[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgOut76EWt9NfKT7MRY_9xKjf1ENqhHTZ3WveG5Uaj1w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},257,"Kultala","Zschokke, Heinrich",1771,1848,"257-zschokke-heinrich-kultala","257__Zschokke_Heinrich__Kultala","Hyödyllinen ja huvittava historia","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1817,1888,34010,210202,false,18433,[24,25],"Germany -- Social life and customs -- Fiction","Villages -- Germany -- Fiction",[27,28],"German Literature","Novels","\"Kultala\" by Heinrich Zschokke is a novel written in the early 19th century. The story revolves around the character Toivonen, a soldier returning to his village of Kultala after a long absence. As he navigates the village's dire economic and social conditions, he becomes determined to uplift his fellow villagers through education and reform.  At the start of the novel, we are introduced to Kultala, a village enveloped in poverty and disarray, contrasting sharply with its once-thriving past. Toivonen, upon his return, is met with both curiosity and suspicion from the villagers. He observes the degradation of their lives, marred by drunkenness, disorder, and poor governance. Determined to restore the village's former glory, he takes on the role of the village schoolmaster, aiming to instill discipline, education, and moral values in the children, despite facing resistance and skepticism from the community. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Keckman, Carl Niclas",316,"Opettavainen kertomus saksalaisesta kylästä, jonka asukkaat nousevat kurjuudesta kohti vaurautta ahkeruuden, säästäväisyyden ja raittiuden avulla. Teos sijoittuu kuvitteelliseen Kultalan kylään ja tarjoaa lukijalle esimerkin hyveellisestä elämäntavasta.","Heinrich Zschokken 'Kultala' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 257.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULTALA\n\nHyödyllinen ja huvittava historia,\nyhteiselle kansalle luettavaksi annettu\n\n\nKirj.\n\nHEINRICH ZSCHOKKE\n\n\nSuom. Carl Niclas Keckman\n\n\n\nHeinrich Zschokken _Das Goldmacherdorf_ ilmestyi ensimmäisen\nkerran 1817.\n\nKansanvalistusseura, Helsinki, 1888.\n\n\n\n\n\n\nMUISTUTUS\n\n\nTämän tarinan on Saksan kieleen kirjoittanut Heinrich Zschokke niminen\noppinut Sveitsin eli Helvetsian maassa. Toivoin siitä olevan\nMaanmiehilleni huvitusta ja hyödytystä, olenma sen suomentanut.\n\nUseampi Suomalainen lukia taitaa kyllä oudoksi katsoa monta tässä\nkerrottua asiata, eikä ollenkaan meidän maahamme sopivaiseksi; mutta\nhän muistakoon että kussakin maassa ovat omat tapansa ja asetuksensa,\nja erilaiset asiain käytännöt.\n\nUlkomailla ja Suomessakin muutamassa paikkakunnassa, kussa ihmiset\nasuvat tihiämmin, on suuria kyliä, ikäänkuin vähäiset kaupungit.\nSellainen on myöskin tämä Kultala.\n\n_Carl N. Keckman_\n\n\n\n\nLUKIOILLE\n\n\nHyödyllisten ja siinä sivussa huvittavaisten kirjain puutos on\nSuomalaista lukemisen ainetta halajavaisille sangen suuri, ja samassa\nmäärässä, kuin lukioitten joukko, päivä päivältä enentyvä. Tosin on\ntämä jo merkillisesti enentynyt, koska aivan moni, vaikka muissa\nkielissä kyllä harjoitettu, ja niin muodoin suuresta kirja-tavarasta\nosallinen, kuitenkin soisi tämän rikkauden olevan myös oman maan\nkielessä tarittuna. Usiat Isäin puheella puhutut saavuttavat aina\nlikemmin sydäntä.\n\nTämä puutos on toisessakin päällekatsannossa mainittava. Kirjain avulla\nsekä kasvaa että vahvistuu joka kielen luonto ja omaisuus\ntäydellisemmäksi. Kielessä osotetaan, ikäänkuin peilistä kahden,\nmailman kuvat; yhden ulkonaisen silmillämme havaittavan, ja sisällisen,\njossa hengellisten olentoin omaisuudet itsensä ilmoittavat. Jota\nkirkkaampi on kieli, sitä selkeämpi myös kumpikin näistä kuvista. On\nsiis varsin tarpeellinen, että kunkin kansan kieli -- kirjoissa\nsovitettu kaikkinaisten aineitten selitykseksi -- harjoitetaan ja\nikäänkuin kiiltäväisemmäksi himotaan.\n\nTätä tarkoittaa Seura Suomen miehiä, jotka Isänmaan kielen rakkaudesta\novat yhdistyneet Suomalaisia kirjoja ulos antamaan ja toivovat\nmaanmiehiltänsä mielityötä tähän edesottamiseen. Alkaissansa\ntoimituksiaan, he pitävät tätä Kultalan kirjaa soveliaisena\nedelläkäypänä. Suuri olisi heille riemun ainet, jos joku lukia kultaa\nsiinä käsittäisi.\n\n\n\n\n\n\nKULTALAN KYLÄ\n\n\n\n\n1.\n\nKUINKA TOIVONEN TULEE SODASTA JA MITÄ IHMISET SANOVAT\n\n\nYhtenä sunnuntaina jälkeen puoli-päivän istuivat Kultalan kylässä\nnuorukaiset vanhan pihlajan varjossa ja lauloivat, elikkä nauroivat,\nkuin joku tuli krouvesta hoiperrellen, joka oli liioin määrin viinoja\nmaistellut. Muut talonpojat istuivat vaimoinensa krouvessa, ja joivat\nja pelasivat, ja riemuitsivat ja kaikellaista leikkiä laskivat,\nniinkuin tuo tapahtuu, koska viinaa ja olutta on hyvään hintaan\nsaatavata.\n\nSilloin tuli suurenlainen vahvannäköinen mies kylään. Hän mahtoi olla\nnoin kolmenkymmenen paikoilla; hänellä oli harmaja takki päällä, pitkä\nsapeli vyöllä, ja seljässä renseli. Hän näytti vähä villiltä, sillä\nhänellä oli otsassa suuri naarma ja nenän alla musta huuli-parta, niin\nettä lapset peljästyksissä pois juoksivat.\n\nMutta muutamat vanhat vaimot, joita hän puhutteli, tunsivat hänen heti\nkohta, ja huusivat: \"Oi, Koulumestarin Pietari hän se onki, tuo\nToivonen, joka seitsemän toistakymmentä ajastaikaa sitten meni\nsotaväkeen. Hei, katsokaat, kuinka hän on kasvanut ja suureksi tullut!\"\nJa näin vaimoin huutaissa tulivat vanhat ja nuoret juosten krouveista\nja pihlajan tyköä, ja pian oli koko kyläkunta Toivosen ympäri kokounut.\n\nToivonen kätteli kaikkia entisiä tuttujansa, kohtasi kaikkia\nystävällisesti, ja sanoi aikovansa taasen asua heidän tykönänsä\nKultalassa; hän oli jo kyllästynyt sotaväkeen, ja oli iloinen hengissä\nsieltä pois päästyänsä. Nyt tahtoivat jokainen häntä vetää krouviin,\nyksi sinne, toinen tänne: nyt piti muka juotaman hänen terve-tultuansa,\nja hänen piti heille sota-asioistansa jutella. Mutta Toivonen kiitti\nheitä ja sanoi: \"Minä olen väsynyt matkasta ja tahdon levätä. Kuka asuu\nisä vainajani talossa, ja kuka sen peltoja viljelee?\"\n\nHeti astui esiin kylän mylläri ja sanoi: \"Minä olen sinne laskenut\nkankuri Tapanin, ja antanut hänelle huoneen ja tilukset vuokraa\n(arrentia) vastaan. Vaan nyt täytyy hänen muuttaa pois, koska sinä olet\ntakaisin tullut. Minä olen käräjältä pantu tavarasi hoitajaksi. Saatat\npari päivää asua minun tykönäni, siksi että kankurin väki on muuttanut\ntoiseen taloon. Niin saan minäkin sinulle tilin tehdä hallituksestani.\"\n\nJa niin meni mylläri vieraansa kanssa kotiinsa ja antoi hänelle\nvalmistaa hyvän ehtoollisen ja hyvän vuoteen. Mutta Toivosella oli\npaljon kysymistä yhdestä ja toisesta, kuinka hänen poissa ollessansa\nkaikki asiat olivat kylässä menestyneet; ja myllärillä vaimonensa oli\npaljon vastaamista. Niin he juttelivat puoli-yöhön asti. Ja Toivonen\nkatseli aina yli pöydän myllärin nuoren tyttären perään, jonka nimi oli\nElsa. Ja oliki jotain katsomista hänen mustiin silmiinsä, sillä Elsa\noli kaunis. Mutta Elsakin puolestansa katseli kernaasti yli pöydän,\nsillä Toivonen oli hyvännäköinen mies, kuin ei hänen huuli-parrastansa\nlukua pidetty, ja hänen käytöksensä ja puheensa olivat siistit ja\nsoveliaat, ikään kuin hän olisi ollut herrasväkeä. Sentähden Elsa\nvähän pelkäsi häntä puhutella, ja kuin Toivonen häntä silmäili, ei\nhän tiennyt, mihin hän silmänsä kätkisi. Kuitenkin sanoi hän\nhuuli-parrasta, ett'ei se ollut hänen mieleensä.\n\nJa kuin Toivonen huomen aamulla tuli eineelle, oli hänen nenänsä alta\nhuuli-parta poiskadonnut. Toivonen olisi kernaasti elinkautensa asunut\nmylly-talossa; sillä mylläri ja hänen vaimonsa olivat hyviä ihmisiä, ja\nElsan silmistä loisti selkiästi hänen hyvä sydämmensä. Mutta viikon\nperästä taisi jo Toivonen muuttaa isänsä vähäiseen huoneeseen. Hänellä\noli viiden tynnyrin alaa metsää ja niittyä ja viiden tynnyrin alaa\npeltomaata. Tähän osti hän muutaman lehmän myllärin säästämillä\nrahoilla.\n\nJa koska huonet oli vanha ja huonossa tilassa, sai hän kyläkunnalta\nhirsiä ja kiviä. Nyt rupesi hän kaikki parantamaan, veistämään,\nhöyläämään ja puhdistamaan. Itse hän muurasi, ja teki kaikki työt,\naamusta iltaan saakka askaroiten, että se tulisi kauniiksi ja sieväksi,\neikä kuitenkaan paljon rahaa maksaisi. Syksyllä oli hänen vähä\nhuoneensa sievin ja kauniin kaikista koko kylässä, ja seisoi virran\nvieressä olevan kryytimaan keskellä. Ja kryytimaa oli koria kuin ikään\njoku kaupungissa oleva. Vielä olivat sen tiet ja polut hiedalla ja\nsoralla peitetyt. Hän oli varsin hyvillä mielin, koska myllärin Elsa\nvälistä viheriäiseksi maalatun aidan yli kurkisti hänen kryytimaahansa;\nElsa oli myös kukkiakin ja kukan siemeniä antanut, ja lupasi hänelle\nvielä enemmin keväimeksi.\n\nKultalan asukkaat eivät isoon aikaan tietäneet, mitä he Toivosesta\najattelisivat. Hän oli sodasta takaisin tullut yhtä köyhänä kuin sinne\noli lähtenytkin; sen he kyllä havaitsivat. Kaupungista oli hän\ntuottanut vaatet-arkkunsa, jossa myös oli ollut kirjoja. Siinä oli\nkaikki hänen tavaransa. Mutta ei suinkaan rahat näyttäneet arkusta\nliian painaneen.\n\n\"Kuinka hänen liene laitansa?\" sanoivat muutamat. \"Hän on köyhä raukka\nja typerä päälliseksi, joka ei ole ymmärtänyt sodassa etuansa katsoa.\nEi hän sunnuntainakaan voi eli raski mennä krouviin ryyppyjä ottamaan.\nJa työtä hän tekee kuin hevoinen, päivän koitosta pimiään yöhön saakka.\nSe nyt oli hänen onnensa, että hän isältänsä oli jotain perinyt;\nmuutoin hän olisi seurakunnalle vaivaksi.\"\n\n\"Kuinka hänen lienee laitansa?\" sanoivat toiset. \"Ei hän juuri paljon\nuro-tekoja ole tehnyt, kosk'ei hän tiedä mitään niistä jutella niinkuin\nmuut sotamiehet. Ja Jumala tiennee, mistä hän lienee saanut tuon\nnaarman otsaansa. Hän mahtaa olla iloinen ett'ei hän enään tarvitse\nkruutia haistaa.\"\n\n\"Kuinka hänen lienee laitansa?\" sanoivat taas toiset: \"Ei hän\nkenestäkään huoli, ja sentähden että hän on ollut sotamiehenä, vaatii\nhän, että jokaisen pitää häntä kumartaa. Mutta saadaan nähdä. Hän on\nylpiäs peto, vaan varokoon, ett'ei hän lankea.\"\n\n\"Kuinka hänen lienee laitansa?\" sanoivat vielä toiset: \"Ei suinkaan hän\nole sodassa mitään hyvää oppinut. Hänellä on kirjoja, joita ei kukaan\ntaida lukea, kukatiesi ei itse Pappikaan. Ja niissä on niin kummia\nmerkkejä ja piiruja, että hirvittää niitä katsella. Kuka takaa, ett'ei\nhän ole pirun kanssa liitossa.\"\n\n\"Jumala nähköön!\" huusivat muutamat: \"Ei hänen ole oikein laitansa, se\nnyt on tosi. Ei hän ole yhtään ihmistä päästänyt sisä-kamariinsa, ei\nmyllärinkään väkeä ketään, joilla kuitenki on hänen kanssansa paljo\ntekemistä. Joka yö siellä on nähty valkia palavan, ja akkuna-luukkuin\nläpi loistavan. Se kamari on aina lukittu, ja luukut ovat päivälläkin\nkiini.\"\n\nNiin puhuivat ihmiset, kaikkea pahaa ajatellen Toivosesta.\n\n\n\n\n2.\n\nMITÄ TOIVONEN KYLÄSSÄ NÄKEE\n\n\nVaikka ihmiset näin Toivosesta pahaa ajattelivat ja puhuivat, oli hän\nkuitenki leppiäs ja kaikkia kohtaan ystävällinen. Alussa hän kulki\nympäri jokaisen tykönä heidän kotonansa, kyseli heidän lapsistansa, ja\nheidän taloudestansa, millä tavalla he tiluksiansa viljelivät, ja\nkaikista muista asioista.\n\nEntiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenki voimakas; ei juuri ylen\nrikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli\nsiellä varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut\nkuin juuri muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli\nköyhyys ja viheliäisyys silmin nähtävät. Sadasta talon-isännästä\nlähetti kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat\njotenkuten aikaan, vaikka olivat sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat\nolivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja\npystössä pysyä.\n\nJo huoneitten ulko-näöltä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä\nmahtoi olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut\nja sillensä jääneet, ilman korjaamata; akkunanklasit rikki, ja reijät\nrievuilla kiinni tukitut eli tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin,\ntuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja\npenkit pesemätä, laattia oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei\nolisi koskaan nähnyt vettä, niin siihen oli likaa paatunut. Samassa\ntuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä\nsikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa oli eri huonet\neli kyökki, kussa ruat keitettiin, mutta kyökki-kaluja eli keittoaseita\noli aivan vähän, ja netkin myös huonoja eli kelvottomia, ja makasivat\nsiellä ja täällä pesemätä. Kryytimaissa ei ollut yhtään siivoa eli\njärjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja ihmisten\ntarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja muita\neläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja niiden\npäällä ja ympärillä, huiskin haiskin pelto-aseita, puita, halkoja, ja\nkaikellaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja\nvaimot kulkivat rikkinäisillä eli paikatuilla, likaisilla vaatteilla\neli ryysyillä, usein viikottain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemätä.\nHeidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä\nmaata ilman korjuta omassa liassansa, ja jotka olivat vähän vanhemmat\njuoksivat ulkona melkeen alastomina eli rypöivät tunkiolla, tahi\nsisällä uunin takana.\n\nEi ollut siis ihmet, jos sellainen saastaisuus siitti kaikellaisia\ntauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä\nhaettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, eli tietäjän, eli noidan,\neli kuoharin, eli senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa\nvaatinut. Ja jos isäntä eli emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön,\nsilloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tästä hädästä täytyi\nsentähden myydä talon irtainta kalua eli viljaa eli karjaa, eli joku\nosa talon maatakin, elikkä rahaa lainata suurta korkoa (intressiä)\nvastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli suuremmaksi\nkasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan; josta luonnollisesti\nseurasi ulosmittaus eli kaiken tavaran pois myyminen auksjonin kautta,\nja niin tultiin vaimoneen lapsineen maantielle.\n\nJos nyt Toivonen silloin tällöin tahtoi antaa jonkun hyvän neuvon, ja\nnuhteli heitä siivottomuudestansa ja epäjärjestyksestänsä, sai hän vaan\npahoja sanoja. Muutamat sanoivat: \"eipä tuo nyt saata köyhällä olla\nparemmassa tilassa, ja tällä täytyy aikaan tulla.\" Toiset taas\nsanoivat: \"Mitä se sinuun koskee? Katso sinä omia keinojasi!\"\n\nVarakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen\nelämä, enemmin tavaraa ja kaluja että vaatteita. Mutta tavattiinpa\nheilläkin paljon kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa\nja joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein\nkerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät\npitäneet juuri paljo parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa\nryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja\ntyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin\nvalituksia pahoista ajoista, Esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin\nmelkein kaikki taloudet kylässä olivat velkauntuneet, niin harvat\nolivat jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan,\nseurakunnalla oli suuri, monen tuhannen Ruplan velka, lankesi ränttyin\nja kaikkein yhteisten ulostekoin maksu varakkaampain niskoille. Tästä\nhe olivat pahoilla mielin ja murisivat.\n\nMuutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan ja alinomaa kuului\nriitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi\ntoista; Jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei\nollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät\nkadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä,\njotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi\nsuuren korkorahan, 12, 20 ja enemminkin sadalta, ilman että se heidän\nsydäntänsä liikutti eli omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan\nkokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoittivat rikkaiden\npuita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvoja ja puiden hedelmiä,\nkanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui jota helposti saattivat\nottaa. Ei siellä ollut sanaan, eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin\nkeskellä oli alinomaa vainoa, riitaa ja torua. Tätä näkivät lapset joka\npäivä, eivätkä parempaa oppineet.\n\nVaikka nyt kansa oli näin silmin nähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka\njokainen haukkui Esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka\nrahaa kenellään koska tarpeelliset maksut piti suoritettaman, olivat he\nkuitenkin ylpiät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla\ntyöllä itsiänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä\neli varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: \"Jumalan kiitos,\nnäinpä hyvä on! miksikä itseänsä yli määrin vaivata, koska aikaan\ntullaan?\" Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuin tuo\ntuostakin kädet ristissä ja tupakka-piippu suussa, sanoivat: \"No,\nihmisiähän mekin olemma; levätä tuota nyt aina tarvitsee.\"\n\nMutta lauvantaina eli sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa\njuodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huuttiin:\n\"tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!\" Ja niin meni kurkun\nkautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi\nhukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei\narkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä,\nsillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt että kurkku olisi kuivana.\nMutta kotona oli vaimolla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska\ntaas oli rahaa talossa; jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman;\nsilloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi\njoka päivä ollut viiminen. Sanottiin muka \"Herra Jumala, harvoin hän\ntällainen tila meitä kohtaa. Saanee hän tuota nyt kerran edes elää\nvähän paremmin. Mitäpä tässä elämässä muutoin olisikkaan?\"\n\nJuhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos\nkaupungista ja likitienoissa oli markkinat, niin sinneppä piti muka\nmentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja\nkuullaksensa, mitä uutta mailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten\nriitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan\nettä rahan kulutusta, eikä mitään hyvää eli hyödytystä. Ei suinkaan\nsellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi.\nJa kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja,\nEsivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.\n\n\n\n\n3.\n\nMITÄ TUO YMMÄRTÄVÄINEN MYLLÄRI SANOO\n\n\nTällaista pahaa ja syntistä elämätä nähtyänsä Toivonen tuli vihaiseksi.\nHän meni myllärin tykö, niin kuin hänen oli aina tapansa, koska hän oli\npahoilla mielin. Ja kuin siellä tuo ihana Elsa hänelle suloisesti\nnaurahteli, katosi kaikki harmi, ikään kuin musta pilvi hajoaa auringon\nsäteistä.\n\nToivonen sanoi myllärille: \"Kuinka nämät ihmiset ovat niin jumalattomia\nja heidän majansa niin täynnä viheliäisyyttä! Ei ennen niin ollut.\nSilloin oli vireys pelloilla, siivo ja siisti kylässä, sopu ja\nyksimielisyys huoneissa ja rikkautta aitoissa. Silloin talonpojat\npidettiin kaupunkilaisilta kunniassa, ja heitä kutsuttiinki Kultalan\npohatoiksi. Nyt on kaikki aivan toisin, köyhyys asuu pahuuden kanssa\nhuoneissa. Mitenkä sota on niin paljon pahaa matkaan saattanut!\"\n\nMylläri vastasi ja sanoi: \"Meidän kylämme on sodan kautta kärsinyt ja\nrasitettu, niin kuin muutkin kylät ja kaupungit. Tänne tuli vierasta\nväkeä ja söivät meidän varojamme; meidän täytyi olla sotamiehille\naltisna ja heille antaa mitä tahtoivat; meidän pitää Ruunulle maksaa\nverot ja ulosteot; emmekä saaneet paljo mitään kaluistamme, sillä\nkaikki kaupanteko oli pysähtynyt, ja sitten tuli päälliseksi\nkatovuosia, että heinät ja laihot menivät hukkaan. Mutta ei meidän paha\nonnemme tule ainoastaan sodasta ja pahoista ajoista. Sillä muut\nkaupungit ja kylät ovat samoja kärsineet kuin mekin, ja alkoivat\nkuitenkin jo taas menestyä. Mutta meidän kylässämme tulevat asiat aina\npäivä päivältä pahemmaksi ja huonommaksi. Muut kaupungit ja kylät\nolivat surkiassa tilassa ja köyhyyteen alaspainetut niin kuin mekin:\nkuitenkin rupeavat he jo Jumalan avulla nostamaan päätänsä. Mutta,\nJumala nähköön! me vajoomme aina syvempään ja menemme hukkaan.\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" huusi Toivonen \"Mistään se tulee?\"\n\nMylläri vastasi: \"Siitäpä se tulee, että muut kaikilla voimin pyrkivät\nuida rannalle; mutta me jätämme itsemme aaltoin valtaan, emmekä tee\nitse mitään auttaaksemme itsiämme. Ja vielä päälliseksi, ne jotka meitä\nvoisivat auttaa, ne sysäävät meitä vielä syvemmälle.\"\n\n\"Kutka ne ovat?\"\n\n\"Minä sanon sen sulle tässä kahden kesken;\" sanoi mylläri. \"Koska\njonkun kansakunnan asiat käyvät takaperin, niin ole vissi siitä, että\nsillä on huono hallitus. Ja sepä on kylämme laita. Meidän kylämme\nhallitus-miehet ovat taikka omaa etuansa pyytäviä, elikkä\nyksinkertaisia ja huonoja miehiä. Kahdella niistä on omat krouvinsa, ja\nkolmannen vävyllä myös krouvi. Sentähden on heille paremmin mieliksi,\nettä miehet ovat heidän tykönänsä; kuin omissa töissänsä. Kansan\nkokoukset pidetään yhdessä eli toisessa krouvissa ja päätetään aina\njuomisella. Jolla ei ole rahaa, se saapi lainaksi. Ja koska hän sitten\nei voi maksaa, ostetaan häneltä yksi maanpaikka toisen perästä ja niin\nvelka suoritetaan; elikkä mitä muutoin on, myydään julkisessa\nauksjonissa. Tästäpä niitä tulee kerjäläisiä. Ja niin tulee vähitellen\nkaikki kiintiä omaisuus muutamain rikasten haltuun. Joka tahtoo lainata\nrahaa, menee niiden tykö, ja saa kaksi- eli kolme-vertaista korkoa\nvasten. Näin köyhät suunnattoman korkorahan makson kautta tulevat sitä\npikemmin perikatoon.\n\n\"No, mutta miksikä eivät ne, jotka rahaa tarvitsevat, ennen lainaa\nmuualta, ulkokylistä eli kaupungista?\" kysyi Toivonen \"Sentähden ett'ei\nmeidän kylän miehillen muualta enään uskota kopeikkaakaan!\" vastasi\nmylläri. \"Sillä että kylän hallitusmiehet tähän asti ovat aivan\nhuolettomasti ja keviämielisesti antaneet todistuksia rahaa\ntarvitseville, ovat ne, jotka niiden todistusten päälle ovat heille\nlainanneet, kokonaan eli puoleksi tulleet rahoistansa petetyiksi; ja\nniin muodoin on hallitusmiestemme huolettomuus tehnyt, ett'ei meille\nuskota eikä ole apua ulkoa toivomista. Koska nyt ei kukaan kaupungista\nenään tahdo meille lainata, niin meidän kylän väki alinomaa haukkuu ja\nkiroo kaupunkilaisia ja uhkaa tulipalolla. Ja jos jolloinkin kaupunkia\nkohtaisi paha onni, niin se olisi meidän roskaväellemme suurimmaksi\niloksi, vaikka meille vielä nytkin tulee kaupungista paljon voittoa ja\napua.\"\n\n\"Se on varsin kauhia asia!\" huusi Toivonen. \"Mutta onhan meillä vielä\noikia yhteinen omaisuus.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta senki päällä on velkaa ja sitä nauttivat ainoastansa\nrikkaat!\" vastasi mylläri. \"Sillä koska hallitusmiehet päättävät jonkun\nyhteisen kaupanteon, käyvät katselemassa kylän tiluksia ja rajoja, eli\nmuita senkaltaisia yhteistä kansaa koskevia eri-töitä toimittavat,\npitää aina juotaman ja syötämän yhteisellä kulutuksella. Näin juoksee\nköyhempäin tavarat hallitusmiesten kurkkuun. Jokaisesta, aivan\nvähimmästäkin työstä he vaativat maksunsa. Lisäksi tulee, että koska\nrikkaat voivat pitää lehmiä, mutta köyhät ei yhtään, niin rikkaat\nyksinänsä syöttävät kaikki laitumet ja yhteiset maat; mutta köyhille ei\nole yhtäkään etua eli hyvää yhteisestä omaisuudesta.\"\n\n\"Koska sinä nyt kaikki tämän tunnet, mylläri, miksikä et sinä sano sitä\nkansalle ja avaa heidän silmiänsä?\" kysyi Toivonen vihapäissään.\n\n\"Eipä se auttaisi mitään?\" vastasi mylläri. \"Sillä että useimmat\nkylästämme ovat velkaa rikkaille, tekevät rikkaat mitä tahtovat, eikä\nuskalla kukaan heitä vastustaa. Ja jos joku meistä tahtoo avatakkaan\nsuutansa soimataksensa tällaista määrää käytöstä, niin heti joukko\nrupeaa haukkumaan ja pauhaamaan, että ollaan hengen vaarassa. Sen kyllä\ntietävät hallitusmiehet ja rikkaat. He pitävät niitä köyhiä raukkoja\nkoirinansa, joita he aina ärsyttävät niiden päälle, joista heille on\nvähääkään vastusta.\n\n\"Se on varsin onnetoin asia!\" huusi Toivonen; \"Jos niillä ihmisillä ei\nole ymmärrystä, pitäisi heillä toki olla omaatuntoa ja Jumalan pelkoa.\"\n\n\"Niinpä se pitäisi,\" sanoi mylläri; \"mutta mistäpä sitä tulisi?\nMeidän Pappimme on vanha herra, joka katsoo tulojansa ja etuansa,\nsaarnaa alinomaa uskosta, taivaasta ja helvetistä, toimittaa kaikki\nkirkko-askareensa niin kuin muukin tekee päivätyönsä, ja sitä\ntehtyänsä, ei huoli mistään muusta ollenkaan. Mitä tehdä pitää, mitä\nsynti on ja kuinka se pitää vältettämän, mitkä kristilliset avut ovat,\nja kuinka ne pitää opittaman ja harjoitettaman sitä hän ei opeta. Ei\nhän käy koskaan kenenkään talonpojan huoneessa, muutoin kuin\nkutsuttuna. Niin muodoin hän ei ole mikään totinen neuvonantaja, mikään\ntotinen lohduttaja, eikä hän sinne päinkään tunne perhekuntain tilaa,\nettä hän saattaisi olla heidän koti-elämässänsä avuksi eli neuvoksi ja\njumalisuutta ja parannusta heistä vaikuttaa. Ihmiset menevät tavan\nvuoksi kirkkoon, Pappi saarnaa tavan vuoksi, ja kirkosta päästyänsä\nryhtyvät he tavalliseen pahuuteen ja ylellisyyteen. Ja kuin eivät\nihmiset parane sisästänsä sydämmen puolesta, niin ei myöskään heidän\nulkonainen elämänsä tule paremmaksi. Ja niin kuin vanhat ovat, niin\nnuoretkin.\"\n\n\"Kuinka? Eikö kouluttajastakaan ole mitään?\" kysyi Toivonen.\n\nMylläri sanoi: \"Sitte kuin isäsi kuoli, joka oli Jumalata pelkäävä ja\nymmärtäväinen mies, on koulumme laita varsin huono. Pojat ja tytöt\noppivat tuskin lukemaan, ja jonkun rukouksen. Mutta vanhemmiltansa\nkotona he oppivat, mitä he näkevät, niin kuin valetta ja petosta,\nvannomista ja kirousta, riettautta ja ulkokultaisuutta, toraa ja\ntappelua, kerjuuta ja varkautta, peliä ja juoppoutta, joutilaisuutta ja\nilkeyttä, riitaa ja kateutta, panettelemista ja soimausta,\" j.n.e.\n\nNäitä kaikkia kuultuansa Toivonen puisti päätänsä ja meni murheella\nmielin tiehensä.\n\n\n\n\n4.\n\nKUINKA TOIVONEN TEKEE KOETUKSEN, MUTTA EI MENESTY\n\n\nMuutamana sunnuntaina saarnan jälkeen tuli koko seurakunta kokoon; nyt\nmuka tarvittiin hyvää neuvoa, mistä rahaa saataisiin, sillä koko maan\npäälle oli pantu erinomainen ulostekoin maksu, ja päälliseksi haettiin\nulos vanha velka, josta ei ollut korkoa (intressiä) oikiassa\njärjestyksessä maksettu. Koko kyläkunta kokousi vanhan tavan jälkeen\nsuuren pihlajan alle. Hallitusmiehet seisoivat keskellä taloin\nisänniltä piiritettyinä, ja ulkopuolella olivat vaimot, tyttäret ja\nlapset, kuultelemassa, mitä haastettanee.\n\nToivonen meni myöskin sinne ja oli itsekseen päättänyt puhua\nkylänmiehillensä muutamia sanoja heidän viheliäisestä tilastansa. Koska\nsiis hallitusmiehet olivat asiat panneet keskusteltavaksi ja laanneet\npuhumasta, astui Toivonen kivelle kaikilta nähtäväksi ja alkoi näin\npuhua:\n\n\"Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Nuorna poikana minä läksin pois teidän\ntyköänne sotaväkeen ja olen täysikasvuisena miehenä tullut takaisin.\nMutta tänne tultuani, minä tuskin taisin tuta enään koko kyläämme, ja\nminun sydäntäni särkee, nähtyäni kuinka on kaikki niin muuttunut. Ennen\naikojaan meidän kylämme oikein ja syystä kutsuttiin Kultalaksi, sillä\nse oliki oikia kultamaa, kussa Jumalan siunaus asui, enemmin kuin\nmuualla. Usiammat meillä olivat rikkaat ja varakkaat; köyhiä oli vaan\nmuutamia ja kerjäläisiä ei ollenkaan. Ja silloin meitä kutsuttiin tästä\nsyystä koko maakunnassa Kultalan pohatoiksi. Sillä emme olleet\nrääpäleissä, kerjäläisten tavoin, vaan ehiöissä ja puhtaissa vaikka ei\nliian koreissa eli tyyreissä vaatteissa; ja meillä oli ei ainoastaan\nkotonamme täydet tarpeet, mutta myöskin aina joku rupla oli. Silloin ei\nollut seurakunnalla mitään korkoa maksettavaa laina-rahoista, mutta me\nsaimme muualta vuokraa sinne lainatuista rahoista, joita olimma\nsäästäin kokoilleet. Silloin oli kaikki pelto-maa hyvässä sonnassa ja\nruokossa, sillä jokaisella oli oma lehmänsä ja hevosensa, ja myöskin\nmuutamia lampaita ja sikoja. Silloin oli meidän kylämme sievä ja\npulskia kuin kaupunki. Huoneet olivat siistit ja puhtaat sekä sisää\nettä ulkoa, niin ett'ei kukaan kaupungin herroja olisi tarvinnut hävetä\nniissä asua. Kyökkikalut ja muut talouden aseet osottivat kylliksi,\nettä talossa oli varoja ja järjestystä, ja akkunat olivat puhtaat ja\nloistivat kuin peilit. Harvalla miehellä oli velkaa, eikä senkään\ntarvinnut peljätä, kuinka sen maksaisi. Niillä ajoin kultalalainen sai\nilman velkakirjata eli pantita ja takaukseta, ainoastaan rehellistä\nsanaansa vastaan, kaupungista lainaksi satoja ruplia ja enemminkin.\nSilloin oli Kultalassa vielä kultainen aika.\"\n\nTällainen Toivosen puhet oli kaikille mieliksi, ja muutamat sanoivat:\n\"Kylläpä se puhuu oikein!\"\n\nMutta hän puhui vielä enemmin ja sanoi: \"Nyt ei ole enään niin. Ei\nmeidän kyläämme pitäiskään enään kutsua Kultalaksi, vaan sen oikia nimi\nolisi Sontala eli Likala. Pelloistamme on kaikki siunaus kadonnut;\nsillä muutamilla on liian paljon maata, toisilla taas ei ollenkaan;\neivätkä ne tule oikiassa järjestyksessä viljellyksi. Kerjätä moni ei\nenään katsokkaan häpiäksi, vaan ikään kuin oikiaksi elatuskeinoksi.\nUseimmat taloudet ovat velkauneet, ja yhdellä toisen perästä on se\npäivä edessä, jona täytyy mennä pois talostansa. Ryöstö voudille ei\nkoskaan puutu meidän kylästämme tekemistä. Naapuri-kyläin kanssa meillä\non riitoja ja käräjänkäymisiä, ja itse keskenämme vihaa ja\neripuraisuutta. Meillä on vielä entinen ylpeys, mutta ei entinen\ntavara. Meillä on huoneet ja sydämmet yhtä tyhjät ja saastaiset. Sillä\nkukin täällä paremmin ymmärtää ryypätä kuin työtä tehdä; paremmin\nlainata kuin maksaa; paremmin varastaa ja kerjätä kuin antaa; paremmin\ntehdä petosta kuin totuutta. Jos näin kauvan käypi, niin me tulemma\nkaikki häpiällä ja viheliäisyydellä perikatoon. Meille ei enään uskota\nmitään kaupungissa eikä maalla, ja kuin jotakuta tahdotaan haukkua\nroistoksi eli petturiksi, sanotaan: se on Kultalalainen.\"\n\nTästäpä nousi nurina ja tohina kokouksessa, ja kaikki vihapäissä\nToivosen päälle, niin että Elsa rukka oli sangen suuressa pelvossa.\nSillä hän seisoi siellä likellä, tarkkaan katsellen Toivosta, josta hän\npiti varsin paljon. Mutta Toivonen ei ollut tästä tohinasta ja huudosta\nmilläänkään ja puhui edespäin:\n\n\"Hyvät ystävät ja kansaveljet! jos teissä vielä on vähääkään kunniaa ja\nkelpoa, niin ottakaa toinen toistanne käteen, sanoin: ei tämä käy\nlaatuun; parannusta tähän tarvitaan. Mistäpä se tulee tämä paha? Tuolta\nkrouvista; teidän peltonne ovat viinaryyppyihin hukkuneet ja karjanne\novat korteilta kumoon lyödyt. Säästää te oletta unhottaneet ja\ntyöntekoon että te enään oikein kykene. Köyhyys opettaa varastamaan, ja\nlaiskuus on kaiken pahuuden alku. Isäinne tavarat ovat tuhlatut ja\nheidän hyvät vaatteensa ovat ryysyiksi ja rääpäleiksi muuttuneet. Mutta\njos vaan on vähänkään rahaa, niin pitää juotaman ja vaimot lapsineen\nkotona saavat nälkää nähdä. Kuinka tämä loppuu? -- Minä kysyn\nkyläkunnan hallitusmiehiä ja vanhempia: missä ovat kylän omaisuudet ja\nkuinka te oletta käyttäneet isäimme jälkeen jätetyt tavarat? Miks'ette\ntee rehellistä tiliä hallituksestanne ja miks'ette anna hyviä neuvoja\nkuinka näin pahoina aikoina apua saataisiin? Miksikä te yhteistä rahaa\ntuhlaatte kernaammin kuin sitä yhteisesti hyväksi käyttäisitte?\nMiks'ette sulje kiinni krouveja ja siihen sijaan laske ulos vettä\nyhteisistä maan-tiluksista ja paranna autioita peltojanne? Miksikä te\noletta niin nopiat rahaa ulos lainaamaan, ja taas niin hitaat koska\npitäisi auttaa ihmistä maantielle tulemasta?\"\n\nSilloin kiljasivat muutamat hallitusmiehistä: \"pidä suusi kiinni,\nelikkä tulet edesvastauksen ja sakon alaiseksi.\" Ja koko kansa huusi\nsamaten: \"ole vaiti! pidä suusi kiini!