[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNuWMDZBf9bgXVcWTxIS8TOrivwONOk1b-V79hJVJLmg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2567,"Sokkosilla","Aaltio, Valto Edward",1891,1946,"2567-aaltio-valto-edward-sokkosilla","2567__Aaltio_Valto_Edward__Sokkosilla","Yksinäytöksinen huvittelu","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1909,null,5090,30934,false,66896,[24],"Finnish drama -- 20th century",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Sokkosilla: Yksinäytöksinen huvittelu\" by Valto Edward Aaltio is a one-act comedic play written in the early 20th century, specifically around the 1900s. The narrative centers on Elma Terho, an orphaned girl living with her wealthy aunt in the capital city, and explores themes of love, social class, and the intricacies of romantic relationships. The story unfolds in a modestly furnished room in the aunt's home, showcasing the engagements and interactions among various characters, including Elma, her suitor Toivo, the music teacher Hervenius, and his friend Raponen.  The play primarily revolves around Elma's affections and the comedic misunderstandings that ensue when she is courted by multiple suitors, including the more financially motivated Raponen. During a social gathering at her aunt's home, misunderstandings regarding their intentions are presented humorously, leading to Elma's clever manipulations of the unfolding situations. Ultimately, the play culminates in a joyful resolution with the announcement of engagements, revealing the characters’ true feelings while highlighting the comedic elements of social dynamics and love. The intricate relationships paired with witty dialogue and engaging scenarios make this work a delightful examination of the interplay between love and social expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],273,"Yksinäytöksinen huvinäytelmä sijoittuu Helsinkiin rouva Åhlmanin kotiin. Tarinassa seurataan orpotyttö Elman, hänen sulhasensa sekä omalaatuisten kosijoiden ja musiikinopettajien välisiä kohtaamisia ja koomisia väärinkäsityksiä.","Valto Edward Aaltion 'Sokkosilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2567. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SOKKOSILLA\n\nYksinäytöksinen huvittelu\n\n\n\nKirj.\n\nEETU ANTELO [Valto Edward Aaltio]\n\n\n\nSeuranäytelmiä N:o 98\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nHämeenlinnan Uusi Kirjapaino,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nELMA TERHO, orpotyttö.\nHERVENIUS, koulun soitonopettaja.\nRAPONEN, hänen nuori ystävänsä.\nÅHLMAN, leskirouva, Elman täti.\nTOIVO, nuori talonpoika, Elman sulhanen.\nTERHOLA, talollinen, Elman setä ja holhooja.\nMAIJU SURVONEN. Herveniuksen rakastettu.\nNANNY KURTÉN. Raposen rakastettu.\n\nNÄYTTÄMÖ:\n\nTapahtuu pääkaupungissa rouva Åhlman'in kodissa. -- Vaatimaton,\nmutta kutakuinkin hienosti kalustettu huone. Pöydällä kukkavaasissa\nlemmikkejä. Pöydän takana sohva. Muu kalusta somassa järjestyksessä.\nKaksi ovea, joista toinen tulee eteisestä, toinen rouva Åhlman'in\npuolelta. Jälkimäisessä oviverhot.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Elma, Terho ja Hervenius.\n\n    (Soittotunnin lopulla. Elma soittaa jonkun loppusäveleen viululla).\n\nHervenius:\n\nOlen kovin tyytyväinen teihin neitiseni. Te edistytte kaunein askelin\ntässä jalossa taiteessa. Suoraan puhuen olette kohta aivan opettajanne\ntasalla.\n\nElma:\n\nOhoo, herra Hervenius. Te imartelette aivan liiaksi. Minäkö Teidän\ntasallanne, joka olette maamme etevimpiä viulutaiteilijoita. Olette\nantaneet konsertteja ulkomaillakin. -- Teettehän minusta vallan\nitserakkaan hah, hah.\n\nHervenius:\n\n(Itsekseen). Hän on uskonut kaikki loruni! (Kovaa). Ah, arvoisa\nneiti En tahdo teitä imarrella, enkä tehdä itserakkaaksi. Se ei\nole tarkotukseni. Mutta tulee tuhlattua väkistenkin suuria sanoja,\ntuntiessaan sydämensä niin täyteliääksi ja mielensä niin iloiseksi\nsiitä, että on taasen ollut onni kehittää niin oivallisia taipumuksia\ntässä jalossa taiteessa, kuin teidän, neiti Terho.\n\nElma:\n\nNo, no herra Hervenius! Puhutte vieläkin aivan liikoja. Ei minun\nlahjoistani voine kai paljon sanoa. Mutta innostuneeksi olette minut\nsaaneet. (Näpäyttää viulun kieliä). Siitä teille kiitos ja kunnia.\n\nHervenius:\n\nPuhuitte lähtevänne takaisin sinne maalle. Sanokaa, eihän se ollut\ntotta, ettehän jätä meitä?\n\nElma:\n\nNiin kyllä, se on täyttä totta. Mutta siellä minä vasta soittelenkin.\nSoitan niin, että vasikatkin ilosta tanssivat. Ja kun iltaisin\nauringonlaskun aikaan menen järven rannalle ongelle, on minulla viuluni\nmukanani ja soitollani houkuttelen koko ahdin valtakunnan onkeani\nnypistelemään.\n\nHervenius:\n\nEi, ei neiti Terho. Te laskette vaan leikkiä. Te ette saa mennä enään\nmaalle, sillä niin monet seikat pidättävät teitä täällä.\n\nElma:\n\nMutta nyt en ymmärrä teitä herra Hervenius! -- Monet seikat -- --?\n\nHervenius:\n\nNiinkuin sanoin, monet seikat pidättävät teitä täällä. Jo teidän\ntaiteelliset taipumuksenne ovat siihen auttamattomana esteenä. Teidän\npitää niitä kehittää ja vain täällä käy se laatuun.\n\nElma:\n\nMutta olenhan jo oppinut niin paljon, kuin kotitarpeiksi vaaditaan. Ja\nenhän minä maalaistyttö muuta kaipaakaan. Soittelen vaan aikani kuluksi\nja ikävien hetkien iloksi.