[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fP2AiuHGW0trYBd1p0X0D-1gfqzFa10040N3qSgB62nc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2566,"Arethusa","Crawford, F. Marion",1854,1909,"2566-crawford-f-marion-arethusa","2566__Crawford_F._Marion__Arethusa","Konstantinopolin orjatar","romaani",[],[],"fi",1907,1919,72181,468705,false,66865,[23,24],"Byzantine Empire -- History -- John V Palaeologus, 1341-1391 -- Fiction","Zeno, Carlo, 1334-1418 -- Fiction",[26,27],"Historical Novels","Novels","\"Arethusa: Konstantinopolin orjatar\" by F. Marion Crawford is a historical novel written in the early 20th century. The book centers around Carlo Zeno, a Venetian nobleman residing in Constantinople during the late 14th century, who has an intricate past filled with various occupations and adventures. The narrative promises a rich exploration of themes such as love, power, and the complexities of human relationships within a historical context.  The opening of the book introduces Carlo Zeno, a man marked by his experiences as a former soldier and now a merchant in Constantinople. As he finds solace in his peaceful life filled with business dealings and culinary delights, news from his Venetian friend, Marco Pesaro, pulls him back into the world of intrigue and moral dilemmas, particularly concerning the purchase of an attractive slave girl for his friend's aging wife. This dilemma sets the stage for potential conflict and reveals Zeno's character, as he grapples with the ethical implications of his actions while navigating the bustling, diverse society of Constantinople. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Jaakkola, Väinö",257,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu vuoden 1376 Konstantinopoliin, missä venetsialainen kauppias Carlo Zeno hankkii itselleen salaperäisen orjattaren. Teos seuraa Bysantin valtakunnan poliittisia juonitteluja sekä Venetsian ja Genuan tasavaltojen välistä vihanpitoa.","F. Marion Crawfordin 'Arethusa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2566.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","ARETHUSA\n\nKonstantinopolin orjatar\n\n\nKirj.\n\nF. MARION CRAWFORD\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nVäinö Jaakkola\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nCarlo Zeno, venetsialainen aatelismies, entinen kirjuri, entinen\npeluri, entinen onnenonkija, entinen Patrasin palkkapitäjän\nmaallikkohaltija, entinen kaksintaistelija ja entinen kreikkalainen\nkenraali, noin yhdeksänkolmatta vuoden ikäinen ja sitkeässä ruumiissaan\narvet puolestakymmenestä haavasta, jotka olisivat tuottaneet kuoleman\ntavalliselle miehelle, oli päättänyt kääntää uuden lehden, ruvennut\ntukkukauppiaaksi ja asui Konstantinopolissa vuonna 1376.\n\nHän oli ostanut talon itse kaupungista, koska genualaiset kauppiaat\nasuivat kaikki Peran kaupunginosassa Kultaisen Sarven toisella\npuolen. Venetsialainen ei olisi voinut elää samassa paikassa\ngenualaisen kanssa, sillä ilma olisi varmasti myrkyttänyt hänet; ja\nsitäpaitsi genualaisen naaman näkeminen, Genuan murteen kuuleminen ja\ngenualaisen ruoanlaiton haju olivat kaikki yhtä inhottavia laguunien\nrannalla kasvaneelle. Genuaa ei sopinut mainita sivistyneitten\nvenetsialaiskorvien kuullen, sen pelkkä nimikin oli mahdoton\nsäädyllisten venetsialaishuulten äännettäväksi; ja noiden tavujen\nlausuminen liikeasioissakin oli kamalan pahaonnista.\n\nSiitä syystä Carlo Zeno ja hänen ystävänsä olivat asettuneet vanhaan\nkaupunkiin, kreikkalaisten, bukaralaisten, juutalaisten ja tsherkessien\njoukkoon, ja jättäneet genualaiset Peraan yksikseen, ollen ikäänkuin\nei heitä olisi ollut olemassakaan. Tätä kuvittelua ei tosin aina ollut\nhelppo pitää yllä, sillä Zenolla oli erittäin hyvät silmät eikä hän\nvoinut olla näkemättä noita ihmiskunnan mätämunia Kultaisen Sarven\nvastarannalta, istuessaan parvekkeellaan kevätiltoina; ja hänen\nainoana lohtunaan oli haaveilla, kuinka tuhoaisi heitä tukuttain,\nhakkaisi heitä kappaleiksi sadoittain ja tuhansittain ja pinoisi\npyramiideja heidän rumista irvistävistä päistään. Mitävarten he\nolivat genualaisia? Carlo Zeno olisi kernaammin ottanut korvapuustin\nturkkilaiselta Amurad-sulttaanilta, joka asui salmen toisella puolen\nVähässä-Aasiassa, kuin kohteliaan sanan vähimmän vastenmieliseltä\nnoista vihoviimeisistä genualais-kuvatuksista. \"Katsokaa\", sanoi\nTertullianus kerran ivallisesti, \"kuinka nuo kristityt rakastavat\ntoisiaan.\" Asiat eivät olleet parantuneet yhdessätoista vuosisadassa\nsenjälkeenkuin tuo oppinut kirkon tohtori oli lähtenyt tästä elämästä,\narvatenkin helläsydämisempään maailmaan. Mutta Carlo Zeno olisi\nvastannut, että genualaiset eivät olleet kristityltä enempää kuin\nmuulit, eivätkä läheskään sen vertaa kuin siat, jotka kaikki ovat\nautuaan Antonius-pyhimyksen erikoisen suojeluksen alaisia.\n\nJuuri siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, olivat nuo inhottavat\ngenualais-roistot vielä lisäksi vallankumouksen voitokkaalla puolella.\nHe olivat nimittäin auttaneet keisari Andronikusta vangitsemaan isänsä,\nkeisari Johanneksen, Amenan torniin kaupungin pohjoisosassa, Kultaisen\nSarven rannalla, sekä sulkemaan molemmat nuoremmat veljensä toiseen\ntyrmään. Totta kyllä oli Johannes-keisari määrännyt Andronikuksen ja\nhänen pienen viisivuotiaan poikansa sokaistavaksi kiehuvalla etikalla,\nmutta genualainen raha oli saanut etikan ihmeellisesti muuttumaan\nlienteäksi valkoviiniksi ja alentanut lämpömäärän kiehumapisteestä\nterveelliseksi pesuvesilämmöksi, niin ettei poika enempää kuin isäkään\nkärsineet mitään vahinkoa tuosta toimenpiteestä. Mutta Andronikus\nkantoi isälleen kaunaa pelkästä aikomuksestakin ja oli kostanut\nottamalla häneltä valtakunnan, sen verran kuin sitä oli, ensi aluksi,\nvaraten itselleen ilon murhauttaa isänsä ja veljensä sopivaan aikaan\nvastedes.\n\nKaikki tämä oli epäilemättä niinkuin olla pitikin, ja Andronikus oli\nkiistämättä keisari sillä haavaa, koska genualaiset ja sulttaani Amurad\nniin tahtoivat; mutta Amurad ei ollut aina ollut hänen ystävänsä,\neivätkä genualaiset olleet aina olleet voitonpuolella venetsialaisista;\ntuuli saattoi kääntyä yks'kaks' ja myrskynpuuska tempaista hänet pois\nvaltaistuimelta vielä nopeammin kuin lempeä tuulenleyhkä oli hänet\nsille nostattanut.\n\nNiin ajatteli Zenokin ja aprikoi mielessään, näkisikö sallimus ehkä\nhyväksi tehdä hänestä myrskynhengen. Hän välitti hyvin vähän Kauniista\nJohanneksesta, joksi Paleologosta nimitettiin, mutta hän välitti\nmelkoisesti mahdollisesta tilaisuudesta ajaa genualaiset pois Perasta\nja saada Tenedos-saari Venetsian tasavallalle.\n\nJa nyt hän oli suorittanut päivän liikeasiat ja syönyt päivälliseksi\npaistettua palamiittia, sillä päivä oli perjantai ja palamiitti\nparas kala mikä vedessä ui Dardanellien ja Mustanmeren välillä; ja\nZeno olisi yhtä vähän syönyt lihaa kieltäymyspäivänä kuin hän olisi\nistunut pöytään genualaisen kanssa. Hänet oli kasvatettu hengelliseen\nsäätyyn, ja vaikka yritys tehdä hänestä pappia oli epäonnistunut\nsilminnähtävistä syistä, noudatti hän uskollisesti niitä pikku\nsääntöjä ja määräyksiä, joita hänet oli opetettu pitämään pelastuksen\nvälikappaleina, koska hän oli pikaluontoinen ja altis etsimään vaaroja,\neikä koskaan ulkona liikkuessaan voinut olla varma, palaisiko elävänä\nkotiin. Hän ei ollut riidanhaluinen omasta puolestaan, mutta hän\nantautui ihmeen helposti ajamaan toisten ihmisten riitakysymyksiä,\nmilloin nämä näyttivät olevan oikeassa. Mitä toivottomampi jokin oikea\nasia tai pyrkimys oli, sitä varmempi oli, että Carlo Zeno ottaisi\npuoltaakseen sitä ja taistelisi sen puolesta niinkuin se olisi ollut\nhänen omansa.\n\nMutta nyt, jos koskaan, hän oli rauhallisella päällä; sillä\ndalmatialainen kokki oli valmistanut palamiitin parahultaisesti;\nsalaatti, joka oli sitä seurannut, oli laitettu hänen mielensä\nmukaan, niin että raastetut pippurit, säilykeoliivit, anshovikset ja\nkardemummansiemenet oli kaikki sekoitettu kähäräin salaatinlehtien\njoukkoon; ja aterian lopuksi nautittava viinikulaus oli kimmeltänyt\nmurano-lasissa kuin elävä kulta, ja sen maku, kun hän ajatuksissaan oli\nsitä maistellut, oli saanut hänet ajattelemaan tuoksua, jonka tyven\npäivänpaiste saa uhkumaan viiniköynnöksissä ja puissa riippuvista\nhedelmistä. Hän istui tilavassa nojatuolissa katetulla parvekkeellaan\nja hänellä oli sellainen tunne, että sillä hetkellä rauha ja hiljainen\nkodikkuus olivat melkein yhtä suloiset kuin maailman paras taistelu.\nEnempää olisi ollut mahdoton sanoa.\n\nAurinko oli alhaalla, sillä keväiset päivät eivät vielä olleet pitkät,\nja kaupungin varjo lankesi jo Kultaisen Sarven syvän, sinisen veden\npoikki. Zeno katseli alas eloisaan näköalaan. Hänen terävä katseensa\nseurasi ohiliukuvia veneitä ja pehmeni, sillä niiden näkeminen sai\nhänet muistelemaan Venetsiaa, laguuneja ja kotiaan. Parantumattomin\nkulkuri on tavallisesti toivottomimman hellämielinen kotipaikkaansa\nkohtaan.\n\nZenolla oli ruskeat silmät, joiden katse voi pehmetä kuin naisen,\nmutta paljon useammin ne olivat terävät ja valppaat, ottaen nopeilla\nkäänteillä huomioonsa kaiken mitä oli nähtävissä, kunnes kiintyivät\ntähystämään läpitunkevina siihen, mikä sillä haavaa enimmin veti niiden\nomistajan mieltä puoleensa, -- ystävään tai vastustajaan, otukseen,\njota hän oli ajamassa, naisen kasvoihin tai vartaloon. Hän ei ollut\niso, mutta kauttaaltaan hyvärakenteinen ja sopusuhtainen, joustava,\nsitkeä ja vilkas. Hänen pienet, ruskeat kätensä, tiiviit ja lujat,\nnäyttivät valmiilta tarttumaan tai iskemään silmänräpäyksessä --\nihanteelliset taistelijan kädet. Sama valmis ja peloton ilme oli hänen\nsileiksi ajelluissa kasvoissaan ja pienessä, tarmokkaassa päässään,\nja kun hän liikkui, ilmaisi pieninkin ele samoja ominaisuuksia.\nNaiset eivät pitäneet häntä kauniina siihen aikaan, jolloin\nkauneuden ihanteeseen sekä miehessä että naisessa liittyi vaalea tai\npunaisenruskea tukka, maidonvalkea iho ja kirsikanpunaiset huulet.\nItse asiassa Carlo Zeno tuskin näytti huuliaan ollenkaan, hänen\ntuuhea tukkansa oli melkein musta ja hänen kasvonsa olivat jo yhtä\nruskettuneet ja ahavoituneet kuin vanhan merimiehen. Mutta niinkuin\nmonet toiminnanmiehet hän oli hyvin huolellinen pukuunsa nähden ja\nerinomaisen tarkka tavoiltaan. Sotarivissä ovat suurimmat keikarit\nusein parhaat soturit, selitettäköön se asia miten tahansa. Jotkut\nupseerit sanovat, että sellaiset miehet ovat aivan liian turhamaisia\nlivistääkseen pakoon. Moni ranskalainen ylimys, joka päätti päivänsä\nmestauslavalla vallankumouksen aikana, käytti viimeisistä hetkistään\nsuuremman osan pukeutumiseen kuin sielunsa puolesta rukoilemiseen ja\nkuoli sankarina ja aatelismiehenä. On vikoja, kuten turhamaisuus, jotka\ntoisinaan voivat käydä hyveistä. Carlo Zeno oli yksi niitä ihmisiä,\njoiden ulkoasuun ei vaikuta paljon se mitä he tekevät, joihin matkan\ntomu ja kuumuus eivät näytä jättävän mitään jälkiä, jotka ovat alati\npuhtaita, siistejä ja raikkaita, saattaen tavalliset ihmiset kateuteen\nja epätoivoon. Hänen tummanpunainen samettibarettinsa oli aina samassa\nkulmassa hänen tuuhealla tukallaan ja sen kiilto oli yhtä tahraton kuin\njos tomua ei olisi ollut olemassakaan. Hänen viininvärisen takkinsa\noravannahkareunus ei ollut koskaan pörröinen eikä reunoista kulunut;\nkaulan ja ranteiden ympärille poimutetussa hienossa paidassa ei koskaan\nnäkynyt nuhrautumisen merkkiäkään; Konstantinopolin muta ei koskaan\ntarttunut hänen hyvämuotoisiin, pehmeästä bulgarialaisesta nahasta\ntehtyihin kenkiinsä.\n\nViimeksimainitut olivat juuri tällä haavaa esiintyönnetyt, kun hän\nnojautui selkäkenoon tilavassa nojatuolissaan ja oikoi jalkojaan,\nkysellen mielessään hämärästi, tokko hän mahtoi kauan tyytyä siihen\nrauhalliseen elämään, jota hän vietti.\n\nIkäänkuin vastaukseksi tähän kysymykseen ilmestyi samassa hänen\nkirjanpitäjänsä ja sihteerinsä, pieni, tärkeännäköinen harmaapartainen\nolento, tullen parvekkeelle kirje kädessä.\n\n\"Venetsiasta, herra\", sanoi Omobono -- se oli hänen nimensä -- \"ja\nkäsialasta ja sinetistä päättäen arvelen sen olevan messer Marco\nPesarolta.\"\n\nZeno rypisti otsaansa ja sitten hymyili, kuten hän tavallisesti teki\nOmobonon parantumattoman uteliaisuuden esiinpistäessä. Se olikin\nainoa vika tuossa erinomaisessa henkilössä, joka oli välttämätön\nZenon jokapäiväisessä elämässä ja arvaamattoman tärkeä hänen\nliiketoiminnassaan. Omobonon kasvot olivat surumieliset ja lempeät\nkuten tavallisesti rehellisellä miehellä, joka omissa asioissaan on\nepäonnistunut, mutta jonka oivalliset ominaisuudet ovat verrattoman\nhyödylliset voimakkaampien miesten palveluksessa.\n\nZeno otti kirjeen ja katsahti satamaan päin, kauas oikealle talosta.\nOmobono otti lyhyen askeleen taaksepäin, mutta piti katseensa paperiin\nkiinnitettynä.\n\n\"Tänään ei ole ankkuroinut yhtään ulkomaalaista alusta\", sanoi\nkauppias. \"Kuka tämän toi?\"\n\n\"Erään venetsialaisen laivan kapteeni, joka on ankkurissa ulkona\nTeodosiuksen sataman edustalla.\"\n\nZeno nyökäytti huolettomasti katkaistessaan nyörin. Kirje oli\nkirjoitettu lujalle padualaiselle liinapaperille, taitettu\nkuusinkerroin ja sidottu kierretyllä hamppurihmalla, jonka päätesolmu\noli puristettu punaiseen vahaan ja painettu litteäksi raskaalla\nsinetillä. Omobono tähysti äänetönnä isäntäänsä, toivoen saavansa\nkuulla arvanneensa oikein kirjeen lähettäjän nimen. Lukemiseen\nkiintyneenä Zeno ei pannut huomiota sihteeriin, joka vähitellen\nhivuttautui lähemmäksi, kunnes melkein saattoi erottaa sanat.\n\nKirje oli kirjoitettu hyvin pitkin lausein, Venetsian murteella, ja\nkuului seuraavasti:\n\n\"Rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni! Lähetän tämän kirjeen Sebastian\nCornerin hyvän laivan mukana, joka lähtee huomenna, Jumalan avulla,\npurjehtimaan Konstantinopoliin, lastinaan Firenzen verkaa, Dalmatian\nliinaa, varsijousia, Venetsian pitsejä, olkihattuja ja sokeita\nsatakieliä. Varjelkoon Jumala alusta, miehistöä ja lastia noilta\nkatalilta genualais-koirilta ja vieköön kaikki turvallisesti matkan\nmäärään kahden kuukauden kuluessa. Verka, pitsit, ja olkihatut ovat\nminun, muu lasti kuuluu Sebastian Cornerille, paitsi satakielet, jotka\novat Korkean Tasavallan lahja hänen majesteetillensa Keisarille,\nsamoin kuin lintuja hoitava mies. Mitä mainitsin omasta osuudestani\nlastiin, ei ole sanottu siinä mielessä, että kerskaisin olevani\näveriäs kauppias, sillä minä en todella ole suinkaan rikas, vaikka\nolenkin lakkaamattomalla ahkeruudellani, unettomalla valppaudellani\nja rehellisellä menettelylläni säästänyt itselleni leipämurun.\nEi, vaan sanon sen päinvastoin siksi, että minulla on sinulle\npyyntö tehtävänä, ja että tietäisit minulla olevan rahaa saatavana\nKonstantinopolissa tämän lastin myynnistä Martin Cornerin, Sebastianin\nveljen, kauppahuoneen välityksellä, joka vaadittaessa maksaa sinulle,\nrakkain ja kunnianarvoisin ystäväni, kolmesataa kultatukaattia.\nSillä minä olen varma, että sinä otat toimittaaksesi sen asian, jota\npyydän, rakkaudesta minuun ynnä kupariliiran välityspalkkiosta joka\ntukaatilta. Haluan nimittäin, että ostaisit minulle kauneimman orjan,\nminkä voi saada tarjoamallani rahalla, tai, jos tyttö on erikoisen\nkaunis, vaikkapa kolmellasadalla viidelläkymmenellä tukaatilla. Asia\non niin, jalosukuinen ystäväni, että vaimoni, joka on, kuten tiedät,\nkymmenen vuotta minua vanhempi ja luuvalon vaivaama, tarvitsee\nnuorekasta ja sivistynyttä seuralaista aikansa ratoksi, ja kun aina\nolen katsonut velvollisuudekseni ja asiakseni täyttää ja vieläpä, kuten\ntässä tapauksessa, ennakolta arvata hänen toivomuksensa, olen halukas\nkäyttämään tämän suuren rahasumman yksinomaan tehdäkseni hänelle\nmieliksi. Käännyn muuten sinun puoleesi, rakkain ystäväni, hyvin\ntietäen että vain hieno makusi vetää vertoja hyväntahtoisuudellesi.\nVaimoni haluaisi, olen siitä varma, seurakseen tytön, jolla on kaunis\nluonnollinen tukka, joko aivan musta tai hyvin vaalea, punaruskea\nväri kun on täällä niin yleinen, että se saa melkein toivomaan,\netteivät naiset lainkaan värjäisi tukkaansa. Rakas ja kunnianarvoinen\nystäväni, hampaat ovat hyvin tärkeät; pyydän sinua panemaan mitä\nsuurinta huomiota niiden valkoisuuteen ja säännöllisyyteen, sillä\nvaimoni on hyvin tarkka vaatimuksissaan. Ja myöskin pyydän sinua\nvalitsemaan orjan, jolla on sirot nilkat, ei suuremmat kuin minkä\nympäri peukalosi ja keskisormesi ylettyvät. Vaimoni välittää vähemmän\nhyvin hoikasta vyötäröstä, vaikka, jos se on luonnostaan solakka,\nse varmasti lisää kauneutta. Kaikessa tässä, rakas ystäväni, käytä\nrakkaudesta minuun niitä arvostelun lahjoja, joita taivas on niin\nrunsaasti sinulle suonut, niin olen varma, että tulet pitämään\ntehtävääni kohtuullisena. Sebastian Corner, joka on vanha mies, ottaa\nhuostaansa orjan ja tuo hänet Venetsiaan, jos vain pidät huolta siitä,\nettä hän saa asiaankuuluvan suojan ja ravinnon siihen saakka kuin laiva\non valmis lähtemään, ja tämä tavallisen taksan mukaan. Olen myöskin\nsopinut Sebastian Cornerin kanssa, ettei tyttöä sijoiteta yhteiseen\nkajuuttaan muiden naisorjien kanssa, joita hän tuo Mustaltamereltä\nomaan laskuunsa, vaan erikseen ja paremmalle ruoalle, jotta hän ei\nkävisi epämiellyttävän laihaksi. Kuitenkin sillä puheella, että\nhänen vakinainen orjainkaitsijansa on oleva vastuunalainen hänen\nsuojelemisestaan ja tulee valvomaan hänen käytöstään matkan varrella.\nTämä siis, kaikkein arvokkain, rakkain ja kunnioitetuin ystäväni, on\nse tehtävä, jonka pyydän sinun suorittamaan; ja tässä ynnä kaikissa\nmuissakin asioissasi rukoilen kaitselmuksen kättä, pyhimysten apua ja\nsadankahdeksantoista nikealaisen kirkkoisän viisautta olemaan aina\nsinun kanssasi. Venetsiasta. Marco Pesaro kaikkein jalosukuisimmalle\nylimykselle Carlo Zenolle, ystävälleen. Maaliskuun neljäntenätoista\npäivänä vuonna 1376.\"\n\nZeno hymyili useaan kertaan kirjettä lukiessaan, mutta hän ei katsonut\nylös ennenkuin oli päässyt loppuun. Hänen katseensa sattui kirjuriin,\njoka oli nyt paljoa lähempänä kuin äsken.\n\n\"Omobono\", sanoi Zeno vakavasti, \"uteliaisuus sopii huonosti sinun\nikäisellesi miehelle. Harmaasta parrastasi ja juhlallisesta naamastasi\nhuolimatta sinä olet yhtä vaaniva ja utelias kuin nuori tyttö.\"\n\nOmobono katseli katuvaisena yhteenliitettyjä käsiään ja liikutteli\nvasenta hiljalleen oikeassa.\n\n\"Voi, herra\", vastasi hän, \"minä tiedän sen. Kunpa nämä käteni olisivat\nsaaneet pitää tuhannesosankaan siitä, mitä silmäni ovat nähneet.\"\n\n\"Olisit rikas, jos niin olisi\", tokaisi Zeno. \"On hyvä onni, että sinä\nnoine tavattomine taipumuksinesi toisten asioihin voit edes pitää\njotakin takanasi. Koska epäilemättä olet tutustunut tämän kirjeen\nsisältöön yhtä hyvin kuin minäkin --\"\n\nKunnon ukko väitti vastaan.\n\n\"Toden totta, herra, kuinka olisin voinut lukea sanaakaan näin kaukaa?\nKoettakaa itse, herra, sillä teillä on paljon nuoremmat ja paremmat\nsilmät kuin minulla.\"\n\n\"Nuoremmat kyllä\", vastasi Zeno, \"mutta tuskin paremmat. Ja lähetä nyt\nsana Barlaamille, syyrialaiselle kauppiaalle, ja käske hänen tulla\npian, sillä hän voi tehdä kauppoja kanssani ennen auringonlaskua.\"\n\n\"Hän ei tee kauppoja tänään\", vastasi Omobono. \"Nyt on perjantai, jonka\nmuhamettilaiset pitävät pyhänä.\"\n\n\"Sen pahempi Barlaamille. Hän menettää hyvän kaupan. Lähetä sana\nAbraham Smyrnalaiselle, juutalaiselle karavaani-välittäjälle.\"\n\n\"Hänkään ei tee kauppoja\", sanoi Omobono, \"sillä huomenna on sabatti,\nja shabbes alkaa perjantai-iltana.\"\n\n\"Autuaan evankelistamme Markuksen nimessä, käske sitten joku kristitty,\nsillä sunnuntai ei voi alkaa perjantaina edes Konstantinopolissakaan.\"\n\n\"Ehkä Rustan Karaboghazdzhi, bukaralainen, sopisi\", ehdotti Omobono.\n\nZeno katsahti terävästi kirjuriin.\n\n\"Orjakauppiasko?\" kysäisi hän.\n\nOmobono nyökkäsi, mutta punastui samalla hiukan, miesparka, ja katsoi\njälleen käsiinsä, sillä hän oli antanut ilmi itsensä, väitettyään\nolevansa aivan tietämätön kirjeen sisällöstä. Zeno nauroi iloisesti.\n\n\"Sinä olet kelpo mies, Omobono\", sanoi hän. \"Sinä et voisi pettää\nlastakaan. Oletko ehkä sattunut kuulemaan, että Rustanilla on mitä\nmesser Marco haluaa?\"\n\nMutta Omobono pudisti päätään ja punastui yhä enemmän.\n\n\"Toden totta, herra, -- minä en tiedä mitä ystävänne haluaa, -- minä\nvain arvasin --\"\n\n\"Oikein hyvin arvattu, Omobono. Jos minä voisin arvata tulevaisia\nasioita yhtä hyvin kuin sinä nykyisiä, niin olisin rikas mies.\nNiin, käske Rustan. Luulen, että hän sopiikin minulle paremmin kuin\njuutalainen tai muhamettilainen.\"\n\n\"Täällä on sananpartena, että tarvitaan kymmenen juutalaista pettämään\nkreikkalaista ja kymmenen kreikkalaista pettämään bukaralaista\", sanoi\nOmobono.\n\n\"Puhumattakaan noista genualaisista sioista, jotka pettävät\nkoko Itäistä keisarikuntaa! Mitä mahdollisuuksia meillä\nvenetsialaispoloisilla on sellaisessa paikassa?\"\n\n\"Suokoon taivas genualaisille Sodoman ja Gomorran kohtalon ja Juudas\nIskariotin hirttonuorani\" rukoili Omobono hartaasti.\n\n\"Kaikella muotoa\", vastasi Zeno, \"sitä toivokaamme. Nyt bukaralaista\nhakemaan.\"\n\nOmobono kumarsi ja lähti parvekkeelta, ja hänen isäntänsä heittäytyi\njälleen selkäkenoon nojatuolissaan, kokoontaitettu paperi yhä\nkädessään. Hänen ilmeikkäillä kasvoillaan kuvastui hetken aikaa\nhauskuus, mutta tuokion kuluttua ne muuttuivat enemmän hyväntahtoista\nhalveksumista ilmaiseviksi, kun hänen ajatuksensa palasivat kirjurin\nviime sanoista Marco Pesaroon ja hänen kirjeeseensä.\n\nTämä Pesaro oli nelikymmenvuotias lihava pikku mies, joka oli nainut\nrikkaan lesken, häntä itseään kymmenen vuotta vanhemman. Carlo Zeno\noli ollut hänen kanssaan hyvä tuttu ennen hänen naimisiinmenoaan; hän\noli ollut hauska velikulta, iloinen hulttio, joka rakasti nuorempain\nmiesten seuraa eikä tehnyt heille mitään hyvää esimerkillään eikä\nneuvoillaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat molemmat joutuneet sen\nsuuren ruton uhreiksi, joka riehui Zenon syntymävuonna, ja Marco oli\nkasvanut kahden vanhan tädin hoivissa, jotka hellivät häntä suuresti.\nTulos, mikä on tavallinen sellaisissa tapauksissa, oli seurannut\naikanaan; hän oli tuhlannut omat varansa samoin kuin nekin, mitä oli\nperinyt tädeiltään, jotka kuolivat sopivaan aikaan, ja neljääkymmentä\nlähetessään hän oli huomannut olevansa pennitön, suuren perheen etäinen\nsukulainen, täydessä terveydessä huolimatta lähes neljännesvuosisadan\nhuvittelusta ja kemuilusta, ja mielentilaltaan suuresti taipuvainen\nviettämään samaa elämää ainakin toiset kaksikymmentä vuotta. Sydän oli\nnuori vielä, pyöreät, raikkaanpunaiset kasvot olivat yhä mielettömän\nnuorekkaat, mutta kukkaro oli pysyvässä lamaannustilassa, ilman\ntoipumisen toiveitakaan. Silloin Marco möi kaiken mitä hänellä oli,\naina miekkaan asti, jota hän ei ollut koskaan paljastanut, ynnä\njalokivikoristeiseen tikariin, jolla hän ei ollut tehnyt pahempaa\ntuhoa kuin katkaissut rakkauskirjeitten nyörejä; hän möi viimeiset\nhopealusikkansa, hopeaisen juomapikarinsa ja kultaketjun ja -pallon\nviitastaan, ja tuloilla hän piti tusinalle ystäviään viimeiset\njäähyväiskemut. Sitten seuraavana päivänä hän masentunein mielin ja\nkohtaloonsa alistuen kosi hyvin rikasta, elähtänyttä ja hurskasta\nleskeä, joka kuuden kuukauden ajan oli luonut häneen helliä silmäyksiä,\nja sai paikalla myöntävän vastauksen. Osalla vaimonsa rahoista hän\nryhtyi harjoittamaan itämaankauppaa, luopui nuoruutensa hulluuksista ja\ntuli arvossapidetyksi liikemieheksi.\n\nSe merkitsi runsaita tuloja ja ylellisyyttä, mutta se oli samalla\norjuutta, ja hän tunsi sen ja mukautui olosuhteisiin ensi aluksi\nfilosoofisella tyyneydellä. Pitäisihän toki, tuumi hän, hyvän kokin\nja hyvän viinikellarin, San Cassianossa sijaitsevan komean talon\nja hyveellisen, vaikkakin elähtäneen vaimon ohella, tyydyttää\nneljänkymmenen ikäistä miestä. Muu oli vain turhuutta. Voiko mikään\nolla mielettömämpää hänen iällään kuin aina vain liehua perhosena --\nelähtäneenä perhosena! -- yhdestä kauniista silmäparista toiseen?\n\nMutta hän ei ollut ottanut huomioon sitä tosiasiaa, että perhonen on\nlajinsa lopullinen kehitysmuoto eikä voi muuttua miksikään muuksi. Sen\ntäytyy pysyä perhosena loppuun asti. Marco-parka tuli pian huomaamaan,\nettä hänen sydämensä oli yhtä herkkä kuin ennenkin ja saattoi\nsykähdellä kuin nuoren pojan hyvin vähäpätöisestäkin kiihokkeesta,\nmutta ettei tuo kiihoke, joka yllytti sen noin sopimattomaan ja\nvilkkaaseen toimintaan, kovaksi onneksi koskaan ollut hänen rikas\nvaimonsa. Kuitenkin aiheutti tämän naamakulma hänessä kammoa, joka oli\nvielä suurempi kuin sievien kasvojen ja kauniin vartalon vetovoima.\nVaimolla oli sellainen tapa nipistää ohuet huulensa ulkonevien\nhampaittensa päälle, mikä sai nahan pingottumaan hänen kyömyllä\nnenävarrellaan, samalla kuin hän katsoi häneen puoleksi-suljettujen\nluomiensa alta, että se sai Marcon veren hyytymään, riisti\noivallisimmaltakin kastikkeelta sen herkullisen maun ja muutti\nsamolaisen viinin etikaksi hänen lasissaan. Päivä päivältä vaimo\nmuuttui vanhemmaksi, tuikeammaksi ja ärtyisämmäksi; ja päivä päivältä\ntuntui myöskin Marco Pesaron sydän muuttuvan nuoremmaksi ja yhä enemmän\nvielä häntäkin paljon nuoremman kumppanin seuraa kaipaavaksi, tai\nainakin noiden ulkonaisten, näkyvien ja kosketeltavien jumalten-lahjain\nlikeistä läsnäoloa, sellaisten kuin syväin, lämminten silmäin ja\npehmeän, valkoisen käden, jotka mies aina on ajatuksissaan asettanut\nnaisen sydämen yhteyteen.\n\nZeno arvasi kaiken tämän ja vielä muutakin. Kirje, jonka hän oli\nsaanut, ei tarvinnut pitempiä selityksiä, ja vanhan tuttavuuden vuoksi\nhänellä ei ollut mitään tuon Marcon antaman tehtävän suorittamista\nvastaan.\n\nJa nyt, kaikki te jotka pysähdytte ja keräännytte tämän maailman\nmarkkinakujan sadunkertojan ympärille, kuunnellaksenne miellyttääkö\nhänen tarinansa teitä, ja moittiaksenne häntä, jos se ei miellytä, te\nvarmaan huudahdatte, että jos Carlo Zeno todella oli sellainen sankari,\njoksi historia hänet kuvaa, hän olisi tullut hyvin, hyvin pahoilleen\nsiitä, että häntä pyydettiin tekemään jotakin niin epäinhimillistä\nkuin ostaa ulkomailta kaunis orja lähetettäväksi ystävälle kotiin,\nvaikkakin viimeksimainittu väitti tytön olevan aiotun seuralaiseksi\nhänen vaimolleen. Hän olisi pahastunut ja vihastunut, hän olisi repinyt\nkirjeen palasiksi ja olisi joko jättänyt sen kokonaan vastaamatta tai\nkirjoittanut ja sanonut Pesarolle, että hän oli raakalainen, että\nihmiset ovat kaikki vapaita ja tasa-arvoisia, ja että niiden ostaminen\nja myyminen on suurrikos ihmisyyden majesteettia ja ihmisoikeuksia\nvastaan.\n\nMutta näihin vastalauseisiin ja huudahduksiin on kertojalla monta\nvastausta valmiina. Ensiksikin, kukaan ei ollut uneksinutkaan\nihmisoikeuksista vuonna 1376; ja toiseksi, valkoinen orjakauppa oli\nmelkein yhtä tuottavaa Venetsialle siihen aikaan kuin se on vuonna\n1907 erinäisille suurille valtioille, jotka kertoja voisi mainita\nnimeltä, mutta sillä oli se etu, ettei siinä ollut mitään tekopyhää\nsalakähmäisyyttä ja että se oli edellytetty kansainvälisissä\nsopimuksissa, huolimatta paavista, joka tuomitsi sen vääräksi; ja\nkolmanneksi, sankarit ovat aina sankareita sankarillisiin tekoihinsa\nnähden, mutta jokapäiväisessä elämässään he ovat hyvin suuresti muiden\nsamansäätyisten ja samanaikaisten ihmisten kaltaisia, niinkuin tulette\npian huomaamaan, jos luette \"pelottoman ja moitteettoman\" ritari\nBayard'in elämäkerran, hänen Uskollisen Palvelijansa kirjoittaman;\nsillä tuo uskollinen olento merkitsi muistiin joitakin tuon oivallisen\nritarin tekoja, jotka nykyaikainen elämäkerrankirjoittaja olisi\njättänyt kokonaan pois, mutta jotka eivät olleet sen häpeällisempiä\nmiehelle 1500:n tienoissa kuin juopuminen oli häpeällistä 1700:n\ntienoissa tai kuin miljoonaa suurempien summien varastaminen on\nhäpeällistä meidän päivinämme; neljänneksi ja viimeiseksi, jos Zeno\nolisi hyveellisesti kieltäytynyt ostamasta orjaa Marco Pesarolle, ei\nsiitä olisi syntynyt tarinaa kerrottavaksi, ja tämä on kertojan omasta\nmielestä mainio todiste.\n\nZenon ajatukset siirtyivät pian pois Pesarosta ja tämän kirjeestä\nja lähtivät seuraamaan entistä Venetsian-aikuista elämänjuoksua,\nkunnes se johti hänen sielunsa jokapäiväisen elämän sokkeloista kauas\nmerentakaiseen unelmien maahan. Ja hänen unelmiensa kehto oli tyyni\nja kimmeltävä vedenkalvo, mistä upeat palatsit kohosivat purppuran-\nja kullankarvaisen auteren läpi iltataivasta vasten. Laguunin yli\nkantautui San Giorgion vanhain heleäin kellojen soitto, ja Venetsian\nsyvempiääniset kellot kumahtelivat vastaan. Samassa lehahti iltatuuli\nhuokumaan mantereelta käsin ja hengähti äänettömästi istrialaisten\nvärjättyihin purjeisiin, jotta alukset alkoivat liikkua kuin\ntaikavoimasta, lipuen ulos merelle yksi erältään vienolla, matalalla\nkohinalla, joka kuului vain lyhyen tuokion, niinkuin naisen käden\npyyhkäistessä silkkivaatetta.\n\nPelkkä Venetsian muistaminen sai sen näkynä ilmestymään hänen sielunsa\nsilmien eteen; sillä hän rakasti synnyinkaupunkiaan enemmän kuin\nhän koskaan vielä oli naista rakastanut, ja paljon enemmän kuin\nomaa henkeään. Kun hän saattoi muistella Venetsiaa, kunnes laguunin\nlaaja pinta näytti leviävän Kultaisen Sarven syvempien ja tummempien\nvetten ylle, ja kun hän saattoi kuvitella olevansa kotona, oli hän\nsanomattoman ja tyvenen onnellinen eikä olisi vaihtanut unelmaansa\nmihinkään todelliseen, paitsi sen omaan vastineeseen.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nOmobono oli vetänyt jalkaansa hyvin-rasvatut raakanahkaiset kengät,\njotka ulottuivat puoliväliin hänen laihoja sääriään, ja pannut ylleen\nväljän ruskean viittansa, ennenkuin lähti ulos. Hänen sileätä harmaata\npäätään peitti pehmeä huopahattu, jonka lieri oli käännetty päälaen yli\ntakaa, mutta vedetty pitkälle kärjelle edestä, ja oikeassa kädessään\nhänellä oli luja kornellipuinen keppi. Hän oli varovaisuuden vuoksi\njättänyt kassa-arkkuun kukkaron, jossa oli hänen isännälleen kuuluvaa\nrahaa, ja hänellä oli vain muutamia omia pikkurahojaan repussa\nlautturin maksuksi, jos hän sellaista tarvitsisi, tai nälkäiselle\nkerjäläiselle annettavaksi. Niinkuin useimmat ihmiset, joiden ei ole\nonnistunut ansaita rahaa, oli Omobono hyvin säälivä köyhiä kohtaan eikä\nuskonut että kaikki kerjäläiset olisivat rikkaita, jos vain viitsisivät\ntehdä työtä. Mutta hän oli köyhä itsekin, ja hänen hyväntekeväisyytensä\noli vaatimatonta laatua.\n\nCarlo Zenon talon takana oli melko leveä katu, jolla aikainen\nkevätaurinko oli jo kuivannut mudan jokseenkin jähmeäksi pinnaksi.\nMutta Omobono seurasi tätä kulkuväylää vain vähän matkaa ja kääntyi\nsitten kapealle ja likaiselle kujalle, joka vei toisille ja taas\ntoisille kujille, jotka kaikki olivat ahtaen täynnä ihmiselämää,\nkaikki pimeitä ja likaisia, kaikki ruoanjätteiden saastuttamia, kaikki\nlöyhkääviä itämaisen ruoanlaiton väkevästä hajusta, johon sisältyi\nkynsilaukkaa, käristettyä sipulia, hapanta kermaa, auringonkukkaöljyä\nja paistettua lampaanlihaa, missä asui juutalaisia tai muhamettilaisia,\n-- tai paistettua kalaa, missä kristittyjä asui, koska oli perjantai.\n\nPienet puutalot, savun ja kuluneen talven kosteuden mustuttamat,\nulkonivat tien yli niin että toisten kerrosten vastakkain olevat\nparvekkeet miltei koskivat toisiinsa. Jos rakennukset olisivat olleet\nkorkeammat, olisi alempiin ikkunoihin päässyt tuskin ollenkaan valoa;\nnyt näki hyväsilmäinen ihminen juuri lukea keskipäivällä, jollei hän\nollut liian perällä huonetta.\n\nOmobono tunsi nähtävästi hyvin tiensä, sillä hän ei pysähtynyt\ntaivaltaessaan tässä sokkelikossa, katsahti vain silloin tällöin\njoihinkin tuhruisiin kilpiin, joita riippui honteloista puisista\nparvekkeista tai puutangoista, joita hirsipuiden tavoin törrötti\nseinistä siellä täällä. Kävellessään oli hänellä päähuolena välttää\ntörmäämästä yhteen vastaantulijain kanssa ja astumasta puolialastomien\nlasten päälle, joita kieri ja kirkui mudassa joka oven edustalla.\nSillä kaikkialla oli lapsia, lapsia ja likaa, likaa ja lapsia, kaikki\njokseenkin samanvärisiä noissa puolipimeissä kujissa. Melkein jokaisen\navoimen oven ääressä homssuinen äiti hämmensi jotakin tummaa sekasotkua\nsavisen hiiliastian päällä, tai paahtoi rasvaisia lampaanlihaviipaleita\nmustassa rautahaarukassa, tai käristi jotakin pahanpäiväistä kalaa\nkiehuvassa öljyssä. Kristityt naiset olivat kaikkein likaisimpia ja\nheidän lapsensa vähimmän terveitä ja enimmän laiminlyötyjä, sillä\nmonella noista pikku ryömijöistä ei ollut rihmankiertämää yllään.\nSiisteimpiä olivat muhamettilaiset; heillä oli jo valloittajarodun\nryhtiä ja itsekunnioitusta, ja he kohtelivat kreikkalaisia ja\nbukaralaisia naapureitaan äänettömällä ylenkatseella. Eikö sulttaani\nAmurad tuolla Aasian-puoleisella rannalla asettanut ja erottanut noita\nkurjia pieniä kreikkalaisia keisareita mielensä mukaan? Jos hän halusi,\neikö hän voinut valloittaa Konstantinopolin ja panna kristittyjen veren\nvalumaan Kultaiseen Sarveen virtana, joka punaisi Marmarameren aina\nAntigoneen ja Prinkipoon saakka?\n\nOmobono kulki yhä edelleen, pujotellen eteenpäin niin hyvin kuin\ntaisi, ja ihmisten kiinnittämättä häneen paljonkaan huomiota. Hän\nei ollut suinkaan kaupungin köyhimmässä korttelissa, eikä kukaan\nkerjännyt häneltä hänen kulkiessaan ohi. Jos hän ajatteli jotakin\nmuuta kuin miten varoa astumasta jonkun lapsen harottavalle säärelle\ntai käsivarrelle, niin hän kiitti taivasta ja pyhimyksiä siitä, että\nhän oli syntynyt venetsialaiseksi ja pesty ja lähetetty kouluun\npienenä ollessaan kuten ainakin kristitty poika, sen sijaan että olisi\nensin nähnyt päivänvalon tai sen nimellisen jonkin Konstantinopolin\nsyrjäkadun varrella.\n\nHän kääntyi vielä yhden kulman ympäri, tullen kujalle, joka oli\nvieläkin kapeampi kuin ne joita hän siihen saakka oli kulkenut,\nmutta melkein autio ja paljon valoisampi, koska sen toista puolta\nreunusti vain kymmenen jalan korkuinen muuri, jossa ei ollut kuin\nyksi pieni ovi. Pitkin muurin harjaa oli kaikenlaisia teräviä\nruostuneita raudankappaleita ja suuret määrät särkyneitä saviastioita\nsovitettu muurilaastiin ilmeisesti tarkoituksella tukahduttaa kaikki\nylikiipeämisen aikeet, joko sisältä tai ulkoa käsin. Portti itse\noli hyvässä kunnossa ja se oli hiljan sivelty tervalla ja karkealla\nhiekalla kosteudelta suojelemiseksi. Tuuman pituinen, reunoilta kulunut\nvaakasuora rako ja toinen pystysuora jalkaa ylempänä osoittivat, että\nsiinä oli kaksi persialaista lukkoa, joihin avaimet usein pistettiin.\n\nOmobono koputti tervattuun oveen keppinsä raudoitetulla päällä ja\nkuunteli. Hän erotti joukon rupattelevia tyttöjen ääniä, ja muudan\nlauloi hiljalleen jollakin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän\nkoputti uudelleen, ja hetkisen kuluttua äänet äkkiä vaikenivat ja hän\nkuuli raskaitten tohvelien lopsahtelua kosteilla laakakivillä, kun joku\ntuli avaamaan.\n\n\"Kuka koputtaa?\" kysyi syvä ja karkea naisääni sisäpuolelta kreikaksi,\nmutta omituisesti murtaen.\n\n\"Venetsialainen, jolla on asiaa arvoisalle Karaboghazdzhille\", vastasi\nOmobono rauhaarakentavalla äänellä.\n\n\"Mille Karaboghazdzhille?\" tiedusteli ääni epäluuloisesti.\n\n\"Rustanille\", selitti Omobono lempeästi.\n\nHänen äänestään nainen arvattavasti päätteli, että jos pyrkijä tuli\njoissakin häpeällisissä aikeissa, olisi hänessä tälle vastinta\nenemmän kuin tarpeeksi. Ovi aukeni lukkojen ensin vähän kalistua ja\nkirahdettua, ja Omobono hätkähti vasten tahtoaankin. Naisessa oli\ntodellakin riittävästi vastinta hänelle tai mille muulle miehelle\nhyvänsä, jonka saattoi odottaa ovelle kolkuttavan. Ei ollut ihme, jos\nvenetsialainen kirjuri hiukan perääntyikin ja epäröi ennenkuin ryhtyi\nuudelleen puhumaan.\n\nNainen oli suunnattoman suuri, punatukkainen, keltaiseen puettu\nneekeritär, tinkimättä kuusi jalkaa pitkä anturattomissa tohveleissaan,\nja hänen mustat käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäiden\nyläpuolelle, olivat jäntereiset ja vankat kuin konsanaan jonkun\nkalastajan tai kantajan. Hänen paksut huulensa olivat jonkinlaisessa\njulmassa irvistyksessä, joka päästi näkyviin kaksi riviä hampaita,\nteräviä ja valkoisia kuin haikalan. Hänen tukkansa oli varmaankin\nvärjätty juuri sinä päivänä, sillä se liekehti punaisena kuin tuli\nihan juuria myöten, ja se törrötti melkein suorana hänen mustalta\nkiiltävältä otsaltaan ja ohimoiltaan. Hänen tarkastellessaan Omobonoa\njokseenkin halveksivasti kiireestä kantapäähän, välkähtelivät hänen\nsysimustain silmäinsä valkuaiset suorastaan kammottavalla tavalla.\nHänellä oli yllään sinisestä pumpulivaatteesta tehdyt, avarat, nilkasta\nkootut kreikkalaiset housut ja keltainen vanulla täytetty nuttu, joka\nriippui polvien alapuolelle väljissä poimuissa niinkuin jonkinlainen\nhame, mutta sopi tiukasti hänen suunnattomille hartioilleen. Tämä\nvaatekappale oli höllästi vyötetty hänen valtavan vyötärönsä kohdalta\npunaisella vaatevyöllä, jossa hänellä oli asestuksensa, mihin kuului\nkelpo kookas arabialainen puukko, pää luusta ja tuppi pronssista, sekä\npieni ruoska, jonka muodosti leveä, litteä, virtahevosen vuodasta oleva\nhihna lyhyessä tammivarressa.\n\nTämä peloittava ilmiö seisoi pienessä esikäytävässä pitäen ovea auki\nja irvistäen Omobonolle. Hän oli sulkenut takanaan olevan toisen oven\nennenkuin avasi ulommaisen, sillä orjakauppiaan liiketaloa hoidettiin\nnähtävästi hänen kauppatavaransa turvallisuutta silmälläpitäen.\n\n\"Ja mitä tahdotte Rustan Karaboghazdzhista näin myöhään iltapäivällä?\"\ntiedusti neekeritär. \"Kuka te olette?\"\n\n\"Minä olen vain kirjuri\", vastasi Omobono anteeksipyytävällä äänellä ja\nväristen hiukan viittansa sisässä, kun peloittava naishirviö kurotti\npäätään. \"Minä olen messer Carlo Zenon kirjuri, rikkaan venetsialaisen\nkauppiaan, joka pyytää minua sanomaan isännällenne --\"\n\n\"Isännälleni!\" keskeytti musta nainen pilkallisesti nauraen. \"Vai\nisännälleni!\"\n\n\"Minä -- minä otaksuin --\" änkytti Omobono anteeksipyytävästi.\n\nNeekeritär siirtyi hiukan ja laski toisen valtavan kätensä lanteelleen,\nsamalla kuin antoi toisen hitaasti liukua ylös ovenpieltä pitkin,\nkunnes se oli hänen päänsä yläpuolella. Siinä asennossa hän näytti\njättimäiseltä.\n\n\"Tarkoitatte miestäni\", sanoi hän, näyttäen kaikki hampaansa. \"Rustan\nKaraboghazdzhi on minun mieheni. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä, kokóna -- tuota -- kyria, piti sanomani -- kyllä, tietysti!\nOlisin heti arvannut teidät talon emännäksi, jollette olisi alentunut\navaamaan itse ovea, kyria.\"\n\n\"Ja mitenkäs karjan kävisi\", kysyi neekeritär keikauttaen päätään\ntakanaan olevalle pihalle päin, \"jos tallin ovi olisi orjan huostassa?\nJos teidän isäntänne --\" hän venytti noita kahta sanaa halveksivasti --\n\"haluaa ostaa meiltä, on hänen tultava tänne ja valittava itse.\"\n\n\"Ei, ei!\" vastasi Omobono kiiruusti. \"Tämä on eri asia. Minä luulen\nettä se on jonkun ystävän antama tehtävä. Se on jotakin hyvin\nerikoista. Sen vuoksi pyydän, että saisin puhutella teidän miestänne,\nkyria.\"\n\nMusta nainen oli kuunnellut tarkkaavaisesti.\n\n\"Tällä hetkellä\", sanoi hän hetken mietittyään, \"Rustan on\nhartaudenharjoituksissaan.\"\n\n\"En tahdo millään muotoa keskeyttää niitä\", vastusti Omobono. \"Minä\nvoin odottaa --\"\n\n\"Ei. Te tapaatte hänet luultavasti Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen\nkirkosta. Jollei hän ole siellä, kysykää kirkonvartijalta missä hän on.\nMieheni on hyvin hurskas; kirkonvartija tuntee hänet hyvin.\"\n\n\"Minä toivon\", sanoi Omobono, jonka uteliaisuus vainusi jotakin\nsalaperäistä, \"ettei kirkonvartija luule minua joksikin tungettelevaksi\nvieraaksi ja lähetä minua ajamaan tyhjää takaa. Jos kyria antaisi\nminulle jonkun merkin, josta kirkonvartija tietäisi minun tulevan\nteidän lähettämänänne --\"\n\nOmobono pysähtyi tehtyään tämän ehdotuksen, toivoen suotuisaa\nvastausta. Jälleen mietti kookas nainen hetkisen ennenkuin puhui.\n\n\"Pyytäkää kirkonvartijaa neuvomaan teidät Rustan Karaboghazdzhin luo\nneljän varpaan ja viiden varpaan kautta\", sanoi hän vihdoin. \"Hän\nvarmasti sanoo teille totuuden, jos pyydätte sillä tavalla.\"\n\n\"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta\", kertasi Omobono. \"Sitä en\nvoi unohtaa. Kiitän teitä, kyria Karaboghazdzhi, ja jääkää hyvästi.\"\n\nNeekeritär nyökkäsi ja näytti hampaitaan, mutta ei virkkanut enempää,\nvaan peräytyi ja sulki oven sen kauemmin odottamatta. Omobono seisoi\nhetken aikaa hiljaa, kuunteli raskaitten tohvelien lopsahtelua\nmärillä laakakivillä ja poistui sitten melkein autiota kujaa pitkin,\nihmetellen suuresti bukaralaisen kauppiaan makua siinä, että tämä\noli nainut tuon afrikalaisen jättiläisen. Mutta pian alkoi hänen\nluontainen uteliaisuutensa askarrella vilkkaammin Rustanin vaimon\nantaman tunnussanan salaisen merkityksen pohtimisessa. Ja tätä\narvoitusta miettien hän kulki kaupungin keskustan läpi, monen kapean\nja mutkaisen kadun kautta, kunnes äkkiä päätyi leveälle valtakadulle,\njonka varrella marmorirakennukset hohtivat ilta-auringon paisteessa ja\nylellisesti puettuja kreikkalaisia vetelehti avaroissa esipihoissa ja\nkomeissa pylvastöissä, keskustellen valtiollisista asioista yleensä ja\nnaapuriensa asioista erikoisesti.\n\nOmobono tallusteli eteenpäin, ohi avaran Teodosiuksen torin kulman,\njoka kerran oli ollut kaupungin vilisevän elämän keskustana, mutta\noli nyt jätetty parkitsijain ja nahkurien huostaan, sillä toista\npäätä käytettiin teurastamona, eikä nahkoja tarvinnut raahata\nkauas muokattaviksi; hän asteli joutuisasti eteenpäin, seuraten\nvasenta sivua, ja oli pian taas kapeilla kaduilla, minne myöhemmin\nrakennettiin Suuri Basaari ja missä jo siihenkin aikaan persialaiset\nkauppiaat ja jalokivisepät, hienojen mattojen ja itämaantavarain\nmyyjät, hajuvesikauppiaat, egyptiläiset kultasepät ja bukaralaiset\nrahanvaihettajat pitivät asuntoaan ja harjoittivat liikettään. Siellä\nOmobono vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä kaikkia kansallisuuksia\nolevien henkilöiden kanssa, paitsi genualaisten, ja viimeksimainittuja\nolikin vain hyvin harvoja nähtävissä, sillä he pysyttelivät omassa\nkaupunginosassaan Perässä, Kultaisen Sarven toisella puolen. Mutta\nOmobono ei pysähtynyt puhelemaan, ja kadut olivat täällä puhtaat ja\nhyvässä kunnossa eikä lapsia ollut nähtävissä, joten hän saattoi\nkävellä joutuin, tarvitsematta varoa joka askelta.\n\nVielä eteenpäin ja yhä edemmäksi; poikki miltei klassillisen\nKonstantinuksen torin, ohi kukkulan, jolla pronssivöinen porfyyripatsas\nvieläkin seisoo, ja sen takaista rinnettä alas, kilpa-ajoradan\noikealta puolen, bukaralaiseen kortteliin, joka erosi yhtä paljon\nhänen viimeksi sivuuttamastaan kuin tämä oli eronnut aikaisemmista.\nSillä siihen aikaan, kuten nytkin, Konstantinopoli oli kokoelma eri\nkansallisuuksia, kieliä ja tapoja, ja niiden asumat korttelit olivat\nkuin eri kaupunkeja, toiset likaisia, meluisia ja epäterveellisiä,\ntoiset loisteliaita ja upeita, toiset hiljaisia ja köyhiä, toiset\nunessa kaiken päivää ja humussa kaiken yötä, toiset äänettömiä kuin\nitse uni pimeäntulosta päivänkoittoon ja hälinää täynnä kaiken päivää\nliikehyörinästä tai käsityöläisten työkalujen lakkaamattomasta\ntakomisesta ja kalkutuksesta.\n\nEnnenkuin Omobono tuli sille pienelle aukeamalle, joka siihen\naikaan ympäröi Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen sekä Pyhän\nPietarin ja Paavalin kirkkoja -- viimeksimainittu on nyt hävitetty\n-- toivoi hän sydämestään, että olisi vuokrannut hevosen, ja miehen\njostakin kadunkulmasta; mutta hän unohti väsymyksensä saavuttuaan\nmääräpaikkaansa, ja hän näki pienen vääräsäärisen kirkonvartijan\nhullunkurisen lyhyeen, nukkavieruun, musta- ja purppura-juovaiseen\nkauhtanaan puettuna seisovan erääseen pylvästön patsaaseen nojaten.\n\nOmobono nousi kadulta kirkkoon johtavia leveitä portaita ikäänkuin\naikeissa mennä sisään, mutta ehdittyään juuri kirkonvartijan kohdalle\nhän pysähtyi, ikäänkuin hetkellisestä mielijohteesta, ja teki\ntervehtivän eleen, hymyillen ystävällisesti.\n\n\"Ylistys olkoon Herralle\", sanoi hän kreikkalaisen tavan mukaan.\n\n\"Herralle olkoon ylistys, aamen\", vastasi kirkonvartija\nvälinpitämättömästi, sillä sellainen oli tapa.\n\n\"Voisitteko sanoa minulle\", jatkoi venetsialainen kirjuri, \"onko\nkelpo mies kyrios Rustan Karaboghazdzhi tällä haavaa kirkossa\nhartaudenharjoituksissaan?\"\n\nKirkonvartijalla oli täysin pyöreä pää, jossa oli kaksi hyvin pientä\npyöreää silmää; sitäpaitsi oli hänen nykerönenänsä pää ihan pyöreä.\nNyt hän nypisti huulensa suppuun tehden suunsakin pyöreäksi, ikäänkuin\nviheltämään valmistuen. Tieten tahtoen tai tiedottomasti hän tekeytyi\nhölmön näköiseksi ja heilutti hitaasti pallomaista päätään ikäänkuin ei\nolisi ymmärtänyt kysymystä.\n\n\"Kirkko on auki\", sanoi hän viimein. \"Voitte katsoa.\"\n\nOmobono kiitti nyt itseään, että oli pyytänyt ja saanut tunnussanan,\nmutta hän aikoi olla varovainen sen käyttämisessä.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän kohteliaasti ja jatkoi kulkuaan kirkkoon.\n\nAurinko oli alhaalla ja loi runsaan valaistuksen avoimesta ovesta\nsuoraan pyhitetyn kuorin ristikkoaitaan ja suljettuun porttiin, ja\nkullatut ja kiilloitetut tangot heijastivat ja hajoittivat lämpöisiä\nsäteitä ikäänkuin kunniakehäksi näkymättömän korkean alttarin eteen.\nOmobono silmäili nopeasti oikealle ja vasemmalle kulkiessaan pilarien\nvälitse, mutta ei nähnyt ketään. Kauempana hänen edessään avaran\nkattokuvun alla oli kaksi ruskeapukuista naista rukoilemassa, toinen\npolvillaan, toinen kasvoillaan itämaiseen tapaan, otsa painettuna\nmarmorikivitystä vasten. Yhtään mieshenkilöä ei näkynyt.\n\nOmobono valitsi puhtaan paikan, veti viittansa etuliepeet ylös ja\nlaskeutui toiselle polvelleen. Hän teki ristinmerkin ja lausui lyhyen\nrukouksen.\n\n\"Oi Herra\", rukoili hän, \"suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle\nja anna Venetsian voittaa genualaiset. Siunaa messer Carlo Zenoa, oi\nHerra, ja varjele hänet äkillisestä kuolemasta. Anna leipää köyhille.\nAnna Omobonolle voimaa vastustaa uteliaisuutta. Iankaikkisesta\niankaikkiseen. Aamen.\"\n\nSe ei ollut mikään erittäin kaunopuheinen pikku rukous eikä siinä\nollut niitä määrämuotoisia anomus- ja hartauslauseita, joita hurskaat\nhenkilöt käyttävät: mutta Omobono oli sommitellut sen itseään varten\naikoja sitten ja luki sen joka päivä ainakin kerran, sillä se ilmaisi\ntäsmälleen sen, mitä hän vilpittömästi toivoi ja tahtoi pyytää\nasianomaisella nöyryydellä; ja hän oli helmaviastaan huolimatta hyvä\nihminen ja uskoi että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Vielä ei\nVenetsia ollut saanut riemuita noiden viheliäisten genualais-koirien\nhäviöstä, vaikka tuo kunnian päivä oli paljon lähempänä kuin itse\nvenetsialaisetkaan uskalsivat toivoa. Mutta tähän saakka oli Carlo\nZeno varjeltunut äkilliseltä kuolemalta huolimatta ilmeisestä\ntaipumuksestaan taittaa niskansa milloin minkin päähänpiston takia Mitä\nmuuhun tulee, oli Omobono useammin kuin kerran ollut välikappaleena\npelastamassa köyhiä ihmisiä nälkäkuolemasta, vaikkakin saattaen itsensä\njossakin määrin samalle vaaralle alttiiksi. Ja uteliaisuutensa oli hän\nsaanut ainakin sen verran aisoissa pidetyksi, ettei hän koskaan lukenut\nisäntänsä kirjeitä ennenkuin tämä oli ne itse avannut, josta Omobonon\nkyllä jo kannatti kiittää. Yleensä ei hänen mielestään hänen pieni\nrukouksensa ollut mahdoton hyväksyä, ja hän käytti sitä joka päivä.\n\nHän jäi polvilleen hetkiseksi vielä sittenkin kuin oli päässyt sen\nloppuun, osaksi sen vuoksi, että häntä vähän hävetti sen lyhyys,\nvaikk'ei hän mitenkään voinut keksiä mitään siihen lisättävää, eikä hän\nhalunnut ihmisten luulevan, että hän oli vailla hartautta ja lateli\nrukouksensa vain muodon vuoksi; sillä hän oli hyvin herkkä sellaisiin\nseikkoihin nähden, kaino kun oli. Ja osaksi hän jäi polvilleen hiukan\npitemmäksi aikaa siksi, että kullattu ristikkoaita oli hyvin kaunis\nlaskevan auringon paisteessa ja muistutti hänelle Pyhän Markuksen\nkirkon ristikkoaitaa, mikä luonnollisesti sai hänet ajattelemaan\ntaivasta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja meni ulos.\n\nKirkonvartija seisoi vielä saman pylvään vieressä.\n\n\"Kyrios Rustan ei ole kirkossa\", sanoi Omobono pysähtyen jälleen.\n\nTaaskin näytti kirkonvartija aikovan mytistää huulensa renkaaksi ja\ntekeytyä älyttömän näköiseksi, ja kirjuri näki olevan ajan käyttää\ntunnussanaa.\n\n\"Minun täytyy saada tavata häntä\", sanoi hän hiljentäen ääntään mutta\npuhuen hyvin selvästi. \"Pyydän teitä neuvomaan minulle neljän varpaan\nja viiden varpaan kautta, miten voin löytää hänet.\"\n\nKirkonvartijan kasvot ja käytös muuttuivat heti. Hänen pienet silmänsä\ntuikkivat älykkyyttä, suu levisi ystävälliseen hymyyn ja nykerönenä\nnäytti teroittuvan kuin jäljille päässeen koiran kuono.\n\n\"Miksi ette sanonut sitä heti?\" kysyi hän. \"Rustan lähti kirkosta\nneljännestuntia ennen kuin te tulitte, mutta hän ei ole kaukana.\nNäettekö tuon kujan suuta tuolla?\"\n\nHän viittasi sinnepäin.\n\n\"Kyllä\", sanoi Omobono, \"lähellä kulmaa.\"\n\n\"Niin. Menkää sille kujalle. Kääntykää ensi risteyksestä vasemmalle ja\nsitten toisesta taas oikealle. Ennenkuin olette ehtinyt kauas, tapaatte\nRustanin kävelemässä edestakaisin.\"\n\n\"Kävelemässä edestakaisin?\" kertasi Omobono, kummastellen miksi\nbukaralainen valitsisi iltakävelyään varten sellaisen paikan, kuin voi\nodottaa tapaavansa neuvotulla suunnalla.\n\n\"Niin.\" Kirkonvartija irvisti ja iski tietävästi silmää\nvenetsialaiselle kirjurille. \"Hän on hurskas mies. Kun hän on rukoillut\nrukouksensa, kävelee hän edestakaisin tuolla pikku kujalla.\"\n\nMies nauroi ääneen, mutta katsahti samassa taakseen nähdäkseen oliko\nkukaan kirkosta tulija kuullut sitä, sillä hän piti itsensä papillisena\nhenkilönä. Omobono kiitti häntä kohteliaasti.\n\n\"Eihän se mitään ole\", vastasi kirkonvartija. \"Pelkkä ohjaus -- mitäs\nse on? Jos minä olisin pyytänyt teiltä kukkaroanne ja viittaanne neljän\nvarpaan ja viiden varpaan nimessä, niin olen varma että olisitte\nantanut minulle molemmat.\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Omobono levottomasti, ymmärtäen että sellaista\nvastausta ilmeisesti odotettiin häneltä. \"Tietysti olisin antanut. Ja\nhyvästi sitten vain, ystäväni.\"\n\n\"Hyvästi vain, ystävä\", vastasi kirkonvartija.\n\nKirjuri poistui toivoen hartaasti, ettei vain kukaan tuntematon\nhenkilö äkkiä puhuttelisi häntä ja vaatisi hänen viittaansa neljän\nvarpaan ja viiden varpaan nimessä, ja hän ihmetteli mitä kummaa hänen\nolisi tehtävä, jos sellaista hänelle tapahtuisi. Hän oli ihan varma,\nettei hän kykenisi salaamaan sitä tosiseikkaa, että hän tunsi tuon\ntaikasanan, sillä hän ei ollut koskaan ollut taitava pettämisessä.\nJa jos nuo sanat voivat saada silmänräpäyksessä kuuliaiseksi niin\nvastenmielisen henkilön kuin kirkonvartija ensin oli näyttänyt olevan,\nniin oli arvatenkin jokin kauhea rangaistus sen osana, joka ei\ntottelisi tuota valtakirjaa.\n\nTällaisissa mietteissä eikä suinkaan levollisin mielin kirjuri kulki\navoimen paikan poikki ja tuli kujalle. Hän oli otaksunut sen johtavan\nbukaralaisen korttelin jatkoon, mutta huomasi kohta erehtyneensä. Vielä\ntänäänkin voi ihminen asua vuosikausia Konstantinopolissa tuntematta\nlikimainkaan sen joka kolkkaa, ja Omobono huomasi olevansa sellaisessa\nkaupunginosassa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli raunioina ja\nkuitenkin se oli asuttu. Harvassa talossa oli ovea, tuskin ainoassakaan\nikkunassa luukkuja, ja ohikulkiessaan hän näki että moneen alakerran\nhuoneeseen valo tuli ylhäältä, alas romahtaneen lattian ja ylempänä\nolevan särkyneen katon läpi. Kuitenkin oli jokaisessa raunioituneessa\nasumuksessa ja melkein joka ovella joku ihminen, ja kaikki olivat\nkammottavan näköisiä. Kaikki olivat puetut ryysyihin, jotka vaivoin\npysyivät koossa, ja jotkut saivat tuskin säädyllisesti verhotuksi\nitsensä. Yksi oli sokea, toisella ei ollut käsiä taikka jalkoja, joku\noli inhottavan taudin syömä -- monet olivat vain vähäisten ryysyjen\nverhoamia luukasoja ja ojensivat likaiset luurankokätensä almua\nsaadakseen, kun siististi puettu kirjuri lähestyi. Omobono jäi hetkeksi\nseisomaan älytessään olevansa kerjäläisten kaupunginosassa, missä\nenemmän kuin puolet kaupungin haudan partaalla hoippuvista vaivaisista\netsivät suojaa taloista, jotka kauan sitten ristiretkeläisten\nryöstäessä Konstantinopolia oli hävitetty ja poltettu ja joita sen\nkoommin ei oltu koskaan korjattu paremmin kuin puolikuntoon.\n\nKirjuri seisoi paikallaan, sillä sellaisen kurjuuden paljouden\nnäkeminen koski häneen kipeästi, ja vielä kipeämmin koski häneen se,\nettei hänellä ollut kuin muutama pieni lantti pussissaan. Nuo köyhät\npoloiset saisivat ne kaikki, yhden erältään, mutta niitä oli kuitenkin\nkovin vähän niin monille.\n\nJa silloin, ottaessaan esiin pienen pronssirahan, hän kuuli ääniä,\njoiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut; niinkuin monia\nsatoja kärsimyksen huokauksia yhdessä henkäyksessä; ja toisekseen\nkuin monien hiljaisten, raukenevien äänien kuolinrukouksia; ja taas\ntoisekseen kuin vienoa, toivotonta valitusta; ja kaikessa tuntui\nsäälittävä heikkouden ja tuskan värinä, joka liikutti kirjuria\nsydänjuuriin saakka. Hän voi tehdä niin kovin vähän, ja hänen täytyi\nmennä eteenpäin, sillä hänen asiansa oli kiireellinen, ja ihmiset\nolivat yhtä kurjia yhdellä ovella kuin he olisivat seuraavallakin,\nniin että oli parempi olla antamatta kaikkia rahojaan heti. Hän pisti\nyhden sinne toisen tänne kuihtuneisiin käsiin ja kulki nopeasti\neteenpäin, tuskin uskaltaen vilkaista kasvoihin, joita ilmestyi\navonaisiin oviin ja murtuneisiin ikkunoihin. Kuitenkin hän katsahti\nsisään siellä täällä, melkein vasten tahtoaan, ja hän näki näkyjä,\njotka saivat kylmät väreet karmimaan selkää, näkyjä, joita minäkin\nolen nähnyt, mutta joita minun ei tarvitse kertoa. Ja niin hän kulki\nedelleen, kääntyen kirkonvartijan neuvojen mukaan, kunnes näki pitkän,\nlaihan miehen, jolla oli yllään ruskeasta kankaasta tehty, halvalla\nketunnahalla reunustettu kaapu ja päässään matala, lieritön karvalakki.\nHän puheli vanhan kerjäläisvaimon kanssa ja hän oli selin, niin että\nOmobono saattoi nähdä vain että hänellä oli pitkä musta parta, mutta\nhän tunsi hänet Rustaniksi, bukaralaiseksi kauppiaaksi. Talo, jonka\nedustalla he seisoivat, näytti hiukkasen paremmalta kuin muut kadun\nvarrella olevat. Suurissa alakerran ikkunoissa oli luukku-pahaiset,\njotka kuitenkin olivat auki. Oli myöskin ovi, joka oli raollaan, ja\nkynnykseltä oli koetettu kaapia pois mutaa. Sillä katu oli kostea ja\nliejuinen kevätsateista, mutt'ei muuten likainen. Mitään ruoanjätteitä\nei sillä ollut, ei edes kaalinvartta tai vaalennutta luuta; sillä\nluut voidaan jauhaa hienoksi kivien välissä ja syödä veden kanssa, ja\nkaalinvarsi on puoli ateriaa nälistyneelle ihmiselle.\n\nHuolimatta rukouksesta, jossa hän oli anonut päästä häntä vaivaavasta\nuteliaisuuden helmasynnistä; ei Omobono voinut olla astumatta hyvin\nkevyesti lähestyessään takaapäin bukaralaista, ja koska lieju oli\ntahmeassa tilassa, olematta kovaa tai niljakasta, eivät hänen raskaat\nkenkänsä synnyttäneet astuessa juuri enempää ääntä kuin kerjäläisen\npaljaat jalat. Tällä tavoin hän läheni, kunnes hän saattoi nähdä\nsisään avoimesta ikkunasta, ja hän seisoi hiljaa ja katsoi sisään,\nmutta sen näköisenä kuin olisi hän kohteliaasti odottanut, että\nRustan kääntyisi ympäri. Vanha kerjäläisvaimo oli joko sokea tai piti\nhän soveliaampana olla kiinnittämättä bukaralaisen huomiota siihen\nseikkaan, että hyvinpuettu vieras mies seisoi muutaman jalan päässä\nhänestä. Molemmat puhelivat innokkaasti matalalla äänellä ja bukaran\nkielellä, jota Omobono ei vähääkään ymmärtänyt, ja kun hän oli päässyt\ntäyteen varmuuteen, ettei hän voinut seurata keskustelua, suuntasi hän\nuteliaisuutensa tähystelemään mitä talon sisäpuolella tapahtui. Ikkuna\noli alhaalla, koska se oli nähtävästi aikoinaan ollut myymälänä, missä\nsen haltija oli istunut itämaiseen tapaan puoleksi sisällä puoleksi\nulkona, odotellen ostajia. Puolen minuutin aikana, mikä kului ennenkuin\nRustan kääntyi ympäri, kirjuri ehti nähdä hyvän joukon.\n\nEnsiksi sattui hänen katseensa ylöspäin kääntyneisiin naisen\nkasvoihin, naisen, joka varmasti oli vaarallisen taudin viimeisellä\nasteella, arvatenkin kuolemaisillaan. Hän oli joskus ollut kaunis ja\noli hänessä vieläkin kauneutta, joka ei ollut yksinomaan lähestyvän\nkuoleman luomaa lempeää heijastusta. Kuihtunut ruumis oli peitetty\ntuntemattomiksi kuluneilla vaateryysyillä, mutta tyyny oli valkoinen\nja puhdas. Hienopiirteiset kasvot olivat puhtaan vahan väriset, ja\ntumma, ohimoilta harmaantunut tukka oli huolellisesti kammattu otsalta\nsileästi taaksepäin. Naisen silmät olivat ummessa ja niiden ympärillä\noli syvät kärsimyksen varjot, mutta hänen hennot sieraimensa värähtivät\nsilloin tällöin hänen vetäessään henkeään, ja hänen kalpeat huulensa\nliikkuivat vähän ikäänkuin koettaen puhua.\n\nKurjan vuoteen ympärillä oli nuoria lapsia äänettöminä, laihoina ja\nihmettelevinä, niinkuin lapset ovat, kun kuoleman suuri salaisuus on\nlähellä heitä ja he tuntevat sen. Heidän kurjista repaleistaan olisi\ntuskin voinut sanoa, olivatko nuoremmat poikia vai tyttöjä, mutta yksi\noli paljon vanhempi toisia, ja Omobonon silmät kiintyivät häneen ja hän\npidätti henkeään, jott'ei bukaralainen kuulisi ja kääntyisi ympäri,\npeittäen näyn ja rikkoen lumouksen.\n\nTyttö seisoi sairaan naisen toisella puolen, hiukan kumartuneena ja\ntarkastellen hänen piirteitään ääretöntä huolta ja surua ilmaisevin\nkatsein. Ihmeen valkoinen käsi kosketti vuoteen kurjia peitteitä,\npikemmin kuin lepäsi niillä, ikäänkuin olisi halunnut olla joksikin\nhyödyksi ja huojentaa nais-paran kärsimyksiä edes pienen rahtusen.\nMutta kirjuri ei katsonut sen hienoja sormia, sillä hänen silmänsä\njäivät kuin naulittuina tuijottamaan nuoren tytön kasvoihin. Ne olivat,\nlaihat ja valkeat, mutta niiden piirteet olivat niin kauniit, ettei hän\nollut koskaan nähnyt niiden vertaisia, ei edes Venetsiassa, kauniiden\nnaisten kaupungissa.\n\nLuulen että todellinen kauneus on kuvaamatonta; voitte kuvata jonkun\nkuvapatsaan muuttumattomat, virheettömät ulkopiirteet ihmiselle, joka\non nähnyt hyviä kuvanveistoksia ja voi muistaa ne; voitte ehkä löytää\nsanoja kuvataksenne jonkun kuuluisan taulun hehkua, lämpöä ja syvää\nrakennetta, niin että sananne merkitsevät jotakin niille jotka tuntevat\nmestarin käsialaa; voittepa loihtia jonkunlaisen kuvan oppimattomienkin\nsilmäin eteen. Mutta ei yksityiskohtainen kuvaus eikä hyvinsorvattu\nlause, ei ilmeikäs laatusana eikä henkevä vertaus voi ilmaista\npuoltakaan totuutta kauniista elollisesta olennosta.\n\nJa kauneinkin nainen on kaksinverroin kaunis, milloin ilo tai\nrakkaus tai suuttumus tai suru kohoaa hänen silmiinsä, sillä silloin\nhänen sielunsa on hänen kasvoissaan. Kun Omobono katseli ikkunasta\nkerjäläistyttöä tämän kumartuessa kuolevan äitinsä yli, hän tuskin\nnäki posken täydellistä piirrettä, tummia ja pitkiä silmäripsiä tai\nsyviä ruskeita silmiä -- lujaa ja pyöristyvää leukaa, tunteikasta\nsuuta, jalopiirteisiä sieraimia tai mehevän-ruskeaa tukkaa. Hän ei\nvoinut selvästi palauttaa mieleensä mitään noista yksityiskohdista\nmuutamia minuutteja myöhemmin; hän vain tiesi nähneensä kerrankin\nsellaista, mistä hän oli kuullut puhuttavan koko ikänsä. Vasta\nsittenkuin hän yöllä unessa näki tytön kasvot -- uneksien, poloinen,\nettä tämä oli hänen suojelusenkelinsä, joka tuli nuhtelemaan häntä\nhänen uteliaisuudestaan -- silloin vasta palasivat yksityiskohdat hänen\nmieleensä, ja ennenkaikkea tuo urhea ja tunteikas pikku suu, niin\nherkän naisellinen ja sentään niin voimakas, ja tuo posken kuvaamaton\npiirre silmän ja korvan välillä, ja pienen pään asento solakan\nkaulan varassa -- yksityiskohdat muistuivat silloin hänen mieleensä.\nMutta ensi hetkellä hän näki vain kokonaisuuden ja tunsi että se oli\ntäydellinen; sitten tytön silmät katsoivat häneen silmänräpäyksen ajan\nkuolevan naisen ylitse ja samassa bukaralainen kääntyi ja näki hänet ja\nastui nopeasti hänen luokseen, ja lumous särkyi.\n\nRustan Karaboghazdzhi ojensi molemmat kätensä Omobonolle, ikäänkuin\nparasta ystäväänsä tervehtien, ja hän puhui sujuvalla italian kielellä.\nHän oli vielä nuori mies, ei paljon sivu kolmenkymmenen, ja hänellä oli\ntummaveriset, suorapiirteiset kasvot, kylmät harmaat silmät ja uhkea\nmusta parta.\n\n\"Mikä onnellinen sattuma on tuonut teidät tänne?\" huudahti hän,\nvetäen samassa venetsialaista siihen suuntaan mistä tämä oli tullut.\n\"Hyväonninen on todella perjantai, Venuksen päivä, koska se johtaa\ntielleni kunnianarvoisan ser Omobonon!\"\n\n\"Ei se ole suinkaan mikään sattuma, kyrios Rustan --\" aloitti Omobono.\n\n\"Kaksinkertainen onni siis, koska ystäväni tarvitsee minua\", jatkoi\nbukaralainen vähääkään empimättä. \"Mutta älkää kutsuko minua\nkyriokseksi, ser Omobono! Ensiksikään en ole kreikkalainen, ja\ntoiseksi, kunnioitettu ystäväni, en ole mikään kyrios, vaan kaukana\nkotimaastani elävä mies-poloinen, joka koetan pitää sielua ja ruumista\nyhdessä muukalaisten keskellä.\"\n\nPuhuessaan hän oli vetänyt Omobonon käsivarren kainaloonsa ja johti\nhäntä pois talon luota huomattavan kiireesti. Venetsialainen katsoi\ntaakseen ja näki vanhan vaimon hävinneen.\n\n\"Minulla on sana isännältäni\", sanoi hän, \"mutta ennenkuin jatkamme\nmatkaamme, tahtoisin mielelläni --\" hän epäröi ja pysähtyi Rustanin\nvastustuksesta huolimatta.\n\n\"Mitä tahtoisitte tehdä?\" kysyi viimeksimainittu äkillisen tuikeasti.\n\nOmobonon käsi kopeloi viimeistä pikku rahaa repusta.\n\n\"Haluaisin antaa pienen almun noille köyhille ihmisraukoille tuossa\ntalossa\", sanoi hän, kooten rohkeutensa. \"Minä näin sairaan naisen --\nhän näytti olevan kuolemaisillaan --\"\n\nMutta Rustan tarttui häntä ranteeseen ja piteli sitä lujasti, ikäänkuin\nsaadakseen hänen panemaan rahan takaisin, mutta hän hymyili samalla\nsävyisästi.\n\n\"Ei, ei, ystäväni\", vastasi hän. \"En olisi halunnut puhua siitä,\nmutta te pakotatte minut sanomaan, että minä olin siellä ennen\nteitä! Minä tunnen hiukan mielenkiintoa noita poloisia kohtaan, ja\nminä annoin juuri sen verran, että he tulevat toimeen viikon ajan,\njolloin tulen uudestaan. Ei ole viisasta antaa liian paljon. Toiset\nkerjäläiset ryöstäisivät heidät, jos arvaisivat heillä olevan jotakin\nottamista. Tulkaa, tulkaa! Aurinko laskee, eikä ole hyvä olla tässä\nkaupunginosassa näin myöhäiseen.\"\n\nOmobono muisti kuinka kirkonvartija oli iskenyt silmää ja nauranut\npuhuessaan Rustanin kävelyistä tällä kaamealla kujalla, ja hän\nalkoi nyt tehdä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan joukon sangen\njohdonmukaisia päätelmiä. Että Rustan oli suuri roisto, siitä\nhänellä ei ollut koskaan ollut epäilystä senjälkeenkuin hän oli\ntullut hänet tuntemaan, ja että hänen kotielämänsä ei ehkä ollut\nhänen makunsa mukainen, sen saattoi Omobono arvata nähtyään tuon\npunatukkaisen neekerittären, joka oli hänen vaimonsa. Ei mikään\nvoinut olla luonnollisempaa kuin että bukaralainen, keksittyään tuon\nkauniin, puutteen näännyttämän olennon, jonka Omobono oli ensin\nnähnyt ikkunasta, punoisi juonia saadakseen hänet valtoihinsa omia\ntarkoituksiaan varten.\n\nTultuaan tähän johtopäätökseen lempeä pikku kirjuri tunsi äkkiä\nsankarin veren sykkivän suonissaan ja hänen teki mieli tarttua\nKaraboghazdzhia kurkkuun ja pudistella hänet tunnottomaksi,\nepäilemättä lainkaan, etteikö asian oikeus ihmeen kautta antaisi\nhänelle tuohon yritykseen tarvittavia voimia. Hän alistui kylläkin\npoiskiidätettäväksi, koska hetki ei ilmeisesti ollut otollinen\nvaeltavan ritarin urotöihin; mutta kävellessään hän iski sauvaansa\nsisukkaasti tahmeaan mutaan ja piti suunsa tiukkaan puristettuna\nhyvinhoidetun harmaan partansa alla.\n\n\"Ja nyt\", sanoi Rustan, päästäen kuin helpotuksen huokauksen, kun\nhe saapuivat kirkon edustalla olevalle aukealle paikalle, \"sanokaa\nminulle, mikä tärkeä asia on saanut teidät etsimään minut niin kaukaa,\nja sanokaa myös, miten saitte tietää missä olin.\"\n\nTällöin Omobono äkkiä oivalsi, että hän oli johtopäätöksissään\ntehnyt jonkun suuren erehdyksen; sillä jos Rustan oli ollut\nkerjäläiskorttelissa sellaisissa tarkoituksissa kuin hän epäili,\nniin kuinka oli mahdollista, että hän olisi jättänyt minkäänlaista\nohjausta vaimolleen ja kirkonvartijalle, jotta he löytäisivät hänet\njonkun tärkeän asian vaatiessa? Aina armeliaisuuteen taipuvana Omobono\npäätteli heti johtuneensa tuomitsemaan Rustania väärin.\n\n\"Messer Carlo Zeno, venetsialainen kauppias, haluaa kovasti tavata\nteitä vielä tänä iltana\", sanoi hän. \"Hänen käytöksestään päättäen\nluulen, että asia ei siedä viivytystä ja että siltä voi olla teille\nhyötyä.\"\n\nRustan hymyili, taivutti päätään ja käveli nopeasti, mutta ei virkkanut\nmitään vähään aikaan.\n\n\"Tarvitseeko messer Zeno rahaa?\" kysyi hän hetken perästä. \"Jos niin\non, niin pysähtykäämme asunnolleni, ja minä katson minkä vähäisen\nsumman voisin luovuttaa.\"\n\nNiin lempeä kuin Omobono olikin, pyrki suuttuneen halveksiva vastaus\nhänen huulilleen, mutta hän ehkäisi sen ajoissa.\n\n\"Isäntäni ei koskaan lainaa\", vastasi hän äärettömän arvokkaasti.\n\"Sen verran voin vain teille sanoa, että, mikäli tiedän, hän haluaa\ntavata teitä jonkun asian takia, jonka eräs Venetsiassa asuva ystävä on\njättänyt hänen toimitettavakseen.\"\n\nRustan hymyili yhä miellyttävämmin ja käveli yhä nopeammin.\n\n\"Menemme siis suoraan messer Zenon taloon\", sanoi hän. \"Tämä on\nonnellisin päivä ostamiseen ja myymiseen, ja ehkäpä minulla on juuri\nmitä hän haluaa. Saamme nähdä, saamme nähdä!\"\n\nOmobonon hoikilla pikku säärillä oli kova työ pysytellessä bukaralaisen\nväsymättömän harppailun rinnalla, ja vaikka Rustan lausui silloin\ntällöin jonkun huomautuksen, saattoi kirjuri tuskin vastata hänelle\nhengästykseltään. Aurinko oli laskenut ja oli melkein pimeä, kun he\nsaapuivat Zenon taloon ja kirjuri koputti isäntänsä yksityishuoneen\novelle.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nKun oli jo aivan pimeä, tuli vanha vaimo takaisin tuoden jotakin\npiilossa resuisen hartialiinansa alla, ja Zoë veti kiinni lahonneet\nikkunaluukut, jotka retkottivat saranain varassa, ja kiinnitti ne\nsisäpuolelta sateenvaalistamilla nuoranpätkillä, jotka oli solmittu\npuussa oleviin reikiin. Hän sulki myös oven ja pani puisen teljen\nsen poikitse. Tätä tehdessään hän kuuli Anastasian, kauempana kujan\nvarrella asuvan halvatun mielipuolen, veisaavan jonkinlaista järjetöntä\nnälän litaniaa itsekseen pimeässä. Hän lauloi nääntyvän mielipuolen\nheikolla nenä-äänellä, joka kohosi kimakasti ja vaipui sitten\nsoinnittomaan voihkimaan:\n\n\"Pyhä Äiti, lähetä meille vähän ruokaa, sillä meidän on nälkä!\n\n\"Kyrie Eleeison! Eleeison!\n\n\"Autuas Mikael Arkkienkeli, anna meille lihaa, sillä me näännymme!\nEleeison!\n\n\"Oo autuas Kharalambos, taivaan rakkauden tähden, anna hiilillä\npaistettu karitsa ja hyvää leipää sen kanssa! Eleeison, eleeison!\nMeidän on nälkä!\n\n\"Pyhät marttyyrit Sergius ja Bakkus, armahtakaa meitä ja lähettäkää\nmeille hyvältämaistuva lihakeitto! Eleeison! Öljyllä ja pippurilla\nhöystetty lihakeitto! Eleeison, eleeison!\n\n\"Pyhä Pietari ja Paavali ja Sakarias, lähettäkää enkelinne tuomaan\nkalaa ja lihaa ja makeita keitettyjä kasviksia! Eleeison, me tahdomme\nsyödä ja ravita itsemme ja nukkua! Eleeison! Kattakaa eteemme\ntaivaalliset pöytänne, ja antakaa juodaksemme taivaallisen lähteen\nhyvää vettä!\n\n\"Oo, meidän on nälkä! Me näännymme! Eleeison! Eleeison! Eleeison!\"\n\nSurkea, mielipuolinen ääni kohosi vihlovaksi kiljunaksi, joka sai Zoën\nvärisemään; ja sitten seurasi hiljainen, matala, heikko vaikerrus, kun\nhullu nainen lyyhistyi istuimelleen, uneksien kukaties, että hänen\nrukouksensa saisi vastauksen.\n\nZoë oli sulkenut oven, ja raunioituneessa huoneessa oli nyt vähän\nvaloa; sillä Nektaria, vanha kerjäläisvaimo, oli ollut kyykkysillään\nnurkassa savivadin ääressä, missä oli muutamia kyteviä hiiliä tuhan\nalle haudattuna, ja hän oli puhaltanut ne hehkumaan ja saanut kuivan\npuusälön leimahtamaan liekkiin, ja sillä hän oli sytyttänyt tulen\npieneen savilamppuun, jossa oli öljyn ja lampaantalin sekoitusta. Mutta\nhän asetti lampun kivilattialle siten varjostettuna, ettei ainoakaan\nsäde voinut sattua oveen tai halkinaisiin luukkuihin, jottei joku\nmyöhästynyt kerjäläinen näkisi ulkopuolelta valonhohdetta ja arvaisi\nsiellä olevan jotakin saatavana sisäänmurtautumalla ja varastamalla.\nSillä heitä oli vain kolme naista, yksi kuoleva, toinen hyvin vanha\nja kolmas Zoë itse, sekä kaksi nuorta lasta, ja jotkut kerjäläiset\nolivat vankkoja miehiä, jotka olivat menettäneet vain toisen silmän tai\nkukaties toisen käden, joka oli hakattu poikki varkaudesta.\n\nLampun palaessa Zoë näki sairaan naisen olevan valveilla, ja hän\nkaatoi vähän maitoa Nektarian tuomasta pienestä ruukusta ja lämmitti\nsen hiilillä säröisessä kupissa ja toi sen sairaan huulille, tukien\ntoisella kädellään hänen päätään tyynyn varassa. Ja sairas joi ja\nkoetti hymyillä.\n\nSillävälin Nektaria levitti muut tuomisensa puhtaalle laudalle. Siinä\noli pieni kaakku ruskeaa leipää ja kolme pientä öljyssä paistettua\nkalaa, jollaisia voi ostaa kadunkulmista, missä valmistetaan\nruokaa kaikkein köyhimmille ihmisille. Molemmat lapset tuijottivat\ntuohon herkulliseen ateriaan nälkäisin silmin. He olivat poikia,\nvain seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä, ja heidän ryysynsä\nolivat sidotut heidän verhokseen kaikenlaisilla nuoranpätkillä ja\nliinansiekaleilla. Mutta he olivat aivan hiljaa eivätkä yrittäneetkään\nottaa osaansa ennenkuin Zoë tuli pöydän ääreen ja taittoi ruskean\nleivän neljään yhtä suureen osaan valkoisilla sormillaan. Siten tuli\nyksi pala kummallekin pojalle ja yksi Nektarialle, ja yhden palan piti\ntyttö itse; mutta kalaa hän ei tahtonut ottaa, kun niitä oli vain kolme.\n\n\"Siinä on kaikki mitä sain ostetuksi sillä rahalla\", sanoi Nektaria.\n\"Maito on kovin kallista nykyään.\"\n\n\"Miksi annatte sitä minulle?\" kysyi sairas nainen lempeällä ja heikolla\näänellä. \"Te ruokitte vain kuollutta, ja elävät tarvitsevat ravintoa.\"\n\n\"Äiti!\" huudahti Zoë moittivasti, \"jos rakastatte meitä, niin älkää\npuhukokaan poislähdöstänne! Bukaralainen on luvannut tuoda lääkärin\nteitä katsomaan ja antaa meille rahaa kaikkeen mitä tarvitsette. Hän\ntulee huomenna, varhain aamulla, ja te paranette ja jäätte elämään!\nEikö ole niinkuin sanon, Nektaria?\"\n\nVanha vaimo nyökäytti päätään vastaukseksi syödä mutustaessaan ruskeaa\nleipäänsä, mutta ei sanonut mitään eikä nostanut katsettaan. Oli\näänetöntä jonkun aikaa.\n\n\"Ja mitä olet sinä luvannut bukaralaiselle?\" kysyi äiti vihdoin,\nkiinnittäen surullisen katseensa Zoën kasvoihin. \"Onko milloinkaan\nkukaan hänen heimostaan antanut kenellekään meikäläiselle mitään ilman\nkorvausta?\"\n\n\"En ole luvannut mitään\", vastasi Zoë, kohdaten levollisesti äitinsä\nkiinteän katseen. Hänen äänensä vivahti kuitenkin hiukan väkinäiseltä.\n\n\"Ei mitään vielä\", sanoi sairas. \"Minä ymmärrän. Mutta se tulee -- se\ntulee liiankin pian!\"\n\nHän käänsi poispäin tyynyllä lepäävän päänsä, ja viimeiset sanat\nääntyivät tuskin kuuluvasti. Pienet pojat eivät niitä kuulleet eivätkä\nolisi ymmärtäneetkään; mutta vanha Nektaria kuuli ne ja viittoili\nZoëlle. Viittaukset merkitsivät, että vähän myöhemmin, sittenkuin\nsairas olisi unenhorteessa, Nektarialla oli jotakin kerrottavaa; ja Zoë\nnyökkäsi.\n\nJälleen vallitsi äänettömyys, kunnes kaikki olivat lopettaneet\nsyöntinsä ja juoneet vuorotellen savisesta vesiruukusta. Sitten he\nistuivat hiljaa ja äänettöminä jonkun aikaa, ja vaikka ikkunat ja ovi\nolivat kiinni, saattoivat he kuulla hullun naisen laulavan jälleen:\n\n\"Eleeison! Kattakaa taivaalliset pöydät! Eleeison! Me näännymme\nnälkään! Eleeison! Eleeison! Eleeison!\"\n\nSairas hengitti hiljaa ja säännöllisesti. Pikku pojat tulivat unisiksi\nja nuokkuivat ja kyyhöttivät toisiaan vasten istuallaan. Silloin\nvanha Nektaria otti lampun ja vei heidät puolinukuksissa pieneen\nperähuoneeseen jonkinlaiselle lautalaverille, jolla oli kuivia olkia\nvuoteena, ja laittoi heidät nukkumaan, peitellen heitä niin hyvin kuin\nvoi; ja pian he olivat unen helmoissa. Hän palasi takaisin, varjostaen\nlamppua huolellisesti kädellään. Ja hetken perästä, kun sairaskin\nnäytti olevan unessa, Nektaria ja Zoë hiipivät hiljaa toiseen päähän\nhuonetta ja alkoivat puhella kuiskaillen.