\"\n\nMutta Toivonen vastasi: \"Te saatatte vaatia minua edesvastaukseen;\nmutta saatan minäkin teidän päällenne valittaa. Jos minä ilmoitan\nkuinka te oletta täällä hallinneet ja yhteisiä asioita ja tavaroita\nkäyttäneet, niin saadaan nähdä, kummanko tulee suurempi hätä. Ja te\nystävät ja kylän-miehet, näyttäkäät, jos voitte, että minä olen puhunut\nmitään väärin eli valhetellen. Kysykäät omaa tuntoanne, jos yhteinen\nomaisuutenne on lisännyt tai vähennyt; jos oletta tulleet rikkaammaksi\neli köyhemmäksi; jos uskoa ja kunniaa vielä on seassamme; jos vielä\nlöytyy Jumalan pelkoa ja rakkautta ihmisiä kohtaan, elikkä jos ei\nsiihen siaan nähdä oman hyödyn pyyntöä, armotonta suunnattoman\nkorkorahan ottoa, juoppoutta, petosta, ilkeyttä, valapattoisuutta ja\nkaikellaista väärää käytöstä? Ja jos ei ole omalla tunnollanne kieltä,\nniin katsokaat hävinneitä mökkiänne ja latojanne, melkeen\nhedelmättömiksi muuttuneita peltojanne ja niittyjänne, teidän tyhiöitä\nkukkaroltanne ja arkkujanne, ryysyisiä vaatteitanne ja paitojanne: net\novat minulle todistajat teitä vastaan. Katsokaat lapsiraukkojanne,\nkuinka he ovat hoitamata! he ovat minun todistajani teitä vastaan.\nTeillä on enemmin huolta karjastanne kuin lapsistanne; ja karjastanne\nettä taas niin paljon pidä lukua kuin ylöllisestä elämästä,\njuoppoudesta ja pelistä.\"\n\nHän tahtoi vielä enemmin sanoa, mutta he sysäsivät hänen pois kiveltä,\nhirmuisesti huutain, eivätkä antaneet hänen enään puhua. Muutamat\nmyöskin tahtoivat rueta häneen, mutta hän tarttui heihin väkevästi ja\nviskasi heidät toisiansa vastaan, että päät kolisivat yhteen. Hän otti\nvahvan sauvan ja uhkasi lyödä maahan ensimmäisen joka häntä lähestyisi.\nHuuto nousi aina suuremmaksi ja julmemmaksi. Muutamat vielä poimivat\nkiviäkin. Toivonen meni sauvaansa puistain joukon läpitse kotiansa.\nMutta hänen jälkiinsä lensi kiviä ja kansan kirouksia; ja verissä\nsilmin tuli hän kotiinsa. Hän pesi pois veren, sitoi haavan otsastansa\nja oli alallansa.\n\nSilloin tuli, vaaliana kasvoista kuin kuolema, ja itkussa silmin Elsa\nja kysyi: \"Toivonen, kuinkas sinun on?\" Eikä hän peljästyksestä\nsaattanut enempää sanoa, mutta Toivonen lohdutti häntä ja halasi häntä.\n\n\n\n\n5.\n\nKUINKA TOIVONEN VIHAMIEHILTÄNSÄ VAINOTAAN, JA MITÄ HÄN SIIHEN TEKEE\n\n\nToivosella oli siitä päivästä saakka, jona hän oli kansalle puhunut,\nalinomaa harmia ja rauhattomuutta. Pahanilkiset pojat nakkasivat yöllä\nhäneltä akkunat rikki. Toisena yönä olivat he taittaneet kuusi nuorta\nhedelmä-puuta, jotka hän oli kryytimaahansa istuttanut. Toisen kerran\ntaas oli sieltä varastettu kaikellaisia kasvantoja, j.n.e.\n\nKoska hän tätä valitti hallitusmiehille, vastasivat he vaan irvistellen\nja pilkaten: \"Olisitpa sinä vielä enempääkin rankaistusta ansainnut,\njos me tahtoisimme oikeutta myöden tehdä. Pyri tiehesi, sinä hävytön!\"\n\nToivonen sanoi: \"Jos että te tahdo hankkia minulle oikeutta ja varjella\nminua konnain ja pahantekiäin vallattomuudesta, niin tehkää kansalle\ntiettäväksi, että minä aivon hakea oman käden oikeutta ja varokoon\nkukin itseänsä.\"\n\nVihamiehet eivät kuitenkaan laanneet häntä vaivaamasta ja\nvahingoittamasta, vaikka omaksi vahingoksi ja peljästykseksi. Koska he\nyhtenä iltana, jona hän oli myllärin tykönä ja he siitä tiesivät,\nvarkahin pistäysivät hänen kryytimaahansa siellä taasenkin pahaa\ntehdäksensä, laukeni yhtäkkiä kaksi pyssyä akkunasta, ja he pötkivät\npakoon, luullen pahan hengen olevan hänen talonsa vartiana; sillä\nheidän juostessansa tuli Toivonen kotimatkalla myllystä heitä vastaan,\nja sanoi heille: \"Mitä teillä on minun talossani tekemistä?\" Ei hän\nkuitenkaan heille mitään muuta tehnyt. Toisti taas koska pahanilkiset\nmiehet, hänelle pahaa tehdäksensä, olivat keskiyönä viinapäissä\nkiivenneet hänen aitansa yli, tulivat he jaloistansa pahoin\nhaavoitetuiksi, että he surkiasti parkuivat ja tuskin pääsivät sieltä\npakoon.\n\nNämät ja tällaiset tekivät heille suuren pelvon, eikä enään uskaltanut\nkukaan mennä öisenä aikana hänen tiluksillensa.\n\nMutta hän kohtasi, niin kuin ennenkin, kaikkia ystävällisesti. Tällä\nhän antoi hyvän neuvon, toiselle taas jonkun vähäisen raha-avun. Mutta\nkylän viheliäinen tila teki hänelle pahan mielen, ja yhtenä päivänä hän\nmeni Kappalaisen luokse hänelle sitä valittamaan.\n\nKappalainen sanoi: \"Minä olen vaan Pappi, eikä ole minulla siihen\nmitään puuttumista, enkä tahdokkaan itseäni sekoittaa teidän\nriitoihinne. Kaikki kylän onnettomuus tulee asukkain synnistä ja\nsaastaisuudesta. Eivät he huoli ollenkaan Jumalan sanasta, eikä\nvaroituksista, ja tahtovat vielä päälliseksi vähentää minun tulojani.\nKyllä vielä tulee Herran raskas tuomio heidän päällensä ja väsyykin\nkerran Jumalan pitkämielisyys heidän syntejänsä kasomasta.\"\n\nToivonen sanoi: \"Älkää pahastuko Herra Pastori; taidatta te kuitenkin\npaljon hyvää tehdä, jos tahdotte. Sillä näiden ihmisten sydämet ovat\npaatuneet, sentähden että heidän ymmärryksensä ja järkensä on\npimitetty. Jos te vaan vähänkään katsoisitte koulun perään ja\npitäisitte huolta siitä, että nuori väki kasvaisi hyvissä tavoissa ja\nkristillisissä avuissa, että he oppisivat rakastamaan hyvää ja\nvihaamaan pahaa, ei suinkaan puuttuisi parannuksen hyviä hedelmiä.\"\n\nPappi vastasi: \"Se on kouluttajan asia, eikä Papin. Onhan minulla\nvirkani puolesta kyllä tekemistä, eikä ole mitään aikaa sellaisiin\ntoimituksiin. Se on kyläkunnan oma syy, ett'ei heillä ole parempaa\nkouluttajaa, koska he hänelle antavat niin huonon palkan.\"\n\nToivonen sanoi: \"Korkiasti kunnioitettava Herra Pastori, hyvä paimen,\njoka toimella kaitsee lampaitansa, pitää myöskin huolen kaikista ja\nkatsoo kaikkia heidän tarpeitansa. Kansa on tietämätön ja tekee pahaa\nusein paljaasta tyhmyydestä, ett'eivät he tiedä kuinka he itsiänsä\nauttaisivat ja askareitansa oikein toimittaisivat? Jos te nyt\njoutilaina hetkinä kävisittä silloin sitä, tällöin tätä perhekuntaa\nkatsomassa, ja näkisitte niiden ihmisraukkain ymmärtämättömyyttä,\nkuinka he usein ainoastansa hyvän neuvon puutteessa menevät kateeseen;\nkuinka ne ihmisparat vähitellen harjauntuvat viheliäisyyteensä, siksi\nettä he viimen ajataan pois talostansa; -- kuinka lapset kasvavat ilman\nhuoleta, eivätkä taida tulla paremmaksi, koska he joka päivä näkevät ja\nkuulevat mitä huonointa ja pahinta on mailmassa; jaa, Herra Pastori,\njos te vaan kerrank...\" Kappalainen esti häntä enempää puhumasta,\nhuutain: \"Mikä sinua vaivaa? Tuletko sinä tänne Pappia neuvomaan ja\nopettamaan, mitä hänen pitää tekemän? Mene tiehesi puheinesi. Minä olen\nhengellinen paimen, joka pidän huolta köyhistä sieluista, ja joka päivä\nrukoilen heidän edestänsä. Mutta sinäpä tahtoisit, luulemma, tehdä\nminua sianpaimeneksi.\"\n\nKappalaisen näin puhuttua vihastununna, Toivonen meni sieltä pois\nmurheissa mielin. Mutta ei hän saanut lepoa, ja ajatteli: tähän täytyy\nsaada parannusta, ja kyllä Jumala auttaa.\n\nJa hän puki juhlavaatteisiinsa, otti sauvan käteensä ja läksi\nkaupunkiin. Siellä hän kulki ympäri korkeimpain esimiesten tykönä,\nyhden toisensa perästä, asiatansa puhuakseen. Mutta yhdellä heistä oli\njuuri vieraita, eikä hän joutanut häntä kuunnella; toinen oli mennyt\nulos lystiä ajelemaan, eikä saattanut häntä kuunnella; kolmas istui\njuuri pelissä kortit kädessä, eikä joutanut häntä kuunnella; neljäs\nluki juuri saatuja rahojansa, eikä ennättänyt häntä kuunnella; viides\nseurasi vaimoväkeä tanssihuoneeseen, eikä ollut aikaa häntä kuunnella.\nVihdoin pääsi hän viimisen tykö, joka häntä kuunteli. Hänelle Toivonen\navasi koko sydämmensä, ja puhui kylänsä viheliäisyydestä ja\nsurkeudesta, kylän hallitusmiesten kehnoudesta ja pahuudesta,\nKappalaisen huolettomuudesta, kouluttajan taitamattomuudesta.\n\nTähän sai hän tämän vastauksen: \"Sinä herja, joka soimaat hengellistä\nja maallista esivaltaa, pyri nyt tiehesi, äläkä puhu enään, elikkä minä\npanetan sinun vankihuoneeseen, teidän Kappalainen on hyvä mies ja minun\nsukulaiseni.\"\n\nTällä vastauksella meni Toivonen kaupungista; ja tultuansa ulos\ntullista, puhkesi hänen sydämmensä ja hän itki katkerasti.\n\n\n\n\n6.\n\nUUSI KOULUTTAJA\n\n\nJälkeen puolipäivän tultuansa takasin kylään, ei hän kenenkään antanut\ntietää, mitä hän oli ollut kaupungissa tekemässä ja kuinka siellä oli\nkäynyt. Siihen siaan oli hän iloisena ja tytyväisenä olevinansa ja\npuhutteli kaikkia ystävällisesti, ja vielä Karhulaakin, pahinta\nvihamiestänsä, joka piti krouvia ja oli rikkain mies kylässä ja myöskin\nkirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Hän seisoi haaralla jaloin\novessansa, lakki toisella korvalla, kädet ristissä, piippu suussa, ja\nkatseli ylpiästi ympärinsä.\n\n\"Hyvää iltaa, kirkkoväärti!\" huusi hänelle Toivonen: \"Joko oletta\npäivä-työnne lopettaneet?\"\n\nKarhula vaan liikutti vähän päätänsä ja sanoi, ilman Toivosta\nkatsomatakkaan: \"Onhan mulla täysi työ seisoa tässä keppi kädessä ja\najaa pois kerjäläisiä talostani.\"\n\nKuultuansa näin armotonta puhetta yhdeltä kylän hallitusmiehistä, jonka\nolisi pitänyt olla köyhäin, leskein ja orvoin isänä, tunsi Toivonen sen\nkäyvän läpi luittensa ja meni kiireesti tiehensä. Sitä enemmin lohdutti\nhäntä, koska hän myllytalon ohitse kulkeissansa näki Elsan, myllärin\nkauniin tyttären, joka istui huoneen edessä puun varjossa ja ompeli\npaitoja. Hän punastui nähtyänsä Toivosen, naurahteli hänelle leppiästi,\nmutta vapisi häntä kättäissänsä ja kyyneleet loistivat hänen\nsilmistänsä.\n\n\"Mitäs itket, Elsa?\" kysyi Toivonen peljästynynnä.\n\nElsa pyhkäsi pois kyyneleet, nauroi vielä leppiämmästi, ja sanoi,\npäätänsä puistain: \"Tänäpänä minä en sitä sano, Toivonen kulta, kyllä\nsen saat vielä kuulla.\" -- Elsa näytti hänestä vielä kauniimmalta ja\nihanammalta kuin koskaan ennen. Mutta kuinka Toivonen kyselikin, ei hän\nsaanut tietää syytä, miksi Elsa oli itkenyt.\n\nSitten kysyi häneltä Elsa: \"Sinä olet ollut kaupungissa. Siellä sinulla\non tainnut olla varsin lystit päivät, ja olet kukatiesi tanssannutkin\nkaupungin neitoin kanssa. Vain kuinka? -- Toivonen, sinä huokaat? Ai,\nai, Toivonen, eipä se ole minulle mieliksi. Nyt sinulla on ikävä\nkaupunkiin, eikä enään taida sinulle kelvata olla meidän köyhässä\nkylässämme.\"\n\nNäin Elsan puhuissa, katsoi Toivonen maahan mitään vastaamata. Silloin\ntuli Elsa likemmäksi, otti häntä käteen ja sanoi taas vapisevalla,\ntuskin kuuluvalla äänellä: \"Toivonen, Toivonen kulta, mikä sinua\npuuttuu? sano minulle suoraan: mitä sinua vaivaa?\"\n\n\"Elsa!\" huusi Toivonen ja katsahti ylös taivaaseen päin: \"Jumala sen\ntietää, minä taitaisin olla onnellinen, ja olenki, mutta en koko\nmailmasta muualla kuin sinun tykönäsi, sillä sinä olet niin varsin\nhyvä. Mutta minä surkuttelen ihmisiä. Minä tunnen niitä niin monta, ja\nenimmät ovat sangen pahoja. Katso vaan ihmisten viheliäisyyttä tässä\nköyhässä Kultalassa. Eikä tuo juuri niin aivan paljo maksaisi heitä\nsiitä auttaa. Mutta, Jumala nähköön! ihmisrukat tulevat niin kuin\neläimiksi ja sepä se juuri on kovasydämmisten rikkaitten mieliksi.\nKylän hallitusmiehet pitävät virkansa, siitä vaan ylpeilläksensä,\nväkivaltaa tehdäksensä ja omia etuja hankkiaksensa. He pettävät orpoja,\nryöstävät leskiä, eikä heillä ole yhtään omaa tuntoa. Niin tulee kylän\ntila aina kehnommaksi, useimpain perhekuntain hätä aina suuremmaksi,\neikä kukaan huoli auttaa. Ne jotka taitaisivat, katsovat vaan omaa, ei\nlähimmäistensä etua. Ei yksi korppi toisensa silmää puhkase, vaan\npitävät yhtä, sortain köyhempää kansaa.\"\n\nElsa sanoi: \"Rakas Toivonen, miksi sinä sitä suret? Taivaassa on\nvanhurskas Jumala, joka niitä tuomitsee, jotka velvollisuuksiansa\nlaimin lyövät. Ja syytöinhän sinä olet kansan viheliäisyyteen ja\nonnettomuuteen. Miksikä siis itseäsi tuskautat?\"\n\nToivonen vastasi: \"Saatanko minä olla hyvillä mielin helvetistä, ja\nsiellä nähdä piruin kauheutta ja sieluparkain vaivaa ja piinaa? Niin en\nminä saata olla iloinen maankaan päällä, kussa minun täytyy nähdä\nkaupungin herrain ja ylpiäin kylän hallitusmiestemme hävyttömyyttä,\njotka ennen kokevat alas polkea ja syvempään viheliäisyyteen sysätä\nköyhää väestöä, kuin että he heitä auttaisivat parempaan tilaan, niin\nkuin olisi heidän velvollisuutensa. Jos sitte ne onnettomat viimen\nepätoivosta tulevat pahantekiöiksi, ja murhaa tekevät, niin ne\nliikuttavaisesti ja juhlallisesti rankaistaan ja mestataan; eli jos\nihmiset lapsistaan huolivat vielä vähemmin kuin eläimistään, niin he\nvaan pitävät sen naurun asiana. Eikö se jo ole helvetin esikuva?\nEivätkö useimmat Kultalan asukkaista ole köyhyytensä kautta tulleet\nmelkein järjettömäin eläinten kaltaisiksi? Eivätkö he ole vielä\nkehnommat eläimiä, köyhyyttä seuraavain vikain ja rikosten kanssa,\njotka ovat riitaisuus, tappelu, keskinäinen soimaus ja kannet, varkaus,\nlaiskuus, ylön syöminen ja juominen?\"\n\nElsa sanoi: \"Vanha kouluttajakin on saanut juoppoutensa palkan. Yöllä\nennen eilistä päivää tuli hän päihtynynnä krouvista, sattui kovin\nlikelle joen rantaa, putosi sinne ja hukkui. Eilen aamulla hän sieltä\nlöyttiin. Tänäpänä hän on haudattu. Se nyt on paras, ett'ei hänellä\nollut vaimoa eikä lapsia.\"\n\nTämä sanoma hämmästytti Toivosta. Hän kyseli vielä yhtä ja toista. Hän\nnäytti miettivän jotain erinomaista, ja meni syvissä ajatuksissa kotia.\nElsa ei ymmärtänyt, mikä hänen niin yhtäkkiä pisti päähänsä. Mutta\ntulevana sunnuntaina sai hän sen kuulla.\n\nKoska Jumalan palvelus oli päätetty, kokousi seurakunta valitaksensa\nuutta kouluttajaa. Toivonen tuli myöskin kokoukseen saapuville. Elsa\nseisoi taampana vaimoin ja muiden tytärten seassa. Hänellä oli suuri\npelko, että Toivonen taas rupeaisi puhumaan jotain, josta kansa\nnärkästyisi, ja oli sentähden anonut isältänsä, että hän kokisi hillitä\nToivosta, jos se tulisi kovin kiivaaksi. Eikä mennytkään mylläri koko\najan hänen vierestänsä.\n\nKappalainen ilmotti kansallen asian, josta nyt oli tuumattava, johon\nheti kirkkoväärti ja hallitusmies Karhunen sanoi, että koska nyt\nkouluttajan virka oli auki, ja se oli varsin vähäinen virka, jota\nseuraa huono palkka mutta paljon vaivaa, niin oli muka hyvä asia, että\ntäällä oli kelpo mies, joka tahtoisi ottaa vastaan tämän viran. Se oli\nnimittäin kraatari Jussinen, jolla eivät tahtoneet neulakeinot oikein\nhyvin menestyä, ja joka oli hänelle sukua.\n\nMutta toinen kirkkoväärti, joka myöskin piti salakrouvia, pani taas\nvaaliin köyhän sukulaisensa, tuon nilkun viulun soittajan Jurrin, ja\ntuumaili, että vielä senkin tähden hän ennemmin pitäisi otettaman tähän\nvirkaan, että hän, kyläkunnan vähäin varain vuoksi aikoi tytyä\nvähempäänki palkkaan, nimittäin hän ei tahtonut kuin kolme neljättä\nosaa entisestä palkasta.\n\nKraatari Jussinen, nähtyänsä että enimmät talonpojat luopuivat viulun\nsoittajan puoleen, ei sanonut tahtovansa kuin kaksi kolmatta osaa koko\npalkasta. Tästä vihastui viulun soittaja niin että hän rupesi\nhaukkumaan kraataria varkaaksi, huorintekiäksi ja valapatturiksi, ja\nsanoi tytyvänsä vielä vähempään palkkaan. Kraatari uhkasi haastaa\nJurria käräjihin näistä soimauksista; mutta niin vähään palkkaan ei hän\nsanonut tahtovansa ruveta kouluttamaan.\n\nKuin nyt ei kekään muu itseänsä ilmoittanut tämän viran hakiaksi,\nsentähden että kouluvirka tästä kylästä katsottiin häpiälliseksi ja\npyyttiin ainoastansa semmoisilta, joilla ei ollut mitään, oli jo\nseurakunta päättämäisillänsä, että virka annettaisiin viulun\nsoittajalle Jurrille; sillä hän taisi vähän kirjoittaa ja räknätä.\n\nMutta nyt astui Toivonen, tulipunaisena kasvoista, esiin ja huusi:\n\"Lehmäin ja sikain paimenelle, joka ajaa teidän karjaanne laitumelle,\nte annatte paremman palkan, kuin kouluttajalle, jonka pitää opettaa\nteidän pojillenne ja tyttärillenne Jumalan pelkoa ja hyödyllisiä\nasioita. Teidän lapsenne ovat ihmisiä, luodut Jumalan kuvaksi, vaan ei\neläimiä. Ettekö te häpiä niin käyttää itsiänne heidän opettajaansa\nkohtaan? Mutta kyllä minä syyn tiedän: hyödyllisiin tarpeisiin ei ole\nkoskaan rahaa, ja koulurahaa ei voi köyhä väki maksaa, jolla on tuskin\npotaatteja, suoloja ja leipää. Minä tahdon teille tehdä sen hyvän, että\ntarjoan itseni kouluttajaksi enkä vaadi mitään palkkaa. Minä sanon sen\nvielä kerran, minä rupean kouluttajaksi, eikä se maksa kylälle eikä\nyhdellekkään taloudelle kopeikkaakaan.\"\n\nMiehet katsoivat kummastellen toinen toisensa ja Toivosen päälle.\nEivätkä muutamat tahtoneet häntä kouluttajaksi, mutta sanoivat hänen\nkukatiesi taitavan ja tahtovan perkeleelle myydä lapsiraukkain sielut.\nMutta useimmat arvelivat, ett'eipä kukaan muu ota sitä virkaa ilman\npalkata, ja huusivat että Toivonen piti otettaman kouluttajaksi. Nyt\nluettiin huudot (äänet) ja Toivonen valittiin kouluttajaksi.\n\nTätä kuultuansa tahtoi Elsa häpiästä ja hämmästyksestä kokonaan vaipua\nmaahan. Sillä paitsi nylkyriä ja sian paimenta ei ollut kukaan koko\nkylästä niin ylönkatsottu kuin kouluttaja. Hän juoksi kotiinsa aivan\npahoilla mielin, juuri kuin hänelle olisi tapahtunut suurin onnettomuus\nja katkerin häpiä. Hänen isänsäkin, se rehellinen mylläri, putisti\npäätään ja sanoi: \"Tuo Toivonen on, luulenma, järkensä kadottanut.\"\n\nMutta Toivonen piti päätöksensä. -- Hänen täytyi mennä kaupunkiin,\nsiellä taitonsa puolesta tutkittavaksi, ja koska hän taisi koreasti\nkirjottaa ja tunsi luvun laskua (räkninkiä) enemmin, kuin tarvitsikaan\ntalonpoikainen ihminen, saattiin hän Fullmahdin kautta kouluttajaksi.\n\n\n\n\n7.\n\nKUINKA TOIVONEN KOULUA PITÄÄ\n\n\n\"Elsa kulta! älä minua sureta tytymättömyydelläsi ja alakuloisella\nolennollasi!\" näin puhui Toivonen myllärin tyttärelle: \"Katso, vanhat\novat pahat ja tuskin parannettavat. Mutta kukatiesi minä vielä voinen\nlasten hyvällä opetuksella saattaa köyhän kylämme parempaan tilaan ja\narvioon. Muuta keinoa ei ole. Kyllä se nyt niinki on, että kylän\nkouluttajaa ylenkatsotaan ja halpana pidetään; mutta kuinka meidän\nVapahtajamme itseänsä alensi, ihmisiä parantaaksensa, opettaaksensa ja\nautuaaksi tehdäksensä. Jos kylän kouluttaja oikein ja rehellisesti\ntoimittaa virkansa, niin hän on yhtä hyödyllinen ja samasta arvossa ja\nkunniassa pidettävä kuin isompain kouluin opettajat ja professorit.\nMutta ei sitä niin katsota mailmasta. Kukin katsoo ja tarkoittaa\nylöspäin, ja laimin lyöpi mitä alempana on. Sentähden on ylhällä\nenimmiten liian raskas paino, ja alhalla kovin keviä, ja niin muodoin\nmonen Ruhtinaan istuin seisoo huonoilla jalvoilla.\"\n\n\"Voi Toivonen, Toivonen!\" huusi Elsa: \"Et sinä tiedä, kuinka pahoin\nolet tehnyt!\" Ei hän kuitenkaan sanonut miksikä.\n\nTalven tultua alkoi koulun käynti. Ensi päivänä Toivonen seisoi oven\nsuussa, ottain vastaan koululapset. Joilla oli likaiset kengät, niiden\npiti ne puhdistaa olkitukolla ja myöskin pyhkiä kengän anturat\npuhtaaksi, etteivät likaisi koulun laattiaa. Sitten hän kätteli ja\ntervehti jokaista. Mutta jos kädet ja kasvot olivat likaiset, täytyi\nheidän mennä kaivolle itsiänsä pesemään. Jos eivät hiukset olleet\nharjatut, lähetti hän heidät kunkin kotiinsa harjattavaksi. Mutta jotka\nolivat puhtaat ja hyvästä siivosta, niitä hän leppiästi kohtasi.\n\nPojat ja tytöt olivat kokonaan hämmästyksissään; muutamat häpesivät,\ntoiset nauroivat, toiset taas itkivät. Sellaista ei ollut heille\nkoskaan tapahtunut.\n\nToisena ja kolmantena päivänä Toivonen seisoi vielä oven suussa, ja\nvielä muutamina seuraavinakin, siksi että kaikki tulivat puhtaana\nkouluun. Sitten hän otti heidät vastaan sisällä koulutuvassa. Joka\nsilloin tuli korjaamattomilla hiuksilla, eli likaisilla silmillä,\njaloilla tai kengillä, pantiin seisomaan keskellä laattia kaikkien\npilkaksi, ja siellä hetken aikaa seisottuansa, lähetettiin kotia\npuhdistettavaksi.\n\nMoni kylän väkiä tätäkin pahastui; mutta heillä ei ollut mitään\nsanomista koulusta, ja asiat kävivät niin kuin Toivonen tahtoi. Ja\ntästä tuli, että parin viikon perästä koululapset, suuret ja pienet,\nköyhät ja rikkaat, kaikki olivat varsin puhtaat, vähintäin niinkauvan\nkuin olivat kouluttajan tykönä.\n\nMutta Toivonen ei sitä vielä siihen jättänyt. Koska lapset neljänneksen\naikaa vuotta olivat harjauneet järjestykseen, rupesi hän katsomaan\nheidän vaatteinsa puhtautta. Likaa ja tomua ei saanut niissä olla, jos\nne muutoin olivatkin vanhat ja kuluneet, jota hän ei soimannutkaan,\nsillä eihän se ollut lasten syy. Joka koko viikon oli näyttänyt itsensä\npuhtaimpana sekä sisällä koulussa että ulkona siitä, teillä, kirkossa,\nkedolla, se oli hänen paras lapsensa. Se sai ensi viikolla jonkun\nkuvan, eli muutaman kopeikan, eli arkin puhdasta paperia siihen\nkirjoittaaksensa; toisella viikolla taas jonkun muun merkin opettajansa\nystävyydestä; ja viimen antoi Toivonen hänelle suuta kaikkein lasten\nnähden; ja jolle tämä oli tapahtunut, se pääsi sunnuntaina kävelemään\nToivosen kanssa, eli, jos sattui olemaan nöyrä eli paha sää, hän sai\nistua kotona hänen tykönänsä ja katsella suureen kuvakirjaan, josta\nToivonen taisi puhua monta kaunista ja opettavaista juttua.\n\nToivonen oli mies, joka tiesi pitää puolensa täysi-ihmistenki seassa,\njoka kyllä ei vannonut ja kiroillut, mutta eikä myöskään ketään\npeljännyt. Ei ollut siis ihmet, että kaikki lapset osottivat hänelle\nkunniaa ja nöyryyttä, ja viimen pitivät häntä yhtä rakkaana ja\nenemminki, kuin vanhempiansa. Ilahuttava oli nähdä, kuinka he kaikki\nhäntä kohtasivat kunnian osottamisella ja nöyryydellä; kuinka he\nystävällisesti ja haluisesti juoksivat hänen tykönsä, koska hän tuli\nheitä vastaan; kuinka he ikään kuin hänen silmistänsä kokivat lukea\nhänen tahtoansa, ja kuinka hänen vaan viitattuansa he iloisesti\ntottelivat häntä.\n\nTämä oli asia, jota Kultalan talonpojat eivät saattaneet ymmärtää,\nolletikkin kuin tämä opettaja ei koskaan pieksänyt lapsia nyrkillä tai\nkepillä eli vitsoilla, eikä edes tukistanutkaan. Monet tulivat\npeljästyksiin ja puhuivat juttua muutamasta miehestä, joka myöskin oli\ntaitanut houkutella tykönsä lapsia ja viimen oli vienyt heidät vuoren\nluolaan, johon he olivat kadonneet hänen kanssansa. Muutamat vanhat\nakat sanoivat julkisesti, ettei ollut asian oikia laita, ja käskivät\nottaa pois lapset koulusta. Vaan ei toki kukaan heitä totellut.\n\nMutta Toivonen puhui ja sanoi: \"Sydämmen puhtaus on sielun\nterveys; ruumiin puhtaus on ruumiin terveys. Eläimet rypekööt\nloassa, mutta ihmisen, joka on Jumalan kuva, pitää itseänsä puhtaana\nylentämän kirkasta taivasta kohden. Sellaisen pitää oleman kaiken\nlasten-kasvatuksen alun, että lapset oppivat tietämään olevansa ihmisiä\nja paljoa parempia kuin eläimet. Silloin heitä saadaan taipumaan\nkaikkeen hyvään; mutta eläimistä ei tule mitään.\"\n\nVielä Toivonen puhui ja sanoi: \"Opettaja, joka ei ymmärrä\nyksivakaisuudella ja rakkaudella johdattaa lasten pehmeitä sydämmiä,\nettä he häntä mielellään tottelevat, hän ei ymmärrä virkaansa. Ja\noikeutta myöden pitäisi kouluttajan omaan selkään lyötämän palaisiksi\nse keppi, jolla hän kurittaa lapsia, juuri kuin olisi hänellä koiria ja\nmuita eläimiä opetettavina, joilla ei ole järkeä eikä ihmisen sydäntä.\"\n\n\n\n\n8.\n\nKUINKA SITTEN KÄVI KOULUSSA\n\n\nNytpä nousi huuto kylässä, että Toivonen vietteli lapsia, ja opetti\nheille aivan uutta uskoa, ett'eikä lapset hänen tykönänsä mitään hyvää\noppineet. Se oli muka hirvittävä katsoa, kuinka lapset joka päivä\npyrkivät päästä kouluun, kuhun ei muka nuorukaisten muutoin koskaan\ntehnyt halu; se oli varsin vastan luontoa. Paitsi sitä oli koulussa\nsangen hiljainen elämä, niin kuin kirkossa, koska siihen sijaan ennen\nmailmassa sieltä aina oli kuulunut hirmuinen tohina ja rähinä;\nvirsiäkin veisattaissa ei kuulunut muuta kuin hiljaista huminaa. Vielä\npäälliseksi sanottiin, että rukousta pidettäissä oli havaittu\nkaikellaista uutta, ja että lapsille opetettiin noitakeinoja, niin kuin\nhe jo olivat oppineet hirvittäviä kummituksia kirjoittelemaan eli\npiirtämään.\n\nNämät ja tällaiset puheet tulivat viimen Kappalaisen korviin, ja\nmyöskin Pitäjän Kirkkoherralle ja itse Provastillekkin tiettäväksi.\nNämät kolme herraa tulivat yhtenä aamuna, ilman mitään tietoa\nedeltäpäin antamata, ennen koulun aikaa, Toivosen tykö koulutupaan,\nsanoin hänelle, miksi he olivat tulleet, ja että hänen nyt piti heidän\nläsnä ollessansa opettaa lapsia samalla muotoa kuin tavallisesti teki.\n\nLasten tullessa oli köyhissäkin ja kuluneissa vaatteissa puhtaus ja\njärjestys silmin nähtävä, ja ihana katsoa kuinka he ensin tervehtivät\nopettajaansa, ja sitten menivät kukin siallensa, kussa he iloisesti\nkuiskuttelivat keskenänsä ja kummastellen silmäilivät vieraita. Lapset\nolivat kaikkiaan viisi kuudetta kymmentä; pojat istuivat toisella ja\ntytöt toisella puolella koulutupaa.\n\nKoska lapset oli kaikki koossa, sanoi Toivonen korkialla äänellä:\n\"Rakkaat lapset! ennen kaikkea nöyryttäkäämme itsemme kaikkialla läsnä\nolevaisen Jumalan, meidän taivaallisen Isämme edessä, ja kantakaamme\nHänen eteensä ajatuksemme ja hartaat rukouksemme, Jesuksen nimeen!\"\nKaikki lapset panivat sormensa ristiin, lankesivat polvilleen ja\nkatsoivat hiljaisuudesta alas. Toivonen pani myöskin polvilleen;\nProvasti ja toiset Papit, nähtyänsä että kaikki itsensä nöyrittivät\nijankaikkisen Jumalan edessä, tekivät samaten. Sitten Toivonen luki\nkauniin, liikuttavaisen rukouksen kirjasta, joka oli hänen edessänsä\ntuolilla. Tämä rukous oli niin yksinkertaisesti ja selkiästi kokoon\npantu, että pienikin, kuudenajastaikainen lapsi taisi sitä ymmärtää. Se\nvaikutti herrain sydämmissä, niin että kyyneleet tippuivat heidän\nsilmistänsä.\n\nSitten kaikki nousivat ylös, ja vanhimmat lapset, katsoin mustan taulun\npäälle, johon oli virsin nuottia ja sanoja kirjoitettu, veisasivat\nneli-äänisesti kauniin aamuvirren. Pienemmät hyräilivät hiljaisemmalla\näänellä heidän mukaansa. Sen jälkeen paraimmat lukiat vuorottain\nlukivat kirjasta muutamia kauniita Pyhän Raamatun värssyjä; kirja\nlyötiin kiinni, ja samat sanat ulkoa sanottiin ensin koko koululta ja\nsitten yhdeltä ja toiselta lapselta, jonka Toivonen kutsui esiin.\n\nTämän tehtyänsä lapset jakausivat neljään joukkoon, ja astuivat kukin\neri puolellensa mustan taulunsa eteen, johon nähtiin kirjoitettuna\nsuuria (sekä Latinaisia että muitakin) puustaveja, tavauksia, koko\nsanoja ja rateja. Niiden jälkeen kaikki piirsivät tai kirjoittivat\npiirtimillä kivi-tauluille eli pännöillä ja pläkillä paperille.\nToivonen kulki yhden lapsen tykö toisen perästä, kiitti yhtä, neuvoi\ntoista, opetti kolmatta pännää eli piirrintä oikein kädestä\npitämään j.n.e.\n\nHetken perästä lapset taas jakausivat toisiin neljään joukkoon eli\nluokkaan, ja nyt yhden opettajan sijaan nähtiin neljä. Sillä net, jotka\nparahiten taisivat lukea, panivat mustalle taululle präntätyitä\n(Latinaisia eli muita) sekä yksinäisiä puustaveja että tavauksia, koko\nsanoja, niin kuin myöskin usiampain sanain yhteyksiä, Toivosen käskyn\njälkeen. Net olivat liitetyt paksun paperin päälle, irtainaiset ja\nerinäiset. Toivonen katsoi perään että kaikki oli oikeen tehty; ja\nsitten kukin pikku opettaja antoi lasten luokassansa selkiällä äänellä\nsanoa puustaveja, tavauksia, sanoja ja sanain yhteyksiä. Ei kukaan\ntoistansa estänyt. Toivosen silmät ja korvat olivat kaikkialla ja\nhiljaisella äänellä hän ojensi siellä ja täällä mitä väärin sanottiin.\n\nTaas hetken perästä lapset jakausivat toisiin luokkiin; puustavein\nsijaan pantiin tauluille numeroita eli laskumerkkejä, sekä yksinäisiä\nettä joukottain, ja tuli uudet opettajat, jotka luvun laskussa eli\nräknäämisessa olivat paraita; muutamat sanoivat numeroita yhteen,\ntoiset laskivat yhteen, (addeerasivat), toiset taas laskivat erite\n(subtraheerasivat), j.n.e. Paraimmille räknääjöille Toivonen antoi\njotain suurempaa laskettavaksi, jota he räknäsivät itseksensä, ja\nsaatuansa lasketuksi, kukin sanoi mitä hän oli saanut. Toivonen katsoi\nperään ja sanoi jos oli väärin eli oikein laskettu.\n\nVarsin erinomainen oli se hiljaisuus ja järjestys, joka siellä\nhavaittiin, ja kaikkein halu oppia. Sellaista eivät olleet Papit\nnähneet elinkautenansa semmoisissa lasten kouluissa.\n\nKoska nyt oli ennenpuolipäivällinen lukeminen päätetty, läksivät\nlapset, kumarrettuansa Toivoselle ja vieraille, hiljaisuudessa\nkotiansa. Mutta ulkona oli lapsilla lysti elämä ja tohina.\n\nJälkeen puolipäivän nähtiin taas lapset tauluin edessä. Siellä he\ntauluille eli paperille piirsivät suoria ja mutkaisia piiruja; muutamat\nvielä piirsivät kukkain, huoneiden, kaikellaisten aseiden ja astiain\nkuvauksia. Sitten paraat lukiat kirjasta lukivat toisille huvittavaisia\nja hyödyllisiä tarinoita ja historioja, jotka silmin nähtävästi olivat\nlapsille varsin mieliksi. Sen perästä käski Toivonen niiden, jotka\nparahiten taisivat kirjoittaa, kotonansa panna paperille ne nyt\nylösluetut tarinat, ja huomena näyttää ne hänelle, mutta varoitti heitä\nkirjoitus-virheitä tekemästä. Viimeseksi Toivonen nimitti julkisesti\nkiittäin, ne lapset, jotka sinä pänä olivat tehneet parahiten\npuolestansa. Ja koska heitä oli kuusi, teki hän heille sen ilon, että\nhän vielä hetken aikaa jutteli heille jonkun kauniin historian. Niin\nhän puhui heille yhdestä miehestä, joka nöyrässä talvi-pakkaisessa oli\nnukkunut maantielle ja kylmettynyt, että hän sieltä kannettiin\nkuollunna kylään; ja kuinka ymmärtämättömät talonpojat heti olivat\ntahtoneet panna hänen lämpimään huoneeseen. Mutta taitava lääkäri oli\nsamassa sattunut sinne tulemaan, joka oli hänen riisunut ja kokonaan\npeittänyt lumella, sitten pannut jääkylmään veteen, että jäsenten\nympäri oli hyytynyt hieno jää; sen jälkeen oli hän panettanut hänen\nkylmään sänkyyn lämmittämättömässä huoneessa, villavaatteilla häntä\nhieronut, siksi että se kuolleeksi uskottu oli taas virvonnut henkiin.\nKaiken tämän Toivonen selitti lapsille. Ja niin loppui tämä koulupäivä.\n\n\n\n\n9.\n\nSUNNUNTAIKOULUSTA JA MITÄ MYLLÄRIN TALOSSA TAPAHTUU\n\n\nNäin Toivonen opetti koululapsia; joka päivä oli aina jotakin uutta.\nProvasti ja toiset Papit kiittivät häntä paraammaksi kouluttajaksi koko\nmaassa. Vaan tätä eivät saattaneet Kultalan asukkaat ymmärtää, ja\nsanoivat keskenänsä: \"Kuinkapa Toivonen sen asian saattaa paremmin\nymmärtää, kuin vanhat kouluttajat, jotka meillä oli nuoruudessamme?\nMutta se on silmän kääntäjä, ja on nyt itse Papitkin lumonut. Ei hänen\nkanssansa ole oikein asiat.\"\n\nKesällä ei ollut Kultalassa koskaan pidetty koulua; sillä vanhemmat\nlapset tarvittiin vanhemmillensa avuksi sekä ulko- että koti-töissä.\nMutta Toivonen otti kesälläkin pienemmät lapset tykönsä, ja opetti\nheitä muutaman tiiman, antoi heidän leikitellä tykönänsä, eli pani\nheidät vähiä töitä tekemään kryytimaassansa eli pellollansa, johon he\nhäntä seurasivat, niin kuin kantaa pois pieniä kiviä, kitkeä eli\nperkata pois pahoja ruohoja ja senkaltaista. Tätä nähtyänsä toisetkin\nlapset Toivosta rukoilivat hartaasti, ettei hän heitäkään unhottaisi,\nja hän otti heidätkin, koska oli joutilasta aikaa, tykönsä ja opetti\nheitä. Sunnuntaina ja Juhlapäivinä hän kuljeskeli heidän kanssansa\nympärin maita ja metsiä; näytti heille myrkyllisiä yrttejä ja puhui\nheille julmia tarinoita myrkyn vaikutuksista; eli hän jutteli heille\neläinten, sekä kesyin että raivoin (villein), elannosta ja tavoista;\nlähteistä, virroista ja meristä; vuorista ja luolista; maista ja\nihmisistä maan päällä; tähdistä, kuinka kaukana meistä ja kuinka suuret\nne ovat. Kaikkia näitä oli hän taikka itse nähnyt eli kirjoista\nlukenut.\n\nKoska vanhemmat, jo enemmin kasvaneet pojat tämän näkivät, tuli\nmuutamillen heistäkin halu, sunnuntaina käydä Toivosen tykönä. Ja\nhän soi sen kernaasti, sillä hän surkutteli heidän suurta\ntietämättömyyttänsä. Ja hän opetti heille vielä kaikellaista, ja sanoi\nheille, mitä heidän joutilaina hetkinä arkipäivinä piti lukea, räknätä\neli kirjoittaa. Sitä hän sitten sunnuntaina kyseli ja katseli. Niin\nsiitä tuli oikia sunnuntaikoulu. Ja sinne tuli aina enemmin väkeä.\nMutta joka ei tullut sinne puhtaana, joka kulki krouvissa, joka pelasi\nkorttia, joka joskus vannoi ja kiroili eli antausi tappeluihin, sen hän\najoi pois. Hän oli tuomari heidän välillänsä, mutta käytti itsensä\nkuitenkin aina kuin heidän vertaisensa. Mutta sentähden he myöskin\nkiitollisesti auttivat häntä arkipäivinä hänen töissänsä, ilman hänen\nvaatimatakkaan.\n\nMutta nämät nuoret miehet, jotka Toivosen tykönä kävivät, naurettiin ja\npilkattiin toisilta kylän pojilta; heille pantiin liikanimiä, he\nkutsuttiin koulumestareiksi ja oppineiksi, ja saivat kärsiä monta\npulakkaa ja vastusta. Ja se oli juuri kylän hallitusmiehille mieliksi,\nettä Toivosta ja hänen ystäviänsä vainottiin; sillä he pelkäsivät, että\nhän saisi paljon väkeä puolellensa ja kerran valittaisiin heidän\nsijaansa. Sentähden he soimasivat häntä ja sanoivat hänestä kaikkea\npahaa, ja joka tilassa yllyttivät kylän miehiä ja heidän vaimojansa\nhäntä vastaan. -- Tästä syystä hän ei käynyt kenenkään tykönä, paitsi\nmyllärin talossa, kussa hän oli usein ja aina ystävällisesti\nvastaanotettiin.