[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-3FZCOv9v5USSRwDsQeoevRXVOgTm5fTBExJzWw1trs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2565,"Amerikan vieras","Aaltio, Valto Edward",1891,1946,"2565-aaltio-valto-edward-amerikan-vieras","2565__Aaltio_Valto_Edward__Amerikan_vieras",null,"novelli",[],[],"fi",1945,58936,369159,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kertomuksia amerikansuomalaisten elämästä ja kohtaloista. Tarinat käsittelevät siirtolaisten kotiinpaluuta, selviytymistä erämaissa sekä suomalaisten kokemuksia uudella mantereella 1900-luvun alkupuolella.","Valto Edward Aaltion 'Amerikan vieras' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2565. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AMERIKAN VIERAS\n\nKuvauksia Amerikan suomalaisista\n\n\nKirj.\n\nVALTO EETU KIRRI [Valto Edward Aaltio]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Smia,\n1945.\n\n\n\n\n\n\n       Vanhalle äidilleni,\n\n           _joka kolme pitkää vuosikymmentä\n           tuhansien Suomen äitien tavoin on\n           turhaan odottanut minua kotiin\n          palaavaksi, omistan hartaudella\n\n      nämä kertomukseni.\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nAmerikan vieras\nÄänetön suomalainen\nOnnen hylkäämä\nKoiratorpan isäntä\nMies joka aina voitti\nPummien kosto\nBarbarecoastin viettelijätär\n\"Elsie Holmesin\" haaksirikko\nPunapaita\nLammaspaimenen näky\nÄiti ja tytär\nHaavetta takaa ajamassa\nKarjankellot\n\n\n\n\nAmerikan vieras\n\n\nOli helmikuun loppu vuonna 1920. Helsingin postijuna porhalsi routaisia\nkiskoja myöten Kokkolan asemalle. Junasta työntyi asemasillalle joukko\nkansaa, jonka joukossa herätti eniten huomiota pitkä, tarmokkaan\nnäköinen keski-ikäinen mies, jonka puku, matkavarusteet ja erikoisesti\nmonihelaiset matkalaukut ilmaisivat hänen saapuneen Amerikasta. Vieras\nasteli pitkin askelin asemarakennuksen luona odottelevien pika-ajurien\nluo ja kysyi, kuka heistä lähtisi kyyditsemään hänet Lohtajalle.\nAjurit, jotka olivat odotelleet hyvää kyytiä kaupunkiin tai korkeintaan\njohonkin sen laiteille, katselivat häntä hämmästyneinä. Vihdoin joku\nheistä lausahti: -- Kukapa sinne nyt lähtee. On pyryttänyt armottomasti\nkoko päivän ja tiet ovat tukossa.\n\n-- Tukossa? virkkoi vieras kiivaanlaisesti. Mitäs tällaisista pyryistä!\nEihän matkaakaan ole kuin viitisenkymmentä mailia eli kilometriä,\nniinkuin sitä täällä sanotaan.\n\n-- Ei vain. Ei sinne uskalla lähteä, vastasi mies. Ne ovat niin hitaita\najamaan lumiauraakin, että eivät lähde liikkeelle ennenkuin lumisade on\nlakannut.\n\n-- Ei uskalla lähteä, huudahti vieras ihmeissään. Mitä te sitten\npelkäätte? Ei siellä ole susia matkalla eikä mitään. Mitä nämä\ntällaiset matkat ovat! Minä olen Alaskassa ajanut koiravaljakolla\nkolmekin viikkoa yhtämittaa tiettömiä taipaleita ja pakkanen oli niin\nkova, että sylki jäätyi ennen maahan putoamistaan. Kaikkea sitä pitää\nkuullakin. Lähtekää pois vaan. Minulla on kiire ja maksan hyvin.\n\nMutta ajurit mutisivat vain keskenään eikä kukaan näyttänyt olevan\nhalukas lähtemään viiden penikulman umpitaipaleelle.\n\nVieras seisoi siinä kaksi matkalaukkua käsissään, sanoi itsekseen\njotakin englanninkielellä, katseli hetkisen ajurien hevosia, ja astuen\nvihdoin erään miehen luo, jolla rivissä oli ilmeisesti paras hevonen,\nkysyi:\n\n-- Mitä tahdot hevosestasi?\n\n-- En minä sitä ole aikonut myydä, vastasi ajuri aivan ällistyksissään.\n\n-- Aikonut tai ei, mitä siitä tahdot?\n\nAjuri raapi korvallistaan, katseli vuoroon hevostaan ja vuoroon\nvierasta ja mutisi:\n\n-- Jos annatte siitä 3500 markkaa, niin samapa tuo.\n\n-- Mitäs reki maksaa ja valjaat?\n\n-- En minä rekeäni myy. Milläs sitten kyytiä tekisin?\n\n-- Hankkikaa toinen reki.\n\n-- No, jos maksatte niistä 1500 markkaa, niin sama se!\n\nVieras veti lompakon taskustaan ja luki vieläkin kuin pyörryksissä\nolevan ajurin käteen viisi tuhannen markan seteliä, pani matkalaukut\nrekeen, käski ajurin ottamaan pois numerokilpensä, istui rekeen ja\nlähti sanaakaan sanomatta ajamaan.\n\nHenry Hall oli lähtenyt helmikuun alkupäivinä Kalifornian mailta,\njoille aurinko jo lämpimästi paistoi, toteuttaakseen vuosikymmenien\nunelman: nähdä vielä kotimaa, koti ja vanhukset. Merkillistä, että tuo\nkotikaipaus oli vallannut hänet niin väkevästi juuri tänä talvena.\nMonet yöt oli hän valvonut omaisiaan ja kotiseutuaan muistellen.\nHänellä ei päivisinkään tuntunut olevan lepoa missään. Ja niin hän\neräänä päivänä sanoi ranskalaissyntyiselle vaimolleen, että hän lähtisi\nnyt Suomeen. Ja kun hän sitten oli saanut passinsa parin viikon\nperästä, oli hän astunut junaan, ajanut läpi Yhdysvaltojen New Yorkiin,\nastunut siellä laivaan ja niin oli hän nyt pitkän matkansa viimeisellä\ntaipaleella.\n\nTie oli tosiaankin melkein ummessa ja hevonen, joka näytti olevan\nvireä elukka, saattoi vain joskus pistää hölkäksi, mutta enimmäkseen\nsen oli käveltävä. Niinpä oli Henry Hallilla paljon aikaa muistella\nniitä aikoja, jolloin hän pienenä poikana oli isänsä kanssa ajanut\nnäitä samoja teitä joko Kokkolaan tai Kokkolasta kotiin Lohtajalle.\nNiistä ajoista oli jo kulunut kolmisenkymmentä vuotta, mutta Hallista\ntuntui niinkuin hän vasta hiljattain olisi jättänyt nämä seudut. Ja\näkisti valtasi hänet voimakas liikutus. Hän saattoi tuskin pidättää\nkyyneleitään. Elämä oli sittenkin niin lyhyt, kova ja väritön. Hän\npalasi nyt kotiseudulleen, jota oli vuosikausia ikävöinyt kuin\nkuumeessa, mutta hän tunsi, ettei hän enää ollut sama nuorukainen, joka\neräänä elokuisena päivänä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten oli ajanut\npolkupyörällä vinhaa vauhtia Pohjanmaan rantatietä myöten Himangan,\nKalajoen, Pyhäjoen ja Salon kautta Raaheen ja sieltä yötä myöten\nSiikajoen ja Kempeleen kautta Ouluun. Hänellä oli nyt kiire kotiin ja\nsilloin hänellä oli ollut kiire pois kotoa ja kotiseudulta, minne vain,\nmiten kauaksi tahansa, sillä kruununmiehet olivat hänen kintereillään.\n\nHän oli silloin vasta seitsemäntoista vuoden vanha, nuori mies, miltei\npoikanen vielä. Edellisenä iltana oli hän lähtenyt Karhinkylään\nHaasalan taloon rukiinleikkuutalkooseen. Illalla tanssin aikana oli\neräs naapurin poika, joka oli ollut keväällä uitossa Perhonjoella ja\nsitten satamatöissä Kokkolassa, kutsunut hänet useampaan otteeseen\nluhtirakennuksen taakse, jossa oli tarjonnut ryyppyjä. Ja hän oli\nottanut. Ensi kertaa elämässään. Hän muisti vieläkin tuon naapurin\npojan. Se oli maailmalla saanut itseensä jotakin rentoa ja vierasta ja\nse nauroi hänelle, kun hän ensin vastusteli ryypyn ottoa. Sitten hän\noli tullut päihinsä, olipa yrittänyt tanssiakin, vaikka ei ennestään\nosannutkaan. Sitten oli käyty taas ryypyllä ja hän oli tuntenut\nverissään kuin kuumetta ja mieli oli tehnyt näyttää koko maailmalle,\nettä Hallinmäen pienen tönön poika oli miestä hänkin, jopa hieman\nparempaakin kuin jotkut talollisten pojat ja Karhinkylän nuoret miehet.\n\nSitten oli illalla syntynyt pihamaalla miesten kesken jotakin\nsanakiistaa. Hän oli kuullut kuinka aidas rasahti, kun se taitettiin ja\njoku mies, jota hän ei ollut ennen nähnyt, iski olan takaa selkään sitä\nnaapurin poikaa, joka oli hänelle ryyppyjä tarjonnut. Se poika kaatui\nmaahan ja mies löi häntä vielä lyömästä päästyäänkin. Siinä oli lähellä\nhalkopino ja aivan vaistomaisesti sieppasi hänkin käteensä suuren halon\nja löi sillä tuota vierasta miestä, ensin hartioihin ja sitten päähän,\nniin että sekin lysähti maahan. Pihalla huudettiin ja hälistiin. Hänen\najatuksensa olivat sameat. Sitten kuului portailta huuto: -- Ottakaa ne\nkiinni, ottakaa ne kiinni! Murhia on tehty!\n\nHalko putosi hänen kädestään ja horjuvin jaloin alkoi hän juosta\npihalta. Ei kukaan näyttänyt seuraavan häntä, sillä kaikki jäivät\npihamaalle kaatuneitten miesten ympärille. Juostuaan hetken tietä\nmyöten hän poikkesi pellolle, kulki sen pientareita pitkin, juoksi\ntaas ja kaatui vihdoin väsyneenä johonkin peltoon, jossa ruis vielä\nseisoi pystyssä leikkuumiestä odotellen. Sen jälkeen hän ei muistanut\nmitään ennenkuin heräsi kylmänpuistatukseen. Oli vielä pimeätä. Kaikki\nmelu oli vaiennut. Etäämpänä häämötti maantien valkea viiva. Hän\nlähti kulkemaan sinne, pää raskaana ja sekaisin. Sitten hän kiersi\nkirkonkylän talot, pääsi vihdoin tutulle metsäpolulle ja käveli\nkiivaasti kotia kohti, Hallinmäen torpalle.\n\nAurinko oli juuri nousemassa, kun hän vapisevin käsin avasi oven\npirttiin. Isä istui synkän näköisenä akkunapenkillä ja äiti itki,\npainaen päätään vuoteeseen.\n\nHän ei osannut sanoa mitään.\n\n-- Sellaisen työnkö sinä poikani olet tehnyt? kuului isän ääni\nhiljaisena ja kysyvänä.\n\nPoika ei vieläkään puhunut mitään. Hän vain ihmetteli, miten asia\ntäällä jo tiedettiin ja seisoi siinä vain lakki kourassaan.\n\n-- Jos se mies kuolisi vielä. Olivat lähteneet viemään kahta miestä\nKokkolan sairaalaan. Mitä sinä menit sitä lyömään, mitä?\n\nTuntui siltä kuin kaikki maailman synnit olisivat olleet kasattuina\nsinä hetkenä hänen seitsemäntoistavuotisille hartioilleen. Hän lysähti\nistumaan tuolille ja äiti heittäytyi siihen polvilleen hänen eteensä ja\nhuusi itkien:\n\n-- Voi Toivo parka sinua, voi Toivo parka sinua. Linnaan ne sinut nyt\nvievät. Täällä kävi jo poliisi Hautala sinua kyselemässä.\n\nSilloin hän hätkähti. Vasta nyt alkoi hänelle hiljalleen selvitä mitä\nhän oli tehnyt ja mihin oli joutumassa ja hän purskahti itkemään oman\nja äitinsä surun painamana ja itki kuin pienenä poikasena ennen.\n\nSitten hän kohottautui. Ei. Linnaan hän ei lähtisi. Ei ikinä.\n\n-- Voitteko te isä antaa minulle vähän rahaa? sanoi hän.\n\n-- Mitä sinä sillä? kysyi isä hämmästyneenä.\n\n-- Menen sinne, johon täältä niin monet muutkin, Amerikkaan.\n\nSinä aamuna alkoi torpanpoika Toivo Henrik Hallinmäen vaellus avaraan\nmaailmaan.\n\nMutta hän ei joutunut suoraan Amerikkaan. Oulussa hän sai ensiksi\npestin erääseen kuunariin, joka purjehti Köpenhaminaan. Siellä hän\nkarkasi laivasta erään toisen samanikäisen toverinsa kanssa ja\npestautui pian suureen englantilaiseen rahtilaivaan, joka muutaman\npäivän kuluttua nosti ankkurinsa ja höyrysi pian kohti Intiaa. Jo sillä\nlaivalla muuttui hänen toinen etunimensä Henryksi ja pitkä Hallinmäki\nlyhentyi Halliksi. Ja niin oli torpanpoika Toivo Henrik Hallinmäestä\ntullut merimies Henry Hall.\n\nHän purjehti merillä viisi pitkää vuotta, oppi englanninkielen, näki\npaljon maailmaa ja jäi vihdoin maihin New Orleansissa, Amerikan\nYhdysvalloissa. Sitten hän työskenteli pari vuotta Pennsylvanian\nkivihiilikaivannoissa, mutta kaivaten taas seikkailua ja ponnisteluja\nhän matkusti Alaskaan. Siellä hän oli vuoden päivät töissä\nkultakaivoksessa, kunnes Klondyken vuoden 1896 kultalöytö tempasi\nhänet tuhansien muiden mukana etsimään kultaa Alaskan virroilta,\nvuorilta ja jäätiköiden ääriltä. Ne olivat kovia aikoja, täynnä työtä,\nyritystä ja puutetta. Kultaa ei löytynyt ja hänen täytyi parin vuoden\nperästä palata jälleen kultakaivokseen. Mutta kultakuume ei häntä enää\njättänyt. Hän teki nyt työtä samassa kaivoksessa yhtä mittaa kuusi\nvuotta ja säästi kaiken, minkä vain voi, ja vuonna 1905 hän lähti taas\nuudelleen erään norjalaisen tuttavansa kanssa etsimään kultaa. He\ntekivät työtä monta vuotta, asuen väliin hirsikämpässä, väliin teltassa\nja löysivät sen verran kultaa, että osaksi vanhoja varojaan käyttäen\nsaivat toimeentulonsa. Mutta vuonna 1912 he vihdoinkin löysivät\nkultasuonen, josta saivat kuusikymmentätuhatta dollaria mieheen ja sen\njälkeen hän \"oli luonut elämänsä\".\n\nSilloin hänellä oli ensi kerran aikaa istua, miettiä, jopa\nhaaveillakin. Ja hänelle palautui nyt voimakkaammin kuin koskaan\nennen mieleen Hallimäen vanha torppa Heinäjärven rannalla, kaukana\nLohtajan takamailla, isä ja äiti, kaksi sisartaan, Lempi ja Aune ja\npikku Viljo-veli, joista kaikista hän ei ollut kuullut mitään Suomesta\nlähtönsä jälkeen. Hänellä oli nyt suorastaan polttavan ikävä kotiin.\nHän aikoi sinne jo kirjoittaakin, mutta se jäi vain tekemättä. Se\nsama häpeän tunne, joka oli häntä vuosikausia kalvanut kuin mato,\npidätti häntä kirjoittamasta vieläkin. Ensi vuosina merillä ja\nAmerikassa oli kirjoittamista vielä ehkäissyt sekin, että hän pelkäsi\njoutuvansa vangituksi vanhasta rikoksestaan. Olihan hän sanomalehdistä\nmonta kertaa lukenut kuinka rikollisia pidätettiin ja lähetettiin\nvierailta mailta kotimaahan tuomittaviksi. Eikä hän ollut koskaan\nkuullut kuinka sen lyömänsä miehen oli käynyt. Vaikka olisi vielä\nkuollutkin. Ei suinkaan voisi siitä silloin elinkautista millään\nvälttää? Sama ilmitulemisen pelko oli häntä aina estänyt ilmoittamasta\nkotipaikkaansakin kun tapaamansa suomalaiset olivat sitä tiedustelleet,\noli hän vain aina vastannut olevansa Vaasan läänistä. Jos joku oli\nkysynyt pitäjää, oli hän lisännyt: -- Mitäpä sinä sillä tiedolla teet?\nMutta niinpä vastasi näihin kysymyksiin moni muukin siirtolainen, jolle\nkotipuoleen oli jäänyt epäselviä asioita ja siihen olivat tiedustelut\npäättyneet. Pari kertaa hän oli tavannut lohtajalaisiakin, mutta nämä\neivät olleet häntä onneksi tunteneet, eikä niitä monta Alaskassa lie\nollutkaan. Kerran oli hän Juneaussa Alaskassa eräässä ruokapaikassa\nkohdannut miehet, jota nimitettiin Lohtajan Antiksi ja hän tiedusteli\ntältä mistä kylästä mies oli Lohtajalta. Mies oli Karhin kylästä.\n\n-- Kuulepas, naapuri, tapasin kerran merillä yhden Lohtajan pojan.\nNimeä en enää muista. Mutta se sanoi siellä Karhin kylässä jossakin\ntalkoissa lyöneensä halolla pahasti erästä äijää. Oletko sellaisesta\nkuullut?\n\nMies katseli häntä hieman pitkään ja epäilevästi, mutta vastasi sitten:\n\n-- Miksipä en muistaisi. Ne olivat ne Haasalan talkootanssit. Se\nmieshän oli se Hallimäen torpan poika.\n\nKyllä minä sen hyvin muistan, vaikka olinkin siihen aikaan vielä pieni\npoika. Mutta siitä Toivosta ei ole sen jälkeen mitään kuulunut. Mihin\nlie joutunut? Kyllä sitä puhuttiin, että se olisi ottanut Oulussa\npestin laivaan.\n\n-- Mitenkähän sen miehen kävi, jota se löi?\n\n-- Ei sen sen pahemmin käynyt. Se makasi lasaretissa parisen viikkoa ja\noli sitten mennyt kotiaan Kälviälle. -- Mutta mitä sinä sitä kyselet?\nsanoi mies. Oletko sinäkin sieltä päin?\n\nSilloin hän oli lähtenyt kiireesti ulos. Mutta hänen sydämensä täytti\nensi kertaa pitkästä aikaa suuri riemu. Se mies ei siis ollutkaan\nkuollut. Ei ollut kuollut! Hän voisi palata kotiin, sopia miehen\nkanssa, hyvittää tekonsa ja elää kunniallisena miehenä Hallimäessä.\n\nMutta lähtö oli jäänyt. Se jäi vuodesta vuoteen. Kultakuume ajoi häntä\nyhä uusille vuorille ja virroille. Hän kulki Kuskokwinin ja Yukonin\nvirtojen latvat, Endicottin vuoriston ja monet muut paikat, kunnes\nhänelle palkittiin monivuotinen uurastus, työ, kylmä, nälkä ja puute\nja 60.000 dollarin shekki pantiin hänen raskaaseen kouraansa San\nFransiscossa, sen kaivosyhtiön pääkonttorissa, jolle hän ja toverinsa\nolivat valtauksensa myyneet.\n\nNyt sitä sai levätä kerrankin, ja hän lepäilikin nyt oikein\nperinpohjin. Hänellä oli tilillään pankissa rahaa vanhojen säästöjen\nkera yli 60.000 dollaria ja hän laski mielessään, että hän voisi\nsillä rahalla ostaa kotipitäjästä komeimman talon, jopa parikin,\njos haluaisi. Mutta hän oli nyt ollut poissa kotimaasta jo yli\nkaksikymmentä vuotta, ja koko lapsuus ja nuoruus siellä kangastelivat\nmielessä vain kuin kaunis unennäkö. Mitäpä hän siellä tekisi? Ja sitten\noli se vanha asia peloittamassa. Mikä tietää, vaikka siitä sittenkin\npantaisiin linnaan. Teki mieli kysyä joltakin, vaan kukapa siihen\nosasi vastata. Ei kukaan. Mutta oleiltuaan San Fransiscossa parisen\nviikkoa, kävi koti-ikävä hänelle niin voimakkaaksi, että hän päätti\nkuitenkin kirjoittaa kotiin. Silloin oli kulunut lähes 22 vuotta\nsiitä, kun hän oli sieltä lähtenyt. Ja hän kyhäsi pitkän kirjeen\nisälleen ja äidilleen, kertoi merillä olostaan, työstään kaivannoissa,\nkullan etsinnästä ja siitä, että oli nyt saanut \"koko hyvän hinnan\"\nkultalöydöstään. Samalla hän pyysi isäänsä käymään Kokkolassa\nlakimiehen luona ottamassa selkoa \"siitä Haasalan tappelusta\", jos\nsiitä vielä seuraisi rangaistus.\n\nNiin oli hän sitten jäänyt odottamaan vastausta kirjeeseensä. Mutta\nse viipyi lähes kaksi kuukautta ja sillä välin, kävi niin, että hän\nrakastui. Tyttö oli Kanadan ranskalainen, tumma, vilkas nuori neitonen,\njoka oli \"petarina\" eli huoneitten siivoojana siinä pikku hotellissa,\njossa hän asui. Niin tuli avioliittoon meno, jota hän ei oikeastaan\nollut koskaan ajatellutkaan. Ja kun hän eräänä päivänä istuskeli nuoren\nvaimonsa kanssa pienessä kodissaan, huomasi hän tilaamastaan \"Amerikan\nSuomettaresta\", että Ontarion kaupungin lähellä Etelä-Kaliforniassa\noli myytävänä appelsiinifarmi ja hänen huomauttaessaan ilmoituksesta\nvaimolleen, innostui tämä niin kovasti farmin ostoon, ettei siinä\nauttanut muu kuin lähteä käymään itse paikalla. Kun farmi oli kaunis,\nhuoneet hyvät ja nuori vaimo halusi kiihkeästi jäädä maalle, koska hän\noli itsekin farmarin tytär, niin kaupat tehtiin ja niin tuli Henry\nHallista appelsiinifarmari.\n\nJokin viikko sen jälkeen tuli kirje, jossa oli Lohtajan postileima.\nKun hän sai sen, hän lähti ulos kävelemään ja avasi kirjeen kaukana\nvainiolla. Hän ei muistanut koskaan aikaisemmin käsiensä niin vapisseen\n-- paitsi silloin, kun hän Haasalan talkoiden jälkeen oli aukaissut\nkotipirtin ovea. Osoite oli tuntematonta käsialaa. Sitten hän luki\nsumenevin silmin:\n\n/#\n Lohtaja, huhtikuun 19 pnä 1912.\n\n Rakas Poikamme Toivo.\n\n Olemme saaneet sinun kirjeesi etkä voi uskoa kuinka se oli meille\n suuri ilosanoma, suurempi kuin koskaan olemme elämässämme saaneet.\n Äitisi ja minä itkimme koko sen iltapäivän, kun Viljo toi kirjeen\n postikonttorista, ja vieläkin äitisi väliin alkaa itkeä siitä ilosta,\n kun meidän poikamme, jonka me luulimme jo aikoja kuolleeksi, onkin\n hengissä ja terveenä, vaikka kaukana vieraalla maalla. Siitä olkoon\n Jumalalle kiitos ja ylistys.\n\n Kyllä täällä menosi jälkeen ensin murehdittiin sinua, mihin olit\n joutunut ja olitko elossa. Mutta ei kuulunut koskaan mitään. Puhuivat\n vain, että olit Oulussa ottanut pestin laivaan. Ja nyt olet siellä\n kaukana meistä, mutta kumminkin hengissä ja voit hyvin. Samoin olemme\n täällä voineet. Kovin olemme jo kyllä vanhentuneet, vaan kyllä me\n näitä torpan töitä vielä teemme, mutta Viljo on käynyt jo monet\n vuodet tekemässä taloon taksvärkin. Siskosi Lempi on naimisissa yhden\n työmiehen kanssa Kannuksen asemalla ja hänellä on kolme lasta, yksi\n tyttö ja kaksi poikaa. Mutta Aune on vielä kotona ja auttaa äitiä ja\n me Viljon kanssa teemme miesten työt. Hän on ollut siivo poika ja\n toivon, että sinäkin siellä maailmalla olet pitänyt itsesi miehenä,\n kun sinun nuoruutesi meni niin pilalle täällä kotona.\n\n Kyllä minä pyyntösi mukaan kävin lakimiehen puheilla Kokkolassa. Se\n otti selville kuinka sen miehen oli käynyt ja sai kuulla, että se\n mies jaksaa vallan hyvin. Ei sitä mikään vaivaa. Se on Kälviällä\n yhdessä talossa töissä. Lakimies sille kirjoitti siitä asiastasi ja se\n vastasi, että jos hän saa muutaman satasen niin hän ei sinulta mitään\n tule vaatimaan. Ja lakimies sanoi minulle, että sitten on asia selvä.\n Ei sinun tarvitse pelätä enää mitään rangaistusta, jos sille vähän\n maksaisit.\n\n Tule siis rakas poikamme vain kotia ja jos sinulla on rahaa sen\n verran, että ostaisit tämän torpan omaksi taloksi, kun ovat nuo\n taksvärkkityöt niin raskaat, niin ei olisi meille sen suurempaa asiaa.\n Mutta liialtahan nämä tällaiset haaveet tuntuvat. Hyvä kun elossa olet\n ja meitäkin vielä kerran muistit.\n\n Viljo tämän kirjoitti minun pyynnöstäni ja panen tähän nimeni alle ja\n monet terveiset vain meiltä kaikilta, vallankin äidiltäsi, joka on\n sinua murehtinut ja aina sanonut, että kyllä se Toivo vielä palaa, ja\n itkenyt sinua monet yöt.\n\n Niin että voi hyvin ja tule kotia, jos suinkin sopii, että me\n vanhuksetkin sinut vielä elävin silmin tässä ajassa nähtäisiin.\n\n Isäsi\n\n Heikki Hallinmäki.\n#/\n\nHän istui pitkän tovin siinä nurmikolla appelsiinipuitten varjossa ja\nitki -- itki kuin pieni lapsi. Ja jollei hän nyt juuri olisi mennyt\nnaimisiin ja ostanut farmia, niin hän varmaan olisi heti rientänyt\nasemalle, ostanut piletin New Yorkiin ja mennyt Suomeen.\n\nMutta mikäs auttoi. Ei voinut lähteä. Mutta hän kävi seuraavana päivänä\npankissa ja osti isänsä nimeen kahdentuhannen dollarin shekin. Se oli\nSuomen rahassa kymmenentuhatta markkaa ja sillä rahalla osti Heikki\nHallinmäki torppansa omaksi taloksi.\n\nSitten seurasi maailmansota. Kaikilla oli kiire, jollei muuta\nniin ansaita. Ja hänkin ansaitsi farmituotteillaan hyvin. Syntyi\npoika ja kaksi tyttöä taloon. Hänen kulmillensa alkoi jo ilmaantua\nharmaata. Aika riensi. Kotoa tuli vain silloin tällöin kirje. Sodan\nloputtua Amerikan suomalaiset suorastaan ryntäsivät katsomaan uutta,\nvapaata kotimaataan ja omaisia monien pitkien sotavuosien jälkeen,\njolloin pääsy sinne oli ollut vaikeata tai suorastaan mahdotontakin.\nKaliforniastakin lähti moni suomalainen kotimaahan. Ja niin tarttui\nkuume jälleen häneenkin. Se oli niin voimakas, että hän tunsi\nkärsivänsä sen kourissa kuin vaikeassa taudissa. Hän näki alati\nsilmissään kotitorpan siinä metsän reunassa, pienten viljelysten\nympäröimänä, näki Heinäjärven vihannat rannat, ja muisti kaikki\nSyväjärven parhaat karit ja onkipaikat, ja kuvitteli, miten hän jälleen\nistuisi siellä veneessään ja onkisi. Hän muisti Lohtajan kirkkomäen ja\nkuinka sinne kesäisin merenselkä paistoi sinisenä ja aavana. Ja niin\nhän lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHevonen pysähtyi äkisti ja matkamies heräsi haaveistaan. Lumentulo oli\nlakannut, mutta sitä oli nyt maantiellä hevosen polviin saakka. Hevonen\noli märkä ja huohotti raskaasti. Silloin matkamies kaivoi repustaan\npitkävartiset ruojukengät ja vaihtoi ne jalkaansa. Sitten hän hyppäsi\nreestä ja alkoi kävellä. Hänellä oli sanoin selittämätön kiire. Hän\nhoputti hevosta vuoroin kävellen vuoroin juosten sen rinnalla. Tuntuipa\nmelkein samalta kuin ennen Alaskassa, jossa hän oli ajanut erämaiden\nhalki hoputtaen ajokoiriaan ja huudellen valjakon johtokoiralle\nkehoituksiaan ja ohjeitaan. Siten hän saapui juosten hevosen rinnalla,\nväliin reessä istuen, Ruotsalon kylään. Hän muisti vanhastaan, että\nkestikievari oli Peitson talossa ja siinä olikin maantien vieressä\nviitta, jossa luki \"Majatalo\". Hänen hevosensa oli nyt niin väsynyt yli\n20 kilometrin taivalluksesta, että sitä oli väkistenkin lepuutettava\nja hän pyörsi sen pihalle ja ajoi tallin eteen. Siihen hän sitaisi\nhevosen kiinni ja pyysi vastaan tullutta isäntää antamaan sille vettä\nja kauroja.\n\nTalon naisväki tahtoi viedä hänet kamarin puolelle, mutta hän sanoi,\nettä hän tahtoisi olla mieluiten tuvassa muiden keralla ja meni sinne.\nHän istuutui penkille seinävierelle, kuten ennen poikasena, poikettuaan\nisänsä kanssa tähän hevosta syöttämään. Siinä oli useita miehiä ja\nnaisia. Kukaan ei liikuskellut mielellään tänään ulkosalla ja miehet\nihmettelivät, miten vieras oli lähtenyt niin kovalla pyryllä liikkeelle.\n\n-- Mikäs siellä on kulkiessa, sanoi vieras. Ei nämä ilmat mitään pahoja\nole. On sitä nähty pahempiakin.\n\n-- No, niinpä kyllä. Mutta kiire sitä vissiin on, kun on pitänyt lähteä\nmatkalle tällaisella ilmalla. Vieras tulee varmaan Amerikasta?\n\n-- _Yes sir_. Amerikasta.\n\n-- Onpa niitä siellä monta tämänkin kylän poikaa. Minkälaiset siellä\nnyt on ajat?\n\n-- Ei ole pahat. Työtä on kovasti ja palkatkin ovat tavalliset.\n\n-- Mihinkäs se vieras on matkalla?\n\n-- Lohtajalle.\n\n-- Mihinkäs sinne?\n\n-- Eipä se taida kuulua asiaan.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus.\n\nSiinä istui pienellä tuolilla poikanen. Vieras katsahti häneen ja\npoika tarkasteli suurin sinisin silmin matkamiestä. Sitten hän äkisti\nrohkaisi itsensä, käveli vieraan luo kirja kädessään ja näyttäen siinä\nolevaa amerikkalaisen farmin kuvaa sanoi:\n\n-- Minun isäni on myöskin ollut Amerikassa jo kahdeksan vuotta. Minä\nolin ihan pieni, kun se lähti. Äiti kuoli kaksi vuotta sitten ja\nminä olen nyt täällä kunnan hoitolaisena. Minä aina ajattelen, että\nolisikohan se isä tässä talossa työssä, tai vaikkapa omistaisikin sen.\nSiinä on niin kaunis rakennus. Jos vielä pääsisin sinne asumaankin.\nOlettekos te nähnyt isääni?\n\nMatkamiehen tuli paha olla. Hän aivan vihasi sydämessään noita\n\"elukoita\", jotka jättivät perheensä ja lapsensa Suomeen ja unohtivat\nheidät sitten kokonaan. Niitä oli miltei joka pitäjästä. Mutta samassa\nhän muisti oman itsensäkin. Oliko hän ollut heitä parempi? Mikä hän oli\nlangettamaan tuomiota muille?\n\n-- Ei, hyvä poika, sanoi hän sitten ja hänen äänensä värähti.\nAmerikassa on satojatuhansia farmeja ja tuskinpa isäsi on juuri tuolla\nfarmilla töissä. Tai, mikäpä sen tietää. Mikäs sinun isäsi nimi on?\n\n-- Matti Rantala sen nimi on. Äiti sitä aina niin itki, mutta en minä\nosaa sitä paljon ikävöidä, kun en muista yhtään. Mutta kyllä se olisi\neri kivaa, kun minullakin olisi isä.\n\nMatkamiehen rintaa kouristi. Hän näki nyt toisen puolen sitä\nsurkeutta, joka oli niin tuttua Amerikasta. Miehet juomassa joka\npennin ansioistaan tai kerjuulla tai ehkäpä rikosten teillä ja Suomeen\nunohdetut viattomat äidit ja lapset ikävöimässä ja itkemässä isää,\npuutteessa, kurjuudessa, vailla elämän iloa. Hän miltei siunasi nyt\nsitä hetkeä, jolloin hän oli lyönyt sitä Kälviän miestä Haasalan\npihamaalla, sillä sen jälkeen hän ei ainakaan ollut viinaa erehtynyt\nmaistamaan ja nyt hän saattoi palata kotiin ja sovittaa asiat\nvihamiehensä, kotinsa ja kaikkien kanssa.\n\nPalvelustyttö toi kahvia, niiasi ja punastui. Se miltei huvitti miestä,\njoka ei ollut niiausta nähnyt milloinkaan Suomesta lähdettyään.\n\nNiin kului pian tunti. Matkamies vetäisi taas turkit ylleen, mutta\nviitaten samalla pienen valkotukkaisen pojan mukaansa ulos hän pisti\ntälle porstuassa satamarkkasen käteen. Sitten hän sanoi hiljaa:\n\n-- Tämä on sinulle, pieni mies, Amerikasta. Hyvästi nyt vain ja voi\nhyvin.\n\nOli lakannut pyryttämästä ja tie oli avattu aina Maringaiskylään\nsaakka. Niinpä hevonen juoksikin sen välin riuskasti. Mutta\nMaringaiskylästä Karhinkylään oli taas umpea ja matkamies tallusti\nsuuren osan matkaa reen vierellä. Kun hän ajoi Karhinkylän lävitse,\nvilkaisi hän Haasalan taloon päin salavihkaa. Hänen sydämensä sykki\nkiivaammin, mutta hän nykäisi hevosta ohjaksista ja se tempautui\njuoksuun tiellä, joka oli jälleen aurattu aina Lohtajan kirkolle asti.\n\nNyt oli jo puoliyö. Viiden penikulman taival oli vienyt häneltä 10\ntuntia. Hän sivuutti vanhan kirkon, ajoi Havelan, Roikan, Hautalan,\nJaakolan ja Leskelän talojen sivuitse tai läpi niiden pihamaiden.\nKaikissa taloissa nukuttiin. Koirat haukkuivat äreästi. Niiden haukunta\ntuntui matkamiehestä kuin tutulta laululta. Olivathan ne kotikylän\nkoiria. Tie oli nyt aivan ummessa. Puiden oksat riippuivat raskaina\nkapean metsätien yläpuolella. Se oli vanha, tuttu tie. Matkamiehen\nsydän värisi onnesta. Sitten avautui yön hämärässä eteen kotilahti ja\nhevonen painui törmältä alas jäälle. Vastarannalla kuvastui metsää\nvasten pieni harmaa mökki. Se oli hänen kotinsa. Hän seisahdutti\nhevosensa ja katseli nyt pitkän aikaa lapsuuskotiaan, sitä ympäröivää\ntummaa metsänreunaa ja taivaalle syttyneitä tähtiä. Sitten hän nykäisi\nvielä kerta hevosta ohjaksista. Se nousi ylös kotitörmästä, josta oli\ntalvikaudet ennen mäkeä laskettu, ja kuin aavistaen matkan olevan\nlopussa, pani lopussa juoksuksi ja pysähtyi pihamaalle. Kukaan ei\ntietänyt hänen tulostaan. Hän ei ollut siitä edeltäkäsin kirjoittanut,\nsillä hän tahtoi yllättää tulollaan kotiväen. Mökki oli pimeä ja\nhiljainen.\n\nNiin hän sitoi sitten hevosen tikapuihin kiinni, käveli hiljaisin\naskelin ja rinta onnesta tulvillaan portaille ja koputti ovelle...\n\n\n\n\nÄänetön suomalainen\n\n\nPitkin Knife Laken eli Puukkojärven rantaa Minnesotan ja Kanadan\nrajamailla kulki eräänä kevätpäivänä keskikokoinen, hieman\nkumaraselkäinen mies. Hänen pienet, terävät silmänsä vilkuilivat\nvarovaisesti ja epäluuloisina paksujen kulmakarvojen alta. Miehen\nastunta muistutti ilveksen pehmeätä, notkeaa hiivintää. Hänen kasvonsa\nolivat ahavan puremat, miltei kuparin väriset, poskipäät olivat\nvoimakkaasti ulkonevat ja leukaa peitti ruskea täysiparta. Mies oli\npuettu mackinaw-puolitakkiin ja ruojusaappaisiin. Päässä oli hänellä\npitkälippainen musta lakki. Selässä riippui pullollaan oleva säkki,\njohon oli sidottu parit pyydysraudat. Niistä saattoi heti päätellä,\nettä yksinäinen kulkija oli \"träppäri\" eli turkiseläinten pyytäjä.\n\nOli kirkas päivä. Puukkojärveä peitti vielä jää, mutta rannat olivat jo\nsulana ja rantavedessä polskahti silloin tällöin kuteva hauki tai kuha.\n\nMies pysähtyi erääseen niemeen ja alkoi siitä tarkastella edessäolevaa\npuoliksi sulaa lahtea. Siinä kohosi metrin verran veden pinnan\nyläpuolelle kupumainen risukasa, majavanpesä, jonka ympärillä\nnäytti uivan pari majavaa. Kun mies liikahti, alkaen astella rantaa\nmyöten lahdelle päin, kuului pesän läheltä läiskähdys aivankuin\nsuuri kivi olisi heitetty veteen. Sen aiheutti vartijamajava, joka\nhuomatessaan liikuntaa rannalla, löi keveällä, voimakkaalla hännällään\nvaroitusmerkin veteen jolloin uiskentelevat majavat hävisivät heti\nnäkyvistä.\n\nEränkävijä kiirehti nyt askeleitaan, heitti lahdenpohjassa repun\nselästään ja kahlasi rantaveteen kokemaan pyydyksiään. Hänellä oli\ntässä viritettynä kaikkiaan kahdeksat majavan raudat. Ne olivat\nrautaketjuilla kiinnitetyt tamrackpuisiin paaluihin, joihin lisäksi\noli sidottu haavan oksia syötiksi. Hetkisen perästä oli pyydystäjä\nkuljettanut rannalle kolme rautoihin tarttunutta majavaa. Hän veti\nesiin repustaan ohutteräisen, hieman käyrän veitsen, jolla sitten\nnylki saaliinsa ja pisti nahat laukkuunsa. Sen tehtyään hän kantoi\nmajavien raadot kauemmaksi metsään, katseli itselleen hieman edempänä\nolevan sileän päivänpaisteisen kallion, otti repustaan leipää, voita ja\nvillipeuran lihaa ja ryhtyi syömään.\n\nHetkisen kuluttua alkoi majavapesän luona jälleen näkyä liikettä.\nErämies katseli kalliolla levätessään majavien hommia. Hän näki\nmuutaman majavan nousevan rannalle ja häviävän haapaa kasvavaan\nrantametsään. Parinkymmenen minuutin perästä olivat elukat nakertaneet\npoikki käsivarren vahvuisen haavan, joka kaatui järvelle päin kuten\naina majavien puita katkoessa. Kului taas kymmenisen minuuttia ja\neränkävijä saattoi erottaa kuinka majavat vetivät kolmen jalan pituista\nhaapapölkkyä rantaan päin yhden majavista maatessa selällään kuin\nrekenä alla.\n\nErämies oli levähtänyt. Hän heitti repun selkäänsä ja lähti jatkamaan\ntaivaltaan. Hän nousi rannalta metsään, kulki tunnin verran pitkin\nkangasmaita, josta tuli aavan nevan reunaan, ja kiertäen sitä, saapui\nhetkisen kuluttua erämaassa juoksevalle purolle. Mies kulki puron\nvartta yläjuoksuun päin ja pari mailia käveltyään pysähtyi majavien\npuron yli rakentaman mutkittelevan sillan kohdalle. Sen yläpuolella\noli jälleen suuri kupumainen majavan pesä ja erämies kahlasi taas\nrantaveteen kokemaan pyydyksiään. Kaksi majavaa oli tarttunut\nkäpälistään rautoihin ja saaliiseensa tyytyväisenä mies veti ne vedestä\nrannalle, ryhtyen niitä nylkemään. Mutta toisesta majavasta, joka oli\naivan nuori, hän leikkasi aimo kimpaleen lihaa, kääri sen nylettyyn\nnahkaan ja työnsi reppuunsa.\n\nAlkoi jo hämärtää ja erämies kiiruhti edelleen matkaan. Tunnin kuluttua\nhän tuli pienelle järvelle, käveli sen rantaa pitkin ja pian häämötti\nhänen edessään lahden poukamassa hirsimaja, erämiehen asunto.\n\nKukaan ei tuntenut lähemmin tätä yksinäistä eränkävijää. Tiedettiin\nvain, että hän oli kotoisin Suomesta, mutta ei mitään muuta.\nKymmenkunta vuotta sitten oli hän saapunut idästä päin, mutta mistä\nsieltä, sitä ei kukaan tiennyt. Nimekseen hän ilmoitti Charles Harju,\nmutta oliko se hänen oikea nimensä, sitä ei tiedetty. Kodistaan ja\nomaisistaan hän ei koskaan puhunut eikä yleensä mitään muutakaan.\nEnglantia hän osasi vain puutteellisesti ja puhui sitä vielä harvemmin\nkuin suomea. Toiskieliset, jotka hänet tunsivat, olivat alkaneet kutsua\nHarjua nimellä \"Silent Finn\" eli \"Äänetön suomalainen\" ja sillä nimellä\nhänet yleensä tunnettiinkin.\n\nKaupungeissa ja kylissä ei Harju viihtynyt. Jonkun kerran vuodessa saapui\nhän kuitenkin Virginiaan Minnesotassa, myi turkiksensa uskotulle\nostajalleen, otti kapakassa muutaman ryypyn ja painui taas takaisin\nerämailleen.\n\nJuutalainen kauppias Goldstein, joka osti Harjun turkikset, ei tietänyt\nsalaperäisestä suomalaisesta enempää kuin muutkaan. Mutta väliin hän\njutteli kuinka Harju saatuaan häneltä ensimmäisen maksushekin oli\nmennyt suoraa päätä pankkiin ja vaihtanut siellä shekin kullaksi.\nSeteliraha ei ollut hänelle kelvannut eikä hän huolinut sitä koskaan\nmyöhemminkään. Hän pisti kultarahat pieneen nahkapussiinsa, työnsi sen\nsyvälle housuntaskuun ja asteli kadulle.\n\nVuosien vieriessä alkoi tästä \"Äänettömästä suomalaisesta\"\nkierrellä juttu toisensa jälkeen. Tiedettiin, että hän oli taitava\nturkispyydystäjä ja koska majavien ja monen muun turkiseläimen pyynti\noli ankarasti kielletty, vaanivat valtion riistanvartijat Harjua\nvuosikausia saadakseen hänet satimeen, mutta siinä he eivät olleet\nkoskaan onnistuneet. Joskus he olivat vartavasten käyneet kaukana\nsydänmaalla olevassa Harjun kämpässäkin, mutta sieltäkään ei ollut\nlöytynyt koskaan mitään epäilyttävää. Riistanvartijat olivat etsineet\nturkiksia, joita he arvasivat Harjulla olevan, kämpän ympäristöstäkin,\nlöytämättä kuitenkaan mitään. Pari kertaa olivat he saaneet käsiinsä\npeuranlihaa, vieläpä kevätpuoleen vuotta, mutta Harju näytti\npyyntiajaksi hankkimansa laillisen lupakirjan peuran ampumista varten,\nselitti ampuneensa peuran marraskuussa luvallisena aikana, ja niin hän\nsai pitää lihansa.\n\n\"Äänettömän suomalaisen\" kultavarasto kiusasi monen mieltä. Siitä\npuhuttiin yleisesti vallankin toisten suomalaisten kesken ja tehtiin\nlaskelmia kuinka monta tuhatta taalaa Harjulla jo mahtoi olla\nkultaa kätköissään. Ja kun hän vuosittain sai turkiksistaan ainakin\nparituhatta dollaria, minkä jonkun muunkin taitavan \"träppärin\"\ntiedettiin ansaitsevan, niin laskettiin Harjulla olevan koossa\nparisenkymmentätuhatta taalaa kymmenen vuotta kestäneen \"träppäyksensä\"\ntuloina. Kuinka paljon hän sitä ennen oli koonnut ei kukaan osannut\narvioida. Mutta kullalla on oma houkutuksensa ja monet suunnitelmat\nolivat jo syntyneet miesten kullanhimoisissa aivoissa Harjun\nkultakassan ryöstämiseksi, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty.\n\nNäistä ajatuksista ei Harju tietänyt mitään. Jonkin kerran oli kyllä\nsattunut, että poissaollessaan oli kämppään murtauduttu ja hän\nhuomasi siellä joka paikan pengotuksi. Olipa kerran irroitettu maasta\nuseita lattiapalkkejakin. Mutta mitään ei oltu viety ja niin Harjun\nepäluulot jälleen sammuivat. Pari kertaa oli myös sattunut, että hänen\n\"träppäyslinjoillaan\" kulkiessaan oli kuulakin vingahtanut aivan hänen\nsivuitsensa. Oliko se tarkoituksella ammuttu vai harhakuula, siitä hän\nei saanut selkoa.\n\nNiinpä \"Äänetön suomalainen\" eleli omaa hiljaista elämäänsä\nPohjois-Minnesotan mittaamattomissa erämaissa. Hän pyydysti majavia,\nsaukkoja, vesikoita, kärppiä, fishereitä, kettuja ja susia, ampui\npeuroja ja hirviä ja jopa jonkun karhunkin. Jos joku vaeltaja sattui\nhänen kämpälleen, antoi hän tälle ruokaa ja väliin yösijankin, mutta\nei puhunut vieraalleen juuri sanaakaan, kaikkein vähiten itsestään.\nMaailman meno, ihmisten ilot ja surut eivät näyttäneet häntä lainkaan\nliikuttavan. Hän eli niiden ulkopuolella ja näytti olevan oloihinsa\ntäysin tyytyväinen.\n\nMutta kertomukset \"Äänettömän suomalaisen\" suurista riistasaaliista\nja hänen rikkauksistaan olivat pari vuotta sitten tuoneet hänen\nnaapureikseen irlantilaisen Billin ja puoliverisen intiaanin.\nMiehet pystyttivät majansa kymmenisen mailin päähän suomalaisen\n\"pääkortteerista\" ja sattuivat joskus metsässä yhteen tämän kanssa.\nHarju ei näyttänyt noista miehistä sen enempää piittaavan. Mutta\nnähtävästi ei hän ollut hyvilläänkään siitä, että oli saanut niin\nlähelleen naapureita, erittäinkin kun nämä joskus sattuivat virittämään\npyydyksensä niille tienoin, jotka jo vuosikymmenen ajan olivat olleet\nsuomalaisen yksinomaisessa hallinnassa.\n\nKun nyt Harju äsken kuvatun pyyntimatkansa jälkeen oli keittänyt\nmakean majavakeiton ja oli parast'aikaa pingoittamassa nylkemiään\nmajavannahkoja vannemaisiin kehyksiin kuivumaan, kuuli hän äkkiä\nrantasulassa uiskennelleiden sorsien alkavan varoittavasti rääkyä.\nHarju sieppasi valtion riistanvartijoita peläten majavannahat\nkainaloonsa, sammutti lampun ja hiipi pimeyden turvin metsikköön, jonne\nhän kätki nahat ja jäi erääseen pensaaseen tarkkailemaan, mitä tuleman\npiti. Hän makasi vatsallaan kymmenisen minuuttia ja hänen pienet\nsilmänsä tuijottivat tarkaten pimeyteen. Hetkisen kuluttua saattoi hän\njo vaaleata jääkenttää vasten erottaa kaksi haamua hiipimässä hänen\nkämppäänsä kohti. Harju voi terävillä erämiehen silmillään tuntea\nmiehet naapureikseen Irlannin Billiksi ja puoliveri-intiaaniksi. Nämä\nkiersivät varovasti pirttiä, huomasivat oven lukituksi ulkoapäin ja\nalkoivat sitä rynkyttää. Lukko kesti. Miehet kuiskailivat keskenään,\nettä \"Silent Finn\" oli varmasti toisella kämpällään ja alkoivat vääntää\njollakin raudalla ovea auki. Harju kuuli toisen heistä kuiskaavan: --\nKyllä me nyt tänä yönä sen kultakassan käsiin haemme, vaikkapa sitten\npantaisiin koko kämppä nurin.\n\nSiinä äänettömänä maatessaan Harju veti taskustaan hiljaa suuren\nColt-pistoolinsa. Sitten hän alkoi hiipiä hiljalleen miehiä kohti.\nPäästyään noin viidenkymmenen jalan päähän heistä laukaisi hän\npistoolinsa ja tyhjensi sitten koko makasiinin huikeasti karkuun\nsyöksyvien miesten perään. Sen jälkeen hän juoksi itse kiireesti aivan\nvastakkaiselle suunnalle, heittäytyi jälleen pitkäkseen, vaihtoi\npistooliinsa ladatun makasiinin ja alkoi kuunnella. Näin hän makasi\nhievahtamatta parisen tuntia. Kun mitään ei enää kuulunut, hän palasi\npirttiin takaisin ja mutisi mennessään: -- Vai minun kultiani te\nsaastaiset haette! Niitä ei kukaan tule milloinkaan löytämään.\n\nSitten \"Äänetön suomalainen\" heittäytyi vuoteeseen ja nukkui niinkuin\nei olisi mitään tapahtunut.\n\nKesä meni rauhassa. Harju kalasteli, kävi \"syöttelemässä\" turkiseläimiä\npyydyslinjoillaan heitellen niille saamiaan kaloja ruuaksi ja totuttaen\neläimet tällä tavoin syyspyyntiä varten määrättyihin paikkoihin.\n\nSitten alkoi pyyntikausi ja Harju teki jälleen retkiään\n\"träppäyslinjoilleen\". Hänellä oli kymmenen mailin päässä pääkämpästään\ntoinen pienempi kämppä, jossa hän nukkui ensimmäisen yönsä, ja siitä\nkahdeksan mailin etäisyydellä kolmas, jossa seuraava yö kului. Tämän\nkämpän lähettyvillä oli hän huomannut naapuriensa Irlantilais-Billin ja\npuoli-intiaanin myös pyydystelevän turkiseläimiä.\n\nErään kerran kokiessaan pyydyksiään näillä main, Harju huomasi, että\nhäneltä oli jokivarteen asetetuista raudoista kadonnut jäljistä\npäätellen ainakin kolme vesikkoa ja kaksi saukkoa. Lisäksi oli kaikki\nhänen pyydyslinjalle rakentamansa \"kopit\" rikottu ja raudat varastettu.\n\nHarju tuijotti synkästi eteensä. Samassa vinkui hänen päänsä ympärillä\npari kuulaa. Laukaukset kajahtivat joen toiselta puolen. Harju\nheittäytyi maahan pitkäkseen ja tähysti metsään. Sieltä kuului vain\npari risahdusta. Suomalainen ampui pistoolinsa tyhjäksi sinne, mistä\nrisahdukset olivat kuuluneet, makasi puolisen tuntia paikallaan\nhievahtamatta ja kun ei mitään enää tapahtunut, nousi ylös ja alkoi\npanna kuntoon särettyjä pyydyskoppeja.\n\nHän kokosi lahoja puunkappaleita ja rakensi niistä pari jalkaa pitkiä\nja puolitoista jalkaa korkeita koppeja. Niiden perälle pani hän tikun\npäähän kalan asettaen kopin suulle raudat ja peitti ne huolellisesti\npudonneilla lehdillä ja muulla roskalla.\n\n-- Ne on siinä nyt vesikoita varten. Mutta kyllä minä vielä teidätkin,\nhiton varkaat, \"träppään\", puheli suomalainen itsekseen.\n\nParin päivän perästä liikkui Harju hänelle vierailla pyydysmailla,\nIrlannin-Billin ja puoli-intiaanin riistametsissä. Erään pyydyskopin\nluo hän viritti vahvimmat sudenrautansa, peitti ne huolellisesti\nlehdillä ja pienillä oksilla ja poistui tyytyväisesti myhäillen.\n\nKun hän viikon perästä kävi kaupungissa myymässä saaliitaan, kuuli hän\nkapakassa ollessaan miesten keskenään puhelevan miten Irlannin-Bill oli\njoutunut sudenrautoihin ja makasi nyt jalka ruhjottuna sairashuoneella.\n\nHarju hymyili merkitsevästi, mutta ei sanonut sanaakaan, tilasi vain\ntavallista pitemmän whiskyryypyn, jonka kulautti kurkustaan alas ja\nlähti tiehensä.\n\nHänestä ei kuultu sitten pariin kuukauteen yhtään mitään eikä häntä,\nyksinäistä eränkävijää, kukaan kaivannutkaan. Mutta sitten sattui\ntapahtuma, joka aiheutti Virginian pikkukaupungissa ja vallankin sen\nsuomalaisten kesken paljon hälyä ja puhetta: \"Äänetön suomalainen\"\noli tappanut miehen, sen Irlannin-Billin, joka oli asunut hänen\nläheisimpänä naapurinaan parisen vuotta ja joka vasta pari viikkoa\nsitten oli päässyt sairaalasta.\n\nPuoli-intiaani veti eräänä iltamyöhänä kelkalla sairaalan pihaan\nBillin, joka oli henkitoreissaan. Lääkäri riensi paikalle ja totesi,\nettä mitään ei ollut enää tehtävissä. Bill pyysi heikolla äänellä\ntavata _fatheria_, katolilaista pappia, ja tunnusti tälle\nkatkonaisin sanoin, että hän ja toverinsa olivat pitkän aikaa vahtineet\n\"Silent Finniä\" saadakseen tämän kultakassan haltuunsa ja että he\nolivat aamulla pimeässä menneet tämän kämpälle ja asettuneet nurkan\ntaakse väijymään karatakseen suomalaisen kimppuun kun tämä tulisi\naamulla pirtistään ulos ja pakoittaakseen tämän tunnustamaan, missä\nhänen kultakätkönsä oli. Suomalainen olikin tullut aamuhämärissä\nkämpästään pihalle ja miehet olivat hyökänneet hänen päälleen, mutta\nsuomalainen oli vetänyt puukon tupesta vyöltään ja työntänyt sen kahvaa\nmyöten Billin rintaan. Hänen toverinsa oli silloin temmannut pyssynsä\nja ampunut suomalaista kohti, joka pakeni kämppäänsä sulkien oven,\nnäyttäytymättä enää sen jälkeen. Puolisen tuntia myöhemmin makasi\nIrlannin-Bill vainajana.\n\nAamulla aikaisin lähti seudun sheriffi parin apulaisensa kanssa\npuoli-intiaanin opastamana ja pitkin pyssyin varustettuna \"Silent\nFinnin\" kämpälle vangitakseen miesmurhaajan. Kämpän ympärillä oli aivan\nhiljaista eikä savua noussut sen piipusta. Sheriffit hiipivät kädet\nliipasimilla kämppää kohti ja lähelle päästyään hyökkäsivät kovaa\nvauhtia sisälle yllättääkseen suomalaisen.\n\nOven suussa he pysähtyivät. Suomalainen makasi vuoteessaan\nliikkumattomana. Kun he tarkastivat miestä lähemmin, he huomasivat\n\"Äänettömän suomalaisen\" vaienneen ikuisiksi ajoiksi. Paidan rinnus oli\nylt'yleensä veressä. Puoli-intiaanin ampuma kuula oli tehnyt tehtävänsä.\n\nMitä varten \"Äänetön suomalainen\" oli kultaa kerännyt ja kieltäytynyt\nkaikista elämän nautinnoista ja mukavuuksista, jäi kaikille\narvoitukseksi. Ja hänen kulta-aarteensa lienee vieläkin kätkettynä\njonnekin Pohjois-Minnesotan syvään erämaahan.\n\n\n\n\nOnnen hylkäämä\n\n\nOlin vaeltanut puolen maailmaa ja tavannut kansalaisiani Austraalian\nsatamissa ja kaivoksissa, British Columbian erämaissa, Kalifornian\naurinkoisilla rannikoilla, Wyomingin viertävillä preerioilla,\nChicagon miljoonakaupungissa ja vieläpä Ranskassakin -- länsirintaman\ntulilinjoilla -- mutta en ollut milloinkaan kohdannut vahingossakaan\nkotipitäjäni miehiä. Tämä seikka oli minua joskus hieman surettanut,\nsillä \"kotipaikkalaisen\" tapaaminen avarassa maailmassa on aina kuin\nolisi suuren lahjan saanut. Saman paikkakunnan asukkaat pyrkivät\nyhteisille seuduille asumaan, heillä on tavallisesti hyvä sopu ja\nveljeys keskenään ja iltojen hämärtyessä olen kuullut heidän satoja\nkertoja haastelevan yhteisestä kotiseudustaan ja sen muistoista.\n\nMutta vihdoin viimein minäkin tapasin pojan, joka oli kotoisin\nomasta kotipitäjästäni. Se tapahtui vuoden 1932 syksyllä Duluthissa,\nMinnesotassa, jonne olin lännestä päin kulkeutunut.\n\nIstuin eräänä iltapäivänä suomalaisessa ravintolassa West Superiorin\nkadulla pistellen hyvällä ruokahalulla suuhuni kotituntuista\n\"kalamojakkaa\" [kalamojakka = kalakeitto]. Vierelläni istuskeli puolisen\ntusinaa raskasrakenteisia miehiä suomea puhuen, ja lihapullat ja\nmojakka painuivat hyvää kyytiä alas heidän nälkäisiin vatsoihinsa.\nSilloin avautui ovi, ja kun vilkaisin sinne päin, näin sisälle astuvan\njykeväkokoisen, harmaankalpean, hieman vaivalloisesti kävelevän miehen.\nHän istuutui vieressäni olevalle tuolille, tilasi suomeksi ruokansa ja\nnäytti sitten jäävän välinpitämättömästi tuijottamaan eteensä.\n\nTarkastelin miestä sivultapäin. Minusta hänen piirteissään oli jotakin\ntuttua. Olinpa melko varmakin siitä, että olin joskus ennen nähnyt\nnuo samat kasvot, mutta missä ja milloin, sitä en jaksanut muistaa.\nSilmieni ohitse kulki kokonainen sarja maailman rannoilla tapaamiani\nsuomalaisia. Mutta hän ei ollut varmaankaan yksikään niistä. Samassa\ntuli ravintolan isäntä huoneeseen, huomasi minut ja mainiten nimeni\nhuusi tervehdyksensä. Vierelläni istuva mies näytti kuin vavahtavan.\nHän kääntyi minuun päin ja jäi tarkastelemaan kasvojani. Join\nhiljakseen mojakan jälkeen tilaamaani kahvia ja polttelin savuketta\najatellen, että annanpa nyt miehen vuorostaan tehdä minusta omat\nhavaintonsa ja päätelmänsä. Huomasin, että naapurini näytti epäröivän.\nHän käänsi päänsä välillä pois, jatkoi sitten taas syöntiään, alkaen\nhetken päästä uudelleen minua katsella. Vihdoin kuului hiljainen,\nvarova kysymys:\n\n-- Mistäs päin Suomea sinä olet kotoisin?\n\n-- Keski-Suomesta, vastasin ylimalkaisesti.\n\n-- Mutta mistä pitäjästä? kysyi vieras jo hieman kiihkeästi.\n\nPuhalsin pari sauhua, katselin tarkemmin miestä ja mainitsin\nkotipitäjäni nimen.\n\nMiehen raukeaan katseeseen tuli eloa, hän ojensi kätensä, johon\ntartuin, ja mainiten risti- ja sukunimeni hän huudahti:\n\n-- Oikeassa olin sittenkin! Sehän sinä olet! Kyllä minä sinut nyt\ntunnen, vaikka onkin jo yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun ollaan\nviimeksi tavattu. Mutta sinä et varmaankaan tunne minua enää?\n\nSilmäilin miestä nyt pitkään ja uteliaasti. Arvasin, että hän oli joku\nlapsuusvuosieni tuttava, mutta en jaksanut muistaa kuka heistä.\n\n-- Ikävä kyllä, en voi muistaa, sanoin lopuksi.\n\n-- No kyllä kai sinä ainakin Lapinsillan muistat?\n\n-- Muistan varmasti.\n\n-- Muistatkos Kala-Kallen eli Niemen Kallen mökin kivenheiton päässä\nsiitä sillan korvasta?\n\n-- Muistanpa kyllä. Ja muistan vielä sen Kala-Kallen pojankin, Laurin,\njonka kanssa ennen ongin Lapinsillalta salakoita. Mutta hänestä en ole\nkotoa lähdettyäni kuullut mitään.\n\nMies nyökäytti päätään ja sanoi melkeinpä iloisesti:\n\n-- Minä olen se Kallen Lauri. Jouduin jo kasvavana poikana maailmalle\nja olen ollut nyt parikymmentä vuotta Amerikassakin.\n\n-- Sinäkö, Lauri? Enpä olisi tuntenut! Kovin olet muuttunut. Mutta onpa\nsiitä jo aikaakin kun juoksenneltiin yhdessä niitä Lapinsalmen rantamia.\n\n-- Niinpä niin. Onhan siitä aikaakin. Eikä ole tämä \"Kultala\" minua\nhelpolla pitänyt. Se on ottanut minusta, kuten niin monesta muustakin\nirti kaiken, mitä on vain suinkin lähtenyt. Olin Bisbeessä Arizonassa\nkaivoksissa töissä nelisen vuotta. Siellä menetin tuosta vasemmasta\nkädestäni kaksi sormea ja Buttessa Montanassa sain vielä kovan\nreumatismin. Nyt ovat jäsenet kankeat, niissä on ainainen kolotus ja\nvain vaivoin pääsen enää liikkumaankaan.\n\n-- Etkö ole käynyt Suomessa lainkaan sen jälkeen kun lähdit?\n\nHuomasin synkän välähdyksen lapsuustuttavani silmissä kun hän raskaasti\nhuoaten vastasi:\n\n-- En ole. Vaikka sinne on aina mieli tehnyt. Kolme kertaa olen ollut\njo valmis lähtemäänkin. Rahatkin ovat olleet koossa, mutta sitten ne\novat aina menneet.\n\nEn halunnut tiedustella enempää toverini Suomen matkojen katkeamisista\nja käänsin senvuoksi puheen kotiseudun oloihin ja ihmisiin.\n\nSinä iltana minä ensimmäisen kerran pariinkymmeneen vuoteen sain\nkeskustella kotiseudun miehen kanssa ja me molemmat elimme uudelleen\nlapsuutemme huolettomat, aurinkoiset päivät kotiseudun vesien varsilla.\n\nIstuimme sivupöydän ääressä, jossa saimme rauhassa jutella. Kerroin nyt\nmyös omista vaiheistani merillä, maailmansodassa ja Amerikassa. Tuntui\nniin hyvältä keventää sydäntään lapsuusystävälle. Hän oli lähempänä\nminua kuin kaikki muut. Sitten palasimme taas kotipuolen asioihin.\n\n-- Vieläkö vanhukset elävät siellä? kysyin.\n\n-- Ei. Kuolleet ovat. Mutta sisareni asuu siinä kotimökissä ja se on\nminua kovasti kehoittanut palaamaan kotiin. Se on se mökki nyt sisareni\nja minun yhteinen ja se on erotettu pappilasta omaksi palstaksi, kun\nne siellä Suomessa saivat lain perusteella kaikki torpat ja mäkituvat\nitsenäisiksi paikoiksi. Minulla on sinne aina niin kovasti ikävä.\nEikä sen kauniimpaa paikkaa kuin ne Lapinsalmen rantamat olekaan koko\nmaailmassa! Olen kulkenut tätä Amerikkaakin hyvin pitkältä, mutta en\nvain ole täällä löytänyt mistään niin ihania seutuja. Olen sosialisti\nja niitähän sitä aina luullaan sellaisiksi \"maailmanmateiksi\", mutta\nkyllä minä vain olen niin takertunut Suomeen ja kotipuoleeni kiinni,\nettä ei minusta tunnu olevan missään muualla elämällä samaa arvoa kuin\nsiellä.\n\n-- Sepä on hauskaa! vastasin. -- Lienetpä sosialisti tai mikä tahansa,\nmitäpä se minua liikuttaa. Se on sinun asiasi. On vain hyvä, ettet ole\ntäällä maailmalla unohtanut kotiseutua etkä puhu halveksien Suomesta.\n\n-- Minäkö puhuisin huonoa Suomesta? En ikinä! Se on minulle kallis maa.\nKöyhäähän se oli oloni sielläkin, mutta paljon katkerampia kokemuksia\nminulla on tästä maasta. Väliin tuntuu kuin olisi koko elämäni jäänyt\nsinne Suomeen, Lapinsillan rannalle. Vasta sitten tunnen jälleen\neläväni kun sinne pääsen takaisin.\n\n-- Miksi et sitten mene?\n\nLauri Niemen silmät kävivät jälleen vakaviksi. Hän tuijotti hetken\neteensä synkän näköisenä ja virkkoi sitten hiljaisesti:\n\n-- Puhutaanpahan siitä toisen kerran.\n\nNousimme, lähdimme ulos ja pian näin toverini vaivalloisesti astuvan\nraitiovaunuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana mietiskelin pitkään tätä maailman menoa. Muistelin pientä\npellavatukkaista poikaa, joka istui kahtareisin Lapinsillan kaiteella\nja onki salakoita kevätkudusta. Hänen katseensa oli niin kirkas,\nposkensa niin helakat ja hänen koko maailmansa oli vain siinä kodin ja\nLapinsillan vaiheilla. Hän oli onnellinen kun päivä paistoi ja salakka\npuri. Nyt tämä sama poika oli tullut mieheksi. Parhaat nuoruuden ja\nmiehuuden vuodet olivat jo takana päin. Hänen katseensa oli miltei\nsammunut ja sydämensä murheellinen ja aurinko paistoi varmaankin hyvin\nharvoin hänen tielleen. Elämä oli vaatinut häneltä, kuten niin monelta\nmuulta maailmalle lähteneeltä raskaan osan. Mitä se sitten oli antanut\ntilalle? Niin, mitä? Sitä jäin miettimään.\n\nPari päivää myöhemmin tuli lapsuustoverini asuntooni. Hän istahti\nraskaasti tuolille ja pian me taas matkailimme lapsuutemme polkuja.\nArvelin, että Niemi nyt kertoisi jotakin Amerikan vaiheistaan, mutta\nsiinä petyin. Hän näytti tahallaan kiertävän niitä asioita. Mutta sen\nsijaan hän jutteli kahta innokkaammin kotiseudustaan ja lapsuutemme\nmuistoista.\n\n-- Kyllä minulla on sinne kotipuoleen ainainen ikävä, hän sanoi. --\n_Täällä on ihminen vain kuin vieraisilla_. Eihän tämä meidän\nmaamme ole. Siellä kotona on mieleni aina asunut ja tulee aina asumaan.\nOlen varmaankin kotiseutuani rakastanut liian paljon, senvuoksi minulta\nonkin nyt portti sinne suljettu. En ole päässyt lähtemään, onnettomuus\non aina seurannut kantapäilläni. Mutta, lisäsi hän raskaasti, --\npuhutaan siitä sitten myöhemmin.\n\nNiin aloimme me jälleen jutella poikavuosistamme, onkimatkoista,\nleikeistämme ja kaikesta siitä, mikä lapsuudessa oli niin tärkeätä ja\nantoi sille sisältöä.\n\n-- Kyllä se oli toista elämää kuin tämä nykyinen, huudahti toverini\ninnostuen. -- Muistatkos, miten silloin tulvakeväänä jäät ryskyttivät\nLapinsiltaa ja kuinka sitä oli hauskaa katsella? Ja muistatko kun\njuostiin tukkien päällä tukkilauttojen matkatessa alas Lapinsalmea,\ntai sitä, kun haettiin variksen pesiä ja otettiin niiden poikasia\nhoidettaviksi? Entä muistatko, miten Nyyssäniemessä kasvoi paljon ja\nsuuria mustikoita? Ei ihminen siihen aikaan ollut kipeä eikä mikään\nhuoli painanut mieltä. Vaikka siihen sitten elämän matkan varrella\non saanut liiaksikin tottua. Kyllä sen itsekin tiedät millaiselta\ntuntuu viettää aikansa muukalaisten parissa, käydä jalkansa verille\nja saada sydämensä murhetta tulvilleen. Ei se helppoa ole. Ja niin\nsuurin toivein kuin minäkin tähän maahan lähdin! Piti viipyä täällä\nvain muutama vuosi ja palata sitten sinne kotipuoleen rikkaana miehenä\nelelemään. Mutta eipäs se niin vain käynytkään. Siinä on ollut matkalla\nmonta mutkaa. Aivan liian monta mutkaa. Ja tässä sitä nyt ollaan.\nMinkäs sille teet?\n\nLauri Niemi imi savukettaan hetkisen kiivaasti. Hänen silmänsä olivat\nalakuloiset, kun hän nousi lähteäkseen ja lausui painokkaasti:\n\n-- Eikö ole ihan kumma, että kaikesta, mitä meillä elämässämme on\nollut, jää suurimmaksi kaikkein pienin -- lapsuus? Muu elämä antaa\nmeille vain kiven leivän asemesta. Tuntuu väliin siltä kuin koko elämä\nolisikin vain pahaa unta.\n\nKului näin pari viikkoa. Tapasin usein Lauri Niemen ja me vietimme\nyhdessä monta muistorikasta iltaa. Mutta Amerikan vaiheitansa ei Niemi\nnäyttänyt haluavan vieläkään kosketella. Mahdollisesti ujosteli hän\nminua. Olinhan Lapinsillalla ollut n.k. \"herraspoika\" ja hän vain\nköyhän mökin lapsi. Sen vuoksi hän ei ehkä voinut päästä heti minua\nniin lähelle, että olisi voinut uskoa minulle elämänsä suurimmat\npettymykset. Mutta eräänä iltana, kun minä puolestani innostuin\nkuvailemaan \"Amerikan rääkkiäni\" kertomalla kaivosonnettomuudesta,\njonka uhrina olin vaappunut pitkän aikaa elämän ja kuoleman vaiheilla,\nkuinka sitten olin saanut hieman rahoja kokoon ja menettänyt ne kaikki\nosakekaupoissa, kuinka minuakin oli aina painanut raskas koti-ikävä\nja kuinka tie minultakin Suomeen oli aina noussut pystyyn, vasta\nsilloin näin Lauri Niemen silmistä, että hän vihdoinkin katsoi minut\nluottamuksensa arvoiseksi.\n\n-- Oletpa sitä sitten sinäkin tässä maassa nähnyt kovia päiviä! Eikä\ntäällä suinkaan kukaan vieras helpolla läpäise. Tämä maa vaatii raskaan\nveron siirtolaiselta. Minulta se on vain vaatinut sen korkojen kanssa.\n\nNiemi tuijotti hetkisen eteensä savukettaan tuprutellen. Sitten hän\nkohotti katseensa ja alkoi:\n\n-- Kun nuoruuden hulluudessani ja Amerikan kuumeessa jätin Suomen,\nolin täyttänyt vasta kahdeksantoista. Olin sitä ennen ollut jo poissa\nkotiseudulta jonkin vuoden. Sinä olit siihen aikaan kaupungissa\nkoulussa, joten et varmaan muista minua niin tarkkaan niiltä ajoilta.\nNo niin. Minulla oli aikomus pian palata takaisin. Kolme kertaa on\nminulla ollut matka juuri edessä ja kolme kertaa ovat _matkarahat\nmenneet_, eikä nyt ole paluusta tietoakaan.\n\nEnsimmäiset kahdeksan vuotta täällä menivät ohi kuin virran juoksu.\nOlin kotimaassa ollut raitis, siivo nuorukainen ja aioin samat tapani\ntäälläkin pitää.\n\nMutta erehdyin itsestäni. En jaksanutkaan. Jouduin aluksi töihin\nmetsäkämpälle Kuparisaaren seuduille. Tein töitä koko talven lujasti\nja sain jo pari sataa dollaria kokoon. Hyvillä mielin lähdin korvesta\nja ajattelin, että kun näin vain jonkun vuoden vielä jatkan, niin pian\novat Suomirahat koossa. Menimme sitten Calumetsiin parin toverini\nkanssa. Ne olivat olleet Amerikassa jo useampia vuosia ja olivat\nviinamiehiä, kuten miltei kaikki muutkin suomalaiset metsätyömiehet\ntäällä. Menimme johonkin \"saluunaan\" [saluuna = kapakka] ja toverini\nalkoivat juopotella. Otin ryypyn vain piloillani, mutta pian olin\ntoisten kanssa samassa leikissä mukana ja me joimme palkkamme viikossa\ntai emme oikeastaan yksin juoneet, vaan tarjoilimme, kuten tapa on,\njokaiselle, kuka vain halusi maistella ja halukkaita riitti kyllä\nkosolti.\n\nSiitä se sitten alkoi. Selvittyäni huomasin olevani vailla työtä ja\nrahaa. Harmitti kyllä, mutta mikäs siinä enää auttoi. Talven ansiot\nolivat menneet. Päätimme silloin toverieni kanssa ottaa ilmaisen\nrautatiekyydin ja \"piittasimme\" tänne länteen. Olin sitten metsätöissä\nmonissa paikoissa. Ja kun alku oli tullut tehtyä, niin jatkoin\nsamanlaista elämää. Rahat menivät niinkuin ne tulivatkin. Mutta samoin\nkävi miltei kaikkien muidenkin. Tuskin kukaan säästi. Siinä synnin\ntiellä ja huikentelevassa elämässä hukkui kokonaan kotiseudun muistokin\nsydämestäni. Kotiinkaan en kirjoittanut vuosikausiin. Olin samanlainen\nkuin useat muutkin kämppäjätkät. Elämännautinto sokaisi kaikki hyvät\najatukseni. Se oli näin jälkeenpäin ajatellen kamalaa aikaa ja ne\nvuoteni kuluivat minulta täysin hukkaan, kuten niin monelta muultakin\nensimmäiset vuodet täällä, kuka vain viinapirulle kätensä ojentaa.