\n\n\"Hän on parempi tänä iltana\", sanoi tyttö.\n\nNektaria pudisti päätään epäilevänä.\n\n\"Kuinka voi kukaan parantua täällä, kun ei ole lääkkeitä eikä ruokaa\neikä lämmintä?\" kysyi hän. \"Niin, hän on parempi -- hiukan. Se saa\nkuoleman tulon kestämään vain kauemmin.\"\n\n\"Hän ei saa kuolla\", sanoi Zoë. \"Bukaralainen on luvannut rahaa ja\napua.\"\n\n\"Ilmaiseksiko? Hän ei anna mitään lahjaksi\", vastasi Nektaria\nsurullisena. \"Hän puhui minun kanssani kauan tänä iltana kadulla. Minä\nrukoilin häntä antamaan meille vähän apua nyt, kunnes vaara olisi ohi,\nsillä jos te jätätte hänet, niin hän kuolee.\"\n\n\"Koetitko saada häntä uskomaan, että jos hän auttaisi meitä nyt, niin\nsinä houkuttelisit minut hänelle muutamien päivien perästä?\"\n\n\"Kyllä, mutta hän nauroi minulle -- hiljaa ja viisaasti niinkuin\nbukaralaiset nauravat. Hän kysyi minulta, luulinko minä ruokittavan\nsusia lihalla ennenkuin syötti asetettiin sudenkuopalle, johon ne\naiottiin pyydystää. Hän sanoi suoraan, että jollette te saa tehdyksi\npäätöstä, niin emme saa häneltä muuta kuin kolme äyriä päivässä, ja jos\näitinne kuolee, niin sitä pahempi; ja jos lapset kuolevat, niin sitä\npahempi; ja jos minä kuolen niin sitä pahempi; sillä hän sanoo, että te\nolette vahvin meistä kaikista ja jäätte elämään meidän jälkeemme.\"\n\n\"Se on totta!\" Zoë risti kätensä seinää vasten ja painoi otsansa\nniitä vasten, sulkien silmänsä. \"Se on totta\", toisti hän, puhuen yhä\nkuiskaamalla, \"minä olen niin vahva!\"\n\nVanha Nektaria seisoi hänen vieressään ja laski ryppyisen poskensa\nkylmää seinää vasten, niin että heidän kasvonsa olivat likitysten ja he\nsaattoivat yhä puhella.\n\n\"Jos minä kieltäydyn\", sanoi tyttö, mielenahdistuksesta väristen, \"niin\nsaan nähdä teidän kaikkien kuolevan silmäini edessä, yksi erältään!\"\n\n\"Kuitenkin, jos jätätte äitinne nyt --\" aloitti vanhus.\n\n\"Hän on jaksanut kestää paljon kovempaakin kuin minun menetykseni on\",\nvastasi Zoë. \"Isän pitkän vankeuden, hänen kauhean kuolemansa!\" Zoë\nvapisi nyt kiireestä kantapäähän.\n\nNektaria laski kuihtuneen kätensä myötätuntoisesti hänen värisevälle\nolkapäälleen, mutta Zoë sai hillityksi itsensä hetkisen äänettömyyden\njälkeen ja käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin.\n\n\"Sinun täytyy saada hänet luulemaan, että minä tulen takaisin\",\nkuiskasi hän. \"Mitään muuta keinoa ei ole -- jollen myy sieluanikin. Se\nolisi todella hänen surmansa -- sitä hän ei jaksaisi kestää!\"\n\n\"Ja etteivät minun vanhat luuni ole minkään arvoisia!\" huokasi vanha\neukko-parka. Hän tarttui Zoën risaisen hihan repaleisiin ja painoi ne\nhuulilleen.\n\nMutta Zoë kumartui alas, sillä hän oli päätään pitempi, ja suuteli\nhellästi ryppyisiä kasvoja.\n\n\"Hst!\" kuiskasi hän vienosti. \"Sinä herätät hänet, jos itket. Minun\ntäytyy se tehdä, Ria, pelastaakseni teidät kaikki kuolemasta, kun\nkerran voin. Jos odotan kauemmin, niin laihdun, ja vaikka olenkin\nniin vahva, voin tulla sairaaksi. Sitten en ole minkään arvoinen\nbukaralaiselle.\"\n\n\"Mutta se on orjuutta, lapsi! Ettekö ymmärrä että se on orjuutta? Että\nhän vie teidät torille myytäväksi, niinkuin hän möisi arabialaisen\ntamman, enimmän tarjoavalle?\"\n\nZoë nojautui syrjittäin seinään, ja lattialla olevasta savilampusta\nhohti heikko valaistus hänen suloisille, ylöspäin kääntyneille\nkasvoilleen ja hänen ihanan vartalonsa ulkopiirteille, joita ohuet\nriekaleet pystyivät vain huonosti salaamaan.\n\n\"Onko totta, että minä olen vielä kaunis?\" kysyi hän hetken vaitiolon\njälkeen.\n\n\"Kyllä\", vastasi vanha vaimo, katsoen häneen, \"se on totta. Te ette\nollut sievä lapsena, teidän ihonne oli kelmeä ja nenänne --\"\n\nZoë keskeytti hänet.\n\n\"Luuletko että orjamarkkinoilla on kaupan monta yhtä kaunista tyttöä\nkuin minä?\"\n\n\"Ei minun aikanani ainakaan\", vastasi vanha vaimo. \"Kun minä olin\nmarkkinoilla, en nähnyt yhtään, jota olisi voinut teihin verrata.\"\n\nHänet oli myyty kolmentoista-vuotiaana.\n\n\"Luonnollisesti\", lisäsi hän, \"kauniit pidettiin erillään meistä ja he\nsaivat parempaa ruokaa, ennenkuin heidät myytiin, mutta me palvelimme\nheitä -- me, joita ei kukaan olisi ostanut muuta kuin työntekoa varten\n-- ja niin me näimme heidät joka päivä.\"\n\n\"Hän sanoo tahtovansa antaa minusta sata Venetsian tukaattia, eikö\nniin?\"\n\n\"Niin; ja te olette ainakin kolmensadan arvoinen\", vastasi orja-vanhus,\nja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, vaikka hän koki painaa niitä\ntakaisin koukkuisilla sormillaan.\n\nSairas nainen kutsui heitä heikolla äänellä. Zoë oli kohta hänen\nvieressään, ja Nektaria laahusti hiiliastian luo niin joutuin kuin voi\nja kyykistyi puhaltamaan hiilokseen lämmittääkseen vähän maitoa.\n\n\"Minulla on kylmä\", valitti sairas, \"niin kylmä!\"\n\nZoë otti hänen toisen kätensä ja alkoi lämmittää sitä omien käsiensä\nvälissä.\n\n\"Se on kuin jää\", sanoi hän.\n\nTyttö oli jo siltäänkin huonosti verhottu, ja alkukevään yö oli kylmä;\nmutta hän riisui pois risaisen päällysvaatteensa, pitkäliepeisen\nkreikkalaismallisen viitan, ja levitti sen vuoteen toisten kurjien\npeitteiden päälle, kietoen sen äitinsä kaulan ympäri.\n\n\"Mutta sinä itse, lapsi?\" vastusti sairas heikosti.\n\n\"Minulla on liian lämmin\", vastasi Zoë, jonka hampaat kalisivat.\n\nNektaria toi lämmitetyn maidon, ja Zoë kohotti tyynyä samoin kuin\ntaannoin ja piti kuppia janoisilla huulilla, kunnes se oli tyhjennyt.\n\n\"Ei se mitään hyödytä\", huokasi äiti. \"Minä kuolen. Minä en elä aamuun.\"\n\nHän oli ollut hyvin korkea-arvoinen konstantinopolilainen nainen, kyria\nAgata, protosparthos Mikael Rhangaben puoliso, jonka keisari Andronikus\noli kamalalla tavalla kiduttanut kuoliaaksi toista vuotta sitten, koska\nhän oli ollut uskollinen keisari Johannekselle. Miehensä vangitsemiseen\nsaakka oli kyria Agata asunut marmoripalatsissa Kultaisen Sarven\nrannalla tai kauniissa Bosporin varrella olevassa huvilassa. Hän oli\nviettänyt hienostunutta elämää ja nauttinut olemassaolostaan, ja\nvielä sittenkin kuin kaikki hänen miehensä omaisuus oli takavarikoitu\nsamoin kuin hänen omansakin, oli hän elänyt yltäkylläisyydessä useita\nkuukausia lastensa kanssa, lainaillen sieltä täältä ystäviltään ja\nsukulaisiltaan. Mutta nämä olivat lopulta hylänneet hänet; ei silti\netteivät jotkut heistä olisi olleet anteliaita ja halunneet ylläpitää\nhäntä vaikka vuosia, jos se olisi ollut pelkkä raha-kysymys, mutta\nse muuttui kysymykseksi oman henkensä säilyttämisestä senjälkeenkuin\nRhangabe oli teloitettu, eikä kukaan heistä halunnut joutua\nsokaistavaksi tai silvottavaksi tai ehkä kuristettavaksi siitä syystä\nettä oli auttanut häntä. Silloin hän oli vajonnut toivottomaan\npuutteeseen; hänen orjansa olivat kaikki otetut muun omaisuuden mukana\nja myyty markkinoilla, mutta vanha Nektaria oli piiloutunut ja siten\npelastunut. Ja hän, joka tunsi kaupungin, oli vienyt kyria Agatan ja\nhänen kolme lastaan kerjäläisten kortteliin, viimeiseen suojapaikkaan,\nkun kukaan ei suostunut ottamaan heitä luokseen. Vanha orja oli\nraatanut heidän hyväkseen ja kerjännyt heille, ja olisi varastanutkin,\njollei hän olisi ollut syvästi vakuutettu, että varastaminen ei ollut\nainoastaan rikos, josta vähin rangaistus oli oikean käden menettäminen,\nvaan vielä paljon suurempi synti sen vuoksi, että se osoitti varkaalta\npuuttuvan uskoa sallimuksen hyvyyteen. Sillä sallimus, niin sanoi\nNektaria, oli aina oikeassa, ja niin kauan kuin ihmiset tekivät oikein,\nolivat he sopusoinnussa sallimuksen kanssa; toisin sanoin, kaikki\npäättyisi hyvin, joko maan päällä tai taivaassa. Mutta varastaminen,\nkavaluudella murhaaminen, tai muu lähimmäisen vahingoittaminen omaksi\nedukseen oli sallimuksen töihin sekaantumista, ja ihmiset, jotka\nsellaista tekivät, huomaisivat lopulta joutuneensa paikkaan, joka oli\nsuoraan vastakkainen sille taivaalle, jossa sallimus asui. Laatuunsa\nkatsoen oli Nektarian järkeily tervettä, ja joko se sitten oli\ntositieteellistä tai ei, oli se kieltämättä moraalista.\n\nZoë ei ollut kyria Agatan oma tytär. Protosparthokselle ja hänen\npuolisolleen ei ollut syntynyt lasta useaan vuoteen heidän ollessaan\nnaimisissa, ja vihdoin he toivottomina olivat ottaneet kasvatikseen\npienen tyttölapsen, jonka vanhemmat, nuori venetsialainen pariskunta,\nolivat molemmat kuolleet koleraan, joka aika ajoin oli Konstantinopolin\nvitsauksena. Kyria Agata ja Rhangabe kasvattivat häntä kuin omaa\ntytärtään, ja vuosia kului. Sitten heille vihdoin syntyi kaksi poikaa\npuolentoista vuoden ajalla. Mikael Rhangaben hellyys ottotyttöä kohtaan\nei muuttunut vähääkään. Kyria Agata rakasti omia lapsiaan enemmän,\nniinkuin jokainen äiti tekisi, ja niinkuin jokaisella lapsella on\noikeus odottaa tultuaan kyllin vanhaksi ajattelemaan. Hän ei ollut\nollut epäystävällinen Zoëlle, vielä vähemmin hautonut tätä kohtaan\nvastenmielisyyttä; mutta hän oli tullut välinpitämättömäksi häntä\nkohtaan ja odottanut tyydytyksellä sitä aikaa, jolloin tyttö menisi\nnaimisiin ja jättäisi talon. Sitten oli tullut tuo suuri onnettomuus,\nomaisuuden menetys, ja lopulta kerjurin kurjuus ja suoranainen nälkä.\nJa vaikka Zoën hellyys oli käynyt syvemmäksi ja epäitsekkäämmäksi joka\nkoettelemukselta, koski vanhemman naisen suurin huoli nyt äärimmäisen\nkurjuuden vaiheilla ensi sijassa hänen poikiaan, sitten häntä itseään,\nja kaikkein viimeiseksi Zoëta.\n\nTyttö tiesi totuuden syntyperästään, sillä Rhangabe ei ollut katsonut\noikeaksi salata sitä häneltä, mutta hänellä ei ollut pienintäkään\nmuistoa vanhemmistaan. Protosparthos ja hänen vaimonsa olivat olleet\nhänelle todellinen isä ja äiti, ja he olivat olleet lempeitä, ja\nkiitollisuus ja kiintymys kuuluivat tytön luonteeseen. Hän näki kyria\nAgatan rakastavan poikia enemmän, mutta hän oli jo kyllin naisellinen\ntunteakseen, että inhimillisen luonnon täytyi antaa vallita, kun\nverisiteistä oli kysymys. Ja sitäpaitsi, vaikka hänen kasvattiäitinsä\nolisi ollut tyly ja kylmäkin, sen sijaan että oli vain välinpitämätön\noltuaan ennen hellä, olisi tyttö sittenkin antanut henkensä hänen\npuolestaan, Rhangabe-vainajan tähden. Tämän eläessä oli tyttö miltei\njumaloinut häntä; kuolintuskissaan hän oli lähettänyt vaimolleen ja\nlapsilleen ja Zoëlle viestin, joka jonkun onnellisen ihmeen kautta oli\ntullut perille; ja nyt, kun hän oli kuollut, oli Zoë valmis kuolemaan\nhänen omiensa puolesta; jopa enemmänkin, hän suostui myymään itsensä\norjaksi heidän tähtensä.\n\nHän seisoi vuoteen vieressä vain puoleksi verhottuna, ja hän koetti\najatella mitä muuta hän voisi tehdä, tuijottaessaan häntä kohti\nkääntyneisiin kalpeihin kasvoihin.\n\n\"Onko teidän nyt lämpimämpi?\" kysyi hän hellästi.\n\n\"Kyllä -- vähän. Kiitos, lapsi.\"\n\nKyria Agata sulki silmänsä jälleen, mutta Zoë valvoi yhä hänen\nvieressään. Tyttö alkoi tulla vakuutetuksi, että varsinainen vaara\noli ohitse, ja että hienostukseen ja mukavuuteen tottunut nainen\ntarvitsi vain hoitoa ja lämpöä ja ruokaa. Siinä kaikki, mutta se olikin\nmahdotonta saavuttaa, kun ei ollut enää jäljellä mitään myytäväksi\nkelpaavaa; ei mitään muuta kuin ihana ja suloinen Zoë itse. Sata\nkultatukaattia olisi kokonainen omaisuus. Nektaria-vanhuksen käsissä\nsellainen summa auttaisi hankkimaan todellista mukavuutta enemmäksi\nkuin vuodeksi, eikä kukaan voinut arvata mitä sillävälin saattaisi\ntapahtua. Onnen käänne saattaisi asettaa Johannes-keisarin takaisin\nvaltaistuimelle. Hän oli ollut heikko hallitsija, mutta ei julma eikä\nkiittämätön, ja varmasti hän pitäisi huolen henkivartiastonsa päällikön\nlesken toimeentulosta, kiitokseksi siitä, että tämän mies oli kärsinyt\nkidutuskuoleman uskollisuudestaan häntä kohtaan. Sitten voitaisiin Zoë\nostaa jälleen vapaaksi ja hän menisi luostariin ja eläisi hyvää elämää\nkaiken ikänsä, sovittaakseen sen pahan, mihin hänet ostettuna orjana\nmahdollisesti pakotettaisiin.\n\nSen hän voi tehdä ja se hänen täytyi tehdä, sillä mitään muuta neuvoa\nei ollut Agatan ja pikku poikien hengen pelastamiseksi.\n\n\"Vähän maitoa vielä\", sanoi sairas, avaten jälleen silmänsä.\n\nNektaria kumartui hiiliastian yli ja lämmitti jäljelläolevan\nmaitotilkan. Katsellessaan hänen liikkeitään Zoë näki, että se oli\nviimeinen; mutta kyria Agata oli varmasti parempi ja pyytäisi vielä\nlisää yön aikana, eikä silloin olisi mitä antaa hänelle; ehkä ei mitään\nennenkuin lähellä puoltapäivää seuraavana päivänä.\n\nNektaria otti hiiliastian ja meni täyttämään sitä raunioituneen talon\nsisäpihalle, sytyttääkseen hiilet siellä ulkoilmassa. Sairas sulki\njälleen silmänsä, hetkiseksi tyydytettynä ja lämmenneenä.\n\nZoë vaipui polvilleen vuoteen viereen, unohtaen vilunsa ja\nnälkäisyytensä, ajatustensa tulvahtaessa epätoivon hyökyaalloksi.\n\nYötuuli kantoi kujaa pitkin mielipuolen naisen hyräilyä: \"Eleeison!\nEleeison!\"\n\nJa Zoë vastasi itsetiedottomasti, niinkuin olisi vastannut kirkossa:\n\"Kyrie eleeison!\"\n\n\"Autuas arkkienkeli Mikael, anna meille ruokaa, me näännymme!\" kuului\nhurja laulu, nyt kimeänä ja selvänä.\n\n\"Kyrie eleeison!\" vastasi Zoë polvillaan.\n\nSitten hän hypähti jaloilleen kuin säikähtynyt eläin. Joku oli\nkoputtanut ovelle. Hän kokosi toisella kädellä ohuita ryysyjään povensa\nylle, toinen laskeutui tiedottomasti sairaan olkapäälle, ikäänkuin\nsamalla rauhoittaen häntä ja kehoittaen häntä olemaan hiljaa.\n\nJälleen kuului koputus, nytkin hiljaisena, mutta hiukan kovempana kuin\näsken. Nektaria oli yhä poissa puuhaten hiiliastian kanssa, ja sairas\nei kuullut mitään, sillä hän oli vihdoinkin vaipunut sikeään uneen.\nZoë näki tämän ja veti paljaat jalkansa pois paikatuista tohveleista,\nennenkuin juoksi kevyesti ovelle.\n\n\"Kuka koputtaa?\" kysyi hän hyvin hillityllä äänellä, puristaen\nryysyisiä verhojaan ruumistaan vasten.\n\nBukaralaisen mairea ääni vastasi hänelle mielistelevästi.\n\n\"Olen Rustan\", sanoi hän. \"Minun on tullut äkkiarvaamatta pakko lähteä\nmatkalle, ja minä lähden varhain huomisaamuna.\"\n\nZoë pidätti henkeään, sillä hän tunsi viimeisen mahdollisuuden äitinsä\nhengen pelastamiseksi olevan luisumassa pois.\n\n\"Kuuletko mitä sanon?\" kysyi Rustan ulkopuolelta.\n\n\"Kuulen.\"\n\n\"Tahdotko nyt tehdä päätöksen? Minä annan sinulle vielä puolet lisää\nsiihen mitä lupasin.\"\n\nTytön kasvot olivat olleet kalpeat; nyt ne valahtivat ihan valkeiksi,\nsillä ratkaiseva hetki oli tullut kovin äkkiä. Hän koetti nielaista\nvoidakseen puhua selvästi, ja hän katsahti vuoteeseen päin. Kyria Agata\noli sikeässä unessa.\n\n\"Onko teillä rahat mukananne?\" kysyi Zoë miltei läähättäen.\n\n\"On.\"\n\nRyysyjä koossa pitävä käsi pusertui epätoivoisesti sydäntä vasten.\nOli äänetöntä niin kauan että Rustan olisi ehtinyt laskea kymmeneen.\nKahdesti Zoë vielä katsahti vuoteeseen päin, ja sitten hän äärettömän\nvarovasti siirsi syrjään ovea kiinni pitävän puisen teljen. Vielä\nkerran hän veti riekaleita ylleen, sillä ne olivat valahtaneet\nalas hänen käyttäessään molempia käsiään. Hän raotti ovea ja näki\nRustanin kaapuun verhottuna, innokkaat kasvot ja musta parta eteenpäin\nkurottuneina, valmiina astumaan sisään. Mutta Zoë pysäytti hänet ja\nojensi kätensä.\n\n\"Äitini on vaipunut sikeään uneen\", sanoi hän. \"Antakaa minulle rahat,\nniin tulen mukaanne.\"\n\nViivyttelemättä Rustan laski hänen ojennettuun käteensä pienen,\nkarkeasta purjekankaasta tehdyn, hamppunyörillä lujasti sidotun pussin.\n\n\"Kuinka paljon siinä on?\" kuiskasi Zoë.\n\n\"Sataviisikymmentä kultatukaattia\", vastasi bukaralainen alentaen\nääntään, sillä hän tiesi pääsevänsä vähemmillä hankaluuksilla, jollei\nherättäisi nukkuvaa naista.\n\nSamassa Nektaria tuli takaisin sisäpihalta hiiliastiaa kantaen. Zoë\nkatsoi häntä silmiin ja ojensi raskasta pikku pussia. Eukko tuijotti,\nkatsahti kyria Agatan nukkuviin kasvoihin, laski hiiliastian lattialle\nja tuli Zoën luo.\n\n\"Hän on tuonut rahat, sataviisikymmentä tukaattia\", kuiskasi Zoë,\ntyöntäen pussin Nektarian vapiseviin käsiin. \"Se on ainoa keino.\nHyvästi -- pian -- sulje ovi ennenkuin hän herää -- sano hänelle, että\nminä olen nukkumassa oljilla -- Jumala siunatkoon teitä --\"\n\n\"Eleeison! Eleeison!\" kuului mielipuolen naisen vaikerrus tuulen\nkantamana.\n\nEnnenkuin Nektaria ehti vastata, oli Zoë vetänyt oven kiinni jälkeensä\nja seisoi ulkopuolella, avojaloin jähmettyneellä liejulla ja tuskin\nkunnolla verhottuna. Hän ei virkkanut nyt mitään, ja Rustankin oli\nääneti, mutta hän oli ottanut tyttöä ranteesta ja piti siitä lujasti\nkuitenkaan loukkaamatta sitä. Tuo nopsa nuori olento saattoi vielä\nyrittää karata vapauteen, niin älytön teko kuin se olisikin, koska\nRustan saattoi helposti tunkeutua raunioituneeseen taloon ja ottaa\nrahansa takaisin, jos Zoë karkaisi häneltä. Mutta hän oli kerran ennen\nollut vähällä menettää erään nuoren orjan eikä halunnut antautua\nalttiiksi samalle vaaralle, jonka vuoksi hän piti voimakkaan kätensä\nlujasti puristettuna tytön hennon ranteen ympärille, vaikka Zoë käveli\nhänen rinnallaan rauhallisesti sankassa pimeydessä, ajattelematta muuta\nkuin miten verhota itseään Rustanin katseelta, vaikka tämä tuskin\nsaattoi erottaa hänen vartalonsa ulkopiirteitä.\n\nHe kulkivat nopeasti. Rustanin taluttaessa häntä erään jyrkän käänteen\nohi Zoë kuuli viimeisen kerran tuon poloisen mielipuolen hurjan huudon,\njota hän oli kuunnellut niin usein sekä päivin että yön hiljaisuudessa.\nSitten hän tuli toiselle kadulle eikä kuullut sitä enää.\n\nHänelle ei suotu vielä aikaa ajatella tilaansa. Astuttuaan vielä\nmuutamia askeleita Rustan pysähtyi äkkiä, yhä pitäen häntä ranteesta,\nja Zoë näki, että he olivat saapuneet miesryhmän luo, joka oli\nheitä odottamassa. Yksi heistä kohotti äkkiä lyhdyn, joka oli ollut\npeitettynä ja loi nyt kellertävän hohteen ohuiden sarvilevyjen läpi,\nja Zoë näki että mies oli kookas etiopialainen, musta kuin eebenpuu.\nZoë veti ryysyjään yhä tiukemmin ylleen vapaalla kädellään ja kääntyi\npoispäin valosta, mikäli Rustanin hellittämätön ote salli.\n\nHetkistä myöhemmin heitti joku, jota Zoë ei voinut nähdä, laajan,\nlämpimän vaipan hänen harteilleen takaapäin, ja hän otti sen ilomielin\nvastaan, vetäen sen reunat povelleen.\n\n\"Mene kantotuoliin\", sanoi Rustan, tuikeasti mutta hillitysti.\n\nHänen äänessään ei nyt ollut mitään lempeätä eikä maireaa. Hän oli\nostanut tytön ja tämä oli hänen omaisuuttaan. Neljä miestä oli nostanut\nkantotuolin koholle pitäen sitä Zoën edessä niin että pieni avoin ovi\noli juuri hänen kohdallaan. Hän kääntyi, istuutui laidalle ja taivutti\npäätään pujahtaakseen kuljetusvehkeeseen takaperin, niinkuin Itämaiden\nnaiset oppivat tekemään hyvin sujuvasti. Rustan piti kiinni hänen\nranteestaan, kunnes hän oli valmis vetämään jalkansa sisään, ja kun hän\nvihdoin päästi hänet irti, katosi Zoë kantotuolin sisään. Heti sulki\nRustan liukuoven ja telkesi sen pronssivaarnalla. Kummassakin ovessa\noli puolikymmentä pyöreää reikää ilman pääsyä varten, ei varsin niin\nsuuria, että tavallisen naisen käsi olisi mahtunut läpi.\n\nZoë vaipui taaksepäin ahtaassa, pimeässä kojussaan ja huomasi\nnojaavansa joustavia, pehmeällä nahalla päällystettyjä tyynyjä vastaan.\nKantotuoli alkoi liikkua vakavasti eteenpäin, tuskin ollenkaan heiluen\npuolelta toiselle ja nousematta tai laskematta vähääkään, kun kantajat\nastuivat tasaisin, liukuvin askelin, jokainen siirtäen jalkaansa\njotakin sekunnin rahtua myöhemmin kuin lähinnäoleva, jotteivät he,\nsamaan tahtiin astuen, saattaisi kantamustaan heilumaan, mikä on\nkannettavalle sietämätöntä.\n\nNeljä miestä kantoi kantotuolia, viides, rautakärkisellä sauvalla\nasestettu, kulki edellä lyhtyä kantaen, ja Rustan seurasi jäljessä.\nKulkueen ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi aiheuttanut ihmettelyä\ntai uteliaisuutta kaupungissa, missä jokainen varakas henkilö iltasella\nulos lähtiessään käytti kantotuolia kulkuneuvonaan ja ainakin kahta\nluotettavaa palvelijaa saattajinaan. Lisäksi, mitä siihen tulee, oli\nRustanin asia täysin laillinen eikä kellään ollut mitään sanomista\nsiihen, että hän kuljetti vastaostettua kaunotarta umpinaisessa\nkantotuolissa etäisestä kaupunginosasta kotiinsa.\n\nOli totta, ettei hänellä ollut rahoistaan mitään kuittia, joka olisi\ntodistanut, että ne oli maksettu sovittuna hintana täysikasvuisesta,\nyhdeksännellätoista vuodella olevasta valkoisesta immestä, jolla\noli ruskeat silmät, ruskea tukka, kaksikymmentäkahdeksan hammasta,\nkaikki terveitä, ja kalpea kasvojenväri; joka painoi noin kaksi\nattikalaista talenttia ja viisi minaa ja oli avojaloin seisoessaan\njuuri kuutta kämmentä pitkä. Kirjaimellisen lain mukaan hänellä\nolisi pitänyt olla sellainen asiapaperi, orjan isän tai äidin tai\nomistajan allekirjoittama, mutta hän tiesi olevansa täysin turvassa\nilman sitäkin. Kuten kaikki bukaralaiset, oli hän terävä ihmisluonteen\ntuntija, ja hän oli aivan varma, että kerran kohtaloonsa alistuttuaan\nZoë ei pettäisi häntä vaatimalla takaisin uhraamaansa vapautta.\nSitäpaitsi hän tiesi, että sellaisen miehen ottotyttärellä, joka\noli kuollut kilpa-ajoradan mestauslavalla hallitsevan keisarin\nvihamiehellä, olisi varsin vähäinen mahdollisuus oikeuden saamiseen,\nvaikka koettaisikin todistaa tulleensa väkisin viedyksi. Rustan\nKaraboghazdzhi tunsi asemansa horjumattomaksi seuratessaan kantotuolia,\njoka vei hänen viimeistä ostostaan Konstantinopolin mutkaisia katuja\npitkin sitä kapeaa kujaa kohti, jonka toista sivua reunusti tuo\nsalaperäinen muuri, jossa oli vain yksi ainoa ovi.\n\nHän oli varsin tyytyväinen päivän liiketoimiin, sillä hän tiesi aivan\nvarmasti ansainneensa sievoiset voitot. Viittansa alla hänellä oli\nkädessään helminauha, ja kävellessään hän teki laskelmia otaksuttavasta\nvoitostaan, työntäen helmiä peukalollaan nauhaa myöten. Hän oli\nmaksanut Zoësta sataviisikymmentä kultatukaattia; mutta niistä oli\nviisikymmentä ollut ainakin neljännesosaksi vajapainoisia, joten kullan\nvarsinainen arvo oli satakolmekymmentäseitsemän ja puoli tukaattia. Hän\noli aivan varma, että Zeno hyväksyisi kaupan huolellisen tarkastuksen\njälkeen, ja että hän suostuisi maksamaan kolmesataaviisikymmentä\nsekiiniä, vaikka tyttö olikin vähän liian vanha sen mukaan kuin\norjain ikä laskettiin. Hänen olisi tullut olla kuudentoista ja\nseitsemäntoista välillä, mutta kuitenkin hän oli erinomaisen kaunis\nja puhui kolmea kieltä -- kreikkaa, latinaa ja italiaa. Jos Zeno\nmaksaisi tuon hinnan, olisi puhdas voitto kaksisataakaksitoista ja\npuoli tukaattia. Helmet liikkuivat nopeaan Rustanin hyppysissä, ja\nhänen kylmät harmaat silmänsä kiiluivat pimeässä. Kaksisataakaksitoista\nja puoli sadastakolmestakymmenestäseitsemästä ja puolesta teki tuon\nuuden venetsialaisen laskutavan mukaan, niin ja niin paljon sadalta,\nmikä oli hyvin mukava tapa laskea voittoa, sataviisikymmentäneljä\nja puoli prosenttia. Helmet liikkuivat hurjasti, kun kauppiaan\nmielikuvitus vei hänet kaupankäynnin paratiisiin, jossa hän voisi saada\nsataviisikymmentä prosenttia pääomalleen jokaisena vuoden päivänä,\nsunnuntaita ja suuria juhlapäiviä lukuunottamatta. Tämä laskutehtävä\noli monimutkainen bukaralaisenkin aivoille, mutta sitä oli hauska\nselvittää, ja Rustanin veri virtaili suloisesti hänen suonissaan, kun\nhän käveli ostoksensa perässä.\n\nHän ei ollut hukannut vähääkään aikaa senjälkeenkuin hän oli poistunut\nkerjäläiskorttelista myöhään iltapäivällä, ilman minkäänlaista\nvarmuutta siitä, että Zoë aikoi lainkaan antautua, ja suuresti\nepäillen, tekisikö hän sitä lähinnäseuraavien kolmen päivän kuluessa.\nKuitenkin hän oli rohkeasti luvannut, että Carlo Zeno saisi nähdä\nhänet hyväksymistään varten seuraavana aamuna. Eihän hän missään\ntapauksessa tulisi kärsimään muuta kuin ensiyrityksen epäonnistumisen,\nsillä jollei hänen onnistuisi ostaa Zoëta ajoissa, voisi hän siitä\nhuolimatta näyttää venetsialaiselle kauppiaalle erinäisiä aika\nsieviä tavaroita. Zeno ei ollut niitä miehiä, jotka tuhlaavat sanoja\norjakauppiaiden laisille henkilöille, ja heidän keskustelunsa ei ollut\nkestänyt kymmentäkään minuuttia. Pitemmän ajan oli vienyt tukaattien\npunnitseminen sitä varten, että hän tietäisi varmasti määrätyn luvun\nniistä olevan vajapainoisia. Rustan ei nyt toivonut mitään muuta, kuin\nettä hän olisi pannut paljon enemmän keveitä rahoja kukkaroon, koska\nsitä ei oltu edes avattu; sillä hän oli luonnollisesti odottanut, että\nhäntä vaadittaisiin lukemaan ne vanhan Nektarian eteen, jolla oli\nvanhan orjan äly raha-asioissa.\n\nKantotuolin sisällä tyttö lepäsi tyynyillään pimeässä, ajatellen\njonkinlaisella kauhulla, mitä hän oli tehnyt. Hän oli tosin ajatellut\nsitä jo monet päivät ja unettomat yöt, eikä hän sitä katunut; hän ei\nolisi palannut takaisin, nyt kun hän oli jättänyt yltäkylläisyyttä ja\nmukavuutta sinne, missä ei ollut ollut muuta kuin puutetta ja nälkää;\nmutta hän ajatteli sitä, mitä hänellä oli edessä, ja rukoili että saisi\nummistaa silmänsä ja kuolla ennen aamun tuloa, tai mikä vielä parempi,\nennenkuin kantotuoli pysähtyisi ja Rustan vetäisi auki liukuoven.\n\nOrjuuden aikakaudella ja orjuuden maassa eläen hän tiesi hyvin\norjan kohtalon. Hän tiesi, että oli sekä yleisiä että yksityisiä\norjamarkkinoita, ja että hänen kauneutensa, joka teki hänet\nkallisarvoiseksi, säästäisi hänet ensinmainituilta. Mutta\nvapaasyntyisten vanhempain tyttärelle ei niiden molempien välinen\nerotus ollut niin suuri, että se olisi tuottanut lohdutusta. Hän\nsaisi kylläkin hyvän asunnon, hyvät pukimet ja hyvän ruoan, eikä\nhänen tarvitsisi pelätä julmaa kohtelua; mutta ehkä jo huomenna\nsaapuisi ostajia, ja häntä näytettäisiin heille kuin kallisarvoista\nhevosta; he arvostelisivat hänen eri puoliaan ja kinastelisivat\nhänestä sekä Rustanin vaatimasta summasta; ja jos he pitäisivät hintaa\nliian korkeana, menisivät he pois ja toisia tulisi ja taas toisia,\nkunnes kauppa viimein tehtäisiin. Mitä sitten seuraisi, siitä hän ei\nosannut ajatella muuta kuin että hänen täytyisi kuolla. Hän tiesi,\nettä monta kaunista tyttöä myytiin salaa sulttaani Amuradille tai\nturkkilaispäälliköille Vähään-Aasiaan tai Adrianopoliin, ja että\nsangen todennäköisesti hänen ei tulisi käymään sen paremmin, sillä\nvalloittajat tuhlasivat kultiaan runsain käsin, kun taas kreikkalaiset\nolivat joko puoleksi-rappeutuneita ylimyksiä tai itaroita kauppiaita,\njotka pitivät lukua joka äyristä.\n\nMiehet kantoivat kantotuolia tasaisesti ja vakavasti, hidastamatta\ntai jouduttamatta nopeuttaan. Aika tuntui loppumattomalta. Silloin\ntällöin hän kuuli ihmisääniä ja useiden askelten kopinaa sekä hevosten\nkavioitten töminää, mitkä kertoivat hänelle, että hän oli tullut\nvilkasliikkeisemmille kaduille, mutta enimmäkseen hän ei kuullut\njuuri muuta kuin miesten paksujen sandaalien hipsutuksen ja Rustanin\nnahkakenkäisten jalkain tukevamman astunnan tien kovemmilla paikoilla.\nHän arvasi Rustanin karttavan valtakatuja, arvattavasti siitä syystä,\nettä tähänkin vuorokauden aikaan niillä tungeksiva ihmispaljous olisi\nhäirinnyt kantotuolin kulkua. Zoë tiesi yhtä hyvin kuin kauppiaskin,\nettei toimituksessa tähän saakka ollut vielä mitään salattavaa;\nmyöhemmin sitävastoin, siinä tapauksessa että hänet myytäisiin\nturkkilaisille, hänet mahdollisesti kuljetettaisiin salaa Bosporin\ntoiselle puolelle, sillä vaikka mikään laki ei kieltänyt myymästä\nkristittyjä tyttöjä uskottomille, katseli kaupungin väestö sellaista\nkauppaa jonkinlaisella inholla, ja suuttunut väkijoukko saattaisi\nvapauttaa kaupittavan tavaran kauppiaan käsistä. Zoë ei toivonut näin\nharvinaista hyvää onnea, sillä Rustan ei ollut niitä miehiä, jotka\nliikeasioissaan antautuisivat tarpeettomasti vaaroille alttiiksi.\n\nMaatessaan tyynyjen keskellä, peläten matkan määrää, mutta vähitellen\nkyllästyen tulevaisuuden tuumintaan, Zoë antoi ajatustensa siirtyä\ntaaksepäin siihen alkusyyhyn, josta koko hänen kova-onnensa, Mikael\nRhangaben kamala kuolema ja kaikki sitä seuranneet kärsimykset olivat\njohtuneet. Yksi ainoa mies oli aiheuttanut kaiken tuon pahan ja vielä\npaljon muutakin, yksi mies, vallassaoleva keisari Andronikus. Zoë ei\nollut kostonhaluinen eikä julma, verenhimoisuudesta puhumattakaan;\nmutta tuota miestä ajatellessaan hän tunsi, että hän tappaisi hänet jos\nvain voisi, ja että se olisi hänelle aivan oikein. Äkkiä välähti jokin\ntoivonsäteen tapainen hänen pimeyteensä. Nektaria oli sanonut hänelle\nkuinka kaunis hän oli; kukaties hän, ollen niin paljon arvokkaampi\nuseimpia markkinoille joutuvia orjia, olisi määrätty joutumaan itse\nkeisarille. Se saattoi kyllä olla mahdollista. Hän puri hampaansa\nyhteen ja puristi pienet kätensä nyrkkiin pimeässä. Jos tämä olisi\nhänen kohtalonsa, niin vallananastajan päivät olisivat luetut. Hän\nvapauttaisi maansa hirmuvaltiaan vallasta ja kostaisi Rhangaben surman\nja kaiken muun yhdellä äkki-iskulla, vaikka hänet itsensä sitten\nkohtaisi kuolemantuomio samalla tunnilla. Se oli todella jotakin, jota\nkannatti toivoa.\n\nKantotuoli pysähtyi ja hän kuuli avaimia pistettävän lukkoihin ja tunsi\nkantajien kääntyvän jyrkästi vasemmalle astuakseen portista sisään.\nHänen matkansa kaupungin halki oli päättynyt.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nRustan jäi jälkeen sulkemaan ulko-ovea, ja Zoë tunsi että häntä\nkannettiin noin kaksikymmentä askelta eteen- ja ylöspäin, ennenkuin\nkantajat lopullisesti pysähtyivät. Sitten liukuovi avautui päästäen\nvaloa sisään, ja outo ääni kehoitti häntä tulemaan ulos. Hän kääntyi\nkantotuolin sisällä ja työnsi ulos paljaat jalkansa. Laskiessaan\nne alas, odottaen tapaavansa paljasta maata tai pihakivitystä,\nhän tunsikin niiden sattuvan karheaan mattoon. Samassa hän istui\nkantotuolin reunalla taivuttaen päätään ulospäästäkseen ja tähystäen\nuteliaana ympärilleen.\n\nRustan oli poissa, ja hänen sijastaan Zoë näki tavattoman suuren\nnuoren neekerinaisen, jolla oli liekehtivän punainen tukka ja\nmulkoilevat silmät. Karkealla äänellä neekeritär käski kantajia\nviemään pois kantotuolin ja tarttui samalla Zoëta ranteeseen, joko\nauttaakseen häntä nousemaan pystyyn tai estääkseen häntä karkaamasta\n-- vaikea sanoa kumpaako. Tyttö oli paljon pelottomampi kuin Omobono,\nvenetsialainen kirjuri, eikä hän säikähtänyt naisen jättimäistä\nolentoa niinkuin tämä oli tehnyt. Ulos pujahtaessaan hän oli saanut\nkietaistuksi vaipan ympärilleen, jotteivät miehet näkisi häntä hänen\nriekaleissaan; sillä se suuri huone, missä hän näki olevansa, oli\nvalaistu, ja kun hän nyt saattoi katsella ympärilleen, näki hän ainakin\ntusinan verran tyttöjä tai nuoria naisia seisomassa pienissä ryhmissä\nmuutamien askeleiden päässä neekerittären takana. He tähystelivät\nuutta tulokasta uteliaasti, mutta erilaisin ilmein. Jotkut näyttivät\nsäälivän häntä, toiset hymyilivät ikäänkuin tervetuliaisiksi; muudan\nhyvännäköinen tyttö oli huomannut ettei hänellä ollut kenkiä, ja hänen\nhuulensa nyrpistyi halveksivasti tuollaiselle äärimmäisen köyhyyden\ntodistukselle, sillä hän oli itse varakkaan kaukasialaisen hevosvarkaan\ntytär, jonka hänen isänsä oli kasvattanut yltäkylläisyydessä ja\nmukavuudessa saadakseen hänestä korkeamman hinnan. Kantajat olivat\nnyt poistuneet huoneesta, eikä saapuvilla ollut yhtään mieshenkilöä.\nZoë toivoi epämääräisesti, että he tulisivat takaisin, edes nuo\nmustat kantotuolin kantajat, sillä hän tunsi tosi naisellisen naisen\nepäluottamusta omaa sukupuoltaan kohtaan, kun heitä oli näin monta\ntuntematonta ja mahdollisesti pahansuopaakin yhdessä häntä katselemassa.\n\nNeekeritär tarkasteli häntä arvostelevasti ison pronssilampun\nvalossa, joka seisoi jalustalla hänen vieressään, ja näytti terävät\nhampaansa levittäessään suunsa hyväksyvään hymyyn, joka sai hänen\npaksun ylähuulensa käpertymään ylöspäin kaksinkerroin. Hän otti\nvaipan Zoën harteilta ja tarkasteli hänen puolipukeista vartaloaan,\nkunnes Zoë kävi tulipunaiseksi. Silloin kaukasialaisen hevosvarkaan\ntytär nauroi karkeasti ja jotkut toisetkin hihittivät, kun neekeritär\nsormiensa päillä varovasti puristeli Zoën paljaita käsivarsia ja kaulaa\narvostellakseen niiden kiinteyttä ja hänen yleistilaansa. Nähtävästi\ntarkastus johti jokseenkin tyydyttävään tulokseen, koska nainen\nnyökkäsi ja irvisti jälleen. Tähän saakka ei ollut lausuttu sanaakaan\nsenjälkeenkuin hän oli käskenyt kantajat pois, mutta nyt hän kääntyi\ntoisiin tyttöihin päin ja kutsui kahta heistä.\n\n\"Lucilla ja Julia, te saatte palvella häntä\", sanoi hän kreikaksi. \"Te\ntoiset menkää nukkumaan! On jo kolmas tunti yöstä kulumassa.\"\n\nKaksi tummaihoista, karkeaan siniseen pellavavaatteeseen puettua tyttöä\nastui kerkeästi esiin, nähtävästi hyvin mielissään siitä, että heidät\noli valittu tuohon toimeen. He olivat tavallisia orjatyttöjä, neli- tai\nviisitoistavuotiaita, jotka oli tarkoitus myydä taloustoimia varten\nja joita ei ollut koetettukaan saada näyttämään kauniilta. Heidän\ntiukalle palmikoidut hiuksensa olivat puserretut mahdollisimman pieneen\ntilaan takaraivolle ja heillä oli päässään pienet punaiset myssyt,\nkarkeasti kirjaillut, mutta puhtaat ja uudet. Heidän kasvonsa olivat\nhyvin samannäköiset, vaikk'eivät he olleet sisaruksia. Zoë näki heti,\nettä he olivat epämääräistä rotua olevien orjien lapsia, joiden veressä\noli hiukan afrikkalaista sekoitusta, ja jota rotua Konstantinopoli oli\ntulvillaan.\n\n\"Nukkumaan, kuuletteko!\" huusi neekeritär toisille, nähdessään\njoidenkin haluavan viivytellä. \"Pääsettekö!\"\n\nHe näkivät hänen kätensä lähestyvän vyöhön pistettyä ruoskaa ja\njuoksivat ovea kohti, ahtautuen liki toisiaan kuin lampaat läävän\novella koirain ajaessa niitä sisään. Tämän halutun tarkoituksen\nsaavutettuaan neekeritär kääntyi Zoën puoleen, ja hänen käytöksensä\nmuuttui äkkiä hyväileväksi ja miltei matelevaksi.\n\n\"Te olette valtiatar täällä, kokóna\", sanoi hän. \"Nämä molemmat tytöt\nsaavat palvella teitä niinkauankuin läsnäolonne kunnioittaa meidän\nvaatimatonta majaamme. Jos teillä on vähintäkään tyytymättömyyden syytä\nheidän palvelukseensa nähden, niin sanokaa vain minulle, niin kyllä\nopetan heidät täyttämään velvollisuutensa.\"\n\nTaaskin hänen kätensä lähestyi merkitsevästi vyötä ja hän mulkoili\nkamalilla silmillään. Tyttöset silminnähtävästi vavahtivat tuosta\nuhkauksesta, jonka merkityksen he jo olivat tulleet tuntemaan.\n\nZoë ei ollut niin typerä, että olisi käsittänyt väärin neekerittären\nkäytöstä. Jonkun korkean ja mahtavan henkilön, ehkäpä itse keisarin,\nlempiorjattarella tulisi olemaan valtaa, vaikkapa vain jonkun aikaakin,\nja Karaboghazdzhin vaimo ei siekaillut pyrkimästä sellaisen suosioon.\n\n\"Minä olen orja, kuten nämä tytötkin\", vastasi Zoë, laskien\nystävällisesti kätensä häntä lähinnä olevan olkapäälle.\n\nMolemmat tytöt tuijottivat häntä kasvoihin jonkinlaisella\nihmettelevällä kiitollisuudella.\n\n\"Minä olen täällä myytävänä, aivan kuin tekin\", lisäsi Zoë, vastaten\nheidän katseeseensa. Neekeritär nauroi kovalla äänellä, sillä hän oli\nnähtävästi hyvällä tuulella.\n\n\"Samoin ovat jalo riikinkukko ja varpunenkin molemmat lintuja, vaikka\nhöyhenet ovat erilaiset!\" huusi hän. \"Mutta kokónan on nälkä ja vilu\",\njatkoi hän, palvelevaisesti huolissaan Zoën mukavuudesta. \"Ehkä hän\ntahtoo ottaa kylvyn ja muuttaa pukua ennen illallista? Kaikki on\nvalmiina.\"\n\n\"Olen syönyt illallista\", vastasi Zoë, joka oli syönyt palan mustaa\nleipää, \"mutta mitä vaatteisiin tulee, ottaisin mielelläni vaipan\njälleen ylleni, sillä minun on vähän kylmä.\"\n\nHän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun molemmat tytöt olivat jo\nkietoneet hänet lämpöiseen vaippaan.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän heille. Sitten hän kääntyi neekerittären puoleen.\n\"Te näytätte olevan emäntä täällä. Saanko nyt mennä nukkumaan?\"\n\n\"Kyllä, minä olen emäntä\", vastasi afrikatar, kaikki hampaansa loistaen\nlampunvalossa. \"Minä olen Rustan Karaboghazdzhin vaimo, kokóna.\"\n\nZoë ei voinut pidättää hämmästyksen elettä. Neekeritär nauroi.\n\n\"Rustan on viisas mies\", sanoi hän kamalasti irvistäen. \"Tulee\nhalvemmaksi mennä naimisiin vankkakätisen naisen kanssa kuin pitää\nkahta sileänaamaista varasta vartijoina, niinkuin useimmat meidän\nliikealallamme tekevät. Jos kokóna suvaitsee seurata minua, niin näytän\nhänelle huoneen, jonka olen laittanut valmiiksi.\"\n\nZoë taivutti päätään ja seurasi, sillä neekeritär oli jo menossa.\nHe tulivat jokseenkin tilavaan huoneeseen, joka ilmeisesti oli\nlaitettu kuntoon huomattavalla huolella, sillä se sisälsi kaikki mitä\nmukavuuksiin tottunut nainen saattoi vaatia. Hyvä persialainen matto\npeitti lattiaa; kapea, mutta sirosti koristeltu pronssinen sänky oli\nvarustettu kahdella patjalla, tahrattomilla lakanoilla ja silkistä ja\nvillasta kudotulla lämpimällä peitteellä. Marmorisella pöydällä seisoi\npieni kiillotetusta metallista tehty peili, jonka edessä oli kaksi\nnorsunluista kampaa sekä joukko norsunluisia ja hopeisia hiusneuloja\nynnä muita naisen pukeutumisessa tarvittavia pikkuesineitä. Siinä\noli myöskin kolmisarvinen kullattu lamppu, joka valaisi kaikkityyni\nmieluisalla hohteella. Matala, verhottu ovi vei huoneen perältä pieneen\nkylpyhuoneeseen, missä paloi toinen pieni lamppu. Neekeritär veti\nverhon syrjään ja näytti paikan Zoëlle, joka varmastikaan ei ollut\nodottanut saavansa viettää orjuutensa ensimmäistä yötä niin ylellisessä\nasunnossa. Rustanin vaimo avasi vielä suuren vaatekomeron ja näytti\nhänelle runsaan varaston hienoja liina- ja pitovaatteita, siististi\nlaskostettuina ja hyllyille asetettuina. Pyöreälle pöydälle keskellä\nhuonetta oli asetettu kolme ruokamaljaa, joista yhdessä oli kylmää\nlintupaistia, toisessa salaattia ja kolmannessa monenlaisia makeisia,\nja myöskin oli siinä viiniä ja vettä pienissä hopeapulloissa sekä yksi\nhopeinen juomapikari. Oli todellakin kauan siitä kuin Zoë viimeksi\noli nähnyt, tämän kaltaista, ja hänen silmiään alkoi äkkiä kirvellä,\nkun hän tuli ajatelleeksi, että orjakauppiaan vankila muistutti\njonkunverran hänen entistä kotiaan. Sillä vankilahan se kaikesta\nhuolimatta oli; hän arvasi, että suljetun ikkunan luukkujen takana oli\nvahvat rautatangot, ja sisään tullessaan hän oli nähnyt suuren avaimen\noven ulkopuolella olevassa lukossa.\n\n\"On jo myöhäinen\", sanoi neekeritär näytettyään kaikki. \"Tytöt nukkuvat\nlattialla, sillä matto on hyvä ja tuolla nurkassa on heille kaksi\npeitettä. Hyvää yötä, kokóna. Millä nimellä saan kutsua kokónaa? Kokóna\nsuokoon anteeksi palvelijansa tietämättömyyden!\"\n\nZoë epäröi hetkisen. Hän ei ollut ajatellut nimensä muuttamista, mutta\nnyt hän tunsi yht'äkkiä, että orjana hänen oli katkaistava kaikki\nyhteys entiseen elämäänsä. Mitähän, jos henkilö, joka ostaisi hänet,\nolisi sattunut tuntemaan hänen äitinsä ja vieläpä hänet itsensäkin,\nja tuntisi nyt hänet nimestä? Kasvojen yhdennäköisyyden voi selittää\nmuutenkin, mutta kasvot ja nimi yhdessä varmasti antaisivat hänet\nilmi. Ei hän niinkään paljon pelännyt sitä julkista häpeää, minkä\nMikael Rhangaben ottotyttäreksi tunteminen aiheuttaisi; hän oli jo\ntottunut orja-sanan merkitykseen viimeisten kurjien päivien aikana.\nMutta ihmiset eivät voisi olla sanomatta, että kyria Agata oli\nmyönyt ottotyttärensä orjaksi pelastaakseen itsensä ja omat lapsensa\nkurjuudesta. Zoë saattoi tämän estää, ja hän epäröi vain sen verran\naikaa, että ehti valita itselleen nimen.\n\n\"Kutsukaa minua Arethusaksi\", sanoi hän.\n\nHänen ajatuksensa olivat palanneet siihen oikeudentekoon, jonka hän\naikoi tehdä, jos hän joskus pääsisi lähelle keisari Andronikusta; ja\njos Aretee olikin myöhemmin tullut merkitsemään hyvettä, oli se alussa\nmerkinnyt urheutta, miehekästä, horjumatonta urheutta. Ja koska Zoë\noli vain kreikkalainen tyttö eikä saksalainen professori, otaksui hän\nluonnollisesti, että Aretee oli juuri se sana, josta Arethusa oli\njohtunut.\n\n\"Se on kaunis nimi\", huomautti hänen vanginvartijansa liehitellen.\n\n\"Ja millä nimellä minä saan kutsua teitä?\" kysyi Zoë.\n\n\"Minä olen kyria Karaboghazdzhi.\" Neekeritär keikautti leimuavaa\npäätään ja hymyili tyydytetystä turhamaisuudesta. \"Mieheni kutsuu minua\nZoëksi\", lisäsi hän, eriskummallisesti myhäillen ja hiukan kainoutta\nteeskennellen.\n\n\"Zoëksi!\" Jalosyntyinen tyttö toisti oman nimensä vilpittömällä\nhämmästyksellä.\n\n\"Niin\", vastasi neekeritär. \"Rustan on hyvin hellä. Hän sanoo että minä\nolen hänen Zoënsa, hänen 'elämänsä', koska hän varmasti kuolisi nälkään\nilman minua!\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi kreikkalainen tyttö.\n\nHän ei olisi uskonut, että hänen ennen maatapanoaan vankilassaan sinä\niltana täytyisi tehdä tahdonponnistus pidättääkseen naurua.\n\n\"Ja nyt alkaa olla myöhä\", sanoi neekeritär jälleen, \"ja Rustan\nihmettelee, minkätähden en tule sukimaan hänen partaansa ja\ntasoittamaan hänen tyynyään ja valmistamaan hänen iltajuomaansa. Hyvää\nyötä, kokóna Arethusa! Lähettäköön pyhä Kharalambos teille suloisia\nunia!\"\n\n\"Samoin teille, kyria Karaboghazdzhi\", vastasi Zoë, vaikka naisen\ntervehdyslause oli hänelle uusi.\n\nNeekeritär poistui, yhä varsin tyytyväisenä itseensä ja heilutellen\nvaltavia lanteitaan käydessään. Hän sulki oven, ja Zoë kuuli suuren\navaimen vääntyvän lukossa.\n\nMolemmat orjatytöt olivat seisoneet kunnioittavan välimatkan\npäässä koko keskustelun ajan, kädet alistuvasti ristissä ja katse\nlattiaan luotuna, sillä Rustanin vaimo oli jo opettanut heille\nkäytöstapoja korottaakseen heidän hintaansa. Mutta niinpiankuin\nhän oli mennyt, katsoivat he toisiinsa ja heidän huulensa alkoivat\nhermostuneesti nytkähdellä; samassa he olivat molemmat äänettömän\nnaurunpuuskan vallassa. He hytkyivät päästä jalkoihin, pitelivät\nsivujaan, köykistyivät ja huojuivat ja vääntelivät käsiään, mutta\nei äännähdystäkään päässyt heidän huuliltaan. Sen pitemmälle he\neivät voineet hillitä hilpeyttään, ja nauraessaan he katsahtelivat\nlevottomasti Zoëhen.\n\nZoë ei voinut itsekään olla hymyilemättä ajatellessaan neekerittären\nääretöntä itseensätyytyväisyyttä, mutta hetken perästä hän pudisti\npäätään tytöille ja pani sormen suulleen. Heidän hauskuutensa asettui\npikaan, sillä vaikka hän näytti hyväntahtoiselta, he tiesivät mitä\nheillä oli odotettavissa, jos hän sanallakaan saattaisi heidät\nalttiiksi neekerittären tyytymättömyydelle.\n\nZoë oli hyvin väsynyt, kun tuo suuri uhraus nyt oli tehty, ja hän\nsalli orjatyttöjen auttaa häntä niin paljon kuin he tahtoivat. He\nsaivat hänet syömäänkin hiukan ja juomaan vähän vettä. Silloin tällöin,\nheidän katsahtaessaan häneen, hän taputti heitä olalle ja hymyili\nvienosti, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana kerjäläiskorttelin\nraunioituneessa talossa. Kun tytöt olivat auttaneet häntä kylpemään\nja olivat pyyhkineet hänen jalkansa, jotka olivat mudan tahraamat ja\nkylmästä siniset, lämmittivät he niitä kättensä välissä ja suutelivat\nniitä.\n\n\"Ne ovat kuin kaksi pientä valkohiirtä!\" sanoi Julia, nauraen vienosti.\n\n\"Eipähän, ne ovat kuin nuoret kyyhkyset!\" sanoi Lucilla.\n\nJa he pujahduttivat molemmin hänen jalkansa kauriinnahkaisiin\ntohveleihin; ja sitten he pukivat hänet yöpukuun, hienoihin kuiviin\nliinavaatteisiin ja pieneen vihreään silkkinuttuun. He olivat taitavia\nkäsistään, vaikka olivatkin niin nuoria, ja hän antoi heidän tehdä mitä\nhe luulivat hänen tarvitsevan, ja laskeutui vihdoin levolle, jolloin\nhänet peiteltiin ja sullottiin yhtä lämpimästi ja mieluisasti kuin\nkyria Agatan oli ollut tapana peitellä häntä, ennenkuin pojat olivat\nsyntyneet ja vallanneet hänen paikkansa.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua pienet palvelustytöt olivat sammuttaneet\nlampun, jättäen ainoastaan kylpyhuoneen pienen tuikun palamaan; sitten\nhe äänettömästi ahmivat kaikki makeiset pöydältä, minkä jälkeen he\nkytjähtivat matolle peitteidensä alle ja nukkuivat tuota pikaa,\nniinkuin nuoret eläimet.\n\nJoitakin hetkiä Zoë yhä koetti ajatella. Niin väsynyt kuin hän olikin,\ninhosi hän itseään siitä syystä, että kykeni lepäämään sellaisessa\nmukavuudessa samaan aikaan kuin kyria Agata ehkä valvoi rääsykasansa\nalla ja Nektaria painautui olkia vastaan pysyttääkseen edes vähän\nlämpöä vanhassa ruumiissaan. Mutta sitten hän ajatteli huomista\npäivää ja mitä kaikkea Nektaria tekisi kultarahoillaan sairaan vaimon\nja pienten poikain hyväksi, ja näissä viihdyttävissä mietteissä hän\nkantautui hiljaa pois tästä orjuuden maailmasta marmoriporttisen unten\nmaan loputtomiin puutarhoihin.\n\nHänet herätti ikkunasta huoneeseen virtaava auringonpaiste, ja\navatessaan silmänsä hän näki rautatangot ja muisti missä hän oli.\nHän huokasi, sillä unessa hän oli ollut onnellinen. Tytöt istuivat\nristissä jaloin matolla vierekkäin vähän matkan päässä, äänettöminä\nodottaen milloin hän heitä tarvitsisi. Hän käänsi päätään tyynyllä ja\nmakasi kyljellään, katsellen heidän pieniä tummia kasvojaan; mutta\nei puhutellut heitä vielä. He olivat hyvin samannäköisiä, tuumi hän,\njokapäiväisiä tyttöjä, eroten niin vähän tuhansista muista suuren\nkaupungin orjatytöistä, että hänen olisi vaikea tuntea heitä joukosta,\nennenkuin hän olisi katsellut heitä joitakin päiviä. He menisivät\nluonnollisesti pian kaupaksi, sillä kysyntää oli aina terveille\nnuorille talousorjille, jotka oli kunnollisesti opetettu. Hän kadehti\nheidän jokapäiväisiä piirteitään, heidän karkeaa mustaa tukkaansa,\nheidän kulmikasta vartaloaan, värittömiä poskiaan ja ovelia, pieniä,\nmustia silmiään. Heidät voitiin myydä vain työntekoon. Kaiken ikänsä\nZoë oli kuullut keskusteltavan talous-orjien hinnoista, vieläpä\nvapaammin kuin vaatteiden tai jalokivien hinnoista, ja hän tiesi, ettei\nkumpikaan tytöistä ollut enemmän kuin kahdenkymmenenviiden tukaatin\narvoinen. Hän aprikoi, kuinka paljon Rustan aikoi vaatia hänestä;\nvarmaankaan hän ei vaatisi vähempää kuin kaksinverroin maksamansa\nsumman.\n\nHänen näitä kysymyksiä miettiessään ja toivotellessaan kaiken aikaa,\nettä saisi päivän mittaan tietoja kyria Agatasta, kääntyi suuri\navain persialaisessa lukossa. Molemmat tytöt hypähtivät jaloilleen\nja seisoivat kunnioittavassa asennossa. Zoë käänsi silmänsä äänen\nkuullessaan, ovi aukeni ja neekerittären leimuava pää ilmestyi\npäiväpaisteeseen. Hän näki Zoën olevan hereillään ja astui huoneeseen,\nsulkien oven perässään. Hän tervehti arvokasta vankiaan samalla\npuoleksituttavallisella, puoleksi-matelevalla puheensävyllä, jota\nhän alusta alkaen oli käyttänyt, kysyen häneltä kuinka hän oli\nnukkunut ja olivatko pienet palvelustytöt tehneet velvollisuutensa.\nViimeksimainittua kysymystä säesti hurja silmäys molempiin tyttöihin.\nZoë vastasi että he olivat erittäin taitavia ja hyväntapaisia.\nNeekeritär katseli pöydällä olevia illallisen jäännöksiä. \"Kokóna\nArethusa pitää siis makeisista\", huomautti hän. \"Hän syö vain suupalan\nlintupaistia ja kaikki sokurimantelit!\"\n\nZoë oli huudahtamaisillaan hämmästyneen kiellon, kun hän huomasi\norjatyttöjen kauhistuneet silmät ja ehkäisi itsensä hymyillen.\n\n\"Minä pidän hyvin paljon makeisista\", vastasi hän huolettomasti.\n\nMusta nainen näytti tyydytetyltä ja kääntyi pois pöydän luota. Hän\navasi sitten vaatekaapin ja valitsi omasta mielestään kauneimman\npuvun, mitä kaapin hyllyillä oli. Zoë katseli häntä uteliaana. Hän\nlevitti laskoksistaan vaaleanvihreitä silkkisiä vaatekappaleita ja\nyhden persikan värisestä persialaisesta sametista tehdyn ja hopealla\nkirjaillun, sekä vihreästä silkistä ja kultalangoista palmikoidun vyön.\nTyttöset ottivat ne vastaan ja asettivat esille.\n\n\"Toden totta\", sanoi Zoë, \"ette suinkaan tarkoita että minun olisi\npuettava ylleni nuo vaatteet!\"\n\n\"Ne ovat hyvin hyviä vaatteita\", huomautti neekeritär suostuttelevasti.\n\"Katsokaahan tätä samettiviittaa! Hietahelmiäkin on näissä\nkirjailuissa, ja se on ihan uusi ja käyttämätön. Mieheni osti sen\nBlachernaen palatsista, kun Kaunis Johannes vangittiin. Se kuului\njollekin lempinaiselle. Orjat, jotka karkasivat, varastivat kaikkityyni\nja möivät ne.\"\n\n\"Minä ottaisin mieluummin jonkun yksinkertaisemman puvun\", sanoi Zoë;\nmutta vangittua keisaria mainittaessa hänen ruskeat silmänsä kävivät\ntummiksi ja ankaroiksi, ja hänen äänensä miltei vapisi.\n\n\"Kokóna Arethusan pitää esiintyä kauneimmillaan tänä aamuna\", vastusti\nRustanin vaimo. \"Hän saa vieraita.\"\n\nZoë säpsähti vähän ja veti vaistomaisesti vuodevaatteet leukaansa\nsaakka.\n\n\"Nyt jo!\" huudahti hän matalalla äänellä.\n\nNeekeritär hymyili suu korvia myöten.\n\n\"Kokóna ei kukaties tule viettämään toista yötä meidän vaatimattoman\nkattomme alla\", sanoi hän. \"En tiedä mitään varmaa vielä, koska ostaja\nei ole teitä nähnyt\", jatkoi hän tuttavallisemmin, \"mutta Rustan on\nkysynyt neuvoa tähdistälukijalta, joka sanoo näiden olevan onnekkaita\npäiviä ostollemme ja myynnillemme. Siksipä en epäilekään, ettei\nostaja mielistyisi kokónan ulkonäköön, sillä totta puhuen, tahtomatta\nimarrella, meillä ei ole ollut halvassa talossamme vieraana sellaista\nkaunotarta pitkiin aikoihin.\"\n\nKaiken tämän tarkoituksena oli tietysti saattaa Zoë hyvälle tuulelle,\njotta hän tekisi miellyttävän vaikutuksen odotettuun ostajaan. Rustan\noli kerran menettänyt hyvin hyvän kaupan, kun kaupattava oli puhjennut\nkyyneliin väärällä hetkellä.\n\n\"Minkälainen mies on ostaja?\" kysyi tyttö. \"Tiedättekö kuka hän on?\"\n\nHän lausui kysymyksen levollisesti, mutta pidätti henkeään odottaessaan\nvastausta.\n\n\"Olen unohtanut hänen nimensä\", vastasi neekeritär hetken mietittyään.\n\"Hän on muukalainen, rikas nuori kauppias, joka asuu kauniissa talossa\nKultaisen Sarven rannalla.\"\n\n\"Siis kristitty?\" kysyi Zoë, vakuuttaen ääntään.\n\nToinen oli olevinaan järkytetty.\n\n\"Luuleeko kokóna Arethusa Rustanin olevan niin jumalaton, että myisi\nkristityn neidon turkkilaisille? Rustan on hyvin hurskas mies, kokóna!\nHän ei voisi tehdä niin jumalatonta tekoa!\"\n\nZoë muisti kolmen kupariäyrin päivittäistä raha-annosta, ja kuinka\nRustan oli pakottanut hänet myymään itsensä kyria Agatan tähden; mutta\nhän ei huolinut ruveta väittämään Rustanin hurskautta vastaan.\n\n\"Siis tähdistälukija sanoo, että minut myydään tänään\", lausui hän\nhuolettomuutta teeskennellen, vaikka hänen mielensä oli masentunut ja\nhän tunsi pientä pahoinvointia. \"Onko hän suuri astroloogi?\"\n\n\"Hän on Rustanin ystävä, Gorlias Pietrogliant\", vastasi neekeritär,\nkäännellessään vaatekaapissa olevia hienoja liinavaatteita. \"Kyllä,\nhän on hyvä tähtienkatsoja, varsinkin kauppiaille. Hän on hyvin köyhä,\nmutta monet ovat tulleet rikkaiksi kysymällä häneltä neuvoa.\"\n\nHän löysi mitä oli etsinyt ja levitti nähtäväksi kauniisti kirjaillun\nliinaisen vaatekappaleen, joka oli hienoa kuin hämähäkinverkko.\n\n\"Ja jos olette niin onnellinen, että pääsette tuon rikkaan kauppiaan\ntaloon\", lisäsi hän, \"niin voitte voittaa hänen suosionsa kehoittamalla\nhäntä kysymään Gorliakselta neuvoa asioissaan, milloin hän on\nepätietoinen.\"\n\n\"Gorlias\". Zoë toisteli nimeä, sillä hän ei ollut koskaan kuullut sitä.\n\n\"Gorlias Pietrogliant, joka asuu lähellä Pyhän Sergiuksen ja Pyhän\nBakkuksen kirkkoa. Jokainen tuntee hänet siinä kaupunginosassa.\"\n\n\"Kyllä muistan\", sanoi Zoë.\n\nHän ymmärsi vihdoinkin, minkätähden Rustanilla oli ollut tapana\nkäydä niin usein tuossa kirkossa, missä hän oli ollut polvistuneena\neräässä hämärässä nurkassa, kun Rustan ensi kerran oli nähnyt hänet.\nSieltä hän oli seurannut häntä raunioituneelle talolle. Mutta Zoë ei\ntiennyt, että Rustanin säännölliseen liikkeenharjoitukseen kuului\njuuri köyhimpien korttelien kirkoissa käyminen, koska niissä saattoi\nuseimmin nähdä nälistyneitä tyttöjä rukoilemassa taivaalta leipää,\njota niin harvoin tuli siltä taholta. Monta hyvää kauppaa oli Rustan\ntehnyt seuraamalla ryysyistä, kauniskasvoista tyttö-poloista kurjuuden\npesään, ja hän osasi suorastaan taiturimaisella oveluudella jakaa\nniukkoja almuja, kunnes hänen uhrinsa myöntyi tai tämän vanhemmat\npakottivat hänet myöntymään saadakseen pivollisen kultaa. Eikä hänen\nliikkeenharjoitus-menetelmänsä ole suuresti muuttunut vielä meidän\npäivinämmekään, paitsi että orjakauppiaatkin ovat nykyjään enimmäkseen\nnaisia.\n\nValittuaan kaikki Zoën pukeutumiseen tarvittavat vaatekappaleet\nneekeritär käski toisen orjatytön viedä pois illallisen jäännökset\nja tuoda sijaan jo valmiiksi laitetun aamuruoan. Tyttö totteli, eikä\nviipynyt poissa täyttä kahta minuuttia. Hän toi maljan kirsikoita sekä\nvalkoista leipää ja voita ja raitista vettä, kaikki kiillotetulla,\nsiselöidyllä pronssitarjottimella.\n\n\"Hedelmät ovat terveellisempiä kuin makeiset tähän aikaan päivästä\",\nhuomautti talon emäntä. \"Myöhemmin, päivällisellä, kokóna saa kaikkea\nmitä haluaa.\"\n\nPienet orjat katsahtivat salavihkaa Zoëhen, joka hymyili.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"hedelmät ovat paljon parempia aamulla.\"\n\nRustanin vaimo tuli ja seisoi vuoteen vieressä tarkastellen Zoën\nkasvoja.\n\n\"Luulen\", sanoi hän arvostelevasti, \"että koska ostaja on muukalainen,\non parempi olla maalaamatta silmiäsi. Nuo luonnolliset varjot niiden\nalla eivät ole pahat.\"\n\n\"En ole ikinä maalannut kasvojani!\" huudahti tyttö hiukan suutahtaen.\n\n\"Ja siinä on kokóna ollut ihan oikeassa!\" vastasi neekeritär, tahtoen\nkaikin mokomin pitää hänet hyvällä mielellä. \"Sitäpaitsi\", jatkoi hän,\nliehitellen jälleen, \"minä olenkin täällä vain täyttämässä käskyjänne\nja palvelemassa teitä tänään. Suvaitsetteko nyt kylpeä? Minä palvelen\nteitä itse.\"\n\n\"Pienet tyttöni ovat hyvin näppäriä ja älykkäitä\", vastusti Zoë, joka\ntuskin piti tuota hartevaa afrikatarta naisenakaan.\n\n\"Epäilemättä, kokóna, mutta tämä kuuluu liiketehtäviimme, ja minä teen\nsen paremmin kuin he.\"\n\n\"Mieluummin antaisin heidän auttaa minua, jos minua autettava on\",\nsanoi Zoë. \"Mutta minä olen täysin tottunut pukeutumaan itse.\"\n\n\"Suvaitkaa minun kysyä\", väitti neekeritär, irvistäen ja käyden jälleen\ntuttavalliseksi, \"kuinka voisi Rustan antaa ostajalleen kirjoitetun\ntakuun, jollen minä vakuuttaisi hänelle, ettei ole mitään moitteen\naihetta, ei vammaa, arpea, ei salaista ruumiinvikaa eikä rumaa\nsyntymämerkkiä?\"\n\nZoë käänsi kasvonsa poispäin tyynyllä.\n\n\"En tullut ajatelleeksi sitä\", sanoi hän.\n\n\"En taivaan tähden ajattelisi sitä itsekään\", vastasi nainen, siirtyen\njälleen liehittelevään puheensävyyn, \"muuten kuin varjellakseni nuorta\nkokónaa kaikista hankaluuksista tai ikävyyksistä ostajamme puolelta!\nJos hän vain suvaitsee kutsua itseään valtiattarekseni ja minua\norjakseen, niin ei hän ole saava syytä tyytymättömyyteen. Jos minä olen\nkovakourainen ja kömpelö, saa hän lyödä minua korvalle milloin haluaa,\nenkä minä ole valittava!\"\n\nPienet orjatytöt toivoivat hartaasti, että Zoë käyttäisi hyväkseen\nheidän hirmuvaltiaansa harvinaista tarjousta, mutta he eivät\nuskaltaneet hymyillä. Zoë piti päätään yhä poispäin käännettynä ja oli\nvaiti.\n\n\"Katsos!\" houkutteli afrikatar. \"Minä otan pois nuttuni!\" Hän antoi\nteon seurata sanoja ja riisui yltään päällimmäisen vaatteensa, jonka\nmuodosti pitkä nuttu ja hame yhtenä kappaleena, jollaista ainoastaan\nvapaat naiset pitivät. \"Minä verhoan pääni kokónan edessä!\" Hän painoi\nsukkelasti hurjan punaisen tukkansa litteäksi liinan alle, jonka hän\nsolmisi kiinni niskasta. \"Minä käärin ylös hihani! Olenko nyt mitään\nmuuta kuin orja, kylvettäjä-nainen? Minkätähden ei kaunis kokóna tahdo\nsallia minun auttaa häntä?\"\n\nZoë käänsi päätään ja näki muutoksen, ja äkkiä hänen vastustuksensa\nhävisi; sillä Rustanin vaimo oli ihan samannäköinen kuin ne mustat\norjanaiset, jotka ennen olivat palvelleet vallasnaisia Rhangaben\npalatsin roomalaisessa kylpysalissa. Ajatusyhtymä oli niin voimakas,\nettei nuori tyttö voinut olla vienosti hymyilemättä.\n\n\"Niinkuin haluatte\", sanoi hän, kohoten toisen kätensä varaan ja\nvalmistuen nousemaan ylös.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nCarlo Zenon kohtaus Rustanin kanssa oli ollut lyhyt ja asiallinen,\nniinkuin on jo mainittu. Eihän todella ollut luultavaakaan, että\nmies, jolla oli tämän venetsialaisen mielenlaatu ja tavat, puhelisi\nbukaralaisen orjakauppiaan kanssa hetkeäkään kauempaa kuin oli\nvälttämätöntä.\n\nKuultuaan asian, selitti Rustan hänellä olevan juuri sen mitä\ntarvittiin; sanalla sanoen, ihmeellisen sattuman kautta, se oli\njuuri kuin tätä varten, täydellisyyden huippu, unelma, ilmestys,\ntäysin neljänsadan tukaatin arvoinen, ja joka tapauksessa liian\narvokas myötäväksi kolmestasadasta. Sillä oli kaunis luonnollinen\ntukka, jota ei ollut koskaan värjätty; sen hampaat olivat luvultaan\nkaksikymmentäkahdeksan, viisaudenhampaat kun eivät vielä olleet\nilmestyneet, ja Rustan voisi lyödä vetoa, ettei messer Carlo löytäisi\nkoko Konstantinopolista yhtäkään helmeä, joka vetäisi vertoja\njollekin noista kahdestakymmenestäkahdeksasta; sen nilkat olivat niin\nsorjamuotoiset, että nainen voi yltää niiden ympäri peukalollaan ja\netusormellaan. Rustan saattoi varmuudella sanoa tämän, sillä hänen\nmustan puolisonsa valtava käsi olisi voinut yltää Zoën kaulankin\nympäri. Myöskin oli sillä mitä kaunein ja solakin vyötärö, mikä, kuten\nmesser Carlo huomauttikin, varmasti lisäsi kauneutta. Sitäpaitsi\nRustan antaisi sen mukana allekirjoituksella ja sinetillä varmennetun\ntodistuksen.\n\nSillä Zeno oli tunnontarkka ja piti Marco Pesaron kirjettä kädessään\nkysellen bukaralaiselta eri kohtia järjestyksessä, jottei unohtaisi\nniistä mitään. Hän ei tietysti suinkaan uskonut sanaakaan Rustanin\npuheesta. Itämaat eivät koskaan ole kuuluneet niihin seutuihin, missä\nsuora ja vilpitön luottamus vallitsee ihmisten välillä. Olisipa\nhän voinut lyödä vetoa, ettei Rustanilla ollut vankilassaan mitään\nsellaista, jota Marco Pesaro halusi, ja tuon puhelun hetkellä hän\nolisikin ollut siinä aivan oikeassa. Mutta hän oli jokseenkin varma,\nettä jos hän lujasti vaati parasta, niin paras saatavissa oleva tulisi\nkäsille ainakin viikon kuluessa. Tyytyen tähän toiveeseen hän sanoi\nRustanille hyvästi eikä ajatellut asiaa sen enempää, lukuunottamatta\ntoivomusta, ettei Marco Pesaro olisi vaivannut häntä niin typerällä\ntehtävällä.\n\nMyöhempien aikojen nuori hienostunut herrasmies olisi varmaankin\npitänyt harvoja pyyntöjä tätä hauskempina ja olisi nähnyt sinä yönä\nunta kaikista niistä kaunottarista, joita hän aikoi katsella ennenkuin\nlopultakin päättäisi kaupan. Epäilemättä oli siihenkin aikaan\nKonstantinopolissa nuoria venetsialaisia, jotka olisivat kadehtineet\nZenolta tätä hauskaa tehtävää, johon kuului kauniiden kasvojen, käsien\nja nilkkojen arvostelu.\n\nMutta hän ei ollut mielenlaadultaan eikä taipumuksiltaan noiden\niloisten nuorukaisten kaltainen. Hän ei voinut muistaa yhdenkään\nnaisen tehneen häneen koskaan kovin syvällistä vaikutusta, edes\nnuorukaispäivinäänkään. Kun hän oli ollut Kreikassa, oli hänelle\nhuomauteltu, että voisihan hänkin mennä naimisiin niinkuin muutkin\nnuoret miehet, ja hän olikin suostunut menemään kihloihin untelon\nkreikkalaisen perijättären kanssa, jossa hänen soturiansionsa olivat\nherättäneet velttoa, mutta itsepintaista ihailua. Mutta kohtalo oli\nkatsonut hyväksi antaa morsiamen kuolla ennen hääpäivää pernatautiin,\njota ruusunlehti-hillokkeen ja hunajakakkujen ylönsyöminen oli\npahentanut. Zeno oli jonkunverran häveten myöntänyt itselleen,\nettä neidon siirtyminen parempaan maailmaan oli tuottanut ilmeisen\nkevennyksen hänen tunteilleen, sillä hän oli pian tullut huomaamaan,\nettei hän rakastanut kihlattuaan, vaikka hän oli ollut liian\nhyväntahtoinen sanoakseen sitä tälle ja liian kunniantuntoinen\nrikkoakseen naimalupaustaan.\n\nEi hän naisia halveksinutkaan; hänen käyttäytymisensä kihlausasiassakin\noli sen todistanut. Silloin tällöin hän pysähtyi levottomalla\nelämänurallaan ajattelemaan rauhallisempaa elämää, ja kuvissa, jotka\nkohosivat hänen mielikuvitukseensa, oli tavallisesti nainen. Kovaksi\nonneksi hän ei ollut koskaan nähnyt hänen kaltaistaan todellisessa\nelämässä, ja kun hän kyllästyi haaveksimaan, kohautti hän hartioitaan\nsellaisille mahdottomuuksille ja palasi seikkailurikkaaseen eloonsa\nkaipauksetta. Voi kuitenkin ajatella, että vaikk'ei hän rakastunutkaan,\nhän kuitenkin silloin tällöin saattoi viettää huolettomia hetkiä\nvapaitten ja iloisten olentojen seurassa, sillä hän ei tehnyt\nyksivakaisuutta ammatikseen tai kunnia-asiakseen, ja mitä hän\ntodellisuudessa lienee ollutkin, ei hän pyrkinyt pyhimyksen maineeseen.\nHän oli ollut hurja ylioppilas Paduassa aikoinaan, juonut ja pelannut\nmielin määrin, kunnes oli äkkiä kyllästynyt typerään huvitteluun\nja oli jättänyt arpanappulat pelatakseen kiihoittavampaa elämän ja\nkuoleman peliä palkkasoturina erään condottierin joukossa viiden pitkän\nvaellusvuoden aikana. Mutta hänen luonteensa pohjalla oli jonkinlaista\naskeettisuutta, jota hänen toverinsa eivät koskaan voineet ymmärtää\nja jolle he nauroivat, milloin hän oli poissa kuuluvilta; sillä hänen\nkanssaan ei ollut hyvä joutua riitaan, -- sen he olivat huomanneet.\nHän ei koskaan surmannut vastustajaansa kaksintaistelussa, jos vain\nvoi sitä välttää, mutta hänellä oli tapana jättää elinaikainen merkki\nvastustajansa kasvoihin, ja harvoilla oli halua panna itseään sille\nalttiiksi.\n\nJa nyt oli todellakin kauan siitä kuin hänen huulensa olivat\nkoskettaneet naisen huulia, sillä hänen luonteensa oli kehkeytynyt\nlopulliseen miehekkyyteensä, ja ainoa hullutus, mihin hän vielä aika\najoin antautui, oli henkensä häikäilemätön alttiiksi-paneminen, milloin\nhänen mielestään jokin asia oli sen arvoinen. Mutta tätä hän ei pitänyt\nhulluutena, vielä vähemmin heikkoutena, eikä ollut ketään, joka olisi\nväitellyt hänen kanssaan tästä kysymyksestä. Hänen rehelliset ruskeat\nsilmänsä pehmenivät toisinaan, melkein kuin naisen silmät, mutta\nainoastaan säälistä tai hyväntahtoisuudesta, ei milloinkaan lemmen\nsanasta tai katseesta.\n\nHän nousi ylös kirkkaana kevätaamuna juuri ennen auringonnousua,\nlaskeutui alas talonsa edustalla olevia vedenreunaan johtavia\nportaita ja ui kauas rannasta kuultavassa, kylmässä vedessä. Sitten\nhän pukeutui täyteen asuun, niinkuin voimakkaat ja terveet miehet\ntekevät, joille on vastenmielistä tunne, etteivät he ole valmiit\nkohtaamaan mitä hyvänsä päivän alusta saakka. Mutta pukeutuessaan hän\nei ajatellut asiaa, jonka vuoksi hänen oli mentävä Rustanin taloon\ntuntia ennen keskipäivää. Hän oli todella ihan unohtanut sen, kunnes\nhän näki Omobonon taittavan kokoon Pesaron kirjeen siistiin tapaansa\nrekisteröidäkseen sen vastaista tarvetta varten. Kun kirjuri tiesi sen\nsisällön ja oli saanut suoranaisesti toimia asiassa, jota se koski, ei\nhän ollut katsonut suureksi uteliaisuuden synniksi lukea se tarkkaan\nsillä välin kuin hänen isäntänsä oli pukeutumassa. Olisi ollut väärin,\ntuumi hän, ottaa selkoa sen sisällöstä ennenkuin Zeno itse oli rikkonut\nsinetin, mutta kun se nyt oli aukaistu, oli ilmeisesti parempi että\nkirjuri tietäisi tarkalleen mitä hänen isännältään haluttiin, sillä\nsellainen tieto saattoi vain lisätä hänen hyödyllisyyttään. Muuten hän\nhämärästi toivoi, että Zeno tekisi hänet uskotukseen ja kysyisi hänen\nmielipidettään tavarasta, jota hän aikoi ostaa; sillä Omobonolla oli\nkorkeat ajatukset omasta kauneusaististaan, ja hän oli nuoruutensa\npäivinä tahtonut mielellään käydä iloisesta velikullasta.\n\nMutta Zeno arvosteli nähtävästi itsensä pystyväksi ratkaisemaan asian\nilman apua, sillä kun aika oli lähestynyt tunnin päähän keskipäivästä,\npani hän kirjurinsa kirjoittamaan puhtaaksi kirjettä, jonka hän oli\nvalmistanut, määräsi tuotavaksi ratsunsa sekä esijuoksijan ja lähti\nasialleen ottamatta muuta saattajaa tai kumppania matkaansa. Omobono\nkatseli ikkunasta, kun hän nousi hevosen selkään, viattomasti kadehtien\nhänen nuoruuttaan ja voimiaan. Aikansa suurin soturi liikkui niinkuin\nsellaiset miehet tavallisesti, ilman kiirettä ja ilman ponnistusta,\ntuhlaamatta koskaan elettäkään ja tekemättä koskaan kömpelöä liikettä,\nottamatta koskaan kaunista asentoa vaikutuksen vuoksi, niinkuin\nRafaelin taulujen nuoret miehet usein näyttävät tekevän, vaan aina\nja joka paikassa vaistomaisen sulavasti, maltillisesti ja kaikkeen\nvalmiina.\n\nHän ratsasti puolirotuisella ruskealla arabialaistammalla, sillä\nhän ei ollut painava, ja hän piti käytännöllisesti kelvokasta\nratsua aina parempana kuin komeannäköistä ja pahajuonista valkoista\nberberiläistä tai hemmotellun herkkää täysiveristä arabialaista, joita\nKonstantinopolin rikkaat kreikkalaiset suosivat. Hänen pukunsakaan\nei ollut silmäänpistävä; ja hänen paljasjalkainen esijuoksijansa,\njoka raivasi hänelle tietä milloin kaduilla oli tungosta, oli\npuettu yksinkertaiseen ruskeaan mekkoon ja lakkiin eikä ärjynyt\nköyhemmälle väelle ja orjille tai lyönyt heitä ohimennessään, niinkuin\nmahtihenkilöiden palvelijat aina tekivät. Zeno oli valinnut hänet\nainakin sadasta hänen kestävyytensä ja hengästymättömyytensä takia.\n\nNiin he kulkivat tyynesti ja joutuisasti, isäntä ja palvelija,\njokseenkin tarkalleen samaa tietä, jota Omobono oli kulkenut edellisenä\niltapäivänä, kunnes saapuivat pitkälle muurille, jonka harjalla oli\nteräviä ruostuneita raudankappaleita ja särkyneitä saviastioita, ja\npysähtyivät sen ainoan oven eteen, joka katkaisi sen pitkää mustaa\nsivua. Zeno katseli arvostelevasti muuria, tuumien mielessään,\nkuinka suuri vaikutin saisi hänet ottamaan vaivakseen kiivetä sen\nyli, käsiensä haavoittamisen ja vaatteidensa repimisen uhalla.\nEnnenkuin kukaan oli vastannut hänen palvelijansa kolkutukseen, oli\nhän päätellyt, että olisi helppo asia ohjata hyvinopetettu ratsunsa\nliki muuria, seista satulalla, vetäistä itsensä ylös ja heittää vahva\nviitta piikkirautojen ja teräväsärmäisten sirpaleitten yli toisella\nkädellä, riippuen toisen varassa. Loppu olisi varsin helppoa. Hän\nteki vaistomaisesti tällaisia laskelmia aina kun hän saapui tai kulki\nsellaisen paikan ohi, joka oli tarkoitettu puolustettavaksi.\n\nTällä kertaa avasi oven Rustan Karaboghazdzhi omassa persoonassaan,\nja hän kumarsi maahan asti, kun Zeno laskeutui alas ratsultaan ja\nseisoi hänen vieressään. Yhä syvään kumartuneena hän siirtyi syrjään\nja laajalla eleellä kehoitti vierasta astumaan sisään. Mutta Zeno ei\naikonut tuhlata aikaa menemällä sisään, ennenkuin hän oli varma siitä,\nettä siellä oli jotakin kaupantavaraa valmiina hänen tarkastettavakseen.\n\nVastaukseksi hänen kysymykseensä Rustan käänsi kasvonsa sivuttain\nylöspäin ja hymyili tietävästi, samalla kuin hän vähitellen suoristi\nitsensä.\n\n\"Teidän Korkea-arvoisuutenne on näkevä!\" vastasi hän. \"Missä on kirje?\nJoka kohta on täydellinen, niinkuin lupasin.\"\n\n\"Puhuitteko todellakin totta?\" nauroi Zeno. \"Minä odotin saavani tulla\nainakin kolme kertaa ennenkuin saisin nähdä mitään!\"\n\nRustan otti lempeän nuhtelevaisen ilmeen.\n\n\"Jos teidän Loistavuutenne olisi ollut tekemisissä Barlaamin,\nsyyrialaisen kauppiaan, tai Abraham Smyrnalaisen, juutalaisen\nkaravaanivälittäjän kanssa\", sanoi hän, \"niin olisi ollut niinkuin\nteidän Suuruutenne suvaitsi huomauttaa. Lisäksi ei teidän Korkeutenne\nolisi tullut lainkaan tyydytetyksi ja olisi häätynyt lopultakin\ntulemaan palvelijansa Rustan Karaboghazdzhin luo, jolle ne, jotka\nhänet tuntevat, ovat antaneet liikanimen Todenpuhuja ja Oikeamielinen,\nsekä myöskin Lupaustenpitäjä. Niin olisi täytynyt käydä, koska\nkoko valtakunnassa ei ole kuin yksi sellainen aarre, jota teidän\nMahtavuutenne etsii, ja se on tässä talossa.\"\n\nZeno nauroi huolettomasti ja astui sisään.\n\n\"Teidän Lausumattomuutenne on huvitettu\", sanoi Rustan, sulkien\nulko-oven huolellisesti molemmilla avaimilla. \"Mutta jos asia ei ole\nniinkuin sanon, niin kehoitan teidän Korkeamahtisuuttanne potkimaan\nnöyrän palvelijansa tältä ovelta Seitsemälle Tornille ja sieltä\ntakaisin, kulkien Choran, Blachernaen ja Siunatun Pantokratorin kirkon\nohitse matkalla.\"\n\n\"Se veisi kauan aikaa\", huomautti Zeno. \"Avatkaa ovi ja antakaa minun\nnähdä tyttö.\"\n\n\"Teidän Valtavuutenne saa kyllä nähdä hänet!\" vastasi Rustan,\nhymyillen luottavasti johtaessaan kulkua. \"Rustan Todenpuhuja\", jatkoi\nhän kävellessään ikäänkuin itsekseen, \"Karaboghazdzhi uskollinen\nLupaustenpitäjä!\"\n\nHän siveli hellästi kaunista mustaa partaansa astuessaan edelleen.\nHän johti Zenon talon pienemmän osan kautta, minkä hän säilytti omaa\nkäyttöään varten, kaukana suuremmista huoneista, joissa hän piti\norjavarastoaan. Eräässä sisähuoneessa he kohtasivat neekerittären, joka\nloisti tulipunaisessa sametissa ja paksuissa kultaketjuissa, punainen\ntukka kammattuna suoraan ulos päästä. Zenon lähestyessä hän heti otti\nasennon, jonka hän otaksui samalla vaatimattomaksi ja kohteliaaksi,\nristien suuret kätensä loistavalle nutulleen ja luoden silmänsä maahan\nyrittäen merkillistä tekohymyä.\n\nRustan seisahtui, ja silmänräpäyksen ajan Zeno ajatteli, että\norjakauppias oli rohjennut kujeilla hänen kanssaan, näyttämällä hänelle\ntämän kamalan neekerittären hienoissa hepenissään sinä verrattomana\naarteena, josta hän oli puhunut. Mutta Rustanin sanat selittivät kaiken.\n\n\"Elämäni\", sanoi hän, puhuen vaimolleen hyväilevällä äänellä, \"onko\ntyttö valmis nähtäväksi?\"\n\n\"Niinkuin herrani määräsi\", vastasi neekeritär, pitäen kätensä ristissä\nja kumartaen hiukan.\n\n\"Tämä arvoisa nainen\", sanoi Rustan Zenolle, \"on minun vaimoni ja oikea\nkäteni.\" Hän kääntyi vaimoonsa päin. \"Lempeä kyyhkyseni\", sanoi hän,\n\"ole hyvä ja vie hänen Korkea-arvoisuutensa orjan huoneeseen. Minä\nodotan täällä.\"\n\nZeno näytti kummastelevan tätä järjestelyä.\n\n\"Vaimoni\", selitti Rustan, \"ymmärtää noita olentoja paremmin kuin\nminä. Minun tehtäväni on ostaminen ja myyminen; hänen osansa on pitää\nkauppatavaraa hyvässä kunnossa ja näyttää sitä ostajille, jotka suovat\nmeille sen kunnian.\"\n\nHän hymyili miellyttävästi tätä sanoessaan ja jäi seisomaan, Zenon\nseuratessa neekeritärtä pois huoneesta. Kulkiessaan tämän jäljessä hän\nei voinut olla panematta merkille hänen vankkoja, suoria hartioitaan,\nhänen voimakkaitten lanteittensa huojuntaa ja hänen astuntaansa, ja\nhänessä varmistui ajatus, että tämä nainen pystyi pitämään puolensa\nmille miehelle hyvänsä käsikähmässä. Hän ei suinkaan ajatellut\norjatyttöä, jota hän oli menossa tarkastamaan.\n\nToinen ovi avautui, ja hän tuli huoneeseen, joka tulvehti\npäivänpaistetta ja lemusi kevätkukkien tuoksua. Hän pysähtyi ja veti\ntiedottomasti syvän yllätyksen henkäyksen. Zoë oli istunut suuressa\ntuolissa auringonpaisteessa ja oli noussut puoleksi seisomaan oven\navautuessa, käsi tuolin toisella käsinojalla. Hänen katseensa kohtasi\nZenon katseen, ja hetkiseen ei kumpikaan liikahtanut. Jos Rustan olisi\nollut saapuvilla, olisi hän korottanut kauppatavaran hinnan ainakin\nviiteensataan tukaattiin. Musta nainen vain irvisti, mielissään tytön\nulkonäöstä, hän kun oli tämän itse pukenut ostajan tarkastuskäyntiä\nvarten.\n\nZoën käsi puristi hiukan tiukemmin tuolin käsinojaa ja hän vaipui\nhiljaa takaisin istuimelleen, kun hän käänsi katseensa pois Zenon\nkasvoista, unohtaen, että oli luvannut mielessään seisoa suorana ja\nkylmänä niinkuin orjan tulee näytteillä ollessaan.\n\nJos venetsialainen yhä epäili, että tuo tyttö, jota hän oli tullut\nostamaan orjakauppiaalta, jonkun salaperäisen kohtalon oikun johdosta\noli yhtä jalosyntyinen kuin hän itsekin, hälvensi tytön liike hänen\nistuutuessaan viimeisenkin epävarmuuden. Zeno oli astunut huoneeseen\nhuolettomasti, lakki yhä päässä. Zoën painuessa takaisin istuimelleen\nhän otti sen päästään, kumartaen vaistomaisesti, niinkuin olisi tehnyt\ntavatessaan omaan luokkaansa kuuluvan naisen. Vieno puna kohosi tytön\nposkille, kun hän jälleen loi katseensa häneen.\n\nRustanin vaimo nauroi äänettömästi, seisoen jonkun askelen päässä Zenon\ntakana. Zoë puhui ensimmäisenä.\n\n\"Olkaa hyvä ja pitäkää lakki päässänne, herra\", sanoi hän.\n\n\"Hänen Korkeamahtisuutensa paljastaa päänsä saadakseen viileyttä\",\nsanoi neekeritär.\n\nZeno katsahti häneen tuikeasti ja kääntyi sitten Zoën puoleen.\n\n\"Ei ole mahdollista, että te olette orja\", sanoi hän, tullen hiukan\nlähemmäksi ja katsoen alas hänen kasvoihinsa.\n\nMutta Zoë ei suostunut kohtaamaan hänen katsettaan.\n\n\"Se on kuitenkin totta, herra\", sanoi hän. \"Minä olen orja ja ken\nhyvänsä voi ostaa minut ja viedä minut mukanaan.\"\n\n\"Silloin teidät on viety väkivallalla\", vastasi Zeno vakaumuksella,\n\"sodassa ehkä, tai jollakin vihamiesten välisellä ryöstöretkellä.