaankin. Mitäs erikoista\nhe nyt sitten ovat? Jazzia ja foxtrottia ja taas jazzia ja\nfoxtrottia. Toiset taas ovat utopisteja, dadaisteja, hurmahenkisiä\ninternationalisteja, jotka harrastavat kansainvälisyyttä haluten\nhävittää kansat. Kansainvälisyyttä siis ilman kansoja! Hauska ajatus!\nKaiken pitäisi olla samaa harmaata ihmiskuntaa. Kuitenkin asia on\nniin, että ihmiskunta on vain väritön käsite, mutta kansat ovat\ntodellisuutta. Ne ovat yksilöitä, eläviä, toimivia organismeja. Onko\nnyt kaikkialla poistettava yksilöt, että saataisiin enemmän harmaata\nmassaa? Vain kansojen kauttahan tie käy ihmiskuntaan. Minäkin harrastan\nkansainvälisyyttä, mutta kansat mukaanluettuina. Snellmanin kehoituksen\nmukaan nuorison on harrastettava ennen kaikkea kansallisia kysymyksiä\nja ehkä sitten joskus välipaloiksi ikuista rauhaa ja _pan_europaa ja\nmuitakin _pan_nukakkuja, jos on aikaa.\n\nElla hymähti kiusoittaakseen minua.\n\n-- Mitäs sanot suojeluskuntalaisista? Ei tämä sovi ollenkaan heihin.\n\n-- Ei sovikaan. He ovatkin toista maata.\n\n-- No voitko sanoa vielä jotakin yhtä typerää?\n\n-- No niin, palataksemme niihin uuden ajan siroihin herroihin. Juu.\nHe ovat sitten intohimoisia modernisteja. Heidän päämääränsä on olla\nmoderneja, sisältyipä tuohon sanaan mitä tahansa. Ja löytääkseen nyt\njotakin modernia he antautuvat kaikkiin hurmahenkisiin liikkeisiin.\nNiissä on muka Europpa, niissä ovat muka ajan modernit aatteet? He\nhakevat hyrskyä, elämän aallokoita tai kesän perhosleikkejä, mutta\nelämän taistelua, sen ankaraa todellisuutta he eivät halua katsella. He\nnäyttävät uskovan, että se on muka hyvällä tahdolla poistettavissa.\n\n-- Luulottelua, sanoi Ella. -- Tuollaisia he eivät yleensä ole.\n\n-- Tietysti on paljon toista maata. Sen tiedän. En ole tarkoittanutkaan\ntuomita heitä. He ovat aikansa lapsia, ja me, sen tiedän, olemme heistä\nvanhanaikuisia hölmöjä, poroporvareita.\n\n-- Hopsis, huudahti samassa Ella. -- Nyt kävi keljusti.\n\nOlimme ajaneet aivan hiljaa leveän maantien laitaa. Silloin yht'äkkiä\nme aivan aavistamatta rupesimme liukumaan sivulle. Kostea tiensyrjä\nmurtui, auto kallistui ja solahti ojaan valtavien nokkospensaiden\nkeskelle melkein näkymättömiin. Se oli kallellaan mutta ei kumossa.\n\nKatselimme toisiamme.\n\nVoi sinä häilyvä nainen! Siinä nyt on sinun koko kerskailusi, ajattelin\nitsekseni, mutta en raskinut sanoa sitä Ellalle, joka oli aivan\nsurkuteltavan ällistyneen näköinen.\n\n-- Missäs me nyt olemme? kysäisin.\n\n-- Ojassa.\n\n-- Mitä tekemistä meillä täällä on?\n\n-- Me olemme kärsimässä rangaistusta sen johdosta, että sinä\npahanilkisesti parjasit nykyajan nuorisoa ja siten, vaikka peitellen,\nsuorastaan ällöttävästi kehuit itseäsi.\n\n-- Vai minä tässä olenkin syypää? Voi hitto noita naisten\noikeuskäsityksiä. Sinä kai unohdat kuka ajoi.\n\n-- Rupeatko moittimaan? Huomautan sinulle, että minä en kärsi\nlaisinkaan mitään arvostelua. No, mutta älkäämme riidelkö, se vain\npahentaa asiaa.\n\n-- Rauhoitu, hyvä ystävä. Minä en ollenkaan aio moittia enkä riidellä.\nTästähän vasta seikkailu tuli. Minusta tämä on hirveän hauskaa.\nEhdotan, että yrittäisimme päästä ulos autosta avaraan maailmaan.\n\nElla loi minuun kiitollisen katseen. Hänenpuoleisensa ovi oli pian\navattu, ja minun auttaessani kohosi tyttö ketterästi maantielle.\nSeurasin samaa tietä, ja siinä seisoimme keskellä syksyistä\nmetsämaisemaa, ojassa kallellaan makaavan kulkuneuvomme vieressä,\nkaikin puolin neuvottomina.\n\n-- Katsopas tuonne, missä on lehtipuita. Siellähän on jokin\nuudisrakennus tekeillä. Juokse hakemaan sieltä miehiä apuun. Minä\npoltan sillä aikaa paperossin.\n\nLähdin matkaan. Aivan oikein. Siellä olikin uutisrakennus ja neljä\nriskiä miestä.\n\n-- Hyvää päivää, toivotin. -- Meille on sattunut onnettomuus, auto\nmeni ojaan. Voisimmekohan saada täältä apua sen nostamiseen takaisin\nmaantielle?\n\n-- Jaa-ha, sanoi vakaa ääni. -- Vai on auto ojassa.\n\n-- Nouseekohan se sieltä näillä voimilla? tuumi toinen.\n\n-- Onko siellä rapiinia? Kyllähän se sitten aina nousee, jos on\nrapiinia, päätteli kolmas mies.\n\n-- Mitäs se sellainen rapiini on? tiedustelin.\n\n-- Ettekö te tunne rapiinia, vaikka ootte noin hyvän näköinen mies?\nSehän on sitä rapiinin konjakkia.\n\n-- Aha. Frapinin konjakkia.\n\n-- No mitäs sitten!\n\n-- Ikävä kyllä, meillä ei ole yhtään rapiinia mukana.\n\n-- No mutta ei suinkaan se auto ilman rapiinia olisi ojaankaan mennyt,\nilkkui äskeinen puhuja.\n\n-- Menipä kun menikin tällä kertaa. Toverinani on eräs neiti, ja hän\nohjasi.\n\n-- Vai naisihminen ohjasi. Ei sitten ole ihmekään.\n\n-- No mennään nyt katsomaan sitä ajajaa.\n\nMarssimme onnettomuuspaikalle. Miehet katselivat uteliaina ja ivahymy\nhuulillaan savua suitsuttavaa Ellaa, mutta pian he saivat kokea, että\nherra on herrallakin. Ella viittasi heille jyrkästi ja sanoi:\n\n-- Te kaksi vahvaa ja komeaa miestä, ottakaa kiinni auton perään ja te\nkaksi tartutte sivuun, ja sinä... no jaa, vedä edestä. Nyt, yht'aikaa!\nHiioop.\n\nAuto nousi helposti ojasta ja voitiin todeta aivan\nvahingoittumattomaksi. Olimmehan vain lipuneet hiljalleen ojaan.\n\nElla vetäisi laukustaan sata markkaa, antoi sen joukon vanhimmalle,\nkehoitti jakamaan sen tasan auttajien kesken ja pyysi etteivät he\nmuistelisi meitä pahalla. Miehet olivat heti suu messingillä.\n\nAjoimme taas Helsinkiä kohti hiljaa ja varovaisesti. Nautimme\nmaisemista ja pyhäaamupäivän rauhasta.\n\nTietystikin jouduin rakennusmestarin luo aamiaiselle ja sen\njälkeen sain päivälliseen saakka pitää seuraa Amalia-tädille ja\nkauppaneuvoksettarelle. Mutta Ella oli mukana hilpeänä ja hyvätuulisena\nja kylmäverisesti hän selitti koko ojaan-ajon -- minun syykseni. Minä\nolin riidellyt tapani mukaan, tuupannut häntä, hänen kätensä väännähti,\noltiin ojassa.\n\nNähtävästi Ella oli ylen arka kunniastaan autonajajana. Minulle taas ei\nmokoma maine merkinnyt yhtään mitään. Minä annoin hänen liverrellä ja\nalistuin syntipukiksi.\n\n\n\n\nIX\n\nMAUNO VASARAN ASEVELVOLLISUUS\n\n\nOn olemassa, ei ainoastaan hetkiä ihmiselämässä, vaan suorastaan\nihmisiä, jotka kulkevat ohitsemme niin hiljaa ja vaatimattomina,\netteivät he laisinkaan herätä huomiotamme. Sellainen eliö oli\nrakennusmestarin perheessä hänen poikansa Mauno Vasara. Ei ole siis\nihme, että nyt vasta muistan mainita hänetkin.\n\nOikeastaan olin tutustunut häneen jo viisi vuotta sitten. Eräänä iltana\nnäet soi ovikelloni ja sisään astui hintelä nuorukainen, jolla oli\nväsyneet silmät ja kalpea iho.\n\n-- Tuota, aloitti hän puheensa. -- Olisikohan maisterilla mitään sitä\nvastaan, että me alapuolella asuvat tänä yönä pitäisimme pienet rymyt\nja tanssisimme sanokaamme yhteen tai kahteen... jaa, ehkä on syytä\nvarovaisuuden vuoksi sanoa kello kolmeen.\n\n-- Soo, mikäs rymyn aihe teillä nyt on?\n\n-- Juu, minä olen tänään päässyt edes.\n\n-- Edes?!\n\n-- Niin, eli ripille, ja tuumasin, että mitähän jos vähän\ntanssittaisiin.\n\n-- Tanssikaa minun puolestani, sanoin, mutta itsekseni ajattelin, että\non kuin onkin nuoriso muuttunut vahvasti entisestään. Silloin kun me\naikanamme pääsimme ripille, vietimme sen illan huoneessamme vakavissa\najatuksissa. No, jaa! Entisaika oli entisaikaa, ja nykyajalla on uudet\ntavat ja uusi elämänkatsomus.\n\nTapasin sitten Mauno-pojan lukemattomat kerrat. Hän oli aina yhtä\nhintelä ja kalpea, yski kuivaa yskäänsä viereisessä huoneessa ja\nharrasteli omia asioitaan, kokoili postimerkkejä ja luki läksyjään.\nEikä hän koskaan meitä häirinnyt. Yritin joskus keskustella hänen\nkanssaan. Silloin havaitsin hänet kuitenkin perin itsetietoiseksi\nnuorukaiseksi. Hän oli talon ainoana ja aina vähän sairaalloisena\npoikana saanut tehdä ihan mitä oli halunnut. Hänet oli lellitelty\npilalle. Ei mikään oikeastaan ollut hänestä minkään arvoista. Kaikki\noli roskaa. Mitään korkeampia ihanteita hän ei tuntenut. Isänmaa oli\nhänen mielestään aivan vanhentunut humpuukijuttu, ja kaikki se, mitä\nentiset polvet olivat tehneet ja ahertaneet, oli joutavaa ja arvotonta.\nPääasia oli katsoa missä parhaiten meni eteenpäin. Puolueasiat olivat\nehdonvallan asioita. Jos menestys oli taatumpi jossakin puolueessa, oli\nilman muuta selvää, että järkevä nuori mies liittyi siihen puolueeseen.\nMikä hänet oikein oli kehittänyt kasvatikseen, sitä en voi sanoa, koti,\nkoulu vai yhteiskunta -- vaiko kaikki yhdessä.\n\nTultuaan ylioppilaaksi hän kysyi minulta, mitä oli edullisin ryhtyä\nlueskelemaan.\n\nKehoitin arvelematta häntä lukemaan lakia. Vanha lehtorimme, historian\nopettaja, kehoitti kaikkia niitä luokaltamme, jotka eivät olleet yhtään\nselvillä kutsumuksestaan, lukemaan lakia, ja minä noudatin puolestani\naina samaa menettelytapaa antaessani nuorille ohjeita ja neuvoja\nelämänuran valinnassa.\n\nMutta tulipa hetki, jolloin tuo naisellinen ja itsetietoinen nuori\nmies antoi minulle jälleen harkitsemisen aihetta. Ei niin, että olisin\nvähääkään harrastanut hänen edesottamisiaan, vaan Ella tuli kysymään\nneuvoa veljensä puolesta, ja sehän muutti koko asian.\n\nIstuimme rakennusmestarin salissa, Maunopoika peilin alla sohvalla\nmarttyyrin ilme ja epätoivo kasvoillaan. Ella pasteeraili reippaana ja\nhaluttaisi miltei sanoa miehekkäänä saappaat jalassa parkettilattialla.\nHän oli lähdössä ratsastamaan, mutta tuon poikasen marina viivytti\nhäntä.\n\nMaunoa oli kohdannut kohtalon ankara rautakoura. Hän oli käynyt\nkutsunnassa ja -- julistettu asevelvolliseksi, vaikka oli ollut varma\nvapauttamisestaan. Hänhän oli ilmetty ruunun raakki. Rintaa oli tuskin\nollenkaan, lapaluut selässä ulkona kuin siiventyngät, ainainen yskä ja\nkeltainen iho. Ja sittenkin julistetaan mies sotaväkeen kelpaavaksi.\n\n-- Onko enää olemassa oikeutta maailmassa? huokasi onnettoman pojan\nonneton äiti.\n\nElla käveli ratsastuspuvussaan lakki veikeästi päässä ja kädet\ntaskuissa edestakaisin lattialla.\n\n-- Jos minä olisin mies, niin mielelläni minä menisin sotaväkeen, hän\nhuudahti.\n\n-- Oh, vielä siinä teet pilkkaa, senkin mörökölli, vaikeroi äiti. --\nOn siinäkin mennyt luonto vinoon, kun tuolle tytölle tuli ihan kuin\nupseerin luonto ja tästä Mauno-parasta taas tuli näin hento.\n\n-- Eihän se liene minun vikani, tuumi Ella.\n\n-- Eikä Maunonkaan.\n\n-- Että äiti viitsii puhua. Itse olette hemmotelleet Maunon pilalle.\nOlisitte panneet pojan työhön tai urheilemaan. Kyllä siitä mies olisi\ntullut. Kasvatuksessa tässä vika on.\n\nÄiti katseli Ellaa vihaisesti.\n\n-- Vai työhön ja voimistelemaan. Mene itse. Sinusta ei ole väliä.\nNaisia on maailma täynnä. Täällä Helsingissäkin kuuluu olevan lähes\nkaksikymmentätuhatta naista enemmän kuin miehiä -- tilaston mukaan.\nMutta pojat ovat näetkös harvinaisia. Niistä täytyy pitää hyvää huolta.\nHm, Mauno-parka. Mitenkähän sinun nyt käyneekään.\n\n-- Eikös siellä sotaväessä ole jo hyvät oltavat? kysyi Ella kääntyen\nminun puoleeni.\n\nMinua nauratti koko juttu. Oli siinä todellakin maanpuolustaja, tuo\nkutjake tuossa sohvalla peilin alla. Mokomakin mamselli. Tunsin oikein\nvahingoniloa ajatellessani, että tuo lellitelty pojan nulkki, joka\ntäällä vain marisee piioille, joutuu kerran tottelemaan tosi komentoa\nja tekemään työtä muunkin kuin vain itsensä hyväksi.\n\n-- Sotaväessä on suoraan sanoen tätä nykyä jo aivan kunnon olot,\nvastasin jäykästi.\n\nMauno katseli minua karsaasti kulmainsa alta.\n\n-- Vai kunnon olot, hän puhui ohuella äänellä. -- Peltosen Jaakko\nkertoi, että saa joka lauantai täydessä pakningissa marssia\nkolmekymmentä kilometriä, ja jos on heikko eikä jaksa, niin saa\nseuraavana sunnuntaina marssia uudestaan, ja aina on jalat märkänä ja\nhuoneessa lattiaveto.\n\n-- Älä marise, kivahti Ella. -- Suomalaisella sisulla siellä tulee\naikoihin toinen yhtä hyvin kuin toinenkin.\n\n-- Ja sitten Peltosen Jaakko sanoi, että ruoka on semmoista, etteivät\nherraspojat viitsi syödä sitä ollenkaan, ja aina on nälkä, jollei saa\nmuuta ruokaa ja...\n\n-- No ota rahaa isältä ja syö illallista vaikka joka päivä, huudahti,\ntaas Ella.\n\n-- Syö itse. Hyvä sinun on olla mahtava, kun ei tarvitse lähteä toisten\nkomennettavaksi. Miks'ei noilla naisilla oikeastaan ole myöskin\nasevelvollisuutta? Siinähän on taas huutava vääryys... vääryys...\nvääryys! huusi Mauno puristellen nyrkkiään.\n\n-- Se on maksu siitä ihanasta edusta, että saat olla mies.\n\n-- Vai edusta! Paljon mieluummin minä olisin nainen. Teillä on kaikki\netuoikeudet. Meillä on vain velvollisuuksia.\n\n-- Maunolla näkyy olevan aivan liian synkkä kuva sotaväestä, yritin\npuhua. -- Eihän se kasarmi ole mikään vankila. Ja ruoka kuuluu olevan\narmeijassa aivan suurenmoinen.\n\n-- No, paljon ennen minä vankilaan menisin puoleksitoista vuodeksi,\nkarjaisi Mauno sohvaltaan. -- Siellähän on vangeilla parempi ruokakin\nkuin sotaväellä. Onhan se seisonut sanomalehdissäkin. Eikä vankilassa\nketään rääkätä niinkuin sotaväessä.\n\nMinua alkoi jo kuohuttaa tuon raukan puhe. Voi hyvä isä! Tuollaisten\nnahjustenko varassa meidän maamme onni ja rauha nyt todella on? Jos\nryssä tietäisi tuon, niin varmaan hän lähtisi pienelle kävelyretkelle\nHelsinkiin. Mutta sitten puhui taas Amalia-täti minulle:\n\n-- Kuulepas nyt, Aarne, sinä joka tunnet vähän kaikkia asioita ja\nmyöskin paljon upseereita, voisitko sinä puhua jollekulle tutulle\nupseerille, että meidän Maunolle toimitettaisiin jotakin kansliatyötä\nja lupa olla yötä kotona?\n\n-- Mahdotonta. Upseereita, jotka suostuisivat sellaiseen, en tunne.\n\n-- No kyllä kai siellä on keljumpiakin miehiä suuressa joukossa.\n\n-- Voi olla, mutta sellaisia minä en tunne. Kaikki tuntemani upseerit\novat tiukkoja ja tarkkoja miehiä.\n\n-- Ei sinustakaan ole mitään apua silloin kun todella tarvittaisiin,\nsanoi Amalia-rouva nyt minulle epätoivoisena.\n\nMutta Ella olisi ollut halukas milloin tahansa menemään veljensä\npuolesta vaikka sotaan. Meidän onnistui jossakin määrin tyynnyttää\näitiä, mutta poika oli yhä vain kalpea kuin kohtalon nuijasta kolauksen\nsaanut ainakin. Hän valmistautui lähtemään selvään surman suuhun,\nilman mitään toivon kipunaa. Olihan Peltosen Jaakko kertonut, miten\nkauhistuttavaa elämää \"väessä\" vietettiin, ja Peltosen Jaakkohan sen\ntiesi, hän kun juuri oli sieltä palannut.\n\nMauno-pojan ensimmäiset askelet sankariuralla olivat sangen vähän\nlupaavat. Saappaat ja kaikki vaatekappaleet olivat hänen mielestään\naivan mahdottomat. Mutta sitten vasta hullusti kävi, kun työ alkoi.\nMauno päätti etukäteen mennä vääpelille selvittämään, kuka hän on, ja\nsen tehtyään hän pyysi, että hänelle ylioppilaana annettaisiin täällä\nyleensä jotakin hienompaa työtä.\n\n-- Jaha, jaha, koetetaan, sanoi vääpeli karskisti.\n\nKun sitten työt jaettiin, määrättiin Maunon ryhmä aluksi puhdistamaan\nmiehistön makkilaitoksia.\n\nSitten kysyi vääpeli:\n\n-- Missäs ne ylioppilaat taas ovat, jotka pyysivät hienompaa työtä?\n\nKolme miestä astui esiin.\n\n-- Juu, te saatte parempaa hommaa. Te menette puhdistamaan\nalipäällystön, huomatkaa, alipäällystön makkilaitokset.\n\nMieli katkerana kuin marraskuun myrskypäivä tarttui Mauno Vasara\ntalikon varteen, jynssäsi ensi uhrinsa isänmaan puolesta ja kiroili\nsydämessään Suomen nuorta armeijaa. Mutta se häntä vasta oikein\nharmitti, että Ella-sisarensa joskus Nashillaan ajaessaan pysähtyi\nKaivopuistoon katselemaan poikien harjoituksia. Ellasta sotilaselämä\nnäytti olevan ihanne-elämää. Sellaisia ovat jotkut naiset vielä\nnykyaikanakin.\n\nEn tavannut Mauno-herraa pitkään aikaan, en ennen kuin toukokuulla.\nHän oli jo aikoja käynyt aliupseerikoulun ja oli nyt käymässä kotonaan\nsuoritettuaan itse R.U.K:nkin Haminassa.\n\nEn ollut tuntea poikaa. Luokseni tuli solakka sotilas, hyvin istuvassa\npuvussa, puristi miehekkäästi kouraani ja hymyili itsetietoisesti.\n\n-- Kuka te olette?\n\n-- Kersantti Mauno Vasara, herra maisteri!\n\n-- Ella, huusin, -- tuo joutuin tänne karmituoli. Muuten lennän\nselälleni. Eihän tämä ole mikään Mauno, tämähän on Maunon idea,\nsellainen jollaiseksi me olemme aina toivoneet Maunon joskus tulevan.