[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhlSiQoeQB3k5UC_3Bq7qZ2prJLRq9vM8PANUie6Io_M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2573,"Kolme toverusta","Frenssen, Gustav",1863,1945,"2573-frenssen-gustav-kolme-toverusta","2573__Frenssen_Gustav__Kolme_toverusta","Romaani","romaani",[],[],"fi",1898,1904,98832,616294,false,67049,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Kolme toverusta: Romaani\" by Gustav Frenssen is a novel written in the early 20th century. The story appears to focus on the lives of three young boys—Andrees, Frans, and Heim—who, amid the threat of war and familial struggles, see themselves as comrades navigating the challenges of childhood in a tumultuous period. The backdrop of military conflict in their homeland suggests themes of loyalty, courage, and the innocence of youth in the face of external dangers.  The opening of the novel sets the stage with the three boys riding out to defend their homeland and observe the sea for enemy ships against the backdrop of recent battles. Each boy is introduced with unique traits: Andrees is a steady leader, Frans displays a sense of entitlement despite his insecurities, and Heim is portrayed as timid yet thoughtful. The narrative weaves between their youthful bravado and the harsh realities around them, illustrating their camaraderie, the innocence of their playgrounds now tainted by war, and hinting at deeper personal struggles as they face pressures from their families and the imminent challenges of growing up in such a dramatic time. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Kilpi, Volter",253,"Saksalainen kehitysromaani seuraa kolmen ystävyksen elämää ja kasvua Holsteinin rannikolla Pohjanmeren äärellä. Teos kuvaa nuorten miesten kohtaloita, kotiseuturakkautta ja elämänvalintoja 1800-luvun loppupuolen historiallisessa murrosvaiheessa.","Gustav Frenssenin 'Kolme toveruta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2573. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOLME TOVERUSTA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGUSTAV FRENSSEN\n\n\nSuomentanut\n\nVolter Kilpi\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1904.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nTuossa ratsastavat nuo kolme toverusta esiin Strandigerkartanon\npuistokujasta.\n\nHeidän on matka rantavallille, sen laelta tähystelläkseen ulos\nPohjanmerelle, olisiko vihollislaivoja näköpiirissä. On nimittäin\nIsänmaa vaarassa, Gravelotten taistelu on taisteltu kolme päivää sitten.\n\nMaa ja rannikko ovat miehittämättä, kaikki ovat Ranskassa. Siksipä\npitää nuoren Holsteinin astua jalkeille. \"Kolmeksi toverukseksi\"\nkutsuvat he itseään. Kaikki ovat he yhdenikäisiä, kymmenen vuotta\nvanhat.\n\nEdellä ratsastavat molemmat serkukset, kaksi Strandigeriä.\n\nHän joka ratsastaa oikealla, hän on Andrees Strandiger,\nStrandigerkartanon ainoa lapsi. Hän on sen Strandigerin poika, jonka\nnousuvesi tavotti ja sieppasi tuolla ulkona matalikolla, Wattilla.\nVielä nykyäänkin, kun tapauksesta jo on kulunut lähes kolmekymmentä\nvuotta, muistellaan sitä, kun länsituuli pauhaa rantavallilla, surulla\nmarskitaloissa ja tuvissa, sillä, tämä Strandiger oli ollut vakava\nkunnollinen mies.\n\nHänen vasemmalla puolellaan ratsastaa Frans Strandiger. Hän on\nvierailulla Strandigerkartanossa. Hänen isänsä, luutnantti yhdeksännen\narmeijakunnan tykkiväessä, lepää kuolinpäivästä asti, keuhkot\nläpiammuttuina ja toivottomasti haavoittuneena talossa, joka on\nensimmäisenä Vernevillessa de la Cusse'n käsin. Poika ei tiedä siitä\nvielä, hän saa kuulla siitä vasta viikkojen perästä, kun hän pulan\näitinsä luokse. Hän ei aavista, että elämänkulussaan on tapahtunut\nkäänne, ja käänne kovalle vaikealle taipaleelle; nyt on hänen\nkasvatustaan nimittäin ohjaava äitinsä ja tämän perhe, joka asuu\nBerlinissä, ja se suku on kovakouraista väkeä.\n\nHän on taivuttanut kätensä puuskaan kylkeänsä vastaan, kuten on nähnyt\nisänsä tekevän ja ratsastaa parhaiten pojista.\n\nMutta Strandigerkartanon perillinen on johtajana. Hän onkin levollisin\nja järkevin heistä.\n\n\"Neljääkarua!\" komentaa Andrees, ja hevoset painautuvat liikkeelle.\nRantavalli ylenee edessä.\n\nMutia nyt. jää kolmas pojista jälille.\n\nKolmas on Heim Heiderieter, Nummitalon poika. Hänellä on pyöreät\npyyleät lapsenkasvot ja käherä vaalea tukka. Silmänsä ovat siniset,\nsyvät ja vilpittömät. Olentonsa ja käytöksensä on arka ja kaihtiva.\nmutta sekä opettaja että pappi sanovat, että hänellä on hyvä pää. Siksi\nonkin hän jo pääsiäisestä asti opiskellut latinaa.\n\nHän on saanut huonoimman hevosen, vanhan seitsentoista talvisen konin,\njoka juosta komppuroi niin kömpelösti.\n\nToiset ovat jo saapuneet vallin harjalle ja tähystelevät sieltä kädet\ntötterössä silmäinsä edessä ulos viheriälle alavalle niemekkeelle ja\navaralle matalikolle, jonka yllä aurinko loistaa.\n\n\"Näköpiirissä näyttää kaikki rauhalliselta!\" sanoo Andrees.\n\nFrans kohottaa kätensä lakin rajalle: \"Käskekää, herra översti...\neteläänpäin lahdesta, Norderpiep'in kohdalla näen kaksi alusta, jotka\neivät ole kalastajavenheitä.\"\n\nÖversti kiikaroi käsiensä välitse luodetta kohden. Hyvin etäällä\nkaukaisuudessa eroitti kolme neljä mustaa pilkkua, jotka olivat kuin\nkudotut siihen hopeaiseen kimalteiseen vyöhön, joka ympärillä kaarsi\nmerta.\n\n\"Meidän pitää vartoa tässä!\" sanoi hän, \"emme ole vielä selvillä\nlaivojen laadusta.\"\n\n\"Lähetänkö sotilas Heiderieterin takaisin laukaisemaan\nhälyytyskanuunaa?\"\n\nAndrees kääntyi ympäri ja katsoi Heimiin, joka nyt verkalleen ratsasti\npaikalle, ja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut ehdotusta. Se sopikin\nmainiosti hänelle överstinä.\n\nAdjutantti liikahteli levottomana ruskeallaan, katsahti tuimasti ja\nsilmissään välähti. Hän maltti kuitenkin mielensä ja sanoi jyrkästi:\n\n\"Salliiko herra översti, että ratsastan rannalle lähemmältä\ntarkastamaan laivoja?\"\n\nÖversti nyökäytti kopeasti päätään.\n\nSilloin lähti Frans Strandiger ratsastamaan viistoon alas vallin\nkuvetta, ja ajoi sitte rivakkaa karua pehmeää tietä, niinkutsuttua\nmutatietä, joka vie suoraan matalikolle. Hän istui varmasti ja lujasti\nsatulallaan; näytti kuin kiinnittäisi häntä ruskea vyö hevoseen. Hän\nratsasti ihan rannalle asti: siellä pysähti hän hetkeksi ja tähysteli\nulos lahdelle. Sitte ratsasti hän edelleen, ihan veden rajaa myöten.\nNäki selvästi auringonvalossa, kuinka hevosen kaviot viskelivät\nharmaata mutaa ja pärskyvää vettä ilmaan.\n\nAndrees sillä välin pidätteli nurpean näköisenä hevostaan ylhäällä\nharjulla. Se ei oikein ollut mieleensä, että serkkunsa oli ensiksi\nhuomannut nuo laivat tuolla taivaan rannalla, ja sitte pelkäsi hän,\nettä adjutantti ajaisi hevosen turmiolle tuossa pehmeässä mutasavessa.\nHän kääntyi Heimiä kohden ja sanoi äreästi:\n\n\"Ja miltä tekin nyt näytätte. Heiderieter! Ikinä ei teistä tule miestä\nsatulaan. Kuin mikäkin pojan nulkki istutte siinä!\"\n\nSotamies Heiderieter lensi punaiseksi ja koetti saada kankeita\nengelskannahkaisia housujaan, jotka olivat survoutuneet ylös, liukumaan\nalas lähemmä karkeatekoisia kenkiään.\n\nÖversti suuntasi taaskin katseensa ulos matalikolle ja sotamies\nrupesi taaskin tapansa mukaan uneksumaan. Hän unohti koko sotaleikin\nja överstin, unohti uneksumisissaan koko osansa ja sanoa tokaisi\nkirkkaalla lapsenäänellään: \"Mutta Andrees. Franshan voi helposti\nsotkeutua saveen. Ja siinä on syvää, kuule!\"\n\nSilloin unohti Andrees Strandigerkin virkansa ja arvonsa ja sanoi\nnurpeana: \"Hän nyt on olevinaan aina jotain erityisiä! Hurjapää hän\non, ja teoillaan ei ole mitään tarkoitusta. En saa kärsityksi häntä\nmuutonkaan.\"\n\n\"En minäkään!... Kun eilen tulimme tästä yli vallin, survasi hän\nsaappaankärjellään niin hirveästi hevoslurvakkoani, että se hypähti\nsyrjään niinikään... No nyt ja... Siinä sitä ollaan, Andrees?...\nNäetkös?... Siinä hän nyt on savessa? Vatsaansa asti patasavessa!\"\n\n\"Poika!\" sanoi Andrees; \"tämä on ikävä juttu!\"\n\n\"Mutta nyt rivakasti!\" Hän ratsasti alas vallin kuvetta ja sitte\nneljääkarua tietä pitkin alas matalikolle. Heim perässä, minkä ennätti.\n\nHe saivat ratsastaa kauan, melkein kokonaisen neljännestunnin. Hevonen\noli liukastunut kallioisella epävarmalla maaperällä rantapengermän\njyrkällä reunalla ja makasi siinä nyt kyljellään. Ratsastaja, jonka,\nsininen puku oli ihan savessa, oli polvillaan makaavan eläimen vieressä\nja kiskoi käsin irtonaista multaa, hevosen etukaviot olivat uponneet:\nhän kääntyi heitä kohden, kun he lähestyivät, nousi ylös ja ilmoitti:\n\"Hevonen kaatunut.\"\n\n\"Niin, se on ikävä juttu se\", sanoi Andrees: \"miksi ratsastit myöskin\nniin lähellä rantapengertä? Jos vielä kerran teet siten, alennan sinut\ntavalliseksi sotamieheksi!\"\n\nSilloin välähti moitetta saaneen silmissä äkillinen vihastus. Hän\nkourasi kätensä mutaa täyteen ja huudahti hurjana: \"Älkää tulko liika\nlähelle minua! kuulkaa se!... Olette tekin komeita sotamiehiä! Tuolla\nseisotte vallin laella ja katsoa tollotatte ilmoihin! Näkisi kuningas\nWilhelm tuon!\" Viha sai hänet ihan kuohuksiin, hän kohotti kätensä,\njossa oli mutaa.\n\n\"Palaa takaisin, Heiderieter, senkin lumppujaakko! En ilkeä nähdä\nsinua. Ihme pöhköltä näytät pukinkoipisella konillasi.\" Hän heitti\nhäntä kohtien. \"Olet saava kerran vielä tanssia isäni kurikan alla,\nsenkin vetelys!\"\n\nAndrees katseli nurpeissaan ja vaieten makaavaa hevosta ja nousevaa\nmerivettä, joka huuhtoili hevosen kavioita.\n\n\"Hevonen pitää saada pystyyn\", sanoi hän huolissaan.\n\n\"Sinäkö sen nostaisit?\" sanoi Frans halveksivasti, \"sinähän et\nkuitenkaan tohdi astua liejuun, sinä sileöiksi kammattuine hiuksinesi\nja kiiltävine saappainesi. Luulottelet itsestäsi ties mitä äitisi\ntähden, hän kun on Strandigerkartanon omistaja; mutta sinulla\nitselläsi\", sanoi hän ja löi kädellään rintaansa vastaan, \"sinulla ei\nolo tässä paikassa mitään.\"\n\n\"Olehan nyt järkevä. Frans, ja nosta hevosesi pystyyn!\"\n\n\"En minä viitsi!... Ja jos viitsinkin, niin en sittenkään rupea\nratsastamaan teidän kanssanne. Silloin ratsastan tuonne... saarelle,\njoka on tuolla matalikon tuolla puolen. Flackelholmiin lähden, ihkasen\nyksin ja tarkastan noita laivoja. Ajakaa te vaan kotiin taas, äidin\ntykö!