[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-pRe_6MvzgnbEM-AboLYjZmxDlSJ4mWVsgr-v7hdH8w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2569,"Kukkasia","Furuhjelm, Maria",1846,1916,"2569-furuhjelm-maria-kukkasia","2569__Furuhjelm_Maria__Kukkasia","Kiehkurainen kertomuksia","romaani",[],[],"fi",1883,null,32720,198032,false,66930,[23,24],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[26],"Novels","\"Kukkasia: Kiehkurainen kertomuksia\" by Maria Furuhjelm is a collection of reflective tales written in the late 19th century. The book explores various aspects of life, intertwining stories of hardship, love, and resilience in a rural setting. The primary narrative introduces a young boy named Jaakko, who endures great struggles to support his family amidst adversity.  The opening of the book presents Jaakko's challenging life in a small, impoverished home at the edge of a vast forest. As his father faces illness and eventual recovery, the family's situation worsens due to a prolonged drought that devastates their crops, pushing the family into desperation. Jaakko, recognizing his responsibility, decides to embark on a journey to find work and provide for his mother and siblings. His determination and maturity shine through as he confronts the harsh realities of life, even while caring for his younger brother during their difficult travels, showcasing themes of sacrifice and hope in the face of adversity. (This is an automatically generated summary.)",[],241,"Kertomuskokoelma sisältää opettavaisia tarinoita, jotka kuvaavat 1800-luvun Suomen maaseudun arkea ja sosiaalisia haasteita. Avaustarinassa Jaakko-poika joutuu etsimään työtä perheensä tueksi, kun halla tuhoaa sadon ja nälkä uhkaa.","Maria Furuhjelmin 'Kukkasia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2568.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUKKASIA\n\nKiehkurainen kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nMARIA FURUHJELM\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1883.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJaakko.\nSatu.\nAjattele vanhuuttasi.\nTodellinen päästökirja.\nKovan kohtalon talo.\nKutsumaton vieras.\nSeppä Kummallinen.\nSunnuntai lauvantaina.\nAnna-Liisa.\nNiinin kosijat.\n\n\n\n\nJaakko.\n\n\nVähäinen köyhä tölli suuren, suuren metsän rinteessä oli hänen kotinsa.\nPieni ja pimeä oli mökki, pienet ja rikkinäiset olivat akkunat, huono\nja vanha oli lattia, mutta hyvin viihtyi hän siellä, hän oli tottunut\nköyhyyteen ja kohtuulliseen asuntoon. Hänellä oli hyvä ja rehellinen\nisä sekä helläsydäminen ja työskentelevä äiti. Sitä paitsi oli hänellä\nnuorempi veli ja kaksi pientä sisarta. Lapset olivat leikkineet monta\niloista hetkeä kesän aikana rannalla ja metsässä, talvella mökissä\npäresoihdun valossa jonka äiti oli pistänyt seinänrakoon. Silloin\nkehräsi äiti, isä vesteli ja Musti makasi penkin alla, mutta kissa\nistui pankolla ja lämmitteli. Monta kertaa oli tiukka leivästä,\nmutta Meidän Herramme lähetti aina avun aikanansa ja ihmiset tekivät\ntyötä ahkerasti. Kilpi ja Jaakko kasvoivat ja vaurastuivat, he\nalkoivat vähitellen auttaa isäänsä halonhakkuulla ja ajamisella sekä\nheinäniityllä. Mutta tytöt olivat vielä hyvin pieniä.\n\nIsä tuli kipeäksi moneksi viikoksi, moneksi kuukaudeksi. Lähimmäisen\nnaapurin -- se asui hyvin kaukana -- täytyi toisinaan tulla auttamaan\ntaloon, mutta hän oli paha ihminen ja otti suuren palkan työstänsä\ntältä köyhältä joukolta. Vihdoin tuli isä terveeksi ja alkoi tehdä\ntyötä. Ruispelto huojui ihanana auringon paisteessa, perunat kasvoivat\nja rehoittivat, lehmät ammuivat tyytyväisinä metsässä, ja heinät\nkukoistivat vihantina niityllä. Silloin tuli pitkällinen kuivuus.\nAurinko paahtoi, taivas oli pilvetön, maa oli kuiva, ruoho kellastui,\nkostea viheriäinen niitty oli kuiva ja turmeltunut. Pienet tytöt\nitkivät.\n\n\"Voi, mitä Kukkanen ja Muurikki syövät talvella!\" valittivat he.\n\n\"Niiden täytyy tyytyä olkiin\", vastasi äiti syvällä huokauksella.\n\nNiin tuli syksy. Huonolta tosin näytti ruis pitkällisen kuivuuden\nperästä, mutta kumminkin oli se syksypuoleen kohonnut aika lailla. Isä\nkävi joka päivä sitä katsomassa. Se oli hänen ainoa toivonsa talven\nvaraksi. Mutta tämäkin toivo petti. Hirmuinen hallayö hävitti niin\nhyvin rukiit kuin kauratkin. Vaaleana kyyneleettömällä katsannolla\nkatseli tämä köyhä mies peltojansa, ja vaimo itkeä nyyhkytti. Jaakko,\nvanhin poika, oli ainoa lapsista, joka oikein käsitti onnettomuuden.\nNiin kauvan kuin lehmät kävivät ulkona, eli tämä köyhä perhe maidolla\nja perunoilla. Isä teki päivätyötä siellä ja täällä kylissä. Mutta nyt\ntuli syksy. Myrsky riehui ja sadetta tuli lakkaamatta, ruoho lakastui,\nheiniä ja olkia ei ollut kuin muutamiksi viikoiksi. Kun nämä loppuivat,\nsanoi isä:\n\n\"Huomenna meidän täytyy myödä lehmät; en voi nähdä heidän nääntyvän\nnälkään, eivätkä ne anna maitoakaan ilman ruuvatta.\n\n\"Voi isä, isä!\" huudahti pikku Katri, \"lähetätkö sinä sitte pois meidän\nkauniin Muurikkimme ja meidän sievän Kukkasemme?\"\n\nIsä kääntyi surullisena pois, mutta äiti sanoi:\n\n\"Armas Katri, meillä ei ole ruokaa niille; ethän sinä varmaankaan tahdo\nnähdä heidän nälkään kuolevan.\"\n\nLasten hyvät ystävät myötiin sitte rikkaalle talonpojalle.\n\nKun isä tuli kotia rahojen kanssa, sanoi hän vaimollensa:\n\n\"Minun täytyy nyt mennä pois sinun luotasi. Täällä en minä ansaitse\nmitään. Minä jätän nyt sinulle nämä rahat. Perunoita on sinulla vielä\nkuopassa ja vähän jauhoja aitassa. Jumala olkoon sinun ja lasten\nkanssa. Jos minä olen terve ja saan työtä, niin lähetän sinulle rahoja.\"\n\nÄänetönnä ja murheissaan ojensi vaimo hänelle kätensä ja itkien\nkärhentelivät lapset hänen nuttunsa liepeissä.\n\nNiin meni hän. Äiti teki työtä kuin orja ja Jaakko auttoi häntä\nvoimainsa mukaan. Mutta hän oli vielä nuori ja vähäkuntoinen. Hän\nkoetteli syödä niin vähän kuin mahdollista, mutta kumminkin hän näki\nkuinka jauhot aitassa ja perunat kuopassa vähenivät päivä päivältä.\nSilloin makasi pieni Jaakko monta yötä kovalla vuoteellansa ja itki\npienuuttansa ja rukoili Jumalan antamaan hänelle jotakin neuvoa.\nVihdoin älysi Jaakko mitä hänen oli tehtävä. Hänen oli mentävä muuanne\ntyöhön niinkuin isänsäkin ja lähetettävä rahat äidille ja sisarille. Ja\njos ei hän saisi työtä, niin rupeisi hän kerjäämään. Tämän kertoi hän\näidillensä eräänä aamuna.\n\n\"Voi, lapseni, sinä olet vielä liian nuori\", vastasi äiti.\n\n\"Saanhan kumminkin koettaa\", sanoi poikanen, \"ja minä otan Kilven\nmatkaani, kyllä minä teen työtä hänenkin eteensä, niin sulle ei jää\nmuuta kuin tytöt huolehdittavaksi.\"\n\n\"No mene sitte Jumalan nimeen\", sanoi äiti. \"En voi nähdä teidän\nnälkäänkään nääntyvän, emmekä isältäkään ole mitään saaneet. Hän on\nvarmaankin kipeä taikka ei ole saanut työtä. Minäkään en saa nyt enää\ntyötä täältä. Hätä on kova kaikkialla.\"\n\nNyt pesi äiti molempien poikiensa ehyimmät paidat, paikkasi heidän\nkuluneet takkinsa, kuroi kiinni suurimmat reijät heidän kengistään ja\npani leipäpalaset heidän taskuihinsa. Hän olisi myös antanut heille\nvähän rahaakin, mutta Jaakko sanoi:\n\n\"Ei, äiti, pidä sinä ne, sinä voit tulla kipeäksi ja suureen pulaan.\nKyllä me autamme itsemme eteenpäin. Joku armelias ihminen antaa meille\nkyllä työtä tahi leipää. Ja hyvästi nyt äiti!\"\n\nPoikaraukka nojasi päänsä äitinsä rintaa vastaan piiloittaaksensa\nkyyneleitänsä.\n\nÄiti silitti hänen päätänsä ja kasvojansa sekä sanoi: \"pidä Jumala\nsilmäisi edessä, ole rehellinen kuin isäsikin äläkä anna minkäänlaisen\nhädän vietellä itseäsi pahuuteen. Parempi on kuolla nälkään kuin tehdä\nsyntiä. Muistatko tämän?\"\n\n\"Kyllä äiti\", vastasi Jaakko yksitotisesti.\n\n\"Ja pidä huolta pienestä Kilvestä; sinä olet nyt hänen äitinsä ja\nisänsä.\"\n\n\"Kyllä äiti\", vastasi Jaakko.\n\nTämä oli vähän ennen joulua. Päivän toisensa perästä vaelsivat\nnämä pikku poikaset raskailla askeleilla. Joka kylään, joka\ntaloon poikkesivat he. Jaakko pyysi työtä, paljoa ei voinut\nkaksitoistavuotias poika toimittaa, mutta ihmisiä kumminkin säälitti\ntuon pienet, vaaleat kasvot ja antoivat hänen milloin hakata halkoja\nja havuja, milloin lapioida lunta taikka myöskin hakea vettä ja kuoria\nperunoita. Kaikki toimitti poikanen kerkeästi ja kunnollisesti ja kun\nhän sai leipäpalasen tai kupin liemikeittoa palkaksensa, niin ojensi\nhän aina ensiksi lusikan pikku veljellensä; hänhän olikin luvannut\näidille pitää huolen hänestä. Kun oli kylmä ja pyryilma, sattui usein\nniin, että Kilpi itki kylmyydestä ja väsymyksestä. Silloin antoi Jaakko\nhänelle kintaansa ja kävi itse edeltä tehden tietä. Kun he saivat\nnuhteita ja kovia sanoja ihmisiltä, lohdutti hän pientä veljeänsä ja\nkehoitti häntä rohkeuteen ja toivoon. Usein veti hän Kilpeä pienessä\nkelkassa, jonka he kotoa olivat ottaneet matkaansa, ja kun myötämäki\ntuli, niin rupesi Jaakko taakse ja silloin menivät he niin että lumi\npölisi. Tämä oli heidän ainoa huvituksensa. Monta kertaa saivat he\nkulkea koko päivän leivän palaa maistamatta. Hätä oli suuri kaikkialla\ntänä vuonna. Ja monessa paikassa oli kulkenut niin paljo kerjäläisiä,\nett'ei ihmiset voineet auttaa kaikkia.\n\nSaatto.\n\nNiin tulivat he eräänä päivänä suureen metsään. Aamusella olivat he\nsaaneet pienen tuohisen kylmiä perunoita jossakin torpassa ja Jaakolla\noli muutamia kuparirahoja hyvästi kätkettynä vanhaan sukkaan ja\npiiloitettuna takin alle; siinä oli kaikki mitä he omistivat. Päivä oli\nkylmä ja tuulinen, tie raivaamaton ja lasten jalkineet huonot. Heitä\npaleli hirveästi ja he väsyivät pian. Puolipäivän aikana otti Jaakko\nkylmät perunansa käsille ja nautti ne yhdessä veljensä kanssa.\n\n\"Illaksi ehdimme kyllä johonkin kylään tai taloon\", sanoi Jaakko\nlohduttaen. \"Silloin saamme ehkä lämpimän iltasen ja yökortteerin\nehkäpä kylpyäkin, jos väki kylpee.\"\n\nTämä ajatus kehoitti heidän jatkamaan matkaansa rivakammilla askeleilla.\n\nLyhyt päivä rupesi jo käymään loppupuolilleen, mutta ei taloa eikä\nkylää, ei edes pienintäkään mökkiä tullut näkyviin. Kilpi oli niin\nväsynyt, että hän kerta toisensa perästä pyysi saada laskeutua\nlevähtämään lumelle, mutta Jaakko oli kuullut että sillä tavalla\nvoi helposti paleltua kuoliaaksi ja koetteli kaikilla keinoin saada\nveljeänsä etemmäksi. Vihdoin luulivat he näkevänsä rakennuksen ja\nkiiruhtivat sinne. Silloin lannistui Jaakonkin rohkeus. Hän heittäytyi\nitkien lumeen veljensä viereen. Mitä oli nyt tehtävä. He olivat\neksyneet tässä suuressa metsässä, ja pimeässä oli heidän mahdoton osata\nsieltä pois varsinkin kun olivat niin hirveän väsyksissä.\n\n\"Minä tahdon kuolla tähän\", sanoi Kilpi puoleksi suljetuin silmin.\n\n\"Ei, et sinä kuole\", sanoi Jaakko, \"mutta meidän on tehtävä itsellemme\nsuojus ja levättävä siinä huomiseen asti.\"\n\nNyt rupesivat he haloista ja havuista rakentamaan pientä majaa, niin\nsuurta että he molemmat voivat sopia sinne makaamaan; niin kaivautuivat\nhe lumeen ja nukkuivat molemmat.\n\nVarhain seuraavan päivän aamuna tuli renki lähimmäisestä herrastalosta\nhakemaan puita metsästä ja löysi silloin nämä lapsiraukat heidän\npienestä majastaan. Hän kietoi heidät hevoisloimeen, pani heidät\nrekeensä ja ajoi kiiruusti sotiinsa. Siellä vietiin heidät lämpimään\ntupaan, hierottiin lumella ja hoidettiin kaikella tapaa. Sitte saivat\nhe runsaan aamiaisen ja luvan saada olla siellä koko päivän. Jaakko\ntointui pian ja pyysi saada auttaa renkiä päreiden kiskomisessa,\nmutta pikku Kilpi makasi väsyneenä ja vaaleana lämpimällä uunilla\npuolinukuksissa koko päivän. Yöllä sai hän kovan kuumeen, joka\npyörrytti niin hänen päätänsä, että hänen oli mahdoton matkustaa\netemmäksi. Herrasrenki teetti hänelle tilan tuvan peräkammariin,\nja kanamuori rupesi hoitamaan sairasta pienokaista. Jaakko seisoi\näänetönnä ja murheellisena veljensä vuoteen vieressä. Hän näki\nettä hänen vähäiset työnsä oli tarpeettomia tässä talossa, sillä\npaitsi voutia ja täysikasvuisia renkiä oli tässä renkipoika ja kaksi\npaimenpoikaa, jotka ennen olivat olleet palveluksessa ainoastaan\nkesällä, mutta nyt olivat saaneet luvan jäädä talveksi, koska heillä\nmuutoin olisi ollut mierontie edessä. Nämä tekivät nyt pienempiä töitä\neikä mitään jäänyt vieraalle pojalle. Kerjäläisiä kävi täällä myös\nnoin 20, 30 ja 50 päivässä. Hän otti sen vuoksi kolmantena päivänä\nhajallisen lakkinsa, kelkkansa ja pienen pussinsa ja varustautui\npoislähtöön. Mutta ensiksi meni hän isännän luokse.\n\n\"Veljeni ei näytä tulevan paremmaksi\", sanoi hän, \"ja minä en voi jäädä\ntänne; minun täytyy etsiä työtä. Mutta jos herra tahtoo olla niin hyvä\nettä hoidattaa häntä siksi kun hän tulee terveeksi, niin koettelen minä\nmaksaa mitä hän on kuluttanut. Minä aijon nyt lähteä Helsinkiin; siellä\nkuuluvat ihmiset olevan rikkaampia kuin muualla, kenties siellä voin\nansaita jotakin, niin tulen minä takaisin hakemaan Kilpeä, jos Herramme\nsallii hänen elää. Monta tuhatta kiitosta ja hyvästi nyt.\"\n\n\"Sinä olet oiva poika\", sanoi isäntä ystävällisesti. \"Veljeäsi\nhoidetaan hyvin ja hän saa jäädä tänne siksi kun sinä tulet takaisin;\nsen lupaan minä. Mene nyt Jumalan haltuun. Tässä annan sinulle\nkolme markkaa, niin että pääset alkamaan, koska aijot lähettää apua\näidillesi.\"\n\nJaakko kiitti kyynelsilmin ja käytyänsä vielä kerran veljensä luona,\njoka ei ollenkaan häntä tuntenut, läksi hän raskaalla sydämellä\nherrastalosta, jossa hänelle osoitettiin niin suurta hyväntahtoisuutta.\nHyvä rouva oli antanut hänelle parin ehyviä saappaita ja lämpimän\nröijyn, niin että köyhä poika luuli olevansa oikein rikas. Jos vaan\nveli olisi nyt ollut terve!\n\nJaakko läksi Helsinkiin. Pitkä ja vaivaloinen oli matka. Tammikuu\ntuli kovine pakkasineen ja yhä korkeammaksi kasvoivat luminietokset.\nMutta täällä oli ihmiset jo hieman varakkaampia; hätä ei ollut niin\nsuuri täällä, ja työnansiota voitiin kumminkin toisinaan saada, vaikka\nvähäisestä palkasta ja ainoastaan lyhyeksi ajaksi.\n\nEräänä iltana tapasi Jaakko toisen kerjäläisen, aikamiehen ryysyisen ja\nsurkuteltavan näköisen, ja tämän kanssa päättivät he kulkea yhdessä,\nsillä mies aikoi myöskin Helsinkiin ja sanoi tuntevansa tien. Iloisena\nja luottavana yhtyi poika häneen ja kertoi lapsellisuudessaan hänelle\nniistä kolmesta markasta jotka hän oli saanut herrastalosta ja että hän\nsitä paitsi vielä oli ansainnut 50 penniä kaikellaisilla pikkutöillä.\nYön viettivät molemmat matkalaiset suuressa talossa, jossa emäntä antoi\nheille vadin jauhopuuroa illalliseksi ja olkikuvon saunanlattialle.\nJaakko nukkui syvään ja raskaasti, sillä hän oli väsynyt ja viluissaan.\nMutta esitteleppäs itsellesi hänen surunsa ja harminsa, kun hän\nseuraavana aamuna huomasi kumppalinsa olevan poissa ja hänen kanssansa\nvanhan sukan, jossa oli koko hänen vähäinen säästönsä. Itkien kysyi hän\ntalon väeltä kerjäläistä. He olivat nähneet sen menemän pois jo päivän\nkoittaissa, mutta eivät voineet sanoa mihin hän meni. Jaakko kyseli\nhäntä kylässä. Niin, rääsyisen yksisilmäisen miehen olivat he kyllä\nnähneet juovan viinaa erään vaimon luona, joka myöskenteli kahvia ja\nolutta matkustavaisille, mutta muutoin eivät he tienneet, minne hän oli\nmennyt. Niin harmissaan ei hän vielä ennen koskaan ollut koko pitkällä\nsurkealla matkallaan kotoa. Iltapuoleen meni hän pieneen, sievään\ntupaan tien vieressä. Valkean roihu loisti aina kylmille kinoksille\nasti ja sisällä istui räätäli ahkerassa työssään. Jaakko seisoi ulkona\nakkunan edessä. Annettaisiinkohan hänelle yösijaa täällä? Peloissaan\nkolkutti hän ovea. Pieni tyttö tuli avaamaan ja kun Jaakko ujona jäi\nseisomaan oven viereen, käski räätäli häntä ystävällisesti astumaan\nperemmäksi ja istuutumaan tuliroihun viereen. Jaakko teki niin ja\nkatseli räätälin työtä lämmitellessään. Tämä kysyi nyt häneltä, mistä\nhän oli ja mihin hän meni. Jaakko, hyvissään miehen ystävällisestä\npuhuttelusta, kertoi hänelle koko pienen historiansa sekä vanhemmista\nettä sisaruksista, Muurikista ja Kaunikista sekä Kilven sairaudesta ja\nniistä kolmesta markasta, Jotka hänen piti lähettää kotiansa ja häjystä\nkerjäläisestä, joka oli ryövännyt hänen pienen aarteensa ostaaksensa\nviinaa. Tämän ajalla nyyhkytti hän katkerasti, ja säälivä räätälikin\nkuivasi kyyneleen, jonka ohessa hänen pieni tyttärensä itki seuran\nvuoksi.\n\n\"Etkö jää minun luokseni vähäksi aikaa auttamaan minua kaikellaisilla\naskareilla?\" kysyi räätäli vihdoin. \"Vaimoni makaa kipeänä eikä pieni\ntyttäremme voi mitään tehdä. Rivakka poika, niinkuin sinä näytät\nolevan, voi tehdä yhtä ja toista, ja niin tyhmä et sinä kumminkaan\nliene, ett'et opi neulomaan, jos minä panen neulan käteesi. Tahdotko\njäädä?\"\n\nJaakko ylenonnellisena lupasi jäädä. Nyt huomasi hän myös laihan käden\npistävän esiin esiripun takaa huoneen toisessa päässä ja siellä makasi\nse kipeä vaimo ja katseli häntä lempeiden kuopalle käyneiden silmiensä\nystävällisillä katsannoilla.\n\n\"Paljoa en voi sulle luvata\", sanoi räätäli, \"sillä nyt on huonot ajat,\nmutta 10 penniä päivältä ja ruu'an kyllä saat, jos olet ahkera.\"\n\nJaakko laski kerkeästi sormillansa. Kymmenen penniä päivässä, 60 penniä\nviikossa, 1 markka 20 penniä 2 viikossa. Hyvä Jumala! Tällä tavallahan\nhän voi tulla rikkaaksi, lähettää rahoja äidillensä ja lopettaa heidän\npuutteensa! Kuinka onnellisena, kuinka kiitollisena nukkui köyhä poika\ntänä yönä vanhalla matolla lieden vieressä. Kaksi kertaa luki hän \"isä\nmeitänsä\" iloissaan ja lisäsi sitä paitsi: \"minä kiitän sinua hyvä\nJumala ja Isä! Siunaa hyvää räätäliä ja koko hänen huonettansa.\"\n\nNyt alkoi onnellinen elämä Jaakolle. Hänellä oli työtä kylliksi,\nselvä ruisleipä ja lämmin liemikeitto joka puolipäiväiseksi ja matto\nuunin vieressä yöllä. Kun lauvantai tuli, antoi räätäli hänelle\nviikkopalkkansa ja sen pisti Jaakko vanhaan nahkakukkaroon, jonka\nräätälin vaimo oli hänelle lahjoittanut. Kukkaron ripusti hän nauhaan\nkaulansa ympäri; ja nyt ei hän enää ollut oleva niin lapsellinen ja\nkertova joka muukalaisella aarteestansa, sen lupasi hän itsellensä.\nMitä neulomiseen tuli, niin kävi se aivan hyvin. Räätäli neuloi\nparhaasta päästä talonpojille, ja Jaakko oppi pian paksumpia neuleita,\nvetämään pois kurttausrihmoja, panemaan rihmaa neulan silmään,\npainostamaan ompeleita ja paikkamaan vanhoja vaatteita. Hän oli yhtä\nahkera kuin tarkkaavakin ja säällinen. Sillä välin hakkasi hän halkoja\nja kantoi vettä, kuori perunoita ja vieläpä voi keittää jauhopuuroakin.\nRäätälin joukko piti paljon tästä siivosta pojasta. Ja tämä olisi\ntuntenut itsensä oikein tyytyväiseksi ja onnelliseksi, jos ei Kilven\najatus olisi häntä raskauttanut. Jaakon oli mahdotonta jättää hyvää\npaikkansa palataksensa veljensä luo; hänen täytyi ensin ansaita vähä\nenemmän rahoja, lähettää ne äidillensä ja sitte vasta mennä etsimään\nKilpeä ja hänen kanssansa kulkea etemmäksi. Viisi viikkoa oli Jaakko\nollut tämän hyvän räätälijoukon luona ja kolme markkaa oli hänellä\ntallessa nahkakukkarossansa; ei yhtään penniä ollut hän kuluttanut,\nvaikka hänen housunsa olivat niin kuluneet että ne tuskin verhosivat\nhäntä enää. Räätälin vaimo oli nyt terve. Pahaa teki hyvälle räätälin\njoukolle että he olivat pakoitetut lähettämään Jaakon pois luotansa,\nmutta he olivat itse köyhiä eivätkä voineet pitää useampia henkilöitä\nruu'assa kuin tarpeellista oli. Vaimo oli ehtosilla Jaakon maatessa,\nlaittanut vanhoista miehensä housuista pojalle housut, ja kun hän\nläksi heidän luotansa, antoi tämä ne hänelle sekä muutamia leipiä ja\npuolen tusinaa silakoita. Jaakon täytyi luvata käydä heitä katsomassa\npaluumatkallaan ja niin eroisivat he.\n\nNyt ei ollut pikku vaeltajalla enää kuin neljä peninkulmaa Helsinkiin.\nPäivät rupesivat tulemaan pitemmiksi, jos kohta talvi vielä olikin\nankara, niin paistot kumminkin aurinko lämpimästi ja köyhät varpuset\nvisertelivät iloissaan teillä ja pihoissa. Sellaisena kylmänä\nja kirkkaana päivänä tapasi Jaakko eräänä päivänä pienen joukon\nvaltamaantiellä. Köyhä kipeä vaimo veti nuorinta lastansa suuressa\nvasussa kelkassa. Neljä pientä poikaa, repaleisissa vaatteissa ja\nvaaleana, kulkivat sivulla itkien kylmyyttä ja nälkää. He olivat\npysähtyneet korkean mäen alle. Äidin voimat olivat loppuneet. Silloin\ntarttui Jaakko kelkan juksoon ja veti sen yhtäkyytiä mäen päälle ja\nkantoi sitte nuorimman jälkimäisen pojan käsissänsä ylös mäen päälle.\nVäsynyt äitiraukka siunasi sydämestänsä häntä. Kun Jaakko näki heidän\ntyhjät pussinsa ja kuuli pienokaisten pyytävän leipää, otti hän heti\nkaksi palasta ja muutamia silakoita pussistansa ja jakoi ne nälkäisille\npienokaisille. Äiti ei tahtonut ottaa mitään itselleen, mutta Jaakko\npakoitti häntä siihen, sanoen, että hänen tuli kerätä voimia lasten\ntähden. Nyt kulkivat he yhdessä koko päivän; Jaakko antoi välistä yhden\nvälistä toisen lapsista istua kelkassa pienen sisarensa vieressä,\nja itse oli hän hevosena. Vasta seuraavana päivänä jätti hän heidät\nherrastaloon, jossa tuo pieni perhekunta sai levätä renkituvassa. Itse\nkulki hän eteenpäin, pyrkien heti päästä Helsinkiin, jossa hän toivoi\nvoivansa lisätä vähäistä aarrettansa ja sitte lähettää sen kotia, mutta\nsitä ennen joutui hän vielä yhteen seikkailuun.\n\nMuutamien virstojen päässä kylästä näki hän hienon rouvasihmisen\nseisovan keskeltä maantietä pitäen uljasta hevosta ohjaksista, reki\noli kaatunut kumoon, aisat olivat taittuneet ja lumella makasi kuski\ntunnotonna verinen haava otsassa. Hämmästyneenä seisahtui Jaakko ja\nkatseli tapausta. Mutta rouvasihminen kertoi kiiruusti että hevonen\noli pilttoutunut, taittanut aisat ja jättänyt hänen neuvottomaksi\nmaantielle, sittekuin kuski kaaduttaessa oli loukannut päänsä kiveen ja\nkadottanut tuntonsa. Hän pyysi pojan juoksemaan takaisin kylään apua\nhakemaan, siitä saisi hän hyvän palkinnon. Jaakko kääntyi heti takaisin\nja juoksi minkä jaksoi. Kylästä sai hän miehen ja parin uusia aisoja\nJa niin kiiruhtivat he takaisin. Kuski nostettiin rekeen, hevonen\nvaljastettiin ja mies istui kuskilaudalle ajamaan. Kun rouvasihminen\nkuuli Jaakon aikovan Helsinkiin, käski hän hänen istumaan rekeen ja\nseuraamaan mukana. Jaakolle ei tarvinnut tätä sanoa kahta kertaa. Ja\nnyt lähdettiin. Tieltä kylään oli Jaakko löytänyt kukkaron, jossa oli\nhopearahoja ja seteleitä. Kun he nyt olivat valmiina lähtemään matkaan,\nojensi Jaakko kukkaron rouvasihmiselle ja kysyi häneltä oliko se hänen.\nNiin olikin ja rouvasihminen otti heti 10 markkasen sieltä ja antoi sen\npojalle löytäjäisiksi.\n\nNiin tuli Jaakko Helsinkiin oikein uhkauljaana. Mutta ihmiset eivät\nolleetkaan siellä niin anteliaita kuin Jaakko oli luullut taikka eivät\nolleet ne niin rikkaita kun hän oli kuullut puhuttavan. Monta kertaa\nkirottiin ja tyrkättiin häntä, vieläpä pidettiin epäluulonalaisena\nvarkauteen ja valheeseen, sillä tässä suuressa kaupungissa oli\nkerjäläisiä hyvin paljon ja niiden joukossa monta valhettelijaa ja\nvarasta, onnetonta lasta, joilla ei ollut yhtä rehelliset vanhemmat\nkuin Jaakolla. Pieni suomalainen poikamme tuli tutuksi monen kanssa\nnäistä ja kiusatuksi moneen paheeseen, mutta hän muisti äitinsä sanat:\n\"parempi kuolla nälkään kuin tehdä pahuutta!\" Siitä saakka kun hän\noli tullut Helsinkiin, oli hänellä ollut päämaalina saada lähettää\nrahansa äidillensä. Jaakko-raukalla ei ollut aavistustakaan, kuinka\ntämä kävisi laatuun, ja sen vuoksi etsi hän vanhaa herraa, jonka hän\ntiesi asuvan Helsingissä ja jonka hän kesällä oli nähnyt kotipitäjässään.\nTämä herra olisi kyllä vanhan tuttavuuden vuoksi antanut hänelle hyvän\nneuvon. Mutta kuinka voi saada hänestä tietoa, kun Jaakko ei tiennyt\nhänen nimeänsä? Hän kyseli sitä monessa paikassa, mutta niissä joko\nei ymmärretty suomea, tai naurettiin yksinkertaiselle pojalle, joka\nsuuressa kaupungissa etsi miestä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Muutamat\nkyllä säälivät häntä, mutta eivät kumminkaan voineet auttaa häntä tässä\nsuhteessa.\n\nEräänä aamuna istui hän suruissaan porttikäytävässä miettien mitä\nhänen olisi tehtävä rahojensa kanssa, jotka hän pelkäsi kadottavansa,\nja joita hän tiesi äitinsä kovin tarvitsevan. Silloin meni siitä\nnuori lyyrylakkinen herra ohitse. Hän näki pojan ja puhui hänelle\nystävällisesti suomea. Jaakko tuli iloiseksi kuullessaan puhuttavan\nsuomea ja nousi yhtäkkiä ylös.\n\n\"Voi, herrakulta, ettekö voi minulle sanoa missä se herra asuu, joka\nkesällä oleskelee Pyhäjärvellä?\"\n\n\"Vaikea on sitä sanoa, kun et tiedä hänen nimeänsä.\"\n\n\"Ei, sitä en tiedä\", sanoi Jaakko alakuloisena.\n\n\"Mitä sinä hänellä tekisit?\"\n\n\"Minulla olisi tärkeätä asiata hänelle, jota en voi uskoa kellenkään\nmuulle\", vastasi poika.\n\n\"Tiedätkö, mikä virka hänellä on?\"\n\n\"Minä luulen hänen olevan maanmittarin.\"\n\n\"No, tule kanssani vähän matkaa, niin näytän sinulle\nmaamittauskonttoorin, ehkä sieltä saat jotakin tietoa hänestä.\"\n\nJaakko seurasi iloissaan ja kiitti sydämellisesti ylioppilasta, kun\ntämä jätti hänen suuren kauniin huoneen luo ja käski hänen mennä\nsisään. Hän pysähtyi ujona eteiseen ja kumarsi syvään, kun vahtimestari\ntuli häntä vastaan. Mutta tämä sanoi tylysti:\n\n\"Korjaa luusi täältä, poika, ei tänne saa kerjäläisiä tulla. Herroilla\nei ole aikaa.\"\n\nJaakko rukoili saadaksensa tietää oliko täällä herraa, joka kesillä\nasui Pyhäjärvellä, mutta vahtimestari ei tahtonut kuulla häntä. Silloin\nnäkyi juuri ovella sama herra ja Jaakko huusi:\n\n\"Voi, herrakulta, sallikaa minun puhua sana teidän kanssanne! Ettekö\ntunne minua?\"\n\n\"En\", vastasi herra, \"kuka sinä olet?\"\n\n\"Minä olen Jaakko Saaren torpasta Pyhäjärveltä.\"\n\n\"En muista sinua nähneeni\", sanoi vanha herra ystävällisesti,\n\"Pyhäjärvellä on monta torpparin poikaa, mutta jos sinulla on asiaa\nminulle, niin sano vaan vapaasti.\"\n\nJaakko kertoi nyt hänelle äidistänsä ja rahoista, joita hän aikoi\nhänelle lähettää. Vanhalle herralle tuli kyyneleet silmiin kuullessaan\npojan yksinkertaista kertomusta tästä vaivaloisesta matkasta ja\nhuomatessaan, kuinka uskollisesti Jaakko koki auttaa äitiänsä.\n\n\"Minä olen nyt juuri kotia lähdössä\", sanoi hyvä vanhus, \"tule\nkanssani, niin puhutaan enemmän asiasta.\"\n\nSiellä sai Jaakko puolisen, jommoista hän ei koskaan ennen ollut\nsyönyt, ja kerrottuansa enemmän kodistansa, veljestänsä ja kaikista,\nsai hän seurata vanhaa herraa postikonttooriin. Siellä pantiin Jaakon\nrahat kirjeeseen, jonka hyvä herra oli kirjoittanut Pyhäjärven papille.\nSitte painoi postimestari viisi suurta sinettiä sen päälle ja sen\ntehtyä pani hän sen suureen kirjeläjään laatikkoon. Köyhä Jaakko oli\nniin onnellinen ja iloinen, kun kaikki oli toimitettu, niinkuin hän\nitse olisi saanut rahoja, vaikka hänellä itsellään ei ollut niin\npenniäkään. Hän sai jäädä yöksi vanhan herran luokse, mutta sitte\ntahtoi hän heti lähteä etsimään Kilpeä. Pitkän vaelluksensa ja suuren\nhädän perästä tuli hän vihdoin herrastaloon, jonne hän oli jättänyt\npikku veljensä.\n\nMutta siellä ei häntä enää tunnettu. Satoja kerjäläisiä oli siellä\nkäynyt sen perästä, kymmeniä oli maannut kipeinä, he eivät muistaneet\nkaikkia eivätkä voineet sanoa mitään Kilvestä. Jaakko istuutui\nkynnykselle ja itki. Missä olikaan hänen veliraukkansa? Oliko hän elävä\nvai kuollut? Silloin näki hän isännän itsensä pihalla. Jaakko meni\nhänen luoksensa.\n\n\"Armas herra, nyt olen tullut takaisin kuulemaan veljestäni Kilvestä,\njonka jätin kipeäksi teidän tupaanne. Te lupasitte pitää häntä siksi\nkuin tulen takaisin. Missä hän nyt on?\"\n\nIsäntä vastasi: \"Minä muistan sinut hyvin. Pikku veljesi makasi\nkipeänä yhden viikon ja sitte otti Herramme hänen luoksensa. Älä\nole suruissasi\", lisäsi hän, kun Jaakko takkinsa hihalla kuivasi\nkyyneleitänsä, \"älä ole suruissasi, taivaassa on hänen hyvä olla, ei\nhän tarvitse kärsiä puutetta ja hän on nyt autuas enkeli.\"\n\nNyt ei ollut Jaakolla muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin Helsinkiin,\nkenties voisi hän kumminkin saada työtä kevääksi tai kesän ajaksi.\n\nEräänä päivänä maaliskuussa seisoi Jaakko suuren akkunan edessä kadulla\nja katseli kuinka muudan rouvasihminen neuloi koneella. Köyhä poika\nei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista konetta ja hämmästyneenä\nkatseli hän sellaista ihmettä. Vihdoin meni hän sisään suuresta ovesta\nja pyysi saadaksensa lähempää katsella tuota taidokasta laitosta.\nHuone oli suuri kauppapuoti, ja herrat antoivat hänelle muutamia\nkuparirahoja ja käskivät hänen mennä tiehensä, mutta Jaakko pyysi vielä\nkerran saada lähempää katsella konetta. Nyt astui puodin omistaja\nsisään ja kuultuansa pojan pyynnön, myöntyi hän heti siihen, sillä\nhän oli hyväntahtoinen mies. Jaakko seurasi rouvasihmisen liikuntoja\ntarkkaavilla silmäyksillä.\n\n\"Kuinka paljo voi neuloa päivässä?\" kysyi hän.\n\n\"Kyynärän minuutissa\", vastasi tämä.\n\n\"Voisiko sen saada ostamalla?\"\n\nPuotipalvelijat rupeisivat nauramaan, mutta kauppias vastasi\nystävällisesti:\n\n\"Meillä on niitä koko joukko, mutta ne ovat kalliita, poikaseni. Ne\nmaksavat 100 ja 200 markkaa.\"\n\n\"Jos minulla olisi tuommoinen\", sanoi Jaakko, \"niin menisin sen hyvän\nräätälin luo, joka asuu 4 peninkulman päässä täältä V----ssä, hän\nleikkaisi ja minä neulosin.\"\n\n\"Mutta suurta taitoa vaaditaan hoitamaan sellaista konetta\", sanoi\nkauppias.\n\n\"Kyllä minä oppisin\", sanoi Jaakko päättäväisesti. \"Opinhan minä\nkeittämään jauhopuuroakin, vaikka se ensimmältä kävi huonosti.\"\n\nKauppias hymyili. \"Mutta tämä on paljo vaikeampaa, sitä paitsi eihän\nsinulla ole rahojakaan.\"\n\n\"Jos vaan te antaisitte minulle sellaisen koneen ja rouva tuolla\nopettaisi minun neulomaan, niin voisin minä vähitellen työlläni maksaa\nsen\", sanoi poika.\n\n\"Mutta se kestäisi monta vuotta, ennenkuin sinä saisit kokoon tämän\nsumman, ja mitä vakuutusta minulla olisi sinusta, että sinä todellakin\ntahtosit maksaa sen?\"\n\n\"Sanani\", sanoi poika yksinkertaisesti ja tähysteli luottavaisena\nkauppiasta.\n\nTämä tuli niin liikutetuksi että hänen täytyi kääntyä pois\npeittääksensä kyyneleitänsä. Köyhän pojan olento miellytti häntä\nniin, että hän päätti tehdä tämän kummallisen kaupan. Hän oli rikas\nja jos hän kadottaisikin ne 200 markkaa, niin ei hän tulisi siitä sen\nköyhemmäksi.\n\n\"No hyvä\", sanoi hän, \"minä annan sinulle sellaisen koneen sillä\nvälipuheella, että sinä vuosittain maksat minkä voit, kunnes koko velka\non maksettu. Sano minulle nimesi ja kotipaikkasi sekä räätälin, jonka\nluo sinä aijot, nimi ja asuinpaikka.\"\n\nJaakko teki niin. Ja nyt valitsi kauppias sopivan koneen hänelle. Rouva\nalkoi heti opettaa, ja Jaakko oli tässä yhtä tarkkaava ja ahkera kuin\nhän oli ollut räätälin luona V----ssä. Rouvasihminen, joka asui samassa\ntalossa, salli hänen tulla joka päivä luoksensa ja antoi hänelle vielä\npäivällisenkin joka kerta. Hänkin oli mieltynyt tähän siivoon ja\nuutteraan poikaan.\n\nKun Jaakko nyt katsottiin kyllin taitavaksi, niin pantiin neulomakone\nlaadikkoon, kauppias antoi hänelle suuren vankan kelkan, ja niin\nmatkusti Jaakkomme V----hen runsailla eväillä, hyvillä vaatteilla ja\noli hänellä vähän rahojakin, joita puotipalvelijat olivat hänelle\nkeränneet, sillä he katuivat, että olivat nauraneet köyhällä pojalla.