\nOi sinä parjattu ja häväisty nuori armeijamme! Näinkö paljon sinä olet\nsaanut aikaan? Lurjuksia ovat kaikki sinun parjaajasi.\n\n-- Kyllä tämä on sama Mauno, sanoi sotilas ja puristi kättäni niin,\nettä olin kiljaista.\n\n-- No etkö sinä ole kuollutkaan niille pitkille marsseille? kysyin.\n\n-- Vielä mitä, kävelyretkiähän ne ovat. Eihän tällainen työmiehen poika\nnyt ensimmäisenä keikahda.\n\n-- Mitäs sanoo Amalia-rouva? huudahdin.\n\nAmalia-rouva katseli kyynelsilmin poikaansa ja sanoi:\n\n-- Ole nyt Mauno vain aina varovainen, ettet vilustu niillä kauheilla\nsotaretkillä.\n\n\n\n\nX\n\nLINNANROUVA JA TRUBADUURI PRINSESSAA VASTASSA\n\n\nOlin kerta kaikkiaan päässyt Amalia-tädin suosioon. Hän piti minua\nmelkein omaisena talossa, ja eräänä iltapäivänä käydessäni katsomassa,\noliko Kustaa kotona, hän kutsui minut sisälle, vaikka miehensä olikin\nmuilla mailla.\n\n-- Mitäs sinä Kustaata havittelet? Ei hän ole kotona. Hän on matkoilla.\nMutta tule sisälle siitä huolimatta. Voit sinä nyt kerran tulla\nminunkin luokseni visiitille. Kahvikin on juuri valmista.\n\nMietin hetken tilannetta, ja kun en keksinyt mitään parempaakaan,\npäätin jäädä.\n\nIstuimme ensin ruokasaliin kahvipöydän ääreen. Manta toi pannun\nsisälle ja pani sen päälle ison, kirjaillun myssyn. Hän loi minuun\npaljonpuhuvan katseen, ja minä hymyilin hänelle vähän väkinäisesti\nvastaukseksi.\n\nJoimme kahvia ja keskustelimme ilmasta, joka oli pilvinen. Tuuli\nvingahteli ikkunan takana. Radion antennit kiljuivat myrskyssä, ja\nvälisti räväytti puhuri aika vesiryöpyn ikkunaan.\n\nTuntui suloiselta istua lämpimässä huoneessa, jonka täytti väkevä\nkahvin lemu. Kaksi kuppia juotuamme siirryimme ikkunan luo. Amalia-täti\nasetti lankavyyhdin käsivarsilleni ja alkoi keriä sitä. Tottelevaisena\npoikana minä keinutin vyyhtiä edestakaisin. Nähtävästi Amalia-täti\nhalusi keskustella kanssani joistakin kotoisista huolistaan. Olen näet\ntavan takaa joutunut kaikenlaisten tätien ja tanttien uskotuksi ja\nlohduttajaksi heidän murheissaan.\n\nHuomasin pian, että huolet johtuivat Ellasta, sillä keskustelumme\nsiirtyi vähitellen silminnähtävästi häneen. Auttaakseni asiaan pääsyä\nkysäisin:\n\n-- Missä Ella on?\n\n-- Jaa, kysy sitä! Jospa itse sen tietäisin. Ehkäpä hän on nyt\nratsastamassa. Hänestä on tullut nähtävästi ratsastushullu.\n\n-- Niinkö, miten se hulluus ilmenee?\n\n-- No niillä nykyajan nuorilla on nyt ensiksikin kaikenlaisia tunteja,\non plastiikkatunteja, on pianotunteja, on voimistelutunteja, on\nratsastustunteja ja on minkä mitäkin tunteja.\n\n-- Voimme siis sanoa, että he suorastaan tunteilevat, nämä uuden ajan\nnuoret neidot, sanoin.\n\n-- Tunteilevat kylläkin, mutta aivan toisella tavalla kuin ennen. Sitä\npitää vääntää sitä ruumistaan näin ja noin ja tuonne ja tänne ja jos\nminne. Minä pelkään niitä uusia tapoja enemmän kuin entisiä.\n\n-- Mitäpä pelkäämistä niissä olisi. Nainen itsenäistyy.\nAvioliittomarkkinat ovat kireät, kilpailu kova. Nainen tarvitsee\nvoimaa, sisua ja älyä nyt. Ruumiinkulttuuri on ajan tunnussana, ja\nse on hyvä asia, lohdutin. -- Katsopas nykyajan neitojen joustavia\nvartaloita.\n\n-- Voi olla hyväkin, mutta henki siinä vain on vaarassa. Ellakin on\njo kaksi kertaa pudonnut hevosen selästä, ja aina pitää kiivetä sinne\nuudestaan. Ja minulle hän pitää hirveitä esitelmiä ratsastuksesta joka\npäivä. Jos hän saisi määrätä, täytyisi minunkin hypätä konin selkään.\n\n-- Se olisi valtava näky, sanoin hymyillen. Mutta Amalia-täti ei ollut\nnaurutuulella.\n\nHän jatkoi huoliensa luettelemista:\n\n-- Katsopas, minä en sanoisi mitään, jos se tyttö pysyisi kohtuudessa,\nmutta hän on ihan hullaantunut hevosiin. Hänen huoneensa seinätkin ovat\nnyt täynnä hevosenkuvia. Odotapas, niin näytän sinulle.\n\nVyyhti loppui samassa, ja Amalia-täti ryntäsi Ellan huoneeseen.\n\nSeurasin hitaasti naapurihuoneeseen asti. Oven avautuessa Ellan\nkamariin näin vilauksen punertavaa tapettia ja valkeata kalustoa.\nKaikki näytti hirveän salaperäiseltä. Kurkistin nähdäkseni lisää,\nmutta ovi sulkeutui edessäni. Pian se avautui kuitenkin uudelleen, ja\nemäntäni toi kantamuksen tauluja latoen ne eteeni pöydälle.\n\n-- Katso nyt noita! hän huudahti. -- Onko tuo sopiva kokoelma nuoren\nneidon huoneen seinätauluiksi. Pelkkiä hevosia!\n\nTodellakin siinä oli sikermä pikku tauluja, jotka kuvasivat uljaita\nratsuja ja antoivat kerrassaan valoisan kuvan siitä jalosta\nluontokappaleesta, jonka nimi on hevonen. Mutta Amalia-täti katosi\nvielä kerran tyttärensä huoneeseen ja toi uuden sylyksen tauluja.\n\n-- Ovatko nekin hevosia? kysyin.\n\n-- Eikö mitä, nämä ovat eräs aikaisempi sarja Ellan erikoisuuksia.\nTarkastapas niitä.\n\nKatselin tauluja. Siellähän oli ensiksikin Valentino, sitten Milton\nSills, Ramon Novarro, Alice Terry, Norma Talmadge ja monia muita\nfilmitähtiä ja -tähdettäriä. Ja jokaisessa valokuvassa oli asianomaisen\nhenkilön oma nimikirjoitus.\n\n-- Mistä ihmeessä Ella on saanut tällaisia kokoelmia? kysyin syventyen\nfilmin jalointen naisvartaloiden tutkimiseen.\n\n-- Siinä on myöskin eräs nykyajan ilmiö, kuten te miehet sanotte,\nkertoi Amalia-täti. -- Kun Ella oli koulutyttö, viidennellä luokalla,\noli hänelle filmi kaikki kaikessa. Se oli hänestä kauneinta\nja korkeinta maailmassa. Ja yritteliäs kun on, hän kirjoitti\nenglanninkielisiä kirjeitä filmitähdille pyytäen heidän valokuviaan.\nUseat vastasivat tai oikeammin antoivat sihteeriensä vastata, ja\nperintönä noilta ajoilta on nyt yksi seinä Ellan huoneessa täynnä\nfilmitähtien kuvia.\n\n-- Kummallista, ennenkuulumatonta! huudahdin.\n\n-- Olen samaa mieltä, sanoi Amalia-täti. -- Ellalla on usein ollut\ntuollaisia omintakeisia tuumia. Hän ei piittaa entisistä tavoista, hän\ntekee mitä päähänsä pälkähtää. Juuri tätä minä pelkään. Sen luonnon hän\nvarmastikin on saanut isältään, joka on kiertänyt maailmaa Amerikkaa\nmyöten.\n\n-- Tai kenties sellainen onkin vain nykyaikaista, sekin mahdollisuus\non olemassa, puhuin enemmän itsekseni. -- Nykyajan nuoret ovat monessa\nsuhteessa rohkeampia ja vapaampia kuin entisen ajan nuoriso. Eivätkä\nmitkään ennakkoluulot oikeastaan heitä sido.\n\n-- Voipa olla ehkä niinkin, vastasi emäntäni, mutta pudisteli sitten\npäätään ja jatkoi: -- Kunpa tuon kaiken tietäisi.\n\nAmalia-täti vei tavarat takaisin Ellan huoneeseen. Siirryimme jälleen\nkahvipöytään juodaksemme kolmannen kupin. Sitä kaataessaan Amalia-täti\nalkoi puhua vihdoin Ellan kihlauksesta, johon kaikki edellinen oli\nollut ikäänkuin alkuvalmistelua.\n\n-- Mitä sinä Aarne arvelet Ellan naimapuuhista? Sano nyt suoraan\nmielipiteesi. Luuletko, että niistä tulee mitään?\n\n-- Hm. Se kysymys on aivan liian vaikea minun ratkaistavakseni. Kysy,\ntäti hyvä, jotakin helpompaa.\n\nMutta emäntäni jatkoi samaa aihetta:\n\n-- Katsopas, he ovat molemmat vielä aivan liian nuoria voidakseen\najatella asioita vakavasti, ja näin meidän kesken sanoen Ella on pari\nvuotta vanhempi sulhastaan.\n\nEn tuntenut ollenkaan halua ryhtyä penkomaan tätä probleemia, niin\ntärkeä kuin se emännälleni näytti olevankin, mutta Amalia-täti kertoi\nasiasta kaiken minkä tiesi -- hän oli nähtävästi päättänyt ottaa minut\noikein uskotukseen -- ja samalla hän lausui oman sangen käytännöllisen\nja asiallisen kritiikkinsä yrityksestä. Kuuntelin sitä kuitenkin varsin\nvälinpitämättömänä, kunnes hän sanoa paukautti minulle suoraan:\n\n-- Tietysti Ella saa tehdä tahtonsa mukaan, mutta minä olisin antanut\nhänet mieluummin jollekin vakavammassa asemassa olevalle ja myöskin\nluonteeltaan vakavalle henkilölle, sellaiselle valtion virkamiehelle\nkuin sinä esimerkiksi.\n\n-- Johan nyt! huudahdin. -- Älä puhukaan mitään sellaista. Kiitän\nluottamuksesta, mutta sellaisia asioita ei enää ratkaista vanhempien\nvälityksellä. On turhaa ajatellakaan koko asiaa.\n\n-- No älä nyt pelästy. Enhän minä tarkoittanut juuri sinua, vaan\nyleensä tuollaisia vakavassa asemassa olevia miehiä. Minä puhuin\nkuvaannollisesti.\n\n-- Sepä hyvä. Katsos, täti, Ella on suloinen ja ihana tyttö, mutta hän\nratkaisee sen asian kokonaan itse omien tunteittensa mukaan.\n\n-- Tietysti hän sen tekee, mutta minä puhunkin vain äidin kannalta\nasiasta. Tiedäthän sinä äidit ja äitien huolet.\n\n-- Tiedän, tiedän! huudahdin ja loin lämpimän katseen emäntääni. --\nYmmärrän sinut täydelleen, eikä mitään väärinkäsitystä ole olemassa\nmeidän välillämme. Ole vakuutettu siitä.\n\nSamassa kuului eteisestä kolinaa. Ovi läimähti lujasti kiinni, ja hän,\njosta oli puhuttu, astui huoneeseen ratsastuspuvussa, piiska kourassaan.\n\n-- Kas, mikä kaunis idylli täällä on, ivaili Ella. -- Trubaduuri ja\nlinnanrouva keskustelemassa romantiikkaa. Sallitte kai prinsessankin\nistua mukaan pöytään.\n\n-- Tietysti, sanoin. -- Meillä ei Amalia-tädin kanssa ole mitään\nsalaisuuksia.\n\n-- Uskon sen sanomattasikin. Älä pelkää puoleltani mitään epäluuloja.\nSitäpaitsi tarvitsen nyt neuvojasi eräässä tärkeässä asiassa.\n\n-- Minusta taitaa tulla koko perheen salaisuuksien paimentaja, sanoin.\n\n-- Tämä ei ole salaisuus. Kaadapas, äiti, kahvia minullekin. Käyn ensin\npesemässä käteni.\n\nPalattuaan Ella kertoi uuden suunnitelmansa.\n\n-- Juu. Tämä Helsinki on itse asiassa pieni mitätön kylänrähjä. Ei\nmitään suuripiirteistä, ei mitään repäisevää voi täällä saada aikaan.\n\n-- Aiotko lentää kuuhun?\n\n-- En, vaan tahdon yksinkertaisesti itselleni tallin.\n\n-- Tallin, huudahdimme yht'aikaa Amalia-täti ja minä. -- Mitä sinä aiot\nruveta tekemään tallissa?\n\n-- En minä sitä tarvitse itseäni, vaan hevosta varten. Olette kai\nkuulleet, että hevoset asuvat tallissa?\n\n-- Entä sitten? kysyin.\n\n-- Mitä siis _sinä_ tallilla teet? kirkui Amalia-täti. -- Ethän sinä\nole hevonen.\n\n-- Minä ostan oman ratsuhevosen, lausui Ella painavalla äänellä.\n\nAmalia-täti vaipui leposohvalle ja pillahti itkuun. Astuin Ellan eteen\nja katsoin tiukasti häntä silmiin sanoen:\n\n-- Minä syötän kittiä sinun ratsuhevosellesi. Varo vain, etteivät\nihmiset ala hymyillä sinulle.\n\nElla lensi tulipunaiseksi poskiltaan. Luulin hänen saavan hysteerisen\nkohtauksen, mutta ei. Hän puhui aivan tyynesti:\n\n-- Jos niin on asian laita, voin luopua hevosesta. Luulin vain\nvoivani sillä ehkä tehdä isänmaalleni palveluksen. Kuulin näet tänään\nratsastuksen opettajamme, erään everstin, esitelmän, jossa hän sanoi\nvälttämättömäksi yksityisestä aloitteesta pyrkiä tuottamaan Suomeen\nkunnollisia ratsuhevosia, jotka sodan varalta olisivat tulevan\nratsuväkemme käytettävissä. Innostuin tuosta ajatuksesta. Siinä kaikki!\n\nOlin hämmästynyt, lyöty, hävinnyt. Sellaisiako asioita hän olikin\najatellut? Tietysti hänen tuumansa oli perin erikoinen. Se ehkä sopi\nmaalaisille, varakkaille talonpojille, mutta oli epäkäytännöllinen\nkaupunkilaisille, eikä innostusta varmaankaan riittäisi loppuun saakka,\nmutta tältä kannalta en olisi voinut aavistaakaan tuon keimailevan\ntytön katsovan asiaa.\n\nElla heitti minuun uhkaavan katseen kaupan tekiäisiksi.\n\n-- Teetkö sovinnon kanssani? kysyin hakien hänen kättään.\n\n-- Pyydätkö anteeksi hävyttömyyttäsi? kysyi Ella vetäen kätensä pois.\n\n-- Olkoon menneeksi.\n\nHymyilimme.\n\n-- Saat maksaa sotakorvausta ja kutsua meidät, äidin ja minut, kello\n9:n näytökseen Capitoliin. Tilaa puhelimella piletit. Minä menen\nmuuttamaan pukua. Ymmärrätkö?\n\n-- Käskystä -- herra kapteeni!\n\nLähdin tilaamaan pilettejä.\n\n\n\n\nXI\n\nKUTSUT KAUPPANEUVOKSETTAREN LUONA\n\n\nEräänä päivänä huomasin, että ei ainoastaan ystäväni rakennusmestarin\nperhe, vaan heidän seurapiirinsä ja sukunsakin, siis lähinnä\nkauppaneuvoksen väki, rupesivat ottamaan minut vakavalta kannalta.\nKaikki tuo tuntui ensin tavattoman oudolta. Minulle, jota tähän\nasti oli pidetty enintään trubaduurin ja kylläkin usein uskotun\nsalaliittolaisen asemassa, ruvettiin juttelemaan oikein vakavasti. Se\noli hullunkurisen näköistä.\n\nSyynä oli mitätön pikku juttu. Minä olin saanut ylennyksen virassa,\nolin tullut toimistopäälliköksi, ja palkka lisääntyi tuhannella\nmarkalla kuukaudessa.\n\n-- Meinaavat tehdä minusta porvarin ihan väkisin, huudahdin, mutta\nmietin sitten, että enpä sentään myykään vapaita mielipiteitäni\ntuhanteen markkaan kuussa. Kahden viikon päästä unohdin koko asian,\nsillä kahdessa viikossa ihminen tottuu mihin tahansa, rikkauteen,\nköyhyyteen, suruun, iloon, nälkään, jollei käy kuin mustalaisen\nhevoselle, ja kaikkeen muuhunkin paitsi janoon. Siihen ei voi tottua.\nJa ihminen voi janota melkein mitä tahansa, vaikkapa vanhurskautta.\n\nToinen seikka, mikä minua ylennykseni jälkeen oli ällistyttänyt,\noli se, että palkankorotus ei tuntunut vaikuttaneen yhtään mitään\ntaloudelliseen asemaani, joka yhä viipyi kireyden merkeissä. Olin\nluullut saavani hekumoida ylellisyydessä. Mitä vielä! Reikiä ilmestyi\nrahoille aivan täsmälleen joka pennille -- kuten ennenkin. Kovasti vain\nihmettelin, miten olin ennen ylennystäni tullut toimeen, ja jäikin tuo\nseikka minulle täydellisesti selvittämättömäksi salaisuudeksi.\n\nYstäväni rakennusmestari onnitteli minua lämpimästi, vakuuttaen\ntuntevansa tämän jälkeen seurassani miltei veljeyttä, vapautta ja\nyhdenvertaisuutta ilman mitään vallankumouksen massaliikkeitä.\nAmalia-täti syleili minua innoissaan ja sanoi kultapojuksi.\n\nSamassa tuli Ella sisään. Äiti riensi jo ovelle häntä vastaan iloista\nuutista kertomaan.\n\n-- Aarnesta on tullut toimistopäällikkö ja tuhat markkaa palkkaa lisää\nkuussa. Ei tiedä, vaikka siitä tulisi vielä mieskin tuosta pojasta.\nPanepas merkille.\n\nElla käänsi päätään, katsoi minua hämmästyneenä kiireestä kantapäähän\nja sanoi sitten tiukasti:\n\n-- Jahhaah. Mutta... tuota... sinähän voit sitten mennä vaikka\nnaimisiin.\n\n-- Naimisiin! huudahdin. -- Mitä minä siellä tekisin. En mitään. Mutta\nPetsamossa minä olen aikonut käydä ensi kesälomani aikana.\n\nElla hymähti halveksuvasti.\n\n-- Petsamoon! Se olisi oikea paikka sinua varten. Todellakin, joko\nnaimisiin tai Petsamoon.\n\n-- Mieluummin Petsamoon.\n\n-- Ja kuitenkin naimisiin.\n\n-- Mi-mitä! Mistä sinä sen tiedät? Kenen kanssa?\n\n-- Mahdollisesti jonkun naisen kanssa.\n\n-- En sinä ilmoisna ikinä. Paitsi... jaa, jos nyt olisi toinen tyttö,\njoka olisi vähän samaa mallia kuin sinä, niin... voisihan ajatella.\n\n-- Soo-o. Painetaan korvan taa. Jos löydän sopivan, niin ilmoitan\nsinulle siitä sitten aikanaan. Saat mennä nyt. Minulla on äidille\nasioita.\n\nMutta suurin yllätys oli vielä tulematta. Kauppaneuvoksetar kutsui\nminut luokseen iltaa viettämään, kutsuipa vielä ystäväni matematiikan\nlehtorinkin.\n\nKauppaneuvoksen komea koti oli ihan lamauttaa meidät loistollaan.\nPersialaiset matot upeilivat kristallikruunujen valossa vapaina\nkeskellä lattiaa, niin että minä en tahtonut mitenkään hirvitä astua\nsalin poikki, vaan kaartelin pitkin seiniä ja katselin salavihkaa\nmahtavista rokokoo-peileistä ällistynyttä naamaani, joka siitä tuli yhä\nonnettomamman näköiseksi.\n\nKauppaneuvoksetar oli suuri kukkien ystävä. Hänen omissa huoneissaan\noli lukemattomia kaktuslajeja, ja muuallakin ikkunalaudat sekä telineet\nihan riippuivat lehtikasvien peitossa. Hänen päivänsä meni oikeastaan\nniiden kastelemiseen. Hän rakasti kukkia ja oli tavattoman arka ja\nhuolellinen niiden hoidossa, mutta ihmisiä kohtaan hän ei tuntenut\npienintäkään sääliä eikä sympatiaa. Hän ei koskaan auttanut ketään,\nei koskaan antanut ropoakaan tarvitsevalle, mutta kukkia hän helli ja\nhoiteli kuin äiti lapsiaan, ja hyvin ne viihtyivät ja kukoistivat hänen\nluonaan. Sellaista luonnetta en minä ymmärrä enkä tiedä ymmärtääkö sitä\nkukaan muukaan, mutta juuri sellainen hän oli, se on totuus. Ja onko\nsitten kukaan koskaan todella ymmärtänyt naisluonnetta?