\"\n\n\"Heim, astu sinä alas ja auta häntä.\"\n\n\"Heiderieter pysyköön puolessa, muutoin rupeaa kuulumaan jotain.\nTuommoisia miehiä! Tulkaapas lähelle, koettakaas!\"\n\n\"Minä ratsastan pois!\" sanoi Heim, \"vesi nousee jo ja lurvakkoni ei\nenää saa koipiaan liejusta.\"\n\nAndrees oli hyvin huolissaan ja katseli vuoroin valleja kohti, vuoroin\npillastuneeseen adjutanttiinsa: \"Kuulesta nyt! Saat seuraavat kahdeksan\npäivää olla överstinä, jos nyt rupeat auttamaan hevosta!\"\n\nSamassa kumartui jo Frans Strandiger, tarttui hevosen kavioihin, jotka\nolivat liejussa ja kiskoi ne irti, niin että savinen vesi pärskyi\nhänelle päin silmiä. Sitten tempoi hän nuorilla pojanvoimillaan hevosta\nkuolattimista, huusi ja potki sitä ja hoputti, ja hirmuisesti puhkuen\nja puhaltaen ja savea ympärilleen räiskytellen kiskasi se itsensä\nvallalleen.\n\nSamassa sovitti Frans jo jalkansa hevosen vasenta polvea vastaan,\ntarttui sitä harjaan, hypähti ja keikahutti itsensä sen selkään. Sitte\nratsasti hän kiintonaiselle maaperälle, ja laskien hevosensa raviin,\nkääntyi hän taakseen ja sanoi lyhyeen ja kopeasti:\n\n\"Tykistö kuuluu minun komentooni nyt!\"\n\nSamat sanat oli entispäivänä, täsmälleen kello kolme iltapäivällä,\nlausunut hänen isänsä, kun hänen kapteeninsa kädestä liukui miekka.\n\n\"Koululle!\" § He laskivat ravissa rantavallin ylitse, ajoivat viheriää,\npeltotietä Eschenwinkelin matalain rakennusten välitse, sitte\nhiekkatietä ylös, ja sitoivat hevosensa Nummitalon rappeutuneeseen\ntuvan oveen. Sitte lähtivät he koulutalolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKouluhuoneessa istui kolme neljä vierasta koolla ja pakinoivat\nhuhuista, joita sanomalehdet viime päivinä olivat tietäneet, ja joita\nihmiset sitte olivat levitelleet talosta taloon, he tarkastelivat\nsuurta Saksan karttaa, joka riippui seinällä vasemmalla opettajan\nistuimesta, ja olivat läsnäolijain silmät siinä puhellessa liitettyinä\nvarsinkin yhteen kohtaan kartalla.\n\nSiinä seisoi lukea sana \"Metz.\"\n\nIhmeellisiä huhuja liikkui kylästä kylään. Ne olivat, ikäänkuin\ntahtoisivat ne puhua, mutta näytti kuin tyrehtyisi se puhe johonkin\nkamalaan. Niiden silmät hehkuivat intoa, mutta olivat kuitenkin\nsäikähtyneet, niiden kädet olivat kohotetut, mutta ei tietänyt,\ntapahtuiko se riemussa vai hädäntuskassa. Yhteenpurrusta suusta\nkamppaili esiin hengenhätäinen huokaus ja hiukset nousivat koholle\nsyviin ryppyihin runneltujen otsien yllä.\n\nNiillä oli olilla kokonaiset laakerikimput.\n\nMissä ne liitivät ohitse, siellä riemastuivat kaikki suuret lapset ja\nkaikki pienet lapset; jumalaapelkääväiset laskivat vakavina kätensä\nristiin, ne, joilla oli isä tai puoliso tai poika siellä kaukana, ne\nvavahtivat. Ainoastaan kurjat maassa kohauttivat välinpitämättömästi\nolkapäitään. Mutta ne olivat harvat.\n\nKaksi ja kolme erällään yhdessä ryhmässä tulivat ihmiset kylästä ja\nEschenwinkelistä ja keskustelivat huhujen johdosta. Tuli nuoria ja\nvanhoja vaimoja, ja tyttöjä. Kaikki olivat arkivaatteissaan, olivat\nauringon paahtamia ja työstä hikisiä. Rukiinleikkuu auringolla oli\njuuri saatu päätteeseen, ja kohta oli vehnänleikkuu marskeilla oven\nedessä.\n\nJoku näytti muuatta sotapostikorltia. Oikeata sotapostikorttia!\nJan Peters, suur'renki, oli mahallaan maaten, kirjoittanut sen\njuomakuppiaan vastaan: \"Majuuri oli kysynyt miehiltä kaikilta: 'Noh,\nmitäs teette, jos turkkilaiset tulevat?' Miehet kaikki kuin tuhannen\npirua huutamaan ikäänkuin olisi ollut jokaisen rensselin päällä villejä\nkissoja! Näinikään huusivat: 'Päin nunnaa annamme.' Sekös meni majurin\nsuihin, hän on liian perso nunnaamaan. Minä puolestani olen perso\nmyöskin silavan perään! Mutta täällä ei ole mitään, homehtunutta leipää\nvaan ja turkkilaisia.\"\n\n\"Hoksaatkos? Sinun pitää lähettää hänelle silavaa.\"\n\n\"Luuletko, että olen niin kankeakuuloinen? Haller otti tänään mukaansa\nkäärön.\"\n\nRohde Eschenwinkelistä oli vienyt teurastuseläimiä Hampuriin ja kertoi\nkiihkoissaan, vaikka hän muuten on hyvin levollinen mies: \"Mikä\nliike ja elämä asemilla! Aivan kuin olisi siellä kokonainen kansa\nvaeltamassa.\"\n\n\"Silloin, neljäkymmentäkahdeksan, silloin ei ollut johtoa... mitään\nvauhtia! Siinä vika oli!\"\n\n\"Mutta vanha Wilhelm kuningas!\"\n\n\"Niin, sanosta muuta!\"\n\n\"Tiedättekö, kuinka nykyään rautatietä kutsutaan?\"\n\n\"Noh?\n\n\"'Bismarck'in musta orhi!' niin sitä kutsuvat.\"\n\n\"Niin, sotamiehet ja hevoset ja kanuunat: kaikki, kaikki vaan Rheiniä\npäin.\"\n\n\"Niin, se Bismarck!\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus.\n\n\"Kun olin paluumatkalla, oli eräs mies junassa, joka tunsi Bismarckin.\nSe sanoi: 'kun tehtiin rauha kuus'kymmentäkuus', oli hän lyönyt nyrkkiä\nniin kauan pöytään, että kaikki olivat muijina edessään.' Hän sanoi\n'Bismarck on suurin mies koko sotajoukossa.'\"\n\n\"Niin, niinhän kai... viisaudeltaan!\"\n\n\"Ei... hän tarkoitti pituudelta!\"\n\n\"Niin... taitaahan niinkin olla.\"\n\n\"Hän osaa kaikkia kieliä. Ranskalaisen kanssa puhuu hän ranskaa,\nturkkilaisen kanssa turkkia. Alasaksaakin osaa hän. Mutta on sillä\nmiehellä kalloa kanssa!\"...\n\n\"Niin, älyä sillä on.\"\n\n\"Kuranssia sillä on!\"\n\n\"Siinä se juuri on: hänellä on kuranssia!\"\n\n\"Niin, mutta mitähän tuo on, kuranssi?\"...\n\n\"Noo, tuohan tarkoittaa, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Ja hän saa\ntoimeen sen, mitä hän tahtoo.\"\n\n\"Ja hän tietää, että hän saa toimeen sen, mitä hän tahtoo.\"\n\n\"Niinhän, niinhän... siinä se on!\"\n\nKolme toverustamme tulivat kankaalta alas tien poikitse ja astuivat\nkoulutupaan. Molemmat Stradigerit menivät kopeasti nojaamaan penkkejä\nvastaan. Heim vetäytyi ujona seinämälle. Kohta senjälkeen meni opettaja\nHaller väsyneenä ja tomuisena akkunan editse. Häntä seurasi hänen\nvaimonsa. Molemmat olivat vielä nuorenpuoieisia ihmisiä.\n\nHaller seisoi kateederin vierellä, ja repi sanomalehtiä auki. Hän luki\nniistä niiden lyhyet, hätäiset ja sekavat uutiset. Mutta se ainakin\nnäkyi olevan varmaa, että suuri vihollisarmeija oli kuninkaan johdolla\nsaarrettu Metziin ja että Schleswig-Holsfeinilaiset olivat olleet siinä\nmukana.\n\nSiitäkös syntyi iloista hälinää ja pakinaa.\n\n\"Missäs ne kylät sijaitsevat? Näyttäkääppäs!\"\n\n\"Tuossa: Mars ja Tour... Ja tuossa pitäisi Gravelotten olla.\"\n\n\"Mutta sittehän ovat meidän miehemme tehneet koko käännöksen, kasvot,\npäin Saksaa?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\"\n\n\"Tuo on nyt taas niitä Moltken tepposia.\"\n\n\"Juhlavalaistuksen me toimitamme! Tietystikin!\"\n\n\"Jos osaavat laittaa semmoisia kaupungissa, niin miks'emme mekin!\"\n\n\"Siis kuinkahan se nyt kuului taas, sanokaas vielä kerta!\"\n\n\"Mars ja Tour.\"\n\n\"Mutta eipäs! Missä ovat olleet yhdeksännen osaston miehet!\"\n\n\"Gravelotte!\"\n\n\"Verneville!\"\n\nNe nimet saa lukea monessa kirkossa, monella hautakivellä\nSchleswig-Holsteinissä.\n\n\"Mitähän siellä sanottiin kaatuneista?\"\n\n\"Tappiot ovat suuret: mutta niiden suuruutta ei vielä voida määritellä.\nYhä löydetään uusia haavotettuja!\"\n\nOvelta käsin kuului kirkas, voimakas ääni: \"Kaksikymmentäneljä tuntia\novat ne seisoneet verissään.\"\n\nSen lausui pastori Frisius. Heikkokasvuisena ja hiukan kumarassa,\nparrattomin kulmikkain kasvoin seisoi hän siellä.\n\nPulpetin ääressä neuvoteltiin matalaäänisesti. Leski Thiel, jonka poika\nHenrik myöskin oli mukana retkellä, oli astunut lähemmä. Ihan hänen\nvieressään seisoi Antje Witt, suurpiika Strandigerkartanossa, jota\npidettiin Henrik Thielin morsiamena. Hänen veljensäkin, Reimer Witt,\noli vihollista vastassa. Antjella oli jalot vapaat kasvonpiirteet ja\ntummat hiukset, hän oli terve ja kookas, ja ystävällisyytensä tähden\npitivät hänestä kaikki. Väitettiin sentään hänestä, että hengenlahjansa\nolivat jotakuinkin vähäiset, jopa niinkin vähäiset, että hän oli\nmelkein yksinkertainen. Joka tapauksessa oli hän aina hyvin hiljainen\nja arka, ja kirkkaat silmänsä olivat ilmeettömät.\n\n\"Onko siellä mitään kahdeksannenkymmenenviidennen miehistä?\" kysyi\nThiel eukko.\n\n\"Ne ovat uljaasti taistelleet eturinnassa!\"\n\nSilloin rohkaisi Antje Witt itsensä: \"Hän lupasi, että hän kirjoittaa\nkohta.\"\n\nMuutamat keski-ikäiset miehet kertoivat Koldingista ja Idstedt'istä.\nSiellä täällä penkeillä istui naisia, jotka nauroivat Antje Witt'iä,\nsiinä kun hän niin hätäyneen näköisenä seisoi pulpetin äänessä, ja\nneuvottelivat aina tuontuostakin nauraen ilotulituksesta, jonka he\naikoivat panna toimeen.\n\n\"Kirjekö?\"\n\n\"Ei... mutta minulla pitäisi olla taskussa eräs sotapostikortti\", sanoi\nHaller, \"olen unohtanut sen, en ole lukenutkaan sitä... oli semmoinen\nsekasorto!...\" Hän etsi... \"tuossa... sinulle, Antje!... Todellakin!\"\n\nAntje seisoi, silmät selkosen selällään, hänen vierellään, sanaa ei\nhän saanut suustaan. Hän pyysi, että hän lukisi sen hänelle, osoittaen\nkorttia. Opettaja katsahti siihen, voihkasi syvään ja tarttui molemmin\nkäsin pöytään.\n\n\"Mitä?... Mitä siinä on?\"\n\n\"Se on Reimer Witt'iltä!\"\n\n\"Onko hän haavoittunut?\n\n\"Mutta lukekaahan nyt!\"\n\n    \"Metz'in luona, kahdeksantena tai yhdeksäntenätoista päivänä\n    elokuuta, en tiedä kumpana. Minun pitää ilmoittaa sinulle, että\n    Henrikkisi on kaatunut. Menen etsimään voisinko löytää hänet;\n    sanotaan että hän makaa lähimmässä talonpoikaistalossa tässä\n    lähellä asemaamme. Nyt olen etsinyt häntä kokonaisen tunnin, enkä\n    vaan ole löytänyt. Veljesi Reimer, joka on säilynyt eheänä; se\n    oli kamala päivä.\"\n\nThielin vaimo pusersi huulensa tiukasti yhteen ja katsahti eteensä.\nPastori Frisius astui hänen eteensä ja silitti hänen kumpaakin kättänsä.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi Antje.\n\nHaller kohautti olkapäitään, tohti katsahtaa häneen ja kalpeni.\nPerästäpäin hän toisinaan kertoi, vaikkei hän mielellään puhunut siitä,\nett'ei hän Mäissään ollut nähnyt niin tyhjiä silmiä, kuin Antje Wittin\nsinä silmänräpäyksenä olivat.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi hän toistamiseen.\n\n\"Veljesi kirjoittaa niin.\"\n\nHän käännähti hitaasti lähteäkseen pois. Mutta kun hän jo oli ovella,\nkääntyi hän taakseen ja sanoi äänekkäästi, ja oli kummallista nähdä,\nettei hän ollenkaan ollut hämillään: \"Minä en usko sitä! Hän oli niin\niloissaan, kun hän läksi.