\n\nVoi, kuinka hämmästyneeksi tuli se hyvä räätäli kun hän näki Jaakon\nlaadikkoineen! Sekä hän että vaimonsa ja heidän pieni tyttärensä\nottivat hänen ystävällisesti vastaan ja kuuntelivat hämmästyksissään\nkertomusta neulomakoneesta. Räätäli oli kyllä nähnyt sellaisia, mutta\nei koskaan hänellä ollut varoja sen hankkimiseen ja mielellään suostui\nhän nyt tekemään työtä yhdessä. Kaikki kävi erinomaisen hyvin. Työtä\nsaivat he niin kuin he tahtoivat, ja Jaakko nousi ylös auringon\nnoustessa ja neuloi koko päivän. Pitäjän herrasmiehet saivat kuulla\nhistorian neuIomakoneesta ja alkoivat teettää vaatteitansa täällä,\nja kun räätäli oli hyvä leikkaaja, olivat he tyytyväisiä työhön.\nMutta vuoden lopussa voi Jaakko jo lähettää vähäisen osan velastansa\nhyvälle kauppiaalle. Kun viimeinen osa oli maksettava, meni Jaakko\nitse kaupunkiin. \"Tässä on nyt loput rahat\", sanoi hän, \"ja tuhansia\nkiitoksia hyvyydestänne. Nyt voin elättää itseäni kunniallisella\ntavalla ja auttaa köyhiä vanhempiani. Jumala teitä palkitkoon!\"\n\nNyt työskenteli Jaakko jonkun aikaa erään taitavan räätälin luona\nHelsingissä oppiaksensa myöskin leikkaamaan, ja ahkerasti kävi hän\niltakouluissa oppiaksensa kirjoittamaan ja lukua laskemaan. Kohta voi\nhän kirjoittaa kirjeen äidillensä. Vähän ajan perästä tuli vastaus,\npappi oli sen kirjoittanut. Isä oli tullut takaisin terveenä ja tuonut\nvähän rahaa. Torpan voivat he pitää, nälkävuoden perästä oli seurannut\nmonta hyvää vuotta, ja nyt olivat he hyvällä jalalla. Mielellään\nolisivat he tahtoneet nähdä rakkaan poikansa, mutta matka oli pitkä.\n\nKun Jaakon oppiaika oli kulunut, ripusti hän laukun selkäänsä, pani\nneulomakonelaadikkonsa kelkkaan ja läksi Pyhäjärvelle, kiitettyänsä\nensin tuhatkertaisesti kauppiasta, räätäliä ja kaikkia jotka olivat\nolleet hyviä häntä kohtaan.\n\nSuuri ilo syntyi kotona, kun hän eräänä iltana astui tupaan eikä\nkukaan muu kuin äitinsä tuntenut häntä enää, kun hän niin pitkänä ja\nsuurena seisoi heidän edessänsä, hyvin vaatetettuna ja konelaadikko\nvieressänsä. Illallinen oli pöydällä: vati täynnä lämpimiä perunoita ja\nmuutamia suolasia särkiä sekä suuri kauraleipä.\n\nJaakko otti vakan kelkastansa, ja sieltä väänsi hän aika kämpäleen\nsianlihaa, voipytyn ja vehnäleivän, jotka kaikki hän pani pöydälle.\nKahvia ja sokeria toi hän äidillensä ja kokonaisen kartuusin isällensä.\nKatrille ja Annille kummallenkin antoi hän kirjavat lämpimät\nvillahuivinsa.\n\nIloinen iltanen tuli nyt. Valkea takassa oli jo kauvan aikaa sammunut,\nennenkuin Jaakko oli lopettanut kertomuksensa kaikista seikkailuistansa.\n\n\"Niin äitikulta\", sanoi Jaakko viimein, \"minä lupasin huolehtia pikku\nKilvestämme ja sen teinkin minä rehellisesti, mutta Jumala otti hänen\npois meiltä.\"\n\n\"Tapahtukoon Jumalan tahto\", vastasi äiti hiljaa kädet ristissä.\n\nJaakko asettautui nyt asumaan kotipitäjäänsä aivan lähelle\nvanhempiensa torppaa ja sai runsaasti työtä.\n\nHän jakoi ansionsa vanhemmillensa ja sisarillensa sekä kiitti Jumalaa,\njoka niin armollisesti oli ojentanut kätensä hänelle.\n\n\n\n\nSatu.\n\n\nOli kerran poika, joka aikoi mennä naimisiin, mutta ei ollut helppo\ntietää mistä hän löytäisi oikein hyvän ja sopivan vaimon. Niin sai hän\nkuulla kaukana suuren metsän takana asuvan oikein rikkaan ja kauniin\ntytön, ja sitä päätti hän kosia. Hän valjastutti parin kauniimpia\nvalkosia hevosiansa kultavaunujen eteen, ja niin matkusti hän pois.\nEnsin tuli hän koivumetsään, siellä lauloivat linnut joka oksalla,\naurinko paistoi ja kaste kimalteli helminä ruohoissa. Sitte tuli\nhän mäntymetsään, jossa oli viileä ja hyvä olla ja jossa kanervat\nkukkivat. Mutta kuusimetsässä oli paha suo, ja siinä ei tahtonut tie\nkoskaan tulla oikein hyväksi. Siellä oli kuoppia ja ruoppuja ja vaunut\nkaatuivat yhtäkkiä kumoon, ja poika makasi keskellä katajapensasta.\nSiellä lajotti hän ja hevoset juoksivat vaunuineen pois niin että\nkaviot iski tulta. Mitä oli nyt tehtävä? Poika nousi ylös hyvin\nhäpeissään ja lähti käymään takaisin kotiinsa, \"sillä\", sanoi hän,\n\"jalkasin ei voi kukaan kosija kulkea.\" Metsässä hyppelevä harakka\nnauroi näille sanoille, mutta poika pui nyrkkiä hänelle ja sanoi:\n\"naura sinä vaan, paha elävä, onhan minulla vielä hopeavaunut jäljellä\nkotonani, mutta jos minulla nyt olisi hyvä pyssyni, niin antaisin\nsinulle aika laukauksen.\" Vähän pahoillaan oli hän, poika raukka, mutta\nheti lohduttautui hän taas, alkoi vihellellä ja laulaa sekä kulkea\nnopiasti. Kotona valjastutti hän kiiltomustat hevosensa hopeaisten\nvaunujen eteen, ja heti läksi hän taas samaa tietä. Aurinko paistoi ja\nlinnut lauloivat; kanervat kukoistivat ja havumetsä tuoksui. \"Nyt pidän\nminä varani suolla\", sanoi poika, mutta istuissansa ja ajatellessansa\nrikasta tyttöä, unhoitti hän pois kuopan ja suon, Ja taas kellotti hän\nkatajapensaassa, ja hevoset juoksivat pois vaunuineen, niin että kivet\ntulta iskivät. \"Nyt voisi minua kovasti harmittaa\", sanoi poika, \"mutta\nkosissa pitää minun käymään, vaikk'ei minulla enää muuta olisikaan\nkuin ebenholtsiset vaununi\", ja niin kääntyi hän taaskin kotia.\nHarakka nauroi täydestä sydämestänsä, ja poika pui hänellä nyrkkiänsä\nja sanoi: \"niin naura sinä vaan, onhan minulla vielä mitä kauniimmat\nhopeanväriset hevoseni jäljellä ja niillä teen minä tämän matkan vielä\nkerran, mutta jos minulla olisi hyvä pyssyni, niin antoisin minä\nsinulle aika laukauksen.\"\n\nHopeanväriset hevoset tanssivat uljaina ebenholtsisten vaunuin edessä,\nkun poika kolmannen kerran ajoi metsän läpi. Aurinko paahtoi kovasti\nja linnut makasivat ruokalepojansa, mutta kanervat heloittivat\nvaaleanpunaisina ja metsä tuoksui hyvältä. \"Tässä on nyt suo\", sanoi\npoika, ja sillä hetkellä oli hän niinkuin ennenkin katajapensaassa. Nyt\ntäytyi hänen nauraa. \"Tämä on kaunis historia! Nyt olen päässyt yhtä\nkauvaksi kuin ennenkin, mutta nyt ei minulla enää ole vaunuja kotona.\nKumminkin, kun oikein asiata ajattelen, on se kenties viisainta, että\nmenen jalkasin kosiomatkalleni, niin saan nähdä, ottaako tyttö minun\nitseni tähden, vai ovatko ne vaunut, jotka loistaa hänen silmissään.\"\n\nViisas poika vaelsi niin eteenpäin, vaikka se tuntui vähän vaikealta\nsiitä, joka oli tottunut ajaman kulta- ja hopeavaunuissa, mutta hyvä on\nkoettaa kaikkea.\n\nKun hän oli kulkenut jonkun matkaa, näki hän köyhän ämmän, joka oli\nkuoppaa kaivamassa. Väsyneeltä ja vaalealta näytti hän, ja hänen\nvieressänsä oli kirstu jonka hän tunsi omaksi eväskirstuksensa, joka\noli pudonnut vaunuista, kun hevoset pilttoutuivat.\n\n\"Hyvää päivää, mitä teette ja kuka olette, vanha mummo?\" tervehti poika\nkohteliaasti.\n\n\"Voi, minä kaivan kuoppaa piiloittaakseni tätä kirstua jonka olen\nlöytänyt. Raskas on sitä kantaa, ja minä kätkisin sen, siksi kun saan\nselvän sen oikeasta omistajasta. Rehellinen on minun nimeni.\"\n\n\"Mutta sinä näytät kipeältä ja viheliäiseltä, et koskaan jaksa kaivaa\nkuoppaa\", sanoi poika.\n\n\"En minä olen kipeä\", vastasi mummo, \"nälkä vaan minulla on vähäisen.\"\n\n\"No sehän on eväskirstu, avaa se ja syö siitä.\"\n\n\"Ei ennenkuin sen oikea omistaja tulee ja antaa luvan siihen\", vastasi\nmummo.\n\n\"No minä olen sen oikea omistaja. Tässä on avain, syö kylliksesi ja\npidä loput.\"\n\n\"Tuhansia kiitoksia\", sanoi ämmä, \"minulle ei ole mitään muuta sulle\nannettavaa kuin hyvä sananlasku matkallesi. Muista: ei ole kaikki\nkultaa kuin kiiltää.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi poika, \"se on hyvä sananlasku, hyvästi!\"\n\nVähän loitompana näki hän pienen pojan hyppäävän yhdellä jalallansa\nmaantiellä.\n\n\"Miksi sinä noin hyppäät?\" kysyi kosijamme; \"onko sulla kipeä jalka?\"\n\n\"Ei\", vastasi poika, \"vaan minulla on uudet kengät enkä tahdo niitä\nkuluttaa aivan heti, sen vuoksi käyn minä vuoron perään aina toisella\nja toisella jalalla.\"\n\n\"Kylläpä sinä olet koko velikulta! Nouse selkääni, niin kannan sinua\nvähän matkaa. Mikä nimesi on?\"\n\n\"Nimeni on Säästäväinen.\"\n\nHe kävivät hyvän matkaa yhdessä ja tulivat vihdoin pellolle, jossa mies\nkuokki ja lapioi ahkerasti.\n\n\"Tuolla on isäni Toimellinen\", sanoi Säästäväinen, \"tässä laskeudun\nminä alas. Kiitoksia kyydistä. Muuta ei ole minulla sinulle annettavaa\nkuin hyvä neuvo matkallesi: parempi laiha sopu kuin lihava riita.\"\n\n\"Se on hyvä sananlasku, kiitos siitä!\"\n\nNyt tuli mies pellolta ja kysyi mihin matka piti.\n\n\"Olen kosiin menossa\", vastasi poika.\n\n\"Vai niin, se on tärkeä matka\", sanoi mies, \"siveä vaimo on parempi\nkuin kaikkein kalliimmat helmet.\"\n\n\"Pankaa tämä mieleenne\", sanoi poika, \"hyvästi.\"\n\nNyt kulki poika etemmäksi, kunnes hän tuli pieneen tupaan. Ulkona istui\ntyttö ja neuloi sukkaa, sen ohella luki hän myös läksyänsä ja heilutti\njalallansa kätkyttä.\n\n\"Sinä olet ahkera, sinä\", sanoi poika.\n\n\"Aika on lyhyt\", vastasi tyttö, \"mutta uuttera käsi tekee rikkaaksi ja\nlaiska köyhäksi.\"\n\n\"Sen panen minä mieleeni\", sanoi poika, \"mikä sinun on nimesi?\"\n\n\"Ahkera on minun nimeni\", vastasi tyttö.\n\nPoika kulki etemmäksi. Niin tuli hän vihdoin rikkaaseen taloon.\nNiityllä oli satoja lehmiä ja hevosia, ja lampaita oli keskellä\napilasketoja. Tallissa oli marmoriset soimet ja piha oli hienoimmalla\nposliinilla laskettu. Mutta ei siellä kumminkaan näyttänyt haudalta\nsen takia. Huolimaton oli pehtorin ja Haluton voudin nimi. He istuivat\nkumpikin kivellänsä ja polttivat piippuansa työväen kuleksiessa missä\nvaan tahtoi. Talouden hoitajatar Kavala juoksi aitasta kellariin ja\nkeittiöstä tupaan, että muka emäntä tuulisi hänen olevan ketterän ja\nluotettavan, mutta oikeastaan ei hän tehnyt mitään muuta kuin piileili\nalinomaa pimeissä koppeloissa, jossa hän joi kahvia ystäväinsä ja\ntuttaviensa kanssa. Hänen pieni poikansa Tuhlaavainen kaatoi suuren\npussin vehnäjauhoja porsasten altaaseen, sillaikaa kuin isoisä Ahnas\nseisoi portilla ja suurella oksasella sauvalla ajeli pois kerjäläisiä,\nvaikka ne olisivat olleet kuin viheliäisiä ja apua tarvitsevia tahansa.\nPoika puisteli tyytymätönnä päätänsä ja ajatteli: semmoinen herra,\nsellainen renki, mutta kun hän sai nähdä kauniin tytön, jota hän tahtoi\nkosia, unhoitti hän koko maailman, niin kaunis oli hän. Samettiin ja\nsilkkiin oli hän puettu ja monta oli hänellä kultasormusta, ranne-\nja korvarengasta, jotka välähtelivät auringon paisteessa. Hän oli\ntyötännä akkunan vieressä ja puheli neulojattarensa Laiskoittelijan\nkanssa, joka istui pehmeällä sohvalla ja nakerteli pähkinöitä,\nsillaikaakuin pieni koira, Juoru nimeltänsä, haukkui tuttuja ja\ntuntemattomia.\n\nPoika astui sisään ja tervehti kohteliaasti.\n\n\"Mitä sinulla on asiaa?\" kysyi tyttö yksitoikkoisesti.\n\n\"Olen kuullut että sinä olet kaunis ja rikas ja olen sen vuoksi tullut\nsinua kosimaan\", vastasi poika.\n\n\"Vai niin kosimaan? Ja minua?\" lausui tyttö. \"Ei kiitoksia, minä en\nheitäkään itseäni joka kulkevalle ritarille. Nykyjään meni tästä ohitse\nkultaiset, hopiaiset ja ebenholtsiset vaunut; niiden omistajan minä\ntahdon, mutta sinulle olen minä liian hyvä.\"\n\nPoika hymyili, sillä hänen vaununsa ne olivat olleet, mutta hän ei\nsanonut mitään.\n\n\"Jos tahdot ruveta rengiksi talooni, niin voit sinä siksi päästä, ja\nsitte, jos sinä olet siivo ja ahkera, niin voit kenties saada jonkun\nkyökkipiijoistani vaimoksesi, kun vuosi on lopussa.\"\n\n\"Kyllä, kiitoksia\", vastasi poika, \"sopiihan tuota koettaa.\" Itseksensä\najatteli hän: \"kun hän kerran näkee, kuinka ahkera ja taitava minä\nolen, niin muuttaa hän heti ajatuksensa, ja minä tahdon palvella häntä\nuskollisesti.\"\n\nPoika teki työtä kahden edestä; päivä toisensa perästä kului, mutta\nyhtä ylpeänä pysyi tyttö. Ja paha hän oli, niin paha että se oli oikein\nhirmuista. \"Ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää\", ajatteli hän.\n\nTässä suuressa talossa oli pieni kyökkipiika, jonka nimi oli Uskollinen\nNakkaus. Hän oli niin ahkera kuin muurahainen, niin hurskas kuin lammas\nja niin iloinen kuin lintu. Hänen sinijuovainen liinahameensa oli aina\npuhdas ja sileä. Häntä kohtaan oli emäntä kaikkein ilkein, ja poika\nsääli tuota pikku raukkaa. Hän hakkasi sille puut kyökkiin, kantoi\nveden sisään ja auttoi häntä monella tapaa. Uskollinen Nakkaus palkitsi\nhäntä lämpimimmällä kiitollisuudella.\n\nVihdoin väsyi poika pahaan emäntään ja pyysi häneltä hyvästiänsä.\n\"Parempi laiha sopu kuin lihava riita\". sanoi hän.\n\nMutta tyttö ei tahtonut häntä laskea. Hän näki kyllä, että hän oli\nuuttera ja rehellinen sekä huomasi hyvin, että talo oli saanut kokonaan\ntoisen muodon kuin ennen. Poika oli itsepäinen ja niin sai hän luvan\njättää paikkansa. Pihalla oli juoksupoika, jonka nimi oli Ketterä.\nSen lähetti poika, taloonsa salaisesti viemään sanaa, että he siellä\nottaisivat selvän niistä hänen kolmista vaunuissansa ja lähettäisivät\nne hänelle. Niin tapahtuikin.\n\nKauniina päivänä, kun rikas tyttö niinkuin tavallisesti, ainakin istui\nakkunassa, meni poika siitä ohitse. \"Uuttera käsi tekee rikkaaksi,\nmutta laiska köyhäksi\", ajatteli hän ja puisteli päätänsä. Samassa\najettiin kolmilla vaunuilla ja valkeilla, mustilla ja harmailla\nhevosilla pihaan.\n\n\"Laiskottelija\", huusi tyttö, \"nyt tulee oikea kosija. Anna heti minun\nsilkkihuivin ja uusi rannerenkaani. Voi, kuinka olen iloinen.\"\n\nHän meni ulos portaille ottamaan vastaan kosijaa, mutta vaunut olivat\ntyhjät.\n\n\"Kenenkä olivat nämä kauniit vaunut ja nämä kauniit hevoset?\" kysyi hän\najajalta.\n\n\"Ne omat minun herrani metsän toiselta puolen. Hän on tuolla ja on\nkäskenyt meidän tulemaan noutamaan häntä totia.\"\n\n\"Mutta hän ei ole täällä\", sanoi tyttö hämmästyksissään.\n\n\"Tässä hän onkin\", sanoi poika ja kohotti kookasta vartaloansa, \"ja nyt\nlähtee se täältä.\"\n\nTyttö seisoi silmänräpähdyksen äänetönnä hämmästyksestä ja vihasta.\nMutta heti hymyili hän mairittelevana ja sanoi: \"lähdetkö sinä pois?\nEi, jää tänne minun vieraakseni. Jos olisin tiennyt kuka sinä olit, en\nminä olisi sallinut sinun renkinä ulia. Kavala, missä on Kavala! Laita\nheti hieno puolinen, ja jouduta, meillä on harvinainen vieras.\"\n\n\"Ei tarvitse laittaa\", sanoi poika, \"minä olen jo kyökissä syönyt\ntavallisen atrian, homeista leipää ja vähän maidon heraa; nyt en enää\nole nälkäinen. Mutta minulla olisi yksi rukous sinulle.\"\n\n\"Pyydä mitä tahdot\", sanoi tyttö mielinkielisenä.\n\n\"Sinä lupasit minulle jo ensimmäisenä päivänä yhden kyökkipiijoistasi\nvaimoksi. Anna nyt minulle Uskollinen Nakkaus.\"\n\n\"Ota ne kaikki tyyni\", huusi tyttö vihoissaan, juoksi sisään ja\npaiskasi ovea kiinni niin että akkunat helisivät.\n\nKeittiössä seisoi Uskollinen Rakkaus takan vieressä. Hän oli itkussa\nsilmin ja hämmensi puuropataa, kyynelten vieriessä helminä hänen\npyöreiltä poskipäiltänsä. Pahasti kävi häneen pojan matkustaminen,\nsillä hän oli ollut ainoa koko talossa, joka oli ollut hyvä häntä\nkohtaan.\n\n\"Pikku Uskollinen\", sanoi poika ystävällisesti ja tarttui hänen\nkäteensä, \"tahdotko tulla kanssani ja ruveta minun vaimokseni?\n\n\"Kyllä\", vastasi Uskollinen Rakkaus Ja hymyili kyynelten takaa.\n\nMutta kuka voi kertoa hänen hämmästystänsä, kun hän tuli ulos portaille\nja näki kolmet vaunut ja sai kuulla, että ne olivat pojan ja että\nhän sai istua hänen vieressänsä kultavaunuissa. Niin matkustivat\nhe. Matkallansa ottivat he mukaansa Toimellisen ja Rehellisen,\nAhkeran ja Säästäväisen ja pääsivät onnellisesti perille kertaakaan\nkaatumatta. Toimellinen tuli pehtoriksi. Hänen vaimonsa Rehellinen tuli\ntaloudenhoitajattareksi. Ahkera tuli neulojattareksi, ja Säästäväinen\nauttoi yhtä ja toista. Niin elivät he onnellisina kuolemaansa asti ja\nUskollinen Nakkaus tuli paremmaksi vaimoksi kuin poika olisi uskonut.\n\nHän oli jalompi kuin kalliimmat helmet.\n\n\n\n\nAjattele vanhuuttasi!\n\n\nSuuren herrastalon avarassa renkituvassa istui myrskyisenä talvi-iltana\nkaksi ämmää niin lähellä leimuavaa valkeata takan vieressä kuin\nmahdollista. Molemmat olivat rypistyneitä ja harmaapäisiä, molemmat\nolivat kehnosti vaatetettuja ja näyttivät hyvin kurjilta ja\nsurullisilta. He olivat vaivaisia ja olivat saapuneet nykyjään\nherrastaloon, johon he jäivät ruotuun. Tuvassa oli myöskin talon\nrengit, tehden mikä mitäkin pikku työtä jutellessaan ja poltellessaan\ntupakkaa. Tallipoika istui uunilta ja kiskoi päreitä imeksien pieniä\nsikarinpilliä, joita hän oli löytänyt sylkiastioista vierashuoneessa\nsytytellessään valkeoita siellä. Ulkona oli kireä pakkanen ja myrsky\nvinkui ja suhisi uuninpiipuissa, mutta täällä sisältä oli lämmin ja\nhyvä olla, niin että miehet istuivat paitahihaisillaan tuo rakas lakki\nkumminkin päässä.\n\n\"Menes vähän tuonnemmaksi, vanha mummo\", sanoi muudan nuori iloisen\nja vallattoman näköinen renki, \"kohennatte vähän, että saan sytyttää\npiippuani.\"\n\n\"Kas niin, kas niin\", valitti ämmä, \"nyt ei saa edes vähääkään\nlämmitellä, vaikka paleltuisi aivan kuoliaaksi tämmöisenä iltana.\"\n\n\"Pidä suusi ämmä\", vastasi nuorukainen ankarasti, \"enhän minä tässä\nkoko päivää seiso. Emmekö ole jättäneet parhaimmat paikat teille,\nvaivaiset?\"\n\n\"Vaivainen olet itse\", tiuskasi ämmä, \"minä olen nähnyt parempia päiviä\nkuin sinä.\"\n\n\"Se on vahinko sinulle\", jatkoi nuorukainen, \"sitä katkerammalta\nmaistuu armoleipä.\"\n\n\"Katkerata se tosin on\", huokasi ämmä, \"enkä minä koskaan, en koskaan\nluullut elämäni lopun olevan näin kurjaa.\"\n\n\"Niin\", sanoi vanha renki, joka paikkasi kenkiänsä, \"kyllä minä muistan\nkun sinä, Tiina, olit rikas tyttö ja kuin sinä menit naimisiin kylän\nrikkaimman pojan kanssa. Mutta sitte jouduitte te rappiolle.\"\n\n\"Niin vainen\", huokasi ämmä ja ojensi vapisevia käsiänsä valkeaan,\nkyynelten vieressä alas hänen kasvoiltansa muistellessa entisiä hyviä\npäiviä.\n\n\"Ei, kuulkaas nyt! Tämä rupee käymään liian surulliseksi\", sanoi nuori\nrenki, \"marss, Janne, ja juokse joku tilkka paloviinaa Jansonskalta.\nKovin kylmä on tänä iltana, tarvitsee saada jotakin sisäänsä, ja nuo\nämmät istuu sitte täällä ja valittelevat, niin että aivan sydämestään\ntulee kipeäksi.\"\n\n\"Minä luulen että sinulla on tarpeeksi lämmintä\", sanoi yksi toisista\nrengeistä, \"ja sinä tiedät että isäntä on kieltänyt Jannea hakemasta\nmeille paloviinaa.\"\n\nTiina joka istui lähinnä tallipoikaa, nykäsi häntä hiljan jalkaan ja\nsanoi puoliääneen:\n\n\"Mene, poikaseni, niin saan minäkin ehkä jonkun tilkan; minulla on niin\nhirveän kylmä!\"\n\nMutta tallipoika veti jalkansa pois ja sanoi äkäisesti: \"rupeatko\nsinäkin nyt? Minä en saa mennä.\"\n\n\"Etkä saa olla menemättäkään\", sanoi yksi rengeistä, \"sillä muutoin\nsaat sinä selkääsi meiltä!\"\n\nTallipoika oli juuri astumassa alas uunilta, epätietoisena mitä hänen\noli tehtävä, kun tuli sana että illallinen on valmis. Kyökkipiika\ntuli sisään suuren höyryävän kivikupin kanssa, jossa oli lämmintä\nhernekeittoa vanhoille ämmille ja pani sen rahille uunin viereen.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän äreästi, \"syökää nyt kylliksenne, sitä ette\nole tainneetkaan saada tehdä kaukaan aikaan!\" Sitte meni hän ulos ja\ntuli takaisin suuren olkikuvon kanssa, toi myöskin parin tyynyjä ja\nnahkaiset. \"Työtä olisi ollut ennestäänkin tarpeeksi\", sanoi hän ja\nheitti vaatteet nurkkaan lattialle, \"ja nyt tulivat nuo vielä lisäksi.\nMinä olen melkein liian hyvä passaamaan ruotulaisia, sanon minä.\"\n\n\"Varo vaan, ett'et joudu itsekin samaan paulaan\", sanot Ruotu-Tiina,\n\"sinulla näyttää olevan hyvä alku siihen.\"\n\n\"Minun pitää saada rikas mies\", vastasi kyökkipiika, \"niin en tarvitse\nitse tehdä työtä enkä olla muiden vastuksena.\"\n\n\"Etkö tahdo minua, Regina?\" kysyt nuori renki pilkallisesti.\n\n\"Ei, kiitoksia! Parempia! Kauvan taitaa kestää ennenkuin sinä tulet\nrikkaaksi, ja niin -- sinä ryyppäät.\"\n\n\"Niin välistä jonkun tilkan.\"\n\n\"Ja välistä kaksi. Kas niin, tulkaa nyt illalliselle! Itsekukin\nkatsokoon asioitansa ja ajatelkoon vanhuuttansa.\"\n\nVäki meni nyt pois, ja vanhat ämmät jäivät yksinään. \"Niin, niin\najatelkoon vanhuuttansa\", valitti Tiina pistäissänsä lusikkatansa\nkeittovatiin, \"jos olisi niin viisas kun on vielä jotakin!\"\n\n\"Kuinka olet tullut niin köyhäksi, kun olet ollut niin rikas?\" kysyi\nnyt toinen ämmä, joka koko illan oli istunut hiljaa.\n\n\"Viina, viina, viina!\" vastasi Tiina. \"Kirottu viina teki minun\nköyhäksi. Olin rikas ja kaunis ja kosijoita oli minulla kymmenittäin\nja minä otin kaikkein rikkaimman. Mutta hän joi eikä katsonut talonsa\nperään ja Jumala paratkoon enkä minäkään tehnyt sitä... meillä oli\nsuuri suku ja paljo vieraita ja rahoja meni kuin ruohoja. Rikkautemme\nhävisi. Niin meni talo. Me ostimme tuvan, johon kuului perunamaa ja\nlaidunta yhdelle lehmälle. Mutta vaikea oli tehdä työtä, kun siihen\nei oltu totuttu, ja suruissaan joi mieheni vielä enemmän. Kun minä\nhuomasin hänen unhottavan koko maailman pullonsa ääressä, niin\nkoettelin minä samaa keinoa, ja oli päiviä... Jumala antakoon anteeksi\nmeille syntisraukoille!... oli päiviä, jolloin emme nähneet selvää\nhetkeä kumpikaan.\"\n\n\"Entäs lapset, Ja työ?\" kysyi toinen ämmä.\n\n\"Niin lapset nuoleksivat lasija ja pääsivät makuun, hekin, ja välistä\nkaadoin minä itsekin heille pisaran, haihduttaakseni heidän nälkäänsä.\nTyöt, niin... jäivät tekemättä, tietysti. Lapset joutuivat sitte\nmaailmaan, niinpiankuin voivat ansaita leipänsä ja sitte tuli meille\nvähän helpompi... mutta me itse tulimme kivuloisiksi molemmat. Ihmiset\nsanoivat sen tulleen juomisesta. Eikä mikään tahtonut kasvaa. Lehmä\nkupli, se oli elänyt oljilla ja juuteilla koko talven. Ja kaikki meni\nalaspäin. Niin kuoli mieheni, eikä sitte kauvan viipynyt kuin minä\njouduin ruotuun.\"\n\n\"Entäs sukulaiset ja lapset?\" kysyi toinen.\n\n\"Sukulaiset, Riittakulta, söivät ja joivat meillä, niinkauankuin meillä\noli jotakin tarjomista, mutta kun me tulimme köyhiksi, unhottivat he\nmeidät heti. Pitäjä on tosin velvollinen elättämään köyhänsä, sanotaan,\nja sen voi se tehdäkin. Ja lapsemme! Niin, herra Jumala! Sananlasku\nsanoo, että 'äiti voi pitää huolta kymmenestä lapsesta, mutta kymmenen\nlasta ei voi pitää huolta yhdestä äidistä', ja se on totta. Lapset\novat ympäri maailmaa, eikä yhdelläkään heistä ole pienintäkään nurkkaa\nvanhalle äidillensä. Ne omat köyhiä ja luulen... että he kaikki\nryyppäävät. Rikkaudellamme ei ole ollut minkäänlaista siunausta. Hohoi!\nRikkaan miehen lapset kuljeskelevat renkinä ja piikoina ympäri maailmaa\nja turvautuvat niinkuin minäkin toisen miehen nurkkaan.\"\n\nKammarista, renkituvan päästä, oli kuulunut koko illan hiljaista\nvärttinän surinaa. Nyt seisahtui värttinä, ja sievästi puettu vaimo,\nijältään noin vähän yli viisikymmentä vuotta seisoi ovella. Hänellä oli\nterveennäköiset ja punaposkiset kasvot ja ilo loisti hänen silmistänsä.\nSe oli Kutoja-Liisa, joka usein oli työssä herrastalossa. Hän istuutui\nvalkean ääreen, ämmien viereen ja sanoi heille ystävällisesti\nlohduttaen: \"ehkä lapsenne ottavat oppia vanhempiensa onnettomuudesta\nja tulevat uutterimmiksi ja ymmärtäväisemmiksi.\"\n\n\"Niin, jollei viinaa olisi\", sanoi Tiina valjusti, \"kirottua viinaa,\njota ei ilman voi olla, kun on kerran päässyt sen makuun. Voi, jos\nsaisin edes yhden ainoan pisaran viinaa!\"\n\n\"Älkää puhuko niin jumalattomasti, Tiina\", sanoi Liisa, \"vast'ikään\nkirositte viinaa ja nyt tahdotte te taas saada sitä kumminkin. Olkaa\nnyt siivoja, niin annan teille kupin kahvia sen sijaan. Se maistuu\nhyvältä hernekeiton perästä.\"\n\nLiisa toi kammarista pienen kahvipannun, parin kuppia, kahvitötterön ja\nmuutamia sokeripalasia ja pani pannun vettä täyteen hiilokselle.\n\n\"En aina voi pitää kahvia itseni varalla, mutta toisinaan käy se\npäinsä, ja nyt voitte nähdä, Tiina, mitä se auttaa kun viinahalu\ntulee.\" Näiden kolmen vaimon istuessa ja kuunnellessa kahvipannun\nporinata, sanoi Riitta: \"en tiedä kuinka lienee maailmassa, mutta ei\ntyökään aina auta. Olen tehnyt työtä kuin orja kymmenvuotiaasta saakka,\nja tässä istun kumminkin, raukka, jota kuljetetaan talosta taloon,\nsoimataan ja tyrkitään sinne tänne, ja tuokin kehno paimenpoika pitää\nitseänsä parempana kuin minua, sillä hau ansaitsee leipänsä ja minä\nsyön armoleipää.\"\n\n\"Olette tehneet työtä\", sanoi Liisa, \"mutta oletteko myöskin säästäneet?\nÄlkää vihastuko, jos minä kysyn, kun kerran olemme ruvenneet puhelemaan\nnäistä asijoista, niin...\"\n\n\"Miksi minä vihastuisin? Usein ei saakaan kuulla ystävällisiä sanoja.\nEn -- en mitään ole säästänyt, ei koskaan ole kestänyt kauvempaa kuin\nkädestä suuhun. En ole juonut eikä minulla ole ollut miestä eikä\nlapsia, mutta kaikki on mennyt niinkuin ne omat tulleetkin.\"\n\n\"Oletteko ollut sitte kivuloinen?\"\n\n\"En, sitä en voi sanoa, paitsi nyt vanhuuden vaivat ovat jo tulleet.\nMutta kun alkaa kahdella tyhjällä kädellä, niin ei loppukaan taida\ntulla paremmaksi, jollei onnea ole myötä!\"\n\n\"Tämän talon isäntä alkoi myöskin paimenpojasta, ja nyt hänellä on\nsuuri herrastalo ja on naimisessa lukkarin tyttären kanssa. Minä tunsin\nheidät molemmat ennen maailmassa. Katso, hänellä on ollut onni.\"\n\n\"Se on totta, mutta oletteko myös kuulleet kuinka hän on elänyt?\"\n\n\"En, sitä en tiedä, mutta kyllä kai hän on ollut ahkera ja juomaton.\"\n\n\"Niin on ollutkin, siihen voitte luottaa! Hän ei ole koskaan maistanut\nviinaa eikä oluttakaan, sillä hänen isänsä kuoli viinaan, ja hän\npäätti varoa itseänsä siitä, ja uuttera on hän ollut. Paimenessa\nollessaan, kuori hän puunvarpuja, teki vispilöitä ja vastoja, vasuja\nja tuohiteoksia, poimi marjoja ja möi niitä. Joka pennin minkä hän\nniistä sai, piiloitti hän eväspussinsa pohjalle. Rengiksi päästyänsä,\nsäästi hän palkkansa, pani rahansa säästöpankkiin ja tyytyi kaikkein\nvähimpään. Nähdessänsä nuorien tyttöjen käyvän tansseissa, ajatteli\nhän: 'ne ei kelpaa köyhän miehen vaimoksi' ja odotti kunnes sai nähdä\njonkun olevan ahkeran, säästäväisen, taitavan ja yksinkertaisen. Hän\nhaki itsensä maanviljelyskouluun, tuli ensiksi voudiksi ja sitte\npehtoriksi tähän taloon ja nai lukkarin tyttären, joka oli kunnon tyttö\n-- juuri semmoinen, joka kelpaa vaimoksi. Kun herrastalon omistaja\nkuoli, tuli pehtori arenttimieheksi, ja nyt on talo hänen omansa eikä\nhänellä ole enää paljo velkaa maksettavana. Tosin on hänellä ollut\nonnea myötänsä -- se on: hänellä on Jumalan siunaus, terveyttä ja\nymmärrystä. Mutta lopun hän on tehnyt itse.\"\n\n\"Mutta kuinka on teidän laitanne, Liisa? Ihmiset sanovat, että teillä\non jonkunlainen eläkeraha tai millä te elätte.\"\n\n\"Niin\", vastasi Liisa hymyillen, \"eläkeraha, jonka minä itselleni olen\nhankkinut.\"\n\n\"Mutta olettehan jo olleet leskenä kymmenen vuotta ja teillä on\nollut neljä, jollei viisi lasta, ja sitä paitsi onhan teillä nyt\nlapsenlapsikin, josta te pidätte huolta hänen vanhempiensa kuoltua.\"\n\n\"Se on totta, mutta minulla on myöskin ollut onni kanssani, sama onni\nkuin isännälläkin: Jumalan siunaus, terveys ja ymmärrys. Tahdotteko\nkuulla kuinka minun laitani on Ollut?\"\n\n\"No kerro nyt\", sanoi Riitta äreästi, \"olisi hauska tietää kuinka\nteille on käynyt.\"\n\n\"Pääsin ensin lastenhoitajattareksi herrasväelle. Silloin olin vielä\nhyvin lapsellinen, mutta minulla oli hyvä emäntä. Hän opetti minun\nompelemaan, neulomaan, silittämään ja tekemään kaikellaisia töitä.\nSitte pyysin minä lasten kirjoituskirjoja, joita he eivät enää\ntarvinneet, sain myöskin vanhan kirjoitustaulun ja pieniä kivikynän\npäitä ja niin opin kirjoittamaan.\"\n\n\"Mutta mitä siitä sitte?\" kysyi Tiina.\n\n\"Hyvä on taitaa kaikkia\", vastasi Liisa. \"Kun minulla oli nyt huone,\npuita, ruokaa ja valoa, niinkuin muillakin palvelijoilla, niin\ntarvitsin hyvin vähän palkkaani. Minulla ei ollut koskaan enempää\nkuin kaksi vaatteusta. Kun jokapäiväinen hameeni kului, otin minä\npyhähameeni arkipäiväiseksi ja ostin uuden. Koko kesän kävin minä\npaljasjaloin, eikä minulla ollut päivänvarjoja eikä muita puuhkioita.\nVillaset kintaani olivat kyllä lämpimät, ja auringosta olen aina\npitänyt. Muiden tyttöjen puhellessa sulhasista ja naimisista, ajattelin\nminä, minulla ei ole siinä kiirettä. Jos en saa kunniallista, ahkerata\nja kunnon miestä, olen ennen ilman. Mutta minä löysin -- Jumalan kiitos\n-- minä löysin yhden. Samana päivänä kuin tulimme uuteen kotiimme,\nvertasimme säästöpankkikirjojamme ja päätimme, niin kauvan kuin\nmahdollista joka vuosi, lisätä niitä vähäisellä summalla. Mieheni oli\nsuutari. Kun hän oli ainoa juomaton pitäjässä, sai hän työtä enemmän\nkuin kerkesi tehdäkään. Silloin otti hän oppipojan, ja minäkin autoin\nmissä voin neulomalta koneella, ja sillä välin kudoin ja kehräsin sekä\nneuloin vaatteita talonpojille ja kirjoitin kirjeitä heille ja sain\nsillä tavalla kaikenlaisia pieniä tuloja. Mutta sitte ilmestyt lapsia\nperheeseen, yksi toisensa perästä, välistä maattiin kipeänä ja silloin\ntuli aika täperäksi, ja ruokaa sekä vaatteita tarvittiin pienille.\nMonta kertaa sattui niin ettei meillä ollut voin murua palasellemme\neikä kahvikuppia moneen kuukauteen, mutta joka vuosi pantiin kumminkin\npieni summa pankkiin. Yksinkertaista oli ruokamme, mutta vahvaa\nja hyvää, ja sillä pysyimme me terveinä. Kun lapset kasvoivat,\ntaivutettiin heitä työhön niin pian kuin he voivat pitää neulaa\nkädessänsä ja pestä lusikkata; suuremmat hoitelivat pienempiä, ja sillä\ntavalla oli niistä hyötyä ruokansakin edestä paitsi sitä että minä sain\nistua rauhassa työn ääressä. Sitte kuoli mieheni ja se oli kova isku,\nmutta Jumala auttoi siitäkin surusta. Lapset menivät palvelukseen ja\ntoiset pääsivät oppiin käsityöläisille, ja kaikki ovat tulleet Jumalan\navulla ja hyvällä esimerkillä hyviksi ihmisiksi. Paljoa en tarvinnut\nnyt enää oman henkeni eläkkeeksi, mutta minä ajattelin vanhuuttani,\nsitä aikaa jolloin en enää jaksa tehdä työtä. Sen vuoksi olen yhä\nedelleen säästänyt ja tehnyt työtä, vaikka jo joitakuita vuosia olen\nsaanut korkoa rahoilleni. Jos nyt tulen sairaaksi tai muu onnettomuus\nkohtaa, niin en tarvitse olla muitten ihmisten vastuksina. Mutta nyt on\nkahvi valmis ja se on juotava heti, jos siitä on oleva hyötyä.\"\n\nLiisa kaatoi sisään, ja vieraat joivat vuorotellen kukin kupposen,\njonka tehtyä he laskeutuivat olkivuoteelle nurkkaan, kiitettyänsä ja\nsiunattuansa Liisaa hänen hyväntahtoisuudestaan.\n\n\"Niin\", sanoi Riitta, vetäessänsä nahkaisia yllensä, \"kenties ölisi\nminullakin voinut olla säästörahoja, jos olisin ollut huoltapitäväinen.\nMutta nyt on se myöhäistä, sillä minä en ajatellut vanhuuttani.\"\n\n\n\n\nTodellinen päästökirja.\n\n\n\"Fredrik, nyt olemme vihdoinkin saaneet sopivan palvelijattaren\", sanoi\nnuori rouva Virtanen, tullessaan eräänä päivänä miehensä työhuoneeseen.\n\"Katsos vaan tätä päästökirjaa: taitava ruu'anlaittamisessa ja\npaistamisessa, silittämisessä, pesussa ja ompelemisessa.\"\n\n\"No, sepä on oivallista\", vastasi herra Virtanen, \"nyt olemme\netsineet ja koetelleet kauvan aikaa, ja vihdoin tulee onni omalle\nkynnyksellemme. Ota hänet heti.\"\n\n\"Hän näyttää niin säädylliseltä sitä paitsi\", sanoi rouva ja meni\nkeittiöön.\n\nSiellä oli palvelustyttö, vähän yli kahdenkymmenen vanha, hyvästi\nvaatetettu ja sievännäköinen. Rouva Virtanen keskusteli hänen kanssansa\npalkkaehdoista ja hänen tulevista tehtävistänsä, ja asia ratkaistiin\nmolempien mielihyväksi.\n\nEnsimmäisenä päivänä marraskuuta tuli ja samana päivänä rupesi Eva\nAhonen uuteen palveluspaikkaansa. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli\nsiivota tuo likainen ja ruokoton keittiö.\n\n\"Täällä on ennen mahtanut olla koko epatto\", sanoi hän itsekseen,\navattuansa keittiökaapin ja nähtyänsä puhdistamattomat kasarit sekä\njoukon luutturättiä ja likaisia käsiliinoja, ruosteisia veitsiä ja\nkaikellaisia romuja. \"Nyt pitää täällä tulla toinen järjestys.\"\n\nJa Eva piti sanansa. Oikein ilo oli nähdä kuinka keittiö päivä päivältä\ntuli komeammaksi, järjestetyksi ja puhdistetuksi kiiltävine kasarineen\nja lumivalkoisine puuastioineen. Herra ja rouva Virtanen saivat sitä\npaitsi iloita hyvin laitetusta ruu'asta ja hyvästi silitetyistä\nvaatteista. Eva oli sievä ja taitava, ja herrasväki piti häntä oikein\npalvelijan esikuvana. Tosin tapahtui, että pikkukaluja katosi silloin\ntällöin, milloin pesusta, milloin keittiöstä, mutta sitä tapahtuu kyllä\njoka huoneessa, ajattelivat he, eikä sitä voida auttaa. Vanhempi ja\ntottuneempi emäntä olisi ehkä huomannut, että muutamia ruokatavaroita\nmeni tavattoman paljon, mutta rouva Virtanen ei pitänyt epäluuloa\nmistään, vaan oli tyytyväinen saadessaan istua kauniissa huoneessansa,\ntehden käsitöitä tahi soittaen ja lukien ja antaen Evan pitää huolta\ntaloudesta.\n\nNiin kului lähi kolme vuotta. Herra Virtanen sanoi tosin, että heidän\nelantonsa maksoi nyt enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitä ei ole\nvoitu auttaa, ajatteli hän, ja rouva sanoi, että nyt oli hänellä ollut\nhupaisat vuodet ja että hänestä oli nyt kaikki niin mukavaa ja hyvää.\n\nEräänä päivänä piti herrasväen lähteä vieraisille, ja rouva avasi\nlaadikkonsa ottaaksensa sieltä koruneulansa, jonka hän aikoi panna\nrintaansa. Mutta neulaa ei löytynytkään. Hän etsi ihmeissään hetken\naikaa, mutta kun kello oli jo paljo ja hevonen jo valjastettu, otti\nhän toisen neulan sen sijasta, ja niin läksivät he. Seuraavana päivänä\npäätti hän kumminkin ottaa selvän koruneulastansa, sillä se oli hänen\näitinsä antama lahja ja siis kovin rakas muisti. Nuori rouva etsi ei\nainoastaan tämän laatikon vaan vielä kaikki muutkin, hän etsi kaapin ja\npöytälaatikot, mutta neulaa ei kumminkaan löytynyt.\n\n\"Varmaankin olet sen pudottanut jonkun kerran ulkona ollessasi\", sanoi\nhänen miehensä.\n\n\"Niin, niin on mahtanut käydä\", vastasi rouva, \"se ei ole voinut\nhävitä minun laatikostani. Mutta hyvin ikävää on että olen ollut niin\nhuoleton\", ja häneltä pääsi itku.\n\nEva oli rouvan etsiessä kulkenut muutamia kertoja huoneen läpi,\nja häneltä oli myöskin kysytty neulaa, mutta hän ei sanonut siitä\ntietävänsä mitään.\n\nJonkun ajan perästä, kun Eva jonakin päivänä oli pesulla ja rouva\nyksinään askaroitsi keittiössä, otti hän esille muutamia käsiliinoja\nsuuresta arkusta, joka oli keittiökammarissa, lähettääksensä niitäkin\npesuun. Peratessaan arkkua kopahti jokin kova hänen käteensä. Hän\ntyönsi vaatteet syrjään ja löysi suuren pahvirasian, jota hän myöskin\nkauvan aikaa sitte oli kaivannut. Ihmetyksissään avasi hän sen, ja mikä\nensiksi kiilsi hänen silmäänsä, oli tuo rakas, kadotettu neula, joka\noli siellä muutamien kaulusten, hienojen nenäliinojen ja parin pienen\nsilkkihuivin kanssa, jotka kaikki olivat nuoren rouvan. Hämmästyneenä,\nmelkein halvattuna, seisoi hän avattu rasia kädessä, kun miehensä, joka\noli tullut häntä etsimään, astui sisään.\n\n\"Katsos tätä Fredrik\", sanoi hän vihdoin, vaaleana mielenliikutuksesta.\n\"Mitä luulet tämän merkitsevän? Tämän olen löytänyt tämän arkun\npohjalta, käytetyn vaatekasan alta.\"\n\n\"Neulasi!\" huudahti mies, \"kuinka se on tänne joutunut?\"\n\n\"Niin, kuinka? Se on varmaankin varastettu, eikä kukaan muu ole voinut\nsitä tehdä kuin Eva.\"\n\n\"Oletko ennen huomannut häntä epärehelliseksi?\"\n\n\"Voi, en koskaan ole ajatellutkaan sitä\", sanoi rouva haikeasti. \"Olen\nuskonut kaikki avaimeni hänelle, kaikki laadikkoni ovat olleet hänelle\navonaiset. Hän on käynyt aitassa ja kellarissa, vieläpä on saattanut\nottaa rahaa minun kukkarostani.\"\n\n\"Etkö ole kaivannut näitä kappaleita, jotka tässä nyt ovat sekä neulaa?\"\n\n\"Olen kyllä ja paljo muutakin, mutta en koskaan ole voinut ajatella\nniitä varastetuiksi, olen luullut niiden kadonneeksi pesussa tai muulla\ntavalla hukkuneeksi.\"\n\nNyt avattiin ovi ja Eva astui yht'äkkiä sisään. Hän oli tullut hakemaan\nkäsiliinoja, joista rouva jo oli puhunut ja tuli suoraan pesutuvasta\nhame tavallista ylemmäksi nostettuna ja käärityin käsivarsin. Nähtyänsä\nherrasväkensä kyökkikammarissa ja tuon avatun rasian tuli hän valkeaksi\nkuin palttina ja otti kiinni ovipielestä ett'ei kaatuisi lattialle.\n\n\"Eva\", sanoi hänen emäntänsä, \"en minä luullut sinua varkaaksi. Selitä\npaikalla, kuinka nämä tavarat ovat tänne tulleet!\"\n\nEva oli sukkelasti tehnyt päätöksensä ja puolusti itseänsä niin paljo\nkuin voi. \"Huivit olen ostanut ja kaulukset olen neulonut\", vastasi\nhän ynseästi, \"ja väärin on herrasväeltä tehty että se nuuskii minun\ntavaroitani.\"\n\n\"Tämä arkku ei ole sinun vaan minun eikä rasiakaan, kauluksissa ja\nnenäliinoissa on minun nimeni, ja neula on sama, jota olen etsinyt jo\nuseampia viikkoja.\"\n\nTyttöraukka koetti vielä valhetella ja puolustaa itseänsä, mutta\nherrasväki ei tahtonut enää kuulla häntä, vaan jätti huoneen ja\notti rasian mukaansa. Eva riensi takaisin pesutupaan, viha, häpeä\nja epäilys valtasi hänen. Kauvan oli hän varastellut, milloin\nyhtä, milloin toista, mutta ei ollut tullut keksityksi, nyt oli\nhän häväisty varkaaksi, nyt tuli hän kenties poisajetuksi, pahaan\nhuutoon ja pilkatuksi. Mitä oli hänen nyt tehtävä? Tyttöraukka! Ei\nsilmänräpäystäkään hän ajatellut mitä Jumala tästä pitää. Hän vaan\najatteli, mitä ihmiset siitä sanovat. Ei minkäänlaista katumuksen\ntunnetta herännyt hänessä, ainoastaan häpeä ja harmi siitä että se\noli tullut keksityksi. Monen tuskallisen ajatuksen ja monellaisten\ntuumailujen perästä päätti hän tunnustaa kaikki ja pyytää anteeksi\nsekä rukoilla herrasväkeä pitämään asian salassa eikä puhumaan siitä\nkellenkään. Tämän teki hän vielä samana päivänä, mutta rouva käski\nvihoissaan Evan muuttamaan ensimmäisenä päivänä marraskuuta, hän ei\ntahtonut pitää varasta talossansa.\n\nPäästökirjaa kirjoitettaessa tahtoi rouva siihen pantavaksi että Eva\noli epärehellinen, mutta herra Virtasen mielestä oli siinä kylliksi\nrangaistusta että hän tuli pois ajetuksi ja lisäsi:\n\n\"Jos minä nyt kirjoitan että hän on epärehellinen niin ei hän saa enää\ntoista palveluspaikkaa. Ei kukaan ihminen huoli varasta taloonsa.\"\n\n\"Niin, mutta se on aivan oikeuden mukaista\", sanoi rouva; \"miksi hänen\npitää varastaa? ja väärin on, että hänen entinen isäntänsä kirjoitti\nväärän päästökirjan.\"\n\n\"Hän kirjoitti hänen olevan taitavan ruu'anlaittamisessa ja\nkaikellaisissa askareissa, ja sehän on totta\", sanoi herra Virtanen\nnauraen.\n\n\"Niin, mutta hän ei kirjoittanut että hän on epärehellinen, ja siinä\nteki hän väärin, sillä nyt olemme luottaneet häneen, ja hän on\nvarastanut meiltä kolme vuotta. Nyt myöskin huomaan, mihinkä rahani\novat joutuneet. En koskaan enää saanut menoja sopimaan yhteen tulojen\nkanssa, mutta luulin unhotitaneeni ne kirjoittaa ylös, tai luulin\nväärin laskeneeni.\"\n\n\"Olkoonhan nyt\", sanoi herra Virtanen, joka oli hyväluontoinen mies.\n\"Hän on pettänyt meitä, ja se on tosin hyvin paha, mutta mahdoton on\nminun turmella koko hänen tulevaisuuttansa ja sanoa koko maailmalle,\nettä hän on varas. Sillä tavalla voi hän nääntyä nälkään. Näin minä\nkirjoitan: Eva Ahonen on palvellut minun luonani 1 päivästä marraskuuta\n1865 1 päivään marraskuuta 1868 ja on nyt vapaa minun palveluksestani.\nFredrik Virtanen.\"\n\n\"Katsos niin, nyt en ole kiittänyt enkä moittinutkaan häntä. Koetelkoot\nnyt muut taas onneansa ja katsokoot paremmin eteensä kuin me.\"\n\nNuori rouva, joka niin suuresti oli erehtynyt tämän muutoin erinomaisen\npalvelijattaren suhteen, ei ollut oikein tyytyväinen, mutta kun\nensimmäinen vihan puuska oli mennyt ohitse, ajatteli hänkin olevan\nliian ankaraa lähettää nuorta turvatonta tyttöä avaraan maailmaan\nepärehellisen maineella. Sekä herra että rouva olivat sitä paitsi\nhyväsydämisiä kyllä etteivät puhuneet tapauksesta kellenkään, ja niin\nläksi Eva \"puhtailla paperilla\" heidän luotansa ja voi pystyssä päin\netsiä palvelusta missä tahansa, kenenkään voimatta aavistaa että hän\nvarkauden tähden oli eroitettu palveluksestansa. Jos hän nyt olisi\ntuntenut syntinsä, niin olisi ehkä tämä hänen herrasväkensä hyvyys\nmahdollisesti voinut saattaa hänet parannukseen ja katumukseen, mutta\nhän ei tuntenut sitä, vaan oli ainoastaan iloinen että hän pääsi siitä\nniin vähällä. Tosin tunsi hän hyvästijättöhetkellä vähän katumusta\nettä hän niin huonosti oli palkinnut herrasväkensä ystävyyttä ja\nluottamusta ja vuodatti muutamia kyyneleitä, mutta tämä katumus ei\nollut kylliksi syvä matkaansaattamaan todellista parannusta.\n\nEva oli saanut hyvän paikan rikkaasta rusthollista samassa pitäjässä\nja iloitsi pääsystään useimpien muiden toverien kanssa yhteen. Mutta\nrusthollin emäntä oli kokonaan toisenlainen emäntä kuin nuori rouva\nVirtanen. Hän kävi itse katsomassa kaikkia, antoi itse jauhot ja\nsuolat, lihat ja muut, piti kahvit ja sokurit lukitussa rasiassa ja\nrahalaadikkonsa hyvässä tallessa. Siitä huolimatta oli hän hyvä emäntä,\nsekä huoltapitävä palvelijoistansa että ystävällinen niitä kohtaan,\nmutta hän oli järjestyksellinen ja säästävä, sitä paitsi oli hän\nmyöskin vanha kokenut vaimoihminen ja oli saanut nähdä kaikenkaltaisia\npalvelijoita; hän tiesi ett'ei kaikkiin voinut täysin luottaa eikä hän\nkatsonut oikeaksi panna köyhiä, taitamattomia ihmisiä niin suurille\nkiusauksille alttiiksi. Luonnollisesti antoi hän kumminkin, kun tarvis\nniin vaati, avaimet muillekin eikä pitänyt turhaa epäluuloa, mutta\nkun hän hyvin tiesi kaikki mitä talossa oli ja ymmärsi mitä meni\ntarpeisiin, ei häntä ollut helppo pettää. Ei siis kauvan kestänyt\nennenkuin hän huomasi uuden palvelijattarensa olevan epärehellisen.\nEva ei ollut tullut vahingosta viisaaksi, vaan niinpiankuin hän oli\ntottunut talon tapoihin ja tähystellyt missä mitäkin säilytettiin,\nrupesi hän vähitellen omistelemaan yhtä ja toista. Nyt oli hän\nkumminkin paljon varovaisempi kuin ennen, sillä hän huomasi heti ett'ei\nrusthollin emäntää ollut niin helppo pettää kuin nuorta huoletonta\nrouva Virtasta, mutta sen sijaan luotti hän siihen, että hän, kun\nsiellä oli useampia palvelijoita, helpommin voisi syyttää muita. Kun\nrusthollin emäntä huomasi, ett'ei Evaan voinut luottaa, piti tämä\ntarkan vaarin hänestä, ja ensi kerran saatuansa varman todistuksen\nsiitä, kutsui hän tytön huoneeseensa ja puhui vakaasti hänen kanssansa.\nEva koetteli kuten ainakin kieltää, mutta emännällä oli niin varmat\ntodistukset, ett'ei se auttanut. Silloin pääsi häneltä itku ja hän\nlupasi parantaa itsensä, ja emäntä antoikin mielellään anteeksi. \"Sinä\nolet vielä nuori\", sanoi hän, \"jos tahdot, niin voit vielä parantaa\nitsesi. Kuule nyt minun neuvoani ja ole rehellinen tyttö, muutoin tulet\nsinä onnettomaksi, sillä varkaus on suuri synti Jumalan edessä ja\nsamoin valhekin!\"\n\nEva lupasi kaikki ja pysyikin vähän aikaa lupauksessaan, mutta kun\ntilaisuus tuli, lankesi hän jälleen entiseen syntiinsä. Nyt alkoivat\ntoisetkin palvelijat huomata tämän ja vihastuivat kovasti, että Eva\nalinomaa oli syyttänyt heitä. Eva oli usein kehunut olevansa taitavampi\nja siistimpi kuin muut, nyt maksoivat he hänelle uhkaamalla ilmoittaa\nkaikki mitä tiesivät isäntäväelle. Jonkun ajan kuluttua varoitti emäntä\ntoisen kerran Evaa ja sanoi: tahdon aikanansa sinulle ilmoittaa, että\nrusthollari aina antaa todellisia päästökirjoja palvelijoillensa, sillä\nhän pitää petoksena tehdä toisin. Jos et luovu varastamisestasi ja\nvalhettekemisestasi, niin pannaan se päästökirjaasi, kun lähdet täältä,\nsiihen voit luottaa. Nyt olen varoittanut sinua.\n\nEva peljästyi ensin kovin tätä, mutta sitte rauhoittui hän ja ajatteli\nett'ei se ollut niin vaarallista, entisetkään isäntänsä eivät olleet\nmaininneet mitään hänen epärehellisyydestänsä, vaikka he kyllä\nolivat sen tienneet. Jonkun aikaa piti hän varansa, mutta kauvan ei\nsitä kestänyt, ja vuoden lopussa eroitettiin hän palveluksestaan\nrusthollissa. Päästökirjaa antaessaan kysyi isäntä häneltä: \"osaatko\nlukea kirjoitusta?\"\n\n\"En, en osaa\", vastasi Eva ynseästi.\n\n\"Minä luen siis päästökirjasi sinulle: Eva Ahonen on palvellut luonani\nensimäisestä päivästä marraskuuta 1868 ensimäiseen päivään marraskuuta\n1869. Sillä ajalla on hän täyttänyt velvollisuutensa kunnollisesti, on\ntaitava ruu'anlaittamisessa, pesussa ja silityksessä y.m., mutta on\nepärehellinen eikä häneen voi luottaa. Karl Selander. Rusthollari.\"\n\nEva oli tullut sekä punaiseksi että vaaleaksi tätä päästökirjaa\nluettaissa, nyt purskahti hän itkuun ja huusi vihoissaan: \"minä\nmanuutan rusthollarin keräjään sellaisesta vääryydestä! Mitä tyhmyyttä\nse on... koska olen varastanut... koska olen valhetellut... enkö ole\nollut ahkera ja säännöllinen koko vuoden, ja eikö emäntä aina ole ollut\ntyytyväinen työhöni, ja tämän palkinnoksi saan tuommoisen päästökirjan.\"\n\nRusthollari vastasi rauhallisesti: \"Tosin olet ollut ahkera ja\nsäännöllinen, ja sen vuoksi onkin se pantu päästökirjaasi, mutta\nolet myöskin ollut epärehellinen ja valhetellut, vaikka sinua on\nmonta kertaa siitä varoitettu ja muistutettu. Miksi pitäisi minun\nmainita sinun hyviä puoliasi ja jättää virheesi mainitsematta? Minä\ntekisin sillä tapaa itseni osalliseksi sinun syntiisi ja pettäisin\nsen isännän, jonka luo sinä vast'edes tulet. Mitä siihen tulee, että\nsinä manuutat minun käräjään, niin tiedät sinä hyvin että täällä on\ntodistuksia ja vieraitamiehiä sinua vastaan, ja sinä tulet ainoastaan\njulkisesti rangaistuksi kotivarkaudesta. Päätä ennen tästä lähtien olla\nrehellinen, niin voi seuraava todistuksesi tulla paremmaksi.\"\n\n\"Niin\", sanoi Eva hyvin alakuloisena, \"kuka minua ottaisi\npalvelukseensa, kun minulla on tällainen päästökirja? Voi, hyvä\nrusthollari, antakaa minulle toinen ja olkaa armelias.\"\n\n\"En anna\", vastasi isäntä vakaisesti, \"vaimoni sanoi sinulle jo kauvan\naikaa sitte että minä annan aina todellisia päästökirjoja, niin että\nhyvin tiesit mitä sinun oli odotettava. Sinä et ole luopunut viastasi,\nvaan olet ainoastaan koettanut peittää sitä. Nyt saatkin nauttia sen\nhedelmiä.\"\n\nKauvan kesti, ennenkuin Eva tällä todistuksella voi saada toisen\npalveluspaikan, mutta kun syksy rupesi lähestymään, täytyi hänen\nkumminkin koetta, jollei hän tahtonut jäädä aivan ilman. Hän kävi\ntalosta taloon, lähetti päästökirjaansa postin ja tuttavien kautta,\nmutta aina tuli se takaisin. Kuka olisi uskaltanut ottaa epärehellistä\nja petollista henkilöä palvelukseensa? Vihdoin tuli ensimmäinen\npäivä marraskuuta. Eva pakkasi arkkunsa ja läksi pois rusthollista,\ntietämättä mistä hän seuraavaksi yöksi saisi majapaikkaa itsellensä.\nKotipitäjässään ei ollut koettelemistakaan saada palvelusta, sillä\nhänen päästökirjansa oli luettu monessa paikassa ja siitä puhuttiin\nkaikkialla ja hän luuli jokaisen itseänsä kohtaavan henkilön\nsilmäyksistä lukevansa sanan \"varas\", mutta hän tahtoi koettaa\nnaapuripitäjällä, jossa hänen sisarensa oli naimisissa. Sinne läksi\nhän nyt. Jo majatalossa siellä, joka oli kirkonkylässä, kysyttiin\nhäneltä eikö hän tahtoisi ruveta palvelukseen; hän otti tarjouksen\nilolla vastaan, mutta kun emäntä sai nähdä päästökirjan, sanoi emäntä\nkylmästi: \"Vai niin, ei, kiitoksia, minä en tarvitse sinua. Semmoisessa\npaikassa kuin tämä on tarvitaan rehellistä väkeä, sillä minä en jaksa\nolla valveilla koko päivää, ja yksi tahtoo kahvia, toinen viinaa,\nkolmas ruokaa ja tässä on alinomaa rahan vaihde -- ei, tähän et\nsinä sovi.\" Ja niin meni hukkaan se toivo. Kun Eva tuli lähimmäiseen\nmetsään, repi hän päästökirjansa pieniksi kappaleiksi ja huudahti\nitkien: \"minä näännyn nälkään, jos pitemmältä kuljeksin tuon mokoman\npaperilapun kanssa.\" Mutta nyt tuli uusi vaikeus. Jokainen kyseli\npäästökirjaa, ja kun Eva valhetteli sen pudottaneensa, puistivat\nihmiset päätänsä eivätkä uskoneet häntä, ja aina oli hän epäluulon\nalainen, minkätähden hän oli jäänyt palveluksetta aina kekriin asti.\nHäntä ei huolittu mihinkään. Vihdoin tuli hän sisarensa luoksi ja\nvalitti hätäänsä.\n\n\"Mutta kuinka sinä olet jättänyt itsesi noin aina syksyyn asti?\" kysyi\ntämä.\n\n\"En ole saanut paikkaa.\"\n\n\"Mitä juttua tuo on! Taidathan sinä kaikkia sekä olet joutuisa ja\nnäppärä.\"\n\n\"Vaikka kohta, mutta se ei auta. Kotipitäjässämme ei ollut yhtään\navonaista paikkaa eikä kahdessa naapuripitäjässäkään, sentähden tulin\ntänne luoksesi pyytämään sinulta apua.\"\n\n\"No hyvä, minä koettelen hankkia. Nimismies on naimaton ja on nyt\nsyksystä alkaen asettanut oman talouden; hän ei ole vielä saanut\nitsellensä emännöitsijää, vaan eräs matami on käynyt siellä joka\npäivä. Se tosin ei ole mikään sopiva paikka niin nuorelle tytölle kuin\nsinä, mutta ethän muuten voi elää, ja minulla Jumala paratkoon ei ole\nmitään sinulle antamista, kahdeksan pienokaisemme tähden, ne ovat\nniin täyttymättömiä kuin pääskysen pojat eikä niistä ole enempi turvaa\nkuin niistäkään, Jumala heitä siunatkoon! Hätävarapaikka on nimismies\nBrandt'illa, mutta katso että olet siellä vakainen, ja hae itsesi pois\nsieltä niinpiankuin voit, sen sanon minä!\"\n\nJo seuraavana päivänä läksi Eva raskaalla sydämellä nimismieheen. Hän\noli nuori, iloinen mies, ja kun Eva sanoi pudottaneensa päästökirjansa,\npuisti hän pilkallisesti päätänsä ja sanoi: \"voi, voi tyttöseni, sepä\noli kova onni, nythän voisi luulla että se oli niin huono, ett'et sinä\nilkiä sitä näyttää; kenen luona viimeksi palvelit?\"\n\n\"Rusthollari Selanderin.\"\n\n\"Aha\", nauroi nimismies, \"se jolla on tapa aina antaa todellisia\npäästökirjoja. No, sinun siis lienee tietysti ollut hyvä, ha, ha, ha!\nNo, sanopas se, koska osaat laittaa ruokaa ja minä olen suuttunut\nkaikkiin matameihin, niin olkoon menneeksi. Oletkin siksi kaunis ja\nsopiva emännäksi nuorenmiehen taloudelle.\"\n\nEva punastui harmista kuullessaan näitä sanoja. Kaikkine\nvilpillisyyksineen ja valhettelevaisuuksineen oli hän kumminkin tähän\nasti ollut siveä tyttö sekä melkein kylmä nuoria miehiä kohtaan, niin\nettä näillä harvoin oli ollut rohkeutta ja halua sanomaan hänelle\ntyhmiä kohteliaisuuden osoitussanoja tai muulla tavalla lähestyä\nhäntä. Jollei nyt tuota onnetonta päästökirjaa olisi ollut, niin olisi\nhän heti näiden nimismiehen sanojen perästä kääntänyt selkänsä ja\nmennyt tiehensä, mutta nyt hän ei uskaltanut. Hänellä ei ollut muuta\nkuin puolet viime vuoden palkasta elettävänä, ja talvi oli edessä.\nHän ei saanut halveksua niin edullista paikkaa. Niellen harmiansa ja\nhäpeätänsä, vastasi Eva siis, että hän ottaa paikan ja käski sisarensa\nluota hakemaan tavaroitansa.\n\nElämä, jota Eva nyt sai viettää, oli hyvin mukavaa ja miellyttävää.\nTaloudenpito oli luonnollisesti vähäistä, nuorenmiehen asumus pieni ja\nhelppo pitää järjestyksessä ja isäntä iloinen ja ystävällinen sekä aina\ntyytyväinen hänen määräyksiinsä. Tosin oli monta asiaa, johon hänen oli\nvaikea totuttautua, ja kun hänen isännällänsä oli vieraita, iloisia,\nvallattomia herroja, jotka ahkerasti kallistelivat totilasia, sai hän\nkuulla sanoja, jotka alussa saattoivat hänet sekä punastumaan että\nvaalenemaan, mutta vähitellen tottui hän siihenkin eikä pitänyt väliä\nmistään semmoisesta.\n\nSyksypuoli tuli. Lokakuu oli tullut sateineen ja myrskyineen. Nimismies\noli usein poissa, ja Eva oli yksinään kotona. Hän oli tullut hyvin\nvakaiseksi viimeisinä aikoma, näytti alakuloiselta ja levottomalta\nja itki monta katkeraa kyyneltä salaisesti. Vielä puoli vuotta\nsitten käveli hän reippaana ja iloisena ja käyttäytyi kuin hieno\nrouvasihminen. Yhä enemmän ja enemmän oli hän ruvennut välttämään\ntuttavuutta naapuritalojen palvelijoiden kanssa ja vaatetti itsensä\nniin hienosti ja herramaisesti kuin mahdollista. Pientä kultasormusta\npiti hän vasemman kätensä nimettömässä sormessa, ja sitä hän oli vielä\njoku aika sitte katsellut kopeudella ja ilolla. Nyt pudotti hän monta\nkyyneltä sen takia ja puristi toisinaan kovasti sitä kättä, jossa\nsormus oli.\n\nEräänä päivänä, isännän ollessa kotona, otti Eva käsiliinan ja\nmeni sitten huoneeseen, jossa hän istui kirjoittamassa, muka tomua\npyyhkimään, jonka hän kumminkin jo kerran oli tehnyt samana päivänä.\nTätä tehdessään heitti hän silloin tällöin mietteellisen silmäilyn\nisäntäänsä, joka oli harvoin työssä pöytänsä ääressä. Evalla näytti\nolevan jotakin sanottavaa, mutta vaikea oli hänen tuoda sitä esille.\nVihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi hieman vapisevalla äänellä:\n\n\"Koska herra Brandt aikoo mennä ottamaan kuuluutuskirjaa?\"\n\nIsäntä käänsihe äkkiä ympäri. \"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Kysyin, koska te aijotte mennä ottamaan meille kuuluutuskirjaa\",\nvastasi Eva.\n\nTämä seisoi hänen edessänsä katsoa tuijottaen alaspäin, ja hän huomasi,\nettä Eva viimeisinä aikoina oli tullut vaaleaksi ja laihaksi.\n\n\"Olette luvanneet mennä naimisiin kanssani, herra Brandt\", sanoi hän ja\nkatsoi levottomasti häneen. \"Nyt on aika mennä panemaan kuuluutuksiin\njollen... jollen... minä tule onnettomaksi ihmiseksi.\"\n\nHerra Brandt nousi yht'äkkiä ylös. \"Se on mahdotonta... aivan\nmahdotonta... minä olen kihlattu... sehän oli vaan... sehän oli vaan,\npetossana... sinä ymmärrät...\"\n\n\"Minulla on teidän sormuksenne, herra Brandt, ja teidän lupauksenne\",\nsanoi Eva kyyneleistä vapisevalla äänellä, \"ja minä uskoin teidän\nsanaanne. Teidän täytyy, teidän täytyy pitää lupauksenne! Muutamien\nkuukausien kuluessa tulen minä äidiksi teidän lapsellenne.\"\n\nHerra Brandt käveli edestakaisin hyvin nopeilla askeleilla. \"Se on\nmahdotonta! Sinun pitää heti lähteä minun talostani -- kaksi viikkoa\nsitten kihlauduin rovastin tyttären kanssa, ja jos hän tai isänsä\nsaa kuulla sanankaan mitä täällä on tapahtunut, niin tulee kihlaus\npuretuksi. Minä annan sinulle kunniallisen eläkkeen, niinkauvaksi...\nniinkauvaksi kuin taaskin kykenet menemään palvelukseen, ja minä\ntahdon tehdä kaikki mitä voin sinun eteesi. Kas niin, Eva, ole nyt\nymmärtäväinen tyttö ja erotkaamme ystävinä. Voithan käsittää, ett'en\nminä voi mennä naimisiin sinun, sivistymättömän tytön kanssa, jonka\nsisar on naimisessa minun torpparini kanssa. Minun mielestäni olisi\nsinun pitänyt ymmärtää tämä alusta alkaen.\"\n\nEva seisoi äänetönnä ja vaaleana epätoivoisella katsannolla silmissä.\n\nIsäntä taputti häntä olkapäälle ja jatkoi: \"olethan aina ollut niin\nystävällinen minua kohtaan, palvellut minua aivan minun mielikseni,\nethän tahdo tehdä minua onnettomaksi ja koko pitäjän laulettavaksi.\"\n\nMutta Eva vetäysi inholla pois hänen luotansa ja huudahti kiivaasti:\n\"Niin minä tahdon tehdä teidät onnettomaksi, niin onnettomaksi kuin te\nolette tehneet minun! Minä kerron morsiamellenne minkälainen te olette.\nMitä minä rahoilla teen? Niillä en voi ostaa hyvää nimeäni ja kunniaani\ntakaisin.\"\n\n\"Sinun hyvä nimesi\", sanoi herra Brandt ylenkatseellisesti. \"Minä\nvoisin syyttää sinua kotovarkaudesta, sillä minä en ole ollut sokea\ntänä vuonna, vaikka varsin tahallani en piitannut sinun pienistä\nnäpistelemisistäsi, ja senkin tiedän, että rusthollari Selander\non eroittanut sinut varkauden tähden. Jos siis sinä toimitat eron\nmorsiameni ja minun välilleni, auttaa se sinua vähän, sillä minä en voi\nnaida rosvoa.\"\n\nEva painoi käsiänsä kovasti muotoansa vastaan ja jätti huoneen vallan\nmielettömänä tuskasta ja häpeästä. Pantuansa pienen kammarinsa oven\nsalpaan, heittäytyi hän polvillensa sänkynsä viereen ja väänteli\ntuskasta käsiänsä. Hän lausui tosin: \"voi Jumalani, voi Jumalani\",\nmutta ei voinut rukoilla, sillä rukous samoin kuin Jumalakin oli\nhänelle outo, ja niin onneton kuin hän tällä hetkellä olikin, niin ei\nhän nytkään tuntenut syntiänsä. Hän ei ajatellut että hän oli rikkonut\nsekä kuudennen että seitsemännen käskyn, vaan ainoastaan että hän oli\ntullut petetyksi ja että kaikki ihmiset saivat tietää hänen langenneen.\nTulevaisuus vapisutti häntä. Täältä täytyi hänen lähteä pois, hän ei\ntahtonut hetkeksikään jäädä tämän lupauksensa rikkojan luokse. Mihin\nhänen olisi mentävä? Millä elettävä? Millä peitettävä häpeänsä?\n\nJonkun aikaa tätä itkettyänsä, nousi hän ylös ja alkoi kiiruusti\nkerätä tavaroitansa kokoon. Tämän tehtyänsä, tempasi hän sormuksen\nsormestansa, pani sen pöydälle ynnä muutamat muut pienet kalut, jotka\nhän vuoden kuluessa oli isännältänsä saanut, ja meni sitte keittiön\nkautta ulos, ottaen myötänsä tavaroitansa ainoastaan sen verran, kuin\nitse jaksoi kantaa. Hän ohjasi kulkunsa sisarensa luokse. Täällä oli\nhän viime aikoina ollut hyvin harvoin, sillä sisarensa oli häntä\nnuhdellut siitä ett'ei hän etsinyt itsellensä toista paikkaa ja että\ntämä oli kovasti varoittanut häntä nimismiehestä. Nytkin otettiin hänet\ntäällä hyvin ynseästi vastaan, ja kun sisar sai tietää hänen lähteneen\npois nimismiehestä ja kuultuansa kuinka hänen laitansa oli, tuli hän\nsekä vihaiseksi että pahoille mielin ja sanoi itkien: \"katsos nyt\nkuinka olet laittanut itsellesi! Enkö minä sitä sanonut! Minkätähden\njäit siihen kauvemmaksi aikaa? Mihinkäs nyt menet?\"\n\nEva sanoi: \"ajattelin että voisin saada jäädä sinun luoksesi joksikuksi\naikaa ja etsiä jonkinlaista työtä.\"\n\n\"Niin, minun puolestani voisit sen kyllä tehdä, sillä olethan kumminkin\nminun lihallinen sisareni, mutta saadaan nähdä mitä Antti sanoo, hän on\nhyvin tarkka sellaisissa asioissa ja sanoo, ett'ei meillä köyhillä ole\nmuuta kuin hyvä nimemme ja maineemme, ja sen suhteen täytyy meidän olla\nvarovaisia.\"\n\nTorpparin vaimo arvasi oikein. Kun hänen miehensä tuli sotia ja sai\nkuulla Evasta, läksi hän heti nimismiehen luo, ja puheltuansa tämän\nkanssa ja huomattuansa, ett'ei mitään voitu toimittaa, otti hän\nEvan arkun mukaansa kotiansa, valjasti hevosensa rattaiden eteen,\nnosti arkun siihen ja sanoi vaimollensa: \"toimita nyt hyvää evästä\nsisarellesi ja pistä kolmimarkkanen hänen kukkaroonsa ja ota sitte\nhyvästit sisareltasi, sillä meille ei hän saa jäädä päiväksikään.\nKaikki tietävät että me olemme köyhiä, mutta ei kukaan ole vielä\ntietänyt mitään pahaa meistä. Sinun sukusi ei myöskään pidä saattaman\nhäpiää meille.\"\n\nSiinä ei auttanut mikään. Evan täytyi nousta rattaille ja matkustaa\npois erääseen pitäjään muutamia peninkulmia täältä ja hyvin lähelle\nHelsinkiä, ja kun lanko oli siellä hankkinut hänelle huoneen köyhän\nperhekunnan luona huokeata vuokrasta, jätti tämä hänen sinne sillä\nkehoituksella että hän antaisi näiden tapausten olla varoituksena\ntulevaisuudessa ja pyysi häntä tarkoin ajattelemaan elämään tästälähin\nniin, ett'ei hän tekisi itseänsä ja muita onnettomaksi. Täällä istui\nnyt Eva vähäisessä kammarissaan vieraalla paikkakunnalla sydän täynnä\nsurua ja monta raskasta ajatusta. Eva oli lähtenyt nimismiehen talosta\nhyvin vähillä rahoilla, sillä suurimman osan vuosipalkastansa, jonka\nhän oli ottanut edeltäkäsin, oli hän käyttänyt koristuksiin ja\nhienoihin vaatteisiinsa, luullessaan pääsevänsä herrasmiehen rouvaksi,\nja muutamia penniä yli varsinaisesta palkastansa ei hän voinut ottaa\nvastaan siltä, joka niin oli häntä pettänyt. Tosin oli hän hyvin\ntaitava kaikellaisissa käsitöissä, samoinkuin hienommissa pesuissa\nja silityksissä, mutta mitään erittäin suurta tuloa ei hänellä olisi\nniistä. Talonpojat maksoivat ainoastaan hyvin vähän tuommoisista eikä\ntarvinneet sitä niin usein, ja ympäristöllä asuvissa herrastaloissa\noli heillä määrätyt pesijättärensä ja ompelijattarensa, joilla he\nennenkin olivat teettäneet sellaiset työnsä, ja joita sitä paitsi oli\njoukottain näillä seuduin. Voidaksensa siis maksaa vuokraansa, halkoja\nja ylläpitoansa, täytyi hänen vähitellen myödä tavaroitansa yhden\ntoisensa perästä ja usein hyvin alennetusta hinnasta. Joulun tullessa\noli hän niin rahoitta, ja hänen vähäinen omaisuutensa oli supistunut\nniin pieneksi, että hän päätti matkustaa Helsinkiin etsiäksensä sieltä\nparempaa ansiota. Hän valitsi nyt pari pukua vahvoja, hyviä vaatteita\nja möi loput samoinkin arkkunsakin, jossa hän säilytti kaikkia mitä\nhänellä oli. Sitte pani hän toisen puvun päällensä ja toisen kääri\nhän myttyyn, ja otti sitte jäähyväiset isäntäväeltänsä, maksoi lopun\nvuokrastansa ja läksi Helsinkiin.\n\nMyöhään jääkylmänä pimeänä talvi-iltana saapui hän väsyneenä, kipeänä\nja vilustuneena hyvin pieneen mökkiin, joka oli muutamia virstoja\nulkona kaupungin tullista. Siinä asui köyhä, yksinäinen eukko, joka\nteki luutia ja huosiamia sekä taittoi havunoksia, joita hän sitte\nkelkallansa veti Helsingin torille myötäväksi. Täällä pyysi Eva\nyösijaa, ja saatuansa kupin kahvia ja lämmiteltyänsä valkean ääressä,\nnukkui hän syvään uneen lattialle uunin viereen.\n\nKöyhä vanha ämmä katseli vierasta puoleksi säälivillä, puoleksi\nepäilevillä silmäyksillä, mutta asuessaan valtamaantien varrella,\noli hän tottunut näkemään kaikenkaltaisia ihmisiä, jotka ohitse\nkulkiessaan poikkesivat hänen luoksensa ostamaan kahvikupin tai\npyytämään yösijaa. Hänkin sammutti pienen lamppunsa ja laskihe\nrauhallisena levolle. Koko hänen puutteenalaisessa tuvassaan ei\nlöytynyt mitään joka olisi voinut viehättää varasta, ja vaimoraukka\njoka sinne oli tullut näytti niin kivuloiselta ja onnettomalta,\nett'ei hänellä varmaankaan ollut halua rikoksen tekoon. Seuravana\naamuna oli vieras niin kipeä, ett'ei hän voinut kulkea etemmäksi, ja\nennenkuin seuraava yö tuli, oli hän antanut elämän pienelle pojalle,\nhyvin vähäiselle ja hennolle, niin että tuskin voitiin huomata hänen\nelävänkään. Nyt oli kulunut muutamia viikkoja, jonka ajan Evan täytyi\nolla köyhän luutaämmän luona suureksi rasitukseksi tälle, joka ei ollut\nvarma millä tavalla vieras voi maksaa hänen vaivansa ja kulunsa hänen\ntähtensä. Hän tarkasteli vaatemyttyä, jonka Eva oli tuonut kanssansa,\nja huomasi siellä olevan hyviä vaatteita ja hiukan rahaa! Kun Eva\noli siksi tullut entiselleen, että hän voi ajatella poislähtöä, tuli\nkysymys mitä hän ottaisi eteensä.\n\n\"Niin\", sanoi luutaämmä, \"jollei sinulla muuta neuvoa ole, niin pitänee\nminun koetella hankkia sinulle imettäjän paikka jossain paremmassa\nperheessä kaupungissa, mutta sitte saatkin maksaa minulle hyvästi.\"\n\n\"Sen teenkin aivan varmasti\", sanoi Eva, \"mutia mitenkäs minä teen\ntämän pikkuraukan kanssa?\"\n\n\"Niin\", sanoi ämmä ajattelevaisesti, \"sehän se nyt on pahin. Jos\nminä hänen pitäisin, niin en voisi enää koskaan mennä kaupunkiin\nluutineni. Te saatte maksaa minulle niin paljo, että voin elää ilman\nsitä ansiota. Mutta minä olen sitä paitsi vanha enkä juuri enää jaksa\nolla tuollaisten parkujoiden kanssa, niin en juuri tiedä eiköhän olisi\nparempi saada häntä johonkin kaupungissa. Minä nyt koettelen kun\naamulla menen torille.\"\n\nSeuraavan päivän istui Eva yksinään pienen poikansa kanssa, joka parkui\nmelkein lakkaamatta. Sillä välin tuli ämmä iltapuoleen iloisella\nsanomalla, että hän todellakin oli saanut paikan nuoren herrasväen\nluona, jotka tarvitsivat imettäjää vastasyntyneelle lapsellensa.