\nTarvitsinkin kovan täräyksen ennenkuin huumastani heräsin. Se tapahtui\nBisbeessä Arizonassa, jossa jouduin kaivosonnettomuuteen, kuten jo\nkerran mainitsin.\n\nViruin kuukausia vuoteessa. Lääkäri luuli aluksi, ettei minusta\nenää miestä tulisikaan. Mutta toivuin hiljalleen. Ja kun aloin olla\npuoliksi järjissäni pitkäaikaisen tajuttomuuden ja heikkouden jälkeen,\ntuli eräänä päivänä luokseni muuan suomalainen tuttavani, joka alkoi\nselitellä, että minun nyt viipymättä olisi annettava asiani lakimiehen\nhaltuun, joka voisi nostaa korvausjutun puolestani kaivoskomppaniaa\nvastaan. Olin vain jonkin kerran tavannut tuon miehen aikaisemmin.\nMies piti pallohaalia eräällä sivukadulla ja minua hieman ihmetytti\nmiten juuri hän alkoi pitää niin hyvää huolta minusta. Mutta heikko\nkun olin, myönnyin hänen esityksiinsä ja seuraavana päivänä hän sitten\ntuli tapaamaan minua jonkin \"toiskielisen\" lakimiehen, \"loijarin\",\nkanssa. Loijari selitti minulle miten välttämätöntä oli heti ryhtyä\nkorvausasiaani hoitamaan ja että minun tulisi antaa hänelle vain\nvaltakirja jutun ajamista varten. Hän kyllä pitäisi sitten huolen\nkorvauksen saamisesta. Kirjoitin nimeni pariin pitkään paperiin, joiden\nsanamuotoa en tuntenut ja jota tuskin olisin huonon kielitaitoni vuoksi\npystynyt ymmärtämäänkään, ja loijari lähti pallohaalin pitäjän kanssa\ntiehensä. Pallohaalin pitäjä vakuutti vielä lähtiessään, että nyt oli\nasiani sellaisen loijarin käsissä, joka siitä varmasti selvän tekee. Ja\n\"selvähän\" siitä sitten tulikin, niinkuin myöhemmin sain tietää.\n\nMaatessani tajuttomana sairaalassa olin puhunut yhtämittaisesti\nkodistani, vanhemmistani ja kotipuolestani. Sen sain kuulla eräältä\nMultian pojalta, joka makasi viereisessä vuoteessa. Muistan itsekin\nhyvin selvästi, että olin olevinani jälleen ongella Lapinsillalla\nja sain kovasti kaloja. Kerran olin myös laskevinani pitkääsiimaa\nTuulisaaren paikkeilla. Olimme isän kanssa nuotiolla siinä Tuulisaaren\npohjoiskärjen kallioilla ja minä makasin ja katselin miten valkoinen\nsiimanpolamme hiljaa kellui rantavedessä. Mutta kaikkein useimmin\nnäin unissani äitini. Hän oli seisovinaan vuoteeni päässä ja katseli\nminua lempeästi ja hieman kuin ihmetellen. Monena yönä hän palasi\nsiihen vuoteeni ääreen. Kun heräsin, olivat silmäni aina kosteat. Olin\nitkenyt. Ymmärsin nyt, että äitini kaipasi minua kovasti ja samalla\nlaskeusi tunnolleni vuorenraskaana ajatus, että olin unohtanut niin\ntäydellisesti kotini ja vanhempani ja etten ollut heille edes kirjettä\nlähettänyt vuosikausiin, rahasta puhumattakaan. Se asia vaivasi minua\nsitten yötä ja päivää. Samalla tuli minulle kauhea ikävä kotiin. Se\nvaltasi minut kokonaan. En osannut enää muuta ajatellakaan kuin kotiin\npaluuta ja kotolaisiani. Minullahan olikin nyt hyvä tilaisuus palata.\nSaisin varmaan melko suuren summan korvausta tapaturmastani ja rahat\nsaatuani lähtisin heti kotimatkalle.\n\nJäseneni paikattiin jollakin tavoin kuntoon ja eräänä päivänä sain\nnousta vuoteeltani. Olin nyt siinä tilassa, että sieluni oli joka\nhetki kotona Suomessa ja ruumiini Amerikassa. Olin niin iloinen kohta\ntapahtuvasta matkastani, että melkein unohdin raskaan onnettomuuteni,\nhukkaan kuluneet vuodet ja kaiken kokemani. Mitäpä niistä. Pääsisinhän\npian lähtemään ja saisin taas onkia Lapinsillalta ja olla nuotiolla\nTuulisaaren kärjessä.\n\nMenin loijarin konttoriin. Loijari oli minulle hyvin kohtelias ja\nselitti, että kaivosyhtiö oli hänen ehdotuksestaan sopinut asiani ilman\noikeudenkäyntiä ja että saisin siitä aivan heti rahat. Hän tarttui\nkynään, kirjoitti maksuosoituksen ja ojensi sen minulle. Otin sen\nkiihkeänä vastaan ja luin. Siinä määrättiin minulle maksettavaksi --\nneljäsataa dollaria. -- Huone alkoi mustua silmissäni.\n\n-- Neljäsataa dollaria? sain vain vaivoin sanotuksi.\n\n-- Niin. Eikö se riitä? Teitä on hoidettu monta kuukautta\nkaivoskomppanian sairaalassa. Maksaahan se sekin.\n\n-- Kyllä. Mutta mitä ne sitten kaikenkaikkiaan maksoivat korvauksesta?\n\n-- Kaksituhatta dollaria.\n\n-- Kaksituhatta dollaria! huudahdin. -- Missä sitten loput rahat ovat?\n\n-- Kuulkaapa nyt, nuori mies, loijari vastasi ilkeästi irvistäen.\n-- Mitä te _minusta_ luulette? Luuletteko, että _minä_\nsitten teen työni ilmaiseksi Ohoo! Minä olen monet kerrat ollut\nkaivosyhtiön konttorissa asiasta puhumassa ja tehnyt vielä matkan aina\nSan Fransiscon pääkonttoriin tässä asiassa. Näytti jo siltä, että te\nette tulisi saamaan yhtään dollaria koko jutusta, koska kaivosyhtiön\npuolelta väitettiin, että te olitte omalla huolimattomuudellanne\naiheuttanut tapaturman. Lopuksi sain sovinnon aikaan, mutta kyllä\nsiinä olikin sitten työtä ja vaivaa kerrakseen. Vähemmällä kuin 1600\ndollarilla sitä ei kukaan loijari olisi ottanut tehdäkseen.\n\nJos olisin ollut voimissani, olisin suoraa päätä karannut tuon konnan\nkurkkuun kiinni ja puristanut sitä niin kauan, että olisin saanut\nrahani heltiämään. Mutta olin vielä niin voimaton, että tuskin jaksoin\nkävellä.\n\n-- Antakaa rahani tänne! huusin hänelle kuitenkin. -- Ne ovat\n_minun_ eivätkä teidän. Antakaa ne heti tänne!\n\nLoijari hypähti pystyyn, osoitti ovea ja huusi:\n\n-- Tuossa on ovi. Mene niin pitkälle kuin tietä riittää. Kyllä minä\ntiedän asiani. Minä vaadin palkan työstäni. Olisit heti sanonut,\nettet halua maksaa kunnollista palkkaa jutustasi, niin ei minun olisi\ntarvinnut siihen ollenkaan ryhtyä. Painu vain ulos ja heti täältä.\nMinulla ei ole sinun kanssasi enää mitään tekemistä. Ole kiitollinen,\nettä sait näinkin paljon.\n\nKävelin raskain askelin kadulle. Minusta tuntui, että koko elämäni\nsillä kertaa horjui perustallaan. Kyyneleet kihosivat silmiini.\nUnelmani kotiin pääsystä näytti siirtyvän epämääräiseen tulevaisuuteen.\n\nMutta minä en hellittänyt. Menin suoraa päätä kaivoskomppanian\nkonttoriin ja selitin siellä asiani. Joku herra otti kaapista esille\npaperini, näytti nimikirjoitukseni, jotka tunsin, ja osoitti myös\nkohdan, jossa nimenomaan sanottiin, että lakimieheni oli oikeutettu\nsopimaan asiani ja nostamaan minulle tulevan korvauksen.\n\n-- Mutta hän ei tullut puhumaan siitä sanaakaan minun kanssani.\nOlisihan hänen pitänyt käydä sairaalassa keskustelemassa lähemmin\nasiasta. Ja nyt se vei melkein koko kaksituhatta dollariani. Aivan kuin\nse olisi ollutkin hän, joka oli kärsinyt onnettomuuden ja kaikki sen\ntuskat enkä minä. Se on väärin, että maksoitte sellaiselle rosvolle\nrehelliselle työmiehelle tulevat rahat.\n\nIlmestyi siihen sitten toinenkin herra. He tarkastelivat hetken\npapereitani. Niitä käytettiin välillä myös jossakin toisessakin\nhuoneessa ja palautettiin aina taas takaisin. Mitään ei muka voitu\ntehdä. Olinhan antanut loijarille täydet valtuudet sopia asia ja\nkuitata rahat.\n\nRaivostuin. Huusin noille susille vasten naamaa, että he olivat\nyhteistyössä loijarin kanssa, haukuin kapitalistit rosvoiksi ja\nverenimijöiksi, kuten olin sosialistiagitaattorien kuullut tekevän,\nja vasta nyt ymmärsin miten totta tuollainen puhe saattoi olla. Mutta\nmikään ei auttanut. Päinvastoin. Konttorin vahtimestari tarttui minua\nkauluksesta, talutti ovelle, potkaisi häntäpuoleeni ja mutisi:\n\n-- Painu hiiteen, senkin likainen muukalainen.\n\nMenin erään suomalaisen tuttavani luokse neuvottelemaan, mitä nyt\nolisi parasta tehdä. Kuultuaan, että suomalainen pallohaalin pitäjä\noli käynyt loijarini kanssa minulta ottamassa juttuni, vihelsi\ntuttavani pitkään ja kertoi, että se mies on sen loijarin agentti ja\nsaa jokaisesta loijarille hommaamastaan jutusta itselleen sievoiset\nrahat. Nyt ymmärsin minkä vuoksi tuo miltei tuntematon mies oli niin\nystävällisesti tullut minua sairaalaan katsomaan ja puuhannut minulle\nlakimiestä.\n\nPäätimme mennä erään toisen lakimiehen puheille. Hän oli hyvin\ninnostunut asiastani, antoi hyviä toiveita siitä, että saisin\nloijariltani takaisin ainakin puolet rahoistani ja pyysi tulemaan\nseuraavana päivänä uudelleen puheilleen. Menimme sinne sitten taas\ntoverini kanssa. Mutta siellä oli nyt vallan toinen ääni kellossa.\nLakimies kertoi keskustelleensa asiastani minun loijarini kanssa, mutta\nettä tämä oli tosiaankin tehnyt siinä niin paljon arvokasta työtä,\nettä näytti olevan toivotonta ottaa juttua ajettavakseen, jollen minä\netukäteen antaisi hänelle 120 dollaria. Purin hammasta. Siihen en\nsuostunut, sillä tiesin, että sinne olisi sekin raha uponnut. Kadulla\nselitti toverini nyt minulle tarkemmin asiaa.\n\n-- \"Ei koira koiran hännälle astu\". Muista se, vakuutti hän. --\nNe vetävät tietysti yhtä köyttä. Tämä lakimies on varmaan saanut\nloijariltasi satasen dollaria ja on nyt tyytyväinen. Ja mitäpä se siitä\nparanee, että jatkat oikeudenkäyntiä. Ei sinun loijariltasi kuitenkaan\nsaisi senttiäkään ulos, vaikka asian voittaisitkin. Eivät tuommoiset\nmiehet pidä koskaan mitään omissa nimissään.\n\nHoitelin sitten parisen kuukautta vielä terveyttäni ja kun\nolin mielestäni kunnossa, menin entisen työpaikkani konttoriin\ntiedustelemaan työtä. Konttoriherra tunsi minut, murahti jotakin\nitsekseen ja meni pääherran puheille sisähuoneeseen.\n\n-- Ei mitään työtä, sanoi hän sieltä palattuaan jyrkästi. -- Sinä pidit\ntäällä viime kerralla liian suurta suuta. Meillä on miehiä enemmän kuin\ntarpeeksi ilman sinuakin.\n\nPainuin kadulle ja menin erään toisen kaivosyhtiön konttoriin kysymään\ntyötä. Siellä tiedusteltiin entistä työpaikkaani, katseltiin kirjoja\nja nähtävästi löydettiin niistä nimeni ja jotakin lisäksi sen kohdalle\nkirjoitettuna, mikä taas sulki minulta työhön pääsyn. Huomasin, että\nolin joutunut \"mustalle listalle\" ja että tieto minusta oli mennyt\nkoko Amerikan kaikkiin suurempiin työpaikkoihin, kuten tällaisissa\ntapauksissa tehdään.\n\nJätin samana päivänä Bisbeen, ostin viimeisillä rahoillani piletin\nButteen, Montanaan, ja siellä pyrki kaivostöihin erään suuren\nkomppanian konttorissa paria päivää myöhemmin Kalle Saari, suomalainen\nmetsätyömies, joka ei ilmoituksensa mukaan koskaan aikaisemmin\nollut kaivoksissa työskennellyt. Kalle Saari olin minä. Täytyi\nmuuttaa nimeäni, että saisin työtä koska oikea nimeni oli täälläkin\nluonnollisesti \"mustalla listalla\". Herrat aikoivat tappaa minut\nnälkään, eikä siis auttanut muu kuin käyttää vippapeliä töihin\npäästäkseen.\n\nSain työtä Anacondan nimisessä, kolmetuhatta jalkaa syvässä kaivoksessa\nja niin alkoi elämässäni jälleen uusi, yli neljä vuotta kestävä\nvaivalloinen työkausi kuparin louhinnassa.\n\nKuten tiedät, on Buttessa runsaasti suomalaisia töissä kaivoksissa.\nMutta meidän kotipaikkalaisiahan on Amerikassa yleensä perin vähän,\nsillä eipä suinkaan sitä sellaisesta pitäjästä juuri mielellään\nmaailmalle lähdetäkään. Muitakaan tuttaviani en tavannut. Ei ollut\nsiis pelkoa, että minut tunnettaisiin ja annettaisiin ilmi, vaikka\nilmiantajiakin on aina joukossamme. Sain siis tehdä rauhassa työtä.\nEntisen juopottelevan ja hurjistelevan elämäni olin kokonaan jättänyt.\nElämästänihän oli kulunut kymmenisen vuotta täysin hukkaan. En myöskään\nenää puhunut mitään sosialismista. Olin päättänyt pitää työpaikkani\nkunnes saisin kokoon rahat matkaa varten kotimaahan. Kotiin olin jo\nBisbeestä kirjoittanut ja lähettänyt muutaman taalan rahaakin. Silloin\nvielä vanhempanikin elivät ja he suorastaan rukoilivat minua palaamaan\nkotiin, kuten olin heille kirjeessäni luvannut.\n\nTein siis ankarasti työtä. Sain melkoisen hyvän palkankin. En hukannut\nrahaani mihinkään muuhun kuin aivan välttämättömimpään. Elin miltei\ntäydellisessä kieltäymyksessä kaikesta elämän mukavuudesta. Mielessäni\noli vain aina koti. Sairausaikanani Bisbeessä olin saanut sellaisen\nvoittamattoman ikävän Suomeen, että elämälläni täällä ei tuntunut\nolevan mitään arvoa. Jokainen päivä oli kuin hukkaan heitetty. Sillä\noli vain arvoa siksi, että sain ansaita rahoja paluutani ja kotiani\nvarten. Vanhempieni kanssa olin ahkerassa kirjeenvaihdossa ja lupasin\njoka kirjeessä pikapuoliin palata. Se oli ainainen haaveeni. Se oli\nseuralaiseni kaivoksen syvyyksissä ja vuoteella levätessäni. Olin\nsaanut Suomi-kuumeen, hurjemman varmaan kuin mitä kellään ihmisellä\nlienee täällä milloinkaan ollut. Väliin tuntui siltä kuin uupuisin tuon\naina kalvavan ikäväni kourissa. Elin enkä kuitenkaan elänyt.\n\nKului nelisen vuotta ja minulla alkoi olla koottuna jo lähes\nkaksituhatta taalaa, minkä olin pannut määräkseni ennen Suomeen\nmenoani. Lapinsalmen vedet alkoivat jo kimmeltää silmissäni ja olin\nkuulevinani käen kukkuvan Vasikkaniemen lehdoissa. Sinä keväänä\ntoukokuussa oli minun määrä lähteä ja olin ilmoittanut jo kotiinkin,\nettä silloin saapuisin Suomeen. Ja se oli riemukkainta aikaa mitä\nminulla Amerikassa on koskaan ollut.\n\nEräänä päivänä ostin sitten piletin New Yorkiin ja siitä laivalipun\nSuomeen. Niihin meni yli 180 dollaria, mutta minulle jäi vielä lähes\n2000 taalaa. Nostin kaikki rahani pankista ja vein ne asuntooni,\njossa päätin ommella ne kiinni liivini vuoriin matkaa varten. En\ntullut sitä tehneeksi sinä iltana, koska minut oli kutsuttu erääseen\ntuttavaperheeseen läksiäisille. Ja seuraavana päivänä minulla ei taas\nollut enää taalaakaan.\n\nPalattuani illalla vieraisilta menin huoneeseeni, piilotin lompakkoni\nhuolellisesti tyynyn alle ja lukitsin oven järjestellen tavaroitani,\nsillä seuraavana päivänä piti junani lähteä. Vaivuin heti sikeään uneen\nmaata pantuani.\n\nYöllä heräsin siihen, että jotakin vaatetta painettiin suutani vasten.\nKoetin huutaa ja ponnahtaa ylös, mutta kaksi miestä oli kimpussani.\nEn saanut kurkustani ääntäkään. Revolverin suu piti minut lisäksi\naloillani. Ja niin täytyi minun katsella kun rosvot sieppasivat\nlompakkoni tyynyni alta, pistivät sen taskuunsa ja katosivat huoneesta.\n\nKaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Oli selvää, että rosvot olivat\ntottuneita tekijöitä. Buttehan on yleensä tunnettu raa'asta elämästään\nja siellä on \"puhdistettu\" moni muu samalla tavoin ennen minua. Nyt oli\nvain tullut minun vuoroni.\n\nTuskin vorot olivat sulkeneet oven, kun ryntäsin ulos heidän jälkeensä.\nMutta ne olivat päässeet jo kadulle. Herätin huudoillani talonväen\nja toiset siinä pienessä \"hotellissa\" asuvat. Soitimme poliisille ja\nsieltä tuli pian kaksi miestä. Ne ryhtyivät heti tutkimaan asiaa, mutta\nrosvoista ja rahoistani en sen koommin saanut mitään tietää. Kävi vain\nselville, että hotelliin oli edellisenä iltana asettunut asumaan kaksi\nmiestä, joihin ryöstäjistä antamani tuntomerkit sopivat. He olivat\nluonnollisesti saaneet jostakin selville, että olin lähdössä \"vanhaan\nmaahan\" ja että minulla siis oli rahoja.\n\nMonta päivää kuljin kuin sairaana. En voinut syödä enkä nukkua. Neljän\nvuoden ahkeran työn ja kieltäymyksien tulos oli nyt mennyttä. Mutta\nmiten vähän olisinkaan välittänyt rahoistani, jolleivät ne samalla\nolisi olleet minulle ainoa ehto kotiin pääsyyn. Nyt oli matka sinne\ntaas tukossa.\n\nLauri Niemi vaikeni, sytytti savukkeen ja katseli synkästi eteensä.\nSitten hän lausui painokkaasti:\n\n-- _Niinä päivinä minulta alkoi hävitä usko rehelliseen työhön_.\nOlin muutenkin huonossa kunnossa. Kaivoksessa olin saanut seistä\nmonet kerrat puolisääreen vedessä ja siellä oli niin kuuma, että\nihminen oli aina kuin uitettu. Jokainenhan tietää, mikä kuumuus\non maan uumenissa. Vaikka sinne yhtä mittaa pumputaankin raitista\nilmaa, ei sitä joka paikkaan tarpeeksi riitä. En saanut kuitenkaan\nkaivosmiehen keuhkotautia, joka on niin yleinen Buttessa ja joka\naiheutuu kuparitomusta. Mutta sain kamalan reumatismin. Olin aikonut\nsen parannella Suomeen päästyäni. Kyllähän se siellä kotiseudun\nraikkaassa, hyvässä ilmastossa olisi piankin minusta kaikonnut.\nMutta nyt se jäi kolottamaan ruumistani eikä ollut edes rahaa millä\nolisi sitä parantanut. Reumatismin vuoksi en uskaltanut mennä enää\nkaivostöihin, vaan tartuin tavaravaunun ripoihin ja \"piittasin\"\nMinnesotaan. Pääsin pian metsätöihin Elyn kaupungista pohjoiseen\nolevalle kämpälle ja niin alkoi jälleen kirveeni heilua. Mutta\nraskasta oli nyt työnteko. Ei siinä tahtonut, vaikka kuinka lujasti\nyritti, päästä enää samoihin tuloksiin kuin aikaisemmin metsätöissä.\nLisäksi oli pakko turvautua lääkäriin reumatismin vuoksi ja siihenpä\nne taas hupenivat parin vuoden ansiot. Tiedäthän mitä tässä maassa\nlääkärillä käynti maksaa. Huomasin lopuksi, etten ainakaan metsässä\nsaisi kokoon Suomi-rahojani ja niin matkustin Chicagoon, jossa pääsin\neräälle suomalaiselle kirvesmiehelle apulaiseksi. En ollut koskaan\naikaisemmin ollut rakennustöissä, mutta pianhan niihin tottuu, kun on\npienestä pojasta askarrellut milloin mitäkin. Niinpä minä jo muutaman\nkuukauden perästä aloin saada melko hyvää palkkaa; dollarin ja hieman\nylikin tunnilta. Pari vuotta ennen vuoden 1929 syksyä, jolloin se suuri\nosakeromahdus tapahtui ja tämä nykyinen huono aika alkoi, olivat ajat,\nkuten tiedät, hyvät. Luulinkin jo, että nyt oli onni minullekin lopulta\nalkanut hymyillä. Kannoin rahani uskollisesti pankkiin ja tililläni\noli jo lähes puolitoistatuhatta taalaa. Silloin työt katkesivat äkisti\nkuin naulan kantaan. Sain ruveta kulkemaan työtä etsimässä ja syömään\nvanhoja säästöjänikin, koska työtä oli vain aniharvoin saatavissa. En\nkuitenkaan uskonut huonon ajan kestävän kauan ja ajattelin, että jään\ntänne vielä joksikin kuukaudeksi, että saan ne kaksituhatta taalaa\ntäyteen kotimatkaa varten. Mutta sitä huonoa aikaa kesti ja kesti yhä\nedelleen. Vain silloin tällöin sain töitä ja säästörahani hupenivat\nhyvää aikaa odotellessani noin tuhanteen dollariin. Reumatisminikin\nvaivasi ja minun täytyi siihenkin saada silloin tällöin lääkärin\napua ja maksoi se taas sekin. Niin kuluivat kuitenkin vuodet 1930 ja\n1931. Tuli sitten tämän vuoden kesä. Pankkeja oli mennyt Amerikassa\njo nelisentuhatta kumoon, mutta sen Chicagon pankin, jossa minun\nja monen muun suomalaisen rahat olivat talletettuina, piti olla\nluotettava rahalaitos, joten olin aivan varma siitä, että rahani siellä\nsäilyisivät. Mutta sitten meni Chicagossa yhdessä viikossa kokonaista\nviisi pankkia vararikkoon ja niiden joukossa oli minunkin rahojeni\ntallettaja. Asuintoverini näki siitä uutisen sanomalehdessä kun olimme\nnousseet ylös eräänä aamuna. Hän antoi lehden minulle. Käteni eivät\nolleet koskaan ennen vapisseet, mutta silloin ne vapisivat niin,\netten tahtonut saada selkoa lehdestä. Totta se oli: rahani olivat\ntaas menneet, ja, niinkuin laulussa sanotaan: \"konnain kukkaroon\".\nPuin kiireesti ylleni ja ajattelin, että ehkä kuitenkin saisin vielä\njonkin dollarin pelastetuksi. Pankin edustalla seisoi suuri joukko\nkansaa. Ihmiset melusivat. Toiset huusivat ja toiset kiroilivat.\nEräskin nainen, joku italiatar, kirkui kuin villitty, repi tukkaansa\nja haukkui pankkiherroja rosvoiksi ja varkaiksi. Eräs vanha pariskunta\ntaas seisoi katuvierellä ja he itkivät molemmat ääneensä. Vanhukset\nolivat kadottaneet koko elämäntyönsä säästöt. Yksinäinen vanha\ntyömies nojasi seinää vasten ja kaatui äkisti maahan kuin lyötynä.\nPari ihmistä hyppäsi häntä auttamaan -- mutta hän oli kuollut siihen\npaikkaan. Olin niin raivoissani, että jos käsissäni olisi ollut\ndynamiittia, olisin varmaan ollut ensimmäisenä lennättääkseni koko\npankkirakennuksen ilmaan. Mutta mikäs auttoi? Käännyin kotiinpäin ja\nitkin raitiovaunussa kuin pieni lapsi. Sen jälkeen en ole uskonut enää\nmihinkään, kaikkein vähimmin siihen, että tässä maailmassa olisi mitään\noikeutta työläisellä. Sain pankista kolmekymmentä prosenttia takaisin\nsäästöistäni, mutta Suomeen en enää voinut matkustaa. Chicagossakin\naika vain huononi ja niin tulin taas tänne Minnesotaan etsimään\nmetsätöitä, mutta niitähän ei ole ollut laisinkaan viime aikoina. En\nole saanut minkäänlaista työtä ja suomalaisia sekä muitakin työttömiä\nnäyttää täälläkin olevan kadut täynnä. Sellainen on työmiehen kohtalo\ntässä rikkaassa maassa!\n\nNyt siis olet kuullut sen, miksi en ole mennyt takaisin kotiin, vaikka\nminulla on sinne alituinen kaipuu. Vanhempanikin ovat nyt jo kuolleet,\nja sisareni, joka asuu yksin kotona, saa odottaa minua vuodesta\ntoiseen. Sellaista on minun elämäni ollut. En ole siitä puhunut\nkenellekään enkä aikonut alussa sinullekaan puhua, mutta olit kuitenkin\nminulle läheisempi kuin muut, koska olet kotipaikkalaiseni ja lapsuuden\ntuttava, ja niin tulin sen nyt kertoneeksi. Yhtä helvettiä se on\ntyöläisen elämä nykyään ja niinhän se on aina ollut.\n\nLauri Niemi nojasi raskaasti päätään käsiinsä. Emme puhuneet pitkään\naikaan mitään. Lopuksi hän taas nosti päänsä pystyyn ja sanoi:\n\n-- Kai ymmärrät nyt, että minä tunnen onnettomuuden kylmän henkäyksen\naina ympäröivän itseäni. Onni kaikkosi viereltäni niin pian kuin jätin\nSuomen ja olen varma, ettei se luokseni palaa, ennenkuin pääsen sinne\ntakaisin. Vain siellä, kotiseudulla, voi ihminen elää täysinäistä\nelämää. Puolet elämästäni on nyt mennyt hukkaan. Saa nähdä pääsenkö\nenää koskaan sinne takaisin, josta kerran lähdin. Epäilen sitä. Uskoni\non mennyttä. Mutta jos pääsisin, niin mielihyvin kestäisin koko\ntämän \"Amerikan rääkin\", ja olisin valmis sen unohtamaan ikipäiviksi\nmielestäni.\n\n\n\n\nKoiratorpan isäntä\n\n\nAatami Mäkelän \"koiratorppa\" [koiratorppa = salakapakka] oli erään\nTyynen Valtameren rantakaupungin laiteilla kaukaisessa lännessä. Talot\nympäristössä olivat likaisia ja matalia, kaduilla vilisi kiinalaisia,\njapanilaisia, neekereitä, havaijilaisia ja lisäksi valkoisia kaikista\nEuropan kansallisuuksista. Se oli hämärä kaupunginosa, päivällä\nlikainen, yöllä salaperäinen, jopa vaarallinenkin. Sen katuvierillä\nseisoskeli joukottain joutilaita miehiä, jotka eivät vuosikausiin\nolleet tehneet rehellistä työtä, ja vaanivat saalistustilaisuutta\nseudun lukuisissa pallohaaleissa [pallohaali = biljaardihuone] ja\nkoiratorpissa. Ja monissa kaupunginosan taloissa asuskeli valkoisia\nnaisia ja neekerityttöjä, räikeästi puettuja ja vahvasti maalattuja,\njotka tulisin silmäniskuin kaupittelivat valkoisia ja mustia sulojaan\nmerimiehille ja laajoilta metsätyömailta palanneille työmiehille,\njoita sanottiin \"lokareiksi\".\n\nAatami Mäkelän koiratorppa olisi oikeastaan saattanut olla paremminkin\nihmisten ilmoilla kuin mitä se oli, sillä Aatami ei ollut mikään\nvaraton mies, ja olisi niin ollen voinut pitää huoneistonsa vaikka\nkeskikaupungilla, missä sijaitsivat liikemiesten ja muun hienomman\nväen salakapakat, joita englanniksi kutsutaan nimellä \"speakeasy\",\n\"puhu hiljaa\". Mutta ne monet suomalaiset lokarit ja kalastajat,\njotka viettivät usein toistuvia työttömiä aikojaan kaupungissa,\nkuljeskelivat pääasiallisesti tässä kaupunginosassa ja sen vuoksi alkoi\nAatami \"runnata\" koiratorppaansa myös siellä, sillä suomalaisista hän\nkuitenkin tiesi saavansa salakapakkansa kantayleisön.\n\nAatami ei oikeastaan ollut mikään huono mies pohjaltaan, vaikka hän\nolikin kaupungin tunnetuimman suomalaisen koiratorpan isäntä. Hän oli\nkotoisin jostakin Etelä-Pohjanmaan pitäjästä ja oli saapunut Amerikkaan\nparikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen oli hän käynyt saman koulun,\njonka jokainen suomalainen siirtolainen on saanut käydä: kaivoksesta\ntoiseen, metsäkämpältä toiselle, kodittomana, kielen taitamattomana,\nusein kiroten lähtöään, kuten lukemattomat muutkin siirtolaiset. Mutta\nhän säilytti vaelluksillaan kuitenkin jonkinlaisen \"ryhdin\". Hän ei\nesim. juonut parissa päivässä vuoden ansioitaan, kuten niin moni\nmuu, vaan pisti aina jonkin summan talteen. Ja sen vuoksi nautti hän\naina toveripiirissään, joka säännöllisesti oli \"poikki\", eräänlaista\nvaistomaista arvonantoa. Mutta sitten kerran nousi Aatami Mäkelänkin\ntie pystyyn, vieläpä varsin pahasti. Washingtonin valtion suurissa\nmetsissä se tapahtui. Aatami oli siellä töissä, väänsi suurta hirttä ja\nnyrjäytti selkänikamansa. Siitä hän joutui sairaalaan, makasi siellä\npuolisen vuotta, jolloin selän piti sitten olla terve. Mutta työtä se\nei enää kestänyt, ja niin tuli Aatamista koiratorpan isäntä.\n\nHyvinpä se koiratorpan liike vetelikin. Aatami myi japanilaisten\nkeittämää rusinaviinaa ja suomalaiset virtasivat hänen kapakkaansa\nsekä kaduilta että toisista suomalaisista koiratorpista, ja Aatamin\nvaimo Elli, joka lähes neljäkymmentä vuotta sitten oli nähnyt\npäivänvalon jossakin Keski-Suomen salomailla, kantoi Aatamin apuna\nviinaa janoisille suomalaisille metsäjätkille ja kalastajille,\njotka työmailtaan saapuivat kaupunkiin iloittelemaan. Mutta vaikka\nkoiratorpan isäntä itse olikin kohtuuden mies, hän ei voinut kuitenkaan\nestää sitä, että hänen villiintyneet asiakkaansa, saatuaan muutaman\nryypyn, rupesivat joko kovaäänisesti hoilaamaan tai kiihkeästi\nväittelemään siitä, kumpiko suunta tekee ihmiskunnan autuaaksi,\nkommunismiko vai teollisuustyöläisten liitto. Ja kun tämä väittely\nei useinkaan selvinnyt suuriäänisellä puheenpidolla, turvauduttiin\ntavallisesti nyrkkeihin, jopa puukkoihinkin. Silloin oli hiljaisen\nkoiratorpan isännän hyökättävä väliin, ja vaikka hän olikin\nselkävammainen mies, olivat hänen käsivartensa vielä lujat kuin kallio,\nja hän heitti armotta pahimmat räyhääjät kadulle.\n\nEräänä iltana työntyi koiratorpan ovesta sisälle solakka,\npitkänpuoleinen, tummapintainen mies, istahti pöydän ääreen ja\ntilasi ryypyn. Suomalainen hän oli, koska puhui suomea. Mutta ei\nhän suomalaiselta näyttänyt. Vivahtipa pikemminkin vanhan maan\nmustalaiseen. Mutta reilu tuntui mies luonteeltaan olevan. Maksoi\nryyppynsä, tilasi useita laseja lisää ja maksaessaan vilahdutti\nsuurenpuoleista setelitukkoa, joka heti sai muut kapakassa olijat,\nenemmän tai vähemmän poikkinaiset miehet vaihtamaan keskenään\nmerkitseviä katseita. Pian he sitten tekivätkin tulokkaan kanssa\ntuttavuutta ja tämä tilasi joka miehelle ryypyn toisensa jälkeen.\n\nMiehen nimi oli Jakki. Kukaan ei häntä tuntenut, eikä hän aikonut\nitsestään sen enempää selitellä. Jakki hän vain oli nimeltään ja se\nsai riittää. Hän tuli idästä päin. Mitä hän siellä oli toiminut, ei\nkuulunut kenellekään. Pääasia oli, että vieraalla oli rahaa ja että\nkerrankin saatiin taas juoda. Ei siinä tohinassa muistettu häneltä\nedes tiedustaa, oliko hän oikeauskoinen moskovalainen vai oliko\nharhaoppisia. Eikä Jakki liioin politiikasta puhunut.\n\nSeuraavana iltana tuli Jakki uudelleen Aatamin koiratorppaan. Hän\nistuutui rennosti pöydän ääreen, tilasi lasin ja nikkasi isännän\nluokseen. Ja kun koiratorpan isäntä oli vieraan kanssa hetken\nhiljakseen keskustellut, menivät he perähuoneeseen, Jakki veti\ntaskustaan viisisataa taalaa ja niin oli hänestä tullut Aatami Mäkelän\n\"paanari\", liiketoveri, salakapakan pidossa.\n\nNiin alkoivat Aatami ja Jakki yhdessä runnata Aatamin koiratorppaa.\nMikseipä liike olisi luistanut kuten ennenkin. Ehkäpä paremminkin.\nSillä moni suomalainen tuli mielellään torppaan kuulemaan Jakin juttuja\nidästä. Ja kyllä Jakki osasikin jutella. Aatamista, harvasanaisesta\nmiehestä, ei siihen ollutkaan. Eikä kenelläkään ollut mitään pahaa\nsanottavaa miehestä, joka mittasi runsaat ryypyt ja antoi asiakkaille\nhyvän kohtelun, kuten Jakki aina teki. Eikä häntä liioin voitu\nsyyttää eräistä hämäräperäisistä jutuista, joita sattui piankin hänen\nkohdalleen. Kalastajat ja lokarit alkoivat nimittäin valitella, että\nheidän nukkuessaan viinauntaan koiratorpassa, he saattoivat herätä\ntaskut tyhjinä, vaikka sellaista ei milloinkaan aikaisemmin ollut\nAatami Mäkelän kapakassa sattunut. Turha siinä oli kopeloida taskujaan.\nKun rahat olivat menneet, niin ne olivat menneet. Jakki päivitteli\nmukana. Olihan siinä yöllä taas käynyt sellainen outo mies, juonut\npari lasia ja kiireesti poistunut. Kehenkäpä sitä enää osasi luottaa.\nTaskuvarkaita vilisi kaikkialla. Eihän yksi mies, kuten Jakki, jolla\nvuorollaan oli niin paljon touhua, voinut kaikkea silmällä pitää\nvaikka miten olisi yrittänyt. Ja niin sai mies painua ovesta ulos\npelastusarmeijan leipäjonoon, jossa muutkin työttömät tuntikausia\nodottivat vähäistä keittoannostaan.\n\nAatami Mäkelä oli tuiki suora mies. Hän hoiti oman vuoronsa\nrehellisesti. Mitään vilppiä hän ei kärsinyt eikä kertaakaan hänen\nvuorollaan ollut toinen mies syrjäteitä mennyt toisen taskulle.\nHänen vakava, tutkiva ja avoin katseensa piti loitolla koiratorpasta\nainakin pahimmat \"pummit\". Sen vuoksi Aatami kuohahti joka kerta, kun\njoku valitteli menettäneensä rahansa Jakin yövuorolla. Se suututti\nhäntä niin sydänjuuria myöten, että hän olisi heti vaikka niskat\nkatkaissut mokomilta pummeilta. Ja kun hän taas eräänä aamuna astui\nkoiratorppaansa ja tapasi siellä suomalaisen, joka itkussa suin kertoi\nmenettäneensä ainoat rahansa, yli kaksisataa taalaa, joutui Aatami\nMäkelä vallan raivoihinsa ja huusi silmät hehkuen:\n\n-- Kuka s--na, kuka viheliäinen hylkiö se täällä puhristelee miesten\ntaskuja? Tässä talossa ei varkahia kärsitä!\n\nHänen silmänsä osuivat paanariin. Jakki ei ollut tietävinään koko\njutusta. Ainainen viekas hymy karehti hänen ohuilla huulillaan. Silloin\nAatami Mäkelä, koiratorpan rehellinen isäntä, sai sydämeensä pahan\naavistuksen. Hänen mielensä teki siinä hetkessä hyökätä liikekumppanin\nkurkkuun, vaatia selvitystä rahojen katoamisesta ja katsoa, mitä rahoja\nja kuinka paljon tällä oli taskuissaan. Mutta hän hillitsi itsensä,\nkiroili ja vetäytyi perähuoneeseen.\n\nKului pari viikkoa. Aatami hoiti nykyään yksinomaan päivävuoroa.\nJa hyvin hänen liikkeensä kävi. Hänen luokseen lappoi ryyppäämään\nenimmäkseen kotipuolen miehiä, entisiä pohjalaisia turpeenpuskijoita\nLapualta, Alavudelta, Härmästä, Kauhavalta ja mistä lienevät\nolleetkaan, jotka kerran, vuosikymmen tai pari sitten, olivat jättäneet\nvanhan maan ja saapuneet Amerikkaan rikastumaan, mutta joista tuskin\nkukaan oli rikkaampi kuin Suomesta lähtiessään. Mutta ne olivat\nhyväsydämisiä, kelpo miehiä. He puhuivat Aatamin kanssa yhteisistä\nkotiseudun muistoista. Mutta kukaan heistä ei halunnut ryypätä Jakin\nvuorolla, ei ilmaiseksikaan.\n\n-- Kuules Aatami! Hullun kaupan sinä teit, kun otit paanariksesi sen\nJakin. Mikä lie koko mies. Pilaa sinun torppasi maineen. Vie vielä\nsinulta muijasikin, mustilainen, juttelivat he.\n\nAatami räjähti nauramaan. Hänenkö muijansa joku veisi! Ei ikinä! Se\nolikin vain hänen vaimonsa, laillisesti vihitty vaimo, jota ei joka\njätkällä ollutkaan. Se pysyi hänellä. Ja Aatami virkahti vain:\n\n-- Ei poijaat. Se on minun muijani ja minä pirän sen itse, totisesti.\n\nTultiin syyskuulle. Kaupunkiin lappoi kalastajia Alaskasta ja suuri\njoukko niistä vietti päiviään Mäkelän koiratorpassa iloisesti hummaten.\nKaikki pöydät olivat yötä ja päivää miehiä täynnä. Dollarit siirtyivät\nhiljalleen miesten taskuista koiratorpan pitäjille. Ja pari kertaa\nsattui taas, että miehet, joilla oli ollut neljäkin sataa taalaa\ntaskussaan, huomasivat aamulla herätessään koiratorpan lattialla,\nolevansa rahattomia ja putipuhtaaksi ryöstettyjä. Se tapahtui Jakin\nvuorolla. Mäkelä murisi ja kiroili, katseli pahoin silmin paanariaan.\nMutta ei uskaltanut syyttää häntä rahojen anastamisesta. Lisäksi\nmiehet, jotka valittivat menettäneensä rahansa, saivat Jakilta sen\ntavallisen selityksen, että asianomainen oli humalapäissään tarjonnut\nkaikille kapakassa oleville ja siihen olivat rahat huvenneet. Humalassa\nolleet miehet eivät muistaneet koko yöstä mitään ja heidän oli\ntyytyminen Jakin selitykseen.\n\nSinä kuukautena juotiin enemmän kuin milloinkaan sitä ennen Aatami\nMäkelän koiratorpassa. Kalastus Alaskan vesillä oli tuottanut hyvin.\nJoka miehellä oli dollareita taskussaan ja ne pantiin nyt menemään\nmahdollisimman iloisella tavalla. Kymmeniä tuhansia Suomen rahassa\nmenetettiin siten yhtenä yökautena. Kapakka oli tupakansavua ja\nhumalaisia miehiä täynnä, politiikkaa pauhattiin sanoin ja nyrkein,\nkuten suomalaisten tapana on, ja Aatamin piti usein olla taltuttamassa\ninnostuneimpia asiakkaitaan.\n\nTäysi työ oli myös Ellillä, Aatamin vaimolla, kanniskellessaan\nviinalaseja miesten eteen Aatamin apuna. Eivätkä humalaiset kalastajat\nolleet juuri kaikkein hienotunteisinta väkeä. Usein he taputtelivat\nkoiratorpan emäntää liiankin tuttavallisesti, mutta pitivät kuitenkin\nrajansa, sillä Elli oli Aatamin, kunnioitetun ja jäykän miehen vaimo.\nEikä Elli itse puolestaan näyttänyt suuresti välittävän miesten\ntaputteluista ja rohkeista sanoista. Siihen hän oli jo saanut tottua.\nJa jollekin komeimmalle kalastajalle nähtiin hänen joskus hieman\nmakeilevankin, kun ei vain Aatamin vakaa katse sattunut olemaan\nsuunnattuna sille puolelle huonetta.\n\nKun Jakin vuoro iltamyöhällä alkoi, oli torppa usein niin väkeä täynnä,\nettä Ellikin jäi sinne Jakkia avustamaan, Aatamin väsyneenä vetäydyttyä\nyöpuulle.\n\nOli kerran puolenyön aika. Pari kalastajaa istuskeli Aatamin keittiössä\npöydän ääressä hyvässä humalassa. Nurkassa lattialla istua kyykötti\nkaksi poikkinaista pummia odotellen että joku tarjoaisi heillekin\nryypyn. Toinen kalastajista oli juonut lasinsa pohjaan ja alkoi vaatia\nlisää viinaa. Kapakassa ei näkynyt ketään. Humaltunut mies korotti\näänensä ja huusi viinaa. Aatami heräsi peräkamarissa, kömpi ylös, veti\nhousut jalkaansa ja tuli keittiöön.\n\n-- Mitä sinä täällä karjut? hän tiukkasi juopuneelle.\n\n-- Minä haluan suihin, Aatami, se on selvä se, mutta kun ei ole antajaa.\n\n-- Missä se on sitten Jakki, kun ei ole vuorollaan?\n\nMies veti naamansa ilkeään irvistykseen.\n\n-- Mitäs sinä Jakista, kyllä siitä Elli huolen pitää.\n\nAatami hyppäsi miehen kurkkuun ja huusi kuin villitty:\n\n-- Mitä sinä oikein tarkoitat, mies?\n\n-- No älä tapa sentään, hyvä mies! En minä mitään tiedä. Tuonne se vain\nnäkyi painuvan Jakki yläkertaan Ellin perässä.\n\nAatami heitti otteensa ja syöksyi portaita ylös.\n\nSieltä alkoi kuulua Ellin kirkunaa ja itkua, raskaita nyrkin iskuja\nja raakoja kirouksia. Samassa vyöryivät Aatami ja Jakki toisiinsa\nkietoutuneina portaita alas. Aatami selkisi jaloilleen, suoristi\nitsensä ja sanoi painokkaasti:\n\n-- Kyllä se nyt on niin, että sinä lähret, ja heti paikalla, tästä\ntalosta! Kuuletko Jakki, heti paikalla!\n\nElli juoksi itkien portaita alas ja kietoi kätensä Aatamin kaulaan.\n\n-- Älä nyt Aatami kulta niin räiskä, sanoi hän, eihän tässä ole mitään\ntapahtunut.\n\nAatami irroitti vaimonsa kädet kaulastaan.\n\n-- Sanoin juuri Jakille, että hänen on lährettävä ja heti. Se on tosi\nse, heti!\n\nJakki nosti päätään, katsoi paanariaan vihasta leimuavin silmin ja\nsuuta murtaen huusi:\n\n-- Mitä sinä siinä mökiset! Minä olen puolilla tässä hommassa ja sinä\net pysty minua tästä talosta ajamaan pois.\n\n-- Minä olen isäntä täällä, karjasi Aatami vastaan. -- Sinä kävelet nyt\ntäältä. Jollet muuten usko niin koetetaan vielä kerran.\n\nJakki ponnahti seisoalleen, hyökkäsi kuin peto Aatamiin päin ja\nantoi hänelle iskun vasten leukaa. Mutta samassa putosi Aatamin\nraskas nyrkki Jakin suulle. Tämä lensi pitkin pituuttaan lattialle,\nmutta nousi samassa ylös ja alkoi lyödä uudelleen. Nyt oli Aatamikin\nvaruillaan. Hän oli sentään voimakas mies, vanha mainari [mainari =\nkaivostyöläinen] ja metsämies. Ja hän löi perätysten iskun toisensa\njälkeen, kunnes Jakki kasvot yltäyleensä veressä, huulet rikki ja nenä\nmuodottomana kaatui uunin nurkkaan, josta ei enää noussut.\n\nAatami seisoi keskellä lattiaa, kädet nyrkkiin puristettuina ja syvään\nhuohottaen.\n\n-- Joko nyt uskot, senkin taskuvaras! Joko nyt olet valmis lähtemään,\nh--tin mustilainen, huusi hän raivoa täynnä. -- Vai koetetaanko\nvieläkin?\n\nNurkasta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Jakki makasi liikkumattomana.\nMutta ympärille kerääntyneet koiratorpan asiakkaat huomasivat hänen\näkkiä sieppaavan nurkasta suuren rautaisen hiilihangon, nousevan ylös\nsalaman nopeudella ja lyövän sillä iskun Aatamin päälakeen. Aatami\nhorjahti, hänen kätensä tavoittelivat hyökkääjää, mutta sitten hän\nkaatui raskaasti lattialle kuin kuollut. Katsojat kiljahtelivat. Jakki\nlöi makaavaa miestä vielä pari kertaa päähän ennenkuin hiilihanko\nsaatiin temmatuksi häneltä pois. Elli syöksyi Aatamin vierelle. Tämä\nkorisi hiljaa ja lattialle vuoti haavoista tumma veri.\n\nJakki vilkaisi pelokkaasti ympärilleen, luikahti ulos eikä häntä sen\nkoommin nähty.\n\nAatami ei kuollut. Hän makasi pari päivää elämän ja kuoleman vaiheilla,\nmutta sitten hän alkoi hiljalleen toipua ja nousi puolentoista\nkuukauden perästä vuoteeltaan alkaen jälleen hoitaa koiratorppaansa.\nMutta hän ei ollut enää sama mies. Hän oli käynyt kalvaaksi, katseeseen\noli tullut jotakin arkaa, milteipä pelokasta, ääni oli epävarma ja\nkäsivarret voimattomat. Aatami Mäkelä oli astunut sinä tappeluyönä\nmiehuudesta vanhuuteen.\n\nEikä Ellikään ollut tyytyväinen. Hän moitiskeli Aatamin hitautta,\nvalitti liikkeen vähentyneen ja eräänä päivänä hän lausui:\n\n-- Sano mitä sanot Jakista. Mutta sen minä vain sanon, että liike\nkannatti paljon paremmin hänen aikanaan.\n\nAatami hätkähti. Hän ei ollut odottanut tätä. Elli olisi voinut\nsanoa mitä muuta tahansa, mutta ei mitään hyvää Jakista, taskujen\npuhdistajasta ja mustalaisverisestä miehestä. Hän katsahti vaimoonsa\npitkään ja näki tämän silmissä omituisen loisteen, jota hän ei ollut\nennen huomannut. Aatami kääntyi poispäin, huokasi raskaasti ja käveli\nperäkamariinsa.\n\nNäinä aikoina kuoli viinaan eräs Aatamin koiratorpan yläkerrassa\ntilapäisesti asuva suomalainen, jota kutsuttiin \"Kokkolan Pojaksi\". Hän\noli palannut metsätöistä mukanaan useita satoja taaloja, oli alkanut\njuoda ja joi siksi kunnes oikaisi koipensa.\n\nAatami oli vihainen. Hän oli kieltänyt antamasta pojalle mitään\nväkevää huomattuaan hänet sairaaksi, mutta tämän toverit olivat sitä\nkuljettaneet hänelle salaa. Ja kun Aatami käski vaimonsa viedä pojalle\nruokaa, ei tämä syönyt enää mitään. Ja sitten tuli loppu.\n\nSamaan aikaan alettiin huhuilla, että Jakki oli kaupungissa. Aatamikin\nkuuli näistä huhuista ja hänen otsansa synkkeni.\n\n-- Jos se mies vain astuu jalallaan minun talooni, niin ammun hänet,\nsanoi hän, ja latasi revolverinsa.\n\nParin päivän perästä Jakki astui Mäkelän koiratorppaan. Hänen mustissa\nsilmissään oli anteeksi pyytävä, milteipä nöyrä ilme. Hän ojensi\nkätensä Aatamille.\n\n-- Mitäpäs näistä, sanoi Aatami, mutta ei antanut kättänsä.\n\nAatami katsoi vaimoaan. Tämän silmät näyttivät loistavan. Aatami\nkopeloi revolveria taskussaan ja ajatteli, että nyt se tapahtuu. Mutta\nhän ei voinut. Tuntui kuin jokin olisi pidättänyt häntä. Hänen hermonsa\nolivat nähtävästi piloilla. Hän kääntyi ja käveli kamariinsa. Häntä\niljetti katsoa Jakkia, epärehellistä miestä.\n\nKun hän hetken kuluttua palasi, istui Jakki Ellin kanssa pöydän ääressä\ninnokkaasti keskustelemassa. Aatamin silmät välähtelivät, mutta hän\nhillitsi itsensä. Jakki nousi ylös ja sanoi hiljaisesti:\n\n-- Eiköhän sitä voitaisi sopia ja olla paanareita jälleen? Kyllä tässä\non työtä kahdellekin ja tuleehan sitä ansiota minunkin kauttani.\n\n-- Niin. Eipä tuota tierä. Mitä se Ellikin siihen sanoisi? vastasi\nAatami yksikantaan, luoden tutkivan katseen vaimoonsa.\n\n-- No, yes! riemahti Elli. -- Kun Jakki tulee takaisin, niin kyllä\nsiitä liikekin paranee, sen minä vakuutan.\n\nAatami Mäkelän kasvot synkistyivät. Mutta hän sanoi rauhallisesti:\n\n-- Jos kerran Elli haluaa Jakkia takaisin, niin se on all right\nminunkin puolestani. Hetken mietittyään lisäsi hän harvakseen ja\npainokkaasti: -- Annetaanpas nyt olla. Aika on hiljainen. Tämä kuu\nloppuu parin viikon perästä. Seuraavan kuun alussa saa Jakki alkaa.\n\nJakki ilostui.\n\n-- Onko se sitten ihan varma? kysyi hän.\n\n-- Se on varma. Mitä Aatami Mäkelä kerran on sanonut, se pitää.\n\nAatami käveli peräkamariinsa takaisin. Kului pari tuntia. Sitten hän\nhuusi vaimolleen:\n\n-- Paljonkos meillä on nyt viinaa jäljellä?\n\n-- Onpa noin pari kallunaa, vastasi Elli.\n\n-- Tuoppas pullo sinne minun kamariini. Minä tahdon hieman maistella,\npyysi Aatami nyt.\n\nElli kummasteli. Aatami ei ollut sairautensa jälkeen paljon maistellut\nväkeviä. Mutta vaimo toi kuitenkin pullon pöytään. Aatami istui\nsen ääreen ja tyhjensi koko pullon. Sitten hän pyysi lisää. Elli\nvastusteli, mutta ei uskaltanut olla tuomatta. Niin meni toinen pullo\ntaas yhdessä hetkessä. Sitten Aatami heittäytyi pitkäkseen ja nukkui\nraskaaseen uneen. Herättyään hän taas vaati Elliltä lisää viinaa. Tämä\njo vetisteli, vastusteli ja kiukuttelikin, mutta silloin ärjäisi Aatami\nMäkelä: -- Niin kauan kuin minä olen tämän koiratorpan isäntä, niin\nsinä tuot minulle viinaa. Ja vaimon oli taas toteltava.\n\nSiitä päivästä lähtien alkoi Aatami Mäkelä, siivo mies, juoda. Ja hän\njoi enemmän kuin kenenkään oli nähty siinä koiratorpassa ennen juovan.\nElli sai yksin jakaa viinoja. Aatami makasi peräkamarissa ja joi. Ei\nhän syönyt juuri mitään. Viikon mentyä tuli Ellille hätä käteen. Hän\nitki ja vaikeroi.\n\n-- Voi hyvä ihminen! Sinä tapat itsesi niinkuin se Kokkolan Poikakin.\nKun et yhtään syö, juot vain.\n\n-- Eipä se Jakkikaan saanut minusta hiilikoukulla henkeä. Kyllä minä\naikani kestän. Lisää viinaa vain, vaimo, sanoi Aatami lujasti.\n\nAatami makasi nyt yhtämittaisesti vuoteessa. Hän oli tullut niin\nheikoksi, että olisi tuskin pysynyt jaloillaan. Humalapäissään hän\njutteli omiansa ja huusi usein:\n\n-- Soo ruuna, ylös vaosta, ylös vaosta! Hän oli kyntävinään\nkotipeltoaan kaukana Suomessa. Sitten hän toisteli itsekseen: --\nHei pojat, tuokaapa pitempiä poria rauntiin [raunti = porauspaikka\nkaivoksessa]: Kauhean kuuma täällä onkin. No missä ne porat ovat?\nKolmetuhatta jalkaa syvässä. Ja yksin, yksin, yksin.\n\nElli seisoi vesissä silmin vuoteen vieressä ja yritti herätellä\nmiestään. Mutta tämä ei tiennyt hänen pudisteluistansa mitään. Aatami\njatkoi vain mutinaansa. -- Kuules Elli, hän sanoi, -- sinulla on\nniin kaunis tukka. -- Ei meillä ole hätää. Minä painelen vielä töitä\njonkin vuoden ja sitten meillä on jo niin paljon koossa, että lähdemme\nSuomeen. Ostamme talon, oikein hyvän talon. Niin! Mutta se Jakki, ja se\nylikamari, ja sitten tuli loppu -- loppu tuli!\n\nAatami kiristeli hampaitaan, hänen nyrkkinsä puristuivat kokoon ja hän\nhuohotti raskaasti. Elli seisoi vieressä, asetteli kylmiä kääreitä\nmiehensä otsalle ja itki katkerasti. Mutta Aatami makasi tietämättömänä\nkaikesta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hengitys kulki\nvaivalloisesti.\n\nJoku Aatamin kotikyläläinen seisoskeli vieressä ja katseli Aatamia.\n\n-- Kyllä on parasta, Elli, sanoi hän, että soitat heti lääkärin tänne.\nEn usko, että Aatami on enää vain viinakipeä. Se on muutenkin pahasti\nsairas.\n\nElli säikähti, riensi puhelimeen ja soitti lääkäriin. Mutta kun lääkäri\ntunnin perästä saapui, oli Aatami kuollut tuntoihinsa tulematta.\n\n-- Sydänhalvaus liiallisesta alkoholin käytöstä, totesi lääkäri kuivan\nvirallisesti.\n\nSitten saatettiin Aatami Mäkelä hautaan ja hänen koiratorpassaan\nalkoivat sen jälkeen monipäiväiset juomingit.\n\nSiellä juotiin koiratorpan isännän peijaisia.\n\n\n\n\nMies, joka aina voitti\n\n\nOli vuosisadan vaihe ja siirtolaisuuden kultaiset ajat. Kaikilta\nmaailman kulmilta lappoi uutta väkeä Amerikkaan. Nuoria, voimakkaita\nmiehiä ja naisia, jotka olivat jättäneet kotinsa korkeiden palkkojen\nja parempien olojen houkuttelemina. Ja niiden mukana saapui myös\nsuomalaista, vakaata, jämerää kansaa jostakin kaukaa Pohjois-Europan\njäisiltä mantereilta.\n\nSuomalaiset siirtolaiset ohjasivat järjestään kulkunsa Yhdysvaltojen\npohjoisosiin. Siellähän oli suuria metsiä ja järviä niinkuin heidän\nomassa maassaankin ja siellä oli talvisin lunta ja jäätä kuten vanhassa\nSuomessakin. Kävi pian selville, että nämä suomalaiset olivat hyvää\ntyökansaa -- rehellistä ja hiljaista väkeä -- paitsi viinapäissään.\nVarjele heistä silloin! Puukot heiluivat, kiroukset kaikuivat, ja\nrivot, karkeat sanat leikkasivat korvia. Monet amerikkalaiset, jotka\nsuomalaisia näkivät vain tällaisessa tilassa, luulivat uudenajan\nhunnien tai barbaarien saapuneen intiaanien vanhoille hiljaisille\nmetsämaille.\n\nSuomalaisten tavallisin kokouspaikka oli jokin kapakoista. Viime\nvuosisadan lopulla ei heillä muuta kokouspaikkaa ollut ollutkaan.\nKaikki joutoajat vietettiin kapakassa. Mutta nyt oli raittiusliike\njo tehnyt työtään. Oli syntynyt \"raittiushaaleja\" ja monen kapakan\nsuomalainen aines oli muuttanut koiratorpasta raittiustalolle. Mutta\nkyllä niitä suomalaisia kapakoita silti vielä oli, sillä suomalaiset\nolivat viinaan menevää kansaa. Ja niissä jatkui entinen villi, raaka\nmeno niinkuin ei raittiudesta olisi ikinä kuultukaan.\n\nMatti Särkän kapakka eräässä Minnesotan rauta-alueen kaupungissa ei\nollut pahimpia maineeltaan. Luonnollisesti mies pantiin siinäkin\npaikassa täyteen, kuten jokaisessa muussakin kapakassa, mutta Matti ei\nsietänyt tappelua ja mellastusta \"saluunassaan\". Joka ei sitä uskonut,\nhän löysi hyvin pian itsensä isännän lujista kourista ja sitä tietä\nkadulta. Useinhan siitä metakasta särkyi jokunen tuoli, ovi meni\nsäpäleiksi tai pihtipielet lensivät katukäytävälle. Mutta mitäpä siitä!\nSe oli tavallista joka kapakassa ja viat korjattiin pian entiselleen.\n\nSärkän saluunaa käyttivät suomalaiset. Siellä tyhjenivät olut ja\nwhiskylasit aamusta iltaan ja illasta aamuun, kun suomalaiset\nkaivosmiehet, \"mainarit\", tai suomalaiset metsätyöläiset,\n\"lumberjackit\", kaatelivat tulisia juomia kuiviin kurkkuhinsa.\nSiinä sivussa läiskyteltiin kortteja ja ankaralla työllä ansaitut\nrahat, usein suuretkin summat, siirtyivät yön tienoossa tai parissa\nvuorokaudessa viinan ja pelin voimalla toisiin taskuihin. Mutta mitäpä\nsiitä! Uutta rahaa sai, kun paineli töitä mies kuin mies, vaikka niistä\njoskus taas pakkasi olemaan puutettakin.\n\nEräänä päivänä asteli pienen kaivoskaupungin katuja ryhdikäs,\nleveäharteinen ja komea mies, jota ei kaupungissa oltu ennen nähty.\nKuljettuaan hetken pääkatua painui vieras Matti Särkän kapakkaa kohti,\njonka oven päällä ja akkunoissa komeilivat kullatuin kirjaimin sanat:\nSuomalainen saluuna. Kapakan täyteinen miesjoukko katseli äänettömästi\nja hieman uteliaana tulokasta, joka oli puettu lännen metsämiehen\ntapaan suureen hattuun ja korkeavartisiin jalkineisiin. Selässä oli\nreppu ja siihen oli kiinnitetty kiiltäväteräinen kirves.\n\nVieras ei ollut kapakkayleisöä näkevinäänkään, tilasipahan vain ryypyn\nbaarimieheltä englanniksi ja kulautti sen tottuneesti kurkkuunsa.\nSitten hän katseli hetken äänettömästi suomalaisten enemmän tai\nvähemmän humalaista joukkoa ja kysyi lähinnä seisovalta suomeksi seudun\ntyöoloja. Siinä tuokiossa oli vieraan tuoma hieman juhlallinen tunnelma\nkuin poispyyhkäisty. Ka, suomalainenhan se olikin! Ja miehen ympärille\noli pian kerääntynyt melkoinen joukko uteliaita. Vieras selitteli\nkyseleville olleensa vuosikausia Kaliforniassa kaatamassa punapuita ja\nviimeiset kuusi kuukautta Butten kaivoksissa Montanan valtiossa, mutta\nkyllästyneensä kaivosten kuumuuteen, ja haluavansa jälleen metsätöihin.\n\n-- Joopa, joo! päättelivät metsätyöläiset. -- Kyllä niitä nyt täällä\npäin metsätöitä saa. Mutta samalla tarkastelivat he hieman ihmetellen\nvierasta. Tämän kasvot olivat sileiksi ajetut, kädet näyttivät olevan\npehmeät ja hienot, aivankuin niillä ei olisi pitkään aikaan tehty\nruumiillista työtä ja miehen koko olemus osoitti hänen kuuluvan johonkin\ntoiseen ihmisluokkaan kuin mitä metsätyömiesten raskaskourainen, ahavan\nja pakkasten purema joukko oli.\n\nSärkällä oli kapakkansa yhteydessä myöskin matkustajakoti eli\n\"rooming-house\", kuten sitä englanniksi nimitettiin. Ja kun vieras\nkyseli asuntoa, suositteli kapakan isäntä luonnollisesti omaa\n\"hotellia\". Hän painoi samassa soittokelloa ja kotvasen kuluttua\nilmestyi hotellin puolelta kapakkaan johtavalle ovelle nuori,\npunaposkinen, vaaleatukkainen, iloisesti hymyilevä nainen.\n\n-- Kuuleppas Ilmi! sanoi Särkkä. -- Täällä olisi eräs Lännen\ngentlemanni, joka haluaisi saada asunnon. Anna hänelle hyvä huone,\nvaikkapa numero 18. Sehän on nyt vapaa.\n\n-- _Yes_. Vapaana se on. Aikooko vieras viipyä kauankin?\n\nVieras hymyili merkitsevästi.\n\n-- Mikäpä tietää? sanoi hän sitten. -- Näyttää olevan tässä talossa\nniin komeita tyttöjä, ettei osaa sanoa, vaikka tulisi pitemmältäkin\njäädyksi.\n\nJa nostaen naurussasuin reppunsa kirveineen lattialta vieras seurasi\nnuorta naista hotellin ovesta sisälle.\n\nTällä Lännen vieraalla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään kiirettä\nmetsätöihin, vaikka työmiesten \"vientiä\" työmaille oli joka ainoa\npäivä. Hän jäi asuskelemaan Matti Särkän \"hotelliin\" ja vieraili joka\npäivä hänen kapakassaan ottaen ryypyn silloin tällöin ja tarjoten\nniitä auliisti toisillekin. Mutta parin päivän perästä hän joutui kuin\nsattumalta korttipeliin miesten kanssa ja siitä tulikin sitten hänen\nvakituinen päivätyönsä muutamaksi kuukaudeksi ja koko siksi ajaksi\nminkä hän kaupungissa vietti. Särkän kapakan takahuoneessa oli nim.\nmuutamia pelipöytiä ja miehet istuivat siellä hartaasti ja ahkerasti\nlyöden korttia karkein kourin, ryypäten ja kiroillen. Kerran joku\nmiehistä pyysi vierastakin -- jota oli yleensä alettu kutsua nimellä\n\"Montana\", koska hän oli tullut Montanan valtiosta eikä kukaan tiennyt\nhänen oikeata nimeään -- mukaan pelaamaan. Montana esteli aluksi,\nväittäen että oli pelannut perin harvoin ja silloinkin aina menettänyt\nrahansa. Mutta siitäpä pyytäjä vain innostuikin ja sai kuin saikin\nlopulta vieraan pelipöytään. Ja huonostihan siinä Montanalle kävikin!\nParin tunnin perästä oli hän menettänyt lähes sata dollaria ja silloin\nhän nousi kiroillen ja noituen pöydästä.\n\n-- Täälläpä ne vasta ovatkin pelureita! sanoi hän. -- En olisi\nuskonutkaan.\n\nSitten Montana osti whiskyryypyn, painoi sen nahkaansa ja palasi\nhotellihuoneeseensa. Miehet nauroivat. Heistä oli hauskaa, että tuolta\nvieraalta oli onnistuttu kynimään rahoja, ja että saatiin siten taas\njuoda yksi päivä oikein rennosti.\n\nMutta samana iltana tuli Montana uudestaan pelipöytään, missä istui\npari hänen päivällistä pelitoveriaan ja muutamia juuri metsätyömailta\npalanneita miehiä, joilla tiedettiin olevan runsaasti rahoja.\n\nPokeripeli aloitettiin, ja suurin panoksin, sillä oltiin varmat siitä,\nettä Montanan rahat olisivat taas pian toisissa taskuissa.\n\n-- Kyllä tässä täytyy koettaa saada se päivällinen tappio takaisin,\ntuumiskeli Montana kuin itsekseen. Mutta hän hävisi taaskin. Tappio\noli jo 10 dollaria, pian se kiipesi 50 taalaan ja Montana istui\nmurheellisena ja kiroili hiljalleen.\n\nMutta sitten tapahtui käänne. Pelipanosta koroitettiin innostuneiden\nvoittajien ehdotuksesta. Montana suostui siihen. Ja silloin pelionni\nvaihtui. Joka ainoa taala näytti siitä alkaen pyörivän Montanan nokan\neteen pöydälle. Pian oli hänen voittonsa sata dollaria, pian kaksisataa\ndollaria ja siitä ohitsekin. Miehet alkoivat katsella häntä pitkään\nja ihmeissään ja alkoivat vuorostaan kiroilla huonoa onneaan. Mutta\nMontana istui tyynenä ja hymyilevänä. Ei hän monta sanaa sanonut, mutta\nhänen ruskeat vilkkaat silmänsä näyttivät nyt tarkkaavan jokaista\nelettä ja kasvonilmettä vastapelaajien kasvoilla. Kun peli puolenyön\ntienoissa lopetettiin, oli Montana voittanut yli 300 dollaria ennenkuin\nmeni huoneeseensa levolle.\n\n-- Kattos sitä pirua! sanoi joku pelaajista. -- Ei se taida ollakaan\nniin typerä kuin mitä aluksi luultiin.\n\nSeuraavana päivänä näytelmä uudistuu. Montana voittaa ja häviää\nvuoroin, mutta nousee iltamyöhällä pelipöydästä puhdistettuaan jälleen\njoltakin metsätyöIäiseltä satakunta taalaa.\n\nKun hän jälleen ilmestyy kapakan puolelle, nikkaa isäntä hänelle silmää\nja vie Montanan omaan huoneeseensa. Mitä he siellä keskustelivat, sitä\nei kukaan kuullut. Mutta siitä päivästä alkaen istui Montana aamusta\niltaan Särkän Matin kapakan takahuoneessa ja pelasi, pelasi jokaisen\nkanssa ken sitä vain halusi, hävisikin joskus aivankuin karistaakseen\nepäluulot yltään ja innostaakseen vastapeluriaan suurempiin panoksiin.\nMutta jokainen tiesi, että hän illan tullen oli kerännyt taskuihinsa\ntaas ainakin useita kymmeniä, joskus satojakin dollareita.\n\nNäihin aikoihin saapui metsätyömailta kaupunkiin \"Isoksi Oskariksi\"\nristitty mies, joka tunnettiin myös nimellä \"Mettäkuningas\", koska oli\nvoittamaton tukinkaadossa. Hän oli rahoissaan oleva mies, sillä hän joi\nkohtuullisesti ja oli siinäkin suhteessa omituinen, jopa ihmeteltävä\nmies. Iso Oskari ei pelannut paljoa, mutta hänellä oli kuitenkin\nhalua pelata aina sen verran, että saisi pelivoitoilla maksetuksi\nkaupunkimatkansa. Niinpä joutui Iso Oskarikin Montanan pelipöytään.\nJa hän voitti, voitti aivankuin leikiten ainakin 50 dollaria.\nMettäkuningas lämpeni. Hän työnsi taalat taskuunsa, kävi kapakan\npuolella ottamassa aimo ryypyn ja palasi jälleen pelaamaan. Mutta\nsitten se kääntyi Ison Oskarinkin onni. Saipa hän miten hyvät kortit\ntahansa olivat Montanan aina paremmat. Oskari hävisi häviämistään.\nVarovaisuus kehoitti häntä nousemaan pöydästä, mutta hän oli kuin\nsuunniltaan. Hän lisäsi panoksia, mutta hävisi yhä edelleen. Ja niin\noli hän kolmen tunnin perästä puhdas rahoistaan. Parisataa dollaria oli\ntaas siirtynyt niinkuin leikitellen Montanan suuriin taskuihin.\n\nIso Oskari nousi pöydästä kasvot tulipunaisina. Hän paukautti suuren\nnyrkkinsä pöytään ja huusi raivostuneena:\n\n-- P--le, jopa taisinkin joutua oikein korttihuijarin pöytään!\n\nMontanan silmät iskivät hieman tulta, mutta hän hillitsi itsensä,\nkäveli kapakan puolelle, tilasi ryypyn ja alkoi jutella baarin\nluona seisovien miesten kanssa. Iso Oskari tulee Montanan perässä\nkapakkaan. Hän kopeloi taskustaan viimeisen sinne jääneen taalansa,\ntilaa ryypyn ja alkaa sen saatuaan kovaäänisesti haukuskella Montanaa.\nMontana seisoo tyynenä. Näyttää siltä kuin hän ei kuulisikaan Ison\nOskarin juttuja. Montanan vihamiehiä kertyy Ison Oskarin ympärille,\nhe kuiskuttelevat tämän korvaan. Ja Oskari saa siitä uutta tuulta\npurjeisiinsa.\n\n-- Sinä Juudas ja työläisten taskujen puhdistaja! Tulet tänne muka\nmetsätyömiehen vehkeissä etkä muuta tee kuin pelaat työläisten hiellä\ntienaamat rahat. Ei ole vielä kukaan nähnyt sinun kirvestä heiluttavan\nja tuskin olet ikinä puuta kaatanut.\n\nNaurunrähäkkä seurasi Ison Oskarin sanoja. Miehet heittivät Montanaan\nhalveksivia, vihamielisiä katseita. Näytti siltä, kuin heitä oli\nhaluttanut repiä kappaleiksi tuo mies, joka oli tyhjentänyt niin monen\nmiehen taskut tässä talossa.\n\nMontana puri huultaan. Hänen otsalleen kohosi punainen varjo. Mutta hän\nei siirtynyt askeltakaan paikaltaan. Hän mitteli katseellaan hetkisen\nuhmaten ja ylenkatseellisesti Isoa Oskaria ja sanoi vihdoin:\n\n-- Sinua kuuluvat kehuvan Mettäkuninkaaksi ja shampioniksi\ntukinkaadossa. Minä olen vain aivan tavallinen Lännen \"lokari\",\nmetsätyöläinen. Saatan myös olla hieman parempi pelaamaan kuin sinä\ntai joku muu. Mitäs siitä? En minä pakoita ketään pelaamaan kanssani.\nPysykää poissa. Mutta vaikka vain olenkin aivan tavallinen Lännen\nlokari, niin panen äskeiset voittorahani ja sata taalaa vielä päälle\nvetoa, että voitan sinut puunkaadossa milloin tahansa. Jos häviät, on\nMettäkuninkaan arvo siirtynyt minulle.\n\nIso Oskari ja miesjoukko purskahtivat nauramaan. Mutta Montana veti\ntaskustaan tukun seteleitä, laski kolmesataa dollaria kapakan isännän\neteen tarjoilupöydälle ja sanoi:\n\n-- Siinä ovat rahat, kolmesataa dollaria. Anna ne Isolle Oskarille, jos\nhän kaataa lyhyemmässä ajassa saman vahvuisen puun kuin minä.\n\n-- Se on veto! julisti Särkkä juhlallisesti ja kuuluvalla äänellä. --\nRahat ovat minulla ja minä annan ne Isolle Oskarille, jos hän voittaa\nMontanan puunkaadossa.\n\nSeuraavana aamuna marssi joukko miehiä kaupungista läheiseen\nmetsään. Etunenässä kulkivat Matti Särkkä, Iso Oskari ja Montana.\nKahdella Viimeksimainitulla oli kirveet olkapäillään. Sitten seurasi\nparikymmentä metsätyöläistä ja mainaria sekä lopuksi joitakin naisia.\nSärkän hotellin Ilmi-tyttökin niiden mukana. Noin puolen mailin päässä\nkaupungissa kohosi edessä synkkä metsä. Siihen pysähdyttiin ja miehet\nalkoivat etsiä kahta samanlaista mäntyä. Pian löytyikin kaksi jykevää\nvalkopetäjää, jotka mitattaessa huomattiin aivan yhtä vahvoiksi. Ne\nolivat nähtävästi veljekset, jotka olivat siinä rinnatusten kestäneet\nmonien vuosikymmenien myrskyt ja tuulet.\n\nIso Oskari ja Montana kiskaisivat takit ja liivit yltään. Heille\nkummallekin jäi vain ohut paita yläruumiin verhoksi.\n\n-- Ovatko kilpailijat yksimielisiä siitä, että puut ovat yhtä kokoiset?\nkysyi kilpailun johtaja ja palkintotuomari Matti Särkkä.\n\nIso Oskari katseli puita tarkasti. Montana poltteli rauhallisesti\npiippuaan.\n\n-- Minulle on yhdentekevää, sanoi hän sitten. -- Ottakoon Oskari minkä\npuun haluaa. Minä olen tyytyväinen valintaan.