Amerikan vieras
Valto Edward Aaltio (1891–1946)
Novellikokoelma sisältää kertomuksia amerikansuomalaisten elämästä ja kohtaloista. Tarinat käsittelevät siirtolaisten kotiinpaluuta, selviytymistä erämaissa sekä suomalaisten kokemuksia uudella mantereella 1900-luvun alkupuolella.
Valto Edward Aaltion 'Amerikan vieras' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2565. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
AMERIKAN VIERAS
Kuvauksia Amerikan suomalaisista
Kirj.
VALTO EETU KIRRI [Valto Edward Aaltio]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Smia, 1945.
Vanhalle äidilleni,
_joka kolme pitkää vuosikymmentä
tuhansien Suomen äitien tavoin on
turhaan odottanut minua kotiin
palaavaksi, omistan hartaudella
nämä kertomukseni.SISÄLTÖ:
Amerikan vieras Äänetön suomalainen Onnen hylkäämä Koiratorpan isäntä Mies joka aina voitti Pummien kosto Barbarecoastin viettelijätär "Elsie Holmesin" haaksirikko Punapaita Lammaspaimenen näky Äiti ja tytär Haavetta takaa ajamassa Karjankellot
Amerikan vieras
Oli helmikuun loppu vuonna 1920. Helsingin postijuna porhalsi routaisia kiskoja myöten Kokkolan asemalle. Junasta työntyi asemasillalle joukko kansaa, jonka joukossa herätti eniten huomiota pitkä, tarmokkaan näköinen keski-ikäinen mies, jonka puku, matkavarusteet ja erikoisesti monihelaiset matkalaukut ilmaisivat hänen saapuneen Amerikasta. Vieras asteli pitkin askelin asemarakennuksen luona odottelevien pika-ajurien luo ja kysyi, kuka heistä lähtisi kyyditsemään hänet Lohtajalle. Ajurit, jotka olivat odotelleet hyvää kyytiä kaupunkiin tai korkeintaan johonkin sen laiteille, katselivat häntä hämmästyneinä. Vihdoin joku heistä lausahti: – Kukapa sinne nyt lähtee. On pyryttänyt armottomasti koko päivän ja tiet ovat tukossa.
– Tukossa? virkkoi vieras kiivaanlaisesti. Mitäs tällaisista pyryistä! Eihän matkaakaan ole kuin viitisenkymmentä mailia eli kilometriä, niinkuin sitä täällä sanotaan.
– Ei vain. Ei sinne uskalla lähteä, vastasi mies. Ne ovat niin hitaita ajamaan lumiauraakin, että eivät lähde liikkeelle ennenkuin lumisade on lakannut.
– Ei uskalla lähteä, huudahti vieras ihmeissään. Mitä te sitten pelkäätte? Ei siellä ole susia matkalla eikä mitään. Mitä nämä tällaiset matkat ovat! Minä olen Alaskassa ajanut koiravaljakolla kolmekin viikkoa yhtämittaa tiettömiä taipaleita ja pakkanen oli niin kova, että sylki jäätyi ennen maahan putoamistaan. Kaikkea sitä pitää kuullakin. Lähtekää pois vaan. Minulla on kiire ja maksan hyvin.
Mutta ajurit mutisivat vain keskenään eikä kukaan näyttänyt olevan halukas lähtemään viiden penikulman umpitaipaleelle.
Vieras seisoi siinä kaksi matkalaukkua käsissään, sanoi itsekseen jotakin englanninkielellä, katseli hetkisen ajurien hevosia, ja astuen vihdoin erään miehen luo, jolla rivissä oli ilmeisesti paras hevonen, kysyi:
– Mitä tahdot hevosestasi?
– En minä sitä ole aikonut myydä, vastasi ajuri aivan ällistyksissään.
– Aikonut tai ei, mitä siitä tahdot?
Ajuri raapi korvallistaan, katseli vuoroon hevostaan ja vuoroon vierasta ja mutisi:
– Jos annatte siitä 3500 markkaa, niin samapa tuo.
– Mitäs reki maksaa ja valjaat?
– En minä rekeäni myy. Milläs sitten kyytiä tekisin?
– Hankkikaa toinen reki.
– No, jos maksatte niistä 1500 markkaa, niin sama se!
Vieras veti lompakon taskustaan ja luki vieläkin kuin pyörryksissä olevan ajurin käteen viisi tuhannen markan seteliä, pani matkalaukut rekeen, käski ajurin ottamaan pois numerokilpensä, istui rekeen ja lähti sanaakaan sanomatta ajamaan.
Henry Hall oli lähtenyt helmikuun alkupäivinä Kalifornian mailta, joille aurinko jo lämpimästi paistoi, toteuttaakseen vuosikymmenien unelman: nähdä vielä kotimaa, koti ja vanhukset. Merkillistä, että tuo kotikaipaus oli vallannut hänet niin väkevästi juuri tänä talvena. Monet yöt oli hän valvonut omaisiaan ja kotiseutuaan muistellen. Hänellä ei päivisinkään tuntunut olevan lepoa missään. Ja niin hän eräänä päivänä sanoi ranskalaissyntyiselle vaimolleen, että hän lähtisi nyt Suomeen. Ja kun hän sitten oli saanut passinsa parin viikon perästä, oli hän astunut junaan, ajanut läpi Yhdysvaltojen New Yorkiin, astunut siellä laivaan ja niin oli hän nyt pitkän matkansa viimeisellä taipaleella.
Tie oli tosiaankin melkein ummessa ja hevonen, joka näytti olevan vireä elukka, saattoi vain joskus pistää hölkäksi, mutta enimmäkseen sen oli käveltävä. Niinpä oli Henry Hallilla paljon aikaa muistella niitä aikoja, jolloin hän pienenä poikana oli isänsä kanssa ajanut näitä samoja teitä joko Kokkolaan tai Kokkolasta kotiin Lohtajalle. Niistä ajoista oli jo kulunut kolmisenkymmentä vuotta, mutta Hallista tuntui niinkuin hän vasta hiljattain olisi jättänyt nämä seudut. Ja äkisti valtasi hänet voimakas liikutus. Hän saattoi tuskin pidättää kyyneleitään. Elämä oli sittenkin niin lyhyt, kova ja väritön. Hän palasi nyt kotiseudulleen, jota oli vuosikausia ikävöinyt kuin kuumeessa, mutta hän tunsi, ettei hän enää ollut sama nuorukainen, joka eräänä elokuisena päivänä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten oli ajanut polkupyörällä vinhaa vauhtia Pohjanmaan rantatietä myöten Himangan, Kalajoen, Pyhäjoen ja Salon kautta Raaheen ja sieltä yötä myöten Siikajoen ja Kempeleen kautta Ouluun. Hänellä oli nyt kiire kotiin ja silloin hänellä oli ollut kiire pois kotoa ja kotiseudulta, minne vain, miten kauaksi tahansa, sillä kruununmiehet olivat hänen kintereillään.
Hän oli silloin vasta seitsemäntoista vuoden vanha, nuori mies, miltei poikanen vielä. Edellisenä iltana oli hän lähtenyt Karhinkylään Haasalan taloon rukiinleikkuutalkooseen. Illalla tanssin aikana oli eräs naapurin poika, joka oli ollut keväällä uitossa Perhonjoella ja sitten satamatöissä Kokkolassa, kutsunut hänet useampaan otteeseen luhtirakennuksen taakse, jossa oli tarjonnut ryyppyjä. Ja hän oli ottanut. Ensi kertaa elämässään. Hän muisti vieläkin tuon naapurin pojan. Se oli maailmalla saanut itseensä jotakin rentoa ja vierasta ja se nauroi hänelle, kun hän ensin vastusteli ryypyn ottoa. Sitten hän oli tullut päihinsä, olipa yrittänyt tanssiakin, vaikka ei ennestään osannutkaan. Sitten oli käyty taas ryypyllä ja hän oli tuntenut verissään kuin kuumetta ja mieli oli tehnyt näyttää koko maailmalle, että Hallinmäen pienen tönön poika oli miestä hänkin, jopa hieman parempaakin kuin jotkut talollisten pojat ja Karhinkylän nuoret miehet.
Sitten oli illalla syntynyt pihamaalla miesten kesken jotakin sanakiistaa. Hän oli kuullut kuinka aidas rasahti, kun se taitettiin ja joku mies, jota hän ei ollut ennen nähnyt, iski olan takaa selkään sitä naapurin poikaa, joka oli hänelle ryyppyjä tarjonnut. Se poika kaatui maahan ja mies löi häntä vielä lyömästä päästyäänkin. Siinä oli lähellä halkopino ja aivan vaistomaisesti sieppasi hänkin käteensä suuren halon ja löi sillä tuota vierasta miestä, ensin hartioihin ja sitten päähän, niin että sekin lysähti maahan. Pihalla huudettiin ja hälistiin. Hänen ajatuksensa olivat sameat. Sitten kuului portailta huuto: – Ottakaa ne kiinni, ottakaa ne kiinni! Murhia on tehty!
Halko putosi hänen kädestään ja horjuvin jaloin alkoi hän juosta pihalta. Ei kukaan näyttänyt seuraavan häntä, sillä kaikki jäivät pihamaalle kaatuneitten miesten ympärille. Juostuaan hetken tietä myöten hän poikkesi pellolle, kulki sen pientareita pitkin, juoksi taas ja kaatui vihdoin väsyneenä johonkin peltoon, jossa ruis vielä seisoi pystyssä leikkuumiestä odotellen. Sen jälkeen hän ei muistanut mitään ennenkuin heräsi kylmänpuistatukseen. Oli vielä pimeätä. Kaikki melu oli vaiennut. Etäämpänä häämötti maantien valkea viiva. Hän lähti kulkemaan sinne, pää raskaana ja sekaisin. Sitten hän kiersi kirkonkylän talot, pääsi vihdoin tutulle metsäpolulle ja käveli kiivaasti kotia kohti, Hallinmäen torpalle.
Aurinko oli juuri nousemassa, kun hän vapisevin käsin avasi oven pirttiin. Isä istui synkän näköisenä akkunapenkillä ja äiti itki, painaen päätään vuoteeseen.
Hän ei osannut sanoa mitään.
– Sellaisen työnkö sinä poikani olet tehnyt? kuului isän ääni hiljaisena ja kysyvänä.
Poika ei vieläkään puhunut mitään. Hän vain ihmetteli, miten asia täällä jo tiedettiin ja seisoi siinä vain lakki kourassaan.
– Jos se mies kuolisi vielä. Olivat lähteneet viemään kahta miestä Kokkolan sairaalaan. Mitä sinä menit sitä lyömään, mitä?
Tuntui siltä kuin kaikki maailman synnit olisivat olleet kasattuina sinä hetkenä hänen seitsemäntoistavuotisille hartioilleen. Hän lysähti istumaan tuolille ja äiti heittäytyi siihen polvilleen hänen eteensä ja huusi itkien:
– Voi Toivo parka sinua, voi Toivo parka sinua. Linnaan ne sinut nyt vievät. Täällä kävi jo poliisi Hautala sinua kyselemässä.
Silloin hän hätkähti. Vasta nyt alkoi hänelle hiljalleen selvitä mitä hän oli tehnyt ja mihin oli joutumassa ja hän purskahti itkemään oman ja äitinsä surun painamana ja itki kuin pienenä poikasena ennen.
Sitten hän kohottautui. Ei. Linnaan hän ei lähtisi. Ei ikinä.
– Voitteko te isä antaa minulle vähän rahaa? sanoi hän.
– Mitä sinä sillä? kysyi isä hämmästyneenä.
– Menen sinne, johon täältä niin monet muutkin, Amerikkaan.
Sinä aamuna alkoi torpanpoika Toivo Henrik Hallinmäen vaellus avaraan maailmaan.
Mutta hän ei joutunut suoraan Amerikkaan. Oulussa hän sai ensiksi pestin erääseen kuunariin, joka purjehti Köpenhaminaan. Siellä hän karkasi laivasta erään toisen samanikäisen toverinsa kanssa ja pestautui pian suureen englantilaiseen rahtilaivaan, joka muutaman päivän kuluttua nosti ankkurinsa ja höyrysi pian kohti Intiaa. Jo sillä laivalla muuttui hänen toinen etunimensä Henryksi ja pitkä Hallinmäki lyhentyi Halliksi. Ja niin oli torpanpoika Toivo Henrik Hallinmäestä tullut merimies Henry Hall.
Hän purjehti merillä viisi pitkää vuotta, oppi englanninkielen, näki paljon maailmaa ja jäi vihdoin maihin New Orleansissa, Amerikan Yhdysvalloissa. Sitten hän työskenteli pari vuotta Pennsylvanian kivihiilikaivannoissa, mutta kaivaten taas seikkailua ja ponnisteluja hän matkusti Alaskaan. Siellä hän oli vuoden päivät töissä kultakaivoksessa, kunnes Klondyken vuoden 1896 kultalöytö tempasi hänet tuhansien muiden mukana etsimään kultaa Alaskan virroilta, vuorilta ja jäätiköiden ääriltä. Ne olivat kovia aikoja, täynnä työtä, yritystä ja puutetta. Kultaa ei löytynyt ja hänen täytyi parin vuoden perästä palata jälleen kultakaivokseen. Mutta kultakuume ei häntä enää jättänyt. Hän teki nyt työtä samassa kaivoksessa yhtä mittaa kuusi vuotta ja säästi kaiken, minkä vain voi, ja vuonna 1905 hän lähti taas uudelleen erään norjalaisen tuttavansa kanssa etsimään kultaa. He tekivät työtä monta vuotta, asuen väliin hirsikämpässä, väliin teltassa ja löysivät sen verran kultaa, että osaksi vanhoja varojaan käyttäen saivat toimeentulonsa. Mutta vuonna 1912 he vihdoinkin löysivät kultasuonen, josta saivat kuusikymmentätuhatta dollaria mieheen ja sen jälkeen hän "oli luonut elämänsä".
Silloin hänellä oli ensi kerran aikaa istua, miettiä, jopa haaveillakin. Ja hänelle palautui nyt voimakkaammin kuin koskaan ennen mieleen Hallimäen vanha torppa Heinäjärven rannalla, kaukana Lohtajan takamailla, isä ja äiti, kaksi sisartaan, Lempi ja Aune ja pikku Viljo-veli, joista kaikista hän ei ollut kuullut mitään Suomesta lähtönsä jälkeen. Hänellä oli nyt suorastaan polttavan ikävä kotiin. Hän aikoi sinne jo kirjoittaakin, mutta se jäi vain tekemättä. Se sama häpeän tunne, joka oli häntä vuosikausia kalvanut kuin mato, pidätti häntä kirjoittamasta vieläkin. Ensi vuosina merillä ja Amerikassa oli kirjoittamista vielä ehkäissyt sekin, että hän pelkäsi joutuvansa vangituksi vanhasta rikoksestaan. Olihan hän sanomalehdistä monta kertaa lukenut kuinka rikollisia pidätettiin ja lähetettiin vierailta mailta kotimaahan tuomittaviksi. Eikä hän ollut koskaan kuullut kuinka sen lyömänsä miehen oli käynyt. Vaikka olisi vielä kuollutkin. Ei suinkaan voisi siitä silloin elinkautista millään välttää? Sama ilmitulemisen pelko oli häntä aina estänyt ilmoittamasta kotipaikkaansakin kun tapaamansa suomalaiset olivat sitä tiedustelleet, oli hän vain aina vastannut olevansa Vaasan läänistä. Jos joku oli kysynyt pitäjää, oli hän lisännyt: – Mitäpä sinä sillä tiedolla teet? Mutta niinpä vastasi näihin kysymyksiin moni muukin siirtolainen, jolle kotipuoleen oli jäänyt epäselviä asioita ja siihen olivat tiedustelut päättyneet. Pari kertaa hän oli tavannut lohtajalaisiakin, mutta nämä eivät olleet häntä onneksi tunteneet, eikä niitä monta Alaskassa lie ollutkaan. Kerran oli hän Juneaussa Alaskassa eräässä ruokapaikassa kohdannut miehet, jota nimitettiin Lohtajan Antiksi ja hän tiedusteli tältä mistä kylästä mies oli Lohtajalta. Mies oli Karhin kylästä.
– Kuulepas, naapuri, tapasin kerran merillä yhden Lohtajan pojan. Nimeä en enää muista. Mutta se sanoi siellä Karhin kylässä jossakin talkoissa lyöneensä halolla pahasti erästä äijää. Oletko sellaisesta kuullut?
Mies katseli häntä hieman pitkään ja epäilevästi, mutta vastasi sitten:
– Miksipä en muistaisi. Ne olivat ne Haasalan talkootanssit. Se mieshän oli se Hallimäen torpan poika.
Kyllä minä sen hyvin muistan, vaikka olinkin siihen aikaan vielä pieni poika. Mutta siitä Toivosta ei ole sen jälkeen mitään kuulunut. Mihin lie joutunut? Kyllä sitä puhuttiin, että se olisi ottanut Oulussa pestin laivaan.
– Mitenkähän sen miehen kävi, jota se löi?
– Ei sen sen pahemmin käynyt. Se makasi lasaretissa parisen viikkoa ja oli sitten mennyt kotiaan Kälviälle. – Mutta mitä sinä sitä kyselet? sanoi mies. Oletko sinäkin sieltä päin?
Silloin hän oli lähtenyt kiireesti ulos. Mutta hänen sydämensä täytti ensi kertaa pitkästä aikaa suuri riemu. Se mies ei siis ollutkaan kuollut. Ei ollut kuollut! Hän voisi palata kotiin, sopia miehen kanssa, hyvittää tekonsa ja elää kunniallisena miehenä Hallimäessä.
Mutta lähtö oli jäänyt. Se jäi vuodesta vuoteen. Kultakuume ajoi häntä yhä uusille vuorille ja virroille. Hän kulki Kuskokwinin ja Yukonin virtojen latvat, Endicottin vuoriston ja monet muut paikat, kunnes hänelle palkittiin monivuotinen uurastus, työ, kylmä, nälkä ja puute ja 60.000 dollarin shekki pantiin hänen raskaaseen kouraansa San Fransiscossa, sen kaivosyhtiön pääkonttorissa, jolle hän ja toverinsa olivat valtauksensa myyneet.
Nyt sitä sai levätä kerrankin, ja hän lepäilikin nyt oikein perinpohjin. Hänellä oli tilillään pankissa rahaa vanhojen säästöjen kera yli 60.000 dollaria ja hän laski mielessään, että hän voisi sillä rahalla ostaa kotipitäjästä komeimman talon, jopa parikin, jos haluaisi. Mutta hän oli nyt ollut poissa kotimaasta jo yli kaksikymmentä vuotta, ja koko lapsuus ja nuoruus siellä kangastelivat mielessä vain kuin kaunis unennäkö. Mitäpä hän siellä tekisi? Ja sitten oli se vanha asia peloittamassa. Mikä tietää, vaikka siitä sittenkin pantaisiin linnaan. Teki mieli kysyä joltakin, vaan kukapa siihen osasi vastata. Ei kukaan. Mutta oleiltuaan San Fransiscossa parisen viikkoa, kävi koti-ikävä hänelle niin voimakkaaksi, että hän päätti kuitenkin kirjoittaa kotiin. Silloin oli kulunut lähes 22 vuotta siitä, kun hän oli sieltä lähtenyt. Ja hän kyhäsi pitkän kirjeen isälleen ja äidilleen, kertoi merillä olostaan, työstään kaivannoissa, kullan etsinnästä ja siitä, että oli nyt saanut "koko hyvän hinnan" kultalöydöstään. Samalla hän pyysi isäänsä käymään Kokkolassa lakimiehen luona ottamassa selkoa "siitä Haasalan tappelusta", jos siitä vielä seuraisi rangaistus.
Niin oli hän sitten jäänyt odottamaan vastausta kirjeeseensä. Mutta se viipyi lähes kaksi kuukautta ja sillä välin, kävi niin, että hän rakastui. Tyttö oli Kanadan ranskalainen, tumma, vilkas nuori neitonen, joka oli "petarina" eli huoneitten siivoojana siinä pikku hotellissa, jossa hän asui. Niin tuli avioliittoon meno, jota hän ei oikeastaan ollut koskaan ajatellutkaan. Ja kun hän eräänä päivänä istuskeli nuoren vaimonsa kanssa pienessä kodissaan, huomasi hän tilaamastaan "Amerikan Suomettaresta", että Ontarion kaupungin lähellä Etelä-Kaliforniassa oli myytävänä appelsiinifarmi ja hänen huomauttaessaan ilmoituksesta vaimolleen, innostui tämä niin kovasti farmin ostoon, ettei siinä auttanut muu kuin lähteä käymään itse paikalla. Kun farmi oli kaunis, huoneet hyvät ja nuori vaimo halusi kiihkeästi jäädä maalle, koska hän oli itsekin farmarin tytär, niin kaupat tehtiin ja niin tuli Henry Hallista appelsiinifarmari.
Jokin viikko sen jälkeen tuli kirje, jossa oli Lohtajan postileima. Kun hän sai sen, hän lähti ulos kävelemään ja avasi kirjeen kaukana vainiolla. Hän ei muistanut koskaan aikaisemmin käsiensä niin vapisseen – paitsi silloin, kun hän Haasalan talkoiden jälkeen oli aukaissut kotipirtin ovea. Osoite oli tuntematonta käsialaa. Sitten hän luki sumenevin silmin:
Lohtaja, huhtikuun 19 pnä 1912. Rakas Poikamme Toivo. Olemme saaneet sinun kirjeesi etkä voi uskoa kuinka se oli meille suuri ilosanoma, suurempi kuin koskaan olemme elämässämme saaneet. Äitisi ja minä itkimme koko sen iltapäivän, kun Viljo toi kirjeen postikonttorista, ja vieläkin äitisi väliin alkaa itkeä siitä ilosta, kun meidän poikamme, jonka me luulimme jo aikoja kuolleeksi, onkin hengissä ja terveenä, vaikka kaukana vieraalla maalla. Siitä olkoon Jumalalle kiitos ja ylistys. Kyllä täällä menosi jälkeen ensin murehdittiin sinua, mihin olit joutunut ja olitko elossa. Mutta ei kuulunut koskaan mitään. Puhuivat vain, että olit Oulussa ottanut pestin laivaan. Ja nyt olet siellä kaukana meistä, mutta kumminkin hengissä ja voit hyvin. Samoin olemme täällä voineet. Kovin olemme jo kyllä vanhentuneet, vaan kyllä me näitä torpan töitä vielä teemme, mutta Viljo on käynyt jo monet vuodet tekemässä taloon taksvärkin. Siskosi Lempi on naimisissa yhden työmiehen kanssa Kannuksen asemalla ja hänellä on kolme lasta, yksi tyttö ja kaksi poikaa. Mutta Aune on vielä kotona ja auttaa äitiä ja me Viljon kanssa teemme miesten työt. Hän on ollut siivo poika ja toivon, että sinäkin siellä maailmalla olet pitänyt itsesi miehenä, kun sinun nuoruutesi meni niin pilalle täällä kotona. Kyllä minä pyyntösi mukaan kävin lakimiehen puheilla Kokkolassa. Se otti selville kuinka sen miehen oli käynyt ja sai kuulla, että se mies jaksaa vallan hyvin. Ei sitä mikään vaivaa. Se on Kälviällä yhdessä talossa töissä. Lakimies sille kirjoitti siitä asiastasi ja se vastasi, että jos hän saa muutaman satasen niin hän ei sinulta mitään tule vaatimaan. Ja lakimies sanoi minulle, että sitten on asia selvä. Ei sinun tarvitse pelätä enää mitään rangaistusta, jos sille vähän maksaisit. Tule siis rakas poikamme vain kotia ja jos sinulla on rahaa sen verran, että ostaisit tämän torpan omaksi taloksi, kun ovat nuo taksvärkkityöt niin raskaat, niin ei olisi meille sen suurempaa asiaa. Mutta liialtahan nämä tällaiset haaveet tuntuvat. Hyvä kun elossa olet ja meitäkin vielä kerran muistit. Viljo tämän kirjoitti minun pyynnöstäni ja panen tähän nimeni alle ja monet terveiset vain meiltä kaikilta, vallankin äidiltäsi, joka on sinua murehtinut ja aina sanonut, että kyllä se Toivo vielä palaa, ja itkenyt sinua monet yöt. Niin että voi hyvin ja tule kotia, jos suinkin sopii, että me vanhuksetkin sinut vielä elävin silmin tässä ajassa nähtäisiin. Isäsi Heikki Hallinmäki.
Hän istui pitkän tovin siinä nurmikolla appelsiinipuitten varjossa ja itki – itki kuin pieni lapsi. Ja jollei hän nyt juuri olisi mennyt naimisiin ja ostanut farmia, niin hän varmaan olisi heti rientänyt asemalle, ostanut piletin New Yorkiin ja mennyt Suomeen.
Mutta mikäs auttoi. Ei voinut lähteä. Mutta hän kävi seuraavana päivänä pankissa ja osti isänsä nimeen kahdentuhannen dollarin shekin. Se oli Suomen rahassa kymmenentuhatta markkaa ja sillä rahalla osti Heikki Hallinmäki torppansa omaksi taloksi.
Sitten seurasi maailmansota. Kaikilla oli kiire, jollei muuta niin ansaita. Ja hänkin ansaitsi farmituotteillaan hyvin. Syntyi poika ja kaksi tyttöä taloon. Hänen kulmillensa alkoi jo ilmaantua harmaata. Aika riensi. Kotoa tuli vain silloin tällöin kirje. Sodan loputtua Amerikan suomalaiset suorastaan ryntäsivät katsomaan uutta, vapaata kotimaataan ja omaisia monien pitkien sotavuosien jälkeen, jolloin pääsy sinne oli ollut vaikeata tai suorastaan mahdotontakin. Kaliforniastakin lähti moni suomalainen kotimaahan. Ja niin tarttui kuume jälleen häneenkin. Se oli niin voimakas, että hän tunsi kärsivänsä sen kourissa kuin vaikeassa taudissa. Hän näki alati silmissään kotitorpan siinä metsän reunassa, pienten viljelysten ympäröimänä, näki Heinäjärven vihannat rannat, ja muisti kaikki Syväjärven parhaat karit ja onkipaikat, ja kuvitteli, miten hän jälleen istuisi siellä veneessään ja onkisi. Hän muisti Lohtajan kirkkomäen ja kuinka sinne kesäisin merenselkä paistoi sinisenä ja aavana. Ja niin hän lähti.
Hevonen pysähtyi äkisti ja matkamies heräsi haaveistaan. Lumentulo oli lakannut, mutta sitä oli nyt maantiellä hevosen polviin saakka. Hevonen oli märkä ja huohotti raskaasti. Silloin matkamies kaivoi repustaan pitkävartiset ruojukengät ja vaihtoi ne jalkaansa. Sitten hän hyppäsi reestä ja alkoi kävellä. Hänellä oli sanoin selittämätön kiire. Hän hoputti hevosta vuoroin kävellen vuoroin juosten sen rinnalla. Tuntuipa melkein samalta kuin ennen Alaskassa, jossa hän oli ajanut erämaiden halki hoputtaen ajokoiriaan ja huudellen valjakon johtokoiralle kehoituksiaan ja ohjeitaan. Siten hän saapui juosten hevosen rinnalla, väliin reessä istuen, Ruotsalon kylään. Hän muisti vanhastaan, että kestikievari oli Peitson talossa ja siinä olikin maantien vieressä viitta, jossa luki "Majatalo". Hänen hevosensa oli nyt niin väsynyt yli 20 kilometrin taivalluksesta, että sitä oli väkistenkin lepuutettava ja hän pyörsi sen pihalle ja ajoi tallin eteen. Siihen hän sitaisi hevosen kiinni ja pyysi vastaan tullutta isäntää antamaan sille vettä ja kauroja.
Talon naisväki tahtoi viedä hänet kamarin puolelle, mutta hän sanoi, että hän tahtoisi olla mieluiten tuvassa muiden keralla ja meni sinne. Hän istuutui penkille seinävierelle, kuten ennen poikasena, poikettuaan isänsä kanssa tähän hevosta syöttämään. Siinä oli useita miehiä ja naisia. Kukaan ei liikuskellut mielellään tänään ulkosalla ja miehet ihmettelivät, miten vieras oli lähtenyt niin kovalla pyryllä liikkeelle.
– Mikäs siellä on kulkiessa, sanoi vieras. Ei nämä ilmat mitään pahoja ole. On sitä nähty pahempiakin.
– No, niinpä kyllä. Mutta kiire sitä vissiin on, kun on pitänyt lähteä matkalle tällaisella ilmalla. Vieras tulee varmaan Amerikasta?
– Yes sir. Amerikasta.
– Onpa niitä siellä monta tämänkin kylän poikaa. Minkälaiset siellä nyt on ajat?
– Ei ole pahat. Työtä on kovasti ja palkatkin ovat tavalliset.
– Mihinkäs se vieras on matkalla?
– Lohtajalle.
– Mihinkäs sinne?
– Eipä se taida kuulua asiaan.
Syntyi hetken hiljaisuus.
Siinä istui pienellä tuolilla poikanen. Vieras katsahti häneen ja poika tarkasteli suurin sinisin silmin matkamiestä. Sitten hän äkisti rohkaisi itsensä, käveli vieraan luo kirja kädessään ja näyttäen siinä olevaa amerikkalaisen farmin kuvaa sanoi:
– Minun isäni on myöskin ollut Amerikassa jo kahdeksan vuotta. Minä olin ihan pieni, kun se lähti. Äiti kuoli kaksi vuotta sitten ja minä olen nyt täällä kunnan hoitolaisena. Minä aina ajattelen, että olisikohan se isä tässä talossa työssä, tai vaikkapa omistaisikin sen. Siinä on niin kaunis rakennus. Jos vielä pääsisin sinne asumaankin. Olettekos te nähnyt isääni?
Matkamiehen tuli paha olla. Hän aivan vihasi sydämessään noita "elukoita", jotka jättivät perheensä ja lapsensa Suomeen ja unohtivat heidät sitten kokonaan. Niitä oli miltei joka pitäjästä. Mutta samassa hän muisti oman itsensäkin. Oliko hän ollut heitä parempi? Mikä hän oli langettamaan tuomiota muille?
– Ei, hyvä poika, sanoi hän sitten ja hänen äänensä värähti. Amerikassa on satojatuhansia farmeja ja tuskinpa isäsi on juuri tuolla farmilla töissä. Tai, mikäpä sen tietää. Mikäs sinun isäsi nimi on?
– Matti Rantala sen nimi on. Äiti sitä aina niin itki, mutta en minä osaa sitä paljon ikävöidä, kun en muista yhtään. Mutta kyllä se olisi eri kivaa, kun minullakin olisi isä.
Matkamiehen rintaa kouristi. Hän näki nyt toisen puolen sitä surkeutta, joka oli niin tuttua Amerikasta. Miehet juomassa joka pennin ansioistaan tai kerjuulla tai ehkäpä rikosten teillä ja Suomeen unohdetut viattomat äidit ja lapset ikävöimässä ja itkemässä isää, puutteessa, kurjuudessa, vailla elämän iloa. Hän miltei siunasi nyt sitä hetkeä, jolloin hän oli lyönyt sitä Kälviän miestä Haasalan pihamaalla, sillä sen jälkeen hän ei ainakaan ollut viinaa erehtynyt maistamaan ja nyt hän saattoi palata kotiin ja sovittaa asiat vihamiehensä, kotinsa ja kaikkien kanssa.
Palvelustyttö toi kahvia, niiasi ja punastui. Se miltei huvitti miestä, joka ei ollut niiausta nähnyt milloinkaan Suomesta lähdettyään.
Niin kului pian tunti. Matkamies vetäisi taas turkit ylleen, mutta viitaten samalla pienen valkotukkaisen pojan mukaansa ulos hän pisti tälle porstuassa satamarkkasen käteen. Sitten hän sanoi hiljaa:
– Tämä on sinulle, pieni mies, Amerikasta. Hyvästi nyt vain ja voi hyvin.
Oli lakannut pyryttämästä ja tie oli avattu aina Maringaiskylään saakka. Niinpä hevonen juoksikin sen välin riuskasti. Mutta Maringaiskylästä Karhinkylään oli taas umpea ja matkamies tallusti suuren osan matkaa reen vierellä. Kun hän ajoi Karhinkylän lävitse, vilkaisi hän Haasalan taloon päin salavihkaa. Hänen sydämensä sykki kiivaammin, mutta hän nykäisi hevosta ohjaksista ja se tempautui juoksuun tiellä, joka oli jälleen aurattu aina Lohtajan kirkolle asti.
Nyt oli jo puoliyö. Viiden penikulman taival oli vienyt häneltä 10 tuntia. Hän sivuutti vanhan kirkon, ajoi Havelan, Roikan, Hautalan, Jaakolan ja Leskelän talojen sivuitse tai läpi niiden pihamaiden. Kaikissa taloissa nukuttiin. Koirat haukkuivat äreästi. Niiden haukunta tuntui matkamiehestä kuin tutulta laululta. Olivathan ne kotikylän koiria. Tie oli nyt aivan ummessa. Puiden oksat riippuivat raskaina kapean metsätien yläpuolella. Se oli vanha, tuttu tie. Matkamiehen sydän värisi onnesta. Sitten avautui yön hämärässä eteen kotilahti ja hevonen painui törmältä alas jäälle. Vastarannalla kuvastui metsää vasten pieni harmaa mökki. Se oli hänen kotinsa. Hän seisahdutti hevosensa ja katseli nyt pitkän aikaa lapsuuskotiaan, sitä ympäröivää tummaa metsänreunaa ja taivaalle syttyneitä tähtiä. Sitten hän nykäisi vielä kerta hevosta ohjaksista. Se nousi ylös kotitörmästä, josta oli talvikaudet ennen mäkeä laskettu, ja kuin aavistaen matkan olevan lopussa, pani lopussa juoksuksi ja pysähtyi pihamaalle. Kukaan ei tietänyt hänen tulostaan. Hän ei ollut siitä edeltäkäsin kirjoittanut, sillä hän tahtoi yllättää tulollaan kotiväen. Mökki oli pimeä ja hiljainen.
Niin hän sitoi sitten hevosen tikapuihin kiinni, käveli hiljaisin askelin ja rinta onnesta tulvillaan portaille ja koputti ovelle...
Äänetön suomalainen
Pitkin Knife Laken eli Puukkojärven rantaa Minnesotan ja Kanadan rajamailla kulki eräänä kevätpäivänä keskikokoinen, hieman kumaraselkäinen mies. Hänen pienet, terävät silmänsä vilkuilivat varovaisesti ja epäluuloisina paksujen kulmakarvojen alta. Miehen astunta muistutti ilveksen pehmeätä, notkeaa hiivintää. Hänen kasvonsa olivat ahavan puremat, miltei kuparin väriset, poskipäät olivat voimakkaasti ulkonevat ja leukaa peitti ruskea täysiparta. Mies oli puettu mackinaw-puolitakkiin ja ruojusaappaisiin. Päässä oli hänellä pitkälippainen musta lakki. Selässä riippui pullollaan oleva säkki, johon oli sidottu parit pyydysraudat. Niistä saattoi heti päätellä, että yksinäinen kulkija oli "träppäri" eli turkiseläinten pyytäjä.
Oli kirkas päivä. Puukkojärveä peitti vielä jää, mutta rannat olivat jo sulana ja rantavedessä polskahti silloin tällöin kuteva hauki tai kuha.
Mies pysähtyi erääseen niemeen ja alkoi siitä tarkastella edessäolevaa puoliksi sulaa lahtea. Siinä kohosi metrin verran veden pinnan yläpuolelle kupumainen risukasa, majavanpesä, jonka ympärillä näytti uivan pari majavaa. Kun mies liikahti, alkaen astella rantaa myöten lahdelle päin, kuului pesän läheltä läiskähdys aivankuin suuri kivi olisi heitetty veteen. Sen aiheutti vartijamajava, joka huomatessaan liikuntaa rannalla, löi keveällä, voimakkaalla hännällään varoitusmerkin veteen jolloin uiskentelevat majavat hävisivät heti näkyvistä.
Eränkävijä kiirehti nyt askeleitaan, heitti lahdenpohjassa repun selästään ja kahlasi rantaveteen kokemaan pyydyksiään. Hänellä oli tässä viritettynä kaikkiaan kahdeksat majavan raudat. Ne olivat rautaketjuilla kiinnitetyt tamrackpuisiin paaluihin, joihin lisäksi oli sidottu haavan oksia syötiksi. Hetkisen perästä oli pyydystäjä kuljettanut rannalle kolme rautoihin tarttunutta majavaa. Hän veti esiin repustaan ohutteräisen, hieman käyrän veitsen, jolla sitten nylki saaliinsa ja pisti nahat laukkuunsa. Sen tehtyään hän kantoi majavien raadot kauemmaksi metsään, katseli itselleen hieman edempänä olevan sileän päivänpaisteisen kallion, otti repustaan leipää, voita ja villipeuran lihaa ja ryhtyi syömään.
Hetkisen kuluttua alkoi majavapesän luona jälleen näkyä liikettä. Erämies katseli kalliolla levätessään majavien hommia. Hän näki muutaman majavan nousevan rannalle ja häviävän haapaa kasvavaan rantametsään. Parinkymmenen minuutin perästä olivat elukat nakertaneet poikki käsivarren vahvuisen haavan, joka kaatui järvelle päin kuten aina majavien puita katkoessa. Kului taas kymmenisen minuuttia ja eränkävijä saattoi erottaa kuinka majavat vetivät kolmen jalan pituista haapapölkkyä rantaan päin yhden majavista maatessa selällään kuin rekenä alla.
Erämies oli levähtänyt. Hän heitti repun selkäänsä ja lähti jatkamaan taivaltaan. Hän nousi rannalta metsään, kulki tunnin verran pitkin kangasmaita, josta tuli aavan nevan reunaan, ja kiertäen sitä, saapui hetkisen kuluttua erämaassa juoksevalle purolle. Mies kulki puron vartta yläjuoksuun päin ja pari mailia käveltyään pysähtyi majavien puron yli rakentaman mutkittelevan sillan kohdalle. Sen yläpuolella oli jälleen suuri kupumainen majavan pesä ja erämies kahlasi taas rantaveteen kokemaan pyydyksiään. Kaksi majavaa oli tarttunut käpälistään rautoihin ja saaliiseensa tyytyväisenä mies veti ne vedestä rannalle, ryhtyen niitä nylkemään. Mutta toisesta majavasta, joka oli aivan nuori, hän leikkasi aimo kimpaleen lihaa, kääri sen nylettyyn nahkaan ja työnsi reppuunsa.
Alkoi jo hämärtää ja erämies kiiruhti edelleen matkaan. Tunnin kuluttua hän tuli pienelle järvelle, käveli sen rantaa pitkin ja pian häämötti hänen edessään lahden poukamassa hirsimaja, erämiehen asunto.
Kukaan ei tuntenut lähemmin tätä yksinäistä eränkävijää. Tiedettiin vain, että hän oli kotoisin Suomesta, mutta ei mitään muuta. Kymmenkunta vuotta sitten oli hän saapunut idästä päin, mutta mistä sieltä, sitä ei kukaan tiennyt. Nimekseen hän ilmoitti Charles Harju, mutta oliko se hänen oikea nimensä, sitä ei tiedetty. Kodistaan ja omaisistaan hän ei koskaan puhunut eikä yleensä mitään muutakaan. Englantia hän osasi vain puutteellisesti ja puhui sitä vielä harvemmin kuin suomea. Toiskieliset, jotka hänet tunsivat, olivat alkaneet kutsua Harjua nimellä "Silent Finn" eli "Äänetön suomalainen" ja sillä nimellä hänet yleensä tunnettiinkin.
Kaupungeissa ja kylissä ei Harju viihtynyt. Jonkun kerran vuodessa saapui hän kuitenkin Virginiaan Minnesotassa, myi turkiksensa uskotulle ostajalleen, otti kapakassa muutaman ryypyn ja painui taas takaisin erämailleen.
Juutalainen kauppias Goldstein, joka osti Harjun turkikset, ei tietänyt salaperäisestä suomalaisesta enempää kuin muutkaan. Mutta väliin hän jutteli kuinka Harju saatuaan häneltä ensimmäisen maksushekin oli mennyt suoraa päätä pankkiin ja vaihtanut siellä shekin kullaksi. Seteliraha ei ollut hänelle kelvannut eikä hän huolinut sitä koskaan myöhemminkään. Hän pisti kultarahat pieneen nahkapussiinsa, työnsi sen syvälle housuntaskuun ja asteli kadulle.
Vuosien vieriessä alkoi tästä "Äänettömästä suomalaisesta" kierrellä juttu toisensa jälkeen. Tiedettiin, että hän oli taitava turkispyydystäjä ja koska majavien ja monen muun turkiseläimen pyynti oli ankarasti kielletty, vaanivat valtion riistanvartijat Harjua vuosikausia saadakseen hänet satimeen, mutta siinä he eivät olleet koskaan onnistuneet. Joskus he olivat vartavasten käyneet kaukana sydänmaalla olevassa Harjun kämpässäkin, mutta sieltäkään ei ollut löytynyt koskaan mitään epäilyttävää. Riistanvartijat olivat etsineet turkiksia, joita he arvasivat Harjulla olevan, kämpän ympäristöstäkin, löytämättä kuitenkaan mitään. Pari kertaa olivat he saaneet käsiinsä peuranlihaa, vieläpä kevätpuoleen vuotta, mutta Harju näytti pyyntiajaksi hankkimansa laillisen lupakirjan peuran ampumista varten, selitti ampuneensa peuran marraskuussa luvallisena aikana, ja niin hän sai pitää lihansa.
"Äänettömän suomalaisen" kultavarasto kiusasi monen mieltä. Siitä puhuttiin yleisesti vallankin toisten suomalaisten kesken ja tehtiin laskelmia kuinka monta tuhatta taalaa Harjulla jo mahtoi olla kultaa kätköissään. Ja kun hän vuosittain sai turkiksistaan ainakin parituhatta dollaria, minkä jonkun muunkin taitavan "träppärin" tiedettiin ansaitsevan, niin laskettiin Harjulla olevan koossa parisenkymmentätuhatta taalaa kymmenen vuotta kestäneen "träppäyksensä" tuloina. Kuinka paljon hän sitä ennen oli koonnut ei kukaan osannut arvioida. Mutta kullalla on oma houkutuksensa ja monet suunnitelmat olivat jo syntyneet miesten kullanhimoisissa aivoissa Harjun kultakassan ryöstämiseksi, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty.
Näistä ajatuksista ei Harju tietänyt mitään. Jonkin kerran oli kyllä sattunut, että poissaollessaan oli kämppään murtauduttu ja hän huomasi siellä joka paikan pengotuksi. Olipa kerran irroitettu maasta useita lattiapalkkejakin. Mutta mitään ei oltu viety ja niin Harjun epäluulot jälleen sammuivat. Pari kertaa oli myös sattunut, että hänen "träppäyslinjoillaan" kulkiessaan oli kuulakin vingahtanut aivan hänen sivuitsensa. Oliko se tarkoituksella ammuttu vai harhakuula, siitä hän ei saanut selkoa.
Niinpä "Äänetön suomalainen" eleli omaa hiljaista elämäänsä Pohjois-Minnesotan mittaamattomissa erämaissa. Hän pyydysti majavia, saukkoja, vesikoita, kärppiä, fishereitä, kettuja ja susia, ampui peuroja ja hirviä ja jopa jonkun karhunkin. Jos joku vaeltaja sattui hänen kämpälleen, antoi hän tälle ruokaa ja väliin yösijankin, mutta ei puhunut vieraalleen juuri sanaakaan, kaikkein vähiten itsestään. Maailman meno, ihmisten ilot ja surut eivät näyttäneet häntä lainkaan liikuttavan. Hän eli niiden ulkopuolella ja näytti olevan oloihinsa täysin tyytyväinen.
Mutta kertomukset "Äänettömän suomalaisen" suurista riistasaaliista ja hänen rikkauksistaan olivat pari vuotta sitten tuoneet hänen naapureikseen irlantilaisen Billin ja puoliverisen intiaanin. Miehet pystyttivät majansa kymmenisen mailin päähän suomalaisen "pääkortteerista" ja sattuivat joskus metsässä yhteen tämän kanssa. Harju ei näyttänyt noista miehistä sen enempää piittaavan. Mutta nähtävästi ei hän ollut hyvilläänkään siitä, että oli saanut niin lähelleen naapureita, erittäinkin kun nämä joskus sattuivat virittämään pyydyksensä niille tienoin, jotka jo vuosikymmenen ajan olivat olleet suomalaisen yksinomaisessa hallinnassa.
Kun nyt Harju äsken kuvatun pyyntimatkansa jälkeen oli keittänyt makean majavakeiton ja oli parast'aikaa pingoittamassa nylkemiään majavannahkoja vannemaisiin kehyksiin kuivumaan, kuuli hän äkkiä rantasulassa uiskennelleiden sorsien alkavan varoittavasti rääkyä. Harju sieppasi valtion riistanvartijoita peläten majavannahat kainaloonsa, sammutti lampun ja hiipi pimeyden turvin metsikköön, jonne hän kätki nahat ja jäi erääseen pensaaseen tarkkailemaan, mitä tuleman piti. Hän makasi vatsallaan kymmenisen minuuttia ja hänen pienet silmänsä tuijottivat tarkaten pimeyteen. Hetkisen kuluttua saattoi hän jo vaaleata jääkenttää vasten erottaa kaksi haamua hiipimässä hänen kämppäänsä kohti. Harju voi terävillä erämiehen silmillään tuntea miehet naapureikseen Irlannin Billiksi ja puoliveri-intiaaniksi. Nämä kiersivät varovasti pirttiä, huomasivat oven lukituksi ulkoapäin ja alkoivat sitä rynkyttää. Lukko kesti. Miehet kuiskailivat keskenään, että "Silent Finn" oli varmasti toisella kämpällään ja alkoivat vääntää jollakin raudalla ovea auki. Harju kuuli toisen heistä kuiskaavan: – Kyllä me nyt tänä yönä sen kultakassan käsiin haemme, vaikkapa sitten pantaisiin koko kämppä nurin.
Siinä äänettömänä maatessaan Harju veti taskustaan hiljaa suuren Colt-pistoolinsa. Sitten hän alkoi hiipiä hiljalleen miehiä kohti. Päästyään noin viidenkymmenen jalan päähän heistä laukaisi hän pistoolinsa ja tyhjensi sitten koko makasiinin huikeasti karkuun syöksyvien miesten perään. Sen jälkeen hän juoksi itse kiireesti aivan vastakkaiselle suunnalle, heittäytyi jälleen pitkäkseen, vaihtoi pistooliinsa ladatun makasiinin ja alkoi kuunnella. Näin hän makasi hievahtamatta parisen tuntia. Kun mitään ei enää kuulunut, hän palasi pirttiin takaisin ja mutisi mennessään: – Vai minun kultiani te saastaiset haette! Niitä ei kukaan tule milloinkaan löytämään.
Sitten "Äänetön suomalainen" heittäytyi vuoteeseen ja nukkui niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Kesä meni rauhassa. Harju kalasteli, kävi "syöttelemässä" turkiseläimiä pyydyslinjoillaan heitellen niille saamiaan kaloja ruuaksi ja totuttaen eläimet tällä tavoin syyspyyntiä varten määrättyihin paikkoihin.
Sitten alkoi pyyntikausi ja Harju teki jälleen retkiään "träppäyslinjoilleen". Hänellä oli kymmenen mailin päässä pääkämpästään toinen pienempi kämppä, jossa hän nukkui ensimmäisen yönsä, ja siitä kahdeksan mailin etäisyydellä kolmas, jossa seuraava yö kului. Tämän kämpän lähettyvillä oli hän huomannut naapuriensa Irlantilais-Billin ja puoli-intiaanin myös pyydystelevän turkiseläimiä.
Erään kerran kokiessaan pyydyksiään näillä main, Harju huomasi, että häneltä oli jokivarteen asetetuista raudoista kadonnut jäljistä päätellen ainakin kolme vesikkoa ja kaksi saukkoa. Lisäksi oli kaikki hänen pyydyslinjalle rakentamansa "kopit" rikottu ja raudat varastettu.
Harju tuijotti synkästi eteensä. Samassa vinkui hänen päänsä ympärillä pari kuulaa. Laukaukset kajahtivat joen toiselta puolen. Harju heittäytyi maahan pitkäkseen ja tähysti metsään. Sieltä kuului vain pari risahdusta. Suomalainen ampui pistoolinsa tyhjäksi sinne, mistä risahdukset olivat kuuluneet, makasi puolisen tuntia paikallaan hievahtamatta ja kun ei mitään enää tapahtunut, nousi ylös ja alkoi panna kuntoon särettyjä pyydyskoppeja.
Hän kokosi lahoja puunkappaleita ja rakensi niistä pari jalkaa pitkiä ja puolitoista jalkaa korkeita koppeja. Niiden perälle pani hän tikun päähän kalan asettaen kopin suulle raudat ja peitti ne huolellisesti pudonneilla lehdillä ja muulla roskalla.
– Ne on siinä nyt vesikoita varten. Mutta kyllä minä vielä teidätkin, hiton varkaat, "träppään", puheli suomalainen itsekseen.
Parin päivän perästä liikkui Harju hänelle vierailla pyydysmailla, Irlannin-Billin ja puoli-intiaanin riistametsissä. Erään pyydyskopin luo hän viritti vahvimmat sudenrautansa, peitti ne huolellisesti lehdillä ja pienillä oksilla ja poistui tyytyväisesti myhäillen.
Kun hän viikon perästä kävi kaupungissa myymässä saaliitaan, kuuli hän kapakassa ollessaan miesten keskenään puhelevan miten Irlannin-Bill oli joutunut sudenrautoihin ja makasi nyt jalka ruhjottuna sairashuoneella.
Harju hymyili merkitsevästi, mutta ei sanonut sanaakaan, tilasi vain tavallista pitemmän whiskyryypyn, jonka kulautti kurkustaan alas ja lähti tiehensä.
Hänestä ei kuultu sitten pariin kuukauteen yhtään mitään eikä häntä, yksinäistä eränkävijää, kukaan kaivannutkaan. Mutta sitten sattui tapahtuma, joka aiheutti Virginian pikkukaupungissa ja vallankin sen suomalaisten kesken paljon hälyä ja puhetta: "Äänetön suomalainen" oli tappanut miehen, sen Irlannin-Billin, joka oli asunut hänen läheisimpänä naapurinaan parisen vuotta ja joka vasta pari viikkoa sitten oli päässyt sairaalasta.
Puoli-intiaani veti eräänä iltamyöhänä kelkalla sairaalan pihaan Billin, joka oli henkitoreissaan. Lääkäri riensi paikalle ja totesi, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Bill pyysi heikolla äänellä tavata fatheria, katolilaista pappia, ja tunnusti tälle katkonaisin sanoin, että hän ja toverinsa olivat pitkän aikaa vahtineet "Silent Finniä" saadakseen tämän kultakassan haltuunsa ja että he olivat aamulla pimeässä menneet tämän kämpälle ja asettuneet nurkan taakse väijymään karatakseen suomalaisen kimppuun kun tämä tulisi aamulla pirtistään ulos ja pakoittaakseen tämän tunnustamaan, missä hänen kultakätkönsä oli. Suomalainen olikin tullut aamuhämärissä kämpästään pihalle ja miehet olivat hyökänneet hänen päälleen, mutta suomalainen oli vetänyt puukon tupesta vyöltään ja työntänyt sen kahvaa myöten Billin rintaan. Hänen toverinsa oli silloin temmannut pyssynsä ja ampunut suomalaista kohti, joka pakeni kämppäänsä sulkien oven, näyttäytymättä enää sen jälkeen. Puolisen tuntia myöhemmin makasi Irlannin-Bill vainajana.
Aamulla aikaisin lähti seudun sheriffi parin apulaisensa kanssa puoli-intiaanin opastamana ja pitkin pyssyin varustettuna "Silent Finnin" kämpälle vangitakseen miesmurhaajan. Kämpän ympärillä oli aivan hiljaista eikä savua noussut sen piipusta. Sheriffit hiipivät kädet liipasimilla kämppää kohti ja lähelle päästyään hyökkäsivät kovaa vauhtia sisälle yllättääkseen suomalaisen.
Oven suussa he pysähtyivät. Suomalainen makasi vuoteessaan liikkumattomana. Kun he tarkastivat miestä lähemmin, he huomasivat "Äänettömän suomalaisen" vaienneen ikuisiksi ajoiksi. Paidan rinnus oli ylt'yleensä veressä. Puoli-intiaanin ampuma kuula oli tehnyt tehtävänsä.
Mitä varten "Äänetön suomalainen" oli kultaa kerännyt ja kieltäytynyt kaikista elämän nautinnoista ja mukavuuksista, jäi kaikille arvoitukseksi. Ja hänen kulta-aarteensa lienee vieläkin kätkettynä jonnekin Pohjois-Minnesotan syvään erämaahan.
Onnen hylkäämä
Olin vaeltanut puolen maailmaa ja tavannut kansalaisiani Austraalian satamissa ja kaivoksissa, British Columbian erämaissa, Kalifornian aurinkoisilla rannikoilla, Wyomingin viertävillä preerioilla, Chicagon miljoonakaupungissa ja vieläpä Ranskassakin – länsirintaman tulilinjoilla – mutta en ollut milloinkaan kohdannut vahingossakaan kotipitäjäni miehiä. Tämä seikka oli minua joskus hieman surettanut, sillä "kotipaikkalaisen" tapaaminen avarassa maailmassa on aina kuin olisi suuren lahjan saanut. Saman paikkakunnan asukkaat pyrkivät yhteisille seuduille asumaan, heillä on tavallisesti hyvä sopu ja veljeys keskenään ja iltojen hämärtyessä olen kuullut heidän satoja kertoja haastelevan yhteisestä kotiseudustaan ja sen muistoista.
Mutta vihdoin viimein minäkin tapasin pojan, joka oli kotoisin omasta kotipitäjästäni. Se tapahtui vuoden 1932 syksyllä Duluthissa, Minnesotassa, jonne olin lännestä päin kulkeutunut.
Istuin eräänä iltapäivänä suomalaisessa ravintolassa West Superiorin
kadulla pistellen hyvällä ruokahalulla suuhuni kotituntuista
"kalamojakkaa" [kalamojakka = kalakeitto]. Vierelläni istuskeli puolisen
tusinaa raskasrakenteisia miehiä suomea puhuen, ja lihapullat ja
mojakka painuivat hyvää kyytiä alas heidän nälkäisiin vatsoihinsa.
Silloin avautui ovi, ja kun vilkaisin sinne päin, näin sisälle astuvan
jykeväkokoisen, harmaankalpean, hieman vaivalloisesti kävelevän miehen.
Hän istuutui vieressäni olevalle tuolille, tilasi suomeksi ruokansa ja
näytti sitten jäävän välinpitämättömästi tuijottamaan eteensä.Tarkastelin miestä sivultapäin. Minusta hänen piirteissään oli jotakin tuttua. Olinpa melko varmakin siitä, että olin joskus ennen nähnyt nuo samat kasvot, mutta missä ja milloin, sitä en jaksanut muistaa. Silmieni ohitse kulki kokonainen sarja maailman rannoilla tapaamiani suomalaisia. Mutta hän ei ollut varmaankaan yksikään niistä. Samassa tuli ravintolan isäntä huoneeseen, huomasi minut ja mainiten nimeni huusi tervehdyksensä. Vierelläni istuva mies näytti kuin vavahtavan. Hän kääntyi minuun päin ja jäi tarkastelemaan kasvojani. Join hiljakseen mojakan jälkeen tilaamaani kahvia ja polttelin savuketta ajatellen, että annanpa nyt miehen vuorostaan tehdä minusta omat havaintonsa ja päätelmänsä. Huomasin, että naapurini näytti epäröivän. Hän käänsi päänsä välillä pois, jatkoi sitten taas syöntiään, alkaen hetken päästä uudelleen minua katsella. Vihdoin kuului hiljainen, varova kysymys:
– Mistäs päin Suomea sinä olet kotoisin?
– Keski-Suomesta, vastasin ylimalkaisesti.
– Mutta mistä pitäjästä? kysyi vieras jo hieman kiihkeästi.
Puhalsin pari sauhua, katselin tarkemmin miestä ja mainitsin kotipitäjäni nimen.
Miehen raukeaan katseeseen tuli eloa, hän ojensi kätensä, johon tartuin, ja mainiten risti- ja sukunimeni hän huudahti:
– Oikeassa olin sittenkin! Sehän sinä olet! Kyllä minä sinut nyt tunnen, vaikka onkin jo yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun ollaan viimeksi tavattu. Mutta sinä et varmaankaan tunne minua enää?
Silmäilin miestä nyt pitkään ja uteliaasti. Arvasin, että hän oli joku lapsuusvuosieni tuttava, mutta en jaksanut muistaa kuka heistä.
– Ikävä kyllä, en voi muistaa, sanoin lopuksi.
– No kyllä kai sinä ainakin Lapinsillan muistat?
– Muistan varmasti.
– Muistatkos Kala-Kallen eli Niemen Kallen mökin kivenheiton päässä siitä sillan korvasta?
– Muistanpa kyllä. Ja muistan vielä sen Kala-Kallen pojankin, Laurin, jonka kanssa ennen ongin Lapinsillalta salakoita. Mutta hänestä en ole kotoa lähdettyäni kuullut mitään.
Mies nyökäytti päätään ja sanoi melkeinpä iloisesti:
– Minä olen se Kallen Lauri. Jouduin jo kasvavana poikana maailmalle ja olen ollut nyt parikymmentä vuotta Amerikassakin.
– Sinäkö, Lauri? Enpä olisi tuntenut! Kovin olet muuttunut. Mutta onpa siitä jo aikaakin kun juoksenneltiin yhdessä niitä Lapinsalmen rantamia.
– Niinpä niin. Onhan siitä aikaakin. Eikä ole tämä "Kultala" minua helpolla pitänyt. Se on ottanut minusta, kuten niin monesta muustakin irti kaiken, mitä on vain suinkin lähtenyt. Olin Bisbeessä Arizonassa kaivoksissa töissä nelisen vuotta. Siellä menetin tuosta vasemmasta kädestäni kaksi sormea ja Buttessa Montanassa sain vielä kovan reumatismin. Nyt ovat jäsenet kankeat, niissä on ainainen kolotus ja vain vaivoin pääsen enää liikkumaankaan.
– Etkö ole käynyt Suomessa lainkaan sen jälkeen kun lähdit?
Huomasin synkän välähdyksen lapsuustuttavani silmissä kun hän raskaasti huoaten vastasi:
– En ole. Vaikka sinne on aina mieli tehnyt. Kolme kertaa olen ollut jo valmis lähtemäänkin. Rahatkin ovat olleet koossa, mutta sitten ne ovat aina menneet.
En halunnut tiedustella enempää toverini Suomen matkojen katkeamisista ja käänsin senvuoksi puheen kotiseudun oloihin ja ihmisiin.
Sinä iltana minä ensimmäisen kerran pariinkymmeneen vuoteen sain keskustella kotiseudun miehen kanssa ja me molemmat elimme uudelleen lapsuutemme huolettomat, aurinkoiset päivät kotiseudun vesien varsilla.
Istuimme sivupöydän ääressä, jossa saimme rauhassa jutella. Kerroin nyt myös omista vaiheistani merillä, maailmansodassa ja Amerikassa. Tuntui niin hyvältä keventää sydäntään lapsuusystävälle. Hän oli lähempänä minua kuin kaikki muut. Sitten palasimme taas kotipuolen asioihin.
– Vieläkö vanhukset elävät siellä? kysyin.
– Ei. Kuolleet ovat. Mutta sisareni asuu siinä kotimökissä ja se on minua kovasti kehoittanut palaamaan kotiin. Se on se mökki nyt sisareni ja minun yhteinen ja se on erotettu pappilasta omaksi palstaksi, kun ne siellä Suomessa saivat lain perusteella kaikki torpat ja mäkituvat itsenäisiksi paikoiksi. Minulla on sinne aina niin kovasti ikävä. Eikä sen kauniimpaa paikkaa kuin ne Lapinsalmen rantamat olekaan koko maailmassa! Olen kulkenut tätä Amerikkaakin hyvin pitkältä, mutta en vain ole täällä löytänyt mistään niin ihania seutuja. Olen sosialisti ja niitähän sitä aina luullaan sellaisiksi "maailmanmateiksi", mutta kyllä minä vain olen niin takertunut Suomeen ja kotipuoleeni kiinni, että ei minusta tunnu olevan missään muualla elämällä samaa arvoa kuin siellä.
– Sepä on hauskaa! vastasin. – Lienetpä sosialisti tai mikä tahansa, mitäpä se minua liikuttaa. Se on sinun asiasi. On vain hyvä, ettet ole täällä maailmalla unohtanut kotiseutua etkä puhu halveksien Suomesta.
– Minäkö puhuisin huonoa Suomesta? En ikinä! Se on minulle kallis maa. Köyhäähän se oli oloni sielläkin, mutta paljon katkerampia kokemuksia minulla on tästä maasta. Väliin tuntuu kuin olisi koko elämäni jäänyt sinne Suomeen, Lapinsillan rannalle. Vasta sitten tunnen jälleen eläväni kun sinne pääsen takaisin.
– Miksi et sitten mene?
Lauri Niemen silmät kävivät jälleen vakaviksi. Hän tuijotti hetken eteensä synkän näköisenä ja virkkoi sitten hiljaisesti:
– Puhutaanpahan siitä toisen kerran.
Nousimme, lähdimme ulos ja pian näin toverini vaivalloisesti astuvan raitiovaunuun.
Sinä iltana mietiskelin pitkään tätä maailman menoa. Muistelin pientä pellavatukkaista poikaa, joka istui kahtareisin Lapinsillan kaiteella ja onki salakoita kevätkudusta. Hänen katseensa oli niin kirkas, poskensa niin helakat ja hänen koko maailmansa oli vain siinä kodin ja Lapinsillan vaiheilla. Hän oli onnellinen kun päivä paistoi ja salakka puri. Nyt tämä sama poika oli tullut mieheksi. Parhaat nuoruuden ja miehuuden vuodet olivat jo takana päin. Hänen katseensa oli miltei sammunut ja sydämensä murheellinen ja aurinko paistoi varmaankin hyvin harvoin hänen tielleen. Elämä oli vaatinut häneltä, kuten niin monelta muulta maailmalle lähteneeltä raskaan osan. Mitä se sitten oli antanut tilalle? Niin, mitä? Sitä jäin miettimään.
Pari päivää myöhemmin tuli lapsuustoverini asuntooni. Hän istahti raskaasti tuolille ja pian me taas matkailimme lapsuutemme polkuja. Arvelin, että Niemi nyt kertoisi jotakin Amerikan vaiheistaan, mutta siinä petyin. Hän näytti tahallaan kiertävän niitä asioita. Mutta sen sijaan hän jutteli kahta innokkaammin kotiseudustaan ja lapsuutemme muistoista.
– Kyllä minulla on sinne kotipuoleen ainainen ikävä, hän sanoi. – Täällä on ihminen vain kuin vieraisilla. Eihän tämä meidän maamme ole. Siellä kotona on mieleni aina asunut ja tulee aina asumaan. Olen varmaankin kotiseutuani rakastanut liian paljon, senvuoksi minulta onkin nyt portti sinne suljettu. En ole päässyt lähtemään, onnettomuus on aina seurannut kantapäilläni. Mutta, lisäsi hän raskaasti, – puhutaan siitä sitten myöhemmin.
Niin aloimme me jälleen jutella poikavuosistamme, onkimatkoista, leikeistämme ja kaikesta siitä, mikä lapsuudessa oli niin tärkeätä ja antoi sille sisältöä.
– Kyllä se oli toista elämää kuin tämä nykyinen, huudahti toverini innostuen. – Muistatkos, miten silloin tulvakeväänä jäät ryskyttivät Lapinsiltaa ja kuinka sitä oli hauskaa katsella? Ja muistatko kun juostiin tukkien päällä tukkilauttojen matkatessa alas Lapinsalmea, tai sitä, kun haettiin variksen pesiä ja otettiin niiden poikasia hoidettaviksi? Entä muistatko, miten Nyyssäniemessä kasvoi paljon ja suuria mustikoita? Ei ihminen siihen aikaan ollut kipeä eikä mikään huoli painanut mieltä. Vaikka siihen sitten elämän matkan varrella on saanut liiaksikin tottua. Kyllä sen itsekin tiedät millaiselta tuntuu viettää aikansa muukalaisten parissa, käydä jalkansa verille ja saada sydämensä murhetta tulvilleen. Ei se helppoa ole. Ja niin suurin toivein kuin minäkin tähän maahan lähdin! Piti viipyä täällä vain muutama vuosi ja palata sitten sinne kotipuoleen rikkaana miehenä elelemään. Mutta eipäs se niin vain käynytkään. Siinä on ollut matkalla monta mutkaa. Aivan liian monta mutkaa. Ja tässä sitä nyt ollaan. Minkäs sille teet?
Lauri Niemi imi savukettaan hetkisen kiivaasti. Hänen silmänsä olivat alakuloiset, kun hän nousi lähteäkseen ja lausui painokkaasti:
– Eikö ole ihan kumma, että kaikesta, mitä meillä elämässämme on ollut, jää suurimmaksi kaikkein pienin – lapsuus? Muu elämä antaa meille vain kiven leivän asemesta. Tuntuu väliin siltä kuin koko elämä olisikin vain pahaa unta.
Kului näin pari viikkoa. Tapasin usein Lauri Niemen ja me vietimme yhdessä monta muistorikasta iltaa. Mutta Amerikan vaiheitansa ei Niemi näyttänyt haluavan vieläkään kosketella. Mahdollisesti ujosteli hän minua. Olinhan Lapinsillalla ollut n.k. "herraspoika" ja hän vain köyhän mökin lapsi. Sen vuoksi hän ei ehkä voinut päästä heti minua niin lähelle, että olisi voinut uskoa minulle elämänsä suurimmat pettymykset. Mutta eräänä iltana, kun minä puolestani innostuin kuvailemaan "Amerikan rääkkiäni" kertomalla kaivosonnettomuudesta, jonka uhrina olin vaappunut pitkän aikaa elämän ja kuoleman vaiheilla, kuinka sitten olin saanut hieman rahoja kokoon ja menettänyt ne kaikki osakekaupoissa, kuinka minuakin oli aina painanut raskas koti-ikävä ja kuinka tie minultakin Suomeen oli aina noussut pystyyn, vasta silloin näin Lauri Niemen silmistä, että hän vihdoinkin katsoi minut luottamuksensa arvoiseksi.
– Oletpa sitä sitten sinäkin tässä maassa nähnyt kovia päiviä! Eikä täällä suinkaan kukaan vieras helpolla läpäise. Tämä maa vaatii raskaan veron siirtolaiselta. Minulta se on vain vaatinut sen korkojen kanssa.
Niemi tuijotti hetkisen eteensä savukettaan tuprutellen. Sitten hän kohotti katseensa ja alkoi:
– Kun nuoruuden hulluudessani ja Amerikan kuumeessa jätin Suomen, olin täyttänyt vasta kahdeksantoista. Olin sitä ennen ollut jo poissa kotiseudulta jonkin vuoden. Sinä olit siihen aikaan kaupungissa koulussa, joten et varmaan muista minua niin tarkkaan niiltä ajoilta. No niin. Minulla oli aikomus pian palata takaisin. Kolme kertaa on minulla ollut matka juuri edessä ja kolme kertaa ovat matkarahat menneet, eikä nyt ole paluusta tietoakaan.
Ensimmäiset kahdeksan vuotta täällä menivät ohi kuin virran juoksu. Olin kotimaassa ollut raitis, siivo nuorukainen ja aioin samat tapani täälläkin pitää.
Mutta erehdyin itsestäni. En jaksanutkaan. Jouduin aluksi töihin
metsäkämpälle Kuparisaaren seuduille. Tein töitä koko talven lujasti
ja sain jo pari sataa dollaria kokoon. Hyvillä mielin lähdin korvesta
ja ajattelin, että kun näin vain jonkun vuoden vielä jatkan, niin pian
ovat Suomirahat koossa. Menimme sitten Calumetsiin parin toverini
kanssa. Ne olivat olleet Amerikassa jo useampia vuosia ja olivat
viinamiehiä, kuten miltei kaikki muutkin suomalaiset metsätyömiehet
täällä. Menimme johonkin "saluunaan" [saluuna = kapakka] ja toverini
alkoivat juopotella. Otin ryypyn vain piloillani, mutta pian olin
toisten kanssa samassa leikissä mukana ja me joimme palkkamme viikossa
tai emme oikeastaan yksin juoneet, vaan tarjoilimme, kuten tapa on,
jokaiselle, kuka vain halusi maistella ja halukkaita riitti kyllä
kosolti.Siitä se sitten alkoi. Selvittyäni huomasin olevani vailla työtä ja rahaa. Harmitti kyllä, mutta mikäs siinä enää auttoi. Talven ansiot olivat menneet. Päätimme silloin toverieni kanssa ottaa ilmaisen rautatiekyydin ja "piittasimme" tänne länteen. Olin sitten metsätöissä monissa paikoissa. Ja kun alku oli tullut tehtyä, niin jatkoin samanlaista elämää. Rahat menivät niinkuin ne tulivatkin. Mutta samoin kävi miltei kaikkien muidenkin. Tuskin kukaan säästi. Siinä synnin tiellä ja huikentelevassa elämässä hukkui kokonaan kotiseudun muistokin sydämestäni. Kotiinkaan en kirjoittanut vuosikausiin. Olin samanlainen kuin useat muutkin kämppäjätkät. Elämännautinto sokaisi kaikki hyvät ajatukseni. Se oli näin jälkeenpäin ajatellen kamalaa aikaa ja ne vuoteni kuluivat minulta täysin hukkaan, kuten niin monelta muultakin ensimmäiset vuodet täällä, kuka vain viinapirulle kätensä ojentaa. Tarvitsinkin kovan täräyksen ennenkuin huumastani heräsin. Se tapahtui Bisbeessä Arizonassa, jossa jouduin kaivosonnettomuuteen, kuten jo kerran mainitsin.
