Raamin pojat heräävät

RAAMIN POJAT HERÄÄVÄT

Kirj.

Eva Hirn

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.

I.

– Kokenut koulumies pakinoi lasten ehtoluvuista. Onkohan se koulumies myöskin saanut ehtoja eikä vain antanut?

Lauri heitti radiotorvet pöydälle.

– Viitsivätkin pakinoida toisten elämän mätäpaiseista! Maailma on nyt kerta kaikkiaan niin nurinkurinen, että luonnollinen koulupoika ei voi välttää ehtoja, ei ainakaan ajan pitkään, sanoi Pauli ja leikkasi palan läskipohjastaan.

– Isä kertoi, että ylhäiset kiinalaiset maksavat lääkärilleen palkkaa niin kauan kuin ovat terveitä, mutta lakkaavat heti sairastuttuaan. Kun lääkäri on parantanut heidät, niin he taas alkavat maksaa. – Mitähän matematiikan ja kielten opettajat sanoisivat, jos heidän palkkaansa vähennettäisiin sitä myöten kuin oppilaat saavat ehtoja?

– Muitten aineitten opettajat saavat kurssit taotuksi tyhmienkin oppilaitten päihin ilman lisälukemista. Mikähän siinäkin on?

– Älä yritäkään ymmärtää opettajia, Puli parka. He ovat toista rotua kuin me raatajat. He eivät käsitä työväenaatetta.

– Kuuluttaks työ muka työväkkee? kysyi Liena ovelta.

– Se on tietty. Me aherretaan tulevan Suomen puolesta. Kärsitään vaivaa ja häpeää vähintään viisi tuntia päivässä, paitsi mitä kotityötä vielä on tehtävä, sanoi Pauli.

– Ihmise pittää tehhä työtä ossasa hiessä ja ahistukses. Mitä työ nousetta napisemmaa luonnon orninkii vastaa? Ja siks toiseksee, miks työ ootta ryllänt kammarin siivottomaks?

Liena nosteli esineitä lattialta.

– Täällä on vain tarpeellisia tavaroita. Kengät kuivuvat patterilla, housunkannattimet on liimattu ehjiksi ja silitysraudat ovat painoina suoristamassa niitä, kirjat, paperit, peili, briljantiini ja maapähkinät – kaikki elämän välttämättömiä tarpeita.

– Teija äitinnä ei ois kärsinnä tällaist siivoo, hää ol akkuraatti ihmine, sanoi Liena korjatessaan sohvatyynyn kirjahyllyltä.

– Äidistä me ei muisteta juuri mitään, sanoi Pauli.

– Paitsi kädet, ne olivat valkoiset ja – ja toisenlaiset kuin muiden. – Laurin ääni sorahti.

– Poika rääsyt. Tei pappan ois pitänt tuuva teil uuven äijin, ni oisitta saant kokkee naisihmise hoitoo ja työ oisitta nojant orpoi päitänne häne säälivää povveesa vastaa.

– Vieläkö kittiä! Meillä on Lienasta ihan tarpeeksi naisihmistä.

Pauli heitti pähkinänkuoria kukkamaljakkoon.

– Siunatkoo sinnuu, Puli parkaa! Mie oon vaa vanha palvelija enkä voi hoksata, mitä herrasväe lapset tarvissoot. Mut työ ette tiijä paremmast.

– Onhan meillä isä, sanoi Lauri.

– Varjelkoo, nythä mie muistan, jot tohtor kussu teit tulemaa häne puhheillesa. Mänkää linnuntiet järestää häne luo, hoputti Liena.

– Mitähän isällä on mielessä? – Lauri nousi lähteäkseen.

Tohtori Raami oli tiedemies eikä tietänyt paljoakaan siitä, mitä talossa tapahtui. Hän istui pöytänsä ääressä ja järjesteli papereitaan, kun pojat tulivat sisään.

– Hyvää päivää, isä.

– Emmekö me ole nähneet toisiamme tänään?

– Viime perjantaina minä näin isän kylpyhuoneessa, sanoi Pauli ja istuutui.

– Minä pahoittelen, että olen ehtinyt olla niin vähän teidän kanssanne, ja nyt minun on päälle päätteeksi lähdettävä ulkomaille.

Tohtori katsoi huolestuneena poikiin.

– Jop! Minne isä menee?

– Jäämmekö me kotiin?

– Minä lähden Saksaan opintomatkalle. Olen saanut matkarahat ja aion viipyä siellä jouluun asti yhteen menoon.

– Hei vaan, mikäs on lähtiessä? sanoi Pauli.

– Minä olen järjestänyt teille äidillisiä holhoojia, jotka huolehtivat sekä aineellisesta että henkisestä puolesta.

– Jop, tuleeko tänne friiduja?

– Mitä? – tohtori katsoi ihmeissään.

– Pauli tarkoittaa, että minkähänlaisia naisia tänne tulee, selitti Lauri nopeasti.

– Kunnianarvoisia naisia, joilla on herkkä omatunto ja järkkymätön vastuuntunto.

– Tuleekohan sellaisten kanssa toimeen? – Pauli pudisteli päätään.

– Pauli kai meinaa, että sellaiset naiset eivät jaksa olla koulupoikien kanssa, paransi Lauri.

– He tulevat varta vasten tänne uhrautumaan puolestanne, sanoi tohtori.

– No, siinä tapauksessa heitä tulee sääli. Mistä he tulevat?

– He asuvat nyt Porvoossa. Toinen on minun vanhin sisareni Emilia Raami ja toinen on minun serkkuni Roosa Karkkila. He ovat luvanneet hoitaa ja rakastaa teitä kolme kuukautta.

– Jos he vielä voivatkin rakastaa Lauria, niin eivät ainakaan minua. Minulla on huono naisflaksi, vakuutti Pauli.

– Älä leuhki. Viimeksi kevätjuhlassa sinulla oli kolme – – –.

– Ssss, sanoi Pauli, ja Lauri vaikeni.

– Emilia ja Roosa ovat helliä naisia, mutta samalla periaatteen ihmisiä. Heidän seurassansa saatte yleviä ajatuksia.

– Mutta mieli käy matalaksi. Rakas isä, tuo tänne vaikka minkälaisia miehiä, mutta anna naisten olla. Me ei, suoraan sanoen, osata seurustella naisten kanssa – paitsi koulutyttöjen ja Lienan ja sellaisten. Täällä tulee eri tukala tilanne – etenkin jos ne naiset ovat hyvin sivistyneitä.

Lauri koetti taivuttaa isäänsä.

– Ne herkät naiset katuvat lupaustaan ja korjaavat omattuntonsa vähän äkkiä täältä, vahvisti Paulikin.

– Minä kauhistun teidän puheitanne, pojat. Oletteko te alkaneet tupakoida tai muuten hurjistella?

– Ei, isä. Me ollaan hyvin siivoja siihen nähden, että me ollaan helsinkiläistä nuorisoa.

– Mitä puhetta se on? Pääkaupungin nuorison tulee olla esimerkkinä koko maalle, sanoi tohtori.

– Kyllähän me koetetaan olla, mutta sen verran minä olen nähnyt Emilia-tätiä, että – – –.

Lauri pudisti päätään.

– Eikö hän miellyttänyt sinua?

– Hän taputti päätä ja käski minun tuottaa isälleni iloa. Nyt hän varmaankin vaatii, että meidän on tuotettava hänelle iloa pitkin talvea.

– Sitäpaitsi naisissa voi piillä outoja puolia, jotka tekevät miehen elämän tuiki karvaaksi, lisäsi Pauli.

– Kuka sinulle on sellaista opettanut? Tohtori lykkäsi tuolia etemmäksi pöydästä.

– Lienan veljenpoika, joka meni lesken kanssa naimisiin. Onko se Roosa-täti leski? – Paulin ääni oli levoton.

– Ei ole. Toivon, että te viihdytte tätien hoivassa. Luuletteko kaipaavanne minua kovasti?

– Kukapa sen ennakolta tietää! Lauri vastasi varovasti.

– Onhan meillä Liena, jos oikein kipeälle ottaa, rauhoitti Pauli.

– Emilia-täti oli ennen taitava sairaanhoitaja. Hän pani iilimatoja niskaan, kun minulla oli hammassärkyä. Ja kylmiä kääreitä hän panee vähän väliä.

– Voi sun Chevrolet! pääsi Paulilta.

– Kiroiletko sinä, poika parkani? kauhistui tohtori.

– Chevrolet on voimavaunu, ja minä käytän sitä voimasanana. Milloin isä lähtee?

– Parin viikon kuluttua. Onko teillä mitään, mitä haluatte?

– Eikö yksi täti riittäisi? ehdotti Lauri.

– Minä olen päättänyt tämän asian ja valinnut teille kaksi sopivaa holhoojaa. Avatkaa sydämenne ja kertokaa huolenne heille.

– Eihän me voida säikyttää heitä hengiltä, murjotti Pauli.

– Naiset eivät käsitä meikäläisten huolia. Sen huomaa Lienastakin, joka aina ihmettelee meidän yrityksiämme, vakuutti Lauri.

– Lienalla on luultavasti erilainen sielunelämä kuin teillä.

– Niin onkin, mutta ei niin erilainen kuin herkillä porvoolaisilla tädeillä.

– Tädit ovat valmiit jakamaan teille sydämensä yltäkylläisyydestä. Sen he ovat kirjoittaneet minulle.

– Tuhannen Chevroletia! Kaikkeen sitä joutuu, huudahti Pauli, mutta jatkoi nopeasti nähtyään isän rypistyneet kulmakarvat: – Isä tarkoittaa tietysti meidän parastamme, mutta meiltä menee mieli vinoon, jos täytyy olla sivistyneitten sukulaisten monteerattavina koko talvi. – Minä tunnen yhden seiväshyppääjän, Heikki Torapään, joka on vakava ja asiallinen mies. Hänestä isä saisi eri hyvän kotimiehen meille.

– Torapää? Mitä varten hän hyppää seipäillä? Vai hyppääkö hän seivästen yli?

– Isä on sitten ihan auki urheiluasioissa. Torapää tuottaa vielä kunniaa Suomelle olympialaisissa.

– Jahaa, vai sillä tavalla. Mikä se seivästäjä muuten on?

– Palokuntalainen ja mainio uimari.

– Emilia ja Roosa ovat varmasti henkevämpiä, ja he tulevat tänne. Mitä te tarvitsisitte?

– Minun hampaassani on reikä.

Lauri aukaisi suunsa.

– Menkää siis molemmat hammaslääkäriin, määräsi isä.

– Minulla on vain reikä kengissä, vastusti Pauli.

– Saatte uudet kengät, ja molempien on mentävä hammaslääkäriin.

Tohtori Raami otti poikansa kokonaisuutena. Hän ei ehtinyt muistaa heidän eri tarpeitaan, vaan kun toiselta puuttui jotakin, niin toinenkin sai samaa. Samoin heidän tuli ottaa yhdessä lisäopetusta, kun vain toinenkin oli sen tarpeessa. Rangaistukset jaettiin veljellisesti, niin myös palkinnot.

– Emilia-täti antaa teille rahaa tarpeisiinne ja tavalliset käsirahat, jatkoi tohtori.

– Naiset ovat saitoja. Liena ei antaisi meille mitään uutta, sanoi Lauri synkkänä.

– Koettakaa nyt sopeutua tilanteeseen, pojat. Nyt minun on mentävä asioille, te saatte mennä huoneeseenne.

Pojat astelivat suoraa päätä Lienan luo.

– Nyt tänne tulee kaksi hempeää naista hoitamaan meitä, ja isä lähtee Saksaan ja meistä tehdään mallipoikia Porvoon mitalla, lateli Pauli.

– Haastakaa asjat selväks, miul ei oo aikaa kuulla höpötyst.

Liena kuori perunoita.

Lauri selitti koko jutun pimein värein.

– Juu, sen mie sanon – –

– Kukaan ei sano mitään, isä yksin määrää. Hän on ihan takajaloillaan tässä asiassa, sanoi Pauli.

– No, luottakaa sallimukse pääl, mikä johtaa vespurot uomiisa ja vaatettaa liljankukat ketoloil nauttimaa, mitä kullekkii on suotu.

Pojat pakenivat huoneeseensa, jossa he pohtivat asiaa.

– Jop, eiköhän tässä selvitä, kun totutaan uuteen komentoon, lausui Pauli heittäytyen sänkyynsä.

– Ja jos ei selvitä, niin paetaan. – Lauri heitti kenkänsä seinään.

II.

– Lykkääpäs minulle pari kymppiä. Koululla on tanssit, jonne tämä heppu painuu, sanoi Pauli olkansa yli veljelleen.

– Minä lähden itse sinne ja tarvitsen yhtä paljon "rautaa" kuin sinäkin. – Lauri harjasi takkiaan. – Sitäpaitsi sinä olet huono maksamaan.

– Finni otsassa horisontin rajalla, kaksi varvasta sukan ulkopuolella ja luotto lopussa! Sellainen panee ihmisen katsomaan elämää toiseltakin puolelta. Missä briljantiinipullo on?

– Minä tarvitsen sen vähän, mitä on jäljellä. Luuletkos minun jäävän kotiin? kysyi Lauri.

– Minun jakaukseni on tärkeämpi kuin sinun, sillä minä olen kutsunut friidun mukaan, pamautti Pauli.

– Jop Chrysler! Kaikkea tässä kuulee. Nuorempi veli alkaa tonttuilla tyttöjen kanssa, huudahti Lauri silmät pyöreinä.

– Me ollaan saman vuoden lapsia, joskin 11 kuukautta erottaa meitä, mutta minä olen hurjan nopea kehittymään. Oletko sinä nähnyt minua naisten parissa? Ehdottomasti maailmanmiehen notkeus, pöyhisteli Pauli.

– Pyh kittiä! sanoi Lauri, mutta uskoi salassa veljensä sanat tosiksi.

– Valkoinen vai kirjava nenäliina? Valkoinen pukee minua, jupisi Pauli.

– Eikö sinua nolottanut kutsua tyttö tansseihin? kysyi Lauri.

– Minä tapasin Illevi Orkon Väisällä ja pyysin häntä koulujuhliin. Se tapahtui sulavasti notkealla liikkeellä.

– Minkälainen tyttö?

– Silmät ovat kuin Pola Negrin ja hiukset permanenttikiharaiset syntymästä asti. Mutta olennossa on jotakin salaperäisen tummaa, jonka alta aavistaa erikoisen luonteen.

– Mitä sinä haihattelet?

– Minä näätsen analysoin ilmiöitä. Oletko sinä muuten huomannut, että minussa on jotakin, mikä saa naiset vapisemaan sekä pelosta että hurmasta?

– Mene pellolle. Mistähän se vapiseminen johtuisi?

– Kuka sen tietää. Varmaankin jotakin sähköistä tai yliluonnollista. – Äh, kello on jo paljon. Hoi, Liena, tuopas minulle ehjät silkkisukat.

– Täs on villarikoot, eiks hyö kelvanne tei hökötyksiinnä?

Liena ojensi sukat Paulille.

– Ei kelpaa. Mutta tässä on silkkivillaiset, joissa on kolo kantapäässä. Liena sitoo tai liimaa tai harsii sen kokoon.

– Älkää viipykö lope kaua kottoo. Teija vartijanna voivat tulla mil hetkel tahasa. Mie tarkoitan niit Porvoon ryökkynöi. – Ja Liena alkoi harsia sukkaa.

– Olisivat edes tulleet, ennenkuin isä ehti lähteä! Kuka heidän tuloaan voi odottaa. Kirjoittavat tulevansa syyskuussa. – Liena sanoo nyt selvin sanoin: minkä vaikutuksen minä teen naisväkeen? – Pauli oikaisi vartaloaan.

– Tavallinen herrasväen poika. Kons aika kypsyy, ni työ molemmat vissiiki saatte morsiamet. Mut kavahtakkaa issijän sellaisist, mitkä viljelööt tupaka polttoo. Mei kyläs ol povarakka, mikä ain im piippuu. Hänel ol keltane hipiä ja hampaat ko ruostuneet rautnaulat. – Täs on sukat, kuka höit näkköö housuje läp, olkoot silkist tai lampaa villoist.

Liena meni keittiöön.

– Mene raitiovaunulla, ulkona sataa ja tytöillä on vettäkestämättömät jalkineet ja vaatteet, varoitti Lauri.

– Minä vien daamini autolla juhliin. – Pauli heilautti kättään.

Lauri vihelsi.

– No, voi sun permanto! Mitäs ohjaaja sanoo, kun sinä et anna ajomaksua?

– Sipi Kuusa on luvannut viedä meidät juhlaan. Hän saa ajaa isänsä autolla koska vain. Minä lupasin siitä hyvästä opettaa hänelle paraabelin salaisuudet.

Pauli haki kuumeisesti jotakin laatikon sekasotkusta.

– Osaatko sinä paraabelin?

– Kyllä vain – sitten kun sinä vielä olet selventänyt muutamia sekavia paikkoja. Se parametri; joka on joko puolisko tai kaksinkertainen, se tekee haittaa. No, vihdoinkin – tässä ovat pääsyliput. Ja Sipi töräyttää autontorvea kadulla.

– Minä tulen samaan kyytiin – koska minun kuitenkin on opetettava Sipille se paraabeli, sanoi Lauri ja otti lakkinsa.

– Top, ei sinne päinkään. Kolme poikaa yhden friidun kintereillä! Sipikin on luvannut olla vain virallinen autonohjaaja, jota ei esitelläkään. Hei, hei – ja Pauli juoksi alas saatuaan vielä setelin Laurilta.

– On se poikaa tuo Puli, ajatteli Lauri. Uskaltaa vaikka mitä ja järjestää yllätyksiä.

Lauri kiilloitti vielä kenkiään, järjesti jakaustaan ja meni eteiseen.

Samassa puhelin kilahti.

– Halloo, Pauli täällä. Illevin luona sattui olemaan hänen serkkunsa, ja koska hän sattumalta oli Clara Bown tyyliä, niin minä tein äkkikaappauksen ja pyysin häntä sinulle seuraksi. Sipi luovutti pääsylippunsa Illevin serkulle, ja nyt on kaikki hyvin, paitsi että Sipille täytyy opettaa lisäksi trinomin tarkastelu. Starttaa nyt äkkiä, me odotetaan sinua lyseon portilla.

– En minä näin sokeasti ota ketä vain, epäröi Lauri.

– Patentti nainen – minä takaan.

– Puhuuko hän?

– Yhteen menoon. Sinä sen kun tanssit ja kuuntelet. Usko nyt – sopu tyttö.

– No, olkoon menneeksi. Mutta Chevrolet sentään, jos hän on monnityttö!

– Joudu vain. Minä puhun puhelinautomaatista. Tytöt kikattavat jo autossa.

Lauri käveli lyseota kohti.

Toverit olivat aikoja sitten käyneet tansseissa tyttöjen kanssa, mutta Raamin pojat eivät olleet vielä keksineet sitä. He olivat tosin käyneet tanssikoulun, mutta olivat aina heti tanssittuaan vetäytyneet poikien luo. Tavallista perheseurustelua heillä tuskin oli. Isä oli hiljainen tiedemies, joka ei käynyt missään. Poikatoverien kanssa he vain urheilivat tai pelasivat shakkia.

Mistähän tytöt puhuivat? Ainakin he nauroivat tyhjälle. Sen näki kadulla ja elokuvissa väliajoilla.

Kun Lauri tuli koulun portille, olivat toiset jo siellä. Sipi ajoi parhaillaan pois autoineen.

– Tässä on veljeni Lauri Raami ja neidit Illevi Orko ja Esti Untola.

Illevi oli tumma, pitkä tyttö, Esti iloisesti liehuva.

– Hyvää päivää. Minusta Paulin menettely oli häikäilemätöntä. Sälyttää tuntematonta seuraa viattoman veljensä niskoille! sanoi Esti.

– Hän kantaa teitä mielellään niskoillaan, ellette tyydy minuun, joka kannan teitä käsilläni, vastasi Pauli veljensä puolesta.

– Mutta minä tahtoisin kuulla teidän omasta suustanne, ettette ole minulle vihainen. Siinä tapauksessa minä häviän ikipäiviksi teidän elämästänne.

Esti oli herttainen lörpötellessään.

– Tietysti minä en ole vihainen – päinvastoin, sai Lauri sanotuksi.

– Minusta me kutsutaan toisiamme sinuksi, se nostaa käyrää, jatkoi Esti.

– Mitä käyrää? kysyi Illevi.

– Elämänilon ja mukavan seurustelun graafillista käyrää. Mutta mennään sisään, sieltä kuuluu jo orkesterin kutsuva sävel, kiirehti Pauli.

Lyseon aulassa vilisi koululaisia.

Kun Lauri tanssitti Estiä, niin alkoi tuntua vähemmän jäykältä. Tyttö puhui tosiaankin molempien puolesta.

Sitten Pauli tuli vaihtamaan paria.

Väliajalla Pauli sanoi Estille:

– Mennään juomaan teetä. Toiset ovat häipyneet jonnekin, ja meillä onkin hauskempi kahden kesken.

– Mutta Illevi on oikeastaan sinun parisi. Et sinä voi jättää häntä, sanoi Esti.

– Kyllä minä sen asian järjestän. Hoi, Pekka Alanummi, saanko esittää neiti Untolan sinulle. – Pauli kääntyi lähellä seisovan pojan puoleen. – Tämä Alanummi puhuu ainoastaan postimerkeistä. Kerro nyt, Pekka, ynnäkkeistä ja leimoista sillä aikaa, kun minä käväisen asialla.

Pauli riensi hakemaan veljeään. Tämä käveli Illevin kanssa aulassa.

– Suo anteeksi, Illevi, että minä kuiskaan jotakin Laurille. Se koskee vähän hänen terveyttään.

Ja Pauli kuiskasi syrjässä Laurille:

– Vaihdetaan tyttöjä. Esti sopii paremmin minulle, minä annan vaikka taskulampun väliä.

– Hyvä on. Illevi sopii taas paremmin minulle, kuiskasi Lauri.

– Siinä tapauksessa sinun on annettava lamppu väliä.

– Ei tule mitään.

Lauri kääntyi taas Illevin puoleen.

– Varo terveyttäsi, Lalli. Älä ole vedossa, kun olet hikinen, varoitti Pauli lähtiessään.

– Onko sinulla heikko terveys? kysyi Illevi.

– Kittiäkös vielä. Pauli vain kurillaan ilveilee. Mennäänkö taas tanssimaan?

– Totta puhuen minä en ole tanssituulella.

– Sen parempi. Minä olen jäykkä tanssija. Mennään parvekkeelle, sieltä tämä vilinä näkyy, mutta itse ollaan rauhassa, ehdotti Lauri.

Oli outoa istua näin vain muuna miehenä seurustelemassa tytön kanssa. Pauli oli aina kuin kala vedessä. Olisipa Laurillakin hänen tekniikkansa!

– Tuolla pyörii joukko nuoria ihmisiä, ja jokaisen heistä pitäisi joutua oikealle paikalleen elämässä. Kuinka monen prosentin luulet onnistuvan siinä? sanoi Illevi nojaten kaidetta vastaan.

– Eivätköhän kaikki ne, joilla on varaa vapaasti valita uransa, otaksui Lauri.