\n\nHervenius:\n\nAh, älkää puhuko noin. Se koskee niin minuun, joka olen oppinut\nkunnioittamaan, rakastamaan teitä. Minä katson parastanne, kuin olisin\noma veljenne. -- Meidän jokaisenhan tulee työskennellä kotimaisen\ntaiteemme kunniaksi ja kohottamiseksi. Ja soittotaide, tuo jaloin\ntaiteista! Sen eteen kannattaa uhrata henkensä ja elämänsä! Oi neiti!\nElkää antako suurien lahjojenne hukkua unholaan.\n\nElma:\n\n(Itsekseen). Nyt hän varmaankin kosasee, sillä noin juhlallinen ei hän\nennen ole ollut. (Kovaa). Mutta herra Hervenius! Taaskin te imartelette\nminua. Tulenhan sanojenne johdosta vallan mielettömäksi itserakkaudesta.\n\nHervenius:\n\n(Itsekseen). Ei hänen päähänsä sovi järkeä. (Kovaa). Anteeksi neiti.\nEn tahtonut teitä imarrella, enkä tehdä itserakkaaksi. Tahdoin vain\nhuomauttaa. -- Mutta eikö teillä hyvä neiti ole mitään muuta, joka\npidättäisi teitä täällä kaupungissa? Eikö niin mitään? --\n\nElma:\n\nNo en tiedä juuri sanoa. Olenhan vaan yksinkertainen maalaistyttö,\nenkä maalla kasvaneena voi oikein viihtyä tällaisessa suuren kaupungin\nhumussa.\n\nHervenius:\n\n(Itsekseen). Vaatimaton tyttö. Mutta, joka itsensä alentaa, hän\nylennetään. (Kovaa). Ettekö neiti Terho todellakaan ole huomannut\n-- --? Muutkin seikat kuin ihana soittotaide pidättävät teitä täällä.\n\nElma:\n\nMitä ne mahtavatkaan olla?\n\nHervenius:\n\nTe olette kiinnitetty rakkaussiteillä tänne. Teidän tätinne ja hm -- --\n\nElma:\n\n(Itsekseen). Arvasinhau! Tästä seuraa vielä hauska jatko. (Kovaa). Niin\ntosin. Paljon pidänkin vanhasta, hyvästä tädistäni. Ikävä onkin hänestä\nerota.\n\nHervenius:\n\nMutta neiti Terho, ettekö voisi arvata henkilöä, johonka oleile\nkiinnitetty vielä paljon lujemmilla rakkaussiteillä, jotka\nkestävät -- --\n\nElma:\n\n(Keskeyttäen). En, enhän toki. Kunpa tietäisinkin sen.\n\nHervenius:\n\n(Rohkaistuneena). Kallis neiti Terho, rakastettu oppilaani! En jaksa\nkauvemmin pidättää niitä tunteita, joita olen rinnassani teitä kohtaan\nkantanut. Vain teille minä olen näinä aikoina elänyt. Teille yksin\njalon taiteeni hedelmät kantanut -- --. Te näytätte hämmästyneeltä --\nkäännätte kasvonne pois -- -- Kenties joku nuorempi on jalon sydämenne\nvoittanut? Mutta armas neiti! Mitä minulta puuttuu -- nuoruus ja\niloisuus, sen tahdon teille soitollani tuhansin kerroin korvata.\n(Vaipuu polvilleen). Oi hyvä neiti, yksi sana. Minä rukoilen -- --\n\nElma:\n\n(Vaivoin pidättäen nauruaan). Mutta herra Hervenius! Malttakaa nyt\ntoki. Niin paljon kuin pidänkin teistä ihanan soittonne takia, en voi\nteille kuulua, sillä rakastan toista.\n\nHervenius:\n\n(Itsekseen) Voi sun pahuus! Taas iskin kirveeni kiveen. Mutta viimeisen\nkerran. (Kovaa). Kiitoksia neiti!\n\nElma:\n\nMutta mistä? Eihän teillä liene mitään kiittämistä minulle.\n\nHervenius:\n\nKyllä, siitä että herätitte minut. Nähkääs minä välistä joudun rakkaan\ntaiteeni johdosta sellaiseen hurmaustilaan. -- Ja kun vielä on niin\nsoitannollinen oppilas, niin ymmärrättehän, kuinka se oli mahdollista.\nOh, pyydän anteeksi, mitä äsken houreissani puhuin. Ehkä sanani eivät\nsentään teitä kovin loukanneet?\n\nElma:\n\nEi toki millään muotoa. Mutta ettekö voisi löytää elämänkumppania\nmuualta. Eihän kaunis Helsinki niin tyhjä tytöistä ole.\n\nHervenius:\n\nHeillä ei ole rahaa... hm, hm... rakkautta. Ja sitäpaitsi olen luvannut\nelää ilmoisen ikäni vanhana poikana, viulu elämänkumppanina, hah, hah,\nhaa. -- Lupaahan rakas oppilaani pitää salaisuutenaan?\n\nElma:\n\nOlkaa huoleti. Mitäpä se hyödyttäisi minua. Mutta jätetään tämä.\nMieluummin noudatte nyt herra Hervenius ystävänne Raposen tänne\nilahduttamaan meitä sievillä lauluillaan. Tätikin on niistä kovin\nhuvitettu. Ehkä joudutte jonkun hetken kuluttua, noin klo 8.\n\nHervenius:\n\nKiitoksia, kiitoksia! Olemme siis tervetulleita?\n\nElma:\n\nSydämellisesti tervetulleita.\n\n    (Menevät, Elma sisä-, Hervenius eteisovesta).\n\nHervenius:\n\n(Mennessään). Raponen on kuitenkin sydämellisimmin tervetullut. (Palaa\ntakaisin, lyö otsaansa). Olemme usein veli Raposen kera kinastelleet\nlaulun ja soiton merkityksestä, mutta luulenpa tässä tapauksessa, että\nne ovat hänen rakkauslaulunsa, jotka \"jöötä pitävät\", toisin sanoen,\njotka kiliseviä meille tuovat, hah, hah, haa! Kun sen pahuuksen saisi\nvain taipumaan. Mutta minä pakoitan. Ei auta enään vastaanvänkytykset.\n(Menee). Tyttö rakastaa häntä, ja jollei se vintiö -- --\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Elma ja sitten rouva Åhlman.\n\nElma:\n\n(Tulee jälleen, ei kutenkaan heti Herveniuksen mentyä. Nauraa\ntullessaan). Hah, hah, haa. -- Enpä todellakaan olisi uskonut! Hyvä\nviulunopettajani vielä kosii! Ikuinen vanha poika ja alkaa tuollaisia\nhöperöidä. Voi miten mainio tilaisuus meni hukkaan. Kunhan vaan Toivo\nolisi ollut läsnä, olisi hän havainnut, kuinka paljon välitän hänen\npelkäämistään herroista, -- Herveniuksesta ja hänen kaltaisistaan.\nKorkeat kaulukset, kalvosimet, frakkipuvut hah, hah, aivan apinan\nnäköisiä! (Istuutuu sohvaan, ottaa kirjeen pöytälaatikostaan, jatkaa).\nSinä kelpo poika, tietäisit kuinka suurta lohdutusta paperilippusi\novat tuoneet mukanaan minulle tänne pääkaupungin ikävään ilmaan. --\nMutta tyhmä sinä olet, kun niin kauan olet kiusannut minua täällä.\nSinä suvaitsit sanoa minulle: \"mene kaupunkiin tätisi luokse. Siellä\ntutustut elämään, joka sopii sinulle. Siellä näet sinä komeita herroja,\njotka sinulle, kapteenin tyttärelle sopivat paremmin, kuin minä\nyksinkertainen talonpoika.