Viruin kuukausia vuoteessa. Lääkäri luuli aluksi, ettei minusta enää miestä tulisikaan. Mutta toivuin hiljalleen. Ja kun aloin olla puoliksi järjissäni pitkäaikaisen tajuttomuuden ja heikkouden jälkeen, tuli eräänä päivänä luokseni muuan suomalainen tuttavani, joka alkoi selitellä, että minun nyt viipymättä olisi annettava asiani lakimiehen haltuun, joka voisi nostaa korvausjutun puolestani kaivoskomppaniaa vastaan. Olin vain jonkin kerran tavannut tuon miehen aikaisemmin. Mies piti pallohaalia eräällä sivukadulla ja minua hieman ihmetytti miten juuri hän alkoi pitää niin hyvää huolta minusta. Mutta heikko kun olin, myönnyin hänen esityksiinsä ja seuraavana päivänä hän sitten tuli tapaamaan minua jonkin "toiskielisen" lakimiehen, "loijarin", kanssa. Loijari selitti minulle miten välttämätöntä oli heti ryhtyä korvausasiaani hoitamaan ja että minun tulisi antaa hänelle vain valtakirja jutun ajamista varten. Hän kyllä pitäisi sitten huolen korvauksen saamisesta. Kirjoitin nimeni pariin pitkään paperiin, joiden sanamuotoa en tuntenut ja jota tuskin olisin huonon kielitaitoni vuoksi pystynyt ymmärtämäänkään, ja loijari lähti pallohaalin pitäjän kanssa tiehensä. Pallohaalin pitäjä vakuutti vielä lähtiessään, että nyt oli asiani sellaisen loijarin käsissä, joka siitä varmasti selvän tekee. Ja "selvähän" siitä sitten tulikin, niinkuin myöhemmin sain tietää.
Maatessani tajuttomana sairaalassa olin puhunut yhtämittaisesti kodistani, vanhemmistani ja kotipuolestani. Sen sain kuulla eräältä Multian pojalta, joka makasi viereisessä vuoteessa. Muistan itsekin hyvin selvästi, että olin olevinani jälleen ongella Lapinsillalla ja sain kovasti kaloja. Kerran olin myös laskevinani pitkääsiimaa Tuulisaaren paikkeilla. Olimme isän kanssa nuotiolla siinä Tuulisaaren pohjoiskärjen kallioilla ja minä makasin ja katselin miten valkoinen siimanpolamme hiljaa kellui rantavedessä. Mutta kaikkein useimmin näin unissani äitini. Hän oli seisovinaan vuoteeni päässä ja katseli minua lempeästi ja hieman kuin ihmetellen. Monena yönä hän palasi siihen vuoteeni ääreen. Kun heräsin, olivat silmäni aina kosteat. Olin itkenyt. Ymmärsin nyt, että äitini kaipasi minua kovasti ja samalla laskeusi tunnolleni vuorenraskaana ajatus, että olin unohtanut niin täydellisesti kotini ja vanhempani ja etten ollut heille edes kirjettä lähettänyt vuosikausiin, rahasta puhumattakaan. Se asia vaivasi minua sitten yötä ja päivää. Samalla tuli minulle kauhea ikävä kotiin. Se valtasi minut kokonaan. En osannut enää muuta ajatellakaan kuin kotiin paluuta ja kotolaisiani. Minullahan olikin nyt hyvä tilaisuus palata. Saisin varmaan melko suuren summan korvausta tapaturmastani ja rahat saatuani lähtisin heti kotimatkalle.
Jäseneni paikattiin jollakin tavoin kuntoon ja eräänä päivänä sain nousta vuoteeltani. Olin nyt siinä tilassa, että sieluni oli joka hetki kotona Suomessa ja ruumiini Amerikassa. Olin niin iloinen kohta tapahtuvasta matkastani, että melkein unohdin raskaan onnettomuuteni, hukkaan kuluneet vuodet ja kaiken kokemani. Mitäpä niistä. Pääsisinhän pian lähtemään ja saisin taas onkia Lapinsillalta ja olla nuotiolla Tuulisaaren kärjessä.
Menin loijarin konttoriin. Loijari oli minulle hyvin kohtelias ja selitti, että kaivosyhtiö oli hänen ehdotuksestaan sopinut asiani ilman oikeudenkäyntiä ja että saisin siitä aivan heti rahat. Hän tarttui kynään, kirjoitti maksuosoituksen ja ojensi sen minulle. Otin sen kiihkeänä vastaan ja luin. Siinä määrättiin minulle maksettavaksi – neljäsataa dollaria. – Huone alkoi mustua silmissäni.
– Neljäsataa dollaria? sain vain vaivoin sanotuksi.
– Niin. Eikö se riitä? Teitä on hoidettu monta kuukautta kaivoskomppanian sairaalassa. Maksaahan se sekin.
– Kyllä. Mutta mitä ne sitten kaikenkaikkiaan maksoivat korvauksesta?
– Kaksituhatta dollaria.
– Kaksituhatta dollaria! huudahdin. – Missä sitten loput rahat ovat?
– Kuulkaapa nyt, nuori mies, loijari vastasi ilkeästi irvistäen. – Mitä te minusta luulette? Luuletteko, että minä sitten teen työni ilmaiseksi Ohoo! Minä olen monet kerrat ollut kaivosyhtiön konttorissa asiasta puhumassa ja tehnyt vielä matkan aina San Fransiscon pääkonttoriin tässä asiassa. Näytti jo siltä, että te ette tulisi saamaan yhtään dollaria koko jutusta, koska kaivosyhtiön puolelta väitettiin, että te olitte omalla huolimattomuudellanne aiheuttanut tapaturman. Lopuksi sain sovinnon aikaan, mutta kyllä siinä olikin sitten työtä ja vaivaa kerrakseen. Vähemmällä kuin 1600 dollarilla sitä ei kukaan loijari olisi ottanut tehdäkseen.
Jos olisin ollut voimissani, olisin suoraa päätä karannut tuon konnan kurkkuun kiinni ja puristanut sitä niin kauan, että olisin saanut rahani heltiämään. Mutta olin vielä niin voimaton, että tuskin jaksoin kävellä.
– Antakaa rahani tänne! huusin hänelle kuitenkin. – Ne ovat minun eivätkä teidän. Antakaa ne heti tänne!
Loijari hypähti pystyyn, osoitti ovea ja huusi:
– Tuossa on ovi. Mene niin pitkälle kuin tietä riittää. Kyllä minä tiedän asiani. Minä vaadin palkan työstäni. Olisit heti sanonut, ettet halua maksaa kunnollista palkkaa jutustasi, niin ei minun olisi tarvinnut siihen ollenkaan ryhtyä. Painu vain ulos ja heti täältä. Minulla ei ole sinun kanssasi enää mitään tekemistä. Ole kiitollinen, että sait näinkin paljon.
Kävelin raskain askelin kadulle. Minusta tuntui, että koko elämäni sillä kertaa horjui perustallaan. Kyyneleet kihosivat silmiini. Unelmani kotiin pääsystä näytti siirtyvän epämääräiseen tulevaisuuteen.
Mutta minä en hellittänyt. Menin suoraa päätä kaivoskomppanian konttoriin ja selitin siellä asiani. Joku herra otti kaapista esille paperini, näytti nimikirjoitukseni, jotka tunsin, ja osoitti myös kohdan, jossa nimenomaan sanottiin, että lakimieheni oli oikeutettu sopimaan asiani ja nostamaan minulle tulevan korvauksen.
– Mutta hän ei tullut puhumaan siitä sanaakaan minun kanssani. Olisihan hänen pitänyt käydä sairaalassa keskustelemassa lähemmin asiasta. Ja nyt se vei melkein koko kaksituhatta dollariani. Aivan kuin se olisi ollutkin hän, joka oli kärsinyt onnettomuuden ja kaikki sen tuskat enkä minä. Se on väärin, että maksoitte sellaiselle rosvolle rehelliselle työmiehelle tulevat rahat.
Ilmestyi siihen sitten toinenkin herra. He tarkastelivat hetken papereitani. Niitä käytettiin välillä myös jossakin toisessakin huoneessa ja palautettiin aina taas takaisin. Mitään ei muka voitu tehdä. Olinhan antanut loijarille täydet valtuudet sopia asia ja kuitata rahat.
Raivostuin. Huusin noille susille vasten naamaa, että he olivat yhteistyössä loijarin kanssa, haukuin kapitalistit rosvoiksi ja verenimijöiksi, kuten olin sosialistiagitaattorien kuullut tekevän, ja vasta nyt ymmärsin miten totta tuollainen puhe saattoi olla. Mutta mikään ei auttanut. Päinvastoin. Konttorin vahtimestari tarttui minua kauluksesta, talutti ovelle, potkaisi häntäpuoleeni ja mutisi:
– Painu hiiteen, senkin likainen muukalainen.
Menin erään suomalaisen tuttavani luokse neuvottelemaan, mitä nyt olisi parasta tehdä. Kuultuaan, että suomalainen pallohaalin pitäjä oli käynyt loijarini kanssa minulta ottamassa juttuni, vihelsi tuttavani pitkään ja kertoi, että se mies on sen loijarin agentti ja saa jokaisesta loijarille hommaamastaan jutusta itselleen sievoiset rahat. Nyt ymmärsin minkä vuoksi tuo miltei tuntematon mies oli niin ystävällisesti tullut minua sairaalaan katsomaan ja puuhannut minulle lakimiestä.
Päätimme mennä erään toisen lakimiehen puheille. Hän oli hyvin innostunut asiastani, antoi hyviä toiveita siitä, että saisin loijariltani takaisin ainakin puolet rahoistani ja pyysi tulemaan seuraavana päivänä uudelleen puheilleen. Menimme sinne sitten taas toverini kanssa. Mutta siellä oli nyt vallan toinen ääni kellossa. Lakimies kertoi keskustelleensa asiastani minun loijarini kanssa, mutta että tämä oli tosiaankin tehnyt siinä niin paljon arvokasta työtä, että näytti olevan toivotonta ottaa juttua ajettavakseen, jollen minä etukäteen antaisi hänelle 120 dollaria. Purin hammasta. Siihen en suostunut, sillä tiesin, että sinne olisi sekin raha uponnut. Kadulla selitti toverini nyt minulle tarkemmin asiaa.
– "Ei koira koiran hännälle astu". Muista se, vakuutti hän. – Ne vetävät tietysti yhtä köyttä. Tämä lakimies on varmaan saanut loijariltasi satasen dollaria ja on nyt tyytyväinen. Ja mitäpä se siitä paranee, että jatkat oikeudenkäyntiä. Ei sinun loijariltasi kuitenkaan saisi senttiäkään ulos, vaikka asian voittaisitkin. Eivät tuommoiset miehet pidä koskaan mitään omissa nimissään.
Hoitelin sitten parisen kuukautta vielä terveyttäni ja kun olin mielestäni kunnossa, menin entisen työpaikkani konttoriin tiedustelemaan työtä. Konttoriherra tunsi minut, murahti jotakin itsekseen ja meni pääherran puheille sisähuoneeseen.
– Ei mitään työtä, sanoi hän sieltä palattuaan jyrkästi. – Sinä pidit täällä viime kerralla liian suurta suuta. Meillä on miehiä enemmän kuin tarpeeksi ilman sinuakin.
Painuin kadulle ja menin erään toisen kaivosyhtiön konttoriin kysymään työtä. Siellä tiedusteltiin entistä työpaikkaani, katseltiin kirjoja ja nähtävästi löydettiin niistä nimeni ja jotakin lisäksi sen kohdalle kirjoitettuna, mikä taas sulki minulta työhön pääsyn. Huomasin, että olin joutunut "mustalle listalle" ja että tieto minusta oli mennyt koko Amerikan kaikkiin suurempiin työpaikkoihin, kuten tällaisissa tapauksissa tehdään.
Jätin samana päivänä Bisbeen, ostin viimeisillä rahoillani piletin Butteen, Montanaan, ja siellä pyrki kaivostöihin erään suuren komppanian konttorissa paria päivää myöhemmin Kalle Saari, suomalainen metsätyömies, joka ei ilmoituksensa mukaan koskaan aikaisemmin ollut kaivoksissa työskennellyt. Kalle Saari olin minä. Täytyi muuttaa nimeäni, että saisin työtä koska oikea nimeni oli täälläkin luonnollisesti "mustalla listalla". Herrat aikoivat tappaa minut nälkään, eikä siis auttanut muu kuin käyttää vippapeliä töihin päästäkseen.
Sain työtä Anacondan nimisessä, kolmetuhatta jalkaa syvässä kaivoksessa ja niin alkoi elämässäni jälleen uusi, yli neljä vuotta kestävä vaivalloinen työkausi kuparin louhinnassa.
Kuten tiedät, on Buttessa runsaasti suomalaisia töissä kaivoksissa. Mutta meidän kotipaikkalaisiahan on Amerikassa yleensä perin vähän, sillä eipä suinkaan sitä sellaisesta pitäjästä juuri mielellään maailmalle lähdetäkään. Muitakaan tuttaviani en tavannut. Ei ollut siis pelkoa, että minut tunnettaisiin ja annettaisiin ilmi, vaikka ilmiantajiakin on aina joukossamme. Sain siis tehdä rauhassa työtä. Entisen juopottelevan ja hurjistelevan elämäni olin kokonaan jättänyt. Elämästänihän oli kulunut kymmenisen vuotta täysin hukkaan. En myöskään enää puhunut mitään sosialismista. Olin päättänyt pitää työpaikkani kunnes saisin kokoon rahat matkaa varten kotimaahan. Kotiin olin jo Bisbeestä kirjoittanut ja lähettänyt muutaman taalan rahaakin. Silloin vielä vanhempanikin elivät ja he suorastaan rukoilivat minua palaamaan kotiin, kuten olin heille kirjeessäni luvannut.
Tein siis ankarasti työtä. Sain melkoisen hyvän palkankin. En hukannut rahaani mihinkään muuhun kuin aivan välttämättömimpään. Elin miltei täydellisessä kieltäymyksessä kaikesta elämän mukavuudesta. Mielessäni oli vain aina koti. Sairausaikanani Bisbeessä olin saanut sellaisen voittamattoman ikävän Suomeen, että elämälläni täällä ei tuntunut olevan mitään arvoa. Jokainen päivä oli kuin hukkaan heitetty. Sillä oli vain arvoa siksi, että sain ansaita rahoja paluutani ja kotiani varten. Vanhempieni kanssa olin ahkerassa kirjeenvaihdossa ja lupasin joka kirjeessä pikapuoliin palata. Se oli ainainen haaveeni. Se oli seuralaiseni kaivoksen syvyyksissä ja vuoteella levätessäni. Olin saanut Suomi-kuumeen, hurjemman varmaan kuin mitä kellään ihmisellä lienee täällä milloinkaan ollut. Väliin tuntui siltä kuin uupuisin tuon aina kalvavan ikäväni kourissa. Elin enkä kuitenkaan elänyt.
Kului nelisen vuotta ja minulla alkoi olla koottuna jo lähes kaksituhatta taalaa, minkä olin pannut määräkseni ennen Suomeen menoani. Lapinsalmen vedet alkoivat jo kimmeltää silmissäni ja olin kuulevinani käen kukkuvan Vasikkaniemen lehdoissa. Sinä keväänä toukokuussa oli minun määrä lähteä ja olin ilmoittanut jo kotiinkin, että silloin saapuisin Suomeen. Ja se oli riemukkainta aikaa mitä minulla Amerikassa on koskaan ollut.
Eräänä päivänä ostin sitten piletin New Yorkiin ja siitä laivalipun Suomeen. Niihin meni yli 180 dollaria, mutta minulle jäi vielä lähes 2000 taalaa. Nostin kaikki rahani pankista ja vein ne asuntooni, jossa päätin ommella ne kiinni liivini vuoriin matkaa varten. En tullut sitä tehneeksi sinä iltana, koska minut oli kutsuttu erääseen tuttavaperheeseen läksiäisille. Ja seuraavana päivänä minulla ei taas ollut enää taalaakaan.
Palattuani illalla vieraisilta menin huoneeseeni, piilotin lompakkoni huolellisesti tyynyn alle ja lukitsin oven järjestellen tavaroitani, sillä seuraavana päivänä piti junani lähteä. Vaivuin heti sikeään uneen maata pantuani.
Yöllä heräsin siihen, että jotakin vaatetta painettiin suutani vasten. Koetin huutaa ja ponnahtaa ylös, mutta kaksi miestä oli kimpussani. En saanut kurkustani ääntäkään. Revolverin suu piti minut lisäksi aloillani. Ja niin täytyi minun katsella kun rosvot sieppasivat lompakkoni tyynyni alta, pistivät sen taskuunsa ja katosivat huoneesta.
Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Oli selvää, että rosvot olivat tottuneita tekijöitä. Buttehan on yleensä tunnettu raa'asta elämästään ja siellä on "puhdistettu" moni muu samalla tavoin ennen minua. Nyt oli vain tullut minun vuoroni.
Tuskin vorot olivat sulkeneet oven, kun ryntäsin ulos heidän jälkeensä. Mutta ne olivat päässeet jo kadulle. Herätin huudoillani talonväen ja toiset siinä pienessä "hotellissa" asuvat. Soitimme poliisille ja sieltä tuli pian kaksi miestä. Ne ryhtyivät heti tutkimaan asiaa, mutta rosvoista ja rahoistani en sen koommin saanut mitään tietää. Kävi vain selville, että hotelliin oli edellisenä iltana asettunut asumaan kaksi miestä, joihin ryöstäjistä antamani tuntomerkit sopivat. He olivat luonnollisesti saaneet jostakin selville, että olin lähdössä "vanhaan maahan" ja että minulla siis oli rahoja.
Monta päivää kuljin kuin sairaana. En voinut syödä enkä nukkua. Neljän vuoden ahkeran työn ja kieltäymyksien tulos oli nyt mennyttä. Mutta miten vähän olisinkaan välittänyt rahoistani, jolleivät ne samalla olisi olleet minulle ainoa ehto kotiin pääsyyn. Nyt oli matka sinne taas tukossa.
Lauri Niemi vaikeni, sytytti savukkeen ja katseli synkästi eteensä. Sitten hän lausui painokkaasti:
– Niinä päivinä minulta alkoi hävitä usko rehelliseen työhön. Olin muutenkin huonossa kunnossa. Kaivoksessa olin saanut seistä monet kerrat puolisääreen vedessä ja siellä oli niin kuuma, että ihminen oli aina kuin uitettu. Jokainenhan tietää, mikä kuumuus on maan uumenissa. Vaikka sinne yhtä mittaa pumputaankin raitista ilmaa, ei sitä joka paikkaan tarpeeksi riitä. En saanut kuitenkaan kaivosmiehen keuhkotautia, joka on niin yleinen Buttessa ja joka aiheutuu kuparitomusta. Mutta sain kamalan reumatismin. Olin aikonut sen parannella Suomeen päästyäni. Kyllähän se siellä kotiseudun raikkaassa, hyvässä ilmastossa olisi piankin minusta kaikonnut. Mutta nyt se jäi kolottamaan ruumistani eikä ollut edes rahaa millä olisi sitä parantanut. Reumatismin vuoksi en uskaltanut mennä enää kaivostöihin, vaan tartuin tavaravaunun ripoihin ja "piittasin" Minnesotaan. Pääsin pian metsätöihin Elyn kaupungista pohjoiseen olevalle kämpälle ja niin alkoi jälleen kirveeni heilua. Mutta raskasta oli nyt työnteko. Ei siinä tahtonut, vaikka kuinka lujasti yritti, päästä enää samoihin tuloksiin kuin aikaisemmin metsätöissä. Lisäksi oli pakko turvautua lääkäriin reumatismin vuoksi ja siihenpä ne taas hupenivat parin vuoden ansiot. Tiedäthän mitä tässä maassa lääkärillä käynti maksaa. Huomasin lopuksi, etten ainakaan metsässä saisi kokoon Suomi-rahojani ja niin matkustin Chicagoon, jossa pääsin eräälle suomalaiselle kirvesmiehelle apulaiseksi. En ollut koskaan aikaisemmin ollut rakennustöissä, mutta pianhan niihin tottuu, kun on pienestä pojasta askarrellut milloin mitäkin. Niinpä minä jo muutaman kuukauden perästä aloin saada melko hyvää palkkaa; dollarin ja hieman ylikin tunnilta. Pari vuotta ennen vuoden 1929 syksyä, jolloin se suuri osakeromahdus tapahtui ja tämä nykyinen huono aika alkoi, olivat ajat, kuten tiedät, hyvät. Luulinkin jo, että nyt oli onni minullekin lopulta alkanut hymyillä. Kannoin rahani uskollisesti pankkiin ja tililläni oli jo lähes puolitoistatuhatta taalaa. Silloin työt katkesivat äkisti kuin naulan kantaan. Sain ruveta kulkemaan työtä etsimässä ja syömään vanhoja säästöjänikin, koska työtä oli vain aniharvoin saatavissa. En kuitenkaan uskonut huonon ajan kestävän kauan ja ajattelin, että jään tänne vielä joksikin kuukaudeksi, että saan ne kaksituhatta taalaa täyteen kotimatkaa varten. Mutta sitä huonoa aikaa kesti ja kesti yhä edelleen. Vain silloin tällöin sain töitä ja säästörahani hupenivat hyvää aikaa odotellessani noin tuhanteen dollariin. Reumatisminikin vaivasi ja minun täytyi siihenkin saada silloin tällöin lääkärin apua ja maksoi se taas sekin. Niin kuluivat kuitenkin vuodet 1930 ja 1931. Tuli sitten tämän vuoden kesä. Pankkeja oli mennyt Amerikassa jo nelisentuhatta kumoon, mutta sen Chicagon pankin, jossa minun ja monen muun suomalaisen rahat olivat talletettuina, piti olla luotettava rahalaitos, joten olin aivan varma siitä, että rahani siellä säilyisivät. Mutta sitten meni Chicagossa yhdessä viikossa kokonaista viisi pankkia vararikkoon ja niiden joukossa oli minunkin rahojeni tallettaja. Asuintoverini näki siitä uutisen sanomalehdessä kun olimme nousseet ylös eräänä aamuna. Hän antoi lehden minulle. Käteni eivät olleet koskaan ennen vapisseet, mutta silloin ne vapisivat niin, etten tahtonut saada selkoa lehdestä. Totta se oli: rahani olivat taas menneet, ja, niinkuin laulussa sanotaan: "konnain kukkaroon". Puin kiireesti ylleni ja ajattelin, että ehkä kuitenkin saisin vielä jonkin dollarin pelastetuksi. Pankin edustalla seisoi suuri joukko kansaa. Ihmiset melusivat. Toiset huusivat ja toiset kiroilivat. Eräskin nainen, joku italiatar, kirkui kuin villitty, repi tukkaansa ja haukkui pankkiherroja rosvoiksi ja varkaiksi. Eräs vanha pariskunta taas seisoi katuvierellä ja he itkivät molemmat ääneensä. Vanhukset olivat kadottaneet koko elämäntyönsä säästöt. Yksinäinen vanha työmies nojasi seinää vasten ja kaatui äkisti maahan kuin lyötynä. Pari ihmistä hyppäsi häntä auttamaan – mutta hän oli kuollut siihen paikkaan. Olin niin raivoissani, että jos käsissäni olisi ollut dynamiittia, olisin varmaan ollut ensimmäisenä lennättääkseni koko pankkirakennuksen ilmaan. Mutta mikäs auttoi? Käännyin kotiinpäin ja itkin raitiovaunussa kuin pieni lapsi. Sen jälkeen en ole uskonut enää mihinkään, kaikkein vähimmin siihen, että tässä maailmassa olisi mitään oikeutta työläisellä. Sain pankista kolmekymmentä prosenttia takaisin säästöistäni, mutta Suomeen en enää voinut matkustaa. Chicagossakin aika vain huononi ja niin tulin taas tänne Minnesotaan etsimään metsätöitä, mutta niitähän ei ole ollut laisinkaan viime aikoina. En ole saanut minkäänlaista työtä ja suomalaisia sekä muitakin työttömiä näyttää täälläkin olevan kadut täynnä. Sellainen on työmiehen kohtalo tässä rikkaassa maassa!
Nyt siis olet kuullut sen, miksi en ole mennyt takaisin kotiin, vaikka minulla on sinne alituinen kaipuu. Vanhempanikin ovat nyt jo kuolleet, ja sisareni, joka asuu yksin kotona, saa odottaa minua vuodesta toiseen. Sellaista on minun elämäni ollut. En ole siitä puhunut kenellekään enkä aikonut alussa sinullekaan puhua, mutta olit kuitenkin minulle läheisempi kuin muut, koska olet kotipaikkalaiseni ja lapsuuden tuttava, ja niin tulin sen nyt kertoneeksi. Yhtä helvettiä se on työläisen elämä nykyään ja niinhän se on aina ollut.
Lauri Niemi nojasi raskaasti päätään käsiinsä. Emme puhuneet pitkään aikaan mitään. Lopuksi hän taas nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
– Kai ymmärrät nyt, että minä tunnen onnettomuuden kylmän henkäyksen aina ympäröivän itseäni. Onni kaikkosi viereltäni niin pian kuin jätin Suomen ja olen varma, ettei se luokseni palaa, ennenkuin pääsen sinne takaisin. Vain siellä, kotiseudulla, voi ihminen elää täysinäistä elämää. Puolet elämästäni on nyt mennyt hukkaan. Saa nähdä pääsenkö enää koskaan sinne takaisin, josta kerran lähdin. Epäilen sitä. Uskoni on mennyttä. Mutta jos pääsisin, niin mielihyvin kestäisin koko tämän "Amerikan rääkin", ja olisin valmis sen unohtamaan ikipäiviksi mielestäni.
Koiratorpan isäntä
Aatami Mäkelän "koiratorppa" [koiratorppa = salakapakka] oli erään Tyynen Valtameren rantakaupungin laiteilla kaukaisessa lännessä. Talot ympäristössä olivat likaisia ja matalia, kaduilla vilisi kiinalaisia, japanilaisia, neekereitä, havaijilaisia ja lisäksi valkoisia kaikista Europan kansallisuuksista. Se oli hämärä kaupunginosa, päivällä likainen, yöllä salaperäinen, jopa vaarallinenkin. Sen katuvierillä seisoskeli joukottain joutilaita miehiä, jotka eivät vuosikausiin olleet tehneet rehellistä työtä, ja vaanivat saalistustilaisuutta seudun lukuisissa pallohaaleissa [pallohaali = biljaardihuone] ja koiratorpissa. Ja monissa kaupunginosan taloissa asuskeli valkoisia naisia ja neekerityttöjä, räikeästi puettuja ja vahvasti maalattuja, jotka tulisin silmäniskuin kaupittelivat valkoisia ja mustia sulojaan merimiehille ja laajoilta metsätyömailta palanneille työmiehille, joita sanottiin "lokareiksi".
Aatami Mäkelän koiratorppa olisi oikeastaan saattanut olla paremminkin ihmisten ilmoilla kuin mitä se oli, sillä Aatami ei ollut mikään varaton mies, ja olisi niin ollen voinut pitää huoneistonsa vaikka keskikaupungilla, missä sijaitsivat liikemiesten ja muun hienomman väen salakapakat, joita englanniksi kutsutaan nimellä "speakeasy", "puhu hiljaa". Mutta ne monet suomalaiset lokarit ja kalastajat, jotka viettivät usein toistuvia työttömiä aikojaan kaupungissa, kuljeskelivat pääasiallisesti tässä kaupunginosassa ja sen vuoksi alkoi Aatami "runnata" koiratorppaansa myös siellä, sillä suomalaisista hän kuitenkin tiesi saavansa salakapakkansa kantayleisön.
Aatami ei oikeastaan ollut mikään huono mies pohjaltaan, vaikka hän olikin kaupungin tunnetuimman suomalaisen koiratorpan isäntä. Hän oli kotoisin jostakin Etelä-Pohjanmaan pitäjästä ja oli saapunut Amerikkaan parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen oli hän käynyt saman koulun, jonka jokainen suomalainen siirtolainen on saanut käydä: kaivoksesta toiseen, metsäkämpältä toiselle, kodittomana, kielen taitamattomana, usein kiroten lähtöään, kuten lukemattomat muutkin siirtolaiset. Mutta hän säilytti vaelluksillaan kuitenkin jonkinlaisen "ryhdin". Hän ei esim. juonut parissa päivässä vuoden ansioitaan, kuten niin moni muu, vaan pisti aina jonkin summan talteen. Ja sen vuoksi nautti hän aina toveripiirissään, joka säännöllisesti oli "poikki", eräänlaista vaistomaista arvonantoa. Mutta sitten kerran nousi Aatami Mäkelänkin tie pystyyn, vieläpä varsin pahasti. Washingtonin valtion suurissa metsissä se tapahtui. Aatami oli siellä töissä, väänsi suurta hirttä ja nyrjäytti selkänikamansa. Siitä hän joutui sairaalaan, makasi siellä puolisen vuotta, jolloin selän piti sitten olla terve. Mutta työtä se ei enää kestänyt, ja niin tuli Aatamista koiratorpan isäntä.
Hyvinpä se koiratorpan liike vetelikin. Aatami myi japanilaisten keittämää rusinaviinaa ja suomalaiset virtasivat hänen kapakkaansa sekä kaduilta että toisista suomalaisista koiratorpista, ja Aatamin vaimo Elli, joka lähes neljäkymmentä vuotta sitten oli nähnyt päivänvalon jossakin Keski-Suomen salomailla, kantoi Aatamin apuna viinaa janoisille suomalaisille metsäjätkille ja kalastajille, jotka työmailtaan saapuivat kaupunkiin iloittelemaan. Mutta vaikka koiratorpan isäntä itse olikin kohtuuden mies, hän ei voinut kuitenkaan estää sitä, että hänen villiintyneet asiakkaansa, saatuaan muutaman ryypyn, rupesivat joko kovaäänisesti hoilaamaan tai kiihkeästi väittelemään siitä, kumpiko suunta tekee ihmiskunnan autuaaksi, kommunismiko vai teollisuustyöläisten liitto. Ja kun tämä väittely ei useinkaan selvinnyt suuriäänisellä puheenpidolla, turvauduttiin tavallisesti nyrkkeihin, jopa puukkoihinkin. Silloin oli hiljaisen koiratorpan isännän hyökättävä väliin, ja vaikka hän olikin selkävammainen mies, olivat hänen käsivartensa vielä lujat kuin kallio, ja hän heitti armotta pahimmat räyhääjät kadulle.
Eräänä iltana työntyi koiratorpan ovesta sisälle solakka, pitkänpuoleinen, tummapintainen mies, istahti pöydän ääreen ja tilasi ryypyn. Suomalainen hän oli, koska puhui suomea. Mutta ei hän suomalaiselta näyttänyt. Vivahtipa pikemminkin vanhan maan mustalaiseen. Mutta reilu tuntui mies luonteeltaan olevan. Maksoi ryyppynsä, tilasi useita laseja lisää ja maksaessaan vilahdutti suurenpuoleista setelitukkoa, joka heti sai muut kapakassa olijat, enemmän tai vähemmän poikkinaiset miehet vaihtamaan keskenään merkitseviä katseita. Pian he sitten tekivätkin tulokkaan kanssa tuttavuutta ja tämä tilasi joka miehelle ryypyn toisensa jälkeen.
Miehen nimi oli Jakki. Kukaan ei häntä tuntenut, eikä hän aikonut itsestään sen enempää selitellä. Jakki hän vain oli nimeltään ja se sai riittää. Hän tuli idästä päin. Mitä hän siellä oli toiminut, ei kuulunut kenellekään. Pääasia oli, että vieraalla oli rahaa ja että kerrankin saatiin taas juoda. Ei siinä tohinassa muistettu häneltä edes tiedustaa, oliko hän oikeauskoinen moskovalainen vai oliko harhaoppisia. Eikä Jakki liioin politiikasta puhunut.
Seuraavana iltana tuli Jakki uudelleen Aatamin koiratorppaan. Hän istuutui rennosti pöydän ääreen, tilasi lasin ja nikkasi isännän luokseen. Ja kun koiratorpan isäntä oli vieraan kanssa hetken hiljakseen keskustellut, menivät he perähuoneeseen, Jakki veti taskustaan viisisataa taalaa ja niin oli hänestä tullut Aatami Mäkelän "paanari", liiketoveri, salakapakan pidossa.
Niin alkoivat Aatami ja Jakki yhdessä runnata Aatamin koiratorppaa. Mikseipä liike olisi luistanut kuten ennenkin. Ehkäpä paremminkin. Sillä moni suomalainen tuli mielellään torppaan kuulemaan Jakin juttuja idästä. Ja kyllä Jakki osasikin jutella. Aatamista, harvasanaisesta miehestä, ei siihen ollutkaan. Eikä kenelläkään ollut mitään pahaa sanottavaa miehestä, joka mittasi runsaat ryypyt ja antoi asiakkaille hyvän kohtelun, kuten Jakki aina teki. Eikä häntä liioin voitu syyttää eräistä hämäräperäisistä jutuista, joita sattui piankin hänen kohdalleen. Kalastajat ja lokarit alkoivat nimittäin valitella, että heidän nukkuessaan viinauntaan koiratorpassa, he saattoivat herätä taskut tyhjinä, vaikka sellaista ei milloinkaan aikaisemmin ollut Aatami Mäkelän kapakassa sattunut. Turha siinä oli kopeloida taskujaan. Kun rahat olivat menneet, niin ne olivat menneet. Jakki päivitteli mukana. Olihan siinä yöllä taas käynyt sellainen outo mies, juonut pari lasia ja kiireesti poistunut. Kehenkäpä sitä enää osasi luottaa. Taskuvarkaita vilisi kaikkialla. Eihän yksi mies, kuten Jakki, jolla vuorollaan oli niin paljon touhua, voinut kaikkea silmällä pitää vaikka miten olisi yrittänyt. Ja niin sai mies painua ovesta ulos pelastusarmeijan leipäjonoon, jossa muutkin työttömät tuntikausia odottivat vähäistä keittoannostaan.
Aatami Mäkelä oli tuiki suora mies. Hän hoiti oman vuoronsa rehellisesti. Mitään vilppiä hän ei kärsinyt eikä kertaakaan hänen vuorollaan ollut toinen mies syrjäteitä mennyt toisen taskulle. Hänen vakava, tutkiva ja avoin katseensa piti loitolla koiratorpasta ainakin pahimmat "pummit". Sen vuoksi Aatami kuohahti joka kerta, kun joku valitteli menettäneensä rahansa Jakin yövuorolla. Se suututti häntä niin sydänjuuria myöten, että hän olisi heti vaikka niskat katkaissut mokomilta pummeilta. Ja kun hän taas eräänä aamuna astui koiratorppaansa ja tapasi siellä suomalaisen, joka itkussa suin kertoi menettäneensä ainoat rahansa, yli kaksisataa taalaa, joutui Aatami Mäkelä vallan raivoihinsa ja huusi silmät hehkuen:
– Kuka s–na, kuka viheliäinen hylkiö se täällä puhristelee miesten taskuja? Tässä talossa ei varkahia kärsitä!
Hänen silmänsä osuivat paanariin. Jakki ei ollut tietävinään koko jutusta. Ainainen viekas hymy karehti hänen ohuilla huulillaan. Silloin Aatami Mäkelä, koiratorpan rehellinen isäntä, sai sydämeensä pahan aavistuksen. Hänen mielensä teki siinä hetkessä hyökätä liikekumppanin kurkkuun, vaatia selvitystä rahojen katoamisesta ja katsoa, mitä rahoja ja kuinka paljon tällä oli taskuissaan. Mutta hän hillitsi itsensä, kiroili ja vetäytyi perähuoneeseen.
Kului pari viikkoa. Aatami hoiti nykyään yksinomaan päivävuoroa. Ja hyvin hänen liikkeensä kävi. Hänen luokseen lappoi ryyppäämään enimmäkseen kotipuolen miehiä, entisiä pohjalaisia turpeenpuskijoita Lapualta, Alavudelta, Härmästä, Kauhavalta ja mistä lienevät olleetkaan, jotka kerran, vuosikymmen tai pari sitten, olivat jättäneet vanhan maan ja saapuneet Amerikkaan rikastumaan, mutta joista tuskin kukaan oli rikkaampi kuin Suomesta lähtiessään. Mutta ne olivat hyväsydämisiä, kelpo miehiä. He puhuivat Aatamin kanssa yhteisistä kotiseudun muistoista. Mutta kukaan heistä ei halunnut ryypätä Jakin vuorolla, ei ilmaiseksikaan.
– Kuules Aatami! Hullun kaupan sinä teit, kun otit paanariksesi sen Jakin. Mikä lie koko mies. Pilaa sinun torppasi maineen. Vie vielä sinulta muijasikin, mustilainen, juttelivat he.
Aatami räjähti nauramaan. Hänenkö muijansa joku veisi! Ei ikinä! Se olikin vain hänen vaimonsa, laillisesti vihitty vaimo, jota ei joka jätkällä ollutkaan. Se pysyi hänellä. Ja Aatami virkahti vain:
– Ei poijaat. Se on minun muijani ja minä pirän sen itse, totisesti.
Tultiin syyskuulle. Kaupunkiin lappoi kalastajia Alaskasta ja suuri joukko niistä vietti päiviään Mäkelän koiratorpassa iloisesti hummaten. Kaikki pöydät olivat yötä ja päivää miehiä täynnä. Dollarit siirtyivät hiljalleen miesten taskuista koiratorpan pitäjille. Ja pari kertaa sattui taas, että miehet, joilla oli ollut neljäkin sataa taalaa taskussaan, huomasivat aamulla herätessään koiratorpan lattialla, olevansa rahattomia ja putipuhtaaksi ryöstettyjä. Se tapahtui Jakin vuorolla. Mäkelä murisi ja kiroili, katseli pahoin silmin paanariaan. Mutta ei uskaltanut syyttää häntä rahojen anastamisesta. Lisäksi miehet, jotka valittivat menettäneensä rahansa, saivat Jakilta sen tavallisen selityksen, että asianomainen oli humalapäissään tarjonnut kaikille kapakassa oleville ja siihen olivat rahat huvenneet. Humalassa olleet miehet eivät muistaneet koko yöstä mitään ja heidän oli tyytyminen Jakin selitykseen.
Sinä kuukautena juotiin enemmän kuin milloinkaan sitä ennen Aatami Mäkelän koiratorpassa. Kalastus Alaskan vesillä oli tuottanut hyvin. Joka miehellä oli dollareita taskussaan ja ne pantiin nyt menemään mahdollisimman iloisella tavalla. Kymmeniä tuhansia Suomen rahassa menetettiin siten yhtenä yökautena. Kapakka oli tupakansavua ja humalaisia miehiä täynnä, politiikkaa pauhattiin sanoin ja nyrkein, kuten suomalaisten tapana on, ja Aatamin piti usein olla taltuttamassa innostuneimpia asiakkaitaan.
Täysi työ oli myös Ellillä, Aatamin vaimolla, kanniskellessaan viinalaseja miesten eteen Aatamin apuna. Eivätkä humalaiset kalastajat olleet juuri kaikkein hienotunteisinta väkeä. Usein he taputtelivat koiratorpan emäntää liiankin tuttavallisesti, mutta pitivät kuitenkin rajansa, sillä Elli oli Aatamin, kunnioitetun ja jäykän miehen vaimo. Eikä Elli itse puolestaan näyttänyt suuresti välittävän miesten taputteluista ja rohkeista sanoista. Siihen hän oli jo saanut tottua. Ja jollekin komeimmalle kalastajalle nähtiin hänen joskus hieman makeilevankin, kun ei vain Aatamin vakaa katse sattunut olemaan suunnattuna sille puolelle huonetta.
Kun Jakin vuoro iltamyöhällä alkoi, oli torppa usein niin väkeä täynnä, että Ellikin jäi sinne Jakkia avustamaan, Aatamin väsyneenä vetäydyttyä yöpuulle.
Oli kerran puolenyön aika. Pari kalastajaa istuskeli Aatamin keittiössä pöydän ääressä hyvässä humalassa. Nurkassa lattialla istua kyykötti kaksi poikkinaista pummia odotellen että joku tarjoaisi heillekin ryypyn. Toinen kalastajista oli juonut lasinsa pohjaan ja alkoi vaatia lisää viinaa. Kapakassa ei näkynyt ketään. Humaltunut mies korotti äänensä ja huusi viinaa. Aatami heräsi peräkamarissa, kömpi ylös, veti housut jalkaansa ja tuli keittiöön.
– Mitä sinä täällä karjut? hän tiukkasi juopuneelle.
– Minä haluan suihin, Aatami, se on selvä se, mutta kun ei ole antajaa.
– Missä se on sitten Jakki, kun ei ole vuorollaan?
Mies veti naamansa ilkeään irvistykseen.
– Mitäs sinä Jakista, kyllä siitä Elli huolen pitää.
Aatami hyppäsi miehen kurkkuun ja huusi kuin villitty:
– Mitä sinä oikein tarkoitat, mies?
– No älä tapa sentään, hyvä mies! En minä mitään tiedä. Tuonne se vain näkyi painuvan Jakki yläkertaan Ellin perässä.
Aatami heitti otteensa ja syöksyi portaita ylös.
Sieltä alkoi kuulua Ellin kirkunaa ja itkua, raskaita nyrkin iskuja ja raakoja kirouksia. Samassa vyöryivät Aatami ja Jakki toisiinsa kietoutuneina portaita alas. Aatami selkisi jaloilleen, suoristi itsensä ja sanoi painokkaasti:
– Kyllä se nyt on niin, että sinä lähret, ja heti paikalla, tästä talosta! Kuuletko Jakki, heti paikalla!
Elli juoksi itkien portaita alas ja kietoi kätensä Aatamin kaulaan.
– Älä nyt Aatami kulta niin räiskä, sanoi hän, eihän tässä ole mitään tapahtunut.
Aatami irroitti vaimonsa kädet kaulastaan.
– Sanoin juuri Jakille, että hänen on lährettävä ja heti. Se on tosi se, heti!
Jakki nosti päätään, katsoi paanariaan vihasta leimuavin silmin ja suuta murtaen huusi:
– Mitä sinä siinä mökiset! Minä olen puolilla tässä hommassa ja sinä et pysty minua tästä talosta ajamaan pois.
– Minä olen isäntä täällä, karjasi Aatami vastaan. – Sinä kävelet nyt täältä. Jollet muuten usko niin koetetaan vielä kerran.
Jakki ponnahti seisoalleen, hyökkäsi kuin peto Aatamiin päin ja
antoi hänelle iskun vasten leukaa. Mutta samassa putosi Aatamin
raskas nyrkki Jakin suulle. Tämä lensi pitkin pituuttaan lattialle,
mutta nousi samassa ylös ja alkoi lyödä uudelleen. Nyt oli Aatamikin
varuillaan. Hän oli sentään voimakas mies, vanha mainari [mainari =
kaivostyöläinen] ja metsämies. Ja hän löi perätysten iskun toisensa
jälkeen, kunnes Jakki kasvot yltäyleensä veressä, huulet rikki ja nenä
muodottomana kaatui uunin nurkkaan, josta ei enää noussut.Aatami seisoi keskellä lattiaa, kädet nyrkkiin puristettuina ja syvään huohottaen.
– Joko nyt uskot, senkin taskuvaras! Joko nyt olet valmis lähtemään, h–tin mustilainen, huusi hän raivoa täynnä. – Vai koetetaanko vieläkin?
Nurkasta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Jakki makasi liikkumattomana. Mutta ympärille kerääntyneet koiratorpan asiakkaat huomasivat hänen äkkiä sieppaavan nurkasta suuren rautaisen hiilihangon, nousevan ylös salaman nopeudella ja lyövän sillä iskun Aatamin päälakeen. Aatami horjahti, hänen kätensä tavoittelivat hyökkääjää, mutta sitten hän kaatui raskaasti lattialle kuin kuollut. Katsojat kiljahtelivat. Jakki löi makaavaa miestä vielä pari kertaa päähän ennenkuin hiilihanko saatiin temmatuksi häneltä pois. Elli syöksyi Aatamin vierelle. Tämä korisi hiljaa ja lattialle vuoti haavoista tumma veri.
Jakki vilkaisi pelokkaasti ympärilleen, luikahti ulos eikä häntä sen koommin nähty.
Aatami ei kuollut. Hän makasi pari päivää elämän ja kuoleman vaiheilla, mutta sitten hän alkoi hiljalleen toipua ja nousi puolentoista kuukauden perästä vuoteeltaan alkaen jälleen hoitaa koiratorppaansa. Mutta hän ei ollut enää sama mies. Hän oli käynyt kalvaaksi, katseeseen oli tullut jotakin arkaa, milteipä pelokasta, ääni oli epävarma ja käsivarret voimattomat. Aatami Mäkelä oli astunut sinä tappeluyönä miehuudesta vanhuuteen.
Eikä Ellikään ollut tyytyväinen. Hän moitiskeli Aatamin hitautta, valitti liikkeen vähentyneen ja eräänä päivänä hän lausui:
– Sano mitä sanot Jakista. Mutta sen minä vain sanon, että liike kannatti paljon paremmin hänen aikanaan.
Aatami hätkähti. Hän ei ollut odottanut tätä. Elli olisi voinut sanoa mitä muuta tahansa, mutta ei mitään hyvää Jakista, taskujen puhdistajasta ja mustalaisverisestä miehestä. Hän katsahti vaimoonsa pitkään ja näki tämän silmissä omituisen loisteen, jota hän ei ollut ennen huomannut. Aatami kääntyi poispäin, huokasi raskaasti ja käveli peräkamariinsa.
Näinä aikoina kuoli viinaan eräs Aatamin koiratorpan yläkerrassa tilapäisesti asuva suomalainen, jota kutsuttiin "Kokkolan Pojaksi". Hän oli palannut metsätöistä mukanaan useita satoja taaloja, oli alkanut juoda ja joi siksi kunnes oikaisi koipensa.
Aatami oli vihainen. Hän oli kieltänyt antamasta pojalle mitään väkevää huomattuaan hänet sairaaksi, mutta tämän toverit olivat sitä kuljettaneet hänelle salaa. Ja kun Aatami käski vaimonsa viedä pojalle ruokaa, ei tämä syönyt enää mitään. Ja sitten tuli loppu.
Samaan aikaan alettiin huhuilla, että Jakki oli kaupungissa. Aatamikin kuuli näistä huhuista ja hänen otsansa synkkeni.
– Jos se mies vain astuu jalallaan minun talooni, niin ammun hänet, sanoi hän, ja latasi revolverinsa.
Parin päivän perästä Jakki astui Mäkelän koiratorppaan. Hänen mustissa silmissään oli anteeksi pyytävä, milteipä nöyrä ilme. Hän ojensi kätensä Aatamille.
– Mitäpäs näistä, sanoi Aatami, mutta ei antanut kättänsä.
Aatami katsoi vaimoaan. Tämän silmät näyttivät loistavan. Aatami kopeloi revolveria taskussaan ja ajatteli, että nyt se tapahtuu. Mutta hän ei voinut. Tuntui kuin jokin olisi pidättänyt häntä. Hänen hermonsa olivat nähtävästi piloilla. Hän kääntyi ja käveli kamariinsa. Häntä iljetti katsoa Jakkia, epärehellistä miestä.
Kun hän hetken kuluttua palasi, istui Jakki Ellin kanssa pöydän ääressä innokkaasti keskustelemassa. Aatamin silmät välähtelivät, mutta hän hillitsi itsensä. Jakki nousi ylös ja sanoi hiljaisesti:
– Eiköhän sitä voitaisi sopia ja olla paanareita jälleen? Kyllä tässä on työtä kahdellekin ja tuleehan sitä ansiota minunkin kauttani.
– Niin. Eipä tuota tierä. Mitä se Ellikin siihen sanoisi? vastasi Aatami yksikantaan, luoden tutkivan katseen vaimoonsa.
– No, yes! riemahti Elli. – Kun Jakki tulee takaisin, niin kyllä siitä liikekin paranee, sen minä vakuutan.
Aatami Mäkelän kasvot synkistyivät. Mutta hän sanoi rauhallisesti:
– Jos kerran Elli haluaa Jakkia takaisin, niin se on all right minunkin puolestani. Hetken mietittyään lisäsi hän harvakseen ja painokkaasti: – Annetaanpas nyt olla. Aika on hiljainen. Tämä kuu loppuu parin viikon perästä. Seuraavan kuun alussa saa Jakki alkaa.
Jakki ilostui.
– Onko se sitten ihan varma? kysyi hän.
– Se on varma. Mitä Aatami Mäkelä kerran on sanonut, se pitää.
Aatami käveli peräkamariinsa takaisin. Kului pari tuntia. Sitten hän huusi vaimolleen:
– Paljonkos meillä on nyt viinaa jäljellä?
– Onpa noin pari kallunaa, vastasi Elli.
– Tuoppas pullo sinne minun kamariini. Minä tahdon hieman maistella, pyysi Aatami nyt.
Elli kummasteli. Aatami ei ollut sairautensa jälkeen paljon maistellut väkeviä. Mutta vaimo toi kuitenkin pullon pöytään. Aatami istui sen ääreen ja tyhjensi koko pullon. Sitten hän pyysi lisää. Elli vastusteli, mutta ei uskaltanut olla tuomatta. Niin meni toinen pullo taas yhdessä hetkessä. Sitten Aatami heittäytyi pitkäkseen ja nukkui raskaaseen uneen. Herättyään hän taas vaati Elliltä lisää viinaa. Tämä jo vetisteli, vastusteli ja kiukuttelikin, mutta silloin ärjäisi Aatami Mäkelä: – Niin kauan kuin minä olen tämän koiratorpan isäntä, niin sinä tuot minulle viinaa. Ja vaimon oli taas toteltava.
Siitä päivästä lähtien alkoi Aatami Mäkelä, siivo mies, juoda. Ja hän joi enemmän kuin kenenkään oli nähty siinä koiratorpassa ennen juovan. Elli sai yksin jakaa viinoja. Aatami makasi peräkamarissa ja joi. Ei hän syönyt juuri mitään. Viikon mentyä tuli Ellille hätä käteen. Hän itki ja vaikeroi.
– Voi hyvä ihminen! Sinä tapat itsesi niinkuin se Kokkolan Poikakin. Kun et yhtään syö, juot vain.
– Eipä se Jakkikaan saanut minusta hiilikoukulla henkeä. Kyllä minä aikani kestän. Lisää viinaa vain, vaimo, sanoi Aatami lujasti.
Aatami makasi nyt yhtämittaisesti vuoteessa. Hän oli tullut niin heikoksi, että olisi tuskin pysynyt jaloillaan. Humalapäissään hän jutteli omiansa ja huusi usein:
– Soo ruuna, ylös vaosta, ylös vaosta! Hän oli kyntävinään
kotipeltoaan kaukana Suomessa. Sitten hän toisteli itsekseen: –
Hei pojat, tuokaapa pitempiä poria rauntiin [raunti = porauspaikka
kaivoksessa]: Kauhean kuuma täällä onkin. No missä ne porat ovat?
Kolmetuhatta jalkaa syvässä. Ja yksin, yksin, yksin.Elli seisoi vesissä silmin vuoteen vieressä ja yritti herätellä miestään. Mutta tämä ei tiennyt hänen pudisteluistansa mitään. Aatami jatkoi vain mutinaansa. – Kuules Elli, hän sanoi, – sinulla on niin kaunis tukka. – Ei meillä ole hätää. Minä painelen vielä töitä jonkin vuoden ja sitten meillä on jo niin paljon koossa, että lähdemme Suomeen. Ostamme talon, oikein hyvän talon. Niin! Mutta se Jakki, ja se ylikamari, ja sitten tuli loppu – loppu tuli!
Aatami kiristeli hampaitaan, hänen nyrkkinsä puristuivat kokoon ja hän huohotti raskaasti. Elli seisoi vieressä, asetteli kylmiä kääreitä miehensä otsalle ja itki katkerasti. Mutta Aatami makasi tietämättömänä kaikesta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hengitys kulki vaivalloisesti.
Joku Aatamin kotikyläläinen seisoskeli vieressä ja katseli Aatamia.
– Kyllä on parasta, Elli, sanoi hän, että soitat heti lääkärin tänne. En usko, että Aatami on enää vain viinakipeä. Se on muutenkin pahasti sairas.
Elli säikähti, riensi puhelimeen ja soitti lääkäriin. Mutta kun lääkäri tunnin perästä saapui, oli Aatami kuollut tuntoihinsa tulematta.
– Sydänhalvaus liiallisesta alkoholin käytöstä, totesi lääkäri kuivan virallisesti.
Sitten saatettiin Aatami Mäkelä hautaan ja hänen koiratorpassaan alkoivat sen jälkeen monipäiväiset juomingit.
Siellä juotiin koiratorpan isännän peijaisia.
Mies, joka aina voitti
Oli vuosisadan vaihe ja siirtolaisuuden kultaiset ajat. Kaikilta maailman kulmilta lappoi uutta väkeä Amerikkaan. Nuoria, voimakkaita miehiä ja naisia, jotka olivat jättäneet kotinsa korkeiden palkkojen ja parempien olojen houkuttelemina. Ja niiden mukana saapui myös suomalaista, vakaata, jämerää kansaa jostakin kaukaa Pohjois-Europan jäisiltä mantereilta.
Suomalaiset siirtolaiset ohjasivat järjestään kulkunsa Yhdysvaltojen pohjoisosiin. Siellähän oli suuria metsiä ja järviä niinkuin heidän omassa maassaankin ja siellä oli talvisin lunta ja jäätä kuten vanhassa Suomessakin. Kävi pian selville, että nämä suomalaiset olivat hyvää työkansaa – rehellistä ja hiljaista väkeä – paitsi viinapäissään. Varjele heistä silloin! Puukot heiluivat, kiroukset kaikuivat, ja rivot, karkeat sanat leikkasivat korvia. Monet amerikkalaiset, jotka suomalaisia näkivät vain tällaisessa tilassa, luulivat uudenajan hunnien tai barbaarien saapuneen intiaanien vanhoille hiljaisille metsämaille.
Suomalaisten tavallisin kokouspaikka oli jokin kapakoista. Viime vuosisadan lopulla ei heillä muuta kokouspaikkaa ollut ollutkaan. Kaikki joutoajat vietettiin kapakassa. Mutta nyt oli raittiusliike jo tehnyt työtään. Oli syntynyt "raittiushaaleja" ja monen kapakan suomalainen aines oli muuttanut koiratorpasta raittiustalolle. Mutta kyllä niitä suomalaisia kapakoita silti vielä oli, sillä suomalaiset olivat viinaan menevää kansaa. Ja niissä jatkui entinen villi, raaka meno niinkuin ei raittiudesta olisi ikinä kuultukaan.
Matti Särkän kapakka eräässä Minnesotan rauta-alueen kaupungissa ei ollut pahimpia maineeltaan. Luonnollisesti mies pantiin siinäkin paikassa täyteen, kuten jokaisessa muussakin kapakassa, mutta Matti ei sietänyt tappelua ja mellastusta "saluunassaan". Joka ei sitä uskonut, hän löysi hyvin pian itsensä isännän lujista kourista ja sitä tietä kadulta. Useinhan siitä metakasta särkyi jokunen tuoli, ovi meni säpäleiksi tai pihtipielet lensivät katukäytävälle. Mutta mitäpä siitä! Se oli tavallista joka kapakassa ja viat korjattiin pian entiselleen.
Särkän saluunaa käyttivät suomalaiset. Siellä tyhjenivät olut ja whiskylasit aamusta iltaan ja illasta aamuun, kun suomalaiset kaivosmiehet, "mainarit", tai suomalaiset metsätyöläiset, "lumberjackit", kaatelivat tulisia juomia kuiviin kurkkuhinsa. Siinä sivussa läiskyteltiin kortteja ja ankaralla työllä ansaitut rahat, usein suuretkin summat, siirtyivät yön tienoossa tai parissa vuorokaudessa viinan ja pelin voimalla toisiin taskuihin. Mutta mitäpä siitä! Uutta rahaa sai, kun paineli töitä mies kuin mies, vaikka niistä joskus taas pakkasi olemaan puutettakin.
Eräänä päivänä asteli pienen kaivoskaupungin katuja ryhdikäs, leveäharteinen ja komea mies, jota ei kaupungissa oltu ennen nähty. Kuljettuaan hetken pääkatua painui vieras Matti Särkän kapakkaa kohti, jonka oven päällä ja akkunoissa komeilivat kullatuin kirjaimin sanat: Suomalainen saluuna. Kapakan täyteinen miesjoukko katseli äänettömästi ja hieman uteliaana tulokasta, joka oli puettu lännen metsämiehen tapaan suureen hattuun ja korkeavartisiin jalkineisiin. Selässä oli reppu ja siihen oli kiinnitetty kiiltäväteräinen kirves.
Vieras ei ollut kapakkayleisöä näkevinäänkään, tilasipahan vain ryypyn baarimieheltä englanniksi ja kulautti sen tottuneesti kurkkuunsa. Sitten hän katseli hetken äänettömästi suomalaisten enemmän tai vähemmän humalaista joukkoa ja kysyi lähinnä seisovalta suomeksi seudun työoloja. Siinä tuokiossa oli vieraan tuoma hieman juhlallinen tunnelma kuin poispyyhkäisty. Ka, suomalainenhan se olikin! Ja miehen ympärille oli pian kerääntynyt melkoinen joukko uteliaita. Vieras selitteli kyseleville olleensa vuosikausia Kaliforniassa kaatamassa punapuita ja viimeiset kuusi kuukautta Butten kaivoksissa Montanan valtiossa, mutta kyllästyneensä kaivosten kuumuuteen, ja haluavansa jälleen metsätöihin.
– Joopa, joo! päättelivät metsätyöläiset. – Kyllä niitä nyt täällä päin metsätöitä saa. Mutta samalla tarkastelivat he hieman ihmetellen vierasta. Tämän kasvot olivat sileiksi ajetut, kädet näyttivät olevan pehmeät ja hienot, aivankuin niillä ei olisi pitkään aikaan tehty ruumiillista työtä ja miehen koko olemus osoitti hänen kuuluvan johonkin toiseen ihmisluokkaan kuin mitä metsätyömiesten raskaskourainen, ahavan ja pakkasten purema joukko oli.
Särkällä oli kapakkansa yhteydessä myöskin matkustajakoti eli "rooming-house", kuten sitä englanniksi nimitettiin. Ja kun vieras kyseli asuntoa, suositteli kapakan isäntä luonnollisesti omaa "hotellia". Hän painoi samassa soittokelloa ja kotvasen kuluttua ilmestyi hotellin puolelta kapakkaan johtavalle ovelle nuori, punaposkinen, vaaleatukkainen, iloisesti hymyilevä nainen.
– Kuuleppas Ilmi! sanoi Särkkä. – Täällä olisi eräs Lännen gentlemanni, joka haluaisi saada asunnon. Anna hänelle hyvä huone, vaikkapa numero 18. Sehän on nyt vapaa.
– Yes. Vapaana se on. Aikooko vieras viipyä kauankin?
Vieras hymyili merkitsevästi.
– Mikäpä tietää? sanoi hän sitten. – Näyttää olevan tässä talossa niin komeita tyttöjä, ettei osaa sanoa, vaikka tulisi pitemmältäkin jäädyksi.
Ja nostaen naurussasuin reppunsa kirveineen lattialta vieras seurasi nuorta naista hotellin ovesta sisälle.
Tällä Lännen vieraalla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään kiirettä metsätöihin, vaikka työmiesten "vientiä" työmaille oli joka ainoa päivä. Hän jäi asuskelemaan Matti Särkän "hotelliin" ja vieraili joka päivä hänen kapakassaan ottaen ryypyn silloin tällöin ja tarjoten niitä auliisti toisillekin. Mutta parin päivän perästä hän joutui kuin sattumalta korttipeliin miesten kanssa ja siitä tulikin sitten hänen vakituinen päivätyönsä muutamaksi kuukaudeksi ja koko siksi ajaksi minkä hän kaupungissa vietti. Särkän kapakan takahuoneessa oli nim. muutamia pelipöytiä ja miehet istuivat siellä hartaasti ja ahkerasti lyöden korttia karkein kourin, ryypäten ja kiroillen. Kerran joku miehistä pyysi vierastakin – jota oli yleensä alettu kutsua nimellä "Montana", koska hän oli tullut Montanan valtiosta eikä kukaan tiennyt hänen oikeata nimeään – mukaan pelaamaan. Montana esteli aluksi, väittäen että oli pelannut perin harvoin ja silloinkin aina menettänyt rahansa. Mutta siitäpä pyytäjä vain innostuikin ja sai kuin saikin lopulta vieraan pelipöytään. Ja huonostihan siinä Montanalle kävikin! Parin tunnin perästä oli hän menettänyt lähes sata dollaria ja silloin hän nousi kiroillen ja noituen pöydästä.
– Täälläpä ne vasta ovatkin pelureita! sanoi hän. – En olisi uskonutkaan.
Sitten Montana osti whiskyryypyn, painoi sen nahkaansa ja palasi hotellihuoneeseensa. Miehet nauroivat. Heistä oli hauskaa, että tuolta vieraalta oli onnistuttu kynimään rahoja, ja että saatiin siten taas juoda yksi päivä oikein rennosti.
Mutta samana iltana tuli Montana uudestaan pelipöytään, missä istui pari hänen päivällistä pelitoveriaan ja muutamia juuri metsätyömailta palanneita miehiä, joilla tiedettiin olevan runsaasti rahoja.
Pokeripeli aloitettiin, ja suurin panoksin, sillä oltiin varmat siitä, että Montanan rahat olisivat taas pian toisissa taskuissa.
– Kyllä tässä täytyy koettaa saada se päivällinen tappio takaisin, tuumiskeli Montana kuin itsekseen. Mutta hän hävisi taaskin. Tappio oli jo 10 dollaria, pian se kiipesi 50 taalaan ja Montana istui murheellisena ja kiroili hiljalleen.
Mutta sitten tapahtui käänne. Pelipanosta koroitettiin innostuneiden voittajien ehdotuksesta. Montana suostui siihen. Ja silloin pelionni vaihtui. Joka ainoa taala näytti siitä alkaen pyörivän Montanan nokan eteen pöydälle. Pian oli hänen voittonsa sata dollaria, pian kaksisataa dollaria ja siitä ohitsekin. Miehet alkoivat katsella häntä pitkään ja ihmeissään ja alkoivat vuorostaan kiroilla huonoa onneaan. Mutta Montana istui tyynenä ja hymyilevänä. Ei hän monta sanaa sanonut, mutta hänen ruskeat vilkkaat silmänsä näyttivät nyt tarkkaavan jokaista elettä ja kasvonilmettä vastapelaajien kasvoilla. Kun peli puolenyön tienoissa lopetettiin, oli Montana voittanut yli 300 dollaria ennenkuin meni huoneeseensa levolle.
– Kattos sitä pirua! sanoi joku pelaajista. – Ei se taida ollakaan niin typerä kuin mitä aluksi luultiin.
Seuraavana päivänä näytelmä uudistuu. Montana voittaa ja häviää vuoroin, mutta nousee iltamyöhällä pelipöydästä puhdistettuaan jälleen joltakin metsätyöIäiseltä satakunta taalaa.
Kun hän jälleen ilmestyy kapakan puolelle, nikkaa isäntä hänelle silmää ja vie Montanan omaan huoneeseensa. Mitä he siellä keskustelivat, sitä ei kukaan kuullut. Mutta siitä päivästä alkaen istui Montana aamusta iltaan Särkän Matin kapakan takahuoneessa ja pelasi, pelasi jokaisen kanssa ken sitä vain halusi, hävisikin joskus aivankuin karistaakseen epäluulot yltään ja innostaakseen vastapeluriaan suurempiin panoksiin. Mutta jokainen tiesi, että hän illan tullen oli kerännyt taskuihinsa taas ainakin useita kymmeniä, joskus satojakin dollareita.
Näihin aikoihin saapui metsätyömailta kaupunkiin "Isoksi Oskariksi" ristitty mies, joka tunnettiin myös nimellä "Mettäkuningas", koska oli voittamaton tukinkaadossa. Hän oli rahoissaan oleva mies, sillä hän joi kohtuullisesti ja oli siinäkin suhteessa omituinen, jopa ihmeteltävä mies. Iso Oskari ei pelannut paljoa, mutta hänellä oli kuitenkin halua pelata aina sen verran, että saisi pelivoitoilla maksetuksi kaupunkimatkansa. Niinpä joutui Iso Oskarikin Montanan pelipöytään. Ja hän voitti, voitti aivankuin leikiten ainakin 50 dollaria. Mettäkuningas lämpeni. Hän työnsi taalat taskuunsa, kävi kapakan puolella ottamassa aimo ryypyn ja palasi jälleen pelaamaan. Mutta sitten se kääntyi Ison Oskarinkin onni. Saipa hän miten hyvät kortit tahansa olivat Montanan aina paremmat. Oskari hävisi häviämistään. Varovaisuus kehoitti häntä nousemaan pöydästä, mutta hän oli kuin suunniltaan. Hän lisäsi panoksia, mutta hävisi yhä edelleen. Ja niin oli hän kolmen tunnin perästä puhdas rahoistaan. Parisataa dollaria oli taas siirtynyt niinkuin leikitellen Montanan suuriin taskuihin.
Iso Oskari nousi pöydästä kasvot tulipunaisina. Hän paukautti suuren nyrkkinsä pöytään ja huusi raivostuneena:
– P–le, jopa taisinkin joutua oikein korttihuijarin pöytään!
Montanan silmät iskivät hieman tulta, mutta hän hillitsi itsensä, käveli kapakan puolelle, tilasi ryypyn ja alkoi jutella baarin luona seisovien miesten kanssa. Iso Oskari tulee Montanan perässä kapakkaan. Hän kopeloi taskustaan viimeisen sinne jääneen taalansa, tilaa ryypyn ja alkaa sen saatuaan kovaäänisesti haukuskella Montanaa. Montana seisoo tyynenä. Näyttää siltä kuin hän ei kuulisikaan Ison Oskarin juttuja. Montanan vihamiehiä kertyy Ison Oskarin ympärille, he kuiskuttelevat tämän korvaan. Ja Oskari saa siitä uutta tuulta purjeisiinsa.
– Sinä Juudas ja työläisten taskujen puhdistaja! Tulet tänne muka metsätyömiehen vehkeissä etkä muuta tee kuin pelaat työläisten hiellä tienaamat rahat. Ei ole vielä kukaan nähnyt sinun kirvestä heiluttavan ja tuskin olet ikinä puuta kaatanut.
Naurunrähäkkä seurasi Ison Oskarin sanoja. Miehet heittivät Montanaan halveksivia, vihamielisiä katseita. Näytti siltä, kuin heitä oli haluttanut repiä kappaleiksi tuo mies, joka oli tyhjentänyt niin monen miehen taskut tässä talossa.
Montana puri huultaan. Hänen otsalleen kohosi punainen varjo. Mutta hän ei siirtynyt askeltakaan paikaltaan. Hän mitteli katseellaan hetkisen uhmaten ja ylenkatseellisesti Isoa Oskaria ja sanoi vihdoin:
– Sinua kuuluvat kehuvan Mettäkuninkaaksi ja shampioniksi tukinkaadossa. Minä olen vain aivan tavallinen Lännen "lokari", metsätyöläinen. Saatan myös olla hieman parempi pelaamaan kuin sinä tai joku muu. Mitäs siitä? En minä pakoita ketään pelaamaan kanssani. Pysykää poissa. Mutta vaikka vain olenkin aivan tavallinen Lännen lokari, niin panen äskeiset voittorahani ja sata taalaa vielä päälle vetoa, että voitan sinut puunkaadossa milloin tahansa. Jos häviät, on Mettäkuninkaan arvo siirtynyt minulle.
Iso Oskari ja miesjoukko purskahtivat nauramaan. Mutta Montana veti taskustaan tukun seteleitä, laski kolmesataa dollaria kapakan isännän eteen tarjoilupöydälle ja sanoi:
– Siinä ovat rahat, kolmesataa dollaria. Anna ne Isolle Oskarille, jos hän kaataa lyhyemmässä ajassa saman vahvuisen puun kuin minä.
– Se on veto! julisti Särkkä juhlallisesti ja kuuluvalla äänellä. – Rahat ovat minulla ja minä annan ne Isolle Oskarille, jos hän voittaa Montanan puunkaadossa.
Seuraavana aamuna marssi joukko miehiä kaupungista läheiseen metsään. Etunenässä kulkivat Matti Särkkä, Iso Oskari ja Montana. Kahdella Viimeksimainitulla oli kirveet olkapäillään. Sitten seurasi parikymmentä metsätyöläistä ja mainaria sekä lopuksi joitakin naisia. Särkän hotellin Ilmi-tyttökin niiden mukana. Noin puolen mailin päässä kaupungissa kohosi edessä synkkä metsä. Siihen pysähdyttiin ja miehet alkoivat etsiä kahta samanlaista mäntyä. Pian löytyikin kaksi jykevää valkopetäjää, jotka mitattaessa huomattiin aivan yhtä vahvoiksi. Ne olivat nähtävästi veljekset, jotka olivat siinä rinnatusten kestäneet monien vuosikymmenien myrskyt ja tuulet.
Iso Oskari ja Montana kiskaisivat takit ja liivit yltään. Heille kummallekin jäi vain ohut paita yläruumiin verhoksi.
– Ovatko kilpailijat yksimielisiä siitä, että puut ovat yhtä kokoiset? kysyi kilpailun johtaja ja palkintotuomari Matti Särkkä.
Iso Oskari katseli puita tarkasti. Montana poltteli rauhallisesti piippuaan.
– Minulle on yhdentekevää, sanoi hän sitten. – Ottakoon Oskari minkä puun haluaa. Minä olen tyytyväinen valintaan.
Kun Oskari oli valinnut puunsa ja asettunut sen juurelle, kopisti Montana porot piipustaan ja asettui oman puunsa vierelle. Sitten Matti Särkkä ampui revolverilla merkkilaukauksen ja kilpailu alkoi.
Kaksi kirvestä nousi ja laski. Lastut sinkoilivat kauaksi, luminen metsä kumahteli.