– Eikö mitä! Koko minun perheeni esimerkiksi on joutunut hullulle paikalle. Tiedätkös, että minä olen konttoristina palovakuutusyhtiössä?

– Ja minä kun luulin, että sinä olet minun ikäiseni! ihmetteli Lauri.

– Minä olen kuudentoista vanha.

– Ja kuka, Chevrolet, on raatsinut panna sinut Remingtonin ääreen?

– Minä lopetin omasta tahdostani koulunkäynnin ja otin paikan.

– Ahaa, matikka teki harmia.

– Kyllä minä matematiikasta selviydyin, mutta elämä kävi kiperäksi ja täytyi valita kahdesta pahasta toinen. Minä harjoittelin koko kesän, ja nyt minulla on vakituinen paikka.

– Ja siinäkö sinä aiot jäädä polkemaan paikallasi?

– En. Minun lukuni ovat tämän jälkeen raskaampia ja hitaampia kuin toisten. Minä käyn iltakoulua ja voin suorittaa ylioppilastutkinnonkin sieltä.

– On siinä urakka! Sinä häivyt olemattomiin, ennenkuin se on täytetty.

– Minä aion voittaa viheliäisen kohtalon, joka uhkaa minua. Antroposofit puhuvat "karmasta", joka on jokaisen ihmisen sallittu osa. Mutta minä taistelen karmaa vastaan.

Illevin kädet puristautuivat kokoon.

– Minä luulin naisia toisenlaisiksi. – Näin sanoessaan Lauri katsoi ihaillen tyttöä.

– Muuten minun lukuni ovat paljon helpompia sen vuoksi, että minä osaan käytännöllisesti kieliä. Niitä olen oppinut matkoilla äidin kanssa.

– Koska teillä on varaa matkustella ulkomailla, niin ei sinun tarvitsisi ansaita leipääsi konttorityöllä.

– Asiat ovat muuttuneet meillä. Mutta viis siitä. Tavallisesti se, joka taistelee lujasti jonkin asian puolesta, tulee sitkeäksi ja voimakkaaksi.

Illevin silmät suorastaan säteilivät.

– Ihme, että ehdit käydä huveissa.

– Joskus näin lauantai-iltoina, mutta sekin on hankalaa, kun ei ole pukuja eikä – muuta.

– Sinullahan on eri tyylikäs puku.

– Jos olisit nainen, niin huomaisit, kuinka se on tehty keinotekoisesti mukiinmeneväksi. Esti ei käyttäisi tätä suursiivoushameenakaan.

– Estillä ei ole niin paljon luonnonetuja kuin sinulla. – Lauri punastui hiukan omia sanojaan.

– Sinähän olet seurustelutaitoinen kundi. – Mutta täällä on kamalan kuuma.

– Mennään alas juomaan mehua, ehdotti Lauri.

Illevi nyökkäsi ja nousi.

Kun Pauli palasi Estin luo, kuuli hän Alanummen puhuvan:

– Jos meinaatte ruveta kokoilijaksi, niin minä ehdotan, että valitsette neliblokki-alan. Vanhoilla ihmisillä on vielä tallella kirjeitä, joissa on toisistaan irroittamattomia merkkejä. Ottakaa jokin erikoisala, se kiinnostaa.

– Siinä tapauksessa minä valitsen jotakin todella erikoista. Esimerkiksi sellaiset, joissa on villien eläinten kuvia. – Esti katsoi totisena Alanummea.

– Missähän sellaisia olisi? kysyi tämä.

– Jos ei ole, niin jääköön koko filatelia minun puolestani. – Hei, Pauli, nyt minä vasta ymmärrän, kuinka kieroja papereja postimerkit ovat. Ne ovat kalliita, kun ne eivät ole muodissa (olisivatpa hatutkin uusina halpoja, vanhoina haluttuja!), ne tekevät kirjeenkuoren ynnäkkeeksi ja nurinpäin käännettyinä muuttuvat têtebêche'iksi ja nousevat arvossa. Väärät värit ja painovirheet ihastuttavat erikoisesti tätä herra Alanummea. Menestyykö hän lainkaan luokalla, kun hänellä on sellaiset taipumukset?

– Kohtalaisesti. – Mutta kuules, Pekka, Kalle Isaksonilla on tärkeää asiaa sinulle. Hän on parvekkeella.

– Ehtiihän sen kuulla myöhemminkin. – Alanummi ei ollut halukas lähtemään.

– Jos et äkkiä pane konettasi liikkeelle, niin siitä tulee paljon harmia, sanoi Pauli vakavana ja lisäsi kuiskaten: – Pappa suuttuu.

Alanummella oli ankara isä – täytyi lähteä.

– Mitä harmia hänelle voi sattua? kysyi Esti.

– Ei hänelle, mutta meille. On ikävää, kun kolmas häiritsee tunnelmaa, joka on kahden sukulaissielun välillä.

– Mikä meidät tekee niin sukulaissieluiksi? nauroi Esti.

– Sinä olet vinhan mukava ihminen, ja sinun olemuksessasi on jotakin aurinkoista ja miellyttävää.

– Jota kaikkea sinussakin on! Hah, haa – vaatimaton mies.

– Presiist. Sitäpaitsi sinä tanssit – kuin Minerva.

– Älä vertaa minua siihen naiseen. Hän oli viisauden jumalatar, ja minulla on aina jotkin ehdot.

– Ei se mitään meinaa. Minervan aikana matematiikan kurssit eivät olleetkaan niin vietävän pitkiä. Etkös ole muuten huomannut, että kaikki, joilla on kehno matematiikkapää, ovat hurjan hauskoja seuraihmisiä?

– Totta kyllä, mutta oikein uppoviisaat osaavat matematiikkaa – vaikka vitsikkäitä he eivät ole.

– Tuossa on Urho. Hän laskee kuin hevonen – eikä kykene oppimaan tanssin tahtia. Ja seuroissa hän on kuin päätön kukko, joka ei voi kiekua. – Mutta nyt tanssitaan taas.

Tanssin tauottua Väinö Olkisuo huusi Paulille:

– Hoi, Pauli! Teidän lapsenhoitajanne on tullut hakemaan Raamin poikasia kotiin.

Pauli vilkaisi oven puoleen ja näki kauhukseen siellä Lienan viittoilevan.

Samassa tuli Alanummi ja sanoi uhkaavana:

– Kalle Isaksonia ei ole nähty koko juhlassa. Mitä koukkuja sinä käytät?

– Odotahan, Esti, pari sekuntia. Minä menen rauhoittamaan erästä heikkopäistä naista, joka on tunkeutunut tänne.

Pauli riensi Lienan luo.

– Kuinka Liena on tullut tänne? Tämä on juhlallinen paikka ja esivalta on kieltänyt muilta, paitsi valituilta, pääsyn tänne, tiukkasi Pauli.

– Mie oon valittu yhtä paljo ko työkii, ja lähtekää nyt koivet ojossa kottii. Siel istuut tuomioenkelit ja hijjoot hampaitaa teit vastaa, hoputti Liena.

– Mitä, ovatko tädit tulleet? Liena vie terveisiä, että huomenna, sunnuntaina, Iidan päivänä me tulemme kello kahdeltatoista esittäytymään.

– A hyö sannoit varttuvasa teit vaik läp yön. Heijä omatuntosa ei salli heijä nukkuu sil aikaa, ko työ ootta maailma vaaroil ylöannetut.

– Voi sun Nashi ja Graham Paige! Liena lähtee nyt täältä pois ja antaa tädeille unijuomaa teen seassa.

Pauli haroi hiuksiaan.

– Tulkaa vaa hyvä sään aikan kottii. – Ja Liena pani kätensä ristiin.

– Voidaanko me esiintyä moukkamaisesti hienoja naisia kohtaan? Ja vain sentähden, että Porvoossa ei ymmärretä suuren maailman tapoja.

– Ei teijä naisenna oo reivinnoja. Jättäkää maailma ja sen menot toisee kertaa.

– No jo se tussas! Hyvää yötä, Liena.

– Pauli menee nyt nätisti hoitajansa kanssa tutumaan, sanoi Väinö Olkisuo ja taputti häntä olalle.

Pauli käänsi selkänsä ja juoksi harmissaan pois.

Liena huomasi Väinön ja sanoi:

– Etteks työ, nuor herra, kassos perrää, jot Raamin pojat tulis järkenää kottiisa? Heijät perrii paha, jos hyö asettuut esvaltaa vastaa.

– Mikä esivalta heitä vaatii kotiin? kysyi Väinö.

– Porvoost on tult ryökkinöi ja hyö vaatiit poikii kottii. Hyö eivät käy levol ennen ko molemmat tulloot takasi. Mie sanoin, jot ei häit oo ennekää vahittu, nii iltaunine ko tohtor ja mie ollaa, mut luulettaks työ heijä tyytynee sellaisee? Hyö sannoot olevasa iesvastuus, ja siit ei pääse ympär eik alisse.

– Mutta Raamin pojilla on muassaan kaksi ihanaa neitosta. Ei heitä voi jättää, sanoi Väinö.

– Pelastakaa työ höit naiste pauloist ja ottakaa tytöt huostaanne lopuks iltaa. On teil vissii ennekii olt tyttöi völis? pyysi Liena.

– Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Voinhan minä koettaa, lupasi Väinö auliisti.

– No sit mie mään rauhottammaa ryökkynöi siel koton.

Liena riensi ulos.

Väinö Olkisuo löysi pian Raamin pojat pareineen. Hän kumarsi ja sanoi:

– Väinö Olkisuo, seitsemännen luokan paras urheilija ja huonoin lukija.

– Neidit Untola ja Orko. Mistä syystä sinä kunnioitat meidän pääpuoliskojamme tuttavuudellasi? – Pauli tuijotti Väinöön.

– Minä tarjoudun vain ottamaan neidit haltuuni, koska teidän on pakko poistua tästä juhlasta.

– Älä sekaannu meidän asioihimme. – Lauri näytti uhkaavalta.

– Menkää vain meidän puolestamme. Kyllä täällä on muitakin tanssittajia. – Esti kääntyi selin.

– Minä jaksan tanssia läpi yön, vakuutti Pekka Alanummi, joka liikkui Estin kintereillä.

– No, mennään sitten, Teetpässi, tanssimaan, sanoi Esti nousten lähteäkseen.

– Teilläpä on omituinen nimi, ihmetteli Illevi.

– Jos kaikki muut postimerkit ovat arkissa oikein päin, mutta yksi on nurin, niin se on harvinaisuus ja sitä kutsutaan têtebêche'iksi. Minun nimeni on Pekka Alanummi klassilliselta osastolta.

– Ja mikä teissä on nurinpäin, koska Esti kutsuu teitä teetpässiksi? kysyi Illevi.

– Varmaankin moni asia, mutta se tekee minut harvinaisuudeksi.

Pekka vei Estin tanssiin.

– Pian minä väännän häneltä niskat nurin, murisi Pauli.

– Saanko nyt pyytää neiti Orkoa tanssiin? – Väinö kumarsi.

– Kiitoksia, mutta minä olen väsynyt tänään. Kello onkin jo niin paljon, että minä lähden mielelläni kotiin.

– Siinä tapauksessa minä saatan teidät onnellisesti mamman helmaan. – Väinö löi rintaansa.

– Illevi on meidän huostassamme tänä iltana, sanoi Lauri.

– Mutta teille on tullut sana, että joukko porvoolaisia neitejä odottaa teitä kotiin. He eivät mene levolle, ennenkuin te tulette. Luotettavan näköinen nainen vakuutti sen minulle, virnisteli Väinö.

– Me emme tahdo sotkea teidän ja porvoolaisten tippojen suhdetta. Minä lähden kotiin herra Olkisuon kanssa.

– Äh! Nehän ovat vanhoja tätejä, jotka tulevat ensi talveksi meille. Isä lähti Saksaan, ja hän tahtoo meitä sillä aikaa kasvatettavan Runebergin ja Pietari Brahen henkeen, selitti Pauli.

– Silloin teidän on heti lähdettävä kotiin. Vanhat tädit ovat hengenvaarallisia, jos he eivät saa hyvää alkuvaikutelmaa teistä. Tulkaa, neiti Orko! – ja Väinö alkoi liikehtiä ovea kohti.

– Hyvästi, Pauli, kiitoksia tästä illasta. Hyvästi, Lauri. Missä minä olen ennen tuntenut sinut? Sinun olemuksesi on entisen ystävän. Ja silmät minä tunnen, puhui Illevi hiljaa.

– Koko illan minä olen ajatellut samaa. Minä tahtoisin tuntea sinun entisen elämäsi, sanoi Lauri puhuen vielä hiljemmin.

– Ja minä sinun sielunelämäsi. – Illevi viittasi hyvästiksi ja seurasi Väinöä.

– Voi sun Cadillac sentään! Senkin harmillinen Liena, joka pilasi parhaan osan iltaa, murisi Pauli ja meni hakemaan vaatteitaan.

– Tämä on nyt ensimmäinen haitta Porvoon tädeistä, eikä varmaankaan laitimmainen. – Oletko sinä tuntenut kauankin Illevi Orkon? kysyi Lauri tultuaan kadulle.

– Kuukausi sitten, kun sinä olit kipeä, minä olin Asko Väisän luona kutsuissa. Siellä oli paljon nuoria, ja minä iskin silmäni heti Illeviin, joka muuten on ollut Seidi Väisän luokkatoveri. Minusta hän oli mukava tyttö. Minä en näes tuntenut Esti Untolaa silloin, kertoi Pauli.

– Ei, Chrysler vieköön, Esti piisaa Illeville, pisti Lauri väliin.

– Tykkää vain niin. No, Asko kertoi, että Illevin isä, kenraali Pontus Orko, on jättänyt Illevin äidin kesken avioliittoa. Äidin nimi on Mia, ja hän on henkevä ja jalo, vaikka kalpea ja värähtelevä. Se Pontus otti uuden rouvan, joka on maailmannainen ja puhuu kieliä. Kenraali seurustelee paljon ulkomaalaisten kanssa ja tarvitsi edustavan rouvan.

– Kenenkä luona Illevi asuu?

– Äitinsä luona, ja he ovat nyt köyhiä. Kenraali otti noin kahdenkymmenen ikäisen lesken, jolla on entinen poika, ja nyt heillä on yhteinen poika. Illevin nuorempi sisar Lea asuu isänsä luona. Muuta minä en tiedä, – ja nyt me ollaan kotona. Mene sinä edellä sisään, Lalli. Sinulla on tähän tilanteeseen sopivampi kasvojenilme kuin minulla. Minun päivänpaisteinen tenhovoimani tulee sitten myöhemmin tarpeeseen.

– Mitä sinä arkailet? Emme me ole tehneet mitään pahaa.

Lauri aukaisi rohkeasti oven. Eteisessä oli pino matkatavaroita, ja ruokailuhuoneesta loisti valo.

– Kuka siellä? kuului kimeä ääni.

– Me vain – Lauri ja Pauli.

Pojat tulivat sisään ja kumarsivat.

– Hyvää päivää, rakkaat holhokkimme.

Pieni Roosa syleili ja taputti poikia.

– Päivää, poikaseni. Lauri, suutele tähän, Pauli, suutele tähän.

Emilia näytti lihavia poskiaan.

– Suoraan sanoen me emme osaa sellaista, sanoi Pauli ja pani päänsä kallelleen.

– Lapsi rääsyt, sanoi Roosa ja suuteli molempia poskelle.

– Eri hyödyllinen taito, sanoi Lauri.

– Älkää vain käyttäkö väärin sitä! Tulkaa nyt juomaan teetä.

Emilia kaatoi laseihin.

– Missä te olitte, pojat? Salliiko Anton yöhuvittelua? kysyi Roosa.

– Me olimme joraamassa varattomien oppilasten hyväksi. Isä ei sekaannu meidän elämäämme muuta kuin pääpiirteittäin ja silloin, kun Liena vetoaa häneen, selitti Lauri.

– Isä on itse täys yölintu, tohautti Pauli siihen.

– Mitä sinä sanot, onneton poika? – Roosa kauhistui.

– Minä tarkoitin, että hän tekee työtä pitkin öitä.

– Mitä te jorasitte, rahaa vai vaatteita? kysyi Emilia.

Pojat tirskuivat.

– Eikö joraaminen ole keräämistä?

– Ei aivan. Se on tanssimista.

– Oliko siinä tilaisuudessa mukana keski-ikäisiä naisia? Ja olivatko ihmiset siellä hyvinkasvatettuja? kysyi Roosa.

– Keski-ikäisistä naisista ei tule kivoja joraajia. Siellä oli vain nuorisoa ja joku opettaja taustalla haukottelemassa.

– Oliko nuoriso minkälaista?

– Eri tyylikkäitä friiduja ja hauskoja poikia, vakuutti Pauli.

– Ensi tilaisuuden sattuessa minä tulen teidän mukananne katselemaan, minkälaisessa seurassa te olette. Minä en aio säästää vaivojani, sanoi Emilia.

– Sopii hyvin. Koulun jalkapalloilijoilla on jorat ensi kuussa. Siellä on jatsiorkesteri ja valot himmennetään heti alussa. Kaikilla on päässä silkkipaperihatut ja iso paperitöyhtö kepin nenässä. Tahtooko Emilia-täti vielä lisäksi tiukuja nilkkoihin? – Pauli liioitteli tahallaan.

– Minä tulen mustassa villahameessani ja pitsiröyhelö edessä. Se kelpaa teidän juhliinne. Potkitaanko siellä palloa permannolla?

– En luule, mutta voinhan ehdottaa sitä. – Menemmekö nyt nukkumaan?

– Heti. Tahdon vain sanoa, että meidän on rakennettava tämä yhteiselämämme avonaiselle, toisiimme luottavaiselle periaatteelle. Kertokaa meille huolenne ja sydäntuskanne, ja me kannamme ne yhdessä, sanoi Emilia.

– Mikäli, kukali se on mahdollista, nyökkäsi Lauri

– Niin. Rientäkää meidän luoksemme, kun maailman myrskyt uhkaavat teitä.

– No voi sun Studebaker ja Willys Knight! Minä tarkoitan, että tietysti me riennämme, paransi Pauli.

– Ovatko nuo mainitsemasi henkilöt teidän tuttavianne? kysyi Emilia epäilevästi.

– Jop! Ne ovat autoja. Hyvää yötä. – Pauli haukotteli.

– Minun äitini peitti minut iltaisin niin kauan kuin hän eli. Tulenko minä tekemään samoin – nyt kun Anton ei ole kotona? kysyi Roosa.

– Me olemme aina itse peittäneet tomumajamme levolle mennessä. Isä ei ole keksinyt tehdä sitä. Hyvää yötä.

Pauli meni huoneeseensa.

– Kuule, Lauri. Pane varmuusvitjat oveen, pyysi Emilia.

– Ei meillä ole niitä.

– Siinä tapauksessa ne on hankittava huomenna. Nostetaan nyt tämä matka-arkku oven eteen – noin. Ja päälle panemme tuon korin.

– Mitä siinä on? – Lauri katsoi uteliaana.

– Siinä on Saxbäck, vanha perheystävä.

– Onko se kuollut? kysyi Lauri katsellen pörröistä karvamöhkälettä.

– Paratkoon! Sehän on Emilian mopsikoira.

Emilia nosti korin arkulle ja peitti Saxbäckin. Sitten hän lisäsi kuiskaten:

– Hän on muisto Emilian sulhaselta Gösta Saxbäckilta, joka nai rikkaan lesken. Emilia ei unohda koskaan nuoruudenrakkauttaan, jonka muisto loistaa kirkkaana tässä luontokappaleessa. – Hyvää yötä, Lauri. Pojat riisuutuivat nopeasti.

– Eri tätejä molemmat! nauroi Pauli.

– Sopu mammoja! Kyllä heidän kanssaan selvitään. Nykyajan nuorison tulee ymmärtää vanhoja, vaikka se onkin vaikeaa. Mutta häijyjä nämä tädit eivät ainakaan ole.

Lauri ryömi peitteen alle ja mumisi:

– Väinö Olkisuon minä höyhennän joskus. Pitikö hänen iskeä Illeviin!

– Alanummi tanssii vielä Estin kanssa. Tanssikoon, senkin teetpässi, pässi, pässi. – Paulin ääni oli jo uninen.

Lauri valvoi vielä kauan ja ajatteli Illeviä. Outo tyttö – ei vähintäkään nykyaikainen, mutta kuitenkin kiinnostava. Silmissä oli arvoituksellinen katse, melkein selvänäkijän ilme. Tuskin sieti katsoa häntä silmiin – ja kuitenkin täytyi aina koettaa. Esti oli viehättävä ja räiskyvä, mutta Illeviä teki mieli tutkia. Hän oli sekä tuntematon että tuttu. Lauri oli tähän asti tarkannut tyttöjä välimatkan päästä. Lörpötteleviä, kiehtovia, turhanpäiväisiä paratiisilintuja. Mutta Illevi – hän oli Illevi – ainoastaan Illevi.

III.

– Havahtukaa, pojat. Ryökkynät ovat jo huuhtoneet tavaroittesa kimpus kuuvelt ast. Ja tiijätteks työ, mitä heil on völis? Seinil hyö naulaat issoi portrettii ja sohvii anttimakassii. Höil on helmil ommeltui pallii ja vassavöit ja mikstuuraa ja kellotällinklöit ja salusiinii. Koris loikoo karvane, elläime näköne möhkö, mikä henkittää, muttei älähä. Mikä lienöö?

Liena seisoi ovensuussa ja puhua lateli.

– Se on heidän maskottinsa.

Lauri oikoi laiskasti käsivarsiaan.

– A mitä se meinaa?

– Suojeluseläin, joka tuo onnea. Ne ovat nyt muodissa – filmitähdillä varsinkin niitä on. Mutta tavallisesti ne ovat puusta tai muusta aineesta tehtyjä.

– Justii ko pakanoitte jumalii. Lieks tää kotti syntynt vai tehty?

– Se on koira ja sitäpaitsi kallis muisto, joka ei saa lakastua. Ja nyt Liena veivaa gramofonin soittamaan laulua: "Alokas hän huvittelee sunnuntaina, alokas hän putkas istuu maanantaina". Puli ei herää muuten.

– Etteks työ voi yhtenkää pyhän nousta ilma tuot syntist pellii? murisi Liena, mutta viritti kuitenkin gramofonin soimaan. – Täs on teil lehti, mut älkää kuhnailko yle kauvaa. Työ ootta hyvii poikii, mut teil ei oo viinii esiintymistaitoo.

Liena meni keittiöön.

– Heräjä sinä, joka makaat! Tädit mellastavat seinän takana. – Lauri nykäisi Paulia.

– Johan tuo "Alokas" herättää vaikka kenen. Sammuta heti gramofoni, minä nukun vielä hetken ja tunnin, murisi Pauli.

Lauri sulki koneen ja ryömien taas vuoteeseen sanoi:

– Tuosta saat sunnuntailiitteen, minä luen päälehden. Luetaan sellaiset asiat, jotka huvittavat vanhoja ihmisiä, ja keskustellaan sitten tätien kanssa niistä. Minä luulen, että me esiinnyimme eilen illalla aika nolosti. Parannetaan nyt asiamme kerta kaikkiaan, ja sitten tädit kunnioittavat meitä loppuajan.

– Minä osaan keskustella vaikka mistä, mutta lähdekirjat auttavat kylläkin paljon.