\" Sellaisia tyhmyyksiä! Mutta minä annan\nhänelle kaikki anteeksi, koska hän jo niin pian lupaa tulla minua\nnoutamaan. (Lukee kirjeestä). \"Tulen aivan kohdakkoin sinua katsomaan\nsinne, ja jos vielä olet omani, niin -- --\" niin silloin kohtapuoleen\ntulen olemaan rakas puolisosi. Eikö niin Toivo, olisit sen voinut\nkirjeeseen panna, hah, hah, haa --\n\nRouva Åhlman:\n\n(Tulee sisään sisäovesta). Ahaa tyttöseni, nytpä näytät iloiselta taas\npitkästä aikaa. Olet saanut kirjeen. Sekö sinua niin huvittaa?\n\nElma:\n\n(Panee kirjeen pöytälaatikkoon takaisin). Niin, rakas täti. Se\non maalta hyvältä holhoojaltani. Niinkuin tiedät, onhan hän hyvä\nleikinlaskija. Minuakin rupesi oikein naurattamaan. -- (Itsekseen).\nTahdon yllättää tätini, en mainitse hänelle asian oikeaa laatua.\n\nRouva Åhlman:\n\nSe kunnon ukko Terhola. Minäkin hänestä pidän niin paljon hänen suoran\nluonteensa ja verrattoman hilpeytensä vuoksi. -- Ah, hänen vertaistaan\nen ole tavannut, kuin yhden -- rakkaan miesvainajani. -- Eikä isäsi\nmerikapteeni Terho olisi sinua, pikkutyttöä, kuollessaan varmempiin\nkäsiin voinut jättää, kuin oman veljensä. --\n\nElma:\n\nIsän, äidin sijaisena on setäni minulle ollutkin. Siitä olen ijäti\nhänelle kiitollinen. Ja sinä rakas tätini olet myöskin minun orporaukan\nkaitsijana ollut. Olethan minusta aina huolehtinut. Ja nyt taas olen\ntäällä saanut nauttia hyvyyttäsi.\n\nRouva Åhlman:\n\n(Silittää hänen hiuksiaan). Pikku ystäväni. -- Mutta sanoppas, mikä\nsinua oikein vaivaa täällä? Ensiaikoina olit hiukan iloisempi, -- mutta\nsitten --. Tiedäppäs, minä olen hiukan ihmistuntija ja olen havainnut\nsinussakin tyttöseni jotakin.\n\nElma:\n\nMitä tarkoitat, täti?\n\nRouva Åhlman:\n\nNiin -- ajattelin vaan, että --. Mutta sanoppas nyt tädillesi suoraan.\nEthän sinä kultaseni vaan ole rakastunut?\n\nElma:\n\nRakastunut! Kehenkä minä -- --?\n\nRouva Åhlman:\n\nOh, täällä meidän pääkaupungissamme vilisee nuoria, rikkaita herroja,\njoilta ei puutu mitään muuta kuin elämän sulostuttaja. -- Olethan\nsinäkin tullut tuntemaan heitä. -- He voittavat sydämiä kauniilla\nulkonäöllään. Eikä olisi mikään ihme, jos he sinutkin pikkuhupakon\npauloihinsa saisivat.\n\nElma:\n\n(Itsekseen). Tunnustan hänelle, mutta en kaikkea. Tahdon yllättää.\n(Kovaa). Täti hyvä, en salaa sinulta enään. Olen rakastunut -- niinkuin\nsanoit ja vielä enemmän -- olen kihloissa.\n\nRouva Åhlman:\n\nKihloissa! Sinä minut vallan hämmästytät. Olinhan huomaavinani jotain,\nmutta en osannut arvellakaan, että olisit jo niin pitkällä. Mutta olen\nhirveän utelias. Sano nyt pian hänen nimensä.\n\nElma:\n\nSitä en aivan vielä voi sanoa sinulle. Katsohan, se on meidän nuorten\nvälinen asia eikä kukaan muukaan siitä vielä tiedä. Kohta saat rakas\ntäti nähdä hänet, huomenna, ehkä jo tänä iltana. Ja varmasti rakastut\nsinäkin häneen.\n\nRouva Åhlman:\n\nSiitä saat olla huoleti, kultaseni. -- Täytyy kait sitten antaa\nuteliaisuudelleen perää, kun jo niin pian saan nähdä hänet. Lapseni,\naina olen koettanut sinun parastasi huolehtia. Niin, ymmärräthän. --\n\nElma:\n\nYmmärrän sinua, täti. Rakastan sinua. -- Kun vaan oikein tulisit\nviihtymään meidän luonamme uudessa kodissa.\n\nRouva Åhlman:\n\nAina viihdyn luonasi, kultaseni. -- Mutta sinulla oli\nsoittohajotuksesi tänä iltana. Mitä pidät opettajasi herra\nHerveniuksen nuoresta ystävästä herra Taposesta? Hän laulaa minusta\nniin hyvin. Eikö hän ole kunnon mies?\n\nElma:\n\nEn tiedä sanoa. Olen hänen kanssaan kyllä seurustellut. --\n\nRouva Åhlman:\n\nNo niin, mutta nyt täytyy mennä hiukan askareille.\n\n    (Menee sisäovesta).\n\nElma:\n\n(Huutaa perään). Täti, täti, unhotin sanoa.\n\nRouva Åhlman:\n\n(Tulee takaisin). No, mitä, mitä?\n\nElma:\n\nHe tulevat tänne tänä iltana. Herrat Hervenius ja Raponen. Kello 8\nlupasivat tulla, pyysin heitä.\n\nRouva Åhlman:\n\nAijai, nyt ymmärrän. Onnea vaan sinulle, pikkulintuni!\n\nElma:\n\nMutta mitä tarkoitat?\n\nRouva Åhlman:\n\nNiin, niin, luuletko vanhaa tätiäsi niin huonojärkiseksi. Kyllä\nymmärrän nuoren mielen. Täytyy mennä kiireesti laittamaan kahvitarpeet\nkuntoon. Kello on vaan muutamia minuuttia vailla. (Mennessään). Juomme\nkihlajaiskahvit sitten! (Menee).\n\nElma:\n\nHah, hah, nyt iski viisas tätini varmaankin harhaan. Mutta ellen\nvallan suuresti erehdy, seuraa tänä iltana vielä samanlaatuista. Ja\nviuluniekka saa nuoresta laululinnustaan seuraajansa. Kyllä ymmärrän,\nmikä niitä kaupungin herroja vetää puoleeni, kuin olisin mitäkin\nmagnetia. Ei se ole rakkaus -- hui, hai! vaan se on raha. Sillä isäni\njätti minulle muutamia tuhansia perintöä ja nuo tuhannet panevat heidän\npäänsä pyörälle. -- Voi sinua Toivo, kun minut tänne narrasit, minä\nkostan siis niillekin. Minä osoitan, että vielä sinua rakastan. --\nMutta pitäähän minun hiukan auttaa rakasta tätiäni hänen askareissaan\nja vielä siistiä itseäni. Enhän voi tällaisena hienojen herrojen kanssa\nseurustella. (Menee sisäovesta).\n\n    (Näyttämö hetkisen tyhjänä).\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Rouva Åhlman ja Raponen. (Tulevat sisään eteisovesta).\n\nRouva Åhlman:\n\nTehkää niin hyvin ja istukaa. Olkaa kuin kotonanne!\n\nRaponen:\n\n(Haaveellisen näköinen nuorukainen. Katselee ympärilleen). Kiitos! Onko\ntämä neiti Terhon huone?\n\nRouva Åhlman:\n\nNiin, täällä hän on asustanut tyttörukka ikävässä, kaihoten kuin lintu\nhäkissään.