Oli aluksi mahdotonta päätellä kuka voittaisi. Mutta heti voitiin kuitenkin huomata, että Montana oli myös vanha ja tottunut puunkaataja. Hänen iskunsa ei kylläkään painunut puuhun niin syvään kuin Ison Oskarin, mutta hänen kirveensä iski puunkyIkeen taajaan ja taidokkaammin. Ison Oskarin kannattajat huusivat hänelle kehoitussanoja ja Oskari paransi vauhtiaan. Montanalla ei näyttänyt joukossa olevan yhtään rohkaisijaa. Oltiin jo päästy puiden sydämiin. Ei vieläkään voitu päätellä kuka jäisi voittajaksi. Hakkaajat höyrysivät, heidän paitansa olivat läpimärät. Väkijoukko seurasi kilpailua henkeään pidätellen.
Silloin syöksähtää joukosta Montanan viereen nuori vaalea tyttö. Kaikki tuntevat hänet. Sehän on Ilmi, Särkän petari, hotellin siivoojatyttö, joka pari vuotta sitten tuli Suomesta.
– Montana, Montana! hän huudahtaa. – Yritä, yritä, muuten Oskari voittaa.
Montana hymyilee, vilkaisee nopeasti Ison Oskarin puuta ja alkaa heiluttaa kirvestään ihmeellisellä nopeudella ja voimalla kuin vasta nyt huomaisi toden olevan kysymyksessä. Ja pian havaitaan, että hän alkaa päästä Oskarista edelle. Mettäkuninkaan kannattajat päästävät silloin oikean ulvonnan. He yllyttävät Oskaria, he kiljuvat hänen nimeään, he huutavat että Montana voittaa heti, jollei Oskari paranna vauhtiaan. Ja Oskari lisää nopeutta. Mutta nyt se on jo myöhäistä. Montanan petäjä alkaa hitaasti vavahdella, se horjuu ja kaatuu kohta hirmuisella ryskeellä maahan. Ison Oskarin puu kaatuu myös pian sen jälkeen, ehkä puolisen minuuttia myöhemmin, mutta häneltä on mennyt Mettäkuninkaan juhlallinen arvonimi ja se on siirtynyt Montanalle.
– Se on kyllä omituinen iikka tuo Montana, puhelivat miehet, – kun se aina voittaa.
Mutta Iso Oskari seisoi synkän näköisenä ja katseli kirveensä terää.
– Ei se näy olleen tuo kirves oikein hyvässä terässä. Siinäpä se oli vika, puhuskeli hän ympärillään seisoville kannattajilleen. – Ja taisi olla minun petäjäni vielä hieman sitkeämpikin kuin tuo toinen petäjä.
Mutta Iso Oskari oli nyt joka tapauksessa menettänyt Mettäkuninkaan ja shampionin arvonsa. Se ei selityksistä parannut. Ja joukko palasi kotiin.
Sen viimeisenä kulki Ilmi, joka ihastunein silmin seurasi Montanaa, kun tämä pitkänä ja ryhdikkäänä asteli kaupunkiin päin Särkän kanssa miesjoukon edellä.
Pari päivää tämän jälkeen lähti suuri määrä metsätyöläisiä jälleen työmailleen. Mutta uusi Mettäkuningas jäi edelleenkin kaupunkiin. Iso Oskari kiroili ja puhisi. Hän lainasi Särkältä matkarahat ja jäi velkaa ruuasta ja asunnostaan. Niin lähti sitten hänkin taas töihin.
Mutta Montana eleli vain entistä elämäänsä. Hänellä ei näyttänyt olevan mihinkään kiirettä. Hän pelasi kuten ennenkin, mutta sai vähemmän voittoja, kun metsätyöläisiä ei ollut niin paljon enää kaupungissa. Samaan aikaan alettiin kuiskailla, että Montana ja Ilmi "helluttelivat". Se oli suuri tapahtuma, sillä Ilmi oli pysynyt kylmänä kaikille häntä lähenneille miehille. Ja nyt se oli Montana voittanut sen tytönkin, josta jo luultiin, ettei se suostuisi yhteenkään mieheen. Nyt Ilmi kuitenkin kävi iltaisin ajelulla Montanan kanssa. Parihevosilla olivat oikein ajelleet. Ja muutenkin näytti siltä, että tyttö oli aivan hullaantunut Montanaan.
Eräänä päivänä he sitten katosivat molemmat. Montana oli saanut Särkän Matin paikasta lopuksi kaikkein parhaan voiton, monen kosiman punaposkisen tytön. Minne he olivat matkustaneet, sitä ei kukaan tiennyt.
Mutta jos joskus vieläkin kuulet vanhojen suomalaisten Minnesotassa puhuvan miehestä, joka aina voitti, pelissä, rakkaudessa, puunkaadossa ja missä vain, niin tarkoittavat he Montanaa. Kuka Montana sitten oli, sitä ei tänäkään päivänä vielä yksikään niistä miehistä tiedä.
Enkä sitä tiedä minäkään.
Pummien kosto
Kuivakaula ja Tyynimeri olivat purjehtineet meriä jo pikkupojista saakka, aluksi Itämeren ja sitten Pohjanmeren ulapoita. Sieltä he olivat siirtyneet pitkien matkojen reiteille ja kulkeneet näin maailman kaikki seitsemän merta, kuten niin moni muukin suomalainen merimies. He kohtasivat toisensa Sidneyssä, Australiassa, talvella 1907, saivat pestin amerikkalaiseen fregattiin nimeltä Irene Grant ja tulivat vihdoin myrskyisen matkan jälkeen huhtikuussa yli Tyynenmeren San Fransiscoon.
San Fransiscossa oli pari vuotta aikaisemmin ollut suuri maanjäristys, joka oli hävittänyt noin kymmenentuhatta taloa. Korkeat kivimuurit olivat painuneet maan syvyyksiin ja kaupunki oli suurelta osaltaan tuhkana ja raunioina. Mutta sitä rakennettiin uudelleen kuumeisella kiireellä, palkat olivat korkeat ja joka mies sai työtä. Niin jättivät Kuivakaula ja Tyynimerikin korkeitten palkkojen houkuttelemina rakkaan merensä ja rupesivat rakennustöihin.
Rakennustöissä oli paljon muitakin suomalaisia, miehiä kaikilta Suomenniemen ääriltä, ja jotkut heistä käärivät kokoon kauniit rahat, kun sen sijaan toiset kulauttelivat palkkansa kurkun kautta alas. Kuivakaula ja Tyynimeri kuuluivat viimeksi mainittuihin. Eivät he toki olleet koskaan lasiin sylkeneet enempää kuin kukaan muukaan merimies, mutta nämä korkeat palkat houkuttelivat väkisinkin juomaan ja siinä ei vanhojen merimiesten auttanut antaa perään tavallisille maakravuille.
Suomalaisten suosituimpia juomapaikkoja oli heidän kansalaisensa Ville
Kanasen eli Haituuni-Vilin [oikeastaan High Toned Vili eli hieno
Vili] runnaama "Golden Star" eli "Kultaisen Tähden" kapakka, mutta
suomalaisten kesken sanottiin sitä vain Sikolaksi. Täällä tapasivat
toisensa San Fransiscon suomalaiset rakennusmiehet ja suomalaiset
merimiehet, jotka olivat tulleet kaikilta maailman ääriltä tai
purjehtivat Kalifornian rannikkolaivastossa, jossa oli niin paljon
suomalaisia, että sitä usein kutsuttiin Finnish navy'ksi eli
suomalaisten laivastoksi.Kuivakaula ja Tyynimeri viihtyivät hyvin tässä kirjavassa joukossa. Väliin he tapasivat siellä vanhoja merimiestovereitaankin, jotka olivat "tulleet rantoihin" ja silloin tavallisesti juotiin niin kauan kuin vain rahaa riitti. Nämä vanhat kaverit ne kutsuivat Kuivakaulaa ja Tyynimerta sanotuilla nimillä, jotka he olivat aikoinaan merillä saaneet, ja pian olivat heidän harvat tuttavansa unohtaneet heillä muita nimiä olevankaan.
Se oli huoletonta elämää ja se viekoitteli monen suomalaisen meripojankin jättämään kokonaan merien vaarat ja jäämään Friscon iloisille kaduille. Ja kun rakennusmiehet ja maihin saapuneet merimiehet olivat auliita tarjoamaan sekä ruokaa että whiskyä, niin monet jättäytyivät lopuksi kokonaan tällaisen tarjoilun varaan, heittivät kokonaan työnteon ja elivät, niinkuin Amerikan suomalainen sanoo "pummilla" eli "pummeina" eli siis aivan suoraan sanoen kerjäämällä. [Bum sana merkitsee kerjäilevää juoppoa. Siitä on Amerikan suomenkieleen tulleet sanat pummi, pummata, olla tai elää pummilla jne.] Ja mikäpä oli kerjätessä, kun joku vanha kaveri tavallisesti jo pyytämättäkin komensi viinurin tuomaan lasin olutta nokan eteen ja kun samaan hintaan sai vielä lisäksi n.s. "free lunchia" eli "vapaata murkinaa" niin paljon kuin vain ilkesi kapakan pitäjän silmäyksistä huolimatta syödä.
Ja mikseipä pojat olisi ilenneet? He tiesivät kantaneensa monien kuukausien ankaran työn ansiot kapakan pitäjälle ja olihan nyt vain oikeus ja kohtuus, että hän olutlasin lisäksi antoi miehen syödä vatsansa täyteen, vallankin kun se oli luvattu suurin kirjaimin jo kapakan ovellakin.
Kuivakaula ja Tyynimeri halveksivat aluksi pummeja, kuten niitä jokainen rehellinen merimies ja työmies halveksi. Mutta joskus sattui niin, että he, juotuaan rahansa loppuun tai juotettuaan muita, jäivät itsekin työstä pois ja niinpä siinä ei auttanut muu kuin pyytää muutama dollari joltakin tuttavalta tai ottaa häneltä lasi olutta ja free lunchi. Se tuntui kyllä hieman nololta, mutta sellaistahan nyt saattoi tapahtua kenelle tahansa. Ja sen jälkeen Kuivakaula ja Tyynimeri palasivat töihinsä, maksoivat lauantai-iltana tilin saatuaan velkansa ja joivat taas sunnuntain maissa loput viikon ansiostaan.
Sitten Kuivakaula sairastui. Hän oli ennenkin ollut laiha, matalarintainen mies, jonka posket olivat painuneet syvälle. Mutta erikoista huomiota hänessä herätti hänen kapea kaulansa, jonka mukaan hän oli saanut Kuivakaulan nimenkin. Kuivakaula vietiin köyhäin sairaalaan eli hospitaaliin ja siellä hän makasi keuhkokuumeessa pari viikkoa eikä sen jälkeen kyennyt töihin pariin seuraavaan viikkoon. Tyynimeri koetti auttaa vanhaa "paanariaan" ja antoi hänelle osan ansioistaan, mutta kun sitä tuli ryypättyäkin, niin eivät nekään tahtoneet riittää ja niin Kuivakaula joutui pakostakin näinä aikoina pummaamaan dollarin tai pari tai ryyppyjä ja ruokaa tovereilta, joilla oli mahdollisuuksia tällaiseen hyväntekeväisyyteen. Kuumesairauden tuoma heikkous ei lisäksi tahtonut Kuivakaulaa jättää ja niin hän jäi kokonaan töistä pois ja asuskeli etupäässä kapakoissa, joissa pummasi ryyppynsä ja ruokansa.
Ilkeältähän se tuntui. Mutta Kuivakaula lohdutteli itseään sillä, että pian hän palaa töihin ja maksaa sitten kaikki mitä on saanut. Mutta työ ei enää huvittanutkaan. Pari kertaa hän sitä yritti, mutta se pani hengästyttämään ja hikoamaan ja toi mukanaan sellaisen heikkouden tunteen, että siitä oli luovuttava. Sitten hän yritti olla Finnish navyssä ja kävikin kerran Eurekassa ja kerran Mendocinossa rannikkohöyryn merimiehenä, mutta sitten hän taas jäi maihin.
Ja mikäpä oli ollessa, kun vanhoja kavereita oli joka kapakassa ja jotka tarjosivat auliisti, kun heille voi vallan hyvällä omallatunnolla selittää sairastelleensa ja joutuneensa "hieman poikki".
Tyynimeri jatkoi sen sijaan työtään rakennuksilla. Hän oli suuri, harteva mies ja terve kuin "vanhan maan" pukki. Mikäpä hänen oli paiskellessa töitä! Mutta whisky tahtoi pitää häntäkin liiaksi vallassaan ja viikon ansiot menivät tavallisesti siinä sunnuntain maissa sen tien.
Sitten tuli syksy 1910 ja rakennustyömailta joutui miehiä pois, sillä kaupunki oli jo kohotettu raunioista ja tuhasta eikä miehiä enää tarvittu niin paljon kuin ennen. Niinpä Tyynimerikin jäi työttä ja silloin ei auttanut muu kuin alkaa maleksia kapakoissa Kuivakaulan kanssa ja pummata ruokansa ja ryyppynsä. Hävetti se häntäkin aluksi, mutta pian siihen tottui. Väliin pisti mieleen, että pitäisi tässä taas lähteä merille, mutta kun oli ollut maissa jo yli kolme vuotta, niin ei sekään enää tuntunut huvittavan.
Tällä tavoin tuli Kuivakaulasta ja Tyynimerestä vakituisia pummeja. Omaa asuntoa ei heillä ollut enää pitkiin aikoihin ollut, vaan he nukkuivat yönsä missä sattui; tyhjissä taloissa ja rautatievaunuissa, siltojen alla ja kapakan takahuoneissa. Joskus kuitenkin pisti joku vanha kaveri heille pari dollaria kouraan ja silloin he saattoivat saada 15 sentin vuoteen jossakin likaisessa flophousessa eli köyhäin majapaikoissa, joita oli Kolmannella ja Harward kadulla.
Mutta oikea koti ja pääkortteeri oli pojilla lähellä satamaa eräällä tyhjällä lot'illa eli tontilla Stueart kadun varrella, johon maanjäristyksen jälkeen oli jäänyt maanalainen onkalo. Sinne Kuivakaula ja Tyynimeri olivat raahanneet satamasta pari laatikkoa istuimiksi ja niinimattoja vuoteiksi. He olivat myös jostakin romukasasta löytäneet pienen kaminan, keksineet jostakin siihen savutorven ja niin he saattoivat keitellä asunnossaan milloin kahvia, milloin liha- tai kalamojakkaa ja muutakin aina sen mukaisesti mitä saivat pummattua ja joskus ostettuakin. Kaksinkertainen niinimatto luolan suulla piti sen lämpimänä ja talvisina öinä voi joskus lämmittää kamiinaakin puun jätteillä tai jostakin hiilivarastosta kähvelletyillä hiilillä. Mutta samoin elivät tuhannet muut pummit ja juopot ympäri Amerikkaa.
Tämä luola oli Kuivakaulan ja Tyynimeren asuntona parisen vuotta. Ja kun ei tontin omistaja syystä tai toisesta kiiruhtanut sille rakentamaan, niin saivat pojat rauhassa viettää siellä päiviään ja öitään. He pitivät asuntoa omanaan, kuten dollariruhtinaat talojaan Friscon hienolistokorttelissa. Mutta palatessaan eräänä iltana myöhäisellä asuntoonsa, he havaitsivat, että heidän luolansa oli vallattu.
Siellä istui kaikessa rauhassa joukko miehiä ryyppäämässä ja kun poikamme yrittivät sisälle väittäen asuntoa omakseen, alkoivat nämä käydä kimppuun eikä siinä lopultakaan auttanut muu kuin lähteä kävelemään.
Oli kolkko ja sumuinen San Fransiscon tammikuun yö. Pojat kiertelivät hetkisen ja kurkistelivat sisälle kapakoitten ovista löytääkseen jonkun tuttavansa, joka olisi voinut antaa "toverilainaa" sen verran, että olisi päässyt flophouseen yöksi. Mutta tuttavia ei näkynyt. Lopuksi he tulivat takaisin Stueart kadulle ja kävelivät Sikolan edustalle. Siellä vietti joukko suomalaisia rentoa elämää. Laulettiin ja hoilattiin, niin että se kuului solkenaan kadulle saakka. Teki mieli mennä sisälle, mutta ei uskaltanut, sillä pari viikkoa sitten oli Haituuni-Vili ajanut Kuivakaulan ja Tyynimeren armotta pihalle haukkuen heitä pummeiksi ja rosvoiksi ja kunnioittanut heitä monilla muilla nimityksillä, joista tavallinen ihminen olisi jo vetänyt asianomaisen oikeuteen, mutta jotka ystävillemme olivat käyneet jo liiankin tutuiksi lempinimiksi.
Ja kuitenkin. Haituuni-Vili oli korjannut taskuihinsa poikien monivuotiset ansiot, sillä enimmäkseen hänen kapakassaan ne oli juotu. Nyt kun oltiin köyhiä, niin ei Vili ollut enää näkevinäänkään, vaan potki takaisin pihalle kuin koiria. Itse hän kävi kaksi kertaa päivässä parturissa, senkin hiton haisunäätä, ja hankautti rohtoja ja rasvoja kiiltävään tukkaharjaansa, mutta köyhälle siltä pirulta ei liiennyt nikkeliäkään. Sikaria se poltteli ja käytti komeita sormuksia ja kultaisia kellonvitjoja, mutta jos mies oli rahaton ja nälkäinen, se ei liikuttanut Viliä.
Alkoi sataa. Jokainen pisara tunki miestemme ryysyjen lävitse. Kylmä tuuli puhalsi pitkin öistä katua. Sisällä ryypättiin ja remuttiin. Märkien akkunoiden läpi näkyi selvästi pitkä ja korkea kapakan tiski, jolla miehet lojuivat ryntäillään, sen takana taas oli hyllyt pulloja täynnä ja niiden vaiheilla liikkui Haituuni-Vili kaadellen ryyppyjä ja korjaten rahaa. Tuttujakin miehiä siellä oli, kuten Multian Hemppa ja Lännen Jättiläinen, mutta eivät nekään huomanneet kadulla seisojia eikä heille uskaltanut taas mennä mitään huutelemaan, sillä Vili olisi pian yllyttänyt poliisin kimppuun.
Satoi yhtenään ja alkoi tulla kylmä. Silloin Kuivakaula äkisti muisti kerran päissään ollessaan nukkuneensa Sikolan yläkerran eteisessä olevan hiililaatikon takana ja ehdotti sinne lähtöä yöksi. Hieman siinä tuumittiin mitä siitä Vili sanoisi, jos heidät huomaisi, mutta muutakaan keinoa ei löytynyt ja pian olivat pojat takaportaita hiipineet yläkertaan ja päässeet kenenkään huomaamatta suuren hiililaatikon taakse, jonne lähettyvillä palava kamiina valoi miellyttävää lämpöä.
Oli jo runsaasti yli puolenyön. Miehiä alkoi alakerrasta kompuroida yläkerrokseen, jossa Vilillä oli jonkinlainen "hotelli" eli likaisia, lautaseinillä toisistaan erotettuja komeroita, joihin häthätää sopi vuode ja tuoli, ja joissa monet suomalaiset asuskelivat. Lopuksi kuului portaita tulevan ylös kaksi miestä, joista toinen yhtämittaa humalaisen äänellä hoki:
– No, älä nyt Vili, älä nyt Vili, anna minun mennä kortteeriin yöksi. Kuuletkos, en minä tänne jää, anna minun mennä, mitä sinä minua tänne raahaat?
– Ole vait, mitä sinä höpiset? Itse pyydät päästä tänne yöksi ja kyselet Pullo-Ellaa ja nyt muka lähtisit tuommoisessa sateessa kortteeriisi. Ole vain täällä yötä ja mene sitten aamulla.
Ja samassa ilmestyi yläkertaan Vili, raahaten käsipuolesta miestä, jonka poikamme tunsivat Paavo Mattilaksi, hiljaiseksi työmieheksi, joka vain aniharvoin erehtyi ottamaan ryyppyjä ja silloinkin aina kohtuudella ja jonka tiedettiin olevan hyvissä rahoissa.
– H–tin rosvo! murisi Tyynimeri hampaittensa välistä, kun Vili ja Mattila olivat häipyneet. – Se on antanut Mattilalle pari pisaraa unijuomaa ja nyt on mies niin vetelänä, että ei kykene suojelemaan itseään lainkaan. Ties, vaikka olisi vielä rahojakin mukanaan.
Samassa muistivat he kumpainenkin Vilistä kuulemansa jutut, joiden mukaan hänen paikassaan olisi juopuneiden taskuja tyhjennetty ja he kuiskuttelivat innokkaasti keskenään, että nyt oli Vili taas aikeissa korjata itselleen hyvän saaliin. Tekipä mieli melkein mennä Mattilaa varottamaan, mutta mitenkäs meni, kun ei tiennyt missä huoneessa hän oli.
– Kun minä ennen purjehdin Tyynellä merellä, virkkoi Tyynimeri, niinkuin hän usein juttunsa aloitti ja josta hän oli saanut nimensäkin, niin kyllä minä noiden "saluunan" pitäjien konstit opin tuntemaan. Melbournessakin oli yksi Jackin paikka, josta ei mies koskaan päässyt rahojensa kanssa ovesta takaisin, jos sinne yömyöhäksi jäi. Kyllä se on varma, että siinä ne Mattilan rahat nyt katosivat, jos hänellä vain oli ne mukanaan.
Hotellissa alkoi elämä hiljentyä. Nukkuvain kuorsaus kuului selvästi lautaseinien lävitse. Jossakin kauempana kuului Pullo-Ellan, hotellin ilonpitäjän, särkynyt nauru.
Oli varmaankin kulunut pari tuntia, kun Tyynimeri ja Kuivakaula heräsivät kovaääniseen huutoon:
– Minut on ryöstetty, minut on ryöstetty, hakekaa poliisi! Minulta on viety viisisataa taalaa. Hei, hakekaa poliisi!
Muuta ei tarvittu. Kuivakaula ja Tyynimeri ampaisivat kuin nuolet ylös, sillä he tiesivät, että jos poliisi saa heidät kynsiinsä, niin he ovat mennyttä miestä, sillä poliisit kyttäsivät pummeja kuin metsämies saalista ja pieninkin epäluulo vei heidät linnaan tai vähintäinkin työfarmille.
Mutta Vilin paikassa oli myös nähty kahden miehen juoksevan portaita alas ja pian harppoivat Vili itse ja joku muu mies heidän perässään. He huusivat kovalla äänellä: – Ottakaa varkaat kiinni, ottakaa varkaat kiinni. Kuului poliisipillin ääni. Mutta pojat olivat saaneet jo sellaisen etumatkan, että takaa-ajajat eivät heitä tavoittaneet. Ja niin Kuivakaula ja Tyynimeri juoksivat minkä käpälistä pääsivät ja painuivat suoraan luolalleen. Äskeinen juopottelusakki oli sieltä onneksi hävinnyt ja he pääsivät siis estämättä sisälle.
He tuskin puhuivat sanaakaan, huohottivat vain ja tuijottivat eteensä terästäen korviaan. Mutta äkkiä vedettiin niinimattoinen ovi syrjään ja aukossa seisoi suuri poliisi revolveri kourassa huutaen:
– Kädet ylös! Ja poikien kädet nousivat samassa ylös.
Sitten työntyi luolaan vielä kaksi poliisia ja niiden perässä Haituuni-Vili paitahihasillaan sekä kaksi muuta suomalaista.
– Vai niin! sanoi Vili, pirullisesti hymyillen. – Vai minua te siellä olitte vahtimassa, mutta sattuikin parempi saalis, kun pääsitte Mattilan kimppuun.
Mutta silloin Tyynimeri, joka oli hiljainen ja vähäpuheinen mies, suuttui, ja vuoroin suomea vuoroin murteellista englantiaan puhuen hän kirosi ja haukkui Vilin rosvoksi ja nylkyriksi antaen hänelle mitä nimityksiä vain suinkin keksi, kunnes poliisi pisti hänelle käsiraudat ranteisiin ja niin löysivät poikamme itsensä pian poliisiputkassa ja saivat siten ainakin kuivan ja lämpöisen yökortteerin.
Oikeudenkäynti oli lyhyt ja selvä. Päätodistajana Kuivakaulaa ja Tyynimerta vastaan esiintyi Haituuni-Vili, jonka sanalle kapakoitsijana ja tunnetusti varakkaana miehenä nähtävästi pantiin suuri arvo. Mattilaa kuulusteltiin myös todistajana, mutta hän ei muistanut illan lopputapahtumista yhtään mitään, koska oli ollut päihtyneenä. Vili sen sijaan osasi kertoa asian juuri kohdalleen:
Hän oli siinä puolen yön maissa akkunan lävitse huomannut, että syytetyt, jotka olivat tunnettuja pummeja ja jotka hän sen vuoksi oli monta kertaa karkoittanut kapakastaan, olivat vahtineet jotakin saluunan akkunoitten takana. Kun ravintola suljettiin, ei miehiä enää näkynyt kadulla, vaan olivat he varmasti sillä välin hiipineet takaportaita yläkertaan, piiloutuneet yläkerran eteisen hiililaatikon taakse ja menneet sieltä väärillä avaimilla Mattilan huoneeseen, jonka todistaja oli huolellisesti sulkenut vietyään sinne Mattilan, joka oli pyytänyt huonetta yöksi.
– Voi se hiton valehtelija! murahti Tyynimeri suomeksi ja puri hampaitaan. – Se tekee kauppaa meidän nahallamme pelastaakseen omansa. Senkin koira!
Syytetyt saivat sitten puhevuoron ja kertoivat juuri niinkuin asia oli.
Mutta he näkivät, että virallinen syyttäjä naureskeli, iskien Vilille
silmää ja tuomari kuunteli heitä paheksuvasti ja että juryn [jury =
lautakunta] jäsenet olivat synkän näköisiä. Niinpä huomasivat syytetyt,
että tuomitaanhan heidät kuitenkin puhuivatpa he mitä tahansa, ja he
tiesivät jo ilman muuta, että heidän asiansa oli mennyttä. Oikeuden
syytetyille määräämä puolustusasianajaja ajoi heidän asiansa veltosti
ja nähtävästi ilman mitään mielenkiintoa koko juttuun, nosti pari
kertaa housujaan, jotka valuivat alas, puhisi nenäänsä ja lopetti
puheensa sekavalla mutinalla. Eipä silti, että syytetyt olisivat hänen
lainopillisista sanoistaan muutenkaan paljon ymmärtäneet.Jury vetäytyi sitten huoneeseensa asiaa käsittelemään. Kuivakaula ja Tyynimeri istuivat sanattomina ja levollisen näköisinä, mutta heidän suutaan kuivasi, huulia täytyi yhtämittaa kostuttaa kielellä ja rintaa tuntui pakottavan. Eihän se ollut elämä ollut hääviä tähänkään asti, mutta linnassa he eivät vielä olleet käyneet ja sillä nimellä on sentään aina maailmaa purjehtineenkin miehen korvissa kamala kaiku.
Puolen tunnin perästä jury palasi paikoilleen ja sen puheenjohtaja ilmoitti juryn katsoneen yksimielisesti syytetyt syyllisiksi. Tuomari selaili hieman jotakin kirjaa, rykäisi ja julisti tuomion, jonka mukaan syytetyt olivat kahden vuoden ajan pidettävät San Quentinin vankilassa.
Tyynimeri murisi itsekseen, Kuivakaula seisoi hämmästyneen ja avuttoman näköisenä kuin ei olisi ymmärtänyt koko tuomiosta mitään. Mutta sitten tuomari rykäisi uudelleen, katsoi ystävällisillä silmillään syytettyihin ja puhui heille hiljaisesti ja hyväntahtoisesti kuin omille pojilleen:
– No niin, pojat! Älkää nyt ottako tätä niin raskaasti. Moni on joutunut linnaan ennen teitä ja teidän jälkeenne varmaan myös moni tulee sinne joutumaan. Ihminenhän joutuu väliin sellaisiin olosuhteisiin, jotka aivan kuin ajavat hänet rikokseen. Niin on teillekin käynyt. Täällä on ilmennyt, että te olette aikaisemmin olleet merimiehiä enkä epäile teidän olevan kunnon merimiehiä. Mutta tapahtui erehdys, kun te, pojat, jäitte maihin. Sitä te ette kestäneet. Teidän olisi maissaolon jälkeen pitänyt päästä meren tuulien puhdistettavaksi, kuten ennenkin. Mutta nyt sitä puhdistusta ei tullut, vaan te päinvastoin kasasitte mieleenne ja sieluunne yhä enemmän ja enemmän likaa ja törkyä. Kaiken palkkanne kannoitte kapakkaan. Ette arvanneet, että viina kalvaa ihmisen moraalia. Ette myöskään muistaneet, että "joutilaisuus on paheitten äiti", kuten on sanottu, ja ne yhdessä, nimittäin väkijuomat ja joutilaisuus johtivat teidät teille, joille ette ehkä tahtoneet tulla. Mutta olkoon tämä teille opiksi; niin ainakin minä toivon. Ja kun te parin vuoden päästä pääsette vankilasta, niin sen neuvon annan teille pojat: menkää silloin heti merelle. Aivan heti, sillä ei oikea merimies koskaan kestä kaupungissa elämistä. Minä tiedän sen, sillä minun suvussani on ollut merimiehiä, joten ymmärrän heidän mielenlaatunsa ja aivoituksensa. Niinpä toivotan teille onnea, pojat. – Viekää syytetyt ulos.
Parin päivän päästä sulkeutuivat San Quentinin linnan ovet poikiemme selän takana ja nyt alkoi heille uusi elämä täynnä työtä ja kuria. Vaikeata siihen oli aluksi tottua ja varsinkin Tyynimeri murisi ja kiroili, jopa alkoi pari kertaa vastustella vartijain määräyksiä. Mutta saatuaan siitä "dungeon'ia" eli "pimeätä luolaa", hän huomasi pian, että oli parasta olla juuri siten kuin käskettiin. Ja muutenkin alkoivat pojat pian tottua kuriin, sillä se oli heillä meriltä periytyneenä verissään. San Quentinissä oli raakoja rikoksellisia, jotka kerskuivat tekemistään ryöstöistä ja murhista. Mutta oli siellä paljon kunnolliselta vaikuttaviakin miehiä, jotka varmaan elämän myrskyjen ja kovien kohtaloiden ajamina olivat joutuneet linnan synkkien muurien sisälle. Sellainen oli muuan irlantilainen O'Brien, joka oli työssä vankilan puusepänverstaassa kuten poikammekin. Hän alkoi lähennellä meripoikiamme ja milloin suinkin sai tilaisuuden, jutteli heidän kanssaan ystävällisesti. Kävi selville, että O'Brian oli myös ollut ennen merillä ja että hän oli päihtyneenä tullut merimieskapakassa lyöneeksi jotakuta riitaa haastanutta renttua hieman liian lujasti, ja että hän pääsisi nyt vapaaksi suunnilleen samaan aikaan kuin Tyynimeri ja Kuivakaulakin.
Tälle rotevalle, hiljaiselle miehelle uskoivat poikamme salaisuutensa: kuinka heidät oli Haituuni-Vili hommannut linnaan omasta rikoksestaan. Ja irlantilainen näytti uskovan heitä. Tunsipa hän Vilin ja Vilin kapakankin, oli hän siellä käynyt ryyppäämässä, kuten niin moni muukin.
– Vai niin, vai sen se likainen rosvo teille teki. Kyllä kai te sen hänelle kostatte, jos oikeita miehiä olette?
Pojat vaikenivat, mutta heidän silmänsä välähtivät pahaenteisesti. Siitä hetkestä heillä ja O'Brianillä oli yhteinen salaisuus.
Pari vuotta oli kulunut. Oli maaliskuu 1914 ja Tyynen Valtameren henkäys saapui San Fransiscon kaduille täynnä kevään riemua ja lupausta. Eräänä yönä käveli pitkin Stueart katua kolme hyvin ruokitun näköistä, vaiteliasta miestä. Sikolassa oli vielä joukko vieraita ja oven avautuessa kuului sieltä vuoroin suomen, vuoroin englanninkielistä äänekästä puhetta, kiroilua ja laulua. Konepiano soitti remuavasti kuluneita säveleitään. Kello kaksi hääti Haituuni-Vili kuitenkin viimeiset vieraansa ulos ja sulki oven. Hän meni sitten kassarekisterinsä luo ja alkoi tyytyväisenä laskea päivän saalista. Samassa kajahti hänen selkänsä takaa tiukka ääni: – Rahat tänne! Ja kun Vili vilkaisi taakseen, oli siinä häntä vastassa revolverin piippu ja kaksi miestä, joiden näkeminen vei häneltä viimeisenkin veren poskilta. Mutta pian Vili sai takaisin tyyneytensä. Hän oli kiero kuin korkkiruuvi.
– Ohoo, pojat! Vai sillä lailla! Katsoppas vain Kuivakaulaa ja Tyyntämerta!
– Pidä suusi, senkin koira, ja anna rahat tänne! murisi Tyynimeri. – Me olemme hakemassa Mattilan kipurahoja.
Vili hymyili ivallisesti, kyykistyi kuin leimaus ja tempasi revolverinsa baarin alta. Mutta samassa kajahti kolme perättäistä laukausta ja Vili vaipui ääntä päästämättä kapakan sahajauhoilla peitetylle lattialle. Kuivakaula tempasi rahat ja samassa ryntäsivät molemmat miehet takaoven kautta ulos ja kadulle ennenkuin kukaan yläkerrasta kerkesi alas. O'Brien seisoi sovitulla paikalla parin kulmavälin päässä, otti Kuivakaulalta rahat, pisti ne taskuunsa, sytytti sikaarin ja asteli muina miehinä pois päin.
Kun poliisit saapuivat paikalle, makasi Haituuni-Vili vielä tiedottomana lattialla. Hänen silmänsä harhailivat ja hän hengitti raskaasti. Kun hän sairaalaan vietynä tuli tuntoihinsa ja kun poliisi kysyi kuka oli häntä ampunut, vastasi Vili heikosti:
– Pari pummia vain. Mutta muuta hän ei suostunut ilmoittamaan.
Näitä pummeja haeskeltiin sitten jonkin aikaa ja Kuivakaula sekä Tyynimerikin pidätettiin epäluulon alaisina ja vietiin sairaalaan Vilin vuoteen ääreen.
– Olivatko ne nämä miehet? kysyi poliisiupseeri. Vili hymyili hieman, katseli poikia ja vastasi:
– Ei, eivät olleet. Nämä miehet minä tunnen, mutta ampujia en ollut koskaan ennen nähnyt.
Kuivakaula ja Tyynimeri seisoivat siinä aivan ällistyneinä. Mikäs nyt oli Viliin mennyt? Pelkäsikö hän uutta kostoa vai oliko päättänyt tehdä sovinnon maailman kanssa kuolemaa ajatellessaan? Sitten Vili ojensi kätensä ja sanoi suomeksi, ettei kukaan heitä ymmärtäisi:
– Me olemme nyt kuitit, pojat. Ja jos tästä paranen, niin ei huolita muistella menneitä. Pitäkää rahat kipurahoinanne ja minä maksan Mattilalle viisisataa. Eiköhän asia ole sitten selvä?
Ja Kuivakaula ja Tyynimeri myöntelivät, ettei heillä mitään sitä vastaan ollut, puristivat Vilin kättä ja astelivat sairaalasta vapaina miehinä.
Pari päivää myöhemmin höyrysi suuri englantilainen rahtilaiva Kultaisen Portin kautta valtamerelle matkalla Sidneyhin Australiassa. Kuivakaula ja Tyynimeri olivat ottaneet siihen pestin. He nojailivat laivan kaiteeseen ja näkivät San Fransiscon pilvenpiirtäjineen vähitellen häipyvän taivaanrannan taakse. Kävi navakka "eteläinen", ja se hyväili meripoikiemme kalvenneita poskia, mutta he tunsivat sisällään suurta riemua, kuten ihminen herätessään painajaisunesta.
Silloin Tyynimeri virkkoi vakavasti:
– Niinhän se tuomari sanoi: Menkää pojat merille. Ei oikea merimies voi ymmärtää kaupungissa elämistä. Se oli viisas sana.
– Se oli viisaan miehen viisas sana, lisäsi siihen Kuivakaula.
Sitten he painuivat reippain mielin tehtäviinsä. Ja aurinko paistoi täydeltä terältään yli meren äärettömyyden.
Barbarecoastin viettelijätär
Viisimastoinen kuunarimme "H.K. Hall" purjehti hiljalleen Kultaisen Portin läpi San Fransiscon satamaan. Miljoonakaupunki kohosi edessämme pilvenpiirtäjineen. Sen kaduilta kantautui korviin suurkaupungin alati sykähtelevä elämäntahti, joka kutsui meitä. Ja samassa olivat merimatkan kaikki vaivat ja kärsimykset kuin pois pyyhkäistyt. Me olimme kyntäneet Tyyntä Valtamerta lähes neljä kuukautta yötä ja päivää, yötä ja päivää. Merta ja aaltoja, myrskyä ja päivänpaistetta, tropiikkikuumuutta, joka oli läkähdyttää, vuotavassa laivassa, jonka pumpuissa saimme työskennellä yhtämittaisesti pitääksemme aluksemme pinnalla. Nyt se oli lopussa. Australia ja meri olivat jääneet. Amerikka ja Frisco, länsirannikon kuuluisin kaupunki, olivat edessämme. Astuimme maihin.
Me elimme jonkin päivän siinä autuaallisessa onnentilassa, joka aina valtaa maihin päässeen pitkänmatkan merimiehen. Huojuvan tervatun laivan kannen asemasta tunsimme jalkojemme alla kaupungin tasaiset kadut. Tuskinpa osasimme niillä oikeassa tahdissa jalkojamme liikuttaa. Elämä maissa tuntui oudolta, mutta ihanalta. Se oli kuin unennäköä. Katujen vilinä meren yksinäisyyden jälkeen melkein pyörrytti. Me katselimme katselemistamme tuhansia ja taas tuhansia outoja kasvoja, valkoisia ja mustia, keltaisia ja puolikeltaisia, kiiltäviä autoja, loistavia liikepalatseja ja kaiken maailman koreutta. Ja erikoisesti sattuivat silmämme naisiin, kauniisti ja värikkäästi puettuihin naisiin – joihin reippaiden merimiesten silmät ovat aina sattuneet – kun ne pienin jaloin ja somasti keinuvin lantein vaelsivat ohitsemme katujen loppumattomassa vilinässä.
Meitä oli "K.H. Hallin" miehistössä kolme suomalaispoikaa ja me olimme erottamattomia ystäviä, "Viipuri", Niilo ja minä. Viipuri oli kotoisin Viipurista, se hänestä tiedettiin ja hänen oikean nimensä olen jo aikaa sitten unohtanut. Hän oli pienikokoinen, mutta harteva ja voimakas mies. Hänen harmaat silmänsä hymyilivät alituisesti. Niilo oli Tornion poikia, solakka, tummatukkainen, silmät täynnä merensineä ja hyvin haaveilevainen luonteeltaan. Häntä sanottiin myös usein "Tornion Pojaksi". Olimme kotoisin eri puolilta Suomea, mutta meri ja yhteiset seikkailut olivat tehneet meistä veljeksiä ja sitä emme koskaan unohtaneet.
Jos joku uskalsi epäillä hyvää ystävyyttämme ja yhteenkuuluvaisuuttamme, niin käärimme vain ylös oikean käsivarren hihamme ja näytimme hänelle kyynärvarteemme tatuoitua täysin purjein kiitävän laivan kuvaa, jota kehystivät ankkuri, ketjut ja laakerilehdet. Se oli yhteinen tunnusmerkkimme, jonka kerran olimme antaneet hakata eräässä Sidneyn merimiesravintolassa ja kärsineet puolituntia sähköneulan väräjäviä iskuja.
Oli vuosi 1913 ja San Fransiscossa oli "hyvä aika". Huvipaikoista ja iloisesta elämästä ei siinä kylässä ollut puutetta. Monet kapakat olivat avoinna yötä ja päivää. Varsinkin oli niitä East Streetillä, rantakadulla, kylki kyljessä. Siellä seisoivat baarin ääressä meriltä maihin päässeet merimiehet, ahavoituneet ja teräsjänteiset pojat olut- ja whiskylasiensa ääressä. Ja siellä tapeltiin kovasti. Joka päivä ja montakin kertaa päivässä. Senvuoksi näki East Streetillä kulkevan miltei yhtä paljon miehiä, joilla oli "mustat silmät" kuin sellaisia, jotka olivat nahkansa säilyttäneet.
Mutta erikoinen viehätys ja vetovoima merimiehiin ja moneen muuhunkin oli kuitenkin Barbarecoastin kaupunginosalla lukuisine tanssisaleineen. Niistä olivat vanhemmat toverimme jo merellä monet kerrat jutelleet. Siellä kerrottiin itse paholaisen kauniiden naisten hahmossa viettelevän merimiehiä pauloihinsa ja puhdistavan heiltä liian maallisen omaisuuden. Merimiespappimmekin Harrison-kadun suomalaisella lähetysasemalla varoitti meitä siitä paikasta ja erittäinkin sen syöjättäristä. Sanoimme papille, että mitäpä me siellä tekisimme, mutta annoimme hänelle kuitenkin kaiken varalta talteen suuren osan palkastamme.
Niin. Me emme aikoneet mennä lainkaan Barbarecoastille. Olimme päättäneet tyytyä muutamaan lasiin, "kuunariin", olutta jossakin siistissä ravintolassa ja kaupungin ihmeellisyyksien katselemiseen. Meistä ei ollut yksikään viinankipeä. Päinvastoin olimme merimiehiksi melkein liiankin siivoja, ja Niilo, Tornion Poika, oli vallan vesiraitis – yksi tuhannesta merimiehestä. Sitä poikaa ei ollut kukaan saanut ottamaan miestä väkevämpää, ei Hampurissa, ei Espanjassa, ei Italiassa, ei Lontoossa, ei Sidneyssä, eikä missään maailman kapakassa. Vieläpä hän varoitteli meitäkin, Viipuria ja minua, viinasta ja me luonnollisesti hymyilimme hänen raittiusinnolleen.
Ei, emme aikoneet lainkaan mennä Barbarecoastin tanssipaikkoihin, missä maailman kauneimmat tytöt viettelivät miehiä valssin ja two-stepin pyörteisiin ja puhdistivat heidät rahasta. Me vain kävelimme leveätä Market-katua ylös ja alas ja ihmettelimme maailman menoa ja kiirettä yksitoikkoisen merimatkamme jälkeen. Mutta parin päivän perästä olimme kyllästyneet siihen. Poikkesimme kuin sattumalta tältä suurelta valaistulta liikekadulta sivukadulle. Halusimme katsella Friscoa sentään puolelta jos toiseltakin. Mitä pitemmälle painuimme, sitä salaperäisemmältä ja houkuttelevammalta kaupunki näytti. Olimme sattuneet Jackson-kadulle. Se oli kuin pelkkä paheiden kuja. Kaikkien talojen akkunoista kurkisteli avorintaisia, kevyesti puettuja naisia maalattuine huulineen ja värjättyine kulmakarvoineen. Ne hymyilivät suloisinta kulunutta hymyään ohikulkeville merimiehille ja silloin tällöin tarttuikin joku ansaan ja livahti ovesta sisälle.
Me kolme toverusta kuljeskelimme vakavasti katua eteenpäin. Mutta joskus saattoi joku meistä pysähtyä akkunasta tai ovesta naureskelevan naikkosen silmäniskujen ja huudahdusten viettelemänä. Me toiset pukkasimme häntä silloin nyrkillä selkään, kiiruhdimme askeleitamme ja Jackson-kadun hymyilevät dollarinaiset jäivät taaksemme.
Pian löysimme itsemme huikaisevasta valomerestä. Katujen varsilla oli temppelimäisen kauniita rakennuksia, joiden päädyt olivat neonvaloin koristellut. Tulikirjaimin loistivat siellä nimet Golden Gate, California, Sun Rise, Devils Inn, Thalia ja monet muut. Nämä tanssihaalit muodostivat Barbarecoastin huumaavan ja salaperäisesti viekoittelevan kaupunginosan.
Me olimme siten tietämättämme osuneet kuitenkin Barbarecoastiin ja me olimme vain kolme meren tuulten karkaisemaa yksinäistä meripoikaa, joilla kullakin oli pari kultakolikkoa vuoritaskussa.
– Voimmehan mennä sisälle, päättelimme. – Eiväthän nuo sentään meitä elävältä nylje. Ja niin työnnyimme sisälle tanssisali Thalian komeasta ovesta. Suuresta salista levisi väkevä tupakan ja väkijuomien tuoksu. Pöytien ympärillä istuskeli joukko olutta hörppiviä juopuneita ja puolijuopuneita miehiä. Salin etuosassa oli näyttämölava varietee-esityksiä varten. Toisen puolen salia vahattuine lattioineen ollessa varattuna tanssimista varten.
Löysimme tyhjän pöydän ja istuimme sen ääreen. Tilasimme kaksi kuunaria olutta ja lasin mehua. Viinurin julkean halveksiva silmäys kohtasi murhaavana Niilon, Tornion Pojan, joka oli uskaltanut tehdä tämän kapakassa ennen kuulumattoman tilauksen. Mehua! Mutta Tornion Poika ei siitä välittänyt, sillä saman silmäyksen oli hän saanut istuessaan toveriseurassa eri maailmanosien merimieskapakoissa. Hän joi vain "pehmeitä juomia" ja sillä hyvä.
Orkesteri soittaa valssia. Lyhyihin hameisiin puetut tytöt riiputtavat tanssissa kiiltävällä lattialla juopuneita miehiä ja vievät heidät sen loputtua salia reunustaville parvekkeille, joilla shampanjapullojen korkit nopeassa tahdissa alkavat paukahdella. Hännystakkiset viinurit miltei juoksevat pulloja kantaen, kuohuileva neste kimaltelee kristallilaseissa ja kultarahat, joita täällä yksinomaan käytetään, kilisevät pöydällä. Ja tanssitytöt! Ne tilaavat pullon toisensa jälkeen, suuteluttavat ujostelematta kaikkien nähden itseään tai innostuttavat kavaljeeriaan painamalla itse hänen huulilleen sähköisen suudelman.
Samassa alkaa varieteenäytäntö. Miltei läpinäkyviin harsoihin puetut naiset sätkyttelevät lavalla kauniita koipiaan ja laulavat metallisilla hieman särkyneillä äänillään puolirivoja lauluja, joille osoitetaan vilkasta suosiota. Varieteetytöt eivät ole tanssineitosten veroisia. He ovat kulunutta tavaraa. Tavaraa, joka pian heitetään kadulle. Mutta tanssitytöt! Niissä ei ole merkkiäkään valvotuista tai kiihkeistä lemmenöistä. Ne ovat kuin pulmusia, puhtaita ja viattoman näköisiä, nuoria ja kauniita. Niiden nauru kaikuu raikkaana ja ehjänä, niiden povi kohoaa tiiviinä ja korkeana ja niiden valkeat hampaat loistavat sähkövalojen kirkkaassa loisteessa.
Silloin varmaan itse se paha iski kyntensä vakaisiin poikiin Suomen saloilta. Kuin taikaiskusta nousemme ylös, Viipuri ensin, sitten minä ja lopuksi mehua litkivä Tornion Poika. Tuskin olimme päässeet pöytien lomitse tanssilattian äärelle, kun kolme sulotarta oli piirittänyt meidät ja puoliväkisin vetänyt tanssin pyörteisiin. Viipurin osalle oli tullut lihavahko korkeapovinen nainen, juuri sellainen, josta tiesin Viipurin pitävän, Tornion Poika oli saanut tanssikumppanikseen tumman tulisilmän, näöltään espanjatar tai kreolitar, ja minun kainalooni oli osunut vaalea, sinisilmäinen tyttö, joita olin aina ihaillut yhtä paljon kuin Tornion Poika tummia.
Hetkisen perästä istumme me parvekkeella kukin oman naisemme kera pöydän ääressä. Shampanjapullot ilmestyvät samassa tilauksesta pöytiimme. Murisemme itseksemme, sillä pullo maksoi viisi taalaa, joka on merimiehellekin sievoinen summa. Mutta minä ja toverini kaivoimme kuitenkin vastaansanomatta liivimme vuoritaskuun kätkemämme 10-taalan kultakolikon ja maksamme reilusti kuten meripoikien vanha tapa on. Viinuri saa juomarahan ja poistuu kumarrellen.
Huomaan, että tyttöni silmät katselevat kiiltävinä ja himoiten pöydälle heittämääni kultakolikkoa.
– Sinulla on paljon kultaa, eikö totta? sanoo hän. Pudistan hämilläni päätäni ja tunnen samassa tytön hempeät käsivarret kaulallani ja kuuman suutelon poskipäälläni.
– Sinä rakastat minua, minä tiedän sen ja sinä annat minulle paljon kultaa, kuiskaa naiseni.
Nautin naisen läheisyydestä. Olenhan nuori ja terve mies. Shampanja alkaa kiertää suonissani. Katson tyttöäni. Hänen silmänsä ovat siniset, miltei lapselliset, kuten naisten silmät useimmiten ovat. Kultainen hiussuortuva leikkii hänen ohauksellaan ja hänen ohuen puseronsa alla kohoaa neitseellinen rinta. Lasken käteni hänen hoikalle vyötärölleen ja vedän hänet kiihkeästi puoleeni.
– Se ei ole totta, sanon itselleni. – Se ei voi olla totta, että tämäkin nainen on turmeltunut kullanpyydystäjä. Hän ei sitä voi olla. Hän on köyhä tyttö. Hänen on ollut pakko tulla tänne elättääkseen sairasta äitiään ja pieniä sisariaan. Jotakin semmoistahan olen näistä naisista joskus lukenut, vaikka en kuullut. Hän on varmasti kiintynyt minuun. Luonnollisesti tahtoo hän myös rahani. Mutta hänenhän täytyy elää, hänenkin.
Juomme lasimme pohjaan. Silmäni alkavat hämärtää. Tyttö kuiskaa minulle jälleen:
– Minun nimeni on Dorothy ja olen hyvä tyttö, hän sanoo hiljaa ja hivelevästi ikäänkuin arvaten ajatukseni. – Minä olen hyvä tyttö, hyvä! Ja minä tahdon rakastaa sinua, rakastaa...
Orkesteri pauhaa taas. Näen toverini vievän naisensa tanssiin ja minä myöskin sekaudun tyttöni kanssa tiheään tanssivien parveen. Hän painautuu minuun lujasti kiinni. Tanssin jälkeen menen taas ylös parvekkeelle.
Toinen shampanjapullo on ilmestynyt sillä välin pöytään ja kumartava viinuri nappaa sukkelaan kuin kissa hänelle nakkaamani kultakolikon, Tyynen Valtameren myrskyissä kärsimyksellä ansaitun kultarahani. Mutta kiivas tanssi on hiostuttanut minua. Shampanjan ensi huuma alkaa istuessa hävitä ja minä hieron kuumeista otsaani. Katson ympärilleni.
Tornion Poika istuu tumman kaunottaren vierellä käsivarsi tämän vyötäisillä ja puhuu kiihkeästi. Tupakansavun lävitse hohtavat hänen silmänsä kuumeisina ja selvästi juopuneina. Niilo, raittiusmies on langennut! Tumma kaunotar on saanut hänet juomaan. Minä alan ihmetellä sitä. Minä ihmettelen sitä kovasti. Tornion Poika on juonut, Tornion Poika on humalassa, ensi kertaa elämässään! Ja minua alkaa se huolestuttaa, sillä olemmehan vannoneet ystävyyden valan ja meidän kyynärvarttamme koristaa sama kiiltävän purjelaivan kuva, ankkuriketjun ja seppeleen ympäröimä kuva. Muistan samassa merimiespappimme varoituksen. Mistä se iskeekään päähäni? "Varokaa San Fransiscon petollisia tanssihaaleja", hän sanoi. "Älkää menkö Barbarecoastille, siellä teidät puhdistetaan helposti rahoista." Niin sanoi oma suomalainen pappimme.
Katsahdan naiseeni. Hän on huomannut minun vaikenemiseni. Hän katsoo minuun suloisesti, pyytävästi hymyillen. Mutta minä olen palannut järkiini, nousen ylös ja astelen Viipurin pöydän luo. Viipuri suutelee juuri lihavaa tyttöään kun lyön häntä lujasti olkapäälle ja sanon suomeksi:
– Hei Viipuri! nyt lähdetään! Tänne emme enää jää. Otetaan myös Tornion Poika mukaan. Hän on aivan humalassa.
Viipurin tyttö katsahtaa minuun vihaisesti. Viipuri juo lasinsa pohjaan, mutta nousee kiltisti ylös, sillä häneen, lujaan mieheen, ei muutama ryyppy ole tehnyt mitään vaikutusta.
Astelemme Tornion Pojan pöytään. Hän on laskenut päänsä tumman naisensa rinnoille ja kohottaa shampanjalasinsa huulilleen kääntäen silmänsä tyttöön päin. Espanjattaren silmät palavat. En ole koskaan naisen silmissä nähnyt sellaista magneettista voimaa. Hän aivankuin imeytyy silmineen toverimme silmiin, koko hänen olemukseensa ja suutelee häntä loppumattomiin.
Ymmärrän nyt, että tuo nainen, tuo viettelijätär, tahtoi viedä kaikki ystävämme rahat. Se oli omalta kohdaltani äsken jäänyt miltei huomaamatta. Minut valtasi suuttumus.
– Kuule Viipuri! Meidän täytyy pelastaa Niilo tuon naisen kynsistä millä keinoin tahansa, huudahdin kiihkeästi.
Viipuri hymyili ainaista rauhallista hymyään ja nyökäytti päätään. Tartuin Tornion Poikaa käsivarteen.
– Hei Niilo! Nyt lähdetään ja heti! sanoin hänelle lujasti.
Tornion Poika nosti minuun päin humaltuneen katseensa kolmen tyhjän shampanjapullon takaa ja huusi raivokkaasti:
– Kuka piru sinä olet, joka sanot mitä minun pitää tehdä? – Painukaa vain tiehenne siitä ja sassiin.
Toverimme ääni oli outo ja kaukainen. Hän oli selvästi menettänyt kaiken itseherruutensa.
Tumman naisen silmät säihkyivät. Hän oli huomannut, että tahdoimme viedä mukanamme hänen saaliinsa ja hän kiehui suuttumuksesta.
– Ei minun poikani tarvitse vielä lähteä. Älkää tulko häiritsemään meitä. Mitä asiaa teillä on meidän pöytäämme? huusi hän.
Huomasimme, että ihmiset naapuripöydistä alkoivat kurkistella meihin päin, viinuri näytti rientävän paikalle ja me katsoimme parhaaksi laskeutua tanssipermannolle.
Istuuduimme ensimmäisen vapaan pöydän ääreen ja tilasimme lasin olutta mieheen. Silloin eräs vanhahko, pitkä, kalpea mies käveli yli salin luoksemme, otti itselleen tuolin ja alkoi jutella meille.
– Te olette hulluja, pähkähulluja, hän sanoi englanniksi norjan sekaisella murteella. – Te juotatte noille paholaisille shampanjaa, että ne voisivat elää yltäkylläisyydessä, kun saavat kaikesta tulosta puolet itselleen ja sitten saatte kärsiä parin päivän perästä nälkää. Näettekö tuon tumman naishahmoisen pirun tuolla parvekkeella, joka istuu toverinne kanssa? Se on pahin heistä kaikista. Ne ovat kaikki yhtä pirullisia, mutta tuo tumma espanjalainen senjorita on kaikkein kavalin. Minä tunnen hänet ja voin kertoa teille hänestä jutun, joka on silkkaa totta, sillä se on minulle liiankin tuttu.
Nuo naispirut vievät teidän rahanne, niinkuin ne ovat vieneet tuhansilta ennen teitä. Tämä on Barbarecoast, maailmankuulu tanssipaikka, muistakaa se, pojat! Täällä tanssivat vain kauniit tytöt, maailman kauneimmat, mutta sydämettömimmät naiset. Näettekö tuolla varieteetyttöjä? Niistä ei ole mihinkään. Niiden veto on lopussa. He ovat menettäneet suloutensa, kuten Jackson-kadun naiset, ja ovat kiitollisia, jos nakkaatte heille pari dollaria. Mutta tanssitytöillä sen sijaan on kaikki naisellinen suloutensa jälellä. He eivät rakasta, he rahastavat. He keräävät dollarit uhraamatta mitään milloinkaan. He ovat vampyyrejä, syöjättäriä. He kynivät uhrinsa täysin puhtaiksi ja hakevat sitten viipymättä uuden uhrin. Tanssitytöt säilyttävät jokaisen pisaran naisellisuuttaan ja tenhovoimaansa. He eivät koskaan mene huoneisiin miesten kanssa, he vain lupaavat mennä. Tämän shamppanjapullon jälkeen mennään, he voivat sanoa. Tahi kolmannen jälkeen tahi seuraavan tanssin jälkeen tai huomenillalla tai sitten seuraavana iltana. Mutta he eivät koskaan lähde mukaan, eivät koskaan.
Miehet ovat hulluja. Samaa maata kuin tekin. Ja erikoisen hulluja ovat pitkänmatkan meripojat. Kun te olette purjehtineet moniaita kuukausia merillä näkemättä edes hameen vilausta, tulette te hulluiksi. Te haluatte naisseuraa. Ja nämä täällä, nämä tanssitytöt tarjoavat teille sitä. Te voitte saada niiltä suutelon suurta rahaa vastaan, mutta ei mitään muuta, sillä niillä on itsellään omat rakastajansa, joiden kanssa he palvelevat lemmen jumalia. Turhaan te niille rahojanne heitätte.
Miehen silmiin syntyi äkisti surullinen kiilto. Hän puhui kuin itsekseen.
– Minun Tryggveni, minun oma ainoa poikani joutui noiden uhriksi. Hän oli kunnon poika ennenkuin hänen askeleensa sattuivat Barbarecoastille. Kaksi vuotta hän purjehti merillä. Ja hän toi kaikki rahat kotiin, äidille ja minulle. Olimme niin onnelliset ja ylpeät hänestä. Vuoden perästä piti hänen mennä merimieskouluun ja tulla kapteeniksi. Silloin huomasimme hänessä tapahtuvan muutoksen. Kun hän palasi purjehdusmatkaltaan Friscoon, ei hän enää tuonutkaan rahoja kotiin, viipyi öitä poissa ja palasi retkiltään humalassa. Minä varoitin häntä. Äitinsä itki ja varoitti häntä ja hän lupasi pysyä kotona ja tuoda jälleen äidille palkkansa. Mutta seuraavana yönä oli hän jälleen poissa ja merimatkansa jälkeen hän ei enää ilmestynyt lainkaan. Aloin etsiä häntä. Juoksin kapakasta toiseen ja eräänä iltana löysin hänet täältä tuon saman naisen luota, joka nyt piirittää toverianne.
Käänsimme katseemme naiseen ja Niiloon. Espanjattaren silmät olivat kuin palavat kekäleet. Hän katseli ystäväämme silmiin ja he suutelivat suutelemistaan. Jälleen ilmestyi uusi shampanjapullo pöytään, toverimme nosti huojuen lasinsa ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella pohjaan.
– Tuo nainen tuolla, jatkoi mies, – on Margareta, espanjatar. Minä kiroan hänen kullanhimoisen mustan sielunsa ja himokkaan ruumiinsa. Hän vei poikani, ainoan lapsemme. Hän vei minulta ja äidiltä kaiken, mitä poikamme ansaitsi raskaalla työllä merillä. Poikani ei voinut ajatella mitään muuta kuin häntä. Sillä nainen lupasi, kuten hän kaikille lupaa, mutta koskaan ei anna mitään. Hän kiihoitti nuoren kokemattoman poikani niin, ettei hän saanut yön rauhaa eikä päivän lepoa. Hän laihtui, tuli synkkämieliseksi ja sitten tuo nainen vei lopulta hänen sielunsakin.
Katsokaa pojat! Tuo senjorita oli hänen mielessään aina, seurasi häntä merellekin. Ja eräänä yönä, eräänä myrsky-yönä näki Tryggveni, oma ainoa poikani hänet aalloilla, syöksyi yli laidan hänen nimeään huutaen ja hukkui – hukkui...
Vanhus peitti kasvonsa käsillään. Hänen rintansa nousi ja laski raskaasti. Hänen kuihtuneet kasvonsa vääristyivät tuskasta ja kun hän kohotti jälleen katseensa meihin, tippuivat kyyneleet pitkin hänen kurttuisia poskiaan.
– Vaimoni kuoli surusta, jatkoi vieraamme hiljaa ja tuskaisesti. – Minä olen täällä joka ilta ja varoitan jokaista hänestä. Varokaa häntä. Pelastakaa toverinne, ennenkuin se on myöhäistä. Käyttäkää pakkoa, mitä tahansa!
Nousimme sanattomina ylös. Emme epäilleet lainkaan vanhan miehen sanoja.
– Kuules Viipuri! Nyt me otamme Niilon, vaikka koko ravintola panisi vastaan, sanoin toverilleni ja me kiiruhdimme ylös parvekkeelle, jossa Tornion Poika halaili espanjatarta.
– Me haluamme toverimme ja heti paikalla! sanoin naiselle lujasti englanniksi.
Kaunotar loi meihin suurista, tummista silmistään halveksivan katseen.
– Hän voi lähteä nyt, sanoi hän. – Mutta hän tulee kyllä varmasti takaisin. Sillä vasta huomenna me pidämme oikein hauskaa, oikein hauskaa. Viekää hänet nyt.
Nainen nousi, nauroi kirkkaasti ja pilkallisesti ja kiirehti alas portaita.
Me tartuimme samassa toveriamme molemmista käsivarsista kiinni ja nostimme hänet jaloilleen. Tornion Poika pystyi tuskin kävelemään. Saatoimme hänet ulos, huusimme auton ja ajoimme asuntoomme. Sinne päästyämme nukkui toverimme heti syvään uneen.
Seuraavana päivänä oli Tornion Poika kipeä. Hän sairasti ensimmäistä ja lujaa kohmeloaan. Emme tahtoneet saada häntä millään ylös. Ja kun hän viimein nousi verestivät hänen silmänsä, hän ei puhunut paljon, vaan jäi asuntoon Viipurin ja minun lähtiessä kaupungille.
Kun illalla kello kahdeksan korvissa palasimme kotia, oli toverimme kadonnut. Riensimme pahaa aavistaen ulos, otimme ajurin ja ajoimme suoraan Thaliaan Barbarecoastilla. Siellä häntä ei näkynyt. Kiersimme vielä jonkin muun kapakan, mutta tuloksetta ja palasimme väsyneinä etsiskelyymme kotia.
Aamulla päivän valjetessa heräsimme siihen, että Tornion Poika tuli huoneeseen. Hän oli nytkin aika lailla humalassa ja kaatui vuoteelleen riisuuntumatta.
Viipuri ja minä nousimme ylös. Toverimme kohtalo alkoi meitä nyt suorastaan huolestuttaa. Koettelimme hänen taskunsa. Niissä ei ollut senttiäkään ja hän oli kuitenkin luvannut käydä hakemassa merimiesasemalta osan rahoistaan. Ne olivat menneet. Ja me uskoimme, että ne oli vienyt Margareta, espanjatar, vaikka emme olleetkaan tavanneet häntä ja toveriamme Thalian tanssihallista.
Silloin päätimme lähteä jälleen merelle ja jollei Tornion Poika seuraisi meitä, niin tekisimme hänelle saman tempun, jonka merimiespestaajat tekevät hankkiessaan miehiä laivaan, johon ei kukaan tahdo mennä. Päätimme yksinkertaisesti "shanghaida" toverimme, juottaa hänet humalaan ja viedä puolipakolla laivaan.
Aamulla Tornion Pojan vielä nukkuessa lähdimme Viipurin kanssa suomalaiselle merimiesasemalle, jossa pastorin kanssa järjestimme raha-asiamme ja samoin Tornion Pojankin asiat. Sitten menimme satamaan etsimään laivaa. Pian löysimme aluksen, jonka piti seuraavana yönä purjehtia merelle. Se oli tosin vanha ja kaikin puolin kelvoton laiva, mutta siitä puuttui kolme miestä ja me ilmoitimme olevamme halukkaita lähtemään, luvaten iltamyöhällä olla varmasti laivassa Tornion Pojan kanssa.
Ehdittyämme takaisin asuntoomme, oli kello jo kuuden maissa. Mutta Tornion Poika oli kadonnut. Otimme ajurin ja ajoimme jälleen Thaliaan. Sinne päästyämme huomasimme toverimme juuri livahtavan tanssihaalin ovesta sisään. Juoksimme perässä ja saimme hänet kiinni eteisessä, jossa sillä kertaa ei sattunut olemaan ketään muita.
– Kuules toveri! Sinä et mene sinne enää sen mustan noidan kynittäväksi, sanoi Viipuri ja tarttui Tornion Poika lujasti käsivarteen.
Tornion Poika riuhtaisi itsensä kiivaasti irti.
– Jättäkää minut rauhaan! Mitä te minusta? huusi hän.
– Kuules Niilo! sanoin minäkin nyt vuorostani tarttuen toverimme käsivarteen. – Me olemme olleet ystäviä, emmekä salli, että kannat kaikki rahasi mokomalle lutkalle.
Mutta Tornion Poika oli järkkymätön. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta.
– Päästäkää minut irti, kurjat roistot! huusi hän ja alkoi tempoa itseänsä irti käsistämme.
Silloin se tapahtui. Viipuri löi ensiksi. Sitten löin minä. Tornion Poika pakeni edellämme katukäytävälle ja koetti tapella vastaan. Mutta me löimme häntä edelleen.
– Lyö vain, vaikka se sattuukin, hoimme toisillemme. – Toveri on pelastettava.
Viimein tuupertui ystävämme nyrkkiemme iskuista katukäytävälle ja meni tiedottomaksi. Uteliasta yleisöä kerääntyi ympärillemme. Mutta tuollaiset tappelut olivat Barbarecoastilla niin tavallisia, ettei kukaan niistä viitsinyt tehdä numeroa.
Otimme auton, nostimme toverimme siihen ja ajoimme hyvää vauhtia asuntoomme.
Matkalla tuli Tornion Poika tajuihinsa ja katseli meitä ihmettelevin silmin, mutta ei sanonut sanaakaan.
Tultuamme huoneeseensa veti Viipuri esille merimiesarkustaan pullon whiskyä ja me tarjosimme sitä Tornion Pojalle. Hän murjotti pahasti, mutta otti ryypyn.
Ja sitten me sanoimme hänelle totuuden hänen espanjattarestaan päin naamaa. Mutta Tornion Poika ei uskonut. Hän kuunteli meitä epäilevästi hymyillen ja kun hän oli saanut muutaman ryypyn, alkoi hän kiihkeästi puolustaa espanjatartaan. Emme olleet silloin tietävinämme sen enempää koko asiasta. Huomasimme, että juttu oli toivoton.
Illan kuluessa saimme houkutelluksi Tornion Pojan lähtemään kanssamme satamaan, jossa kerroimme tavanneemme pari tuttavaa merimiestä eräässä laivassa. Tornion Poika oli aika lailla humalassa ja lähti mukaamme.
Laivalla veimme Niilon "skanssiin" [skanssi = merimiesten hytti] ja minä
palasin hakemaan asunnostamme tavaramme. Aamun valjetessa nosti laiva
ankkurinsa ja suuntasi matkansa avomerelle.Pari päivää murjotti ennen niin iloinen Tornion Poika ja puhui tuskin sanaakaan. Mutta kun me eräänä iltahetkenä auringon juuri painuessa Tyynen Valtameren helmaan seisoimme Viipurin kanssa laivan kaiteeseen nojaten tuli Tornion Poika luoksemme. Hänen kasvonsa olivat saaneet entisen iloisen ilmeensä.
– Well, pojat! hän sanoi. – Oli hyvä, että päästitte minut irti siitä tytöstä. Hukkaan se olisi minut vienyt. Mutta missä ovat loput rahani?
Viipuri veti taskustaan postikuitin.
– Sinun piti lähettää äidillesi Tornioon rahaa. Satakymmenen taalaa on vielä jäljellä, mutta toista sataa kerkesit jo nakata sen pedon kitaan. Rahat lähetimme äidillesi ja tässä on siitä kuitti. Täällä sinä et mihinkään rahoja tarvitse.
Tornion Pojan silmiin tulivat kyyneleet. Hän puristi äänettömästi käsiämme. Sitten hän sanoi:
– Se oli all right, pojat! Niin juuri piti tehdä. Ja nyt ollaan ystäviä jälleen.
Me täytimme sanaakaan sanomatta piippumme, sytytimme ne ja katselimme kun tumma yö sulki pehmeään syleilyynsä meren ulapan.
"Elsie Holmesin" haaksirikko
Vuoden 1912 huhtikuu teki loppuaan. San Fransiscon satamassa oli elämää ja hoilausta. Oli käsissä joka kevät uudistuva matka Alaskan lohenpyyntiin. Suuret kalastuspurret, jotka olivat koko talven maanneet ankkurissa paljaine mastoineen, raakapuineen ja autioine kansineen, olivat kuin kuolleista heränneet. Sukkelat merimiehet kiipeilivät niiden vanteissa kuin oravat ylös ja alas. Uusia purjeita, köysiä ja plokeja varustettiin rikeihin kiireen kaupalla, kansia paikattiin ja tervattiin, laivaveneitä maalailtiin, ja kompasseja tarkastettiin.
Ne meripojat, jotka olivat onnistuneet saamaan pestin kalastuslaivoihin, pitivät itseään onnen poikina. Alaskan kalastushommassa tarjoutuivat hyvät ansiomahdollisuudet. Jos kävi hyvin, saattoi nelikuukautisella matkalla pistää kokoon palkkana ja voitto-osinkoina tuhatkin taalaa. Ja se oli jo minkä merimiehen mielestä tahansa suuri summa rahaa. Olipa hitto soikoon!
Olin sattunut Friscoon Alaskan kalastuspestauksen kuumimmillaan ollessa ja olin East Streetillä ja merimieskapakoissa kuunnellut korvat höröllä vanhojen kalastajien ihmeellisiä juttuja Alaskan ja Beringin meren kalastuksista. Pian huomasin Alaskan kuumeen tarttuneen itseenikin, ja nuori mieleni hehkui pian halusta päästä Beringin salaperäisille, viileille vesille.