Pauli levitti sunnuntailiitteen peitteelleen.

Lauri mumisi lehtensä takaa:

– Vararikkoja, lehmänlaidun, pörssinoteeraus, shakkiturnaus – –

– Älä pöpötä, Lalli. Minä luen eri tieteellistä kirjoitusta suomenkielen mahdollisuuksista runokielenä. V. Arti on kirjoittanut sen. Tässä vaaditaan ulkolukua. Antiikinjälkeinen runous tuntee tuskin muita rytmejä kuin trokeisen ja daktylisen. Voi sun Rudge! Nyt viisastutaan.

Pojat lukivat jonkin aikaa, voimistelivat kymmenen minuuttia, pukeutuivat ja menivät tätien luo.

– Hyvää huomenta, pojat! Tulkaa juomaan kahvia. Eikö Anton ole pannut teille mitään määräaikaa, jolloin on noustava pyhäaamuisin?

Emilia hääräsi pöydän ääressä.

– Isä tietää enemmän assyrialaisten kotielämästä kuin meidän.

Lauri istuutui pöydän ääreen.

– Me olemme nousseet tavallista aikaisemmin saadaksemme tavaramme kuntoon ja voidaksemme sitten pyhittää lepopäivän. Kaada, Emilia, minullekin pieni pootoori.

Roosa riisui esiliinansa ja tuli toisten joukkoon juomaan kahvia.

– Ovatko tädit huomanneet, että viime viikon kuluessa on kuusi liikemiestä, yksi insinööri, seitsemän liikettä, yksi kelloseppä, ravintolanomistaja Salli Keskisuo ja kolme juutalaista tehneet vararikon? alkoi Lauri keskustella.

– Siunatkoon ja varjelkoon ihmisparkoja! päivitteli Roosa.

– Yläkansakoulujen opettajat pyytävät laidunta kahdelle lehmälle sen sijaan, että nykyjään yksi lehmä vain saa syödä. Missähän Tehtaankadun kansakoulun opettajien lehmät käyvät laitumella? jatkoi Lauri.

– Lapinlahden koulu on lähellä vanhaa hautuu – –, aloitti Pauli, mutta työnsi äkisti pullaa suuhunsa, sillä Lauri potkaisi häntä merkiksi.

– Tampereen kunnalliskodissa on vallinnut ahdinko. Mutta huomioonottaen nykyisen taloudellisen kireän ajan on köyhäinhoitolautakunta päättänyt siirtää asian toistaiseksi. Ensi vuonna täytynee kuitenkin rakentaa uusi hoidokkirakennus, jonka kustannukset nousevat 4 miljoonaan markkaan. Silloin siitä tulee täysin ajanmukainen laitos.

Lauri luki kuin ulkoläksyä.

– Mitä ukot ja ämmät, jotka ovat olleet ilman entisajankin mukavuuksia, välittävät nykyajan laitoksista? Eivät he osaa edes käyttää kaikkia mukavuuksia, sanoi Emilia.

– Pälkäneellä on löydetty 300-luvun polttokalmistoja. Kuolleitten poltettuja luita, rautasolkia, kivikirves, keihäänkärki ja kaikenlaista kamaa nousi maan pinnalle kertomaan, että meilläkin on ollut esi-isiä, aloitti Pauli puolestaan.

– Yhtä paljon esivanhempia suomalaisilla on kuin muillakin kansoilla, jotka ovat ollakseen ylpeitä sivistyksestä ja ritareista ja muusta. Aatamista ja Eevasta polveutuu koko ihmiskunta. Ihminen synnyttää ihmisen, järkeili Roosa.

– Mutta synnyttääkö valkoinen mustan tai musta valkoisen? Olivatko aatamilaiset mustia vai valkoisia? kysyi Pauli.

– Tietysti valkoisia, mustat olivat pakanoita eivätkä tietäneet mitään Raamatusta ja sen ihmisistä. Enkä minä välitä siitä, mistä neekerit polveutuvat. Anton kai sen tietää, kysy häneltä. – Emilia oli närkästymäisillään.

– Isältä ei voi kysyä mitään. Hän on niin monisanainen ja tieteellinen, ettei siitä tule hullua hurskaammaksi. – Kangasallakin on löydetty rautakautinen kalmistokenttä, ja siellä oli maan sisässä paljon entistä sivistystä: pronssisormus, kierreneula, saviastioita ja luurankoja, esitelmöi Pauli.

– Antaisivat kuolleiden olla rauhassa maan povessa. Ketä ne sivistävät? pahoitteli Roosa.

– Varsinkin kun ne olivat pakanoita, eikä heitä kuitenkaan enää voi haudata papin kanssa, yhtyi Emilia asiaan.

– Muinaismuistot ovat monen mielestä eri jännittäviä. Minusta ne ovat kaikki samanlaisia. Nykymaailma on sitten paljon monivivahteisempi. Rahaa esimerkiksi on senkin kymmeniä lajeja. Niinkuin dinaari, pengo, guldeni, rupie, punta, eskudo, liira, pezo, milreis, tservonets, veni, drakma ja heller, muisteli Lauri.

– Etköhän sinä jo pane omiasi, hyvä lapsi. – Roosa puisti päätään.

– Eikö täti lue pörssinoteerauksia? ihmetteli Lauri. – Siellä ne ovat kaikki.

– Minä en välitä rahoista ja huijauksista. Minä olen runollinen luonne, vastasi Roosa.

– Sitä minäkin. Suomenkielellä voikin esittää tunneilmeitä ja rytmimaalauksellisia arvoja. Daktylinsekainen trokeemitta on poljentotajulle viehättävintä. Vai pitääkö täti enemmän ekstaattisesta korujambista?

– Minä pidän Topeliuksesta ja Lauri Stenbäckistä. Ulkomaalaisista minä en välitä ensinkään, vastasi Roosa ja ryyppäsi kahvia.

– Jaa, englanti on himmeää, rytmitöntä, ranskassa on koomillisia nenä-äänteitä ja se on rytmillisesti kirjavahkoa. Skandinaavisissa kielissä ja saksassa on sorahtelevia kieliyhtymiä ja suhuäänteitä ja monet äänet ovat nieltyjä. Slaavilaisilta taas puuttuu kiinteä ryhti. Antiikkista runoutta on vaikea kääntää näille kielille. Sen sijaan eteläromaaniset kielet, uuskreikka ja suomi ovat rytmikkäitä ja kaiukkaita. Suomessa kulttuuripohjan heikkous tekee vaikeaksi luoda mitään ylivoimaista, mutta kieli sopii hyvin klassilliseen runomuotoon.

Pauli veti henkeään.

– Chrysler soikoon! huudahti Lauri toisten kuunnellessa suut auki.

– Kiinan kieltä on koetettu käyttää Aiskhylon draaman käännökseen, mutta se kaikuu naurettavalta vokaaliliukumisineen, jatkoi Pauli totisena.

– Anton on itsekin aina ollut merkillinen. Pojista tulee isänsä seuraajia.

Roosa nyökkäsi Emilialle.

– Viime shakkiturnaus oli ainutlaatuinen. Gauffin pelasi Rahmia vastaan keski-intialaista varianttia, jossa tultiin hyvin pian asemaan. Peli jäi remissiksi, aloitti Lauri.

– Onkohan se Gauffin Punkalaitumelta – siellä oli ennen sen nimisiä? kysyi Emilia.

– En tiedä, mutta ehdottaisin, että täti menisi katsomaan turnausta, maksu on viisi markkaa kerralta.

– Minä en välitä pelaajista. Turhia ajantappajia, jotka eivät hyödytä isänmaata. Torimuijat ovat hyödyllisempiä kuin he, sanoi Emilia.

– Siitä muistan torihintoja. Lihamarkkinoilla ovat hinnat pysytelleet vakaina. Ainoastaan sianliha laski 50 penniä kilolta. Naudanlihan korkein hinta 8:75, alin 4:- lampaanlihan korkein 14:-, alin 10:-. Juottovasikan tarjonta oli vähäinen, kysyntä vilkas. Kauppaan tuotiin 1 437 nautaeläintä, 650 sikaa, 4 hevosta – –, kertoi Lauri.

– Syödäänkö teillä hevosenlihaa? – Roosa kauhistui.

– Liena sen tietää. Mutta hiiriä ei syödä koskaan, vakuutti Pauli.

– Minä määrään tästä lähin, mitä täällä syödään, sanoi Emilia päättäväisesti.

– Viikolla vietiin Englantiin 51 480 kananmunaa ja Ruotsiin 107 280 kappaletta. Ne painoivat 9 258 kiloa, jatkoi Lauri.

– Nyt minä menen aamupäivälevolle. Te olette kilttejä ja viisaita poikia, mutta teidän seurassanne tulee päänkipua, sanoi Roosa ja nousi.

– Tahtooko Emilia-täti kuulla, minkälainen sää oli eilen? Helsingissä +3°, Hangossa +1°, Sodankylässä -1°, Moskovassa -3° – –

– Hyvä, hyvä. En nyt jaksa enempää.

Emiliakin nousi.

– Syvä matala oli Islannin eteläpuolella – –

Tädit vetäytyivät nopeasti pois.

– Jop! Rasittavat aamukahvit, mutta arvovalta on kohonnut. Nyt on keskusteltu hurjan sivistyneesti, huokasi Pauli.

– Ja asiallisesti. Ja on liikuttu monella yhteiskunnallisella haaralla. Otetaan pyörät ja toikkaroidaan pallokentälle katsomaan kilpailuja.

Lauri oikoi uupuneita jäseniään.

– Hei vain, sanoi Pauli ja nosti lähtiessään Saxbäckin koreineen kaapin päälle.

IV.

Huoneessa oli miellyttävä tunnelma. Illevi istui keinutuolissa ja nautti uunivalkeasta. Melkein koko ikänsä hän oli asunut keskuslämmitystaloissa, vasta viime talvena he olivat äidin kanssa muuttaneet tähän vanhanaikaiseen asuntoon.

Ensin tuntui aivan kuin he olisivat huviretkellä. Oli huone, jossa oli Illevin entiset sievät huonekalut ja lisäksi äidin vuode, sitten pieni eteinen ja keittiö. Elämä oli omituisen rauhallista perheessä sattuneiden myrskyjen jälkeen. Itse he siivosivat kotinsa ja valmistivat ruoan.

Äiti oli käynyt valohoitokurssin ja saanut tutun lääkärin laitoksessa valonantajan toimen. Entinen kenraalitar nousi kahdeksalta mennäkseen vaatimattomaan työhönsä.

Vaikeinta oli tottua Lea-siskon poissaoloon. Tyttö ressu oli vain kuusivuotias ja kärsi ikävästä uusissa oloissa isän luona. Äiti oli aivan liian jalo, kun hän ei vaatinut molempia tyttöjä itselleen. Isä oli tahtonut Lean, ja äiti suostui.

Illevin oli tuskallista ajatella isää, jota hän oli ihaillut ja rakastanut. Ja nyt hän oli tuottanut koko perheelle katkeran kärsimyksen. Äiti oli hiljainen ja arka – vetäytyi pois kaikesta seurustelusta ja suri alistuvasti. Hän koetti olla rohkea, ei valittanut eikä itkenyt.

Isä oli tarmokas ja iloinen. Hän väsyi nöyrään vaimoonsa ja joutui aloitekykyisen, uudenaikaisin keinoin hoidetun lesken pauloihin. "Se uusi", joksi lapset sanoivat uutta kenraalitarta, osasi vitsailla ja tanssia. Hän tupakoi vahvasti ja pukeutui aina pariisilaisen muodin mukaan.

Illevi luuli kuitenkin, että isä ei tarkoittanut avioeroa, mutta johdettiin taitavasti siihen. Äiti raukka ei osannut hallita tilannetta, hän itki vain ja alistui kaikkeen.

Illevi itse oli tullut ajattelevaksi naiseksi tämän koettelemuksen aikana. Hän näki naisen avuttoman aseman avioliitossa. Nykyajan nainen on kuitenkin varustettu paljon paremmin kestämään tällaisia tilanteita.

– Illi, tulehan aamiaiselle. Tänään saat munia. – Äidin ääni oli hiukan iloisempi.

Illevi oli siivonnut huoneet ja käynyt maitokaupassa, äiti oli keittänyt aamiaisen.

Oli ensin hankalaa oppia säästämään. Isä oli ollut antelias ja koti varakas. Äiti eli nyt alituisessa pelossa, että rahat loppuisivat, ja kuitenkaan hän ei ollut vaatinut itselleen mitään avustusta mieheltään.

– Oliko sinulla ikävää eilen, kun tulit niin aikaiseen kotiin? kysyi äiti.

– Siellä oli hauskaa, mutta minä en jaksa valvoa iltaisin.

– Sinä näytät kalpealta. Et usko, kuinka minä kärsin siitä, että lopetit koulunkäyntisi. Iltakoulu rasittaa sinua.

– Ei ollenkaan. Minusta on hauskaa olla riippumaton.

– Minä olen ajatellut, että nyt lakkaisimme ottamasta avustusta isältäsi. Itsellenihän en olekaan ottanut mitään.

– Mutta, äiti! Minähän otin viran sitä varten, että sinä saisit nuo rahat. – Illevi pahastui.

– Sinun isälläsi on nykyjään paljon menoja. Minä en tahdo hänelle pahaa. Jokaisella ihmisellä on oikeus onneen.

– "Se uusi" ei ikinä tee isää ajan pitkään onnelliseksi. Mutta mitä rahoista, kyllä me selviämme, nyt kun molemmat teemme työtä.

Illevi nousi pöydästä ja suuteli äitiään. Keittiön ovelle koputettiin, ja kenraalin sisäkkö Hilma tuli sisään.

– Hyvää päivää, Hilma. Ei suinkaan Lealle ole tapahtunut mitään? kysyi äiti levottomana.

– Ei mitään erikoista pahaa entisen lisäksi, mutta kenraali lähetti sanomaan, että Illevi-neidin on tultava hänen puheilleen.

Illevi kääntyi pahoillaan äitinsä puoleen:

– Onko minun pakko lähteä, äiti?

– Tietysti sinun on mentävä. Isäsi ei varmaankaan tahdo sinulle pahaa.

– Kenraali sanoi, että neidin on tultava, taikka hän tulee tänne.

– No, sitten minä lähden, huokasi Illevi.

– Kuinka Hilma jaksaa? kysyi rouva Orko.

– Meillä on rauhatonta. Kutsuja ja vieraita yökaudet. Nyt on kenraalittaren oma poika, Väinö-herra, muutettu Turusta tänne lyseoon. Ja rouvan sukulaiset ovat aina meillä. Minä tulisin mielelläni teille palvelemaan, jos rouva vain tahtoisi.

– Minulla ei ole palvelijaa, Hilma kiltti. Sitäpaitsi Hilma on Lean turvana uusissa oloissa siellä. – Äiti oli liikuttunut.

– Ottakaa Lea tänne. Hän on aivan tuuliajolla isossa talossa vieraitten ihmisten jaloissa, kertoi Hilma.

– Älä ole, äiti, noin surkean näköinen. Minä koetan vielä kerran taivuttaa isää antamaan Lean meille. Hyvästi, äiti muru, minä tulen pian takaisin.

Illevi puki päällysvaatteet ylleen.

– Minun täytyy lähteä mukaan. Meille tulee päivällisvieraita. Siellä on kova komento nyt.

Hilma nousi myöskin.

– Hyvästi, Hilma. Vie Lealle tämä kakku, hän pitää siitä. – Äiti kääntyi poispäin.

– Hyvästi, rouva. Sellainen nainen, joka aiheuttaa äidin karkoittamisen omasta kodistaan, on kurja olento, mutisi Hilma seuratessaan Illeviä.

Kun Illevi tuli entiseen kotiinsa, hän tapasi ensimmäiseksi uuden kenraalittaren.

Tämä oli komea nainen. Lyhyet hiukset olivat permanentti-onduleerauksessa, ja kultakoristeinen puku oli kirkkaanvihreä.

– Päivää, Illevi. Vahinko, että meillä on kiire tänä päivänä. Ota omena tuosta maljakosta ja mene kotiisi. Tule toiste, kun meillä on aikaa seurustella kanssasi.

– Isä on kutsunut minut tänne, puhui Illevi jäykästi.

– Ei kai hänellä ole niin tärkeää asiaa. Osaatko kauniisti taittaa lautasliinoja?

– En.

– Aikaihmisille ei vastata noin yksikantaan. – Merkillistä, että meillä on niin vähän hopeaa. Ottiko sinun äitisi paljon mukaansa? Ja kristallia?

– Äiti otti omansa. Hän ei loukkaa toisen omistusoikeutta, puhui Illevi harmin vallassa.

– Mitä sinä sillä tarkoitat, huonosti kasvatettu tyttö?

Kenraalittaren katse oli terävä.

Ennenkuin Illevi ehti vastata, lensi hänen kaulaansa pieni valkokiharainen tyttö, joka itki ja nauroi.

– Illi, Illi, oma Illini. Tule minun huoneeseeni puhelemaan. Saammeko me mennä?

– Mene saattamaan sisartasi eteiseen, mutta tule pian takaisin. Sinun täytyy kiilloittaa hopeaa, puhui kenraalitar karskisti.

Tytöt menivät kaulatusten eteiseen.

– Lintuseni, Lea pieni, kuinka sinä voit? – Illevi rutisti pienokaista.

– Ota pois minut täältä taikka minä karkaan! Minä kuolen ja halkean ja räjähdän täällä. "Se uusi" on paha, minä pelkään sitä pimeässä. Ja Väinö härnää minua. Pikku vauva on kultuinen, mutta minä en saa koskea siihen, koska minä en ole tarpeeksi puhdas – vaikka minä pesisin käsiäni sata vuotta. Auta, Illi, minua karkaamaan äidin luo.

– Minä koetan pyytää sinua isältä. Tokkohan "se uusi" välittää niin paljon sinusta? – Illevillä oli itku kurkussa.

– Ei välitä vähääkään. Mutta hän sanoo, että isä alkaisi juosta meillä, jos me olisimme kaikki yhdessä. Isä on usein surullinen. Hän on kiltti minulle, mutta "se uusi" kasvattaa joka sekunti minua ja näyttää isälle ihan hullun Lean. Ja isä toruu, kun minä en pussaa "sitä uutta" poskelle, kuiskasi Lea innokkaasti Illevin korvaan.

– Minä otan sinut pois täältä vaikka läpi seinän, mutta älä puhu siitä kenellekään, lupasi Illevi.

– Hilman kanssa minä olen, ja me olemme yhtä puolta "sitä uutta" vastaan. Välistä minä karkaan sängystä ja me lähdemme Hilman ja Kustaan kanssa "Revontuleen" elokuviin.

– Kuka Kustaa on? kysyi Illevi levottomana.

– Kustaa Andersson, ja hänellä on serkku, joka on "Revontulen" kassassa.

– Voi Lea parkaa! Lupaa minulle, ettet koskaan enää lähde sellaisille retkille. Äiti menehtyisi, jos hän tietäisi siitä, puhui Illevi onnettomana.

– Hilma säälii minua ja sanoo Kustaalle, että otetaan tuo laps parka mukaan, kun kukaan 'ei välitä hänestä'. Mutta tavallisesti minä nukun "Revontulessa", kun siellä on niin kuuma. Kustaa on Hilman sulhanen ja riiaa sitä, selvitti Lea.

– Eikö isäkään tule iltaisin sanomaan sinulle hyvää yötä?

– Ei koskaan. Isää kuljetetaan joka paikkaan ja varsinkin yöllä. Minä nukun yksin meidän entisessä yhteisessä huoneessamme, ja kun ne tulevat kotiin niin "se uusi" nauraa taikka toruu, ja silloin minä herään ja pelkään kummituksia. – Lean silmät kuvastivat nytkin kauhua.

– Mutta, kullan muru, sinähän kuulet, ketä ne ovat. Mitä sinä heistä pelkäät? lohdutti Illevi.

– Pelkään kun pelkään. Aikaihmiset ovat ihan toisenlaisia, kun tulevat myöhään kotiin, kuin keskellä päivää. Ne eivät haisekaan samalta, kuiskasi Lea.

– Älä nyt hupsi, Lea-pulu. Onko sinulla kelloa huoneessasi?

– On herätyskello. Se herättää minut, ja sitten minä menen herättämään Väinöä. Väinö sanoo, että hänen hermonsa eivät kestä mekaanista pärinää. Minä, katos, en ole mekaaninen pärinä.

– Kuinka se poika raatsii! – Illevi suuttui.

– Ei se nyt ole niinkään kamalaa. Väinö antaa minulle siitä puoli kiloa ranskalaisia karamellejä kuussa, ja minä nukun vielä päälle. Väinökin tahtoisi, että minä muuttaisin pois. Hän sanoi kerran "sille uudelle", että 'anna tuon Lean laputtaa, tässä talossa on liian paljon sekarotua'. Olenko minä sekarotua, Illi? Minähän olen ihan valkoinen.

– Kaikkea sinä saatkin kuulla ja kokea. Mutta kuulepas, koska sinulla on kello, niin pidä vaaria noin kahdeksan tienoissa, silloin minä tulen ikkunasi ulkopuolelle puhelemaan kanssasi.

– Hei, Illi, sinä olet enkeli ja Clara Bow ja Punahilkka! – Lea lateli kaikki ihanteensa. – Keittiön palkonki ulottuu niin likelle ikkunaa, että jos sinä tulet sinne, niin me voimme heittää toisillemme tavaroita. Portaista pääset suoraan palkongille.

– Palkongin suomalainen nimi on vilpola.

– Tuletko jo huomenna vilpolalle tapaamaan minua?

– Tulen varmasti. Tämä on meidän salaisuutemme.

– Jeh, suu poikki, varoitti Lea.

Sillä ovi aukeni ja kenraali tuli huoneestaan eteiseen.

– Kas, siinähän sinä olet, Illevi. Tule huoneeseeni, niin saan puhua kanssasi.

Kenraali meni edellä, tytöt seurasivat perässä.

– Minä tapasin tyttölyseon rehtorin, ja hän kertoi, että sinä olet lopettanut koulunkäyntisi. Kuinka sinä olet uskaltanut tehdä sellaista?

– Minä olen virassa nyt, isä. Illevi koetti puhua rauhallisesti.

– Sinun on heti palattava entiselle luokallesi. Ethän sinä ole ollut kauan poissa, voit vielä seurata muitten mukana opetusta. Sinähän olet hyvä oppilas, puhui isä ankarasti.

– Enkö minä ole äidin holhouksessa? kysyi Illevi.

– Et. Minä olen sinun ja Lean holhooja ja elättäjä. Äitisi ei kykene eikä uskalla ottaa vastuuta teidän tulevaisuudestanne. Minä olen teidän isänne yhtä paljon kuin ennenkin, vaikka sinä saat asua äitisi luona.

– Minä tahtoisin olla riippumaton sinusta, isä, puhui Illevi hillitysti.

– Minkä tähden? Meidän suhteemme ei tarvitse särkyä. – Isä ojensi kätensä.

– Minä rakastan äitiä.

Illevi tahtoi olla lojaalinen.

– Tietysti sinä rakastat. Lea, tulepas isän syliin. Noin. Rakastatko sinä vielä isää?