\n\nRaponen;\n\nOnko hänellä ollut ikävä täällä? -- Kuinka kaunis huone hänellä on! Ja\nkuinka kauniita kukkia on hänellä pöydällään. -- Lemmenkukkia, niin\nihana on niiden tuoksu! (Vetää henkeensä).\n\nRouva Åhlman:\n\nNiin, se tyttöhupakko on käynyt hakemassa niitä ulkopuolelta kaupunkia.\nHän pitää niistä niin -- --.\n\nRaponen:\n\nMinä pidän myöskin paljon lemmikeistä. Mutta missä on kukkien ystävä?\n\nRouva Åhlman:\n\nAnteeksi, minä luulen, että hän pukeutuu.\n\nRaponen:\n\nMutta eikö ystäväni Hervenius ole täällä?\n\nRouva Åhlman:\n\nHerra Hervenius ei ole vielä saapunut. Ehkä hän kohta tulee. (Nousee).\nAnteeksi, jos jätän teidät yksin muutamaksi minuutiksi. Menen hiukan\nauttamaan Elmaa ja -- --\n\nRaponen:\n\nRouva Åhlman, älkää menkö aivan vielä. Haluaisin hiukan puhua kanssanne.\n\nRouva Åhlman:\n\n(Istuutuu jälleen uteliaana odotellen, mitä Raposella on sanomista.\nÄänettömyyttä).\n\nRaponen:\n\nAjattelen vain puhua hiukan -- luulen, että jätämme myöhempään.\nAnteeksi rouva Åhlman. Ei minulla ollutkaan mitään tärkeämpää. Aioin\nvain -- --\n\nRouva Åhlman:\n\n(Itsekseen). Oh, kuinka ne lapset ovat itsepintaisia. (Kovaa). Kyllä\nymmärrän, että teillä sittenkin oli jotakin tärkeämpää sydämellä,\nherra Raponen. -- Ajattelette varmaankin sievää kotia, jossa teillä on\nkainaloinen kananen. -- (Itsekseen). Kyllä ymmärrän nuoren mielen!\n\nRaponen:\n\n(Itsekseen). Mikä tympäisevä vertaus. (Kovaa). Ei, ei rouva! En pidä\nedes kananmunista, vielä vähemmin kanoista!\n\nRouva Åhlman:\n\nPidätte kait sitten lemmikistä, joka kukkii kauniisti ja tuoksuu vielä\nkauniimmin! -- (Ottaa vaasista lemmikin). Kas tällaisesta.\n\nRaponen:\n\nNiin, sellaisesta hienosta, solakasta, sinisilmäisestä lemmenkukasta\nminä pidän ja olen aina pitänyt, vieläpä rakastanut!\n\nRouva Åhlman:\n\n(Nauraen). Arvasinhan! Niin herra Raponen, kyllä ymmärrän nuoren\nmielen. (Nousee). Herra Raponen on hyvä ja kuluttaa nyt aikaansa\nkatselemalla Elman muotokuva-albumia. (Antaa hänelle ottamansa albumin;\nmenee vasemmanpuolisesta ovesta).\n\nRaponen:\n\n(Avaa albumin. Puhuu itsekseen). Kukahan tuo nuorukainen tässä\nensisivulla? Niin puhtaan ja rehdin näköinen, säännölliset\nkasvonpiirteet, vaaleat, aaltoilevat hiukset, -- luultavasti siniset\nsilmät. Hän on varmaankin hyvä maalaisnuorukainen, -- tietämätön\nmaailman pahuudesta. (Kääntää lehteä). Siinä sinä tyttö, joka olet\nmyöskin mielikuvituksessani leijaillut, välistä lemmenkukkana, joskus\n-- kaakuvana kanana. Olen sinullekin runojani kirjoitellut, laulujani\nlaulellut. En tiedä rakastanko sinua. Joskus tuntuu siltä, kun olet\npois luotani. Mutta istuissamme teatterissa katsomassa näytäntöä\ntunnuit epämiellyttävältä ja tuoksusit, hm, kuin navetalle. -- Oh, en\nilman hänen rahojaan, en ilman tuon pirullisen nylkyrin pakoitusta\nkoskaan häntä kosisi -- nylkyrin, jota minun täytyy ystäväkseni kutsua\nsaadakseni häneltä rahaa. Ja mielissäni olisin, kun rukkaset saisin.\nSitä pahempi: hän vakuuttaa ja vakuuttaa, että tyttö minua rakastaa. --\nMutta he sopisivat yhteen -- avosilmäinen nuorukainen ja hän. Aavistan\nsisäistä yhteyttä. He molemmat ovat niin onnellisen näköisiä. Voithan,\nlaulaja, iskeä harhaan.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Raponen ja Hervenius\n\nHervenius:\n\n(Tulee eteisovesta hermostuneessa mielentilassa. Itsekseen). Jumalalle\nkiitos, että vihdoinkin hänet löysin. (Kovaa). Lurjus! Täällä sinä\nistut kaikessa rauhassa haaveilemassa, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\n\nRaponen:\n\nTerve kunnon veli. Olet varmaankin saanut taas hyvät rukkaset. Vai mitä\nuusia?\n\nHervenius:\n\n(Matkii). Vai mitä uusia! Olen hypännyt perässäsi aivan koiran tavalla.\nOlen nuuskinut jälkiäsi oopperat ja kappelit, kysellyt armailtasi,\nkäynyt läpi sen seitsemätkin kapakat. Nyt olen näännyksissä kuin märkä\nriepu. (Pyyhkii hikeä). Ja tyttö voi matkustaa maalle milloin hyvänsä\nja hyvät humalat menevät hukkaan.\n\nRaponen:\n\nRauhoitu, rauhoitu, lhanhan läkähdyt. Olin tosiaankin Nanny Kurténin\nluona hänen kahvilassaan. Vietin siellä ihania hetkiä. Vannoin hänelle\nikuista rakkautta.\n\nHervenius:\n\n(Itsekseen). Se peijakkaan Nanny. (Kovaa). Sinä aasi, tyhmyri. Olisit\njättänyt Helsingin tyttöletukat rauhaan edes silmänräpäykseksi. Olisit\nlaulanut laulusi sille, jolle ne kuuluvat, kuuletko, sille jolla on\nrahaa. Niille kerjäläisille sinä vaan veisaat. Ajattelehan tuuman\nverran pitemmälle nenääsi. -- Mutta taivaastako sinä tänne putosit?\n\nRaponen:\n\nNiin taivaasta, pikku enkelini Nannyn luota.\n\nHervenius: Sinä viholainen! Tarkoitan, mistä osuit juuri tänne?\n\nRaponen:\n\nNiin tulin sitten helve... hm hm... tarkoitan sinun, ystäväni\nHerveniuksen asuntoon, koska rahani olivat kaikki, (itsekseen) mutta en\ntavannut itse pääpaholaista kotosalla. (Kovaa). Aioin taaskin kääntyä\npuoleesi, että vippaisit jonkun kympin...\n\nHervenius:\n\nNo, no, kerrohan eteenpäin.\n\nRaponen:\n\nEn tavannut miestä, enkä peliä kotosalla. Arvasin silloin, että\nolet noilla iankaikkisilla friiaus- ja soittolunneillasi. Käväsin\nsiis ensiksi Maiju Survosen luona, joka sinua vanhuudestasi, ja hm,\nhuolimatta rakastaa, mutta jota et tahdo ottaa, koska hänellä ei ole\nenempää kuin tuo vähäinen kymmenentuhatta.\n\nHervenius:\n\nSupenna suutasi -- sinä ikuinen pilkkakirves, ja kerro parilla sanalla.