\n\nOlipa kuitenkin eräs ihminen, jolle hän tuhlasi kaiken sen niukan\nlämmön, mitä hänen rinnassaan oli jäljellä ihmissukua kohtaan. Se\noli hänen tyttärensä Lea-Raakeli. Tyttö sai tehdä mitä tahansa,\nsai kaikki pienimmätkin toiveensa täytetyksi, häntä palveltiin ja\npassattiin aamusta iltaan. Itse hän ei koskaan tehnyt mitään todellista\ntyötä, mutta kävi kylläkin kaikennäköisiä kursseja, pianokursseja,\ntanssikursseja, pöydänkattamis- y.m. kursseja, joissa piti selvitä,\nmiten hienossa maailmassa eletään. Mutta todellista elämää ja ihmisiä\nkohtaan ei hänelläkään ollut mitään todellista, lämmintä harrastusta.\nOmasta mielestään hän oli nähnyt kaikki, kokenut kaikki ja oli muka\nasiantuntija kaikilla aloilla.\n\nPahinta oli kuitenkin, että tuo hemmoittelu oli tehnyt hänet kaikkeen\nolevaiseen tyytymättömäksi. Ei mikään maailmassa häntä innostanut,\nkoskaan hän ei ketään kiittänyt, ei yleensä nähnyt hyvää missään\nmuussa kuin elämän ulkonaisessa koreudessa. Hän oli aivan negatiivinen\nluonne, joka arvosteli kaikkea, moitti kaikkea, kulki väsyneenä ja\ntyytymättömänä elämänsä läpi ja hyppäsi lääkäristä lääkäriin kysymässä,\nmissä oli vika, kun ei maistu ruoka eikä maistu elämä.\n\nKauppaneuvoksen perheelle ja tuttavapiirille oli ominaista, että he\npanivat arvoa ainoastaan maailman aineelliselle hyvyydelle, mammonalle\nkaikissa sen vaihtelevissa muodoissa, mutta henkisiä harrastuksia he\neivät tunteneet.\n\nKun minä nyt, kuten jo monta kertaa olen sanonut, olin kohonnut\ntoimistopäälliköksi ja palkka oli noussut, pääsin vihdoin niiden\nyhteiskunnallisten arvohenkilöiden joukkoon, joille sallittiin ilo\njoskus viettää juhla-iltaa kauppaneuvoksen -- en sano perheessä, vaan\n-- lokaalissa.\n\nKulkiessani siellä ympäri ja ahmiessani maailman loistoa tein\nsellaisen havainnon, että Lea-Raakelilla oli jo sulhanen -- kirjailija\nSammal, tuo itsetietoinen nuorukainen, jonka kerran tapasin ystäväni\nrakennusmestarin kutsuissa ja joka mielestäni sopi kuin tehty tähän\nilmapiiriin.\n\nKirjailija Sammal oli rikkaan tehtailijan poika ja niinmuodoin\nkauppaneuvoksettaren maun mukainen vävypoika kaikin puolin. Senvuoksi\nihmettelinkin aluksi, mitä minulla ja matematiikan lehtorilla\noli täällä tekemistä, mutta illan kuluessa kävi ilmi meidänkin\nnäyteltäväksemme annettu osa.\n\nKirjailija oli näet osoittanut muutaman viikon silminnähtävää\nvälinpitämättömyyttä talon tytärtä kohtaan, ja meidät oli kutsuttu\nnäyttämään, että \"ei hätää mitään, pannaan heiniä eteen!\"\n(kauppaneuvoksen mielilause).\n\nYleensä olen aina luullut, että minulla on taipumuksia teatterialalle,\nja mitä moninaisimmat roolit, varsinkin jos niihin lisäksi liittyy\nhienohkoa jännitystä, kiinnostavat minua. Älyttyäni emännän\ntarkoituksen kävin heti toimeen. Istuuduin Lea-Raakelin viereen kuin\nainakin vanha perhetuttava ja kyselin, miten hänen tavattoman kallis\nterveytensä on nykyisin edistynyt, väitinpä, että sielukas ilme hänen\nylhäisen kalpeilla kasvoillaan oli jos mahdollista vielä syventynyt ja\nhienostunut.\n\nKuulin sohvan nurkasta ilkeän sihinän. Herra kirjailija käännähti\nhalveksuvasti selin meihin ja ryhtyi keskustelemaan matemaatikon kanssa\nsielunelämästä.\n\nSamassa saapui rakennusmestarin väki paikalle. Ella kulki huoneen läpi\nraikkaana kuin kevättuulahdus. Hänen katseensa oli kuitenkin vakava.\nNäytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet jossakin muualla.\nKukapa tietää naisten ajatusten lennon. Niillä on omat ratansa, jotka,\nvaikkakin kapearaiteiset, kulkevat usein maita, missä miehen logiikka\nei löydä edes karjapolkuja.\n\n-- Mutta missä Amalia-täti on? kysäisi Lea-Raakeli.\n\n-- Hän meni iltakirkkoon, mutta tulee sieltä suoraan tänne, selitti\nElla.\n\nNyt höristin korviani minäkin.\n\n-- Mitä kummaa! Iltakirkkoon! Täti Amalia! Eihän teillä, Ella, vain\nolla sairaita, tai onko muuta vakavaa tapahtunut.\n\nElla loi minuun leimuavan katseen.\n\n-- Säästä sukkeluutesi. Ja mitä sinua liikuttaa, käykö äiti kirkossa\nvai ei?\n\nHän sanoi sen todella pahanilkisesti ja vihaisesti.\n\nOlin ymmällä. Vaivuin takaisin nojatuoliini kuin puulla päähän lyötynä.\nKatselin sieltä arasti Ellaa, joka päätään ylpeästi keikauttaen\npoistui huoneesta. Hän näytti suuttuneen aivan viattomasta ja pahaa\ntarkoittamattomasta huomautuksestani, oli nähtävästi siis oikullisella\nja huonolla tuulella.\n\nTehtyäni tämän johtopäätöksen en Ellasta välittänyt sen enempää,\nmutta Amalia-tädin uskonnollinen elämä oli minulle tähän saakka ollut\nsalaisuus. Sitä ihmettelin.\n\nKas kummaa. Amalia-täti käy pikku hiljaa kirkossa iltaisin. Ehkäpä\nhänessä sittenkin on jotain vakavaakin pohjalla. Kuka tietää, mietin\nitsekseni. Käännyin Lea-Raakeliin kysyen:\n\n-- Onko Amalia-täti kauankin käynyt kirkossa?\n\nLea-Raakeli naurahti halveksuvasti. Kirjailija lausui matemaatikolle:\n\n-- Miten yksinkertaisia, liikuttavan yksinkertaisia ovatkaan nuo\nmummut, jotka vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla käyvät\nkuuntelemassa pappien puhumaa hölynpölyä. Eikö totta?\n\n-- Jaa... tuota... puheli matemaatikko. -- Kyllähän täytyy sanoa, että\npapit usein puhuvat niin kovin paljon teologista terminologiaa, että\najatus melkein kokonaan hukkuu siihen ja maallikko ei tajua mitä he\ntarkoittavat.\n\n-- Lorua he puhuvat.\n\n-- Ei, sitä en tahdo sanoa, oikaisi matemaatikko, -- vaan minä\ntarkoitan, että usein kuultuamme papin saarnan emme voi referoida siitä\nmitään, jos joku kysyy, mitä pappi saarnasi. Emme voi sanoa muuta kuin\nettä pirua haukuttiin yleensä.\n\n-- Minusta tuntuu, sanoi kirjailija ylhäisesti, -- ikäänkuin\nmaisterikin olisi silloin tällöin käynyt kirkossa. Kuinka on\nmahdollista, että tiedettä harrastava henkilö voi käydä kuuntelemassa\nsaarnaa? Uskonto ja tiedehän ovat täydelleen ristiriidassa keskenään,\nse on: uskonto on ristiriidassa tieteen kanssa ja siis humbuugia.\n\n-- Ei suinkaan, puhui matematiikan lehtori asiallisella, tyynellä\ntavallaan. -- Ei niin voi sanoa laisinkaan. Sellainen väite todistaa\nsuurta tiedon puutetta, sivistymättömyyttä.\n\nKirjailija hypähti desimetrin tuolissaan. Hän punastui hiusmartoa\nmyöten. Sitten hän nauroi makeasti katsellen Lea-Raakelia ja minua.\n\n-- Uskonnollinen matemaatikko! Eikö siinä ole selvä ajatuksen\nristiriitaisuus, contradictio in adjecto? hän kysyi. -- Onhan tiede\njo aikoja osoittanut mielikuvituksen tuotteiksi tarinat Jumalasta ja\nkuolemattomasta sielusta.\n\n-- Eikös sitten helvettiäkään ole olemassa? kysyi helpotuksesta\nhuokaisten kauppaneuvoksetar, joka hetki sitten oli tullut huoneeseen.\nHänestä ei mikään muu ollut tällä alalla niin tärkeää.\n\n-- Niin, jatkoi ystäväni matematiikan maisteri tyynesti ja kiihtymättä.\n-- Tiede perustuu havaintoihin ja kokemuksiin sekä loogilliseen\najatteluun niiden pohjalla. Me sanomme olevaisesta vain sen, mikä\non todennäköistä. Aineen me jaamme molekyyleihin, atomeihin ja\nelektroneihin. Me edellytämme eetterin olemassaolon, koska me siten\nkäytännöllisimmin voimme selittää monet ilmiöt. Me luomme teorian\nsiitä, mitä olevainen on ja mitkä voimat siinä vallitsevat, mutta\nmistä esimerkiksi elämä on saanut alkunsa, mikä on kaiken olevaisen\ntarkoitus ja mihin me olemme matkalla, onko Jumalaa olemassa, onko\nsielua olemassa kuoleman jälkeen, sellaisia asioita ei varsinainen\nkokemusperäinen tiede voi ratkaista. Ne ovat havaintojen ulkopuolella,\neikä loogillinen ajattelu, s.o. työskentely havainnoilla ja\nkokemuksilla, voi sitä asiaa selvittää. Varsinainen tiede ja uskonto\nkäsittelevät aivan eri asioita, ja silloin on mieletöntä sanoa, että\ntiede ja uskonto ovat ristiriidassa keskenään. Ja se, mitä tiede\ntodella tietää, on perin vähän, eikä sitäpaitsi ole laisinkaan sanottu,\nettä asiat todella ovat niin kuin me nyt luulemme niiden olevan.\nTiedehän edistyy ja maailmankäsityksemme kehittyy sen mukana. Mutta\nuskonnolla on oma alansa -- uskon ja hengellisen elämän ala.\n\n-- Siis ei tiedekään missään tapauksessa usko, että helvetti olisi\nolemassa, sanoi kauppaneuvoksetar ja meni keventynein mielin\ntarkastelemaan kahvipöytää.\n\nKirjailija vaipui ajatuksiinsa, mutta matemaatikko jatkoi vielä hetken:\n\n-- Mielestäni matematiikka, logiikka, taide, musikaalisuus ja\nuskonnollisuus ovat ihmisen sielunelämän eri puolia, mutta ne\neivät kaikki ole yhteismitallisia, kommensuraabeleita asioita. On\nturhaa yrittää järjen kyynärpuulla mitata hengellisen elämän arvoja\nja totuuksia. Mitatkaapas nyt järjellä esim. maalarintaidetta ja\nmusiikkia. Nehän ovat etupäässä tunteen ja tunnelmien asioita.\n\nKun sitten Amalia-täti saapui, otimme hänet vastaan vakavina ja\nymmärtämystä osoittaen. En kuitenkaan malttanut olla kysymättä:\n\n-- Mistäs asiasta tänään kirkossa puhuttiin?\n\n-- No paljonhan siellä puhuttiin, kirkossa.\n\n-- Voisiko täti lyhyesti selostaa meille saarnan sisällyksen?\n\n-- En suinkaan minä nyt jaksa muistaa niin paljon asioita.\n\n-- Ei, en minä sitä tarkoitakaan, vaan selostaa lyhyesti pääsisällyksen\nmuutamalla sanalla.\n\n-- Olisit itse tullut kuuntelemaan, niin ei tarvitsisi nyt kysyä.\n\n-- Hm. Näyttää siltä, että tätikään ei ole vielä perehtynyt saarnan\nterminologiaan.\n\n-- Olkaa hyvät, tulkaa kahville ja jättäkää filosofia, sanoi nyt\nkauppaneuvoksetar. -- Sehän on tehnyt hulluksi monta ihmistä, jotka\novat ruvenneet miettimään kaikkia korkeita kysymyksiä eikä pää olekaan\nkestänyt.\n\nIstuimme pöytään, jonka kattamisesta Lea-Raakeli oli antanut\nerikoisohjeet. Tehty työ ei kuitenkaan missään suhteessa tyydyttänyt\nhäntä. Santra sai kuulla kunniansa vieraiden kuullen.\n\nEnsiksikin olisi pitänyt olla toinen pöytäliina, ja kukkien olisi\npitänyt olla lähempänä nurkkia eikä kaikki noin samalla lailla, vaan\ntaiteellisesti sekoitettuina.\n\n-- Kylläpä Santra taas on keittänyt sotkua. Onko tämä mitään kahvia!\npauhasi Lea-Raakeli maistettuaan kupistaan.\n\nSantra hääräsi punaisena ja onnettomana pöydän ympärillä, koetti\noikaista asiat ja kantoi ristinsä ihmeteltävän kärsivällisesti. Hän oli\nnähtävästi jo tottunut talon kohtelutapaan.\n\n-- Tämähän on erinomaista kahvia, Santra on keittänyt hyvää kahvia,\nlausui silloin ajatuksissaan ihan suoraan mielipiteensä ystäväni\nmatemaatikko. Onneksi hän ei huomannut sitä murhaavaa silmäystä, minkä\nsai Lea-Raakelilta, mutta Santran silmät tulivat kosteiksi ja hän lähti\nkeittiöön.\n\n-- Ei sovi puhua palvelijain kanssa, kuiskasi kirjailija korvaani.\n\n-- Kuka tässä sitten on puhunut heidän kanssaan?\n\n-- Ystävänne nähtävästi unohti missä hän on. Hän näyttää muutenkin\nolevan hajamielinen herra.\n\n-- Hän on peräti virkeä ajatuksissaan, terävä ja älykäs, vastasin.\n\n-- Ohhoh. Sepä harvinaista. Ettemme vain pilaisi tätä henkevää seuraa.\n\n-- Eräs viisas mies on sanonut, että \"yksi ainoa kameeli voi tehdä\nihanimmankin paikan maan päällä erämaaksi\".\n\nSillä aikaa kuin kirjailija pureksi saamaansa pähkinää, katselin\nminä uteliaana Ellaa. Hän oli kovin ajatuksissaan. Hän mietti aivan\nintohimoisesti jotakin asiaa, mikä ei näyttänyt aikovan antaa\nselvitellä itseään. Hänellä oli jotakin painavaa sydämellään, sen\nsaattoi selvästi huomata. Hän oli ajatuksissaan jossakin kaukana\nkoko meidän hälisevän seurapiirimme ulkopuolella, emmekä me nyt\nmerkinneet hänelle yhtään mitään -- surullista kyllä. Päädyin siihen\ntulokseen, että Ellalle ja hänen sulhaselleen oli sattunut jokin\nvakava yhteenotto, ja ihan näytti siltä kuin Ella olisi joutunut\nalakynteen. Sitä minä vain ihmettelin, miten tuo reipas, nerokas\nElla voi saada päihinsä keskinkertaiselta sulhaseltaan, jos kohta\nettä viimeksimainittu olikin kuukausi sitten lopettanut koulunsa ja\nylennetty vänrikiksi. Ehkäpä taktiikan opetus oli järkeä kirkastanut.\n\nKahvin jälkeen Lea-Raakeli kostaakseen ystävälleni matematiikan\nlehtorille tämän sekaantumisen Santran keittohommiin kävi istumaan\nhänen viereensä ja rupesi riitelemään. Kaikki ystäväni puheet hän\nväänteli ja vääristeli aivan mahdottomiksi ja kritikoi joka ainoaa\najatusta kömpelön läpinäkyvästi.\n\nYstäväni otti asian hyvin laajanäköisesti. Hän ryhtyi selittämään\ntytölle, ettei ainainen arvostelu, kritiikki kritiikin vuoksi, ainainen\nmarina ja tyytymättömyys ole hänestä minkään arvoista. Sellaiset\nnegatiiviset luonteet, jotka aina vain haukkuvat ja arvostelevat,\nolivat hänestä henkisesti täysin hedelmättömiä. Ne tappavat kaiken\nhauskan ja nerokkaan, kaiken ilon ja intomielen ympäriltään. Ne\nsurmaavat rakkauden elämästä. Ihmisen täytyy olla tyytyväinen, nähdä\nhyvää ihmisissä ja elämässä, antaa tunnustustakin joskus ja yleensä\nkylvää ympärilleen valoa ja rakkautta niin paljon kuin voi, sillä sitä\non nykyaikana aivan liian vähän.\n\nKuuntelin suuresti nauttien ystäväni keskustelua. Lea-Raakeli taas\nkuuli aivan uusia asioita, ja hänen silmänsä olivat ihan pyöreät\nhämmästyksestä.\n\nMutta kirjailija kiihoittui. Aluksi hän ei ollut valittavinaan koko\nasiasta, mutta nähtyään Lea-Raakelin ja ystäväni kiintyvän yhä\nsyvemmälti keskusteluun ei hän jaksanut hillitä itseään, vaan istui\nLea-Raakelin vasemmalle puolelle ja alkoi lasketella keskustelun\njoukkoon sanasutkauksiaan.\n\nSilloin ystäväni matematiikan lehtori otti hänet käsiteltäväkseen\nja nujersi tuon narrin koko seurapiirimme silmien edessä muutamalla\nnasevalla knock-out'illa.\n\n-- Tarkoittaako lehtori, että meidän pitäisi levittää uskon valoa\nympärillemme? kysyi kirjailija pilkallisesti.\n\n-- Juuri sitä minä tarkoitan.\n\n-- On sekin aikamiehen puhetta. Meillä nykyajan ihmisillä on muuta\ntehtävää, me emme ehdi lyhtynä loistamaan elämän pimeydessä.\n\n-- Aarne, sanoi minulle ystäväni, -- siirrypäs pois lampun tieltä, että\nherra kirjailijakin saa muutaman säteen sitä Jumalan valoa, mitä hän\nniin kipeästi kaipaa.\n\nMe muut naureskelimme, ja kauppaneuvoksetar oli riemuissaan. Hänen\njärjestämänsä näytelmä oli sujunut aivan nuottien mukaan. Vävypoika\noli saanut muistutuksen siitä, että muitakin herrasmiehiä käy silloin\ntällöin kauppaneuvoksella ja että Lea-Raakeli voi olla vaarassa, ellei\nvanha uskollinen ritari ala hoputella taas ratsuaan. Ettei tästä\nfarssista kuitenkaan koituisi tragikomediaa, otti kauppaneuvoksetar\nitse äskeisen uhrinsa suojelukseensa ja rupesi tunnetulla naisellisella\nviekkaudella itse johtamaan keskustelua aivan toisille urille.\n\nSilloin rakennusmestarin naiset nousivat ja sanoivat jäähyväiset. Minä\nseurasin heitä.\n\nKävelimme ihmeellisen tunnelman vallitessa kotia kohti. Yritin pitää\nyllä keskustelua, mutta seurakumppanini vastasivat vain harvakseen,\nvaikka muuten olivat kovin ystävällisiä.\n\nErotessamme vedin Ellan, sitten kun hänen äitinsä jo oli mennyt\neteiseen, hetkeksi oven ulkopuolelle ja kysyin:\n\n-- Ella, hyvä ystävä, mitä on tapahtunut? Sano!\n\nElla katseli minua aivan epätoivoisin, tuskasta värähtelevin silmin ja\nlausui äänellä, jota en koskaan unohda, vain sanan:\n\n-- Romahdus!\n\nSitten hän livahti sisään vetäen oven kiinni edessäni ja jättäen minut\nyksin portaille.\n\nAivan ymmällä kuljin vielä kaksi tuntia tähtikirkkaassa yössä katua\nylös, toista alas koettaen ratkaista tätä kummallista probleemia, mutta\nturhaan.\n\n\n\n\nXII\n\nRAKENNUS ROMAHTAA\n\n\nHuolestuneisiin kysymyksiini sain valitettavasti vastauksen jo muutaman\npäivän kuluttua. Tapasin kadulla ystäväni matematiikan lehtorin, joka\ntapansa mukaan kävi heti asiaan.\n\n-- Onko perää kaupungilla liikkuvissa huhuissa rakennusmestari Vasaran\npiakkoin tapahtuvasta konkurssista?\n\nSeisahduin. Kylmät väreet kiitivät selkääni pitkin.\n\n-- Konkurssistako?!\n\n-- Asiat kuuluvat olevan auttamattomat. Kun aavistamatta, kuten tiedät,\ntuli äärimmäisen kireä raha-aika ja rakennustoiminta pysähtyi kokonaan,\njoutui Vasara, jonka liikesuhteet olivat tavattomasti laajentuneet\ntilanteeseen, mistä ei ole pelastusta. Hän on yrittänyt pelastua\nmyymällä pilkkahintaan hallussaan olevia tontteja, mutta sekään ei\nauttanut. Hän kuuluu eilen jättäneen konkurssianomuksen.\n\n-- Kauheata!\n\n-- Minustakin asia on kovin surullinen. Hän oli sentään sangen reilu\nliikemies, ja me vietimme hänen luonaan monta hauskaa hetkeä.