\n\nMutta yhtenä iltana sinne tultuansa tapasi hän väen siellä murheellisna\nja pahoilla mielin. Vanha mylläri oli ääneti ja ajatuksissaan; hänen\nvaimonsa pahalla tuulella ja vihainen, juoksi ympärin ja paiskasi ovet\nkiinni jälkeensä; Elsalla oli silmät itkusta punaiset.\n\nKoska Toivonen oli yksinänsä Elsan kanssa, sanoi hän: \"Mikä onnettomuus\ntäällä nyt on tapahtunut? ja mikä paha henki on tähän rauhan huoneeseen\ntunkeutunut? Te oletta kaikki kokonaan muuttuneet. Sano mulle, Elsa,\nmikä vaivaa?\"\n\nElsa vastasi vapisevalla äänellä: \"Jumala nähköön! Toivonen, minun\ntäytyy sen nyt sinulle sanoa. Jaa, minun täytyy. Minä olen varsin\nonneton.\" Niin hän puhui, eikä voinut itkusta enempää puhua.\n\nKoska Toivonen oli hänen levollisemmaksi saattanut, sanoi Elsa: \"Nyt on\najastaika sitten kuin minun tapasit itku silmissä, ja syytä kysyttyäsi\nen vastannut. Silloin oli kirkkoväärti Karhula tullut meille, ja\nisältäni ja äidiltäni anonut minua vaimoksi pojallensa, jolla jo on oma\nmyllynsä toisessa pitäjässä. Eikä ollut isällä ja äidillä mitään sitä\nvastaan, sillä Karhula on rikkain kylässämme ja vanhin kirkkoväärti ja\nhallitusmies, joka meille voi tehdä paljon sekä hyvää että pahaa; eikä\nisäni tahdo ketään muuta vävyksensä kuin mylläriä. Mutta minä sanoin\nolevani vielä kovin nuoren ja tahdoin vielä odottaa vuoden aikaa; ja\nsiihen se jäi. -- Mutta nyt on vuosi kulunut, ja juuri samana päivänä\ntuli Karhula poikanensa takaisin. He ovat syöneet meillä, isä ja äiti\novat jo kaikesta suostuneet Karhulan kanssa, ja tänäpänä piti\nkihlajaiset pidettämän (kihlat annettaman). Mutta minä vastasin, etten\nkoskaan tahdo mennä naimisiin, enkä siitä luopunut. Sillä Karhulan\npoika on juomari ja ylellinen, niin kuin hänen isänsä on kovasydämminen\nja ylellinen ihminen. Nyt on meillä murhetta ja onnettomuutta\ntalossamme.\"\n\nTätä kuultuansa Toivonen hämmästyi ja tuli varsin levottomaksi. Mitään\npuhumata käveli hän edes ja takaisin kamarissa. Hän itse oli toivonut\nkerran saavansa Elsan vaimoksensa. Yhtäkkiä hän itsensä käänsi hänen\ntykönsä ja sanoi: \"Elsa, rakas Elsa, etkö sinä tahdo koskaan naida?\nNiin tahdon minäkin olla naimatonna koko elinkauteni, sillä en olisi\nketään muuta valinnut kuin sinua. Ja minä olen aina sinua rakastanut\nenemmin kuin itseäni, ja toivoin alinomaa sinun olevasi vielä hyvän\nminua vastaan.\"\n\nElsa nojasi päänsä Toivosen rintaa vasten ja sanoi itkein: \"Ah\nToivonen, Jumala sen tietää, että minä sinua rakastan, ja enemmin\nkukatiesi, kuin oikeen onkaan. Mutta minun isäni on rikas, ja tahtoo\nrikkaan vävyn, eikä hän koskaan luovu siitä päätöksestänsä. Mutta sinä\nolet köyhä kouluttaja, etkä vielä moneen aikaan voi elättää vaimoa.\"\n\nSilloin Toivonen otti sen hyvän, itkevän Elsan syliinsä, ja antoi\nhänelle ensi kertaa suuta, sanoin: \"Nyt sinä olet morsiameni ja\nkihlattuni, eikä mikään valta maan päällä voi sinua minulta pois ottaa.\nÄlä pelkää, herttaiseni, sillä nyt sinä olet minun.\" Ja hän meni ulos\nhakemaan vanhaa mylläriä ja hänen vaimoansa. Ja Elsa kuuli heidän\nkaikki kolmen puhuvan kovalla äänellä ja kiivaasti keskenänsä, vaan ei\nhän mitään siitä ymmärtänyt. Ja hän vapisi suuressa pelossansa, eikä\ntiennyt hädässänsä yhtään neuvoa. Niin hän lankesi polvillensa akkunan\nalla olevan lavitsan viereen, pani kätensä ristiin, ja rukoili\nhartaasti itku-silmin Jumalan tykö, toisten riidellessä. Ja saatuansa\ntästä vähän lepoa ja lohdutusta, nousi hän ylös ja näki akkunasta\nToivosen, ynnä hänen isänsä ja äitinsä kanssa, menevän myllyntalosta\nkylälle päin.\n\nTästä vielä eneni hänen pelkonsa ja hätänsä sangen paljon. Ei kukaan\ntalossa tiennyt, mihin vanhemmat olivat menneet Toivosen kanssa. Mutta\nsen hän kyllä tiesi, että Toivonen oli pikavihainen ja äkkinäinen, ja\noli saattanut rikkoa hänen vanhempiansa vastaan, niin että siitä\nkukatiesi tullee käräjän käynti, ja sama Karhula oli myös lautamies!\nSuuressa hädässänsä rukoili hän paljon Toivosen ja itsensä edestä.\n\nKello kymmenen paikolla illalla kuuli hän vähäisen kolinan. Isä ja äiti\ntulivat Toivosen kanssa. Ja mylläri tarttui tytärtänsä käteen ja sanoi:\n\"Elsa, rakastatkos Toivosta?\" -- hän vastasi ja sanoi: \"Onko se minun\nsyyni? Olihan se teillenkin rakas.\" Sitten laskivat vanhemmat hänen ja\nToivosen kädet yhteen ja siunasivat molempia lapsinansa. Elsa rukka oli\nkokonaan hämmästynyt, eikä tiennyt, oliko tuo tosi eli ei.\n\n\n\n\n10.\n\nTOIVONEN TULEE PAHAAN HUUTOON\n\n\nKoska sitten tulevana sunnuntaina saarnastuolissa kirkossa kuulutettiin\nettä Toivonen ja Elsa olivat morsianväkeä, töllistelivät Kultalan\ntalonpojat avoin suin, ja vaimot kuiskuttelivat ehtimiseen keskenänsä;\nmutta Karhula meni vihapäissään ulos kirkosta, ja vannoi, ei tahtovansa\nlevätä, ennen kuin hän oli kokonaan hävittänyt sanansa pitämättömän\nmyllärin huoneinensa ja myöskin Toivosen, ajanut heidät ulos kylästä ja\nsaattanut kaikki pakkotyöhön eli hirteen. Kuitenkin ja ilman näistä\nKarhulan uhkauksista huolimata pidettiin kolmen viikon perästä Toivosen\nja Elsan häät myllytalossa kaikella ilolla ja riemulla.\n\nJa nuoren avioväen illalla tultua kotiin Toivosen taloon, halasi Elsa\nmiestänsä ja sanoi: \"O, herra Jumala! kuinka minä olen onnellinen! En\nsaata vielä oikein uskoa, että se on tosikaan. Sanotaan kyllä olevan\nmonta onnetonta ja murheellista avioliittoa; mutta saattaisimmeko me\nkoskaan lakata toinen toistamme rakastamasta, ja koskaan toivoa ennen\nolla ijankaikkisesti eroitettuna kuin yhdistettynä?\"\n\nToivonen vastasi ja sanoi: \"Me tulemme olemaan onnelliset toinen\ntoisemme kanssa, niinkauvan kuin elämme maan päällä; mutta meidän pitää\ntehdä kolme lupausta. Ja niinkauvan kuin me net pidämme, on sovinto ja\nJumalan siunaus oleva avioliitossamme. Tästä päivästä sinä elät minulle\nja minä sinulle; emmekä koskaan pidä mitään vähintäkään salana toinen\ntoisellemme, ja jos olemmakin mitään rikkoneet, tahdomme sen heti\ntoisellemme ilmoittaa. Sen kautta tulemma välttämään monta rikosta,\nerehtymistä ja riitaa, jotka usein paljon murhetta ja pahaa matkaan\nsaattavat. Mutta toiseksi ei meidän pidä kellekkään, ei isällekkään\neikä äidille mitään meidän keskinäisistä asioistamme ilmoittaa, ettei\nkukaan saisi puhua niistä eikä tukkeuta meidän väliimme. Ainoastaan\nniin olemma kokonaan toinen toisemme omat, juuri kuin olisimme\nyksinäiset mailmassa. Viimeksi ei meidän pidä koskaan suuttua\ntoisellemme, eikä leikilläkään sanoa toisellemme pahaa sanaa; sillä\nleikki usein muuttuu todeksi, ja mitä välistä tehdään se pian kyllä\nmuuttuu tavaksi.\"\n\nNiin Toivonen puhui. Ja molemmat tekivät keskenänsä lupaukset Jumalan\nedessä. Ja kuin he olivat suun annolla vahvistaneet liittonsa, kuului\nyön hiljaisuudessa kaunis veisu ulkoa. Toivolan koululapset, sekä pojat\nettä tytöt, olivat tahtoneet tehdä opettajallensa iloa. -- Ja kuin\nnuori pari seuraavana aamuna oli noussut ylös, näkivät he paljon\nmiehiä, vaimoja ja lapsia seisovan vähän matkaa sieltä, katsovan ja\nsormella näyttävän Toivosen huoneen päälle. Kummastellen Toivonen\naukaisi akkunan, ja näki koko huoneensa olevan ruusuilla ja\nkukkakiehkuroilla koristetun. Tämän olivat yöllä hiljaan ja salaisesti\nhänen koululapsensa tehneet. Pienimmätkin lapset olivat täksi tarpeeksi\nkokoilleet kaikellaisia kukkaisia. Niin kauvan kuin Kultalan kylä oli\nollunna, ei sellaista vielä ollut siellä nähty. Ja kuin sitten Toivonen\nmeni kouluun, tulivat sinne ensi aamuna jälkeen hänen hääpäivänsä\nkaikki lapset, suuret ja pienet, rikkaat ja köyhät, kukilla\nkoristettuina, ikään kuin olisi suuri juhlapäivä. Tämä ilahutti\nToivosta ja hänen nuorta vaimoansa sangen suuresti; sillä se näytti\nlasten hyvää, rakastavaa ja kiitollista sydäntä. Ja he suutelivat\nlapsia, antoivat leipoa kakkuja ja jakoivat heille niitä.\n\nMutta kylässä oli paljon turhaa puhetta näistä häistä, ja jokaisella\noli hänen oma ajatuksensa. Sillä ei kukaan saattanut uskoa, että tässä\noli käynyt oikein ja luonnollisesti, ja sitä ei he voineet ymmärtää,\nkuinka rikkahin mylläri koko maassa oli antanut kauniin ja pulskian\ntyttärensä ja ainoan perillisensä köyhälle koulunopettajalle vaimoksi.\nElsaa olisivat koreat kaupungin herratkin pyytäneet, niinhän se oli\nkaunis ja rikas. Kaikki tahtoivat sentähden tietää, miksi mylläri oli\ntehnyt niin hullun asian; mutta hän vaan nauroi, eivätkä häneltä mitään\nsaaneet kuulla. Myöskin myllärin emäntä sai usein sukulaisiltaan kuulla\nsoimauksia ja pahoja pilkkasanoja tuosta köyhästä ja kehnosta\nkouluttajasta, ja että semmoiselle maanjuoksialle oli annettu sellainen\ntytär. Kaiken Jumalanpelkonsa kanssa oli myllärin emäntä vähän\nhäpiänlainen. Sentähden sellaiset soimaukset hänelle tekivät pahaa,\nniin että hän kerran vihoissaan itki ja pikaisuudessa sanoi Karhulan\nemännälle: \"Ole vaiti sellaisen turhan puheen kanssa; ethän sinä tiedä\nmitään. Toivonen on mies ostamaan koko teidän talonne ja monen muunkin.\nHänellä on enemmin kuin uskoisikaan. Sen minä olen nähnyt omilla\nsilmilläni. Jos vaan tohtisin puhua, niin saattaisin sinulle sanoa\nasioita, joita avoin suin kuulisit.\" -- Näin hän puhui, mutta vaikeni\nyhtäkkiä, ja oli pahalla mielin, että hän oli vihoissaan puhunut\nenemmin kuin olisi pitänyt. Eikä saanutkaan Karhulan emäntä kuulla\nenempää, ja hänen täytyi myöskin luvata, ettei hän hiiskuisi siitä\nkelienkään.\n\nEikä Karhulan emäntä sanonutkaan kellenkään muulle kuin sisarelleen ja\nmiehelleen, joilta hän ennen oli ottanut lupauksen, että he sen\npitäisivät salana. Mutta hän ymmärsi myllärin emännän puheen niin, että\nhän oli omilla silmillään nähnyt Toivosen tykönä suuret joukot kultaa\nja hopiata; että Toivonen taisi, milloin tahtoi, ostaa koko kylän, ja\nettä Toivosen talossa usein tapahtui sellaisia, että, jos niitä\nuskaltaisi puhua, hiukset päästä nousisivat pystöön. Ja nousivatkin,\ntätä kuultua, Karhulalla ja hänen vaimonsa sisarella hiukset, eivätkä\nsaattaneet muuta, kuin uskoa tätä salaisuutta likimmäisille\nystävillensä.\n\nMuutaman päivän perästä tiesivät ihmiset Kultalassa paljon enemmin,\nkuin myllärin emäntä oli sanonutkaan. Tiettiin muka, että Toivonen oli\nliitossa helvetin ruhtinaan kanssa, jolle hän oli omalla verellänsä\nkirjoittanut sielunsa. Mutta kolmekymmentä ajastaikaa piti perkeleen\ntehdä kaikki mitä Toivonen tahtoi; ja lopulla viimistä vuotta piti\nperkeleen Joulu yönnä kello 11 ja 12 välillä saada Toivosen sielun, ja\nvääntää hänen niskansa nurin. Toivosella oli kultaa niin paljon kuin\nhän tahtoi, ja tuolle kauniille Elsalle oli hän antanut rakkausjuoman,\nniin että sen täytyi taikka tulla hulluksi ja surkiasti kuolla, elikkä\nnaida hänen. Vielä puhuttiin että Toivonen taisi lumoa haltioita,\nlöytää aarteita, loihtia tauteja, saastuttaa eli pilata lehmiä, että\nverta lypsivät, lumoa tulta, tehdä itsensä kovaksi ja ampumattomaksi,\nluudalla ratsastain ajaa ilmassa, ja paljon sellaista. Kaikkea tätä oli\nhän muka oppinut noitakirjoista.\n\nSiitä pitäin kaikki Kultalassa ankarasti pelkäsivät kouluttajaa. Pahaa\nhänelle ei kukaan uskaltanut tehdä, peljäten Toivosen kostoa ja\nhelvetin konsteja. Ei itse Karhulakaan, hänen julmin vihamiehensä,\ntohtinut hänelle eikä myllärillekkään mitään tehdä. Moni teki myöskin\nsalaisesti ristinmerkin, kohdatessansa Toivosta.\n\n\n\n\n11.\n\nELSA ON HYVÄSSÄ HUUDOSSA\n\n\nMutta koska kylän nuorukaiset kohtasivat Elsaa, joka kukoisti niin kuin\nruusu, ei kukaan tehnyt ristinmerkkiä, mutta kukin tervehti häntä\nystävällisesti, toivoin hyvää päivää, ja vielä hänen ohitse mentyänsä,\npysähtyi moni katsomaan hänen peräänsä. Sillä Elsa oli kaunis vaimo, ja\nnäytti päivä päivältä tulevan kauniimmaksi, niin että Kultalan tytötkin\nsitä kummastelivat. Eikä hän kuitenkaan ollut kalliimmissa eli\nkoreammissa vaatteissa kuin muutkaan emännät. Mutta joka häntä näki\nsunnuntaina eli arkipäivänä, aamulla eli illalla, aina se oli niin kuin\nvieraisiin menevä. Hän teki työnsä päivänpaisteessa, pellolla eli\nkryytimassa; kävi navetassa, syötti ja korjasi karjansa; vei kaupunkiin\nmyytäväksi munia ja muita kaluja -- ja aina hän oli yhtä puhdas ja\nsiviä, ei yhtään likapilkkaa näkynyt hänen vaatteissaan.\n\n\"Kohtama uskon tuonki taitavan velhoa!\" sanoi Karhulan emäntä pistäin\nnuuskua sieraimiinsa ja hialla pyhkien nenäänsä.\n\n\"Niin kyllä!\" sanoivat kaikki nuoret miehet. \"Sepä vaan taitaa. Jos ei\nElsa jo olisi naitu, saattaisi hän saada meiltä kaikilta sydämmen\nruumiistamme, niin kaunis se on.\"\n\nJa kylän isännät usein pitivät vaimojansa pahoin, haukkuivat ja\npieksivät heitä, soimaten, etteivät olleet pysyneet niin kauniina kuin\nkouluttajan emäntä. Vaimot silloin parkuivat, vannoivat ja kiroilivat,\nja pitkillä kynsillään piirsivät naarmuja miestensä kasvoihin.\n\nKaksi tyttöä, jotka olivat Elsan ystäviä ja joiden kohta piti häitä\npitää, tulivat Elsan tykö ja sanoivat: \"Nyt sinä jo olet ollut yli\nvuoden naituna, ja olet kaunis kuin neitsy. Ja kaikki miehet sinua\nihmettelevät, ja vaimoin täytyy sinua kadehtia. Elsa kulta, sano\nmeille, kuinka sinä teet. Sillä, tiedäthän sen, että tavallisesti tyttö\nsaatuansa miehen tulee rumaksi ja ilkiäksi, ja rakkaus lakahtuu. Mutta\nniin ei ole sinun kanssasi.\"\n\nElsa vastasi: \"Minä tahdon sen teille selittää. Siihen on yksinänsä\nvaimoin syy. Niin kauvan kuin ovat naimattomina ja tahtovat kelvata\nnuorille miehille ja heiltä ihastuttaa, kokevat he itsiänsä kaunistaa\nja koristaa, ja kaiken rahan minkä ansaitsevat, panevat he pukuunsa.\nSilloin he ovat siviät ja sievät, heidän kasvonsa loistaa kuin aurinko,\nja heidän hiuksensa ovat korjuussa ja palmikoitut. Mutta kerran\nsaatuansa miehen, eivät he enään ole milläänkään korjuusta ja\npuhtaudesta. Koko aamukauden he ovat selittämättömillä hiuksilla,\njoissa vielä on höyheniä eli olkia yövuoteesta; unhottavat itsiänsä\npestä, ja luulevat sen vasta sopivan emännälle, että hän on likainen,\nsillä siitä muka nähdään hänen ryhtyneen töihin. Nyt pitää\nsäästettämän: mies tarvitsee rahaa, eikä sitä enään saa panna, niin\nkuin tyttönä ollessa, vaatteisiin ja koristuksiin. Hamet tulee\nvanhaksi, likaiseksi ja kuluneeksi; sitä laitattaa maksaa paljon rahaa,\nsillä useimmat eivät huoli eli viiti sitä itse tehdä, ja varsin monta\non, jotka ei ole ollenkaan oppineetkaan itse laittamaan eli tekemään\nvaatteitansa. Näin he harjauvat ryysyisissä ja likaisissa vaatteissa\nolemaan, ja sellainen saastaisuus ja huolimattomuus itsestänsä tekee\nvaimon miehensä silmissä rumaksi ja tympiäksi; niin rakkaus ja sovinto\nmenee karkuun, ja rauhattomuus tulee taloon.\"\n\nTytöt sanoivat: \"Kyllä se niin on, Elsa; oikeenpa sinä puhut.\"\n\nVielä puhui Elsa: \"Tultuani Toivosen vaimoksi, minä heti ajattelin\nsitä, kuinka hänellen aina kelpaisin ja olisin mieliksi, sillä minä\nrakastin häntä. Ja minä päätin itsekseni, vielä enemmin pitää huolta\nitsestäni, kuin ennen, enkä koskaan tulla hänen silmäinsä eteen muutoin\nkuin puhtaana ja siviänä, ilman yhtään lian merkkiä. Sentähden minä\ntarkkaan katsoin vaatteitani; sentähden täytyy navetassani, köökissäni\nja aitassani olla puhdas kuin tuvassani. Pieninkin likapilkku piti\nhetikohta poispesettämän. Näin vaatteeni aina olivat kuin uudet ja\nminäkin mieheni silmissä joka päivä niin kuin uusi.\"\n\nTytöt sanoivat: \"Mutta Elsa, aikaa myöden kuluu paraatkin vaatteet; ja\nmistä uusia ottaa, kuin ei ole miehellä varaa?\"\n\nElsa vastasi: \"Minä tarvitsen vaatteisiini vähemmän rahaa kuin muut.\nSillä pienimmän reijän vaatteissani minä heti ompelen kiinni, ettei se\ntule suuremmaksi. Niin ei se maksa kuin neulaa ja lankaa. Mutta muut\npitävät vaatteensa siksi, että ne tulevat vanhaksi, eivätkä laita mikä\non rikki; niin pieni reikä tulee suureksi, ja vähän ajan perästä on\nkaikki rääpäleinä, niin että täytyy ostaa uutta verkaa; mutta minä\nsaatan vielä pitää vanhat vaatteeni ja niin muodoin säästän paljon\nrahaa. Emännät, jotka eivät taida eli tahdo itselleen paikata ja\nommella, tuhlaavat suuren rahaston, ja ovat kuitenki niin kuin olisivat\ntunkiolla maanneet.\"\n\nNäin Elsan puhuttua, molemmat tyttäret tulivat punaisiksi, rupesivat\nitkemään ja sanoivat: \"Me emmä ole oppineet niin sievästi ompelemaan ja\npaikkaamaan kuin sinä. Siitä meille tulee taloudessamme paljon estettä\nja vahinkoa; me näemme sen jo edeltä käsin, emmekä saata sitä auttaa.\"\nJa he menivät murheellisina kotiinsa.\n\nSitten Elsa miehellensä kertoi tämän keskipuheen ystäväinsä kanssa, ja\nsanoi tahtovansa opettaa heitä ompelemaan ja paikkaamaan, sillä hän ei\nsoisi heidän tulevan onnettomiksi.\n\nToivonen syleili hyvää vaimoansa ja sanoi: \"Sen kautta sinä ansaitset\nJumalan siunauksen ja olet itse tämän huoneen siunaus. Älä ainoastaan\nnäitä kahta tyttöä opeta, mutta kaikkia, jotka sinulta tahtovat oppia.\nMoni perhekunta kylässämme tulee kaiken työnsä ja vaivansa alla\nköyhäksi ja viheliäiseksi, sentähden ett'eivät emännät taida oikeen\ntaloutta katsoa ja pitää. Eivät he ymmärrä kryytimaahansa istuttaa ja\nkylvää kaikellaisia terveellisiä kasvantoja, joista erilaisia ruokia\ntaitaan valmistaa, ett'ei aina tarvita syödä yhtä ja samaa. Eivätkä he\ntaida oikeen keittää ruokaa ja vähällä tehdä sitä hyvän makuiseksi.\nKoska joskus pitää tehtämän oikeen herkkuruokaa, niin siihen pannaan\nrasvaa ja voita, ja kaikellaista, joka maksaa paljon, ja josta ei\nkuitenkaan tule hyvää mutta useimmin terveydelle vahingollista ruokaa.\nHuonosta ruasta tulee ruumiiseen huono veri ja pahat nesteet. Siitä\ntulee sairaudet, jotka maksavat paljon rahaa; ja kivuloisten ihmisten\ntyö ei paljon kelpaa. Samaten on myös vaatteiden laita. Onhan niitä\nkylässä ompelioita, mutta että he neulomalla ansaitsevat rahansa ja\nelatuksensa, eivätpä he juuri huoli muita opettaa. Jotka eivät taida\npaikata ja ommella, niillä aina on reikiä vaatteissa ja sukissa, elikkä\novat ne niin kehnosti laitetut että paikka on julmempi kuin reikä. Aina\npitää uutta hankittaman, mutta se maksaa rahaa ja köyhyttää. Se on\nvarsin paha, ettei joka kylässä ole joku vaimo, niin kuin papin rouva\neli emäntä, eli kuka ymmärtäisi keittokeinoja, kryytimaan viljelystä,\nommella, kutoa ja paikata, ja opettaisi kylän tyttäriä. Sepä tuottaisi\npaljon rahaa ja menestystä kylään, ja saattaisi toimeen monta ilollista\nja onnellista avioliittoa. Mene, Elsani, ja ansaitse itsellesi\nsellainen Jumalan palkka.\"\n\nNäin puhui Toivonen.\n\nJa Elsa antoi molemmat ystävänsä tulla tykönsä joutilaina hetkinä, ja\nopetti heitä taitavasti ja sievästi ompelemaan ja kutomaan, niin myös\nrikkinäisiä ja revenneitä vaatteita niin sievästi ja soveliaasti\npaikkaamaan eli kiinni ompelemaan, että tuskin näkyikään mistä oli\nrikki eli revennyt. Niin hän myöskin näytti heille kuinka säästämällä\ntaitaan liinaa leikata paidaksi, ettei aivan paljon mene hukkaan.\nSamaten hän heitä opetti sukkia kutomaan ja kuluneita parsimaan. Hän\nkuljetti heitä ympärin talossansa; siellä oli kaikki hyvässä\njärjestyksessä, sillä joka asialla oli siansa, ja joka mitään tarvitsi\nja otti pidettäväksi, pani sen taas heti siallensa. Hän vei heidät\nnavettaan, ja kellariin, ja aittaan; joka paikka oli puhdas ja kuiva,\neikä puhdistaminen paljon vaivaa maksanut, sentähden että kaikki aina\npuhtaana pidettiin. Ja hän vei heidät kryytimaahan, ja opetti heitä\nkaikellaisia ruaksi kelpaavia kasvantoja kylvämään ja istuttamaan, ja\nkuinka niitä säilytetään ja maulliseksi ruaksi valmistetaan. Hän vei\nheidät köökkiinsä ja opetti heitä puhtaasti ja siviästi laittamaan\nruokaa, keittämään ilman liiata rasvata ja muita paljoita lisäyksitä,\nmutta että kuitenkin saatiin hyvän makuinen, ravitseva ja terveellinen\nruoka. Elsa oli äidiltänsä oppinut keittämään kaikenlaisia liemi- ja\nliha-ruokia, ja talven varaksi valmistamaan ja säilyttämään papuja,\nkaaleja ja muita kryytimaan tuloja.\n\nMolemmat tyttäret tätä varsin ihmettelivät, sillä eivät he olleet\nsellaista kotonansa nähneet, ja heille oli siitä suuri ilo, että he\nnaituansa taisivat miehiänsä hyvin pidellä ilman suuremmata\nkostannukseta.\n\nKuin nämät muille tytöille sanoivat, mitä kaikkia he Elsalta olivat\noppineet, ja että he tahtoivat tulla hänen kaltaisiksi, tuli muitakin\ntyttäriä toinen toisen perässä Elsan tykö ja anoivat häneltä oppia. Ja\nvihdoin oli Elsan tykönä juuri kuin oikia koulu. Sillä että kaikki\nnuoret miehet paljon pitivät Elsasta, niin kaikki tyttäret tahtoivat\ntulla samanlaisiksi kuin hän.\n\nAlusta oli siitä Elsalle vähäsen työtä ja vaivaa; mutta vähitellen hän\nsiihen tottui, ja hänelle oli aikaa myöden siitä paljon hyvää. Sillä\nhänelle oli heistä paljon apua kryytimaassa ja navetassa, muutamat\naskaroitsivat köökissä, toiset ompelivat, kuin ei ollut muuta\ntekemistä. Ja tulevana vuonna nähtiin jo moni kryytimaa paremmassa\ntilassa. Talon emännät, yksi toisensa perästä, katsottuansa aidan yli\nnaapurinsa kryytimaahan ja nähtyänsä mitä he sinne istuttivat ja\nkylvivät ja kuinka he askaroitsivat, anoivat heiltä itsellensä\nistukkaita ja siemeniä ja kyselivät neuvoa. Sitten, syksyn tultua, moni\ntalonpojan vaimo vei kaupunkiin myydäksensä kryytimaansa tuloja, mitä\noli yli oman tarpeensa, ja kotia kauniit rahat. Siitä oli heille\nkaikille suuri ilo ja menestys. Ne, joilla ei niin hyvässä voimassa\nolleet kryytimaansa, eikä niin suuria tuloja, katsoivat sitä kieroin\nsilmin ja kadehtien, mutta menivät viimen hekin Elsan luokse, yhtä ja\ntoista kyselemään. Ja Elsa antoi hyviä neuvoja ja opetti mitä hän\ntaisi. Hän teki sen myöskin varsin kernaasti, sillä hän oli hyvä\nsydämminen, eivätkähän nuo sanat maksakkaan mitään, olletikkin nuorille\nvaimoille.\n\nNäin Elsa oli kaikilta rakastettu ja hyvässä huudossa, ja jokainen soi\nhänelle kaikkea hyvää. Sitä he vaan pahastuivat kaikki koko kylässä ja\nsurkuttelivat Elsaa, että hän oli naitu Toivosen kanssa, joka heidän\nmielestänsä oli helvetin perittävä. Sillä se nyt oli muka tietty asia,\nettä Toivonen oli noita, joka teki taikoja, ja sieluneen ruumiineen oli\nkadotuksen alainen.\n\n\n\n\n12.\n\nKUINKA KARHULA LANKEAA SILMILLEEN, JA MITÄ VIELÄ TAPAHTUU\n\n\nMutta mitä tahansa vaan Toivonen teki, kaikki sen panivat pahaksi. Jos\nhän sanoi lapsille, ettei olekkaan kööpeliä ja muita sellaisia\nkummituksia, vaan että ovat pelkurein ja epäuskoisten ihmisten turhia\nja joutavia luuloja ja puheita, niin heti kylässä kuultiin; ei se usko\nJumalata eikä perkelettä. Eli jos hän opetti lapset tuntemaan\nmyrkyllisiä yrttejä, että he tietäisivät itsiänsä niistä varoa, niin\nkylässä sanottiin, hänen neuvovan lapsia myrkkyä valmistamaan.\nOlletikkin Karhulan isäntä oli uuttera häntä soimatessa ja\npanetellessa, ja hän kokoili tarkkaan ja iloisesti kaikkia pahoja\npuheita Toivosesta.\n\nKoska hän mielestään tiesi kyllä, sanoi hän: \"Kyllämä nyt hänen\nhävitän. Hänen täytyy käräjihin, ja hänen oman anoppinsa, myllärin\nemännän, täytyy häntä vastaan todistaa ja käräjistä tunnustaa mitä hän\nhänestä tietää. Minä olen lautamies ja kylän hallitusmiehiä, minun on\nvelvollisuuteni tätä ilmoittaa. En saata sitä kauvemmin kärsiä; minulle\nolisi siitä viimen edesvastaus.\"\n\nTulevana sunnuntaina hän siis puki päällensä parahat pyhävaatteensa,\notti hopiaknappisen keppinsä käteen ja läksi suurilla askelilla\nmarssimaan ulos kylästä. Hän aikoi kaupunkiin Tuomarin tykö,\nvalittamaan Toivosen päälle ja anomaan välikäräjiä. Ei hän kuitenkaan\nsanonut kellenkään asiastansa; sillä hän pelkäsi, että tuo noita\nsaatuansa siitä kuulla, mahtaisi tehdä hänelle vahinkoa eli jonkun\npulakan, ennen kuin hän kaupunkiin ennättäisikään.\n\nJa näin yksin kulkeissansa maantietä, puhui hän kiivaasti itseksensä,\njuuri kuin hän jo seisoisi Tuomarin edessä; hän kiirehti askeleitansa\nja vihassaan pieksi ilmaa kaiken puolin. Näin hänen innossansa\njuostessaan, sattui keppi hänen jalkainsa väliin, että hän lankesi\nkumoon. Hattu lensi pitkän matkaa, ja hän loukkasi nenänsä ja kasvonsa.\nÄhkyin ja kiroillen nousi hän seisoalleen ja haki ylös hattunsa. Mutta\notsassa oli suuri kuhlo, niin kuin sarvi puhkeamallansa, nenä vuoti\nverta ja oli sininen. \"Tämä on vissiin Toivosen tekemää!\" ajatteli hän\nitsekseen, eikä uskaltanut mennä edemmäksi, peljäten vielä pahempaa\nhäntä kohtaavan.\n\nVielä hänen verta nenästänsä pyyhkiessänsä, tuli maantietä myöden\ntäyttä laukkaa ratsastain koreasti puettu herra. Tämä pysähtyi Karhulan\nkohdalle ja kysyi kiireesti: \"Asuuko tuolla kylässä Toivonen niminen\nkoulun-opettaja ja onko hän kotona?\"\n\nKarhula vastasi: \"Onpa se siellä; miksi niin?\"\n\nVieras vastasi: \"Maaherra tahtoo häntä puhutella.\" Niin sanoi vieras ja\najoi aika kyytiä Kultalaan.\n\nKarhula töllisteli ison aikaa avoin suin, ja sanoi: \"Mi -- mi -- mitä?\nVai Maaherra? Maaherra Toivosen tykö?\" Näin hänen sanoissansa, tuli\ntäyttä laukkaa ajain korea vaunu, kussa istui herra, jolla oli suuri\ntähti rinnassa. Vaunu meni Kultalaan.\n\n\"Voi saakeli!\" huusi Karhula. \"Vissiin kaiketi Maaherra ajaa minun\ntalooni; ja minä en ole kotona!\" Karhula juoksi mitä jaksoi,\nennättääksensä kylään. Mutta taas sattui keppi hänen jalkainsa väliin,\nja hän lankesi pitkälleen, niin että ratisi jäsenissä ja hänen\njuhlavaatteensa tulivat pahoin saastutetuiksi. Vannoin nilkutti hän ja\ntuli viimen kylään. Mutta nähtyänsä ettei vaunu ollutkaan hänen\nhuoneensa edessä, tuli hän vihasta kokonaan villipäiseksi. Hän meni\nsisään eikä tavannut yhtään henkeä. Hän puki toiset vaatteet ja pesi\nsilmänsä, hämmästyksellä nähden kärväisiltä liatusta peilistä\najottuneen nenänsä ja otsansa. Nyt kiljasi hän kuin karhu ja huusi\nväkeänsä, jotka kaikki olivat poisjuosneet. Viimen tuli piika\nhengästyneenä ja sanoi: \"Voi isäntä kulta! Kouluttajan tykönä on suuri\nHerra! Maaherrako lienee, vaan kuka? kaikki kylän väki on sinne\nkokounut.\"\n\nEikä Karhula tiennyt, mitä tehdä; vihdoin hän myöskin meni Toivosen\ntalon tykö, kussa muutkin olivat. Puolen tiiman perästä Maaherra tuli\nulos, taluttain Toivosta ja Elsaa kummastakin kädestä ja puhutteli\nheitä varsin ystävällisesti. Ja vaunuun nostuansa hän vielä heitä\nkätteli jäähyvästiksi, ja sitten hän ajoi pois joutuisasti.\nKaikki talonpojat seisoivat vielä pitkän aikaa lakki kädessä,\nhämmästyksissään.\n\nNyt oli koko kylälle silmin nähtävä että Toivonen oli erinomainen\nihminen. Ei suinkaan Maaherra tule kylän kouluttajan tykö, häntä vaan\npuhuttelemaan, eikä häntä niin ystävällisesti kohtele ilman jotain\nsyytä. Suurilla herroilla on usein suuret rahan tarpeet, ja he hakevat\nsentähden kullan tekiöitä, aarteen kaivajoita ja niiden kaltaisia.\nEivätkä suuretkaan herrat aina ole paraita ja jumalisimpia, se oli\ntiettävä asia; ja vähän he siitä huolivat, kuinka heidän käynee\ntulevassa mailmassa, jos heillä vaan on täällä hyvä elanto.\n\nSellaiset puheet kulkivat kylässä ja niin ajatteli moni köyhtynyt ja\nviheliäinen talonpoika. Ja usiammat puhelivat keskenänsä näin muodoin:\n\"Josma vaan tietäisin, kuinka saisin asian toimeen, enmä paljo huolisi\nmitä lopuksi tulleekin. Jos ei muutoin auta, olisin mä nyt heti valmis\nkirjoittamaan itseni perkeleelle, että vaan pääsisin peloistani ja\nrahaa saisin kylliksi. Mutta kyllämä paremmin tietäisin elää kuin\nToivonen. Se on tyhmä raukka, joka asuu täällä ja elää niin kuin muukin\ntalonpoika. Minä hänen siassansa ajaisin, niin kuin Maaherra, vaunuissa\nmonella hevoisella, pitäisin suuren joukon palvelioita, söisin\nherkullisia ruokia, ja joisin paraita viinoja. Jaa, tuohon paikkaan\nantaisin sieluni pantiksi.\"\n\nSellaista jumalatonta puhetta he hävyttömästi pitivät kylässä. Rikkaus\npilaa sydämmen; mutta köyhyys pilaa sen yhtä paljon. Ja koska köyhyys,\ntyhmyys ja pahat halut tulevat yhteen, on perkele vallan päällä. Niin\non monessa kylässä; ja niin oli Kultalassakin.\n\n\n\n\n13.\n\nKULLAN TEKIÄIN LIITTO\n\n\nToivonen kummasteli suuresti, että nyt yksi toisen perästä tuli hänen\ntykönsä, tahtoi häntä salaa puhutella; ja viimen sanoi nämät\njumalattomat sanat: \"Toivonen, sinä taidat kultaa tehdä, koko kylä sen\ntietää. Sinä tiedät noitakeinoja ja taikauksia. Jos perkeletkin itsensä\nnäyttää, en minä häntä aivo peljätä. Jos niin olla pitää, verelläni mä\nitseni kirjoitan ruumiineni sieluneni hänen haltuunsa. Sillä minulla on\nsuuri tarvet; en sitä muutoin tekisi.\"\n\nIsoon aikaan ei tiennyt Toivonen mitä hänen tähän piti sanoa. Mutta\nkuin niitä tuli aina usiammat, eivätkä häntä päästäneet, käski hän\nheidän jokaisen, mutta kunkin erittäin, tulla tykönsä saman puoliyön\naikana.\n\nJa kaikki tulivat pimiänä yönä, jonka hän oli heille määrännyt, kello\nyhdentoista aikana, aivan hiljaan ja varkahin Toivosen taloon. Hän vei\njokaisen tultuansa, ilman sanaa hiiskumata, pimiään tupaan. Niitä oli\nkaksineljättä talon isäntää. Heille tuli hirmuinen säikäys ja pelko,\nkuin he synkässä pimiässä sattuivat toinen toiseensa ja tunsivat elävät\nlikellänsä; sillä ei kukaan tiennyt toisista. Monella juoksi hätä-hiki\npitkin kasvoja, ja muutamat olivat niin suuressa pelossa, että olisivat\npötkineet tiehensä; mutta pelkäsivät hengen vaaraa.\n\nNäin he seisoivat tiiman aikaa suuressa hiljaisuudessa ja pelossa, ja\nuskalsivat tuskin hengittää. Nyt kello löi kaksitoista. Ja heti kellon\nlyötyä aukesi yhtäkkiä ovi. Sisällen astui komeasti puettu Upseeri,\nkorkia höyhenvihko hatussa ja pitkä sapeli vyöllä, ja rinnassa oli\ntähti. Hän kantoi kaksi palavata kynttilätä, jotka pani heidän eteensä\npöydälle. Miehet, tunnettuansa toinen toisensa, ensin vähän häpesivät;\nsillä he kyllä ymmärsivät kunkin tulleen samassa tarkoituksessa. Ja\ntaas he katsoivat Upseerin päälle, jota he jo olivat luulleet pahaksi\nhengeksi; mutta tunsivat hänessä itse Toivosen.\n\nToivonen oli yksitotinen kasvoista ja puhui: \"Katsokaat nyt minua, te\nviheliäiset; nyt tunnetta, kuka olen. Minä en ole noita enkä tee\ntaikoja; minä pidän kiinni Jumalasta ja uskon hänen päällensä. Mutta te\nolette jo aikaa luopuneet Jumalasta; te olette juoneet ja ylöllisesti\neläneet; te olette pettäneet ja valhetelleet; te olette varastaneet ja\npahaa tehneet; te olette pelanneet ja unhottaneet vaimonne lapsinensa,\nte olette perkeleen tekoja tehneet. Sentähden olette köyhät ja\nepätoivoiset. Mutta rehellisyys kauvimmin kestää; Jumalan pelko tekee\nrikkaaksi. Jumalan teillä on Jumalan siunaus. En tahdo olla rikas,\nmutta en ole köyhäkään. Jos nyt tahdotta olla niin kuin minäkin, niin\ntehkäät niinkuin minä.\"\n\nNäin sanottuansa Toivonen otti viheliäisen kukkaron ja tyhjensi sen\npöydälle. Helisten putosi pöydälle pälkkiä kauniita kultarahoja ja\npyöryivät ympärin ja sokaisivat silmiä. Eivät koskaan talonpojat olleet\nniin paljon kultaa nähneet yhdessä koossa. Heidän sydämmensä tykyttivät\nankarasti.\n\nMutta Toivonen avasi suunsa ja sanoi: \"Totta totisesti, minä sen\nsanon teille, tämä ei minua tee onnelliseksi; mutta viisaus tekee\nonnelliseksi, jolla tätä kultaa hankitaan ja nautitaan. Te oletta mun\ntyköni tulleet, että minä teitä opettaisin kultaa tekemään. Minä tahdon\nteille opettaa sen konstin. Se on paras mailman viisaus, ja enemmästä\narvossa kuin kulta. Koska teillä on viisaus, niin myöskin saatte\nkultaa, ettekä siitä sitten niin paljon pidä. Mutta sitä onnea ette\nsaavuta, ennen kuin oletta tulleet koetelluiksi. Ja koetuksen aika on\nseitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa. Joka loppuun asti kestää, saapi\niloa ilon perästä. Totisesti, minä sen sanon teille, koska se aika on\ntäytetty, pitää kunkin teistä pöydälle kaataman enemmin kultaa, kuin\nteidän silmänne nyt näkee. -- Mutta koetus on jumalattomalle vaikia ja\nsyntiselle kova. Sillä hänen täytyy kokonaan kääntää sydämmensä ja\ntulla uudeksi ihmiseksi.\"\n\nNämät kaksineljättä talon isäntää kuulivat pelkäävässä hiljaisuudessa\nToivosen puhetta. He katsoivat hänen päällensä pystössä silmin.\n\n\"Kuka teistä,\" hän sanoi, \"tahtoo kestää tätä seitsemän ajastajan ja\nseitsemän viikon koetusta, hän jääköön tänne. Joka pelkää ja jonka usko\nhorjahtaa, se menköön heti pois.\"\n\nEi mennyt kukaan.\n\n\"Noh, koska niin on,\" huusi Toivonen, \"niin teidän täytyy kaikkialla\nläsnä olevan Jumalan edessä minulle luvata seitsemän lupausta, ja niitä\npitää uskollisesti seitsemän ajastaikaa.\"\n\n\"Ensiksi: Teidän pitää seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa välttää\nkaikkia juomahuoneita ja krouveja, mutta sitä vireemmin käydä kirkossa,\nkuulla Jumalan sanaa ja sen jälkeen elää.\"\n\n\"Toiseksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa olla kortteihin\nkoskemata, ja kaikkeen peliin, jolla rahasta pelataan.