\n\nRaponen:\n\nJuoksin perässäsi paikasta toiseen sievien oppilaittesi luona. -- Tulin\nkiertokulullani tännekin. Ja koska sinut nyt vihdoinkin tapasin, niin\nuudistan pyyntöni, että lainaisit jonkun kympin.\n\nHervenius:\n\nSinä saat heti. (Ojentaa hänelle setelejä, jotka toinen pistää\nvälinpitämättömästi taskuunsa). Tiedäppäs, meidät on kutsuttu tänne\noikein visiitille. Tyttö kutsui, eritoten sinua. Ja nyt muista se,\nkosit tyttöä jolla on 100,000 à 200,000.\n\nRaponen:\n\nTaas tuo vanha virsi. -- Sanonko hänelle, että kosin hänen rahojaan?\n\nHervenius:\n\nSinä olet aivan auttamaton! -- Laulat tietysti hänelle rakkauslauluja.\nLausut runojasi, joita olet kirjoittanut, esimerkiksi -- --\n\nRaponen:\n\n(Keskeyttää). Esimerkiksi kenelle?\n\nHervenius:\n\nVaikkapa Nanny Kurténille.\n\nRaponen:\n\nEn koskaan! -- Sinä loukkaat minua. Ymmärrä toki, että ne ovat hänelle\npyhitettyjä, hänelle yksinoikeutettuja. Ei niitä lauleta kaikille\nnavettapiijoille.\n\nHervenius:\n\nTyhmyri! Et siis aijo kosia häntä laisinkaan?\n\nRaponen:\n\nKosin taikka en. En tyttöä itseään, vaan hänen rahojaan.\n\nHervenius:\n\nMutta ethän kuitenkaan hänelle sano, hänen rahojansa kosivasi?\n\nRaponen:\n\nHah, hah. Olisinpa tosiaankin tyhmä, oikea helsinkiläinen. -- En ole\nensipäivän lapsia tässä kaupungissa. Kyllä tunnen pääkaupungin tavat.\n\nHervenius:\n\n(Nousee, puristaa Raposen kättä). Nyt ymmärrän sinua. Sinä olet\nsittenkin paras ystäväni. -- Sss -- Sieltä kuuluu joku tulevan.\n(Salaperäisesti.) Siis ei mitään tyhmyyksiä. Tyttö sinua varmasti\nrakastaa.\n\nRaponen:\n\nVoi minua onnetonta!\n\nHervenius:\n\nOi sinua onnellista! 100,000 à 200,000!\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset ja rouva Åhlman.\n\nRouva Åhlman:\n\n(Tulee sisäovesta). Herra Hervenius on jo täällä. Tervetuloa!\n\nHervenius:\n\nKiitoksia, arvoisa rouva! Tulin oikopäätä, koska arvelin jo koko seuran\nolevan koolla.\n\nRouva Åhlman:\n\nHyvät herrat! Ikäväkseni täytyy minun sanoa, että lintuni on lentänyt.\nEn tiedä minne?\n\nRaponen:\n\n(Iloisesti). Eikö neiti Terho ole kotona?\n\nHervenius:\n\nEikö rakas oppilaani olekaan kotona?\n\nRouva Åhlman:\n\nNo, no hyvät herrat! Hiukan kärsivällisyyttä. Kello ei ole vielä\nniin paljon. Pyydän anteeksi Elman puolesta. Se tyttö on niin\nkaino, sellainen hupakko. Kun herra Hervenius tuli eteisessä, sai\nhän äkillisen päähänpiston lähteä kävelemään kaupungille. Laitoin\npalvelustytön häntä hakemaan. Luulen hänen pian olevan täällä. --\n\nHervenius:\n\n(Itsekseen). Saakeli, se tyttö loukkaantui sittenkin. Parasta, että\nlaputan. -- Mutta ei -- minun täytyy jäädä. Tuo lurjus puhuisi\ntuhmuuksia ja kaikki menisi päin seiniä! (Askeleita kuuluu). Voi, nyt\nse tulee! (Rouva Åhmanille). Huomaan, että nuori ystäväni haluaa\nyksinäisyyttä.\n\nRouva Åhlman:\n\nNiin, ehkä saamme jättää herra Raposen hetkeksi. -- Herra Hervenius\nhaluaa varmaankin katsella minunkin huoneitani -- vanhan rouvan\nmööpeleitä.\n\nHervenius:\n\nKiitoksia, mielelläni. (Raposelle). Nyt ratkaise tulevaisuutesi. Hienoa\nelämää, tanssiaisia... (Menevät sisäovesta).\n\nRaponen:\n\nYmmärrän sinua, vanha juutalainen. -- (Itsekseen). Voi, voi minua!\nKorppikotkat lentelevät ympärilläni. -- Minun on pelastuttava velkojani\nkynsistä. Nyt laulaja tee halpamainen päätös -- petä ja ota!\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Elma ja Raponen.\n\nElma:\n\n(Tulee eteisovesta).\n\nRaponen:\n\n(Kumartaa).\n\nElma:\n\nHyvää iltaa, herra Raponen. Olette varmaankin minua odottaneet. Pyydän\nanteeksi viipymiseni. -- Mutta kuinka te täällä niin yksinänne? Missä\novat toiset?\n\nRaponen:\n\nAnteeksi, tätinne ja ystäväni arvelivat, että haluan olla yksin ja\nmenivät.\n\nElma:\n\nMikä päähänpisto? Mutta ehkä minäkin -- --?\n\nRaponen:\n\nEi, ei, neiti Terho. Istuutukaa hetkiseksi! Minulla on hiukan puhumisia\nteistä ja teidän rah... hm, hm...\n\nElma:\n\nMutta mitä teillä on minusta, minun hm, hm, puhumista?\n\nRaponen:\n\n(Itsekseen). Kuinka alottaisin. Se Hervenius-riiviö! (Kovaa). Ajattelin\nvain kysyä, mistä olette löytäneet näitä kauniita lemmikkejä? Niin\nihana niiden tuoksu! (Vetää henkeensä).\n\nElma:\n\n(Itsekseen). Eikö sen enempää? (Kovaa). Meren rannalta olen niitä\npoiminut. Entä sitten?\n\nRaponen:\n\nHaluaisin vaan kysyä: löytyykö niitä paljonkin siellä? Minä en ole\nkoskaan huomannut -- --\n\nElma:\n\nHyvin niukasti olen minäkin niitä löytänyt. Enempi kasvaa lemmikkejä\nKotijärveni rantamilla.\n\nRaponen:\n\nPidättekö merestä?\n\nElma:\n\nKyllä -- vähän. Enempi pidän pienestä kotijärvestäni.\n\nRaponen:\n\nAh, ketä ei meri miellyttäisi! (Innostuen). Meri tyvenenä on\nihana, mutta myrskyisänä, silloin kun aallot valtavina hyrskivät,\nvaahtopäisinä pauhaavat, se silloin suorastaan hurmaa! Se on\ntaivaallista! Aaltojen hurja laulu. Mitä ovatkaan ihmisäänet sen\nrinnalla! -- Usein seison aavan meren rannalla ja kuuntelen tuota\nraivoisaa laulua. Tuhansia eri äänivivahduksia eroittaa korva. Joskus\ntuntuu kuin hiukan käsittäisi... Ja minun korvissani tuntuu sydämeen\nasti tunkeutuen, kuin aallot hyrskien loistaisivat yhtä sanaa: rakkaus,\nrakkaus, (Itsekseen). Ja rinnallani seisova ajattelee aivan samoin.\n\nHervenius:\n\n(On raottanut tämän R:n puheen aikana ovea. Verhot estävät Elman häntä\nnäkemästä. Itsekseen). Mainiosti puhuu nuori viftitoverini. Pitäisipä\nminun joskus olla säestämässä viulullani hänen rakkauttaan, hah, hah\nhaa!