\nEvan omalle lapselle ei hän ollut saanut minkäänlaista paikkaa,\nmutta hän oli pitävä sen itse toistaiseksi, ja Eva voi kaupunkiin\ntultuansa tiedustella hänelle parempaa hoitajatarta. Eva kiitti ämmää\nmitä sydämellisimmästi, antoi hänelle loput rahansa ja lupasi ensi\ntilassa lähettää enemmän ja läksi hyvissä toivoin seuraavana aamuna\nkaupunkiin. Nuoren herrasväen kuona kohdeltiin häntä hyvästi ja hän\noppi pian hoitamaan näiden pienoista lasta. Nuori rouva piti paljon\nEvan järjestyksen halusta ja kiitti usein hänen tapaansa lapsen\nhoitamisessa. Eva näiden onnellisten kohtaloiden aikana sai pian\ntakaisin entisen iloisen luonteensa ja vähän ylpeän käytännön, Pian\noli hän unhottanut nuot haikeat valituksen, häpeän ja tuskan hetket,\njoita hän oli saanut kokea, ja jos ne jonkun kerran muistuivatkin hänen\nmieleensä, niin sysäsi hän ne kauhistuksella syrjään ja ajatteli vaan\nkuinka hänen nyt oli hyvä olla. Tullessaan nykyisen herrasväen luokse,\nolivat nämä kysyneet häneltä päästökirjaa, mutta kun Eva kiertelemällä\noli vastannut että hän viime aikoina oli ollut yksinänsä, antoivat he\nasian olla sinänsä, kun kerran lääkäri oli selittänyt, että hän on\nterve ja kelvollinen imettäjäksi. Eräänä päivänä sillä välin tuli\nvieras palvelustyttö keittiöön ja Eva tunsi hänet yhdeksi entisistä\nkumppaneistansa rusthollari Selanderilla. Peloissaan että tämä\nmahdollisesti voisi jotain puhua hänen käytöksestään siltä ajalta\njolloin he palvelivat yhdessä, riensi Eva lastenkammariin, edes\ntervehtimättäkään vierasta. Tyttö oli kumminkin jo sillä välin ehtinyt\ntuntea Evan ja sanoi rouvalle, joka oli tullut keittiöön puhumaan hänen\nkanssansa:\n\n\"Jaha Eva Ahonen on nyt niin hienon herrasväen luona.\"\n\n\"Tunnetteko hänen?\" kysyi rouva levottomana.\n\n\"Sama, joka palveli kokonaisen vuoden minun kanssani samassa talossa\nrusthollari Selanderilla T----ssä. Aika luuska! varasti viisi markkaa\nrusthollarin pöytälaatikosta ja lykkäsi sitä minun syykseni, joka en\nkoko päivänä ollut käynyt kammarissa, vaan olin ulkona heinäniityllä,\nja viisimarkkanen löydettiin hänen omasta hameensa taskusta. Mutta\nhän sai palkkansa; rusthollari antoi hänelle todistuksen sen mukaan.\"\nRouvasta tuntui kamalalta tämä kertomus, hän sanoi tytölle ettei hän\ntätä nykyä tarvinnut palvelijatarta ja meni miehensä luoksi, jolle hän\nkertoi mitä oli kuullut.\n\nMiehensä hämmästyi. \"Olemme olleetkin hyvin varomattomia, kuin olemme\nottaneen tuntemattoman henkilön palvelukseemme ilman minkäänlaista\npäästökirjaa.\"\n\n\"Mutta hän on käyttänyt itsensä hyvin\", sanoi nuori rouva väittäen,\n\"enkä minä tähän asti ole huomannut mitään epärehellisyyttä hänessä.\nKenties tuo vieras vaimo oli hänen vihamiehensä ja tahtoi ainoastaan\nvahingoittaa häntä.\"\n\n\"Minä kirjoitan heti rusthollari Selanderille. Minä olen satunnaisesti\nkuullut hänestä puhuttavan ja tiedän että hän on hyvä ja rehellinen\nmies. Älä kumminkaan sillä välin sano mitään Evalle vaan pidä häntä\nvaralla.\"\n\nRouva meni lapsikammariin, jossa Eva istui makaavan lapsen luona,\nniinkuin rouvasta näytti, levottomalla katsannolla. Ei hän kumminkaan\nmitään sanonut, suuteli vaan lastansa ja meni taas pois.\n\nJonkun ajan perästä, kun herrasväki eräänä päivänä olivat olleet ulkona\nvieraissa, kuulivat he kotiin tultuansa pienen lapsensa katkerasti\nitkevän ja parkuvan. Rouva riensi lapsikammariin ja kysyi mitä oli\ntapahtunut. Eva selitti, että lapsi luultavasti joko oli nälkäinen\ntahi uninen, mutta se ei tahtonut ottaa ruokaa eikä nukkuakaan. Kun\nei se useampaan tuntiin saanut lepoa, lähetettiin hakemaan lääkäriä.\nHän tutki lasta, kyseli tarkoin hänestä ja sanoi vihdoin: \"lapsen on\ntäytynyt loukata tai vahingoittaa itseänsä jollakin tavalla.\"\n\nEva kielsi ja sanoi lapsen maanneen rauhallisesti, mutta heränneen\nparkuen. Lääkäri riisui lapsen ja tutki sen ruumista. \"Mutta se on\nkumminkin pudonnut\", sanoi hän. \"Katsokaa punansinervä juova poikki\nselkärangan ja samallainen takaraivossa. Tunnusta heti, että sinä olet\npudottanut pojan.\"\n\n\"En\", vastasi Eva vakavasti, mutta näytti kumminkin hyvin hätäiseltä.\nNyt tuli kyökkipiika sisään, vanhanpuoleinen rehellinen ihminen ja\nsanoi: \"en olisi uskonut että Eva voi olla niin häijy ja kieltää\nvirheensä, sentähden en kertonut heti mitä tiesin, mutta nyt täytyy\nminun sanoa, että keittiön ovi oli auki hänen askaroidessaan pojan\nkanssa ja nauraen jutellessaan minun kanssani, ja samassa pudotti\nhän pojan poikki puolin uunin suupeltiin, hyvä ett'ei hän pudonnut\nvalkeaan.\"\n\nKun kyökkipiika oli mennyt pois, lähi herra pois ja tuli vähän ajan\nperästä takaisin kirje kädessä. Hän sanoi Evalle: \"tämä kirje on\nrusthollari Selanderilta T----sta ja kuuluu näin: 'Arvoisen kirjeenne\n15 päivältä tätä kuuta olen saanut ja riennän sitä vastamaan. Eva\nAhonen on todellakin palvellut minun luonani yhden vuoden ja minun\ntäytyy myöntää, että minä hänen päästökirjassansa katsoin itseni\nvelvoitetuksi luettelemaan hänen ansionsa ja samalla lisäämään että hän\non näyttäytynyt epärehelliseksi ja luottamattomaksi, mutta koska on\nmahdollista että hän on sittemmin parantanut itsensä, en suinkaan voi\nväittää, että hän nyt enää ansaitsee samallaista arvolausetta.' Tämä\nvastaus kysymyksiini on minulla ollut jo useampia viikkoja, mutta en\nole tahtonut sitä ilmaista, ennenkuin olisin todellakin nähnyt sinun\nparantaneen itsesi. Tämän päivän tapaus on sillä välin osoittanut,\nettä sinä vielä vaellat valeen ja luottamattomuuden tiellä, sen\nvuoksi emme tahdo enää uskoa lastamme sinun hoitoosi, vaan nyt olet\neroitettu palveluksestasi. Jos olisit parantanut itsesi, niin olisimme\nunhottaneet sinun entiset virheesi ja pitäneet sinut palveluksessamme.\"\n\nNiin oli Eva taas koditon, tietymätönnä toimeentulostansa ja huonolla\npäästökirjalla, sillä hänen viimeinen isäntänsä oli seurannut\nrusthollari Selanderin esimerkkiä ja antanut hänelle todellisen\npäästökirjan.\n\nHän turvautui luutaämmään, osaksi viedäksensä hänelle luvattuja rahoja,\nosaksi siitäkin syystä, ett'ei hän tiennyt mihin mennä. Luutaämmä tuli\nvihaiseksi kuultuansa Evan menettäneen paikkansa ja tahtoi tietää syytä\nsiihen. Eva vastasi kiertelemällä.\n\n\"No niin, saatkin ottaa penikan selkääsi ja mennä tiehesi, mutta\nensiksi pitää minun saada maksu tästä ulvoojasudesta, joka ei ole\nantanut minulle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Niin hyvä herrasväki,\nrikas perhe ja yksi ainoa lapsi hoidettavana! ja käyttää itseänsä niin\nettä muutamien kuukausien perästä eroitetaan palveluksestaan!\"\n\nEva antoi ämmälle rahat jotka hänelle oli tulevat ja luki sitte\njäljellä olevat. Niitä oli hyvin vähäinen summa, mutta olihan ne\nkumminkin jotakin. Olisko hän vaan tiennyt mitä lapsen kanssa oli\ntehtävä! Hän kumartui kehtoon katsellaksensa häntä. Hän makasi silmät\nsuljettuina ja huulet tiukasti yhteen puristettuina, vaaleana ja\nlaihana, ja pikku rinta röhähteli raskaasti.\n\n\"Onko hän kipeä?\" kysyi Eva ja ajatteli huokauksella sitä tervettä\npunaposkista lasta, jota hän näinä aikoina oli hoitanut ja kuinka hieno\nja puhdas sen vuode oli pehmeillä aluksilla ja lämpimillä huovilla.\n\n\"Tietysti on hän kipeä\", vastasi ämmä vihaisesti, \"mikäpä muu hän olisi\nollut sitte synnyntänsä.\"\n\nEva otti hiljaa ja hellästi ylös pienokaisraukan ja laski hänen\nsyliinsä. Hän kuikutti hiljaa, avasi silmänsä ja katseli häneen\nihmeellisen raukeilla silmäyksillä. Eva istui sillä tapaa koko illan\npienokainen sylissänsä, ja monta ajatusta kävi hänen mielessänsä.\nKiusaaja kuiskasi: parasta olisi että hän pääsisi kaikesta kurjuudesta\nja saisi kuolla, silloin olisit sinä vapaa menemään mihin tahansa.\nMutta henki sanoi: synnissä on hän siinnyt, ja sinä olet vikapää\nsiihen että hän on nähnyt päivän valon. Jos hän kuolee, niin olet sinä\nhänen murhannut, sillä hän kuolee hoitamattomuuden takia. Sinä et\nole piitannut hänen hoidostansa, ja nyt olet sinä erhetyksen kautta\nkadottanut toivon elatuksesta. Eva katseli vapistuksella kuinka tuo\npieni rinta teki työtä; pienet kädet kylmenivät ja pian laski hän\npienen kuolleen ruumiin käsivarsiltansa. Hän tunsi itsensä niin\nihmeellisen kylmäksi ja väliäpitämättömäksi eikä edes tuntenut tarvista\nvuodattaa ainoatakaan kyyneltä. Mutta muutamien päivien perästä, kun\npieni arkku laskettiin maahan ja hän näki haudan peitettävän, valtasi\nhänet hirveä tuska, ja hän heittäysi katkerasti nyyhkien polvillensa\njohon hän vielä jäi kun haudankaivaja ja pari katselijaa oli mennyt\npois. Haudan näky, totiset sanat hautaa siunatessa, kuoleman ja\nijankaikkisuuden ajatus olivat vihdoinkin murtaneet hänen sydämensä\nkovan kuoren. Tässä maatessansa virtasi koko hänen kulutettu elämänsä\nhänen sielunsa silmäin ohitse, eikä hän muuta voinut kuin puoliääneen\nhuudahtaa: \"Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt\nettä syntynyt olen ja sitä paitsi kaiken elinaikani syntistä elämää\npitänyt...\" ja niin luki hän koko synnin tunnustuksen loppuun asti,\nsanat, joita hän sunnuntai sunnuntain perästä oli ajattelemattomasti\nmatkinut kirkossa ja jotka nyt läksivät kuin epäilyksen huuto hänen\nsydämensä syvyydestä. Lopetettuansa ja juuri hänen ylösnousemaisillaan\nollessa kuuli hän askeleita takanansa, ja käsi painui varovaisesti\nhänen olkapäällensä. Hän käänne ympäri ja näki papin, joka oli lukenut\nhaudan hänen lapsellensa.\n\n\"Oliko lapsi sinulle hyvin rakas ja oliko sinun vaikea erota siitä?\"\nkysyi hän lempeästi, \"oliko niin?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Eva vapisevilla huulilla, \"en luule sitä itkeneeni.\"\n\n\"No mikäs sitte niin syvästi sinua kauhistutti, sillä minä näen että\nsinä karsit. Minä olen Herran palvelija; etkö tahdo lieventää sydäntäsi\nminulle? Ehkä minä voin löytää Jumalan sanan, joka sinua lohduttaa, jos\nvaan surusi on 'surusi on Jumalan mielen jälkeen'.\"\n\n\"Olen onneton, syntinen ihminen... ja minulla on ollut\nvastoinkäymisiä...\"\n\n\"Tule, istu tähän hautakivelle ja kerro minulle kaikki.\"\n\nEva istuutui. Tämä oli toukokuun lopulla. Puut rupesivat lehdittymään\nja ruoho viheriöitsemään, ilta oli suloinen ja täällä kirkkotarhassa\noli kaikki niin hiljaa ja rauhallista. Papin ystävälliset sanat\nolivat antaneet hänelle rohkeutta avaamaan sydämensä, ja hän kertoi\ntodenmukaisesti kaikki, aina ensimmäisistä kerroista asti, jolloin\nhän oli antautunut kiusaajan huostaan varastamaan ja valhettelemaan\nja kuinka hän sittemmin oli kulkenut synnin tietä. Hän kertoi siitä\ntodellisesta päästökirjasta, ja kuinka se siitä päivästä alkaen oli\nseurannut häntä. Hän kertoi kaikki, aina lapsen kuolemaan ja hän\npäivään päivään asti, jolloin hän oli ruvennut katselemaan elämäänsä\nkokonaan uudessa valossa.\n\nPappi sanoi: \"voitko nytkin nähdä Jumalan sormen kaikessa tässä? Sinä\nsanot onnettomuuden seuranneen itseäsi, siitä pitäen kuin sait sen\ntodellisen päästökirjan. Se on totta, Minttu nämä onnettomuudet ovat\nolleet oman käytöksesi seurauksia, Et koskaan olisi saanut sellaista\npäästökirjaa, jollet olisi sitä ansainnut. Tämä esti sinun sitte\nsaamasta paikkaa muualla kuin semmoisen henkilön luona, johon nuoren\ntytön ei koskaan olisi pitänyt ruveta. Mutta jos nyt itse olisit\nkäyttäytynyt hyvästi, niin olisit kumminkin voinut alkaa uuden elämän\nja vast'edes ansainnut paremman arvolauseen. Kumminkaan et sitä tehnyt,\nvaan annoit turhuuden ja voitonhimon vietellä itsesi vielä pitemmälle\npahuuden tiellä. Mutta et vieläkään ottanut varoitusta kivuista,\nhädästä ja tuskista, vaan päästyäsi paremmalle jalalle, aloit taaskin\nvalhetella ja pettää. Vihdoin täytyi Jumalan muistuttaa sinua, ettemme\naina ole pysyväisiä täällä maassa, herättääksensä sinua tästä synnin\nunesta ja avataksensa sydäntäsi katumukselle. Älä nyt sysää Jumalan\nisänkättä luotasi, joka niin mieluisesti tahtoo sinua taluttaa, vaan\ntartu lujasti siihen kiinni ja rukoile, rukoile armoa Kristuksen tähden\nja voimaa vaeltamaan hänen edessänsä.\"\n\nEva istui käsillään peittäen kasvojansa ja itkeä tirskutti hiljaa.\nJonkun hetken kuluttua sanoi pappi: \"Mitä nyt aijot ottaa eteesi?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Etkö voi mennä takaisin rustholliin; sanoithan niiden olevan\nhyviä ihmisiä, ne tuntevat sinun ja kenties paremmin uskovat sinun\nkatumuksesi kuin oudot, jotka taaskin tahtovat lukea sinun huonon\npäästökirjasi tai ottaisivat sinun ilman sitä.\"\n\n\"Se on hirmuisen vaikeata\", sanoi Eva kuivaten kyyneleitänsä, \"mutta\nminä koettelen. Kenties heillä on vielä kärsivällisyyttä minua kohtaan.\nPahinta on kohdata kaikkia niitä, jotka ovat minun ennen tunteneet,\nmutta... mitäs minä muuta ansaitsen!\"\n\nEva jätti nyt hyvästit hyvälle papille, kiitti hänen ystävällisyyttään\nja neuvoaan ja läksi matkustamaan kotiansa päin.\n\nKauniina kesäiltana lähestyissänsä vapisevalla sydämellä rusthollia,\npysähtyi hän kauvaksi aikaa häkin taakse portin viereen, ennenkuin\nuskalsi mennä sisään. Hiljaa ja tyyntä oli pihalla. Työväki ei ollut\nvielä palannut töiltänsä, ja emäntä istui yksinään portailla sukanneule\nkädessä. Eva avasi portin ja meni hiljanverkkaan pihan yli. Muutamia\nsilmänräpähdyksiä kului, ennenkuin emäntä tunsi jälleen tämän nyt\nvaalean, yksitotisen tytön, joka heiltä oli lähtenyt terveenä ja\niloisena ynseällä katsannolla kauniissa kasvoissa. Eva kertoi lyhyesti\nvaiheensa ja kohtalonsa ja kysyi, jos emäntä vielä kerran tahtoisi\nkoettaa häntä, niin hän koettelisi tulla paremmaksi ihmiseksi.\n\nHyvä vaimo oli kyyneleet silmissä kuunnellut tätä surullista\nkertomusta. Ja Evan lopetettua, ojensi hän kätensä ja sanoi\nsydämellisesti: \"virheen jota sinä olet katunut ja rukoillut pois\notettavaksi tahdon minä mielelläni unhottaa, ja nyt on sinun aljettava\nalusta Jumalan avulla. Minä olen varma, että mieheni kernaasti ojentaa\nsinulle auttavan kätensä. Nyt kesän ajalla tarvitsemme väkeä kyllä,\nniin voit sinä jäädä tänne.\" Rusthollarin tultua kotiin ja saatuansa\nvaimoltansa kuulla Evasta, oli hän heti myöntyväinen ottamaan hänet\nvastaan, sillä hän ei ollut mikään paha mies, vaikka hänellä oli tapa\nantaa todellisia päästökirjoja. Kun paikkakunnalla tuli tietyksi että\nEva oli tullut takaisin ja kun kuiskutettiin kuinka hän oli elänyt\nnäinä vuosina, sai hän kärsiä monta karsasta silmäystä ja pilkallista\nosoittelemista. Yksi ja toinen kysyi kuinka Evalla oli halu tulla\ntakaisin isännän luo, joka oli antanut hänelle niin ruman päästökirjan,\nmutta silloin vastasi Eva: \"kenties olisi monelle hyvä kuulla totuuden\nsana itsestänsä, mutta minun isäntäni ei ole paha, hän on hyvä\nihminen.\" Eva jäi rustholliin moneksi vuodeksi eikä koskaan katunut,\nettä oli seurannut papin neuvoa. Hän oli nyt emännän oikea käsi ja\nansaitsi kaiken sen luottamuksen jota hänelle osoitettiin.\n\n\n\n\nKovan kohtalon talo.\n\n\nVähäisessä laaksossa, Hämeen kauniimpien järvien vierustalla, oli\nkauvan aikaa sitte hyvin rakettu talo, todistava sekä hyvinvointia että\njärjestystä. Pellot ja niityt olivat hyvässä kunnossa, eläimet lihavia\nja kauniita, työkalut ja rakennukset hyvässä laitoksessa, kaikki näytti\nhupaiselta ja hauskatta ja kumminkin oli talolla tuo surullinen nimi\n\"Kova kohtalo.\" Nimihän ei paljon merkitse. Edellinen omistaja oli,\nkenties, antanut sen sille -- omistaja jolle ei käynyt niin hyvin kuin\nnykyiselle näytti käyvän. Mutta katsastellessa taaskin ihmisiä, jotka\nnyt asuivat tätä ihanaa paikkaa, täytyi välttämättömästi ajatella sen\nsurullista nimeä ja ihmetellä mikä siinä mahtoi olla, kun niinhyvin\nisäntä kuin emäntäkin, jotka molemmat vielä olivat voimallisimmalla\nijällään, näyttivät niin raskautetuilta ja murheellisilta kuin suuri\nsuru olisi heitä vaivannut. Miehellä, vaikka ainoastaan vähän yli\n40, oli harmahtavat hiukset ja vaimo oli vaalea ja laiha. Heillä oli\njotakin arkuutta silmänluonnissa eikä he olleet koskaan ulkona muiden\nihmisten joukossa, jollei vaan heillä ollut jotakin asiaa. Ei koskaan\nnähty heidän nauravan tai laskevan leikkiä. He kävelivät raskailla\naskeleilla ja kallella kypärin ja heillä näytti olevan ainoastaan yksi\najatus: raskas, toivoton suru, joka heitä seurasi vuoden toisensa\nperästä. Olisi voinut luulla että he olivat tehneet jonkun suuren\nrikoksen, mutta he olivat saman pitäjän kasvattia ja aina olivat olleet\nsuuressa arvossa, vaikka köyhiä, eikä heistä tietty mitään pahaa.\nKummallinen tapahtuma heidän elämässänsä oli varmaankin herättänyt\nsuurta uteliaisuutta, mutta ihmiset eivät saaneet siitä selkoa, ja\nse unhoitettiin sitte. Mies oli nimittäin itse hääpäivänä jättänyt\nmorsiamensa ja kotopaikkansa ja vaeltanut pois, ei kukaan tiennyt\nmihin. Mutta 15 vuoden kuluttua tuli hän takaisin ja kun aviopari eli\nhiljaa ja hyvästi, kävi ahkerasti kirkossa, nautti ehtoollista ja luki\nJumalan sanaa, ei heistä voitu ajatellakaan mitään pahaa, vaan he\nsaivat olla rauhassa yksinäisellä pienellä paikallaan. Luonnollisesti\neivät ihmiset voineet olla arvelematta sinne ja tänne, mutta heidän\ntodellinen historiansa ei tullut tunnetuksi kuin vasta kauvan aikaa\nheidän kuolemansa jälkeen. Ja tämän historian tahdon minä nyt kertoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsontason rikas talonpoika oli ottanut pienen kerjäläistytön\nkasvattityttärekseen. Tämä oli kaunis vilkas lapsi ja tuli pian\nrakastetuksi koko talon väeltä. Yksin vanhan ruotiukonkin, joka istui\ntakan vieressä ja kiskoi päreitä, täytyi hymyillä, kun tuo vallaton\nAlina teki kepposiaan. Hänen oma äitinsä oli, tytön päästyä niin hyvään\nhoitoon, lakannut kerjäämästä ja asui nyt, yhdessä toisen vanhan ämmän\nkanssa, vanhassa saunassa, muutamia virstoja Isosta-talosta. Hän sai\nrohtimia talveksi, ja kesällä oli hän pellolla ja niityllä, niin\nettä hän eli jokseenkin huolettomasti. Välistä tuli hän Isoon-taloon\ntervehtimään lastansa, mutta vaikka hänet siellä otettiin vastaan\nystävällisesti ja sai sekä kahvia että ruokaa, istui hän tavallisesti\nkädet ristissä sylissä, huojui edestakaisin, itki ja ruikutti ja\noli lukevinaan rukouksia ja siunauksia itsekseen. Iloinen Alina oli\nensi alussa itkenyt tietämättä minkätakia, mutta pian kyllästyi hän\nsiihen, ja niinpiankuin hän, emännän käskystä, oli tuonut ruokaa\näitinsä eteen, juoksi hän ulos jälleen leikkimään ja hoitamaan pikku\naskareitansa. Isotalon emäntä oli kelpo ja ymmärtäväinen vaimo ja\nniin rikas kuin hän olikin, teki hän työtä ahkerasti ja opetti siihen\nkasvattitytärtänsäkin. Kun Alina oli noin viidentoista vuode vanha,\npestasi Isotalo uuden rengin, nuoren pojan joka myöskin oli ollut\nkasvattilapsena, mutta köyhällä vaimolla, jonka vanhemmaksi tultuaan,\ntäyttyi antaa hänen mennä palvelukseen. Nuori Ananias oli löydetty\npensaan takaa valtamaantien varrelta, eräänä sunnuntai aamuna, kun väki\nvaelsi kirkkoon. Köyhällä vaimolla, joka ensiksi oli kuullut hänen\nhuutonsa, oli itsellään useampia lapsia kotona, mutta hänen tuli sääli\ntätä raukkaa, hän otti tämän syliinsä ja kantoi hänen kirkolle. Täällä\nkertoi hän papille mitä oli tapahtunut, pappi kuuluulutti useimmissa\nkirkoissa löydetystä lapsesta, mutta kun ei voitu saada selvää kenen se\noli, kastettiin se, sillä se oli vielä hyvin pienoinen, ja sama vaimo,\njoka hänen oli löytänyt, päätti pitää hänet. Ananias kasvoi reippaaksi\nja sukkelaksi pojaksi ja hänestä rupesi pian olemaan hyötyä. Nyt tuli\nhän, kuten sanottu, palvelukseen Isoontaloon. Hän jäi siihen viideksi\nvuodeksi. Isäntä piti hänen vakavana ja luotettavana nuorukaisena ja\nkohteli häntä kuin omaa poikaansa. Sillä välin oli Alinalla ollut\npaljon kosijoita, sillä hän oli sekä kaunis että iloinen, ja isäntä\noli luvannut lahjoittaa hänelle pienen hyvän tilan myötäjäisiksi sekä\nkomeat kapiot. Mutta kosijat saivat rukkaset, yksi toisensa perästä.\nAlina nauroi ja sanoi, ett'ei hänellä ollut kiirettä naimiseen, ja\nsiihen se jäi. Jonakin päivänä oli hän taaskin käskenyt pois kosijan,\nnuoren rikkaan tilanomistajan. Silloin kysyi kasvatusisä vihdoin äijän\näreästi ketä hän sitte odotti, kun ei pitäjän rikkaimmatkaan miehet\nhänelle kelvanneet. Hän oli nyt kolmenkymmenen vanha eikä siis enää\nmikään lapsinulikka. Alina tuli punaiseksi kuin mansikka ja hiipi ulos\ntuvasta maitokammariin, jossa kasvatti-äiti oli kirnuamassa.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi emäntä ystävällisesti, \"kadutko jo että lähetit\npois Uotilan Heikin?\"\n\n\"En\", vastasi Alina joutusasti, \"mutta minusta tuntuu niin pahalta...\nisä on niin vihainen ett'en häntä ottanut... en tahdo mennä ollenkaan\nnaimisiin...\" Ja nyt purskahti hän katkeraan itkuun.\n\n\"Rakas lapsi\", sanoi emäntä rauhoittaen, \"älä itke niin turhia\nkyyneleitä! Isä vähän toruu, mutta ei hän tahdo sinua pakoittaa.\nKyllä kai kerran menet naimisiin, mutta siihen ehdit vielä. Kuivaa\nnyt kyyneleesi ja mene aittaan hakemaan minulle suoloja. Voi on kohta\nvalmis, ja minä tahtosin jouduttaa kirnumaitoa puolipäiväiseksi.\"\n\nAlina kuivasi kyyneleensä, mutta iloinen kasvojen muoto ei tahtonut\nenää tulla takaisin. Hän nousi kumminkin ylös ja meni aittaan.\nPihassa tapasi hän Ananian, joka harava olalla tuli heinäniityltä.\nAlina kiiruhti alaspäin katsoen hauen ohitsensa, mutta Ananias meni\nhiljanverkkaan hänen perästansä ja asettausi aitan ovelle, Alinan\nottaessa suoloja.\n\n\"Sinä olet itkenyt, Alina\", sanoi hän. \"Onko totta että... että täällä\ntaaskin on ollut kosija?\"\n\n\"Ollut ja mennyt\", vastasi tyttö poiskäännetyillä kasvoilla.\n\nAnanias hyppäsi korkean kynnyksen yli ja seisoi hänen sivullansa.\n\"Alina\", sanoi hän totisena ja ystävällisesti, \"minä olen nyt pitänyt\nsinusta viiden vuoden ajan... Jos menisin Venäjälle tai Ruotsiin ja\nkoettelisin kerätä rahoja... niin tahtoisitko odottaa minun ja sitte...\nsitte tulla minun vaimokseni?\"\n\n\"Kyllä tahdon\", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä.\n\nSamassa kuului työväen ääniä ulkoa, ne tulivat heinäniityltä. Ananias\nkiiruhti talliin ja Alina juoksi sisään suoloineen.\n\n\"Kauvanpa viivyitkin\", sanoi emäntä, nuoren tytön tultua sisään,\nmutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen kasvattityttärensä silmiin,\nennenkuin hän huudahti:\n\n\"No mikä nyt sitte on? Sinähän olet oikea aprillinarri parhaillaan,\nkun itket niin naurat sinä.\"\n\nAlina pani suolakon penkille ja seisoi tulipunaisena emännän edessä.\n\"Äiti\", sanoi hän, \"Ananias tahtoo minua vaimokseen.\"\n\n\"Vai niin, senkö tähden sinä oletkin lähettänyt kaikki kosijat pois?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No\", sanoi äiti ajattelevaisesti, \"saa nyt nähdä mitä isä siihen\nsanoo. Ananias on köyhä renki.\"\n\n\"Hän matkustaa Venäjälle tai Ruotsiin ja kokoo rahoja\", kiiruhti Alina\nsäistämään.\n\n\"Niin, se voi kestää kymmeniä vuosia.\"\n\n\"Mitä se tekee?\"\n\n\"Ja sillä välin tulet sinä vanhaksi.\"\n\n\"Mitä se tekee?\"\n\n\"Hm, saas nähdä.\"\n\n\"Eikö hän ole parempi kuin kaikki nuo muut, äiti, eikö hän ole? Hän on\nniin hyvä, niin ahkera... isä pitää hänestä.\"\n\n\"Kyllä kai, renkinä.\"\n\n\"Puhukaa hänelle siitä, rakas, armas äitikulta, minä en uskalla!\"\n\n\"Kyllä puhun. Mutta tiedäthän, vanhin poikamme, joka kerran on saava\nIsontalon, on kosinut sinua etkä sinä tahtonut häntä.\"\n\n\"Niin, kun minä pidin Ananiasta\", vastasi Alina hiljaa ja pureskeli\nujoissaan kaulahuivinsa nurkkaa.\n\n\"No saadaan nähdä. Joudu nyt panemaan puuroa pöytään. Niinä tulen heti.\"\n\nKun emäntä jälkeen puolisen, joukon mentyä taaskin heinäniitylle,\nmeni varovaisesti selittämään tukalaa asiatansa, tuli hän kovin\nhämmästyneeksi kun miehensä ei ollutkaan niin taipumaton kuin hän luuli.\n\n\"Katsos vaan tuota pikku marakattia\", sanoi hän nauraen, \"meidän\nJonasta ei hän tahtonut ja Uotilan Heikki sai mennä niinkuin moni\nmuukin hänen edestänsä, mutta tuo köyhä renkipoika kelpaa.\"\n\n\"Hän aikoo mennä Venäjälle tai Ruotsiin työn etsinnälle.\"\n\n\"Mitä juttua se on! Olenhan minä luvannut tilan Alinalle ja sen hän\nsaa. Ilola tuolta järven rannalla on nyt myytävänä, se ei ole ison iso,\nmutta jos semmoinen mies kuin Ananias siihen tulee, niin laittaa hän\nsen paraimmiksi pitäjässä. Ananias on niin hyvä poika kuin joku muukin.\"\n\n\"Mutta hän on vaan renki\", sanoi emäntä.\n\n\"Niin kyllä, mutta hänkin on ollut kerjäläistyttö, ja heti heidän\ntultuaan vihityksi on Ananias talon omistaja.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\nIltasella, oli juuri kaunis perjantai-ilta kesäkuussa, kun väki\nillallisen syötyä aikoi lähteä toiseen tupaan käydäkseen levolle, sanoi\nisäntä: \"Ananias, jääppäs tänne.\"\n\nNuorukainen, joka luuli isännän tahtovan puhua kanssansa huomisen\ntöistä, katsahti ylös.\n\n\"Koska aijot pappilaan?\"\n\nAnanias seisoi vaaleana ja peljästyneenä isäntänsä edessä. Hän ei\nvoinut käsittää mitä tuo merkitsi. Poikaraukka heitti pikaisen\nsilmäyksen Alinaan, joka hehkuvin kasvoin seisoi ja hypisteli liinansa\nnurkkaa.\n\n\"Kasvattityttäreni on sanonut sinun tahtovan käydä naimisiin hänen\nkanssaan\", jatkoi Isotalo ystävällisesti.\n\n\"Minulla ei ole mitään\", sammalsi Ananias, \"ensin täytyy minun...\"\n\n\"Kuules poikani\", sanoi isäntä taputtaen häntä olkapäälle, \"jos lupaat\nminulle olla yhä juomaton, ahkera ja säästäväinen kuin tähänkin asti,\nniin et tarvitse matkustaa sinne eikä tänne. Minä lahjoitan Alinalle\ntalon, jossa säännöllinen mies voipi ei ainoastaan tulla hyvin toimeen\nvaan vieläpä tulla rikkaaksikin. Lupaatko?\n\n\"Voi, isäntä, miksi en lupaisi! Te olette niin hyvä... en ole\nansainnut...\"\n\n\"Sinä olet ollut viiden vuoden ajan paras palvelijani\", sanoi isäntä\nvakaisesti. \"Alina on ollut minulle rakas kuin oma tyttäreni, minä\nannan sen huolettomasti sinun hoitoosi. Kas niin, ottakaa nyt toinen\ntoisianne kädestä. Sunnuntaina kuuluutetaan ensi kerran, ja kolmantena\nkuuluutuspäivänä on teidän häänne. Ja vielä yksi asia. Minä en kärsi\nettä teistä sanottaisiin pienintäkään sanaa pahaan päin, sen vuoksi\nmenee Alina huomenna minun kälyni, Helkalan emännän luo, ettekä näe\ntoisianne ennenkuin hääpäivänä.\"\n\nNuoret olivat tähän tyytyväisiä, ja niin meni itsekukin levollensa.\n\nKoko tämän keskustelun oli kuullut talon muu väki, joka oven ra'osta\neteisessä oli kuunnellut sitä. Tämä suuri uutinen levisi siis pian\nlaitolle ja tuli siihenkin pieneen pirttiin jossa Alinan äiti asui.\nÄmmä oli hyvin kipeänä hermokuumeessa ja köyhä vaimo, jonka kanssa hän\nasui, hoiti häntä. Kun sairas sai kuulla, että Ananias ja Alina menevät\nnaimisiin, nousi hän istualleen ja huusi: \"ei, ei, ei, ei! Se ei saa\ntapahtua... Taivaan Jumala, se ei saa tapahtua!\"\n\n\"Ei, ei!\" huusi sairas, \"päästä minua heidän luoksensa... lähetä Alinaa\nhakemaan... voi Herra Jumala... minä tulen hulluksi...\" Ja hän raukka\nkaatui takaisin vuoteelleen houreissaan.\n\n\"Hän on vähän ylpeä itsestänsä\", mutisi hoitajatar hiljaa\naskaroidessaan huoneessaan. \"Hän olisi varmaankin tahtonut saada\nIsotalon pojan tahi Uotilan Heikin vävykseen, mutta ei aina käy\nniinkuin tahdotaan. Ja minun mielestäni voi hän olla tyytyväinen näin\nkuin nyt on.\"\n\nSillä välin houraili sairas lakkaamatta, heitteli itseänsä sinne tänne\nvuoteellansa ja puhui ymmärtämättömiä sanoja. Muutamien päivien perästä\nheräsi hän horroksistaan ja oli silloin niin heikko, että hän tuskin\nvoi puhuakaan. Hetken aikaa maattuansa huomasi hän, että kumppaninsa,\nvanha Reetta, myöskin makasi sängyssänsä.\n\n\"Kuule\", sanoi hän, \"olenko uneksinut että... että Alina meni naimisiin\nAnaniaan kanssa?\"\n\n\"Et, kyllä se on totta\", vastasi Reetta.\n\n\"Herra Jumala, Herra Jumala! Mitä nyt teen? Riennä, Reetta! Mene,\nkäske Alinan tulla heti tänne! Pian, pian, ne ei varmaankaan ole vielä\nnaimisessa?\"\n\n\"Eivät ole vielä, mutta sunnuntaina on häät.\"\n\n\"Jo sunnuntaina! Mene pian ja käske Alinan tulla tänne!\"\n\n\"Sinä lörpöttelet, Maijakulta\", sanoi Reetta väsyksissä, \"Alina on\ntoisessa päässä pitäjää Helkalasta, ja minä olen niin kipeä että luulin\nkuolevani yöllä. Minä olen saanut aivokuumeen, minäkin... Makaa hiljaa\nja kiitä Jumalaa tyttärestäsi. Isotalo antaa niille Ilolan talon eikä\nkerjäläiskakarat joka päivä saa sellaisia myötäjäisiä.\"\n\nMaija kääntyi seinään päin ja itki katkerasti. Sitte nousi hän ylös\nja koetteli käydä, mutta heti sängyn vieressä kaatui hän pyörtyneenä\nmaahan. Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kuuli hän Reetan puhuvan\nkäsittämättömiä sanoja ja huomasi että tämä hourasi. Hän laskeutui\njälleen vuoteellensa ja ajatteli: \"kenties joku tulee katsomaan meitä\nkurjia, silloin voin vielä lähettää hakemaan Alinaa tai Ananiaa.\" Mutta\nei kukaan tullut. Isossatalossa olivat kaikki häiden laittamispuuhassa.\nEmäntä oli luvannut Reetalle hyvän palkinnon, jos hän hoiti Maijaa\nsäännöllisesti, oli sitä paitsi lähettänyt heille maitoa, kahvia\nja ruokatavaroita useammiksi päiviksi eikä tiennyt ollenkaan että\nReettakin oli kääntynyt tautiin. Pirtti oli jokseenkin yksinäinen,\nkaikki ihmiset olivat ulkona heinäniityillänsä päivät päästään, eikä\nkukaan sattunut käymään sairasraukkojen luona. Kun sunnuntai-aamu\noli tullut eikä kukaan ihminen ollut käynyt, nousi Maija ylös, puki\npäällensä suurella vaivalla, otti kepin käteensä ja kompuroi ulos\ntuvasta. Hän hinasi itseänsä hiljalleen vähäiselle polulle, joka metsän\nläpi meni suoraan Isoontaloon, ja vaelsi aslel askeleelta huokauksilla\nja kyyneleillä. Päästyänsä jonkun matkaa, täytyi hänen istuutua alas\nja levähtää. Aurinko paistoi lämpimästi, kärpäset surisivat iloissaan\nja puut hiljaa suhisivat. Väsynyt vaeltajatar nukkui heti makeaan\nuneen lämpimille sammalille. Herättyänsä nousi hän hämmästyneenä ylös\nja katsoi aurinkoa, puolipäivä on jo lähellä. Kun hän ei vaan tulisi\nliian myöhään! Hän vaelsi taas hiljaa ja kompuroi eteenpäin. Vihdoin\nseisoi hän Isontalon portilla. Ei yhtään ihmistä näkynyt pihalla,\nmutta suuren juhlatuvan ovi oli puoleksi auki, ja sisällä oli väkeä\ntungokseen asti, pyhävaatteissaan ja hiljaa. Maijaraukan juuri astuessa\nkynnyksen yli, kuuli hän papin korkealla äänellä ja selvästi sanovan\n\"amen.\" Seurakunnan piti juuri hiljaa itseksensä lukea siunaus, kun\nhirveä huuto kaijutti tupaa. Kaikki kääntyivät oveen päin, morsiuspari\nnousi yhtäkkiä ylös ja hälinä ja melu syntyi, avun huutoa ja valitusta\nkuultiin. Isäntä ja emäntä tunkeutuivat joukon läpi ja löysivät Alinan\näidin, jonka he luulivat makaavan kipeänä pirtissänsä, tunnottomana\nlattialla. Emäntä kannatti hänen heti suureen viileään aittaan pihalla,\njossa hänet pantiin hyvälle vuoteelle, ja lähetettiin hakemaan Alinaa.\nNuori morsian seisoi peljästyneenä ja itkien kuolonkalpean äitinsä\nvuoteen vieressä eikä tiennyt mitä hänen piti tehdä. Emäntä ja muutamat\nmuut vaimot toivat vettä ja lihaa sekä koettelivat saada tunnotonta\neloon. Vihdoin aukasi hän silmänsä. Kun hänen silmäyksensä kohtasi\nnuoren tyttären morsiuspuvussaan ja vihkimäsormus sormessa, rupesi\nhän jälleen vaikeroimaan ja huusi että kaikki muut menisivät ulos ja\nmorsiuspari jäisi hänen luoksensa. Kun Ananias astui sisään ja ovi oli\nsuljettu, heittäysi sairas polvillensa, nosti kätensä ylös ja sanoi:\n\"tiedättekö mitä olette tehneet! Jumala armahtakoon minua, viheliäistä\nsyntistä!... _Te olette sisarukset_!\"\n\nTuo vahva nuori mies vaipui kuin ukkosen lyömä alas rahille, ja morsian\nseisoi vaaleana ja hämmästyneenä oikein ymmärtämättä mitä hänen piti\nuskoa ja ajatella.\n\nKului muutamia minuuttia, jolla aikaa kuultiin ainoastaan vanhan vaimon\nnyyhkytyksiä ja valitushuutoja.