\"\n\n\"Mitä sanotte te, rouva Thiel?\"\n\n\"Minä, niin, minä tahtoisin\", sanoi vaimo... \"että ne toiset... kaikki\nne toiset... olisivat myöskin kaatuneet.\"\n\n\"Oi, vaimoseni, tuo ei ole oikein!\"\n\n\"Eikö?\" vastasi hän terävästi. \"Miksi piti juuri hänen kaatua, ja\nkaikki toiset saivat jäädä elämään? Kun minulla ei enää ole poikaa,\nmiksi pitää toisilla olla? Luuletteko te, että minun poikani oli\nminulle vähemmän rakas, vaikka olenkin vaan köyhä leskiparka?\"\n\n\"Thiel eukkoseni!\" sanoi eräs talonemäntä, jolla myöskin oli poika\nsodassa, \"vaikenehan nyt Herran nimessä. Tule kanssani. Saat\nruukullisen voita!\"\n\nSilloin heltesi vaimo itkemään. \"Lähetin eilispäivänä hänelle palasen\nsilavaa, sitä hän ei enää ole saanut. Kuka senkin nyt syönee!\"\n\n\"Niin... kukahan?\"\n\nHän itki katkerasti. Hän näytti pienemmältä kuin tavallisesti, ja oli\nkuin olisivat hiuksensa muuttunut harmaammiksi. Häntä saatti naisten\nsydämestä lähtevä äänekäs sääli, kun hän köyhempänä, paljoa köyhempänä.\nkuin oli sinne tullessaan, lähti kouluhuoneesta.\n\nHetkisen istui hän vielä opettajan puolella pikku Otton kehdon ääressä.\nNuori rouva polvistui hänen viereensä ja itki, leskivaimo mietti ja\nmietti. Nuoren vaimon ajatukset, liikkuivat tulevaisuudessa, vanhan\nmenneissä päivissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään illalla, kun jo oli pimeä, komensi Frans vielä vahtimaan\nvallille. Hän sanoi, että se tapahtui laivojen vuoksi. Muuten oli\nhänelle yhdentekevää, mitä ajutantti Strandiger ja vielä enemmän, mitä\nsotamies Heiderieter tuumivat hänen määräyksistään. Niinpä lähtivät\nhe isännöitsijän hupaisasta tuvasta ja hiipivät tietä vallille. Mutta\nmatkalla, lepistössä, kieltäytyi Andrees tottelemasta: hän sanoi, että\noli vallan mieletöntä lähteä näin keskellä yötä; tämmöinen ei enää\nollut mitään leikkiä. Niinpä kääntyi hän takaisin ja lähti kotiin.\n\nSiispä jatkoivat Frans ja Heim matkaa kahden.\n\nHeim jätettiin vartioksi vallin laelle. Hän sai käskyn lymyillä\nruohikossa aitauksen vieressä, olla liikkumatta ja kaikella muotoa\nvaroa nukahtamasta. Toinen lähti yksin pimeälle niemikölle alhaalla.\n\nHeim istui ja katseli rantakanavan ylitse, jonka pinta oli ihan pimeä,\nvalaistusta kohden, joka heijasteli kylän yllä. Siellä oli järjestelty\nkynttilöitä ikkunoihin: voiton riemu oli sentään taas vallannut mielet.\nStrandigerkartano tosin näkyi hiljaisena ja pimeänä: sillä kun Frans\nkiihkeästi oli vaatinut, että sytytettäisiin kynttilät, oli rouva\nStrandiger ruvennut itkemään. Hän itkikin paljon siitä saakka, kun\nmiehensä oli hukkunut matalikolla. Opettajankin asunto oli pimeänä,\npuolisot istuivat hiljaa, rinnakkain ja kuuntelivat, kuinka lapsensa\nhengitti. Mutta kylän keskellä, missä tie nousee ylös kirkolle ja\ntaittaa vasemmalla kirkkotarhan sivutse, olivat ikkunat kummallakin\npuolella valaistut. Kauppiaan talo kirkon vieressä loisii kirkkaimpana.\nKynttilät seisoivat tiheissä riveissä. Mutta mies ja vaimo kävelivät\nulkona huoneen edustalla, kirkkotarhaa kohden, katselivat valaistusta\nja itkivät hiljaa itsekseen. Heillä oli yksi lapsi kirkkotarhalla ja\ntoinen Metz'in edustalla.\n\nHeim istui ja ihmetteli toverinsa rohkeutta, joka oli ikäänkuin\nkadonnut mustaan pimeyteen alhaalla. Heim rupesi uneksumaan. Ja kohta\nasteli hän ystävänsä Reimer Wittin rinnalla taistelun tuoksinassa\nMetz'iä kohden. Hehkuvia kuulia vinkui kaupunkia kohden, oli meteli\npahempi kuin kisatanterella ja Metz'in yllä heijasteli valaistus.\nJa hän ja Reimer olivat ensimmäiset, aivan ensimmäiset. He mursivat\nportin, se oli ihan samallainen kuin Strandigerkartanon tallin ovi;\nBazaine oli polvillaan Heimin edessä, mutta Reimer ei tahtonut suoda\nmitään armoa. Silloin tuli kuningas Wilhelm siihen mustalla orhillaan,\nhänellä oli kultainen kruununsa valkeilla hiuksillaan ja hän kiitti\nheitä kumpaakin, ja oli enää ainoastaan siitä kysymys, kumpi heistä\nsaisi aina ratsastaa kuninkaan rinnalla.\n\nHeim heräsi.\n\nAitauksella hänen rinnallaan istui Antje Witt ja oli hyvin pimeätä.\nAntje Witt sanoi: \"Kuules, Heim, anna kätesi tänne.\"\n\nAntje puhui niin kummallisesti, kuin semmoinen, joka on kovasti\njuovuksissa. Heim antoi arkaillen kätensä hänelle.\n\nHän pusersi pojan lämmintä kättä ja puheli sitte, kieli kankeana: \"Noin\nlämmin oli hänenkin kätensä, kun hän kolme viikkoa sitten lähti. Ja\nsinä et ole kuollut.... siis ei hänkään ole kuollut!... Vai oletko\nsinä kuollut?\" kysyi hän, ja katsoi häntä läheltä suoraan silmiin.\nSilloin huomasi poika, että Antjen kasvot olivat ihan väännyksissä.\nHän kirkaisi kovasti, tempasi itsensä irti ja juoksi, niin nopeasti\nkuin taisi, ja tuli itkien Nummitaloon. Emännöitsijä ei saanut häntä\nrauhoittumaan, ei päässyt siitäkään selville, mitä hänelle oikein oli\ntapahtunut, sillä hän ei kehdannut puhua, kun ei hän ollut selvillä,\nmikä oli ollut totta, mikä uuta.\n\nSeuraavana päivänä kertoi Frans Strandiger, että alhaalla kaivannoilla\noli ollut vieraita mustia aluksia, mutta että ne olivat lähteneet pois,\nkun hänen huudoistaan olivat huomanneet, ett'eivät voineet salaa laskea\nmaihin.\n\nUsko näihin mustiin laivoihin oli silloin, ja vielä vuosia\njälkeenpäinkin, hyvin yleinen rannikkokansan keskuudessa.\n\nNämä nyt olivat kolmen toveruksemme sotamuistot. Siten leikkivät lapset\ntuon kamalan sodan kynnyksellä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nLaakea tasainen kangas aukeni kylästä metsän rantaan asti. Kun makasi\npitkänään kankaalla, kuten Heim Heiderieter teki, niin ei tällaisena\ntoukokuun päivänä, joka oli hiukan usvainen, nähnyt muuta kuin toisella\npuolen metsän, hyvin vaatimattoman, länsituulien runteleman metsän,\ntoisella puolen kirkon tornin, muutamia olkikattoisia päättyjä ja\npuulatvoja. Sen näki, muuta ei. Kaikki muu, muu maailma, oli Heim\nHeiderieteriltä sumun peitossa, vaikka hän nyt jo olikin kuudentoista\nvanha, ja ollut mukana sodassa Ranskaa vastaan ja vaikka hän\nkääntelikin pastori Frisiuksen johdolla vanhaa kreikkalaisukkoa Homeroa\nsaksaksi.\n\nKankaan rajalla, länttä päin lähellä kylää, yritteli leveä ja matala\nolkikatoksinen rakennus, jonka räystäät kummallakin puolella melkein\nkoskettivat maahan, kurkistella kankaan ylitse. Siinä se vetelehti\nlaiskana sumun keskellä. Se oli Heim Heiderieterin isän asunto, äitinsä\noli hän jo aikoja sitten kadottanut; siskoksia ei hänellä ollut koskaan\nollutkaan. Niinpä oli hänellä ollut hyvä tilaisuus kehittyä oikeaksi\nHeiderieteriksi.\n\nHeiderieterit olivat jo kolmattasataa vuotta asustaneet tuossa talossa\nkankaan rajalla. Heidän ilmaansa oli, kun leijaili sumu kankaalla.\nMaailma semmoisena kuin se näkyy, ilmiöineen ja kuvineen, oli\nHeiderietereille aina ollut sumun ja usvan harsossa. Siksipä eivät\nolleetkaan tiluksensa laajenneet, eivätkä tulleet arvokkaammiksi.\nHeille kuului kyllä paitsi jonkinvertaa peltoa marskeilla, myöskin\nkangas, mutta se oli yhä yhtä muokkaamaton, kuin ensimmäisen\nHeiderieterin päivinä; ja oli heillä siis kyllä vielä yllinkyllin tilaa\nheittäytyä pitkäkseen ja oijennella pitkiä jäseniään kangaskanervikolla\nja tähystellä ulos sumuun, joka kätki maailman heidän uneksuvilta\nsilmiltään.\n\nPastori Frisius tapasi sanoa: \"Heiderieterit ovat laiskoja vetelyksiä\",\nmutta pastori Frisius ei ole mikään ihmistuntija, ja lisäksi liikkuu\nverensä hitaasti. Opettaja Haller taas sanoi: \"Ne ovat hienoa hupaista\nväkeä\", mutta opettaja Haller paisuu ruumiillaan yhä tukevammaksi ja\nottaa elämän vielä kevyemmältä kannalta, ja mietiskelynsä tapahtuvat,\nkaikki kirkkaassa auringonpaisteessa.\n\nTotuus ei ole kummallakaan heistä; sen löytää siitä välimaalta:\nHeiderieterit ovat hienoja ja vetelyksiä.\n\nKun peltomies näyttää perunoitaan, joita hän on viljellyt, niin ottaa\nhän säkistä ja sanoo: \"Tuommoisia ovat pienimmät!\" ja vielä kerran\nkourasee hän ja sanoo: \"Ja tuommoisia suurimmat! Muut ovat siinä\nvälillä.\" Jos tekee siten Heiderieterien kanssa, niin oli suurin\nheistä se, joka eli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten, ja jonka\nnimi tunnustuksella mainitaan maan taidehistoriassa. Hän oli, kuten\njokainen taiteentuntija tietää, kuvanveistäjä. Mutta kun eivät aika ja\nihmiset sallineet hänelle tilaisuutta luoda jotakin suurta kiveen tai\npronssiin, niin on hän näperrellyt pienempää. Onpa sentään muutamissa\nkartanoissa ori lahoilla maata, kuten esimerkiksi Husanmin linnassa,\nliesiä, toisin paikoin kivisiä portinpieluksia, jotka osoittavat varsin\njaloa ja eloisaa muotoaistia. Hänen elämästään on hyvin niukat tiedot.\nHän lienee ollut komean näköinen, ja noista linnoista, joissa hän\nansaitsi hyvän toimeentulon, lienee hän karkoitettu jonkun rakkausjutun\nvuoksi. Sittemmin on hän kunnioitettuna ja arvossapidettynä elellyt\neräässä hansakaupungissa mestarina, joka osasi yhdistää toisiinsa\ntaiteen ja käsityön. Vanhuutensa päivät ja loppuikänsä eli hän\nNummitalossa. Tuo on omituisia. Oliko Heiderieterluonto vielä kerran\npujahtanut näkyviin? Ja olikohan se sen hieno vai vetelys-puoli?\n\nVähäpätöisin kaikista Heiderietereistä taas oli hän, joka vielä oli\nelossa, Heimin isä.\n\nMitäköhän hänestä sanoisi?\n\nKun tulee metsästä taloa kohden, niin joutuu astumaan erään\nkankaanpalasen poikki, joka kanervikon alla on kuin pienissä lyhyissä\naalloissa. Tämän maanpalasen oli isänsä kerran muinoin raivannut\nviljelyskelpoiseksi, oli kylvänyt ruista siihen ja sitte kuollut.\nHänen poikansa ei kylvänyt peltoa, ja se maatui nummeksi taas. Mutta\nkyntövaot näkyivät sillä vielä, kuin jähmettyneet aallot. Onpa hänestä\ntoinenkin juttu, kuinka joku häijynkurinen kerran oli ehdottanut, että\nhän valittaisiin kirkonisännäksi. Mutta pastori Frisius kielsi sen\njyrkästi, hän kun sanoi hieman epäilevänsä semmoista kirkonisäntää,\njoka ei pitänyt kunnossa ja puhtaana omaa taloaan, niin, eipä edes omaa\npäätänsäkään.\n\nEi! Tämä Heiderieter ei ollut hieno, hän oli ainoastaan laiska!