\"\n\n\"Kolmanneksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa ei saa mikään\nkirous eli sadatus, eli haukkuma-sana tulla suustanne, eikä mikään paha\nsana, soimaus eli panettelemus eli valhe-puhet.\"\n\n\"Neljänneksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa pitää teidän\npäivätyönne olla rukous ja työnteko. Illoin ja aamuin teidän pitää\nvaimoinenne lapsinenne laskeuta polvillenne, rukoilla Jumalata ja katua\nsyntejänne. Työnne teidän pitää viriästi ja uskollisesti toimittaa,\neikä enään tehdä velkaa.\"\n\n\"Viidenneksi: Joka seitsemän vuoden ja seitsemän viikon sisällä\nkerrankaan on viinasta juovuksissa, tulee meidän yhteydestämme ulos\nsuljetuksi.\"\n\n\"Kuudenneksi: Pellolla, jota viljelettä, ei saa kasvaa pahaa ruohoa,\neikä huoneissanne saa löytyä likaa ja saastaisuutta. Teidän huoneenne,\ntallinne ja navettanne ja kaiken kalunne pitää todistaa puhtaudesta.\nSiitä mä teidät olen tunteva.\"\n\n\"Seitsemänneksi: Teidän ruumiinne olkoon Jumalan templi; olkaat siis\npuhtaat, siviät ja siistit sekä elämässänne ja käytöksissänne että\nruumiinne ja vaatteinne puolesta, ilman mitään saastaisuudeta. Niin\nmyös teidän lapsenne. Tämä olkoon meidän merkkimme.\"\n\n\"Joka nyt tahtoo luvata ja pitää nämät seitsemän lupausta, hän astukoon\ntänne ja antakoon mulle kätensä liiton merkiksi. Joka on heikko, sitä\nkokekaamme auttaa.\"\n\nNäin Toivosen puhuttua kaikki ne kaksi neljättä talonisäntää astuivat\ntoinen toisensa perästä hänen tykönsä, ojensivat hänelle kätensä yli\npöydän ja siellä olevan kullan, ja sanoivat kukin: \"Minä tahdon.\"\n\n\"Niin menkäät siis kotia rauhassa ja kääntäkäät itsenne vielä ennen\nmaata mentyänne rukouksella Jumalan tykö, että hän teille antaisi\nvoimaa, lupaustanne pitääksenne. Totisesti, totisesti minä teille\nsanon, koska aika on täytetty, on kukin pöydällensä saatava enemmin\nkultaa, kuin tässä silmänne näkevät!\" Näin Toivonen puhui ja vielä\nvaroitti heitä kellenkään ihmiselle ilmoittamasta mitä he tänä yönä\nolivat nähneet ja kuulleet, ja myöskin keskenänsäkin siitä puhumasta\neikä sinneppäinkään.\n\nSitten nämät kaksineljättä kaikessa hiljaisuudessa läksivät tiehensä.\nKotia mennessä ei kukaan hiiskunut toiselle sanaa. Niin he olivat\nhämmästyksissä kaikesta siitä kummasta, jota olivat nähneet ja\nkuulleet. He olivat odottaneet nähdäksensä varsin toista. Moni,\najatellessansa lupauksia, oli vähäsen pelossaan, sillä net olivatkin\nkovin vaikiat täyttää. Mutta sitä salaisuuden kaltaista, jolla asia oli\npeitetty, ja niitä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa, ja Toivosen\npuheita, ja pöytää täynnä kultaa, ja sitä komiaa upseeria tähtinensä\nrinnassa ja sitä synkän pimiätä puoliyön aikaa, niitä ei kukaan\nsaattanut unhottaa, ja se oli heille niin kuin outo uni.\n\n\n\n\n14.\n\nIHMISET VARSIN SUURESTI KUMMASTELEVAT\n\n\n\"Mikä nyt vaivaa, Heikki? Jussi, mitä tämä merkitsee?\" näin kysyi vanha\nkylän vartia, huomen aamulla kulkeissaan pitkin kylän tietä: \"Mitä tämä\nmerkitsee? Joko taas tulee Maaherra eli kukatiesi joku suurempi Herra?\nVai miksi te niin pesette, ja kaikin puhdistatte?\" Näin hän kysyi,\nmutta hänelle vaan naurettiin vastaukseksi.\n\nJa kävi muillenkin ihmeeksi se erinomainen muutos joka monessa talossa\nhavattiin. Siellä pestiin ja puhdistettiin akkunoita, laattioita, ovia,\npöytiä, lavittoita ja penkkejä. Huoneidenkin edestä korjattiin pois\nkaikki roskat, ja mitä siellä ajeli, pantiin kokoon oikialle siallensa.\nNe kaksineljättä talonisäntää kyllä tiesivät syyn, mutta ei kellenkään\nsanoneet. Sillä he ajattelivat: seitsemän vuoden perästä on meillä\nkaikki arkut täynnä rahaa.\n\nToivonen nähtyänsä tätä ihmisraukkain uutteruutta, sanoi Elsalle: \"En\ntiedä, itkenenkö tuota vai nauranenko. Sillä katso, mitä nuot ihmiset\neivät ennen tehneet omasta taidosta, elikkä rakkaudesta vaimoa ja\nlapsia kohtaan, eli rakkaudesta Jumalata kohtaan, eli itsiänsä hädästä\nauttaaksensa, eli että he olivat sen hyödytyksestä vakuutetut, sitä he\nnyt tekevät epäuskoisesta pelosta ja tyhmän toivon kehoituksesta,\nkuinka ovat kuitenkin ihmiset hullut! -- Mutta epäuskon kautta heidän\npitää tulla totuuden tuntoon, ja turmelluksensa kautta oikiaan ja\nvakaan elämään.\"\n\nMutta kylässä ihmiset viikko viikolta ihmettelivät aina enemmin ja\nenemmin. Sillä krouvit jäivät nyt melkein tyhjiksi. Sunnuntaina ei\nkuulunut keilasilla olevain rähinää ja huutoo, eikä kirouksia eli\nnaurua. Korttia eli muuta peliä ei tuskin kukaan enään koskenut. Oluet\nhappanivat krouvarein kellareissa, koska niitä niin vähän enään\njuotiin. Ei myöskään saksan viinaa eli paloviinaa paljon kulunut.\nUsiammat miehet pysyivät kotona vaimon ja lasten tykönä, elikkä\nkulkivat katselemassa peltojansa ja niittyjänsä, ja neuvottelivat mitä\nsopisi nousevan viikon töiksi. Jotka ennen olivat juomarit ja\nhulivilit, olivat nyt yksitotiset ja järjelliset; jotka ennen pitivät\nylellistä elämätä, olivat nyt hartaat kirkon käviät. Jotka muutoin\nennen kävelivät ympärin eli ajelivat joutilaina, olivat nyt aamusta\niltaan saakka työssä, taikka muiden tykönä palkollisina eli omilla\ntiluksillansa.\n\nKestikiivari, nähtyänsä sunnuntaina penkit ja pöydät krouvituvassansa\ntyhjänä, oli vihasta melkein itkemäisillänsä? \"Ovatko nyt kaikki\nihmiset tulleet villipäisiksi? Mikä, Juutas! on heihin mennyt? Ei se\nkelpaa. Eihän kukaan rehti mies näin voi pysyä pystyssä. Ei suinkaan!\nTähän pitää tulla toinen järjestys.\"\n\nKarhulan kirkkoväärti myöskin, havattuaan krouvitupansa tyhjänä, sanoi:\n\"Jos tämä elämä kauvan kestää, niin mun täytyy jättää pois koko sen\nelatuskeinon. Mutta kyllä minä ymmärrän, tämä on joku konnan työ minua\nvastaan; minua tahdotaan muka hävittää. Mutta ennen kuin se tapahtuu,\npitää koko kylän tulla häviöön. Jos ma vaan taitaisin keksiä kenen\ntekemää se on.\"\n\nMyös Herra Kappalainenkin oli havainnut tämän muutoksen. Tutkittuansa\nja mietittyänsä oli hän löytänyt, että tämä niin monen ihmisen muutos\nja parannus oli alkanut siitä sunnuntaista saakka, jona hän oli pitänyt\npitkän saarnan kristillisestä uudesta syntymisestä uskon kautta. Sillä\nsaarnalla hän arveli kaikki tehneensä ja sanoikin sen suorastaan. Mutta\nsen kautta hän saatti päällensä Karhulan ja muiden hallitusmiesten ja\nkrouvarein vihan, että hänelle oli heiltä alinomaista vastusta eikä he\ntuskin enään käyneetkään kirkossa.\n\nKestikiivari, päästäksensä hapannutta oluttansa, möi sen puoleen\nhintaan; hän koki viinan myyjäin keinoilla parantaa viinaansa ja tehdä\nmakiammaksi, ja joka sunnuntaina hän palkkasi soittajita, jotka\nkoreasti ja iloisesti soittelivat, sinne muka houkuttaaksensa väkeä.\nMutta näistä kahdestaneljättä talon isännästä ei tullut yksikään, eikä\nkukaan heidän taloudestansa.\n\nKarhula myöskin koki houkutella tykönsä vanhoja juomavieraitansa,\nkohtasi heitä ystävällisesti ja iloisesti, juottikin monta ilman\nrahata, ja sanoi: \"Miksi ette nyt ollenkaan tule mun tyköni juomaan?\"\nHe vastasivat: \"Ei ole rahaa!\" -- Siihen hän huusi: \"Hei! mitä\njoutavaa! Tiedättehän etten minä ole niin kova, ja kyllä annan\nlainaksi. Tunnenhan minä teidät.\" Mutta eivät kuitenkaan tulleet.\n\nNyt hän tuli kokonaan vihapäihinsä ja sanoi: \"Koska mulle niin teette,\nkyllä minäkin teille nyrkin näytän. Malttakaat! Kyllä vielä muistatte\nKarhulan isäntää!\"\n\n\n\n\n15.\n\nVELKAKIRJAT AVATAAN. SÄÄSTÖKASSA JA YHTEINEN KEITTO-RAKENNUS\n\n\nNyt tulivat yksi ja taas toinen niistä köyhistä ihmisistä, jotka\nkuuluivat Kullan tekiäin liittoon, salaa Toivosen tykö, valittivat\nhätäänsä ja sanoivat: \"Katso, Toivonen, lupaukseni, vaikka ovat vaikiat\npidän minä tarkkaan. Nyt on puolen vuotta kulunut, minä rukoilen ja\nteen työtä; enkä pelaa, enkä ryyppää, enkä tappele enään. Huoneeni on\nhyvässä korjussa; vaimo ja lapset puhtaat. Ei saata kukaan minun\npäälleni valittaa. Mutta kylän hallitusmiehet minua vaivaavat kaikella\nmuotoa. Minun on sillen ja tällen velkaa. Nyt he uhkaavat ajaa minua\ntalostani, jos en maksa heille velkaani elikkä kulje heidän tykönä\njuomassa. Auta minua, Toivonen, muutoin en voi pitää lupaustani. Puolen\nseitsemättä vuoden perästähän minulla on rahaa kylläksi; anna mullen\nmuuan rahasumma edeltä käsin, niin mä sen sitten sinullen maksan\ntakaisin.\"\n\nToivonen vastasi: \"Neljäs lupaus on: Rukoilla, työtä tehdä, eikä enään\nvelaksi ottaa. En siis uskalla sinulle rahaa lainata. Mutta katsokaamme\nperään, kenelle ja kuinka paljon sinä olet velkaa; sitten tuumailkaamme\nkuinka pääsnet hädästäsi.\"\n\nNäin sanottuansa hän otti pännän ja paperia, istui alas ja kirjoitti\nmitä hänelle kukin kysyttyä vastasi. Mutta hän kyseli kutakin erittäin:\n\"Kenellen sinä olet velkaa? Kuinka paljon ja kuinka suuri korko on?\nMiksikäs olet velkaa tehnyt, ja oletkos antanut panttia?\"\n\nNäin saatuansa tietää miehen koko velkasumman, kysyi hän taas: \"Milläs\naivot maksaa? Kuinka paljon sinä eli vaimosi ja lapsesi saatatte\nviikossa ansaita? Kuinka paljon sinulla on maata ja karjaa, ja kuinka\npaljon sinä saatat keskoisina vuosina myydä elostasi? Kuinkas itsesi\nelätät ja perheesi? Paljonkos tarvitset viikon, ja paljonko päivän\nelatukseksi? Kuinka ovat vaatteesi ja kalusi eli aseesi? Mitä vielä\npitää hankittaman, ja mitä taittaisin ilman vahingota säästää?\" Kaiken\ntämän Toivonen kirjoitti tarkasti ylös kunkin suusta. Nyt tuli vasta\nheidän entinen järjetön ja huoleton taloutensa käyttäminen nähtäväksi.\nSillä moni ei edes tietänytkään tarkkaan, paljoko hänen oli velkaa,\neikä ollut hänellä mitään ylöskirjoitettu. Sitä piti ensin lainan\nantajalta tiedusteltaman. Monella oli useamman vuoden korko vielä\nmaksamatta. Se piti siis ensin suoritettaman. Monen täytyi\nhallitusmiehille, joilta hän hädän aikana oli saanut lainaksi, maksaa\nkorkoa (eli intressiä) kahdeksan ja vielä kaksikintoistakymmentä\nsadalta. Nyt Toivonen meni kaupunkiin ja sai sieltä omalla\ntakauksellansa rahaa lainaksi kohtuullista intressiä vastaan, että\nnämät suunnattoman korkorahan ottajat pois suoritettaisiin, ett'eivätkä\nenään liian korkorahan ottamalla saisi hävittää köyhempiä. Monella oli\nvielä enemmin velkaa kuin omaisuutta. Ja siihen apua löytää oli vaikia\nasia. Mutta Toivonen koki heitä rohkaista ja sanoi: \"Säästäin ja työtä\ntehden te Jumalan avulla pääsette velkanne. Seuratkaat vaan kaikissa\nminun neuvoani!\"\n\nNyt vasta näkivät miehet kuinka pahoin ja väärin he olivat talouttansa\nja tavaratansa käyttäneet, ja siitä heille oli paha mieli. Nyt vasta\nkukin sai nähdä, mitä hänelle, koska velka pois eroitettiin, jäi\nomaksi. Eikä sitä monelle jäänyt paljo, niin että he joutuivat pahaan\nhätään ja pelkoon. Nyt kaikki tahtoivat säästää, kaikki työtä tehdä.\nMutta kuinka piti alkaa, että se auttaisi?\n\nToivoselle oli tästä paljon työtä ja vaivaa. Mutta se vaiva oli hänelle\nmieluinen, sillä hän oli totinen ihmisten ystävä. Hän laittoi kullenkin\nkirjan, kuhun velat kirjoitettiin, niin myös tulot ja maksut, että\nkukin selvästi näki kuinka asiansa oli.\n\nSitten hän taas meni kaupunkiin ja haki kaikellaista työtä lapsille ja\nkasvaneille. Ja mitä niin päiväpalkaksi ansaittiin, se piti viikottain\nylöskirjoitettaman ja säästettämän. Muutamat heti antoivat rahat\nToivoselle, toiset taas viikottain, että niin syntyisi rahasto, jolla\nvelat aikaa myöden suoritettaisiin.\n\nKuin näin tekivät useammat, ja Toivonen jo näki yli pari sataa Ruplaa\nkoossa, ajatteli hän: \"Miksikä tämän rahan pitää maata kuollunna ja\nilman hyödytä? Jos se vuosittain antaisi korkoa, olisipa siitä\nihmisraukoille ilman mitään heidän vaivatansa aina vähä voitto ja velan\nvähennys.\"\n\nNiin hän teki itselleen kirjan, johon kirjoitti, mitä kukin viikottain\nansaitusta rahastansa pani säästökassaan. Meni sitten kaupunkiin ja\npuhui rehellisen Herran kanssa, että hän joka kuukausi ottaisi vastaan\nsäästetyt rahat, jos ei ollutkaan enemmin kuin kaksikymmentä Ruplaa, ja\nlainaisi net ulos korkoa vasten. Ne olivat, sanoi hän, köyhäin,\nsäästäväin ihmisten rahoja. Tämä Herra, joka oli rikas kauppamies ja\nmielellään tahtoi auttaa, otti vastaan rahat lainataksensa net ulos, ja\nkuin vuoden lopulla intressit maksettiin, lainasi hän taas netkin ulos,\nniin, että intressistäkin tuli korko. Mutta Toivonen kotona pani\nkirjaansa, kuinka paljon kullakin oli osaa tässä korkorahassa.\n\nSe nyt oli Jumalalta suotu onni että nämät ihmiset lapsinensa olivat\nterveet, ja jaksoivat työtä tehdä. Eipä ennen niin ollut. Sillä koko\nsunnuntaipäivän juotuansa, he maanantaina vielä olivat kohmelossa,\npäätä pakotti ja muutoinkin särki ruumista, ett'eivät kyenneet työhön.\nMutta nyt kuin elivät raittiisti ja pitivät itsensä puhtaana, pääsivät\nhe monta tautia ja pahaa, jotka tulevat saastaisuudesta ja\njuoppoudesta.\n\nJa kuin sitten Toivonen sanoi liittolaisillen, tehneensä säästökassan,\nja että raha, jonka he viikottain toivat hänen hallussansa olevaksi,\nantoi vuokraa, kummastelivat he sitä ja olivat iloissansa. Ja jokainen\nnäki kirjasta, kuinka paljon rahaa hän jo oli antanut ja kuinka suuri\nkorko hänellä oli lopulla vuotta odotettava. Alusta oli vaan muutama\nperhekunta tuonut rahansa. Mutta nyt sanoivat yksi toisellensa. Ja\nmoni, kuultuansa että toisilla jo oli kolme, neljä, kuusikymmentä\nRuplaa ja enemminkin säästössä, tuli pahoille mielin ja tahtoi samaa\netua nautita; otti siis vähät rahansa ja vei net Toivoselle, sanoin:\n\"Hei, veikkoseni, miksi et ole minulle mitään puhunut säästökassasta?\nPane minunkin rahani, joita en tarvitse, sinne, olkoon vähän eli\npaljon. Sillä jos ma net kotona pidän, eivät ne enene, vaan pikemmin\nkatoavat, niin kuin tina tuhkaan. Koska rahaa on, niin se tuhlataan\npois. Paree siis, ettei niitä näe eikä muista! Jos en saa niitä sinun\nhaltuusi, en isoon aikaan vielä saa ajatellakkaan velkani maksua.\"\n\nNiin toivat jokainen Toivoselle viikon kuluessa ansaitusta rahastansa\nmitä eivät tarvinneet, yksi enemmin toinen vähemmin. Muutamat olivat\nniin ahneet, että antoivat vaimoin ja lasten nähdä nälkää, sitä enemmin\nrahaa kootaksensa.\n\nTätä Toivonen pahastui ja sanoi: \"Kyllä se nyt on hyvä, että säästätte;\nmutta vaimoin ja lasten ei pidä nälkää nähdä. Hyvin syöneellä on myös\nvoimaa ja halua työn tekoon. Tosi kyllä on, että monen emännän, joka\nmyöskin saattaisi pellolla eli niityllä työtä tehdä, eli muutoin rahaa\nansaita, nyt täytyy pysyä kotona ja kuluttaa aikansa ruokaa keittäissä.\nJos olisi yhteinen ruoan laitos, josta jokainen perhekunta saisi noutaa\nruokansa valmiiksi keitettynä, ei niin paljon puita poltettaisi eikä\nkuluisi niin paljon aikaa niitä kootessa ja hakatessa; ja myöskin mitä\nhalkoja ei omiksi tarpeiksi kuluteta, ne saatettaisiin myydä muille eli\nkaupunkiin, josta ainakin tulisi joku rahan lisäys ja säästö. Jollakin\ntavalla tämä pitäisi toimeen saataman.\"\n\n\"Te muistatte, että me kalliina aikana söimme huonompaa ruokaa. Miksi\nme silloin säästimme, koska ei meillä ollut mitään, ja emmä pikemmin\nnyt säästä, kuin on jotakin säästämistä? -- Me saamme nyt potaatteja,\njauhoja, leipää ja lihaa parempaan hintaan. Me taidamme nyt samalla\nrahalla, kuin kalliimpanakin aikana, saada parempaa ruokaa ja vielä\nsäästääkkin paljon. Jos yksi keittää kaikille, tulee monen emännän aika\nsäästetyksi, jotka siis saattavat tehdä muuta työtä ja ansaita rahaa.\nKolmenkymmenen kattilan ja padan alle kuluu päivässä kaksikymmentä\nkertaa enemmin puita kuin yhden suuren padan alle, jossa kolmelle\nkymmenelle perhekunnalle keitetään. Senhän te ymmärrätte, että siitä on\nvoitto. Mutta kussa useammille ihmisille yhteisesti keitetään, siinä\nkuluukin vähemmin suoloja, voita, rasvaa ja muita ruan höysteitä, että\nmyöskin keittoastioita. Koettuapa tuo nähtänee.\"\n\nNäin Toivonen puhui. Moni kyllä suostui siihen; mutta toiset taas ei.\nToivonen meni appensa, myllärin tykö ja puhui hänen kanssansa, että hän\nrupeaisi säästölientä eli köyhäin ruokaa keitättämään. Jotka suostuivat\ntätä ruokaa ottamaan, sanoivat kuinka paljon lientä (soppaa) ja lihaa\nhe kuksi päiväksi tarvitsivat. Niitä oli aluksi seitsemän toista\nperhekuntaa.\n\nNyt täytyi kunkin perhekunnan, toisen toisensa perästä, vuorostansa,\nantaa halkoja keittämisen tarpeeksi ja yhden apuihmisen. Myllärin\nemäntä piti vaarin keitosta. Kunakin päivänä oli erilaista ruokaa.\nJolla ei ollut rahaa, se sai maksaa ruoka-osansa jauhoilla, potaateilla\neli muulla maanhedelmällä. Eikä se ollut kellenkään vaikia. Ainoastansa\njoka lihaa otti, sen piti rahalla maksaman. Myllärin emäntä ymmärsi\nruanlaitoksen. Muut vaimot ja tytöt, jotka vuorostaan olivat päivänsä\nhänelle apuna, oppivat samassa paljon, jota eivät ennen tienneet.\n\nNäin tuli että nämät perhekunnat, joiden seassa myöskin olivat myllärin\nja kouluttajan perheet, söivät sekä parempaa että ravitsevampaa ruokaa\nkuin muut ihmiset koko kylässä, ja kuitenkin huokiampaan hintaan. Joka\npäivä oli erilaista lientä (soppaa) eli velliä, kolmasti viikossa\nlihaa, keitettyä, paistettua ja kaikella lailla laitettua. -- Toiset,\nnähtyänsä ettei näillä ollutkaan vesivelliä eli kehnoa köyhäin ruokaa,\nja että se oli sairaille ja kivuloisille terveellistä, rupesivat\nmyöskin tähän ruokakuntaan, ja vielä moni muukin, joka ei kuulunutkaan\nkoko kullantekiäin liittokuntaan. Sillä he havaitsivat sen kyllä, että\nnäin säästyi paljon puita, vaivaa ja aikaa, ja ruokakalujakin ja että\nsaatiin ruokansa valmistetuksi paljoa parempaan hintaan.\n\nVihdoin tuli myllärin emännän köökkikuntaan kovin paljon osamiehiä,\nvaikka hän kyllä päivä päivältä sai enemmin apuihmisiä. Sentähdenpä\nKarhulan isäntä myöskin laitti samanlaisen köökin, siitä voittaaksensa.\nMutta kaikki jotka kuuluivat kullantekiäin liittokuntaan, pysyivät\nmyllärin tykönä. He olivat keskenään valinneet ymmärtävimmät isännät\nvaaria pitämään ruoka-tarvetten ostosta ja täyttämisestä. Sillä tämän\nlaitoksen piti olla ei yhdelle yksinäiselle voitoksi, vaan kaikille\neduksi.\n\n\n\n\n16.\n\nKUINKA KROUVIT KYLÄSSÄ VÄHENEVÄT, JA MITÄ VANHAT TALONPOJAT SIIHEN\nSANOVAT\n\n\nMutta toisin kävi Karhulan köökissä. Hän keitätti kehnoa ruokaa, jota\nei kukaan tahtonut syödä. Ja niin vähenivät hänen vieraansa, jotka\neivät tahtoneet niin paljon maksaa hänen kehnosta ruastansa. He\nyhtyivät keskenänsä, tekemään muka samaten kuin myllärin ruokakunnassa.\nMutta eipä se käynyt toimeen, kuin ei ollut yhtään järjestystä ja yksi\nkoki toistansa pettää. Ja sitä nauroi Karhula, iloissaan ettei käynyt\nmuiden paremmin kuin hänenkään.\n\nMutta hänen tykönänsä oli kuitenkin pahempi, kuin muiden tykönä, sillä\nhän oli kovasydämminen ja ilkiä ihminen. Hän oli paljon rahaa koonnut\nvääryydellä, mutta väärin saatu tavara ei menesty. Koska kalliina\naikana Kultalaan tuli armeliain ihmisten antoja köyhiä varten, että\nheille keitettäisiin ja jaettaisiin ruokaa, oli hän hallitusmiesten\nkanssa puhunut että köyhille pikemmin annettaisiin rahaa itse\nostaaksensa ruokaa. Nyt hän piti yhtä kestikiivarin kanssa, ja molemmat\nmöivät köyhille jauhoja ja leipää armottomaan hintaan. Niin tuli kaikki\nraha heidän kukkaroihinsa. Jos joku hädässänsä eli rahaa saadaksensa\ntahtoi auksionin kautta myydä heiniä, eli eläimiä taikka jotain muuta,\ntuli Karhula yhteen kestikiivarin ja muiden hallitusmiesten kanssa, ja\nhe sopivat keskenään saadaksensa kaikki hyvään hintaan. Ensin he\ntarjosivat varsin vähän, ja lisäsivät pikkuisen. Sitten olivat\nmenevinään toinen toisensa perästä tiehensä, eivätkä enempää\ntarjonneet, sanoen vaan olevan kovin paljon rahaa huonosta kalusta. Ja\nettä heitä pidettiin ymmärtävimpinä miehinä kylässä, ei uskaltaneet\nkukaan tarjota korkiampaa hintaa. Näin he saivat kalut huokiaan\nhintaan. Mutta jos kuitenkin joku oli ymmärtävä ja tahtoi tarjota\nenemmin, peljätettiin häntä uhkasanoilla, olletikkin jos hän oli\njollenkullen mitään velkaa; ja he sanoivat: \"Jos sulla on rahaa kyllä\nostaaksesi näin kehnoa kalua, ja tahdot enemmin tarjota kuin ystäväni,\nniin minä vaadin ettäs maksat pois minulle velkasi.\"\n\nNiin teki Karhula. Mutta väärin saatu tavara ei menesty. Hän oli ylpiäs\nja riitainen mies, ja hänellä oli alinomaa riitoja ja käräjänkäymisiä.\nVeljeinsäkin ja sisartensa kanssa oli hänellä myös riita, sillä hän oli\nisän perintöä jaettaissa petoksella ja kavaluudella ryöstänyt\nitsellensä suurimman osan. Moni mies kylässä oli hänen kanssansa\nriideltyään ja käräjiä käytyään joutunut kokonaan häviöön ja\nmaantielle.\n\nYlipäätään oli riitaisuus ja käräjänkäynti suurin syy Kultalalaisten\nköyhyyteen. Sillä ollessansa vielä voimissansa he tahtoivat elää\nsuuresti ja ylellisesti eli muka herroiksi; jolla oli riita eli\nkäräjänasia, hän katsoi sitä suureksi ja kunnialliseksi asiaksi,\nsentähden että jokainen hänen kanssansa siitä puhui ja häntä kyseli.\nPäälliseksi tulivat kavalat asianajajat ja vielä enemmin heitä\närsyttelivät, sillä heille oli suuri voitto talonpoikain tyhmyydestä ja\nriidan halusta. Käräjänkäviät silloin pitivät asiastansa niin kiini,\nettä tuhannesti vannoivat ennen tahtovansa panna kaikki alttiiksi kuin\nvähänkään peräytä. Tämäpä juuri oli asianajajain päätarkoitus.\nKaikellaisilla juonilla ja kavaloilla keinoilla käräjän käynti\npitkitettiin vuosi vuodelta, ja sitten asia lykättiin yli-oikeuksiin,\nniin että viimen kulut ja kustannukset olivat kymmenen vertaa\nsuuremmat, kuin koko asia itsessään maksoikaan. Joka sitten asiansa\nkadotti, se haukkui tuomarein vääryyttä ja sai nälkää nähdä. Mutta\nasianajajat pitivät paraan palaisen.\n\nToivonen, tultuansa kylään, oli monta estänyt riitelemästä. Sillä jos\nhäneltä joku kysyi neuvoa, hän sen aina asetti niin, että asia hyvässä\nsuosiossa ratkaistiin. Ja hän puhui, sanoen:\n\n\"Kerran kaksi koiraa, jotka kaitaisella sillalla tulivat toisiansa\nvastaan, löysivät lihapalaisen. Ja he tulivat riitaan, kenen se oli.\nKolmas koira, jonka myöskin teki halu tätä lihaa, tuli ja kuiskutteli\nkumpaisenkin korvaan: pidä puolesi! sinun se on oikeutta myöden. Ja\nniin rupesivat tappelemaan ja puremaan, siksi että molemmat putosivat\nsillalta jokeen. Sitten kolmas koira otti lihapalaisen ja söi sen,\nkatsoin kuinka toiset uivat. Niinpä käy riita veljestenkin kanssa\nkäräjissä.\"\n\n\"Riitaisuus maksaa paljon rahaa, ja tuottaa pilkkaa ja häpiätä. Joka\nrupeaa käräjänkäyntiin, on jo menettänyt puolet siitä mitä hän tahtoo\nvoittaa. Pahat asianajajat ovat niin kuin saksen eli keritsimen\nmolemmat haarat eli terät; net yhtyvät vaan eroittaaksensa mitä heidän\nväliinsä pannaan. Jos vihdoin voitatkin asiasi, olet kuitenkin enemmin\nhukannut, kuin koskaan saat takaisin: nimittäin työtä ja aikaa; ja\nvielä kukatiesi terveytesikin, joka usein turmeltuu vastuksesta,\nmielikarvaudesta ja harmista, pelosta, murheesta ja unettomista öistä.\"\n\nNäin Toivonen puhui. Mutta Karhula ei häneltä koskaan kysynyt neuvoa,\nvaan hänellä oli melkeen joka vuosi joku uusi riita. Ne monet\nkustannukset ja maksut ja lahjat asianajajille ja kirjoittajille, ne\nmonet juoksut ja reisut saattivat hänen vähitellen häviöön. Tapattuansa\nnaapureilleen riidan vanhasta tammipuusta, jonka hän oli sanonut\nseisovan hänen tiluksillansa, tuli hän pahaan hätään. Tämä tammi tuli\nhänelle maksamaan monta sataa ruplaa, eikä hän tiennytkään mistä sitä\nrahaa ottaa, sillä hän oli enemmin velkautunut kuin olisi uskonutkaan.\nJa kuin hän nyt kaikkialta haki rahaa, eikä saanut kustaan, huoletti se\nniitä joillen hän oli velkaa. He rupesivat heti häntä velkomaan. Eikä\nollut hänelle muuta neuvoa kuin jättää heille kaiken tavaransa. Hänen\ntäytyi myydä talonsa. Tämä hänelle oli riitaisuudestaan.\n\nHänen peltonsa, joita hän oli huonosti ja huolettomasti viljellyt,\nmenivät sentähden varsin vähään hintaan. Ja kuin ei enään paljon käyty\nkrouveissa, ei krouvarinkaan elatuskeino kannattanut. Sentähden joka\nhänen talonsa osti, nähtyänsä ettei kukaan tullut rahojansa likoon\npanemaan, jätti hän pois koko krouvarin elatuskeinon. Niin jäi\nKestikiivari yksin juoman laskiaksi ja vieraiden vastaan ottajaksi;\nsillä muut kapakat ja salakrouvitkin olivat jo ansion puutteesta\nherjenneet.\n\nMuutamat vanhat talonpojat puistivat päätään ja sanoivat: \"Tämä on paha\naika, ja sen kyllä näemme, että kylämme menee kokonaan häviöön. Ennen\naikaan oli kolmessa isommassa kapakassa ja myös pienemmissä ja\nsalakrouveissa täytensä väkeä; nyt tuskin taitaa yksikään tulla aikaan.\nKylläpä se on häpiä Kultalalle, ja merkki että asiat ovat meillä\npahoin.\"\n\nMutta Toivonen puhui heille ja sanoi: \"Ei suinkaan, Veikkoset! mutta\nnyt on siihen siaan toivo, että kaikki meillä tulee paremmaksi. Minä\nolen paljon matkustellut ympärin mailmaa, ja nähnyt monta kylää. Jossa\nolivat enimmät krouvit, siinä mä havaitsin enintä köyhyyttä. Ja kussa\nei ollut yhtään krouvia, muutoin kuin juuri matkustavaisia varten,\nsiellä nähtiin hyvä elanto taloissa. Eivätpä juomahuoneiden isännät\nilman syytä ripusta huoneensa seinälle merkiksi (skyltiksi)\nraatelevaisten eläinten kuvia, niin kuin leijonan; eli kotkan eli\nkarhun, eli haukan -- netpä eläimet toisten verestä ja lihasta elävät.\nToiset ripustavat ulos kultaisen ristin, ikään kuin merkiksi, että\ntahtovat itse kultaa ja ihmisille antavat siaan ristiä ja murhetta.\nToiset ripustavat ulos kultaisen enkelin, mutta se on paha enkeli, joka\nviettelee ja kokoaa ihmisiä saattaaksensa heitä viimen viheliäisyyteen,\nköyhyyteen, rikokseen, rankaistuksen alaisiksi ja vankihuoneeseen.\"\n\n\"Meillä on kestikiivari-talossa, joka on tarpeellinen vielä krouvikin;\nmuta sekin on jo liiaksi, ja jos ei sitä löytyisi, olisi vissiin\nnaapuritaloin parempi. Joka ei juomahuoneessa istu kortti kädessä, se\nostaa Biblian ja muita hyödyllisiä kirjoja taloonsa. Joka ei juomarein\nparissa osta tyyriillä rahalla pään porotusta, hänellä on kotona\nvaimoinensa ja lapsinensa iloa ja riemua ilman rahata. Joka ei maksa\nkrouvarille, hänellä on rahansa tallessa. Suurempi on kunnia ja hyöty\nettä on omassa kellarissa tarpeeksesi omaatekoa viinaa ja olutta, kuin\naamittain ja tynnyrittäin juoda sitä krouvarin kellarista.\"\n\nNäin Toivonen puhui, eikä ollut vanhoilla mitään tätä vastaan\nsanomista. Mutta krouvari tätä kuultuansa tahtoi pakahtua vihasta,\nsentähden että hän oli krouvareita verrannut raatelevaisiin eläimiin.\nJa hän olisi mielellään haastanut Toivosta käräjiin jos olisi voinut.\nMutta Toivonen oli viisas, piti vaarinsa ja vältti häntä eikä ollut\nmilläänkään hänen kiljunastansa ja haukkumisestansa.\n\n\n\n\n17.\n\nUKON TULESTA PAPPILASSA JA UUDESTA PAPISTA\n\n\nSiihen aikaan oli yhtenä yönä hirmuinen ukkoisen ilma. Koko taivaan\nlaki oli ukonliekissä. Ukko jyrisi ja pauhasi, että huoneet järisivät\nja akkunat tärisivät. -- Koko vuosikauden elettyänsä jumalattomasti ja\nirstaisesti, Kultalalaiset rukoilivat ukon pannessa hartaasti ja\nkatuivat syntejänsä niin kauvan kuin jyrinä kuului. Sitten taas\nelettiin niin kuin ennen.\n\nHirmuisesti paukkuin lensi ukon tuli kylään. Se putosi tulimerenä\npappilan ylitse; mutta onneksi ei kuitenkaan sytyttänyt eikä ketään\nvahingoittanut. Mutta aamulla nähtiin kuinka se oli katon särkenyt; ja\nvanha Kappalainen tuli niin säikäyksiin, että hän kuoli muutaman päivän\nperästä. Nyt Kultalalaiset Esivaltaa haukkuivat, sanoen: \"Esivallan on\nsyy koko tähän pahan onnen kohtaukseen. Sillä jos ei olisi kielletty,\nukkoisen ilmalla kelloja soittamasta, ei olisikaan tämä tapahtunut.\nEnnen taittiin soittain poiskarkottaa ukkoinen; mutta nyt se on\nkielletty. Suurilla herroilla ei ole yhtään Jumalan pelkoa. Siitäpä\nonnettomuus tulee.\" -- Näin Kultalan miehet puhuivat.\n\nMutta Toivonen sanoi: \"Kuinka te sydämmessänne ajattelette niin\ntyhmästi ja suullanne puhutte niin pilkallisesti. Ei Esivalta ole ukon\ntulta pappilan katolle saattanut, vaan sen on tehnyt se metallinen\nnuppi, joka on katolla. Sillä Jumala on sen pannut ukkoisen luontoon,\nettä se aina seuraa vettä eli metallia maan päällä, olletikkin\nmetallisia piikkejä. Sen on Jumala tehnyt, että ihminen tietäköön,\nkuinka hän taitaa ukkoisesta pitää varansa. Sillä koska ukon tuli\nlöytää metallin, jota myöden se saattaa kulkea aina maan sisään, ei\nsiitä ole mitään vahinkota.\"\n\nNäin Toivonen puhui ja vei talonpojat pappilan katolle. Siellä he\nkaikki näkivät kullatussa nupissa pieniä palaneita eli sulanneita\nreikiä, ja kuinka ukon tuli oli kulkenut pystössä olevia nauloja myöden\njoilla tiilit olivat kattoon kiinni liitetyt, ja sitten hypännyt katon\nalla riippuvaan rautalankaan, jolla Papin tykö tulevat sisällä\nhuoneessa olevata kelloa soittivat, ja jonka toinen pää ulottui maahan.\nEttä nyt ukon tuli oli löytänyt sellaisen rautatien maahan asti, sen\ntähden oli itse huonet tullut säilytetyksi. Mutta jos ei olisi sattunut\nolemaan sellainen ukon tulen johdattaja, olisi kyllä saattanut huonet\nsyttyä palamaan.\n\nVielä puhui Toivonen: \"Että kirkontornit ovat pystöt ja korkiat ja\nniissä on paljon rautakatuja, siitä usein tapahtuu että ukon tuli\nniihin vetäypi. Ja koska siis jo moni ihmis-raukka ukkoisen kelloja\nsoittaissaan on henkensä heittänyt, on korkia Esivalta kieltänyt\nsellaisen hyödyttömän ja epäuskoisen soittamisen.\"\n\nNäin Toivonen puhui; ja havattuansa että ihmiset tästä saakka enemmin\nkuin ennen pelkäsivät ukon tulta, pahastui hän sitä. Ja hän sanoi:\n\"Peljätä ja ahkailla ukon käydessä ei ole hyvä; itse ukkoinen on\nlaupiaan Jumalan siunaus, siinä että se puhdistaa ilman ja tekee maan\nhedelmälliseksi. Heittäkäät siis pois murheenne. Menkäät ja pankaat\nkukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen rautapiikki;\nliittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee alas maahan\njohonkuun märkään paikkaan. Niin on ukon tulelle tie valmistettu, jota\nse, ketään vahingoittamata, menee sisälle maahan, jos nimittäin\nrautalanka on ehiä ylähältä alas asti ja pidetään puhtaana ruosteesta\nja liasta. Ukon tulen johdattaja on pelon poisjohdattaja, ja varjelee\nhuoneet ja talot.\"\n\nNäin kouluttaja puhui, ja pani oman huoneensa katolle rautapiikin ynnä\nsiitä rippuvan rautalangan kanssa (sillä Elsa oli suuri pelkuri, koska\nukkoinen kävi). Mylläri oli jo aikaa nähnyt sellaisia kaupungissa, ja\nteki samaten. Moni talonpoika seurasi heidän esimerkkiänsä, sillä ei\ntuo nyt paljon maksanut ja olihan se levollisempi.\n\nMutta toiset taas tyhmyydessänsä ottivat siitä suuren pahennuksen ja\nsanoivat: \"Eikö se ole Jumalata pilkata ja panna hänelle lakia ja\nmäärää eteen? Eikö hän voi tulellansa tavata ketä tahtoo? Eivätkö nuo\nmonet piikit mahtane estää hedelmöittävää ukkoisen ilmaa ja vaikuttaa\npahaa säätä?\"\n\nSiihen Toivonen vastasi ja sanoi: \"Te tyhmät, kulkevathan Jumalan ilmat\ntuhanten puunlatvain yli metsässä, niin kuin yli paljasten tasa-maiden\neli kangasten; ja ukon tulet hedelmöittävät maata, sattukoot taikka\ntammipuun latvaan, elikkä rautapiikkihin, eli järvehen eli jokeen\nelikkä merehen. Mutta Herra antoi meille neron ja ymmärryksen,\nvarjellaksemme itsiämme niistä vahingoista, joita kaikkein kalliimmat\nja parahimmatkin asiat, väärin käytettynä, matkaan saattavat. Valkia on\nvalonsa ja lämpimänsä vuoksi sangen kallis asia, vaikka ei silloin kuin\nhuonet palaa. Sentähdenpä Jumala meille antoi veden, valkiata\nsammuttaaksemme. Jos nyt vedellä valkiata sammutatte, miksikä epäilettä\nraudalla ukon tulta estää vahingoittamasta? Ei ole mailmassa mitään\npahaa, jota vastaan ei ole Jumala antanut neuvoa ja varjeluskeinoa.\nMutta ihmisen pitää kiitollisuudella sitä vastaanottaa. Joka nyt\npimiään uppiniskaisuuteen paatununna laimin lyöpi näitä neuvoja, se on\nJumalan kalliinten lahjain ylenkatsoja, ja hän kärsii oikeutta myöden\nrankaistuksensa, olkoon että hänen huoneensa valkian liekiltä poltetaan\neli hänen oma päänsä ukon tulelta kohdataan.\"\n\nUsiammat uskoivat vielä tätä nerokasta puhetta. Toiset taas; pelkurit\neli epäuskoiset ja ylpiäät, sydämmestänsä ylenkatsoivat tällaista\npuhetta, eivätkä sallineet että kouluttaja sen asian paremmin\nymmärtäisi kuin hekään, sillä he häpesivät tyhmyyttänsä ja tahtoivat\nsitä muka peittääksensä olla paremmin ymmärtävinänsä.\n\nVanhan Kappalais vainajan sijaan tuli uusi Pappi, nuori mies, nuin\nseitsemän kolmatta kymmenen paikoilla.\n\n\"Hei!\" huusivat muutamat Talonpojat: \"mitä tuosta pojasta on? Jos\nKonsistoriumilla (Tuomio-Kapitlumilla) itsellään ei ole enään uskoa,\njättäköön toki meillen uskomme, ja älköön panko vaaliin nuoria poikia,\nvaan niitä joilla on ikää ja taitoa.