\n\nSitte nousi Ananias ylös, tarttui voimallisella harppauksella hänen\nolkapäihinsä, puisteli häntä tuimasti ja sanoi rajusti tuijottavilla\nsilmillä: \"Kerro... tunnusta heti, kirottu...\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", sanoi vaimo, \"olenhan minä sinun äitisi!\"\n\nNuoren miehen kädet vaipuivat alas ja hän istuutui taas vaaleana ja\näänetönnä.\n\n\"Minä tahdon tunnustaa kaikki\", valitti vanhus, \"minä olen kadotettu,\ntuomittu olento... eihän minulla ole ollut yhtään ilopäivää sen\nperästä... kuin sinä synnyit muutamien kuukausien perästä isäsi\nkuoleman jälkeen... olin silloin kerjuumatkalla vieraassa pitäjässä...\nköyhiä olimme aina olleet, mutta kun isäsi kuoli, niin tuli loppu\nkaikesta... Kesäpäivänä, sinä olit silloin kolmen viikon vanha,\nkastamaton etkä missään vielä kirjoissa... silloin tuli kiusaaja...\nja minä panin sinut pensaaseen kirkkotien viereen... Sitte riensin\npois, aina etemmäksi ja etemmäksi poikkeematta mihinkään. Kaksi vuotta\nmyöhemmin syntyi Alina... synnin lapsi on hän... Mutta hänet otettiin\nIsoontaloon... Se oli kyllä onni... mutta omantunnontuskat kalvoi minua\nhirmuisesti! Sitte sain kuulla sinun löydetyksi, ja luulin että kaikki\noli hyvin... mutta joka kerta kuin näin tyttäreni, tuli tunnontuskat\nentiselleen ja ajattelin... kenties olisin voinut tehdä työtä pojan\nedestä. Mutta siitä en uskaltanut puhua kellenkään. Sitte tulit sinä\nIsoontaloon. Olin iloinen että sinä sait niin hyvän paikan. En koskaan,\nen koskaan, en koskaan tullut ajatelleeksi että te voisitte... että\nte... voi herra Jumala, herra Jumala! Ei kukaan ole teistä puhunut...\nse kävi niin sukkelaan... ja minä olin niin kipeä... kyllä olisin\nlähettänyt Reetan, mutta hänkin oli kipeä enkä uskaltanut sanoa mitä\nse oli... ja minä kurja, kirottu olento!\" Ja taaskin heittäysi hän\nlattialle, puhuen sekavia sanoja ja tuijottaen rajusti ympärillensä.\n\nAlina riensi nyt esiin, nosti onnettoman äitinsä vuoteelle ja koetteli\npuhua ystävällisiä, rauhoittavia sanoja hänelle.\n\n\"Pyydä papin tulemaan luokseni\", kuiskasi sairas vihdoin.\n\nAlina kiiruhti tupaan ja toimitti vapisevilla huulilla asiansa. Mutta\nkun pappi tuli vuoteelle, ei sairas jaksanut muuta sanoa kuin: \"minä\nkadun, minä kadun.\" Pappi nojautui häneen päin ja sanoi juhlallisesti:\n\"joka syntinsä tunnustaa ja niitä rukoilee anteeksi, hänelle ne ovat\nanteeksi annetut.\" Sairas puristi kätensä yhteen, liikutti hiljaa\nhuuliansa ja kuoli. Pappi luki rukouksen hänelle ja sulki hänen\nsilmänsä. Sitte kääntyi hän ympäri ja katseli nuorta äsken vihkimäänsä\npariskuntaa. Morsian oli polvillansa nyyhkyttäen vuoteen vieressä ja\nmies istui kuin kivettynyt rahilla purren huuliansa ja puristellen\nkäsiänsä. Kun kumpikaan ei näyttänyt olevan taipusa ilmoittamaan tahi\nkertomaan mitä oli tapahtunut, meni pappi taas hiljaa ulos.\n\nAnanias istui sillä välin mykkänä ja liikkumatonna. Vihdoin nousi hän\nylös, ojensi kätensä Alinalle ja sanoi: \"nyt lähden. Kenties emme enää\nkoskaan tapaan toisiamme täällä maassa, mutta lähteä minun pitää.\"\n\n\"Lähdetkö?\" kysyi nuori morsian hiljaa.\n\n\"Niin, mitäs muuta voisin!\" vastasi hän surullisesti. \"Aviopari emme voi\nolla... ja kuinka on laitamme, emme voi sanoa... kellenkään ihmiselle.\nMinä menen Venäjälle työhön... jos jonkun kerran palaan takaisin...\nniin tapahtuu se vasta monen vuoden perästä... jolloin voimme tavata\ntoisiamme... sisaruksina... Jumalan kirous...\"\n\n\"Ananias, Ananias!\" rukoili Alina itkien.\n\n\"No hyvä -- Jumala sinua siunatkoon ijankaikkisesti ja tavatkaamme\ntoisiamme taivaassa -- hyvästi!\"\n\nHän läksi vakavilla askeleilla aitasta.\n\nHääväki seisoi siellä täällä joukottain, toiset tuvassa toiset pihalla.\nAlakuloisuus oli tullut kaikille, kaikki kuiskailivat keskenänsä ja\nihmettelivät minkätähden morsiuspari viipyi niin kauvan sairaan luona.\nTehneekö hän kuolemaa? Miksi laahasi hän itsensä tänne kun hän oli niin\nkipeä? Hän on varmaankin hourauksissaan lähtenyt kotoaan. Nyt näkyi\nAnanias. He juoksivat hänen ympärillensä kysymään kuinka siellä sisällä\noli laita, mutta hän meni heidän ohitsensa hiljaa katsoa tuijottaen\nalaspäin ja läksi pappilaan.\n\nSe kerrottiin emännälle. Hän kiiruhti aittaan. Täällä istui Alina\nvaaleana kuumin, kuivin silmin äitinsä kuolinvuoteen vieressä.\n\n\"Missä on Ananias?\" kysyi kasvatti-äiti.\n\n\"Poissa.\"\n\n\"Mitä sanot? Vastaa minulle? Eikö hän tule takaisin?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä tämä merkitsee?\"\n\nNuori vaimo katsoi ylös kasvatti-äitiinsä tuskallisella katsannolla.\n\"En voi kertoa mitään... voi, älkää kysykö minulta!\" rukoili hän. \"Hän\non mennyt... kenties ei hän tule koskaan takaisin... äitini, äitini,\näitini!\"\n\nIsontalon emäntä riensi tupaan -- hän ei ymmärtänyt mitään kaikesta\ntästä. Hän kertoi miehellensä ja papille mitä hän oli kuullut. Alina\nkutsuttiin sisään, mutta ei vastannut mitään muuta kuin mitä hän\nkasvatti-äidillensäkin oli sanonut. Vihdoin rukoili hän tuskallisesti:\n\"älkää kysykö minulta -- en kumminkaan voi vastata -- antakaa minun\nmennä Ilolaan, jossa me tulemme asumaan, ja kenties -- kenties tulee\nAnanias takaisin.\"\n\nTäällä ei ollut mitään tekemistä. Vieraat istuivat hiljaa alakuloisina\nrunsaan puolispöydän ympärillä, morsian oli vaalea ja mykkä, sulhanen\noli mennyt tiehensä ja appimuori makasi kuolleena pihalla, ne\noli surkeat häät. Heti puolisen jälkeen läksivät vieraat pois ja\nmorsian vietiin Ilolaan, jossa kaikki jo oli järjestyksessä, kauniit\nmyötäjäiset, arkut ja kaapit, heinät ladoissa, ruokatavarat aitoissa,\neläimet laitumella, ja kelpo nuori piika seisoi punaposkisena ja\niloisena eteisen ovella. Kun kiesirattaat ajoivat pihalle ja Alina\nkatseli ympärillensä vastarakennetuita, iloisia huoneita, sanoi hän:\n\"Ilola! Ei -- Kova-kohtalo on oleva talon nimi, se sopii paremmin.\"\n\nUseimpiin viikkoin ei puhuttu mistään muusta kuin tästä merkillisestä\ntapauksesta. Sitte unhotettiin se. Allina oli sillä välin muuttunut\niloisesta, vallattomasta tytöstä vakaiseksi, ajattelevaiseksi vaimoksi.\nHän otti luoksensa setänsä, köyhän, mutta kunnollisen ja ahkeran\nmiehen, hoitamaan taloa yhdessä piijan ja renkipojan kanssa. Itse teki\nnuori emäntä työtä kuin orja auringon noususta sen laskuun. Mutta\nei koskaan nähty häntä muiden ihmisten parissa, paitsi kirkossa.\nNiin kului viisitoista vuotta. Silloin palasi Ananias. Hän näytti\nulkoapäin kuin hän olisi ollut 60 vuoden vanha mies, kymäräselkäinen\nja harmaapäinen. Hiljaa astui hän tupaan kesäiltana, ja jäi sinne\nsitte olemaan. Setä jätti talon taaskin, ja Ananias otti itse talon\nhoitoonsa. Kaikki kävi heille hyvin, mutta kuten sanottu: suuri,\ntoivoton suru painoi heitä kuin raskas musta pilvi. Renki ja piika\nkertoi, että isäntä ja emäntä aina puhelivat keskenänsä kohteliaasti ja\nystävällisesti, mutta että talossa oli kaikki hiljaa ja rauhallista.\nJonakin päivänä tuli Alina kotia kylästä. Hän oli hyvin auttavainen\nkaikkia sairaita ja köyhiä kohtaan ja oli juuri nyt käynyt nuoren\näidin luona joka oli kuollut ja jättänyt jälkeensä useimpia lapsia\nsuurimpaan kurjuuteen. \"Ajattelin\", sanoi Alina arvelevaisesti, \"jos\nme voisimme ottaa nuorimman luoksemme, siitä olisi apua isälle, ja me\nolemme rikkaita.\"\n\n\"Niin, ota vaan kernaasti\", vastasi mies hiljaa. Niin tuli pikku\nJohannes uuteen kotiinsa. Ihmisten mielestä oli tällä pienellä\npojalla ollut erinomaisen hyvä onni, sillä luultavasti oli hän perivä\nkasvattivanhempansa, joilla ei ollut omia lapsia. Kova-kohtalo oli\ntalolla sillä välin nimi nyt vieläkin, mutta pieni kasvattipoika ei\ntietysti ajatellut surullista nimeä eikä edes tiennytkään että sitä\nennen oli kutsuttu Ilolaksi. Kun Johanneksen ensi kerran piti käydä\nHerran Ehtoolliselle, sai hän seurata kasvattivanhempiansa kirkkoon.\nJumalanpalveluksen loputtua, kun väki jo rupesi hajoilemaan teille\nja poluille, seisoi mies ja vaimo sakastissa ja pyysivät päästä\nerityisesti papin pakeille. Ne olivat Ananias ja Alina. Ne olivat\nsiellä kauvan aikaa, mutta kun he tulivat sieltä ulos, oli heidän\nkasvonsa ikäänkuin kirkastetut. He lankesivat vielä kerran polvilleen\nalttarin edessä tyhjässä kirkossa ja menivät sitte kotiinsa niin\nkeveillä sydämillä ett'ei he 30 vuoteen olleet nähneet niin iloista\npäivää. Musta pilvi oli poistettu ja raskas kuorma oli kevennetty.\n\n\n\n\nKutsumaton vieras.\n\n\nSyvimmän salomaan keskellä Evoisten kruununmetsää oli kerran pieni\npuutteenalainen mökki, jossa asui köyhä leski kahden pienen lapsensa\nkanssa. Kesällä oli tuvan päivänpuolella perunamaa ja vähäinen\nkolmikulmainen maakappale, johon oli kylvetty nauriita, mutta\nympäristöllä oli korkea ja synkkä männikkö, ja maa oli peitetty\nkanervilla niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mökin ainoasta pienestä\nakkunasta voitiin nähdä vähäinen järvi, jota ympäröitsi hetteiset,\nsuokanervia ja karpaloita kasvavat rannat. Tässä eli köyhä leski\nyksinään lastensa kanssa kesänsä ja talvensa ja elätti itseänsä osaksi\nkehruulla ja kutomisella, osaksi leikkuulla ja heinänteolla kylissä ja\nsuuremmissa taloissa. Äidin ollessa poissa, usein auringon noususta\nmyöhään yöhön asti, olivat lapset yksinään kotona. He leikkivät\ntalvella tuvassa, kesällä metsässä, poimivat karpaloita keväällä ja\npuolukoita syksyllä sekä olivat tyytyväisiä ja iloisia pieniä lapsia.\nVälistä sattui niin että äiti oli niin kauvan poissa, ett'ei hän voinut\ntulla kotia yöksi. Silloin sysäsi ymmärtäväinen pikku Leena teljen oven\neteen pimeän tultua, sammutti valkean takasta ja ryömi ylös lämpimälle\nuunille pikku veljensä kanssa. Syötyänsä kovan leipäpalasensa, lukivat\nhe iltarukouksensa ja nukkuivat rauhallisesti.\n\nSellaisena yönä, Leena taisi silloin olla kahdeksan ja Tuomas viiden\nvuoden vanha, heräsivät lapset kun ovi yht'äkkiä temmattiin auki ja\nkylmä tuulenpuuska hirveän rankkasateen kanssa ryntäsi sisään tähän\npieneen tölliin. Peloissaan ja unentörryksissä nousivat he ylös ja\ntuijoittivat pimeyteen.\n\n\"Onko täällä yhtään ihmistä? Sytyttäkää heti valkea\", huusi karkea ääni.\n\nLeena ryömi vapisten alas ja kopeloi takan luo, jossa hän poron\nseasta pengoskeli ylös muutamia vielä hehkuvia hiiliä, puhalsi niihin\nja muutamien lastujen sekä kuivien kanervien avulla sai hän valkian\npalamaan. Nyt katseli hän ympärillensä ja huomasi kauhistuksekseen,\nsuurikasvuisen, parrakkaan vangin vaatteisiin puetun miehen seisovan\nkeskellä lattiaa katsellen häntä karsailla silmäyksillä tuuheiden\nkulmakarvojen alta. Pikku tyttö pani laihat pienet sormensa ristiin\nja katseli rukoilevan näköisenä vierasta. Hän oli juuri muutamia\npäiviä sitte kuullut äitinsä puhuvan että jokin vanki oli karannut\nHämeenlinnan vankilasta, ja kun siihen aikaan oli hyvin tavallista,\nettä rosvot ja karanneet vangit ottivat pakonsa näille salomaille, oli\nlapselle tuttuja kaikki historiat näistä onnettomista ja hän tunsi\nmyöskin vankien vaatteiden ulkomuodon.\n\n\"No\", sanoi vanki, \"ota nyt heti tänne ruokaa äläkä seiso siinä ja\nällistele, minä olen nälkäinen kuin susi ja syön sinut itsesi, jollet\ntuo esiin mitä parasta talossa on.\"\n\nLeena nousi ylös penkille ja otti laudakolta alas pari leipäpalasta,\nkivivadin jossa oli muutamia kylmiä perunoita sekä vähän suoloja\ntuohisessa ja pani ne kaikki pöydälle.\n\n\"Onko tässä kaikki?\" kiljui vieras hirveällä äänellä.\n\n\"On\", vastasi pienokainen hiljaa.\n\nVanki katseli ympärillensä tupaan, etsi lautakon, lukitsemattoman\nkaapin, olet sängystä, mutta ei löytänyt mitään. \"Eikö teillä ole\naittaa?\" kysyi hän epäileväisesti.\n\n\"Ei\", vastasi tyttö. \"Oli täällä tosin isän eläissä, mutta se oli niin\nvanha että se rymähti alas, ja äidillä ei ole ollut varaa rakentaa\ntoista. Mutta äiti sanoo ett'ei sitä tarvitakaan, kun kaikki mitä\nmeillä on mahtuu tähän tupaan.\"\n\nVieras oli istuutunut pöytään ja syödä hotkaisi tätä yksinkertaista\nruokaa. \"Missä on isäsi vaatteet?\"\n\n\"Ne ovat aikoja sitte myödyt leivän tähden\", vastasi lapsi\nyksinkertaisesti.\n\n\"Oletteko sitte niin köyhiä?\"\n\n\"Olemme. Mutta äiti sanoo, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä\nhyvästä, jonka hän on meille antanut. Monta on joilla ei ole kattoa\npään päällä, se meillä on kumminkin se. Ja äiti on terve, hän tekee\ntyötä.\"\n\n\"Pane enemmän puita valkeaan, olen märkä kuin koira ja vilustunut.\nMiksi teillä vaan on paljaita pärtyjä ja risuja, vaikka asutte keskellä\nmetsää?\"\n\n\"Me asumme kruununmetsässä\", vastasi tyttö viisastelevaisesti, \"eikä\nmeillä ole lupa ottaa muita kuin kuivia oksia ja pärtyä joka on\nkaatunut maahan.\"\n\n\"Ahaa, minä ymmärrän, asuuko metsävartija lähellä?\" sanoi vanki\nrauhattomalla katsannolla.\n\n\"Ei, kaukana täältä, mutta äiti sanoo että Jumalan silmä näkee meidät.\"\n\nVanki heitti aran silmäyksen pienoisille, viattomille kasvoille hänen\nedessään. Tyttö näki kuinka leipäpalanen toisensa perästä katosi, ja\nkun kaikki oli lopussa, yksin suolatkin tuohisesta, purskahti hän\nkatkeraan itkuun.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi vanki.\n\n\"Voi\", nyyhkytti Leena, \"itken sitä että kaikki ruoka on lopussa. Äiti\nluuli että sen piti riittää meille muutamiksi päiviksi, ja nyt mulla ei\nole edes aamiaistakaan pikku Tuomaalle.\"\n\nTämä kävi vankiin niinkuin viimeinen leipäpala olisi tarttunut hänen\nkurkkuunsa, hän sanoi lempeämmällä äänellä kuin tähän asti: \"lieneehän\nteillä perunoita tähän aikaan vuodesta?\"\n\n\"Ei, ne paleltuivat, ja äiti on saanut aina jonkun kapan työstänsä.\n\n\"No hyvä\", sanoi vanki ja otti kiiltävän hopearahan taskustansa, \"tästä\nsaat maksun ruu'asta. Tällä markalla voi äiti ostaa paljo enemmän\nkuin minä nyt olen syönyt tänä iltana. Se on viimeinen joka minulla\non, mutta se on sama, löytyneehän rikkaampiakin taloja joista voin\nparemmalla omallatunnolla ottaa ilman edestä.\"\n\n\"Voi ei!\" sanoi pikku tyttö ja pani kiiruusti hopearahan takaisin\nvangin käteen, \"paljo ennemmin kuolemme nälkään ennenkuin otamme teidän\nviimeisen rahanne. Jumala ruokkii linnut taivaan alla, hän ei unhota\nmeitäkään, ettekä te saa varastaa enää, hän ruokkii teidätkin, siitä\nolen vakuutettu.\"\n\nVahva vapisi tuon pikku tytön edessä. Nyt kohotti hän nyrkkiin\npuristetun kätensä, puisti sitä ja sanoi: \"_en enää varasta, vaikka\nkuolisinkin_!\" Sitte heittäysi hän penkille, peitti silmänsä käsillänsä\nja purskahti koviin nyyhkytyksiin. Hämmästyneenä ja neuvottomana\nseisoi pikku Leena hänen edessänsä. Yht'äkkiä nousi vanki ylös, pani\njykeän kätensä lapsen pään päälle \\a sanoi vapisevalla äänellä: \"sano\nterveisiä äidillesi päärosvolta Turvalta, sano myöskin hänelle, että\njos hän voi opettaa teidät yhtä kunniallisiksi, ahkeroiksi ja Jumalaa\npelkääväisiksi kuin hän itsekin on, niin... niin... ei hänen koskaan\ntarvitse nähdä poikaansa raudoissa ja vanginvaatteissa. Hyvästi!\"\nHän meni, mutta pysähtyi ovella, otti ylös särkyneen teljen, aukaisi\nnaulan ja löi sen jälleen sisään. \"Sulje nyt, lapseni\", sanoi hän\nystävällisesti, \"ja nuku sitte Jumalan nimeen.\"\n\nUusia kummallisia tunteita liikkui miesraukan rinnassa, kun hän jälleen\nseisoi ulkona pimeällä yöllä jääkylmässä syksysateessa. Hän asettausi\nräystään alle ja nojausi seinää vasten ajatellaksensa mitä hänen nyt\npitäisi tehdä. Hän oli useampia vuorokausia harhaillut rahatonna\nmetsissä ja salomailla, eksynyt suurissa sammalikoissa ja ollut vähällä\nhukkua suohon, nähnyt vilua ja nälkää sekä kärsinyt.\n\nHän oli ymmärtänyt ett'ei tässä viheliäisessä mökissä voinut olla\nrahoja, mutta hän oli kumminkin päättänyt sammuttaa edes nälkäänsä\ntässä ja hankkia itsellensä vaatteita voidakseen uskaltaa lähteä\nmetsätietä asutuille seuduille. Silloin oli pikku lapsen viattomuus,\nluottamus ja vakaiset sanat valloittanut hänen paatuneen sydämensä,\nja ajatukset köyhän äidin ahkeruudesta ja kärsivällisyydestä, Jumalan\npelosta ja hyvistä opeista olivat syyttävänä omanatuntona hänen\nedessänsä, ja hirveä halu päästä varastamisesta ja murhaamisesta\nliikkui hänessä. Silloin kuuli hän selvästi pikku tytön äänen\navonaisesta reijästä tuvan seinässä. \"Tuomas, nukutko jo? Lukekaamme\nvielä kerran iltarukouksemme, niin emme ole niin peloissamme.\nKiitos, hyvä Jumala, suojelemastasi hirmuisilta rosvoilta ja\npahoilta ihmisiltä! Anna meille taaskin leipää äläkä anna meidän\nnälkään nääntyä! Siunaa tuota vankiraukkaa ja auta häntä pitämään\nlupaustansa, ruoki häntä niinkuin sinä ruokit profeeta Eliasta\nerämaassa.\" Sitte luki hän \"isä meidän\", ja kun hän tuli sanoihin:\n\"anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin anteeksi annamme\nmeidän velvollisillemme ja älä johdata meitä kiusaukseen\", laskeusi\npahantekijäraukka polvillensa, nojasi päänsä märkään maahan ja rukoili\nsydämensä pohjasta kyynelten virratessa hänen kasvoillensa, ei enää\nkatkeria ja vihaisia kyyneliä niinkuin sisällä tuvassa, vaan lempeitä\nja hyvääteleviä kuin kesäsade.\n\n\n\n\nSeppä Kummallinen.\n\n\nSyvärannan kylässä asui räätäli, jolla oli yksi ainoa poika,\nJohannes. Tämän olisi pitänyt oppia isän käsityöhön, mutta hänellä ei\nnäyttänyt siihen olevan halua eikä taipumustakaan. Kummallinen poika\noli hän, ja kylän kupparitiina oli ennustanut, että hänestä tulee\njokin merkillinen. Hänen syntyessä, joka tapahtui kevättalvella, oli\nkoko joukko ämmiä keräytynyt räätälin saunan ulkopuolelle, jossa he\ninnokkaasti keskustelivat mitä olisi tehtävä, kun huhu kävi, että\nräätälin vaimo oli saanut kuolleena syntyneen pojan. Jutellessa\nyhtä ja toista täällä ulkona ja ehdoteltaissa milloin yhtä, milloin\ntoista keinoa saadaksensa poikaa henkiin, liikkui monen uskoma ja\ntaitava Kupparitiina sisällä tavallisella varmuudellaan ja otti\nmittojansa ja askeleitansa silmänräpähdystäkään epäilemättä. Pienessä\nrasiassansa, jossa hän säilytti kuppisarvensa, kuppiveitsensä, sekä\nkaikellaisia voiteita ja lääkkeitä, oli hänellä kappale liinavaatetta,\njonka hän oli ottanut valekuolleen kääriliinoista. Siitä repäisi\nhän pienen kappaleen, sytytti sen palavassa kynttilässä, kastoi sen\nlampaanihrassa, ja mytistessään käyttämättömiä sanoja, piti hän tätä\npalavaa tilkkua lapsen nenän alla, joka katkerasta savusta alkoi heti\ntirskua ja heräsi eloon kimakasti parkuen. Heti sen perästä pestiin\nja kapaloitiin pienokainen tarpeenmukaisesti, ja nyt avattiin vihdoin\novi, joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja uteliaat ämmät ryntäsivät\nsisään katsomaan ja onnea toivottamaan.\n\n\"No, eläähän se\", sanoi muudan.\n\n\"Niin, miksi ei hän eläisi?\" vastasi Kupparitiina terävästi ja katseli\npuhujaa kiiluvilla mustilla pienillä silmillään. \"Kyllä hänestä mies\ntulee ja merkilliseksi mieheksi tuleekin hän, sanon minä.\"\n\n\"Merkilliseksi? kuinka niin? Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Minä sen nyt vaan tiedän\", vastasi Kupparitiina salakähmäisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKasvavasta pojasta odotettiinkin jotakin merkillistä, mutta ei mitään\nmuuta voitu huomata, kuin että hän oli tavallista äänettömämpi ja\nhiljaisempi poika, joka, enimmäkseen käveli allapäin tai istui\nryömyllään suurella kivellä tuvanseinän takana ja mietiskeli sekä\npiirusteli pöytiä ja penkkiä kaikellaisilla kuvilla. Katkismuksen oppi\nhän pian, ja saatuansa jonkin kirjan tai sanomalehden käteensä luki\nhän sen päästä päähän, mutta neula ei häntä miellyttänyt. Kun isä pani\ntyötä hänen käteensä, neuloi hän niin nurin ja niin hitaasti kuin\nmahdollista, ja kun isä hetkeksi läksi ulos huoneesta, hyppäsi poika\nulos akkunasta ja meni metsään tai kapusi rakkaille kivillensä, ojensi\nsäärensä, ja pani leukansa niitä vastaan ja mietiskeli. Sekä kuria että\nnuhteita oli hän saanut runsaassa määrässä, mutta ei nekään tahtoneet\nauttaa. Jonakin päivänä kun isä taaskin oli riidellyt hänelle, sanoi\npoika:\n\n\"Ei se kelpaa mihinkään, isä, että te tahdotte minua räätäliksi, siksi\nen kumminkaan koskaan tule.\"\n\n\"Mikä sinusta sitte tulee, pöllöpää?\" kysyi isä vihoissaan.\n\n\"En tiedä, mutta antakaa minun mennä kouluun ja -- ja piirustaa, niin\nluulen että minusta tulee jokin kelvollinen.\"\n\n\"Jahaa, herraksi aijot tulla? ja katsella isääsi olkapääsi yli? Kas\ntässä on neula ja sormistin, ompele sisustin tähän hihaan taikka\nmuutoin näytän sinulle missä herrasi istuu.\"\n\nPoika puri hammasta, hän luuli olevansa melkein liian suuri itkemään\nja istuutui kuuliaisena pöydälle. \"Ja kumminkin pitää minusta tulla\njokin\", ajatteli hän itseksensä, kyynelten vastoin hänen tahtoansa\ntippuessa alas hänen työllensä.\n\nEräänä päivänä avasi vihdoin räätälinvaimo sydämensä Kupparitiinalle ja\nvalitti pojan vastahakoisuutta.\n\n\"Ettekö voi lukea jotakin hänelle, että hän saisi paremman halun\nammattiin taikka että edes hänen jäykkä mielensä tulisi taivutetuksi?\"\n\n\"Josko minä voin!\" huudahti Kupparitiina, \"voisin saada koko kylän\nmiehet, sekä vanhat että nuoret, räätäleiksi jos vaan tahtosin mutta...\"\n\n\"No, herra Jumala, Tiina, no tehkää nyt taikojanne; te tiedätte ett'ei\nminulla paljo ole, mutta kyllä Kalle neuloo teidän topatun sielikkonne\nkaikkein ensiksi vaikka minä seisoisinkin hänen takanansa uuninluuta\nkädessä, eikä se maksa penniäkään teille.\"\n\n\"Nono, nono, anna nyt ihmisen puhua! Ensiksi on tiedustettava onko hän\nmäärätty räätäliksi...\"\n\n\"Määrätty?!...\"\n\n\"Niin, ei kaikkein onni ole tulla räätäliksi -- vaikka he kyllä\nolisivatkin hyviä miehiä. Meidän tulee ensin sitä katsastaa.\"\n\n\"Tule sitte meille\", pyysi räätälin vaimo, \"he ovat nyt molemmat\nlautamiehessä neulomassa.\"\n\nRäätälinvaimo pani kahvipannun tulelle, ja Kupparitiina levitteli\nkorttiansa pöydällä.\n\n\"Se on nyt niinkuin se on...\" sanoi hän ajattelevaisesti, \"täällä on\nmusta mies tiellä sille asialle... voi käydä... mutta... mutta... huu,\nniin... niinkuin sanoin... jotakin on tiellä... Onko teillä täällä\nhänen vanhoja paitojansa?\"\n\n\"On, tässä on yksi.\"\n\n\"Hyvä. Joko olette panneet selvikettä kahviin?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kaatakaa sitte pisara tähän kuppiin. Onko täällä yhtään semmoista\nneulaa, jolla hän tavallisesti on neulonut?\"\n\n\"On, tässä on yksi.\"\n\n\"Hyvä, anna nyt minun olla joku hetki rauhassa, ja sitte saamme nähdä.\"\n\nKupparitiina otti paidan, neulan ja kahvipannun ja sulkeutui pienen\ntuvan peräkammariin.\n\nHetken kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: \"no, jollei hän nyt saa\nräätälihalua, niin ei hän saa sitä koskaan.\"\n\n\"Sepä oli nyt oikein hyvä, Tiinakulta, tule nyt ottamaan kuppi kahvia.\"\n\n\"Niin, kiitoksia, eipä tuo taida tehdäkään pahaa. Parastani olen\nkoettanut, mutta edeltäkäsin sanon jo, että jotakin on tiellä joka on\nväkevämpi kuin minä. Jollei hänestä tule räätäli, niin se ei ole minun\nvikani, mutta sitte -- tulee hänestä jokin muu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä nyt oli väkevämpi kuin Kupparitiina, ei ole koskaan saatu tietää,\nmutta varma on, ett'ei räätälihalu tahtonut tulla. Kun Johannes oli\nnoin 15 vuoden vanha, hankki hän lupaa vanhemmiltansa päästäksensä\nkylän sepän oppiin. Isä, joka oli väsynyt ja ikävystynyt torumiseen\nja varoittamiseen, suostui siihen, ja niin tuli Johanneksesta seppä.\nSe ei tosin ollut se josta hän oli uneksinut ja toivonut, mutta\nolihan se kumminkin parempi kuin räätäli, ajatteli poika. \"Ja minusta\nkumminkin kerran vielä tulee jokin\", ajatteli hän liehtoessaan\npaletta, takoessaan paljalla tahi kantaessaan hiiliä pajaan.\nJoutilaana ollessaan käveli hän kädet taskussa ja ajatteli niinkuin\nennenkin taikka piirusteli kuvioita lautapalasiin, seiniin ja oviin.\nOikeastaan ei mestari ollut oikein tyytyväinen oppipoikaansa. Poika\noli köntys ja hajamielinen ja sitä paitsi oli hänellä kaikellaisia\nkummallisia ajatuksia. Muun muassa tahtoi hän aina panna koristuksia ja\nkaunistuksia yksinkertaisimpiinkin kaluihin, ja jollei hän niitä saanut\ntehdä, niin piti hänen kumminkin saada kirjoittaa niihin vuosiluku ja\nsepän nimimerkki kirvespohjaan tahi johonkin paikkaan auran sahroihin\ntai lapioon.\n\nJonakin iltana istui Johannes rikkinäisellä tynnyrillä pajan nurkassa\nja katsoa tuijotti hehkoon ahjossa. Mestari oli lopettanut päivän\ntyönsä ja mennyt tupaan. Johannes mietiskeli suruissaan kuten\ntavallisesti, millä tavalla hänestä \"tulisi jokin.\" Äkkiä hyppäsi hän\nylös: \"Minä kokoon rahoja ja lähden Helsinkiin\", huudahti hän suurella\näänellä. \"Siellä täytyy löytyä jokin keino minulle.\"\n\nTästä päivästä tuli hän ahkerammaksi ja tarkka-oppisemmaksi. Mestari\nvoi vähitellen uskoa hänelle vaikeimpiakin töitä ja antoi hänen myöskin\njonkun kerran laittaa niihin koristuksia vaikka sellaiset turhuudet\nnaurattivat häntä. Johannes ei ollut koskaan uskonut kelienkään\ntulevaisuustuumiansa, mutia vuosi vuodelta työskenteli hän pannaksensa\nniitä toimeen. Rahoja oli hän tosin koonnut, mutta aina oli jotakin\ntiellä hänen Helsinkiin matkustamiselleen. Ja sitte meni myttyyn koko\ntuumat. Sepällä oli tytär, isokasvuinen, punatukkainen tyttö, joka\nreippaasti ja näppärästi hoiti isänsä taloutta ja oli yhtä taitava\nkangastuoleilla kuin voikirnun ja leipomapöydänkin ääressä. Johannes\noli aina salaisesti ihaillut tuota kelpo tyttöä ja hiljaisella mielellä\nkärsinyt hänen pisto- ja pilkkasanojansa, sillä hänkään ei ymmärtänyt\ntätä uneksivaa, ihmeellistä poikaa enemmän kuin muutkaan kylässä.\nVihdoin huomasi hän pitävänsä mennä naimisiin, ja Katriinan kanssa.\nKatriina oli tosin monta kertaa sekä kironnut hänen velttouttaan että\nnauranut hänen aatteilleen ja kummallisuuksilleen, mutta kuinka lienee\nollutkaan, hän tunsi kumminkin itsensä vähän liikutetuksi nuoren sepän\nkainolta rakkaudelta ja antoi hänelle myöntäväisen vastauksen. Mestari\nmurahteli vähän tästä asiasta. Hän ei ollut varma että Johannes voisi\nelättää vaimoa ja lapsia, mutta Katriina vakuutti ihan varmasti, että\nse kyllä kävi laatuun. Johannes oli tekevä työtä isän pajassa ja\nyhdessä hänen kanssansa, ja olihan koti valmis, sillä luonnollisesti\nasuisivat he isän luona. Niin antoi vanhus myönnytyksensä. Johanneksen\nvähäiset säästörahat menivät korean silkkihuivin ostoon morsiamelle ja\nuusiin vaatteisiin itsellensä sekä muutamiin sepän- ja talouskaluihin.\nTosin huokasi hän puutteesta päästessään viimmeistä penniä, sillä\nnythän ei voinut tulla Helsinkiin matkustamisesta mitään, mutta\nolihan hänellä nyt Katriina, hänestä oli tuleva kunnollinen seppä\neikä mikään muu. Vähän aikaa tyttären naimisen perästä kuoli vanha\nseppä, ja nuoret saivat periä niin hyvin pajan kaikkine kaluineen\nkuin tuvankin kaikkineen mitä siinä oli. Tämä oli oikein hyvä alku ja\nkunnollisempi mies olisi menestynyt oikein hyvin siinä, mutta Johannes\noli taaskin ruvennut mietiskelemään. Vaimo nuhteli ja oli vihoissansa\nhänelle, talonpojat uhkasivat kääntyä jonkun muun sepän puoleen, kun\nhe eivät koskaan saaneet takeitansa valmiiksi oikeaan aikaan, mutta\nei mikään auttanut. Välistä, kun Katriina oli ollut liian suurisuinen\nja pilkallinen, hiipi Johannes matkalle rikkinäiselle tynnörilleen\npajassa ja ajatteli: \"tyhmästi tein kun nain; nyt olisin voinut olla\nHelsingissä ja tulla joksikin.\"\n\nEräänä päivänä sanoi Katriina: \"tässä asumme aivan maantien vieressä ja\nmeillä voisi olla hyötyä matkustavaisistakin, kun vaan sinussa olisi\nmiestä tekemään työtä, ja sinä voisit panna kyltin portillemme niinkuin\nkaupungeissakin on tapana pitää.\"\n\nTuo hyväluontoinen mies hymyili. Hän oli usein kuullut ihmisten\nkutsuvan itseänsä kummalliseksi, ja muutamien päivien kuluttua,\nihmisten aamusella ruvetessa liikkumaan, näkivät he vasta maalatun\nkyltin sepän portilla. Siinä oli kirjoitettuna: \"Seppä Kummallinen.\"\nMies sekä nauroi sille että ihmetteli sitä, ja Katriina oli sekä\npahoillaan että hämillään, mutta kyltti oli vaan paikallaan.\n\nJonakin kirkkaana ja kauniina kesäiltana seisoi Johannes alasimensa\nääressä ja korjasi rikkinäistä lukkoa, sillä hän oli taitava\nkaikellaisissa hienommissakin teoksissa. Silloin pisti Kupparitiina\npäänsä ovenraosta ja sanoi mielissään: \"no, nyt olen tuonut sinulle\npojan.\"\n\nJohannes jäi seisomaan lukko toisessa kädessä ja viila toisessa.\n\n\"Niin niin\", pitkitti Kupparitiina, \"tule vaan katsomaan häntä.\"\n\nJohannes pani pois työkalunsa hyvin ajatuksissaan ja seurasi ämmää\nsaunaan.\n\nAivan oikein. Siellä olikin pieni olento makaamassa pärevakassa, ja\njuuri kun nuori isä kumartui häntä katsomaan, avasi se parin suuria,\nmustia silmiänsä ja ojensi pientä laihaa nyrkkiänsä.\n\n\"Tässä on nyt oppipoikasi\", nauroi Kupparitiina.\n\n\"Ei!\" sanoi Johannes juhlallisesti, uusi ajatus juontui hänen\nmieleensä. \"Seppä ei hänestä ole tuleva... jokin suuri pitää hänestä\ntulla.\"\n\n\"Kyllä kai, kyllä kai\", sanoi Kupparitiina mairittelevaisesti, mutta\nlauteilta kuului pilkallinen ääni:\n\n\"Kumpahan hänestä vaan tulisi uuttera ja kelpomies, niin on\nsepänammatti yhtä hyvä kuin muukin.\"\n\n\"Se on aivan totta\", myönsi Tiina, heti valmisna pitämään toisenkin\npuolta. \"Mutta näetkös, Katriina, kummallista on tässä maailmassa,\nvälistä tulee sepän pojasta suutari ja räätälin pojasta seppä, niinkuin\nJohanneksestakin.\"\n\n\"Niin, hänestä kun piti tulla jokin merkillinen\", sanoi Katriina\npilkallisesti, \"Niinhän te, Tiina, edeltäpäin sanoitte.\"\n\n\"Niin sanoinkin, ja me saamme nähdä vielä. Kaikissa tapauksissa on hän\nnyt hyvä seppä ja hänellä on poika ..\n\n\"No, kyllä _minä pojan_ työhön opetan, sen lupaan minä\", sanoi Katriina\njälkipainolla.\n\nTämän keskustelun aikana istui Johannes hiljaa pikku poikasen vuoteen\nvieressä ja ajatteli, kuinka tuo pikku käsi suureksi kasvettuaan piteli\nlyijypiirrintä ja kirjoituskynää, kuinka hän kävi koulua ja tuli\nsuureksi mieheksi ja toteutti kaikki isän unelmat ja tulevaisuuden\ntuumat. Mutta siihen tarvitaan rahoja, ja nuori seppä riensi\npajaansa semmoisella kiiruulla kuin näitä rahoja olisi jo tarvittu\nhuomispäivänä. Hän teki työtä koko valoisan kesäisen yön, ja ihmiset\nsanoivat että \"paholainen oli mennyt seppään\", mutta yksi ja toinen\nymmärtäväinen ihminen sanoi: \"hänhän on nyt saanut pojan ja ajattelee\nsen vuoksi tästälähin tulla ahkerammaksi.\"\n\nSiltä todellakin näytti. Nyt ei ollut aikaa mietiskelemisille. Palkeen\nliehdonta ja paljan pauke kuului päivät päästään pajasta, vieläpä\nvälistä hyvin myöhään yölläkin, ja työtä oli yltäkyllin. Tähän aikaan\nrakennettiin suurta herrastaloa läheisyyteen, ja seppä Kummallinen,\njoka oli tullut tunnetussi hienoista ja kauniista takeistaan, sai\nvalmistettavakseen koko joukon lukkoja, saranoita, ripoja, käsipuita\nja satoja muita kaluja. Ihmiset puhuivat että Johanneksen olisi\npitänyt tulla rikkaaksi kaikista näistä, mutta yhä kävi hän vanhoissa\nkuluneissa vaatteissaan, ja vaimo murisi, että hän sai niin vähän\nrahoja. Ei kukaan tiennyt mitään vähäisestä aarteesta, jonka hän oli\nkaivanut pajan nurkkaan ja joka oli aijottu pikku pojan koulunkäyntiä\nvarten.