\n\nOlin aivan järkytetty kuulemastani yllättävästä uutisesta enkä mahtanut\nmitään sille, että huoli Ellan kohtalosta täytti mieleni. Näin elävästi\njälleen hänen kauhistuneet, tuskaiset katseensa muutamia iltoja sitten\nhänen kadotessaan pimeään käytävään ja lausuessaan vain sanan: romahdus.\n\nNyt siis ymmärsin kaiken. Mitä oli tehtävä? Oliko mitään tehtävissä?\nTuskinpa. Mitäpä me mahdamme sellaisille asioille.\n\n-- Asia tietysti ei ole autettavissa? kysyin, toivoen ystäväni tiedossa\nehkä olevan joitakin lieventäviä asianhaarojakin.\n\nHän hymyili.\n\n-- Niin mielelläni kuin tahtoisinkin sanoa jotakin lohduttavaa, en\nainakaan tällä hetkellä voi sitä tehdä. Muuten tavallinen ilmiö\nnykyaikana.\n\n-- Älä ole kylmä.\n\n-- En. Suren asiaa syvästi ja tarpeen tullen yritän vaikkapa\navustaakin, jos pystyn, mutta siellä tarvittavat summat menevät yli\nmeikäläisen horisontin.\n\n-- Meidän tulisi jollakin tavalla osoittaa myötätuntoamme heille.\n\n-- Mutta miten?\n\n-- Hm. Kukkiakaan ei taida voida lähettää.\n\n-- Tuskin. Luulen että nyt on paras antaa muutaman päivän kulua ja\nkatsella, mitä tapahtuu.\n\n-- Nähtävästi. Ikävä vain, että aineelliset kolaukset kohdistuvat aina\ntuollaisiin verraten kunnon perheisiin.\n\n-- No, jaa, sanoi ystäväni. -- Lieneekö ukko itse ollut sen\nkunnollisempi kuin muutkaan liikemiehet.\n\n-- Ovat he kuitenkin paljon esimerkiksi kauppaneuvoksen väen\nyläpuolella, mainitakseni vain esimerkin.\n\n-- Tietysti. Siinä olet oikeassa. Parempia he kylläkin ovat, mutta\nsittenkin he olivat liiaksi mammonan palvelijoita.\n\n-- Sinä pilkkaat lyötyjä ihmisiä.\n\n-- En laisinkaan. Sinä et nyt käsitä minua. Suoraan sanoen olen\nsitä mieltä, että sellainen vastoinkäyminen on ainoa, mikä vielä\nvoi pelastaa heidän sielunsa, ja se on parempi kuin kaiken maailman\nvoittaminen.\n\n-- Äsh! Viisastelet taas tapasi mukaan Minä en yhtään nyt jaksa\nfilosofoida. Tämä oli katkerin uutinen, mitä vuosikausiin olen kuullut.\n\nYstäväni katseli minua tutkivasti.\n\n-- Niinkö. Sinä puhut kovin subjektiivisesti. Suoraan sanoen minä\nluulen sinun olevan silmiä ja korvia myöten rakastunut Ella-neitiin.\n\n-- Ole rupattelematta.\n\n-- Jos niin on, on nyt nähdäkseni sinun suuri tilaisuutesi tullut.\nOta hänet nyt. Hänestähän tulee mitä paras rouva, ja sitten hän on\npelastunut.\n\n-- Vaikene!\n\n-- Ellet nyt yritä, saat syyttää itseäsi.\n\nSuutuin moisista epäluuloista.\n\n-- Minulla, vastasin, -- ei ensinnäkään ole mitään Ellan kanssa\ntekemistä, ja toiseksi hän on lapsi minun rinnallani. Ikäeroakin on\nainakin kymmenen vuotta.\n\n-- Juuri se määrä, mikä on perusehtona onnelliselle, vanhanaikuiselle\navioliitolle.\n\n-- Kolmanneksi olisi kurjaa käyttää hyväkseen tällaista tilannetta,\ntoisen ahdinkotilaa.\n\nYstäväni nauroi moraaliselle suuttumukselleni ja lupasi olla jatkamatta\njuttua tässä äänilajissa. Mutta siitä olimme yksimieliset, että Ellan\nja vänrikin avioliitto lykkäytyy epämääräiseen tulevaisuuteen. Eihän\nkaksi tyhjää pysty edes kanakoppia perustamaan. Kummallista vain\noli, että tuo totuus tuntui tuottavan minulle jotakin... sanoisinko\nvahingoniloa.\n\nSeuraavana päivänä hämmästyttivät sanomalehdet helsinkiläisiä\njulkaisemalla suurilla otsakkeilla tiedon rakennusmestari\nTaltta-Vasaran suurkonkurssista. Tapahtuma herätti yleistä huomiota\nmerkkinä raha-ajan tavattomasta kiristyneisyydestä. Kävi näet\nselville, että rakennusmestarilla oli suuri omaisuus, mutta hän\nei ollut voinut järjestää asioitaan. Pahimman kolauksen antoi\npuutavaraliike Honkametsän jokin aika sitten tapahtunut konkurssi,\njossa rakennusmestari Vasara oli päätakaajana ja sai maksaa viulut\noltuaan lähes kymmenen vuotta mitä parhaassa yhteistoiminnassa sanotun\nvakavaraisen liikkeen kanssa.\n\nYleensä pidettiin suoranaisena ihmeenä, että asioita ei, katsoen\nrakennusmestari Vasaran todelliseen varallisuuteen ja hyvään nimeen,\nollut voitu järjestää. Asiasta oli aina viime päiviin saakka käyty\nneuvotteluja, ja tilanne näytti jo sangen lupaavalta, kunnes\nkauppaneuvos Leskelä, joka aluksi oli näyttänyt haluavan avustaa\nvelkojen järjestämisessä, äkkiä yllättävällä tavalla ja tuntemattomasta\nsyystä peruutti kaikki lupauksensa ja katkaisi neuvottelut. Sen jälkeen\nasia meni menojaan. Akordiin eivät saamamiehet suostuneet. Ja nyt\noli siis rakennusmestari Vasara näytellyt osansa loppuun Helsingin\nrahapomona.\n\nKatukeskusteluissa suurin osa yleisöä toi julki suoranaisen\nvahingonilonsa.\n\n-- Onko kuultu kenenkään rakennusmestarin viime aikoina menevän\nkonkurssiin? kyseltiin.\n\n-- Kykenemätön järjestäjä! Nousukas! Antaa paukkua vasaran vain.\n\n-- Nykyaikanahan ihmiset kuulemma vain hyötyvät konkursseistaan.\n\nNaiset olivat peräti intreseerattuja Ella-neidin kohtalosta, hänet kun\ntunnettiin innokkaana autoilijana ja ratsastajana. Kyllä nyt ennen\naikaan vähemmän armoitetut Eevan tyttäret riemuitsivat.\n\n-- Onko se se Nash-tyttö, se maalattu ja vähän vinosilmäinen?\n\n-- Se sama, joka aina ajelee erään kadetin kanssa.\n\n-- No parahiksi sattui räpäkölle. Minua hän on aina harmittanut.\n\n-- Se on omiaan sille saapaskintulle. Mikä koketti höntti hän oli!\nKoketeeratkoon nyt leipänsä puolesta.\n\nMinä kärsin niinä päivinä Tantaloksen tuskia. Kun kohtalo lyö\njotakuta, jatkaa maailma lyömistä. Se on säälimätön, kun se pääsee\nmeitä polkemaan. Silloin kun me olemme rikkaita ja mahtavia, silloin\nse makeilee edessämme ja tarjoilee ihanuuksiaan, mutta annapas, että\nisku kohtaa meitä, että menetämme mahtimme, silloin on tuhat sutta\nkimpussamme meitä raastamassa ja repimässä.\n\nTunsin kyllä, että myötätuntoni rakennusmestarin perhettä kohtaan\njohtui etupäässä Ellasta. Ja olinpa oikein huolissani havaittuani,\nmiten ajatukseni yhä pyörivät tytössä. Mitä hittoa minulla oikein oli\ntekemistä neiti Vasaran kanssa, hupsulla! Hänhän oli toisen miehen\nmorsian.\n\nSievä tyttö hän oli tietysti, reipas ja avomielinen, monta vertaa\nparempi kuin ne, jotka nyt silmäilivät viistoon hänen jälkeensä. Siinä\nvasta oli tyttö, oli todella nainen, jonka rinnalla älyn suhteenkin\nmoni mies kalpeni. Mutta sittenkin, mitäpä minulla oli hänen kanssaan\ntekemistä.\n\nEräänä iltana en jaksanut enää vastustaa haluani mennä tiedustelemaan\nasioita ja samalla valittelemaan tapahtumia ja jos mahdollista\nlohduttamaankin tuttujani.\n\nVarovasti soitin ovikelloa. Amalia-täti tuli avaamaan itkettynein\nsilmin. Oli aivan kuin kuolema olisi käynyt talossa. Emme puhuneetkaan\nmitään aluksi. Amalia-täti vain viittasi minua ottamaan palttoon yltäni\nja käymään sisään.\n\nAstuin tuttuun saliin, jossa niin monta hauskaa hetkeä olimme entisinä\nparempina aikoina viettäneet. Siellä istui nojatuolissa ystäväni\nrakennusmestari harmaana kasvoiltaan. Hänen ohimotukkansakin näytti\npaljon harmaantuneen entisestään. Ella seisoi ikkunan ääressä katsellen\nkaukaisten valoreklaamien tanssia. Huoneessa paloi vain puolet\nlampuista.\n\n-- Anteeksi, hyvät ystävät, aloitin, -- häiritsenkö teitä? Minä tunsin\ntarvetta tulla valittamaan sitä kovaa kohtaloa, minkä alaisiksi olette\nniin syyttömästi joutuneet.\n\n-- Ei mitään. Istu, sanoi ystäväni rakennusmestari. -- Sanomalehdistä\ntiedät kaiken, joten pitempiä selityksiä ei kaivata.\n\nIstuin sohvaan täti Amalian viereen. Sitten olimme kaikki ääneti.\nVihdoin alkoi täti nyyhkyttää uudelleen.\n\n-- Koeta rauhoittua, täti, puhelin, -- ehkäpä tästä jotakin keksitään.\n\n-- Enhän minä muusta välittäisi, mutta kun tuo Kustaa syyttää koko\njutusta minua. Minä muka olen ollut niin komeudenhaluinen.\n\nKatsoin nuhtelevasti Kustaan puoleen.\n\n-- Niin, se on vanha satu, aloitti ystäväni rakennusmestari, -- vanha\nsatu, joka on toistunut lukemattomat kerrat ja tulee yhtä lukemattomat\nkerrat toistumaan. Meillä piti olla nyt kerta kaikkiaan eräs komeimpia\nlokaaleja Helsingissä, omat autot ja vaikka mitä, eikä sekään ollut\ntarpeeksi, sillä meillä ei sittenkään ollut vielä niin hyvää kuin\nkauppaneuvoksella. Ja Amalia valitti aina kurjuuttaan. Kuinka me muka\nvoimme ottaa vastaan vieraita, kun meillä ei ole yhtä komeaa kuin\nheillä! Emmehän me voi mennä kauppaneuvokselle visiitille, koska heillä\non kaikki paljon loistavampaa! Ja kauppaneuvoksetar osasi aina pistellä\nja kavalasti kiihoittaa meidän äitiä, pitää yllä kateutta ja pahaa\ntuulta. Sinähän tunnet sen pesän.\n\nNyökäytin ymmärtävästi päätäni.\n\n-- No niin, jatkoi rakennusmestari. -- Mihin luulet sellaisen johtavan\nmiehen? Uusiin, yhä uhkarohkeampiin yrityksiin rahan saamiseksi.\nUusiin mielettömiin yrityksiin. Minä onnistuin ja laajensin liikettäni\nyli voimieni. Sitten tuli romahdus. Ensin takuut, sitten muut jutut.\nYmmärräthän, eihän nyt tavara mitään maksa. Meidän omaisuutemme menee\naivan polkuhintaan.\n\n-- Mutta selitäpäs, miks'ei kauppaneuvos auttanut sinua.\n\n-- Sekö narri! Se kohteli minua niin hävyttömästi ja ylimielisesti\nkuin oppipoikaa. En jaksanut kärsiä sitä, sanoin pari raikasta\ntotuutta. Silloin hän katsoi soveliaaksi näyttää mahtiaan ja poistui\nmielenosoituksellisesti lopettaen neuvottelut.\n\n-- Se vanha hukka! Mutta eiköhän hänen naisväkensä kautta voisi jotakin\nvaikuttaa?\n\n-- Ei, ystäväni. Sitä minäkin ensiksi ajattelin, mutta mietipä itse\nasiaa. Tässä on suuret summat kysymyksessä. Ja kauppaneuvoksetar ei\nuhraa ilmaiseksi penniäkään. Mitä suurimmalla riemulla hän tulee\nhuutamaan pilkkahintaan meidän tavaramme, ne mitkä häntä miellyttävät.\n\nMinä kalpenin ajatellessani kauppaneuvoksetarta ja Lea-Raakelia.\nYmmärsin, ettei sieltä tule kenellekään mitään apua.\n\n-- Eikö teille, hyvät ystävät, sitten jää mitään? kysyin syvästi\nhuolestuneena.\n\n-- Jää kuin jääkin Amalian pieni kotitalo Hämeessä. Meillä on avioehto\nvälillämme. Hän ei halunnut myydä koskaan tuota taloa, se kun sijaitsee\nerittäin luonnonkauniilla paikalla. Nyt me muutamme sinne.\n\n-- No Jumalan kiitos, huudahdin hypähtäen seisaalleni. -- Sittenhän on\nalku taas selvä. Muu kaikki tulee aikanaan. Oi, miten iloinen minä olen!\n\nAstuin Ellan luo. Tunsin huimaa halua syleillä häntä ilosta. Ella\nkääntyi hymyillen minua kohti ja puhui:\n\n-- Sinähän olet kummallinen ihminen. Olet tähän asti ainoa olento, joka\non osoittanut meille myötätuntoa. Mistä se johtuu?\n\nKatselin Ellaa silmiin.\n\n-- Se johtuu -- tuota... joh-tuu... änkytin.\n\nSydämeni sykki kiivaasti. Minua horjutti. Mitä hittoa minä nyt\najattelin. Yritin vastustaa tunteitteni hehkua.\n\n-- Mistä se kaikki johtuu? kysyi Ella taas suloinen sävy äänessään ja\ntarttui hartioihini.\n\n-- Minä... tuota... minä... etkö sinä ymmärrä?\n\n-- Seis! huudahti Ella. -- Ei sanaakaan enää! Ei mitään typeryyksiä\nnyt. Tästä asiasta puhumme toiste -- toiste, kuuletko.\n\nHän työnsi minut päättävästi tieheni.\n\nOlin kuin puusta pudonnut. Toivoin, että maa olisi niellyt minut. Mikä\nhölmö minä olin, tunteellinen hupsu, naurettava vanhapoika! Hölmöjen\nhölmö!\n\nIstuin nurkkatuoliin kuin mikäkin maailman murjoma. Onneksi eivät Ellan\nvanhemmat olleet huomanneet mitään.\n\nIstuimme kaikki hiljaa taas syvään suruun vaipuneina.\n\nKello löi yksitoista raskasta lyöntiä. Silloin havahtui ystäväni\nrakennusmestari ja meni huoneeseensa soittamaan asianajajalleen.\nAmalia-täti taas lähti teetä laittamaan.\n\nKätkin kasvot käsiini. Mutta Ella tuli nyt tuolini taa. Työntäen\nlempeästi käteni pois hän kohotti leukaani, katseli minua silmiin\nsanomattoman ihanasti ja puhui:\n\n-- Tahdon olla ystäväsi. Sinun pitää luvata, ettet suutu minulle.\n\n-- Minä teen kaikki mitä sinä vain tahdot.\n\nJa silloin Ella painoi polttavan suudelman otsalleni.\n\nYstävän suudelma, ajattelin halveksuvasta tyytymättömänä. En huomannut\nmikä itsekäs narri silloin olin.\n\nKatsoin, ettei minulla ollut enää mitään tekemistä ystäväni\nrakennusmestarin luona, sanoin jäähyväiset ja poistuin.\n\nMennessäni virkaani seuraavana päivänä tapasin käytävässä talonmiehen\nrouvan, joka tapansa mukaan tiesi kertoa uutisia. Manta oli kesken\npahimman kiireen ja huolen muuttanut pois rakennusmestarilta. Oli\nsaanut uuden paikan.\n\n-- Mantako muuttanut pois, vanha palvelija? Mistä hän näin yht'äkkiä on\nsaanut paikan?\n\n-- Manta meni kauppaneuvos Leskelälle. He maksoivat hänelle saman\npalkan ja lisäksi sata markkaa pestirahaa. He panivat pois sen Santran.\nNeiti ei kuulunut siitä ollenkaan tykänneen.\n\n-- No jo sai Manta sellaisen paikan, minkä ansaitsikin, vastasin.\n\n-- Sai, sai kuin saikin. Ne ovat kylmiä ihmisiä, juorusi talonmiehen\nrouva.\n\nMinä vain irvistin ja syöksyin kadulle raittiiseen ilmaan.\n\nIltapäivällä kuulin vielä kummempia asioita itse täti Amalialta.\nTapasin hänet Turuntiellä raskas kassi kädessään ja tietenkin\ntarjouduin auttamaan.\n\n-- Niin on asia, kertoi Amalia-täti, -- että kaikki ihmiset kovasti\nkyllä vakuuttavat ottavansa osaa suruumme ja lepertelevät mikä mitäkin,\nmutta todellisuudessa he kääntävät meille kaikki selkänsä. Nyt vasta\nihminen todella oppii tuttavansa tuntemaan, ja tuntemaan koko katalan\nmaailman, kun onnettomuudet tulevat. Kallis se oppi on, mutta arvokas\nasia kuitenkin.\n\n-- Minä olen aina sanonut, että meidän aikamme suorastaan sairastaa\nsydämettömyyttä tai sydämen kylmyyttä. Kaikki koettavat vain saalistaa\nja raastaa toisiaan. Ei ollut elämä ennen niin sydämetöntä.\n\n-- Mutta nyt minä kerron sinulle, kun sinä olet ollut meille niin\nomainen, miten Ellan on käynyt.\n\nHöristin korviani.\n\n-- Juu, se vänrikin mullikka lähetti hänelle erokirjan, vaikka\noikeinhan se olikin, sillä eihän heillä ollut mitään mahdollisuutta\nmennä keskenään naimisiin tämän jälkeen, kun Ella ei saa mitään kotoaan.\n\n-- Mitäs Ella siitä tuumasi? kysyin kiihkeästi.\n\n-- Ellako? Siinähän se kumma onkin. Juu. Hän hypähti valssia kaksi\nkertaa salin ympäri ja huusi: \"Olen vapaa, olen vapaa!\"\n\n-- Ellako? Älä ihmeitä.\n\n-- Mutta sanoi se sitten muutakin.\n\n-- Mitä, sano pian, täti?\n\n-- No sinäpäs nyt olet hätikkö. Eihän se muuta sanonut kuin harmitteli\nvain sitä, ettei hän itse älynnyt ennen lähettää erokirjaa vänrikille.\nSanoi olevansa aivan liian vanhanaikuinen. Ymmärrätkös sinä sitä?\n\n-- En ymmärrä, en yhtään tajua tätä asiaa.\n\n-- Enkä minä, mutta kiitos nyt vaivoistasi. Minä saan kyllä oven auki\nitse. Kiitos vain.\n\n-- Hyvästi. Näkemiin, Amalia-täti.\n\n-- Näkemiin.\n\n\n\n\nXIII\n\nHUUTOKAUPPAKAMARISSA\n\n\nKun rakennusmestari Taltta-Vasaran omaisuus myytiin Helsingin\nhuutokauppakamarissa, oli huone tupaten täynnä väkeä. Kaikki entiset\nja nykyiset gulashit, heidän rouvansa ja tyttärensä olivat saapuneet\ntilaisuuteen. Pitkillä penkeillä istui kerran taas oikein \"arvokasta\"\nyleisöä.\n\nLaajan aulan lattiat ja seinät, jopa kattokin olivat täynnä tämän\nelämän koreutta, lamppuja, kristallikruunuja, peilejä, tauluja,\nkalustoja. Salin, ruokasalin, makuuhuoneen, rouvan ja tyttären\nhuoneitten kalustot siellä päällekkäin törröttivät korkeissa läjissä.\nYleisö kierteli niitä vaanivin silmin. Oli kuin valloitettu kaupunki\nolisi jätetty voittajain ryöstettäväksi.\n\n-- Minä huudan tuon peilin ja nuo lampetit. Ne sopivat meidän\nkalustoihin. -- Niin ajattelivat erinäiset perheenemännät.\n\n-- Nuo tuolit taas sopisivat kovasti meidän ruokasaliin, tuumasivat\ntoiset.\n\nToisaalla tarkasteltiin kalustojen kuntoa ja tehtiin\nkannattavaisuuslaskelmia.\n\nMutta kalpeina ja alakuloisina seisoivat siellä eräässä nurkkauksessa\ntämän häviävän kodin entiset omistajat. He olivat arkoina ja lyötyinä\ntulleet katsomaan, olisiko jotakin kallisarvoista mahdollisesti\npelastettavissa, ehkä joitakin muistoesineitä, joiden arvoa vieras ei\ntajunnut.\n\nYleisö pälyili heitä uteliain, kriitillisin silmäyksin. Olihan\ntapahtumassa draamallista jännitystä. Rikkauden paisteessa lekotellut\nperhe oli syösty maahan, ylhäiset oli painettu puutteeseen ja\nkurjuuteen. Sellainen hivelee kateellisia sydämiä, ja niitä kyllä aina\non olemassa.\n\nSeisoin minäkin siellä uunin nurkassa piilossa ja tein havaintoja.