\n\nElma:\n\nKuinka kauniisti te osaattekin puhua, herra Raponen. Aivan\nhämmästytätte minua maalaista. -- Isäni oli merikapteeni. Hänellä\noli myöskin meri kaikki kaikessa. Mutta minä olen elänyt ikäni\nmaalla, maaelämän yksinäisyydessä. Sentähden pidänkin enempi pienestä\nkotijärvestäni kuin ihailemastanne merestä. Myöskin minä, ollessani\nlemmenkukkia noukkimassa kotijärveni rannalla, kuuntelen laineiden\nhiljaista laulua. Niin tasaisesti, vakuuttavasti loiskivat ne\nkotirantani heinäistä pengertä vastaan, laulaen minulle vaatimatonta\nrakkauttaan.\n\nHervenius:\n\n(Ovelta). Joudu, näethän, että tyttö on herkimmillään.\n\nRaponen:\n\n(Hänelle). En kosi tuota kanaa.\n\nHervenius:\n\nMutta se kana munii kultamunia.\n\nRaponen:\n\n(Elmalle). Saanko kysyä vielä teiltä jotakin?\n\nElma:\n\n(Nyökyttää).\n\nRaponen:\n\nEikö siellä järven toisella puolella, josta tuuli tuo laineita\nkotirantanne pengertä vastaan, ole kaunis punaiseksi maalattu\ntalonpoikaistalo?\n\nElma:\n\n(Hämmästyen). Mistä ihmeestä tiedätte sen?\n\nRaponen:\n\nSaanko kysyä vielä enempi?\n\nElma:\n\n(Nyökäyttää).\n\nRaponen:\n\nEikö siellä punaisessa talossa asu kaunis, vaaleakutrinen,\nsinisilmäinen nuorukainen?\n\nElma:\n\n(Hämmästyen yhä enemmän). Mutia mistä herran nimessä sen tiedätte? Ette\nole koskaan käyneet siellä?\n\nRaponen:\n\nJa vielä yksi kysymys: Te rakastatte häntä?\n\nHervenius:\n\n(Hänelle). Hiiteen lörpötyksesi, asiaan!\n\nElma:\n\n(Kiivaasti). Te olette tunkeilevainen. En vastaa teille enää mitään!\n\nHervenius:\n\n(R:lle ovelta). Nyt sotkit taas kaikki. Muista suuria velkojasi,\nminulle 3.000, vaadin ne sinulta. Karhunen on kimpussasi 2.500:sta, ja\nniin aina loppumattomiin.\n\nRaponen:\n\n(H:lle). Konna, nylkyri! (Itsekseen). En jaksa kauvemmin, sorrun...\n(Vaipuu polvilleen).\n\nHervenius:\n\n(Hänelle). Olet kosio-asemassa. Rohkeutta! 100.000 à 200.000 -- olet\npelastettu. (Itsekseen). Arvasinhan, ystäväni pään saa pyörälle kuka\ntahansa, vain numeroita luettelemalla, hah, hah. Mutta rouva Åhlman\nkuuluu tulevan askareiltaan. Minä otan hänen suostumuksensa ja kaikki\non hyvin. (Poistuu ovelta, vetää sen kiinni).\n\nRaponen:\n\nRakkaus on ihanaa! Raha on vain roskaa -- ja kuitenkin se murtaa minut.\n\nElma:\n\n(Itsekseen sivulle). Nuorukaisraukka! -- Hänen hyväksensä on jotakin\ntehtävä.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset ja Toivo.\n\nToivo:\n\n(Tulee eteisovesta, jää hämmästyneenä ovensuuhun, itsekseen). En\nsiis suotta epäillyt. Voi minua! (Kovaa). A-a-anteeksi, että tulin\nhäiritsemään.\n\nElma:\n\n(Menee tervehtimään). Tervetuloa. Toivo, vihdoinkin! Älä hämmästy.\n\nRaponen:\n\n(Nousee äkkiä polvistuneesta asennosta. Itsekseen sivulle). Mikä raukka\nminä olenkaan. Johan minulle harakatkin nauravat. Minä houkka!\n\nToivo:\n\n(Elmalle). Olet siis kuitenkin unhoittanut lapsuuden ystäväsi keikarin\nvuoksi. Voi minua onnetonta!\n\nElma:\n\nEn ole unhoittanut.\n\nRaponen:\n\n(Itsekseen). Tuo on se sama maalaisnuorukainen. Kiusaanpa häntä hiukan.\nHän näyttää olevan mustasukkainen minulle. (Kovaa, kääntyen). Jah,\nhah. Tekös se olette neiti Terhon hm, Elman entinen rakastettu? Olette\ntulleet Helsinkiä katsomaan?\n\nToivo:\n\nKyllä, mutta mitä se teihin koskee!\n\nRaponen:\n\nAnteeksi, olette hiukan tuittupäinen, huomaan. No miltäs tämä\npääkaupunki näyttää?\n\nToivo:\n\nKuin vanhalta harakanpesältä.\n\nRaponen:\n\nHah, hah: Meidän kuulu Helsinkimme kuin harakanpesä. Olipa sekin\nvertaus. -- -- Olette tullut noutamaan neiti Terhoa? Mutta entäs jos\nhän jääkin harakanpesään, hah, hah, haa.\n\nToivo:\n\n(Itsekseen). Tuon narrin kanssa en puhu sanaakaan. (Elmalle). Olet siis\npettänyt minut. Tahdon suustasi kuulla synkän totuuden. Vastaa?\n\nElma:\n\nNo, mutta Toivo! Kuinka sinä olet omituinen. Istuhan nyt ja kerro, mitä\nsinne maalle kuuluu. Setäni on varmaan myöskin tullut?\n\nToivo:\n\nNiin, tulimme yhtä matkaa noutaaksemme teidät kotiin. Teimme siis hukka\nmatkan?\n\nElma:\n\nKuinka sinä olet paha. Teitittelet minua ja -- ja.\n\nRaponen:\n\nMinusta hän näyttää oikein hyvältä nuorukaiselta.\n\nToivo:\n\nHeitän takaisin mokomat kohteliaisuutenne. Itsehän olette paljon\nparempi hänen silmissään.\n\nRaponen:\n\nKyllä minä luulen, että te se sittenkin olette.\n\nToivo:\n\nIvaatte vielä. En pyrikään teidän tiellenne. (Elmalle). Sinä et vastaa\nkysymykseeni edes. Minulla ei siinä tapauksessa ole muuta tekemistä\ntäällä. (Aikoo lähteä).\n\nElma:\n\nMutta, Toivo, minä selitän. Istu nyt, tee niin hyvin.\n\nToivo:\n\n(Istuutuu syrjään, raskaasti huahtaen).\n\nRaponen:\n\n(Itsekseen). Oh, jos ei tyttö rakastakaan häntä enään. Mitä on minun\nsiinä tapauksessa tehtävä? (Kovaa Elmalle). Neiti Terho, teitä en\nymmärrä oikein. Näettehän, kuinka suuressa tuskassa sulhasenne on\nteidän tähtenne. Miksi häntä niin kohtelette?\n\nElma:\n\nEn ymmärrä oikein itsekään. -- Mutta mitä te ajattelette?\n\nRaponen:\n\n(Hämmästyen). En tiedä -- niin, mutta missä viipyvät tätinne ja\nystäväni?\n\nElma:\n\nHeillä on varmaankin kahdenkeskistä. -- Saanko kysyä teiltä jotakin,\nherra Raponen?\n\nRaponen:\n\n(Rauhattomasti). Ky-ky-kyllä.\n\nElma:\n\nTe varmaankin menisitte mielellänne rikkaaseen avioliittoon.\n\nRaponen:\n\nSe olisi ystäväni Herveniuksen hartain toivomus.\n\nElma:\n\nJa te itse.\n\nRaponen:\n\nE-e-en tiedä oikein sanoa.