\n\nKun Oskari oli valinnut puunsa ja asettunut sen juurelle, kopisti\nMontana porot piipustaan ja asettui oman puunsa vierelle. Sitten Matti\nSärkkä ampui revolverilla merkkilaukauksen ja kilpailu alkoi.\n\nKaksi kirvestä nousi ja laski. Lastut sinkoilivat kauaksi, luminen\nmetsä kumahteli.\n\nOli aluksi mahdotonta päätellä kuka voittaisi. Mutta heti voitiin\nkuitenkin huomata, että Montana oli myös vanha ja tottunut\npuunkaataja. Hänen iskunsa ei kylläkään painunut puuhun niin syvään\nkuin Ison Oskarin, mutta hänen kirveensä iski puunkyIkeen taajaan ja\ntaidokkaammin. Ison Oskarin kannattajat huusivat hänelle kehoitussanoja\nja Oskari paransi vauhtiaan. Montanalla ei näyttänyt joukossa olevan\nyhtään rohkaisijaa. Oltiin jo päästy puiden sydämiin. Ei vieläkään\nvoitu päätellä kuka jäisi voittajaksi. Hakkaajat höyrysivät, heidän\npaitansa olivat läpimärät. Väkijoukko seurasi kilpailua henkeään\npidätellen.\n\nSilloin syöksähtää joukosta Montanan viereen nuori vaalea tyttö. Kaikki\ntuntevat hänet. Sehän on Ilmi, Särkän petari, hotellin siivoojatyttö,\njoka pari vuotta sitten tuli Suomesta.\n\n-- Montana, Montana! hän huudahtaa. -- Yritä, yritä, muuten Oskari\nvoittaa.\n\nMontana hymyilee, vilkaisee nopeasti Ison Oskarin puuta ja alkaa\nheiluttaa kirvestään ihmeellisellä nopeudella ja voimalla kuin vasta\nnyt huomaisi toden olevan kysymyksessä. Ja pian havaitaan, että hän\nalkaa päästä Oskarista edelle. Mettäkuninkaan kannattajat päästävät\nsilloin oikean ulvonnan. He yllyttävät Oskaria, he kiljuvat hänen\nnimeään, he huutavat että Montana voittaa heti, jollei Oskari paranna\nvauhtiaan. Ja Oskari lisää nopeutta. Mutta nyt se on jo myöhäistä.\nMontanan petäjä alkaa hitaasti vavahdella, se horjuu ja kaatuu kohta\nhirmuisella ryskeellä maahan. Ison Oskarin puu kaatuu myös pian sen\njälkeen, ehkä puolisen minuuttia myöhemmin, mutta häneltä on mennyt\nMettäkuninkaan juhlallinen arvonimi ja se on siirtynyt Montanalle.\n\n-- Se on kyllä omituinen iikka tuo Montana, puhelivat miehet, -- kun se\naina voittaa.\n\nMutta Iso Oskari seisoi synkän näköisenä ja katseli kirveensä terää.\n\n-- Ei se näy olleen tuo kirves oikein hyvässä terässä. Siinäpä se oli\nvika, puhuskeli hän ympärillään seisoville kannattajilleen. -- Ja taisi\nolla minun petäjäni vielä hieman sitkeämpikin kuin tuo toinen petäjä.\n\nMutta Iso Oskari oli nyt joka tapauksessa menettänyt Mettäkuninkaan\nja shampionin arvonsa. Se ei selityksistä parannut. Ja joukko palasi\nkotiin.\n\nSen viimeisenä kulki Ilmi, joka ihastunein silmin seurasi Montanaa,\nkun tämä pitkänä ja ryhdikkäänä asteli kaupunkiin päin Särkän kanssa\nmiesjoukon edellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää tämän jälkeen lähti suuri määrä metsätyöläisiä jälleen\ntyömailleen. Mutta uusi Mettäkuningas jäi edelleenkin kaupunkiin. Iso\nOskari kiroili ja puhisi. Hän lainasi Särkältä matkarahat ja jäi velkaa\nruuasta ja asunnostaan. Niin lähti sitten hänkin taas töihin.\n\nMutta Montana eleli vain entistä elämäänsä. Hänellä ei näyttänyt\nolevan mihinkään kiirettä. Hän pelasi kuten ennenkin, mutta sai\nvähemmän voittoja, kun metsätyöläisiä ei ollut niin paljon enää\nkaupungissa. Samaan aikaan alettiin kuiskailla, että Montana ja Ilmi\n\"helluttelivat\". Se oli suuri tapahtuma, sillä Ilmi oli pysynyt kylmänä\nkaikille häntä lähenneille miehille. Ja nyt se oli Montana voittanut\nsen tytönkin, josta jo luultiin, ettei se suostuisi yhteenkään\nmieheen. Nyt Ilmi kuitenkin kävi iltaisin ajelulla Montanan kanssa.\nParihevosilla olivat oikein ajelleet. Ja muutenkin näytti siltä, että\ntyttö oli aivan hullaantunut Montanaan.\n\nEräänä päivänä he sitten katosivat molemmat. Montana oli saanut\nSärkän Matin paikasta lopuksi kaikkein parhaan voiton, monen kosiman\npunaposkisen tytön. Minne he olivat matkustaneet, sitä ei kukaan\ntiennyt.\n\nMutta jos joskus vieläkin kuulet vanhojen suomalaisten Minnesotassa\npuhuvan miehestä, joka aina voitti, pelissä, rakkaudessa, puunkaadossa\nja missä vain, niin tarkoittavat he Montanaa. Kuka Montana sitten oli,\nsitä ei tänäkään päivänä vielä yksikään niistä miehistä tiedä.\n\nEnkä sitä tiedä minäkään.\n\n\n\n\nPummien kosto\n\n\nKuivakaula ja Tyynimeri olivat purjehtineet meriä jo pikkupojista\nsaakka, aluksi Itämeren ja sitten Pohjanmeren ulapoita. Sieltä he\nolivat siirtyneet pitkien matkojen reiteille ja kulkeneet näin maailman\nkaikki seitsemän merta, kuten niin moni muukin suomalainen merimies.\nHe kohtasivat toisensa Sidneyssä, Australiassa, talvella 1907, saivat\npestin amerikkalaiseen fregattiin nimeltä Irene Grant ja tulivat\nvihdoin myrskyisen matkan jälkeen huhtikuussa yli Tyynenmeren San\nFransiscoon.\n\nSan Fransiscossa oli pari vuotta aikaisemmin ollut suuri maanjäristys,\njoka oli hävittänyt noin kymmenentuhatta taloa. Korkeat kivimuurit\nolivat painuneet maan syvyyksiin ja kaupunki oli suurelta osaltaan\ntuhkana ja raunioina. Mutta sitä rakennettiin uudelleen kuumeisella\nkiireellä, palkat olivat korkeat ja joka mies sai työtä. Niin jättivät\nKuivakaula ja Tyynimerikin korkeitten palkkojen houkuttelemina rakkaan\nmerensä ja rupesivat rakennustöihin.\n\nRakennustöissä oli paljon muitakin suomalaisia, miehiä kaikilta\nSuomenniemen ääriltä, ja jotkut heistä käärivät kokoon kauniit rahat,\nkun sen sijaan toiset kulauttelivat palkkansa kurkun kautta alas.\nKuivakaula ja Tyynimeri kuuluivat viimeksi mainittuihin. Eivät he toki\nolleet koskaan lasiin sylkeneet enempää kuin kukaan muukaan merimies,\nmutta nämä korkeat palkat houkuttelivat väkisinkin juomaan ja siinä ei\nvanhojen merimiesten auttanut antaa perään tavallisille maakravuille.\n\nSuomalaisten suosituimpia juomapaikkoja oli heidän kansalaisensa Ville\nKanasen eli Haituuni-Vilin [oikeastaan High Toned Vili eli hieno\nVili] runnaama \"Golden Star\" eli \"Kultaisen Tähden\" kapakka, mutta\nsuomalaisten kesken sanottiin sitä vain Sikolaksi. Täällä tapasivat\ntoisensa San Fransiscon suomalaiset rakennusmiehet ja suomalaiset\nmerimiehet, jotka olivat tulleet kaikilta maailman ääriltä tai\npurjehtivat Kalifornian rannikkolaivastossa, jossa oli niin paljon\nsuomalaisia, että sitä usein kutsuttiin _Finnish navy'ksi_ eli\nsuomalaisten laivastoksi.\n\nKuivakaula ja Tyynimeri viihtyivät hyvin tässä kirjavassa joukossa.\nVäliin he tapasivat siellä vanhoja merimiestovereitaankin, jotka\nolivat \"tulleet rantoihin\" ja silloin tavallisesti juotiin niin kauan\nkuin vain rahaa riitti. Nämä vanhat kaverit ne kutsuivat Kuivakaulaa\nja Tyynimerta sanotuilla nimillä, jotka he olivat aikoinaan merillä\nsaaneet, ja pian olivat heidän harvat tuttavansa unohtaneet heillä\nmuita nimiä olevankaan.\n\nSe oli huoletonta elämää ja se viekoitteli monen suomalaisen\nmeripojankin jättämään kokonaan merien vaarat ja jäämään Friscon\niloisille kaduille. Ja kun rakennusmiehet ja maihin saapuneet\nmerimiehet olivat auliita tarjoamaan sekä ruokaa että whiskyä, niin\nmonet jättäytyivät lopuksi kokonaan tällaisen tarjoilun varaan,\nheittivät kokonaan työnteon ja elivät, niinkuin Amerikan suomalainen\nsanoo \"pummilla\" eli \"pummeina\" eli siis aivan suoraan sanoen\nkerjäämällä. [Bum sana merkitsee kerjäilevää juoppoa. Siitä on Amerikan\nsuomenkieleen tulleet sanat pummi, pummata, olla tai elää pummilla\njne.] Ja mikäpä oli kerjätessä, kun joku vanha kaveri tavallisesti jo\npyytämättäkin komensi viinurin tuomaan lasin olutta nokan eteen ja\nkun samaan hintaan sai vielä lisäksi n.s. \"free lunchia\" eli \"vapaata\nmurkinaa\" niin paljon kuin vain ilkesi kapakan pitäjän silmäyksistä\nhuolimatta syödä.\n\nJa mikseipä pojat olisi ilenneet? He tiesivät kantaneensa monien\nkuukausien ankaran työn ansiot kapakan pitäjälle ja olihan nyt vain\noikeus ja kohtuus, että hän olutlasin lisäksi antoi miehen syödä\nvatsansa täyteen, vallankin kun se oli luvattu suurin kirjaimin jo\nkapakan ovellakin.\n\nKuivakaula ja Tyynimeri halveksivat aluksi pummeja, kuten niitä\njokainen rehellinen merimies ja työmies halveksi. Mutta joskus sattui\nniin, että he, juotuaan rahansa loppuun tai juotettuaan muita, jäivät\nitsekin työstä pois ja niinpä siinä ei auttanut muu kuin pyytää muutama\ndollari joltakin tuttavalta tai ottaa häneltä lasi olutta ja free\nlunchi. Se tuntui kyllä hieman nololta, mutta sellaistahan nyt saattoi\ntapahtua kenelle tahansa. Ja sen jälkeen Kuivakaula ja Tyynimeri\npalasivat töihinsä, maksoivat lauantai-iltana tilin saatuaan velkansa\nja joivat taas sunnuntain maissa loput viikon ansiostaan.\n\nSitten Kuivakaula sairastui. Hän oli ennenkin ollut laiha,\nmatalarintainen mies, jonka posket olivat painuneet syvälle. Mutta\nerikoista huomiota hänessä herätti hänen kapea kaulansa, jonka mukaan\nhän oli saanut Kuivakaulan nimenkin. Kuivakaula vietiin köyhäin\nsairaalaan eli hospitaaliin ja siellä hän makasi keuhkokuumeessa pari\nviikkoa eikä sen jälkeen kyennyt töihin pariin seuraavaan viikkoon.\nTyynimeri koetti auttaa vanhaa \"paanariaan\" ja antoi hänelle osan\nansioistaan, mutta kun sitä tuli ryypättyäkin, niin eivät nekään\ntahtoneet riittää ja niin Kuivakaula joutui pakostakin näinä aikoina\npummaamaan dollarin tai pari tai ryyppyjä ja ruokaa tovereilta, joilla\noli mahdollisuuksia tällaiseen hyväntekeväisyyteen. Kuumesairauden\ntuoma heikkous ei lisäksi tahtonut Kuivakaulaa jättää ja niin hän jäi\nkokonaan töistä pois ja asuskeli etupäässä kapakoissa, joissa pummasi\nryyppynsä ja ruokansa.\n\nIlkeältähän se tuntui. Mutta Kuivakaula lohdutteli itseään sillä,\nettä pian hän palaa töihin ja maksaa sitten kaikki mitä on saanut.\nMutta työ ei enää huvittanutkaan. Pari kertaa hän sitä yritti, mutta\nse pani hengästyttämään ja hikoamaan ja toi mukanaan sellaisen\nheikkouden tunteen, että siitä oli luovuttava. Sitten hän yritti olla\nFinnish navyssä ja kävikin kerran Eurekassa ja kerran Mendocinossa\nrannikkohöyryn merimiehenä, mutta sitten hän taas jäi maihin.\n\nJa mikäpä oli ollessa, kun vanhoja kavereita oli joka kapakassa ja\njotka tarjosivat auliisti, kun heille voi vallan hyvällä omallatunnolla\nselittää sairastelleensa ja joutuneensa \"hieman poikki\".\n\nTyynimeri jatkoi sen sijaan työtään rakennuksilla. Hän oli suuri,\nharteva mies ja terve kuin \"vanhan maan\" pukki. Mikäpä hänen oli\npaiskellessa töitä! Mutta whisky tahtoi pitää häntäkin liiaksi\nvallassaan ja viikon ansiot menivät tavallisesti siinä sunnuntain\nmaissa sen tien.\n\nSitten tuli syksy 1910 ja rakennustyömailta joutui miehiä pois, sillä\nkaupunki oli jo kohotettu raunioista ja tuhasta eikä miehiä enää\ntarvittu niin paljon kuin ennen. Niinpä Tyynimerikin jäi työttä ja\nsilloin ei auttanut muu kuin alkaa maleksia kapakoissa Kuivakaulan\nkanssa ja pummata ruokansa ja ryyppynsä. Hävetti se häntäkin aluksi,\nmutta pian siihen tottui. Väliin pisti mieleen, että pitäisi tässä taas\nlähteä merille, mutta kun oli ollut maissa jo yli kolme vuotta, niin ei\nsekään enää tuntunut huvittavan.\n\nTällä tavoin tuli Kuivakaulasta ja Tyynimerestä vakituisia pummeja.\nOmaa asuntoa ei heillä ollut enää pitkiin aikoihin ollut, vaan he\nnukkuivat yönsä missä sattui; tyhjissä taloissa ja rautatievaunuissa,\nsiltojen alla ja kapakan takahuoneissa. Joskus kuitenkin pisti joku\nvanha kaveri heille pari dollaria kouraan ja silloin he saattoivat\nsaada 15 sentin vuoteen jossakin likaisessa flophousessa eli köyhäin\nmajapaikoissa, joita oli Kolmannella ja Harward kadulla.\n\nMutta oikea koti ja pääkortteeri oli pojilla lähellä satamaa\neräällä tyhjällä lot'illa eli tontilla Stueart kadun varrella, johon\nmaanjäristyksen jälkeen oli jäänyt maanalainen onkalo. Sinne Kuivakaula\nja Tyynimeri olivat raahanneet satamasta pari laatikkoa istuimiksi ja\nniinimattoja vuoteiksi. He olivat myös jostakin romukasasta löytäneet\npienen kaminan, keksineet jostakin siihen savutorven ja niin he\nsaattoivat keitellä asunnossaan milloin kahvia, milloin liha- tai\nkalamojakkaa ja muutakin aina sen mukaisesti mitä saivat pummattua\nja joskus ostettuakin. Kaksinkertainen niinimatto luolan suulla piti\nsen lämpimänä ja talvisina öinä voi joskus lämmittää kamiinaakin puun\njätteillä tai jostakin hiilivarastosta kähvelletyillä hiilillä. Mutta\nsamoin elivät tuhannet muut pummit ja juopot ympäri Amerikkaa.\n\nTämä luola oli Kuivakaulan ja Tyynimeren asuntona parisen vuotta.\nJa kun ei tontin omistaja syystä tai toisesta kiiruhtanut sille\nrakentamaan, niin saivat pojat rauhassa viettää siellä päiviään\nja öitään. He pitivät asuntoa omanaan, kuten dollariruhtinaat\ntalojaan Friscon hienolistokorttelissa. Mutta palatessaan eräänä\niltana myöhäisellä asuntoonsa, he havaitsivat, että heidän luolansa oli\nvallattu.\n\nSiellä istui kaikessa rauhassa joukko miehiä ryyppäämässä ja kun\npoikamme yrittivät sisälle väittäen asuntoa omakseen, alkoivat nämä\nkäydä kimppuun eikä siinä lopultakaan auttanut muu kuin lähteä\nkävelemään.\n\nOli kolkko ja sumuinen San Fransiscon tammikuun yö. Pojat kiertelivät\nhetkisen ja kurkistelivat sisälle kapakoitten ovista löytääkseen jonkun\ntuttavansa, joka olisi voinut antaa \"toverilainaa\" sen verran, että\nolisi päässyt flophouseen yöksi. Mutta tuttavia ei näkynyt. Lopuksi he\ntulivat takaisin Stueart kadulle ja kävelivät Sikolan edustalle. Siellä\nvietti joukko suomalaisia rentoa elämää. Laulettiin ja hoilattiin, niin\nettä se kuului solkenaan kadulle saakka. Teki mieli mennä sisälle,\nmutta ei uskaltanut, sillä pari viikkoa sitten oli Haituuni-Vili ajanut\nKuivakaulan ja Tyynimeren armotta pihalle haukkuen heitä pummeiksi ja\nrosvoiksi ja kunnioittanut heitä monilla muilla nimityksillä, joista\ntavallinen ihminen olisi jo vetänyt asianomaisen oikeuteen, mutta jotka\nystävillemme olivat käyneet jo liiankin tutuiksi lempinimiksi.\n\nJa kuitenkin. Haituuni-Vili oli korjannut taskuihinsa poikien\nmonivuotiset ansiot, sillä enimmäkseen hänen kapakassaan ne oli juotu.\nNyt kun oltiin köyhiä, niin ei Vili ollut enää näkevinäänkään, vaan\npotki takaisin pihalle kuin koiria. Itse hän kävi kaksi kertaa päivässä\nparturissa, senkin hiton haisunäätä, ja hankautti rohtoja ja rasvoja\nkiiltävään tukkaharjaansa, mutta köyhälle siltä pirulta ei liiennyt\nnikkeliäkään. Sikaria se poltteli ja käytti komeita sormuksia ja\nkultaisia kellonvitjoja, mutta jos mies oli rahaton ja nälkäinen, se ei\nliikuttanut Viliä.\n\nAlkoi sataa. Jokainen pisara tunki miestemme ryysyjen lävitse. Kylmä\ntuuli puhalsi pitkin öistä katua. Sisällä ryypättiin ja remuttiin.\nMärkien akkunoiden läpi näkyi selvästi pitkä ja korkea kapakan tiski,\njolla miehet lojuivat ryntäillään, sen takana taas oli hyllyt pulloja\ntäynnä ja niiden vaiheilla liikkui Haituuni-Vili kaadellen ryyppyjä ja\nkorjaten rahaa. Tuttujakin miehiä siellä oli, kuten Multian Hemppa ja\nLännen Jättiläinen, mutta eivät nekään huomanneet kadulla seisojia eikä\nheille uskaltanut taas mennä mitään huutelemaan, sillä Vili olisi pian\nyllyttänyt poliisin kimppuun.\n\nSatoi yhtenään ja alkoi tulla kylmä. Silloin Kuivakaula äkisti\nmuisti kerran päissään ollessaan nukkuneensa Sikolan yläkerran\neteisessä olevan hiililaatikon takana ja ehdotti sinne lähtöä\nyöksi. Hieman siinä tuumittiin mitä siitä Vili sanoisi, jos heidät\nhuomaisi, mutta muutakaan keinoa ei löytynyt ja pian olivat pojat\ntakaportaita hiipineet yläkertaan ja päässeet kenenkään huomaamatta\nsuuren hiililaatikon taakse, jonne lähettyvillä palava kamiina valoi\nmiellyttävää lämpöä.\n\nOli jo runsaasti yli puolenyön. Miehiä alkoi alakerrasta kompuroida\nyläkerrokseen, jossa Vilillä oli jonkinlainen \"hotelli\" eli likaisia,\nlautaseinillä toisistaan erotettuja komeroita, joihin häthätää sopi\nvuode ja tuoli, ja joissa monet suomalaiset asuskelivat. Lopuksi kuului\nportaita tulevan ylös kaksi miestä, joista toinen yhtämittaa humalaisen\näänellä hoki:\n\n-- No, älä nyt Vili, älä nyt Vili, anna minun mennä kortteeriin yöksi.\nKuuletkos, en minä tänne jää, anna minun mennä, mitä sinä minua tänne\nraahaat?\n\n-- Ole vait, mitä sinä höpiset? Itse pyydät päästä tänne yöksi ja\nkyselet Pullo-Ellaa ja nyt muka lähtisit tuommoisessa sateessa\nkortteeriisi. Ole vain täällä yötä ja mene sitten aamulla.\n\nJa samassa ilmestyi yläkertaan Vili, raahaten käsipuolesta miestä,\njonka poikamme tunsivat Paavo Mattilaksi, hiljaiseksi työmieheksi,\njoka vain aniharvoin erehtyi ottamaan ryyppyjä ja silloinkin aina\nkohtuudella ja jonka tiedettiin olevan hyvissä rahoissa.\n\n-- H--tin rosvo! murisi Tyynimeri hampaittensa välistä, kun Vili ja\nMattila olivat häipyneet. -- Se on antanut Mattilalle pari pisaraa\nunijuomaa ja nyt on mies niin vetelänä, että ei kykene suojelemaan\nitseään lainkaan. Ties, vaikka olisi vielä rahojakin mukanaan.\n\nSamassa muistivat he kumpainenkin Vilistä kuulemansa jutut, joiden\nmukaan hänen paikassaan olisi juopuneiden taskuja tyhjennetty ja he\nkuiskuttelivat innokkaasti keskenään, että nyt oli Vili taas aikeissa\nkorjata itselleen hyvän saaliin. Tekipä mieli melkein mennä Mattilaa\nvarottamaan, mutta mitenkäs meni, kun ei tiennyt missä huoneessa hän\noli.\n\n-- Kun minä ennen purjehdin Tyynellä merellä, virkkoi Tyynimeri,\nniinkuin hän usein juttunsa aloitti ja josta hän oli saanut nimensäkin,\nniin kyllä minä noiden \"saluunan\" pitäjien konstit opin tuntemaan.\nMelbournessakin oli yksi Jackin paikka, josta ei mies koskaan päässyt\nrahojensa kanssa ovesta takaisin, jos sinne yömyöhäksi jäi. Kyllä se on\nvarma, että siinä ne Mattilan rahat nyt katosivat, jos hänellä vain oli\nne mukanaan.\n\nHotellissa alkoi elämä hiljentyä. Nukkuvain kuorsaus kuului selvästi\nlautaseinien lävitse. Jossakin kauempana kuului Pullo-Ellan, hotellin\nilonpitäjän, särkynyt nauru.\n\nOli varmaankin kulunut pari tuntia, kun Tyynimeri ja Kuivakaula\nheräsivät kovaääniseen huutoon:\n\n-- Minut on ryöstetty, minut on ryöstetty, hakekaa poliisi! Minulta on\nviety viisisataa taalaa. Hei, hakekaa poliisi!\n\nMuuta ei tarvittu. Kuivakaula ja Tyynimeri ampaisivat kuin nuolet ylös,\nsillä he tiesivät, että jos poliisi saa heidät kynsiinsä, niin he ovat\nmennyttä miestä, sillä poliisit kyttäsivät pummeja kuin metsämies\nsaalista ja pieninkin epäluulo vei heidät linnaan tai vähintäinkin\ntyöfarmille.\n\nMutta Vilin paikassa oli myös nähty kahden miehen juoksevan portaita\nalas ja pian harppoivat Vili itse ja joku muu mies heidän perässään.\nHe huusivat kovalla äänellä: -- Ottakaa varkaat kiinni, ottakaa\nvarkaat kiinni. Kuului poliisipillin ääni. Mutta pojat olivat saaneet\njo sellaisen etumatkan, että takaa-ajajat eivät heitä tavoittaneet.\nJa niin Kuivakaula ja Tyynimeri juoksivat minkä käpälistä pääsivät\nja painuivat suoraan luolalleen. Äskeinen juopottelusakki oli sieltä\nonneksi hävinnyt ja he pääsivät siis estämättä sisälle.\n\nHe tuskin puhuivat sanaakaan, huohottivat vain ja tuijottivat eteensä\nterästäen korviaan. Mutta äkkiä vedettiin niinimattoinen ovi syrjään ja\naukossa seisoi suuri poliisi revolveri kourassa huutaen:\n\n-- Kädet ylös! Ja poikien kädet nousivat samassa ylös.\n\nSitten työntyi luolaan vielä kaksi poliisia ja niiden perässä\nHaituuni-Vili paitahihasillaan sekä kaksi muuta suomalaista.\n\n-- Vai niin! sanoi Vili, pirullisesti hymyillen. -- Vai minua te\nsiellä olitte vahtimassa, mutta sattuikin parempi saalis, kun pääsitte\nMattilan kimppuun.\n\nMutta silloin Tyynimeri, joka oli hiljainen ja vähäpuheinen mies,\nsuuttui, ja vuoroin suomea vuoroin murteellista englantiaan puhuen hän\nkirosi ja haukkui Vilin rosvoksi ja nylkyriksi antaen hänelle mitä\nnimityksiä vain suinkin keksi, kunnes poliisi pisti hänelle käsiraudat\nranteisiin ja niin löysivät poikamme itsensä pian poliisiputkassa ja\nsaivat siten ainakin kuivan ja lämpöisen yökortteerin.\n\nOikeudenkäynti oli lyhyt ja selvä. Päätodistajana Kuivakaulaa ja\nTyynimerta vastaan esiintyi Haituuni-Vili, jonka sanalle kapakoitsijana\nja tunnetusti varakkaana miehenä nähtävästi pantiin suuri arvo.\nMattilaa kuulusteltiin myös todistajana, mutta hän ei muistanut illan\nlopputapahtumista yhtään mitään, koska oli ollut päihtyneenä. Vili sen\nsijaan osasi kertoa asian juuri kohdalleen:\n\nHän oli siinä puolen yön maissa akkunan lävitse huomannut, että\nsyytetyt, jotka olivat tunnettuja pummeja ja jotka hän sen vuoksi\noli monta kertaa karkoittanut kapakastaan, olivat vahtineet jotakin\nsaluunan akkunoitten takana. Kun ravintola suljettiin, ei miehiä\nenää näkynyt kadulla, vaan olivat he varmasti sillä välin hiipineet\ntakaportaita yläkertaan, piiloutuneet yläkerran eteisen hiililaatikon\ntaakse ja menneet sieltä väärillä avaimilla Mattilan huoneeseen, jonka\ntodistaja oli huolellisesti sulkenut vietyään sinne Mattilan, joka oli\npyytänyt huonetta yöksi.\n\n-- Voi se hiton valehtelija! murahti Tyynimeri suomeksi ja puri\nhampaitaan. -- Se tekee kauppaa meidän nahallamme pelastaakseen omansa.\nSenkin koira!\n\nSyytetyt saivat sitten puhevuoron ja kertoivat juuri niinkuin asia oli.\nMutta he näkivät, että virallinen syyttäjä naureskeli, iskien Vilille\nsilmää ja tuomari kuunteli heitä paheksuvasti ja että juryn [jury =\nlautakunta] jäsenet olivat synkän näköisiä. Niinpä huomasivat syytetyt,\nettä tuomitaanhan heidät kuitenkin puhuivatpa he mitä tahansa, ja he\ntiesivät jo ilman muuta, että heidän asiansa oli mennyttä. Oikeuden\nsyytetyille määräämä puolustusasianajaja ajoi heidän asiansa veltosti\nja nähtävästi ilman mitään mielenkiintoa koko juttuun, nosti pari\nkertaa housujaan, jotka valuivat alas, puhisi nenäänsä ja lopetti\npuheensa sekavalla mutinalla. Eipä silti, että syytetyt olisivat hänen\nlainopillisista sanoistaan muutenkaan paljon ymmärtäneet.\n\nJury vetäytyi sitten huoneeseensa asiaa käsittelemään. Kuivakaula ja\nTyynimeri istuivat sanattomina ja levollisen näköisinä, mutta heidän\nsuutaan kuivasi, huulia täytyi yhtämittaa kostuttaa kielellä ja rintaa\ntuntui pakottavan. Eihän se ollut elämä ollut hääviä tähänkään asti,\nmutta linnassa he eivät vielä olleet käyneet ja sillä nimellä on\nsentään aina maailmaa purjehtineenkin miehen korvissa kamala kaiku.\n\nPuolen tunnin perästä jury palasi paikoilleen ja sen puheenjohtaja\nilmoitti juryn katsoneen yksimielisesti syytetyt syyllisiksi. Tuomari\nselaili hieman jotakin kirjaa, rykäisi ja julisti tuomion, jonka mukaan\nsyytetyt olivat kahden vuoden ajan pidettävät San Quentinin vankilassa.\n\nTyynimeri murisi itsekseen, Kuivakaula seisoi hämmästyneen ja avuttoman\nnäköisenä kuin ei olisi ymmärtänyt koko tuomiosta mitään. Mutta\nsitten tuomari rykäisi uudelleen, katsoi ystävällisillä silmillään\nsyytettyihin ja puhui heille hiljaisesti ja hyväntahtoisesti kuin\nomille pojilleen:\n\n-- No niin, pojat! Älkää nyt ottako tätä niin raskaasti. Moni on\njoutunut linnaan ennen teitä ja teidän jälkeenne varmaan myös\nmoni tulee sinne joutumaan. Ihminenhän joutuu väliin sellaisiin\nolosuhteisiin, jotka aivan kuin ajavat hänet rikokseen. Niin on\nteillekin käynyt. Täällä on ilmennyt, että te olette aikaisemmin olleet\nmerimiehiä enkä epäile teidän olevan kunnon merimiehiä. Mutta tapahtui\nerehdys, kun te, pojat, jäitte maihin. Sitä te ette kestäneet. Teidän\nolisi maissaolon jälkeen pitänyt päästä meren tuulien puhdistettavaksi,\nkuten ennenkin. Mutta nyt sitä puhdistusta ei tullut, vaan te\npäinvastoin kasasitte mieleenne ja sieluunne yhä enemmän ja enemmän\nlikaa ja törkyä. Kaiken palkkanne kannoitte kapakkaan. Ette arvanneet,\nettä viina kalvaa ihmisen moraalia. Ette myöskään muistaneet, että\n\"joutilaisuus on paheitten äiti\", kuten on sanottu, ja ne yhdessä,\nnimittäin väkijuomat ja joutilaisuus johtivat teidät teille, joille\nette ehkä tahtoneet tulla. Mutta olkoon tämä teille opiksi; niin\nainakin minä toivon. Ja kun te parin vuoden päästä pääsette vankilasta,\nniin sen neuvon annan teille pojat: menkää silloin heti merelle. Aivan\nheti, sillä ei oikea merimies koskaan kestä kaupungissa elämistä. Minä\ntiedän sen, sillä minun suvussani on ollut merimiehiä, joten ymmärrän\nheidän mielenlaatunsa ja aivoituksensa. Niinpä toivotan teille onnea,\npojat. -- Viekää syytetyt ulos.\n\nParin päivän päästä sulkeutuivat San Quentinin linnan ovet poikiemme\nselän takana ja nyt alkoi heille uusi elämä täynnä työtä ja kuria.\nVaikeata siihen oli aluksi tottua ja varsinkin Tyynimeri murisi ja\nkiroili, jopa alkoi pari kertaa vastustella vartijain määräyksiä. Mutta\nsaatuaan siitä \"_dungeon'ia_\" eli \"pimeätä luolaa\", hän huomasi\npian, että oli parasta olla juuri siten kuin käskettiin. Ja muutenkin\nalkoivat pojat pian tottua kuriin, sillä se oli heillä meriltä\nperiytyneenä verissään. San Quentinissä oli raakoja rikoksellisia,\njotka kerskuivat tekemistään ryöstöistä ja murhista. Mutta oli siellä\npaljon kunnolliselta vaikuttaviakin miehiä, jotka varmaan elämän\nmyrskyjen ja kovien kohtaloiden ajamina olivat joutuneet linnan\nsynkkien muurien sisälle. Sellainen oli muuan irlantilainen O'Brien,\njoka oli työssä vankilan puusepänverstaassa kuten poikammekin. Hän\nalkoi lähennellä meripoikiamme ja milloin suinkin sai tilaisuuden,\njutteli heidän kanssaan ystävällisesti. Kävi selville, että O'Brian\noli myös ollut ennen merillä ja että hän oli päihtyneenä tullut\nmerimieskapakassa lyöneeksi jotakuta riitaa haastanutta renttua hieman\nliian lujasti, ja että hän pääsisi nyt vapaaksi suunnilleen samaan\naikaan kuin Tyynimeri ja Kuivakaulakin.\n\nTälle rotevalle, hiljaiselle miehelle uskoivat poikamme salaisuutensa:\nkuinka heidät oli Haituuni-Vili hommannut linnaan omasta rikoksestaan.\nJa irlantilainen näytti uskovan heitä. Tunsipa hän Vilin ja Vilin\nkapakankin, oli hän siellä käynyt ryyppäämässä, kuten niin moni muukin.\n\n-- Vai niin, vai sen se likainen rosvo teille teki. Kyllä kai te sen\nhänelle kostatte, jos oikeita miehiä olette?\n\nPojat vaikenivat, mutta heidän silmänsä välähtivät pahaenteisesti.\nSiitä hetkestä heillä ja O'Brianillä oli yhteinen salaisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari vuotta oli kulunut. Oli maaliskuu 1914 ja Tyynen Valtameren\nhenkäys saapui San Fransiscon kaduille täynnä kevään riemua ja\nlupausta. Eräänä yönä käveli pitkin Stueart katua kolme hyvin ruokitun\nnäköistä, vaiteliasta miestä. Sikolassa oli vielä joukko vieraita ja\noven avautuessa kuului sieltä vuoroin suomen, vuoroin englanninkielistä\näänekästä puhetta, kiroilua ja laulua. Konepiano soitti\nremuavasti kuluneita säveleitään. Kello kaksi hääti Haituuni-Vili\nkuitenkin viimeiset vieraansa ulos ja sulki oven. Hän meni sitten\nkassarekisterinsä luo ja alkoi tyytyväisenä laskea päivän saalista.\nSamassa kajahti hänen selkänsä takaa tiukka ääni: -- Rahat tänne! Ja\nkun Vili vilkaisi taakseen, oli siinä häntä vastassa revolverin piippu\nja kaksi miestä, joiden näkeminen vei häneltä viimeisenkin veren\nposkilta. Mutta pian Vili sai takaisin tyyneytensä. Hän oli kiero kuin\nkorkkiruuvi.\n\n-- Ohoo, pojat! Vai sillä lailla! Katsoppas vain Kuivakaulaa ja\nTyyntämerta!\n\n-- Pidä suusi, senkin koira, ja anna rahat tänne! murisi Tyynimeri. --\nMe olemme hakemassa Mattilan kipurahoja.\n\nVili hymyili ivallisesti, kyykistyi kuin leimaus ja tempasi\nrevolverinsa baarin alta. Mutta samassa kajahti kolme perättäistä\nlaukausta ja Vili vaipui ääntä päästämättä kapakan sahajauhoilla\npeitetylle lattialle. Kuivakaula tempasi rahat ja samassa ryntäsivät\nmolemmat miehet takaoven kautta ulos ja kadulle ennenkuin kukaan\nyläkerrasta kerkesi alas. O'Brien seisoi sovitulla paikalla parin\nkulmavälin päässä, otti Kuivakaulalta rahat, pisti ne taskuunsa,\nsytytti sikaarin ja asteli muina miehinä pois päin.\n\nKun poliisit saapuivat paikalle, makasi Haituuni-Vili vielä\ntiedottomana lattialla. Hänen silmänsä harhailivat ja hän hengitti\nraskaasti. Kun hän sairaalaan vietynä tuli tuntoihinsa ja kun poliisi\nkysyi kuka oli häntä ampunut, vastasi Vili heikosti:\n\n-- Pari pummia vain. Mutta muuta hän ei suostunut ilmoittamaan.\n\nNäitä pummeja haeskeltiin sitten jonkin aikaa ja Kuivakaula sekä\nTyynimerikin pidätettiin epäluulon alaisina ja vietiin sairaalaan Vilin\nvuoteen ääreen.\n\n-- Olivatko ne nämä miehet? kysyi poliisiupseeri. Vili hymyili hieman,\nkatseli poikia ja vastasi:\n\n-- Ei, eivät olleet. Nämä miehet minä tunnen, mutta ampujia en ollut\nkoskaan ennen nähnyt.\n\nKuivakaula ja Tyynimeri seisoivat siinä aivan ällistyneinä. Mikäs nyt\noli Viliin mennyt? Pelkäsikö hän uutta kostoa vai oliko päättänyt tehdä\nsovinnon maailman kanssa kuolemaa ajatellessaan? Sitten Vili ojensi\nkätensä ja sanoi suomeksi, ettei kukaan heitä ymmärtäisi:\n\n-- Me olemme nyt kuitit, pojat. Ja jos tästä paranen, niin ei huolita\nmuistella menneitä. Pitäkää rahat kipurahoinanne ja minä maksan\nMattilalle viisisataa. Eiköhän asia ole sitten selvä?\n\nJa Kuivakaula ja Tyynimeri myöntelivät, ettei heillä mitään sitä\nvastaan ollut, puristivat Vilin kättä ja astelivat sairaalasta vapaina\nmiehinä.\n\nPari päivää myöhemmin höyrysi suuri englantilainen rahtilaiva Kultaisen\nPortin kautta valtamerelle matkalla Sidneyhin Australiassa. Kuivakaula\nja Tyynimeri olivat ottaneet siihen pestin. He nojailivat laivan\nkaiteeseen ja näkivät San Fransiscon pilvenpiirtäjineen vähitellen\nhäipyvän taivaanrannan taakse. Kävi navakka \"eteläinen\", ja se hyväili\nmeripoikiemme kalvenneita poskia, mutta he tunsivat sisällään suurta\nriemua, kuten ihminen herätessään painajaisunesta.\n\nSilloin Tyynimeri virkkoi vakavasti:\n\n-- Niinhän se tuomari sanoi: Menkää pojat merille. Ei oikea merimies\nvoi ymmärtää kaupungissa elämistä. Se oli viisas sana.\n\n-- Se oli viisaan miehen viisas sana, lisäsi siihen Kuivakaula.\n\nSitten he painuivat reippain mielin tehtäviinsä. Ja aurinko paistoi\ntäydeltä terältään yli meren äärettömyyden.\n\n\n\n\nBarbarecoastin viettelijätär\n\n\nViisimastoinen kuunarimme \"_H.K. Hall_\" purjehti hiljalleen\nKultaisen Portin läpi San Fransiscon satamaan. Miljoonakaupunki\nkohosi edessämme pilvenpiirtäjineen. Sen kaduilta kantautui korviin\nsuurkaupungin alati sykähtelevä elämäntahti, joka kutsui meitä. Ja\nsamassa olivat merimatkan kaikki vaivat ja kärsimykset kuin pois\npyyhkäistyt. Me olimme kyntäneet Tyyntä Valtamerta lähes neljä\nkuukautta yötä ja päivää, yötä ja päivää. Merta ja aaltoja, myrskyä ja\npäivänpaistetta, tropiikkikuumuutta, joka oli läkähdyttää, vuotavassa\nlaivassa, jonka pumpuissa saimme työskennellä yhtämittaisesti\npitääksemme aluksemme pinnalla. Nyt se oli lopussa. Australia ja meri\nolivat jääneet. Amerikka ja Frisco, länsirannikon kuuluisin kaupunki,\nolivat edessämme. Astuimme maihin.\n\nMe elimme jonkin päivän siinä autuaallisessa onnentilassa, joka aina\nvaltaa maihin päässeen pitkänmatkan merimiehen. Huojuvan tervatun\nlaivan kannen asemasta tunsimme jalkojemme alla kaupungin tasaiset\nkadut. Tuskinpa osasimme niillä oikeassa tahdissa jalkojamme liikuttaa.\nElämä maissa tuntui oudolta, mutta ihanalta. Se oli kuin unennäköä.\nKatujen vilinä meren yksinäisyyden jälkeen melkein pyörrytti. Me\nkatselimme katselemistamme tuhansia ja taas tuhansia outoja kasvoja,\nvalkoisia ja mustia, keltaisia ja puolikeltaisia, kiiltäviä autoja,\nloistavia liikepalatseja ja kaiken maailman koreutta. Ja erikoisesti\nsattuivat silmämme naisiin, kauniisti ja värikkäästi puettuihin naisiin\n-- joihin reippaiden merimiesten silmät ovat aina sattuneet -- kun ne\npienin jaloin ja somasti keinuvin lantein vaelsivat ohitsemme katujen\nloppumattomassa vilinässä.\n\nMeitä oli \"K.H. Hallin\" miehistössä kolme suomalaispoikaa ja me olimme\nerottamattomia ystäviä, \"Viipuri\", Niilo ja minä. Viipuri oli kotoisin\nViipurista, se hänestä tiedettiin ja hänen oikean nimensä olen jo aikaa\nsitten unohtanut. Hän oli pienikokoinen, mutta harteva ja voimakas\nmies. Hänen harmaat silmänsä hymyilivät alituisesti. Niilo oli Tornion\npoikia, solakka, tummatukkainen, silmät täynnä merensineä ja hyvin\nhaaveilevainen luonteeltaan. Häntä sanottiin myös usein \"Tornion\nPojaksi\". Olimme kotoisin eri puolilta Suomea, mutta meri ja yhteiset\nseikkailut olivat tehneet meistä veljeksiä ja sitä emme koskaan\nunohtaneet.\n\nJos joku uskalsi epäillä hyvää ystävyyttämme ja\nyhteenkuuluvaisuuttamme, niin käärimme vain ylös oikean käsivarren\nhihamme ja näytimme hänelle kyynärvarteemme tatuoitua täysin\npurjein kiitävän laivan kuvaa, jota kehystivät ankkuri, ketjut ja\nlaakerilehdet. Se oli yhteinen tunnusmerkkimme, jonka kerran olimme\nantaneet hakata eräässä Sidneyn merimiesravintolassa ja kärsineet\npuolituntia sähköneulan väräjäviä iskuja.\n\nOli vuosi 1913 ja San Fransiscossa oli \"hyvä aika\". Huvipaikoista ja\niloisesta elämästä ei siinä kylässä ollut puutetta. Monet kapakat\nolivat avoinna yötä ja päivää. Varsinkin oli niitä East Streetillä,\nrantakadulla, kylki kyljessä. Siellä seisoivat baarin ääressä meriltä\nmaihin päässeet merimiehet, ahavoituneet ja teräsjänteiset pojat olut-\nja whiskylasiensa ääressä. Ja siellä tapeltiin kovasti. Joka päivä\nja montakin kertaa päivässä. Senvuoksi näki East Streetillä kulkevan\nmiltei yhtä paljon miehiä, joilla oli \"mustat silmät\" kuin sellaisia,\njotka olivat nahkansa säilyttäneet.\n\nMutta erikoinen viehätys ja vetovoima merimiehiin ja moneen\nmuuhunkin oli kuitenkin Barbarecoastin kaupunginosalla lukuisine\ntanssisaleineen. Niistä olivat vanhemmat toverimme jo merellä monet\nkerrat jutelleet. Siellä kerrottiin itse paholaisen kauniiden naisten\nhahmossa viettelevän merimiehiä pauloihinsa ja puhdistavan heiltä liian\nmaallisen omaisuuden. Merimiespappimmekin Harrison-kadun suomalaisella\nlähetysasemalla varoitti meitä siitä paikasta ja erittäinkin sen\nsyöjättäristä. Sanoimme papille, että mitäpä me siellä tekisimme,\nmutta annoimme hänelle kuitenkin kaiken varalta talteen suuren osan\npalkastamme.\n\nNiin. Me emme aikoneet mennä lainkaan Barbarecoastille. Olimme\npäättäneet tyytyä muutamaan lasiin, \"kuunariin\", olutta jossakin\nsiistissä ravintolassa ja kaupungin ihmeellisyyksien katselemiseen.\nMeistä ei ollut yksikään viinankipeä. Päinvastoin olimme merimiehiksi\nmelkein liiankin siivoja, ja Niilo, Tornion Poika, oli vallan\nvesiraitis -- yksi tuhannesta merimiehestä. Sitä poikaa ei ollut kukaan\nsaanut ottamaan miestä väkevämpää, ei Hampurissa, ei Espanjassa, ei\nItaliassa, ei Lontoossa, ei Sidneyssä, eikä missään maailman kapakassa.\nVieläpä hän varoitteli meitäkin, Viipuria ja minua, viinasta ja me\nluonnollisesti hymyilimme hänen raittiusinnolleen.\n\nEi, emme aikoneet lainkaan mennä Barbarecoastin tanssipaikkoihin, missä\nmaailman kauneimmat tytöt viettelivät miehiä valssin ja two-stepin\npyörteisiin ja puhdistivat heidät rahasta. Me vain kävelimme leveätä\nMarket-katua ylös ja alas ja ihmettelimme maailman menoa ja kiirettä\nyksitoikkoisen merimatkamme jälkeen. Mutta parin päivän perästä olimme\nkyllästyneet siihen. Poikkesimme kuin sattumalta tältä suurelta\nvalaistulta liikekadulta sivukadulle. Halusimme katsella Friscoa\nsentään puolelta jos toiseltakin. Mitä pitemmälle painuimme, sitä\nsalaperäisemmältä ja houkuttelevammalta kaupunki näytti. Olimme\nsattuneet Jackson-kadulle. Se oli kuin pelkkä paheiden kuja. Kaikkien\ntalojen akkunoista kurkisteli avorintaisia, kevyesti puettuja naisia\nmaalattuine huulineen ja värjättyine kulmakarvoineen. Ne hymyilivät\nsuloisinta kulunutta hymyään ohikulkeville merimiehille ja silloin\ntällöin tarttuikin joku ansaan ja livahti ovesta sisälle.\n\nMe kolme toverusta kuljeskelimme vakavasti katua eteenpäin. Mutta\njoskus saattoi joku meistä pysähtyä akkunasta tai ovesta naureskelevan\nnaikkosen silmäniskujen ja huudahdusten viettelemänä. Me toiset\npukkasimme häntä silloin nyrkillä selkään, kiiruhdimme askeleitamme ja\nJackson-kadun hymyilevät dollarinaiset jäivät taaksemme.\n\nPian löysimme itsemme huikaisevasta valomerestä. Katujen varsilla oli\ntemppelimäisen kauniita rakennuksia, joiden päädyt olivat neonvaloin\nkoristellut. Tulikirjaimin loistivat siellä nimet _Golden Gate,\nCalifornia, Sun Rise, Devils Inn, Thalia_ ja monet muut. Nämä\ntanssihaalit muodostivat Barbarecoastin huumaavan ja salaperäisesti\nviekoittelevan kaupunginosan.\n\nMe olimme siten tietämättämme osuneet kuitenkin Barbarecoastiin ja me\nolimme vain kolme meren tuulten karkaisemaa yksinäistä meripoikaa,\njoilla kullakin oli pari kultakolikkoa vuoritaskussa.\n\n-- Voimmehan mennä sisälle, päättelimme. -- Eiväthän nuo sentään meitä\nelävältä nylje. Ja niin työnnyimme sisälle tanssisali _Thalian_\nkomeasta ovesta. Suuresta salista levisi väkevä tupakan ja väkijuomien\ntuoksu. Pöytien ympärillä istuskeli joukko olutta hörppiviä juopuneita\nja puolijuopuneita miehiä. Salin etuosassa oli näyttämölava\nvarietee-esityksiä varten. Toisen puolen salia vahattuine lattioineen\nollessa varattuna tanssimista varten.\n\nLöysimme tyhjän pöydän ja istuimme sen ääreen. Tilasimme kaksi kuunaria\nolutta ja lasin mehua. Viinurin julkean halveksiva silmäys kohtasi\nmurhaavana Niilon, Tornion Pojan, joka oli uskaltanut tehdä tämän\nkapakassa ennen kuulumattoman tilauksen. Mehua! Mutta Tornion Poika\nei siitä välittänyt, sillä saman silmäyksen oli hän saanut istuessaan\ntoveriseurassa eri maailmanosien merimieskapakoissa. Hän joi vain\n\"pehmeitä juomia\" ja sillä hyvä.\n\nOrkesteri soittaa valssia. Lyhyihin hameisiin puetut tytöt riiputtavat\ntanssissa kiiltävällä lattialla juopuneita miehiä ja vievät heidät sen\nloputtua salia reunustaville parvekkeille, joilla shampanjapullojen\nkorkit nopeassa tahdissa alkavat paukahdella. Hännystakkiset viinurit\nmiltei juoksevat pulloja kantaen, kuohuileva neste kimaltelee\nkristallilaseissa ja kultarahat, joita täällä yksinomaan käytetään,\nkilisevät pöydällä. Ja tanssitytöt! Ne tilaavat pullon toisensa\njälkeen, suuteluttavat ujostelematta kaikkien nähden itseään tai\ninnostuttavat kavaljeeriaan painamalla itse hänen huulilleen sähköisen\nsuudelman.\n\nSamassa alkaa varieteenäytäntö. Miltei läpinäkyviin harsoihin puetut\nnaiset sätkyttelevät lavalla kauniita koipiaan ja laulavat metallisilla\nhieman särkyneillä äänillään puolirivoja lauluja, joille osoitetaan\nvilkasta suosiota. Varieteetytöt eivät ole tanssineitosten veroisia.\nHe ovat kulunutta tavaraa. Tavaraa, joka pian heitetään kadulle. Mutta\ntanssitytöt! Niissä ei ole merkkiäkään valvotuista tai kiihkeistä\nlemmenöistä. Ne ovat kuin pulmusia, puhtaita ja viattoman näköisiä,\nnuoria ja kauniita. Niiden nauru kaikuu raikkaana ja ehjänä, niiden\npovi kohoaa tiiviinä ja korkeana ja niiden valkeat hampaat loistavat\nsähkövalojen kirkkaassa loisteessa.\n\nSilloin varmaan itse se paha iski kyntensä vakaisiin poikiin Suomen\nsaloilta. Kuin taikaiskusta nousemme ylös, Viipuri ensin, sitten minä\nja lopuksi mehua litkivä Tornion Poika. Tuskin olimme päässeet pöytien\nlomitse tanssilattian äärelle, kun kolme sulotarta oli piirittänyt\nmeidät ja puoliväkisin vetänyt tanssin pyörteisiin. Viipurin osalle oli\ntullut lihavahko korkeapovinen nainen, juuri sellainen, josta tiesin\nViipurin pitävän, Tornion Poika oli saanut tanssikumppanikseen tumman\ntulisilmän, näöltään espanjatar tai kreolitar, ja minun kainalooni\noli osunut vaalea, sinisilmäinen tyttö, joita olin aina ihaillut yhtä\npaljon kuin Tornion Poika tummia.\n\nHetkisen perästä istumme me parvekkeella kukin oman naisemme kera\npöydän ääressä. Shampanjapullot ilmestyvät samassa tilauksesta\npöytiimme. Murisemme itseksemme, sillä pullo maksoi viisi taalaa, joka\non merimiehellekin sievoinen summa. Mutta minä ja toverini kaivoimme\nkuitenkin vastaansanomatta liivimme vuoritaskuun kätkemämme 10-taalan\nkultakolikon ja maksamme reilusti kuten meripoikien vanha tapa on.\nViinuri saa juomarahan ja poistuu kumarrellen.\n\nHuomaan, että tyttöni silmät katselevat kiiltävinä ja himoiten pöydälle\nheittämääni kultakolikkoa.\n\n-- Sinulla on paljon kultaa, eikö totta? sanoo hän. Pudistan hämilläni\npäätäni ja tunnen samassa tytön hempeät käsivarret kaulallani ja kuuman\nsuutelon poskipäälläni.\n\n-- Sinä rakastat minua, minä tiedän sen ja sinä annat minulle paljon\nkultaa, kuiskaa naiseni.\n\nNautin naisen läheisyydestä. Olenhan nuori ja terve mies. Shampanja\nalkaa kiertää suonissani. Katson tyttöäni. Hänen silmänsä ovat siniset,\nmiltei lapselliset, kuten naisten silmät useimmiten ovat. Kultainen\nhiussuortuva leikkii hänen ohauksellaan ja hänen ohuen puseronsa alla\nkohoaa neitseellinen rinta. Lasken käteni hänen hoikalle vyötärölleen\nja vedän hänet kiihkeästi puoleeni.\n\n-- Se ei ole totta, sanon itselleni. -- Se ei voi olla totta, että\ntämäkin nainen on turmeltunut kullanpyydystäjä. Hän ei sitä voi olla.\nHän on köyhä tyttö. Hänen on ollut pakko tulla tänne elättääkseen\nsairasta äitiään ja pieniä sisariaan. Jotakin semmoistahan olen näistä\nnaisista joskus lukenut, vaikka en kuullut. Hän on varmasti kiintynyt\nminuun. Luonnollisesti tahtoo hän myös rahani. Mutta hänenhän täytyy\nelää, hänenkin.\n\nJuomme lasimme pohjaan. Silmäni alkavat hämärtää. Tyttö kuiskaa minulle\njälleen:\n\n-- Minun nimeni on Dorothy ja olen hyvä tyttö, hän sanoo hiljaa ja\nhivelevästi ikäänkuin arvaten ajatukseni. -- Minä olen hyvä tyttö,\nhyvä! Ja minä tahdon rakastaa sinua, rakastaa...\n\nOrkesteri pauhaa taas. Näen toverini vievän naisensa tanssiin ja\nminä myöskin sekaudun tyttöni kanssa tiheään tanssivien parveen. Hän\npainautuu minuun lujasti kiinni. Tanssin jälkeen menen taas ylös\nparvekkeelle.\n\nToinen shampanjapullo on ilmestynyt sillä välin pöytään ja kumartava\nviinuri nappaa sukkelaan kuin kissa hänelle nakkaamani kultakolikon,\nTyynen Valtameren myrskyissä kärsimyksellä ansaitun kultarahani. Mutta\nkiivas tanssi on hiostuttanut minua. Shampanjan ensi huuma alkaa\nistuessa hävitä ja minä hieron kuumeista otsaani. Katson ympärilleni.\n\nTornion Poika istuu tumman kaunottaren vierellä käsivarsi tämän\nvyötäisillä ja puhuu kiihkeästi. Tupakansavun lävitse hohtavat hänen\nsilmänsä kuumeisina ja selvästi juopuneina. Niilo, raittiusmies\non langennut! Tumma kaunotar on saanut hänet juomaan. Minä alan\nihmetellä sitä. Minä ihmettelen sitä kovasti. Tornion Poika on juonut,\nTornion Poika on humalassa, ensi kertaa elämässään! Ja minua alkaa se\nhuolestuttaa, sillä olemmehan vannoneet ystävyyden valan ja meidän\nkyynärvarttamme koristaa sama kiiltävän purjelaivan kuva, ankkuriketjun\nja seppeleen ympäröimä kuva. Muistan samassa merimiespappimme\nvaroituksen. Mistä se iskeekään päähäni? \"Varokaa San Fransiscon\npetollisia tanssihaaleja\", hän sanoi. \"Älkää menkö Barbarecoastille,\nsiellä teidät puhdistetaan helposti rahoista.\" Niin sanoi oma\nsuomalainen pappimme.\n\nKatsahdan naiseeni. Hän on huomannut minun vaikenemiseni. Hän katsoo\nminuun suloisesti, pyytävästi hymyillen. Mutta minä olen palannut\njärkiini, nousen ylös ja astelen Viipurin pöydän luo. Viipuri suutelee\njuuri lihavaa tyttöään kun lyön häntä lujasti olkapäälle ja sanon\nsuomeksi:\n\n-- Hei Viipuri! nyt lähdetään! Tänne emme enää jää. Otetaan myös\nTornion Poika mukaan. Hän on aivan humalassa.\n\nViipurin tyttö katsahtaa minuun vihaisesti. Viipuri juo lasinsa\npohjaan, mutta nousee kiltisti ylös, sillä häneen, lujaan mieheen, ei\nmuutama ryyppy ole tehnyt mitään vaikutusta.\n\nAstelemme Tornion Pojan pöytään. Hän on laskenut päänsä tumman naisensa\nrinnoille ja kohottaa shampanjalasinsa huulilleen kääntäen silmänsä\ntyttöön päin. Espanjattaren silmät palavat. En ole koskaan naisen\nsilmissä nähnyt sellaista magneettista voimaa. Hän aivankuin imeytyy\nsilmineen toverimme silmiin, koko hänen olemukseensa ja suutelee häntä\nloppumattomiin.\n\nYmmärrän nyt, että tuo nainen, tuo viettelijätär, tahtoi viedä\nkaikki ystävämme rahat. Se oli omalta kohdaltani äsken jäänyt miltei\nhuomaamatta. Minut valtasi suuttumus.\n\n-- Kuule Viipuri! Meidän täytyy pelastaa Niilo tuon naisen kynsistä\nmillä keinoin tahansa, huudahdin kiihkeästi.\n\nViipuri hymyili ainaista rauhallista hymyään ja nyökäytti päätään.\nTartuin Tornion Poikaa käsivarteen.\n\n-- Hei Niilo! Nyt lähdetään ja heti! sanoin hänelle lujasti.\n\nTornion Poika nosti minuun päin humaltuneen katseensa kolmen tyhjän\nshampanjapullon takaa ja huusi raivokkaasti:\n\n-- Kuka piru sinä olet, joka sanot mitä minun pitää tehdä? -- Painukaa\nvain tiehenne siitä ja sassiin.\n\nToverimme ääni oli outo ja kaukainen. Hän oli selvästi menettänyt\nkaiken itseherruutensa.\n\nTumman naisen silmät säihkyivät. Hän oli huomannut, että tahdoimme\nviedä mukanamme hänen saaliinsa ja hän kiehui suuttumuksesta.\n\n-- Ei minun poikani tarvitse vielä lähteä. Älkää tulko häiritsemään\nmeitä. Mitä asiaa teillä on meidän pöytäämme? huusi hän.\n\nHuomasimme, että ihmiset naapuripöydistä alkoivat kurkistella meihin\npäin, viinuri näytti rientävän paikalle ja me katsoimme parhaaksi\nlaskeutua tanssipermannolle.\n\nIstuuduimme ensimmäisen vapaan pöydän ääreen ja tilasimme lasin olutta\nmieheen. Silloin eräs vanhahko, pitkä, kalpea mies käveli yli salin\nluoksemme, otti itselleen tuolin ja alkoi jutella meille.\n\n-- Te olette hulluja, pähkähulluja, hän sanoi englanniksi norjan\nsekaisella murteella. -- Te juotatte noille paholaisille shampanjaa,\nettä ne voisivat elää yltäkylläisyydessä, kun saavat kaikesta tulosta\npuolet itselleen ja sitten saatte kärsiä parin päivän perästä nälkää.\nNäettekö tuon tumman naishahmoisen pirun tuolla parvekkeella, joka\nistuu toverinne kanssa? Se on pahin heistä kaikista. Ne ovat kaikki\nyhtä pirullisia, mutta tuo tumma espanjalainen senjorita on kaikkein\nkavalin. Minä tunnen hänet ja voin kertoa teille hänestä jutun, joka on\nsilkkaa totta, sillä se on minulle liiankin tuttu.\n\nNuo naispirut vievät teidän rahanne, niinkuin ne ovat vieneet\ntuhansilta ennen teitä. Tämä on Barbarecoast, maailmankuulu\ntanssipaikka, muistakaa se, pojat! Täällä tanssivat vain kauniit tytöt,\nmaailman kauneimmat, mutta sydämettömimmät naiset. Näettekö tuolla\nvarieteetyttöjä? Niistä ei ole mihinkään. Niiden veto on lopussa.\nHe ovat menettäneet suloutensa, kuten Jackson-kadun naiset, ja ovat\nkiitollisia, jos nakkaatte heille pari dollaria. Mutta tanssitytöillä\nsen sijaan on kaikki naisellinen suloutensa jälellä. He eivät rakasta,\nhe rahastavat. He keräävät dollarit uhraamatta mitään milloinkaan.\nHe ovat vampyyrejä, syöjättäriä. He kynivät uhrinsa täysin puhtaiksi\nja hakevat sitten viipymättä uuden uhrin. Tanssitytöt säilyttävät\njokaisen pisaran naisellisuuttaan ja tenhovoimaansa. He eivät koskaan\nmene huoneisiin miesten kanssa, he vain lupaavat mennä. Tämän\nshamppanjapullon jälkeen mennään, he voivat sanoa. Tahi kolmannen\njälkeen tahi seuraavan tanssin jälkeen tai huomenillalla tai sitten\nseuraavana iltana. Mutta he eivät koskaan lähde mukaan, eivät koskaan.\n\nMiehet ovat hulluja. Samaa maata kuin tekin. Ja erikoisen hulluja ovat\npitkänmatkan meripojat. Kun te olette purjehtineet moniaita kuukausia\nmerillä näkemättä edes hameen vilausta, tulette te hulluiksi. Te\nhaluatte naisseuraa. Ja nämä täällä, nämä tanssitytöt tarjoavat teille\nsitä. Te voitte saada niiltä suutelon suurta rahaa vastaan, mutta ei\nmitään muuta, sillä niillä on itsellään omat rakastajansa, joiden\nkanssa he palvelevat lemmen jumalia. Turhaan te niille rahojanne\nheitätte.\n\nMiehen silmiin syntyi äkisti surullinen kiilto. Hän puhui kuin\nitsekseen.\n\n-- Minun Tryggveni, minun oma ainoa poikani joutui noiden uhriksi. Hän\noli kunnon poika ennenkuin hänen askeleensa sattuivat Barbarecoastille.\nKaksi vuotta hän purjehti merillä. Ja hän toi kaikki rahat kotiin,\näidille ja minulle. Olimme niin onnelliset ja ylpeät hänestä. Vuoden\nperästä piti hänen mennä merimieskouluun ja tulla kapteeniksi.\nSilloin huomasimme hänessä tapahtuvan muutoksen. Kun hän palasi\npurjehdusmatkaltaan Friscoon, ei hän enää tuonutkaan rahoja kotiin,\nviipyi öitä poissa ja palasi retkiltään humalassa. Minä varoitin häntä.\nÄitinsä itki ja varoitti häntä ja hän lupasi pysyä kotona ja tuoda\njälleen äidille palkkansa. Mutta seuraavana yönä oli hän jälleen poissa\nja merimatkansa jälkeen hän ei enää ilmestynyt lainkaan. Aloin etsiä\nhäntä. Juoksin kapakasta toiseen ja eräänä iltana löysin hänet täältä\ntuon saman naisen luota, joka nyt piirittää toverianne.\n\nKäänsimme katseemme naiseen ja Niiloon. Espanjattaren silmät olivat\nkuin palavat kekäleet. Hän katseli ystäväämme silmiin ja he suutelivat\nsuutelemistaan. Jälleen ilmestyi uusi shampanjapullo pöytään, toverimme\nnosti huojuen lasinsa ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella pohjaan.\n\n-- Tuo nainen tuolla, jatkoi mies, -- on Margareta, espanjatar. Minä\nkiroan hänen kullanhimoisen mustan sielunsa ja himokkaan ruumiinsa. Hän\nvei poikani, ainoan lapsemme. Hän vei minulta ja äidiltä kaiken, mitä\npoikamme ansaitsi raskaalla työllä merillä. Poikani ei voinut ajatella\nmitään muuta kuin häntä. Sillä nainen lupasi, kuten hän kaikille lupaa,\nmutta koskaan ei anna mitään. Hän kiihoitti nuoren kokemattoman poikani\nniin, ettei hän saanut yön rauhaa eikä päivän lepoa. Hän laihtui, tuli\nsynkkämieliseksi ja sitten tuo nainen vei lopulta hänen sielunsakin.\n\nKatsokaa pojat! Tuo senjorita oli hänen mielessään aina, seurasi häntä\nmerellekin. Ja eräänä yönä, eräänä myrsky-yönä näki Tryggveni, oma\nainoa poikani hänet aalloilla, syöksyi yli laidan hänen nimeään huutaen\nja hukkui -- hukkui...\n\nVanhus peitti kasvonsa käsillään. Hänen rintansa nousi ja laski\nraskaasti. Hänen kuihtuneet kasvonsa vääristyivät tuskasta ja kun hän\nkohotti jälleen katseensa meihin, tippuivat kyyneleet pitkin hänen\nkurttuisia poskiaan.\n\n-- Vaimoni kuoli surusta, jatkoi vieraamme hiljaa ja tuskaisesti. --\nMinä olen täällä joka ilta ja varoitan jokaista hänestä. Varokaa häntä.\nPelastakaa toverinne, ennenkuin se on myöhäistä. Käyttäkää pakkoa, mitä\ntahansa!\n\nNousimme sanattomina ylös. Emme epäilleet lainkaan vanhan miehen sanoja.\n\n-- Kuules Viipuri! Nyt me otamme Niilon, vaikka koko ravintola panisi\nvastaan, sanoin toverilleni ja me kiiruhdimme ylös parvekkeelle, jossa\nTornion Poika halaili espanjatarta.\n\n-- Me haluamme toverimme ja heti paikalla! sanoin naiselle lujasti\nenglanniksi.\n\nKaunotar loi meihin suurista, tummista silmistään halveksivan katseen.\n\n-- Hän voi lähteä nyt, sanoi hän. -- Mutta hän tulee kyllä varmasti\ntakaisin. Sillä vasta huomenna me pidämme oikein hauskaa, oikein\nhauskaa. Viekää hänet nyt.\n\nNainen nousi, nauroi kirkkaasti ja pilkallisesti ja kiirehti alas\nportaita.\n\nMe tartuimme samassa toveriamme molemmista käsivarsista kiinni ja\nnostimme hänet jaloilleen. Tornion Poika pystyi tuskin kävelemään.\nSaatoimme hänet ulos, huusimme auton ja ajoimme asuntoomme. Sinne\npäästyämme nukkui toverimme heti syvään uneen.\n\nSeuraavana päivänä oli Tornion Poika kipeä. Hän sairasti ensimmäistä ja\nlujaa kohmeloaan. Emme tahtoneet saada häntä millään ylös. Ja kun hän\nviimein nousi verestivät hänen silmänsä, hän ei puhunut paljon, vaan\njäi asuntoon Viipurin ja minun lähtiessä kaupungille.\n\nKun illalla kello kahdeksan korvissa palasimme kotia, oli toverimme\nkadonnut. Riensimme pahaa aavistaen ulos, otimme ajurin ja ajoimme\nsuoraan _Thaliaan_ Barbarecoastilla. Siellä häntä ei näkynyt.\nKiersimme vielä jonkin muun kapakan, mutta tuloksetta ja palasimme\nväsyneinä etsiskelyymme kotia.\n\nAamulla päivän valjetessa heräsimme siihen, että Tornion Poika tuli\nhuoneeseen. Hän oli nytkin aika lailla humalassa ja kaatui vuoteelleen\nriisuuntumatta.\n\nViipuri ja minä nousimme ylös. Toverimme kohtalo alkoi meitä nyt\nsuorastaan huolestuttaa. Koettelimme hänen taskunsa. Niissä ei\nollut senttiäkään ja hän oli kuitenkin luvannut käydä hakemassa\nmerimiesasemalta osan rahoistaan. Ne olivat menneet. Ja me uskoimme,\nettä ne oli vienyt Margareta, espanjatar, vaikka emme olleetkaan\ntavanneet häntä ja toveriamme _Thalian_ tanssihallista.\n\nSilloin päätimme lähteä jälleen merelle ja jollei Tornion Poika\nseuraisi meitä, niin tekisimme hänelle saman tempun, jonka\nmerimiespestaajat tekevät hankkiessaan miehiä laivaan, johon ei kukaan\ntahdo mennä. Päätimme yksinkertaisesti \"shanghaida\" toverimme, juottaa\nhänet humalaan ja viedä puolipakolla laivaan.\n\nAamulla Tornion Pojan vielä nukkuessa lähdimme Viipurin kanssa\nsuomalaiselle merimiesasemalle, jossa pastorin kanssa järjestimme\nraha-asiamme ja samoin Tornion Pojankin asiat. Sitten menimme satamaan\netsimään laivaa. Pian löysimme aluksen, jonka piti seuraavana yönä\npurjehtia merelle. Se oli tosin vanha ja kaikin puolin kelvoton laiva,\nmutta siitä puuttui kolme miestä ja me ilmoitimme olevamme halukkaita\nlähtemään, luvaten iltamyöhällä olla varmasti laivassa Tornion Pojan\nkanssa.\n\nEhdittyämme takaisin asuntoomme, oli kello jo kuuden maissa. Mutta\nTornion Poika oli kadonnut. Otimme ajurin ja ajoimme jälleen\n_Thaliaan_. Sinne päästyämme huomasimme toverimme juuri livahtavan\ntanssihaalin ovesta sisään. Juoksimme perässä ja saimme hänet kiinni\neteisessä, jossa sillä kertaa ei sattunut olemaan ketään muita.\n\n-- Kuules toveri! Sinä et mene sinne enää sen mustan noidan\nkynittäväksi, sanoi Viipuri ja tarttui Tornion Poika lujasti\nkäsivarteen.\n\nTornion Poika riuhtaisi itsensä kiivaasti irti.\n\n-- Jättäkää minut rauhaan! Mitä te minusta? huusi hän.\n\n-- Kuules Niilo! sanoin minäkin nyt vuorostani tarttuen toverimme\nkäsivarteen. -- Me olemme olleet ystäviä, emmekä salli, että kannat\nkaikki rahasi mokomalle lutkalle.\n\nMutta Tornion Poika oli järkkymätön. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta.\n\n-- Päästäkää minut irti, kurjat roistot! huusi hän ja alkoi tempoa\nitseänsä irti käsistämme.\n\nSilloin se tapahtui. Viipuri löi ensiksi. Sitten löin minä. Tornion\nPoika pakeni edellämme katukäytävälle ja koetti tapella vastaan. Mutta\nme löimme häntä edelleen.\n\n-- Lyö vain, vaikka se sattuukin, hoimme toisillemme. -- Toveri on\npelastettava.\n\nViimein tuupertui ystävämme nyrkkiemme iskuista katukäytävälle ja\nmeni tiedottomaksi. Uteliasta yleisöä kerääntyi ympärillemme. Mutta\ntuollaiset tappelut olivat Barbarecoastilla niin tavallisia, ettei\nkukaan niistä viitsinyt tehdä numeroa.\n\nOtimme auton, nostimme toverimme siihen ja ajoimme hyvää vauhtia\nasuntoomme.\n\nMatkalla tuli Tornion Poika tajuihinsa ja katseli meitä ihmettelevin\nsilmin, mutta ei sanonut sanaakaan.\n\nTultuamme huoneeseensa veti Viipuri esille merimiesarkustaan pullon\nwhiskyä ja me tarjosimme sitä Tornion Pojalle. Hän murjotti pahasti,\nmutta otti ryypyn.\n\nJa sitten me sanoimme hänelle totuuden hänen espanjattarestaan päin\nnaamaa. Mutta Tornion Poika ei uskonut. Hän kuunteli meitä epäilevästi\nhymyillen ja kun hän oli saanut muutaman ryypyn, alkoi hän kiihkeästi\npuolustaa espanjatartaan. Emme olleet silloin tietävinämme sen enempää\nkoko asiasta. Huomasimme, että juttu oli toivoton.\n\nIllan kuluessa saimme houkutelluksi Tornion Pojan lähtemään kanssamme\nsatamaan, jossa kerroimme tavanneemme pari tuttavaa merimiestä eräässä\nlaivassa. Tornion Poika oli aika lailla humalassa ja lähti mukaamme.\n\nLaivalla veimme Niilon \"skanssiin\" [skanssi = merimiesten hytti] ja minä\npalasin hakemaan asunnostamme tavaramme. Aamun valjetessa nosti laiva\nankkurinsa ja suuntasi matkansa avomerelle.\n\nPari päivää murjotti ennen niin iloinen Tornion Poika ja puhui tuskin\nsanaakaan. Mutta kun me eräänä iltahetkenä auringon juuri painuessa\nTyynen Valtameren helmaan seisoimme Viipurin kanssa laivan kaiteeseen\nnojaten tuli Tornion Poika luoksemme. Hänen kasvonsa olivat saaneet\nentisen iloisen ilmeensä.\n\n-- _Well_, pojat! hän sanoi. -- Oli hyvä, että päästitte minut\nirti siitä tytöstä. Hukkaan se olisi minut vienyt. Mutta missä ovat\nloput rahani?\n\nViipuri veti taskustaan postikuitin.\n\n-- Sinun piti lähettää äidillesi Tornioon rahaa. Satakymmenen taalaa on\nvielä jäljellä, mutta toista sataa kerkesit jo nakata sen pedon kitaan.\nRahat lähetimme äidillesi ja tässä on siitä kuitti. Täällä sinä et\nmihinkään rahoja tarvitse.\n\nTornion Pojan silmiin tulivat kyyneleet. Hän puristi äänettömästi\nkäsiämme. Sitten hän sanoi:\n\n-- Se oli _all right_, pojat! Niin juuri piti tehdä. Ja nyt ollaan\nystäviä jälleen.\n\nMe täytimme sanaakaan sanomatta piippumme, sytytimme ne ja katselimme\nkun tumma yö sulki pehmeään syleilyynsä meren ulapan.\n\n\n\n\n\"Elsie Holmesin\" haaksirikko\n\n\nVuoden 1912 huhtikuu teki loppuaan. San Fransiscon satamassa oli\nelämää ja hoilausta. Oli käsissä joka kevät uudistuva matka Alaskan\nlohenpyyntiin. Suuret kalastuspurret, jotka olivat koko talven maanneet\nankkurissa paljaine mastoineen, raakapuineen ja autioine kansineen,\nolivat kuin kuolleista heränneet. Sukkelat merimiehet kiipeilivät\nniiden vanteissa kuin oravat ylös ja alas. Uusia purjeita, köysiä ja\nplokeja varustettiin rikeihin kiireen kaupalla, kansia paikattiin ja\ntervattiin, laivaveneitä maalailtiin, ja kompasseja tarkastettiin.\n\nNe meripojat, jotka olivat onnistuneet saamaan pestin\nkalastuslaivoihin, pitivät itseään onnen poikina. Alaskan\nkalastushommassa tarjoutuivat hyvät ansiomahdollisuudet. Jos kävi\nhyvin, saattoi nelikuukautisella matkalla pistää kokoon palkkana\nja voitto-osinkoina tuhatkin taalaa. Ja se oli jo minkä merimiehen\nmielestä tahansa suuri summa rahaa. Olipa hitto soikoon!