\n\nPikku Pärttyli kasvoi isoksi. Hän oli mustakiharainen ja mustasilmäinen\nniinkuin isänsäkin sekä hiljainen ajattelevainen lapsi. Niinpiankuin\nhän kykeni omin voiminsa liikkumaan, ryömi hän nokisen kynnyksen yli\npajaan ja istui siellä aivan hiljaa ja siivosti lattialla katsellen\nkipinöitä ahjosta ja leikitellen kuona- ja rautapalasten kanssa. Kun\näidillä oli paljo tekemistä ja kun tämä toisinaan puhutteli pienokaista\nkovalla äänellä, meni se hiljaa lempeän, hiljaisen isänsä juokse\nja näytti olevan hyvin tyytyväinen hänen seuraansa. Kuinka monta\najatusta oli tullut Johanneksen päähän hänen ahkerasti heiluttaessaan\npaljaansa, silloin tällöin heittäessään silmäyksen poikaansa! Pärttyli\noli saanut veljen ja sisaren, molemmat pieniä valkotukkaisia,\nlihavia ja vallattomia mukuloita, mutta niitä näytti Johannes tuskin\nhuomaavankaan. Hän eli ja teki työtä ainoastaan vanhimman poikansa\neteen, hänen, josta \"piti tulla jokin.\" Tosin täytyi hänen nyt, kun\nperhe oli tullut suuremmaksi, antaa enemmän rahoja vaimollensa, mutta\naina löysi kumminkin osa tuloista tiensä kuoppaan pajan nurkassa.\n\nKuusvuotiaana osasi Pärttyli jo lukea selvästi kirjaa ja auttavasti\nkirjoitella kirjaimia. Voi kuinka ylpeä oli isä hänen taidostansa!\nHänestä oli ihan varmaan tuleva jokin suuri.\n\nEi! -- Hänen ratansa maassa tuli hyvin lyhyeksi, sillä ihminen päättää\nja Jumala säätää. Kova kaulatauti teki hyvin äkkiä lopun kaikista\ntoiveista, ja kolmen vuorokauden kuluttua makasi pikku Pärttyli kylmänä\nja vaaleana arkussansa. Isäraukka seisoi äänetönnä ja murheissaan\nsen vieressä. Hautajaisten perästä otettuansa yllensä työnuttunsa ja\nmentyänsä pajaan, istuutui hän vanhan tynnörinsä päälle, peitti\nkäsillään kasvonsa ja itki katkerasti.\n\nKolme tai neljä pientä valkotukkaista tirkisti silloin tällöin ovelta,\nmutta vetäytyi taaskin peloissaan takaisin. Ne olivat hänen omia\nlapsiansa, mutta niistä hän ei välittänyt. Pärttylistähän piti jokin\ntulla, mutta nyt hän makasi haudan syvyydessä ja kaikki toiveet hänen\nkanssansa.\n\nKatriina rupesi taaskin tulemaan huolelliseksi miehestänsä. Kaikki\ntyöhalu oli kadonnut. Vanhoja uhkauksia, että olisi muka muitakin\nseppiä, kuultiin taaskin lausuttavan, ja puute alkoi tulla tuntuvaksi\nkotona. Nuo neljä pientä suuta tarvitsivat ruokaa ja tulot olivat\nvähäiset. Vaimo torui ja itki, ja päiväksi tai kahdeksi voi Johannes\nryhtyä taaskin työhön, mutta oikea työhalu oli poissa. Välistä, kun\nhätä pakoitti, meni Johannes pienelle kuopallensa pajan nurkkaan ja\notti lapion käteensä kaivaaksensa aarrettansa ja antaaksensa siitä\ntalouteen, mutta siihen ei hänellä kumminkaan ollut sydäntä.\n\nEräänä päivänä tuli hän pajaan ja jäi seisomaan uuden re'en eteen, jota\nhänen juuri piti raudoittaa.\n\n\"Kuka tätä on tehnyt!\" huudahti hän kovalla äänellä ja tähysteli\nhiilellä tai nokisella sormella piirrettyjä kuvia maalaamattoman re'en\nperästä.\n\nEi kukaan vastannut, sillä paja oli tyhjä eikä Johannes huomannut\npienokaista, joka vapisten oli ryöminyt vanhan tynnörin taakse ja nyt\nistui hiljaa kuin hiiri peläten isän vihaa. Seppä katseli tarkemmin\nkuvioita re'essä. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisesti piirrettyjä,\nmutta selvästi voitiin huomata, että ne olivat esittävinään pyöriä ja\nvääntiöitä sekä kaikellaisia maanviljelykseen kuuluvia tarviskaluja,\njoita Johanneksella nykyjään oli korjattavana. Hän kiiruhti tupaan.\n\n\"Onko kukaan ollut pajassa. Kuka on piirrellyt uuteen rekeen?\" kysyi hän\nkivakasti.\n\nLapset, jotka luulivat isän olevan hyvin vihaisen, vaikenivat\npelästyneinä ja seisoivat sormet suussa hänen edessänsä. Mutta vaimo\nvastasi vihaisesti: \"no ei se nyt taida olla niin vaarallista, voihan\nne pestä pois ja sitä paitsi kyllä kai se maalataankin.\"\n\nSeppä meni takaisin pajaan. Silloin näki hän oman pienen poikansa,\nseitsenvuotiaan Simon, seisovan re'en edessä, kiivaasti syljeskelevän\npiirretyille kuville ja sitte koettavan pyyhkiä niitä pois pienellä\nnokisella paidallansa.\n\n\"Sinäkö näitä olet piirrellyt?\" kysyi isä liikutetulla äänellä.\n\n\"Älkää lyökö minua!\" rukoili poika itku silmissä, \"koettelenhan minä\npestä pois niitä.\"\n\n\"Mutta oletkos sinä ne piirtänyt?\"\n\n\"Olen.\"\n\nOnnellinen isä otti pikku poikansa syliinsä ja nosti hänet korkealle\nylös. \"Sinäkö se siis oletkin? -- Sinä Jumalan avulla? Hyvä ett'en\nantanut pois aarretta.\"\n\nJa nyt \"meni paholainen seppään toisen kerran\", niinkuin ihmiset\nsanoivat. Johannes teki työtä reippaasti eikä hänen vaimonsa eikä\nsuosittelijansa tarvinneet enää valittaa hänestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisitoista vuotta myöhemmin pysähtyi kyytirattaat seppä Kummallisen\nportin eteen. Nuori hienosti puettu herrasmies hyppäsi alas rattailta\nja meni tupaan. Huhu levisi kuin kulovalkea pitkin kylää, että sepän\npoika, insinööri, oli tullut kotiin tervehtimään vanhempiansa. Heti\nkokoontui joukko uteliaita ämmiä ja lapsia kylän läpi kulkevalle tielle\nja pihalle, ja rohkeimmat tunkeutuivat aina juhlatupaan asti.\n\nTäällä näytti kaikki paljon paremmalta kuin entiseen aikaan. Aina\nparemmin ja paremmin oli käynyt seppä Kummalliselle. Hän oli\npuhdistanut vanhan tuvan, rakentanut huoneita lisäksi ja saanut\nsuuremman pajan. Insinöörillä oli jo kauvan ollut oma huoneensa\nkotona ollessaan. Aika ajottain lähetti hän sekä rahoja että lahjoja\nvanhemmillensa ja sisaruksillensa.\n\nKun vanha isä istui punaiseksi maalatun pöydän ääressä juhlatuvassa\nja tyytyväisenä katseli leveärintaista poikaansa, sen paksuja\nvalkeita kiharoita ja iloisia sinisiä silmiä ja kuunteli, kuinka tämä\nvilkkaasti kertoili töistänsä Helsingissä, ulkomaanmatkastansa, johon\nhän oli saanut apurahoja, ja kun hän vähän väliä, selvittääksensä\nkertomuksiansa, piirusteli kaikellaisia summallisia kappaleita\nisällensä, silloin muisti Johannes hyvästi omat unelmansa ja toiveensa\nsekä ajatteli: \"Jumala on saattanut kaikki hyvään päätökseen!\"\n\nMutta vastapäätä porttia istui vanha Kupparitiina kynnyksellään\nauringon paisteessa ja kertoili naapureille, kuinka hän oli tiennyt\nkaikki edeltäpäin ja kuinka hän aina oli ennustanut että jokin suuri\ntulee sepän pojasta.\n\n\"Mutta sepästä itsestäänhän sinä sanoit tulevan jonkin merkillisen\nmiehen\", säisti muudan ämmä.\n\n\"Niin\", vastasi Tiina sukkelasti, \"toisinaan käy ennustus toiseen\npolveen, aina lapsiin ja lasten lapsiin. Mutta kyllä minä tiesin sen\nedeltäpäin.\"\n\n\n\n\nSunnuntai lauvantaina.\n\n\nTalonpoika Mikko Syrjänen oli kunnollinen, uuttera ja toimellinen\nmies, mutta hänellä oli jäykkä ja itsepintainen luonto, joka teki,\nettä hän niin hyvin kylässä kuin kotonakin oli enemmän pelätty kuin\nrakastettu. Hänellä ja hänen vaimollansa oli ollut koko lauma lapsia,\njoista vanhemmat kumminkin jo olivat naimisissa ja poismuuttaneet\nkotoa. Nyt hoiti hän taloa yhdessä vaimonsa ja renkien kanssa ja piti\nmyöskin kahta nuorta tyttöänsä, joista toinen oli vielä melkein lapsi,\nsekä ainoata, kaksitoista vuotiasta poikaansa, kovassa työssä. Isännän\nankaruus ja käskevä tapa oli tullut laajalta tunnetuksi ympäristöllä,\nja sen vuoksi kerrottiin suurella hauskuudella, historiata, kuinka\nhän kerran oli tullut nöyryytetyksi, kun hän tahtoi pitää lauvantaita\nsunnuntaina.\n\nUkko Mikon oli eräänä päivänä kovasti kolottanut selkää ja hänen\noli, niin vastenmielisesti kuin hän tahtoikin jättää tärkeän työnsä\nuudisviljelyksellä, kumminkin jäätävä sängyn omaksi. Tässä makasi hän\nhyvin kärsimättömänä, ähki ja puhki, torui lapsiansa ja potki alinomaa\nmustaa kanaa, joka oli tehnyt vuoteensa sängyn jalkopäähän, kunnes se\nkaakattaen lensi ylös ja juoksi pöydän alle, jossa se ärsytettynä ja\npeloitettuna vielä kauvan aikaa hääräsi edestakaisin kaakattaen ka, ka,\nkatansa. Sillä välin oli lähetetty hakemaan Kupparitiina, ja kiitos\nhänen taitavalle hieromisellensa, sillä isäntä nukkui iltapuoleen ja\nheräsi seuraavana aamuna hyvin kerkeänä ja reippaana.\n\n\"Hän on yhtä taitava kuin kaupungin lääkärikin, tuo Tiina\", sanoi\nMikko, mielissään voimallisia käsiään kattoa kohti oikoessaan ja\nhaukotellessaan, \"mutta paljo parempi on olla tekemisessä hänen\nkanssansa, sillä kaupungin lääkärille pitää olla rahat paikalla\nnäppiin, vaikk'ei hän muuta tekisi kuin katsoisi jonkun kieltä, ja\nsitte pitää hänen kirjoitella paperilappuja, ja niiden kanssa juosta\nsitte apteekkiin ja taaskin tarvitaan rahoja. Nyt tulee sinun, Leena,\npitää eukkoa hyvänä, sillä todellakin on hän tällä kertaa tehnyt\nminulle suuren palveluksen.\"\n\n\"Hän on jo saanut kahvia tänä aamuna\", vastasi vaimo, \"ja kohta on\naamiainen valmis.\"\n\n\"Niin, niin, mutta sitä paitsi pitää sinun antaa hänelle kappale\nsianlihaa ja pari kappaa perunoita.\"\n\n\"Hän saa.\"\n\nTiinan aikoessa aamiaisen perästä lähteä kotiinsa, sanoi isäntä:\n\n\"Kiitoksia nyt hyvästä hoidostasi, Tiina, olen terve ja se oli hyvä,\nsillä työt tuolla niityllä olivat tärkeät saada pois tieltä ennenkuin\nlunta tulee.\"\n\n\"Jumalalle kiitos siitä, isäntä\", vastasi Tiina ja nyykisti polviansa,\n\"pitäkää kumminkin vaaria, ett'ei se tule takaisin. Ei ole hyvä juoda\nkylmää vettä tuolla ulkona, ollessanne hiestynyt ja hengästynyt,\nvaan käskekää rengin ottaa kaljaa mukaan ja sitte...\" Nyt lähestyi\nTiina isäntää ja sanoi hiukan alennetulla äänellä: \"pitäkää sen käden\nkinnasta nurin, jossa pidätte kassaraa.\"\n\nSyrjänen lupasi sen ja sanoi: \"Leena antaa sinulle vähän evästä\nmatkaasi, ja jos tarvitset hevosta kirkkoon huommenna, niin tule vaan\ntänne.\"\n\nTiina näytti ensin vähän kummastuneelta, sillä tänäpänä oli perjantai,\nmutta toimeutui heti, kiitti nyökäyttäen polviansa eikä sanonut\naikovansa kirkkoon huomenna. Hän varoi tarkasti muistuttamasta että\nhuomenna oli lauvantai, sillä hän tiesi hyvin, että Mikko Syrjänen ei\npitänyt hyvänä vastaansanomisista, sen vuoksi nyökäytti hän polviansa\nvielä kerran, antoi isännälle kättä ja meni ulos pihalle, jossa emäntä\nkohtasi hänet kantaen luvattuja lahjoja, sianlihaa ja perunoita.\n\nKun isäntä puolenpäivän rinnassa kulki kodan ohitse, jossa emäntä pesi\npuuastioita, sanoi hän ankarasti: \"miksi saunan uunissa ei ole jo\ntulta, aijotko tarjota meille 'kylmääkylpyä' tänä päivänä?\"\n\n\"En aikonut lämmittääkään saunaa tänä päivänä\", sanoi vaimonsa hiljaa.\n\n\"Eikö! No, onko Mikko Syrjänen nyt tullut niin köyhäksi, ett'ei hänellä\nole varaa kustantaa itsellensä kylpyä lauvantaina, tahi ehkä sinä vaan\npelkäätkin vaivaasi.\"\n\n\"Mutta isä, perjantaihan tänään on\", säisti vaimo ihmetellen.\n\n\"Lauvantai nyt on\", huusi miehensä vihoissaan, \"ja toimita itsesi pian\nsaunaan. Ei maksa vaivaa vastustaa minua.\" Sitä tietänsä hän meni.\n\nEmäntä jätti heti työnsä ja teki kiiruusti valkean saunan uuniin.\n\"Mikko ei ole tottunut olemaan työttä kokonaista päivää\", sanoi hän\nitsekseen, \"ja eilinen päivä oli sen vuoksi niin pitkä kuin kaksi.\"\n\nHeti sen perästä tuli nuorin tytär Inka etsimään äitiä. \"Jahaa, sinä\nlämmität saunaa, äiti\", huudahti hän iloissaan, \"sepä on hauskaa, mutta\nminkätähden perjantaina?\"\n\n\"Isä tahtoo\", vastasi äiti levollisesti pitemmittä selityksittä.\n\nNämä sanat, \"isä tahtoo\", olivat olleet tunnussanana tässä talossa\nkoko hänen avioliittonsa aikana, joka nyt oli kestänyt 25 vuotia. Hän\noli heti alussa huomannut, että ainoa keino rauhan säilyttämiseen oli\nperäänantaminen ja kaikki lapsensa oli hän opettanut vastustamatta\ntottelemaan isäänsä. Palvelijat, jotka näkivät emännän hiljaa ja\nnurisematta ojentautuvan isännän toisinaan hyvin luonnottomien\nvaatimusten mukaan, tekivät tietämättänsä samalla tapaa, vaikka he\neivät kauvan jaksaneet sitä kestää, vaan tavallisesti vuoden kuluttua\njättivät palveluksensa. Mutta emäntä ei voinut jättää paikkaansa, sillä\nhän oli luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä ja hänellä\noli yhdeksän lasta hoidettavana ja usein kyllä niiden suojelemista isän\nankaruudelta. Lempeässä mielessään ajatteli kumminkin tämä hyvä vaimo:\n\"hän on raitis, uuttera ja rehellinen. Voinhan minä olla tyytyväinen,\nkun hän niin hyvin pitää huolta minusta ja lapsista eikä tee kellenkään\nihmiselle väärin ahneudella tai petoksella.\"\n\nTänä samana päivänä, josta nyt olemme puhuneet, meni isäntä\nruokalepojen aikana karjakartanolle ja talliin katselemaan oliko kaikki\nniinkuin piti olla. Hän tirkisti myöskin pieneen heinälatoon pihalla ja\nhuomasi sen olevan melkein tyhjän.\n\n\"Matti!\" huusi hän jykeällä äänellä.\n\nRenki, joka juuri seisoi portailta ja veteli savuja piipustansa,\nvastasi: \"täällä olen.\"\n\n\"Tule tänne! Enkö minä sanonut sinulle, lurjus, että sinun tänä päivänä\npiti hakea heiniä metsäladosta, kun heinävarasto täällä kotona ei\npiisaa sunnuntain yli? Nyt tulee heti pimeä ja lato on vielä tyhjä.\"\n\n\"Isäntä käski minun hakea heiniä lauvantaina\", vastasi renki.\n\n\"Mikäs sitte tänäpäivänä on?\" ärjäsi isäntä.\n\n\"Perjantai\", vastasi renki ihmeissään, mutta samalla sai hän\nkorvapuustin, joka pani hänet horjumaan.\n\n\"Kyllä minä opetan sinua vastustamaan isäntääsi\", sanoi Mikko,\n\"valjasta hevonen ja mene metsäladolle.\"\n\nRengin silmät iskivät tulta, mutta hän oli vielä nuori poika ja sen\nvuoksi painoi hän lakkiaan syvempään ja meni talliin, jossa hän\njokseenkin säälimättömästi kohteli hevoista ja tempasi heinähäkin\nsuojuksesta niin että sen saumat ritisivät. Mennessään sitte\nsytyttämään piippuansa kodasta, näki hän valkean saunan uunista ja\nemännän levittävän olkia lauteille.\n\n\"Jahaa, emäntä lämmittää saunaa tänäpänä\", sanoi hän, \"onko isäntä\nvielä kipeänä?\"\n\n\"Ei\", vastasi emäntä vitkaan, \"mutta hän tahtoo nyt kumminkin kylpyä.\"\n\nRenki huomasi heti, että isäntä yhä edelleenkin luuli olevan lauvantain\nja hän hymyili itseksensä, samalla kumminkin surkutellessaan emäntää\ntuon pahanilkisen miehen tähden. Hän pani pois piippunsa ja kantoi\nsuuren sylyyksellisensä hyviä koivusia halkoja ja pani ne saunan\nkiukaan viereen ja meni sitte vihellellen tiehensä. Emännän hiljainen\nja ystävällinen olento oli kokonaan karkoittanut hänen pahan luontonsa.\n\n\"Sama minulle\", ajatteli Matti mennessään röykkyläistä metsätietä\nladolle, \"sama minulle on. Kyllä kai minä voin hakea heiniä yhtä hyvin\ntänäpäivänä kuin huomennakin, mutta enemmän hyötyä olisi hänellä\nkumminkin ollut minusta niityllä. Ja sauna! Ha-ha!\"\n\nNyt sai hevoinen läiskäyksen, ja Matti rupesi laulamaan:\n\n    \"Jos tänäpäin olis lauvantak'\n    ja huomen' olis pyhä,\n    Niin saisin kultani kohdata\n    Ja mielen' olis hyvä.\"\n\nJälkeen puolisen avasi emäntä tuvan ovea ja käski vanhimman tyttärensä\ntulemaan kantamaan vettä saunaan.\n\nTyttö istui kangastuolilla ja vastasi vähän vihaisesti: \"mikä\nperjantaikylpy nyt on? Ajattelin saada matot valmiiksi tänään!\"\n\nIsä, joka oli tullut sisään hakemaan kassaratansa ja taaskin lähtemään\ntyöhönsä, kuuli tämän ja jäi pitämään kiinni ovenrivasta. \"Mitä sinä\nuskallat jupista? Pidä suusi kiinni ja tee niinkuin äitisi käskee.\"\nSitte meni hän ulos ja paiskasi ovea mutistessaan: \"luulen kaikkien\nihmisten olevan hulluja tänäpaivänä.\"\n\nNiin tottunut oli tämä itsepintainen mies itsellään pitämään oikeutta,\nett'ei hän edes ajatellutkaan erehtyvänsä. Sitä paitsi oli hän nyt niin\nkiintynyt tärkeään työhönsä, joka hänen olisi pitänyt saada lopetetuksi\ntänäpäivänä, että hän unhotti kaikki vihastumiset.\n\nSeuraavana aamuna nousi isäntä ylös tavallista myöhemmin, niinkuin\nhänen tapansa oli sunnuntaisin, puki päällensä pyhävaatteet ja istuutui\npöydän päähän, polttaen levollisesti piippuansa veistelemisen sijasta,\nkuten hänen tapansa muutoin oli tehdä pimeinä aamuina syksyllä ja\ntalvella. Emäntä, joka huomasi sunnuntain pitävän olla tänäpaivänä,\nkoska eilen oli lauvantai, antoi kieltävän merkin Ingalle, joka unisena\nja kampaamattomana aikoi ottaa esille sukanneuleensa. Inka, pysähtyi\nkeskellä haukottelemistaan ja tähysteli hämmästyneenä äitiänsä. Mutta\ntämä katsoi sopivan tilaisuuden, mennessään maitorainnin kanssa hänen\nohitsensa, kuiskata:\n\n\"Etkö huomaa, isä luulee että tänään on sunnuntai? Kampaa ja pese\nitsesi ja lakaise tupa puhtaaksi ja katso että kahvipannu kiehuu.\"\n\nÄidin ja vanhemman tyttären tehtyä aamu-askareensa karjakartanolla\nja kodassa, puhdistivat hekin itsensä ja istuutuivat tupaan aivan\njoutilaina niinkuin sunnuntai-aamuna ainakin. Matti, joka oli ollut\ntallissa hoitamassa hevoisia, tuli juuri tupaan kysymään töitä,\nmutta nähtyänsä värttinät syrjähän sysätyksi, tuvan lakaistuksi,\nihmiset pyhävaatteissaan ja isännän lukevan virsikirjaansa, ymmärsi\nhän heti kuinka asian laita oli. Veitikkamainen nauru vetäytyi hänen\nkasvoillensa, mutta heti sen perästä pyysi hän hyvin vakaisena\npesuastiata ja saippuapalasta Ingalta. Tyttö, joka oli sekä hämillään\nettä harmissaan tästä naurettavasta sunnuntaista, antoi hänelle\npyytämänsä, mutta kun hän samalla tuli katsahtamaan rengin silmiin,\njoista taaskin lystillinen nauru ilmaisi, purskahti hänkin hiljaiseen\nnauruun ja juoksi sukkelaan eteiseen, ett'ei isä huomaisi hänen\niloisuuttaan.\n\nVähä myöhemmin jälkeen puolenpäivän tuli yksi naiduista tyttäristä,\njoka asui lähellä, jollekin asialle äidin luokse. Hän oli tietysti\narkipäiväisessä puvussaan ja laski, tervehdittyänsä pienen hyvin\nlauvantakimaiseen paitaan puetun poikansa lattialle, johon pienokainen\njäi seisomaan likainen sormi suussa.\n\n\"Eikö äitisi ole kylvettänyt sinua eilen ja antanut sinulle puhdasta\npaitaa?\" kysyi vaari nostaen päätänsä virsikirjasta.\n\nNaineella tyttärellä oli jotakin tulemassa huulilta, että muka\nnyt oli lauvantai eikä siis ollut niin kummallista jos oli vähän\nlikainenkin, mutta äidin silmäyksistä ja sisaren viittauksista tuli hän\ntarkkaavaiseksi, ja katsasteltuansa ympärilleen tuvassa ja nähtyänsä\nisän virsikirjan ja juhlavaatteet, huomasi hän että jotakin outoa oli\ntapahtunut. Hyvin tuntien isän ankaruuden ja yksipäisyyden, vaikeni\nhän ja vilkutti ainoastaan äitiä tuvan nurkkaan, jossa hän kuiskuttaen\npyysi lainata karttoja ja samalla kysyi myöskin mitä se merkitsi, että\nhe viettivät pyhäpäivää lauvantaina.\n\n\"Luulin isän olevan uudisviljelyksellään\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Niinhän se on\", sanoi äiti, hänkin vähän hämillään tästä erhetyksestä,\n\"mutta isä oli kipeänä yhden päivän ja se varmaankin tuntui hänestä\nniin pitkältä kuin kaksi, ja nyt luulee hän olevan sunnuntain\ntänäpäivänä. Tiedäthän, ett'ei maksa vaivaa häntä vastustaa. Herra\nJumala, voimmehan nyt juuri levätäkin yhden päivän, eihän siitä mitään\nvahinkoa tule, ja työt lopetettiin niityllä jo eilen.\"\n\n\"Entäs huomenna?\" kysyi tytär, \"ette suinkaan voi tehdä työtä\nsunnuntaina?\"\n\n\"No, huomenna saamme nähdä, ehkä isä sitte huomaa...\"\n\nHän ei kerinnyt lopettaa ajatustansa, sillä isäntä sanoi hämmästyneenä;\n\"mikäs nyt papilla on, kun kirkkoaikana on ulkona matkustamassa?\"\n\nKaikki riensivät akkunaan. Aivan oikein. Ajokalut oli portaiden edessä,\nja niistä nousi seurakunnan pastori, nähtävästi aikovana tupaan. Emäntä\nkiiruhti puhaltamaan hiilosta takassa ja panemaan muutamia tikkuja\nja kolikoita siihen. Inka lähetettiin hakemaan vettä kahvipannuun ja\nnaimisessa olema sisar puhdisti pikku poikansa nenää muistuttaen häntä\nantamaan kauniisti kättä papille, kun tämä tuli häntä tervehtimään.\nPastori astui sisään, tervehti ystävällisesti kaikkia, ja istuutui\nsitte esiintuodulle tuolille.\n\n\"Minä tulen sairaan luota täältä läheltä\", sanoi hän, \"ja aijoin\npoiketa teidän luonanne, Syrjänen, puhumaan siitä ruotulaismuorista,\njosta te viimeksi kerroitte. -- Oikein ilahuttavaa on\", pitkitti\npastori katsellen mielissään ympärilleen tuvassa, \"tulla näin\njärjestettyyn ja hupaiseen kotiin kun tämä on.\"\n\nUkko Syrjänen aikoi muistuttaa, että kumminkin sunnuntaiksi\ntavallisesti köyhemmässäkin kodissa koetellaan laittaa kaikkia\nsiistiksi, jolloin kaikki työt voidaan sysätä syrjään, mutta hän oli\nniin hämmästyksissään nähdessään seurakunnan ainoan papin matkalla\nkeskellä kirkkoaikaa, niin ett'ei hän osannut sanoa sanaakaan. Pikainen\nerhetys ett'ei tänään ollut sunnuntai lensi myöskin hänen aivojensa\nläpi ja sai veren hehkumaan hänen poskillansa, muistaissansa kuinka hän\neilen oli pakoittanut koko talonväen pitämään sitä päivää lauvantaina.\n\n\"Sanotaan\", jatkoi pastori puhettansa, \"ett'ei talonpojilla suurimmassa\nosassa Hämettä ole oikein siistejä ja kunnollisia huoneita, mutta\nhupaista on nähdä poikkeuksia olevan.\"\n\nEmäntä, joka osaksi tiesi ett'ei hänen huoneensa tavallisesti\nlikimainkaan ollut siisti ja tunsi että tämä oli ansaitsematonta\nkiitosta, osaksi pelkäsi miehensä lausuvan jotakin josta pappi huomaisi\npäivän erhetyksen, seisoi allapäin keskellä permantoa eikä tiennyt mitä\nvastata, vihdoin sanoi hän:\n\n\"Missä on vaan yksi huone, jossa täytyy tehdä kaikki työt, niin ei sitä\naina voi pitää niin siistinä.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi pastori, \"mutta suuri eroitus on kumminkin\nhuoneella jota jokapäivä puhdistetaan ja huoneella joka koko viikon on\nsamallaisessa siivossa. Näen virsikirjan pöydällä. Minua ilahuttaa,\nettä te alotatte päivänne Jumalan sanalla. Jokaisen perheenisän tulisi\nottaa esimerkkiä teistä ja väellensä lukea virrenvärssy tai lyhyt\nrukous joka aamu. Sillä olisi suuri siunaus myötänsä, eikä siihen\nmenisi aikaa kuin muutamia minuuttia.\"\n\nEmäntä kuuli nyt kahvipannun kiehuvan yli ja riensi sen vuoksi uunin\neteen. Inka ja Henriika juoksivat edestakaisin aitan ja tuvan, pöydän\nja kaapin väliä hakemassa kermaa, hakkaamassa sokuria ja asettelemassa\nkuppia, naimisessa olevan tyttären juostessa kotoaan hakemassa\nvehnäistä, kun kotitalossa ei ollut.\n\nJuotuansa kahvit ja keskusteltuansa isännän kanssa asiasta, matkusti\npastori pois. Mutta nyt tuli tuskallinen hetki talon väestölle. Ei\nedes nuorisokaan uskaltanut nauraa. Matti seisoi selin huoneesen, pani\npiippuunsa. Inka rupesi kampaamaan pikku veljensä päätä, ja Henriika\nmeni ulos saattamaan vanhempaa sisartansa joka, kartat saatuansa, läksi\nkiiruusti kotiinsa, peläten oikeata ukkosenilmaa, kun isä huomasi\nerhetyksensä ja soimauksilla kohtelisi talonväkeänsä niinkuin hän\ntavallisesti teki vihaiseksi tultuaan. Emäntä avasi vaatearkkunsa ja\noli etsivinänsä jotakin, hänkin odotti myrskyä. Isäntä istui äänetönnä\nja allapäin pöydän ääressä. Sellaista nöyryytystä ei hän elinpäivinänsä\nollut saanut kokea. Liian ylpeä oli hän sanoilla tunnustamaan\nerhetystänsä, mutta tavattoman sävyisellä äänellä käski hän Matin\nvaljastamaan nuoremman hevosen, hän muka lähtisi kauppiaan luo\nkirkonkylään jolla oli lypsylehmä myötävänä. Suuttuessaan ajokaluille,\nsanoi hän:\n\n\"Voit hakata loput niistä havuista joita viikolla toit ja mene sitte\nseppään toisen hevosen kanssa, se on kengitettävä.\"\n\nMatti kumarsi hyvin totisena niinkuin ei olisi ikinä alkanut päiväänsä\nsunnuntaina, mutta kun ei isäntää enää näkynyt, avasi hän leveän suunsa\nsydämelliseen nauruun ja läksi sitte työhönsä. \"Turhaan pesinkin\nitseni\", sanoi hän, \"mutta samapa se, kiittihän pappi puhtautta.\" Ja\nsitte nauroi hän taas.\n\nSisällä surisivat rukit ja Henriika kutoa helskytti kangasta, iloiten\nkaunisjuovaisista matoista, jotka hän huomenna sai levittää permannolle\npikku kammariin tuvan perässä. Emäntä ei virkkanut sen enempää isän\nerhetyksestä, mutta jälestä puolenpäivän rupesi hän molempien tyttöjen\nkanssa pesemään ja puhdistamaan sekä tupaa että kammaria, viemään pois\nkaikkia tarpeettomia kaluja, romuja ja rikkinäistä astioita, likaisia\nvaatteita ja tyhjiä vakkoja. Pastorin ansaitsematon kiitos oli tehnyt\nhäneen hyvän vaikutuksen, ja hänelle tuli tarvis koettaa eikö kävisi\nlaatuun pitää kotia siistimpänä.\n\nKun isäntä sitte iltasella tuli kotia, huomasi hän saunan vielä\nkerran lämmitetyksi, havut hakatuksi hevosen kengitetyksi, tuvan niin\nsiistiksi ja puhdistetuksi kuin se muutoin oli ainoastaan suuriksi\njuhliksi laitettu ja hyvän kauraryynipuuron höyryävän vadissa pöydällä,\ntunsi hän hiljaisen mielihyvän virtaavan koko olentonsa läpi, ja\nensi kerran 25 vuoden kuluessa liikkui hänessä tunnustamisen ja\nkiitollisuuden tunne hiljaista hyvää emäntää kohtaan, joka niin kauvan\noli ollut hänen kuuliainen orjattarensa.\n\nMutta historia lauvantai-sunnuntaista levisi yht'äkkiä paikkakunnalla.\nMatti ei voinut olla sitä kertomatta tuttavillensa, ja jokainen joka\ntunsi Mikko Syrjäsen, piti sitä oivallisena rangaistuksena hänen\nitsepäisyydelleen ja vallanhimolleen.\n\nKaksi hyvää asiaa oli sen ohessa tämä merkillinen sunnuntai\naikaansaanut. Syrjäsen tupa oli varmaankin siitä päivästä saanut\nkomeamman näyn ja isäntä sävyisemmän tavan perheväkeänsä kohtaan.\n\nSemmoinen oli se historia.\n\n\n\n\nAnna-Liisa.\n\n\n    \"Vähän päällä olit sinä uskollinen.\"\n\n                         Math. 25:21.\n\nAnna-Liisa oli majatalon piika. Se ei ole juuri korkea tahi ylhäinen\npaikka tässä maailmassa eikä se ole niin kadehdittavakaan, mutta\nsiinäkin on velvollisuuksia, joita voi täyttää hyvin tai huonosti,\nja silläkin alalla voi toimittaa jotakin jos tahtoo. Anna-Liisa oli\nitse ansainnut leipänsä melkein siitä asti kun käymään kykeni. Ensin\nkerjäläisenä, sitte paimentyttönä ja lastenpiikana, ja seitsentoista\nvuotiaana tuli hän Kaukolan majataloon, johon johon hän sitte jäi\nmoneksi vuodeksi, sillä hän sanoi pääasian olevan olla työtä ja sama\nminkälaista työtä, kunhan se vaan oli kunniallista. Ei hänellä ollut\nniinkään hyvät päivät, mutta Anna-Liisa ajatteli että \"jonkun pitää\nolla majatalonkin piikana, ja silloinhan hän voi olla yhtä hyvin sinä\nkuin joku muukin.\" Hän olikin tyttö, jota ei kukaan emäntä päästänyt\nluotaan, jos vaan hän itse tahtoi jäädä. Hän oli vahva ja terve, ahkera\nja väsymätön, niin kunniallinen kuin kulta ja niin kärsivällinen\nja hyväluontoinen kuin vaan voitiin toivoa. Hänellä oli raskas työ\npäivällä ja hyvin vähän lepoa yöllä. Alinomaa häntä huudettiin ja\nlähetettiin, välistä piti hänen leipoa, välistä keittää juomaa, välistä\njouduttaa kahvia matkustavaisille, välistä hankkia kyytihevosta. Ja kun\nhän ehtoolla oli kerinnyt nukkua paraimpaan uneen, niin kolkutettiin\noveen. Silloin täytyi hänen nousta ylös, sytyttää päre ja avata ovi,\nsytyttää kynttilä ja etsiä päiväkirja. Mutta ei tässä vielä ollut\nkaikki. Välistä, kun oli sateinen syysyö ja kylmä talvi-ilta, tahtoi\nmatkustavainen saada ryypyn vahvistuksekseen tahi vähän ruokaa taikka\ntulennoksen, ja kauvan aikaa viipyi ennen kuin hän taas matkusti. Kun\nAnna-Liisa sitte taas, viluisena ja unisena, etsi kovan olkivuoteensa\nja mielihyvissään veti nahkaiset päällensä, voi tapahtua että kaksi tai\nkolme rekeä ajoi pihaan. Niissä oli ehkä vanhoja, käheitä herroja jotka\ntahtoivat totia, viluisia rouvasihmisiä jotka tarvitsivat tulennoksia\nja koko joukko unisia, kärtysiä lapsia, joille oli laitettava vuode,\nja kaikki piti tapahtua heti. Yksi tahtoi pesuvettä, toinen voileipää,\nyksi pyysi kynttilätä ja toinen papyrossia. Kello oli jo kaksitoista ja\nyksi, ennenkuin kaikki pääsivät levolle ja ennenkuin tuo väsynyt tyttö\npääsi lepäämään.\n\nMajatalo oli aivan lähellä kirkkoa, ja usein kyllä sunnuntaina sai\nsiis Anna-Liisa tilaisuuden pistäytyä sinne, jos ei kauvemmaksi aikaa\nniin kumminkin saarna-ajaksi, mutta yhtä usein tapahtui myöskin, että\nhän oli niin kiinnitetty herrojen passaamiseen, ett'ei hänellä ollut\naikaa mennä Jumalan huoneeseen. Silloin piti hän varalla ensimäisen\njoutohetken jonka hän sai ja hiipi huomaamatta pikku kammariin saunan\nperässä, jonne hän voi kuulla virrenveisuun kirkosta ja jossa hänellä,\narkussansa, oli virsikirjansa ja katkismuksensa samoinkuin muutkin\ntavaransa. Ensin luki hän aamuvirren, sitte päivän evangelion ja\nmuutamia kirkkorukouksia, ja lopuksi jonkun kappaleen katkismuksesta.\nKun tämä oli tehty, otti hän käsiin vanhoja sanomalehtiä, joita\nmatkustavaisilta oli jäänyt vierashuoneisiin. Näissä oli voi- ja\nsianlihapilkkuja tai haisivat ne silliltä, sillä ne olivat olleet\neväsvakoissa, mutta toisinaan olivat ne vielä puhtaita ja uusia. Näitä\nluki köyhä tyttö ahkerasti. Sellaiset vähäiset hetket saunakammarissa\nolivat Anna-Liisan ainoa ilo viikon ajalla ja ikäänkuin antoivat\nhänelle uusia voimia uudestaan alkamaan paljotöistä elämäänsä.\n\nJoku hänen tuttavansa herrastalon neitsy oli kerran sanonut: \"en\nminkään edestä maailmassa tahtoisi olla piikana majatalossa. Ensiksi on\nse niin orjallista elämää ja toiseksi ei niistä moni ole kunniallinen.\"\n\nAnna-Liisa suuttui harvoin, mutta nyt tuli hän vihaiseksi ja sanoi:\n\"kunniallinen -- moni kunniallinen! Katso vaan että herrastalon\nneitsyet vastustavat kiusauksiansa, kyllä minä omistani pidän huolen.\"\n\nJa tohellakaan ei ollut yhtään vakavampaa ja kunniallisempaa tyttöä\nkoko pitäjässä.\n\nOli aika, jolloin Anna-Liisakin oli ajattelematon tyttö, joka\ntöintuskin teki mikä hänen oli täytymys, mutta ei enempää, ja joka\najatteli enimmän itseänsä ja omaa huviansa. Se oli vanhan papin aikana.\nHänellä oli pitkät saarnat täynnä kauniita sanoja ja värssyjä, mutta\nne ei auttaneet paljo Anna-Liisaa, sillä hän nukkui tavallisesti heti\nalussa, väsyneenä vaivaloisesta työstänsä ja vähäisestä makuustansa.\nMutta sitte tuli uusi pappi pitäjään. Hän oli vielä nuori eikä hänen\nsaarnansa olleet hyvin pitkiä, mutta kummallista oli kuinka ne voivat\npitää ihmiset valveilla. Anna-Liisa oli hyvin taitamaton, tyttö raukka,\nmutta kaksi lausetta uudelta papilta oli tehnyt häneen erittäin syvän\nvaikutuksen.\n\nJonakin päivänä oli hän puhunut kristityn velvollisuuksista ja\nuskon hedelmistä, ja kuinka jokaisella on tilaisuus tehdä hyvää\nlähimmäisellensä, sekä täyttää velvollisuuksiansa enemmän tai vähemmän,\nkun hän vaan ottaa niistä vaarin. Anna-Liisa ajatteli: \"niin tuo voi\nolla muille, tuo, mutta ei minulle, tälläiselle köyhälle kyytihevoselle\nkuin minä olen. Minunhan täytyy mennä sinne minne lähetetään.\" Samassa\nsanoi pappi: ei mikään paikka maailmassa ole niin vähäinen, ett'ei\nnämät sanat soveltuisi joka kristittyyn. _Köyhinkin palvelija on saanut\nleiviskänsä hoidettavaksi ja hänen täytyy kerran tehdä tili siitä_.\n\nToinen muistettava sana jonka pappi sanoi oli \"_kaikki tapahtuu meidän\nparhaaksemme_.\" Jumala, joka johtaa meidän kohtaloitamme, on niin rikas\nrakkaudesta ja viisaudesta, että kuinka synkältä meistä toisinaan\nnäyttäisikin, voimme me kumminkin olla vakuutetut että se kaikki koituu\nlopullisesti hyväksi.\n\nTämä antoi nyt köyhälle tytölle paljon ajattelemista. Kotiin tultuansa\nkirkosta, tuntui hänestä kuin hän nyt vasta olisi tullut palvelukseen.\nKaikki oli niin uutta, katseltaissa jokaista tointa kristillisenä\nvelvollisuutena. Suuremmalla nöyryydellä kuin koskaan ennen palveli\nhän matkustavaisia, jotka tänäpäivänä kulkivat ja auttoi sitte emäntää\nkarjakartanolla rivakasti ja kelvollisesti.\n\nSyksyllä tuli uusi renki taloon. Antti oli iloinen ja kaunis poika ja\ntuli heti ei ainoastaan Anna-Liisan, vaan koko kylänkin lemmikiksi.\nHän oli leikkisä ja ystävällinen kaikkia tyttöjä kohtaan, mutta\nerittäinkin näytti hän olevan se Anna-Liisaa kohtaan. Kerran oli hän\noikein kosinutkin häntä, mutta vallattomalla ja ilkivaltaisella tavalla\nniin että nuori tyttö juoksi pois mitään vastaamatta. Seuraavana\nkesänä liikkui rokkotauti paikkakunnalla. Anttikin sairastui siihen\nkovasti. Kun hän nyt huokaillen ja voihkien tuskasta ja kuumeesta\nmakasi vuoteellansa, korkealla laipion rajassa hollituvassa, liikutti\nse Anna-Liisan säälivää sydäntä, ja hän pyysi saada muuttaa potilasta\nsinne pikkuseen saunakammariin.\n\n\"Täällä on niin lämmin\", sanoi hän, \"ja niin paljo kärpäsiä, jaaritusta\nja melua.