\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Rouva Åhlman ja Hervenius. (Tulevat sisäovesta).\n\nRouva Åhlman:\n\nJa niin onnellisen näköisiä.\n\nHervenius:\n\nOnni ja elämä.\n\nRouva Åhlman:\n\n(Elmalle). Puhuimme laajasti tulevaisuudestasi, rakas lapsi. Joudut\nhienoon seurapiiriin.\n\nElma:\n\nNiinkö täti, en suinkaan! (Jatkavat puhelua).\n\nHervenius:\n\n(Raposelle samaan aikaan, kuin edelliset). Kaikki hyvin rakas ystäväni.\n(Salaperäisesti). Ostat rahoillasi komean kivimuurin. Elämme kuin\nruhtinaat. Ethän unhoita vanhaa ystävääsi?\n\nRaponen:\n\nEn unhoita sinua. Kunhan sinä vain lupaat unhoittaa tuon vähäisen\nvelkani.\n\nHervenius:\n\n(Ojentaa hänelle kätensä). Niistä emme hiisku halaistua sanaa.\n(Jatkavat puhelua).\n\nToivo:\n\n(On istunut syrjässä ja kuunnellut näitä puheita. Rouva Åhlman huomaa\nhänet).\n\nRouva Åhlman:\n\nElma, Elma, kuka tämä vieras? Aivan pelästyin.\n\nElma:\n\nToivoako? -- Olet unhoittanut, täti. Onhan siitä jo niin monta vuotta.\nMuistat kuitenkin, kun olit meidän luonamme maalla, sen kiltin naapurin\npojan siellä järven toisella puolella. Sen pikkusen Toivon, joka usein\ntuli meille leikkimään kerallani \"isäntää ja emäntää\". Sinäkin täti\npidit hänestä niin paljon.\n\nRouva Åhlman:\n\nAh, nyt muistan pikku Toivon! Ja hän on kasvanut noin suureksi\nmieheksi. Olkaa tervetullut! (Tervehtivät). Uskon, että teillekin on\nlapsuuden leikkitoverin onni kallis.\n\nToivo:\n\nKyllä, kyllä. Haluaisin puhua vaan kanssanne pari sanaa -- Elmasta.\n\nElma:\n\nTäti, täti ole kiltti ja mene nyt jo kihlajaiskahvit hommaamaan. Minä\npyydän täti, mene. Pidän kyllä seuraa herroille sen ajan.\n\nRouva Åhlman:\n\nNiin totta. Aivanhan minä unhoitan kihlajaiskahvit. (Toivolle). Olisiko\nse tärkeätäkin? Ehkä voimme puhua siitä myöhemmin?\n\nToivo:\n\n(Istuutuu nyrpeänä jälleen paikalleen).\n\nElma:\n\nSinä, Toivo, istut siellä niin piilossa. (Menee hänen luokseen). Tule\nnyt, ethän ole vielä esitettykään näille herroille. Katsos, se kuuluu\ntapoihin.\n\nHervenius:\n\n(Ivallisesti). Hän on hiukan kaino, teidän lapsuusleikkitoverinne,\nneiti Terho.\n\nElma:\n\nJouduppas nyt. (Ottaa häntä kädestä ja tuo lähemmäksi).\n\nToivo:\n\nVoinhan tuon tehdä mieliksenne.\n\nElma:\n\n(Esittää ensin Herveniukselle). Saan luvan esittää: herra Hervenius ja\nsulhaseni Toivo.\n\nHervenius:\n\n(Keskeyttäen). Mitä te sanoitte, neiti Terho? En kuullut oikein.\n\nToivo:\n\nNiin, mitä sanoit? En usko korviani?\n\nElma:\n\n(Esittää Raposelle). Herra Raponen ja sulhaseni.\n\nRaponen:\n\n(Kohteliaasti). Oikein hauska tutustua.\n\nHervenius:\n\n(Vihaisesti). Mitä hornan peliä tämä on? Neiti, oletteko suvainnut\ntehdä ivaa?\n\nElma:\n\nEn millään muotoa, herra Hervenius. Tahdoin vaan esittää sulhaseni\nteille. Mitä kummallista siinä on! Vai mitä ajattelette te, herra\nRaponen?\n\nRaponen:\n\nAivan luonnollista minustakin.\n\nHervenius:\n\nSinustakin lurjus! Sinä viholainen olet yhtynyt yhteen juoneen\nmaalaispöllöjen kanssa. Ja sitten te kaikki yhdessä olette vetäneet\nminua huulesta!\n\nElma:\n\nKuules Toivo. Saamme vähemmän kunnioitettavia arvonimiä.\n\nToivo:\n\nMitäs siitä, jätämme ne omaan arvoonsa, kunhan vain sinä olet vielä\nomani. Saanko sinua kutsua pikku morsiamekseni?\n\nElma:\n\nSaat tietysti. Minä selitän hiukan. (Herveniukselle). Hyvä herra\nHervenius! Te itse äskettäin lausuitte, huomaamattanne, pari sanaa:\n\"onni ja elämä\". Te ehkä myöskin käsitätte, että tässä on kysymyksessä\nkahden onni. -- Olemme vaan tahtoneet teitä saattaa oikealle tielle.\nSiitä älkää suuttuko.\n\nHervenius:\n\nHah, hah. Suuriapa luulette itsestänne. Te minua oikealle tielle\nsaattaa. Sitä näsäviisautta!\n\nRaponen:\n\nNo, no, ystäväni.\n\nHervenius:\n\nSinun ystäväsi! Välimme ovat tästä lähtein selvät. Piru olkoon sinun\nystäväsi!\n\nRaponen:\n\nOn ollut, mutta koska niin tahdot, ei ole enään.\n\nHervenius:\n\nArvoisa herrasväki, suvaitsee minun lähteä.\n\nRaponen:\n\nSaanko kysyä, minne?\n\nHervenius:\n\nNiin, niin. Menen Maiju Survosen... hm, hm... Mutta eihän se asia\nsivullisiin kuulu! (Menee eteisovesta).\n\nRaponen:\n\n(Itsekseen). Jumalan kiitos! Hän menee kuitenkin sinne. -- Ja tytön\nkalpeat kasvot saavat jälleen punan. Hän tulee vielä onnelliseksi.\n(Elmalle ja Toivolle, jotka ovat vilkkaasti keskustelleet). Pyydän\nanteeksi, jos olen jollain tavoin loukannut. -- Ehkä saan minäkin luvan\n-- (Aikoo lähteä).\n\nElma:\n\nEi, ei herra Raponen. Jääkää vielä hetkiseksi tänne. Ettehän te ole\nmillään muotoa meitä loukannut. Minusta löydätte oikean syntipukin.\nOlen kepposellani varmaankin rikkonut kahden ystävysten välit.\n\nRaponen:\n\nEhei! Ette ollenkaan. Sellaisia pikkuriitoja on meillä usein, mutta\nniiden jälestä ovat välit aina paremmat. Te olette päinvastoin tehnyt\nystävälleni palveluksen.\n\nElma:\n\nTottako? Mutta millä tavalla?\n\nRaponen:\n\nVielä tänä iltana menee hän erään rakastettunsa pakinoille, jota ei hän\nole tahtonut ennen ottaa tämän vähävaraisuuden vuoksi. Ja uskokaa, hän\ntulee vielä kiittämään teitä siitä, että \"veditte häntä huulesta\".\n\nElma:\n\nSiis kepposistakin on välistä hyötyä.\n\nRaponen:\n\nTänä iltana olivat kepposenne oikein opettavaisia. Nyt ymmärrän minäkin\nelämää.\n\nToivo:\n\nMyöskin minulle antoi pikkumorsiameni aimo ohjauksen, kun häntä\ntyperyydessäni epäilin.\n\nElma:\n\nVoitko sitten nyt luottaa minuun, armaani?\n\nToivo:\n\nElämän ikäni.