\" Toiset sanoivat: \"Meidän uusi\nPappimme on, Jumala nähköön, tuota uutta väkeä. Saarnassaan hän puhuu\njuuri kuin joku meistäkin, ja tosiaan taidamme kaikki ymmärtää ja\nmuistossa pitää mitä hän sanoo. Ei se kelpaa. Ei hän ole kylläksi\noppinut vaan tarvitsee enemmin oppia. Mutta toisinpa oli meidän vanha\nKappalais vainajamme. Se oli vanhan kansan miehiä. Hän saarnasi niin\nkauniisti ja oppineesti, ettei kukaan sitä ymmärtänyt, vaikka hän\npuolentoistakin tiimaa seisoi saarnastuolissa. Hän taisi meidät oikein\npeljättää, koska hän rupesi pauhaamaan helvetistä ja iankaikkisesta\npiinasta, katumuksesta ja uskosta, ja kaikkia syntejä luettelemaan.\nKeskellä talveakin, pakkaisessa että hampaat suussa kalisivat, hän vaan\nsaarnasi sitä pitemmin!\" -- Toiset taas sanoivat: \"Jaa, jaa! vanha\nHerra vainaja sepä oli toinen mies! Saarnastuolissa seisoissansa hän\nsen toki täytti ja altarillakin oli jotain katsottavaa hänen suurta ja\nleviätä muotoansa. Tämä uusi Pappi on liian hoikka ja kaitainen kuin\nsauva. Ja kuin vanha Kappalais vainaja oikein kiivastui, kuului hän\npitkälle matkaa ulos kylästä; ja ihmisten kirkosta päästyä, olivat pari\ntiimaa jälistäpäin vielä korvat lummessa. Sillä vaan oli ääntä! Mutta\ntämä uusi Pappi puhuu juuri kuin istuisi meidän tykönämme tuvassamme.\"\n\nNäin ajattelivat ja puhuivat moniaat Kultalan miehet; vaan ei\nkuitenkaan kaikki.\n\n\n\n\n18.\n\nVIELÄ ENEMMIN UUDESTA PAPISTA\n\n\nOlipa myös kylässä ihmisiä, jotka hyvin ymmärsivät, että heidän uusi\nPappinsa oli varsin hurskas, rehellinen ja oppinut, ja vaikka vielä\nnuori, kuitenkin jumalinen mies. Jaa, häntä kauvan katsottua, täysi\ntunnustaa, että hänen käytöksissänsä ja muodossansa oli jotain\nerinomaista ja melkeen taivaallista. Sillä hän oli iloinen ja\nystävällinen mutta kuitenkin yksitotinen; hän oli nöyrä sydämmestänsä,\nmutta hänen nöyryytensä vaikutti kuitenkin pelkoa ja rakkautta. Hän ei\nkoskaan torunut, eikä vihastunut, ja oli aina hiljainen ja kärsiväinen;\nja koska hän ketään nuhteli, kuultiin vaan rakkauden ääni, joka\neksyneitä saatti oikialle tielle.\n\nTultuansa Kultalaan kävi hän jokaista perhekuntaa katsomassa ja teki\nitsensä jokaisen kanssa tutuksi. Eikä sitten kulunut sitä päivää, jona\nei hän käynyt milloin siinä milloin tässä huoneessa. Hänpä tiesi miten\nihmisiä itseensä uskallutti. Aina hän taisi antaa hyvää neuvoa, aina\nmurehen alaista lohduttaa, ynsiän sydäntä liikuttaa ja riitaisia\nsovittaa. Niin kuin Jesus, Vapahtajamme, oli hän enimmiten köyhäin\nluona eli niiden tykönä, joista pahinta puhuttiin ja jotka olivat tutut\nilkiän ja Jumalattoman sydämmensä puolesta.\n\nJa kuin hän sunnuntaina astui saarnastuoliin, oli siinä jotain\nihmeellistä. Kukin luuli, että Pappi puhui ja saarnasi ainoastansa\nhänelle. Kukin kuuli selitettävän ikään kuin oman sydämmensä tilan,\nomain vikainsa salaisuuden, ja todet syyt, miksikä niihin oli tultu ja\nJumalasta pois luovuttu, ja millä muotoa taas piti taivaallisen Isän\nluokse palattaman. Ja siinä samassa hän osotti aina Jesuksen Kristuksen\npäälle, ja Jumalan lasten ja pyhäin, niin kuin jumalisten esikuvain\npäälle. Tämä vaikutti jokaisesta sanankuuliasta syvää peräänajatusta,\nsillä kukin luuli itsestänsä ainoasta puhuttavan. Ja siihen unohtui\nkokonaan opettajan nuoruus, hänen heikko muotonsa ja vartensa, ja hänen\näänensä hiljaisuus. Sillä hänen sanansa olivat taivaallisia sanoja,\njotka tulivat sydämmestä ja menivät sydämmeen.\n\nEnsi kerran katsoissansa kylän koulua, tutaksensa sen tilaa ja\njärjestystä, oli hänelle suuri ilo ja ihastus, nähdä lasten puhtautta,\nhiljaisuutta ja järjestystä. Ja kuin Toivonen ja kaikki lapset\nlankesivat polvillensa rukousta pitämään, oli se häntä varsin\nliikuttava. Ja hän myös lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan\nedessä, ja suuret kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä Toivosen\nlukeissa rukousta. Ja hän jäi, Toivosen lopetettua, vielä polvilleen,\nojensi ristiin pannut kätensä taivasta kohden ja puhui: \"Minun Jumalani\ntaivaassa, kuule myös minunki rukoukseni ja huokaukseni! Ole armoinesi\nläsnä näitä viattomia lapsia, etteivät he koskaan sinusta luopuisi; ole\nheidän tykönänsä, siksi että heille tulee elämän ehtoo, ja sinä heidät\ntästä koetusten mailmasta kutsut isälliseen syliisi. Silloin, o\nsilloin, sinä laupias Jumala, anna Jesuksen ansion tähden minullekin\nminun syntini anteeksi, että näiden kirkastettuin enkelein kanssa\nsaisin kumartaa polvia sinun istuimesi edessä, eikä siellä ylhällä\nkukaan meistä puuttuisi. Ja siunaa näiden hyväin lasten opettajata,\nsiunaa hänen sanaansa ja työtänsä, että hän pysyisi väkevänä sinun\nvoimallasi, jalosti levittämään sinun valtakuntaas'!\"\n\nNäin puhuttuansa, hän nousi ylös ja sanoi lapsille: \"Rakkaat lapset,\nrukoilkaa ahkerasti tämän teidän opettajanne edestä, että Jumala hänen\nteille säilyttäisi; sillä, totisesti, tämä mies on teidän isänne, ja\nilman hänetä te olisitte lohdutusta kaipaavaiset, hyljätyt orpolapset!\"\n-- Tällaista ja muuta kaunista puhetta hän heille piti; ja pojat että\ntytöt itkeä tihuttelivat, ja nyt he vielä enemmin opettajaansa\nrakastivat kuin ennen, ajatellen muka, että hän saattaisi kerran kuolla\nheiltä pois. Ja moni pani sormensa ristiin ja mitään sanomata katsoi,\nkyyneleet silmissä, taivasta kohden.\n\nAamukoulun lopetettua astui Herra Kappalainen kouluttajan tykö, otti\nhänen lasten nähden syliinsä ja likisti häntä sydäntänsä vasten,\nsanoin: \"O sinä hurskas ja rehellinen mies, sinä kylvät siemeniä, jotka\nsinulle kauniisti hedelmöivät ijankaikkisuudessa; opeta minua sinun\nesimerkkiäsi seuraamaan, sillä sinä olet jo paljon tehnyt, ja minä\nvielä niin vähän. Ja jos minulta koskaan puuttuisi voimaa ja rohkeutta,\ntahdon minä tulla tänne ja istua lasten tykö ja tahdon olla niin kuin\nhet, toivova, uskova, rakastava, ja itseäni vahvistaa katsoin sinun\nesimerkkiäsi ja vakavaisuuttasi!\"\n\nTämä oli oikia juhlapäivä kaikille kylän lapsille. Kyllä he jo ennenkin\nolivat sydämellisesti rakastaneet Toivosta ja Elsaa. Mutta nähtyänsä,\nkuinka kunniallisesti itse Herra Kappalainen heidän opettajatansa\nkohtasi, katsoivat he Toivosta ja Elsaa melkeen yläisemmiksi olennoiksi\nja heidän rakkauteensa heitä kohtaan yhtyi eriskummainen\nkunnioitseminen.\n\nEipä ollut Kappalainen puoltakaan vuotta ollunna kylässä, niin hän oli\nuseimman perhekunnan oikia ystävä ja neuvon antaja. Häneltä aina tuli\nparas neuvo, paras lohdutus. Murheelliset ja raskautetut saivat häneltä\nvirvoitusta. Heidän kotonansa hän puhui niin kuin maallinen ystävä.\nMutta sunnuntaina oli heistä juuri kuin tämä rakastettu, pyhä mies\nolisi jättänyt maallisen haamunsa eli muotonsa ja puhuisi kirkossa niin\nkuin kirkastettu, taivaasta alas tullut enkeli, joka tahtoi heitä\nperässänsä vetää ijankaikkiseen autuuteen.\n\nJa hän teki köyhille paljon hyvää; mutta salaisesti, että tuskin\ntiettiin mistä apu oli tullut. Missä sairaita oli, siellä hän aina oli\nsaapuvilla. Hänellä oli kotona vähäinen apteekki, josta hän antoi\nlääkityksiä. Hän luki mielellään lääkärien kirjoja, ja taisi niin\nparantaa monta tautia. Näin hän oli ei ainoastaan hengellinen, mutta\nmyös ruumiillinen lääkäri. Sentähden häntä uskottiin ja toteltiin. Ja\nnäin hän, niin kuin Kristus ja hänen oppilaisensa, paransi sairaita ja\nsaarnasi Jumalan valtakuntaa.\n\nJa niin hän vähitellen luovutti ihmiset pois kaikellaisia epäuskon\nlääkitysneuvoja pitämästä ja taikoja tekemästä. Eivätkä enään juosseet\ntaikuri-ämmäin, tietäjäin, loihtiain, velhoin eli senkaltaisten luokse,\nparannusta muka hakemaan. Sillä ei hän ottanut rahaakaan vaivastaan ja\nlääkityksistään, ja autti kuitenkin paremmin kuin net. Mutta jos tauti\noli kovempi ja vaarallisempi, pakotti hän heitä lähettämään kaupunkiin\njonkun taitavan ja oppineen tohtorin tykö. Alussa sekin oli monelle\nvastahakoista, ja he hakivat apua vanhalta ämmältä eli tietäjältä ennen\nkuin rehelliseltä ja taitavalta mieheltä, joka oli lääkärinkonstin\noikeen lukenut ja oppinut; elikkä juoksivat yhden lääkärin tyköä toisen\nluokse jos ei yhden lääkkeet heti kohta auttaneet, ja niin sekoittivat\nyhtä ja toista, ettei saattanut tauti muuta kuin tulla aina pahemmaksi.\nMutta tästäkin Kappalainen vähitellen sai heidät luopumaan; sillä että\nhän itsekkin taisi vähin lääkäreitä, olihan se muka arvattava, että hän\nsen asian paremmin ymmärsi, ja niin he oppivat häntä siinäkin uskomaan\nja tottelemaan.\n\nMuutoin hän myöskin tunsi paljon asioita, joita ei olisi uskonutkaan.\nHän oli varsin taitava ja ymmärtäväinen mesiläisiä hoitamaan, tiesi\nmiten niitä varjella vahingoista ja niille hankkia terveellistä\nelatusta, jos sitä puuttuisi. Ei hän kuitenkaan pitänyt mesiläisten\npesiä kauvan tykönänsä, vaan antoi net ilman mitään maksuta köyhimmille\nperhekunnille, ja opetti heitä oikeen hoitamaan näitä hyödyllisiä\nitikoita. Sen hän vaan heiltä vaati, että niistä ulos lentävät uudet\npaarmat kiinni pyyttäisiin ja annettaisiin niille perheillen joilla\nniitä ei vielä ollut, siksi että niitä löytyi melkeen joka talossa. Ja\nettä hän oli mestari mesiläisten korjuussa, ja opetti sitä kaikille,\nmenestyikin se kaikillen. Ja niin vietiin kaupunkiin paljon mettä eli\nhunajaa ja medenvahaa eli vaksia, joista tuotiin kotia kauniit rahat.\nJa aikaa myöden Kultala tuli koko maakunnassa kuuluisaksi mesiläisten\nkasvosta, niin että kaukaisistakin paikkakunnista tuli ostajia, jotka\nnostivat mehenvahan ja meden (hunajan) hinnan kylässä, sillä kukin\nkiitti Kultalan mettä paraaksi. Näin oli Kultalalaisilla karja, jolle\neivät tarvinneet maita eli niittyjä perkata eikä rehuja kokoilla, mutta\njotka hienoilla siivillänsä lensivät yli maiden ja metsien ja kultaa\ntoivat taloon omistajillensa.\n\nJa niin kuin Herra Kappalainen taloissa teki näitä ja muita hyviä\nparannuksia, niin hän teki myöskin kirkossa ja kirkon menoissa. Mutta\ntässä hänelle oli paljon vastusta, olletikkin vanhoilta, jotka vanhasta\nlujaan kiinni pitivät. Seurakunnan veisu kirkossa oli hirmuinen\nhuuto, älinä ja rähinä, yksi huusi sitä toinen tätä, ilman yhtään\njärjestyksetä eli suloisuudeta. Kukin huusi eli karjui kaiken voimansa\nperästä kilpaa toistensa kanssa, niin että olisi luullut akkunain\nsärkyvän ja seinäin halkeavan, ja korvat menivät lumpeen, ja itsekkin\ntulivat sinimustaksi kasvoista.\n\nTätä julmaa räyhinätä vastaan Toivonen jo monesti oli puhunut; mutta\neivätpä hänen puheestansa mitään lukua pitäneet, eikä siitä huolineet.\nSentähden hän antoi vanhain olla sillänsä, ja opetteli nuorempia ja\nlapsia oikein veisaamaan, niin että heidän veisuansa kuulla oli varsin\nihana ja ylösrakentava. Kuulivatkin sitä mielellään talonpojat\nvaimoinensa; mutta arvelivat kuitenkin sen olevan hyvän koulussa, vaan\nei kirkossa, ja niinpä se jäi sillensä.\n\nHerra Kappalainen otti tämän asian täyttääksensä. Hän piti yhtenä\nsunnuntaina vaikuttavan saarnan, kussa hän selitti kuinka hyödyttävä on\nettä julkinen Jumalan palvelus oikein juhlallisesti täytetään. Ja hän\npuhui Kuningas Davidin pyhästä kanteleen-soitosta ja enkelein\nhalleluja-veisusta Jumalan istuimen edessä. Ja jokainen talonpoika\nhavaitsi, ettei hän tähän asti ollutkaan veisannut oikialla\nhartaudella, niin kuin Jumalan enkelit veisaavat. Sitten sanoi Herra\nKappalainen viimeksi: \"Vapahtaja on sanonut: antakaa lasten tulla minun\ntyköni, ja älkäät heitä estäkö. Niin emme mekään tahdo estää poikiamme\nja tyttäriämme Vapahtajan tykö tulemasta. Ja joka sunnuntai, ennen kuin\nme veisaamme, pitää heidän ensin veisata jonkun kappaleen virsikirjasta\nmeidän sydämmillemme herätykseksi; tulevana sunnuntaina ensi kerran.\"\n\nNäin hän puhui. Ja ensi sunnuntaina oli kirkko täpi täynnä; ja taululle\noli pantu ylös ensin yksi ainoastaan lapsilta veisattava virsi ja\nsitten muilta veisattavat virret. Ja lasten veisu kuului kirkossa niin\nkuin hiljainen ja ihana enkelein laulu. Monellen tuli kyyneleet silmiin\nja sydän lämpeni. Moni vanha seurasi hiljaan ja itsekseen hyräillen\nlasten veisua. Sen perästä koko seurakunnalta veisattiin toinen virsi.\nMutta Kappalainen sanoi ensin: \"Te miehet, rakkaat veljet, ja te\nkristilliset vaimot, älkäät unhottako, että meidän Jumalamme on\nkaikissa läsnäoleva, ja että hän teitä kuulee, vaikka te hiljaankin\nhänelle veisaatte, niin kuin Davidin kantele.\" Näin hän puhui.\nSeurakunta veisasi, ja niin hiljaisesti, että nuorukaisten ja lasten\nneliääninen veisu kuului aivan hyvin ja selkiästi. Se oli ihmeenihana\nkuulla. Ja jos joku vanha ämmä välistä kiljasi liian kovasti, nykäsi\nhäntä lähinnä istuva, muistuttain, ettei hän turmelko ja pilatko\nJumalan palveluksen juhlallisuutta.\n\nNäin tehtiin monena sunnuntaina; ja vähitellen rupesivat vanhatkin yksi\ntoisen perästä liittämään ääntänsä nuorten veisuun, sillä se oli varsin\nhyvin heidän mieleensä. Viimen koko seurakunta veisasi hiljaisella\näänellä nuorten mukaan, ja myös itse Kappalainen. Koska vieraita\nkaupungista eli muista kylistä joskus tuli Kultalan kirkkoon, tuli\nheille mieli niin ihmeelliseksi ja he olivat Jumalan palveluksessansa\nhartaammat täällä kuin muualla. Ja siitä puhuttiin koko maakunnassa.\n\n\n\n\n19.\n\nMITÄ KULTALALAISISTA MAASSA PUHUTAAN\n\n\nKaupungissa ja lähinäisissä kylissä kaikenlaista puhuttiin\nKultalalaisista. Ennen heitä oli haukuttu roistoiksi, het katsottiin\nolevan juomareita, kerjäläisiä ja velan alaisia, joillen ei ollut\nkopeikkaakaan uskomista. Mutta nyt kummastutti nähdä, että heidän\nkylässänsä ei näyttänyt sinneppäinkään kuin köyhäin asunnoissa. Heidän\nhuoneensa olivat siistit ja puhtaat; niin oli myös kaikki parahimmassa\njärjestyksessä ja siivossa sekä teillä ja kujilla että takakartanoissa\nja kryytimaissa. Heillä oli parempi siivo kuin monessa varakkaassa\nkylässä. Kesällä nähtiin jo varahin aamuilla miehet, vaimot ja lapset\npelloilla eli muualla töissänsä. Muutamat kantoivat ja hajoittivat\nsontaa; toiset kryytimaissa kitkivät eli perkkasivat pahoja ruohoja\nj.n.e. Aina heillä oli jotakin tekemistä. Ja huvittava oli nähdä heitä\ntyössänsä. Työ kului heidän käsissänsä. Jos kaupungissa tarvittiin\ntyömiehiä, niin ennen kaikkia kysyttiin Kultalan miehiä. Koska\nkaupungin frouvat menivät torille ostamaan, menivät he kernaimmasti\nKultalan vaimoin tykö. Sillä he olivat aina varsin sievät ja siistit,\npuhtaissa ja ehjöissä vaatteissa ja pestyillä käsillä, niin että oikein\nhalutti heiltä ostaa maan hedelmiä, kehräyksiä ja muita kaluja.\n\nKultalalaiset olivat köyhiä, se oli tietty asia. Mutta aina he\nmaksoivat vuokransa eli velkansa päivän päälle. Ja se kävi ihmeeksi,\nettä heillä oli kaupungissa pienet rahastot vuokraa vastaan\nuloslainattuna. Tästä tuli että heitä uskottiin ja heille lainattiin.\nJos vaan Kultalan Pappi ja kouluttaja menivät takaukseen, kyllä\nKultalan mies sai ennen kuin joku muu. Ja vielä annettiinkin heille\nvähempään vuokraan, että varmaan tiettiin rahat olevan hyvässä tallessa\nja vuokrat oikialla ajalla maksettavan. Tästä oli Kultalalaisille monta\nsuurta etua. Sillä he maksoivat pois ne lainarahat, joista kovin suurta\nkorkoa vaadittiin, ja lainasivat sieltä kussa vähemmällä päästiin.\n\nKaikellaista arveltiin ja puhuttiin tästä kylästä. Sanottiin kyllä\nsiellä olevan hyvän Papin ja toimellisen kouluttajan. Mutta monelle se\noli kuitenkin ymmärtämätön asia. Sillä eihän muka Pappi ja kouluttaja\nvoi kaikkia tehdä; ja kukin Pappi arveli olevansa yhtä viisaan, eli\nkukatiesi viisaammankin, kuin nämät molemmat Kultalan miehet. Sepä se\nmonta huoletti. Lähinäisten kyläin talonpojat suorastaan sanoivat,\nettei ollut asian oikein laita. Oli kuultu puhuttavan Toivosesta, että\nhän taisi kultaa tehdä ja opetti taitoansa sillen ja tällen kylänsä\nmiehistä. Ja sentähden pilkattiin ja soimattiin Kultalan miehiä, että\nhe muka taisivat kultaa tehdä.\n\nMutta olikin merkillistä että Kultalalaiset toivat kaupunkin torille\nkaluja, joista ei tietty, mistä he olivat niitä kaikkia hankkineet.\nHeidän sekä kryytimaan- että puunhedelmänsä, heidän pellavansa eli\nliinansa, heidän hamppunsa, heidän jyvänsä, kaikki oli hyvää. Vielä\nlapsetkin toivat kaupunkiin ja möivät kauniita kukkaisia. Mettä eli\nhunajaa ja medenvahaa (vaksia) oli heillä enemmin ja parempaa, kuin\nkaikista muista kylistä saatiin. Kaikille oli tietty asia ettei heillä\nollut suurta karjaa; monessa talossa ei ollut kuin kaksi lehmää, eikä\nkaikissa sitäkään. Kuitenkin saatti moni köyhä, jolla oli yksi ainoa\nlehmä, tuoda kaupaksi suuria juustoja ja puhdasta voita leivistöittäin.\nYmmärtämätön asia oli, kuinka yksi lehmä taisi antaa niin paljon voita\nja juustoa. Samaten heillä aina syksyillä oli paraita hedelmiä ja\nmakuisimpia omenoita ja päärynöitä. Mistäpä tämä oli näin yhtäkkiä\ntullut muutaman vuoden kuluessa?\n\nNaurattikin usein Kultalan miehiä, koska heidän kyläänsä, Kultalaa,\nhaukuttiin, niin kuin sen nimi merkitseekin, Kullanpesäksi eli\nKullantekiäin kyläksi. Mutta hepä jo tiesivät mistä tämä hyvä onni\ntuli. Sillä Toivonen taisi hedelmäpuita hoitaa ja korjata, ja missä hän\nkaupungissa eli muualla herraväen puutarhoissa sai kuulla olevan\nhyvänlaatuisia hedelmäpuita, meni hän sinne ja pyysi saadakseen vesoja\neli olkia. Niitä hän oli opettanut nuorukaiset ymppäämään, eli\nistuttamaan, niin kuin kaikellaiseen muuhunkin kryytimaan-työhön; niin\nettä jo olivat koko mestarit. Oli heillä myös eri veitset ja muita\nsiihen työhön sopivia aseita. Nähtyänsä näitä yksi ja toinen naapuri\ntahtoivat saada itsellensä parempia hedelmäpuita. Ja niin ympättiin ja\nistutettiin, että oli lysti katsoa. Moni talonpoika otti metsässä\nkasvavia omenapuita, niitä paremmanlaatuisiksi kasvattaaksensa; toiset\ntaas siemenistä kasvattivat puita ja istuttivat niitä sitten muualle\noikiaan järjestykseen. Kukin tahtoi tässä olla toistansa parempi,\nvaikka tämä kilvoitus välistä saatti muutaman väärin täyttämään\nasiansa.\n\nNytpä taisivat kaupunkilaiset ymmärtää, kuinka Kultalassa vuosi\nvuodelta saatiin aina parempata ja enemmin hedelmää, josta hyvinä\nvuosina tuotiin kotia suuret rahat. Siinä nyt ei nähty mitään taikaa.\nMutta niin vähästä karjasta saada niin paljon voita ja juustoa, sepä\nnyt oli eriskummainen konsti!\n\nMutta sen konstin oli Toivonen, sotaväessä ollessaan, muutamassa\nkylässä nähnyt ja oppinut, ja tuottanut myötänsä Kultalaan. Ja se\nolikin varsin soma keino. Eivätpä tahtoneet ensistä kylän asukkaat\nsiihen ruveta; mutta aikaa myöden sanoivat he hänelle siitä sangen\npaljon kiitoksia. Hän teki nimittäin seuraavalla tavalla.\n\nHän kulki ympärin liittolaistensa tykönä, joilla oli lehmiä, ja sanoi:\n\"Teille on lehmistänne aivan vähän hyötyä. Yhden lehmän antamasta\nvoista ja juustosta pitää vuosittain saataman selvässä rahassa\nvähintäkin 25 Ruplaa ja enemminkin, siihen sijaan että nyt lehmän\nelatus maksaa enemmin kuin sen voista ja juustosta saadaan. Tahdottako\nruveta minun kanssani, niin minä teillen hankin paremman tulon.\nKäskekää muitakin, joilla on lehmiä. Pitää olla vähintäkin 40 eli 50\nlehmää koossa; sitten se käypi toimeen.\"\n\nKoska nyt oli viidettäkymmentä lehmää saatu kokoon, sanoi hän: \"nyt se\ntulee toimeen!\" hän tunsi rehellisen karjan kaitsian, joka oli varsin\ntaitava voita ja juustoa valmistamaan. Hänelle luvattiin vissi\nkohtuullinen vuosipalkka; mutta sen edestä piti hänen itsensä pitää\nkynttilöitä, pesuvaatteita ja liinoja, joita tarvitaan juustoa\ntehdessä, niin kuin myös astioita ja viljaa puhdistaissa. Astioita ja\nsuoloja taas Toivonen hankki kaikkein osamiesten yhteisellä rahalla,\njoista ensi vuodeksi valittiin kolme rehellistä miestä peräänkatsomaan\ntätä uutta työtä.\n\nKarhulan entisessä talossa olivat paraat tähän työhön sopivat tilukset.\nSiellä oli hyvä ja vilvas maito-huonet ja avarassa pesu-huoneessa suuri\npata. Talon nykyinen isäntä antoi nämät tilukset, sillä hänellä oli\nviisi lehmää, ja hän tahtoi myös koetella ja nähdä, kuinka tuo\nmenestynee. Nyt piti puita hankittaman yhteisellä kostannuksella. Niitä\ntuotiin. Sitten Toivonen määräsi päivän, kuna kaikkein, jotka tähän\nuuteen juustokuntaan kuuluivat, piti tuoda maitonsa varsin puhtaissa\nastioissa. Jos ei ollut astia puhdas, ei otettu koko maito vastaan;\nniin oli laki; samaten myös jos maito havaittiin olevan vetistä eli\nmuutoin vian alaista. Ja aikaa myöden tämä laki vielä enemmin\nkovennettiin.\n\nKarjankaitsia mittasi nyt maidon, ja kirjoitti jokaisen nimen alle mitä\nhän oli tuonut. Saivat he myös kukin erittäin sen panna ylös omaksi\ntiedoksensa. Näin kantoivat tänne kukin perhet aamuin illoin maitonsa,\nmutta vierasten lehmäin maitoa oli sakon haastolla kielletty tuomasta.\n\nYhden päivän kokouneen maidon karjan kaitsia maitohuoneessa löi yhteen\nastiaan, ja valmisti siitä voita ja juustoa. Siitä tuli hyviä, kauniita\nja suuria juustoja ja hyvää voita; ja vielä heraa ja kirnumaitoa, joka\noletikkin kesäpäivinä on terveellistä ja raitista juomaa.\n\nMutta nyt tuli uusi kysymys: kenen osaksi piti kuksikin päiväksi\ntuleman tämän suuren voi- ja juustosaaliin? Sillä jokainenhan se oli\ntähän antanut suuremman eli pienemmän osansa maitoa. Olisipa jokainen\nsen ottanut, heti kohta viedäksensä kaupunkiin myytäväksi. -- Tämä\nseikka nyt asetettiin tällä tavalla:\n\nMitä yhden päivän kokoon tuodusta maidosta saatiin voita, juustoa\nj.n.e. annettiin kaikki tyyni jakaamata yhdelle osamiehelle, ja ensin\nsille joka oli enimmät maidot tuottanut. Ensipäivinä kyllä saivat\nensimmäiset paljoa enemmin juustoa ja voita kuin olivat tuoneetkaan\nmaitoa; sillä saivathan he, mitä kaikkein osamiesten maidosta oli\ntehty. Mutta nyt he olivatki kaikille muille velkaa niin paljon, kuin\nhet olivat saaneet yli, ja se vedettiin pois siitä mitä he joka päivä\ntoivat uutta. Koska hän näin oli velkansa maksanut ja taas oli hänellä\nenemmin maitoa annettuna kuin muilla, sai hän jälleen vuorostansa yhden\nkoko päivän saaliin. Mutta sillä aikaa oli jo sekin, jolla oli yksi\nainoa lehmä, ja joka kunakin päivänä oli tuonut vähemmin maitoa,\nvähitellen saanut tuomansa maidon enemmäksi kuin kenenkään muun, niin\nkuin nähtiin maitokirjasta; ja sai nyt koko päivän saaliin, nuin\nkuutisen leiviskää, ja enemminki voita ja juustoa yhteen puhkuun.\n\nVoinsa kukin sai kohta ottaa pois; kirnumaito ja juustonhera oli\nmyöskin hänen. Mutta juustot jäivät kellariin siksi että jonkun aikaa\nsiellä maattuansa olivat ennättäneet tulla paremmiksi. Jonka oli\nvuoro saada koko päivän saaliin, hänen piti myös sinä päivänä olla\nkarjan-kaitsialle avuksi työssänsä, ja hankkia puhtaita liinoja ja mitä\nmuuta siihen tarvittiin.\n\nEnsinpä Kultalalaiset epäilivät, eivätkä luulleet kukaan saavansa\nmitään maidostansa. Mutta koska he saivat koko saatavansa juustoa ja\nvoita, ja nyt laskivat kuinka paljon maitoa siitä olivat antaneet,\ntulivatpa he varsin hyville mielin. Ja ensi vuoden lopulla nähtiin jo,\nettä ylipäätä luettua oli kustakin lehmästä saatu voittoa 60 Ruplan\npaikoille, koska nimittäin jo kustannukset olivat poisluetut. Olipa tuo\njoksikin hyvä saalis!\n\nJa havattiinki pian, mistä se tuli. Sillä jota tuoreempaa ja parempaa\nmaito oli ja jota enemmin sitä oli, sitä oli saaliskin parempi.\nSellaista ei voinut yksinäinen perhekunta omalla kootulla maidollansa\ntoimittaa. -- Vielä päälliseksi: ennen tätä paljon maitoa tuhlattiin,\njota nyt vietynä yhteiseen talteen aikanansa tuli hyväksi. Ennen meni\npaljon aikaa hukkaan, eikä ollutkaan aina aikaa juuston tekoon; mutta\nnytpä se kävi itsestään. Kotona tämä työ aina kulutti paljon\npolttopuita, joita nyt paljon säästettiin.\n\nKoettivatkin alussa muutamat pettää maidollansa; mutta tehtiin niin\nkovat lait, ettei sitä uskaltanut kukaan yrittääkkään, sillä se pääsi\nmaidostansa ja eroitettiin pois koko juustokunnasta.\n\nTästä oli vielä toinen suuri etu, jota ei ollut ennen kukaan\najatellutkaan. Koska nimittäin kukin mielellään tahtoi hankkia paljon\nmaitoa, saadakseen sitä enemmin voita ja juustoa, piti hän myöskin\nkarjansa paremmassa korjussa, kuin ennen. Het viljelivät sellaisia\nruohoja joista lehmät tulivat maidolta runsaammaksi; kokivat hankkia\nitselleen suurempia ja parempia lehmiä, entisten huonoin ja pienten\nsijaan; ja jolla oli vaan yksi lehmä, koki saada toisen tykö. Ja koska\noli yhteisesti tarpeellinen, ettei sairaan taikka vasta poikineen\nlehmän maitoa tuotaisi, oli niillä kolmella miehellä, jotka olivat\nvalitut peräänkatsojiksi, oikeus kulkea milloin tahansa navetoissa, ja\nolikin heidän velvollisuutensa joka puoli vuosi käydä ympärin kaikissa.\nNäin valvottiin että kaikki karja pysyi tervennä.\n\n\n\n\n20.\n\nUUSISTA PÄÄMIEHISTÄ JA KARHULASTA\n\n\n\"Tuo Toivonenpa on koko Lappi!\" niin sanoivat aina Kultalan miehet\nnaurain, koska Toivonen taas oli jotain uutta miettinyt, ja se\nluonnistui. Ja onnestuikin hänelle melkein kaikki, mitä hän otti\ntehdäksensä, sillä ei hän ruvennut mihinkään ilman tarkkaan\najattelemata; eikä hän kiirehtinyt eikä jättänyt työtänsä kesken, vaan\naskaroitsi hiljakseen, eikä ottanut koskaan päällensä enemmin, kuin voi\nkantaa.\n\nLuulisipa nyt Toivosella vaimoneen olevan ylen paljon tekemistä. Eipä\nniinkään; hän taisi kaikki niin asettaa että viimen suurin osa töitä\ntuli muiden osaksi. Vielä koulussakin hänellä oli vähemmin työtä, sillä\nhän oli apumieheksensä opettanut taitavan, Juhana nimisen nuorukaisen.\nSe oli köyhäin vanhempain poika, ja Toivonen antoi hänen asua ja syödä\ntykönänsä ja opetti hänelle mitä kouluttajalle oli tarpeellinen tietää.\nToivonen piti paljo tästä Juhanasta; ja hän olikin koulussa niin\ntaitava opettaja, kuin melkein itse Toivonen. Lapset myös häntä\nrakastivat, sillä hän oli hiljainen ja ystävällinen, ja teki opin\nheille helpommaksikin melkeen kuin itse Toivonenkaan; sillä hän, niin\nkuin nuorempi taisi paremmin taivuttaa oppinsa ja puheensa lasten\nymmärryksen mukaan. Toivosella oli nyt aikaa katsoa kryytimaatansa ja\npeltojansa, ja oli iloillaan, nähtyänsä, kuinka kylässä kaikki\nvähitellen tuli toiseen muotoon.\n\nJa olikin erinomaista katsoa, kuinka ihmiset, jotka ennen olivat köyhiä\nraukkoja, vähitellen selvittivät velkansa, ja kuinka heidän huoneensa\nolivat paremmat ja komeammat näöltään; koska siihen siaan ennen\nvarakkaat talonpojat, jotka vanhoista tavoistansa kiinni pitivät,\nvähitellen köyhtyivät, koska he omaisuutensa tuhlasivat, ylösjoivat,\npoispelasivat eli riidoilla hävittivät.\n\nNe 32 isäntää, jotka kuuluivat Toivosen liittokuntaan, käyttivät\nitsensä hyvin, ja olivat kaikista ensimmäisinä, koska Toivonen oli\njotain uutta miettinyt. Heidän esimerkkinsä sitten kehoitti monta\nnaapuria samaten tekemään. Ne nuorukaiset, joita Toivonen\nsunnuntaipäivinä opetti, ja tytöt, joita Elsa opetti ompelemaan ja\nmuita vaimon töitä, vaikuttivat paljon hyvää kotitaloissa vanhempainsa\ntykönä. Muut taas olivat kelvottomat ja parantamattomat ja jäivät\nsellaisiksi. Niitä miehiä oli Karhula. Hän vihasi kaikkia uusia\nasetuksia. Alinomaa hän niihin kiroili ja sanoi että Jumalan oppi ja\npelko niiden kautta hukkaupi; tähän piti tuleman muutos; ei tämä muka\nkelpaa kauvan. Mutta Herra Kappalainen, joka usein kulki hänen\ntykönänsä, piti hänen kurissa, ettei hän saanut paljon pahaa tehdä.\nTähän tuli vielä että hän mistasi paraan ystävänsä ja apumiehensä, joka\nmyös oli kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Tämä oli jo aikaa\nhavainnut, ettei juomain myynti enään paljon luonnistanut, ja\nänskissään ruvennut itse juomaan, niin ettei hän sitä päivää ollut\nselvänä. Ja tullaksensa taas yhtäkkiä rikkaaksi, alkoi hän pelata,\njohon kaikki rahat menivät, ettei ollut mitään jälillä. Viimeisen\ntavaran ottivat ne joille hän oli velkaa.\n\nNyt piti valittaman uusia hallitusmiehiä; sillä myös toinenki\nhallitusmiehen virka oli samalla aikaa sattunut avonaiseksi. Kylässä\noli kaksi lahkokuntaa. Roistoväki tahtoi jonkun heidän vertaisiansa,\njoille het olivat velkaa; mutta eivätpä siihen suostuneet ne jotka\nparemmin ymmärsivät ja ajattelivat. Tästä siis syttyi riita. Moniaat\nkysyivät Herra Kappalaista tästä asiasta, koska hän kävi heitä\nkatselemassa. Mutta hän vastasi heille ja sanoi:\n\n\"Minä varsin kummastelen, ettei kukaan teistä ole ajatellut sen\noivallisen miehen päälle, joka teille jo on niin paljon hyvää\nhankkinut, joka on niin nerokas, niin ystävällinen ja niin toimelias.\nMinä meinaan Toivosta. Jos te hänen valitsette, niin teillä on rehti\nmies asiainne toimittajana. Ei hän ole niitä miehiä, jotka väkisin\npyrkivät kunniavirkoihin. Mutta juuri sentähden pitää häntä ensin\nhaettaman. Sillä niillä, jotka juoksevat kunniavirkain perään ja\ntahtovat tulla muka muita paremmaksi ja yläisemmäksi, niillä on\nenimmiten kaikellaisia erisyitä. He ovat ylpiöitä ja turhan kunnian\npyytäjiä, eivätkä pidä niin suurta lukua kansan yhteisestä hyvästä,\nkuin omasta hekumastansa ja ylpiästä elämästänsä.\"\n\nVielä hän puhui: \"Kyllä sekin on hyvä, että valitaan varakas mies\nesimieheksi; mutta eipä rikkaus ole, vaan yksivakaisuus on yläisin avu.\nOnneton se kansa, joka esimieheksensä ottaa sen, jollen useimmat kansan\njäsenet ovat velkaa. Sillä he tekevät hänen valtiaaksi ja tuomariksi\nomissa asioissansa, ja he tulevat oman tyhmyytensä kautta tällaisten\nkylän rasittajain orjiksi. Valittakoot ennen sellaisen joka voi sekä\nkovasydämmisen velkojan että rikkaan solvennuksen pitää kurissa.\"\n\nVielä hän puhui: \"Hyvä pää tekee paljon, mutta rehellinen sydän tekee\nvielä enemmin. Kysykäät siis ensin: onko se mies rehellinen, avukas?\nsitten kysykäät: onko hänellä neroa kyllä, ja ei hän liene jollenkullen\nrikkaallen velkaa? -- Kansan esimiehen pitää olla vapaan velasta ja\nvelvotuksesta; muutoin ei hän ole, mutta hänen velkamiehensä, jota hän\npelkää, on paikkakunnan hallitusmies.\"\n\n\"Te ette taida erehtyä hakeissanne parasta miestä. Ajatelkaat vaan,\nkenen te kuolemavuoteellanne panisitte ennen kaikkia muita leskenne ja\njälkeenjääneiden orpolastenne hoitajaksi, että hän hyvästi katsoisi\nteidän omaistenne parasta? Kas, se tehkäät hallitusmieheksi. -- Elikkä,\njos teidän täytyy mennä jonkun muun palvelukseen, kenen te mieluisimmin\ntahtoisitte herraksenne? Kas, se tehkäät hallitusmieheksi!\"\n\n\"Jos vaan useammilla hallitusmiehistä on hyvä tahto ja rehellinen\nmieli, joka vieroo vääryyttä: kyllä kaikissa hyvä neuvo keksitään. Yksi\nainoa hyvä pää on kyllä. Kolme hyvää päätä, mutta ilman hyvätä\nsydämmetä, eivät sovi yhteen. Sillä kukin tahtoo sen ymmärtää paremmin\nkuin toinen, ja niin syntyy riita ja eripuraisuus heidän välillensä,\njoka heistä sikiää kansan sekaan.\"\n\n\"Sanokaat minulle, kuka on paras isä lapsiansa kohtaan, heitä rakastava\nvaan ei kuitenkaan heikko, ankara ja ei kuitenkaan kovasydämminen?\nElikkä sanokaat minulle: kuka on paras talonisäntä, jota hänen\nperheensä mielellään palvelee ja rakkaudella kohtaa, mutta jota se myös\npelkää; joka kaikki talossansa taitavasti asettaa ja johdattaa, ilman\ntohinaa ja räyskeetä, ilman torata, ilman vihata, ja että kuitenkin\nkaikki käypi hyvästi, ikään kuin itsestänsä? -- Se tehkäät koko\nkansakunnan isännäksi.\"\n\nNäin se viisas ja nerokas Herra Kappalainen puhui, ja jokainen nyt\najatteli toisin kuin ennen. Ja kansan koottua, kahta uutta\nhallitusmiestä valitsemaan, päätettiin suurimmalta osalta, ettei\nhuutoja eli ääniä pitänyt annettaman julkisesti, vaan että kukin\npaperille kirjoitti huutonsa, ettei kukaan tietäisi ketä kukin oli\nanonut, ja niin hän sai vapaasti ja pelkäämätä anoa kenen hän\nkatsoi paraaksi ja kelvollisimmaksi. Tämäpä ei ollut ollenkaan\nKarhulan mieliksi, sillä hän oli jo määrännyt, ketkä hän tahtoi\nvirkaveljiksensä, ja hänen teki mielensä nähdä kutka hänen kanssansa\npitivät ja kutka uskalsivat olla häntä vastaan. Mutta ei auttanut tällä\nkertaa hänen vastuksensa. Paperille kirjoitetut huudot koottiin ja ensi\nvaalista valittiin Toivonen ja toisesta Mylläri kylän esimiehiksi.\nMutta Mylläri ei ottanut sitä virkaa vastaan, että hän oli Toivosen\nappi, eikä ollut sopiva että samassa hallitusraadissa istui kaksi\nsukulaista. Sentähden hänen sijaansa valittiin toinen hiljainen, vireä\nja ymmärtävä Väkelä niminen mies.\n\nNähtyänsä kuinka tämä vaali kävi, Karhula tuli kokonaan mustaksi\nkasvoista. Hän toivoi vielä ett'ei Toivonenkaan huolisi koko virasta;\nmutta siinä hän pettyi. Toivonen kiitti kyläkuntaa, että he olivat\nhänelle sen viran uskoneet, ja tarjosi heille koulun opettajaksi\napumiehensä Juhanan, joka myös taitonsa vuoksi tutkittuna ja muutoin\nhyvistä käytöksistään tuttu, kouluttajan virkaan säättiin.\n\nKarhula meni kotiinsa aivan pahoilla mielin ja alakuloisena. Siellä\nvasta hän osotti vihansa ensin kissaa vastaan, joka liehakoiten juoksi\nhänen jaloissansa, sitten koiraa, joka ystävällisesti hyppeli hänen\nympärillänsä; sitten piikaa vastaan, joka ei häntä heti ymmärtänyt,\nkuin hän anoi paloviinaa, ja vielä päälliseksi vaimoansa kohtaan, joka\nsattui sanomaan että Väkelä oli rehellinen mies.