\nSanokaa minulle kuka olette ja miten se tapahtui, niin kautta\nsiunatun Pyhän Markuksen ruumiin, minä annan teidät vapaana takaisin\nomaisillenne!\"\n\nZoë katsoi häneen äänettömän ihmetyksen vallassa. Neekeritär vastasi\nvenetsialaiselle heti, sillä hän ei pitänyt siitä suunnasta, mihin\nasiat nyt näyttivät kääntyvän, ja vaikk'ei hän ollut koskaan kuullut\nCarlo Zenosta, päätteli hän hänen ulkonäöstään, että hän kykenisi\npanemaan lupauksensa täytäntöön.\n\n\"Teidän Loistavuutenne ei suinkaan uskone, että minun mieheni\npanisi itsensä alttiiksi sille rangaistukselle, mikä vapaan naisen\nryöstämisestä seuraa!\" huusi hän.\n\n\"Minä olen orja\", sanoi Zoë tyynesti. \"Ainoastaan orja eikä mitään\nmuuta. Ei ole sen enempää kerrottavana.\"\n\nHän pyyhkäisi toisella kädellään otsaansa ja silmiään, ikäänkuin\nestääkseen jotakin ajatusta tai ajaakseen sen pois. Zeno tuli\nlähemmäksi ja seisoi yksinään hänen vieressään.\n\n\"Kertokaa minulle tarinanne\", sanoi hän matalammalla äänellä. \"Älkää\npelätkö! Ei kukaan ole vahingoittava teitä.\"\n\n\"Ei ole sen enempää kerrottavana\", toisti Zoë pudistaen päätään. \"Mutta\nte olette ystävällinen, ja minä kiitän teitä.\"\n\nHän nosti kirkkaat ruskeat silmänsä kiitollisena häntä kohti lyhyeksi\ntuokioksi. Niissä oli surullisuutta, mutta Zeno näki ettei hän ollut\nitkenyt; ja miehen tapaan hän päätteli, että jos hän olisi hyvin\nonneton, hän tietysti vuodattaisi vuolaita kyyneliä päivät päästään,\nniinkuin ritarikertomusten vangitut neidot. Hän katseli kaunista nuorta\nkättä, joka nyt lepäsi tuolin käsinojalla, ja ensi kertaa elämässään\nhän tunsi olevansa hämillään.\n\nNeekeritär, joka ei ollut lainkaan tottunut tällaisiin\nmenettelytapoihin ihmiskaupoissa, astui nyt esiin ja aikoi kiinnittää\nhuomiota myyntitavaransa erinomaisiin ominaisuuksiin.\n\n\"Hyvin kaunis luonnollinen tukka\", huomautti hän. \"Teidän\nLoisteliaisuutenne näkee heti, ettei sitä ole koskaan värjätty.\"\n\nHän otti toisen Zoën palmikoista käteensä, ja tyttö vavahti hiukan\ntuosta kosketuksesta.\n\n\"Jättäkää hänet rauhaan!\" sanoi Zeno tuikeasti. \"Minä en ole sokea.\"\n\n\"Hänen tehtävänsä on näytellä minua\", vastasi Zoë neekerittären\npuolesta, alistuvalla äänellä.\n\n\"Se ei tule olemaan hänen tehtävänsä enää kauan\", virkkoi Zeno, melkein\nkuin itsekseen.\n\nÄkkiä hän kääntyi pois Zoën luota, meni avonaisen ikkunan eteen\nja katseli ulos, pannen toisen kätensä rautatangoille. Hän ei\nempinyt usein, mutta hän huomasi nyt joutuneensa ratkaisemaan\nsangen odottamatonta pulmaa. Hän oli täyttämässä ystävänsä antamaa\ntehtävää, ja jos hän ostaisi orjan ystävänsä rahoilla, tuntisi hän\nkunniansa velvoittavan häntä lähettämään tämän uudelle isännälleen\nensi tilaisuudessa. Toiseltapuolen taas, vaikka tytön käytöksestä\nilmeni täysin selvästi, ettei hän sen parempaa kohtaloa odottanutkaan,\nZeno oli sisällisesti vakuutettu, että jotenkuten joku suuri vääryys\noli tekeillä, ja hän ei ollut vielä koskaan sivuuttanut vääryyttä\nkoettamatta oikaista sitä kukkarollaan tai miekallaan. Selvää oli, että\nhänellä oli vielä täysi vapaus ostaa tyttö itselleen ja viedä hänet\nkotiinsa; kuitenkin häntä arastutti sellainen ratkaisu, ikäänkuin se\nolisi ollut kaikkein vaikein. Mitä hän tekisi nuorella ja suloisella\ntytöllä talossaan, missä ei ollut naisia ja mihin nainen ei koskaan\njalkaansa astunut? Tyttö tarvitsisi naispalvelijoita, ja hän voisi\nluonnollisesti ostaa tai palkata niitä; mutta hän ajatteli suurella\nvastenmielisyydellä sellaista talousjärjestystä, johon kaikki tämä\npakostakin hänet johtaisi. Sitäpaitsi, eihän hän voinut pitää tyttöä\niankaiken vain siksi, että hän epäili tämän olevan jalosyntyisen ja\njoutuneen jonkun suuren vääryyden uhriksi. Tyttö itse kielsi tämän.\nEntä jos hän pysyisi kiellossaan vielä sittenkin, kun hän olisi hänet\nostanut päästääkseen hänet vapaaksi? Entä jollei hänellä todellakaan\nollut omaisia, ei kotia, ei ketään, jonka luokse hän voisi mennä\ntai haluaisi mennä? Hän ei silloin voisi ajaa häntä pois; hän ei\nmyöskään myisi häntä uudelleen, eikä hän tarvitsisi häntä. Lisäksi\nhän tiesi vallan hyvin, ettei hänen luontonsa tyytyisi viettämään\nrauhallista kauppiaan elämää enää paljoakaan kauempaa, vaikka uhkaavat\najat sallisivatkin sen. Hän oli aina ollut vapaa kuin taivaan tuuli.\nNykyiseen tapaansa eläen hän saattoi, milloin häntä niin halutti,\nlähteä Konstantinopolista neljänkolmatta tunnin kuluessa, jättäen\nliikeasiansa, vaikkakin häviöllä, jollekin toiselle kauppiaalle --\nsillä hän oli vaurastunut hyvin. Mutta toisin olisi, jos tämä tyttö\nolisi hänen talossaan, hänen suojeluksessaan; eikä hänelle juolahtanut\nmieleenkään, senjälkeenkuin hän oli katsonut tytön silmiin, että\ntämä voisi elää hänen kattonsa alla muuta varten kuin että hän saisi\nhäntä suojella -- suojella häntä kuvitelluilta vihollisilta, oikaista\nkuviteltuja vääryyksiä, joita tyttö ei koskaan ollut kärsinyt, ja\nkaiken kaikkiaan tehdä hänestä sen, mitä hän jyrkästi kielsi olevansa.\n\nOli mieletöntä ajatella sellaista, ja tultuaan tähän johtopäätökseen\nlyhyemmässä ajassa kuin minulta on kulunut hänen ajatustensa\nkuvailemiseen, hän kääntyi äkkiä ympäri aikoen ostaa tytön Marco\nPesaron laskuun.\n\nKovaksi onneksi hän, nähdessään tytön kasvot, ei voinutkaan sitä tehdä.\n\n\"Lähetän kantotuolin noutamaan teitä tunnin kuluttua\", sanoi hän\nkiireesti ja riensi ovelle, haluten ilmeisesti päästä pois vaihtamatta\nenempiä sanoja Zoën kanssa.\n\nNeekeritär seurasi häntä joutuisasti viereiseen huoneeseen, kovasti\nhämmästyksissään hänen kaupantekotavastaan.\n\n\"Jos teidän Kunniakkuutenne suvaitsee\", aloitti hän, saavutettuaan\nhänet vaivoin, mutta Zeno ei halunnut kuunnella, vaan riensi edelleen.\n\n\"Minä sovin Rustanin kanssa\", sanoi hän.\n\nMutta huoneessa, josta hän oli lähtenyt, Zoë nojasi taaksepäin\ntuolissaan yksinään, tuijottaen päivänpaisteiseen ikkunaan. Juuri\nsillä hetkellä, mikäli hän saattoi tietää, laskettiin kultaa, joka oli\nhänen nuoren elämänsä hinta. Tunnin kuluttua hänet vietäisiin pois\numpinaisessa kantotuolissa, niinkuin hänet oli tuotu edellisenä iltana,\nhänet vietäisiin toiseen taloon, liukuovi siirtyisi syrjään ja hänen\nkäskettäisiin nousta pois.\n\nÄäni olisi miehen ääni. Kuka hän oli? Mikä oli hänen nimensä? Mikä\nhän, Zoë, tulisi hänelle olemaan? Hän oli venetsialainen, sen hän\narvasi hänen puvustaan, ja hän tunsi, että hän oli jaloa verta, kuten\nhän itsekin. Mutta siinä olikin kaikki, vaikka hän jo oli tuon miehen\nomaisuutta. Se oli hirmuista, tai ainakin sen pitäisi olla hirmuista\najatella! Hän tunsi, että hänen olisi nyt toivottava kuolemaa, tuhat\nkertaa hartaammin kuin eilis-iltana.\n\nMutta hän ei sitä toivonut. Sillä hän oli jo mitä naisellisin nainen,\nvaikka ei ollut vielä yhdeksäätoistakaan, ja harvapa on se syvästi\nnaisellisella mielenlaadulla varustettu nainen, joka ei pystyisi\narvostelemaan heti ensimmäisellä kohtauksella, voiko hän saada\nvaikutusvoimaa mieheen vai ei. Lisäksi on tuo voima suurin niihin\nmiehiin nähden, jotka ovat syvimmin miehekkäitä, koska se ei ole\nluonteen vaikutusta toiseen, vaan syvempää, salaperäisempää toisen\nsukupuolen vaikutusta toiseen.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nPikku Omobonon hoikat sääret kuljettivat häntä seuraavan tunnin\nkuluessa ylös ja alas Zenon talon portaita hämmästyttävällä nopeudella;\nsillä Carlo antoi kymmeniä määräyksiä, vaatien jokaisen niistä heti\ntoimeenpantavaksi. Ei ollut mikään pieni asia valmistaa kaikilla\nylellisyyksillä varustettua sijaa naiselle sellaisessa talossa, mihin\nnainen ei ollut jalkaansa astunut niinkauankuin Carlo oli siinä\nasunut, ja tehdä se lisäksi kuudessakymmenessä minuutissa. Tosin\noli nuorella rikkaalla kauppiaalla suuri varasto paksuja mattoja\nja hienoja kankaita, kaikenlaisia hopea-astioita, damaskolaisia\naseita ja intialaisia norsunluusta veisteltyjä shakkinappuloita;\nmutta vaikka toiset näistä tavaroista auttoivat saamaan nopeasti\nsisustetuksi ne yläkerran huoneet, jotka Zeno määräsi kallisarvoisen\norjan käytettäviksi niinkauankuin tämä olisi hänen kattonsa alla,\nniin miekat, shakkinappulat ja pakanalliset epäjumalankuvat täyttivät\nkuitenkin huonosti kaikkien niiden esineiden tilan, joita naisen\nvoi odottaa tarvitsevan minä hetkenä hyvänsä, hiusneuloista ja\nkäsipeileistä hienoihin liinaisiin tyynynpäällisiin, makeisiin ja\nsylikoiraan saakka. Zenon käsitteet naisen vaatimuksista olivat\nhieman hämärät, mutta hän päätti ettei Zoëlta pitänyt puuttua mitään,\nja hän antoi Omobonon tehtäväksi panna tarkalleen täytäntöön hänen\npienimmätkin määräyksensä.\n\nItse hän vietti yksinkertaista ja miltei karua elämää. Hän nukkui\npienellä kovalla sohvalla pieni kova tyyny päänsä alla ja vaippa\npeittonaan kylmällä säällä. Hän inhosi lämmintä vettä, hajustettua\nsaippuaa ja kaikkia roomalaisen kylvyn miellyttäviä ylellisyyksiä.\nHänen huoneessaan ei ollut peiliä eikä monimutkaisia kultaisia ja\nhopeisia pukeutumistarpeita, jollaisia nuoret ylimykset jo silloinkin\nkäyttivät. Hän piti hyvästä ateriasta milloin hänen oli nälkä, hyvästä\nviinistä milloin hänen oli jano, ja mukavasta nojatuolista milloin hän\noli työskennellyt koko päivän; mutta koskaan ei hänelle ollut tuottanut\nhetkenkään huolta vaihtaa nykyisen asuntonsa kaltainen koti leiri- tahi\nmerielämään.\n\nNaiset olivat kuitenkin erilaisia olentoja, joten hän teki heille\nkaikki mahdolliset myönnytykset ja meni äärimmäisen pitkälle\narvioidessaan heidän tarpeitaan, kuten Omobono sai vaivoikseen nähdä.\nKaikista yksityiskohdista huolehtiessaan Zeno kuitenkin unohti,\nettä Zoëlla täytyi heti olla naispalvelija, ja huomatessaan tämän\nlaiminlyöntinsä, miltei viimeisellä minuutilla, tuo tuleva genualaisten\nvoittaja, Välimeren kauhu, Paduan sotaretken voitokas johtaja,\nkolmenkymmenen maataistelun ja parinkymmenen meritaistelun sankari,\ntunsi sydämessään pelon-tapaisia väristyksiä. Mitä olisi tapahtunut,\njollei hän olisi muistanut juuri ajoissa että Pesaron orjalla täytyi\nolla palvelijaneito? Hänen täytyi saada kaksi tai kolme, tai niin monta\nkuin hän tarvitsi.\n\n\"Omobono\", sanoi hän, kun pikku kirjuri nousi ylös portaita\nkahdennenkymmenennen kerran, \"mene pian kaupungille ja osta kaksi\ntyttöä. Niiden tulee olla nuoria, terveitä, puhtaita, taitavia ja\nhiljaisia. Älä hukkaa hetkeäkään!\"\n\n\"Kaksi tyttöä?\" Kirjurin leuka jäi riipuksiin. \"Kaksi tyttöä?\" toisti\nhän melkein älyttömänä.\n\n\"Niin. Onko siinä mitään ihmettelemistä? Luulitko saavasi palvella\nneitiä itse?\"\n\n\"Neitiä?\" Omobono aukaisi pienet silmänsä hyvin suuriksi.\n\n\"Tarkoitan\", vastasi Zeno oikaisten sanojaan, \"sitä -- sitä nuorta\nnaista, joka tulee asumaan täällä. Älä hukkaa aikaa, kuuletko!\nMene niin joutuin kuin voit!\" Omobono kääntyi ja meni, tajuamatta\nvähintäkään minne mennä. Ennenkuin hän oli ehtinyt ulko-ovelle, huusi\nZeno hänen jälkeensä portaita alas.\n\n\"Seis!\" huusi kauppias. \"On jo liian myöhäistä. Sinun on mentävä\nnoutamaan neitiä -- sitä nuorta naista. Ota kaksi kantotuolia yhden\nsijasta ja käske Rustanin antamaan hänen valita orjat itselleen. Voit\npanna molemmat samaan kantotuoliin ja tuoda heidät kaikki yhtä matkaa.\"\n\n\"Mutta hinta, herra?\" kysäisi Omobono, joka oli tarkka liikemies.\n\"Rustan vaatii niin paljon kuin tahtoo, jos vien hänelle sellaisen\nsanan!\"\n\n\"Sano hänelle, että jollei hän ole kohtuullinen, ei hän tule\nkoskaan enää tekemään kauppaa venetsialaisten kanssa\", vastasi Zeno\nmarmoriportaiden yläpäästä.\n\nOmobono nyökkäsi kuuliaisesti ja seurasi hänen ohjeitaan. Niinpä\njohtui, että hän ennen pitkää huomasi olevansa Rustanin ulkomuurin\nsisäpuolella, mukanaan kaksi kantotuolia ja kahdeksan kantajaa sekä\nlisäksi pari Zenon luotettavaa miespalvelijaa hyvin asestettuina,\nsillä hänellä oli mukanaan suuri summa rahaa kullassa. Bukaralainen ja\nkirjuri menivät sisähuoneeseen laskemaan ja punnitsemaan tukaatteja,\nmutta ennenkuin he tähän ryhtyivät, ilmoitti Omobono viestinsä\ntäydellisenä.\n\n\"Minulla on juuri se mitä kaivataan\", sanoi Karaboghazdzhi. \"Kaksi\ntyttöä on ollut häntä palvelemassa, joihin hän on hyvin mieltynyt. Mitä\nliian korkean hinnan pyytämiseen tulee, niin neljäkymmentä tukaattia\nmolemmista ei ole mitään. Sillä ne tulevat ihan ilmaiseksi.\"\n\n\"Neljäkymmentä tukaattia!\" huusi Omobono luoden ylös silmänsä ja\nvalmistuen tinkimään ainakin puoli tuntia.\n\n\"Jos se on liian kallista\", sanoi Rustan, kasvojensa käydessä kuin\nkiviksi, \"niin älköön kieleni enää ikinä totuutta puhuko!\"\n\nPunnitessaan huomaavasti sellaisen kamalan kohtalon mahdollisia\nseurauksia ei Omobono arvellut bukaralaisen joutuvan alttiiksi\nkovinkaan suurille epämukavuuksille, jos tuo manaus kävisi toteenkin.\n\n\"Kaukana olkoon minusta\", sanoi kirjuri, \"väittää, etteivät sananne\nolisi kirjaimellisesti totta teidän oman käsityksenne mukaan. Mutta\nteidän tulee ottaa huomioon, että palvelusorjien hinta on laskenut\nsuuresti sitten eilispäivän, johtuen siitä, että niitä on saapunut\nlaivanlasti Tanaisista.\"\n\nRustan pudisti päätään ja piti yhä kivisen ilmeensä.\n\n\"Ne ovat arvottomia\", sanoi hän. \"Ettekö luule, etten minä olisi\nostanut niistä parhaat? Heidän maassaan on raivonnut isorokko, ja he\novat kaikki rokonarpisia. He ovat kuin rakeitten pieksämät appelsiinit.\"\n\nKoska Omobono oli itse sepittänyt uutisen laivasta ja sen lastista,\nhuomasi hän vaikeaksi kumota Rustanin todistetta, joka oli ihan yhtä\nhyvä kuin hänen omansakin.\n\n\"Vääntykööt sormeni ympäri nivelissään ja kääntykööt käsiselkääni\nvastaan, jos olen pyytänyt tukaattiakaan liikaa\", sanoi bukaralainen\njärkähtämättömän levollisena.\n\nOmobono empi, sillä uusi ajatus oli juolahtanut hänen päähänsä.\nEnnenkuin hän ehti vastata, avautui ovi ja Rustanin vaimo, joka oli\npannut pois hepeneensä, talutti sisään Zoën tiheästi hunnutettuna ja\nverhottuna samaan vaippaan, joka hänellä oli ollut yllään edellisenä\niltama. Olihan hänet luovutettava kullan vastineeksi, ja neekeritär oli\notaksunut laskemisen olevan meikein lopussa.\n\n\"Turturikyyhkyseni\", sanoi Rustan makealla äänellä, \"nouda ne kaksi\ntyttöä, jotka ovat palvelleet kokóna Arethusaa. Venetsialainen kauppias\nostaa ne hänelle.\"\n\nNeekeritär irvisti ja meni. Tällöin Omobono oli päättänyt mitä sanoisi.\n\n\"Rakas herrani\", aloitti hän sovittelevalla äänellä, \"ottakaa huomioon\nettä olemme ystäviä, älkääkä vaatiko kohtuutonta hintaa. Minä pyydän\nteiltä suosiollisuutta, neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä.\"\n\nOmobono ihmetteli mitä mahtaisi tapahtua hänen lausuttuaan nuo\nsalaperäiset sanat. Rustan katsoi terävästi häneen ja oli vaiti hetken\nverran. Ei kumpikaan heistä huomannut, että Zoë liikahti nopeasti\nseisoessaan pöydän vieressä heidän välissään. Bukaralainen nousi äkkiä\nylös ja meni sulkemaan ovea.\n\n\"Missä?\" kysyi hän astuessaan pienen huoneen poikki.\n\nOmobonon kasvoille tuli pettynyt ilme hänen kuullessaan tämän\nodottamattoman ja näennäisesti asiaankuulumattoman kysymyksen.\nSilmänräpäyksessä Zoë kumartui ja kuiskasi kolme sanaa hänen korvaansa.\nEnnenkuin Rustan palasi takaisin kuullakseen kirjurin vastauksen,\nseisoi Zoë jälleen suorana ja liikkumatonna, eikä orjakauppias\nepäillytkään hänen liikkuneen.\n\n\"Tuolla puolen veden\", vastasi Omobono täysin luottavasti.\n\n\"Saatte ne molemmat neljälläkolmatta tukaatilla\", sanoi Rustan. \"Mutta\nteidän ei tule odottaa, että vähentäisin mitään kokónan hinnasta\",\nlisäsi hän. \"Minä tein kaupan isäntänne kanssa, ja hän sopi sen.\"\n\n\"Ei, ei! Tietysti! Ja minä kiitän teitä, herra!\"\n\n\"Otaksun\", sanoi Rustan, \"että tekin tekisitte saman minulle.\"\n\n\"Tietysti, tietysti\", vastasi Omobono. \"Laskemmeko tukaatit?\"\n\nKun toimitus oli melkein lopussa, palasi neekeritär tuoden molemmat\norjatytöt, joiden arkipäiväiset piirteet olivat hymyn kiemuroissa, ja\nhe alkoivat suudella Zoën vaipan lievettä. Omobono tarkasteli heitä\narvostelevasti.\n\n\"Miellyttävätkö he teitä, kokóna?\" kysyi hän Zoëlta. \"Isäntäni pitää\nhyvin tärkeänä, että te olisitte tyytyväinen.\"\n\n\"Kyllä todellakin\", vastasi Zoë joutuisasti. \"He ovat hyvin taitavia\npikku tyttöjä.\"\n\nOrjatytöt miltei huusivat ihastuksesta, ja ainoastaan neekerittären\nmerkitsevä kädenliike vyötä kohden ehkäisi heidät siitä. He eivät\nolleet vielä poissa hänen vallastaan. Omobono silmäili heitä ja arveli.\nettä kaksitoista tukaattia kummastakin oli todella halpa hinta,\nniinkuin se itse asiassa olikin. Maksoihan hän neljäsataa Zoësta, mutta\nRustan ei halunnut antaa Zoën nähdä rahoja, ja hän oli peittänyt ne\nväljällä hihallaan tämän astuessa huoneeseen. Hän pyysi nyt vaimoaan\nviemään kaikki kolme orjaa kantotuolien luo, siksi aikaa kuin hän\nlopetti laskemisen ja punnitsemisen ja kirjoitti kuitin rahoista. Hän\nkutsui neekeritärtä lempihiirekseen, pikku lintusekseen ja sydämensä\nuntuvatäytteiseksi liiviksi, ja jollei naisen hirmuinen olemus ja hänen\nvyöhönsä pistetty ase olisi peloittaneet, olisi Omobono suorastaan\nnauranut.\n\nRustan kirjoitti pergamenttiliuskalle huonolla kreikankielellä:\n\nPyhän Kolminaisuuden nimessä, Konstantinopolissa, lauantaina ennen\npiinasunnuntaita, Andronikus Augustus Caesarin toisena hallitusvuotena\nja verojakson neljäntenätoista, olen minä ottanut vastaan Kaikkein\nKunnioitettavimmalta Carlo Zenolta, venetsialaiselta, neljäsataa ja\nneljäkymmentä Venetsian kultatukaattia, seuraavista tavaroista:\n\n    Yhdestä kreikkalaisesta orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä,\n    joka on iältään seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden\n    välillä, vastaa nimeen Arethusa, on ilman virhettä, arpea tai\n    syntymämerkkiä, ja jolla on luonnollinen ruskea tukka, ruskeat\n    silmät, kahdeksankolmatta hammasta, kaikki terveitä, ja joka\n    painaa kaksi Attikan talenttia ja viisi minaa päälle tai alle,\n    ja puhuu kreikkaa, latinaa ja italiaa................ Tukaattia 400\n    Kahdesta     Tanais-maan orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä,\n    neljäntoista ja viidentoista ikäisistä, jotka vastaavat nimiin\n    Lucilla ja Julia, ovat terveitä ja raittiita, joita ei ole\n    koskaan kidutettu eikä poltinraudalla merkitty, joilla on\n    kummallakin musta tukka,     mustat silmät ja kahdeksankolmatta\n    hammasta, ja jotka ovat opetetut ylhäisen naisen palvelijoiksi\n    ja puhuvat ymmärrettävää     kreikkaa sekä lisäksi omaa\n    barbaarimurrettaan, ovat taatusti oppivaisia eivätkä\n    varasteluun taipuvaisia; 20 tukaattia kumpikin........ Tukaattia 40\n                                                 Yhteensä Tukaattia 440.\n\n                         RUSTAN KARABOGHAZDZHI, Daddirdzhanin poika,\n                                        _Kauppias_.\n\n                         (Todistaa): SEBASTIAN OMOBONO, Venetsiasta,\n                                         _kirjuri_.\n\nOmobono huomautti, että kuitissa ilmoitettiin saaduksi neljäkymmentä\ntukaattia noiden kahden tytön hintana, kahdenkymmenenneljän sijasta.\n\n\"Rustan Karaboghazdzhi, liialta nimeltä Todenpuhuja, ei myö orjia\nkahdellatoista tukaatilla\", vastasi bukaralainen arvokkaasti.\n\"Sitäpaitsi teidän isäntänne näkee maksaneensa neljäkymmentä, ja te\nvoitte täydellä oikeudella pitää nuo kuusitoista tukaattia itse.\"\n\n\"Se ei olisi rehellistä\", vastusti Omobono, pudistellen siistiä\nharmaata partaansa.\n\nRustan hymyili säälivästi.\n\n\"Te venetsialaiset ette todella ymmärrä liikeasioita\", sanoi hän,\nkiristäen hurstipussin nyörit, johon hän oli työntänyt rahat, ja\nsolmiten ne ylösnoustessaan.\n\nJoitakin minuutteja myöhemmin Omobono tallusteli molempien kantotuolien\nperässä, ihmetellen kovasti erinäisiä asioita, joita hänelle oli\ntapahtunut viimeisen vajaan vuorokauden aikana. Sillä hän oli utelias,\nkuten tiedätte, ja häntä ärsytti tunto siltä, että maailmassa, hänen\nympärillään ja hänen lähellään, tapahtui jotakin, jonka luonnetta\nhän ei edes voinut arvata, ilmeten sellaisissa järjettömissä\nlauseissa kuin \"neljä varvasta ja viisi varvasta\" ja \"tuolla puolen\nveden\", jotka siitä huolimatta matkaansaattoivat sellaisia todella\nhämmästyttäviä tuloksia. Edellisestä iltapäivästä lähtien hän oli\ntavannut neljä henkilöä, jotka tunsivat nuo järjettömät sanat, --\nneekerittären, hänen bukaralaisen miehensä, Pyhän Sergiuksen ja\nBakkuksen kirkonvartijan sekä kreikkalaisen orjatytön, jota hän ei\naavistanutkaan siksi kauniiksi olennoksi, jonka hän eilisiltana oli\nnähnyt kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Tyttö oli tänään\nniin tiheästi hunnutettu, ettei Omobono voinut vähintäkään arvata,\nminkänäköiset hänen kasvonsa olivat.\n\nKoska tyttö ei tuntenut ainoastaan ensimmäistä tunnussanaa, vaan\noli kuiskannut hänelle toisenkin, ihmetteli hän, miks'ei hän ollut\nkäyttänyt tietoaan saavuttaakseen vapautensa. Uskomatonta oli, etteivät\nihmiset, jotka tiesivät nuo sanat, olisi kuuluneet johonkin salaiseen\nveljeskuntaan; mutta jos he olivat veljeksiä, niin kuinka he voivat\nmyydä toisiaan orjuuteen? Omobono oli niin kiintynyt näihin ongelmiin,\nettei hän nähnyt missä hän oli, ennenkuin etunenässä kulkeva kantotuoli\nastui sisään Zenon portista.\n\nZenoa itseään ei näkynyt. Ovella oleva palvelija antoi Omobonolle\nsuikaleen liinapaperia, jolle kauppias oli kirjoittanut määräyksen.\nKirjurin oli vietävä saatettavansa siihen osaan taloa, mikä nyt\nmuodosti naisten huoneiston, ja jätettävä heidät sinne. Zoë totteli\nOmobonon ohjeita ääneti, yhä hunnutettuna, ja molemmat tytöt\nsipsuttelivat marmoriportaita ylös hänen perässään, onnellisina kuin\npikkulinnut kesäaamuna ja katsellen ihmettelevin silmin kaikkea mitä\nympärillään näkivät; sillä he eivät olleet koskaan ennen olleet\nylhäisessä talossa.\n\n\"Tämä on kokónan huoneisto\", sanoi Omobono, astuen sivulle ja päästäen\nZoën ohitseen. \"Jos kokóna haluaa jotakin, suvaitkoon hän lähettää\ntoisen tytöistä minun luokseni. Minä olen isännän kirjuri.\"\n\nHän oli hämmästynyt Zenon mainitessa tyttöä 'neidiksi', mutta kuinka\nlieneekään, senjälkeenkuin tyttö oli kuiskannut hänen korvaansa\norjakauppiaan talossa ja kun hän oli nähnyt hänen liikkeensä ja\nryhtinsä hänen mennessään portaita ylös, hän vaistomaisesti kohteli\nja puhutteli Zoëta, ikäänkuin tämä olisi ollut häntä ylempi henkilö.\nZoë nyökkäsi nyt kiitokseksi, mutt'ei sanonut mitään, ja Omobono\npoistui. Zoë katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli, mutta mitään avaimen\nvääntämistä ei oven sulkemisen jälkeen kuulunut, ainoastaan kirjurin\netääntyvät askeleet marmoriportailla. Sitten hän kääntyi ikkunaan päin,\njoka oli auki, ja heitti syrjään huntunsa ja katseli ulos Kultaiselle\nSarvelle.\n\nMolemmat pienet tytöt alkoivat heti tarkoin tutkia huoneita, jotka\nkäsittivät enemmän kuin puolet talon yläkerrasta ja olivat kalustetut\nehkä liiankin runsaasti upeilla sohvilla, leikkauskoristeisilla\npöydillä, riippuvilla lampuilla, pehmustetuilla istuimilla ja kaiken\nkokoisilla, muotoisilla ja värisillä tyynyillä. Oli myöskin kauniita\nvaatekaappeja, täynnä hienoja vaatteita Zoën pidettäviksi. Tytöt\nhypistelivät kaikkea ja puhelivat viittauksilla, jotteivät häiritsisi\nZoën mietteitä. He sanoivat toisilleen, että talon isäntä varmaan oli\nhyvin mielistynyt orjaansa, kun ympäröi hänet niin kauniilla esineillä;\nettä nämä esineet olivat kaikki uusia, mikä oli merkki siitä, ettei\nmuuta naista ollut talossa; ja että heitä oli kohdannut erittäin hyvä\nonni, kun olivat tulleet myydyiksi oltuaan ainoastaan kuukauden opissa\nneekerittären armottoman ohjauksen alaisina. He selittivät toisilleen\nmyöskin, että heidän oli nälkä, sillä puolipäivä oli jo ohitse.\nKarkaamisen ajatus ei arvatenkaan ollut johtunut kumpaisenkaan mieleen,\nedes Rustanin talossakaan. Minne he olisivat menneet? Sitäpaitsi\nkaranneiden orjain kohtalo oli heidän silmäinsä edessä.\n\nSillävälin Zeno istui yksinään parvekkeella varustetussa huoneessaan.\nOmobono oli tuonut hänelle kuitin ja yksinkertaisesti kertonut hänelle,\nettä kaupassa oli säästynyt kuusitoista tukaattia, vaikk'ei Rustan\nhalunnut saattaa sitä tunnetuksi. Silloin Zeno antoi kirjurille pari\ntukaattia, joiden ottamista vastaan Omobono ei nähnyt mitään syytä.\n\nZenolla oli ajateltavaa ja hän halusi olla yksin, jonka vuoksi hän\nlähetti kirjurinsa pois kehoittaen häntä lepäämään uuden tulokkaan\nsijoittamisessa näkemänsä vaivan jälkeen, mikä ei ollut vähäinen\nollutkaan, ja hän käveli edestakaisin huoneessaan syvissä ajatuksissa.\nHän oli toiminut hetkellisen mielijohteen mukaan kokonaan vastoin\nomaa järkevää arvosteluaan, ja nyt oli hänen edessään epämieluisa\nvälttämättömyys saattaa käytöksensä oikeutetuksi omissa silmissään.\n\nYksi asia oli aivan selvä. Niinkauankuin hän ei nostanut Cornerin\nkauppahuoneelta rahoja, jotka Marco Pesaro oli pankkiireille lähettänyt\nantamaansa tehtävää varten, oli ostettu tavara hänen omaisuuttaan,\nkoska hän oli maksanut sen. Mutta hänen oli päästävä selvyyteen siitä,\naikoiko hän kutsua sitä omakseen vai ei. Jos hän päättäisi pitää\nArethusan, täytyisi hänen heti ryhtyä etsimään toista orjaa Marco\nPesarolle, tahi sitten kirjoittaa hänelle kieltäytyvänsä suorittamasta\ntehtävää.\n\nSiinä tapauksessa Arethusa jäisi hänen omakseen. Syy, jonka vuoksi\nhän niin äkkiä oli päättänyt ostaa hänet, oli se, että hän oli saanut\npäähänsä tytön kuuluvan johonkin hyvään sukuun ja jonkun suuren\nonnettomuuden kautta joutuneen nykyiseen kurjuuteensa. Mutta tyttö oli\ntyynesti selittänyt olevansa orja eikä odottavansa parempaa kohtaloa\nkuin tulla myydyksi.\n\nJos tämä oli totta, oli Zeno maksanut neljäsataa tukaattia\nmielettömästä päähänpistosta. Tyttö oli ehkä jonkun kauniin orjan\nlapsi, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen äitinsä omistajalta;\nja viimeksimainittu, rahan tarpeessa ehkä, oli lähettänyt hänet\nmyytäväksi; tai hän oli ehkä kuollut ja hänen perillisensä muuttivat\nrahaksi hänen omaisuuttaan.\n\nKaikki tämä oli sangen epätyydyttävää. Jos tyttö oli orjuudessa\nsyntynyt, oli Zenon parasta lähettää Arethusa Pesarolle niinpiankuin\nvenetsialainen laiva lähtisi matkalle, sillä hänellä ei ollut\nvähintäkään aietta tuhlata rahojaan hyödyttömiin yrityksiin vapauttaa\norjia, jotka lain perusteella pidettiin tilaansa syntyneinä. Heidän\nasemansa oli epäilemättä onneton, mutta he olivat siihen tottuneet,\neikä kukaan ollut silloin uneksinutkaan ihmisen synnynnäisestä vapauden\noikeudesta, yhtä tai kahta paavia ja kiihkoilijaa lukuunottamatta,\njoita oli pidetty haaveilijoina. Zenosta, joka oli aikansa lapsi,\ntuntui yhtä järjettömältä, että jokaisen pitäisi syntyä vapaaksi,\nkuin teistä tuntuisi, että jokaisen pitäisi syntyä englantilaiseksi\nherttuaksi, Tammanyn esimieheksi, suureksi oopperatenoriksi\ntai valtakunnan kruununperilliseksi. Sitäpaitsi, milloin oli\nkysymyksessä kaunotar, varsinkin jos se myytiin Venetsiaan, oli\norjuudessa lievikkeitä, kuten Zenokin tiesi. Arethusa saisi elää\nyltäkylläisyydessä; pian hänestä tulisi myöskin todellinen määrääjä\nMarco Pesaron taloudessa, kuten suosikki-orjat hyvin yleisesti olivat\nomistajiensa palatseissa. Heillä ei ollut vielä sitä suunnatonta\nvaikutusvaltaa Venetsiassa, minkä he saavuttivat seuraavalla\nvuosisadalla, mutta heidän valtansa oli jo kasvamassa tuhoisasti.\n\nZeno ei epäröinyt kauan; hän ei tehnyt sitä koskaan; ja tehtyään\npäätöksensä hän käski noutaa toisen Arethusan tytöistä.\n\n\"Mikä on nimesi, lapsi?\" kysyi hän, tarkastellen tytön jokapäiväisiä\nkasvoja ja älykkäitä silmiä.\n\n\"Julia, teidän Jaloutenne\", vastasi tyttö. \"Jos suvaitsette\", lisäsi\nhän arasti, ikäänkuin puolittain odottaen, että Zeno tahtoisi kutsua\nhäntä joksikin muuksi.\n\n\"Julia\", toisti Zeno, painaen nimen muistiinsa, \"ja miksi kutsutte\nemäntäänne?\" kysyi hän äkkiä.\n\nTyttö joutui ymmälle kysymyksestä.\n\n\"Hänen nimensä on Arethusa\", vastasi hän, hetken mietittyään.\n\n\"Sen tiedän. Mutta kun puhut hänelle, miksi kutsut häntä silloin?\nKun hän antaa sinulle määräyksen, kuinka vastaat hänelle? Et kai\nsano: 'Kyllä, Arethusa' tai: 'Ei, Arethusa', vai kuinka? Hän ei siitä\npitäisi.\"\n\nJulia hymyili ja pudisti päätään.\n\n\"Me kutsumme häntä kokónaksi\", vastasi hän, \"Eikö se ole kreikkalainen\nsana, joka tarkoittaa nuorta ylhäistä naista, teidän Jaloutenne?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Zeno, \"se on kreikkalainen sana ja merkitsee nuorta\nylhäistä naista. Mutta Arethusahan on vain orja niinkuin tekin. Miksi\nkutsutte häntä arvonimellä? Mikä saa teidät luulemaan, että hän on\nylhäinen nainen?\"\n\n\"Hän on toisenlainen orja. Hän maksaa paljon kultaa. Sitäpaitsi,\njollemme kutsuisi häntä kokónaksi, niin hän ehkä vetäisi meitä tukasta\ntai kynsisi kasvojamme. Kuka tietää? Me olemme vain oppimattomia pikku\ntyttöjä, mutta niin paljon se suuri neekerinainen siellä orjavankilassa\nkuitenkin opetti meille.\"\n\n\"Vai niin, vai opetti hän teille käyttäytymistä?\" Zeno hymyili sitä\najatellessaan.\n\n\"Hän sai meidät itkemään hyvin usein, mutta se oli meidän omaksi\nhyväksemme\", vastasi tyttö, varhaisvanhalla filosoofisuudella. \"Meistä\non maksettu hyvä hinta ja meillä on hyvä isäntä ja me olemme yhdessä,\nkaikki sen vuoksi, että palvelimme taitavasti kokónaa yhden illan ja\naamun.\"\n\n\"Yhden illanko?\" kysyi Zeno hämmästyneenä.\n\n\"Hänet tuotiin orjavankilaan vasta eilen illalla, teidän Jaloutenne.\"\n\n\"Mihin aikaan?\"\n\n\"Se oli kolmas tunti pimeäntulosta, sillä musta nainen lähetti toiset\nnukkumaan heti kuin hänet oli tuotu.\"\n\nZeno ajatteli tätä tiedonantoa hetken aikaa.\n\n\"Sano hänelle\", virkkoi hän, \"että minä syön illallista hänen kanssaan\ntänään. Ei muuta.\"\n\nJulia, joka oli pitänyt käsiään kunnioittavasti edessään, teki pienen\nkumarruksen, kääntyi nopeasti ja juoksi pois, jättäen talon isännän\nmietteisiinsä. Hän tapasi Zoën yhä istumassa ikkunan ääressä, ja\nherkulliset ruokalajit, jotka Lucilla oli ottanut vastaan siselöidyllä\npronssitarjottimella ja asettanut hänen viereensä, olivat koskematta.\n\n\"Isäntä käski minun sanoa, että hän syö illallista teidän kanssanne\ntänään, kokóna\", sanoi Julia.\n\nZoë liikahti hieman, mutta hillitsi itsensä eikä virkkanut mitään,\nvaikka puna nousi hänen kasvoilleen ja hän kääntyi kokonaan poispäin\ntytöistä, jotteivät he sitä näkisi. He seisoivat hiljaa pitkän aikaa,\nodottaen.\n\n\"Ettekö haluaisi syödä jotakin?\" kysyi Julia arasti jonkun ajan\nkuluttua. \"Te ette ole syönyt mitään sitten eilis-illan, ja silloinkin\nvain vähäisen.\"\n\n\"Muistaakseni minä söin kaikki makeiset\", vastasi Zoë, kääntyen ja\nhymyillen hiukan muistellessaan tyttöjen kauhistusta.\n\nTunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Jonkun aikaa päivällisen\njälkeen Zoë näki yläikkunastaan Zenon tulevan talosta ja laskeutuvan\nmarmoriportaita kauniiseen venheeseen, joka odotti rannassa. Hänen\nastuessaan venheeseen Zoë vetäytyi kauas taaksepäin ikkunasta, jottei\nZeno katsahtaisi ylös ja näkisi hänen olleen katselemassa häntä. Hän\nkuuli Zenon äänen tämän antaessa määräystä molemmille soutumiehille.\nHeidän aironsa painuivat veteen hiljaa loiskahtaen, ja kun Zoë jälleen\nkatsoi ylös, soutivat he venhettä pois vastavirtaan, Blachernaen\npalatsia ja Makeaa Vettä kohti.\n\nSyötyään herkullisinta ruokaa mitä koskaan olivat maistaneet, niin\npaljon etteivät enää enempää jaksaneet, olivat palvelijatytöt\nkyyhähtäneet yhdessä matolle vähän matkan päähän emännästään ja\nnukkuivat sikeästi. Talon varjo piteni, kunnes se vietti oikealla\nkädellä marmoriportaiden yli tyveneen veteen, ja Peraan ja Galataan\nkohdistuva kirkas auringonpaiste alkoi muuttua kullankarvaiseksi;\nsamalla tavoin sulattimessa valkoisen hehkuvaksi kuumennettu kulta\nalkaa jäähtyä, käy kellerväksi ja punajuomuiseksi.\n\nKun päivä himmeni purppuraiseksi autereeksi ja ilma kävi viileämmäksi,\nheräsivät molemmat tytöt yht'aikaa, hieroivat silmiään ja ponnahtivat\npaikalla jaloilleen. Zoë ei ollut edes huomannut heitä, mutta juuri\nsilloin airojen tasainen loiske kuului jälleen, ja hän näki venheen\npalaavan takaisin, mutta ilman Zenoa. Hän katsoi uudelleen ollakseen\nvarma, että se oli sama venhe, ja toivon säde välähti hänen mielessään\nkuin suvisalama. Ehkäpä Zeno oli muuttanut mielensä eikä tulisikaan --\ntänä iltana.\n\nTytöt muistuttivat häntä isännän viestistä, ja hän antoi heidän\npukea hänet uudelleen iltaa varten. He järjestivät hänen tukkansa\nja kiersivät siihen helminauhoja, joita he olivat löytäneet\nsantelipuisesta lippaasta pukeutumispöydältä. He ottivat vaatteita\nvaatekaapeista, ihmeen hienosti ommeltuja liinavaatteita, vaaleita\nsilkkejä ja vienon sinervää hopealangoin kirjailtua samettia. Ja\ntehtyään parhaansa he pitivät kahta kiillotettua metallipeiliä hänen\nedessään ja takanaan, jotta hän voisi ihailla itseään. He olivat\nsytyttäneet useita pieniä lamppuja, jotka olivat asetetut täyteen\nkuntoon, sillä ulkona oli jo pimeä, ja he olivat kuluttaneet kaksi\ntuntia Zoën koristeluun. Ja hän hymyili ja taputti heidän poskiaan ja\nsanoi heitä taitaviksi tytöiksi, sillä hän oli varma, että Zeno oli\nmuuttanut aikomuksensa. Hän ei tulisi hänen luokseen tänä iltana.\n\nMutta juuri kuin hän toisti näitä sanoja itsekseen, tuli Zeno\näänettömästi lämpimän lampunvalon läpi ja seisoi hänen edessään, ja\nhänen sydämensä lakkasi sykkimästä.\n\nEnsi kertaa ratkaisevan askeleen ottamisen jälkeen hän tunsi tekonsa\nkoko kantavuuden ja merkityksen. Hän oli todella orja, ja hän oli yksin\nisäntänsä kanssa.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\"Pelkäättekö minua?\"\n\nZeno lausui kysymyksen lempeästi, sillä väri oli paennut Zoën\nkasvoilta, ja katse, jonka tyttö loi häneen, oli säikähtynyt tuijotus.\nHän oli kerran nähnyt samanlaista kauhua pelästyneen peuran silmissä,\nikäänkuin himmeä opaali olisi häivähtänyt sen silmien editse.\n\nZoë ei vastannut, mutta hän liikahti vaistomaisesti, ikäänkuin\nvetäytyen kokoon, ja käänsi olkapäänsä häntä kohti. Zeno kuuli hänen\nhengittävän kiivaasti.\n\nZenon tunne oli tällöin aivan uutta hänelle; sillä sangen usein hän oli\ntaistelussa nähnyt vahvojen miesten kalpenevan edessään, juuri silloin\nkuin he tunsivat, että hän käytti miekkaa mestarin tavalla ja aikoi\nsurmata, mutta hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt naisen häntä\npelkäävän. Hänen niukassa kokemuksessaan he olivat aina näyttäneet\niloitsevan siitä, että hän oli heitä lähellä ja puhutteli heitä.\nSenpävuoksi, kun hän näki Zoën pelästyvän, hän ei tiennyt mitä tehdä\ntai sanoa, ja hän toisti älyttömästi kysymyksensä:\n\n\"Pelkäättekö minua?\"\n\nZoë upotti pienet kyntensä kämmeniinsä ja katseli ympäri huonetta\nikäänkuin apua etsien; mutta molemmat palvelijatytöt olivat hävinneet\nheti kuin isäntä oli astunut huoneeseen, sillä niin oli heidän\nharjoittajansa heille opettanut. Zoë oli aivan yksin sen miehen kanssa,\njoka oli ostanut hänet.\n\nKaikenlaisia sekavia ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, kun Zeno\nistuutui tuolille sohvan viereen. Hän ihmetteli, mitä tapahtuisi,\njos hän kertoisi Zenolle tarinansa muutamin sanoin ja vetoaisi hänen\njalomielisyyteensä. Hän arvasi, että Zeno oli hyväntahtoinen, ainakin\ntoisinaan. Mutta ehkä hän oli uuden keisarin ystävä ja hänelle\ntuottaisi huvia tietää ostaneensa Mikael Rhangaben tyttären. Tai hän\nlähettäisi ehkä noutamaan Rustanin ja vaatisi purkamaan kaupan, ja\nRustan veisi hänet takaisin kerjäläiskortteliin ja pakottaisi kyria\nAgatan antamaan takaisin rahat. Zoë tiesi samalla vähän ja paljon\nKonstantinopolin maailmasta, mutta yhdestä seikasta hän oli varma, ja\nse oli se, että armoa tai lempeyttä ei kenenkään hänen nimeään kantavan\ntarvinnut odottaa niinkauankuin Andronikus hallitsi Blachernaessa.\n\nHänen isäntänsä läsnäolo peloitti häntä, mutta hän pysyi täysin\nurheasti päätöksessään. Vaikka kuolema olisi astunut hänen silmäinsä\neteen, ei se olisi saanut häntä tekemään mitään, mistä ne, joiden\ntähden hän oli myynyt itsensä, joutuisivat kärsimään.\n\nZeno istui hiljaa ja katseli häntä. Hänestä tuntui, että tyttö oli\npaljon kauniimpi kuin hän ensin oli oivaltanutkaan. Hänen nojautuessaan\nsivuttain isoja tyynyjä vastaan, kääntäen kasvonsa pois hänestä ja\nolkansa häneen päin, oli hänen poskensa ja kaulansa piirteissä niillä\npaikoin missä se yhtyi korvaan, samoinkuin pienissä untuvaisissa\nkiehkuroissa hänen hiusrajassaan, jotakin, joka sai Zenon veret\nliikkeelle vasten hänen tahtoaankin. Ja tulipa paholainen kuiskaamaan\nhänen mieleensä, että tyttö oli hänen persoonallista omaisuuttaan yhtä\nhyvin kuin hänen hevosensa, talonsa ja kauppavarastonsa. Italiassa\nolivat lait orjiin nähden kylläkin epävarmoja, mutta Konstantinopolin\nlaista ei ollut epäilystäkään. Orja Arethusa, joka painoi niin\nja niin monta talenttia ja minaa ja jolla oli niin ja niin monta\ntervettä hammasta ynnä muita hyviä puolia, oli Carlo Zenon ehdotonta\nomaisuutta. Hän olisi voinut surmata hänet, jos olisi halunnut, millä\ntavalla hyvänsä, eikä laki olisi nimittänyt sitä murhaksi. Olisi\nollut yhtä orjaa vähemmän, ja hän olisi heittänyt kaivoon neljäsataa\nkultatukaattia; mutta siinä olisi ollut kaikki.\n\nZoë näytti hänestä maailman kauneimmalta olennolta, eikä paholainen\nesittänyt että hän surmaisi hänet; ei suinkaan.\n\nPitkän aikaa olivat mies ja hänen orjansa ääneti ja tuskin\nliikahtivatkaan, eikä kumpikaan heistä jälkeenpäin unohtanut noita\nminuutteja. Kumpikin kamppaili ajatuksissaan jotakin vastaan, mikä\ntuntui mahdottomuudelta, sellaiselta, mitä ei ikinä voisi tehdä.\nJalosyntyinen tyttö oli äidin tähden, joka ei ollut hänen äitinsä,\nja veljien tähden, jotka eivät olleet hänen vertaan, päättänyt olla\nloppuun saakka se, miksi hän oli saattanut itsensä heidän henkensä\npelastamiseksi, sen kauppiaan kuuliainen orja, joka oli maksanut hänet\nkullassa. Se oli pahempaa kuin kuolema, mutta jollei hän siitä kuolisi,\nniin täytyisi hänen kokea se loppuun saakka, jottei se hyvä, minkä hän\noli tehnyt, raukenisi jälleen tyhjiin.\n\nMies, jolla oli täysi laillinen oikeus häneen ruumiin ja hengen\npuolesta ja jonka lämpimän nuoren veren hänen kauneutensa sai niin\nsyvälti liikkeelle, päätti vastustaa ja olla olevinaan ikäänkuin hän\nei olisikaan toisen valtias. Hänen laihat kasvonsa olivat verraten\nlevolliset tyvenessä lampunvalossa, niinkuin ne olisivat olleet\nriehuvan taistelun keskelläkin; mutta sisällä oli hänessä sellaista,\nmitä hänen ei tehnyt mieli toiste tuntea ja ehk'ei antaa muidenkaan\ntietää hänen koskaan tunteneen.\n\nVihdoin, kummastellen hiljaisuutta ja puolittain uskoen ja hartaasti\ntoivoen, ettei Zeno enää ollut huoneessa, Zoë käänsi päätään. Zenon\nsilmät olivat häneen kiinnitetyt, mutta niissä oli jotakin, mitä Zoë ei\nvoinut pelätä.\n\n\"Sanokaa minulle kuka te olette\", sanoi Zeno tyynesti.\n\nKaikista kysymyksistä vähimmän oli Zoë odottanut tätä, joka Zenon\nmielestä tuntui niin luonnolliselta. Zoë odotti tuokion, ennenkuin\npuhui.\n\n\"Oletteko tyytymätön, herra?\" kysyi hän hillityllä äänellä. \"Onko\nbukaralainen pettänyt teitä?\"\n\n\"Ei! Mikä ajatus!\"\n\n\"Silloin te tiedätte mikä minä olen, enkä minä voi sanoa teille sen\nenempää, herrani. Voiko orjalla olla sukujuurta?\"\n\n\"Minä en usko, että te olette syntynyt orjaksi\", sanoi Zeno, kallistuen\nhiukan eteenpäin ja katsoen häntä silmiin.\n\nHetkisen kuluttua Zoën luomet painuivat alas hänen katseensa edessä,\nmutta hän ei puhunut mitään.\n\n\"Eikö teillä ole mitään sanottavaa?\" kysyi Zeno, pettyneenä hänen\näänettömyydestään.\n\nJälleen valtasi Zoën kiusaus kertoa Zenolle kaikki, koska tämä\npuhutteli häntä niin ystävällisesti; mutta hän ajatteli yhä sitä, mitä\nsaattoi tapahtua kyria Agatalle.\n\n\"Minä olen teidän ostettu orjanne\", sanoi hän melkein heti. \"Minulla ei\nole sanottavana mitään muuta.\"\n\n\"Mutta onhan teillä ollut äiti?\"\n\n\"En ole koskaan tuntenut häntä.\"\n\n\"Entä isänne sitten?\"\n\n\"En ole tuntenut häntäkään.\"\n\nZeno ei aina ollut kärsivällinen, edes naistenkaan kanssa, eikä ollut\nmitään syytä minkävuoksi hänen pitäisi olla pitkämielinen omaan\nomaisuuteensa nähden.\n\n\"Minä en usko teitä\", sanoi hän kyllästyneellä äänellä, ja hän nousi ja\nalkoi astella huoneessa.\n\nNyt sattui niin, että Zoë oli kyennyt vastaamaan Zenon kahteen\nviime kysymykseen täysin totuudenmukaisesti, sillä hänellä ei ollut\nvähäisintäkään muistoa omasta isästään ja äidistään, jotka olivat\nkuolleet ruttoon hänen ollessaan kolmen kuukauden vanha.\n\n\"Minä vannon kaikkien pyhien asiain nimessä, että se on totta\", sanoi\nhän, seuraten Zenoa silmillään.\n\nZeno teki kärsimättömän eleen.\n\n\"Orja ei voi tehdä valaa\", vastasi hän töykeästi.\n\nZoë kohotti heti kaunista päätään ja hänen silmänsä hehkuivat; mutta\nZeno ei nähnyt sitä, sillä hän oli kävellessään kääntynyt häneen selin,\nja hetkistä myöhemmin Zoë otti jälleen äskeisen alistuvan asentonsa.\n\nZeno seisahtui lähelle ovea ja löi käsiään yhteen; molemmat\npalvelustytöt tulivat esiin.\n\n\"Tuokaa illallinen\", sanoi Zeno.\n\nKun he menivät täyttämään käskyä, tuli Zeno takaisin ja istui\njälleen sohvan viereen. Hänen ja Zoën välissä oli juuri parhaiksi\ntilaa pienelle pöydälle. Tytöt tulivat takaisin ja palvelivat heitä,\nmutta kumpikin oli vaiti. Zeno valmisti itselleen salaatin valmiiksi\ntuoduista aineksista, ja kun se oli valmis, antoi hän siitä vähän\nZoëllekin. Zoë oli tarkannut hänen menettelyään, sillä italialainen\ntapa oli hänelle outo eikä hän ollut koskaan tiennyt miten salaatti\nlaitettiin. Zeno kaatoi kreikkalaista viiniä hänen lasiinsa,\nhienotekoiseen valkoiseen Murano-pikariin, jonka kannan ympärillä oli\nvaaleita sinisiä viiruja. Mutta Zoë ei syönyt eikä juonut.\n\n\"Menkää\", sanoi Zeno tytöille. \"Minä kutsun teitä sitten.\"\n\nTytöt hiipivät pois äänettömästi. Zeno oli unohtanut tyytymättömyytensä\nja tunsi jälleen Zoën läsnäolon.\n\n\"Teidän pitää syödä ja juoda\", sanoi hän lempeästi. \"Jos on jotakin,\nmistä pidätte, niin sanokaa. Te saatte sitä.\"\n\n\"Te olette ystävällinen\", vastasi Zoë, mutta ei kohottanut kättään.\n\"Minulla ei ole ruokahalua\", lisäsi hän hetken perästä.\n\nEn tiedä mistä johtuu, ettei kukaan mies usko naista, kun tämä\nsanoo ettei hänen ole nälkä. Zenoa närkästytti, ja näyttääkseen\ntyytymättömyyttään hän alkoi itse syödä enemmän kuin häntä haluttikaan.\nZoë katseli äänetönnä hänen tehdessään lopun toisesta linnusta\nja kaikesta laittamastaan salaatista. Hän ei olisi ollut nainen,\njos häneltä olisi jäänyt näkemättä, että Zeno tunsi samalla vähän\narkuutta, niinkuin pelottomin ja tarmokkainkin mies usein tuntee naisen\nedessä, jota hän ei ymmärrä. Silloin tapahtui Zoën omassa tilassa\nmuutos parempaan päin; hän hengitti vapaammin, hänen sydämensä löi\ntasaisemmin, paino, joka ahdisti hänen rintaansa lyijynraskaana juuri\nkurkun alla, keventyi. Kun nainen näkee, että mies on arka hänen\nseurassaan, on hän varma siitä, että tämä mies ennemmin tai myöhemmin\ntottelee hänen tahtoaan; ja vaikka hän joskus erehtyykin, niin\nuseimmiten hän kuitenkin on oikeassa.\n\nZeno ei ollut koskaan ennen tuntenut arkuutta; mutta nyt, kun hän\nhalusi puhua, ei hän löytänyt mitään sanottavaa, ja Zoë tiesi sen eikä\nauttanut häntä. Oli omituista, että pelkonsa hälventyessä Zoë alkoi\npitää häntä kauniimpana kuin ensi näkemältä aamulla. Kun Zeno oli\nlopettanut ateriansa, joi hän vähän viiniä, laski lasin pöydälle ja\nkatsoi Zoëhen vihaiseksi tarkoitetulla ilmeellä; sillä hän kaipasi jo\nsitä aikaa -- viisi minuuttia taaksepäin -- jolloin Zoë oli pelännyt\nhäntä ja hän oli ollut tilanteen herra. Hän veti kulmansa ryppyyn,\ntiukensi huulensa ja tuijotti häneen, mutta hänen ihmeekseen ei tyttö\nnäyttänytkään pelästyvän. Zeno oli hukannut langan tällä kertaa,\nja tyttö oli löytänyt sen. Zoë vastasi hänen katseeseensa lievästi\nhämmästynein ilmein.\n\n\"Oletteko jo lopettanut illallisen!\" kysyi hän vienosti.\n\nKepeä punastus kohosi Zenon ruskeille poskille hänen tuntiessaan\narkuutensa kasvavan, mutta hän ei kääntänyt katsettaan Zoësta.\n\n\"Te ette näytä pelkäävän minua enää\", virkkoi hän vastaukseksi.\n\n\"Onko minulla jotakin syytä pelätä teitä?\" kysyi Zoë luottavalla\näänellä.\n\nHän pani kaikki alttiiksi tällä kysymyksellä, tai ainakin luuli\npanevansa. Hän voitti. Zenon kasvot muuttuivat ja leppyivät, sillä\nvetoamalla hänen jalomielisyyteensä oli tyttö saanut hänet tuntemaan\nolonsa luontevammaksi.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Te ette ole lainkaan vaarassa minun puoleltani.\nSitäpaitsi\", lisäsi hän hiukan väkinäisesti, \"en ole vielä päässyt\nselvyyteen siitä, mitä minun on tehtävä teille.\"\n\nZoë ojentautui istumaan suorana, toinen käsi pienen pöydän reunalla.\n\n\"Asianlaita on niin\", jatkoi Zeno, \"että minä en ostanut teitä itseäni\nvarten.\"\n\nZoë teki äkillisen liikkeen istuessaan. Sitten hänen herkkäpiirteinen\nsuunsa jäykistyi halveksivaan ilmeeseen.\n\n\"Siis tekin olette vain orjakauppias!\" huudahti hän halveksivasti.\nMutta Zeno nauroi jo sellaiselle ajatuksellekin, ja oli iloinen\nvoidessaan nauraa. Se kevensi.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"en ole orjakauppias. Olen venetsialainen\ntukkukauppias, tietääkseni. Olen ollut myöskin soturi, ja vähällä oli\nminusta tulla palkkapitäjän haltija!\"\n\n\"Pappi!\" Zoën kasvot kuvastivat hänen inhoaan.\n\n\"Ei, sillä en ole koskaan astunut hengelliseen säätyyn\", vastasi\nZeno, saaden sitä enemmän itsevarmuutta mitä enemmän Zoë vihastui.\n\"Mutta mitä teihin tulee, niin eräs ystäväni, rikas venetsialainen\naatelismies, pyysi minulta sellaista palvelusta, että lähettäisin\nhänelle kauneimman orjan mitä Konstantinopolista voi saada hänen\nmainitsemallaan suurella rahasummalla. Itse asiassa --\"\n\nMutta tässä hänen puheensa keskeytyi, sillä Zoë kääntyi hänestä pois\nja upotti kasvonsa nahkaiseen tyynyyn. Hänen ruumiinsa vavahteli\nhiukan, ja Zeno luuli hänen itkevän. Zoë oli jo miltei tottunut Zenoon\nja alkanut tuntea itsellään olevan jonkinlaista valtaa häneen; ja hän\nmyönsi häveten, että Zeno miellytti häntä, vaikka hänen tarkoituksensa\noli vihata häntä. Mutta ajatus, että Zeno oli ostanut hänet kuin jonkin\ntavara-erän ikään, lähettääkseen hänet kaukana olevalle tuntemattomalle\nmiehelle, oli enemmän kuin hän ensi alussa jaksoi kestää. Sitäpaitsi,\nvaikka syömisen ajatuskin teki hänet pahoinvoivaksi, oli hän todella\nheikontunut ravinnon puutteesta, ja viimeksikuluneen vuorokauden\naikana hän oli kokenut niin paljon kuin hänen luontonsa saattoi kestää\nmurtumatta jollakin tavoin.\n\nZeno huolestui ja kumartui hänen ylitseen, jokseenkin kömpelösti,\ntahtoen viihdyttää häntä. Zoë käänsi kasvonsa häneen päin äkkiä, ilman\nvaroitusta, ja Zeno näki, että hänen silmänsä olivat kuivat ja posket\npunoittavat.\n\n\"Venetsia on kaunis kaupunki\", sanoi hän suostutellen. \"Te tulette\nolemaan tärkeä henkilö ystäväni talossa -- hän antaa teille --\"\n\n\"Milloin aiotte lähettää minut? Huomennako?\" Tyttö oli saanut jossakin\nmäärin takaisin mielenmalttinsa.\n\n\"Sanoinhan, etten ole vielä päättänyt, mitä minun on teille tehtävä\",\nvastasi Zeno. \"Rahat, jotka annoin bukaralaiselle, olivat omiani.\nKenties pidän teidät sittenkin täällä.\"\n\nZoë inhosi häntä tällä hetkellä. Häntä halutti herjata häntä, lyödä\nhäntä, ajaa hänet matkoihinsa. Hänen sanoissaan oli jotakin niin\nalentuvaa. Hän päättäisi mitä hänen on tehtävä hänelle! Hän kenties\npitäisi hänet sittenkin! Hän oli maksanut hänet omalla rahallaan! Ei\nollut mahdollista, että Zoë oli voinut pitää häntä kauniina, että hänen\nkasvonsa, käytöksensä tai äänensä olisivat edes hetkellisestikään\nvoineet miellyttää häntä.\n\n\"Minä vihaan teitä!\" huusi Zoë, purren hampaansa yhteen puhuessaan.\n\nZeno oli hänen lähellään, ja Zoë vetäytyi hänestä niin kauas sohvan\ntyynyjä vasten kuin saattoi. Zeno siirtyi jälleen tuolilleen, sillä\nhän näki kuinka vihoissaan Zoë oli. Hän oli tahallaan puhunut niinkuin\nZoë olisi todella ollut vain orja, niinkuin hän väitti olevansa, ja\nvastoin luonnollista vaistoaan, joka vaati häntä kohtelemaan neitoa\nvertaisenaan.\n\n\"Tosiaankin\", sanoi hän kylmästi, ja ottaen rikotun saksanpähkinän\npöydältä alkoi kuoria esiin sydäntä, \"eipä ole helppo tietää\nmikä teitä miellyttää. Te näytätte kauhistuvan Venetsiaan menon\najatusta ja raivostuvan tänne jäämisen ajatuksesta! On tietysti\nkolmaskin mahdollisuus. En tahtoisi lähettää ystävälleni orjaa, joka\ntyytymättömyydessään myrkyttäisi hänet ja hänen perheensä, enkä\nsuinkaan tahdo pitää omassa talossanikaan sellaista, joka vihaa minua\nja voi saada päähänsä leikata kaulani poikki nukkuessani. Ainoa, mikä\njää tehtäväksi, on myydä teidät takaisin bukaralaiselle tappiolla.\nOlisiko se teistä mieleen?\"\n\nZoë tunsi jälleen olevansa toisen vallassa.\n\n\"Te saitte minut luulemaan, että te olisitte minulle ystävällinen!\"\nsanoi hän, ja hänen äänensä värähteli.\n\nZeno nauroi, sillä hän oli liian suutuksissaan leppyäkseen heti toisen\nnöyrtymisestä.\n\n\"Se ei estänyt teitä kuitenkaan sanomasta vihaavanne minua, hetki\nsitten\", vastasi hän. \"Teidän ei pidä odottaa minulta liiaksi\nkristillisiä hyveitä, sillä minä en ole pyhimys. En ole koskaan oppinut\nrakastamaan niitä jotka minua vihaavat!\"\n\nZoë piti hänestä nyt enemmän. Kun Zeno heitti päätään hiukan\ntaaksepäin, katsoen häneen puoleksisuljettujen luomiensa alla, silmäsi\nZoë hänen ruskeaa kaulaansa, eikä hänelle tullut mieleen katkaista\nsitä, niinkuin Zeno oli viitannut. Mutta Zoë oli suutuksissaan\nitselleen siitä, että oli käynyt niin monen mieltymyksen ja\nvastenmielisyyden vaiheen läpi niin lyhyessä ajassa, sekä siitä, ettei\nhän tuntenut kevennystä kuullessaan puhuttavan pitkälle matkalle\nlähettämisestä, joka varmasti merkitsisi turvaa niin kauaksi kuin se\nkestäisi, ja kukaties vapautumisen mahdollisuuttakin. Hän ihmetteli\nmyöskin, miksi hän ei enää halunnut suorastaan kuolla, kun kyria Agata\nnyt oli pelastettu. Hänen vastauksensa Zenon viime puheeseen oli nöyrä.\n\n\"Te saitte minut sanomaan sen\", sanoi hän. \"Olen pahoillani, herra.\"\n\n\"Olen ainakin tullut tietämään, että jäätte mieluummin tänne kuin\npalaatte takaisin Rustan Karaboghazdzhin ja hänen lempeän vaimonsa --\npunatukkaisen kyyhkynsä luo!\"\n\n\"Mihin hyvänsä mieluummin kuin sinne!\"\n\nZoën ääni oli vakava, sillä sitä kohtaloa hän pelkäsi kaikkein enimmän,\nniin hyvin itsensä puolesta kuin senkin takia, että hän kuvitteli\norjakauppiaan jollakin tavoin vaativan rahojaan kyria Agatalta. Zeno\noli nähtävästi tyytyväinen hänen vastaukseensa, sillä hän katsoi häneen\nystävällisemmin ja oli vaiti jonkun aikaa. Jälleen hän salli silmiensä\nihastella hänen kauneuttaan.\n\n\"Minä en lähetä teitä takaisin\", virkkoi hän viimein; ja hän ojensi\nkätensä Zoëta kohti, ikäänkuin antaen lupauksen vertaiselleen.\n\nZoë oli kiitollinen, mutta hän luuli Zenon ehkä koettavan saada hänet\nilmaisemaan syntyperänsä. Orja ei koskaan ottaisi isäntänsä kättä\ntuttavallisesti omaansa; Zoë tiesi orjien tavat, sillä niitä oli ollut\nmonta hänen kasvatti-isänsä talossa, ja hän kosketti Zenon sormenpäitä\nomillaan ja vetäen kätensä pois painoi käsiselkänsä huuliaan\nvasten. Tämä teko sai Zenon hiukan hämilleen, sillä se suoritettiin\ntäydellisesti, kaikella syntyperäisen orjuuden kunnioituksella.\n\n\"Te ette ollut kauan Rustanin talossa, vai kuinka?\" kysyi hän,\nnäyttämättä panevan suurta merkitystä kysymykselle, sillä hän toivoi\nyllättävänsä hänet arvaamatta.\n\nJos Zoë sanoisi totuuden, jonka hän tiesi jo ennakolta, osoittaisi\nhän hämmästystä ja ahdistaisi häntä uudella kysymyksellä. Jos tyttö\nvastaisi vastoin totuutta, saisi hän siitä sen verran tietoa hänen\nluonteestaan vastaista tarvetta varten. Nopea-älyisenä Zoë ei tehnyt\nkumpaakaan.\n\n\"Herrani suvaitsi huomauttaa hetki sitten, että orjan valaa ei ole\nkoskaan uskottava\", sanoi hän. \"Lakihan on, että orjaa on kidutettava,\nkun hänen on todistettava oikeudessa, eikö niin?\"\n\n\"Luulen sen niin olevan\", vastasi Zeno hymyillen. \"Mutta te olette\ntäysin turvassa! Minähän kysyn teiltä vain, kuinka kauan olitte\nRustanin talossa.\"\n\n\"Yhden yön ja osan päivää\", vastasi Zoë hetken perästä.\n\nZeno oli hämmästyvinään.\n\n\"Niin lyhyen ajan! Silloin hän kai osti teidät vasta eilen?\"\n\n\"Eilen illalla.\"\n\n\"Ja keneltä? Tahdotteko sanoa minulle sen?\"\n\nZoë mietti hetkisen ja sitten hymyili.\n\n\"Kyllä, Minä voin sanoa teille sen. Hän osti minut eräältä\nKonstantinopolin ylhäiseltä naiselta, jonka kanssa minut kasvatettiin\nmitä läheisimmässä tuttavuudessa. Hän on juuri minun ikäiseni ja me\nolemme hyvin yhdennäköiset.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Zeno täydellisesti pettyneenä ja puhuen miltei\nitsekseen. \"Tyttöparka! Sama isä, otaksuttavasti -- siitä tuo --\"\n\nZoë painoi silmänsä alas ja katsoi mattoon.\n\n\"Niin -- koska olette sen arvannut, herra. Meillä oli sama isä, vaikka\nemme koskaan tunteneet häntä. Hän kuoli ruttoon, kun me olimme muutaman\nkuukauden vanhoja.\"\n\nZeno oli täysin tyytyväinen tähän loogilliseen selitykseen, joka\nselitti täydelleen Zoën ylimysmäisen kauneuden, hänen käytöksensä\nylhäisyyden ja kaikesta hänen esiintymisestään ilmenevän hienon\nkasvatuksen, samoinkuin sen pelottomuudenkin, joka oli saanut hänet\nkääntymään häntä vastaan ja sanomaan, että hän vihasi häntä. Ainoa\nseikka, jota hän ei ymmärtänyt, oli se, että Zoë oli hymyillyt\nkertoessaan. Mutta hän arveli, kuten täysin mahdollista olikin,\nettä valtiattaren ja hänen orjaksi-syntyneen siskonsa välillä oli\nsaattanut olla kateutta ja ehkä vihaakin, eikä hän tahtonut vielä tällä\nhaavaa kysellä sen tarkemmin, koska kaikki oli hänelle niin selvää.\nSellaiset luonnottomat teot eivät olleet harvinaisia kaupungissa,\njoka oli puolillaan orjia. Zoën emäntä oli arvattavasti myynyt hänet\nsuuttumuksen puuskassa, tai ehkä harkinnan jälkeen ja tahallisella\njulmuudella, tai ehkäpä ahneudestakin, ostaakseen itselleen helminauhan.\n\nTyttö ei tarjoutunut kertomaan enempää, mutta hän katsoi syrjään\nomistajastaan ja näytti ajattelevan menneisyyttään, niinkuin hän\ntodella tekikin, vaikka se olikin perin toisenlainen kuin se, jonka\nZeno mielikuvituksessaan hänelle sepitti.\n\nZeno puolestaan kuori miettiväisenä toisen pähkinän ja katsahti häneen\nsilloin tällöin, varmana siitä, että tiesi totuuden, ja aprikoiden mitä\nhänen oli tehtävä ja varsinkin mitä hän todella halusi tehdä. Hän oli\nluullut tytön kärsineen suuren vääryyden ja oli maksanut suuren summan\nkorjatakseen tuota vääryyttä, miltei empimättä, koska hänen luonnossaan\noli auttaa jokaista ahdingossa olevaa, ja koska hän, joka ei pitänyt\nlukua hengestään eikä jäsenistään hyvän asian puolesta taistellessaan,\nei ollut koskaan pitänyt lukua sellaisesta tavarasta kuin kullasta\nsenkaltaisessa tapauksessa.\n\nMutta nyt oli kaikki selvää. Tyttö oli orja, kaikista näennäisyyksistä\nhuolimatta. Hän ei ollut kärsinyt mitään vääryyttä; hänen hymynsä\noli ilmaissut Zenolle, että muutos hänen elämässään ei ollut vienyt\nsuurempaan onnettomuuteen. Että takaisin Rustanille lähettäminen\npeloitti häntä, oli varsin luonnollista; elettyään arvatenkin aina\nhienosti siinä suuressa talossa, jossa hän oli syntynyt, oli hän\nvarmasti tuntenut orjavankilan likaisuuden ja alhaisuuden, huolimatta\nsiitä erikoisesta huolenpidosta, mikä oli tullut hänen osakseen hänen\nkauneutensa ja arvonsa takia. Lisäksi ei hänellä todennäköisesti ollut\npaljon todellista tunnetta, käytöksestään huolimatta; harvoinhan\norjanaisilla sitä on.\n\nMitä hänen oli tehtävä tytölle? Zeno oli pikemmin intohimoinen kuin\naineellinen tai nautinnonhaluinen; hän oli niinmuodoin optimisti ja\nidealisti naisiin nähden, sekä täynnä epämääräistä uskoa rakkauden\nromanttiseen puoleen. Hän ei olisi voinut todenteolla rakastaa\norjatyttöä, vaikka tämä olisi ollut kuinkakin kaunis, sillä hänelle\noli mahdotonta kiintyä yksinomaan kauneuteen. Ainoastaan vertaiseensa\nhän saattoi sopeutua, eikä hän voinut koskaan välittää kauan tai\nuskollisesti kenestäkään itseään alempana olevasta. Kahdenkymmenen\niässä hänen nuoruutensa olisi kuohahtanut yli partaan viikoksi tai\nkuukaudeksi; mutta hän läheni kolmeakymmentä, hänen kolmeenkymmeneen\nvuoteensa oli ahdettu monen uskalikon täyden eliniän teot, ja hänen\nluonteensa oli kovettunut jalompaan kaavaan kuin hänen varhainen\nnuoruutensa oli lupaillut. Hän ei tahtonut tehdä ketään naista\nleikkikalukseen nyt; ja kun ei hän sitä tahtonut, niin hän halusi\ntietää, mitä hänen oli tehtävä Zoëlle, kun tämä nyt oli hänen.\n\nTässä häilyvässä mielentilassa hän nousi ylös lähteäkseen Zoën luota,\nsiinä enemmän tai vähemmän varmassa aikeessa, ettei tapaisi häntä\nennenkuin olisi päässyt johonkin päätökseen hänen tulevaisuudestaan;\nsillä kaikesta huolimatta hän kuitenkin tunsi vetoa tyttöä kohtaan,\nja hänen poskensa ja kaulansa piirre pään ollessa puolittain poispäin\nkäännettynä oli hienon ja harvinaisen kaunis. Seisoessaan lyhyen hetken\nZoën vieressä hän tunsi, että jos vielä jolloinkin elämässään alentuisi\nottamaan naisen leikkikalukseen, tarkoituksettomasti, typerästi,\nhalveksittavasti, niin se lelu olisi tämä Arethusa, jonka hän oli\nostanut lurjusmaiselta bukaralaiselta kauppiaalta.\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi hän, katsoen alas Zoën ylösluotuihin silmiin. \"Jos\ntarvitsette jotakin, jos haluatte jotakin, niin lähettäkää hakemaan\nOmobonoa, ja te saatte sen. Hyvää yötä, Arethusa.\"\n\nTämä oli ensikerta, kun hän oli kutsunut Zoëta nimeltä, niinkuin hän\nsen tiesi. Hän ei edes ojentanut kättään. Zoë katsoi vakaasti ylöspäin.\n\n\"Mitä teette minulle?\" kysyi hän hyvin levottomana, Zenon äkillisen\nlähdön hämmästyttämänä.\n\nHän oli silloin niin suloinen, että Zeno tunsi arvotonta halua ottaa\nhänet syliinsä vain hänen pelkän suloisuutensa takia, ja sulkea hänen\nsurulliset silmänsä suudelmilla. Sen sijaan hän pudisti päätään ja\nkääntyi pois.\n\n\"En tiedä\", sanoi hän puoliääneen. Hän saapui ovelle. \"En tiedä\",\ntoisti hän, ikäänkuin pulma olisi ollut kovin vaikea ratkaista; ja hän\nmeni ulos, kääntymättä katsomaan Zoëhen.\n\nNiin päättyi ensimmäinen tunti, jonka orja vietti isäntänsä seurassa;\nja Zenon mentyä tunsi Zoë itsensä äkkiä uupuneeksi, ikäänkuin\nkäsinkamppailun jälkeen; ja omituista kyllä hän tunsi heti, että hän\noli heikko ruoan puutteesta ja ettei syömisen ajatus enää ollut hänestä\nvastenmielinen. Puolittain häveten itseään hän vilkaisi oveen, josta\nZeno oli hävinnyt, ikäänkuin olisi luullut hänen voivan tulla takaisin,\nja kuunteli kuin odottaen kuulevansa hänen askeleensa. Sitten, kun\nei nähnyt eikä kuullut mitään, hän alkoi syödä nopeasti ja miltei\nahmien, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin hiukan hävettävää, ja hän toivoi\netteivät palvelijatytöt tulisi ja näkisi häntä.\n\nHän tuli pian kylläiseksi, sillä se oli ollut pikemmin hermojen\ntarvetta kuin muuta, ja jokainen nainen, joka lukee tätä, tietää\ntäsmälleen miltä Zoësta tuntui, tai tulee ennen pitkää tietämään; sillä\nkaikessa mikä kuuluu elämän vaistopuoleen ovat naiset paljon enemmän\ntoistensa kaltaisia kuin miehet; jotavastoin, johtuen siitä, ettei\nheitä ohjata, työnnetä eikä kiskota jonkun yhtäläisen oppikurssin läpi\nniinkuin useimpia miehiä, vaan jätetään ajattelemaan ja, ennen kaikkea,\narvailemaan totuutta omin päinsä, he ovat paljon enemmän erilaisia\nkatsantotavoiltaan. Tästä myös johtuu, miksi niin monet lahjakkaat\nmiehet ja hyvin monet todella oppineetkin haluavat mieluummin puhella\nnaisten kuin miesten kanssa; sillä miesten joukossa he kuulevat samoja\nasioita iänikuisesti, mutta naisilla on aina sanottavana jotakin uutta,\nmikä on imartelevaa, miellyttävää, huvittavaa tai ärsyttävää -- ehkä\nsen mukaan kuin he haluavat. Naisilla on myös eräänlainen valenöyrä,\nkerrassaan vetoava tapa kysyä suurelta mieheltä, kuinka on mahdollista\nettä hän todella viitsii puhua tietämättömän pikku naisparan kanssa,\nkun hän voisi virittää muistettavan keskustelun toisen suuren miehen\nkanssa, joka puhuu toisen tietämättömän, sulosilmäisen naisparan kanssa\ntoisella puolen huonetta. Täten opimme näkemään, että elämä on täynnä\nristiriitaisuuksia.\n\nZoë nukkui kymmenen tuntia unia näkemättä ja heräsi virkistyneenä ja\nlevänneenä, ihmetellen kohta, minkätähden hänen mielentilansa oli niin\nsuuresti muuttunut. Mutta Zeno oli sinä yönä rauhaton ja tyytymätön\nitseensä ynnä tekoonsa. Maatessaan valveillaan hän soimasi hetken\nmielijohteesta aiheutunutta tekoaan, mutta kun hän puoleksi tunniksi\nnukahti, kummitteli Zoë hänen unissaan. Useampia kertoja hän nousi\nylös ja astuskeli paljain jaloin huoneensa marmorimosaiikkisella\nlattialla, ja hän työnsi auki ikkunaluukut ja katseli ulos. Yö oli\ntyyni ja selkeä, ja ilma oli melkein talvinen. Vasemmalle Peran\nkorkeina törröttävistä rajapiirteistä loistivat pohjoiset tähtisikermät\nkirkkaina ja kylminä. Joka kerta kuin hän katsoi, ihmetteli hän otavan\nhidasta liikuntoa; sen seitsemän tähteä olivat suoraan pohjoisnavan\nkohdalla, sillä nyt oli kevät, ja ne näyttivät siirtyneen tuskin\nkämmenen leveyttäkään läntistä laskuaan kohti kokonaisessa tunnissa,\nhänen uudelleen katsoessaan. Aamun tullen hänen kasvonsa olivat vähän\ntavallista kalpeammat, ja hän tunsi olevansa huonolla tuulella.\n\nOmobono arvasi sen vain hänen tavallistakin suuremmasta\nharvapuheisuudestaan, mutta se riittikin kokeneelle kirjurille,\njoka piti ihmeen tarkkaa vaaria, ettei puhunut, jollei Zeno häntä\npuhutellut, ja varsinkin, ettei maininnut sanallakaan yläkerrassa\nolevan naisten huoneiston olemassaolosta. Toisaalta hän taas oli\nodottanut, että, vaikka olikin sunnuntai, hänen isäntänsä olisi\nlähettänyt hänet nostamaan rahoja Cornerin pankkiirihuoneelta, kuten\noli mainittuna Marco Pesaron kirjeessä, jonka sisällön Omobono\ntarkalleen tunsi. Mutta määräystä ei annettu, ja koska Zenon tapana\nei ollut unohtaa yksityiskohtia eikä vitkastella liikeasioissa, alkoi\nOmobono ihmetellä niitä oli tapahtunut.\n\nMaanantainakaan ei Zenon tuuli ollut muuttunut eikä hän lähettänyt\nrahoja perimään, ja kirjurin uteliaisuus kasvoi valtavasti; tiistaina\nse kävi jo miltei sietämättömäksi. Mikäli hän tiesi, ja hän tiesi\njokseenkin kaiken mitä talossa tapahtui, oli Zeno käynyt yläkerrassa\nainoastaan yhden kerran, lauantai-iltana, jolloin hän oli syönyt\nillallista Zoën kanssa, ja silloinkin hän oli viipynyt siellä vain\ntunnin. Sen jälkeen hän ei ollut edes kysynytkään orjaa, eikä kukaan\nollut tätä nähnyt, paitsi nuo kaksi palvelijatyttöstä, jotka tulivat\nporrassiltamalle määrähetkinä aterioita vastaanottamaan, mutta eivät\nkoskaan puhuneet miespalvelijoille. Kirjuri olisi voinut pyytää\ntavata Zoëta, tiedustellakseen tarvitsiko hän jotakin, ja Zoë olisi\nvarmasti ottanut hänet vastaan; mutta Omobono pelkäsi tehdä sitä ilman\nmääräystä, ja Zeno ei sitä antanut, ja hän olisi voinut tulla sisään\njuuri sillä hetkellä kuin Omobono oli siellä. Uuttera kirjuri joutui\ntoisinaan hajamielisyyden valtaan työskennellessään kirjeittensä ja\ntiliensä ääressä ja tuijotti ulos ikkunasta, silitellen hyvinhoidettua\nharmaata partaansa hyvin miettiväisenä.\n\nTorstaina vähän ennen puoltapäivää Zoë istui ikkunan ääressä, ja hän\nnäki Zenon taas laskeutuvan portaita alas veden reunaan ja astuvan\nvenheeseensä. Se oli nyt siinä aina, päivän koitteessakin, sillä\nsenjälkeenkuin naisia oli tullut taloon, oli Zeno soudattanut itsensä\ntoiseen paikkaan aamukylpyään varten. Tänään hän oli pukeutunut\nerittäin huolellisesti, arveli Zoë nähdessään hänet, eikä hän siirtynyt\npois ikkunan äärestä niinkuin oli tehnyt ensi kerralla, vaan jäi\npaikoilleen, toivoen sydämessään, että Zeno katsoisi ylös ja näkisi\nhänet. Zeno ei kääntynytkään astuttuaan venheeseen, ja Zoën mielestä\nhän piti päätään kumarammassa kuin viimein ja katsoi alas, olkapäät\nkohotettuina kuin sellaisella, joka on päättänyt olla katsomatta\noikealle tai vasemmalle. Sitten molemmat miehet soutivat venheen virtaa\nylös, ja Zoë seurasi sitä katseillaan, kunnes hän ei enää voinut\nerottaa sitä monista muista, jotka liukuivat veden pinnalla palatsin\nsuunnalla. Häntä halutti tietää, minne Zeno meni.\n\nZenon lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun esipihan\nportille toiselle puolen taloa tuli mies, joka kysyi kirjuria. Hän oli\npuettu yksinkertaisesti siistiin ruskeaan villakaapuun, joka riippui\nmiltei maahan asti. Siinä oli väljät hihat, ja ne peittivät hänen\nyhteenliitetyt kätensä hänen seisoessaan odottamassa, samanlaisessa\nasennossa kuin munkit usein seisovat esimiehensä edessä tai lausuessaan\nruokarukousta aterialle ruvetessa. Mutta mies ei ollut munkki, sillä\nhänellä oli leveä tummanpunainen nahkavyö, jossa oli tupellinen\npuukko, syyrialainen mustesarvi sekä pieni, lieriömäinen, taotusta\nvaskesta tehty kotelo, jossa hänen ruokokynänsä olivat. Päässä hänellä\noli korkea, lieritön huopahattu, samanlainen kuin nykyaikaisilla\ndervisheillä.\n\nOvella katsoi orja häntä tarkkaavasti ennenkuin laski sisään. Hänen\nilmeessään oli jotakin epätavallista, vaikka piirteet eivät olleetkaan\nerittäin selvästi ilmenevät, ja hänen kasvoillaan oli tuo itämailla\nniin tavallinen taikinamainen väri. Hänen silmänsä olivat ehkä hiukan\npitemmät ja mantelinmuotoisemmat kuin tavallisen kreikkalaisen tai\nbukaralaisen, ja hän piti ne puoleksi suljettuina. Hänen harvassa\nmustassa parrassaan oli joitakin harmaita haivenia. Hänen sieraimensa\nolivat jyrkkäkaariset, mutta nenä ei ollut erittäin iso eikä\nselvästi kyömyselkäinen. Konstantinopolissa kylläkin jokapäiväinen\nkasvojenmuoto; mutta hänen ilmeessään oli jotakin liikkumatonta, mikä\naiheutti orjassa rauhattomuuden tunnetta ja samalla alistuvaisuutta.\nMonia ja monenkarvaisia henkilöitä tuli kauppiaan taloon liikeasioissa\npäivän mittaan, ja yleisenä sääntönä oli lähettää heidät Omobonon\nluokse. Orjan tehtävänä oli pysyttää ulkona varkaat, kerjäläiset ja\nepäilyttävät oliot; hän astui syrjään, päästi vieraan pihaan, joka oli\ntalon ja kadun välissä, ja sulki portin jälleen.\n\nYksi vapaista kotipalvelijoista, joista pari kolme oli aina valmiina,\nastui esiin -- vahvahartiainen venetsialainen nimeltä Vito, joka oli\nollut merimies ja seurannut Zenoa monet vuodet. Hän tiedusteli vieraan\nnimeä ja asiaa.\n\n\"Minä olen Gorlias Pietrogliant\", kuului vastaus. \"Asiani kirjurille on\nkahdenkeskistä laatua.\"\n\nPalvelija hävisi, palaten hetken perästä takaisin viedäkseen vieraan\npohjakerroksessa olevan liiketoimiston yksityishuoneeseen, missä\nOmobono istui papereilla ja pergamenttiliuskoilla peitetyn korkean\npulpetin ääressä.\n\nOmobono ojentautui tuolillaan ja silmäili tulijaa kysyvin katsein,\nsamalla kuin veti pois oikealta käsivarreltaan harmaan pumpulisen\npuolihihan, jonka hän pani päälleen aina ryhtyessään kirjoittamaan\npitempään, jotta mustepilkut eivät tahraisi hienoa liinakalvosinta,\njoka juuri näkyi hänen nuttunsa tiukan hihan suusta. Hän oli\nhuolellinen. Hän tähysti vierastaan terävästi, kunnes äkkiä huomasi\ntähystettävänsä katsovan vastaan hieman levottomuutta herättävällä\nliikkumattomuudella.\n\n\"Minä olen Gorlias Pietrogliant\", sanoi vieras.\n\nOmobono taivutti päätään kohteliaasti, ihmetellen mielessään,\nmahtaisiko hän kyetä toistamaan noin oudon muukalaista nimeä.\n\n\"Minä olen messer Zenon kirjuri\", vastasi hän. \"Mikä on asianne, herra\nPorlias Dietroplant?\"\n\n\"Gorlias\", oikaisi toinen, aivan tyynesti. \"Gorlias Pietrogliant.\"\n\n\"Herra Gorlias -- suokaa anteeksi.\"\n\n\"Minä olen tähtienselittäjä\", huomautti vieras, istuutuen korkealle,\ntuolille Omobonon sivulle ja vaipuen äänettömyyteen.\n\n\"Olette tähtienselittäjä\", virkkoi kirjuri koetteeksi pitkän vaitiolon\njälkeen, kun ei tiennyt mitä sanoa.\n\n\"Niin, kuten sanoin\", vastasi Gorlias. Ja kotvaan ei vieläkään\nnäyttänyt hänen mieleensä johtuvan, että mitään muuta olisi sanottava.\n\nOli jotakin niin oudon liikkumatonta hänen katseessaan ja yksitotista\nhänen äänessään, että Omobono alkoi pelätä hänen olevan mielipuolen,\nmikä kirjurin mielestä olikin jokseenkin samaa tähtienselittäjän\nkanssa, sillä venetsialaiset eivät milloinkaan ole olleet kovin herkkiä\nuskomaan tähtien vaikutukseen. Mutta vieras sai hänet pian unohtamaan\nepäluulonsa herättämällä eloon hänen uteliaisuutensa.\n\n\"Asia, jonka vuoksi olen tullut luoksenne, on hyvin arkaluontoinen\",\nsanoi Gorlias, alkaen äkkiä puhua sujuvasti ja matalalla äänellä.\n\"Minulla on syytä luulla, että sama asia on läheinen meille\nkummallekin\".\n\n\"Onko?\" kysyi kirjuri hieman hämmästyen.\n\n\"Luulen olevan. Luulenpa olevan, neljän varpaan ja viiden varpaan\nkautta!\"\n\n\"Tuolla puolen veden\", vastasi Omobono siekailematta, toivoen saavansa\nkuulla enemmän.\n\n\"Niin suolaisen kuin makean\", vastasi Gorlias vuorostaan. \"Näiden\nmerkkien nimessä luotan uskollisuuteenne ja vaiteliaisuuteenne.\"\n\n\"Ehdottomasti\", vastasi venetsialainen, joka oli varma\nvaikenemiskyvystään, mutta ihmetteli, mikä se asia mahtoi olla, jolle\nhänen uskollisuuttaan vaadittiin etukäteen. Hän toivoi sisässään,\nettei hänen vieraansa vain aikoisi pyytää häneltä rahaa, sillä hänellä\noli aavistus, että jokin kamala kohtalo odottaisi niitä, jotka\nkieltäytyisivät tekemästä palvelusta, kun sitä vaadittiin vetoamalla\nnoihin salaperäisiin tunnussanoihin, joista hän oli nyt oppinut yhden\nlisää.\n\n\"Messer Carlo ei ole kotona\", sanoi Gorlias. \"Tällä hetkellä hän on\nmesser Sebastian Polon talossa, joka haluaa naittaa hänelle tyttärensä.\nHän ei palaa kotiin ennenkuin päivällisen jälkeen.\"\n\nOmobono tuijotti puhujaan.\n\n\"Te tiedätte enemmän kuin minä\", huomautti hän.\n\n\"Tietysti. Minähän olen tähtienselittäjä. Teidän hallussanne on talo\nja kaikki mitä siinä on, ja palvelijat ja orjat pelkäävät teitä, koska\nolette herranne suosiossa, mutta he myös rakastavat teitä, koska\nolette heille ystävällinen. Sentähden, mitä hyvänsä te teette, se on\nheidän silmissään oikein. Yläkerrassa on kolme naisorjaa; yksi on\nArethusa, toiset ovat nimeltään Julia ja Lucilla, ja he palvelevat\nhäntä. Näettehän, että tiedän kaikki. Ja sen asian tähden, joka on\nmeille kummallekin läheinen, on teidän nyt johdettava minut heidän\nhuoneisiinsa, sillä minun on puhuttava hänen kanssaan, jonka nimi on\nArethusa.\"\n\nOmobono toivotti, että Gorlias olisi pyytänyt hänen nuttuaan tai\nrahojaan tai mitä hyvänsä hänelle kuuluvaa mieluummin kuin sellaista\npalvelusta; ja hän oli antamaisillaan kieltävän vastauksen, olipa\nrangaistus siitä mikä hyvänsä, kun valoisa ajatus välähti hänen\nmieleensä.\n\n\"On ainoastaan yksi ehto\", vastasi hän, tuokion mietittyään. \"Minun on\noltava saapuvilla teidän puhuessanne hänen kanssaan.\"\n\n\"Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne\", virkkoi Gorlias\nrauhallisesti. \"Olen nähnyt sen huoneen, missä hän asuu, tähdistä\nsaamani tiedon nojalla. Siinä on eteläpuolella pieni katettu parveke,\njoka on ulkopuolelta varustettu ristikolla suojaksi auringonpaisteelta.\nSiinä olen puhuva Arethusan kanssa, sillä välin kuin te seisotte oven\nluona ja pidätte meitä silmällä. Minä piirrän kuvioita ja näytän\nselittävän niitä hänelle, jotta orjatytöt luulisivat minun tulleen\nhuvittamaan häntä asettamalla hänelle horoskoopin. Itse messer\nCarlollakaan ei olisi mitään sitä vastaan, ja Arethusa pankoon hunnun\nkasvoilleen, niin etten voi niitä nähdä.\"\n\nOmobono mietti tuokion, mutta ei voinut nähdä mitään hyvää syytä, minkä\nvuoksi tuon pyynnön täyttämisestä olisi tullut kieltäytyä, kun taas\ntoiselta puolen hän näki mahdollisuuden saada tietää enemmän tuosta\nsalaisuudesta, joka kiinnitti hänen mieltään. Zoëhan oli kuiskannut\nhänelle ketjun toisen tunnussanan Rustanin talossa, ja Omobono oli\nmelkein varma, että hän jollakin tavoin tietäisi myöskin muut, sekä\nkaikkien niiden merkityksen.\n\nMolemmat miehet nousivat marmoriportaita ylös toiseen kerrokseen, ja\nOmobono kolkutti naisten huoneiston sisäänkäytävän ovelle. Kuului\nkevyttä tohvelien sipsutusta ja Lucilla avasi ovea juuri sen verran,\nettä voi pistää päänsä ulos, sillä ei ollut vielä puolipäivä-aterian\naika, ja hän ihmetteli mitä heistä tahdottiin.\n\n\"Käske emäntäsi hunnuttamaan kasvonsa, lapseni\", sanoi Omobono. \"Täällä\non eräs kuuluisa tähtienselittäjä, joka on tullut ilmoittamaan hänelle\nhänen tulevaisuuttaan, auttaakseen hänen aikaansa kulumaan.\"\n\nLucilla katsahti Gorliakseen uteliaasti ja hymyili, näyttäen kaikki\nhampaansa.\n\n\"Täällä on tosiaankin melko yksitoikkoista\", huomautti hän ja hävisi,\nsulkien oven jälkeensä.