\n\nViimeiset kaksikymmentä vuottansa vietti hän siten, että kaiveli\njätinhautoja, joita oli kankaallaan. Niin pitkän ajan oli hän häärinyt\ntässä toimessa, ja niin yksinomaan, että poikansa, Heim, oli lopulta\ntullut siihen käsitykseen, että käytti aikaansa parhaiten, kun innolla\nja halulla etsi outoja esineitä maan povesta, tai, kun ei kumminkaan\nvoinut avata kaikkia hautoja maailmassa, loikoi kesät kankaalla,\ntalvet uunin päällä ja mietti ja kuvittelu mitä kaikkea semmoisissa\nmahtoi piillä. Niinpä oli hänkin hyvällä tolalla kehittyä todelliseksi\nHeiderieteriksi.\n\nHeiderieter nimen kielijohdosta on ollut paljon kiistaa. Opettaja\nHallerin mukaan merkitsisi se kankaallaratsastajaa, siis miestä,\njoka joko metsästäjänä tai vartijana ratsastelee kangasta: pastori\nFrisiuksen mukaan merkitsisi se taas kankaanraatajaa, miestä siis, joka\nraataa kangasta ja tekee sen viljelyskelpoiseksi. Jos nyt arvostelee\nHeiderietereitä ensimmäisestä viimeiseen tämän jälkimmäisen selityksen\nmukaan, niin ansaitsisi heistä vaan yksi, tuo ylempänä mainittu Heimin\nisoisä, tämän nimen. Toiset kaikki eivät ole panneet montakaan kortta\nristiin pysyttääkseen tuota, aina eteenpäin tunkevaa kangasta etäällä\nomasta olkikatostaan, jonka alla he uneksuen elustivat.\n\nHeim makasi kankaalla ja katseli isäänsä, joka jo oli useat päivät\nperäkkäin verkkaan ja arvellen hääräillyt avaamassa erästä hautaa.\nKuuli lapion pehmeän suhauksen ja mullan hiljaista vierintää. Muuta ei.\nMolemmat olivat vaiti: he eivät koskaankaan puhuneet keskenään mitään.\nKumpikin kehräsi omia ajatuksiaan, todellisella Heiderieterillä olikin\naina riittävästi miettimisen aihetta.\n\nSilloin kirahti lapio kiveen.\n\nUkko laski lapion kädestään ja lähti astelemaan Nummitaloa kohden.\nKuten tavallisia, oli hän unohtanut lippaan, johon hänen oli lapana\nsulkea löytöesineet. Hänen vanha, raihnainen jakkunsa roikkui\netupuolella polviin asti; harmaat, melkeinpä valkeat hiuksensa ja\npartansa törröttivät tappuraisina ja sekaisina suuren päänsä ympärillä,\nhän astua komppuroi hitaasti ja kömpelösti ja koko ryhtinsä oli\nvanhuuden ja velttouden murjoma.\n\nHeim makasi ja katseli vanhuksen jälkeen. Samassa muisti hän,\nettä lapio oli kirahtanut. Hän sujahutti viime unensa sielunsa\nsunnuntaikammioon, joka oli hyvin avara, ja kohdisti älykkäät silmänsä\nsinne, mistä kivi kurkisti mullan peitosta. Verkalleen ryömi hän\nlähemmälle, pitkät käsivarret ja sääret neliniitisessä palttinassa,\njaloissa kömpelöt pujotinkengät: ihan kuin suuri harmaa sisilisko.\nMaaten pitkänään koetti hän saada liikahtamaan hiukan puoleen kahta\nkiveä, jotka kehystivät hautaa: mutta se ei onnistunut. Hyvin\nvaivalloisesti mutta levollisena tunki hän sitten pitkän ruskean\nkätensä kivien rakoon ja tunnusteli varovasti haudan soralla täytettyä\nsisustaa. Silloin hykähti koko pitkässä ruumiissaan, tuoksahti hiukan\nruskeaa multaa kivien raosta esiin, ja kohta jälestä tuli sieltä\nnäkyviin sormenlevyinen keltainen vanne, rannerengas.\n\n\"Nyt on niitä minulla kolme!\" sanoi hän matalaan, otti renkaan\nja käänteli ja punnitsi sitä kädessään. \"Kolme!... mutta tämä on\nraskain...\" Hän katseli miettiväisenä rengasta kädessään. \"Kunpa vaan\nnyt vihdoinkin saisin käyttää niitä! Vihdoinkin! Kolme niitä minulla\nnyt jo on. Enkä vielä ole saanut yhtään käytetyksi!\"\n\nUkko läheni kankaan poikitse. Häilyvästi ja epäselvästi näkyi hänen\nryhditön haamunsa sumun lävitse. Hänellä oli lipas kainalossa ja\nkädessä rautakanki.\n\n\"Tartuppas kiinni!\" sanoi hän.\n\nNiinpä täytyi Heimin ylös ja tarttua kankeen. Kun ei ukon onnistunut\nsaada suurta kansikiveä liikkumaan puoleen, rynnisti Heim painollaan\nsitä vastaan; silloin se antoi myöten.\n\nMolemmat kumartuivat alas ja tirkistivät kammioon.\n\n\"Hiiri!\" sanoi ukko.\n\n\"Myyrä!\" tuumi Heim ja silitteli huolellisesti tasaiseksi jäljen, joka\narveluttavasti muistutti sormen jälkeä.\n\nEi vaihdettu sanaakaan kun he huolellisesti tarkastelivat multaa ja\nnostivat pienimmätkin sirut ja palaset lippaaseen. Nyt oli hauta\ntutkittu. Ukko tunnusteli varovasti kädellään multaa ja kohotti päätään.\n\n\"Sinä saat lähteä kotiin\", sanoi hän.\n\nSilloin lähti Heim, kädet upotettuina syvälle housuntaskuihin,\nlevollisin pitkin askelin kankaan ylitse: mutta hän ei mennytkään\nNummitaloa kohden, vaan Wodanin kukkulalle, joka kohosi metsän rajalla.\nJa siinä astellessaan naurahteli hän tyytyväisesti itsekseen: \"Nyt\nlöytää hän tikarin... no, löytäköön!\"\n\nKymmenessä minuutissa oli hän ennättänyt kukkulalle ja istahti alas\neräälle parin valkean koivun välillä olevalle istuimentapaiselle\nkanervamätläälle jo rupesi hankaamaan rannerengasta kirkkaaksi\nkarheata nuttuansa vastaan. Siten askarteli hän vaieten ja kasvot\numpimielisen näköisinä lähes pari tuntia, ainoastaan puol'avoimissa\nsilmissään välkähteli elämä, värikäs kuin muinaisaikuisissa haudoissa.\nHän kuvitteli, kuinka hän käyttäisi näitä kolmea rannerengastaan, ja\nkuinkahan tuo suuri ihmeellinen tapaus oikein tulisi sukeumaan.\n\nAurinko oli voittanut sumut ja lepäsi nyt kirkkaana ja lämpimänä\nlännen taivaalla, tavoitellen jo kultaisilla pitkillä sädesiivillään\nmeren rantaa. Täytyi sentään tietää, että se siellä oli meri, omasta\npäästään ei sitä olisi kukaan keksinyt. Mutta tuo mahtava hopeainen\nviiru taivaan rannalla, joka näkyi lännessä, ja joka ikäänkuin\neroitti ihmisten maailman Jumalan maailmasta, se on Pohjanmeri, joka\nluodeajaksi on vetäytynyt kaukaisuuteen.\n\nTie, joka johti maailmasta tänne kankaan yksinäisyyteen, tuli viistoon\nWodanin kukkulan takaa metsästä. Tuo hiljainen metsätie, jolla harvoin\nnäki ihmistä, vilkastui nyt tänä iltana yht'äkkiä. Kuului lähenevän\naskeleita ja rupesi puiden välistä kuulumaan miesten ja naisten ääniä\nylös Wodanin kukkulalle.\n\nHeim Heiderieter antoi rannerenkaan livahtaa taskuunsa ja katsahti\nkummissaan ylös. Uupuneen näköisiä miehiä asteli hiekkaista tietä, ne\nolivat tummissa sarkapuvuissa ja astuntansa todisti pitkää matkaa ja\nraskasta työtä. Heidän jälissään asteli neljä viisi naista, hekin\nnäyttivät uupuneilta, mutta olivat kuitenkin yhä vielä puheliaita. Yksi\nniistä, roteva, voimakaskasvuinen nainen keksi pojan kukkulalla ja\nkysyi häneltä oudolla yläsaksalaisella murteella, oliko vielä pitkäkin\nmatka lähimpään kaupunkiin. Poika nousi ylös ja astui alas kukkulan\nrinnettä.\n\n\"Tunnin matka!\" vastasi hän. \"Mutta sille saatte astua ripeämmin.\"\n\nHe jatkoivat matkaansa tuontuostakin katsahtaen taakseen: Heim seisoi\nruskeat sormensa kouraistuina valkean koivunrungon ympärille ja katseli\nheidän jälkeensä. Säännöllisesti nousivat ja laskivat naisten värikkäät\nhuivit.\n\nNyt kääntyivät he kerran vielä katsomaan, ja kirkas nauru helähteli\ntieltä metsää kohden.\n\nHeimistä oli tämä kaikki kuin unta. Tuossahan oli ihan ilmielävänä\nedessään mitä hän tänään aamuna oli lukenut pastori Frisiuksen\nhiljaisessa työhuoneessa. Kasvoilleen oli herännyt kärsivä\nilme, otsalleen nousi silmäinsä ylle syviä suoria ryppyjä, ja\nyhteenpuristetun suunsa pielukset nuutuivat alaspäin. Siten kyyristeli\nhän koivun vieressä, pensaikko melkein peitti hänet.\n\nOdysseys hän oli, josta hän näinä viikkoina oli lukenut ja jonka\nseikkailut olivat kokonaan täyttäneet hänen mielikuvituksensa!\nTuntematonna oli hän palannut kotimaalleen ja tähysteli nyt suojaavan\npensaikon varjosta kosijain kopeata kulkuetta. Uhkaavasti huudahti hän\npoistuvien jälkeen:\n\n    \"Teitä, te koirat! Jo jääneen luulitte mun ikipäiviks'\n    Kauas rannoille Troian! Te mässätä saittekin täällä:\n    Ah! väkivaltaa teitte mun linnani naisille kilvan,\n    Ahmatit, vaimon mun jopa liehaten ahdistitte!\n    Ettekö peljänneet edes taivahan hallitsijoita?\n    Tai häpeäännekö tyystin jo muistonne haipunut lienee?\n    Nyt toki kuoleman hetki on koittanut, kaikille teille!\"\n\n[Tämä, samoin kuin muutkin kirjassa löytyvät runot on suomentanut\nmaisteri O.E. Helkiö.]\n\nSilloin helkkyi metsästä iloista naurua ja joku lapsenääni sanoi:\n\"Oletko sinä siis Odysseus?\" Siellä istui eräällä puuntyngällä\nsievä, ehkä noin neljätoistavuotias tyttö, hänellä oli päässään\npunaisenkirjava huivi ja näytti hän matkaväsyneeltä.\n\nHeim Heiderieterkös hypähti suorana ylös ja katsoi arastelematta\nsuoraan noihin nuoriin lämpöisiin kasvoihin siellä alhaalla. Kasvonsa\nolivat punastuneet, vaaleita kiharia hiuksiaan kultasi ilta-aurinko, ja\nsilmänsä olivat sulaa säteilyä ja kysymyksiä.\n\n\"Tules tänne ylös!\" sanoi hän ripeästi. Ja hän kääntyi hiukan ja\nosoitti istuinsijaa vieressään.\n\n\"Mutta toiset jatkavat matkaansa!\"\n\n\"Oh!... he jäävät kaupunkiin! Ja sinne sinä kyllä ennätät. Istu tähän\nnyt... Kuuletko? Tänne. Rohkeasti vaan.\"\n\nHän kutsui ja viittoi. Koko ruumiinsa oli liikkeessä, silmänsä\nhymyilivät ja säteilivät, ja sanansa sujuivat, vaikka hän puhuikin\nyläsaksaa, liukkaasti ja pyöreästi ja keveästi huuliltaan kuin helmet.\n\nSillä tämähän oli elämää! Tämä oli todellisuutta! Tuo muu kaikki,\nisä ja kylä ja marski: ne olivat vaan ikävää yksitoikkoista unta.\nMutta tämä oli värikästä ihanaa todellisuutta! Nythän hän voi pukea\nsanoiksi kaiken sen, josta hän niin usein, kankaalla loikoessaan,\noli uneksinut. Nythän oli elävää todellisuutta se suuri tapaus, joka\nniin oli väikkynyt mielessään, ja jonka hän niin usein oli jokaiseen\nyksityisseikkaan asti niin selvästi ja värikkäästi itselleen kuvitellut!\n\nTyttö istui nyt todellakin siinä mättäällä! Kirjava huivinsa oli\nsoljunut alas ja hänen melkein mustat, hiukan kiharat hiuksensa\nvivahtelivat ilta-aurinkoa vastaan metallisesti. Tyttö loi silmänsä\nuteliaasti häneen ja hymyili hiukan ja nojautui voimakkaalla,\njäntevällä vartalollaan mukavasti koivunrunkoa vastaan.\n\n\"Nyt sinun pitää olla mukana\", sanoi poika. \"Ja älä lainkaan pelkää!\"\nJa suurekkaalla liikkeellä osoitti hän kankaalle: \"Tuo on kaikki\nmeidän, marskeillakin on meillä maata ja hevosia ja lehmiä. Tässä on\nmeidän kuningaskuntamme! Ja tiedämme kuinka vierasta on kohdeltava!\nIsien Homeroa!\"\n\n\"Hänestä olen minäkin joskus kuullut\", vastasi tyttö.\n\n\"Luonnollisesti! Sinähän olet kuninkaan tytär!\" Ja hän naurahti\nvapaasti ja hilpeästi, kuin ei ikinä ennen.\n\n\"Sinä puhut niin hienoa kieltä, aivan toisellaista kuin täällä. Mistä\nsinä olot?\"\n\n\"Minä olen kaukaa etelästä.\"\n\n\"Oletko sinä samaa joukkoa kuin nuo tuolla?\"\n\n\"Olen nyt, en aiemmin! He ovat tiilentekijöitä, tiedätkö.