Mutta se ei ollutkaan niin yksinkertainen juttu! Kalastuslaivojen
kapteenit vaativat pestattavilta merimiehiltä ei ainoastaan matruusin
papereita vaan myös täydet kalastajan todistukset. Minulla oli Abinal
Seamanpaperit [täysmatruusin todistukset], mutta kalastuksesta en
tiennyt muuta kuin sen, minkä olin ennen poikasena oppinut Keuruselällä
ja se taito ei varmaankaan paljon auttaisi Beringin hyisellä merellä.Huomasinkin pian jotenkin toivottomaksi yritykseni päästä kalastuspurren matruusiksi. Pestauskonttoreissa pudistelivat herrat vain päätään. Ei käynyt. Heillä oli jo aivan tarpeeksi sekä merimiehiksi että kalastajiksi kelpaavaa väkeä.
Ei auttanut muu kuin painaa lakki päähän ja lähteä taas kävelemään. Kalastuslaivan turhassa etsinnässä oli mennyt hukkaan jo parikin viikkoa. Rahanikin alkoivat loppua. Yksinäinen kymmenen dollarin kultaraha oli sentään vielä taskuni pohjalla. Kalastuslaivat alkoivat sitäpaitsi olla jo kunnossa. Haikein mielin katselin rannalla miten komeat kolmi-, neli- ja viisimastoiset parkit ja kahdesta jopa nelimastoisiin kuunareihin liukuivat hinaajan avulla ulkosatamaan, ja päästyään Kultaisen Portin lävitse, avasivat suuret valkeat purjeensa, ohjasivat kurssin pohjoista kohti ja häipyivät meren selälle.
Helkutti sentään! Päättelin jo ottaa ensimmäisen syvänveden "trämpin",
rahtilaivan, mikä kohdalleni sattuisi, tai vaikkapa vain lautakuunarin
[länsirannikolla lautatavaraa kuljettava pieni höyrypursi] mieluummin
kuin jatkaisin toivotonta kuljeskeluani maissa. Näissä mietteissä
painuin merimiesunionin konttoriin ja istuin penkille siinä hurskaassa
toivossa, että joku kapteeni tulisi ja pestaisi minut matkalle vaikkapa
Honoluluun tai Austraaliaan, hätätilassa vaikkapa kuunariinkin.Siihen aikaan tapahtui miltei kaikki merimiesten pestaus voimakkaan
merimiesten yhtymän "The Seamen's Union of Pacific Coastin" [Tyynen
Valtameren Merimiesten Unioni] kautta. Joskus kuitenkin ulkomaalaiset
kapteenit ja huonomaineisten laivain päälliköt pestasivat miehistönsä
suoraan kadulta, kapakoista tai vieläpä "shanghaijasivat" osan
miehistöään s.o. juotattivat kätyriensä avulla merimiehen tukkihumalaan
tai sekoittivat hänen lasiinsa hieman huumausainetta ja kuljettivat
miehen sitten tolkuttomana laivaan juuri ennen sen lähtöä.San Fransisco oli siihen aikaan mainio kaupunki. Se oli oikea merimiesten paratiisi. Siellä liikkui rahaa kovasti ja siellä oli varsinkin pitkänmatkan merimiehen hyvä myös päästä rahoistaan. Huvituksista ei ollut mitään puutetta. Muutamilla kaduilla oli kapakka kapakan kyljessä ja suuret tanssisalit kevyine naisineen tarjosivat puolestaan moninaisia riemuja.
Elämä ei ollut kallistakaan. "Nikkelillä", kuten Amerikassa viisisenttistä tavallisesti nimitetään, sai "kuunarin" vaahtoavaa hyvää olutta ja "free lunch'in" ilmaista syötävää miltei sen minkä napa kesti. Friscossa kelpasi näin sekä huvitella että myös syödä. Mutta jos nikkelitkin alkoivat loppua, niin kaupunki muuttui pian hahmoltaan hyvin surulliseksi. Ja minulle se alkoi vähitellen vilkuttaa mustahansikkaista kättä.
Istuin siinä penkillä ja odotin. Tunnit kuluivat verkkaan. Näytti siltä, että ainakin yksi mies oli sillä kertaa liikaa San Fransiscon kaupungissa Tyynen Valtameren rannalla ja se mies olin minä. Laivojen kapteeneja tuli ja meni, pestattujen miesten nimiä huudettiin ja he lähtivät painumaan laivoilleen, kaikki nuo onnelliset merimiehet, norjalaiset, ruotsalaiset, suomalaiset, saksalaiset ja mitä lienevät olleetkaan. Näytti siltä, että minua ei vain siinä sakissa tarvittu. Ja minulla oli kuitenkin takanani jo monta pitkänmatkan purjehdusta ja paperini olivat kirkkaat kuin peili. Mutta kun ei näpännyt, niin ei näpännyt. Olin vasta liittynyt unioniin. Aikaisemmin "yhtyneet" saivat paikan ennen minua. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa. Ja miten kauan?
Tuli ilta. Konttori suljettiin ja sain työntyä kadulle. Elämä tuntui hieman murheelliselta. Mutta mitäpäs siinä valittaminen auttoi. Oli sitä selvitty pahemmastakin.
Kuljeskelin hieman apeissa aatoksissa East Streetillä. Räikeästi valaistuista tanssipaikoista kuului musiikki. Jostain avonaisesta akkunasta vilkutti maalattu puolialaston sulotar kättään, juopuneet merimiehet horjuivat katukäytävällä, sanomalehtipojat huusivat lehtiään kaupaksi.
Eräässä kadunkulmauksessa huomasin pitkän, synkännäköisen miehen, joukko merimiehiä ympärillään. Miehen ahavan puremista kasvoista, käskevästä olennosta ja hajareisin seisomisesta päätin hänen olevan merikapteenin ja lyöttäydyin joukkoon. Kuulin miesten tekevän hänelle tavallisia kysymyksiä matkan pituudesta ja palkasta.
Pitkä, synkännäköinen mies oli, kuten sitten sain kuulla, kolmimastoparkki "Elsie Holmesin" päällikkö. En ollut uskoa korviani, kun hän ilmoitti laivansa olevan huomispäivänä lähdössä kalastukseen Beringin merelle ja että miehistöstä vielä uupui muutama seilari. Sepä oli minulle ilosanoma! Oikein ihmettelin ympärillä seisovia merimiehiä, jotka näyttivät epäröivän ottaa pestiä. Paloin itse halusta sekä näkemään noita arktisia seutuja että ansaitsemaan hyvästi rahaa enkä voinut lainkaan käsittää mitä siinä toiset vielä epäröivät. He eivät varmaankaan olleet oikeita purjelaivan merimiehiä, päättelin itsekseni. Mitä lienevät "trämppiseilureita", jotka taas eivät ole oikeita merimiehiä eivätkä mitään. Niinpä otin empimättä pestin ja allekirjoitin sopimuskirjan. Se lupasi palkkaa 40 dollaria kuussa ja lisäksi sievoisen voiton kalastuksesta. Minulle kangasti jo silmissäni Beringin meri, kiiltäväkylkiset lohet ja tuhannen kultataalaa. Olinpa vihdoin löytänyt oikean miehen!
Mieli keveänä astelin nyt pitkin East Streetiä ja poikkesin ensimmäiseen parempaan merimieskapakkaan. Tapasin siellä muutamia tuttuja suomalaisia meripoikia, joille innostuneena näytin pestaussopimustani. Miehet tarkastelivat sitä uteliaasti. Sitten he huomasivat nimen "Elsie Holmes" ja pari miestä huudahti samalla kertaa:
– Älä helkutissa mene siihen laivaan!
– No mitäs kummaa siinä on? kysyin hämmästyneenä.
– Se on ikivanha purkki. Kaikkihan sen tuntevat. Siellä se on maannut ulkosatamassa monia vuosia ja nyt sen on se Simson pannut jälleen kuntoon, kun ei pystynyt ostamaan parempaa laivaa. Se purkki ei varmasti koskaan tule näkemään Alaskan ja Beringin merta.
Naurahdin. Minusta tuntui poikien juttu joutavalta. Kaipa vanha merimies, kuten kapteeni Simson, paremmin tietäisi millä laivalla hän voi purjehtia Beringin merelle kuin nämä toverini, jotka olivat nähneet sanotun laivan vain kaukaa rannalta. Päättelinpä hiljaisessa mielessäni, että poikien puheet saattoivat johtua kateudestakin, kun eivät itse olleet saaneet pestiä. Jätin heidät äkkiä ja painuin hotelliini nukkuakseni viimeisen yöni maissa.
Seuraavana aamuna kiipesin säkkeineni laivaan. Huomasin, että "Elsie Holmes" oli vanha puinen parkki. Se oli vasta maalattu, mutta tottuneet merimiehen silmäni keksivät helposti rungossa lahottumista ja epävarman rikauksen. Well. Olin ottanut pestin. Olin laivan kannella säkkini kanssa. Nyt oli myöhäistä enään perääntyä takaisin. Ja sitäpaitsi oli laivassa parikymmentä muuta miestä matkaan lähdössä. Jos he uskalsivat, niin tottapahan silloin minäkin.
Vein säkkini "skanssiin" ja ilmoittauduin perämiehelle, joka näytti olevan nuori, hyväntahtoinen mies, ja työnnyin muiden laivamiesten joukkoon. Se näytti hyvin kirjavalta sakilta. Ainoastaan pari heistä oli ollut ennen Alaskassa kalastuksella ja joukossa oli muutamia, jotka eivät milloinkaan olleet vielä haistelleet merta. Sen huomasi pian heidän kalvakkaista kasvoistaan, tottumattomuudesta liikkua laivan kannella ja kömpelöistä askeleistaan. Oudoksuin kovasti tätä maakrapujen sekaista miehistöä. Toisiin laivoihin oli vaadittu sekä merimies- että kalastajapaperit. Tähän purkkiin näytti kelvanneen iikka kuin iikka. Sitäpaitsi huomasin skanssissa lojuvan pari tukkihumalaista miestä, joiden hengityksessä oli huumausaineen hajua. Ne olivat varmasti "shanghaijattu" laivaan. Aloin jo uskoa mitä suomalaiset merimiestoverini olivat illalla laivasta sanoneet.
Samassa alettiin nostaa ankkuria. Ruostunut ketju narisi surullisesti mutta aloimme reippaasti vanhan tutun ankkarilaulun:
"Blow boys, blow for California. There's plenty of gold In the mines, I am told On the banks of Sacramento."
["Kanna tuuli pojat, kanna Kaliforniaan. Siellä on kylliksi kultaa Kaivoksissa, niin olen kuullut Sacramento joen penkereissä."]
Hinaajan avustamana liukui laivamme pian Kultaisen Portin salmen kautta avomerelle. Hinaajan köysi irroitettiin, purjeet avattiin ja me lähdimme pitkälle taipaleellemme. Sivuuttaessaan laivamme huiskutti hinaajamme kapteeni kättänsä "Elsie Holmesin" päällikölle ja äänellä, jossa olin huomaavinani ivaa, huusi hän:
– Good bye "Shipwreck Simson". Good luck to you! Hyvästi "Haaksirikko-Simson". Hyvää onnea!
– "Haaksirikko-Simson"? kertasin mielessäni. Sepä ei ollut merikapteenille oikein miellyttävä nimi. Sen miehen on siis ainakin ennen täytynyt upottaa yksi tai parikin laivaa. Mutta hengissähän tuo näyttää edelleenkin olevan, niin että ehkäpä hänellä on ollut ja on edelleenkin onnellisia haaksirikkoja.
Mietteeni keskeyttivät kapteenin terävät, lyhyet komentosanat. Riensin töihin. Kaakkoistuuli pullisti purjeet, laivamme kokka kohisi hitaasti pohjoista kohti ja me lasketimme pian hyvässä myötätuulessa Tyynen Valtameren rannatonta ulappaa.
Minut täytti se hyvänolon tunne, joka aina valtaa vanhan merimiehen hänen tuntiessaan laivankannen jalkojensa alla, meren rytmin ja tuulen suolaisen tuoksun. "Elsie Holmes" ei näyttänyt olevan niinkään huono purjehtija. Mutta vanha se oli, vanha ja liitoksistaan heikko. Vaan ehkäpä, ehkäpä sillä jotenkin sentään selvitään, mietin itsekseni.
Mutta sittenkin oli "Elsie Holmes" merkillisimpiä laivoja, millä milloinkaan olen purjehtinut. Siinä oli jotakin arvoituksellista, salaperäistä. Kapteeni näyttäytyi hyvin harvoin komentosillalla. Ja silloinkin kun hän sinne tuli, oli hän synkkä kuin ukkospilvi. Hän ei puhunut mitään. Nauraa hän tuskin osasikaan. Perämies, sileänaamainen jenkki, oli taas puheliastakin puheliaampi. Hän yritti ensi päivinä ruveta juttusille kapteeninkin kanssa, mutta sai pian huomata, että se ei menestynyt. Ukko näytti perämiehen puhetulvaa kuunnellessaan perin kiusaantuneelta, murahti jotakin vastaukseksi ja vetäytyi sitten pian hyttiinsä.
Laivan oikeat merimiehet olivat enimmäkseen norjalaisia. Sitten oli aluksessa pari saksalaista ja pari englantilaista matruusia. Minä olin ainoa suomalainen. Loput olivat amerikkalaisia "hoopoja", kuljeksivia työläisiä, jotka eivät merestä mitään tienneet. Eikä kunnon amerikkalaista niihin aikoihin yleensä merellä tavannutkaan. He olivat maissa paremmissa hommissa, konttoreissa, työnjohtajina, agentteina, mekanikkoina jne. Ulkomaalaiset ne silloin kantoivat raskaimman taakan sekä maalla että merellä.
Nämä hoopot olivat luonnollisesti merellä aivan kelvotonta väkeä. Heissä oli muutamia, joita ei saatu millään kiipeämään mastoon, eivät he osanneet pitää perää eivätkä tienneet kompassista tuon taivaallista. Kun vähäisenkin tuuli, tulivat he merisairaiksi, oksentelivat ja voivottivat, jopa pyysivät päästä takaisin maihinkin.
Hyi helkutti, kuinka inhoittava tuollainen vaivainen ja voivotteleva hoopo saattoikaan olla kunnon merimiehen silmissä laivan kannella!
– Ei noita piruja viitsisi edes potkaista! murisi vanha tanskalainen merikarhu Rasmussen katsellen hoopoja halveksivasti eräänä päivänä, kun oli hieman vinhempi tuuli ja jotkut hoopoista olivat merikipeitä. – Kaikkia hiiden retkuja sitä sentään merimiehiksi pestataankin! Eikä pidetä edes kuria tommoisten kanssa. Sen minä sanon, että kun minä olin ensimatkan miehenä, niin silloin oli toinen kurssi. Ylimmille raakapuille ne ajoivat pojat ja jollet mennyt, niin kyllä köydenpätkä paukkui takapuoleesi. Ei siihen aikaan miestä säälitty, mutta silloin ei noin kurjia miehiä laivassa nähtykään.
Perämies ei välittänyt hoopoista mitään. Kun ne eivät kyenneet töihin, niin ne eivät kyenneet ja siihen asia jäi. Kapteeni ei taas sekaantunut komennukseen juuri koskaan. Miehistön kanssa hän ei vaihtanut halaistua sanaa. Hän istui hytissään päivät pääksyttäin ja kun hän näyttäytyi komentosillalla, oli hän aina yhtä synkän näköinen.
Kohta alkoikin miehistön keskuudessa kulkea kaikenlaisia juttuja kapteenistamme. Miehet, jotka olivat puskeneet päin tuulta kaikilla "seitsemällä merellä", tiesivät hänestä yhtä ja toista tai ainakin vakuuttivat tietävänsä.
Rasmussen esim. jutteli tähän tapaan:
– Sillä ukolla on piru mielessä, uskokaa minua, hän kuiskutteli salaperäisesti.
Me höristimme korviamme.
– Olet oikeassa, toveri. Minä en ole koskaan rauhallinen tässä laivassa enempää kuin aaltoileva meri, sanoi lontoolainen Jim, luoden hieman yksinkertaiset silmänsä Rasmusseniin.
– Kuulkaa pojat! Minä tiedän jotain äijästä ja kerron sen teille. Minä en olisi koskaan tullut tähän laivaan, jollei "runnarin" piru olisi "shanghaijannut" minua, lisäsi Rasmussen ja pyyhki kädenseljällään parransänkeään. Sitten hän vilkaisi varovaisesti ympärilleen ja jatkoi:
– Well. Tämä kapteeni on tunnettu kaikilla merillä "Shipwreck Simsonin" nimellä. Hänellä ei ole ollut onnea matkallaan tai sitten hänellä on ollut erinomainen onni. Eräs norjalainen, joka purjehti ukon kanssa jokin vuosi sitten Australiasta Friscoon kertoi, että hänellä on aina kommelluksia. Tämä kapteeni on tehnyt viisi haaksirikkoa. Viisi komeata fregattia, joissa hän on ollut päällikkönä, makaa meren pohjassa.
– Viisi? Pötyä Rasmussen! kuului epäileviä huudahduksia.
– Well. Jos te tiedätte sen asian paremmin kuin minä, niin minä en jatka pitemmälle, tiuskasi Rasmussen ja sylkäisi pitkään. Sen sanon vain, että tämä purkki tulee olemaan kuudes.
– Ei hitto vieköön! Ei suinkaan se niin hullu ole, että upottaa tämän laivan tahallaan! huudahti nuori Gast niminen saksalainen matruusi.
– Minä en sano mitään, minä vain arvelen, töykkäsi Rasmussen itsetietoisena. Mutta pankaa mieleenne pojat! Pankaa mieleenne jos tältä laivalta vielä kuiville pääsette, että vanha Rasmussen sanoi, tämä purkki tulee olemaan kuudes. Mutta ei se ukko ole mikään huono merimies. Se on ikänsä ollut merillä. Ja se norjalainen matruusi kertoi, että he tekivät sen matkan Austraaliasta Friscoon rekordiajassa.
– No. Eihän se kapteeni sitten niin huono-onninen olekaan, vai mitä? Rekordiajassa? kuului ihmettelyjä.
– Yes sir. Rekordiajassa. Mutta se oli sittenkin hänen onnettomin matkansa.
– Kuules, Rasmussen! Sinähän puhut arvoituksilla. Mitä sinä oikein tarkoitat? Onnettomin matkansa?
– Niin pojat. Minun ystäväni kertoi, että kapteeni Simson oli mennyt Austraaliassa naimisiin ja ottanut nuoren kauniin vaimonsa mukaansa laivaan. Well. Eräänä yönä ne saivat kovan myrskyn, nuori rouva oli alkanut pelätä hytissään, tullut kannelle ja siitä heitti hänet hyökyaalto meren. Siinä kaikki.
Rasmussen vaikeni, katseli merelle ja imi piippuaan. Ei kukaan puhunut hetken aikaan mitään. Vihdoin Lontoon Jimi katkaisi äänettömyyden ja lausui harvakseen:
– Onpa totisesti sillä miehellä ollut tarpeeksi suruja, kun hänellä on haudattuna meren pohjaan viisi komeata fregattia ja nuori vaimo.
Sitten Karl-niminen norjalainen virkkoi:
– Kuulin Friscossa, että kapteeni oli ottanut kymmenentuhannen dollarin vakuutuksen tähän purkkiin. Mitäs ajattelette siitä pojat...?
– No siinä ei tarvita paljon aivoja, että sen ymmärtäisi, vastasi aina sanavalmis Rasmussen. – Kerrotaan, että Simson on tehnyt paljon rahaa entisistä haaksirikoistaan.
– Joutavia! Sinä olet liian pessimisti, Rasmussen, tiukkasi Gast. Sinä tarkoitat, että kapteeni aikoo upottaa tämän laivan saadakseen vakuutusrahat. Well. Me olemme nyt purjehtineet kohta kolme viikkoa. Jos hän olisi tahtonut upottaa laivan, niin hän olisi voinut tehdä sen jo kauan sitten.
Rasmussen naurahti isällisesti.
– Niinkö luulet Gast? Sitten hän sanoi. – Sinä olet vielä liian nuori ymmärtämään näitä asioita. Minä en tiedä miten tämä laiva uppoaa. Ja jos joku tietää, niin hän tietää enempi kuin minä. Mutta jos se upotetaan, niin sitä ei ole tehty vielä tähän mennessä senvuoksi, että meillä ei ole ollut vielä oikeata myrskyä. Hänellä ei ole siihen ollut tilaisuutta. Ymmärrätkös nyt? Täytyy olla pätevä syy, jos laiva joutuu haaksirikkoon, muuten ei vakuutusyhtiö maksa mitään, tiedän minä.
Eräs hoopoista oli hiipinyt lähelle, kuullut Rasmussenin puhuvan jotakin myrskystä ja kysyi änkyttäen:
– Eikö meillä sitten viime yönä ollut myrskyä? Taisi ollakin tyyntä.
Merimiehet purskahtivat nauramaan. He katsoivat hoopoa halveksivasti. – Myrsky! Viime yönä! Se oli kaukana myrskystä. Tuo tuossa puhuu myrskystä. Kunpa se olisi ollut joskus Jumalan ilmassa Cape Hornin vesillä tai lumimyrskyssä Pohjanmerellä tai pyörremyrskyssä Indianmerellä.
Hoopo palasi nolon näköisenä toveriensa luokse isolle kannelle. Me oikeat merimiehet emme hyväksyneet heitä seuraamme. Kukapa käski heitä pestautumaan laivaan täysinä merimiehinä? Nyt me saamme tehdä heidän työnsä, kun he makaavat meritaudissa pienenkin tuulenpuuskan sattuessa.
Kului jälleen pari päivää. Me saimme "vastaisen" ja luovailimme Kanadan länsirannikolla Prince Rupertin kaupungin seutuvilla. Noin puolet matkasta oli purjehdittu, ja hieman enemmänkin. Etäällä näimme rannikon häämöittävän. Siellä voi erottaa korkeita lumihuippuisia vuoria.
Kaikki luistaa hyvin. Jotkut miehistä ahertavat kannella punoen köysiä tai tervaten vantteja. Ilma on täynnänsä kevään suloa ja raikkautta. Aurinko lämmittää. Aallot kimaltelevat sen loisteessa. Mutta ne ovat pieniä ja vaarattomia ja lyövät kuin leikitellen "Elsie Holmesin" vanhoihin kylkiin.
Mutta sitten saamme eräänä iltana myrskyn. Mustia pilviä nousee pohjoiselle taivaalle. Huomaan, että vanhatkin merimiehet näyttävät hieman huolestuneilta. Odotamme kapteeniltamme joka hetki määräystä purjeiden reivaamiseksi. Ukko on kyllä käynyt parikin kertaa kannella haistelemassa ilmaa, mutta on painunut sanaa sanomatta takaisin hyttiinsä. Mikä äijää vaivannee? Näkeehän tuon nyt jokainen, että myrsky siitä on tulossa ja purjeita olisi kiireesti reivattava. Puolenyön aikaan on myrsky kimpussamme. Se saapuu kaukaa Beringin hyiseltä mereltä kylminä raskaina puuskina aivankuin tahtoen teljetä meiltä tien. Kapteenikin tulee kannelle. Hän katsahtaa myllertävää merta, luo sitten katseensa mastoihin, joissa purjeet ovat niin piukalla, että soivat, ja kutsuu luokseen perämiehen. Niin, nyt se vietävä vasta antaa määräyksen purjeiden kiinnipanosta, kun on täysi työ pysyä raakapuilla, kun raskas purje lyö naaman mustaksi ja kun kynsien alta tihkuu verta niiden puristaessa paiskovaa purjetta. Menisi nyt sinne itse tai komentaisi sinne pestaamansa hoopot, jotka makaavat puolikuolleena merikivusta ja pelosta kojuissaan.
Mutta miehet nousevat komennuksesta mastoihin. Kukaan ei nurise. Se ei käy päinsä. Sen tietää jokainen oikea merimies. Ja perämiehen terävät komennushuudot kaikuvat myrskyisessä yössä.
Minulla on ruoritunti. Tai meitä on siinä kaksi miestä vuorolla, norjalainen Karl ja minä. Yksi mies ei voisi hallita ruoriratasta ja kahdellekin siinä on täysi urakka. Kapteeni seisoo vieressämme. Hiljaisena, salaperäisenä. Hänen silmänsä tähystävät kompassia. Karl ja minä vaihdamme silmäyksen. Mielestämme siirtää kapteeni itään, rannikolle päin.
Katsahdan kapteeniin. Kompassin valo heijastuu hänen kasvoilleen. Voin vaivoin pidättää hämmästyksen huudahduksen. Kapteenin kasvoille on äkisti syttynyt hurjan iloinen ilme ja kaikki synkkyys on niiltä kuin pyyhkäisty pois. Hänen silmänsä loistavat ja hänen huulillaan leikkii villi, minusta melkein luonnoton hymy.
Jättiaallot vaeltavat kuin mustat öiset hornan henget merellä. Ne jytyyttävät laivaa, jonka liitokset vonkuvat ja vierivät raskaina massoina yli vapisevan kannen.
Kuulemme äkisti kapteenin melkein iloiselta kaikuvan äänen. Jumalat! Onko ukko tullut hulluksi? Hän puhuu meille.
– Well, pojat! Mitäs pidätte tästä ilmasta? hän kysyy miltei leikkisällä äänellä.
Katsahdamme norjalaisen kanssa toisiimme ja mutisemme hämmästyneinä jotakin vastaukseksi.
– Pelkäättekö kuolemaa? kysyy hän sitten pienen ajan jälkeen melkein ystävällisesti.
Vaikenemme. Pahan aavistuksen valtaamina me miltei mykistyimme. Entäs jos Rasmussenin puheet kapteenista olivat sittenkin tosia? Jos hän todellakin aikoi hukuttaa laivan? Mutta sittenhän hänen täytyisi hukuttaa kaikki, itsensäkin. Mitä hyötyä hänellä sitten olisi kymmenentuhannen vakuutuksesta?
Kuin vastaukseksi ajatuksillemme kuulimme kapteenin iloisen naurun myrskyn lävitse. Hän oli kuin koulupoika, joka nauttii kepposestaan.
Perämies ilmaantui komentosillalle.
– Kapteeni! Ne eivät voi tehdä siellä mastossa mitään. Myrsky alkoi niin kirotun äkkiä, puhui hän neuvottoman näköisenä.
– All right. Kutsu ne alas.
Perämiehen pilli soi. Pitkä musta jono miehiä alkoi liukua vantteja myöten laivan kannelle. Purjeet täytyi jättää myrskyn raadeltaviksi.
Pian alkoivat ylhäällä rikissä pauke. Yhä yltyvät tuulenpuuskat repivät purjeet. Tuntuu siltä kuin myrsky nauraisi pienelle laivallemme. Se iskee siihen kuin paholainen, pudistaa sitä niin, että koko laivan runko on yhtämittaisessa tärinässä, huutaa ja vinkuu. Laineet lyövät valtoinaan yli kannen. Me norjalaisen kanssa väännämme ruoriratasta kuin henkemme edestä.
Kapteeni on alkanut laulaa. Hän laulaa jotakin iloista, vanhanaikaissävyistä englantilaista laulua, jota en tunne. Luulisi, että kaikki on hyvin, kun kerran laivan päällikkö vain laulelee, mutta tiedämme ja paremmin ehkä aavistamme, että olemme syöksymässä mikä hetki tahansa syvyyksiin.
Perämies kumartuu äkisti kompassin ylitse.
– My God, Jumalani, kapteeni. Olemme menossa suoraan rannikolle. Me voimme tällä kurssilla törmätä karille joka hetki.
Kapteeni naurahtaa. Ja hänen naurunsa kuuluu hirmuiselta tänä hetkenä, jolloin voimme milloin tahansa seistä silmästä silmään kuoleman kanssa. Sitten lausuu hän varmalla äänellä ja kuin ihmetellen:
– Niinkö? Kun minä olin perämies, niin minä en koskaan epäillyt kapteenin auktoriteettia. Kapteeni on näes aina oikeassa – aina.
– All right sir, vastasi perämies nöyrästi. – Mutta jos minä olisin kapteeni, niin en sittenkään ajaisi niin lähellä rannikkoa.
Laivan kello kilahti samassa läpi myrskyn kuusi kirkasta lyöntiä. Kello on kolme aamulla ja ruorivuoromme on lopussa. Kaksi paria tukevia käsivarsia tarttuu ruoritappeihin uusien miesten ottaessa meidän paikkamme. Me painumme alakannelle ottaen tukea köysistä ja mastoista etteivät hyökyaallot pyyhkäisisi meitä yli laidan. Saimme kirjaimellisesti uida isolle kannelle päästäksemme etukannelle läpi laivan ylitse lyövien aaltojen.
Merimiehet seisoivat toimettomina etumaston juurella. Heillä oli täysi työ estää itseään vyörymästä mereen. Jotkut olivat sitoneet köyden vyötäistensä ympäri. Hoopoja ei näkynyt. Ne makasivat edelleen kojuissaan.
Rasmussen oli äänessä.
– Enkö minä sitä ole sanonut? Minä olen sen tiennyt koko matkan, että näin piti käydä. "Haaksirikko-Simsonilla" ei ole onnea. Hölmökin voi nähdä, että olemme menossa perikatoon. Äijällä on vain mielessä se kymmenentuhannen taalan vakuutus ja hän pelaa senvuoksi myrskyn kanssa uhkapeliä. Näettekö nyt toverit? Eikö hänen pelinsä ole selvä kaikille? Hän komensi meidät mastoon reivaamaan purjeita, kun myrsky oli alkanut täydellä voimalla. Hän olisi sen voinut tehdä pari tuntia aikaisemmin. Onhan hänellä silmät ja ilmapuntari lisäksi.
Perämies saapui luoksemme hoiperrellen ja öljyvaatteet vettä valuen.
– Pojat! En ymmärrä mikä ukkoa vaivaa tänä yönä. Hänellä on kurssi suoraan rannikolle.
Rasmussen naurahti.
– "Shipwreck-Simson" suunnittelee uutta haaksirikkoa, ymmärrän minä.
– Mitä sinä tarkoitat, mies? jyräytti perämies suuttuneena ja tarttui Rasmussenia rintapieliin.
Rasmussen riuhtaisi itsensä irti.
– Pysy vain minusta irti, mies! huusi hän ääni väristen. – Me emme ole lainkaan hyvällä tuulella tänä yönä. Muuten tarkoitan juuri sitä mitä sanoin. Tämä kapteeni on vienyt haaksirikkoon jo viisi laivaa ja "Elsie Holmes" tulee olemaan kuudes.
Kuin vakuudeksi Rasmussenin sanoille kuului samassa ankara rysähdys. Keskimaston huippu oli katkennut.
– Well. Minä en tunne paremmin kapteeni Simsonia, mutisi perämies ja kiiruhti takaisin komentosillalle. Nähtävästi oli hänenkin mielestään asiassa jotakin vinossa.
Rasmussen nosti kätensä ylös. Suurella äänellä, jotta kaikki saattoivat kuulla, huusi hän:
– Toverit! Menkäämme perään ja vaatikaamme kapteenilta selvitystä. Me emme vain niin silmät auki purjehdi kuolemaan.
Ja silloin me lähdimme. Toisiamme tukien onnistui meidän laahustaa hyökylaineitten lävitse. Kohta seisommekin uhkaavana ryhmänä kapteenin edessä. Hän katselee meitä hymyillen, kuin huvitettuna. Samassa hän leikittelee pienen pistoolin kanssa.
– Lähetitkö sinä nämä miehet tänne? kysyy hän perämieheltä tiukasti.
– En, kapteeni, vastaa tämä totuudenmukaisesti.
Rasmussenin ääni värähtää. Hän on vanha merikarhu ja hänen veriinsä on nuoresta matruusikokelaasta alkaen isketty luja kunnioitus laivan päällikköä kohtaan.
– Meillä on kai oikeus tietää aikomuksistanne, kapteeni? sanoo hän miltei nöyrästi. Pelkäämme, että ajetaan karille. Täällä ei ole tietääksemme satamapaikkoja.
"Haaksirikko-Simson" naurahtaa.
– Ystäväni perämies huomautti minulle samasta asiasta. Well. Tämä on ensimmäisen kerran kapteenina ollessani, kun alaiseni uskaltavat epäillä minun taitoani ja kykyäni. Minulla ei ole velvollisuutta sanoa teille aikeistani mitään eikä teillä ole oikeutta kysyä minulta mitään.
Kapteeni vaikeni hetkiseksi. Sitten hän suoristi pitkän vartalonsa. Kiukku leimahti hänen kasvoillaan.
– Te lurjukset! hän huusi. – Ettekö ymmärrä, että minä olen tämän laivan herra. Minulla on oikeus tehdä tämän laivan kanssa mitä haluan. Se ei koske teitä lainkaan. Takaisin sinne, minne kuuluttekin.
Tottelimme kapteenin käskyä empimättä. Rasmussen painui ensimmäisenä poispäin. Nyt huutaa päällikkö meidät takaisin.
– Well, pojat! Minä haluan tällä kertaa olla suora teidän kanssanne. Jos teitä miellyttää, niin voimme kääntää laivan suoraan ulapalle. Kestääkö se siellä?
Ja hän ojensi kätensä ulapalle päin, jonka hämärässä synkät vuorimaiset aallot uhkaavasti kohisevat.
Sitten pääsemme lähtemään ja painumme noloina jälleen etukannelle.
Olimme tulossa yhä lähemmäksi rantaa. Pimeässä tuntui siltä kuin alkaisivat mastojemme huiput vähitellen hipoa taivaanrantaa vastaan himmeästi kuvastuvia lumisia tuntureita. Odotimme joka hetki laivan pirstoutuvan rantakareja vastaan.
Joku yritti rukoilla. Toiset seisoivat äänettöminä, väristen märissä öljytakeissaan. Aaltojen harjoista pärskyi kasvoillemme tuontuostakin suolaista merivettä. Joskus valelivat hyökyaallot meidät kauttaaltaan. Me ymmärsimme ajautuvamme hyvin pian kallioita vastaan ja koetimme tyytyä kohtaloomme. Meren syvä hauta oli edessämme.
Aamu alkoi lopulta hitaasti sarastaa. Huomasimme purjehtivamme synkkään, mutta suojaiseen lahdelmaan. Laineitten voimakin heikkeni. Mutta me arvasimme, että olisimme karilla minä hetkenä tahansa. Purjeet olivat riekaleina vaikka ihme kyllä etumaston isopurje oli kestänyt. Sen avulla totteli aluksemme vielä ohjausta. Vuoret, jotka pimeässä olivat näyttäneet olevan lähellä, olivatkin vielä parin mailin päässä.
Kello viiden korvissa samana aamuna laivamme ajoi karille. Sen pohja raapi kivikkoa hetkisen. Sitten se kohosi hieman ylös. Seurasi tärähdys. "Elsie Holmesin" koko runko rytisi. Se pysähtyi, kallistui uhkaavasti ja jäi siihen makaamaan.
Hoopot syöksyivät kannelle naamat kalpeina. Kaikki näyttivät hätääntyneiltä. Silloin kajahtaa kapteenin luja, varma ääni ja hän antaa viimeisen komennuksensa "Elsie Holmesin" vanhan parkin päällikkönä.
– Ei hätää, pojat! Ei mitään hätää. Veneet vesille. Tyynesti, rauhallisesti. Ei ole kiirettä. Meillä on paljon aikaa. Ruokavaroja mukaan. Hei stuuvertti! Älä vain unohda ottaa rommitynnyriä mukaan.
Sitten kapteeni hymyilee. Hän hymyilee kuin olisi hyvin tyytyväinen, sytyttää piippunsa, vetelee rauhallisesti sauhuja ja katselee rannalle päin. Hitto sentään sitä miestä! Ei se ainakaan pelkää, mietimme.
Saamme vaivoin pelastusveneet vesille. Laineet lyövät vielä korkeina. Ja jollei pohjoisessa olisi suojana korkeita kalliorantoja, niin tuskin olisimme saaneet ainoatakaan venettä kunnollisesti mereen.
Meihin oli jollakin tavoin tarttunut kapteenimme hyvätuulisuus ja rohkeus, kaikkiin muihin, paitsi hätäileviin hoopoihin. Koko yön olimme katsoneet kuolemaa silmistä silmiin. Tosiasiassa meillä oli ollut hyvin vähän toivoa pelastuksesta. Ainoa, joka ei ollut hetkeäkään osoittanut mielenmaltin puutetta, oli kapteenimme, tuo salaperäinen mies, joka seisoi levollisena komentosillalla viimeiseen mieheen saakka ja merilakien mukaan astui viimeisenä pelastusveneeseen, vieläpä kaikkein huonoimpaan niistä. Hitonmoinen mies joka tapauksessa! Mutta hänhän oli ollutkin mukana jo viidessä haaksirikossa.
Soudimme pelastusveneet läpi korkeitten aaltojen onnellisesti maihin. Suuren ilon valtaamana lankesi joku hoopo maahan, suuteli sitä ja vannoi käsi koholla, ettei hän enää ikinä astuisi merelle.
Kohta roihusi rannalla suuri nuotio, jonka loisteessa saimme lämmitellä. Siinä oli lähellä myös pienoinen kalastustupa ja muutamia meni sinnekin. Mutta sitä ennen oli kapteeni käskenyt avaamaan rommitynnyrin ja me saimme jokainen aimo tuopillisen tulista nestettä kylmettyneisiin ruumiisiimme. Sen vaikutus oli rauhoittava ja onnekas. Tulinen juoma jytyytti kuumeisesti suonissamme ja se sai meidät nopeasti unohtamaan viimeöiset kauhut ja kärsimykset. Me aloimme hymyillä, nauraa, elämä palasi takaisin, me syleilimme toisiamme ja iloitsimme autiolla rannikolla.
Mutta pian alkoi uni vastustamattomasti painaa silmäluomia, öinen väsymys iski kimppuumme ja monet nukahtivat nuotion ääreen muutaman minuutin kuluttua. Minä vaivuin kalastajatuvan permannolle pitkäkseni.
Heräsin iltapäivällä. Aurinko paistoi suoraan kalastajamökin akkunasta sisälle. Hieroin unen silmistäni ja painuin pihalle. Katselin ulapalle päin. "Elsie Holmesista" ei näkynyt jälkeäkään. Se oli nähtävästi kaatunut ja uponnut syvyyteen. Myös kapteeni oli kaikkien nukkuessa kadonnut, yhtä salaperäisesti kuin hänen laivansakin.
Perämies istui laiva-arkun äärellä, jonka hän oli havainnut avonaiseksi. Hän nosti sieltä pinkan kirjekuoria, joihin kunkin miehen nimi oli kirjoitettu. Kun avasimme ne, huomasimme saaneemme niissä kahden kuukauden palkkamme selvissä Amerikan dollareissa. Jopa hoopotkin, jotka matkalla olivat olleet pelkkänä harmina, saivat kunnollisen palkan.
Rasmussen raapi päätään, katseli setelitukkoa kourassaan, otti pitkän ryypyn rommia ja sanoi:
– Totta vie, pojat! Kapteeni Simson on ihmeellisin mies, mitä minä olen nähnyt maailmassa. Hän on mestari haaksirikkojen teossa. Ajatelkaa viime yötä ja viittä haaksirikkoa sitä ennen. Ja kaikista hän on hengissä selvinnyt. En tiedä onko se mies paholainen vai ihminen? Jotakin yliluonnollista hänessä vain on, sen minä sanon. Mutta hatun otan päästäni kapteeni Simsonin edessä joka hetki. Siinä on oikea merimies, rohkea ja taitava. Onpa totisesti! Ei me pojat voida häntä syyttää, jos hän onkin nyt matkalla Friscoon nostamaan sen kymmenentuhannen dollarin vakuutusmaksun. Jokaisen meistä täytyy sanoa, että tämä oli kaikin puolin, kuinka sen sanoisin, tuota laillinen haaksirikko.
– Niin, pojat! Me juomme kaikki "Haaksirikko-Simsonin" maljan, sanoi norjalainen Karl. Oli mikä olikaan miehiänsä. Mutta se täytyy sanoa, ettei se mies ainakaan pelkää. Ei jumaliste!
Ja sitten me annoimme rommituopin kiertää siinä yksinäisellä kallioisella valtameren rannalla ja joimme kapteenimme maljan.
Perämies oli tutkinut edelleen laiva-arkun sisältöä. Hän ojentaa sieltä sanaa sanomatta lähimmälle miehelle jonkin kirjeen. Se kulkee kädestä käteen. Se on vakuutusyhtiöltä ja siinä vakuutuskomppania kieltäytyy antamasta vakuutusta "Elsie Holmesille", koska se on vanha hylky, joka ei varmaankaan voisi kestää pitkällä matkalla Beringin merelle.
Kun Rasmussen on tavaillut kirjeen, jää hän pitkiin aatoksiin, polttelee piippuaan, pyytää ryyppyä, kumauttaa sen karvaiseen naamaansa ja sanoo ponnekkaasti:
– No hitto soikoon! Nyt minä en ymmärrä asioista enää yhtään mitään. En niin mitään.
Saksalainen nuori matruusi Gast, nauraa ääneen. Hän nousee seisomaan, kävelee ukko Rasmussenin eteen, puistaa hänelle sormeaan ja lausuu:
– Kuules Rasmussen! Ja koko matkan sinä olet ollut niin vietävän viisas ja tietänyt kaikki asiat.
Sitten perämies alkaa puhua ja kaikki kuuntelevat häntä tarkkaavasti.
– Pojat! Olen vakuutettu siitä, että kapteeni Simson on all right, kunnon mies. Hänellä on vain ollut huono onni matkassaan ja sille ei voi kukaan mitään. Sääli miesparkaa! Nyt hän on menettänyt luullakseni jälleen kaiken omaisuutensa. Mutta sitä hän ei ole surrut. Ei hän myös ole hätäillyt, niinkuin moni meistä, joilla ei ollut muuta menetettävää kuin vaivainen kurja henki. Hän oli itse vaaran hetkellä rohkea ja sillä hän piti meidän rohkeuttamme yllä. Siten pitää aina hyvän päällikön tehdä, niin sodassa kuin merelläkin. Hän tunsi myös laivansa. Hän tiesi, että se ei olisi kestänyt viimeöistä ankaraa myrskyä ulapalla ja sen vuoksi hän ohjasi sen suojaisempaan paikkaan. Hän pelasti meidät, mutta menetti laivansa. Se oli oikein tehty, pojat. Se oli miehen työ, pojat. Sen minä teille sanon. Mutta yhtä minä en käsitä. Minkätähden hän lainkaan lähti tälle matkalle sellaisella hylyllä kuin "Elsie Holmes" oli?
Miehet jäivät miettimään. Kukapa sitä juttua olisi voinutkaan ymmärtää. Mutta sitten sanoi Rasmussen hiljakseen:
– Well. Kukapa sen tietää! Se oli yksi hänen salaisuuksiaan, joka tuskin koskaan selviää.
Ja siihen se keskustelu loppui.
Olimme sinä päivänä liiaksi väsyneitä lähteäksemme mihinkään. Ruokaa meillä oli tarpeeksi ja suoraan sanoen rommia myös. Niinpä nukuimme vielä seuraavan yön rannalla nuotion loimutessa. Emme pitäneet aivan kiirettä lähdöllämme vielä seuraavanakaan päivänä. Söimme tukevan aamiaisen, otimme muutaman ryypyn ja arvelimme pääsevämme johonkin ohikulkevaan rannikkolaivaan.
Mutta puolenpäivän maissa ajoi suuri moottorivene lahden pohjaan. Sen oli kapteeni Simson lähettänyt meitä noutamaan noin 30 mailia etelään päin sijaitsevasta Prince Rupertin kaupungista. Toisten eilen nukkuessa oli tämä teräksinen mies kävellyt pitkin rantaa johtavaa polkua kaupunkiin, hankkinut veneen ja maksanut meidän noutamisemme.
Kaupungissa kuulimme, että "Haaksirikko-Simsonin" oli nähty lähtevän yksinäiselle, sisämaahan johtavalle intiaanipolulle. Siellä aukenivat loppumattomat erämaat.
– Well, toverit! sanoi Rasmussen sen kuultuaan. – Hän oli nähtävästi lopultakin kyllästynyt mereen. Olihan se riistänyt häneltä viisi komeata fregattia, "Elsie Holmesin" ja nuoren kauniin vaimon. Niin että eihän se ihme ollut, jos hänkin vihdoin hylkäsi meren.
Ja tähän vanhan Rasmussenin arveluun yhdyimme me kaikki.
Punapaita
Olin tavannut Lintusen sattumoisin Detroitissa. Hän oli saapunut kaupunkiin muutamia vuosia sitten Lännestä, josta minäkin olin tullut. Enempää en miehestä juuri tiennytkään. Kadotin hänet sitten kuukausiksi näköpiiristäni kunnes hän eräänä iltana työntyi huoneeseeni.
– Kun kuulin, että asut tässä, niin päätin tulla sinua tapaamaan, sanoi hän ja istahti.
Sytytimme savukkeet ja aloimme jutella. Selvisi pian, että olimme liikkuneet Lännessä samoilla seuduilla nimittäin Kanadan British Columbiassa lähes parikymmentä vuotta sitten, jonne minä olin joutunut "Elsie Holmesin" haaksirikon jälkeen ja jossa toverini oli ollut pitkät ajat rautatie- ja metsätöissä.
Tuttavani tunsi British Columbian paremmin kuin minä. Hän oli kierrellyt siellä ympäriinsä ja joutunut monenlaisiin vaiheisiin. Meitä viehätti vieläkin tuon länsirannikon jylhän seudun mahtavat maisemat, sen lumipeittoiset vuorenhuiput, jotka suutelivat pilvien povia, korkeat putoukset, jotka syöksyivät jyrkiltä rinteiltä syviin rotkoihin, siintävät vuoristojärvet, joita tummat ikimetsät saartoivat, mittaamattomat erämaat, voittamattomat kallioylängöt ja ylikäymättömät syvänteet.
Siellä oli villin luonnon voimakas tuntu. Rajut tuulet puhalsivat yli jäisten ylänköjen ja kotkat leijailivat korkealla, saalista tähystäen. Mutta laaksoissa ja vuorten rinteillä ulvoivat sudet ja möyrysivät äkeät luolakarhut. Vain intiaanin mokkasiini oli saaliinajossa painanut jälkensä muutamiin korpiin ja valkoiselle miehelle oli seutu monin paikoin vielä täysin tuntematonta.
– Olin syystalvella 1911 joutunut Prince Rupertiin, alkoi toverini kertoa, ja mistä, se ei sinua paljoakaan huvita kuulla. Viimeksi olin ollut Vancouverissa. Siihen aikaan oli Prince Rupertissa kova miesten kysyntä, sillä sieltä käsin rakennettiin rannikkorataa Alaskaan. Ja minä olin tullut sinne kauppaamaan käsivarsiani kuten tuhannet muutkin ajelehtivat siirtolaiset. Kaikki saivat töitä. Kaupungissa oli kiirettä ja touhua. Siitä tuli pienessä hetkessä oikein kaunis kylä Tyynenmeren liepeille. Lautakäytävät hävisivät, sementtikatuja rakennettiin, suuria kivitaloja kohosi, Prince Rupert oli pian niiden seutujen huomatuin kaupunki, sillä sinne valmistui samaan aikaan myös toinen rautatie, joka idästä tullen halkaisi pohjoisen Ontarion ja British Columbian. Mutta kaupungissa ei joutunut monikaan viipymään. Rautatieurakoitsijat tarvitsivat yhtämittaisesti miehiä töihinsä pohjoisiin erämaihin, missä ratalinjaa juuri raivattiin. "Vientiä" oli siten kovasti. Mutta miehistä sinne tahtoi sittenkin olla puute. Ja totta puhuen, kun oli muutaman päivän kuunnellut kaupungin kujilla ja kapakoissa rautatietöistä palaavien miesten juttuja, niin eipä tuntunut oikein haluttavan koko työmaalle.
Seutu oli synkkää erämaata. Työläisillä kuului olevan rautatielinjojen varsilla kurjat, kosteat ja kylmät kämpät. Ruoka ei ollut hääviä ja onnettomuuksia oli tapahtunut lukuisasti. Niinpä olivat suuret maanvieremät haudanneet alleen kokonaisia työmiesjoukkoja, monet olivat menettäneet henkensä räjähdyksissä ja muutamia olivat nälkiintyneet sudetkin saaneet saaliikseen. Julmat urakoitsijat, joille rautatielinjojen avaaminen oli jaettu, eivät välittäneet tuon taivaallista työmiehistään tai heidän turvallisuudestaan. He ottivat niinkuin orjavoudit työmiesten nahoista irti kaiken mitä niistä suinkin saattoi lähteä. Heille oli pääasia, että työ joutui, että se joutuisi mahdollisimman pienin kustannuksin ja tuottaisi mahdollisimman suuren voiton. Ja heidän välittäjänsä kiersivät miesjoukosta toiseen hakien halukkaita lähtijöitä juopottelevasta, torailevasta sakista, joka oli saapunut kaukaa Europan eri maista aina Tyynenmeren rannalle saakka kaupittelemaan työvoimaansa.
Eipä sinne oikein tehnyt mieli lähteä. Mutta syksyn myrskytuuli löi ankarasti Prince Rupertin kallioisia rantoja vastaan, pienet säästörahani alkoivat olla tyystin lopussa, nälkäruoska alkoi soida senvuoksi korvissani ja silloin ei auttanut enää muu kuin lähteä.
Työnvälittäjä antoi siihen vielä viime sysäyksen. Hän lupasi melko
hyvän palkan, hyvän ruuan, hyvät "pääsit", työnjohtajat, väittipä
vielä, että kämppäkin oli koko mukiinmenevä. Tämä oli nyt kyllä sitä
tavallista agenttien laulua miehiä töihin "hairatessa" [hire = ottaa
toimeen], mutta ainahan siinä saattoi olla jonkin verran perääkin.Niin lähti meitä parikymmentä miestä eräänä varhaisena aamuhetkenä painumaan kohti erämaita, rautatielinjalle, jota raivautti mahtava kanadalainen Grand Trunk komppania. Edessämme oli kolmen vuorokauden jalkamatka läpi asumattomien metsien. Oppaanamme toimi seudun tunteva intiaani, sanottiin hänen olevan intiaanipäällikkö. Hän liukui vuorta ylös toista alas sellaisella joutuisuudella, että oli vaikea häntä seurata. Hän ei puhunut mitään. Hänen kädenliikkeensä ja viittauksensa olivat hänen miltei ainoat ohjeensa.
Tällä matkalla opin tuntemaan Punapaidan. En ole koskaan saanut tietää hänen oikeata nimeänsä, eikä sitä lie moni muukaan tuntenut. Sanottiin, että hän oli norjalainen siirtolainen. Hän oli jättiläiskokoinen ja hyvin vaitelias mies. Hän oli myös ainoa, joka jaksoi seurata intiaanin kiivasta kulkua. Nimensä hän oli saanut punaisesta villapaidastaan, joka oli hänen päällimmäinen vaatekappaleensa. Kun olimme saavuttaneet jonkin vuorenharjanteen, seisoi norjalainen intiaanin kanssa punaisessa paidassaan jo seuraavalla harjanteella ja viittoi meille pitkillä käsillään. Hänen paitansa loisti auringon säteiden siihen sattuessa. Hän oli komea ilmestys seistessään siellä vuoren päällä tämä Norjan tunturien poika. Ja niin tuli punaisesta paidasta ja Punapaidasta meille toisille osviitta, jota piti seurata, jollei halunnut jäädä nääntymään erämaahan.
Suurin osa joukostamme oli skandinaaveja ja suomalaisia, pari italialaista, pari saksalaista ja venäläistä sekä yksi irlantilainen täydensivät sakin. Monen jalat hankautuivat huonoissa jalkineissa kivikoita painellessa.
Moni alkoi muutenkin matkalla väsyä. Punapaita ja intiaani eivät vain näyttäneet tietävän väsymyksestä mitään. Yhtä vaiteliaina ja yhtä ketterinä he painuivat rinnettä alas ja toista ylös. Me näimme vain vilahdukselta silloin tällöin punaisen paidan vilahtavan ikivanhojen puiden välissä ja me rynnistimme perässä kunnes pysähdyimme syömään selkärepuistamme tai lepäämään nuotiolla.
Kolmannen vuorokauden iltapäivällä tulimme työmaallemme. Se oli pitkin suuren järven rantaa kiertelevä rautatielinja. Puut olivat linjalta jo hakatut, mutta vuorenrinteessä oli tehtävä vielä suuria porauksia. Sisämaahan tullessa oli pakkanen yltynyt, mutta järvi lainehti vielä vapaana. Hieman etäämmällä näkyi savua kohoavan matalan hirsikämpän läkkipeltisestä piipusta.
Intiaani ja Punapaita olivat pysähtyneet viimeiselle harjanteelle ja katselivat vakavina ja äänettöminä alas edessäolevaan laaksoon. Keräännyimme vihdoin kaikki siihen heidän ympärilleen, viimeisenä joukon heikoin, hieman siivottoman näköinen irlantilainen, ja vedimme henkeämme, sillä olimme juuri nousseet jyrkän ylänteen harjulle.
Intiaani vilkaisi meihin. Sitten hänen katseensa naulaantui Punapaitaan ja hän puhui tälle:
– Valkoinen mies. Sinä olet hyvä mies, voimakas mies ja nopsajalkainen niinkuin intiaani. Sinun paitasi on punainen, tulipunainen, niinkuin vuoren taakse laskevan auringon ruskotus. Punainen mies tulee olemaan aina sinun ystäväsi. Hän säälii miestä, jonka täytyy mennä orjaksi laaksoon, valkoisen päällikön orjaksi. Valkoinen päällikkö on paha ja tappaa monta orjaansa. Hän ei ole sotajalalla ja kuitenkin tappaa. Se on kauheata. Punainen mies ei rupea koskaan orjaksi.
Intiaani pysähtyi, mietti, käänsi katseensa laaksosta ja antoi sen vaeltaa yli suuren järven, vuorten ja ikimetsien. Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen puhuessaan:
– Intiaani rakastaa suurta luontoa ja suurta vapautta, suurta vapautta. Siellä sisämaassa on vielä paljon järviä, joita valkoinen mies ei ole löytänyt, ja siellä on paljon kaloja. Siellä on vielä metsästysmaita, jotka olivat täynnä hirviä ja turkiseläimiä, ja siellä voi intiaani vielä vapaana kalastaa ja metsästää. Mutta sitten kun valkoinen mies löytää intiaanin viimeisetkin koskemattomat erämaat ja kalajärvet, silloin se yrittää tehdä intiaaninkin orjakseen ja panna hänet raatamaan lapio ja hakku kädessä. Silloin ei punainen mies halua enää elää. Vapaus on mennyt, riistamaat ovat menneet, kaikki on mennyttä. Silloin on intiaanin aika näillä mailla lopussa. Hän ei halua enää elää. Hän katoaa, minne, sitä ei kukaan tiedä. Hän katoaa. Ja hän pääsee toiseen maailmaan "onnellisille metsästysmaille". Siellä on vain punaisia miehiä. Siellä ovat metsät jälleen intiaanien omia ja siellä on vapaus.
– Valkoinen mies, jatkoi intiaanipäällikkö ja hänen äänessään oli surunvoittoinen sävy: – Olen tehnyt tehtäväni. Tuolla laaksossa on teidän työmaanne. Minä käännyn tästä omille teilleni. Good bye.
Punanahka ei katsonut taaksensa. Hän häipyi pian ikipuiden varjoon meidän vielä seistessämme harjanteella.
Seisoimme siinä hetkisen vaieten. Punapaita katseli maahan. Äkisti hän nosti katseensa ja puhkesi puhumaan:
– Toverit! Kuulitteko mitä hän sanoi? Kuulitteko toverit? Hän sanoi,
ettei ikinä rupea valkoisen miehen orjaksi, ei ikinä. Ennen hän kuolee
kuin siihen alistuu. Intiaanit ovat ainoa kansallisuus maailmassa,
joka on valinnut kuoleman mieluummin kuin orjuuden. Ja he ovat olleet
uskollisia tälle aatteelleen. Monet heimot ovat jo kuolleet ja monet
ovat kuolemaisillaan, mutta Amerikan kapitalistit eivät vain saa heitä
orjanruoskaansa. He ovat voitettuja eivätkä kuitenkaan voitettuja.
He ovat vielä tänäänkin vapaita miehiä, ei niinkuin me tässä. Tuolla
laaksossa on työmaamme, pojat, ja siellä odottaa meitä orjavoutimme.
Me olemme orjia, myönnämmepä sen tai emme, kuten intiaani sanoi.
Senvuoksi emme koskaan voi elää vapaan miehen elämää. Meidän on myytävä
työvoimamme eniten tarjoavalle, myytävä itsemme. Mutta minä sanon
teille, toverit! Orjakin voi nousta. Sekin voi katkoa kahleensa, kun ne
tulevat liian raskaiksi. Me voimme sen tehdä. Kaikki yhdessä. Kaikki
työläiset yhdessä, toverit. Muistakaa se aina! Me voimme aloittaa
taistelun tuolla laaksossa ja me voitamme, kunhan vain aina
vedämme yhtä köyttä. Tuolla on työmaamme. Se on kirotuimpia työmaita
Pohjoislännellä ja sitä "runnaa" joku "Black Pete", "Musta Petteri",
joka kuuluu olevan piru itse, sarvia vailla. Yes, boys [niin,
pojat]. Meidän täytyy järjestyä, panna kova kovaa vastaan. Mutta siitä
puhumme enempi kämpällä. Nyt mennään.Punapaita alkoi kävellä jälleen rivakoin askelin eteenpäin ja miesten kiemurteleva jono painui hänen perässään. Illalliskellon ääni kajahti samassa hirsimajalta. Se kuului korviimme hyvältä. Mutta hyvältä oli kuulostanut Punapaidan puhe, ja me seurasimme ihaillen hänen astuntaansa kohti kämppää N:o 6, jota hallitsi rajattomalla vallalla "Black Pete", Pohjoislännen kauhu.
Lintunen istui hetkisen mietteissään, veteli muutamia pitkiä sauhuja ja jatkoi:
– Well. Sinä iltana maistui ruoka mainiosti. Häränlihassa oli kyllä vanhettuneen makua ja se loppui kesken, mutta paistettuja papuja oli riittävästi ja me ahdoimme nälästä kurnivat suolemme niitä täyteen. Kuten' tavallista, heittivät kämpän aikaisemmat miehet meihin tutkistelevia katseita ja me uudet samoin heihin. Pikkuhiljaa aloimme tiedustella töitä ja oloja paikalla, mutta jokainen, jolta niistä kysyimme, vilkaisi arasti ympärilleen, vastasi jotain ylimalkaista, tai hänelle tuli kiire mennä ulkona käymään. Oli selvää, että Musta Petteri oli työmaalleen järjestänyt täydellisen urkkijasysteemin ja että miehet pelkäsivät sitä, vallankin kun heillä nähtävästi ei ollut aavistustakaan ketkä työtovereista olivat antautuneet tähän inhoittavaan ammattiin. Sentähden täytyi jokaisen työläisen epäillä toistaan ja pitää suunsa kiinni, vaikka mieli olisi tehnyt valittaa ja moittia työmaan oloja. Well. Sellaista se on monella työmaalla Amerikassa, kuten hyvin tiedät.
Me, sinä päivänä saapuneet suomalaiset, olimme syöneet vierekkäin ja vetäydyimme illallisen jälkeen istumaan ja polttamaan piippujamme kämpän seinävierellä olevalle penkille. Tiedetäänhän, kuinka suomalaiset maailmalla aina hakevat toistensa seuraa, vaikka kotona ollessaan olisivat joka päivä toistensa tukassa. Aprikoimme jo, että kämpässä ei ollut lainkaan suomalaisia, koska emme olleet kuulleet suomen sanaakaan, kaikkia muita kieliä vain, kuten ruotsia, saksaa, puolaa, italiaa ja luonnollisesti englantia, joka oli tämän joukon kansainvälinen kieli. Samassa työntyi ovesta sisälle pienenläntä, tanakka, vaaleaverinen mies, jonka uumenilla kiikkui pitkä kauhavalainen. No, jopa sattui! Siinä se oli viimein suomalainenkin tässä kansainvälisessä seurakunnassa.
– Halloo, mies! huusimme hänelle. Mies tuli silminnähtävästi kovin iloiseksi, kun kuuli suomea puhuttavan ja asteli luoksemme. Minusta tuntui kuin olisin oman veljeni tavannut.
– Terve, terve, pojat! sanoi hän. – Neljäkö teitä suomalaisia tuli?
– Joo. Neljä meitä on suomalaista, kaksikymmentä kaikkiaan, vastasi joukostamme mies, joka tunnettiin Turun Jallun nimellä.
– Eikö täällä muita suomalaisia ole kuin sinä? kysäsi joku joukostamme.
Mies vilkaisi hieman ympärilleen, viittasi meidät sivummalle istumaan, täytti piippunsa ja sanoi harvakseen.
– Ei ole enää muita kuin minä.
Sitten hänen silmänsä kostuivat. Näki selvästi, että hänen oli kovin raskasta taistella mielenliikutustaan vastaan. Hän nieleskeli hetkisen, sopersi muutamia epäselviä sanoja ja jatkoi sitten ääni vahvasti värähdellen:
– Niin, ei ole muita enää. Neljä meni siinä suuressa maanvyöryssä kuusi päivää sitten. Kaksikymmentäkolme meni kaikkiaan. Se oli kauhea tapaus! Kaksikymmentäkolme! Minun veljeni... Jaakko sen oli nimi, kuoli myös. En ole sen päivän jälkeen nukkunut. En ole voinut. Meillä on kotona Alajärvellä torppa, sellainen kolmen lehmän torppa. Sen pojan teki niin mieli lähteä tänne tienaamaan. Ja minä sille aina kirjoitin, että älä tule. Täällä on liian kovat työt ja kotona häntä olisi tarvittu, kun siellä ei ole muita miehiä kuin vanha isä. Mutta se kärtti ja kärtti ja lopuksi minä lähetin sille tiketin, sinne Alajärvelle. Pari kuukautta sitten se saapui. Se oli vasta kahdeksantoista. Ja nyt se kuoli. Se kuoli. Voi hyvänen aika, että sen pitikin kuolla! Ja tuolla se makaa laakson pohjassa kuopattuna kuin koira. Ei liiennyt edes lautoja ruumisarkkuun. Huopapeittoon vain käärittiin niinkuin muutkin, ja siellä se nyt on. Niin olen ollut siitä suruissani, että olen ollut vallan hulluksi tulla. Oikein sievä mies se oli. Ei juonut eikä tupakoinut ja näytti olevan hyvä työmies. Eikä se kauan aikonut täällä olla. Piti saada kokoon tuhannen taalaa ja matkarahat ja sitten sen piti palata ja ostaa se kotitorppa omaksi taloksi. Ja siellä se nyt makaa. Voi, minä hullu, kun lähetin sille sen tiketin! Voi hyvät ihmiset kuitenkin, kun minun piti olla niin hullu! Vanhuksille... niin... se...
Alajärven mies ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan painoi päänsä karhean takkinsa lievettä vastaan ja koko hänen tanakka vartalonsa nytkähteli. Nuori ja ainoa veli oli mennyt. –
Istuimme raskaissa mietteissä. Huomasin toverieni silmien kiiltävän oudosti. Kukaan ei puhunut mitään. Ympärillä kuului vieraita kieliä. Kämpän matalasta katosta tippui lattialle vesipisaroita. Ulkona vonkui tuuli.
Vihdoin Alajärven mies nosti päänsä, kuivasi silmänsä ja sanoi:
– Se oli hirmuinen tapaus, hirmuisin tässä työssä tähän saakka. Mitä vielä tuleekaan! Täällä ei ole työmiehen hengellä paljon arvoa. Siinäkin olivat miehet porineen ja lapioineen töissä vuorenkyljessä, kun äkkiä näytti siltä kuin koko vuori olisi pudonnut heidän niskaansa. Kuului vain humaus ja jyrinä, kun suuret määrät soraa ja kiviä irtaantui ylempää vuoren kalliorinteestä ja hautasi silmänräpäyksessä alleen koko joukon. Yksikään ei ehtinyt pelastautua. Sinne he jäivät – kaikki. Jaakkokin. Meni puolitoista päivää ennenkuin ne saatiin sieltä ylös kaivetuksi. Eikä ollut kämpällä lautoja ruumisarkkuihin.
Tuo vuorensyrjä on vaaran paikka. Mutta radan ne siihen kuitenkin rakentavat, se on rakennettava, koska Musta Petteri on ottanut sen urakakseen. Se on muuten piru miehekseen, näitä Kanadan ranskalaisia, joita me suomalaiset kutsumme "pettureiksi". Itselläni on parempi "jopi". Olen tässä hevosmiehenä ja ajan ruokatarpeita ja tarveaineita 30 mailin päästä. Ottaa koko talven vielä ennen kun saavat työn tässä lävitse. Paljon on tässä porausta, ennen kun tuo kallio tuosta järven rannasta on porattu. Koko talven työ sille, joka tässä sen ylitse pääsee...
Voimakas tuulen puuska sattui rakennukseen. Oven avautuessa kuului metsästä suden yksitoikkoinen ulvonta. Höristimme korviamme, mutta Alajärven poika ei ollut siitä tietääkseenkään.
– Joka tässä talven ylitse pääsee, kaikui korvissamme.
Sitten joku käänsi puheen muihin asioihin ja niin vapauduimme uuden tuttavamme synkän kertomuksen synnyttämästä raskaasta mielialasta.
– Kuulepas Jussi! sanoi Turun Jallu äkkiä Alajärven miehelle, jonka nimen olimme kuulleet olevan John. – Sinulla on komea kauhavalainen. Kannoin minäkin sellaista vuoden päivät "vanhasta maasta" tultuani, mutta kerran jouduin Port Arthurissa putkaan ja poliisit sen silloin veivät. Tuollaista asetta kun ei tässä maassa saa lainkaan pitää vyöllä muualla kuin ehkä täällä Mustan Pekan valtakunnassa, jossa ei ole kuulema muuta lakia kuin hänen omansa.
– Niin ja korpilaki sekin, sanoi Alajärven Jussi yksivakaisesti.
– Joo, kyllä se Musta Petteri on piru miehekseen. Kaikki sitä pelkäävät. Oikea miesten kauhu se on. Huutaa ja karjuu kuin riivattu. Eikä välitä miehen hengestä vähääkään. Sen syy se oli se suuri onnettomuuskin. Ei sitä mustaa paholaista ole näkynyt täällä tänään. Mutta kylläpähän huomenna näette. Se tulee tarkastamaan uudet miehet.
Mainitsimme Jussille mukanamme tulleesta Punapaidasta ja siitä, kuinka tämä oli kehoittanut kaikkia järjestäytymään Mustan Petterin mielivaltaa ja vääryyttä vastaan.
Alajärven mies hymähti.
– Järjestäytyä! Ei täällä mitään järjestäytymistä saa aikaan. Jokainen koettaa ansaita vain niin paljon taaloja kuin suinkin, that's all. Mitä ne välittävät siitä mitä toisen osaksi tulee.
– Niin, myönsi joukostamme joku. – Liian monta kansallisuutta, kieltä ja mieltä. Sehän on Amerikan työläisten kirous. Ja kätyreitä saa ostaa muutamasta kymppitaalasta kuinka paljon tahansa. Hyi helvetti! Ja lopulta jokainen epäilee toistaan kätyriksi. On vain hyvä, etten ole koskaan tavannut suomalaista kätyriä. Pitää se suomalainen työläinen kuitenkin sen verran itsestään. Ja kun lakko tulee, niin johtajat myyvät herroille lakon ja puikkivat tiehensä. Dollareilla saa aikaan mitä vain. Jos on tarpeeksi rahaa, niin saat vaikka miehen tappaa.
Pimeys oli jutellessamme laskeutunut vuorten ylle. Painuimme viheliäisille lavitsoillemme ja ankaran päivämarssin jälkeen olimme pian sikeässä unessa.
Syötyämme seuraavana aamuna laihan aamiaisen johdatti alityönjohtaja eli "hännäntuppi", kuten tiedät suomalaisten sellaisia herroja kutsuvan, meidät työmaallemme. Hän oli ruotsalainen Swanson ja puhui englantia laulavalla nuotilla kuten kaikki ruotsalaiset.
– All right, pojat! sanoi Swanson, kun olimme päässeet suuren vuoren rinteeseen. – Tähän se on sitten rata rakennettava. Tuolla ylhäällä on pahoja kallioita vieläkin. Toivottavasti ne eivät enää vyöry alas. Mutta pitäkää varanne. Muutama päivä sitten tähän hautaantui kaksikymmentäkolme miestä. Pitäkää varanne, pojat, sanon vieläkin. Kukaan muu ei vastaa teistä kuin te itse.
Sitten "hännäntuppi" käski meidän tarttumaan lapioihimme ja puhdistamaan rinteeseen jääneen maanvyörymän jätteet niin pian kuin mahdollista. Se taas tarkoitti "horioppia" ja me ymmärsimme hyvin, että nyt sitä on alettava painella oikein olan takaa.
Kun olimme hetken lapioineet, pysäytti Swanson työn ja selitti pelokkaan näköisenä ja puoleksi kuiskaten, että Musta Petter itse oli määrännyt, että tänään puoleen päivään mennessä täytyy rautatielinjan olla puhdas lopustakin sorasta, että päästään taas poraamaan. Siinä ei auta muu kuin että sen täytyy olla puhdas.
Työ jatkui kovalla vauhdilla. Swanson tuntui olevan hyvä mies, mutta pelkäsi luonnollisesti oman "jopinsa" menettämistä ja painoi sentähden päälle. Mikäpä muu siinä auttoi? Eikä miehillä ollut mitään sitä vastaan, että Swanson saisi pitää toimensa. Siihen paikkaan voisi hänen jälkeensä tulla vallan pirullinenkin mies, vaikkapa Mustan Petterin omaa tyyliä. Ja senvuoksi lapiot sujahtivat sukkelaan soraläjiin ja kangit väänsivät suuria kiviä vyörymään rinnettä alas järveen. Oli toki onni, että ne kuolleet miehet olivat kaivetut jo ennen pois, ettei meidän tarvinnut niitä vielä kaivaa.