\n\nHeidän odottaessaan otti Gorlias avaran viittansa poimuista ison\npergamenttikäärön, kehittäen sitä auki jalan tai parin verran, jolloin\ntuli näkyviin suuri joukko käsittämättömiä merkkejä ja kuvioita;\nsamoin hän otti esiin ison messinkikompassin, liuskan padualaista\nliinapaperia, senkin kääröksi kierrettynä, sekä arabialaisen\nhopeasolkisen almanakan. Omobono seurasi näitä valmisteluja samalla\nkertaa uteliaana ja epäuskoisen huvitettuna, kunnes Lucilla avasi oven\nuudelleen ja johti molemmat miehet Zoën luo. Tähtienselittäjä teki\nesiin astuessaan kabbalistisia merkkejä oikealla kädellään, ikäänkuin\npiirtäen ilmaan oletettuja kuvioita ojennetulla etusormellaan. Zoën\nkasvot olivat kokonaan valkean harsohunnun kaksinkertaisten poimujen\npeitossa, mutta hän näytti katsovan tarkkaavasti tähtienselittäjää\ntämän astuessa häntä kohti.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nZoë ja tähtienselittäjä istuivat katetulla parvekkeella, ollen kokonaan\nkirjurin näkyvissä, joka seisoi oven luona, teroittaen turhaan tarkkoja\nkorviaan saadakseen siepatuksi jonkinkaan sanan heidän kuiskaten\nsuoritetusta keskustelustaan. Tytöt oli käsketty pois. Silloin tällöin\nGorlias puhui ääneen, viittoen kompassillaan kuvion eri osia, mutta se\nmitä hän sanoi, teki vain mahdottomammaksi arvata mitä hän kuiskaili.\nZoë istui miltei liikkumatta, mutta hän oli raoittanut huntunsa poimuja\nsen verran, että hänen suunsa tuli näkyviin, ja kun hänen seuralaisensa\noli puhunut jonkun aikaa, kumartui hän vastaamaan hänen korvaansa,\nollen kuitenkin samalla viittaavanaan paperilla oleviin kuvioihin,\nikäänkuin kysymyksiä tehden.\n\nPääsisältö siinä, mitä Gorlias hänelle puhui, oli se, että hän ja hänen\nystävänsä olivat läheisesti kiintyneet erääseen valtavaan yritykseen\nja olivat usein koettaneet saada urkituksi, olisiko Carlo Zeno halukas\nauttamaan heitä sen suorittamisessa, mutta ilman minkäänlaista\nmenestystä, sillä Zeno joko ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää.\nMesser Sebastian Polo, jonka talossa hän usein kävi, oli arka mies eikä\nhänelle voinut uskoa sellaista salaisuutta; sitäpaitsi hän halusi niin\nkovasti naittaa tyttärensä Carlo Zenolle, ettei hän varmastikaan olisi\nsuonut tämän antautuvan mihinkään vaaranalaisiin yrityksiin.\n\nKaiken tämän Gorlias esitti hyvin selkeästi, ja Omobono olisi\nkummastellut saadessaan tietää, ettei hän ollut käyttänyt mitään\ntunnussanaa. Sitten Zoë kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa.\n\n\"Mikä on Sebastian Polon tyttären nimi?\" kysyi hän.\n\n\"Giustina\", kuiskasi tähtienselittäjä. \"Aurinko liki keskitaivasta\",\njatkoi hän ääneen, \"ja kolmio-aspektissa Marsiin merkitsee kauniita\nhevosia ja palvelijaseuruetta.\" Hän alensi jälleen äänensä. \"Hän on\nkolmenkymmenen ja on ollut isossarokossa\", kuiskasi hän.\n\n\"Isäntä on ollut täällä vain kerran sen jälkeen kuin tulin tänne\",\nsanoi Zoë, kumartuen jälleen puhumaan hänen korvaansa. \"Minulla ei ole\nhäneen mitään vaikutusvaltaa.\"\n\nGorlias käänsi kasvonsa häneen päin verkkaisen ihmettelevänä.\n\n\"Eikö hän ollut nähnyt teitä ennenkuin osti teidät, kokóna Arethusa?\"\nkysyi hän.\n\n\"Oli kyllä!\"\n\n\"Oh! Minä luulin teidänkin ehkä olleen isossarokossa\", kuului kuiskattu\nvastaus.\n\nZoë ei voinut olla naurahtamatta. Hunnun verhoamat somat\nnaurun-äännähdykset tuntuivat tulevan pitkien matkojen takaa. Se oli\nensi kerta moniin viikkoihin, kun hän oli nauranut luonnollisesti.\nTähtienselittäjä kumartui lähemmäksi häntä hänen vaiettuaan ja puhui\nääneen, viittoen kuvioonsa.\n\n\"Venus on seitsemännessä huoneessa suotuisassa aspektissa kuuhun\",\nsanoi hän ääneen. \"Teillä tulee olemaan onnea rakkaudessa.\" Sitten hän\nkuiskasi jälleen: \"Minä annan teille lemmenjuoman, joka ei ole koskaan\njäänyt tehottomaksi. Kun hän tulee ensi kerran -- --\"\n\nZoë pudisti päättävästi päätään, hiukan loukkautunein ilmein.\n\n\"Se tapahtuu hyvän tarkoituksen vuoksi, kokóna\", vastasi Gorlias. \"Jos\ntahdotte auttaa meitä, saatte helmiä ja timantteja, kultaa ja vapauden.\"\n\n\"Vapauden? Kuinka?\"\n\nGorlias arveli vihdoinkin saaneensa hänet tällä houkutelluksi.\n\n\"Jos lupaatte apunne messer Carloon nähden, niin sanon.\"\n\n\"Kuinka voin luvata sellaista, joka ei ole annettavissani?\" kysyi tyttö.\n\nTähtienselittäjä ei masentunut, vaan puhuttuaan jälleen kiertotähdistä\nniin kovalla äänellä, että palvelustytöt saattoivat kuulla, jos olivat\noven takana kuuntelemassa, hän jatkoi esitystään nopeasti.\n\n\"Messer Carlo on seikkailuja rakastava mies, joka on johtanut monta\ntoivotonta ja menetettyä asiaa voittoon sekä Kreikassa että Italiassa,\nja jolla on johtajan lahjat, jos konsanaan kenelläkään on ollut. Kyllä\nvarmaan tiedättekin kaiken tämän.\"\n\n\"Minä tiedän, että hän on ollut soturi\", vastasi Zoë, sillä Zeno oli\nhänelle sen kertonut.\n\n\"Hänellä on myös melkoinen varallisuus sekä suuria tuttavuuksia\nVenetsiassa. Sitäpaitsi voin sanoa teille, kokóna, että tämä ei ole\nmikään pieni asia. Jos hän menestyy, saavuttaa hän Korkean Tasavallan\nkiitollisuuden sekä kunnioitusta kaikkialla.\"\n\n\"Niinkö tosiaankin?\" kysyi Zoë, katsoen tarkkaavasti tähtienselittäjään\nhuntunsa läpi. \"Kuinka voin uskoa teitä?\"\n\n\"Luulin puhuneeni varsin selvästi\", vastasi Gorlias, \"mutta jott'ette\nepäilisi sanojani ja lupaustani, niin ottakaa nämä.\"\n\nHän oli salavihkaa solahduttanut kätensä kaapunsa poveen, ja kun\nhän veti sen taas esiin, oli hänellä jotakin suljetussa kourassaan.\nKätevästi kääntäen paperiarkkia, jolta hän oli osoitellut astroloogisia\nkuvioitaan, niin ettei Omobono saattanut nähdä, hän aukaisi kätensä\nnäyttäen Zoëlle lyhyen nauhan hyvin suuria kauniita helmiä.\n\n\"Syntymähoroskoopissanne\", lorusi hän edelleen ääneen, \"ovat hyvät\nvaikutukset kauttaaltaan ylivoimaiset pahoihin nähden.\"\n\nHän puheli paljon muuta samanlaatuista, ja puhuessaan hän antoi helmien\nvalahtaa Zoën nutun liepeille kirjurista poispäin olevalle puolelle.\n\n\"Ne ovat teidän\", kuiskasi hän. \"Saatte sata nauhaa samanlaisia, jos\nonnistutte.\"\n\n\"Antakaa sellaisia palvelijatytöilleni\", vastasi Zoë, \"älkääkä minulle!\nJos tarkoitatte totta, niin antakaa merkki, jotta tietäisin mistä\ntulette.\"\n\n\"Merkki?\" toisti Gorlias, ikäänkuin ymmärtämättä.\n\n\"Niin, missä?\" Zoën suu oli liki tähtienselittäjän korvaa hänen\nkuiskatessaan tämän kysymyksen, ja hän käänsi korvansa häneen päin\nkuullakseen vastauksen.\n\nGorlias empi, ja ensi kerran hänen ilmeensä kivettynyt liikkumattomuus\nhälveni tuokioksi hyvin lievän hämmästyksen ilmeen tieltä.\n\n\"Minä kysyn, missä?\" toisti Zoë painokkaasti, kumartuen jälleen hänen\npuoleensa.\n\n\"Tuolla puolen veden\", vastasi Gorlias vihdoin.\n\n\"Niin suolaisen kuin makean\", vastasi Zoë heti vuorostaan.\n\nGorlias katsoi pitkään hänen hunnunpeittämiin kasvoihinsa.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi hän vihdoin. \"Kuka on opettanut teille näitä?\"\nHän vilkaisi epäluuloisesti Omobonoon, joka, kuten hänellä oli aihetta\nluulla, tunsi salaisuuden.\n\nZoë pudisti päätään.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Eräs häntä suurempi on opettanut minulle, mitä\ntiedän. Voitte lähteä nyt, sillä sanomanne on saatettu perille. Minä\ntahdon tehdä minkä voin, eikä sen enempää ole sanottavana, sillä se on\nminun asiani yhtä hyvin kuin hänen -- se on oikea asia, ja Jumala on\nsen puolella.\"\n\nGorlias puhui jälleen ääneen ja päätti horoskoopinselityksensä\nilmoittamalla Zoëlle, että jos tämä halusi tietää lähempiä\nyksityiskohtia ihmeellisestä tulevaisuudestaan, oli hänen tiedusteltava\nhäneltä aika ajoin, koska kuun vaiheilla oli suuri vaikutus hänen\nkohtaloonsa.\n\n\"Kun kokóna haluaa tavata minua\", sanoi hän ylös noustessaan, \"lähettää\nmesser Omobono minulle sanan, ja minä tulen.\"\n\nEnnenkuin Zoë huomasi, ettei Gorlias ollut korjannut huostaansa\nhelminauhaa, oli tämä kumartanut hyvästiksi ja oli jo ovella Omobonon\nluona, joka kumarsi syvään Zoëlle ja johti tähtienselittäjän ulos.\n\nYksin jäätyään Zoë otti kaulanauhan pukunsa poimuista, jossa se oli\npiillyt, ja katseli sitä hetken ennenkuin kätki sen poveensa. Sillä hän\nei halunnut antaa palvelijatyttöjen nähdä sitä ja pohti jo mielessään,\nminne kätkisi sen siksi kunnes saisi tilaisuuden antaa sen takaisin.\nMutta kun kylmät helmet koskettivat hänen ihoaan lähti niistä pieni\nvilunvärähdys hänen sydämeensä, ja hänestä se oli kuin jonkinlainen\nvaroittava enne.\n\nHän ymmärsi varsin hyvin mitä oli tapahtunut, sillä hän oli\nnopea-älyinen. Rustan, joka oli osoittanut tietävänsä salaisuuden,\nja hänen vaimonsa, joka oli puhunut hänelle Gorliaksesta, olivat\nkertoneet viimeksimainitulle Carlo Zenon rakastuneen kauniiseen\nkreikkalaiseen orjattareen, joka arvatenkin voitaisiin lahjoilla saada\nhoukutelluksi käyttämään vaikutusvaltaansa isäntäänsä. Sillä Zenon\nentiset urotyöt olivat jo kutoneet jonkinlaisen tarunomaisuuden hänen\nnimensä ympärille, niin että soturitkin puhuivat hänestä keskenään ja\nkertoivat tarinoita siitä epätoivoisesta urheudesta ja hämmästyttävästä\ntaidosta, jolla hän Kreikassa oli pitänyt puoliaan pientä turkkilaista\narmeijaa vastaan kourallisella miehiä melkein kokonaisen vuoden, sekä\nmonta muuta tarinaa, joista mielikuvituksellisimmalle vivahtavakin\noli vähemmän ihmeellinen kuin suuri osa siitä, mitä hänelle myöhemmin\nelämässään tapahtui.\n\nSe oli varmaan näyttänyt varsin helpolta tähtienselittäjästä, ja\nehkäpä Omobonostakin; mutta Zoësta itsestään se tuntui omituisen\nmahdottomalta, kun hän muisti ainoata keskusteluaan tuon miehen kanssa,\njonka taivuttamisen hän nyt oli ottanut tehtäväkseen.\n\nHän tunsi täydelleen koko tilanteen. Oli tekeillä salaliitto\nkeisari Johanneksen vankeudesta vapauttamiseksi ja valtaistuimelle\npalauttamiseksi, jolloin hänen poikansa Andronikus olisi teljettävä\nAmenan torniin hänen sijaansa. Tuhannet Johannes-kuninkaan uskolliset\nalamaiset tunsivat toisensa tunnussanoista ja puhuivat salaisesti\nsuuresta kapinaannoususta, jossa jotkut näkivät koston kärsimistään\nvääryyksistä, kun taas toiset, kuten bukaralainen Rustan, toivoivat\nrikastumista, palkintoja ja ehkäpä kunniaakin. Mutta valtaosa\narmeijasta ei vielä ollut heidän puolellaan, tyytymättömiltä miehiltä\npuuttui vielä rohkeutta tahi taitoa saarnata laillisen keisarin asiaa\ntovereilleen, eikä vallankumouksella ollut mitään johtavaa sielua.\nOn paljon helpompaa valita kenraali sotamiesten joukosta kuin löytää\nkapinan johtaja koettelemattomien ja harjaantumattomien miesten\nkeskuudesta.\n\nEnnen vapautensa menettämistä keisari oli tuntenut Zenon, ja vaikka\nolikin heikko mies, oli antanut hänelle oikeudenmukaisen arvon.\nVankeudessa hänellä oli keinoja saada silloin tällöin vaihdetuksi\nviestejä ystäviensä kanssa, ja hän oli neuvonut heitä pyytämään Zenon\napua. Mutta tähän saakka hänen sanaansa joko ei oltu viety perille tai\noli Zeno ollut kuuro pyynnöille, joko arvellen, ettei aika yritykselle\nollut vielä tullut, tai ettei asia ollut kannatettava. Kaikkien\nmuitten yritysten hänen liikkeelle saattamisekseen rauettua tyhjiin\nolivat vallankumoukselliset käyttäneet hyväkseen nyt tarjoutunutta\nodottamatonta tilaisuutta.\n\nAjatus, että sellainen mies voisi kääntää historian juoksun, palauttaa\noikean hallitsijan jälleen valtaistuimelleen ja kostaa Mikael Rhangaben\nkauhean kuoleman, oli välähtänyt Zoën mielessä hänen ensi kerran\nnähdessään ostajansa Rustanin talossa, sillä synnynnäisellä johtajalla\nja taistelijalla on tavallisesti kasvoissaan jotakin, josta ei saata\nerehtyä; mutta saada vaikutetuksi Carlo Zeno on oli toinen asia,\nniinkuin hän oli oivaltanut syödessään illallista hänen kanssaan.\nOlisi ollut yhtä vaikeaa saada häntä houkutelluksi tekemään jotakin,\nmihin hän ei omasta tahdostaan ollut taipuvainen, kuin olisi ollut\nmahdotonta estää häntä siitä, mihin hän katsoi hyväksi ryhtyä. Mitä\ntaas tuli hänen voittamiseensa asian puolelle hienommilla keinoilla,\nniin sellainen ajatuskin sai jalosyntyisen tytön punastumaan. Zeno ei\nvarmasti ollut rakastunut häneen ensi näkemällä; siitä Zoë oli yhtä\nvarma kuin ettei hän itsekään Zenoa rakastanut.\n\nMutta miettiessään hän kuitenkin tuli äkkiä ajatelleeksi, mahtoiko\nGorliaksen puhe Giustina Polosta olla totta. Oliko hän todella\nkolmenkymmenen ja olivatko hänen kasvonsa kuoppaiset kuin riivinrauta,\nkuten Gorlias oli sanonut? Jos hän oli ruma, niin miksi kävi Zeno\nPolon talossa niin usein? Sillä Zoë ei epäillytkään, ettei hän mennyt\nsinne joka kerta kuin hän soudatti itsensä Kultaista Sarvea ylös\nkauniissa veneessään. Hän oli huolellisesti puettu aina kuin hän astui\nveneeseensä; ei hän vanhaa Poloa varten niin hienoihin vaatteisiin\npukeutunut.\n\nZoësta tuntui nyt kovin yksinäiseltä. Kahden ensimmäisen päivän\naikana hän oli nauttinut lepoa ylellisessä ympäristössään, odotellen\njonkunverran jännittyneenä Zenon uutta käyntiä, ja hän oli ajatellut\ntyydytyksellä kaikkea sitä mukavuutta, minkä hänen uhrauksensa varmasti\noli tuottanut hänen kasvatusäidilleen, pikku pojille ja vanhalle\nNektaria-raukalle. Mutta nyt hän toivoi, että hän voisi saada edes\nvarmuuden siitä, että heidän asiansa olivat hyvin, vaikka hän hiukan\nomaksi ikäväkseen tunsikin kaipaavansa heitä vähemmän kipeästi kuin\noli luullut. Useita kuukausia hän oli hoidellut kyria Agataa mitä\nhellimmin sekä auttanut vanhaa orjatarta lasten vaalinnassa; viimeiset\nviikot olivat kuluneet äärimmäisessä kurjuudessa, viimeiset päivät\nloppukamppailussa nälkäkuolemaa ja sairautta vastaan, ja silloinkin\nhän oli urheasti tehnyt parhaansa. Kuitenkin hän oli kauan tuntenut,\nettei kyria Agatalla ollut paljon todellista rakkautta häntä kohtaan\nja että kasvatusäiti olisi antanut hänen näännyttää itsensä kuoliaaksi\nruokkiessaan häntä ja poikia. Toisin olisi ollut, jos Rhangabe olisi\nelänyt; Zoë olisi kernaasti kuollut nälkään hänen tähtensä, mutta hän\noli poissa, ja vaikka Zoë oli tehnyt ja kestänyt mahdottomimmatkin,\nei hän ollut tehnyt sitä oman veriheimolaisuutensa vaatimuksesta,\nvaan tuon hyvän ja kelpo miehen muiston tähden. Hän oli nyt\nrauhassa, kärsittyään kuolemantuskansa, hänen vaimonsa ja poikainsa\ntoimeentulo oli turvattu, siinä määrin kuin Zoë kykeni sen turvaamaan\nantamalla vapautensa ja elämänsä heidän puolestaan. Zoë oli maksanut\nkiitollisuusvelkansa vainajalle niin täysin määrin kuin oli kyennyt, ja\nsiinä velassa, jota vielä ei ollut pyyhitty pois, oli hän velkojana;\nne jotka olivat surmanneet Rhangaben, olivat velkaa hänelle hänen\nsanomattomat kärsimyksensä ja hänen sydänverensä jok'ainoan kalliin\npisaran. He saisivat sen maksaa. Jos hän eläisi, saisivat he maksaa\nkaikki viimeistä myöten.\n\nJa nyt oli kohtalo tuonut hänen ulottuvilleen koston välikappaleen,\nurheimman, ripeimmän, viisaimman, hurjanrohkeimman miehen, minkä\nsaattoi löytää. Hänen sielunsa oli ääneti ja riemukkaana siemaissut\njoka sanan, minkä Gorlias oli sanonut siitä miehestä, joka omisti hänet\nniinkuin hän omisti maton hänen jalkainsa alla, katon hänen päänsä\npäällä ja vaatteet hänen yllään.\n\nTämä mies oli hänen ulottuvillaan, mutta ei hänen vallassaan. Ei vielä.\nZoën mielentila oli muuttunut, ja hetken aikaa hän toivoi, itsekään\ntietämättä mistä hän uneksi, että hän todellakin olisi yksi noita\nItämaiden lumoojattaria, joista hän oli usein kuullut puoleksikaan\nkäsittämättä, jotka hullaannuttivat miehet raivoon tai tuudittivat\nrakastajansa uneen ja turmioon, mielensä mukaan; hän toivoi olevansa\ntuo jumalaton Antonina, jonka tähden urhea, puhdassydäminen Belisarius\noli nöyryyttänyt itsensä tomuun; hän toivoi olevansa Theodora,\nhäpeämättömän suuri ja kaunis, ruhtinaallinen synnin ilmestys, joka\npakotti kantapäänsä alle kirkkohurskaan, pappishartaan puolen maailman\nvaltiaan -- Justinianuksen. Hän tunsi sen maan historian, jossa hän oli\nkasvanut. Mitä oli noilla kummallakaan naisella sellaista, mitä hänellä\nei ollut, millä vallita miestä?\n\nSitten häpeän aalto tulvahti takaisin, ja hän käänsi kasvonsa poispäin\ntyhjästä huoneesta, ikäänkuin se olisi arvannut hänen ajatuksensa; ja\nsitten hän, niistä vapautuakseen, kutsui palvelijatyttöjään, taputtaen\nkäsiään kuuluvasti. Nämä tulivat juosten sisään ja seisahtuivat hänen\neteensä.\n\n\"Julia\", sanoi hän, \"mene ja etsi käsiisi kirjuri ja pyydä häntä\ntulemaan minun luokseni.\"\n\nOdottaessaan hän antoi Lucillan järjestää huntunsa jälleen niin, että\nse peitti hänen kasvonsa, ja se oli tuskin tehty, kun toinen tyttönen\nohjasi Omobonon huoneeseen. Omobono kumarsi Zoëlle ja siveli vakavana\nsuippoa partaansa.\n\n\"Mitä kokóna suvaitsee?\" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.\n\n\"Puhutteko latinaa?\" kysyi Zoë, käyttäen itse tätä kieltä.\n\nPieni mies ojentautui ylpeästi ja rykäisi.\n\n\"Minun sukuni on ollut notaareja viidessä miespolvessa\", vastasi hän\nsellaisella latinankielellä, joka kyllä oli ymmärrettävää, mutta joka\nolisi täyttänyt keskinkertaisen kirkonmiehen lievällä levottomuudella\nja saanut Ciceron tuhkan rapisemaan uurnassaan.\n\nZoë oli kuitenkin tyytyväinen, sillä vaikka hänen palvelustyttönsä\nsaattoivatkin ymmärtää italiaa, oli hän aivan varma, että latina oli\nheille vierasta. Hän itse puhui sitä paremmin kuin Omobono, vaikkakin\nhiukan pehmeällä kreikkalaisella korostuksella. Hän ei olisi voinut\nolla sanomatta \"vonus\", kun piti sanoa \"bonus\", \"ejo\", kun piti sanoa\n\"ego\", ja \"thominus\", kun piti sanoa \"dominus\".\n\n\"Missä thominus Carolus on?\" kysyi hän, niin äkkiä että kirjuri oli\nvähällä unohtaa varovaisuutensa.\n\n\"Hän on -- hän on mennyt ulos\", vastasi Omobono.\n\n\"Kyllä. Hän on mennyt päivälliselle messer Sebastian Polon luo. Hän käy\nsiellä kaksi kolme kertaa viikossa.\"\n\nZoë katseli huvitettuna kirjurin kasvoja, joiden hämmästynyt ilme oli\nlystikäs.\n\n\"Siis oli tuo mies todellakin tähdistälukija\", sanoi Omobono\nihmetellen, \"ja tähtienselittäminen ei olekaan pelkkää pötyä!\"\n\n\"Sebastian Polon tytär on nuori ja kaunis\", huomautti Zoë, jolla\nnähtävästi ei ollut täyttä luottamusta astrologiaan.\n\nOmobonon kasvot ja ele ilmaisivat rajoitettua hyväksymystä, mutta hän\nei virkkanut mitään.\n\n\"Sanokaa minulle heti\", virkkoi Zoë, \"että hän on kolmenkymmenen, että\nhänen kasvonsa ovat kuoppaiset kuin poro sadekuuron jälkeen --\"\n\n\"Se ei olisi totta\", huudahti kirjuri. \"Giustina Polo ei ole\nerinomaisen kaunis, mutta hän on nuori ja sievä, ja kukkea kuin ruusu.\"\n\n\"Mutta hän on hyvin köyhä\", huomautti Zoë. \"Hänellä ei ole lainkaan\nmyötäjäisiä.\"\n\n\"Kuka sitä on sanonut?\" kysyi Omobono loukkaantuneena. \"Sebastian\nPolon kauppahuone on yhtä kukoistava kuin mikä muu hyvänsä\nKonstantinopolissa! Hän on yhtä rikas kuin kuka tahansa tämän kaupungin\nvenetsialaisista, Marin Corneria ehkä lukuunottamatta!\"\n\n\"Siis se on totta, että isäntä aikoo naida hänen tyttärensä\", vastasi\nZoë, ikäänkuin todeten seikan, jota ei enää saattanut kieltää.\n\nHän yllytti kirjurin nopeasti sellaiseen kiihtymyksen tilaan, jossa\nhänen latinan-kielioppinsa haihtui tuulen teille.\n\n\"Ei suinkaan!\" huusi hän. \"Se on kerrassaan valhetta! Kuka on kertonut\nteille sellaista?\"\n\n\"Tyttö on nuori, sievä, kukkea kuin ruusu, ja hyvin rikas\", sanoi Zoë\nluetellen. \"Ettekö sanonut niin?\"\n\n\"Kyllä --\"\n\n\"Ja isäntä käy päivällisellä hänen isänsä talossa kolme kertaa viikossa\n--\"\n\n\"Ehkä --\"\n\n\"Luuletteko, että Polo kutsuisi isäntää niin usein, jollei hän haluaisi\nnaittaa hänelle tytärtään?\"\n\n\"Ehkä ei --\"\n\n\"Tai että isäntä tahallaan pettäisi Poloa ja tyttöä?\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\"\n\n\"Sitä vain, että thominus Carolus aikoo mennä naimisiin thomina\nJustinan kanssa.\"\n\n\"Mutta minähän sanoin teille --\"\n\n\"Te joko olette hyvin yksinkertainen tai pidätte minua sellaisena\",\nkeskeytti Zoë musertavalla loogillisuudella. \"Kumpi on asianlaita,\nherra kirjuri?\"\n\nOmobonon mielestä Zoë oli sillä hetkellä kauhea nuori ihminen. Hän\nlevitti kätensä ja loi silmänsä ylös kattoon toivottomana, mutta yhä\nväittäen vastaan.\n\n\"Ja niin ollen\", jatkoi Zoë, \"mitä aikoo isäntä tehdä minulle?\nAiotaanko minut lukita tänne ainiaaksi?\"\n\nJos mikään saattoi vielä enemmän hämmentää Omobonon mielen tasapainoa,\nniin tämä kysymys sen teki. Hänen lempeä luonteenlaatunsa alkoi ärtyä.\n\n\"Mistä minä tiedän?\" kysyi hän. \"Hän tekee niinkuin parhaaksi näkee!\nKysykää häneltä itse!\"\n\nOlihan tyttö lopultakin vain orja, tuumi Omobono mielessään, kun\ntaas hän oli viiden notaari-polven jälkeläinen. Mitä oikeutta\noli tytöllä panna häntä ristikuulustelun alaiseksi? Hän oli sitä\nenemmän suutuksissaan tytölle tuosta kysymyksestä, kun hänen oma\nuteliaisuutensa oli kiusannut häntä päiväkausia, vaatien siihen\nvastausta.\n\n\"Omobono\", sanoi Zoë, teeskennellen hyvin vakavaa sävyä, \"te tiedätte\nvarsin hyvin, mitä isäntä aikoo tehdä. Nyt minä kysyn teiltä\njuhlallisesti ja kehoitan teitä vastaamaan neljän var --\"\n\n\"Ei, ei!\" huusi kirjuri hätääntyen. \"Älkää kysykö minulta sen nimessä!\"\n\n\"Minun täytyy, Omobono; ja teille on tietysti sanottu, mikä teitä\nodottaa, jos kieltäydytte auttamasta ystävää tuolla puolen veden.\"\n\nHän lausui viimeiset sanat sellaisella painolla, että se sai Omobonon\nvapisemaan.\n\n\"Niin, niin -- kyllä tiedän --\", sopersi kirjuri heikosti, vaikk'ei\nhänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan rangaistuksesta.\n\n\"Teidät ruhjotaan mäsäksi tuuma tuumalta pienellä vasaralla,\nsormenpäistä alkaen, kunnes ei koko ruumiissanne ole eheää luuta. Tämä\non vasta alku.\"\n\nOmobonon polvet vapisivat.\n\n\"Sitten nahkanne vedetään nurin päänne yli ja sydämenne leikataan\nelävänä ruumiistanne, Omobono, ja te kuolette.\"\n\nKirjurilla oli jo sellainen usko noiden taikasanojen haltijain mahtiin,\nettä hän kalpeni ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.\n\n\"Vaikka kaikki tuo tehtäisiin minulle nyt heti\", sopersi hän, \"en voisi\nsanoa teille, mitä isäntä aikoo!\"\n\nZoë näki hänen puhuvan totta.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän; \"silloin teidän on toimitettava niin, että hän\ntulee tänne tänään niin pian kuin hän palaa Polon luota.\"\n\n\"Minä sanon hänelle, että pyysitte tavata häntä --\"\n\n\"Ei. Sanokaa hänelle, että tulen sairaaksi, jos minun kauemmin täytyy\nolla suljettuna näihin huoneisiin, ja että jollei hän sitä usko,\nniin tulkoon itse katsomaan miten laitani on. Hän seuraa luultavasti\nneuvoanne. Minä en halua näyttää teille kasvojani, mutta minä vakuutan,\nettä olen hyvin kalpea, eikä minulla ole ruokahalua.\"\n\n\"Hän tulee kyllä\", sanoi kirjuri luottavasti.\n\n\"Voitte tehdä minulle toisenkin palveluksen, Omobono\", jatkoi Zoë.\n\"Olen saanut tietää, että viime perjantaina, kun menitte tapaamaan\nRustania minun ostoni johdosta, te kohtasitte hänet kerjäläisten\nkorttelissa Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen kirkon lähellä, erään\ntalon luona, missä asui hyvin köyhää väkeä. Tämä on totta, eikö niin?\"\n\nOmobono nyökkäsi, ihmetellen kuinka tyttö tiesi tästä seikasta.\n\n\"Siellä oli eräs köyhä nainen sairaana, ja hänen seurassaan oli lapsia\nsekä hyvin vanha hoitaja-vaimo, ja Rustan antoi heille jotakin. Minä\nhaluaisin nyt tietää, miten noiden ihmis-poloisten asiat nyt ovat\nja missä he asuvat, jos ovat muuttaneet pois siitä talosta. Minä\nolen varma, että isäntänne on armelias ja sallii teidän antaa heille\njotakin, jos he vielä ovat puutteessa. Siellä oli kaksi pientä poikaa\nynnä täysikasvuinen tyttö, paitsi tuota sairasta naista ja hänen\nhoitajaansa.\"\n\n\"Tehän tiedätte kaikki!\" huudahti Omobono. \"Tuon miehen täytyi\ntosiaankin olla suuri astroloogi! Minä menen itse kerjäläiskortteliin\ntäyttämään käskynne.\"\n\nZoë oli näytellyt pikku näytelmänsä, koska hän oli jo arvannut Omobonon\nluonteen ja halusi päästä varmuuteen siitä, että voisi luottaa hänen\napuunsa kaikessa mitä hän katsoisi hyväksi tehdä; sillä selvää oli,\nettä Zenon poissa ollessa kirjuri oli koko talon päänä ja palvelijat\ntottelivat häntä empimättä. Mitä hän teki, se oli heidän silmissään\noikein, kuten Gorlias oli Omobonolle sanonut.\n\nEttä kirjuri piti kiirettä hänen käskynsä täyttämisellä, sen hän\nhuomasi ennenkuin iltapäivä oli puoleksikaan kulunut, sillä ikkunansa\nääressä istuessaan hän näki hänen tulevan ulos marmoriportaille\nisäntäänsä odottamaan ja käyskentelevän edestakaisin musta- ja\nvalkearuutuisella kivityksellä veden reunassa.\n\nVihdoin hän seisahtui ja katseli Blachernaehen päin, sillä vene oli\ntullut näkyviin. Zoë veti hunnun kasvojensa eteen ja nojasi päätään\navonaisen ikkunan oikeanpuoleiseen pieleen, ikäänkuin olisi ollut hyvin\nväsynyt, eikä hän liikkunut tästä asennosta silloinkaan kuin vene tuli\nlikelle. Zeno istui perässä selkäkenossa eikä voinut olla näkemättä\nhäntä taloa lähetessään, mutta tytön asennosta hän luuli ettei tämä\nnähnyt häntä, ja hän katsoi häneen suoraan pari kolme sekuntia. Zoë ei\nhievahtanutkaan.\n\nOmobono seisoi veden partaalla Zenon astuessa maihin ja pyysi saada\nsanoa hänelle muutamia sanoja nyt heti. Zeno käski viittauksella viedä\nveneen pois.\n\n\"Onko jotakin tapahtunut?\" kysyi hän, vilkaisten uudelleen ikkunaan.\n\nZoë ei ollut liikkunut, mutta hän saattoi nähdä Zenon huntunsa läpi.\nSitten molemmat miehet kävelivät edestakaisin, Omobonon puhuessa\nmatalalla äänellä, mutta vaikka Zoë ei kuullut sanoja, tiesi hän mikä\npuheen sisällys oli. Sitten kuului Zenon ääni kylmänä ja selkeänä.\n\n\"En suinkaan\", sanoi hän varmasti. \"Mitään sellaista minä en tee!\nJollei hänellä ole ruokahalua, niin lähetä noutamaan lääkäri.\nLuuletko minua lääkäriksi? Lähetä noutamaan vanhaa Salomonia,\njuutalaista lääkäriä. Hän on paras, ja hän on vanha mies. Jos hän\nsanoo tytön tarvitsevan ulkoilmaa, niin vie hänet soutelemaan veneessä\npalvelustyttöjen seurassa kauniina aamuina.\"\n\nSeurasi sitten Omobonon kysymys, jota Zoë ei selvästi kuullut. Zenoa\nnähtävästi suututti.\n\n\"Omobono, sinä olet kelpo mies\", sanoi hän, \"mutta sinulla ei ole\njärkeä enempää kuin kaakattavalla kanalla! Älä ajattele koskaan! Se ei\nole sinun vahva puolesi. Kun teet juuri niinkuin minä käsken, niin et\ntee erehdyksiä.\"\n\nKirjurin ääni kuului jälleen, matalana ja epäselvänä.\n\n\"Ei\", vastasi Zeno. \"Sinun ei tarvitse mennä sanomaan hänelle mitä olen\nsanonut, sillä hän on arvatenkin kuullut itse joka sanan ikkunasta. On\ntarpeetonta koskaan sanoa naisille mitään. He tietävät aina ennen kuin\nheille sanookaan.\"\n\nSitten Zeno meni sisään, ilmeisesti huonolla tuulella. Jos mikään voi\nsaada naisen harmistumaan hänen kuunnellessaan keskustelua hänestä\nitsestään, niin ainakin se, kun hän kuulee sanottavan hänen arvatenkin\nolevan kuuntelemassa. Zoë ei ollut piiloutunut ja Zeno oli nähtävästi\ntarkoittanutkin, että hän kuulisi mitä hän sanoi, mutta hän tunsi\nitsensä sitä syvemmin loukatuksi. Hänen poskiaan kuumotti, ja hän\nveti hunnun syrjään saadakseen viileyttä. Siis ei Zeno aikonutkaan\ntulla enää häntä tapaamaan! Juutalainen lääkäri ja tuulottelua\nveneessä, Omobono seurana! Ja hänelle oli sanottu, että hän oli ollut\nkuuntelemassa -- se oli sietämätöntä! Hän heitti huntunsa toiselle\npuolelle, silkkisaalinsa toiselle, ja sitten käveli edestakaisin\npitkässä huoneessa rauhattomin askelin, niinkuin nuori villieläin\nhäkissä.\n\nPienet palvelustytöt korjasivat esineet maasta ja katselivat häntä\nlevottomina, sillä hän oli aina näyttänyt hyvin lempeältä. He\nkatselivat nyt häntä suurin silmin, ja heidän tuijotuksensa ärsytti\nhäntä, kunnes hän tunsi haluavansa lyödä heitä korville ja toivoi että\nhänellä olisi ollut neekerittären ruoska vyöllään. Sitten hän ilman\nmitään silminnähtävää syytä heitti käsivartensa lähimpänä seisovan\nympärille ja suuteli hämmästynyttä tyttöä kymmenkunnan kertaa, nostaen\nhänet melkein kohoksi lattiasta. Päästäessään hänet irti hän nauroi\nitselleen hermostuneesti.\n\nHäntä janotti, ja hän joi suuren lasin kylmää vettä yhdellä\nkulauksella; ja kaiken aikaa hän tiedottomasti toisti mielessään samaa\nlausetta:\n\n\"Hän saa sen maksaa, hän saa sen maksaa!\"\n\nNämä sanat kaikuivat hänen korvissaan jonkinlaisena yksitoikkoisena\nnuottina, joka ei ottanut kaikotakseen. Jossakin aivojemme sopessa on\nilkeä luonnonluoma posetiivi, ja kun olemme vihastuneet tai rakastuneet\ntai maahan masentuneet tai muuten poissa suunniltamme, soittaa se\njotakin typerää, yksitoikkoista nuottiaan, kunnes olemme tulla\nhulluiksi. Luulen joskus, että tuo pirullinen soitanto on saanut aikaan\nsen lopullisen kohtalokkaan ärtymyksen elämää vastaan, joka on ollut\nmonen puolihullun itsemurhaajan kohtalon ratkaisijana.\n\n\"Hän saa sen maksaa!\" Zoë kuuli näiden sanojen seuraavan hänen\nliikkeittensä tahtia. Hän käveli hitaammin -- nopeammin, mutta se ei\ntehnyt erotusta, sillä tuo pirullinen pieni sävel muutti tahtia hänen\naskeltensa mukaan.\n\nHänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, miten Zeno saisi maksaa\nsen, että oli saanut hänet niin suutuksiin, eikä se kysymys tunkeutunut\nhänen mieleensäkään ennenkuin hänen kiintymyksensä oli alkanut lauhtua;\nsilloin hän äkkiä tunsi, kuinka perin avuton hän oli, ja hänen\nvihansa kuohahti uudelleen. Ainoa keino maksaa velkansa Zenolle, mikä\njohtui Zoën mieleen, oli heittäytyä ulos ikkunasta Silloin Zeno olisi\npahoillaan siitä, mitä oli tehnyt.\n\nMutta olisiko hän? Hän lähettäisi arvatenkin Omobonon korjaamaan hänen\nruumiinsa pois niin joutuin kuin mahdollista. Ja ylihuomenna hän taasen\nlähtisi tapaamaan Giustina Poloa tämän isän taloon, ja hänen ikkunasta\nheittäytymisensä olisi tapahtunut turhan takia. Sitäpaitsi se olisi\njumalatonta.\n\nZoë käsitti, kuinka lapsellisia hänen mietteensä olivat, ja istuutui\najattelemaan -- \"täysikasvuisen ihmisen lailla\", kuten hän itsekseen\nsanoi. Mutta juuri silloin hän muisti Zenon Omobonolle lausumat sanat.\n\"Älä ajattele koskaan, sillä se ei ole sinun vahva puolesi\", oli hän\nsanonut kirjurilleen; mutta se oli luonnollisesti ollut tarkoitettu\nhänelle, Zoëlle. Kaikki oli ollut tarkoitettu hänelle. Hän toivoi, että\nhän olisi saanut kuristaa hänen ruskeaa kaulaansa käsissään ja upottaa\nsiihen pienet kyntensä.\n\nRuokahalua, todellakin! Oliko kumma, ettei hänellä ollut nälkä? Kuinka\nvoisi kukaan syödä, joka vietti sellaista elämää, suljettuna neljän\nseinän sisään? -- alakerrassa tyranni, joka ei edes vaivautunut\ntulemaan itse katsomaan häntä, vaan lähetti tyhmän vanhan kirjurinsa\npitämään hänelle seuraa! Mutta Giustina Poloa hän kyllä vaivautui\nkatsomaan!\n\nTällainen oli siis ajattelemista \"täysikasvuisen ihmisen lailla\",\nniinkuin hänen aikomuksensa oli ollut! Hän inhosi itseään ja katseli\nympärilleen etsien jotakin, millä askarruttaa ajatuksiaan. Siinä\noli makeisia, kaikenlaisia makeisia laatikoittain. Kahdesti oli ne\njo tyhjennetty ja täytetty tuoreilla hänen taloon tulonsa jälkeen.\nSellaiset olivat Zenon ajatukset siitä, mitä nainen tarvitsi\naskarruttaakseen ajatuksiaan ja ollakseen onnellinen! Makeisia!\nRuusunlehti-hilloketta! Viikunoita siirapissa! Siinä kaikki, mitä Zeno\ntiesi hänen tarpeistaan.\n\nHän heittäytyi taaksepäin tyynyjen keskelle, hänen ruskeat silmänsä\nhehkuivat vihaisina, huulensa olivat raollaan ja sieraimensa värähtivät\nsilloin tällöin hänen vetäistessään syvään henkeään. Hetken perästä hän\nkutsui Julian luokseen.\n\n\"Mene kirjurin luo\", sanoi hän, \"ja käske hänen lähettää minulle joku\nkirja.\"\n\n\"Kirjako?\" toisti orjatyttö typerästi, sillä hän ei ollut koskaan\nnähnyt naista, joka osasi lukea.\n\n\"Niin. Kreikan-, latinan- tai italiankielinen kirja; samantekevä minkä.\nMinua kyllästyttää tämä joutilaisuus. Ja käske hänen pitää kiirettä\",\nlisäsi hän käskevällä äänellä.\n\nTyttö sipsutti toimittamaan asiaa ja tapasi Omobonon liiketoimistossa\nalakerroksessa. Kirjurikin oli huonolla tuulella, mutta hänessä\nse ilmeni arvokkaan surumielisyyden muodossa. Hänen isäntänsä oli\nverrannut häntä kanaan, vieläpä kaakattavaan.\n\n\"Mihin hän kirjaa tarvitsee?\" kysyi hän nyreällä äänellä, nostaen\nkatseensa tileistään.\n\n\"Lukeakseen, luullakseni, herra\", vastasi tyttönen arasti; \"ja hän\nkäski minun pyytää teitä toimittamaan sen hänelle pian.\"\n\n\"Ikäänkuin orja osaisi lukea!\" Omobono katseli ympärilleen alakuloisen\nnäköisenä ja nousi ottamaan hyllyltä päänsä päältä kookkaan, ruskeihin\nnahkakansiin sidotun niteen, jota pienet, vetosolmuun solmitut\nnahkasuikaleet pitivät suljettuna solkien asemasta.\n\n\"Vie hänelle tämä\", sanoi hän, työntäen kirjan tytön käsiin.\n\nJulia otti sen, ja ennenkuin hän oli poistunut huoneesta, oli Omobono\njälleen kiintynyt vakavana numeroihinsa; mutta joka kerta kuin hän\nlaski yhteen sarekkeen, tuntui summaksi tulevan \"kaakattava kana\" eikä\nmitään järjellistä. Mutta Julia juoksi yläkertaan.\n\nZoë päästi nahkaliuskat solmusta ja avasi kirjan keskeltä. Suuttumuksen\nja inhon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kirjuri, joka ei uskonut\nhänen todella osaavan lukea, vaikka hän puhuikin latinaa sujuvasti,\noli lähettänyt vanhan tilikirjan vastaukseksi hänen pyyntöönsä. Siinä\noli sivumäärin merkintöjä ja numerosarekkeita, kaikki siististi\nkirjoitettuina Omobonon selvällä, pienellä käsialalla vankalle\nliinapaperille. Siellä täällä oli joku toinen tehnyt muistiinpanon,\nikäänkuin tarkastaen hänen työtänsä.\n\nZoë sysäsi kirjan pois luotaan sohvalle, ja se putosi reunalta alas ja\njäi makaamaan suulleen lattialle avonaisena. Sitten äskeinen nuotti\nalkoi jälleen soida hänen korvissaan.\n\n\"Hän saa sen maksaa!\"\n\nNuotti soi soimistaan, ja hän unohti kokonaan, kuinka hän oli halunnut\nkuolemaa ja kuinka Zenon ensimmäisen käynnin odottaminen oli ollut\nkamalampaa kuin mikään hänen ennen kärsimiinsä, vilu, nälkä tai\nkurjuuskaan. Tai jos hän sitä muistikin, niin hän sanoi itselleen,\nettei se mies, jonka hän oli nähnyt, ollutkaan sellainen kuin hän oli\nodottanut, ja ettei hänen tarvinnut tämän puolelta pelätä mitään. Siitä\nhän oli ihan varma.\n\nHän kääntyi sivuttain, loikoessaan siinä sohvalla puolittain makaavansa\nasennossa, kunnes ulottui tavoittamaan lattialla viruvaa tilikirjaa.\nToinen orjatytöistä hypähti matolta auttamaan häntä.\n\n\"Mene pois!\" huudahti hän ärtyisästi, sillä hän oli saanut kiinni\nkannesta ja vetänyt niteen sohvan reunan yli. \"Minä kutsun, jos\ntarvitsen jotakin.\"\n\nTytöt hiipivät hiljaa pois ja jättivät hänet yksin. Hän käänteli\nsivuja jonkinlaisella äkäisellä uteliaisuudella, puolittain odottaen\nlöytävänsä jonkun merkinnän, joka koskisi hänen laillaan ostettuja ja\nmyytyjä orjia. Sillä hetkellä hän olisi uskonut Zenon kykenevän mihin\nhyvänsä.\n\nMutta vaikka hän löysi suuren määrän outoja sanoja, joita hän ei\nymmärtänyt ja jotka koskivat tonnistoa, vakuutusta, voittoa ja häviötä\nja kaikkia Itämaan-kauppiaan liiketoiminnan monimutkaisia seikkoja,\nei siinä ollut mitään, minkä olisi mahdollisesti voinut tulkita\nmerkitsevän sitä, että Zeno olisi käynyt kauppaa ihmisolennoilla,\nniinkuin useimmat Konstantinopolissa asuvat venetsialaiset varmasti\ntekivät. Sebastian Polon nimi esiintyi hyvin usein. Suuria rahaeriä\noli maksettu hänelle, ja toisia suuria eriä saatu häneltä. Oli selvää,\nettä nämä molemmat miehet olivat läheisissä liikesuhteissa ja ryhtyivät\nalinomaa yhteisiin yrityksiin, jakaen keskenään voitot ja tappiot.\n\nTämähän saattoi selittää Zenon tiheät käynnit kauppias-toverinsa\nluona, vaikka Zoë ei ollut halukas tunnustamaan sellaista näkökantaa.\nPäinvastoin hän uskotteli itselleen, että Zeno oli liikeyhteydessä\nPolon kanssa yksinomaan sitä varten, että saisi sillä verukkeella nähdä\nuseammin tämän tytärtä. Senkin hän saisi maksaa! Tuo nuotinpätkä surisi\nhänen päässään kiivasta vauhtia.\n\nHän taputti käsiään.\n\n\"Vie tämä takaisin kirjurille\", sanoi hän, antaen kirjan Julialle.\n\"Sano hänelle, etten minä ole mikään konttorihiiri, ja että minä tahdon\njotakin luettavaa.\"\n\nJälleen sipsutti pikku Julia portaita alas ensi kerrokseen. Mutta\nliiketoimisto oli lukittu, ja miespalvelijat sanoivat hänelle Omobonon\nmenneen kaupungille. Julia ei tahtonut jättää kirjaa heille, sillä\nhänellä oli taikauskoisen liioiteltu käsitys kaiken kirjoitetun\narvosta; sentähden hän hetken epäröityään kääntyi viedäkseen sen\ntakaisin yläkertaan, vaikka ajatus emäntänsä eteen astumisesta ei häntä\nmiellyttänyt.\n\nEnsimmäisellä porrassiltamalla hän oli törmätä yhteen talon isännän\nkanssa, joka kysyi häneltä, mitä hän kantoi ja minne hän oli menossa.\nHän puhui tuimanlaisesti, ja Julia pelästyi ja kertoi hänelle koko\njutun, selittäen että Zoë näytti olevan huonolla tuulella ja olisi\nhänelle vihainen, kun hän tuo takaisin tilikirjan, mutta että se\noli Omobonon syy. Kuinka hän uskalsi otaksua, ettei kokóna osaisi\nlukea? Ja minkätähden hän oli mennyt kaupungille? Ja jollei hän ollut\nkaupungilla, niin minkätähden miespalvelijat olivat sanoneet hänen\nolevan?\n\nTuo pikku orja teki niinkuin kaikki orjat ja palvelijat luonnollisesti\ntekevät halutessaan päästä isäntänsä suosioon; hän vihjaili siihen\nsuuntaan, että kaikki muut talon palvelijat olivat liittoutuneet\ntekemään pahaa ja että hän yksin oli oikeuttaharrastava. Zeno silmäili\nhuolettomasti tilikirjan sivuja kuunnellessaan orjatytön kertomusta.\n\n\"Sinä puhut liian paljon\", huomautti hän, kun tyttö pysähtyi. \"Mene\nyläkertaan.\"\n\nSitten hän käänsi tytölle selkänsä ja pujahti raskaan oviverhon alitse\nomaan huoneeseensa, vieden kirjan mukanaan ja jättäen Julian jokseenkin\nhämmentyneeseen tilaan. Tyttö katseli lohduttomana oviverhoa jonkun\nhetken ja lähti sitten hitaasti nousemaan toista porrasjaksoa naisten\nhuoneistoon.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin Zeno itse seurasi häntä, toinen kirja\nkädessään. Hän koputti vaatimattomasti ulommaiselle ovelle, ja Lucilla\ntuli avaamaan, sillä Julia oli yhä selittämässä emännälleen mitä oli\ntapahtunut. Tyttö astui syrjään päästääkseen isännän menemään eteisen\nläpi, joka erotti sisähuoneet porraskäytävästä. Zeno kohotti oviverhoa\nja astui sisään.\n\n\"En ole mikään erinomainen lukumies\", lausui hän, astuen sohvaa kohti,\n\"mutta tuon teille tämän vanhan kirjan. Se ehkä huvittaa teitä. Sen\ntekijä on kuollut yli viisikymmentä vuotta sitten, ja minun mielestäni\nhän oli hullu; mutta jotakin täytyy hänen runoteoksessaan olla, koska\nsitä jäljennetään yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän antoi minulle\nkeisari Kaarle, kun olin hänen kanssaan Venetsiassa.\"\n\nZoëlla oli aikaa tointua hämmästyksestään ja tutkia Zenon kasvoja ja\nkäytöstä tämän puhuessa, ja jälleen hän tuli vakuutetuksi siitä, että\nZeno oli hiukan ujo hänen lähellään. Jos Zoë lainkaan vaihtoi väriä, ei\nZeno sitä nähnyt, sillä vaikka hän vilkaisi häneen pari kolme kertaa,\nkatsoi hän enimmäkseen käsissään olevaan kirjaan. Päätettyään puheensa\nhän laski kirjan Zoën käsiin, ja heidän katseensa yhtyivät.\n\nMahdollisesti Zoë oli arvannut, että jos hänen onnistuisi saada aikaan\nhälyä talossa lähettämällä sanoja Omobonolle, ilmestyisi vihdoin isäntä\nitse omassa persoonassaan; ainakin hän tunsi pientä voitonriemun\nväristystä, kun Zeno seisoi hänen edessään tuoden kirjan ja puhellen\nleppyisästi, ikäänkuin sovitusuhrina pitkäaikaisesta laiminlyönnistään.\n\n\"Kiitos\", sanoi Zoë, hyvin vienosti. \"Ehkä teidän armonne haluaa istua?\"\n\nJulia oli työntänyt esiin ison kääntötuolin, ja Zoë viittasi häntä ja\nhänen toveriaan istumaan huoneen nurkkaan. Zeno luuli hänen lähettäneen\nheidät pois huoneesta, ja hän katsahti taaksensa ja näki heidät istua\nkyyköttämässä matollaan vierekkäin.\n\n\"Käskenkö heidät pois?\" kysyi Zoë, suloisesti hymyillen.\n\n\"He eivät ole tiellä\", vastasi Zeno kylmästi; sillä hän tunsi, että\nhe saattaisivat olla, jos ymmärtäisivät, mutta hän ei olisi millään\nsuostunut lähettämään heitä pois juuri silloin.\n\nSeurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana Zoë avasi käsikirjoituksen ja\nluki koristellun nimilehden.\n\n\"Teillä on täällä ikävää\", virkkoi Zeno kömpelösti.\n\nZoë ei edes katsahtanut ylös ja oli vastaavinaan hajamielisesti,\nkuunnellessaan kirjan lehtiä.\n\n\"Oi, ei!\" sanoi hän. \"Ei vähintäkään, sen vakuutan!\"! Hän käänsi\njälleen nimilehden esiin ja luki ääneen: \"'Dante Alighierin Jumalainen\nNäytelmä' -- olen kuullut tuota nimeä mainittavan. Sisilialainen hän\nkai oli? Vai lombardialainenko? En voi muistaa. Oletteko lukenut\nrunoelman? Maalaukset ovat aika somat, näenmä. On paljon enemmän eloa\nitalialaisessa maalauksessa kuin meidän jäykissä, kultataustaisissa\nkuvissamme. Tietysti niissä on jonkinlaista lapsellista\nyksinkertaisuutta, eikä niissä näy kouluutusta eikä hyvien mestarien\nesimerkkiä eikä vanhan taiteen kunnioitusta! Mutta ne esittävät jotakin\nolevaista, kun taas meidän kreikkalaiset kuvamme esittävät sellaista\nmitä ei ole koskaan ollut olemassa. Oletteko samaa mieltä kuin minä?\"\n\nHän oli puhunut huolettomaan sävyyn, leikkien kirjalla ja katsahtaen\nylös ainoastaan tehdessään kysymyksen, odottamatta vastausta. Kun hän\nvihdoin pysähtyi, oli hän tehnyt niin monta kysymystä, että Zenon\nmieleen kiintyi vain viimeinen.\n\n\"Te pitäisitte Venetsiasta\", sanoi hän, \"mutta vielä enemmän pitäisitte\nFirenzestä. Siellä on hyviä tauluja, minä luulen.\"\n\n\"Ettekö ole nähnyt niitä itse?\"\n\n\"Oh, olen kyllä! Mutta minä en ymmärrä sellaisia Tämä Alighieri kuvaa\njoitakin niistä kirjassaan. Hän oli firenzeläinen.\"\n\nZenon osoittautuessa halukkaammaksi puhelemaan, näytti Zoë käyvän\nvälinpitämättömämmäksi. Hän laski viereensä kirjan, nojautui taaksepäin\nja katseli ulos ikkunasta, kääntäen päänsä puolittain poispäin Zenosta.\nTämä oli ensi kerta kuin Zeno oli nähnyt häntä päivänvalossa hänen\ntaloon-tulonsa jälkeen, ja voimakas iltapäivän valo hehkui hänen\nvalkoisella ihollaan, hänen silmissään ja ruskeassa tukassaan. Zeno\nolisi nähnyt pienimmänkin epätäydellisyyden hänen poskessaan, neulan\nkärjen suuruisenkin, mutta sellaista ei siinä ollut. Hän katsoi Zoën\nherkkää suuta; ja voimakkaassa valonhohteessa hän olisi huomannut\npienimmänkin roson hänen huulissaan, jolleivät ne olisi olleet sileät\nkuin tuore hedelmä. Lisäksi oli korvanseudun ja kaulan muodostama viiva\ntodellakin yhtä täydellinen kuin se ensi näkemällä oli näyttänyt. Zoën\nhienopiirteinen, jalomuotoinen nuori käsi lepäsi hänen vaatteensa\nlaskoksilla, Zenon ulottuvilla, ja Zenon teki hyvin mieli tarttua\nsiihen ja pitää sitä käsissään. Hän ei muistanut kenenkään naisen\nläsnäolon järkyttäneen häntä samalla tavalla, eikä hän ollut koskaan\nempinyt niinä harvoina kertoina elämässään, jolloin hän oli tuntenut\nhalua tarttua naisen käteen. Hänellä oli täydellisimmät oikeudet, mitä\nkeisarikunnan lait saattoivat suoda, sillä Arethusa, kuten hän Zoëta\nnimitti, oli hänen omaisuuttaan kauttaaltaan, ja jos hän, Zeno, äkkiä\nkuolisi, myytäisiin tyttö huutokaupalla samalla kuin huonekalutkin.\nKuitenkaan hän ei jostakin kerrassaan selittämättömästä syystä varsin\nuskaltanut koskea Zoën sormenpäihinkään.\n\n\"Olen kuullut, että te olette sankari\", huomautti Zoë, katsomatta\nZenoon. \"Onko se totta?\"\n\nSitten hän käänsi katseensa Zenoon ja hymyili hieman pahanilkisesti,\nkuten Zenosta näytti, ikäänkuin olisi arvannut Zenon arkuuden hänen\näänettömyydestään.\n\n\"Kuka on kertonut teille sellaista lorua?\" kysyi Zeno nauraen, sillä\nZoën kysymys oli murtanut jään -- tai ehkä tukahduttanut tulen\nhetkiseksi. \"Minä olen aivan tavallinen mies!\"\n\n\"Sitä minä epäilen, herra\", vastasi Zoë, nauraen hänkin, vaikka ei\npaljoa.\n\n\"Teillä ei ole kokemusta miehistä\", sanoi Zeno. \"He ovat kaikki\nsamanlaisia kuin minäkin, sen vakuutan. Lampaat laumassa eivät ole\nenemmän toistensa kaltaisia.\"\n\n\"Minäpä en olisi otaksunut teitä tavalliseen laumaan kuuluvaksi.\nSitäpaitsi minä tiedän teidän teoistanne Italiassa ja Kreikassa, ja\nkuinka taistelitte turkkilaista armeijaa vastaan kourallisella miehiä\nkokonaisen vuoden --\"\n\n\"Olen tietysti kokenut hiukan taisteluakin\", vastasi Zeno. \"Mutta se\nkuuluu kaikki menneisyyteen. Minä olen nyt vakava, rauhaarakastava\nvenetsialainen kauppias, enkä mitään muuta.\"\n\n\"On varmaankin hyvin ikävää olla vakava, rauhaarakastava venetsialainen\nkauppias\", sanoi Zoë, heikosti matkien hänen puheensävyään.\n\n\"Rahan ansaitseminen on liian kovaa työtä ollakseen ikävää.\"\n\n\"Taitaa olla. Ja sitten\", lisäsi Zoë suurenmoisen rauhallisesti, \"olen\naina kuullut sanottavan, että ahneus on vanhuuden intohimo.\"\n\nZeno meni ansaan.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti hän hämmästyneenä. \"Kuinka vanhaksi luulette\nminua?\"\n\nZoë katsoi häneen levollisesti.\n\n\"Minulla ei ole kokemusta miehistä\", sanoi hän täysin vakavana, \"mutta\nkäytöksestänne päättäen minä arvostelisin teidän olevan -- noin\nviidenkymmenen korvilla.\"\n\nZenon naama piteni, sillä Zoë puhui niin luonnollisesti ja tyynesti,\nettei hän voinut uskoa tämän tekevän pilaa hänestä.\n\n\"Minä täytän elokuussa yhdeksänkolmatta\", vastasi hän.\n\n\"Vasta yhdeksänkolmatta?\" Zoë oli olevinaan hyvin hämmästynyt. \"Minä\nolisin luullut teitä paljoa, paljoa vanhemmaksi! Oletteko ihan varma?\"\n\n\"Olen.\" Carlo nauroi. \"Ihan varma. Mutta minä taidan näyttää teistä\nhyvin vanhalta.\"\n\n\"Kyllä, hirveän vanhalta!\" Zoë nyökäytti vakavasti puhuessaan.\n\n\"Tehän olette seitsemäntoista, eikö niin?\" kysyi Zeno.\n\n\"Mistä ihmeestä minä tietäisin?\" kysyi Zoë. \"Eikö minun ikäni ole\nkirjoitettu kuittiin, jonka Rustan antoi teille minun mukanani? Kuinka\norja tietäisi oman ikänsä? Ja jos tietäisimmekin sen, niin luuletteko\nkenenkään meistä voivan puhua totta muuten kuin kidutettaessa? Eihän\nkannattaisi vääntää käsivarsiani pois sijoiltaan ja polttaa jalkojani\nkuumilla raudoilla vain sitä varten, että saataisiin tietää kuinka\nvanha olen, vai kuinka? Ettehän voisi minua enää myydäkään, jos minua\nolisi kerran kidutettu!\"\n\n\"Millaisia kauheita ajatuksia teillä on! Kuinka voisi kiduttaa tätä\npikku raukkaa!\"\n\nTämän sanottuaan hän ilman varoitusta tarttui Zoën käteen ja katseli\nsitä. Zoë teki heikon, vaistomaisen liikkeen vetääkseen sen pois, mutta\nsitten se oli Zenon kädessä aivan hiljaa ja alistuvana.\n\n\"Olen varma, etten koskaan voisi kestää tuskia\", sanoi Zoë hymyillen,\n\"Minä sanoisin heti kaikki! Minusta ei koskaan tulisi hyvää\nsalaliittolaista. Te olette varmaankin haavoittunut joskus, nuorena\nollessanne. Sanokaa, koskiko se hyvin kovasti?\"\n\nZeno päästi vastatessaan hänen kätensä valahtamaan alas, ja Zoë veti\nsen pois ja piilotti väljän hihansa alle.\n\n\"Terävän miekan viilto tuntuu kuin jääkylmällä vedellä valelu\", vastasi\nhän. \"Pisto läpi lihan tuntuu kuin suuren okaan pisto, ja samanlainen\npisto tuntuu taas, kun kärki tulee ulos toiselta puolen. Jos saa pahan\nhaavan päähänsä, ei sitä tunne kuin hyvin vähän, tai ei ollenkaan,\nsillä silloin huumaantuu heti; särky jälkeenpäin se vasta todella\nkoskee. Jos saa haavan keuhkoihinsa, ei tunne mitään, mutta veren tulva\ntahtoo tukkia kurkun, ja silloin täytyy kääntyä heti suulleen, jotta ei\ntukehtuisi. Luunmurtumat koskevat jälkeenpäin tavallisesti enemmän kuin\nensiksi, mutta omituinen tunne on, kun kahdenkäden-miekalla isketään\nsolisluu murskaksi --\"\n\n\"Armahtakoon!\" huudahti Zoë. \"Millainen luettelo! Kuinka tiedätte miltä\nmikin tuntuu?\"\n\n\"Minä muistan\", vastasi Zeno yksinkertaisesti.\n\n\"Oletteko haavoittunut kaikilla noilla eri tavoilla, ja elätte vielä?\"\nZeno hymyili.\n\n\"Kyllä; ja te ymmärrätte nyt, minkätähden näytän niin vanhalta.\"\n\n\"En minä tarkoittanut totta\", sanoi Zoë. \"Te tiesitte kyllä, etten\ntarkoittanut. Teidänhän tarvitsee vain katsoa itseänne peilistä\nnähdäksenne että tein pilaa.\"\n\n\"En minä niin kovin syvästi loukkautunut siitä, että minua luultiin\nviisikymmenvuotiaaksi\", vastasi Zeno, hiukan vastoin totuutta.\n\n\"Oh, ei toki!\" nauroi Zoë. \"En voi kuvitellakaan, että minun\nmielipiteeni teidän iästänne teitä mitenkään liikuttaisi. Se oli\ntyperää minun puoleltani -- mutta niin monia seikkailuja kokeneeksi\nmieheksi te näytätte mahdottoman nuorelta!\"\n\n\"Sitä parempi, koska soturipäiväni ovat ohi.\"\n\n\"Ja koska olette vakava, rauhaarakastava kauppias\", sanoi Zoë jatkaen\nhänen lausettaan. \"Mutta oletteko ihan varma siitä, herra? Eikö mikään\nsaisi teitä paljastamaan miekkaanne jälleen ja panemaan henkeänne\nalttiiksi taistelussa? Eikö mikään?\"\n\n\"Ei mikään, mikä ei koskisi omaa kunniaani, se on vilpitön uskoni.\"\n\n\"Ettekö tekisi sitä naisen tähden?\" Zoë kääntyi häneen päin,\ntarkatakseen hänen kasvojaan, mutta niiden ilme ei muuttunut.\n\n\"Kolme asiaa voivat tehdä viisaankin miehen hulluksi -- viini, naiset\nja arpapeli.\"\n\n\"Tosiaankin! Teidän armonne luettelee meidät hyvässä seurassa. Mutta se\nei ole vastaus kysymykseeni.\"\n\n\"Onpa sentään\", sanoi Zeno nauraen. \"Miksi tekisin naisen tähden\nsellaista, mitä en tekisi arpanoppien tai viinin tähden?\"\n\n\"Mutta arpanopat ja viini eivät ole koskaan vietelleet teitä\", vastusti\nZoë.\n\nZeno nauroi kovemmin.\n\n\"Eikö koskaan? Kun olin ylioppilaana Paduassa, möin kaikki tyyni,\nkirjanikin, saadakseni rahaa niihin molempiin. Vasta kirjat\nmenetettyäni minä rupesin soturiksi ja opin maailman suurinta\nuhkapeliä. Siihen verrattuna arpanopat ovat nukutusainetta ja viini\nunijuomaa.\"\n\nHän vain hymyili nyt naurunsa jälkeen, mutta hänen puhuessaan oli hänen\nkasvoillaan ilme, jonka Zoë silloin näki ensi kerran ja jota hän ei\nunohtanut, vaan muisti elävästi nähdessään sen toiste. Se oli vain\nhieno häive ja olisi miesten kesken voinut jäädä huomaamatta, mutta\nse puhui tytön sukupuoliominaisuuksille ja sai hänen nuoren verensä\nvärähtelemään. Hän ei olisi mistään hinnasta suonut Zenon arvaavan,\nmitä hän tunsi sillä hetkellä.\n\n\"Taistelu houkuttelisi teitä taistelun itsensä takia, jollei mikään muu\nvoisi sitä tehdä\", vastasi Zoë rauhallisesti.\n\n\"Hm -- ehkä, ehkä\", vastasi Zeno miettivästi. \"Mutta te tarvitsisitte\nasian, vaikka mitättömänkin, ja teillä ei ole mitään täällä, vai onko?\"\n\n\"Ei mitään, jota välittäisin ottaa ajaakseni.\"\n\n\"Te voisitte löytää jotakin, minkä puolesta taistella -- tuolla\npuolen veden\", vihjasi Zoë, korostaen sanoja hiukan ja tarkaten hänen\nkasvojaan.\n\nLause ei merkinnyt Zenolle mitään.\n\n\"Tuolla puolen veden?\" toisti hän huolettomasti. \"Kotona Venetsiassa,\ntarkoitatte. Niin, jos Venetsia tarvitsisi minua, ei minua tarvitsisi\nkahdesti kutsua!\"\n\nOli aivan selvää, ettei hän kiinnittänyt mitään merkitystä Zoën\nkäyttämiin sanoihin, ja tämä seikka soveltui tähtienselittäjän\naamulliseen kertomukseen siitä, kuinka Zeno oli ollut kuuro kaikille\nvangitun keisarin puoluelaisten lähenemisyrityksille.\n\nZoë nojautui hetkisen äänettömänä taaksepäin, miltei ummessa silmin,\nja hän näki, että Zeno katseli häntä ja että ilmeinen ihastuksen ilme\nhiipi hänen kasvoilleen. Zoë tuumi, mahtaisiko se koskaan muuttua\njoksikin merkitsevämmäksi, ja näkisikö hän koskaan Zenon silmiin\nleimahtavan hänen tähtensä sen taistelunhehkun, joka niissä oli\nvälähtänyt hetki sitten pelkästä taistelun muistelemisesta. Mitä\ntekivät naiset, saadakseen miehet rakastamaan heitä? Tyttöjen elämässä\non ikäkausi, jolloin he uskovat, että rakkautta tarvitsee vain kutsua,\nkuten kesyä kyyhkystä, jolloin se lentää ikkunasta sisään; ja toinen\nkausi, jolloin se tulee heille kutsumatta. Jos nuo kaudet olisivat\nsamat kaikille, säästyisi paljon huolia. Zoë oli ehkä kummankin\nkeskivälissä, mutta hänellä oli yhä se usko, että oli olemassa jokin\nmäärätty sääntö, jonka mukaan taitavat naiset menettelivät saadakseen\nmiehet rakastumaan heihin, nuo huonot naiset, joita nuorille tytöille\nkuvaillaan \"vehkeileviksi\", ja joiden otaksutaan tietävän tarkalleen,\nihan hiuksenhienosti, minkä vaikutuksen he milloinkin voivat miehiin\ntehdä.\n\nZeno lopetti pitkän äänettömyyden odottamattomalla puheella, mikä\nkovakouraisesti herätti Zoën mietteistään.\n\n\"Mitä tulee tuohon Johannes-keisariin, jonka hänen poikansa on pannut\nlukkojen taakse\", sanoi hän, \"niin hänen ystävänsä ovat tehneet\nparhaansa saadakseen minut kiintymään hänen asiaansa. Onpa hän\nlähettänyt minulle sanojakin, pyytäen minua auttamaan häntä karkaamaan.\nMiksi? Mitä eroa sillä on minulle, hänkö vai hänen poikansa kuolee\nAmenan torniin? He ovat mitättömiä miehiä molemmat, ja minun puolestani\nJohannes saa menehtyä kahleisiinsa ennenkuin minä tahdon nostaa\nsormeanikaan!\"\n\nZoë huokasi ja puri huultaan hillitäkseen itseään, sillä Zenon\nvapaaehtoinen selitys oli murskannut hänen toivojensa palatsin maan\ntasalle silmänräpäyksessä.\n\nSitten hän häpesi, että oli uneksinutkaan Zenon voivan rakastaa häntä,\nkoska hän halveksi juuri sitä asiaa, jonka tähden hän oli halunnut\nvoittaa hänen rakkautensa. Mutta tätä mielentilaa ei kestänyt kauan.\nZoë oli liian urhea antaakseen sellaisen puheen mennä sinänsä,\nikäänkuin hän sen hyväksyisi.\n\n\"Te olette väärässä\", sanoi hän, unohtaen kokonaan, että oli ottanut\nnäytelläkseen orjan osaa. \"Teidän pitäisi auttaa häntä, jos vain voitte\n-- ja te voitte, jos tahdotte.\"\n\nZeno katsoi häneen hämmästyneenä. Zoën äänessä oli käskevää sävyä,\nja pienet palvelustytöt, jotka Zeno oli unohtanut nurkkaan selkänsä\ntaakse, tuijottivat hämmästyen hänen rohkeuttaan. Ei sanaakaan\nkeskustelusta ollut jäänyt heiltä kuulematta.\n\n\"Minä tarkoitan\", jatkoi Zoë, ennenkuin Zeno oli ehtinyt löytää\nvastausta hänen suoraan väitteeseensä, \"että jos olette tosi\nvenetsialainen, niin teidän pitäisi haluta sen miehen kukistamista,\njonka genualaiset ja turkkilaiset ovat asettaneet valtaistuimelle.\nJohannes on teidän ystävänne ja teidän kotimaanne ystävä, vaikka hän on\nheikko mies ja pysyykin sellaisena. Andronikus on Venetsian vihollinen\nja sen vihollisten ystävä. Nytkin hän on valmis antamaan heille\nTenedos-saaren -- Dardanellien avaimen -- --\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Zeno kovalla ja suuttuneella äänellä. \"Tenedoksenko?\"\n\nHänen käytöksensä oli muuttunut, ja hän miltei nousi kohoksi\nistuimeltaan kumartuessaan eteenpäin ja tarttuessaan kiihkossaan Zoën\nranteeseen. Zoë oli iloinen ja hymyili hänelle.\n\n\"Niin\", vastasi hän, \"genualaiset vaativat sitä suojeluksensa palkaksi,\nja he pakottavat hänet antamaan sen heille. Mutta se ei ehkä ole\nhelppoa, sillä saaren käskynhaltija on uskollinen Johannekselle.\"\n\n\"Kuinka tiedätte kaikki nämä asiat?\" kysyi Zeno, yhä pitäen häntä\nranteesta ja koettaen katsoa häntä silmiin.\n\n\"Tiedän ne vain\", vastasi Zoë. \"Jollen puhu totta, saatte myydä minut\nmarkkinoilla huomispäivänä.\"\n\n\"Kautta evankelistan\", vannoi Zeno, \"te ansaitsisitte sen.\"\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nKuukausi oli kulunut, eikä Zenon elintavassa ollut, ulkoapäin nähden,\ntapahtunut mitään muutosta. Hän nousi ylös varhain ja kylpi Kultaisessa\nSarvessa kauniilla ilmoilla. Hän hoiti liikeasioitaan aamupäivillä ja\nsöi päivällistä Sebastian Polon luona kahdesti viikossa, mutta muina\npäivinä tavallisesti kotonaan. Ja iltapäivisin hän kävi ratsastamassa\nyksi ainoa esijuoksija mukanaan, tai pysyi sisällä, jos satoi. Tuskin\nhänen omat palvelijansa ja orjansakaan huomasivat mitään muutosta\nhänen tavoissaan, ja he panivat merkille vain sen, että hän usein\nnäytti hyvin miettiväiseltä ja istui joskus parvekkeellaan tuntikauden\nliikkumatta, katse suunnattuna Blachernaen palatsin torneihin.\n\nHe eivät tienneet kuinka paljon aikaa hän vietti kauniin kreikkalaisen\norjattarensa seurassa; ja he tulivat huomaamaan, että pienet\npalvelustytöt Julia ja Lucilla eivät olleet taipuvaisia lörpöttelemään\ntullessaan alakertaan asialle. Omobono arvattavasti tiesi koko joukon,\nmutta hän piti tietonsa omanaan ja keräsi vilkkaan uteliaisuutensa\nhedelmät nauttiakseen niistä yksinään, niinkuin saituri nauttii\nhyödyttömien kultiensa katselemisesta. Kokonaisuuteen katsoen\nsiis oli elämä venetsialaisen kauppiaan talossa jatkunut hyvin\nentisensä kaltaisena kokonaisen kuukauden senjälkeenkuin Zoë oli\nsytyttänyt ruutisuonen, joka oli saava aikaan kohtalokkaita tuloksia\nsaavuttaessaan vihdoin räjähdyspanoksen.\n\nZeno tapasi häntä nyt joka päivä ja usein kahdestikin, ja hän oli\ntullut osaksi Zenon elämästä ja tarpeelliseksi hänelle, vaikk'ei\nZeno uskonutkaan olevansa häneen rakastunut, enempää kuin Zoë olisi\nmyöntänyt rakastavansa Zenoa.\n\nSillä kumpikin oli yhden vallitsevan ajatuksen pauloissa; ja sattui\nse, mikä todellisessa elämässä harvoin sattuu, että nimittäin sama\nteko, jos se voitaisiin suorittaa, tyydyttäisi kummankin toiveet. Zeno,\nsynnynnäinen patriootti ja johtomies, näki että koko hänen kotimaansa\nvaikutus Itämailla oli kyseessä Tenedos-saaren asiassa; Zoë taas halusi\nkostaa Mikael Rhangaben, kasvatusisänsä ja lapsuutensa epäjumalan\nkuoleman.\n\nJos vangittu Johannes-keisari voitaisiin vapauttaa Amenan tornista,\nsaavuttaisivat molemmat varmasti sen mitä kiihkeimmin halusivat.\nJohannes antaisi Tenedoksen Venetsialle kiitokseksi vapautuksestaan,\nja Konstantinopolin kansa luultavasti repisi Andronikuksen riekaleiksi\nkilpa-ajoradalla, samalla paikalla missä Rhangabe oli menettänyt\nhenkensä.\n\nHe yhtyisivät laillisen hallitsijansa ympärille, jos hänet vain\nsaataisiin pois palatsin alueelta, missä vallananastajalla oli vahvana\nhenkivartiostona ulkomaalaiset palkkajoukkonsa, joihin enimmäkseen\nkuului tsherkessejä, mingrelejä, avareja ja slavonialaisia. Kansa\nei nousisi omasta tahdostaan Blachernaeta valloittamaan, eivätkä\nkreikkalaiset sotajoukot nousisi omasta aloitteestaan kapinaan; mutta\nkoska he kaikki pelkäsivät muukalaislegionan sotureita, vihasivat he\nheitä ja heidän herraansa Andronikusta, ja jos Johannes ilmestyisi\nheidän keskelleen, saisivat he rohkeutta ja lopputulos olisi varma.\n\nCarlo Zenon kaltainen johtaja olisi kyllä voinut menestyksellä\npiirittää Andronikuksen palatsiinsa; mutta hän tiesi, ja jokainen\nmies ja nainen Konstantinopolissa tiesi varsin hyvin, että Andronikus\nottaisi hengiltä vankina olevan isänsä ja molemmat nuoremmat veljensä\nheti ensimmäisen vallankumouksen oireen ilmestyessä, jotta ei olisi\nmuuta laillista valtaistuimen perijää elossa kuin hän itse.\n\nSentähden oli isänmaanystävien ensimmäinen ja tärkein päämäärä\ntoimittaa Johannes salaa vankeuspaikastaan itse kaupungin piiriin\ntai jollekin saarelle, pois vaaran ulottuvilta, kunnes vallankumous\nolisi ohi ja hänen poikansa vankina hänen sijastaan; vaikka paljon\nluultavampaa oli, että viimeksimainittu muitta mutkitta otettaisiin\nhengiltä maankavaltajana.\n\nKaiken tämän Zeno oli ymmärtänyt jo ennenkuin Zoë oli siitä hänelle\npuhunut; mutta hän ei ollut tiennyt, että genualaiset olivat vaatineet\nTenedosta Andronikukselta palkinnoksi hänen heiltä saamastaan\nsuojeluksesta turkkilaisia vastaan; sillä keskustelut oli pidetty hyvin\nsalaisina, ja aluksi ei Carlo ollut uskonut tyttöä ja oli arvellut että\nkertomus oli ehkä pelkkää keksintöä.\n\nHän oli tullut jälleen Zoën luo seuraavana päivänä, ja jälleen\nhän oli turhaan koettanut saada selville, kuka Zoë oli ja missä\nylhäisessä fanariootti-perheessä hänet oli kasvatettu. Oli mahdotonta\nsaada sanaakaan Zoëlta tämän asian valaistukseksi; ja Zoë varoitti\nhäntä, että sitä mitä hän oli kertonut, ei saanut toistaa yhdenkään\ngenualaisen kuullen eikä kenenkään henkilön kuullen, joka oli\ntekemisissä hovin kanssa. Genualaisten tarkoitus oli, ettei kukaan\nsaisi tietää sopimuksesta ennenkuin se olisi pantu täytäntöön ja\nTenedos olisi heidän hallussaan; sillä paikka oli hyvin vahvasti\nvarustettu, kuten he itse myöhemmin joutuivat kokemaan, ja Andronikus\ntarvitsi heidän apuaan liian kipeästi menettääkseen heidän suosionsa\nvaromattomalla menettelyllä.\n\nNämä vaitiolon teroitukset saivat Carlon yhä enemmän epäilemään Zoën\nkertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sanoikin sen hänelle suoraan,\nvaatien todistusta; mutta Zoë vastasi vain samoin kuin ensi kerrallakin.\n\n\"Jos se ei ole totta\", sanoi hän, \"niin polttakaa otsani poltinraudalla\nniinkuin varkaiden otsat, ja myykää minut julkisilla markkinoilla.\"\n\nJa jälleen suuttui Zeno ja vannoi todellakin tekevänsä hänelle niin,\njos kertomus oli valhetta; mutta Zoë hymyili luottavasti ja nyökäytti\nsuostumuksensa merkiksi.\n\n\"Jos ette pelasta keisaria\", sanoi hän, \"niin teidät venetsialaiset\najetaan pois Konstantinopolista ennenkuin montakaan kuukautta on\nkulunut. Ja jos Genua kerran saa haltuunsa Tenedoksen, niin kuinka\nvoitte koskaan enää purjehtia Dardanelleja ylös?\"\n\nMonet kerrat hän oli kuullut Mikael Rhangaben puhuvan tähän tapaan\nystävilleen, ja hän tiesi sen olevan viisasta puhetta. Sen tiesi\nZenokin ja ihmetteli rahalla-ostetun orjansa tietoa. Niin hän kävi\nkerran toisensa perästä Zoën luona, pohtien tuota suurta kysymystä\naivoissaan. Ja Zoë odotti hänen tuloaan ilolla, koska hän näki Zenon\nheränneen liikkeelle ja koska oikeudenmukaisen koston kaipuu oli ylinnä\nhänen ajatuksissaan. Siten nämä kaksi ihmistä soluivat yhä lähemmäksi\ntoisiaan, kohtalon auttaessa. Kuitenkaan ei Zeno kertonut Zoëlle mitään\nniistä toimenpiteistä, joihin hän niin nopeasti ryhtyi senjälkeen kuin\nkerran oli mielessään tehnyt toimintapäätöksen.\n\nZoë ei enää kysellyt häneltä, mitä hän aikoi tehdä hänelle. Hän ei\nenää lähettänyt hakemaan kirjuria välittääkseen olonsa ikävyyttä. Hän\nei enää ollut kärsimätön palvelustyttöjään kohtaan. Hän näytti olevan\ntäysin tyytyväinen olemassaoloonsa.\n\nHän meni ulos milloin häntä halutti sievässä veneessä Omobonon\nvalvonnan alla, toinen tytöistä aina seuranaan; ja hän istui mukavalla\npehmoisella istuimella niinkuin ylhäiset naiset mennessään soutelemaan\nMakealle Vedelle, ja niinkuin hän oli istunut monet kerrat ennen\nmuinoin, kyria Agatan rinnalla. Kirjuri istui pienellä siirrettävällä\nistuimella keskipaikoilla venettä, joka oli rakennettu melkein\ntäsmälleen nykyaikaisen venetsialaisen gondolin malliin, kuomukattoa\nvaille, ja orjatyttö istui pohjalla emäntänsä jalkain juuressa. Zoë,\nprotosparthoksen kasvattitytär, oli liikkunut ulkona verhoamattomin\nkasvoin, mutta orja Arethusa oli tiheästi hunnutettu, vaikka sellainen\nei ollutkaan yleinen tapa. Ja usein hän kevätiltoina vesillä lipuessaan\nsivuutti ihmisiä, jotka hän oli tuntenut vain vuosi toista takaperin,\nja jotka ihmettelivät miksi hän piti kasvonsa peitettyinä, tai\nsanoivat toisilleen, kuten jossakin määrin totta olikin, että hän oli\njoku kaunis valkoinen orjatar, jonka kauneutta hänen mustasukkainen\nisäntänsä ei sietänyt nähtävän. Sillä selvää oli, että Omobono oli vain\nhänen valvojakseen asetettu vanhanpuoleinen luotettava henkilö.\n\nHe keskustelivat tavallisesti latinaksi, ja kirjuri kertoi hänelle\netsimisistään, joita hän oli pannut toimeen löytääkseen kyria Agatan,\nlapset ja vanhan Nektarian. Zoë ei ollut kertaakaan näyttänyt kasvojaan\nOmobonolle orjaksi-tulonsa jälkeen, ja hän uskoi, ettei tämä arvannut\nasettaa häntä sen ryysyisen tytön yhteyteen, jonka hän oli nähnyt\nkumartuneena sairaan naisen vuoteen yli kerjäläiskorttelissa. Hän oli\nteroittanut Omobonolle mitä tarkinta vaitioloa siinä tapauksessa että\nhän löytäisi tuon pienen perheen, ja Omobonoon nähden oli sellainen\nteroittaminen aivan tarpeetonta, sillä ulkonainen varovaisuus\non luonteenomaista uteliaisuudelle, joka on sisäisesti vähimmän\nhienotunteisia vikoja. Ihmiset; jotka kurkistelevat avaimenreiästä,\nkuuntelevat verhojen takana ja lukevat toisten ihmisten kirjeitä, eivät\ntavallisesti koskaan puhu siitä mitä he sillä tavoin saavat tietoonsa.\n\nKirjurin etsinnät olivat toistaiseksi jääneet tuloksetta, mutta hän\noli jo kauan sitten päättänyt mielessään, että Zoë oli kyria Agatan\ntytär. Pyhän Bakkuksen länkisäärinen kirkonvartija oli auttanut häntä\ntähän johtopäätökseen ilmoittamalla hänelle, että Rustan Karaboghazdzhi\nei ollut muutamaan aikaan käynyt kirkossa hartautta harjoittamassa;\ntarkemmin sanoen, oi kertaakaan sen perjantai-iltapäivän jälkeen,\njolloin Omobono oli häntä tiedustellut.\n\nKirjuri oli etsiskellyt kerjäläiskorttelin, mutta turhaan. Hän muisti\nvarsin hyvin tuon raunioituneen talon resuisine ikkunaluukkuineen,\njoihin oli kiinnikkeiksi solmittu sateenvalkaisemia nuoranpätkiä.\nSiinä asui nytkin ihmisiä, mutta ne eivät olleet samoja kerjäläisiä;\nsen asujamena oli nyt itse kerjäläisten päälääkäri, jonka tehtävänä\noli valmistaa kurjuutta yleisön silmien nähtäväksi, määrämaksusta.\nSillä todella puutteenalaisten joukossa eleli pieni heimokunta\nammattivaivaisia, jotka näyttelivät kauhistavien sairauksiensa\ninhottavuuksia kirkkojen ovilla kautta koko Konstantinopolin. Lääkäri\noli taitava alallaan, ja vaikka hän pitikin parempana todellista\nraajarikkoa tai todellista haavaa, kehittääkseen niitä taitonsa\navulla, kykeni hän saamaan terveisiinkin jäseniin ja eheään ihoon\nmolemmanlaatuisten vammojen valhehahmoja, vaikka menetelmä olikin\nkalliimpi. Suurempien kustannusten vastapainona oli hänen potilaillaan\nkuitenkin kyky kulkea yksinään pitkiä matkoja ja siten vaihdella\ntyömaataan. Näin he sieppasivat itselleen ne armeliaisuuden murut,\njoiden olisi pitänyt joutua todellista puutetta kärsiville, joista\nuseimmat tuskin kykenivät raahautumaan suurille liikepaikoille useammin\nkuin kerran tai kahdesti viikossa, silloinkin henkensä kaupalla.\nValhekerjäläisellä on aina ihmeellinen voima tehdä taivalta, mutta\ntodellista vaivaista on yleensä aina etsittävä hökkelistään, jossa hän\nviruu henkimenossa. Omobono oli oppinut kerjäläisistä paljon sellaista,\nmitä hän ei ollut ennen tiennyt, mutta etsimistään ihmisistä hän ei\nollut löytänyt jälkeäkään.\n\nHe tuntuivat peräti kaukaisilta Zoën ajatellessa heitä. Hän ihmetteli,\nmahtoiko kukaan heistä kaivata häntä, paitsi Nektaria-vanhusta, kun\nheillä nyt oli lämpimät vaatteet ja yltäkyllin syötävää. Uhraus oli\nensin ollut kovin hirmuinen, -- nyt se ei tuntunut sellaiselta. Ja Zoë\ntiesi, että sinäkin iltana hän soutelemasta palattuaan kuulostaisi\nZenon askelia eteisestä ja aika hänen tuloonsa saakka tuntuisi pitkältä.\n\nMutta Omobono oli hankkinut koko joukon tietoja Zoësta tuttavaltaan\nkirkonvartijalta, jonka hän vahvasti epäili olevan liitossa Rustanin\nkanssa, ilmoittaakseen tälle milloin kerjäläiskorttelissa oli\njotakin ostamisen arvoista; sillä bukaralainen oli paljopuuhainen\nmies, eikä hänellä ollut aikaa tuhlata harvinaisten kauppatavarain\netsiskelemiseen, eikä myöskään, milloin sellaista oli saatavilla, olisi\nollut soveliasta hänen eduillensa, että häntä olisi usein nähty sen\nläheisyydessä. Siispä hän maksoi kirkonvartijalle, jotta tämä pitäisi\nasemaa silmällä hänen puolestaan sillä aikaa kuin hän puuhaili toisella\ntaholla. On luettava Rustanin oivallisen liikemiesälyn ansioksi,\nettei hänen käyttämänsä menettelytapa ole kehittynyt sen pitemmälle\nviidessäsadassa vuodessa; sillä kun nykyaikaiset orjakauppiaat tekevät\nvuotuiset matkansa hankintakeskuksiin, tapaavat he siellä kaiken\nvalmiina heitä odottamassa, niinkuin mikä muu kauppamatkustaja hyvänsä.\n\nTultuaan ymmärtämään Rustanin menettelytavan oli Omobono urkkinut\nkirkonvartijalta kaiken mitä tämä tiesi Zoësta ja kyria Agatasta,\nmutta se ei kuitenkaan ollut paljon. He olivat asuneet raunioituneessa\ntalossa kolme tai neljä viikkoa, tai ehkä kuusi; hän ei voinut muistaa\ntarkalleen. Alussa he kävivät kaikki kirkossa, mutta sitten he olivat\nmyyneet vaate-pahaisensa ja omaisuus-vähänsä. Viime kerran tullessaan\noli tyttö ollut yksin ja hänellä oli ollut hartioillaan huopapeite\nsuojana kylmää vastaan. Se oli ollut iltahämärissä. Sitten Rustan oli\nostanut hänet, ja pian sen jälkeen lie varmaan olivat muuttaneet pois.\nkoska kerjäläisten lääkäri nyt asui siinä talossa. Mitäpä mielenkiintoa\nkirkonvartijalla oli heidän vaiheisiinsa? He olivat menneet, ja\nKonstantinopoli oli laaja kaupunki. Ei, kuollut ei nainen ollut, sillä\nsen hän olisi tullut tietämään. Kun ihmiset kuolivat, niin heidät\nhaudattiin, vaikkapa olisivat kuolleet nälkäänkin kerjäläiskorttelissa.\n\nZoë kiitti Omobonoa näistä tiedoista ja pyysi häntä jatkamaan\netsiskelyjään. Omobono ihmetteli, minkätähden hän ei puhjennut\nkyyneliin, ja päätteli, että Zoë oli joko aivan sydämetön tai oli\nrakastunut Zenoon, tai molempia. Jälkimmäinen teoria tuntui kirjurista\nuskottavammalta. Rakkaus, niin hän tuumi itsekseen kaikella keski-iän\nkokeneisuuden vakaumuksella, oli itsekäs intohimo. Zoë rakasti Zenoa\neikä välittänyt siitä, mihin hänen äitinsä oli joutunut.\n\nSitäpaitsi Omobono tiesi, että Zoë oli mustasukkainen. Hän oli\nkuullut Giustinasta ja oli päättänyt nähdä hänet. Hän oli vaatinut\nsoutamaan venettä vasemmalle, Kultaista Sarvea ylös, ja oli näytättänyt\nkirjurilla Sebastian Polon talon. Se oli pieni palatsi, puolisataa\nsyltä Blachernaen puutarhoista alaspäin, ja siinä oli marmoriportaat,\nniinkuin Zenon talossakin. Tyttö, jolla oli värjätty tukka, istui\nvarjossa yläkerran parvekkeella; hänen tukkansa oli punaisen ruskea,\nniinkuin venetsialaisnaisten, ja kasvonsa valkoiset, mutta sen enempää\nei Zoë voinut nähdä. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut haukan\nsilmät. Omobono sanoi, että se saattoi olla Giustina, mutta koska tällä\noli paljon ystäviä, saattoi se olla joku heistäkin, sillä useimmilla\nvenetsialaisnaisilla oli senvärinen tukka.\n\nVielä kauemmaksi soudettuaan he lähestyivät Blachernaeta ja tulivat\nensin korkealle Antenan tornille, jonka perustukset seisoivat vedestä\nviettävästi kohoavalla kivilaiturilla. Zoë katseli ylös, koettaen\narvata ylimpien ikkunoitten korkeutta vedenpinnasta, mutta hänellä ei\nollut kokemusta, ja ne olivat hyvin korkealla -- ehkä sata kämmenystä,\nehkä viisikymmentä -- Zeno tietäisi. Pääsisiköhän Zeno sinne köyden\navulla? Zoë tuumi, ja hän ajatteli miltä hänestä tuntuisi, jos hän\nitse riippuisi ylhäällä ilmassa yhden ainoan köyden varassa sileää\nseinää vasten. Sitten hän mielikuvituksessaan näki Zenon kiipeämässä\npuolivälissä, ja joku katkaisisi köyden ylhäältä, sillä hänet oli\nhuomattu, ja hän putosi. Viiltävä väristys kulki Zoën kaulaa ja selkää\nja jäseniä pitkin, ja häntä puistatti.\n\nTuolla korkealla ylimmässä kerroksessa oli Johannes ollut vankina kohta\nkaksi vuotta. Ikkunat eivät tarvinneet mitään rautaristikkoja, sillä\nalas hyppääminen olisi tuottanut kuoleman, eikä kukaan voinut kiivetä\nsinne seinää myöten. Kivilaituri tornin alapuolella vietti virtaan,\nja sen alin reuna ulottui niin kauas, ettei kukaan olisi voinut\nvoimakkaallakaan hyppäyksellä välttyä sille putoamasta jos olisikin\nuhmaillut veteen paiskautumisen kamalaa vaaraa.\n\nYksinäinen kalastaja istui viettävän laiturin reunalla, missä\nnähtävästi alimman, pystysuoran kivikerroksen pieni ulkonema esti häntä\nveteen luisumasta. Hänen ruskeat säärensä olivat paljaat korkealle\npolvien yläpuolelle, hänellä oli yllään ruskea kalastajan mekko,\nvillaisesta, vanuttamalla valmistetusta, huovan tapaisesta vaatteesta;\nleveä olkihattu, jonka lieret oli ommeltu pienen, tervatusta\npurjekankaasta tehdyn kopan ympärille, riippua lupsotti hänen\nkorvillaan. Hän onki hitaasti virtaavasta vedestä pitkällä vavalla ja\nlyhyellä siimalla.\n\nZoë katseli häntä tarkkaan veneen soluessa hänen ohitseen, ja hän näki,\nettä mieskin katseli häntä omituisen hattunsa velton lieren alta.\n\nZoën vasen käsi riippui veneen laidan yli, ja kalastajan kohdalle\ntultuaan hän kasteli sormiaan ja nosti ne huolettomasti huulilleen,\nikäänkuin maistaakseen pisaroiden makua. Mies vastasi heti\nhuiskauttamalla vapaansa kolme kertaa veden yli, heittäen lyhyen siiman\nveteen joka kerta. Zoë oli nähnyt hänen suunsa ja leukansa ja harvan\npartansa hatun riippuvan reunan alta ja oli kuvitellut tuntevansa\nhänet; nyt hän ei sitä enää epäillytkään. Yksinäinen kalastaja oli\nGorlias Pietrogliant, tähtienselittäjä.\n\nOmobono oli häntä tuskin huomannutkaan, sillä hänen oma luontainen\nuteliaisuutensa sai hänet tähyilemään yhtenään korkealle tornin\nikkunoihin, siinä toivossa että keisarillinen vanki sattuisi katsomaan\nulos juuri silloin. Hän oli nähnyt keisarin pari kertaa ennen\nvallankumousta ja tuumi mielessään, oliko hän mahtanut paljon muuttua\npitkän vankeutensa aikana. Mutta niiden kauniiden, parrakkaiden\nkasvojen sijaan, jotka olivat kirjurin muistissa, ilmestyi ikkunaan\nnainen, katsellen hetkisen Peraan päin ja vetäytyen sitten kiiruusti\ntakaisin, nähtyään veneen; hän oli lihavahko, punaposkinen nainen,\nja hänellä oli kreikkalainen yläluokan naisten päähine. Niin paljon\nOmobono näki yhdellä silmäyksellä, vaikka ikkuna oli yhdeksänkymmentä\njalkaa hänen yläpuolellaan, ja nainen oli ollut näkyvissä vain muutaman\nsekunnin. Omobonolla oli aina ollut hyvät silmät.