\nMonet naiskatseet siellä mielestäni sädehtivät peittelemätöntä\nvoitoniloa. Kuinka monessa perheessä olikaan kiistelty tuosta\nkysymyksestä.\n\n-- Kuinka me voimme seurustella rakennusmestari Vasaran väen kanssa,\nkun meillä ei ole yhtä hienoa kuin heillä. Mitä me voimme tarjota\nheille? Emmehän me voi kutsua Amalia-rouvaa ja tuota ylpeää Ella-neitiä\ntällaiseen vaatimattomaan lokaaliin meidän tavallisten proosallisten,\ntyylittömien huonekalujemme joukkoon nenäänsä nyrpistämään. Ei ikinä!\nSitä emme tahdo nähdä. Ellet sinä, ukko, voi hankkia meille uutta\nsalinkalustoa ja persialaisia mattoja, on meidän lopetettava kaikki\nseurustelu ainakin rakennusmestarin väen kanssa.\n\nMutta nyt olivat osat vaihtuneet! Ei tulisi tämän jälkeen mieleenkään\nkutsua nöyryytettyä rakennusmestarin perhettä suurille visiiteille.\nKorkeintaan voitiin heidät joskus erikseen tuoda kahville salaa,\netteivät muut tutut tietäneet, ja silloin lyödä heidät oikein\nlääpälleen uusilla komeuksilla, kun tiesi, että nyt ei Amalia-rouva\nenää pysty kilpailemaan.\n\n\"Köyhyys ei ole ilo kenellekään, vaikka se välistä naurattaa\", sanoo\nsuomalainen sananlasku. Ystäväni matemaatikko väittää kuitenkin, että\nse laji köyhyyttä, mikä naurattaa, on vain toisten ihmisten köyhyys.\n\nHuutokauppatilaisuudessa alkoi toimitus. Ensin myytiin tavan mukaan\npikkutavaroita. Amalia-täti ja Ella yrittivät ottaa osaa tarjontaan,\nmutta juuri silloin aina kohottivat kauppaneuvoksetar ja Lea-Raakeli\nkimeät, terävät äänensä ja -- huusivat kaikki itselleen. Heidän\nympärilleen alkoi keräytyä pian röykkiöittäin rakennusmestarin väen\nentistä omaisuutta. Käytiin puhelimitse kutsumassa Manta kantamaan pois\ntavaroita.\n\nManta tuli, iski silmää uudelle emännälleen, hymyili alentuvasti\nentiselle herrasväelleenkin ja vei pois tavarakantamuksia kysellen aina\nvälillä hintoja ja siunaillen tavarain halpuutta.\n\n-- Onpas hauskaa saada meille taas vähän tuttuakin, hän puheli. --\nTuon kristallikruununkin minä olen jo sadat kerrat hangannut spriillä\npuhtaaksi, ja tämä rokokoopeili, se kaunistaa ihmiset niin kovasti.\nSiitä on hauska katsella itseään.\n\n-- No, Manta menee nyt vain eikä räpätä niin paljon, sanoi Lea-Raakeli\ntylysti.\n\n-- Nyt myydään ruokasalin kalusto, ruokapöytä, astiakaappi, kymmenen\ntuolia ja tarjoilupöytä, kaikki tuolla nurkassa. Olkaa hyvät ja tehkää\ntarjous.\n\n-- Kolme tuhatta.\n\n-- Kolme tuhatta, kolme tuhatta, kolme tuhatta ensimmäinen, kovin halpa\nhinta, kuka koroittaa, kolme tuhatta, ottakaa huomioon, kolme tuhatta\nensimmäinen, kolme tuhatta toinen --\n\n-- No pannaan sitten viisisataa tykö. Mitäs tässä turhia surkeillaan,\nsanoa paukautti kauppias Pekkonen.\n\nHuutokaupanpitäjä pauhasi, ja huutajat laskettelivat kompapuheitaan\narvostellen sattuvasti mutta terävästi joka ainoaa huonekalua erikseen.\n\nElla ei kestänyt enää, vaan kiirehti silmät kyynelissä pois\ntilaisuudesta. Minun sydäntäni särki. Halutti mennä saattamaan,\nmutta kovensin sydämeni ja jäin. Ryhdyinpä heti hänen lähdettyään\nhuutamaankin ja toin vaatimattomaan huoneeseeni yhden maton, lampun ja\nkolme taulua ja sitten ostin lopuksi nuo kaksi nojatuolia, joissa niin\nmonesti olin istua lekotellut ystäväni rakennusmestarin elämän ollessa\nvielä päivänpuolella. Huutaessani sai hurja saaliin- ja voitonhimo\nminut valtaansa. Kasvoni punoittivat jännityksestä, ja sydämeni sykki\nkiihkeästi. Oikein nautin ajatellessani, että ne nyt olivat minun\nomaisuuttani nuo tuolitkin ja halvalla, pilahinnalla ostetut. Niin\nvaihtuvat osat tässä elämässä.\n\nRakennusmestarin omaisuuden myyminen kesti monta päivää. En viitsinyt\nenää vaivautua, eihän virka-aikaakaan voinut aivan tuhottomasti tuhlata\nomiin yksityisiin afääreihin. Mutta niin hajosi muhkea, komea koti kuin\ntuhka tuuleen ympäri suurta Helsingin kaupunkia, tavara sinne, toinen\ntänne, häviten ja sulautuen uuteen ympäristöön, kunnes ne jälleen\nuudessa yhteydessä ja uuden työllä ja surulla hankitun kokoelman\njäseninä saapuvat huutokauppakamariin todisteina jälleen erään perheen\nja kodin romahtamisesta tavalla tai toisella, joko afäärien tai\nkuoleman kautta. Sellaista on tuo elämän kiertokulku.\n\nMutta minäpä istun toistaiseksi turvassa pikku huoneessani\nrakennusmestarin entisissä muhkeissa nojatuoleissa. Mitäs siitä,\ntoinen menee ylöspäin, toinen alaspäin. Sellaistahan elämä on joka\npaikassa. Isojen kivimuurien portaissa ja hisseissäkin aina toiset ovat\nmatkalla ylös-, toiset alaspäin. Eihän siinä itse asiassa ole mitään\nihmeellistä. Omaisuuksien vaihtuminen henkilöiltä ja suvuilta toisille\non nykyaikana perin nopea prosessi. Muistaakseni Gide selvittää sen\nnäin: \"Isä kokoo, poika lisää ja pojanpoika tuhlaa kaikki.\"\n\n\n\n\nXIV\n\nITSETUTKISTELUA JA SIELUNTILAN SELVITTELYÄ\n\n\nSekä ystävien että sukulaisten hylkäämänä muutti rakennusmestari\nTaltta-Vasara maaseudun hiljaisuuteen. Hän oli epäonnistunut\nnäyttelijä, joka hävisi unohduksiin.\n\nMe muut jäimme jäykkinä paikallemme pääkaupunkiin jatkamaan\nolemassaolon taistelua.\n\nRakennusmestarin perhe oli mennyt jäähyväisiä sanomatta, hävinnyt ilman\nmuuta eräänä aamuna. Ovelta oli nimikilpi poissa, kirjereiästä loisti\nautius. Väräjävin käsin soitin ovikelloa yhden, kaksi, kolme kertaa.\n\nEi mitään vastausta.\n\nSydäntäni kouristi. Mennessäni toimeeni muistelin mielikuvituksessani\nVasaran perhettä. Korpien ja metsien takana he istuvat nyt pienessä\nmaalaistalossa, katselevat hankimaisemia ja päivänvalon kelmeätä\nleikkiä metsän harjanteilla. Mitähän he miettivät ja miltä heistä\ntuntuu?\n\nAmalia-täti kattaa pöytää, laittaa niukkaa ateriaa. Silmät ovat\npunaiset yön epätoivoisesta itkusta. Kustaa istuu nojatuolissa.\nKohdakkoin on opeteltava taas kovaa ruumiillista työtä ja uutta alaa,\nmaanviljelystä. Tuossa talossa on isännän oltava itse etumaisena\ntyössä. Muuten ei eletä. Ja vanha rakennusmestari, jolle näinä huonoina\naikoina ei ole omalla alallaan työtä koko Suomessa, puree hampaitaan\nyhteen ja miettii.\n\n-- Olisikohan Amerikassa paremmat ajat? Mitenkähän tässä pääsisi sinne.\nHitto vie, kun ei tullut painuttua aikanaan. Liika rehellisyys vie\nihmisen hunningolle. Jaa, jaa. Vääryys voittaa aina!\n\nSalikamarissa seisoo ikkunan ääressä Ella. Mitä hän aikoo tehdä,\ntyötäkö? Miks'ei, onhan hän reipas ja lujaluontoinen kuin mies,\nniin viehättävän suloinen kuin hän onkin urheilupuvussaan, piiska\nkourassaan. Hahhaa! Mikä kultainen olento! Ettei hän vain menisi\ndeekikselle maalla. Ei, siellä hän ei tule aikoihin. Onhan hän\nkaupungin lapsi, täysin kaupunkilainen, hienosti kiilloitettuja\nkynnenpäitä myöten. Rupea nyt sellaisilla sormilla lehmiä lypsämään ja\nlantaa luomaan! Hyi! Ei tule mitään.\n\nJa minä aloin analysoida suhdettani Ellaan. Täytyy sanoa, että en\noikein ymmärtänyt itseäni. Minä kaipasin Ellaa aivan hurjasti, se\ntäytyi tunnustaa, jos tahtoi olla rehellinen itselleen. Mutta miksi\nminä kaipasin? Miksi en saanut unen hiventä viime yönäkään? Miksi\npainoin kasvoni kuumeisina tyynyä vastaan ja kiertelin vuoteellani\ntuskan vallassa? Mitä se oli?\n\nEikö niin suuri hulluus jo ole selvää rakkautta? On totta, että\nsuoraan sanoen aina olin ihaillut Ellaa autotyttönä, ratsastajana,\nväittelijänä, missä muodossa ikinä hän esiintyikin. Poikamainen hän\noli, mutta avoin, suora ja rehellinen. Tietysti koketeerausta ja\nnaisellista keimailua joka hetki, mutta mitä niistä. Terve, raikas,\nkaunis tyttö. Siinä loppukritiikki.\n\nKyllä minä sittenkin olen nyt Ellaan aivan vakavasti rakastunut,\nja jos minä olisin silloin konkurssin jälkeisenä päivänä saanut\ntunteilla vähän kauemmin, olisin sisäisestä pakotuksesta, vastoin\nkaikkia päätöksiäni ja vastoin tahtoanikin, tehnyt suoranaisen\nrakkaudentunnustuksen naiselle, joka oli toisen miehen morsian.\n\nOnneksi Ellan pää pysyi kylmänä. Hän keskeytti tylysti sanatulvani.\nEikö hän nähnyt mitä minä tunsin, kuinka syvästi, lämpimästi ja jalosti\nsydämeni sykki puhtaimmasta uhrautumishalusta häntä kohtaan?\n\nTai, tursas vieköön. Oliko siinä sittenkin jotakin itsekästä, ajatus\nkäyttää tilaisuutta hyväkseen, käyttää edukseen toisen ahdinkotilaa,\nnapata kaunis tyttö itselleen yllättämällä, salakavalasti, toisen nenän\neditse asemani perusteella. Haa! Mammonalla, katoavalla mammonallako\nminä aioin ostaa sieluja kuten Venäjällä tehtiin sata vuotta sitten?\nMikä lurjus minussa piilee!\n\nNo, mitäpä siitä. Ella työnsi minut pois. Hän näki lävitseni, työnsi\ninhoten pois luotaan. Tai ehkei nyt aivan inholla. Ilmoittihan hän\nhaluavansa olla ystäväni. -- Ystävä. Mitä se on? Humpuukia. Nainen\nja mies eivät voi olla ystäviä keskenään, jos nuoruus vielä heidän\nsuonissaan sykkii. Luulo ystävyyssuhteen säilyttämisestä naisen ja\nmiehen välillä on älytön harhaluulo. He joko rakastavat toisiaan tai\neivät välitä toisistaan yhtään mitään. Tai voi asia olla niinkin\nhullusti kuin oli minun kohdallani. Minä hölmö rakastin Ellaa kaikesta\npäättäen, mutta hän ei välittänyt minusta tuon taivaallista. Voi hyvä\nisä. Miten minä olisin häntä käsilläni kantanut ja rinnallani suojellut\npahaa maailmaa vastaan. Mutta hän työnsi minut takaisin.\n\nPudistin päätäni. Äsh! Olin kulkenut mietteissäni kauas Kaivopuistoon\nasti. Nyt myöhästyn toimestani ainakin 15 minuuttia. Tekeydynkö\nsairaaksi? Sairas minä kylläkin olen, mutta nykyiselle sairaudelleni\nihmiset nauravat.\n\nMenin toimeeni ja onnistuin hiipimään huomaamatta huoneeseeni. Join\nvettä johtajan tullessa luokseni.\n\n-- Krapulako? kysyi johtaja hymyillen.\n\n-- Jotakin sinne päin, vastasin.\n\n-- Se menee pian ohi, lohdutti hän ja alkoi sitten puhua\nvirastoasioista. Hajamielisenä kuuntelin ja näin unta Ellasta, ihanasta\ntytöstä korpien ja vaarojen takana, sekä menetetystä, iäksi menetetystä\nonnen mahdollisuudesta.\n\n-- Oi Ella, huudahdin jäätyäni taas yksin. -- Sinua minä rakastan!\nSinun värejäsi minä kannan!\n\n\n\n\nXV\n\nSALAMA KIRKKAALTA TAIVAALTA\n\n\nIstuin ystäväni matematiikan lehtorin luona. Me olimme tulleet\nikäänkuin vielä läheisemmiksi toisillemme sen jälkeen, kun yhteinen\nystävämme rakennusmestari oli häipynyt näköpiiristämme. Nojatuolimme\noli sijoitettu vanhoillisen, mutta ylhäisen takkavalkean ääreen. Kuivat\nkoivupuut siellä iloisesti räiskähtelivät ja levittivät punaista,\nuhkaavaa loimua huoneeseen, joka muuten oli hämärä. Matemaatikko asui\nvanhanaikuisessa lokaalissa. Hän ei sanonut sietävänsä lämpöjohtoilmaa.\nLuulottelua, vanhoillisuutta tietenkin.\n\nKerroin monista viimeaikaisista kokemuksistani ja erikoisesti\nihmiskunnassa, vieläpä sivistyneessä yhteiskunnassa ja valtiossakin\nvallitsevasta elämän taistelusta ja sen ankaruudesta. Pidin ihmisten\nsuhtautumista toisiinsa usein sydämettömänä.\n\nYstäväni lausui siihen:\n\n-- Jo vanhat roomalaiset sanoivat: \"homo homini lupus est\".\n\n-- Mutta kummallista on, ettei maailma nähtävästi ole itse asiassa\nkovinkaan paljon kehittynyt roomalaisajoista lähtien. Tosin on orjuus\npoistettu, rangaistuksia lievennetty ja yhtä ja toista saatu aikaan\nhumaanisuuden eri aloilla, mutta pääasiaa, elämän ankaraa taistelua, on\npystytty vain sangen vähän lieventämään.\n\n-- Tavallaan paljonkin, väitti ystäväni. -- On työväensuojeluslait,\nköyhäinhoito, työttömyys- ja vanhuusvakuutukset y.m., mutta sinä kai\ntarkoitat, että ihmissydän on pääpiirteissään sama kuin ennenkin.\n\n-- Aivan niin, sitä juuri tarkoitan.\n\n-- Hm. Eri yksilöt ovat peräti erilaisia eri kehitysasteilla.\nEdelleen on aikoja, jolloin elämä on huomattavasti humaanisempaa kuin\nmuutamia vuosikymmeniä ennen, mutta sitten tulee taas taka-askel,\nvieläpä useitakin sellaisia peräkkäin. Siitä huolimatta on mielestäni\nmaailmanhistoriassa havaittavissa selvä kehitys ja päämäärä.\n\n-- Mitä sinä sitten siinä huomaat? Minä en näe mitään.\n\n-- Juu, katsopas. Alkuperäisillä asteilla on liikkeellepanevana\nvoimana ja toiminnan virittäjänä yksinomaan egoismi, ja elämän\ntaistelu vallitsee silloin kaikessa ankaruudessaan. Tältä asteelta\non ihmiskunnan vuosituhansien ja -miljoonien kuluessa vähitellen\nkehityttävä kristillisen rakkauden ja siltä pohjalta heräävän\naltruismin asteelle. Tämän kehityksen idut ovat luonnossa olemassa,\nsamoin kuin avaruudessa leijailevat elämän idut. Sen toteuttaminen\non, sikäli kuin minä asiaa ymmärrän, elämän päämäärä ja tarkoitus.\nSitä suorittamassa me olemme täällä maailmassa, ja paljon, paljon\non olemassa nyt ja aina jaloja, lämminsydämisiä ihmisiä, jotka vain\nhaluavat uhrautua lähimmäistensä hyväksi. He ovat kaikki oikealla\ntiellä, mutta päämäärään on vielä mittaamaton matka.\n\n-- Soo! Kaunis ajatus!\n\n-- Sen tunnet ehkä muinaisilta uskontotunneiltammekin.\n\n-- Tietysti -- tunnen... mutta en minä ole oikein tullut mitään\nsellaista noin todella asiallisesti ajatelleeksi.\n\n-- Jaa, siinäpä se on. Kauniita oppeja on helppo tehdä, mutta niiden\ntoteuttaminen on aivan toista, ja epäkäytännöllinen toteuttamisyritys\njohtaa usein suorastaan irvikuvaansa. Niinhän on Venäjällä käynyt\nkommunismin. Sehän on nyt vapauden, veljeyden, tasa-arvoisuuden\nirvikuva. Ja kuitenkin se alkujaan lähti juuri noita ihania aatteita\ntoteuttamaan. Se vain erehtyi keinoissa. Antamisen sijaan se ryhtyi\nottamaan ja veljesrakkauden sijaan se asetti veljesvihan. Sitävastoin\nkristillisen rakkauden hengen tuloksena on meillä nykyisin esiintyvä\nn.s. sosiaalinen henki, \"sozialer Geist\", kuten saksalainen sanoo,\ns.o. eri kansanluokkien välillä heräävä yhteisymmärrys ja keskinäinen\navunanto kulttuurityössä ja luokkarajojen tasoittamisessa. Se ansaitsee\nkannatustamme.\n\n-- Todellakin. Sitä me tarvitsemme.\n\n-- Mennäkseni toiseen asiaan, oletko kuullut mitään Ella-neidistä?\nkysyi ystäväni.\n\n-- En hiiskahdustakaan.\n\n-- Mitä kummaa? Hänhän on Helsingissä.\n\n-- Missä täällä? kysyin miltei kuohuksissani.\n\n-- No mutta kerronko sinulle todella uutisia? Asia on seuraava: Eilen\nkeskipäivällä menin Bökmanin suurliikkeen hattuosastoon. Ostin näet\nuuden borsalinon tuon vanhan reuhkan tilalle, jonka jo varmaankin\nolet lukenut minuun kuuluvaksi. Astuin kauppaan läntisestä pääovesta.\n\"Toiseen kerrokseen, olkaa hyvä!\" kehoitti alhaalla oleva herrasmies.\nTulin sinne. \"Vasemmalle, aivan käytävän päähän, olkaa hyvä\", jatkui\nkehoitus yläkerrassa ja päästyäni perille saapui myyjätär kohteliaana\nja viehättävänä tiskin taa. Uskotko, että olin pelkästä hämmästyksestä\nlentää selälleni, jos väitän, että edessäni seisoi kohtelias hymy\nraikkailla huulillaan ystävättäremme neiti Ella Vasara.\n\n-- Puhutko totta vai satuja?\n\n-- Totta, tiedäthän asiallisuuteni ja totuudenrakkauteni. Me\nkeskustelimme siellä viitisentoista minuuttia. Hän oli jo kaksi\nviikkoa ollut uudessa paikassaan. Oli kyllästynyt maalaiselämään ensi\nnäkemältä, lähtenyt ensin Turkuun tätinsä luo, sieltä päätä pahkaa\nHelsinkiin miltei pennittömänä ja tullut suoraa päätä Bökmanille, jolla\nentisaikaan oli paljon liikesuhteita hänen isäänsä. Hän sai paikan.\nTiedäthän sinä Ellan. Se tyttö ei lannistu. Saat nähdä hänet kerran\nvielä kunnian kukkuloilla, viholliset jalkojensa juuressa. Hänellä on\ntaipumaton sisu.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Ostin hatun ja toivotin myyjättärelle onnea. Hän kehoitti usein\nkäymään kaupassa -- ostoksilla. Lupasin sinunkin puolestasi.\n\nPurin huuliani. Minua harmitti. Miks'ei Ella ollut mitään tuosta\nkaikesta minulle ilmoittanut? Nyt olin turhanpäiten ollut kaihomielinen\nja murehtinut hänen puolestaan.\n\n-- Vai myyjättärenä Bökmanilla, sanoin. -- Sellainen tuntuu minusta\naivan mahdottomalta käsittää. Ella tiskin takana. Sellaiseen\nnöyryytykseen hän ei voi koskaan tottua.\n\n-- Hän on jo täysin tottunut tehtäviinsä ja erinomainen myyjä hän\nonkin. Auliisti hän koetteli kanssani hattua toisensa perästä, kunnes\ntuli hyvä. Olen aina väittänyt että ihminen tottuu mihin elämän ja\nonnen vaihteluihin tahansa, jos vielä on nuoruutta ja joustavuutta\njäljellä. Vain vanhat eivät enää osaa totuttautua uusiin oloihin.