– Jeh, rakastan, mutta – – –

– Ei nyt mitään muttaa.

– Minä otin toimen siksi, että äiti saisi ne rahat, jotka maksettiin minun puolestani. Mutta nyt hän luopuu niistäkin. Minun on pakko pitää toimeni, selitti Illevi.

– Äitisi voi luopua mistä tahansa omasta puolestaan, mutta sinun on otettava vastaan avustusta minulta. Huomenna sinun on mentävä tyttölyseoon, minä olen sopinut siitä rehtorin kanssa. Ja toimeesi palovakuutusyhtiössä on jo otettu toinen.

– Isä!

– Etkö sinä halua lukea?

– En tällaisilla ehdoilla. Äiti ei nyt saa huojennusta. – Illevi oli itkemäisillään.

– Sinä saat niin paljon avustusta, että voit maksaa hyvin puolestasi äidillesi. Älä nyt rupea äksyksi, minä voin pahimmassa tapauksessa ottaa sinut tänne asumaan.

Kenraali alkoi hermostua.

Illevi seisoi synkkänä ovenpieltä vasten.

– Illi, isä rakastaa sinuakin, uskalsi Lea sanoa.

– No, minä menen sitten takaisin kouluun. Kiitoksia, isä. – Illevi nieli itkunsa.

– Oikein tehty, tyttöseni. Eiväthän asiat parane, jos te asetutte minua vastaan.

– Enkö minä saisi ottaa Leaa meille asumaan, isä? pyysi Illevi.

– Mikä hätä Lealla täällä on? Minä en luovu teistä molemmista. – Isä puristi Leaa.

– Rakas isä, minä kävisin usein täällä, mutta minun on ikävä äitiä. Anna minun lähteä.

Lea syleili isäänsä.

– Mitä neuvotteluja täällä pidetään minun selkäni takana? Minne Lea tahtoo lähteä?

Kenraalitar seisoi komeana ovensuussa.

– Minä tahdon äidin luo, sanoi Lea purskahtaen itkuun.

– Minä uhraudun tytön puolesta, kasvatan häntä ja olen äärimmäisen kärsivällinen häntä kohtaan – ja noin kiittämätön hän on. Tee niinkuin tahdot, Pontus. Leasta on paljon harmia täälläkin.

– Minä en ikinä luovu hänestä. Ole nyt kiltti tyttö, isä antaa sinulle hatun ja laukun ja seikkailukirjan, lepytteli kenraali.

– Tällaiseen kai te tähtäätte uhkauksillanne. Sinä et tee viisaasti, Pontus, näyttäessäsi heikkouttasi lapsillesi. Te tiedätte, Illevi ja Lea, että te olette alaikäisiä ettekä voi itse päättää sitä tai tätä. Tulkaa ottamaan omenaa, ja sitten Illevi saa mennä. – Kenraalitar poistui.

– Nyt te olette pahoittaneet hänenkin mielensä. Hyvästi, Illevi. Jos tarvitset jotakin, niin soita minulle.

Kenraali kääntyi kirjoituspöytäänsä päin.

– Hyvästi, isä.

Illevi otti Lean käden ja meni eteiseen.

– Onko sinusta nyt hauskaa, Illi? kysyi Lea kyynelet isoissa silmissään.

– Koeta olla rohkea, Lea-pulu. Minä keksin vielä keinon sinun pelastukseksesi. – Illevi avasi oven.

– Ehkä "se uusi" väsyy minuun. Hyvästi, Illi enkeli, huusi Lea oven raosta.

V.

Pojat tulivat laulellen kotiin – lupapäivä oli edessä.

Liena oli eteisessä vastassa ja näytti sormellaan sisälle päin.

– Mänkää kassomaa kammariinna. Ryökkynät ovat valloillaa tei laatikkoi keskel. Hyö penkoot päivävalloo tei ytimet ja salasuuvet.

Pojat juoksivat huoneeseensa ja näkivät tädit hihat käärittyinä ja tomuliinat käsissä häärimässä tavaroitten kimpussa.

– Mitä tämä meinaa? Miksi tädit laittavat meidän laatikkomme epäjärjestykseen? Vai onko täällä ollut poliisiratsia? huusi Lauri.

– Voi sun tuhat Citroenia! Meidän menneisyytemme paljastuu armotta. – Pauli haroi hiuksiaan.

– Mitä te päivittelette? Me siivoamme teidän laatikkojanne. Lauri pyysi meitä hakemaan taskulamppuaan, ja sitä me olemme etsineet. Mutta lamppu on luultavasti varastettu, sillä sitä ei löydy. Minä ilmoitin jo siitä etsivään osastoon, kertoi Emilia.

– Johan minä löysin lampun kengästäni, ei meillä ole varkaita. Noita tavaroita ei voi siivota, ne ovat sitä laatua, sanoi Lauri.

– Silloin niitä ei voi säilyttää sivistyneessä perheessä. Onko teidän laatikkojanne koskaan siivottu?

Roosa selvitti parhaillaan ruosteisia vitjoja.

– Kyllä, joka karkausvuotena me poltetaan roskat ja vaaralliset asiapaperit, friidujen muistokiharat ja koulumuistutukset.

Pauli koetti lyödä leikiksi.

– Mitä tämä merkitsee? – Emilia näytti pientä savukekoteloa.

– Se ei ole meidän.

– Älä narraa, Pauli.

– Eikö täti näe, että kuoreen on kaiverrettu "Elsa". Meitä oli kerran iso sakki Chat doréssa, kun tyttöjen opettaja istuutui viereiseen pöytään. Minä pistin tämän taskuuni pelastaakseni Elsan, jolla se oli avattuna käsissä. Se on palautettava hänelle.

– Tarkoitatko sinä, että koulutytöt tupakoivat? – Emilian kädet nousivat pystyyn.

– Eivät kaikki. Yläluokkalaisista tupakoi melkein puolet.

– Kauhea oire! Älkää, poikaparat, seurustelko sellaisten tyttöjen kanssa. – Mutta mitä nämä ovat? Pakka naisten valokuvia. Onpa teillä tuttavuuksia! Kuinka he ovat menneet noin omituisissa puvuissa valokuvaajalle? Ovatko nämä sivistyneitä porvarinaisia? tiukkasi Emilia.

– Kuka sen tietää? He ovat filmitähtiä. Minä kokoan "flapper"-tyyppejä ja Lauri urheilijasankareita. Tässä on Milton Sills painijan asussa ja Harald Lloyd kieppumassa pilvenpiirtäjän rännillä.

– Karta, Pauli kulta, flappereita, koska he eivät ymmärrä, että silloin kun ihminen on uimapuvussa, hänen pitää pysytellä vedessä. – Mitä tässä laatikossa on?

– Polkupyörä, radio, gramofooni ja liikavarvastarpeita, sanoi Lauri.

– Täällähän on aspiriinia, purukumia, nahanpaloja, liimaa, silmälasien sangat, suurennuslasi ja mahdoton määrä tavaroita, joita ei ole voitu käyttää luonnollisiin tarpeisiin. Oletteko te alkemistejä vai murtovarkaita? – Roosa mylläsi isoa laatikkoa.

– Ne ovat juuri luonnollisten koulupoikien tavaroita. – Mennään nyt syömään. Liena saa tunkea nämä takaisin kaapin ja laatikkojen uumeniin, ehdotti Pauli.

– Me siivoamme nämä laatikot. Anton ei antaisi meille anteeksi, jos me sallisimme tällaisen siivottomuuden piilevän hänen talossaan, sanoi Emilia.

– Isä ei ole eläessään huomannut, onko meillä järjestystä vai sekamelskaa, paitsi kerran monta vuotta sitten. Silloin hän tuli syömään juuri, kun Pauli oli kaatanut ison palmun, joka oli kaatanut Topeliuksen kipsikuvan, joka oli murskannut pöytälampun ja maljakon, jossa oli pähkinöitä. Isä istuutui rauhallisesti syömään ja sanoi: "Liena ei ole nähtävästi ennättänyt tänä päivänä lakaista täällä."

Lauri alkoi kertoessaan mättää tavaroita laatikkoihin.

– Ai, varo, nyt ne särkyvät kaikki, huusi Roosa.

– Ne, jotka voivat särkyä, ovat jo rikki. Kirjoituspöydän laatikossa ovat parhaat tavarat.

– Ovatko ne järjestyksessä?

– Ei, Roosa-täti. Minulla ei ole vaimoa, joka siivoisi laatikoltani, ja Lalli vanhemmakseen ei myöskään ole tullut hankkineeksi sitä. Mutta Oakland vieköön, nyt on saatava Liena laittamaan ruokaa, taikka Saxbäck ei elä monta minuuttia vanhemmaksi, uhkasi Pauli.

– Minä olenkin pelastanut tarpeelliset tavarat. Tädit saavat lahjoittaa nuo loput köyhille tai sairaille koirille. – Lauri potkaisi romukasaa.

– Mitä köyhät tekevät tuollaisilla rautamukuloillakin? Rupeavat vain kurjuudessaan tappelemaan, sanoi Roosa.

– Nehän ovat meidän voimistelupunttimme. Niitä ei saa hävittää.

Lauri seurasi muita syömään.

– Nyt vasta minä muistan kertoa, että me olemme päättäneet valmistaa teille yllätyksen, sanoi Emilia.

– Sopii hyvin raskaan viikon jälkeen. Me ollaankin valvottu harva se ilta jomman ja aljan kanssa. – Pauli kokosi puhuessaan röykkiön paistia lautaselleen.

– Te puhutte alinomaan Aljasta ja Jommasta. Minä epäilen, että he ovat laiskoja tyttöjä, jotka viekoittelevat teitä valvomaan ja kuluttamaan aikaanne turhuuksiin. Tuokaa ne kerran tänne, niin nähdään minkälaisia ne ovat, torui Emilia.

Pojat tirskuivat, ja Pauli juoksi huoneeseensa.

– Mie oon tult siihe mielpitteesee, jot pojat enemmä pelkäät höit, ko tykkäät. Mont kertaa, ko lupa-aika alkaa, ni hyö sannoot heittäväsä Aljat ja Jommat nurkkaa. Ja kerra hyö lupasiit ylioppilaaks tultuvaasa hirttää höit narruu ja raastaa autopiili peräs. Mut se on tietyst höi tavallissii pilkkapuhheitaa.

Liena toi puuroa pöytään ja sekaantui tapansa mukaan toisten puheeseen.

– Tässä ovat alja ja jomma, meidän matikan kirjamme. Matikka on matematiikkaa. – Pauli toi kaksi kulunutta kirjaa Emilia-tädille.

– Miksette tekin voi puhua ymmärrettävää kieltä? murisi Emilia.

– Eikö Porvoossa ole koululaisia? Minä en käsitä, että voi olla niin tietämätön tavallisista kulttuurisanoista kuin tädit ovat, sanoi Lauri.

– Tarkoitat niitä vääristettyjä muotoja. Me emme ole olleet tekemisissä koulunuorison kanssa sitten, kun Anton, nuorin veljemme, kävi koulua. Porvoossa me seurustelemme eläkkeellä olevien ihmisten kanssa, sanoi Emilia arvokkaasti.

– Siinä on tosiaankin selitys moneen seikkaan. Isäkin seurusteli luultavasti jo koulunpenkillä eläkeihmisten kanssa. Mutta se yllätys, täti? – Pauli nielaisi tomaatin.

– Saatte kutsua tänne muutamia luokkatoverejanne. Tarjotaan kahvia ja kakkua. Välillä saatte hilloa tai vesipuoloja ja limonaatia.

– Buick ja Nash vieköön! pääsi Paulilta.

– Kenestä sinä puhut? – Emilia rypisti kulmakarvojaan.

– Pikki ja nassi ja liitti ja joukkomurha ja ratiini, eiks hyö oo syöpäläisruokaa jokkaine? – Liena vaihtoi lautasia.

– Ja Liena on vanha Foordi, joka rämisee ja ritisee, mutta käy vähällä pentsiinin kulutuksella, nauroi Pauli.

– Voorti on piili ja tei kuormapiilinnä mie täs saan ähkii. – Liena poistui.

– Kutsukaa toverienne äiditkin mukaan. He nauttisivat teidän ilostanne, ja me keskustelisimme nykyajan nuorison valo- ja varjopuolista, ehdotti Roosa.

– Minä luulen, että toverimme eivät esiintyisi edukseen sellaisessa seurassa. He, suoraan sanoen, eivät luultavasti esiintyisi ensinkään.

Lauri katsoi vilpittömästi Roosaan.

– Mitä sinä sillä tarkoitat?

– Me emme ole tottuneet seurustelemaan aikaihmisten kanssa, eivätkä meidän toverimmekaan, vaikka heillä olisikin sekä äiti että isä. Nuoriso on noloa ja jäykkää vanhojen seurassa, sillä heitä erottaa tuhat vuotta. Te olette sodanedellisiä, me sodanjälkeisiä, koetti Pauli selittää.

– Aina on ollut jonkinmoinen juopa vanhempien ja lasten välillä, mutta me rakastamme nuorisoa ja ymmärrämme teitä. Saatte leikkiä piiritanssia ja panttileikkiä, ja voimmepa suostua siihenkin, että kutsutte kilttejä tyttöjä mukaan, selitti Roosa auliisti.

– Vai piirileikkejä! Mutta ne olisi ensin opittava. Panttileikki kuuluu hauskemmalta, onko se jonkinlaista panttivankien ryöstämistä? – Lauri tekeytyi tyhmäksi.

– Tahdotteko vai ettekö tahdo? – Emilia närkästyi.

– Maailmansota, punakapina, pulakausi, nuorison vapautuminen, konekulttuuri, futurismi ja kaikki "ismit" ovat meidän ja teidän polvenne välillä. Sitä aikaa ei voi laskea kymmenissä vuosissa. Ei silti, että me emme rakastaisi vanhaa, naiivin liikuttavaa menneisyyttä. Mutta meidän on pakko elää uutta rytmiä. – Lauri innostui.

– Se vie teijät luisuval pinnal, jost työ viel suistutta pimmeyve poluil. – Liena vei lautaset keittiöön.

– Mitä te tiedätte, nuoret pojat? – Emilia puisti päätään.

– Ei ole pääasia, mitä ihminen tietää, vaan mitä hän tahtoo, sanoi Lauri vakavana.

– Ja siks toisekseen, me lähdemme sakilla pyörittämään ruulipyörää, käänsi Pauli keskustelun.

– Mitä se on?

– Elämän ilopyörää, joka houkuttelee ympäri Helsinkiä.

– Minä luulin jo, että te pelaisitte uhkapeliä – rulettia!

– Uhkapeliä meidän elämämme on. Toinen päivä tuo eteemme menestystä, toinen nelosia, ja sattumalla on siinä suurempi osansa kuin päältä päin näyttää. Nyt ruulipyörä pyörii. Asko ja Seidi Väisä tulevat Nashillaan hakemaan meitä ajelemaan. Me otamme mukaan pari sopu pulusta ja lähdemme maaseudulle, taikka Hämeenlinnaan, juomaan iltapäiväkahvit, selosti Pauli.

– Varjelkoon! Lähdettekö te matkalle? Silloin on kiire sulloa matkalaukut valmiiksi.

Emilia nousi pöydästä.

– Me ei sullota muuta mukaan kuin pentsiiniä, pulloverit ja pari friidua. Me ehdimme takaisin katsomaan Greta Garboa.

– Onko hän pyytänyt teitä luokseen? kysyi Roosa.

– Valitettavasti ei. Hän kuuluu olevan vietävän ylpeä. Mutta häntä saa nähdä ilokuvissa Capitolissa.

– Vai sillä tavalla. Emilia, emmekö me lähde ensin katsomaan häntä ja sitten voimme varoittaa poikia, jos se on sopimaton kappale, sanoi Roosa.

– Meille Garbo sopii mainiosti, mutta sodanedelliset ihmiset eivät ehkä ymmärrä hänen suuruuttaan. Me voimme huomenna varoittaa tätejä, sanoi Lauri ja lisäsi: – Huomenna, on Suomen nuorisolla vapaapäivä, mutta tämä mies istuu kotona.

– Mikä sinua vaivaa, Lalli parka? kysyi Roosa säälien.

– Minulla on huolia. Nyt tädillä on tilaisuus kantaa minun kanssani sydäntuskia, niinkuin täti lupasi alussa.

– Ei suinkaan sinulla satu olemaan rakkaussuru? Se olisi liian aikaista.

– Rakkaussuru on perin vanhanaikaista. Me nykyaikaiset emme haihattele liikoja. Mutta minun on esitelmöitävä seitsemännen a-luokan edessä enkä minä keksi sopu aihetta. Roosa-tätihän on aaterikas ja henkevä, keksi nyt minulle mukiin menevä, mehevä aihe.

– Kaikkea ne vaativatkin noin nuorilta pojilta! Älä sinä ryhdykään sellaiseen, häpäiset vain itsesi, varoitti Roosa.

– Sitä mielipuolta minäkin olen, mutta Kattila on suoraan sanoen kuuro järkisyille. Hän on ainekirjoituksenopettajamme ja lahjaton mies. Kun oppilas seisoo kuumilla hiilillä, niinkuin kissa liukkaalla jäällä, silloin Kattila nauttii. Minun on pidettävä esitelmä taikka kuoltava niinkuin Neapeli, huokasi Lauri.

– "Nähdä Neapeli ja kuolla", Lauri.

– Emilia-täti on liikaa kirjaimellinen, ja se kuolettaa, sanoo vanha viisas. Me näemme maailman iskusanojen ja päähänpistojen valossa.

– Ja minä näen sen semmoisena kuin minun vanhempanikin näkivät. – Kuinka Pauli pelastui esitelmästä?

– Minä pidin esitelmäni. Lloyd George ei olisi tehnyt sitä paremmin. Enkö minä muuten ole hänen näköisensä? – Pauli katsoi ylpeästi nenäänsä pitkin.

– Sinä olet Antonin näköinen. Mistä sinä pidit esitelmän? kysyi Emilia.

– Ilmaliikenteestä. Koko luokka istui henkeään pidättäen. Kattilakin ajatteli: "Tuo Raamin poika näyttää olevan napamies puhumaan."

– Pyh! hymähti Lauri. – Kuka koiran hännän nostaa, ellei koira itse. Mutta mistä minä kirjoitan?

– Etkö voisi kirjoittaa "Kirsikkapuiden alla", ehdotti Roosa.

– Mitä niiden alla sitten olisi?

– Jotakinhan sinunkin pitää keksiä. Taikka "Salakuljettaja, jonka hänen pieni tyttärensä pelasti."

– Jop! Enhän minä voi sepitellä satuja. Kattila vaatii asiallisen esitelmän.

– No, kirjoita kaupungin puhtaanapitolaitoksesta, naimattomien verotuksesta, perunarutosta Karjalassa, naisten paheesta ostaa vähittäismaksulla, lapsihalvauksesta.

– Top, Roosa-täti. Koulussa ei ole opetettu mitään yhdestäkään näistä asioista. Täti luulee varmaankin, että me saamme lyseossa oppia elämää varten?

– No, mitä te sitten opitte?

– Semipelagiolaisuutta, Westfalin rauhanehtoja, itiöpesäkkeitä – – –

– Hyi sentään!

– Vahvan taivutuksen, heikon taivutuksen –

– No, voimistelu on hyödyllistä.

– Kielioppia se on. – Sitten me opimme välttämään hengen lentoa aineissa ja inhoamaan käyriä, sekä origon kautta kulkevia että muuten kiemurtelevia.

– Suora tie onkin aina luotettavin, pisti Roosa väliin.

– Sitten me halkaisemme transversaalilla aivan ehjiä kolmioita ja vedämme juuria niinkuin hammaslääkärit, paitsi ettei meille makseta mitään.

– Lopeta jo, Lauri, minä käsitän, että teistä tulee viisaita. Niin tuli Antonistakin, vaikka vieras tälle elämälle. Kirjoita sitten esitelmä lukujen vaikutuksesta ihmisen luonteeseen, sanoi Roosa.

– Ennemmin minä kirjoitan matikan vitsauksesta kouluissa. – Ja nyt on aika painua ulos. Nash saapuu kohta.

Lauri nousi.

– Ettekö te ottaisi Saxbäckiä ajelemaan, se viettää niin yksitoikkoista elämää? pyysi Emilia.

– Mutta tässä autossa on synksoninen vaihdelaite ja moottori on kytketty käyttöpyörästöön. Tokkohan Saxbäck kestäisi edes vapaakytkintä? kysyi Lauri vakavana.

– Ei, taivaan tähden! Sellaiselle minä en uskalla panna sitä alttiiksi.

Emilia kauhistui.

– Hyvästi sitten, tädit. Me tulemme kotiin neljännestä vailla. Ja kiitoksia kutsutarjouksesta. Tule, Puli.

– Mitä vailla te tulette? huusi Emilia poikien perään, ja Pauli vastasi portaista:

– Ehkä me kuitenkin viivymme kunnes kello on neljänneksen yli.

VI.

Auto kulki tasaisesti liukuen hyvällä tiellä.

Asko ohjasi, Illevi istui vieressä, hän kun ei ollut varsin autovahva. Seidi, Esti, Lauri ja Pauli istuivat perällä.

– Nyt me olemme vapaita ja onnellisia – tehdään mitä tahdotaan ja unohdetaan arki tunteet ja arkikahleet. Tasavallan maa narskuu pyörien alla ja tasavallan tuulet virkistävät tomuisia koululaissielujamme, innostui Pauli.

– Köyhän tasavallan nuoriso ei saisi hurjistella hienolla autolla, sanoi Illevi.

– Tämähän on verraten harvinaista ylellisyyttä, mitä meihin tulee. Väisän auto on tavallisesti meidän saavuttamattomissamme.

Lauri aukaisi ikkunan.

– Meissä nykyaikaisissa on toinen puhti senkin takia, että me olemme saaneet tuntea moottorien vauhtia. Ja urheilu tekee meistä terveitä voimaihmisiä.

Pauli oikoi käsivarttaan.

– Urheilivathan ihmiset ennenkin, sanoi Seidi.

– Mutta eivät kilpailleet. Hevoset kilpailivat ja ihmiset urheilivat vain noin mammanpojiksi. Esi-isät ne hiihtivät saloja ja metsästivät karhuja, se oli taas jotakin.

– Opettajatkin tulevat ihmismäisemmiksi, kun he alkavat urheilla. Meidän ruotsinopettajamme Nokka on jalkapallomestari eikä hän rimpuile vain voimalla, vaan taidolla. Minä olen joskus kuulunut hänen joukkueeseensa, ja te ette usko, kuinka Nokka on hauska heppu siviilissä, kertoi Lauri.

– Sipi Kuusan isä on alkanut harjoitella uintia. Minä näin hänet uimahallissa, ja hän on muuttunut jäykästä pöpöstä luonnolliseksi ihmiseksi. Hän alkaa ymmärtää työväenaatetta ja seurustelee nuorison kanssa ilman jäykkää tyyliä, jota isät tavallisesti käyttävät, jutteli Pauli.