\n\nMutta näkemättä ollenkaan koko naista oli Zoë oivaltanut, että\ntiedonantoja vangin ja ulkomaailman välillä toimitettiin Gorliaksen\nkautta, ja että hänen välityksellään voisi lähettää viestin suoraan\nkeisarille. Zoë ei puhunut ennenkuin vene oli kulkenut koko palatsin\nsivu ja kääntyi Makeaa Vettä kohti.\n\n\"Muistattehan sen tähtienselittäjän?\" sanoi hän. \"Miks'ei hän ole\ntullut toista kertaa?\"\n\nOmohono lupasi lähettää hänelle sanan heti seuraavana päivänä. Sen\njälkeen oli jonkun aikaa äänetöntä, ja vene lipui virtaa ylös, kunnes\nkirjuri puhui jälleen, oikaistakseen viime sanomaansa.\n\n\"On parempi ettei hän tule huomenna. Minä käsken hänen tulla\nylihuomenna.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi Zoë, hiukan hämmästyen.\n\n\"Huomenna\", sanoi Omobono, \"tulee messer Sebastian Polo päivälliselle\nisännän luokse. Talossa tulee olemaan hämminkiä.\"\n\n\"Hämminkiä, yhden päivällisvieraan takia?\" Zoë puhui epäuskoisesti.\n\n\"Minä luulen\", sanoi Omobono hiukan arastellen, \"ettei hän tule olemaan\nainoa vieras.\"\n\n\"Hän tuo siis tyttärensä mukanaan?\" Zoë tunsi värinsä muuttuvan hunnun\nalla.\n\n\"En tiedä\", sanoi kirjuri liehevästi; \"mutta useampia vieraita tulee.\"\n\nZoë kääntyi kiihkeästi häntä kohti.\n\n\"Te saatte määräyksen pitää minut poissa tieltä niinkauankuin he ovat\ntalossa\", sanoi hän. \"Isäntä lähettää minulle teidän kauttanne käskyn\nolla näyttäytymättä ikkunassani!\"\n\n\"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?\" huusi Omobono torjuen. \"Olen\nvarma, että isäntä mieluummin pyytää vieraitaan tulemaan sisään talon\ntoiselta puolen, kuin tuottaa teille sellaista, hankaluutta.\"\n\nJos hänen tarkoituksensa oli kiukustuttaa Zoëta, niin oli se hänelle\nonnistunut, mutta jos hän odotti Zoën päästävän kiukkunsa purkautumaan,\nniin hän erehtyi. Zoë oli liian ylpeä, ja hän jo pahoitteli lausumiansa\nkiivaita sanoja. Sitäpaitsi ilmoitti hänen suuttumuksensa hänelle\njotakin, mikä hämmästytti häntä ja haavoitti hänen itsekunnioitustaan.\nHän ymmärsi ensi kerran, kuinka mustasukkainen hän oli, ja ettei hän\nvoinut tuntea sellaista mustasukkaisuutta jollei hän ollut rakastunut.\nHän ei ollut lapsi, ja ilman kovanonnen iskua hän olisi näihin aikoihin\nollut naimisissa jo ainakin kaksi vuotta. Tämä ei ollut mitään\nhaaveksivaa ja verkkaan hiipivää nuoren tytön päivänsarastusta; hänen\npäivänsä oli noussut yhdellä leimauksella vihaisten pilvien keskeltä,\nniinkuin se nousee Intiassa kesäkuun puolivälissä, kun lounaismonsuuni\non puhkeamaisillaan ja sade on ihan lähellä.\n\nÖmobonon sanottua lauseensa Zoë nojautui taaksepäin istuimellaan ja\nveti vaippansa poimut tiukemmin ympärilleen, ikäänkuin täydellisemmin\nerottaakseen itsensä Omobonosta, eikä hän puhunut enää mitään pitkään\naikaan. Kirjuri puolestaan ymmärsi asian, ja sen sijaan että olisi\npahoitellut Zoën moittivaa äänettömyyttä, hän oli hyvillään, kun hänen\nuteliaisuutensa oli saanut taas otetuksi askeleen eteenpäin löytöjen\nmaassa.\n\nHänen mieleensä johtui, että olisi sangen mielenkiintoista toimittaa\nZoë ja Giustina näkemään toisensa, joskaan ei sen lähempiin tekemisiin\ntoistensa kanssa. Zeno ei ollut sanonut, että hänen vieraansa tulisivat\nmaitse eikä vesitse; kirjuri oli vain päätellyt, että hän pyytäisi\nheitä tekemään niin, jotteivät he näkisi Zoëta, jos tämä sattuisi\nolemaan ikkunansa ääressä. Omobonolla oli valtuus tehdä mitä hän\nkatsoi tarpeelliseksi taion ja sen sisäänkäytävän kunnossapitämiseksi\nneuvottelematta kenenkään kanssa. Se oli osa hänen velvollisuuksiaan.\n\nOli tavallista korjata tie keväällä. Omobono valitsi juuri sen hetken\ntyön teettämiseksi, hankki paikalle joukon työmiehiä ja antoi joitakin\nyksinkertaisia määräyksiä. Ennenkuin Zeno liesi niitä oli tekeillä,\noli pääsisäänkäytävälle johtava tie sellaisessa kunnossa, että siitä\noli mahdoton kulkea, vaikka kapea käytävä oli jätetty keittiön ovelle\npalvelijain ja orjien käytettäväksi. Kirjuri oli äkkiä huomannut\ntien olevan niin surkeassa kunnossa, että oli tarpeellista kaivaa\nsitä paikoitellen puoli syltä syvältä, missä maa oli pehmeätä, joten\nmuodostui joukko kuoppia, joiden yli ei voinut mitenkään hevosella\npäästä.\n\n\"Mikä kumma sai sinut ryhtymään tähän nyt?\" kysyi Zeno harmissaan.\n\"Minähän sanoin sinulle, että messer Sebastian tyttärilleen tulee\nhuomenna luokseni päivälliselle, ja muutamia muita tuttuja lisäksi.\"\n\n\"Eivät he näe siitä mitään, herra\", vastasi kirjuri hämmentymättä.\n\"Vieraat tulevat aina veneellä, päivällinen syödään toisella puolen\ntaloa, ja he menevät pois veneellä. Kuinka he voisivat nähdä tietä,\nherra? Sehän on toisella puolen pihaa!\"\n\nZeno ei katsonut tarpeelliseksi selittää, että hän oli nimenomaan\npyytänyt Poloa ja toisia vieraita tulemaan maitse, ja hän salasi nyt\nharminsa, tai ainakin luuli salaavansa. Mutta Omobonon mentyä omaan\nhuoneeseensa Zeno kutsutti esijuoksijansa ja käski heidän käydä\njokaisen kutsutun vieraan luona varhain seuraavana aamuna ja sanoa,\nettä tie oli kaivettu auki ja että heidän täytyi olla hyvät ja tulla\nveneillä.\n\nSitten hän lähti yläkertaan, sillä hän ei ollut nähnyt Zoëta koko\npäivänä, ja hänestä oli mieluista syödä illallista hänen kanssaan. Heti\nhuoneeseen astuttuaan ja nähtyään Zoën hän tunsi, että asiat eivät\nolleet oikealla tolalla, mutta hän oli olevinaan mitään huomaamatta ja\nistuutui tavalliselle paikalleen.\n\n\"Me syömme illallista yhdessä\", sanoi hän iloisesti, asettautuen\nsuureen tuoliinsa ja hykerrellen käsiään niinkuin sellainen, joka on\npäättänyt päivätyönsä ja odottaa jotakin hauskaa.\n\nItse asiassa hän ei ollut tehnyt mitään erikoista ja oli ottanut\nsuorittaakseen jokseenkin epämieluisan tehtävän. Sillä hän ei halunnut\nmesser Sebastianin tietävän, että Zoë tai ketään muutakaan naista\noli talossa, ja hän oli nyt pakotettu sanomaan tytölle, ettei tämän\npitäisi näyttäytyä. Tyttö oli hänen laillista omaisuuttaan, ja jos\nhäntä haluttaisi, voisi hän lukita hänet muutamiksi tunneiksi johonkin\ntalon toisella sivulla olevaan huoneeseen tai kellariin. Hän sanoi näin\nitselleen; ja sadannen kerran hän johti mieleensä Zoën oman kertomuksen\nsyntymästään ja kasvatuksestaan, mikä oli johdonmukainen ja selvä\nja selitti sekä hänen hienon käyttäytymisensä että sen huolellisen\nopetuksen, jonka hän silminnähtävästi oli saanut. Mutta loogillisuus on\nusein vähimmän vakuuttavaa silloin kuin se on vastaanväittämättömintä,\nja Zeno pysyi siinä uskossa, että tärkein osa Zoën tarinaa oli yhä\nsalaisuutena.\n\nZoë ei nyt vastannut mitään Zenon ilmoitukseen, mutta hän viittasi\nJuliaa noutamaan illallisen, ja tyttö hävisi. Ollen pahalla päällä\nZenolle sillä hetkellä, Zoë ihmetteli itsekseen, kuinka hän ollenkaan\nsaattaisi olla mustasukkainen Giustina Pololle. Hän lisäsi mielessään,\nettei hänen mieleensäkään johtuisi istua ikkunan ääressä nähdäkseen\ntämän menevän ohi, enempää kuin tirkistellä häntä avaimenreiästä. Ja\nhän toivotti vielä, että Zeno istuisi tunnin tai kaksi siinä missä oli,\nvirkkamatta sanaakaan, jotta hän voisi näyttää kuinka täydellisesti\nvälinpitämätön hän oli Zenon läsnäolosta ja että hän saattoi olla ihan\nyhtä äänetön kuin tämäkin; ja paljon vanhemmatkin naiset kuin Zoë ovat\nkokeneet samanlaisia tunteita.\n\nMutta Zeno, jonka olo oli rauhaton, oli puolestaan päättänyt olla\niloinen ja huoleton.\n\n\"Tänään on ollut kaunis ilma\", huomautti hän. \"Toivon, että teillä oli\nhauskaa aamulla soutelemassa.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Zoë, eikä virkkanut sen enempää.\n\nTämä ei ollut rohkaisevaa, mutta Zeno ei antanut niin helposti perään.\n\nMuutamien hetkien jälkeen hän teki uuden yrityksen.\n\n\"Pelkään, ettei kirjurini ole teistä erittäin huvittava\", sanoi hän.\n\nZoë oli kysymäisillään, pitikö hän itse Omobonoa hauskana henkilönä,\nmutta hän hillitsi itsensä harmistuneesti tuhahtaen, minkä saattoi\nkäsittää nauruksi ilman hymyä. Zeno vilkaisi hänen kasvoihinsa\nsivultapäin, kohotti silmäkulmiaan eikä sanonut mitään, ennenkuin\norjatytöt toivat illallisen. Sillävälin kuin he toivat pienen\npöydän ja asettivat sen heidän välilleen, hän nojasi taaksepäin\nveistokoristeisessa tuolissaan, asetti kaunismuotoiset säärensä ristiin\nja rummutti äänetöntä marssia sormenpäillään polveensa, huolettomuuden\nperikuvana. Zoë puoleksi istui, puoleksi loikoi sohvallaan,\nnäennäisesti kiintyneenä tutkistelemaan yhtä pienen sormensa kynttä,\npainaen ja hieroen sitä kevyesti saman käden peukalolla, ja sitten\nkatsoen sitä taas, ikäänkuin olisi odottanut huomaavansa sen näön\nmuuttuneen kosketuksesta.\n\nTytöt asettivat ruoka-astiat pöydälle ja kaatoivat viiniä maljoihin,\nja Zoë alkoi syödä äänetönnä, osoittamatta mitään huomiota Zenolle.\nSellainen on yksi tapa osoittaa välinpitämättömyyttä, ja sekä miehet\nettä naiset käyttävät sitä, mutta siitä huolimatta se pysyy yhä\nhämmästyttävän tehokkaana.\n\n\"Mikä teillä on?\" kysyi Zeno äkkiä.\n\nZoë oli olevinaan hämmästynyt ja sitten hymyili kylmästi.\n\n\"Oh! tarkoitatte kai, koska minulla on nälkä. Minä olen ollut\nulkoilmassa. Siitä kai se tulee.\"\n\nSamalla hän otti toisen suuntäyden ja jatkoi syöntiään.\n\n\"Ei\", vastasi Zeno, katsellen häntä. \"En tarkoittanut sitä.\"\n\nZoë kohotti kauniita kulmiaan, aivan niinkuin Zeno oli kohottanut\näsken, mutta ei virkkanut mitään ja näytti olevan hyvin kiintynyt\nkalan syöntiin. Carlo otti toisen palan, nieli siitä osan hitaasti\nja ajatellen ja joi sitten vähän viiniä, ennenkuin nojasi taaksepäin\ntuolissaan ja puhui jälleen.\n\n\"Jotakin on tapahtunut\", sanoi hän vihdoin hyvin varmasti.\n\n\"Todellako?\" Zoë oli osoittavinaan hämmästynyttä mielenkiintoa. \"Mitä?\"\nkysyi hän teeskennellyn innokkaana.\n\n\"Te ymmärrätte täydellisesti mitä tarkoitan\", vastasi Zeno hiukan\nankaralla vivahduksella, sillä Zoën oikullinen tuuli alkoi häntä\nkyllästyttää.\n\nZoë vilkaisi häneen sivultapäin, niinkuin nainen tekee silloin, kuin\nkuulee miehen äänensävyn äkkiä muuttuvan eikä ole varma siitä, mitä hän\nmahtaa lähinnä senjälkeen tehdä tai sanoa.\n\n\"Te ette tee itseänne helposti ymmärrettäväksi, armollinen herra\",\nsanoi hän hetken epäröimisen jälkeen.\n\n\"Asia on varsin yksinkertainen. Minä tapaan teidät huonolla\ntuulella -- --\"\n\n\"Ei suinkaan, minä vakuutan sen!\" keskeytti Zoë, osoittaen naisen\npirullista näppäryyttä keskeyttämään miehen puheen juuri itselleen\nedullisimmalla hetkellä. \"En koskaan elämässäni ole ollut paremmalla\ntuulella!\"\n\nTämän todisteeksi hän otti linnun ja hiukan salaattia ja hymyili\nsuloisesti lautaselleen, jättäen Zenon asiaksi todistaa väitteensä,\nmutta tämä ei mennytkään ansaan.\n\n\"Sitten teidän kanssanne ei ole helppo elää\", tokaisi hän. \"Olen\niloinen, että se on lopussa.\"\n\n\"Ottakaa hiukan tätä salaattia!\" ehdotti Zoë. \"Se on todellakin\nsuloista!\"\n\n\"Huomenna minulle tulee joitakin vieraita päivälliselle\", sanoi Zeno\nkiinnittämättä mitään huomiota hänen kehoitukselleen.\n\n\"Minä neuvoisin teitä tarjoamaan heille juuri tällaista salaattia\",\nvastasi Zoë. \"Se ei voisi olla sen parempaa!\"\n\n\"Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ruokahoidon jätän Omobonon\nhuoleksi. Olen tullut puhumaan toisesta asiasta.\"\n\n\"Ei tarvitse!\" nauroi Zoë huolettomasti. \"Minä tiedän mitä aiotte\nsanoa. Säästänkö teiltä vaivan?\"\n\n\"En voi ymmärtää, kuinka voitte arvata mitä se on --\"\n\n\"Oh, helposti! Te ette halua ystävienne näkevän minua ja aiotte käskeä\nminua olemaan katsomatta ikkunasta, kun he tulevat. Eikö se ollut sitä?\"\n\n\"Kyllä -- enemmän tai vähemmän --\" Zeno oli ihmeissään.\n\n\"Niin, sitä se oli\", nauroi Zoë. \"Mutta se on aivan hyödytöntä, herra.\nMinä tulen mitä varmimmin katsomaan ikkunasta, jollette lukitse minua\ntoiseen huoneeseen. Ja mitä siihen tekoon tulee, niin en alistu siihen\nmuuten kuin väkisin!\"\n\nHän nauroi jälleen, kovasti huvitettuna siitä pälkäästä, mihin hän\nsaattoi Zenon. Ja Zeno ei tosiaankaan aluksi tietänyt, miten vastata\nhänen itsenäisyysjulistukseensa.\n\n\"En voi kuvitella, minkävuoksi te olette niin halukas näyttämään\nitseänne ihmisille, joita ette tunne\", sanoi hän. \"Tai ehkä te\nkuvittelette, että he voisivat olla ystäviänne -- arvelette, että jos\nhe tuntisivat teidät -- mutta sehän on järjetöntä. Olenhan sanonut\nteille, että jos teillä on ystäviä maailmassa, niin voitte mennä heidän\nluokseen, ja te sanotte ettei teillä ole ketään.\"\n\nZoën puheensävy muuttui jälleen, tullen tyttömäisen juonikkaaksi.\n\n\"Eihän se tietysti ole mitään muuta kuin uteliaisuutta!\" vastasi hän.\n\"Minä haluan nähdä niitä ihmisiä, joista te pidätte. Onko se niin\nluonnotonta? kokonaisen kuukauden ajalla en ole nähnyt ainoatakaan\nteidän ystävistänne -- --\"\n\n\"Minulla ei olekaan monta. Mutta minä pidän arvossa niitä, jotka\nminulla on, enkä minä halua johtaa heitä saamaan harhauttavaa käsitystä\nitsestäni tai elintavoistani.\"\n\n\"Varsinkaan naispuolisia ystäviänne\", lisäsi Zoë, puolittain kysyvästi.\n\n\"Niitä ei minulla ole\", sanoi Zeno, ikäänkuin lopettaakseen lyhyeen\nsellaisen huomautuksenkin.\n\n\"Ymmärrän. Te ette halua miespuolisten ystävienne tietävän, että\nnaisia asuu talossa, niinhän? He ovat epäilemättä kaikki vakavia ja\nelähtäneitä henkilöitä, jotka kovasti loukkautuisivat ja pahastuisivat\nkuullessaan teidän ostaneen sievän kreikkalaisen orjattaren. Teistähän\noli vähällä tulla pappi, eikö niin? He luonnollisesti asettavat teidät\najatuksissaan hengellisen säädyn yhteyteen, ja syystä tai toisesta\nte pidätte varsin sopivana itsellenne tai liikeasioillenne, että he\nniin tekevät! Olen aina kuullut venetsialaisia sanottavan hyviksi\nliikemiehiksi!\"\n\n\"Te olette arvattavasti ainoa ihminen maailmassa, joka uskaltaa sanoa\ntuollaista minulle\", sanoi Zeno katsoen häneen.\n\n\"Mitä minun pitäisi pelätä?\" kysyi Zoë jonkinlaisella alistuvalla\nvakavuudella.\n\n\"Minun vihaani\", vastasi Zeno lyhyesti.\n\n\"Kyllä ymmärrän, herra. Teidän vihaanne -- mutta pyydän, armollinen\nherra, sanokaa minulle miten tuo vihanne ilmenee? Piestäänkö minut,\nvai pannaanko kahleisiin ja näännytetään nälkään, vai ajetaanko\npois talostanne ja myydään huutokaupalla? Nämähän ovat tavalliset\nrangaistukset tottelemattomille orjille, eivätkö olekin?\"\n\n\"Minä en ole kreikkalainen\", virkahti Zeno kyllästyneenä.\n\n\"Jos olisitte\", vastasi Zoë, kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen\nhymyään, \"niin te arvattavasti haluaisitte kiskoa kieleni ulos!\"\n\n\"Ehkä.\"\n\n\"Se olisi viisas varokeino!\" nauroi Zoë.\n\nZeno katsahti nyt häneen terävästi, sillä sanat kuulostivat\nuhkaukselta, joka oli vain puoleksi leikkiä. Zoë tiesi kyllin paljon\nvoidakseen aiheuttaa hänelle tuhon Andronikuksen taholta, jos\nkavaltaisi hänet, mutta Zeno ei uskonut, että hän sitä tekisi, ja\nihmetteli senvuoksi, mihin hän mahtoi tähdätä, sillä hänen kokemuksensa\nnaisista olivat vähäiset.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi hän, alentaen ääntään vähän. \"Minä en ruoski teitä,\nminä en näännytä teitä nälkään, enkä minä myy teitä. Mutta jos\nkavallatte minut, niin minä tapan teidät.\"\n\nZoë kohotti päätään ylpeästi ja katsoi häntä pelottomana silmiin.\n\n\"Minä säästäisin teiltä sen vaivan -- jos koskaan kavaltaisin teidät\ntai kenen hyvänsä.\"\n\n\"Toinen asia on puhua kuolemasta, toinen kuolla!\" Zeno nauroi hiukan\nepäuskoisena toistaessaan tuon vanhan italialaisen sananlaskun.\n\n\"Minä olen nähnyt kuoleman\", vastasi Zoë erilaisella äänensävyllä.\n\"Minä tiedän mitä se on.\"\n\nZeno ihmetteli mitä hän tarkoitti, mutta hän tiesi olevan hyödytöntä\nkysellä, ja kotvan aikaa oli äänetöntä. Lamput paloivat tasaisesti\nliikkumattomassa ilmassa, sillä illat olivat tyvenet ja viileät,\nja ikkunat olivat suljetut ja verhoilla peitetyt. Verhojen ja\nluukkujen läpi kuului hiljaisuudessa ohi soutavan venemiehen laulu,\npitkäveteinen, valittava lyydialainen sävelmä, joka oli Zoëlle tuttu\nlapsuudesta saakka.\n\nMutta Zeno näki kuinka jännitettynä hän kuunteli sanoja. Zoë risti\nkätensä tiukasti polvensa ympäri ja kumartui eteenpäin kuullakseen joka\nnuotin ja tavun.\n\n    Veet siniset on kuin keisarin tyttären silmät,\n    Niiden kristallilammiss' on suolaiset kyyneleet.\n    Vesi suolainen on ja makeakin.\n    Tuolle puolen veen luo armahain, tän' yönä, tuolle puolen veen --\n\nÄäni häipyi pois, eikä Zoë enää kuullut selvästi sanoja; hetken perästä\nhän ei kuullut ääntäkään, mutta kuitenkin hän jännitti kuuloaan vielä\nmuutamia sekunteja. Vene oli varmaan mennyt ohi, alas Bosporiin päin.\n\nKokonaisen kuukauden hän oli istunut tässä samassa huoneessa samaan\nvuorokauden aikaan, ja monet kerrat hän oli kuullut miesten laulavan\nveneissään, joskus tuota samaa vanhaa lyydialaista sävelmää, mutta\nkertaakaan eivät he olleet lausuneet noita merkitseviä sanoja. Monet\nmonituiset kerrat hän oli souturetkillään sivuuttanut Amenan tornin,\nmutta tähän päivään saakka ei hän ollut koskaan nähnyt yksinäistä\nkalastajaa istumassa laiturin reunalla sen juurella, ja hän oli\nhuiskauttanut vapaansa kolmasti veden yli hänen ohi kulkiessaan. Ja nyt\nhänelle selvisi sisäisen näkemyksen tietä yhdellä välähdyksellä, että\nlaulaja oli tuo kalastaja eikä kukaan muu, ja että laulu oli tarkoitettu\nhänelle eikä kenellekään muulle; ja se oli merkki, jonka hän saattoi\nymmärtää ja johon hänen oli vastattava, jos vain voi; ja oli vain yksi\nkeino, millä vastata, nimittäin näyttää jotakin valoa.\n\n\"On kuuma\", sanoi hän, viitaten Julialle. \"Avaa suuri ikkuna selälleen\nvähäksi aikaa, että raitista ilmaa pääsee sisään.\"\n\nJulia totteli vikkelästi. Yö oli hyvin pimeä.\n\n\"Sitäpaitsi\", jatkoi Zoë huolettomasti, kun Zeno katsoi häneen, \"tuolla\nmiehellä on kaunis ääni, ja me saamme vielä kuulla hänen lauluaan.\"\n\nJa todellakin, kohta kuin ikkuna oli avattu, kuului laulu jälleen,\njonkun matkan päästä:\n\n    Tuolle puolen veen, luo lemmittyin, hän valvovi nyt, hänen\n    silmänsä tähtien joukossa näen.\n\n    Mä pimeässä täällä nyt olen, armahain, mut huomenna päivän\n    sun kasvoistasi näen,\n\n    Mä keskipäivän loisteen silmistäsi näen, ja auringon säihkeen\n    sun hiuksistasi.\n\n    Tuolle puolen veen, yli sinisen veen, yli suolaisen veen ja\n    makeankin --\n\nJälleen ääni häipyi kuulumattomiin ja heikko airojen loiske ilmoitti\nZoëlle, että sanoma oli ilmoitettu kokonaan ja että Gorlias oli mennyt\npois, jatkaen matkaansa virtaa alas.\n\nZeno, jonka äidinkieli ei ollut kreikka, ei voinut arvattavasti\nymmärtää paljoakaan laulusta, sillä sellaisilla vanhoilla sävelillä\nlaulettuja outoja sanoja voi vain syntyperäinen korva erottaa, ja sekin\nvain, jos se on erittäin herkkä. Zoën antamaa merkkiä totellen tyttö\nsulki ikkunan jälleen ja veti verhot eteen.\n\n\"Ymmärsittekö mitä mies lauloi?\" kysyi Zeno, itse asiassa hyvillään sen\njohdosta, että keskustelu oli keskeytynyt.\n\n\"Kyllä\", vastasi Zoë kevyesti, \"niinkuin tekin luullakseni\nymmärtäisitte italialaisen kalastajan laulua. Mies lähetti sanoman\nteille, armollinen herra. Tulkitsenko, mitä hän sanoi?\"\n\n\"Voitteko?\" Zeno naurahti.\n\n\"Hän sanoi, että jos te ette koeta pakottaa Arethusaa pysymään poissa\nikkunan äärestä huomenna, niin hän luultavasti tekee niinkuin haluatte\n-- luultavasti!\"\n\n\"Teidän ystävällänne on totta tosiaan hyvät korvat!\" Zeno hymyili.\n\"Mutta hän sanoi vain 'luultavasti'. Se ei ole vielä lupaus.\"\n\n\"Miksi luottaisittekaan halvan orja-raukan lupaukseen, herra?\nEtte uskoisi Konstantinopolin ylhäisintä naistakaan samanlaisessa\ntapauksessa, vaikka hän vannoisi neljän evenkeliumin kautta! Kuinka\nvoisi kuvitellakaan, että kukaan nainen jättäisi käyttämättä\ntilaisuutta katsoakseen toista, josta hän on utelias!\"\n\n\"Kuka on tuo toinen?\" kysyi Zeno, ei erittäin mielissään.\n\n\"Hän on nuori ja kukkea kuin kevät. Hänen tukkansa on samanlainen kuin\nkaikkien venetsialais-naisten --\"\n\n\"Kun kerran olette nähnyt hänet, niin miksi olette niin halukas\nnäkemään häntä uudelleen?\"\n\n\"Ahaa! Kas niin! Se on hän! Tiesinhän sen! Hän tulee huomenna tänne\nisänsä kanssa.\"\n\n\"Entä sitten? Jos se onkin hän, niin mitä sitten?\" kysyi Zeno\nkärsimättömästi.\n\n\"Ei mitään. Kun kerran myönnätte, että se on hän, en välitä ollenkaan\nnähdä häntä. Olen kiltti, eikä teidän tarvitse teljetä minua lukkojen\ntaakse.\"\n\nSitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi syödä jälleen, nirsosti,\nmutta kuitenkin niinkuin hänen olisi yhä ollut nälkä. Zeno katseli\nhäntä ääneti jonkun aikaa, tuntien ettei hänen kohtaamistaan naisista\nkukaan ollut niin helposti vaikuttanut häneen, kukaan ei ollut niin\nläikytellyt hänen tunteitaan kuin Zoë, tehden hänet kärsimättömäksi,\nrauhattomaksi, vihaiseksi ja anteeksiantavaksi vuorotellen\nneljännestunnin kuluessa. Muutama minuutti sitten hän oli ollut niin\nharmistunut, että hänellä oli ollut raaka halu lyödä häntä korville;\nja nyt hän olisi paljon mieluummin suudellut häntä, eikä kuitenkaan\nhuolinut ajatella, kuinka perin helppoa ja laillista hänen olisi ollut\ntehdä niin. Tämä oli yksi hänen monia pulmiaan; jos hän puhui Zoëlle\nkuin vertaiselleen, sanoi hän olevansa orja, mutta jos hän kohteli\nhäntä vähääkään siihen tapaan kuin orjaa, niin hänen ylpeä pieni päänsä\nkeikahti pystyyn ja hänen ilmeensä oli kuin kuningattaren.\n\nZoë ei ollut koskaan ollut enemmän kuningattaren näköinen kuin\ntänä iltana, ajatteli Zeno, vaikka ei ollutkaan mitään erittäin\nruhtinaallista hänen tavassaan syödä hyvin tahmeaa mansikkaa, jonka\nhän nosti sakeasta siirapista haarukkapäisellä hopeapuikolla. Hän\nteki sen kieltämättä viehkeästi, kääntäen puikkoa taitavasti, niin\nettä iso siirappipisara levisi marjan ympärille juuri oikeassa\nsilmänräpäyksessä, lainkaan valumatta. Zeno oli usein nähnyt\nkeisari Kaarlen puolison syövän muhennettuja luumuja sormin, mikä\nei ollut siistiä eikä miellyttävää nähdä, vaikka se saattoikin olla\nruhtinaallista, koska hän oli oikea keisarinna. Mutta se mikä enimmän\nZenoa miellytti ja saattoi ymmälle, ei ollutkaan Zoën viehkeys eikä\nhänen hienostuneet tapansa; salaisuus oli pikemminkin hänen äänensä\npelottomassa sävyssä ja päänsä ylpeässä asennossa, milloin hän oli\nloukkautunut, hänen urheiden silmiensä säihkyvässä vastauksessa\nja herkän suunsa jalossa kaaressa; sillä nämä ovat synnynnäisiä\neivätkä opittuja, ja jos niitä lainkaan voitaisiin opettaa, ei niitä\nopetettaisi orjille, tuumi Zeno.\n\nZeno laski päänsä tuolinsa selustan nojaan ja toivoi monta asiaa,\njokseenkin epäyhtenäisesti. Kerrankin elämänsä aikana hän tunsi\nsuurempaa viettymystä mihin muuhun hyvänsä kuin toimintaan tai vaaraan,\ntai johonkin äkilliseen muutokseen; ja tuossa ilkeässä, luontaisessa\nvelvollisuuden ja viettymyksen ristiriidassa sattui niin, että juuri\ntänä iltana hän ei voinut jäädä paikoilleen kuluttamaan, pari kolme\ntuntia huolettomassa keskustelussa, kunnes olisi aika mennä alakertaan\nja levolle. Tapa viettää iltansa sillä tavalla oli jo juurtunut häneen\nviimeksikuluneen kuukauden aikana enemmän kuin hän arvasikaan; mutta\ntänä iltana hän tiesi täytyvänsä murtautua siitä irti, ja kukaties\nhuomennakin ja pitkän aikaa sen jälkeen, jollei ainiaaksi. Siinä oli\nyksi syy, minkä takia häntä oli harmittanut tavatessaan Zoën huonolla\ntuulella.\n\nHän nousi ylös ponnistautuen, ja melkeinpä huoaten.\n\n\"Minun täytyy lähteä\", sanoi hän, seisoen sohvan vieressä. \"Hyvää yötä.\"\n\nZoë oli nostanut hämmästyneenä katseensa, kun hän nousi istuimeltaan,\nja nyt hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.\n\n\"Nytkö jo? Täytyykö teidän jo mennä?\" kysyi hän.\n\n\"Täytyy. Minulla on sopimus täytettävänä. Hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä, messer Carlo\", vastasi Zoë vienosti ja hiukan\nsurumielisesti.\n\nHän ei ollut koskaan puhutellut Zenoa tällä tavoin, niinkuin vertainen\nja venetsialainen, ja tuo sanontatapa sekä äänensävy, millä se\nlausuttiin, kiinnitti Zenon huomiota ja pysähdytti hänet juuri kuin\nhän oli pois kääntymäisillään. Hän ei virkkanut mitään, mutta hänen\nkatseessaan näkyi kysymys.\n\n\"Olen pahoillani, että suututin teidät\", sanoi Zoë, kohottaen kasvonsa\nhäntä kohti ja hymyillen tuollaista liikuttavaa, epäröivää pikku hymyä,\njolla hento olento pyytää anteeksiantoa ja poikkeuksetta saakin sen,\njollei mies ole suorastaan raaka.\n\n\"Olen pahoillani, että annoin teidän nähdä harmini\", vastasi Zeno\nyksinkertaisesti.\n\n\"Jollen minä olisi ollut niin typerä, niin te ette lähtisi näin\nvarhain!\"\n\nZoën äänensävy oli katuva ja surullisen miettiväinen, ikäänkuin\nselitys olisi ollut, vastaanväittämätön mutta nöyryyttävä. Eeva\noli, kokonaisuuteen katsoen, hyvä nainen ja hänen uskotaan olevan\nparatiisissa; kuitenkin sukeutui hänestä sillä mitättömällä\nharjoituksella, jonka muutaman minuutin keskustelu käärmeen kanssa\nhänelle antoi, täysitaitoinen viettelijä, ja hänen maalaismainen\nmieltymyksensä omeniin on lähettänyt lukemattomia miljoonia\nsammumattomaan tuleen. Oli pelkkä sattuma, että varhaisissa\nkreikkalaisissa Luomiskirjan käännöksissä Eevaa aina kutsuttiin Zoëksi,\nja että Zoë Rhangabe oli perinyt vaarallisen yhdenkaltaisuuden tuon\nensimmäisen kauniin -- ja yritteliään -- ihmiskunnan äidin kanssa.\n\n\"Minä jäisin, jos voisin\", sanoi Zeno. \"Mutta minulla on todellakin\nsopimus, ja minun täytyy lähteä.\"\n\n\"Onko se hyvin tärkeä, hyvin -- hyvin tärkeä?\"\n\nZeno hymyili nyt Zoëlle, mutta ei vastannut heti. Sen sijaan hän käveli\nikkunan luo, avasi luukut jälleen ja katsoi ulos. Yö oli hyvin pimeä.\nSiellä täällä tuikki pieniä valoja Peran taloista, ja liki vedenreunaa\nolevat valot loivat pieniä juovia mustaan virtaan. Sittenkuin hänen\nsilmänsä olivat tottuneet pimeyteen, saattoi Zeno erottaa, että lähellä\nmarmoriportaita oli vene, ja hyvin heikko vedessä liikkuvien airojen\nsynnyttämä ääni ilmaisi hänelle, että venemies meloi hiljaa pysyäkseen\nkohdalla verkkaan soljuvassa virrassa. Zeno sulki ikkunan jälleen ja\nkääntyi takaisin Zoëhen päin.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän, vastaten Zoën viimeisiin sanoihin tämän väliajan\njälkeen, \"se on hyvin tärkeä. Jollei se olisi, en menisi ulos tänä\niltana.\"\n\nHän aikoi siis lähteä ulos kaupungille. Zoë tiesi, että hän harvoin\npoistui talostaan pimeäntulon jälkeen, eikä hän voinut olla asettamatta\nhänen lähtöään Pololle ja tämän tyttärelle seuraavaksi päiväksi\nannetun kutsun yhteyteen. Zoën mielikuvitus punoi heti langan\nepätodennäköisyyksien kuilujen yli ja riensi tuota keijukaissiltaa\npitkin niiden takana olevaan mahdottomuuksien maahan. Zeno kihlautuisi\nhuomenna Giustinan kanssa, hänen täytyi nyt lähteä järjestämään jotakin\nnaimasopimuksen kanssa yhteydessä olevaa tärkeää seikkaa; tai hän\noli jo kihloissa; niin, ja hän viettäisi häänsä huomenna ja toisi\nmorsiamensa kotiin; Zoë kuulisi yksinäisiin yläkerran huoneisiinsa\nalhaalla juhlivien häävieraiden iloisen hälinän --\n\nKun lanka katkesi, jättäen hänet keskelle epätodellisuutta,\nvärähtelivät hänen huulensa ja hän oli hiukan kalpea. Zeno seisoi hänen\nvieressään, pitäen hänen kättään.\n\n\"Hyvää yötä, Arethusa\", sanoi hän äänellä, joka säikytti Zoëta.\n\nSanat kuulostivat siltä, kuin olisivat ne olleet \"jää hyvästi\", sillä\nsitä ne saattoivat merkitä; Zeno tiesi sen, ja Zoë arvasi sen.\n\n\"Te menette pois!\" huudahti Zoë, hypähtäen pystyyn ja nykäisten kätensä\npois Zenon kädestä tarttuakseen hänen ranteeseensa.\n\n\"En, jos vain voin sitä auttaa\", vastasi Zeno. \"Mutta te ette ehkä näe\nminua huomenna.\"\n\n\"Enkö illallakaan?\" kysyi Zoë suuren levottomuuden vallassa. \"Enkö\nsittenkään kuin he ovat menneet?\"\n\n\"En voi sanoa\", vastasi Zeno vakavasti. \"Ehkä ei.\"\n\nZoë päästi irti hänen ranteensa ja kääntyi poispäin.\n\n\"Te menette naimisiin\", sanoi hän matalalla äänellä. \"Minä olin varma\nsiitä.\"\n\n\"En!\" vastasi Zeno painokkaasti. \"En suinkaan!\"\n\nZoë kääntyi jälleen häneen päin; hänen mieleensä ei johtunut epäillä\nZenon sanaa, ja hänen silmänsä tekivät toisen kysymyksen kiihkeän\nlevottomina, mutta Zeno ei suostunut vastaamaan siihen. Hän toisti vain\nnuo kolme sanaa, hyvin hellästi ja vienosti:\n\n\"Hyvää yötä -- Arethusa!\"\n\nZoë tiesi, että se merkitsi jäähyväisiä, vaikk'ei Zeno tahtonut sitä\nsanoa; hän ei nyt enää arvaillut Zenon tarkoituksia. Mutta hän oli\nylpeä. Zeno ei saisi nähdä, kuinka kovasti häneen koski.\n\n\"Hyvää yötä\", vastasi hän. \"Jos menette pois, niin -- hyvästi.\"\n\nHänen äänensä oli murtua, mutta hän puristi huulensa tiukasti\nyhteen saatuaan lausutuksi viimeisen sanan, ja vaikka kyynelet\ntuntuivat polttavan hänen aivoissaan, ei hän tahtonut vuodattaa niitä\nniinkauankuin Zeno katsoi häneen.\n\n\"Jumalan haltuun\", sanoi Zeno, niinkuin sanotaan pitkälle matkalle\nlähtiessä.\n\nJälleen hän oli kääntymässä pois Zoën luota, aikomatta katsoa\ntaaksensa; mutta se oli enemmän kuin Zoë jaksoi kestää. Pelon ja tuskan\nsisällisessä myrskyssä hän oli äkkiä tullut tietämään, että hän rakasti\ntodella Zenoa enemmän kuin omaa sieluaan, ja juuri samalla hetkellä\ntämä oli lähdössä hänen luotaan pitkäksi aikaa, ehkä ainaiseksi. Hän\nei voinut sitä kestää, ja hänen ylpeytensä murtui. Hän tarttui Zenon\nkäteen juuri kuin hän kääntyi lähteäkseen, ja piti siitä kiinni.\n\n\"Ottakaa minut mukaanne!\" huusi hän. \"Oi, älkää menkö pois ja jättäkö\nminua tänne!\"\n\nKolmen sekunnin äänettömyys.\n\n\"Minä tulen takaisin\", sanoi Zeno. \"Jos olen elossa, niin tulen\ntakaisin.\"\n\n\"Te menette vaaraan!\" Zoën käsi puristi tiukemmin Zenon kättä, ja hänen\nkasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi.\n\nZeno ei tahtonut vastata, mutta hän taputti Zoën rannetta lempeästi,\nkoettaen viihdyttää hänen levottomuuttaan. Hän näytti varsin\nrauhalliselta sillä hetkellä, mutta hän tunsi sydämensä hitaan,\ntäyteläisen tykytyksen ja paisuvan valtimon hyrskyn kaulassaan. Hän\nei ollut arvannut ennenkuin tänä iltana, että Zoë rakasti häntä; hän\noli liian vilpitön, ja aivan liian varma siitä, että hän itse ei voisi\norjaa rakastaa. Nytkään vielä hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta\nhän tiesi, että käsi, jota Zoë piteli, ei ollut tunnoton; se pusersi\nvastaukseksi tiukemmin Zoën kättä ja veti sitä häneen itseensä päin,\nsen sijaan että olisi sysännyt sen pois, kunnes se viimein oli ihan\nliki hänen rintaansa.\n\n\"Oi, antakaa minun lähteä mukaanne, ottakaa minut mukaanne!\" toisti\nZoë, pyytäen koko sydämensä hartaudella.\n\nZeno ei nyt ajatellut vaaraa, hän oli unohtanut sen niin täydelleen,\nettä hän tuskin kiinnitti huomiota Zoën sanoihin tai hänen kiihkeään\npyyntöönsä. Sanat olivat kadottaneet merkityksensä ja arvonsa, niinkuin\ntaistelun telmeessä, ja tulinen virta syöksyi hänen käsivarttaan\nmyöten Zoën käteen. Se oli ollut kylmä; nyt se oli kuuma ja tykähteli\nomituisesti.\n\nSitten hän päästi Zoën käden irti ja otti häntä kaulasta äkkiä, miltei\nväkivaltaisesti, ja käänsi hänen kasvonsa ylöspäin omia kasvojaan\nvasten; mutta Zoë ei pelästynyt, ja hän hymyili Zenon pitäessä häntä.\n\n\"En minä aikonut rakastaa sinua!\"\n\nZeno piti hänestä yhä kiinni sanoessaan tämän; Zoë kohotti molemmat\nkätensä ja tarttui hänen ranteisiinsa, mutta ei irrottaakseen itseään;\npäinvastoin hän painoi Zenon käsiä lujemmin kaulaansa vasten, ikäänkuin\nsaadakseen ne kuristamaan sen.\n\n\"Minä toivoisin, että te tappaisitte minut nyt!\" huudahti hän,\nheikolla, onnesta vapisevalla äänellä.\n\nZeno naurahti hiljaa ja ravisti häntä pikku-hiukkasen, niinkuin\nvoimakas mies ravistelee leikitellen lasta, mutta Zoën silmät vetivät\nhäntä yhä lähemmäksi.\n\n\"Se olisi niin helppoa nyt\", Zoë miltei kuiskasi, \"ja minä olisin niin\nonnellinen!\"\n\nSitten he suutelivat; ja huultensa koskettaessa toisiaan he sulkivat\nsilmänsä, sillä he olivat liian lähellä nähdäkseen toisiaan enää. Zoën\npää vaipui taaksepäin Zenon käsivartta vasten, sillä hän oli miltei\npyörryksissä, ja Zeno laski kätensä vienosti hänen otsalleen ja työnsi\nsyrjään hänen hiuksensa ja katsoi häneen kauan.\n\n\"En aikonut rakastaa sinua\", sanoi hän jälleen.\n\nZoën huulet olivat yhä raollaan, hentoina kuin ruusunlehdet kasteen\nlaskiessa, ja hänen silmänsä kiilsivät, kun hän avasi ne kuullessaan\nZenon äänen.\n\n\"Oletteko pahoillanne?\" kysyi hän heikosti.\n\nZeno suuteli kysymyksen hänen huuliltaan, ja Zoën oikea käsi pujahti\nhänen ruskealle kaulalleen ja kiertyi sen ympäri ja veti sitä\npuoleensa, painaakseen suudelman lähemmäksi; ja sitten se piti Zenon\npäätä alhaalla, sillävälin kuin hän siirsi päätään voidakseen kuiskata\nhänen korvaansa:\n\n\"Sehän oli vain siksi, että olitte vihoissanne\", sanoi hän. \"Ettehän\nmene todella ulos tänä iltana? Sanokaa, ettehän!\"\n\nZeno ei tahtonut vastata ensin ja koetti suudella häntä uudelleen,\nmutta Zoë ei antanut, vaan työnsi häntä etemmäksi, kunnes saattoi nähdä\nhänen kasvonsa. Zeno vastasi hänen katseeseensa rehellisesti, mutta\npudisti päätään.\n\n\"Sen täytyy tapahtua tänä iltana, eikä minään muuna iltana\", sanoi hän\nvakavasti. \"Olen tehnyt sopimuksen ja antanut sanani. En voi rikkoa\nsitä, mutta minä tulen takaisin.\"\n\nZoë luisui irti hänen käsistään ja istuutui leveälle sohvalle, tyynyjä\nvasten.\n\n\"Te menette vaaraan\", sanoi hän. \"Te ette kukaties palaa. Te sanoitte\nniin.\"\n\nZeno koetti nauraa, ja vastasi huolettomalla äänellä:\n\n\"Olen palannut paljon vaarallisemmiltakin retkiltä. Sitäpaitsi minulle\ntulee huomenna vieraita -- sekin on hyvä syy varoa saamasta surmaansa!\"\n\nHän seisoi Zoën vieressä, toinen käsi puoleksi työnnettynä väljään\nvyöhön. Zoë tarttui kiinni toiseen, joka riippui alhaalla, ja katsoi\nylöspäin hänen kasvoihinsa, yhä pyytäen:\n\n\"Voi, älkää, älkää menkö tänä iltana!\"\n\nZeno pudisti yhä päätään; ei mikään voinut häntä horjuttaa, hän menisi\nkaikesta huolimatta. Surkea katse tuli Zoën silmiin niiden vedotessa\nturhaan Zenon silmiin, ja äkkiä hän päästi irti Zenon käden ja upotti\nkasvonsa pehmeään nahkatyynyyn.\n\n\"Te olitte saanut minut unohtamaan, että olen vain orja!\" huudahti hän.\n\nTyyny vaimensi hänen ääntään, ja lausetta katkaisi nyyhkytys, jota ei\nkuitenkaan seurannut kyyneliä.\n\n\"Minä menisin tänä iltana, vaikka oma äitini pyytäisi minua jäämään\",\nvastasi Zeno.\n\nZoë käänsi päätään kohottamatta sitä ja katsoi häneen sivultapäin.\n\n\"Sitten teidän menostanne riippuu paljon\", sanoi hän, kysyvä sävy\näänessä. \"Jos olisi kysymys vain teistä itsestänne, teidän huvistanne\ntai teidän rahoistanne, niin te ette kieltäisi oman äitinne pyyntöä!\"\n\nZeno kääntyi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, mutta ei sanonut\nmitään vastaukseksi. Eräs ajatus alkoi sarastaa Zoën mielessä.\n\n\"Mutta jos olisi kysymys teidän kotimaastanne -- Venetsiasta --\"\n\nZeno katsahti häneen terävästi kääntyessään häneen päin kävellessään,\nja hän hidasti askeleitaan. Zoë odotti hetken ennenkuin jatkoi\npuhettaan, katseli alas, hypisteli miettiväisenä silkkivaatteen poimuja\npolvellaan, ja nosti taas äkkiä katseensa ylös, ikäänkuin jokin aate\nolisi pälkähtänyt hänen päähänsä.\n\n\"Ja vaikka minä olen vain rahalla-ostettu orjanne\", sanoi hän, \"en\nestäisi teitä silloin. Minä tarkoitan, etten edes koettaisi pidättää\nteitä antautumasta vaaraan -- Venetsian puolesta!\"\n\nZoën pää oli nyt ylpeästi pystyssä, ja viimeiset sanat helähtivät\näänellä, joka tunki suoraan Zenon sydämeen. Hän ei ollut kaukana Zoësta\ntämän lausuessa niitä. Viimeinen tavu ei ollut vielä häipynyt ilmaan,\nkun hän jo piti Zoëta sylissään nostaen hänet kohoksi lattiasta, ja\nhänen suudelmansa satoivat Zoën huulille ja silmille ja hiuksille. Zoë\nnauroi hiljaa nostattamalleen myrskylle.\n\n\"Minä rakastan sinua!\" kuiskasi Zeno yhä uudelleen vienosti, rajusti ja\nriemukkaasti vuorotellen.\n\nZoëkin rakasti häntä, ja ihan yhtä intohimoisesti juuri sillä hetkellä;\njokainen suudelma herätti syvän ja suloisen väristyksen, joka sai koko\nhänen ruumiinsa värähtelemään hurmauksesta, ja jokainen noiden kolmen\ntoistamistaan toistetun sanan tavu helkkyi kuin hopeatorven ääni hänen\nsydämessään. Mutta kaiken tämän ohellakin hänen ajatuksensa kiisivät\nkulkuaan, seuraten jo Zenoa lähestyvien tuntien retkille.\n\nKun nainen rakastaa miestä, sisältyy siihen aina sellainen tunne, että\nhänen täytyy ehdottomasti tietää tarkoin missä mies milloinkin kulkee,\nkohta kuin hän on poissa hänen näkyvistään. Jos olisi mahdollista, ei\nmies saisi koskaan lähteä kotoaan muuten kuin lupalippu ja poliisi\nmukanaan, ja etsivä perässä pitämässä silmällä molempia. Mutta jos\nmies vaatii itselleen vastaavaa oikeutta pitää silmällä hellyytensä\nesinettä, nostattaa se tämän kiukkuiseen raivoon. Ja vaikea on\nratkaista, millainen nainen loukkautuu enimmän vakoilusta, valkeuden\nenkelikö, pimeässä kulkeva tenhotarko, vai puol'viaton keimailija.\n\nZoë todella rakasti Zenoa syvemmin sillä hetkellä, koska tuo ihana\nsuudelmien ryöppy, jonka hänen sanansa olivat saattaneet purkautumaan\nhänen pienen vastustelemattoman päänsä ylle, toi mukanaan varmuuden\nsiitä, ettei Zeno aikonut mennä viettämään loppuiltaa Sebastian Polon\ntalossa. Näin ainakin markkinakujanteen sadunkertoja sen käsittää;\nmutta totuus on, ettei yksikään mies ole koskaan todella ymmärtänyt\nnaista. On epävarmaa, ymmärtääkö kukaan nainenkaan toista naista; on\nepäiltävää, ymmärtääkö kukaan nainen omaa luonnettaankaan; mutta yksi\nseikka on varma, kiistämätön -- jokainen nainen, joka rakastaa miestä,\nuskoo, tai sanoo ainakin miehelle, että tämä auttaa häntä ymmärtämään\nomaa itseään. Tämä osoittaa, etteivät miehetkään ole kokonaan\nhyödyttömiä.\n\nKuitenkin, tehdäksemme Zoëlle oikeutta, hänen ilossaan oli\ntoisenkinlainen aines. Hän oli kauan odottanut saadakseen tietää, että\nZeno aikoi vapauttaa Johannes-keisarin, jos mahdollista, ja Zeno oli\nantanut kaikkiin hänen kyselyihinsä vastauksia, jotka eivät ilmaisseet\nhänelle mitään. Hän oli varma siitä, ettei Zeno edes tiennyt niitä\ntunnussanoja, joita salaliittoteiset keskenään käyttivät, mutta joiden\nkeksimiseen supistuikin melkein kokonaan se työ, minkä he kahdessa\nvuodessa olivat saaneet aikaan. Joko Zeno tunsi ne tahi ei, oli hän nyt\nvihdoinkin valmis toimimaan, ja se teko, josta Konstantinopolin kohtalo\nriippui, oli aiottu pantavaksi täytäntöön sinä yönä. Ennen aamunkoittoa\nolisi ehkä Mikael Rhangaben kuolema kostettu, kuin myöskin kyria Agatan\nja Zoën itsensä kärsimät vääryydet.\n\n\"Minä tahdon auttaa teitä\", sanoi Zoë, kun Zeno antoi hänen puhua.\n\"Sanokaa, kuinka aiotte tehdä sen.\"\n\n\"Veneellä ja köydellä\", vastasi Zeno.\n\n\"Ottakaa minutkin! Minä istun ihan hiljaa pohjalla. Minä vartioin; ei\nkenelläkään ole parempia silmiä tai korvia kuin minulla.\"\n\n\"Kauniimpia, tarkoitat kai!\"\n\nZeno sulki hänen silmänsä huulillaan ja suuteli kumpaakin pientä\nkorvannipukkaa. Mutta Zoë liikehti maltittomasti hänen sylissään,\nnauraen hiljaa, mihin sisältyi monta merkitystä -- että hän oli\nonnellinen ja että hän rakasti Zenoa, mutta että suudelma ei ollut\nmikään vastaus siihen mitä hän juuri oli sanonut, ja että Zeno ei saisi\nsuudella häntä uudestaan ennenkuin oli vastannut hänelle sanoilla.\n\n\"Ottakaa minut!\" toisti Zoë.\n\n\"Tämä on miehen työtä\", vastasi Zeno. \"Sitäpaitsi se on vain yhden\nmiehen työtä, eikä useamman.\"\n\n\"Jonkun täytyy vartioida alhaalla\", huomautti Zoë.\n\n\"Onhan venemies. Mutta vartioiminen on hyödytöntä. Jos joku yllättää\nminut tornissa, voin pelastaa nahkani; mutta jos vihollinen tapaa minut\nveden puolelta, on leikki lopussa. Se on ainoa vaara.\"\n\n\"Se on ainoa vaara\", toisti Zoë, enemmän itsekseen kuin Zenolle.\n\nZeno näki, että Zoë oli nyt ymmärtänyt, ja ettei hän tahtonut koettaa\npidättää häntä kauemmin eikä uudestaan pyytää päästä mukaan. Zoë\nsaattoi häntä eteisen ovelle kutsumatta tyttöjä ja erosi hänestä siinä,\nhyvin rauhallisesti.\n\n\"Jumalan haltuun!\" sanoi hän hyvästiksi.\n\nKun Zeno ehti ulommalle ovelle ja katsahti taaksensa, oli Zoë jo mennyt\nsisälle ja lampun tyyni valo lankesi raskaiden oviverhojen poimuille.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nZeno poistui talostaan äänettömästi puoli tuntia myöhemmin, muutettuaan\nvaatteensa. Hän oli nyt kevyesti puettu tummiin ihomyötäisiin housuihin\nja tiukkahihaiseen, pehmeään kauriinnahkanuttuun, päässä oli hänellä\nvillainen päänmukainen patalakki, eikä hänellä ollut muita aseita kuin\nhyvä puukko, jonka tuppi oli kiinnitetty vyöhön selän taakse, niinkuin\nmerimiehellä, kun hän kiipeää ylös laittamaan jotakin taklauksessa.\nYö oli viileä, ja hänellä oli avara viitta hartioillaan, valmiina\npudotettavaksi pois heti kuin tarvittiin.\n\nOli pilkkopimeä, kun hän tuli ulos, ja valossa oltuaan hän saattoi\ntuskin erottaa vedenreunaan johtavia valkeita marmoriportaita. Hän oli\nmenettää tasapainonsa viimeisellä, ja kun hän astui joutuisasti venettä\nkohti, pelastuakseen kaatumasta, ei hän voinut nähdä sitä lainkaan ja\nhän tunsi suurta helpotusta huomatessaan päätyneensä perätuhdolle eikä\nveteen.\n\n\"Gorlias!\" kuiskasi hän, eteenpäin kumartuneena.\n\n\"Täällä olen\", vastasi tähtienselittäjä-kalastaja.\n\nKeveä venonen suikahti pimeyteen, rannasta poispäin, sen sijaan\nettä olisi ottanut suuntansa suoraan Blachernaeta kohti. Muutamien\nminuuttien kuluttua Gorlias lepuutti airojaan. Zeno oli tottunut\npimeään ja saattoi nyt nähdä hänet aivan selvästi. Molemmat miehet\ntähystelivät ympärilleen ja kuulostivat toisten airojen loiskintaa,\nmutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut; he olivat yksin vesillä.\n\n\"Onko kaikki valmiina?\" kysyi Zeno matalalla äänellä.\n\n\"Kaikki. Kun merkki annetaan, on yli kahdeksansataa miestä Blachernaen\nedustalla muutamissa minuuteissa. Viidetkymmenet tikapuut on\nraunioituneissa taloissa kaupungin muurin luona. Rahoilla on ollut\nhenkikaartiin erinomainen vaikutus, sillä useimmat heistä olivat\nillalla juovuksissa ja nukkuvat nyt. Tornissa nukkuu kapteeni myöskin,\nsillä hänen vaimonsa näytti punaista valoa tunti sitten. Hän sai\nooppiumikäärön viime yönä langan avulla.\"\n\n\"Entä Johannes itse? Onko hän valmis?\"\n\n\"Hän on arka, mutta hän panee kyllä henkensä alttiiksi päästäkseen pois\ntornista. Siitä voitte olla varma!\"\n\n\"Onko teillä kaikki mitä tarvitsemme? Siimanuora, väkipyörä, ja\nmolemmat köydet? Ja kori? Onko kaikki valmiina tuolla keulassa?\"\n\n\"Kaikki, tarkalleen niinkuin määräsitte, ja köysi valmiina\nlapettavaksi.\"\n\n\"Antakaa mennä sitten.\"\n\n\"Jumalan nimeen\", sanoi Gorlias, laskien aironsa jälleen veteen.\n\n\"Aamen\", vastasi Zeno rauhallisesti.\n\nAiroihin oli kitinän estämiseksi kiedottu riepuja hankatappien\nkohdalle, ja Gorlias oli erinomainen soutumies. Hän upotti aironlavat\nvirtaan niin sievästi, että syntyi tuskin karettakaan, ja veteli\npitkin, tasaisin ottein, pitäen veneen oikeassa suunnassa hajallaan\ntuikkivien kaupungin valojen mukaan.\n\nZenokin katseli valoja, istuen taaksepäin nojautuneena veneen\nperässä ja punniten suunnitelmansa viimeisiä yksityiskohtia. Kaikki\nriippui siitä, että vanki saataisiin pois Amenan tornista äkkiä,\nja hän uskoi voivansa suorittaa sen ilman suuria vaikeuksia. Ensi\nsilmäyksellä saattoi näyttää mielettömyydeltä yrittää vallankumousta\nvain kahdeksansadan miehen aseellisella kannatuksella kymmentä tai\nviittätoistatuhatta vastaan, mutta Zeno tiesi millaisia miehiä he\nolivat ja miten syvästi koko armeija, henkikaartia lukuunottamatta,\nvihasi Andronikusta. Henkikaarti ryhtyisi epäilemättä taisteluun\nja kukaties kaatuisi viimeiseen mieheen, sillä heillä oli kaikki\nmenetettävänä, eivätkä he odottaneet armoa; mutta lähinnäseuraavien\nparin tunnin ajan olisivat useimmat heistä yhä avuttomina unen\nvalloissa juominkiensa jälkeen, ja jos he heräisivätkin, olisivat he\ntuskin sellaisessa kunnossa, että kykenisivät puolustamaan itseään.\nHeille oli päälliköiden tietämättä jaettu rahaa, jonka muka sulttaani\nAmurad Vähästä-Aasiasta oli lähettänyt. Sulttaani oli usein ennenkin\nsuvainnut pitää kaartia mielisuosiossa, eivätkä sotilaat ihmetelleet.\nSitäpaitsi he välittivät sangen vähän, mistä rahat tulivat, kunhan se\nvain tuli heidän käsiinsä ja he saattoivat hankkia sillä juomista,\nsillä he eivät olleet kohtuullisia kreikkalaisia tai italialaisia;\nuseimmat heistä olivat hurjia raakalaisia, jotka pitivät juonnista\nenemmän kuin syönnistä ja tappelusta enemmän kuin juonnista, niinkuin\nsananparsi kuuluu.\n\nLähes parikymmentä minuuttia Gorlias souti tasaisesti vastavirtaan.\nSitten hän hiljensi vauhtia ja ohjasi veneen hitaasti tornin juurelle.\n\nIkkunat olivat nyt kaikki pimeinä, ja tornin mahtava ruho kohosi ylös\nyöhön, kunnes huippu hukkui mustaan taivaaseen. Niinä tunteina, jotka\nGorlias oli ongiskellut laiturilla, oli hänen onnistunut kiilata kivien\nväliin vahva tamminappula; hän löysi sen heti pimeässä, astui maalle\nja kiinnitti veneen siihen kokkaköydestä. Hänen paljaat jalkansa\ntarttuivat viettävään pintaan kuin kärpäsen jalat sileään seinään; hän\nveti veneen pitkin laituria parraslaudasta pidellen ja ojensi toisen\nkätensä auttaakseen Zenoa maalle. Mutta venetsialainen ei ollut sen\ntarpeessa, vaan seisoi samassa tuokiossa kumppaninsa rinnalla. Vasta\nsilloin, kokonaisen sekunnin tapahtuman jälkeen, hän huomasi astuneensa\njollekin omituisen pehmeälle ja samalla joustavalle ja vastustavalle,\njoka oli keskiveneen pohjalla purjekankaalla peitettynä. Tämä äkillinen\nmuisto tuntui elävästi siltä, kuin olisi hän tietämättään astunut\nveneestä noustessaan toisella jalallaan ihmisruumiille. Hän oli ottanut\npois kenkänsä, mutta hänen sääryksiensä kangaspohjat olivat paksut,\neikä hän voinut sanoa varmasti, mihin hän oli koskettanut. Sitäpaitsi\nhänellä ei ollut aikaa tuumiskella, mitä Gorliaksella mahtoi veneessä\nolla siimanuoransa ja köysikäärönsä Iisaksi.\n\nGorlias kuroitti nyt siimanuoran pään rannalle ja otti sen hampaisiinsa\nkiivetäkseen laiturin kaltevaa sivua ylös käsillään, apinan tavoin.\nMuutamassa sekunnissa hän oli löytänyt ylhäältä pimeästä riippuvan\nnyörin pään, johon oli sidottu pieni kivi, ettei ilmanhenki puhaltaisi\nsitä syrjään. Tähän nyöriin hän sitoi siimanuoran. Ennenkuin tämä\noli tehty, ei kumpikaan mies ollut synnyttänyt pienintäkään ääntä,\njoka olisi voinut kuulua ylös, mutta nyt Gorlias antoi merkin. Se oli\nerään pienen, sievän, Italian ja Itämaiden raunioituneissa taloissa\nasustavan pöllön huuto, yksi ainoa pehmeä ja sointuva sävel, joka\ntoistui säännöllisten väliaikojen jälkeen. Linnun päästämänä se on\naina sellainen, mutta merkkiä antaessaan Gorlias vihelsi sen kullakin\nkerralla kahdesti eikä yhdesti. Ei mikään luonnollinen pöllö tehnyt\nkoskaan niin, mutta saattoi olla melkein ehdottoman varma siitä, ettei\nkukaan huomaisi erotusta, jos joku sen kuulisikin, paitsi se henkilö,\njolle merkki oli tarkoitettu.\n\nHän ei ollut vihellellyt enempää kuin neljännesminuutin, kun hän tunsi\nrihman soluvan ylöspäin sormiensa välitse, ja sen perästä siiman. Hän\njuoksutti viimeksimainitun kouransa lävitse ollakseen varma siitä,\nettei se sekaantunut ja mennyt sykkyrään, vaikka hän oli vartavasten\nvalinnut sellaisen, joka oli ollut käytännössä pitkän ajan, ja oli\nsäilyttänyt sitä kuivassa paikassa viikon ajan.\n\nZeno oli pudottanut viittansa veneen perään ennen maalle astumistaan,\nja hän istui nyt veden reunassa kädet juoksevalla siimalla, valmiina\ntarttumaan sen päähän kohta kuin se tulisi, siinä tapauksessa ettei se\njo olisi ollut kiinnitetty köyteen, jonka oli määrä seurata sitä. Mutta\nGorlias oli tehnyt sen edeltäkäsin, jotta ei vähääkään aikaa kuluisi\nhukkaan, ja hetken kuluttua Zeno tunsi siiman käyvän kireälle, kun se\nalkoi vetää mukanaan itse köyttä.\n\nKöydessä oli yksinkertaisia solmuja aina kahden jalan päässä\ntoisistaan, kiipeämistä varten, ja vyyhteämisen sijaan oli Gorlias\nsuoltanut sen rivittäin etuteljoille, niin että se tuli maihin selvänä.\nMikä tähtienselittäjän alkuperäinen ammatti lienee ollutkin, näkyi\nselvästi, että hän ymmärsi käsitellä köyttä yhtä hyvin kuin jos hän\nolisi ollut merillä. Ja Zeno, joka oli yhtä paljon merimies kuin\nsoturikin, ymmärsi siitä nopeudesta, jolla köyttä lapettiin ylös, että\njokseenkin vahva henkilö oli sen toisessa päässä, korkealla tornin\nylimmässä kerroksessa. Köyden pää tuli pikemmin kuin hän odottikaan,\nja heikko ääni, joka syntyi jonkun esineen tarttuessa ja kolahtaessa\nveneen sisälaitaa vasten, toi Gorliaksen paikalla vedenreunaan.\n\n\"Väkipyörä on kiinni köyden päässä\", kuiskasi hän; \"ja toinen köysi\non jo pujotettu pyörään, kori toisessa päässä. Kun pääsette ylös,\non teidän hilattava ylös kiipimäköysi ja kiinnitettävä väkipyörä --\nymmärrättehän.\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Zeno; \"olen ollut merellä.\"\n\n\"Viheltäkää, kun olette valmis, ja minä vastaan. Kun hän tulee alas,\nvoin minä pidättää köyttä antamalla sen kulkea sileän kiven ympäri,\njonka olen löytänyt tornin kulmalta. Teidän tulee laskeutua alas\nkiipimäköyttä myöten samalla haavaa ja ohjata koria niin hyvin kuin\nvoitte jalallanne.\"\n\n\"Kyllä. Onko kaikki jo kiinni ylhäällä?\"\n\nGorlias kuunteli.\n\n\"Ei vielä\", kuiskasi hän. \"Odottakaa merkkiä.\" Se tulikin hetken\nperästä, pöllön huuto kahdesti toistettuna, niinkuin Gorliaskin\noli sen viheltänyt. Zeno kuuli sen ja alkoi kiivetä, Gorliaksen\nvakuuttaessa köyttä, vaikka se oli tuskin ollenkaan tarpeellista.\nNuori venetsialainen kiipesi ylös, vastaten jaloillaan seinästä ja\nsiirrellen käsiään vuorotellen köyttä pitkin, niinkuin olisi kiivennyt\nsileää pylvästä tukihihnan avulla. Kun hän oli kaksikymmentä jalkaa\nlaiturin yläpuolella ja oli nopeasti häipymässä pimeyteen, liikahti\nveneessä jokin, ja valkoiset kasvot kurkistivat varovasti partaan\nyli. Ne olivat naisen kasvot. Zeno oli astunut hänen päälleen koko\npainollaan veneestä noustessaan, mutta hän ei ollut äännähtänytkään.\nHänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden, seuraten Zenon huimaavaa\nylöspäin-nousua. Pian hän ei voinut enää nähdä häntä eikä kuulla hänen\nvaatteellaverhottujen jalkainsa pehmeää kahnausta, hänen asettaessaan\nniitä kiviä vasten.\n\nYlös hän kohosi, korkeammalle ja korkeammalle. Gorlias vakuutti köyden\nalapäätä, pitäen jalkaansa väkipyörällä, jottei se nytkähtelisi kivillä\nja synnyttäisi kolinaa. Hän saattoi tuntea jokaisen Zenon liikkeen\nköyttä myöten; ja vaikka hän oli nähnyt monta urotyötä elämänsä aikana,\nihmetteli hän sellaisen miehen hengästymättömyyttä ja kestävyyttä, joka\nsaattoi kiivetä niin korkealle koukistamatta kertaakaan säärtään köyden\nympäri levätäkseen ja hengähtääkseen. Mutta Carlo Zeno ei pysähtynyt\nkertaakaan, ennenkuin hänen jalkansa olivat ylimmän kerroksen hiukan\nulkonevalla reunakkeella ja kätensä kivisellä ikkunakynnyksellä.\n\nKun hän syöksähtäen vetäisi itsensä ylös, olivat hänen kasvonsa\nvähällä iskeä rintaan rotevaa naista, joka seisoi ikkunan ääressä\nhäntä vastaanottamassa. Zeno näki himmeästi hänen ulkopiirteensä,\nsillä huoneeseen tuli heikko valaistus pienestä lampusta, joka oli\nasetettu lattialle pitkulaisen huoneen etäisimpään nurkkaan. Torni oli\nneliskulmainen, mutta huoneen pohjoissivusta oli seinällä erotettu\nkapea eteishuone, johon portaiden yläpää avautui. Ainoa ovi oli tässä\nväliseinässä. Zeno katseli ympärilleen hengähtäessään, ja hän huomasi\nkorkeavartisen, pitkäpartaisen miehen, joka seisoi ikkunan toisella\npuolella ja näytti haluavan litistää itsensä vasten seinää, ikäänkuin\npeläten tulevansa nähdyksi ulkopuolelta, niinkin korkealla ja pimeässä.\n\nNainen astui askeleen taaksepäin, ja Carlo nosti toisen säärensä\nikkunakynnyksen yli ja työntyi sisään. Hän otti patalakkinsa päästään\nja kumarsi syvään vangitulle keisarille, ennenkuin puhui kuiskaamalla\nnaiselle.\n\n\"Minä hilaan ylös korin\", sanoi hän ja kävi käsiksi köyteen tehdäkseen\nniin.\n\nMutta parrakas pitkä mies kosketti häntä olkapäähän ja puhui matalalla\näänellä.\n\n\"Meidän on puheltava vähän\", sanoi hän.\n\nZeno tuskin käänsi päätään eikä herennyt hilaamasta köyttä. Alhaalla\nGorlias ohjasi väkipyörää erilleen seinästä, jottei se sattuisi kiviin\nja synnyttäisi kolinaa.\n\n\"Nyt ei ole aika puhella\", sanoi Zeno. \"Kun Teidän Majesteettinne on\nvapaana ja turvassa, voimme puhella mielin määrin.\"\n\nSolmuilla varustettu köysi tuli sisään aika vauhtia; Zeno syyti sitä\ntaakseen lattialle avariin lenkkeihin pysyttääkseen sen selvänä.\n\n\"Seis!\" käski keisari, laskien toisen kätensä venetsialaisen\nkäsivarrelle.\n\nZeno asetti jalkansa köydelle estääkseen sitä solumasta ulos ja kääntyi\nhämmästyneenä vankiin päin.\n\n\"Jokainen silmänräpäys on kallis\", sanoi hän. \"Jos meidät keksitään\ntornin ulkopuolelta, on peli menetetty ja me olemme loukussa kuin\nrotat. Minulla on tämän köyden päässä kori, jossa te olette täysin\nturvassa putoamiselta, jos se on syynä empimiseenne. Älkää pelätkö\nmitään. Meitä on kaksi kelpo miestä, minä ja kumppanini alhaalla.\"\n\n\"Te olette todellakin kelpo mies, kun panette henkenne vaaraan\nkiipeämällä tänne\", vastasi Johannes.\n\nHän otti muutamia askelia, vieläkin kaunis pää miettiväisesti\nkumarruksissa. Hän onnahti hiukan kävellessään, ja hänellä sanottiin\nolevan vasemmassa jalassaan vain neljä varvasta.\n\nZeno alkoi heti uudelleen hilata köyttä ylös, mutta hetkistä myöhemmin\nkeisari seisahtui ihan hänen viereensä.\n\n\"Se on hyödytöntä\", sanoi hän; \"minä en voi lähteä mukaanne.\"\n\nZeno oli kuin ukkosen lyömä ja seisoi liikkumatonna köysi käsissään.\n\n\"Ettekö tahdo lähteä?\" kertasi hän, miltei älyttömästi. \"Ettekö tahdo\npäästä vapauteen, nyt kun kaikki on valmiina?\"\n\n\"En voi. Menkää alas köyttänne myöten ennenkuin nostetaan hälyytys.\nSeuratkoon teitä Jumalan siunaus jalomielisestä rohkeudestanne, ja\nminun sydämelliset kiitokseni. Minä häpeän, ettei minulla ole mitään\nmuuta tarjottavana teille. Minä en voi lähteä.\"\n\n\"Mutta miksi? Miksi?\"\n\nCarlo Zeno ei voinut muistaa olleensa koskaan elämässään niin\nhämmästyksissään, ja niin ovat nekin, jotka tarinaniekan ympärille\nkeräytyneinä kuuntelevat hänen kertomustaan. Mutta kertomus on tosi;\nja monta vuotta jälkeenpäin muudan Carlo Zenon pojanpojista, kelpo\nBellunon piispa-vanhus, kirjoitti sen muistiin sellaisena kuin oli\nkuullut sen isoisänsä huulilta. Sitäpaitsi se on historiaa. Vangittu\nJohannes-keisari kieltäytyi jättämästä vankilaansa, sittenkuin Zeno oli\npannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä valmistaakseen vallankumousta ja\nkiivennyt torniin yksinään.\n\n\"Andronikuksella on pieni poikani palatsissa\", sanoi vanki; \"jos minä\nkarkaan, sokaisee hän lapsen silmät kiehuvalla etikalla ja kukaties\nsilpoo hänet tai surmaa kiduttamalla. Pelastakaa hänet ensin, sitten\nlähden mukaanne.\"\n\nOli jotakin hyvin ylevää vangin äänessä ja päänasennossa, hänen\nlausuessaan tämän. Zeno ei voinut olla kunnioittamatta häntä, mutta\nkuitenkin hän oli syvästi pettynyt. Hän koetti kumota esitettyä syytä\nvastaväitteellä.\n\n\"Jos tulette heti\", sanoi hän, \"niin lupaan, että palatsi on\nvallassamme ennen aamunkoittoa ja pikku prinssi on yhtä vapaa kuin\ntekin.\"\n\nJohannes pudisti päätään alakuloisena.\n\n\"Henkivartiat surmaavat hänet heti\", sanoi hän, \"ja vielä varmemmin,\njos he näkevät, että heidän on taisteltava henkensä edestä.\"\n\n\"Sanalla sanoen, Teidän Majesteettinne päätös on siis ehdoton? Te ette\nsiis lähde mukaani?\"\n\n\"En voi.\" Keisari kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään,\nenemmän ikäänkuin koettaen koota ajatuksiaan kuin epätoivossa. \"En,\nminä en voi\", toisti hän hetken jälkeen. \"Pelastakaa poikani ensin\",\ntoisti hän, päästäen kätensä vaipumaan alas ja kääntyen jälleen Zenoon\npäin, \"sitten lähden mukaanne.\"\n\nZeno oli hetkisen ääneti ja puhui sitten päättäväisellä äänellä.\n\n\"Kuulkaa minua, armollisin herra\", sanoi hän. \"Ihminen ei antaudu\nsellaisiin vaaroihin kahdesti muuten kuin oman henkensä edestä. Teidän\non joko lähdettävä mukaani nyt tai luovuttava ajatuksesta, että minä\nkoskaan auttaisin teitä pääsemään pakoon. Poikanne voi olla vaarassa,\nmutta niin olette te itsekin, ja teidän henkenne on suuremman arvoinen\ntälle onnettomalle valtakunnalle kuin hänen. Tänä yönä, huomenna,\nminä hetkenä hyvänsä voi poikanne Andronikus lähettää pyövelin tänne,\nja silloin on teidän elämänne ja monien toiveet mennyttä. Teidän on\npantava alttiiksi nuoremman poikanne henki suuren asianne tähden.\nToista neuvoa en näe.\"\n\n\"Toinen neuvo on se, että jään tänne ja panen alttiiksi oman henkeni.\nMieluummin kuolisin kymmenen kuolemaa kuin antaisin kiduttaa, sokaista\nja surmata lapseni.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Zeno; \"minun täytyy sitten lähteä.\"\n\nHän päästi solmuköyden solumaan jälleen ikkunankynnyksen yli, kunnes\nse oli kaikki ulkona, ja asettui sitten hajareisin ikkunalle valmiina\nlaskeutumaan alas.\n\n\"Irroittakaa köysi sittenkuin minä vihellän\", sanoi hän, \"ja laskekaa\nse alas siiman avulla ja sen jälkeen siima rihman avulla.\"\n\nHän puhui rotevalle naiselle, joka oli vartian vaimo; vartia itse oli\nluotettu veteraanikapteeni. Nainen nyökkäsi vastaukseksi.\n\n\"Viimeisen kerran\", sanoi Zeno, katsoen Johannekseen päin, \"tuletteko\nmukaani? Vielä on aikaa.\"\n\nKeisari näytti ennenaikojaan vanhentuneelta heikossa valossa, ja hänen\nvartalonsa oli kumarassa, kun hän nojasi toisella kädellään jykevään\npöytään. Hänen äänensäkin oli heikko, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin\nväsyksissä jonkun suuren voimainponnistuksen jälkeen.\n\n\"Viimeisen kerran, ei\", vastasi hän. \"Olen pahoillani. Kiitän teitä\nkaikesta sydämestäni --\"\n\nZeno ei odottanut enempää, ja hänen päänsä katosi ikkunan alapuolelle\nmelkein ennen kuin vanki oli lausunut viimeiset sanat. Ei ollut kulunut\nviittä minuuttia siitä kuin hän oli tullut huoneeseen.\n\nAlhaalla oli Gorlias hämmästynyt, kun hän tunsi toisen köyden\nvelttona käsissään, ja kun kori ja väkipyörä, jotka olivat olleet\nylhäällä tornin seinän puolivälissä, alkoivat tulla takaisin alas.\nTähtienselittäjä ei voinut otaksua muuta kuin että tornissa oli\nsyntynyt hälyytys ja että Zeno oli tulossa alas niin joutuin kuin\ntaisi. Viimeinen kirjoitettu viesti, joka oli laskettu rihmalla samana\niltana hämärissä, oli sisältänyt ilmoituksen, että keisari oli valmis\nja että punaista valoa näytettäisiin sittenkuin kapteeni nukkui,\nvaimonsa antaman rohdon vaikutuksesta. Tähtienselittäjälle ei voinut\njuolahtaa mieleenkään, että Johannes muuttaisi mielensä viime hetkessä.\n\n\"Olkaa varuillanne!\" kuiskasi Gorlias vieressään seisovalle naiselle,\nkohta kuin hän oli varma siitä mitä oli tekeillä. \"Hän palaa takaisin\nalas.\"\n\n\"Yksinkö?\" huolestunut kysymys tuli vastaukseksi Gorliaksen sanoihin\nsamassa hengenvedossa.\n\n\"Yksin -- niin! Hän on nyt köyden varassa, hän tulee alas, ote\notteelta.\"\n\nNainen liukui alas viettävää pintaa, oli kompastua, pääsi jaloilleen\nja oli jälleen kompastua hypätessään veneeseen, ja heittäytyi pitkin\npituuttaan pohjalaudoille. Zeno oli puolitiessä alas tulossa, ja\nennenkuin nainen peitti itsensä purjevaatteella, vilkaisi hän ylös,\nnähden selvästi pimeän läpi Zenon tumman haamun alas laskeutumassa.\n\nHän oli tuskin ojentautunut pitkälleen, kun hän säpsähti kovaa huutoa,\njoka kuului ihan läheltä.\n\n\"Phylakee! Hoi - ohoi! Vahti, hoi! Vahti, hoi!\"\n\nLaiturin reunaan oli pimeästä pistäytynyt vene. Tuokiossa oli kolme\nmiestä hypännyt maihin, kiiveten viettävää kivitystä myöten Gorliasta\nkohti. Nainen nousi pystyyn Zenon veneessä, ollen vähällä kaataa sen,\nja hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeän nähdäkseen mitä tapahtui.\n\nGorlias heittäytyi hurjasti miehiä vastaan käsivarret levällään,\ntoivoen pyyhkäisevänsä heidät kaikkityyni veteen sileältä pinnalta,\njossa heillä oli niin vähän jalan tukea. Nainen pidätti henkeään.\nYksi kolmesta miehestä, ketterä kuin apina, pujahti tähtienselittäjän\nohi, tarttui solmuköyteen ja alkoi kiivetä sitä ylös. Toiset kaksi\nkaatuivat, jalkojensa takerruttua väkipyörän läpi pujotettuun\nköyteen, ja voimakkaan miehen paino takanaan he syöksyivät päistikkaa\nrinnettä alas. Valtavalla läiskähdyksellä, miltei yhtaikaa, Gorlias\nvastustajineen putosi veteen.\n\nSitten seurasi äänettömyys, jonka kuluessa kolmas mies kiipesi yhä\nkorkeammalle ja korkeammalle.\n\nNainen katseli kauhun vallassa. Pudotessaan olivat miehet jysähtäneet\nveneen keulaa vasten, tempaisten kokkaköyden irti vaarnasta. Toinen\nvene ei ollut ollutkaan kiinnitettynä, ja molemmat olivat nyt irrallaan\nverkkaisella virralla. Nainen vakautti asentoaan ja koetti nähdä.\n\nMies kiipesi nopeasti, ja hänen yläpuolellaan liikkui tumma haamu\njoutuisasti ylöspäin. Mutta Zenon takaa-ajaja oli tuoreemmissa voimissa\nkuin hän, ja lisäksi ketterä kuin kissa, ja välimatka lyheni. Jos hän\nsaavuttaisi Zenon, voisi hän kietaista jalkansa solmuköyden ympäri\nkiskaistakseen Zenon alas ja viskatakseen hänet maahan.\n\nYhä lyheni välimatka, ja veneet alkoivat ajautua virran mukana, mutta\nsiitä huolimatta nainen saattoi erottaa molemmat haamut, yhä lähempänä\ntoisiaan. Nyt ei niiden väliä ollut kymmentäkään jalkaa.\n\nKuului heikko parahdus, raskas jysähdys kiviä vasten, ja sitten oli\ntaas äänetöntä. Zeno oli leikannut köyden poikki alapuoleltaan. Nainen\nveti kiivaasti henkeä yhteenpuserrettujen hampaittensa välitse. Ei\nminkäänlaista ääntä kuulunut nyt, sillä mies, joka oli ollut ketterä\nkuin kissa, oli kuollut.\n\nMutta hetkistä myöhemmin oli yksi veteen vierähtäneistä päässyt\nkuiville ja levähti huohottaen laiturin reunalla.\n\nNainen otti toisen airon ja koetti meloa sillä. Hän arveli, että\nmaalle päässyt mies oli varmaan Gorlias, ja että toiset kaksi olivat\nhukkuneet, ja hän koetti saada veneen takaisin laiturin reunaan;\nhän ei ollut koskaan eläessään pidellyt airoa, ja nyt hän vapisi.\nKorkealla ilmassa Zeno riippui jäljelläolevan köyden varassa, hitaasti\nponnistellen ylöspäin, hyvinkin viisikymmentä jalkaa tornin juurta\nylempänä.\n\nVene kolahti sivuttain toista venettä vastaan, ja naisesta alkoi\nrantaan pääsy näyttää toivottomalta, ja hän koetti työntää tyhjää\nvenettä pois molemmin käsin. Seuraus oli se, että hänen oma veneensä\ntyöntyi rantaa kohti, sillä toinen vene oli paljon raskaampi sitä.\nSitten hän taas melomalla pääsi hiukan eteenpäin. Rannalla oleva mies\nnäytti tarkastelevan surmansa saaneen ruumista; se maata retkotti\nkivityksellä, pää murskana. Elossa oleva ei ollut Gorlias; nainen\nsaattoi nyt nähdä hänen ulkopiirteensä. Nainen oli voimakas, ja\nairollaan hän työnsi venettään yhä kauemmaksi toisesta veneestä ja\nlähemmäksi laituria. Mies kuuli hänen tulonsa, nousi jaloilleen ja\nluisui jälleen vedenreunaan.\n\n\"Ojenna airon pää minulle\", sanoi hän, \"niin minä vedän veneen rantaan.\"\n\nÄäni, joka puhui, ei ollut Gorliaksen, eikä nainen totellut sen\nohjeita. Päinvastoin hän koetti meloa poispäin, jotta mies ei hyppäisi\nveneeseen. Ihme kyllä tuntui vene tottelevan heti hänen tahtoaan,\nikäänkuin jokin näkymätön voima olisi häntä auttanut. Veneen poispäin\nliukuminen ei voinut olla hänen taitamattomien, miltei avuttomien\naironliikkeittensä vaikutusta. Mutta mies nousi jaloilleen alimmalle\nkivikerrokselle, missä oli kapea siltama, ja hän hyppäsi eteenpäin,\npaiskautui veteen painamatta päätään pinnan alle ja oli muutamissa\nsekunneissa veneen perän kohdalla.\n\nNainen näytti pelottomalta, sillä hän astahti nopeasti perätuhdon yli,\nairo käsissään, ja hetkistä myöhemmin hän iski sillä raivokkaasti\nuimamiestä, kohottaen sen heti uudelleen. Hän ei nähnyt miestä enää, ja\nhän tiesi, että jos hänen iskunsa oli osunut miehen päähän, oli tämän\ntäytynyt upota paikalla; mutta hän odotti kuitenkin kotvan aikaa veneen\nperässä, pitäen airoa kohotettuna kaksin käsin.\n\nSilloin kuului tuttu kaksinkertainen pöllön huhunta kaukaa\nylhäältä. Se ei voinut merkitä muuta, kuin että Zeno oli päässyt\nvahingoittumattomana tornin ikkunaan asti. Sitten vene keinahti\nkiivaasti pari kolme kertaa, ja nainen viskautui alas istualleen\nperäteljoille; hän näki miehen kiipeävän keulasta veneeseen ja olevan\njo samassa sen pohjalla.\n\n\"Se oli hyvin tehty, kokóna\", sanoi Gorliaksen ääni pehmeästi.\n\nZoë vaipui taaksepäin veneen perään, puolipyörryksissä uupumuksesta,\nkivusta ja ohimenneestä levottomuudesta.\n\n\"Onko hän turvassa?\" sai hän kysytyksi.\n\n\"Se oli hänen merkkinsä. Hän on päässyt takaisin ikkunan luo, mutta\nhyvin täperä pelastuminen se oli.\"\n\nZoë saattoi tuskin hengittää. Gorlias oli tarttunut airoihin, ja vene\nlähti liikkeelle.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nZeno tapasi molemmat tornihuoneessa-olijat kauhusta jähmettyneinä\nseisomassa ikkunan toisella sivulla, josta he eivät olleet uskaltaneet\nkatsoa ulos alhaalta kuuluneen hälyytyshuudon jälkeen. He olivat\ntosiaankin vaarallisessa pälkäässä, jolleivät kaikki kolme miestä,\njotka olivat koettaneet Zenon tietä katkaista, olleet saaneet\nsurmaansa, tai jos ensimmäinen huuto oli herättänyt nukkuvan kapteenin\nja tornin vartiat unijuoman aiheuttamasta torkunnasta.\n\nMutta Zenon oma tilanne oli yhtä paha. Ei tullut kysymykseenkään\nhuutaa Gorliakselle, siihen pelkkään sattumaan luottaen, että tämä\noli yhä hengissä ja rantakivityksellä. Ei voinut millään tavoin saada\nvaihdetuksi tiedonantoja, ja köysi oli poikkileikattuna alhaalla.\nOli totta, että siimanyöri oli kokonaisuudessaan vyyhdissä huoneen\nlattialla, mutta vaikka se olisi riittänyt kaksinkerroinkin pantavaksi,\nolisi se tuskin kestänyt miehen painoa; ja Zeno tiesi, että hän oli\nkatkaissut solmuköydestä alapuoleltaan lähes kolme neljäsosaa.\n\nMutta ei ollut myöskään yhtään silmänräpäystä haaskattavissa. Zeno\nei tiennyt hyökkääjien lukumäärää, ja vaikka hän antoikin merkkinsä\nsaapuessaan ikkunan luo, sen heikon mahdollisuuden varalta että\nhänet kuultaisiin, ei hän olisi luottanut vastaukseen, jos se olisi\ntullutkin. Kuka hyvänsä saattoi matkia sellaista ääntä kerran kuultuaan\nsen. Jos hän olisi laskenut alas jäljelläolevan osan köyttä siimanyörin\navulla ja jos hänen vihollisensa olisivat olleet kivisiltamalla\nGorliaksen asemesta, olisi heillä tietysti ollut älyä solmia köysi\nyhteen katkaisukohdalta ja lähettää se takaisin ylös, jotta hän pääsisi\ntulemaan sen avulla alas ja tipahtaisi suoraan heidän keskellensä.\n\nKaiken tämän Zeno ymmärsi silmänräpäyksessä, ja epäröimättä hän heitti\nmielestään kaikki sellaiset ajatuksetkin ja pudotti köyden ja siiman\nulos ikkunasta. Hän tunsi Gorliaksen tarpeeksi hyvin ollakseen varma,\nettä hän tulisi takaisin ennen päivänkoittoa ja laskisi maihin, jos\nlaituri olisi tyhjä ihmisistä, korjatakseen kaikki karkausyrityksen\njäljet.\n\n\"Me olemme kaikki hukassa!\" vaikeroi kookas nainen.\n\n\"Hetkeni on tullut\", sanoi Johannes-keisari juhlallisen kauhun vallassa.\n\nSen jälkeen hän alkoi lukea rukouksia, eikä kiinnittänyt toisiin enää\nmitään huomiota. Zeno tarttui naista ranteeseen.\n\n\"Me emme ole hukassa, jollei miehenne ole hereillä\", sanoi hän. \"Viekää\nminut hänen luokseen.\" Kapteenin vaimo tuijotti häneen. \"Muuta keinoa\nei ole. Jos hän on hereillä, kerrotte te hänelle, että minä tulin\ntorniin ja että te tulitte ilmaisemaan minut hänelle ja jättämään minut\nhänen käsiinsä. Silloin olette ainakin te turvassa, ja minä jättäydyn\nonneni varaan. Jos hän nukkuu, ei minulla ole mitään pelättävää.\"\n\nHän veti naisen ovelle ja alkoi itse irroittaa telkeä. Vaimo oli\nymmärtänyt hänen olevan oikeassa, mikäli asia koski hänen omaa\nturvallisuuttaan, ja hän auttoi Zenoa. Sarvilyhty oli eteisen\nkivilattialla portaiden yläpäässä, mihin vaimo oli sen jättänyt\nviimeksi ylös tullessaan. Ennen alasmenoaan hän telkesi oven ulkoapäin\nniinkuin tavallisesti, ja näytti sitten tietä.\n\nEnsimmäisellä siltamalla hän avasi erään oven niin hiljaa kuin saattoi\nja meni sisään, jättäen Zenon kynnykselle. Se oli makuuhuone, ja\nZeno kuuli keventyneenä kapteenin kuorsaavan hengityksen. Hän astui\nsisään ja katsahti nukkuvan miehen kasvoihin, jotka voimakkaan rohdon\nvaikutuksesta olivat tumman punoittavat, ja Zeno epäili mielessään,\nmahtaisiko hän enää koskaan herätä. Vaimo, joka ei tiennyt suuren\nooppiumiannoksen vaikutustapaa, pelkäsi, että hänen miehensä aukaisisi\nsilmänsä, ja hän nyhtäisi Zenoa hihasta vetääkseen hänet pois. Mutta\nvenetsialainen hymyili.\n\n\"Hän nukkuu ainakin kaksitoista tuntia\", sanoi hän. \"Antakaa minulle\nhänen viittansa ja kypäränsä. Jos en näe ketään hereillä, jätän ne\nulkoportille. Muuten lähetän ne huomenaamulla torniin vaatekorissa.\"\n\nKapteenin vaimo totteli, vähemmän peloissaan kuin ensi alussa. Zeno\nverhosi kasvonsa puoleksi avaran viitan suojaan ja heitti sen yhden\nkulman olkapäänsä yli, josta se riippui alas, paljastaen näkyviin\nkolme leveää kultapäärmettä, jotka olivat kapteenin arvomerkkinä\nhenkivartioväessä. Kirkkaan kypärän huipun muodosti kullattu kotka,\njoka tuskin ollenkaan erosi nykyisen Saksan henkikaartin rykmentin\nkypäräkoristeesta.\n\n\"Näyttäkää nyt minulle tietä\", sanoi Zeno.\n\nViitan laskosten alla hänellä oli leveäteräinen tuppipuukko valmiina\nkourassaan, ja se ei ollutkaan mikään huono ase Carlo Zenon kaltaisen\nmiehen kädessä. Kapteenin vaimo kulki edellä lyhtyä kantaen.\n\nSeuraavan porrasjakson juurella hän oli vähällä kompastua vartiaan,\njoka puoleksi istuen virui alimmalla astuimella nukkuen juopuneen\nunta. Hänen pörröinen päänsä oli retkahtanut rintaa vasten, ja sääret\nsojottivat suorina harillaan, niinkuin puunuken jalat. Hänen kätensä\nolivat auki kämmenet ylöspäin, toinen polvella, toinen vieressä\nportaiden astuimella. Ja hänen kypäränsä, joka oli vierähtänyt pois\nhänen päästään, oli sattunut pysähtymään juuri hänen jalkainsa väliin,\noikein päin ja vastapäätä häntä, ikäänkuin vartioiden hänen untaan kuin\njokin elävä olento.\n\nSiinä kerroksessa, johon he nyt olivat saapuneet, oli kapteenin ja\nhänen vaimonsa asuintupa, eikä ollut tarpeellista pitää vartiaa\nylempänä tornissa. Sisäpuolelta salvattu raudoitettu ovi katkaisi\ntien ja oli avattava, ennenkuin Zeno pääsi kauemmaksi. Mutta kun\novi oli alituisessa käytännössä, oli lukko hyvässä voiteessa ja\nsalvat lipsahtivat pois miltei äänettömästi. Siitä huolimatta Zeno,\nseuratessaan kumppaniaan seuraavaa porrasjaksoa alas, veti ylös oikeaa\nkäsivarttaan peittävää viitan lievettä, kunnes se vain juuri parahiksi\npeitti hänen kädessään olevan paljastetun puukon.\n\nHe saapuivat lähinnä alempaan kerrokseen, missä ylempi vartiohuone oli.\nOvi oli puoleksi auki ja sisällä paloi lamppu, mutta kun ikkuna antoi\nBlachernaen avaralle pihalle päin, ei virralle ollut näkynyt mitään\nvaloa. Zeno kuuli ääniä ja näki kaksi vartiaa juopottelun touhussa\ntammisen pöydän päässä. Askelia kuullessaan toinen miehistä nousi\njoutuisasti ylös, mutta hoiperteli koettaessaan kävellä ovelle.\n\n\"Kuka siellä kulkee?\" huusi hän, haparoiden tukea ovipielestä ja\ntähystellen ulos.\n\nKapteenin vaimolla oli malttia kohottaa lyhtyä niin, että valo\nlankesi täydellä voimallaan Zenon kypärälle. Paikalla koetti sotilas\nsuoristautua huomioasentoon, kädet sivuilla. Mutta se oli liikaa hänen\nepävarmalle tasapainolleen, ja hän hoiperteli takaperin puoliväliin\nhuonetta, kunnes rymähti takanaan olevaan pöytään ja kellahti maahan,\nniin että varustukset helisivät ja sarviset juomapikarit vierivät\nkolisten lattialle. Hänen toverinsa, joka oli aivan liiaksi juovuksissa\nedes paikaltaan noustakseen, rämähti tämän tapaturman johdosta\näänekkääseen, typerään nauruun.\n\n\"Olette suorittanut tehtävänne hyvin, kyria\", sanoi Zeno seuratessaan\njälleen kapteeninvaimon jäljessä. \"Keisarin ystävät olisivat voineet\ntuoda hänet portaita alas riemusaatossa tulematta pysäytetyksi.\"\n\n\"Te ette ole vielä palatsin alueen ulkopuolella\", vastasi\nkapteeninvaimo varoittavalla äänellä.\n\nHän jatkoi kulkuaan, astuen varovaisemmin askelin portaita alas\nja kantaen lyhtyään alhaalla, jottei hän tai hänen seuralaisensa\nkompastuisi johonkin toiseen nukkuvaan vahtiin; mutta porraskäytävä\nja pihalle johtava ovi olivat tyhjät, sillä kapteeni oli hyvin\ntäsmällinen mies ja söi illallisensa samaan aikaan joka päivä, ja\nmeni pian jälkeenpäin levolle kunnon kansalaisen tavoin, asetettuaan\nvartion ja lukittuaan oman alemman porrassiltamansa rautaoven. Kahden\nvuoden ajalla ei hän ollut kertaakaan tullut alas tornista auringon\nlaskettua. Seuraus oli, että vartiat, jotka enimmäkseen olivat Donin\nseutujen ja Mustanmeren rantojen raakoja barbaareja, tekivät miten\nheitä miellytti tai miten heidän alapäällikköään miellytti; sillä hän\nnäki mieluisaksi kuluttaa aikaansa toisessa osassa palatsia, ja hän oli\nhyvin suosittu miestensä keskuudessa, koska heillä siten oli tilaisuus\nmennä vuoteisiinsa hyvien kristittyjen lailla ja nukkua koko yö.