\nLippe-Detmoldista. Teidän kaupunkiinne on perustettu uusi tiilitehdas,\nhe tulevat sinne työhön.\"\n\n\"Mutta missä ovat vanhempasi sitte?\"\n\n\"Vanhempani ovat asuneet Hessissä, ja ovat jo kauan sitte kuoileet.\"\nHän katsahti ajatuksissaan kankaan ylitse ja näytti hyvin väsyneeltä.\n\nPoika kääntyi vilkkaasti häntä kohden: \"Nyt sinun pitää jäädä minun\nluokseni. Näetkös, olemme ihan yksin maailmassa? Tuolla lännessä ja\ntuonne etelään on kaikki merta, tuonne pohjoiseen on kangasta, ja\nidässä metsää, tuhannet penikulmat.\"\n\nNyt nauroi tyttö taaskin, ja silmissään välkkyi satu. \"Mitä nyt siis?\"\nsanoi hän.\n\n\"Homerossa\", sanoi poika suurekkaasti, \"sinuttelevat kaikki kohta\ntoisiaan.\"\n\nHän otti tyttöä kädestä, ja sanoi, hieman hämillään ja hieman\njuhlallisesti: \"Sinäpäs olot oikein mieleiseni tyttö!\"\n\n\"Sepä somaa\", vastasi tyttö ja katsahti poistuvia kohden; \"minusta\nei kukaan muutoin välitä, eikä kukaan kysy minulta, mikä olisi minun\nmieleeni.\"\n\n\"Mikä olisi sitte mieleesi?\"\n\n\"Nytkö? Jäädä sinun luoksesi!\"\n\n\"Näetkös! Nyt sinä olet niinkuin ihmiset silloinkin! Nyt me teemme,\nmitä itse ikinä tahdomme. Tule, niin menemme metsään.\"\n\n\"Mutta minä olen väsynyt.\"\n\n\"Minä tiedän erään sievän paikan puron rannalla, istut sinne, ja minä\nkerron sinulle, mitä olen lukenut, ja enemmänkin.\"\n\nTyttö lähti hidastellen hänen mukaansa, Matalain pyökkien oksat\nsulkeutuivat hiljaa kuin ovet heidän takanaan. Tuuli pidätti\nhengitystään ja aurinko kurkisteli heidän jälkeensä. Muurahaiset\nseisahtuivat askareissaan, ja linnut keskeyttivät lauluharjoituksensa.\nSiellä lähellä metsän rantaa hoikkien solakkain koivujen varjossa,\njuosta Iiritteli nopeasti, hiljaa solisten, valkealla sannallaan pieni\nkirkas puro. Se oli niin kapea, että helposti voi hypätä sen ylitse.\n\nPoika astui ensin yli, tyttö seurasi häntä nojaten hänen käteensä.\nHän oli ensi kertaa näin lähellä jotakin tyttöä. Hänellä oli ihan\nsama tunne, kuin äskeisin, kun hän oli kahden pastori Frisiuksen\nkanssa kirkossa levittämässä punaista pääsiäisvaatetta alttarille. Hän\nhellitti hänestä kohta, ja osoitti sammalia jaloissaan, joka kaltevasti\nyleni koivujen juurille. Siinä oli pehmyt, hempeävärinen matos, jota\nheleäväriset pilkut vilkastuttivat.\n\nTyttö solahti uupuneena istumaan ja nojasi päätään kädellään, poika\nistui hänen eteensä. Siinä vilkkaasti puhellessaan nojautui Heim\nmilloin kumpaankin kyynäspäähänsä, milloin taas nousi hän ylös ja oli\npolvillaan, niin että tyttö nauroi hänen hullunkuriselle asennolleen,\nja sanoi että hän oli kuin jänis kaalimaassa, korvat vaan hiukan\nerilaiset! Ja hän katseli hänen korviaan, jotka somasti liketen päätä\npilkistivät esiin kiharain hiusten alta.\n\nHe juttelivat keskenään, aivan kuin olisivat kasvaneet yhdessä, aivan\nkuin veli, joka juttelee pikkusiskolleen. Poika oli ihan unohtanut\nolla hämillään. Yläsaksa, jota hän muuten puhui vaan pastorin luona,\nihan tulvi huulilleen. Mutta mikään ei ihmetyttänyt häntä: olihan\nkaikki sulaa, kirkkainta todellisuutta! Hän kertoi kankaasta ja\nPohjanmerestä, kertoi, mitä muinoin, ammoisina aikoina oli tapahtunut\nkankaalla ja sotatanterilla, oli kovin toimissaan ladellessaan näitä\nkirjavia viisauksiaan, ja innostui tuontuostakin tekemään kulmikkaan\nkädenliikkeen, niin että tyttö sanoi: \"Olet aivan kuin suuri\nmetsästyskoira!\" Tyttö nauroi, oli pujottanut kätensä ristiin päänsä\ntaakse ja nojasi niitä yhteen pujotettuja käsiään vastaan. Näki hänen\nsilmistään ja siitä kuinka mukavasti ja täynnä hyvää tuntua hän nojausi\nsiinä, kuinka onnellinen hän oli.\n\n\"Mutia nyt kerron vielä sinulle jotain, sen olen itse kokenut. Ja sinun\npitää sanoa, onko se totta.\" Ja nyykäyttäen päätään, kuten tahdiksi,\nalkoi hän lausua. Tuuli tulla humisteli kevyenä kankaalta käsin metsään\nja häivytti ja hämmensi nuorta lehvistöä; ja nuo lukemattomat, punaiset\npilkut, jotka aurinko oli kuvannut metsäruohikolle, heräsivät elämään\nja koettivat tavoitella toisiaan.\n\n        Puron rannalla.\n\n    On metsässä kevään tuoksu,\n    Ja puro soljuen soi;\n    Ja ääressä puron juoksun\n    Poikanen unelmoi.\n\n    Niin unen uinuvi oivan\n    Hän sammalvuoteellaan,\n    Hän kuulee puron soivan,\n    Kuiskivan kulkeissaan.\n\n    \"Mun verhoni eikö loista?\n    On rintani hopeinen,\n    Ei valkoviittani moista\n    Vihreäreunaisen!\n\n    \"Kuin tehoo lauluni sinuun,\n    Tää sointujen kirkas vuo?\n    Et kyltyä voikkaan minuun,\n    Kerta kun käyt mun luo!\n\n    \"Mun silmiin hurmau etkö?\n    On matkani kauas, hei!\n    Mun lempeä pyytänetkö?\n    Ei ole aikan, oi!\"\n\n    \"Oi, ellös poistu, armas!\"\n    Hän valveten kirkaisee;\n    On vastassa povi armas,\n    Vaahtoa syleilee.\n\n    Kun taasen on tyyni laine\n    Ja puru kirkas on,\n    Hän aallossa näkee vainen\n    Katsehen angervon.\n\n    On nurmi suruissansa\n    Ja kukkuin painuu pää;\n    Ja puro matkallansa\n    Vieläkin nyyhkyttää.\n\nTyttö kohautti olkapäitään ja sanoi: \"Tuommoistako sinä kuvittelet?\"\n\n\"Olen elänyt sen! Aivan todella elänyt!\"\n\n\"Sinäkö?\" sanoi tyttö. \"Veijari sinä olet? Nytpäs pääsin selville\nsinusta!\" Hän nojautui taas taaksepäin, ihan pitkäkseen, ja räpytteli\nsilmiään auringon valoa vastaan, joka pujotteli viistoon koivulehvikön\nvälitse. Poika istui hänen edessään vaan ja katseli -häntä.\n\n\"Ennenkuin lähdet\", sanoi hän, \"pitää meidän vaihtaa lahjoja! Tiedätkö\nmitä? Semmoisia vaihtoivat ne muinoin aina.\"\n\n\"Mutta minullahan ei ole mitään.\"\n\n\"Sinun pitää nyt tuumia jotain.\"\n\nTyttö katsahti häneen mietteissään, sitte taivutti hän suruisan\nnäköisenä päätään hiukan syrjään ja sanoi: \"Nyt pitää minun nousta,\npitää lähteä.\"\n\n\"Jää nyt vielä!\"\n\n\"Minä olen jo jäänyt tunnin matkan jälille toisista. Oh. kunpa taas\nsaisin palata kotiin!\"\n\n\"Kirjoitatko minulle, kun olet kotona? Minun nimeni on Heim\nHeiderieter.\"\n\nTyttö ei kuunnellut häntä. Unet olivat unohtuneet. \"Näytä minulle\nnopeasti nyt, mistä tie menee?\"\n\nPoika lähti edellä pensaikon lävitse, taivuttaen oksat huolellisesti\nsyrjään. Siten saapuivat he tielle.\n\nHe katsahtivat toisiinsa ja huoahtivat syvään, eivätkä liikahtaneet.\n\n\"Mene tuonne kukkulalle!\" Sitte näemme vielä kauan toisemme.\n\n\"Tulee kohta pimeä jo, pelkään.\"\n\n\"Nyt minä lähtien!\"\n\n\"Niin\", sanoi poika pikaisesti, \"nyt sinun pitää lähteä, mutta kas\ntässä... tämän saat minulta, näetkös? Lahjaksi!\" Ja hän antoi hänelle\nrannerenkaan, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt käteensä, \"Se on kultaa\",\nsanoi hän, \"säilytä se, että tunnen sinut sitte, kun olemme tulleet\nsuuriksi.\"\n\n\"Mutta tohdinkohan? Tuohan on suuria ihmisiä varten?\"\n\n\"Olen löytänyt sen meidän omasta maasta\", sanoi poika ylpeästi.\n\nSilmät luotuina renkaaseen, jota hän piti kädessään, kääntyi tyttö\nhänestä ja lähti vitkaan pois.\n\nPojan silmät riippuivat tytössä. Heidän välillään väreili jotain\nhenkistä. He palasivat uudelleen toistensa luoksi ja antoivat kätensä\ntoisilleen. Sitte lähti kumpikin sanaa sanomatta tietään.\n\nWodanin kukkula lepäsi yksinäisenä metsän rannalla.\n\nPuro solisi edelleen.\n\nPoika hiipi kankaan ylitse kotiinsa...\n\nVanha Heiderieter oli sillävälin palannut kotiin Kyökissä seisoi\nTelsche Spieker avoimen lieden edessä. Isäntä astui hänen ohitsensa\nja meni viistoilla lasiruuduilla ja kiemuroivilla puuleikkelyillä\nvarustetun kaksoisoven kautta saliin.\n\nNummitalo oli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten ollut kappalaisen\nasuntona ja oli se hupaisa yhdistymä oppineen asunnosta ja\ntalonpoikaistalosta. On kuvaavaa Heiderietereille, että juuri he\nsilloin hankkivat itselleen tämän talon. Sen täytyi miellyttää sukua,\njoka oli puolin taiteellista, puolin talonpoikaista.\n\nUkko meni pitkin laahustavin askelin tuon juhlallisen vanhanaikaisen\nhuoneen lävitse, jossa vaan oli harvassa huonekaluja, ja avoi\nvasemmalla erään kamarin oven, johonka hän vihdoin viimein oli syvältä\ntaskustaan löytänyt avaimen.\n\nKun hän oli työntänyt puoleen erään niistä tomuisista verhoista, jotka\npeittivät kumpaakin ikkunaa, ja tarkastanut, että koulukartano siinä\nedessä oli tyhjänä, rupesi hän katselemaan aarteitaan. Ja täällä,\nnäiden elottomien hautalöytöjen keskellä, jotka olivat ladottuina\npuupöydille ympärilleen, muuttui miehen ryhti, ikäänkuin poikansa\nsilloin kun oli nähnyt tuon vieraan tytön. Asetettuaan ensin lippaansa\npöydän reunalle, rupesi hän vilkkaasti ja ääneen itsekseen puhuen\nvapisevin ja ripein käsin sijoittamaan uusia löytöjään paikoille, johon\nne ikänsä ja laaatunsa mukaan kuuluivat. Viimeiseksi asetti hän miekan,\njoka oli noin käsivarren mittainen, suora ja noin kolme tuumaa leveä,\nkahden muun samallaisen aseen viereen, ja sanoi: \"Nyt niitä on kolme!\"\nJa näki, kuinka vanhat kurttuiset kasvonsa välähtivät iloisiksi.\nSitte merkitsi hän uudet löytönsä, nähtävästi hyvinkin tottuneella\nkädellä kirjoihin, merkitsi löytöpaikankin ja haudun rakennusmuodon\nerääseen laajaan karttaan, jolla oli kuvattuna koko kangas. Tätä\ntyöskennellessään muuttuivat liikkeensä vilkkaiksi ja innokkaiksi,\nja näki hyvin, että sielunsa, kun liikkui iällä alalla, työskenteli\ntavallista suuremmalla lahjakkuudella, ja elävän mielikuvituksen ja\nrehellisen rakkauden elähyttämänä.\n\nKun tuli ilta, istuivat isä ja poika myöhään yöhön lampun valossa\npöydän ääressä, joka seisoi keskellä salia. Poika yritteli kääntää\njonkun sivun Homeroa, isä luki jotakin vanhaa kotikalenteria. Kumpikin\nistua torkkui sanattomana ja tuhman näköisenä siinä, kaikki väike\nnäytti sammuneen heissä. Telsche Spieker oli pistäytynyt opettaja\nHallerilla, jonka rouvan kanssa hän oli hyvä ystävä, ja oli sitte,\nkyllästyneenä noihin ikäviin ihmisiin, jotka istuivat salissa, mennyt\nmakuulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli selkeä ja kirkas. Kangas lepäsi kuin ruskea lapsi,\nselällään, auringon paahteessa, ja kuitenkin hyvillään auringosta,\njoka paistoi sitä kasvoihin, kasvoihin, joissa elivät nuo levolliset,\nhiljaiset silmät.\n\nSepäs oli oikea päivä loikoilla nummella, loikoilla ja antaa\nmielikuvainsa liikkua, ihan hukkua mielikuviinsa, raueta ihan, lopulta\nei enää liikahtaakaan: uneksua, uneksua vaan. Oli päivä, ikäänkuin\ntaivaan lahja vartavasten jollekin Heiderieterin kaltaiselle.