\n\n-- Mutta ajattelepas, jos hänen täytyy siellä passata\nkauppaneuvoksetarta, Lea-Raakelia ja muita entisiä tyttötovereitaan.\nEihän siitä mitään tule.\n\n-- Viisaasti kyllä hän onkin valinnut herra-osaston. Herrat ovat\nsentään aina kohteliaita naisia kohtaan. Muuten, tuota, lupasin, että\nsinä huomenna ostat itsellesi uuden hatun.\n\n-- Mutta minun nykyinen hattunihan on vasta parin kuukauden vanha.\n\n-- Mitä se tekee! Eihän sinun tarvitse välttämättä käyttää uutta\nhattuasi. Voithan heittää sen mereen iltahämärissä. Pääasia on, että\nostat hatun, ja siitä minä taas jo annoin sanani.\n\n-- Kysyikö hän minua?\n\n-- Ei kysynyt.\n\n-- Eikö... tuota... eikö hän...?\n\n-- Ei. Ei yhtään, ei millään tavalla.\n\nPalatessani illalla kotiini päätin jyrkästi olla ajattelemattakaan\nuutta hattua. Eihän sitä hattua joka kuukausi muuteta. Mitä hullua!\nMyyköön hattuja vaikka puolelle maailmalle. Minä en hänestä välitä. En\nja tuhat kertaa en!\n\n\n\n\nXVI\n\nKOHTAUS\n\n\nTuskalla ja vaivalla jaksoin pitää päätökseni olla käymättä katsomassa\nEllaa Bökmanilla. Monet monituiset kerrat olin jo matkalla ostamaan\nuutta hattua, mutta kynnyksellä minua rupesi jänistämään. Kerran\nmenin sisäänkin tuohon suurliikkeeseen, kiertelin ja kaartelin kaikki\nkerrokset ja pysyen itse varjossa näin Ellan palvelevan eräitä nuoria\nherraspoikia, jotka nähtävästi ilkamoivat hänen kanssaan lausuen sekä\nepäilyttävyyksiä että kohteliaisuuksia. Tulin syvästi liikutetuksi.\nTunsin tukahduttavaa tunnetta ja käännyin takaisin. Olinkin vain\naikonut sanoa hänelle, että jos hän sattumalta joskus tarvitsisi\napuani, ei hänen pitäisi miettiä kahta kertaa kääntyessään puoleeni.\n\nKompuroin ulos Bökmanilta ja menin Blomstedtille juomaan kolme\nkuppia väkevää kahvia, joka virkisti minua ja toi ajatukseni taas\ntodellisuuteen.\n\nNiin kului kuukausia. En uskaltanut käydä Ellaa katsomassa, mutta\nhänen kuvansa hallitsi yhä mielikuvitustani. Lensin hänen tähtensä\najatuksissani seikkailusta seikkailuun ja rakentelin pilvilinnoja,\ntoisen toistaan koreampia.\n\nPalatessani virastani eräänä elokuun päivänä kello neljän aikaan ja\nriemuitessani päästyäni ummehtuneista huoneista ja pölyisten paperien\nkeskeltä mitä ihanimpaan kesäiseen auringonpaisteeseen, kuljeskelin\nTöölön katuja ristiin rastiin. En ollut koskaan ollut tuossa uudessa\nkaupunginosassa oikein perinpohjaisella tutkimusmatkalla, mutta nyt\nsen tein, ja miellyttävältä tuntuikin kävellä hiljaa kadulta toiselle,\nkatsella rakennusrivejä, kauppojen ikkunoita ja mennä mihin halutti.\n\nEräässä kulmauksessa säpsähdin. Siinä oli jokin, nähtävästi\n\"Parfumerie\", ja painettuna tai maalattuna isoin punaisin kirjaimin\nnimi: Ella Vasara.\n\n-- Kummallista, mietin. -- Siinäpä ihmeellinen nimien yhteensattuma.\n\nJatkoin matkaa, mutta sisäinen ääni käski minun palata takaisin.\nTarkastin nimikilven uudestaan. \"Ella Vasara\", ihan selkeästi siinä\non Ellan nimi. Mikä salaisuus kätkeytyykään tähän asiaan? Hetken\narveltuani astuin kauppaan. Voinhan minä rohdoskaupasta aina jotakin\nostaa.\n\nKatselin ympärilleni. Kauppa oli pieni, mutta tavattoman siisti ja\nesineet miellyttävästi järjestettyinä hyllyillään. Siinä oli jotakin\npuhdasta ja kodikasta, tuossa pikku kaupassa.\n\nSamassa huudahdin iloisesti. Vastapäisestä ovesta tuli vastaani Saida\nManner, Ellan pikkuserkku. Olin pari kertaa tavannut mannerilaiset\nAmalia-tädin luona vieraisilla. He olivat miellyttävää, vaatimatonta\nväkeä. Herra Manner toimi vahtimestarina valtioneuvostossa.\n\n-- Te täällä, neiti Manner? Onko tämä teidän kauppanne?\n\n-- Ei. Tämä ei ole minun kauppani. Tämä on Ellan liike. Minä vain\navustan häntä pari tuntia päivässä.\n\n-- Käykö Ellakin täällä myymässä?\n\n-- Käy. Hän ei ole enää Bökmanilla. Hän toimii viljakeskuksessa ja on\nsaanut järjestetyksi työnsä kello yhden ja neljän väliseksi ajaksi.\nHän tekee työtä hurjasti, on laihtunut monta kiloa, mutta hänen täytyy\npäästä eteenpäin. Tässä häntä oikeastaan auttaa Turussa asuva tätimme,\njolla on siellä samanlainen liike. Ella oli hänellä opissa useita\nkuukausia. Täti itse järjesti täälläkin alun ja antoi rahat.\n\n-- Ja te autatte myös. Saatteko palkkaakin?\n\n-- Tietysti, saan pienen palkan. Aluksi tein pari viikkoa työtä ilman\npalkkaa, mutta nyt menee liike jotakuinkin, ja olen jo aikoja saanut\nkorvauksen kaikista entisistäkin vaivoistani.\n\nVoimakas liikutus valtasi mieleni. En keksinyt enää mitään puhuttavaa.\nPitkän paussin jälkeen kysyin.\n\n-- Onko teillä 4711:tä?\n\n-- Tietysti, saako olla iso vai pieni pullo?\n\n-- Pankaa kolme isoa pulloa.\n\n-- Kolme isoa. -- Saida iski veitikkamaisesti silmää minulle. --\nKäytättekö niin kauheasti näitä vesiä?\n\n-- Käytän -- pyyhkeisiin nähkääs -- pyyhkeisiin!\n\n-- Eikö silloin tavallinen kotimainen kävisi halvemmaksi? Meillä on\ntäällä oikein hyvää.\n\n-- Jaha, pankaa sitäkin pari pulloa. Minä kokeilen. -- Saida laittoi\npullot pakettiin.\n\n-- Saako olla muuta?\n\n-- Hm. Ehkä vähän puuderia ja ihorasvaa ja -- niin, yhtä ja toista,\nmitä arvelette herrasmiehen tarvitsevan.\n\n-- Suurenmoista. Toivottavasti me saamme maisterista vakinaisen kundin.\n\n-- Varmasti.\n\nSamassa kuului eteisen ovelta kolinaa.\n\n-- Ella tulee. Hän varmasti ilostuisi teidät nähdessään.\n\nOlin aikonut pötkiä käpälämäkeen, mutta Saida järjesteli hitaasti\npakettiani ja Ella astui sisään. Hän oli todellakin laihtunut, mutta\ntullut solakan ja hienon näköiseksi. Hänen kasvonsa olivat ilmeikkäät\nja mielestäni entistään paljon viehättävämmät.\n\n-- Kas kummaa! hän huudahti. -- Mikä kunnia vaatimattomalle\nliikkeelleni saada nähdä kundinaan eräitä vanhoja tuttavia entisiltä\nhyviltä ajoilta. Jaa, sinä näytät olevan eräs harvoja poikkeuksia siinä\njoukossa. Kaikki muut ovat kääntäneet jo aikoja minulle selkänsä.\n\nPuristin ääneti Ellan kättä. Katsoin hänen silmiinsä. Niihin tuli\nhetkeksi lämmin, kaunis ilme. Sitten hän heilautti päätään kuin\npudistellakseen hiiteen kaiken tunteellisuuden.\n\n-- Jaha, sinä olet tehnyt ostoksia, katsotaanpa mitä sinä olet saanut.\n\n-- Ei, älä katso, huudahdin hädissäni. -- Minä olen tehnyt kauppaa\nneiti Mannerin kanssa.\n\nMutta Ella repäisi päättävästi auki molemmat paketit ja tarkasti ne\nhuolimatta häpeämisestäni.\n\n-- Suurenmoista, kerrassaan suurenmoista! Kahdensadan markan kauppa.\nKylläpä sinä olet tuhlari.\n\nSitten hän kääntyi minuun uudestaan.\n\n-- Tämä on harvinaista uskollisuutta. Muista minun sanoneen, että\nse kerran palkitaan, sanoi hän iloisesti nauraen. -- Saat suudella\nkättäni. Kas noin. Siinähän oli tosi tunnetta.\n\n-- Ella, älä viitsi aina pilkata minua.\n\nElla hiukan hämmästyi.\n\n-- Olet erehtynyt. Minä otan sinut aina vakavalta kannalta. Vanha\ntuttavuus taas oikeuttaa pienen sovittavan huumorin. No niin. Nyt saat\nmennä, tässä on pakettisi. Minulla on vielä paljon työtä.\n\n-- Ella parka, sanoin osaa ottaen.\n\n-- Vaikene, huudahti Ella. -- En minä tarvitse mitään sääliä. Minä voin\nhyvin, ymmärrätkö, hyvin. Minä sanon sinulle nyt kerta kaikkiaan: minun\ntäytyy päästä maailmassa omin voimin eteenpäin ja luoda itselleni asema\ntäällä, ja jumal'auta, minä sen teen tai sorrun. Saat mennä, hyvästi.\n\nHän katseli minua ironisesti hymyillen.\n\nMutta minun rinnassani pisti, ja kaiken toivon menettäneenä minä\nkompuroin ulos kaupasta. Kadulla puristin nyrkkiäni ja huudahdin.\n\n-- Se tyttö on hullu! Mikä kamala voima onkaan mammonalla tässä\nmaailmassa. Hänhän uhraa sille ruumiinsa ja sielunsa, kuten hänen\nvanhempansa jo ovat tehneet. Voi hulluuden hulluus! Häntä ei voi\npelastaa edes huutavan ääni korvessa!\n\n\n\n\nXVII\n\nPUHELIN SOI\n\n\nSen jälkeen tapasin vain harvoin Ellaa. Hän tuli joskus vastaani,\nnyökäytti iloisesti päätään, lausui tapansa mukaan pari sukkeluutta ja\nmeni menojaan.\n\nMutta kerran hän soitti minulle puhelimitse vakavassa asiassa.\n\n-- Puhelin soi, puhelin soi huoneessanne! huudahti minulle\nkonekirjoittajatar.\n\nRiensin paikalle.\n\n-- Halloo.\n\n-- Terve, tunnen äänesi. Täällä puhuu Ella.\n\n-- Ella! Onko mahdollista?\n\n-- Juu, minä täällä olen, minä itse, ja kuule nyt. Menen heti suoraan\nasiaan. Sinullahan on säästöjä.\n\n-- On pikkusen, ei sanottavia.\n\n-- Hyvä, tarvitsen heti kymmenentuhatta. Pankista ei saa mitään tähän\naikaan, ei edes minun nimelläni. Pyydän sinua lainaamaan nuo rahat\ntoistaiseksi minulle. Vakuutan, että asia voi merkitä paljon.\n\n-- Kenelle?\n\n-- Lainaatko vai et? En pyydä monta kertaa.\n\n-- Tietysti lainaan. Tuon summan vielä voin lainata.\n\n-- Hyvä, luotin sinuun. Järjestä asia heti. Tulen kello kahdelta\nvirastoosi sinua tapaamaan. Haluan rahat silloin.\n\n-- Terve tuloa.\n\n-- Näkemiin.\n\n-- Näkemiin.\n\nOdotin jälleen jännittyneenä kello kahta. -- Voi ihmettä! ajattelin.\nOlin jo miltei päässyt tytöstä rauhaan. Sydämeni alkoi jo taas kylmetä\nja tyyntyä. Nyt hän tulee taas kuin pyryilma ja sekoittaa kaikki\nsuunnitelmani. Onpa totta tosiaan pantu ainainen kompastuskivi minun\npolulleni, joka muuten olisi suora ja sileä.\n\nHain pankista säästöni. Katselin niitä kaihomielisenä. Miten paljon\nankaraa työtä nuo olivatkaan merkinneet minulle, vaatimattomalle\nvirkamiehelle. Nyt, nyt ne vie eräs huimapää amatsoni. Harmillista!\n\nMutta kieltääkään en voi. Olin liian kauan tuttava heidän perheessään\nja nautin siellä kaikkea tämän maailman hyvyyttä suuremmankin summan\narvosta kuin tuo tuossa edessäni pöydällä. Nyt minä ne maksan ja sitten\nolemme kuitit. Hyvä. Menköön! Onpa mielenkiintoista nähdä, mitä Ella\naikoo rahoilla tehdä.\n\nMäärättyyn aikaan Ella saapui tiukkana ja päättäväisenä, kalpeampana\nkuin ennen.\n\n-- Kuules nyt, hän huudahti ojentaen kätensä. -- Pyydän sinulta tuhat\nkertaa anteeksi. Teen tämän perin vastenmielisesti.\n\n-- Ole hyvä, tuossa on rahat, sanoin kylmästi.\n\n-- Ah. Käsität taas väärin. Sinä käsität aina minut väärin nykyisin.\nLainaaminen on minulle vastenmielistä. En ole koettanut enkä voisikaan\nkääntyä kenenkään muiden kuin sinun puoleesi. Olin varma siitä, että\nsinä autat minua. Minä näet luotan sinuun, luotan täydellisesti, muista\nse.\n\nHän katseli minua kirkkain silmin. Sitten hän sanoi:\n\n-- En ole ehtinyt vielä laittaa velkakirjaa enkä hankkia takuumiehiä.\nMinä tarvitsen rahat jo tänä iltana, mutta kaiketi voit odottaa\nhuomiseen?\n\n-- Mitään velkakirjaa ei tarvita. Vippaan sinulle rahat.\n\n-- Tuota voidaan jo sanoa kevytmielisyydeksi. Jos kerran joudut minun\nhoitooni, tarkoitan, jos minä olisin holhoojasi, opettaisin sinut\nparemmin hoitamaan afäärejäsi.\n\n-- Viis siitä, mutta voitko kertoa, mihin huimapäisiin yrityksiin nyt\naiot ryhtyä? Vai onko asia salaisuus?\n\n-- Ei laisinkaan. Minä muutan liikkeeni \"Kolmikulmaan\" ja laajennan\nsitä. Teen siitä lisäksi rohdoskaupan. Kuten ehkä tietänet, opiskelin\naikoinani yliopistossa lääketiedettä ja menestyin hyvin, kunnes\nromahdus tuli. Minä en ollut se kevytmielinen hupakko, joksi te minut\ntunsitte. Minä tein tosi työtä. Nyt on tuo keskeytynyt työ auttanut\nminua suorittamaan ne tutkinnot, mitkä rohdosliikkeen perustamiseen\ntarvitaan.\n\n-- Tavatonta! huudahdin, mutta Ella jatkoi tiukalla äänellään:\n\n-- Saan vuokratuksi isomman puotihuoneiston edullisin hinnoin ja\nsellaisessa paikassa, jota aina olen ihaillut. Siinä täytyy liikkeen\nmennä. Jos se menee, menee se loistavasti. Ellei se taas mene, tulee\nyhtä loistava konkurssi.\n\nHymähdin. Ilkeä ajatus välähti mieleeni. Se kuului:\n\n-- Aivan oikein, Ella. Sinullahan oikeastaan on kokemuksia molempia\ntapauksia varten.\n\nEn luonnollisestikaan lausunut julki ajatustani, mutta hän luki sen\nkasvoistani ja tapansa mukaan hän heti muutti äänilajia.\n\n-- Jos menestyn, on hyvä. Jos taas kaadun niin... hän nauroi\nivallisesti -- silloin olet sinä minulle hätävarana. On hyvä omistaa\nniin uskollinen hätävara kuin sinä olet. Silloin saat minut -- ilman\nvelkakirjoja.\n\n-- Tätä en, Ella, ollut sinulta odottanut, vastasin sävähtäen\ntulipunaiseksi.\n\n-- No mutta sinähän suutut pienestäkin pilasta nyt. Sinä olet hirveän\nvakava mies. Minä en enää laisinkaan tahdo osata ottaa sinua oikealta\nkannalta. Toivoisin kuitenkin, etten olisi sinua loukannut. Jos niin\non käynyt, on mieleni kovin paha. Minä en tahdo olla kiittämätön.\nOdota, kunhan tästä pääsen jaloilleni. Minä silloin palkitsen sinua\nruhtinaallisesti.\n\n-- Oi Ella, huudahdin. -- Sinä taistelet ja uuvutat itsesi tuolla\nhurjalla työllä ja yrityksillä. Mitä varten? Eihän tämä maailman\nmammona ole kaikki kaikessa. Riittää yllin kyllin, että tulee\nkunnolleen toimeen. Sadat ja tuhannet ajavat katoavaa onnea takaa\naivan tuollaisella hurjalla kiihkolla kuin sinäkin. Sitten kun heidän\nkukkaronsa on täynnä, on elämä mennyttä. Mitä iloa siitä sitten on?\n\nElla mietti.\n\n-- Ovathan silloin vanhuuden päivät turvatut. Nykyaika kohtelee\nvanhuksia kuin koiria, ellei heillä itsellään ole omaisuutta. Minä\nolen aina säälien katsellut vanhoja ihmisiä köyhyydessä. Heistä ei\nnykyään huolehdi kukaan. Sitten kun he kuolevat, silloin kyllä puhutaan\nhaudalla pari kaunista sanaa ja jokunen krokotiilinkyynelkin ehkä\nvuotaa. Mutta nythän minun täytyy lähteä. Sano nyt lopuksi, ettet ole\nminulle enää vihainen.\n\n-- En ole, vakuutan sen. Saat jatkaa leikkiäsi, kissanleikkiäsi, jos\nhaluat.\n\nElla silitti tukkaani.\n\n-- Poika parka. Kun tulen rikkaaksi, kutsun sinut usein luokseni. Minä\npidän sinusta... hyvin -- hyvin paljon.\n\n-- Minä toivoisin kaikesta sydämestäni sinun epäonnistuvan liikealalla.\n\nElla nousi. Hänen kasvonsa saivat jäykän päättäväisen ilmeen. Hän sanoi:\n\n-- Minä en voi epäonnistua. Minä menen eteenpäin, vaikkapa läpi tulen.\nMinun täytyy päästä jaloilleni. Minä tahdon aseman täällä -- täällä\npääkaupungissa. Entiselle tuttavapiirilleni minä kerran vielä tulen\nnäyttämään mikä minä olen. En voi muuta ajatellakaan.\n\nSitten hän lähti.\n\nIstuin virka-ajan loppuun saakka miettien äskeistä keskustelua, sen\nmonia ihmeellisiä yksityiskohtia, joista saattoi tehdä kummallisia\njohtopäätöksiä -- eikä sittenkään mitään varmaa. Siinä taas oltiin.\nJoka ainoa kohtaus Ellan kanssa sai kaikki tunteeni kuohuksiin. Tämän\nmielettömyyden täytyy kerran päättyä -- päättyä! lausuin, kuten olin\ntehnyt monta kertaa ennenkin.\n\n\n\n\nXVIII\n\nVELKA MAKSETAAN\n\n\nKuukaudet kuluivat yksitoikkoisessa viranhoidossa. Vaihtelua kuitenkin\ntoi elämääni Ellan liikemiesuran seuraaminen. Se oli suorastaan\nkiinnostavaa. Nähtyäni hänen uuden liikkeensä paikan uskoin heti,\nettä se oli mainio kauppapaikka, sillä kadulla vallitsi huumaava\nsuurkaupungin liike.\n\nElla oli jo kauan ollut sangen uupuneen näköinen. Hän oli laihtunut\nvieläkin, ja hänen silmäkulmissaan näkyi selvästi huolen ryppyjä.\n\n-- Nuoruus pakenee pois, eikä hän itse näe sitä, ajattelin. -- Ruusu\nalkaa pian lakastua.\n\nSilminnähtävästi oli Ellalla kädet työtä täynnä -- nuo hyvin\nmuodostuneet ja jäntevät kädet. Mutta niissäkin alkoi ilmetä kaikkia\ntyön merkkejä siitä huolimatta, että niitä yhä huolellisesti hoidettiin.\n\nKaiken todennäköisyyden mukaan Ella vietti jännittäviä aikoja. Menestys\nviittasi, häviö uhkasi. Elämä vai kuolema, kumpi voittaa?\n\nKävin hakemassa hänet joskus kävelylle Seurasaareen ja Munkkiniemeen.\nArvelin, että metsän humina ja luonnon juhlallisuus viihdyttivät häntä.\n\nOlimme muuttumassa molemmat tuollaisiksi keski-ikäisiksi ihmisiksi,\njotka ovat olleet lapsuudentuttavia ja ovat luonnollisia hyviä\ntovereita keskenään.\n\nKevät näytti tekevän Ellalle hyvää. Hän virkistyi aivan huomattavasti.\nNähtävästi liikekin alkoi mennä erinomaisesti. Siellä oli pitkin\npäivää väkeä. Ella ja Saida myivät tulisella kiireellä, ja toukokuussa\nilmestyi puotiin kolmas myyjätär.\n\nFloran päivän aattona kävin kaupassa.\n\n-- Olipa hyvä, että tulit, lausui. Ella -- Minulla on sinulle tärkeää\nasiaa. Käydäänpä tänne sisähuoneisiin.\n\nTulimme pieneen kamariin, jossa oli siisti, yksinkertainen valkoinen\nkalustus. Siellä en ollut ennen käynytkään. Istuin ikkunan ääreen.