\n\nKaiken tämän kapteenin vaimo tiesi varsin hyvin. Hänen pelkonsa\nkohdistui siihen, mitä Zenolle saattoi tapahtua hänen poistuessaan\ntornista ja kulkiessaan isosta portista, joka oli ainoa tie, mikä\nvei pois linnan alueelta. Avara piha oli hyvin pimeä, mutta sieltä\ntäältä tuikki valoja niiden rakennusten ikkunoista, jotka ympäröivät\npihaa kolmelta taholta, palatsin suuri ruho oikealta, henkikaartin\nkasarmit vasemmalta, ja päävartio ison portin luona sen kahta puolta\nolevine rakennuksineen, joista toiset olivat orjain hallussa ja loisia\nkäytettiin talleina.\n\nZeno toivoi, että hän olisi riisunut jonkun nukkuvista sotilaista ja\npannut ylleen hänen vaatteensa, sillä hänelle oli ilmoitettu kapteenin\ntavoista ja hän tiesi, ettei hänen valepukunsa ollut enää varma\nhänen tornista poistuttuaan. Olihan kapteenin virkavelvollisuuksien\npääosana se, ettei hän saanut koskaan mennä ulos pimeän tultua millään\nverukkeella, ja hän nähtävästi varmensi tämän pysyvän määräyksen\ntottelemisen menemällä varhain nukkumaan ja nousemalla myöhään ylös.\nMuuten hän olikin aina jättänyt persoonallisen huolenpidon vangistaan\nvaimonsa asiaksi, ollen sitä mieltä, että tämän pönäkkä keski-ikäisyys\nja hehkuvat posket olivat riittävänä suojana hänen perhekunnialleen.\nVaimo oli kerran ollut nuori ja hyvin sievä, se oli totta, mutta\nkapteeni ei tiennyt Johanneksen nähneen häntä koskaan siihen aikaan, ja\nvielä vähemmän hän arvasi, että monta vuotta sitten, kun keisari oli\nkaunis nuori prinssi ja vaimo viehkeä nuori tyttö vanhan keisarinnan\nseurueessa, tämä tyttö oli jumaloinut prinssiä ja prinssi oli alentunut\nottamaan vastaan hänen ihailuaan muutamien viikkojen ajan. Mutta\nsellainen oli asianlaita, kuten Zenon pojanpoika, piispa, varsin\nselvästi selittää.\n\nKapteenin vaimo jätti lyhtynsä juuri oven sisäpuolelle ja tuli Carlon\nkanssa ulos piha-aukealle. Käveltyään muutamia askelia hän laski\nkätensä Zenon käsivarrelle, pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuulosti.\nTähän saakka he eivät olleet vaihtaneet montakaan sanaa tilanteesta,\neikä heillä ollut minkäänlaista varmuutta siitä, etteikö vahti, joka\noli virran puolelta keksinyt Zenon onnistumatta saamaan häntä kiinni,\nollut tullut maitse palatsin portille nostamaan hälyytystä.\n\nZeno solahutti viitan hartioiltaan ja kääri sen kypärän ympäri, niin\nettä kapteenin vaimo saattoi mukavasti kantaa molempia.\n\n\"Se on toivotonta\", kuiskasi vaimo ottaessaan käärön vastaan. \"Tänä\naamuna hän lupasi, että hän lähtisi vankilasta, jos te voisitte\ntoimittaa hänet ulos. Hän on usein puhunut minulle samaa kuin hän puhui\nteille tänä iltana -- hän rakastaa poikaa suuresti; mutta minä olin\nvarma, että hän oli päättänyt mielessään panna kaikki alttiiksi, muuten\nen olisi näyttänyt punaista valoa.\"\n\n\"Lopultakin\", huomautti Zeno, \"on aivan yhtä hyvä ettei hän tahtonut\nlähteä, koska meidät nähtiin, vaikka minä uskonkin, että Gorliaksessa\noli vastusta enemmän kuin riittävästi noille miehille, jotka olivat\nsaada meidät kiinni. Hän ja minä yhdessä olisimme varmasti voineet\nsuoriutua heistä kaikista -- heitä oli vain kolme. Minä näin heidät\nselvästi, kun he ensin hyppäsivät maihin, ja yksi putosi kuoliaaksi,\nkun minä katkaisin köyden. Gorlias vaiensi toiset kaksi, sillä jos\nhe olisivat hengissä, olisivat he jo tähän mennessä saaneet aikaan\nhälyytyksen.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi vaimo. \"Mutta jonkun on täytynyt meidät\nilmaista. Me emme voi koettaa uudelleen samaa keinoa.\"\n\n\"Minä en tule koettamaan uudelleen sitä enkä mitään muutakaan keinoa!\"\nlausui Zeno painokkaasti. \"Miksi evankelistan tähden minä antautuisin\nniskani taittamisen vaaraan sellaisen miehen vapauttamiseksi, joka on\nmieluummin vankina?\"\n\n\"Ihme onkin, että olette vielä elossa!\"\n\n\"Ei ole turvallista välittää viestejä enää rihmankaan avulla.\nTahdotteko toimittaa hänelle sanoman?\"\n\n\"Niin hyvin kuin voin sen muistaa.\"\n\n\"Sanokaa hänelle, että kun hän ensi kerran pyytää apuani, täytyy hänen\nlähettää minulle saman sanantuojan mukana asiakirja, jolla Tenedos\nluovutetaan Venetsialle, allekirjoitettuna ja sinetöitynä. Muuten en\nhievahdakaan!\"\n\n\"Onko minun sanottava hänelle tuo?\"\n\n\"Kyllä. Sanokaa hänelle minulta sellaiset terveiset. Ja nyt palatkaa\ntakaisin, kyria, ja kiitos opastuksestanne ja lyhdystänne noissa\npimeissä portaissa.\"\n\n\"Kuinka pääsette portista?\" kysyi kapteenin vaimo. Hän puhui\nhuolestuneena, sillä Zeno oli kaunis mies, ja hän oli nähnyt kuinka\nuljas hän oli.\n\n\"En tiedä\", vastasi Zeno, \"mutta toisen kahdesta asiasta täytyy\ntapahtua.\"\n\n\"Mistä asioista?\"\n\n\"Joko minä pääsen ulos tai sitten en näe päivänvaloa koskaan enää! En\nanna ottaa itseäni elävänä kiinni joutuakseni kilparadalle paaluun\nsidottavaksi, sen vakuutan. Kiitoksia vieläkin, ja hyvää yötä.\"\n\nKapteenin vaimo vetäytyi takaisin tornin oviaukon varjoon ja\nseurasi katsein tuota kaunista nuorta miestä omituisella puolittain\näidillisellä puolittain hempeätunteisella huolella, mikä on ominaista\nsellaiselle keski-ikäiselle naiselle, joka nuoruudessaan on ollut\nkeimailija ja pannut pyörälle juuri tuollaisten miesten päitä, ja joka\ntietää tulleensa lihavaksi ja rumaksi eikä enää pystyvänsä panemaan\npyörälle yhtäkään päätä, mutta joka on säilyttänyt monta hellää ja\nsuloista muistelmaa koko sukupuolesta.\n\nZeno ei kävellyt suoraan porttia kohti, vaikka sen lukuisammat valot\ntekivät sen helposti erotettavaksi läheisistä rakennuksista. Hän\nkulki avaran pihan poikki viistoon oikealle, talleja kohti, kunnes\noli kyllin lähellä nähdäkseen selvästi jokaisen, joka sattui tulemaan\njonkun siellä täällä oviaukoissa ja avonaisissa ikkunoissa palavan\nlampun sädepiiriin. Ennen pitkää hän näki kaartin rakuunan ilmestyvän\njokseenkin epävarmoin askelin pimeydestä yhteen tuollaiseen pieneen\nvalopiiriin. Zeno ei voinut olla itsekseen hymyilemättä ajatellessaan,\nettä koko henkikaartissa oli tuskin yhtään selväpäistä miestä valveilla\nsinä yönä, ja että he kaikki olivat juoneet itsensä älyttömiksi hänen\nrahoillaan.\n\nHän saavutti miehen muutamilla harppauksilla ja puhutteli häntä\nmatalalla äänellä.\n\n\"Hei, toveri! Sinä joka olet vielä ihan selvä, autahan toveria, joka on\nkovasti päissään!\"\n\nMies pysähtyi, vakautti asentoaan ja vastasi painokkaan vakavasti:\n\n\"Ihan -- hik -- hik -- selvä!\"\n\n\"Kunpa minäkin olisin!\" sanoi Zeno. \"Mutta tosi on, että minä olen ylen\njuovuksissa, vaikk'ei sitä minusta näy. Viini vaikuttaa minussa vain\naivoihin, eikä koskaan jalkoihin tai kieleen. Se on perin kummallista!\"\n\n\"Perin omi-hik-tuista!\" vastasi sotilas, koettaen nähdä puhuttelijaansa\nselvästi, siristämällä silmiään.\n\n\"Tavattoman omihiktuista, kuten aivan oikein huomautit\", lausui Zeno\nvakavana. \"Mutta seikka on se --\"\n\n\"Suohan anteeksi -- hik\", keskeytti sotilas. \"Oletko sinä yksi mies --\nhik -- vai kaksi miestä?\"\n\n\"Yksi mies\", vastasi Zeno. \"Yksi vain, ja niin juovuksissa, että olen\naivan unohtanut tunnussanan.\"\n\n\"Salai-hik-nen\", nikotteli mies. \"Tunnussana salainen\", toisti hän,\nsuunnattomalla ponnistuksella.\n\n\"Tässä on kultaraha, rakas ystävä. Autathan toveria pinteessä.\"\n\nMies otti rahan innokkaasti ja koetti panna sitä reppuunsa. Sitä\ntehdessään täytyi hänen taivuttaa päätään alas nähdäkseen hihnat,\njoilla se oli kiinnitetty. Kesti aikaa ennenkuin hän löysi ne.\n\n\"Sanohan minulle tunnussana, ennenkuin panet sen talteen\", sanoi Zeno\nsuostuttelevalla äänellä.\n\n\"Tunnussanako?\"\n\nMies nosti katseensa häneen älyttömänä.\n\nHihnain aukaiseminen oli ollut hänelle liian suuri ponnistus ja ajanut\nveren hänen päähänsä. Hän hoipertui venetsialaista vasten ja koetti\npuhua. Monien yritysten jälkeen hän äkkiä sai sanat suustaan.\n\n\"Humalassa, kautta Moosekseni\" huusi hän ihan selvästi, lysähtäessään\nläjään Zenon jalkoihin.\n\nHarmissaan Zenon olisi tehnyt mieli potkia tuo älytön kasa poikki\nsuuren pihan, mutta hän oli liian viisas tuhlatakseen aikaansa niin\nhyödyttömästi. Sen sijaan että olisi potkaissut häntä, hän astui\npoikittain hänen ylitseen, työnsi kätensä tiedottoman miehen kainalojen\nalle, heilautti hänet ylös kuin jauhosäkin, sai hänet hartioilleen\nja kantoi hänet lähimmän tallin avoimelle ovelle, mistä valo tuli.\nViisi hevosta seisoi tai makasi parsissaan, mutta kuudes parsi oli\ntyhjä ja siinä oli vereksiä olkia. Zeno heitti miehen siihen ja\nkatseli ympärilleen nähdäkseen oliko ketään muuta paikalla. Hän oli\nhetken kahden vaiheilla, sulkisiko oven, mutta päätteli että hän siten\ntekemällä saattaisi vetää puoleensa jonkun selvän miehen huomion, jos\nsellainen sattuisi tienoilla olemaan, mikä oli epäiltävää.\n\nRakuuna oli nyt sikeässä unessa, ja oli vain muutaman silmänräpäyksen\ntyö kiskaista pois hänen pehmeästä nahasta tehdyt jalkineensa ja vetää\nne jalkoihinsa, sillä Zeno oli jättänyt omat kenkänsä veneeseen ja\nkulkenut vain verkasääryksissään; hän riisui sitten sotilaan miekkavyön\nja nutun, joka viimeksimainittu oli tulipunaista verkaa ja koristettu\nvahvoilla hopeapunoksilla, kun taas vyö oli kauttaaltaan hopeasuomuilla\npeitetty. Juopunut nukkuja örähteli tyytyväisyydestä, tuntiessaan\nvapautuvansa tarpeettomista vaatteistaan, ja asettautui mukavasti\npahnoille, sillävälin kuin Zeno puki nutun oman nahkanuttunsa ylle ja\nkiristi vyön vyötäisilleen, asetti miehen korkean kreikkalaislakin\npäähänsä asianomaisesti kallelleen, niinkuin ratsumiehet sitä pitivät,\nja heitti sotilaslevätin käsivarrelleen.\n\nHän saattoi nyt helposti käydä portilla rakuunasta, ja mies, joka on\nollut soturina, joutuu harvoin pulaan soturien joukossa, varsinkin\njos hänellä on univormu yllään. Vastineeksi siitä, mitä oli ottanut,\njätti Zeno, ollen rehellinen liikemies, nukkuvalle miehelle tämän repun\nkultarahoineen ynnä muine mahdollisine sisältöineen, ja nypittyään\nhuolellisesti pois vaatteisiinsa takertuneet oljenpätkät hän astui\ntallin ovea kohden.\n\nHänen suunnitelmansa oli käyskennellä portille ja vetelehtiä siinä\nkunnes tarjoutuisi tilaisuus avata suuressa portinpuoliskossa oleva\npieni yöovi, jonka hän oli pannut merkille kulkiessaan palatsin ohi\nporttien ollessa auki. Se seikka, että hän oli selvä, melkein kaikkien\nmuiden ollessa enemmän tai vähemmän päihdyksissä, olisi hänelle suurena\netuna.\n\nMutta kun hän kääntyi pois nukkujan luota kävellen pitkin parsiriviä\ntyhjästä parresta, joka oli viimeinen, sattui hänen silmänsä satuloihin\nja suitsiin, jotka olivat sievästi järjestetyt seinistä pistäviin\nvankkoihin vaarnoihin, kukin valjaskerta sen hevosen parren kohdalle,\njolle se kuului. Hän tähysteli avaralle pihalle ja kuulosti. Hyvin\nkaukaa kuului jonkun ryhmässä lauletun juomalaulun kaiku, heikompana\nkuin se ääni, jonka synnytti hänen takanaan oleva hevonen ottaessaan\njuuri silloin suupalan heiniä ja pureskellen sitä niin tunnontarkasti\nkuin vain eläimet voivat pureksia.\n\nKaikki oli hyvin hiljaista ulkona. Zeno muutti suunnitelmansa, kääntyi\ntakaisin talliin ja alkoi satuloida ovesta kauimpana olevaa hevosta.\nHänen aikomuksensa ei ollut ratsastaa pitkälti, muuten hän olisi\nvalinnut ratsunsa kaikella arvostelukykyisellä asiantuntemuksellaan. Ei\ntarvinnut tehdä kuin lyhyt syöksähdys, ja oli paljon tärkeämpää, ettei\nkukaan ohimenevä rakuuna näkisi häntä satuloimassa ja suitsittamassa\nhevosta, kuin että hänellä jälkeenpäin olisi allaan parhain ratsu.\nSitäpaitsi ne olivat kaikki suuria, heinillä ruokittuja elukoita,\npehmeitä ja uneliaita, enimmäkseen valkeita tunisilaisia, ja paljon\nsopivampia juhlakulkueeseen kuin sotaretkelle.\n\nSatuloituaan hevosen hän talutti sen toisten parsien ohi, pysähtyen\njuuri ennen ovelle tuloaan sammuttaakseen sisäänkäytävän yläpuolella\nriippuvan öljylampun. Sen tehtyään hän pisti käsivartensa suitsien\nmutkaan ja poistui tallista. Hän suuntasi askeleensa aution pihan\npoikki palatsia kohti, kunnes oli melkein keskellä pihaa ja vastapäätä\nisoa porttia, jota hän tähysteli tarkasti jonkun tuokion, koettaen\nsisäpuolelta heikosti kajastavan valon heiastuksesta saada selville,\nolivatko kaariholvin alla olevat portinpuoliskot auki vai kiinni.\nSekin mahdollisuus oli olemassa, että ne olisivat auki. Sitä kannatti\nkoettaa; ja toisekseen, vaikka ne olisivat olleet teljetytkin, hän oli\nvarma että hän saisi vahtisoturit petetyksi aukaisemaan ne. Käskemään\ntottunut mies ei epäile, etteikö häntä toteltaisi, kun hän pontevasti\nvaatii.\n\nZeno nousi kookkaalle ratsulleen, joka oli yhtä rauhallinen kuin joku\nvanha sirkuskoni, joka on opetettu antamaan tanssijattaren hypätä\nnuoraa leveällä selällään. Zeno hoputti sen kävelystä pikkuneliin ja\npikkunelistä jyrisevään laukkaan, joka sai koko pihan kajahtelemaan.\n\nLähelle tullessaan hän näki että portti oli kiinni, mutta hän ei\nhiljentänyt vauhtiaan ennenkuin oli ajanut melkein säikähtyneitten\nvahtisotilaitten päälle. Silloin hän kiristi ohjakset äkkiä, kuten\noli senaikuisen ratsastustaidon yleinen tapa, ja kookas tunisilainen\nheittäytyi takamuksilleen etujalat sojossa, samalla kuin Zeno huusi\nvahdille.\n\n\"Keisarin palveluksessa!\" karjaisi hän. \"Portti auki, ja pian!\"\n\nVahtisoturit olivat jokseenkin selvät, sillä he eivät voineet saada\ntäyttä osaansa viinivirrasta ennenkuin vahtivuoronsa päätyttyä. Mutta\nheitä sopii tuskin moittia siitä, että he tottelivat Zenon käskevää\nmääräystä. Ei ollut todennäköistä että heidän kaartiinsa kuuluva\nrakuuna, joka halusi pujahtaa kasarmista öisiin huvituksiin, pukeutuisi\ntäyteen univormuun ja tulisi laukkaa ajaen ja karjuen portille,\neikä myöskään että yksikään henkikaartiin kuuluva rohkenisi väittää\nliikkuvansa keisarin asioilla, jos se ei olisi totta.\n\nMolemmat vahtisoturit eivät sentähden epäröineet, vaan asettivat\npitkät ratsumiespeitsensä pystyyn muuria vasten kummallekin puolelle,\nottivat telkipuomin alas ja tarttuivat raskaisiin portinpuoliskoihin,\nkumpikin omaansa, heittäytyen taaksepäin koko painollaan saadakseen\nne liikkeelle. Kerran alkuun päästyään kääntyivät puoliskot hitaasti\nmutta huokeasti taaksepäin saranoillaan. Zeno istui liikkumatonna\nsatulassa, valmiina syöksähtämään eteenpäin niinpiankuin olisi kylliksi\ntilaa hänen päästä läpi. Hän oli pysähtynyt juuri niin kauas, että\nportinpuoliskot pääsivät parahiksi kääntymään auki koskematta hänen\nratsunsa päähän, kun niitä vedettiin sisäänpäin. Se oli kiperä hetki.\n\nSekunti vielä, ja aukenevien portinpuoliskojen välillä olisi ollut\ntilaa. Mutta tuo sekunti ei ollut vielä kulunut, kun kookas upseeri\ntulipunaisessa puvussa ryntäsi huutaen vartiohuoneen avoimesta ovesta\nja tarttui Zenon suitsiin.\n\n\"Pysäyttäkää hänet!\" kiljui luutnantti. \"Sulkekaa portti!\"\n\nMolemmat sotilaat tekivät parhaansa totellakseen heti, mutta\novipuoliskot olivat neljän tuuman vahvuisista kypressilankuista ja\npronssilla päällystetyt, ja ne olivat nyt avautumassa nopeampaa\nvauhtia saamansa työnnön vaikutuksesta. Oli mahdotonta pysäyttää niitä\nyhtäkkiä, ja määräys oli tuskin lausuttu, kun Zeno näki niiden välissä\nolevan kyllin tilaa ratsastaa läpi.\n\nHän olisi antanut vaikka kaikkensa, jos hänellä olisi sillä hetkellä\nollut pari arabialaisia kannuksia, mutta hän iski korkojensa syrjät\nhevosen kylkiin kaikella voimallaan ja miltei nosti sen kohoksi\nsuitsista samalla kertaa. Kookas tunisilainen vastasi voimiensa\nponnistamis-kehoitukseen paremmin kuin ratsastaja oli uskaltanut\ntoivoakaan; se jännitti itsensä ja kohotti etupuolensa, pudistellen\npäätään rajusti vapautuakseen käsistä, jotka olivat tarrautuneet\noikeanpuoleiseen ohjakseen läheltä kuolaimia, ja sitten se syöksähti\neteenpäin suoraan portinpuoliskojen välitse, heittäen upseerin maahan\nja raahaten hänet väkivalloin mukanaan voimalliseen, pitkäotteiseen\nlaukkaansa.\n\nNähdessään mitä tapahtui vahtisotilaat syöksähtivät takaa-ajoon täyttä\nvauhtia, seuraten enemmän ratsun kenkien töminää mukulakivillä kuin\nmitään silmin nähtävää, sillä ulkona oli sysipimeä.\n\nUpseeri, joka oli hyvin ketterä eikä näyttänyt vähääkään piittaavan\nasemansa tavattomasta vaaranalaisuudesta, piti yhä kiinni suitsista,\npääsi jälleen jaloilleen, juoksi keveästi laukkaavan hevosen rinnalla\nja näytti aikovan hypätä ylös ja käyden käsiksi Zenoon kiskaista hänet\nalas satulasta. Zenolla ei ollut nyt mitään asetta saatavillaan, sillä\nhänen puukkonsa oli hänen omassa vyössään, vaatteitensa päällä olevan\nvyötetyn nutun alla, ja hänen oli mahdoton saada sitä käsiinsä. Mutta\nupseerikin oli asestamaton, sillä hän oli hypännyt suoraan vuoteeltaan,\nja jalan juostessaan hän oli paljon epäedullisemmassa asemassa.\n\nHe kiitivät eteenpäin leveälle, pimeälle kadulle. Zeno kumartui alas\nja koetti tarttua vastustajansa kaulukseen oikealla kädellään, mutta\nupseeri väisti hänen otteensa ja tempoi ohjaksesta epätoivoisella\ntarmolla, saaden tunisilaisen seisahtumaan vielä yhden rajun\nlaukan otettuaan. Samassa Zeno kuuli takana juoksevien molempien\nvahtisotamiesten askeleet, ja hän oivalsi että heitä oli kolme yhtä\nvastaan eikä hänellä ollut minkäänlaista asetta kädessään. Sotilailla\ntietysti oli kreikkalaiset sapelinsa. Jos hänen ei onnistuisi paeta,\ntäytyisi hänen joutua joko elävänä kiinni otetuksi tai siihen paikkaan\npalasiksi hakattavaksi, vain paljaat kädet puolustusneuvonaan.\n\nHän ei epäröinyt. Kiskoessaan ratsun päätä alas koko ruumiinsa painolla\npysäyttääkseen sen, oli upseeri yhden tuokion melkein polvillaan,\noikealla puolen tietenkin, ja sotilaat eivät olleet vielä heitä\nsaavuttaneet. Zeno päästi ohjakset irti, hyppäsi alas satulasta ja\njuoksi henkensä edestä.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nZoë istui pimeässä juuri Zenon talon avonaisen oviaukon sisäpuolella,\nmarmoriportaiden edustalla. Hän värisi kylmästä nyt kun vaara hänen\nitsensä puolesta oli ohi, ja hän oli tuskasta uupunut, vaikka\ntuskin tiesikään loukkaantuneensa; sillä hän oli tietoinen vain\nlevottomuudestaan Zenon puolesta. Jos Zeno pääsisi pois tornista ja\nsaapuisi kotiinsa, niin hän varmasti tulisi sisään tästä ovesta, koska\nhän oli jättänyt sen auki ja maanpuolella oleva oli teljetty; ja veden\nreunaan saattoi päästä talon ympäri astumatta portista sisään ja\nkulkematta esipihan kautta.\n\nZeno oli tietämättään astunut Zoën ruumiille koko painollaan veneestä\nnoustessaan, Zoën maatessa kätkeytyneenä veneen pohjalla, mutta Zoë\nolisi mieluummin kuollut kuin ääntänyt tai väännähtänyt painon alla.\nJa nyt hänen kylkeensä koski ja kipu jatkui alas polveen ja jalkaan\nsaakka, niin että hän oli hädin tuskin kyennyt kävelemään sittenkuin\nGorlias oli auttanut hänet maihin.\n\nOli ollut mahdotonta estää häntä pääsemästä veneeseen, kun hän oli\njuossut alas rantasillalle silläaikaa kuin Zeno muutti vaatteitaan;\nei ollut ollut aikaa, eikä Zoë ollut odottanut väitelläkseen\nkysymyksestä, vaan oli yksinkertaisesti kuiskannut Gorliakselle\ntulevansa mukaan, käskien tämän kätkeä hänet niin hyvin kuin taisi\neikä hiiskua mitään. Gorlias ei ollut niitä miehiä, jotka helposti\nällistyvät, ja hän arveli, että kun Zoë kerran tiesi salaisuuden ja\njuuri hänen vaikutuksensa oli saanut Zenon vihdoinkin toimimaan, niin\nhänestä mahdollisesti voisi olla hyötyä; niinkuin jälkeenpäin todella\nosoittautui olevankin. Sitäpaitsi Gorlias piti todennäköisenä, että\nZeno oli kertonut Zoëlle koko suunnitelmansa, vaikka ei halunnutkaan\nottaa tätä mukaansa; sillä tähtienselittäjä ei ollut lainkaan selvillä\nisännän ja orjattaren välillä vallitsevista suhteista.\n\nZoë istui yksinään ja väristen pimeässä. Gorlias oli jättänyt hänet ja\nkiiruhtanut takaisin tornin juurelle poistaakseen kaikki epäonnistuneen\nyrityksen jäljet ennen päivänkoittoa, heittämällä kuolleen ruumiin\nveteen paino mukana ja kuljettamalla pois viettävälle siltamalle\njääneet vehkeet. Zoë ajatteli, että Gorliaksen täytyi olla raudasta.\nHän oli ollut vedessä vaatteineen jonkun aikaa ja oli arvatenkin saanut\nenemmän tai vähemmän tuntuvia kolhaisuja kamppaillessaan ja vieriessään\nkivitystä alas, joskaan ei lopullisesti veteen pudotessaan. Mutta hän\nnäytti yhtä rauhalliselta ja maltilliselta kuin konsanaan, eikä hänellä\nnähtävästi ollut ajatustakaan kuivata itseään ennen aamun tuloa.\n\nZoë ajatteli häntä vain hyvin epämääräisesti Zenon kanssa yhteydessä\nolevana henkilönä, sillä koko maailma kiersi vain Zenon ympärillä\nsenjälkeenkuin hän oli tullut tietämään Zenon rakastavan häntä; ja\nmielikuvituksessaan Zoë seurasi häntä senjälkeenkuin hän oli saapunut\ntornin ikkunaan toistamiseen ja viheltänyt merkkihuudon, joka ilmoitti\nhänen olevan turvassa sitä myöten.\n\nOli kiduttavan tuskallista ajatella Zenon vaaraa. Zoë ei uskonut hänen\nvoivan mitenkään päästä pakoon vankilasta palatsin alueen kautta;\ntavalla tai toisella hänen varmaan onnistuisi kavuta jälleen muuria\nalas, ja Gorlias löytäisi hänet ja toisi hänet kotiin. Mutta kun hän\noli sanonut tämän tähtienselittäjälle, oli tämä pudistanut päätään. Oli\npainavia syitä estämässä Zenoa yrittämästä tuota uhkarohkeata alastuloa\nsinä yönä, kun alhaalla oli juuri ikään ollut hälyytys, jonka tulosta\noli mahdoton saada hänelle tiedoksi. Sitäpaitsi ei kukaan tiennyt,\noliko se mies, jota Zoë oli lyönyt, uponnut ja hukkunut, vai oliko hän\ntorjunut iskun käsivarrellaan ja onnistunut uimaan rantaan. Ei Gorlias\neikä Zoë tienneet sitä vielä, eivätkä he kenties koskaan saisi sitä\ntietää.\n\nZoë odotti, mutta ei äännähdyskään häirinnyt kolean yön hiljaisuutta.\nTalossa kaikki nukkuivat; molemmat orjatytöt käpröttivät matollaan\nnurkassa, mihin Zoë oli heidät jättänyt, eivätkä heräisi ennen\naamua; Omobono nukkui vanhurskaan unta pienessä makuukammiossaan\nkonttorihuoneen takana, nähden unta neljän ja viiden varpaan\nsalaisuuksista ja sammuttaen vihdoinkin kyltymätöntä uteliaisuuttaan\nmielikuvituksen ylitsevuotavasta lähteestä. Palvelijat ja orjat taas\nuinuivat kaikki sikeästi, lajinsa tavan mukaan. Mutta Zenoa ei tullut.\nZoë istua kyyrötti oviaukossa ja veti pitkän kreikkalaisviittansa\nliepeet pienten jalkainsa ympärille enemmän kuin puoleksi\nvaistomaisesti, sillä hän ei välittänyt vaikka olisi paleltunut\nkuoliaaksi, kun Zeno ei tullut.\n\nHänessä syttyi hurja halu lähteä ulos kaupungille etsimään häntä\npimeiltä ja hiljaisilta kaduilta; hänhän saattaisi virua jossakin\nhaavoittuneena ja yksinään, kukaties kuolleeksi luultuna; jollei Zoë\nlöytäisi häntä, jatkaisi hän matkaansa aina Blachernaen suurelle\nportille asti; ja hän oli varma että hän osaisi sinne, vaikka se olikin\nkaukana. Hän pujahtaisi sisään vahtien huomaamatta; hän esiintyisi\npalatsin väestöön kuuluvana, minne kyria Agata oli hänet usein vienyt\nmukanaan entisinä onnen päivinä; hän muisti suuren tornin paikan\nkauimmassa pihan kulmassa oikealla, ja hän voi melkein nähdä sen oven,\nvaikka hän itse asiassa tuskin koskaan oli sitä huomannutkaan. Zeno\noli jossakin sen takana, jossakin sisäpuolella, ylempänä tai alempana\nmaanpintaa, loukkuun joutuneena, odottaen kuolinpäivänsä valkenemista.\nSillä Andronikus ei antaisi hänen jäädä elämään. Jos hänet oli saatu\nkiinni, olivat hänen hetkensä luetut. Hänen täytyisi kuolla Mikael\nRhangaben kuolemalla; ei ollut toista sen julmempaa.\n\nZoën ajatellessa tätä siinä yksinään vilussa värjötellen, viilsi hänen\nsydäntään pistävä tuska, ja pimeässä hän ei enää erottanut valkeita\nmarmoriportaita, valkea- ja mustaruudullista kivitystä eikä Peran\nviimeisiä sammuttamattomia, veteen heijastuvia valoja; hän ei nähnyt\nmitään, ja hän vaipui takanaan olevaa porrasaskelmaa vasten tajuttomana\nja tiedottomana.\n\nHän makasi siinä yksinään, aivan hiljaa; mutta Zenoa ei tullut. Kun\nhän jälleen avasi silmänsä, luuli hän nukahtaneensa ja oli harmissaan\nitselleen ajatellessaan, että oli voinut nukkua silloinkuin Zeno oli\nhengenvaarassa. Hän lähtisi kaupungille etsimään häntä, käyköön kuinka\nkäy. Sitten hän koetti nousta jaloilleen ja hämmästyen huomasi, ettei\nkyennytkään. Kylmästä kohmettunut ja ruhjoutunut kun oli, ei hän\nvoinut liikuttaa jäseniään, ja hän ajatteli kauhistuneena saaneensa\nhalvauksen. Mutta hän oli vielä urhea, ja jonkun ajan kuluttua hän\nsai käännytyksi kyljelleen, ja käsillään kylmään porrasaskelmaan\nnojaten hän pääsi vaivaloisesti polvilleen. Tunto palasi ja sen mukana\ntuskat, ja hetken kuluttua hän kykeni kohottautumaan oven reunasta\npidellen, ensin toiselle polvelleen, sitten jaloilleen. Mutta siihen se\nloppuikin, ja hän tiesi ettei hän voinut sen enempää. Ehkäpä hän voisi\nryömiä portaita ylös jonkun ajan kuluttua, levättyään vähän.\n\nHän seisoi hiljaa pitkän aikaa, pidellen ovesta ja epäröiden, sillä\nkiihkeässä levottomuudessaan hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan\nsikseen jättämistä ja levolle menemistä. Zenon täytyisi tulla.\nSaattaisi mennä myöhäiseen, saattaisi päiväkin koittaa, mutta hänen\ntäytyisi tulla; sillä jollei hän tulisi, merkitsisi se että hän oli\njoutunut kiinni, ja jos hän oli joutunut kiinni, täytyisi hänen kuolla.\n\nJälleen kouristi tuska hurjasti hänen sydäntään, mutta hän pusersi\nhuulensa yhteen ja tarrautui oveen molemmin käsin eikä antanut itsensä\npyörtyä.\n\nVoisihan hän ainakin herättää Omobonon ja talonväen ja toimittaa\nheidät kaupungille etsimään isäntää. Hän oli jo heittämäisillään irti\novesta astuakseen ensimmäisen askeleen, kun vasta-ajatus pidätti\nhänet. Keisarin vapauttamis-yritys oli tehty suuressa salaisuudessa;\njos hän kutsuisi kirjurin ja palvelijat ja orjat, paljastaisi hän\ntuon salaisuuden, ja jos jonkun ihmeen kautta Zeno vielä olisi\nvapaana ja turvassa, voisi joku kavaltaa hänet. Joku oli jo varmaan\nkavaltanut hänet, muuten eivät vartiat olisi karanneet hänen\nkimppuunsa juuri ratkaisevimmalla hetkellä. Nuo kolme miestä olivat\nväijyneet läheisyydessä, odottaen kunnes hän olisi toisen kerran\nköyttä kapuamassa ja toivoen saavansa hänet kiinni verekseltään hänen\ntuodessaan ulos vankia. Kuka oli kavaltaja? Arvattavasti joku talossa\nolijoista. Ei olisi sittenkään viisasta kutsua palvelijoita.\n\nKaiken toivottomuus ilmeni nyt ylivoimaisena yksinäiselle tytölle\nja hän oli jo antamaisillaan itsensä vaipua takaisin portaille\nodottaakseen päivänkoittoon saakka, jos niiksi tulisi, tuota hirveää\nsanomaa, joka varmaankin saatettaisiin hänelle liiankin pian. Gorlias\ntoisi sen, eikä kukaan muu.\n\nMutta hän oli liian ylpeä antaakseen kokonaan perään, jollei hän\nsuorastaan pyörtynyt. Se oli kidutusta, mutta hän tahtoi kestää sen,\nniinkuin Zenokin kestäisi, jos joutuisi kiinni. Ehkäpä häntä juuri\nsillä hetkellä kuulusteltiin Andronikuksen edessä, vääntäen hänen\nsorjia jäseniään kunnes nivelet murtuivat, tai pitäen hehkuvan kuumia\nrautoja hänen rakoille korventuvien jalkojensa lähellä. Hän purisi\nhammasta ja vaalenisi, mutta hän ei puhuisi; hänet revittäisiin pala\npalalta kuoliaaksi, mutta hänen kiduttajansa eivät saisi häneltä\nsanaakaan, ei tavuakaan. Yhä uudelleen ja uudelleen Zoë tunsi nuo\ntuskat mielikuvituksessaan; mutta hän toivoi että hän saisi tuntea ne\ntodellisuudessa Zenon puolesta ja olla hänen sijallaan sillä hetkellä,\njos hän kärsi kidutusta. Piinapenkin ja hehkuvien rautojenkin tuottamat\ntuskat olisivat pienemmät kuin se kidutus, jota voimattomuus häntä\nauttamaan aiheutti.\n\nMilloin tuntui aika loppumattomalta, milloin taas tunti kului joutuin\nvalve-unessa, jolloin Zeno ilmestyi elävänä hänen eteensä ja hän eli\nuudelleen ne hetket, joina hän Zenon huulten kosketuksesta oli tullut\ntietämään totuuden. Sitten maailma jälleen pimeni ja hän oli yksinään\nvilussa värjötellen ja tuskaisessa levottomuudessa sen ainoan elävän\nolennon tähden, jota hän rakasti.\n\nZenoa ei tullut. Pohjoiset tähdet painuivat länteen, eikä hän tullut;\nne vaipuivat taivaanrantaan, mutta hän ei tullut; jääkylmä henkäys\nedelti tulevaa aamunkoittoa, ja vieläkään hän ei tullut, mutta Zoë\nodotti yhä.\n\nSitten tähdet himmenivät ja taivaan mustuus vaaleni, ja Zoë luuli\npäivän olevan tulossa; mutta se olikin Bosporin yli kohoavan kuunsirpin\nheikon valon kajastusta. Ei ollut nytkään valoisaa, mutta sankka\npimeys oli tullut läpikuultavaksi; sen läpi saattoi nähdä, ja Zoë näki\nveneen laskevan hiljaa rantasiltaman viereen. Tulija oli Gorlias; hän\nkiinnitti veneen joutuisasti ja tuli ylös portaita. Zoë oli tuntenut\nhänen ulkopiirteensä, koska hän odotti häntä, ja hän astui askeleen\nhäntä vastaan, vaikka liikkuminen koskikin hyvin kipeästi. Gorlias\nlähestyi nopeasti ja varmasti niinkuin ainakin sellainen ihminen, joka\nnäkee pimeässäkin, kuten kissat ja metsäeläimet. Kuvittelipa Zoë hänen\nlähestyessään, että hänen silmistään hohti omaa heikkoa valoa pimeässä,\nmutta hänen mielikuvituksensa oli epäilemättä ruumiillisen kivun ja\nhirveän mielenjännityksen hämmentämä.\n\n\"Eikö hän ole tullut vielä?\" kysyi Gorlias matalalla äänellä.\n\nKysymys saattoi merkitä vain sitä, että Zeno oli joutunut kiinni, ja\nZoë tarttui tähtienselittäjän käsivarteen äkillisen pelon vallassa.\n\n\"Hän on hukassa!\" huudahti hän. \"He tappavat hänet huomenna!\"\n\n\"Ei ole helppo tappaa Carlo Zenoa\", vastasi Gorlias, hieroen\nkangistuneita käsiään ja sitten verkalleen vetäen joka sormea\nvuorotellen, niin että nivelet naksuivat. \"Hän ei ole kuollut vielä\",\nlisäsi hän.\n\n\"Ei vielä!\" kertasi Zoë epätoivoisesti.\n\n\"Ei\", sanoi Gorlias, \"sillä hän pääsi pois palatsista.\"\n\n\"Pääsi pois? Oletteko varma?\" Zoë olisi voinut kirkua ilosta; käänne\ntuli melkein liian äkkiä.\n\n\"Kyllä, siitä olen varma. Häntä etsitään kaikista kortteleista palatsin\nseutuvilla. Kun olin korjannut pois kaikkityyni tornin juurelta, laskin\nalasvirtaa erääseen rauhalliseen paikkaan, jonka tiedän, ja nousin\nmaihin ottamaan selkoa asiasta mikäli voin. Blachernaen suuri portti\noli auki, piha oli täynnä valoja ja henkikaarti oli kutsuttu ulos.\nPuolet heistä hoiperteli sinne tänne yhä kovasti juovuksissa, mutta\ntapasin myös monta paljon selvempää etsimässä kaduilta ja kujilta\nlyhtyjen avulla. Viivyttelin paikalla kunnes sama seurue tapasi minut\nkahdesti ja katseli minua epäluuloisesti, ja sitten pujahdin taas pois\nja tulin tänne. En usko kenenkään heistä tietävän ketä he etsivät;\nheille on vain kerrottu jonkun ryöstäytyneen ulos palatsista, niin\notaksun. Se sai minut ajattelemaan, että Zeno oli tullut rauhallisesti\nkotiinsa, varmana siitä ettei häntä ollut tunnettu.\"\n\nGorlias kertoi kerrottavansa matalalla, yksitoikkoisella äänellä,\njoka oli hänelle ominainen ja joka tuntui ilmaisevan täydellisintä\nvälinpitämättömyyttä kaikesta mitä tapahtui. Mutta Zoë ei nyt\nvälittänyt mitään siitä tavasta, millä nuo tällä hetkellä parhaat\nmahdolliset uutiset kerrottiin. Zeno ei vielä ollut täydessä turvassa,\nmutta Zoë tunsi hänet tarpeeksi hyvin ollakseen varma, että jos häntä\nei oltu saatu kiinni palatsissa, ei hänellä ollut paljoa pelättävänä.\nEnnemmin tai myöhemmin hän tulisi kotiin niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Gorlias ymmärsi hänen helpotuksenhuokauksensa.\n\n\"Teidän täytyy mennä sisään lepäämään, kokóna\", sanoi hän, työntäen\nhäntä hiljaa ovea kohti. \"Minä valvon päivänkoittoon saakka veneessä\nsiltä varalta että hän tulisi ja tarvitsisi jotakin.\"\n\nZoë saattoi tuskin kävellä, ja Gorlias huomasi hänen rampautensa vasta\nnyt ja kysyi sen syytä.\n\n\"Hän astui päälleni, kun makasin purjevaatteen alla\", vastasi Zoë.\n\"Mutta ei se ole mitään\", lisäsi hän tyynesti. \"En tuntenut sitä ensin\njuuri ollenkaan.\"\n\n\"Minä kannan teidät\", sanoi Gorlias.\n\nEnnenkuin Zoë ehti estää, oli hän nostanut hänet syliinsä ja\nkantoi hänet taloon. Hän tunsi tien yläkertaan hänen huoneisiinsa,\nkäytyään siellä häntä tapaamassa, ja hän asteli vaivatta ja varmasti\nkantamuksineen, paljaiden jalkojen synnyttäessä tuskin mitään ääntä\nmarmoriportailla. Zoë oli hänen käsivarsillaan kuin painoton esine,\nkantautuen eteenpäin yhtä helposti kuin tyttönen kantaa uutta hametta,\njonka pelkää rutistuvan. Mutta miehen käsivarret ja vaatteet olivat\nkosteat ja kylmät, ja hänen hengityksensäkin tuntui kylmältä Zoësta.\n\nZoën hermot olivat ylen rasittuneet, ja hän oli nyt typerän pelokkuuden\nvallassa. Portaat olivat hyvin pimeät, ja häntä kantavan miehen\nkosketus oli kuin jonkin märän yönpeikon, kylmän ja hirmuisen väkevän,\njoka oli ottanut hänet ja kantoi häntä suuressa sylissään niinkuin\nöinen syystuuli lennättää irtaunutta lehteä. Gorlias ei pysähtynyt\nkertaakaan hengähtämään eikä koettamaan nähdä portaita, joille astui.\nHän meni vain edelleen ja yhä vain ylös, ylös ja ylös, kunnes Zoësta\ntuntui ettei hän ollutkaan Zenon talossa, vaan jossakin korkeassa ja\nsalaperäisessä tornissa, johon hänet oli äkkiä siirtänyt, toisesta\nmaailmasta oleva kammottava olento, joka vei hänet huippuun aikoen\nviskata hänet korkeimmasta tornista ulos avaruuteen.\n\nMutta nyt Gorlias pysähtyi ja laski hänet jaloilleen hänen oman ovensa\nedustalle, tukien häntä hartioista ja taluttaen hänet sisään, sillä hän\nnäki valonsäteen, joka pilkotti sisemmän oven pihtipielen ja oviverhon\nvälitse.\n\nHän nosti raskasta verhoa, kannattaen yhä Zoëta toisella kädellään.\nNiin kauan pimeässä oltua oli pienten lamppujen valo silmiä häikäisevä,\nvaikka ne paloivatkin matalalla. Kolme tai neljä niistä oli jo\nsammunut, ja loppuunpalaneen oliiviöljyn ja kärventyneiden sydämien\nkäry tuntui ilmassa.\n\nGorlias katseli Zoëta tämän onnahdellessa paksun maton poikki sohvan\nluo ja näki hänen vaipuvan sille nääntyneenä ja vetävän raskaan\nsilkkisaalin peitteekseen.\n\n\"Kiitos\", huoahti Zoë väsyneen päänsä painuessa vihdoinkin tyynyä\nvasten.\n\nMutta Gorlias oli jo päästänyt oviverhon jälleen alas ja poistunut, ja\nmelkein samassa silmänräpäyksessä Zoë ummisti silmänsä ja nukkui.\n\nGorlias saapui portaiden juurelle herättämättä ketään, sulki oven, jota\nhän ei voinut salvata, ja meni veneeseensä odottaakseen Zenoa aamuun\nasti ja myöskin vartioidakseen ettei kukaan yrittäisi tunkeutua taloon.\n\nMutta ketään ei tullut, ei Zenoa eikä sanantuojaa häneltä, eikä\nhiiviskelevää varastakaan. Ja viimein sarasti aamu Konstantinopolin\ntakaa ja hälvensi yön, ja kuunsirppi menetti loistonsa ja sammui\nmelkein kokonaan päivän valjetessa. Silloin Gorlias veti aironsa sisään\nja pani ne poikittain veneen yli, nojaten kyynärpäitään niihin ja\nantaen leukansa painua nyrkkiensä varaan, ikäänkuin syviin ajatuksiin\nvaipuneena; ja hän antoi aluksensa hitaasti ajautua Bosporia kohti\nsukeltautuen aamu-usvaan.\n\nPäivänkoite pujahti myöskin talon sisäpuolelle Zoën huoneen\npuoleksisuljettujen ikkunaluukkujen välitse, saaden viimeisen lampun\nviipyvän liekin näyttämään vain savuavalta, keltaiselta pikku\npisteeltä kylmässä kuulaudessa; ja tytön kalpeat kasvot, jotka olivat\nheijastuneet kullanhohtavilta lampunvalossa, muuttuivat nyt valkoisiksi\nkuin hopea.\n\nNouseva aurinko herätti myöskin Omobonon, ja hän nousi istualleen\nvuoteessaan ja hieroi vakavana silmiään, ollenkaan aavistamatta että\nmitään oli tapahtunut yön kuluessa. Ja se herätti orjat ja palvelijat,\nja kohta oli koko talo liikkeellä. Ja Julia ja Lucillakin nousivat\nylös ja lähestyivät hiljaa, seisahtuen katselemaan Zoëta, joka ei\nliikahtanutkaan, ja heitä kummastutti hänen sikeä unensa, hänen\nkasvojensa väsymys ja tuskan piirre hänen suunsa ympärillä.\n\nMutta sinne missä Zeno oli, ei valo tunkeutunut, sillä aamunkoitto ja\nauringonlasku, keskipäivä ja puoliyö olivat siellä kaikki toistensa\nkaltaisia.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nKun Zeno solahti alas lainaratsunsa selästä ja juoksi henkensä edestä\nsitä aukion osaa kohti, joka näytti pimeimmältä, ei hänellä ollut\naikaa valita mihin suuntaan hän senjälkeen lähtisi, eikä ajatella\nmuuta kuin miten saada nopeimmin painalletuksi eteenpäin kompastumatta\nnäkymättömään esteeseen. Niissä harvoissa tapauksissa, jolloin täysin\nurhoollisella miehellä ei ole muuta valinnan varaa kuin juosta, ei ole\nliikoja aikoja käytettävänä.\n\nNuori venetsialainen jännitti kaiken voimansa ja sitkeytensä\npäästäkseen takaa-ajajistaan niin kauas kuin suinkin mahdollisimman\nlyhyessä ajassa, ja hän onnistuikin niin hyvin, että hän oli poissa\nheidän ulottuviltaan melkein ennen kuin he älysivät hänen paenneen.\n\nEnsin hän oli juossut suoraan Blachernaen edustalla olevan aukean\npaikan poikki; sitten hän oli löytänyt kadun pään ja seurannut sitä\nparisenkymmentä syltä, jonka jälkeen hän oli kääntynyt kulman ympäri\nvasemmalle tapaamatta ketään; hän oli rynnännyt eteenpäin pysähtymättä\nkunnes arveli olevan ajan mutkata jälleen ja oli silloin kääntynyt\noikealle. Muutamia askelia juostuaan hän pysähtyi äkisti ja kuulosti,\narvellen olevansa yksinään ja tietämättä lainkaan varmasti missä oli.\n\nÄkkiä lehahti valo hänen kasvojaan vasten, hyvin lähellä häntä.\n\n\"Onko aika?\" kysyi hillitty ääni kreikaksi, ja lyhty sulkeutui jälleen,\njättäen hänet häikäistyksi.\n\nSattuma, tai hänen kohtalonsa, oli vienyt hänet suoraan niiden miesten\nkeskelle, jotka hän oli värvännyt vallankumouksen palvelukseen,\nvalloittamaan rynnäköllä palatsin ennen päivänkoittoa. He olivat\nodottaneet kaksi tuntia ja olivat maltittomia, ja jo ennenkuin Zeno\nvastasi kysymykseen, he näkivät että asiat olivat käyneet hänelle\nhuonosti.\n\n\"Nostettiin hälyytys\", sanoi hän kiireisesti. \"Pääsin hädin tuskin\npois. Hajaantukaa joutuun ja menkää majoituspaikkoihinne, kaikki tyyni!\nMinä ilmoitan teille, milloin voimme panna sen toimeen.\"\n\nTyytymättömyyden murinaa kuului näkymättömästä sotilasjoukosta. Zeno\ntiesi heidän olevan rajua väkeä, joka panisi epäonnistumisen hänen\nsyykseen eikä menestyksestä kiittäisi häntä.\n\n\"Meidän on erottava viipymättä\", sanoi hän rauhallisesti. \"Minä kiitän\nteitä, että olette olleet valmiina. Tapaamme toisemme viikon kuluttua\ntästä yöstä, jos mahdollista.\"\n\nHän ei huolinut antaa heidän tietää, että Johannes-keisari oli itse\nkieltäytynyt lähtemästä tornista, ja hän oli jättämäisillään heidät,\naikoen yksinään löytää tien kotiinsa, kun hänen takaansa kuuluva\njalkojen liikunta ja miesten kuiskailu ilmaisi hänelle, että hän oli\njoka puolelta sotilaitten ympäröimä. Sitten joku puhui määräävällä\näänellä.\n\n\"Teidän täytyy jäädä meidän luoksemme\", sanoi ääni. \"Teillä on\nmeidän henkemme vallassanne emmekä me voi päästää teitä menemään. Te\nsaattaisitte nähdä etujenne mukaiseksi antaa meidät ilmi keisarille\nmilloin hyvänsä.\"\n\nNähdessään vapautensa uhatuksi Zeno tarttui vyönsä takapuolella olevan\npuukon kahvaan, aikoen koettaa murtautua läpi. Ase kädessä oleva mies\nvoi pimeässä helposti herättää kauhua suuressakin joukossa. Mutta oli\nselvää että sotilaat olivat edeltäkäsin päättäneet mitä tehdä, sillä he\ntyöntäytyivät paikalla ihan liki häntä, ja hänen käsivarsiinsa tarttui\ntusina käsiä juuri hänen yrittäessään paljastaa puukkonsa. Hänestä\ntuntui että häntä pidätti kaksikymmentä miestä, jotka kaikki tarttuivat\nhäneen ja kohottivat hänet maasta, ei varsin kovakouraisesti, mutta\nvastustamattomasti. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta pitää\npuoliaan niin monta vastaan; ei itse Gorlias Pietrogliantkaan olisi\nvoinut mitään, ja hän oli väkevämpi kuin Zeno, ehkä väkevin mies koko\nKonstantinopolissa.\n\nZeno tiesi että avunhuutaminen ei ollut vain turhaa, vaan että siitä\nvoisi koitua pahempaakin; oli varsin todennäköistä, että heti ensi\nhuudolla hänet kuristaisivat hengiltä nuo miehet, joiden oma henki\noli enemmän tai vähemmän vaarassa. He kantoivat häntä nopeasti pitkin\nkatua ja outoja, kapeita solia pitkin, joita hän tuskin olisi voinut\ntuntea päivänvalossakaan, saati sitten yöllä. He kääntyivät jyrkästi\noikealle, vasemmalle ja jälleen oikealle, ja hän luuli voivansa erottaa\nraunioituneen muurin epätasaiset ulkopiirteet pimeän taivaan heikkoa\nharmautta vasten.\n\nSitten oli kaikki pimeätä hetkisen, ja hän tunsi kantajainsa\nseisahtuvan jonkun esteen tai vaikeuden kohdattuaan. Lyhty lehahti\njälleen valaisemaan, ja hän näki yllään rosoisen holvin; juuri hänen\npäänsä yläpuolella oli suuri hämähäkinverkko, ja iljettävä lihava\nhämähäkki hypähti esiin raosta ja juoksi rihmojaan myöten, kunnes\nhävisi kuin taikaiskusta ihan verkon keskustaan. Hän näki sen yhden\nsilmänräpäyksen aikana äkillisen valon välähtäessä, kun joku kohotti\nlyhtyä näyttääkseen tietä. Sellaiset seikat tarttuvat muistiin ja\npysyvät siinä kiinteästi jälkeenkinpäin, niinkuin pienet takkiaiset\ntarrautuvat vaatteisiin syksyisillä vainioilla. Sitäpaitsi, vaikka Zeno\noli aikansa urhoollisimpia miehiä, niin hän inhosi lihavia hämähäkkejä\nja melkeinpä pelkäsi niitä.\n\nHän tunsi itseään kannettavan alaspäin viettävää pintaa pitkin\njoutuisaa vauhtia; ilma lemahti kuivalle mullalle, ja sitten se muuttui\npaljon lämpimämmäksi, vaikk'ei se ollut lainkaan ummehtunutta. Tuntui\nkestävän kauan ennenkuin miehet seisahtuivat, laskivat hänet jaloilleen\nja hellittivät otteensa hänestä. Johtajana toiminut mies työnsi nyt\ntoiset syrjään ja seisoi hänen edessään; hän oli leveähartiainen\ntatarilainen, jolla oli keltaisenruskea tavattoman tuuhea parta,\nnahkaiset pukimet ja roomalaisen kotkan kuvalla varustettu\nrintahaarniska. Zeno tunsi hänet hyvin; hän oli muhamettilainen,\nniinkuin monet kreikkalaisen armeijan palkkasoturit siihen aikaan,\nhänen nimensä oli Toktamish ja hän oli ollut Zenon mukana Patrasissa.\nHän puhui kreikan ja italian sekaista raakalaismurretta.\n\n\"Messer Zeno\", sanoi hän, \"me emme aio tehdä teille pahaa, mutta\nmeidän mielestämme on teidän oman turvallisuutenne vuoksi parempi\npitää teitä täällä jonkun aikaa, kunnes kaikki on rauhallista jälleen.\nYmmärrättekö?\"\n\n\"Täydellisesti\", vastasi Zeno nauraen. \"Mikään ei voisi olla selvempää!\nTe luonnollisesti otaksutte, että jos minä huomaisin olevani vaarassa,\nniin sysäisin syyn teidän niskoillenne pelastaakseni itseni, ja te\naiotte tehdä sen mahdottomaksi.\"\n\nToktamish oli olevinaan loukkaantunut.\n\n\"Kuinka voitte ajatellakaan, että minä voisin pitää vanhaa päällikköäni\nkavaltajana, hyvä herra?\" kysyi hän.\n\n\"Se ajatus johtuisi ihan luonnostaan teidän älyisenne miehen mieleen\",\nvastasi Zeno naurahtaen taaskin. \"Kuulkaahan mitä sanon. Minä olen\nsotilas, enkä pidä teitäkään enkelien tai taivaallisten kyyhkysten\nparvena, joka on laskeutunut ympärilleni minulle lohdutukseksi.\nTe muistutatte hiton paljon enemmän susilaumaa! Olkaamme siis\nsuorasukaisia, niinkuin sudetkin tavallisesti ovat ollessaan nälissään.\nTe liityitte minuun, koska toivoitte pääsevänne tällä hetkellä\nryöstämään keisarillista palatsia. Kun siitä ei tullutkaan mitään,\nhaluatte sensijaan jotakin muuta. Te tiedätte varsin hyvin, etten minä\nole niitä miehiä, jotka kavaltaisivat tovereitaan, ja että jos pääsen\nvapaaksi, saan arvattavasti Johanneksen lopultakin pois vankilastaan.\nMutta te haluatte jotakin nyt heti. Kuinka paljon tahdotte?\"\n\nTatarilainen loi kömpelösti katseensa maahan ja siveli peukalollaan\nrintakilpensä alareunaa edestakaisin, ikäänkuin olisi hiljalleen\nkiillottanut sen teräspintaa.\n\n\"No kas\", jatkoi Zeno, \"mitä hyödyttää vitkastella? Kun en minä\nonnistunut tekemään teistä kaikista tänä yönä isänmaanystäviä ja maanne\nuudestisynnyttäjiä, niin olette te itse puolestanne luonnollisesti\nheittäytyneet rosvoiksi; olette saaneet minut vangiksi ja tahdotte\nlunnaita. Kuinka paljon määräätte?\"\n\nToktamish epäröi yhä, ollen kovasti häpeillään entisen päällikkönsä\nedessä.\n\n\"Niin, herra, katsokaas -- meitä on kahdeksansataa, ja --\"\n\n\"Ja jos yksikään saa vähemmän kuin toiset, niin hän myö kaikkien teidän\nnahkanne Andronikukselle tasoitukseksi\", nauroi Zeno. \"Ja varsin\noikein! Minä rakastan oikeutta ennen kaikkea.\"\n\n\"Anna sitten kymmenen tukaattia mieheen\", huusi selkeä kreikkalaisen\nääni toisten takaa.\n\n\"Kymmenen tukaattia mieheen tekee kahdeksantuhatta\", sanoi Zeno. \"Ikävä\nkyllä minulla ei ole niin suurta summaa käytettävissäni.\"\n\n\"Voitte lainata\", vastasi kreikkalainen.\n\n\"Pelkään etten voi, hyvä ystävä.\" Zeno kääntyi jälleen tatarilaisen\njohtajan puoleen. \"Sinä olet houkka, Toktamish\", sanoi hän\nrauhallisesti. \"Niin kauan kuin pidätte minua täällä, en voi saada\nrahoja lainkaan. Luuletteko että me kauppiaat kasaamme tuhansittain\ntukaatteja raha-arkkuihin sänkyjemme alle? Jos niin tekisimme, olisitte\nte murtautuneet taloihimme aikoja sitten, ottaaksenne osanne!\"\n\n\"Mitä lupaatte meille, herra?\" tiedusti tatarilainen, alkaen horjua.\n\nMutta puolikymmentä ääntä pani vastaan.\n\n\"Ei mitään lupauksia!\" huusivat ne. \"Lähettäköön sinut noutamaan\nrahoja!\"\n\n\"Kuuletteko mitä he sanovat?\" sanoi Toktamish.\n\n\"Kyllä\", vastasi Zeno, \"kuulen kyllä. Heidän typeryytensä ei\nmuuta tosiasioita. Jos teillä olisi hiirenkään rohkeus kurjissa\nrinnoissanne\", jatkoi hän, kääntyen miehiin päin halveksivasti\nnaurahtaen, \"niin lähtisitte mukaani heti ja valloittaisitte palatsin.\nPortti on auki ja vartiat sikahumalassa. Siellä tulee olemaan\njaettavana enemmän kuin kahdeksantuhatta tukaattia!\"\n\nMiehet olivat vaiti; monet pudistivat päätään.\n\n\"Hetki on mennyt ohitse\", vastasi tatarilainen, puhuen heidän\npuolestaan. \"Koko kaupunki on jo hälyytetty liikkeelle.\"\n\n\"Sitä enemmän kelpo miehiä saamme siis avuksemme\", sanoi Zeno. \"Ei\nsilti että tarvitsisimme ketään. Kourallinen miehiä riittäisi hyvin.\"\n\n\"Lähettäkää noutamaan rahoja!\" huusi kreikkalaisen ääni jälleen.\n\n\"Sanoinhan jo, ettei minulla ole\", vastasi Zeno. \"Jos ei teillä ole\nmitään järkevämpää sanottavaa, niin menkää majapaikkoihinne ja antakaa\nminun nukkua.\"\n\n\"Hauskoja unia!\" ivaili kreikkalainen, ja muutamat miehistä nauroivat.\n\n\"Toivoakseni uneni tulevat olemaan mieluisia, sillä minua nukuttaa\ntavattomasti\", vastasi Zeno huolettomasti. \"Jos viillätte kurkkuni\npoikki ennenkuin herään, ette saa mitään, ette edes hautauskulujani!\nNo, hyvää yötä nyt, ja menkää tiehenne!\"\n\n\"Meidän on parasta jättää hänet\", sanoi Toktamish, työntäen\nlähinnäolevia miehiä pois. \"Te ette saa mitään tällä haavaa, ja\nhäntä on mahdoton peloittaa. Mutta hän ei voi päästä pois, niinkuin\ntiedätte. Teemme sen oman turvallisuutemme vuoksi\", lisäsi hän,\nmuuttaen puheensävyään Zenoa puhutellessaan. \"Emme voi päästää teitä\nulos ennenkuin kaupungissa on jälleen hiljaista, mutta teiltä ei tule\npuuttumaan mitään. Tässä on kaksi peitettä, joiden välissä voitte\nnukkua, ja minä tuon teille ruokaa ja juomaa ja mitä vain tarvitsette,\naamun tultua.\"\n\nZeno oli keskustelun aikana ehtinyt katsella ympärilleen, mikäli\nlyhtyjen valo ja ympärillä tungeksivat miehet hänen sallivat nähdä.\nHän oli hyvin pian oivaltanut, ettei hän ollut minkään raunioituneen\ntalon kellarissa, niinkuin hän ensin oli otaksunut, vaan yhdessä niistä\nsuurista käyttämättömistä vesisäiliöistä, joita Konstantinopolissa\non useita, ja joista kaksi on vieläkin nähtävissä. Vuosisatoja oli\njo kulunut siitä kuin tässä oli ollut vettä, ja kivetyllä lattialla\noli vahva kerros pölyä. Puolisen sataa harmaasta marmorista hakattua\npylvästä kannatti korkeaa holvikattoa, jossa, kuten Zeno hyvin arvasi,\nei enää ollut mitään näkyvää aukkoa ulkoilmaan. Ilmaa oli huoneessa\nkuitenkin yllinkyllin, sillä sitä tuli siitä kapeasta sisäänkäytävästä,\njota myöten Zeno oli sinne kuljetettu, ja se arvatenkin löysi tiensä\nulos käyttämättömän vesijohdon kautta, jota myöten säiliöön muinoin\noli johdettu vettä ja joka vieläkin oli yhteydessä jonkun kaukaisen\nulosjohtavan aukon kanssa. Zeno saattoi arvata tämän linnoituksista\nsaamansa kokemuksen perusteella, niissä kun aina oli samaan tapaan\nrakennettu vesisäiliö; jokainen, jonka hän oli nähnyt, oli varustettu\naukoilla, molemmat melkein aina holvin korkeimmalla kohdalla;\nmuutamissa oli portaat, jotta päästiin mukavammin puhdistamaan niitä\nniiden tyhjinä ollessa.\n\nHänen vangitsijansa jättivät hänet vastahakoisesti päällikkönsä\nkäskystä. He asettivat yhden lyhdyn pylvästä vastaan ja menivät\njonossa ulos, vieden mukanaan toisen. Zeno kuunteli hetken heidän\npoistuvia askeliaan, viimeisen miehen mentyä ulos, ja sitten meni\nnopeasti sisäänkäytävän suulle ja kuunteli taas. Kahden tai kolmen\nminuutin kuluttua hän kuuli mitä oli odottanut: raskas ovi narisi ja\nsulkeutui jymähtäen, pannen viettävän käytävän seinät kaikumaan. Sitten\nkuului toinen ääni, mikä ei syntynyt salvan tai teljen paikoilleen\ntyöntämisestä, vaan oli vielä pahempaa kuulla. Miehet vierittivät\nsuuria irtonaisia kiviä ovea vastaan pitämään sitä suljettuna -- kaksi,\nkolme, useampia, ainakin tusinan verran, niin valtavan painon, ettei\nyksikään mies olisi kyennyt sysäämään sitä ulospäin. Sitten ei kuulunut\nmitään ääntä, ja Zeno oli yksin.\n\nHänen asemansa oli vakava, ja hänen kasvonsa olivat hyvin miettiväiset,\nkun hän käveli takaisin lyhdyn luo ja otti maasta toisen Toktamishin\nhänelle jättämistä vaipoista. Hän heitti sen hartioilleen ja kietoi sen\nvisusti ympärilleen, sillä hän alkoi tuntea vilua huolimatta vankasta\nvartijasoturin nutusta, joka hänellä oli omien vaatteidensa päällä.\n\nHän muisteli Arethusaa, joksi hän Zoëta kutsui; tämä oli ollut hänen\najatuksissaan lakkaamatta, ja kaikkein enimmän jokaisena vaaran\nhetkenä, jonka hän hänet jätettyään oli kokenut. Hän ajatteli, kuinka\nZoë makasi valveillaan sohvalla pienten lamppujen vienossa valossa,\nodottaen kuulevansa Zenon askelet ikkunansa alapuolella olevalta\nrantakivitykseltä, kuinka hän sitten vaipui hiljaa uneen pelkästä\nväsymyksestä, nähdäkseen unta hänestä; ehkä säpsähdellen levossaan,\nuneksiessaan hänen olevan vaarassa, mutta hymyillen jälleen, silmiään\navaamatta, kun näky vaihtui ja hän oli jälleen Zenon sylissä. Ei\narvannut Zeno aavistaakaan, mitä oli ollut se pehmeän joustava veneessä\npurjekankaan alla, jolle hän oli astunut noustessaan maihin. Zoë oli\nonnellisen tietämätön, kuvitteli Zeno, niistä toisiaan seuranneista\ntuiki täperistä pelastumisista, joista hän oli vahingoittumatta\nsuoriutunut tähän saakka. Enimmän hänen mieltään kuitenkin painoi\nse ajatus, että hänen täytyisi tavatessaan Arethusan kertoa hänelle\nepäonnistuneensa.\n\nMutta Zeno ei ajatellut yksinomaan Arethusaa siinä istuessaan, sillä\nhänen oma tilanteensa tuijotti häntä suoraan silmiin, eikä hän voinut\najatella Arethusaa tuumimatta mielessään, näkisikö hän häntä koskaan\nenää. Hän oli kuullut kuinka nuo suuret kivet vieritettiin oven eteen,\nja jokin ilmaisi hänelle, ettei Toktamish eivätkä hänen miehensä\ntoisikaan luvattua leipää ja vettä aamulla. He eivät uskoneet, että\nhänen oli mahdoton maksaa vaadittuja lunnaita, ja he aikoivat pakottaa\nhänet nälällä myöntymään. Mutta hän oli puhunut totta; hänellä ei\nollut sellaista rahasummaa käytettävissään. Kysymys oli siitä,\nmiten tämä päättyisi. Lähtiessään he eivät olleet jättäneet hänelle\nedes vesiruukkua, ja hän huomasi äkkiä olevansa janoissaan monien\nponnistustensa jälkeen. Hän ei voinut olla naurahtamatta itsekseen\najatellessaan, että hän ehkä kuolisi janoon vesisäiliössä.\n\nMutta ei ollut hänen luonteensa mukaista tuhlata aikaa kohtalonsa\ninhan ironian joutilaaseen mietiskelyyn, niin kauan kuin oli jotakin\nmahdollisuutta auttaa itseään omatoimisesti. Hän nousi jälleen ylös\nja otti lyhdyn käteensä toimittaakseen vankilansa järjestelmällisen\ntarkastuksen. Olihan Toktamishin ja hänen sotilaittensa toiminta ollut\nhetken kiihoituksen aiheuttama, ja vaikka he ilmeisesti tunsivat\nsäiliön sisäänkäytävän ja olivat arvatenkin tienneet siinä olevan\noven, joka voitiin sulkea, ei ollut kuitenkaan mahdotonta että siitä\nolisi toinenkin ulospääsy, jota he kiireissään eivät olleet tulleet\najatelleeksi.\n\nMutta toista ulospääsyä ei Zeno voinut löytää, ja paikka ei ollut niin\nlaajakaan kuin hän ensin oli otaksunut. Hän laski kahdeksan pylvästä\nkumpaankin suuntaan, mikä teki kaikkiaan kuusikymmentäneljä, ja hän\narvosteli säiliön noin sata jalkaa laajaksi läpimitaten. Seinät olivat\nsilatut sileällä sementillä, johon pöly tuskin tarttui, ja joka\nulottui ylöspäin holvin juureen asti, pylväänpäitten tasalle. Ei ollut\nlöydettävissä mitään aukkoa, ainoaa sisäänkäytävää lukuunottamatta.\nZeno kulki jyrkästi viettävää käytävää ylöspäin, kunnes saapui\nsuljetulle ovelle, joka oli melkoisen matkan päässä itse säiliöstä.\nSe oli tehty tammipuusta, ja vaikka se lienee ollut paikoillaan pari\nvuosisataa, oli se vielä täysin vahva. Lukko oli kiskottu pois aikoja\nsitten, arvatenkin johonkin läheiseen taloon käytettäväksi, mutta\nZeno oli kuullut kiviä vieritettävän oven ulkopuolelle, ja hän tiesi\nennenkuin koettikaan, ettei hän voinut saada sitä liikkumaan.\n\nHän tuumi mielessään, oliko Toktamish mahtanut panna vartijaa, ja\nhän huusi ja kuunteli vastausta, mutta ei mitään kuulunut; hän huusi\ntoisen kerran täysin keuhkoin, samalla tuloksella. Sitten hän otti\nlyhtynsä ja laskeutui jälleen alas, sillä oli selvää että sotilaat\narvelivat hänen olevan niin varmassa tallessa, ettei ollut tarpeen\nvartioida sisäänkäytävää. Koska se oli heidän mielipiteensä, ei ollut\ntehtävissä muuta kuin myöntyä siihen. Zeno laskeutui makuulle pölyyn,\nkietoutui toiseen vaippaan, sijoittaen kaksinkertaisen poimun päänsä ja\npylväänjuuren väliin, ja oli pian syvässä unessa.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nHämmästys levisi pikku Omobonon kasvoille seuraavana aamuna, kun hän\nsai kuulla, että hänen isäntänsä oli mennyt ulos yöllä eikä ollut\npalannut kotiin. Kirjuri ei ensin tahtonut sitä uskoa, ja hän meni\nZenon makuuhuoneeseen ja näki ettei vuoteessa ollut nukuttu; hän\nsaattoi huomata sen helposti, vaikk'ei se ollutkaan mikään vuode, vaan\nryijyllä peitetty kapea sohva; sillä molemmat nahkaiset tyynyt olivat\nkoskematta ja vanha punainen vaippa, jota Zeno aina käytti peitteenä,\noli siististi laskoksissa paikoillaan. Se oli ollut hänellä mukana koko\npitkän Kreikan sodan ajan, ja hän tunsi sitä kohtaan miltei hellää\nkiintymystä, jollaista toiminnan miehet usein kohdistavat esineisiin,\njotka ovat heitä hyvästi palvelleet vaaran aikoina. Zeno ei ollut\nnukkunut kotonaan, ja hän oli muuttanut vaatteita ennen ulos lähtöään.\nOmobonon kysymysten johdosta Vito ei voinut varmuudella sanoa, mitä\nisäntä oli pukenut ylleen; itse asiassa hän ei voinut sanoa ollenkaan.\nKaikki verkasäärykset ja ihokkaat ja nutut olivat paikoillaan\nseetripuisissa vaatekaapeissa ja piirongin laatikoissa, paitsi ne jotka\nhän oli riisunut yltään ja jotka olivat tuolilla. Näytti siltä, sanoi\npalvelija, niinkuin isäntä olisi lähtenyt ulos ilman mitään vaatteita!\n\nOmobonolla oli sellainen tunne, että jos hän olisi ollut isompi\nmies, niin hän olisi lyönyt miestä korville tuosta sopimattomasta\nhuomautuksesta. Mutta se ei ollut aivan vaaratonta, sillä Vito oli\nkookas venetsialainen gondolieri ja merimies. Sitäpaitsi, jatkoi mies\nselittelyään, isäntä oli usein mennyt aamunkoitteessa alas marmorisille\nrautaportaille sukeltaaksen ja uidakseen, vain lakana ympärillään,\ntullen takaisin pukeutuakseen huoneessaan. Ehkä hän oli tehnyt nytkin\nniin, ja ehkä --\n\nMies katkaisi puheensa äkkiä. Ehkä Zeno oli hukkunut. Hän katsoi\nOmobonoon, mutta kirjuri pudisti päätänsä ja viittasi koskemattomaan\nvuoteeseen. Zeno ei varmaankaan olisi mennyt uimaan ennen maatamenoaan.\nEi kumpikaan heistä huomannut katsoa pieneen sotilasarkkuun, joka oli\npimeässä nurkassa ja josta Zeno oli ottanut nahkanuttunsa ja vankat\nsääryksensä, jotka hän oli pukenut ylleen lähtiessään retkelleen.\n\nOmobono oli jo luonnollisesti kysellyt orjatytöiltä. He kertoivat\nhänelle mitä tiesivät, nimittäin että isäntä oli syönyt illallista\nyläkerrassa ja lähettänyt heidät pois. Kun he tulivat takaisin\nhuoneeseen, oli hän mennyt, he sanoivat; mikä oli tottakin, koska he\nolivat nukkuneet koko yön. Kokóna nukkui nyt, lisäsivät he; mutta he\neivät kertoneet että hän nukkui samat vaatteet yllään mitkä hänellä\noli ollut edellisenä iltana ja näytti hyvin väsyneeltä, sillä eihän se\nollut kirjurin asia.\n\nOmobono riensi sinä aamuna portaita ylös ja alas melkein yhtä usein\nkuin Zoën tulopäivänä, ja kerta toisensa perästä hän muistutti Juliaa\nkutsumaan häntä, kun hänen emäntänsä heräisi. Vastaus oli aina sama:\nkokóna nukkui vielä, ja kirjurille lähetettäisiin sana heti kuin hän\nnousisi. Vihdoin alkoi Omobono ajatella että Zoëkin oli poistunut\ntalosta ja että tytöt olivat osallisina salajuonessa, ja hän uhkasi\nmennä katsomaan itse. Hänen hämmästyksekseen Julia astui syrjään\npäästääkseen hänet sisään, pannen yhden sormen huulilleen ikäänkuin\nvaroittaen liikkumaan hiljaa; sillä pikku orjatar näki varsin hyvin,\nettä Omobono epäili hänen valehtelevan, ja hän pelkäsi kirjuria Zenon\npoissa ollessa. Nähdessään ettei tyttö vastustanut häntä, tuli Omobono\nvakuutetuksi eikä mennytkään sisään.\n\nHän ei halunnut lähettää palvelijoita kysymään isäntäänsä\nvenetsialaisten kauppiasten taloista tai liikepaikoista, sillä hänellä\noli tosi italialaisen vaisto salata ulkomaailmalta kaikki mitä talossa\ntapahtuu. Kuitenkin hän oli pulassa; sillä Zeno oli kutsunut Sebastian\nPolon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä muutamia muita tuttavia\npäivälliselle, ja he tulisivat ja hämmästyisivät nähdessään ettei Zeno\nollutkaan heitä vastaanottamassa. Mutta jos heille lähetettäisiin sana,\nettei heidän pitäisi tulla, saattaisi Zeno palatakin ajoissa kotiin ja\nvihastua; ja silloin hän kutsuisi kirjuri-poloista pahemmaksikin kuin\nkaakattavaksi kanaksi. Se oli hirmuinen pulma, ja kaikki palvelijat\nja orjat alakerrassa rupattivat siitä kuin harakat, paitsi milloin\nkirjuri kulki ohitse. Kokki lähetti kysymään, oliko hänen valmistettava\npäivällinen.\n\n\"Tietysti\", vastasi Omobono. \"Isäntä on epäilemättä mennyt jollekin\ntärkeälle asialle ja tulee takaisin hyvissä ajoin ottamaan vastaan\nystäviään.\"\n\nHän koetti puhua rauhallisesti, mies-parka, mutta oli kuumeisessa\nlevottomuudessa. Hänen kummallakin harmaalla poskellaan oli pyöreä,\npunainen täplä; hänen muuten niin siisti partansa oli nyt miltei\npörröinen, ja hänen pienet silmänsä olivat hätääntyneet ja verestävät.\n\nVieraitten tuloajan lähetessä hän tunsi päätänsä huimaavan, ja\nhuoneet pyörivät, hänen silmissään, kunnes hänestä tuntui siltä\nkuin koko maailma olisi tulossa raivohulluksi ja hän itse olisi sen\nkeskipisteessä. Yhä vain Zoë nukkui ja yhä viipyi isäntä poissa.\n\nVihdoin oli jäljellä vain puoli tuntia. Omobono jännitti kaiken\ntarmonsa ja päätti kohdata tuota hirmuista vaikeutta tavalla, joka\nherättäisi Zenossa ihailua. Hän ottaisi vastaan vieraat hovimestarina,\npyytäisi anteeksi isäntänsä poissaolon, sijoittaisi heidät paikoilleen\npöydän ääreen ja ohjaisi tarjoilua. Ruokien ja viinivarojen suhteen\npikku mies tunsi itsensä aivan varmaksi, ja se olikin suurena lohtuna\nhänen pulassaan. Jos hän tarjosi Zenon ystäville parasta ja esitti\nkohteliaan anteeksipyynnön ja katsoi ettei mikään mennyt viistoon,\nniin olisi mahdotonta vaatia häneltä enempää tai väittää hänen lyöneen\nlaimin velvollisuuksiaan. Vieraitten mentyä hän joutuisi vuoteeseen ja\nsaisi kuumeen, siitä hän oli aivan varma, mutta silloinhan tuo kauhea\nkoetus olisi sentään ohi ja hänelle olisi helpotus maata selällään ja\ntuntea itsensä hyvin sairaaksi.\n\nHän vetäytyi huoneeseensa ja pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa.\nHänen verkasääryksensä olivat tumman viinin väriset, mutta olivat\nkäyneet liian väljiksi hänen säärilleen. Hän katseli niitä hellästi\ntarkastellessaan niitä valoisassa. Ne johtivat mieleen monta iloista\nhetkeä ja muutamia ylpeitäkin tuokioita; ne muistuttivat myös niitä\naikoja, jolloin hänen pikku säärensä eivät olleet olleet niin hoikat.\nKuitenkin, kun hän veti niitä ylös niin että ne olivat repeämäisillään,\nniiden väljyys väheni sen minkä pituus eneni, ja hän sai ne lopultakin\nnäyttämään varsin mukiinmeneviltä, kiinnittäen ne monimutkaisella vyö-\nja nyörilaitteella. Tosin hänestä kävellessä tuntui siltä kuin häntä\nolisi kohotettu housunvyötäröstä, mutta se sai hänet vain tuntemaan\nitsensä vähän suuremmaksi kuin hän oli ja pakotti hänet pitämään hyvin\nsuoran ryhdin, mikä oli ilmeinen etu.\n\nKaikissa näissä huolissaan hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että\nhänen herransa olisi jossakin suuressa vaarassa tai ahdingossa,\nvielä vähemmän että hän olisi voinut saada surmansa jossakin\nhurjapäisessä seikkailussa. Carlo Zeno oli kerta toisensa perästä\nselviytynyt hengissä niin epätoivoisista vaaroista, että Omobono oli\ntottumuksen voimasta alkanut uskoa hänet tuhoutumattomaksi, joskaan ei\nhaavoittumattomaksi, niin että hän aina putoisi jaloilleen, tapahtuipa\nmitä hyvänsä. Kirjuri toivoi vain ettei hän suvaitsisi kadota juuri\nsinä päivänä, jolloin hän oli kutsunut viisi tuttavaa luokseen\npäivälliselle.\n\nOmobono seisoi puettuna hienoon puhtaaseen paitaan ja viininvärisiin\nsääryksiinsä, kammaten ja sukien partaansa huolellisesti pienen peilin\navulla, joka ei ollut pikarin pohjaa suurempi. Peili oli niin pieni,\nettä hän voi saada kuvan koko kasvoistaan vain liikuttamalla sitä\nsinne ja tänne, leuasta nenään, poskesta toiseen ja otsasta hoikkaan\nkaulaansa, jonka ympärille sirosti sopivaa kapeaa liinakaulusta\nhän ihaili. Mutta viimeksimainittu toimenpide vaati aikamoista\nkieroonkatsomista, koska parran kärki oli tiellä.\n\nHänen näitä puuhaillessaan koputti joku hänen ovelleen ja vieno ääni\nilmoitti hänelle, että kokóna Arethusa oli nyt valveilla ja halusi\npuhutella häntä heti. Vaikka puhuja ei avannut ovea, pani Omobono\nkiiruusti pois peliinsä ja kampansa, ja reutoi nuttua päälleen\nikäänkuin henkensä olisi riippunut siitä, että hän sai sen ylleen\nennenkuin vastasi; sillä hän oli hyvin kaino mies, ja ääni oli tytön\nääni; sitäpaitsi hän älysi, että se nyöri- ja vyölaite, jolla hänen\nsääryksensä olivat kinnatut ylös niin perin tiukalle, tarjoisi\nnaurettavan näyn ennenkuin ulompi vaatekappale peittäisi sen; sen\njälkeen olisi vaikutus kuitenkin erinomainen. Siispä hän suori nuttunsa\nylleen niin joutuin kuin taisi ja vastasi sitten täysinpalautetun\narvokkuuden tyyneydellä suljetun oven läpi:\n\n\"Sano kokónalle, että olen hänen käytettävissään, ja että tulen hänen\nluokseen aivan heti.\"\n\n\"Kyllä, herra\", sanoi vieno ääni, ja Omobono kuuli tytön poistuvat\naskelet heti kuin sanat olivat lausutut.\n\nVähän myöhemmin nousi Omobono portaita ylös niin nopeaan kuin hänen\nsääryksiensä tavaton jännitys salli, ja mennessään hän mietti\ntyytyväisenä, että hovimestarina ei häntä mitenkään voitaisi vaatia\nistuutumaan isäntänsä vieraiden läsnäollessa.\n\nToinen orjatytöistä johti hänet Zoën luo. Zoë istui sohvan reunalla\nkatsellen levottomana ovea kohti hänen sisään astuessaan, ja ensi\nkerran siitä saakka kuin Zoë oli tullut taloon, näki Omobono hänen\nkasvonsa peittämättöminä. Ne olivat hyvin kalpeat, ja silmien alla oli\nsyvät varjot. Hänen kaunis ruskea tukkansakin oli epäjärjestyksessä,\nvaluen löyhtyneenä palmikkona toiselle olalle. Sohvan reunalla lepäävä\nkäsi veti kireälle istuinta peittävän hienon silkkiverhon poimua. Hän\npuhui heti kuin Omobono tuli esiin.\n\n\"Oletteko kuullut hänestä mitään?\" kysyi hän huolestuneena. \"Tuleeko\nhän?\"\n\nKirjurista ei näyttänyt oudolta, että Zoë jo tiesi Zenon poissaolosta,\nkoska ei kukaan koko talossa osannut ajatella eikä puhua muusta.\nItse puolestaan Omobono oli päättänyt säilyttää ylhäisen talon\nhovimestarille soveliaan tyynen arvokkuuden.\n\n\"Isäntä tulee epäilemättä, saatuaan suoritetuksi sen tärkeän tehtävän,\njoka on vaatinut hänet lähtemään\", vastasi hän. \"Hänen poissaollessaan\non minun velvollisuuteni esittää anteeksipyyntö hänen vierailleen --\"\n\n\"Tulevatko he? Ettekö ole lähettänyt heille kieltoa?\"\n\nOmobono hymyili vaatimatonta ylemmyyttä osoittavalla tavalla.\n\n\"Ja entä jos isäntä palaisi juuri päivällisen aikaan?\" kysyi hän.\n\"Mitä hän sanoisi, jos minä olisin rohjennut ottaa päälleni sellaisen\nvastuun? Kokóna ei tunne isäntää! Onneksi olen minä ollut hänen\npalveluksessaan siksi kauan, että ymmärrän velvollisuuteni. Jos hän\nsuvaitsee tulla kotiin, on hän huomaava, että hänen ystäviään on\nkestitty hänen mielensä mukaan. Jollei hän tule, on hän oleva iloinen\njälkeenpäin kuullessaan että heille on esitetty sovelias anteeksipyyntö\nhänen välttämättömän poissaolonsa johdosta ja että heitä on kohdeltu\nkaikella heidän arvolleen tulevalla kunnioituksella.\"\n\nZoë tuijotti kirjuriin, todella hämmästyneenä hänen tyyneydestään ja\nmiltei rauhoittuen hänen ilmeisestä uskostaan Zenon turvassa-oloon.\nTosin ei Omobono tiennyt mitään tapahtuneista tosiseikoista eikä\nollut nähnyt isäntänsä killuvan köyden päässä viisikymmentä jalkaa\nmaanpinnasta viimeksikuluneen puolen vuorokauden aikana. Olisi ollut\nvaikea kuvitella Omobonon mielentilaa, jos hän olisi viettänyt\nsamanlaisen yön kuin Zoë. Mutta siitä huolimatta hänen varmuutensa\nviihdytti Zoëta ja palautti jossakin määrin hänen luottamustaan Zenon\nhyvään onneen. Hänen urhoollisuudestaan ja voimakkuudestaan ei Zoëta\ntarvinnut muistuttaa; mutta hän tiesi varsin hyvin, että jollei\nhyvä onni suosinut Zenoa, ei hän pääsisi Blachernaesta muuta kuin\nsurmattavaksi.\n\n\"Luuletteko todellakin, että hän on turvassa?\" kysyi Zoë, iloisena\nkuullessaan nämä rauhoittavat sanat, vaikkakin oman äänensä lausumina.\n\n\"Luonnollisesti, kokóna -- --\"\n\nMutta samassa kuului avoimen ikkunan kautta alhaalla olevalta\nrantasiltamalta airon loisketta ja useiden äänien puhelua.\n\nOmobono joutui kokonaan aikaisemman kiihtymyksensä valtaan\najatellessaan, ettei hän ehtisi alas ajoissa ottaakseen vieraat vastaan\nmarmoriportailla samassa kuin veneet laskivat siltaman reunaan.\nSanaakaan enempää virkkamatta hän kääntyi ja syöksyi kiireenpikaa ulos.\n\nZoëkin oli kuullut äänet ja ymmärtänyt; ja tuskallisesta\nlevottomuudesta huolimatta häivähti hänen väsyneillä kasvoillaan\nvieno hymy kirjurin hermostuneisuuden johdosta. Molemmat orjatytöt\nolivat juosseet ikkunaan katsomaan ketä siellä tuli, ja koska heitä\noli aina käsketty olemaan näyttäytymättä ikkunoissa, kyyristyivät he\nparvekkeelle katsellen sen suojakaiteena olevan marmorisäleistön läpi.\n\nZoë nousi kävelläkseen lattian poikki. Heräämistä seuranneessa\nensimmäisessä muistojen tulvahduksessa hän oli miltei unohtanut\nloukkautuneensa, ja nyt hän puraisi huultaan, kun tuska vihlaisi\nhänen oikeaa kylkeään. Mutta hän hymyili melkein samassa. Hänestä\noli mieluisempaa, että hänen rakastamansa mies tietämättään loukkasi\nhäntä, kuin ettei hän olisi koskettanut häntä vaaraan antautumisensa\nhetkellä. Hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tuon hänen\npäälleen silmänräpäykseksi laskeutuneen musertavan painon muistosta.\nNaiset tietävät mitä tällainen on. Hän ajatteli kuinka hellästi Zeno\nolisi kumartunut suutelemaan häntä, jos olisi tiennyt hänen makaavan\npurjekankaan alla. Sensijaan oli Zeno astunut hänen ruumiilleen; ja se\noli melkein parempi kuin suutelo, sillä se ei olisi jättänyt mitään\njälkeensä; mutta nyt toi jokainen kipua tuottava liike Zenon uudelleen\nhänen lähelleen.\n\nHän ei ollut saanut mitään todellista vammaa, mutta hän ontui\nkävellessään ikkunan luo. Sitten hän seisahtui hiljaa juuri ikkunan\nsisäpuolella, mistä hän ei voinut nähdä alas rantakivitykselle, mutta\nsaattoi puhua kuiskaamalla orjatyttöjen kanssa. Epäilemättä hän ei\nolisi näyttäytynyt, koska Zeno ei ollut halunnut häntä nähtävän; mutta\nhänellä oli varsin selvä tietoisuus siitä, että hän näytti sairaalta ja\nväsyneeltä eikä ollut lainkaan soveliaassa kunnossa astumaan sellaisen\nkilpailijan silmien eteen, jota oli kuvattu hänelle kevätruusua\nkukkeammaksi; niin ettei uhraus lopultakaan ollut niin suuri kuin se\nolisi voinut olla.\n\n\"Kertokaa minulle mitä näette\", sanoi hän tytöille.\n\nLucilla käänsi ylöspäin kellahtavat pikku kasvonsa.\n\n\"Niitä on kolme\", vastasi hän. \"Venetsialainen herra ja hänen rouvansa\nja nuori neiti. Ainakin luulen, että hän on nuori.\"\n\n\"Minun luullakseni sinun pitäisi voida nähdä se\", sanoi Zoë.\n\n\"Hänen kasvoillaan on huntu\", vastasi Lucilla tirkistettyään alas;\n\"mutta minä voin nähdä hänen tukkansa. Se on punainen ja sitä on\nhänellä aika paljon.\"\n\n\"Punainenko kuin Rustanin vaimon tukka?\" kysyi Zoë.\n\n\"Oh, ei! Se on punainen niinkuin ylhäisen naisen; sillä se on hyvin\nvärjätty Aleksandrian khenna-värillä. Nyt he astuvat veneestä -- vanha\nrouva ensin -- hän on lihava -- kirjuri ja hänen miehensä auttavat\nhäntä kahta puolta. Hän on kokonaan verhottu pitkään vihreään viittaan,\njoka on kirjailtu punaisilla ruusuilla. Hän on niinkuin tuleen syttynyt\nspenaattivadillinen. Kuinka lihava hän on!\"\n\nLucilla hytisi vähän, ikäänkuin sisällisesti nauraen.\n\n\"Mitä hänen tyttärellään on yllä?\" kysyi Zoë.\n\n\"Tummanpurppurainen viitta, jossa on leveät hopeaiset päärmeet.\"\n\n\"Kuinka rumaa!\" huudahti Zoë, ilman erikoista syytä.\n\n\"Kirjuri kumartaa maahan asti\", sanoi Lucilla. \"Hän sanoo jotakin.\"\n\nHän herkesi puhumasta, ja kaikki kolme kuuntelivat. Zoë kuuli Omobonon\näänen aivan selvästi.\n\n\"Kovaonnisen sattuman takia\", sanoi kirjuri, \"täytyi messer Carlon\nlähteä pois hyvin tärkeälle asialle, eikä hän ole vielä palannut. Minä\nolen hänen kirjurinsa ja talonhaltijansa, niinkuin teidän ylhäisyytenne\nsuvainnee muistaa. Herrani poissaollessa minulla on kunnia lausua hänen\nvieraansa tervetulleiksi ja pitää huolta heidän viihtymisestään.\"\n\nSebastian Polo sanoi jotakin vastaukseksi tähän hienoon puheeseen;\nmutta matalalla äänellä, eikä Zoë voinut kuulla sanoja. Sitten\nomituisen vastenmielinen naisääni teki kysymyksen. Zoën mielestä\nsen sävy oli sammakkoparven kurnutuksen ja vanhan kanan kaakatuksen\nvälimailta.\n\n\"Toivoaksemme annatte meille päivällisemme kaikissa tapauksissa\", sanoi\nrouva, jolla tuntui olevan käytännöllinen mielenlaatu.\n\n\"Onko se tytön ääni?\" kysyi Zoë Lucillalta kuiskaten.\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Äidin\", vastasi hän. \"Nyt he menevät sisään. En voi kuulla mitä\nOmobono sanoo, sillä hän menee edellä. Nyt he ovat kaikki menneet.\"\n\nZoë ei välittänyt siitä, ketä muita tuli, ja nyt kun hetki oli ohi,\nhäiritsi häntä paljon vähemmän se tosiasia, että Giustina oli saman\nkaton alla hänen kanssaan, kuin mitä hän oli odottanut. Hän ei uskonut\nZenon koskaan suudelleen Giustinaa, eikä hän varmastikaan ollut koskaan\nastunut hänen päälleen.\n\nHän antoi nyt palvelustyttöjensä tehdä hänelle miten mielivät,\ntuskin huomatenkaan sitä taitoa, mitä he osoittivat auttaessaan\nhäntä liikkumaan ja lieventäessään hänen kipuaan niin hyvin kuin\nvain itämaalaiset osaavat sen tehdä. Kun hän ei puhunut heille,\neivät he uskaltaneet tehdä hänelle kysymyksiä isännän poissaolosta.\nIsäntä oli jäänyt hänen luokseen, kun heidät oli lähetetty pois; he\nolivat nukkuneet aamuun asti; herätessään he olivat löytäneet Zoën\nmakaamassa sohvalla vaatteet yllä, ja isäntä oli poistunut talosta\nkenenkään näkemättä eikä ollut palannut. Niin pitkälle meni heidän\ntietonsa; mutta he olivat varmat siitä, että Zoë tiesi kaikki, ja he\ntoivoivat, että jos he olisivat hänelle vielä tavallistakin enemmän\nmieliksi, niin hän tulisi ehkä lausuneeksi jonkun selittävän sanan,\nniinkuin valtiattaret joskus tekevät ollessaan erikoisen tyytyväisiä\npalvelijoihinsa. Useimmat nuoret naiset antavat hyvällä tuulella\nollessaan kamarineitojensa tietää mitä he ovat tehneet; ja niinpiankuin\nhe ovat kärtytuulella, kostavat kamarineidot kertomalla kaikki toisille\npalvelijoille. Sillä tavalla säilyy voiman tasapaino käskijän ja\npalvelijan välillä niinkuin nesteiden tasapaino ihmisruumiissa, jota ei\nvoi hävittää aiheuttamatta tajuttomuutta.