\n\n\n\n\n21.\n\nMITÄ TOIVONEN KYLÄN HALLITUSMIEHENÄ TOIMITTAA\n\n\n\"Voi! voi! voi! voi!\" huusi Karhula ja kynsi korviaan, ajatellessansa\nettä Toivonen nyt oli kylän hallitusmiehiä. Mutta yhtäkkiä hän hoksasi\nitsensä, ja meni juoksupotkaa Toivosen tykö, toivotti, häntä halaten,\nkaikesta sydämmestä muka onnea virkaveljeksensä, ja sanoi: \"nyt me\ntästedes olemma varsin hyvät ystävät ja veljekset.\"\n\nElsa ihmetteli tätä Karhulan äkkinäistä ystävällisyyttä, ja sanoi,\nhänen pois mentyänsä, miehelleen: \"Toivonen, Toivonen, paree olisi\nollut, jos et olisi koko virkaa ottanut vastaan! Karhulaan ei ole\nluottamista, se on petturi ja kaivaa vielä sinullen kuopan,\nsaattaaksensa sinun hukkaan. Toivonen kulta, varo tuota Karhulaa!\"\n\nToivonen syleili Elsaa ja sanoi: \"Karhula ei olekkaan mikään raateleva\nkarhu; mutta minä näen, se on pelkäävä, liehakoitseva ja pahanilkinen\nkissa. Mutta kyllämä hänen kyntensä taitan.\"\n\nHallitusmiesten ensi kokouksessa Väkelä ja Toivonen ennen kaikkia\ntahtoivat saada luvun laskut ja yhteiset laskukirjat silmäilläksensä.\nMutta kaikki oli sikisoki ilman yhtään järjestyksetä. Monta asiaa oli,\njota ei ensinkään ollut pantukaan ylös koko kirjoihin. Kyläkunnan oli\nvelkaa nuin seitsemäntuhannen ruplan paikoille. Melkeen puolet oli\nKarhulan saatavaa, joka siitä otti intressiä kuusi sadalta, koska hän\nitse oli lainaksi saanut kolmea eli neljää vastaan. Suurin osa vuoden\nsisääntuloista oli mennyt sen-aikaisten hallitusmiesten kaikellaisiin\nkostannuksiin, syyneihin, reisuihin, vaivan palkintoihin ja sellaisiin\nkulutuksiin. Kaikista näistä ei ollut tehty eri laskuja, mutta vaan\nsummittain ylöspantu kulutukset. Eivätkä olleet köyhäin eli vaivaisten\nrahat paremmin käytetyt. Samaten leskein ja orpolasten varaksi kootut\nrahat. Kylän yhteistä metsää oli myöskin hakattu paljon ja myyty puita,\nniin kuin sanottiin, yhteiseksi hyväksi, mutta kuinka paljo rahaa\nniistä lienee saatu ja mihin net lienevät joutuneet, siitä ei ollut\nmitään selvää. Olipa tuo Karhula välistä kerskaten sanonut: \"Minun\nkirveeni on enemmin puita kaatanut, kuin paras talo koko maakunnassa\nmaksaa.\" -- Sanalla sanottu, Kyläkunnan tavara oli varsin pahoin\nkäytetty, ja tuhlattu; luvunlaskut ja tilin teot eivät olleet\nluotettavia; mutta siihen sijaan kyllä nähtiin, ett'eivät suinkaan\nolleet hallitusmiehet itsiään unhottaneet. Niin havattiin, että\ntuhanteen ruplaan, joka oli aivan halpa hinta, oli myyty iso palainen\nyhteistä maata, ja että hallitusmiehet itse olivat sen ostaneet, mutta\nei vielä kopeikkaakaan maksaneet, eikä intressiäkään koko viiteen\nvuoteen suorittaneet. Vielä löyttiin, että Karhula 11 vuotta sitten oli\nyksimielisesti virkaveljeinsä kanssa ottanut kyläkunnan nimeen lainaksi\nneljätuhatta ruplaa, joista oli annettu yhteistä metsämaata pantiksi;\nja että yhteisestä kassasta oli räntyt maksettu, mutta itse pääsumma\noli jäänyt hallitusmiesten käsiin.\n\nTästä Toivonen sangen paljo vihastui ja sanoi: \"Minä olen pantu, ei\nyhteiseen neuvohuoneeseen, vaan yhteiseen läättiin, joka on täynnä\nlikaa ja turmellusta. Mutta se pitää korjattaman ja puhdistettaman, jos\nvaikka haju ja löyhkä leviäisi ympäri koko maata. Te oletta,\nhallitusmiehinä olevinanne, yhteistä hyvää ei katsoneet eli suojelleet,\nvaan alaspolkeneet ja sortaneet. Leskein ja orvoin isinä olevinanne, te\noletta lapsianne varastaneet ja köyhille nakanneet homehtunutta leipää,\nkoska te itse söitte ja joitte herkullisesti heidän omaisuudesta. Sen\njoka varasti muutamia nauriita, te panitte köysiin, mutta itsellenne\nostitte pehmiöitä vuoteita yhteiseltä kansalta varastetuilla rahoilla.\nTe, kyykäärmeen sikiät, jotka aina puhutte oikeudesta, mutta elätte\nvääryydessä, joilla on aina Jumalan nimi suussa, mutta perkele\nsydämmessä -- totisesti, totisesti te tuletta leikkaamaan mitä oletta\nkylväneet: köyhyyttä ylpeydestänne, rankaistusta ryöstöistänne!\"\n\nKuultuansa tätä tuli Karhula suureen pelkoon, että hänen sisunsa\nvapisi. Hän syytti entisten virkaveljestensä päälle, ja itkien ja\nparkuin rukoili Toivosta, ettei hän tekisi häntä onnettomaksi.\n\nMutta vielä samana päivänä Toivonen lähetti Maaherralle kertomuksen ja\nselityksen koko ajasta. Ja kylässä oli suuri pelko ja hämmästys; sillä\nniin paljon petosta ei ollut toki kukaan entisistä hallitusmiehistä\nuskonut. Eipä tahtonut moni sitä vielä uskoakkaan, ja he haukkuivat\nToivosta panetteliaksi ja pahanilkiseksi ihmiseksi, joka itseänsä\nkorottaaksensa tahtoi syyttömiä ihmisiä saattaa onnettomuuteen. Ja\nKarhula juoksi ympärin kylässä ja haki ystäväinsä tykönä kaikellaisia\ntodistuksia, niiden kautta pahimmat ees valitukset päältänsä\npoistaaksensa. Mutta hänen paraatkin ystävänsä puistivaat päätä,\neivätkä tahtoneet sekauta koko seikkaan. Ja pikemmin kuin luulikaan,\ntuli asia oikeuden eteen, kussa pian kaikki petos ja vilppi tuli ilmi.\nKarhula pantiin köysiin, ja tuomittiin pois virastansa ja kruunun\ntyöhön. Hänen omaisuudestansa maksettiin, niin kauvas kuin sitä\npiisasi, mitä hän oli yhteisistä varoista varastanut. Tämän lopun sai\nKarhulan ylpeys; sillä vääryydellä saatu tavara ei menesty, ja ylpeys\nsaattaa kadotukseen.\n\nMutta Toivonen tehtiin hallitusmiesten päämieheksi ja kylän miehistä\nvalittiin kunnon mies kolmanneksi hallitusmieheksi.\n\nTästä asiasta piti Herra Kappalainen kauniin ja opettavaisen saarnan.\nHän sanoi: \"Koska vanhemmilla on pahanjuonisia ja pahantapaisia lapsia,\nniin pitää ei ainoastaansa lapset kuritettaman, mutta myös vanhemmat\nhuolettomasta lastensa kurista edesvastaukseen saatettaman. Ja koska\nkansakunnassa köyhyys ja pahuus ja rikokset enenevät ja pääsevät\nvallallensa, niin se on merkki siitä, ett'eivät hallitusmiehet\nmihinkään kelpaa, vaan ovat syy kaikkeen onnettomuuteen. Mutta Jumala\nmäärää kullenkin tuomiopäivänsä.\"\n\n\n\n\n22.\n\nVELAT PITÄÄ SUORITETTAMAN\n\n\nToivosella oli nyt varsin paljon tekemistä. Ei tiennyt kukaan, mitä hän\naskaroitsi. Milloin hän juoksi ympäri kaikkein maantilusten, milloin\nkoko päiväkaudet metsissä, milloin taas kaupungissa.\n\n\"Toivos rukka!\" huokasi Elsa, illalla tullessansa häntä vastaan ulkona\nkylästä ja häntä tervehtäissänsä: \"Miksikä sinä itseäsi niin vaivaat ja\notat päällesi niin paljon työtä? Et sinä lopuksi saa kuitenkaan muuta\nkuin kiittämättömyyttä ja harmia kaikesta vaivastasi.\"\n\nToivonen sanoi: \"Kiittämättömyys on se raha, jolla ihmiset kernaimmasti\nmaksavat. Mutta jolla on kansakunnan asiat hallittavana, hänen pitää\nkatsoa Jumalata ja velvollisuuttansa, eikä palkkaa ja kiitosta. Ja\ntotisesti, viimen Jumala palkitsee kaiken hyvän, niin kuin hän kaiken\npahan rankaisee.\"\n\nNäin Toivonen puhui ja teki, mitä hänen piti.\n\nMutta nyt nähtiin että Seurakunta oli vielä yli 6000 Ruplaa velkaa,\nsekä viimeisen sodan ajasta asti, että muutamasta katovuodesta, ja\nvelka oli myös enennyt entisten hallitusmiesten väärän ja petollisen\nhallinnon kautta. -- Ja Toivonen mietti yöt ja päivät, miten tämä\nkuorma saataisiin Kultalasta poisvyörytetyksi eli ees huojennetuksi. Ja\nkeksittyänsä neuvon, selitti hän sen virkaveljillensä; he, kauvan\ntutkittuansa, katsoivat sen hyväksi ja sanoivat: \"Joska velat olisi\nmaksetut, että kukin tietäisi, mikä hänen on omansa, ja saisi rauhassa\nhengittää, eikä joka hetki ajatella korkorahoja!\"\n\nNyt tehtiin kaikkein taloin ja tilusten syyni ja arvio, että joksikin\nmäärin tiettäisiin, kuinka köyhä eli rikas kukin oli. Ja jokaisen piti\nkylän hallitusmiehille ilmoittaa ja näyttää, kuinka paljon hänen vielä\noli talonsa ja maantilustensa päälle velkaa; tämä pantiin ylös kirjaan,\nja sen jälkeen määrättiin, mitä kunkin piti maksaman.\n\nSitten sunnuntaina Toivonen molempain virkaveljeinsä kanssa astui\nkokouneen väestön eteen ja sanoi: \"Hyvät ystävät ja kylänmiehet, meidän\nkylämme on velkaa kuusituhatta neljä sataa ruplaa. Siitä on meillä\nkorkorahaa maksettavaa kaupungissa, ja itsellemme olemme velkaa\nheinistä, oljista, kauroista ja muista antimista, kyyteistä ja\ntransporteista j.n.e. Mitä muualle on maksettavaa, siitä tahdomme\ntoisti puhua. Nyt katsokaamme mitä kyläkunta on itsellensä velkaa.\"\n\n\"Monella meistä on vielä paljon kyllä saamista kylän yhteydeltä,\noljista, heinistä ja muista viimeisen sodan aikana tehdyistä antimista.\nKyllähän niille nyt joka vuosi niistä maksetaan intressit; mutta\nensinpä heidänkin pitää tähän yhteiseen intressi-maksoon osansa maksaa;\nniin että moni niin muodoin maksaa intressiä omasta rahastansa. Sepä on\nvarsin työläs ja kokonaan nurja käytäntö. Nyt me olemme jakaneet velan\nkaikkien päälle, heidän tavaransa suhteen. Rikkaan päälle tulee\nenemmin, köyhän päälle vähemmin. Tällä muotoa yhteinen velka muuttuu\nkunkin asukkaan erinäiseksi velaksi. Jolla nyt näin löytyy olevan\nvelkaa samaan määrään kuin hänellä on saamista, hän kuittaa velan\nsaamisellansa, eikä saa, eikä maksa enään mitään korkoa. Jolla taas on\nenemmin saamista kuin tämän jakamisen jälkeen maksamista, pyyhkii ensin\npois koko velkansa, ja siitä, mitä hänen on saamista, niin paljon kuin\nhänen velkansa teki, ja kysyy: 'Kuka minullen maksaa mitä minun vielä\non saamista?' -- Vastaus: 'Net sen maksavat, jotka eivät sodan aikana\nmitään antaneet yhteisiksi tarpeiksi.' Net ovat heidän velkamiehensä,\nja taikka heti suorittakoot sen vähän rahan, joka heidän osallensa\ntulee, eli antakoot laillista korkorahaa, siksi että velka on\nmaksettu.\"\n\nNäin Toivonen puhui. Moni oli joka ei sitä heti oikeen ymmärtänyt.\nMutta nähtyänsä, ettei siitä ollut kellenkään vahinkota, tytyivät he\nsiihen. Sillä rikkaat, joilla oli enimmin saamista, saivat myös\ntavaransa suhteen maksaa enemmin yhteiseen velan maksoon. Niin oli\nköyhäin vähemmin maksettavaa, ja kukin katsoi tämän asetuksen\nkohtuulliseksi, sillä että taloin ja tavarain arvio oli tehty kohtuuden\njälkeen ja ilman kenenkään puolta pitämätä.\n\nSeuraavana sunnuntaina oli taas kokous ja Toivonen puhui tällä tavalla:\n\"Hyvät ystävät ja kylänmiehet, me olemma kaupungista vähempään vuokraan\n(intressiin) saaneet niin paljon rahaa, kuin kyläkunta on velkaa, eikä\ntarvitse nyt Kultalan maksaa enemmin intressiä kuin kaksisataa ja\nkaksikymmentä Ruplaa vuodessa. Mutta vaikiaksi tulee kuitenkin monelle\ntalonisännälle tähän tarpeeseen koota rahoja. Parempi on sentähden\nettei kukaan tarvitse omista varoistaan mitään antaa tämän intressin\nmaksoon.\"\n\nTässäpä naurahtivat kaikki Kultalan miehet ja huusivat: \"Kylläpä se\nneuvo meillen kelpaa; mutta mitenkäs sen saat toimeen?\"\n\nToivonen korotti äänensä ja puhui: \"Hyvät ystävät ja kylänmiehet,\nmeillä on vielä paljon yhteistä laidunta. Mutta se on huonoa ja kivistä\nmaata, eläimiltä tallattua, jossa ei kasva paljo mitään. Jokainen\nteistä, jos se olisi hänen omansa, taitaisi sen paremmin käyttää\nhyväksensä. Mutta kenellen siitä nyt on hyvää? -- Ei kenellenkään.\nSillä rikkaillen, joilla on paljon karjaa ja jotka kesällä sen sinne\nlaskevat, on siitä silmin nähtävästi vahinkoa. Paitsi sitä että heidän\nlehmänsä illalla tulevat kotiin tyhjempänä ja enemmin nälissään, kuin\nnet aamulla lähtivät ulos, menee myös kaikki pelloille tarpeellinen\nsonta siellä hukkaan. Köyhille taas, joilla ei ole varaa pitää lehmää,\nei siitä ole vähintäkään hyötyä, ja heidän täytyy jättää sen rikkaille\nnautittavaksi. Onko siinä kohtuus? Miksikä rikkailla pitää oleman\nenemmin hyötyä yhteisestä omaisuudesta, kuin köyhillä? Emmäkö ole\nkaikki Kultalalaisia? Eikö ole yhdellä sama oikeus kuin toisellakin.\nKuka rikkaillen ainoastaan on antanut yhteisen maan nautinnon? -- Jos\nköyhillä olisi siitä vaan palainen maata, että he sen saisivat aidata\nja siihen kasvattaa apiloita ja muita ruohoja, olisi heidän karjallensa\nsiitä kahta vertaa enemmin. Sekä terveellisempää että ravitsevampaa\nrehua, kuin nyt. On sentähden meidän neuvomme, että yhteinen laidunmaa\njaetaan taloin päälle, jotta kukin saa osaansa hoitaa ja viljellä miten\ntahtoo. Mutta maa on kuitenkin ikuisesti kyläkunnan yhteistä\nomaisuutta, kukin saa osansa vaan arrennille, eikä saa sitä myydä, eikä\ntestamentteerata eli muutoin pois antaa, mutta hänen kuoltuansa se\ntulee takaisin kyläkunnalle, joka sen uudestaan arrennillen antaa\njollenkullen nuorelle isännälle, jolla on vasta aljettu talous, vaan ei\nvielä osaa yhteisessä maassa. Kukin maksaa osaltansa vähäisen arrennin\nvuodessa, ja sillapa yhteisen velan intressit suoritetaan. Näin ei\nmaksa kukaan tätä vuokraa omasta talostansa, vaan siitä maan-osasta,\njoka hänellä on yhteisestä laitumesta.\"\n\nNäin Toivosen puhuttua, miehet vähän aikaa olivat ääneti, asiata\nmiettien, mutta pianpa nousi tohina ja huuto ja riita ja tora, ikään\nkuin olisi ollut murhan asiat. Sillä rikkaat talonpojat, jotka tähän\nasti olivat yksin pitäneet karjansa tällä laitumella, eivät ollenkaan\ntahtoneet tätä jakamista, huusivat että heille tehtiin vääryyttä ja\nuhkasivat oikeuden käynnillä. Muutamat sanoivat: \"Kyllä me sen näemme,\nettä kerjäläiset tahdotaan tehdä rikkaiksi, ja kunnialliset ihmiset\nryysyisiksi. Jolla on karjaa, lähettäköön sen laitumelle; se on vanha\ntapa ja oikeus, joka on esivanhemmilta peritty, ja josta me kiinni\npidämme!\"\n\nMutta suurin osa talonpoikia, jotka eivät olleet rikkaita, eli jotka,\nenemmin maitoa ja sontaa saadaksensa, elättivät karjansa navetassa,\npitivät Toivosen puolta ja laidun päätettiin jaettavaksi. Heti\nkutsuttiin maamittari, jakamaan sitä yhtä suuriin osiin, joista vetivät\narpaa ne, jotka niitä tahtoivat viljeltäviksi. Rikkaat talonpojat\nvalittivat Esivallalle, että heidän oikeutensa niin oli sorrettu. Mutta\nsieltä tuli tällainen päätös: \"Kultalan yhteinen maa on sen asukkain\nvaan ei lehmäin omaisuus. Sentähden jokainen asukas saa käyttää\nyhteistä maata eli sen osaa, kuinka hän tahtoo. Mutta te katsotte ja\npuollatte, ei vanhaa oikeutta, vaan omaa etuanne, ettekä sitäkään\noikeen ymmärrä. Sentähden tulee tästedes laidunmaa jaettavaksi. Siihen\ntytykäät ja menkäät rauhaan!\"\n\nSillä päätöksellä saivat rikkaat talonpojat mennä kotiinsa. Nyt he\nvasta rupesivat surkuttelemaan Karhulaa, että hän oli poissa ja Kruunun\ntyössä, ja sanoivat: \"Kaikkein vikainsa kanssa hän oli kuitenkin hyvä\nmies; hän piti kiinni vanhoista tavoista ja oikeuksista; hänen\naikoinansa ei suinkaan olisi tällaista tapahtunut. Tuo Toivonen se on\nlevoton ja tytymätön ja aina uusia pyytävä ihminen.\"\n\n\n\n\n23.\n\nJA VIELÄ KERRAN: VELAT PITÄÄ SUORITETTAMAN\n\n\nJo ensi keväimenä oli iloa ja toimea yhteisen laitumen entisessä\nautiossa. Sillä kussa ennen kulki yksinäisiä lehmiä, jyrsien ja\npureskellen siellä ja täällä kasvavia huonoja ja karvaita ruohoja, oli\nnyt oikia kryytimaa. Siellä nyt nähtiin papuja, humaloita ja hamppuja,\nherneitä ja pellavia, kaalia ja potaattia, kaikellaisia ruohoja ja\njyviä, mitä siellä mitä täällä kasvavan. Kukin taisi helposti laskea,\nettä hänellen laidunosansa antimista piti oleman ei ainoastansa\narrennin maksoksi, mutta vielä runsaasti päälliseksi. Rikkaatkin,\ntultuansa kerran ymmärtämään, joka kyllä oli heilien vaikia asia,\ntunnustivat viimen heillen siitä karttuvan hyvän edun. Sillä heillen\noli voittoa ei ainoastansa karjan rehun, maidon ja lannan vuoksi, mutta\nmyös rahassakin. Jos nimittäin kukin, niin kuin heidän päänsä jälkeen\nolisi käynytkin, yhteisen velan intressiä maksettaissa, olisi omasta\nkukkarostaan antanut rahaa siihen tarpeeseen, olisivat rikkaat tulleet\nmaksamaan muita suhteen paljoa enemmin, koska nyt taas jokainen\narentimaastansa maksoi yhtä paljon. Mutta Toivonen ei ollut vielä tähän\ntytyväinen, eikä ollut ilman syytä päiväkaudet juosnut ympärin\nmetsissä. Hän myös kävi kaupungissa Yli-Maanmittarin tykönä, joka oli\naskareissansa varsin taitava mies, ja hän kuljetti häntä ristin rastin\nKultalan yhteisessä metsässä, neuvoa kysyen kaikellaisista. Nähtiin\nkyllä että Toivosella taas oli jotain miettimistä, mutta mitä? Sitä ei\njuuri tiennyt kukaan. Rikkaat sanoivat: \"Kyllähän me sen näemmä, että\nmeidän päällemme on taas tuleva joku rasitus!\" Mutta sen kerran he\nkuitenkin erehtyivät.\n\nJa Kultalalaisten taas kokouttua, oli kukin haluissaan tietää mitä\nuutta nyt tuumailtavaksi annettanee.\n\nToivonen astui taas esiin ja puhui korkialla äänellä: \"Hyvät ystävät ja\nkylänmiehet! Velaton mies on kaikillen otollinen. Mutta meidän\nkylällämme on vielä velkaa. Sen intressit me maksamme arrentimaista.\nParee olisi vielä, että pitäisimme kukin omassa kukkarossamme\narentimaasta saadut rahat, kymmenenkään vuotta eli kauvemminkin.\nSiitäpä meillen olisi kaikille varsin suuri apu.\"\n\nMiehet naurahtelivat ja sanoivat: \"Ei suinkaan tuo olisi hullu neuvo.\"\n\nToivonen sanoi vielä: \"Minä ja nämät toiset kunnialliset hallitusmiehet\notamme päällemme ja vastaamme, että yhteinen velka kokonaan eli\nsuurimmaksi osaksi tulee suoritetuksi ilman Teidän kulutustanne, jos\nvaan suostutte kolmeen asiaan, niitä tehdäksenne.\n\n\"Ahaa!\" huusivat rikkaat talonpojat: \"Siinäpä se juuri on!\"\n\nToivonen puhui: \"Kuulkaat minua ja ajatelkaat tarkkaan, jos ma puhun\noikeen eli ei. Täällä on Kultalassa nuin sata taloutta.\"\n\n\"Se on tosi\" huusivat talonpojat.\n\n\"Kukin talous,\" sanoi Toivonen, \"saapi vuodessa kaksikymmentä syltää\npuita, paitsi risuja, yhteisestä metsästä.\"\n\n\"Tosi sekin on,\" sanoivat Talonpojat.\n\n\"Ja niin paljon tarvitseekin joka talous,\" puhui Toivonen; \"muutama\nenemmin, toiset taas vähemmin, jotka ruokansa tuottavat yhteisestä ruan\nlaitoksesta. Mutta kaikki tulisivat vähemmällä aikaan, jos eivät\nleipomisiin, viljan kuivaamisiin (riihiin) ja pesuihin kuluttaisi liian\npaljon puita. Arvelkaat vaan, jos yhdessä viikossa kymmenen eli\nkaksikymmentä taloa tekevät pesoa eli leipovat, kuinka paljon puita\nniin monessa talossa yht'aikaa poltetaan!\"\n\nTähänpä talonpojat sanoivat muristen: \"Kyllä se nyt niinki on, mutta\nemmähän me taida leivätä elää ja kulkea likaisissa vaatteissa.\"\n\nToivonen sanoi: \"Tässä maassa on monta seurakuntaa, jotka ovat paljoa\nrikkaammat kuin me, ja kuitenkin paljoa paremmin hoitavat talouttansa\nja säästävät, kuin me. Mutta juuri sentähdenpä ne ovat rikkaammat.\nSeurakunta on, joilla ei ole niin paljon metsää, kuin meillä, mutta\nheillä on kuitenki puita kylläksi ja vielä myydäkkin. Mutta kuinka he\ntekevät? Siellä on usiammalla talolla yhteisesti ainoastansa yksi\nyhteinen leipouuni ja kuivausuuni (riihi). Sinne kukin vuorossaan\nkantaa taikinansa ja viljansa. Ja kuin niin muodoin ei uuni saa koskaan\njäähtyä, saapi se vähemmällä puiden polttamisella tarpeellisen\nkuumuutensa. Se, mä sanon, on oikeen katsoa talouttansa ja säästää! --\nMiksi emme taida mekin sitä? Miksi emme jo aikaa ole näin tehneet?\nVastaus: Sentähden että me olemme kaikkeen hyvään taikka liian hitaat\nelikkä nerottomat. Ja ajatelkaat myös se asia, kuinka helposti\nleipominen ja peseminen asuinhuoneissa eli kotona taitaa koko kylän\nsaattaa valkian vaaraan. Ajatelkaat, kuinka paljon puita vaan sen\nkautta tulisi säästetyksi, että tuvissamme eli asuinhuoneissamme olisi\npienemmät ja soveliaammat uunit, jotka vähemmin puita kuluttavat, kuin\nnuot hirmuiset kivimuurit, joita nyt leipomista ja kuivaamista varten\ntarvitaan. Puita polttaa on rahaa polttaa.\"\n\nKuultuansa näitä sanoja Kultalalaiset kynsivät päätänsä vähän\nnärkästyneinä.\n\nMutta sitä ei näkevinäänkään Toivonen puhui edespäin: \"Katsokaat kaikin\npuolin. Muissa seurakunnissa on jo yhteiset pesuhuoneet, joissa kukin\ntalo vuorossaan toimittaa kaiken pesunsa. Siitä on sama puiden säästö\nja valkian vaarasta sama vakuutus koko kylälle. Me tämän tiedämme ja\nkatsomme sen hyväksi. Miksikä siis meillä joka talous tekee pesunsa\nkotona omassa huoneessa? -- Leipoessa ja pestessä palava valkia\npikemmin polttaa ja turmelee meidän uunimme ja takkamme. Täytyy niitä\nsentähden useimmiten parannuttaa ja korjauttaa. Se maksaa rahaa. Jos\nolisi kylällä yhteinen pesuhuonet, ja jos usiammat talot yhtyisivät\npitämään yhteistä leipo-uunia, niin se tulisi paljoa vähemmin\nmaksamaan.\"\n\n\"Nyt me siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet! teitä kehoitamme\nrakentamaan yhteisiä leipo-uuneja ynnä kuivausrakennusten kanssa, ja\nyhteistä pesu-huonetta, niin kuin muissa seurakunnissa on. Ensimmäiset\nkulutukset annettakoon yhteisistä rahoista. Me kaikki tehkäämme\ntarpeelliset ajot ja päivätyöt. Mitä tästä arveletta?\"\n\nSiinäpä kaikellaista arveltiin. Muutamat tahtoivat vanhasta kiinni\npitää; mutta usiammat jo kyllä ymmärsivät yhteisen pesuhuoneen olevan\nparemman. Leipo-uuneja het eivät tahtoneet, sillä ett'eivät sellaisia\nvielä tunteneet. Mutta toiset taas mielellään tahtoivat suostua myöskin\nyhteisten kuivaus- ja leipo-uunien rakentoon. Kuin sitten kauvan\nriideltyä huudot laskettiin, tultiin useimpain huutoin jälkeen siihen\npäätökseen, että, ei ainoastaan yhteinen pesuhuonet, mutta myös\nyhteiset leipo-uunit piti rakennettaman.\n\nTähän Toivonen sanoi iloissansa: \"Hyvät ystävät ja kylänmiehet! tämä\nteidän päätöksenne on teille kunniaksi ja teitä monella hyvällä edulla\nja hyödyllä kostava ja palkitseva. Nyt tulee viiminen. Koska te nyt\ntästedes tuletta vähemmin puita tarvitsemaan, niin polttakaat myöskin\nvähemmin. Tehkäät näin säästetyt puut rahaksi, sillä maksaaksenne\nyhteistä velkaa. Kuulkaat minua ja auttakaat minua laskeissani.\"\n\n\"Jos kukin talous, joka nyt saapi, paitsi risuja, 20 syltää puita,\ntulee vuodessa kahdellatoista aikaan: niin sadan talouden säästöt\nvuodessa tekee kahdeksan sataa syltää. Syllästä maksetaan kaksi Ruplaa,\njoka tekee vuodessa tuhat ja kuusitoista sataa Ruplaa. Neljän vuoden\nkuluessa karttuu näin säästettyä kuusi tuhatta ja neljä sataa Ruplaa,\njollapa velkamme jo pitäisi olla maksettuna.\"\n\n\"Kuulkaat vielä. Meillä on vielä vähän yli kuudensadan tynnyrin alaa\nmetsämaata. Sitten kuin on herjetty metsiä karjan laitumina pitämästä,\nkasvaa siellä, niin kuin kyllä tiedätte, kaikki iloisesti ja runsaasti.\nMinä olen kulkenut Maanmittarin kanssa läpi koko metsän. Hän sanoo,\nettä joka vuosi tynnyrin alalle maata kasvaa puolen syltää halkoja\ntykö. Vielä hän sanoo, että meidän pitää antaa vesasta kasvavain\nlehtipuiden, niin kuin leppäin, haapain, vahterain, pihlajain, tuomien\nkasota kolmenkymmenen vuoden vanhoiksi; suurten tammien, mäntyin, ja\nmuiden suurempain hirsi-puulajien täytyy saada seisoa seitsemän\nkymmenen, eli sadan vuoden vanhoiksi ja vanhemmiksikin. Säästääksemme\nja oikiassa järjestyksessä pitääksemme metsää, meidän pitää jakaa\nkaikki pienempi lehtimetsä kolmeen kymmeneen osaan, ja kaikki karkiampi\nhirsimetsä sataan ja usiampaankin osaan. Jos nyt vuosittain kustakin\nlaista otamme ainoastaan yhden osan, niin me luonnollisesti saamme joka\nvuosi yhtä paljon puita, emmekä hakkaa liian paljon eli liian vähän, ja\nmeille ja jälkeemme tulevaisille olisi aina vanhaa, täysikasvoista\nmetsää hakata. Vielä hän sanoi meillä olevan petäjistössä niin vanhoja\npuita, että, jos niitä järjestänsä hakattaisiin, moni niistä tulisi\nliian vanhaksi ja ennättäisi lahoa pois. Jos me net muutaman vuoden\nkuluessa poishakkaisimme, olisi sadan vuoden perästä niiden sijassa\ntaas jälkeentulevaisillemme sadanvuotinen metsä. -- Niin on siis meidän\nneuvomme tämä: jos me joka vuosi säästämme kahdeksan sataa syltää, niin\non kolme tuhatta ja kaksi sataa syltää neljän vuoden säästö. Mutta emme\ntarvitse neljä vuotta odottaakkaan, vaan saatamme kahdessa vuodessa\nkaataa kaiken tämän neljä vuotisen säästömetsän, sillä maksaa velkamme,\npistää intressit omaan kukkaroomme, ja niinä neljänä vuotena kokea\ntulla aikaan kukin talo kahdellatoista syllällä ja risuilla.\"\n\nMiesten kuultua tätä neuvoa, syntyi taas riita ja huuto. Useimmat\nolisivat kyllä mielellään pitäneet intressin, mutta tahtoivat myöskin\npitää puunsa. Näin riideltiin ja väitettiin, siksi että yö kerkesi,\neikä tultu mihinkään päätökseen, vaan niin erottiin toinen toisestansa.\n\n\n\n\n24.\n\nJO KÄYPI AINA PAREMMIN\n\n\nHyvin ajattelevaiset ja ymmärtäväiset miehet kylässä puistivat päätä ja\nsanoivat: \"Ei tuo uppiniskainen kansa koskaan suostu puiden säästöön.\"\nMutta Toivonen naureskeli ja vastasi: \"Malttakaa vaan! hyvä asia vaatii\naikansa. Miesten pitää ensin miettiä asiata ja nukkua sen päälle. Ei\nKultalakaan yhtenä päivänä rakennettu. Meidän kylämme asukkaat\nkuultuansa jonkun uuden, vaikka kuinka hyödyllisen neuvon eli\nosotuksen, ovat juuri kuin lapset, koska he näkevät jonkun oudon\nmiehen. Ensin he huutain ja peljästyksissään juoksevat pois; sitten he\nkaukaa katselevat häntä, ja tulevat hiljalleen takaisin, havattuansa\netteipä tuo pure; vihdoin he leikitsevät hänen kanssansa ja tulevat\nhyviksi ystäviksi.\"\n\nNäin Toivonen puhui. Mutta nyt ruvettiin pesu-huoneen ja leipo-uunein\nrakennusta. Puita hakattiin, kiviä murrettiin, savea, kalkkia, tiiliä\ntuotiin, kaikki yhteisellä työllä. Ne taloudet, jotka suostuivat\nyhteisen leipo-uunin tekoon, tulivat kokoon, keskustellen missä\njärjestyksessä kukin sitä saisi nautita, ja määräsivät sillen soveliaan\npaikan. Toivonen tuotti taitavan muurmestarin, joki tunsi miten uunit\nja takat parahiten rakennetaan. Itse hän kuljeskeli moniaissa kylissä,\nniissä olevia laitoksia katsellaksensa ja valitaksensa mitä parasta oli\nKultalalle. Syksyn puoleen olivat jo pesu-huoneet ja uunit raketut ja\nKultalalaisille suureksi iloksi ja hyödyksi; sillä pian aivan selvään\nnähtiin, että paljon puita tuli säästetyksi ja valkian vaarasta oli\nvähemmin peljättävää.\n\nMutta yksi asia vetää toisen perässään. Moni mies jo itsestänsä rupesi\najattelemaan, ett'eivät nuot savuiset ja nokiset suuret uunit enään\nliene niin tarpeelliset kuin ennen; taitanee ehkä tulla aikaan\npienemmillä, jotka vähemmin puita kuluttavat. Toivosella ja Herra\nKappalaisella oli heidän huoneissansa sellaisia pieniä kamari-uuneja,\njotka myöskin olivat niin raketut että niissä taisi keittää.\nKaupungissa sellaisia nähtiin melkein joka paikassa. Karhulakin\naikanansa oli jo teettänyt itsellensä sellaisia, että muka hänen\ntykönänsä näyttäisi niin kuin kaupungissa. Ja olikin siitä voittoa.\nSäästetyt puut taittiin myydä ja saada rahaa. Eikä enään mennyt\nkenenkään mielestä nämät Toivosen sanat: Puita polttaa on rahaa\npolttaa! Mutta kostannukset uuneja muuttaissa ja uudestansa rakentaissa\nheitä vielä peljättivät.\n\nKuitenkin muutamat niistä kahdesta neljättä Kullantekiäliiton\nsalaisista jäsenistä, jotka jo olivat oppineet Toivosen neuvoja\nnoudattelemaan, antoivat Toivosen sanottua jo ensi syksynä muuttaa\nuuninsa, olletikkin koska hän muutamille köyhemmille lainasi vähän\nrahaa siihen tarpeeseen. Kaupungista tullut taitava mies rakensi kaikki\nvarsin hyvin ja soveliaasti. Mutta nyt nähtiin kuinka kylän miehet ja\nvaimot kaikilta haaroin tulivat katselemaan näitä uuneja, niin kuin\nmuitakin kummituksia. Kaikki he nauroivat, tekivät pilkkaa ja\nmoittivat. Sitten, koska talvi tuli ja pakkainen jäinensä, pyryinensä\nja luminensa, kävi heidän kummaksi, että nuo pienet, seinistä\nirtanaisna seisovat uunit kuitenkin taisivat tehdä tuvat niin\nlämpimiksi. Mutta koska sitten kevätpuoleen usiammalla niistä, joilla\noli sellaiset uunit, vielä oli puita myydä, alkoipa asia muillenkin\nnäkyä otolliselta. Eipä enään juuri paljon kehuttu niistä vanhoista,\nhirmuisen suurista uuneista, ja vihdoin kukin tahtoi tupaansa sellaisen\npienen kummituksen. Moniaat jotka niitä olivat nähneet muiden tykönä,\nrakensivat itse samanlaisia kotonansa, ja miettivät myös kaikenlaisia\nparannuksia, jotka kaikilta hyväksi nähtiin. -- Keväillä sanoma kulki\nympärin talosta taloon, muistuttain: \"Tuokaapa nyt rahaa; yhteisen\nvelan intressit pitää maksettaman; maksakaat siis arrenti rahat\ntiluksistamme!\" -- Sepä oli pahaa ja vastahakoista, näin yhtäkkiä antaa\npois rahaa aivan muka tyhjän edestä. Muutamat sanoivat: \"Menkööt sinne\nja sinne yhteiset velat!\" Toiset juoksivat Toivosen tykö ja sanoivat:\n\"Miksi et enään puhu siitä entisestä neuvostasi, kuinka yhteiset velat\ntaittaisiin puilla maksettaa? Otappas se taas puheeksi!\"\n\nTätäpä oli Toivonen juuri odottanut. Ja kansan kokouttua, hän sanoi:\n\"Kaikki yhteisesti ovat siitä mielestä, niin kuin joka haaralta olen\nkuullut, että velka pitäisi suoritettaman. Mutta ei yksikään tahdo\nvähentää jokavuotista polttopuittensa tarvetta kahdeksalla syllällä.\nNoh, määrätkäämme sitä vaan neljää syltää vähemmäksi. Eihän tuo nyt\ntuntune niin paljon kuin kahdeksan syllän vähennys, koska uunitkin\nvähemmin puita vetävät. Jos siis hakkaatte vuoden tarpeeksenne,\nkahdenkymmenen sijaan ainoastansa kuusitoistakymmentä syltää, siksi\nettä taas on metsään kasvanut kylläksi puita; niin on velka kuitenkin\nmuutaman vuoden kuluessa maksettu.\"\n\nVielä nytkin kuului morina, mutta otettiin kuitenkin tämä neuvo varteen\nja säättiin seurattavaksi. Ja koska tämän säännön oli korkia Esivalta\nei ainoastansa vahvistanut mutta vielä kiittänyt hyväksi, julistettiin\nlikellä ja kaukana asuville tämä metsän kaanto eli hakkaus. Paljon\nostajia tuli likeltä ja kaukaa. Yli-Maanmittarin läsnä ollessa ja hänen\nneuvottuansa kaattiin vanhimpia hirsipuita, ja muutamin paikoin myös\nnuoriakin puita, kussa olivat kovin tihiässä; ei kuitenkaan myyty\nkaikkia kerrassaan, vaan kahden vuoden kuluessa, ettei niiden hinta\nhälvenisi, ja niin oli kahden ajastajan perästä saatu kokoon yli\nkuusituhatta Ruplaa, niin että ei ainoastansa yhteinen velka tullut\nmaksetuksi, mutta myös jäi yli melkoinen summa, joka tarvettilain\nvaraksi lainattiin ulos korkorahaa vastaan.\n\nMutta nyt Toivonen myös noudatti Yli-Maanmittarin ja Esivallan tahtoa.\nTaitaaksensa nimittäin oikiassa järjestyksessä pitää ja hoitaa metsää,\njoka oli paras osa yhteisestä omaisuudesta, annettiin Maanmittarin\nmitata kaikki metsämaat ja panna net karttaan. Katsottuansa ja\ntutkittuansa ne kaikki, hän ne jakoi osiin, ja määräsi, kuta osaa\nkunakin vuonna sai hakata. Ja näin varustettiin yhteistä metsää\nkolmen kymmenen vuoden varaksi ja erittäin sadan vuoden varaksi.\nHän antoi kylän Hallitusmiehille kirjallisen opetuksen ja neuvon,\nmitä heillä joka vuosi oli vaariin otettavaa puita hakattaissa ja\nuusia istuttaissa. Ja hallitusmiehet antoivat kansallen oikian\nmetsä-oorningen eli asetuksen metsän korjuusta, jossa oli säätty, mitä\npuita kaataissa ja niitä jakaissa piti vaariin otettaman, kuinka\nhirsipuita kansan tarpeiksi piti jaettaman, luvattomat hakkaukset ja\nmuut rikokset rankaistettaman, mitä metsävahtia valitessa oli\nmuistettavaa j.n.e., niin että kaikillen tehtäisiin oikeus ja yhteistä\nhyvää autettaisiin.\n\nNämät asetukset olivat varsin hyvät. Jos tuli vuoroon sellainen metsän\nosa hakattavaksi, josta saatiin aivan vähän puita, niin palkittiin mitä\npuuttui siitä mitä joku toinen osa antoi yli tarpeen. Metsänvahti sai\nparemman palkan, että hän öin päivin ahkerammin katsoisi metsävarkaiden\nperään. Joka toinen vuosi hallitusmiehet, seurattuna talon isänniltä,\nmetsänvahdilta, ja muutoin sekä vanhemmilta miehiltä, että nuorilta\npojilta, kulkivat ympäri, kaikkia metsämaiden rajoja ja rajamerkkejä,\nniin myös peltoja ja niittyjä katsomassa ja ojensivat mikä ojennusta\nvaati. Niin estettiin monta riitaa jotka muutoin syttyvät koska ei\nrajoista ja rajamerkeistä pidetä tarkkaa vaaria.\n\n\n\n\n25.\n\nVIELÄ ON PALJON VAIVAISUUTTA KYLÄSSÄ\n\n\nKaikki maakunta ihmetteli, eikä voinut kylläksi ihmetellä\nKultalalaisia. Ihmisten tila oli silmin nähtävästi paranemallansa. Ei\nainoastansa itse kylä ollut vapaana veloista, mutta myös net, jotka\nolivat varsin velkauneet, vähitellen maksoivat velkojansa. Jokainen\nkaupungissa, jolla oli rahaa lainata, antoi sen ennen kaikkia muita\nKultalan miehille lainaksi; sillä kukin tiesi että kylän hallitusmiehet\nolivat varsin omatuntoiset pantattuin maatilusten arviota määrätessä,\nja tunsivat aivan tarkkaan, kuinka paljon kukin talo eli tilus oli\nvelkaa. Ei niin ollut muualla; ja sentähden Kultalalaista uskottiin\nkaikkialla ja arvossa pidettiin. Jos tuli kerjäläinen ja sanoi olevansa\nKultalasta, sai hän tämän soimauksen: \"Etkös häpiä kerjätä, ja olet\nKultalasta?\" Arveltiin muka ettei ollut yhtään kerjäläistä\n\"Kullantekiäin kylässä\".