– Minun isäni on kiltti ukkeli, mutta silloin minä olen helisemässä, kun joku tulee pyytämään minua tansseihin tai huveihin. Hän tahtoo ensiksi tietää, kuka pojan isä on ja onko hän hyvin kasvatettu. Pojan isä on minusta pienin merkille pantava seikka pojassa. Kun minä sitten lähden, niin isä tulee eteiseen saattamaan, tarjoaa taskulamppua, varoittaa tulemasta myöhään kotiin ja antaa neuvoja. Vielä pari vuotta sitten hän usein käski pitämään kaidepuusta kiinni, kun kuljen portaissa, nauroi Seidi.

– Minun äitini kysyy aina minun kavaljeereiltani, onko tanssiaisissa "förkkeliä". Unto kysyi jäljestäpäin, mikä käsite se "förkkeli" on, hän kun oli varmuuden vuoksi vastannut, että förkkelejä oli kaksi kutakin paria kohti. Minä sanoin, että förkkeli on alaoven-avain. Täytyy parantaa tilannetta, kun vanhemmat heittävät omituisen varjon meidän elämäämme, rupatteli Esti.

– Nykyajan vanhempia on vaikea ymmärtää. Heiltä ei ainakaan opi hienotunteisuutta ja kohteliaisuutta. Äiti esittelee minut ystävilleen ja sanoo vain: "Tässä on Seidi-tyttäreni", eikä sano minulle ystävänsä nimeä. Isä seisahtuu puhelemaan tuttaviensa kanssa kadulla, ja minä saan sen aikaa katsella puodin ikkunoita. Ja kun meillä on kutsut, niin meitä pyydetään etsimään kadonneita tavaroita tai viemään kirjettä postilaatikkoon.

– Meidän vanhempamme ovat sopu väkeä, ei sovi moittia, sanoi Asko ohjaajanpaikaltaan.

– Tietysti he ovat hurmaavia olennoltaan. Mutta lasten tärkein ominaisuus on vaikenemisen taito. Ei saa pyytää selityksiä eikä syitä. Isä saa meidät vaikenemaan sanomalla: "Minä ymmärrän tämän asian parhaiten, nyt puhutaan muusta". Jos joku todistaa itsestään, niin harvoin muut sen heti uskovat, varsinkaan ilman syitä, sanoi Seidi.

– Äiti on hiljaisin ja vaatimattomin olento ainakin meidän kaupunginosassamme, mutta kyllä hän paheksuu minua usein. Esimerkiksi kun minä soitin Laurille ja pyysin häntä tulemaan meille auttamaan minua verranto-opin tehtävissä. Hänestä se ei ollut naisellisesti tehty. Mutta verranto-oppi ei myöskään ole ikinaisellista, puhui Illevi.

– Sinä olet yhtä naisellinen kuin kuka entisajan nainen tahansa, Illi. Niinkuin Jenny Lind ja Maria Stuart.

Lauri katsoi ihastuneena Illiä.

– Lauri on puhjennut kukkaansa hyvin lyhyessä ajassa. Pian hänestä tulee Don Juho – tasavallan naistenhurmaaja. – Seidi taputti käsiään. – Onko pappa Raamin matka syynä tähän heräämiseen?

– Isä ei vaikuta meihin estävästi, mutta ei myöskään sysäävästi. Me emme tiedä mitään lasten ja vanhempien välisestä kitkasta. Isä näkee meidät tiheän harson läpi, niinkuin mekin hänet. Ja sen tähden me olemme eri hyviä ystäviä, sanoi Lauri.

– Entäs Porvoon-tädit?

– He ovat sopu tätejä ja me pidämme heistä. Mutta he ovat eläneet kellarissa seitsemän lukon takana. Nyt he ovat tulleet päivänvaloon, räpyttävät häikäistyneitä silmiään ja oppivat hitaasti meidän johdollamme elämän aakkosia.

– Minkähänlaisina he palaavat Porvooseen? – Mutta minne Asko vie meitä? Minua alkaa paleltaa. – Esti hieroi käsivarsiaan.

– Mitä se on verrattuna siihen, mitä nuo alastomat lehmät kärsivät tuolla hallaisella niityllä! Mutta pian olemmekin perillä, sanoi Seidi.

– Ai, Lauri, sinä istut minun uuden laukkuni päällä. Se on sisustettu kaikilla uudenaikaisilla mukavuuksilla, huudahti Esti.

– Abloy-lukko ainakin puuttuu, koska se on auennut ja eväät vuotavat maahan. – Lauri ojensi laukun Estille. – Perunajauhot ovat irrallaan lekeroissa.

– Nenä onkin parhaillaan jauhon tarpeessa, nauroi Esti.

Auto kääntyi syrjätielle, mutta pysähtyi äkkiä. Asko hyppäsi ulos, sammutti lyhdyt ja kuiskasi hätäisesti:

– Näettekö valoa tuon talon ikkunoista? Olkaa aivan hiljaa, sillä paha on merrassa – tai oikeammin sanottuna Väisäniemessä.

– Voi permanto, tarkoitatko sinä suoraan sanoen paholaista, Asko?

Esti tukki suunsa nenäliinalla.

– Tuolla kujanteen päässä on meidän huvilamme Väisäniemi, ja me olimme Seidin kanssa suunnitelleet huvimatkaa sinne. Olisimme keittäneet kahvia ja juoneet sitä olohuoneessa takkavalkean ääressä. Se on asumaton eikä meillä ole vartijaakaan, entinen kun oli epärehellinen ja pantiin pois. Kuka voi selittää, minkätähden sieltä nyt loistaa valo?

Asko viittasi pientä levotonta valoa kohti.

– Varkaita tietysti, sanoi Lauri, joka oli tullut autosta Askon viereen. Ajetaan kaupunkiin ja hälyytetään etsivät.

– Voi kamalaa, silloin rosvot ehtivät tyhjentää koko huvilan, vastusti Seidi.

– Eikö täällä ole lähellä taloja, joista saataisiin apua? kysyi Illevi.

– Ei aivan lähellä. Katsohan nyt, valo liikkuu toiseen huoneeseen. Siellä voi olla vaikka mitä. – Asko puisti nyrkkiään.

– Vaikka villejä eläimiä! jatkoi Esti vetäen henkeään.

– Ei ne aivan villejä ole, koska ne käyttävät salalyhtyä, kuiskasi Pauli.

– Sinä leikit minun kauhullani. Minä tuskin elän enää, ja kuitenkin elämällä on vielä niin paljon tarjottavaa minulle. Lähdetään kotiin ja annetaan roistojen ottaa se vähä, mitä tuohon huvilaan on jätetty talveksi. – Esti jo melkein itki.

– Siellä on hyvin paljon tavaraa, ja minusta on kunniatonta pelastaa oma nahkansa ja antaa vanhempien kärsiä vahinkoa. – Asko alkoi suuttua.

– Tietysti me emme voi jättää tätä asiaa noin vain. Hispano-Suiza periköön minut, jos en lähde sinne vaikka yksinäni. Minulla on taskulamppu, ja näkeehän täällä vähän muutenkin. Kuka tulee mukaan hiipimään ikkunan taakse vakoilemaan?

Pauli astui myöskin ulos autosta.

– Me kolme poikaa tietysti, mehän olemme kaikki suojeluskuntalaisia. Mutta mitä teemme tytöille? kysyi Lauri.

– Näin, sanoi Asko ja sulki auton oven. – Nyt he ovat turvassa niinkuin vangit kopeissaan. Istukaa vain hiljaa – tässä on teillekin taskulamppu.

– Jakamattoman isänmaan nimessä, älkää jättäkö meitä tänne. – Esti painoi päätään auton ruutua vastaan. – Minä en voi kärsiä irti olevia rosvoja.

– Hyvästi, kaunis vanki, sanoi Asko ja moksasi ruutua huulillaan.

– Asko on Juudas, selvästi Juudas. – Esti alkoi itkeä.

– Joutukaa nyt, pojat, mutta luvatkaa ettette mene sisään, jos siellä on aseistettuja miehiä, sanoi Seidi.

– Luultavasti me tulemme heti takaisin. Vaientakaa tuo Esti. Onko teillä kloroformia tai suukapulaa? kysyi Asko.

– Pelasta, Asko, meidän henkemme ja käsilaukkumme. Mitä me teemme, jos te jäätte virumaan kuolleina tai haavoittuneina huvilan veriselle lattialle? Me kuolemme nälkään, taikka rosvot murhapolttavat meidät tähän hiirenloukkuun, valitti Esti.

– Menkää nyt, me rauhoitetaan Estiä. – Illevi veti tämän vierelleen.

Pojat hiipivät varovasti puiston halki huvilaa kohti. Valo oli pysähtynyt ja tuikki himmeästi alakerran ikkunoitten läpi. Kun pojat saapuivat ikkunan ulkopuolelle, ylettyivät he hyvin näkemään sisään. Pöydällä paloi lyhty, jonka valossa voi erottaa, mitä tapahtui.

Sohvalla istui kaksi nuorta hulikaanipoikaa ja ryyppäsi pullosta jotakin. Lattialla oven luona oli kaksi selkäreppua pullollaan tavaroita. Kaapin ovia oli avattu, maassa oli röykkiö tavaraa, ja seinäkello oli otettu alas.

– Noilla ei luultavasti ole aseita, ja sitäpaitsi he ovat aika humalassa. Emmeköhän me kolmisin voita heitä? kuiskasi Pauli.

Mutta Asko viittasi toisia seuraamaan häntä.

Saunarakennus oli rannalla. Asko työnsi ikkunan rikki ja ryömi sisään. Hän palasi pian tuoden muassaan salonkikiväärin ja panoksia.

– Onneksi nämä unohtuivat syksyllä saunakamariin. Minä ammuskelin pilkkaan täällä, missä ei liikkunut ihmisiä.

Asko panosti pyssyn. Pojat juoksivat huvilalle ja ryntäsivät sisään.

– Mitä te täällä teette? Nyt saatte vapaan kyydin Helsinkiin, huusi Asko ja kohotti kiväärinsä.

Miehet hyppäsivät kiroten pystyyn. Toinen veti puukon esiin, ja toinen juoksi tuoli käsissä ikkunan luo.

Asko laukaisi, mies huusi ja löi tuolilla ikkunan säpäleiksi. Pauli ja Lauri juoksivat kepit kädessä perään, mutta mies oli nopeampi ja ehti hypätä ulos. Samalla toinen mies heitti puukkonsa Askoa kohti, se raapaisi hänen olkapäätään. Nyt kaikki kääntyivät puukonheittäjää vastaan ja saivatkin hänet ottelun jälkeen sidotuksi. Asko toi pyykkinuoraa, jolla kädet sidottiin selän taakse.

Mies oli juron näköinen eikä puhunut sanaakaan.

– Noin viiden kilometrin päässä asuu nimismies, viedään tämä heppu sinne, sanoi Asko.

– Harmillista, että se toinen pääsi livahtamaan käsistämme. Yhden olisi pitänyt vahtia ikkunan alla. Minä en todella uskonut varasteoriaan, sanoi Pauli.

– Olkaa hyvä ja istukaa. Teitä väsyttää luullakseni, sanoi Lauri kohteliaasti miehelle.

Mies katsoi kulmiensa alta ja istuutui murahtaen.

– Suljetaan nyt niin hyvin kuin voidaan tämä huvila ja lähdetään kaupunkiin. Huomenna saamme uuden vartijan, ja tänä yönä ei kukaan enää tule tänne. Jääkööt nuo reput tuohon. Vai onko niissä herran omia tavaroita? kysyi Asko vangilta.

– Pahus vieköön teidät, sanoi tämä vain.

– No, sitten lähdettiin. Mutta luuletteko, että tytöt suostuvat lähtemään tällaisen hepun kanssa? kysyi Pauli.

– Kysytään heiltä, sanoi Asko ja alkoi taluttaa miestä ulos.

Ovet pönkittiin kiinni, ja kaikki lähtivät kulkemaan autoon päin.

Tytöt olivat sillä välin jännittyneinä vankeudessaan.

– Jos rosvo tulee tänne ja koettaa särkeä auton ikkunoita tai tehdä muuta pahaa, niin haukutaan kuin koirat. Rosvot eivät pelkää mitään niinkuin koiria. Osaatteko te haukkua vihaisesti? kysyi Seidi.

– Kyllä minä osaan haukkua eri luonnollisesti. Pahinta on, jos he yrittävät sytyttää auton. Mutta siihen heillä luultavasti ei ole aikaa, koska pojat tietenkin ajavat heitä takaa.

Illevi katsoi ikkunasta puolipimeään luontoon.

– Seinillä on aina rohkaiseva vaikutus. Jos me istuisimme tuolla ulkona kivellä, niin hampaat taitaisivat kalista niin, että paikat putoisivat suuhun.

Seidi piteli Illevin kättä.

– Mikähän Estille tuli, kun hän äkkiä vaikeni. Onko hän pyörtynyt? – Illevi puristi Estin käsivartta.

– Juu, kuului tukahtunut kuiskaus.

– Jatka vain sitä olotilaa. Näin on niin hiljaista, nauroi Seidi.

– Valtimo on särkynyt, ja sydän on noussut kananlihalle. Minä en voi hengittää ilmaa, sillä sisälmykset vapisevat. Pojat olivat kamalia, kun jättivät meidät epätoivon partaalle, jonne minä ainakin jo syöksyin, huohotti Esti.

– Pojat olivat rohkeita ja reiluja. Meidän täytyy olla yhtä uhrautuvaisia kuin he.

Illevi vaikeni ja Esti puristi häntä kaulasta, sillä samassa kuului heikko laukaus ja lasin särkyminen.

– Olisikohan siellä todellakin varkaita? – Seidin ääni vapisi.

– Joku juoksee tännepäin. Olkaa valmiit haukkumaan, kuiskasi Illevi.

Samalla tulikin mies auton luo ja kysyi:

– Onko siellä ketään – vai? Vastatkaa taikka ma räjähytän teirät poroks.

Mies huusi, mutta tytöt istuivat pelosta lamautuneina.

– No eiks tät värkkii saa auk! – Mies siirtyi ovelle.

Silloin Estiltä pääsi surkea uikutus. Tämä toinnutti toiset, jotka alkoivat sopimuksen mukaan haukkua. Kauhu antoi heidän äänelleen kamalan soinnun. Seidi vilkutti lisäksi taskulampulla.

Mies hypähti. Hän säikähti äkillistä ääntä niin, että oli pudota istualleen. Sitten hän sai jalat allensa ja alkoi juosta.

–Hau, hau, hau, vov, hau, vov! änkytti Esti vielä kauan perästä päin.

– Ole nyt jo vaiti. Mies on kaukana, ja meidän on parasta olla hiljaa, sanoi Seidi ankarasti Estille.

Tytöt kuiskailivat.

– Miksi sinä sytytit lampun? Bonzo korkeintaan voi tehdä sellaisia temppuja. – Illevi naurahti kesken kaiken.

Esti oli niin hermostunut, että alkoi nauraa eikä voinut lopettaa ennen kuin Seidi ravisti häntä.

Vähän ajan kuluttua näkyi lyhty tiellä, ja neljä haamua erottautui ympäristöstä.

– Poikien äänet kuuluvat, he puhuvat aivan luonnollisesti.

Seidi valaisi tietä lampullaan.

Samassa Asko tulikin, aukaisi auton oven ja sanoi:

– Hei, tytöt, oletteko olleet levottomia?

– Mitäs me. Me ollaan vain naureskeltu ja puheltu täällä. Yksi rosvo pistäytyi murhaamisaikeissa luonamme, mutta hänet me peloitettiin käpälämäkeen. – Esti oli jo ennallaan.

– Hänet olisi pitänyt välttämättä saada kiinni. Kaksi miestä oli tyhjentämässä huvilaa, mutta toinen pääsi pakoon. Minä ammuin häntä sääreen, mutta mitä salonkikiväärin kuula meinaa? Näittekö te hänen kasvojaan? kysyi Asko.

– Minä näin taskulampun valossa, vastasi Seidi.

– Missä toiset ovat? kysyi Illevi katsoen ulos.

Asko sytytti auton lyhdyt ja valaisi tietä. Lauri ja Pauli tulivat sitä pitkin taluttaen miestä käsivarsista.

– Mehän elämme keskellä jännitysfilmiä. Te olette sankareja, pojat. Oletteko te vanginneet elävän pahantekijän? – Seidi haukkasi ilmaa.

– Tuo nyt ei ole konsti eikä mikään. Istukaa te etupaikoilla, Esti menee Askon viereen ja me otamme tämän vangin väliimme, järjesti Pauli.

– Emmekö voisi sitoa hänet istumaan tuota puuta vastaan ja jättää siihen? Tuodaan sitten poliisi tänne.

Seidinkin rohkeus alkoi pettää.

– Toveri tulisi heti ja vapauttaisi hänet. Hän ei ole vaarallinen sidottuna, ja me vahdimme häntä, lupasi Lauri.

– Lupaatteko olla tappamatta ja murhaamatta meitä? kysyi Esti.

– En, sanoi mies ja kirosi.

Esti pakeni Askon luo ja huusi:

– Pelastakaa ensin minut. Vie, rakas Asko, minut lähimpään torppaan, jossa asuu kokoomuspuoluelaisia tai edistysmielisiä. Minut tunnettaisiin heti porvariksi. Voisivat luulla vaikka aateliseksi.

– Ole vaiti, Esti. Luuletko sinä, että tämä on punakapina? Tule, Seidi, tähän.

Illevi siirtyi istumaan vastapäätä takaistuinta ja Seidi viereen.

Kun Lauri nousi autoon, kaatoi vanki Paulin jalkakoukulla ja juoksi metsään. Lauri hyppäsi perään ja lähti ajamaan takaa. Asko ja Pauli pinnistivät myös heti perässä.

– Nyt käy niinkuin Tom Mixin seikkailussa. "Pimeä metsä nieli heidät ja hurja ajo alkoi läpi asumattoman aarniometsän." Onneksi tuo mies ei siepannut Illiä satulaansa retkumaan. Minä tarkoitan, että hän näytti selvästi naisenryöstäjältä, puhui Seidi jännittyneenä.

– Yks, kaks, kolme – yks, kaks, kolme, hoki Esti – Täytyy ajatella muuta kuin tätä kaameaa nykyhetkeä. Eikö olisi paras haukkua taas?

– Tietysti, jos mies tulee yksinään. Onneksi lyhdyt ovat sytytetyt. – Illevi tuijotti metsään.

– Mutta ajatelkaa, jos hän palaa ja ryöstää minut. Varmasti hän valitsee juuri minut. – Esti alkoi taas valitella.

– Tuollahan he tulevat, ja mies on taas vankina. Lauri onkin Nurmen tyylinen juoksija, ihaili Seidi. – Vahinko, ettei meillä ole ollut filmikameraa mukana.

– Mies parka, hänkin rakastaa vapautta. – Illeviä säälitti.

– Minä olen kohdellut teitä säädyllisesti, jopa kohteliaastikin, ja nyt te loukkasitte veljeäni koettamalla livistää. Se pako tosin meni piirileikiksi, mutta nyt olette alallanne taikka, Chevrolet soikoon, enkö minä anna teille selkään. Tosin minä en sidotulle miehelle voi sitä tehdä, mutta siksi ajaksi voimme irroittaa kätenne, puhui Lauri harmissaan.

– Älä turhia, Lauri. Nyt lähdetään ja viedään heppu kaupunkiin asti.

Asko pani koneen käyntiin.

– Pysähdytä, älä vielä lähde, minä menen tuonne Illevin tilalle. Minä en tahdo kuolla takaperin, sanoi Esti ja nousi paikaltaan.

Illevi vaihtoi paikkaa, ja auto lähti liikkeelle. Pojat vartioivat miehen jokaista liikettä. Hän oli verraten nuori, jokseenkin hyvissä pukeissa ja terveen näköinen.

– Mikä teidän nimenne on? kysyi Seidi.

– Koskeeks se teittin sisälmyksiä? – ja mies kirosi taas.

– Kuulkaapas nyt, mies. Tässä seurassa ei kirota, ja jos yritätte käyttää raakaa kieltä, niin me kierrämme tämän nuoran vähän kireämmälle ranteitten ympärille, uhkasi Pauli.

– Mitäs hän sit vaatii vastaamaa? murahti mies.

– Koettakaa nyt puhua kiroamatta, luultavasti ensi kertaa elämässänne.

Pauli ei hellittänyt katsettaan miehestä.

– Koska hän ei sano nimeään, niin minä kutsun häntä "Calabrian kauhuksi". – Nyt teillä on rangaistus ja epämukava kivinen asunto edessänne. Kun tulette takaisin, niin ettekö tahtoisi tulla käännetyksi rehelliseksi ihmiseksi? – Esti alkoi täten keskustella.

– Neiti koettaa vain. – Mies nauroi karkeasti.

– Voisitte esimerkiksi ruveta elokuvavahtimestariksi tai akentiksi tai puumieheksi – Esti hämmentyi, – tosiaankin, kirvestä ei teille ehkä vielä voi antaa.

Mies murahti vain.

– Osaatteko te, Calabrian kauhu, ohjata autoa? jatkoi Esti.

– Minä olen ajanut vähä saa – –, älkää kiristäkö, – vähä monta pirtulitraa autoilla. Siinä tarvitaan taitoa.

– Ehkä on parasta, ettette kuitenkaan rupea autoilijaksi. Heidän elämänsä on usein omituista. Ja tekin voisitte taas erehtyä. Ajatellaan rauhallista ja rehellistä uraa teille. Eiköhän hierojan toimi olisi sopiva? – Esti innostui.

Mies sylkäisi halveksivasti.

– Tai parturin – ai anteeksi, se ei sovi laisinkaan. – Estiä puistatti ajatellessaan partaveistä miehen käsissä. – No, mitä te olette sitten tehnyt paitsi tätä kähveltämistä?

– Minulla on enimmäkseen ollut sentapaisia toimia, että te ette tiedä sellaisia olevankaan.

– Kuulkaa, Calabrian kauhu puhuu kirjakieltä. Teissä voi piillä kultaa pohjalla. Minä tahtoisin nostaa teidät suosta, olettehan tekin tavallaan suomalainen, sanoi Esti.

– Mikä minä sitten olisin?

– Minä tarkoitan: lähimmäinen, selitti Esti.

– Te olette luultavasti hyvästä kodista? puuttui Seidi puheeseen.

– Jaa-a, lastenkodista.

– Onko teillä ollut huonoja tovereita, Calabrian kauhu parka? kysyi Esti.

– Hyviä tovereita hulikaanitkin ovat, murahti mies.

– Tovereista muistan sen toisen kundin. Seidi siis näki hänet, sanoi Asko.

– Varastivatko miehet mitään meiltä? kysyi Seidi väliin.

– Senhän me estimme. Näitkö miehen selvästi? kysyi Pauli.

– Näin ja tunsin, puhui Seidi varmasti.

– Studebaker sentään! Siinä tapauksessa hän on pian lukkojen takana. Mutta omituisia tuttavuuksia sinulla on, Seidi, sanoi Lauri.

– Niin on. Ja koska hän ei varastanut mitään, niin minä en ilmianna häntä, sanoi Seidi päättäväisesti.

– Mitä? – Vanki liikahti levottomasti.

– Eikö totta, teidän toverinne oli ensi kertaa mukana tällaisessa?

– Mistä te sen tiedätte? kysyi mies.

– Hän on nuori ja tähän asti ollut toimessa. Nyt hänen perheensä luultavasti kärsii puutetta, ja poika tahtoi auttaa sitä. Rohkeutta hän sai viinapullosta.