\n\nHeim palasi illalla kello kuuden tienoissa pappilasta, ja oli hyvin\nnyrpeissään pastori Frisiukselle, joka oli pitänyt häntä työssä koko\npäivän. Niin, eihän matematiikka ja Virgilius häntä niin pahasti\nkiusannut: mutta se Helmiä kiusasi, että tämmöinen ilma kului turhaan,\ntahtoo sanoa, ilman että sai uneksua siinä. Viimein, kun kuusien\nvarjot venyivät yhä pitemmiksi, oli hän rohkaissut mielensä ja\npyytänyt päästä pois, ja pastori Frisius, joka istui syviin ajatuksiin\nvaipuneella kirjoituspöytänsä ääressä, oli siellä syvistä maailmoistaan\nnyökäyttänyt päätään.\n\nNummitalossa laski Heim kirjat kädestään pöydälle ja palasi ulos taas.\nKun hän näki edessään tuon hiljaisen avaran kankaan, etäisyydessä\nmetsän rannan ja sen edessä Wodanin kukkulan, silloin leimahti\nsilmissään sama tuli, joka niissä oli eilenkin puron rannalla leimunut.\n\nSilloin tuli hän häirityksi.\n\nJoku hypähti kova-äänisesli huutaa huikahuttaen aitauspengermän ylitse.\nKohta hänen takanaan ilmestyi esiin Andrees Strandiger.\n\nHeim Heiderieter seisoi pahasti hämmentyneenä paikallaan. Joku vieras\nhenkilö siinä! Edessään seisoi nuori mies, pitkä ja solakka, ryhtinsä\nvarma ja itsetietoinen, pukunsa hieno. Heim yritti kumartaa, se ei\nonnistunut oikein, kuten vastaisuudessakin, sanoaksemme sen nyt kohta,\nei häneltä koskaan oikein onnistunut tehdä kumarrusta, niin että\nHeim Heiderieter, kun hän myöhemmin tuli hiukan itsetietoisemmaksi\nkokonaan jätti sen, ja kulki elämänsä lävitse suorana, kuten oli\nJumalan luomasta. Andrees Strandiger oijensi kätensä hänelle ja\nsanoi: \"Tietysti et olo keksaissut ajatella, että helluntailoma alkoi\neilen!... Tunnetkos vielä Frans Strandigerin?\"\n\nHeim lensi punaiseksi ja nyökäytti päätään; mutta Frans astui häntä\nkohden ja oijensi toverillisesti kätensä: \"Sinutellaan toisiamme vaan\nkohta:\n\n\"Tulkoon!\" sanoi Andrees.\n\nFrans oijensi suoriksi molemmat käsivartensa: \"Hei, nyt lähdemme\nkankaalle. Meillä on loma! Loma!\"\n\nAndrees kääntyi Heimlin: \"No, koskas sinä tulet kouluun?\"\n\n\"Syksyllä. Pastori Frisius toivoo, että pääsisin lähinnä korkeimmalle\nluokalle.\"\n\n\"Miksi sinä aiot?\"\n\n\"En minä tiedä\", vastasi Heim hämillään. \"Minunhan pitää ensin perehtyä\nasioihin.\"\n\nAndrees rypisti vakavat kasvonsa: \"Täytyy tietää, minne pyrkii.\"\n\nEi, sitä ei Heim tietänyt. Yhtenä päivänä oli hän tuuminut sitä,\ntoisena tätä, ja useimmasti jotakin ihmeellistä ja erinomaista.\nJonkun aikaa oli hän tuuminut lähteä Friedrich Schillerin jälkiä,\nkunnes surukseen huomasi, että Schiller jo oli edeltäkäsin ajatellut\nkaikki ajatukset, jotka hänellekin tulivat mieleen kankaalla.\nToisinaan taas suunnitteli hän aikaa, jolloinka lähtisi ensimmäiselle\npohjoisnaparetkelleen, ja oli vaan huolissaan siitä, että joku tässäkin\nennättäisi hänestä edelle.\n\nOli hän jo tuuminut valtiomieheksikin ja sotapäälliköksi, mutia niillä\naloilla ei ollut Bismarckin ja Moltken jälkeen enää pitkiin aikoihin\nmitään tehtävää. Mutta mitähän, jos lähtisi Afrikaan! Niin, Afrikaan!\nHän upotti molemmat kätensä syvälle avaroihin taskuihinsa ja rupesi\nuneksumaan. Ja unensa virkosivat kohta eläviksi kuin todellisuus. Nyt\nhän oli Indian valtamerellä, vasemmalla Sansibar'ista, ja laski maihin\nDaressalaamin luona, niskallaan valkea korkkikypäri.\n\nFrans Strandigerin ääni palautti hänet takaisin Wodanin kankaalle:\n\"Minä rupean pörssimieheksi, ja varmaan!\" sanoi hän. \"Sitä tietä saa\nrahaa kokoon. Ja kun on rahaa, niin on mies vapaa. Sisareni Lena sanoi\npääsiäisenä minulle, kun olin Berlinissä: 'Kuuleppas Frans, laita sinä\nitsesi rikkaaksi vaan, niin herätän minäkin enemmän huomiota, ja saan\njonkun kaartinkapteenin!'\" Hän kääntyi Heimiin: \"Ajatteleppas, tyttö\non juurikään saanut pitkän hameen ja ajattelee jo tuommoisia! Osaatkos\nkuvitella semmoista?\"\n\nEi, sitä ei Heim osannut, niin vilkas kuin mielikuvituksensa olikin!\nHän katsahti neuvottomana Andreekseen: \"Ja miksikä sinä, sitte aiot,\nAndrees?\" Hän kysyi ainoastaan seljetäkseen toisesta, jonka varmuus sai\nhänet hämilleen.\n\n\"Minäkö?\" sanoi Andrees, \"minä tahdon palvella isänmaata.\"\n\nSilloin viuhautti Frans Strandiger keppiään ilmassa: \"Mitä sinä sillä\ntarkoitat?\n\n\"Minä rupean valtion virkamieheksi, valtiomieheksi! Ja silloin teen\nsitä, mikä on kansallemme tarpeen.\"\n\nHeim kumarsi kiharaa päätään, kuunteli hiljaa ja ihmetteli: \"Kuinka\ntyyneesti hän sanoo tuon! Hän on tekevä sen. Helposti on hän sen\ntekevä!\" Ja Heim vaipui taaskin mietiskelyihinsä, kätensä uppoutuivat\ntaskuihin ja hän katseli uneksuvin silmin kankaalle: \"Ja kun hän\non saavuttanut tuon suuren päämääränsä, silloin lähettää hän minut\nlähettiläänään... Afrikaan, paljon väkeä ja paljon rahaa mukanani.\"\n\nUneksuvasti kohotti hän oikeaa kättään, sysäsi korkkikypärinsä niskaan\nja veti syvään ja voimakkaasti henkeään.\n\n\"Noh?\" kysäsi Frans, ja silmänsä väijyivät ja säkenöivät.\n\nSilloin jatkoi Heim kuvitteluaan ääneen: \"Minusta\", puhui hän hiljaa\nja verkalleen, \"minusta olisi elämäni kulunut hukkaan, ell'ei minulla\nkolmenkymmenen vanhana olisi ainakin kahta ritarimerkkiä.\"\n\nFrans purskahti nauramaan täyttä kurkkua. Hänen koko kauniit\nStrandigerkasvonsa ihan säkenöivät ivaa ja hän ravisteli unistaan\nherätetyn, säikähdystään melkein tupertuneen Heimin kättä: \"Noista\nsanoistasi muistutan sinulle. Heim Heiderieter, kun olet kolmenkymmenen\nvuotias. Noniinhän! Sinullahan on vielä neljätoista vuotia laakeriesi\nhankkimiseen.\"\n\n\"Ja sinulla\", huomautti Andrees terävästi, \"rahasäkkisi.\"\n\n\"Ja sinulla\", huudahti Frans, \"kuningaskuntasi!\" Hän näpäytti\nsormillaan ja nauroi: \"Enpäs ole unohtava tätä mieleenpainuvaa päivää,\njolloin kolme tuhmaa poikaa jakoivat maailman keskenään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tuleppas\", sanoi Andrees, \"niin menemme takaisin. Sinun pitää myöskin\ntulla mukaan Strandigerkartanoon. Siellä on tänään jotain erikoista.\nMuistathan, että joku vuosi sitte eräs hampurilainen kapteeni rouvineen\nja lapsineen oli vierailemassa Strandigerkartanossa ja viipyi siellä\nmuutaman viikon. Muistatko vielä nuo molemmat pienet tytöt? Nyt ovat\nheidän vanhempansa kuolleet. Ensin kuoli rouva, joka oli kaukaista\nsukua äidilleni, sitten mies, joka oli matkalla Eleläamerikkaan,\nkeltakuumeeseen. Nyt on hän jättänyt jälkeensä määräyksen, jonka mukaan\npyydettäisiin, jos hän sattuisi kuolemaan, minun äitiäni kasvattamaan\nlapset. Hän kirjoittaa, että silloin käydessään meillä, olivat sekä\nhän että hänen vaimonsa niin mieltyneet äitiini ja tulleet häntä\nniin lähelle, että hän nyt sydämensä pohjasin huolissaan lastensa\npuolesta, tohti pyytää näin paljoa. Arvaathan, mitä äitini on vastannut\nkirjeeseen.\"\n\n\"Minä tiedän\", vastasi Heim ripeästi: \"Hän on vastannut: 'Jumalan\nnimeen!' Hän on paras nainen maailmassa. Hän on minunkin äitini.\"\n\nAndrees nyökäytti päätään, ja laski kätensä ystävänsä olalle. Siten\nkulkivat he hetken rinnakkain, kankaan rantaa kohden, länteen.\nEdessään, kaksi tai kolmekymmentä jalkaa alempana levittäysi\nmarskilakeus.\n\nKaikki nuo pellot edessään, joita ojat viiltelivät, aina rantalakeille,\nja laakea rantama aina nousuveden peittämälle matalikolle asti\nkuuluivat kaikki Strandigereille. Eikä kukaan voinut riidellä\nStrandigereiltä sitäkään uutta maata, joka oli muodostumassa tuolla\nulkona rannikolla ja matalikolla, he itse olivat nimittäin voittaneet\nnämä marskit mereltä, ja itse olivat niin kauas kuin ihmiset muistivat\nja asiakirjat tiesivät kertoa, omasta kukkarostaan ja omalla lapiollaan\npitäneet kunnossa rantatokeet ja kaivaneet rantamalle ne ojat, joihin\nkerääntyi muta, josta sitten oli muodostuva uutta hedelmällistä maata.\n\nMutta vanhat rantatoeasiakirjat, jotka ovat kaupungissa\nmaaneuvosvirastossa, ne eivät tiedä paljoa maan lisääntymisestä,\nuseammin kertovat ne tokeitten särkymisestä. Asianomainen Strandiger\nvelvoitetaan maan turvallisuuden vuoksi tämän vuoden Martin päiväksi\nkorjaamaan ja uudesti laittamaan sen osan rantavallia, joka kuuluu\nhänelle... tai: \"Asianomainen Strandiger rakentakoon vielä tänä vuonna\nStülper-tokeen kulmauksesta sinne asti, josta tie kulkee talolle,\npaikalle, jossa virta ja nousuvesi kolmantena päivänä marraskuuta,\nnousi niityille, seitsemänkymmentä jalkaa pitkän ranta-tokeen...\"\n\nVasta viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ovat asiat muuttuneet.\n\nMerellä on oikkunsa, milloin liehuu se, milloin hymyilee, milloin on\nse ahnas, milloin antelias. Se oli muuttunut sangen anteliaaksi! Ja\nStrandigerit, jotka aina olivat voimakkaita sitkeitä miehiä, oikeita\nfriesejä, ryhtyivät ripeään työhön vallien tuolla puolen. He kalvoivat\npitkiä, viistoon käyviä ojia rantakaistaleeseen ja pian lainehti näiden\nojien välillä mataloilla kohoumilla pitemmältä ja pitemmältä matalaa\nviheriää ruohoa, ja nyt jo kantoi tuo viherjä rantakaistale rouva\nStrandigerille yli kolmentuhannen markan vuokraa.\n\nMutta ulkona tuolla, kaukana ulkona neljän tunnin matkan päässä\nmatalikolla, jossa ulkoaallokko murtuu, oli kohonnut pitkä valkea jono\nhiekkasärkkiä, olivat kohonneet yhä korkeammiksi ja korkeammiksi, ja\nnaiden särkkien suojiin, mannermaalta käsin oli muodostunut avara\nkeväisen viherjä niittylakeus.\n\nSaarta kutsutaan Flackelholmiksi. Se on melkein tuntematon, se kun on\nuusi ja sijaitsen ihan yksinään ja sille kun on vaikea laskea maihin\nmatalikon ja merenkäynnin vuoksi. On karttoja, joihin ei sitä ole edes\nmerkittykään, ja on julaistuna kertomuksia rantasäikistä, joissa sitä\nei ole mainittu. Se on kuitenkin myöskin rantasäikkä, on upoksissa\nollut, mutta taas ilmoille kohonnut jäännös ammoista kimbriläistä\nmarskia. Ja kuten nyt näyttää, on se kaikista säikistä se, jolla\non suurin tulevaisuus edessään; toisia nimittäin täytyy suojella\ntokeilla, ett'ei meri nielisi niitä takaisin. Niiden rannat varustetaan\nkivitokeilla, joihin meri riehuu voimansa. Flackelholm sitä vastoin\nkasvaa itse omin voimin ja laajentaa alaansa vuosi vuodelta. Sen eteen\non meri itse rakentanut vallin ja rajan itselleen, korkean seinämän\nvalkeata santaa.