\nKaikki tuntui sirolta ja kodikkaalta. Kuitenkin olin jostakin syystä\nhermostunut ja levoton.\n\nElla sulki oven, otti avainkimpun ja avasi erään laatikon kannen. Hän\notti esille setelitukun, laski sen ja asetti pöydälle eteeni.\n\n-- Olen odottanut sinua, hän puhui nyt, puhui seisoen suorana\nvierelläni. -- Olen odottanut sinua maksaakseni sinulle velkani\ntakaisin. Nyt minä luulen päässeeni jaloilleni. Liike menee meidän\nkesken sanoen paljon paremmin kuin olisin koskaan voinut aavistaakaan.\n\n-- Todellakin. Iloitsen suuresti menestyksestäsi, vastasin vavahtelevin\nhuulin.\n\n-- Sinun toivomuksesi ei toteutunut, Jumalan kiitos, lisäsi hän sitten.\n-- Nyt voin huoleti maksaa sinulle lainasi takaisin. Kiitän sinua\nsydämellisesti hädän hetkellä antamasta avusta.\n\nHän katsoi minuun ikäänkuin kysyen, ymmärsinkö minä, että me nyt olimme\nsiis kuitit.\n\nSydämeni tykytti kipeästi. Kun yhä olin vaiti, jatkoi Ella:\n\n-- Maksan sinulle korkoa kymmenen prosenttia. Arvelen, että se riittää\nsinulle, vai mitä? Sano vain, haluatko enemmän.\n\n-- Mitäpä minä enemmistä. Johan sitä siinä on liiaksikin.\n\nSitten Ella alkoi kertoa:\n\n-- Olin aluksi hirveän ahtaalla. Menot olivat suuremmat tässä uudessa\npaikassa kuin arvasinkaan. Luottoa oli vaikea saada. Elin tuskallisia\nhetkiä. Mutta heti ensi päivinä saatoin nähdä, että luottamukseni\npaikan liikekelpoisuuteen oli oikeaan osunut. Minulla on näet silmää\nsiinä suhteessa, taipumukseni viittaavat sittenkin liikealalle.\n\n-- Varmasti, sanoin huoaten.\n\nElla vain hymyili.\n\n-- Keväällä tilanne alkoi helpottaa. Vaihto suureni, varastot menivät\nja tulivat. Nyt en enää epäilekään ja nyt olen varovainen. Nyt en enää\nhassaa mitään. Nyt minä jo ostan käteisellä. Sinä et ymmärrä, mitä se\nmerkitsee liike-elämässä.\n\n-- Onnittelen sinua vielä kerran, viimeisen kerran, lausuin.\n\nElla katseli minua ylhäältä alas. Hän seisoi yhä innoissaan. Minä\nistuin. Hänen poskensa saivat punaa hänen puhuessaan. Minun luullakseni\nkalpenivat.\n\nRahapinkka oli yhä koskemattomana pöydällä edessäni.\n\n-- Pane toki talteen omaisuutesi, kehoitti Ella viitaten rahoihin.\n\nKouraisin pinkan ajatuksissani ja sulloin setelit takintaskuuni.\n\n-- Kauheata! huudahti Ella. -- Mitä sinä teet?\n\n-- Korjaan omani pois.\n\n-- Ei tuolla tavalla käsitellä suuria seteleitä. Eikö sinulla ole\nlompakkoa?\n\n-- Onhan minulla kait lompakkokin.\n\n-- Anna tänne se, huudahti Ella, otti kädestäni lompakon ja latoi\nsetelit säännölliseen pinkkaan, taittoi ne huolellisesti ja\nasetti pakan lompakkooni painaen sen povitaskuuni ja vetäen takin\nhuolellisesti kiinni sekä napittaen sen.\n\n-- Noin, hän puhui innoissaan. -- Sinä halveksit aivan liian\nkevytmielisesti taloudellisia asioita.\n\n-- En halveksikaan, väitin vastaan. -- Kyllä minä luullakseni osaan\nantaa kaikelle talouselämälle sille tulevan arvon. Minä ymmärrän,\nettä ekonominen pohja on välttämätön kaikelle sivistykselle. En\nminä sitä halveksi laisinkaan. Vieläpä kunnioitan ihmisiä, jotka\ntyöllään tai nerollaan, mutta rehellisin keinoin lisäävät omaansa ja\nkansallisvarallisuuttamme. Ymmärränpä sen välttämättömäksi pohjaksi\nhenkisen elämän kohoamiselle.\n\n-- Niinkö, sepä kummallista. Minusta sinä aina olet puhunut ironisesti\naineellisuudesta ja mammonasta siitä lähtien, kun olen sinut tuntenut.\nJo isän kodissa sinä päästit suustasi sellaisia lauseita, että saatoin\nvain ihmetellä, miten isä kykeni hillitsemään itsensä. Samoin olet\nkohdellut minua. Olen väliin ollut sinulle syvästi loukkaantunut, sen\ntunnustan nyt suoraan, ja ehkäpä toisaalta antanut itsestäni kuvan,\njoka on epätodenmukainen, liian materialistinen. Jos olisimme voineet\npuhua tästä asiasta objektiivisesti, ymmärtäisimme ehkä paremmin\ntoisemme nytkin.\n\n-- Kantani on se, minkä äsken sanoin. Haluan, jos sallit, valaista sitä\nvain parilla sanalla. Minä kunnioitan elämän aineellista todellisuutta,\nmutta minä en ole vielä koskaan alistunut palvelemaan mammonaa, en\nmyymään sille sieluani. Minä näet kumarran muita jumalia.\n\nNousin ja ilmoitin lähteväni.\n\n-- Kiitos tästä lyhyestä keskustelusta ja vielä kerran kiitos avustasi.\nNyt minä olen jo vakavalla pohjalla.\n\nHän sanoi sen ylpeänä ja itsetietoisena, ja minä ymmärsin täysin hänen\nsuuren saavutuksensa. En voinut olla ihailematta häntä, mutta minä\npoistuin jälleen hänen luotaan toivottomuus ja tyhjyys rinnassani.\nSittenkin muistui mieleeni vanha kansan sananparsi:\n\n\"Tuuli se kananpojan kasvattaa.\"\n\n\n\n\nXIX\n\nYLLÄTYS\n\n\nKesän vietin ulkomailla. Matkustin ympäri Keski-Europpaa. Katsoin\nvälttämättömäksi tuulettaa itseäni. Palattuani tuntui kotimaa minusta\nihanalta maalta. Enpä todellakaan ollut nähnyt Suomea ennen niin\nkauniina kuin sen nyt näin, tai en ollut osannut katsoa sitä oikealta\nkannalta. Esplanadi ja Runebergin puisto olivat suoraan sanoen paikat,\njoita tuskin voi verrata paljon mihinkään. Ja niin viihtyisää,\nkodikasta ja miellyttävää ravintolaa kuin Kappeli en ollut tavannut\nainoatakaan.\n\nSamaa mieltä olivat monet ulkomaalaisetkin.\n\nSaksassa tutustuin erääseen professoriin joka oli käynyt Suomessa.\n\nHän ylisti Suomen maaseutua yhtä paljon kuin sen siistiä\npääkaupunkiakin.\n\nIstuessani jälleen Kappelissa höyryävän kahvikupin ääressä ja Linnalan\npoikien kajautellessa Karjalan marssia tunsin vienoa onnen tunnetta,\njota harvoin muistan elämän kuluttavassa hyörinässä tunteneeni. Hermoni\nolivat nähtävästi matkalla vankasti vahvistuneet. Entisen jännityksen\nsijaan, jonka aina olin tuntenut hartioissani, oli tullut tyyneys. Oli\nkäynyt aivan kuin nahkapojalle, joka puoli tuntia on seisonut jäykkänä\nasennossa ja kuunnellut nuhdesaarnaa ja jolle yhtäkkiä komennetaan:\nlepo!\n\nOikaisin kaulaani, katselin rauhallisesti ympärilleni ja hörppäsin\nkahvia. Se teki hyvää.\n\nSilloin Ella Vasara tuli Kappeliin, hauskassa urheilupuvussa.\nSiristelin silmiäni. Sehän oli aivan entinen Nash-tyttö, entinen Ella.\nTulin ihan ymmälle.\n\nMitenkäs nyt asiat taas ovatkaan? mietin. Olenko minä nähnyt pahaa unta\nystävästäni rakennusmestarista? Tuollahan kävelee hänen tyttärensä\naivan yhtä nuorekkaana ja reippaana keskellä arkipäivää kuin ennenkin.\n\nElla kääntyi. Nyt hän näki minut, kohotti kättään ja kiirehti luokseni.\n\n-- Päivää, pakoilija. Miks'et tullut minua tervehtimään ulkomailta\npalattuasi. Olet kuulemma ollut jo kuukauden kotona.\n\n-- Hauska todellakin tavata, sanoin, -- mutta aioin säilyttää\nmielenrauhani mahdollisimman kauan. Olen elänyt hyvää aikaa, ilman\nmitään ristiriitoja, rauhan ja levon aikaa. Arvelen olevani nyt\nkaraistunut taas näkemään sinutkin.\n\n-- Todellakin, vastasi Ella ja istui pöytääni siekailematta. -- Tilaa\nminullekin kahvia. Sitten -- niin -- olisitko halukas tekemään pienen\nretken syksyiselle maaseudulle Nashillani? Tosin tiet ovat sateen\njälkeen hiukan huonot, mutta luonto on raikas ja ihana.\n\nHuudahdin hämmästyneenä.\n\n-- Mitä sinä sanoit? Onko sinulla taas auto?\n\n-- On. Eikö se ole hyvä asia mielestäsi?\n\n-- Kylläpä sinä hassaat. Et nähtävästi jaksa vastustaa kiusausta\nnäytellä maailmalle uutta loistoaikaasi kaikessa kukoistuksessaan.\n\n-- Älä rupea heti haukkumaan. Oletko sinä muka minun holhoojani?\n\n-- En. Jumala paratkoon. Mutta tuumin vain, että onko sinun viisasta\nryhtyä heti noin komeilemaan.\n\nElla sai kahvinsa. Juodessaan hän kertoi asian.\n\n-- Tämä on viimeinen intohimoni. Se minun täytyi vielä saada\ntyydytetyksi. Äläkä usko, että minä olen tuhlannut varojani paljonkaan.\nTuo tuolla kadun syrjässä on näet minun vanha, kulunut, oma Nashini.\n\n-- Sekö, jonka Lea-Raakeli osti?\n\n-- Aivan se sama. Lea-Raakeli piteli sitä pahoin yhden kesän ja myi\nsen sitten konsuli Varholle. Häneltä taas tohtori kielsi autolla\najon. Miehellä on sydänvika. Hän on vanhoja perhetuttujamme. Eräänä\npäivänä nyt syksyllä hän soitti minulle ja tarjosi vanhaa autoani\nminulle takaisin aivan pilahinnasta. Sain sen suoraan sanoen melkein\nilmaiseksi. Hän sanoi tekevänsä kaiken vanhan tuttavuuden vuoksi.\n\n-- Mutta kustannukset auton pidosta ovat aina suuret.\n\n-- No ole nyt höpsimättä. Minähän olen liikenainen. Kyllä minä osaan\njärjestää asiat niin, että ne pysyvät halpoina.\n\n-- Todellakin. No onhan, kun asiaa oikein ajattelen, hauska nähdä sinua\ntaas omassa Nashissasi.\n\n-- Eikö totta. Tiesin sinun ymmärtävän minua. Nyt olen korjannut autoni\ntaas kuntoon, hoitanut ja puleerannut sitä joka päivä. Se on aivan kuin\nuusi vaunu, se ihan kiiltää. Tule, lähtekäämme.\n\nMenimme auton luo. Tunsin sen vanhastaan. Silitin sen kehystä, joka\nvälkkyi auringonpaisteessa.\n\n-- Jos sallit, istun mieluimmin täällä takana, sanoin.\n\n-- Miten vain tahdot, voimmehan pysähtyä johonkin kauniiseen seutuun\nkeskustelemaan.\n\nLähdimme liikkeelle. Hiljaa liidimme läpi Esplanadin ja käännyimme\nTuruntielle. Ella ajoi varmasti ja varovaisesti. Istuin omissa\najatuksissani takana, keinahtelin hiljaa ja nautin vanhoista, vähän\nsuolaisista muistoista.\n\nAjoimme sirkuksen ohi. Oikealle jäivät suuret komeat sairaalat. Ella\nlisäsi vauhtia Haagan suuntaan. Kohta levisi ympärillämme rauhallinen\nmaalaiselämä, hedelmänsä antaneet pellot, puutarhat kellastuneine\nlehtineen, joita tuuli hypitteli ilmassa. Kauempana kohosivat\nsiniset humisevat metsänharjanteet, ja lännessä kimalteli Laajalahti\nLeppävaaran takaa.\n\nAjoimme valtatietä Talin vanhan kartanon kiviportin ja puistokujan ohi\nsalomaita kohti.\n\nMinä katselin uneksuen vuoroin edessäni istuvaa ruskeatukkaista neitoa\nja vuoroin syksyisiä maisemia. Ihailin ihailemasta päästyäni tuota\njäntevää tyttöä, joka romahduksen kuilusta oli noussut omin voimin ja\ntaas kohta oli kaikkien ihailema ja imartelema. Hän oli todella oikea\nnykyajan nainen. Hänelle pystyi liike-elämässä harva mieskään vertoja\nvetämään. Kummallista mutta totta.\n\nPysähdyimme eräälle mäelle, mistä suloinen, rauhallinen kylämaisema\navautui eteemme. Ella kääntyi puoleeni. Hänen silmänsä olivat lempeät\nja uneksuvat.\n\n-- Minulla on sinulle jotakin hyvin tärkeätä sanottavaa.\n\nOdotin sykkivin sydämin.\n\nTyttö katsoi vielä kerran eteensä. Sitten hänen katseensa pysähtyi\ntielle, mäen alle eteenpäin. Näin hänen terästävän katsettaan. Nyt hän\nkohosi istuimeltaan ja pyyhkäisi lasia edessään.\n\n-- Keitä nuo ovat? hän huudahti äkkiä kiihkein, väräjävin äänin.\n\nKatsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Siellä oli auto pysähtyneenä\nmäen alle ison, läikkyvän, tielle muodostuneen lammikon kohdalla.\nAuton vieressä seisoi laiha, pitkä neito. Herrasmies tutki parhaillaan\nkonetta. Oli nähtävästi jokin vika sattunut.\n\n-- Tunnetko? huudahti Ella. Hänen silmänsä leimahtivat hurjasti.\n\nKatselin ja muistelin.\n\n-- Ovatko ne -- eivätköhän siellä vain ole kirjailija Sammal ja\nLea-Raakeli.\n\n-- Niin näyttää minustakin. Totea varmasti, ovatko he siellä.\n\n-- Olen aivan varma siitä. Nyt Lea-Raakeli katsoo tännepäin. Haa, se on\nhän. Ja kirjailija kallistuu koneen yli.\n\n-- Hyvä! Istu paikallesi ja pidä nyt kiinni laidoista!\n\nAutomme pamahti, otti vauhtia, ja nyt me kiidimme hurjasti mäkeä alas.\n\n-- Herra Jumala! Mitä sinä hurja tyttö aiot? huudahdin.\n\nLähenimme mäen juurta vauhdilla, jota oli enää mahdoton pysähdyttää.\nNyt syöksyimme lammikon halki. Kauheata! Hirveä vesi- ja kurasuihku\npeitti kokonaan Lea-Raakelin, kirjailijan ja heidän autonsa.\n\nKatselin kauhuissani taakseni. Nyt se läiskähti Lea-Raakelin kasvoille\nja palttoolle ja nyt kirjailijan selkämykselle. Se kasteli heidät\ntäydellisesti.\n\nKiidimme hurjaa vauhtia eteenpäin. Kumpikaan emme puhuneet sanaakaan.\n\nMinä ymmärsin asian täydelleen. Ella oli kostanut. Paha henki oli\nsaanut hänet valtoihinsa. Nyt hän hiljensi vauhtia. Käännyimme metsään\nsyrjätielle. Pysähdyimme eräälle mäelle parin kilometrin päähän\npahantekomme paikasta.\n\n-- Näitkö kuinka he saivat! sähisi Ella kääntyen minua kohti. -- Oi\nkiitos, Luoja, että annoit minulle tämän hetken. Lupaan käydä kirkossa\nseitsemänä sunnuntaina peräkkäin tämän jälkeen.\n\nJa sitten hän purskahti hillittömään, hysteeriseen itkuun. Nähtävästi\nolivat hänen hermonsa aivan lopussa.\n\nPelästyin. Kumarruin eteenpäin rauhoittamaan tyttöä. Otin hatun hänen\npäästään, hyväilin hänen ruskeita, valtoimia hiuksiaan ja kuiskailin\nhänelle lempeitä sanoja.\n\nElla kääntyi taaksepäin ja loi minuun kyyneleiset silmänsä. Oi, kuinka\nsuloisen avuttomat ne olivatkaan. Ne aivan huusivat tukea. Sitten ne\nliikuttavalla tavalla rypistyivät uuteen itkunpuuskaan ja tyttö painoi\notsansa istuimen selkänojaa vastaan.\n\nMinä riemuitsin, niin liikutettu kuin olinkin.\n\nKerrankin todellinen nainen, pieni avuton tyttö! Kaikki monivuotinen\nkatkeruuteni, kaikki loukkaantumiset lensivät silloin sydämestäni\ntipotiehensä. Sääli, harkitsematon, laskematon, kuuma rakkaus valtasi\nminut tuota nyyhkyttävää värisevää olentoa kohtaan.\n\nKohotin hänen päätään ja suutelin huumautuneena hänen huuliaan ja\nsuolaisen kosteita poskiaan ja silmäkulmiaan, sanoin häntä rakkaimmaksi\nolennoksi maailmassa ja pyysin, rukoilin häntä tulemaan pikku\nvaimokseni.\n\n-- Tule lähemmäs, tule lähemmäs, sinä vakava poika! huudahti Ella\nvetäen minua puoleensa.\n\nRauhoituttuaan hän sanoi:\n\n-- Minähän olen jo kauan rakastanut sinua. Nyt me emme enää koskaan\neroa. Minä olen ollut turhamainen ja kiusannut liian kauan meitä\nmolempia. Anna se anteeksi minulle. Olenhan minä vain oikukas nainen.\n\n-- Sinäkö. Sinähän olet lajisi täydellisin olento, nykyajan nainen.\n\nSitten hän painoi päänsä olkaani vastaan ja katseli kauas sekä sanoi:\n\n-- Menettelinkö heitä kohtaan kovin alhaisesti äsken?\n\n-- Ajatellessani keitä he ovat ja miten he aikoinaan salakavalasti ja\nsäälimättä kävivät teidän, maahan lyötyjen ihmisten kimppuun, täytyy\nminun sanoa, että he ovat saaneet mitä ovat ansainneet. Ovat saaneet\nmitä on annettu, niinkuin sotaväki sanoo.\n\n-- Luuletko, että he tunsivat meidät? kysyi Ella tällä kertaa arkaillen.\n\nSilminnähtävästi hän katui jo tekoaan.\n\n-- Tätä he eivät anna meille koskaan anteeksi, hän jatkoi. -- Nyt vasta\ntaistelu alkaakin, tuumi hän sitten tuimasti.\n\n-- Mahdollista hyvinkin. Se joukko ei unohda koskaan kärsittyä\nloukkausta, sanoin. -- Mutta kävi miten kävi, minä asetun sinun\nrinnallesi tässä taistelussa. Suorasta sodasta minä pidän, mutta nuo\nkavalat intrigit, iskut pimeästä ja lyötyjen polkeminen, jotka ovat\nkauppaneuvoksen väen erikoisala, ne minua inhoittavat.\n\n-- Vihdoinkin me siis taistelemme yhdessä, samalla puolen. Tähän\nasti olen kestänyt kaikki yksin. Kuinka ihanaa onkaan tuntea kerran\nrinnallaan uskollinen liittolainen! huudahti Ella hymyillen.\n\n-- Miksi et ennen turvautunut minuun?\n\n-- Sinuunko? Enhän minä voinut. Ensi tapaamisestamme asti olen sinusta\npitänyt. Sen jälkeen kun olit ainoa, joka ei meitä hylännyt häviömme\ntapahduttua, olen rakastanut sinua.\n\n-- Etkä antanut minun tulla lähellesikään.\n\n-- Etkö sinä ymmärrä tilannettani? Selitän nyt kerta kaikkiaan sinulle\nasian. Kun olimme rikkaita, oli ystäväimme parvi suuri. Se oli samalla\nkadehtijain parvi. Häviömme jälkeen kaikki käänsivät meille selkänsä,\nei kukaan tarjonnut apua, ei tukea, ei edes lohdutusta. Niin ihailijat\nkuin kadehtijat käänsivät meille selkänsä. Minä, minä sain niellä\nsellaiset karvaat palat silloin -- en tahdo niitä kuvailla -- että\nkyllin itkettyäni vihdoin puristin käteni nyrkkiin ja vannoin sotaa\nkoko maailmalle.\n\nElla puhui kiihkeästi, kuumeinen puna kasvoillaan.\n\n-- Päätin tehdä työtä, yrittää, raataa hurjasti ja hankkia rahaa,\nrahaa vaikka kivestä. Tahdoin nousta, tulla rikkaaksi, kostaa kaikille\nentisille tutuille -- noille pettureille, narreille -- ymmärrätkö?\nSe oli ainoa ajatus, mikä sydämeni täytti. Panin kaikki alttiiksi\nsaavuttaakseni kerran voiton päivän. Ja Jumala auttoi minua, minä\nnousin.\n\nKuuntelin ihmetellen tuota kiihkeää sanatulvaa ja pudistin päätäni.