– Niin on, neiti, vaikka minä en ymmärrä, kuinka te sen olette keksinyt. Poika alkoi katua koko juttua, mutta minä juotin hänelle rohkeutta rintaan. Hän ei ole syntynyt varkaaksi, vaikka hänellä on huono isä.

– Minä alan ymmärtää, ketä tarkoitat, Seidi. Poika näyttikin tutulta, vaikka minä näin hänet vain sekunnin. Sinä tahtoisit pelastaa hänet? kysyi Asko.

– Minä en ilmianna häntä. Koetan hankkia hänelle toimen isän latomossa, sanoi Seidi.

– Ellei tuo heppu ilmaise toveriaan, kun häntä ahdistetaan, mutisi Pauli.

– Ennemmin minä puukotan miehen kuin annan hänet poliisin käsiin, murahti vanki vihaisena.

– Eikö Calabrian kauhu ole julma ja söötti? Teistä tulisi filmisankari, jos olisitte vähän sivistyneempi. – Esti taputti käsiään.

– Minä olen saanut kansakoulusivistyksen, ja se riittää filmiin. Mutta minä olen merkitty mies, ja minun elämäni kuluu vapaassa seikkailussa ja vuoroin linnassa, vuoroin takaa-ajettuna.

– Mutta sehän on kauhean ikävää, Calabrian kauhu parka, sanoi Esti.

– Ei ole, Polly parka, naurahti mies.

– Nyt voit lopettaa lörpöttelysi tuon miehen kanssa. Hän antaa sinulle jo nimiä. – Seidiä alkoi harmittaa.

– Mutta ajatteles Matilda Wredeä, ja hän oli aatelia! Minähän vain käännytän häntä. Nykyisin tehdään paljon kansanvalistustyötä, ja tässä sitä presiist tarvitaan – ja Esti nyökäytti mieheen päin.

– Antaa Pollyn jatkaa, hän huvittaa minua. – Mies nyökkäsi vastaukseksi Estille.

– Ette saa sanoa minua Pollyksi – minä olen neiti Untola.

– Ja minä olen vapaaherra Mäkki, vaikka minä nyt olen päivän tai parin vangittuna. – Vanki kumarsi.

– Menee kauan, ennenkuin te olette vapaaherra taas. – Nyt olemme poliisiasemalla. Jääkää te tytöt tänne, me viemme tämän herran kortteeriinsa, sanoi Pauli ja aukaisi auton oven.

– Sanokaa ensin, minkätähden te kutsuitte minua Pollyksi? kysyi Esti vangilta.

– Menkää teatteriin katsomaan "Kerjäläisoopperaa", siellä on Polly ja siellä on Mäkki. Ja Mäkki on minun esikuvani, pyrin hänen laisekseen. Hyvästi Polly!

– Joutukaa nyt, ihmisiä alkaa kokoontua.

Asko aukaisi poliisikamarin oven.

Pojat veivät miehen mukanaan. Ovessa hän heilautti päällään tervehdyksen Estille.

– Oletteko te nähneet "Kerjäläisoopperaa"? Minä luulen, että tuon miehen voisi käännyttää. Hän oli vitsikäs ja puhui jo aika sivistyneesti, sanoi Esti.

– Mene katsomaan "Kerjäläisoopperaa", niin näet, mitä tuo viheliäinen mies tarkoitti. Mackie, joka lausutaan Mäkki, on rosvo ja murhaaja, ja Polly hänen morsiamensa, mutta Mackiella on sitä paitsi monta rakkaussuhdetta. Lopulla Mackie joutuu hirsipuuhun, mutta kuningatar vapauttaa hänet ja koroittaa aatelissäätyyn, sillä hirttämisen piti tapahtua kruunauspäivänä, kertoi Seidi.

– Minusta tuo koroittaminen oli turhaa, sanoi Illevi.

Esti oli vaiti ja hiukan nolo.

– Mackie meni naimisiin parin kolmen naisen kanssa, mutta Polly oli päävaimo, jatkoi Seidi.

– Hyi, älä viitsi Seidi. – Illeviä puistatti.

– Luuletteko te, ettei Matilda Wredekin saanut kuulla vaikka mitä seurustellessaan vankien kanssa niinkuin ihminen ihmisten kanssa? Minusta olisi vain niin jännittävää pelastaa nuori mies ja antaa hänet takaisin isänmaalleen.

– Mutta sinähän pelkäät irti olevia rosvoja, Esti! sanoi Seidi.

– Mutta tämä Mäkki ei varmaankaan ollut täysrosvo, hänessä oli jotakin ihmismäistä. Sitäpaitsi minä voisin käännyttää hänet vangittuna. Hänestä voisi tulla puutarhuri. Minä en ole kuullut, että puutarhurit koskaan olisivat pahantekijöitä. Kun Mäkki viljelisi viattomia azaleoja ja kaalinpäitä, niin hän puhdistuisi luonnon jalostavassa vihreydessä.

Estin puhe keskeytyi, sillä pojat palasivat.

– Me emme kertoneet mitään siitä toisesta hepusta, joka livisti käsistämme. Minä saan hänet käsiini ja koetan järjestää yksityisesti hänen asiansa, sanoi Asko.

– Ikävää viedä ihminen vankikoppiin, mutta mies oli tosiaankin sen arvoinen. Viedään tytöt kotiin. Minulla ei ainakaan ole halua nähdä nyt Greta Garboa.

Lauri heittäytyi auton istuimelle.

– Ei meilläkään. Tämä oli tarpeeksi suuri elämys. Isä ja äiti ovat tietysti eri kiitollisia teille, pojat. Ettekö tule itse kertomaan tästä heille? kysyi Seidi.

– Ei, Citroen vieköön, ei me sitä tehdä. Luultavasti meidän täytyy mennä raastupaan todistamaan miestä vastaan, sanoi Lauri. – Mitä se sitten merkinnee, kun me emme ole täyskasvuisia vielä.

– Joka tapauksessa me olemme kiitollisia teille suuresta palveluksesta. Te olette rohkeita junkkareja.

Asko pysäytti auton. Illevi jäi tähän. Seuraavan kerran pysäytettiin Estin kodin ulkopuolella.

– Oletko sinä pahalla tuulella, Pauli? kysyi Esti hyvästeltäessä.

– En erikoisesti. Mutta muutamat asiat näkyvät toisessa valossa kuin ennen, ja mikä miellyttää Mäkkiä, ei miellytä toista. – Pauli kääntyi pois.

– Älä puhu sekavasti. Eikö ollut urotyö vangita oikea varas? Minä olen kauhean ylpeä meistä, sanoi Esti.

– Jaa, jos sinua ei olisi ollut, olisi urotyö jäänyt tekemättä, ivasi Pauli.

– Tietysti nainen vapisee, kun hän on hengenvaarassa, mutta minä kestin loppuun asti niin kuin te muutkin, puolustautui Esti.

– Mutta varjelkoon – mitä Askolla on olkapäässä?

– Mäkki heitti puukollaan, ei se ole vaarallista, sanoi Asko välinpitämättömästi.

– Sinun on mentävä lääkäriin. Kuinka emme huomanneet sitä heti? Ja sinäkään et puhu mitään! Takki on rikki ja verta tihkuu pitkin käsivartta. – Seidi oli onneton.

– Ja koko matkan sinä olet ohjannut autoa. Nyt lähdemme suoraa päätä lääkäriin, sanoi Lauri.

– Sinä olet Mucius Scevola, Asko – selvästi Scevola. Sinäkin polttaisit hymyillen käsivartesi. Mäkki olikin oikea rosvo. Minä pesen käteni ja jätän hänet oman onnensa nojaan.

Esti nyökkäsi hyvästiksi.

Seidi käveli kotiin, hänellä kun ei ollut pitkä matka, ja pojat veivät Askon autolla lääkäriin.

Haava oli vain lihashaava, ja lääkäri sattui olemaan kotona. Hän puhdisti olkapään ja sitoi sen. Pojat saattoivat sitten Askon kotiin, mutta kääntyivät ovelta takaisin.

– Nyt on asia kerrottava varovasti, muuten tädit eivät saa unta yöllä, varoitti Lauri.

– Anna minun kertoa, minä tiedän, mitä he kestävät, väitti Pauli.

– Muista, ettet kerro siitä toisesta murtovarkaasta, vaikka minä en ymmärrä, minkätähden Väisän lapset säästävät häntä.

– Hän oli luultavasti heidän tuhlaajasetänsä taikka velipuolensa, otaksui Pauli.

– Joka ehkä on karannut merille ja nyt palattuaan tiesi, että Väisäniemi oli asumaton. Mutta tätä ei uskalla kysyä Askolta eikä Seidiltä, tuumi Lauri.

Kun pojat tulivat kotiin, molemmat tädit istuivat ja kuuntelivat radiota.

– Te ette olleetkaan kauan ruulipyörässä.

Roosa-täti pani kuulotorvet pois.

– Eikö nyt olekaan myöhäinen? Ja me olemme kuitenkin ehtineet tehdä sellaista, mitä emme ole eläessämme tehneet, sanoi Lauri.

– Nuoret eivät ole ehtineet tehdä paljoakaan elämässään.

Emiliakin vapautti korvansa.

– Monet vanhat eivät koskaan saa kokea sellaista, mitä me saimme tällä reissulla. – Pauli istuutui keinutuoliin.

– Minusta teidän olisi pyydettävä lupa meiltä ennenkuin ryhdytte niin erikoisiin elämyksiin, sanoi Emilia.

– Meille ei ilmoitettu tästä ennakolta. Onko Emilia-täti nähnyt koskaan murtovarasta? kysyi Pauli.

– En ikinä, mutta meillä oli kerran palvelija, joka näpisteli.

– Minä näin lapsena murhapolttajan kahleissa, sanoi Roosa.

– Onko kumpikaan teistä itse vanginnut pahantekijää? jatkoi Pauli.

– Ei, hyvä lapsi. Sivistyneet naiset eivät ryhdy sellaiseen, paheksui Emilia.

– Mennäänkö iltateelle – tulee niin nälkäiseksi, kun metsästää pahantekijöitä. Tuossahan Lienakin jo tulee pyytämään ruoalle, puhui Pauli noin vain muuna miehenä.

– Onks tääl käynt vorroj vai mitä Puli haastaa? – Liena höristi korviaan.

– Kerro nyt heti, missä te olette olleet, äläkä pelästytä meitä, sanoi Roosa.

– Me käväisimme autolla Väisäniemessä. Sinne on noin neljä peninkulmaa ja se sijaitsee pienen järven rannalla, selitti Pauli seikkaperäisesti.

– Sie oot lope hittaine. Miun syvämmein jyskää vavistuksest. – Liena painoi sydänalaansa.

– Kerro suoraan pääasia, Pauli, vaati Emilia.

– Minähän tahdoin vain valmistaa teitä. Joko te siedätte kuulla asian? Vai juodaanko ensin teetä?

Pauli lähti eteiseen päin.

– Sie oot sus enkeli haahmos, Pauli. – Liena asettui ovelle.

– Me löydettiin huvilasta murtovarkaita, konjakkiheela käsissä ja kalleudet selkärepussa. – Pauli pysähtyi kertomuksessaan.

– Voi kamalaa, oliko miehellä aseita? huusi Roosa.

– Pelastittaks työ ies henkennä, lapsparat? kirkaisi Liena.

– Ei pelastettu. – Pauli ei voinut pidättäytyä tekemästä pilaa.

– Mie meinaan, jot olittaks työ henken vaaral alttiit? paransi Liena.

– Me ammuttiin, rosvo puukotti meitä, me voitettiin hänet ja sidottiin vangiksi. Sitten me tuotiin hänet auton luo, rosvo karkasi metsään ja me saatiin hänet taas kiinni. Tytöt olivat rohkeita paitsi yksi, joka uikutti. Rosvo vietiin poliisikamariin, Askon haava sidottiin, ja jokainen palasi kotiinsa.

Pauli seisoi ja eleili kertoessaan.

– Sinä puhut niin nopeaan, että henkeä salpaa. Kerro niin, että ehtii erottaa tapahtumat toisistaan, pyysi Emilia.

– Me hiivimme, vihan pyrstöt pystyssä, puusta puuhun, kiveltä kivelle. Lähestyimme valoa, joka pahaa ennustavana heitti säteitään luonnottomaan luontoon. Pauli hiipi kumarassa huonekalujen välillä, seisahtui, nousi varpailleen ja heittäytyi äkkiä maahan.

– Auttakaa, voi teit viheljäisii poikii! Työ tapatta miut henkelt hiljasel tulel, kirkaisi Liena taas.

Saxbäck vikisi korissaan.

– Ja Saxbäckin te hermostutatte tuollaisella teatterilla. – Emilia silitti koiraa.

– Koska Saxbäck myöskin on tavallaan koira, niin sen tulisi innostua tällaisesta metsästyksestä.

Lauri haukkui pari kertaa.

– Kerrotko sinä, Pauli, tositapahtumaa vai tapahtuiko tämä Capitolissa? – Emilia alkoi epäillä.

– Sitä miekii, jot sie kerrot sattui. Minnuu rupes jo karmimaa syvänalast, nii sie kerroit ihka eläväst.

Liena huokasi helpotuksesta.

– Pauli kertoi tositapahtuman, sanoi Lauri. – Me vangitsimme murtovarkaan, ja huomenna meidän on mentävä poliisikamariin antamaan tarkempia tietoja.

Pojat saivat kertoa kaiken perin juurin teepöydässä. Tädit päivittelivät ja Liena lisäsi huomautuksiaan. Hän kävi välillä keittiössä, mutta palasi aina takaisin kuulemaan.

– Työ saatta viel mitalin täst – hoppeisen taik ronssisen.

– Ei tämä ollut hengenpelastustyö – päinvastoin. Ei me saada mitään palkintoa, sanoi Lauri nousten pöydästä.

– Hyvää yötä, pojat. Hyvä omatunto on paras unilääke.

Roosa syleili poikia.

– Työ ootta olleet välkappaleita esvalla miekal, ja ko työ makkaatta sen pääl, ni työ nukutta rauhas, lisäsi Lienakin ylentävän ajatuksen.

Pojat olivat väsyneitä ja menivät tavallista nopeammin maata.

– Minä olen hakkaillut Estiä koko syksyn, ja näin se loppui, mutisi Pauli epäselvästi.

– Esti on lapsellinen, ja naisethan ovat pelkureja, koetti Lauri lohduttaa.

– Ne toiset eivät olleet. – Pauli puri hammasta.

– Illevi onkin rotutyttö. Esti on hennompi ja hermostuneempi.

– Suoraan sanoen itsekäs. Ja haihatteleva. Mutta olkoon. Hyvästi, Polly.

Pauli kääntyi kyljelleen.

– Lapsellisuuutta koko juttu. – Lauri oli pahoillaan.

– Seidi on nuorempi kuin hän. No, nukuttiin sitten.

VII.

Seuraavana päivänä pojat kävivät poliisikuulustelussa. Mies todettiin ennen rangaistuksi rikolliseksi ja hänen asunnostaan löydettiin varastettua kultasepäntavaraa. Pojat olivat hyvillään, kun olivat saaneet niin hyvän saaliin. Olisi ollut ikävää saattaa ensikertalainen syytteeseen.

– Mennään nyt Fazeriin juomaan jääkahvia. Siellä on koko maailma näin lupapäivänä, ehdotti Asko.

– Soitetaanko tytöt mukaan? kysyi Lauri.

– Ei, Foordi periköön heidät. Minä olen väsynyt koko naissukuun ja aion kuolla vanhanapoikana. Minä otan miespalvelijan ja mieshierojan ja miessaunottajan ja miesystävän. Naiset ovat Bandarloggeja, räkättäviä apinoita, joista Kipling kertoo. He matkivat toisiaan, kikattavat turhalle, puhuvat roskaa ja heittelevät muita pilkkapähkinöillä. Tästä lähin minä kartan Bandarloggeja sekä kadulla että sisällä. Jos menen tansseihin, niin seison ovenpielessä ja katselen ivallisena toisten hullutusta.

Pauli lähti synkkänä kävelemään Fazeriin päin.

– Tyttöjen joukossa on hienoja luonteita, jotka ovat viisaita ja henkeviä. He puhuvat oikeista asioista, ja heillä on lempeät luumusilmät, joissa on pitkät, tummat ripset. – Lauri innostui.

– Pyh! Illevi näyttää melko priimalta tytöltä, mutta varo, ettei sinulta kerran riistetä side silmiltä, ja katso – se onkin ollut suuri illuusio.

Pauli oli haudanvakava.

– Minähän puhuin vain ylimalkaan laatutytöistä. Mitä Illeviin tulee, niin sinä et voi hahmollensakaan arvostella sitä tyttöä. Hän on ihme, suoraan sanoen ihme, vakuutti Lauri.

– Te osaatte sitten puhua! Minä luulen, että jos Fazerissa istuu permanentattu, punahattuinen Bandarlogg, niin Paulin naisviha haihtuu eri äkkiä. Asko avasi Fazerin oven.

– En minä vihaa heitä, mutta he ovat minulle ilmaa, sanoi Pauli ja nosti lakkiaan ohikulkevalle tytölle.

– Milloin sinä olet alkanut tervehtiä ilmaa? Asko nauroi ja valtasi pöydän, joka juuri tuli vapaaksi.

– Täällä on leppoisa olla. Kansa surisee ympärillä, ja suuren maailman tunnelma leijailee yllämme. Emme huoli rasittautua seurustelemaan tai jännittäytyä nerokkaiksi, me katselemme vain, sanoi Lauri.

– Tuolla istuu esperantokerhon puheenjohtaja. Teidän pitäisi liittyä siihen kerhoon. Minä olen harrastanut esperantoa monta vuotta – se tekee ihmisen kosmopoliitiksi. – Asko sytytti savukkeen.

– Voisihan ajatella asiaa, mutta vain siinä tapauksessa, ettei kerhoon kuulu Bandarloggeja, sanoi Pauli.

– Kyllä siellä on muutamia vaarattomia tyttöjä – ei ne häiritse.

– Ei, senkin tuhat Dodgea, silloin tämä vanha poika ei tule sinne. – Jop! Nokka tulee ovesta, kuiskasi Pauli.

Asko hautasi savukkeensa kermakannuun.

– Minä olisin jo ylioppilas, jos matikka olisi vähän inhimillisempää, ja kuitenkin minun täytyy alistua tupakoimiskieltoon. Minun henkeni on joka tapauksessa koulutason yläpuolella.

– Minkälaisia sarjoja sinä tunnet? kysyi Lauri.

– Raskas sarja, kärpässarja – – –

– Minä en tarkoittanut painisarjoja, vaan matikan sarjoja.

– Niistä minä en tiedä tuoksuakaan.

– Ethän sinä silloin ole koulutason yläpuolella. Tosin sinulla on vanhanpuoleinen tomumaja, mutta tupakointilupa riippuu sarjoista. Katsos, Pauli, tuonne ikkunapöytään päin. – Lauri osoitti peukalollaan.

Siellä istui Seidi ja Esti sekä Pekka Alanummi.

– Tuo merkkienkerääjä sopii erinomaisesti Bandarloggien narriksi. Sillä minä en tarkoita Seidiä, hän oli suurenmoinen eilisellä retkellä.

Pauli tilasi uutta kermaa.

Kun pojat olivat lähdössä, sanoi Pauli innokkaasti.

– Ei lähdetä, minä tilaan teille mehua. Olkaa nyt vielä hetkinen paikoillanne. Rolls Royce lentäköön ilmaan! Ihan yksinään päälle päätteeksi. Mutta hän odottaa tietysti jotakin.

– Mikä sinua tärisyttää, kundi? Näetkö aaveita? kysyi Asko.

– Enkelin minä näen. Katsos, tuolla istuu länsimaiden ihanin friidu. Kolmannessa pöydässä Lallin takana. Minä tutustuin ja ihastuin häneen viime helmikuun kolmantena päivänä. Hän oli tansseissa Sipi Kuusan luona – ja voi sitä tyyliä, sitä tyyliä!

– Antoiko hän sinulle hatkat, koska sinä et ole jatkanut tuttavuutta? kysyi Lauri.

– Vähän sinä veljeäsi tunnet. Tuula Teijo, nimikin on kuin korkeaveisu, matkusti ulkomaille, ja nyt syksyllä minä olen tehnyt muuta. – Pauli hämmentyi hiukan. – Minäpä painun kysymään, onko hän yksin.

– Senhän näkee täältäkin. Mitä sinä Bandarloggeista? pilkkasi Asko.

Mutta Pauli ei kuunnellut. Hän vilkaisi seinäpeiliin, nousi ja alkoi luovia pöytien välitse.

Pojat näkivät, kuinka hän oli kulkevinaan tytön ohi, kääntyi takaisin ja tervehti. He vaihtoivat muutaman sanan, minkä jälkeen Pauli palasi ja sanoi kiireisesti:

– Lähtekää nyt täältä ja odottakaa alaoven ulkopuolella, kunnes Sipi Kuusa tulee. Sanokaa sitten hänelle, että Tuula Teijo lähti Pauli Raamin kanssa Kansallismuseoon.

– Minä en rupea pesemään sinun likaista pyykkiäsi, sanoi Lauri.

– Mutta sinne me mennään. Minä käytän koko luonnollisen ja keinotekoisen tenho voimani saadakseni hänet taivutetuksi sivistämään itseään. Paljon parempi, että hän pyhittää tämän aamupäivän viettämällä hetken kansansa muinaisuuden partaalla kuin juomalla kahvia hölön Sipin kanssa, puhui Pauli kiireisesti.

– Tuolla Sipi tulee. – Asko nyökäytti päätään.

Pauli riensi ovelle ja alkoi puhua innokkaasti. Vähän ajan perästä Sipi meni suoraan Estin ja Seidin pöytään. Pauli kulki ohi ja sanoi Laurille:

– Minä luovutin Estin Sipille, hän suostui vaihtoon. Ja nyt Kansallismuseoon, se on sopiva treffipaikka – ja eri sivistävä.

– Mitä sinä vanhapoika hääräät? huusi Asko Paulin jälkeen. – Tule, Lauri, mennään Estin ja Seidin sakkiin.

– Ei haluta tällä kertaa, mutta mene sinä vain. Minä kumminkin lähden kotiin. – Lauri nousi.

– No, hei sitten.

Lauri ei mennytkään kotiin. Hän käveli Töölöön päin ja katseli jokaista vastaantulijaa. Nervanderinkadulla tuli Illevi vastaan. Lauri tervehti ja kysyi:

– Minne sinä menet, Iiii?

– Sinua vastaan.

– Ja minä sinua. Ilman sopimusta.

– Tietysti se oli sovittu – kolme sataa vuotta sitten – tai kolme tuhatta. – Illevi oli totinen.

Lauri katsoi hänen säteileviin, ikuista salaperäisyyttä heijastaviin silmiinsä.

– Sinä muistutat Magdalena Rudenskjöldiä. Minä olen lukenut paljon hänestä ja minulla on hänen kuvansa. Mitä sinä pidät kustavilaisesta ajasta?

– Se on tuttua, liiankin tuttua, mutta minä en pidä siitä.

– Niin, se on liiankin tuttua. Kuule, tule Kansallismuseoon, siellä on Armfeltin kokoelmat, mennään katsomaan niitä, ehdotti Lauri.