\n\nOlin sattunut Friscoon Alaskan kalastuspestauksen kuumimmillaan\nollessa ja olin East Streetillä ja merimieskapakoissa kuunnellut\nkorvat höröllä vanhojen kalastajien ihmeellisiä juttuja Alaskan ja\nBeringin meren kalastuksista. Pian huomasin Alaskan kuumeen tarttuneen\nitseenikin, ja nuori mieleni hehkui pian halusta päästä Beringin\nsalaperäisille, viileille vesille.\n\nMutta se ei ollutkaan niin yksinkertainen juttu! Kalastuslaivojen\nkapteenit vaativat pestattavilta merimiehiltä ei ainoastaan matruusin\npapereita vaan myös täydet kalastajan todistukset. Minulla oli Abinal\nSeamanpaperit [täysmatruusin todistukset], mutta kalastuksesta en\ntiennyt muuta kuin sen, minkä olin ennen poikasena oppinut Keuruselällä\nja se taito ei varmaankaan paljon auttaisi Beringin hyisellä merellä.\n\nHuomasinkin pian jotenkin toivottomaksi yritykseni päästä\nkalastuspurren matruusiksi. Pestauskonttoreissa pudistelivat\nherrat vain päätään. Ei käynyt. Heillä oli jo aivan tarpeeksi sekä\nmerimiehiksi että kalastajiksi kelpaavaa väkeä.\n\nEi auttanut muu kuin painaa lakki päähän ja lähteä taas kävelemään.\nKalastuslaivan turhassa etsinnässä oli mennyt hukkaan jo parikin\nviikkoa. Rahanikin alkoivat loppua. Yksinäinen kymmenen dollarin\nkultaraha oli sentään vielä taskuni pohjalla. Kalastuslaivat alkoivat\nsitäpaitsi olla jo kunnossa. Haikein mielin katselin rannalla miten\nkomeat kolmi-, neli- ja viisimastoiset parkit ja kahdesta jopa\nnelimastoisiin kuunareihin liukuivat hinaajan avulla ulkosatamaan, ja\npäästyään Kultaisen Portin lävitse, avasivat suuret valkeat purjeensa,\nohjasivat kurssin pohjoista kohti ja häipyivät meren selälle.\n\nHelkutti sentään! Päättelin jo ottaa ensimmäisen syvänveden \"trämpin\",\nrahtilaivan, mikä kohdalleni sattuisi, tai vaikkapa vain lautakuunarin\n[länsirannikolla lautatavaraa kuljettava pieni höyrypursi] mieluummin\nkuin jatkaisin toivotonta kuljeskeluani maissa. Näissä mietteissä\npainuin merimiesunionin konttoriin ja istuin penkille siinä hurskaassa\ntoivossa, että joku kapteeni tulisi ja pestaisi minut matkalle vaikkapa\nHonoluluun tai Austraaliaan, hätätilassa vaikkapa kuunariinkin.\n\nSiihen aikaan tapahtui miltei kaikki merimiesten pestaus voimakkaan\nmerimiesten yhtymän \"The Seamen's Union of Pacific Coastin\" [Tyynen\nValtameren Merimiesten Unioni] kautta. Joskus kuitenkin ulkomaalaiset\nkapteenit ja huonomaineisten laivain päälliköt pestasivat miehistönsä\nsuoraan kadulta, kapakoista tai vieläpä \"shanghaijasivat\" osan\nmiehistöään s.o. juotattivat kätyriensä avulla merimiehen tukkihumalaan\ntai sekoittivat hänen lasiinsa hieman huumausainetta ja kuljettivat\nmiehen sitten tolkuttomana laivaan juuri ennen sen lähtöä.\n\nSan Fransisco oli siihen aikaan mainio kaupunki. Se oli oikea\nmerimiesten paratiisi. Siellä liikkui rahaa kovasti ja siellä oli\nvarsinkin pitkänmatkan merimiehen hyvä myös päästä rahoistaan.\nHuvituksista ei ollut mitään puutetta. Muutamilla kaduilla oli kapakka\nkapakan kyljessä ja suuret tanssisalit kevyine naisineen tarjosivat\npuolestaan moninaisia riemuja.\n\nElämä ei ollut kallistakaan. \"Nikkelillä\", kuten Amerikassa\nviisisenttistä tavallisesti nimitetään, sai \"kuunarin\" vaahtoavaa\nhyvää olutta ja \"free lunch'in\" ilmaista syötävää miltei sen minkä\nnapa kesti. Friscossa kelpasi näin sekä huvitella että myös syödä.\nMutta jos nikkelitkin alkoivat loppua, niin kaupunki muuttui pian\nhahmoltaan hyvin surulliseksi. Ja minulle se alkoi vähitellen vilkuttaa\nmustahansikkaista kättä.\n\nIstuin siinä penkillä ja odotin. Tunnit kuluivat verkkaan. Näytti\nsiltä, että ainakin yksi mies oli sillä kertaa liikaa San Fransiscon\nkaupungissa Tyynen Valtameren rannalla ja se mies olin minä. Laivojen\nkapteeneja tuli ja meni, pestattujen miesten nimiä huudettiin ja he\nlähtivät painumaan laivoilleen, kaikki nuo onnelliset merimiehet,\nnorjalaiset, ruotsalaiset, suomalaiset, saksalaiset ja mitä lienevät\nolleetkaan. Näytti siltä, että minua ei vain siinä sakissa tarvittu.\nJa minulla oli kuitenkin takanani jo monta pitkänmatkan purjehdusta ja\npaperini olivat kirkkaat kuin peili. Mutta kun ei näpännyt, niin ei\nnäpännyt. Olin vasta liittynyt unioniin. Aikaisemmin \"yhtyneet\" saivat\npaikan ennen minua. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa. Ja\nmiten kauan?\n\nTuli ilta. Konttori suljettiin ja sain työntyä kadulle. Elämä tuntui\nhieman murheelliselta. Mutta mitäpäs siinä valittaminen auttoi. Oli\nsitä selvitty pahemmastakin.\n\nKuljeskelin hieman apeissa aatoksissa East Streetillä. Räikeästi\nvalaistuista tanssipaikoista kuului musiikki. Jostain avonaisesta\nakkunasta vilkutti maalattu puolialaston sulotar kättään, juopuneet\nmerimiehet horjuivat katukäytävällä, sanomalehtipojat huusivat lehtiään\nkaupaksi.\n\nEräässä kadunkulmauksessa huomasin pitkän, synkännäköisen miehen,\njoukko merimiehiä ympärillään. Miehen ahavan puremista kasvoista,\nkäskevästä olennosta ja hajareisin seisomisesta päätin hänen olevan\nmerikapteenin ja lyöttäydyin joukkoon. Kuulin miesten tekevän hänelle\ntavallisia kysymyksiä matkan pituudesta ja palkasta.\n\nPitkä, synkännäköinen mies oli, kuten sitten sain kuulla,\nkolmimastoparkki \"_Elsie Holmesin_\" päällikkö. En ollut uskoa\nkorviani, kun hän ilmoitti laivansa olevan huomispäivänä lähdössä\nkalastukseen Beringin merelle ja että miehistöstä vielä uupui muutama\nseilari. Sepä oli minulle ilosanoma! Oikein ihmettelin ympärillä\nseisovia merimiehiä, jotka näyttivät epäröivän ottaa pestiä. Paloin\nitse halusta sekä näkemään noita arktisia seutuja että ansaitsemaan\nhyvästi rahaa enkä voinut lainkaan käsittää mitä siinä toiset vielä\nepäröivät. He eivät varmaankaan olleet oikeita purjelaivan merimiehiä,\npäättelin itsekseni. Mitä lienevät \"trämppiseilureita\", jotka taas\neivät ole oikeita merimiehiä eivätkä mitään. Niinpä otin empimättä\npestin ja allekirjoitin sopimuskirjan. Se lupasi palkkaa 40 dollaria\nkuussa ja lisäksi sievoisen voiton kalastuksesta. Minulle kangasti\njo silmissäni Beringin meri, kiiltäväkylkiset lohet ja tuhannen\nkultataalaa. Olinpa vihdoin löytänyt oikean miehen!\n\nMieli keveänä astelin nyt pitkin East Streetiä ja poikkesin\nensimmäiseen parempaan merimieskapakkaan. Tapasin siellä muutamia\ntuttuja suomalaisia meripoikia, joille innostuneena näytin\npestaussopimustani. Miehet tarkastelivat sitä uteliaasti. Sitten he\nhuomasivat nimen \"Elsie Holmes\" ja pari miestä huudahti samalla kertaa:\n\n-- Älä helkutissa mene siihen laivaan!\n\n-- No mitäs kummaa siinä on? kysyin hämmästyneenä.\n\n-- Se on ikivanha purkki. Kaikkihan sen tuntevat. Siellä se on maannut\nulkosatamassa monia vuosia ja nyt sen on se Simson pannut jälleen\nkuntoon, kun ei pystynyt ostamaan parempaa laivaa. Se purkki ei\nvarmasti koskaan tule näkemään Alaskan ja Beringin merta.\n\nNaurahdin. Minusta tuntui poikien juttu joutavalta. Kaipa vanha\nmerimies, kuten kapteeni Simson, paremmin tietäisi millä laivalla\nhän voi purjehtia Beringin merelle kuin nämä toverini, jotka olivat\nnähneet sanotun laivan vain kaukaa rannalta. Päättelinpä hiljaisessa\nmielessäni, että poikien puheet saattoivat johtua kateudestakin,\nkun eivät itse olleet saaneet pestiä. Jätin heidät äkkiä ja painuin\nhotelliini nukkuakseni viimeisen yöni maissa.\n\nSeuraavana aamuna kiipesin säkkeineni laivaan. Huomasin, että \"Elsie\nHolmes\" oli vanha puinen parkki. Se oli vasta maalattu, mutta\ntottuneet merimiehen silmäni keksivät helposti rungossa lahottumista\nja epävarman rikauksen. _Well_. Olin ottanut pestin. Olin laivan\nkannella säkkini kanssa. Nyt oli myöhäistä enään perääntyä takaisin. Ja\nsitäpaitsi oli laivassa parikymmentä muuta miestä matkaan lähdössä. Jos\nhe uskalsivat, niin tottapahan silloin minäkin.\n\nVein säkkini \"skanssiin\" ja ilmoittauduin perämiehelle, joka näytti\nolevan nuori, hyväntahtoinen mies, ja työnnyin muiden laivamiesten\njoukkoon. Se näytti hyvin kirjavalta sakilta. Ainoastaan pari heistä\noli ollut ennen Alaskassa kalastuksella ja joukossa oli muutamia,\njotka eivät milloinkaan olleet vielä haistelleet merta. Sen huomasi\npian heidän kalvakkaista kasvoistaan, tottumattomuudesta liikkua\nlaivan kannella ja kömpelöistä askeleistaan. Oudoksuin kovasti tätä\nmaakrapujen sekaista miehistöä. Toisiin laivoihin oli vaadittu sekä\nmerimies- että kalastajapaperit. Tähän purkkiin näytti kelvanneen iikka\nkuin iikka. Sitäpaitsi huomasin skanssissa lojuvan pari tukkihumalaista\nmiestä, joiden hengityksessä oli huumausaineen hajua. Ne olivat\nvarmasti \"shanghaijattu\" laivaan. Aloin jo uskoa mitä suomalaiset\nmerimiestoverini olivat illalla laivasta sanoneet.\n\nSamassa alettiin nostaa ankkuria. Ruostunut ketju narisi surullisesti\nmutta aloimme reippaasti vanhan tutun ankkarilaulun:\n\n\"_Blow boys, blow for California. There's plenty of gold In the\nmines, I am told On the banks of Sacramento_.\"\n\n[\"Kanna tuuli pojat, kanna Kaliforniaan. Siellä on kylliksi kultaa\nKaivoksissa, niin olen kuullut Sacramento joen penkereissä.\"]\n\nHinaajan avustamana liukui laivamme pian Kultaisen Portin salmen\nkautta avomerelle. Hinaajan köysi irroitettiin, purjeet avattiin ja me\nlähdimme pitkälle taipaleellemme. Sivuuttaessaan laivamme huiskutti\nhinaajamme kapteeni kättänsä \"Elsie Holmesin\" päällikölle ja äänellä,\njossa olin huomaavinani ivaa, huusi hän:\n\n-- _Good bye \"Shipwreck Simson\". Good luck to you!_ Hyvästi\n\"Haaksirikko-Simson\". Hyvää onnea!\n\n-- \"Haaksirikko-Simson\"? kertasin mielessäni. Sepä ei ollut\nmerikapteenille oikein miellyttävä nimi. Sen miehen on siis ainakin\nennen täytynyt upottaa yksi tai parikin laivaa. Mutta hengissähän tuo\nnäyttää edelleenkin olevan, niin että ehkäpä hänellä on ollut ja on\nedelleenkin onnellisia haaksirikkoja.\n\nMietteeni keskeyttivät kapteenin terävät, lyhyet komentosanat. Riensin\ntöihin. Kaakkoistuuli pullisti purjeet, laivamme kokka kohisi hitaasti\npohjoista kohti ja me lasketimme pian hyvässä myötätuulessa Tyynen\nValtameren rannatonta ulappaa.\n\nMinut täytti se hyvänolon tunne, joka aina valtaa vanhan merimiehen\nhänen tuntiessaan laivankannen jalkojensa alla, meren rytmin ja tuulen\nsuolaisen tuoksun. \"Elsie Holmes\" ei näyttänyt olevan niinkään huono\npurjehtija. Mutta vanha se oli, vanha ja liitoksistaan heikko. Vaan\nehkäpä, ehkäpä sillä jotenkin sentään selvitään, mietin itsekseni.\n\nMutta sittenkin oli \"Elsie Holmes\" merkillisimpiä laivoja, millä\nmilloinkaan olen purjehtinut. Siinä oli jotakin arvoituksellista,\nsalaperäistä. Kapteeni näyttäytyi hyvin harvoin komentosillalla. Ja\nsilloinkin kun hän sinne tuli, oli hän synkkä kuin ukkospilvi. Hän ei\npuhunut mitään. Nauraa hän tuskin osasikaan. Perämies, sileänaamainen\njenkki, oli taas puheliastakin puheliaampi. Hän yritti ensi päivinä\nruveta juttusille kapteeninkin kanssa, mutta sai pian huomata, että se\nei menestynyt. Ukko näytti perämiehen puhetulvaa kuunnellessaan perin\nkiusaantuneelta, murahti jotakin vastaukseksi ja vetäytyi sitten pian\nhyttiinsä.\n\nLaivan oikeat merimiehet olivat enimmäkseen norjalaisia. Sitten\noli aluksessa pari saksalaista ja pari englantilaista matruusia.\nMinä olin ainoa suomalainen. Loput olivat amerikkalaisia \"hoopoja\",\nkuljeksivia työläisiä, jotka eivät merestä mitään tienneet. Eikä kunnon\namerikkalaista niihin aikoihin yleensä merellä tavannutkaan. He olivat\nmaissa paremmissa hommissa, konttoreissa, työnjohtajina, agentteina,\nmekanikkoina jne. Ulkomaalaiset ne silloin kantoivat raskaimman taakan\nsekä maalla että merellä.\n\nNämä hoopot olivat luonnollisesti merellä aivan kelvotonta väkeä.\nHeissä oli muutamia, joita ei saatu millään kiipeämään mastoon, eivät\nhe osanneet pitää perää eivätkä tienneet kompassista tuon taivaallista.\nKun vähäisenkin tuuli, tulivat he merisairaiksi, oksentelivat ja\nvoivottivat, jopa pyysivät päästä takaisin maihinkin.\n\nHyi helkutti, kuinka inhoittava tuollainen vaivainen ja voivotteleva\nhoopo saattoikaan olla kunnon merimiehen silmissä laivan kannella!\n\n-- Ei noita piruja viitsisi edes potkaista! murisi vanha tanskalainen\nmerikarhu Rasmussen katsellen hoopoja halveksivasti eräänä päivänä,\nkun oli hieman vinhempi tuuli ja jotkut hoopoista olivat merikipeitä.\n-- Kaikkia hiiden retkuja sitä sentään merimiehiksi pestataankin! Eikä\npidetä edes kuria tommoisten kanssa. Sen minä sanon, että kun minä\nolin ensimatkan miehenä, niin silloin oli toinen kurssi. Ylimmille\nraakapuille ne ajoivat pojat ja jollet mennyt, niin kyllä köydenpätkä\npaukkui takapuoleesi. Ei siihen aikaan miestä säälitty, mutta silloin\nei noin kurjia miehiä laivassa nähtykään.\n\nPerämies ei välittänyt hoopoista mitään. Kun ne eivät kyenneet töihin,\nniin ne eivät kyenneet ja siihen asia jäi. Kapteeni ei taas sekaantunut\nkomennukseen juuri koskaan. Miehistön kanssa hän ei vaihtanut halaistua\nsanaa. Hän istui hytissään päivät pääksyttäin ja kun hän näyttäytyi\nkomentosillalla, oli hän aina yhtä synkän näköinen.\n\nKohta alkoikin miehistön keskuudessa kulkea kaikenlaisia juttuja\nkapteenistamme. Miehet, jotka olivat puskeneet päin tuulta kaikilla\n\"seitsemällä merellä\", tiesivät hänestä yhtä ja toista tai ainakin\nvakuuttivat tietävänsä.\n\nRasmussen esim. jutteli tähän tapaan:\n\n-- Sillä ukolla on piru mielessä, uskokaa minua, hän kuiskutteli\nsalaperäisesti.\n\nMe höristimme korviamme.\n\n-- Olet oikeassa, toveri. Minä en ole koskaan rauhallinen tässä\nlaivassa enempää kuin aaltoileva meri, sanoi lontoolainen Jim, luoden\nhieman yksinkertaiset silmänsä Rasmusseniin.\n\n-- Kuulkaa pojat! Minä tiedän jotain äijästä ja kerron sen teille.\nMinä en olisi koskaan tullut tähän laivaan, jollei \"runnarin\" piru\nolisi \"shanghaijannut\" minua, lisäsi Rasmussen ja pyyhki kädenseljällään\nparransänkeään. Sitten hän vilkaisi varovaisesti ympärilleen ja jatkoi:\n\n-- _Well_. Tämä kapteeni on tunnettu kaikilla merillä \"Shipwreck\nSimsonin\" nimellä. Hänellä ei ole ollut onnea matkallaan tai sitten\nhänellä on ollut erinomainen onni. Eräs norjalainen, joka purjehti ukon\nkanssa jokin vuosi sitten Australiasta Friscoon kertoi, että hänellä on\naina kommelluksia. _Tämä kapteeni on tehnyt viisi haaksirikkoa_.\nViisi komeata fregattia, joissa hän on ollut päällikkönä, makaa meren\npohjassa.\n\n-- Viisi? Pötyä Rasmussen! kuului epäileviä huudahduksia.\n\n-- _Well_. Jos te tiedätte sen asian paremmin kuin minä, niin\nminä en jatka pitemmälle, tiuskasi Rasmussen ja sylkäisi pitkään. Sen\nsanon vain, että _tämä purkki tulee olemaan kuudes_.\n\n-- Ei hitto vieköön! Ei suinkaan se niin hullu ole, että upottaa tämän\nlaivan tahallaan! huudahti nuori Gast niminen saksalainen matruusi.\n\n-- Minä en sano mitään, minä vain arvelen, töykkäsi Rasmussen\nitsetietoisena. Mutta pankaa mieleenne pojat! Pankaa mieleenne jos\ntältä laivalta vielä kuiville pääsette, että vanha Rasmussen sanoi,\n_tämä purkki tulee olemaan kuudes_. Mutta ei se ukko ole mikään\nhuono merimies. Se on ikänsä ollut merillä. Ja se norjalainen matruusi\nkertoi, että he tekivät sen matkan Austraaliasta Friscoon rekordiajassa.\n\n-- No. Eihän se kapteeni sitten niin huono-onninen olekaan, vai mitä?\nRekordiajassa? kuului ihmettelyjä.\n\n-- _Yes sir_. Rekordiajassa. Mutta se oli sittenkin hänen\nonnettomin matkansa.\n\n-- Kuules, Rasmussen! Sinähän puhut arvoituksilla. Mitä sinä oikein\ntarkoitat? Onnettomin matkansa?\n\n-- Niin pojat. Minun ystäväni kertoi, että kapteeni Simson oli mennyt\nAustraaliassa naimisiin ja ottanut nuoren kauniin vaimonsa mukaansa\nlaivaan. _Well_. Eräänä yönä ne saivat kovan myrskyn, nuori rouva\noli alkanut pelätä hytissään, tullut kannelle ja siitä heitti hänet\nhyökyaalto meren. Siinä kaikki.\n\nRasmussen vaikeni, katseli merelle ja imi piippuaan. Ei kukaan puhunut\nhetken aikaan mitään. Vihdoin Lontoon Jimi katkaisi äänettömyyden ja\nlausui harvakseen:\n\n-- Onpa totisesti sillä miehellä ollut tarpeeksi suruja, kun hänellä on\nhaudattuna meren pohjaan viisi komeata fregattia ja nuori vaimo.\n\nSitten Karl-niminen norjalainen virkkoi:\n\n-- Kuulin Friscossa, että kapteeni oli ottanut kymmenentuhannen\ndollarin vakuutuksen tähän purkkiin. Mitäs ajattelette siitä pojat...?\n\n-- No siinä ei tarvita paljon aivoja, että sen ymmärtäisi, vastasi aina\nsanavalmis Rasmussen. -- Kerrotaan, että Simson on tehnyt paljon rahaa\nentisistä haaksirikoistaan.\n\n-- Joutavia! Sinä olet liian pessimisti, Rasmussen, tiukkasi Gast.\nSinä tarkoitat, että kapteeni aikoo upottaa tämän laivan saadakseen\nvakuutusrahat. _Well_. Me olemme nyt purjehtineet kohta kolme\nviikkoa. Jos hän olisi tahtonut upottaa laivan, niin hän olisi voinut\ntehdä sen jo kauan sitten.\n\nRasmussen naurahti isällisesti.\n\n-- Niinkö luulet Gast? Sitten hän sanoi. -- Sinä olet vielä liian nuori\nymmärtämään näitä asioita. Minä en tiedä miten tämä laiva uppoaa.\nJa jos joku tietää, niin hän tietää enempi kuin minä. Mutta jos se\nupotetaan, niin sitä ei ole tehty vielä tähän mennessä senvuoksi, että\nmeillä ei ole ollut vielä _oikeata_ myrskyä. Hänellä ei ole siihen\nollut tilaisuutta. Ymmärrätkös nyt? Täytyy olla pätevä syy, jos laiva\njoutuu haaksirikkoon, muuten ei vakuutusyhtiö maksa mitään, tiedän minä.\n\nEräs hoopoista oli hiipinyt lähelle, kuullut Rasmussenin puhuvan\njotakin myrskystä ja kysyi änkyttäen:\n\n-- Eikö meillä sitten viime yönä ollut myrskyä? Taisi ollakin tyyntä.\n\nMerimiehet purskahtivat nauramaan. He katsoivat hoopoa halveksivasti.\n-- Myrsky! Viime yönä! Se oli kaukana myrskystä. Tuo tuossa puhuu\nmyrskystä. Kunpa se olisi ollut joskus Jumalan ilmassa Cape Hornin\nvesillä tai lumimyrskyssä Pohjanmerellä tai pyörremyrskyssä\nIndianmerellä.\n\nHoopo palasi nolon näköisenä toveriensa luokse isolle kannelle. Me\noikeat merimiehet emme hyväksyneet heitä seuraamme. Kukapa käski heitä\npestautumaan laivaan täysinä merimiehinä? Nyt me saamme tehdä heidän\ntyönsä, kun he makaavat meritaudissa pienenkin tuulenpuuskan sattuessa.\n\nKului jälleen pari päivää. Me saimme \"vastaisen\" ja luovailimme Kanadan\nlänsirannikolla Prince Rupertin kaupungin seutuvilla. Noin puolet\nmatkasta oli purjehdittu, ja hieman enemmänkin. Etäällä näimme rannikon\nhäämöittävän. Siellä voi erottaa korkeita lumihuippuisia vuoria.\n\nKaikki luistaa hyvin. Jotkut miehistä ahertavat kannella punoen köysiä\ntai tervaten vantteja. Ilma on täynnänsä kevään suloa ja raikkautta.\nAurinko lämmittää. Aallot kimaltelevat sen loisteessa. Mutta ne ovat\npieniä ja vaarattomia ja lyövät kuin leikitellen \"Elsie Holmesin\"\nvanhoihin kylkiin.\n\nMutta sitten saamme eräänä iltana myrskyn. Mustia pilviä nousee\npohjoiselle taivaalle. Huomaan, että vanhatkin merimiehet näyttävät\nhieman huolestuneilta. Odotamme kapteeniltamme joka hetki määräystä\npurjeiden reivaamiseksi. Ukko on kyllä käynyt parikin kertaa kannella\nhaistelemassa ilmaa, mutta on painunut sanaa sanomatta takaisin\nhyttiinsä. Mikä äijää vaivannee? Näkeehän tuon nyt jokainen, että\nmyrsky siitä on tulossa ja purjeita olisi kiireesti reivattava.\nPuolenyön aikaan on myrsky kimpussamme. Se saapuu kaukaa Beringin\nhyiseltä mereltä kylminä raskaina puuskina aivankuin tahtoen teljetä\nmeiltä tien. Kapteenikin tulee kannelle. Hän katsahtaa myllertävää\nmerta, luo sitten katseensa mastoihin, joissa purjeet ovat niin\npiukalla, että soivat, ja kutsuu luokseen perämiehen. Niin, nyt se\nvietävä vasta antaa määräyksen purjeiden kiinnipanosta, kun on täysi\ntyö pysyä raakapuilla, kun raskas purje lyö naaman mustaksi ja kun\nkynsien alta tihkuu verta niiden puristaessa paiskovaa purjetta. Menisi\nnyt sinne itse tai komentaisi sinne pestaamansa hoopot, jotka makaavat\npuolikuolleena merikivusta ja pelosta kojuissaan.\n\nMutta miehet nousevat komennuksesta mastoihin. Kukaan ei nurise. Se ei\nkäy päinsä. Sen tietää jokainen _oikea_ merimies. Ja perämiehen\nterävät komennushuudot kaikuvat myrskyisessä yössä.\n\nMinulla on ruoritunti. Tai meitä on siinä kaksi miestä vuorolla,\nnorjalainen Karl ja minä. Yksi mies ei voisi hallita ruoriratasta\nja kahdellekin siinä on täysi urakka. Kapteeni seisoo vieressämme.\nHiljaisena, salaperäisenä. Hänen silmänsä tähystävät kompassia. Karl\nja minä vaihdamme silmäyksen. Mielestämme siirtää kapteeni itään,\nrannikolle päin.\n\nKatsahdan kapteeniin. Kompassin valo heijastuu hänen kasvoilleen. Voin\nvaivoin pidättää hämmästyksen huudahduksen. Kapteenin kasvoille on\näkisti syttynyt hurjan iloinen ilme ja kaikki synkkyys on niiltä kuin\npyyhkäisty pois. Hänen silmänsä loistavat ja hänen huulillaan leikkii\nvilli, minusta melkein luonnoton hymy.\n\nJättiaallot vaeltavat kuin mustat öiset hornan henget merellä. Ne\njytyyttävät laivaa, jonka liitokset vonkuvat ja vierivät raskaina\nmassoina yli vapisevan kannen.\n\nKuulemme äkisti kapteenin melkein iloiselta kaikuvan äänen. Jumalat!\nOnko ukko tullut hulluksi? Hän puhuu meille.\n\n-- _Well_, pojat! Mitäs pidätte tästä ilmasta? hän kysyy miltei\nleikkisällä äänellä.\n\nKatsahdamme norjalaisen kanssa toisiimme ja mutisemme hämmästyneinä\njotakin vastaukseksi.\n\n-- Pelkäättekö kuolemaa? kysyy hän sitten pienen ajan jälkeen melkein\nystävällisesti.\n\nVaikenemme. Pahan aavistuksen valtaamina me miltei mykistyimme. Entäs\njos Rasmussenin puheet kapteenista olivat sittenkin tosia? Jos hän\ntodellakin aikoi hukuttaa laivan? Mutta sittenhän hänen täytyisi\nhukuttaa kaikki, itsensäkin. Mitä hyötyä hänellä sitten olisi\nkymmenentuhannen vakuutuksesta?\n\nKuin vastaukseksi ajatuksillemme kuulimme kapteenin iloisen naurun\nmyrskyn lävitse. Hän oli kuin koulupoika, joka nauttii kepposestaan.\n\nPerämies ilmaantui komentosillalle.\n\n-- Kapteeni! Ne eivät voi tehdä siellä mastossa mitään. Myrsky alkoi\nniin kirotun äkkiä, puhui hän neuvottoman näköisenä.\n\n-- _All right_. Kutsu ne alas.\n\nPerämiehen pilli soi. Pitkä musta jono miehiä alkoi liukua vantteja\nmyöten laivan kannelle. Purjeet täytyi jättää myrskyn raadeltaviksi.\n\nPian alkoivat ylhäällä rikissä pauke. Yhä yltyvät tuulenpuuskat repivät\npurjeet. Tuntuu siltä kuin myrsky nauraisi pienelle laivallemme. Se\niskee siihen kuin paholainen, pudistaa sitä niin, että koko laivan\nrunko on yhtämittaisessa tärinässä, huutaa ja vinkuu. Laineet lyövät\nvaltoinaan yli kannen. Me norjalaisen kanssa väännämme ruoriratasta\nkuin henkemme edestä.\n\nKapteeni on alkanut laulaa. Hän laulaa jotakin iloista,\nvanhanaikaissävyistä englantilaista laulua, jota en tunne. Luulisi,\nettä kaikki on hyvin, kun kerran laivan päällikkö vain laulelee, mutta\ntiedämme ja paremmin ehkä aavistamme, että olemme syöksymässä mikä\nhetki tahansa syvyyksiin.\n\nPerämies kumartuu äkisti kompassin ylitse.\n\n-- _My God_, Jumalani, kapteeni. Olemme menossa suoraan\nrannikolle. Me voimme tällä kurssilla törmätä karille joka hetki.\n\nKapteeni naurahtaa. Ja hänen naurunsa kuuluu hirmuiselta tänä hetkenä,\njolloin voimme milloin tahansa seistä silmästä silmään kuoleman kanssa.\nSitten lausuu hän varmalla äänellä ja kuin ihmetellen:\n\n-- Niinkö? Kun minä olin perämies, niin minä en koskaan epäillyt\n_kapteenin_ auktoriteettia. Kapteeni on näes aina oikeassa --\n_aina_.\n\n-- _All right sir_, vastasi perämies nöyrästi. -- Mutta jos minä\nolisin kapteeni, niin en sittenkään ajaisi niin lähellä rannikkoa.\n\nLaivan kello kilahti samassa läpi myrskyn kuusi kirkasta lyöntiä.\nKello on kolme aamulla ja ruorivuoromme on lopussa. Kaksi paria\ntukevia käsivarsia tarttuu ruoritappeihin uusien miesten ottaessa\nmeidän paikkamme. Me painumme alakannelle ottaen tukea köysistä ja\nmastoista etteivät hyökyaallot pyyhkäisisi meitä yli laidan. Saimme\nkirjaimellisesti uida isolle kannelle päästäksemme etukannelle läpi\nlaivan ylitse lyövien aaltojen.\n\nMerimiehet seisoivat toimettomina etumaston juurella. Heillä oli\ntäysi työ estää itseään vyörymästä mereen. Jotkut olivat sitoneet\nköyden vyötäistensä ympäri. Hoopoja ei näkynyt. Ne makasivat edelleen\nkojuissaan.\n\nRasmussen oli äänessä.\n\n-- Enkö minä sitä ole sanonut? Minä olen sen tiennyt koko matkan, että\nnäin piti käydä. \"Haaksirikko-Simsonilla\" ei ole onnea. Hölmökin voi\nnähdä, että olemme menossa perikatoon. Äijällä on vain mielessä se\nkymmenentuhannen taalan vakuutus ja hän pelaa senvuoksi myrskyn kanssa\nuhkapeliä. Näettekö nyt toverit? Eikö hänen pelinsä ole selvä kaikille?\nHän komensi meidät mastoon reivaamaan purjeita, kun myrsky oli alkanut\ntäydellä voimalla. Hän olisi sen voinut tehdä pari tuntia aikaisemmin.\nOnhan hänellä silmät ja ilmapuntari lisäksi.\n\nPerämies saapui luoksemme hoiperrellen ja öljyvaatteet vettä valuen.\n\n-- Pojat! En ymmärrä mikä ukkoa vaivaa tänä yönä. Hänellä on kurssi\nsuoraan rannikolle.\n\nRasmussen naurahti.\n\n-- \"Shipwreck-Simson\" suunnittelee uutta haaksirikkoa, ymmärrän minä.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat, mies? jyräytti perämies suuttuneena ja tarttui\nRasmussenia rintapieliin.\n\nRasmussen riuhtaisi itsensä irti.\n\n-- Pysy vain minusta irti, mies! huusi hän ääni väristen. -- Me emme\nole lainkaan hyvällä tuulella tänä yönä. Muuten tarkoitan juuri sitä\nmitä sanoin. Tämä kapteeni on vienyt haaksirikkoon jo viisi laivaa ja\n\"Elsie Holmes\" tulee olemaan kuudes.\n\nKuin vakuudeksi Rasmussenin sanoille kuului samassa ankara rysähdys.\nKeskimaston huippu oli katkennut.\n\n-- _Well_. Minä en tunne paremmin kapteeni Simsonia, mutisi\nperämies ja kiiruhti takaisin komentosillalle. Nähtävästi oli hänenkin\nmielestään asiassa jotakin vinossa.\n\nRasmussen nosti kätensä ylös. Suurella äänellä, jotta kaikki saattoivat\nkuulla, huusi hän:\n\n-- Toverit! Menkäämme perään ja vaatikaamme kapteenilta selvitystä. Me\nemme vain niin silmät auki purjehdi kuolemaan.\n\nJa silloin me lähdimme. Toisiamme tukien onnistui meidän laahustaa\nhyökylaineitten lävitse. Kohta seisommekin uhkaavana ryhmänä kapteenin\nedessä. Hän katselee meitä hymyillen, kuin huvitettuna. Samassa hän\nleikittelee pienen pistoolin kanssa.\n\n-- Lähetitkö sinä nämä miehet tänne? kysyy hän perämieheltä tiukasti.\n\n-- En, kapteeni, vastaa tämä totuudenmukaisesti.\n\nRasmussenin ääni värähtää. Hän on vanha merikarhu ja hänen veriinsä\non nuoresta matruusikokelaasta alkaen isketty luja kunnioitus laivan\npäällikköä kohtaan.\n\n-- Meillä on kai oikeus tietää aikomuksistanne, kapteeni? sanoo hän\nmiltei nöyrästi. Pelkäämme, että ajetaan karille. Täällä ei ole\ntietääksemme satamapaikkoja.\n\n\"Haaksirikko-Simson\" naurahtaa.\n\n-- Ystäväni perämies huomautti minulle samasta asiasta. _Well_.\nTämä on ensimmäisen kerran kapteenina ollessani, kun alaiseni\n_uskaltavat_ epäillä _minun_ taitoani ja kykyäni. Minulla\nei ole velvollisuutta sanoa teille aikeistani mitään eikä teillä ole\noikeutta kysyä minulta mitään.\n\nKapteeni vaikeni hetkiseksi. Sitten hän suoristi pitkän vartalonsa.\nKiukku leimahti hänen kasvoillaan.\n\n-- Te lurjukset! hän huusi. -- Ettekö ymmärrä, että _minä_ olen\ntämän laivan herra. Minulla on oikeus tehdä tämän laivan kanssa mitä\nhaluan. Se ei koske teitä lainkaan. Takaisin sinne, minne kuuluttekin.\n\nTottelimme kapteenin käskyä empimättä. Rasmussen painui ensimmäisenä\npoispäin. Nyt huutaa päällikkö meidät takaisin.\n\n-- _Well_, pojat! Minä haluan tällä kertaa olla suora teidän\nkanssanne. Jos teitä miellyttää, niin voimme kääntää laivan suoraan\nulapalle. Kestääkö se siellä?\n\nJa hän ojensi kätensä ulapalle päin, jonka hämärässä synkät vuorimaiset\naallot uhkaavasti kohisevat.\n\nSitten pääsemme lähtemään ja painumme noloina jälleen etukannelle.\n\nOlimme tulossa yhä lähemmäksi rantaa. Pimeässä tuntui siltä kuin\nalkaisivat mastojemme huiput vähitellen hipoa taivaanrantaa vastaan\nhimmeästi kuvastuvia lumisia tuntureita. Odotimme joka hetki laivan\npirstoutuvan rantakareja vastaan.\n\nJoku yritti rukoilla. Toiset seisoivat äänettöminä, väristen märissä\nöljytakeissaan. Aaltojen harjoista pärskyi kasvoillemme tuontuostakin\nsuolaista merivettä. Joskus valelivat hyökyaallot meidät kauttaaltaan.\nMe ymmärsimme ajautuvamme hyvin pian kallioita vastaan ja koetimme\ntyytyä kohtaloomme. Meren syvä hauta oli edessämme.\n\nAamu alkoi lopulta hitaasti sarastaa. Huomasimme purjehtivamme\nsynkkään, mutta suojaiseen lahdelmaan. Laineitten voimakin heikkeni.\nMutta me arvasimme, että olisimme karilla minä hetkenä tahansa. Purjeet\nolivat riekaleina vaikka ihme kyllä etumaston isopurje oli kestänyt.\nSen avulla totteli aluksemme vielä ohjausta. Vuoret, jotka pimeässä\nolivat näyttäneet olevan lähellä, olivatkin vielä parin mailin päässä.\n\nKello viiden korvissa samana aamuna laivamme ajoi karille. Sen pohja\nraapi kivikkoa hetkisen. Sitten se kohosi hieman ylös. Seurasi\ntärähdys. \"Elsie Holmesin\" koko runko rytisi. Se pysähtyi, kallistui\nuhkaavasti ja jäi siihen makaamaan.\n\nHoopot syöksyivät kannelle naamat kalpeina. Kaikki näyttivät\nhätääntyneiltä. Silloin kajahtaa kapteenin luja, varma ääni ja\nhän antaa viimeisen komennuksensa \"Elsie Holmesin\" vanhan parkin\npäällikkönä.\n\n-- Ei hätää, pojat! Ei mitään hätää. Veneet vesille. Tyynesti,\nrauhallisesti. Ei ole kiirettä. Meillä on paljon aikaa. Ruokavaroja\nmukaan. Hei stuuvertti! Älä vain unohda ottaa rommitynnyriä mukaan.\n\nSitten kapteeni hymyilee. Hän hymyilee kuin olisi hyvin tyytyväinen,\nsytyttää piippunsa, vetelee rauhallisesti sauhuja ja katselee rannalle\npäin. Hitto sentään sitä miestä! Ei se ainakaan pelkää, mietimme.\n\nSaamme vaivoin pelastusveneet vesille. Laineet lyövät vielä korkeina.\nJa jollei pohjoisessa olisi suojana korkeita kalliorantoja, niin tuskin\nolisimme saaneet ainoatakaan venettä kunnollisesti mereen.\n\nMeihin oli jollakin tavoin tarttunut kapteenimme hyvätuulisuus ja\nrohkeus, kaikkiin muihin, paitsi hätäileviin hoopoihin. Koko yön olimme\nkatsoneet kuolemaa silmistä silmiin. Tosiasiassa meillä oli ollut hyvin\nvähän toivoa pelastuksesta. Ainoa, joka ei ollut hetkeäkään osoittanut\nmielenmaltin puutetta, oli kapteenimme, tuo salaperäinen mies, joka\nseisoi levollisena komentosillalla viimeiseen mieheen saakka ja\nmerilakien mukaan astui viimeisenä pelastusveneeseen, vieläpä kaikkein\nhuonoimpaan niistä. Hitonmoinen mies joka tapauksessa! Mutta hänhän oli\nollutkin mukana jo viidessä haaksirikossa.\n\nSoudimme pelastusveneet läpi korkeitten aaltojen onnellisesti maihin.\nSuuren ilon valtaamana lankesi joku hoopo maahan, suuteli sitä ja\nvannoi käsi koholla, ettei hän enää ikinä astuisi merelle.\n\nKohta roihusi rannalla suuri nuotio, jonka loisteessa saimme\nlämmitellä. Siinä oli lähellä myös pienoinen kalastustupa ja muutamia\nmeni sinnekin. Mutta sitä ennen oli kapteeni käskenyt avaamaan\nrommitynnyrin ja me saimme jokainen aimo tuopillisen tulista nestettä\nkylmettyneisiin ruumiisiimme. Sen vaikutus oli rauhoittava ja onnekas.\nTulinen juoma jytyytti kuumeisesti suonissamme ja se sai meidät\nnopeasti unohtamaan viimeöiset kauhut ja kärsimykset. Me aloimme\nhymyillä, nauraa, elämä palasi takaisin, me syleilimme toisiamme ja\niloitsimme autiolla rannikolla.\n\nMutta pian alkoi uni vastustamattomasti painaa silmäluomia, öinen\nväsymys iski kimppuumme ja monet nukahtivat nuotion ääreen muutaman\nminuutin kuluttua. Minä vaivuin kalastajatuvan permannolle pitkäkseni.\n\nHeräsin iltapäivällä. Aurinko paistoi suoraan kalastajamökin akkunasta\nsisälle. Hieroin unen silmistäni ja painuin pihalle. Katselin ulapalle\npäin. \"Elsie Holmesista\" ei näkynyt jälkeäkään. Se oli nähtävästi\nkaatunut ja uponnut syvyyteen. Myös kapteeni oli kaikkien nukkuessa\nkadonnut, yhtä salaperäisesti kuin hänen laivansakin.\n\nPerämies istui laiva-arkun äärellä, jonka hän oli havainnut\navonaiseksi. Hän nosti sieltä pinkan kirjekuoria, joihin kunkin\nmiehen nimi oli kirjoitettu. Kun avasimme ne, huomasimme saaneemme\nniissä kahden kuukauden palkkamme selvissä Amerikan dollareissa. Jopa\nhoopotkin, jotka matkalla olivat olleet pelkkänä harmina, saivat\nkunnollisen palkan.\n\nRasmussen raapi päätään, katseli setelitukkoa kourassaan, otti pitkän\nryypyn rommia ja sanoi:\n\n-- Totta vie, pojat! Kapteeni Simson on ihmeellisin mies, mitä\nminä olen nähnyt maailmassa. Hän on mestari haaksirikkojen teossa.\nAjatelkaa viime yötä ja viittä haaksirikkoa sitä ennen. Ja kaikista\nhän on hengissä selvinnyt. En tiedä onko se mies paholainen vai\nihminen? Jotakin yliluonnollista hänessä vain on, sen minä sanon.\nMutta hatun otan päästäni kapteeni Simsonin edessä joka hetki. Siinä\non oikea merimies, rohkea ja taitava. Onpa totisesti! Ei me pojat\nvoida häntä syyttää, jos hän onkin nyt matkalla Friscoon nostamaan sen\nkymmenentuhannen dollarin vakuutusmaksun. Jokaisen meistä täytyy sanoa,\nettä tämä oli kaikin puolin, kuinka sen sanoisin, tuota laillinen\nhaaksirikko.\n\n-- Niin, pojat! Me juomme kaikki \"Haaksirikko-Simsonin\" maljan, sanoi\nnorjalainen Karl. Oli mikä olikaan miehiänsä. Mutta se täytyy sanoa,\nettei se mies ainakaan pelkää. Ei jumaliste!\n\nJa sitten me annoimme rommituopin kiertää siinä yksinäisellä\nkallioisella valtameren rannalla ja joimme kapteenimme maljan.\n\nPerämies oli tutkinut edelleen laiva-arkun sisältöä. Hän ojentaa sieltä\nsanaa sanomatta lähimmälle miehelle jonkin kirjeen. Se kulkee kädestä\nkäteen. Se on vakuutusyhtiöltä ja siinä vakuutuskomppania kieltäytyy\nantamasta vakuutusta \"Elsie Holmesille\", koska se on vanha hylky, joka\nei varmaankaan voisi kestää pitkällä matkalla Beringin merelle.\n\nKun Rasmussen on tavaillut kirjeen, jää hän pitkiin aatoksiin,\npolttelee piippuaan, pyytää ryyppyä, kumauttaa sen karvaiseen naamaansa\nja sanoo ponnekkaasti:\n\n-- No hitto soikoon! Nyt minä en ymmärrä asioista enää yhtään mitään.\nEn niin mitään.\n\nSaksalainen nuori matruusi Gast, nauraa ääneen. Hän nousee seisomaan,\nkävelee ukko Rasmussenin eteen, puistaa hänelle sormeaan ja lausuu:\n\n-- Kuules Rasmussen! Ja koko matkan sinä olet ollut niin vietävän\nviisas ja tietänyt kaikki asiat.\n\nSitten perämies alkaa puhua ja kaikki kuuntelevat häntä tarkkaavasti.\n\n-- Pojat! Olen vakuutettu siitä, että kapteeni Simson on _all\nright_, kunnon mies. Hänellä on vain ollut huono onni matkassaan ja\nsille ei voi kukaan mitään. Sääli miesparkaa! Nyt hän on menettänyt\nluullakseni jälleen kaiken omaisuutensa. Mutta sitä hän ei ole surrut.\nEi hän myös ole hätäillyt, niinkuin moni meistä, joilla ei ollut muuta\nmenetettävää kuin vaivainen kurja henki. Hän oli itse vaaran hetkellä\nrohkea ja sillä hän piti meidän rohkeuttamme yllä. Siten pitää aina\nhyvän päällikön tehdä, niin sodassa kuin merelläkin. Hän tunsi myös\nlaivansa. Hän tiesi, että se ei olisi kestänyt viimeöistä ankaraa\nmyrskyä ulapalla ja sen vuoksi hän ohjasi sen suojaisempaan paikkaan.\nHän pelasti meidät, mutta menetti laivansa. Se oli oikein tehty, pojat.\nSe oli miehen työ, pojat. Sen minä teille sanon. Mutta yhtä minä en\nkäsitä. Minkätähden hän lainkaan lähti tälle matkalle sellaisella\nhylyllä kuin \"Elsie Holmes\" oli?\n\nMiehet jäivät miettimään. Kukapa sitä juttua olisi voinutkaan ymmärtää.\nMutta sitten sanoi Rasmussen hiljakseen:\n\n-- _Well_. Kukapa sen tietää! Se oli yksi hänen salaisuuksiaan,\njoka tuskin koskaan selviää.\n\nJa siihen se keskustelu loppui.\n\nOlimme sinä päivänä liiaksi väsyneitä lähteäksemme mihinkään. Ruokaa\nmeillä oli tarpeeksi ja suoraan sanoen rommia myös. Niinpä nukuimme\nvielä seuraavan yön rannalla nuotion loimutessa. Emme pitäneet aivan\nkiirettä lähdöllämme vielä seuraavanakaan päivänä. Söimme tukevan\naamiaisen, otimme muutaman ryypyn ja arvelimme pääsevämme johonkin\nohikulkevaan rannikkolaivaan.\n\nMutta puolenpäivän maissa ajoi suuri moottorivene lahden pohjaan. Sen\noli kapteeni Simson lähettänyt meitä noutamaan noin 30 mailia etelään\npäin sijaitsevasta Prince Rupertin kaupungista. Toisten eilen nukkuessa\noli tämä teräksinen mies kävellyt pitkin rantaa johtavaa polkua\nkaupunkiin, hankkinut veneen ja maksanut meidän noutamisemme.\n\nKaupungissa kuulimme, että \"Haaksirikko-Simsonin\" oli nähty lähtevän\nyksinäiselle, sisämaahan johtavalle intiaanipolulle. Siellä aukenivat\nloppumattomat erämaat.\n\n-- _Well_, toverit! sanoi Rasmussen sen kuultuaan. -- Hän oli\nnähtävästi lopultakin kyllästynyt mereen. Olihan se riistänyt häneltä\nviisi komeata fregattia, \"Elsie Holmesin\" ja nuoren kauniin vaimon.\nNiin että eihän se ihme ollut, jos hänkin vihdoin hylkäsi meren.\n\nJa tähän vanhan Rasmussenin arveluun yhdyimme me kaikki.\n\n\n\n\nPunapaita\n\n\nOlin tavannut Lintusen sattumoisin Detroitissa. Hän oli saapunut\nkaupunkiin muutamia vuosia sitten Lännestä, josta minäkin olin tullut.\nEnempää en miehestä juuri tiennytkään. Kadotin hänet sitten kuukausiksi\nnäköpiiristäni kunnes hän eräänä iltana työntyi huoneeseeni.\n\n-- Kun kuulin, että asut tässä, niin päätin tulla sinua tapaamaan,\nsanoi hän ja istahti.\n\nSytytimme savukkeet ja aloimme jutella. Selvisi pian, että olimme\nliikkuneet Lännessä samoilla seuduilla nimittäin Kanadan British\nColumbiassa lähes parikymmentä vuotta sitten, jonne minä olin joutunut\n\"Elsie Holmesin\" haaksirikon jälkeen ja jossa toverini oli ollut pitkät\najat rautatie- ja metsätöissä.\n\nTuttavani tunsi British Columbian paremmin kuin minä. Hän oli\nkierrellyt siellä ympäriinsä ja joutunut monenlaisiin vaiheisiin.\nMeitä viehätti vieläkin tuon länsirannikon jylhän seudun mahtavat\nmaisemat, sen lumipeittoiset vuorenhuiput, jotka suutelivat pilvien\npovia, korkeat putoukset, jotka syöksyivät jyrkiltä rinteiltä syviin\nrotkoihin, siintävät vuoristojärvet, joita tummat ikimetsät saartoivat,\nmittaamattomat erämaat, voittamattomat kallioylängöt ja ylikäymättömät\nsyvänteet.\n\nSiellä oli villin luonnon voimakas tuntu. Rajut tuulet puhalsivat yli\njäisten ylänköjen ja kotkat leijailivat korkealla, saalista tähystäen.\nMutta laaksoissa ja vuorten rinteillä ulvoivat sudet ja möyrysivät\näkeät luolakarhut. Vain intiaanin mokkasiini oli saaliinajossa painanut\njälkensä muutamiin korpiin ja valkoiselle miehelle oli seutu monin\npaikoin vielä täysin tuntematonta.\n\n-- Olin syystalvella 1911 joutunut Prince Rupertiin, alkoi toverini\nkertoa, ja mistä, se ei sinua paljoakaan huvita kuulla. Viimeksi olin\nollut Vancouverissa. Siihen aikaan oli Prince Rupertissa kova miesten\nkysyntä, sillä sieltä käsin rakennettiin rannikkorataa Alaskaan. Ja\nminä olin tullut sinne kauppaamaan käsivarsiani kuten tuhannet muutkin\najelehtivat siirtolaiset. Kaikki saivat töitä. Kaupungissa oli kiirettä\nja touhua. Siitä tuli pienessä hetkessä oikein kaunis kylä Tyynenmeren\nliepeille. Lautakäytävät hävisivät, sementtikatuja rakennettiin, suuria\nkivitaloja kohosi, Prince Rupert oli pian niiden seutujen huomatuin\nkaupunki, sillä sinne valmistui samaan aikaan myös toinen rautatie,\njoka idästä tullen halkaisi pohjoisen Ontarion ja British Columbian.\nMutta kaupungissa ei joutunut monikaan viipymään. Rautatieurakoitsijat\ntarvitsivat yhtämittaisesti miehiä töihinsä pohjoisiin erämaihin,\nmissä ratalinjaa juuri raivattiin. \"Vientiä\" oli siten kovasti.\nMutta miehistä sinne tahtoi sittenkin olla puute. Ja totta puhuen,\nkun oli muutaman päivän kuunnellut kaupungin kujilla ja kapakoissa\nrautatietöistä palaavien miesten juttuja, niin eipä tuntunut oikein\nhaluttavan koko työmaalle.\n\nSeutu oli synkkää erämaata. Työläisillä kuului olevan rautatielinjojen\nvarsilla kurjat, kosteat ja kylmät kämpät. Ruoka ei ollut hääviä\nja onnettomuuksia oli tapahtunut lukuisasti. Niinpä olivat suuret\nmaanvieremät haudanneet alleen kokonaisia työmiesjoukkoja, monet\nolivat menettäneet henkensä räjähdyksissä ja muutamia olivat\nnälkiintyneet sudetkin saaneet saaliikseen. Julmat urakoitsijat,\njoille rautatielinjojen avaaminen oli jaettu, eivät välittäneet tuon\ntaivaallista työmiehistään tai heidän turvallisuudestaan. He ottivat\nniinkuin orjavoudit työmiesten nahoista irti kaiken mitä niistä suinkin\nsaattoi lähteä. Heille oli pääasia, että työ joutui, että se joutuisi\nmahdollisimman pienin kustannuksin ja tuottaisi mahdollisimman suuren\nvoiton. Ja heidän välittäjänsä kiersivät miesjoukosta toiseen hakien\nhalukkaita lähtijöitä juopottelevasta, torailevasta sakista, joka oli\nsaapunut kaukaa Europan eri maista aina Tyynenmeren rannalle saakka\nkaupittelemaan työvoimaansa.\n\nEipä sinne oikein tehnyt mieli lähteä. Mutta syksyn myrskytuuli\nlöi ankarasti Prince Rupertin kallioisia rantoja vastaan, pienet\nsäästörahani alkoivat olla tyystin lopussa, nälkäruoska alkoi soida\nsenvuoksi korvissani ja silloin ei auttanut enää muu kuin lähteä.\n\nTyönvälittäjä antoi siihen vielä viime sysäyksen. Hän lupasi melko\nhyvän palkan, hyvän ruuan, hyvät \"pääsit\", työnjohtajat, väittipä\nvielä, että kämppäkin oli koko mukiinmenevä. Tämä oli nyt kyllä sitä\ntavallista agenttien laulua miehiä töihin \"hairatessa\" [hire = ottaa\ntoimeen], mutta ainahan siinä saattoi olla jonkin verran perääkin.\n\nNiin lähti meitä parikymmentä miestä eräänä varhaisena aamuhetkenä\npainumaan kohti erämaita, rautatielinjalle, jota raivautti mahtava\nkanadalainen Grand Trunk komppania. Edessämme oli kolmen vuorokauden\njalkamatka läpi asumattomien metsien. Oppaanamme toimi seudun tunteva\nintiaani, sanottiin hänen olevan intiaanipäällikkö. Hän liukui vuorta\nylös toista alas sellaisella joutuisuudella, että oli vaikea häntä\nseurata. Hän ei puhunut mitään. Hänen kädenliikkeensä ja viittauksensa\nolivat hänen miltei ainoat ohjeensa.\n\nTällä matkalla opin tuntemaan _Punapaidan_. En ole koskaan\nsaanut tietää hänen oikeata nimeänsä, eikä sitä lie moni muukaan\ntuntenut. Sanottiin, että hän oli norjalainen siirtolainen. Hän\noli jättiläiskokoinen ja hyvin vaitelias mies. Hän oli myös ainoa,\njoka jaksoi seurata intiaanin kiivasta kulkua. Nimensä hän oli\nsaanut punaisesta villapaidastaan, joka oli hänen päällimmäinen\nvaatekappaleensa. Kun olimme saavuttaneet jonkin vuorenharjanteen,\nseisoi norjalainen intiaanin kanssa punaisessa paidassaan jo\nseuraavalla harjanteella ja viittoi meille pitkillä käsillään. Hänen\npaitansa loisti auringon säteiden siihen sattuessa. Hän oli komea\nilmestys seistessään siellä vuoren päällä tämä Norjan tunturien poika.\nJa niin tuli punaisesta paidasta ja Punapaidasta meille toisille\nosviitta, jota piti seurata, jollei halunnut jäädä nääntymään erämaahan.\n\nSuurin osa joukostamme oli skandinaaveja ja suomalaisia, pari\nitalialaista, pari saksalaista ja venäläistä sekä yksi irlantilainen\ntäydensivät sakin. Monen jalat hankautuivat huonoissa jalkineissa\nkivikoita painellessa.\n\nMoni alkoi muutenkin matkalla väsyä. Punapaita ja intiaani eivät vain\nnäyttäneet tietävän väsymyksestä mitään. Yhtä vaiteliaina ja yhtä\nketterinä he painuivat rinnettä alas ja toista ylös. Me näimme vain\nvilahdukselta silloin tällöin punaisen paidan vilahtavan ikivanhojen\npuiden välissä ja me rynnistimme perässä kunnes pysähdyimme syömään\nselkärepuistamme tai lepäämään nuotiolla.\n\nKolmannen vuorokauden iltapäivällä tulimme työmaallemme. Se oli pitkin\nsuuren järven rantaa kiertelevä rautatielinja. Puut olivat linjalta\njo hakatut, mutta vuorenrinteessä oli tehtävä vielä suuria porauksia.\nSisämaahan tullessa oli pakkanen yltynyt, mutta järvi lainehti vielä\nvapaana. Hieman etäämmällä näkyi savua kohoavan matalan hirsikämpän\nläkkipeltisestä piipusta.\n\nIntiaani ja Punapaita olivat pysähtyneet viimeiselle harjanteelle\nja katselivat vakavina ja äänettöminä alas edessäolevaan laaksoon.\nKeräännyimme vihdoin kaikki siihen heidän ympärilleen, viimeisenä\njoukon heikoin, hieman siivottoman näköinen irlantilainen, ja vedimme\nhenkeämme, sillä olimme juuri nousseet jyrkän ylänteen harjulle.\n\nIntiaani vilkaisi meihin. Sitten hänen katseensa naulaantui Punapaitaan\nja hän puhui tälle:\n\n-- Valkoinen mies. Sinä olet hyvä mies, voimakas mies ja nopsajalkainen\nniinkuin intiaani. Sinun paitasi on punainen, tulipunainen, niinkuin\nvuoren taakse laskevan auringon ruskotus. Punainen mies tulee olemaan\naina sinun ystäväsi. Hän säälii miestä, jonka täytyy mennä orjaksi\nlaaksoon, valkoisen päällikön orjaksi. Valkoinen päällikkö on paha ja\ntappaa monta orjaansa. Hän ei ole sotajalalla ja kuitenkin tappaa. Se\non kauheata. Punainen mies ei rupea koskaan orjaksi.\n\nIntiaani pysähtyi, mietti, käänsi katseensa laaksosta ja antoi sen\nvaeltaa yli suuren järven, vuorten ja ikimetsien. Hänen kasvonsa\nkirkastuivat hänen puhuessaan:\n\n-- Intiaani rakastaa suurta luontoa ja suurta vapautta, suurta\nvapautta. Siellä sisämaassa on vielä paljon järviä, joita valkoinen\nmies ei ole löytänyt, ja siellä on paljon kaloja. Siellä on vielä\nmetsästysmaita, jotka olivat täynnä hirviä ja turkiseläimiä, ja siellä\nvoi intiaani vielä vapaana kalastaa ja metsästää. Mutta sitten kun\nvalkoinen mies löytää intiaanin viimeisetkin koskemattomat erämaat ja\nkalajärvet, silloin se yrittää tehdä intiaaninkin orjakseen ja panna\nhänet raatamaan lapio ja hakku kädessä. Silloin ei punainen mies\nhalua enää elää. Vapaus on mennyt, riistamaat ovat menneet, kaikki on\nmennyttä. Silloin on intiaanin aika näillä mailla lopussa. Hän ei halua\nenää elää. Hän katoaa, minne, sitä ei kukaan tiedä. Hän katoaa. Ja hän\npääsee toiseen maailmaan \"onnellisille metsästysmaille\". Siellä on vain\npunaisia miehiä. Siellä ovat metsät jälleen intiaanien omia ja siellä\non vapaus.\n\n-- Valkoinen mies, jatkoi intiaanipäällikkö ja hänen äänessään oli\nsurunvoittoinen sävy: -- Olen tehnyt tehtäväni. Tuolla laaksossa on\nteidän työmaanne. Minä käännyn tästä omille teilleni. _Good bye_.\n\nPunanahka ei katsonut taaksensa. Hän häipyi pian ikipuiden varjoon\nmeidän vielä seistessämme harjanteella.\n\nSeisoimme siinä hetkisen vaieten. Punapaita katseli maahan. Äkisti hän\nnosti katseensa ja puhkesi puhumaan:\n\n-- Toverit! Kuulitteko mitä hän sanoi? Kuulitteko toverit? Hän sanoi,\nettei ikinä rupea valkoisen miehen orjaksi, ei ikinä. Ennen hän kuolee\nkuin siihen alistuu. Intiaanit ovat ainoa kansallisuus maailmassa,\njoka on valinnut kuoleman mieluummin kuin orjuuden. Ja he ovat olleet\nuskollisia tälle aatteelleen. Monet heimot ovat jo kuolleet ja monet\novat kuolemaisillaan, mutta Amerikan kapitalistit eivät vain saa heitä\norjanruoskaansa. He ovat voitettuja eivätkä kuitenkaan voitettuja.\nHe ovat vielä tänäänkin vapaita miehiä, ei niinkuin me tässä. Tuolla\nlaaksossa on työmaamme, pojat, ja siellä odottaa meitä orjavoutimme.\nMe olemme orjia, myönnämmepä sen tai emme, kuten intiaani sanoi.\nSenvuoksi emme koskaan voi elää vapaan miehen elämää. Meidän on myytävä\ntyövoimamme eniten tarjoavalle, myytävä itsemme. Mutta minä sanon\nteille, toverit! Orjakin voi nousta. Sekin voi katkoa kahleensa, kun ne\ntulevat liian raskaiksi. Me voimme sen tehdä. Kaikki yhdessä. Kaikki\ntyöläiset yhdessä, toverit. Muistakaa se aina! Me voimme aloittaa\ntaistelun tuolla laaksossa ja me _voitamme_, kunhan vain aina\nvedämme yhtä köyttä. Tuolla on työmaamme. Se on kirotuimpia työmaita\nPohjoislännellä ja sitä \"runnaa\" joku \"Black Pete\", \"Musta Petteri\",\njoka kuuluu olevan piru itse, sarvia vailla. _Yes, boys_ [niin,\npojat]. Meidän täytyy järjestyä, panna kova kovaa vastaan. Mutta siitä\npuhumme enempi kämpällä. Nyt mennään.\n\nPunapaita alkoi kävellä jälleen rivakoin askelin eteenpäin ja miesten\nkiemurteleva jono painui hänen perässään. Illalliskellon ääni kajahti\nsamassa hirsimajalta. Se kuului korviimme hyvältä. Mutta hyvältä\noli kuulostanut Punapaidan puhe, ja me seurasimme ihaillen hänen\nastuntaansa kohti kämppää N:o 6, jota hallitsi rajattomalla vallalla\n\"Black Pete\", Pohjoislännen kauhu.\n\nLintunen istui hetkisen mietteissään, veteli muutamia pitkiä sauhuja ja\njatkoi:\n\n-- _Well_. Sinä iltana maistui ruoka mainiosti. Häränlihassa\noli kyllä vanhettuneen makua ja se loppui kesken, mutta paistettuja\npapuja oli riittävästi ja me ahdoimme nälästä kurnivat suolemme niitä\ntäyteen. Kuten' tavallista, heittivät kämpän aikaisemmat miehet meihin\ntutkistelevia katseita ja me uudet samoin heihin. Pikkuhiljaa aloimme\ntiedustella töitä ja oloja paikalla, mutta jokainen, jolta niistä\nkysyimme, vilkaisi arasti ympärilleen, vastasi jotain ylimalkaista,\ntai hänelle tuli kiire mennä ulkona käymään. Oli selvää, että Musta\nPetteri oli työmaalleen järjestänyt täydellisen urkkijasysteemin\nja että miehet pelkäsivät sitä, vallankin kun heillä nähtävästi ei\nollut aavistustakaan ketkä työtovereista olivat antautuneet tähän\ninhoittavaan ammattiin. Sentähden täytyi jokaisen työläisen epäillä\ntoistaan ja pitää suunsa kiinni, vaikka mieli olisi tehnyt valittaa ja\nmoittia työmaan oloja. _Well_. Sellaista se on monella työmaalla\nAmerikassa, kuten hyvin tiedät.\n\nMe, sinä päivänä saapuneet suomalaiset, olimme syöneet vierekkäin ja\nvetäydyimme illallisen jälkeen istumaan ja polttamaan piippujamme\nkämpän seinävierellä olevalle penkille. Tiedetäänhän, kuinka\nsuomalaiset maailmalla aina hakevat toistensa seuraa, vaikka kotona\nollessaan olisivat joka päivä toistensa tukassa. Aprikoimme jo, että\nkämpässä ei ollut lainkaan suomalaisia, koska emme olleet kuulleet\nsuomen sanaakaan, kaikkia muita kieliä vain, kuten ruotsia, saksaa,\npuolaa, italiaa ja luonnollisesti englantia, joka oli tämän joukon\nkansainvälinen kieli. Samassa työntyi ovesta sisälle pienenläntä,\ntanakka, vaaleaverinen mies, jonka uumenilla kiikkui pitkä\nkauhavalainen. No, jopa sattui! Siinä se oli viimein suomalainenkin\ntässä kansainvälisessä seurakunnassa.\n\n-- Halloo, mies! huusimme hänelle. Mies tuli silminnähtävästi kovin\niloiseksi, kun kuuli suomea puhuttavan ja asteli luoksemme. Minusta\ntuntui kuin olisin oman veljeni tavannut.\n\n-- Terve, terve, pojat! sanoi hän. -- Neljäkö teitä suomalaisia tuli?\n\n-- Joo. Neljä meitä on suomalaista, kaksikymmentä kaikkiaan, vastasi\njoukostamme mies, joka tunnettiin Turun Jallun nimellä.\n\n-- Eikö täällä muita suomalaisia ole kuin sinä? kysäsi joku joukostamme.\n\nMies vilkaisi hieman ympärilleen, viittasi meidät sivummalle istumaan,\ntäytti piippunsa ja sanoi harvakseen.\n\n-- Ei ole _enää_ muita kuin minä.\n\nSitten hänen silmänsä kostuivat. Näki selvästi, että hänen oli kovin\nraskasta taistella mielenliikutustaan vastaan. Hän nieleskeli hetkisen,\nsopersi muutamia epäselviä sanoja ja jatkoi sitten ääni vahvasti\nvärähdellen:\n\n-- Niin, ei ole muita enää. Neljä meni siinä suuressa maanvyöryssä\nkuusi päivää sitten. Kaksikymmentäkolme meni kaikkiaan. Se oli\nkauhea tapaus! Kaksikymmentäkolme! Minun veljeni... Jaakko sen oli\nnimi, kuoli myös. En ole sen päivän jälkeen nukkunut. En ole voinut.\nMeillä on kotona Alajärvellä torppa, sellainen kolmen lehmän torppa.\nSen pojan teki niin mieli lähteä tänne tienaamaan. Ja minä sille\naina kirjoitin, että älä tule. Täällä on liian kovat työt ja kotona\nhäntä olisi tarvittu, kun siellä ei ole muita miehiä kuin vanha isä.\nMutta se kärtti ja kärtti ja lopuksi minä lähetin sille tiketin,\nsinne Alajärvelle. Pari kuukautta sitten se saapui. Se oli vasta\nkahdeksantoista. Ja nyt se kuoli. Se kuoli. Voi hyvänen aika, että\nsen pitikin kuolla! Ja tuolla se makaa laakson pohjassa kuopattuna\nkuin koira. Ei liiennyt edes lautoja ruumisarkkuun. Huopapeittoon vain\nkäärittiin niinkuin muutkin, ja siellä se nyt on. Niin olen ollut\nsiitä suruissani, että olen ollut vallan hulluksi tulla. Oikein sievä\nmies se oli. Ei juonut eikä tupakoinut ja näytti olevan hyvä työmies.\nEikä se kauan aikonut täällä olla. Piti saada kokoon tuhannen taalaa\nja matkarahat ja sitten sen piti palata ja ostaa se kotitorppa omaksi\ntaloksi. Ja siellä se nyt makaa. Voi, minä hullu, kun lähetin sille sen\ntiketin! Voi hyvät ihmiset kuitenkin, kun minun piti olla niin hullu!\nVanhuksille... niin... se...\n\nAlajärven mies ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan painoi päänsä\nkarhean takkinsa lievettä vastaan ja koko hänen tanakka vartalonsa\nnytkähteli. Nuori ja ainoa veli oli mennyt. --\n\nIstuimme raskaissa mietteissä. Huomasin toverieni silmien kiiltävän\noudosti. Kukaan ei puhunut mitään. Ympärillä kuului vieraita kieliä.\nKämpän matalasta katosta tippui lattialle vesipisaroita. Ulkona vonkui\ntuuli.\n\nVihdoin Alajärven mies nosti päänsä, kuivasi silmänsä ja sanoi:\n\n-- Se oli hirmuinen tapaus, hirmuisin tässä työssä _tähän_ saakka.\nMitä vielä tuleekaan! Täällä ei ole työmiehen hengellä paljon arvoa.\nSiinäkin olivat miehet porineen ja lapioineen töissä vuorenkyljessä,\nkun äkkiä näytti siltä kuin koko vuori olisi pudonnut heidän niskaansa.\nKuului vain humaus ja jyrinä, kun suuret määrät soraa ja kiviä\nirtaantui ylempää vuoren kalliorinteestä ja hautasi silmänräpäyksessä\nalleen koko joukon. Yksikään ei ehtinyt pelastautua. Sinne he jäivät --\nkaikki. Jaakkokin. Meni puolitoista päivää ennenkuin ne saatiin sieltä\nylös kaivetuksi. Eikä ollut kämpällä lautoja ruumisarkkuihin.\n\nTuo vuorensyrjä on vaaran paikka. Mutta radan ne siihen kuitenkin\nrakentavat, se on rakennettava, koska Musta Petteri on ottanut sen\nurakakseen. Se on muuten piru miehekseen, näitä Kanadan ranskalaisia,\njoita me suomalaiset kutsumme \"pettureiksi\". Itselläni on parempi\n\"jopi\". Olen tässä hevosmiehenä ja ajan ruokatarpeita ja tarveaineita\n30 mailin päästä. Ottaa koko talven vielä ennen kun saavat työn tässä\nlävitse. Paljon on tässä porausta, ennen kun tuo kallio tuosta järven\nrannasta on porattu. Koko talven työ sille, joka tässä sen ylitse\npääsee...\n\nVoimakas tuulen puuska sattui rakennukseen. Oven avautuessa kuului\nmetsästä suden yksitoikkoinen ulvonta. Höristimme korviamme, mutta\nAlajärven poika ei ollut siitä tietääkseenkään.\n\n-- Joka tässä talven ylitse pääsee, kaikui korvissamme.\n\nSitten joku käänsi puheen muihin asioihin ja niin vapauduimme uuden\ntuttavamme synkän kertomuksen synnyttämästä raskaasta mielialasta.\n\n-- Kuulepas Jussi! sanoi Turun Jallu äkkiä Alajärven miehelle, jonka\nnimen olimme kuulleet olevan John. -- Sinulla on komea kauhavalainen.\nKannoin minäkin sellaista vuoden päivät \"vanhasta maasta\" tultuani,\nmutta kerran jouduin Port Arthurissa putkaan ja poliisit sen silloin\nveivät. Tuollaista asetta kun ei tässä maassa saa lainkaan pitää vyöllä\nmuualla kuin ehkä täällä Mustan Pekan valtakunnassa, jossa ei ole\nkuulema muuta lakia kuin hänen omansa.\n\n-- Niin ja korpilaki sekin, sanoi Alajärven Jussi yksivakaisesti.\n\n-- Joo, kyllä se Musta Petteri on piru miehekseen. Kaikki sitä\npelkäävät. Oikea miesten kauhu se on. Huutaa ja karjuu kuin riivattu.\nEikä välitä miehen hengestä vähääkään. Sen syy se oli se suuri\nonnettomuuskin. Ei sitä mustaa paholaista ole näkynyt täällä tänään.\nMutta kylläpähän huomenna näette. Se tulee tarkastamaan uudet miehet.\n\nMainitsimme Jussille mukanamme tulleesta Punapaidasta ja siitä,\nkuinka tämä oli kehoittanut kaikkia järjestäytymään Mustan Petterin\nmielivaltaa ja vääryyttä vastaan.\n\nAlajärven mies hymähti.\n\n-- Järjestäytyä! Ei täällä mitään järjestäytymistä saa aikaan. Jokainen\nkoettaa ansaita vain niin paljon taaloja kuin suinkin, _that's\nall_. Mitä ne välittävät siitä mitä toisen osaksi tulee.\n\n-- Niin, myönsi joukostamme joku. -- Liian monta kansallisuutta, kieltä\nja mieltä. Sehän on Amerikan työläisten kirous. Ja kätyreitä saa ostaa\nmuutamasta kymppitaalasta kuinka paljon tahansa. Hyi helvetti! Ja\nlopulta jokainen epäilee toistaan kätyriksi. On vain hyvä, etten ole\nkoskaan tavannut suomalaista kätyriä. Pitää se suomalainen työläinen\nkuitenkin sen verran itsestään. Ja kun lakko tulee, niin johtajat\nmyyvät herroille lakon ja puikkivat tiehensä. Dollareilla saa aikaan\nmitä vain. Jos on tarpeeksi rahaa, niin saat vaikka miehen tappaa.\n\nPimeys oli jutellessamme laskeutunut vuorten ylle. Painuimme\nviheliäisille lavitsoillemme ja ankaran päivämarssin jälkeen olimme\npian sikeässä unessa.\n\nSyötyämme seuraavana aamuna laihan aamiaisen johdatti alityönjohtaja\neli \"hännäntuppi\", kuten tiedät suomalaisten sellaisia herroja\nkutsuvan, meidät työmaallemme. Hän oli ruotsalainen Swanson ja puhui\nenglantia laulavalla nuotilla kuten kaikki ruotsalaiset.\n\n-- _All right_, pojat! sanoi Swanson, kun olimme päässeet\nsuuren vuoren rinteeseen. -- Tähän se on sitten rata rakennettava.\nTuolla ylhäällä on pahoja kallioita vieläkin. Toivottavasti ne eivät\nenää vyöry alas. Mutta pitäkää varanne. Muutama päivä sitten tähän\nhautaantui kaksikymmentäkolme miestä. Pitäkää varanne, pojat, sanon\nvieläkin. Kukaan muu ei vastaa teistä kuin te itse.\n\nSitten \"hännäntuppi\" käski meidän tarttumaan lapioihimme ja\npuhdistamaan rinteeseen jääneen maanvyörymän jätteet _niin pian kuin\nmahdollista_. Se taas tarkoitti \"horioppia\" ja me ymmärsimme hyvin,\nettä nyt sitä on alettava painella oikein olan takaa.\n\nKun olimme hetken lapioineet, pysäytti Swanson työn ja selitti\npelokkaan näköisenä ja puoleksi kuiskaten, että Musta Petter itse oli\nmäärännyt, että tänään puoleen päivään mennessä täytyy rautatielinjan\nolla puhdas lopustakin sorasta, että päästään taas poraamaan. Siinä ei\nauta muu kuin että sen täytyy olla puhdas.