\"\n\n\"Kyllä se on totta\", sanoi emäntä, \"mutta kuka häntä hoitaa siellä?\nTäällä voi yksi ja toinen antaa hänelle vettä juodaksensa, mutta siellä\non hän yksin.\"\n\n\"Kyllä minä häntä hoidan\", vastasi Anna-Liisa, \"minä juoksen siellä\naina vähän väliä.\"\n\nNiin muutettiin Antti viileään, rauhalliseen saunakammariin, ja\nAnna-Liisa piti lupauksensa käyden häntä katsomassa aina vähän\nväliä. Hän oli kuullut lääkärin jollekin määränneen kylmässä vedessä\nkastettuja liinalappuja pidettäväksi kasvojen päällä estääksi rokon\npääsemästä silmiin ja nenään. Tätä koetti nyt Anna-Liisakin. Pitkinä\nkesäöinä istui hän tuntikausittain hautomassa hänen muotoansa, taikka\nmakasi ainoastaan kovalla lattialla paremmin kuullaksensa hänen\nhuutoansa kun hän tahtoi juodaksensa. Alttiiksipanevan tytön suureksi\niloksi paranikin Antti. Mutta nyt tuli hänen vuoronsa. Hänkin sai\nmaata saunakammarissa ja kyllä siellä olikin viileä ja rauhallinen,\nmutta voi! ei kukaan hautonut hänen kasvojansa, ja harvoin muisti joku\ntuoda hänelle edes raitista vettä. Tuli heinäntekoaika, kaikki olivat\nheinäniityllä, ja emännän, joka yksinään oli kotona, täytyi palvella\nmatkustavaisia, laittaa ruokaa väelle ja hänellä oli ainoastaan silloin\ntällöin tilaisuus käydä katsomassa sairasta.\n\n\"Tämäkin on tuleva minun parhaakseni\", huokasi Anna-Liisa, \"vaikka\nvaikea on sitä uskoa.\"\n\nKymmenen viikon kuluttua voi Anna-Liisa nousta ylös ja ruveta\nhelpompiin töihin. Päivällispöydässä oli nuori renki taaskin puhelias\nja täynnä iloisia kokkapuheita kuin tavallisesti ainakin. Lopulla\nkääntyi hän Anna-Liisankin puoleen ja sanoi ivallisesti: \"tyttöraukka;\net sinä ollut kaunis ennenkään, mutta nyt olet semmoinen, että saat\nhevoset peljästymään näyttämällä itseäsi niille.\"\n\nIsäntä oli harvapuheinen mies, mutta nyt kapsahti hän ja sanoi\nvakaisesti: \"minun mielestäni sinun, Antti, pitäisi olla viimeinen\npuhumaan hänen rokonarvistaan.\"\n\nAntti tuli tulipunaiseksi ja kumartui ottamaan veitseänsä jonka hän\noli pudottanut, ja muut söivät hiljaa alakuloisina, mutta Anna-Liisan\nkyyneleet juoksivat hiljaa ja tulvillaan.\n\nJonkun ajan kuluttua oli hän pesemässä vaatteita kodassa, kun hän,\nharvan seinän läpi, näki Antin tulevan hakemaan vettä kaivosta, joka\noli juuri lähellä.\n\nNaapuritalon nuori tyttö seisoi aidan vieressä ja puheli hänen\nkanssansa.\n\nYht'äkkiä sanoi Antti: \"oletko jo puhunut isällesi?\"\n\n\"Niin, mutta hän sanoi yleensä puhuttavan että sinä aijot naida\nAnna-Liisan.\"\n\n\"Majatalon piijan? ei kiitoksia! Sinustahan olen pitänyt koko ajan.\"\n\n\"Hyvä, sano se sitte isälle, hän ei usko minua. Hän sanoo ett'ei sinun\npitäisi jättää Anna-Liisaa.\"\n\n\"Enhän minä koskaan ole luvannut hänelle mitään\", sanoi Antti\nvihastuneena, \"kuka tuommoisen tarhapöllön naisi... kyllä hän on\nhyväluontoinen, mutta...\"\n\nSilloin hyppäsi hän aidan yli ja katosi Anna-Liisan näkyvistä.\n\nKuumat kyyneleet tippuivat alas pesupönttöön, tyttöraukan ajatellessa\nmitä oli kuullut. Mutta sitä ei voitu auttaa. \"Kyllä papin on hyvä\npuhua\", sanoi hän itseksensä. \"Hänellä on nuori, kaunis rouva ja hauska\npappila ja pieniä, suloisia lapsia, mutta minä -- olen myöskin oleva\nparhaakseni? Ei, surukseni ja vahingokseni on se vaan.\"\n\nAnna-Liisan lopetettua työnsä oli jo melkein pimeä. Tuvassa istui\nvalkean ympärillä kyytimiehiä ja Antti, jotka vihelsivät iloista\nlaulua, sekä toinen palvelustyttö karttoineen ja villoineen. Anna-Liisa\noli hyvin väsynyt ja myöskin vähän viluissaan, sillä nyt oli kylmä\nsyysilta ja rankasti oli ruvennut satamaan. Ei kukaan näyttänyt\ntahtovan antaa hänelle lämmintä sijaa. Silloin meni hän sänkyynsä tuvan\nnurkkaan, muutti vaatteensa ja otti sukanneuleensa.\n\nIltasella myöhään, kaikkien syötyä ja etsittyä makuupaikkansa, tuli\npieni kyytipoika kotia aivan läpimärkänä itkien kylmän tähden.\nAnna-Liisan, joka juuri aikoi panna maata, kävi sääliksi tuo pikkumies\nja hän puhalsi valkeaa uudestaan takkaan. Sitte käski tämä riisua\nhänen päältänsä märät vaatteensa, antoi hänelle vanhan villahameen ja\nlammasnahkaturkin käärittäväksi ympärilleen sill'aikaa kuin vaatteet\nkuivivat ja lämmitti sitte keiton tähdettä pojalle, joka söi hyvällä\nruokahalulla ja meni kohta lämpimänä ja ravittuna uunille makaamaan.\n\nAnna-Liisa oli nähnyt kuinka repaleiset ja huonot poikaraukan vaatteet\nolivat. \"Ei ole kumma jos häntä paleltaa\", sanoi hän, \"kun hänellä on\nniin monta reikää takissa, ja tuuli puhaltaa niiden läpi kuin seulasta.\"\n\nSeuraavana iltana otti hän muutamia vaatetilkkuja omista varoistansa\nja paikkasi pojan takin ja housut, parsi hänen sukkansa ja kintaansa,\nja kun tämä iloissaan ja liikutettuna kiitti tästä tavattomasta\nystävällisyydestä, tunsi köyhä tyttö itsensä niin tyytyväiseksi ja\nsydämensä niin helpoitetuksi, kuin olisi joku osa hänen surustansa\notettu pois.\n\nSitte piti hau vaaria köyhistä pienistä kyytipojista, joita hyljättyinä\nja usein huonosti vaatetettuna isäntänsä olivat lähettäneet\nkyydintekoon.\n\nJonakin talvi-iltana tuli matkustavainen herra, joka välttämättömästi\ntahtoi saada hevoista ja matkustaa etemmäksi. Kymmenvuotiaan\npienokaisen vuoro tuli lähteä kyytiin, valjastaessaan hevosta pienillä\nkohmettuneilla käsillänsä, itki hän katkerasti.\n\n\"Mitä itket? kysäisi Anna-Liisa.\n\n\"Pelkään niin paluumatkaa\", vastasi poika, \"pitkä on väli ja tie on\nkolkko, ja kerrotaan juosneen koko susilauman tien poikki suuren mäen\nkohdalla.\"\n\nTämä hyväluontoinen majatalon piika meni herättämään muita miehiä\nja kysyi eikö kukaan heistä tahtoisi mennä pojan sijasta, mutta\nnämä sanoivat ett'eivät he turhan takia viitsi lähteä jääkylmään,\nmyrskyiseen yöhön, ja että poika oli kyllä suuri pitämään omaa\nvuoroansa.\n\nSilloin otti Anna-Liisa lämpimän nahkaröijyn päällensä, kietoi suuren\nhuivin päähänsä ja istuutui kutsilaudalle. \"Mene nyt makaamaan\", 'sanoi\nhän pojalle, \"minä menen sinun edestäsi, ja nyt hoidan minä sinun\nhevoistasi.\"\n\nKuinka iloinen tämä pikkumies oli, tästä voidaan kyllä arvata.\n\nSeuraavana aamuna oli taaskin kylmä ja lumipyry. Kaikki kyytihevoset\nolivat väsyksissä, sillä matkustavaisia oli ollut tavallista enemmän,\nniin että kaikki vuorot olivat kulkeneet. Silloin tuli vielä herra joka\naikoi lähimmäiseen kaupunkiin.\n\n\"Hän mahtaa olla rikas patruuna\", sanoi häntä tuonut kyytimies,\n\"hänellä on suuri nahkalaukku vyöllä, ja kun hän maksoi minulle, näin\nminä että hänen lompakkonsa oli täynnä seteliä ja hopeita, niin että se\nhädintuskin meni kiinni.\"\n\nKestikievari tuli nyt sisään ja käski Antin valjastamaan talon hevosen\nja kyyditsemään matkustavaista kaupunkiin. Antti läksi. Pannessaan\nturkkia päällensä ja sitoessaan paslikkata päähänsä, oli hän tavallista\nsuulaampi ja iloisempi, lauloi ja vihelteli, mutta Anna-Liisasta, joka\naivan äänetönnä istui nurkassansa sukanneuleineen, tuntui kuin hänen\nsilmänsä olisivat näyttäneet kummallisen rajuilta ja levottomilta. Ja\njuuri ennen lähtöänsä, joi hän melkein puolikorttelia viinaa yhdellä\nharppauksella -- lämmitelläkseen, sanoi hän.\n\nKahdentoista aikana yöllä palasi hän takaisin. Anna- Liisa, joka oli\nollut päiväkirjahuoneessa sammuttamassa kynttiIätä, postiljoonin\nmentyä, oli vielä valveilla ja sytytti päreen näyttääksensä valkeata\nAntille.\n\n\"Mitä sinä istut ja vartoot ihmisiä\", öyhkäsi hän, mennessään hänen\nsivuitsensa ovessa.\n\n\"En sinua ole varronnut\", vastasi hän hämmästyksissään hänen tavattoman\nvihaisesta äänestään, \"postiljooni läksi juuri, ja minä olin ylhäällä\nsammuttamassa kynttilää.\"\n\n\"Vai niin, menikö hän?\"\n\n\"Meni. Kyllä kai sinä tulit häntä vastaan?\"\n\n\"Kyllä, se on totta.\"\n\nAntti istuutui rahille takan viereen ja tähysteli äänetönnä palavaan\npäreeseen. Hän oli vaalea ja hänen huulensa vapisivat. Silloin\ntällöin laski hän kätensä otsalleen, ja käsi vapisi. Hämmästyneenä ja\npeloissaan katseli Anna-Liisa häntä eikä muistanut että hänen oli maata\nruvettava.\n\n\"No mitä sinä täällä seisot?\" sanoi Antti ja nousi äkkiä ylös, \"kyllä\non niinkuin sanoin, sinä vartoot minua.\"\n\n\"Antti\", sanoi Anna-Liisa hiljaa ja vapisten, \"kuinka sinulle käy, mitä\nolet tehnyt?\"\n\n\"Varo itseäsi tyttö!\" huudahti Antti vihoissaan, mutta hillitsi itsensä\nja heitti sukkelan silmäyksen makaavaan talonväkeen, mutta ei kukaan\nollut herännyt.\n\n\"Suuri Jumala, paitasi hiha on verinen?\" puhkesi Anna-Liisa sanomaan,\nja hänen polvensa horjuivat.\n\nAntti tarttui hänen kurkkuunsa ja sanoi hammasta purren: \"jollet\nvaikene, niin on tämä viimeinen hetkesi... minä olen... loukannut\nkäteni aisaan... hevonen, tuo kirottu luontokappale tahtoi purra minua,\npuri minua vähän... mene nyt makaamaan... älä ole vihoissasi minulle...\nainahan olet ollut hyvä minua kohtaan... hoidit minua kipeänä\nollessani... kyllähän voit ymmärtää ett'en minä tehnyt muuta kuin vein\nsen herran -- jonkun luokse kaupunkini.\"\n\nAnna-Liisa ei uskaltanut vastata sanakaan, mutta hän tuli yhä enemmän\nja enemmän vakuutetuksi, että Antti oli tehnyt jotakin pahaa, kenties\njotakin hirmuista. Hän kävi verkalleen vuoteellensa, pani maata, mutta\nei voinut saada unta. Antti istui vielä kauvan aikaa takan edessä\nja heitti silloin tällöin aran silmäyksen pimeään nurkkaan, jossa\nAnna-Liisan vuode oli. Vihdoin, päreen loppuun palettua, meni hänkin\nlevolle ja nukkui raskaasti.\n\nMuutamien päivien kuluttua tuli nimismies taloon. Hän kävi siinä\naikavälistä tarkastamassa majataloa, mutta tällä kertaa tuli Anna-Liisa\nniin valkeaksi kuin palttina, nähdessään re'en seisattuvan portaitten\neteen.\n\n\"Kuka se oli, joka tässä muutamana päivänä kyyditsi tuota oluenpanijaa\nkaupunkiin?\" kysyi nimismies Anna-Liisan tullessa avaamaan\nvierashuoneen ovea.\n\n\"Onko täällä matkustanut oluenpanija?\" kysyi Anna-Liisa.\n\n\"On, se lihava punavöinen, toissilmäinen herra.\"\n\n\"Jahaa. Talon renki Antti kyyditsi häntä. Onko... jotakin... hänelle\ntapahtunut?\" kysyi Anna-Liisa vapisevilla huulilla, hänen sydämensä\ntykytti niin että hän tuskin voi hengittää.\n\n\"Missä se mies nyt on?\"\n\n\"Hän hakkaa havuja pihalta.\"\n\n\"Onko isäntä kotona?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Käskekää hänen tulla tänne.\"\n\nIsäntä tuli. Heti kutsuttiin sisään Antti, emäntä ja muutamia\nkyytimiehiä sekä Anna-Liisaa. Siltavouti tuli myöskin lautamiehen\nkanssa, ja oikea kuulusteleminen alkoi. Matkustavainen oluenpanija\nei ollut koskaan saapunut kaupunkiin; postiljooni oli, viimeksi\nkulkiessaan, nähnyt verijälkien vievän metsään tien vieressä, ja\noluenpanija oli löydetty, murhattuna ja kaivettuna lumeen. Hänen\nkultakellonsa ja kaikki hänen rahansa, monta, monta sataa markkaa oli\npoissa. Kyytimiestä ruvettiin epäilemään. Alussa kielsi hän jäykästi\nja väitti vaan vieneensä matkustajan kaupunkiin, mutta sitte alkoi\nhän puhua itseänsä pussiin, tuli aina vaaleammaksi ja levottomammaksi\nja rupesi vihdoin itkemään. Nyt piti Anna-Liisankin sanoa mitä hän\ntiesi. Kuinka raskasta ja vaikeata oli todistaminen sitä vastaan\njosta hän niin paljo oli pitänyt! Mutta totuus täytyi sanoa. Paljoa\nei hän tosin tiennyt, mutta Antin levottomuuden ja kummallisen tavan,\nsekä hänen verisen paidanhihansa kertoi hän. Mieluummin olisi hän\nantanut leikata kielensä poikki kuin sanoa tätä, mutta totuus piti\ntuoda esille. Vihdoin tunnusti Antti. Kohta aikoi hän mennä naimisiin\nja tarvitsi rahoja, eikä hänen tarkoituksensa ollut murhata, mutta\noluenpanija huomasi hänen aikovan varastaa nahkalaukkua ja kun hän otti\nrevolverinsa, silloin antoi Antti hänelle syvän piston puukollansa,\nja -- niin oli se tehty. Kun nimismies meni pois, ja Antti vaaleana,\nallapäin istuutui siltavoudin viereen ja vietiin pois vankina,\npuristi Anna-Liisa kätensä ristiin ja sanoi hiljaa vuodattaen kuumia\nkyyneleitä: \"sekin, jonka luulin olevan surukseni ja vahingokseni, oli\nminun parhaakseni...\"\n\nSitte rupesi hän järjestämään huoneita ja laittelemaan valkeita\nuuniloihin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hänen sydämensä\noli raskas kuin kivi.\n\nMiksi piti tuon nuoren, iloisen pojan tehdä itsensä niin onnettomaksi!\n\nNyt ajoi taaskin reki pihaan. Nuori lyyrylakkinen herra nousi siitä\nylös ja tuli päiväkirjahuoneeseen. Hän melusi ja kirosi ja kutsui kaksi\npulloa olutta. Anna-Liisa pani päiväkirjan ja mustetolpon esille ja\nkorjasi pöytäliinaa.\n\n\"No tuleeko sitä pian?\" kysyi ylioppilas äkäisesti.\n\n\"Kyllä\", vastasi Anna-Liisa rauhallisesti, \"mutta minun mielestäni on\nherra saanut kylliksi sitä lajia. Parasta olisi panna maata ja sitte\nsyödä palanen silliä voileivän kanssa.\"\n\nSilloin vihastui nuori herra ja sanoi tietävänsä mitä hän tarvitsi, ja\nkäski tottelemaan heti. Hän saikin pyytämänsä.\n\nTunnin kuluttua, kun Anna-Liisa tuli katsomaan eikö herra jo\nmatkustaisi, makasi tämä lattialla, turkki päällä ja lakki päässä, ja\nhänen vieressään oli taskusta pudonnut täysi kukkaro, pöydällä oli\nmolemmat olutpullot tyhjinä.\n\n\"Voi sinua poloista\", sanoi Anna-Liisa sääliväisesti, \"ethän sinä ole\nparempi kuin huonoin kyytimies, ja sinun pitäisi kumminkin ymmärtää\nparemmin.\"\n\nSitte otti hän rahakukkaron talteen, pani tyynyn makaavan pään alle ja\nmeni pois.\n\nIltasella heräsi ylioppilas. Kun Anna-Liisa tuli kynttilää sytyttämään,\nistui hän hyvin häpeissään ja vakavana pöydän ääressä.\n\n\"Ethän toki liene nähnyt rahakukkaroani?\" kysyi hän alakuloisena.\n\n\"Täällä on ollut monta matkustajaa sen perästä ja herra on maannut\nlukitsemattomassa huoneessa\", vastasi Anna-Liisa.\n\n\"Se on totta. Vaan mitä on minun nyt tekeminen, siinä olivat kaikki\nminun matkarahani.\"\n\n\"Niin, toiste tulee herran pitää parempi huoli matkarahoistaan\", penäsi\nAnna-Liisa, \"ehkä herralla on köyhä äiti niinkuin monella muullakin\nylioppilaalla, ja tässä on rahat.\"\n\n\"Mitä sanot? Rahani!\" ylioppilas kavahti ylös, sieppasi rahakukkaron.\n\"Rehellinen tyttö! Minä olin ehkä tullessani epäkohtelias sinua\nvastaan, anna minulle anteeksi!\"\n\n\"En ole tottunutkaan juuri suureen kohteliaisuuteen\", vastasi\nAnna-Liisa tyynesti hymyillen.\n\n\"Kas tässä edes juomarahoja rehellisyydestäsi.\"\n\n\"Ei, kiitoksia\", sanoi Anna-Liisa, \"pitäkää matkarahanne, en ollut\nrehellinen palkinnon tähden.\"\n\nVuoden perästä tuli yksinäinen rouvasihminen majataloon. Oli myrsky\nja räntäsade, jo ilta ja rupesi pimenemään. Matkustavainen oli hyvin\nnuori tyttö ja monta vuotta oli hän matkustanut tätä tietä kouluun\nmennessä ja koulusta tullessa. Anna-Liisa tunsi hänen, mutta ihmetteli\nkuinka hän, joka ennen oli aina ollut niin iloinen ja puhelias, nyt\noli niin hiljainen ja vaalea ja kuinka hän näytti niin sanomattoman\nsurulliselta. Turhaan hääräsi Anna-Liisa hänen ympärillänsä, ripusti\nhänen vaippansa kuivamaan, teki hänelle vuoteen ja kysyi eikö hän\ntahtoisi jotakin lämpöistä illalliseksi. Ei, hän ei tahtonut mitään.\nAnna-Liisa oli nyt tehnyt kaikki mitä oli voinut, mutta vaikea oli\nhänen jättää nuori tyttöraukka yksinään ja suruiseksi. Sen vuoksi nosti\nhän tuolin valkean eteen ja sanoi:\n\n\"Rakas nuori neitikultani, tulkaa ja istukaa tähän, te olette\nvilustunut ja väsynyt.\"\n\nJa kun vieras oli tehnyt niin, laskeutui Anna-Liisa polvillensa, riisui\nmärjät kengät, ripusti sukat uunin nuoralle ja rupesi varovaisesti\nhieromaan pieniä kylmiä jalkoja suurilla, karkeilla käsillään.\n\nSilloin suli vieraan nuoren naisen hiljainen, raskas suru, ja hän\npurskahti katkeraan itkuun.\n\n\"Voi kuinka sinä olet hyvä ja ystävällinen\", sanoi hän, \"kiitos,\nkiitos! Jumala sinulle palkitkoon!\"\n\n\"No minä huomasin neidillä olevan suuren surun, ja minä tiedän mitä\nsuru on. Neitihän onkin matkustanut täällä ennen monta kertaa vuodessa,\nniin että te olitte kuin tuttava.\"\n\n\"Niin, kultaseni.\"\n\n\"Mutta minä vaan tahdoin sanoa että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu\nmeidän parhaaksemme. Niin sanoi pastorimme ja vaikka minä en voinut\nsitä ennen oikein uskoa, niin tiedän minä sen nyt.\"\n\nAnna-Liisa kertoi nyt oman pienen historiansa Antista ja sanoi sitte:\n\"kuinka hirmuista olisi ollut jos olisin joutunut naimiseen sellaisen\nmiehen kanssa ja jos hän olisi tullut isäksi useimmille pienille\nviattomille lapsille.\"\n\nNuori nainen sanoi: \"minä tulen juuri hautaamasta sulhastani. Vaikeata\non tosin uskoa että se tulee minun parhaakseni, mutta tiedän Jumalan\nlähettäneen minulle tämän surun, ja täytyyhän minun luottaa hänen\nrakkauteensa. Kiitos sitä muistuttamastasi.\" Nyt otti hän esiin\nvalokuvan ja näytti sitä Anna-Liisalle. \"Sen näköinen hän oli.\"\n\nTämä oli nuori kiherähiuksinen mies ja ylioppilaslakki kädessä.\nAnna-Liisa tunsi heti nuoren herran, jonka matkarahat hän kerran oli\nottanut talteen.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän kyyneleet silmissä, \"kyllä hän oli kaunis nuori\nmies, mutta ehkä Jumala huomasi hänen teille tuottavan surua, ja sen\nvuoksi otti se hänen teiltä. Menkää nyt makaamaan, minä tuon kupin\nlämmintä maitoa ja vähän korppua.\"\n\nTämän nuoren vieraan rauhoituttua, sammutti Anna-Liisa valkean, pani\nhiljaa oven kiinni ja heittäysi itse matolle uunin eteen etuhuoneessa.\n\"Sillä\", sanoi hän, \"vaikeata on olla yksin, kun on suruissaan.\"\n\nNiin teki köyhä majatalon piika edelleenkin hyvää ja osoitti rakkautta\nalhaisessa toimessansa ja koetteli tunnokkaasti täyttää monia\nvelvollisuuksiansa, sillä hän tiesi, että ne oli hänen hoidettava.\nHarvoin sai hän kiitosta ahkeroimisistansa, mutta sisällinen\ntyytyväisyys täytti hänen sydämensä, ja siten vähitellen haihtui se\nraskas suru häneltä, niin että hän sai jälleen tyytyväisen mielen ja\nkulki hiljaa rataansa eteenpäin, luottaen Jumalaan.\n\nAnna-Liisan tultua vanhaksi, oli hän säästänyt niin paljon, että hän\nvoi ostaa pienen oman tuvan. Se oli niin lähellä kirkkoa, että hän\nsiihen, niinkuin entiseenkin saunakammariin, voi kuulla virrenveisuun\nsunnuntaina. Siinä eli hän onnellisena ja levollisena kissansa ja\nkanansa, rukkinsa, virsikirjansa ja kahvipannunsa kanssa, ja nyt sai\nhän levätä kaikista vaivoistansa.\n\n\n\n\nNiinin kosijat.\n\n\nOli kirkas talvipäivä. Tenhiälän talon suuressa tuvassa istui muutamia\nvaimoja tehden mikä mitäkin käsityötä, jolloin komea reki ajoi pihaan\nja pysähtyi tallin eteen. Reistä nousi keski-ikäinen mies, jolla oli\npäällänsä uusi ja kaunis turkki monta kyynärää pitkällä punaisella\nvyöllä ympäröittynä. Hän otti suitset hevosensa suusta, sitoi\nmarhaminnan rautarenkaaseen tallin seinässä ja otti sitte kirjavan\nloimen reistä, jolla hän peitti hiostuneen hevosen. Tällä aikaa oli\ntuvassa suuri hälinä. Emäntä väisti heti rukkinsa syrjähän ja sanoi:\n\n\"Se on varmaankin Järvenpään isäntä. Tytöt pankaa kahvipannu tulelle.\nNiini, mene kiiruusti kammariin ja pue itsesi hienoksi ja siistiksi.\nMaija, viskaa pois nuo romut tuosta oven edestä, täällä näyttää kaikki\nkuin Jerusalemin hävityksessä, Tiina, juokse kiiruusti Pippa-Eevaan\nhakemaan vehnäistä. Voi, voi minulla ei ole niin korppuakaan kotona!\nMissä on esiliinani? Jahaa, tuolla. Hametta en kerkiä enää muuttamaan.\nNo, Niini, etkö kuullut? mene kiiruusti panemaan päällesi.\"\n\nNoin neljäntoista vuotias pitkä ja kaunis tyttö jätti vitkastellen\nkangastuolinsa ja sanoi:\n\n\"Minkätähden minun pitäisi pukea päälleni? Hänellä on kai asiaa\näidille, minä menen sillä aikaa juottamaan vasikoita.\"\n\n\"Et, sinä menet pukemaan päällesi. Nyt hän tulee!\"\n\nNiini meni äreissään pieneen porstua-pohjakammariin ja äiti\nvalmistautui mielittelevällä hymyllä ottamaan vastaan tuota rikasta\nja arvokasta vierasta. Piijat, jotka uteliaina olivat juosneet\nakkunaan, kiiruhtivat nyt ulos, yksi Pippa-Eevaan, toinen kotaan,\nruotimummon Saaran tehdessä hyvää tulennosta ainoastaan silloin tällöin\nlämmitettyyn juhlatupaan, jonne Järvenpään isäntä nyt vietiin.\n\nJonkun hetken kuluttua tuli talon tytär kammarista ja asettautui\nepäileväisen näköisenä jokapäiväsen tuvan akkunaan.\n\n\"Se oli oikein, Niini\", sanoi vanha Saara, \"nyt olet sinä hieno.\nTottapahan oli minun sanani ett'ei suotta jäänyt pitkä kekäle kammarin\nuuniin tänä aamuna; Jonas on varmaankin kosiomatkalla. Katsos vaan\ntuota nuorta mustaa hevosta ja lointa, ja tuota uutta rekeä, ja\nhopeahelaista piippua joka hänellä on suussa. Ohhoh Niini!\"\n\n\"Mitä minulle tarvitsee osoitella? Minä olen nuorin talossa. Kosijoita\ntänne voi tulla yhtä hyvin äidille ja tytöille kuin sinulle ja\nminullekin, minä luulen että olette joutavia kaikki.\" Tälle nauroi\nNiini imelästi.\n\n\"Hiljaa vaan ett'ei hän kuule sinua\", muistutti Saara, \"semmoinen kuin\nJonas ei kosikaan köyhiä piikoja.\"\n\n\"Miks'ei! Minun mielestäni kävisi se juuri hyvin laatuun.\"\n\n\"Ei se käy laatuun. Mutta kyllä kai kerran tähänkin taloon kosijoita\notetaan vastaan. Monta on jo poislähetetty.\"\n\n\"Äidinkö kosijoita sitte?\"\n\n\"Niin, mutta myöskin sinun.\"\n\n\"Minun! Mitä juttelet. Karttaa villojasi ja ole ääneti. Kuka minua\nkosisi? Enhän ole vielä ripilläkään käynyt.\"\n\n\"Ei se mitään tee. Huolellinen kosija odottaa siksi kun sinä tulet\nvalmiiksi.\"\n\nNyt tuli emäntä sisään aika touhussa. \"Missä se Tiina viipyy! Eikö\nkahvi ole jo valmista? Tässä sinä seisot, Niini, etkä toimita mitään.\nMene sisään tervehtimään, sill'aikaa kuin minä laitan kahvitarjottimen\njärjestykseen.\n\n\"En\", vastasi Niini, \"en tahdo.\"\n\n\"Sinä olet aina itsepäinen! Juokse sitte kotaan jouduttamaan kahvia,\ntäss' on kahvilaadikko ja mylly, ota sokeria arkusta ja tuo itse sisään\nkahvia. Joudu nyt!\"\n\nNiini laittoi kaikki taitavasti ja kerkeästi järjestykseen, mutta\nkun kahvi oli vietävä sisään, rupesi hän pyytämään Tiinaa ja Maijaa\nmenemään hänen edestänsä.\n\n\"Mitä puhut, Niini!\" sanoi Maija, \"minä joka näytän kuin pesemätön\nporsas. Mene itse, sinä olet hienosti vaatetettu ja sitä paitsi talon\ntytär.\"\n\n\"Tiinakulta\", rukoili Niini.\n\n\"En, en minä ilkiä, emäntä käski sinun menemään, enkä minä myöskään ole\nvaatetettu. Mene vaan itse, niin saat ehkä nähdä isintimäsi\", pitkitti\ntuo iloinen tyttö pilkallisesti.\n\nKun ei mikään auttanut, otti Niini ynseän katsannon peittääksensä\nkainouttansa, ja sitte meni hän sisään iarjoittimineen.\n\n\"Tuollahan talon kukka tuleekin\", sanoi Järvenpään isäntä nuoren tytön\nastuessa sisään. \"Hyvää päivää, mitäs kuuluu?\"\n\nNiini pani tarjottimen pöydälle ja tervehti vakaisesti.\n\n\"Yhtenä päivänä on hän naimaijässä\", sanoi vieras tyytyväisellä\nnaurulla.\n\nNiini nytkäytti vihoissaan päätänsä ja sävähti punaiseksi kuin\nmansikka.\n\n\"Kyllähän nyt aika onkin saada häntä ihmiseksi\", sanoi äiti kahvia\ntarjotessaan, sitte rykäisi hän ajatuksissaan ja kumarsi, \"niin, niin,\nkyilähän niistä lapsista on vaivaa!\"\n\n\"No teillä niitä ei ole ollut niin monta, emäntakulta\", muistutti\nvieras.\n\n\"Ei, Jumalan kiitos ja sen vuoksi... sen vuoksi onkin voitu kerätä\nvähän arkunpohjalle ja pitää taloa kunnossa. Ei mikään kuluta niin\npaljo kuin lasten suut. Ei, Jumalan kiitos, meillä ole kuin yksi lapsi\nvaan ja hän saa periä kaikki, meillä ei ole läheisiä sukulaisiakaan.\"\nEmäntä oli silminnähtävästi hyvällä tuulella ja kaatoi kupin toisensa\nperästä tuota hyvää kahvia.\n\nVieras nautti runsaasti, kuunteli tarkkaavaisesti, mutta katseli talon\nnuorta tytärtä lakkaamatta ja mieltyneellä katsannolla. Vanhojen sitte\nruvetessa puhumaan talon viljelyksestä, tuloista ja muista asioista,\nhiipi Niini jälleen ulos. Vieraan mentyä pois, tuli emäntä taaskin\narkipäivätupaan. Hän oli tavattoman iloinen ja ystävällinen, antoi\npiijoille ja ruotumummolle kaksi kuppia kahvia itsekullekin ja käski\nsitte Niinin tulla kammariin, häneltä olisi vähän asiaa.\n\n\"Nyt menee emäntä naimisiin\", sanoi Maija niinpiankuin tuvan ovi oli\nsuljettu, \"hän on niin hyvillään kuin olisi saanut sata markkaa.\"\n\n\"Sata markkaa!\" sanoi Saara halveksien, \"mitä sata markkaa on hänelle?\nEi, paljo enemmän -- _vävyn_ on hän saanut.\"\n\n\"Vävyn!\" toistivat molemmat tytöt yhtä aikaa.\n\n\"Siihen olen varma.\"\n\n\"Niini raukka!\" sanoi Tiina sääliväisesti.\n\n\"Niin raukka\", matki Maija, \"suuri talo, jossa on 20 lehmää, omat\npiijat ja rahaa kuin ruohoa.\"\n\n\"Ja vanha saituri kaupan päällisiksi\", sanoi Tiina.\n\n\"Sinä ottaisit hänen huomispäivänä\", sanoi Maija pilkallisesti.\n\n\"En\", sanoi Tiina, \"tosin olen köyhä, mutta Joonasta en ottaisi, monta\non joilla on parempi oikeus häneen ja puoli tusinaa lapsia juoksee\npitkin maantietä kerjäläispussi seljässä sen sijaan kuin heidän pitäsi\nistua Järvenpään tuvan pöydässä -- ohoh!\"\n\nVanha Saara, karsinanurkassa, jupisi jotakin nuoruudesta ja hulluudesta.\n\n\"Ihmettelen miksi hän ei ole ennen mennyt naimisiin\", sanoi Maija, \"hän\non varmaankin jo neljänkymmenen vuoden vanha mies.\"\n\n\"Niin, hän on kerännyt ensin\", sanoi Saara, \"ei se maksa vähää elättää\nvaimoa ja lapsia.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi Tiina, \"sentähden...\"\n\n\"Hiljaa tyttö! Sentähden on hän odottanut kuten ainakin ymmärtäväinen\nmies, ja nyt kun hänellä on varoja, niin menee hän naimisiin.\"\n\nKammarissa sai Niini sillä välin kuulla suuria uutisia.\n\n\"Nyt pitää meidän olla oikein ahkeroita, tyttöseni\", alotti äiti,\n\"sillä nyt alkaa todellakin sinun laittamisesi.\"\n\n\"No sitä vartenhan olemme jo tehneet melkein yhden vuoden\", vastasi\nNiini.\n\n\"Niin, niin, mutta nyt aivan todenperästä. Järvenpään isäntä on\npyytänyt sinua vaimoksensa.\"\n\n\"Minun mielestäni olisi hänen pitänyt pyytää sinua, äiti.\"\n\n\"No, minusta ei ole kysymyskään. Sinua hän pyysi ja sinun hän sai.\"\n\n\"Äiti, etköhän vaan luvannut! huudahti Niini peloissaan.\n\n\"Tietysti olen luvannut.\"\n\n\"Tuo vanha...\"\n\n\"Älä puhu pahaa sulhostasi. Ei hän ole niinkään vanha, vähän yli 40\nvuotta, eikä ikä haittaa tässä maailmassa. Häneltä on muhkea talo,\nrahoja ja tavaroita oikeen Porvoon mitalla.\"\n\n\"Mutta minä en huoli hänestä\", sanoi Niini itkien, \"minkätähden minun\npitäisi mennä naimiseen, kun en vielä ole käynyt rippikouluakaan enkä\nminä voi hoitaa suurta taloa?\"\n\n\"Voi, kun sinä olet lapsellinen! Eihän häät nyt ole vielä huomenna\neikä vielä ensi viikollakaan. Ensisti pitää sinun täyttää vähintäänkin\nkuusitoista vuotta, ja siksi on meillä kyllä tekemistä sinun laitoksesi\nkanssa. Monta kymmentä kyynärää saamme kutoa ja monta lankavyyhteä\nkehrätä ennenkuin sinä tulet semmoiseen laitokseen kuin Tenhiälän\ntyttären pitää olla.\"\n\n\"Mutta olishan äiti voinut ottaa hänet itse, minä en hänestä välitä.\"\n\n\"Sellaista miestä ei _oteta_. Pääasia on, että hänen omaisuutensa tulee\nyhdistetyksi yhteen meidän omaisuutemme kanssa. Puolessa pitäjässä ei\nole semmoista kosijaa kuin hän on.\"\n\n\"Mutta Tiina sanoo, että hän on niin ahnas.\"\n\n\"Tiinalla on lampaan pää. Uskotko että Joonas Järvenpää on ahnas,\nkun on kysymys hänen omasta morsiamestansa tai vaimostansa. Ensi\nsunnuntaina tuo hän kihlasormuksen, ja siitä voit olla varma että se on\npuhdasta kultaa.\"\n\n\"Voi, voi minua lapsiraukkaa, kun minut myödään pois niinkuin Joosepin\nennen möivät hänen veljensä\", valitti Niini.\n\n\"Se ei ole niin vaarallista, sun pääsee Egyptin lihapatain ääreen\",\nsanoi äiti rauhallisesti.\n\n\"Minun mielestäni olisi meillä ollut lihaa ja läskiä täällä kotona\",\nsanoi Niini harmillisella nyyhkytyksellä.\n\n\"Kas niin, ole nyt hiljaa\", huusi äiti ankarasti. \"Niin käy kuin olen\nmäärännyt. Sinulla ei ole mitään sanomista, ja minä tiedän kyllä\nmiten parhaiten huolehdin sinun tulevaisuudestasi. Kas niin, marssi\nkangastuolille!\"\n\nTytär ei uskaltanut enempää vastustella, mutta tupaan ei hän tahtonut\nmennä sillä väki olisi silloin huomannut hänen itkeneet silmänsä,\nvaan hän meni vasikkanavettaan jossa hänellä oli oma pieni ruskea,\nvalkopäinen lehmävasikka, jota hän itse juotti jokapäivä. Täällä\nistui hän hirrennenälle, kietoi kätensä vasikan kaulan ympäri ja itki\nkatkerasti. Vasikat nuoleksivat hänen kasvojansa, imeksivät hänen\nkorvanlehtiänsä ja hyrysivät hiljaa ja lempeästi. Nuoren ruokkijan yhä\nedelleenkin istuessa hiljaa ja itkiessä, tuli vasikka kärsimättömäksi,\nkoetti reuhtota päätänsä irti, ja tämän onnistuttua, hyppeli se niin\nsomasti, että Niiniä heti rupesi naurattamaan ja hän unhotti koko\nsurunsa leikkiessään vasikan kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntai tuli. Ei äiti eikä tytärkään ollut puhunut mitään\nkihlajaisista, mutta kun tuo rikas tilanomistaja toisen kerran yhden\nviikon ajalla ilmestyi taloon, arvasi jokainen että jotakin oli\ntekeillä, ja että se nyt saataisiin tietää.\n\nRengit menivät ulos ottamaan vastaan hevoista, jota tehdessä he\ntavallista kohteliaammin nostivat lakkiansa tervehtiessään. Piijat\njuoksentelivat edestakaisin kuin hullut kanat, ja vanha Saara, joka\nseisoi eteisessä kädet esiliinan alla, notkisti polviansa niin syvään,\nkuin hänen huonot jalkansa kannattivat. Emäntä ja Niini istuivat jo\njuhlatuvassa, joka oli puhdistettu ja järjestetty mitä parhaimmalla\ntavalla, puhtaat hurstit sängyissä ja hienoksi hakatut katajat\nlattialla. Paitsi emäntää ja Niiniä oli siellä vielä pari rusthollaria\nvaimoinen, kaukaisia sukulaisia Tenhiälään, ja Järvenpään kanssa\ntuli hänen vanhempi veljensä vaimonsa ja poikansa kanssa. Kahvia ja\nviiniä tarjottiin runsaissa määrin, joita nautittiin juhlallisella\nhiljaisuudella. Sitte sai Niini kihlasormuksensa, ja kyllä se oli\n\"puhdasta kultaa\", se oli varma. Veisattua pari virrenvärssyä,\nistuuduttiin puolispöytään. Alussa olivat kaikki ääneti tässäkin,\nvaan kun muutamia haarikoita olutta oli tyhjennetty ja paljo viinaa\njuotu, alettiin vilkastua. Sulhanen, joka luonnollisesti istui Niinin\nvieressä, tahtoi panna käsivarttaan hänen vyötäisilleen, vaan hän\nkeikahti äkkiä ylös ja juoksi pois. Kaikki nauroivat.\n\n\"Voit antaa olla hänen rauhassa jonkun aikaa\", kehoitti Järvenpään\nnato, \"hänhän on vasta lapsiriepu. Hän tottuu kyllä vähitellen olemaan\nmorsiamena.\"\n\n\"Niin se käy kyllä päinsä\", sanoi toinen rusthollareista, \"kun minä\nkosin vaimoani ja tahdoin suudella häntä, puri se marakatti minua\nposkeen. Ja nyt me olemme kyllä hyviä ystävyksiä, vai kuinka muoriseni?\"\n\nLihava rusthollarin emäntä nauroi niin sydämmellisesti että paksut\nkultaperät hyppivät rinnoilla. \"Niin, lapset ovat lapsia\", sanoi hän\nsävyisästi.\n\nPorstuakammarissa istui Niini sängyn laihalla ja vaikeroi hyvälle\nystävälleen Tiinalle.\n\n\"Minä olen niin vihoissani\", sanoi hän, \"jos se viettelys vielä aikoo\nkoskea minuun, niin karkaan minä kotoa. Eikö hän voi odottaa kunnes nuo\ntoiset ovat lähteneet. Ja jos minun välttämättömästi täytyy olla hänen\nmorsiamensa, niin voinhan olla se ilman että hän koskee minuun.\"\n\nTiina nauroi. \"Rakas Niini, hän tulee varmaan pyytämään enemmänkin,\nminä olen monasti nähnyt kihlautuneiden suutelevankin.\"\n\n\"Hyi, mokoma tupakkakuono! ja viinalta hän haisee!\" Niini sylki. \"Vaan\nminä olenkin niin surullinen\", jatkoi hän sitte. \"Minun pitää jättää\näiti ja sinut ja kaunis kotini ja Kaunikki.\"\n\nTiina nauroi taas. \"No mitä siihen tulee, niin on Kaunikki silloin\nhyvä lypsylehmä, jonka varmaankin saat ottaa mukaasi ja minä tulen\npiijaksesi.\"\n\n\"Tahdotko niin, Tiina!\" huudahti Niini iloisena.\n\n\"Ihan varmaan, josma elän, sinusta tulee varmaankin hyvä emäntä.