Samalla hän muisti, että Paulikin oli aikonut mennä sinne. Yks sama, eivät he toisiaan häiritsisi!

Illevi ei vastannut mitään, alkoi vain kulkea museolle päin.

Perille tultuaan he menivät suoraan Armfeltin kokoelmiin. Magdalena Rudenskjöldin kuvan luona he seisoivat kauan.

– Ei, Magdalena minä en ole – en ole ollut. Mutta minä näen usein unta, että minä olen ollut Kustaan hovissa. Minä tiedän, että olen nähnyt hänet, valveilla minä olen nähnyt. Ja kuule, Lauri, sinäkin olet nähnyt hänet. Ja Kustaa Mauritz Armfeltin. Etkö olekin?

Illevi istuutui syrjäiselle penkille.

– Olen, Illi. Sinä olet ihme. Me olemme tunteneet toisemme tuhansia vuosia.

Laurin silmissä oli selvänäkijän katse.

– Nykyaikoina ei ole ihmisiä, on vain olioita, jotka koettavat tehdä elämänsä mukavaksi ja nautintorikkaaksi. Sinä ja minä emme ole saaneet nykyajan mielen keveyttä kätkytlahjaksi. Meissä on aikamme tyyli ja monet vaistot, mutta meidän sielumme ovat vanhoja.

– Ja meidän pohjasävelenä on tuska, yleinen maailmantuska. Sinulla on henkilökohtaisiakin suruja, mutta minä olen vain taipumuksiltani usein surullinen. Mutta tuska juuri liittää meidät kaikkien aikojen suuriin henkiin.

Lauri katsoi taas Illevin syviin silmiin.

– Minusta tuntuu kuin nykyinen nuori polvi olisi etsinyt, mutta ei löytänyt, sillä me olemme keskellä elämänarvojen vaihtumisaikaa. Minua kauhistuttaa nuorten koreileva ulkokuori ja itsekäs nautinnonhalu, mutta kuitenkin minä tunnen nykyajan elämän hurman.

– Kustaa III:n aikana elettiin tavallaan samaa huumaavaa elämää kuin nyt. Chevalier tai Bellman, Ulla Vinblad tai Josefine Baker – ero ei ole suuri. Mutta asiallisempi ero on meidän ja heidän työrytmin välillä. Me teemme määrätietoisesti ja aikaa tuhlaamatta työtä tulevaisuutemme hyväksi. Heidän ei tarvinnut voittaa sellaista kilpailua kuin meidän täytyy.

– Minä kärsin siitä, että olen usein maailmanvieras. Minä en voi käyttää sellaista kieltä kuin tytöt usein nykyjään käyttävät. Voimasanat ja kevyet puheet kauhistuttavat minua.

– Tyttöjen suussa ne kauhistuttavat jokaista poikaakin, vaikka meidän on täytynyt tottua kuulemaan niitä. Tosin me Paulin kanssa itse käytämme autonnimiä voimasanoina, mutta se antaa meidän mielestämme vauhtia puheelle raaistamatta sitä. Meillä on hajamielinen ja omituinen isä, mutta hän on aina upposivistynyt puheissaan. Me olemme eläneet ilman naisseuraa, mutta puhetyyli kotona ei ole ollut koskaan raakaa. Viime aikoina me olemme joutuneet enemmän tyttöseurusteluun, ja minä en voi sille mitään, että minua harmittaa nykyinen vallattomuus, joka on tosiaankin kustavilaista. Muistatko, kuinka hovipiirien vitsit ja puheet olivat uskallettuja? kysyi Lauri.

– Muistan. Mutta miksi käytät sanaa 'muistatko'? kysyi Illi.

– Minä sekoitan aina sen, minkä olen kuullut ja minkä itse muistan kokeneeni. Välistä minä ajattelen, että en kuulu tähän aikaan. Minä en ymmärrä konekulttuuria enkä elämän nykyistä amerikkalaisuutta. Toiselta puolen minä ihailen urheilevaa, vapautunutta ihmistä, joka luo nopeasti tulevaisuutensa. Mutta minä lankean mietiskelyyn, ja se ei sovi nykyajan vauhdikkaaseen elämään, puhui Lauri hillitysti.

– Niin minäkin. Minä olen nykyaikainen ja samalla keskiaikainen – tai ehkä tuleva nainen. Oletko lukenut Morgensterniä?

– Enpä paljon. Hän on Edith Södergranin tyyliä.

– Ensimmäiset teokset olivat omituisia ja räikeitä, mutta viimeiset ovat väkevätuntuisia. Tulin ajatelleeksi lausetta, joka sopisi sinulle sanottavaksi: "Älä anna sankarin sielussasi kuolla!" Sinä olet jotakin, Lauri, minä uskon, että sinä löydät itsesi.

– Minä olet löytänyt sinut, ja se on merkityksellisempää. Ja ihmeellistä on, että minä puhun tällaisista asioista tytön kanssa.

– Hyvä on, että me voimme antaa jotakin toisillemme, mutta muuten minä ajattelen Morgensternin tavalla: "Älä vaadi mitään keneltäkään, anna jokaisen pitää luonteensa. Sinua ei ole nimitetty tuomariksi. Tee työsi ja anna maailmalle rauhastasi." Tämä ei ole aivan sananmukainen käännös, mutta ajatus on sama.

– Minä tahtoisin olla täällä vaikka koko päivän, tässä penkillä, sinun ja muinaisuuden seurassa. Mutta viereisestä huoneesta kaikuu tuttuja ääniä, paetaan äkkiä. Äh, Pierce Arrow, tuolla he tulevat. – Pauli nousi.

– Täälläkö te sijaitsette? Sopiva huvimatkapaikka.

Pauli tervehti ja meni nopeasti eteenpäin Tuula Teijon kanssa.

– Raamin veljekset harrastavat museoita liikuttavan yksimielisesti. – Illevi nauroi. – Nyt minä lähden tapaamaan Leaa. Hän on ollut allapäin viime aikoina. Hän suoraan sanoen kuihtuu, niin viti keltainen hän on kasvoiltaankin.

Illevi ja Lauri kävelivät hiljaisina eteenpäin. He nauttivat yhdessäolosta, ilman tavallista koululaisten meluavaa hakkailua.

– Täällä on minun kotini – tarkoitan: Lean koti. Talo on meidän omamme, se on vanha perintötalo. Niin, eihän se oikeastaan ole meidän, vaan isän ja "sen uuden". Tai ehkä meillä on osuutta siihen. Minä menen kysymään, onko Lea kotona. Odota pari minuuttia, tulen takaisin, jos en tapaa Leaa.

Illevi viipyi lyhyen ajan ja palasi. Hän oli pahoillaan, sillä kenraali rouvineen oli matkustanut pois eikä Lea saanut tavata ketään. Keittäjä oli ollut avaamassa ja kertonut tämän.

– Mennään pihan puolelle, Lea on ehkä ikkunassa.

Illevi koetti hillitä äänensä vapisemista.

– Minä tuon hänet sinulle, vaikka koko kasarmi olisi häntä vahtimassa.

Lauri tunsi jo salaliittotunnelmaa. Kun he tulivat pihalle, he näkivät Hilman kuhertelevan Kustaan kanssa.

– Tietääkö Hilma, kuinka Lea voi? kysyi Illevi varovasti.

– Mitäs se voisi, kun on suljettu huoneeseensa eikä kukaan saa olla siellä. Ruokaa saa ja mitä tarvitsee, mutta kahteen päivään se ei saa liikkua ulkona eikä luonnossa, eikä myöskään keittiössä, säälitteli Hilma.

– Mitä ihmettä Pulu parka on tehnyt? Kuinka isäkin sallii sellaista? Pieni kuusivuotias raukka! – Illevi nyyhkytti.

– Minä kuulin koko asian, kun passasin ruokapöydässä. Kenraali sanoi, että hän menee lupiin pelaamaan vistiä, ja rouva sanoi, että eipäs, kun on mentävä tiplomaatin kutsuihin, ja kenraali sanoi saaneensa kylläksi, ja rouva kysyi, että oletko kyllästynyt minunkin seuraani. Ja Lea sanoi: "Varmasti isä on väsynyt, kun hän ei saa koskaan rauhaa. Parasta olisi, jos otettaisiin entinen, kiltti äiti takaisin, niin Illikin tulisi tänne, ja me olisimme kaikki yhdessä. Ja vieraat menisivät pois Turkuun takaisin."

– Lea rääsy. Mitä "se uusi" sanoi? – Illevi oli jännittynyt.

– Kenraalska lähetti Lean minun kanssani huoneesta. Ja sitten kuului rapinaa ja sorinaa ja huhkimista ja jylinää. Iltapäivällä kenraali lähti upseerilupiin ja kenraalska tiplomaattiin ja Lea on teljetty, kunnes lakkaa sanomasta totuutta.

– Tiesikö isä siitä?

– Hän itse määräsi Lealle tunnin arestin ja matkusti seuraavana päivänä virkatoimituksille. Mutta rouva määräsi kaksi päivää. – Hilma puisteli päätään.

– Enkö minä saisi tavata häntä? pyysi Illevi.

– Keittäjätär kielisi heti. Hän on rouvan lahjoma. Nyt minun on mentävä. Hyvästi, neiti.

– Olkaa hyvä älkääkä kertoko meidän olleen täällä – tapahtukoon sitten vaikka mitä, sanoi Lauri.

– Tietysti minä en kerro, sanoi Hilma lähtiessään.

– Nyt minä otan johdon käteeni, viimeinen valta on sentään vielä miesten käsissä – jos he ovat oikeaa laatua. Tule, Illi! sanoi Lauri.

Molemmat kiipesivät portaita keittiön ulkovilpolaan. Lauri oli käynyt ennenkin Illevin kanssa Leaa tervehtimässä.

Lapsenhuoneessa oli tulta. Lauri heitti ruutua kumilla. Lea avasi heti ikkunan, joka ei ollut liimattu talvea varten.

– Lea kulti, me olemme täällä sinua auttamassa, kuiskasi Illevi.

– Minä pelkään, minä pelkään kamalasti. – Lean ääni oli itkua täysi.

– Onko sinulla narua? kysyi Lauri.

– Ei ole. Pelastakaa minut, rakkaat ihmiset, rukoili Lea.

– Onko sinulla päällysvaatteita siellä? kysyi Lauri taas.

– On, mutta ei sateenvarjoa.

– Pue ne yllesi, sullo nopeasti vaatteita, kenkiä, kampa, hammasharja ja mitä tahdot ottaa mukanasi lakanaan ja sido päät yhteen. Heitä se sitten ikkunasta pihalle.

– Lauri, sinä olet enkeli, kuiskasi Illevi.

Lea puuhasi kuumeisesti. Vihdoin hän raahasi ison nyytin ikkunanlaudalle ja työnsi sen ulos. Kuului vain kumea molskahdus pihalta.

Lauri kiipesi vilpolankaiteen ulkoreunalle, tarttui kiinni yläreunaan ja heitti taitavasti jalkansa Lean ikkunanlaudalle ja sanoi:

– Ryömi nyt, Lea, minun jalkojani ja selkääni pitkin Illevin luo. Älä katso alas, ja pidä lujasti kiinni minun vaatteistani. Illi, ota vastaan, kun hän tulee.

Lea ei epäillyt hetkeäkään. Hän ryömi ketterästi elävää siltaa pitkin. Illevi kurotti kätensä häntä vastaan ja auttoi kaiteen yli. Lauri seurasi perässä.

– Sinä olet kissa kiipeämään. – Illevi syleili Leaa. – Minä olin räjähtämäisilläni jännityksestä.

– Minusta voisi laittaa elokuvan. Eikö voisikin, Illi? Kuinka minä olen panttivankina "sen uuden" hallussa, ja kuinka sielu kärsii eri hurjasti. – Lea oli hermostunut.

– Painutaan nyt pois. Kenraali voi saapua kotiin ja hälyttää Valkoisen kaartin ajamaan meitä takaa.

Lauri talutti Leaa portaita myöten. Pihalta otettiin nyytti ja kadulta auto. Lauri käski ajamaan kotiinsa.

– Meidän perässämme kuuluu pyörien pärinää. Ajetaankohan meitä takaa? kuiskasi Lea.

– Älä koskaan pelkää, kun minä olen sinun kanssasi, rauhoitti Lauri.

– Mitenkä me selitämme asian sinun tädeillesi? Eiköhän olisi parasta piileskellä vinnillä? – Illeviä alkoi jänistää.

– Minä nukun naftaliinilaatikossa, ja yöllä tehtäisiin nuotio avovinnille. Silloin pedotkin pysyisivät loitolla. – Minä pelkään hiiriä, sanoi Lea.

– Ei sellainen kävele. Minulla on täydellinen juoni aivoissa. Muista vain, Lea, ettet puhu minua vastaan. – Nyt ollaan perillä.

Lauri otti nyytin, maksoi autonkuljettajalle ja ohjasi tytöt ovelle. Liena tuli avaamaan ja sanoi:

– Emilia-ryökkynä ei oo koton. Onks tää likapyykkii?

– Ei, se on matkalaukku. Liena nostaa sen nurkkahuoneeseen. Vieras voi aluksi asua siellä. Riisukaa päällysvaatteenne, tytöt, ja tulkaa sisään, hääräsi Lauri.

– No en mie oo näht mokomaa! Onks meil kievar tai armeijan yömaja? – Liena seisoi suu auki.

Lauri vei tytöt omaan huoneeseensa. Hän sulki hätäisesti laatikoitaan, työnsi irtotavaraa sivukkaaseen ja raivasi sohvan tyhjäksi.

– Älä hätäile, Lalli. Minusta on jännittävää nähdä poikien huone luonnontilassa. Täällä on ehdottomasti sama kämppätunnelma kuin "Matkan päässä". Tuntee melkein ruudin hajun.

Illevi istuutui sohvaan, mutta hypähti seisomaan, sillä joustimet pamahtivat.

– Kuolenko minä kolmen sekunnin kuluttua? Niin kävi elokuvissa, kun Merenkauhu-laiva räjähti.

– Lea kuvittelee törmänneensä miinojen päälle, nauroi Illevi.

– Nyt minä menen tutkimaan Roosa-tädin maaperää. Odottakaa te täällä.

Lauri meni. – Roosa-täti parsi sukkia huoneessaan.

– Tänä päivänä on varjossa -2 astetta ja verraten tuulista, aloitti Lauri keskustelun.

– Tästä saat lämpimät sukat, Lauri. – Roosa ojensi ne Laurille.

– Kylmällä ilmalla on hankalaa asua ulkona.

– Kuka nyt ajattelisikaan sellaista? Onko teillä kylmä huoneessanne? kysyi Roosa.

– Ei ole. Monella ihmisellä Suomessa on paljon huolia. Varsinkin sellaisissa perheissä, jossa onni on pirstoutunut elämän salakareja vastaan. – Lauri etsi sopivia sanoja.

– Juoppous on kaiken kurjuuden alkusyy, kavahda itseäsi maistamasta vahvaa oluttakin, varoitti Roosa-täti.

– Korkeintaan 1 1/2-prosenttista. Mutta eikö tämä talo olisi vilkkaampi, jos me saisimme iloisen, noin kuuden vuoden ja neljän kuukauden ikäisen tytön tänne asumaan? – Lauri lähestyi jo tarkoittamaansa päämäärää.

– Mitä sinä tarkoitat, Lalli? – Roosa otti silmälasit nenältään.

– Minä tunnen sivistyneen tytön, jonka vanhemmat ovat kuolleet. Ei kirjaimellisesti, mutta toisella tavalla. Hänellä ei ole minne päänsä kallistaa, ei ruokaa eikä hoivaa muuta kuin tavaranyytti ja avuton sisar. Sisar on minun ystäväni ja eri suurpiirteinen ihminen, puhui Lauri lämpimästi.

– Missä sen lapsen vanhemmat ovat? kysyi Roosa.

– Äiti on ajettu mierontielle – ei sekään ole aivan kirjaimellista, ja isä on armeijassa.

– Lapsi parkaa, äiti kerjuulla ja isä sodassa!

– Kuvaannollisesti se on totta.

– Mutta sanopas nyt kirjaimellisesti, mitä sinä tahdot.

– No, emmekö me voisi ottaa tätä pientä, henkisesti orpoa lasta meille kasvatiksi? Minä olisin hänen isänsä ja tädit hänen äitinsä. – Lauri oli hiukan hämillään.

– Sinäkö isä? Sano nyt suoraan totuus tästä hämäräperäisestä asiasta, sanoi Roosa ankarasti.

– Totuus on, että armeliaisuus ei pala tulessakaan, ja villakoiran ydin tässä asiassa on minun haluni auttaa Carmen-nimistä ystävääni, hätäili Lauri.

– Kunpa te ette aina puhuisi niin omituisia lauseparsia! Sen minä kuitenkin tiedän, että Carmen-niminen tyttö ei sovi tähän taloon. Eikö hän ollut huonomaineinen tupakkaenkeli – tarkoitan Carmen-oopperaa?

– Tämä Carmen on hurjan siveellinen ja kaino ja kaikkea sellaista. Eihän Roosa-täti voi ajaa hänen pientä Tosca-sisartaan katuviemäriin hukkumaan suurkaupungin mätäpaiseitten joukkoon?

Lauri taputti Roosan kättä.

– Missä nämä pakananimiset lapset sitten ovat?

– Suomessa. Oikeammin Uudellamaalla. Ja presiist Helsingissä, kierteli Lauri.

– Ehkä he ovat jo meillä?

– Täti sen arvasi. Minä tuon heidät tänne. Mutta älä puhu heidän menneisyydestään. Se on niin surullinen. – Lauri riensi pois.

– Tulkaa nyt, tytöt, ja olkaa niin vähän uudenaikaisia kuin mahdollista. Tädit ovat tulleet Porvoosta rakastamaan ja uhrautumaan, mutta maaseudulla on hiukan toisenlainen elämänote kuin meillä pääkaupunkilaisilla.

Lauri vei tytöt mukanaan.

– Kunpa minä edes tietäisin, mihin sinä tähtäät. – Illevin ääni vapisi.

– Älä tutise, Illi, tämä on jännää. Lea puristi ison siskon kättä. Lauri esitteli tytöt:

– Tässä ovat ystäväni Carmen ja Tosca sekä Roosa-tätini.

– Terve tuloa, rakkaat lapset. Tulkaa tänne pöytään juomaa teetä, teillä on varmaankin kauhea nälkä?

Roosa-täti oli liikuttunut nähdessään Lean suloisen pienen olemuksen.

Tuskin he olivat istuutuneet, kun Emilia-täti tuli kotiin.

Roosa esitteli lapset ja kertoi, että pikku Tosca oli koditon.

Emilia alkoi heti suunnitella. Tosca saisi jäädä toistaiseksi tänne. Sitten otettaisiin asia pohdittavaksi. Laurin tulisi kirjoittaa isälleen ja kysyä neuvoa.

– Onko tyttö luterilainen? Entä onko hänet rokotettu? Kuinka hän oli saanut kerjätyksi itselleen noin hyvät vaatteet? Mikä sukunimi oli?

– Minä en ole kerjäläinen, mutta isä on jättänyt äidin, ja "se uusi" on vanginnut minut, ja minä pelkään yksinäni. Ja sukunimi on Orko. – Lea oli liikuttavan avuton kertoessaan.

– Voi pientä raukkaa, joka saa kärsiä vanhempiensa syntien tähden. Sinun ei pidäkään palata sellaisen isän luo.

Rosa hyväili tytön kiharoita.

– Ole täällä niin kauan kuin tahdot, pikku Tosca. Tule katsomaan tätä.

Täti vei Lean Saxbäckin korin luo.

– Ai, kuinka kiva sohvatyyny! sanoi Lea.

– Sehän on balsamoitu koira, nauroi Illevi, joka myöskin katseli velttona makaavaa eläintä.

– Saxbäck on elävä koira. Koettele sitä, Tosca, mutta varovasti, ettei se hermostu, puhui Emilia hellästi.

Sitten tädit järjestivät Lealle vuoteen omaan huoneeseensa. Orkolta tuotu nyytti avattiin, ja siellä oli makuutarpeet. Lea olikin tunkenut mukaan melkein koko omaisuutensa. Hänet pantiin pian vuoteeseensa. Hyvää yötä sanoessaan hän puristi tätejä kaulasta ja pyysi:

– Saanko minä jäädä tänne sadaksi vuodeksi?

Tädit olivat aivan hänen lumoissaan ja päättivät koettaa saada lapsen omakseen.

Illevi odotti, kunnes Lea oli nukkunut, ja kiitti sitten kyynelet silmissä tätejä.

Lauri saattoi Illevin kotiin.

– Porvoon-tädithän ovat hurmaavia. Ettekö te ole ihastuneet heihin? kysyi Illevi matkalla.

– Kyllä nyt. Aluksi me suhtauduttiin epäilevästi heihin, me kun emme ole tottuneet sellaiseen tyyliin. Mutta heidän tavallaan ei luonnollinen ihminen voi elää.

– Kuules, Lalli. Sinä olet liian hyvä minua kohtaan –. Illevi koetti lisätä jotakin, mutta kurkkua kouristi.

– Älä Chryslerin tähden ole tuollainen, Illi. Minä en suoraan sanoen kestä sitä. Minä – minä tulen nälkäiseksi. Katsos, kun minä olen ollut yliliikutettu, niin minun on aina nälkä.

Lauri sammalsi ja ojensi kätensä Illeviä kohti. Tyttö liikutti vähän kättään. Lauri vetäisi käsineen siitä ja otti lämpöisen kapean käden omaansa.

Ilta oli pimeä ja he kulkivat lähellä toistaan käsi kädessä pitkin Museonkatua.

– Lapsellista kulkea näin käsityksin. Mutta se on niin suloista, että – että se ei taida ollakaan niin lapsellista, ajatteli Lauri ja puristi hellävaraisesti. – Oli ihme, että Illevi ei vetänyt pois kättään. Hän oli niin hento ja tumma ja arvoituksellinen. Ja vielä ihmeellisempää oli, että ensimmäinen tyttö, joka tuli tutummaksi, oli tällainen suloinen, suloinen, suloinen pieni nainen. Tai lapsi. Illi ei ollut herännyt, mutta hän oli kypsä heräämään.

Lauri ei uskaltanut puhua. Hän tiesi, että silloin käsi pantaisiin taas käsineeseen ja jäisi ulottumattomiin.

Illevi tunsi herpaantumista. Useimmat aistit katosivat, puheenlahja hävisi, aivot haihtuivat ilmaan ja silmiin tuli harso. Mutta sydäntä kouristi oudon hurmaavasti. Hän ei olisi uskaltanut katsoa Lauria.

Liian nopeasti tultiin Illevin oven luo.

– Älä kerro äidillesi Lean uudesta olinpaikasta. Parasta on, ettemme sekoita häntä tähän juttuun.

– Ei tietystikään. Hyvästi, Lalli.

Illevin äänessä oli tumma sointu.

Kotona tädit kulkivat varpaillaan ja kuiskailivat. Lean unta ei saanut häiritä.

Pauli oli sillä välin tullut kotiin ja saanut kuulla sekavan kertomuksen. Hän ei nähnyt Leaa, niin että hän ei voinut ymmärtää, mistä syystä Lauri oli kuljettanut vieraan tytön heille. Lean hän olisi tuntenut. Hän oli tuskin käynyt vuoteeseen, kun Lauri tuli kotiin.