Miehet alkoivat työssä pian lämmetä, jäsenet notkistuivat, kun päästiin oikein työn vauhtiin ja silloin uudistui se amerikkalaisilla työmailla niin tavallinen kilvoittelu miesten kesken. Nyt tahdottiin näyttää sekä työnjohtajalle että toisille työtovereille mitä oltiin oikein miehiä ja mihin kyettiin. Sora lensi vauhdilla, suuret kivet vyöryivät ryskien, hiki valui virtanaan. Ruotsalaiset, jotka, kuten hyvin tiedät, ovat työmailla aina suuria etuilijoita ja tahtovat varsinkin "paasin" läsnäollessa näyttää kuntoaan, pistelivät soraa vinhalla vauhdilla. Musta nuuska vaan valui heidän suistaan. "Dagot", italialaiset ja "pusut", itävaltalaiset, katsoivat ruotsalaisten häärinää kierosti ja kiroilivat itsekseen, mutta muu ei auttanut kuin yrittää parastaan. Me suomalaiset lapioimme siinä kaikki neljä yhdessä. Huomattuamme, että tässä tulee kova yritys, sylkäsimme kouriimme, taisi siinä joku jo panna peetäkin ärrän kanssa ja kyllä alkoi nyt multa lentää niin kuin koneilla heitettynä.
– Kyllä me työläiset olemme hulluja, murisi Turun Jallu itsekseen. – Tuossa vaanii kuolema päämme päällä ja me hosumme henkemme edestä.
– Painetaan päälle vain, vastasi siihen Koskelan Iikka Kyröstä, pitkäselkäinen ja oikein väkevä mies. – Ruottit tämän alkoivat ja se on selvä, että niille ei suomalainen saa antaa koskaan perään. Kyllä minä heidän pelinsä ymmärrän. Tahtovat päästä maineeseen, että saisivat koko työmaan ruotteille. Mutta täytyy tässä jukoliste toistenkin elää.
Näin haastellen, kiroillen ja toisiaan epäluuloisesti ja vihaisesti katsellen raatoivat miehet vuoren jyrkällä rinteellä. Hännäntupen naama alkoi loistaa. Hän rauhoittui, sytytti piippunsa ja käveli hiljalleen konttorirakennukselle päin.
Mutta joukossa oli yksi, joka ei ottanut osaa kilpailuun, vaan katseli sitä milteipä halveksivasti. Se oli Punapaita. Kun hännäntuppi oli mennyt käveli hän miesten keskelle ja huusi heille:
– Mikä hitto teitä vaivaa? Hullujako te olette? Tehkää työnne niinkuin miehet ja varokaa paitanne.
Työ seisahtui. Miehet katselivat Punapaitaa hämmästellen ja kuin häveten äskeistä kilpailuaan, jossa ei ollut mitään jalompaa motiivia. Suuri kivilohkare irtaantui samassa ja vieri ryskyen ratalinjalle. Hädin tuskin kerkesivät lähimmät alta pois.
– Varokaa paitanne! sanon minä. – Ettekö kuulleet? Teistä ei täällä vastaa kukaan muu kuin te itse. Nuo tuolla "offiisissa", Punapaita viittasi halveksivasti pienelle konttorihuoneelle päin, välittävät teistä viisi.
– Punapaita on oikeassa, sanoi joku ja oikoi selkäänsä. – Piruako me tässä hulluttelemassa? Kyllä sitä vähemmälläkin keritään.
Mutta sivulta kuului jonkun ruotsalaisen laulava ääni:
– On hyvä puhua suoria sanoja, kun miehellä on rahaa. Minä puolestani olen "poikki" enkä halua tulla poltetuksi heti ensimmäisenä päivänä ja lähteä nälkäisenä pitkälle taipaleelle.
Punapaita katsoi miestä säälivästi hymyillen, kopeloi taskuaan ja veti sieltä hopeataalan. Hän ojensi sen miehelle ja vastasi:
– Tuossa on viimeinen taalani. Jos tarvitset sitä, niin ota se.
Punapaidan puheen keskeytti Swanson, joka miltei juoksujalkaa riensi paikalle. Hän oli perin hätääntyneen näköinen ja huusi jo kaukaa:
– Hoi, mikä on, pojat! Lapiot heilumaan. Musta Petteri on täällä tuossa tuokiossa.
Se sana vaikutti kuin salaman isku. Ei kukaan joutanut muistelemaan enää äskeistä keskustelua eikä pään yllä väikkyvää vaaraa, sillä vielä suurempi vaara lähestyi, itse pelätty Musta Petteri, joka saattoi millä sekunnilla tahansa polttaa miehen työstä ja lähettää hänet nälkäisenä tuntemattoman taipaleen kautta takaisin Prince Rupertiin.
Punapaidan huulilla leikki ivallinen ja suuttunut hymy.
– Pirun Musta Petteri, mutisi hän. – Kyllä minä joskus näytän sinulle, ihmissyöjälle.
Työ kävi taas kuin tanssi. Miehet puuskuttivat ja hikoilivat. Oli niinkuin olisi ollut hengenmeno kysymyksessä.
Samassa jokainen vaistomaisesti tunsi Mustan Petterin varjon takanaan. Ei sopinut päätään nostaa. Täytyi painaa vain. Eikö se pakana seisonut tuossa aivan miesten äärellä? Seisoipa kyllä. Nostin hieman päätäni ja näin siinä pitkän, hieman turpean mustaverisen miehen. Sen silmät olivat tiukat, suu oli ilkeässä väänteessä. Kasvot olivat julmat ja partaiset. Ne kuvastivat mustaa ja pirullista mieltä. Näytti siltä kuin olisi hän väijynyt työmiehiään saadakseen aihetta käydä heidän kimppuunsa ja iloitakseen siitä. Hetken tuijotettuaan hän käveli reippain askelin työmaalle, tuli pienen irlantilaisen viereen, tarttui hänen lapioonsa ja sanoi tiukasti:
– Oletko sinä koskaan ennen käsitellyt lapiota?
– Yes sir! vastasi pieni irlantilainen, ääni ja polvet vavisten.
– Eipä se siltä näytä! sanoi Musta Petteri ilkeästi ja vahingoniloisesti irvistäen. Jollet voi tehdä paremmin työtä, on parasta, että lähdet täältä vaikka helvettiin.
Ne olivat selviä sanoja, joita ei kukaan olisi voinut käsittää väärin ja kun ne lausui itse Musta Petteri, niin jokainen tiesi, että ne pitivät myös paikkansa.
Irlantilainen lapioi tämän jälkeen kuin hullu, sikäli kuin jaksoi, sillä hän oli heikkorakenteinen mies. Mutta kaikki toiset olivat käsittäneet Mustan Petterin sanojen kohdistuneen myös heihin, jollei muuten, niin kehoituksena yrittää entistä tiukemmin ja senvuoksi huhtoi koko miessakki voimiensa takaa, sillä jokainen pelkäsi polttamista, joutumista yksin pitkälle taipaleelle ja ehkä jo ensimmäisenä yönä susien suuhun.
Vain Punapaitaan yksin ei Mustan Petterin ilmestyminen näyttänyt vaikuttavan mitään. Äkkiä hän pysäytti kokonaan työnsä, nojasi lapioonsa ja sytytti piippunsa. Se olisi ollut uskallettua millä amerikkalaisella työmaalla tahansa, saatikka sitten Mustan Petterin työssä ja hänen itsensä läsnäollessa. Musta Petteri oli miltei yhdellä hyppäyksellä Punapaidan edessä ja huusi raivoten:
– Mikä sinä luulet olevasi täällä? Pane lapiosi liikkeelle ja heti tai painu helvettiin ja vie tuo irlantilainen mukanasi.
– All right! Minä lähden, vastasi Punapaita rauhallisesti. – En ole tänne lapiomieheksi tullutkaan. Minä lähden kyllä, jos niin haluat.
– Mikä mies sinä sitten olet?
– Olen ampuja ja minut on tänne otettu ampujaksi. Siitä ammatista vastaan kyllä kunhan vain jätät minut rauhaan.
– Hyvä on sitten, sanoi Musta Petteri. Jos olet hyvä ampuja niin saat jäädä. Entinen ampuja oli no good, kelvoton. Se piru ampui itsensä!
Musta Petteri luuli sanoneensa suurenkin sukkeluuden, naurahti ja harppi kämpälle päin painuen "offisiinsa".
Kun hän oli kadonnut näkyvistä, huokasivat miehet helpotuksesta, oikaisivat hieman selkäänsä ja pyyhkivät hikeä otsaltaan. Ja moni heitti ihastuneen katseen Punapaitaan, joka oli uskaltanut vastustaa pelättyä pääpaasia, vieläpä aivan ensimmäisenä työpäivänä. Siinä oli vasta mies!
Aamupäivällä saatiin maanvyörymä luoduksi pois ja paljas kallionkylki pisti näkyviin. Nyt pantiin ilmaporat käyntiin ja reikä reijän jälkeen syntyi vuorenrintaan. Punapaita sai määräyksen alkaa lataustyönsä ja tottuneesti se näytti häneltä käyvänkin. Pari miestä kantoi hänelle dynamiittilaatikoita ja hän itse syötti räjähdysaineen porausreikiin. Vähän ennen "kuittausaikaa" oli hän saanut lataukset valmiiksi. Sitten se alkoi.
– Fire, fire, tulta, tulta! huusi Punapaita ja miehet juoksivat suojapaikkoihinsa niin että rauta-anturaiset kengät paukkuivat kalliota vastaan.
Vuori tärähti, kuului kaamea pauke ja ryske ja suuret kiviröykkiöt vierivät rinnettä alas järveen päin.
Siihen loppui ensimmäinen 10-tuntinen rivakka työpäivämme. Me olimme kaikki vanhoja työmiehiä ja olleet kovissakin töissä, mutta tuskin koskaan näin äkäisessä souvissa. Miltei jokainen mies valitti selkäänsä tai käsivarsiaan. Punapaita yksin ei puhunut mitään. Ei hänessä myöskään näkynyt mitään väsymyksen merkkiä. Kun toiset illallisen syötyään heittäytyivät heti levolle, istui hän ja luki jotakin kirjaa, mahdollisesti sosialistista teosta.
Mutta oli toinenkin, joka ei heti kiirehtinyt nukkumaan, pikku irlantilainen, jolle Musta Petteri oli päivällä antanut kyytiä. Hänen nähtiin pujahtavan ovesta ulos ja sivulleen vilkuillen menevän "offiisirakennukseen". Mitä hän siellä toimitti, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta seuraavina päivinä pisteli hän multaa ja väänteli kiviä niinkuin ei työmaalla kiirettä olisi nähtykään. Hänestä oli epäilemättä tullut Mustan Petterin kätyri, toveriensa ilmiantaja, ja hän sai nyt olla ainakin paasien puolesta rauhassa.
Kuten jo mainitsin, oli myöhäissyksy kun me saavuimme kämppä kuutoselle töihin. Järvi jäätyi, lumi peitti tienoot ja sudet alkoivat öisin ulvoa yhä useammin kämpän ympärillä. Pimeän tullen ei kukaan uskaltanut etääntyä kämpältä ja päivisinkin kuljetettaessa tarveaineita jäätä myöten, saattoivat sudet ahdistella hevosmiehiä. Senvuoksi olikin kuormastojen mukana aina muutamia miehiä pyssyineen petoja karkoittamassa.
Illat vietimme, niinkuin kaikilla työkämpillä Amerikassa, korttia pelaten. Jokainen pelasi, yksinpä Punapaitakin. Mutta enimmäkseen hän sentään luki. Ja usein hän alkoi puhua miehille lukemastaan. Hän kuvasi työläisen raskasta ja ilotonta osaa maailmassa, hän kertoi mitä muualla maailmassa oli jo tehty työväestön nostamiseksi parempaan asemaan, mitä työväen yhteistoiminnalla oli saatu muualla aikaan ja miten meidän olisi ollut järjestäydyttävä yli koko maan. Useimmat kuuntelivat Punapaidan juttuja silmät loistaen. Toiset eivät niistä piitanneet mitään. Me suomalaiset olimme kaikki sosialisteja, kuten siihen aikaan suomalaiset Amerikassa yleensä olivat, ja me hyväksyimme mielessämme täysin Punapaidan puheet ja esitykset. Mutta tiesimme hyvin, että "toiskieliset" ja varsinkaan synnynnäiset amerikkalaiset työmiehet eivät välittäneet työväen yhteispyrinnöistä yhtään mitään. Koko työväenliike oli siirtolaisten "runnattavana". Ja meistä kyllä tuntui siltä, että koko jutulla ei ollut Amerikassa mitään mahdollisuuksia läpäistä. Jokainen ajatteli enemmän itseään kuin toisia ja jos jotain yhteistä asiaa yritettiin, niin taivutti dollari heikommat kätyreiksi tai luopumaan koko jutusta.
Mutta Punapaita ei väsynyt selittämästä asiaansa ja vavahdutti itse pelätyn Mustan Petterinkin valtaa siellä kaukaisella metsäseudulla.
Me kämpän suomalaiset vietimme joutohetkemme miltei aina yhdessä. Me muistelimme usein kaihoisasti Suomea, kuten siirtolaisten tapana on, vaikka, kuten tiedät, onhan niitä suomalaisia, jotka kotimaataan moittivatkin. Laskimme moneen kertaan miten kauan vielä täytyisi tehdä työtä ennenkuin saisi kokoon niin paljon rahaa, että pääsisi lähtemään ja saisi ostaa Suomessa jonkin maapaikan. Haaveita, jotka eivät liene kenellekään toteutuneet, sillä rahat tahtovat tässä maassa mennä niinkuin tullakin, hyvin joutuisasti. Alajärven Jussi yksin oli vakaasti päättänyt lähteä heti tämän työn loputtua Suomeen, sillä hänen kotonaan tarvittiin nyt kipeästi miestä ja hän oli säästänyt niin paljon rahaa, että saisi ostetuksi kotitorpan taloksi, jota varten se Jaakko velikin oli Amerikkaan tullut.
Kertoja vaikeni hetkeksi. Ehkäpä piirtyi hänen mieleensä jälleen joku kotiseudun maisema, ehkäpä muisteli hän tovereitaan kaukaiselta työmaalta parikymmentä vuotta sitten.
Polttelimme savukkeitamme. Suurkaupungin hälinä kantautui huoneeseemme.
Sitten Lintunen alkoi jälleen:
– Sattui, että kämppämme poraseppä kuoli. Meiltä oli jo mennyt muutama mies tapaturmaisesti ja moni loukkaantunutkin eri kämppien miehistä. Poraseppä oli ainoa, joka kuoli luonnollisen kuoleman. Työnsä ääressä terottaessaan poria hän heitti henkensä. Muutamaa tuntia aikaisemmin olivat poramiehet tuoneet tapansa mukaan tylsiä poria ja vieneet työmaalle teroitettuja. Kun he palasivat, huomasivat he sepän istuvan palkeensa ääressä pora kädessä. He luulivat ensin ukon torkahtaneen, mutta kun tämä ei pudisteluista herännyt, niin katsoivat he miestä tarkemmin ja huomasivat hänet kuolleeksi.
No siitä ei ollut suurta surua. Se oli joku yksinäinen mies eikä sitä kukaan kaivannut. Mutta pahempi oli, että kämpällä ei ollut toista seppää. Ja teräviä poria piti saada, sillä muuten työt seisahtuisivat. Seppävainaja kannettiin loitommalle ja joku poramies, joka luuli osaavansa hieman sepäntaitoa, alkoi terotella poria. Mutta kun niitä koeteltiin kallioon, eivät ne olleet kelvollisia. Joku toinenkin yritti, mutta samalla tuloksella. Musta Petteri seisoi vierellä ja kiroili. Kun työ päättyi, oli pajassa suuri joukko tylsiä poria mutta ei ollut tietoa miten ne teroitettaisiin. Ja pääpaasi lähti synkkänä ja muristen "offiisiinsa". Kontrahtiaika alkoi loppua ja kalliossa oli vielä paljon porattavaa. Ei olisi auttanut hukata ainoatakaan päivää, sillä jollei työ ollut määräajassa suoritettu, saisi Musta Petteri maksaa aika korvauksen rautatieyhtiölle.
Sinä iltana puhuttiin kämpällä sepän kuolemasta. Tuo mies, jota tuskin ennen oli huomattu, oli nyt paras kaikista ja varsinkin ylistivät poramiehet kilvan hänen taitoaan. Ja kaikki ihmettelivät mitä Black Pete nyt tulisi tekemään.
Samana iltana tuossa kahdeksan korvilla tuli hän kämppäämme. Muutamat miehet olivat jo makuulla, toiset pelasivat vielä korttia. Kaikkien kummastelevat katseet kääntyivät pääpaasiin, kun hänen suuri ruhonsa työntyi ovesta sisälle. – Mitähän se nyt? mietti joka mies.
Musta Petteri näytti olevan hämillään. Hän huomasi vastassaan puolihämärässä kämpässä monta vihamielistä katsetta. Mutta hänen luontainen karskiutensa voitti pian kaikki epäilykset ja hän alkoi suurella äänellä:
– Tahdon saada pari miestä, jotka heti ajavat kämppä viitoselle viemään tylsät porat. Kun pääsevät perille, on seppä heti herätettävä ja hänen on vielä tänä yönä terotettava porat, että päästään aamulla töihin. Minä en voi hukata aikaa.
Seurasi äänettömyys. Muutamat haukottelivat, joku kirosi itsekseen, kukaan ei näyttänyt halukkaalta lähtemään matkalle.
Musta Petteri kuohahti.
– Minä maksan kymppitaalan mieheen niille jotka lähtevät. Kuuletteko kymmenen dollaria mieheen. Ja matkaa ei tästä tule kuin kymmenkunta mailia. Saatte ottaa kaksi hevosta.
Ei kukaan puhunut vieläkään mitään. Joku murisi kuuluvasti, että kuka piru sinne susien ruuaksi lähtee. Monen silmät välkähtivät suuttumuksesta. Mustan Petterin tarjous oli suoranainen houkutus kuolemaan.
Punapaita oli istunut levollisen näköisenä makuulavitsallaan. Äkisti hän ponnahti pystyyn, käveli aivan Mustan Petterin eteen ja miltei huusi hänelle:
– Toivoisin, että itse lähtisit sille retkelle, Petteri. Etkö sinä kuule ulvontaa ulkoa? Sinä ajattelet kuten tavallisesti enemmän töitäsi ja rahojasi kuin miestesi henkeä. Mene itse. Luulen, että sudet syövät syntisen ruhosi aivan yhtä suurella ruokahalulla kuin tavallisen jätkänkin.
Ne olivat rohkeita sanoja, niin rohkeita, että miehet ympärillä aivan hätkähtivät. Punapaita oli lausunut oman tuomionsa. Hän tiesi sen. Mikseipä olisi tiennyt.
Mustan Petterin tumma hahmo mustui kiukusta yhä enemmän. Hänen silmänsä leimusivat vihasta. Hän ratkaisi riitansa Punapaidan kanssa omalla tavallaan.
– Sinä, sinä olet erotettu! Tule ottamaan aamulla palkkasi. Sinä olet heti erotettu ja jos täällä on joku toinen, joka haluaa tilinsä huomenna niin sylkeköön maahan.
Musta Petteri oli laskenut Punapaidan kannatuksen liian vähäiseksi, sillä heti alkoi kuulua huutoja, että minä ja minä lähden kyllä Punapaidan mukaan. Vihdoin joku sanoi hyvin jäykästi:
– Kuule Petteri! Jos sinä poltat Punapaidan senvuoksi, että hän koettaa estää sinua tekemästä tyhmyyksiä, niin me lähdemme tältä työmaalta joka sorkka ja heti.
Musta Petteri seisoi keskellä lattiaa. Hän näytti hämmästyvän, epäröivän. Hän ymmärsi, että jos hän nyt menettää työntekijänsä, niin tietäisi se usean päivän pysähdystä töissä. Kyllähän hän miehiä saisi, mutta se veisi taas ainakin viikon päivät. Ja urakkasopimus pani kiirehtimään jo muutenkin sen kuin kerkisi.
– Well, pojat! aloitti hän sitten. – Minä sanon teille. Ajatelkaa päänne ympäri mitä teette. Teillä on tässä työtä lopputalveksi ja minä maksan hyvän palkan. Te olette kaikki muut all right. Mutta ampuja on kiihoittaja. Hän on ainoa, jonka tahdon erottaa.
Punapaita nauroi pilkallisesti. Mutta miehet olivat tällä kertaa kuitenkin yksimielisiä. Heistä tuntui kohtuuttomalta Punapaidankin, kunnon työmiehen, erottaminen ja monet huusivat uhkaavasti:
– Jos vain erotat Punapaidan, niin lähdemme kaikki. Siitä saat olla varma. Lähdemme kaikki, joka sorkka.
Pääpomo kävi entistä enemmän hämilleen. Hänelle ei varmaankaan koskaan elämässään ollut tällaista sattunut. Tuskin oli hän voinut sellaista kuvitella tapahtuvaksikaan hänen työmaallaan. Hän pureskeli sikarintynkäänsä, mutisi jotakin itsekseen ja sanoi lyhyesti:
– All right. Te jäätte kaikki työhön.
– Myös Punapaita, tiedusteli joku.
– Myös hän.
Sitten Musta Petteri kääntyi ympäri ja lähti. Ovelta hän vielä kuitenkin sanoi:
– Well, pojat. Jos joku tahtoo helpolla rahaa, niin tulkoon "offiisiin". Mutta pelkureita minä en halua.
– Painu helvettiin! huusi joku. Muutamat nauroivat, toiset kiroilivat.
Miehet kerääntyivät Punapaidan ympärille. Heidän silmistään loisti tyytyväisyys ja ihailu. Punapaidankin muuten tyynet kasvot hymyilivät. Hänen silmissään oli syvä hohde.
– Niin, pojat, sanoi hän. Jos työläiset olisivat aina yhtä yksimielisiä kuin tänä iltana, niin totisesti meillä olisi kaikilla paremmat oltavat, eikä Musta Petteri enempää kuin kukaan muukaan voisi kohdella meitä miten haluaa.
– Olet oikeassa Punapaita, myöntelivät miehet. – Olet oikeassa ja jollet olisi pysynyt lujana, olisi Musta Petteri taas saanut tahtonsa lävitse ja lähettänyt pari miestä susien ruuaksi.
Yleisen innostuksen vallitessa oli kaksi miestä pujahtanut huomaamatta ovesta ulos. He olivat menneet Mustan Petterin "offiisiin" ja hyvän palkan toivossa olivat he lupautuneet viemään tylsät porat kämppä viidelle yön aikana terotettaviksi.
Äkisti joku ulkona pistäytynyt mies syöksyi sisälle.
– Sinne lähti kuitenkin joku! hän huusi.
Kaikki hyppäsivät pystyyn ja riensivät ulos.
Alhaalla jäällä laukkasi parivaljakko kovaa kyytiä kämppä viitosta kohti. Kaksi italialaista oli joukostamme poissa.
– Helkutin "dagot"! huusi joku.
Punapaidan ääni jylisi ylinnä.
– He ovat hulluja, pähkähulluja! He eivät koskaan voi päästä perille.
Oli pureva pakkanen, kuu loisti taivaalla. Kaksi tummaa hevosta laukkasi valkealla jäällä. Metsästä kuului susien ulvontaa. Kauhun tuntein vetäytyivät miehet takaisin kämpän lämpimään.
Seuraavana aamupäivänä saapuu tavaroita tuova kuormasto viidenneltä kämpältä. Se oli tavannut parin mailin päästä meidän kämpältämme kaksi ihmisen ja kaksi hevosen raatoa. Luut olivat vain olleet jälellä. Miehet olivat korjanneet pariin repeytyneeseen huopaan italialaisten jäännökset. Susia oli näyttänyt olleen monia satoja. Koko ympäristö oli ollut jälkiä täynnä. Musta Petteri seisoo synkän näköisenä kuormaston vierellä. Hänen sikarinsa savuaa. Hän kiroilee hiljakseen. Hänellä oli tosiaankin ollut harvinaisen huono onni: kaksi hevosta menetetty ja porat edelleen terottamatta. Vähemmästäkin ihminen saattaisi synkistyä.
Punapaita noituilee myös:
– Minä erehdyin, hän sanoo harvakseen. – Luulin, ettei kukaan olisi ollut niin hullu, että olisi antanut kapitalistien heittää itseään kymmenestä dollarista suoraan susien suuhun. Mutta niitäkin näyttää olevan.
Seuraavana päivänä ei Mustaa Petteriä näkynyt. Hän oli lähtenyt toisille työmailleen ja viipyi poissa koko päivän. Hän ei nähtävästi kehdannut näyttää naamaansa viimeöisen kaamean tapahtuman jälkeen, josta hän kantoi edesvastuun. Työmaallamme vallitsi kapinanhenki. Monet aikoivat lopettaa työnsä siihen paikkaan ja jättää koko kämpän. Musta Petteri kuuli kunniansa monessa muodossa. Punapaita oli koko aamupäivän vaiti ja mietteissään. Iltapäivällä hän ehdotti, että vaadittaisiin palkankorotusta ja parempaa ruokaa ja, jollei niitä saataisi, pantaisiin lakko toimeen ja lähdettäisiin kävelemään. Kaikki antoivat siihen empimättä suostumuksensa. Töitä oli jo paineltu kolmisen kuukautta ja rahaa oli kertynyt niin paljon, että kannattaisi jo vaikka hieman lepäilläkin.
Kun miehet aamulla astuivat ruokapöytään, he hämmästyivät suuresti. Pöytä oli kukkuroillaan ruokaa. Siinä oli pekonia ja kananmunia, häränpaistia, voita, ohukaisia vaahterasiirapin kera sekä paljon muuta hyvää ja kaikkea oli niin runsaasti, että riitti joka miehelle söipä hän miten paljon tahansa.
Musta Petteri, joka oli palannut edellisenä iltana, oli nähtävästi kuullut meidän lakkoiluhommistamme kätyriensä kautta ja oli päättänyt lyödä Punapaidan hänen omilla aseillaan. Nyt hän astui äkisti ruokailuhuoneeseen silmät kiiltävinä. Miesten kasvoilta sammui samassa hyvän aterian synnyttämä hymy.
– Halloo, pojat, huudahti Musta Petteri. – Lyönpä veikkaa, että aamiainen maittaa tänään.
– Yes. Se on kyllä hyvä, myöntelivät muutamat. Mutta Punapaidan silmät leimahtivat kun hän katsoen suoraan pääpomoa kasvoihin huusi:
– Kuulepas, Musta Petteri. Minäkin lyön veikkaa siitä, että sudetkin nauttivat ateriastaan toissa yönä tuolla järven jäällä.
Pääpaasin kasvot synkkenivät hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Hän jaksoi nyt hillitä itsensä – kummallista kyllä – ja aivan kuin ei olisi kuullutkaan Punapaidan sanoja virkahti:
– Teräviä poria on juuri saapunut muutamaksi päiväksi. Ja sitten saamme uuden sepän, joten kunnollisista porista ei tule olemaan puutetta. Te olette tehneet työnne hyvin tähän saakka. Nyt minä – ja Musta Petteri koroitti äänensä – nyt minä tahdon, että te annatte porien laulaa yhtä hyvin edelleenkin ja vielä paremminkin ja minä koroton teille joka miehelle 50 senttiä päiväpalkkaa. Ja syödä teidän pitää saada niinkuin prinssien. Käykö laatuun, pojat?
– Yes. Se on hyvä, se on vallan hyvä, myöntelivät muutamat. Joku hurrasi ilosta.
Musta Petteri muhoili itsekseen, kääntyi pois ja meni ulos.
Vilkas puheensorina syntyi jälleen miesjoukossa. Ei se Musta Petteri ollutkaan niin paha kuin luultiin, ajattelivat monet.
Pääpaasi ei ollut suinkaan laskenut korttejaan väärin. Hän oli tehnyt yhdellä iskulla turhiksi Punapaidan suunnittelemat lakkopuuhat, säilyttänyt arvonantonsa miesten silmissä, jopa kohottanutkin sitä ja lisäksi oli hän suuressa määrin onnistunut hälventämään susien suuhun joutuneitten italialaisten kohtalon aiheuttamaa mieltenkuohua. Hänelle ei 50 sentin päiväpalkan koroitus itse asiassa merkinnyt mitään. Pääasia oli, että urakka joutui aikanaan valmiiksi. Siitä saatava korvaus kykenisi peittämään paljon suuremmatkin kulut. Hän oli aluksi maksanut paljon alle normaalipalkan, kuten moni muukin työnantaja, koska "poikkinaisten" miesten täytyi ottaa työmaa mistä hinnasta tahansa. Mutta nyt oli miehillä tilillä parisensataa dollaria päätä kohti ja sellaisia miehiä oli jo kohdeltava varovaisesti, sillä ne saattoivat "kuitata" minä päivänä tahansa, jättää työmaan ja saattaa urakoitsijan pulaan. Kyllä pääpomo asiansa tunsi. Tunsipa hän vielä työmiehenkin ajatukset ja aseman. Hieman palkkaa lisää ja hieman päänsilitystä, niin kaikki olisi taas hyvin.
Porat alkoivatkin taas laulaa entistä vinhemmin. Kalliovuori sai kupeeseensa yhä uusia reikiä, se murtui suurella paukkeella ja ryskeellä ja vieri jyrkännettä alas järvelle. Näytti tosiaankin siltä, että miehiin oli palkankorotuksen ja ruuan parantamisen johdosta tarttunut uusi innostus. Työmies ei paljon vaadi, kuten tiedät. Kun se saa kunnollisen palkan, hyvän ruuan ja ystävällisen kohtelun, tekee se aina parhaansa. Ja Musta Petteri turvautui nyt tähän keinoon työn jouduttamiseksi. Vieläpä hän oli käskenyt, kuten kuulimme, hännäntuppi Swansoninkin pysyttelemään työpaikalta hieman sivummalla. Hän tahtoi osoittaa miehille niin täyttä vapautta kuin suinkin aikaisemman orjatyön asemesta. Oli selvää, että Musta Petteri pelkäsi lakkoa kuin itse paholaista. Hänelle oli tärkeintä, että työt sujuivat häiriöittä, sillä urakka-aikaa ei ollut enää kuin jokin viikko jäljellä ja kalliota näytti aina ja aina vain riittävän.
Pääpomon oli varmasti syytä hykerrellä käsiään, sillä työt näyttivät joutuvan kuin ihmeen kaupalla. Selvää oli, että siinä olivat suurena tekijänä parantuneet olosuhteet.
Mutta miehille alkoi aika yksinäisessä erämaassa käydä jo pitkäksi. Ruvettiin kaipaamaan kaupunkiin, sen kapakoihin ja tyttötaloihin, kämppämiehen ainoihin huvittelupaikkoihin niinkuin ennenkin. Ja niitä alettiin mainita nyt yhä tiheämpään. Jutut alkoivat yhä enemmän ja enemmän koskea naisia. Heistä puhuttiin iltakaudet. Puhuttiin valkoisista naisista, mustista ja punaisista. Kaikkia oli nähty ja kaikkia oli joskus elämän varrella rakasteltu. Ja miten kauniita ne olivat olleet! Hienosti puettuja, tulisia, pehmeitä. Uroksen mielikuvitus yksinäisellä erämaankämpällä teki jo vanhasta harpustakin enkelin. Ei kukaan muistanut monia raskaita kokemuksia noiden synnintekijäin parissa, miten ne olivat puhdistaneet mieheltä yhdessä yössä koko talven ansiot ja tulisivat sen edelleenkin tekemään, sillä kämppämiehen tapa oli ollut ja on vieläkin, juoda itsensä tolkuttomasti humalaan ja hukata rahansa parissa päivässä tai viikossa joko kapakan pitäjälle tai ilonaiselle. Kukapa sellaisia nyt olisi muistellut, kun talvi alkoi jo olla takana, rahaa tilillä ja kaupungin huvitukset edessäpäin!
Punapaita yksin ei ottanut tällaisiin juttuihin osaa. Hän näytti siinäkin suhteessa kohoavan yläpuolelle tovereitaan. Hän istui vuoteensa laidalla vapaahetkinään ja luki. Mutta nyt hän ei puhunut enää niin useasti tovereilleen aatteistaan ja ajatuksistaan, sillä hän oli huomannut, että ne Mustan Petterin tekemän taktillisen tempun vuoksi eivät enää miehiin tehonneet.
Kevät olikin käsissä. Oli jo maaliskuun puoliväli. Aurinko paistoi päivä päivältä yhä lämpöisemmin. Se tuli jylhien vuorten takaa kuin suurena ilosanomana. Se tiesi elämän virkoamista näillä hyljätyillä kaukaisilla saloillakin. Se alkoi sulattaa lunta vuorten etelärinteiltä, se paahtoi suurta järvenselkää, joka alkoi hiljalleen tummeta ja heikentyä. Mutta kestäisi kyllä vielä jonkin aikaa kunnes työt olivat lopussa, kuultiin Mustan Petterin arvelevan.
Kului kolmisen viikkoa. Työt alkoivat olla lopullaan. Niihin aikoihin piti jo viimeisen dynamiittikuormankin saapua. Punapaita lataili eräänä iltapäivänä porareikiä. Hän alkoi juuri ruveta sytyttämään jäällä. Punapaita vilkaisee järvelle ja huomaa kaksi kuormaa lähestyvän rantaa. Hän jättää panoksien sytyttämisen, ajatellen nähtävästi tehdä sen vasta sitten, kun hevoset ovat ajaneet ohitse. Musta Petteri kävelee tiukan näköisenä paikalle.
– Mikä nyt on, Punapaita? hän kysyy karskisti.
– Ajattelin vain, että on parasta, että hevoset pääsevät ohi ennenkuin sytytän. Säikähtävät vielä, vastasi Punapaita levollisesti.
– Sinä et voi säikäyttää noita elukoita, älä hulluttele. Anna paukkua vain ja pian! tiuskasee pääpaasi vastaan.
– All right sir, sanoo Punapaita levollisesti. Hän hypähtää ylenevälle kallion kielekkeelle ja huutaa minkä keuhkoista lähtee tavallisen varoitushuutonsa:
– Fire, Fire, Fire!
Sitten hän sytyttää panokset nopeaan. Rauta-anturaisten korkojen ääni vaimenee, mikä osoittaa, että kaikki miehet ovat päässeet piiloon, ja niin kiitää lopuksi Punapaitakin hurjaa vauhtia turvapaikkaan.
Jylähdykset halkovat ilmaa. Niiden kaiku kiirii yli järvenselän, toistuu tuhatkertaisena vastaisten vuorien jylhissä onkaloissa, sinkoutuu taivasta kohti ja häviää kirkkaaseen kevätsäähän.
Mutta etummainen hevosvaljakko, jota Alajärven I Jussi ajaa, on säikähtänyt. Se ryntää hullaantuneena tieltä sivuun ja laukkaa sileätä jäätä vasemmalle, rantaan päin, jossa vuorilta laskeva puro on heikentänyt jäätä. Mutta silloin "Puukko-Jussi", joksi häntä aina vyöllä riippuvan kauhavalaisensa vuoksi yleisesti nimitetään, näyttää saavan hevoset viimeisessä hetkessä hillityksi. Musta Petteri rientää suurissa sudennahkaturkeissaan hevosta vastaan. Hän kiroilee ja huutaa. Mutta kun vaahtoavat ja vapisevat hevoset huomaavat hänet, säikähtävät ne pääpaasin suurta turkkia, ottavat uuden laukan ja syöksyvät suoraa päätä rantaa kohti. Toinen hevosista vajoaa jäähän ensin, toinen seuraa heti perässä ja pian on koko dynamiittikuorma valkeine laatikkoineen painunut veteen.
Nopeasti kuin ajatus on Alajärven Jussi hypähtänyt kuormaltaan, siepannut puukkonsa ja katkaissut vetohihnat niin että hevoset estyvät menemästä pohjaan kuorman mukana. Mutta yrittäessään kiskoa hevosia sulasta, sortuu hän itsekin sinne, ja siellä taistelee nyt elämästä ja kuolemasta Alajärven mies kylmässä jääsohjussa villiintyneiden hevosten uhatessa joka hetki sotkea hänen jalkoihinsa.
Tapauksen huomanneet miehet ovat juosseet järvelle lautoja ja nuoria mukanaan. Kun he sivuuttavat Mustan Petterin huutaa tämä täyttä kurkkua, että hevoset on pelastettava. Avannossa kamppailevan Puukko-Jussin kohtalo ei häntä näytä niin paljon liikuttavan.
Punapaita on päässyt ensimmäisenä perille. Hän tarttuu voimakkain kourin Puukko-Jussin takinkaulukseen tämän pitäessä jään reunasta kiinni ja vetää hänet yhdellä nykäyksellä jäälle. Mutta Musta Petteri, joka on jäänyt taaemmaksi, eikä voi nähdä tapahtumaa, huutaa vieläkin:
– Pelastakaa hevoset, pelastakaa hevoset! Kyllä se mies sieltä aina selviytyy.
Sitten ryhtyivät miehet vetämään hevosia ylös. Ohjasnuoran silmukka heitettiin niitten kaulaan, kiristettiin sitä niin kauvan, että hengitys salpaantui hetkeksi, joten hevoset alkoivat kellua vedessä kuin kumipallot ja sitten ne kiskottiin jäälle levitetyille laudoille, vedettiin kyljellään vielä hetkisen matkaa, annettiin niiden sitten nousta pystyyn ja talutettiin talliin.
Mutta pääpaasi seisoi vielä avannon vierellä. Sinne oli mennyt kallis dynamiittilasti ja se tietysti harmitti häntä tavattomasti. Miehet kerääntyivät hänen ympärilleen.
Äkisti hyppäsi Punapaita Mustan Petterin eteen ja iski häneen teräksensiniset silmänsä.
– Sinä roisto! hän huusi. – Hevostesi henki on sinulle kalliimpi kuin palkkaorjan. Well. Luulen, että sinulle on tarpeen samanlainen kylpy kuin se, jonka aiheutit Puukko-Jussillekin.
Ja ennenkuin pahaa aavistamaton pääpaasi oli kerinnyt sanoa sanaakaan, keikkui hän norjalaisen jätin syleilyssä, joka heitti hänet suoraan avantoon.
Vavahdus kävi läpi miesjoukon. Joku yritti juosta avannon reunalle auttaakseen apua huutavaa, päristelevää pääpaasia, mutta Punapaita teki kädellään torjuvan liikkeen ja sanoi:
– Antaa olla, pojat. Tämä on minun "pisnekseni".
Samassa tarttui Punapaita Mustaa Petteriä kauluksesta kiinni, antoi hänen hetken hengittää ja painoi hänet uudelleen veden alle. Miehet räjähtivät nauramaan.
– Työnnä hänet jään alle! Paina vain syvemmälle! Hän ansaitsee sen kyllä, huusivat monet.
Mutta Punapaita ei tehnyt sitä. Hän antoi Mustan Petterin välillä hengähtää ja painoi hänet jälleen veden alle. Sitten hän kiskasi uhrinsa ylös jäälle, nosti hänet pystyyn, viittasi "offiisille" päin ja sanoi lujasti: – Mene. Ja Musta Petteri mennä laahusti, paksu turkki vettä valuen sanaa sanomatta konttoriinsa.
Sinä iltana syötiin ehtoollinen kiihkeän mielialan vallitessa. Työrauha oli jälleen rikottu ja sen oli taaskin aiheuttanut Musta Petteri tolkuttomalla menettelyllään. Miehet kiroilivat häntä ja uhkailivat jälleen lähteä. Joku mutisi Punapaidankin menetelleen väärin. Mutta ei uskaltanut sanoa sitä tämän kuullen.
Musta Petteri oli "offiisiin" päästyään juonut kokonaisen pullollisen
skotlantilaista whiskyä, kironnut ja raivonnut, siepannut seinältä
pyssyn ja uhannut lähteä suoraa päätä ampumaan Punapaidan. Mutta
"aikapoika" [aikapoika on työmaalla oleva tavallisesti nuori poika,
joka pitää kirjaa miesten työajoista] oli kuiskannut jotakin hänen
korvaansa, pääpomo oli jäänyt miettimään, pannut pyssyn takaisin
naulakkoon ja murissut:– All right! Minä kyllä pääsen siitä miehestä erilleni muutenkin. Minulla on keinoni. Sammalia suuhun. Piru vie!
Kolmen päivän perästä saapui uusi dynämiittikuorma. Sillävälin olivat porat murtaneet reijät viimeiseenkin poistettavan kallion kupeeseen. Sitten piti kivikatin tasanteen olla valmis kiskojen asettamista varten. Oli työn viimeinen päivä.
Kaiken päivää oli Punapaita apulaisineen ladannut porareikiä, satoja reikiä. Ketteränä ja tarmokkaana nähtiin hänen jättiläisvartalonsa liikkuvan louhikossa. Iltapäivällä aloitti hän sitten ammuntansa. Vuoret tärisivät, savupilvet kohosivat ilmaan ja kumea kaiku vastasi jälleen ympäröivien vuorten rinteiltä.
Illalliskello soi. Miehet painuivat syömään. Mutta Punapaita oli saanut konttorista määräyksen lopettaa ampumisen jo siltä päivältä ja hän jäi yksin kivikattiin.
Aurinko laski. Hämärä peitti vuoren rintamat, mutta vuorenhuiput, joita ikilumi peitti, hohtivat vielä auringon häipyvissä säteissä.
Miehet söivät illallisensa iloisesti jutellen, sillä huomennahan saataisiin palkkashekit ja päästäisiin takaisin Prince Rupertiin. Ja siellä alkaisi moniviikkoinen ilonpito.
Kumeat räjähdykset jatkuivat. Punapaita ampui edelleen. Miehet nousivat ruokapöydästä ja aloittivat jokailtaisen pokeripelinsä. Punapaitaa ei näkynyt vielä tulevaksi.
– Yes, päätteli joku. – Se on jäänyt korjaamaan työkalujaan. Mutta kun Punapaitaa ei vain vieläkään kuulunut, alkoi yksi ja toinen tulla levottomaksi. Vihdoin miehet nousivat korttipöydästä, sieppasivat lyhtyjä ja lähtivät työmaalle. Kierrettiin koko louheikko, koluttiin ympäristötkin ja huudettiin Punapaitaa nimeltä, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Kohta oli koko joukko häntä etsimässä. Aavistettiin jo pahinta. Punapaita oli varmaankin joutunut räjähdyksen uhriksi. Mutta sittenkin pitäisi hänestä näkyä edes joku jälki, vaikka olikin totta, että kiviä ja soraa oli kasaantunut satoja tonnia viimeisillä laukauksilla ja vierinyt rinnettä alas. Mitään ei löytynyt. Pitkän tunnin etsiskeltyään palasi miesjoukko synkkänä kämpälle. Joku poikkesi vielä "offiisiin" kysymään, oliko Punapaitaa kenties siellä näkynyt.
– Ei ole näkynyt, jurautti Musta Petteri synkkänä. – Kylläpähän tulee kun kerkiää.
Sitten hän irvisti ilkeästi ja lisäsi kuin ilkamoiden:
– Olisikohan se piru ampunut itsensä ja vielä viimeisenä päivänä?
Sinä yönä nukuttiin kämppä kuutosella huonosti. Punapaidasta pitivät kaikki työläistoverit poikkeuksetta. Koskaan ei hänen ollut kuultu sanovan pahaa sanaa kenellekään heistä. Ei edes pienelle irlantilaiselle, Mustan Petterin kätyrille. Hän jätti tämänkin rauhaan pitäen nähtävästi sopimattomana riidellä moisen miehen kanssa. Aina oli hän ollut pitämässä miesten puolta. Hän oli heidän johtajansa. Itseoikeutettu siihen hän oli ja päätään pitempi kaikkia sekä hengeltään että ruumiiltaan, neuvokkaampi, uskaliaampi, uhrautuvaisempi. Hän oli miesten mies. Sen jokainen myönsi. Ja nyt hän oli poissa.
Päivän valjettua riensivät kaikki miehet louhikolle. Haettiin ja etsittiin. Mitään ei löytynyt. Sanattomina ja alakuloisina katselivat miehet maahan. Kaikki oli hiljaista kuin hautausmaalla. Kallioleikkaus oli valmis. Tänään oli siinä vain vielä hieman puhdistustöitä. Se oli maksanut muutaman toverin hengen. Ja lopuksi kaikkein parhaimman miehen, sen miehen, joka viittasi meille ensi päivänämme tänne työmaallemme vuoren harjanteelta ja sanoi: "Me voimme aloittaa taistelun tuolla laaksossa ja me voitamme, kunhan vain aina vedämme yhtä köyttä". Hän oli hävinnyt nyt jäljettömiin, repeytynyt todennäköisesti siekaleiksi, lentänyt iltataivaalle tuhansina atoomeina. Se olikin hänen ylpeän henkensä mukainen loppu.
Samana päivänä puhdistettiin koko ratavalli. Moni oli vielä hiljaisesti toivonut Punapaidasta löytyvän edes jotakin jälkiä. Mutta turhaan. Mitään ei löytynyt. Oli kirkas keväinen päivä. Taivas kohosi pään päällä korkealle. Silloin joku miehistä oikaisi selkänsä ja tuli katsahtaneeksi ylös. Hän huomasi suuren kotkan liitelevän paikan yllä. Mies huomautti siitä tovereilleenkin ja he seurasivat kauan katseillaan kotkan komeata kaartelua taivaalla. Sitten joku huudahti:
– Tuolla, tuolla kuusen latvassa! Katsokaa! Näettekö? Siellä on riekale punaista paitaa.
Ja miesjoukko tähysti synkkänä korkean kuusen latvaan. Siellä oli tosiaankin oksiin takertuneena palanen punaista villapaitaa. Auringon säteet sattuivat siihen. Se liehui ylpeästi kevätahavassa kuin punainen lippu. Seuraavana päivänä alotimme taivalluksemme Prince Rupertia kohti. Me joimme sen kapakoissa monta lasia Punapaidan kunniaksi. Sitten erkanimme toisistamme ja lähdimme kukin omille teillemme. Sen koommin en ole nähnyt ainoatakaan niistä miehistä. Mutta Puukko-Jussin kuulin lähteneen vanhaan maahan.
Lammaspaimenen näky
Oli varhaiskevään riemukas aamu Wyomingin aromailla. Aurinko paistoi lämpimästi. Lammaslauma pureskeli vastikään lumen alta paljastunutta tummanvihreätä ruohoa ja paimenkoirat lepäilivät siinä äärellä nauttien lämmöstä ja levosta. Silmänkantamiin näkyi vain vihertävää preeriata, mutta pohjoispuolella kohosi synkkä vuori, joka halkaisi päivän suuren kirkkauden ja sen alla virtasi joki.
Olli Rantala, lammaspaimen, tai kuten hänen nimensä oli täällä, Ole Randell, makasi mäen rinnassa, paistatti päivää ja katseli tuhatpäistä valkeata laumaansa. Niin oli hän tehnyt päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen. Hän oli paimentanut lampaita jo kaksitoista vuotta Kalliovuorten molemmin puolin. Hänet tunnettiin hyvin kaikilla suurimmilla lammasrancheilla Walla Wallassa Washingtonin valtiossa, Pendletonissa Oregonissa, Pocatellossa Idahossa, Ralstonissa Wyomingissa ja monissa muissa paikoin Länsi-Amerikan preerioilla ja ylängöillä missä lampaita suurissa määrin kasvatetaan.
Siitä oli nyt yli kolmetoista vuotta kun Olli oli lähtenyt Suomesta. Ja hän oli lähtenyt, kuten miltei kaikki muutkin, Amerikkaan vain kolmen vuoden matkalle, mutta tänne sitä oli tullut jäätyä. Ensimmäisen talven oli hän ollut metsätöissä Michiganissa, mutta sitten hän oli päättänyt lähteä erään suomalaisen pojan kanssa länteen päin. Oregonissa oli eräs lammaslaumojen omistaja pestannut hänet paimeneksi. Ja siitä päivin se oli alkanut.
Outoa hommaahan se oli ollut aluksi, mutta pianpa siihen nuori reipas suomalainen tottui. Ja nyt hän oli hyvän lammaspaimenen maineessa, sen Olli itsekin tiesi. Lammasten omistajat aivan kilpailivat saadakseen hänet palvelukseensa, sillä hän oli siinä maineessa, että häneltä aniharvoin katosi lampaita.
Kotitorppa siellä Keski-Suomessa oli jäänyt vuosien vieriessä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Sitten kun äiti oli kuollut, oli vain harvoin tullut kirjoitetuksi kotiin. Mutta yksinäisinä iltoina nuotiolla istuessa se muistui usein vielä mieleen. Varsinkin näin kevätpuoleen. Silloin tuntui monta kertaa siltä, että pitäisi lähteä takaisin Suomeen, mutta lähtemättä se vain aina oli jäänyt. Varsinkin hänen teki mieli nähdä miltä ne kotitorpan lampaat nyt. näyttäisivät. Ei niitä ollut kovin monta ollut, kymmenenkunta vain. Mutta hän oli aina pitänyt erikoisesti lampaista ja joka vuosi oli hänellä ollut oma nimikkonsa, jota oli hoivaillut. Mikä suuri päivä olikaan aina keväisin ollut se, jolloin äidin kanssa oli laskettu lampaat pimeästä karsinasta ensi kerran laitumelle! Mutta se aika tuntui olevan nyt niin äärettömän etäällä.
Olli katseli lammaslaumaansa ja oli hyvillään, että oli tullut taas kevät ja kesä. Viime talvi oli ollut ankara. Oli ollut usein blizardeja, sokaisevia lumimyrskyjä, ja pari kertaa oli häneltä hukkunut siihen muutama lammas. Ne olivatkin nuo blizardit oikeita jumalanilmoja. Ne yrittivät läkähdyttää miehen siihen paikkaan. Tuskin voit hengittää. Ja siinä myrskyssä, joka usein nousee muutamassa hetkessä, on suuri lauma johdettava etäältäkin suureen katokseen, joka on vartavasten rakennettu suojelemaan lampaita lumimyrskyjen aikana. Usein et sinne asti edes kerkiä, vaan on lauma koetettava saada myrskyn suojaan jonkun kunnaan taakse ja siinä saat valvoa sen kanssa ankarassa pyryssä yökauden, vieläpä koettaa suojella sitä arosusilta koiriesi avulla, mikäli mahdollista.
Joka talvi veivät Lännen suuret blizardit tuhansittain lampaita. Lumen sulettua preerioilta valkenevat niiden luut, joista sudet ovat kaivanneet jokaisen lihapalasen. Joskus löydetään arolta lammaspaimenenkin luuranko. Se merkitsee sitä, että suuri osa laumasta on tuhoutunut ja lammasten omistajat kiroilevat. Eivät he niin paljon sure paimenensa menetystä, mutta arvokas lauma ei saa tuhoutua. Ja kuollut lammaspaimenhan ei voi enää puolustaa itseään. "Dead men don't tell any tales", sanotaan, "kuolleet eivät puhu".
Vielä muutama vuosikymmen sitten oli elämä ollut niillä tienoin todellista villin Lännen elämää. Suurten karja- ja lammaslaumojen omistajat ja paimenet olivat ainaisessa taistelussa keskenään laitumista ja vesipaikoista. Silloin paukkuivat pistoolit ja monet paimenet saivat maksaa hengellään uskollisuutensa isännälleen.
Nyt se aika on kuitenkin jo ohi. Mutta vieläkin saa lammaspaimen kulkea pistooli vyöllä ja usein käyttää luotipyssyäänkin, sillä varsinkin talvisin vaanivat arosudet laumoja yhtämittaa. Illan tullen ne alkavat ulvoa etäämmällä. Sitten niiden ulvonta lähenee lähenemistään. Lammaspaimen kuuntelee niiden yksitoikkoista ulvontaa tarkoin korvin. Vihdoin hän nousee, sillä lampaat alkavat jo määkiä hädissään, sieppaa pyssynsä, huutaa koirat luoksensa ja kävelee kohti suden ulvontaa. Arosusien varjoja näkyy etäämpänä. Paimen ampuu niitä kohti muutaman laukauksen ja palaa jälleen kämppävaunuunsa, jonka äärellä palaa sagepensaan oksista tehty nuotio. Mutta tuskin on paimen saanut unta silmiinsä, kun koirien haukunta herättää hänet uudelleen ja jälleen on lähdettävä karkoittamaan vaanivia petoja.
On myös varottava kalkkarokäärmeitä. Ne luikertelevat ruohikossa ja loikoilevat kivilouhikoissa. Jos ne pääsevät puremaan, olet ehdottomasti mennyttä miestä. Joskus kerkiää koirasi käärmeen kimppuun ennen sinua. Se syöksyy vaaraa pelkäämättä sitä kohti, tarttuu käärmettä kiinni ja pudistaa sitä vimmatusti. Joskus kerkiää käärme kuitenkin pistää koiraa. Silloin sen pää ajettuu ja silmät verestävät. Se kärsii äänettömästi. Ja vain harvoin se jää eloon. Se kuolee jalkojesi juureen himmenevä katse sinuun luotuna. Silloin sinä, lammaspaimen, miltei itket sen kohtaloa, ja jos on mennyt hyvä koira, itketkin, sillä sinulta meni paras ystäväsi.
Näin oli Olli Rantalankin elämä kulunut vuodesta toiseen ainaisessa vartioimisessa, vaanimisessa, varuillaanolossa. Hän oli viimeiset neljä vuotta palvellut samaa isäntää ja kiertänyt moneen kertaan tämän omistamat laajat laitumet. Hän oli johtanut laumaansa ruohistoihin ja vesipaikoille, hän oli suojannut sitä ankaroissa lumimyrskyissä, hän oli taistellut susia vastaan sen puolesta ja lammaslauma koirineen oli käynyt hänelle yhä rakkaammaksi. Välistä oli Ollista tuntunut, ettei hän tästä paikasta enää ikinä lähde.
Eikä Olli Rantala oikeastaan niin paljon ihmisistä välittänytkään. Hänessä oli suomalaisen korvenasukkaan sielu. Hän rakasti yksinäisyyttä, koiriaan ja lampaitaan. Vain muutaman kerran vuodessa hän ratsasti kaupunkiin nostamaan palkkansa. Mutta silloinkin hän vei vain rahansa pankkiin. Hän oli siinä suhteessa vallan harvinainen lammaspaimen, ettei maistanut juuri lainkaan väkeviä. Hänellä oli alkoholia kohtaan suoranainen vastenmielisyys, mikä johtui siitä, että hänen ollessaan viisitoistavuotias, olivat hänen toverinsa Suomessa juottaneet hänelle kerran viinaa tukkijoella ja siitä hän oli tullut hyvin kipeäksi. Niinpä käveli hän kapakoiden ja peliluolien sivuitse, joissa vaanittiin lammaspaimenten rahoja ja joihin ne tavallisesti myöskin jäivät. Hän käyskenteli vain pienen arokaupungin katuja, katseli ihmisiä, joita ei ollut nähnyt pitkään aikaan, poikkesi jonnekin syömään tai kahvia juomaan ja kulutti aikansa jutellen tuttujen kanssa. Omia kansalaisiaan hän ei ollut kohdannut moneen vuoteen. Eikä hän niitäkään osannut juuri kaivata.
Mutta nyt, pari viikkoa sitten, oli hän tavannut kaupungissa erään Chicagon pojan, jonka kanssa oli joutunut ravintolassa juttusille. Se oli ollut kouluja käynyt mies. Ja tälle miehelle, joka oli ammatiltaan taidemaalari, oli Olli arasti kertonut myös piirtävänsä ja vetänyt taskustaan muutamia piirroksiaan. Mies oli niitä katsellut ja katsellut, ihastellut ja ihmetellyt. Ja sitten hän oli oikein kehoittamalla kehoittanut Ollia lähtemään Chicagoon opettelemaan piirustusta tullakseen hänkin taidemaalariksi, koska hänellä oli "niin hyvät lahjat".
Sitä Olli Rantala nyt mietiskeli maatessaan keväisellä nurmella Wyomingin ylätasangolla. Puhuikohan se mies tosissaan? Olli oli kyllä ollut kansakoulussa hyvä piirtäjä. Opettaja oli aina sanonut, että hänen pitäisi päästä oikein piirustuskouluun. Ja hänen hyppysenpäissään oli aina senkin jälkeen ollut kuin pientä syyhyä piirustelemiseen, vaikka hän piti sitä itse niin täysin turhana hommana. Mutta hän oli kuitenkin aina piirustellut lampaitaan, koiria, vuoria, jokia ja joskus tovereitaankin. Ja monet olivat hänen taitoaan kovasti kiitelleet. Itse hän ei tuolle taidolleen pannut mitään arvoa.
Mutta nyt hän oli alkanut miettiä asiaa tosissaan. Se alkoi suorastaan vaivata häntä. Olikohan se chicagolainen tarkoittanut totta vai ei? Pitäisiköhän todella yrittää? Siellähän niitä olisi Chicagossa oikein erikoisia piirustuskoulujakin, niin oli mies kertonut. Ja yhdessä talvikaudessa voisi saada opin käydyksi.
Tämä asia oli häntä nyt vaivannut kuin painajainen parin viikon ajan. Hän mietti sitä usein myöhään yöhön. Se vei häneltä unen ja hän oli kuin kuumeessa. Olli kävi ankaraa taistelua itsensä kanssa, mutta ei päässyt mielikuvistaan eroon.
Aurinko paahtoi. Nurmi tuoksui. Jostakin kaukaa etelästä Coloradon ylitse saapui hiljainen lämmin tuuli. Lampaat purivat nurmea ja koirat lojuivat päivänpaisteessa. Olli Rantalaa raukaisee. Hän ummistaa silmänsä. Hetken päästä – hän ei voi sanoa, onko hän unissaan vai valveilla – Olli näkee selvästi edessään mäen rinteellä valkoisiin vaatteisiin puetun ihanan naisen. Naisella on suuret loistavat silmät ja kultaiset kutrit hulmuavat tuulessa. Lumivalkealla käsivarrellaan kantaa nainen kultakehyksistä taulua ja Olli näkee taulussa saman vuoren, joka äsken oli hänen edessään. Joen sininen uoma näkyy sen alla, laitumella käyskentelevät lampaat ja lammaskoirat vartioitsevat niitä.
Ihana nainen hymyilee hurmaavasti osoittaen taulua. – Se on sinun taulusi, sinä olet sen maalannut, hän sanoo sitten. Olli Rantala ihmettelee. Eihän se voinut olla mahdollista? Eihän hän koskaan voisi sellaista taulua maalata? Nainen hymyilee. – Sinä voit. Sinulle on se lahja annettu. Ja sitten nainen lähestyy häntä, ojentaa kättään ja sanoo kuiskaten: – Minua sinä olet koko elämäsi kaivannut. Minua, etkä ketään muuta. Maalaa tuo taulu ja sinä saat minut. Saat rakastaa minua, saat kiertää käsivartesi kaulalleni, saat suudella huuliani, saat omistaa minut jos...
Olli Rantala havahtui. Näky oli kadonnut. Lampaat söivät rauhallisesti ruohoa. Tuuli suhisi sagepensaissa. Mutta hänen edessään oli äskeinen maisema nyt elävänä. Jylhärinteinen vuori, sininen puro sen juurella, valkeat lampaat ja vartioitsevat koirat. Ja sinä hetkenä painui tämä maisema niin syvälle hänen sieluunsa, että hän muisti sen läpi elämän.
Rantala kavahti pystyyn. Hän oli kuin tulessa. Hurmaavan naisen kuva tuulessa liehuvine kutrineen ei poistunut hänen mielestään. Sellaista naista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Sen täytyi varmaan olla joku korkeampi olento. Rantala oli nähnyt vain tavallisia työläisnaisia tai lammaslaumojen omistajien tyttäriä sekä niitä, jotka jakoivat lempeään kaupungeissa lammaspaimenille ja lehmäpojille ja kenelle vain. Mutta tämä, jonka hän oli nyt nähnyt, oli niin paljon kauniimpi, puhtaampi ja ylevämpi kuin kaikki nuo toiset.
Ensi kerran koko paimenkautenaan jättää Rantala nyt laumansa karaten sen luota. Muuta hän ei voi. Päivä on kaunis. Susista ei ole tietoa. Neljässä tunnissa hän ratsastaisi kaupunkiin ja sieltä voitaisiin heti lähettää toinen mies tilalle. Hän satuloi hevosensa, kiinnittää tavarasäkkinsä satulan taakse ja luo viimeisen katseen valkeaan laumaansa. Pari koiraa, jotka ovat nähneet isäntänsä puuhat, ovat juosseet hänen luoksensa. Toisen hän on tuonut mukanaan tullessaan tänne paimeneksi. Se oli silloin penikka. Se on hänen kasvattinsa. Sen toinen korva on halki, suden viiltämä. Se on ollut hänen koiristaan valppain ja rohkein ja hän on sitä hellinyt kuin lasta. Se katselee viisain silmin isäntäänsä ja Rantala kumartuu sen puoleen, silittää sitä, painaa poskensa sen kuonoa vastaan ja kuiskaa sille hyvästinsä. Hänen silmiinsä nousee kosteus ja kuin häveten heikkouttaan hän hypähtää äkisti satulaan, tiuskaisee koirille, että niiden on jäätävä lauman luo ja lähtee ratsastamaan hyvää ravia pitkin aaltoilevaa preeriaa.
Myöhään illalla saapui Olli Rantala kaupunkiin. Hän ratsasti suoraan isäntänsä talolle, sitoi hevosensa kiinni ja astui sisälle. Isäntä, Jack Judkins, vanhemmanpuoleinen, sileäleukainen jenkki, istui oleskeluhuoneessaan pelaten korttia jonkun naapurinsa kanssa.
– Halloo Ole! huudahti hän hieman ihmetellen nähdessään lammaspaimenensa äkisti edessään. – Mikä hätänä? Mitenkäs sinä täällä olet?
Mr. Judkins katseli uskollista paimentaan silmät selällään. Hän ei tietänyt mitä ajatella.
– What's the matter, Ole? Miten on asiat? sai hän vihdoin kysytyksi. – Miksi haluat lähteä ja minne? Enkö maksa sinulle tarpeeksi palkkaa vai etkö ole muuten tyytyväinen oloosi?
Olli hypisteli lakkiaan. Hänestä alkoi koko juttu äkisti tuntua hieman joutavalta ja hän vastasi hieman epäröiden:
– Yes sir. Kaikki on ollut all right. Minulla ei ole mitään valittamista. Palkka on hyvä ja te olette hyvä isäntä. Mutta nyt uskon, että minulla on jotakin parempaa tiedossani ja senvuoksi haluan heti saada eron ja lähteä Chicagoon.
Isäntä otti hitaasti jykevän piipun leuoistaan. Mikä tuota hiljaista suomalaista nyt oikein vaivasi?
– Chicagoon? huudahti hän ihmetyksissään. – Mitä sinä siellä teet? Ethän, jos oikein muistan, ole koskaan ollut kaupungissa töissä.
– En ole. Mutta nyt haluan lähteä kuitenkin kaupunkiin. Olli mietti hetken, mutta sitten hän laukaisi sen. – Lähden Chicagoon opiskelemaan taidemaalausta. Te olette nähnyt, että minä piirustan. Kämppäni seinillä olette huomannut minun piirroksiani. En tiedä, minkä arvoisia ne ovat. Ne saattavat olla arvottomiakin. Mutta minä olen saanut nyt kovan halun lähteä oppimaan piirustusta ja maalausta. Ja minä lähden.
Mr. Judkins jäi sanattomaksi. Ettäkö Ole Randellista, hänen lammaspaimenestaan, tulisi taidemaalari, sellainen, joka tekisi oikein "käsin maalattuja" tauluja, sitä hän nyt ihmetteli. Olihan hän tosin nähnyt Olen kämppävaunun seinillä piirustuksia, joissa oli koiria, lampaita, hevosia ja jokin maisema. Mutta olivathan sellaisia töhertäneet muutkin hänen paimenistaan eivätkä he silti olleet lähteneet Chicagoon taidekouluun. Mikä tämän suomalaisen nyt oli saanut riivatuksi. Poikahan oli aina ollut niin hiljainen ja vaatimaton. Tuo suomalainen tahtoi vain esiintyä nyt parempana kuin muut paimenet, jopa parempana itse isäntäänsäkin, joka ei tosin ollut käynyt koulua päivääkään ja osasi vain vaivoin hieman kirjoittaa. Mutta sittenkin!
– Well! sanoi isäntä vihdoin. – Kuules Ole! Ota huomioon vanhan Jackin lausunto. Sinulla on hyvä työ täällä. Sinulta ei puutu mitään. Sinä olet, luulisin, säästänyt sievoisen summan rahaakin. Sinulla on täällä ystäviä. Et ole ollut riitamies. Kaikki pitävät sinusta ja minä olen sinuun hyvin tyytyväinen. Jos palkkasi ei mielestäsi riitä, niin pannaan lisää. Nyt sinä aiot suureen kaupunkiin ja uralle, jota et tunne. Mitä varten? Eikö varma leipä ole täällä yhtä hyvä kuin siellä epävarma? Täältä on moni lammaspaimen lähtenyt suuriin kaupunkeihin, mutta useimmat ovat palanneet tuhlaajapoikina takaisin. Well... en tahdo ennustaa sinulle mitään pahaa. Kuitenkin pyydän, että mietit vielä asiaa ja päätät sitten vasta.
Olli seisoi siinä isäntänsä edessä ristiriitaisin tuntein. Isäntä saattoi olla oikeassa. Hän meni kenties kohti perikatoaan lähtiessään tuntemattomalle polulle... Mutta sitten hän muisti sen chicagolaisen taidemaalarin, joka oli kiittänyt hänen piirustuksiaan ja kehoittanut häntä lähtemään opiskelemaan. Hän muisti itselläänkin olleen jo kansakoulupojasta lähtien ainaisen halun piirustukseen ja opettajan, joka oli kiitellyt hänen taitoaan, ja hetkiseksi piirtyi hänen silmiensä eteen aamuinen harhanäky, nuori, hurmaava nainen, joka kutrit tuulessa liehuen oli osoittanut hänelle tien maailman ihanuuteen. Ja Olli Rantala suoristi ryhtinsä ja sanoi painokkaasti:
– Well, mr. Judkins. Kiitän teitä. Mutta minä lähden. Päätökseni on peruuttamaton. Pyydän vain saada palkkashekkini.
Isäntä nyökäytti päätään ja mietti hetkisen.
– Näen, etten voi muuttaa päätöstäsi, Ole. Well, toivotan sinulle kaikkea hyvää. Ja kiitokset hyvästä työstä. En voi sinua moittia mistään. Olet ollut uskollinen mies töissäsi. Et ole pelkurikaan. Toissa talvena sen näin, kun tappelit susien kanssa koirinesi ja voitolle päästessäsi oli viimeinen patruuna vyössäsi. Se oli miehen teko. Mutta jos joskus haluaisit jälleen paimentaa lampaita, niin tule takaisin Wyomingiin. Tule vanhan Jackin puheille. Minulla on aina sinunlaisellesi miehelle työtä.
Sitten vanha lammasisäntä käveli raskain askelin kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti palkkashekin ojentaen sen Ollille. Kun Olli vilkaisi siihen, hän huomasi siinä olevan laskujensa mukaan juuri sata dollaria yli määrän.
– Kiitoksia isäntä! sanoi hän sitten. – Mutta luulen tässä olevan sata dollaria liikaa.
Isäntä katseli pitkään uskollista paimentaan. Sitten hän hymähti hieman.
– Well. Ole. Siinä on sata dollaria yli palkkasi, mutta liikaa siinä ei ole.
Seuraavana päivänä nosti Olli Rantala kaupungin pankista säästörahansa 5.436 dollaria, osti piletin Chicagoon ja astui junaan.
Oli kevätkesä vuonna 1920. Silloin oli Amerikassa kultainen aika. Joka miehen taskuissa oli dollareita. Työmiehetkin kävivät silkkipaidoissa ja nuoret kasvavat pojat ostelivat dollarin maksavia solmioita. Mistään ei ollut puutetta. Oli jo kieltolain aika, mutta viina virtasi kaikkialla. Ryyppy maksoi puolitaalasen ja ylikin "koiratorpissa", mutta kauppa kävi hyvin. Mitäpä sitä säästi rahaa, kun jokainen päivä toi uutta, liikaakin? Ihmiset elivät huolettomasti ja iloisesti maailmansodan keinotekoisesti nostaman hyvinvoinnin ja ylellisyyden keskellä ja tuhlasivat loppumattomasti, sillä rahaa oli enemmän kuin riittämiin.
Tähän aikaan asuin Chicagossa ja eräänä päivänä tapasin siellä aivan sattumoisin Ole Randellin, suomalaisen taidemaalarin.
Oli jo ilta. Katujen mainosvalot liekehtivät. Autojen loppumaton jono vieri sivuitseni ja iloinen puheensorina täytti ilman, kun aikani kuluksi kuljeskelin katuviertä.
Madison- ja Clark-katujen kulmauksessa huomasin suuren ihmisjoukon seisoskelevan uteliaan näköisenä erään taidekaupan näyteakkunan edessä. Painuin lähemmäksi akkunaa. Oikealla oli näytteillä useita "käsin maalattuja" tauluja ja vasemmalla seisoi joku taidemaalari valkeassa kauhtanassa telineensä äärellä ja kopioi maisemakuvaa postikortista. Taiteilijan suuri nopeus vedoissaan oli suorastaan ihmeteltävä. Kului vain kymmenisen minuuttia ja öljymaalaus oli valmis. Ihmiset huudahtelivat hämmästyksestä.
Siihen aikaan oli pikamaalaus eli kuten sitä amerikkalainen kutsuu lightning art, salamataide, vielä uutta.
Mutta maalaustaide on muutenkin suurelle yleisölle jotenkin tuntematon käsite. Vain aniharvoin näkee amerikkalaisen kodin seinällä alkuperäisen taidemaalauksen. Maalauksessakin saattoi luullakseni onnistua vain se, joka huitoi nopeammin kuin joku toinen. Sekin oli tässä maassa kilpailua. Ja sen tuomassa jännityksessä piili menestys. Olin joskus ennenkin seisonut ja katsellut "taidemaalaria" työssään jossakin näyteakkunassa, nähnyt yleisön ällistelevän täysin mitättömiä maalauksia ja ihmetellyt ihmisten taideaistin matalaa tasoa. Arvelin, että tässä oli jälleen kysymyksessä samanlainen "taiteellinen" esitys, ja jollei minulla olisi ollut aivan liian paljon joutilasta aikaa sinä iltana, olisin varmaankin pian jatkanut matkaani. Nyt sensijaan työnnyin eturiviin ja onnistuin saamaan oivan katsojapaikan tässä teatterissa, joka varmaan oli lähempänä sirkushuvia kuin taidetta.