\n\nTyö jatkui kovalla vauhdilla. Swanson tuntui olevan hyvä mies, mutta\npelkäsi luonnollisesti oman \"jopinsa\" menettämistä ja painoi sentähden\npäälle. Mikäpä muu siinä auttoi? Eikä miehillä ollut mitään sitä\nvastaan, että Swanson saisi pitää toimensa. Siihen paikkaan voisi hänen\njälkeensä tulla vallan pirullinenkin mies, vaikkapa Mustan Petterin\nomaa tyyliä. Ja senvuoksi lapiot sujahtivat sukkelaan soraläjiin ja\nkangit väänsivät suuria kiviä vyörymään rinnettä alas järveen. Oli toki\nonni, että ne kuolleet miehet olivat kaivetut jo ennen pois, ettei\nmeidän tarvinnut niitä vielä kaivaa.\n\nMiehet alkoivat työssä pian lämmetä, jäsenet notkistuivat, kun päästiin\noikein työn vauhtiin ja silloin uudistui se amerikkalaisilla työmailla\nniin tavallinen kilvoittelu miesten kesken. Nyt tahdottiin näyttää\nsekä työnjohtajalle että toisille työtovereille mitä oltiin oikein\nmiehiä ja mihin kyettiin. Sora lensi vauhdilla, suuret kivet vyöryivät\nryskien, hiki valui virtanaan. Ruotsalaiset, jotka, kuten hyvin tiedät,\novat työmailla aina suuria etuilijoita ja tahtovat varsinkin \"paasin\"\nläsnäollessa näyttää kuntoaan, pistelivät soraa vinhalla vauhdilla.\nMusta nuuska vaan valui heidän suistaan. \"Dagot\", italialaiset ja\n\"pusut\", itävaltalaiset, katsoivat ruotsalaisten häärinää kierosti ja\nkiroilivat itsekseen, mutta muu ei auttanut kuin yrittää parastaan. Me\nsuomalaiset lapioimme siinä kaikki neljä yhdessä. Huomattuamme, että\ntässä tulee kova yritys, sylkäsimme kouriimme, taisi siinä joku jo\npanna peetäkin ärrän kanssa ja kyllä alkoi nyt multa lentää niin kuin\nkoneilla heitettynä.\n\n-- Kyllä me työläiset olemme hulluja, murisi Turun Jallu itsekseen. --\nTuossa vaanii kuolema päämme päällä ja me hosumme henkemme edestä.\n\n-- Painetaan päälle vain, vastasi siihen Koskelan Iikka Kyröstä,\npitkäselkäinen ja oikein väkevä mies. -- Ruottit tämän alkoivat ja se\non selvä, että niille ei suomalainen saa antaa koskaan perään. Kyllä\nminä heidän pelinsä ymmärrän. Tahtovat päästä maineeseen, että saisivat\nkoko työmaan ruotteille. Mutta täytyy tässä jukoliste toistenkin elää.\n\nNäin haastellen, kiroillen ja toisiaan epäluuloisesti ja vihaisesti\nkatsellen raatoivat miehet vuoren jyrkällä rinteellä. Hännäntupen naama\nalkoi loistaa. Hän rauhoittui, sytytti piippunsa ja käveli hiljalleen\nkonttorirakennukselle päin.\n\nMutta joukossa oli yksi, joka ei ottanut osaa kilpailuun, vaan katseli\nsitä milteipä halveksivasti. Se oli Punapaita. Kun hännäntuppi oli\nmennyt käveli hän miesten keskelle ja huusi heille:\n\n-- Mikä hitto teitä vaivaa? Hullujako te olette? Tehkää työnne niinkuin\nmiehet ja varokaa paitanne.\n\nTyö seisahtui. Miehet katselivat Punapaitaa hämmästellen ja kuin\nhäveten äskeistä kilpailuaan, jossa ei ollut mitään jalompaa motiivia.\nSuuri kivilohkare irtaantui samassa ja vieri ryskyen ratalinjalle.\nHädin tuskin kerkesivät lähimmät alta pois.\n\n-- Varokaa paitanne! sanon minä. -- Ettekö kuulleet? Teistä ei täällä\nvastaa kukaan muu kuin te itse. Nuo tuolla \"offiisissa\", Punapaita\nviittasi halveksivasti pienelle konttorihuoneelle päin, välittävät\nteistä viisi.\n\n-- Punapaita on oikeassa, sanoi joku ja oikoi selkäänsä. -- Piruako me\ntässä hulluttelemassa? Kyllä sitä vähemmälläkin keritään.\n\nMutta sivulta kuului jonkun ruotsalaisen laulava ääni:\n\n-- On hyvä puhua suoria sanoja, kun miehellä on rahaa. Minä puolestani\nolen \"poikki\" enkä halua tulla poltetuksi heti ensimmäisenä päivänä ja\nlähteä nälkäisenä pitkälle taipaleelle.\n\nPunapaita katsoi miestä säälivästi hymyillen, kopeloi taskuaan ja veti\nsieltä hopeataalan. Hän ojensi sen miehelle ja vastasi:\n\n-- Tuossa on viimeinen taalani. Jos tarvitset sitä, niin ota se.\n\nPunapaidan puheen keskeytti Swanson, joka miltei juoksujalkaa riensi\npaikalle. Hän oli perin hätääntyneen näköinen ja huusi jo kaukaa:\n\n-- Hoi, mikä on, pojat! Lapiot heilumaan. Musta Petteri on täällä\ntuossa tuokiossa.\n\nSe sana vaikutti kuin salaman isku. Ei kukaan joutanut muistelemaan\nenää äskeistä keskustelua eikä pään yllä väikkyvää vaaraa, sillä vielä\nsuurempi vaara lähestyi, itse pelätty Musta Petteri, joka saattoi millä\nsekunnilla tahansa polttaa miehen työstä ja lähettää hänet nälkäisenä\ntuntemattoman taipaleen kautta takaisin Prince Rupertiin.\n\nPunapaidan huulilla leikki ivallinen ja suuttunut hymy.\n\n-- Pirun Musta Petteri, mutisi hän. -- Kyllä minä joskus näytän\nsinulle, ihmissyöjälle.\n\nTyö kävi taas kuin tanssi. Miehet puuskuttivat ja hikoilivat. Oli\nniinkuin olisi ollut hengenmeno kysymyksessä.\n\nSamassa jokainen vaistomaisesti tunsi Mustan Petterin varjon takanaan.\nEi sopinut päätään nostaa. Täytyi painaa vain. Eikö se pakana seisonut\ntuossa aivan miesten äärellä? Seisoipa kyllä. Nostin hieman päätäni\nja näin siinä pitkän, hieman turpean mustaverisen miehen. Sen silmät\nolivat tiukat, suu oli ilkeässä väänteessä. Kasvot olivat julmat ja\npartaiset. Ne kuvastivat mustaa ja pirullista mieltä. Näytti siltä\nkuin olisi hän väijynyt työmiehiään saadakseen aihetta käydä heidän\nkimppuunsa ja iloitakseen siitä. Hetken tuijotettuaan hän käveli\nreippain askelin työmaalle, tuli pienen irlantilaisen viereen, tarttui\nhänen lapioonsa ja sanoi tiukasti:\n\n-- Oletko sinä koskaan ennen käsitellyt lapiota?\n\n-- _Yes sir!_ vastasi pieni irlantilainen, ääni ja polvet vavisten.\n\n-- Eipä se siltä näytä! sanoi Musta Petteri ilkeästi ja\nvahingoniloisesti irvistäen. Jollet voi tehdä paremmin työtä, on\nparasta, että lähdet täältä vaikka helvettiin.\n\nNe olivat selviä sanoja, joita ei kukaan olisi voinut käsittää väärin\nja kun ne lausui itse Musta Petteri, niin jokainen tiesi, että ne\npitivät myös paikkansa.\n\nIrlantilainen lapioi tämän jälkeen kuin hullu, sikäli kuin jaksoi,\nsillä hän oli heikkorakenteinen mies. Mutta kaikki toiset olivat\nkäsittäneet Mustan Petterin sanojen kohdistuneen myös heihin, jollei\nmuuten, niin kehoituksena yrittää entistä tiukemmin ja senvuoksi huhtoi\nkoko miessakki voimiensa takaa, sillä jokainen pelkäsi polttamista,\njoutumista yksin pitkälle taipaleelle ja ehkä jo ensimmäisenä yönä\nsusien suuhun.\n\n\nVain Punapaitaan yksin ei Mustan Petterin ilmestyminen näyttänyt\nvaikuttavan mitään. Äkkiä hän pysäytti kokonaan työnsä, nojasi\nlapioonsa ja sytytti piippunsa. Se olisi ollut uskallettua millä\namerikkalaisella työmaalla tahansa, saatikka sitten Mustan Petterin\ntyössä ja hänen itsensä läsnäollessa. Musta Petteri oli miltei yhdellä\nhyppäyksellä Punapaidan edessä ja huusi raivoten:\n\n-- Mikä sinä luulet olevasi täällä? Pane lapiosi liikkeelle ja heti tai\npainu helvettiin ja vie tuo irlantilainen mukanasi.\n\n-- _All right!_ Minä lähden, vastasi Punapaita rauhallisesti. --\nEn ole tänne lapiomieheksi tullutkaan. Minä lähden kyllä, jos niin\nhaluat.\n\n-- Mikä mies sinä sitten olet?\n\n-- Olen ampuja ja minut on tänne otettu ampujaksi. Siitä ammatista\nvastaan kyllä kunhan vain jätät minut rauhaan.\n\n-- Hyvä on sitten, sanoi Musta Petteri. Jos olet hyvä ampuja niin saat\njäädä. Entinen ampuja oli _no good_, kelvoton. _Se piru ampui\nitsensä!_\n\nMusta Petteri luuli sanoneensa suurenkin sukkeluuden, naurahti ja\nharppi kämpälle päin painuen \"offisiinsa\".\n\nKun hän oli kadonnut näkyvistä, huokasivat miehet helpotuksesta,\noikaisivat hieman selkäänsä ja pyyhkivät hikeä otsaltaan. Ja moni\nheitti ihastuneen katseen Punapaitaan, joka oli uskaltanut vastustaa\npelättyä pääpaasia, vieläpä aivan ensimmäisenä työpäivänä. Siinä oli\nvasta mies!\n\nAamupäivällä saatiin maanvyörymä luoduksi pois ja paljas kallionkylki\npisti näkyviin. Nyt pantiin ilmaporat käyntiin ja reikä reijän jälkeen\nsyntyi vuorenrintaan. Punapaita sai määräyksen alkaa lataustyönsä ja\ntottuneesti se näytti häneltä käyvänkin. Pari miestä kantoi hänelle\ndynamiittilaatikoita ja hän itse syötti räjähdysaineen porausreikiin.\nVähän ennen \"kuittausaikaa\" oli hän saanut lataukset valmiiksi. Sitten\nse alkoi.\n\n-- _Fire, fire_, tulta, tulta! huusi Punapaita ja miehet juoksivat\nsuojapaikkoihinsa niin että rauta-anturaiset kengät paukkuivat kalliota\nvastaan.\n\nVuori tärähti, kuului kaamea pauke ja ryske ja suuret kiviröykkiöt\nvierivät rinnettä alas järveen päin.\n\nSiihen loppui ensimmäinen 10-tuntinen rivakka työpäivämme. Me olimme\nkaikki vanhoja työmiehiä ja olleet kovissakin töissä, mutta tuskin\nkoskaan näin äkäisessä souvissa. Miltei jokainen mies valitti selkäänsä\ntai käsivarsiaan. Punapaita yksin ei puhunut mitään. Ei hänessä\nmyöskään näkynyt mitään väsymyksen merkkiä. Kun toiset illallisen\nsyötyään heittäytyivät heti levolle, istui hän ja luki jotakin kirjaa,\nmahdollisesti sosialistista teosta.\n\nMutta oli toinenkin, joka ei heti kiirehtinyt nukkumaan, pikku\nirlantilainen, jolle Musta Petteri oli päivällä antanut kyytiä.\nHänen nähtiin pujahtavan ovesta ulos ja sivulleen vilkuillen menevän\n\"offiisirakennukseen\". Mitä hän siellä toimitti, sitä ei kukaan\ntiennyt. Mutta seuraavina päivinä pisteli hän multaa ja väänteli kiviä\nniinkuin ei työmaalla kiirettä olisi nähtykään. Hänestä oli epäilemättä\ntullut Mustan Petterin kätyri, toveriensa ilmiantaja, ja hän sai nyt\nolla ainakin paasien puolesta rauhassa.\n\nKuten jo mainitsin, oli myöhäissyksy kun me saavuimme kämppä\nkuutoselle töihin. Järvi jäätyi, lumi peitti tienoot ja sudet alkoivat\nöisin ulvoa yhä useammin kämpän ympärillä. Pimeän tullen ei kukaan\nuskaltanut etääntyä kämpältä ja päivisinkin kuljetettaessa tarveaineita\njäätä myöten, saattoivat sudet ahdistella hevosmiehiä. Senvuoksi\nolikin kuormastojen mukana aina muutamia miehiä pyssyineen petoja\nkarkoittamassa.\n\nIllat vietimme, niinkuin kaikilla työkämpillä Amerikassa, korttia\npelaten. Jokainen pelasi, yksinpä Punapaitakin. Mutta enimmäkseen hän\nsentään luki. Ja usein hän alkoi puhua miehille lukemastaan. Hän kuvasi\ntyöläisen raskasta ja ilotonta osaa maailmassa, hän kertoi mitä muualla\nmaailmassa oli jo tehty työväestön nostamiseksi parempaan asemaan, mitä\ntyöväen yhteistoiminnalla oli saatu muualla aikaan ja miten meidän\nolisi ollut järjestäydyttävä yli koko maan. Useimmat kuuntelivat\nPunapaidan juttuja silmät loistaen. Toiset eivät niistä piitanneet\nmitään. Me suomalaiset olimme kaikki sosialisteja, kuten siihen aikaan\nsuomalaiset Amerikassa yleensä olivat, ja me hyväksyimme mielessämme\ntäysin Punapaidan puheet ja esitykset. Mutta tiesimme hyvin, että\n\"toiskieliset\" ja varsinkaan synnynnäiset amerikkalaiset työmiehet\neivät välittäneet työväen yhteispyrinnöistä yhtään mitään. Koko\ntyöväenliike oli siirtolaisten \"runnattavana\". Ja meistä kyllä tuntui\nsiltä, että koko jutulla ei ollut Amerikassa mitään mahdollisuuksia\nläpäistä. Jokainen ajatteli enemmän itseään kuin toisia ja jos jotain\nyhteistä asiaa yritettiin, niin taivutti dollari heikommat kätyreiksi\ntai luopumaan koko jutusta.\n\nMutta Punapaita ei väsynyt selittämästä asiaansa ja vavahdutti itse\npelätyn Mustan Petterinkin valtaa siellä kaukaisella metsäseudulla.\n\nMe kämpän suomalaiset vietimme joutohetkemme miltei aina yhdessä.\nMe muistelimme usein kaihoisasti Suomea, kuten siirtolaisten tapana\non, vaikka, kuten tiedät, onhan niitä suomalaisia, jotka kotimaataan\nmoittivatkin. Laskimme moneen kertaan miten kauan vielä täytyisi\ntehdä työtä ennenkuin saisi kokoon niin paljon rahaa, että pääsisi\nlähtemään ja saisi ostaa Suomessa jonkin maapaikan. Haaveita, jotka\neivät liene kenellekään toteutuneet, sillä rahat tahtovat tässä maassa\nmennä niinkuin tullakin, hyvin joutuisasti. Alajärven Jussi yksin oli\nvakaasti päättänyt lähteä heti tämän työn loputtua Suomeen, sillä hänen\nkotonaan tarvittiin nyt kipeästi miestä ja hän oli säästänyt niin\npaljon rahaa, että saisi ostetuksi kotitorpan taloksi, jota varten se\nJaakko velikin oli Amerikkaan tullut.\n\nKertoja vaikeni hetkeksi. Ehkäpä piirtyi hänen mieleensä jälleen\njoku kotiseudun maisema, ehkäpä muisteli hän tovereitaan kaukaiselta\ntyömaalta parikymmentä vuotta sitten.\n\nPolttelimme savukkeitamme. Suurkaupungin hälinä kantautui huoneeseemme.\n\nSitten Lintunen alkoi jälleen:\n\n-- Sattui, että kämppämme poraseppä kuoli. Meiltä oli jo mennyt muutama\nmies tapaturmaisesti ja moni loukkaantunutkin eri kämppien miehistä.\nPoraseppä oli ainoa, joka kuoli luonnollisen kuoleman. Työnsä ääressä\nterottaessaan poria hän heitti henkensä. Muutamaa tuntia aikaisemmin\nolivat poramiehet tuoneet tapansa mukaan tylsiä poria ja vieneet\ntyömaalle teroitettuja. Kun he palasivat, huomasivat he sepän istuvan\npalkeensa ääressä pora kädessä. He luulivat ensin ukon torkahtaneen,\nmutta kun tämä ei pudisteluista herännyt, niin katsoivat he miestä\ntarkemmin ja huomasivat hänet kuolleeksi.\n\nNo siitä ei ollut suurta surua. Se oli joku yksinäinen mies eikä sitä\nkukaan kaivannut. Mutta pahempi oli, että kämpällä ei ollut toista\nseppää. Ja teräviä poria piti saada, sillä muuten työt seisahtuisivat.\nSeppävainaja kannettiin loitommalle ja joku poramies, joka luuli\nosaavansa hieman sepäntaitoa, alkoi terotella poria. Mutta kun niitä\nkoeteltiin kallioon, eivät ne olleet kelvollisia. Joku toinenkin\nyritti, mutta samalla tuloksella. Musta Petteri seisoi vierellä ja\nkiroili. Kun työ päättyi, oli pajassa suuri joukko tylsiä poria mutta\nei ollut tietoa miten ne teroitettaisiin. Ja pääpaasi lähti synkkänä\nja muristen \"offiisiinsa\". Kontrahtiaika alkoi loppua ja kalliossa oli\nvielä paljon porattavaa. Ei olisi auttanut hukata ainoatakaan päivää,\nsillä jollei työ ollut määräajassa suoritettu, saisi Musta Petteri\nmaksaa aika korvauksen rautatieyhtiölle.\n\nSinä iltana puhuttiin kämpällä sepän kuolemasta. Tuo mies, jota tuskin\nennen oli huomattu, oli nyt paras kaikista ja varsinkin ylistivät\nporamiehet kilvan hänen taitoaan. Ja kaikki ihmettelivät mitä Black\nPete nyt tulisi tekemään.\n\nSamana iltana tuossa kahdeksan korvilla tuli hän kämppäämme. Muutamat\nmiehet olivat jo makuulla, toiset pelasivat vielä korttia. Kaikkien\nkummastelevat katseet kääntyivät pääpaasiin, kun hänen suuri ruhonsa\ntyöntyi ovesta sisälle. -- Mitähän se nyt? mietti joka mies.\n\nMusta Petteri näytti olevan hämillään. Hän huomasi vastassaan\npuolihämärässä kämpässä monta vihamielistä katsetta. Mutta hänen\nluontainen karskiutensa voitti pian kaikki epäilykset ja hän alkoi\nsuurella äänellä:\n\n-- Tahdon saada pari miestä, jotka heti ajavat kämppä viitoselle\nviemään tylsät porat. Kun pääsevät perille, on seppä heti herätettävä\nja hänen on vielä tänä yönä terotettava porat, että päästään aamulla\ntöihin. Minä en voi hukata aikaa.\n\nSeurasi äänettömyys. Muutamat haukottelivat, joku kirosi itsekseen,\nkukaan ei näyttänyt halukkaalta lähtemään matkalle.\n\nMusta Petteri kuohahti.\n\n-- Minä maksan kymppitaalan mieheen niille jotka lähtevät. Kuuletteko\nkymmenen dollaria mieheen. Ja matkaa ei tästä tule kuin kymmenkunta\nmailia. Saatte ottaa kaksi hevosta.\n\nEi kukaan puhunut vieläkään mitään. Joku murisi kuuluvasti, että\nkuka piru sinne susien ruuaksi lähtee. Monen silmät välkähtivät\nsuuttumuksesta. Mustan Petterin tarjous oli suoranainen houkutus\nkuolemaan.\n\nPunapaita oli istunut levollisen näköisenä makuulavitsallaan. Äkisti\nhän ponnahti pystyyn, käveli aivan Mustan Petterin eteen ja miltei\nhuusi hänelle:\n\n-- Toivoisin, että itse lähtisit sille retkelle, Petteri. Etkö sinä\nkuule ulvontaa ulkoa? Sinä ajattelet kuten tavallisesti enemmän töitäsi\nja rahojasi kuin miestesi henkeä. Mene itse. Luulen, että sudet syövät\nsyntisen ruhosi aivan yhtä suurella ruokahalulla kuin tavallisen\njätkänkin.\n\nNe olivat rohkeita sanoja, niin rohkeita, että miehet ympärillä aivan\nhätkähtivät. Punapaita oli lausunut oman tuomionsa. Hän tiesi sen.\nMikseipä olisi tiennyt.\n\nMustan Petterin tumma hahmo mustui kiukusta yhä enemmän. Hänen silmänsä\nleimusivat vihasta. Hän ratkaisi riitansa Punapaidan kanssa omalla\ntavallaan.\n\n-- Sinä, sinä olet erotettu! Tule ottamaan aamulla palkkasi. Sinä\nolet heti erotettu ja jos täällä on joku toinen, joka haluaa tilinsä\nhuomenna niin sylkeköön maahan.\n\nMusta Petteri oli laskenut Punapaidan kannatuksen liian vähäiseksi,\nsillä heti alkoi kuulua huutoja, että minä ja minä lähden kyllä\nPunapaidan mukaan. Vihdoin joku sanoi hyvin jäykästi:\n\n-- Kuule Petteri! Jos sinä poltat Punapaidan senvuoksi, että hän\nkoettaa estää sinua tekemästä tyhmyyksiä, niin me lähdemme tältä\ntyömaalta joka sorkka ja heti.\n\nMusta Petteri seisoi keskellä lattiaa. Hän näytti hämmästyvän,\nepäröivän. Hän ymmärsi, että jos hän nyt menettää työntekijänsä, niin\ntietäisi se usean päivän pysähdystä töissä. Kyllähän hän miehiä saisi,\nmutta se veisi taas ainakin viikon päivät. Ja urakkasopimus pani\nkiirehtimään jo muutenkin sen kuin kerkisi.\n\n-- _Well_, pojat! aloitti hän sitten. -- Minä sanon teille.\nAjatelkaa päänne ympäri mitä teette. Teillä on tässä työtä\nlopputalveksi ja minä maksan hyvän palkan. Te olette kaikki muut _all\nright_. Mutta ampuja on kiihoittaja. Hän on ainoa, jonka tahdon\nerottaa.\n\nPunapaita nauroi pilkallisesti. Mutta miehet olivat tällä kertaa\nkuitenkin yksimielisiä. Heistä tuntui kohtuuttomalta Punapaidankin,\nkunnon työmiehen, erottaminen ja monet huusivat uhkaavasti:\n\n-- Jos vain erotat Punapaidan, niin lähdemme kaikki. Siitä saat olla\nvarma. Lähdemme kaikki, joka sorkka.\n\nPääpomo kävi entistä enemmän hämilleen. Hänelle ei varmaankaan koskaan\nelämässään ollut tällaista sattunut. Tuskin oli hän voinut sellaista\nkuvitella tapahtuvaksikaan _hänen_ työmaallaan. Hän pureskeli\nsikarintynkäänsä, mutisi jotakin itsekseen ja sanoi lyhyesti:\n\n-- _All right_. Te jäätte kaikki työhön.\n\n-- Myös Punapaita, tiedusteli joku.\n\n-- Myös hän.\n\nSitten Musta Petteri kääntyi ympäri ja lähti. Ovelta hän vielä\nkuitenkin sanoi:\n\n-- _Well_, pojat. Jos joku tahtoo helpolla rahaa, niin tulkoon\n\"offiisiin\". Mutta pelkureita minä en halua.\n\n-- Painu helvettiin! huusi joku. Muutamat nauroivat, toiset kiroilivat.\n\nMiehet kerääntyivät Punapaidan ympärille. Heidän silmistään loisti\ntyytyväisyys ja ihailu. Punapaidankin muuten tyynet kasvot hymyilivät.\nHänen silmissään oli syvä hohde.\n\n-- Niin, pojat, sanoi hän. Jos työläiset olisivat aina yhtä\nyksimielisiä kuin tänä iltana, niin totisesti meillä olisi kaikilla\nparemmat oltavat, eikä Musta Petteri enempää kuin kukaan muukaan voisi\nkohdella meitä miten haluaa.\n\n-- Olet oikeassa Punapaita, myöntelivät miehet. -- Olet oikeassa ja\njollet olisi pysynyt lujana, olisi Musta Petteri taas saanut tahtonsa\nlävitse ja lähettänyt pari miestä susien ruuaksi.\n\nYleisen innostuksen vallitessa oli kaksi miestä pujahtanut huomaamatta\novesta ulos. He olivat menneet Mustan Petterin \"offiisiin\" ja hyvän\npalkan toivossa olivat he lupautuneet viemään tylsät porat kämppä\nviidelle yön aikana terotettaviksi.\n\nÄkisti joku ulkona pistäytynyt mies syöksyi sisälle.\n\n-- Sinne lähti kuitenkin joku! hän huusi.\n\nKaikki hyppäsivät pystyyn ja riensivät ulos.\n\nAlhaalla jäällä laukkasi parivaljakko kovaa kyytiä kämppä viitosta\nkohti. Kaksi italialaista oli joukostamme poissa.\n\n-- Helkutin \"dagot\"! huusi joku.\n\nPunapaidan ääni jylisi ylinnä.\n\n-- He ovat hulluja, pähkähulluja! He eivät koskaan voi päästä perille.\n\nOli pureva pakkanen, kuu loisti taivaalla. Kaksi tummaa hevosta\nlaukkasi valkealla jäällä. Metsästä kuului susien ulvontaa. Kauhun\ntuntein vetäytyivät miehet takaisin kämpän lämpimään.\n\nSeuraavana aamupäivänä saapuu tavaroita tuova kuormasto viidenneltä\nkämpältä. Se oli tavannut parin mailin päästä meidän kämpältämme kaksi\nihmisen ja kaksi hevosen raatoa. Luut olivat vain olleet jälellä.\nMiehet olivat korjanneet pariin repeytyneeseen huopaan italialaisten\njäännökset. Susia oli näyttänyt olleen monia satoja. Koko ympäristö oli\nollut jälkiä täynnä. Musta Petteri seisoo synkän näköisenä kuormaston\nvierellä. Hänen sikarinsa savuaa. Hän kiroilee hiljakseen. Hänellä oli\ntosiaankin ollut harvinaisen huono onni: kaksi hevosta menetetty ja\nporat edelleen terottamatta. Vähemmästäkin ihminen saattaisi synkistyä.\n\nPunapaita noituilee myös:\n\n-- Minä erehdyin, hän sanoo harvakseen. -- Luulin, ettei kukaan olisi\nollut niin hullu, että olisi antanut kapitalistien heittää itseään\nkymmenestä dollarista suoraan susien suuhun. Mutta niitäkin näyttää\nolevan.\n\nSeuraavana päivänä ei Mustaa Petteriä näkynyt. Hän oli lähtenyt\ntoisille työmailleen ja viipyi poissa koko päivän. Hän ei nähtävästi\nkehdannut näyttää naamaansa viimeöisen kaamean tapahtuman jälkeen,\njosta hän kantoi edesvastuun. Työmaallamme vallitsi kapinanhenki. Monet\naikoivat lopettaa työnsä siihen paikkaan ja jättää koko kämpän. Musta\nPetteri kuuli kunniansa monessa muodossa. Punapaita oli koko aamupäivän\nvaiti ja mietteissään. Iltapäivällä hän ehdotti, että vaadittaisiin\npalkankorotusta ja parempaa ruokaa ja, jollei niitä saataisi,\npantaisiin lakko toimeen ja lähdettäisiin kävelemään. Kaikki antoivat\nsiihen empimättä suostumuksensa. Töitä oli jo paineltu kolmisen\nkuukautta ja rahaa oli kertynyt niin paljon, että kannattaisi jo vaikka\nhieman lepäilläkin.\n\nKun miehet aamulla astuivat ruokapöytään, he hämmästyivät suuresti.\nPöytä oli kukkuroillaan ruokaa. Siinä oli pekonia ja kananmunia,\nhäränpaistia, voita, ohukaisia vaahterasiirapin kera sekä paljon muuta\nhyvää ja kaikkea oli niin runsaasti, että riitti joka miehelle söipä\nhän miten paljon tahansa.\n\nMusta Petteri, joka oli palannut edellisenä iltana, oli nähtävästi\nkuullut meidän lakkoiluhommistamme kätyriensä kautta ja oli päättänyt\nlyödä Punapaidan _hänen_ omilla aseillaan. Nyt hän astui äkisti\nruokailuhuoneeseen silmät kiiltävinä. Miesten kasvoilta sammui samassa\nhyvän aterian synnyttämä hymy.\n\n-- Halloo, pojat, huudahti Musta Petteri. -- Lyönpä veikkaa, että\naamiainen maittaa tänään.\n\n-- _Yes_. Se on kyllä hyvä, myöntelivät muutamat. Mutta Punapaidan\nsilmät leimahtivat kun hän katsoen suoraan pääpomoa kasvoihin huusi:\n\n-- Kuulepas, Musta Petteri. Minäkin lyön veikkaa siitä, että sudetkin\nnauttivat ateriastaan toissa yönä tuolla järven jäällä.\n\nPääpaasin kasvot synkkenivät hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Hän jaksoi\nnyt hillitä itsensä -- kummallista kyllä -- ja aivan kuin ei olisi\nkuullutkaan Punapaidan sanoja virkahti:\n\n-- Teräviä poria on juuri saapunut muutamaksi päiväksi. Ja sitten\nsaamme uuden sepän, joten kunnollisista porista ei tule olemaan\npuutetta. Te olette tehneet työnne hyvin tähän saakka. Nyt minä -- ja\nMusta Petteri koroitti äänensä -- nyt minä tahdon, että te annatte\nporien laulaa yhtä hyvin edelleenkin ja vielä paremminkin ja minä\nkoroton teille joka miehelle 50 senttiä päiväpalkkaa. Ja syödä teidän\npitää saada niinkuin prinssien. Käykö laatuun, pojat?\n\n-- _Yes_. Se on hyvä, se on vallan hyvä, myöntelivät muutamat.\nJoku hurrasi ilosta.\n\nMusta Petteri muhoili itsekseen, kääntyi pois ja meni ulos.\n\nVilkas puheensorina syntyi jälleen miesjoukossa. Ei se Musta Petteri\nollutkaan niin paha kuin luultiin, ajattelivat monet.\n\nPääpaasi ei ollut suinkaan laskenut korttejaan väärin. Hän oli tehnyt\nyhdellä iskulla turhiksi Punapaidan suunnittelemat lakkopuuhat,\nsäilyttänyt arvonantonsa miesten silmissä, jopa kohottanutkin sitä ja\nlisäksi oli hän suuressa määrin onnistunut hälventämään susien suuhun\njoutuneitten italialaisten kohtalon aiheuttamaa mieltenkuohua. Hänelle\nei 50 sentin päiväpalkan koroitus itse asiassa merkinnyt mitään. Pääasia\noli, että urakka joutui aikanaan valmiiksi. Siitä saatava korvaus\nkykenisi peittämään paljon suuremmatkin kulut. Hän oli aluksi maksanut\npaljon alle normaalipalkan, kuten moni muukin työnantaja, koska\n\"poikkinaisten\" miesten täytyi ottaa työmaa mistä hinnasta tahansa.\nMutta nyt oli miehillä tilillä parisensataa dollaria päätä kohti ja\nsellaisia miehiä oli jo kohdeltava varovaisesti, sillä ne saattoivat\n\"kuitata\" minä päivänä tahansa, jättää työmaan ja saattaa urakoitsijan\npulaan. Kyllä pääpomo asiansa tunsi. Tunsipa hän vielä työmiehenkin\najatukset ja aseman. Hieman palkkaa lisää ja hieman päänsilitystä, niin\nkaikki olisi taas hyvin.\n\nPorat alkoivatkin taas laulaa entistä vinhemmin. Kalliovuori sai\nkupeeseensa yhä uusia reikiä, se murtui suurella paukkeella ja\nryskeellä ja vieri jyrkännettä alas järvelle. Näytti tosiaankin siltä,\nettä miehiin oli palkankorotuksen ja ruuan parantamisen johdosta\ntarttunut uusi innostus. Työmies ei paljon vaadi, kuten tiedät. Kun se\nsaa kunnollisen palkan, hyvän ruuan ja ystävällisen kohtelun, tekee\nse aina parhaansa. Ja Musta Petteri turvautui nyt tähän keinoon työn\njouduttamiseksi. Vieläpä hän oli käskenyt, kuten kuulimme, hännäntuppi\nSwansoninkin pysyttelemään työpaikalta hieman sivummalla. Hän tahtoi\nosoittaa miehille niin täyttä vapautta kuin suinkin aikaisemman\norjatyön asemesta. Oli selvää, että Musta Petteri pelkäsi lakkoa kuin\nitse paholaista. Hänelle oli tärkeintä, että työt sujuivat häiriöittä,\nsillä urakka-aikaa ei ollut enää kuin jokin viikko jäljellä ja kalliota\nnäytti aina ja aina vain riittävän.\n\nPääpomon oli varmasti syytä hykerrellä käsiään, sillä työt näyttivät\njoutuvan kuin ihmeen kaupalla. Selvää oli, että siinä olivat suurena\ntekijänä parantuneet olosuhteet.\n\nMutta miehille alkoi aika yksinäisessä erämaassa käydä jo pitkäksi.\nRuvettiin kaipaamaan kaupunkiin, sen kapakoihin ja tyttötaloihin,\nkämppämiehen ainoihin huvittelupaikkoihin niinkuin ennenkin. Ja niitä\nalettiin mainita nyt yhä tiheämpään. Jutut alkoivat yhä enemmän\nja enemmän koskea naisia. Heistä puhuttiin iltakaudet. Puhuttiin\nvalkoisista naisista, mustista ja punaisista. Kaikkia oli nähty ja\nkaikkia oli joskus elämän varrella rakasteltu. Ja miten kauniita\nne olivat olleet! Hienosti puettuja, tulisia, pehmeitä. Uroksen\nmielikuvitus yksinäisellä erämaankämpällä teki jo vanhasta harpustakin\nenkelin. Ei kukaan muistanut monia raskaita kokemuksia noiden\nsynnintekijäin parissa, miten ne olivat puhdistaneet mieheltä yhdessä\nyössä koko talven ansiot ja tulisivat sen edelleenkin tekemään, sillä\nkämppämiehen tapa oli ollut ja on vieläkin, juoda itsensä tolkuttomasti\nhumalaan ja hukata rahansa parissa päivässä tai viikossa joko kapakan\npitäjälle tai ilonaiselle. Kukapa sellaisia nyt olisi muistellut, kun\ntalvi alkoi jo olla takana, rahaa tilillä ja kaupungin huvitukset\nedessäpäin!\n\nPunapaita yksin ei ottanut tällaisiin juttuihin osaa. Hän näytti\nsiinäkin suhteessa kohoavan yläpuolelle tovereitaan. Hän istui\nvuoteensa laidalla vapaahetkinään ja luki. Mutta nyt hän ei puhunut\nenää niin useasti tovereilleen aatteistaan ja ajatuksistaan, sillä\nhän oli huomannut, että ne Mustan Petterin tekemän taktillisen tempun\nvuoksi eivät enää miehiin tehonneet.\n\nKevät olikin käsissä. Oli jo maaliskuun puoliväli. Aurinko paistoi\npäivä päivältä yhä lämpöisemmin. Se tuli jylhien vuorten takaa\nkuin suurena ilosanomana. Se tiesi elämän virkoamista näillä\nhyljätyillä kaukaisilla saloillakin. Se alkoi sulattaa lunta vuorten\netelärinteiltä, se paahtoi suurta järvenselkää, joka alkoi hiljalleen\ntummeta ja heikentyä. Mutta kestäisi kyllä vielä jonkin aikaa kunnes\ntyöt olivat lopussa, kuultiin Mustan Petterin arvelevan.\n\nKului kolmisen viikkoa. Työt alkoivat olla lopullaan. Niihin aikoihin\npiti jo viimeisen dynamiittikuormankin saapua. Punapaita lataili eräänä\niltapäivänä porareikiä. Hän alkoi juuri ruveta sytyttämään jäällä.\nPunapaita vilkaisee järvelle ja huomaa kaksi kuormaa lähestyvän rantaa.\nHän jättää panoksien sytyttämisen, ajatellen nähtävästi tehdä sen vasta\nsitten, kun hevoset ovat ajaneet ohitse. Musta Petteri kävelee tiukan\nnäköisenä paikalle.\n\n-- Mikä nyt on, Punapaita? hän kysyy karskisti.\n\n-- Ajattelin vain, että on parasta, että hevoset pääsevät ohi ennenkuin\nsytytän. Säikähtävät vielä, vastasi Punapaita levollisesti.\n\n-- Sinä et voi säikäyttää noita elukoita, älä hulluttele. Anna paukkua\nvain ja pian! tiuskasee pääpaasi vastaan.\n\n-- _All right sir_, sanoo Punapaita levollisesti. Hän hypähtää\nylenevälle kallion kielekkeelle ja huutaa minkä keuhkoista lähtee\ntavallisen varoitushuutonsa:\n\n-- _Fire, Fire, Fire!_\n\nSitten hän sytyttää panokset nopeaan. Rauta-anturaisten korkojen ääni\nvaimenee, mikä osoittaa, että kaikki miehet ovat päässeet piiloon, ja\nniin kiitää lopuksi Punapaitakin hurjaa vauhtia turvapaikkaan.\n\nJylähdykset halkovat ilmaa. Niiden kaiku kiirii yli järvenselän,\ntoistuu tuhatkertaisena vastaisten vuorien jylhissä onkaloissa,\nsinkoutuu taivasta kohti ja häviää kirkkaaseen kevätsäähän.\n\nMutta etummainen hevosvaljakko, jota Alajärven I Jussi ajaa, on\nsäikähtänyt. Se ryntää hullaantuneena tieltä sivuun ja laukkaa\nsileätä jäätä vasemmalle, rantaan päin, jossa vuorilta laskeva puro\non heikentänyt jäätä. Mutta silloin \"Puukko-Jussi\", joksi häntä aina\nvyöllä riippuvan kauhavalaisensa vuoksi yleisesti nimitetään, näyttää\nsaavan hevoset viimeisessä hetkessä hillityksi. Musta Petteri rientää\nsuurissa sudennahkaturkeissaan hevosta vastaan. Hän kiroilee ja huutaa.\nMutta kun vaahtoavat ja vapisevat hevoset huomaavat hänet, säikähtävät\nne pääpaasin suurta turkkia, ottavat uuden laukan ja syöksyvät suoraa\npäätä rantaa kohti. Toinen hevosista vajoaa jäähän ensin, toinen seuraa\nheti perässä ja pian on koko dynamiittikuorma valkeine laatikkoineen\npainunut veteen.\n\nNopeasti kuin ajatus on Alajärven Jussi hypähtänyt kuormaltaan,\nsiepannut puukkonsa ja katkaissut vetohihnat niin että hevoset estyvät\nmenemästä pohjaan kuorman mukana. Mutta yrittäessään kiskoa hevosia\nsulasta, sortuu hän itsekin sinne, ja siellä taistelee nyt elämästä ja\nkuolemasta Alajärven mies kylmässä jääsohjussa villiintyneiden hevosten\nuhatessa joka hetki sotkea hänen jalkoihinsa.\n\nTapauksen huomanneet miehet ovat juosseet järvelle lautoja ja nuoria\nmukanaan. Kun he sivuuttavat Mustan Petterin huutaa tämä täyttä\nkurkkua, että hevoset on pelastettava. Avannossa kamppailevan\nPuukko-Jussin kohtalo ei häntä näytä niin paljon liikuttavan.\n\nPunapaita on päässyt ensimmäisenä perille. Hän tarttuu voimakkain\nkourin Puukko-Jussin takinkaulukseen tämän pitäessä jään reunasta\nkiinni ja vetää hänet yhdellä nykäyksellä jäälle. Mutta Musta Petteri,\njoka on jäänyt taaemmaksi, eikä voi nähdä tapahtumaa, huutaa vieläkin:\n\n-- Pelastakaa hevoset, pelastakaa hevoset! Kyllä se mies sieltä aina\nselviytyy.\n\nSitten ryhtyivät miehet vetämään hevosia ylös. Ohjasnuoran silmukka\nheitettiin niitten kaulaan, kiristettiin sitä niin kauvan, että\nhengitys salpaantui hetkeksi, joten hevoset alkoivat kellua vedessä\nkuin kumipallot ja sitten ne kiskottiin jäälle levitetyille laudoille,\nvedettiin kyljellään vielä hetkisen matkaa, annettiin niiden sitten\nnousta pystyyn ja talutettiin talliin.\n\nMutta pääpaasi seisoi vielä avannon vierellä. Sinne oli mennyt kallis\ndynamiittilasti ja se tietysti harmitti häntä tavattomasti. Miehet\nkerääntyivät hänen ympärilleen.\n\nÄkisti hyppäsi Punapaita Mustan Petterin eteen ja iski häneen\nteräksensiniset silmänsä.\n\n-- Sinä roisto! hän huusi. -- Hevostesi henki on sinulle kalliimpi kuin\npalkkaorjan. _Well_. Luulen, että sinulle on tarpeen samanlainen\nkylpy kuin se, jonka aiheutit Puukko-Jussillekin.\n\nJa ennenkuin pahaa aavistamaton pääpaasi oli kerinnyt sanoa sanaakaan,\nkeikkui hän norjalaisen jätin syleilyssä, joka heitti hänet suoraan\navantoon.\n\nVavahdus kävi läpi miesjoukon. Joku yritti juosta avannon reunalle\nauttaakseen apua huutavaa, päristelevää pääpaasia, mutta Punapaita teki\nkädellään torjuvan liikkeen ja sanoi:\n\n-- Antaa olla, pojat. Tämä on minun \"pisnekseni\".\n\nSamassa tarttui Punapaita Mustaa Petteriä kauluksesta kiinni, antoi\nhänen hetken hengittää ja painoi hänet uudelleen veden alle. Miehet\nräjähtivät nauramaan.\n\n-- Työnnä hänet jään alle! Paina vain syvemmälle! Hän ansaitsee sen\nkyllä, huusivat monet.\n\nMutta Punapaita ei tehnyt sitä. Hän antoi Mustan Petterin välillä\nhengähtää ja painoi hänet jälleen veden alle. Sitten hän kiskasi\nuhrinsa ylös jäälle, nosti hänet pystyyn, viittasi \"offiisille\" päin ja\nsanoi lujasti: -- Mene. Ja Musta Petteri mennä laahusti, paksu turkki\nvettä valuen sanaa sanomatta konttoriinsa.\n\nSinä iltana syötiin ehtoollinen kiihkeän mielialan vallitessa. Työrauha\noli jälleen rikottu ja sen oli taaskin aiheuttanut Musta Petteri\ntolkuttomalla menettelyllään. Miehet kiroilivat häntä ja uhkailivat\njälleen lähteä. Joku mutisi Punapaidankin menetelleen väärin. Mutta ei\nuskaltanut sanoa sitä tämän kuullen.\n\nMusta Petteri oli \"offiisiin\" päästyään juonut kokonaisen pullollisen\nskotlantilaista whiskyä, kironnut ja raivonnut, siepannut seinältä\npyssyn ja uhannut lähteä suoraa päätä ampumaan Punapaidan. Mutta\n\"aikapoika\" [aikapoika on työmaalla oleva tavallisesti nuori poika,\njoka pitää kirjaa miesten työajoista] oli kuiskannut jotakin hänen\nkorvaansa, pääpomo oli jäänyt miettimään, pannut pyssyn takaisin\nnaulakkoon ja murissut:\n\n-- _All right!_ Minä kyllä pääsen siitä miehestä erilleni\nmuutenkin. Minulla on keinoni. Sammalia suuhun. Piru vie!\n\nKolmen päivän perästä saapui uusi dynämiittikuorma. Sillävälin olivat\nporat murtaneet reijät viimeiseenkin poistettavan kallion kupeeseen.\nSitten piti kivikatin tasanteen olla valmis kiskojen asettamista\nvarten. Oli työn viimeinen päivä.\n\nKaiken päivää oli Punapaita apulaisineen ladannut porareikiä, satoja\nreikiä. Ketteränä ja tarmokkaana nähtiin hänen jättiläisvartalonsa\nliikkuvan louhikossa. Iltapäivällä aloitti hän sitten ammuntansa.\nVuoret tärisivät, savupilvet kohosivat ilmaan ja kumea kaiku vastasi\njälleen ympäröivien vuorten rinteiltä.\n\nIllalliskello soi. Miehet painuivat syömään. Mutta Punapaita oli saanut\nkonttorista määräyksen lopettaa ampumisen jo siltä päivältä ja hän jäi\nyksin kivikattiin.\n\nAurinko laski. Hämärä peitti vuoren rintamat, mutta vuorenhuiput, joita\nikilumi peitti, hohtivat vielä auringon häipyvissä säteissä.\n\nMiehet söivät illallisensa iloisesti jutellen, sillä huomennahan\nsaataisiin palkkashekit ja päästäisiin takaisin Prince Rupertiin. Ja\nsiellä alkaisi moniviikkoinen ilonpito.\n\nKumeat räjähdykset jatkuivat. Punapaita ampui edelleen. Miehet nousivat\nruokapöydästä ja aloittivat jokailtaisen pokeripelinsä. Punapaitaa ei\nnäkynyt vielä tulevaksi.\n\n-- _Yes_, päätteli joku. -- Se on jäänyt korjaamaan työkalujaan.\nMutta kun Punapaitaa ei vain vieläkään kuulunut, alkoi yksi ja toinen\ntulla levottomaksi. Vihdoin miehet nousivat korttipöydästä, sieppasivat\nlyhtyjä ja lähtivät työmaalle. Kierrettiin koko louheikko, koluttiin\nympäristötkin ja huudettiin Punapaitaa nimeltä, mutta hänestä ei\nnäkynyt jälkeäkään. Kohta oli koko joukko häntä etsimässä. Aavistettiin\njo pahinta. Punapaita oli varmaankin joutunut räjähdyksen uhriksi.\nMutta sittenkin pitäisi hänestä näkyä edes joku jälki, vaikka olikin\ntotta, että kiviä ja soraa oli kasaantunut satoja tonnia viimeisillä\nlaukauksilla ja vierinyt rinnettä alas. Mitään ei löytynyt. Pitkän\ntunnin etsiskeltyään palasi miesjoukko synkkänä kämpälle. Joku poikkesi\nvielä \"offiisiin\" kysymään, oliko Punapaitaa kenties siellä näkynyt.\n\n-- Ei ole näkynyt, jurautti Musta Petteri synkkänä. -- Kylläpähän tulee\nkun kerkiää.\n\nSitten hän irvisti ilkeästi ja lisäsi kuin ilkamoiden:\n\n-- Olisikohan se piru ampunut itsensä ja vielä viimeisenä päivänä?\n\nSinä yönä nukuttiin kämppä kuutosella huonosti. Punapaidasta\npitivät kaikki työläistoverit poikkeuksetta. Koskaan ei hänen ollut\nkuultu sanovan pahaa sanaa kenellekään heistä. Ei edes pienelle\nirlantilaiselle, Mustan Petterin kätyrille. Hän jätti tämänkin\nrauhaan pitäen nähtävästi sopimattomana riidellä moisen miehen\nkanssa. Aina oli hän ollut pitämässä miesten puolta. Hän oli heidän\njohtajansa. Itseoikeutettu siihen hän oli ja päätään pitempi kaikkia\nsekä hengeltään että ruumiiltaan, neuvokkaampi, uskaliaampi,\nuhrautuvaisempi. Hän oli miesten mies. Sen jokainen myönsi. Ja nyt hän\noli poissa.\n\nPäivän valjettua riensivät kaikki miehet louhikolle. Haettiin ja\netsittiin. Mitään ei löytynyt. Sanattomina ja alakuloisina katselivat\nmiehet maahan. Kaikki oli hiljaista kuin hautausmaalla. Kallioleikkaus\noli valmis. Tänään oli siinä vain vielä hieman puhdistustöitä. Se\noli maksanut muutaman toverin hengen. Ja lopuksi kaikkein parhaimman\nmiehen, sen miehen, joka viittasi meille ensi päivänämme tänne\ntyömaallemme vuoren harjanteelta ja sanoi: \"Me voimme aloittaa\ntaistelun tuolla laaksossa ja me _voitamme_, kunhan vain aina\nvedämme yhtä köyttä\". Hän oli hävinnyt nyt jäljettömiin, repeytynyt\ntodennäköisesti siekaleiksi, lentänyt iltataivaalle tuhansina\natoomeina. Se olikin hänen ylpeän henkensä mukainen loppu.\n\nSamana päivänä puhdistettiin koko ratavalli. Moni oli vielä hiljaisesti\ntoivonut Punapaidasta löytyvän edes jotakin jälkiä. Mutta turhaan.\nMitään ei löytynyt. Oli kirkas keväinen päivä. Taivas kohosi pään\npäällä korkealle. Silloin joku miehistä oikaisi selkänsä ja tuli\nkatsahtaneeksi ylös. Hän huomasi suuren kotkan liitelevän paikan yllä.\nMies huomautti siitä tovereilleenkin ja he seurasivat kauan katseillaan\nkotkan komeata kaartelua taivaalla. Sitten joku huudahti:\n\n-- Tuolla, tuolla kuusen latvassa! Katsokaa! Näettekö? Siellä on\nriekale punaista paitaa.\n\nJa miesjoukko tähysti synkkänä korkean kuusen latvaan. Siellä oli\ntosiaankin oksiin takertuneena palanen punaista villapaitaa. Auringon\nsäteet sattuivat siihen. Se liehui ylpeästi kevätahavassa kuin punainen\nlippu. Seuraavana päivänä alotimme taivalluksemme Prince Rupertia\nkohti. Me joimme sen kapakoissa monta lasia Punapaidan kunniaksi.\nSitten erkanimme toisistamme ja lähdimme kukin omille teillemme. Sen\nkoommin en ole nähnyt ainoatakaan niistä miehistä. Mutta Puukko-Jussin\nkuulin lähteneen vanhaan maahan.\n\n\n\n\nLammaspaimenen näky\n\n\nOli varhaiskevään riemukas aamu Wyomingin aromailla. Aurinko paistoi\nlämpimästi. Lammaslauma pureskeli vastikään lumen alta paljastunutta\ntummanvihreätä ruohoa ja paimenkoirat lepäilivät siinä äärellä nauttien\nlämmöstä ja levosta. Silmänkantamiin näkyi vain vihertävää preeriata,\nmutta pohjoispuolella kohosi synkkä vuori, joka halkaisi päivän suuren\nkirkkauden ja sen alla virtasi joki.\n\nOlli Rantala, lammaspaimen, tai kuten hänen nimensä oli täällä, Ole\nRandell, makasi mäen rinnassa, paistatti päivää ja katseli tuhatpäistä\nvalkeata laumaansa. Niin oli hän tehnyt päivästä päivään, kuukaudesta\nkuukauteen, vuodesta vuoteen. Hän oli paimentanut lampaita jo\nkaksitoista vuotta Kalliovuorten molemmin puolin. Hänet tunnettiin\nhyvin kaikilla suurimmilla lammasrancheilla Walla Wallassa Washingtonin\nvaltiossa, Pendletonissa Oregonissa, Pocatellossa Idahossa, Ralstonissa\nWyomingissa ja monissa muissa paikoin Länsi-Amerikan preerioilla ja\nylängöillä missä lampaita suurissa määrin kasvatetaan.\n\nSiitä oli nyt yli kolmetoista vuotta kun Olli oli lähtenyt Suomesta. Ja\nhän oli lähtenyt, kuten miltei kaikki muutkin, Amerikkaan vain kolmen\nvuoden matkalle, mutta tänne sitä oli tullut jäätyä. Ensimmäisen talven\noli hän ollut metsätöissä Michiganissa, mutta sitten hän oli päättänyt\nlähteä erään suomalaisen pojan kanssa länteen päin. Oregonissa oli eräs\nlammaslaumojen omistaja pestannut hänet paimeneksi. Ja siitä päivin se\noli alkanut.\n\nOutoa hommaahan se oli ollut aluksi, mutta pianpa siihen nuori reipas\nsuomalainen tottui. Ja nyt hän oli hyvän lammaspaimenen maineessa, sen\nOlli itsekin tiesi. Lammasten omistajat aivan kilpailivat saadakseen\nhänet palvelukseensa, sillä hän oli siinä maineessa, että häneltä\naniharvoin katosi lampaita.\n\nKotitorppa siellä Keski-Suomessa oli jäänyt vuosien vieriessä yhä\nkauemmaksi ja kauemmaksi. Sitten kun äiti oli kuollut, oli vain harvoin\ntullut kirjoitetuksi kotiin. Mutta yksinäisinä iltoina nuotiolla\nistuessa se muistui usein vielä mieleen. Varsinkin näin kevätpuoleen.\nSilloin tuntui monta kertaa siltä, että pitäisi lähteä takaisin\nSuomeen, mutta lähtemättä se vain aina oli jäänyt. Varsinkin hänen teki\nmieli nähdä miltä ne kotitorpan lampaat nyt. näyttäisivät. Ei niitä\nollut kovin monta ollut, kymmenenkunta vain. Mutta hän oli aina pitänyt\nerikoisesti lampaista ja joka vuosi oli hänellä ollut oma nimikkonsa,\njota oli hoivaillut. Mikä suuri päivä olikaan aina keväisin ollut se,\njolloin äidin kanssa oli laskettu lampaat pimeästä karsinasta ensi\nkerran laitumelle! Mutta se aika tuntui olevan nyt niin äärettömän\netäällä.\n\nOlli katseli lammaslaumaansa ja oli hyvillään, että oli tullut\ntaas kevät ja kesä. Viime talvi oli ollut ankara. Oli ollut usein\n_blizardeja_, sokaisevia lumimyrskyjä, ja pari kertaa oli häneltä\nhukkunut siihen muutama lammas. Ne olivatkin nuo blizardit oikeita\njumalanilmoja. Ne yrittivät läkähdyttää miehen siihen paikkaan. Tuskin\nvoit hengittää. Ja siinä myrskyssä, joka usein nousee muutamassa\nhetkessä, on suuri lauma johdettava etäältäkin suureen katokseen, joka\non vartavasten rakennettu suojelemaan lampaita lumimyrskyjen aikana.\nUsein et sinne asti edes kerkiä, vaan on lauma koetettava saada myrskyn\nsuojaan jonkun kunnaan taakse ja siinä saat valvoa sen kanssa ankarassa\npyryssä yökauden, vieläpä koettaa suojella sitä arosusilta koiriesi\navulla, mikäli mahdollista.\n\nJoka talvi veivät Lännen suuret blizardit tuhansittain lampaita.\nLumen sulettua preerioilta valkenevat niiden luut, joista sudet\novat kaivanneet jokaisen lihapalasen. Joskus löydetään arolta\nlammaspaimenenkin luuranko. Se merkitsee sitä, että suuri osa laumasta\non tuhoutunut ja lammasten omistajat kiroilevat. Eivät he niin paljon\nsure paimenensa menetystä, mutta arvokas lauma ei saa tuhoutua. Ja\nkuollut lammaspaimenhan ei voi enää puolustaa itseään. \"_Dead men\ndon't tell any tales_\", sanotaan, \"kuolleet eivät puhu\".\n\nVielä muutama vuosikymmen sitten oli elämä ollut niillä tienoin\ntodellista villin Lännen elämää. Suurten karja- ja lammaslaumojen\nomistajat ja paimenet olivat ainaisessa taistelussa keskenään\nlaitumista ja vesipaikoista. Silloin paukkuivat pistoolit ja monet\npaimenet saivat maksaa hengellään uskollisuutensa isännälleen.\n\nNyt se aika on kuitenkin jo ohi. Mutta vieläkin saa lammaspaimen kulkea\npistooli vyöllä ja usein käyttää luotipyssyäänkin, sillä varsinkin\ntalvisin vaanivat arosudet laumoja yhtämittaa. Illan tullen ne alkavat\nulvoa etäämmällä. Sitten niiden ulvonta lähenee lähenemistään.\nLammaspaimen kuuntelee niiden yksitoikkoista ulvontaa tarkoin korvin.\nVihdoin hän nousee, sillä lampaat alkavat jo määkiä hädissään, sieppaa\npyssynsä, huutaa koirat luoksensa ja kävelee kohti suden ulvontaa.\nArosusien varjoja näkyy etäämpänä. Paimen ampuu niitä kohti muutaman\nlaukauksen ja palaa jälleen kämppävaunuunsa, jonka äärellä palaa\nsagepensaan oksista tehty nuotio. Mutta tuskin on paimen saanut unta\nsilmiinsä, kun koirien haukunta herättää hänet uudelleen ja jälleen on\nlähdettävä karkoittamaan vaanivia petoja.\n\nOn myös varottava kalkkarokäärmeitä. Ne luikertelevat ruohikossa\nja loikoilevat kivilouhikoissa. Jos ne pääsevät puremaan, olet\nehdottomasti mennyttä miestä. Joskus kerkiää koirasi käärmeen\nkimppuun ennen sinua. Se syöksyy vaaraa pelkäämättä sitä kohti,\ntarttuu käärmettä kiinni ja pudistaa sitä vimmatusti. Joskus kerkiää\nkäärme kuitenkin pistää koiraa. Silloin sen pää ajettuu ja silmät\nverestävät. Se kärsii äänettömästi. Ja vain harvoin se jää eloon. Se\nkuolee jalkojesi juureen himmenevä katse sinuun luotuna. Silloin sinä,\nlammaspaimen, miltei itket sen kohtaloa, ja jos on mennyt hyvä koira,\nitketkin, sillä sinulta meni paras ystäväsi.\n\nNäin oli Olli Rantalankin elämä kulunut vuodesta toiseen ainaisessa\nvartioimisessa, vaanimisessa, varuillaanolossa. Hän oli viimeiset\nneljä vuotta palvellut samaa isäntää ja kiertänyt moneen kertaan tämän\nomistamat laajat laitumet. Hän oli johtanut laumaansa ruohistoihin ja\nvesipaikoille, hän oli suojannut sitä ankaroissa lumimyrskyissä, hän\noli taistellut susia vastaan sen puolesta ja lammaslauma koirineen oli\nkäynyt hänelle yhä rakkaammaksi. Välistä oli Ollista tuntunut, ettei\nhän tästä paikasta enää ikinä lähde.\n\nEikä Olli Rantala oikeastaan niin paljon ihmisistä välittänytkään.\nHänessä oli suomalaisen korvenasukkaan sielu. Hän rakasti\nyksinäisyyttä, koiriaan ja lampaitaan. Vain muutaman kerran vuodessa\nhän ratsasti kaupunkiin nostamaan palkkansa. Mutta silloinkin hän vei\nvain rahansa pankkiin. Hän oli siinä suhteessa vallan harvinainen\nlammaspaimen, ettei maistanut juuri lainkaan väkeviä. Hänellä oli\nalkoholia kohtaan suoranainen vastenmielisyys, mikä johtui siitä, että\nhänen ollessaan viisitoistavuotias, olivat hänen toverinsa Suomessa\njuottaneet hänelle kerran viinaa tukkijoella ja siitä hän oli tullut\nhyvin kipeäksi. Niinpä käveli hän kapakoiden ja peliluolien sivuitse,\njoissa vaanittiin lammaspaimenten rahoja ja joihin ne tavallisesti\nmyöskin jäivät. Hän käyskenteli vain pienen arokaupungin katuja,\nkatseli ihmisiä, joita ei ollut nähnyt pitkään aikaan, poikkesi\njonnekin syömään tai kahvia juomaan ja kulutti aikansa jutellen\ntuttujen kanssa. Omia kansalaisiaan hän ei ollut kohdannut moneen\nvuoteen. Eikä hän niitäkään osannut juuri kaivata.\n\nMutta nyt, pari viikkoa sitten, oli hän tavannut kaupungissa erään\nChicagon pojan, jonka kanssa oli joutunut ravintolassa juttusille.\nSe oli ollut kouluja käynyt mies. Ja tälle miehelle, joka oli\nammatiltaan taidemaalari, oli Olli arasti kertonut myös piirtävänsä\nja vetänyt taskustaan muutamia piirroksiaan. Mies oli niitä katsellut\nja katsellut, ihastellut ja ihmetellyt. Ja sitten hän oli oikein\nkehoittamalla kehoittanut Ollia lähtemään Chicagoon opettelemaan\npiirustusta tullakseen hänkin taidemaalariksi, koska hänellä oli \"niin\nhyvät lahjat\".\n\nSitä Olli Rantala nyt mietiskeli maatessaan keväisellä nurmella\nWyomingin ylätasangolla. Puhuikohan se mies tosissaan? Olli oli kyllä\nollut kansakoulussa hyvä piirtäjä. Opettaja oli aina sanonut, että\nhänen pitäisi päästä oikein piirustuskouluun. Ja hänen hyppysenpäissään\noli aina senkin jälkeen ollut kuin pientä syyhyä piirustelemiseen,\nvaikka hän piti sitä itse niin täysin turhana hommana. Mutta hän oli\nkuitenkin aina piirustellut lampaitaan, koiria, vuoria, jokia ja joskus\ntovereitaankin. Ja monet olivat hänen taitoaan kovasti kiitelleet. Itse\nhän ei tuolle taidolleen pannut mitään arvoa.\n\nMutta nyt hän oli alkanut miettiä asiaa tosissaan. Se alkoi suorastaan\nvaivata häntä. Olikohan se chicagolainen tarkoittanut totta vai ei?\nPitäisiköhän todella yrittää? Siellähän niitä olisi Chicagossa oikein\nerikoisia piirustuskoulujakin, niin oli mies kertonut. Ja yhdessä\ntalvikaudessa voisi saada opin käydyksi.\n\nTämä asia oli häntä nyt vaivannut kuin painajainen parin viikon ajan.\nHän mietti sitä usein myöhään yöhön. Se vei häneltä unen ja hän oli\nkuin kuumeessa. Olli kävi ankaraa taistelua itsensä kanssa, mutta ei\npäässyt mielikuvistaan eroon.\n\nAurinko paahtoi. Nurmi tuoksui. Jostakin kaukaa etelästä Coloradon\nylitse saapui hiljainen lämmin tuuli. Lampaat purivat nurmea ja koirat\nlojuivat päivänpaisteessa. Olli Rantalaa raukaisee. Hän ummistaa\nsilmänsä. Hetken päästä -- hän ei voi sanoa, onko hän unissaan vai\nvalveilla -- Olli näkee selvästi edessään mäen rinteellä valkoisiin\nvaatteisiin puetun ihanan naisen. Naisella on suuret loistavat silmät\nja kultaiset kutrit hulmuavat tuulessa. Lumivalkealla käsivarrellaan\nkantaa nainen kultakehyksistä taulua ja Olli näkee taulussa saman\nvuoren, joka äsken oli hänen edessään. Joen sininen uoma näkyy sen\nalla, laitumella käyskentelevät lampaat ja lammaskoirat vartioitsevat\nniitä.\n\nIhana nainen hymyilee hurmaavasti osoittaen taulua. -- Se on sinun\ntaulusi, sinä olet sen maalannut, hän sanoo sitten. Olli Rantala\nihmettelee. Eihän se voinut olla mahdollista? Eihän hän koskaan voisi\nsellaista taulua maalata? Nainen hymyilee. -- Sinä voit. Sinulle on\nse lahja annettu. Ja sitten nainen lähestyy häntä, ojentaa kättään ja\nsanoo kuiskaten: -- Minua sinä olet koko elämäsi kaivannut. Minua, etkä\nketään muuta. Maalaa tuo taulu ja sinä saat minut. Saat rakastaa minua,\nsaat kiertää käsivartesi kaulalleni, saat suudella huuliani, saat\nomistaa minut jos...\n\nOlli Rantala havahtui. Näky oli kadonnut. Lampaat söivät rauhallisesti\nruohoa. Tuuli suhisi sagepensaissa. Mutta hänen edessään oli äskeinen\nmaisema nyt elävänä. Jylhärinteinen vuori, sininen puro sen juurella,\nvalkeat lampaat ja vartioitsevat koirat. Ja sinä hetkenä painui tämä\nmaisema niin syvälle hänen sieluunsa, että hän muisti sen läpi elämän.\n\nRantala kavahti pystyyn. Hän oli kuin tulessa. Hurmaavan naisen kuva\ntuulessa liehuvine kutrineen ei poistunut hänen mielestään. Sellaista\nnaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Sen täytyi varmaan olla joku\nkorkeampi olento. Rantala oli nähnyt vain tavallisia työläisnaisia tai\nlammaslaumojen omistajien tyttäriä sekä niitä, jotka jakoivat lempeään\nkaupungeissa lammaspaimenille ja lehmäpojille ja kenelle vain. Mutta\ntämä, jonka hän oli nyt nähnyt, oli niin paljon kauniimpi, puhtaampi ja\nylevämpi kuin kaikki nuo toiset.\n\nEnsi kerran koko paimenkautenaan jättää Rantala nyt laumansa karaten\nsen luota. Muuta hän ei voi. Päivä on kaunis. Susista ei ole tietoa.\nNeljässä tunnissa hän ratsastaisi kaupunkiin ja sieltä voitaisiin\nheti lähettää toinen mies tilalle. Hän satuloi hevosensa, kiinnittää\ntavarasäkkinsä satulan taakse ja luo viimeisen katseen valkeaan\nlaumaansa. Pari koiraa, jotka ovat nähneet isäntänsä puuhat, ovat\njuosseet hänen luoksensa. Toisen hän on tuonut mukanaan tullessaan\ntänne paimeneksi. Se oli silloin penikka. Se on hänen kasvattinsa. Sen\ntoinen korva on halki, suden viiltämä. Se on ollut hänen koiristaan\nvalppain ja rohkein ja hän on sitä hellinyt kuin lasta. Se katselee\nviisain silmin isäntäänsä ja Rantala kumartuu sen puoleen, silittää\nsitä, painaa poskensa sen kuonoa vastaan ja kuiskaa sille hyvästinsä.\nHänen silmiinsä nousee kosteus ja kuin häveten heikkouttaan hän\nhypähtää äkisti satulaan, tiuskaisee koirille, että niiden on jäätävä\nlauman luo ja lähtee ratsastamaan hyvää ravia pitkin aaltoilevaa\npreeriaa.\n\nMyöhään illalla saapui Olli Rantala kaupunkiin. Hän ratsasti suoraan\nisäntänsä talolle, sitoi hevosensa kiinni ja astui sisälle. Isäntä,\nJack Judkins, vanhemmanpuoleinen, sileäleukainen jenkki, istui\noleskeluhuoneessaan pelaten korttia jonkun naapurinsa kanssa.\n\n-- Halloo Ole! huudahti hän hieman ihmetellen nähdessään\nlammaspaimenensa äkisti edessään. -- Mikä hätänä? Mitenkäs sinä täällä\nolet?\n\nMr. Judkins katseli uskollista paimentaan silmät selällään. Hän ei\ntietänyt mitä ajatella.\n\n-- _What's the matter_, Ole? Miten on asiat? sai hän vihdoin\nkysytyksi. -- Miksi haluat lähteä ja minne? Enkö maksa sinulle\ntarpeeksi palkkaa vai etkö ole muuten tyytyväinen oloosi?\n\nOlli hypisteli lakkiaan. Hänestä alkoi koko juttu äkisti tuntua hieman\njoutavalta ja hän vastasi hieman epäröiden:\n\n-- _Yes sir_. Kaikki on ollut _all right_. Minulla ei ole\nmitään valittamista. Palkka on hyvä ja te olette hyvä isäntä. Mutta nyt\nuskon, että minulla on jotakin parempaa tiedossani ja senvuoksi haluan\nheti saada eron ja lähteä Chicagoon.\n\nIsäntä otti hitaasti jykevän piipun leuoistaan. Mikä tuota hiljaista\nsuomalaista nyt oikein vaivasi?\n\n-- Chicagoon? huudahti hän ihmetyksissään. -- Mitä sinä siellä teet?\nEthän, jos oikein muistan, ole koskaan ollut kaupungissa töissä.\n\n-- En ole. Mutta nyt haluan lähteä kuitenkin kaupunkiin. Olli mietti\nhetken, mutta sitten hän laukaisi sen. -- Lähden Chicagoon opiskelemaan\ntaidemaalausta. Te olette nähnyt, että minä piirustan. Kämppäni\nseinillä olette huomannut minun piirroksiani. En tiedä, minkä arvoisia\nne ovat. Ne saattavat olla arvottomiakin. Mutta minä olen saanut nyt\nkovan halun lähteä oppimaan piirustusta ja maalausta. Ja minä lähden.\n\nMr. Judkins jäi sanattomaksi. Ettäkö Ole Randellista, hänen\nlammaspaimenestaan, tulisi taidemaalari, sellainen, joka tekisi\noikein \"käsin maalattuja\" tauluja, sitä hän nyt ihmetteli. Olihan\nhän tosin nähnyt Olen kämppävaunun seinillä piirustuksia, joissa oli\nkoiria, lampaita, hevosia ja jokin maisema. Mutta olivathan sellaisia\ntöhertäneet muutkin hänen paimenistaan eivätkä he silti olleet\nlähteneet Chicagoon taidekouluun. Mikä tämän suomalaisen nyt oli saanut\nriivatuksi. Poikahan oli aina ollut niin hiljainen ja vaatimaton. Tuo\nsuomalainen tahtoi vain esiintyä nyt parempana kuin muut paimenet,\njopa parempana itse isäntäänsäkin, joka ei tosin ollut käynyt koulua\npäivääkään ja osasi vain vaivoin hieman kirjoittaa. Mutta sittenkin!\n\n-- _Well!_ sanoi isäntä vihdoin. -- Kuules Ole! Ota huomioon\nvanhan Jackin lausunto. Sinulla on hyvä työ täällä. Sinulta ei puutu\nmitään. Sinä olet, luulisin, säästänyt sievoisen summan rahaakin.\nSinulla on täällä ystäviä. Et ole ollut riitamies. Kaikki pitävät\nsinusta ja minä olen sinuun hyvin tyytyväinen. Jos palkkasi ei\nmielestäsi riitä, niin pannaan lisää. Nyt sinä aiot suureen kaupunkiin\nja uralle, jota et tunne. Mitä varten? Eikö varma leipä ole täällä yhtä\nhyvä kuin siellä epävarma? Täältä on moni lammaspaimen lähtenyt suuriin\nkaupunkeihin, mutta useimmat ovat palanneet tuhlaajapoikina takaisin.\n_Well_... en tahdo ennustaa sinulle mitään pahaa. Kuitenkin\npyydän, että mietit vielä asiaa ja päätät sitten vasta.\n\nOlli seisoi siinä isäntänsä edessä ristiriitaisin tuntein. Isäntä\nsaattoi olla oikeassa. Hän meni kenties kohti perikatoaan lähtiessään\ntuntemattomalle polulle... Mutta sitten hän muisti sen chicagolaisen\ntaidemaalarin, joka oli kiittänyt hänen piirustuksiaan ja kehoittanut\nhäntä lähtemään opiskelemaan. Hän muisti itselläänkin olleen jo\nkansakoulupojasta lähtien ainaisen halun piirustukseen ja opettajan,\njoka oli kiitellyt hänen taitoaan, ja hetkiseksi piirtyi hänen\nsilmiensä eteen aamuinen harhanäky, nuori, hurmaava nainen, joka kutrit\ntuulessa liehuen oli osoittanut hänelle tien maailman ihanuuteen. Ja\nOlli Rantala suoristi ryhtinsä ja sanoi painokkaasti:\n\n-- _Well_, mr. Judkins. Kiitän teitä. Mutta minä lähden.\nPäätökseni on peruuttamaton. Pyydän vain saada palkkashekkini.\n\nIsäntä nyökäytti päätään ja mietti hetkisen.\n\n-- Näen, etten voi muuttaa päätöstäsi, Ole. _Well_, toivotan\nsinulle kaikkea hyvää. Ja kiitokset hyvästä työstä. En voi sinua\nmoittia mistään. Olet ollut uskollinen mies töissäsi. Et ole\npelkurikaan. Toissa talvena sen näin, kun tappelit susien kanssa\nkoirinesi ja voitolle päästessäsi oli viimeinen patruuna vyössäsi. Se\noli miehen teko. Mutta jos joskus haluaisit jälleen paimentaa lampaita,\nniin tule takaisin Wyomingiin. Tule vanhan Jackin puheille. Minulla on\naina sinunlaisellesi miehelle työtä.\n\nSitten vanha lammasisäntä käveli raskain askelin kirjoituspöytänsä\nluo ja kirjoitti palkkashekin ojentaen sen Ollille. Kun Olli vilkaisi\nsiihen, hän huomasi siinä olevan laskujensa mukaan juuri sata dollaria\nyli määrän.\n\n-- Kiitoksia isäntä! sanoi hän sitten. -- Mutta luulen tässä olevan\nsata dollaria liikaa.\n\nIsäntä katseli pitkään uskollista paimentaan. Sitten hän hymähti hieman.\n\n-- _Well_. Ole. Siinä on sata dollaria yli palkkasi, mutta liikaa\nsiinä ei ole.\n\nSeuraavana päivänä nosti Olli Rantala kaupungin pankista säästörahansa\n5.436 dollaria, osti piletin Chicagoon ja astui junaan.\n\nOli kevätkesä vuonna 1920. Silloin oli Amerikassa kultainen aika. Joka\nmiehen taskuissa oli dollareita. Työmiehetkin kävivät silkkipaidoissa\nja nuoret kasvavat pojat ostelivat dollarin maksavia solmioita.\nMistään ei ollut puutetta. Oli jo kieltolain aika, mutta viina virtasi\nkaikkialla. Ryyppy maksoi puolitaalasen ja ylikin \"koiratorpissa\",\nmutta kauppa kävi hyvin. Mitäpä sitä säästi rahaa, kun jokainen päivä\ntoi uutta, liikaakin? Ihmiset elivät huolettomasti ja iloisesti\nmaailmansodan keinotekoisesti nostaman hyvinvoinnin ja ylellisyyden\nkeskellä ja tuhlasivat loppumattomasti, sillä rahaa oli enemmän kuin\nriittämiin.\n\nTähän aikaan asuin Chicagossa ja eräänä päivänä tapasin siellä aivan\nsattumoisin Ole Randellin, suomalaisen taidemaalarin.\n\nOli jo ilta. Katujen mainosvalot liekehtivät. Autojen loppumaton jono\nvieri sivuitseni ja iloinen puheensorina täytti ilman, kun aikani\nkuluksi kuljeskelin katuviertä.\n\nMadison- ja Clark-katujen kulmauksessa huomasin suuren ihmisjoukon\nseisoskelevan uteliaan näköisenä erään taidekaupan näyteakkunan edessä.\nPainuin lähemmäksi akkunaa. Oikealla oli näytteillä useita \"käsin\nmaalattuja\" tauluja ja vasemmalla seisoi joku taidemaalari valkeassa\nkauhtanassa telineensä äärellä ja kopioi maisemakuvaa postikortista.\nTaiteilijan suuri nopeus vedoissaan oli suorastaan ihmeteltävä.\nKului vain kymmenisen minuuttia ja öljymaalaus oli valmis. Ihmiset\nhuudahtelivat hämmästyksestä.\n\nSiihen aikaan oli pikamaalaus eli kuten sitä amerikkalainen kutsuu\n_lightning art_, salamataide, vielä uutta.