\n\nMutta vaikka Zoë tunsikin paljon vähemmän kipua senjälkeenkuin Julia ja\nLucilla olivat kylvettäneet ja hieroneet häntä ja lievästi vedelleet\nkaikkia hänen niveliään, kunnes hän tunsi itsensä jälleen norjaksi\nja kevyeksi, ei hän virkkanut mitään Zenosta. Ja vaikka he pukivat\nhänet niin taitavasti, ettei hän voinut olla hymyilemättä mielihyvästä\nheidän näyttäessään hänelle hänen kuvaansa suuresta peilistä, jota he\npitelivät hänen edessään toinen toiselta puolen, ei hän sittenkään\ntehnyt muuta kuin kiitti heitä ystävällisesti ja antoi heille\nkummallekin kaksi lusikallista ruusunlehtihilloketta, joka edusti\nheille melkein taivaallista ihanuutta, niinkuin hän hyvin tiesi, ja\njota hän itsekään ei suinkaan halveksinut. Siinä oli kuitenkin kaikki;\nja he olivat hiukan pettyneitä, kun hän ei alentunut puhumaan heille\nisännän katoamisesta, joka oli suurin tapaus mitä oli sattunut siitä\nlähtien kuin he kaikki kolme olivat tulleet asumaan Zenon katon alle.\n\nSillävälin esitti Omobono alakerrassa hovimestarin osaansa,\nsijoittaen vieraat pöytään, joka oli katettu Kultaiselle Sarvelle\nantavaan suureen saliin. Polon puolisoiden jälkeen oli saapunut\nvielä toinen venetsialainen kauppias, vanha rikas pankkiiri Marin\nCorner, joka jo kauan oli harjoittanut liikettä Konstantinopolissa\nja oli Sebastian Polon hyvä tuttava. Viides kutsuttu jäi tulematta,\njoten kaksi tuolia oli tyhjänä, kuudes kun oli Zenon oma paikka;\nja hänen veistoskoristeisen tuolinsa taakse Omobono asettui\nohjaamaan palvelijoita, näöltään varsin kunnioitustaherättävänä\ntummanpurppuraisessa nutussaan ja kauniissa hopeaketuissaan, jotka\nhän oli ripustanut ylleen sen korkean arvon osoitteeksi, joka hänellä\ntänään oli talossa. Omobono-parka! Ei ollut hänellä aavistustakaan,\nmitä hänellä vielä oli edessään sinä päivänä.\n\nKolmen vanhemman vieraan mielipaha Zenon poisjäämisen johdosta ei\nollut erittäin syvä. Kukin omalla tavallaan he hiukan pelkäsivät\nmerkillistä maanmiestään, josta kerrottiin mitä hurjimpia juttuja.\nVaikka hän tosin oli äärimmäisen täsmällinen rahallisten sitoumustensa\ntäyttämisessä, olivat sekä Sebastian Polo että Marin Corner aina\ntunteneet jonkunlaista hermostunutta arkuutta ollessaan liikeasioissa\nnuoren miehen kanssa, jonka tiedettiin pitäneen puoliaan kokonaisen\ntalven suurta armeijaa vastaan, ja jonka kerrottiin tappaneen ainakin\ntuhat turkkilaista omilla käsillään, ja jonka ruskeat silmät kiiluivat\nkuin tiikerin silmät, milloin vain mainittiinkaan taistelusta. Olisi\nkerrassaan hankalaa, jos hän langenneen laskun suorituksen sijaan\nilmestyisi Cornerin pankkiin hampaisiin saakka asestettuna ja vaatisi\nkassa-arkun sisällystä. Kaiken kaikkiaan molemmat vanhahkot kauppiaat\nsöivät paremmalla ruokahalulla hänen ollessaan poissa.\n\nMutta Giustina oli lohduton, eivätkä maukkaat valmisteet maistuneet\nhänelle lainkaan, ei tuore Mustanmeren sammin mäti eikä hieno\npalamiitti, ei herkullinen viiriäinen eikä edes paistettu\nriikinkukkokaan, jonka uhkea pyrstö kohosi laajalta hopeavadilta kuin\npilkullinen sateenkaari.\n\nGiustina oli kookas, unelias olento, jolla oli tuuhea paljous kauniisti\nvärjättyä tukkaa, kuten Lucilla oli Zoëlle sanonut. Hänellä oli\nsuuret ja säännölliset kasvojenpiirteet, täysin väritön valkea iho ja\ntyytymätön suu. Hän käänsi usein silmiään nähdäkseen mitä ympärillä\ntapahtui, kääntämättä ollenkaan päätään, ikäänkuin olisi ollut\nliian laiska niinkään vähäiseen ponnistukseen. Hänen kätensä olivat\nhyvinmuodostuneet, mutta paksusormiset, ja ne muistuttivat näöltään\nuutta marmoria, ollen liian valkoiset herättääkseen mielenkiintoa ja\nliian kylmät kosketeltaviksi.\n\nHän oli hirveästi pettynyt ja syvästi loukkaantunut menettelystä,\njoka näytti hänestä tahalliselta loukkaukselta; sillä hän ei uskonut\nsanaakaan Omobonon kohteliaasta selityksestä. Totuus oli se, että Zeno\noli kutsunut seurueen vain senvuoksi, että Giustinan äiti oli kutsunut\nitsensä toivossa saada hänet tekemään naimatarjouksen Giustinalle.\nTodellisuudessa ei mikään ajatus ollut ollut kauempana Zenon mielestä.\nSebastian Polo oli vaimonsa yllyttämänä antautunut mitä läheisimpiin\nliikesuhteisiin Zenon kanssa ja tehnyt hänet kerran toisensa perästä\nosalliseksi liiketoimiin, jotka olivat olleet erinomaisen tuottavia.\nHän oli saattanut Zenolle välttämättömäksi käydä usein häntä tapaamassa\nja tehnyt sen helpoksikin alituisella vieraanvaraisuudellaan; nämä\nseikat selittivät Zenon tiheiden vierailujen koko salaisuuden. Mutta\nnähdessään etteivät asiat kehittyneet avioliiton suuntaan niin\nnopeasti kuin oli odottanut, oli Polon vaimo ryhtynyt toimenpiteisiin,\njotka hänellä oli aikomus saada ratkaiseviksi; hän oli pyytänyt\nitsensä ja tyttärensä päivälliselle Zenon luo. Tästä ei ollut pitkä\nmatka viittailuihin, että Zeno oli saattanut Giustinan maineen\nvaaranalaiseksi, jonka perusteella olisi helppo vaalia Zenoa tekemään\nnaimatarjous -- menettelytapa, joka on ollut tuttu jokaiselle\nyritteliäälle äidille aina avioliiton alkuajoista saakka. Zenon arvo\naviomiehen ehdokkaana ei ollut niin paljon hänen varallisuudessaan kuin\nhänen loistavissa tuttavuuksissaan kotimaassa ynnä siinä tosiasiassa,\nettä keisari Kaarle oli ollut hänen kumminsa ja myöhemmin hänen\nystävänsä ja suojelijansa.\n\nGiustina antoi äänettömän kannatuksensa huolehtivien vanhempiensa\ntoimenpiteille; siksi hän oli onneton eikä tahtonut syödä riikinkukkoa,\nmikä seikka suuresti suretti Omobonoa. Onneksi hänelle tuli tuon\nnuoren naisen pidättyväisyys täysin korjatuksi vanhempien vieraiden\nalttiudella, heidän ottaessaan Giustinan itsepintaisesti hylkimää\nruokalajia melkeinpä kylläisyyteen asti.\n\nSyödessään he puhelivat; se on, Sebastian Polo ja Marin Corner\nvertailivat mielipiteitään sellaisista liikeasioista kuin Persian\nsilkistä, Kreikan viineistä ja valkoisista orjista, antamatta\ntoisilleen vähäisintäkään tiedonpätkää, jonka olisi voinut muuttaa\nrahaksi. Ja Polon vaimo, joka piti silmällä parasta mahdollisuutta,\nkurnutti muutaman sanan silloin tällöin, yllyttäen Corneria puhumaan\nvapaammin liikeasioistaan; kukaties, tuumi rouva, hän sattuisi\npaljastamaan salaisuutensa sen ihmeellisen menestyksen suhteen, jolla\nhän sai hankituksi Kaukasiasta erinäisiä verrattoman kallisarvoisia\nturkiksia, joita ei yksikään muu kauppias ollut koskaan kyennyt\nhankkimaan. Mutta vaikka lihava rouva houkutteli häntä puhumaan ja\nviittoi täyttämään hänen pikariaan yhä uudelleen Khios-viinillä,\nja vaikka mitä kauneimman auringonlaskun rusotus alkoi levitä\nCornerin ohuelle nenälle ja korkeille poskipäille, niinkuin värikäs\niltavalaistus kohoaa lännen taivaalle, oli Marin Cornerin puhe yhtä\nlevollista ja selkeää kuin konsaan, ja jos se ollenkaan muuttui, niin\nmuuttui se pikemmin vielä vähän entistäkin varovaisemmaksi.\n\nJa silläaikaa tuijotti Giustina tyhjän lautasensa ylitse Kultaisella\nSarvella liukuviin veneisiin ja hautoi kiukkuaan sitä miestä kohtaan,\njonka kanssa halusi naimisiin.\n\n\"Lapseni\", kurnutti hänen äitinsä, \"me ymmärrämme hyvin sinun\npettymyksesi. Mutta sinun pitäisi koettaa olla iloinen, vaikkapa vain\nmesser Marin Cornerin, isäsi arvossapidetyn ystävän vuoksi.\"\n\n\"Pyydän anteeksi jurouttani, rouva\", vastasi tytär kuuliaisesti ja\nkaikella sillä muodollisuudella, jota lapsia opetettiin käyttämään\nheidän puhuessaan vanhemmilleen. \"Minä koetan totella teitä.\"\n\n\"Kas niin, donna Giustina!\" huusi Corner. \"Me juomme teidän\nterveydeksenne ja onneksenne tässä hyvässä -- --\"\n\nLause jäi keskeneräiseksi ja hänen huulensa auki; kun hän laski\npöydälle maistamattoman pikarinsa, tuijottivat hänen silmänsä\nkiinteästi Omobonon ja Polon välillä olevaan kohtaan ja iltaruskon\nvärit häipyivät hänen nenältään, jättäen jälkeensä harmaan hämärän.\n\nLihava rouva luuli hänen saaneen halvauskohtauksen ja nousi puolittain\nistuimeltaan; mutta Giustinan silmät seurasivat hänen katseensa suuntaa\nja hän päästi todellisen pelästyksen kirkaisun. Sebastian Polo, joka\nistui selin tytärtään säikähdyttäneeseen näkyyn, töllisteli toisiin\nkolmeen kummissaan. Mutta Omobono kääntyi puoleksi ympäri ja haukkoi\nhenkeään, ja tarttuen Zenon tyhjän tuolin selustaan pyöräytti sen\nympäri yhdellä jalalla, niin että se joutui hänen ja näyn väliin.\n\nToktamish seisoi siinä, irvistellen kokoontuneelle seurueelle tavalla,\njoka oli omiaan lyömään kauhulla uljaimmankin heidän joukostaan. Hän\nrehenteli upeasti täydessä loistavan keltaisen ja kullan värisessä\nunivormussaan, ja hänen suunnattoman suuri pyöreä karvalakkinsa\nkenotti takaraivolle työnnettynä hänen pörröisessä päässään. Hänen\noikea kätensä leikitteli kokonaisen asevaraston keskellä, joka hänellä\noli vyössään, ja hänen verestävät silmänsä mulkoilivat peloittavasti\nhänen katsellessaan vuoroin kutakin vierasta, paljastaen terävät\nhainhampaansa kerran toisensa jälkeen.\n\nSe oli totisesti Toktamish, tatarilainen; eikä Toktamish ollut täysin\nselväkään. Sitä enemmän oli hänen ilmestymisensä aikaansaama vaikutus\nhänelle mieleen. Hän astui heti poisjääneen vieraan tyhjälle paikalle,\njoka oli Giustinan vieressä.\n\n\"Näen, että olette varanneet paikan minulle\", sanoi hän\nbarbaarimaisella kreikankielellä. \"Se oli hyvin ystävällisesti tehty!\nJa olenpa ehtinyt ajoissa riikinkukkopaistillekin!\"\n\nNäin sanottuaan hän istahti tuolille, katseli ympäri pöytää ja irvisti\njälleen.\n\nLihava rouva luhistui pyörtyneenä paikalleen, molemmat vanhanpuoleiset\nkauppiaat hivuttautuivat niin kauas pöydänreunasta kuin saattoivat,\nja Giustina päästi uuden kirkaisun, kun tatarilainen tirkisti häneen\nveitikkamaisesti.\n\n\"Kuka on tämä ihminen?\" koetti hänen isänsä kysyä arvokkaasti,\ntarkoittaen kysymyksensä Omobonolle.\n\nMutta Omobono oli hävinnyt, ja palvelijat olivat paenneet hänen\nperässään.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nToktamish kaasi puoli pulloa Khios-viiniä suureen venetsialaiseen\npikariin ja kulautti sen kurkkuunsa ruokahalunsa terästämiseksi.\n\n\"Talon isäntä on voittamattomasta syystä poissa\", huomautti hän,\nmaiskuteltuaan huuliaan äänekkäästi. \"Hän on lähettänyt minut\npyytämään, että soisitte hänelle anteeksi ja olisitte kuin kotonanne.\"\n\nTällöin alkoi rouva Polo virota, ja molemmat miespuoliset vieraat\nhiukan rauhoittuivat tatarilaisen aikomuksiin nähden. Sisään tullessaan\nhän oli ollut sennäköinen kuin olisi aikonut murhata heidät kaikki,\nmutta hänen käytöksestään näkyi nyt selvästi, että hän halusi tehdä\nmiellyttävän vaikutuksen. Hän veti riikinkukon itseensä päin ja otti\nheti kaikki vadille jääneet parhaat palat, käyttäen sormiaan vaivojen\nsäästämiseksi. Giustina tarkasteli häntä päätään kääntämättä ja tuli\nsiihen johtopäätökseen, että tatarilainen oli tarkoittanut vain\nosoittaa ihailuaan hänen kauneudelleen tirkistäessään häneen niin\nkamalasti. Giustina oli itse asiassa vähimmän arka koko seurueesta,\nvaikka olikin kirkaissut niin kimakasti, ja hän muisti sadun kauheasta\nhirviöstä, joka oli rakastunut kauniiseen prinsessaan. Hän pohti jo\nkeinoja samanlaisen valloituksen tekemiseen.\n\n\"Onko meidän ymmärrettävä\", kysyi Marin Corner kohteliaasti mutta\nepävarmalla äänellä, \"että tulette messer Carlo Zenon luota?\"\n\nToktamish murahti myönnytykseksi, sillä hänen suunsa oli täynnä, ja hän\nnyökäytti painokkaasti.\n\n\"Messer Carlo Zeno tarvitsee viipymättä suuren summan rahaa\", sanoi\nhän, kyetessään jälleen puhumaan.\n\nSebastian Polo katsahti merkitsevästi Marin Corneriin, ja Marin\nCorner katsahti Sebastian Poloon. Lihava rouva höristi korviaan,\nkuvaannollisesti puhuen, sillä ne olivat niin syvälle uppoutuneina\nposkien ja leukapielten rehevään ympäristöön, että oli mahdotonta\nkuvitella niiden voivan mitenkään höristäytyä. Tatarilainen ahtoi\njälleen suunsa täyteen, ja hänen tuuhea partansa keikkui leukojen\nmukana sitä seuraavan välttämättömän äänettömyyden aikana. Giustina\nvertasi häntä mielessään saaliinhimoiseen leijonaan, mutta hänen isänsä\nmielestä hän muistutti nälkäistä hyeenaa.\n\nHuomatessaan ettei hänen kaulaansa oltu vielä viilletty poikki ja\nsaadessaan tietää raha-asian olevan kysymyksessä, tunsi Marin Corner\nvärin palaavan nenälleen ja lämmön sydämeensä.\n\n\"Miksi ei messer Carlo tule itse kotiin noutamaan tarvitsemiansa\nrahoja?\" kysyi hän.\n\nTällöin oli Omobono toipunut säikähdyksestään sen verran, että uskalsi\nhiipiä huoneeseen Toktamishin taakse. Hän teki jo huolestuneita eleitä\nvenetsialaisille herrasmiehille teroittaakseen varovaisuuden tärkeyttä.\nTatarilainen joi taaskin ennenkuin vastasi kysymykseen.\n\n\"Hänellä sattui olemaan niin kiire, että hän lähetti mieluummin minut\nnoutamaan rahoja\", sanoi sotilas. \"Me olemme nähkääs vanhoja ystäviä.\nTappelimme yhdessä Kreikassa.\"\n\nSilloin kuului Omobonon ääni, levottomuudesta vapisevana.\n\n\"Ei ole mitään rahoja talossa!\" huusi hän, iskien kiihkeästi silmää\nPololle ja Cornerille. \"Ei ole penniäkään, sen vannon! Eilen oli suuria\nmaksuja suoritettavana.\"\n\nKirjuri-parka oli niin innokas saamaan sanojaan kuultaviksi, että hän\noli lähestynyt kädenulottuman päähän tatarilaisesta, vaikkakin hänen\ntakapuolelleen. Toktamish käänsi suuren päänsä ja kurotti odottamatta\nkätensä, ja Omobono tunsi itseensä tartuttavan ja kiepautettavan ympäri\nkuin pikku lasta, kunnes hän oli liki pöytää ja suoraan silmätysten\njuopuneen jättiläisen kanssa. Hän luuli ihan selvästi tuntevansa\nmaksansa kurtistuvan kokoon sisässään pelkästä kauhusta.\n\n\"Mikäs tämä pikku elukka on?\" kysyi tatarilainen vilkuttaen toisella\nsilmällään tietävästi ja tarkastellen häntä jonkunlaisella huvittavalla\nvakavuudella.\n\nMutta Omobono ei saanut sanaa suustaan. Hänen vangitsijansa pudisteli\nhäntä leikillisesti.\n\n\"Mikä sinun nimesi on, sinä lystikäs pikku elävä?\" kyseli hän ja nauraa\nhohotti vastaukseksi kysymykseensä.\n\nGiustina oli, omituista kyllä, ainoa joka yhtyi hänen iloisuuteensa,\nja hän nauroi varsin helakasti, sanomattomaksi hämmästykseksi\nvanhemmilleen, joita se loukkasi ja suretti, samalla kuin pelästytti\nmelkein kuoliaaksi.\n\n\"Kas niin, kas niin!\" hohotti tatarilainen, ravistellen pikku miestä\nkuin papupussia. \"Jos et osaa puhua, niin voit ainakin antaa avaimesi,\nettä saan itse katsoa onko talossa rahaa!\"\n\nSamassa hän tarttui kirjurin vyöllä olevaan avainkimppuun ja kiskaisi\nsen irti tempaisulla, joka katkaisi hihnan, jossa se riippui. Taas\nGiustina nauroi, mutta hiukan hermostuneemmin tällä kertaa; hänen\näitinsä istui kivettyneenä, ammolla suin, miltei älyttömän näköisenä.\nTaas katsahtivat molemmat kauppiaat toisiinsa, ja sitten he vilkaisivat\nkumpikin oveen päin.\n\nKauhun ja avainten riistämisen hirmuisen loukkauksen järkyttämänä oli\nOmobono lähempänä pyörtymistä kuin koskaan eläissään.\n\n\"Ryöväystä!\" läähätti hän. \"Julkeaa ryöväystä!\"\n\nToktamish sinkautti hänet väkkäränä lähimpään loukkoon ranteensa\nkiepautuksella, jonka jälkeen tuo roisto otti taasen suuntäyden lihaa\nja kaatoi hitaasti viiniä lasiinsa nieleskellessään suupalaansa.\nOmobono oli päässyt jälleen vakavasti jaloilleen loukossaan,\nmutta hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja huulet liikkuivat\nhermostuneesti mielipuolisesta kauhusta.\n\n\"Messer Carlo tarvitsee kymmenentuhatta tukaattia ennen\nauringonlaskua\", huomautti tatarilainen ennen ryyppäämistään.\n\nPolo ja Corner ponnahtivat jaloilleen; heidän kauppiassieluilleen oli\nsellaisen summan mainitseminenkin kauhistavampi kuin kaikki Toktamishin\nleveässä vyössä välkkyvät käyräteräiset aseet.\n\n\"Kymmenentuhatta tukaattia!\" toistivat molemmat yhteen ääneen.\n\n\"Niin!\" ärjäisi tatarilainen sellaisella äänellä että lasit pöydällä\ntärisivät helisten toisiaan vasten. \"Kymmenentuhatta tukaattia! Ja\njos en löydä niin paljo rahoja tästä talosta, on teidän kummankin\nlöydettävä ne omastanne! Ymmärrättekö?\"\n\nHe ymmärsivät, sillä hänen äänensä oli kuin ukkosenjyrinä ja hänkin\noli noussut seisoalleen koko mahtavassa pituudessaan, täysinäinen\npikari toisessa kädessä ja Omobonon avaimet toisessa. Sitten, ollen jo\naikalailla juovuksissa, hän juhlallisesti kohotti avaimet huulilleen,\nluullen viinipikarin olevan siinä kädessä, ja mulkoillen silmiään\nkamalasti molemmille kauppiaille; ja löi mahtipontisella eleellä\npikarin pöytään, ikäänkuin se olisi ollut avainkimppu, ja se särkyi\nsirpaleiksi ja keltainen viini läiskähti pitkin pöytää ja juoksi norona\nmosaiikkilattialle.\n\nKamala tatarinkielinen kirous ilmoitti hänen huomanneen erehdyksensä,\nja koska hän heti päätti mielessään sen venetsialaisten syyksi, oli\nhänen ensimmäisenä toimenpiteenään viskata särkyneen pikarin jalka\nPolon päätä kohti; ja samassa hän tarttui tyhjään hopeapulloon ja\nsinkautti sen Cornerin naamaan. Kevyempi heittoase lensi maalinsa ohi\nja särkyi siruiksi vastapäiseen seinään, mutta pullo iski suoraan\nCornerin hoikkaan nenänvarteen kamalalla teholla, ja hän kaatui\nlattialle ja jäi makaamaan siihen vaikeroivana ja vertavuotavana kasana.\n\nPolo ei joutanut katsomaan vaimoonsa eikä tyttäreensä, vaan pakeni\navoimesta ovesta niin nopeaan kuin hänen vähemmän nopeista sääristään\nlähti. Hänen vaimonsa pyörtyi suoraa päätä, tällä kertaa täydellä\ntodella, ja päästäen loppukurnutuksen vierähti sievästi alas\ntuoliltaan, loukkaamatta itseään lainkaan. Omobono litisti ohuen\nruumiinsa seinää vasten, vavisten joka jäsenellään ja sopertaen\npelosta; ja nähdessään raivanneensa niin tyydyttävällä tavalla liiat\ntieltään, suuntasi Toktamish uudelleen huomionsa Giustinaan, joka ei\nollut pyörtynyt, mutta oli kuitenkin säikähtynyt niin, ettei kyennyt\nliikkumaan paikaltaan eikä yrittämään pakoon.\n\nTatarilainen veti tuolinsa lähemmäksi häntä ja hymyili äkkiä, ikäänkuin\nei olisi tehnyt mitään tavatonta ja koettaisi vain tehdä itseään\nmiellyttäväksi. Hän oli ryypännyt aamuvarhaisesta asti, mutta hän\nolisi sietänyt vielä ainakin pari kannua viiniä, ennenkuin se olisi\nsaanut hänet pois tajultaan. Hän puhutteli Giustinaa syntymämaansa\nrunollisella kielellä.\n\n\"Kuules, sieluni lempikyyhkyläinen!\" alkoi hän mairitellen.\n\"Täytäppäs malja ja anna minun kuulla hurmaavaa ääntäsi! Toktamish on\npuhdistanut talon niinkuin ukkosmyrsky puhdistaa laakson helteisen\nilman! Juo, soma satakieliseni, niin kultainen viini lämmittää puheen\npienessä kurkussasi, niinkuin aamuauringon paiste sulattaa jääpuikot\nparrastani, kun olen metsästänyt kaiken yötä talvella! Juo, vuonaseni,\nkevätkaritsani, lauhkea metsäkyyhkyseni, valkoinen jänöpupuseni! Juo,\nkaunoiseni!\"\n\nTatarilaisen vertaukset olivat toivottoman sekavia, mahdollisesti\nsiksi että hän käänsi ne kreikankielelle, mutta hän oli vakuutettu\nkaunopuheisuudestaan, ja kieltämättä hän oli väkevä kuin karhu. Hän\noli täyttänyt uuden pikarin ja tahtoi nähtävästi välttämättä saada\nGiustinan juomaan siitä ennen häntä, sillä hän piti sitä hänen\nhuultensa edessä vasemmalla kädellään, samalla kuin koetti kietoa\noikean kätensä hänen vyötäisilleen ja vetää hänet polvelleen.\n\nMutta tämä oli enemmän kuin mihin Giustina oli valmis alistumaan.\nSadussa oli peikko vähemmän likentelevä kauniin prinsessan\nläsnäollessa, lyhistyen tottelevaisuuteen heti kuin tämä sormellaankaan\nviittasi. Giustina oli vankkaa rakennetta, tavallisesti unelias eikä\nnopea liikkeiltään; mutta hän kykeni osoittamaan huomattavaa voimaa\ntarpeen tullen. Samassa kuin hän tunsi Toktamishin käden vyötäröllään,\nhän nousi tehden nopean, käärmemäisen liikkeen, joka vapautti hänet\ntatarilaisen käsivarren taipeesta, ja melkein ennen kuin Toktamish\ntajusi hänen olevan jaloillaankaan, oli hän paennut huoneesta ja\nläimäyttänyt oven kiinni jälkeensä.\n\nToktamish koetti seurata häntä, mutta kompastui ensin yhä tiedottomana\nmakaavaan rouvaan ja sitten yhä vaikeroivaan Corneriin, niin että kun\nhän vihdoin saapui ovelle, oli hänen aikomuksessaan ehtinyt tapahtua\nmuutos, mikä hänen omasta mielestään ainakin merkitsi parannusta.\nNaiset eivät milloinkaan karkaa talosta kadulle, päätteli hän;\nsentähden oli Giustina nyt yläkerrassa ja pysyisikin siellä; niin\nollen olisi viisaampaa nauttia loppuun riikinkukko ja muut tarjolla\nolevat antimet, ennenkuin lähtisi tapaamaan Giustinaa. Sillä Toktamish\noli huomannut ruoan ja viinin mieleisikseen, ja sellaisiksi, joita ei\nollut tarjona joka päivä edes tatarilaiselle upseerillekaan, jolla\noli yltäkyllin rahaa kukkarossaan. Hän oli vielä jokseenkin vakava\naskeleiltaan, palatessaan takaisin paikalleen pöydän ääreen.\n\nHänen silmäänsä pisti Omobono, joka seisoi seinää vasten litistyneenä\nja yhä kauhun herpauttamana; sillä kaikki se, mitä on kerrottu\ntapahtuneen senjälkeenkuin Corner kaatui maahan ja Polo karkasi pois,\noli kestänyt vain pari minuuttia.\n\nToktamish tunsi äkisti olonsa yksinäiseksi, ja pikku kirjuri huvitti\nhäntä. Hän tarttui häntä kauluksesta ja huiskautti hänet Giustinan\ntyhjälle tuolille pöydän ääreen.\n\n\"Voit pitää minulle seuraa sill'aikaa kuin lopetan päivälliseni\",\nselitti hän. \"Minä en voi syödä yksinäni -- se haittaa\nruoansulatustani.\"\n\nHän hohotti täyttä kurkkua ja taputti Omobonoa selkään leikkisästi.\nPikku miehestä tuntui kuin olisi häntä isketty hartiain väliin suurella\nkinkulla, ja hänen hengityksensä melkein salpautui; ja hän ihmetteli,\nmillä kumman tavalla hänen tiukalle kiristetyt sääryksensä olivat\nkestäneet noin äkillisen istuutumisen aiheuttaman pingoituksen.\n\n\"Sinähän näytät nälinkuoliaalta\", huomautti tatarilainen huolestuneella\näänellä, katseltuaan tarkasti hänen naamaansa. \"Sinä tarvitset ruokaa\nja juomaa, mies!\"\n\nÄkillisestä vieraanvaraisuuden päähänpistosta hän alkoi kasata ruokaa\nGiustinan käyttämättömälle lautaselle, missä toimessa hän osoitti\nylvästä välinpitämättömyyttä syömisen tieteestä, tai mahdollisesti\nhumalaisen huumoria. Hän pinosi riikinkukkopaistin palasia, pientä\nsuolakalaa, oliiveja, salaattia, rusinoita, kuivattuja viikunoita,\nsokeroituja mansikoita ja hunajakaakkua, kunnes oli mahdoton saada\nenempää pysymään lautasella, ja asetti sitten kaiken Omobonon eteen.\n\n\"Syö tämä\", sanoi hän. \"Se tekee sinulle hyvää.\"\n\nSitten hän kävi jälleen käsiksi riikinkukkopaistiin hyvällä halulla.\n\nOmobono olisi noussut ylös ja livahtanut tiehensä, jos olisi\nuskaltanut. Lähinnä ruumiillista pelkoa ahdisti häntä se hirmuinen\nsopimattomuus, johon hän teki itsensä vikapääksi istumalla isäntänsä\nruokapöydässä, missä vierasten olisi pitänyt olla. Tämä tuntui hänestä\nihan hirveältä.\n\n\"Itse asiassa, herra\", aloitti hän, \"jos sallitte, niin minä mieluummin\n-- --\"\n\n\"Älä puhu. Syö!\"\n\nToktamish näytti esimerkkiä kiskaisemalla lihan riikinkukon säärestä\nhampaillaan.\n\n\"Se on sinulle tarpeen\", lisäsi hän, suu täpö täynnä.\n\nKirjuri-poloinen katseli sitä kummallista sekasotku-ateriaa, jonka\nhänen kiduttajansa oli asettanut hänen eteensä, ja hänessä synnytti\nsangen epämieluisan tunteen jo pelkkä ajatus sellaisen moskan\nmaistamisesta. Sitten hän vilkaisi tatarilaiseen ja näki tämän\nverestävien silmien mulkoilevan häneen rumasti, samalla kuin hän\nhampain kalvoi sääriluuta, ja kauhu hyydytti hänen sydäntään uudelleen.\nMitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi syömästä? Toktamish heitti luun\npöydälle ja kaatoi viiniä kahteen pikariin.\n\n\"Messer Carlo Zenon malja!\" huusi hän, vieden viinin huulilleen.\n\nOmobono arveli, että pieni viinitilkka ehkä rauhoittaisi hänen\nhermojaan, ja sitäpaitsi, eihän hän oikein voinut kieltäytyä juomasta\nisäntänsä maljaa.\n\n\"Hyvä!\" nauroi Toktamish. \"Jollet voi syödä, voit ainakin juoda!\"\n\nJuuri silloin Corner voihkaisi surkeasti, viruessaan lattialla. Hänen\nnenänsä oli pahasti loukkautunut, mutta vielä pahempi oli hänen\npelästyksensä. Tatarilaista se ei miellyttänyt.\n\n\"Jos tuo mies on kuollut, niin vie hänet ulos ja hautaa hänet!\" huusi\nhän Omobonoon päin kääntyen. \"Jos hän elää, niin potkaise häntä ja\nkäske hänen pitää suunsa kiinni! Hän häiritsee meidän päivällistämme.\"\n\nOmobono luuli näkevänsä karkaamismahdollisuuden ja nousi seisoalleen,\nikäänkuin totellakseen. Mutta tatarilaisen pitkä käsivarsi tavoitti\nhänet samassa kiinni, ja Omobono häätyi jälleen istumaan.\n\n\"Minä luulin teidän tarkoittavan, että minun piti viedä hänet pois\",\nselitti hän pelokkaasti.\n\n\"Minä puhuin orjille\", sanoi Toktamish totisena, vaikk'ei ollut yhtään\npalvelijaa eikä orjaa kuuluvissakaan.\n\nOnneton kauppias, joka ei ollut lainkaan poissa tajultaan ja oli\narvattavasti vaikeroinut vain hämärästä säälin herättämisen halusta,\noli nyt hiljaa, sillä hän ei halunnut joutua potkittavaksi, vielä\nvähemmän ulos vietäväksi ja haudattavaksi. Tatarilaista näytti\nseurauksena ollut äänettömyys tyydyttävän. Juotuaan vielä toisen\npikarin hän nousi jaloilleen ja otti Omobonoa käsipuolesta; ryyppyjen\nmäärään katsoen hänen jalkansa olivat vielä ihmeen vakavat.\n\n\"Missä kassa-arkku on?\" kysyi hän, raahaten kirjuria toista ovea kohti,\njoka oli vastapäätä sitä, mistä Giustina oli juossut ulos.\n\n\"Talossa ei ole ollenkaan rahoja\", huusi Omobono uudistuneen kauhun\nvallassa. \"Minä vannon teille, että talossa ei ole rahoja!\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi tatarilainen, joka sillävälin oli ottanut avaimet\npöydältä. \"Näytä minulle tyhjä arkku.\"\n\n\"Ei meillä ole mitään kassa-arkkua, herra\", vastasi kirjuri, päättäen\nhillitä pelkonsa ja puolustaa isäntänsä omaisuutta kuolemaansa saakka.\n\nVaikeus oli siinä, miten toteuttaa tuo jalo päätös. Toktamish kouraisi\nhäntä molemmista käsivarsista ja piti häntä kuin ruuvipihdeissä.\n\n\"Pieni mies\", sanoi hän vakavasti. \"Talossa on kassa-arkku, ja minä\nhaen sen arkun ja panen sinut siihen arkkuun ja heitän arkun veteen.\nSitten tiedät, ettei ole hyvä valehdella Toktamishille. No, näytä nyt\nmissä se on.\"\n\nOmobono kutistui häpeästä ja pelosta melkein puoleen luonnollista\nkokoaan ja näytti tietä liiketoimistoon. Vain kerran hän pysähtyi,\ntehden uljaan yrityksen olla urhoollinen, ja koetti lukea\nomituista lyhyttä rukoustaan, jota hän käytti kaikissa elämänsä\nmerkkitilaisuuksissa.\n\n\"Oi Herra, suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle\", aloitti hän,\nja vaikka hän oivalsikin, että hänen nykyisessä tilanteessaan tämä\npyyntö ei ollut varsin asiaankuuluva, olisi hän kuitenkin jatkanut\npyytäen voittoa genualaisista, periaatteen vuoksi.\n\nMutta samassa hän tunsi jotakin terävää kuin neula pistävän häntä juuri\nsiihen, missä hänen housunsa luonnollisissakin olosuhteissa olisivat\nolleet kireimmällä ja missä tällä kertaa ylöspäin kiskova jännitys\noli ankarin; sanalla sanoen, siihen ihmisruumiin osaan, joka, kuten\nuseimmat meistä tietävät jo lapsuutensa päiviltä, on erittäin herkkä\nkivulle. Ei käynyt vastustaminen tällaista todistusta _a posteriori;_\npikku miehen pää painui alas, hänen hartiansa kohosivat ylös ja hän\ntepsutti edelleen; ja vaikk'ei häntä voitukaan estää lopettamasta\nrukoustaan, oli hän jo saapunut liiketoimiston ovelle alkaessaan vasta\nrukoilla itselleen voimaa vastustaa uteliaisuutta, mikä pyyntö oli\nsillä hetkellä vieläkin vähemmän paikallaan kuin genualaisten tuhoa\ntarkoittava anomus. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Toktamish\nastuivat huoneeseen, ja tatarilainen sulki oven jälkeensä.\n\nEi kumpikaan heistä ollut kuullut kahden pienen paljaan jalan seuraavan\nheitä hiljaa jonkun matkan päässä; mutta kun ovi oli suljettu, juoksi\nLucilla ketterästi paikalle ja veti sukkelasti eteen ison vanhan\nrautasalvan, joka oli entisiltä ajoilta jäänyt paikalleen, missä se oli\nollut tarpeen muinoin, talon käytännön ollessa toisenlainen. Lucilla\ntiesi, että kaikissa huoneen ikkunoissa oli vankat ristikkotangot, ja\nettei Omobono eikä hänen tyranninsa voineet päästä ulos.\n\nGiustina oli paennut yläkertaan, kuten naiset tavallisesti tekevät\ntahtoessaan pelastua joltakin läheiseltä vaaralta. Heissä on\nsynnynnäisenä se ajatus, että jos talossa on useampi kerros kuin\nyksi, on ylempi aina varattu heille ja heidän lapsilleen, niinkuin\ntodellisuudessa aina olikin keskiajalla, ja heillä on se varma tunne,\nettä siellä täytyy olla muita naisia, jotka auttavat heitä, puolustavat\nheitä tai piilottavat heidät. Sillä omituinen tosiasia on, että vaikka\nnaisilla on syvä epäluottamus toisiaan kohtaan, milloin heidän yhteisen\nhellyytensä miespuolinen esine on kyseessä, he luottavat toisiinsa\nkuin eheä ryhmäkunta, joka on liittoutunut vastustamaan ja kukistamaan\nmiessukupuolta, tavalla, joka olisi ansioksi jokaiselle vihollismaassa\noleskelevalle sota-armeijalle. Sentähden Giustina pakeni yläkertaan,\nvarmana siitä, että tapaisi toisia naisia.\n\nYläkerran porrassiltamalla oli vain yksi ovi, ja se vei Zoën\nhuoneisiin, ja se oli auki. Ja juuri sen ulkopuolella oli Lucilla\nverhon taakse piiloutuneena, kuunnellen alhaalta kuuluvia omituisia\nääniä. Mutta kun Giustina riensi sisään näkemättä häntä, jäi pikku\norjatar ulkopuolelle ja hiipi äänettömästi alakertaan, kuunteli jälleen\nruokasalin ovella, katseli tatarilaista ja kirjuria turvallisesta\npaikasta ja juoksi sitten ketterästi heidän jälkeensä aikoen lukita\nheidät sisään, minkä hän tekikin, sillä hän oli ovela pikku orjatar ja\nmuisti salvan.\n\nSillävälin Giustina syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, kunnes vaipui\nhuohottaen sohvalle Zoën viereen, tuskin nähdenkään häntä, ja\ntuijottaen oveen, josta hän joka hetki odotti näkevänsä rehevän\ntatarilaisen ryntäävän sisään häntä takaa-ajaen; niin että Julia, joka\narvasi vaaran, juoksi sulkemaan sen omasta aloitteestaan.\n\nSilloin Giustina veti pitkään henkeään ja katsahti ympärilleen, ja\nhänen silmänsä sattuivat Zoëhen, joka tarkasteli hänen kasvojaan\nkatseella, jota hän ei koskaan unohtanut.\n\n\"Se hirviö!\" huudahti hän, ikäänkuin selitykseksi ja anteeksipyynnöksi.\n\nZoë ei ollut kuullut mitään, sillä talo oli tukevasti rakennettu,\neikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka Giustinan oli\npelästyttänyt. Hänen mieleensä juolahti, että Gorlias ehkä oli talossa\nja että hän, venetsialaisten huomattua hänet, oli katsonut soveliaaksi,\nsaattaa heidät kauhun valtaan päästäkseen jälleen ulos tarvitsematta\nvastata kyselyihin.\n\n\"Te olette Giustina Polo\", sanoi Zoë. \"Minä olen Arethusa, messer Carlo\nZenon orja. Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut?\"\n\nGiustina oli nyt tointunut sen verran, että näki tämän Arethusan olevan\nsangen viehättävän, ja hän unohti hetkeksi vaaran, josta oli pelastunut.\n\n\"Te olette hänen orjansa!\" toisti hän hitaasti, ja yhä kiivaasti\nhengittäen. \"Ahaa -- minä alan ymmärtää.\"\n\n\"Niin alan minäkin\", vastasi Zoë, katsellen kauniita, velttoja kasvoja,\nvärjättyä tukkaa ja marmorinvalkeita käsiä.\n\nHänen äänensävyssään oli ikäänkuin kevennystä, kun hän oli nyt saanut\ntarkoin tarkastaa kilpailijatartaan.\n\n\"Milloin Carlo Zeno on ostanut teidät?\" kysyi Giustina, tullen\nkylmän ylimieliseksi päästessään hengästyksestään ja huomatessaan\nyhteiskunnallisen ylemmyytensä.\n\n\"Luulen, että siitä on juuri viisi viikkoa\", vastasi Zoë\nteeskentelemättömästi. \"Mutta minusta tuntuu kuin olisin ollut täällä\naina.\"\n\n\"Sitä en epäilekään\", sanoi Giustina. \"Viisi viikkoa! Niin, minä\nymmärrän nyt.\"\n\nSilloin kuviteltu ääni herätti jälleen hänen takaa-ajon pelkonsa, ja\nhänen silmänsä kääntyivät äkkiä ovea kohti. Julia seisoi sen vieressä,\nkuunnellen korva rakoa vastaan painettuna; hän pudisti päätään\nhuomatessaan Giustinan levottoman katseen. Mitään ei kuulunut; ei\nketään ollut tulossa.\n\n\"Olisi parempi, jos kertoisitte minulle mitä on tapahtunut\", sanoi Zoë.\n\"Te olette kohdannut jonkun, joka on säikäyttänyt teitä\", vihjasi hän.\n\nGiustina näki, että Zoë oli täysin tietämätön tatarilaisen vierailusta,\nja hän kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut alakerrassa. Kun hän\njatkoi kertomustaan selittäen, että Toktamish vaati kymmentätuhatta\ntukaattia Zenon nimessä, muuttui Zoën ilme huolestuneemmaksi, sillä\nhän sai selville totuuden katkonaisesta ja liioitellusta selonteosta.\nEpäonnistuttuaan yrityksessään vapauttaa Johannes, oli Zeno joutunut\nniiden sotilasten käsiin, jotka hän oli saanut kannattamaan\nvallankumousta; he vaativat suunnattomia lunnaita, ja jos ne jäisivät\ntulematta, antaisivat he hänet Andronikuksen käsiin.\n\nTämä oli kylläkin huono uutinen, mutta kuitenkin parempi kuin\npahimmassa tapauksessa olisi voinut olla, sillä merkitsihän se, että\nZeno oli vielä elossa ja vahingoittumaton eikä hänelle tehtäisi\npahaa niinkauankuin hänen pidättäjänsä saataisiin odottamaan heidän\nvaatimiaan rahoja.\n\n\"Kymmenentuhatta tukaattia!\" kertasi Zoë. \"Niin paljoa ei ikinä voida\nsaada kokoon!\"\n\n\"Minun isäni voisi maksaa vaikka kaksi sen vertaa, jos haluaisi\",\nvastasi rikkaan kauppiaan tytär pöyhkeänä isänsä suunnattomasta\näveriäisyydestä. \"Mutta minä tuskin luulen hänen antavan mitään\",\nlisäsi hän hitaasti, samalla kuin hän tarkkasi Zoën kasvoja nähdäkseen\nmikä vaikutus tällä väitteellä olisi.\n\n\"Messer Carlolla on monta ystävää\", vastasi Zoë rauhallisesti. \"Mutta\njos hän on elossa, on hyvin todennäköistä että hän tulee kotiin\nmaksamatta mitään lunnaita. Ja jos hän tekee sen, niin hän varmasti\npanee sotilaat maksamaan sen kepposen, jonka he ovat hänelle tehneet.\"\n\n\"Te ette näytä olevan huolissanne hänen tähtensä\", sanoi Giustina,\nhänen näennäisen tyyneytensä eksyttämänä ja hämmästyttämättä.\n\n\"Oletteko te?\" kysyi Zoë.\n\nSilloin Julia avasi oven, sillä hän oli kuunnellut sisäpuolelta\nja kuullut toverinsa paljaiden jalkain sipsutuksen porrassiltaman\nkivipermannolta. Lucilla pujahti sisään, miltei tanssien ihastuksesta\näskeisen urostyönsä johdosta ja käyttäytyen kuin jokin pieni sadun\nkeijukainen.\n\n\"Minä lukitsin heidät toimistoon, kokóna!\" huusi hän. \"Tatarilaisen\njättiläisen ja kirjurin! He ovat varmassa tallessa!\".\n\nHän nauroi hilpeästi, ja Julia nauroi mukana. Giustina muisti yht'äkkiä\näitinsä, joka oli pyörtynyt ruokasaliin. Mitä hänen isäänsä tuli,\ntiesi hän hänen luonteensa tuntemuksen perusteella, että kun vaara oli\nilmestynyt, hän oli varmasti turvallisessa paikassa. Hän ei piitannut\nsiitä, miten oli käynyt Marin Cornerin, jota hän inhosi siitä saakka\nkuin tämä kerran oli rohjennut pyytää hänen kättään, vaikka oli\nviisikymmenvuotias leski. Mutta hänen äitinsä oli sentään oikeutettu\nsaamaan osakseen jonkunverran huolta, jollei muun vuoksi, niin siksi,\nettä oli saattanut maailmaan sellaisen ihmeellisen olennon, jollainen\nGiustina todella uskoi olevansa. Sisimmässä sydämessään tuo nuori\nnainen kuitenkin tunsi kaunaa häntä kohtaan siitä, että tämä oli tullut\nniin suunnattoman lihavaksi; koska tapahtuu hyvin usein, että tyttäret\nvanhemmiksi tullessaan tulevat yhä enemmän äitiensä kaltaisiksi, ja\nGiustina tiesi jo itsekin olevansa jokseenkin painava ikäisekseen.\nOlisi hirveätä olla lihava kolmenkymmenen ikäisenä, ja olisi hänen\näitinsä syy, jos hänestä sellainen tulisi. Monille tyttärille on\ntällainen päättely varsin tuttu, vaikka he ehkä nostavatkin huudon ja\nherjauksen markkinakujan sadunkertojaa vastaan siitä, että tämä on\npaljastanut sen nuorille miehille.\n\nGiustina nousi nyt ylös hyvin arvokkaana, kun hän oli täysin vakuutettu\ntalon turvallisuudesta. Zoë teki kysymyksiä Lucillalle, joka saattoi\ntuskin vastata purskahtamatta nauruun siitä lystikkäästä ajatuksesta,\nettä hän oli vanginnut Omobonon ja hirmuisen tatarilaisen. Pikku\nkirjuri ei ollut koskaan eläessään ollut häijy kenellekään, mutta\nkerran tai pari, kun isäntä oli ollut poissa ja hänen oli täytynyt\nesiintyä arvokkaana hänen puolestaan, oli hän tavannut orjatytöt\nportailla vetelehtimässä ja uhannut heitä isännän suuttumuksella ja\nsiitä seuraavalla hyvin ansaitulla rangaistuksella, jos heidät vielä\nkerran tavattaisiin tyhjäntoimituksesta valtiattarensa huoneiston\nulkopuolelta; ja senvuoksi oli ihastuttavaa tietää, että hän oli lukon\ntakana Toktamishin kanssa henkensä pelossa ja että hänen hirmuinen\narvokkuutensa oli mennyt kokonaan riekaleiksi hänen säikähdyksessään.\n\n\"Sinä olet älykäs tyttö\", sanoi Zoë. \"Toivon vain, että ovi on luja.\"\n\n\"Minä kutsuin palvelijat ja orjat ennenkuin palasin yläkertaan\",\nvastasi Lucilla. \"He jäivät kasaamaan huonekaluja ovea vasten. Ei\njättiläinenkään voisi päästä sieltä nyt ulos.\"\n\n\"Omobono-parka!\" huudahti Zoë. \"Kuinka peloissaan hän mahtanee olla.\"\n\nGiustina valmistautui sillävälin lähtemään, järjestellen ja silittäen\nhameensa poimuja ja painellen tukkaansa joka puolelta. Julia toi\npeilin ja piteli sitä hänen edessään, ja katseli sitä tyytyväistä\nhymyä, jonka oman kuvansa näkeminen sai tuon nuoren naisen kasvoille.\nTultuaan valmiiksi hän vain nyökäytti Zoëlle, niinkuin olisi\nnyökäyttänyt häntä palvelleelle orjalle, ja meni ulos hyvin ylhäisin\nja huolettomin liikkein, vallan varmana siitä, että oli tehnyt Zoëhen\nsyvän vaikutuksen äärettömällä ylemmyydellään. Suurta hämmästystä\nja tyytymättömyyttä herätti hänessä se, ettei Zoë noussut ylös ja\njäänyt kunnioittavasti seisomaan hänen ulos mennessään, ja hän lupasi\nmielessään muistaa tämänkin seikan tuon kauniin suosikin varalta, kun\nhänestä itsestään kerran tulisi Carlo Zenon vaimo.\n\nMutta Zoën antamasta viittauksesta seurasi Lucilla häntä portaita\nalas, koska ei ollut ketään muuta häntä saattamassa; ja muutamia\nminuutteja myöhemmin Julia näki vieraitten tulevan talosta alhaalla\nolevalle rantasiltamalle. Vihreään silkkiin puettu lihava rouva oli\nhyvin hervottomassa tilassa, koruompeluruusut näyttivät lakastuneen ja\nkuihtuneen, ja kolme Zenon miestä oli häntä auttamassa. Marin Corner\npiteli suurta lautasliinaa loukkautunutta nenäänsä vasten, niin ettei\nhän voinut nähdä mihin astui ja oli hänen turvauduttava ovenvartijan\napuun. Mitä tulee Sebastian Poloon, tiesivät hänen vaimonsa ja\ntyttärensä varsin hyvin, että hän oli sillä hetkellä hyvässä turvassa\nkotonaan ja arvattavasti elvyttämässä menetettyä rohkeuttaan\npieksämällä orjiaan.\n\n\"He ovat menneet\", sanoi Julia, kun vene viimeinkin oli työntynyt ulos\nrannasta.\n\nZoë nousi silloin ylös ja meni hitaasti ikkunan luo. Hän seisoi\nsiinä joitakin minuutteja katsellen veneen jälkeen, ja hänen syvästä\nlevottomuudestaan huolimatta väreili vieno hymy hänen herkän suunsa\nympärillä, kun hän ajatteli kohtaustaan Giustinan kanssa; mutta se\nhävisi melkein heti. Hänen oma tilanteensa oli kriitillinen ja kukaties\nvaarallinenkin.\n\nHän tiesi, että vaikka hän olikin orja, oli hän ainoa henkilö talossa,\njolla olisi jonkinlaista arvovaltaa nyt kun Omobono oli lukittuna\ntoimistohuoneeseen, ja että olisi mahdotonta päästää häntä ulos\nvapauttamatta samalla Toktamishia, mikä ei tullut kysymykseenkään. Jos\ntatarilainen pääsisi nyt ulos, hän todennäköisesti murhaisi ensimmäisen\neteensä sattuvan ihmisen ja kaikki muutkin, jotka joutuisivat hänen\ntielleen. Eipä Zoë pitänyt mahdottomana sitäkään, että hän jo\nparhaallaan oli murhaamassa Omobonoa pelkästä raivosta.\n\n\"Tule\", sanoi hän Lucillalle. \"Meidän täytyy mennä alakertaan katsomaan\nmitä olisi tehtävä.\"\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nEi Toktamish eikä hänen uhrinsakaan tietäneet että Lucilla oli pistänyt\noven salpaan heidän jälkeensä, sillä Omobono oli liian kauhuissaan\nkuullakseen mitään muuta kuin tatarilaisen äänen, ja viimeksimainittu\ntaas oli juuri sillä humaltumisen asteella, jolloin ihminen ei huomaa\nmitään, mikä ei ole läheisessä yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka\nsillä haavaa on hänessä vallitsevana; tämä mielentila on hyvin tuttu\nsellaisille, joiden tehtävänä on saada kiinni ihmisiä tai pettää heitä.\n\nKassa-arkku oli seinän vieressä huoneen kauimmaisessa nurkassa,\nlikellä sitä korkeata pulpettia, jonka ääressä Omobono tavallisesti\ntyöskenteli. Tultuaan sen luo kirjuri jäi seisomaan, ja Toktamish\nkumartui alas ja alkoi haparoida avaimilla.\n\nArkussa oli kolme lukkoa, ja joka lukossa oli säppi, joka sulkeutui\nlujan jousen painamana, kun arkun kansi laskettiin alas, ja jokaiseen\nlukkoon tarvittiin eri avain. Se oli suuri arkku, ylt'yleensä\nrautalevyllä verhottu ja lujasti rautakiskoilla vyötetty, mitkä kaikki\npidettiin kirkkaina jokapäiväisellä kiilloituksella.\n\nToktamish ei saanut avaimia sopimaan ja luopui kiroten yrityksestä.\n\n\"Aukaise se!\" komensi hän, tarttuen vapisevaa kirjuria kauluksesta ja\npainaen hänet polvilleen arkun eteen.\n\nTottelemattomuus olisi tatarilaisen silloisen mielentilan takia ollut\nsamaa kuin kuolema. Omobono pisti kunkin avaimen lukkoonsa, väänsi\njokaista kolme kertaa ja keskimmäistä vielä neljännen kerran, mikä\nvaikutti sen, että kaikki jouset peräytyivät yhdellä kertaa; samalla\nhän kohotti raskasta kantta hiukan toisella kädellään ja avasi sen\nsitten molemmilla.\n\nToktamish alkoi syytää sisältöä lattialle kiireellä touhulla, tarttuen\nrahapusseihin kaikkein ensiksi; mutta niitä ei ollut monta, eivätkä ne\nolleet kovin raskaitakaan, sillä nuoren kauppiaan pääoma oli sijoitettu\nuseihin yrityksiin ja virui harvoin joutilaana, ja mitä säästövaroihin\ntulee, oli hän ottanut kassastaan kahden viime päivän aikana melkoisia\nsummia jaettavaksi palatsin vartijoille. Tatarilainen näki pian, ettei\narkussa ollut tuhattakaan kultatukaattia, ja hopeaa varsin vähän.\nMuun sisällön muodostivat tilivihkot, paperit ja pergamentit, joista\nuseat merkitsivät suurta omaisuutta, mutta joita varas ei voinut\nvaihtaa kullaksi. Toktamishilla oli tietämättömän raakalaisen käsitys\nrikkaudesta, ja syvästi petyttyään hän suuttui heti raivoisasti.\n\n\"Missä on aarre?\" karjui hän, ja hänen kasvonsa tulivat tummanpuhuviksi.\n\nHän ravisteli Omobonoa kuin rääsyä, toistaessaan kysymystään yhä\nuudelleen. Onneton kirjuri tunsi hetkensä vihdoinkin tulleen, ja vaikka\nhän koetti puhua ja väittää vastaan, ei hän todellisuudessa saanut\nsuustaan äännähdystäkään. Silloin Toktamish muisti omat sanansa.\n\n\"Minähän sanoin, että minä hukutan sinut tuossa arkussa!\" huusi hän.\n\"Ja kautta auringon ja kuun, niin uuden kuin täyden, minä teen sen!\nMinä teen sen, kautta viinin ja viiniköynnöksen ja viininjuomarien,\nsinä rotta, sinä viheliäinen italialais-kirppu, sinä laiha pikku\nluupussi!\"\n\nSitten hän nosti Omobonon ilmaan sivuttain toisesta kädestä ja toisesta\njalasta ja laski hänet pyörtyvänä tyhjään raha-arkkuun, jonka kannen\nhän heti pisti kiinni. Se sulkeutui terävään napsahtaen, kun lukkojen\nkolme jousta yht'aikaa loksahtivat kolmen säpin loviin. Samassa Omobono\nmenetti tajuntansa; hänen viimeinen vaikutelmansa oli ollut se, että\nhänet tapettiin ja että hän tulisi heräämään kiirastulessa, ja hän oli\nvielä epätoivoisesti yrittänyt lukea rukousta, kun Toktamish sivalsi\nhänet jaloiltaan, mutta hän ei voinut muistaa kuin viimeiset sanat:\n\n\"... Voimaa vastustaa uteliaisuutta.\"\n\nSitten pimeni kaikki, suuret lukot loksahtivat hänen yläpuolellaan ja\nhän ei tiennyt enää mitään. Suoritettuaan menestyksellä tämän urhean\nteon, istuutui juopunut jättiläinen vakavana arkulle miettimään, sillä\nhän oli jo unohtanut aikoneensa heittää sen Kultaiseen Sarveen, ja\nsitäpaitsi hän silloisessakin tilassaan tiesi, että neljäkin miestä\nvoisi vain vaivoin liikuttaa sellaista painoa. Istuessaan hän kumartui\nalas ja veti arkun hajanaista sisällystä itseensä päin, poimien\npienet rahapussit asiapaperiröykkiöiden seasta. Sitten hänelle johtui\nmieleen, että olisi mukavampaa panna kaikki rahat yhteen säkkiin,\njonka hän voisi kiinnittää vyöhönsä. Se ei olisi varsin raskas paino,\nja reppuunsa ei hän voisi mitenkään saada kaikkia pusseja sullotuksi.\nTuhat kultatukaattia painoi vain kaksikymmentä naulaa kultasepän painoa.\n\nPantuaan kaikkityyni löytämäänsä tyhjään pehmeään nahkapussiin, hän\nnousi jaloilleen, aikoen lähteä ryöstämään taloa, koska ei ollut\nlöytänyt kassa-arkusta mitä oli odottanut. Se oli hänelle tuttua\ntyötä, sillä Kreikasta lähdettyään hän oli ollut ryövärinä ennenkuin\noli ruvennut kunnialliseksi ja pestautunut keisarin palvelukseen. Hän\npotkaisi kassa-arkkua ennenkuin lähti huoneesta.\n\n\"Hyvästi, pikku mies!\" nauroi hän.\n\nMutta vastausta ei kuulunut, ja ajatellessaan, että Omobono oli ollut\nniin hauras olento, että oli kuollut säikähdyksestä, hän nauroi vielä\nkovemmin, läjäyttäen kämmentään valtavaan reiteensä. Hänestä tuntui\nkerrassaan sanomattoman hullunkuriselta, että joku suorastaan kuolisi\njuuri pelosta.\n\nHän oli kiinnittänyt nahkasäkin lujasti vyöhönsä ja astui ovelle\nmennäkseen ulos. Huomatessaan oven lukituksi hän tähysteli sitä\nuteliaasti ja raappi korvallistaan, koettaen muistaa oliko hän lukinnut\nsen jälkeensä vai ei, sillä hän muisti kyllä sulkeneensa sen, jotta ei\nkukaan pääsisi äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa. Mutta lukossa ei ollut\navainta sisäpuolella. Hän oli ehkä pudottanut sen tai pistänyt sen\nreppuunsa, ja hän alkoi etsiä sitä, kulkien ympäri huonetta ja potkien\npapereita ja tilikirjoja sinne ja tänne. Sitä ei näkynyt missään, ja\nikkunat olivat vahvasti raudoitetut; mutta hän ei epäillyt, etteivätkö\nhänen voimansa riittäisi oven auki murtamiseen. Sehän olisi vain\npikkuasia.\n\nHän ravisteli sitä rajusti, iski, potki ja ravisteli uudelleen, mutta\nhänen ällistyksekseen se ei liikahtanut tuumaakaan. Palvelijat olivat\ntyöntäneet sitä vasten raskaan marmoripöydän, jolle olivat sitten\nkasanneet puoli tonnia huonekaluja; yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää\nmurtautua seinän läpi. Silloin hänen mieleensä juolahti, että Omobono\nehkä oli ottanut avaimen. Hänen oli avattava arkku, vaikka olikin\nsääli häiritä kuollutta miestä, joka oli saanut niin erinomaisen\nruumiskirstun levätäkseen.\n\nMutta arkku ei ottanut avautuakseen enempää kuin ovikaan, sillä\npontimet olivat loksahtaneet kiinni eikä hän ymmärtänyt lukon\nmonimutkaista rakennetta. Hän koetti kerran toisensa jälkeen, mutta\nepäonnistui joka kerta. Ehkäpä kirjuri ei sittenkään ollut kuollut.\nToktamish päätti puhua hänelle ja kysyä häneltä, miten kassa-arkku\navattiin.\n\n\"Pikku mies\", sanoi hän, \"minä päästän sinut pois, jos sanot miten\navaimia on käytettävä.\" Mutta pikku mies ei vastannut. Jos hän oli\nhengissä ja kuuli, ei hänellä ollut halua päästä ulos niinkauankuin\nhänen kiduttajansa oli talossa. Se ajatus, että kirjuri kukaties kuuli,\nmutt'ei tahtonut puhua, sai Toktamishin raivoisaan vimmaan.\n\nHän tarttui korkeaan jakkaraan, joka seisoi pulpetin vieressä, ja\niski sen olkansa takaa hirveällä voimalla kassa-arkun kanteen, niin\nettä se särkyi pirstaleiksi räsähtäen. Hän riehui vaahto suussa,\nhän mylvi ja kiljui ja murskasi huonekalun toisensa jälkeen arkun\nvankkaa lautavuorausta vasten saavuttamatta sillä mitään ja saamatta\npienintäkään vastausta Omobonolta, joka oli yhä puolitajuttomana,\nhyväksi onneksi hermoilleen, uneksien piiloutuneensa leivinuuniin\nhirmuisen ukonilman raivotessa.\n\nJakkara oli mennyt sytykesälöiksi, kaksi suurta tuolia oli seurannut\nsamoja jälkiä, ja Toktamish oli juuri kohottamassa itse pulpettia,\nlennättäen mustetolpon, kynät ja paperit pitkin nurkkia, ja aikoen\nmurtaa kassa-arkun yhdellä valtavalla iskulla, kun soinnukas ääni puhui\nsäyseästi lähinnäolevasta ikkunasta. Zoë palvelustyttöineen oli siellä,\nja koko talon miespuolinen palvelija- ja orjalauma heidän takanaan.\nNuo kolme tyttöä seisoivat leveällä kivipenkillä, joka kulki pitkin\ntalon ulkoseinustaa italialaiseen tapaan, ja he saattoivat helposti\nnähdä sisään ristikon läpi. Kiireissään Zoë ei ollut vetänyt huntua\nkasvoilleen, ja kun tatarilainen näki hänen kauniit kasvonsa ikkunassa,\nvaikutti se hänen herkkiin tunteisiinsa silmänräpäyksellisellä\nteholla. Näky oli sata kertaa suloisempi kaunista Giustinaa, joka\noli päässyt häneltä karkuun. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään Zoën\nkaltaista, sellaisena kuin tämä seisoi ulkopuolella iltapäivä-auringon\nrauhallisessa paisteessa. Hetken tai pari hänen päänsä oli melkein\nselvä; pulpetti putosi hänen käsistään rauta-arkulle eikä edes\nsärkynyt, ja Toktamishin kädet riippuivat kylkiä pitkin hänen\ntuijottaessaan tyrmistyneen ihmetyksen vallassa.\n\nZoë oli iloinen että tatarilaisen ja hänen välillään oli rautaristikko,\nsillä hän ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut enemmän\nraivoavan pedon näköinen. Hän oli tähystellyt huolissaan Omobonoa,\nmutta kun ei hän nähnyt jälkeäkään hänestä eikä veripilkkuakaan, päätti\nhän kohta mielessään, että kirjuri oli päässyt pujahtamaan pois jotakin\nsalaista tietä senjälkeenkuin Lucilla oli salvannut oven.\n\n\"Missä on messer Carlo?\" Näin kuuluivat ne sanat, jotka pidättivät\nToktamishin juuri kuin hän oli murskaamaisillaan pulpetin.\n\nHän seisoi tuijottaen typertyneenä Zoëhen, ja kun hän ei vastannut,\nuudisti Zoë kysymyksensä, katsoen häneen rauhallisen kiinteästi, niin\nettä hän ymmärtäisi olevansa täydellisesti hänen vallassaan. Kun\nToktamish kuuli äänen toistamiseen, teki hän vaistomaisen yrityksen\nulkonäkönsä silostamiseksi, samaan tapaan kuin riikinkukko levittää\npyrstönsä naaraan edessä; hän veti ulospäin valtavat viiksensä, haraisi\ntakkuista partaansa molemmilla käsillään, asetti korkean karvalakin\nparemmin päähänsä ja hymyili itsetyytyväisenä astuessaan ikkunan\nluo, valmiina, oman arvionsa mukaan, voittamaan minkä naissydämen\nhyvänsä koko Konstantinopolissa. Huonekalujen särkemisen vaatima\nruumiinliikunta oli arvatenkin tehnyt hänelle hyvää, sillä hän käveli\naivan vakavasti, silmät selki selällään ja suuri päänsä hieman\nkallellaan.\n\n\"Messer Carlo on turvassa ja voi hyvin\", vastasi hän tultuaan lähelle\nristikkoa. \"Hän on lähettänyt minut hakemaan vähän rahaa, jota hän\nvälttämättä tarvitsee.\"\n\n\"Teillä on omituinen tapa toimittaa hänen asiaansa\", huomautti Zoë,\nkatsellen murskattujen huonekalujen sirpaleita.\n\nToktamish tunsi, että hänen ympärillään vallitseva hävitys vaati\nselityksen.\n\n\"Olen tappanut rottia\", sanoi hän. \"On merkillistä kuinka paljon rottia\nja hiiriä tulee liiketoimistoihin!\"\n\n\"Missä on messer Carlo?\" kysyi Zoë kolmannen kerran.\n\n\"Suloinen taivaan villakaritsa\", sanoi Toktamish nojaten ikkunalautaan\nja tuoden kasvonsa likelle ristikkoa, \"jos annat minulle vain yhden\npikku suukkosen, niin sanon missä Carlo on!\"\n\nZoë astahti sivullepäin kivipenkillä, jolla hän seisoi, sillä hän näki\nettä Toktamish aikoi pistää toisen kätensä ristikon läpi tarttuakseen\nhäneen; ja vaikka ristikkokin oli heidän välillään, näytti tatarilainen\nvoivan kiskaista häneltä käsivarren irti, jos hän vastustaisi. Hädin\ntuskin Zoë ennättikään ajoissa pois hänen ulottuviltaan. Toktamish\nnauroi jokseenkin tyhjää naurua, kouraistessaan ilmaa. Ristikko ulkoni\nmuutamia tuumia ikkunasta niinkuin häkin pää, kuten on tavallista\nvanhoissa italialaisissa taloissa; ja vaikka Zoë oli toisella sivulla,\nsaattoi Toktamish kuitenkin nähdä hänet.\n\n\"Jos tulet tänne sisäpuolelle, niin sanon mitä haluat tietää,\nkyyhkyläiseni\", sanoi hän veitikkamaisella silmäniskulla, sillä hän ei\ntodellakaan uskonut yhdenkään naisen voivan vastustaa häntä.\n\n\"Kiitos\", vastasi Zoë. \"Minä en tule sisään, mutta minä tahdon varottaa\nteitä. Jos ette sano minulle missä messer Carlo on, niin annan ampua\nteidät isännän varsijousella kuin hullun koiran.\"\n\n\"Noudanko jousen?\" kysyi Carlon palvelijan, venetsialaisen gondolierin\nääni, sillä tämä oli erinomainen ampuja ja oli saanut palkinnon\nampumakilpailussa Lidolla.\n\nMutta Toktamish nauroi halveksivasti.\n\n\"Teidän varsijousenne ei pysty ampumaan luukkujen läpi\", sanoi\nhän, \"sillä ne olivat hyvin tukevat, ainakin kolmea tuumaa paksut.\nSitäpaitsi\", lisäsi hän, \"minä voin istua lattialla ikkunan alla, niin\nettette edes näe minua.\"\n\n\"Jos emme voi ampua teitä, niin voimme tappaa teidät nälkään\", oli\nZoëlla vastaus valmiina.\n\n\"Pikku uuhi-karitsani\", sanoi tatarilainen, \"Toktamishin sydän läpättää\nsinulle kuin koiperhonen lampussa. Yhdestä suukkosesta saat kaikki mitä\npyydät!\"\n\n\"Ymmärrättekö, että aion tappaa teidät nälkään?\" kysyi Zoë tuikeasti.\n\n\"Ei toki, kaunis puna-valko-kaniseni! Ethän ole niin kovasydäminen! Ja\nsitäpaitsi, jollet päästä minua ulos ja anna minulle suukkosta, niin\ntulevat mieheni kohta ja polttavat Carlon talon poroksi, ja minä vien\nsinut mukanani! Hahaa! Sitäpä et ollut ajatellut! Mutta Toktamish ei\nolekaan loukulla otettavissa kuin mikäkin penikka. Hän on vanha susi\nja tuntee metsän. Mieheni tietävät minun olevan täällä, ja jollen\npalaa heidän luokseen tunnin kuluessa, niin he tulevat hakemaan minua.\nSellainen oli sopimus, ja minä voin kyllä odottaa niin kauan. Sitten\nheitä tulee kuusikymmentä, ja ennenkuin ilta on mennyt, viemme Carlon\nkeisarin luo ja annamme hänet ilmi ja kerromme kaikki mitä tiedämme;\nja huomisaamuna hän on mestauspaalussa keskellä kilparataa, ja vasta\nkolmantena päivänä hän on kokonaan kuollut! Hahaa! Muistanpa kuinka\nkatselimme sitä vanhaa Mikael Rhangabe-lurjusta! Minä olin miehineni\nvartiossa häntä mestattaessa!\"\n\nZoën posket valahtivat kalman kalpeiksi, ja hänen silmänsä kiiluivat\nuhkaavasti. Jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut ase kädessään, olisi\nhän voinut antaa hyvin tähdätyn iskun ristikon läpi, ja Toktamishin\npäivät olisivat päättyneet äkisti. Mutta rautatankojen toisella\npuolella nauroi juopunut tatarilainen taidolleen, jolla hän oli osannut\nhänet säikäyttää, sillä hän luuli Zoën kalvenneen pelosta.\n\n\"Eikö kukaan voi vaientaa tuota elukkaa?\" huudahti Zoë vihasta\nvapisevalla äänellä.\n\n\"Se on helposti tehty\", lausui hänelle tuttu ääni.\n\nHän kääntyi ja katsahti alas penkki-korokkeeltaan, ja näki Gorlias\nPietrogliantin liikkumattomien kasvojen katsovan vastaansa.\n\n\"Tulkaa sisään, kokóna\", sanoi tähtienselittäjä, ojentaen kätensä\nauttaakseen häntä maahan. \"Lähetämme hänelle ruukun messer Carlon\nvanhinta viiniä, jotta tunti kuluisi hupaisemmin, ennenkuin hänen\nmiehensä tulevat polttamaan taloa!\"\n\nZoë ymmärsi annetun neuvon viisauden; Toktamish joisi itsensä\ntunnottomaksi lyhyessä ajassa.\n\n\"Tähtienselittäjä on oikeassa\", sanoi hän palvelijoille. \"Tulkaa sisään\nkaikki.\" Hän lähti astumaan edellä, mutta Gorlias viivähti hetken,\nastui kivipenkille ja puhui vangille matalalla äänellä.\n\n\"He ovat täällä puolessa tunnissa\", sanoi hän. \"Sillävälin lähetän\nteille viiniä juotavaksi. Onko teidän nälkä?\"\n\n\"Nälkä!\" Toktamish nauroi muistellessaan riikinkukkoa. \"En ole ikinä\nsyönyt parempaa päivällistä! Mutta lähetä minulle vähän viiniä, ja kun\ntoimitamme jaon, niin minä tahdon osalleni tuon valkonaamaisen tytön.\nMiehet saavat nämä rahat tästä. Sano heille se.\"\n\nHän läimäytti vyössään riippuvaa pulleaa nahkasäkkiä puhuessaan.\n\n\"Niinkuin haluatte\", vastasi Gorlias välinpitämättömästi.\n\nHän astui jälleen maahan ja saapui ovelle siksi ajoissa, että ennätti\nsisään Zoëta seuranneen jonon jälkipään mukana. Ruokasalissa oli\nkaikki siinä asussa mihin se oli jäänyt Toktamishin ja Omobonon sieltä\nlähtiessä. Pöytä oli sekasorrossa ja hulveisillaan viiniä, jota oli\njuossut lattiallekin, ja pari kolme tuolia oli kumossa. Gorlias täytti\nhopeakannun Khios-viinillä; mutta hänen kääntyessään ikkunaan päin oli\nZoë ainoa, joka näki hänen kaatavan viiniin pienen pullon sisällyksen,\njoka näytti olleen hänellä valmiina kädessään. Hän kutsui Carlon\npalvelijan.\n\n\"Vie se hänelle\", sanoi hän. \"Se mahtuu helposti ristikon läpi.\"\n\n\"Siinä ei ole paljon viiniä\", huomautti mies epäillen. \"Hän juo sen\nyhdellä kulauksella.\"\n\n\"Jos hän pyytää lisää, täytä kannu uudelleen\", vastasi Gorlias. \"Jos\nhän menee uneen, ilmoita minulle.\"\n\nMies meni.\n\n\"Puhdistakaa tuo kaikki\", sanoi Zoë miespalvelijoille, jotka seisoivat\nkatselemassa. \"Isäntä ei saa nähdä tällaista sekasortoa kotiin\ntullessaan.\"\n\nHänen äänensävynsä ja käytöksensä vaikuttivat kuuliaisuutta\nherättävästi, ja sitäpaitsi he tiesivät, että Toktamishista ei ollut\nhuolta vähään aikaan. He alkoivat siistiä pöytää heti, ja Zoë poistui\nhuoneesta Gorliaksen ja molempain palvelustyttöjensä seuraamana, jotka\nolivat olleet tapahtumien äänettöminä todistajina.\n\nYläkertaan saavuttuaan he jättivät Zoën kahdenkesken tähtienselittäjän\nkanssa ja hävisivät keskustellakseen kuiskaillen talossa tapahtuvista\nihmeellisistä asioista.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi Zoë, niin pian kuin tytöt olivat menneet.\n\n\"Hän on eräässä kuivassa vesisäiliössä lähellä kaupungin pohjoismuuria.\"\n\n\"Piilossako?\"\n\n\"Ei -- vankina. Paetessaan yöllä hän osui niiden sotilasten joukkoon,\njoiden oli autettava meitä, ja he pidättivät hänet saadakseen lunnaita.\nTatarilainen tuli kiristämään rahoja. Te tiedätte kaikki.\"\n\n\"Hän on turvassa ainakin toistaiseksi\", sanoi Zoë, mutta hyvin\nepäilevästi, sillä hän ei uskonut puolittainkaan omia sanojaan.\n\n\"Ei\", vastasi Gorlias; \"hän ei ole turvassa pitkää aikaa, ja meidän\non saatava hänet pois. He vaativat lunnaita, mutta he tietävät varsin\nhyvin, että vaikka he saisivatkin lunnaat, eivät he uskaltaisi päästää\nhäntä vapaaksi, kun hän voisi saattaa heidät kaikki hirteen yhdellä\nainoalla sanalla.\"\n\n\"Mitä he sitten tekevät?\"\n\n\"Jos he saavat rahat, antavat he hänen nääntyä kuoliaaksi\nvesisäiliössä. Jolleivät he saa, luovuttavat lie hänet Andronikukselle\nsaadakseen palkinnon. Keisari on antanut julistuksen, jossa hän lupaa\nkymmenen naulaa kultaa sille, joka tuo hänelle Carlo Zenon, kuolleena\ntai elävänä. Siinä ei ole kylliksi.\"\n\n\"Tietääkö keisari sitten, että se oli hän?\" kysyi Zoë kasvavalla\nlevottomuudella.\n\n\"Tietää.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"En tiedä. Joku on kavaltanut meidät.\"\n\n\"Meidät kaikkiko?\"\n\n\"Niin pelkään.\"\n\n\"Mutta entä te itse? Uskallatteko liikkua ulkona?\"\n\n\"Minulla on monta valepukua, ja ne jotka tuntevat kalastajan, eivät\ntunne tähtienselittäjää.\"\n\n\"Mutta jos teidät otettaisiin kiinni?\"\n\n\"Ihminen ei voi muuttaa kohtaloaan. Mutta katsokaahan tänne. Minulla\non jo jotakin Johannekselta. Hän on muuttanut mieltään; hän katuu,\nettei antanut meidän auttaa häntä pois viime yönä, ja hän on lähettänyt\nmeille tämän kapteenin vaimon välityksellä.\"\n\nGorlias otti esiin pergamenttisen asiakirjan.\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Lahjoituskirja, jolla Tenedos annetaan Venetsialle.\"\n\n\"Ah! Jospa messer Carlo vain olisi vapaa!\"\n\n\"Niin -- jos!\" Gorlias pudisti päätään miettivästi. \"Ei ole helppoa\nlähettää vastausta tähän\", jatkoi hän. \"Vaimo toi sen minulle henkensä\nuhalla ja sanoi, että hänen olisi mahdotonta tulla toistamiseen.\nVartiosto on lisätty kaksinkertaiseksi, ja tästedes pannaan\ntoimeen ihan toisenlainen vartiointi. En usko, että voimme saada\nJohannesta ulos, niinkuin olisimme saaneet viime yönä niistä miehistä\nhuolimattakin. Kuitenkin olen varma, että jos messer Carlo olisi\nvapaana, niin hän yrittäisi. Hän lähettäisi ainakin sanan, vastaukseksi\ntähän. Mutta ne ajat ovat ohi, jolloin lähetimme kirjeitä ylös ja alas\nlangan avulla -- tornia vartioidaan nyt joen puoleltakin.\"\n\n\"Ettekö voi päästä sisään valepuvussa?\"\n\n\"En. Ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada pääsylupaa tätä nykyä.\"\n\n\"Minä voisin\", sanoi Zoë luottavasti. \"Olen varma, että voisin! Jos\nmenisin liinavaatekoria pääni päällä kantaen ja puettuna orjatytön\ntavoin sinisiin pumpulivaatteisiin ja keltanahkaisiin kenkiin, niin\nolen varma että he päästäisivät minut kapteenin vaimon luo.\"\n\n\"Entä jos korinne tarkastettaisiin ja kirje löydettäisiin?\"\n\n\"Minä panisin sen kenkääni. Sieltä he eivät etsisi.\"\n\n\"Te antautuisitte kauheaan vaaraan.\"\n\n\"Hänen tähtensä, jos siitä vain olisi hyötyä\", vastasi Zoë. \"Mutta se\nei auttaisi häntä ollenkaan, ja jos jotakin tapahtuisi minulle, niin\nhän olisi pahoillaan. Sitäpaitsi, mitävarten lähettäisimme sanaa muka\nmesser Carlolta, kun hän itse on vankina?\"\n\n\"Asia on näin\", vastasi Gorlias. \"Sotilaat eivät millään ehdolla\npäästä häntä pois, ennenkuin tuntevat itse olevansa turvassa; ja\nainoa keino millä heidät voi saada vakuutetuksi siitä, ettei mitään\nvaaraa ole, on se, että Johannes todellakin vapautetaan ja asetetaan\njälleen valtaistuimelle. Niinkauankuin Andronikus hallitsee ja kykenee\nkostamaan heille, he pitävät messer Carlon vankinaan, luovuttaakseen\nhänet millä hetkellä hyvänsä tai näännyttääkseen hänet hengiltä oman\nturvallisuutensa vuoksi -- jolleivät muitta mutkitta murhaa häntä.\nMutta minä en usko, että he rohkenisivat käydä hänen kimppuunsa\nkymmenenkään miehen voimalla, sillä he tuntevat hänet hyvin.\"\n\nZoë hymyili, sillä hän oli ylpeä rakastaessaan miestä, jota\nkymmenenkään miestä ei uskaltaisi käydä tappamaan.\n\n\"Siis ainoa keino hänen pelastamisekseen on vapauttaa Johannes?\"\nsanoi hän. \"Niin\", jatkoi hän odottamatta vastausta, \"luulen että\nolette oikeassa. Jos saisimmekin kokoon nuo heidän kymmenentuhatta\ntukaattiansa, eivät he päästäisi häntä vapaaksi niinkauankuin\nAndronikus on Blachernaessa.\"\n\n\"Sellainen on asian todellinen laita\", vastasi Gorlias. \"Ei enempää\neikä vähempää. Messer Carlon henki riippuu siitä.\"\n\n\"Siis se on tehtävä, käyköön kuinka käy. Jumalan kiitos, onhan minulla\nhenki panna alttiiksi hänen tähtensä!\"\n\n\"Teillä on kaksikin\", virkkoi Gorlias tyynesti. \"Minunkin henkeni on\nkäytettävänänne.\"\n\n\"Te olette hyvin uskollinen Johannekselle, kuoleman vaaraankin asti.\nSitäkö tarkoitatte?\"\n\n\"Enemmänkin.\"\n\n\"Messer Carlon tähdenkö siis?\" kysyi Zoë. \"Teillä on hänelle jokin\nsuuri kiitollisuuden velka.\"\n\n\"En ole nähnytkään häntä ennenkuin aivan hiljakkoin\", vastasi Gorlias.\n\"Teidän ei tarvitse tietää, minkätähden olen valmis vaikka kuolemaankin\ntässä yrityksessä, kokóna Arethusa.\"\n\nJoku koputti ulommalle ovelle; Zoë kutsui käsiään taputtaen\npalvelustyttöjään, ja toinen heistä meni ovelle. Zenon palvelijan ääni\npuhui ulkopuolelta.\n\n\"Tatarilainen on jo sikeässä unessa\", sanoi hän, \"ja minä kuulen\nkirjurin valittavan ikäänkuin suuressa tuskassa; mutta en voi nähdä\nhäntä ikkunasta. Hän on varmasti jossakin siellä huoneessa, sillä se on\nhänen äänensä.\"\n\nZoë teki liikkeen ikäänkuin mennäkseen ovelle, mutta Gorlias kohotti\nkätensä.\n\n\"Minä pidän huolen siitä\", sanoi hän. \"Minä toimitan sen miehen\ntakaisin majoituspaikkaansa.\"\n\nZoë puri huultaan, sillä hän tiesi että olisi julmaa ja raukkamaista\ntehdä pahaa Toktamishin laiselle raakalaisellekaan, niinkauankuin tämä\noli avuttomana Gorliaksen antaman rohdon vaikutuksesta. Mutta sanat,\njotka hän oli lausunut, kirvelivät syvällä, eikä Zoën ollut helppo\nunohtaa niitä.\n\n\"Tehkää kuten tahdotte\", sanoi hän.\n\nPuolta tuntia myöhemmin pikku Omobono-parka oli vuoteessaan ja Zenon\npalvelija antoi hänelle suomalvasta ja kamomillistä valmistettua\nlämmintä keitettä hänen järkytettyjen hermojensa rauhoittamiseksi.\nRahapussit ja asiapaperit oli pantu paikoilleen toimistohuoneen\nkassa-arkkuun, ja Toktamish tatarilainen kulki autuaasti uinaillen\nvuokratussa kantotuolissa neljän rotevan orjan kantamana majapaikkaansa\nkohti.\n\nNiin päättyi tuo muistettava juhlapäivällinen Carlo Zenon talossa.\n\nMutta Zoë istui avoimen ikkunan ääressä, ja hänen sydämensä löi joskus\nhyvin kiivaasti, joskus taas hyvin hitaasti; sillä hän ymmärsi, että\nhänen rakastamansa miehen asema oli todellakin epätoivoisen tukala.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\nZenon asema oli nyt aivan selvä Zoëlle, ja onnellisuuden tunne\nnostatti häntä valtavana aaltona, kun hän ajatteli, että hän ehkä\nvoisi pelastaa hänen henkensä juuri silloin kuin hänen tilansa näytti\ntoivottomimmalta, ja että onnistuipa hän yrityksessään tai ei, niin\nhänen oma henkensä olisi joka tapauksessa pantava alttiiksi Zenon\npuolesta. Sankarillisuus on lähempänä pintaa naisissa kuin useimmissa\nmiehissä, ja ulottuu usein aivan yhtä syvällekin.\n\nZoë oli käsittänyt hyvin nopeaan miten asiat olivat, ja että Toktamish\nja hänen miehensä aikoivat antaa Zenon tuhoutua vain siitä syystä, että\nhän saattoi syöstä heidät kaikki perikatoon, jos hän pääsisi vapaaksi;\ntai, jos tulisi ilmi että hänet oli pidätetty, he aikoivat luovuttaa\nhänet Andronikukselle. Ei ollut ollenkaan todennäköistä, että he\nlaskisivat häntä vapaaksi, vaikka saisivatkin vaatimansa suuret lunnaat.\n\nMutta jos Johannes jollakin keinoin voitaisiin äkkiarvaamatta saada\npois vankeudesta, nousisi koko Konstantinopoli vallankumoukseen\nasettaakseen hänet valtaistuimelle, ja silloin olisi yhtä vaarallista\npitää hänen ystäväänsä Zenoa vankina kuin nyt näytti hänen\nvangitsijoistaan lyhytnäköiseltä päästää häntä vapaaksi. Ensimmäinen\ntehtävä oli päästä Johanneksen puheille ja ilmoittaa asiasta hänelle,\nja tämän voi ainoastaan nainen saada suoritetuksi. Gorlias tunsi\nsotamiehet ja hänellä oli heihin vaikutusvaltaa kenties yhtä paljon\nkuin kenelläkään, ja mitä ulkoa käsin voitaisiin tehdä, sen hän tekisi;\naivan varmaa oli kuitenkin, ettei miehiä voitaisi saada uudelleen\nkokoon, jollei Johannes olisi todella vapaana.\n\nSiinä olikin vaikeus. Hänen puheilleen pääseminen oli yksi asia, ja se\noli mahdollisuuksien rajoissa; hänen pois toimittamisensa olisi aivan\ntoinen asia. Mutta Zoëlla oli luottamusta kapteenin vaimon uskolliseen\nkiintymykseen, josta Gorlias oli kertonut hänelle, ja hän uskoi että\nsellaisessa tapauksessa kaksi naista voisi tehdä enemmän kuin kymmenen\nmiestä.\n\nKuitenkin hän oivalsi, että olisi ehkä tuhoisaa antaa vangitun keisarin\ntietää, että Zeno itsekin oli vankina. Tätä ehkäistäkseen hän keksi\nsuunnitelman kirjoittaa venetsialaisen nimessä kirje, jossa Tasavallan\npuolesta suostuttaisiin ottamaan vastaan tarjottu lahja ja annettaisiin\nlupaus viipymättömästä avusta ja vapautuksesta. Zeno oli antanut\nsanansa, että hän uudistaisi yrityksen Tenedoksen tähden, vaikkakaan\nei muusta syystä; Zoë tiesi, että kun tähän ehtoon oli suostuttu, ei\nmikään voisi estää Zenoa pitämästä sanaansa, jos hän olisi vapaana.\nNiinollen Zoë kirjoittaisi hänen puolestaan vain samaa mitä hän itse\nolisi kirjoittanut, jos olisi voinut; ja tapahtuihan se sitäpaitsi, jos\npätevämpää puolustusta vaadittiin, Zenon hengen pelastamiseksi.\n\nZoën saama oppi oli hänelle nyt suureksi hyödyksi, kun hän huolella\nkirjoitti vastausta vankalle padualaiselle paperille. Hän pani Zenon\nkiittämään keisaria Korkean Tasavallan puolesta hänen jalomielisestä\nlahjastaan ja sanomaan että hän oli valmis, että hetkeäkään ei\nhukattaisi ja että tunnin kuluessa kansa olisi saanut takaisin\nhallitsijansa, tai Carlo Zeno saisi yrityksessä surmansa.\n\nKun viimeinen lause solui Zoën kynästä, tuntui se hänestä liian\nteatterimaiselta Zenon lausumaksi, mutta hän päätti jättää sen\nkirjeeseen sen vaikutuksen vuoksi, minkä se tekisi Johannekseen.\nZeno ei olisi maininnut sellaista mitättömyyttä kuin henkensä ja\nruumiinsa vaarantamista jossakin yrityksessään enempää kuin merimiehet\npysähtyisivät juttelemaan vaarasta saatuaan käskyn vähentää purjeita\nkovassa myrskytuulessa. Sellaiset seikat kuuluvat peliin. Ei mikään\nmerimies kerro juttua myrskystä jollei hän ole nähnyt Lentävää\nHollantilaista tai merikäärmettä tai Märssymiestä; hän on vaarassa\npuolet elämästään. Mutta tavallinen nykyaikainen sotilas, joka on\ntulessa ehkä kolme tai neljä kertaa koko sotilasuransa aikana,\ntoistelee taistelukertomuksiaan jokaiselle, joka haluaa kuunnella. Zoë\nei tiennyt, oliko Johannes koskaan nähnyt Zenon käsialaa vai ei, mutta\nsillä ei ollut suurta merkitystä niihin aikoihin, jolloin moni hieno\naatelisherra ei osannut itse kirjoittaa kirjeitään. Hän taittoi arkin\nsievästi pieneksi neliöksi ja asetti sen kokeeksi kenkäänsä, nähdäkseen\npysyisikö se siellä hänen kävellessään.\n\nHän teki kaiken tämän Gorliaksen ollessa poissa, ja ennenkuin hän\npalasi, oli iltapäivä jo puolessa, vaikka kevätpäivät olivatkin\npitenemässä. Gorlias kertoi Zoëlle, että tatarilainen oli\nvahingoittumattomana majapaikassaan, missä hän todennäköisesti nukkuisi\nainakin puoliyöhön, miestensä suunnattomaksi kiukuksi ja harmiksi.\nHe olivat odottaneet hänen palaavan kullalla kuormattuna tai tuoden\nainakin varman lupauksen siitä, ja hän oli tullut takaisin ei vain\ntyhjin käsin, vaan lisäksi sikahumalassa; ja kun he tunsivat hänet\nhyvin, mutta eivät tienneet, että hän oli niellyt ooppiumiannoksen,\njoka olisi saanut tiikerinkin uneen, miettivät he synkeän janoisina\nsitä väkevän viinin määrää, joka hänen oli täytynyt imeä sisäänsä\nainoastaan kaksi tuntia kestäneen poissaolonsa aikana. Mitä hän oli\nkertonut Zoëlle heidän tulostaan häntä hakemaan, jos hän viipyisi liian\nkauan, oli ollut pelkkää Zoën peloitukseksi keksittyä sepitystä; he\neivät edes tienneet missä hän oli ollut, sillä hän oli ilmoittanut vain\naikovansa lähteä kokoamaan Zenon lunnaita venetsialaisilta kauppiailta,\nja hän oli sellaisessa maineessa voimistaan ja hurjuudestaan, etteivät\nhe olleet uneksineetkaan hänen tarvitsevan apua.\n\nNiin paljon Gorlias oli saanut selville, ja hän oli myöskin päässyt\nvarmuuteen siitä, että miehet olivat kerrassaan huonolla tuulella\nasiain saamasta käänteestä ja paljon taipuvaisemmat surmaamaan Zenon\nkuin päästämään hänet vapaaksi. Hänen olopaikastaan ei Gorlias tiennyt\nmuuta kuin että hän oli yhdessä niistä monista kuivista vesisäiliöistä,\njoita oli vanhan Konstantinopolin alla ja joita ei ollut koskaan\nkäytetty senjälkeenkuin ristiretkeläiset olivat katkaisseet\nvesijohdot ja ryöstäneet kaupungin enemmän kuin sataseitsemänkymmentä\nvuotta aikaisemmin. Miehet, jotka olivat sulkeneet Zenon sinne,\ntiesivät missä hän oli, mutta hyvin todennäköistä oli, etteivät he\nolleet sanoneet sitä tovereilleen. Noina keisarikunnan viimeisinä\npäivinä eivät ulkomaalaiset palkkasoturit olleet paljon muuta kuin\nhuonostiharjoitettuja ryövärijoukkoja, jotka rosvoilivat kaupungin\nalempisäätyistä asujamistoa, tottelivat päälliköltään vain silloin kuin\nse maksoi vaivan, eivätkä edes noudattaneet rosvojen kunniasääntöjä\nryöstösaaliin jaossa. Ei mennyt päivääkään, ettei sotaväen kesken\nollut tappelua ja verenvuodatusta; tuskin kului yötäkään ilman jotakin\nväkivallantekoa tai ryöstöä, josta he olivat vastuunalaiset. He olivat\nvarastaneet Johanneksen aikana, he ryöväsivät Andronikuksen aikana; jos\nJohannes palautettaisiin valtaistuimelle, varastaisivat he jälleen. Ja\nhe joivat lakkaamatta. Jos sulttaani Amurad olisi ollut sellainen mies,\njollaiseksi Muhammed Valloittaja osoittautui, olisivat turkkilaiset\nolleet Konstantinopolin valtiaina hyvinkin kahdeksankymmentä vuotta\nennemmin kuin he todellisuudessa sen valloittivat, ja päässeet\nkymmenennellä osalla mieshukkaa.\n\nMikäli Zeno oli luottanut niihin kahdeksaansataan sotilaaseen,\njotka olivat suostuneet kannattamaan Johanneksen hyväksi tehtävää\nvallankumousta, oli se perustunut siihen, että hän tiesi heidän\nvarmasti nousevan kapinaan, jos tarjoutuisi tilaisuus ryöstää palatsi\nja iskeä hengiltä joitakin satoja heidän erikarvaisia maanmiehiään,\njotka oli korotettu heitä kunniakkaampaan asemaan henkivartioiksi ja\njotka senvuoksi olivat heidän verivihollisiaan. Mutta samassa kuin\nsuloiset toiveet hälvenivät, eivät he välittäneet enempää siitä, kuka\noli keisarina kuin rakki välittää siitä, kuka sille viskaa luun;\nvallitseva asiaintila oli heille kyllin hyvä, eivätkä he halunneet\npanna alttiiksi mitään sen muuttamiseksi, jollei muutos merkinnyt\nviiniä, naisia ja ryöstöä. Monet heistä olivat todellisuudessa\nmuhamettilaisia kuten Toktamishkin ja pitivät kaikkia kristittyjä, omia\npalkkaajiaankin, laillisena riistanaan -- kuten koiratkin, sivumennen\nsanoen, eivätkä he edes olleet mitään mainioita tappelupukareita,\nvaan enimmäkseen pelkurimaisia heittiöitä. Oli mieluista elää\nheidän joukossaan, kun saattoi pieksää heitä ja juoda viiniä ilman\nharmaapartojen paheksumisia; mutta mitä tuli heidän kunnioittamiseensa,\nniin yhtä hyvin olisi Toktamishin laisen tatarin mieleen juolahtanut\npelätä heitä.\n\nZoë tiesi kaiken tämän, ja samoin Gorliaskin, ja he olivat yhtä\nmieltä siitä, että jollei Johannesta voitu tuoda sotilaiden eteen\nsilminnähtäväksi, ei menestyksestä ollut paljon toivoa, ja Zenon\npelastamisesta ei vähääkään. Suurin vaikeus oli siinä, että Johannesta\nsäilytettiin vieläkin vaikeapääsyisemmässä paikassa kuin Zenon luola\noli. Koko asia kiersi ilkeästi kehässä. Johannesta ei voitaisi\nvapauttaa, jollei sotaväki noussut kapinaan hänen puolestaan; mutta\nsotaväki ei nousisi kapinaan, jolleivät he nähneet häntä keskellään;\nja jos ei kapinaa syntyisi, kuolisi Zeno nälkään kaivossaan. Gorlias\nPietrogliant oli neuvokas mies, mutta tämä pulma sai hänet kokonaan\nymmälle.\n\nHän seisoi äänetönnä ja mietteissään Zoën ikkunan ääressä; Zoë istui\nliikkumatonna isolla sohvalla, katsellen häntä ja miettien hänkin.