\n\nMutta siinä erehdyttiin. Sillä tässä uudestaan kukoistavassa kylässä\noli vielä paljon tähteitä entisestä pahasta ajasta. Siellä asui\nmuutamia viheliäisiä perhekuntia, joita ei auttaneet eli parantaneet\nHerra Kappalaisen puheet eikä Esivallan uhkaukset. Siellä eli ihmisiä,\njotka ennen tahtoivat olla joutilaina, nälkää nähdä ja kerjätä, kuin\nkasvoinsa hiessä ansaita leipänsä. Siellä eli ihmisiä, jotka oikeen\nopettivat lapsensa kerjuuteen ja varkauteen, ja illalla heitä\npieksivät, jos eivät olleet kylliksi koonneet. Siellä oli ihmisiä,\njotka paloviinaan eli muihin herkkuihin tuhlasivat mitä het olivat\ntaikka ansainneet työllänsä eli saaneet kerjäämällä. Eikä ollut\ntoivomista, että tämä sukukunta kerrankaan kuolisi pois. Siihen sijaan\nniitä eneni, kuta myöden Kultalan tila parani. Sillä ne menivät\nnaimisiin keskenänsä ja synnyttivät lapsia, ilman mitään huolimatta,\nmiten itsiänsä ja lapsiansa elättäisivät. Sanoivat vaan näin: \"Onhan\ntäällä yhteinen köyhäin (eli vaivaisten) raha, se on meidän; yhteisen\nkansan velvollisuus on meitä elättää, tahtokoon taikka ei. Ajaa meitä\npois eli antaa kuolla nälkään, sitä ei he uskalla.\"\n\nTällainen hävytön puhet kävi liiatenkin seurakunnan hyväntahtoista\nKappalaista sydämmellen. Ja hän sanoi usein Hallitusmiehille:\n\"Ahkeroitkaat kuin paljon tahdotte: niin kauvan kuin kylässämme ovat\nnämät laiskuuden, riettauden ja irstaisuuden esimerkit, jotka ovat\nkaiken pahuuden emä, ei koskaan tule kylämme voimaan. Sillä mitä rehti\nihmiset ansaitsevat, siitä syövät myös nämät laiskat joutilaat. Net\nalinomaa kuluttavat toisten tavaroita, ja vielä esimerkillänsä\nviettävät muitakin samanlaiseen ilkiään käytäntöön ja riettauteen.\"\n\nHallitusmiehet kyllä sen ymmärsivät niin hyvin kuin Herra Kappalainen.\nMutta miten auttaa eli estää tätä ilkiätä kerjäystä ja laiskuutta?\nSiinäpä se juuri oli? -- Olihan siellä kyllä vaivaisten huonet; mutta\nse oli kovin vähä tälle kerjäläis-joukolle, niin ettei sinne\nmahtunutkaan monta. Eikä ollut sinne panemistakaan ihmisiä. Kyllä Herra\nKappalainen usein kävi siellä katsomassa, toivoin taitavansa heitä\nparannukseen saattaa; -- mutta turha oli hänen toivonsa. Siellä asuivat\nyhdessä vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot, joilla ei ollut omaa\nhuonetta. Tämä oli, niin kuin Herra Kappalainen usein sanoi, oikia\nsieluin murhapaikka. Sillä lapset siellä näkivät ja kuulivat vanhoilta\npaljon häpiällistä; että miehet ja vaimot asuivat yhdessä; jotka\nmuutoinkin olivat varsin pahantapaiset, se saatti paljon ilkeyttä ja\nriettautta. Se maan tilus, joka kuului tähän vaivaisten-huoneeseen, oli\nkokonaan laimin lyöty ja aina huonosti korjattu, ja Toivosella oli\ntäysi työ, itse huoneessa ees saapa ulkonaistakaan puhtautta variin\notetuksi. Mutta kuinka hän miettikin ja ahkeroitsi, ei hän voinut\nkuitenkaan keksiä yhtään neuvoa, miten tätä kokounutta, joutilasta ja\npahanelkistä roistoväkeä parantaa ja auttaa; ja viimein rupesi hänkin\nuskomaan, että se oli paha, josta ei päästä ja jota ei saateta auttaa.\n\nMutta Herra Kappalaisella ei ollut yhtään lepoa eikä hän julennut nähdä\nniin suurta ilkeyttä ja turmellusta seurakunnassaan. Mutta hän oli\nviisas ja nerokas mies, joka ei huolinut suorastaan ja rohkeasti ryhtyä\nja sekoittaa itseänsä yhteisiin asioihin, sillä, taitaaksensa vaikuttaa\nhyvää, hän tahtoi olla ystävyydessä kaikkein kylän asukkain kanssa. Hän\nantoi siellä ja täällä jonkun hyvän neuvon, tuumasi yhden eli toisen\ntuuman, ja oli iloissaan, jos ne siltä eli tältä Hallitusmieheltä\nvastaan otettiin ja noudatettiin. Eikä ollut olevinaankaan, että se\nneuvo eli tuuma oli tullut häneltä; vaan hän salli Hallitusmiehille sen\nkunnian, että het olivat itse oikian keinon keksineet. Tämä heitä\nmiellytti, ja sitä kernaammasti het toimittivat asiat. Hän myös arveli\nnäin: se on oikeen ja hyvä, että kylän hallitusmiehet pidetään arvossa\nja kunniassa; mutta se arvo ja kunnioittaminen taitaisi vähetä, jos\nsanottaisiin, että he ottavat muilta neuvoa ja opetusta. Se ei kelpaa.\nTällä tavalla tämä viisas ja nerokas mies vaikutti hiljaisuudessa,\nilman omaa kunniaa eli kiitosta pyytämätä, ja vaikutti enemminkin kuin\nnet itse tiesivätkään eli uskoivat, jotka hänen neuvojansa noudattivat.\nJa jos ei kaikki käynytkään aina, niin kuin hän olisi suonut, ei hän\nsiitä närkästynyt, eikä sentähden herennyt hyvää asiaa toimeen\nauttamasta. Sillä hän oli myös niin ymmärtävä, että hän uskoi muidenkin\nihmisten saaneen Jumalalta ymmärryksen, ja kukatiesi monta asiata\ntaitavan ja tietävän paremmin kuin hän. Kaikki mikä oli hyödyllistä,\nsitä hän suuresti kiitti; tämä kiitos miellytti ja ilahutti. Ja jos\nhavaittiin mitään väärin tehdyksi ja erehdytyksi, koki hän sitä\nhyvyydellä ja lempeydellä peitellä ja autella, joka taas lohdutti ja\nrohkaisi erehtynyttä.\n\n\"Ei tämä kauvemmin näin kelpaa, että seurakunnalla on tällä lailla\nköyhiä ja joutilaita kerjäläisiä!\" sanoi muuan päivä Toivonen\nKappalaiselle: \"Mutta en voi siihen keksiä kelpo neuvoa. Kerjäläiset\novat kansalle, niin kuin täit ihmisen ruumiille: rasitus ja häpiä; ja\nnet imevät pois kaiken veren, nesteen ja voiman, ettei ole mahdollinen\ntervehtyä ja päästä voimiinsa. Minua oikeen hirvittää, nähdessäni\nvaivaisten huonetta. Se maksaa niin paljon, eikä mitään hyödytä, ja on\nvaan hävyttömyyden ja pahoin tapain elatushuonet.\"\n\nKappalainen vastasi ja sanoi: \"Tämän oletta puhuneet juuri kuin minun\nsydämmestäni. Jos ei kylällä olisi köyhäin huonetta, ei olisi sen\nasukkaitakaan. Enimmin kerjäläisiä ja joutilaita aina nähdään niissä\npaikkakunnissa, joissa on enimmät köyhäin vaivat eli missä enimpiä\nalmuja jakaillaan.\"\n\nSiihen sanoi Toivonen: \"Kyllä jo olen minäkin ajatellut ettei pitäisi\nollakkaan koko vaivaisten huonetta. Mutta ei silläkään tule paremmaksi.\nParahitenkin asetetuissa seurakunnissa on aina köyhiä ja kelvottomia.\nMitä niiden kanssa pitää tehtämän? -- Olenma muissa seurakunnissa\nnähnyt, että köyhät saavat ruotivaivaisina kulkea ympärin varakkain\ntalonpoikain tykönä vuorottain, elikkä viikon ajan kussakin talossa\nnauttivat elantoa eli saavat yösiaa. Mutta se on vanhoja ja\nkivuloisia vastaan julma käytös, ja työhön kykeneville kehoitus\njoutilaisuuteen ja laiskuuteen, sekä sielun että tapain turmellus.\nToisissa seurakunnissa taas, joissa kerjääminen oli poiskielletty, minä\nolen nähnyt, että köyhät ja kerjäläiset seurakunnan kulutuksella\nelätettiin niiden taloissa, jotka siitä vaativat vähimmän maksun. Net\nolivat aivan köyhiä ihmisiä, jotka sen kautta tahtoivat ansaita jonkun\npienen rahan, ja viimein sellaisessa pahassa seurassa itsekkin\npahenivat ja hävisivät. Siitä ei ollut seurakunnalle yhtään hyötyä,\nmutta vahinkoa ja turmellusta. Sillä kerjäläiset eivät paranneet, mutta\nsiihen sijaan saastuttivat ja riettauteensa harjoittivat muita, joiden\ntykönä he asuivat. -- Jaa, Herra Pastori, verta itkeä mahtaisin,\najatellessani köyhiä orpolapsi-raukkoja, joita näin muodoin ikään kuin\nauksionin kautta annettiin vähintä maksoa vaativallen syöttiläiksi.\nMinä muistan, kuinka kalliina aikoina tällaisten lasten ruokon edestä\nkyllä otettiin rahaa, mutta lasten annettiin nälkää nähdä; ja kuinka,\njos net raukat nälissään parkuivat ja huusivat, heitä vitsoilla\npieksettiin, että olisivat vaiti, eikä muut ihmiset saisi kuulla siitä.\nMinä muistan, kuinka kerran sellaisen lapsukaisen kuollut ruumis\navattiin, eikä vatsasta löytynyt muuta kuin vähän ruokaa ja vettä,\nmutta selkä ja reidet täynnä verinaarmuja. Totta totisesti,\nTurkkilaisilla ja Pakanoilla on enemmin armeliaisuutta, kuin usein\nlöytyy meidän raaoilla ja valistumattomilla talonpojillamme.\"\n\n\"Tiedän minä myöskin kyllä,\" sanoi vielä Toivonen: \"että monessa\npaikoin hallitusmiehet ovat tuumailleet rakentaa vaivaisten huoneita,\nsinne pannaksensa köyhiänsä. Sitä ei he kuitenkaan tehneet totisesta\narmeliaisuudesta ja rakkaudesta ihmisiä kohtaan; mutta net\nkovasydämmiset ja laiskat hallitusmiehet tahtoivat sillä vaan\nhelpoittaa vaivansa ja päästä alinomaa vaivaisten asioita\najattelemasta. Sillä hallitusmiesten ylpeys kyllä halajaa viran\nkunniaa, vaan sen kuormaa he kokevat kaikella tunnottomalla\nhävyttömällä tavalla välttää!\"\n\nNäin Toivonen puhui. Herra Kappalaista ilahutti hänen tarkka tietonsa\nja ymmärryksensä näissä asioissa, ja hän sanoi: \"Ajatukseni tästä\nvarsin tarpeellisesta asiasta minä olen pannut paperille; lukekaatpa\nniitä. Kyllä niissä on vielä paljon ojentamista; mutta ojentakaat ja\nparantakaat ja jättäkäät pois mikä ei kelpaa.\"\n\nToivonen otti kotiinsa Herra Kappalaisen paperit. Hän luki niitä monet\nkerrat. Hän puhui niistä toisten hallitusmiesten kanssa. Hän meni Herra\nKappalaisen tykö ja teki kaikellaisia muistutuksia ja kysymyksiä,\nkuulteli visusti hänen vastauksiansa ja taas keskusteli virkaveljeinsä\nkanssa. Vihdoin hän Herra Kappalaisen kanssa suostui millä neuvolla\nvaivaisten hoito parahiten taitaisi autettaa. Sitten hän kutsui kokoon\nkylän kunniallisimmat miehet, neuvotteli heidänkin kanssa asiasta ja\nkuulteli mitä heillä oli siihen sanomista. Sen jälkeen taas yksi ja\ntoinen asian haara oikastiin ja paranettiin.\n\n\n\n\n26.\n\nMITÄ KULTALALAISET TEKEVÄT KERJÄLÄISILLENSÄ\n\n\nKoska nyt kaikki oli hyvin mietitty ja tuumattu, tartuttiin työhön.\nKuitenkaan ei tiennyt moni kylässä, mitenkä ilman aivan suurita\nkulutuksita taittaisiin ja tahdottaisiin hoitaa ja elättää niin monta\nkerjäläistä, joutilasta, apua tarvitsevaa sairasta, vian alaista ja\nsitä suurta lapsijoukkoa.\n\nEnsistä otettiin, Esivallan luvalla, köyhäin rahakassasta, niin\npaljon rahaa kuin nähtiin tarvittavan; niillä hankittiin sorvituoli,\nnikkari-penkki, kirveitä, höyliä, sahoja, lapioita ja kaikellaisia\nmuita työaseita. Vaivaisten huoneessa oleva köökki myös parannettiin,\nettä siinä taittiin monelle perheellen yhtä aikaa keittää, ja tehtiin\nkaikellaisia muita muutoksia, niin että oli eri työhuoneet miehille,\neri vaimoille, ja kummallenkin sekä miehen että vaimon puolelle\nerittäin sairashuoneensa. Katettiin myös jokaiselle terveelle eri\nmakaushuoneensa. Se oli pieni kammio, ainoastansa viisi kyynärää pitkä\nja puolentoista leviä, niin että laattialle mahtui oljilla täytetty\npolstari ja pään alainen, ynnä karkiain lakanain ja villaisen peiton\nkanssa. Kussakin kamarissa oli oma ovensa, jossa oli reikä, että tuuli\neli puhdas ilma pääsi sisälle juoksemaan. \"Ei pidä sentähden laittaa\naivan hyvää ja alkiata kerjäläisille,\" sanoi Toivonen: \"mutta niin että\nhe saakoot halun, omalla työllään hankkia itsellensä parempaa oloa.\"\nSentähden joka loukko koko huoneessa oli laitettu makauspaikaksi.\nKatossa säilytettiin, mitä oli tarpeiksi ostettu, niin kuin villaa,\nhamppua, puita ja senkaltaista.\n\nKoska nyt kaikki nämät asiat olivat valmiiksi toimitetut, kirjoittivat\nhallitusmiehet ylös kaikkein niiden nimet, jotka eivät voineet itsiään\nelättää ilman yhteisen kansan avuta. Se oli pian tehty. Kyllähän ne\nkaikki tunnettin. Muutamilla oli vielä omat huoneensa; toiset taas\nkulkivat ympärin, ilman suojata ja kerjäten, talosta taloon. Joilla ei\nollut omia huoneita, ne otettiin vaivaisten huoneeseen. He tulivat\nsinne mielellään, sillä talvi oli tulossa. Ne, joilla kyllä oli\nhuoneensa, mutta jotka asuivat sekaisin ja ahtaasti muiden köyhäin\nkanssa, niin että vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot makasivat samassa\ntuvassa, ne ilman viipymätä ja muuta kysymätä vietiin vaivaisten\nhuoneeseen. Ainoastaan net saivat jäädä huoneisiinsa, jotka saattivat\nnäyttää että he ja heidän lapsensa makasivat erittäin ja heillä muutoin\noli raitis asunto.\n\nNäin kaikki kylän köyhät ja vaivaiset olivat jaetut kahteen luokkaan:\nne joilla oli omat huoneensa, ja ne jotka asuivat vaivaisten huoneessa.\nMutta molemmat kuuluivat yhteisen vaivaisten-holhouksen alle, ilman\neroitukseta. Kussa oli lapsia, net saivat enimmiten olla kotona\nvanhempainsa tykönä. Mutta jos oli huonet aivan pieni ja ahdas, eli jos\nvanhemmat olivat pahat ja siivottomat, elikkä vaivaisten huoneessa,\nniin laitettiin lapset johonkuun hyvään taloon mutta kylässä eli\nmyöskin kaupungissa, ei köyhäin tykö rahan edestä, eikä myöskään\nrikkaiden, mutta niiden tykö, jotka olivat tutut rehellisyydestänsä ja\njumalisuudestansa. Näille lapsille annettiin vaatteet yhteisistä\nvaivaisten huoneen varoista, ja elatusvanhemmillenkin vähän elatusapua,\njos niin vaativat. Mutta niistä jotka olivat lapsia tykönsä ottaneet,\nei ollut monta jotka sitä vaativatkaan. He tekivät tätä, Herra\nKappalaisen kehoitettua, omasta hyvästä sydämmestä ja kristillisestä\nrakkaudesta. Herra Kappalainen itse oli kaikkein orpoin oikia isä. Hän\noli ottanut tykönsä kaksi pahanjuonista poikaa, joita ei kukaan\ntahtonut huoneeseensa, ja jo puolen vuoden perästä net olivat, jokaisen\nihmeeksi, tulleet varsin hyväntapaisiksi. Tällä tavalla pidettiin\nhuolta lapsista, eivätkä net enään nähneet joka päivä vanhempainsa\npahoja esimerkkiä, mutta oppivat työtä tekemään ja Jumalata pelkäämään,\nsiihen sijaan että het ennen olivat vaan oppineet kerjäämään,\nvarastamaan ja juoksemaan ympärin joutilasna.\n\nKuin nyt kaikki köyhät lapsinensa näin jakailtiin, ja kaikki pääsivät\nkaton alle ja suojaan, päätettiin kylän hallitusmiehiltä tämä\npääperustus eli ojennusnuora, nimittäin: Joka ei kykene eli voi itseään\nelättää, eikä keneltään muulta elätetä, siitä täytyy yhteisen kansan\npitää huolta. Mutta jota seurakunta elättää, sitä se myös saa pitää\nsilmäinsä alla ja totuttaa työn tekoon, että hän oppisi itseänsä\nelättämään. Eikä siinä ollut muuta kuin oikeus ja kohtuus.\n\nSentähden jokaiselle köyhälle perheelle pantiin joku rehellinen mies\nholhojaksi eli peräänkatsojaksi. Hänen tuli pitää huolta hänelle\nuskotun perheen elatuksesta, vaatteista, tavarasta, veloista ja\ntuloista; hänen piti valvoa järjestystä, siivoa ja puhtautta heidän\nhuoneessansa, ja katsoa heidän työtänsä. Kaikista näistä pidettiin\ntarkka vaari. Sillä koska nämätkin omissa huoneissaan asuvaiset saivat\nruokansa vaivaisten huoneen köökistä, ja heille myös vaivaisten huoneen\nvaroilla hankittiin vaatteita ja tarvetkaluja, piti heidän myöskin\ntyötä tehdä saman vaivaisten huoneen hyväksi, ja niin muodoin työllä\nmaksaa leipänsä ja mitä he muuta nautitsivat. Mitä het, yli sen heiltä\nvaaditun työn, suuremmalla vireydellänsä ansaitsivat, luettiin heille\nhyväksi. Tätä rahaa, eikä sitäkään mitä he talonpoikain työssä\nansaitsivat, het eivät saaneet käsiinsä, mutta se heidän nimeensä\npantiin säästökassaan. Sillä net, jotka elääksensä saivat mitä\ntarvitsivat, eivät tarvinneet rahaa; heidän piti ensin oppia\nsäästämään.\n\nKunkin holhojan piti tuo tuossakin Herra Kappalaisellen tehdä tilin\nhänellen uskotun perheen käytännöstä ja olosta. Sillä Herra Kappalainen\noli kaikkein holhojain oikia päämies; hän oli kaikkein vaivaisten\nhoitaja, ja hänellä oli kirja, kuhun kaikki olivat kirjoitetut. Jos oli\nsyitä valitukseen jotain holhojata vastaan, että hän oli tätä rakkauden\nvirkaa pahoin ja väärin täyttänyt, niin se tuli hallitusmiehiltä heti\neroitetuksi virastansa.\n\nTämä alinomainen perään katsanto ja jokaisen köyhän perheen eli ihmisen\nholhous vaikutti erinomaisesti paljon hyvää. Sillä että kullakin\nholhojalla oli ainoastaan yksi perhe katsottavana, ei hänellä siitä\ntyöstä ollut paljon vaivaa, mutta hän toimitti sitä paremmin ja\nsuuremmalla huolella. Kukin tätä työtä teki mielellään, ilman maksota,\npaljaasta kristillisestä rakkaudesta. Pian syntyi oikia kilvoitus\nholhojain välille, että kukin katsoi kunniaksensa, taitaa hänellen\nuskottuita ihmisiä neuvoilla, opetuksilla ja muulla avulla hyödyttää ja\nauttaa. Näin oli aivan yhtäkkiä jokainen muutoin hyljätyksi jäänyt\nköyhä ihmis raukka löytänyt ystävän, isän ja hoitajan, jollen hänen oli\nsyy koko elinkautensa olla kiitollinen.\n\nMutta nyt tuli kysymys: mistä ottaa elatusta ja vaatteita näille\nköyhille? Vaivaisten huoneen rahakassasta tuleva korkoraha eli intressi\ntähän tarpeeseen ei piisannut. Mutta Toivonen sanoi: \"Sepä nyt olisi\nvasta häpiä, jos ihmiset, joilla on terveet kädet, eivät voisi ansaita\nleipäänsä. Kaikki köyhät yhteensä, sekä kotonansa että vaivaisten\nhuoneessa asuvaiset, ovat nyt ikään kuin yksi ainoa suuri perhekunta,\nja heidän pitää työtä tekemän, yhden kaikille ja kaikkein yhdelle.\nKotonansa asuville annetaan kotiinsa viikon kuluessa tehtävä työ; jotka\novat vaivaisten huoneessa, niiden pitää tehdä työtä kahdeksan tiimaa\npäivässä, paitsi sunnuntai- ja juhlapäivinä.\" Ja niin tehtiin. Joka ei\ntahtonut työtä tehdä, se pantiin pimiään huoneeseen; ja sai siellä\nistua ilman muuta juomata ja ruata kuin kylmää vettä ja huonoja\npotaatteja, netkin kylminä ja ilman suolata, joista ei muut olisi\nhuolineet. Se ei ollut kenellenkään otollista. Mutta joka teki työtä,\nhän sai joka päivä lämmintä ruokaa. Joka yli niitä määrättyä kahdeksan\ntiimaa tahtoi vielä tehdä työtä, taisi niin muodoin itselleen ansaita\nrahaa. Mitä kalua hän oli valmistanut, se myytiin, ja siitä saatu raha\npantiin hänen nimeensä säästökassaan, korkorahaa eli intressiä\nkasvattamaan. Näin heilien karttui vähäinen tavara. -- Joka kirosi ja\nsadatteli, puhui hävyttömiä ja riettaita puheita, eli muutoin oli\nsopimatoin ja pahanelkinen, tuli pimiään huoneeseen ilman armota. Mutta\njoka eli hiljaisesti ja siististi, sillä oli toivo tulla parempaan\ntilaan. Hän taisi tulla alavartiaksi vaivaisten huoneessa, ja vielä\npäästä ylivartiaksikin. Sillä niistä jotka olivat paraat ja\nkelvollisimmat, valittiin peräänkatsojat eli vartiat, joiden tuli pitää\nvaari toisten töistä ja käytännöstä, puhtaudesta ja siivosta huoneissa\nja makauskamareissa ja vaatteiden korjuusta. Heidän piti kaikki\nilmoittaa ylimmäisellen peräänkatsojalle eli ylivartiallen, joka\nitsekkin kuului vaivaisten huoneeseen. Hänellä, että myös ruan\nkeittäjillä oli se etuus, ettei heitä pidetty yhteiseen työhön. Mitä\nhe, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat ansaita, se oli heidän\nomaisuutensa, ja tuli säästökassaan. Alavartioilla ei ollut myöskään\nkuin neljän tiiman työnteko päivässä yhteiseksi tarpeeksi; kaikki muut\nhetket he saivat käyttää omaksi hyväksensä. Elsalla oli vaarin\npitäminen köökistä. Täällä hän opetti kahta köyhää vaimoa ruan\nkeittoon. Yhdellä vaimolla oli vaivaisten pesut, vaatteet ja kalut\nkatsottavana. Näin oli kaikilla yhdellä puolen rankaistuksen pelko,\ntoisella toivo paremmasta olosta, ja olivat niin muodoin ikään kuin\npakotetut omaa etuansa pyytämään.\n\nJa työtä oli kyllä koko vuodeksi. Ennen kaikkia muita töitä piti\nkaikkein vaivaisten yhteisesti ei ainoastaan viljellä ja korjata\nvaivaisten huoneen alle kuuluvat kryytimaat ja pellot, niihin kylvää\njyviä, kaalia, nauriita, papuja, herneitä, potaattia, pellavia, hamppua\nj.n.e., mutta myös yhteisellä työllä viljellä vaivaisten huoneen\narrentimaata. Kuitenkin jokainen jolla oli maata, sai omaksensa pitää\noman maansa tulot, että mitä jäi yli, sittenkuin vaivaisten huonet oli\nsaanut saatavansa ruan, vaatteiden ja suojan edestä, hänen\nholhojaltansa tehtiin rahaksi ja pantiin hänen nimeensä säästökassaan.\n\nVielä piti miesten auttaa teitä ja katuja korjatessa, kaivoja ja\nlähteitä puhdistaissa ja perkatessa, alaisia ja märkiä maita\nojittaissa; yhteiseksi tarpeeksi kaataa puita ja hakata halkoja;\nmetsässä oleviin avoimiin paikkoihin istuttaa nuoria kuusia, tammia ja\nmuita puita, ja muutoin huoneita korjattaissa tehdä muurarin ja\ntimmermannin eli salvajan töitä. Koska oli paha sää, elikkä\ntalvisaikana, miehillä oli vielä enemmin tekemistä. Jotka osasivat\nvähänkään sorvata, höylätä, sahata, vuolla j.n.e., niiden täytyi\nvalmistaa kaikenlaisia huonet- ja köökkikaluja, astioita ja\npeltoaseita. Toisia opetettiin kutomaan villaisia ja pellavaisia eli\nhamppuisia kankaita j.n.e. Aina oli muutama kangastuoli työssä sekä\nkesällä että talvella.\n\nVaimoin, ja myöskin lasten, piti, kuin oli väen puutos, auttaa\npeltotöissä; paitsi sitä vaatteita pestä ja parantaa eli paikata;\nvillaista, hamppuista eli pellavaista lankaa kehrätä, eli kankurein\ntarpeeksi puolata (kehiä); itse myöskin kutoa kankaita niin myös\nsukkia, lakanoita ja paitoja ommella, ja muuta senkaltaista työtä\ntehdä. Kaikki tekivät työtä yhdelle, ja yksi kaikille. Tämä elanto oli\nheille niin mieliin, että pari perhekuntaa, jotka ensistä, peljäten\nkoko tätä laitosta, olivat sanoneet taitavansa tulla aikaan ilman\nkerjäämätä ja seurakunnan avuta, nyt omasta päästään tahtoivat tulla\nsiitä osallisiksi. Tämä laitos oli siitä varsin etuisa, että sen\nhallitus ei vaatinut mitään kulutusta. Sillä ylivartia, alavartiat ja\nruan keittäjät, piiat, halon hakkaajat j.n.e. eivät maksaneet mitään.\nHe olivat kaikki vaivaisten huoneeseen kuuluvia. Herra Kappalainen,\nholhojat, Toivonen ja Elsa eivät tahtoneet mitään vaivastaan ja\nrakkauden työstänsä. Kylän kouluttaja, Juhana, myöskin ilman maksota,\npiti varsin tarkan selvän luvun laskuista ja räkningeistä, sekä\ntuloista että ulosannoista ja vaivaisten säästetystä tavarasta.\n\nVielä: Koko tämä laitos kannatti itsensä ilman vieraata avuta. Väki\nitse kylvi, kasvatti eli istutti ja keitti ruokansa; itse he\nkehräsivät, kutoivat ja valmistivat vaatteensa, kotikasvoista hampuista\nja pellavista; tekivät itse pöydät, penkit, tuolit ja lautaiset; kaapit\nj.n.e.; korjasivat ja paransivat itse huoneita ja kaikkia kaluja ja\ntyö-aseita. Pian karttui enemmin elatusta, saatiin valmistetuksi\nenemmin lankaa ja kangasta ja kaikenlaisia kaluja kuin tarvittiinkaan\neli kotona kulutettiin. Se myytiin kaikki, ja rahoilla taas ostettiin\nmuita tarpeita, niin kuin villaa, rautaa j.n.e. Jotka olivat viriämmät,\ntaisivat niinä hetkinä, joina olivat heille määrätyistä töistä vapaat,\nkaikenlaisella työllä ansaita jonkun kauniin rahan. Se pantiin\nintressille, elikkä ostettiin mitä työ-aseita eli kaluja heillen näitä\ntöitä paremmin tehdäksensä puuttui. Jo kahden vuoden perästä ei enään\ntarvittukaan köyhäin yhteisestä rahasta kasvavaa intressiä eli\nkorkorahaa.\n\nKuin näin ihmiset kohtuullisella rualla paljon työtä tekivät ja paitsi\nsitä miehet ja vaimot melkein alinomaa elivät toisistaan erillänsä,\nkatosi itsestään kaikki ylellisyys ja kopeus. Vielä päälliseksi oli\nyhteinen sääntö, ettei saanut heistä kukaan mennä naimisiin, muu kuin\nse joka voi elättää itseänsä ilman vaivaisten huoneen eli seurakunnan\navuta.\n\nKaikkein paras, erinomattain kiitettävä asia oli se Jumalan pelko, joka\nvähitellen syntyi näissä ennen niin raaoissa ja valistumattomissa\nihmisissä. Ja sekin oli Herra Kappalaisen tekemä. Sillä joka viikko hän\npiti muutaman kerran ehtoo-rukouksia vaivaisten huoneessa; sinne\ntulivat silloin myös muutkin, omissa huoneissaan asuvat köyhät. Hän\npuhui aina monta ylösrakentavaa ja opettavaa sanaa heidän sieluinsa\ntilasta, ja näytti heillen, kuinka rakkaudella Jumalata ja ihmisiä\nkohtaan tavoitetaan sydämmen puhtain autuus sekä tässä mailmassa että\nijankaikkisuudessa. Nämät rukoushetket vaikuttivat paljoa enemmin\nheidän parannustansa, kuin esivallan uhkaukset ja rankaistukset.\n\nMuutoin oli jokaisella köyhällä täysi vapaus eroittaa itsensä milloin\ntahansa tästä köyhäin holhouksesta. Hänen täytyi vaan näyttää ja\ntodistaa, että hän ilman yhteisetä köyhän avuta, ja kunniallisella\ntavalla taisi ja tahtoi itseänsä auttaa tämän mailman läpitse. Ja se\noli lakina, että jos joku näin erkaunut, yli vuoden ajan oli ilman\nkerjäämätä ja muiden avuta, omalla viriällä työllään itseänsä\nelättänyt, ja muutoin ansainnut hyvän nimen ja lausunnon, sai hän omiin\nkäsiinsä säästökassassa olevat rahansa, ja net oman vapaan tahtonsa\njälkeen käyttää. Ymmärrettävä on, että hän nyt myös pääsi holhojansa,\nja pidettiin samanvertaisena kuin muutkin kyläkunnan jäsenet.\n\nMikä Kultalan köyhäin holhous-rakennuksessa oli erinomattain, ja\nenemmin kuin missään muussa samankaltaisessa laitoksessa, kiitettävä ja\nvarsin sangen hyödyttävä, oli se, että köyhät olivat pakotetut aivan\nitse omilla käsillään tekemään kaikki mitä he tarvitsivat elääksensä,\npukeaksensa ja muutoin aikaan tullaksensa. Ei heistä pitänyt kukaan\nhuolta. Heidän piti itsensä pitää huolta omista tarpeistansa ja niitä\nsaadaksensa työtä tehdä. Täällä ei ollut heillä sellaista työtä jossa\nistutaan yhdessä kohden, eikä sellaisia pieniä työhuoneita eli\nfabriikeissä tehtäviä naputustöitä, jotka tekevät ihmisraukat\nkelvottomiksi raskaampiin ja vaikiampiin töihin; täällä ei ollut niin\nhelppo rahan saalis, että nuoret tytöt ja pojat olisivat tainneet\nansaita yhtä paljon kuin vanhatkin, joka vaan yllyttää ylelliseen\nelämään ja liian varhaisiin naimisiin ja niin muodoin enentää köyhäin\nlukua; niin kuin sanoo sananlasku: Vaivainen vaivaisen naipi, Siitä\nsaadaan pussiseljät, Siitä vaivaiset venyvät. Täällä jokaisen täytyi\ntehdä sellaista työtä, joka oli hänelle koko-elinkautensa hyödyllistä,\nsitä myöden muka kuin hänen voimansa myöden antoi; hänen piti nimittäin\nkaivaa, hakata, kylvää, istuttaa puita, puida riihtä, rakentaa\nhuoneita, höylätä, kehrätä, kutoa, vaatteita ommella eli kraataroita\nj.n.e.\n\n\n\n\n27.\n\nKOETTAA ON PAREMPI KUIN MIETTIÄ\n\n\nKultalassa oli niin kuin muuallakin. Koska vaan joku ymmärtävä ja\ntoimellinen mies toi esiin jotain uutta neuvoa, josta olisi ollut\nsilmin nähtävä etuus ja voitto oli jokainen sitä vastaan ja koki sitä\nestää. Silloin kukin oli täynnä pelkoa ja epäilyksiä; silloin kukin\npuisti päätänsä, kohotti hartioitaan ja hoki sitä vanhaa kaikkein\nlaiskain ja toimettomain sananpartta: Olkoon sillänsä; ei siitä tule\nmitään.\n\nToivonen kyllä sen tiesi ja oli koetuksesta ja vahingosta tullut\nviisaammaksi. Jos hän oli Kultalalaisille edeltä käsin ilmoittanut\nkaikki mitä hänellä oli mielessä ja tarkoituksena köyhäin holhouksen\nsuhteen, olisivat kaikki peljästyneinä peränneet, nähneet tuhansia\nesteitä, ja suorastaan hyljänneet hänen neuvonsa, huutain: Olkoon\nsillänsä; ei siitä neuvosta tule mitään.\n\nMutta Toivonen ajatteli: Koettaa on parempi kuin miettiä. Ei hän ollut\nvirkaveljillensäkkään, toisille Hallitusmiehille kaikkia ajatuksiansa\nja tuumiansa ilmoittanut; sillä he olivat kyllä hyväntahtoisia ja kelpo\nmiehiä, mutta pelkureita ja epäileviä. Sentähden hän ei sanonut\nheilienkään muuta kuin vähitellen yhtä asiaa kerrassaan, jota juuri\npiti tehtämän.\n\nNiin ensin kirjoitettiin ylös köyhät ja kerjäläiset lapsinensa, joista\nmuutamat laskettiin omiin huoneisiinsa asumaan ja toiset pantiin\nvaivaisten huoneeseen. Se oli pian tehty. Sitten määrättiin joka\nperheelle holhojansa, ja hänelle selitettiin Herra Kappalaiselta mitä\nhänellä oli tekemistä. Sekin tuli viimen toimeen. Sitten hankittiin\nhöyliä, kirveitä, sahoja, rukkeja, kangastuoleja j.n.e. vaivaisten\nholhouksen yhteisillä rahoilla. Eikä sekään ollut mikään noitakeino;\nniin kuin myös villan osto, hamppuin ja pellavain kylvö, kehräys ja\nköökin uusi rakennus. Näin tuli vähitellen yksi asia toisen perästä\nmatkaan saatetuksi; jokainen asia erittäin ei katsottu vaikiaksi; niin\ntuli koko asia toimeen, ja vahvistettiin korkialta Esivallalta varsin\nkehoittavilla kiitossanoilla. Saatiinpa kyllä jälistäpäin kuulla, että\nmyöskin muutamat Esivallan herrat olivat katsoneet tätä asiaa\nmahdottomaksi ja sillen nauraneet, koska se jo, heidän tietämätänsä,\noli täydessä toimessa.\n\nPahimman seikan eli esteen tekivät alusta vaivaisten huoneen asujat;\neivätpä ne ollenkaan tahtoneet maata niissä ahtaissa makauskammioissa.\nMutta heille sanottiin: Tehkäät viriästi työtä, niin saatatte\nitsellenne vuokrata eli rakentaakkin parempia huoneita. Mutta eivät he\ntahtoneet tehdä työtä; sentähden tulivat pimiään huoneeseen kylmälle,\nhuonolle rualle. Sepä heille vielä vähemmin kelpasi. Muutamat koettivat\ntottelemalla parantaa tilansa, ja antausivat onnensa alle, olletikkin\ntalvisaikana, koska ei ollut huvittava ajella pitkin maanteitä ja maata\nulkona. Koska he kerran olivat saaneet nauttia parempaa ruokaa ja\nnähneet itsensä paremmin kohdattavan, olivat tottuneet työn tekoon ja\nheillä jo oli muutamia Ruplia säästökassassa vanhain päiväin varaksi\neli lapsillensa, jäivät he sinne varsin kernaasti. Sillä he eivät\ntahtoneet jättää tätä pientä kasvolle pantua tavaratansa, mutta\nahkeroivat sitä enentää. -- Toiset taas juoksivat tiehensä ulos\nmailmaan, saadaksensa elää joutilaina ja kerjätä. Se nyt oli heidän oma\nasiansa, ja seurakunnalle oli vaan se hyvä siitä, että pääsi niitä\nelättämästä. Muutamat näistä poisjuosneista eivät enään näyttäneet\nsilmiään. Eikä se Kultalalle ollut mikään paha onni. Toiset taas\ntulivat, kerjäläisinä, kiini otetuiksi Kruunun Palvelioilta ja tuotiin\ntakaisin. He saivat ensin istua pimiässä huoneessa, ja sitten pantiin\ntyöhön niin kuin ennenkin. -- Ei ajastaikaakaan kulunut, ennen kuin\nvastahakoiset olivat suostuneet tähän järjestykseen, eikä ollut enään\nyhtäkään kerjäävää Kultalalaista, paitsi niitä muutamia vieraisiin\nmaihin poiskaranneita.\n\nOmissa huoneissaan asuvat perheet myöskin olivat alussa vastahakoiset,\nja tahtoivat elää entisessä liassaan ja saastaisuudessaan, johon olivat\nharjauneet. Ja he valittivat ja huusivat hirmuisesti Kultalalaisten\nkovasydämmisyydestä, jotka eivät tahtoneet antaa heidän syödä ja juoda\nilman rahata, eikä ees antaa heillen rahaakaan. Mutta nälkä ja pimiä\nkamari vihdoin taivutti kankeimmatkin ja uppiniskaisimmat, ja\nKultalalaiset pitivät kiinni siitä, että joka tahtoo syödä, hänen pitää\ntehdä työtä, joka tahtoo hyvää nautita, hänen pitää hyvää tehdä.\n\nVaivaisten holhous oli ennen maksanut paljon. Nyt ei se maksanut\nmitään. Ei Kappalainen, eikä Toivonen, eikä Elsa tahtoneet siitä koota\nrikkautta. Köyhäin piti itsensä toimittaa heillen määrätyt\nvartiavirkansa. Jollen sellainen toimitus uskottiin, sillen se oli\nkosto eli palkinto hänen hyvästä käytöksestänsä; jolta se pois\notettiin, sillen se oli rankaistus. Niin kaikki virkaa pyysivät toinen\ntoiseltansa. Vaivaisten huoneen kryytimaat ja muut tilukset antoivat\nelatusta kyllä; ja myös ne maan tilkat, jotka köyhät perheet olivat\nyhteisestä laitumesta saaneet osaksensa, tulivat satoisammaksi,\nyhteisesti viljeltynä ja korjattuna. Viriät maksoivat arrentimaitensa\nannoista vaivaisten huoneelle elatuksensa ja vaatteensa, ja mitä jäi\nyli, tehtiin rahaksi, ja pantiin säästökassaan heidän nimeensä.\n\nMiehet, jotka tulivat vaivaisten huoneeseen, olivat ensin olevinaan\naivan taipumattomat ja kelvottomat höyläämään ja sahaamaan, kutomaan\nj.n.e. Mutta heidän täytyi oppia. Kaupungista tuotettu mestari pian\npani asian toimeen. Hän oli ymmärtävä ja nerokas mies, Herra\nKappalaisen hyvä tuttu ja ystävä. Näin muodoin köyhäin vaatteet\nmaksoivat aivan vähän, ja penkit, tuolit, sängyt, kaapit ja muut kalut\nja aseet, niin myös huoneen parantaminen ja korjaaminen eivät maksaneet\nmelkein mitään. Täällä asuvaisten täytyi myöskin rakentaa tarvetkaluja\nniillen köyhillen, jotka olivat omissa huoneissaan; niin kukin perhe\ntuli niillä varustetuksi ja tottui parempaan elantoon.\n\nNiin kuin köyhäin holhousrakennukselle ja vaivaisten huoneelle siitä\noli hyvä etu, että niin monet kädet tekivät työtä ainoastansa ruan ja\nvaatteiden tähden; niin oli myös köyhillenkin siitä hyöty ja tavaran\nkartutus. Sillä mitä he yli ne määrätyt kahdeksan tiimaa päivässä\naskaroitsivat ja ansaitsivat, sen he saivat tehdä rahaksi ja panna\nsäästökassaan; samaten mitä he arrentimaistansa saivat yli. Eikä ollut\ntämä vähä etu. Ihmiset tulivat työhön mieluisemmiksi ja saivat halun\nsäästää ja tavaratansa kartuttaa, nähden muka edessänsä sitä aikaa,\njona ehkä taitaisivat elää aivan omin varoin ja parempata elantoa\nnautita.\n\nKaikkein paras oli ylivartian ja alavartiain tila. Sillä kaikki mitä\nhe, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat askaroita myytäväksi,\nmyytiin heidän nimeensä ja heidän hyväksensä. Sentähden jokainen koki\nkäyttää itseänsä hyvästi, päästäksensä sellaiseen virkaan. Ja net,\njoilla se jo oli, pitivät tarkkaa huolta ja vaaria, ett'eivät mitään\nvirkansa toimituksia laimin löisi eli väärin tekisi. Vähinkin väärä\nkäytös eli vika saatti heidät eroittaa tästä etuisasta virasta, johon\nkyllä oli hakioita.\n\nOli vihdoin Kultalan vaivaisten huoneessa varsin taitavia työntekiöitä.\nEi ainoastaan kylän talonpojat, mutta moni kaupunkilainenkin ostivat\nsiellä tehtyjä kaluja eli teettivät siellä. Ja jos näin taitava työmies\nhavaitsi ansaitsevansa enemmin, jos hän yksin tekisi työtä, muutti hän\npois vaivaisten huoneesta, vuokrasi itselleen huoneen kylässä eli\nkaupungissa ja eli itsekseen. Tämä taas kehoitti muita pyrkimään\nmyöskin tullaksensa taitaviksi.