\n\nMutta maalaustaide on muutenkin suurelle yleisölle jotenkin tuntematon\nkäsite. Vain aniharvoin näkee amerikkalaisen kodin seinällä\nalkuperäisen taidemaalauksen. Maalauksessakin saattoi luullakseni\nonnistua vain se, joka huitoi nopeammin kuin joku toinen. Sekin oli\ntässä maassa kilpailua. Ja sen tuomassa jännityksessä piili menestys.\nOlin joskus ennenkin seisonut ja katsellut \"taidemaalaria\" työssään\njossakin näyteakkunassa, nähnyt yleisön ällistelevän täysin mitättömiä\nmaalauksia ja ihmetellyt ihmisten taideaistin matalaa tasoa. Arvelin,\nettä tässä oli jälleen kysymyksessä samanlainen \"taiteellinen\" esitys,\nja jollei minulla olisi ollut aivan liian paljon joutilasta aikaa\nsinä iltana, olisin varmaankin pian jatkanut matkaani. Nyt sensijaan\ntyönnyin eturiviin ja onnistuin saamaan oivan katsojapaikan tässä\nteatterissa, joka varmaan oli lähempänä sirkushuvia kuin taidetta.\n\nEn kuitenkaan voinut olla muitten mukana ihmettelemättä taiteilijan\nkäden nopeutta ja varmuutta, tapaa, millä hän sotki maalinsa, veteli\nne kankaalle ja loihti muutamassa hetkessä maiseman, joka ei suinkaan\nvoinut olla erinomainen, mutta jossa kuitenkin oli hyvä perspektiivi,\njokin pieni hyvä yksityiskohta ja jopa mielestäni hieman tunnelmaakin.\nAloin huomata, että nyt olikin edessäni tavallista parempi maalari,\nehkäpä todellinen kyky.\n\nSiirryin hieman vasemmalle katsellakseni tarkemmin suuren näyteakkunan\nsivulle ripustettuja tauluja. Milteipä hämmästyin. Siellä oli\nuseita vuoristomaalauksia Länsi-Amerikasta ja nämä maisemat olivat\nminulle tuttuja aikaisemmilta ajoiltani Kaliforniassa ja British\nColumbiassa. Niiden tekotapa oli koko lailla toinen kuin äskeisten\npostikorttikopioitten. Niissä oli ilmaa ja aurinkoa, varjojen leikkiä\nja vuoriston raikkautta. Tunsin hyvin vähän taidemaalausta. Mutta olin\nkuitenkin monina joutohetkinäni käynyt katsomassa Chicagon suuren Art\nInstituutin kokoelmia ja ihaillut siellä vanhojen italialaisten ja\nhollantilaisten mestareiden tauluja, joita Amerikan rikkaat olivat\nEuropasta kuljettaneet sekä monien muiden nuorempien maalarien\ntöitä. Vähäinen taideymmärrykseni sanoi nyt, että noissa Lännen\nvuoristotauluissa oli melkoinen määrä alkuperäistä luomisvoimaa ja että\nne eivät olleet enää aivan jokapäiväistä työtä.\n\nErikoisesti ihailin suurinta näytteille pantua taulua, joka riippui\nkultaisissa kehyksissä kaikkien muiden taulujen keskellä. Taustalla\nkohosi jylhä vuori, sen alitse virtasi sininen joki ja vehmaalla\nniityllä käveli lammaslauma, jota koirat vartioivat. Siinä oli vielä\nmäen törmä, jolla kasvoi sagepensaita ja tuuli näytti liikuttelevan\nniiden lehtiä. Mutta eniten huomiota veti puoleensa taulussa kuitenkin\nnuori, suloinen nainen, joka seisoi etualalla oikea käsi hieman ylös\nkohotettuna. Hänen kellertävät kutrinsa hulmusivat arotuulessa,\nsuurissa sinisilmissä oli ihmeellinen luoksekutsuva tenho ja pehmeä,\nvalkea viitta antoi aavistaa nuoren ruumiin naisellisen sulon. Taululle\noli taiteilija antanut nimeksi \"_Lammaspaimenen näky_\".\n\nSeisoin kuin lumottuna taulun edessä. Se toi jollakin tavoin hyvin\nelävästi mieleeni ne muutamat kuukaudet, jotka itse olin kerran ollut\nlammaspaimenena Australian aroilla. Ja minusta tuntui, että itsekin\nolin silloin joskus ikävästä raskaana hetkenä nähnyt nuoren, ihanan\nnaisen viittaavan minua jättämään laumani ja seuraamaan itseään.\n\nKatselin vielä hetkisen toisia maalauksia ja olin jo lähtemässä\njatkamaan keskeytynyttä kävelyäni kun silmäni sattuivat pieneen\nmaisemakuvaan, joka riippui akkunan pielessä aivan alimmaisena. Nyt\nvasta todella hämmästyinkin. Siinähän oli aivan keskisuomalainen\nveneranta kuvattuna, tumma jykevähirsinen venekoppeli, vasta tervattu\nvene teloille vedettynä ja verkkoja kuivumassa. Veneen perän ohitse\nnäkyi kappale siintävää selkää ja etäällä pienoinen saari. Taulun\nnimi oli \"_Kalaranta_\". Katsoin taiteilijan nimeä maalauksen\nnurkassa. Siinä oli vain nimikirjaimet O.R., mutta suurempien taulujen\nnurkkauksissa saattoi selvästi lukea koko nimen: Ole Randell. Nimi\nsiis ei ollut suomalainen ja ehkäpä \"Kalarantakin\" oli vain kopioitu\njostakin taiteilijan käsiin joutuneesta suomalaisesta postikortista?\n\nAloin nyt vasta tarkemmin katsella taiteilijan piirteitä. Pitkäaikainen\noleskeluni ulkomailla oli opettanut minut mielestäni koko hyvin\nerottamaan suomalaiset muista kansallisuuksista. Ja usein en siinä\nerehtynytkään. Suomalaisen tunsi varmimmin tuosta arvokkaasta\nhitaudesta millä hän käännähteli tai käveli. Mutta Ole Randellissa\nei ollut sanottavasti näitä piirteitä. Saattoi kyllä heti huomata,\nettä hänen leukansa oli vahva ja liikkeensä hitaanlaiset, mutta hänen\nkasvoillaan oli paljon sitä pehmeyttä mitä suomalaisella vain harvoin\ntapaa, ja sitäpaitsi heilui hänen pensselinsä niin tulisella vauhdilla,\nettei etelämaalaisella kummemmin. Nyt hän astui askeleen taapäin\nmaalauksestaan, siristi hieman silmiään sitä katsellen. Vasta silloin\nhänen piirteisiinsä tuli jotakin perin tutunomaista: sama ilme, jonka\nniin usein olin nähnyt kun suomalainen puuseppä tarkastelee kättensä\ntöitä.\n\nKatselin uteliaisuuden sekaisella hämmästyksellä vielä hetken\ntaiteilija Ole Randellia, jonka nyt varmasti uskoin olevan omaa\nkansallisuuttani. Olen vain harvoin jos koskaan, nähnyt tyytyväisemmän\nnäköistä ihmistä. Hänen harmaista silmistään paistoi hiljainen,\nsisäisen rauhan loiste. Huulilla väikkyi hieno hymy ja poskipäillä\noli omituinen hohde. Ja miksipä ei mies olisi ollut onnellinen?\nKauppa kävi kuin siima. Myymälässä tungeskeli joukko ihmisiä ja pari\nnuorta myyjätärtä kääriskeli yhtämittaa Randellin tauluja halukkaille\nostajille. Ja sillä välin tanssitteli Randell itse sutiaan kuin\nleikillä. Hän löi kankaalle suuren maalikasan, levitti sen sitten\nkiireesti, varjosteli, täplitteli, viivähti hieman kauemmin jossakin\nyksityiskohdassa ja presto: taas syntyi katselijoiden suureksi ihmeeksi\nkankaalle jokin uusi maisema puineen, ketoineen, järvineen, vuorineen,\ntaivaineen ja pilvineen.\n\nTaulujen ostajat olivat miltei kaikki naisia, amerikkalaisia ja\nkauniita, kuten naiset yleensä tässä rotusekoitusten maassa ovat.\nMiesten ei juuri kannattanut hukata aikaansa mokomaan lystiin kuin\ntaulujen ostoon. Heidän harrastuksensa oli kokonaan omistettu \"rahan\nlyömiseen\" ja nyt juuri oli Amerikassa taas aika, jolloin dollari pyöri\nvinhaa vauhtia.\n\nHuomasin samassa myymälän alkavan tyhjentyä. Kello olikin jo yhdeksän\nja äkisti sain päähäni ajatuksen mennä ostamaan tuon näkemäni\nsuomalaisen \"Kalaranta\"-maalauksen. Työnnyin siis sisälle.\n\nTaiteilija Randell lopetti juuri työnsä ja meni myymälän perälle\npeseytyäkseen ja vaihtaakseen pois maalarin takkinsa. Kun hän palasi\ntakaisin, pysähdytin hänet ja tiedustin, oliko akkunassa oleva\n\"Kalaranta\"-taulu myös myytävänä ja oliko sen aihe Suomesta.\n\nRandell katsoi minua pitkään. Sitten hän, kuten tavallisesti Amerikan\nsuomalaisten kesken tehdään, puhutteli minua sinuksi ja kysyi suomeksi:\n\n-- Oletko sinä suomalainen?\n\n-- _Yes sir_, Suomalainen olen ja niinpä näytät sinäkin olevan,\nvastasin.\n\nRandell ilostui nyt silminnähtävästi. Ja saatuaan tietää, että olin\nkotoisin Keski-Suomesta hänen kotipitäjänsä läheltä, hänen kasvonsa\nkirkastuivat ja hän alkoi kysellä oloistani ja elämästäni Amerikassa.\n\nTuskin olimme kuitenkaan päässeet puheen alkuun, kun myymälään astui\nnuori, aistikkaasti puettu nainen. Seisoin mykkänä hämmästyksestä.\nSiinähän oli \"Lammaspaimenen näyn\" ihana vaaleakutrinen kaunotar\nilmielävänä edessäni. Samat suuret kutsuvat silmät, samat vaaleat\nkutrit ja sama nuortea vartalon pehmeys. Randell kääntyi hänen\npuoleensa, virkahti minulle lyhyesti, että tulisin huomenillalla\nuudestaan kello yhdeksän tienoissa ja riensi naisen kanssa ulos. Näin\nheidän astuvan suureen hienoon autoon, joka seisoi myymälän edustalla.\nNainen tarttui ohjauspyörään ja vaunu vieri hiljalleen Chicagon\nvärikkäille kaduille.\n\nSeuraavana iltana tapasin Randellin kello yhdeksältä hänen\ntyöpaikassaan. Hän ilahtui silminnähtävästi minut huomatessaan. Sitten\nhän heitti yltään työtakkinsa ja tilasi auton. Ja niin me kiidimme pian\nkohti Randellin asuntoa jossakin Chicagon pohjoisosassa.\n\nHuone ei ollut mikään erikoinen. Mutta seinät olivat täynnä piirroksia\nja luonnoksia. Näkyipä jokin valmis maalauskin riippuvan niiden\nkeskellä kehyksissään. Peilipöydällä oli kullatuissa puitteissa kaksi\nsuurikokoista valokuvaa. Ne esittivät kumpainenkin eilen näkemääni\nnuorta naista. Toisessa hän oli loistavassa iltapuvussa ja rinta-aukon\nsyvä kaarto paljasti hieman rintojen pehmeitä viivoja. Toinen kuva\noli otettu siinä puvussa, jossa nainen oli seisonut mallina Randellin\nmaalatessa suurta tauluaan \"Lammaspaimenen näky\". En saattanut\ntaasenkaan olla ihailematta tytön olemuksen täydellistä suloutta.\n\nIstuimme Randellin kanssa mukavasti lepotuoleissamme. Hän oli\nhyvin puhelias ja heti huomasi, miten hän oli työhönsä innostunut.\nPian oli hän lyhyesti kertonut minulle koko elämäntarinansa aina\nlapsuudenajoistaan Rantalan torpassa erään Keski-Suomen järven\nrantamalla, tuloonsa saakka Amerikkaan, jossa oli joutunut\nlammaspaimeneksi. Hän kuvaili elävästi oloansa Wyomingissa\ntaistellessaan lumimyrskyjä ja susia vastaan ja kauniita, aurinkoisia\npäiviä preerialla. Hän kertoi isännästään, halustaan piirustukseen,\nkohtauksestaan chicagolaisen taidemaalarin kanssa ja vihdoin näkynsä,\njoka oli lopullisesti saanut hänet sellaiseen intoon, että hänen oli\nollut, sanalla sanoen, pakko lähteä.\n\n-- Sinä näit sen naisen eilen. Se on juuri sama nainen, joka ilmestyi\nminulle preerialla ja kutsui minua työhöni. Eikö hän ole kaunis!\nKohtasin hänet kolmisen kuukautta sitten. Sen jälkeen innostuin\nmaalaamaan näkyäni, suurinta ja luullakseni parhainta tauluani, jonka\nolet nähnyt kaupan akkunassa. Hän on innoittajani ja hän on vievä minut\nvielä pitkälle taiteessani. Tyttö on sivistynyt ja lisäksi miljonäärin\ntytär.\n\n-- Miljonäärin tytär! huudahdin hämmästyneenä.\n\n-- Niin on, Randell sanoi painokkaasti. -- Mutta hän ei ole edes ylpeä\nsiitä. Hän on ikäisekseen hyvin järkevä eikä sellainen seikka merkitse\nhänelle oikeastaan mitään. Syksyllä aiomme mennä naimisiin. Mutta sitä\nennen pitää minun vielä saada kokoon muutama tuhat dollaria, sillä\nopintoni ovat vieneet aika tavalla rahaa.\n\nSitten Randell kertoi tulostaan Chicagoon. Kuinka hän oli joutunut\nerääseen taidekouluun vuosi sitten, piirtänyt, maalannut ja opettajien\narvostelun mukaan kehittynyt aivan harvinaisella nopeudella.\nLisäksi oli hän ottanut kurssin pikamaalauksessa, koska sillä\nansaitsi parhaiten. Joku toveri, joka oli ihaillut hänen nopeata\npiirustuskykyään, oli häntä siihen erikoisesti kehoittanut. Eikä se\nollut niinkään vaikeata. Täytyi vain harjoitella maalaamaan viisi tai\nkuusi taulua, aina samat viisi tai kuusi taulua, ja lopuksi osasi\nsen tehdä vaikka ummessa silmin. Mutta tätä hän teki vain ansion\nvuoksi. Hän pyrki pitemmälle. Hän suunnitteli matkaa Europan suuriin\ntaidekeskuksiin, Parisiin, Hollantiin, Italiaan. Hän tahtoi päästä\neteenpäin, korkeammalle tasolle, opiskella koko elämänsä. Nyt hän\nansaitsi hyvin, joskus satakin dollaria päivässä. Ja siitähän sitä\nkertyi kyllä rahaa. Mutta raha ei enää ollut hänelle pääasia.\n\n-- Olen täydellisesti nyt taiteeni lumoissa, lisäsi hän naurahtaen.\n\n-- Sata dollaria päivässä! huudahdin vaistomaisesti. -- Mutta tätä\nkyytiä mennenhän sinä olet pian rikas mies.\n\nOle Randell teki puoleksi halveksivan kädenliikkeen.\n\n-- Mitäpä se merkitsee. Rahaa menee myös paljon. Kuukauden päivät\nsitten ostin morsiamelleni -- Lillian Hastings muuten on hänen nimensä\n-- parituhatta dollaria maksavan auton lahjaksi.\n\n-- Parituhatta dollaria! kertasin taas ihmetyksissäni.\n\n-- No mikäpäs summa tuo nyt on! Katsos: tytöllä on kyllä itselläänkin\nrahoja, mutta täytyyhän minun jo yksin arvoni vuoksi ostaa hänelle\njokin huomattavampi lahja. Eihän sellaisille naisille voi ostaa paria\nsilkkisukkia niinkuin tavallisille tytöille.\n\n-- Eipä niinkään, myöntelin. -- Mutta sittenkin tuntui minusta tuossa\nOllin rakkausjutussa olevan jotakin hämärää, jota en käsittänyt.\nMieleeni johtui äkkiä, etteikö Olli parka sittenkin ollut joutunut vain\ntavallisen _golddigger'in_, miehiltä rahoja saalistavan naikkosen\npauloihin. Mutta torjuin luotani jo ajatuksenkin jyrkästi. Todistihan\nnaisen koko ulkomuoto, lempeät, avonaiset silmät ja hänen olemuksensa\nraikkaus hänen puolestaan. Ja mennäpä lausumaan pienintäkään viittausta\nsiihen suuntaan silmittömästi rakastuneelle miehelle olisi ollut samaa\nkuin katkaista kerralla välinsä hänen kanssaan. Niinpä olinkin vaiti\nja kuuntelin vielä pitkään Ole Randellin kiihkeitä sanoja armaansa\nylistykseksi ja hänen suuria tulevaisuudensuunnitelmiaan. -- Oi sinua\nonnen poikaa! ajattelin mielessäni karistellessani tuhkaa aidosta\nhavannalaisestani, jonka Randell oli minulle tarjonnut.\n\nSitten aloin puhua asiastani, halustani saada ostaa Randellin\n\"Kalaranta\"-maalauksen.\n\nRandell hymyili.\n\n-- Se ei ole myytävänä. En myy sitä millään. Se on minun kotirantani\nja tahdon pitää taulun itse. Mutta voisin maalata sinulle siitä\njäljennöksen joskus, jos haluat. Saat sen ilmaiseksi. En halua siitä\nmaksua. Se onkin ehkä ainoa mitä minulla on kodistani jälellä, sanoi\nhän sitten hieman surumielisesti.\n\nJa siihen jäi asia tällä kertaa.\n\nMuutama päivä myöhemmin sain uuden työpaikan noin tunnin matkan päässä\nChicagosta ja kadotin joksikin aikaa Olli Rantalan näköpiiristäni.\nSeutu, johon tulin, oli miltei yksinomaan unkarilaisten asuttama ja\njouduin painelemaan töitä näiden heimoveljien kanssa vierailla mailla.\nHe olivat hiljaisia, hyväntahtoisia miehiä ja tulin heidän kanssaan\ntoimeen oikein hyvin.\n\nNäin kului nopeasti kahdeksan kuukautta. Ole Randellia tuskin enää\nmuistinkaan. Mutta sitten alkoi taas työtön kausi, mikä Amerikassa niin\nhelposti aina seuraa kulta-aikaa. Työpaikkani suljettiin, ja palasin\njälleen Chicagoon. Siellä kohtasin Olli Rantalan yhtä aavistamatta kuin\nedelliselläkin kerralla, mutta aivan toisenlaisissa olosuhteissa.\n\nLöysin pian aikaisemman asuntoni Clark Streetillä ja irlantilainen\nemäntäni otti minut iloisena vastaan. Entisen sievän huoneenikin sain\nneljästä dollarista viikossa. Sitten, kylvettyäni, söin ravintolassa\nkunnollisen aamiaisen ja lähdin kävelemään. Kuljin hiljalleen pitkin\nkatuja. Union-rautatieaseman tornikello näytti viittä iltapäivällä.\nSakea usva kattoi kaupungin ja kylmä helmikuun viima puhalsi rajusti\nyli kaupungin. Olin miltei huomaamattani tullut Madison-kadulle ja\nsiinä pisti äkisti mieleeni mennä katsomaan, olisiko Olli Rantala\nvielä entisessä työpaikassaan. Siinä olikin vielä taidekauppa, mutta\nOle Randell ja hänen maalauksensa olivat sieltä kadonneet. Ja sitten\nmuistin. Niin, Ollihan oli sanonut jo syksyllä menevänsä naimisiin ja\nlähtevänsä jatkamaan opintojaan Parisiin ja Neapeliin \"jonkun suuren\nmestarin alaisena\". Sinne hän oli epäilemättä lähtenytkin. Ja mikäpä\nolikaan lähtiessä miehen, jolla oli sadan dollarin päivätulot ja\nmiljonäärin tytär morsiamena. Siinä oli Olli tehnyt viisaasti.\n\nNiin lähdin jatkamaan keskeytynyttä kävelyäni ja kiiruhdin asuntooni.\n\nKului näin muutama viikko.\n\nEräänä iltana olin jälleen aikani kuluksi kävelemässä kaupungilla\nja jouduin siihen päähän Madison-katua, joka on lähellä Halstead\nStreetiä. Tällä kaupunginosalla ei ole juuri erikoisen hyvä maine,\nkoska siellä asustaa suuri määrä \"hoopoja\", kuljeksivia työläisiä,\nja muuta epämääräistä kansanluokkaa, n.s. _flophouse'issa_\neli hoopohotelleissa. Niissä oli suuri huone jaettu moniin\nrautalankaverkolla päällystettyihin koppeihin ja niiden myrkytetyssä\nilmassa joutui nukkumaan vain se, jolla ei ollut rahaa maksaa\nkunnollista yösijaa. Katuvieret olivat täynnä joutilaita miehiä.\nVähän väliä tuli joku luokseni pyytämään muutamaa senttiä. Viime\nvuoden suuret ansiot olivat menneet sen tien. Rahat oli tuhlattu,\ntavallisesti \"koiratorpissa\", ja nyt oli puute jopa leivästäkin. Olin\nkääntymässä takaisin, \"yläkaupungille\" päin, kun äkkiä havaitsin erään\nhoopohotellin ovipieleen nojautuvan parroittuneen, puolirepaleisen\nmiehen, joka tuijotti synkkänä eteensä. Miehen piirteet näyttivät\ntutuilta, mutta en kuolemaksenikaan muistanut, missä olisin hänet\ntavannut. Silloin mies mutisi jotakin itsekseen, nosti päätään ja\nkatsahti minuun. Huomasin silloin, että hän oli Ole Randell, Olli\nRantala.\n\n-- Halloo Ole! huusin hänelle ja ojensin käteni. -- Sinua juuri olen\nhakenutkin.\n\nOlli katsahti minuun arasti, miltei vihaisesti ja alkoi kiivaasti\nastella poispäin. Kiiruhdin hänen perässään.\n\n-- Hei Olli! huusin. -- Älä mene! Minulla on sinulle asiaa. Mennään\nravintolaan juttelemaan. Kyllähän minut muistat?\n\nRandell pysähtyi. Ja luulen, että se tapahtui vain sen vuoksi, että\nolin luvannut viedä hänet ravintolaan. Hän katsoi minuun pitkään kuin\nmuistellen jotakin kauan sitten sattunutta kohtausta ja virkahti:\n\n-- Niin. Nyt muistan. Sinähän olet se Keski-Suomen poika, joka tahtoi\nostaa sen \"Kalaranta\"-tauluni.\n\n-- Niin olen, sanoin. Mutta mennään nyt ravintolaan lämmittelemään.\nMinulla on hiukan rahaa nyt. Ja sitten voit tulla asuntooni ja saada\nkuuman kylvyn. Luulen, että se tekee sinulle hyvää.\n\nLöysimme pian kunnollisen ravintolan ja painuimme sinne. Tilasin\nOllille ja itselleni hyvän lammaspaistin, sillä arvelin, ettei toverini\nollut sellaista herkkua pitkään aikaan saanut.\n\nRantala ei puhunut juuri ollenkaan, vastaili vain kysymyksiini\nharvakseen ja kartellen. Aavistin, että _Lillian Hastings_, jos se\nnyt edes oli ollut tytön oikea nimi, oli tämän murheen todellinen syy.\nMutta tiesin, että se oli niin arka paikka, ettei sitä vieras voinut\nkoskettaa. Mutta sitten huomasin hänen katselevan minua pitkään ja hän\nlausui hitaasti:\n\n-- Niin. Kyllä minä muistan sinut hyvin. Sinähän olit luonanikin. Olet\nainoa suomalainen, joka kävi luonani. Mutta siitähän on jo niin pitkä\naika.\n\n-- Eikö mitä, vastasin. Vasta kahdeksan kuukautta.\n\n-- Niinpä kai. Mutta se aika tuntuu niin pitkältä ja pimeältä, etten\njaksa sitä ajatellakaan.\n\nEdessäni istui alasluoduin silmin ilmetty murheen ja masennuksen kuva.\nHänen viime keväänä niin reipas ryhtinsä oli painunut kasaan. Hänestä\nnäytti kaikki toivo kadonneen. Hänen sielunsa liikkui nähtävästi elämän\nja kuoleman rajamailla. Jollei hänen elämässään tapahtuisi pikaista\nmuutosta, olisi hän mennyttä miestä. Ihmettelin itsekseni, että hän\nvielä jaksoi kestää. Mutta väsynyt hän varmaan oli. Tarvittiin vain\npieni kivi, johon hänen jalkansa sattuisi, ja hän kaatuisi, eikä\nnousisi siitä milloinkaan enää.\n\nOlin nähnyt sortuneita miehiä ennenkin. Olin nähnyt niitä paljon,\nkuolemanväsyneitä miehiä, joilta elämä oli ottanut kaikki, mutta\nsäästänyt vain kurjan henkipahaisen. Niitä ei tapaa juuri Suomen\nhiljaisilla saloilla, mutta niitä kohtaa yhtämittaisesti siellä, missä\nelämän virta käy kiivaasti ja missä sen sykintä on voimakkaampi. Ja\nminun tuli äkkiä Olli parkaa kovasti sääli. Muistin viime kesästä tuon\nluottavaisen, melkein lapsellisen avomielisen miehen, josta piti tulla\nsuuri mestari ja jonka kohtalo oli heittänyt katuvieren kerjäläiseksi.\n\n-- Kuules Olli! sanoin hänelle, kun olimme syöneet lammaspaistimme ja\nhuomasin häneen tulevan hieman enemmän eloa. -- Sinulle näyttää käyneen\nhuononpuoleisesti. Mutta älä hätäile. Samassa kadotuksessa tässä on\ntaas nykyään moni muu mies. Tiedätkö, että kaikilla taiteilijoilla\non ollut suuret nousu- ja laskuaikansa, suuret ilonsa ja suuret\nkärsimyksensä. Nämä kärsimykset ovat tehneet heidät suuriksi, sillä\nvain kärsimys kasvattaa ihmissielua.\n\nOlli Rantala hätkähti. Hän katsoi minuun kuin vaiti. Sitten sanoi hän\nväsyneesti ja katkonaisesti:\n\n-- Älä puhu mitään. Sellaisia kärsimyksiä kuin minulla on ollut ei\nkukaan voi kestää. Ei kukaan...\n\n-- Mitä vielä, Olli! Sinulla on paljon jälellä tässä elämässä, kykysi,\ntaiteesi...\n\nRantala nauroi kuollutta naurua.\n\n-- Minun taiteeni! Ei minulla ole sitä enää. En jaksaisi vetää yhtään\npiirtoa. Se... se... nainen... se vei senkin. Se vei kaikki, rahani,\niloni, työni ja -- sielunikin.\n\nAjattelin, että on parasta olla jatkamatta tähän suuntaan ja käänsin\npuheen toisaalle:\n\n-- Joka tapauksessa pidin paljon sinun maalauksistasi ja kun tästä taas\nhieman toivut, niin alat jälleen maalata ja tehdä rahaa. Minunkin pitää\nsaada sinulta se kotirantasi kuva.\n\nOlli Rantala ei nostanut katsettaan. Hän oli hetken kuin armoa anova.\nVedet nousivat hänen silmiinsä ja näin, että hän vain vaivoin saattoi\nhillitä mielenliikutustaan.\n\n-- Siitä se minulle juuri on tullutkin tämä kirous, tämä rangaistus,\nettä unohdin kotini, sanoi hän vihdoin matalalla, sortuneella äänellä.\n-- Unohdin äitini ja isäni, unohdin sisarukseni ja elin niinkuin\nei minulla heitä olisi koskaan ollutkaan. Siitä minä juuri sain\nrangaistukseni. Olen sitä asiaa miettinyt monta pitkää yötä, sitä,\nmiksi Jumala rankaisee ihmistä niin armottomasti, niin armottomasti,\nettä tuntuu siltä kuin koko elämä menisi. Enkä minä tiedä tehneeni\nmuuta pahaa kuin sen, että olen jättänyt ja unohtanut kotini ja\nvanhempani. Kuinka minä sitten voisin \"elää ja menestyä maan päällä\"?\nSain viisi vuotta sitten viimeisen kirjeen kotoani. Sain sen äidin\nkuoltua. Sisareni kirjoitti, että äitini oli minua kovasti kaivannut ja\nuskonut, että tulen kotiin ennen hänen kuolemaansa. Minä en ole mennyt.\nEi edes ole tullut kirjoitetuksi. Minä olen koonnut täällä vain rahaa\nelääkseni itse hyvin. Ne, jotka minut lapsena hoitivat ja ruokkivat,\nolen unohtanut. Itseäni olen vain ajatellut enkä ketään muuta. Ja\nkotona on tainnut olla puutettakin samalla kertaa kuin minulla oli\nkaikkea yllin kyllin ja tuhansia dollareita pankissa makaamassa. Kun\nsitä nyt ajattelen, niin ymmärrän, että minun piti saada rangaistus.\nOlen ollut kiittämätön poika, itseäni olen vain palvonut, kotini olen\nunohtanut ja Jumalan käskyt mielestäni. Palvelen mammonaa. Ajattelin\nrikastua. Minulta ei liiennyt senttiäkään edes vanhemmilleni. Ei edes\nhyvää sanaa liiennyt. Ja sen vuoksi sain rangaistuksen. -- Maailma\ntarjosi minulle kaikkea; rahaa, kunniaa, mainetta. Ja sitten tuli se\npaholaisen lähettämä nainen, jota jumaloin, mutta joka oli itse perkele\nja se vei minulta kaikki, kymmenen vuoden säästöni, kunniani, työni...\nHullu olen ollut.\n\nHullu, hullu! Ja rangaistuksen olen siitä saanut moninkertaisena.\n\nEn keskeyttänyt toverini itserippiä. Uskoin, että se teki hänelle hyvää.\n\nKutsuin tarjoilijan ja maksoin laskumme.\n\nSinä iltana vein Ollin asuntooni ostettuani hänelle uudet alusvaatteet,\nsillä sellaisiakaan ei hänellä ollut. Pyysin emännältäni, että toverini\nsaisi asua luonani jonkin aikaa. Kun Olli sai kunnon kylvyn, puhtaat\nalusvaatteet ylleen, huomasin, että hänen masentunut katseensa alkoi\nhieman kirkastua. Ensimmäisen yön hän nukkui kuin kivi ja seuraavana\naamuna, kun huonetoverini oli ajanut partansa ja peseytynyt, alkoi\nhänessä olla jo melko paljon viimekesäistä taiteilija Ole Randellia,\nainakin ulkonäön puolesta. Kävimme ravintolassa syömässä, istuskelimme\nja juttelimme ja huomasin Ollin vähitellen virkistyvän. Siihenhän\nvaikutti jo yksin sekin seikka, että hän oli päässyt pois hoopohotellin\nkurjista luolista.\n\nKun oli kulunut muutama päivä ja Ollin mielentila oli parantunut\nsiinä määrin, että huomasin hänestä vielä miehen tulevan, päätin\neräänä iltana istuessamme kahdenkesken huoneessamme antaa ystävälleni\nviimeisen parantavan pistoksen, kerrottaa hänellä koko tarinan\nmurheellisesta rakkaudestaan. Ja niinpä sanoin hänelle:\n\n-- No, Olli! Uskon, että elämä alkaa tässä luistaa vähitellen. Olen\nvarma siitä, että saat jonkin päivän perästä Wyomingista vastauksen\nkirjeeseesi vanhalta isännältäsi ja sen mukana, kuten pyysit, tarpeeksi\nrahaa päästäksesi takaisin entiseen ammattiisi. Mikäpä hätä sinulla\nsitten enää on? Saat palkan, hyvän ruuan ja tuoretta lammaslihaa\nloppumattomiin. Ja saat olla varma siitä, että kuukauden päästä olet\ntaas entinen mies.\n\nOlli naurahti.\n\n-- Niinpä alan uskoa itsekin. Mutta kaikkiin sitä pitää ihmisen\njoutuakin!\n\n-- Viispä tuosta, Olli! sanoin. -- Opiksi nämä tällaiset vain ihmiselle\novat. Ethän ole kuin pari vuotta päälle kolmenkymmenen ja muutaman\nvuoden päästä sinulla on taas tuhansia dollareita pankissa. Mutta\nuskon kyllä, että et nakkaa niitä enää ensimmäiselle vastaan tulevalle\nnaikkoselle, vaikka hän olisi enkeliäkin ihanampi. Ja nyt sinä voit\nkertoa minulle koko sen jutun. Luulen, että se ottaa pois sinulta\nviimeisetkin rippeet raskaasta taakastasi.\n\nOlli Rantala synkistyi. Hän poltteli piippua hetkisen ja mietti vähän.\nSitten hän alkoi:\n\n-- Eikö Jumalan pojalle näytetty maailman kaikkia ihanuuksia ja\npaholainen kuiskasi hänen korvaansa: kaiken saat, jos seuraat minua.\n\nKuinkas minun kävi? Ei se näky ollut mikään muu kuin perkeleen\nviekoitus ja se kaunis nainen siinä oli itse paholainen naiseksi\nmuuttuneena. Ja minä lankesin sen pauloihin.\n\nKun tulin Chicagoon, meni kaikki alussa mainiosti. Luulen, että\nmenestyin aika hyvin opinnoissani, ainakin sitä sanoivat opettajani\nja toverit. Sitten pääsin siihen taidekauppaan pikamaalaajaksi.\nLuonnollisesti se taidekaupan omistaja otti tauluistani runsaan osan,\nmutta minulle jäi itsellenikin suuria summia. Menestys meni minulle\naivan kuin päähän. Uskoin, että elämäni latu oli nyt aivan luotisuora.\n\nSiellä kävi suuri joukko naisia ostamassa taulujani. Ja minä sain\nrahaa. Olisin varmasti saanut monta hyvää naistuttavuuttakin, mutta\nodotin häntä, jonka olin nähnyt näyssäni Wyomingissa ja uskoin hänen\nvarmasti tulevan.\n\nJa eräänä päivänä, kun seisoin myymälässä kadulle katsellen, hän\ntulikin. Aurinko paistoi juuri ovesta sisään ja hänen ilmestyessään\noviaukkoon vaaleassa puvussaan luulin uudelleen uneksivani. Mutta ei!\nSiinä hän oli edessäni, ilmielävänä, täynnä elämää ja suloa. Siinä ei\nollut mitään erehdystä. Se oli juuri sama nainen, jonka olin nähnyt\nnäyssäni. Samat suuret siniset silmät, sama keltainen tukka, sama\npehmeä vartalo. Riensin häntä vastaan kuin vanha tuttava ainakin.\nHymyilevänä, hurmaavana ojentaa hän kätensä:\n\n-- Te olette mr Randell? Eikö totta? kysyy tuo ilmestys viehkeästi.\n-- Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidät ennen jossakin, Parisissa\ntai Roomassa tai olisiko se ollut Dresdenissä Saksassa? Oliko teidän\ntaulujanne siellä näytteillä pari vuotta sitten?\n\nKiellän, mutta ihmettelen ja minun täytyy tunnustaa, että hänen\nkysymyksensä taulujeni näytteillepanosta Europassa koko lailla kutkutti\nitserakkauttani.\n\n-- Oo! huudahtaa nainen. -- Se on kummallista! Sitten minä varmaan\nolen uneksinut teistä. Niin, minä olen muuten New Yorkista, oleskelen\nChicagossa vain tilapäisesti ja nimeni on Lillian Hastings.\n\nTunsin äkisti itseni hyvin vapaaksi ja iloiseksi tämän lumoavan\nolennon kanssa jutellessani, aivankuin olisimme olleet vanhat tutut ja\nsenvuoksi sanoin hänelle:\n\n-- Mutta hyvä neiti! Voin vakuuttaa teille, että minä olen nähnyt\nteidät unessa, juuri sellaisena kuin nyt siinä seisotte.\n\nMiss Hastings on pelkkää hymyä. Hänen valkeat hampaansa loistavat, kun\nhän naurunsa välistä huudahtaa:\n\n-- Mutta sehän on perin mielenkiintoista! Teidän täytyy tulla joskus\nluokseni ja kertoa siitä. Olen kovin utelias kuulemaan unia, kuten\nkaikki naiset.\n\nSitten neiti Hastings tahtoi nähdä maalauksiani. Vähänväliä hän puhkesi\nihastuksen huutoihin. Hänen mielestään tauluni olivat suurenmoisia. Ne\nmuistuttivat hänen sanojensa mukaan erään suuren ranskalaisen mestarin\nmaisemia, joita hän oli nähnyt Parisissa Louvressa. Ja lopuksi hän\nhuudahti:\n\n-- Te olette suuri taiteilija, mr. Randell! Oo, en osaa sanoa! Mutta\nminusta tuntuu kuin nämä olisivat mestariteoksia, joita vain harvoin\nmaalataan. Minun mielestäni joillekin teidän tauluistanne pitäisi\nlöytyä sijaa suurissa taidekokoelmissa. Vasta siellä ne olisivat\npaikallaan. Ja siellä ne tulisivat täysin oikeuksiinsa. Niiden\nsuurenmoinen luonnontuntu ei sovi tähän ahtaaseen ympäristöön.\n\nEn osannut sanoa mitään. Kuuntelin naisen hurmaavaa ääntä, katselin\nhänen kiehtoviin silmiinsä ja tunsin, että olin mennyttä miestä, että\ntuo nainen veisi minut mukanaan mihin hän ikinä halusi.\n\n-- Niin, jatkoi nainen. -- Jos te sallitte minun auttaa itseänne,\nvoisin ehkä tehdä jotakin hyväksenne. Isäni on suuri taiteen suosija\nja uskon, että hänen kauttaan voisimme johtaa teidät parhaisiin\ntaidesalonkeihin.\n\nYmmärrän nyt kyllä järkiini tultuani, että tämä oli jo melkoisen paksua\nkoko juttu ja että minun olisi tällaisesta pitänyt jo alkaa hieman\nepäillä naisen vilpittömyyttä. Mutta silloin ei sellainen pistänyt\npäähänikään. Olin kuin lumottu. Seisoihan siinä edessäni enkeli, jota\nolin odottanut kuumeisesti ja joka oli vihdoin tullut. Enhän voinut\nmuuta odottaakaan kuin että hän nostaisi minut mukanaan mahdollisimman\nkorkealle.\n\nSitten kaunotar pysähtyi katselemaan erästä Lännen maalaustani. Hän\nsiristeli silmiään, huudahteli ihastuksesta ja kysyi vihdoin, jos\nolisin halukas myymään sanotun taulun hänelle. Hintaa hän ei kylläkään\nkysynyt.\n\nOlin luonnollisesti valmis myymään taulun tuolle ihastuttavalle\nolennolle miten halvasta hinnasta tahansa, jopa antamaan sen\nilmaiseksikin. Ja sanoin sen hänelle.\n\nMiss Hastings hymyili suloisesti, jätti minulle käyntikorttinsa, jossa\nhuomasin osoitteen olevan Edge Water Hotellin, joka, kuten tiedät,\non eräs Chicagon aristokraattisimpia hotelleita. Sitten hän katsoi\nhurmaavasti silmiini ja lausui:\n\n-- Olenko liian rohkea, jos pyydän Teitä itse tuomaan taulun\nhotelliini. Olen kotona kello kymmenen aikaan illalla. Tahtoisin, että\ntaiteilija itse valitsisi taululle sopivan paikan seinälläni. Sopiiko\nteidän siis tulla ja juoda samalla kupillinen teetä kanssani?\n\nEnhän voinut muuta kuin myöntää ja miss Hastings poistui luotani\nsuloisesti hymyillen. En tiennyt vieläkään olinko valveilla vai\nunissani.\n\nSamana iltana ajoin Edge Waterin Hotellin. Sinähän muistat, että\nse sijaitsee Michigan järven rannalla, siinä, missä kaupungin\npilvenpiirtäjät loppuvat ja missä alkaa \"_Gold Coast_\",\n\"Kultarannikko\", Chicagon rikkaitten kaupunginosa. Minusta tuntui siltä\nkuin olisin suoraan matkalla miljonäärien joukkoon.\n\nNeekeripalvelijatar avasi minulle oven ja viittasi istumaan. Huoneen\nlattian peitti paksu pehmeä matto, joka esti askeleet kuulumasta.\nSeinien väri oli punertava ja niillä riippui kaksi taulua, Rembrandtin\n\"Rembrandt ja Saskia\", jonka tunsin, ja jokin toinen minulle tuntematon\njäljennös. Pöydällä oli suuri kimppu ruusuja ja koko huone tuoksui\nsuloiselta kuin kukkaistarha.\n\nSamalla avautui viereisen huoneen ovi ja miss Hastings riensi\nhurmaavasti hymyillen ja kiireisin askelin luokseni ojentaen molemmat\nkätensä minua kohti.\n\n-- Olen niin iloinen, että tulitte! Ja taulu on teidän mukananne. Ette\nvoi arvatakaan, miten suurella jännityksellä olen odottanut sekä teitä\nettä tauluanne. Tahtoisin heti nähdä sen.\n\nRiisuin taulun kääreistään ja nostin sen pystyyn sohvan selkämystä\nvastaan. Miss Hastings oli täynnä ihastusta.\n\n-- Kuinka rakastankaan tuota taulua! On aivan ihmeellistä, että joku\nvoi luoda mitään noin kaunista, ihanaa ja rohkeata! Tiedättekö,\ntahtoisin asettaa maalauksenne Rembrandtin taulun viereen. Eikö niin,\nmr. Randell? Eikö se sovi siihen?\n\nEn voinut sanoa paljon mitään. Ääneni petti. Mutisin jotakin\nepämääräistä siitä, että tauluni oli aivan liian halpa-arvoinen suuren\nmestarin taulun viereen asetettavaksi.\n\nMutta suloinen olento ei antanut perään. Hän nosti leikillisesti\nsormensa ja huudahti:\n\n-- Mutta mr. Randell! Te olette aivan liian vaatimaton, aivan liian\nvaatimaton. Tehän olette itsekin huomattu taiteilija ja teistäkin\nvoi jonakin päivänä tulla suuri mestari. Teidän täytyy vain päästä\nkorkeampiin taiteellisiin piireihin, tulla niissä tunnetuksi ja\nminä uskon, lisäsi hän merkitsevästi, että voin tehdä siinä jotakin\nhyväksenne.\n\nTein torjuvan liikkeen kädelläni.\n\n-- Te imartelette minua, miss Hastings, sain sanotuksi.\n\n-- Ei, mr. Randell, vastasi tuo suloinen olento vakavasti. -- Minä\nen imartele teitä. Tahdon vain sanoa teille totuuden sellaisena kuin\n_minä_ sen käsitän ja kuin mitä tunnen täällä.\n\nJa kaunotar laski valkean, kauniin kätensä sydämelleen ja katsoi minua\nhurmaavasti silmiin.\n\nPäätäni huimasi. Olin sanaton. Minun teki mieleni heittäytyä maahan\ntuon ihanuuden jalkoihin ja suudella tuon jumalallisen olennon hameen\nlievettä. Istuuduin sohvaan. Korvissani kohisi. Olin kuulevinani kuin\nkaukaista suloista musiikkia. Unityttöni siinä puhui minulle lihaksi ja\nvereksi muuttuneena ja rohkaisi minua. _Hän_ ainakin uskoi suureen\ntulevaisuuteeni.\n\nNeekeripalvelijatar toi teetä. Miss Hastings itse kaatoi sitä\nkuppeihin. Käteni vapisi niinkuin alkoholistin.\n\nEn tahtonut saada kuppia pysymään kädessäni ja minun täytyi tukea sitä\ntoisella kädelläni.\n\nMiss Hastings luonnollisesti huomasi hämminkini ja mielenliikutukseni.\nMutta en tiedä mitä hän ajatteli. En uskaltanut nostaa katsettani.\n\nSamassa kuulin hänen mainitsevan nimeäni.\n\n-- Mutta mr. Randell! huudahti hän. -- Olin vallan unohtaa unenne.\nTeidän pitää heti kertoa se minulle.\n\nJa minä kerroin katkonaisin sanoin murteellisella englanninkielelläni\nhänelle elämäni suuren tapahtuman, näkyni Wyomingin preerialla.\n\nKun olin saanut tarinani kerrotuksi, peitin äkkiä silmäni käsilläni.\nOlin niin liikutettu ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Samassa tunsin\nmiss Hastingsin olevan vierelläni. Hänen suloisesta olennostaan virtasi\nminuun lämmin tunne. Mutta minä en uskaltanut koskeakaan häneen.\nOlisihan se ollut kuin pyhyyden häväistystä.\n\n-- Minä tahdon auttaa teitä, kuulin kuiskauksen aivan korvani viereltä.\n-- Autan teitä kaikin tavoin. Luottakaa minuun.\n\nLämmin pehmeä käsi tarttui käteeni ja hyväili sitä hiljaa.\n\nEn jaksanut enempää. Sieppasin hattuni ja syöksyin ulos. Olisin muuten\nvarmaan sinä hetkenä menettänyt kaiken vallan itseni ylitse.\n\nMennessäni ovella kuulin kaunottareni suloisen äänen huutavan jälkeeni:\n\n-- Odotan teitä huomenna illalla kello kymmeneltä, mr. Randell!\n\nOlli Rantala keskeytti kertomuksensa ja veti kiihkeitä sauhuja\npiipustaan. Hetkisen vaiettuaan lisäsi hän katkerasti naurahtaen:\n\n-- Kun nyt jälkeen päin ajattelen käytöstäni sinä iltana, niin tekisi\nmieli lyödä kalloni seinään. Se ei olisi niin typerää kuin käytökseni.\nKuinka makeasti se kullansaalistaja mahtoikaan nauraa lähdettyäni.\nMutta siinä ei ollut kaikki. Pahempaa piti vielä tulla ja heräsin\nhuumauksestani vasta, kun hän vietyään kaikki rahani oli jättänyt minut\nkadulle.\n\n-- Ohoh! huudahdin. -- Etkö sitten tiennyt, että Amerikassa on koko\nliuta noita \"_golddigger'eitä_\", nuoria, kauniita naisia, joiden\nammattina on puhdistaa miesten taskut?\n\n-- En ollut koskaan ennen kuullut sellaisista, vastasi Olli. --\nOlin kyllä luonnollisesti nähnyt paljon naisia, jotka kauppasivat\nrakkauttaan, mutta nehän veivät mieheltä vain korkeintaan viisi\ndollaria yöstä.\n\nVaikka ystäväni muoto oli kuin itse murhe, en voinut olla nauramatta.\n\n-- Sellaista sattuu, Olli! sanoin. -- Kun mies tulee Suomen\nsydänmailta, ja on vielä kymmenkunta vuotta ollut lammaspaimenena\nLännessä eikä tiedä Amerikan elämästä oikeastaan mitään. Ainoa\nlohdutus sinulla on, että et ole ainoa, jonka \"_golddigger'it_\"\novat saattaneet kadulle. Niitä on tässä maassa enemmän kuin\nluuletkaan. Tavallisesti ne vaanivat rikkaita suurmiehiä, korkeassa\nyhteiskunnallisessa tai poliittisessa asemassa olevia. Ja saatuaan\nkerran sellaisen miehen kynsiinsä eivät he hellitä ennenkuin ovat\npuristaneet hänestä irti kymmeniätuhansia dollareita tai uhkauksillaan\nja alituisella kiristämisellä ajaneet uhrinsa perikatoon. Sellaiset\nammattinaiset eivät häikäile mitään. He ovat kuin vääriä pelureita,\njoille ei merkitse mitään oma eikä toisen kunnia ja maine,\npuhumattakaan toisen rahoista. Ja luonnollisestikin pitää heidän olla\nnuoria ja kauniita, hurmaavia, jopa sivistyneitä, sillä muutenhan he\neivät voisi ammatissaan menestyä. No, kuinkas asiat sitten kehittyivät?\n\n-- Koko yönä en voinut nukkua lainkaan. Olin kuin kuumeessa. Vääntelin\nja kääntelin vuoteellani ja kun aamu valkeni, en mennyt työhön, sillä\nminun oli mahdotonta tehdä työtä. Sen sijaan kuljin rauhattomana pitkin\nkatuja, istuin ravintoloissa ja puistojen penkeillä ja miss Hastingsin\nkuva seurasi minua kaikkialle kuin hyvä hengetär. Olin niin onnellinen\nja samalla niin syvästi onneton, että tunteitteni ristiriita oli viedä\njärkeni.\n\nSinä iltana oli nainen pukeutunut hohtavan punaiseen hyvin ohueen,\nloistavaan iltapukuun aivan kuin juhlia varten. Puvun rinta-aukosta\npilkistivät hänen pehmeät valkeat rintakumpunsa. Tyttö oli ihastuttava.\nKun hän istui sohvaan vierelläni, minä melkein vapisin. Katsahdin\nkuitenkin häneen. Ja siniset silmät, joissa oli aikaisemmin ollut\nmiltei lapsellisen viattomuuden puhtaus, olivat nyt kuumeiset ja täynnä\ntulta. Minusta näytti siltä, kuin niiden sininen säteily oli nyt aivan\ntyysten kadonnut.\n\n-- Oi, miten olen teitä odottanut! kuulin naisen kuiskaavan. -- Olen\ntuntenut itseni niin yksinäiseksi tänään.\n\nKekälesilmäinen neekerinainen toi pöytään suuren pullon ja kaksi lasia.\nHän avasi sen ja kaatoi kimalteleviin pikareihin vaahtoavaa juomaa.\n\nKun hän oli mennyt, miss Hastings tarttui lasiinsa, kohotti sen ja\nkuiskasi suloisella äänellään:\n\n-- _Happy days!_ [Onnellisia päiviä!] mr. _Randell!_ Paljon\nonnea teille!\n\nEn tiennyt mitä tehdä. En ollut koskaan maistanut alkoholia sen jälkeen\nkun pienenä poikana olin siitä saanut tarpeekseni, josta sinulle\nkerran kerroin. Mutta en voinut kieltäytyä tämän jumalaisen olennon\ntarjouksesta ja niin nostin lasin huulilleni ja tyhjensin sen yhtä\nmittaa pohjaan saakka. Miss Hastings hymyili.\n\n-- Tänä iltana me juhlimme hieman, mr. Randell? Eikö niin? Minä en pidä\nväkijuomista, mutta shampanjaa juon aina mielelläni.\n\nJa kaunottarenikin joi lasinsa tyhjäksi ja täytti pikarimme taas\nuudelleen.\n\nJoin senkin pohjaan heti, sillä ensimmäinen lasi oli pannut vereni\nliikkeelle ja antanut minulle rohkeutta.\n\n-- Te olette hurmaava! Te olette hurmaava, miss Hastings! sopersin ja\ntartuin naisen käteen.\n\nKaunotar painautui minuun kiinni. Hän katseli silmiini pitkään ja\nhuumaavasti. Sitten hän kuiskasi:\n\n-- Te rakastatte minua hieman? Eikö totta? Te rakastatte minua?\n\nKätkin pääni naisen syliin ja vapisten mielenliikutuksesta melkein\nhuusin hänelle kuinka häntä rakastin. Miten olin häntä odottanut, miten\naina näkyni jälkeen Wyomingissa olin uskonut hänet jonakin päivänä\nkohtaavani ja kuinka nyt olin löytänyt elämäni onnen.\n\nKun nostin pääni, nainen kietoi valkeat hennot käsivartensa kaulaani,\nhuulemme yhtyivät ja toivoin melkein, etten enää milloinkaan heräisi\nsiitä autuaallisesta tilastani.\n\nSitten nainen äkkiä tempautui minusta irti. Hän katseli minua raskaiden\nluomien alta suurin kostein silmin ja huudahti:\n\n-- Sinä et saa! Sinä et saa, Ole! Minä en ole tottunut sellaiseen.\n\nMutta hän sammutti valot ja jätti palamaan vain yhden ainoan punaisen\nlampun sohvan päähän. Sitten palasi hän jälleen luokseni ja heittäytyi\nsyliini.\n\nMusta varjo tuli jälleen huoneeseen, hänen kekälesilmänsä paloivat\npuolihämärässä, kuului shampanjapullon korkin pamahdus ja musta käsi\nkaatoi laseihin helmeilevän, kuohuvan juoman.\n\nTyhjensimme uudelleen lasimme. Ja sen jälkeen meni minuun varmaan\npaholainen. Puristin kaunottareni syleilyyni, suutelin häntä\nloppumattomiin, purin hänen kauniita valkeita olkapäitään, -- olin\nsuorastaan sekaisin päästäni.\n\nMiss Hastings riuhtaisi taas itsensä irti minusta ja juoksi viereiseen\nhuoneeseen. Kun hän palasi sieltä, hän oli pukeutunut silkkiseen\nyöpukuun, hänen paljaissa jaloissaan oli säteilevin helmin koristetut\ntohvelit ja hän poltteli savuketta.\n\n-- Ei niin rajusti, Ole! sanoi kaunottareni ja hymyili. -- Ei niin\nrajusti _my darling_ [rakkaani].\n\nMutta hän tuli kuitenkin luokseni jälleen, istuutui viereeni, nosti\njalkansa sohvalle ja vetäen pitkän sauhun ohuesta paperossistaan\nkuiskasi suloisesti hymyillen:\n\n-- _I love you_, Ole! Rakastan sinua hyvin, hyvin paljon.\n\nTuo hurmaava olento painautui jälleen rintaani vastaan. Huomasin,\nettä hänellä oli yllään yöpuvun lisäksi vain hyvin ohut silkkipaita.\nJa tämä huomio lietsoi kaikki intohimoni uudelleen villiin liekkiin.\nKaikki arkuuteni oli tiessään. Olin myös varmaan koko lailla shampanjan\nhuumaama. Vedin hänet syliini. Ja nainen oli käsissäni kuin pieni\navuton lapsi. Hän varmaan huomasi mihin oltiin menossa. Hän hypähti\njaloilleen lähtien kävelemään toiseen huoneeseen laahustavin askelin.\nMutta hän piti minua kuin huomaamattaan kädestä kiinni. Ovi oli auki.\nMusta palvelija oli poissa. Näin suuria peilejä, kampauspöydän, leveän\nvalkoisen hohtavan vuoteen, jota sen päädyssä oleva lamppu heikosti\nvalaisi.\n\nJa lopun sinä ymmärrät.\n\nKun aamulla lähdin hänen huoneestaan, riippui tuo suloinen olento\nkaulassani ja itki.\n\n-- _Darling_, rakkaani, nyyhkytti hän. Tällaista ei ole sattunut\nminulle koskaan ennen, ei _koskaan_. En ymmärrä itseäni. Sinä olet\nvalloittanut minut. Mitä tästä nyt seuraa? Niin mitä seuraa? Siitä me\npäätämme tänä iltana, kun tulet luokseni.\n\nJa minä suutelin hänen silmistään kyyneleet -- krokotiilin kyyneleet,\nkuten nyt ymmärrän -- ja sitten painuin ulos kadulle rintani täynnä\nennen tuntematonta onnea.\n\nSaman päivän iltana menin taas rakastettuni asuntoon. Nyt hän oli\npuettu tummaan silkkipukuun. Mutta sen sijaan, että hän olisi iloinnut\ntulostani, hänen kasvonsa olivat vakavat ja huolestuneet.\n\nSuutelin tyttöäni lämpimästi, mutta hänen huulensa olivat miltei\nkylmät. Puoleksi väsyneellä eleellä viittasi hän minua istumaan.\n\n-- Rakkaani, aloitti hän. -- Minä olen ollut niin paha ja ymmärtämätön\ntyttö. Olen siitä niin pahoillani. Olen puijannutkin sinua, olen\nkarkumatkalla. Se ei ole oikein. Tiedän sen. Isäni on niin jyrkkä.\nHän ei tahtoisi koskaan suoda pikku tytölleen mitään huvia kodin\nulkopuolella ilman, että siinä on aina joku valvomassa käytöstäni. Hän\non kyllä hyvä isä, oikein hyvä, mutta liian ankara. Ja niin päätin\nlähteä vähän omin päin huvittelemaan. Ja kun sain viisituhatta dollaria\nomaa ja mustan kamarineitini matkaa varten sukulaisiin Kaliforniaan,\nniin jäinkin kaikkien tietämättä kuukausi sitten Chicagoon ja asetuin\nasumaan tähän hotelliin.\n\nIsäni on monimiljonääri. Hän on oikea rahasusi. Wall Streetin\npäähenkilöitä. [Wall Street on New Yorkin pankkiirien katu.] Hän ei\nvälitä muusta kuin rahasta. Minulle taas raha ei merkitse mitään.\nMinulla on sitä aina ollut tarpeeksi, liikaakin. Minä olen kaivannut\nvain yhtä elämässäni, vain yhtä... _rakkautta_. Olen nyt löytänyt\nsen ja olen niin onnellinen.\n\nKaunottareni vaikeni hetkiseksi. Hänen silmänsä vettyivät ja hän\npurskahti hillittömään itkuun.\n\nOlin perin hämmästynyt. Mikä häntä vaivasi? Olinko loukannut häntä?\nMutta pian se selvisi.\n\n-- Niin se viime yö! sai hän vaivoin sanotuksi nyyhkytystensä lomasta.\n-- Olen siitä niin onneton. Mitä me teemme? Olen miettinyt sitä koko\npäivän ja minä uskon, että meillä ei ole muuta keinoa kuin mennä\nnaimisiin.\n\n-- Naimisiin! huudahdin vaistomaisesti. -- Hyvä Jumala! Mutta menisitkö\nsinä, hieno, sivistynyt ja rikas tyttö naimisiin minun, tuntemattoman\ntaiteilijan kanssa?\n\nSiniset silmät katselivat lumoavasti minuun.\n\n-- Sinunko kanssasi? hän kuiskasi. -- Juuri sinun kanssasi enkä\nkenenkään muun. Viime yön tapahtumain jälkeenhän meillä ei ole muuta\nmahdollisuuttakaan. Ja sitä paitsi. Sinä olet nyt suuri taiteilija ja\nminä olen ylpeä saadessani sinut.\n\nMinut oli lyöty sokeudella. Minä olin luonnollisesti kauheasti\nhämilläni, mutta minä en epäillyt mitään. Päässäni pyörivät villit\najatukset. Tuntui miltei siltä, kuin näkisin unta. Se, että\nmonimiljonäärin tytär itse oli tuossa sylissäni ja ehdotti minulle\navioliittoon menoa, tuntui kuitenkin mahdottomalta. Senvuoksi sanoin:\n\n-- Mutta rakkaani! Mitä sanoisi isäsi ja koko sukusi meidän\navioliitostamme. Ei, sehän on mahdottomuus!\n\nHän hymyili.\n\n-- Tietäisitpä miten monet muut miljonäärityttäret ovat menneet\nnaimisiin köyhien lupaavien miesten kanssa. Suku on luonnollisesti\nalussa vastaan, mutta taipuu lopuksi. Minkä he voivat? Minä pidän pääni\nasiassa.\n\nJa hän kohotti viimeisiä sanoja lausuessaan ylpeästi päätään ja hänen\nkasvonsa saivat lujan ilmeen.\n\nMutta sitten tämän viehkeän olennon kasvot jälleen synkistyivät, hän\nkävi epävarman ja tuskallisen näköiseksi.\n\n-- En tiedä, Ole, _my darling_, voinko puhua sinulle siitä\nasiasta? Oi, se on niin ikävää.\n\nLohdutin häntä luonnollisesti ja kehoitin häntä uskomaan kaikki\nhuolensa minulle. Olin valmis vaikka hyppäämään hänen puolestaan\nkadulle hänen asuntonsa 26. kerroksesta, jos se vain auttaisi häntä.\n\nSitten se sieltä tuli. Oli käynyt niin, että hän oli kuluttanut\nmatkarahoiksi saamansa viisituhatta dollaria loppuun. Hän oli tehnyt\npari matkaa Chicagosta neekeripalvelijattarensa seuraamana, oli tullut\nostetuksi kalliita pukuja, kun ne olivat täällä Chicagossa niin\nihastuttavia ja nyt oli jo hotelliinkin viikon lasku maksamatta. Mitä\nhänen piti nyt tehdä, sähköttääkö isälleen, joka noutaisi hänet heti\npois ja erottaisi meidät toisistamme vai mitä?\n\n-- Ero olisi kauheata, rakkaani! kuiskasi hän intohimoisesti, juuri\nnyt, kun olen löytänyt sinut, rakkauden. Ei, minä en tahdo, en tahdo\nlähteä vielä.\n\nOlin hetken neuvottomana. Mutta sitten muistin pankkitilini. Olin\nkäyttänyt opintoihini parituhatta dollaria, mutta olin saanut sen taas\ntyölläni kokoon, joten minulla oli entisten säästöjeni kanssa pankissa\nhieman yli kuusituhatta taalaa.\n\n-- Mutta enkö minä voi antaa sinulle jonkin summan tilapäisesti?\nhuudahdin.\n\nMiss Hastings teki torjuvan liikkeen. Ei! Hän ei halunnut. Mitä minä\najattelinkaan hänestä? Hän ei ollut koskaan saanut rahoja muilta kuin\nomalta isältään. Ei, se oli mahdotonta! Kai hänen piti sittenkin\nsähköttää isälleen ja kertoa suoraan pulmallinen tilanteensa.\n\nSilloin minulle tuli hätä käteen. Tunsin jollakin tavoin, että jos tuo\nnainen sähköttää isälleen, on hän samalla ikuisesti minulta mennyt ja\nminä huudahdin kiihkeästi:\n\n-- Ei! Sinä et sähkötä. Sinä saat rahaa minulta. Minä rakastan sinua ja\nteen kaikkeni sinun hyväksesi.\n\nTätä mielentilaani käytti kaunokaiseni hyväkseen. Hän siristi silmiään,\nkatsoi aivankuin anteeksi pyytäen ja sanoi suloisimmalla äänellään:\n\n-- _All right darling!_ Minä en sähkötä, koska sinä et tahdo. Minä\njään. Me elämme vielä muutaman viikon piilossa maailmalta, -- vain\ntoisiamme varten. Sitten me lähdemme yhdessä kotiin. Jos tahdot, niin\nvoit kirjoittaa minulle tuhannen dollarin shekin.\n\nTunnustan, että hämmästyin pahanpäiväisesti. Olin tottunut itse\nniin pieniin summiin elämässäni, että tuhat dollaria tuntui vallan\nhirmuiselta rahamäärältä noin vain pois annettavaksi, vaikkapa\nmiljonäärin tyttärellekin. Mutta sitten hillitsin mieleni. Minä aivan\nhäpesin itseäni. Kieltää sellainen summa hänenkaltaiseltaan rikkaalta\ntytöltä? Hulluahan se olisi ollut! Eihän se hänelle ollut muuta kuin\npikku summa.\n\nJa niin menin pöydän ääreen ja kirjoitin tuhannen dollarin shekin miss\nHastingsille nostettavaksi pankistani.\n\nOlli Rantala nauroi katkerasti. Häntä varmaan karvasteli ankarasti\nmuisto rahojensa menetyksestä. Hän sytytti piippunsa uudelleen,\npoltteli sitä hetkisen aivankuin kerätäkseen ajatuksiaan ja sanoi\nsitten äkisti kuohahtaen:\n\n-- Voi minua h--tin hullua! Ja jos hulluuteni edes olisi päättynyt\ntähän. Mutta kiihkeä seurusteluni kaunottaren kanssa jatkui\nja eräänä päivänä hän ehdotti minulle, että meidän olisi nyt\nvähitellen ajateltava hänen kotiinsa menoa, mentävä kihloihin ja\nsitä varten ostettava hänelle sormus. Luonnollisesti suostuin.\nMenimme jalokivikauppaan ja kun palasin sieltä olin maksanut\ntimanttisormuksesta 950 dollaria. Mutta kuinka voisi tulla\nkysymykseenkään, että miljonäärin tytär saisi sitä huokeamman sormuksen!\n\nOlli pysähtyi taas. Häntä silminnähtävästi kiusasi kauheasti\nhulluutensa ja rahojensa menetys.\n\n-- Niin ja sillä välillä oli naiselle soljahtanut jo monta sataa\ndollaria. Mutta vielä kerran iski hän minuun lujasti vieden miltei\nviimeiset rahani. Minun piti ostaa hänelle auto. Nyt aloin jo panna\nvastaan, sillä vaistoni sanoi, ettei minun pitänyt ottaa viimeisiä\ndollareita tililtäni.\n\nMutta kaunottareni alkoi itkeä. Kuinka minä häntä kohtelinkaan?\nHänellä ei ollut yhtään ainoata tyttötuttavaa, jolle ei sulhasensa\nollut ostanut autoa morsiuslahjaksi. Sehän oli nykyään yleinen tapa\njo keskiluokankin piireissä, sanoi hän. Ja jos minä tahdoin hiemankin\nvaikuttaa hänen sukulaisiinsa, niin eihän mikään ollut siinä suhteessa\nsen parempi kuin että hän saisi kertoa sulhasensa ostaneen hänelle\nhäälahjaksi auton ja sillähän me muuten voisimme ajaa suoraan\nNew Yorkiin heidän mansion'iinsa [mansion = yksityispalatsi].\nMinä myönnyin. Kun sitä ajattelen jälkeen päin, niin häpeän omaa\ntyperyyttäni. Mutta minkäs sille voit? Ihminen siinä tilassa ei näe\neikä kuule mitään. Niin ostin auton. Luulen, että sinä näit sen kerran\ntaidekaupan edessä kun hän tuli minua hakemaan ilta-ajelulle?\n\nNyökäytin päätäni.\n\n-- Näin sen kyllä, Olli, ja olin näkevinäni muutakin, juuri sen, mitä\nsinä et nähnyt, \"_golddigger'in_\", tuossa naisessa. Mutta en\nuskaltanut sanoa sinulle ajatuksestani mitään, sillä olisinhan voinut\nmyös olla väärässä.\n\n-- Niinpä niin, sanoi Olli. -- En olisi uskonut siitä naisesta silloin\nmitään pahaa, vaikka itse Jumala olisi minulle sanonut totuuden hänestä.\n\n-- Vieri sitten viikon päivät, jatkoi hän kertomustaan. -- Tein\nosittain töitä osittain huvittelin tyttöni kanssa. Ja minun täytyy\nsanoa, että meillä oli hyvin hauskaa. Ajelimme autollamme Chicagon\nja sen ympäristöt ristiin rastiin, söimme hienoissa ravintoloissa ja\njoimme shampanjaa rakastettuni pehmeässä sohvassa.\n\nMutta niinä aikoina maalasin myös suurimman tauluni \"Lammaspaimenen\nnäyn\", jonka näit myymälän akkunassa. Uskon, että se oli taiteeni\nkorkein saavutus. Minusta tuntuu välistä kuin olisin jättänyt siihen\npuoli elämääni.\n\nNyt aloimme jo todella hankkia lähtöä New Yorkiin. Rahani olivat miltei\nlopussa. Olisin myynyt viimeisetkin tauluni, ne, jotka olin pitänyt\nitseäni varten. Mutta sitä ei rakastettuni sallinut. Ne piti tulla\nmeidän tulevan kotimme kaunistukseksi ja päivää ennen lähtöämme otti\nhän ne myymälästä viedäkseen hotelliinsa ja pakatakseen ne suureen\nmatka-arkkuunsa. -- Sen jälkeen en ole niitä nähnyt.\n\nSamana iltana lähdimme viimeiselle autoajelullemme. Seuraavana päivänä\npiti meidän kääntää automme kokka kohti itää ja ajaa kaunottareni\nkotiin New Yorkiin. Jo muutama päivä sitten olin ottanut viimeiset\ndollarini pankkitililtäni. Taskussani oli enää kolmisenkymmentä taalaa,\nmutta ajattelin, että sillä summallahan suoriutuisimme New Yorkiin, kun\ntiesin, että rakkaallani täytyi lisäksi olla vielä parisataa dollaria\nrahojani.\n\nAjoimme maaseudulle päin ja tulimme niille tienoin missä asutus alkaa\nvähentyä ja maaseudun raikas tuuli puhaltaa. Rakastettuni ohjasi auton\ntienviereen ja pysähdytti sen. Hän oli iloistakin iloisemmalla tuulella.\n\n-- _Oo, my darling!_ Miten ihanaa! Huomenna me lähdemme minun\nkotiini. Eikö ole suurenmoista! Sanoin jo tänään hotellihuoneenikin\nirti. Aamulla aikaisin sinä tulet minua hakemaan sieltä.\n\nSitten hän vaikeni ja näytti miettivän.\n\n-- Miten paljon arvelet matkamme tulevan maksamaan? kysyi hän sitten\nkuin sivumennen.\n\nVastasin, että se maksaisi kaikenkaikkiaan ehkä noin sata dollaria.\n\n-- Sata dollaria! huudahti hän. -- Mutta minulla ei ole enää yhtään\nrahaa. Ostin juuri tänään uuden matkapuvun ja nyt tarvitsisin lisää\nrahaa maksaakseni hotelliin tämän viikon laskun satakolmekymmentä\ndollaria. Sinä voit antaa minulle puolitoista sataa dollaria ja sillä\nminä selviän, lisäsi hän sitten veitikkamaisesti.\n\nVereni kuohahti. Jokin päivä sitten olin antanut hänelle kaksisataa\ndollaria ja nyt hän oli taas käyttänyt sen uuden matkapuvun ostoon.\nLausuin hänelle siitä hieman kiivaita sanoja ja ilmoitin jyrkästi\nkuten asia olikin, että rahani olivat nyt lopussa ja että kahdessa\nkuukaudessa minulta oli mennyt ainakin viisituhatta dollaria. Sen piti\npuolestani riittää.\n\nEn ole luonnostani arka mies. Olen ollut monta kertaa vaarassa, kuten\nkäsität, kun olen saanut yksin koirineni tapella kokonaista susilaumaa\nvastaan myrsky-yössä. Mutta minä kauhistuin sitä ilmettä, minkä nyt\nhavaitsin miss Hastingsin kasvoilla. Siinä ilmeessä oli sellainen\njulmuus, sellainen saaliinhimo, sellainen ylenkatse, sellainen\nvahingonilo, että aivan hätkähdin. Minusta tuntui äkkiä siltä kuin\nitse paholainen olisi istunut auton ohjauspyörässä. Päässäni alkoi\nhitaasti itää hirveä, repivä epäluulo tuota naista kohtaan. Siinä istui\nnainen, joka oli vienyt kaikki rahani, ja joka nyt, huomattuaan niiden\nloppuneen, paljasti hampaansa kuin susi.\n\nMutta ilme kaunokaiseni kasvoilla vaihtui samassa. Luulen, että hän\nsäikähti muotoni muutosta. Hän pani auton käyntiin, hymyili jälleen ja\nsanoi:\n\n-- _All right, my darling!_ Kyllä me selviämme. Muistan nyt\nvasta, että minulla on satakunta dollaria jälellä ja lopun saan\nkamarineitsyeltäni siksi kunnes pääsemme kotiin.\n\nMutta hän käänsi kuitenkin auton kokan kohti kaupunkia ja istui\näänettömästi ja mietteissään. Kun tulimme erään virvokemyymälän luokse\nhän sanoi minulle herttaisimmalla äänellään:\n\n-- Ole, poikani! Ole ystävällinen ja nouda minulle lasi\nappelsiinimehua. Istun ja odotan sen aikaa autossa.\n\nMinun päähäni ei luonnollisesti johtunut minkäänlainen epäilys. Hän oli\nmonta kertaa aikaisemminkin pyytänyt minua hakemaan itselleen lasin\nappelsiinimehua, mikä oli hänen mielijuomaansa. Kun palasin myymälästä,\noli auto edustalta kadonnut. Hämmästyin hieman, mutta arvelin miss\nHastingsin menneen johonkin ostamaan bensiiniä autoon ja jäin\nodottamaan. Myönnän kyllä, että synkkä epäluulo valtasi mieleni. Odotin\nkuitenkin. Odotin viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, kokonaisen\ntunnin ja silloin vihdoin ymmärsin, että jotakin oli vinossa. Otin\nvuokra-auton ja ajoin hurjaa vauhtia Edge Water-hotelliin, rakastettuni\nasunnolle.\n\nTiedustelin miss Hastingsia. Kirjuri katseli luettelojaan. Sitten hän\nilmoitti lyhyesti, ettei miss Hastings enää asunut hotellissa ja että\nhän oli muuttanut tänä aamuna.\n\n-- Tänä aamuna! huudahdin. -- Eikö se ole erehdys? Eikö hän tänä aamuna\nainoastaan ilmoittanut lähdöstään, jonka piti tapahtua huomenna?\n\nKirjuri tarkasti jälleen luetteloa.\n\n-- Miss Hastings on sanonut huoneensa irti eilen ja muuttanut tänä\naamuna, ilmoitti hän sitten lyhyesti.\n\nKuljin myöhään yöhön pitkin katuja. Etsin miss Hastingsin autoa. Mutta\nkaupungissa, jossa on puolimiljoonaa autoa, ei ole helppoa löytää\netsimäänsä biiliä. Sinä yönä en nukkunut yhtään. Käsitin, että elämäni\noli lopussa, jollen löytäisi miss Hastingsia ja jollen saisi tietää\nsyytä hänen katoamiseensa. Seuraavana päivänä menin jälleen Edge\nWaterin hotelliin. Tiedustelin taas miss Hastingsia. Onnekseni oli\ntoimessa toinen kirjuri. Hän katsoi jälleen kirjaansa ja ilmoitti miss\nHastingsin muuttaneen eilen aamulla. Minne? Siitä ei luonnollisesti\nollut tietoa.\n\n-- Kuka oli tämä miss Hastings? kysyin vihdoin.\n\n-- Kukako? Kirjuri kohautti olkapäitään. Sitten hän katsoi minuun\ntutkivasti. -- Luulen, että te tiedätte sen asian paremmin?\n\n-- Oliko... oliko hän ehkä erään miljonäärin tytär, uskalsin arasti\ntiedustaa.\n\nKirjuri purskahti nauramaan.\n\n-- _My God!_ Eihän toki. -- Oliko nimi edes miss Hastings -- Sitä\nen tiedä. Mutta luulen, että hän liikkui hieman hämärillä asioilla.\n\nSyöksyin hotellista ulos. Häpeä ja suru täyttivät mieleni. Olin antanut\npettää itseni kuin moukka kaupungissa. Ja sitähän itse asiassa olinkin.\nOtin vuokra-auton ja ajoin asuntooni. Sinne päästyäni heittäydyin\nvuoteelleni ja itkin, suorastaan itkin koko sen päivän. Ja sitä en\nollut tehnyt sitten kuin lapsena. Rahani olivat menneet, rakkauteni\noli ollut kamalan petoksen kohde, haaveeni olivat hävinneet kuin\nFata Morgana. Sen jälkeen en ole ollut entinen mies. Olen ollut niin\nväsynyt. En ole jaksanut tehdä edes ruumiillista työtä. Olen kerjännyt\nruokani. Olen nukkunut hoopohotelleissa. Ja monen monta kertaa olen\nollut heittäytyä Canal Streetin sillalta jokeen.