\nHänen polvensa olivat vedetyt melkein leukaan kiinni, ja hänen\nkätensä olivat ristissä niiden ympärillä, kun hän tuijotti suoraan\ntähtienselittäjän selkään rävähtämättömin silmin. Ei kumpikaan heistä\ntiennyt, kuinka kauan he olivat vaiti; ehkä viisi minuuttia, ehkä\npuoli tuntia. Aika tekee omituisia kepposia, kun ihmiset ovat suuressa\nvaarassa tai suuressa hädässä.\n\nSitten Zoën ilme alkoi muuttua hyvin hitaasti, ikäänkuin jokin aate\nolisi sarastanut hänelle. Oli niinkuin hän olisi nähnyt jotakin\nGorliaksen ja itsensä välillä, jotakin, mikä sai vähitellen muodon,\njotakin uutta ja odottamatonta, mikä pian kehkeytyi kokonaiseksi\nkuvaksi ja kuvasta sukeutui todelliseksi näytelmäksi, joka oli täynnä\neläviä ihmisiä, liikkuvia ja puhuvia; herkkä suu raoittui hiukan,\nikäänkuin hän olisi aikonut puhua, ja hennot sieraimet värähtelivät,\npunerrus levisi kuin aamurusko hänen kalpeille poskilleen ja syvä\nlämmin loiste tuli hänen silmiinsä.\n\nKun näytelmä oli ohi ja näky hävinnyt, nyökäytti hän hitaasti päätään,\nikäänkuin varmentuneena siitä, että hänen valveunensa oli ollut tosi\nuni.\n\n\"Olen ajatellut erästä keinoa\", virkkoi hän vihdoin.\n\nGorlias kääntyi, astui lattian poikki ja seisahtui hänen viereensä\nkuuntelemaan; mutta hän ei luullut Zoëlla olevan mitään käytännöllistä\nsuunnitelmaa ehdotettavana, ja ensiksi häntä kuunnellessaan Gorlias\nolikin paljon halukkaampi seuraamaan omaa ajatuskulkuaan kuin Zoën\nesitystä. Sitten hän yhtäkkiä tunsi, että Zoë oli saanut yhden noita\nkäytännöllisen älyn innoituksia, joita äärimmäisen pakottavat tilanteet\nusein saavat naisissa puhkeamaan ja jotka ovat olleet miesten ihmeenä\naina siitä asti kuin Jaakobin äiti näytti pojalleen miten hänen\noli varastettava isänsä siunaus. Aivan varmaa on, että nainen se\nKolumbuksellekin näytti hänen kuuluisan munatemppunsa, kun hän itse\nkoetti saada sitä pysymään tasapainossa kärjellään. Ainoastaan nainen\non saattanut ajatella jotakin niin yksinkertaista.\n\nJa nyt, Gorliaksen turhaan piinattua kekseliäitä aivojaan aatetta\nlöytääkseen, esitti tämä nuori tyttö hänelle sen, joka oli ainoa\nmahdollinen. Hän käsitti sen huokeasti.\n\n\"Se on uskalias suunnitelma, eikä se voisi onnistua selkeällä\npäivällä\", sanoi hän, kun Zoë oli päässyt loppuun, \"mutta hämärässä se\nehkä menestyisi.\"\n\n\"Sen täytyy onnistua\", sanoi Zoë painokkaasti. \"Jos se ei onnistu, niin\nemme näe toisiamme enää.\"\n\n\"Emme, jollei Andronikuksen mieleen juolahda ristiinnaulita meitä\nyhdessä\", vastasi Gorlias jokseenkin vakavasti. \"Hyvin paljon riippuu\nsiitä, että sovitamme aikamme niin täsmälleen kuin mahdollista.\"\n\n\"Niin. Määrätkäämme vähän enemmän kuin puoli tuntia auringonlaskun\njälkeen, juuri kuin hämärä alkaa laskeutua. Onko teillä kaikki mitä\ntarvitsette?\"\n\n\"Voin hankkia mitä puuttuu. Meillä on runsaasti kolme tuntia aikaa\nvielä.\"\n\n\"Menkää sitten, älkääkä myöhästykö. Te tiedätte mitä minulle tapahtuu,\njollette tule juuri oikeaan aikaan.\"\n\n\"Te panette alttiiksi enemmän kuin minä\", sanoi Gorlias.\n\n\"Minulla on enemmän menetettävänä ja enemmän voitettavana\", vastasi Zoë.\n\nHän ajatteli Zenoa, -- elämää hänen kanssaan, elämää ilman häntä, ja\nelämää jonka hän uhraisi hänen puolestaan. Mutta Gorlias ihmetteli\nhänen urhoollisuuttaan, sillä siihen aikaan ei ollut mikään suuri asia\nrepiä elävä ihminen kappaleiksi pala palalta vain kavallushankkeista\nepäiltynä, ja se tulisi varmasti Zoën kohtaloksi, jollei Gorlias\nsuorittaisi täsmällisesti ja menestyksellä Zoën miettimää suunnitelmaa.\nPuolen tunnin viivästyminen voisi merkitä hänelle kuolemaa, vaikk'ei se\nsilti välttämättä vaikuttaisi tulokseen, mikäli Johannes ja Zeno olivat\nkysymyksessä.\n\nGorlias lähti hänen luotaan mennäkseen tekemään omia valmistuksiaan.\nHänen mentyään Zoë lähetti Julian käskemään Zenon mieskohtaista\npalvelijaa, Vitoa, venetsialaista venemiestä. Tämä tuli, jääden\nseisomaan kynnykselle, ja Zoë puhui hänelle tyttöjen ollessa\nkuulomatkan ulkopuolella, ja italian kielellä, siltä varalta että he\nhiipisivät lähelle kuuntelemaan.\n\n\"Vito\", sanoi Zoë, \"kuinka kirjuri voi?\"\n\n\"Teidän armonne\", vastasi venetsialainen, \"pelko on ilkeä tauti, joka\nsaa terveen miehen vapisemaan pahemmin kuin kuume.\"\n\nHän joko unohti puhuvansa orjalle, jolla ei ollut oikeutta vaatia\n\"armon\" nimitystä enempää kuin hänellä itsellään, vaan pikemminkin\nvähemmän; tai oli hän päätellyt mielessään, ettei tämä kaunis Arethusa,\njonka hän oli nähnyt tänään ensi kerran, ollutkaan mikään orja, vaan\nvalepuvussa oleva ylhäinen nainen.\n\n\"Tehän ette pelkää koskaan, vai miten, Vito?\" kysyi Zoë hymyillen.\n\n\"Minäkö?\" Vito virnisti. \"Olenko minä raudasta tai kivestä? Tai olenko\nminä ehkä leijona? Kun on syytä pelätä, niin pelkään.\"\n\n\"Mutta isäntähän ei pelkää koskaan\", huomautti Zoë. \"Onko hän sitten\nkivestä?\"\n\n\"Oh, hän!\" Vito nauroi nyt, kohauttaen olkapäitään. \"Minuako\nvertaisitte häneen? Yhtä hyvin voisitte verrata vaskea kultaan.\nIsäntä on isäntä, ja siinä on kyllin, mutta minä olen vain hänen\npalveluksessaan oleva merimies. Jos joudun tappeluun, niin tappelen\nniinkauankuin näen olevani väkevämpi, mutta jos näen että voisin saada\nsurmani, niin lähden juoksuun. Sellaisia me olemme kaikki.\"\n\n\"Mutta varmaankaan ette lähtisi juoksuun ja jättäisi messer Carloa\nsurman suuhun, vai kuinka?\"\n\n\"En\", vastasi Vito yksinkertaisesti. \"Se olisi eri asia. Olisi häpeä\npalata kotiin hengissä, jos isäntä saisi surmansa. Kun täytyy kuolla,\nniin on kuoltava, jos Jumala tahtoo. Isännän puolesta, tai Venetsian\npuolesta. Mutta itseni vuoksi, mitä merkitystä sillä olisi? Mitävarten\nkuolisin tyhjän takia? Juoksen tieheni. Se on järkevämpää.\"\n\n\"Teidän ei tarvitse panna henkeänne vaaraan, jos teette mitä pyydän\",\nsanoi Zoë, sillä puheltuaan miehen kanssa tämän rehelliset kasvot\nmiellyttivät häntä, samoin kuin hänen suorapuheisuutensakin. \"Se on\nhyvin yksinkertainen asia.\"\n\n\"Mitä se on, teidän armonne?\"\n\n\"Teidän ei tarvitse kutsua minua siten, Vito\", vastasi Zoë. \"Haluan,\nettä soutaisitte minut auringonlaskun aikaan siihen laituriin, joka on\nlähinnä palatsin porttia. Se on kai se pieni likainen laituri tällä\npuolen Amenan tornia, eikö niin?\"\n\n\"Se se on. Mutta ilman isännän määräystä -- --\"\n\nVito katseli häneen epäillen, sillä olihan hän huomauttanut pitävänsä\nitseään orjana, ja Viton mieleen johtui, että hän aikoi karata Zenon\npoissaollessa.\n\n\"Messer Carlo soisi minun menevän, jos hän olisi täällä\", sanoi Zoë\nrauhallisesti, eikä ollenkaan pakottavalla sävyllä, sillä hän näki\nmiten asia oli.\n\n\"En epäile, ettei ole niinkuin sanotte\", vastasi Vito. \"Mutta minä en\nole saanut määräystä.\"\n\n\"On vietävä sana isännältä eräälle henkilölle palatsissa\", selitti Zoë.\n\"Sitä ei voi toimittaa kukaan muu kuin minä.\"\n\n\"Se on helposti sanottu\", tokaisi Vito. \"Ei ole annettu määräystä.\"\n\nZoë tunsi veren nousevan otsaansa miehen töykeydestä ja epäluulosta\nhäntä kohtaan, mutta hän hillitsi itsensä, sillä riippui paljon siitä,\nettä hän saisi tahtonsa täytetyksi.\n\n\"Se ei olekaan sana\", sanoi hän; \"se on kirje.\"\n\n\"Missä se on?\" kysyi Vito epäuskoisena. \"Minä näytän sen teille\",\nvastasi Zoë, mutta hän kääntyi ensin tyttöihin päin, jotka odottivat\nhuoneen toisessa päässä. \"Menkää valmistamaan minulle kylpy\", sanoi hän.\n\nTytöt hävisivät, vaikk'eivät he uskoneet että heidän emäntänsä todella\nhalusi kylpeä uudelleen niin pian. Kun he olivat menneet, kumartui Zoë\nja otti kirjeen kengästään, aukaisi sen laskoksista ja levitti Viton\nnähtäväksi. Vaikutus, jonka se mieheen teki, oli silmänräpäyksellinen;\nhän tähysteli sitä huolellisesti ja otti sen yhden kulman hyppysiensä\nväliin.\n\n\"Tämä on sitä paperia, jolle isäntä kirjoittaa\", sanoi hän ikäänkuin\ntullen vakuutetuksi.\n\nHänen mieleensäkään ei juolahtanut, että orja Arethusa osaisi\nkirjoittaa, tai kukaan muukaan koko talossa, Omobonoa lukuunottamatta;\nja jos viimeksimainittu oli jotakin kirjoittanut, oli hän varmasti\ntehnyt sen Zenon käskystä. Kaikenkaltainen kirjoitus sai hänen\npuoleltaan osakseen syvää ja miltei taikauskoista kunnioitusta.\n\n\"Tämä on varmasti isännän kirje\", sanoi hän, vakuutettuna vihdoinkin,\nomasta mielestään perinpohjaisen ja tunnollisen tarkastuksen jälkeen.\n\n\"Ja hän haluaa minun vievän sen perille\", sanoi Zoë. \"Jotta voisin sen\ntehdä, on teidän oltava niin hyvä ja soudettava minut veneellä tuohon\nlaituriin. Muuta keinoa ei ole.\"\n\n\"Minä voisin viedä kirjeen itse\", ehdotti Vito.\n\n\"Ei. Ainoastaan nainen voi päästä sinne, mihin tämä on menevä.\"\n\nVito alkoi ymmärtää ja nyökäytti päätään viisaana. \"Se on Kauniille\nJohannekselle\", sanoi hän vakaumuksella, katsoen Zoëta suoraan silmiin.\n\"Se on toiselle keisarille, jonka isäntä tahtoo päästää vapaaksi.\"\n\n\"Niin on -- koska kerran olette sen arvannut\", vastasi Zoë. \"Tahdotteko\nnyt viedä minut?\"\n\n\"Te otatte kai mukaan toisen orjanne, niinkuin mennessänne soutelemaan\nkirjurin kanssa?\"\n\nVito oli vielä hiukan epäröivällä kannalla.\n\n\"Ei. Minun on mentävä yksinäni teidän kanssanne. Ja minä tulen itsekin\nolemaan orjaksi puettuna, ja minulla on oleva pään päällä kannettava\nkori tavaroineen vanginvartijan vaimolle.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Vito, joka todellisuudessa piti seikkailusta\nseikkailun vuoksi ja oli paljon vähemmän halukas pakenemaan vaaraa kuin\noli olevinaan. \"Tehän sanoitte haluavanne lähteä auringonlaskun aikaan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minä laittaudun valmiiksi. Mutta on parempi että otan vanhan veneen ja\npanen ylleni risaiset vaatteet että näytän vuokrasoutajalta.\"\n\n\"Niin; se on parempi.\"\n\nVito poistui, ihastuneena edessään olevaan seikkailuun. Hän oli\nsiksi nuori ja siksi aito venetsialainen, että hän tunsi mielihyvää\najatellessaan soutavansa kaunista Arethusaa Kultaista Sarvea\nylös, vaikka olikin vain palvelija ja toinen oli isännän tarkoin\nsäilytetty aarre. Tunsipa hän myöskin jonkinlaista miehekästä ylpeyttä\najatuksesta, että saisi mahdollisesti suojella häntä, sillä hän aikoi\nseurata häntä maihin ja katsoa etäämpää, pääsisikö Arethusa turvassa\ntorniin, ja odottaa kunnes hän tulisi ulos. Kyllä isäntäkin haluaisi\nhänen tekevän ainakin sen verran.\n\nToistaiseksi ei Vito eikä kukaan talon väestä, Zoëta lukuunottamatta,\ntiennyt, että Zeno oli vankina, lunnaitten saamiseksi pidätettynä.\nHän oli suvainnut lähteä kotoaan yön aikana, ja jokin tärkeä asia oli\nviivyttänyt häntä; siinä kaikki. Kun hän joutuisi, niin hän tulisi\nkotiin. Miespalvelijat, jotka olivat pitäneet huolta pöytätarjoilusta\nvieraiden aikana ja kuulleet Toktamishin sanovan, että Zeno oli\nlähettänyt hänet noutamaan rahoja, pitivät tuota väitettä kömpelönä\ntemppuna, jolla puolihumalainen ryöväri koetti heitä petkuttaa Zenon\npoissaollessa, eivätkä antaneet sille sen enempää merkitystä. Mutta he\nolivat liian pahasti pelästyneet jäädäkseen kuuntelemaan, kuten olemme\nnähneet. Vitollekin, joka sentään oli heidän joukostaan verrattomasti\nmiehekkäin, oli ollut aivan yhtäkaikkinen asia, iskikö tatarilainen\nhengiltä vieraat vai ei, verrattuna itsensä pysyttämiseen poissa\nhänen ulottuviltaan. Jos isäntä olisi ollut läsnä, olisi toinen puoli\nheidän luonteestaan tullut esille, mutta kun hän oli poissa, olivat he\najatelleet omaa turvallisuuttaan ensiksi.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nAurinko oli laskenut, ja Blachernaen palatsin piiri oli täynnään\npunertavaa valoa muurinharjoihin saakka, niinkuin kukkuroilleen\ntäytetty viinisammio; ja kaikki, mikä oli tuon hehkun alueella,\nheijasti samaa väriä, niinkuin hopea punaviinissä, henkivartijani\nunivormujen kiillotetut helyt, palatsin kermankellervät marmoriportaat,\njuuri pihaan ratsastaneen upseerin valkoinen tunisilainen ratsu ja\nympäri pihaa liitelevät pääskyset. Maailma liikkui siinä lyhyessä,\nsyvässä unelmassa, joka seuraa heti auringon mailleen-menon jälkeen,\nkun valo on kaikkialla samalla haavaa, niin etteivät esineet luo mitään\nvarjoa maahan, koska niillä on oma sisäinen hohteensa kuin satumaassa,\ntai ehkä niinkuin taivaassa.\n\nUpseeri ratsasti hevosellaan pihaan, ja hänen jälkeensä astui portista\nsisään orjatyttö, karkeaan siniseen pumpulipukuun puettuna, kantaen\npäänsä päällä pientä pyöreää vasua, joka oli peitetty puhtaalla\nvalkealla liinalla. Peiteliinan neljä kulmaa riippuivat alas, ja yksi\nniistä olisi lepattanut hänen kasvojaan vasten, jollei hän olisi\npitänyt sitä hampaittensa välissä pysyttääkseen sen paikoillaan. Se\nkätki osaksi hänen kasvonsa, ja hänen päänsä oli kiedottu siniseen\npumpulihuiviin, joka oli kierretty kahdesti ympäri ja solmittu otsalle.\nHän ontui hiukan kävellessään. Sen verran kuin hänen kasvoistaan näkyi,\nolivat, ne kalpeat ja tyynet, ilmeeltään ikäänkuin jäykistyneet.\n\nHän astui rohkeasti sisään portista hiljentämättä askeleitaan, kun\ntoinen vahdeista pysähdytti hänet ja kysyi minne hän oli menossa. Hän\nseisahtui, ja tukien toisella kädellä päänsä päällä olevaa koria hän\nviittasi toisella Amenan torniin päin.\n\n\"Emäntäni lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja kermajuustoa sen\nkapteenin vaimolle, joka on tornin vartijana\", sanoi Zoë, jäljitellen\nsitä sipittävää puhetapaa; joka oli hyvin yleinen naisorjilla ja\nkreikkalaisilla kamarineidoilla.\n\nLyhyeltä kierrokseltaan palaten tuli nyt toinen vahti paikalle ja\nseisahtui tytön toiselle puolelle. Hän oli kookas bulgarialainen,\nja hän kohotti yhtä peiteliinan kulmaa ja kurkisti koriin syynä\npelkästään halu viivyttää tyttöä. Hän näki vehnäkaakut ja\nkermajuuston sievästi ladottuina toiselle liinalle, ja juusto oli\nkehystetty vihannilla lehdillä, että se pysyisi tuoreena. Molemmat\nsotilaat aikoivat heti maistaa sitä tikariensa kärjillä, mutta\nsamassa pistäytyi vahtihuoneesta vartioupseeri, komea nuori mies,\ntulipunaiseen ja kultaan puettu. Molemmat vahdit käänsivät äkisti\nselkänsä juustolle ja Zoëlle ja astelivat pois vastakkaisiin suuntiin\ntekemään kiertokäyntiään, jättäen Zoën keskelleen. Upseeri oli liian\nkorkea ja mahtava henkilö katsahtaakseenkaan orjatyttöön tai hänen\nkoriinsa, ja Zoë jatkoi senvuoksi kulkuaan päätänsäkään kääntämättä,\npitäen selvänä asiana, että hänellä oli nyt täysi vapaus astua\nsisään. Hänen pussimaisissa pumpulipukimissaan ja puoleksi liinan\npeittämissä kasvoissaan ei ollut mitään huomiotakiinnittävää, paitsi\nehkä hänen ontuva käyntinsä; ja hän koetti vaistomaisesti kävellä\ntasaisesti, sillä hän ei voinut olla tuntematta häpeää odottamattomasta\nrampuudestaan, kuten täysin terve ihminen tavallisesti tuntee. Mutta\nhän huomasi, että kokoontaitettu kirje oli väärässä kengässä ja lisäsi\nhänen rampuuttaan, kun se sitävastoin toisessa kengässä ollen olisi\nvoinut tehdä kävelemisen mukavammaksi.\n\nHän astui suuren porttiholvin alta pihan sulaan punervaan valoon, ja\nsiinä oleminen tuntui miellyttävältä. Mutta sitten se toisekseen sai\nhänet ajattelemaan eilispäivää, jolloin hän oli istunut ikkunansa\nääressä illansuussa, osaamatta uneksiakaan kaikesta siitä, mitä\noli hänelle tapahtuva yhden yön ja yhden päivän kuluessa. Se sai\nhänet ajattelemaan sitä miestä, jota hän niin suuresti rakasti ja\njoka oli vankina jossakin suuren kaupungin alla, epäilemättä nälkää\nja janoa kärsien ja kuoleman ajatukset silmäinsä edessä; ja tätä\nmiestä pelastaakseen hän nyt oli menossa Blachernaen pihan poikki\ntalousorjaksi puettuna. Hän teki sen, koska muuta keinoa ei ollut;\nja jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä tai tulisi liian myöhään,\nsaavuttaisi hänet loppu muutamissa tunneissa, tai kukaties ihan äkkiä,\nmikä olisi paljon armeliaampaa. Hän tiesi mihin yritykseen hän oli\nryhtynyt, eikä hän pettänyt itseänsä. He puhkaisisivat ensiksi hänen\nsilmänsä; mutta se olisi vähäisin niistä julmuuksista mitä he hänelle\ntekisivät, jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä.\n\nHän oli kuitenkin kaikitenkin vain hento tyttö, ja kerran tai pari,\nkun hän ajatteli noita tuskia, kulki karmiva väristys hänen selkäänsä\nalas aina kantapäihin saakka ja syvässä värimeressä uivat esineet\nhämärtyivät hetkiseksi hänen silmissään; mutta sitä kesti vain tuokion,\nja kun hän saapui tornin juurelle ja astui oven edustalla olevaan\nholvikäytävään, ajatteli hän jälleen Zenoa eikä mitään muuta.\n\nNiin oli kuin Gorlias oli sanonut. Aivan toisenlainen vartio oli\nasetettu edellisen yön yrityksen jälkeen, ja Zoë kohtasi esteen,\njota hän ei ollut edeltäpäin arvannut. Rautaovi oli suljettu, ja\nsitä vartioi kaksi tavattoman kookasta afrikalaista, jotka mustiin\nrengashaarniskoihin puettuina seisoivat sen kahden puolen, käyrät\nmiekat paljastettuina.\n\nHe katsoivat hänen päänsä ylitse, kun hän lähestyi heitä, eivätkä\nnäyttäneet huomaavan häntä lainkaan. Hänestä tuntui, ettei hän\nollut koskaan nähnyt niin ilmeettömiä kasvoja kuin noiden miesten;\nheidän piirteensä olivat kiiltävät ja liikkumattomat kuin pronssi,\nja auringonlaskun punertava kajastus heijastui ulkopuolelta syvään\nholvikäytävään ja antoi niille luonnottoman värin, joka oli suorastaan\nkammottava.\n\n\"Jos sallitte, hyvät herrat\", aloitti Zoë seisahtuen, \"emäntäni\nlähettää vähän hienoa vehnäleipää ja tuoretta kermajuustoa kapteenin\nvaimolle.\"\n\nHän olisi voinut yhtä hyvin puhua kuvapatsaille; ei kumpikaan\nneekereistä kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mutta hän ei antanut\nperään niin vähällä.\n\n\"Jos sallitte\", toisti hän pyytävällä äänensävyllä ja kuuluvammin,\n\"emäntäni -- --\"\n\nHän katkaisi puheensa keskellä lausetta, säikähtyen äkkiä noiden\nkahden mustan miehen liikkumattomuutta, heidän kokoaan ja punertavassa\nkajastuksessa välkkyviä suuria kiilloitettuja käyrämiekkojaan, joiden\nyksi äänetön sivallus voisi katkaista hänen kaulansa. He olivat kuin\ntaikahenkiä eräästä arabialaisten tuhannen yhden yön sadusta, joita\nkreikkalaiset sadunkertojat juuri siihen aikaan oppivat persialaisilta\nja Samarkandin ja Tashkentin tatarilaisilta kauppiailta. Zoë oli\nkuunnellut niitä tunnittain ollessaan pikku tyttönä, ja nyt hän tunsi\näkkiä itsensä järjettömän vakuutetuksi siitä, että hän oli uneksinut\nitsensä johonkin noista saduista, ja että vangittu keisari oli\nyliluonnollisten olentojen vartioima. Noita liikkumattomia piirteitä\nja leveitä, kiilloitettuja miekanteriä katsoessaan hän ei kuitenkaan\ntuntenut sitä tuskallista väristystä, joka oli karminut häntä, kun\nhän oli ajatellut itseään palatsin haltijain kiduttamana, ja pian hän\nrohkaistui jälleen ja alkoi puhua kolmannen kerran.\n\n\"Jos sallitte\", sanoi hän, mutta ei päässyt sen pitemmälle, sillä hän\noli hennosti nyhtäissyt oikeanpuoleisen miehen rengaspaidan hihaa\nkiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja mies liikahti heti ja kumartui\nhiukan hänen puoleensa.\n\nMies kosketti korvaansa vasemmalla etusormellaan ja pudisti päätään\nhitaasti osoittaakseen, että hän oli kuuro, ja viittasi sitten\ntoveriinsa ja taas omaan korvaansa, pudistaen jälleen päätään; ja\nsitten hän, Zoën kauhuksi, aukaisi suunnattoman suunsa ihan hänen\nsilmiensä edessä, ja Zoë näki että se oli tyhjä. Miehellä ei ollut\nkieltä.\n\nJohannes oli kuuromykkien vartioima, ja Zoë tunsi Konstantinopolia ja\npalatsin tapoja kylliksi ymmärtääkseen, että heidät oli asetettu siihen\ntekemään lopun jokaisesta, joka yrittäisi mennä ovesta, oli se sitten\nmies tai nainen.\n\nHän koetti nyt merkkikieltä. Hän otti korin alas päänsä päältä, laski\nsen porraspykälälle vahtien väliin ja kyykistyi alas ottaen peitteen\npois ja näyttäen sen sisällön. Miehet katsoivat ja nyökkäsivät, ja\nsitten taivuttivat päätään sivulle siihen erikoiseen tapaan, joka\nkaikkialla Itämailla merkitsee välinpitämättömyyttä. Ja he eivät\ntosiaankaan piitanneet siitä, sisälsikö kori juustoja vai makeisia,\nja heidän kasvonsa kivettyivät jälleen, kun he suuntasivat katseensa\nulospäin hänen päänsä ylitse.\n\nZoë peitti jälleen pienen korinsa apeilla mielin ja nousi ylös.\nPihalla alkoi hehku vaimeta, ja hän tunsi mielensä masentuvan varjojen\ntummuessa. Oli ehdottoman välttämätöntä sen vaarallisen yrityksen\nmenestymiselle, johon hän ja Gorlias olivat ryhtyneet, että Johannes\nitse tai ainakin kapteenin vaimo saisivat ilmoituksen siitä, mitä\ntulisi tapahtumaan vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Jos sitä ei\nsaataisi tehdyksi, voisi kaikkityyni mennä hullusti viime hetkessä,\nheidän ovelasti sommiteltu juonensa menisi myttyyn ja paljastuisi,\nja hän ja Gorlias, ja myöskin Zeno, saisivat arvattavasti hengellään\nmaksaa rohkeutensa.\n\nVahtien välissä oleva suljettu ovi oli raudoitettu ja nauloitettu\nsuurikantaisilla nauloilla. Oli täysin selvää, että se oli avattava\nsisäpuolelta, jos mieli lainkaan saada sitä avatuksi, ja että itse\nvartijainkin olisi kolkutettava tai annettava jokin muu äänimerkki,\nvoidakseen laskea sisään jonkun, joka todella oli oikeutettu pääsemään.\nSamoin oli selvää, että jos oven toisella puolen olevat miehetkin\nolivat umpikuuroja niinkuin nämä kaksi vartijaa, eivät he voisi\nkuulla mitään sellaista kolkutusta, eikä sisäänpääsy olisi lainkaan\nmahdollista ulkoapäin, paitsi silloinkuin sisälläolijat avaisivat oven\njotakin omaa tarkoitustaan varten tai määrätunneilla. Toisekseen,\narveli Zoë, seurasi siitä, että lähistöllä oli arvattavasti joku,\njoka saattoi kuulla ulkopuolelta tulevia ääniä, ja sellaisina aikoina\noli aina olemassa pelkkä mahdollisuus, että tuo henkilö olisi vangin\nsalainen ystävä, vaikka häntä pidettiinkin hänen vartijanaan. Kaikki\nnämä ajatukset risteilivät hänen mielessään muutamissa sekunneissa,\nhänen peittäessään koriaan. Senvuoksi hän viivytteli tuossa puuhassa\npitempään kuin tarpeellista oli, ja kun mykät vartijat eivät näyttäneet\naikovan ajaa häntä pois, alkoi hän yhtäkkiä laulaa, ollen varma siitä,\netteivät he sitä kuulleet. Se oli tosin viimeinen toivon kipinä, mutta\nkaikkia keinoja oli koetettava. Hänen äänensä helkkyi kuuluvana ja\nselkeänä holvikäytävässä:\n\nTuolle puolen veen mun armaani luo, sillä hetki tullut on. Tuolle\npuolen sinisen veen, veen suolaisen ja makeankin! Avaja, armas\nlemmittyin, avaja ovesi mulle, Sillä joutuisasti olen ma rientänyt yli\nveen -- --\n\nTässä kohti, Zoën sanomattomaksi hämmästykseksi ja ihastukseksi, ovi\ntodella avautui, ja hän oli suorastaan tukehtua ilosta.\n\nKapteeninvaimo ilmestyi himmeään iltavalaistukseen, seisoen tarkoin\noven sisäpuolella, ja Zoë tunsi hänet heti Gorliaksen antamasta\nkuvauksesta. Vahdit, ollen täysin kuuroja, eivät ensi aluksi tienneet\noven avautumisessa, kun he katsoivat suoraan eteensä. Roteva nainen\npuhui matalalla äänellä.\n\n\"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta\", sanoi hän, ikäänkuin\nvastaukseksi Zoën laulamiin sanoihin.\n\nTyttö ei hukannut aikaa, sillä siihen ei ollut varaa, ja vaikka\nvalaistus oli niukka, näki hän neljä tai viisi asestettua afrikalaista\nolevan sisällä pienessä huoneessa, joten hänen olisi ollut mahdotonta\nantaa kirjettään.\n\n\"Sanokaa hänelle, että Carlo Zeno pyytää häntä olemaan valmiina heti\",\nvirkkoi hän nopeasti, \"ja olemaan hämmästymättä mitään, mitä tapahtuu.\"\n\nOven ulkopuolella olevat kuuromykät huomasivat nyt, että hän puhui\njonkun kanssa ja että heidän takanaan oleva ovi oli auki. Zoë oli juuri\nojentanut korinsa kapteeninvaimolle, kun molemmat kääntyivät yhtäaikaa\nnähdäkseen kuka oli avannut, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä\nraskas rautaovi liukui nopeasti saranoillaan takaisin ja sulkeutui\npaukahtaen, niin että se kajahti pihalle asti. Zoë hypähti taaksepäin\nkiiruusti jotta ovi ei kiinnipaukahtaessaan olisi iskenyt häneen, ja\ntuo nopea liike koski häneen hiukan, sillä hän astui harhaan ontuvalla\njalallaan, niin että se hiukan väännähti, kun hänen painonsa tuli sen\nvaraan.\n\nTuo ainoa askel oli vähällä maksaa hänelle hengen, sillä vaikka vahdit\nolivat kuurot ja mykät, eivät he olleet sokeat. Zoë luuli heidän\nantavan hänen poistua esteettömästi, ja hän oli jo miltei ulkona\nholvikäytävästä, kun hän tunsi käsivarsiinsa tartuttavan takaapäin.\n\nKompastuessaan hänen matala kenkänsä oli hiukan vääntynyt ja tuo nyt\ntarpeettomaksi käynyt kirje oli pudonnut ulos. Kun se oli valkoinen,\nolivat vartijat nähneet sen heti tummalla kivityksellä, ja toinen\nheistä oli nostanut sen maasta samalla kuin toinen oli ottanut Zoën\nkiinni.\n\nZoë riuhtoi vaistomaisesti vastaan kaikin voimin muutaman sekunnin\najan, mutta mykkä mies väänsi hänen käsivarttaan taaksepäin, kunnes\nliikkuminen tuotti hänelle viiltävää kipua, ja hän oli voimaton. Hänen\npidättäjänsä jätti nyt hänet toverinsa haltuun, joka oli työntänyt\nmiekkansa huotraan ja asettanut kirjeen teräskypäränsä sisäpuolelle.\nZoë ei voinut katsoa taakseen, mutta hän tunsi väännettyä rannettaan\npitelevän otteen vaihtuvan, ja sitten hänet työnnettiin ulos pihalle\nja pakotettiin kävelemään palatsia kohti. Hän ei voinut olla ontumatta\npaljon enemmän kuin äsken, ja suuren afrikalaisen kouristuksesta hän\ntunsi, millainen pieni hento olento hän olisi kiduttajien käsissä,\njollei Gorlias tulisi ajoissa.\n\nPunertava valo oli jo melkein häipynyt alhaalta ja harmaa hämärä\nryömi ylös maanpinnasta, vaikka marmoripalatsin korkealla oleva ylin\nkerros vielä kylpi iltahohteessa ja muutamia pääskysiä kaarteli vielä\nräystäiden ympärillä. Zoë katseli ylös laajoihin katonreunoihin ja\ntaivaalla leijaileviin punertaviin pilvenhattaroihin, ja samalla kuin\nhänet pakotettiin kävelemään eteenpäin melkein niin nopeaan kuin hän\nsaattoi, ajatteli hän mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan nähdä\nkirkasta keskipäivän aurinkoa. Hänen surmaamisensa ei vaatisi paljon\naikaa, jollei Gorlias tulisi ajoissa.\n\nMonta miestä liikkui nyt pihalla tullen ja mennen, ja myöskin näkyi\nsiellä tulipunaiseen puettuja henkivartioita ryhmässä palatsin\nsisäänkäytävän edustalla, ikäänkuin olisivat olleet odottamassa.\nMuutamat orjat pysähtyivät pois rientäessään hetkiseksi katsomaan\nZoën ohikulkua; ne olivat sileänaamaisia olioita, jotka asustivat\nkeisarillisten naisten joukossa.\n\n\"Siinä menee viidensadan tukaatin arvosta!\" nauroi muudan, äänellä joka\noli kuin tvtön.\n\n\"Mitä hän on tehnyt?\" kysyi toinen mykältä neekeriltä.\n\nPuhuja oli palatsin uusia tulokkaita, ja toiset ivailivat häntä, kun ei\nhän tiennyt miehen kuuluvan mykkien joukkoon.\n\nJa mykkä työnsi ja raahusti Zoëta eteenpäin kiinnittämättä heihin\nhuomiota. Zoë katsoi nyt suoraan eteensä, palatsin oveen, ja\nkävellessään hän oli kuin jonkinlaisessa unessa, ja hän arvaili\nmielessään minkänäköinen mahtoi olla se huone, mihin hänet vietäisiin,\nse paikka, missä häntä vähän ajan perästä kidutettaisiin, jollei\nGorlias tulisi ajoissa; hän tuumi, mahtoiko se olla valoisa vai pimeä,\nja minkä väriset seinät siinä olisi.\n\nNeekeri piteli häntä hyvin kovakouraisesti pakottaessaan häntä\neteenpäin, vaikka hän ei tehnyt mitään vastarintaa; mutta Zoë ei\najatellut tuntemaansa kipua eikä myöskään niitä kipuja, joita hän\nvarmasti saisi kohta tuntea. Oli kuin hän olisi ollut erillään\nomasta itsestään ja voinut aprikoida mielessään, mitä hänelle tulisi\ntapahtumaan, millaiset miehet tulisivat häntä kuulustelemaan,\nmillaisia kummannäköisiä kidutusvehkeitä tuotaisiin paikalle, vieläpä\nminkä värinen pyövelin tukka mahtoi olla. Hän kuvitteli pyöveliä\npunatukkaiseksi mieheksi, jolla olisi ilkeät keltaiset silmät ja rumat,\nirvottavat hampaat. Hän ei tiennyt, oliko se pelkoa vai rohkeutta, joka\nsiten erotti hänet oman itsensä ulkopuolelle.\n\nMutta kaiken aikaa hän kuulosti kaukaista ääntä, joka saattoi tulla ja\nsaattoi jäädä tulematta; ja hänen kuulonsa kävi niin tarkaksi, että\nhän olisi voinut kuulla sen penikulmankin päästä, ja välimatka hänen\nja palatsin välillä lyheni lyhenemistään hyvin nopeasti, ja säälimätön\nmykkä kiiruhti häntä eteenpäin yhä nopeammin, vaikka hän ontui niin\npahasti.\n\nSitten Zoën sydän sytkähti ja seisoi hiljaa hetken, ja afrikalaisen\note höltyi hiukan ja hän hidasti askeleitaan. Ei siksi, että hän olisi\nkuullut mitä Zoë kuuli, sillä hän oli umpikuuro; mutta oven edustalla\nseisovat henkivartiat olivat alkaneet järjestyä suoriin riveihin kahden\npuolen, ja kookas upseeri viittoi afrikalaista siirtymään pois tieltä.\nIlma raikui kaukaisten hopeatorvien räikynnästä, kuului hillittyä\nmonien äänten muminaa ja monien hevosten kavioiden töminää kovalta\ntanterelta pihan ulkopuolelta.\n\n\"Keisari tulee!\" huusi upseeri, viitaten jälleen mykkää ja hänen\nvankiaan siirtymään pois.\n\nMies ymmärsi varsin hyvin ja raahasi Zoën joutuisasti ja\nkovakouraisesti pois keskitieltä, mutta ei pois näkyvistä; ja\näänet kävivät voimakkaammiksi ja torvien räikyntä selkeämmäksi\nkeisarillisen saattueen tullessa pihaan suuresta portista. Ensinnä\nratsasti parikymmentä henkivartiaa valkoisilla ratsuillaan: sitten\nseurasi kuusi esijuoksijaa, jotka olivat puetut lyhyiin sääryksiin ja\npunaisiin, ruumiinmyötäisiin nuttuihin, jotka räikeinä pistivät silmään\nhämärästä; sitten kaksi palatsin upseeria ratsujensa selässä: ja\nnuori Andronikus itse ratsasti pihaan arabialaisella raudikkotammalla\nkahden hoviministerin välissä, jäljessään joukko muita henkivartioita,\njotka työntyivät ihan liki suojatakseen häntä kaikilta kavaloilta\nhyökkäyksiltä. Hän oli puettu ylt'yleensä kullankarvaisiin vaatteisiin,\nja hänen korkea kreikkalaispäähineensä oli kullasta ja jalokivistä\nmuovailtu; mutta päivä oli jo maillaan, eikä metallista enempää kuin\njalokivistäkään lähtenyt, mitään säihkettä, kun taas henkivartiain ja\nesijuoksijain tulipunaiset univormut lainehtivat hänen ympärillään kuin\nveriaallot sakenevassa hämärässä.\n\nNeekeri piteli Zoën ranteita lujasti kiinni hänen selkänsä takana ja\nkatseli hänen päänsä ylitse lähestyvää keisaria. Andronikuksella oli\nvaaleat ja epäluuloiset silmät, jotka tähystivät jokaista ihmisryhmää\nvaaraa peläten ja näkivät tuhoa kaikkialla. Hänen päänsä oli hiukan\nkumarassa, hänen leukansa oli jykevä ja huulensa veltot, ja hänen\nrauhaton katseensa harhaili lakkaamatta sinne tänne. Palatsin lähellä\noli vielä yllinkyllin valoa, ja Zoë näki jokaisen yksityiskohdankin; ja\nkeisarin puvun kultakangas leimahti jälleen hohtamaan marmoriseinäin\nheijastuksesta.\n\nHänkin näki Zoën, mutta vaikka tämän kädet olivat selän takana, ei hän\nheti nähnyt, että afrikalainen piti niistä kiinni, sillä tyttö seisoi\naivan hiljaa ja katsoi häntä silmiin. Sitten hän huomasi, että tytön\nkasvot olivat ihanimmat mitä hän milloinkaan oli nähnyt, ja hän teki\nsatulassaan liikkeen, joka muistutti käärmeen kohoutumista saaliin\nollessa lähellä, ja hänen vaaleat silmänsä kiiluivat ja veltto alahuuli\nvärähti ja painautui ylähuulta vastaan.\n\nHän pysäytti hevosensa ja puhui matalalla äänellä oikealla puolellaan\nratsastavalle ministerille, lieheänaamaiselle kreikkalaiselle,\njoka paikalla viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi: ja afrikalainen\nmykkä näki viittauksen ja työnsi Zoën esiin toisella kädellään,\naivan keisarin jalustimen viereen, ja toisella kädellään hän otti\nteräskypärinsä hyvin varovaisesti päästään, vetäen sitä liki päätään ja\nkorvansa yli, ettei kirje putoaisi maahan; yhä Zoën ranteesta pitäen\nhän sitten ojensi kypärin esiin kuin maljan, jotta Andronikus näkisi\nmitä siinä oli.\n\nTeko ei kaivannut mitään selitystä, sillä nuori vallananastaja oli\nitse määrännyt mykät afrikalaiset isänsä vartijoiksi edellisen yön\nhälyytyksen jälkeen. Keisari katsahti tytön kauniisiin valkeihin\nkasvoihin, mutta hän otti kirjeen sotilaan teräskypäristä, aukaisi\nsen laskoksista ja luki sen nopeasti, ojentaen sen sitten vieressään\nolevalle ministerille, joka luki sen myös. Hän katsahti jälleen Zoëhen,\nmutta tämän kauneus oli nyt kaikki yht'äkkiä mennyt hänen silmissään.\nTyttö oli yksi noita epäsikiöitä, jotka lakkaamatta punoivat juoniaan\nhäntä vastaan, hänen valtaistuintaan ja henkeään vastaan; hän oli yksi\nnoita tuhansia, joiden hän joka yö pelokkaissa unissaan näki hiipivän\nkimppuunsa silloinkuin hän oli yksinään ja avutonna, sokaistakseen\nja surmatakseen hänet ja kantaakseen hänen kruunatun isänsä\nvaltaistuimelle ylhäällä olkapäillään. Vaikka Zoë olisi ollut ihana\nkuin itse Afrodite juuri kevättuulen esiinpuhaltamana meren vaahdosta,\nniin Andronikukselle hän olisi ollut vain yksi niitä lukemattomia\npahoja olentoja, jotka alati miettivät hänen tuhoamistaan. Mutta tämä\nolento oli hänen vallassaan. Hän istui ratsunsa selässä ja katseli\ntyttöä, ja hänen veltot huulensa vetäytyivät hymyyn; mutta yhä vielä\nolivat tytön kasvot ylpeät, ja halvassa sinisessä orjanpuvussaan hän\nkohtasi hänen katseensa ylväästi kuin nuori jumalatar.\n\n\"Kuka lähetti sinut tuomaan tätä?\" kysyi Andronikus syvän äänettömyyden\nvallitessa, ja joka mies kuunteli tytön vastausta.\n\n\"Koska olette lukenut sen, niin tiedätte\", vastasi Zoë, eikä hänen\näänensä värähtänytkään.\n\n\"Varo sanojasi! Missä on tämä venetsialainen, tämä Zeno?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Varo sanojasi, vielä kerran! Minä kysyn, missä hän on?\"\n\nZoë oli vaiti hetkisen, ja vaikka hän ei siirtänyt katsettaan nuoren\nkeisarin kasvoista, kuulosti hän kiihkeästi etäistä ääntä, jota ei\nkuulunut.\n\n\"Minä en tiedä missä hän on\", sanoi hän vihdoin, \"mutta luulen teidän\nsaavan nähdä hänet ennen pitkää, sillä hän on tulossa tänne.\"\n\n\"Tänne?\" Andronikus hämmästyi kovasti. \"Tänne?\" toisti hän kummissaan.\n\n\"Niin, tänne\", vastasi Zoë, \"ja pian. Hänellä on täällä asioita\ntoimitettavana tänä iltana.\"\n\n\"Tyttö on hullu\", sanoi keisari, katsoen ministereihinsä.\n\n\"Aivan hullu, teidän korkea majesteettinne\", lausui toinen.\n\n\"Ilmeisesti poissa järjiltään, teidän korkeutenne\", säesti toinen. \"On\nparasta puhkaista hänen silmänsä ja päästää hänet menemään.\"\n\nSe joka oli ensiksi puhunut, liehivä kreikkalainen, viittasi lähellään\nolevalle upseerille, ja upseeri antoi määräyksen vieressä odottavalle\nesijuoksijalle. Tämä juoksi paikalla sisään palatsin suuresta avoimesta\novesta. Missä Andronikus oli, sieltä ei kiduttaja koskaan ollut kaukana.\n\n\"Ja sanohan\", kysyi keisari ilkeästi hymyillen, \"mitä mahdollista asiaa\nvoi venetsialaisella kauppiaalla olla täällä tähän aikaan päivästä?\nSuvaitsisitko sanoa sen meille?\"\n\n\"Asia, joka on pian suoritettu, jos Jumala suo\", vastasi Zoë.\n\nHän ei voinut siirtää katsettaan miehestä, joka oli murhauttanut Mikael\nRhangaben, ja vaikka hän liesikin mihin vaaraan hän saattoi itsensä,\njollei hän voittanut aikaa, oli oikeudenmukaisen koston jano hänessä\nliian voimakas, niin ettei hän voinut hillitä sanojaan, ja Andronikus\nkuuli hänen nuorekkaassa, heleässä äänessään soinnun, joka iski kauhun\nhänen sydämeensä.\n\n\"Hän ei ole hullu!\" huudahti hän äkillisen levottomuuden valtaamana.\n\"Hän tietää jotakin! Pankaa hänet puhumaan!\"\n\nSanat eivät vielä olleet ehtineet hänen huuliltaan, kun esijuoksija\npalasi, ja hänen perässään tuli toinen mies kulunutta nahkapussia\nkantaen. Hän oli hyvin pitkä, laiha ja kumara, hänen kasvonsa olivat\nkuin ruumiin, eikä hänen silmissään ollut eloa. Zoë ei nähnyt häntä,\nmutta hän tuli ja seisahtui hänen taaksensa, likelle neekeriä, ja\nkopeloi pussiaan; ja joka taholla ympärillä hohtivat henkivartiain\nunivormut hämärässä veripunaisina.\n\n\"En pelkää puhua, koska kerran olen joutunut kiinni\", sanoi Zoë,\nvastaten keisarin sanoihin, \"ja mitä sanon, on totta. Sillä mitä olette\nvelkaa minulle, sen olette velkaa monen monille muille, ja sen velan\nnimi on veri!\"\n\n\"Hän houraa!\" huusi Andronikus epävakaisella äänellä.\n\n\"Ei, minä en ole hullu\", vastasi Zoë puhuen kuuluvasti ja selvästi.\n\"Teidän tilinne on kaivannut selvitystä jo kahden vuoden ajan, ja vielä\ntämän tunnin kuluessa tulee mies vaatimaan sen suoritusta, ja te saatte\nmaksaa kaikki, sekä muille että minulle, tahdoittepa tai ette!\"\n\n\"Kuka on tämä ihminen?\" kysyi keisari, mutta hänen poskensa olivat nyt\nvaaleammat.\n\nEi äännähdyskään rikkonut hiljaisuutta, ja nahkapussia kantava mies\nhiipi vähän likemmäksi avutonta tyttöä, ja afrikalaisen ote hänen\nranteistaan kävi tiukemmaksi. Jostakin pihamuurien ulkopuolelta kuului\nhevosen hirnunta, rikkoen hiljaisuuden.\n\n\"Kuka on tämä tyttö, joka uhmailee minua omalla pihallani?\" kysvi\nAndronikus uudelleen, kääntyen ministeriensä ja upseeriensa puoleen.\n\nLieheänaamainen kreikkalainen kumartui satulassaan nuorta keisaria\nkohti kuin heittäytyen maahan hänen eteensä, ja hän puhui hyvin\nmatalalla äänellä.\n\n\"Teidän majesteettinne olisi parempi antaa repäistä kieli hänen\nsuustaan, ennenkuin hän sanoo enemmän.\"\n\n\"Kuka hän on, sanon minä?\" huusi valtias äkkiä raivostuen, niinkuin\npelkurit voivat tehdä.\n\nEi kukaan puhunut. Kalmankasvoinen mies hivuttautui lähemmäksi Zoëta,\ntähyten elottomilla silmillään hänen piirteitään. Muurin takana\nkaukana näkymätön hevonen hirnahti uudelleen. Oli jo pimeämpi, mutta\nylt'ympärillä hehkuivat henkivartiain univormut yhä punaisina kuin veri.\n\nSitten tuli vastaus. Kiduttajan vääristyneet huulet liikkuivat hitaasti\nja sanat tulivat niiden välistä ohuella, käreällä äänellä, joka oli\nkuin teilirattaan narina.\n\n\"Hän on Mikael Rhangaben tytär.\"\n\n\"Protosparthoksen?\" Keisarin ääni vavahti taaskin.\n\nKalmankasvoinen mies nyökkäsi kaksi kertaa myöntävästi, ja hänen ohuet\nhuulensa vääntyivät ilkeästi, kun Zoë käänsi silmänsä häneen.\n\n\"Minä näin tytön vankilassa noutaessani hänen isäänsä mestattavaksi\",\nsanoi hän.\n\nLuisevalla kädellään, joka oli kyhmyinen ja hänen kamalan työnsä\nsaastuttama, hän taittui tytön hienopiirteiseen leukaan, pakottaen\nhänet kääntämään kasvonsa suoraan häntä kohti; ja Zoë värisi\nkiireestä kantapäähän hänen kosketuksestaan. Mies tunsi hyvin tuon\nkouristuksen-omaisen väristyksen, joka karmi uhria hänen ensi kertaa\nsiihen koskiessaan; hän saattoi tuntea sen sormissaan niinkuin\nsoittoniekka tuntee kielten värinän; se oli hänelle tuttu, niinkuin\nkalamiehen kädelle vavan värinä ja jännitys kalan tarttuessa koukkuun;\nja hän hymyili kolkosti.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"hän se on.\" Ja hän nauroi.\n\nHän piti yhä kiinni Zoën leuasta ja huojutti hänen kaunista päätään\noikealle ja vasemmalle.\n\nKeisarin puhuttua ei ollut kuulunut mitään muuta kuin kiduttajan\nsärisevä ääni, mutta nyt viilsi ilmaa loukatun tytön kiljahdus:\n\n\"Katala!\"\n\nHänen pienet kätensä livahtivat äkkiä irti neekerin avarasta kourasta.\nEnnenkuin tämä sai hänestä kiinni, oli hän riuhtaissut itsensä erilleen\nmolemmista miehistä ja iskenyt raivoisasti nyrkillään kiduttajan\nkelmeään naamaan; ja vaikka hän oli vain hento tyttö, antoi hänen\nvihansa hänelle miehen voimat, ja hänen nopeutensa soi hänelle\narvaamattoman edun. Mies hoiperteli kolme askelta takaperin, ennenkuin\nsaavutti takaisin tasapainonsa.\n\n\"Pitäkää häntä kiinni!\" huusi Andronikus, sillä hän pelkäsi, että\ntytöllä voisi olla puukko vaatteisiinsa kätkettynä, ja hänen molemmat\nkätensä olivat vapaina.\n\nMutta vain hetkisen. Vaikka afrikalainen oli suuri kooltaan, oli\nhän ketterä, ja hän oli Zoën takana. Miltei ennenkuin keisari oli\nhuudahtanutkaan, oli Zoë jälleen vankina, ja mies, jota hän oli\nlyönyt, oli hänen vieressään kuluneine nahkapusseilleen. Hän katsoi\nAndronikukseen odottaen käskyä ennenkuin ryhtyi toimeen.\n\n\"Pane hänet puhumaan mitä hän tietää\", sanoi keisari, rauhoittuen\njälleen, kun tyttö oli lujasti afrikalaisen suurissa kourissa.\n\nHän kallistui hiukan eteenpäin, kuullakseen paremmin sanat, jotka\nkipu kiskoisi Zoën huulilta, ja kreikkalainen ministeri asettui\nmukavaan asentoon satulassaan nauttiakseen harvinaisesta huvista nähdä\nkaunista ja ylhäistä tyttöä kylmäverisesti kidutettavan puolensadan\nmiehen silmäin edessä. Muutamat henkivartioistakin tunkeutuivat liki\ntoisiaan nähdäkseen; mutta heidän joukossaan oli joitakin, jotka olivat\npalvelleet Rhangaben komennossa, ja nämä katsahtivat toisiaan silmiin\nja virkkoivat sanoja miltei kuiskaavalla äänellä, mikä yhdessä paisui\nmatalaksi muminaksi, samanlaiseksi kuin hiljaisina öinä meren rannalla\njuuri ennenkuin pakovesi kääntyy vuokseksi.\n\nAuringonlaskun rusotus oli himmennyt, mutta vielä oli siksi valoisaa,\nettä saattoi hyvin nähdä tumman mustelman kiduttajan kalmankelmeässä\nnaamassa sillä kohtaa, mihin Zoë oli kaikin voiminsa iskenyt.\n\nMies aukaisi vanhan nahkapussinsa ja hänen tahraiset kätensä kopeloivat\nsen sisällystä, rautoja, jotka olivat ruskeita mutta ei ruostuneita,\nruoskansiimoja, joihin oli palmikoitu rautalankaa, sekä kummannäköisiä\nkapineita, joissa oli hyvinvoideltuja, helposti kiertyviä ruuveja.\n\nMutta kaikki nämä hänen kyhmyiset sormensa hylkäsivät. Hän tunsi\njokaisen kosketukselta. Ne olivat varsin hyviä tavallisille orjille,\ntai ehkä petollisille hankitsijoille, tai vieläpä valehtelevalle\nhovimiehellekin. Korkeasyntyiselle neito-uhrille hänellä oli paljon\nhienompi ja valitumman pureva ase kuin yksikään noista kapineista,\nja hän tallensi sitä kalliina aarteena, luovuttamatta sitä koskaan\nluotaan päivällä tai yöllä; sillä se oli lähetetty hänelle hyvin kaukaa\netelästä suuriarvoisena lahjana; ja se oli elävä ja tarvitsi hänen\nruumiinsa lämpöä lakkaamatta, ettei se kuolisi. Mutta pussissa oli\njotakin siihen kuuluvaa, mikä täytyi löytää ennenkuin se voitaisiin\nottaa pienestä hopealankahäkistään kalmannaamaisen miehen povelta.\n\nHän löysi sen. Hänen tahraiset kätensä vetivät pussista esiin kuivan\nsaksanpähkinän. Vyöllään olevan veitsen kärjellä hän halkaisi sen\nvarovasti, kaivoi pähkinän pois toisesta kuorenpuoliskosta, viskaten\ntoisen takaisin pussiin.\n\nKreikkalainen ministeri seurasi hänen toimiaan mitä syvimmällä\nmielenkiinnolla, mutta Andronikus naputteli maltittomana hansikoiduilla\nsormillaan satulansa korkeaa kullattua nuppia. Kuitenkin tapahtui\nkaikki hyvin nopeasti, ja vaikka päivänvalo oli himmennyt, oli sitä\nvielä riittävästi; ja odottaessaan keisari luki uudelleen Zoëlta\npudonneen kirjeen.\n\nMutta Zoë katseli häntä tyynenä ja pelottomana ja valmiina katsomaan\nkuolemaakin silmiin, jos niin tarvittiin; hän aprikoi, millä tavalla\nZeno menettelisi Andronikukseen nähden, kun kaikki tulisi tunnetuksi.\nJa hän näki punaista hänen ympärillään ja takanaan ja vieressään aina\nhänen polviinsa asti, henkivartiain nuttujen punaa, jotka olivat kuin\ntulipunaisia läikkiä hämärässä ilmassa.\n\nVielä kerran hirnui levoton hevonen kaukana, ja toinen vastasi sille.\n\nSilloin oli kiduttaja valmis. Hän otti veitsen ja viilsi sillä Zoën\nsinisen pumpulipuvun auki kaulan alta vasempaan olkapäähän ja pitkin\nkylkeä, ja Zoë koetti olla värisemättäkin, sillä vaikk'ei hän tiennyt\nmitä oli tulossa, hän tahtoi kuolla urhoollisena; ja kun hän olisi\nkuollut, tulisivat Zeno ja Gorlias ja kostaisivat hänen puolestaan.\nKuolema oli vain kuolema, vaikka kiduttavakin, ja elämässä oli\npahempaakin, jolta hän oli säästynyt.\n\nSitäpaitsi, jos hän kuolisi, tapahtuisi se hyvän asian vuoksi, yhtä\nhyvin kuin Zenon vapauttamiseksi. Sentähden hän nyt, kun ratkaisu\noli tullut, katsahti viimeisen kerran Andronikuksen kasvoihin,\nvelttohuulisiin ja julmiin, ja sulki sitten silmänsä ja rukoili\nJumalaa, ettei hän horjuisi eikä lausuisi sanaakaan, joka voisi\nehkäistä täyttymystä, jos se oli lähellä, niinkuin hän yhä toivoi.\n\nHän tunsi kolean ilmanhengen olkapäässään ja kyljessään, ja sitten\npainettiin jokin pieni ja kova esine hänen ruumistaan vasten juuri\nkainalon alle; ja kädet, jotka tuntuivat kovilta kuin sarvet, mutta\nolivat hirmuisen joutuisat ja taitavat, kietoivat siteen hänen\nympärilleen vetäen sen kireälle, ja se piti esineen paikoillaan.\n\nMutta tuon esineen alla, joka oli saksanpähkinän kuoren puolikas,\nliikkui jotakin elävää hitaasti ympäriinsä. Mitään varsinaista kipua ei\ntuntunut aluksi, mutta Zoë tunsi, että tuo hidas ja hieno ärsytys voisi\ntehdä hänet hulluksi.\n\nSitten vihlaisi äkkiä hurja tuska hänen lävitsensä saattaen hänet\nvääntelehtimään vasten tahtoaankin, mutta monet kädet pitelivät häntä\nnyt kiinni, eikä hän voinut liikkua. Kauhea poraajakuoriainen oli\nalkanut kaivaa uomaansa hänen lihaansa saksanpähkinän kuoren alla.\n\nKalmannaamainen mies oli katsellut häntä tarkkaavaisena, ja kun\nhän näki hänen sävähtävän, kuului hänen nariseva äänensä keskeltä\näänettömyyttä.\n\n\"Hän on puhuva ennenkuin ehditte laskea kahteensataan\", sanoi hän.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\nZoë oli sulkenut silmänsä voidakseen paremmin kestää kipua, ja\npienoinen veripisara valui hiljakseen hänen huulestaan, jota hän\noli puraissut kidutuksen ensi hetkellä. Se piirsi ohuen, tumman\nviirun hänen suustaan alaspäin, hiukan vasemmalle puolelle, yli\nvalkoisen leuan. Hän hengitti syvin ja vavahtelevin nyyhkäyksin\nyhteenpuristettujen hampaittensa välitse, mutta mitään muuta ääntä\nhän ei päästänyt noina hirmuisina sekunteina. Hän rukoili, että\nkuolema tulisi pian, mutta hän ei pyytänyt voimaa pysyä vaiti; sitä\nhänellä oli, Carlo Zenon tähden ja sen oikeudenmukaisen koston tähden,\njoka saavuttaisi Andronikuksen hänen kuoltuaan, jollei häntä vain\nvaroitettaisi edeltäpäin siitä, mikä ehkä jo oli niin lähellä. Zoë\nluuli voivansa kuolla jo tuohon pelkkään tuskaan, hän oli varma, että\nhän pyörtyisi tajuttomaksi, jos sitä kestäisi vielä muutamiakaan hetkiä.\n\nKeisari kumartui satulassaan nähdäkseen hänen tuskanvääristämät\nkasvonsa selvemmin tummenevassa hämärässä ja kuullakseen pienimmänkin\nsanan, minkä hän lausuisi; ja hänen veltot huulensa liikkuivat, sillä\nhän laski itsekseen, päästäkseen kahteensataan, jonka jälkeen tyttö ei\nenää kestäisi enempää, vaan ilmoittaisi hänelle mistä vaara uhkasi.\nSillä kalmannaamainen mies tunsi ammattinsa ja hänen kokemuksensa oli\nollut laaja ja pitkäaikainen, ja keisari tiesi ettei hän koskaan tehnyt\nerehdystä. Muuten, kreikkalainen ministeri hymyili pelkästä nautinnosta\nnäkyä katsellessaan ja toivoi, että hänen herransa käskisi heidän ottaa\ntytön hengiltä hyvin hitaasti kiduttaen. Henkivartiatkin tungeksivat\nliki toisiaan nähdäkseen, mutta he eivät olleet nyt kaikki vaiti; sillä\nheidän joukossaan oli urheita miehiä, Mustanmeren takaisilta jylhiltä\nvuorilta olevia rajuja seikkailijoita, jotka eivät pelänneet Jumalaa,\nkeisaria eikä ihmisiä; ja he eivät pitäneet siitä mitä näkivät, ja he\nsanoivat toisilleen sanoja vierailla kielillä, joita kreikkalaiset\neivät ymmärtäneet.\n\nAndronikus laski hitaasti kahteenkymmeneen, sitten vielä hitaammin\nneljäänkymmeneen, ja tytön kiivas hengitys ärsytti häntä.\n\n\"Puhu!\" huusi hän, matalalla ja vihaisella äänellä. \"Sano minulle missä\nvaara on, tai se elävä on syövä sinun sydämesi!\"\n\nSilloin tuli vastaus, mutta ei Zoën äänellä, eikä yhdellä äänellä,\nvaan monien voimakkaiden, syvien äänten kaiuttamana; ja vaikka sanat\nolivat sekavat, saattoi niistä joitakin erottaa varsin hyvin; ja ne\nilmoittivat velttohuuliselle pelkurille, missä vaara oli, sillä se oli\nhänen kimpussaan.\n\n\"Johannes! Johannes hallitsee! Jumala ja keisari! Keisari Johannes!\"\n\nTätä huusivat äänet portilta, kun joukot tulvivat pihaan, pyyhkäisten\nvahdit ja henkivartiat tieltään niinkuin tuulenpuuska pyyhkäisee\nkuivat lehdet. Vain yksi hengenveto ajatus- ja päätöksenteko-aikaa\nkäytettävänään, tulipunamekkoiset henkivartiat syöksähtivät\nAndronikuksen ympärille kuin veriset aallot syvässä hämärässä, ja\nhän vaipui alas heidän sekaansa ja kuuli heidän vastaavan saapuvalle\nväkijoukolle: \"Johannes hallitsee! Keisari Johannes!\" Zoë kuuli\nhuudon tuskiensa läpi ja unohti kivun hetkiseksi, ja samassa häntä\nkiinni pidellyt afrikalainen viilsi poikki kiduttajan siteen, tempasi\npähkinänkuoren hänen kainalonsa alta elävine sisältöineen ja viskasi ne\nmenemään; sillä hän oli nähnyt Andronikuksen vaipuvan alas ja tiesi,\nettä nyt oli uusi herra vallassa. Silloin jotkut miehistä, jotka\nmuistivat sen jälkeenpäin, näkivät kalmannaamaisen miehen konttaavan\nmaassa etsien aarrettaan, joka voi saada sitkeimmänkin uhrin puhumaan\nennenkuin ehti laskea kahteensataan; sillä hän palveli keisaria,\nolipa sitten keisarina kuka hyvänsä, niinkuin hän ja hänen isänsä\nennen häntä olivat palvelleet jo useita. Ei kukaan surmannut koskaan\nkiduttajaa. Niinpä hän ryömi tallaavien jalkojen seassa nelinkontin\ntuntematta mitään, toivoen löytävänsä lemmikkinsä ja saavansa sen\nvahingoittumattomana takaisin povellaan olevaan häkkiin. Ja kun hän\nlöysi sen pähkinänkuoresta, jossa se vielä oli, sen merkillisen onnen\navulla, joka suojaa kaikkea pahaa, nauroi hän kuin mielipuoli ja\npujahti henkivartiain säärien välistä nelinkontin ja juoksi palatsiin.\n\nZoë oli aukaissut silmänsä, ja tuska oli hävinnyt, jättäen vain\ntykytyksen jälkeensä, ja hän kokosi revityn vaatteensa kaulalleen\ntoisella kädellään niin hyvin kuin taisi ja pujahti pois väen\nmyllerryksestä; ja kaikista niistä, jotka tuon ensimmäisen huudon\nkuulivat, ainoastaan hän yksin tiesi, kuinka kansa saattoi hurrata\nvapautettua keisaria, kun Johannes vielä oli ylös torniin suljettuna\nja kuuromykkien neekerien vartioimana; ja suunnitelmansa voiton\nriemussa hän unohti kaiken muun paitsi rakastamaansa miestä, ja\nhän oli nyt turvassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Eikö hän ollut\nvaltaanpalautetun Johanneksen ystävä? Sotilaat eivät uskaltaisi,\nhenkeään peläten, pitää häntä nyt vankina tuntiakaan, hetkeäkään.\n\nJa tuollahan hän tosiaan ratsastikin väkijoukon eturivissä, keisari\nJohanneksen oikealla puolella. Zoë tunsi hänet, vaikka viimeinen harmaa\nvalo oli häviämässä taivaalta. Hän olisi tuntenut hänet pimeässäkin,\nhänestä tuntui, että vaikka hän olisi ollut sokea, olisi hän tuntenut\nettä hän oli lähellä; ja hänen ilonsa nousi hänen kurkkuunsa, kaiken\nkestetyn kidutuksen jälkeen, ja miltei tukehdutti hänet, niin että hän\nhoiperteli epävarmasti ja haukkoi henkeään.\n\nZeno oli keisari Johanneksen oikealla puolella, \"Kauniin Johanneksen\",\njota kansa oli kerran rakastanut ja jota se oli nyt valmis rakastamaan\nuudelleen, maistettuaan niitä skorppiooneja, joilla Andronikus oli\nheitä kestinnyt. \"Kaunis Johannes\" komeine ruskeine partoineen -- jolle\nsoihtujen valo nyt heijastui -- istui ratsun selässä, kultakangasviitta\nympärillään ylt'yleensä kuin piispan kaapu, niin että se peitti hänen\nkätensä ja puolet ohjaksista kummallakin puolella, samoinkuin myöskin\ntakaosan päästä ja suuren osan poskia; hänellä oli vielä korkea\nkeisarillinen päähine, joka varjosti hänen silmiään. Kansa oli tuntenut\nhänet enemmän hänen komeasta parrastaan ja kultakangasviitastaan\nkuin kasvoistaan, mutta parrasta ei voinut erehtyä; ja sitäpaitsi,\nolihan hänen seurassaan miehiä, jotka viskelivät rahoja väkijoukkoon,\nja ne rahat olivat hyviä. Mutta ne hänen kannattajansa, jotka\nolivat lähinnä häntä ja Zenoa, ja jotka ympäröivät heitä molempia\npuolustaakseen heitä, jos tarpeen olisi, olivat melkein kaikki\nmerimiehiä, venetsialaisia laivanrakentajia ja veistämötyömiehiä,\nvaikka Toktamishin tatarilaiset olivatkin ihan heidän takanaan,\nkauheasti karjuen ja kolistellen pitkiä tupsuniekka-keihäitään\ntoisiaan vasten tapansa mukaan, niin että niiden puuvarret pitivät\nyhtämittaista meluisaa kalsketta; ja muita sotilaita oli liittynyt\nheihin sadoittain, ja heidän perässään tungeksivat Konstantinopolin\nkäsityöläiset, bulgarialaiset rautasepät, italialaiset kivenhakkaajat\nja muurarit, maurilaiset asesepät ja Damaskon syyrialaiset miekkasepät,\nsisilialaiset köydenpunojat, persialaiset silkkikankurit, smyrnalaiset\nmatonkutojat, aleksandrialaiset liinakankurit ja monet muut; ja joka\nmiehellä, joka ei ollut sotilas, oli kädessään jokin aseentapainen\n--. vasara, moukari, tai matonkutojan sauva tai vain vankka kalikka.\nJa he juoksivat, työnsivät ja painautuivat portista sisään, leviten\njälleen pihalla, hurraten ja kirkuen Johannekselle kymmenellä kielellä\nyht'aikaa.\n\nKeisari Johannes istui aivan hiljaa ratsullaan viittaansa verhottuna,\nmutta Zeno ratsasti eteenpäin, kunnes oli ihan sen henkivartia-ryhmän\nvieressä, joka oli vetänyt alas Andronikuksen, ja hän kohotti kätensä\nhuutaen miehille kieltäen heitä surmaamasta, äänellä joka kajahti yli\nhirveän melun; ja hän ehti juuri parhaiksi ennenkuin se oli myöhäistä,\nsillä häntä toteltiin vasta sittenkuin hän lupasi palkinnon.\n\n\"Kymmenen naulaa kultaa sille, joka ottaa Andronikuksen elävänä\nvangiksi!\" huusi hän.\n\nSillä sen hinnan oli Andronikus määrännyt hänen päästään sinä aamuna,\nja mikä riitti Zenolle, riitti keisarillekin. Niinpä puolikymmentä\nhenkivartiaa raahasi miehen elävänä palatsiin, sitoen hänen kätensä\nlujasti selän taakse, riistäen hänen yltään jalokivet ja kullan,\npotkien hänet ovenvartijan majan takana olevaan pieneen salahuoneeseen,\njonka oven he sulkivat. Siellä kyykötti kalmannaamainen mies pimeässä\nnurkassa puhallellen hiiliä hehkumaan saviastiassa, koska hänet voitiin\npian kutsua uuteen työhön, ja jollei etikka ollut todella kiehuvan\nkuumaa, ei sen höyry sammuttaisi silmäin näköä. Lattialla maatessaan\nAndronikus saattoi nähdä hänet.\n\nMutta ulkona kasvoi myllerrys ja melu, kun kansaa työntyi avaraan\npihaan tunkien takaapäin ennentulleita.\n\nSitten pihan kulmassa olevan tornin ovi aukaistiin sisältäpäin, ja\nafrikalaiset mykät tulivat ulos ja liittyivät toisiin sotilaisiin,\nja korkealla olevasta ikkunasta kapteeni vaimoineen katseli alas, ja\nvaimonsa selityksien auttamana kapteeni ymmärsi, että hänen oli aika\nlaskea vankinsa vapaaksi, jollei hän aikonut antaa väkijoukon repiä\nitseään kappaleiksi, vaikk'ei hän voinutkaan yhtään ymmärtää, kuka se\noli, jonka hän näki hevosen selässä soihtujen valossa kultakaapuun\npuettuna, keisarillinen päähine päässään, sillä hän tiesi varsin\nhyvin, että niinkauankuin ylhäällä olevan vankihuoneen avain riippui\nhänen vyöllään, ei Johannes voinut päästä ulos. Väkijoukon huudosta ei\nkuitenkaan voinut mitenkään erehtyä, ja hänen vaimonsa hoputti häntä\nolemaan hukkaamatta aikaa.\n\nVäkijoukko lainehti nyt tornia kohti, Zenon ja keisarin johtamana,\njotka merimiehineen ja veistämötyöläisilleen pysyttelivät joukon\neturinnassa voidakseen ensimmäisinä laskeutua ratsuiltaan ja mennä\ntorniin, ja sitten merimiehet pidättelivät tungeksijoita, sanoen\nheille Johanneksen menneen vapauttamaan nuorinta poikaansa, ja ne\nkaksi miestä, joilla oli nuo suuret rahapussit, viskelivät runsaita\nkourallisia kansanjoukkoon, tehdäkseen heidän odotuksensa hupaisemmaksi.\n\nMutta kun Zeno ja keisari tulivat jälleen näkyviin, olivat Johanneksen\nkasvot kokonaan peittämättömät ja kultakangasviitta riippui löysänä\nhänen hartioillaan; ja lukuisain soihtujen hohteessa jokainen tunsi,\nettä se oli itse Johannes eikä kukaan muu, ja ihmiset hurrasivat ja\nkirkuivat äänensä käheiksi.\n\nKeisarin ja Zenon perässä tuli mies, jonka kukaan ei ollut nähnyt\nmenevän sisään heidän kanssaan, ja hänellä oli hyvin harva parta ja\nvaatimaton ruskea puku, vaikka jalassa olikin ratsusaappaat, ja hän\noli Gorlias Pietrogliant, joka oli näytellyt niin hyvin Zoën hänelle\nsepittämän osan.\n\nMutta Zeno ei tiennyt mitään Arethusasta, eilisestä orjastaan ja\neilisillan jälkeisestä sydämensä valitusta, sillä tämän hurjan\npuolituntisen kiireessä ja touhussa ei Gorlias voinut kertoa hänelle\nmitään, paitsi että hän oli Gorlias eikä keisari, ja että asiakirja,\njolla Tenedos luovutettiin Venetsialle, oli allekirjoitettuna hänen\npovessaan; ja Zeno otaksui hänen sepittäneen koko tämän ihmeellisen\nsuunnitelman, joka näytti niin yksinkertaiselta niinpiankuin sitä\nalettiin toteuttaa. Arethusa, niin hän luuli, oli hyvässä turvassa\nkotona; unettomana, odotuksesta väsyneenä, levottomuudesta väräjävänä\nehkä, mutta turvassa. Nyt, kun suuri työ oli tehty, kun Andronikus\noli vangittu ja hänen isänsä Juhana palautettu valtaistuimelle, oli\nCarlo Zenon ainoana ajatuksena lähteä Konstantinopolista viipymättä,\nennenkuin keisari ehti ottaa takaisin sanansa ja peruuttaa Tenedoksen\nluovutuksen. Sillä Zeno ei luottanut itämaisiin ruhtinaisiin ja\npelkäsi kreikkalaisia silloinkin kuin he lahjoja tarjosivat. Nopealla\nvenetsialaisella laivalla ja hyvän tuulen avulla voisi tuolle halutulle\nsaarelle ehtiä kahdessa päivässä, jopa vähemmässäkin; sen käskynhaltija\noli aina ollut sydämessään uskollinen Johannekselle ja tottelisi sen\nasiakirjan määräystä, jonka Gorlias oli pistänyt Zenon käteen tornissa,\nja jos kerran Pyhän Markuksen viiri kohotettaisiin linnoituksen\nharjalle, oli varsin vähän mahdollista, että kukaan vihollinen kykenisi\nriistämään sitä sieltä alas.\n\nSentähden, juuri kuin sotilaat olivat nostamassa Johannesta ratsulta\nkantaakseen hänet valtaistuinsaliin hurjalla riemulla, laskeutui\nZeno nopeasti satulasta, raivautui pois tungoksesta ja oli juuri\nrientämäisillään porttia kohti, kun Gorlias tapasi hänet jälleen.\n\n\"Arethusa pyytää teitä tulemaan luokseen\", sanoi Gorlias.\n\n\"Minä olen menossa -- --?\"\n\n\"Ei. Hän on täällä. Tämä oli kaikki hänen suunnittelemaansa; hän pani\nsen takia henkensä vaaraan, me myöhästyimme joitakin minuutteja, ja\nhäntä on kidutettu. Tulkaa joutuin!\"\n\nZenon kasvot muuttuivat. Gorlias näki sen, nyt etäällä olevien\nsoihtujen himmeässäkin valossa. Se oli samanlainen muutos, joka nähdään\nmestarimiekkailijan kasvoilla, kun hän tekee mielessään surmapäätöksen,\nsiihen saakka vain puolustauduttuaan, koska hänen vastustajansa on\nyrittänyt käyttää jotakin halpamaista, murhaavaa miekkailutemppua.\nMutta Zeno ei virkkanut mitään, astellessaan joutuisasti seuralaisensa\nrinnalla. Gorlias oli löytänyt Zoën ja vienyt hänet tornin alempaan\nhuoneeseen, jonka vahdit olivat jättäneet tyhjäksi. Kapteenin vaimo\noli seisonut ovella, uskaltamatta mennä ulos puolihullaantuneiden\nsotilasten sekaan. Hänen olisi voinut käydä huonosti heidän käsissään,\njos hänet olisi satuttu juuri sillä hetkellä tuntemaan keisarin\nvanginvartijan vaimoksi. Senvuoksi hän oli seisonut holvikäytävässä\nkatselemassa ja kuuntelemassa, ja Gorlias oli antanut Zoën\npuolipyörtyneenä hänen hoiviinsa siksi aikaa kuin hän meni hakemaan\nZenoa.\n\nVaimo oli ottanut tytön polvilleen kuin lapsen, istuen itse seinää\npitkin kulkevalle kapealle kivipenkille, sillä huoneessa ei ollut\nminkäänlaisia huonekaluja. Zoën pää lepäsi rotevan naisen olkapäällä,\nja nainen silitteli ja taputteli hellävaroin hänen ruskeaa tukkaansa\nja tuuditti häntä sivuttain polvillaan, lastenhoitajien tapaan. Hän ei\ntiennyt mikä asia oli, mutta hän tunsi tytön samaksi, joka oli tuonut\nsanan ja otettu kiinni oven edustalla.\n\nSitten Zeno tuli, ja samassa hetkessä hän oli Zoën vieressä; nojaten\ntoisella polvellaan kivipenkkiin hän kumartui alas ja nosti ihanan pään\nomalle käsivarrelleen.\n\nZoë tunsi hänen kosketuksensa, käänsi kasvonsa ylöspäin suurella\nponnistuksella, sillä hänen voimansa olivat ihan lopussa, ja hänen\nsilmäluomensa, jotka olivat olleet vain puoleksi sulkeuksissa niinkuin\nkuolevalla, värähtivät ja avautuivat, ja hetken verran hänen silmänsä\nloistivat kirkkaina. Hänen äänensä kuului Zenon korviin kuin jostakin\nkaukaa, melkein toisesta maailmasta.\n\n\"Pelastettu! Ah, Jumalalle kiitos! Se maksoi vaivan!\"\n\nSitten hän pyörtyi kokonaan Zenon syliin, mutta Zeno tiesi ettei se\nmerkinnyt kuolemaa, sillä hän oli nähnyt monta hengenlähtöä, ja merkit\nolivat hänelle tutut.\n\nHän otti Zoën kokonaan syliinsä ja kantoi hänet keveästi ulos avoimesta\novesta, missä Gorlias odotti; ja Gorlias tiesi sen vanhan laiturin,\nmissä Vito odotti veneineen vähän matkaa tornista alaspäin, ja hän\nauttoi venemiestä soutamaan heidät kotiin.\n\nNäin päättyi tuo pitkä päivä, josta oli niin vähällä tulla Zoën\nviimeinen, ja Zenonkin; ja kun Zoë jälleen avasi silmänsä ja huomasi\nmakaavansa omalla sohvallaan lamppujen vienossa loisteessa, ja katsoi\nZenon huolehtiviin, rakastaviin kasvoihin, hälveni kaikki väsymys hänen\nomilta kasvoiltaan, ja hetkisen hän tunsi itsensä voimakkaaksi kuin\näsken levolta heränneenä; sitten hän ojensi ylös molemmat kätensä,\nvaikka vasemman käsivarren nostaminen teki hyvin kipeää, kiersi ne\nZenon kauniin ruskean kaulan ympäri ja veti hänet likelleen sanaakaan\nsanomatta.\n\nSitä kesti vain hetken. Hänen voimansa uupuivat jälleen, ja Zeno\ntunsi hänen pienten kättensä herpaantuvan; siksi hän polvistui sohvan\nviereen ja laski poskensa Zoën pieluksen laidalle, niin että saattoi\nkatsella häntä silmiin, ja he hymyilivät molemmat; ja Zenon hymy oli\nhuolestunut, mutta Zoën tyytyväinen. Zeno ei tiennyt mitä he olivat\nhänelle tehneet, mutta hän oli varma siitä, että Zoë tarvitsi hoitoa.\n\n\"Sinä kärsit\", sanoi Zeno. \"Mitä minä teen? Lähetänkö hakemaan\nlääkäriä?\"\n\n\"Ei. Ole minun luonani. Anna minun katsella sinua. Muuta en tarvitse.\"\n\nZoën puhe tuli lyhyinä, lempeinä lauseina, niinkuin suutelot\npuoliunisilta huulilta, kun on pieni uinahdus joka lauseen välillä.\nMutta vielä hänen uneen vaivuttuaankin Zeno oli yhä polvillaan hänen\nvieressään, ja aika ajoin Zoën ruumis vavahti ja hän veti äkkiä syvään\nhenkeään, ikäänkuin hänen karsimansa tuska olisi uudelleen vihlaissut\nhäntä, vaikkakin enemmän muistona kuin todellisena kärsimyksenä.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nZeno poistui hänen luotaan sittenkuin hänen hengityksensä oli\nkäynyt rauhalliseksi, käskettyään molempien nuorten tyttöjen valvoa\nvuorotellen hänen vieressään, tai ainakin panna nukkumaan hyvin\nlähelle häntä siltä varalta että hän heräisi ja kutsuisi heitä. Zeno\noli itsekin väsymyksen ja nälän uuvuttama, sillä hän ei ollut pannut\nsuuhunsa mitään edellisenä iltana Zoën luona syömänsä illallisen\njälkeen. Hän meni alakertaan omiin huoneisiinsa, minne Vito oli\nlaittanut hänelle ruokaa ja viiniä, joita hän oli pyytänyt Gorliaksen\nnauttimaan seurassaan. Mutta tuo entinen tähtienselittäjä oli mennyt,\nja talon isäntä söi ja joi yksinään sinä iltana, hymyillen aika ajoin\nmuistellessaan kuivassa vesisäiliössä viettämiään pimeitä tunteja, ja\nantaen Vitolle määräyksiä matkaa varten, jolle oli lähdettävä huomenna,\njos mahdollista. Ja Vito esitti hänelle seikkaperäisen kertomuksen\nkaikesta mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut.\n\nNyt kun vaara oli ohi Zoëhen nähden, oli Zeno ylen onnellinen.\nSisimmässään oli tuo soturi inhonnut sitä rauhallista kauppiaan\nelämää, jota hän oli suvainnut viettää enemmän kuin kaksi vuotta,\nja mielikuvituksessaan hän piteli jo käsillään peräsintä, suolaiset\npirskeet kostuttivat hänen kasvojaan, ja hänen laivansa viiletti\nvapaana ihmeellisiä seikkailujen saaria kohti.\n\nMutta niistä määräyksistä, joita hän antoi illallista syödessään, Vito\nymmärsi, ettei hän aikonut lähteä yksin. Milloin ennen oli Carlo Zeno\nottanut upeita mattoja, pehmeitä tyynyjä, hopeamaljoja ja hienoja\nruoka-aineita mukaansa merelle, paitsi kauppatavarana, paaleihin\nsullottuna ja ruumaan ahdettuna? Telttavuode maalla, riippumatto\nmerellä riittivät hänen mukavuudekseen. Vito painoi muistiinsa joka\nmääräyksen, ja kun aika oli käsissä, ei hän ollut unohtanut mitään;\nmutta hän ei tehnyt kysymyksiä.\n\nVarhain aamulla, saatuaan tietää Zoën vielä nukkuvan, Zeno lähti alas\nsatamaan ja sai tietää, että Sebastian Cornerin laivan oli määrä\nlähteä matkalle seuraavana päivänä aamunkoitteessa, saman aluksen,\njoka oli tuonut Venetsiasta sen kirjeen, jonka johdosta hän oli tullut\nostaneeksi Arethusan; aluksen, jossa Arethusa olisi lähetetty Marco\nPesarolle, jollei Zeno olisi ajatellut asiaa tarkemmin, ennenkuin nosti\nne kolmesataa tukaattia.\n\nSebastian Corner oli urhea laivanpäällikkö yhtä hyvin kuin\nliikemieskin, ja täysin luotettava; ja kun Zeno oli näyttänyt hänelle\nasiakirjan, jolla Tenodos lahjoitettiin Korkealle Tasavallalle, ei hän\nepäröinyt, vaan lupasi auttaa Carlo Zenoa saamaan tuon saaren haltuunsa\nkolmen päivän kuluessa, ennenkuin Johannes ehti muuttaa mieltään. Niin\noli asia päätetty, ja Zeno lähti kotiinsa, ilmoittaen lähettävänsä\nmatkatavaransa laivaan päivän kuluessa.\n\nKotiin tullessaan hän tapasi kirjurin odottamassa häntä\nvalitusvirsineen. Omobono oli näöltään ja ololtaan kuin vanhahko\nkipeä lammas, ollen hyvin pahoillaan omasta puolestaan ja kauheasti\nhuolissaan, ettei häntä vain moitittaisi siitä mitä oli tapahtunut,\nsekä samalla yhtä paljon peläten sitä, että saisi nuhteita liian\npaljosta puhumisesta. Hän oli suoriutunut rauhallisen elämänsä\nkauheimmasta koetuksesta hyvin urhoollisesti, niin hän uskoi; ja jos\nZeno olisi nimittänyt häntä kaakattavaksi kanaksi sinä aamuna, olisi\nsen tuottama järkytys ehkä pannut sekaisin hänen päänsä ja varmasti\nmurtanut hänen sydämensä.\n\nMutta Zeno oli saanut Vitolta selostuksen taloaan myllertäneistä\ntapahtumista ja tiesi, että Omobono oli tehnyt parhaansa, siihen\nkatsoen mikä olisi voinut olla hänen pahimpansa, arkaluontoinen kun oli.\n\n\"Olet tehnyt oikein hyvin\", sanoi isäntä. \"Entisaikaan, Omobono,\nkunnioitettiin marttyyreinä niitä, jotka kuolivat uskonsa tähden, mutta\nniitä, jotka kärsivät ja jäivät eloon, pidettiin jälkeenpäin arvossa\nrippi-isinä. Se on nyt sinun asemasi.\"\n\nTämän tiedonpätkän oli Zeno hankkinut muiden samanlaatuisten ohessa\nodottaessaan pääsevänsä Patraksen tuomioherraksi. Omobonon sydän\nlämpeni kehuista.\n\n\"Ja rippi-isällä on se etu, herra, että hän on elossa ja voi vielä olla\nhyödyksi\", uskalsi hän huomauttaa, vaikkakin hiukan arasti.\n\n\"Aivan niin\", myönsi Zeno. \"Elävä koira on parempi kuin kuollut\nleijona. Tarkoitan tietysti vahtikoiraa, Omobono\", lisäsi hän hiukan\nkiiruusti, \"uskollista vahtikoiraa.\"\n\nOmobonon olemus sinä aamuna ei muistuttanut lauman vartijaa, paimenen\npörröistä ystävää. Ei vähääkään; mutta hän oli mielissään, ja kun\nhänelle sanottiin, että hänen oli käärittävä kimpsunsa kokoon ja\nvalmistauduttava lähtemään Konstantinopolista tehdäkseen pienen matkan\nVenetsiaan, sai ihastus suorastaan hiukan punaa hänen harmaille\nposkilleen.\n\n\"Ja saanko kysyä, herra\", aloitti hän, \"miten menetellään -- --\"\nhän pysähtyi ja katsahti merkitsevästi kattoon, osoittaakseen talon\nyläkerrosta, -- \"neidin suhteen?\" lisäsi hän, päättäen lauseensa\nviimeinkin.\n\n\"Hän lähtee mukaamme\", vastasi Zeno lyhyesti.\n\n\"Kyllä, herra. Mutta saanko kysyä, tuleeko kuulumaan minun\nvelvollisuuksiini vastata hänestä?\"\n\n\"Sinun?\" Zeno katsoi pikku mieheen peittelemättömällä hämmästyksellä.\n\n\"Tarkoitan, herra, messer Marco Pesaron puolesta. Minä olin ymmärtänyt\n-- --\"\n\n\"Ei\", sanoi Zeno, \"sinä et ollut ymmärtänyt.\"\n\n\"Mutta olihan, herra -- --\"\n\n\"Omobono, minä olen usein varoittanut sinua uteliaisuudestasi.\"\n\n\"Kyllä, herra. Minä rukoilen joka päivä voimaa sitä vastustamaan.\nKuitenkin, vaikka tiedänkin sen synniksi, se joskus johtaa minut\nsaamaan tietoa asioista, joista on hyötyä. Minä en luule, että jos te\ntietäisitte mitä minä tiedän, te pitäisitte mahdollisena lähettää -- --\"\n\n\"Sinä puhut liian paljon\", sanoi Zeno. \"Jos sinulla on jotakin\nsanottavaa, niin sano se. Jollei sinulla ole mitään sanottavaa, niin\nälä sano mitään. Mutta älä jaarittele. Mitä sinä olet saanut tietoosi?\"\n\nKun Omobonolta täten riistettiin pitkän tarinan kertomisen nautinto,\nkoetti hän tunnontarkasti ilmaista tietonsa mahdollisimman harvoin\nsanoin.\n\n\"Neidin nimi ei ole Arethusa, herra. Ennenkuin hän möi itsensä\nRustanille pelastaakseen omaisensa nälkään nääntymästä, oli hänen\nnimensä Zoë Rhangabe, Andronikuksen mestauttaman protosparthoksen tytär\n-- --\"\n\n\"Rhangabe?\" toisti Zeno, uskomatta häntä; sillä se oli ylhäinen nimi,\nja on vieläkin.\n\n\"Niin, herra. Mutta sekään ei oikeastaan ollut hänen nimensä, sillä\nRhangabe ja hänen vaimonsa olivat ottaneet hänet kasvatikseen, kun\nheillä ei ollut lapsia, mutta jälkeenpäin heille syntyi kaksi\npoikaa -- --\"\n\n\"Hiiteen heidän poikansa!\" keskeytti Zeno. \"Kuka hän on?\"\n\n\"Hänen oikea nimensä on Bianca Giustiniani; hän on syntyperältään\nvenetsialainen, ja hänen isänsä ja äitinsä kuolivat täällä ruttoon\nkohta hänen syntymänsä jälkeen. Ymmärrättehän, herra, sellaisissa\nolosuhteissa, vaikka neiti kutsuikin itseään orjaksi, on messer Marco\nPesaron antama tehtävä senluontoinen -- --\"\n\n\"Omobono\", sanoi Zeno, keskeyttäen hänet uudelleen, \"toimita tänne\npappi heti paikalla. Minä aion mennä naimisiin.\"\n\n\"Naimisiinko, herra?\" pikku kirjuri oli ällistyksissään.\n\n\"Lähetä Vito hakemaan pappia!\"\n\nJa ennenkuin Omobono ehti sanoa enempää, oli Zeno lähtenyt huoneesta.\n\nHän tapasi Zoën seisomassa avonaisen ikkunan ääressä, josta\naamuauringon paiste virtaili vielä sisään. Zoën hiukset eivät olleet\nvielä kammatut, vaan valuivat silkkisinä aaltoina hänen harteilleen,\nvielä kylvystä kosteina. Hän oli hiukan kalpea, niinkuin pimeässä\nhuoneessa puhjennut kukka, ja hänen pukunaan oleva karhea silkkivaippa,\njonka hän oli vetänyt tiukasti ympärilleen, tehosti vastakohdallaan\nhänen hipiänsä väriä ja hienoutta sekä hänen herkän ja henkevän suunsa\nsuloista raikkautta.\n\nZeno otti häntä kädestä ja katsoi häneen vakavana ennenkuin puhui. Vain\nkaksi yötä ja yksi päivä oli kulunut siitä, kun hän oli ymmärtänyt\nsen, mikä oli jo viikkoja piillyt hänen sydämessään. Sama totuus oli\nhiipinyt Zoënkin sydämeen, mutta hän oli tiennyt mitä se merkitsi.\n\n\"Sinä säilytit salaisuutesi hyvin\", sanoi Zeno -- \"liiankin hyvin!\"\n\nZoë pudisti päätään, luullen Zenon puhuvan hänen rakkaudestaan.\n\n\"Te tiesitte sen aikoja sitten\", vastasi hän. \"Ja mitä ette tiennyt,\nsen arvasitte. Te säilytitte oman salaisuutenne paljoa paremmin.\"\n\n\"Tein parhaani estääkseni itsenikin sitä tietämästä\", sanoi Zeno,\nymmärtäen mitä Zoë tarkoitti. \"En kuitenkaan voinut salata sitä\nainiaan! Mutta koska tiedämme rakastavamme, alkaa elämämme nyt tästä,\nja yhdessä. Yhdessä, koska sinä pelastit minun henkeni -- minä\ntiedän kaiken, sillä minulle on kerrottu; ja niin on minun elämäni\nsinun ja sinun elämäsi on minun, koska olemme syntyneet yhtyäksemme,\nniinkuin haukat yhtyvät haukkoihin, kyyhkyset kyyhkysiin, satakielet\nsatakieliin.\"\n\n\"Sanokaamme haukat!\" nauroi Zoë. \"Minä pidän enemmän rohkeasta\nlinnusta!\"\n\n\"Niin minäkin, -- ja siksipä, pikku Arethusa-haukkani, meidän täytyy\nlentää yhdessä turvallisempaan pesään, ennenkuin Toktamish tai joku muu\nbarbaari panee toimeen vastavallankumouksen. Tuletko mukaani?\"\n\nZoë hymyili ja laski kätensä hänen käteensä.\n\n\"Enkö ole teidän ostettu orjanne?\" kysyi hän. \"Minun on toteltava.\"\n\n\"Se ei riitä. Me olemme kristitty mies ja neito. Sinun on mentävä\nkanssani kunniassa minun oman kansani luo.\"\n\n\"Venetsialainen aatelismies ei voi mennä naimisiin orjan kanssa\",\nhuomautti Zoë, vaikka hymyillen.\n\nZeno nauroi onnellisena ja siirtyi etäämmälle hänestä.\n\n\"Venetsialainen aatelismies saa tehdä mitä hänen omat silmänsä hyväksi\nnäkevät, paitsi kavaltaa maataan\", sanoi hän. \"Avioliittoon kuulutetaan\nylkä nuorimies Carlo Zeno Venetsiasta ja morsian nuori neito Arethusa\n-- --\"\n\n\"Rustan Karaboghazdzhin orjamarkkinoilta!\" ehdotti Zoë, nauraen Zenon\nmukana. \"Se on hieno liitto suuren dogin palatsiin, herra!\"\n\n\"Oh, dogeistako puhut? Sittenpä panenkin sen kuulumaan toisella\ntavalla, niinkuin pappi kohta tulee sen sanomaan, sillä luulen, että\nhän odottaa jo alakerrassa, ja Omobono on opettamassa hänelle hänen\nläksyään.\"\n\n\"Kuinka panette sen kuulumaan?\"\n\n\"Bianca Giustiniani, tahdotko ottaa tämän miehen aviopuolisoksesi?\"\n\nZoën hämmästys oli suuri, ja hetkeen hän ei saanut sanaa suustaan.\n\n\"Tahdotko ottaa tämän miehen?\" kysyi Zeno uudelleen, mutta lämpimämmin\nnyt ja likempänä Zoën huulia, vaikk'ei hän niitä nähnyt; sillä hän\nluuli näkevänsä Zoën sielun hänen uljaissa ruskeissa silmissään, ja\nmitä vastaukseen tulee, niin sen hän tiesi.\n\n\u003Ctb>\n\nJäljelläoleva osa Zenon elämäkerrasta, paljon sellaisen ohessa, mitä\nsadunkertoja on tässä tarinoinut, on luettavissa hyvin huonolla\nlatinalla, hänen pojanpoikansa, Bellunon kunnon piispan Jacopon\nkirjoittamana: kuinka hän purjehti Dardanellien läpi ja pani täytäntöön\nkeisari Johanneksen lahjoituksen ottaen Tenedoksen tasavallan haltuun;\nkuinka genualaiset koettivat kovasti ottaa sitä pois häneltä; ja\nkuinka hän taisteli kuin sankari ainakin, kourallisella miehiä suurta\nsotajoukkoa vastaan, ja ajoi heidät pois ja pelasti saaren; ja myöskin\nkuinka hän sai elää pelastaakseen heiltä itse Venetsiankin silloinkuin\nkaikki näytti olevan hukassa, ja mursi heidän valtansa ainiaaksi sen\njälkeen; ja kuinka hän teki monta muuta suurta ja kunniakasta tekoa,\nkaikki sen jälkeen kuin hän oli ottanut Bianca Giustinianin vaimokseen.\n\n\n"]