\n\nKylässä oli luonnollisesti jokainen iloinen päästä kerjäläisten juoksua\nja varkauksia. Kukin ilolla lähetti mitä hän voi vaivaisten huoneeseen,\njos siellä mitään joskus puuttui, ennen kuin hän antoi almuja\nkerjäläisille. Mutta tästä vielä syntyi kylällen toinen etu, jota ei\nollut kukaan ennen ajatellutkaan. Nimittäin, jos kesällä puuttui\npeltotyötä, otettiin muita ulkotöitä tehtäviksi. Ja niin toimitettiin,\nettä kaikki kylän tiet ja kadut, joita ennen sadetaikoina täytyi kulkea\naina polviin asti liassa, tulivat laitetuiksi ja paratuiksi; että\npitkin kylän läpitse juoksevaa ojaa, joka usein nousi yli äärtensä ja\nteki suuria rapakkoita, tuli kivimuuri; että kaikki polut ja kulkutiet\ntulivat kivistä ja kuopista perkatuiksi, ett'ei ollut yhteisissä\nmetsissä enään sitä paikkaa, jossa ei nähty nuoria istutettuita puita\niloisesti ylöskasvavan. Eikä ollut koko maassa likitienoilla yhtään\nmetsää paremmassa korjuussa, eikä sievempää kylää, kuin Kultalan. Tuli\nvielä Esivallan korkioita Herroja katselemaan Kultalan laitoksia ja\nrakennuksia, ja he arvelivat että niinpä pitäisi olla joka paikassa.\nMutta turhaanpa he hakivat muissa kylissä sellaisia ihmisiä kuin\nKultalan kunniallinen Herra Kappalainen, kuin se ihmisiä rakastava\nToivonen ja hänen uuttera auttajansa Elsa. Kuitenkin muuallakin\nkoetettiin muutoksia ja parannuksia, jotka myöskin onnistuivat. Ja\nsiinä tehtiin oikein. Koettaa on parempi kuin miettiä. Ja kussa,\nhartaalla rakkaudella ihmisiä kohtaan, tahdotaan mitä oikia on, siellä\nmyös tapahtuukin mitä oikia on.\n\n\n\n\n28.\n\nTAASEN JOTAIN UUTTA\n\n\n\"Mitään tuo Toivonen nyt taas askaroinee?\" kysyivät talonpojat\nkeskenään. Sillä muiden joutilaina ollessa, hän juoksi ympäri peltoja\nja maita koulumestarin ja muutamain nuorten poikain kanssa; he\nkantoivat myötänsä ketjuja, pistivät maahan pitkiä seipäitä, ja\nToivonen kurkisteli niiden päälle yli pienen, korkiajalkaisen pöydän,\neikä saattanut niitä kylliksensä katsella. Ja koulumestari Juhanakin\nsitä myös teki kernaasti. Eikä niissä seipäissä ollut mitään\nkatsomista.\n\nNäin kului melkein vuoden aika. Ja kuultuansa että Toivonen oli\nmitannut kaikki maat ja pellot, ja pani net ja kaikki tiet ja polut\npaperillen, tuli monelle pelko. Sillä taas kuului puhet sodasta; ja he\nluulivat Toivosen aikovan saattaa maan vihollisten käsiin.  Mutta näin\noli asian laita. Toivonen taisi maanmittauskonstia ja hänellä oli\nkirjoja joissa sitä selitettiin. Ja hän oli Juhanallenkin opettanut\nsitä konstia, niin myös muutamillen kylän pojille, jolla oli terävä ja\ntarkka pää sitä ymmärtämään. Ja koska nyt yhteiset metsät olivat varsin\ntarkkaan mitatut, tuli hänellen mieleen, vähitellen väliaikoina mitata\nkaikki kyläkunnan tilukset, tiet ja polut ja siitä tehdä suuri kartta.\n\nKartasta nähtiin aivan selvästi joka maan tilkka, joka polku, joka\naita, joka talo. Joka tynnyrin ala oli kartassa neljäkulmaisen tuuman\nsuuruudessa. Ja tämä suuri kartta, koska oli valmis, ripustettiin\nseinälle kylän yhteisessä kokoushuoneessa. Nyt talonpojat sinne\njuoksivat joka päivä karttaa katsomaan, ja olivat varsin kummissaan.\nSillä he pian siihen tottuivat, ja kukin tunsi peltonsa, kryytimaansa,\nniittynsä. Ja mikä paras oli, joka tilukselle eli pellolle oli\nkirjoitettu sen laveus, tarkkaan aina korttelin päälle. Nyt vasta kukin\ntiesi, kuinka suuret hänen peltonsa ja niittynsä olivat, ja hän\nkirjoitti sen ylös tiedoksensa. Tämä ei ollut vähä asia ostaissa ja\nmyydessä; sillä tähän asti oli tiluksia arvattu vaan askeleista, ja\nmoni oli sanonut net liian vähäksi, moni taas liian suureksi. Tästä oli\nsiis suuri hyöty.\n\nMutta Toivonen sanoi talonpojille, kuin he karttaa katselivat: \"Tämä ei\nole suurin hyöty tästä; vielä minä tiedän paremman.\" Heidän sitä\nkysyttyänsä hän vastasi: \"Jos ette ole sitä arvanneet Kynttilänpäivään\nasti, niin minä sen teille sanon.\" Mutta eivätpä he sitä arvanneet.\n\nKynttilänpäivän tultua ja kyläkunnan kokouttua kaikellaisten asiain\nsuhteen, Toivonen astui esiin, koska kaikki muut asiat jo olivat\npäätetyt, ja sanoi:\n\n\"Te jo tunnetta kyllä kartan kaikkein tilustemme yli, niin kuin sen\nKouluttaja Juhana koulupoikinensa on tarkasti ja koriasti tehnyt. Hyvät\nystävät ja kylänmiehet, kullakin on siitä ollut eri ajatuksensa, ja\nminulla myös minun ajatukseni. Ja net minä nyt tahdon teille\nilmoittaa.\"\n\n\"Katsoissani maantiluksia, joita me kasvoimme hiessä viljelemme, ei\nilman Herran Jumalan siunaukseta, kävi minun usein sydämmelleni, että\ntyö meillen tekee niin paljon vaivaa; ja minun kävi usein sydämmelleni,\nett'ei ole kaikki vielä niin hyvin viljelty, eikä sentähden anna\nniinpaljon, kuin pitäisi. Ja minä vielä kerran loin silmäni kartallen,\nja katso, minun sieluni silmät aukenivat, ja minä havaitsin mikä on\npäävika maanviljelyksessämme.\"\n\n\"Hyvät ystävät ja kylänmiehet, se on nyt aivan selvä asia, että jos\nvaan keskenänne suostutte, niin taitavat teidän peltonne ja muut\ntiluksenne vähemmällä ajan, työn ja rahan kulutuksella tulla\nviljellyksi ja korjatuksi, ja paljoa satoisammaksi, kuin tähän asti.\"\n\nSiihen huusi moni talonpoika: \"Kyllähän me siihen ilman vastukseta\nsuostumme, jos ei tule maksamaan niin paljon kuin ennen.\"\n\nToivonen sano: \"Minä teillen toivotan siihen onnea. Minä sanon teillen,\nmitä tähän asti on saattanut paljon kulutuksia, joita nyt taidatte\nsäästää, jos tahdotte. Se on aika! -- Kukin teistä on nimittäin taikka\nperinnön kautta, eli ostolla saanut maantiluksensa, niin kuin net\nolivat. Niin hänellä on yksi palainen vuoren syrjällä, toinen metsän\ntakana, toinen taas tuolla puolen siltaa, toinen maantien vieressä,\ntaas toinen ojan rannalla j.n.e. Näin häneltä kuluu aivan turhaan monet\najat yhdestä toiseen juostessansa, samaten piioilta ja rengeiltä; niin\nmyös sonnan veto ja muut ajot sinne ja tänne paljon aikaa kuluttavat.\nNäin suuri osa päivää, jona olisi taittu työtä tehdä, menee turhiin\njuoksuihin ja kulkuihin. Renki ja piika saa palkkaa edes ja takaisin\nkuljettuaan, josta ei ole yhtään hyötyä. Sentähden tulee sitä vähemmin\ntyötä päivässä tehdyksi, ja maa sitä vähemmin oikialla toimella\nviljellyksi, että puuttuu siihen työhön tarpeellista aikaa. Monikin\npelkää, vielä enempää maata ostaa, sillä että hän tuskin voi täydellä\ntoimella korjata ja viljellä mitä hänellä jo on; eikä hänellä\nkuitenkaan ole paljon. Mutta alinomainen kulkeminen yhdestä paikasta\ntoiseen kuluttaa ajan. Jos olisivat kaikki hänen tiluksensa yhdessä ja\nvieretysten, taitaisi hän yhtä paljolla väellä, ja samalla aikaa\nkorjata kahta vertaa enemmin maata, kuin hänellä nyt on, ja tulla sitä\nrikkaammaksi.\"\n\nTalonpojat sanoivat: \"Kyllä se on aivan oikein, mutta eipä sitä saata\nauttaa. Eihän saateta peltoja ottaa selkäänsä ja niitä kantaa yhteen\njoukkoon.\" Toivonen sanoi: \"Sen taidatte, jos tahdotte, koska teillä nyt\non kartta, ja nyt kukin tietää, kuinka suuri jokainen maanpalaisensa\non. Mutta senmä teille myös sanon, että asialla on paljon esteitä ja\nvastuksia. Teidän pitää keskenänne vaihettaa ne hajalla olevat maan\ntilukset, niin että vihdoin jokaisella on maansa yhdessä paikassa, niin\nkuin olisi vaan yksi maa eli kantti. Siitä kukin suostukoon naapureinsa\nja rajaikkoinsa kanssa. Annettakoon väliä sillen, jolla on joku määrä\nenemmin eli muutoin parempaa maata, kuin toisella. Ja joskin yksi eli\ntoinen tulisi vaihettaissa vähäisen tappamaan, voittaa hän kuitenkin\nkahta vertaa siinä, että hänellä on kaikki yhdessä. Jos ette sovi\nkeskenänne, ottakaat vakavia, ei kumpaisenkaan puolta pitäviä\narviomiehiä eli kohtuullisia riidan ratkaisioita, elikkä heittäkää\narpaa. Sen mä vielä sanon: älkäät antako minkään esteen eli vastuksen\nteitä peljättää, älkäätkö olko sentähden tytyväiset entiseen, että niin\nkauvan olette siihen tottuneet; tässä on se asia hankkeissa, että\ntaitaisitte tulla rikkaammaksi ilman suuremmata vaivata.\"\n\nToivosen näitä puhuttua seurakunta erkausi kukin päätään puistain.\nKaikki kyllä sanoivat, sen neuvon olevan varsin hyvän, mutta eivät\nluulleet koskaan saattavansa tulla siitä sopimaan.\n\nKuitenkin muutamat joutilaisina hetkinä ajattelivat, minkä palaisen\nmaistansa he saattaisivat antaa sille eli tälle saadaksensa siltä\ntilkan, joka oli hänen maansa vieressä. Ja rupesivatkin leikkiä muka\nläskein siitä puhumaan naapureinsa kanssa. Heillen ei ollut tarjottu\nmaantilus aina sopiva, mutta he tahtoivat toista, joka oli kolmannen\nmiehen. Sitäpä sitten molemmat puhuttelivat. Yksi kehoitti toista. Pian\nkukin rupesi neuvoittelemaan, miten saattaisi tiluksensa saada yhteen\njatkoon. Ennen pitkää oli melkein yhteinen keskusteleminen tästä\nasiasta. Moni vaihetus tuli toimeen, monesta ei tullut mitään. Aina\ntuli jotain päätetyksi. Kultalassa oli niin kuin auksionissa eli\nmarkkinoilla, liiatenkin talvisaikana, koska oli enemmin aikaa ja\niltapuhteella tultiin toinen toisensa kotiin puheskelemaan: Sillä mennä\nkrouviin ja siellä juoda eli ryypätä ylös rahansa ja tulla järjettömän\neläimen kaltaiseksi, sitäpä jo häpesi jokainen kunnon mies kylässä.\nEnnen he joivat juotavansa kotona vaimon ja lasten tykönä.\n\nToivonen oli sanonut, että tällä tilusten vaihetuksella oli esteensä ja\nvastuksensa. Ja niin olikin. Mutta puolen vuoden kuluttua oli kuitenkin\njo viisi isäntää suostuneet tilustensa vaihetuksesta ja melkein saaneet\nkaiken maansa yhteen jaksoon. Tämä toisia pisti vihaksi. He varsin\nhyvin näkivät siitä olevan suuren voiton. Koettivat siis saada hekin\nasiaa toimeen. Kylän kokoushuoneessa oli illoilla väkeä alinomaa. Aina\nseisoi kartan edessä muutamia talonisäntiä, jotka keskustelivat ja\nriitelivät, niin että uloskin kuului, ja erkausivat vihapaissään, mutta\ntulivat taas yhteen uusia tuumia tuumailemahan. Mitäpä tästä oli? Vuosi\nvuodelta saatiin tilukset enemmin ja enemmin yhdistetyiksi, ja silmin\nnähtävä oli mikä voitto ja hyödytys siitä karttui.\n\n\n\n29.\n\nKUINKA KULTALA NYT OLI\n\n\nOlikin Kultalan kylä nyt oikia Kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain\nkryytimaiden keskellä, ikään kuin peitettynä hedelmäpuilta,\npiiritettynä niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin\nParadiisissa. Tiet peltoin välillä olivat siivotut ja siliät niin kuin\npolkutiet kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu\nhedelmäpuita niin kauvas kuin kylän alustaa oli.\n\nJa joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johonkuun kylään, vaan komiaan\nmarkkinapaikkaan eli pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat, jos ei\njuuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa\nylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkiät; ovet ja pielet\naina pestyt ja maalatut; huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla,\nsillä yhteisen kylän-asetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt\nvalkian vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti\ntiilillä katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen\njohdattaja; melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä\nsievästi siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja\nmettiäispesiä.\n\nIhmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat\ntoisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin\nheidän päällensä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa\ntytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin\ntöissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä\nvaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskioita ja\nahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivomattomia pörröpäitä;\nvoimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret\nmiehet kernaimmin katsoivat Kultalan tyttöjä; sillä net olivat ei\nainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin\ntottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika\notti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljon rahaa,\noli kuitenkin paljon hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi\nnaimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies\nsai vasikan nahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se\ntiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän\nhyvää oloa ja voimaa.\n\nEtt'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta\nei ees nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten huoneen\nasukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni\npienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneeseen.\nLaattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liata ja viata,\nakkunat ja pelit aivan kirkkaat -- lyhyesti sanottu, ei ollut niin kuin\nmonen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli\nasua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.\n\nKesällä, sunnuntaipäivinä kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen\nelämä. Siellä oli paljon ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu\nkestikiivaritalo, jonka -- kukapas olisi uskonut? -- yksi niistä\nkahdesta-neljättä köyhistä kullantekiäin-liittolaisista oli perinnön\nkautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka\nnauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain\nhuoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä,\nmettä eli mitä oli muita kylän herkkuja; elikkä istuivat viheriäisessä\nruohossa leikiten ja iloiten; eli puhtailla penkeillä huoneiden edessä\nvarjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he\ntulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat\ntoisten laulaissa eli soittaissa. Ymmärrettävä on että nämät kaupungin\nherrasväet eivät olleet kiittämätä ja kostamata tätä iloa ja huvitusta,\njota he Kultalassa nautitsivat, ja kaikki vieraiden varaksi tehdyt\nrakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä maksoivat\nvaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita reellä\najain. Ja missä olikaan parempaa eli hupaisempaa paikkaa?\n\nMuiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan,\nmiksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat käyneen toteen, että\nKultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat\nkuulustelleet, millaiset net taijat olivat, jäivät he vaan istumaan\nvanhaan likaansa, ja elivät niin kuin ennenkin. He osottivat vaan\nkateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat\nkullan-tekiäin kyläksi. Mutta tämä liikanimi ei ollut mikään likanimi.\n\nEivätkä siitä Kultalalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat,\nheitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. Het elivät tätä hyvää\nelämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä\nhe pitivät sunnuntain oikiana lepopäivänä. Krouviin he nyt ei menneet.\nOlipa heillä kotonansa virvottavia juomia. Mutta talvella nuorukaiset\nusein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat kouluttajalta,\nJuhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä puhaltamaan. Ja\nolivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua oppineet pojat ja\ntytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja, joita tuskin sai\nkuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät perheineen\nilloilla toistensa tykönä; kussa heitä ravittiin talonpoikaisella\nrualla ja aika vietettiin iloisilla ja ystävällisillä puheilla.\nJuopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista, käräjänkäynnistä, tai\nmuusta ylellisyydestä eli irstaisuudesta ei kuultu puhuttavankaan.\nSillä sekä parempi olo, että koulussa saatu parempi oppi oli heidät\ntotuttanut kunniallisempaan ja siistimpään elämään, jota muutoin ei\nhavaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä kaupungissa tunnettiin ja\neroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista. Heidän pukunsa oli\nyksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska eli kallis, heidän puheensa\nhiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman ulkokultaisuutta,\nmutta tarkka, hyväsydämminen ja siisti.\n\nEi pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli\nainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset\nasetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat,\ntultuansa rikkaammaksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja\nsuunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpiäksi, antoivat\ntyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin\nverkoihin ikään kuin kaupungin herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää\nsuuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin\nkrouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he\nsanoivat: \"Joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö\ntaas ruveta kaikki menemään takaperin!\" Ja oli yhteinen mielipaha ja\nnärkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta,\nkiitettävästä elämän laadusta; ja vaadittiin että kylän hallitusmiesten\npiti paremmin ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.\n\nTämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä\nToivoselle, mutta siihen sijaan häntä oikeen ilahutti. Ja niin tuli\ntoimeen yhteinen ankara kylän asetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus\nja ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin\npelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahan arvosta, juopumiselle,\nsadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluille ja muulle\nvallattomuudelle määrättiin kova rankaistus ja sakko. Tästäpä tuli\nettei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut, että jos tulikin\njoskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävytöntä eli väärää,\nhäntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpiän ja rankaistuksen pelko.\n\nJoka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja\nnuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin\ntarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu,\nkysyi aina ensimmäinen hallitusmies: \"Tahdotteko noudattaa ja seurata\ntätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?\"\n-- Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret vastasivat yksimielisesti\nkorkialla ja selkiällä äänellä: Me tahdomme.\n\n\n\n\n30.\n\nRISTIÄISET\n\n\nToivoselle tapahtui siihen aikaan suuri sydämmen ilo ja riemu, jota hän\njo kauvan turhaan oli halainnut. Hänen rakas hyvä vaimonsa, Elsa, oli\nhänelle synnyttänyt terveen ja virkun pojan. Hän oli niin kuin\ntaivaassa.\n\nJa hän meni yhden ystävänsä tykö, joka oli niitä kaksi-neljättä\nliittolaisia. Sitten hän sanoi: \"Hyvä ystäväni, en ole tähän asti\nsinulta vielä mitään anonut, ja nyt tulen ensi kerran. Vaimoni makaa\nlapsen-vuoteessa, enkä saata häntä jättää yksinänsä ja mennä\nkaupunkiin. Mutta minä tarvitsen viisi sataa ruplaa, jos ei pitemmäksi\nkuin viikon ajaksi, ja jos on mahdollinen kultarahoissa. Tahdotkos\nminulle niin paljon lainata viikoksi?\"\n\nToinen vastasi: \"Onhan minun niin paljon sinua kiittämistä; miksikä en\ntahtoisi? Juuri nykyisin sain kahdeksan sataa ruplaa, jotka ovat vielä\ntallessani. Mutta niitä on osa hopiarahaa. Jos tahdot, niin ota kaikki\nniin kauvaksi kuin tahdot.\"\n\nToivonen sanoi: \"Minä kernaasti tahtoisin kaikki kultarahassa; se on\nminulle sangen tarpeellinen.\"\n\nYstävä vastasi: \"Yhtä kaikki, kyllämä siihen neuvon keksin. Milloinkas\nnet tahdot?\"\n\nToivonen vastasi: \"Tuo minulle rahat huomen illalla kello kahdeksan\nminun kotiini. Mutta älä siitä virka kellenkään mitään.\"\n\nTämän asian näin toimitettuansa, Toivonen meni toisten liittolaisten\ntykö, ja puhui kullenkin samoilla sanoilla, kuin ensimmäiselle, ja anoi\nviisisataa ruplaa, jos mahdollinen oli kultarahoissa. Ja kukin oli\niloissaan, kerran toki saattavansa tehdä tällen kunnon miehelle työn,\nja lupasi tuoda hänelle rahat. Hän käski jokaisen tulla tykönsä\nseuraavana päivänä illalla kello kahdeksan aikana.\n\nJa he tulivat määrätyllä hetkellä, ja silloin jo oli pimiä. Hän vei\nheidät kaikki sisälle tupaansa, mutta ei ollut vielä valkiaa sytytetty.\nKukin itsekseen kummasteli että siellä oli niin paljon muitakin.\nToivonen meni valkiaa noutamaan. Ja kuin hän tuli takaisin tupaan,\nkaksi kynttilää kädessä, näkivät he hänen, niin kuin jo kerran ennenkin\nolivat nähneet, komioissa upseerin vaatteissa, korkia höyhenvihko\nhatussa, rinnassa tähti ja pitkä sapeli vyöllä. He kummastuksissaan\nkatselivat toisiaan, ja näkivät, niin kuin seitsemän vuotta sitten,\nsamat ihmiset, samassa tuvassa, ympärin samaa pöytää, jollen upseeri\npani kynttilät seisomaan.\n\nToivonen sanoi nyt: \"Jos olette tuoneet, hyvät ystävät, mitä teiltä\nolen anonut, niin pankaat tänne pöydälle.\"\n\nNiin astuivat kaikki, yksi toisensa perästä, pöydän tykö, ja moni oli\npahoilla mielin, ettei saattanut antaa koko summaa kultarahassa. Siihen\nhän vastasi leppiästi ja ystävällisesti: \"Yhtä kaikki se on. Antakaat\nmitä tahdotte.\" Ja kaasivat pöydälle kultarahoja, muutamat hopiarahoja,\nmuutamat sedeleitä ja reverssejä.\n\nSitten Toivonen korotti äänensä ja sanoi: \"Muistakaat se, koetuksen\naika on ohitse, ja nyt ovat kuluneet ne seitsemän vuotta ja seitsemän\nviikkoa, joista olen teillen puhunut. Ja te olette enemmin rahaa tälle\npöydälle kaataneet, kuin minä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa\nsitten osotin teidän silmäinne eteen. Silloin tuskin olitte miehet\nkokoon saamaan viisisataa kopeikkaakaan; eikä kaupungissa olisi kukaan\nniitä teille lainannut. Nyt olette vuorokaudessa saaneet kokoon kukin\nviisisataa ruplaa, niin että tässä on pöydällä yhtäkkiä koossa\nkuusitoistakymmentä tuhatta ruplaa. On siis koetuksen aika ohitse, ja\nminä olen teillen opettanut konstin tehdä kultaa. Ja nyt taidatte\nymmärtää, mitä sanoin, koska ensikerran tässä seisoitte: Minä sanoin:\nitse konsti on enemmästä arvosta kuin kulta; sillä tämä konsti on paras\nelämän viisaus. Olkaat lupauksillenne ja Jumalalle uskolliset, ja\nteidän onnenne ja hyvä tilanne kasvaa päivä päivältä. Joka pettää\nlupauksensa, hän pettää onnensa. Painakaat nämät lupaukset lastenne\nsydämmiin, että he niitä vaariin ottavat, ja heillen tulee hyvin\nkäymään. -- Nyt minä olen täyttänyt, mitä teillen lupasin. Te olette\nrikkaat sentähden, että tarvitsette vähän ja ansaitsette paljon, ja\nettä rikkaat teitä uskovat ja teidän varaksenne pitävät raha-arkkunsa\nauki ja altisna. Näin olette oppineet kultaa tekemään, niin kuin\nrehelliset ja kunnon miehet kultaa tekevät. Elikkä oletteko muuta\nkeinoa odottaneet oppiaksenne?\"\n\nTähän miehet kaikki naurahtelivat ja sanoivat: \"No, olemmehan me tuon\njo aikaa havainneet, mitä tuolla kullan teolla ajattelit. Ja tultuamme\nkerran oikiaan kuntoon, me myös häpesimme sitä tyhmää epäluuloa, joka\nmeidät ennen villitti, ja sydämmissämme sinua kiitimme, että meidät\nparemmalle retkelle olet saattanut. Mutta ilman sinuta ja sinun avutasi\nemme olisi koskaan tulleet tälle tielle.\"\n\nToivosta ilahutti nämät heidän sanansa, ja se sydämellinen\nkiitollisuus, jolla he häntä kättivät ja hänen kättänsä puistivat. Ja\nhän antoi heille takaisin heidän rahansa, jota hän ei tarvinnut, mutta\noli anonut vaan koettaaksensa heidän hyvää tahtoansa. Mutta he\nsanoivat: \"Hallitse meitä, miten tahdot, öin päivin. Sillä sinua meidän\ntulee kiittää onnestamme. Sano, ja me tahdomme sinun tähtesi mennä\nvaikka tuleen. Sano, ja me tahdomme kuolla sinun edestäsi, emmekä\npelkää kuolemaa.\" Ja näin ystävällisesti seisoissaan hänen\nympärillänsä, he katselivat hänen kaunista pukuansa ja tähteä hänen\nrinnassansa, ja olisivat mielellään kysyneet, mitä se merkitsi.\n\nHän vastasi: \"Minä kiitän teidän vanhaa kouluttajaanne, isä vainajaani,\nvielä haudassansa, että hän minulle opetti monta hyödyllistä asiaa ja\nmyöskin maanmittausta. Sillä tultuani sotaväkeen, oli minulle siitä,\nynnä myös rehellisestä mielestäni ja urhollisesta käytännöstäni se\nhyvä, että minä ylennettiin sotakumppaneini yli. Minä tein\nvelvollisuuteni ja pääsin ryttmestariksi eli hevoisväen kapteeniksi. Ja\nkuin kerran meidän Kenraalimme tunkeusi kovin kauvas vihollisten\nkeskelle, ja seuroinensa tuli niiltä piiritetyksi, riensin minä\nmiehineni avuksi, ja pelastin Kenraalini. Siitä sain tämän haavan\notsaani ja tämän tähden kunniamerkiksi rintaani, ja kuin sitten rauhan\ntultua otin eroni sotapalveluksesta, annettiin minulle vuosinen\nelatusraha eli pensioni. Sama Kenraali tuli sitten Maaherraksi, ja\nmatkustaissansa Läänissään, ei hän minua unhottanut, vaan, niin kuin\nitse näitte, kävi minuakin katsomassa.\"\n\n\"Kotia tultuani Kultalaan, rakkaaseen kotimaahani, ja nähtyäni täällä\nolevaa viheliäisyyttä, köyhyyttä ja kehnoutta, en ollenkaan ilmoittanut\nvarojani, päästäkseni kerjäläisiä. Eikä paljon tehnyt mieleni tänne\njäädäkkään, ja olisinkin taas mennyt tieheni, jos en olisi nähnyt\nmyllärin nuorta tytärtä. Elsa minun tänne pysäytti. Silloin minä\nsydämmessäni päätin koettaa, jos taitanen tehdä elämäni teidän\nseassanne hupaiseksi. Ja olin olevinani köyhä ja muiden vertainen,\nett'eivät minusta vierastuisi. Enkä sanonut kellenkään virastani ja\nkunniamerkistäni, enkä vuosirahasta jota nautitsin. Ainoastaan Elsan\nvanhemmille minun täytyi sitä ilmoittaa sinä iltana, jona anoin\nheiltä tytärtänsä; muutoin eivät olisi mulle antaneet lastansa,\nsillä he pitivät minua köyhänä. Mutta kuin minä vielä samana iltana\nvein myllärin ja hänen vaimonsa kotiini, ja täällä otin päälleni\nupseerin-vaatteet ja tämän tähden, näytin heille kootut rahani ja\nesivallallisen armokirjoituksen, josta näkivät, minulla olevan enemmin\ntuloa vuodessa, kuin myllärin mylly taisi ansaita kolmessa vuodessa,\ntuli heillen toinen mieli. Kuitenkin heidän täytyi pitää suunsa kiinni,\nsillä se oli tarpeellinen. Mutta nyt joka ihminen sen tietäköön, enään\nei se haita mitään.\"\n\nNäin Toivonen selitti asian, ja miehet ihmeissään iloitsivat hänen\nonnestansa. Ja hän oli heidän silmissään niin suuriarvoinen mies, että\ntuskin uskalsivat häntä sinuksi kutsuakkaan. Mutta hän sanoi: \"Mitä nyt\narvelette? -- Ei niin, minä olen teidän vertaisenne; olkaat siis te\nminun veljeni. Ei mikään upseerin vaatet eikä mikään kunniatähti, vaan\nhyvätahtoinen sydän täynnä Jumalan pelkoa tekee kunnian ja kunnon\nmieheksi.\" Näin hän puhui ja syleili heitä kaikkia; ja poismennessänsä\nhe häntä kiittivät, sillä hän oli heidän maallisen ja ijankaikkisen\nonnensa oikia perustaja, ja he kutsuivat häntä Isäksi. Ja kuin\nristiäiset piti pidettämän, lupasivat he kaikki iloita hänen kanssansa,\njuuri kuin olisi heidän oma ilojuhlansa.\n\nKuin nyt kolmen päivän perästä tuli sunnuntai, jona Toivosen poika piti\nristittämän, olivat kaikki ihmiset kylässä jo varahin valveillaan.\nMutta Toivonen astui Elsan tykö, suuteli nuorta äitiä ja hänen pientä\nlastansa ja sanoi: \"Katso, rakas Elsani, minun sydämmeni on suuresti\niloissaan. Minun poikani, jonka sinä olet synnyttänyt, tekee minulle\nsuuren riemun ja ilon; mutta vielä suurempi riemu on minulle,\nkatsoissani meidän kyläämme. Ja se on kuitenkin tosi, että ihmiset\neivät ole niin pahat, eikä niin ilman sydämmetä, kuin usein hoetaan. Ei\npidä koskaan heittää pois uskoa ihmiskunnan hyvästä luonnosta. Katso,\ntänä yönä he ovat taas koristaneet ja kaunistaneet huoneemme\nkukkakiehkuroilla, niin kuin meidän hääpäivänäkin. Mutta ei siihen\nkyllä. Kaikki huoneet kylässä ovat kukilla ja puiden oksilla\nkaunistetut, juuri kuin meidän juhlamme olisi joka talon juhla. Ja\nmeidän talostamme aina kirkon ovelle ovat he istuttaneet viheriöitseviä\nkoivuja molemmin puolin tietä, ja koivusta koivuun ripustaneet nuoralle\npujotetuita kukkia, ja pitkin koko tietä he ovat varistaneet\nviheriäisiä lehtiä ja kaikellaisia kukkia.\"\n\nNäin Toivonen puhui ja nuori äiti punastui hiljaisessa ihastuksessa, ja\nhänen silmiinsä tuli kyyneliä. Hän sanoi vaan: \"Kuulinki minä yöllä\nusein kulkua ja vähää tohinaa siellä ulkona, enkä tiennyt mitä se oli.\"\nEikä hän malttanut olla sängyssä, mutta nousi ylös ja meni akkunalle,\nkatsomaan sitä koreutta. Ja hän itki hiljaisuudessa; sillä ei ole\nhellää mieltä mikään enemmin liikuttava, kuin nähdä hyväin sieluin\nsopua ja sisällistä sovintoa, ja murhetta taikka iloa toisten ihmisten\nonnettomissa eli onnellisissa elämän vaiheissa. Sepä se on se oikia ja\ntotinen ihmisyyden kirkastus ja ennustus eli esimaku siitä ihanammasta\ntaivaan ilosta, joka meitä odottaa.\n\nElsan jälleen tultua vuoteelle lapsensa tykö, tulivat hänen\nvanhempansa, sillä he olivat kutsutut kummiksi. Myllärin emäntä ei\nsaattanut niin sanoa, kuinka olivat huoneet koristetut, kuinka olivat\nkaikki liikkeellä kylässä, ja hän huusi ehtimiseen: \"Ei suinkaan\nsellaisia ristiäisiä ole koskaan nähty Kultalassa! eihän ruhtinaankaan\neli kuninkaan syntymistä niin kunnioiteta.\"\n\nHänen vielä puhuissansa, tuli koko joukko nuoria tyttöjä ja poikia\nToivosen taloon, kaikki juhlavaatteissa ja parittain kulkein.\nJokaisella oli vanhemmiltaan joku pieni lahja vastasyntyneelle;\nmuutamat antoivat lumivalkoista liinaa, toiset sokuria, ja rusinoita,\nja manteleita, eli kukkia, elikkä kotikutoja sukkia eli vanttuita,\ntoiset sieviä huonetkaluja, pieniä köökin tarpeita ja senkaltaista.\nNiin monta kuin oli perhettä kylässä, niin monta oli lahjaa. Ja kaikki\nlapset suutelivat Elsan kättä ja sanoivat: Muori Elsa! ja he suutelivat\nToivosen kättä, sanoin vaan ne sanat: Isä Toivonen! Mutta mikä suloinen\nääni oli Toivosen ja Elsan sydämmille tämä isän ja äitin nimitys! Ei\nole totisempaa ja ilahuttavampaa onnen toivotusta.\n\nNyt rupesivat kellot soimaan kirkkoon. Lapsi kannettiin ristille,\nensimmäisenä; sitten tulivat hänen äitinsä vanhemmat ja sitten hänen\nisänsä, ilokyyneleet silmissä. Koko seurakunta seisoi kirkon edessä,\nsekä nuoret että vanhat, odottain Toivosen tuloa. Hiljan ja\nystävällisesti sanoivat kaikki, sitä myöden kuin hän kävi heitä\nsivuitse: \"Hyvää huomenta, Isä Toivonen!\" Sitten häntä kaikki\nseurasivat kirkkoon.\n\nLapsi kastettiin ennen saarnaa, ja sitten piti Herra Kappalainen\nkauniin saarnan Kansan velvollisuudesta julkiseen kiitollisuuteen hyvää\nEsivaltaa kohtaan. Ei hän ollut koskaan ennen näkynyt niin liikutettuna\nja innoissaan ja niin sydämmen hartaudella puhuneeksi. Joka sana kävi\nsydämmeen. Koko seurakunta oli syvimmässä hartaudessa ja aina\nenenevässä sydämmen liikutuksessa. Kukin koki pidättää kyyneleitänsä ja\nitkuansa. Mutta koska nyt Herra Kappalainen tuli loppurukoukseen, ja\nhän siinä korotti äänensä Jumalan tykö rukoillen Kultalan hyvän\nhallituksen edestä, josta kukin itseksensä muisti Toivosta; koska hän\nnyt ei enään voinut pidättää sydämmensä liikutusta, ja kyyneleitä\nvuodattain mainitsi Toivosen nimen -- silloin oli yhteinen itku ja\ntyrskintö ympärin koko kirkon. Sillä nyt jokainen ajatteli ja muisti\nkaikkea, mitä Toivonen oli kylälle tehnyt ja toimittanut; kukin\ntunnusti hänen olevan yhteisen onnellisuuden perustajan ja kaikkein\nhyväntekiän. Kappalainen ei voinut puhua enempää. Hän lopetti\nsaarnansa; hän sanoi siunauksen Jumalata pelkäävän ja kiitollisen\nseurakunnan ylitse. Ei ollut koskaan Kultalassa suuremmalla hartaudella\nveisattu, kuin nyt veisattiin virsikirjasta rukous hyvän ja hurskaan\nesivallan edestä.\n\nToivonen, nöyränä ja kainostellen ja kuitenkin ilolta liikutettuna,\nvaivoin saattoi nostaa ylös silmiänsä, kirkosta ulos astuissaan, ja\nmeni, päätänsä kumartain, häntä tervehtivän kansan keskitse kotiin\nElsansa tykö. Hän tuskin voi puhua. Puolipäiväiseksi oli hänen\ntykönänsä hänen appensa ja anoppinsa, Herra Kappalainen, kouluttaja ja\nmolemmat hallitusmiehet, hänen kumppaninsa kylän hallituksesta. Net\nsanoivat että melkein joka talossa oli vieraspidot, joihin olivat\ntoiset toisiansa kutsuneet; köyhät söivät rikkaampain tykönä. Toivonen\npuisti päätänsä ja sanoi: \"Se on minulle liian suuri kunnia; en minä\nsitä ole ansainnut.\"\n\nMutta kaikkein yhteinen ilo teki hänenkin iloiseksi ja hyville mielin.\nHän meni illan puoleen, vierainensa, ulos kylään, ja kävi siellä\ntalosta taloon, ja istui hetken aikaa kunkin perheen tykönä ja kiitti\nkaikkia niin suuresta hänelle osotetusta rakkaudesta. Kultala oli\ntäynnä vieraita; sillä kaupungissakin oli kuultu tästä juhlasta, ja\njoka vaan pääsi, tuli tänne sitä katsomaan. Hiljaan yöhön kestivät\nnuorukaisten tanssit, ja kuului kaikilta puolin soittoa ja laulua\nhuoneista, pihlajan alta ja kryytimaista.\n\nPuhuttiin ja puhutaan vielä kauvan Kultalassa tästä ihanasta päivästä.\nJa Toivonen kutsuttiin siitä saakka ei muulla nimellä kuin Isä Toivonen\nja hänen suloinen Elsansa: Muori Elsa.\n\nTotisesti, totisesti, mitä elämässä hyvää kylvetään, se saapi\nviimeinkin aina ihanan elon-aikansa. Sillä meidän yllämme elää hyvä\nJumala, kostaja täynnä laupeutta ja rakkautta.\n\n\n\n"]