En kuitenkaan voinut olla muitten mukana ihmettelemättä taiteilijan käden nopeutta ja varmuutta, tapaa, millä hän sotki maalinsa, veteli ne kankaalle ja loihti muutamassa hetkessä maiseman, joka ei suinkaan voinut olla erinomainen, mutta jossa kuitenkin oli hyvä perspektiivi, jokin pieni hyvä yksityiskohta ja jopa mielestäni hieman tunnelmaakin. Aloin huomata, että nyt olikin edessäni tavallista parempi maalari, ehkäpä todellinen kyky.
Siirryin hieman vasemmalle katsellakseni tarkemmin suuren näyteakkunan sivulle ripustettuja tauluja. Milteipä hämmästyin. Siellä oli useita vuoristomaalauksia Länsi-Amerikasta ja nämä maisemat olivat minulle tuttuja aikaisemmilta ajoiltani Kaliforniassa ja British Columbiassa. Niiden tekotapa oli koko lailla toinen kuin äskeisten postikorttikopioitten. Niissä oli ilmaa ja aurinkoa, varjojen leikkiä ja vuoriston raikkautta. Tunsin hyvin vähän taidemaalausta. Mutta olin kuitenkin monina joutohetkinäni käynyt katsomassa Chicagon suuren Art Instituutin kokoelmia ja ihaillut siellä vanhojen italialaisten ja hollantilaisten mestareiden tauluja, joita Amerikan rikkaat olivat Europasta kuljettaneet sekä monien muiden nuorempien maalarien töitä. Vähäinen taideymmärrykseni sanoi nyt, että noissa Lännen vuoristotauluissa oli melkoinen määrä alkuperäistä luomisvoimaa ja että ne eivät olleet enää aivan jokapäiväistä työtä.
Erikoisesti ihailin suurinta näytteille pantua taulua, joka riippui kultaisissa kehyksissä kaikkien muiden taulujen keskellä. Taustalla kohosi jylhä vuori, sen alitse virtasi sininen joki ja vehmaalla niityllä käveli lammaslauma, jota koirat vartioivat. Siinä oli vielä mäen törmä, jolla kasvoi sagepensaita ja tuuli näytti liikuttelevan niiden lehtiä. Mutta eniten huomiota veti puoleensa taulussa kuitenkin nuori, suloinen nainen, joka seisoi etualalla oikea käsi hieman ylös kohotettuna. Hänen kellertävät kutrinsa hulmusivat arotuulessa, suurissa sinisilmissä oli ihmeellinen luoksekutsuva tenho ja pehmeä, valkea viitta antoi aavistaa nuoren ruumiin naisellisen sulon. Taululle oli taiteilija antanut nimeksi "Lammaspaimenen näky".
Seisoin kuin lumottuna taulun edessä. Se toi jollakin tavoin hyvin elävästi mieleeni ne muutamat kuukaudet, jotka itse olin kerran ollut lammaspaimenena Australian aroilla. Ja minusta tuntui, että itsekin olin silloin joskus ikävästä raskaana hetkenä nähnyt nuoren, ihanan naisen viittaavan minua jättämään laumani ja seuraamaan itseään.
Katselin vielä hetkisen toisia maalauksia ja olin jo lähtemässä jatkamaan keskeytynyttä kävelyäni kun silmäni sattuivat pieneen maisemakuvaan, joka riippui akkunan pielessä aivan alimmaisena. Nyt vasta todella hämmästyinkin. Siinähän oli aivan keskisuomalainen veneranta kuvattuna, tumma jykevähirsinen venekoppeli, vasta tervattu vene teloille vedettynä ja verkkoja kuivumassa. Veneen perän ohitse näkyi kappale siintävää selkää ja etäällä pienoinen saari. Taulun nimi oli "Kalaranta". Katsoin taiteilijan nimeä maalauksen nurkassa. Siinä oli vain nimikirjaimet O.R., mutta suurempien taulujen nurkkauksissa saattoi selvästi lukea koko nimen: Ole Randell. Nimi siis ei ollut suomalainen ja ehkäpä "Kalarantakin" oli vain kopioitu jostakin taiteilijan käsiin joutuneesta suomalaisesta postikortista?
Aloin nyt vasta tarkemmin katsella taiteilijan piirteitä. Pitkäaikainen oleskeluni ulkomailla oli opettanut minut mielestäni koko hyvin erottamaan suomalaiset muista kansallisuuksista. Ja usein en siinä erehtynytkään. Suomalaisen tunsi varmimmin tuosta arvokkaasta hitaudesta millä hän käännähteli tai käveli. Mutta Ole Randellissa ei ollut sanottavasti näitä piirteitä. Saattoi kyllä heti huomata, että hänen leukansa oli vahva ja liikkeensä hitaanlaiset, mutta hänen kasvoillaan oli paljon sitä pehmeyttä mitä suomalaisella vain harvoin tapaa, ja sitäpaitsi heilui hänen pensselinsä niin tulisella vauhdilla, ettei etelämaalaisella kummemmin. Nyt hän astui askeleen taapäin maalauksestaan, siristi hieman silmiään sitä katsellen. Vasta silloin hänen piirteisiinsä tuli jotakin perin tutunomaista: sama ilme, jonka niin usein olin nähnyt kun suomalainen puuseppä tarkastelee kättensä töitä.
Katselin uteliaisuuden sekaisella hämmästyksellä vielä hetken taiteilija Ole Randellia, jonka nyt varmasti uskoin olevan omaa kansallisuuttani. Olen vain harvoin jos koskaan, nähnyt tyytyväisemmän näköistä ihmistä. Hänen harmaista silmistään paistoi hiljainen, sisäisen rauhan loiste. Huulilla väikkyi hieno hymy ja poskipäillä oli omituinen hohde. Ja miksipä ei mies olisi ollut onnellinen? Kauppa kävi kuin siima. Myymälässä tungeskeli joukko ihmisiä ja pari nuorta myyjätärtä kääriskeli yhtämittaa Randellin tauluja halukkaille ostajille. Ja sillä välin tanssitteli Randell itse sutiaan kuin leikillä. Hän löi kankaalle suuren maalikasan, levitti sen sitten kiireesti, varjosteli, täplitteli, viivähti hieman kauemmin jossakin yksityiskohdassa ja presto: taas syntyi katselijoiden suureksi ihmeeksi kankaalle jokin uusi maisema puineen, ketoineen, järvineen, vuorineen, taivaineen ja pilvineen.
Taulujen ostajat olivat miltei kaikki naisia, amerikkalaisia ja kauniita, kuten naiset yleensä tässä rotusekoitusten maassa ovat. Miesten ei juuri kannattanut hukata aikaansa mokomaan lystiin kuin taulujen ostoon. Heidän harrastuksensa oli kokonaan omistettu "rahan lyömiseen" ja nyt juuri oli Amerikassa taas aika, jolloin dollari pyöri vinhaa vauhtia.
Huomasin samassa myymälän alkavan tyhjentyä. Kello olikin jo yhdeksän ja äkisti sain päähäni ajatuksen mennä ostamaan tuon näkemäni suomalaisen "Kalaranta"-maalauksen. Työnnyin siis sisälle.
Taiteilija Randell lopetti juuri työnsä ja meni myymälän perälle peseytyäkseen ja vaihtaakseen pois maalarin takkinsa. Kun hän palasi takaisin, pysähdytin hänet ja tiedustin, oliko akkunassa oleva "Kalaranta"-taulu myös myytävänä ja oliko sen aihe Suomesta.
Randell katsoi minua pitkään. Sitten hän, kuten tavallisesti Amerikan suomalaisten kesken tehdään, puhutteli minua sinuksi ja kysyi suomeksi:
– Oletko sinä suomalainen?
– Yes sir, Suomalainen olen ja niinpä näytät sinäkin olevan, vastasin.
Randell ilostui nyt silminnähtävästi. Ja saatuaan tietää, että olin kotoisin Keski-Suomesta hänen kotipitäjänsä läheltä, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän alkoi kysellä oloistani ja elämästäni Amerikassa.
Tuskin olimme kuitenkaan päässeet puheen alkuun, kun myymälään astui nuori, aistikkaasti puettu nainen. Seisoin mykkänä hämmästyksestä. Siinähän oli "Lammaspaimenen näyn" ihana vaaleakutrinen kaunotar ilmielävänä edessäni. Samat suuret kutsuvat silmät, samat vaaleat kutrit ja sama nuortea vartalon pehmeys. Randell kääntyi hänen puoleensa, virkahti minulle lyhyesti, että tulisin huomenillalla uudestaan kello yhdeksän tienoissa ja riensi naisen kanssa ulos. Näin heidän astuvan suureen hienoon autoon, joka seisoi myymälän edustalla. Nainen tarttui ohjauspyörään ja vaunu vieri hiljalleen Chicagon värikkäille kaduille.
Seuraavana iltana tapasin Randellin kello yhdeksältä hänen työpaikassaan. Hän ilahtui silminnähtävästi minut huomatessaan. Sitten hän heitti yltään työtakkinsa ja tilasi auton. Ja niin me kiidimme pian kohti Randellin asuntoa jossakin Chicagon pohjoisosassa.
Huone ei ollut mikään erikoinen. Mutta seinät olivat täynnä piirroksia ja luonnoksia. Näkyipä jokin valmis maalauskin riippuvan niiden keskellä kehyksissään. Peilipöydällä oli kullatuissa puitteissa kaksi suurikokoista valokuvaa. Ne esittivät kumpainenkin eilen näkemääni nuorta naista. Toisessa hän oli loistavassa iltapuvussa ja rinta-aukon syvä kaarto paljasti hieman rintojen pehmeitä viivoja. Toinen kuva oli otettu siinä puvussa, jossa nainen oli seisonut mallina Randellin maalatessa suurta tauluaan "Lammaspaimenen näky". En saattanut taasenkaan olla ihailematta tytön olemuksen täydellistä suloutta.
Istuimme Randellin kanssa mukavasti lepotuoleissamme. Hän oli hyvin puhelias ja heti huomasi, miten hän oli työhönsä innostunut. Pian oli hän lyhyesti kertonut minulle koko elämäntarinansa aina lapsuudenajoistaan Rantalan torpassa erään Keski-Suomen järven rantamalla, tuloonsa saakka Amerikkaan, jossa oli joutunut lammaspaimeneksi. Hän kuvaili elävästi oloansa Wyomingissa taistellessaan lumimyrskyjä ja susia vastaan ja kauniita, aurinkoisia päiviä preerialla. Hän kertoi isännästään, halustaan piirustukseen, kohtauksestaan chicagolaisen taidemaalarin kanssa ja vihdoin näkynsä, joka oli lopullisesti saanut hänet sellaiseen intoon, että hänen oli ollut, sanalla sanoen, pakko lähteä.
– Sinä näit sen naisen eilen. Se on juuri sama nainen, joka ilmestyi minulle preerialla ja kutsui minua työhöni. Eikö hän ole kaunis! Kohtasin hänet kolmisen kuukautta sitten. Sen jälkeen innostuin maalaamaan näkyäni, suurinta ja luullakseni parhainta tauluani, jonka olet nähnyt kaupan akkunassa. Hän on innoittajani ja hän on vievä minut vielä pitkälle taiteessani. Tyttö on sivistynyt ja lisäksi miljonäärin tytär.
– Miljonäärin tytär! huudahdin hämmästyneenä.
– Niin on, Randell sanoi painokkaasti. – Mutta hän ei ole edes ylpeä siitä. Hän on ikäisekseen hyvin järkevä eikä sellainen seikka merkitse hänelle oikeastaan mitään. Syksyllä aiomme mennä naimisiin. Mutta sitä ennen pitää minun vielä saada kokoon muutama tuhat dollaria, sillä opintoni ovat vieneet aika tavalla rahaa.
Sitten Randell kertoi tulostaan Chicagoon. Kuinka hän oli joutunut erääseen taidekouluun vuosi sitten, piirtänyt, maalannut ja opettajien arvostelun mukaan kehittynyt aivan harvinaisella nopeudella. Lisäksi oli hän ottanut kurssin pikamaalauksessa, koska sillä ansaitsi parhaiten. Joku toveri, joka oli ihaillut hänen nopeata piirustuskykyään, oli häntä siihen erikoisesti kehoittanut. Eikä se ollut niinkään vaikeata. Täytyi vain harjoitella maalaamaan viisi tai kuusi taulua, aina samat viisi tai kuusi taulua, ja lopuksi osasi sen tehdä vaikka ummessa silmin. Mutta tätä hän teki vain ansion vuoksi. Hän pyrki pitemmälle. Hän suunnitteli matkaa Europan suuriin taidekeskuksiin, Parisiin, Hollantiin, Italiaan. Hän tahtoi päästä eteenpäin, korkeammalle tasolle, opiskella koko elämänsä. Nyt hän ansaitsi hyvin, joskus satakin dollaria päivässä. Ja siitähän sitä kertyi kyllä rahaa. Mutta raha ei enää ollut hänelle pääasia.
– Olen täydellisesti nyt taiteeni lumoissa, lisäsi hän naurahtaen.
– Sata dollaria päivässä! huudahdin vaistomaisesti. – Mutta tätä kyytiä mennenhän sinä olet pian rikas mies.
Ole Randell teki puoleksi halveksivan kädenliikkeen.
– Mitäpä se merkitsee. Rahaa menee myös paljon. Kuukauden päivät sitten ostin morsiamelleni – Lillian Hastings muuten on hänen nimensä – parituhatta dollaria maksavan auton lahjaksi.
– Parituhatta dollaria! kertasin taas ihmetyksissäni.
– No mikäpäs summa tuo nyt on! Katsos: tytöllä on kyllä itselläänkin rahoja, mutta täytyyhän minun jo yksin arvoni vuoksi ostaa hänelle jokin huomattavampi lahja. Eihän sellaisille naisille voi ostaa paria silkkisukkia niinkuin tavallisille tytöille.
– Eipä niinkään, myöntelin. – Mutta sittenkin tuntui minusta tuossa Ollin rakkausjutussa olevan jotakin hämärää, jota en käsittänyt. Mieleeni johtui äkkiä, etteikö Olli parka sittenkin ollut joutunut vain tavallisen golddigger'in, miehiltä rahoja saalistavan naikkosen pauloihin. Mutta torjuin luotani jo ajatuksenkin jyrkästi. Todistihan naisen koko ulkomuoto, lempeät, avonaiset silmät ja hänen olemuksensa raikkaus hänen puolestaan. Ja mennäpä lausumaan pienintäkään viittausta siihen suuntaan silmittömästi rakastuneelle miehelle olisi ollut samaa kuin katkaista kerralla välinsä hänen kanssaan. Niinpä olinkin vaiti ja kuuntelin vielä pitkään Ole Randellin kiihkeitä sanoja armaansa ylistykseksi ja hänen suuria tulevaisuudensuunnitelmiaan. – Oi sinua onnen poikaa! ajattelin mielessäni karistellessani tuhkaa aidosta havannalaisestani, jonka Randell oli minulle tarjonnut.
Sitten aloin puhua asiastani, halustani saada ostaa Randellin "Kalaranta"-maalauksen.
Randell hymyili.
– Se ei ole myytävänä. En myy sitä millään. Se on minun kotirantani ja tahdon pitää taulun itse. Mutta voisin maalata sinulle siitä jäljennöksen joskus, jos haluat. Saat sen ilmaiseksi. En halua siitä maksua. Se onkin ehkä ainoa mitä minulla on kodistani jälellä, sanoi hän sitten hieman surumielisesti.
Ja siihen jäi asia tällä kertaa.
Muutama päivä myöhemmin sain uuden työpaikan noin tunnin matkan päässä Chicagosta ja kadotin joksikin aikaa Olli Rantalan näköpiiristäni. Seutu, johon tulin, oli miltei yksinomaan unkarilaisten asuttama ja jouduin painelemaan töitä näiden heimoveljien kanssa vierailla mailla. He olivat hiljaisia, hyväntahtoisia miehiä ja tulin heidän kanssaan toimeen oikein hyvin.
Näin kului nopeasti kahdeksan kuukautta. Ole Randellia tuskin enää muistinkaan. Mutta sitten alkoi taas työtön kausi, mikä Amerikassa niin helposti aina seuraa kulta-aikaa. Työpaikkani suljettiin, ja palasin jälleen Chicagoon. Siellä kohtasin Olli Rantalan yhtä aavistamatta kuin edelliselläkin kerralla, mutta aivan toisenlaisissa olosuhteissa.
Löysin pian aikaisemman asuntoni Clark Streetillä ja irlantilainen emäntäni otti minut iloisena vastaan. Entisen sievän huoneenikin sain neljästä dollarista viikossa. Sitten, kylvettyäni, söin ravintolassa kunnollisen aamiaisen ja lähdin kävelemään. Kuljin hiljalleen pitkin katuja. Union-rautatieaseman tornikello näytti viittä iltapäivällä. Sakea usva kattoi kaupungin ja kylmä helmikuun viima puhalsi rajusti yli kaupungin. Olin miltei huomaamattani tullut Madison-kadulle ja siinä pisti äkisti mieleeni mennä katsomaan, olisiko Olli Rantala vielä entisessä työpaikassaan. Siinä olikin vielä taidekauppa, mutta Ole Randell ja hänen maalauksensa olivat sieltä kadonneet. Ja sitten muistin. Niin, Ollihan oli sanonut jo syksyllä menevänsä naimisiin ja lähtevänsä jatkamaan opintojaan Parisiin ja Neapeliin "jonkun suuren mestarin alaisena". Sinne hän oli epäilemättä lähtenytkin. Ja mikäpä olikaan lähtiessä miehen, jolla oli sadan dollarin päivätulot ja miljonäärin tytär morsiamena. Siinä oli Olli tehnyt viisaasti.
Niin lähdin jatkamaan keskeytynyttä kävelyäni ja kiiruhdin asuntooni.
Kului näin muutama viikko.
Eräänä iltana olin jälleen aikani kuluksi kävelemässä kaupungilla ja jouduin siihen päähän Madison-katua, joka on lähellä Halstead Streetiä. Tällä kaupunginosalla ei ole juuri erikoisen hyvä maine, koska siellä asustaa suuri määrä "hoopoja", kuljeksivia työläisiä, ja muuta epämääräistä kansanluokkaa, n.s. flophouse'issa eli hoopohotelleissa. Niissä oli suuri huone jaettu moniin rautalankaverkolla päällystettyihin koppeihin ja niiden myrkytetyssä ilmassa joutui nukkumaan vain se, jolla ei ollut rahaa maksaa kunnollista yösijaa. Katuvieret olivat täynnä joutilaita miehiä. Vähän väliä tuli joku luokseni pyytämään muutamaa senttiä. Viime vuoden suuret ansiot olivat menneet sen tien. Rahat oli tuhlattu, tavallisesti "koiratorpissa", ja nyt oli puute jopa leivästäkin. Olin kääntymässä takaisin, "yläkaupungille" päin, kun äkkiä havaitsin erään hoopohotellin ovipieleen nojautuvan parroittuneen, puolirepaleisen miehen, joka tuijotti synkkänä eteensä. Miehen piirteet näyttivät tutuilta, mutta en kuolemaksenikaan muistanut, missä olisin hänet tavannut. Silloin mies mutisi jotakin itsekseen, nosti päätään ja katsahti minuun. Huomasin silloin, että hän oli Ole Randell, Olli Rantala.
– Halloo Ole! huusin hänelle ja ojensin käteni. – Sinua juuri olen hakenutkin.
Olli katsahti minuun arasti, miltei vihaisesti ja alkoi kiivaasti astella poispäin. Kiiruhdin hänen perässään.
– Hei Olli! huusin. – Älä mene! Minulla on sinulle asiaa. Mennään ravintolaan juttelemaan. Kyllähän minut muistat?
Randell pysähtyi. Ja luulen, että se tapahtui vain sen vuoksi, että olin luvannut viedä hänet ravintolaan. Hän katsoi minuun pitkään kuin muistellen jotakin kauan sitten sattunutta kohtausta ja virkahti:
– Niin. Nyt muistan. Sinähän olet se Keski-Suomen poika, joka tahtoi ostaa sen "Kalaranta"-tauluni.
– Niin olen, sanoin. Mutta mennään nyt ravintolaan lämmittelemään. Minulla on hiukan rahaa nyt. Ja sitten voit tulla asuntooni ja saada kuuman kylvyn. Luulen, että se tekee sinulle hyvää.
Löysimme pian kunnollisen ravintolan ja painuimme sinne. Tilasin Ollille ja itselleni hyvän lammaspaistin, sillä arvelin, ettei toverini ollut sellaista herkkua pitkään aikaan saanut.
Rantala ei puhunut juuri ollenkaan, vastaili vain kysymyksiini harvakseen ja kartellen. Aavistin, että Lillian Hastings, jos se nyt edes oli ollut tytön oikea nimi, oli tämän murheen todellinen syy. Mutta tiesin, että se oli niin arka paikka, ettei sitä vieras voinut koskettaa. Mutta sitten huomasin hänen katselevan minua pitkään ja hän lausui hitaasti:
– Niin. Kyllä minä muistan sinut hyvin. Sinähän olit luonanikin. Olet ainoa suomalainen, joka kävi luonani. Mutta siitähän on jo niin pitkä aika.
– Eikö mitä, vastasin. Vasta kahdeksan kuukautta.
– Niinpä kai. Mutta se aika tuntuu niin pitkältä ja pimeältä, etten jaksa sitä ajatellakaan.
Edessäni istui alasluoduin silmin ilmetty murheen ja masennuksen kuva. Hänen viime keväänä niin reipas ryhtinsä oli painunut kasaan. Hänestä näytti kaikki toivo kadonneen. Hänen sielunsa liikkui nähtävästi elämän ja kuoleman rajamailla. Jollei hänen elämässään tapahtuisi pikaista muutosta, olisi hän mennyttä miestä. Ihmettelin itsekseni, että hän vielä jaksoi kestää. Mutta väsynyt hän varmaan oli. Tarvittiin vain pieni kivi, johon hänen jalkansa sattuisi, ja hän kaatuisi, eikä nousisi siitä milloinkaan enää.
Olin nähnyt sortuneita miehiä ennenkin. Olin nähnyt niitä paljon, kuolemanväsyneitä miehiä, joilta elämä oli ottanut kaikki, mutta säästänyt vain kurjan henkipahaisen. Niitä ei tapaa juuri Suomen hiljaisilla saloilla, mutta niitä kohtaa yhtämittaisesti siellä, missä elämän virta käy kiivaasti ja missä sen sykintä on voimakkaampi. Ja minun tuli äkkiä Olli parkaa kovasti sääli. Muistin viime kesästä tuon luottavaisen, melkein lapsellisen avomielisen miehen, josta piti tulla suuri mestari ja jonka kohtalo oli heittänyt katuvieren kerjäläiseksi.
– Kuules Olli! sanoin hänelle, kun olimme syöneet lammaspaistimme ja huomasin häneen tulevan hieman enemmän eloa. – Sinulle näyttää käyneen huononpuoleisesti. Mutta älä hätäile. Samassa kadotuksessa tässä on taas nykyään moni muu mies. Tiedätkö, että kaikilla taiteilijoilla on ollut suuret nousu- ja laskuaikansa, suuret ilonsa ja suuret kärsimyksensä. Nämä kärsimykset ovat tehneet heidät suuriksi, sillä vain kärsimys kasvattaa ihmissielua.
Olli Rantala hätkähti. Hän katsoi minuun kuin vaiti. Sitten sanoi hän väsyneesti ja katkonaisesti:
– Älä puhu mitään. Sellaisia kärsimyksiä kuin minulla on ollut ei kukaan voi kestää. Ei kukaan...
– Mitä vielä, Olli! Sinulla on paljon jälellä tässä elämässä, kykysi, taiteesi...
Rantala nauroi kuollutta naurua.
– Minun taiteeni! Ei minulla ole sitä enää. En jaksaisi vetää yhtään piirtoa. Se... se... nainen... se vei senkin. Se vei kaikki, rahani, iloni, työni ja – sielunikin.
Ajattelin, että on parasta olla jatkamatta tähän suuntaan ja käänsin puheen toisaalle:
– Joka tapauksessa pidin paljon sinun maalauksistasi ja kun tästä taas hieman toivut, niin alat jälleen maalata ja tehdä rahaa. Minunkin pitää saada sinulta se kotirantasi kuva.
Olli Rantala ei nostanut katsettaan. Hän oli hetken kuin armoa anova. Vedet nousivat hänen silmiinsä ja näin, että hän vain vaivoin saattoi hillitä mielenliikutustaan.
– Siitä se minulle juuri on tullutkin tämä kirous, tämä rangaistus, että unohdin kotini, sanoi hän vihdoin matalalla, sortuneella äänellä. – Unohdin äitini ja isäni, unohdin sisarukseni ja elin niinkuin ei minulla heitä olisi koskaan ollutkaan. Siitä minä juuri sain rangaistukseni. Olen sitä asiaa miettinyt monta pitkää yötä, sitä, miksi Jumala rankaisee ihmistä niin armottomasti, niin armottomasti, että tuntuu siltä kuin koko elämä menisi. Enkä minä tiedä tehneeni muuta pahaa kuin sen, että olen jättänyt ja unohtanut kotini ja vanhempani. Kuinka minä sitten voisin "elää ja menestyä maan päällä"? Sain viisi vuotta sitten viimeisen kirjeen kotoani. Sain sen äidin kuoltua. Sisareni kirjoitti, että äitini oli minua kovasti kaivannut ja uskonut, että tulen kotiin ennen hänen kuolemaansa. Minä en ole mennyt. Ei edes ole tullut kirjoitetuksi. Minä olen koonnut täällä vain rahaa elääkseni itse hyvin. Ne, jotka minut lapsena hoitivat ja ruokkivat, olen unohtanut. Itseäni olen vain ajatellut enkä ketään muuta. Ja kotona on tainnut olla puutettakin samalla kertaa kuin minulla oli kaikkea yllin kyllin ja tuhansia dollareita pankissa makaamassa. Kun sitä nyt ajattelen, niin ymmärrän, että minun piti saada rangaistus. Olen ollut kiittämätön poika, itseäni olen vain palvonut, kotini olen unohtanut ja Jumalan käskyt mielestäni. Palvelen mammonaa. Ajattelin rikastua. Minulta ei liiennyt senttiäkään edes vanhemmilleni. Ei edes hyvää sanaa liiennyt. Ja sen vuoksi sain rangaistuksen. – Maailma tarjosi minulle kaikkea; rahaa, kunniaa, mainetta. Ja sitten tuli se paholaisen lähettämä nainen, jota jumaloin, mutta joka oli itse perkele ja se vei minulta kaikki, kymmenen vuoden säästöni, kunniani, työni... Hullu olen ollut.
Hullu, hullu! Ja rangaistuksen olen siitä saanut moninkertaisena.
En keskeyttänyt toverini itserippiä. Uskoin, että se teki hänelle hyvää.
Kutsuin tarjoilijan ja maksoin laskumme.
Sinä iltana vein Ollin asuntooni ostettuani hänelle uudet alusvaatteet, sillä sellaisiakaan ei hänellä ollut. Pyysin emännältäni, että toverini saisi asua luonani jonkin aikaa. Kun Olli sai kunnon kylvyn, puhtaat alusvaatteet ylleen, huomasin, että hänen masentunut katseensa alkoi hieman kirkastua. Ensimmäisen yön hän nukkui kuin kivi ja seuraavana aamuna, kun huonetoverini oli ajanut partansa ja peseytynyt, alkoi hänessä olla jo melko paljon viimekesäistä taiteilija Ole Randellia, ainakin ulkonäön puolesta. Kävimme ravintolassa syömässä, istuskelimme ja juttelimme ja huomasin Ollin vähitellen virkistyvän. Siihenhän vaikutti jo yksin sekin seikka, että hän oli päässyt pois hoopohotellin kurjista luolista.
Kun oli kulunut muutama päivä ja Ollin mielentila oli parantunut siinä määrin, että huomasin hänestä vielä miehen tulevan, päätin eräänä iltana istuessamme kahdenkesken huoneessamme antaa ystävälleni viimeisen parantavan pistoksen, kerrottaa hänellä koko tarinan murheellisesta rakkaudestaan. Ja niinpä sanoin hänelle:
– No, Olli! Uskon, että elämä alkaa tässä luistaa vähitellen. Olen varma siitä, että saat jonkin päivän perästä Wyomingista vastauksen kirjeeseesi vanhalta isännältäsi ja sen mukana, kuten pyysit, tarpeeksi rahaa päästäksesi takaisin entiseen ammattiisi. Mikäpä hätä sinulla sitten enää on? Saat palkan, hyvän ruuan ja tuoretta lammaslihaa loppumattomiin. Ja saat olla varma siitä, että kuukauden päästä olet taas entinen mies.
Olli naurahti.
– Niinpä alan uskoa itsekin. Mutta kaikkiin sitä pitää ihmisen joutuakin!
– Viispä tuosta, Olli! sanoin. – Opiksi nämä tällaiset vain ihmiselle ovat. Ethän ole kuin pari vuotta päälle kolmenkymmenen ja muutaman vuoden päästä sinulla on taas tuhansia dollareita pankissa. Mutta uskon kyllä, että et nakkaa niitä enää ensimmäiselle vastaan tulevalle naikkoselle, vaikka hän olisi enkeliäkin ihanampi. Ja nyt sinä voit kertoa minulle koko sen jutun. Luulen, että se ottaa pois sinulta viimeisetkin rippeet raskaasta taakastasi.
Olli Rantala synkistyi. Hän poltteli piippua hetkisen ja mietti vähän. Sitten hän alkoi:
– Eikö Jumalan pojalle näytetty maailman kaikkia ihanuuksia ja paholainen kuiskasi hänen korvaansa: kaiken saat, jos seuraat minua.
Kuinkas minun kävi? Ei se näky ollut mikään muu kuin perkeleen viekoitus ja se kaunis nainen siinä oli itse paholainen naiseksi muuttuneena. Ja minä lankesin sen pauloihin.
Kun tulin Chicagoon, meni kaikki alussa mainiosti. Luulen, että menestyin aika hyvin opinnoissani, ainakin sitä sanoivat opettajani ja toverit. Sitten pääsin siihen taidekauppaan pikamaalaajaksi. Luonnollisesti se taidekaupan omistaja otti tauluistani runsaan osan, mutta minulle jäi itsellenikin suuria summia. Menestys meni minulle aivan kuin päähän. Uskoin, että elämäni latu oli nyt aivan luotisuora.
Siellä kävi suuri joukko naisia ostamassa taulujani. Ja minä sain rahaa. Olisin varmasti saanut monta hyvää naistuttavuuttakin, mutta odotin häntä, jonka olin nähnyt näyssäni Wyomingissa ja uskoin hänen varmasti tulevan.
Ja eräänä päivänä, kun seisoin myymälässä kadulle katsellen, hän tulikin. Aurinko paistoi juuri ovesta sisään ja hänen ilmestyessään oviaukkoon vaaleassa puvussaan luulin uudelleen uneksivani. Mutta ei! Siinä hän oli edessäni, ilmielävänä, täynnä elämää ja suloa. Siinä ei ollut mitään erehdystä. Se oli juuri sama nainen, jonka olin nähnyt näyssäni. Samat suuret siniset silmät, sama keltainen tukka, sama pehmeä vartalo. Riensin häntä vastaan kuin vanha tuttava ainakin. Hymyilevänä, hurmaavana ojentaa hän kätensä:
– Te olette mr Randell? Eikö totta? kysyy tuo ilmestys viehkeästi. – Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidät ennen jossakin, Parisissa tai Roomassa tai olisiko se ollut Dresdenissä Saksassa? Oliko teidän taulujanne siellä näytteillä pari vuotta sitten?
Kiellän, mutta ihmettelen ja minun täytyy tunnustaa, että hänen kysymyksensä taulujeni näytteillepanosta Europassa koko lailla kutkutti itserakkauttani.
– Oo! huudahtaa nainen. – Se on kummallista! Sitten minä varmaan olen uneksinut teistä. Niin, minä olen muuten New Yorkista, oleskelen Chicagossa vain tilapäisesti ja nimeni on Lillian Hastings.
Tunsin äkisti itseni hyvin vapaaksi ja iloiseksi tämän lumoavan olennon kanssa jutellessani, aivankuin olisimme olleet vanhat tutut ja senvuoksi sanoin hänelle:
– Mutta hyvä neiti! Voin vakuuttaa teille, että minä olen nähnyt teidät unessa, juuri sellaisena kuin nyt siinä seisotte.
Miss Hastings on pelkkää hymyä. Hänen valkeat hampaansa loistavat, kun hän naurunsa välistä huudahtaa:
– Mutta sehän on perin mielenkiintoista! Teidän täytyy tulla joskus luokseni ja kertoa siitä. Olen kovin utelias kuulemaan unia, kuten kaikki naiset.
Sitten neiti Hastings tahtoi nähdä maalauksiani. Vähänväliä hän puhkesi ihastuksen huutoihin. Hänen mielestään tauluni olivat suurenmoisia. Ne muistuttivat hänen sanojensa mukaan erään suuren ranskalaisen mestarin maisemia, joita hän oli nähnyt Parisissa Louvressa. Ja lopuksi hän huudahti:
– Te olette suuri taiteilija, mr. Randell! Oo, en osaa sanoa! Mutta minusta tuntuu kuin nämä olisivat mestariteoksia, joita vain harvoin maalataan. Minun mielestäni joillekin teidän tauluistanne pitäisi löytyä sijaa suurissa taidekokoelmissa. Vasta siellä ne olisivat paikallaan. Ja siellä ne tulisivat täysin oikeuksiinsa. Niiden suurenmoinen luonnontuntu ei sovi tähän ahtaaseen ympäristöön.
En osannut sanoa mitään. Kuuntelin naisen hurmaavaa ääntä, katselin hänen kiehtoviin silmiinsä ja tunsin, että olin mennyttä miestä, että tuo nainen veisi minut mukanaan mihin hän ikinä halusi.
– Niin, jatkoi nainen. – Jos te sallitte minun auttaa itseänne, voisin ehkä tehdä jotakin hyväksenne. Isäni on suuri taiteen suosija ja uskon, että hänen kauttaan voisimme johtaa teidät parhaisiin taidesalonkeihin.
Ymmärrän nyt kyllä järkiini tultuani, että tämä oli jo melkoisen paksua koko juttu ja että minun olisi tällaisesta pitänyt jo alkaa hieman epäillä naisen vilpittömyyttä. Mutta silloin ei sellainen pistänyt päähänikään. Olin kuin lumottu. Seisoihan siinä edessäni enkeli, jota olin odottanut kuumeisesti ja joka oli vihdoin tullut. Enhän voinut muuta odottaakaan kuin että hän nostaisi minut mukanaan mahdollisimman korkealle.
Sitten kaunotar pysähtyi katselemaan erästä Lännen maalaustani. Hän siristeli silmiään, huudahteli ihastuksesta ja kysyi vihdoin, jos olisin halukas myymään sanotun taulun hänelle. Hintaa hän ei kylläkään kysynyt.
Olin luonnollisesti valmis myymään taulun tuolle ihastuttavalle olennolle miten halvasta hinnasta tahansa, jopa antamaan sen ilmaiseksikin. Ja sanoin sen hänelle.
Miss Hastings hymyili suloisesti, jätti minulle käyntikorttinsa, jossa huomasin osoitteen olevan Edge Water Hotellin, joka, kuten tiedät, on eräs Chicagon aristokraattisimpia hotelleita. Sitten hän katsoi hurmaavasti silmiini ja lausui:
– Olenko liian rohkea, jos pyydän Teitä itse tuomaan taulun hotelliini. Olen kotona kello kymmenen aikaan illalla. Tahtoisin, että taiteilija itse valitsisi taululle sopivan paikan seinälläni. Sopiiko teidän siis tulla ja juoda samalla kupillinen teetä kanssani?
Enhän voinut muuta kuin myöntää ja miss Hastings poistui luotani suloisesti hymyillen. En tiennyt vieläkään olinko valveilla vai unissani.
Samana iltana ajoin Edge Waterin Hotellin. Sinähän muistat, että se sijaitsee Michigan järven rannalla, siinä, missä kaupungin pilvenpiirtäjät loppuvat ja missä alkaa "Gold Coast", "Kultarannikko", Chicagon rikkaitten kaupunginosa. Minusta tuntui siltä kuin olisin suoraan matkalla miljonäärien joukkoon.
Neekeripalvelijatar avasi minulle oven ja viittasi istumaan. Huoneen lattian peitti paksu pehmeä matto, joka esti askeleet kuulumasta. Seinien väri oli punertava ja niillä riippui kaksi taulua, Rembrandtin "Rembrandt ja Saskia", jonka tunsin, ja jokin toinen minulle tuntematon jäljennös. Pöydällä oli suuri kimppu ruusuja ja koko huone tuoksui suloiselta kuin kukkaistarha.
Samalla avautui viereisen huoneen ovi ja miss Hastings riensi hurmaavasti hymyillen ja kiireisin askelin luokseni ojentaen molemmat kätensä minua kohti.
– Olen niin iloinen, että tulitte! Ja taulu on teidän mukananne. Ette voi arvatakaan, miten suurella jännityksellä olen odottanut sekä teitä että tauluanne. Tahtoisin heti nähdä sen.
Riisuin taulun kääreistään ja nostin sen pystyyn sohvan selkämystä vastaan. Miss Hastings oli täynnä ihastusta.
– Kuinka rakastankaan tuota taulua! On aivan ihmeellistä, että joku voi luoda mitään noin kaunista, ihanaa ja rohkeata! Tiedättekö, tahtoisin asettaa maalauksenne Rembrandtin taulun viereen. Eikö niin, mr. Randell? Eikö se sovi siihen?
En voinut sanoa paljon mitään. Ääneni petti. Mutisin jotakin epämääräistä siitä, että tauluni oli aivan liian halpa-arvoinen suuren mestarin taulun viereen asetettavaksi.
Mutta suloinen olento ei antanut perään. Hän nosti leikillisesti sormensa ja huudahti:
– Mutta mr. Randell! Te olette aivan liian vaatimaton, aivan liian vaatimaton. Tehän olette itsekin huomattu taiteilija ja teistäkin voi jonakin päivänä tulla suuri mestari. Teidän täytyy vain päästä korkeampiin taiteellisiin piireihin, tulla niissä tunnetuksi ja minä uskon, lisäsi hän merkitsevästi, että voin tehdä siinä jotakin hyväksenne.
Tein torjuvan liikkeen kädelläni.
– Te imartelette minua, miss Hastings, sain sanotuksi.
– Ei, mr. Randell, vastasi tuo suloinen olento vakavasti. – Minä en imartele teitä. Tahdon vain sanoa teille totuuden sellaisena kuin minä sen käsitän ja kuin mitä tunnen täällä.
Ja kaunotar laski valkean, kauniin kätensä sydämelleen ja katsoi minua hurmaavasti silmiin.
Päätäni huimasi. Olin sanaton. Minun teki mieleni heittäytyä maahan tuon ihanuuden jalkoihin ja suudella tuon jumalallisen olennon hameen lievettä. Istuuduin sohvaan. Korvissani kohisi. Olin kuulevinani kuin kaukaista suloista musiikkia. Unityttöni siinä puhui minulle lihaksi ja vereksi muuttuneena ja rohkaisi minua. Hän ainakin uskoi suureen tulevaisuuteeni.
Neekeripalvelijatar toi teetä. Miss Hastings itse kaatoi sitä kuppeihin. Käteni vapisi niinkuin alkoholistin.
En tahtonut saada kuppia pysymään kädessäni ja minun täytyi tukea sitä toisella kädelläni.
Miss Hastings luonnollisesti huomasi hämminkini ja mielenliikutukseni. Mutta en tiedä mitä hän ajatteli. En uskaltanut nostaa katsettani.
Samassa kuulin hänen mainitsevan nimeäni.
– Mutta mr. Randell! huudahti hän. – Olin vallan unohtaa unenne. Teidän pitää heti kertoa se minulle.
Ja minä kerroin katkonaisin sanoin murteellisella englanninkielelläni hänelle elämäni suuren tapahtuman, näkyni Wyomingin preerialla.
Kun olin saanut tarinani kerrotuksi, peitin äkkiä silmäni käsilläni. Olin niin liikutettu ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Samassa tunsin miss Hastingsin olevan vierelläni. Hänen suloisesta olennostaan virtasi minuun lämmin tunne. Mutta minä en uskaltanut koskeakaan häneen. Olisihan se ollut kuin pyhyyden häväistystä.
– Minä tahdon auttaa teitä, kuulin kuiskauksen aivan korvani viereltä. – Autan teitä kaikin tavoin. Luottakaa minuun.
Lämmin pehmeä käsi tarttui käteeni ja hyväili sitä hiljaa.
En jaksanut enempää. Sieppasin hattuni ja syöksyin ulos. Olisin muuten varmaan sinä hetkenä menettänyt kaiken vallan itseni ylitse.
Mennessäni ovella kuulin kaunottareni suloisen äänen huutavan jälkeeni:
– Odotan teitä huomenna illalla kello kymmeneltä, mr. Randell!
Olli Rantala keskeytti kertomuksensa ja veti kiihkeitä sauhuja piipustaan. Hetkisen vaiettuaan lisäsi hän katkerasti naurahtaen:
– Kun nyt jälkeen päin ajattelen käytöstäni sinä iltana, niin tekisi mieli lyödä kalloni seinään. Se ei olisi niin typerää kuin käytökseni. Kuinka makeasti se kullansaalistaja mahtoikaan nauraa lähdettyäni. Mutta siinä ei ollut kaikki. Pahempaa piti vielä tulla ja heräsin huumauksestani vasta, kun hän vietyään kaikki rahani oli jättänyt minut kadulle.
– Ohoh! huudahdin. – Etkö sitten tiennyt, että Amerikassa on koko liuta noita "golddigger'eitä", nuoria, kauniita naisia, joiden ammattina on puhdistaa miesten taskut?
– En ollut koskaan ennen kuullut sellaisista, vastasi Olli. – Olin kyllä luonnollisesti nähnyt paljon naisia, jotka kauppasivat rakkauttaan, mutta nehän veivät mieheltä vain korkeintaan viisi dollaria yöstä.
Vaikka ystäväni muoto oli kuin itse murhe, en voinut olla nauramatta.
– Sellaista sattuu, Olli! sanoin. – Kun mies tulee Suomen sydänmailta, ja on vielä kymmenkunta vuotta ollut lammaspaimenena Lännessä eikä tiedä Amerikan elämästä oikeastaan mitään. Ainoa lohdutus sinulla on, että et ole ainoa, jonka "golddigger'it" ovat saattaneet kadulle. Niitä on tässä maassa enemmän kuin luuletkaan. Tavallisesti ne vaanivat rikkaita suurmiehiä, korkeassa yhteiskunnallisessa tai poliittisessa asemassa olevia. Ja saatuaan kerran sellaisen miehen kynsiinsä eivät he hellitä ennenkuin ovat puristaneet hänestä irti kymmeniätuhansia dollareita tai uhkauksillaan ja alituisella kiristämisellä ajaneet uhrinsa perikatoon. Sellaiset ammattinaiset eivät häikäile mitään. He ovat kuin vääriä pelureita, joille ei merkitse mitään oma eikä toisen kunnia ja maine, puhumattakaan toisen rahoista. Ja luonnollisestikin pitää heidän olla nuoria ja kauniita, hurmaavia, jopa sivistyneitä, sillä muutenhan he eivät voisi ammatissaan menestyä. No, kuinkas asiat sitten kehittyivät?
– Koko yönä en voinut nukkua lainkaan. Olin kuin kuumeessa. Vääntelin ja kääntelin vuoteellani ja kun aamu valkeni, en mennyt työhön, sillä minun oli mahdotonta tehdä työtä. Sen sijaan kuljin rauhattomana pitkin katuja, istuin ravintoloissa ja puistojen penkeillä ja miss Hastingsin kuva seurasi minua kaikkialle kuin hyvä hengetär. Olin niin onnellinen ja samalla niin syvästi onneton, että tunteitteni ristiriita oli viedä järkeni.
Sinä iltana oli nainen pukeutunut hohtavan punaiseen hyvin ohueen, loistavaan iltapukuun aivan kuin juhlia varten. Puvun rinta-aukosta pilkistivät hänen pehmeät valkeat rintakumpunsa. Tyttö oli ihastuttava. Kun hän istui sohvaan vierelläni, minä melkein vapisin. Katsahdin kuitenkin häneen. Ja siniset silmät, joissa oli aikaisemmin ollut miltei lapsellisen viattomuuden puhtaus, olivat nyt kuumeiset ja täynnä tulta. Minusta näytti siltä, kuin niiden sininen säteily oli nyt aivan tyysten kadonnut.
– Oi, miten olen teitä odottanut! kuulin naisen kuiskaavan. – Olen tuntenut itseni niin yksinäiseksi tänään.
Kekälesilmäinen neekerinainen toi pöytään suuren pullon ja kaksi lasia. Hän avasi sen ja kaatoi kimalteleviin pikareihin vaahtoavaa juomaa.
Kun hän oli mennyt, miss Hastings tarttui lasiinsa, kohotti sen ja kuiskasi suloisella äänellään:
– Happy days! [Onnellisia päiviä!] mr. Randell! Paljon
onnea teille!En tiennyt mitä tehdä. En ollut koskaan maistanut alkoholia sen jälkeen kun pienenä poikana olin siitä saanut tarpeekseni, josta sinulle kerran kerroin. Mutta en voinut kieltäytyä tämän jumalaisen olennon tarjouksesta ja niin nostin lasin huulilleni ja tyhjensin sen yhtä mittaa pohjaan saakka. Miss Hastings hymyili.
– Tänä iltana me juhlimme hieman, mr. Randell? Eikö niin? Minä en pidä väkijuomista, mutta shampanjaa juon aina mielelläni.
Ja kaunottarenikin joi lasinsa tyhjäksi ja täytti pikarimme taas uudelleen.
Join senkin pohjaan heti, sillä ensimmäinen lasi oli pannut vereni liikkeelle ja antanut minulle rohkeutta.
– Te olette hurmaava! Te olette hurmaava, miss Hastings! sopersin ja tartuin naisen käteen.
Kaunotar painautui minuun kiinni. Hän katseli silmiini pitkään ja huumaavasti. Sitten hän kuiskasi:
– Te rakastatte minua hieman? Eikö totta? Te rakastatte minua?
Kätkin pääni naisen syliin ja vapisten mielenliikutuksesta melkein huusin hänelle kuinka häntä rakastin. Miten olin häntä odottanut, miten aina näkyni jälkeen Wyomingissa olin uskonut hänet jonakin päivänä kohtaavani ja kuinka nyt olin löytänyt elämäni onnen.
Kun nostin pääni, nainen kietoi valkeat hennot käsivartensa kaulaani, huulemme yhtyivät ja toivoin melkein, etten enää milloinkaan heräisi siitä autuaallisesta tilastani.
Sitten nainen äkkiä tempautui minusta irti. Hän katseli minua raskaiden luomien alta suurin kostein silmin ja huudahti:
– Sinä et saa! Sinä et saa, Ole! Minä en ole tottunut sellaiseen.
Mutta hän sammutti valot ja jätti palamaan vain yhden ainoan punaisen lampun sohvan päähän. Sitten palasi hän jälleen luokseni ja heittäytyi syliini.
Musta varjo tuli jälleen huoneeseen, hänen kekälesilmänsä paloivat puolihämärässä, kuului shampanjapullon korkin pamahdus ja musta käsi kaatoi laseihin helmeilevän, kuohuvan juoman.
Tyhjensimme uudelleen lasimme. Ja sen jälkeen meni minuun varmaan paholainen. Puristin kaunottareni syleilyyni, suutelin häntä loppumattomiin, purin hänen kauniita valkeita olkapäitään, – olin suorastaan sekaisin päästäni.
Miss Hastings riuhtaisi taas itsensä irti minusta ja juoksi viereiseen huoneeseen. Kun hän palasi sieltä, hän oli pukeutunut silkkiseen yöpukuun, hänen paljaissa jaloissaan oli säteilevin helmin koristetut tohvelit ja hän poltteli savuketta.
– Ei niin rajusti, Ole! sanoi kaunottareni ja hymyili. – Ei niin
rajusti my darling [rakkaani].Mutta hän tuli kuitenkin luokseni jälleen, istuutui viereeni, nosti jalkansa sohvalle ja vetäen pitkän sauhun ohuesta paperossistaan kuiskasi suloisesti hymyillen:
– I love you, Ole! Rakastan sinua hyvin, hyvin paljon.
Tuo hurmaava olento painautui jälleen rintaani vastaan. Huomasin, että hänellä oli yllään yöpuvun lisäksi vain hyvin ohut silkkipaita. Ja tämä huomio lietsoi kaikki intohimoni uudelleen villiin liekkiin. Kaikki arkuuteni oli tiessään. Olin myös varmaan koko lailla shampanjan huumaama. Vedin hänet syliini. Ja nainen oli käsissäni kuin pieni avuton lapsi. Hän varmaan huomasi mihin oltiin menossa. Hän hypähti jaloilleen lähtien kävelemään toiseen huoneeseen laahustavin askelin. Mutta hän piti minua kuin huomaamattaan kädestä kiinni. Ovi oli auki. Musta palvelija oli poissa. Näin suuria peilejä, kampauspöydän, leveän valkoisen hohtavan vuoteen, jota sen päädyssä oleva lamppu heikosti valaisi.
Ja lopun sinä ymmärrät.
Kun aamulla lähdin hänen huoneestaan, riippui tuo suloinen olento kaulassani ja itki.
– Darling, rakkaani, nyyhkytti hän. Tällaista ei ole sattunut minulle koskaan ennen, ei koskaan. En ymmärrä itseäni. Sinä olet valloittanut minut. Mitä tästä nyt seuraa? Niin mitä seuraa? Siitä me päätämme tänä iltana, kun tulet luokseni.
Ja minä suutelin hänen silmistään kyyneleet – krokotiilin kyyneleet, kuten nyt ymmärrän – ja sitten painuin ulos kadulle rintani täynnä ennen tuntematonta onnea.
Saman päivän iltana menin taas rakastettuni asuntoon. Nyt hän oli puettu tummaan silkkipukuun. Mutta sen sijaan, että hän olisi iloinnut tulostani, hänen kasvonsa olivat vakavat ja huolestuneet.
Suutelin tyttöäni lämpimästi, mutta hänen huulensa olivat miltei kylmät. Puoleksi väsyneellä eleellä viittasi hän minua istumaan.
– Rakkaani, aloitti hän. – Minä olen ollut niin paha ja ymmärtämätön tyttö. Olen siitä niin pahoillani. Olen puijannutkin sinua, olen karkumatkalla. Se ei ole oikein. Tiedän sen. Isäni on niin jyrkkä. Hän ei tahtoisi koskaan suoda pikku tytölleen mitään huvia kodin ulkopuolella ilman, että siinä on aina joku valvomassa käytöstäni. Hän on kyllä hyvä isä, oikein hyvä, mutta liian ankara. Ja niin päätin lähteä vähän omin päin huvittelemaan. Ja kun sain viisituhatta dollaria omaa ja mustan kamarineitini matkaa varten sukulaisiin Kaliforniaan, niin jäinkin kaikkien tietämättä kuukausi sitten Chicagoon ja asetuin asumaan tähän hotelliin.
Isäni on monimiljonääri. Hän on oikea rahasusi. Wall Streetin
päähenkilöitä. [Wall Street on New Yorkin pankkiirien katu.] Hän ei
välitä muusta kuin rahasta. Minulle taas raha ei merkitse mitään.
Minulla on sitä aina ollut tarpeeksi, liikaakin. Minä olen kaivannut
vain yhtä elämässäni, vain yhtä... rakkautta. Olen nyt löytänyt
sen ja olen niin onnellinen.Kaunottareni vaikeni hetkiseksi. Hänen silmänsä vettyivät ja hän purskahti hillittömään itkuun.
Olin perin hämmästynyt. Mikä häntä vaivasi? Olinko loukannut häntä? Mutta pian se selvisi.
– Niin se viime yö! sai hän vaivoin sanotuksi nyyhkytystensä lomasta. – Olen siitä niin onneton. Mitä me teemme? Olen miettinyt sitä koko päivän ja minä uskon, että meillä ei ole muuta keinoa kuin mennä naimisiin.
– Naimisiin! huudahdin vaistomaisesti. – Hyvä Jumala! Mutta menisitkö sinä, hieno, sivistynyt ja rikas tyttö naimisiin minun, tuntemattoman taiteilijan kanssa?
Siniset silmät katselivat lumoavasti minuun.
– Sinunko kanssasi? hän kuiskasi. – Juuri sinun kanssasi enkä kenenkään muun. Viime yön tapahtumain jälkeenhän meillä ei ole muuta mahdollisuuttakaan. Ja sitä paitsi. Sinä olet nyt suuri taiteilija ja minä olen ylpeä saadessani sinut.
Minut oli lyöty sokeudella. Minä olin luonnollisesti kauheasti hämilläni, mutta minä en epäillyt mitään. Päässäni pyörivät villit ajatukset. Tuntui miltei siltä, kuin näkisin unta. Se, että monimiljonäärin tytär itse oli tuossa sylissäni ja ehdotti minulle avioliittoon menoa, tuntui kuitenkin mahdottomalta. Senvuoksi sanoin:
– Mutta rakkaani! Mitä sanoisi isäsi ja koko sukusi meidän avioliitostamme. Ei, sehän on mahdottomuus!
Hän hymyili.
– Tietäisitpä miten monet muut miljonäärityttäret ovat menneet naimisiin köyhien lupaavien miesten kanssa. Suku on luonnollisesti alussa vastaan, mutta taipuu lopuksi. Minkä he voivat? Minä pidän pääni asiassa.
Ja hän kohotti viimeisiä sanoja lausuessaan ylpeästi päätään ja hänen kasvonsa saivat lujan ilmeen.
Mutta sitten tämän viehkeän olennon kasvot jälleen synkistyivät, hän kävi epävarman ja tuskallisen näköiseksi.
– En tiedä, Ole, my darling, voinko puhua sinulle siitä asiasta? Oi, se on niin ikävää.
Lohdutin häntä luonnollisesti ja kehoitin häntä uskomaan kaikki huolensa minulle. Olin valmis vaikka hyppäämään hänen puolestaan kadulle hänen asuntonsa 26. kerroksesta, jos se vain auttaisi häntä.
Sitten se sieltä tuli. Oli käynyt niin, että hän oli kuluttanut matkarahoiksi saamansa viisituhatta dollaria loppuun. Hän oli tehnyt pari matkaa Chicagosta neekeripalvelijattarensa seuraamana, oli tullut ostetuksi kalliita pukuja, kun ne olivat täällä Chicagossa niin ihastuttavia ja nyt oli jo hotelliinkin viikon lasku maksamatta. Mitä hänen piti nyt tehdä, sähköttääkö isälleen, joka noutaisi hänet heti pois ja erottaisi meidät toisistamme vai mitä?
– Ero olisi kauheata, rakkaani! kuiskasi hän intohimoisesti, juuri nyt, kun olen löytänyt sinut, rakkauden. Ei, minä en tahdo, en tahdo lähteä vielä.
Olin hetken neuvottomana. Mutta sitten muistin pankkitilini. Olin käyttänyt opintoihini parituhatta dollaria, mutta olin saanut sen taas työlläni kokoon, joten minulla oli entisten säästöjeni kanssa pankissa hieman yli kuusituhatta taalaa.
– Mutta enkö minä voi antaa sinulle jonkin summan tilapäisesti? huudahdin.
Miss Hastings teki torjuvan liikkeen. Ei! Hän ei halunnut. Mitä minä ajattelinkaan hänestä? Hän ei ollut koskaan saanut rahoja muilta kuin omalta isältään. Ei, se oli mahdotonta! Kai hänen piti sittenkin sähköttää isälleen ja kertoa suoraan pulmallinen tilanteensa.
Silloin minulle tuli hätä käteen. Tunsin jollakin tavoin, että jos tuo nainen sähköttää isälleen, on hän samalla ikuisesti minulta mennyt ja minä huudahdin kiihkeästi:
– Ei! Sinä et sähkötä. Sinä saat rahaa minulta. Minä rakastan sinua ja teen kaikkeni sinun hyväksesi.
Tätä mielentilaani käytti kaunokaiseni hyväkseen. Hän siristi silmiään, katsoi aivankuin anteeksi pyytäen ja sanoi suloisimmalla äänellään:
– All right darling! Minä en sähkötä, koska sinä et tahdo. Minä jään. Me elämme vielä muutaman viikon piilossa maailmalta, – vain toisiamme varten. Sitten me lähdemme yhdessä kotiin. Jos tahdot, niin voit kirjoittaa minulle tuhannen dollarin shekin.
Tunnustan, että hämmästyin pahanpäiväisesti. Olin tottunut itse niin pieniin summiin elämässäni, että tuhat dollaria tuntui vallan hirmuiselta rahamäärältä noin vain pois annettavaksi, vaikkapa miljonäärin tyttärellekin. Mutta sitten hillitsin mieleni. Minä aivan häpesin itseäni. Kieltää sellainen summa hänenkaltaiseltaan rikkaalta tytöltä? Hulluahan se olisi ollut! Eihän se hänelle ollut muuta kuin pikku summa.
Ja niin menin pöydän ääreen ja kirjoitin tuhannen dollarin shekin miss Hastingsille nostettavaksi pankistani.
Olli Rantala nauroi katkerasti. Häntä varmaan karvasteli ankarasti muisto rahojensa menetyksestä. Hän sytytti piippunsa uudelleen, poltteli sitä hetkisen aivankuin kerätäkseen ajatuksiaan ja sanoi sitten äkisti kuohahtaen:
– Voi minua h–tin hullua! Ja jos hulluuteni edes olisi päättynyt tähän. Mutta kiihkeä seurusteluni kaunottaren kanssa jatkui ja eräänä päivänä hän ehdotti minulle, että meidän olisi nyt vähitellen ajateltava hänen kotiinsa menoa, mentävä kihloihin ja sitä varten ostettava hänelle sormus. Luonnollisesti suostuin. Menimme jalokivikauppaan ja kun palasin sieltä olin maksanut timanttisormuksesta 950 dollaria. Mutta kuinka voisi tulla kysymykseenkään, että miljonäärin tytär saisi sitä huokeamman sormuksen!
Olli pysähtyi taas. Häntä silminnähtävästi kiusasi kauheasti hulluutensa ja rahojensa menetys.
– Niin ja sillä välillä oli naiselle soljahtanut jo monta sataa dollaria. Mutta vielä kerran iski hän minuun lujasti vieden miltei viimeiset rahani. Minun piti ostaa hänelle auto. Nyt aloin jo panna vastaan, sillä vaistoni sanoi, ettei minun pitänyt ottaa viimeisiä dollareita tililtäni.
Mutta kaunottareni alkoi itkeä. Kuinka minä häntä kohtelinkaan?
Hänellä ei ollut yhtään ainoata tyttötuttavaa, jolle ei sulhasensa
ollut ostanut autoa morsiuslahjaksi. Sehän oli nykyään yleinen tapa
jo keskiluokankin piireissä, sanoi hän. Ja jos minä tahdoin hiemankin
vaikuttaa hänen sukulaisiinsa, niin eihän mikään ollut siinä suhteessa
sen parempi kuin että hän saisi kertoa sulhasensa ostaneen hänelle
häälahjaksi auton ja sillähän me muuten voisimme ajaa suoraan
New Yorkiin heidän mansion'iinsa [mansion = yksityispalatsi].
Minä myönnyin. Kun sitä ajattelen jälkeen päin, niin häpeän omaa
typeryyttäni. Mutta minkäs sille voit? Ihminen siinä tilassa ei näe
eikä kuule mitään. Niin ostin auton. Luulen, että sinä näit sen kerran
taidekaupan edessä kun hän tuli minua hakemaan ilta-ajelulle?Nyökäytin päätäni.
– Näin sen kyllä, Olli, ja olin näkevinäni muutakin, juuri sen, mitä sinä et nähnyt, "golddigger'in", tuossa naisessa. Mutta en uskaltanut sanoa sinulle ajatuksestani mitään, sillä olisinhan voinut myös olla väärässä.
– Niinpä niin, sanoi Olli. – En olisi uskonut siitä naisesta silloin mitään pahaa, vaikka itse Jumala olisi minulle sanonut totuuden hänestä.
– Vieri sitten viikon päivät, jatkoi hän kertomustaan. – Tein osittain töitä osittain huvittelin tyttöni kanssa. Ja minun täytyy sanoa, että meillä oli hyvin hauskaa. Ajelimme autollamme Chicagon ja sen ympäristöt ristiin rastiin, söimme hienoissa ravintoloissa ja joimme shampanjaa rakastettuni pehmeässä sohvassa.
Mutta niinä aikoina maalasin myös suurimman tauluni "Lammaspaimenen näyn", jonka näit myymälän akkunassa. Uskon, että se oli taiteeni korkein saavutus. Minusta tuntuu välistä kuin olisin jättänyt siihen puoli elämääni.
Nyt aloimme jo todella hankkia lähtöä New Yorkiin. Rahani olivat miltei lopussa. Olisin myynyt viimeisetkin tauluni, ne, jotka olin pitänyt itseäni varten. Mutta sitä ei rakastettuni sallinut. Ne piti tulla meidän tulevan kotimme kaunistukseksi ja päivää ennen lähtöämme otti hän ne myymälästä viedäkseen hotelliinsa ja pakatakseen ne suureen matka-arkkuunsa. – Sen jälkeen en ole niitä nähnyt.
Samana iltana lähdimme viimeiselle autoajelullemme. Seuraavana päivänä piti meidän kääntää automme kokka kohti itää ja ajaa kaunottareni kotiin New Yorkiin. Jo muutama päivä sitten olin ottanut viimeiset dollarini pankkitililtäni. Taskussani oli enää kolmisenkymmentä taalaa, mutta ajattelin, että sillä summallahan suoriutuisimme New Yorkiin, kun tiesin, että rakkaallani täytyi lisäksi olla vielä parisataa dollaria rahojani.
Ajoimme maaseudulle päin ja tulimme niille tienoin missä asutus alkaa vähentyä ja maaseudun raikas tuuli puhaltaa. Rakastettuni ohjasi auton tienviereen ja pysähdytti sen. Hän oli iloistakin iloisemmalla tuulella.
– Oo, my darling! Miten ihanaa! Huomenna me lähdemme minun kotiini. Eikö ole suurenmoista! Sanoin jo tänään hotellihuoneenikin irti. Aamulla aikaisin sinä tulet minua hakemaan sieltä.
Sitten hän vaikeni ja näytti miettivän.
– Miten paljon arvelet matkamme tulevan maksamaan? kysyi hän sitten kuin sivumennen.
Vastasin, että se maksaisi kaikenkaikkiaan ehkä noin sata dollaria.
– Sata dollaria! huudahti hän. – Mutta minulla ei ole enää yhtään rahaa. Ostin juuri tänään uuden matkapuvun ja nyt tarvitsisin lisää rahaa maksaakseni hotelliin tämän viikon laskun satakolmekymmentä dollaria. Sinä voit antaa minulle puolitoista sataa dollaria ja sillä minä selviän, lisäsi hän sitten veitikkamaisesti.
Vereni kuohahti. Jokin päivä sitten olin antanut hänelle kaksisataa dollaria ja nyt hän oli taas käyttänyt sen uuden matkapuvun ostoon. Lausuin hänelle siitä hieman kiivaita sanoja ja ilmoitin jyrkästi kuten asia olikin, että rahani olivat nyt lopussa ja että kahdessa kuukaudessa minulta oli mennyt ainakin viisituhatta dollaria. Sen piti puolestani riittää.
En ole luonnostani arka mies. Olen ollut monta kertaa vaarassa, kuten käsität, kun olen saanut yksin koirineni tapella kokonaista susilaumaa vastaan myrsky-yössä. Mutta minä kauhistuin sitä ilmettä, minkä nyt havaitsin miss Hastingsin kasvoilla. Siinä ilmeessä oli sellainen julmuus, sellainen saaliinhimo, sellainen ylenkatse, sellainen vahingonilo, että aivan hätkähdin. Minusta tuntui äkkiä siltä kuin itse paholainen olisi istunut auton ohjauspyörässä. Päässäni alkoi hitaasti itää hirveä, repivä epäluulo tuota naista kohtaan. Siinä istui nainen, joka oli vienyt kaikki rahani, ja joka nyt, huomattuaan niiden loppuneen, paljasti hampaansa kuin susi.
Mutta ilme kaunokaiseni kasvoilla vaihtui samassa. Luulen, että hän säikähti muotoni muutosta. Hän pani auton käyntiin, hymyili jälleen ja sanoi:
– All right, my darling! Kyllä me selviämme. Muistan nyt vasta, että minulla on satakunta dollaria jälellä ja lopun saan kamarineitsyeltäni siksi kunnes pääsemme kotiin.
Mutta hän käänsi kuitenkin auton kokan kohti kaupunkia ja istui äänettömästi ja mietteissään. Kun tulimme erään virvokemyymälän luokse hän sanoi minulle herttaisimmalla äänellään:
– Ole, poikani! Ole ystävällinen ja nouda minulle lasi appelsiinimehua. Istun ja odotan sen aikaa autossa.
Minun päähäni ei luonnollisesti johtunut minkäänlainen epäilys. Hän oli monta kertaa aikaisemminkin pyytänyt minua hakemaan itselleen lasin appelsiinimehua, mikä oli hänen mielijuomaansa. Kun palasin myymälästä, oli auto edustalta kadonnut. Hämmästyin hieman, mutta arvelin miss Hastingsin menneen johonkin ostamaan bensiiniä autoon ja jäin odottamaan. Myönnän kyllä, että synkkä epäluulo valtasi mieleni. Odotin kuitenkin. Odotin viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, kokonaisen tunnin ja silloin vihdoin ymmärsin, että jotakin oli vinossa. Otin vuokra-auton ja ajoin hurjaa vauhtia Edge Water-hotelliin, rakastettuni asunnolle.
Tiedustelin miss Hastingsia. Kirjuri katseli luettelojaan. Sitten hän ilmoitti lyhyesti, ettei miss Hastings enää asunut hotellissa ja että hän oli muuttanut tänä aamuna.
– Tänä aamuna! huudahdin. – Eikö se ole erehdys? Eikö hän tänä aamuna ainoastaan ilmoittanut lähdöstään, jonka piti tapahtua huomenna?
Kirjuri tarkasti jälleen luetteloa.
– Miss Hastings on sanonut huoneensa irti eilen ja muuttanut tänä aamuna, ilmoitti hän sitten lyhyesti.
Kuljin myöhään yöhön pitkin katuja. Etsin miss Hastingsin autoa. Mutta kaupungissa, jossa on puolimiljoonaa autoa, ei ole helppoa löytää etsimäänsä biiliä. Sinä yönä en nukkunut yhtään. Käsitin, että elämäni oli lopussa, jollen löytäisi miss Hastingsia ja jollen saisi tietää syytä hänen katoamiseensa. Seuraavana päivänä menin jälleen Edge Waterin hotelliin. Tiedustelin taas miss Hastingsia. Onnekseni oli toimessa toinen kirjuri. Hän katsoi jälleen kirjaansa ja ilmoitti miss Hastingsin muuttaneen eilen aamulla. Minne? Siitä ei luonnollisesti ollut tietoa.
– Kuka oli tämä miss Hastings? kysyin vihdoin.
– Kukako? Kirjuri kohautti olkapäitään. Sitten hän katsoi minuun tutkivasti. – Luulen, että te tiedätte sen asian paremmin?
– Oliko... oliko hän ehkä erään miljonäärin tytär, uskalsin arasti tiedustaa.
Kirjuri purskahti nauramaan.
– My God! Eihän toki. – Oliko nimi edes miss Hastings – Sitä en tiedä. Mutta luulen, että hän liikkui hieman hämärillä asioilla.
Syöksyin hotellista ulos. Häpeä ja suru täyttivät mieleni. Olin antanut pettää itseni kuin moukka kaupungissa. Ja sitähän itse asiassa olinkin. Otin vuokra-auton ja ajoin asuntooni. Sinne päästyäni heittäydyin vuoteelleni ja itkin, suorastaan itkin koko sen päivän. Ja sitä en ollut tehnyt sitten kuin lapsena. Rahani olivat menneet, rakkauteni oli ollut kamalan petoksen kohde, haaveeni olivat hävinneet kuin Fata Morgana. Sen jälkeen en ole ollut entinen mies. Olen ollut niin väsynyt. En ole jaksanut tehdä edes ruumiillista työtä. Olen kerjännyt ruokani. Olen nukkunut hoopohotelleissa. Ja monen monta kertaa olen ollut heittäytyä Canal Streetin sillalta jokeen.
Istuin ja mietiskelin Ollin kohtaloa. Siinä oli tuskin muuta tehtävää kuin se, että hän palaisi Wyomingiin, jonka hän jo itsekin oli nähnyt parhaaksi. Jos ilmiantaisi miss Hastingsin poliisille, niin sekään ei hyödyttäisi mitään. Rahat olivat joka tapauksessa menneet. Ja oliko miss Hastings sitten tehnyt oikeastaan mitään rikosta? Olli oli ostanut hänelle hänen pyytämänsä auton. Olli oli ostanut hänelle timanttisormuksen ja Olli oli vapaaehtoisesti antanut hänelle rahansa. Selvä juttu, johon poliisilla ei olisi mitään sanomista. Peli oli menetetty.
Katselin Ollia. Hän poltti piippuaan ja katseli raskain silmin, joihin mielenliikutus oli nostanut kostean kiillon, seinällä olevaa mitätöntä painokuvaa.
– Vielä yksi kysymys, Olli. Veikö hän sen "Kalaranta"-taulusikin, sen josta olit luvannut antaa minulle jäljennöksen.
– Senkin vei, vastasi Olli lyhyesti. – Sen olisin niin mielelläni pannut vaunukämppäni seinään Wyomingissa muistuttamaan minua kodistani ja vanhuksistani, jotka olin unohtanut ja jonka takia olen tämän rangaistuksen saanut.