\n\nKun matkustaa Hampurista Helgolandiin ja ylälaidalla on kadonnut\nnäkyvistä mannermaa, niin voi, jos on hyvä kiikari, pohjoisessa nähdä\nvalkean säikkäjonon, voipa eroittaa merenajamasta bamburuo'osta kyhätyn\nlipputangonkin ja lipun vieressä nähdä seisomassa sen miehenkin, joka\nnyt asuu siellä, elettyään ja koettuaan sen, mitä tässä kirjassa tulee\nkerrottavaksi.\n\nKun ystävät astelivat puistokujannetta, joka johti ylös kartanoon,\nja jossa jalavain varjossa jo oli melkein pimeätä, seisoivat\nsisäänkäytävän edessä upeat vaunut, ja rouva Strandiger silitteli\nkahta mustapukuista lasta poskille, vuoroin toista, vuoroin toista,\nett'ei kumpikaan jäisi ilman. Vanhempi, neljäntoistavuotias Maria,\ntummanverevä tyttö, jolla oli ruskeat lempeät silmät, itki;\nkahdeksanvuotias Ingeborg, jolla oli siniset, vilkkaat siimat, katseli\nluottavasti ylös tuohon ystävälliseen naiseen, joka puhui niin verkkaan\nja hiljaa ja jonka silmät olivat niin lyhytnäköiset ja itkettyneet, ja\ntuota suurta, harmaata rakennusta. Sitte käänsi hän ripeästi päätään --\npunevvanvaaleat hiuksensa heilahtivat olalta toiselle -- ja keksi nuo\nkolme poikaa, jotka hitaasti lähenivät puiden varjosta.\n\n\"Katsokaas!\" sanoi rouva Strandiger, \"tuossa tulevat ystävänne.\" Ja hän\nmainitsi heidän nimensä.\n\nKohta senjälkeen seisoi Heim rouva Strandigerin takana, ja odotti,\nkunnes tuli hänen vuoronsa tervehtää. Hän tähysteli ylös vanhoihin\nmenneenvuotisiin variksenpesiin, joita oli ylhäällä jalavissa, ja laski\nniitä. Kaksi kerta vaan, ennenkuin hän siirsi silmänsä seuraavaan\npesään, vilkaisivat silmänsä pikaisesti ja arasti sieltä juhlallisista\npuista alas noihin nuoriin lapsiin, joilla oli niin lempeä ääni, ja\nniin ihmeellisen kauniit hiukset. Mutia kun lasten silmät kääntyivät\nhäneen, tähysteli Heim jo taaskin ylös vanhaa varista kohden, joka\nsiellä ylhäällä vaakkui maailmankatsomustaan.\n\n\"Nuo ovat aivan liika hienoja!\" ajatteli Heim.\n\n\"Kvaa! Kvaa!\"\n\n\"Tästä ei ikinä tule mukavaa!\" valitti Heim.\n\n\"Kvaa! Kvaa!\"\n\nSiten rääkkyi vanhus siellä äveänä, eikä tiedä, kuinka kauan tuota\nkeskustelua olisi jatkunut, ell'eivät lapset olisi astuneet Heimin\nluokse ja tervehtäneet häntä.\n\nIllallisen jälkeen lähtivät he vielä käymään avaralle nurmikolle,\njonka ympärillä tukevat puunrungot kohosivat kuin vartioina, rupesi\njo hiljalleen hämärtämään siellä puiden siimeksissä. Lännestä käsin,\nmereltä, pilkoitti sentään vielä heikko iltavalaistus, se sattui\nkahteen päätyakkunaan, ja katseli kuin lempein puolisulkeuvin silmin\nihmisiin, jotka käyskelivät puutarhassa. Tässä järjestyksessä he\nkulkivat: edellä Frans Strandiger, ja hänen rinnallaan tumman verevä\nMaria; Frans kertoi hänelle vilkkaasti ja reippaasti suurkaupungin\nelämästä, paraadeista, kaduista ja palatseista, ja hän kuunteli\nluottavasti ja katsahti toisinaan ylös häneen. Mutta kun Frans\ntoisinaan vilkastui ja vaikka hän koettikin hillitä itseään, hän oli\nnimittäin ihmistuntija -- ja sattui nauraen kertomaan jotain surullista\ntai jotain, joka herätti sääliä tai inhoa, silloin muuttui tyttö kohta\naraksi ja katsahti hänestä Andreekseen ja Heimiin silmillä, jotka\nikäänkuin säikähtyneesti kysyivät: \"Oletteko tekin samallaisia?\"\nJa Andrees, joka katseli häntä, vastasi joka kerta, katsoen häntä\nlempeästi ja ystävällisesti silmiin. Mutta Heimin silmät! yks' kaks' --\nolivat ne jalavien varjossa.\n\nAndrees oli ottanut käteensä pikku Ingeborgin käden. \"Kuinka vanha sinä\nolet, Ingeborg Landt?\"\n\n\"Minä olen kahdeksan vuoden!\" sanoi tyttö ja hypähti.\n\n\"Minä olen kuudentoista. Paljonkos minä olen vanhempi kuin sinä? Yks',\nkaks?...\"\n\n\"Kahdeksan, trarallallaa!\" sanoi tyttö ja hypähti taas.\n\n\"Miksi sinä niksauttelet aina noin?\"\n\n\"Enhän minä mitään niksauttele!\" Nyt oli äänensä yht'äkkiä paljoa\nsyvempi. \"Sehän on vaan lystikseni... kun me käymme näin verkkaan.\"\n\n\"Ahaa! Sinä haluaisit juosta kanssani?\"\n\n\"Niin oikein, lähdetäänkös?\"\n\nPoika pudisti järkevänä päätään: \"Se ei sovi isoille ihmisille!\" sanoi\nhän.\n\nSilloin asteli tyttö hiljempänä käsi hänen kädessään. Toveruus oli\nmennyttä. Poika oli tullut tytölle kaukaiseksi ja vieraaksi. Sydämensä,\njoka oli lentänyt Andreekselle, oli säikähtänyt takaisin ja lensi nyt\ntoisia teitä, Frans Strandigeriä kohden, joka astui heidän edellään\niloisesti puhellen. \"Andrees saa huomenna näyttää minulle talon\",\najatteli hän, \"ja hevoset ja lampaat. Fransin kanssa leikin minä\nsillävälin piilosta puiden lakana. Tuonne, tuon suuren puun taakse\nmenen minä piiloon; otan hameen näin kokoon, sitte ei hän näe minua.\nMutta tuota kolmatta, sitä en minä saa kärsityksi. Hänelle en minä sano\nmitään; hänellä on harmaat kengät, joissa on nahkanauhat.\"\n\nHeim asteli rouva Strandigerin rinnalla ja kuunteli hiljaisena, mitä\nhän jutteli lasten elämästä ja koulutodistuksista ja heidän vastaisesta\nopetuksestaan, jota Frisius ja Haller ohjaisivat. Sillävälin kukisti\nhän useita neekeriheimoja Tanganjika-järven rannoilla, jotka\njuhlallisista ja sanarikkaista uskollisuuslupauksistaan huolimalla\njo kolmannen kerran olivat nousseet kapinoimaan häntä vastaan; hän\ntähysteli pimeihin varjopaikkoihin tien sivuilla, olisiko siellä\nväijyksissä villejä mustia miehiä, joilla oli silmät kuin tulihiilet,\nja jotka vartoivat tilaisuutta hyökätäkseen sen suloisen lapsen\npäälle, joka käveli Frans Strandigerin rinnalla ja katsoi häneen. Heim\nHeiderieteriin, kuin pyytäisi hän apua. Maria Landt taas ajatteli, kun\npojan katse arasti lensi häneen: Mikä hyvä armas ihminen hän olleekaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana tulivat Andrees ja Maria yhdessä sisään ja Andrees\nlausui, kohottaen lakkiaan, kun hän astui Marian sivutse: \"Jos viitsit,\nniin näytän sinulle näkö-alan, joka meillä on yläkerroksesta.\"\n\nHe nousivat rinnakkain pimeitä, kuluneita rappusia, jotka upean leveinä\nja tummanvärisillä rikkaasti koristetuilla nojapuilla varustettuina\nylenivät vasemmalla sisäänkäytävästä. Kapea käytävä, johonka he sitten\ntulivat, oli ikkunaton, ja sen keskikohdalla oli kaksi porrasta,\nsiinä täytyi hänen ottaa tyttöä kädestä. Mutta kun käsi, joka niin\nluottavasti lepäsi hänen kädessään, oli niin pehmyt ja lämmin, ei hän\nkohta osannut hellittää siitä, vaan johti häntä käytävän päähän jyrkkiä\nahtaita portaita, joilla vaan on sileä puutanko käsipuuna.\n\n\"Ingeborg viihtyy hyvin täällä\", sanoi tyttö. \"Kun lähdimme Hampurista,\nitki hän.\"\n\n\"Ja sinä sitten?\"\n\n\"Minäkö? Ensin pelkäsin, teitä poikia nimittäin. Minä luulin, että te\nolisitte ylpeitä. Suuret pojat ovat usein niin ylpeitä.\"\n\n\"Minä en ole mikään poika enää!\"\n\nTyttö vaikeni ja päänsä vaipui. \"Älä vaan pahastu!\" sanoi hän sitte.\nHän oli itkuun puhkeemaisillaan. Sisarensa Ingeborg olisi nauranut,\nmutta hänellä oli täysi työ pidättää kyyneliään.\n\nPoika sysäsi jalallaan oven auki: he olivat kamarissa, joka oli\nlaitettu vinnille rakennuksen päättyyn. Jyrkässä päätyseinässä\noli leveä ikkuna. Toisiaan vastapäätä, kaltevassa tiilikatossa,\noli kaksi pienempää, joissa oli rautaiset kehykset; toinen niistä\nantoi itäänpäin, kankaalle, toinen länteen, merelle. Useissa\ntalonpoikaistaloissa rannikolla on samallaiset ikkunat tai luukut,\njoista pahalla säällä voi tähystellä, miltä rantakaistale ja matalikko\nnäyttävät, onko karja rauhallinen laitumella, tai näyttääkö nousuvesi\nuhkaavalta.\n\n\"Tule!\" sanoi Andrees. \"Tänne!\" Ja hän laski suojelevasti, kuten\nvanhempi veli ainakin pikkusiskolleen, kätensä hänen olkapäilleen ja\nveti hänet päätyikkunan eteen. Hän oli paljoa kookkaampi kuin tyttö,\npitkä ja kehittymätön, nenänsä oli suora ja kopeannäköinen -- se kuului\nStrandigerien perintö-ominaisuuksiin, oli heidän vaakunakilpensä --\nsuu oli hyvin kaunispiirteinen, mutta ankara, silmät ylpeät, mutta\nniiden tuli ei vielä ollut täysi, leveän, mutta ei korkean otsan yllä\nylenivät tummat suorat hiukset, jotka sileästi ja tasaisesti lepäsivät\npäälaen mukaan, yleten taappäin, kuten Ingeborgin vaaleat hiukset.\nJos seisoo Andreasta ja Ingeborgia vastapäätä, ja on tarpeeksi pitkä,\nniin näkee aina takapuolella päätä vahvasti kohoavan päälaen. Ei\nkoskaan näe Andrees Strandigeria huolettomasti kammatuin hiuksin,\naina ovat ne tuommoiset suorat ja sileänkiiltävät, ja hänellä on\ntupana tuontuostakin huolellisesti vetäistä kädellään päälakensa\nylitse, kädenliike, joka hänellä on vielä tänäpäivänä, jolloin hän jo\nrupeaa olemaan seudullaan tunnettu ja huomattu mies. Tämä kädenliike\nosoittaa jonkinmoista turhamaisuutta, mutta vielä enemmän osoittaa\nse turhantarkkaa huolellisuutta ja mietiskeliästä perinpohjaisuutta\ntunnesävyssä ja luonteenlaadussa.\n\nTyttö astui Andreeksen käsivarsi olkainsa ympärillä, ikkunan ääreen,\nmutta hän ei vielä voinut huomata, mitä silmänsä näkivät, hän ajatteli\nainoastaan: \"Kuinka lujasti hän pitää minusta!\" Ja hellä, kaikille\nvaikutuksille altis sydämensä sykähteli ilosta.\n\n\"Näetkö kanavaa tuolia vallin edustalla? Siinä on syvä vesi.\"\n\nTyttö katseli poikki veden. \"Kenen ovat nuo pienet rakennukset tuolia?\"\nkysyi hän vilkkaasti.\n\nIlta-aurinko välkkyi Eschenwinkelin pieniä mainioita ikkunoita vastaan,\nniin että ne kellersivät ja liekehtivät kuin ilmivalkeassa.\n\n\"Ne ovat työväenasuntoja\", sanoi Andrees ja aikoi vetää hänet ikkunan\näärestä. Mutta tyttö oli unohtanut hänen käsivartensa: \"Siellä leikkii\nlapsia!\" huudahti hän, \"ja paljain jaloin!\"\n\n\"No niin, mitä niistä!\"\n\nHän veti hänet toiseen ikkunaan, joka antoi itään päin. Siellä aukeni\neteen avara ilta-auringon valaisema kangas. Edessä yleni se ehkä noin\nparikymmentä jalkaa, sitte leveni se lakeana ja tasaisena metsään\nsaakka, eteläänpäin aina taivaanrannalle asti.\n\n\"Näetkö tuossa kankaan rajalla ihan kylän liepeellä tuota leveätä\nolkikattoista rakennusta? Se on Heim Heiderieterin koti.\"\n\n\"Oi... kuinka sievä!... Hän on hyvä!... Eikä ole?\"\n\nAndrees käänsi hänet käsivarrellaan itseään kohden. Tyttö kohotti\nhienot kasvonsa häntä kohden, onnellisena ja hiukan hämillään: \"Sinä\nsanot, että Heim on hyvä! Mikset sano, että hän on kaunis? Hänellähän\non kiharat hiukset ja älykkäät ystävälliset silmät.\"\n\nTyttö nyökäytti päätään: \"Niin, niin on!\"\n\n\"Noh? Olehan rehellinen!