\n\nIstuin ja mietiskelin Ollin kohtaloa. Siinä oli tuskin muuta tehtävää\nkuin se, että hän palaisi Wyomingiin, jonka hän jo itsekin oli nähnyt\nparhaaksi. Jos ilmiantaisi miss Hastingsin poliisille, niin sekään\nei hyödyttäisi mitään. Rahat olivat joka tapauksessa menneet. Ja\noliko miss Hastings sitten tehnyt oikeastaan mitään rikosta? Olli\noli ostanut hänelle hänen pyytämänsä auton. Olli oli ostanut hänelle\ntimanttisormuksen ja Olli oli vapaaehtoisesti antanut hänelle rahansa.\nSelvä juttu, johon poliisilla ei olisi mitään sanomista. Peli oli\nmenetetty.\n\nKatselin Ollia. Hän poltti piippuaan ja katseli raskain silmin, joihin\nmielenliikutus oli nostanut kostean kiillon, seinällä olevaa mitätöntä\npainokuvaa.\n\n-- Vielä yksi kysymys, Olli. Veikö hän sen \"Kalaranta\"-taulusikin, sen\njosta olit luvannut antaa minulle jäljennöksen.\n\n-- Senkin vei, vastasi Olli lyhyesti. -- Sen olisin niin mielelläni\npannut vaunukämppäni seinään Wyomingissa muistuttamaan minua kodistani\nja vanhuksistani, jotka olin unohtanut ja jonka takia olen tämän\nrangaistuksen saanut.\n\nJonkin päivän perästä sai Olli vastauksen kirjeeseensä entiseltä\nisännältään Wyomingissa. Sen mukana seurasi yhden kuukauden palkka\netukäteen, ja kun Olli sai kirjeen ja shekin huomasin hänessä ensi\nkerran sitä elämäniloa ja varmuutta, joka oli ollut hänelle niin\nominaista viime kesänä. Hän luki ahmien kirjettä. \"Saat vanhan puuhasi\ntakaisin\", kirjoitti vanha Jack. \"Kaikki koirasi ovat hengissä\nja luulen, että ne ovat yhtä iloisia nähdessään sinut kuin vanha\nisäntäsikin\". Siihen loppui kirje.\n\nKyyneleet valahtivat Ollin silmiin. Mutta ne olivat ilon kyyneleitä.\nHän tunsi nyt olevansa pelastettu mies. Kun ystäväni Olli Rantala\nsamana päivänä seisoi rautatievaunun akkunassa La Sallen asemalla\nja huiskutti minulle jäähyväisiä, tiesin, että hänellä oli takanaan\nraskaat kuukaudet, mutta uusi valoisa ja kestävämpi elämä edessäpäin.\n\n\n\n\nÄiti ja tytär\n\n\nIrene Aho, 12-vuotias pellavapäinen tyttönen, leikki kotinsa edustalla,\njossa nurmikko oli niin tasaiseksi leikattu, että se näytti aivan\nvihreältä sametilta. Irenen isä ja äiti istuivat talon portailla\nkatsellen huvitettuina ainokaisensa iloista askartelua. Oli elokuun\nloppupuoli ja ilma oli hiostavan lämmin. Naapuritalojen vilpoloissa\nistuskeli runsaasti ihmisiä, miehet paitahihasillaan, naiset taas\nhelakanvärisissä kesäpuvuissaan.\n\nOli vuosi 1930 ja Detroitissa, Michiganin suuressa autokaupungissa,\nelettiin yhäkin vielä hyvän ajan merkeissä, sillä autotehtaat olivat\nedelleen käynnissä. Tosin oli miehiä jo vähennetty huomattavassa\nmäärässä ja työttömyys alkoi painostaa, mutta jokainen luuli sen pian\nmenevän ohitse. Olivathan Amerikan johtomiehet vakuuttaneet, että maa\noli saavuttanut nyt sellaisen varallisuuden, ettei huonoa aikaa enää\nkoskaan sen kaduilla ja kujilla tarvitsisi nähdä.\n\nIrene-tyttösen vanhemmat olivat iältään siinä neljänkymmenen korvissa.\nÄiti, Alli Aho, oli kotoisin Hämeen Urjalasta ja oli niitä harvoja\nhämäläisiä, jotka olivat valtameren ylitse kulkeutuneet tänne uuteen\nmaailmaan. Hän oli hiljainen ja hillitty luonteeltaan ja hänen\nhuulillaan väreili aina lämmin, herttainen hymy. Hänen kasvonsa\nkuvastivat sisäistä rauhaa. Hän oli niitä siirtolaisia, jotka\nAmerikan kovassa ja usein hyvinkin karussa elämäntaistelussa olivat\njaksaneet säilyttää suomalaisen maaseudun tyttären puhtaan, herkän\nnaisellisuuden. Isä Samuli Aho eli Talviaho, kuten hänen \"vanhan maan\"\nnimensä oli kulunut, oli pohjalainen, Kuortaneelta kotoisin. Hän oli\nsuurikokoinen ja jykeväleukainen mies, jonka kasvot olivat lujat ja\nkovettuneet, kuten järjestään kaikkien siirtolaisten. Ne todistivat\nraskasta, ankaraa raadantaa, pettymyksiä ja kovia kolauksia elämässä.\n\nHe olivat kohdanneet toisensa vuonna 1916 raittiusseura Tähden naalilla\nNew Yorkissa eräissä iltamissa. Alli Leppänen oli siihen aikaan tässä\nsuuressa kaupungissa \"piikomassa\", kuten järjestään melkein kaikki\nmuutkin suomalaiset tytöt, ja Samuli Aho teki töitä rakennuksilla.\nHe seurustelivat keskenään ahkerasti noin vuoden ajan ja menivät\nseuraavana talvena naimisiin. Vuosi sen jälkeen syntyi heille lapsi. Se\noli tyttö ja vaalean hämäläisen äidin ilmetty kuva. Tytölle annettiin\nnimeksi Irene.\n\nPari vuotta tämän perhetapahtuman jälkeen muutti nuori pari Detroitiin,\nkoska sanotussa kaupungissa oli suuri \"puumi\" eli nousukausi,\nautoteollisuuden kasvaessa ja koska siellä, varsinkin Fordin tehtailla,\nmaksettiin ennen kuulumattoman suuria palkkoja. Samuli Aho sai kun\nsaikin ennen pitkää paikan Fordin työmailla. Hän ansaitsi hyvin ja\nperheessä vallitsi onni ja täydellinen sopusointu. Pian ostettiin oma\nauto, sitä seurasi radio ja rahojen alkaessa kasaantua alettiin mieliä\njo omaa taloakin. Ja vuonna 1926 ostettiin sekin 7000 dollarin hinnasta\nja sijoitettiin siihen kaikki silloiset säästörahat 2800 dollaria.\nLoput piti maksaa vuosittain vähittäismaksuna.\n\nPikku Irenestä kasvoi kaunis tyttö. Kasvot olivat kaidat ja\nsiromuotoiset, kirkkaat siniset silmät olivat yhtä ainoata hymyä ja\nvartalo oli pitkä ja suhteellinen. Kun hän juoksi pihanurmikolla\ntai katukäytävällä, heilahteli hänen paksu vaalea tukkansa somasti\naskelten tahdissa. Jo lapsena oli Irene hyvin älykäs ja tiedonhaluinen.\nKoulussaan hän oli, kuten suomalaisten lapset yleensäkin Amerikassa,\nluokkansa etevimpiä, niin että hänen nimensä oli tavallisesti aina\n\"kunnialistalla\". Naapurien pienet tytöt etsivät mielellään hänen\nseuraansa ja heidän leikeissään kaikui aina kirkkaimpana Irenen\nhopealta helähtelevä ääni. Eikä Irene kieltänyt leikkeihinsä\nsisäänpääsyä edes kekälemustilta pieniltä neekeritytöiltäkään, jotka\nasuivat kyllä kauempana, mutta rullaluistimillaan retkeilivät etäälle\nomalta alueeltaan ja siten joutuivat usein valkoisten lasten seuraan.\n\nAlli ja Samuli Aho olivat ylpeitä pienestä tyttärestään. Hän sai\nkaiken mitä hän vain pyysi. Äiti osti hänelle parhaat leikkikalut,\nkauneimmat nuket, sievimmät puvut. Rahaahan oli tarpeeksi ja olihan\nIrene heidän ainoa lapsensa. Sitä, että pikku tyttö tällä tavoin\nkasvatettiin vaativaiseksi ja että sellaisessa piili suuri vaara hänen\nluonteensa kehitykselle, eivät vanhemmat tulleet ajatelleeksi sen\nenempää kuin monet muutkaan yksinkertaisista Suomen oloista lähteneet\nsiirtolaisvanhemmat. Kun he itse olivat saaneet kasvaa niukoissa\noloissa, tahtoivat he nyt lapselleen korvata kaiken sen, mitä itse\nolivat lapsuudessaan jääneet vaille.\n\nKun isä ja äiti tänä iltana katselivat lapsosensa leikkiä talon edessä\nnurmikolla, he hymyilivät tälle onnellisina. Mutta Samuli Ahon leveätä\notsaa peitti kuitenkin silloin tällöin synkkä varjo. Hän oli ollut\nkoko kesän työttömänä, säästörahoja ei ollut enää kuin parisataa\ndollaria ja talon velkaa, jota piti kuukausittain lyhentää, oli vielä\nmaksamatta 3600 dollaria. Tehtaalta oli tosin lupailtu töitä syksyn\ntullen, mutta nyt oli alkanut liikkua huhuja, että miehiä tultaisiin\npäinvastoin kaikista autotehtaista yhä vähentämään ja että ei ollut\ntietoakaan milloin työvoimaa taas uudelleen lisättäisiin. Samuli Aho\noli kovasti huolissaan, vaikka hän koetti sitä salata vaimoltaan. Huoli\ntoimeentulosta painoi raskaana hänen mieltään. Ja kun perhe vihdoin\nmeni levolle, nukkui Samuli Aho tuskin ollenkaan. Hänestä tuntui kuin\nuhkaisi heidän elämäänsä suuri vaara ja että onnettomuus oli tulossa.\n\nSeuraavana aamuna lähti Samuli Aho jälleen kyselemään työtä kuten\nhänellä oli tapana tehdä. Hän kuljeskeli ympäriinsä kaupungilla eri\ntyömailla ja tehtailla. Mutta työtä ei ollut missään saatavissa,\nja hän palasi tyhjin toimin kotiin masentuneena ja entistäänkin\nalakuloisempana.\n\nNiin meni kesä ja syksy ja työttömien armeija Amerikassa lisääntyi\nlisääntymistään. Kuusi miljoonaa työkuntoista miestä kulki turhaan\ntehtaan portilta toiselle tai kaivannolta kaivannolle ja metsätyömaalta\nmetsätyömaalle. \"_Nothing doing_\", \"ei mitataan töitä\" vastattiin\nkaikkialla. Ja miljoonat kodit kärsivät, miljoonat isät ja äidit elivät\nainaisessa levottomuudessa lastensa kohtalosta. Nälkä ja kurjuus\nlevisivät, \"leipälinjat\" pitenivät -- eikä missään näkynyt pelastusta.\nJa niin kävi sitten, että Samuli Aho, kuten sadat muutkin suomalaiset\nDetroitissa, menetti talonsa. Kun hän ei jaksanut suorittaa sopimuksen\nmukaisia kuukausimaksuja, käytti kiinteistökeinottelija tätä seikkaa\nhyväkseen ja otti talon haltuunsa. Siihen meni Ahon perheeltä nyt\nkoti ja monen vuoden aikana kerätyt säästöt. He vuokrasivat nyt yhden\nhuoneen, jossa oli kaasukeittiö erillisessä komerossa ja pikku Irene\nhavaitsi pian, että nyt hän ei enää ollutkaan suuren, kauniin kodin\nlapsi niinkuin oli ollut tähän asti.\n\nSitten täytyi alkaa myydä irtaimistoa. Auto myytiin ensiksi, mutta\nmitäpä siitä sai, vain vaivaiset 60 dollaria. Sitten meni radio saman\ntien ja lopuksi huonekalut. Köyhyys ja nälkä irvistelivät vastaan\nkaikkialta, mutta työtä ei vain ilmaantunut.\n\nSamuli Aho oli tullut suorastaan synkkämieliseksi. Hänen nähtiin vain\nharvoin hymyilevän mutta nauravan ei koskaan. Hän yritti parastaan\ntyötä saadakseen. Usein hän meni jo puolilta öin seisomaan jonoon\ntyömaiden portille saatuaan vihiä, että jossakin otettaisiin miehiä\ntöihin. Mutta yritys oli aina yhtä tulokseton. Joku harva pääsi\nsattumalta joskus töihin, mutta Samuli Aholle ei sitä onnea sattunut.\n\nSyyskesällä 1931 lähti Samuli Aho hakemaan työansiota toisilta\npaikkakunnilta. Rahat olivat aivan lopussa ja tuttaviltakin oli\ntäytynyt jo lainata mitä suinkin oli heiltä irti saanut. Pari taalaa\noli hänellä taskussaan lähtiessään maailmalle. Sillä rahalla ei voinut\nostaa rautatiepilettiä. Täytyi turvautua \"ripakyytiin\", matkustamiseen\nrahtijunien tyhjissä vaunuissa tai niitten katolla, kuten tuhannet ja\ntaas tuhannet tähän aikaan tekivät. Niin jäivät äiti ja tytär yksin\nkotiin.\n\nPerheen isä lähetti aluksi kirjeitä Chicagosta, Clevelandista,\nBuffalosta, New Yorkista ja Philadelphiasta, mutta sitten parin\nkuukauden kuluttua kirjeet kokonaan lakkasivat tulemasta. Alli Aho\noli levoton. Hän valvoi öitä rauhattomana ja onnettomana tyttärensä\nnukkuessa. Pahat aavistukset valtasivat hänet. Hän tiedusteli\nmiestään tuttaviltaan New Yorkissa, panipa hänestä jo ilmoituksenkin\nsanomalehtiin, mutta mistään ei tullut tietoja. Samuli Aho oli kadonnut\njäljettömiin, niinkuin Amerikassa ihmiset niin usein katoavat.\n\nAlli Ahon täytyi nyt käydä ulkona töissä. Erään tuttavansa kautta\nhän sai pyykinpesua Indian Villagen kaupunginosassa erään rikkaan\nlakimiehen perheessä. Työ oli kovaa. Suuri pyykki oli saatava valmiiksi\nkahdessa päivässä. Pyykkikone kyllä auttoi ja sähköraudat jouduttivat,\nja olihan Alli Aho työkykyinen ihminen. Mutta toimeentulo oli varsin\nniukkaa. Työtä riitti ainoastaan pari päivää viikossa ja ainoastaan\nsilloin tällöin onnistui hänen saada muualta työtä. Näin tultiin\njoten kuten toimeen, mutta Irmelille ei enää käynyt ostaminen pukuja\nloistavista myymälöistä ja \"liikkuviin kuviinkaan\" ei tahtonut riittää\nsenttejä.\n\nTalvi meni vihdoinkin ohi ja tuli taas kesä. Oli ennustettu, että\nvuonna 1932 hyvät ajat jälleen palaisivat, ja sanomalehdet, joita\nsuurkapitalistit hallitsivat, toitottivat yhtämittaisesti, että\n\"varallisuus on aivan nurkan takana\", mutta se oli kaukana siitä.\nPäinvastoin aika kiristyi kiristymistään. Nyt laskettiin työttömiä\nolevan jo 12 miljoonaa ja työläisiä joutui joukottain maantielle.\nPuute, hätä ja toivottomuus astuivat yhä useamman perheen ovesta sisään\neivätkä ne ottaneet enää poistuakseen. Alli Ahonkin työnsaanti kävi yhä\nvaikeammaksi. Irenen täytyi nyt tyytyä entisiin pukuihinsa, vaikka oli\njo kypsymässä nuoreksi neidoksi.\n\nIrene oli keväällä täyttänyt 14 vuotta. Ja hänen äitinsä\nhuomasi ihmeekseen, ettei Irene ollutkaan enää lapsi, vaan oli\nkehittymäisillään tytöstä naiseksi. Tyttö viipyi nyt useasti yhä\nmyöhempään kylämatkoillaan ja pari kertaa oli jo sattunut, että joku\nnuori mies oli saatellut häntä kotiin. Äidin sydän vavahti. Hän\nvaroitti tytärtään, mutta tämä keikautti ylimielisesti päätään äidin\npuheille. Miksei hän saisi kulkea \"pojan\" kanssa, kun muutkin hänen\ntyttötoverinsa niin tekivät. Mitä pahaa siinä oli?\n\nAlli Ahon mielen valtasi nyt pelko. Näytti siltä, että hän menettäisi\npian tyttärensä, niinkuin oli kadottanut miehensäkin. Hän oli\njollain tavoin menettänyt kosketuksen lapseensa. Tytöstä oli tullut\nitsetietoinen, vaativainen ja oikukas. Ja sattui usein, kun äiti pyrki\nhäntä ohjaamaan, hän sai vain vastaukseksi: -- Älä huoli äiti. Kyllä\n_minä_ sen asian ymmärrän paremmin kuin sinä.\n\nJa niin kävi tässä kuin useissa muissakin siirtolaiskodeissa.\nLapsesta tuli äitinsä ohjaaja ja opastaja. Hänhän oli käynyt ja kävi\n\"toiskielistä\" koulua. _Hän_ osasi käyttäytyä, _hän_ tiesi ja\n_hän_ ymmärsi. Hän osasi puhua englantiakin aivan puhtaasti eikä\nsiis ollut mikään \"vanhan maan\" ihminen niinkuin äiti oli ollut. --\nMuista vain, ettet puhu minulle suomea kadulla! sanoi Irene kerrankin\näidilleen heidän lähtiessään kaupungille.\n\n-- Miksi ei? kysyi äiti hämmästyneenä.\n\n-- Siksi, että minä en tahdo, että minua luullaan joksikin\nsiirtolaiseksi ja vielä vähemmän suomalaiseksi.\n\n-- Mutta hyvä ihminen! pääsi äidiltä. -- Onko siinä sitten mitään pahaa?\n\n-- On siinä. Kaikki Euroopasta tulleet ovat niin sivistymättömiä ja\ntyperiä ihmisiä. Ne ovat tässä maassa saaneet ensimmäisen kunnollisen\nateriansakin. Ja sitten meidän koulukirjassa sanotaan, että suomalaiset\novat mongooleja ja minä en tahdo olla mikään vinosilmämongooli. Kaikki\nluokalla nauroivat ja katsoivat minuun, kun sitä kohtaa luettiin.\n\nAlli Aho jäi hetkeksi miettimään. Hän oli pientilallisen tytär eikä\nhänellä ollut ollut tilaisuutta käydä muuta kuin kansakoulu Suomessa.\nMutta sen hän sentään tiesi, että Suomessa kuten muuallakin Euroopassa\noli korkeitakin oppilaitoksia, yliopistoja ja muita semmoisia, ja että\nne olivat hyvin vanhoja laitoksia, kun sen sijaan Amerikan koulut\nolivat aivan vasta perustettuja ja koko sivistys vielä varsin nuorta.\n\n-- Sanottakoon mitä tahansa! sanoi hän vihdoin -- mutta sivistystä ja\nsivistyneitä ihmisiä on Suomessa ja muualla Euroopassa enempi kuin mitä\nsinä, hyvä lapsi, luuletkaan. Emmekä me suomalaiset mitään mongooleja\nole, vaikka koulukirjanne sellaista julistavat. Se on kirjojenne vika\neikä meidän.\n\n-- Niin, niin. Mutta minä en vain tahdo, että sinä puhut minulle suomea\nkaupungilla. Kaikki silloin huomaavat, että me olemme muukalaisia\nemmekä hienoja ihmisiä.\n\nNyt Alli Aho suutahti. Hän oli harvoin, tuskinpa milloinkaan sanonut\nmitään vastaan lapselleen. Mutta nyt hän huudahti vihastuneena:\n\n-- Muukalaisia! Sinä häpeät ehkä vanhempiasi senvuoksi, että he ovat\nsyntyneet ulkomailla eivätkä tässä maassa, eivätkä ole käyneet sinun\n\"korkeakouluasi\". Samoja \"siirtolaisia\" on koko tämän maan kansakin.\nYhden vanhemmat tulivat tänne vain muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin\nkuin toisen. Mitä se sitten merkitsee? Ei ne silti sen hienompaa väkeä\nole kuin muutkaan, eivät ainakaan sen parempaa kuin suomalaiset.\n\nAlli Ahon sielussa kuohui. Hän oli nuoruudessaan ollut sosialisti,\nkuten useat Amerikan suomalaiset siihen aikaan. Ja nyt elämän käytyä\nnäin huonoksi oli hänessä herännyt jälleen vanha katkeruus noita\nherroja ja hienoja ihmisiä kohtaan, jotka asuivat loistoasunnoissaan ja\najelivat hienoilla autoillaan ja joilla ei vieläkään näyttänyt olevan\nmitään puutetta, vaikka työläiset saivat elää nälässä ja kurjuudessa.\nNoita mokomia nyt sitten hänenkin tyttärensä, työmiehen lapsi, ihaili.\nSe oli Alli Ahon mielestä niin katkeraa, että hän purskahti itkemään.\n\n-- _Don't, mother_ [älä itke, äiti], sanoi Irene heikko\nylenkatseen ja tyytymättömyyden väre äänessään.\n\nMutta Alli Aho oli nyt todella suuttunut.\n\n-- Minä en ole sinun \"motherisi\". Minä olen sinun äitisi. Se sinun\npitäisi tietää. Sinä olet alkanut kutsua minua viime aikoina\n\"motheriksi\" niinkuin ei äiti-nimitys enää kelpaisi. Halveksitko sinä,\nlapsi, jo äidinkieltäsikin?\n\nKuului vain oven rämähdys. Irene oli lähtenyt yksin kaupungille.\n\nSen illan jälkeen kaikkoaa Irene yhä etäämmäksi äidistään. Alli Aho\nei ymmärrä, mikä tytölle on tullut. Irene on nykyään varsin harvoin\niltaisin kotona ja kun tyttö palaa myöhään, ei hän milloinkaan vaivaudu\nedes selittämään, missä on iltansa viettänyt. Nyt alkaa Ireneä usein\nkäydä noutamassa autoajelulle joku nuorukainen, koulupoika vielä. He\nkäyvät myös usein yhdessä \"liikkuvissa kuvissa\" ja \"paarteissa\" [party\n= kutsut]. Irenelle ilmestyy huulipuikko ja sen mukana väriä huuliin.\nHän alkaa värjätä kulmakarvojaan ja käyttää kasvoihinsa runsaasti\nihojauhetta. Alli Aho suree sydämessään. Hän koettaa varoittaa, neuvoa\nja ohjata tytärtään. Mutta tämä vain kohauttelee olkapäitään. -- Älä\nviitsi, äiti. Mitä _sinä_ sellaisesta ymmärrät? Se on hänen\ntavallinen vastauksensa.\n\nKun Alli Aho eräänä myöhäisenä iltana istuu yksin kotona ja odottaa\nkotiin tytärtään, jonka vielä muutama vuosi sitten näki lapsena\nleikkivän pihanurmikolla, mutta joka nyt kuin täysi nainen käy,\nharva se ilta, \"paarteissa\" ja teattereissa \"poikaystävänsä\" kanssa,\nselviää hänelle samoin kuin monelle muulle siirtolaisäidille väärä\nsuhde tyttäreensä. Pienestä pitäen ovat he palvoneet ja palvelleen\nlapsiaan. Lasten ei ole tarvinnut tehdä milloinkaan työtä kotona.\nKaikki, mitä he ovat tahtoneet, ovat he saaneet. Tällä tavoin ovat\nhe oppineet vaatimaan, jopa komentamaankin vanhempiaan. Lisäksi ovat\nmonet lapset saaneet sen käsityksen, että koulukasvatus on kaiken\nviisauden lähde elämässä, vaikka se itsessään on vain pieni osa\nelämänviisaudesta. Ja kun vanhemmat puhuvat ilmeisellä ihailulla ja\nkunnioittavasti lastensa \"korkeakoulun\" käynnistä, tulevat nämä lopuksi\nsiihen käsitykseen, ettei ketään heitä viisaampia maailmassa olekaan.\nTällä tavoin lapset saavat väärän kuvan itsestään ja suhde vanhempiin\nkasvaa pakostakin kieroksi. Lapsista on tullut monen siirtolaiskodin\ntodelliset vallitsijat. Ja sitten, kun vihdoin viimein on lapsille\nannettava vakavampiakin elämänohjeita, voidakseen johtaa heidät elämän\nsalakarien lomitse, silloin ei vanhempien neuvo enää kelpaakaan. Isällä\nja äidillä ei ole enää mitään vaikutusvaltaa heihin. Vanhemmat ovat\nhemmottelemalla pilanneet lapsensa ja saavat nyt raskaasti kärsiä\nsiitä, etteivät käyttäneet vanhemman oikeuttaan silloin, kun oli siihen\notollinen aika. Näitä Alli Aho mietiskeli istuessaan murheissaan yksin\nkotona.\n\nHän ymmärsi nyt miten väärin hän oli menetellyt. Hän oli tehnyt\nlapselleen korvaamattoman vahingon häntä hemmotellessaan. Hänen\näidinrakkautensa oli johtanut hänet harhaan, kuten niin monen muunkin\näidin maailmassa.\n\nJa Alli Aho itki tuskissaan. Hän nöyrtyi Luojansa edessä ja rukoili\nHäntä antamaan hänelle takaisin tyttären, jonka tunsi kadottaneensa.\n\nSinä iltana Alli Aho päätti alkaa taistelun tyttärestään ja valloittaa\nhänet takaisin itselleen. Hän ymmärsi kyllä, ettei se tulisi olemaan\nhelppoa, sillä koko maailma näytti olevan häntä vastassa ja Irene oli\njo vieraantunut hänestä niin kauas. Kaikki Irenen koulutoverit puhuivat\nenglantia. Heidän joukossaan ei annettu paljonkaan arvoa muiden maiden\nihmisille ja sivistykselle. Heidän tietoisuudessaan ei ollut oikeastaan\nmuuta maata kuin Amerikka tai jos olikin, niin Amerikka oli niin paljon\nyläpuolella kaikkia muita maita, ettei niitä kannattanut Amerikkaan\nverratakaan. Kielistä kyseen ollen oli oikeastaan vain englanti\ntodellinen suuri sivistyskieli ja kaikkialla maailmassa tarpeellinen.\nNiin oli heitä opetettu. Senpä vuoksi niillä, jotka olivat syntyneet\njossakin kaukaisessa Euroopassa, ei voinut olla samaa arvoa kuin tässä\nmaassa syntyneillä ja täällä koulutuksensa saaneilla ihmisillä. Ja se\nseikka teki vanhempienkin vallan lapsiin nähden varsin kyseenalaiseksi.\n\nAlli Aho tajusi sen. Mutta hän päätti kuitenkin yrittää opettaa\nlastansa. Kun ei hyvyys ollut auttanut, auttoi varmaankin lujuus. Hän\npäätti olla tästä lähtien ankarampi, sallimatta äidinrakkautensa johtaa\nhäntä enää harhaan.\n\nKun Irene seuraavana iltana aikoi lähteä jälleen vierailulle,\npyysi äiti häntä jäämään kotiin. Mutta Irene ei ollut pyyntöä\nkuulevinaankaan, vaan alkoi pukea päällystakkia ylleen. Silloin Alli\nAho sieppasi takin hänen käsistään, lukitsi oven ja otti avaimen\nhuostaansa. Sitten hän viittasi tytärtään istumaan vierelleen.\n\n-- Sinun ulkona juoksusi ovat nyt lopussa, sanoi äiti päättävästi. --\nTästä lähtien et astu askeltakaan kotoa ilman minun lupaani. Paina se\nmieleesi.\n\nIrene katsoi äitiä suurin, ihmettelevin silmin. Tuntui aivan siltä,\nkuin hän olisi nähnyt edessään aivan uuden ihmisen ja se teki hänet\njollakin tavoin uteliaaksi.\n\n-- Mutta äiti, puhkesi Irene vihdoin puhumaan. -- Mikä sinua vaivaa?\nEttäkö en pääsisi kaupungille enää ilman sinun lupaasi? Miksi? Kyllä\nminä osaan jo itseni hoitaa ilman sinun huolenpitoasi.\n\n-- Siinäpä se juuri onkin, että sinä et osaa. Sinä olet vielä lapsi.\nSenvuoksi on sinun oltava myös lapsi eikä leikittävä täysikäistä. Sinä\nehdit vielä tanssia ja kulkea poikien kanssa myöhemminkin. Tällä tavoin\nsinä menet suoraan turmioon, ja sitä minä en katsele ristissäkäsin.\n\n-- Turmioon? Pyh! Minä en joudu turmiolle!\n\n-- Sinä olet vielä liiaksi kokematon ymmärtääksesi omistakaan\nasioistasi yhtään mitään ja senvuoksi on _minun_ niistä\nhuolehdittava. Muuten tekisin sinua kohtaan suuren vääryyden. Senvuoksi\nsinä tästä alkaen pyydät joka kerta minulta luvan kaupungille lähtöösi.\nJa \"poikaystäväsi\" kanssa sinun on kokonaan lopetettava seurustelusi\ntästä lähtien.\n\nIrene purskahti itkemään. Olihan hän vielä lapsi ja luja ote saattoi\nhänet itsensäkin pian tuntemaan, ettei hän muuta ollutkaan kuin pelkkä\nlapsi. Tämän illan jälkeen sai Alli Aho monet kerrat lukita oven ja\npidättää tytärtään kotona vastoin tämän tahtoa. Mutta vihdoin Irene\nhuomasi, ettei hänen auttanut muu kuin totella, ja että häntä vastassa\noli voimakkaampi tahto ja paljon viisaampi olento kuin mitä hän itse\noli.\n\nMutta Alli Aho ei jättänyt tyttärensä kasvatusta puolitiehen. Hän\npäätti hyvyydellä täydentää voittonsa ja liittää tyttärensä lähemmäksi\nomaa kansaa, vaikka amerikkalainen koulukasvatus ja toveripiiri olivat\njo vieroittaneet hänet melkein kokonaan suomalaisesta kansallisuudesta.\n\nEräänä iltana oli Alli Aholla näytettävänä tyttärelleen julkaisu\n\"Suomi Kuvissa\". Sen hän oli saanut lainaksi eräältä tuttavaltaan.\nIrene käänteli kirjan lehtiä ja huudahti ihastuneena. -- Voi kuinka\nkaunis kirkko! Voi, miten komea rakennus! Miten äärettömän ihana\nmaisema! Ja lopuksi hän sanoi aivan ihmetyksissään:\n\n-- Mutta eihän se Suomi olekaan sitten niin huono ja nolo maa kuin\nsanotaan?\n\n-- Ei totisesti olekaan, vastasi äiti, joka itsekin oli lämmennyt\nkuullessaan tyttärensä toistelevan noita ihastuneita huudahduksiaan.\n-- Se on yksi maailman luonnonkauneimpia maita. Siellä on noin\n60.000 järveä. Etkö ole sitä kirjoistasikin lukenut? Siellä on\nvanha yliopisto, paljon kouluja ja taidelaitoksia ja paljon hienoa,\nsivistynyttä väkeä ja kaikki siellä osaavat lukea, sillä Suomessa on\nlukupakko.\n\nIrene istui miettiväisenä Suomi-kirja sylissään. Näytti siltä kuin\naukenisi hänelle siinä edessään kokonaan uusi suuri maailma, isän ja\näidin maa, maa, jossa näytti olevan niin paljon kauneutta ja korkeata\nsivistystä, ettei hän ollut koskaan sellaista voinut aavistaakaan.\nSitten kuului hiljainen kysymys:\n\n-- Minkä tähden sinä ja isä sitten lähditte Suomesta, niin kauniista\nmaasta?\n\n-- Niin, lapseni. Se on pitkä tarina. Ihminen hakee rikkautta ja onnea.\nRikkautta minä en ole saanut ja elämän onnestakin meni suurin osa isäsi\nkadottua. Nyt minulla ei ole muuta kuin sinä. Ja senvuoksi minä en,\nIrene, tahdo sinua menettää, enkä ainakaan vielä lapsena salli sinusta\ntulevan vieraan maan palvojaa.\n\nAlli Aho purskahti liikutuksesta itkemään. Silloin hän tuntee kahden\npehmeän käsivarren kiertyvän kaulansa ympäri ja Irene kuiskasi hänelle\nnyyhkytystensä lomasta:\n\n-- Anna anteeksi, äiti. Anna anteeksi. Minä olen ollut niin itsekäs\nja paha. Mutta nyt tahdon tulla hyväksi jälleen ja lupaan, ettet sinä\nminua koskaan, koskaan kadota.\n\n\n\n\nHaavetta takaa ajamassa\n\n\nJokikankaan vanha talonpoikaistalo seisoi Ilmajoen läntisellä\nrannalla, ei kaukana siitä paikasta, josta Jaakko Ilkka, nuijasodan\ntalonpoikaisjoukon päällikkö, oli ollut kotoisin. Sen päärakennus\nkohosi kaksikerroksisena ja punaiseksi maalattuna jokivarressa, kuten\nkaikki muutkin päärakennukset, ja sen akkunalaudat olivat maalatut\nvalkoisiksi niinkuin naapureissakin. Akkunoiden alla virtasi joki\nhiljalleen pyrkien meren aavalle ulapalle ja niin pitkälle kuin silmä\nkantoi näkyi laajoja vainioita, punaisia kaksikerroksisia taloja ja\nharmaita latoja. Koko maisema todisti samaa varallisuutta ja vanhaa\nviljelyskulttuuria kuin jo vuosisatoja sitten.\n\nJokikangas oli vanhastaan varakkaan talon maineessa. Sen aitat olivat\nviljaa täynnä, joka vuosi myytiin sieltä vaunulastittain heiniä ja\nkauranpahnoja Keski-Suomeen ja Perä-Pohjolaan. Pankkitilillä kerrottiin\ntalon isännällä, Jaakko Jokikankaalla, olevan useita kymmeniätuhansia.\nMutta mitään ei oltu ilmaiseksi saatu. Talossa oli aina tehty kovasti\ntöitä, sukupolvi sukupolvelta oli eletty säästäen jopa kieltäytyenkin\nja talletettu rahoja tulevien päivien ja polvien Varalle.\n\nTalon emäntä oli viety hautausmaahan jo pari vuotta sitten ja isäntä\neleli leskenä. Hän oli nyt 60-vuotias, mutta suora kuin tikku, harteva\nja voimakas. Uutta emäntää ei hän enää tulisi ottamaan. -- Mitäpä\nminä sillä enää tekisin, oli hän sanonut lyhyesti. Vanhin pojista,\nMatti, oli 23 vuotta vanha. Hän oli käynyt Ilmajoen kansanopiston ja\noli toimekas, valistusta harrastava nuori mies, joka viimeisen vuoden\najan oli toiminut m.m. kyläkunnan nuorisoseuran esimiehenä. Sitten oli\nperheessä nuorempi veli Väinö ja Katri niminen tytär. Ja luonnollisesti\npiti Matti-pojasta tulla isäntä isänsä jälkeen. Häntä sanottiinkin jo\nusein puoleksi leikillä puoleksi tosissa nuoreksi isännäksi.\n\nOli juhannuksen aika vuonna 1908. Nuorisoseuralla oli kansanjuhlat\nja Matilla esimiehenä oli kovasti puuhaa niiden järjestämisessä. Hän\nhaki metsästä hevosella nuoria koivuja, jotka pystytti juhlapaikalle,\nnaulasi ravintolapöytiä ja penkkejä, puhdisti ja koristeli, kuten\nkaikki muutkin nuorisoseuran jäsenet. Saatuaan työnsä ulkona valmiiksi\nhän riensi taloon muiden nuorten joukkoon avustaakseen toisia\nseppeleiden sitomisessa.\n\nSiinä oli paljon poikia ja tyttöjä, oman kylän nuorisoa. Mutta eniten\nhuomiota herätti kuitenkin Ahopellon torpan tytär, Lempi, joka oli\nmuutama päivä sitten palannut Amerikasta ja istui nyt toisten keskellä\nhienossa röyhelöisessä puvussaan, hienommassa kuin mitä kenelläkään\nmuulla tytöllä oli. Lempi sitoi seppelettä Jokikankaan Koivula-nimisen\ntorpan tyttären kanssa. Kun Matti huomasi vieraan, hän siirtyi\nosittain kohteliaisuudesta osittain uteliaisuudesta hänen vierelleen.\nLuonnollisesti hän kysyi, mitä Amerikkaan kuului.\n\n-- Oo! huudahti Lempi, pannen suunsa supulle ja hieman vieraalla\näänenpainolla jatkoi: -- Oo! siellä on _all right_, kuinka\nsanoisinkaan, _yes_, siellä on hyvä aika nyt. Viime vuonna oli\npaha paniikki, eikö se ole suomeksi pula? Oo! oikein paha. Paljon\nsuomalaisiakin oli työtönnä, oikein paljon. Mutta nyt on hyvä\n_Yes_. Nyt taas saa työtä kuka tahansa, ja korkean palkan,\nkorkeamman kuin täällä herrat saavat.\n\nSitten Lempi katsoi rohkeasti Mattia silmiin, hymyili, niin että\nkultatäytteiset hampaat hohtivat ja välkytteli monia helmisormuksiaan.\n\n-- Lähde sinäkin Amerikkaan, sanoi hän veitikkamaisesti.\n\n-- En ikinä, vastasi Matti naurahtaen. -- Minulla on täällä liikaakin\ntyötä. Minua ei Amerikan kuume ole koskaan vaivannut.\n\nKoivulan Elli istui ja kuunteli juttelua. Hänen kätensä solmivat\nahkeraan seppelettä. Mutta väliin hän aivankuin salaa ja silmät\nihastuksesta kiiltäen katsahti Lempiin. Matti saattoi selvästi huomata,\nettä Elli ihaili toverinsa hienoa pukua, monia sormuksia ja röyhelöitä.\n\nTuli valkoinen kesäyö. Työt saatiin valmiiksi ja nuoret lähtivät\npolkupyörillään ajelemaan koteihinsa. Lempillä ja Ellillä ei ollut\npyöriä ja Matti tarjoutui saattamaan heitä.\n\nNiin kulkivat he pitkin valkoista maantietä läpi hämyisen yön. Talot\nnukkuivat. Vainioiden yllä kaareutui korkealla taivas, kytösauhun\ntuoksu täytti ilman.\n\nMatti pysähtyi, nojasi pyöräänsä, katseli öistä maisemaa ja sanoi äkkiä:\n\n-- Kuules, Lempi! Kuinka sinä hennoit lähteä ja jättää näin kauniin\nkotiseudun?\n\n-- Kauniin? Jos sinä näkisit Amerikan vuoria ja viljelyksiä, niin\nsitten sinä vasta näkisit kaunista. Ja sellaisia suuria hienoja\nkaupunkeja. Oo! _Yes!_ Minun täytyi jättää. Oi! täällä on niin\npienet palkat ja _you see_, näes, ei ole niin hauska olla\nkarjapiikanakaan. Nyt minä saan 40 taalaa, se on 200 markkaa kuussa,\nolen restoräntissä veitressinä, oo, kun aina sotken engelskaa joukkoon,\nniin olen tarjoilijattarena ravintolassa. Ja sitten saan herroilta\npaljon \"tippiä\", juomarahaa vielä.\n\nMatti vilkaisee Elliin. Huomasi selvästi, kuinka tämä ihaili\nnaapuritalon tytärtä, joka oli palannut Amerikasta _noin_ hienona\nneitinä.\n\n-- No niin, arveli Matti. -- Kyllä Suomi on sentään aina Suomi, vaikka\nse ei olekaan niin rikas kuin Amerikka. Mutta eihän ihminen yksin\nleivästä eläkään. Sehän on vanha totuus.\n\n-- _Yes_. Onhan tälläkin maalla hyviäkin puolia. Mutta kyllä minä\nen ikinä vaihtaisi Amerikkaa Suomeen. En ikinä.\n\nMattia loukkasi tuo vieraan maan ylistely oman maan kustannuksella.\nMutta hän nielaisi kurkkuun nousseen pienen kiukun puuskan ja käänsi\njutun toisiin asioihin.\n\nTultiin Ahopellon torpan kohdalle ja Lempi kääntyi siitä kotiinsa.\nMatti jäi saattelemaan Elliä, jonka kotiin oli vielä kilometrin verran.\nTämä Ellin saattelu tuntui hänestä hieman oudolta. Ei hän ollut niin\nusein muutenkaan tyttöjä saatellut. Mutta ikinä hän ei ollut saatellut\noman torpan tytärtä, joka kävi hänen kotonaan joskus päivätöissä ja\njonka hän oli nähnyt pienestä lapsesta saakka kiinnittämättä häneen\nkoskaan mitään huomiota. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää, kun hän\nvilkaisi rinnallaan kävelevää Elliä, että tästä oli äkkiä kehittynyt\nhyvin sievä neito. Ei tyttö erikoisen pitkä ollut, mutta hän oli\nhoikempi kuin seudun muut tyttäret, oli norja, käynti kevyt ja hänen\nlanteensa heilahtelivat niin somasti jalkojen noustessa. Matti oli\nhämillään huomiostaan.\n\n-- Kuules Elli, hän sanoi sitten. -- Sinustahan on aivan huomaamatta\ntullut iso tyttö.\n\nElli purskahti nauruun, huolettomaan, raikkaaseen nuoren tytön nauruun.\n\n-- Kyllä. Vastako sinä sen nyt tiedät, senkin nuorisoseuran esimies!\nVaikka olen ollut miltei joka kokouksessa nähtävänäsi. Minä olen jo\nseitsemäntoista vuotta vanha. Kyllä sitä siinä on aluksi ikää.\n\nSitten molemmat nauroivat. Kaikki kankeus oli yht'äkkiä heidän\nväliltään hävinnyt. Matti meni lähemmäksi maantien reunalla kävelevää\ntyttöä, tarttui häntä käsivarresta ja kysyi:\n\n-- No. Sinä sitten? Oletko sinä sitten nähnyt minut, aina? Sanopa.\n\nElli naurahti.\n\n-- Olenpa tietenkin. Kuinkas sinua pääsee näkemästä, kun sinä aina\nistut puheenjohtajana kokouksissa ja niin juhlallisen näköisenä pöydän\ntakana, että oikein pelottaa.\n\n-- Niin kyllä. Mutta oletko sinä _muutenkin_ huomannut minut.\n\nElli painoi katseensa alas. Hän ei vastannut mitään. Sitten hän nosti\nsilmänsä, vilkaisi Mattiin ja hymyili.\n\nMatin valtasi äkkiä sanoin selittämätön tunne. Hän tuli jollakin\ntavoin kumman levottomaksi. Pitikö tuo torpantyttö, tuo sievä lapsi\nhänestä? Oliko kenties kauankin pitänyt hänen tietämättään? Ja mihin\nse johtaisi, jos niin olisi? Voisiko hän pitää tytöstä? Ehkä. Elli oli\nvarmaankin koko seudun kaunein tyttö, sen hän oli tänä yönä huomannut.\nJa vilkas ja viisas tyttö. Kansakoulussakin oli aina saanut parhaita\nnumeroita. Sen hän oli kuullut.\n\nHän käveli mietteissään eikä keksinyt mitään sanottavaa. Sitten hän\nhuomasi, että voisi antaa Ellille kyydin pyörällään ja pyysi tyttöä\nistumaan sen päälle. Elli hypähti kevyesti pyörän välitangolle, mutta\nei, kuten tytöt tavallisesti kasvot eteenpäin, vaan kasvot ajajaan\npäin. Ojentaen kätensä taaksepäin hän tarttui kiinni ohjaustankoon.\n\nMatti hyppäsi pyörälleen. Hän ei pitänyt kiirettä. Hänestä tuntui\nsiltä, että matkaa saisi olla vaikka pitemmältäkin. Hän katseli\ntytön kasvoja edessään. Tummat silmäripset loivat kasvoille heikon\nvarjon, kulmakarvat kohosivat kaarevina ja pitkinä, suu oli pieni ja\ntäyteläinen, kasvot kaidat ja iho helakka.\n\nVeri alkoi Matin suonissa oudosti sykkiä. Hän tunsi nuoren naisen\nläheisyyden, puseron aukeamasta hän saattoi tahtomattaankin huomata\nnuorten rintojen pehmeän sulon. Hänen kurkkuaan kuivasi. Sillä tavoin\nei kukaan nainen ollut häneen vaikuttanut, ei kukaan. Ellistä aivankuin\nsateli häneen outo, huumaava, suloinen virta. Tuo voimakas tunne\nhyväili, pyörrytti häntä.\n\nSitten pyörä äkkiä sattui kiveen, se hypähti ja kallistui. Elli\nsäikähti pahanpäiväisesti ja kiersi samassa käsivartensa Matin kaulan\nympärille uskaltamatta niitä enää irroittaa ja muuttaa taakseen tankoon\nkun pelkäsi putoavansa.\n\nNuoren Jokikankaan poskea vastaan painautui kuuma pehmeä poski ja tytön\nhiusten kiihoittava tuoksu tuntui hänen sieraimissaan. Ellin koko\nolemus tuntui tunkeutuvan häneen. Matti saattoi tuskin hengittää.\n\nOltiin Ellin kotitiellä, joka maantieltä johti Koivulan torpalle.\nSiinä kasvoi tien vierellä vanha riippaoksainen koivu. Matti hypähti\npyörältä, nosti Ellin alas ja veti hänet viereensä ojapientareelle\nkoivun alle.\n\nSinä yönä, valkeana, tuoksuvana kesäyönä suuteli Matti Jokikangas,\nvanhan perintötalon poika, ensimmäisen kerran naista. Hän suuteli\nloppumattomiin, huumaantuneena, juopuneena, suonien tulena polttaessa.\nJa Elli antoi sen tapahtua. Hän värisi, hänen hento vartalonsa\npainautui Matin rintaa vastaan ja siitä virtasi Matin olemukseen\nihmeellinen lämpö, riemuisa ja onnea täysi.\n\nAurinko oli jo noussut. Käki kukkui, linnut visertelivät ja vielä he\nviipyivät vanhan riippakoivun alla huumeisina ja kuin ihmetellen vasta\nlöydettyä onneaan.\n\nSitten Matti katsoi kelloaan. Se kävi jo neljättä. Hänen oli kiireesti\nlähdettävä ennenkuin väki nousisi.\n\n-- Ethän unohda minua koskaan, koskaan? kuiskasi nuori mies.\n\n-- En! En koskaan! Enkä tätä yötä. Mutta tiedän kyllä, että sinä\nunohdat minut. Olethan sinä rikkaan talon poika ja niin komea, niin\nviisas, niin hyvä. Kaikki sinusta pitävät ja sinä löydät pian uusia\ntyttöjä.\n\n-- Ei! Älä puhu! En koskaan löydä. En koskaan löydä muita kuin sinut.\nJa talonpoika ja torpan tyttö sopivat nykyään yhtä hyvin yhteen kuin\nketkä tahansa. Ei nykyaika tunne enää mitään säätyeroituksia. Matti\nsuuteli Elliä vielä kerran ja hän nousi pyöränsä selkään ja ajoi\nkiivasta vauhtia läpi heräävien vainioiden.\n\nHän hiipi varovaisesti omaan aittaansa. Kukaan ei vielä ollut ylhäällä.\n\nHän lepäsi hetken valveilla vuoteessaan. Hän oli kuin kuumeessa. Ellin\ntummat silmät, kaarevat kulmakarvat, täyteläinen suu ja poven pehmeä\nkaarto olivat yhä hänen silmissään. Hän tunsi huulillaan vieläkin tytön\nhuulien tuoksun ja koko olemuksessaan hänen kiihkeän verensä huuman.\n\nOli jo kohta kymmenen kun hän heräsi. Kirkonkellojen ääni kantautui\nhänen korviinsa vainioiden ylitse. Samassa hän muisti tämän päivän\njuhlat, ponnahti ylös, ajoi partansa ja puki pyhävaatteet ylleen.\n\nRengit istuivat portailla paitahihasillaan kun hän tuli ulos aitastaan.\nPäivä oli kirkas. Tuskin pilvenhattaraakaan näkyi taivaalla. Isä oli\nvarmaankin mennyt jo kirkkoon.\n\nSaman päivän iltapäivällä alkoivat kansanjuhlat. Matin piti esimiehenä\npitää avauspuhe. Ja hän nousi rintapieli sinivalkoisen ruusukkeen\nkoristamana koivuin ja seppelein kaunistetulle puhujalavalle.\n\nJuhlapukuinen yleisö ympäröi puhujakorokkeen. Kansa seisoi siinä\nvakavana ja hartaan näköisenä niinkuin aina tietäessään saavansa\nsielulleen virkistystä, olipa se sitten hengellistä tai maallista\nlaatua.\n\nPuhuja seisoi kotvasen hiljaa. Puheensorina taukosi. Sitten kajahti\nhänen kirkas kantava äänensä:\n\n\"Päivänkehrä on taas tänään, kuten päivästä päivään, vuodesta vuoteen,\nnoussut Pohjanmaan tasankojen ylle. Se on nähnyt nuo tasangot kesän\nkoko kukkeassa rikkaudessaan. Ruisvainiomme heilimöivät, apila tuoksuu,\nkukkaset kukoistavat. Vainiomme kypsyttävät uutta runsasta satoa, joka\non kättemme tulos. Mutta tällaisena Jumalan suurena suvisunnuntaina\ntulee meidän, kansalaiset, muistaa, että kaikelle sille, mitä\nmeillä tänään on, mikä ympärillämme vihannoi ja kukoistaa, koko\nviljelyksellemme laskettiin perustus jo ammoisina aikoina, silloin kun\nesi-isämme tunkeutuivat Pohjanmaan korpiin, iskivät kirveensä hongan\nkylkeen ja aloittivat taistelunsa näiden seutujen valloittamiseksi\ninhimilliselle viljelykselle. Sen vuoksi on meidän tällaisena päivänä\npainettava nöyrästi päämme alas ja annettava siunaavan ajatuksemme\nviivähtää isiemme unohdetuilla hautakummuilla.\n\n\"Tätä taistelua on sukupolvi sukupolvelta jatkunut. Tämä seutu,\nkerran hallainen ja korpien peittämä, on muuttunut siksi vauraaksi\nmaakunnaksi, minä sen tänä säteilevänä päivänä näemme. Siitä maasta\ntuli isillemme ja tuli meille pyhä maa, suomalaisen kansan luvattu maa,\ntyöstä, kärsimyksistä ja kyyneleistäkin rikas, mutta myös toiveista,\nilosta ja onnesta rikas maa.\"\n\nTässä Matti Jokikangas hetkiseksi pysähtyi. Hän oli aikonut vain\nlyhyesti puhua uskollisuudesta kotikonnulle ja kotiseudulle, mutta\näkkiä hänen mieleensä juolahti Ahopellon Lempin ylenkatseellinen\npuhelu kotimaastaan ja Amerikan ylistely. Hänen verensä kuohahti. Hän\ntahtoi nyt tässä lausua kaikkien kuullen sen, minkä eilen oli jättänyt\nsanomatta. Ja puhuja jatkoi:\n\n\"Kansalaiset! Eikö tämä maa ole meille kylliksi hyvä, kylliksi rakas?\nUseimmille se on. Mutta on niitäkin, jotka panevat sille liian vähän\narvoa, hylkäävät kotimaansa ja kotiseutunsa ja vaeltavat kauas merien\ntaakse löytääkseen maan, joka heille olisi parempi kuin tämä isiemme\nraivaama ja rakastama pohjoinen seutu. Näilläkin tienoilla ovat\nmonet jättäneet kotiauran ja kotikunnaat ja painuneet tuntemattomiin\nkohtaloihin, vieraisiin oloihin, jotka eivät suomalaiselle voi olla\nmuuta kuin kylmät ja kielteiset. He ovat unohtaneet isiemme viisaan\nohjeen: Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Ja jos siellä uusissa\noloissa jotkut ovat onnistuneetkin, niin kuka tietääkään kertoa\nkuinka paljon hukkaan menneitä toiveita, puutetta ja kurjuutta,\nkyyneleitä ja valitusta ja murskaantunutta elämää onkaan löydettävissä\nsiirtolaistemme keskuudesta kaukana Amerikassa. Me kuulemme siitä\nharvoin, mutta me tiedämme, että sitä siellä on, sillä ne, jotka\npalaavat tänne, ovat niitä, jotka ovat siellä elämäntaistelussaan\nonnistuneet ja he ylistävät uutta maata, koska _heidän_ kohdalleen\non sattunut hyvin. Ne tuhannet ja tuhannet, jotka ovat epäonnistuneet,\nsortuneet, hukkaantuneet omaisiltaan ja kotimaaltaan, ne eivät puhu\nmitään, sillä he eivät koskaan palaja, heidän silmänsä eivät enää tule\nnäkemään niitä tienoita, jotka kerran eivät olleet heidän mielestään\ntarpeeksi hyvät, mutta jossa heidän elämänsä olisi saattanut olla\npaljon onnekkaampi ja rikkaampi kuin vierailla mailla. Kansalaiset!\nTämä maa ja tämä maakunta ovat meille rakkaat. Me tiedämme ja tunnemme,\nettä ilman niitä elämämme olisi vaillinaista, turhaa, arvotonta.\nSenvuoksi: pysykäämme näiden lakeuksien, suuren Suomenmaan uskollisina\npoikina ja tyttärinä. Pysykäämme hyvinä, kuten nyt, pysykäämme pahan\npäivänkin tullen, kuten isämme muinoin.\n\n\"Ole uskollinen maallesi, rakasta kotiseutuasi! Se on elämäsi täyttymys\nja onni.\"\n\nPuhuja pysähtyi jälleen, lausui sitten yleisön tervetulleeksi ja astui\npuhujalavalta alas käsien paukkuessa. Moni tuli ja kiitti häntä. Se oli\nsana paikallaan, sanoivat he, juuri nyt, kun taas on sellainen into\nsinne Amerikkaan. Parasta olisi vain, että pysyttäisiin kotona. Eipä se\nAmerikkakaan ole monta rikkaaksi tehnyt, vaikka niin puhutaan.\n\nSamassa Matti Jokikangas vilkaisi sivulleen. Siellä seisoivat erään\nkoivun vierellä Ahopellon Lempi ja Koivulan Elli. Matti kohotti\nhattuaan ja punehtui. Lempi hymyili väkinäisesti, mutta Ellin koko\nolemus säteili kirkasta päivänpaisteista hymyä. Matti huomasi nyt\nEllillä ensi kerran hatun päässä ja hänen yllään röyhelöisen korean\npuvun, jotka pukivat tuota nuorta torpparintytärtä erinomaisesti ja\ntekivät hänet vallan herrasneidin näköiseksi. Ne oli Elli varmasti\nLempiltä saanut lainaksi näitä juhlia varten. Ja se puoli asiaa ei\nMattia lainkaan miellyttänyt.\n\nKun illalla ohjelman loputtua alkoi tanssi, riensi Matti heti ottamaan\nEllin lattialle. Hän tanssi Ellin kanssa ensi kerran koko elämässään,\nsillä aikaisemmissa juhlissa ei hän ollut Elliä tuskin huomannutkaan.\nJa moni tyttö havaitsi kademielellä tämän. Mattia, suuren talon komeata\npoikaa ja nuorisoseuran esimiestä olivat miltei kaikki kylän, jopa\npitäjänkin tytöt jo kauan ihastuksella katselleet. Nyt hän näytti\nantavan ensi sijan kotitalonsa torpparin tyttärelle, tuolle mokomalle,\njoka ylpeili Ahopellon Lempin koreissa vaatteissa.\n\nMatti ei huomannut mitään. Hänen katseensa lepäsi Ellin punertavilla\nnuorilla kasvoilla ja hän kuiskasi tälle: -- Olen ikävöinyt sinua! Elli\nhymyili, nosti arasti silmänsä ja loi Mattiin katseen, jossa tämä oli\nlukevinaan ensi lemmen koko viattoman sulon. Kuinka onnelliseksi hän\ntunsikaan itsensä!\n\nSinä iltana ei Matti Jokikangas tanssinut kuin pari kertaa muiden\ntyttöjen kanssa. Silloinkin hän teki sen kuin ajatuksissaan, puhui\nvähän ja tähyili sinne päin, missä tiesi Ellin seinävierellä istuvan.\nKun juhlat loppuivat, nosti hän Ellin pyörälleen ja ajoi hänen\nkanssaan hurjaa vauhtia Koivulan torpalle päin saadakseen vihdoinkin\njälleen olla kahdenkesken rakkaansa kanssa. Ahopellon Lempi jäi yksin\nkävelemään kotiaan. Ja Matti huomasi, että tämä katseli häntä miltei\nuhkaavin silmin. Mutta mitäpä Matti sitä välitti.\n\nNiin kului heinäkuu ja miltei joka ilta Matti nousi polkupyörälleen ja\najoi Koivulan torpalle. Siellä hän istui riippakoivun alla Ellin kanssa\nyön myöhäisiin hetkiin eikä hän koskaan mielestään saanut kyllin kauan\npitää luonaan tuota nuorta tyttöä, jonka suloinen olemus värisi hänen\nsyleilysään.\n\nEräänä iltana, kun oli jo tultu elokuulle, ja Matti oli pihamaalla\njälleen lähdössä Elliä tapamaan, kuuli hän isänsä portailta huutavan\nhäntä:\n\n-- Matti, tules tänne! Minulla on sinulle vähän puhuttavaa, sanoi hän\nlyhyesti.\n\nKun Matti tuli isännän kamariin, istui hänen isänsä pöydän vierellä,\nkatsoi poikaansa tutkivasti ja sanoi:\n\n-- Käy istumaan, Matti. Meillä on keskenämme juteltavaa.\n\nMatti istahti. Hän arvasi, että isäntä tahtoi puhua jostakin tärkeätä\nasiasta, niin vakava oli hänen muotonsa. Ja sitten isä alkoi:\n\n-- Minä rupean jo käymään vanhaksi. Minulla ei ole enää sitä intoa\ntalon asumiseen, joka minulla oli ennen, ja talo tarvitsee innostuneen\nja toimekkaan isännän. Sinä olet nyt kaksikymmentäkolmevuotias ja\nolet miehen iässä. Minä sain talon isältäni kun olin jo hyvästi\npäälle kolmekymmentä vuotta, mutta itsekseni olin aina sitä ennen\nmiettinyt, että isäni olisi voinut antaa sen minulle aikaisemminkin,\nettä olisin kerinnyt paremmin toteuttaa kaiken sen, mitä pidin talossa\ntarpeellisena. Sen vuoksi minä en aijo panna sinua samaan asemaan. Sinä\nolet jo täysi mies ja minä uskon, että pystyt myös pitämään talon,\njos sen saat. Osaat myös viljellä maata ja sinussa on oikea henki.\nKesäjuhlissa puhuit hyvin, kuulin koko puheesi. Ja minä olen iloinen\nsiitä. Kotikonnulleen pitää miehen olla uskollinen, kuten sanoit,\nmuuten menee elämä hukkaan.\n\nJokikankaan isäntä vaikeni hetkiseksi ja mietiskeli kuin etsiäkseen\nsanoja. Häntä nähtävästi kiusasi jokin ajatus.\n\n-- Kuules, Matti, aloitti hän jälleen. -- Minä olen ajatellut tehdä\nsinulle talonkirjat, mutta kuinkas on sen emännän laita?\n\nMatti ilostui. Hänen sydämensä alkoi takoa. Se hetki, että hänestä\ntulisi vanhan sukutalon isäntä, oli käsillä.\n\n-- Niin kyllä, vastasi hän. -- Kyllä minä uskon voivani talon\nasua. Niinkuin isä tietää, olen minä aina ollut maanviljelyksestä\nkovasti innostunut, pienestä pojasta saakka. Ja minä haluaisin nyt\noikein todenperästä panna täytäntöön niitä suunnitelmia, joita olen\nkansanopistossa käydessäni ja sen jälkeenkin tehnyt talomme suhteen.\nJa... Matti epäröi hieman. -- Niin, sen emäntäkysymyksenkin luulen\nsitten kyllä ratkeavan, sanoi hän puoleksi ujosti.\n\nHän tunsi kasvoillaan isänsä tutkivan katseen. Mitä se nyt miettii, hän\najatteli ja tuli hieman levottomaksi.\n\n-- Sinä olet, Matti, tämän kesää juossut sen Koivulan Ellin perässä,\nkuului jälleen Jokikankaan isännän ääni. -- Et suinkaan sinä siitä aijo\ntuoda emäntää tähän taloon? Minä en usko, että siitä on suuren talon\nemännäksi.\n\nMatti hätkähti. Mistä isä tiesi, että hän oli seurustellut Ellin\nkanssa? Mistä hän tiesi, että Elli ei olisi yhtä hyvä emäntä tähän\ntaloon kuin kuka tahansa? Hän nosti silmänsä ja kohtasi isänsä lujan\nvaativan katseen.\n\n-- Niin, sopersi hän. -- Kyllähän minä olen Ellin kanssa hieman\nseurustellut. Hän on hyvä tyttö. Mutta minkä vuoksi hän ei kelpaisi\ntähän taloon emännäksi? kysyi hän sitten ylpeästi. -- Senkö vuoksi,\nettä Elli on vain köyhän torpparin tytär ja että Jokikankaaseen on aina\ntuotu talontyttäriä emännäksi?\n\n-- Ei niin, poika. Ei niin, vastasi isä. -- Sinä muistat varmaan sitä\nnäytelmää, joka nuorisoseurassa viime kesänä esitettiin ja jossa sitä\nrikkaan talon poikaa kotona estettiin menemästä naimisin köyhän tytön\nkanssa. Mikä se olikaan sen vaimon nimi, joka oli kirjoittanut sen\nkappaleen? Minna Kantti, vai mikä se oli? Se oli sellainen akkojen loru\nkoko se näytelmä. Ja niistä sitä sitten uskotaan oikein tosia. Ei tässä\nnyt ole sellaisesta kysymys. Mutta minä epäilen, että se Koivulan Elli\nei sovi emännäksi meille sen vuoksi, ettei hän ole kasvanut sellaisissa\noloissa, että häneen olisi tullut oikea emännyyden henki. Ja suuren\ntalon emännäksikin, poikani, kasvetaan tavallisesti jo pienestä pitäen.\nMuistat äiti-vainajasi. Kun hän vain pyörähti, niin jokainen näki, että\nsiinä oli itse emäntä. Kenenkään ei tarvinnut sitä kysellä. Ja työt\nsujuivat. Ei emännän tarvinnut juuri paljon sanoa. Jokainen palvelija\nteki tehtävänsä ilman muuta ja kaikki oli aina järjestyksessä. Ei\ntalo pysy pystyssä ilman toimeliasta ja hyvää emäntää, lopetti isäntä\npainokkaasti.\n\nHuoneessa oli hiljaisuus. Matti mietti. Hänen mieltään painosti. Ellin\nsuloinen kuva tuli hänen mieleensä. Ja hänestä tuntui, että isä teki\nvääryyttä nuorta tyttöä kohtaan, josta hän ei oikeastaan tiennyt mitään.\nHän kuohahti ja sanoi:\n\n-- Isä ei tunne Elliä. Kyllä hänkin on toimelias ja kaikkia taloustöitä\non hän myös oppinut tekemään. Ja se suuren talon emännyyden henki,\njosta isä puhui, se saattaa kyllä häneen kasvaa.\n\n-- Se saattaa kasvaa muutamiin, kuului Jokikankaan isännän jyrkkä ääni.\n-- Mutta minä uskon, että se ei kasva häneen.\n\n-- Mistä isä sen tietää? kysyi Matti puoliksi suuttuneena.\n\n-- Minä näen sen, kuului isän ääni.\n\n-- Mistä te sen voitte nähdä?\n\n-- Kun sinä Matti olet yhtä vanha kuin minä nyt, niin sinäkin näet yhtä\nja toista, mitä et nyt pysty näkemään. Eikö tämä riitä sinulle?\n\n-- Ei riitä. Matti kavahti pystyyn. Hän kunnioitti suuresti isäänsä\nja hän oli aina totellut tätä empimättä. Mutta nyt meni isä asioille,\njotka olivat yksin pojan. -- Ei riitä, sanoi hän lujasti. Jos tahdotte\ntehdä minulle talonkirjat, niin tehkää. Mutta itse minä tulen\nvalitsemaan emäntäni.\n\nMatti seisoi siinä puolihämärässä huoneessa isänsä edessä koko\npituudessaan. Hänen kasvonsa paloivat. Otsalla liekehti puna. Hän\najatteli, että sai mennä vaikka koko talo, mutta hän ei tulisi antamaan\nperään.\n\n-- Istu, Matti, sanoi isäntä nyt lempeämmin. -- Sinä olet vielä nuori\netkä ymmärrä mitä minä tarkoitan. Mutta uskon, että elämän kylmä\ntodellisuus on sinulle kerran sen osoittava. Sinä olet ollut hyvä\npoika ja olen sinun kanssasi näinä vuosina elänyt kuin oman nuoruuteni\nuudelleen. Minä en puhu sinulle nyt vain omasta puolestani. Minä\npuhun sukuni puolesta, isäni puolesta, vaarin puolesta. Kun valitset\nemännän, niin katso, että se on kyllin arvokas ottamaan äitisi paikan\nja isoäitisi paikan ja tämän talon jo kauan kuolleiden emäntien paikan.\n\nMatti mietti. Hän ei käsittänyt, miksi ei Elli olisi kyllin arvokas\ntälle paikalle. Hänelle muistui mieleen äitinsä lempeä miltei\nylhäinen olemus ja hän muisti vielä hämärästi isänsä äidinkin, tuon\nvanhan naisen, joka asui \"syytinkipuolella\" ja antoi hänelle usein\npiparikakkuja tai muuta hyvää ja joka vielä vanhanakin oli ryhdikäs\nkuin nuori nainen. Eikö sitten Elli voisi tulla yhtä arvokkaaksi kuin\nnämä olivat olleet? Hän mietti sitä, mutta hänestä alkoi itsestäänkin\ntuntua, ettei niin kävisi. Elli oli toista tyyliä, pienempi,\nvilkkaampi, eloisampi. Ja Matista tuntui nyt, että Elli ei ollut\nainakaan vielä oikean talon emännän näköinen. Mutta ehkä hän voisi\nsiksi tulla... niin ehkä?\n\n-- Ajattele nyt asiaa, kuului jälleen pöydän päästä -- Itsepä sinä\nluonnollisesti valitset emäntäsi, kun se aika tulee. Olen tahtonut vain\npuhua sinulle sellaisista seikoista, joita ehkä et tulisi ajatelleeksi.\n\nMatti huomasi, että asia oli tällä kertaa loppuun puhuttu. Hän nousi\nja meni ulos. Kun hän painoi oven kiinni ja vilkaisi taakseen, huomasi\nhän isänsä istuvan vielä tuolilla paikoillaan. Hänen äsken niin suora\nryhtinsä oli kuitenkin niin kokoon lysähtänyt ja hän tuijotti lattiaan.\n\nMatti riensi huoneeseensa. Hänen mielensä kuohui. Hän iloitsi siitä,\nettä isänsä oli tahtonut tehdä hänestä nyt jo isännän ja että isä siis\nluotti häneen, mutta hän ei voinut käsittää isänsä puuttumista hänen ja\nEllin asioihin. Olihan se niin perin vanhanaikaista. Hän ei olisi sitä\nisästään uskonut, joka muuten oli taitava ja valistunut mies. Mutta\nsellaistahan se oli. Vanhalla polvella oli omat ennakkoluulonsa kunnes\nmeni niiden kanssa hautaan.\n\nSamassa hän muisti, että Elli istui ja odotti häntä siellä riippakoivun\njuurella ja että hän oli jo paljon myöhästynyt sovitusta ajasta. Hän\nriensi juoksujalkaa ulos, hyppäsi pyörälleen ja kiisi hurjaa vauhtia\nKoivulan torpalle.\n\nElli seisoi kotinsa tienhaarassa. Hänen valkea pukunsa erottui jo\nkaukaa puita vastaan. Kun Matti pääsi kohdalle, hyppäsi hän pyörältään\nja suuteli levottoman näköistä tyttöä.\n\n-- Ihmettelin, mikä sinulle oli tullut, sanoi Elli. -- Missä sinä olit\nniin kauan?\n\nMatti ajatteli, että on parasta olla Ellille rehellinen ja kertoa\nsuoraan tämäniltainen keskustelu isän kanssa. Ja hän kertoi sen. Joka\nsanan mitä isän ja pojan välillä oli vaihdettu. Kun hän oli lopettanut,\nsanoi Elli miltei itkien:\n\n-- Kyllä minä olen sen aina tiennyt, ettei isäsi tahdo minua teille. En\nminä ole sinne tarpeeksi hyvä. En tule koskaan olemaankaan.\n\nMatti kuohahti.\n\n-- Tarpeeksi hyvä! toisti hän. -- Kun sinä olet minulle tarpeeksi hyvä,\nniin sinä olet silloin myös taloon tarpeeksi hyvä.\n\nSitten mietti hän hetkisen aivankuin lyödäkseen arpaa Jokikankaan\nperintötalon ja Koivulan torpan tyttären välillä ja jatkoi uhma\näänessään:\n\n-- Ja jos niin käy, että isä panee tosissaan vastaan sinun meille\ntuloasi, niin silloin jätän minä talon. Kyllä me muutenkin maailmalla\ntoimeen tullaan.\n\nElli hymyili. Asia tuntui hänestä niin suurelta, että se ei oikein\ntahtonut mahtua hänen pieneen tytönpäähänsä. Ja hänestä oli vain\nhauskaa se, että Matti oli pitänyt hänen puoltaan Jokikankaan\nisännälle, tuolle mahtavalle miehelle, jota hän oli aina katsellut\npelonsekaisella kunnioituksella.\n\nNiin istui kaksi nuorta ihmistä vanhan riippakoivun alla elokuisena\nyönä suudellen ja tulevaisuudestaan haastellen. Mutta kesän\nensikohtausten riemu oli hävinnyt ja varjot asuivat heidän otsallaan.\nJa nuori Jokikangas huomasi, että Ellissä oli tänä iltana jotain\nväkinäistä, poissaolevaa, jota hän ei käsittänyt.\n\nMatti ei nähnyt Elliä pariin päivään, koska hänen oli oltava\nkokouksissaan. Kun hän kolmantena iltana kohtasi Ellin vanhassa\npaikassa, tuntui tämä hänestä oudon kylmältä ja vastahakoiselta. Ei hän\npuhunutkaan paljoa. Ja kun he erosivat, ilmoitti Elli, että hän lähtisi\nhuomenna Ahopellon Lempin kanssa käymään Vaasassa.\n\n-- Vaasassa! huudahti Matti. Mitä sinä siellä teet?\n\n-- Menenpähän muuten vain, kun en ole koskaan käynyt ja Lempi on\nluvannut maksaa koko matkan.\n\n-- Milloin sinä sitten palaat ja koska näen sinua taas?\n\n-- En tiedä varmaan. Lempi tahtoo viipyä Vaasassa muutaman päivän\nsukulaisissaan ja me tulemme sitten yhdessä pois. Mutta ensi viikon\nperjantainahan on nuorisoseuran kokous. Näenhän sinut kuitenkin siellä,\njollen ennen.\n\nMatista se aika oli tarpeeksi pitkä. Mutta mikäs auttoi, jos Elli\nhyvinkin viipyisi Lempin kanssa useampia päiviä kaupungissa, niin eivät\nhe voineet ennen kohdata.\n\nJa Matti nousi, veti tyttönsä kiihkeästi puoleensa ja suuteli häntä.\n\n-- Jos mitä sattuu, niin luota sinä minuun Elli, aina. Me emme erkane\nkoskaan, kuiskasi hän.\n\nHän huomasi Ellin silmiin kohoavan kyyneleet. Sitten tämä pyörähti\nympäri ja lähti kävelemään kotiansa kohti.\n\nMatti ei nähnyt Elliä kokonaiseen viikkoon. Ja hän odotti miltei\nsairaana ikävästä perjantai-iltaa.\n\nKun päästiin puolisilta perjantaina, hän vetäytyi kamariinsa. Veljensä\nVäinö seurasi häntä sinne.\n\n-- Oletko kuullut, sanoi Väinö, että Koivulan Elli on lähtenyt\ntoissapäivänä Ahopellon tyttären kanssa Amerikkaan?\n\nMatti hypähti pystyyn.\n\n-- Amerikkaan! kertasi hän.\n\n-- Niin, Amerikkaan.\n\n-- Mutta Vaasaanhan hän vain meni.\n\n-- Niin, ne kävivät Vaasassa hakemassa maaherralta passit, tulivat\ntiistaina ja lähtivät keskiviikkona.\n\n-- Se ei ole totta.\n\n-- Totta se on. Renki-Jussi sitä juuri puhui. Kyllä sen kaikki kylällä\ntietävät. Koivulan isäntä oli itse kyydinnyt tytöt Seinäjoelle.\n\nSanaakaan sanomatta sieppasi Matti lakin päähänsä, hyppäsi pyörälleen\nja ajoi Koivulaan. Hänellä oli suunnaton hätä ja tuska. Tuska\nsellainen, jota hän ei koskaan aikaisemmin ollut tuntenut. Ja hän polki\npyöräänsä niin vimmatusti, että ajo salpasi hengityksen.\n\nKoivulan väki näkyi olevan ruista leikkaamassa. Elliä ei ollut\njoukossa. Ehkäpä hän oli sisällä? Matti miltei juoksi pellolle?\n\n-- Missä Elli on? huusi hän jo kaukaa.\n\n-- Ei se ole kotona, vastasi Koivulan isäntä yksikantaan. Se lähti\ntoissa-aamuna Amerikkaan.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Kukapa sen tietää, tienaamaanpa tietysti.\n\n-- Mitäs laskitte häntä? sanoi Matti nyt miltei vihaisesti.\n\n-- Minkäpä sille sai, suurelle tytölle. Se Ahopellon tytär sitä kärtti\nlähtemään ja se sen matkankin maksoi. Mistäpä niitä muuten olisi ollut\nsellaisia rahoja.\n\nMatti kääntyi pois. Hän käveli pyörällensä raskain askelin. Tämä\ntuntui hänestä kuin painajaisunelta. Eikä se kuitenkaan ollut unta.\nKohtalo oli vain ensi kerran tarttunut kiinni Matti Jokikankaaseen,\nsuuren talollisen poikaan, ja viilsi pois kappaleen hänen riemukkaasta\nnuoruudestaan.\n\nSinä syksynä ei Mattia nähty paljon kylällä. Hän oli tullut hyvin\nvakavaksi. Vain Koivulassa nähtiin hänen joskus käyvän. Hän tiedusti\naina samaa asiaa: Ellin osoitetta. Mutta mitään kirjettä ei ollut\nsaapunut. Ja Ahopellon tytärkin oli vain kirjoittanut kotiin New\nYorkista, että he olivat Ellin kanssa menossa \"länteen päin\" ja että he\neivät vielä tienneet osoitettaan.\n\nElli ei silminnähtävästi tahtonut ilmoittaa osoitettaan edes kotiinsa,\nettei se tulisi hänen, Matin, tietoon. Sitä ei Matti käsittänyt. Hän\naavisti, että Ahopellon Lempi, tuo rimpsuissaan koreileva hempukka,\noli tässä pelissä jollakin tavoin mukana ja hän se oli vastuussa Ellin\nkoko matkastakin ja nyt Matti tunsi vihaavansa sydämensä pohjasta tuota\nturhamaista naista, jolle Suomi muutaman vuoden Amerikassa olon jälkeen\nei enää ollut tarpeeksi hyvä.\n\nTalvi kului. Ellistä ei kuulunut mitään. Lumet alkoivat jo sulaa.\nSilloin sanoi Renki-Jussi eräänä päivänä:\n\n-- No nythän se on kuulemma Koivulan tytärkin kirjoittanut jo kotiinsa.\nKuuluu olevan jossakin ravintolassa työssä ja saa kolmekymmentä taalaa\nkuussa ja ruuan. Kyllä siellä Amerikassa maksetaan hurjia palkkoja.\n\nMatti lähti samana iltana Koivulaan.\n\n-- Onko Elli lähettänyt osoitteensa? kysyi hän.\n\n-- On, vastasi Koivulan isäntä, käveli nurkkakaapille ja otti esille\nkirjeen. Tässä se on.\n\nMatti sieppasi kirjeen. Lopussa oli osoite: Butte, Montana 894 East\nGranite Street. Matti kopioi sen, kyseli kuulumisia ja työntyi ulos.\n\nSamana iltana seisoi hän isännän kamarissa.\n\n-- Minä lähden Amerikkaan, isä, sanoi hän päättävällä äänellä.