\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset, Terhola ja sitten rouva Åhlman.\n\nTerhola:\n\n(Tulee sisään eteisovesta). Hyvää iltaa taloon. -- Tyyntä varmaankin\nmyrskyn perästä. Vai miten onnistuit leikissä, josta juttusit,\ntyttöseni?\n\nElma:\n\nTähän asti paremmin kuin osasin toivoakaan.\n\nRaponen:\n\nNiin, olemme tyytyväisiä leikkiin.\n\nToivo:\n\nJa ukko osallisena juonessa?\n\nTerhola:\n\nSepä tietty. -- On siinä tyttöä! Taisipa antaa pienet sapiskat itse\nkullekin. Hah, hah, haa -- hoksasi minut, kun tästä ohitse lamppasin.\nSitä kyytiä pihalle ja nyt sanomaan, jotta eikös tehtäisi yhdessä\ntaas kepponen. Laita Toivo tulemaan vaan tänne ensiksi. Itse tulet\nkihlajaiskahville. -- -- Mutta jo käryävät nokassani kihlajaiskahvit.\n\nRouva Åhlman:\n\n(Tulee sivuovesta kantaen täysinäistä kahvitarjotinta). Täältä ne\nodotetut vihdoinkin joutuvat. (Laskee tarjottimen pöydälle). Mutta mitä\nmä näenkään! Itse Terholan isäntä, ilmielävänä edessäni. Tervetuloa!\n(Kättelevät). Osuittehan ihan kreivin aikaan onnittelemaan rakasta\nkasvintytärtänne. Hän kun on täällä Helsingissä omansa löytänyt!\n\nTerhola: Niin pitkälle se tyttö kuuluu jo kerinneen.\n\nRouva Åhlman:\n\nNyt on seuramme siis täydellinen. -- Mutta eipäs. Missä on ystävänne,\nherra Raponen? (Ovikello soi).\n\nRaponen:\n\nJos oikein arvaan, meni hän noutamaan lisää kihlajaisvieraita.\n\n\nVIIMEINEN KOHTAUS.\n\n    Kaikki edelliset, Hervenius, Maiju Survonen sekä sitten Nanny Kurtén.\n\nRouva Åhlman:\n\n(Menee vastaanottamaan. Sisään astuvat Hervenius ja Maiju).\n\nMaiju:\n\nNo rakkaani, ketä saan minä kiittää, sano pian.\n\nHervenius:\n\n(Hänelle). Heti, heti. (Kovaa). Rohkenen vielä tulla tänne, mutta nyt\nkatuvaisena anomaan anteeksi sopimatonta käytöstäni. Sillä nyt vasta\ntunnen olevani täysin valveilla ja sydämeni pohjasta saan kiittää neiti\nTerhoa jälleenherättämisestäni. Samalla saan esittää kaikille oman\nrakkaan morsiameni Maiju Survosen.\n\nMaiju:\n\n(Elmalle). Siis teitä saan minä kiittää ja siunata. Sulhaseni\nvakuuttaa, että te olette saattaneet hänet oikealle tielle -- meidän\nmolempien onneksi. (Ovikello soi).\n\nRaponen:\n\nNyt ei olisi enään ihme, vaikka Nannyseni lentäisi ovesta sisään.\n(Samassa on Nanny Kurtén sisällä).\n\nNanny:\n\nOi, sinut vihdoinkin löydän, armaani. Miltei toisen puolen kaupunkia\nolen hakenut sinua. Mutta, vaikka minun olisi pitänyt koko Helsinki\nnurin kääntää, olisin sittenkin sinut etsinyt. Ja nyt valmista itsesi\nkuulemaan suurta uutista ja ilosanomaa.\n\nRaponen:\n\nMitä loruatkaan, satakieli!\n\nNanny:\n\nEi se ole lorua! Ei sinne päinkään! Nyt alkaa meidänkin Onnen aika.\n(Vetää esiin selkänsä takaa sähkösanoman). Lue, lue kaikkien kuullen.\nEi se mitään tee, sillä koko maailman pitää sen kuulla.\n\nRaponen:\n\n(Lukee). Täten ilmoitamme, että neiti Nanny Kurtén on perinyt\nAmerikassa kuolleen sukulaisensa M---- H----n omaisuuden, joka nousee\n100.000 à 200.000 Smk. (Keskustelevat keskenään).\n\nRouva Åhlman:\n\nElma, Elma selitä sinä. En jaksa käsittää tätä onnea. Herra Raponenko\noli jo kih -- -- --\n\nElma:\n\n(Keskeyttää). Nyt on täti yksin Sokko. (Kietasee liinan hänen\nsilmilleen). No sokko, sokko. Etsippäs sulhaseni.\n\nToivo:\n\nNo elä nyt -- kihlajaiskahvien takiahan tätisi vielä sokko on.\n\nElma:\n\nEi auta, haeppas tyttösi sulhanen! (Pyörittää häntä ympäri).\n\nRouva Åhlman:\n\nAivanhan pyörryn. Kuinka voin minä näin paljojen vieraiden joukosta\n-- -- (Hapuilee, saa Toivon kädestä kiinni).\n\nElma:\n\n(Poistaa liinan). Katsos heti löysit. Mitäs nyt sanot tätiseni?\n\nRouva Åhlman:\n\n(Toivolle). Ja mikä oli se tärkeä asia?\n\nToivo:\n\nPyydän Elmaa puolisokseni.\n\nElma:\n\nTee pikku tyttösi onnelliseksi.\n\nRouva Åhlman:\n\nOlen vieläkin aivan ymmällä -- --. Niin, eihän minulla mitään vastaan\nole. Ottakaa toisenne ja tulkaa onnelliseksi, jos kerran holhoojan\najatus on sama?\n\nTerhola:\n\nOn kyllä, hyvä rouva. Minun mielipiteeni on aina ollut, jotta omilla\nvesillä kalat kutevat.\n\nRaponen:\n\nJa tässä on minun lemmikkini, josta puhuimme. (Tarkoittaa Nannya).\n\nRouva Åhlman:\n\nTäytyy minun tunnustaa, sittenkin tunnustaa, että tänä-iltana en ole\noikein ymmärtänyt nuorten mieliä. Mistä johtunee kaikki tämä?\n\nElma:\n\nRakas täti, mehän olemme leikkineet vaan sokkosilla.\n\nHervenius:\n\nMinä olen kulkenut silmät ummessa tähän saakka. Mutta nyt näen päivän\nvalon edessäni. (Katsoo Maijua silmiin).\n\nRaponen:\n\nJa meillä oli vaate silmillämme. Emmehän osanneet uneksiakaan mitään\nniin suuremmoista.\n\nTerhola:\n\nNiinhän se on tässä matoisessa maailmassa. Useinkin me ihmiset kuljemme\n-- niinkuin sanottu -- silmät ummessa, taikka vaate silmillä, vain\nyksityiset pyyteet kainalossa, emmekä osaa eroittaa hyvän ja pahan\ntiedon puuta. Silloin voi käydä niin hullusti, että nappaamme suuhumme\nsen korealta välkkyvän, mutta kielletyn omenan. -- Niin ei ole Jumalan\nkiitos käynyt tänä iltana ja sentähden -- -- hei, täällä on viulu!\nSoittajat, laulajat esille, sillä nyt päättyneiden, niin onnellisten\nsokkosten perästä seuraa tietysti iloiset kihlajaiset.\n\n\nLOPPUKUVAELMA.\n\nHervenius taiteellisessa viulunsoitto-asennossa näppäilee kiellä.\nRaponen hänen rinnallaan valmiina laulamaan. Rouva Åhlman kaataa kahvia\nkuppeihin ja morsiamet haistelevat tuoksuavia lemmikkejä. Terhola\nhuvittaa Toivoa.\n\nEsirippu laskee.\n\n\n\n"]