Jonkin päivän perästä sai Olli vastauksen kirjeeseensä entiseltä isännältään Wyomingissa. Sen mukana seurasi yhden kuukauden palkka etukäteen, ja kun Olli sai kirjeen ja shekin huomasin hänessä ensi kerran sitä elämäniloa ja varmuutta, joka oli ollut hänelle niin ominaista viime kesänä. Hän luki ahmien kirjettä. "Saat vanhan puuhasi takaisin", kirjoitti vanha Jack. "Kaikki koirasi ovat hengissä ja luulen, että ne ovat yhtä iloisia nähdessään sinut kuin vanha isäntäsikin". Siihen loppui kirje.
Kyyneleet valahtivat Ollin silmiin. Mutta ne olivat ilon kyyneleitä. Hän tunsi nyt olevansa pelastettu mies. Kun ystäväni Olli Rantala samana päivänä seisoi rautatievaunun akkunassa La Sallen asemalla ja huiskutti minulle jäähyväisiä, tiesin, että hänellä oli takanaan raskaat kuukaudet, mutta uusi valoisa ja kestävämpi elämä edessäpäin.
Äiti ja tytär
Irene Aho, 12-vuotias pellavapäinen tyttönen, leikki kotinsa edustalla, jossa nurmikko oli niin tasaiseksi leikattu, että se näytti aivan vihreältä sametilta. Irenen isä ja äiti istuivat talon portailla katsellen huvitettuina ainokaisensa iloista askartelua. Oli elokuun loppupuoli ja ilma oli hiostavan lämmin. Naapuritalojen vilpoloissa istuskeli runsaasti ihmisiä, miehet paitahihasillaan, naiset taas helakanvärisissä kesäpuvuissaan.
Oli vuosi 1930 ja Detroitissa, Michiganin suuressa autokaupungissa, elettiin yhäkin vielä hyvän ajan merkeissä, sillä autotehtaat olivat edelleen käynnissä. Tosin oli miehiä jo vähennetty huomattavassa määrässä ja työttömyys alkoi painostaa, mutta jokainen luuli sen pian menevän ohitse. Olivathan Amerikan johtomiehet vakuuttaneet, että maa oli saavuttanut nyt sellaisen varallisuuden, ettei huonoa aikaa enää koskaan sen kaduilla ja kujilla tarvitsisi nähdä.
Irene-tyttösen vanhemmat olivat iältään siinä neljänkymmenen korvissa. Äiti, Alli Aho, oli kotoisin Hämeen Urjalasta ja oli niitä harvoja hämäläisiä, jotka olivat valtameren ylitse kulkeutuneet tänne uuteen maailmaan. Hän oli hiljainen ja hillitty luonteeltaan ja hänen huulillaan väreili aina lämmin, herttainen hymy. Hänen kasvonsa kuvastivat sisäistä rauhaa. Hän oli niitä siirtolaisia, jotka Amerikan kovassa ja usein hyvinkin karussa elämäntaistelussa olivat jaksaneet säilyttää suomalaisen maaseudun tyttären puhtaan, herkän naisellisuuden. Isä Samuli Aho eli Talviaho, kuten hänen "vanhan maan" nimensä oli kulunut, oli pohjalainen, Kuortaneelta kotoisin. Hän oli suurikokoinen ja jykeväleukainen mies, jonka kasvot olivat lujat ja kovettuneet, kuten järjestään kaikkien siirtolaisten. Ne todistivat raskasta, ankaraa raadantaa, pettymyksiä ja kovia kolauksia elämässä.
He olivat kohdanneet toisensa vuonna 1916 raittiusseura Tähden naalilla New Yorkissa eräissä iltamissa. Alli Leppänen oli siihen aikaan tässä suuressa kaupungissa "piikomassa", kuten järjestään melkein kaikki muutkin suomalaiset tytöt, ja Samuli Aho teki töitä rakennuksilla. He seurustelivat keskenään ahkerasti noin vuoden ajan ja menivät seuraavana talvena naimisiin. Vuosi sen jälkeen syntyi heille lapsi. Se oli tyttö ja vaalean hämäläisen äidin ilmetty kuva. Tytölle annettiin nimeksi Irene.
Pari vuotta tämän perhetapahtuman jälkeen muutti nuori pari Detroitiin, koska sanotussa kaupungissa oli suuri "puumi" eli nousukausi, autoteollisuuden kasvaessa ja koska siellä, varsinkin Fordin tehtailla, maksettiin ennen kuulumattoman suuria palkkoja. Samuli Aho sai kun saikin ennen pitkää paikan Fordin työmailla. Hän ansaitsi hyvin ja perheessä vallitsi onni ja täydellinen sopusointu. Pian ostettiin oma auto, sitä seurasi radio ja rahojen alkaessa kasaantua alettiin mieliä jo omaa taloakin. Ja vuonna 1926 ostettiin sekin 7000 dollarin hinnasta ja sijoitettiin siihen kaikki silloiset säästörahat 2800 dollaria. Loput piti maksaa vuosittain vähittäismaksuna.
Pikku Irenestä kasvoi kaunis tyttö. Kasvot olivat kaidat ja siromuotoiset, kirkkaat siniset silmät olivat yhtä ainoata hymyä ja vartalo oli pitkä ja suhteellinen. Kun hän juoksi pihanurmikolla tai katukäytävällä, heilahteli hänen paksu vaalea tukkansa somasti askelten tahdissa. Jo lapsena oli Irene hyvin älykäs ja tiedonhaluinen. Koulussaan hän oli, kuten suomalaisten lapset yleensäkin Amerikassa, luokkansa etevimpiä, niin että hänen nimensä oli tavallisesti aina "kunnialistalla". Naapurien pienet tytöt etsivät mielellään hänen seuraansa ja heidän leikeissään kaikui aina kirkkaimpana Irenen hopealta helähtelevä ääni. Eikä Irene kieltänyt leikkeihinsä sisäänpääsyä edes kekälemustilta pieniltä neekeritytöiltäkään, jotka asuivat kyllä kauempana, mutta rullaluistimillaan retkeilivät etäälle omalta alueeltaan ja siten joutuivat usein valkoisten lasten seuraan.
Alli ja Samuli Aho olivat ylpeitä pienestä tyttärestään. Hän sai kaiken mitä hän vain pyysi. Äiti osti hänelle parhaat leikkikalut, kauneimmat nuket, sievimmät puvut. Rahaahan oli tarpeeksi ja olihan Irene heidän ainoa lapsensa. Sitä, että pikku tyttö tällä tavoin kasvatettiin vaativaiseksi ja että sellaisessa piili suuri vaara hänen luonteensa kehitykselle, eivät vanhemmat tulleet ajatelleeksi sen enempää kuin monet muutkaan yksinkertaisista Suomen oloista lähteneet siirtolaisvanhemmat. Kun he itse olivat saaneet kasvaa niukoissa oloissa, tahtoivat he nyt lapselleen korvata kaiken sen, mitä itse olivat lapsuudessaan jääneet vaille.
Kun isä ja äiti tänä iltana katselivat lapsosensa leikkiä talon edessä nurmikolla, he hymyilivät tälle onnellisina. Mutta Samuli Ahon leveätä otsaa peitti kuitenkin silloin tällöin synkkä varjo. Hän oli ollut koko kesän työttömänä, säästörahoja ei ollut enää kuin parisataa dollaria ja talon velkaa, jota piti kuukausittain lyhentää, oli vielä maksamatta 3600 dollaria. Tehtaalta oli tosin lupailtu töitä syksyn tullen, mutta nyt oli alkanut liikkua huhuja, että miehiä tultaisiin päinvastoin kaikista autotehtaista yhä vähentämään ja että ei ollut tietoakaan milloin työvoimaa taas uudelleen lisättäisiin. Samuli Aho oli kovasti huolissaan, vaikka hän koetti sitä salata vaimoltaan. Huoli toimeentulosta painoi raskaana hänen mieltään. Ja kun perhe vihdoin meni levolle, nukkui Samuli Aho tuskin ollenkaan. Hänestä tuntui kuin uhkaisi heidän elämäänsä suuri vaara ja että onnettomuus oli tulossa.
Seuraavana aamuna lähti Samuli Aho jälleen kyselemään työtä kuten hänellä oli tapana tehdä. Hän kuljeskeli ympäriinsä kaupungilla eri työmailla ja tehtailla. Mutta työtä ei ollut missään saatavissa, ja hän palasi tyhjin toimin kotiin masentuneena ja entistäänkin alakuloisempana.
Niin meni kesä ja syksy ja työttömien armeija Amerikassa lisääntyi lisääntymistään. Kuusi miljoonaa työkuntoista miestä kulki turhaan tehtaan portilta toiselle tai kaivannolta kaivannolle ja metsätyömaalta metsätyömaalle. "Nothing doing", "ei mitataan töitä" vastattiin kaikkialla. Ja miljoonat kodit kärsivät, miljoonat isät ja äidit elivät ainaisessa levottomuudessa lastensa kohtalosta. Nälkä ja kurjuus levisivät, "leipälinjat" pitenivät – eikä missään näkynyt pelastusta. Ja niin kävi sitten, että Samuli Aho, kuten sadat muutkin suomalaiset Detroitissa, menetti talonsa. Kun hän ei jaksanut suorittaa sopimuksen mukaisia kuukausimaksuja, käytti kiinteistökeinottelija tätä seikkaa hyväkseen ja otti talon haltuunsa. Siihen meni Ahon perheeltä nyt koti ja monen vuoden aikana kerätyt säästöt. He vuokrasivat nyt yhden huoneen, jossa oli kaasukeittiö erillisessä komerossa ja pikku Irene havaitsi pian, että nyt hän ei enää ollutkaan suuren, kauniin kodin lapsi niinkuin oli ollut tähän asti.
Sitten täytyi alkaa myydä irtaimistoa. Auto myytiin ensiksi, mutta mitäpä siitä sai, vain vaivaiset 60 dollaria. Sitten meni radio saman tien ja lopuksi huonekalut. Köyhyys ja nälkä irvistelivät vastaan kaikkialta, mutta työtä ei vain ilmaantunut.
Samuli Aho oli tullut suorastaan synkkämieliseksi. Hänen nähtiin vain harvoin hymyilevän mutta nauravan ei koskaan. Hän yritti parastaan työtä saadakseen. Usein hän meni jo puolilta öin seisomaan jonoon työmaiden portille saatuaan vihiä, että jossakin otettaisiin miehiä töihin. Mutta yritys oli aina yhtä tulokseton. Joku harva pääsi sattumalta joskus töihin, mutta Samuli Aholle ei sitä onnea sattunut.
Syyskesällä 1931 lähti Samuli Aho hakemaan työansiota toisilta paikkakunnilta. Rahat olivat aivan lopussa ja tuttaviltakin oli täytynyt jo lainata mitä suinkin oli heiltä irti saanut. Pari taalaa oli hänellä taskussaan lähtiessään maailmalle. Sillä rahalla ei voinut ostaa rautatiepilettiä. Täytyi turvautua "ripakyytiin", matkustamiseen rahtijunien tyhjissä vaunuissa tai niitten katolla, kuten tuhannet ja taas tuhannet tähän aikaan tekivät. Niin jäivät äiti ja tytär yksin kotiin.
Perheen isä lähetti aluksi kirjeitä Chicagosta, Clevelandista, Buffalosta, New Yorkista ja Philadelphiasta, mutta sitten parin kuukauden kuluttua kirjeet kokonaan lakkasivat tulemasta. Alli Aho oli levoton. Hän valvoi öitä rauhattomana ja onnettomana tyttärensä nukkuessa. Pahat aavistukset valtasivat hänet. Hän tiedusteli miestään tuttaviltaan New Yorkissa, panipa hänestä jo ilmoituksenkin sanomalehtiin, mutta mistään ei tullut tietoja. Samuli Aho oli kadonnut jäljettömiin, niinkuin Amerikassa ihmiset niin usein katoavat.
Alli Ahon täytyi nyt käydä ulkona töissä. Erään tuttavansa kautta hän sai pyykinpesua Indian Villagen kaupunginosassa erään rikkaan lakimiehen perheessä. Työ oli kovaa. Suuri pyykki oli saatava valmiiksi kahdessa päivässä. Pyykkikone kyllä auttoi ja sähköraudat jouduttivat, ja olihan Alli Aho työkykyinen ihminen. Mutta toimeentulo oli varsin niukkaa. Työtä riitti ainoastaan pari päivää viikossa ja ainoastaan silloin tällöin onnistui hänen saada muualta työtä. Näin tultiin joten kuten toimeen, mutta Irmelille ei enää käynyt ostaminen pukuja loistavista myymälöistä ja "liikkuviin kuviinkaan" ei tahtonut riittää senttejä.
Talvi meni vihdoinkin ohi ja tuli taas kesä. Oli ennustettu, että vuonna 1932 hyvät ajat jälleen palaisivat, ja sanomalehdet, joita suurkapitalistit hallitsivat, toitottivat yhtämittaisesti, että "varallisuus on aivan nurkan takana", mutta se oli kaukana siitä. Päinvastoin aika kiristyi kiristymistään. Nyt laskettiin työttömiä olevan jo 12 miljoonaa ja työläisiä joutui joukottain maantielle. Puute, hätä ja toivottomuus astuivat yhä useamman perheen ovesta sisään eivätkä ne ottaneet enää poistuakseen. Alli Ahonkin työnsaanti kävi yhä vaikeammaksi. Irenen täytyi nyt tyytyä entisiin pukuihinsa, vaikka oli jo kypsymässä nuoreksi neidoksi.
Irene oli keväällä täyttänyt 14 vuotta. Ja hänen äitinsä huomasi ihmeekseen, ettei Irene ollutkaan enää lapsi, vaan oli kehittymäisillään tytöstä naiseksi. Tyttö viipyi nyt useasti yhä myöhempään kylämatkoillaan ja pari kertaa oli jo sattunut, että joku nuori mies oli saatellut häntä kotiin. Äidin sydän vavahti. Hän varoitti tytärtään, mutta tämä keikautti ylimielisesti päätään äidin puheille. Miksei hän saisi kulkea "pojan" kanssa, kun muutkin hänen tyttötoverinsa niin tekivät. Mitä pahaa siinä oli?
Alli Ahon mielen valtasi nyt pelko. Näytti siltä, että hän menettäisi pian tyttärensä, niinkuin oli kadottanut miehensäkin. Hän oli jollain tavoin menettänyt kosketuksen lapseensa. Tytöstä oli tullut itsetietoinen, vaativainen ja oikukas. Ja sattui usein, kun äiti pyrki häntä ohjaamaan, hän sai vain vastaukseksi: – Älä huoli äiti. Kyllä minä sen asian ymmärrän paremmin kuin sinä.
Ja niin kävi tässä kuin useissa muissakin siirtolaiskodeissa. Lapsesta tuli äitinsä ohjaaja ja opastaja. Hänhän oli käynyt ja kävi "toiskielistä" koulua. Hän osasi käyttäytyä, hän tiesi ja hän ymmärsi. Hän osasi puhua englantiakin aivan puhtaasti eikä siis ollut mikään "vanhan maan" ihminen niinkuin äiti oli ollut. – Muista vain, ettet puhu minulle suomea kadulla! sanoi Irene kerrankin äidilleen heidän lähtiessään kaupungille.
– Miksi ei? kysyi äiti hämmästyneenä.
– Siksi, että minä en tahdo, että minua luullaan joksikin siirtolaiseksi ja vielä vähemmän suomalaiseksi.
– Mutta hyvä ihminen! pääsi äidiltä. – Onko siinä sitten mitään pahaa?
– On siinä. Kaikki Euroopasta tulleet ovat niin sivistymättömiä ja typeriä ihmisiä. Ne ovat tässä maassa saaneet ensimmäisen kunnollisen ateriansakin. Ja sitten meidän koulukirjassa sanotaan, että suomalaiset ovat mongooleja ja minä en tahdo olla mikään vinosilmämongooli. Kaikki luokalla nauroivat ja katsoivat minuun, kun sitä kohtaa luettiin.
Alli Aho jäi hetkeksi miettimään. Hän oli pientilallisen tytär eikä hänellä ollut ollut tilaisuutta käydä muuta kuin kansakoulu Suomessa. Mutta sen hän sentään tiesi, että Suomessa kuten muuallakin Euroopassa oli korkeitakin oppilaitoksia, yliopistoja ja muita semmoisia, ja että ne olivat hyvin vanhoja laitoksia, kun sen sijaan Amerikan koulut olivat aivan vasta perustettuja ja koko sivistys vielä varsin nuorta.
– Sanottakoon mitä tahansa! sanoi hän vihdoin – mutta sivistystä ja sivistyneitä ihmisiä on Suomessa ja muualla Euroopassa enempi kuin mitä sinä, hyvä lapsi, luuletkaan. Emmekä me suomalaiset mitään mongooleja ole, vaikka koulukirjanne sellaista julistavat. Se on kirjojenne vika eikä meidän.
– Niin, niin. Mutta minä en vain tahdo, että sinä puhut minulle suomea kaupungilla. Kaikki silloin huomaavat, että me olemme muukalaisia emmekä hienoja ihmisiä.
Nyt Alli Aho suutahti. Hän oli harvoin, tuskinpa milloinkaan sanonut mitään vastaan lapselleen. Mutta nyt hän huudahti vihastuneena:
– Muukalaisia! Sinä häpeät ehkä vanhempiasi senvuoksi, että he ovat syntyneet ulkomailla eivätkä tässä maassa, eivätkä ole käyneet sinun "korkeakouluasi". Samoja "siirtolaisia" on koko tämän maan kansakin. Yhden vanhemmat tulivat tänne vain muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin kuin toisen. Mitä se sitten merkitsee? Ei ne silti sen hienompaa väkeä ole kuin muutkaan, eivät ainakaan sen parempaa kuin suomalaiset.
Alli Ahon sielussa kuohui. Hän oli nuoruudessaan ollut sosialisti, kuten useat Amerikan suomalaiset siihen aikaan. Ja nyt elämän käytyä näin huonoksi oli hänessä herännyt jälleen vanha katkeruus noita herroja ja hienoja ihmisiä kohtaan, jotka asuivat loistoasunnoissaan ja ajelivat hienoilla autoillaan ja joilla ei vieläkään näyttänyt olevan mitään puutetta, vaikka työläiset saivat elää nälässä ja kurjuudessa. Noita mokomia nyt sitten hänenkin tyttärensä, työmiehen lapsi, ihaili. Se oli Alli Ahon mielestä niin katkeraa, että hän purskahti itkemään.
– Don't, mother [älä itke, äiti], sanoi Irene heikko
ylenkatseen ja tyytymättömyyden väre äänessään.Mutta Alli Aho oli nyt todella suuttunut.
– Minä en ole sinun "motherisi". Minä olen sinun äitisi. Se sinun pitäisi tietää. Sinä olet alkanut kutsua minua viime aikoina "motheriksi" niinkuin ei äiti-nimitys enää kelpaisi. Halveksitko sinä, lapsi, jo äidinkieltäsikin?
Kuului vain oven rämähdys. Irene oli lähtenyt yksin kaupungille.
Sen illan jälkeen kaikkoaa Irene yhä etäämmäksi äidistään. Alli Aho
ei ymmärrä, mikä tytölle on tullut. Irene on nykyään varsin harvoin
iltaisin kotona ja kun tyttö palaa myöhään, ei hän milloinkaan vaivaudu
edes selittämään, missä on iltansa viettänyt. Nyt alkaa Ireneä usein
käydä noutamassa autoajelulle joku nuorukainen, koulupoika vielä. He
käyvät myös usein yhdessä "liikkuvissa kuvissa" ja "paarteissa" [party
= kutsut]. Irenelle ilmestyy huulipuikko ja sen mukana väriä huuliin.
Hän alkaa värjätä kulmakarvojaan ja käyttää kasvoihinsa runsaasti
ihojauhetta. Alli Aho suree sydämessään. Hän koettaa varoittaa, neuvoa
ja ohjata tytärtään. Mutta tämä vain kohauttelee olkapäitään. – Älä
viitsi, äiti. Mitä sinä sellaisesta ymmärrät? Se on hänen
tavallinen vastauksensa.Kun Alli Aho eräänä myöhäisenä iltana istuu yksin kotona ja odottaa kotiin tytärtään, jonka vielä muutama vuosi sitten näki lapsena leikkivän pihanurmikolla, mutta joka nyt kuin täysi nainen käy, harva se ilta, "paarteissa" ja teattereissa "poikaystävänsä" kanssa, selviää hänelle samoin kuin monelle muulle siirtolaisäidille väärä suhde tyttäreensä. Pienestä pitäen ovat he palvoneet ja palvelleen lapsiaan. Lasten ei ole tarvinnut tehdä milloinkaan työtä kotona. Kaikki, mitä he ovat tahtoneet, ovat he saaneet. Tällä tavoin ovat he oppineet vaatimaan, jopa komentamaankin vanhempiaan. Lisäksi ovat monet lapset saaneet sen käsityksen, että koulukasvatus on kaiken viisauden lähde elämässä, vaikka se itsessään on vain pieni osa elämänviisaudesta. Ja kun vanhemmat puhuvat ilmeisellä ihailulla ja kunnioittavasti lastensa "korkeakoulun" käynnistä, tulevat nämä lopuksi siihen käsitykseen, ettei ketään heitä viisaampia maailmassa olekaan. Tällä tavoin lapset saavat väärän kuvan itsestään ja suhde vanhempiin kasvaa pakostakin kieroksi. Lapsista on tullut monen siirtolaiskodin todelliset vallitsijat. Ja sitten, kun vihdoin viimein on lapsille annettava vakavampiakin elämänohjeita, voidakseen johtaa heidät elämän salakarien lomitse, silloin ei vanhempien neuvo enää kelpaakaan. Isällä ja äidillä ei ole enää mitään vaikutusvaltaa heihin. Vanhemmat ovat hemmottelemalla pilanneet lapsensa ja saavat nyt raskaasti kärsiä siitä, etteivät käyttäneet vanhemman oikeuttaan silloin, kun oli siihen otollinen aika. Näitä Alli Aho mietiskeli istuessaan murheissaan yksin kotona.
Hän ymmärsi nyt miten väärin hän oli menetellyt. Hän oli tehnyt lapselleen korvaamattoman vahingon häntä hemmotellessaan. Hänen äidinrakkautensa oli johtanut hänet harhaan, kuten niin monen muunkin äidin maailmassa.
Ja Alli Aho itki tuskissaan. Hän nöyrtyi Luojansa edessä ja rukoili Häntä antamaan hänelle takaisin tyttären, jonka tunsi kadottaneensa.
Sinä iltana Alli Aho päätti alkaa taistelun tyttärestään ja valloittaa hänet takaisin itselleen. Hän ymmärsi kyllä, ettei se tulisi olemaan helppoa, sillä koko maailma näytti olevan häntä vastassa ja Irene oli jo vieraantunut hänestä niin kauas. Kaikki Irenen koulutoverit puhuivat englantia. Heidän joukossaan ei annettu paljonkaan arvoa muiden maiden ihmisille ja sivistykselle. Heidän tietoisuudessaan ei ollut oikeastaan muuta maata kuin Amerikka tai jos olikin, niin Amerikka oli niin paljon yläpuolella kaikkia muita maita, ettei niitä kannattanut Amerikkaan verratakaan. Kielistä kyseen ollen oli oikeastaan vain englanti todellinen suuri sivistyskieli ja kaikkialla maailmassa tarpeellinen. Niin oli heitä opetettu. Senpä vuoksi niillä, jotka olivat syntyneet jossakin kaukaisessa Euroopassa, ei voinut olla samaa arvoa kuin tässä maassa syntyneillä ja täällä koulutuksensa saaneilla ihmisillä. Ja se seikka teki vanhempienkin vallan lapsiin nähden varsin kyseenalaiseksi.
Alli Aho tajusi sen. Mutta hän päätti kuitenkin yrittää opettaa lastansa. Kun ei hyvyys ollut auttanut, auttoi varmaankin lujuus. Hän päätti olla tästä lähtien ankarampi, sallimatta äidinrakkautensa johtaa häntä enää harhaan.
Kun Irene seuraavana iltana aikoi lähteä jälleen vierailulle, pyysi äiti häntä jäämään kotiin. Mutta Irene ei ollut pyyntöä kuulevinaankaan, vaan alkoi pukea päällystakkia ylleen. Silloin Alli Aho sieppasi takin hänen käsistään, lukitsi oven ja otti avaimen huostaansa. Sitten hän viittasi tytärtään istumaan vierelleen.
– Sinun ulkona juoksusi ovat nyt lopussa, sanoi äiti päättävästi. – Tästä lähtien et astu askeltakaan kotoa ilman minun lupaani. Paina se mieleesi.
Irene katsoi äitiä suurin, ihmettelevin silmin. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi nähnyt edessään aivan uuden ihmisen ja se teki hänet jollakin tavoin uteliaaksi.
– Mutta äiti, puhkesi Irene vihdoin puhumaan. – Mikä sinua vaivaa? Ettäkö en pääsisi kaupungille enää ilman sinun lupaasi? Miksi? Kyllä minä osaan jo itseni hoitaa ilman sinun huolenpitoasi.
– Siinäpä se juuri onkin, että sinä et osaa. Sinä olet vielä lapsi. Senvuoksi on sinun oltava myös lapsi eikä leikittävä täysikäistä. Sinä ehdit vielä tanssia ja kulkea poikien kanssa myöhemminkin. Tällä tavoin sinä menet suoraan turmioon, ja sitä minä en katsele ristissäkäsin.
– Turmioon? Pyh! Minä en joudu turmiolle!
– Sinä olet vielä liiaksi kokematon ymmärtääksesi omistakaan asioistasi yhtään mitään ja senvuoksi on minun niistä huolehdittava. Muuten tekisin sinua kohtaan suuren vääryyden. Senvuoksi sinä tästä alkaen pyydät joka kerta minulta luvan kaupungille lähtöösi. Ja "poikaystäväsi" kanssa sinun on kokonaan lopetettava seurustelusi tästä lähtien.
Irene purskahti itkemään. Olihan hän vielä lapsi ja luja ote saattoi hänet itsensäkin pian tuntemaan, ettei hän muuta ollutkaan kuin pelkkä lapsi. Tämän illan jälkeen sai Alli Aho monet kerrat lukita oven ja pidättää tytärtään kotona vastoin tämän tahtoa. Mutta vihdoin Irene huomasi, ettei hänen auttanut muu kuin totella, ja että häntä vastassa oli voimakkaampi tahto ja paljon viisaampi olento kuin mitä hän itse oli.
Mutta Alli Aho ei jättänyt tyttärensä kasvatusta puolitiehen. Hän päätti hyvyydellä täydentää voittonsa ja liittää tyttärensä lähemmäksi omaa kansaa, vaikka amerikkalainen koulukasvatus ja toveripiiri olivat jo vieroittaneet hänet melkein kokonaan suomalaisesta kansallisuudesta.
Eräänä iltana oli Alli Aholla näytettävänä tyttärelleen julkaisu "Suomi Kuvissa". Sen hän oli saanut lainaksi eräältä tuttavaltaan. Irene käänteli kirjan lehtiä ja huudahti ihastuneena. – Voi kuinka kaunis kirkko! Voi, miten komea rakennus! Miten äärettömän ihana maisema! Ja lopuksi hän sanoi aivan ihmetyksissään:
– Mutta eihän se Suomi olekaan sitten niin huono ja nolo maa kuin sanotaan?
– Ei totisesti olekaan, vastasi äiti, joka itsekin oli lämmennyt kuullessaan tyttärensä toistelevan noita ihastuneita huudahduksiaan. – Se on yksi maailman luonnonkauneimpia maita. Siellä on noin 60.000 järveä. Etkö ole sitä kirjoistasikin lukenut? Siellä on vanha yliopisto, paljon kouluja ja taidelaitoksia ja paljon hienoa, sivistynyttä väkeä ja kaikki siellä osaavat lukea, sillä Suomessa on lukupakko.
Irene istui miettiväisenä Suomi-kirja sylissään. Näytti siltä kuin aukenisi hänelle siinä edessään kokonaan uusi suuri maailma, isän ja äidin maa, maa, jossa näytti olevan niin paljon kauneutta ja korkeata sivistystä, ettei hän ollut koskaan sellaista voinut aavistaakaan. Sitten kuului hiljainen kysymys:
– Minkä tähden sinä ja isä sitten lähditte Suomesta, niin kauniista maasta?
– Niin, lapseni. Se on pitkä tarina. Ihminen hakee rikkautta ja onnea. Rikkautta minä en ole saanut ja elämän onnestakin meni suurin osa isäsi kadottua. Nyt minulla ei ole muuta kuin sinä. Ja senvuoksi minä en, Irene, tahdo sinua menettää, enkä ainakaan vielä lapsena salli sinusta tulevan vieraan maan palvojaa.
Alli Aho purskahti liikutuksesta itkemään. Silloin hän tuntee kahden pehmeän käsivarren kiertyvän kaulansa ympäri ja Irene kuiskasi hänelle nyyhkytystensä lomasta:
– Anna anteeksi, äiti. Anna anteeksi. Minä olen ollut niin itsekäs ja paha. Mutta nyt tahdon tulla hyväksi jälleen ja lupaan, ettet sinä minua koskaan, koskaan kadota.
Haavetta takaa ajamassa
Jokikankaan vanha talonpoikaistalo seisoi Ilmajoen läntisellä rannalla, ei kaukana siitä paikasta, josta Jaakko Ilkka, nuijasodan talonpoikaisjoukon päällikkö, oli ollut kotoisin. Sen päärakennus kohosi kaksikerroksisena ja punaiseksi maalattuna jokivarressa, kuten kaikki muutkin päärakennukset, ja sen akkunalaudat olivat maalatut valkoisiksi niinkuin naapureissakin. Akkunoiden alla virtasi joki hiljalleen pyrkien meren aavalle ulapalle ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi laajoja vainioita, punaisia kaksikerroksisia taloja ja harmaita latoja. Koko maisema todisti samaa varallisuutta ja vanhaa viljelyskulttuuria kuin jo vuosisatoja sitten.
Jokikangas oli vanhastaan varakkaan talon maineessa. Sen aitat olivat viljaa täynnä, joka vuosi myytiin sieltä vaunulastittain heiniä ja kauranpahnoja Keski-Suomeen ja Perä-Pohjolaan. Pankkitilillä kerrottiin talon isännällä, Jaakko Jokikankaalla, olevan useita kymmeniätuhansia. Mutta mitään ei oltu ilmaiseksi saatu. Talossa oli aina tehty kovasti töitä, sukupolvi sukupolvelta oli eletty säästäen jopa kieltäytyenkin ja talletettu rahoja tulevien päivien ja polvien Varalle.
Talon emäntä oli viety hautausmaahan jo pari vuotta sitten ja isäntä eleli leskenä. Hän oli nyt 60-vuotias, mutta suora kuin tikku, harteva ja voimakas. Uutta emäntää ei hän enää tulisi ottamaan. – Mitäpä minä sillä enää tekisin, oli hän sanonut lyhyesti. Vanhin pojista, Matti, oli 23 vuotta vanha. Hän oli käynyt Ilmajoen kansanopiston ja oli toimekas, valistusta harrastava nuori mies, joka viimeisen vuoden ajan oli toiminut m.m. kyläkunnan nuorisoseuran esimiehenä. Sitten oli perheessä nuorempi veli Väinö ja Katri niminen tytär. Ja luonnollisesti piti Matti-pojasta tulla isäntä isänsä jälkeen. Häntä sanottiinkin jo usein puoleksi leikillä puoleksi tosissa nuoreksi isännäksi.
Oli juhannuksen aika vuonna 1908. Nuorisoseuralla oli kansanjuhlat ja Matilla esimiehenä oli kovasti puuhaa niiden järjestämisessä. Hän haki metsästä hevosella nuoria koivuja, jotka pystytti juhlapaikalle, naulasi ravintolapöytiä ja penkkejä, puhdisti ja koristeli, kuten kaikki muutkin nuorisoseuran jäsenet. Saatuaan työnsä ulkona valmiiksi hän riensi taloon muiden nuorten joukkoon avustaakseen toisia seppeleiden sitomisessa.
Siinä oli paljon poikia ja tyttöjä, oman kylän nuorisoa. Mutta eniten huomiota herätti kuitenkin Ahopellon torpan tytär, Lempi, joka oli muutama päivä sitten palannut Amerikasta ja istui nyt toisten keskellä hienossa röyhelöisessä puvussaan, hienommassa kuin mitä kenelläkään muulla tytöllä oli. Lempi sitoi seppelettä Jokikankaan Koivula-nimisen torpan tyttären kanssa. Kun Matti huomasi vieraan, hän siirtyi osittain kohteliaisuudesta osittain uteliaisuudesta hänen vierelleen. Luonnollisesti hän kysyi, mitä Amerikkaan kuului.
– Oo! huudahti Lempi, pannen suunsa supulle ja hieman vieraalla äänenpainolla jatkoi: – Oo! siellä on all right, kuinka sanoisinkaan, yes, siellä on hyvä aika nyt. Viime vuonna oli paha paniikki, eikö se ole suomeksi pula? Oo! oikein paha. Paljon suomalaisiakin oli työtönnä, oikein paljon. Mutta nyt on hyvä Yes. Nyt taas saa työtä kuka tahansa, ja korkean palkan, korkeamman kuin täällä herrat saavat.
Sitten Lempi katsoi rohkeasti Mattia silmiin, hymyili, niin että kultatäytteiset hampaat hohtivat ja välkytteli monia helmisormuksiaan.
– Lähde sinäkin Amerikkaan, sanoi hän veitikkamaisesti.
– En ikinä, vastasi Matti naurahtaen. – Minulla on täällä liikaakin työtä. Minua ei Amerikan kuume ole koskaan vaivannut.
Koivulan Elli istui ja kuunteli juttelua. Hänen kätensä solmivat ahkeraan seppelettä. Mutta väliin hän aivankuin salaa ja silmät ihastuksesta kiiltäen katsahti Lempiin. Matti saattoi selvästi huomata, että Elli ihaili toverinsa hienoa pukua, monia sormuksia ja röyhelöitä.
Tuli valkoinen kesäyö. Työt saatiin valmiiksi ja nuoret lähtivät polkupyörillään ajelemaan koteihinsa. Lempillä ja Ellillä ei ollut pyöriä ja Matti tarjoutui saattamaan heitä.
Niin kulkivat he pitkin valkoista maantietä läpi hämyisen yön. Talot nukkuivat. Vainioiden yllä kaareutui korkealla taivas, kytösauhun tuoksu täytti ilman.
Matti pysähtyi, nojasi pyöräänsä, katseli öistä maisemaa ja sanoi äkkiä:
– Kuules, Lempi! Kuinka sinä hennoit lähteä ja jättää näin kauniin kotiseudun?
– Kauniin? Jos sinä näkisit Amerikan vuoria ja viljelyksiä, niin sitten sinä vasta näkisit kaunista. Ja sellaisia suuria hienoja kaupunkeja. Oo! Yes! Minun täytyi jättää. Oi! täällä on niin pienet palkat ja you see, näes, ei ole niin hauska olla karjapiikanakaan. Nyt minä saan 40 taalaa, se on 200 markkaa kuussa, olen restoräntissä veitressinä, oo, kun aina sotken engelskaa joukkoon, niin olen tarjoilijattarena ravintolassa. Ja sitten saan herroilta paljon "tippiä", juomarahaa vielä.
Matti vilkaisee Elliin. Huomasi selvästi, kuinka tämä ihaili naapuritalon tytärtä, joka oli palannut Amerikasta noin hienona neitinä.
– No niin, arveli Matti. – Kyllä Suomi on sentään aina Suomi, vaikka se ei olekaan niin rikas kuin Amerikka. Mutta eihän ihminen yksin leivästä eläkään. Sehän on vanha totuus.
– Yes. Onhan tälläkin maalla hyviäkin puolia. Mutta kyllä minä en ikinä vaihtaisi Amerikkaa Suomeen. En ikinä.
Mattia loukkasi tuo vieraan maan ylistely oman maan kustannuksella. Mutta hän nielaisi kurkkuun nousseen pienen kiukun puuskan ja käänsi jutun toisiin asioihin.
Tultiin Ahopellon torpan kohdalle ja Lempi kääntyi siitä kotiinsa. Matti jäi saattelemaan Elliä, jonka kotiin oli vielä kilometrin verran. Tämä Ellin saattelu tuntui hänestä hieman oudolta. Ei hän ollut niin usein muutenkaan tyttöjä saatellut. Mutta ikinä hän ei ollut saatellut oman torpan tytärtä, joka kävi hänen kotonaan joskus päivätöissä ja jonka hän oli nähnyt pienestä lapsesta saakka kiinnittämättä häneen koskaan mitään huomiota. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää, kun hän vilkaisi rinnallaan kävelevää Elliä, että tästä oli äkkiä kehittynyt hyvin sievä neito. Ei tyttö erikoisen pitkä ollut, mutta hän oli hoikempi kuin seudun muut tyttäret, oli norja, käynti kevyt ja hänen lanteensa heilahtelivat niin somasti jalkojen noustessa. Matti oli hämillään huomiostaan.
– Kuules Elli, hän sanoi sitten. – Sinustahan on aivan huomaamatta tullut iso tyttö.
Elli purskahti nauruun, huolettomaan, raikkaaseen nuoren tytön nauruun.
– Kyllä. Vastako sinä sen nyt tiedät, senkin nuorisoseuran esimies! Vaikka olen ollut miltei joka kokouksessa nähtävänäsi. Minä olen jo seitsemäntoista vuotta vanha. Kyllä sitä siinä on aluksi ikää.
Sitten molemmat nauroivat. Kaikki kankeus oli yht'äkkiä heidän väliltään hävinnyt. Matti meni lähemmäksi maantien reunalla kävelevää tyttöä, tarttui häntä käsivarresta ja kysyi:
– No. Sinä sitten? Oletko sinä sitten nähnyt minut, aina? Sanopa.
Elli naurahti.
– Olenpa tietenkin. Kuinkas sinua pääsee näkemästä, kun sinä aina istut puheenjohtajana kokouksissa ja niin juhlallisen näköisenä pöydän takana, että oikein pelottaa.
– Niin kyllä. Mutta oletko sinä muutenkin huomannut minut.
Elli painoi katseensa alas. Hän ei vastannut mitään. Sitten hän nosti silmänsä, vilkaisi Mattiin ja hymyili.
Matin valtasi äkkiä sanoin selittämätön tunne. Hän tuli jollakin tavoin kumman levottomaksi. Pitikö tuo torpantyttö, tuo sievä lapsi hänestä? Oliko kenties kauankin pitänyt hänen tietämättään? Ja mihin se johtaisi, jos niin olisi? Voisiko hän pitää tytöstä? Ehkä. Elli oli varmaankin koko seudun kaunein tyttö, sen hän oli tänä yönä huomannut. Ja vilkas ja viisas tyttö. Kansakoulussakin oli aina saanut parhaita numeroita. Sen hän oli kuullut.
Hän käveli mietteissään eikä keksinyt mitään sanottavaa. Sitten hän huomasi, että voisi antaa Ellille kyydin pyörällään ja pyysi tyttöä istumaan sen päälle. Elli hypähti kevyesti pyörän välitangolle, mutta ei, kuten tytöt tavallisesti kasvot eteenpäin, vaan kasvot ajajaan päin. Ojentaen kätensä taaksepäin hän tarttui kiinni ohjaustankoon.
Matti hyppäsi pyörälleen. Hän ei pitänyt kiirettä. Hänestä tuntui siltä, että matkaa saisi olla vaikka pitemmältäkin. Hän katseli tytön kasvoja edessään. Tummat silmäripset loivat kasvoille heikon varjon, kulmakarvat kohosivat kaarevina ja pitkinä, suu oli pieni ja täyteläinen, kasvot kaidat ja iho helakka.
Veri alkoi Matin suonissa oudosti sykkiä. Hän tunsi nuoren naisen läheisyyden, puseron aukeamasta hän saattoi tahtomattaankin huomata nuorten rintojen pehmeän sulon. Hänen kurkkuaan kuivasi. Sillä tavoin ei kukaan nainen ollut häneen vaikuttanut, ei kukaan. Ellistä aivankuin sateli häneen outo, huumaava, suloinen virta. Tuo voimakas tunne hyväili, pyörrytti häntä.
Sitten pyörä äkkiä sattui kiveen, se hypähti ja kallistui. Elli säikähti pahanpäiväisesti ja kiersi samassa käsivartensa Matin kaulan ympärille uskaltamatta niitä enää irroittaa ja muuttaa taakseen tankoon kun pelkäsi putoavansa.
Nuoren Jokikankaan poskea vastaan painautui kuuma pehmeä poski ja tytön hiusten kiihoittava tuoksu tuntui hänen sieraimissaan. Ellin koko olemus tuntui tunkeutuvan häneen. Matti saattoi tuskin hengittää.
Oltiin Ellin kotitiellä, joka maantieltä johti Koivulan torpalle. Siinä kasvoi tien vierellä vanha riippaoksainen koivu. Matti hypähti pyörältä, nosti Ellin alas ja veti hänet viereensä ojapientareelle koivun alle.
Sinä yönä, valkeana, tuoksuvana kesäyönä suuteli Matti Jokikangas, vanhan perintötalon poika, ensimmäisen kerran naista. Hän suuteli loppumattomiin, huumaantuneena, juopuneena, suonien tulena polttaessa. Ja Elli antoi sen tapahtua. Hän värisi, hänen hento vartalonsa painautui Matin rintaa vastaan ja siitä virtasi Matin olemukseen ihmeellinen lämpö, riemuisa ja onnea täysi.
Aurinko oli jo noussut. Käki kukkui, linnut visertelivät ja vielä he viipyivät vanhan riippakoivun alla huumeisina ja kuin ihmetellen vasta löydettyä onneaan.
Sitten Matti katsoi kelloaan. Se kävi jo neljättä. Hänen oli kiireesti lähdettävä ennenkuin väki nousisi.
– Ethän unohda minua koskaan, koskaan? kuiskasi nuori mies.
– En! En koskaan! Enkä tätä yötä. Mutta tiedän kyllä, että sinä unohdat minut. Olethan sinä rikkaan talon poika ja niin komea, niin viisas, niin hyvä. Kaikki sinusta pitävät ja sinä löydät pian uusia tyttöjä.
– Ei! Älä puhu! En koskaan löydä. En koskaan löydä muita kuin sinut. Ja talonpoika ja torpan tyttö sopivat nykyään yhtä hyvin yhteen kuin ketkä tahansa. Ei nykyaika tunne enää mitään säätyeroituksia. Matti suuteli Elliä vielä kerran ja hän nousi pyöränsä selkään ja ajoi kiivasta vauhtia läpi heräävien vainioiden.
Hän hiipi varovaisesti omaan aittaansa. Kukaan ei vielä ollut ylhäällä.
Hän lepäsi hetken valveilla vuoteessaan. Hän oli kuin kuumeessa. Ellin tummat silmät, kaarevat kulmakarvat, täyteläinen suu ja poven pehmeä kaarto olivat yhä hänen silmissään. Hän tunsi huulillaan vieläkin tytön huulien tuoksun ja koko olemuksessaan hänen kiihkeän verensä huuman.
Oli jo kohta kymmenen kun hän heräsi. Kirkonkellojen ääni kantautui hänen korviinsa vainioiden ylitse. Samassa hän muisti tämän päivän juhlat, ponnahti ylös, ajoi partansa ja puki pyhävaatteet ylleen.
Rengit istuivat portailla paitahihasillaan kun hän tuli ulos aitastaan. Päivä oli kirkas. Tuskin pilvenhattaraakaan näkyi taivaalla. Isä oli varmaankin mennyt jo kirkkoon.
Saman päivän iltapäivällä alkoivat kansanjuhlat. Matin piti esimiehenä pitää avauspuhe. Ja hän nousi rintapieli sinivalkoisen ruusukkeen koristamana koivuin ja seppelein kaunistetulle puhujalavalle.
Juhlapukuinen yleisö ympäröi puhujakorokkeen. Kansa seisoi siinä vakavana ja hartaan näköisenä niinkuin aina tietäessään saavansa sielulleen virkistystä, olipa se sitten hengellistä tai maallista laatua.
Puhuja seisoi kotvasen hiljaa. Puheensorina taukosi. Sitten kajahti hänen kirkas kantava äänensä:
"Päivänkehrä on taas tänään, kuten päivästä päivään, vuodesta vuoteen, noussut Pohjanmaan tasankojen ylle. Se on nähnyt nuo tasangot kesän koko kukkeassa rikkaudessaan. Ruisvainiomme heilimöivät, apila tuoksuu, kukkaset kukoistavat. Vainiomme kypsyttävät uutta runsasta satoa, joka on kättemme tulos. Mutta tällaisena Jumalan suurena suvisunnuntaina tulee meidän, kansalaiset, muistaa, että kaikelle sille, mitä meillä tänään on, mikä ympärillämme vihannoi ja kukoistaa, koko viljelyksellemme laskettiin perustus jo ammoisina aikoina, silloin kun esi-isämme tunkeutuivat Pohjanmaan korpiin, iskivät kirveensä hongan kylkeen ja aloittivat taistelunsa näiden seutujen valloittamiseksi inhimilliselle viljelykselle. Sen vuoksi on meidän tällaisena päivänä painettava nöyrästi päämme alas ja annettava siunaavan ajatuksemme viivähtää isiemme unohdetuilla hautakummuilla.
"Tätä taistelua on sukupolvi sukupolvelta jatkunut. Tämä seutu, kerran hallainen ja korpien peittämä, on muuttunut siksi vauraaksi maakunnaksi, minä sen tänä säteilevänä päivänä näemme. Siitä maasta tuli isillemme ja tuli meille pyhä maa, suomalaisen kansan luvattu maa, työstä, kärsimyksistä ja kyyneleistäkin rikas, mutta myös toiveista, ilosta ja onnesta rikas maa."
Tässä Matti Jokikangas hetkiseksi pysähtyi. Hän oli aikonut vain lyhyesti puhua uskollisuudesta kotikonnulle ja kotiseudulle, mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti Ahopellon Lempin ylenkatseellinen puhelu kotimaastaan ja Amerikan ylistely. Hänen verensä kuohahti. Hän tahtoi nyt tässä lausua kaikkien kuullen sen, minkä eilen oli jättänyt sanomatta. Ja puhuja jatkoi:
"Kansalaiset! Eikö tämä maa ole meille kylliksi hyvä, kylliksi rakas? Useimmille se on. Mutta on niitäkin, jotka panevat sille liian vähän arvoa, hylkäävät kotimaansa ja kotiseutunsa ja vaeltavat kauas merien taakse löytääkseen maan, joka heille olisi parempi kuin tämä isiemme raivaama ja rakastama pohjoinen seutu. Näilläkin tienoilla ovat monet jättäneet kotiauran ja kotikunnaat ja painuneet tuntemattomiin kohtaloihin, vieraisiin oloihin, jotka eivät suomalaiselle voi olla muuta kuin kylmät ja kielteiset. He ovat unohtaneet isiemme viisaan ohjeen: Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Ja jos siellä uusissa oloissa jotkut ovat onnistuneetkin, niin kuka tietääkään kertoa kuinka paljon hukkaan menneitä toiveita, puutetta ja kurjuutta, kyyneleitä ja valitusta ja murskaantunutta elämää onkaan löydettävissä siirtolaistemme keskuudesta kaukana Amerikassa. Me kuulemme siitä harvoin, mutta me tiedämme, että sitä siellä on, sillä ne, jotka palaavat tänne, ovat niitä, jotka ovat siellä elämäntaistelussaan onnistuneet ja he ylistävät uutta maata, koska heidän kohdalleen on sattunut hyvin. Ne tuhannet ja tuhannet, jotka ovat epäonnistuneet, sortuneet, hukkaantuneet omaisiltaan ja kotimaaltaan, ne eivät puhu mitään, sillä he eivät koskaan palaja, heidän silmänsä eivät enää tule näkemään niitä tienoita, jotka kerran eivät olleet heidän mielestään tarpeeksi hyvät, mutta jossa heidän elämänsä olisi saattanut olla paljon onnekkaampi ja rikkaampi kuin vierailla mailla. Kansalaiset! Tämä maa ja tämä maakunta ovat meille rakkaat. Me tiedämme ja tunnemme, että ilman niitä elämämme olisi vaillinaista, turhaa, arvotonta. Senvuoksi: pysykäämme näiden lakeuksien, suuren Suomenmaan uskollisina poikina ja tyttärinä. Pysykäämme hyvinä, kuten nyt, pysykäämme pahan päivänkin tullen, kuten isämme muinoin.
"Ole uskollinen maallesi, rakasta kotiseutuasi! Se on elämäsi täyttymys ja onni."
Puhuja pysähtyi jälleen, lausui sitten yleisön tervetulleeksi ja astui puhujalavalta alas käsien paukkuessa. Moni tuli ja kiitti häntä. Se oli sana paikallaan, sanoivat he, juuri nyt, kun taas on sellainen into sinne Amerikkaan. Parasta olisi vain, että pysyttäisiin kotona. Eipä se Amerikkakaan ole monta rikkaaksi tehnyt, vaikka niin puhutaan.
Samassa Matti Jokikangas vilkaisi sivulleen. Siellä seisoivat erään koivun vierellä Ahopellon Lempi ja Koivulan Elli. Matti kohotti hattuaan ja punehtui. Lempi hymyili väkinäisesti, mutta Ellin koko olemus säteili kirkasta päivänpaisteista hymyä. Matti huomasi nyt Ellillä ensi kerran hatun päässä ja hänen yllään röyhelöisen korean puvun, jotka pukivat tuota nuorta torpparintytärtä erinomaisesti ja tekivät hänet vallan herrasneidin näköiseksi. Ne oli Elli varmasti Lempiltä saanut lainaksi näitä juhlia varten. Ja se puoli asiaa ei Mattia lainkaan miellyttänyt.
Kun illalla ohjelman loputtua alkoi tanssi, riensi Matti heti ottamaan Ellin lattialle. Hän tanssi Ellin kanssa ensi kerran koko elämässään, sillä aikaisemmissa juhlissa ei hän ollut Elliä tuskin huomannutkaan. Ja moni tyttö havaitsi kademielellä tämän. Mattia, suuren talon komeata poikaa ja nuorisoseuran esimiestä olivat miltei kaikki kylän, jopa pitäjänkin tytöt jo kauan ihastuksella katselleet. Nyt hän näytti antavan ensi sijan kotitalonsa torpparin tyttärelle, tuolle mokomalle, joka ylpeili Ahopellon Lempin koreissa vaatteissa.
Matti ei huomannut mitään. Hänen katseensa lepäsi Ellin punertavilla nuorilla kasvoilla ja hän kuiskasi tälle: – Olen ikävöinyt sinua! Elli hymyili, nosti arasti silmänsä ja loi Mattiin katseen, jossa tämä oli lukevinaan ensi lemmen koko viattoman sulon. Kuinka onnelliseksi hän tunsikaan itsensä!
Sinä iltana ei Matti Jokikangas tanssinut kuin pari kertaa muiden tyttöjen kanssa. Silloinkin hän teki sen kuin ajatuksissaan, puhui vähän ja tähyili sinne päin, missä tiesi Ellin seinävierellä istuvan. Kun juhlat loppuivat, nosti hän Ellin pyörälleen ja ajoi hänen kanssaan hurjaa vauhtia Koivulan torpalle päin saadakseen vihdoinkin jälleen olla kahdenkesken rakkaansa kanssa. Ahopellon Lempi jäi yksin kävelemään kotiaan. Ja Matti huomasi, että tämä katseli häntä miltei uhkaavin silmin. Mutta mitäpä Matti sitä välitti.
Niin kului heinäkuu ja miltei joka ilta Matti nousi polkupyörälleen ja ajoi Koivulan torpalle. Siellä hän istui riippakoivun alla Ellin kanssa yön myöhäisiin hetkiin eikä hän koskaan mielestään saanut kyllin kauan pitää luonaan tuota nuorta tyttöä, jonka suloinen olemus värisi hänen syleilysään.
Eräänä iltana, kun oli jo tultu elokuulle, ja Matti oli pihamaalla jälleen lähdössä Elliä tapamaan, kuuli hän isänsä portailta huutavan häntä:
– Matti, tules tänne! Minulla on sinulle vähän puhuttavaa, sanoi hän lyhyesti.
Kun Matti tuli isännän kamariin, istui hänen isänsä pöydän vierellä, katsoi poikaansa tutkivasti ja sanoi:
– Käy istumaan, Matti. Meillä on keskenämme juteltavaa.
Matti istahti. Hän arvasi, että isäntä tahtoi puhua jostakin tärkeätä asiasta, niin vakava oli hänen muotonsa. Ja sitten isä alkoi:
– Minä rupean jo käymään vanhaksi. Minulla ei ole enää sitä intoa talon asumiseen, joka minulla oli ennen, ja talo tarvitsee innostuneen ja toimekkaan isännän. Sinä olet nyt kaksikymmentäkolmevuotias ja olet miehen iässä. Minä sain talon isältäni kun olin jo hyvästi päälle kolmekymmentä vuotta, mutta itsekseni olin aina sitä ennen miettinyt, että isäni olisi voinut antaa sen minulle aikaisemminkin, että olisin kerinnyt paremmin toteuttaa kaiken sen, mitä pidin talossa tarpeellisena. Sen vuoksi minä en aijo panna sinua samaan asemaan. Sinä olet jo täysi mies ja minä uskon, että pystyt myös pitämään talon, jos sen saat. Osaat myös viljellä maata ja sinussa on oikea henki. Kesäjuhlissa puhuit hyvin, kuulin koko puheesi. Ja minä olen iloinen siitä. Kotikonnulleen pitää miehen olla uskollinen, kuten sanoit, muuten menee elämä hukkaan.
Jokikankaan isäntä vaikeni hetkiseksi ja mietiskeli kuin etsiäkseen sanoja. Häntä nähtävästi kiusasi jokin ajatus.
– Kuules, Matti, aloitti hän jälleen. – Minä olen ajatellut tehdä sinulle talonkirjat, mutta kuinkas on sen emännän laita?
Matti ilostui. Hänen sydämensä alkoi takoa. Se hetki, että hänestä tulisi vanhan sukutalon isäntä, oli käsillä.
– Niin kyllä, vastasi hän. – Kyllä minä uskon voivani talon asua. Niinkuin isä tietää, olen minä aina ollut maanviljelyksestä kovasti innostunut, pienestä pojasta saakka. Ja minä haluaisin nyt oikein todenperästä panna täytäntöön niitä suunnitelmia, joita olen kansanopistossa käydessäni ja sen jälkeenkin tehnyt talomme suhteen. Ja... Matti epäröi hieman. – Niin, sen emäntäkysymyksenkin luulen sitten kyllä ratkeavan, sanoi hän puoleksi ujosti.
Hän tunsi kasvoillaan isänsä tutkivan katseen. Mitä se nyt miettii, hän ajatteli ja tuli hieman levottomaksi.
– Sinä olet, Matti, tämän kesää juossut sen Koivulan Ellin perässä, kuului jälleen Jokikankaan isännän ääni. – Et suinkaan sinä siitä aijo tuoda emäntää tähän taloon? Minä en usko, että siitä on suuren talon emännäksi.
Matti hätkähti. Mistä isä tiesi, että hän oli seurustellut Ellin kanssa? Mistä hän tiesi, että Elli ei olisi yhtä hyvä emäntä tähän taloon kuin kuka tahansa? Hän nosti silmänsä ja kohtasi isänsä lujan vaativan katseen.
– Niin, sopersi hän. – Kyllähän minä olen Ellin kanssa hieman seurustellut. Hän on hyvä tyttö. Mutta minkä vuoksi hän ei kelpaisi tähän taloon emännäksi? kysyi hän sitten ylpeästi. – Senkö vuoksi, että Elli on vain köyhän torpparin tytär ja että Jokikankaaseen on aina tuotu talontyttäriä emännäksi?
– Ei niin, poika. Ei niin, vastasi isä. – Sinä muistat varmaan sitä näytelmää, joka nuorisoseurassa viime kesänä esitettiin ja jossa sitä rikkaan talon poikaa kotona estettiin menemästä naimisin köyhän tytön kanssa. Mikä se olikaan sen vaimon nimi, joka oli kirjoittanut sen kappaleen? Minna Kantti, vai mikä se oli? Se oli sellainen akkojen loru koko se näytelmä. Ja niistä sitä sitten uskotaan oikein tosia. Ei tässä nyt ole sellaisesta kysymys. Mutta minä epäilen, että se Koivulan Elli ei sovi emännäksi meille sen vuoksi, ettei hän ole kasvanut sellaisissa oloissa, että häneen olisi tullut oikea emännyyden henki. Ja suuren talon emännäksikin, poikani, kasvetaan tavallisesti jo pienestä pitäen. Muistat äiti-vainajasi. Kun hän vain pyörähti, niin jokainen näki, että siinä oli itse emäntä. Kenenkään ei tarvinnut sitä kysellä. Ja työt sujuivat. Ei emännän tarvinnut juuri paljon sanoa. Jokainen palvelija teki tehtävänsä ilman muuta ja kaikki oli aina järjestyksessä. Ei talo pysy pystyssä ilman toimeliasta ja hyvää emäntää, lopetti isäntä painokkaasti.
Huoneessa oli hiljaisuus. Matti mietti. Hänen mieltään painosti. Ellin suloinen kuva tuli hänen mieleensä. Ja hänestä tuntui, että isä teki vääryyttä nuorta tyttöä kohtaan, josta hän ei oikeastaan tiennyt mitään. Hän kuohahti ja sanoi:
– Isä ei tunne Elliä. Kyllä hänkin on toimelias ja kaikkia taloustöitä on hän myös oppinut tekemään. Ja se suuren talon emännyyden henki, josta isä puhui, se saattaa kyllä häneen kasvaa.
– Se saattaa kasvaa muutamiin, kuului Jokikankaan isännän jyrkkä ääni. – Mutta minä uskon, että se ei kasva häneen.
– Mistä isä sen tietää? kysyi Matti puoliksi suuttuneena.
– Minä näen sen, kuului isän ääni.
– Mistä te sen voitte nähdä?
– Kun sinä Matti olet yhtä vanha kuin minä nyt, niin sinäkin näet yhtä ja toista, mitä et nyt pysty näkemään. Eikö tämä riitä sinulle?
– Ei riitä. Matti kavahti pystyyn. Hän kunnioitti suuresti isäänsä ja hän oli aina totellut tätä empimättä. Mutta nyt meni isä asioille, jotka olivat yksin pojan. – Ei riitä, sanoi hän lujasti. Jos tahdotte tehdä minulle talonkirjat, niin tehkää. Mutta itse minä tulen valitsemaan emäntäni.
Matti seisoi siinä puolihämärässä huoneessa isänsä edessä koko pituudessaan. Hänen kasvonsa paloivat. Otsalla liekehti puna. Hän ajatteli, että sai mennä vaikka koko talo, mutta hän ei tulisi antamaan perään.
– Istu, Matti, sanoi isäntä nyt lempeämmin. – Sinä olet vielä nuori etkä ymmärrä mitä minä tarkoitan. Mutta uskon, että elämän kylmä todellisuus on sinulle kerran sen osoittava. Sinä olet ollut hyvä poika ja olen sinun kanssasi näinä vuosina elänyt kuin oman nuoruuteni uudelleen. Minä en puhu sinulle nyt vain omasta puolestani. Minä puhun sukuni puolesta, isäni puolesta, vaarin puolesta. Kun valitset emännän, niin katso, että se on kyllin arvokas ottamaan äitisi paikan ja isoäitisi paikan ja tämän talon jo kauan kuolleiden emäntien paikan.
Matti mietti. Hän ei käsittänyt, miksi ei Elli olisi kyllin arvokas tälle paikalle. Hänelle muistui mieleen äitinsä lempeä miltei ylhäinen olemus ja hän muisti vielä hämärästi isänsä äidinkin, tuon vanhan naisen, joka asui "syytinkipuolella" ja antoi hänelle usein piparikakkuja tai muuta hyvää ja joka vielä vanhanakin oli ryhdikäs kuin nuori nainen. Eikö sitten Elli voisi tulla yhtä arvokkaaksi kuin nämä olivat olleet? Hän mietti sitä, mutta hänestä alkoi itsestäänkin tuntua, ettei niin kävisi. Elli oli toista tyyliä, pienempi, vilkkaampi, eloisampi. Ja Matista tuntui nyt, että Elli ei ollut ainakaan vielä oikean talon emännän näköinen. Mutta ehkä hän voisi siksi tulla... niin ehkä?
– Ajattele nyt asiaa, kuului jälleen pöydän päästä – Itsepä sinä luonnollisesti valitset emäntäsi, kun se aika tulee. Olen tahtonut vain puhua sinulle sellaisista seikoista, joita ehkä et tulisi ajatelleeksi.
Matti huomasi, että asia oli tällä kertaa loppuun puhuttu. Hän nousi ja meni ulos. Kun hän painoi oven kiinni ja vilkaisi taakseen, huomasi hän isänsä istuvan vielä tuolilla paikoillaan. Hänen äsken niin suora ryhtinsä oli kuitenkin niin kokoon lysähtänyt ja hän tuijotti lattiaan.
Matti riensi huoneeseensa. Hänen mielensä kuohui. Hän iloitsi siitä, että isänsä oli tahtonut tehdä hänestä nyt jo isännän ja että isä siis luotti häneen, mutta hän ei voinut käsittää isänsä puuttumista hänen ja Ellin asioihin. Olihan se niin perin vanhanaikaista. Hän ei olisi sitä isästään uskonut, joka muuten oli taitava ja valistunut mies. Mutta sellaistahan se oli. Vanhalla polvella oli omat ennakkoluulonsa kunnes meni niiden kanssa hautaan.
Samassa hän muisti, että Elli istui ja odotti häntä siellä riippakoivun juurella ja että hän oli jo paljon myöhästynyt sovitusta ajasta. Hän riensi juoksujalkaa ulos, hyppäsi pyörälleen ja kiisi hurjaa vauhtia Koivulan torpalle.
Elli seisoi kotinsa tienhaarassa. Hänen valkea pukunsa erottui jo kaukaa puita vastaan. Kun Matti pääsi kohdalle, hyppäsi hän pyörältään ja suuteli levottoman näköistä tyttöä.
– Ihmettelin, mikä sinulle oli tullut, sanoi Elli. – Missä sinä olit niin kauan?
Matti ajatteli, että on parasta olla Ellille rehellinen ja kertoa suoraan tämäniltainen keskustelu isän kanssa. Ja hän kertoi sen. Joka sanan mitä isän ja pojan välillä oli vaihdettu. Kun hän oli lopettanut, sanoi Elli miltei itkien:
– Kyllä minä olen sen aina tiennyt, ettei isäsi tahdo minua teille. En minä ole sinne tarpeeksi hyvä. En tule koskaan olemaankaan.
Matti kuohahti.
– Tarpeeksi hyvä! toisti hän. – Kun sinä olet minulle tarpeeksi hyvä, niin sinä olet silloin myös taloon tarpeeksi hyvä.
Sitten mietti hän hetkisen aivankuin lyödäkseen arpaa Jokikankaan perintötalon ja Koivulan torpan tyttären välillä ja jatkoi uhma äänessään:
– Ja jos niin käy, että isä panee tosissaan vastaan sinun meille tuloasi, niin silloin jätän minä talon. Kyllä me muutenkin maailmalla toimeen tullaan.
Elli hymyili. Asia tuntui hänestä niin suurelta, että se ei oikein tahtonut mahtua hänen pieneen tytönpäähänsä. Ja hänestä oli vain hauskaa se, että Matti oli pitänyt hänen puoltaan Jokikankaan isännälle, tuolle mahtavalle miehelle, jota hän oli aina katsellut pelonsekaisella kunnioituksella.
Niin istui kaksi nuorta ihmistä vanhan riippakoivun alla elokuisena yönä suudellen ja tulevaisuudestaan haastellen. Mutta kesän ensikohtausten riemu oli hävinnyt ja varjot asuivat heidän otsallaan. Ja nuori Jokikangas huomasi, että Ellissä oli tänä iltana jotain väkinäistä, poissaolevaa, jota hän ei käsittänyt.
Matti ei nähnyt Elliä pariin päivään, koska hänen oli oltava kokouksissaan. Kun hän kolmantena iltana kohtasi Ellin vanhassa paikassa, tuntui tämä hänestä oudon kylmältä ja vastahakoiselta. Ei hän puhunutkaan paljoa. Ja kun he erosivat, ilmoitti Elli, että hän lähtisi huomenna Ahopellon Lempin kanssa käymään Vaasassa.
– Vaasassa! huudahti Matti. Mitä sinä siellä teet?
– Menenpähän muuten vain, kun en ole koskaan käynyt ja Lempi on luvannut maksaa koko matkan.
– Milloin sinä sitten palaat ja koska näen sinua taas?
– En tiedä varmaan. Lempi tahtoo viipyä Vaasassa muutaman päivän sukulaisissaan ja me tulemme sitten yhdessä pois. Mutta ensi viikon perjantainahan on nuorisoseuran kokous. Näenhän sinut kuitenkin siellä, jollen ennen.
Matista se aika oli tarpeeksi pitkä. Mutta mikäs auttoi, jos Elli hyvinkin viipyisi Lempin kanssa useampia päiviä kaupungissa, niin eivät he voineet ennen kohdata.
Ja Matti nousi, veti tyttönsä kiihkeästi puoleensa ja suuteli häntä.
– Jos mitä sattuu, niin luota sinä minuun Elli, aina. Me emme erkane koskaan, kuiskasi hän.
Hän huomasi Ellin silmiin kohoavan kyyneleet. Sitten tämä pyörähti ympäri ja lähti kävelemään kotiansa kohti.
Matti ei nähnyt Elliä kokonaiseen viikkoon. Ja hän odotti miltei sairaana ikävästä perjantai-iltaa.
Kun päästiin puolisilta perjantaina, hän vetäytyi kamariinsa. Veljensä Väinö seurasi häntä sinne.
– Oletko kuullut, sanoi Väinö, että Koivulan Elli on lähtenyt toissapäivänä Ahopellon tyttären kanssa Amerikkaan?
Matti hypähti pystyyn.
– Amerikkaan! kertasi hän.
– Niin, Amerikkaan.
– Mutta Vaasaanhan hän vain meni.
– Niin, ne kävivät Vaasassa hakemassa maaherralta passit, tulivat tiistaina ja lähtivät keskiviikkona.
– Se ei ole totta.
– Totta se on. Renki-Jussi sitä juuri puhui. Kyllä sen kaikki kylällä tietävät. Koivulan isäntä oli itse kyydinnyt tytöt Seinäjoelle.
Sanaakaan sanomatta sieppasi Matti lakin päähänsä, hyppäsi pyörälleen ja ajoi Koivulaan. Hänellä oli suunnaton hätä ja tuska. Tuska sellainen, jota hän ei koskaan aikaisemmin ollut tuntenut. Ja hän polki pyöräänsä niin vimmatusti, että ajo salpasi hengityksen.
Koivulan väki näkyi olevan ruista leikkaamassa. Elliä ei ollut joukossa. Ehkäpä hän oli sisällä? Matti miltei juoksi pellolle?
– Missä Elli on? huusi hän jo kaukaa.
– Ei se ole kotona, vastasi Koivulan isäntä yksikantaan. Se lähti toissa-aamuna Amerikkaan.
– Mitä varten?
– Kukapa sen tietää, tienaamaanpa tietysti.
– Mitäs laskitte häntä? sanoi Matti nyt miltei vihaisesti.
– Minkäpä sille sai, suurelle tytölle. Se Ahopellon tytär sitä kärtti lähtemään ja se sen matkankin maksoi. Mistäpä niitä muuten olisi ollut sellaisia rahoja.
Matti kääntyi pois. Hän käveli pyörällensä raskain askelin. Tämä tuntui hänestä kuin painajaisunelta. Eikä se kuitenkaan ollut unta. Kohtalo oli vain ensi kerran tarttunut kiinni Matti Jokikankaaseen, suuren talollisen poikaan, ja viilsi pois kappaleen hänen riemukkaasta nuoruudestaan.
Sinä syksynä ei Mattia nähty paljon kylällä. Hän oli tullut hyvin vakavaksi. Vain Koivulassa nähtiin hänen joskus käyvän. Hän tiedusti aina samaa asiaa: Ellin osoitetta. Mutta mitään kirjettä ei ollut saapunut. Ja Ahopellon tytärkin oli vain kirjoittanut kotiin New Yorkista, että he olivat Ellin kanssa menossa "länteen päin" ja että he eivät vielä tienneet osoitettaan.
Elli ei silminnähtävästi tahtonut ilmoittaa osoitettaan edes kotiinsa, ettei se tulisi hänen, Matin, tietoon. Sitä ei Matti käsittänyt. Hän aavisti, että Ahopellon Lempi, tuo rimpsuissaan koreileva hempukka, oli tässä pelissä jollakin tavoin mukana ja hän se oli vastuussa Ellin koko matkastakin ja nyt Matti tunsi vihaavansa sydämensä pohjasta tuota turhamaista naista, jolle Suomi muutaman vuoden Amerikassa olon jälkeen ei enää ollut tarpeeksi hyvä.
Talvi kului. Ellistä ei kuulunut mitään. Lumet alkoivat jo sulaa. Silloin sanoi Renki-Jussi eräänä päivänä:
– No nythän se on kuulemma Koivulan tytärkin kirjoittanut jo kotiinsa. Kuuluu olevan jossakin ravintolassa työssä ja saa kolmekymmentä taalaa kuussa ja ruuan. Kyllä siellä Amerikassa maksetaan hurjia palkkoja.
Matti lähti samana iltana Koivulaan.
– Onko Elli lähettänyt osoitteensa? kysyi hän.
– On, vastasi Koivulan isäntä, käveli nurkkakaapille ja otti esille kirjeen. Tässä se on.
Matti sieppasi kirjeen. Lopussa oli osoite: Butte, Montana 894 East Granite Street. Matti kopioi sen, kyseli kuulumisia ja työntyi ulos.
Samana iltana seisoi hän isännän kamarissa.
– Minä lähden Amerikkaan, isä, sanoi hän päättävällä äänellä.
– Amerikkaan? Mitä hulluja! vastasi isä.
– Minä lähden. Koivulan Elli on lähettänyt osoitteensa ja minä tahdon tavata häntä.