\"\n\n\"Se minusta tulee, minä en aijo torua enkä häsiä koko päivää. Sinä\ntulet olemaan etevin ja aina saamaan parhaan lämpöiskakkaran sekä\nsuuren nokareen voita joka kirnuuksesta.\"\n\n\"Niin jos sinä saat hallita\", sanoi Tiina ilkamoiden \"mutta isännällä\non myöskin sananvaltansa.\"\n\nNiini kävi totiseksi. \"Ja hän on niin ahne\", sanoi hän miettiväisesti.\n\nTiina ryki hämillään, sillä juuri hän oli usein puhunut siitä.\nNyt sanoi hän: \"No ehkä ihmiset vaan lörpöttelevät. Rintalan Aatu\nkertoi nähneensä hänen tänään panevan ihan uuden markan kappaleen\nvaivaishaaviin, niin että se kilahti kuparikolikoita vasten.\"\n\n\"Niin, iloissaan siitä että saa minut\", sanoi Niini halveksivasti,\n\"vaan minä olen niin peloissani hänestä ja tiedän, ettei häntä yleensä\nrakasteta. Voi, voi jos äiti ottaisi hänet.\"\n\n\"On vielä pitkä aika häihin\", lohdutti Tiina, \"kuka tietää mitä vielä\nsiksi tapahtuu.\"\n\n\"Niin, se on totta; auta sinä, Tiina, minua pyytämään äitiä päästämään\nminut koko asiasta.\"\n\n\"En, sitä en tohdi, ennen purisin kielen itseltäni. Vaan elä sure,\nNiini, Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkea.\"\n\nNeljätoistavuotiaana on helppo toivoa ja Niini sai pian lohdutusta\ntämänpäiväseen suruunsa. Sulhanen ei vaivannutkaan häntä usein. Useita\nviikkoja kului hänen tulemattaan ollenkaan taloon, sitä paitsi oli\nNiinillä tapana heti, nähtyään tuon kaukaa tunnetun re'en, juosta\njohonkin naapuriin hetkiseksi tai myöskin piiloutua vasikkakarsinaan\ntai istua kodassa katsomassa kuinka Tiina pesi astioita. Ei äiti\nenemmän kuin sulhanenkaan välittäneet tästä menetyksestä. Molemmat\nolivat iloissaan kihlauksesta ja kahden rikkaan talon yhdistyksestä.\nHe pitivät morsiamen inhoa lapsellisuutena, joka ei merkitseisi\nmitään. Kun Niini siten sai olla rauhassa ja kun sitä paitsi oli\nniin pitkä aika häihin, alkoi kihlauskin tuntua vähemmän raskaalta\ntytön lapsellisesta mielestä ja hän tuli jälleen iloiseksi kuten\nennenkin eikä myöskään ollut niin vähän hauskaa olla monen häntä\npaljoa vanhemman tytön kadehtimana ja sunnuntaisin saada kantaa\nuutta kiiltävää sormusta sekä jokaiselle vieraalle näyttää komeita\nsilkkihuivia, kultasia korvarenkaita helmineen ja muita tuon rikkaan\nsulhasen antimia. On mahdollista että nuori morsian vähitellen olisi\ntottunut oloihin ja lopulta napisematta mennyt avioliittoon, jollei\njotakin olisi tapahtunut, jota ei Niini eikä kukaan muu ollut ajatellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauniina päivänä maaliskuussa, kun lumi suli katoilta ja varpuset\nviserrellen hyppivät kaikkialla missä luulivat löytävänsä kauran\njyvän tai pienen heinänsiemenen, seisoi Niini pihalla kaivon\nvieressä ja katseli kuinka vasikat, jotka olivat lasketut ulos vähän\njaloittelemaan, potkivat iloisina auringonpaisteessa. Silloin kulki\nreki hitaasti mäkeä ylös ja seisattui kaivolle.\n\n\"Vai niin, sinäkö Sakari!\" huudahti Niini iloisena, \"mitä kuuluu?\nOn varmaankin kulunut puoli vuotta siitä, kun sinua on nähty näillä\nmailla.\"\n\n\"Jaa, niille paikoin\", vastasi nuorukainen, \"paljon on tapahtunutkin\nsill'aikaa.\"\n\n\"Luonnollisesti\", vastasi Niini, \"Hallilan vanha emäntä on kuollut,\nMartti Hietalan lapsi samoin ja Seru on naimisissa ja Pekka Niskamäki\non ostanut Isotalon, vaan tuosta kaikestahan lienet jo kuullut.\"\n\n\"Olen, olen ja paljosta muustakin.\" Sakari oli nostanut vettä kaivosta\nja juottanut hevosensa. \"Tulin eilen kotiin... olen matkustanut\npuoli maailmaa ympäri siitä kun viimeksi tapasimme... olin kahdesti\nPietarissa ja Helsingissä monta kertaa... No, Niini, sinähän olet\nkasvanut siitä kuin viimeksi olin täällä... sanotaan sinun olevan\nkihloissa -- onko se totta?\"\n\n\"On, Järvenpään Joonaan kanssa\", vastasi Niini hymyillen, \"eikö se ole\nnaurettavaa?\"\n\n\"Minun mielestäni on se enemmän surullista kuin naurettavaa\", vastasi\nSakari yksitotisesti ja katsoen alaspäin.\n\nNiini katsahti ylös hyvin hämmästyneenä. Nuori mies seisoi siinä niin\nvaaleana, ja nyt juuri katsoi se häneen surullisella katsannolla.\n\n\"Voi Niini, Niini, mitä olet tehnyt! Olin aina ajatellut...\"\n\n\"Mitä olit ajatellut?\" kysyi Niini äkkiä.\n\nSakari puri niin kovasti piippunsa imuketta että se lohkesi. Hän sylki\npalaset pois suustaan ja sanoi: \"minä olin ajatellut että meistä tulisi\npari. Aina lapsuudesta saakka, jolloin leikimme yhdessä ja poimimme\nmarjoja metsässä ja jolloin minä autoin sinua tuohisia tehdessä, olen\nminä sitä ajatellut. Sentähden alotinkin voikauppani ja toivoin sillä\ntapaa voivani vaurastua paremmin kuin pienen talon nuorempi poika. Ja\nnyt olet sinä turmellut kaikki tyyni.\"\n\nNiini ei ollut koskaan ajatellut rakasta lapsuuden ystäväänsä ja\nleikkikumppaliansa sulhasenansa, mutta kun hän kuuli Sakarin sanat,\nniin valloitti hänet kummallinen surumielisyys.\n\n\"Enhän minä tahtonut, äitihän se toimitti sitä\", sanoi hän\nepäileväisesti.\n\n\"Etkö sinä tahtonut?\" kysyi Sakari innokkaasti.\n\n\"En. Mitä minä välittäisin vanhasta ukosta?\"\n\n\"Hänellä on niin komea talo.\"\n\n\"Talo on minulla itsellänikin\", sanoi Niini ylpeästi.\n\n\"Se on juuri pahinta. Sinä olet rikas ja minulla ei ole toistaiseksi\nmitään vakuutta, kuinka voisin pyytää sinua äidiltäsi!\"\n\n\"Elä puhu niin, Sakari\", sanoi Niini vienosti, \"kyllä minä sinusta\npidän paljo enemmin tyhjin käsin kuin Joonaasta koko tiloineen.\"\n\n\"Teetkö niin, Niini, armas tyttöseni!\"\n\n\"Se on varma.\"\n\n\"Ja tulisit minun vaimokseni, vaikka minulla ei olisi mitään rikkautta\nsinulle tarjottavana?\"\n\n\"Eihän sitä tarvitakaan, kun minulla on rahoja kylläksi. Sinä tulisit\ntähän ja saisit talon minun kanssani, me kyllä tarvitsemme tässä\nisäntää.\"\n\n\"Mutta äitisi?...\"\n\n\"Hän kyllä myöntyy\", sanoi Niini tyynesti.\n\n\"Hyvä, siis on kaikki puhuttu. Nyt otan minä osani talosta ja alotan\noikein todenperästä voikauppani. Jollei vaan haukka vie kyyhkyistäni\nsillä ajalla.\"\n\n\"Kyyhkynen ei ole niin otettavissa\", nauroi Niini.\n\nNyt kuului kimakka ääni portailta: \"Mitä sinä Niini siellä seisot ja et\nkatso vasikoita, vaan annat niiden kävellä pitkin maantietä.\"\n\nNiini riensi ulos portista hehkuvin poskin.\n\n\"Jahaa se olet sinä, Sakari. Mitäs kuuluu? Oletko voin ostolla?\"\n\n\"Niin olen. Poikkesin tänne kysymään saisinko täältä niinkuin ennenkin.\"\n\n\"Kyllä kai, aina vähäisen, mutta lehmäni ovat hiukan pettäneet minua\ntänä vuonna. Muutamia leivisköitä on sentään. Käy nyt sisään, niin\nsaamme jutella.\"\n\nSakari pani hevosensa kiinni kaivolle ja astui tupaan, jossa hän\nystävällisesti tervehti palvelustyttöjä ja vanhaa Saaraa. Pian tuli\nNiinikin punaisena ja hengästyneenä, hän oli viimeinkin saanut vasikat\nsisään.\n\n\"Kun vanha ihminen voi olla niin ajattelematon\", nuhteli äiti.\n\n\"Se oli juuri Sakarin syy\", nauroi Niini, \"hän tuli puhuman minun\nkanssani, ja silloin unhotin minä elävät.\"\n\n\"Sinun pitää opetella pitämään ajatuksiasi koossa, sinun, joka tulet\nkohta emännäksi suureen taloon.\"\n\n\"En ole siellä vielä\", mutisi Niini vetäessään esille rukkiansa.\n\n\"Olet kai kuullut, että tyttäreni on morsiamena?\" kysyi emäntä.\n\n\"Kyllä olen kuullut\", vastasi Sakari, kopistellessaan piippuansa.\n\n\"Hän on tosin nuori vielä\", jatkoi emäntä, \"mutta ei se haittaa.\n\n\"Ei, ei.\"\n\nNyt meni emäntä Maijan kanssa ulos hommaamaan voita, ja sillä välin\njuttelivat nuoret tuvassa.\n\nRengit tulivat nyt kotiin metsästä ja tervehtivät sydämmellisesti\nSakaria, jonka koko kylä tunsi aina lapsuudesta saakka. Kun puolinen\noli valmis, pyysi emäntä vierastakin syömään, ja Sakari kertoi monta\nasiata matkoiltansa, välistä hauskojakin seikkailuja, jotka saattoivat\nnuorison nauramaan. Mitään erityistä puhumaan Niinin kanssa ei hän\nenää saanut tilaisuutta, mutta kun he puristivat toinen toisensa\nkättä hyvästijätöksi, tekivät molemmat itsissänsä lupauksen, että he\nkuuluisivat toisillensa.\n\nSeuraava vuosi kului hiljaa ja rauhallisesti, Järvenpää kävi\nsilloin tällöin Tenhiälässä, mutta paljoa ei hän nytkään saanut\nnähdä morsiantansa. Sakari tuli vietä pari kertaa voin ostolle ja\njonkun kerran muutenkin kun hän oli kotona veljensä luona. Harvoin\ntahi ei koskaan saaneet nuoret puhua kahden kesken, mutta entinen\nlapsuudenystävyys oli nyt, Niinissäkin, muuttunut lämpimämmäksi\ntunteeksi, ja joka kerta kuin he kohtasivat toisensa tuli side\nheidän välillänsä vielä vahvemmaksi. Niini oli nyt kuudennellatoista\nvuodellansa. Hän oli ahkera kuin muurahainen ja auttoi äitiänsä\nkaikissa talon askareissa. Aina täydemmäksi tulivat arkut kauniista\nliinavaatteista,. komeista villahameista ja juovikkaista sukista. Äidin\nja tyttären ajatukset näiden töiden ohella olivat kumminkin hyvin\nerilaiset. Toinen ajatteli ilolla ja ylpeydellä tytärtänsä Järvenpään\nemäntänä ja kuvitteli hänen tavaransa riippumassa ylisillä ja pantuina\nkauniisiin piironginlootiin. Toinen iloitsi saadakseen tehdä rakkaan\nSakarinsa rikkaaksi ja ajatteli nuoruuden luottamuksella, että tämä\nrikkaus aivan hyvin riittäisi sekä äidille että tyttärelle ja vävylle.\nSilloin ei hänen tarvitsisi jättää kotoansa, ja Sakari voisi saada\nmyödä voita omasta karjasta, ja voisi tulla vielä rikkaammaksi kuin\nJärvenpää. Ikävä ajatus vaivasi kumminkin sekä äitiä että tytärtä.\nNiini oli useita kertoja, varsinkin viimeisenä vuonna, pyytänyt saada\npurkaa kihlauksensa Joonaan kanssa, mutta siitä ei äiti tahtonut hänen\nollenkaan kuulla puhuvaankaan, vastaukseksi sai hän muutamia kovia\nsanoja, taikka äiti selitti myöskin kuinka hyvä hänen oli saada se ja\nkertoi monta historiaa kuinka tyytyväisiksi tyttäret olivat tulleet\njotka olivat totelleet aitijänsä ja menneet naimisiin rikkaiden ja\nkunnioitettuin miesten kanssa. Välistä oli Niini vihainen, välistä hän\nmyös itki, mutta ei mikään auttanut. Ja aika kulut hirmuisen nopeasti.\nUkko Järvenpää ei tiennyt mitään näistä riidoista ja katseli jo melkein\nitseänsä sekä tytön että tavaroiden omistajaksi. Hän oli jo luettanut\npuutkin Tenhiälän metsästä ja laski nyt kuinka paljo hän voisi myödä\nhirsiä ja halkoja. Tämä oli tullut morsiamenkin korville, ja tämä\nvihastui siitä hirveän kovasti.\n\n\"Hän on niinkuin minä sanonkin\", huudahti hän, \"hän on ahmatti. Laskea\nmitä hän voi saada meidän metsästämme!\"\n\n\"No, mitä se tekee?\" sanoi äiti keskeyttäen, \"jos hän tutkittaa metsän\nvuotta ennemmin tai myöhemmin voi olla sama. Kyllä hän tulee hoitamaan\nsinun tavaraasi yhtä hyvin kuin omaansakin.\"\n\n\"Niin, sen minä kyllä luulen, mutta sitä ei hänellä vielä ole. Minä\nsanon papille ei, jollei äiti anna sitä minun tehdä ennen.\"\n\n\"Niin, niin, saammehan nyt nähdä. Järvenpää ei tahtone ruveta kenenkään\nnarriksi.\"\n\nSilleen jäi se sillä kertaa.\n\nJonakin päivänä tuli sulhanen taaskin Tenhiälään. Hän oli jo ennen\nollut jonkun naapurin luona ja juonut olutta, niin että hän oli\njokseenkin hyvällä tuulella. Juotuansa Tenhiälässä vielä vähän lisää,\nkysyi hän Niiniä. Hän tuli. Järvenpää meni häntä vastaan hyvillään ja\nystävällisellä katsannolla ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.\n\n\"Kauniimmaksi tulet sinä päivä päivältä, Niini, ja minä alan jo tulla\nkärsimättömäksi. Kuinka vanha sinä olet? Kuusitoista vuotta? Mitä?\n\n\"Ei, vasta ensi kuussa täytän\", vastasi Niini vihaisesti.\n\n\"Vai niin, vai niin. Ja keväällä käyt sinä rippikoulun?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja sitte syksyllä vietämme me häät.\"\n\nNyt laski sulhanen kätensä tytön vyötäisille ja nojasi punaisen, leveän\nnaamansa häntä vastaan.\n\nMutta Niini tempasi itsensä irti ja huudahti: \"mene pois, vanha\nkummitus! Elä koske minuun! Minä en tahdo olla minkäänlaisessa\ntekemisessä sinun kanssasi.\"\n\nJärvenpää tuli niin hämilleen, että hän tuli aivan selväksi ja sanoi\nvähän tuimasti: \"kauvan olen tosin kärsinyt sinun juoniasi, mutta nyt\nolet sinä suuri tyttö, ja nyt siitä täytyy tulla loppu.\"\n\n\"Mutta minä en huoli teistä ollenkaan\", huusi Niini vihoissaan.\n\n\"Ole hiljaa, Niini, ja mene tiehesi\", sanoi äiti, ja Niini ei antanut\nsanoa itsellensä tätä kahta kertaa, hän juoksi ulos ja lukitsi itsensä\nporstuakammariin, jossa hän sai oikein rauhassa itkeä.\n\n\"Ihmiset ovat panneet tyhmyyksiä hänen päähänsä\", selitti äiti, \"ne\novat kertoneet tuosta metsäntutkimisesta.\"\n\n\"No, mitä se häntä liikuttaa?\"\n\n\"Ei ollenkaan\", kiiruhti äiti vastaamaan mielinkielisesti, \"mutta mitä\nsemmoinen lapsinulikka ei voisi kuvitella.\"\n\n\"Niin, niin; no, kyllä hän vielä kesyy\", lohdutti itseänsä sulhanen,\nsytytti sikarinsa, joi vielä aika kulauksen olutta haarikasta ja läksi\npois.\n\nKohta sen perästä tuli Niini sisään. Hän pani kihlasormuksen pöydälle\nja sanoi: \"nyt, äiti, sanon minä viimeisen kerran ett'en minä tahdo\nmennä naimiseen Joonas Järvenpään kanssa. Minä pidän Sakarista, ja me\nolemme päättäneet tulla mieheksi ja vaimoksi.\"\n\n\"Ohoh! päättäneet!\" sanoi äiti ylenkatseellisesti, \"et taida tietää,\nettä minä olen sinun holhoojasi.\"\n\n\"Se on sama, mutta Joonasta en ota.\"\n\n\"Kyllä minä otan sormuksen talteen hääpäivään asti\", sanoi äiti.\n\n\"Niin ja pitää sen\", sanoi tytär, \"minun sormeeni ei se tule enää.\"\n\n\"Ja sinä luulet minun antavan sinun Sakarille, ympärikuljeksivalle\nkauppiaalle, jolla ei ole muuta kuin joitakuita seteleitä vanhassa\nlompakossaan.\"\n\n\"Minulla on kylliksi molemmille.\"\n\n\"Sinä ymmärrät, sinä! Elä puhu kellenkään ihmiselle siitä tyhmyydestä\",\nvaroitti äiti, \"minä häpeisin aivan silmät korvat täyteen.\"\n\n\"Ei kenenkään tarvitsekaan tietää sitä paitsi teidän, äiti. Ja nyt olen\nminä sen sanonut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tuli kesä. Niini oli loistolla käynyt rippikoulunsa. Laitokset\noli valmiina, pestyinä, silitettyinä, ja kesätöitä tehtiin hyvin\ninnokkaasti, sillä ilma oli suotuisa ja kaikki ennusti hyvää vuotta.\nJärvenpään isäntä oli melkein yhtä usein Tenhiälän pelloilla ja\nniityillä kuin omillansakin. Rengit murisivat hänen sekaantumisestaan\nja sanoivat, ett'ei koskaan voitu tehdä hänen mieliksensä. Emäntä\nsovitti ja välitti riidan, tarjosi usein ylimääräistä kahvia ja\npaloviinaa ja koetteli tyydyttää kaikkia. Niinikin teki työtä\nahkerasti, mutta hyvin vakainen oli hän ja meni piiloon, niinpiankuin\ntuo vihattu sulhanen saapui.\n\nJonakin lauvantaina, kun Niini oli levittelemässä mattoja vasta\npestylle kammarinlattialle, kuuli hän askeleita eteisestä, ja\nkäännyttyänsä katsomaan, oli se Järvenpää. Niini oli useita viikkoja\nlevottomasti odottanut Sakaria ja häntä harmitti nyt kovasti että hän\nystävänsä sijasta sai nähdä tuon ikävän ukon.\n\n\"Olipa hyvä että tapaan sinun kerran\", sanoi Joonas, \"tulin juuri\npuhumaan pappilaan menosta...\"\n\n\"Pappilaan menosta!\" huudahti Niini hämillään, \"eihän häiden pitänyt\nolla ennenkuin syksyllä...\"\n\n\"Niin, mutta äitisi ja minä olemme päättäneet toisella tapaa.\"\n\n\"Mutta minä olen antanut sormuksen äidille ja pyytänyt hänen sanomaan\nteille ett'en minä huoli siitä\", sanoi Niini päättäväisesti.\n\n\"Tahdotpa sinä tai et, se ei tule kysymykseen\", sanoi Joonas Järvenpää,\n\"äiti tahtoo ja minä tahdon, ja se on pääasia.\" Sen perästä meni hän\nnauraen juhlatupaan.\n\nKohta tuli emäntä. Hän oli ollut liinamaalla katsomassa ruohkaajattaria\nja oli nähnyt Järvenpään kohoovan pihaan.\n\n\"Äiti\", sanoi Niini ja piti häntä hameesta, \"hän aikoo mennä pappilaan\nhuommenna!\"\n\n\"Niin, minä tiedän, mene sisään ja ota parempi hame päällesi.\"\n\n\"Ei, äiti, rakas äiti, älä salli hänen sitä tehdä! En tahdo mennä\nnaimiseen hänen kanssansa. Kaikki sanovat että hän on niin paha.\"\n\n\"Mene nyt sisään, lapseni, ja ole rauhassa. Hän ei ole niin paha kuin\nluulet. Hän on hoitama sinua kuin silmäteräänsä.\"\n\n\"En huoli!\"\n\n\"Kyllä sinä sitte tulet tyytyväiseksi. Anna minun nyt mennä.\" Äiti\nirroitti hameensa Niinin käsistä ja meni sisään.\n\nKuulutettiin. Ensimäisen kerran. Toisen kerran ja kolmannen kerran.\nEikä Sakari tullut! Niini oli vallan mielettömänä. Hän tiesi että kun\noli kolme kertaa kuuluutettu, niin ei sitä enää voitu purkaa.\n\n\"Vihillä sanon minä ei\", ajatteli hän. \"Mutta missä viipyy Sakari?\nMinkätähden hän ei ole tullut? Hän on kuollut. Muutoin ei voi olla.\"\n\nKeskiviikkona kolmannen kuuluutuksen jälkeen oli häät vietettävät.\nTiistai-iltana istui Niini suuren pihlajan alla portin edustalla\nmaantien vieressä, kun hän näki rattaat tulevan maantiellä. Ne\npysähtyivät pihlajan luo, ja Sakari hyppäsi niistä alas.\n\n\"Missä olet ollut! Nyt tulet myöhään... huomenna on minun hääni.\n\n\"Niin kuulin juuri tuolla kylässä\", vastasi Sakari hammasta purren.\n\"Olen ollut aina Moskovassa ja Pietarissa enkä voinut tulla ennenkuin\nsain asiani selväksi. Nyt minulla olisi kokonainen kirstu rahoja.\"\n\n\"Ja nyt on liian myöhäistä\", valitti Niini.\n\n\"Mutta minä luotin niin varmasti siihen ett'ei häiden pitänyt olla\nennenkuin syksyllä.\"\n\n\"Niin oli aikomus, mutta äiti ja hän joudutti niitä.\"\n\n\"Ja etkö sinä ole heille sanonut...?\"\n\n\"Olen, olen rukoillut äitiä sekä riidellyt ja itkenyt, mutta he ovat\nkuuroja. Toivon voivani matkustaa pois heidän luotansa ja jättää talon\nja kaikki mitä minulla on heille, sillä rahoja Järvenpää kumminkin\nkärkkii.\"\n\n\"Niin, nouse siis rattailleni ja tule pois.\"\n\n\"Niin tähkäämme. Odota, minä haen huivin.\"\n\nSakari käänsi hevosen, ja Niini kiiti pieneen vinnikammariin, jossa\nhän kesillä asui. Sieltä otti hän silkkihuivin päähänsä, solmisi\nvirsikirjansa ja muutamia vaatekappaleita suureen paksuun villahuiviin\nja hiipi ulos jälleen, hyppäsi rattaille Sakarin viereen, ja niin\nmenivät he pois.\n\nHäätalossa juostiin ja tarinoitiin, leivottiin, paistettiin ja\npuuhattiin lakkaamatta. Keittäjätär oli haettu Hämeenlinnasta, ja\nhän ymmärsi panna koko talon vaimoväen liikkeeseen. Arkituvasta\ntuli vastapaistetun vehnäsen ja läskin haju, kammarissa kirnuttiin\nja kodassa keitettiin munajuustoa. Ei kellään ollut aikaa ottamaan\nvaaria rattaista pihlajan luona ja Niinin katoamisesta. Sitte tuli\nilta. Illallispöydässä kysyttiin Niiniä. Häntä ei löytynyt. Oliko\nhän ollut lypsyllä Tiinan ja Maijan kanssa? Ei. Hän oli varmaankin\nmennyt naapuriin, jossa hänen rippikoulukumppalinsa asuivat. Kello\ntuli yhdeksän, ja kymmenen, hän ei tullut. Emäntä oli harmissaan.\nMinkätähden hänen juuri viimeisenä iltana piti juosta ympäri kylää?\nKävikö se laatuun! Yö tuli ja nyt tultiin levottomaksi toden perästä,\npiikoja ja renkiä lähetettiin etsimään talon tytärtä. Vanha Saara istui\nkarsinannurkassa ja kertoi kaikellaisia kamaloita juttuja morsiamista,\njotka olivat hirttäneet ja hivuttaneet itsensä tahi tulleet viedyksi\nhiiteen. Emäntä istui penkillä akkunan vieressä ja vähän väliä meni hän\nulos portaille katsomaan eikö joku tulisi. Keittäjätär makasi korsnaten\nsuuressa sängyssä tuvassa. Puoliyön aikana tuli väki takaisin. Ei\nyksikään ihminen ollut nähnyt haamuakaan kadonneesta. Mentiin levolle.\nHeti nukkuivat kaikki, ainoastaan emäntä väänteli itseänsä edestakaisin\nvuoteella. Mitä sanoo sulhanen? ja mitä vieraat sanovat? Rikkaita\nrusthollaria ja tilanomistajia oli kutsuttu kolmesta pitäjästä, he\ntulevat turhaan -- mikä häpeä! Mutta missä mahtoi tyttö olla? Jos hän\ntodellakin oli lopettanut itsensä? Täristys kävi hänen ruumiinsa läpi\nja hän vapisi kovasti. Äiti muisti Niinin vastahakoisuuden, kyyneleet\nja rukoukset. Hänen juohtui mieleensä kuinka vaalea hän viime aikoina\noli ollut, kuinka hiljainen ja surullinen. Hirmuista oli kumminkin!\nHänen ainoa lapsensa! ja häpiä -- kauhea häpiä!\n\nPäivän koittaissa lähetti emäntä sanan sulhaselle. Hän tuli heti\nTenhiälään ja oli vihainen, kiroili, torui ja pauhasi sekä lähetti\ntaaskin talon miehiä häntä etsimään ja kyselemään. Itse matkusti hän\nkahteen lähimmäiseen majataloon kuulustelemaan sieltä. Kaikki oli\nturhaa. Keskiviikkona puolenpäivän aikana rupesi vieraita tulemaan.\nMonta kymmentä kertaa täytyi äitiraukan toistaa tuota tuskallista\nkertomusta -- morsian on poissa!\n\nVieraita kestittiin ruu'alla ja juomalla ja he menivät taaskin jälleen\npois, pudistaen päätänsä semmoisille häille. Äiti luuli kuolevansa\nhäpiästä ja surusta.\n\nNiin kului viikko. Silloin tuli Tenhiälän emännälle kirje. Itse ei hän\nvoinut tukea kirjoitusta, mutta Tiina, joka oli käynyt kansakoulussa,\nluki sen hänelle. Se oli Niiniltä.\n\n    \"Rakas äiti\", kirjoitti hän, \"minä matkustin pois Sakarin kanssa\n    kun en tahtonut mennä naimiseen Joonaan kanssa. Jos äiti olisi\n    ennen kuullut minun rukoukseni, niin ei minun olisi tarvinnut\n    saattaa teille sitä surua, mutta kuten oli, en voinut pakoittaa\n    itseäni tottelemaan teitä. Jos äiti tahtoo sallia minun saada\n    Sakarin, niin tulemme me takaisin, ja silloin voi Järvenpää saada\n    vaikka koko minun osani talosta, sillä Sakari ei siitä välitä,\n    hänellä on rahoja kylliksi ja enempi saa hän. Hän on hyvä minua\n    kohtaan ja hänen tahdon minä saada, mutta ei ketään muuta.\n\n                                               Niini Tenhiälä.\"\n\nÄiti tempasi kirjeen Tiinan kädestä ja heitti sen tuleen koteloineen ja\nkaikkineen. Sitte läksi hän Järvenpäähän. Kun isäntä kuuli kuinka asian\nlaita oli, sanoi hän julmistuneena: \"niin, pitäkää tyttärenne, en voi\nmennä naimiseen sellaisen karkulaistytön kanssa. Mutta kaksi tuhatta\nmarkkaa pitää minun saada vahingonpalkkiota, sillä kaksi vuotta olen\nminä ollut hänen narrinansa ja olen kuuluututtanut kolme kertaa.\"\n\n\"Mutta, Joonas, mistä Herran nimessä voin minä ottaa 2,000 markkaa\",\nmuistutti emäntä itkien.\n\n\"Myökää metsänne! Olisitte voineet pitää huolta tyttärestänne. Laskea\nhänet karkaamaan keskellä päivää!\"\n\n\"Kuinka voin aavistaa...\"\n\n\"Niin sentähden saatte nyt maksaa 2,000 markkaa.\"\n\n\"Mutta jos hän tulee takaisin?\"\n\nJoonas mietti. Kaksi tuhatta markkaa oli hyvä, mutta koko talo oli ehkä\n20,000 arvoinen metsineen.\n\n\"No hyvä\", sanoi hän mahtavalla äänellä, \"jos hän tulee takaisin ja\nsuostuu nöyrästi sekä lupaa tulla hyväksi vaimoksi, niin voin antaa\nhänelle anteeksi ja ottaa hänet armoihin. Kirjoita niin hänelle. Missä\nhän on?\"\n\n\"Niin siitä ei hän kirjoittanut.\"\n\n\"No mistä postikonttoorista kirje tuli? Olihan se kirjeen päällä.\"\n\n\"Sitä en katsonut\", vastasi äiti levottomasti.\n\n\"Mutta on kai teillä kirje ja kotelo tallessa?\"\n\n\"Ei, -- minä -- minä vihastuin niin, että heitin sen tuleen.\"\n\n\"Niin, se on vaimoväen tapa!\" sanoi Järvenpää ivanaurulla. \"Laita sitte\n2,000 markkaa.\"\n\nÄiti läksi pois vihoissaan. Kaksi kuhatta markkaa! Ei, ei, hyvällä!\n\nHuhu Niinin katoamisesta ja sitte myöskin kenen kanssa hän oli\nmatkustanut, levisi laajalle. Ja ihmiset puhuivat siitä paljon, sillä\nse oli kumminkin hyvin harvinainen tapaus. Muutamien mielestä oli\nse oikein Järvenpäälle, joka tahtoi kiintyä niin nuoreen tyttöön\nsaadaksensa ainoastaan hänen rahansa. Toiset taas ajattelivat että\nhänellä oli täysi oikeus, kun hän oli säädyllisesti kosinut, saanut\nmyöntävän vastauksen ja kuuluututtanut.\n\nMutta Järvenpää meni lainoppineen tykö joka asui paikkakunnalla ja\nesitteli hänelle asiansa sekä pyysi häntä asianajajakseen.\n\n\"Niskoitteleva oli hän alusta alkaen\", pitkitti Joonas, \"mutta äiti\nsyytti hänen lapsellisuuttaan. Kaunis lapsellisuus! Minä luulen\npaholainen oli hänessä jo alusta alkaen.\"\n\n\"Jahaa, tyttö oli itse kauppaa vastaan?\" kysyi lainoppinut.\n\n\"Niin, niin, mutta äiti oli sen puolesta.\"\n\n\"Se ei ole riittävä\", muistutti herrasmies hymyillen, \"tavallisesti\nkatsotaan asiaa että morsiamenkin suostumusta tarvitaan.\"\n\n\"Herrakulta, mitä semmoinen tytöntynkä ymmärtää? Hän ei ymmärrä enemmän\nkuin vasikka, joka joisi itsensä kuoliaaksi, jollei aikanansa oteta\nkiulua sen edestä. Minun luonanihan hänellä olisi ollut hyvät päivät.\"\n\n\"Joko hän silloin piti Sakarista?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli jokseenkin tyhmä jos hän sitä teki.\nTuommoinen ympärikuljeksiva voipölhö, joka juttelemalla hankkii, myö ja\npettää, ja on köyhä kuin kirkonrotta.\"\n\n\"Mahtoiko hän kosia häntä jo silloin?\"\n\n\"Kyllä siellä oli kosijoita kuin harmaita kissoja, mutta kun minä\ntulin, niin hajosivat ne kuin akanat tuuleen. Jos Sakari oli myöskin,\nsitä en viitsinyt tarkastaa.\"\n\n\"No, oliko tyttö vanhemmaksi tultuaan, suoraan sanonut, ett'ei hän\nhuoli teistä?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, kyllä. Hän oli niin hävitöin, että viskasi minun\nsornukseni (puhdasta kultaa, maksoi 25 markkaa Hämeenlinnassa)\näidilleen ja sanoi itsensä erilleen kaikista. Ja kun minä tahdoin\nkuuluutuksiin, huusi hän eteisessä minulle, 'minä en tahdo', ja lupasi\nsanoa ei papille.\"\n\n\"Mutta silloin minun mielestäni teitte väärin kun pakoititte häntä\",\nmuistutti lainoppinut yksitotisesti.\n\n\"Muutamat hiehot ei myöskään tahdo antaa lypsää itsiänsä\", vastasi\nJärvenpää rauhallisesti, \"mutta huonosti heille kävisi, jos niiden\ntahdolle annettaisiin valtaa. Herra ei voi uskoa minkälaiseksi Tenhiälä\ntulisi, jos taitava mies tulisi sitä hoitamaan. Ja metsä! Herra Jumala,\nhirsiä voitaisiin myödä huoletta 15,000 markan edestä.\"\n\n\"Se ei kuulu tähän. Tyttö on vapaa ihminen eikä häntä voida ostaa ja\nmyödä kuin metsää. Jos omaisuutta ajattelette, niin voisittehan naida\näidin.\"\n\n\"Kyllä kai, olen sitä kyllä ajatellut, mutta hän on tuhlaavainen\nja riitaisa ja nuoren hevosen voi totuttaa helpommin pois pahoilta\ntavoilta kuin vanhan.\"\n\n\"Tiedättekö mitä, Järvenpää\", sanoi nyt lainoppinut, \"minun täytyy\nsanoa, että minun mielestäni on asianne katalata laatua. Jos minä\nrupeisin jonkun asiamieheksi, niin rupeisin minä tyttöraukan, mutta en\nteidän.\"\n\n\"Hyvästi sitte herra\", sanoi Järvenpää ylpeästi, \"ettehän te liene\nainoa lainoppinut maailmassa.\"\n\nTenhiälän emäntä suri yötä päivää mitä hänen olisi tehtävä. Mielellään\nolisi hän tahtonut saada kirjoitetuksi tyttärellensä, mutta ei voinut\nsaada selkoa missä hän oli. Sakari matkusteli tavallisesti sekä\nPietarissa että Helsingissä, ja kirjeessä ei ollut mitään sinnepäin\nvivahtavaa joka olisi näyttänyt missä he olivat. Järvenpää oli nyt\nmanuuttanut heidät käräjään, ja emäntä oli hirveän peloissaan että\nhänet pakoitetaan maksamaan 2,000 markkaa. Viimeinkin tuli kirje\nNiiniltä. Se oli ystävällinen ja nöyrä. Hän suri että oli saattanut\näidillensä murhetta, eikä sanonut ollenkaan välittävänsä laillisesta\nomaisuudestansa, jos vaan äiti tahtoisi antaa hänelle anteeksi ja sitte\nsuostuisi heidän naimiseensa Sakarin kanssa. Sitte tulisivat he kotiin.\nSakari ostaisi heille asunnon kotikylässä ja he eläisivät ystävyydessä\nja rauhassa äidin kanssa.\n\nTähän oli selvä osoite liitetty ja äiti kirjoitutti heti Tiinalla ja\nrukoili heidän tulemaan heti kotiin, sillä Järvenpää oli manuuttanut\nheidät käräjään ja pyysi 2,000 markkaa vahingonpalkkiota.\n\nEnsimäisellä junalla, kirjeen saatuansa, matkustivat nuoret kotiansa.\nNiini ei ollut koskaan ajatellut että se tulisi maksamaan rahoja ja\nkärsi nyt hirveästi äidin valituksista ja rukouksista. Yhden kerran\npyysi hän tyttären menemään naimisiin Järvenpään kanssa, toisen kerran\nsanoi hän taas, että vaikka he riiteleisivät tuomiopäivään asti, niin\nei kumminkaan saisi Järvenpää tyttöä eikä rahoja. Ja riidankäynti\nkesti ja kesti. Niini rukoili sydämellisesti äitiänsä maksamaan rahat\npois, niin että he pääsisivät tuosta harmista, mutta äiti ei tahtonut.\nTyttö oli hirveästi peloissaan että oikeus tuomitsisi hänen vihdoin\nviimeinkin kuulumaan tuolle ilkeälle ukolle.\n\nVihdoin teki kantaja itse lopun riidasta.\n\nHän istui eräänä päivänä majatalossa muutamien muiden kanssa ja joi\nahkerasti olutta. Koko rivi oli Jo tyhjiä pulloja pöydällä. Juteltiin\nkaikellaisista asijoista ja tietysti myöskin riita-asiasta. Kaikki\nolivat enemmän tai vähemmän juovuksissa ja sanoja ei säästetty.\n\nYht'äkkiä sanoi joku rikas tilanomistaja: \"Kuuleppas, Järvenpää,\nsanotaan että sinä oikeastaan kosit taloa.\"\n\n\"Joka sitä sanoo, valehtelee...\"\n\n\"Niin, mutta niin puhutaan yleisesti. Ehkä käy huonosti asiasi kanssa?\"\n\n\"Minun asiani? Minä toivon että se olisi minun kanssani täällä joka\nsitä uskaltaa sanoa.\"\n\n\"No, kun sinä niin hirmuisesti pidät kiinni noista joutavista kahdesta\ntuhannesta markasta.\"\n\n\"Niin, vahingonpalkkiona vaan. Ei minun tarvitse turhan takia antaa\nämmien ja tyttöhempukoiden vetää itseäni nenästä.\"\n\n\"Sinun sijassasi sanoisin minä näin: pidä tyttö; karannut morsian ei\nole 2 penninkään arvoinen saatikka sitte 2,000 markan.\"\n\n\"Mutta harmi ja häpeä.\"\n\n\"No sitä ei voida rahoilla maksaa.\"\n\nJärvenpää ruopi korvallistaan, ja oli ääneti. Kotimatkalla ajatteli hän\nperinpohjin asiaa. Hänen pöyhkeytensä ja ylpeilemisensä rikkauksistaan\noli saanut kovan iskun tänäpäivänä. Ahneus vaati rahoja ja ylpeys\nylenkatseella tekemään lopun koko jutusta. Ylpeys pääsi voitolle.\n\n\"Sitä paitsi voin minä aikaa myöten naida äidin\", ajatteli Joonas ja\npainoi toisen silmänsä kiinni hyvin viekkaalla katsannolla. \"Samaa en\ntosin saa, mitä olisin saanut tyttären kanssa, mutta kumminkin paljo\nenemmän kuin 2,000 markkaa. Kun pahoilleen paneksen, tulee äidistä\nkunnollisempi emäntä suureen taloon kuin tyttöhuipukasta. Nuori olisi\nvarmaankin tahtonut koristuksia ja silkkivaatteita, mutta vanha ei\ntarvitse niitä, ja kyllä minä pidän kiinni rahoista, sen sanon minä.\"\n\nJa nyt rupesi Joonas laskemaan kuinka suuri osa äidille tulisi talosta\nja mitä etuja hän voisi voittaa. Paraimmalla mielellä tuli hän kotia,\nja seuraavissa käräjissä astui tuo muhkea tilanomistaja esiin ja\nselitti, että hän lopettaa koto jutun.\n\n\"Tarkemmin ajateltuani\", sanoi hän mahtavasti, \"olen huomannut tämän\nasian olevan mitätöntä laatua. Karkulaistyttö ei ole parempi kuin\nkarkulaiskoira, eikä kaksi tuhatta eikä kaksikymmentäkään tuhatta\nmarkkaa voi minua enää saattaa menemään naimisiin hänen kanssansa --\nhän ei ole edes kahden penninkään arvoinen. Sakari ottakoon hänet, minä\nen kadehti. Ja sillä tehty.\"\n\nNyt kului vielä joku aika ennenkuin kaikki tuli entiselleen.\nKihlakunnanoikeus ja konsistorio kirjoitteli muutamia kirjeitä, ja\nvihdoin oli kaikki selvänä. Nuoret menivät naimisiin ja muuttivat,\näidin toivomuksen mukaan Tenhiälään, jossa emäntä oli hallitsijana\nniinkuin ennenkin ja pian oppi hän arvoittamaan vävyänsä.\n\nJonkun ajan perästä näytti kuin Järvenpään isäntä olisi unhoittanut\nkaiken vihan. Hän rupesi käymään usein Tenhiälässä ja oli hyvin\nkohtelias ja puhelias erittäinkin vanhaa emäntää kohtaan.\n\nKauniina päivänä tuli hän kosiin. Mutta täällä sai hän kieltävän\nvastauksen. Äiti oli ymmärtänyt miehen ahneuden ja huonon luonteen\nja tahtoi mieluummin jäädä vanhaan kotiinsa, jossa lapset kohtelivat\nhäntä kunnioituksella ja rakkaudella, ja jossa jo pieni tyttärentytär\ntarvitsi hänen hoitoansa.\n\nNiin sai rikas Järvenpää matkustaa kotiinsa pitkällä nenällä.\nKiusallaan nai hän vanhan, toissilmän piijan, joka piti hänen niin\nkovassa kurissa, että pani viinat ja voit lukon taakse ja piiloitti\navaimet alushameensa taskuun. Niin sai ukko vanhoilla päivillään nähdä\nmihin ahneus vie.\n\nMutta Sakari ja Niini elivät onnellisina ja tyytyväisinä kauniissa\nTenhiälässään ja vanha emäntä ajatteli, että kun loppu oli hyvä, niin\noli kaikki hyvin.\n\n\n\n"]