– Mitä tämä meinaa? Sinä olet tuonut pikku friidun tänne. Oletko sinä löytänyt hänet kaislikosta niinkuin faaraon tytär Mooseksen? uteli Pauli.

Lauri kertoi juurta jaksaen koko jutun.

– Hupmobile pelastakoon sinut, Lalli! Asevelvollisuus on suorittamatta – ja sinä menet tonttuilemaan kenraalin perheeseen. Järjestä asiat kuntoon hyvän sään aikana. – Pauli nousi istualleen. – En minä voinut aavistaakaan, että asiat olisivat näin hullusti, vaikka minä heti näin, että sammalissa oli pöllöjä. Ota nyt komento takaisin ja äkkiä.

– Minä en petä tyttö parkoja. He luottavat minuun.

– Omapa on asiasi. Mutta sinä olet niin kokematon näissä asioissa, että pian sinut sokaistaan.

– Illevipä ei olekaan mikään Bandarlogg. Hän on asiallinen tyttö. – Missä sinä olet ollut näin kauan?

Lauri käänsi keskustelun toisaanne.

– Käytiin elokuvissa Tuula Teijon kanssa. Siinä näet uusasiallisen tytön. Koko levoton nykyaika kukkii hänessä. Ei kukaan osaa panna hattua tyylikkään bubipäänsä koristukseksi niinkuin hän eikä kukaan käsittele savuketta niin huolettoman elegantisti. Ei silti, että minä pidän tupakoivista friiduista, mutta Tuulan polttaminen on kuin keijukaisen leikkiä sumuisena iltana.

– Minnekä sinun Bandarlogg-tunnelmasi hävisi? Tupakoiva keijukainen taisi muuttaa sen?

– Tuula Teijo ei ole vain jatsityttö. Hän aikoo ruveta lukemaan lääkäriksi – kun hän pääsee yliopistoon. Et usko, kuinka syvä sielunelämä hänellä on ja mistä kaikesta hän keskustelee.

– No mistä?

– Maailmankaikkeudesta ja kosmillisista ilmiöistä ja karmasta ja autosuggestiosta.

– Mitä te niistä puhuitte?

– Tuula luetteli vain sellaista, mikä häntä huvittaa. Mutta me puheltiin uusista tansseista ja hakkailusta ja verkkopallo-ottelusta. Tuula on hyvin käytännöllinen, hän on Helsingin monipuolisin friidu. Hän leipoo funktionalistisia kahvikakkuja ja liimaa sukat ehjiksi, kun niihin tulee reikiä.

– Ruusa-ryökkynä käsk teijä nukkuu, jot talos ois hiljasuus. Ja kuka teit narraa liimaamaa sukkii? – Liena raotti ovea.

– Se on uudenaikaista parsimista, Liena.

– Voi sentää tään maailman pahennust! Liistraatteks työ tei

housunsaumatkii samal viisii kiin? Älkää päästäkö sellaisii naisii tei syvämmeennä hapattammaa rehellist elämää. – Liena havisi.

– Ja urheilla se tyttö osaa. Hänellä on autokorttikin.

– Mitä hän sillä tekee?

– Ajaa isänsä Buickia.

Pauli syventyi selittämään tätä uutta mallia, kunnes uni valtasi molemmat.

VIII.

    Helsingissä 5.11.30.

    Rakas isä.

    Kiitoksia kirjeestä. Isällä näyttää olevan tuloksellinen matka,
    ainakin mitä töihin tulee. Eikö isä käväisisi jossakin huvissakin
    tai Tivolissa?

    Me olemme tulleet hyvin toimeen. Tädit ovat antaneet meille
    virmajuuren tippoja, kääreitä, mixtuura simplexiä ja panneet
    kärpäslaastaria. Omasta mielestämme me emme ole olleet
    sairaita, mutta jompi kumpi hoitaa meitä aina. Jos jompi
    parsii sukkia, niin kumpi siistii laatikoita. Kun taas kumpi
    selittää sodanedellisiä hyviä tapoja, niin jompi leipoo
    kakkuja. Anteeksi tämä vallaton tyyli. Koulussa on luistanut
    kohtalaisesti. Minä olen saanut huonoja saksan numeroja ja
    Pauli pelkää matikan nelosia. Jalkapalloa me olemme pelanneet
    ja käyneet suojeluskunnan harjoituksissa. Roosa täti varoittaa
    meitä ampumasta harjoituksissa, ja Emilia täti tahtoisi, että me
    ottaisimme upokkaat saappaitten päälle.

    Meidän luonamme on nyt pieni tyttö. Eikö olisi syytä ottaa hänet
    omaksi kasvatiksi? Hän on kaunis, vaaleakiharainen ja iloinen.
    Vanhemmat ovat sivistyneitä, mutta heidät on jätettävä huomioon
    ottamatta elättäjinä. Tämä riippuu asianhaaroista, joita en nyt
    tahdo koskettaa. Toivon, että isä hassaa meille tämän ilon,
    monellahan on kuusi, jopa kahdeksankin lasta.

    Tädit hyväksyvät kasvatin valintani. Luultavasti isällä ei ole
    mitään sukupuolta vastaan.

    Tervehtien Lauri.

Lauri oli lähettänyt kirjeen ja odotti jännittyneenä vastausta.

Lea oli jo ollut useita päiviä kotoaan poissa. Tädit olivat ihastuneita häneen. He neuloivat uusia vaatteita, toivat makeisia ja kävelivät hänen kanssaan kaduilla. Lea viihtyi erinomaisesti ja oli mielissään, kun Roosa-täti opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Kun pojat tulivat kotiin, oli kaikilla hauskaa, varsinkin kun Illevi kävi usein tervehtimässä.

Lauri ihmetteli usein, miksi kenraalilaiset vaikenivat tyystin. Hän ei tietänyt, että kenraali oli vielä virkamatkalla, ja kenraalitar otaksui Lean karanneen äitinsä luo. Ainakaan häntä ei kukaan ollut vienyt väkivalloin, koska vaatteet olivat menneet yksin tein. Kenraalitar päätti vaieta asiasta, kunnes hänen miehensä palaisi. Hän suorastaan tunsi helpotusta.

– Lalli, tule jakamaan tämä jana jatkuvaan suhteeseen. Onko maailmassa enää jatkuvia suhteita? huusi Pauli huoneestaan.

– Sitä suhdetta minä aion harrastaa, sanoi Lauri ja kumartui paperin yli. – Näin se on tehtävä.

– Entäs tämä kolmio, joka on piirrettävä ympyrän sisään ja jolla on lisäksi monta määräystä? Miksei se voi olla ympyrän ulkopuolella?

Pauli oli hermostunut. Lauri koetti selittää, sekaantui itse, tuumi ja keksi vihdoin ratkaisun.

– Tässä on taas gordilainen kananmuna ratkaistavana.

– Tarkoitat kai Kolumbuksen solmua?

– Tämän viheliäisen pisteen kautta kulkevaa suoraa, joka siekailematta sivuaa kahta ympyrää – tai onko noita suoria kaksi ja ympyröitä yksi? Pisteitä minä ainakin näen joka paikassa.

Pauli nojasi väsynyttä päätään käsiinsä.

– Lopeta jo tuo harjoitteleminen. Sinä olet tehnyt työtä aamusta iltaan, melkein yöhön asti jo kolme neljä päivää.

– Hyvä sinun on sanoa, Lalli. Sinä tulet aina jotenkin toimeen, mutta minä tahtoisin nyt päästä viimeiselle luokalle ilman ehtoja.

– Päivää, pojat. Taas te harjoittelette kuin hevoset.

Asko Väisä tuli huoneeseen.

– Enkä minä osaakaan enempää kuin vanha koni, huokasi Pauli väsyneesti.

– Minä olen harmaantunut koulun palveluksessa, ja kuitenkin minä pelkään kamalasti kokeita. Olen suorastaan heikko jännityksestä, sanoi Asko.

– On oikein surkeaa, että tuollainen uppoetevä poika kuin sinä saa istua luokilla vain matikan takia. Saavatkohan meidän silmämme nähdä ajan, jolloin voi tulla ylioppilaaksi vähemmällä matikalla korvaamalla sen jollakin muulla aineella. Kunpa edes vaadittaisiin kirjan tehtävät, mutta nyt täytyy harjoittaa aivojansa keksimään arvoitusten ratkaisuja.

Pauli oli toivottoman näköinen.

– Oletteko huomanneet, että matikan opettajia ympäröi erikoinen sähköinen sädekehä? Minä melkein näen sen. Puoliympyrä, jossa on lukemattomia tangentteja, sanoi Lauri.

– Piikkisika! Mutta totta on, että he ovat jännittävän peloittavia. Luokallakin minä tunnen, kuinka minä nauran, rypistän otsaani tai jäykistyn, aivan kuin peilikuva Orasesta. Jos hän joskus sanoo pienimmänkään hyväksymisen, niin minä muistan sitä pitkät ajat, sanoi Asko.

– Minä näen hänet aina yliluonnollisessa koossa. Kerran minä näin hänen avaavan oven Sipin äidille, joka tuli häntä tapaamaan. Sen jälkeen minä kunnioitan kamalasti Sipin äitiä, sanoi Lauri.

– Kuulkaas, pojat, minä olen puhutellut sitä toista heppua, joka oli silloin huvilassa varastamassa.

– Älä! Missä sinä tapasit hänet? Tekikö hän uuden visiitin?

– Minä arvasin Seidin puheista, että hän oli meidän entisen talonmiehemme poika. Minä näin hänen äitinsä kadulla ja seurasin häntä kotiin. Siellä poika istui ja söi rokkaa. Hän arvasi heti, että minä tiesin hänen olleen mukana varastamassa, ja yritti paeta, mutta ei onnistunut. Hänellä oli vähän jäykkä jalka, sillä salonkikiväärin kuula oli osunut siihen.

– Mitä sinä teit hänelle?

– Minä annoin hänelle aluksi työtä autonpuhdistajana. Hän oli häpeissään ja katui tekoaan. Minä olen tuntenut hänet kauan aikaa ja luulen, että hänestä tulee ihminen. Koetan saada isän auttamaan häntä. Ai, nyt minä muistankin, että isä lähetti teille pienet muistot urotyöstänne.

Asko ojensi kummallekin hyvät täytekynät.

– Sinun isäsi on eri jalo ihminen. Minä tulen itse kiittämään häntä, mutta ei se teko ollut näin suuren palkan arvoinen.

Lauri loisti ilosta.

– Sopu isä, niin totta kuin Cord on uusi auto. Tätä minä olen toivonut vuosikausia.

Pauli unohti huomiset jomman kokeet.

Kesken yleistä iloa tuli Väinö Olkisuo. Hänelle kerrottiin koko seikkailu.

– Olikos tuo nyt mitään! Minä olisin vanginnut molemmat lurjukset, Väinö sanoi. – Mutta kuuleppas, Lauri, sinä osaat jommaa – auta minua hiukan, niin saat minultakin muiston.

– Miksei. Mitä sinä et ymmärrä?

– Verranto-oppi ei sovi minun sielunelämälleni, eikä monikulmioiden yhdenmuotoisuus. Samoin on algebran käytön geometriassa ja konstruktiotehtävien laita, lateli Väinö.

– Enhän minä ehdi opettaa sinulle tuota kaikkea, ihmetteli Lauri.

– Et tietenkään. Mutta lähetä minulle tunnilla pari kolme ratkaisua. Sinä istut minun takanani, pane paperinpalanen nastalla kiinni kengän kärkeen ja ojenna minulle penkin alitse.

Lauri meni huoneen perälle, istuutui sohvaan ja alkoi lukea Hakkapeliittaa.

– Lupaatko auttaa minua, Lauri? Minä en viitsi olla tällainen kurja robotti koko parhaan elämäni aikaa. Entisessä koulussa toverit olivat eri lojaalia ja auttoivat toisiaan. – Väinö seisoi Laurin edessä.

– Älä hukkaa aikaasi, Väinö. Meidän luokkamme on tehnyt lunttaamisenvastustamisliiton. Parasta on nyt, että lähdet kotiisi harjoittelemaan, sanoi Pauli.

– Mutta voisithan sinä antaa vaikka yhden laskun, rukoili Väinö. – Vastaa ainakin, Lauri.

Lauri käänsi Hakkapeliitan lehden.

– Minä saan nelosen jos – –

Ovi avautui ja Lea tuli sisään.

– Tulkaa juomaan teetä, pojat. Minä olen itse kattanut pöydän.

Lea pysähtyi ja katsoi kauhuissaan Väinöä.

– Ahaa, täälläkö sinä olet, liukas sisareni, virnisteli Väinö.

– Minä en ole sinun siskosi, en, en ikinä.

Lea alkoi itkeä.

– Mitä nyt? sanoi Lauri ja otti Lean polvelleen.

– Te olette muka rehellisiä, ja kuitenkin joudutte kiinni lapsenryöstöstä. Haa, Lauri, autatko minua taikka minä ilmaisen Lean isälle, missä hänen tyttärensä piileskelee? Ehkä nyt suvaitset vastata? uhkasi Väinö.

– Kerro, Lea, mikä suhde sinulla on tuohon kundiin, kehoitti Pauli.

– Väinö on "sen uuden" poika, ja nyt hän vie minut pois.

– Mutta Pauli sanoi, että "se uusi" on parinkymmenen ikäinen, sanoi Lauri harmistuneena.

– Sen hän on näköinen, minä näin hänet kerran, sanoi Asko.

– Mitä nyt sanot, Lauri? Minä olen kenraali Orkon uusi poika, nauroi Väinö.

– Tiesitkö sinä siellä juhlassa, että Illi oli kenraalin tytär? kysyi Pauli.

– Arvasinhan minä sen nimestä. Mutta mitä minä välitän äidin sekavista sukulaissuhteista. Hän on ollut jo pari kertaa naimisissa, ja minulla on monenlaisia sisaria ja veljiä. No, Pauli, vastaatko nyt?

– Vastaan – tuossa on ovi.

Lauri puristi Leaa itseään vastaan.

– Huomenna te ette naura, sanoi Väinö ja meni.

Kaikki istuivat ääneti ja kauhuissaan. Lea itki hiljaa.

– Älä itke, pikku muru, mene nukkumaan aivan rauhassa. Ei kerrota tädeille mitään, he ovat vanhoja ja levottomia. Usko minua, kaikki käy hyvin.

Lauri kantoi Lean pois.

– Väinö on luokan mätämuna. Hänestä on ajettava koira ulos, sanoi Asko ottaen lakkinsa. – Hyvästi, Pauli.

Geometrian kokeet onnistuivat kohtalaisen hyvin. Pauli ei laskenut paljoakaan huonommin kuin Lauri, ja Askokin toivoi hyväksyvää arvosanaa. Väinö ei sanonut mitään, oli vain tärkeän näköinen.

Päivällisen jälkeen tuli poikien isältä kirje.

Rakkaat poikani.

Toivon, että voitte hyvin ja että olette olleet hammaslääkärissä. Minä teen ahkerasti työtä kirjastoissa. Yliopiston kirjasto on perustettu v. 1831 ja siellä on noin 300 000 teosta. Olen käynyt monessa arkistossa ja monessa museossa. Tietysti huvittelen sen ohella, niinkuin lauantaina, jolloin kävin Charlottenburgin korkeakoulua katsomassa ja eilen Kartografisessa laitoksessa.

Terveisiä tädeille.

Mitä kasvattiin tulee, niin toivoisin teidän luopuvan aikeistanne. Sen sijaan tuon teille kummallekin kilpikonnan.

Oma isänne.

– Voi äijänkuvaa, eikö olekin liikuttava? – Paulia nauratti.

– Nyt otetaan Lea mukaan ja mennään Illin luo. Siellä me olemme ainakin kaikki yhdessä. Päättäköön sitten, mitä tehdään. Ehkä kenraali ei julkea tulla sinne. Mutta ensin kerrotaan tädeille koko juttu juurta jaksaen, sanoi Lauri.

Ja sen hän tekikin. – Tädit olivat hyvin pahoillaan Lean puolesta, mutta eivät vastustaneet, kun pojat lähtivät hänen kanssaan.

– Huomen illalla minä menen Estin kanssa tanssimaan heidän kouluunsa. Tyttölyseolla on juhlat, ja he saavat kutsua vieraita, kertoi Pauli hämillään matkalla.

– No joko – – –

– Jo. Esti on iso lapsi. Häneltä ei voi vaatia liikaa. Hän tyydyttää yhtä puolta minussa, Tuula taas toista. Molemmat ovat kivoja, kivoja, kivoja, intoili Pauli.

– Sinä kuolet vielä nälkään niinkuin lehmä kahden heinätukon välissä, varoitti Lauri.

– Ei hätää, heinätukkoja on vähä joka puolella.

Lea hyppeli vieressä. Hän oli jo unohtanut vaaran ja iloitsi vain saadessaan tavata äidin ja Illevin.

Jälkimmäinen tuli vastaan eteisessä ja huudahti:

– Terve tuloa. Te olette enkelejä, kun tuotte Lean tervehtimään meitä.

Vasta tervehdittyään tyttöjen äitiä pojat kertoivat eilisen tapahtuman.

Illevi kauhistui. Hän ei ollut aavistanutkaan, että Väinö olisi ollut "sen uuden" poika.

Lean äiti puristi tyttönsä syliinsä ja koetti hillitä itkuaan.

Kesken jännitystä tuli kenraalin Hilma.

– Terveisiä kenraalilta. Meillä on ollut kamala elämä. Kenraali tuli vasta tänä päivänä kotiin ja tahtoi heti nähdä Lean. Kun hän kuuli, mitä oli tapahtunut, niin auta armias, mikä sota siitä syntyi. Kenraalitar, palvelijat, kaikki saivat kuulla kunniansa. Mutta sitten tuli Väinö-herra ja kertoi, että Lea on Raamin poikien huostassa. Kenraali oitis soitti sinne. Sitten hän kirjoitti lapun ja lähetti tänne.

Hilma oli hengästynyt.

– Lue, Lauri, mitä isä kirjoittaa. Minä en voi, pyysi Lean äiti.

    "Lea saa asua äitinsä luona. Minä maksan hänen puolestaan
    niinkuin Illevinkin.

    Pontus Orko."

Lauri luki ääneen lyhyen kirjeen.

Kaikki istuivat noloina, kunnes Lea alkoi tanssia ja nauraa.

– Minä jään tänne, minä jään tänne! Eikö oteta Hilmaakin meille?

– Minä menen naimisiin Kustaan kanssa. Oli siunattu asia, että tuo tyttö pääsi äitinsä luo ennenkuin minä muutin.

Hilmakin pyyhki kyynelen silmistään.

– Isä parka! Hän teki suuren vääryyden, ja nyt hän saa kärsiä rangaistuksen. Sillä onnellinen hän ei ole. Mutta pohjaltaan hän on hyvä ja rakastaa meitä.

Illevi kietoi kätensä äitinsä ympäri.

Teepöydässä mieliala oli iloisempi kuin koskaan ennen.

Illevikin oli tavattoman puhelias ja suunnitteli uutta elämää äidin ja Lean kanssa. Nyt ei enää tuntuisi niin kirvelevän katkeralta entisen perheen särkyminen. Kunpa pääsisi oikeaan asenteeseen isään nähden.

Illevin oikeudentuntoinen luonne kärsi siitä, että kaikki tunteet eivät olleet selviä. Oli vaikeaa yhdistää sääliä isään ja äitiin ja samalla paheksua syvästi toista. Äitiä ei voinut paheksua siitä syystä, että hän heti oli jättänyt kilpailun toisen, ovelamman kanssa. Kaikesta päättäen "se uusi" oli jokseenkin äidin ikäinen. Ja Illevi oli luullut, että hän juuri nuoruudellaan oli sokaissut isän. Inhoittavaa on ajatella tällaisia asioita vanhempiensa yhteydessä.

Mutta nyt oli taas tullut uutta jännitystä elämään. Kotona oli suloinen rakkaus ilman surkeaa eroa, työ koulussa oli helppoa ensi vaikeuksien jälkeen, ja Lean läsnäolo sulostutti koko kodin. Ja sitten Lauri! Hän antoi värin kaikelle. Koulupoika vain, mutta minkälainen koulupoika! Illevi kääntyi hänen puoleensa:

– Sinä olet auttanut suurenmoisesti meitä, Lalli. Minä tahtoisin juhlia sinun kanssasi. Koululla on huomenna kutsukonventti. Minä en aikonut mennä sinne, mutta nyt haluttaa eri vahvasti. Etkö tulisi sinne minun seurassani, Lalli? Esti on kutsunut Paulin ja Seidi kiltisti Askon.

– Cadillac sentään! Minä lähden viivana mukaan – tarkoitan, että kiitoksia paljon, Illi. Tällaista kunniaa ei ole minulle ennen tapahtunut. – Lalli oli säteilevä.

– Kuulkaapas Lallia, hän on selvästi herännyt ymmärtämään muitakin puolia elämässä kuin kahden jörön poikalapsen yksinäistä tonttuilemista naisettomassa kodissa ja poikakoulussa. Minusta sinussa on toinen vauhti muissakin asioissa, purki Pauli huomioitaan.

– Muissa asioissa – kuin missä? – Illevi nauroi.

– Et sinäkään, Pauli, ollut kokenut elämää juuri muilta puolilta kuin minäkään, sanoi Lauri.

– Minä kuitenkin aloin kutsumalla Illevin juhliin.

– Tätien vaikutus on varmaankin ollut teille terveellinen, sanoi Lean äiti.

– Me ollaan ainakin keksitty, että vanhat tädit ovat ihan toisenlaisia nurjalta puolelta kuin mitä me kuvittelimme. Heidän kanssaan tulee eri hyvin toimeen. Mutta sielunelämä on omituinen – ehdottomasti omituinen, sanoi Pauli.

– Ja tällaista kotiseurustelua kuin täällä teillä me emme luulleet olevankaan. Täällä on hauskempaa kuin elokuvissa.

– Siellä toisessa kodissa ei ole näin lempeää kotielämää. Taikka, taikka – ystävällistä, minä meinaan, sekaantui Lea puheeseen. Hän oli katsellut syrjässä Kuvalehteä.

Lean äiti silitti äänettömänä tytön kiharapäätä.

– Koululle tulevat siis kaikki murtovarasretkellä olleet, sanoi Illevi nopeasti. – Esti on kertonut koko luokalle meidän urotyöstämme, niin että teitä pidetään mahdottomina sankareina. Esti itse on ollut päähenkilö ja rohkeuden perikuva. Luokka luulee hänen olleen hengenvaarassa, josta hän vain neuvokkuudellaan pelastui.

– Esti on mielikuvituksellinen tyttö. Mutta hänen kanssaan on kiva seurustella – silloin kun hän ei ole hengenvaarassa, nauroi Pauli.

– Tämä lukukausi on ollut mukavampi kuin mikään entinen. Eikö olekin, Illi? – Lauri katsoi kysyvästi.

Illevi ajatteli hetken omia perhehuoliaan. Mutta kuitenkin – lukukausi oli ollut ihmeellinen. Hän katsoi Lauria silmiin ja vastasi:

– On, Lauri.