Jokikangas katseli poikaansa pitkään. Hänen leukansa värähti ja äänessä oli liikutusta kun hän lausui:
– Voi, hyvä Matti! Älä mene. Senkö Koivulan tytön perässä sinä nyt sinne saakka lähtisit ja jättäisit kotisi? Luulen, että sinä olet haavetta takaa ajamassa. Eivät ne sellaiset haaveet kestä elämässä, poikani. Ja on parasta, että jättääkin ne vain haaveiksi.
– Minä lähden, isä, toisti Matti päättävästi. – Mutta minä tulen takaisin. Minä en jää sinne. Minä en petä kotiani. Minä tulen varmasti takaisin. Siitä matkasta voi olla minulle yhtä toista hyötyäkin. Saanhan nähdä maailmaa. Kyllähän siellä on paljon opittavaakin ja se on kaikki hyödyksi kun palaan takaisin. Saanko minä matkarahat?
Jokikankaan isäntä seisoi keskellä lattiata. Hän katseli ulos. Akkunasta näkyi silminkantamaan tummia lumesta jo miltei vapautuneita vainioita.
– Kevättyöt ovat kohta käsissä, Matti. Pelto huutaa pian miestä. Mutta lähde vain. Minä annan sinulle rahat. Uskon, että tämä matka on sinulle tarpeen sen vuoksi, että se ottaa päästäsi tyhjät haaveet. Saat rahat. Mutta minä sanon sinulle Matti, vanhin poikani, minä sanon sinulle, että jollet viimeistään seuraavaksi touonteoksi ole kotona, niin sinusta ei tule tämän talon isäntää.
Matti hätkähti. Se oli sanottu niin lujalla äänellä, että hän ymmärsi sen olevan täyttä totta.
– Minä tulen takaisin, isä, seuraavaksi touonteoksi, varmasti.
– Hyvä on, sanoi isäntä. Hän veti esiin piironginlaatikostaan viisi sadan markan seteliä ja työnsi ne poikansa kouraan. – Luulen tuon summan riittävän.
Matti työntyi ulos. Hän oli oikeastaan hieman hämmästynyt siitä, ettei isä ollut pannut sen kovemmin hänen matkaansa vastaan.
Viikon perästä oli Matti Jokikangas hankkinut passin ja matkalipun ja oli valmis matkustamaan Amerikkaan.
Hevonen seisoi pihalla valjastettuna. Matti nousi veljensä viereen, joka tuli kyyditsemään hänet Seinäjoen asemalle.
– Jumala varjelkoon sinua, poikani, sanoi Jokikankaan isäntä, kun Matti jo istui kärryillä, ja hänen äänensä värähti.
– Samoin, isä, sanoi Matti.
Hevonen riuhtasi raviin ja kun Matti vilkaisi taakseen, näki hän isänsä seisovan pihamaalla. Hän seisoi siinä kumarassa kuin painaisi hänen hartioitaan raskas taakka.
Kaksitoista vuorokautta laivassa. Sitten oli New Yorkin kaupunki silmien edessä. Matti Jokikangas seisoi muiden siirtolaisten joukossa laivan etukannella ja ihmetteli valtavia rakennuksia, jotka kätkeytyivät osittain savun peittoon. Mutta pilvenpiirtäjiä hän kuitenkin kaupunkiin päästyään eniten ihmetteli. Hän ei voinut käsittää, minkä vuoksi piti rakentaa talot niin korkeiksi, että tuntui siltä kuin ne pilviä hipoisivat. Broadwayn ja muiden pääkatujen liike ja ihmistungos häntä myöskin ihmetyttivät. Hän mietiskeli maamiehen tavoin, mistä nuo kaikki ihmiset elivät, kun niistä ei yksikään viljellyt maata.
Saman päivän iltana joutui Matti matkatoveriensa kanssa junaan. Aluksi näkyi vuoria ja asutusta niitten rinteillä. Mutta sitten maa alkoi tulla tasaisemmaksi ja Ohion valtion läpi matkustettaessa hytkähdytti hänen sydäntään laajojen ja jo vihertävien viljavainioiden komea näky.
Matkatoverit jäivät Chicagoon. Oli jo matkustettu lähes kaksi vuorokautta ja yli vuorokauden matka oli Matilla vielä edessä. Ja sitten oltiin vasta puolivälissä Amerikkaa. Ei Matti ollut koskaan aikaisemmin voinut kuvitellakaan, että Amerikka oli tosiaan niin laaja maa kuin mitä se todellisuudessa oli.
Juna pysähtyi Northern Pacificin asemalle Butten kaupungissa. Matti Jokikangas, siirtolainen, kuten jokainen saattoi huomata, astui junasta ja kantaen matkalaukkunsa ajuriin, näytti tälle Ellin osoitteen: 894 Eeast Granite Street. Ajuri löi hevosta selkään ja ajoi likaisia, sokkeloisia ja mäkisiä katuja ylös ja alas. Sitten hevonen pysähtyi, Matti veti taskustaan dollarin rahan ja sai siitä puolet takaisin. Hän oli perillä. Pienestä eteisestä johti ovi vasemmalle. Matti koputti sitä ja astui sisälle. Se oli suurehko huone. Keskellä lattiata oli rautakamina, josta rautapeltinen piippu johti seinään. Perällä oli ovi toiseen huoneeseen avoinna. Sieltä tuli ulos keski-ikäinen nainen, joka tarkasteli uteliaan näköisenä vierasta. Matti sanoi hyvän päivän, suomeksipa tietenkin, ja huomasi ilokseen, että nainen oli suomalainen. Sitten hän esitti itsensä, sanoi terveisiä Suomesta ja kysyi, asuiko Elli Koivula tässä talossa.
– Yes, sanoi nainen. Kyllä se asuu meillä, mutta se on nyt työvuorollaan restoräntissä. Oletkos sinä juuri Suomesta tullut?
Mattia hieman hämmästytti naisen tuttavallinen sinuttelu. Mutta hän ei kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan sanoi:
– Ajoin suoraan asemalta tänne. Milloinkahan Elli pääsee työstä?
– Tunnin perästä. Istu ja odota sitä täällä. Et sinä kuitenkaan sinne restoränttiin osaa mennä.
Matti istui. Nainen kyseli Suomen oloja ja puhui itsestään. Hän oli leski. Mies oli kuollut kaivosonnettomuudessa muutama vuosi sitten ja hän piti nyt tätä taloa ja vuokrasi huoneita.
Matti ilostui. Mutta sittenhän hänkin saisi huoneen täältä?
– Kyllä vain, ilmoitti emäntä. Tule vain perässäni tänne opsteissiin.
[Opsteissi, sanasta upstairs = yläkerta.]Vaimo alkoi nousta huoneesta toiseen kerrokseen johtavia kapeita portaita.
Ylhäällä oli käytävä, josta johti kymmenkunta ovea eri huoneisiin. Emäntä avasi yhden ja viittasi Mattia käymään sisälle. Huone oli pieni putka. Yhdellä sivulla oli rautavuode, ovensuussa pesuteline ja akkunan alla pöytä tuolineen.
– Jätä vain tänne tavarasi. Ja sopiihan siinä hieman pestä liikoja tomujakin pois.
Matti peseytyi, kampasi tukkansa, muutti ylleen puhtaan paidan ja meni jälleen alas.
Emäntä näytti häärivän keittiössä. Minuutit vierivät Matin mielestä tuskastuttavan hitaasti. Hän oli sellaisessa jännityksessä, että miltei vapisi.
Sitten ovi avautui. Kynnyksellä seisoi nuori nainen, hieno hattu päässä, tumma, hieman koristeltu päällystakki yllään ja hansikkaat kädessä. Se oli Elli. Matti kavahti pystyyn. Elli oli kuolemankalpea.
– Matti! sopersi hän. – Sinäkö täällä? Mitä varten sinä olet tullut?
– Mitäkö varten? Hakemaan sinua, Elli, vastasi Matti reippaasti, mutta hänenkin äänensä tahtoi pettää. Hän tarttui Elliä kädestä. Siinä he seisoivat kauan voimatta sanoa kumpainenkaan yhtään sanaa, ja Ellin silmistä alkoivat vieriä hiljaa kyyneleet.
– Voi, mitä varten sinä tulitkaan, Matti! sopersi hän jälleen.
Sitten hän käännähti äkkiä ympäri ja juoksi yläkertaan.
Matti seisoi hetkisen paikallaan. Sitten nousi hänkin yläkertaan. Jostakin huoneesta kuului Ellin sydäntäsärkevät nyyhkytykset. Matti astui sisälle.
Elli makasi vuoteella kasvot tyynyyn kätkettynä ja itki. Koko hänen hento ruumiinsa vavahteli. Matti laski kätensä hänen tummille hiuksilleen.
– Älä itke, Elli, kuiskasi hän. – Älä itke, hyvä lapsi. Minä olen täällä ja kaikki tulee hyväksi jälleen.
Ellin nyyhkytykset kiihtyivät.
– Ei sinun olisi pitänyt tulla, Matti, sai hän sanotuksi nyyhkytystensä välissä. – Minä en ole sinulle tarpeeksi hyvä. Miksi sinä tulit?
– Sinä olet minulle tarpeeksi hyvä, Elli, sanoi Matti lempeästi. – Sinä olet minulle kyllin hyvä ja Jokikankaaseen myös tarpeeksi hyvä. Minä tulin hakemaan sinua sen emännäksi.
– Ei, Matti. Minusta ei koskaan tule sinulle emäntää.
Elli nousi ylös ja pyyhki silmiään. – Se on myöhäistä nyt, lisäsi hän päättävästi.
– Myöhäistä? Minkä vuoksi myöhäistä? Mehän olemme vielä nuoria ihmisiä.
– Niin. Mutta ei kuitenkaan. Sitten Elli painoi päänsä alas.
– Minä en ole enää sama kuin Suomesta lähtiessä, sanoi hän hiljaa ja lehahti tulipunaiseksi kasvoiltaan.
Matti vaikeni. Hän ei täysin käsittänyt mitä Elli tarkoitti, mutta kaamea ajatus iski hänen mieleensä. – Olisiko Elli täällä joutunut jo toisen käsiin? Tuliko hän sittenkin myöhään, vaikka oli lähtenyt heti, kun oli saanut Ellin osoitteen? Mutta hän ymmärsi, että se asia oli tällä kertaa liian arka käsiteltäväksi ja siirtyi kertomaan uutisia kotipuolesta.
Seuraavana aamuna nousi Matti Jokikangas reippaasti vuoteeltaan. Raskaat ajatukset olivat häntä painaneet iltayöstä, mutta pitkän matkan tuoma väsymys oli lopuksi voittanut ja hän oli nukkunut kuin kivi herätäkseen vasta aamulla kahdeksan maissa. Hän pukeutui kiireesti ja meni alakertaan. Oleskeluhuoneessa istui joitakin miehiä tupakoimassa. Matti istuutui myöskin. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän uuteen tulokkaaseen huomiota. Miehet tuntuivat olevan kaivostyöläisiä. He puhuivat töistään, tapaturmasta, joka juuri oli sattunut heidän vuorollaan ja tulevista hautajaisista. Puhettaan he säestivät kirouksilla, vaikka siihen ei näyttänyt olevan mitään erikoista aihetta. Vihdoin joku miehistä vilkaisi Mattiin ja sanoi:
– Siinäpä on uusi mies. Olet tainnut juuri vasta tulla, kun ei sinua ole täällä ennen näkynyt?
– Niin. Tulin vasta illalla.
– No kyllä sen näkee, puuttui puheeseen eräs toinen mies. – Niin olet punakan ja terveen näköinen, ettet sinä ole vielä mainissa käynyt.
– Mistä sinä olet kotoisin?
– Ilmajoelta.
– Vai niin. Tuo Antti se on kanssa Ilmajoelta, sanoi mies ja viittasi ovensuussa yksikseen istuvaan mieheen.
Matti huomasi tuolilla veltosti istuvan pitkän, laihan miehen, joka näytti olevan puoliksi nukuksissa. Hänen päänsä retkotti taaksepäin. Kasvot olivat kalpeat kuin haamulla. Syvällä olevat silmät olivat puoleksi raollaan. Nyt hän rupesi rykimään rikkinäistä vinkuvaa yskää, avasi silmänsä ja katsahti ympärilleen suurin, omituisesti lasittunein silmin. Sitten hän huomasi Matin, katsoi häneen pitkään ja hymyili.
– Jokikankaan Matti? Etkö olekin? sanoi hän ilahtuen.
Matti nyökäytti päätään. Kuka ihme oli tuo mies?
– Etkö sinä tunne minua, Matti? Olen tainnut vähän muuttua täällä. Minähän olen Aholan Antti. Käytiinhän sitä yhdessä kansakouluakin.
Matti nousi ylös. Nyt hän tunsi miehen. Mutta minkä näköiseksi olikaan Antti muuttunut niinä muutamina vuosina, jotka hän oli ollut Amerikassa!
– No, mutta Anttihan se onkin, sanoi Mattikin nyt iloisesti ja ojensi vanhalle tuttavalle kätensä. – Sinä olet aika paljon laihtunut täällä. En ollut millään tuntea.
– Kylläpä sitä tuolla kaivoksissa muuttuu mies kuin mies. Ja minä olen vielä tässä hieman sairastellut. On ollut rinta kipeä.
– Asutko sinäkin tässä talossa?
– Asun. Mennään tuonne minun "ruumaani", niin saadaan vähän jutella niistä kotipuolen asioista.
Kun he kiipesivät portaita, kuului joku mies sanovan:
– Se on sisukas poika tuo Antti, painaa kovasti töitä, vaikka on hautaan menossa.
Onneksi meni Antti niin paljon edellä, ettei hän kuullut miehen sanoja. Mutta Matti aivan hätkähti. – Olisikohan Antti jo niin huonossa kunnossa? mietti hän.
Antti istui vuoteellaan, kopeloi tyynyn alustaa ja veti sieltä esille pullon.
– Otatko ryypyn, Matti kysyi hän.
– Kiitos, en ota.
– Kylläpähän pian otat. Kaikki täällä juovat ja vallankin suomalaiset. Me olemme siinä suhteessa vähän liikaakin maineessa. Minäkin olin raitis ensin vuoden päivät. Mutta sitten aloin hieman maistella. Siihen on miltei pakko. Ja nyt kun tuo rintani on tullut kipeäksi, niin tuntuu siltä, että ryyppy tekee sille hyvää.
Antti otti pullostaan pitkän kulauksen. Sitten hän istui hetken hiljaa. Veri näytti palaavan hänen poskilleen.
– Kuinka ne siellä kotona jaksavat? kysyi hän sitten.
– Kiitos. Kyllä ne hyvin jaksavat. En tiennyt ollenkaan, että sinä olit täällä Buttessa. Jos sen olisin tiennyt, olisin kyllä käynyt ennen lähtöäni kotonasi.
– Parasta olisi ollut, että olisin pysynyt kotona, sanoi Antti nyt alakuloisesti. – Olisin ainakin terveyteni säilyttänyt. Mutta köyhyys se ajoi maailmalle. Mutta sinä – rikkaan talon poika, mitäs varten sinä olet tullut tänne? Sinustahan piti ulia Jokikankaan isäntä. Johan siitä puhuttiin silloin, kun minä olin kotona.
Matti mietti hetkisen. Sanoisiko hän Antille koko asian, vai ei? Mutta sitten hän päätti sen kuitenkin kertoa. Olihan Antti hänen lapsuustoverinsa ja voisihan Antti ehkä häntä jollakin tavoin auttaakin, kun kuulisi asian.
Antti istui vuoteellaan. Kun Matti oli lopettanut kertomuksensa, kaivoi hän taas esille pullonsa, otti ryypyn ja sanoi harvakseen:
– Taisit tulla myöhään, Matti. Sillä on Ellillä täällä toinen sulhanen, Härmän-Humuksi sitä sanotaan.
– Sulhanen? toisti Matti kuin unissaan. – Mutta minä tiedän, että Elli rakastaa minua. Ja hän kyllä jättää sulhasensa.
– Älä sano, Matti. Se Härmän-Humu on siinä koko lujasti kiinni. Puhutaan, että Elli on monet yötkin ollut sen asunnossa.
Matista tuntui kuin olisi huone mustunut hänen silmissään. – Yötkin? kertasi hän.
– Joopa joo, sanoi Antti. – Ei sellainen täällä mitään merkitse. Tässä kaupungissa sortuvat miehet viinaan ja naiset elävät villisti. Ja Härmän-Humu osaa kyllä pelata tyttöjen kanssa. Tuskin täällä taivaan enkelikään voisi säilyttää siipiensä valkeutta.
– Kuka se mies sitten on?
– Mikäpä muu kuin "pummari".
– "Pummari?"
– Niin. Sellainen, joka lainailee joka mieheltä eikä koskaan maksa takaisin. Osaapa se mies pistää kätensä toisen taskuunkin. Ainakin silloin kun toinen on niin humalassa, ettei tiedä maailmasta mitään.
– Mutta kuinka se Elli on joutunut sellaisen miehen kanssa tekemisiin?
– En tiedä. Tanssipaikassa kai lienevät tutustuneet. Ja mistäpä se Elli tietää, millä Härmän-Humu itsensä elättää. Käy se joskus tekemässä viikon pari töitäkin.
Mattia miltei itketti, kun hän kuuli minkälaisen miehen käsiin Elli oli joutunut. Mutta hän ajatteli, että kaikki ei silti vielä ollut hukassa. Varmaan asia selviäisi, kun hän tapaisi Ellin uudelleen. Sitäpaitsi saattoihan Antti olla väärässäkin.
Anttia ei näyttänyt suurestikaan liikuttavan Matin sydänasiat ja hän alkoi nyt laajasti kertoilla Butten elämästä, kaivostöistä, työläisten kovista oloista, onnettomuuksista ja taudeista, joihin monet sortuivat.
– Kylläpä sitä kurjuutta näyttää sitten täällä Amerikassakin olevan, huudahti Matti.
– Onpa kyllä. Siellä Suomessa aina uskotaan, että me täällä elämme kaikki kuin Luojan kukkarossa. Mutta kyllä täällä on paljon kurjuuttakin. Paljon suomalaisia on mielisairaaloissa, vankiloissa, vaivaistaloissa ja kerjuulla. Älä luule, että se elämä täälläkään niin hyvää on, vaikka on paljon mahdollisuuksia. Mutta monikos niitä hyväkseen käyttää? Kaivosmiehistäkin suurin osa juo kaikki ansionsa. Mitä siinä sitten merkitsee, vaikka saisi miten suurta palkkaa? Sitä kipeämpi vain on aina pää tili-illan jälkeen seuraavana aamuna.
Matti kuunteli lapsuustoverinsa juttua ihmeissään. Hänellä oli kylläkin, kuten yleensä Suomessa, ollut se käsitys, että Amerikassa elettiin hyvin. Eikä hän ollut koskaan ajatellut, että tässä maassa vaivaistaloja tarvittaisiin.
Mutta Antti oli jo muissa asioissa.
– Työtoverilleni kävi huonosti viime yönä, sanoi hän äkisti.
– Kuinka kävi?
– Henki meni. Siitä ne miehet tuolla aamulla juttelivat. Se oli
"toiskielinen", Bill sen oli nimi. Me porasimme viime yönä hänen
kanssaan kahdeksan reikää. Hieman ennen työn loppua lähti paanarini
hakemaan teräviä poria, kun ajattelimme vielä "trillata" [drill =
porata] yhden reiän. Odotin hetken, mutta mies ei palannut. Lähdin
perässä ja huusin hänen nimeään. Ei kuulunut mitään. Ei kukaan ollut
häntä edes nähnyt. Vihdoin siihen tuli "paasikin", työnjohtaja, ja
nähtyään minut sanoi, että menisin ylös, sillä Bill oli jo ylhäällä.
Kun pääsin maan pinnalle, osoitti paasi minulle miesjoukkoa, joka
seisoi paarien ympärillä.– Tuolla on paanarisi, sanoi hän.
– Kun menin lähemmäksi näin Billin makaavan pareilla murskaantuneena. Hän oli pudonnut kaksisataa jalkaa alas kaivosaukon pohjaan. Mutta siinä sitä oli matkaa tarpeeksi.
Antti katseli eteensä vakavin silmin. Sitten hän otti jälleen ryypyn ja sanoi:
– Kuule, Matti! Sinun täytyy tulla minulle nyt paanariksi sen Billin tilalle.
– Minunko?
– Niin juuri. Et sinä täältä niin aivan heti pääse palaamaan. Ansaitse nyt ensin vähän rahaa.
Matti jäi miettimään. Hänellä oli jälellä niin paljon rahaa, että pääsisi takaisin. Mutta Ellin kanssa täytyi nähtävästi asioita selvitellä, koska ne näyttivät menneen hieman sekaisin ja se veisi ehkä aikaa.
– Hyvä on, sanoi hän. – Minä tulen toveriksesi työhön. Vaikka en viipyisikään täällä kuin viikon pari.
Antti silminnähtävästi ihastui.
– Se on oikein! sanoi hän. – Sitten meidän on parasta lähteä heti "offiisiin" ilmoittamaan sinut työhön ennenkuin kerkiävät ottamaan toisen.
Kun vanhat toverukset astelivat Butten katuja, selitteli Antti kaupunkia. Matti sai kuulla, että Butte oli 5700 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja että kaupungissa ja sen lähiympäristössä oli 485 kuparikaivosta ja että seutu oli maailman rikkain kuparialue.
Matti katseli ihmeissään satoja kohoavia kaivostorneja, kuuli koneitten ryskeen ja veturien vihellyksen. Muuten ei kaupunki ollut juuri minkään näköinen. Kadut olivat mustat ja likaiset, rakennukset hyvin kirjavia. Monet niistäkin tekivät likaisen ja ränsistyneen vaikutuksen.
Puolisen tuntia myöhemmin oli Matti Jokikangas merkitty kaivoskomppanian kirjoihin ja niin oli hänestä tullut "mainari" Pensylvania nimiseen kaivokseen Butten kaupungissa.
Matkalla asuntoon tahtoi Matti Anttia poikkeamaan kanssaan syömään siihen ravintolaan, missä Elli oli työssä. Ja he ohjasivatkin askeleensa sinne. Matti huomasi tultavan sivukaupungille ja siellä eräässä pienessä puutalossa oli ravintola. Eikä suinkaan hienon näköinen. Päinvastoin sen lattia oli likainen, pöydät liinattomat ja tarjoilutiskin äärellä muutamia kuluneita tuoleja.
Kun Elli huomasi Matin ja Antin astuvan sisälle, näytti hän kokolailla hämmästyvän. Hän ei osannut sanoa mitään. Ei hän myöskään paljon katsahtanut toveruksiin vaan oli hääräävinään askareissaan. Matti arveli sen johtuvan siitä, että hän oli näkemässä, ettei Ellin palveluspaikka ollutkaan mikään miljonäärien loistoravintola, vaan tavallinen mainarien ruokala, jossa kävi yksinomaan suomalaisia kaivostyömiehiä ja jota piti joku suomalainen Mäki-niminen mies, kuten Antti kertoi.
Mutta Matin mielestä Elli valkoisessa tarjoilijapuvussaan oli tänä aamupäivänä oikein sievä ja hänestä alkoi tuntua, että Antin jutut Ellistä ja Härmän-Humusta olivat sitä tavallista panettelua, joka niin helposti kiertyy nuoren sievän tytön ympärille. Ja ennenkuin toverukset poistuivat ravintolasta pyysi Matti tavata Elliä hänen työstään päästyään ja Elli lupasi tulla suoraan kello neljältä asuntoonsa.
Kun toverukset kävelivät hiljalleen kotia kohti, kulkivat he, kuten Antti sanoi, "Kapakkakadun" kautta. Matti huomasi sen molemmin puolin kapakoita kylki kyljessä kiinni. Akkunoista saattoi nähdä, että sankat miesjoukot seisoskelivat tarjoilutiskien äärellä ja ryyppäsivät. Jostakin kuului melua ja tappelunkahinaa. Juopuneita miehiä käveli kadulla ja seisoskeli seinävierellä. Suomea kuuli usein puhuttavan.
Kello oli vierähtänyt jo lähelle yhtätoista ja Antti kiiruhti nukkumaan. Kun hän riisuutui, huomasi Matti Antin rinnan painuneen aivan kasaan. Ja hänen tuli sääli miestä, joka muutama vuosi sitten Amerikkaan lähtiessään oli ollut kyläkunnan kuulu voimamies ja paras kuulantyöntäjä paikkakunnan urheilukilpailuissa. Elli saapui asuntoonsa kello neljän tienoissa ja he päättivät lähteä kävelemään kaupungin ulkopuolelle.
Oli ihana aurinkoinen iltapäivä. Mutta auringonvalo ei tuntunut oikein pääsevän sen savu- ja tomukerroksen lävitse, joka peitti ylänkökaupungin. Kaduilla tuli vastaan kalpeita, kumaraisia miehiä. Kun he näkivät Matin pitkän, terveen pohjalaisen olemuksen, päättelivät he itsekseen, että tuo mies on juuri sieltä "vanhasta maasta" tullut. Täällä ei kukaan säilyttänyt tervettä väriään.
Tie kiemurteli pitkin vuoren reunamaa. Se oli entinen ruohottunut maantie, joka johti autiolle kaivokselle. Kaivoksen lähellä oli penkki, jolla kaivosmiehet olivat ennen istuskelleet odotellessaan pääsyään työvuorolle. Siihen Matti ja Elli istuutuivat. Heidän eteensä avartui mahtava mittaamaton näköala. Butten vuoret olivat jylhät, mustat ja raiskatut, mutta etäämpänä siinsi silmiin koskematon luonto.
– Katsopas, sanoi Elli. Luonto on täälläkin suurenmoista, vaikka aivan toisennäköistä kuin Pohjanmaalla.
– Se on suurta, mutta vierasta. Siellä kotona on kaikki niin tuttua ja kotoisen lämmintä.
Matti tarttui Ellin käteen. Hän haki tytön silmiä, mutta ne väistivät hänen katsettaan.
– Elli, miksi sinä lähdit? kysyi Matti surullisesti ja kiihkeästi.
– Miksikö? Lähdin siksi, että Lempi houkutteli minua ja koska tiesin, ettei minusta koskaan olisi voinut tulla Jokikankaan emäntää. Lisäksi ajattelin, että voisinhan palata ja katsoa, josko vielä rakastat minua.
– Sinä tiesit kuitenkin, että minä rakastin sinua, sanoi Matti.
– Sinä rakastit minua, niin uskoin. Mutta mitä siitä olisi tullut? Isäsi ei olisi koskaan suostunut siihen, että minä olisin tullut Jokikankaaseen emännäksi. Sehän oli toivotonta rakkautta. Ja senvuoksi oli parasta, että lähdin niin kauaksi, että et löytäisi minua enää. Ja kuitenkin sinä tulit tänne? Voi, miksi tulitkaan?
Elli peitti äkisti silmänsä ja alkoi nyyhkyttää.
– Kuulin, että sinä olet täällä jo saanut toisen sulhasen? Onko se totta? kysyi Matti äkkiä.
Matti pidätti henkeänsä. Hän käsitti, että tuosta vastauksesta riippui koko hänen tuleva elämänsä.
Pitkään aikaan ei kuulunut mitään. Sitten tuli nyyhkytysten lomasta hiljainen tunnustus: On.
Ei mitään muuta, mutta se riitti.
– Sinä et siis tahdo palata Suomeen ja tulla vaimokseni?
– En, en. En koskaan! Etkö sinä ymmärrä? Minä en ole enää sama kuin sieltä lähtiessäni. Toinen mies on saanut minut. Minä – minä olen – raskaana sille toiselle.
Matti kavahti pystyyn. Tuntui kuin maa olisi horjunut hänen jalkojensa alla.
– Se ei ole totta, Elli! hän huusi. – Se ei voi olla totta!
– Se on totta, kuului vastaus. – Kaikki on nyt myöhäistä.
Matti seisoi siinä hetken hiljaa. Tuntui kuin näkymätön voima olisi painanut häntä maahan.
– Elli parka, sanoi hän vihdoin. – Elli parka. Luulen, että meillä ei ole muuta tehtävää kuin palata asuntoomme.
Ja he kävelivät hiljaa ja vaieten takaisin kaupunkiin. Heillä ei ollut enää mitään toisilleen sanottavaa.
Sinä iltana taisteli Matti Jokikangas toisenkin vakavan taistelun itsensä kanssa. Hänen teki mieli heti palata kotiin, mutta hänen omanarvontuntonsa nousi jyrkästi sitä vastaan. Kotikylällä naurettaisiin hänen lyhyelle Amerikanmatkalleen ja sitä hän ei kärsisi. Kotona saivat vaikka pestata yhden rengin lisää, mutta hän jäisi Amerikkaan, ansaitsisi vuoden päivät ja saisi sen verran dollareita kokoon, että voisi maksaa matkansa ja säästääkin hieman. Dollarit alkoivat vetää puoleensa.
Niin oli päätös tehty ja Matti Jokikangas jäi mainariksi Amerikkaan.
Kun Matti seuraavana aamuna kaivoksen laskukorissa kiisi huimaa vauhtia kahdentuhannen jalan syvyyteen maan uumeniin, tuntui hänestä siltä kuin olisi hän menossa oman nuoruutensa ja haaveittensa hautajaisiin. Koria kannattavat paksut kaapelit kirkuivat, kun se ampui luotisuoraan alas. Vihdoin se pysähtyi ja kaivosmiehet alkoivat kävellä vahvasti raudoitetuissa kengissään eri suuntiin haarautuvia "driftejä" työmailleen. Antti Ahola pysähtyi hetkeksi kaivosaukon reunamalle.
– Kun tulet tähän hakemaan uusia poria ja muita tarveaineita, niin ole varovainen. Jos putoat tuonne alas niinkuin Bill, niin se on viimeinen menosi, sanoi hän Matille. – Nyt otetaan joku pora mukaan, jatkoi hän sitten puheluaan. – Pitää ottaa kaikki vain levollisesti, vaikka täällä pimeydessä tuntuu ensin kovasti oudolta. Kyllä täällä on joka mies aluksi hieman arkaillut, mutta kun oppivat kaivostyöhön, niin eivät enää muuta työtä haekaan. Kaivos menee ihmiselle veriin. Ja aika täällä kuluu nopeasti, sen tulet näkemään. Mutta ensi kerran miehet tavallisesti tuumivat aina, että kun täältä pääsen takaisin ylös raittiiseen ilmaan, niin en enää ikinä mene alas. Tulevat ne kuitenkin. Eikä täällä mitään hätää ole.
Matti katseli ympärilleen. Kolkot tunnelit, joiden seinillä jonkin yksinäisen lampun luomat varjot riippuivat raskaina, omituinen kiven ja rikin tuoksu ja tukahduttava kuumuus painostivat etenkin sellaista, joka oli tähän saakka vain kyntänyt tai niittänyt korkean taivaan alla Pohjanmaan tasangoilla. Mutta mikäs auttoi. Jo ylpeytensäkään vuoksi ei hän kehdannut palata heti kotiin. Ja nyt oli hänen nimensä kaivosherrain paksussa kirjassa ja ne odottivat häneltä työtä, kuten jokaiselta muultakin mieheltään. Hänen oli siis tehtävä työtä. Sitten Matti lähti kävelemään Antin perässä tunnelia myöten työmaalle.
Tällä välin olivat sadat porauskoneet alkaneet työnsä. Niiden synnyttämä melu oli korvia särkevä. Antti pysähtyi viimein tunnelin päähän ja katseli ammattimiehen silmillä edellisen vuoron jättämää jälkeä.
– Hyvin ovat ampuneet, sanoi hän sitten. – Ja nyt pannaan "masiina" käyntiin.
Sitten alkoi porakoneen "settaaminen" eli paikoilleen asettaminen.
Antti luonnollisesti teki pääasiallisen kiilauksen, mutta Matti koetti
siinä auttaa parhaansa mukaan. Ja hän ihaili työtoverinsa taitavuutta
ja varmoja otteita raskaan, parinsadan paunan painoisen koneen
käsittelyssä. ["Pauna", engl. pound = puntamitta.]– Antaa sen nyt hyrrätä, virkahti sitten Antti. Hän avasi hanan ja suuri puristetulla ilmalla käyvä kone alkoi murtaa reikää kallion kylkeen. Mutta hetkisen porattuaan pysäytti Antti koneen.
– Enpäs taaskaan ollut muistaa, sanoi hän ja otti taskustaan esille pari naamaria. – Tämä tomu, joka syntyy porattaessa, on myrkyllistä. Se sisältää kuparia ja kun sitä tarpeeksi syöpyy rintaan, niin saa siitä mainarin keuhkotaudin. Se voi pitää kyllä miehen hengissä vuosikausia, mutta lopulta se vie. Mainarin keuhkotauti on parantumaton.
Samassa Antti alkoi yskiä rikkinäisesti ja vinkuvasti.
– Se keuhkotauti kai se minuakin vaivaa. Ei ole tullut aina pidettyä naamaria ja viime aikoina en ole paljon perustanutkaan. Olen ajatellut, että menoa se on kuitenkin. Mutta pidä sinä aina poratessa naamari kasvoillasi. Älä ota sitä pois, vaikka olisit siihen tukehtua.
Molemmat miehet asettivat nyt naamarit kasvoilleen ja porauskone alkoi jälleen soida. Ensin porattiin lyhyemmällä poralla ja sitten muutettiin pitempiä aina sen mukaisesti kuin reikä syveni. Kun se oli valmis, "setattiin masiina" uudelleen ja alettiin porata uutta reikää. Työ luisti hyvin. Kun karskin näköinen irlantilainen työnjohtaja kävi hetkisen perästä tarkastuskierrollaan ja katseli toverusten työtä, lausui hän vain "all right" ja käveli eteenpäin.
Kuumuus oli sietämätön. Ruumis oli kuin uitettu. Useamman kerran sai ottaa paidan päältään ja vääntää sen kuivaksi kuin märän rievun. Hiki virtasi niin kovasti, että kengätkin täytyi joskus tyhjentää vedestä. Matti ajatteli, että kyllä siellä Suomessa sentään otetaan leipä irti paljon helpommalla työllä.
Päivän hetket vierivät. Matti ojenteli Antille poria ja niiden loputtua kävi kaivosaukon suulta hakemassa uusia. Mutta hänen rinnassaan tuntui asuvan raskas paino ja kurkku tuntui omituisen ahtaalta. Hän ei saanut mielestään pois iltaista kohtaustaan Ellin kanssa ja hänen kaameata ilmoitustaan. Matti ymmärsi, että kaiken täytyi olla lopussa, eikä asiaa millään voinut enää auttaa. Yksin hänen oli palattava kotiin Pohjanmaalle niinkuin oli tullutkin. Kun hän sitä ajatteli, tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä. Silloin hän puri hampaansa yhteen ja kumartui työhönsä. Hän ymmärsi, että hänen elämässään oli nyt alkanut uusi luku.
Työn loputtua näytti Antti kovin väsyneeltä. Mutta hän oli tyytyväinen, löi Mattia olalle ja sanoi:
– Kyllä me tullaan toimeen, "omapaikkalainen". Minä opetan sinusta ensi luokan mainarin. Parissa viikossa sen teen. Sinä olet hyvä oppimaan.
Nostokori vei kaivosmiehet jälleen muutamassa hetkessä maan pinnalle. He kävivät kuivaushuoneessa peseytymässä ja muuttamassa hien ja tomun tahrimat työvaatteet tavallisiin pukuihinsa. Ja sitten koko joukko painui vuoren rinteeseen muodostuneita polkuja alas kaupunkiin. Monesta sadasta kaivoksesta Buttessa samaan aikaan.
Suuri määrä miehiä poikkesi ennen kotiin paluuta kapakoihin. Ja kun Anttikin pistäytyi sinne, meni Matti mukana katsomaan miltä siellä näytti.
Kapakkaa piti joku suomalainen, joka hääräsi paitahihasillaan apulaisensa kanssa pitkän tiskin takana. Sen toisella puolen odottivat kaivosmiehet kylki kyljessä ryyppyjänsä. Matti jäi hieman ulommaksi seisomaan. Viinaa ei hän ollut koskaan maistanut eikä aikonut sitä tehdä nytkään. Hän sääli miehiä, jotka panivat raskaalla työllä ansaitsemansa rahat väkijuomiin, useimmat kuulemma koko ansionsa.
– Mikäs p–le sinä olet? kuuli hän äkisti viereltään. Matti havahtui. Siinä seisoi nuhjuisen näköinen pieni mies, iältään noin kolmissakymmenissä. Kaikesta päättäen ei hän ollut mainareita ja lisäksi oli hän täydessä humalassa.
– Olenpahan vain, vastasi Matti rauhallisesti.
– No tule ottamaan suihisi. Vai oletko sinä "poikki"? Kyllä minä maksan. Tule pois vain, sanoi mies hieman vaativalla äänellä.
– En ryyppää.
– No mikä h–tti siinä on, ettet ryyppää! Taidat olla vasta "vanhasta maasta" tullut mies? Mutta kyllä täällä opetetaan. Painu juomaan vain.
Sitten mies korotti äänensä ja huusi:
– Hei, pojat! Täällä on joku vanhan maan iikka, joka on niin olevinaan, ettei hänelle kelpaa edes oikean miehen tarjoama ryyppy.
Samassa joukko miehiä kerääntyi Matin ympärille. Muutamat olivat humalassa ja vaativat kovasti Mattia ryyppäämään. – Pannaan pakolla, huusi joku. – On täällä muutkin miehet opetettu juomaan. Samalla ojennettiin täysi lasi Matin nenän alle. – Juo s–na, kuului raaka ääni.
– En juo, vastasi Matti rauhallisesti, vaikka hänen rinnassaan alkoi kuohua. – En ole koskaan juonut enkä juo nytkään.
– Mitä te sitä poikaa hätyytätte? kuului samassa Antin tuttu ääni. – Se on vasta tullut Suomesta eikä se juo. Antakaa olla sen rauhassa. Mennään jo kotiin, Matti.
Antti tarttui Mattia käsivarresta ja veti hänet miesjoukon keskeltä ovelle ja ulos kadulle.
– Sellaisia ne ovat, murisi Antti kadulle päästyä. – En minäkään ensin juonut, mutta jos joskus poikkesi "saluunaan", niin oli heti miehiä ympärillä pakottamassa juomaan. Se on sellainen tapa täällä. Joskus on Suomesta tullut mies viety suoraan rautatieasemalta kapakkaan, juotettu puoliväkisin ja kannettu seuraavana päivänä puukon haava rinnassa hautausmaahan. Se pieni mies siinä oli Härmän-Humu, se Koivulan Ellin sulhanen. Ei se tee juuri muuta kuin "pummailee" rahoja mainareilta ja juo.
– Vai se se oli! huudahti Matti ja naurahti ivallisesti. – Sen näköinen rääsy! Ja tuollaisen kanssa Elli on viitsinyt seurustella. Hänen kätensä puristuivat vaistomaisesti nyrkkiin. Tuntui siltä, että pitäisi palata ja lyödä sen paholaisen pää kapakan seinään. Mutta hän hillitsi itsensä ja käveli Antin kanssa asuntoonsa päin.
– Niin, mikäpä niistä naisista tietää, sanoi sitten Antti hetkisen kuluttua.
Työvuoro työvuoron jälkeen meni. Matti Jokikangas alkoi tottua uuteen elämäänsä. Joulukuun puolivälissä hän kuuli, että Koivulan Elli oli vihitty Härmän-Humun kanssa ja että häissä oli juotu ja tapeltu vahvasti. Kaksi miestä oli viety sairaalaan. Mutta kukaan ei sellaiseen kiinnittänyt huomiota. Juominen ja tappelu olivat jokapäiväisiä asioita.
Matti oli oppinut nyt täysin työnsä. Jopa niin, että työnjohtaja oli jo kerran nostanut hänen palkkaansakin. Huonommin oli Antin laita. Hänen yskänsä tuntui vain pahenevan ja erään kerran talvella sanoi työnjohtaja lujasti, että Antin oli lopetettava työnsä ja alettava hoitaa itseään. Antti säikähti. Hän oli tuskin itse uskonut olevansa niin huono vielä. Mutta hänen oli jätettävä kaivos ja Matti sai uuden työtoverin, erään Kemijärven pojan, joka oli hyvä työmies hänkin, kuten suomalaiset yleensä olivat.
Aika kului kuin lentäen maan uumenissa. Matti oli nyt porakoneen käyttäjänä ja hyvin pian hän sen taidon osasikin. Mutta hän kaipasi siellä pimeydessä usein kotiseudun tasankoja ja väliin tuli koti-ikävä, jokaisen siirtolaisen ensimmäisten vuosien kirous, niin raskaaksi, että tuntui siltä kuin menehtyisi sen taakan alle. Mutta Matti puri hammasta. Hän oli päättänyt olla ensi kevääseen työssä ja ansaita sen verran rahoja, että olisi jotakin kotiin vietävää.
Nyt Antti vain makaili enimmäkseen. Lääkäri oli käynyt häntä katsomassa ja sanonut talonväelle, ettei miehellä ollut pitkää aikaa jälellä. Matti istuskeli usein toverinsa huoneessa ja näki hänen huononemistaan huononevan.
– Kuule, Matti, sanoi Antti eräänä päivänä maaliskuussa. – Uskon, ettei minusta enää miestä tule. Kyllä minä olen sen nähnyt tohtorin kasvoistakin, vaikka se ei ole minulle mitään sanonut.
Matti vilkaisi toveriinsa hämmästyneenä. Antti puhui ensi kerran kuolemastaan. Ja hän ihmetteli toverinsa levollista, milteipä iloista ilmettä. Syvälle painuneet silmät hymyilivät.
– Mitäpä joutavia, Antti! Kyllä sinä vielä voit parantua. Sinun pitäisi vain päästä parantolaan.
– Parantolaanko? Antti naurahti. – Ei ikinä. Kyllä minusta muutenkin selvä tulee. Juuri sinne minä en mene. Siellä ne veisivät vain minun viimeisetkin rahani. Sitten hän kompuroi ylös, avasi pöytälaatikkonsa ja veti esille tukon seteleitä, jotka ojensi Matille.
– Tässä on rahani, yhdeksänsataakuusikymmentä taalaa. Kävin ne hakemassa tänään pankista. En jaksanut enää kävellä, mutta otin hevosen. Kun tulet kotipuoleen, niin anna ne vanhemmilleni. Sillä rahalla ne saavat ostaa kotitorpan taloksi. Anna siitä minulle, mitä tarvitsen, enkä minä enää paljon tarvitsekaan. Minä en uskalla pitää rahoja hallussani, kun olen käynyt niin huonoksi, ja jos ne jäävät pankkiin kuolemani jälkeen, niin voivat ne jäädä pesänhoitajalle kokonaan, kuten niin monta kertaa täällä on käynyt. Suomeen ei ole mennyt perintörahoista senttiäkään. Ja kukapa perään kysyy?
Matti seisoi setelitukko kourassansa. Hän arveli, että rahat olisi yhtä hyvä lähettää postissa Suomeen, mutta sitä ei Antti hyväksynyt. Hänen piti viedä ne henkilökohtaisesti perille. Silloin oli varma, että Aholan vanhukset saisivat ne. Ja Matti lupasi tehdä sen.
Pari viikkoa vieri ohi. Tultiin huhtikuun alkupuolelle. Matti huomasi, ettei Antti enää saattanut elää kauan. Kun hän erään kerran tapansa mukaan istui Antin vuoteen vierellä juttelemassa, kaivoi tämä päänalusensa alta esiin raamatun.
– Olen tätä joskus viime aikoina lueskellut, sanoi Antti. Ja vallankin olen lukenut kertomusta tuhlaajapojasta. Se on niin kaunis luku. Luehan se minulle.
Ja Matti avasi Luukkaan evankeliumin ja luki sieltä väsyneelle miehelle, joka hengitti raskaasti ja jonka ovella kuolema seisoi, vanhan ja aina uuden kertomuksen tuhlaajapojasta, joka jätti isänsä kodin, meni vieraille maille, joutui sikopaimeneksi ja päätti viimein palata jälleen isänsä luo.
"Ja hän nousi ja meni isänsä tykö", luki Matti. Vuoteesta kuului nyyhkähdys. Matti jatkoi: "Mutta kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti hänet, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Niin poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua nimitetään sinun pojaksesi.' Silloin isä sanoi palvelijoilleen: 'Tuokaa tänne parhaat vaatteet ja pukekaa ne hänen päälleen, ja pankaat sormus hänen sormeensa ja kengät hänen jalkaansa; ja noutakaa syöttövasikka ja teurastakaa. Ja syökäämme ja pitäkäämme iloa, sillä tämä poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on löytynyt.' Ja he rupesivat iloa pitämään."
Antti viittasi kädellään. Hänen silmänsä olivat kyyneleissä, mutta hän hymyili.
– Niin, sellainen tuhlaajapoika minäkin olen ollut ja minulla raukalla ei ole edes sitä iloa, että pääsisin vielä kerran kotiini, isäni majaan. Ja vanhempani saavat täältä kerran, ehkä piankin, sanoman siitä, että poikaa, joka heillä kerran oli, ei ole enää. Kun palaat Pohjanmaalle, niin sano kotonani, että olen heitä varsinkin viime päivinäni kovin muistanut ja ikävöinyt.
Matti nousi ylös. Hänen oli lähdettävä töihinsä. Hän puristi lämpimästi toverinsa kättä ja tämä katsoi pitkään hänen jälkeensä kirkkain, kostunein silmin.
Kun Matti Jokikangas aamulla varhain palasi työvuoroltaan, sai hän kuulla, että Antti oli yöllä kuollut.
Oli huhtikuun 28. päivä vuonna 1910.
Samana päivänä korjasi hautaantoimittaja Antin ruumiin ja Matti maksoi hänelle etukäteen hautauskulut 130 dollaria, mikä oli hänen mielestään liian suuri summa, mutta vähemmällä ei päässyt.
Hän ajatteli, että pappi siunaisi vainajan, kuten Suomessakin oli tapana, mutta siinä häntä kohtasi ankara vastustus.
– Ei mitään pappia eikä mustatakkia. Haalilta se haudataan. Sehän oli työläisunionin jäsen, sanoivat työtoverit.
Parin päivän perästä lepäsi Antti Aholan, pohjalaisen torpan pojan kylmennyt maja arkussa seuratalolla. Arkun kansi oli auki. Haali oli väkeä täysi. Punaiset liput koristivat seiniä. Kun oli laulettu "Kansainvälinen", astui arkun ääreen nuori mies ja alkoi puhua. Hän kuvasi ensin Antti Aholan elämänvaiheet, syntymän, nuoruuden, saapumisen Amerikkaan ja sitten hän alkoi huutaa kiihkeällä, korkealla äänellä:
"Niin, toverit! Tässä makaa jälleen arkussa yksi tämän kapitalistisen järjestelmän uhri. Hän ei saanut elää lyhyttä elämäänsä raikkaassa luonnossa vapaan taivaan alla. Ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä täytyi hänen, kuten satojentuhansien miesten tässä maassa, laskeutua pimeisiin syvyyksiin, jossa kuolema vaanii työläisiä joka askeleella. Tämä Butte on kuin kirottu. Miltei joka päivä kannetaan kaivoksien uumenista ruhjoutuneita tovereitamme. Kapitalistien koneet ja suojalaitteiden puute ovat heidät murskanneet. Ja kaukana Suomessa saavat vanhukset, vaimo tai lapset surunviestin, joka heille on raskaista raskain. Mutta vielä useammin tuhoaa kuparimainarin hänen kamalin vihollisensa, keuhkotauti. Tämä Antti Ahola on sen taudin uhri. Viimeiseen saakka koetti hän pysyä työssä. Hän oli oikea mies ja hän oli uskollinen asiallemme, vaikkei hän ollutkaan toimivia jäseniämme.
"Toverit! Tässä me jälleen olemme kokoontuneina saattamaan haudan lepoon yhtä meistä, yhtä työn orjista. Ja jollei meille maailmassa parempaa osaa anneta, päättyy monen elämä ennenaikaiseen hautaan. Se on työläisten kohtalo. Se on meidän uhrimme kapitalismin alttarille, niin että porvareilla olisi yhä lihavampi elämä. Mutta jokainen tällainen tapaus saattakoon meidät yhä paremmin ymmärtämään kapitalistisen systeemin vääryyden ja yhtymään taisteluun sen poistamiseksi maailmasta.
"Niin, toveri Antti Ahola! Lepää rauhassa täällä vieraan maan povessa, kaukana niiltä tienoilta, jossa kehtosi on kerran lapsena keinunut."
Matti Jokikangas kuunteli tarkkaavasti puhetta ja myönsi mielessään, että puhuja oli oikeassa. Hän oli nyt itsekin ollut kaivoksen syvyydessä töissä vuoden päivät. Hän oli nähnyt monen toverinsa tapaturmaisen kuoleman ja monen muuttavan keuhkotaudin uhrina liian aikaisin tuolle puolen rajaa. Olihan hän itsekin nyt työläinen ja ymmärsi, että heidän elämässään oli paljon vääryyttä ja paljon puutteellisuuksia.
Sitten lausui joku nainen runon, arkku kannettiin vaunuihin ja hautajaiskulkue lähti kaupungin ulkopuolella olevalle hautausmaalle, jota kutsuttiin "flätäksi" ja siellä sai Antti Ahola viimeisen lepopaikkansa.
Eräs mies seisoi yksinänsä sivulla. Hänellä oli kyyneleet silmissä. Se oli Matti Jokikangas.
Mutta tuskin oli muutama kukkavihko haudalle laskettu, kun saattojoukko aivan kuin havahtui. Sen silmiin tuli eloa ja joukossa kuului vilkasta liikehtimistä. Joku nykäisi Mattia hihasta. Se oli hänen kemijärveläinen työtoverinsa.
– Hei, Matti! sanoi hän. – Mennään nyt hautajaisiin.
Matti seurasi. Luonnollisesti tahtoi hän olla mukana parhaan ystävänsä hautajaisissa.
– Missä ne hautajaiset pidetään? kysyi hän, kun istuttiin jo autossa.
– Ei se paikka kaukana ole. Se on tiensivutalo, "roadhouse", kymmenkunnan mailin päässä. Eikä siellä mitään tavallisia hautajaisia pidetä. Ne ovat oikein hautajaistanssit.
– Hautajaistanssit? kertasi Matti ihmeissään. Hän oli kylläkin kuullut näistä suomalaisten kesken Buttessa muotiin tulleista hautajaistansseista, mutta hänestä tuntui oudolta, että Antti Aholankin muistoa kunnioitettaisiin näillä hänen mielestään suorastaan kauhistuttavilla menoilla, joissa juominen, tanssi ja tappelukin olivat pääasiana. Hänen teki mielensä kääntyä ympäri, mutta mihinkäs meni? Auto oli jo hyvässä matkassa hautausmaalta.
– Joo, jutusteli kemijärveläinen. – Täällä on monta tiensivutaloa, mutta se, johon nyt mennään, on niistä luultavasti pahin. Sitä sanotaan suomalaisten kesken "Sikopahnaksi" ja kyllähän se sitä onkin. Siellä vietetään hurjanlaista elämää. Kylläpähän näet.
Auto pysähtyi puisen, ränsistyneen rakennuksen eteen. Ovesta tultiin suurenlaiseen huoneeseen, jonka perällä oli tarjoilutiski. Sen ääreen riensivät nyt sekä miehet että naiset. Hopeadollarit alkoivat kilistä baarin kiillotetulla pinnalla ja tulinen whisky hävisi janoisiin kurkkuihin.
Matti Jokikangas seisoi syrjässä. Baarin luota alkoi pian kuulua kovaäänistä puhetta, kirouksia ja naisten naurua. Sitten rupesi hanuri soimaan ja samassa oli koko lattia täynnä pyöriviä pareja. Matti ei ollut uskoa silmiään. Mutta totta kaikki oli. Samoin oli tanssittu hautajaisia "Sikopahnassa" monia kertoja ja Butten kaivokset pitivät huolen siitä, että hautajaistansseja riitti vastakin. Äkisti huomasi hän Koivulan Ellinkin tanssin pyörteissä. Tanssittaja ei ollut hänen miehensä, vaan joku muu mies. Ja Elli oli kuulemma vasta jokin kuukausi sitten saanut lapsen.
– Voi hyvä Jumala! huokasi Matti.
– Halloo, vanhan maan poika! huusi samassa Härmän-Humu Matille, tanssiessaan jonkun maalatun olennon kanssa hänen sivuitseen. – Tule tanssiin sinäkin, äläkä siinä seisoskele joutilaana.
Matti ei vastannut mitään. Se nähtävästi kiukutti härmäläistä, sillä hän jätti naisensa lattialle ja käveli uhkaavan näköisenä Mattia kohti.
– Piruako sinä siinä ylpeilet, kun et saa sanaa suustasi. Tule juomaan tai tanssimaan äläkä ole olevinasi parempi kuin muutkaan.
Matti kuohahti, mutta oli vaiti.
– Kuulkaa, pojat! huusi härmäläinen. – Täällä on vanhan maan poika, joka ei ole yhtynyt unioniin. Se on oikein niitä vanhan maan porvareita. Mikä lie herrojen kätyri.
Tanssi pysähtyi. Joukko miehiä keräytyi Matin ympärille. Hän seisoi seinävierellä ja katseli heitä ylpeästi. Häntä inhoitti hyvän ystävänsä hautajaistilaisuudesta palannut juopotteleva ja tanssiva joukko.
– Kätyri! huusi joku juopuneella äänellä. – Se on kätyri. Varokaa sitä miestä. Se ilmoittelee herroille asioita.
– Se on minun akkani entinen sulhanen vanhasta maasta, huusi Härmän-Humu. – Kun se ei sitä saanut siellä, niin lähti tänne perään, mutta ei saanut täälläkään.
Samassa jysähti Matin nyrkki Härmän-Humun naamalle. Mies lensi kauaksi lattialle, mutta hyppäsi pystyyn, sieppasi povitaskustaan puukon ja karkasi Mattia kohti. Matti sai käsiinsä viereltään tuolin ja kun Härmän-Humu yritti lyödä, putosi tuoli niin raskaasti hänen olkapäähänsä, että puukko lensi kauas lattialle ja Härmän-Humun käsi roikkui voimattomana hihassa. Humu vääntelehti kivusta.
– Lyökää toiset sitä pirua! Se on kätyri, huusi hän ja Matti huomasi ympärillään uhkaavia katseita. Hän ymmärsi, että hänen oli nyt parasta vetäytyä pois ja hän alkoi kävellä seinäviertä myöten ovea kohti. Mutta tuolin piti hän edelleen käsissään.
– Lyökää sitä pirua! huusi Härmän-Humu toistamiseen.
– Henki kankaalle! kirkui joku. – Kätyrin henki ei täällä mitään maksa.
Mutta kukaan ei enää uskaltanut käydä kimppuun. Matti jätti tuolin ovensuuhun, juoksi ulkona seisovaan vuokra-autoon ja ajoi kaupunkiin.
Päästyään seuraavana aamuna työstä ilmoitti Matti "kuittaavansa", eroavansa työstä, sai tilinsä ja meni asuntoonsa. Sitten hän lähti suomalaisen pastorin luo, kertoi tälle Antti Aholan viimeisistä hetkistä ja pyysi pastorin mukaansa siunaamaan Antin haudan. Pastori oli heti valmis. He ottivat auton ja ajoivat haudalle.
Oli tuulinen aamupäivä. Pastori paljasti päänsä, Matti teki samoin ja hiljaisina ja vakavina kaikuivat kristillisen hautauksen siunaavat sanat Antti Aholan haudalla.
Samana iltana Matti Jokikangas lähti. Hän ei edes käynyt sanomassa hyvästiä Koivulan Ellille. Hänellä ei olisi ollut enää mitään tälle sanottavaa. Asemalla oli häntä saattamassa vain pari tuttavaa.
Kun hän muutamia päiviä myöhemmin seisoi suuren höyrylaivan keulassa matkalla Suomeen ja katseli Atlantin vallatonta leikkiä, tuntui hänestä kuin taakse jäänyt aika olisi ollut unta. Mutta hän ymmärsi sittenkin voittaneensa paljon matkallaan. Hänestä oli tullut mies. Nuoruus ja unelmat olivat jääneet taakse. Pienen Koivulan torpan tytär oli kuin kaukainen utukuva. Nyt hän tiesi, että hän oli ollut vain haavetta takaa ajamassa.
Laiva puski mahtavia aaltoja vastaan. Matti Jokikankaasta tuntui, että se kulki nytkin niin tavattoman hitaasti, sillä hänellä oli kiire, kiire touontekoon kotitalon pelloille.
Karjankellot
Heinäkuun iltapäivän aurinko paistoi suloisesti mäkirinteeseen eräässä Pohjois-Minnesotan kolkassa, jossa seisoi Salon valkea farmirakennus, korkeakattoinen, punainen navetta ja matala, maalaamaton kanala. Pihamaalla oli pieni kukkaistutus ja talon ympärillä aukenivat pellot, joilla ruis ja kaura jo alkoivat vaaleta. Hieman etäämpänä nousi rinne, jolla nurmi vihoitti suurien mustien kulovalkeiden nuolemien kantojen lomassa, ja sen takana näkyi matalaa, raiskattua metsikköä.
Hilja Salo, farmarin emäntä, istui portailla väsyneesti seinään nojaten. Oli sunnuntai ja hänen miehensä ja lapset olivat lähteneet lähikaupungissa vietettäviin kesäjuhliin. Yksin oli emäntä jäänyt kotosalle, kuten niin monet kerrat ennenkin, sillä hän ei käynyt maallisissa juhlissa. Hän viihtyi parhaiten kotonaan.
Silloin sai rauhassa ottaa esille Pyhän Kirjan ja tutkia sen ikuisuusasioita. Se antoi hänelle yksinäisyydessä lohtua ja voimia kantamaan elämän taakkaa, joka niin monta kertaa tuntui aivan ylivoimaisen raskaalta.
Hän oli nyt miehineen asunut tällä farmilla lähes kolmekymmentä vuotta, mutta vieläkin tuntui hänestä usein siltä, että tämä paikka ei ollut häntä varten ja että hän oli aivan kuin vahingossa joutunut tänne Amerikan korpimaahan. Hän oli koko ajan ollut täällä kuin sairas sielultaan. Ei hän itsekään käsittänyt mitä se oli, mutta hänellä oli alituisesti tuskainen olo ja tuntui siltä kuin hän ei olisi milloinkaan voinut olla iloinen.
Ja kuitenkin oli farmi nyt uuraan työn jälkeen kunnossa. Se oli
"palveltu _homestead'illa" [tarkoittaa sitä, että henkilö asuttuaan
määrävuodet valtion antamalla maalla ja viljelemällä sitä saa maan
omakseen] ja siinä, missä heidän korpeen tullessaan oli kohonnut pilviä
hipova petäjikkö, lainehti nyt kultainen vilja. Hilja Salon olisi siis
pitänyt tuntea itsensä tyytyväiseksi, mutta sitä hän ei voinut.Ehkä oli hän kiittämätön kohtalolle? Sitä hän oli monta kertaa miettinyt. Monen oli Amerikassa käynyt huonommin kuin hänen. Moni oli sortunut ensi askeleihinsa ja moni oli joutunut vanhoilla päivillään syömään armoleipää kauntin "poorfarm'illa", köyhäintalossa. Ja hän oli oman farminsa emäntä. Farmi ei ollut suuri, siinä oli kolmisenkymmentä eekkerin alaa viljeltyä maata ja he pitivät kymmenkunta lehmää, mutta toimeen siinä kuitenkin tultiin. Ei hänellä ollut koskaan ollut leivästä puutetta, mutta Hilja Salo tunsi, että häneltä oli puuttunut paljon muuta.
Päivä paistoi niin lämpimästi. Ei kuulunut ääntäkään. Vain metsässä jossakin hieman edempänä kalkattivat karjankellot.
Silloin Hilja Salo, farmarin emäntä, muisti, kuinka karjankellot olivat myös kalkattaneet hänen kotitorppansa Kotijärven lehdoissa pienen Kotajärven rantamilla Hämeessä. Hänelle tuli yht'äkkiä sanomattoman ikävä kotiin. Hän kaipasi kauan sitten kuolleita vanhempiaan ja kaukana Suomessa olevia sisaruksiaan, ja kyyneleet tulvahtivat väkisinkin hänen silmiinsä, kuten niin monta kertaa ennenkin kotia muistellessa.
Miten hänellä olikaan ollut siellä hyvä koti ja hyvät, herttaiset vanhemmat! Ahkerasti he olivat uurastaneet työtä, eivät milloinkaan torasanaa vaihtaneet. Lapsiaan olivat he kasvattaneet hyvään ja siellä kodin pirtissä oli aina ollut niin lämmin ja rauhaisa olo.
Voi miten hyvin hän jälleen muisti kaikki. Mutta erikoisesti muistui äiti mieleen silloin, kun hän kesäilloin nousi kivelle peltoveräjän suulla ja huhusi lehmiä kotiin. Ja hetken kuluttua oli alkanut kuulua lehmien matalaääniset ja lampaiden kirkasääniset kellot. Lehmät tulivat ammuen ja ynisten kotiin. Nyt ne olivat jo pellon takana aholla. Ne huomasivat jo kaukaa emäntänsä ja muutamat alkoivat kiireesti juosta häntä kohti saadakseen ensimmäisinä osuutensa horsmista, joita äiti oli syliinsä kerännyt. Sitten laskeutui äiti alas kiveltä, syötteli lehmiään ja lähti kävelemään karjapihalle päin. Hän puhui lehmille ja lampaille lempeällä, sointuisalla äänellään kuin lapsillensa.
Hilja Salo oli vieläkin kuulevinaan korvissaan äitinsä huhuilun, hänen pehmeän äänensä ja karjakellojen iloisen kalkkeen. Ja äkisti purskahti hän hillittömään itkuun. Hänellä oli niin ikävä kotiaan, vanhempiaan, lehmiä kotona, karjankellojen kalketta, karjapihan tuoksua, kotopirtin lämmintä, Kotajärven pilviä kuvastelevaa pintaa, käen kukuntaa ja lintujen laulua, että oli menehtyä itkuunsa. Miten monta kertaa hän olikaan näin yksin ollessaan hiljaisuudessa itkenyt kotiaan ja kotiseutuaan niinkuin kadotettua, joka oli iäksi mennyt. Hän oli niitä siirtolaisia, jotka eivät koskaan voi unohtaa elämäänsä Suomessa. Alkuaikoina, silloin, kun hän oli ollut palveluksessa Peltolan asuintalossa Kuparisaaren Calumetissa, oli hän väliin itkenyt niin, että oli luullut järkensä menevän. Kun hän illoin työstä päästyään oli mennyt omaan pieneen huoneeseensa, oli hän usein heittäytynyt vuoteelleen ja riisuuntumatta itkenyt ikävissään läpi yön. Hänen oli tehnyt mieli huutaa ääneen, niin kipeästi oli ikävä häneen koskenut. Ja hän puri tyynyä, ettei tuskan parkaisu ollut päässyt huulilta. Mutta kotiin paluutta ei voinut ajatellakaan, sillä matkarahat oli otettu velaksi ja ne oli maksettava ja paluumatkaa varten tarvitsi saman summan.
Miten toisenlaista olikaan kaikki ollut kuin hän oli kuvitellut ja mitä Amerikasta Suomessa käyneet olivat puhuneet. Pieni kaupunki, mustat kadut, juopuneita katuvierillä, kapakoita, raakaa puhetta ja kirouksia. Kuinka hän, nuori, viaton, Hämeen sydänmailta tullut nuori tyttö olikaan kaikesta siitä kärsinyt!
Näin kului lähes vuosi ja Hilja Kotajärvi ajatteli vielä ansaita edes parisataa dollaria palatakseen sitten kotiin ja ostaakseen rahoillaan vanhemmilleen pienen palstan maata entisen lisäksi. Sitten hänen elämäänsä tuli Jaakko Salo, kaivostyömies, ja matkalle lähtö siirtyi.
Jaakko oli häntä kymmenkunta vuotta vanhempi ja oli ollut Amerikassa jo useita vuosia. Hän oli siivo ja hiljainen mies. Hän asui Peltolan talossa ja tuli miltei joka ilta juttelemaan hänen kanssaan työstä päästyään. Hilja Kotajärvi pakeni yksinäisyyttään ja ikäväänsä tämän miehen turviin. Niin menivät he naimisiin ja Jaakko lupasi parin vuoden perästä palata nuoren vaimonsa kanssa Suomeen.
Kului kaksi vuotta. Silloin Jaakko Salo ilmoitti eräänä päivänä vaimolleen hankkineensa maa-alueen valtiolta, koska farmaus tuottaisi paremmin kuin kaivostyö ja koska farmilla sai olla oma herransa.
Hän muisti elävästi, kuinka hän oli huudahtanut hämmästyksestä ja rukoilemalla rukoillut miestään peruuttamaan kaupan, koska hän käsitti, että se siirtäisi paluun Suomeen epämääräisiin aikoihin. Mutta Jaakko oli pysynyt lujana. Vieläpä oli alkanut ivata vaimoaan ja tämän Suomi-kaipuuta.
– Kyllä minä ymmärrän, sanoi hän miltei vihaisesti. – Sinne Suomeen sinä tahtoisit, siihen nälkään ja kurjuuteen.
Mikään ei auttanut. Heillä oli lapsi, poika, jo vuoden vanha ja hän odotti jälleen lasta. Niin oli lähdettävä siinä tilassa kevään tultua ensin rautateitse Minnesotaan ja sieltä Virginian kaupungista kävellen sellaiseen tiettömän taipaleen takana olevaan korpeen, jollaista hän ei Suomessakaan ollut nähnyt.
Niin tuli Hilja Kotajärvestä, kuten monesta muustakin siirtolaistytöstä, farmarin vaimo. Hyvä Jumala, minkälaista elämää se oli ollutkaan! Eväätkin täytyi kantaa sinne selässä kymmenkunta mailia. Pilvenkorkuiset petäjät saarsivat seudun, hirvet ja porot juoksentelivat ympäristöllä ja öisin kuului usein susien ulvontaa ja karhujen mörinää.
Alkoivat raivaustyöt. Jaakko oli luja mies. Varhaisesta aamusta iltamyöhään hän kaatoi metsää, raivasi ja kuokki. Siten saatiin ensimmäisenä kesänä pari eekkerialaa puhdistetuksi ja syksyllä kylvettiin siihen ruis. Nuoren vaimon oli pian toisen lapsen syntymisen jälkeen tartuttava kuokkaan ja autettava miestään. Kesän mittaan rakennettiin sitten ensimmäinen asunto, pahainen hirsikämppä, jonka Jaakko sai itsekseen panna pystyyn. Sitten valmistui lisäksi talo, jossa oli keittiö ja kamari ja siinä alkoi sitten ensimmäinen talvi sydänmaalla, kaukana ihmisasunnoilta. Mutta silloin olivat rahatkin lopussa ja Jaakon täytyi palata talveksi kaivokseen työhön. Vain sunnuntaiksi hän saapui kotiin.
Sinä talvena tuli nuoresta, hieman päälle kaksikymmentävuotiaasta emännästä miltei vanha vaimo. Yksinäisyys, pelko, ikävä olivat tappaa hänet. Kun päästiin kevääseen, oli hän niin riutunut ja heikko, että tuskin jaksoi kävellä. Sen talven jälkeen ei hänen oltu juuri koskaan nähty nauravan.
Suomeen paluusta ei tullut mitään. Siitä ei Jaakko Salo nyt enää antanut puhuakaan.
– Mitä me siellä pettuleivän maassa tekisimme, sanoi hän vihaisesti, jos hieman viittasikaan Suomeen paluuseen. – Siellä on kyllin nälkäisiä ilman meitäkin.
Vuodet vierivät. Eräänä talvena toi kirje tiedon Kotajärven emännän ja seuraavana päivänä isännän kuolemasta. Nuori farmarin vaimo kaukana Pohjois-Minnesotan korpimailla oli itkeä itsensä näännyksiin, sillä hän ymmärsi nyt itsekin, ettei hän koskaan pääsisi palaamaan enää kotiin Hämeeseen ja että jos hän lähtisikin, menisi hän sinne liian myöhään. Mutta koti, vanhemmat ja sisarukset eivät häneltä silti jääneet mielestä. Öisin, kun kaikki oli vaiennut, hän palasi heidän luokseen ja samoin päivisin, kun sai olla yksin kotona ja antaa aatostensa vapaasti lentää. Siellä kaukana Hämeessä oli hänellä vieläkin kuin turvapaikka, johon hän pakeni yksinäisyyttään ja ikäväänsä.
Hänellä oli kuitenkin täällä kotinsa, miehensä ja lapsensa, joihin kaikkiin hän oli syvin juurin kiinnitetty. Hän kertoi usein kodistaan lapsilleen. Mutta eivät he paljon välittäneet kuunnella hänen "vanhan maan juttujaan". Niin jäi hän yksikseen ajatuksineen ja kaipauksineen. Se maa, johon hän oli joutunut, oli hänelle vieras, ympäristö, jossa hän asui, oli pysynyt hänelle vieraana, metsä ja peltokin tuntuivat vierailta ja yksinpä omaisetkin olivat hänestä monta kertaa kuin vieraita, koska eivät käsittäneet hänen kaipaustaan synnyinkotiinsa. Mutta tässä piti hänen olla ja kuolla. Se oli tullut hänen kohtalokseen elämässä.
Taas kuului karjankellojen kalkatus. Jälleen oli Hilja Salo, farmarin vaimo, kuulevinaan kuinka karjankellot kerran, kauan sitten, kalkattivat hänen kotonaan, kun hänen äitinsä huhuili lehmiään ja ne riensivät ahoviertä kotia kohden. Ja käki kukkui Kotajärven vastaisella rannalla. Miten kauniilta sen ääni kuuluikaan valkeana, tyynenä kesäiltana! Kaiken, kaiken sen hän oli kadottanut ja hän tiesi sen hyvin – ainiaaksi. Amerikan multa kätkisi kerran poveensa hänen luunsa, vaikka hän niin mielellään olisi tahtonutkin päästä lepäämään kotipitäjän kirkkomaahan oman äitinsä viereen.
Kyyneleet vierivät farmarin vaimon kurttuisia poskia pitkin. Maa ja taivas vaikenivat. Mutta pellon aidan takaa kuului kotiinpalaavan karjan kellojen kalkahtelu.