\n\n-- Mitä sillä kaikella on tekemistä meidän rakkautemme kanssa? kysyin.\n\nElla katsoi minua hurjin silmin.\n\n-- Mitäkö tekemistä? hän huudahti. -- Etkö sinä vieläkään ymmärrä.\nSulhaseni, josta kylläkään en enää välittänyt vähääkään, hätiköi ja\nlausui ajatuksia, josta päätin, ettei hän enää katsonut avioliittoamme\nedulliseksi afääriksi. Raivostuin ja lähetin hänet pellolle. Voinko\nminä silloin juosta sinun syliisi hylättynä, halveksittuna, kurjana\nolentona, tulla elätiksesi, palvelijaksesi? Ehkä joku toinen olisi\nmenetellyt juuri niin. Minä en voinut. Olin siihen liian ylpeä, niin,\nehkäpä sokea. Kaikille -- sinullekin tahdoin ensin näyttää, mikä\nminä olin lajiani. Vasta sitten me voimme keskustella tasa-arvoisina\nja tasaväkisinä. Pidin sitä tulevalle suhteellemme välttämättömänä\nedellytyksenä. Sitäpaitsi en pelännyt mitään sinun puoleltasi,\nnäytithän niin selvästi uskollisuutesi ja ihailusi. Minä aioin jonakin\nkauniina kesäpäivänä itse ottaa sinut.\n\nElla nauroi aatteelleen, joka -- melkein -- oli toteutunut.\n\n-- Kummallista, sanoin. -- Ja minä, minä näin vain sinut, tunsin vain\nettä rakastin sinua, sinä ihanin ja älykkäin kaikista naisista.\n\n-- Hahaa! nauroi Ella taas iloisesti ja lisäsi: -- Juuri tuo sinun\nvaltava romantiikkasi on minua aina hurmannut.\n\nAuringonlaskun ajan me istuimme hiljaisina, nojasimme toisiimme ja\nmietimme elämää. Enkä voinut sanoa, kummanko kanta oli oikea, Ellan\nvai minun. Ellan ajatukset olivat mielestäni naisen ajatuksiksi perin\nuudenaikaisia, miesmäisiä. Miehelle sellainen menettely olisi ollut\naivan luonnollinen. Mutta naiselle? Tunnustaakseni totuuden olin\ntähän saakka kuvitellut aviovaimoa jonkinlaiseksi hempeäksi kodin\n\"valtiattareksi\". Ella murskasi nämä ihanat kuvitelmat.\n\nHän oli uuden naispolven edustaja, toimitarmoinen, asiallisesti\najatteleva. Ja minä, olinko minä tullut -- romantikoksi? Minä --\nJumalan kuva!\n\nPalattuamme iltamyöhään kaupunkiin ja Ellan asuntoon saimme kuulla,\nettä eräs vanhahko naishenkilö oli käynyt jo pari kertaa neitiä\nkysymässä.\n\nHetken istuttuamme Ellan kamarissa soikin ovikello taas, ja sisään\nastui -- Manta, rakennusmestarin entinen Manta.\n\nEllan suupielet saivat tiukan, pahan ilmeen.\n\n-- Mitä Mantalla on minulle asiaa? hän kysyi.\n\nMantan posket värähtelivät. Hän katseli pitkin seiniä puhuessaan.\n\n-- Minä tulin... tuota... vain tiedustelemaan, että ottaisikohan neiti\nminut takaisin.\n\n-- En ota. Manta menee ulos vain. Minä en tahdo olla Mantan kanssa\nmissään tekemisissä.\n\n-- Seis! huusin minä. -- Annahan minäkin kysyn erästä asiaa. Eikö\nMantalla ole hyvä olla kauppaneuvoksen luona?\n\n-- Onhan siellä muuten. Kyllä ruokaa ja palkkaa saa, mutta henki siellä\npiinataan loppuun.\n\nKatselimme Mantan kasvoja. Ne olivat laihtuneet ja vanhentuneet,\ntodella kärsivän näköiset.\n\n-- Henki piinataan. No miten se tapahtuu? kysyin.\n\n-- Mitenkä tapahtuu. Kun aina maristaan ja moititaan, vaikka kaikkensa\nyrittää, niin se ottaa hermoille. Pois minä muutan. Olisi ollut hyvä\npäästä takaisin entisille hyville ihmisille, mutta jollei, niin täytyy\nkoettaa muualla taas.\n\n-- Otetaan me Manta takaisin, ehdotin.\n\nElla katseli ulos ikkunasta. Hänessä kävi sisäinen taistelu. Sitten hän\nhymyili ja sanoi Mantalle:\n\n-- Jos Manta palvelee meitä uskollisesti, horjumattoman uskollisesti,\neikä petä enää koskaan, niin me otamme syksystä Mantan takaisin.\n\n-- Kyllä minä palvelen.\n\n-- Asia on sitten sovittu tällä puheella. Me toimitamme sanan Mantalle\nsitten kun huoneistomme on kunnossa.\n\nManta lähti pyyhkien silmiään.\n\nIstuimme hiljaa muistojen vallassa Ellan huoneen sohvalla ja sytytimme\nvalot vasta vähän ennen kotiinlähtöäni. Se oli elämäni onnellisin ilta.\n\nTähtiyössä kulkiessani kotiin huomasin itsessäni jotakin\nennenkuulumatonta. Tunsin syvää myötätuntoa kanssaihmisiä, taistelevia\nja kärsiviä lähimmäisiäni kohtaan. Sanalla sanoen: toivoin hyvää ja\nonnea koko ihmiskunnalle.\n\nJa vielä jotain muutakin. Olin nähnyt elämän sittenkin liian\npessimistisenä. Miksi?\n\nLiika työ, hermojen rasitus, huono tuuli, ainainen huoli ja ahdistus.\nElämä menetti sisällyksensä ja merkityksensä. Kuinka toisin oli nyt.\nOlin järjestänyt työni uudelleen ja sitten -- suurin, ihanin unelmani\noli tullut todeksi. Koko elämänkuvani oli muuttunut. Ihmiset näyttivät\nminusta taas sympaattisilta ja kiintoisilta. Luulen, että olisin\nvoinut antaa joululahjoja kirjailijalle ja Lea-Raakelillekin, jos\nkovalle pantiin. Ja minusta tuntui, että hekin voisivat silloin minulle\niloisesti hymyillä.\n\nJos itse murjotat elämälle, murjottaa se sinulle takaisin. Naura sille,\nhymyile sille kerran, mietin itsekseni. Ehkä sieltä jostakin hymyillään\nvastaankin.\n\nTämän muutoksen olivat kumma kyllä saaneet aikaan nuo vanhat, vanhat\nasiat: usko, toivo ja rakkaus.\n\nSamassa sain töytäyksen olkapäähäni. Parvi iloista nuorisoa pyrähti\nohitseni. He hyräilivät keinuvaa säveltä, \"Asfalttikukkaa\", tuoksusta\ntuulien ja hymystä huulien.\n\nKatselin hymyillen heidän jälkeensä.\n\nTiesin, että heissä on terästä sitten kun sitä tarvitaan, mutta tuossa\niässä riittää kyllä tuoksu tuulien ja hymy huulien toistaiseksi.\nAikansa kullakin.\n\n\n\n\nXX\n\nJÄLLEEN ÄITIÄ TERVEHTIMÄSSÄ\n\n\n-- Hyvää päivää, äiti. Onpa hauska tavata teitä pitkästä aikaa.\n\n-- Sinäkö sieltä tulet? Olet todellakin taas ollut kauan poissa!\n\nIstuuduin vanhaan tuttuun keinutuoliin ja kyselin kuulumisia. Kaikki\nkuulemma meni hiljalleen ja toimeen tultiin. Ei mitään erikoista.\nOmpeluseurat oli siirretty nyt tiistaista keskiviikkoiltaan, ja se\npäivä kuulemma sopikin oikeastaan paremmin. Sitten oli pastori Kalliola\npakottamalla pakottanut äidin ottamaan haltuunsa erään niistä monista\nlistoista, joilla sisälähetykselle kerättiin varoja. Sain ensi työkseni\nluvan pulittaa siihen kaksikymmentä markkaa, ja teinkin sen mielelläni,\nsillä sisälähetys tuntuu minusta, vaikka en sitä tarkemmin tunnekaan,\nkovin hyvältä asialta, jota valistuneen kansalaisen täytyy kannattaa,\naivan samoin kuin maanpuolustustakin.\n\nSitten kiintyi katseeni sohvan yläpuolelle.\n\n-- Mikäs tuo on? Sehän on aivan uusi.\n\n-- Tuo gobeliiniko? Eihän se ole uusi. Ainakin kaksi vuotta on se ollut\ntuossa seinällä. Me voitimme sen Martta-yhdistyksen myyjäisistä.\n\n-- Jassoo. Kas, kun en ole kiinnittänyt ennen siihen huomiota. Mutta\ntuo taulu taas on oikein sukuperintöä meidän talossa.\n\n-- Todellakin. Senhän minä jo sain äidiltäni, sinun isoäidiltäsi,\nselitti äitini. -- Minä pidän siitä taulusta.\n\n-- Muistanhan minäkin sen. Se riippui meillä entisessä kodissamme\nvierashuoneen seinällä aikoinaan. Se on vallan tuttu taulu. Mutta\nkatsotaanpa, onko teillä jotain muuta uutta.\n\nSisarteni seuraamana tein kierroksen koko lokaalissa. Kaikki katseltiin\nuudelleen ja muisteltiin vanhoja asioita.\n\n-- Eeva, katso! Tästä näkinkenkälaatikosta me lapsina jouduimme kerran\nkauheaan riitaan, muistatko?\n\n-- Muistelen jotakin sellaista. Äiti oli luvannut sen sinulle, mutta\nunohtanut koko jutun, ja sitten minä kerran nappasin sen häneltä.\nTuosta ankkurin kuvasta minä pidin, tuosta, joka kiiltää. En minä\nmuuten olisi koko laatikosta välittänyt. Tulimme sitten pianon luo.\n\n-- Se on taas pölyssä, valitteli Eeva. -- Sitä saa vain varovaisesti\npyyhkiä, ettei kiilto mene. Haluatko että soitan sinulle jotakin?\n\n-- Mielelläni. Istun tänne leposohvaan. Annahan kuulua.\n\nEeva lauloi ja säesti itse itseään.\n\n-- Kuule, mikä ihmeen kaunis laulu tuo oli? kysyin, kun hän lopetti\nlaulun.\n\n-- Etkö tunne sitä? Minä olen ainakin kymmenen kertaa laulanut sen\nsinulle tätä ennen.\n\n-- Erehdyt suuresti. Kuulen sen nyt ensimmäisen kerran eläissäni.\n\n-- Ei, poika. Sinä olet väärässä. Soitin ja lauloin sitä usein kuultesi\nennen aikaan.\n\n-- No viis siitä. Laula se vielä kerran, sehän oli ihana.\n\nEeva lauloi.\n\nHänen lopetettuaan menin pianon ääreen.\n\n-- Tuo laulu minun täytyy hankkia. Kenen se on? kysyin.\n\n-- Tämä on Schumann-vihko. Se oli eräs sävellys Heinen sanoihin.\n\n-- Odota vähän. Katsotaan nyt ensin sanoja hiukan.\n\n    \"Im wunderschönen Monat Mai,\n    Als alle Knospen sprangen\" -- ---\n    -- -- --\n    -- -- --\n\n-- Suurenmoista, huudahdin. -- Olen aina ihaillut Heineä. Jaksatko\nlaulaa sen vielä kolmannen kerran? Kun nyt olemme ensin lukeneet sanat\nja ottaneet selville sekä runoilijan että säveltäjän, niin nyt vasta\ntodella ymmärrämme esityksen.\n\n-- Kummallista! sanoi Eeva katsellen uteliaana minua. -- Näyttää siltä,\nkuin sinäkin alkaisit ymmärtää musiikkia.\n\n-- Niinkö. Olenhan minä vanha laulaja. Sen jälkeen vain on ainainen työ\nja rehkiminen vienyt miehensä niin kokonaan, että musiikin ihana ala on\ntäytynyt jättää unohduksiin.\n\nMutta sisareni pudisti päätään hymyillen.\n\n-- Ei asia niin proosallinen ole. Nähtävästi olet kokenut jotakin tai\nsinussa tapahtuu jokin sisäinen kehitys, joka antaa sinulle ymmärrystä\nmusiikkia kohtaan.\n\nHämmästyin hänen sanojansa. Ehkä punastuinkin. Vielä en tahtonut puhua\nmitään suhteestani Ellaan. Olimme päättäneet pitää sen jonkin aikaa\nsalaisuutena.\n\n-- Oli miten oli, sanoin. -- Anna kuulua. Me istumme täällä hiljaa ja\nnautimme.\n\nEeva löi pianosta ihmeellisen kirkkaat, kuultavat akordit ja lauloi\nsitten:\n\n    \"Im wunderschönen Monat Mai,\n    Als alle Knospen sprangen,\n    Da ist in meinem Herzen\n    Die Liebe aufgegangen.\"\n\nKuuntelimme syvän hiljaisuuden vallitessa. Itsekseni päätin heti\nseuraavana päivänä hankkia kaikki nuo vihot. Ellahan sekä soitti että\nlauloi.\n\nVasta myöhään illalla sanoin jäähyväiset.\n\n-- Sinun pitää tästä lähtien aina istua meillä vähintään näin kauan,\npuhui äitini hyvästellessäni. -- Tällaiset musikaaliset illanvietot\nomaisten seurassa ovat tavattoman hauskoja.\n\nKuin unessa kuljin seuraavan viikon ja hyräilin säveltä:\n\n\"Im wunderschönen Monat Mai...\"\n\nMerkillistä oli mielestäni vain, että vasta nyt olin saanut aikaa\nuudistaa nuoruudenihastukseni suloiseen Frau Musicaan. Todellakin,\njokin muutos oli nyt tapahtunut.\n\n\n\n\nXXI\n\nVANHUKSIA KATSOMASSA MAALLA\n\n\nEräänä lokakuun iltana virkatyön päätyttyä me ajoimme Nashilla kohti\nHämeenmaata. Oli myrskyinen lokakuun ilta. Kostea maantie oli täynnä\npudonneita lehtiä ja oksia. Ella piti kuitenkin hyvää vauhtia, sillä\nmeillä oli pitkä matka.\n\nHämeen maisemat väikkyivät laskevan auringon himmeässä punerruksessa.\nLehdot, vaarat, metsät ja harjanteet kaukana kiitivät kilpaa kanssamme.\nPimeä oli saapumassa maille.\n\n-- Tästä tulee äidille ja isälle valtava yllätys, puhui Ella.\n\nMe nautimme edeltäpäin osaksemme tulevasta vastaanotosta. Tulet\nalkoivat tuikkia metsien rinteillä, ja kohta me sytytimme auton lyhdyt.\n\nHeittelevän, kapean sivutien takana loisti kirkas ikkuna. Pysähdyimme\nvanhan hämäläisen maalaistalon pihalle. Sammaltunut rakennus kohosi\nedessämme, sivuilla väentupa ja aittarivit. Etelän puolella kuulsi\njärvi.\n\nElla töräytti autotorveen. Kapusimme pihalle.\n\nTalonväki tuli arkana vastaanottamaan tulijoita.\n\n-- Hei, äiti! Oma äiti! -- Ella syöksyi Amalia-tädin syliin.\n\nMinä kättelin ystävääni rakennusmestaria, joka pimeässä siristeli\nsilmiään.\n\n-- Oletko se sinä? No terve tuloa vain.\n\nRiensimme eteiseen. Riisuimme päällysvaatteet ja sitten tulimme saliin.\nSoma sali kätkeytyikin tuohon pieneen, jo melkein kallellaan olevaan\nrakennukseen.\n\n-- Mutta, mitenkäs te nyt olette saaneet päähänne lähteä -- tuota...?\nihmetteli Amalia-täti.\n\n-- Me olemme nähkääs kihloissa, me menemme toistemme kanssa naimisiin\nja päätimme tulla ilmoittamaan asiasta teillekin.\n\nAmalia-täti katsoi pitkään minua, ja suuret kyynelet alkoivat juosta\nhänen poskiaan pitkin.\n\nMinä kietaisin hänet arvelematta syliini ja sanoin:\n\n-- Suutellaanko, Amalia-täti? Ollaanko vapaamielisiä!\n\nKustaa rykäisi, mutta me suutelimme ukkelin nenän edessä, niin että\nmaiskahti.\n\n-- Vai vielä sinä väännät päätä ja murrat suuta äidin vuoksi, pilkkasi\nElla.\n\nSitten minä juoksin ulos ja toin kantamuksen tavaraa tuliaisiksi\nHämeenmaahan.\n\nKahvia juodessamme sanoi Amalia-täti Kustaalle:\n\n-- No mutta ethän sinä ole sanonut vielä mitään tälle nuorelle parille.\n\n-- Mitä minulla siihen on sanomista. Minun puolestani saatte naida\ntoisenne vaikka paikalla. Minkäpä minä Ellalle mahdan.\n\n-- Isä taitaa tuntea minut vielä paremmin kuin sinä, sanoi Ella minulle.\n\n-- Onhan minulla aikaa opetella sinua tuntemaan, vastasin tiukasti.\n\n-- Mutta mikäs kumma taulu on tuolla seinällä? huudahti Ella sitten ja\nnousi katsomaan. -- Sehän on jotakin uutta.\n\n-- Minun sukuluetteloni, selitti äiti, -- kirjailija Finnen laatima\nsukutaulu. Sen mukaan meidän suku on viljellyt tätä taloa aina\n1450-luvulta asti. Ja mikä siinä on parasta, on se tieto, että kaksi\nkertaa on täällä miehen suku kuollut sukupuuttoon, mutta nainen on\nsilloin jatkanut työtä, toisella kerralla kymmenen vuotta ja viimeksi\nIsonvihan aikana viisitoista vuotta yksinään, kunnes tytär on kasvanut\nja taloon saatu vävy. Sellaista juurta me olemme, me tämän talon naiset.\n\n-- Sepä mielenkiintoista! huudahdin. -- Tämähän on sitten teille\nerikoisen arvokas paikka. Tätä taloa ei saa koskaan antaa suvusta pois.\nMaunosta tulee tänne uuden polven isäntä.\n\n-- Ei tule, sanoi ystäväni rakennusmestari. -- Ei hänessä ole miestä\nmaanviljelijäksi. Hän on nyt upseerina, kävi kadettikoulun ja jäi\narmeijaan. Siellä hänestä tehtiin mies, mutta ei hän silti ole oikein\nmikään maanviljelijä.\n\n-- Minä otan tämän talon, sanoi Ella päättäväisesti. -- Minä en päästä\nsitä pois meidän suvusta.\n\nNiin tulin minä vävyksi vanhaan hämäläistaloon, kuten ennen minua\nkolmikymmenvuotisen sodan ja Isonvihan aikanakin oli tapahtunut, jotta\ntalo säilyisi samoilla omistajilla sukupolvesta sukupolveen. Ellassa\ntaas asui silminnähtävästi noiden tarmokasten entisajan naisten henki.\n\n-- Täti ja Kustaa muuttavat kai sitten talveksi meidän luoksemme\nHelsinkiin asumaan, sanoin illan kuluessa vanhuksille.\n\nHe katselivat toisiaan.\n\n-- Ei taida tulla siitä mitään, sanoi Amalia-täti. -- Minä ainakin jään\ntänne lapsuudenkotini rauhaan.\n\n-- Toistaiseksi jään minäkin tänne. Olemmehan jo tottuneet oloomme.\nMaanviljelys menee jo oikein hyvin, ja minä olen täällä vähän saanut\nkunnan rakennustöitäkin johtaakseni. Täällä maaseudulla ihmiset ovat\nvielä ystävällisiä ja on keskinäistä avunantoa ja yhteishenkeäkin aika\npaljon.\n\n-- Siellä Helsingissä on ainainen huoli ja tappelu, jatkoi Amalia-täti.\n-- Se kaupunki on vain teitä nuoria varten. Te asutte siellä ja me\ntäällä Hämeen sydämessä, se järjestys on paras.\n\n-- Tehkää miten haluatte. Tervetulleita olette aina luoksemme\nHelsinkiin.\n\n-- Mutta tänä iltana siirrymme hetkeksi romantiikan maille, puhui Ella.\n-- Pesässä näkyy olevan puita. Aarne, sytytä sinä ne. Kokoa sitten\ntuolit takan ympärille. Me lämpöjohtopattereiden ihmiset nautimme nyt\nliesitunnelmasta.\n\nPesässä leimahti pian tuli, ja mäntypuut alkoivat räiskyä iloisesti.\nKuului pihinää ja sihinää. Sitten punertava valo ja lämpö hyväilivät\nposkiamme. Sammutettuaan valot Ella istui syliini isoon nojatuoliin.\nHän nojasi väsyneenä päänsä olkapäähäni ja poskeeni. Silitin hiljaa\ntytön ruskeita kutreja. Hän sanoi:\n\n-- Täällä vanhassa lapsuudenkodissa ja sinun sylissäsi tuntuu taas\nkerran, kuin huolta ei olisi olemassakaan.\n\nSitten olimme hiljaa, katselimme räiskyvää liettä, missä hehkuvat\nhiilet muodostelivat ihmeellisiä satulinnoja, jotka loistivat ja\nromahtivat, loistivat uudelleen ja romahtivat yhä uudelleen.\n\nMyöskin Kustaa ja Amalia-täti istuivat äänettöminä katsellen lieden\nloimua ja miettien omia haaveitaan. He elivät nähtävästi muistoissa, me\ntaas tulevaisuuden toiveissa, ja rohkaistaksemme toisiamme me hiljaa\npuristimme toistemme käsiä, kunnes tuli sammui ja syysilta Hämeenmaassa\npimeni yöksi.\n\n\n\n"]