\n\n-- Amerikkaan? Mitä hulluja! vastasi isä.\n\n-- Minä lähden. Koivulan Elli on lähettänyt osoitteensa ja minä tahdon\ntavata häntä.\n\nJokikangas katseli poikaansa pitkään. Hänen leukansa värähti ja äänessä\noli liikutusta kun hän lausui:\n\n-- Voi, hyvä Matti! Älä mene. Senkö Koivulan tytön perässä sinä nyt\nsinne saakka lähtisit ja jättäisit kotisi? Luulen, että sinä olet\nhaavetta takaa ajamassa. Eivät ne sellaiset haaveet kestä elämässä,\npoikani. Ja on parasta, että jättääkin ne vain haaveiksi.\n\n-- Minä lähden, isä, toisti Matti päättävästi. -- Mutta minä tulen\ntakaisin. Minä en jää sinne. Minä en petä kotiani. Minä tulen varmasti\ntakaisin. Siitä matkasta voi olla minulle yhtä toista hyötyäkin.\nSaanhan nähdä maailmaa. Kyllähän siellä on paljon opittavaakin ja se on\nkaikki hyödyksi kun palaan takaisin. Saanko minä matkarahat?\n\nJokikankaan isäntä seisoi keskellä lattiata. Hän katseli ulos.\nAkkunasta näkyi silminkantamaan tummia lumesta jo miltei vapautuneita\nvainioita.\n\n-- Kevättyöt ovat kohta käsissä, Matti. Pelto huutaa pian miestä. Mutta\nlähde vain. Minä annan sinulle rahat. Uskon, että tämä matka on sinulle\ntarpeen sen vuoksi, että se ottaa päästäsi tyhjät haaveet. Saat rahat.\nMutta minä sanon sinulle Matti, vanhin poikani, minä sanon sinulle,\nettä jollet viimeistään seuraavaksi touonteoksi ole kotona, niin\nsinusta ei tule tämän talon isäntää.\n\nMatti hätkähti. Se oli sanottu niin lujalla äänellä, että hän ymmärsi\nsen olevan täyttä totta.\n\n-- Minä tulen takaisin, isä, seuraavaksi touonteoksi, varmasti.\n\n-- Hyvä on, sanoi isäntä. Hän veti esiin piironginlaatikostaan viisi\nsadan markan seteliä ja työnsi ne poikansa kouraan. -- Luulen tuon\nsumman riittävän.\n\nMatti työntyi ulos. Hän oli oikeastaan hieman hämmästynyt siitä, ettei\nisä ollut pannut sen kovemmin hänen matkaansa vastaan.\n\nViikon perästä oli Matti Jokikangas hankkinut passin ja matkalipun ja\noli valmis matkustamaan Amerikkaan.\n\nHevonen seisoi pihalla valjastettuna. Matti nousi veljensä viereen,\njoka tuli kyyditsemään hänet Seinäjoen asemalle.\n\n-- Jumala varjelkoon sinua, poikani, sanoi Jokikankaan isäntä, kun\nMatti jo istui kärryillä, ja hänen äänensä värähti.\n\n-- Samoin, isä, sanoi Matti.\n\nHevonen riuhtasi raviin ja kun Matti vilkaisi taakseen, näki hän isänsä\nseisovan pihamaalla. Hän seisoi siinä kumarassa kuin painaisi hänen\nhartioitaan raskas taakka.\n\nKaksitoista vuorokautta laivassa. Sitten oli New Yorkin kaupunki\nsilmien edessä. Matti Jokikangas seisoi muiden siirtolaisten\njoukossa laivan etukannella ja ihmetteli valtavia rakennuksia,\njotka kätkeytyivät osittain savun peittoon. Mutta pilvenpiirtäjiä\nhän kuitenkin kaupunkiin päästyään eniten ihmetteli. Hän ei voinut\nkäsittää, minkä vuoksi piti rakentaa talot niin korkeiksi, että tuntui\nsiltä kuin ne pilviä hipoisivat. Broadwayn ja muiden pääkatujen liike\nja ihmistungos häntä myöskin ihmetyttivät. Hän mietiskeli maamiehen\ntavoin, mistä nuo kaikki ihmiset elivät, kun niistä ei yksikään\nviljellyt maata.\n\nSaman päivän iltana joutui Matti matkatoveriensa kanssa junaan. Aluksi\nnäkyi vuoria ja asutusta niitten rinteillä. Mutta sitten maa alkoi\ntulla tasaisemmaksi ja Ohion valtion läpi matkustettaessa hytkähdytti\nhänen sydäntään laajojen ja jo vihertävien viljavainioiden komea näky.\n\nMatkatoverit jäivät Chicagoon. Oli jo matkustettu lähes kaksi\nvuorokautta ja yli vuorokauden matka oli Matilla vielä edessä. Ja\nsitten oltiin vasta puolivälissä Amerikkaa. Ei Matti ollut koskaan\naikaisemmin voinut kuvitellakaan, että Amerikka oli tosiaan niin laaja\nmaa kuin mitä se todellisuudessa oli.\n\nJuna pysähtyi Northern Pacificin asemalle Butten kaupungissa. Matti\nJokikangas, siirtolainen, kuten jokainen saattoi huomata, astui junasta\nja kantaen matkalaukkunsa ajuriin, näytti tälle Ellin osoitteen: 894\nEeast Granite Street. Ajuri löi hevosta selkään ja ajoi likaisia,\nsokkeloisia ja mäkisiä katuja ylös ja alas. Sitten hevonen pysähtyi,\nMatti veti taskustaan dollarin rahan ja sai siitä puolet takaisin. Hän\noli perillä. Pienestä eteisestä johti ovi vasemmalle. Matti koputti\nsitä ja astui sisälle. Se oli suurehko huone. Keskellä lattiata oli\nrautakamina, josta rautapeltinen piippu johti seinään. Perällä oli ovi\ntoiseen huoneeseen avoinna. Sieltä tuli ulos keski-ikäinen nainen,\njoka tarkasteli uteliaan näköisenä vierasta. Matti sanoi hyvän päivän,\nsuomeksipa tietenkin, ja huomasi ilokseen, että nainen oli suomalainen.\nSitten hän esitti itsensä, sanoi terveisiä Suomesta ja kysyi, asuiko\nElli Koivula tässä talossa.\n\n-- _Yes_, sanoi nainen. Kyllä se asuu meillä, mutta se on nyt\ntyövuorollaan restoräntissä. Oletkos sinä juuri Suomesta tullut?\n\nMattia hieman hämmästytti naisen tuttavallinen sinuttelu. Mutta hän ei\nkiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan sanoi:\n\n-- Ajoin suoraan asemalta tänne. Milloinkahan Elli pääsee työstä?\n\n-- Tunnin perästä. Istu ja odota sitä täällä. Et sinä kuitenkaan sinne\nrestoränttiin osaa mennä.\n\nMatti istui. Nainen kyseli Suomen oloja ja puhui itsestään. Hän oli\nleski. Mies oli kuollut kaivosonnettomuudessa muutama vuosi sitten ja\nhän piti nyt tätä taloa ja vuokrasi huoneita.\n\nMatti ilostui. Mutta sittenhän hänkin saisi huoneen täältä?\n\n-- Kyllä vain, ilmoitti emäntä. Tule vain perässäni tänne opsteissiin.\n[Opsteissi, sanasta upstairs = yläkerta.]\n\nVaimo alkoi nousta huoneesta toiseen kerrokseen johtavia kapeita\nportaita.\n\nYlhäällä oli käytävä, josta johti kymmenkunta ovea eri huoneisiin.\nEmäntä avasi yhden ja viittasi Mattia käymään sisälle. Huone oli pieni\nputka. Yhdellä sivulla oli rautavuode, ovensuussa pesuteline ja akkunan\nalla pöytä tuolineen.\n\n-- Jätä vain tänne tavarasi. Ja sopiihan siinä hieman pestä liikoja\ntomujakin pois.\n\nMatti peseytyi, kampasi tukkansa, muutti ylleen puhtaan paidan ja meni\njälleen alas.\n\nEmäntä näytti häärivän keittiössä. Minuutit vierivät Matin mielestä\ntuskastuttavan hitaasti. Hän oli sellaisessa jännityksessä, että miltei\nvapisi.\n\nSitten ovi avautui. Kynnyksellä seisoi nuori nainen, hieno hattu\npäässä, tumma, hieman koristeltu päällystakki yllään ja hansikkaat\nkädessä. Se oli Elli. Matti kavahti pystyyn. Elli oli kuolemankalpea.\n\n-- Matti! sopersi hän. -- Sinäkö täällä? Mitä varten sinä olet tullut?\n\n-- Mitäkö varten? Hakemaan sinua, Elli, vastasi Matti reippaasti, mutta\nhänenkin äänensä tahtoi pettää. Hän tarttui Elliä kädestä. Siinä he\nseisoivat kauan voimatta sanoa kumpainenkaan yhtään sanaa, ja Ellin\nsilmistä alkoivat vieriä hiljaa kyyneleet.\n\n-- Voi, mitä varten sinä tulitkaan, Matti! sopersi hän jälleen.\n\nSitten hän käännähti äkkiä ympäri ja juoksi yläkertaan.\n\nMatti seisoi hetkisen paikallaan. Sitten nousi hänkin yläkertaan.\nJostakin huoneesta kuului Ellin sydäntäsärkevät nyyhkytykset. Matti\nastui sisälle.\n\nElli makasi vuoteella kasvot tyynyyn kätkettynä ja itki. Koko hänen\nhento ruumiinsa vavahteli. Matti laski kätensä hänen tummille\nhiuksilleen.\n\n-- Älä itke, Elli, kuiskasi hän. -- Älä itke, hyvä lapsi. Minä olen\ntäällä ja kaikki tulee hyväksi jälleen.\n\nEllin nyyhkytykset kiihtyivät.\n\n-- Ei sinun olisi pitänyt tulla, Matti, sai hän sanotuksi\nnyyhkytystensä välissä. -- Minä en ole sinulle tarpeeksi hyvä. Miksi\nsinä tulit?\n\n-- Sinä olet minulle tarpeeksi hyvä, Elli, sanoi Matti lempeästi. --\nSinä olet minulle kyllin hyvä ja Jokikankaaseen myös tarpeeksi hyvä.\nMinä tulin hakemaan sinua sen emännäksi.\n\n-- Ei, Matti. Minusta ei koskaan tule sinulle emäntää.\n\nElli nousi ylös ja pyyhki silmiään. -- Se on myöhäistä nyt, lisäsi hän\npäättävästi.\n\n-- Myöhäistä? Minkä vuoksi myöhäistä? Mehän olemme vielä nuoria ihmisiä.\n\n-- Niin. Mutta ei kuitenkaan. Sitten Elli painoi päänsä alas.\n\n-- Minä en ole enää sama kuin Suomesta lähtiessä, sanoi hän hiljaa ja\nlehahti tulipunaiseksi kasvoiltaan.\n\nMatti vaikeni. Hän ei täysin käsittänyt mitä Elli tarkoitti, mutta\nkaamea ajatus iski hänen mieleensä. -- Olisiko Elli täällä joutunut jo\ntoisen käsiin? Tuliko hän sittenkin myöhään, vaikka oli lähtenyt heti,\nkun oli saanut Ellin osoitteen? Mutta hän ymmärsi, että se asia oli\ntällä kertaa liian arka käsiteltäväksi ja siirtyi kertomaan uutisia\nkotipuolesta.\n\nSeuraavana aamuna nousi Matti Jokikangas reippaasti vuoteeltaan.\nRaskaat ajatukset olivat häntä painaneet iltayöstä, mutta pitkän\nmatkan tuoma väsymys oli lopuksi voittanut ja hän oli nukkunut\nkuin kivi herätäkseen vasta aamulla kahdeksan maissa. Hän pukeutui\nkiireesti ja meni alakertaan. Oleskeluhuoneessa istui joitakin miehiä\ntupakoimassa. Matti istuutui myöskin. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän\nuuteen tulokkaaseen huomiota. Miehet tuntuivat olevan kaivostyöläisiä.\nHe puhuivat töistään, tapaturmasta, joka juuri oli sattunut heidän\nvuorollaan ja tulevista hautajaisista. Puhettaan he säestivät\nkirouksilla, vaikka siihen ei näyttänyt olevan mitään erikoista\naihetta. Vihdoin joku miehistä vilkaisi Mattiin ja sanoi:\n\n-- Siinäpä on uusi mies. Olet tainnut juuri vasta tulla, kun ei sinua\nole täällä ennen näkynyt?\n\n-- Niin. Tulin vasta illalla.\n\n-- No kyllä sen näkee, puuttui puheeseen eräs toinen mies. -- Niin olet\npunakan ja terveen näköinen, ettet sinä ole vielä mainissa käynyt.\n\n-- Mistä sinä olet kotoisin?\n\n-- Ilmajoelta.\n\n-- Vai niin. Tuo Antti se on kanssa Ilmajoelta, sanoi mies ja viittasi\novensuussa yksikseen istuvaan mieheen.\n\nMatti huomasi tuolilla veltosti istuvan pitkän, laihan miehen, joka\nnäytti olevan puoliksi nukuksissa. Hänen päänsä retkotti taaksepäin.\nKasvot olivat kalpeat kuin haamulla. Syvällä olevat silmät olivat\npuoleksi raollaan. Nyt hän rupesi rykimään rikkinäistä vinkuvaa yskää,\navasi silmänsä ja katsahti ympärilleen suurin, omituisesti lasittunein\nsilmin. Sitten hän huomasi Matin, katsoi häneen pitkään ja hymyili.\n\n-- Jokikankaan Matti? Etkö olekin? sanoi hän ilahtuen.\n\nMatti nyökäytti päätään. Kuka ihme oli tuo mies?\n\n-- Etkö sinä tunne minua, Matti? Olen tainnut vähän muuttua täällä.\nMinähän olen Aholan Antti. Käytiinhän sitä yhdessä kansakouluakin.\n\nMatti nousi ylös. Nyt hän tunsi miehen. Mutta minkä näköiseksi olikaan\nAntti muuttunut niinä muutamina vuosina, jotka hän oli ollut Amerikassa!\n\n-- No, mutta Anttihan se onkin, sanoi Mattikin nyt iloisesti ja ojensi\nvanhalle tuttavalle kätensä. -- Sinä olet aika paljon laihtunut täällä.\nEn ollut millään tuntea.\n\n-- Kylläpä sitä tuolla kaivoksissa muuttuu mies kuin mies. Ja minä olen\nvielä tässä hieman sairastellut. On ollut rinta kipeä.\n\n-- Asutko sinäkin tässä talossa?\n\n-- Asun. Mennään tuonne minun \"ruumaani\", niin saadaan vähän jutella\nniistä kotipuolen asioista.\n\nKun he kiipesivät portaita, kuului joku mies sanovan:\n\n-- Se on sisukas poika tuo Antti, painaa kovasti töitä, vaikka on\nhautaan menossa.\n\nOnneksi meni Antti niin paljon edellä, ettei hän kuullut miehen sanoja.\nMutta Matti aivan hätkähti. -- Olisikohan Antti jo niin huonossa\nkunnossa? mietti hän.\n\nAntti istui vuoteellaan, kopeloi tyynyn alustaa ja veti sieltä esille\npullon.\n\n-- Otatko ryypyn, Matti kysyi hän.\n\n-- Kiitos, en ota.\n\n-- Kylläpähän pian otat. Kaikki täällä juovat ja vallankin suomalaiset.\nMe olemme siinä suhteessa vähän liikaakin maineessa. Minäkin olin\nraitis ensin vuoden päivät. Mutta sitten aloin hieman maistella. Siihen\non miltei pakko. Ja nyt kun tuo rintani on tullut kipeäksi, niin tuntuu\nsiltä, että ryyppy tekee sille hyvää.\n\nAntti otti pullostaan pitkän kulauksen. Sitten hän istui hetken hiljaa.\nVeri näytti palaavan hänen poskilleen.\n\n-- Kuinka ne siellä kotona jaksavat? kysyi hän sitten.\n\n-- Kiitos. Kyllä ne hyvin jaksavat. En tiennyt ollenkaan, että sinä\nolit täällä Buttessa. Jos sen olisin tiennyt, olisin kyllä käynyt ennen\nlähtöäni kotonasi.\n\n-- Parasta olisi ollut, että olisin pysynyt kotona, sanoi Antti nyt\nalakuloisesti. -- Olisin ainakin terveyteni säilyttänyt. Mutta köyhyys\nse ajoi maailmalle. Mutta sinä -- rikkaan talon poika, mitäs varten\nsinä olet tullut tänne? Sinustahan piti ulia Jokikankaan isäntä. Johan\nsiitä puhuttiin silloin, kun minä olin kotona.\n\nMatti mietti hetkisen. Sanoisiko hän Antille koko asian, vai ei?\nMutta sitten hän päätti sen kuitenkin kertoa. Olihan Antti hänen\nlapsuustoverinsa ja voisihan Antti ehkä häntä jollakin tavoin\nauttaakin, kun kuulisi asian.\n\nAntti istui vuoteellaan. Kun Matti oli lopettanut kertomuksensa, kaivoi\nhän taas esille pullonsa, otti ryypyn ja sanoi harvakseen:\n\n-- Taisit tulla myöhään, Matti. Sillä on Ellillä täällä toinen\nsulhanen, Härmän-Humuksi sitä sanotaan.\n\n-- Sulhanen? toisti Matti kuin unissaan. -- Mutta minä tiedän, että\nElli rakastaa minua. Ja hän kyllä jättää sulhasensa.\n\n-- Älä sano, Matti. Se Härmän-Humu on siinä koko lujasti kiinni.\nPuhutaan, että Elli on monet yötkin ollut sen asunnossa.\n\nMatista tuntui kuin olisi huone mustunut hänen silmissään. -- Yötkin?\nkertasi hän.\n\n-- Joopa joo, sanoi Antti. -- Ei sellainen täällä mitään merkitse.\nTässä kaupungissa sortuvat miehet viinaan ja naiset elävät villisti. Ja\nHärmän-Humu osaa kyllä pelata tyttöjen kanssa. Tuskin täällä taivaan\nenkelikään voisi säilyttää siipiensä valkeutta.\n\n-- Kuka se mies sitten on?\n\n-- Mikäpä muu kuin \"pummari\".\n\n-- \"Pummari?\"\n\n-- Niin. Sellainen, joka lainailee joka mieheltä eikä koskaan maksa\ntakaisin. Osaapa se mies pistää kätensä toisen taskuunkin. Ainakin\nsilloin kun toinen on niin humalassa, ettei tiedä maailmasta mitään.\n\n-- Mutta kuinka se Elli on joutunut sellaisen miehen kanssa tekemisiin?\n\n-- En tiedä. Tanssipaikassa kai lienevät tutustuneet. Ja mistäpä se\nElli tietää, millä Härmän-Humu itsensä elättää. Käy se joskus tekemässä\nviikon pari töitäkin.\n\nMattia miltei itketti, kun hän kuuli minkälaisen miehen käsiin Elli oli\njoutunut. Mutta hän ajatteli, että kaikki ei silti vielä ollut hukassa.\nVarmaan asia selviäisi, kun hän tapaisi Ellin uudelleen. Sitäpaitsi\nsaattoihan Antti olla väärässäkin.\n\nAnttia ei näyttänyt suurestikaan liikuttavan Matin sydänasiat ja hän\nalkoi nyt laajasti kertoilla Butten elämästä, kaivostöistä, työläisten\nkovista oloista, onnettomuuksista ja taudeista, joihin monet sortuivat.\n\n-- Kylläpä sitä kurjuutta näyttää sitten täällä Amerikassakin olevan,\nhuudahti Matti.\n\n-- Onpa kyllä. Siellä Suomessa aina uskotaan, että me täällä\nelämme kaikki kuin Luojan kukkarossa. Mutta kyllä täällä on paljon\nkurjuuttakin. Paljon suomalaisia on mielisairaaloissa, vankiloissa,\nvaivaistaloissa ja kerjuulla. Älä luule, että se elämä täälläkään\nniin hyvää on, vaikka on paljon mahdollisuuksia. Mutta monikos niitä\nhyväkseen käyttää? Kaivosmiehistäkin suurin osa juo kaikki ansionsa.\nMitä siinä sitten merkitsee, vaikka saisi miten suurta palkkaa? Sitä\nkipeämpi vain on aina pää tili-illan jälkeen seuraavana aamuna.\n\nMatti kuunteli lapsuustoverinsa juttua ihmeissään. Hänellä oli\nkylläkin, kuten yleensä Suomessa, ollut se käsitys, että Amerikassa\nelettiin hyvin. Eikä hän ollut koskaan ajatellut, että tässä maassa\nvaivaistaloja tarvittaisiin.\n\nMutta Antti oli jo muissa asioissa.\n\n-- Työtoverilleni kävi huonosti viime yönä, sanoi hän äkisti.\n\n-- Kuinka kävi?\n\n-- Henki meni. Siitä ne miehet tuolla aamulla juttelivat. Se oli\n\"toiskielinen\", Bill sen oli nimi. Me porasimme viime yönä hänen\nkanssaan kahdeksan reikää. Hieman ennen työn loppua lähti paanarini\nhakemaan teräviä poria, kun ajattelimme vielä \"trillata\" [drill =\nporata] yhden reiän. Odotin hetken, mutta mies ei palannut. Lähdin\nperässä ja huusin hänen nimeään. Ei kuulunut mitään. Ei kukaan ollut\nhäntä edes nähnyt. Vihdoin siihen tuli \"paasikin\", työnjohtaja, ja\nnähtyään minut sanoi, että menisin ylös, sillä Bill oli jo ylhäällä.\nKun pääsin maan pinnalle, osoitti paasi minulle miesjoukkoa, joka\nseisoi paarien ympärillä.\n\n-- Tuolla on paanarisi, sanoi hän.\n\n-- Kun menin lähemmäksi näin Billin makaavan pareilla murskaantuneena.\nHän oli pudonnut kaksisataa jalkaa alas kaivosaukon pohjaan. Mutta\nsiinä sitä oli matkaa tarpeeksi.\n\nAntti katseli eteensä vakavin silmin. Sitten hän otti jälleen ryypyn ja\nsanoi:\n\n-- Kuule, Matti! Sinun täytyy tulla minulle nyt paanariksi sen Billin\ntilalle.\n\n-- Minunko?\n\n-- Niin juuri. Et sinä täältä niin aivan heti pääse palaamaan. Ansaitse\nnyt ensin vähän rahaa.\n\nMatti jäi miettimään. Hänellä oli jälellä niin paljon rahaa, että\npääsisi takaisin. Mutta Ellin kanssa täytyi nähtävästi asioita\nselvitellä, koska ne näyttivät menneen hieman sekaisin ja se veisi ehkä\naikaa.\n\n-- Hyvä on, sanoi hän. -- Minä tulen toveriksesi työhön. Vaikka en\nviipyisikään täällä kuin viikon pari.\n\nAntti silminnähtävästi ihastui.\n\n-- Se on oikein! sanoi hän. -- Sitten meidän on parasta lähteä heti\n\"offiisiin\" ilmoittamaan sinut työhön ennenkuin kerkiävät ottamaan\ntoisen.\n\nKun vanhat toverukset astelivat Butten katuja, selitteli Antti\nkaupunkia. Matti sai kuulla, että Butte oli 5700 jalkaa merenpinnan\nyläpuolella ja että kaupungissa ja sen lähiympäristössä oli 485\nkuparikaivosta ja että seutu oli maailman rikkain kuparialue.\n\nMatti katseli ihmeissään satoja kohoavia kaivostorneja, kuuli koneitten\nryskeen ja veturien vihellyksen. Muuten ei kaupunki ollut juuri minkään\nnäköinen. Kadut olivat mustat ja likaiset, rakennukset hyvin kirjavia.\nMonet niistäkin tekivät likaisen ja ränsistyneen vaikutuksen.\n\nPuolisen tuntia myöhemmin oli Matti Jokikangas merkitty\nkaivoskomppanian kirjoihin ja niin oli hänestä tullut \"mainari\"\nPensylvania nimiseen kaivokseen Butten kaupungissa.\n\nMatkalla asuntoon tahtoi Matti Anttia poikkeamaan kanssaan syömään\nsiihen ravintolaan, missä Elli oli työssä. Ja he ohjasivatkin\naskeleensa sinne. Matti huomasi tultavan sivukaupungille ja siellä\neräässä pienessä puutalossa oli ravintola. Eikä suinkaan hienon\nnäköinen. Päinvastoin sen lattia oli likainen, pöydät liinattomat ja\ntarjoilutiskin äärellä muutamia kuluneita tuoleja.\n\nKun Elli huomasi Matin ja Antin astuvan sisälle, näytti hän kokolailla\nhämmästyvän. Hän ei osannut sanoa mitään. Ei hän myöskään paljon\nkatsahtanut toveruksiin vaan oli hääräävinään askareissaan. Matti\narveli sen johtuvan siitä, että hän oli näkemässä, ettei Ellin\npalveluspaikka ollutkaan mikään miljonäärien loistoravintola, vaan\ntavallinen mainarien ruokala, jossa kävi yksinomaan suomalaisia\nkaivostyömiehiä ja jota piti joku suomalainen Mäki-niminen mies, kuten\nAntti kertoi.\n\nMutta Matin mielestä Elli valkoisessa tarjoilijapuvussaan oli tänä\naamupäivänä oikein sievä ja hänestä alkoi tuntua, että Antin jutut\nEllistä ja Härmän-Humusta olivat sitä tavallista panettelua, joka niin\nhelposti kiertyy nuoren sievän tytön ympärille. Ja ennenkuin toverukset\npoistuivat ravintolasta pyysi Matti tavata Elliä hänen työstään\npäästyään ja Elli lupasi tulla suoraan kello neljältä asuntoonsa.\n\nKun toverukset kävelivät hiljalleen kotia kohti, kulkivat he, kuten\nAntti sanoi, \"Kapakkakadun\" kautta. Matti huomasi sen molemmin puolin\nkapakoita kylki kyljessä kiinni. Akkunoista saattoi nähdä, että sankat\nmiesjoukot seisoskelivat tarjoilutiskien äärellä ja ryyppäsivät.\nJostakin kuului melua ja tappelunkahinaa. Juopuneita miehiä käveli\nkadulla ja seisoskeli seinävierellä. Suomea kuuli usein puhuttavan.\n\nKello oli vierähtänyt jo lähelle yhtätoista ja Antti kiiruhti\nnukkumaan. Kun hän riisuutui, huomasi Matti Antin rinnan painuneen\naivan kasaan. Ja hänen tuli sääli miestä, joka muutama vuosi sitten\nAmerikkaan lähtiessään oli ollut kyläkunnan kuulu voimamies ja paras\nkuulantyöntäjä paikkakunnan urheilukilpailuissa. Elli saapui asuntoonsa\nkello neljän tienoissa ja he päättivät lähteä kävelemään kaupungin\nulkopuolelle.\n\nOli ihana aurinkoinen iltapäivä. Mutta auringonvalo ei tuntunut\noikein pääsevän sen savu- ja tomukerroksen lävitse, joka peitti\nylänkökaupungin. Kaduilla tuli vastaan kalpeita, kumaraisia miehiä. Kun\nhe näkivät Matin pitkän, terveen pohjalaisen olemuksen, päättelivät\nhe itsekseen, että tuo mies on juuri sieltä \"vanhasta maasta\" tullut.\nTäällä ei kukaan säilyttänyt tervettä väriään.\n\nTie kiemurteli pitkin vuoren reunamaa. Se oli entinen ruohottunut\nmaantie, joka johti autiolle kaivokselle. Kaivoksen lähellä oli penkki,\njolla kaivosmiehet olivat ennen istuskelleet odotellessaan pääsyään\ntyövuorolle. Siihen Matti ja Elli istuutuivat. Heidän eteensä avartui\nmahtava mittaamaton näköala. Butten vuoret olivat jylhät, mustat ja\nraiskatut, mutta etäämpänä siinsi silmiin koskematon luonto.\n\n-- Katsopas, sanoi Elli. Luonto on täälläkin suurenmoista, vaikka aivan\ntoisennäköistä kuin Pohjanmaalla.\n\n-- Se on suurta, mutta vierasta. Siellä kotona on kaikki niin tuttua ja\nkotoisen lämmintä.\n\nMatti tarttui Ellin käteen. Hän haki tytön silmiä, mutta ne väistivät\nhänen katsettaan.\n\n-- Elli, miksi sinä lähdit? kysyi Matti surullisesti ja kiihkeästi.\n\n-- Miksikö? Lähdin siksi, että Lempi houkutteli minua ja koska tiesin,\nettei minusta koskaan olisi voinut tulla Jokikankaan emäntää. Lisäksi\najattelin, että voisinhan palata ja katsoa, josko vielä rakastat minua.\n\n-- Sinä tiesit kuitenkin, että minä rakastin sinua, sanoi Matti.\n\n-- Sinä rakastit minua, niin uskoin. Mutta mitä siitä olisi tullut?\nIsäsi ei olisi koskaan suostunut siihen, että minä olisin tullut\nJokikankaaseen emännäksi. Sehän oli toivotonta rakkautta. Ja senvuoksi\noli parasta, että lähdin niin kauaksi, että et löytäisi minua enää. Ja\nkuitenkin sinä tulit tänne? Voi, miksi tulitkaan?\n\nElli peitti äkisti silmänsä ja alkoi nyyhkyttää.\n\n-- Kuulin, että sinä olet täällä jo saanut toisen sulhasen? Onko se\ntotta? kysyi Matti äkkiä.\n\nMatti pidätti henkeänsä. Hän käsitti, että tuosta vastauksesta riippui\nkoko hänen tuleva elämänsä.\n\nPitkään aikaan ei kuulunut mitään. Sitten tuli nyyhkytysten lomasta\nhiljainen tunnustus: _On_.\n\nEi mitään muuta, mutta se riitti.\n\n-- Sinä et siis tahdo palata Suomeen ja tulla vaimokseni?\n\n-- En, en. En koskaan! Etkö sinä ymmärrä? Minä en ole enää sama kuin\nsieltä lähtiessäni. Toinen mies on saanut minut. Minä -- minä olen --\nraskaana sille toiselle.\n\nMatti kavahti pystyyn. Tuntui kuin maa olisi horjunut hänen jalkojensa\nalla.\n\n-- Se ei ole totta, Elli! hän huusi. -- Se ei voi olla totta!\n\n-- Se on totta, kuului vastaus. -- Kaikki on nyt myöhäistä.\n\nMatti seisoi siinä hetken hiljaa. Tuntui kuin näkymätön voima olisi\npainanut häntä maahan.\n\n-- Elli parka, sanoi hän vihdoin. -- Elli parka. Luulen, että meillä ei\nole muuta tehtävää kuin palata asuntoomme.\n\nJa he kävelivät hiljaa ja vaieten takaisin kaupunkiin. Heillä ei ollut\nenää mitään toisilleen sanottavaa.\n\nSinä iltana taisteli Matti Jokikangas toisenkin vakavan taistelun\nitsensä kanssa. Hänen teki mieli heti palata kotiin, mutta hänen\nomanarvontuntonsa nousi jyrkästi sitä vastaan. Kotikylällä\nnaurettaisiin hänen lyhyelle Amerikanmatkalleen ja sitä hän ei kärsisi.\nKotona saivat vaikka pestata yhden rengin lisää, mutta hän jäisi\nAmerikkaan, ansaitsisi vuoden päivät ja saisi sen verran dollareita\nkokoon, että voisi maksaa matkansa ja säästääkin hieman. Dollarit\nalkoivat vetää puoleensa.\n\nNiin oli päätös tehty ja Matti Jokikangas jäi mainariksi Amerikkaan.\n\nKun Matti seuraavana aamuna kaivoksen laskukorissa kiisi huimaa vauhtia\nkahdentuhannen jalan syvyyteen maan uumeniin, tuntui hänestä siltä\nkuin olisi hän menossa oman nuoruutensa ja haaveittensa hautajaisiin.\nKoria kannattavat paksut kaapelit kirkuivat, kun se ampui luotisuoraan\nalas. Vihdoin se pysähtyi ja kaivosmiehet alkoivat kävellä vahvasti\nraudoitetuissa kengissään eri suuntiin haarautuvia \"driftejä\"\ntyömailleen. Antti Ahola pysähtyi hetkeksi kaivosaukon reunamalle.\n\n-- Kun tulet tähän hakemaan uusia poria ja muita tarveaineita, niin\nole varovainen. Jos putoat tuonne alas niinkuin Bill, niin se on\nviimeinen menosi, sanoi hän Matille. -- Nyt otetaan joku pora mukaan,\njatkoi hän sitten puheluaan. -- Pitää ottaa kaikki vain levollisesti,\nvaikka täällä pimeydessä tuntuu ensin kovasti oudolta. Kyllä täällä\non joka mies aluksi hieman arkaillut, mutta kun oppivat kaivostyöhön,\nniin eivät enää muuta työtä haekaan. Kaivos menee ihmiselle veriin.\nJa aika täällä kuluu nopeasti, sen tulet näkemään. Mutta ensi kerran\nmiehet tavallisesti tuumivat aina, että kun täältä pääsen takaisin ylös\nraittiiseen ilmaan, niin en enää ikinä mene alas. Tulevat ne kuitenkin.\nEikä täällä mitään hätää ole.\n\nMatti katseli ympärilleen. Kolkot tunnelit, joiden seinillä jonkin\nyksinäisen lampun luomat varjot riippuivat raskaina, omituinen kiven\nja rikin tuoksu ja tukahduttava kuumuus painostivat etenkin sellaista,\njoka oli tähän saakka vain kyntänyt tai niittänyt korkean taivaan\nalla Pohjanmaan tasangoilla. Mutta mikäs auttoi. Jo ylpeytensäkään\nvuoksi ei hän kehdannut palata heti kotiin. Ja nyt oli hänen nimensä\nkaivosherrain paksussa kirjassa ja ne odottivat häneltä työtä, kuten\njokaiselta muultakin mieheltään. Hänen oli siis tehtävä työtä. Sitten\nMatti lähti kävelemään Antin perässä tunnelia myöten työmaalle.\n\nTällä välin olivat sadat porauskoneet alkaneet työnsä. Niiden\nsynnyttämä melu oli korvia särkevä. Antti pysähtyi viimein tunnelin\npäähän ja katseli ammattimiehen silmillä edellisen vuoron jättämää\njälkeä.\n\n-- Hyvin ovat ampuneet, sanoi hän sitten. -- Ja nyt pannaan \"masiina\"\nkäyntiin.\n\nSitten alkoi porakoneen \"settaaminen\" eli paikoilleen asettaminen.\nAntti luonnollisesti teki pääasiallisen kiilauksen, mutta Matti koetti\nsiinä auttaa parhaansa mukaan. Ja hän ihaili työtoverinsa taitavuutta\nja varmoja otteita raskaan, parinsadan paunan painoisen koneen\nkäsittelyssä. [\"Pauna\", engl. pound = puntamitta.]\n\n-- Antaa sen nyt hyrrätä, virkahti sitten Antti. Hän avasi hanan ja\nsuuri puristetulla ilmalla käyvä kone alkoi murtaa reikää kallion\nkylkeen. Mutta hetkisen porattuaan pysäytti Antti koneen.\n\n-- Enpäs taaskaan ollut muistaa, sanoi hän ja otti taskustaan esille\npari naamaria. -- Tämä tomu, joka syntyy porattaessa, on myrkyllistä.\nSe sisältää kuparia ja kun sitä tarpeeksi syöpyy rintaan, niin saa\nsiitä mainarin keuhkotaudin. Se voi pitää kyllä miehen hengissä\nvuosikausia, mutta lopulta se vie. Mainarin keuhkotauti on parantumaton.\n\nSamassa Antti alkoi yskiä rikkinäisesti ja vinkuvasti.\n\n-- Se keuhkotauti kai se minuakin vaivaa. Ei ole tullut aina pidettyä\nnaamaria ja viime aikoina en ole paljon perustanutkaan. Olen ajatellut,\nettä menoa se on kuitenkin. Mutta pidä sinä aina poratessa naamari\nkasvoillasi. Älä ota sitä pois, vaikka olisit siihen tukehtua.\n\nMolemmat miehet asettivat nyt naamarit kasvoilleen ja porauskone\nalkoi jälleen soida. Ensin porattiin lyhyemmällä poralla ja sitten\nmuutettiin pitempiä aina sen mukaisesti kuin reikä syveni. Kun se oli\nvalmis, \"setattiin masiina\" uudelleen ja alettiin porata uutta reikää.\nTyö luisti hyvin. Kun karskin näköinen irlantilainen työnjohtaja kävi\nhetkisen perästä tarkastuskierrollaan ja katseli toverusten työtä,\nlausui hän vain \"_all right_\" ja käveli eteenpäin.\n\nKuumuus oli sietämätön. Ruumis oli kuin uitettu. Useamman kerran sai\nottaa paidan päältään ja vääntää sen kuivaksi kuin märän rievun. Hiki\nvirtasi niin kovasti, että kengätkin täytyi joskus tyhjentää vedestä.\nMatti ajatteli, että kyllä siellä Suomessa sentään otetaan leipä irti\npaljon helpommalla työllä.\n\nPäivän hetket vierivät. Matti ojenteli Antille poria ja niiden loputtua\nkävi kaivosaukon suulta hakemassa uusia. Mutta hänen rinnassaan tuntui\nasuvan raskas paino ja kurkku tuntui omituisen ahtaalta. Hän ei saanut\nmielestään pois iltaista kohtaustaan Ellin kanssa ja hänen kaameata\nilmoitustaan. Matti ymmärsi, että kaiken täytyi olla lopussa, eikä\nasiaa millään voinut enää auttaa. Yksin hänen oli palattava kotiin\nPohjanmaalle niinkuin oli tullutkin. Kun hän sitä ajatteli, tulvahtivat\nkyyneleet hänen silmiinsä. Silloin hän puri hampaansa yhteen ja\nkumartui työhönsä. Hän ymmärsi, että hänen elämässään oli nyt alkanut\nuusi luku.\n\nTyön loputtua näytti Antti kovin väsyneeltä. Mutta hän oli tyytyväinen,\nlöi Mattia olalle ja sanoi:\n\n-- Kyllä me tullaan toimeen, \"omapaikkalainen\". Minä opetan sinusta\nensi luokan mainarin. Parissa viikossa sen teen. Sinä olet hyvä\noppimaan.\n\nNostokori vei kaivosmiehet jälleen muutamassa hetkessä maan pinnalle.\nHe kävivät kuivaushuoneessa peseytymässä ja muuttamassa hien ja tomun\ntahrimat työvaatteet tavallisiin pukuihinsa. Ja sitten koko joukko\npainui vuoren rinteeseen muodostuneita polkuja alas kaupunkiin. Monesta\nsadasta kaivoksesta Buttessa samaan aikaan.\n\nSuuri määrä miehiä poikkesi ennen kotiin paluuta kapakoihin. Ja kun\nAnttikin pistäytyi sinne, meni Matti mukana katsomaan miltä siellä\nnäytti.\n\nKapakkaa piti joku suomalainen, joka hääräsi paitahihasillaan\napulaisensa kanssa pitkän tiskin takana. Sen toisella puolen odottivat\nkaivosmiehet kylki kyljessä ryyppyjänsä. Matti jäi hieman ulommaksi\nseisomaan. Viinaa ei hän ollut koskaan maistanut eikä aikonut sitä\ntehdä nytkään. Hän sääli miehiä, jotka panivat raskaalla työllä\nansaitsemansa rahat väkijuomiin, useimmat kuulemma koko ansionsa.\n\n-- Mikäs p--le sinä olet? kuuli hän äkisti viereltään. Matti\nhavahtui. Siinä seisoi nuhjuisen näköinen pieni mies, iältään noin\nkolmissakymmenissä. Kaikesta päättäen ei hän ollut mainareita ja\nlisäksi oli hän täydessä humalassa.\n\n-- Olenpahan vain, vastasi Matti rauhallisesti.\n\n-- No tule ottamaan suihisi. Vai oletko sinä \"poikki\"? Kyllä minä\nmaksan. Tule pois vain, sanoi mies hieman vaativalla äänellä.\n\n-- En ryyppää.\n\n-- No mikä h--tti siinä on, ettet ryyppää! Taidat olla vasta \"vanhasta\nmaasta\" tullut mies? Mutta kyllä täällä opetetaan. Painu juomaan vain.\n\nSitten mies korotti äänensä ja huusi:\n\n-- Hei, pojat! Täällä on joku vanhan maan iikka, joka on niin\nolevinaan, ettei hänelle kelpaa edes oikean miehen tarjoama ryyppy.\n\nSamassa joukko miehiä kerääntyi Matin ympärille. Muutamat olivat\nhumalassa ja vaativat kovasti Mattia ryyppäämään. -- Pannaan pakolla,\nhuusi joku. -- On täällä muutkin miehet opetettu juomaan. Samalla\nojennettiin täysi lasi Matin nenän alle. -- Juo s--na, kuului raaka\nääni.\n\n-- En juo, vastasi Matti rauhallisesti, vaikka hänen rinnassaan alkoi\nkuohua. -- En ole koskaan juonut enkä juo nytkään.\n\n-- Mitä te sitä poikaa hätyytätte? kuului samassa Antin tuttu ääni. --\nSe on vasta tullut Suomesta eikä se juo. Antakaa olla sen rauhassa.\nMennään jo kotiin, Matti.\n\nAntti tarttui Mattia käsivarresta ja veti hänet miesjoukon keskeltä\novelle ja ulos kadulle.\n\n-- Sellaisia ne ovat, murisi Antti kadulle päästyä. -- En minäkään\nensin juonut, mutta jos joskus poikkesi \"saluunaan\", niin oli heti\nmiehiä ympärillä pakottamassa juomaan. Se on sellainen tapa täällä.\nJoskus on Suomesta tullut mies viety suoraan rautatieasemalta\nkapakkaan, juotettu puoliväkisin ja kannettu seuraavana päivänä puukon\nhaava rinnassa hautausmaahan. Se pieni mies siinä oli Härmän-Humu, se\nKoivulan Ellin sulhanen. Ei se tee juuri muuta kuin \"pummailee\" rahoja\nmainareilta ja juo.\n\n-- Vai se se oli! huudahti Matti ja naurahti ivallisesti. -- Sen\nnäköinen rääsy! Ja tuollaisen kanssa Elli on viitsinyt seurustella.\nHänen kätensä puristuivat vaistomaisesti nyrkkiin. Tuntui siltä, että\npitäisi palata ja lyödä sen paholaisen pää kapakan seinään. Mutta hän\nhillitsi itsensä ja käveli Antin kanssa asuntoonsa päin.\n\n-- Niin, mikäpä niistä naisista tietää, sanoi sitten Antti hetkisen\nkuluttua.\n\nTyövuoro työvuoron jälkeen meni. Matti Jokikangas alkoi tottua uuteen\nelämäänsä. Joulukuun puolivälissä hän kuuli, että Koivulan Elli oli\nvihitty Härmän-Humun kanssa ja että häissä oli juotu ja tapeltu\nvahvasti. Kaksi miestä oli viety sairaalaan. Mutta kukaan ei sellaiseen\nkiinnittänyt huomiota. Juominen ja tappelu olivat jokapäiväisiä asioita.\n\nMatti oli oppinut nyt täysin työnsä. Jopa niin, että työnjohtaja oli\njo kerran nostanut hänen palkkaansakin. Huonommin oli Antin laita.\nHänen yskänsä tuntui vain pahenevan ja erään kerran talvella sanoi\ntyönjohtaja lujasti, että Antin oli lopetettava työnsä ja alettava\nhoitaa itseään. Antti säikähti. Hän oli tuskin itse uskonut olevansa\nniin huono vielä. Mutta hänen oli jätettävä kaivos ja Matti sai uuden\ntyötoverin, erään Kemijärven pojan, joka oli hyvä työmies hänkin, kuten\nsuomalaiset yleensä olivat.\n\nAika kului kuin lentäen maan uumenissa. Matti oli nyt porakoneen\nkäyttäjänä ja hyvin pian hän sen taidon osasikin. Mutta hän kaipasi\nsiellä pimeydessä usein kotiseudun tasankoja ja väliin tuli koti-ikävä,\njokaisen siirtolaisen ensimmäisten vuosien kirous, niin raskaaksi,\nettä tuntui siltä kuin menehtyisi sen taakan alle. Mutta Matti puri\nhammasta. Hän oli päättänyt olla ensi kevääseen työssä ja ansaita sen\nverran rahoja, että olisi jotakin kotiin vietävää.\n\nNyt Antti vain makaili enimmäkseen. Lääkäri oli käynyt häntä katsomassa\nja sanonut talonväelle, ettei miehellä ollut pitkää aikaa jälellä.\nMatti istuskeli usein toverinsa huoneessa ja näki hänen huononemistaan\nhuononevan.\n\n-- Kuule, Matti, sanoi Antti eräänä päivänä maaliskuussa. -- Uskon,\nettei minusta enää miestä tule. Kyllä minä olen sen nähnyt tohtorin\nkasvoistakin, vaikka se ei ole minulle mitään sanonut.\n\nMatti vilkaisi toveriinsa hämmästyneenä. Antti puhui ensi kerran\nkuolemastaan. Ja hän ihmetteli toverinsa levollista, milteipä iloista\nilmettä. Syvälle painuneet silmät hymyilivät.\n\n-- Mitäpä joutavia, Antti! Kyllä sinä vielä voit parantua. Sinun\npitäisi vain päästä parantolaan.\n\n-- Parantolaanko? Antti naurahti. -- Ei ikinä. Kyllä minusta muutenkin\nselvä tulee. Juuri sinne minä en mene. Siellä ne veisivät vain minun\nviimeisetkin rahani. Sitten hän kompuroi ylös, avasi pöytälaatikkonsa\nja veti esille tukon seteleitä, jotka ojensi Matille.\n\n-- Tässä on rahani, yhdeksänsataakuusikymmentä taalaa. Kävin ne\nhakemassa tänään pankista. En jaksanut enää kävellä, mutta otin\nhevosen. Kun tulet kotipuoleen, niin anna ne vanhemmilleni. Sillä\nrahalla ne saavat ostaa kotitorpan taloksi. Anna siitä minulle, mitä\ntarvitsen, enkä minä enää paljon tarvitsekaan. Minä en uskalla pitää\nrahoja hallussani, kun olen käynyt niin huonoksi, ja jos ne jäävät\npankkiin kuolemani jälkeen, niin voivat ne jäädä pesänhoitajalle\nkokonaan, kuten niin monta kertaa täällä on käynyt. Suomeen ei ole\nmennyt perintörahoista senttiäkään. Ja kukapa perään kysyy?\n\nMatti seisoi setelitukko kourassansa. Hän arveli, että rahat olisi\nyhtä hyvä lähettää postissa Suomeen, mutta sitä ei Antti hyväksynyt.\nHänen piti viedä ne henkilökohtaisesti perille. Silloin oli varma, että\nAholan vanhukset saisivat ne. Ja Matti lupasi tehdä sen.\n\nPari viikkoa vieri ohi. Tultiin huhtikuun alkupuolelle. Matti\nhuomasi, ettei Antti enää saattanut elää kauan. Kun hän erään kerran\ntapansa mukaan istui Antin vuoteen vierellä juttelemassa, kaivoi tämä\npäänalusensa alta esiin raamatun.\n\n-- Olen tätä joskus viime aikoina lueskellut, sanoi Antti. Ja vallankin\nolen lukenut kertomusta tuhlaajapojasta. Se on niin kaunis luku. Luehan\nse minulle.\n\nJa Matti avasi Luukkaan evankeliumin ja luki sieltä väsyneelle\nmiehelle, joka hengitti raskaasti ja jonka ovella kuolema seisoi,\nvanhan ja aina uuden kertomuksen tuhlaajapojasta, joka jätti isänsä\nkodin, meni vieraille maille, joutui sikopaimeneksi ja päätti viimein\npalata jälleen isänsä luo.\n\n\"Ja hän nousi ja meni isänsä tykö\", luki Matti. Vuoteesta kuului\nnyyhkähdys. Matti jatkoi: \"Mutta kun hän vielä oli kaukana, näki\nhänen isänsä hänet ja armahti hänet, juoksi häntä vastaan ja lankesi\nhänen kaulaansa ja suuteli häntä. Niin poika sanoi hänelle: 'Isä,\nminä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää\nansaitse, että minua nimitetään sinun pojaksesi.' Silloin isä sanoi\npalvelijoilleen: 'Tuokaa tänne parhaat vaatteet ja pukekaa ne hänen\npäälleen, ja pankaat sormus hänen sormeensa ja kengät hänen jalkaansa;\nja noutakaa syöttövasikka ja teurastakaa. Ja syökäämme ja pitäkäämme\niloa, sillä tämä poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut\nja on löytynyt.' Ja he rupesivat iloa pitämään.\"\n\nAntti viittasi kädellään. Hänen silmänsä olivat kyyneleissä, mutta hän\nhymyili.\n\n-- Niin, sellainen tuhlaajapoika minäkin olen ollut ja minulla raukalla\nei ole edes sitä iloa, että pääsisin vielä kerran kotiini, isäni\nmajaan. Ja vanhempani saavat täältä kerran, ehkä piankin, sanoman\nsiitä, että poikaa, joka heillä kerran oli, ei ole enää. Kun palaat\nPohjanmaalle, niin sano kotonani, että olen heitä varsinkin viime\npäivinäni kovin muistanut ja ikävöinyt.\n\nMatti nousi ylös. Hänen oli lähdettävä töihinsä. Hän puristi lämpimästi\ntoverinsa kättä ja tämä katsoi pitkään hänen jälkeensä kirkkain,\nkostunein silmin.\n\nKun Matti Jokikangas aamulla varhain palasi työvuoroltaan, sai hän\nkuulla, että Antti oli yöllä kuollut.\n\nOli huhtikuun 28. päivä vuonna 1910.\n\nSamana päivänä korjasi hautaantoimittaja Antin ruumiin ja Matti maksoi\nhänelle etukäteen hautauskulut 130 dollaria, mikä oli hänen mielestään\nliian suuri summa, mutta vähemmällä ei päässyt.\n\nHän ajatteli, että pappi siunaisi vainajan, kuten Suomessakin oli\ntapana, mutta siinä häntä kohtasi ankara vastustus.\n\n-- Ei mitään pappia eikä mustatakkia. Haalilta se haudataan. Sehän oli\ntyöläisunionin jäsen, sanoivat työtoverit.\n\nParin päivän perästä lepäsi Antti Aholan, pohjalaisen torpan pojan\nkylmennyt maja arkussa seuratalolla. Arkun kansi oli auki. Haali\noli väkeä täysi. Punaiset liput koristivat seiniä. Kun oli laulettu\n\"Kansainvälinen\", astui arkun ääreen nuori mies ja alkoi puhua.\nHän kuvasi ensin Antti Aholan elämänvaiheet, syntymän, nuoruuden,\nsaapumisen Amerikkaan ja sitten hän alkoi huutaa kiihkeällä, korkealla\näänellä:\n\n\"Niin, toverit! Tässä makaa jälleen arkussa yksi tämän kapitalistisen\njärjestelmän uhri. Hän ei saanut elää lyhyttä elämäänsä raikkaassa\nluonnossa vapaan taivaan alla. Ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä\ntäytyi hänen, kuten satojentuhansien miesten tässä maassa, laskeutua\npimeisiin syvyyksiin, jossa kuolema vaanii työläisiä joka askeleella.\nTämä Butte on kuin kirottu. Miltei joka päivä kannetaan kaivoksien\nuumenista ruhjoutuneita tovereitamme. Kapitalistien koneet ja\nsuojalaitteiden puute ovat heidät murskanneet. Ja kaukana Suomessa\nsaavat vanhukset, vaimo tai lapset surunviestin, joka heille on\nraskaista raskain. Mutta vielä useammin tuhoaa kuparimainarin hänen\nkamalin vihollisensa, keuhkotauti. Tämä Antti Ahola on sen taudin uhri.\nViimeiseen saakka koetti hän pysyä työssä. Hän oli oikea mies ja hän\noli uskollinen asiallemme, vaikkei hän ollutkaan toimivia jäseniämme.\n\n\"Toverit! Tässä me jälleen olemme kokoontuneina saattamaan haudan\nlepoon yhtä meistä, yhtä työn orjista. Ja jollei meille maailmassa\nparempaa osaa anneta, päättyy monen elämä ennenaikaiseen hautaan. Se on\ntyöläisten kohtalo. Se on meidän uhrimme kapitalismin alttarille, niin\nettä porvareilla olisi yhä lihavampi elämä. Mutta jokainen tällainen\ntapaus saattakoon meidät yhä paremmin ymmärtämään kapitalistisen\nsysteemin vääryyden ja yhtymään taisteluun sen poistamiseksi maailmasta.\n\n\"Niin, toveri Antti Ahola! Lepää rauhassa täällä vieraan maan povessa,\nkaukana niiltä tienoilta, jossa kehtosi on kerran lapsena keinunut.\"\n\nMatti Jokikangas kuunteli tarkkaavasti puhetta ja myönsi mielessään,\nettä puhuja oli oikeassa. Hän oli nyt itsekin ollut kaivoksen\nsyvyydessä töissä vuoden päivät. Hän oli nähnyt monen toverinsa\ntapaturmaisen kuoleman ja monen muuttavan keuhkotaudin uhrina liian\naikaisin tuolle puolen rajaa. Olihan hän itsekin nyt työläinen ja\nymmärsi, että heidän elämässään oli paljon vääryyttä ja paljon\npuutteellisuuksia.\n\nSitten lausui joku nainen runon, arkku kannettiin vaunuihin ja\nhautajaiskulkue lähti kaupungin ulkopuolella olevalle hautausmaalle,\njota kutsuttiin \"flätäksi\" ja siellä sai Antti Ahola viimeisen\nlepopaikkansa.\n\nEräs mies seisoi yksinänsä sivulla. Hänellä oli kyyneleet silmissä. Se\noli Matti Jokikangas.\n\nMutta tuskin oli muutama kukkavihko haudalle laskettu, kun saattojoukko\naivan kuin havahtui. Sen silmiin tuli eloa ja joukossa kuului\nvilkasta liikehtimistä. Joku nykäisi Mattia hihasta. Se oli hänen\nkemijärveläinen työtoverinsa.\n\n-- Hei, Matti! sanoi hän. -- Mennään nyt hautajaisiin.\n\nMatti seurasi. Luonnollisesti tahtoi hän olla mukana parhaan ystävänsä\nhautajaisissa.\n\n-- Missä ne hautajaiset pidetään? kysyi hän, kun istuttiin jo autossa.\n\n-- Ei se paikka kaukana ole. Se on tiensivutalo, \"roadhouse\",\nkymmenkunnan mailin päässä. Eikä siellä mitään tavallisia hautajaisia\npidetä. Ne ovat oikein hautajaistanssit.\n\n-- Hautajaistanssit? kertasi Matti ihmeissään. Hän oli kylläkin\nkuullut näistä suomalaisten kesken Buttessa muotiin tulleista\nhautajaistansseista, mutta hänestä tuntui oudolta, että Antti\nAholankin muistoa kunnioitettaisiin näillä hänen mielestään suorastaan\nkauhistuttavilla menoilla, joissa juominen, tanssi ja tappelukin olivat\npääasiana. Hänen teki mielensä kääntyä ympäri, mutta mihinkäs meni?\nAuto oli jo hyvässä matkassa hautausmaalta.\n\n-- Joo, jutusteli kemijärveläinen. -- Täällä on monta tiensivutaloa,\nmutta se, johon nyt mennään, on niistä luultavasti pahin. Sitä sanotaan\nsuomalaisten kesken \"Sikopahnaksi\" ja kyllähän se sitä onkin. Siellä\nvietetään hurjanlaista elämää. Kylläpähän näet.\n\nAuto pysähtyi puisen, ränsistyneen rakennuksen eteen. Ovesta tultiin\nsuurenlaiseen huoneeseen, jonka perällä oli tarjoilutiski. Sen ääreen\nriensivät nyt sekä miehet että naiset. Hopeadollarit alkoivat kilistä\nbaarin kiillotetulla pinnalla ja tulinen whisky hävisi janoisiin\nkurkkuihin.\n\nMatti Jokikangas seisoi syrjässä. Baarin luota alkoi pian kuulua\nkovaäänistä puhetta, kirouksia ja naisten naurua. Sitten rupesi hanuri\nsoimaan ja samassa oli koko lattia täynnä pyöriviä pareja. Matti ei\nollut uskoa silmiään. Mutta totta kaikki oli. Samoin oli tanssittu\nhautajaisia \"Sikopahnassa\" monia kertoja ja Butten kaivokset pitivät\nhuolen siitä, että hautajaistansseja riitti vastakin. Äkisti huomasi\nhän Koivulan Ellinkin tanssin pyörteissä. Tanssittaja ei ollut hänen\nmiehensä, vaan joku muu mies. Ja Elli oli kuulemma vasta jokin kuukausi\nsitten saanut lapsen.\n\n-- Voi hyvä Jumala! huokasi Matti.\n\n-- Halloo, vanhan maan poika! huusi samassa Härmän-Humu Matille,\ntanssiessaan jonkun maalatun olennon kanssa hänen sivuitseen. -- Tule\ntanssiin sinäkin, äläkä siinä seisoskele joutilaana.\n\nMatti ei vastannut mitään. Se nähtävästi kiukutti härmäläistä, sillä\nhän jätti naisensa lattialle ja käveli uhkaavan näköisenä Mattia kohti.\n\n-- Piruako sinä siinä ylpeilet, kun et saa sanaa suustasi. Tule juomaan\ntai tanssimaan äläkä ole olevinasi parempi kuin muutkaan.\n\nMatti kuohahti, mutta oli vaiti.\n\n-- Kuulkaa, pojat! huusi härmäläinen. -- Täällä on vanhan maan\npoika, joka ei ole yhtynyt unioniin. Se on oikein niitä vanhan maan\nporvareita. Mikä lie herrojen kätyri.\n\nTanssi pysähtyi. Joukko miehiä keräytyi Matin ympärille. Hän seisoi\nseinävierellä ja katseli heitä ylpeästi. Häntä inhoitti hyvän ystävänsä\nhautajaistilaisuudesta palannut juopotteleva ja tanssiva joukko.\n\n-- Kätyri! huusi joku juopuneella äänellä. -- Se on kätyri. Varokaa\nsitä miestä. Se ilmoittelee herroille asioita.\n\n-- Se on minun akkani entinen sulhanen vanhasta maasta, huusi\nHärmän-Humu. -- Kun se ei sitä saanut siellä, niin lähti tänne perään,\nmutta ei saanut täälläkään.\n\nSamassa jysähti Matin nyrkki Härmän-Humun naamalle. Mies lensi\nkauaksi lattialle, mutta hyppäsi pystyyn, sieppasi povitaskustaan\npuukon ja karkasi Mattia kohti. Matti sai käsiinsä viereltään tuolin\nja kun Härmän-Humu yritti lyödä, putosi tuoli niin raskaasti hänen\nolkapäähänsä, että puukko lensi kauas lattialle ja Härmän-Humun käsi\nroikkui voimattomana hihassa. Humu vääntelehti kivusta.\n\n-- Lyökää toiset sitä pirua! Se on kätyri, huusi hän ja Matti huomasi\nympärillään uhkaavia katseita. Hän ymmärsi, että hänen oli nyt parasta\nvetäytyä pois ja hän alkoi kävellä seinäviertä myöten ovea kohti. Mutta\ntuolin piti hän edelleen käsissään.\n\n-- Lyökää sitä pirua! huusi Härmän-Humu toistamiseen.\n\n-- Henki kankaalle! kirkui joku. -- Kätyrin henki ei täällä mitään\nmaksa.\n\nMutta kukaan ei enää uskaltanut käydä kimppuun. Matti jätti tuolin\novensuuhun, juoksi ulkona seisovaan vuokra-autoon ja ajoi kaupunkiin.\n\nPäästyään seuraavana aamuna työstä ilmoitti Matti \"kuittaavansa\",\neroavansa työstä, sai tilinsä ja meni asuntoonsa. Sitten hän lähti\nsuomalaisen pastorin luo, kertoi tälle Antti Aholan viimeisistä\nhetkistä ja pyysi pastorin mukaansa siunaamaan Antin haudan. Pastori\noli heti valmis. He ottivat auton ja ajoivat haudalle.\n\nOli tuulinen aamupäivä. Pastori paljasti päänsä, Matti teki samoin ja\nhiljaisina ja vakavina kaikuivat kristillisen hautauksen siunaavat\nsanat Antti Aholan haudalla.\n\nSamana iltana Matti Jokikangas lähti. Hän ei edes käynyt sanomassa\nhyvästiä Koivulan Ellille. Hänellä ei olisi ollut enää mitään tälle\nsanottavaa. Asemalla oli häntä saattamassa vain pari tuttavaa.\n\nKun hän muutamia päiviä myöhemmin seisoi suuren höyrylaivan keulassa\nmatkalla Suomeen ja katseli Atlantin vallatonta leikkiä, tuntui hänestä\nkuin taakse jäänyt aika olisi ollut unta. Mutta hän ymmärsi sittenkin\nvoittaneensa paljon matkallaan. Hänestä oli tullut mies. Nuoruus ja\nunelmat olivat jääneet taakse. Pienen Koivulan torpan tytär oli kuin\nkaukainen utukuva. Nyt hän tiesi, että hän oli ollut vain haavetta\ntakaa ajamassa.\n\nLaiva puski mahtavia aaltoja vastaan. Matti Jokikankaasta tuntui, että\nse kulki nytkin niin tavattoman hitaasti, sillä hänellä oli kiire,\nkiire touontekoon kotitalon pelloille.\n\n\n\n\nKarjankellot\n\n\nHeinäkuun iltapäivän aurinko paistoi suloisesti mäkirinteeseen eräässä\nPohjois-Minnesotan kolkassa, jossa seisoi Salon valkea farmirakennus,\nkorkeakattoinen, punainen navetta ja matala, maalaamaton kanala.\nPihamaalla oli pieni kukkaistutus ja talon ympärillä aukenivat pellot,\njoilla ruis ja kaura jo alkoivat vaaleta. Hieman etäämpänä nousi rinne,\njolla nurmi vihoitti suurien mustien kulovalkeiden nuolemien kantojen\nlomassa, ja sen takana näkyi matalaa, raiskattua metsikköä.\n\nHilja Salo, farmarin emäntä, istui portailla väsyneesti seinään\nnojaten. Oli sunnuntai ja hänen miehensä ja lapset olivat lähteneet\nlähikaupungissa vietettäviin kesäjuhliin. Yksin oli emäntä jäänyt\nkotosalle, kuten niin monet kerrat ennenkin, sillä hän ei käynyt\nmaallisissa juhlissa. Hän viihtyi parhaiten kotonaan.\n\nSilloin sai rauhassa ottaa esille Pyhän Kirjan ja tutkia sen\nikuisuusasioita. Se antoi hänelle yksinäisyydessä lohtua ja voimia\nkantamaan elämän taakkaa, joka niin monta kertaa tuntui aivan\nylivoimaisen raskaalta.\n\nHän oli nyt miehineen asunut tällä farmilla lähes kolmekymmentä\nvuotta, mutta vieläkin tuntui hänestä usein siltä, että tämä paikka\nei ollut häntä varten ja että hän oli aivan kuin vahingossa joutunut\ntänne Amerikan korpimaahan. Hän oli koko ajan ollut täällä kuin sairas\nsielultaan. Ei hän itsekään käsittänyt mitä se oli, mutta hänellä oli\nalituisesti tuskainen olo ja tuntui siltä kuin hän ei olisi milloinkaan\nvoinut olla iloinen.\n\nJa kuitenkin oli farmi nyt uuraan työn jälkeen kunnossa. Se oli\n\"palveltu _homestead'illa\" [tarkoittaa sitä, että henkilö asuttuaan\nmäärävuodet valtion antamalla maalla ja viljelemällä sitä saa maan\nomakseen] ja siinä, missä heidän korpeen tullessaan oli kohonnut pilviä\nhipova petäjikkö, lainehti nyt kultainen vilja. Hilja Salon olisi siis\npitänyt tuntea itsensä tyytyväiseksi, mutta sitä hän ei voinut.\n\nEhkä oli hän kiittämätön kohtalolle? Sitä hän oli monta kertaa\nmiettinyt. Monen oli Amerikassa käynyt huonommin kuin hänen. Moni oli\nsortunut ensi askeleihinsa ja moni oli joutunut vanhoilla päivillään\nsyömään armoleipää kauntin \"poorfarm'illa\", köyhäintalossa. Ja hän oli\noman farminsa emäntä. Farmi ei ollut suuri, siinä oli kolmisenkymmentä\neekkerin alaa viljeltyä maata ja he pitivät kymmenkunta lehmää, mutta\ntoimeen siinä kuitenkin tultiin. Ei hänellä ollut koskaan ollut\nleivästä puutetta, mutta Hilja Salo tunsi, että häneltä oli puuttunut\npaljon muuta.\n\nPäivä paistoi niin lämpimästi. Ei kuulunut ääntäkään. Vain metsässä\njossakin hieman edempänä kalkattivat karjankellot.\n\nSilloin Hilja Salo, farmarin emäntä, muisti, kuinka karjankellot olivat\nmyös kalkattaneet hänen kotitorppansa Kotijärven lehdoissa pienen\nKotajärven rantamilla Hämeessä. Hänelle tuli yht'äkkiä sanomattoman\nikävä kotiin. Hän kaipasi kauan sitten kuolleita vanhempiaan ja kaukana\nSuomessa olevia sisaruksiaan, ja kyyneleet tulvahtivat väkisinkin hänen\nsilmiinsä, kuten niin monta kertaa ennenkin kotia muistellessa.\n\nMiten hänellä olikaan ollut siellä hyvä koti ja hyvät, herttaiset\nvanhemmat! Ahkerasti he olivat uurastaneet työtä, eivät milloinkaan\ntorasanaa vaihtaneet. Lapsiaan olivat he kasvattaneet hyvään ja siellä\nkodin pirtissä oli aina ollut niin lämmin ja rauhaisa olo.\n\nVoi miten hyvin hän jälleen muisti kaikki. Mutta erikoisesti muistui\näiti mieleen silloin, kun hän kesäilloin nousi kivelle peltoveräjän\nsuulla ja huhusi lehmiä kotiin. Ja hetken kuluttua oli alkanut kuulua\nlehmien matalaääniset ja lampaiden kirkasääniset kellot. Lehmät tulivat\nammuen ja ynisten kotiin. Nyt ne olivat jo pellon takana aholla. Ne\nhuomasivat jo kaukaa emäntänsä ja muutamat alkoivat kiireesti juosta\nhäntä kohti saadakseen ensimmäisinä osuutensa horsmista, joita äiti\noli syliinsä kerännyt. Sitten laskeutui äiti alas kiveltä, syötteli\nlehmiään ja lähti kävelemään karjapihalle päin. Hän puhui lehmille ja\nlampaille lempeällä, sointuisalla äänellään kuin lapsillensa.\n\nHilja Salo oli vieläkin kuulevinaan korvissaan äitinsä huhuilun, hänen\npehmeän äänensä ja karjakellojen iloisen kalkkeen. Ja äkisti purskahti\nhän hillittömään itkuun. Hänellä oli niin ikävä kotiaan, vanhempiaan,\nlehmiä kotona, karjankellojen kalketta, karjapihan tuoksua, kotopirtin\nlämmintä, Kotajärven pilviä kuvastelevaa pintaa, käen kukuntaa ja\nlintujen laulua, että oli menehtyä itkuunsa. Miten monta kertaa\nhän olikaan näin yksin ollessaan hiljaisuudessa itkenyt kotiaan ja\nkotiseutuaan niinkuin kadotettua, joka oli iäksi mennyt. Hän oli niitä\nsiirtolaisia, jotka eivät koskaan voi unohtaa elämäänsä Suomessa.\nAlkuaikoina, silloin, kun hän oli ollut palveluksessa Peltolan\nasuintalossa Kuparisaaren Calumetissa, oli hän väliin itkenyt niin,\nettä oli luullut järkensä menevän. Kun hän illoin työstä päästyään\noli mennyt omaan pieneen huoneeseensa, oli hän usein heittäytynyt\nvuoteelleen ja riisuuntumatta itkenyt ikävissään läpi yön. Hänen oli\ntehnyt mieli huutaa ääneen, niin kipeästi oli ikävä häneen koskenut. Ja\nhän puri tyynyä, ettei tuskan parkaisu ollut päässyt huulilta. Mutta\nkotiin paluutta ei voinut ajatellakaan, sillä matkarahat oli otettu\nvelaksi ja ne oli maksettava ja paluumatkaa varten tarvitsi saman\nsumman.\n\nMiten toisenlaista olikaan kaikki ollut kuin hän oli kuvitellut ja mitä\nAmerikasta Suomessa käyneet olivat puhuneet. Pieni kaupunki, mustat\nkadut, juopuneita katuvierillä, kapakoita, raakaa puhetta ja kirouksia.\nKuinka hän, nuori, viaton, Hämeen sydänmailta tullut nuori tyttö\nolikaan kaikesta siitä kärsinyt!\n\nNäin kului lähes vuosi ja Hilja Kotajärvi ajatteli vielä ansaita edes\nparisataa dollaria palatakseen sitten kotiin ja ostaakseen rahoillaan\nvanhemmilleen pienen palstan maata entisen lisäksi. Sitten hänen\nelämäänsä tuli Jaakko Salo, kaivostyömies, ja matkalle lähtö siirtyi.\n\nJaakko oli häntä kymmenkunta vuotta vanhempi ja oli ollut Amerikassa\njo useita vuosia. Hän oli siivo ja hiljainen mies. Hän asui Peltolan\ntalossa ja tuli miltei joka ilta juttelemaan hänen kanssaan työstä\npäästyään. Hilja Kotajärvi pakeni yksinäisyyttään ja ikäväänsä tämän\nmiehen turviin. Niin menivät he naimisiin ja Jaakko lupasi parin vuoden\nperästä palata nuoren vaimonsa kanssa Suomeen.\n\nKului kaksi vuotta. Silloin Jaakko Salo ilmoitti eräänä päivänä\nvaimolleen hankkineensa maa-alueen valtiolta, koska farmaus tuottaisi\nparemmin kuin kaivostyö ja koska farmilla sai olla oma herransa.\n\nHän muisti elävästi, kuinka hän oli huudahtanut hämmästyksestä ja\nrukoilemalla rukoillut miestään peruuttamaan kaupan, koska hän käsitti,\nettä se siirtäisi paluun Suomeen epämääräisiin aikoihin. Mutta Jaakko\noli pysynyt lujana. Vieläpä oli alkanut ivata vaimoaan ja tämän\nSuomi-kaipuuta.\n\n-- Kyllä minä ymmärrän, sanoi hän miltei vihaisesti. -- Sinne Suomeen\nsinä tahtoisit, siihen nälkään ja kurjuuteen.\n\nMikään ei auttanut. Heillä oli lapsi, poika, jo vuoden vanha ja hän\nodotti jälleen lasta. Niin oli lähdettävä siinä tilassa kevään tultua\nensin rautateitse Minnesotaan ja sieltä Virginian kaupungista kävellen\nsellaiseen tiettömän taipaleen takana olevaan korpeen, jollaista hän ei\nSuomessakaan ollut nähnyt.\n\nNiin tuli Hilja Kotajärvestä, kuten monesta muustakin\nsiirtolaistytöstä, farmarin vaimo. Hyvä Jumala, minkälaista elämää\nse oli ollutkaan! Eväätkin täytyi kantaa sinne selässä kymmenkunta\nmailia. Pilvenkorkuiset petäjät saarsivat seudun, hirvet ja porot\njuoksentelivat ympäristöllä ja öisin kuului usein susien ulvontaa ja\nkarhujen mörinää.\n\nAlkoivat raivaustyöt. Jaakko oli luja mies. Varhaisesta aamusta\niltamyöhään hän kaatoi metsää, raivasi ja kuokki. Siten saatiin\nensimmäisenä kesänä pari eekkerialaa puhdistetuksi ja syksyllä\nkylvettiin siihen ruis. Nuoren vaimon oli pian toisen lapsen syntymisen\njälkeen tartuttava kuokkaan ja autettava miestään. Kesän mittaan\nrakennettiin sitten ensimmäinen asunto, pahainen hirsikämppä, jonka\nJaakko sai itsekseen panna pystyyn. Sitten valmistui lisäksi talo,\njossa oli keittiö ja kamari ja siinä alkoi sitten ensimmäinen talvi\nsydänmaalla, kaukana ihmisasunnoilta. Mutta silloin olivat rahatkin\nlopussa ja Jaakon täytyi palata talveksi kaivokseen työhön. Vain\nsunnuntaiksi hän saapui kotiin.\n\nSinä talvena tuli nuoresta, hieman päälle kaksikymmentävuotiaasta\nemännästä miltei vanha vaimo. Yksinäisyys, pelko, ikävä olivat tappaa\nhänet. Kun päästiin kevääseen, oli hän niin riutunut ja heikko, että\ntuskin jaksoi kävellä. Sen talven jälkeen ei hänen oltu juuri koskaan\nnähty nauravan.\n\nSuomeen paluusta ei tullut mitään. Siitä ei Jaakko Salo nyt enää\nantanut puhuakaan.\n\n-- Mitä me siellä pettuleivän maassa tekisimme, sanoi hän vihaisesti,\njos hieman viittasikaan Suomeen paluuseen. -- Siellä on kyllin\nnälkäisiä ilman meitäkin.\n\nVuodet vierivät. Eräänä talvena toi kirje tiedon Kotajärven emännän ja\nseuraavana päivänä isännän kuolemasta. Nuori farmarin vaimo kaukana\nPohjois-Minnesotan korpimailla oli itkeä itsensä näännyksiin, sillä hän\nymmärsi nyt itsekin, ettei hän koskaan pääsisi palaamaan enää kotiin\nHämeeseen ja että jos hän lähtisikin, menisi hän sinne liian myöhään.\nMutta koti, vanhemmat ja sisarukset eivät häneltä silti jääneet\nmielestä. Öisin, kun kaikki oli vaiennut, hän palasi heidän luokseen ja\nsamoin päivisin, kun sai olla yksin kotona ja antaa aatostensa vapaasti\nlentää. Siellä kaukana Hämeessä oli hänellä vieläkin kuin turvapaikka,\njohon hän pakeni yksinäisyyttään ja ikäväänsä.\n\nHänellä oli kuitenkin täällä kotinsa, miehensä ja lapsensa, joihin\nkaikkiin hän oli syvin juurin kiinnitetty. Hän kertoi usein kodistaan\nlapsilleen. Mutta eivät he paljon välittäneet kuunnella hänen \"vanhan\nmaan juttujaan\". Niin jäi hän yksikseen ajatuksineen ja kaipauksineen.\nSe maa, johon hän oli joutunut, oli hänelle vieras, ympäristö, jossa\nhän asui, oli pysynyt hänelle vieraana, metsä ja peltokin tuntuivat\nvierailta ja yksinpä omaisetkin olivat hänestä monta kertaa kuin\nvieraita, koska eivät käsittäneet hänen kaipaustaan synnyinkotiinsa.\nMutta tässä piti hänen olla ja kuolla. Se oli tullut hänen kohtalokseen\nelämässä.\n\nTaas kuului karjankellojen kalkatus. Jälleen oli Hilja Salo, farmarin\nvaimo, kuulevinaan kuinka karjankellot kerran, kauan sitten,\nkalkattivat hänen kotonaan, kun hänen äitinsä huhuili lehmiään ja\nne riensivät ahoviertä kotia kohden. Ja käki kukkui Kotajärven\nvastaisella rannalla. Miten kauniilta sen ääni kuuluikaan valkeana,\ntyynenä kesäiltana! Kaiken, kaiken sen hän oli kadottanut ja hän tiesi\nsen hyvin -- ainiaaksi. Amerikan multa kätkisi kerran poveensa hänen\nluunsa, vaikka hän niin mielellään olisi tahtonutkin päästä lepäämään\nkotipitäjän kirkkomaahan oman äitinsä viereen.\n\nKyyneleet vierivät farmarin vaimon kurttuisia poskia pitkin. Maa ja\ntaivas vaikenivat. Mutta pellon aidan takaa kuului kotiinpalaavan\nkarjan kellojen kalkahtelu.\n\n\n\n"]