\"\n\n\"Niin, mutta mitä niistä, ell'ei hän ole hyvä?\"\n\nTyttö katsahti syrjään ja näki taaskin lapset. \"Katsos\", sanoi hän ja\nnauroi hiljaa, \"lapset tanssivat piiritanssia ja laulavat.\"\n\nSilloin veti Andrees hänet kärsimättömänä toiseen ikkunaan, josta\naurinko lännestä käsin loisti sisään.\n\nOli nousuveden aika, ja aaltojen harjoilla oli valkoista kuohua.\n\n\"Ja mitä sanot nyt, Maria Landt? Aallot tanssivat piiriä ja laulavat!\"\n\nLapsen silmät liitelivät veden avaraa selkää, kuten rantalintu, joka\non lähtenyt liika aikaisin vallilta, eikä löydä kuivaa paikkaa,\njolle laskeutuisi. Hänen lapsuutensa oli kulunut suurkaupungin\nseinämien välillä. Näky edessään oli liika suuri hänelle. Sanansa\nmuodostuivat rukoukseksi: \"Kuinka maailma on suuri... oi, sitä en ole\naavistanutkaan. Minä pelkään.\"\n\nPoika naurahti lyhyeen -- Strandigerit eivät osaa nauraa, se\nloppuu aina niin lyhyeen ja kuivakiskoiseen --: \"Luulin, että sinä\nosaisit iloita suuresta, etkä näkisi pientä. Mutta sinä iloitsetkin\npaljasjalkaisista lapsista Eschenwinkelissä, ja kun näet meren, niin\npelkäät.\"\n\nTyttö koetti koota ajatuksiaan: \"Kaikkein kauneinta mitä näen, ovat\nminusta nuo saarnien alla leikkivät lapset.\"\n\n\"Vai niin! Ja senjälkeen Heim Heiderieter ja hänen kotonsa, ja\nsenjälkeen? Ja koska tulee minun vuoroni?\"\n\n\"Mutta enhän minä osaa ajatella samalla tapaa kuin sinä Andreas?!\"\n\n\"Tule!\" sanoi hän ja lähti edeltä ja astui rappuja alas. Mutta hän ei\nenää antanut tytölle kättään. Käytävässä pysähtyi hän ja sanoi: \"Tässä\non kaksi rappusta.\"\n\nTyttö astui hänen jälissään, kasvoillaan hiljainen ilme.\n\nKun he tulivat sisäovesta puutarhaan, juoksi siellä Frans Strandiger\ntäyttä vauhtia Ingeborgin jälissä. Hän oli kuitenkin löytänyt hänet\njalavan takaa, Kummankin silmät säteilivät, ja jokainen heidän\nliikkeensä oli kaunis. Heim Heiderieter taas seisoi kädet taskuissa\nsyrjempänä aitausta vastaan ja katseli, pää eteenpäin kumartuneena\ntyttöä, kuin olisi hän aikonut suoraapäätä maalata hänet.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nHeim ja Andrees olivat keskivälissä syyskuuta palanneet kotiin. He\nolivat suorittaneet päästötutkinnon.\n\nAndrees oli antanut kimnasistilakkinsa äidilleen, joka oli pyytänyt\nsitä. Tämä lakki löydettiin, kertoaksemme sen kohta, rouva Strandigerin\nkuoleman jälkeen, joka tapahtui kahdeksantoista vuotta jälkeenpäin,\npähkinäpuisen piirongin alimmasta laatikosta, joka oli hänen\nvuoteensa jalkapäässä. Samasta laatikosta löydettiin myöskin hänen\nmorsiushuntunsa, jonka kolmella sivulla oli hänen itsensä kutomaa\npitsiä, ja Andreeksen ensimmäiset mustasta vuohennahasta tehdyt kengät\nja hänen miehensä matala verkalakki, jonka meri toisena päivänä hänen\nkuolemansa jälkeen oli huuhtonut rannalle. Siellä oli myöskin se uusi\nBielefeldiläisestä palttinasta tehty paita, ne valkeat hansikkaat ja\nse valkea myssy, joissa hän tahtoi tulla haudatuksi. Vanhempana kävi\nhän nimittäin mielellään puettuna valkeaan aamumyssyyn, mieluimmin koko\npäivän. Vanhemmat siistit naiset meidän paikoilla tuntevat ainakin\nerityistä mieltymystä valkeihin myssyihin.\n\nAndrees oli ostanut itselleen jonkinlaisen metsästyslakin, joka\npuki häntä erinomaisesti ja teki hänet miehekkään näköiseksi. Hänen\nkäytöksensä oli hyvin levollinen ja järkevä ja mielipiteensä niin\nvaimenneet, ett'ei hän, vaikka hän kohteliaana miehenä koettikin sitä,\nvoinut yhtyä pastori Frisiuksen enemmän teoreettisiin mielipiteisiin,\neikä niihinkään enemmän käytännöllisiin, joita opettaja Haller esitti.\nElämänkatsomuksessaan ei enää ollut vähintäkään aukkoa, ja sydämensä,\nsen liesi hän varmasti, ei ikinä lähtisi kulkemaan teitä, joita ei\nkokemuksensa ja ajattelunsa varmasti ja tyystin ollut punninnut\nHän oli nuori mies, joka tiesi, mitä hän tahtoi, jolla oli nuori\nvoimakas hevosensa satuloituna, ja joka nyt lähti koulun ovelta ulos\nmaailmalle, edessään tuttu, ihana, siimeksinen tie, joka vei suureen\nkaupunkiin, jossa kaikki oli oleva myötäistä hänelle: neitojen\nrakkaus oli kaunistava hänen tietään, nuoret olivat etsivät hänen\nkokeneita neuvojaan, vanhat olivat antavat arvoa hänen punnitsevalle\nperusteelliselle mielelleen.\n\nHän aikoi Berliiniin. Frans Strandigerin äidin luokse aikoi hän asumaan.\n\nHeim Heiderieter kantoi vielä tulipunaista kimnasistilakkiaan, vielä\nkun ei ollut sattunut mitään ylimääräisiä rahoja, joilla olisi voinut\nhankkia hatun. Häneltä riitti ylimalkaankin hyvin hiukan ajatuksia\nrahoihin, joita oli tarpeen. Antoi vaan isäukon pukeutua vanhoihin\nharmaihin kenkiinsä ja tuumia, mistä niitä piti lähteä. Hän kuleksi\nvaan onnellisissa kirjavissa ajatuksissaan syksyistä tummaa kangasta\nja uneksi vanhoista kuuvalon valaisemista linnanraunioista, hupaisista\nravintoloista jossain vuorten rinteillä ja hiljaisista metsäteistä,\njoilla käyskeli ihania lapsia ja joitten vierillä linnut livertelivät\npensaikoissa.\n\nHän aikoi Tübingeniin.\n\nHän istui Andreeksen kanssa Wodanin kukkulan ruohoisella rinteellä, ja\ntuijotteli kankaalle, jolta aamu-usva huuruili, kuin olisi se ollut\nauringon säteistä kudottu peite, jota hellät lämpimät äidinkädet hiljaa\nkohottivat puoleen, ja unensa liihoittelivat kirjavina ja värikkäinä\navaraa hämärää kangasta.\n\nNäihin aikoihin oli hänellä aate -- hän ei ole toteuttanut sitä\naatettaan -- kirjoittaa runo tai satu tapaan, joka silloin oli\nmuodissa: Joku ritari näiltä kankailta, ei mikään Heiderieter,\nvaan joku Andrees Strandiger, palaisi niihin kirjaviin aikoihin,\njolloin puettiin sääripari, joka kuului yhteen, toinen siniseksi,\ntoinen punaiseksi, Tübingenistä Holsteiniin ja pelastaisi jollakin\ntulvillaan olevan Neckarin ylitse kaareuvalla sillalla jonkun nuoren\ntytön elämän. Ja uhkarohkeassa nuorukaisylimielisyydessään saisi\nhän tytön kiitollisen, lapsirikkaan humaltuneen isän lupaamaan,\n'että hän tuo tämän saman lapsen, kun tästä on tullut neito, hänelle\nhänen linnaansa Pohjanmeren rannalla. -Ja kun tyttö sitte, kun oli\nvierähtänyt kolme vuotta, todella tulikin korkeana ja solakkana\nkullankellervät hiuksensa lainehtivina ja silmänsä tummina, tuli erään\nvanhan palvelijattaren saattamana, arkana kysellen ja pelokkaana, kuinka\nhänet valtasi koti-ikävä ja kuinka hän lohduttomana katseli ulos yli\nmeren, ja kuinka ylpeytensä kuohahti kerskaksi, kuin se tummanruuni\norhi' jolla nuorukainen ratsasti rantasäikkien ylitse. Ja kuinka\nnuorukainen teeskeli itsensä niin kylmäksi ja niin välinpitämättömäksi\nja tahtoi vaan vartoa, että neito ensiksi tulisi hänen luokseen,\nvaikka sydämessään painikin rakkaus, kuin aamuaurinko neitsytkammion\nlyijyikkunoissa, jotka välkkyvät metsää kohden. Ja kuinka he\nratsastivat rinnakkain kangasta, ja kuinka nuorukainen, kun he vielä\nratsastivat kumpikin hevosellaan, ja neidon hiukset hulmahtelivat\nhänen kasvoilleen, kuitenkin ensiksi läheni neittä ja rukoili hänen\nrakkauttaan, rukoili ylpeänä ja nöyränä, niinkuin naiset niin\nmielellään näkevät miehen rukoilevan... \"Etkös usko, että siitä syntyy\nkaunista, Andrees? Hän oli hypähtänyt seisaalleen rinteellä ja osoitti\nkädellään kankaalle: Tuolla... tuolla he ratsastavat! Näetkös?\"\n\n\"Nuo ovat unia!\" sanoi Andrees. \"Sinun pitää elää todellisuudessa.\"\n\nEräänä toisena iltana, kun lähtöpäivä jo oli lähellä, istuivat molemmat\nystävykset puutarhassa jalavan juurella, joka on etelään nurmikosta.\nSinne oli Heim nikkaroinut penkin ja pöydän; Ingeborg oli auttanut\nhäntä.\n\nHe väittelivät Mariasta ja lngeborgista. Heim väitti, että Maria oli\nliika hyvä maailmaan. \"Oletko sinä nähnyt hänen vihastuvan? Onko hän\nkoskaan hermostunut, oikullinen tai äkkipikainen? Onko hän kenellekään\nylpeä? Jos se kristillisyys, jota Frisius saarnaa\" -- he sanoivat nyt\naina Frisius, ei koskaan pastori Frisius -- \"jos se todellakin elää\njossakin ihmisessä, niin elää se Maria Landtin sielussa!\" Hän löi\nkädellään pöytään, jonka hän oli tehnyt.\n\nAndrees nojausi taaksepäin ja sanoi: \"Olemme aivan yhtä mieltä. Sinä\nsanot monisanaisesti: 'hän on pyhimys'. Niinpä jätkänkin siitä:\nsiis hän ei ole käyttökelpoinen elämässä. Hän on liika hellä, liika\nluottavainen, hänen silmiään peittää sumuharso. Hän seurustelee\nainoastaan äitini ja mahdollisesti lasten kanssa Eschenwinkelissä.\nTuollainen pehmeä hento luonne! Ja tuollainen hento, lapsekas,\nkyynelsilmäinen seurapiiri! Mitä on siitäkin lähtevä?\"\n\n\"Äitisi on melkein ihan sokea. Hän tarvitsee Marian apua.\"\n\n\"Ingeborg käy sitävastoin usein Hallerilla ja Frisiuksella.\"\n\n\"Ingeborg\", sanoi Heim painolla. \"Ingeborg onkin ihan toista.\"\n\n\"Niinkö vai? Maria pyhimys, Ingeborg ilkivelho?\"\n\n\"Ei, enhän niin!... Mutta oikea saksatar, ylpeä ja voimakas!\"\n\n\"En ymmärrä, kuinka tuommoinen lapsi saattaa niin kiinnittää mieltäsi.\"\n\n\"Varroppas vaan, jahka on kulunut vielä neljä vuotta! Hän on yksi\nnoita vanhoja muinoisia germaaneja, jotka lähtivät näiltä rannoilta\nEnglantiin! Voimakas, vaaleat, heikosti punervat hiukset, säihkyvät,\nsinisen harmaat silmät! Hänen äitinsä oli sukua äidillesi..Mutta sinun\näitisi on sukuisin näiltä seuduilta, ja kuuluu vanhaan Horstensukuun.\nMutta nyt on historiallisesti todistettu, että Hengis ja Horsa,\nvaeltamaan lähteväin saksalaisheimojen ruhtinaat, ovat olleet\nmaanomistajia näillä seuduin.\"\n\n\"Nytpäs mielikuvituksesi pillastuu!\"\n\n\"Ah... sinulla ei ole mielikuvitusta, Andrees!\"\n\n\"Sinulla sitävastoin on! Mutta et osaa sitä ohjata! Se vie sinut\nmukanaan!\n\n\"Kuule Andrees, miten oikeastaan on välisi Marian kanssa?\"\n\n\"Kuulithan sen: hän on pyhimys! Niiksi siis kysyt? Entä sinä ja\nIngeborg sille?\"\n\nHeim vetäisi suurella laihalla kämmenellään kerran suunsa ylitse\nja vaikeni: sitte sanoa tokaisi hän: \"Jos sanon hänelle: 'Rakas\nIngeborg!', niin katsoo hän minuun _näin_ ja sanoo: 'Heim...\"\n\nHe istuivat hetken miettivinä, kunnes molemmat tytöt tulivat jalavain\nvarjosta ja astuivat puutarhan lävitse: Maria ei enää näyttänyt\nlapselta, mutta oli yhä vielä hentorakenteinen, liikkeensä olivat\narat ja hiukan verkalloiset ja silmänsä lempeät, Ingeborg oli vielä\nlapsi, mutta pitempi kuin Maria, puheensa ja liikkeensä olivat hiukan\nkulmikkaat: \"kuivin kaislaruoko vallin rantamalla\", sanoo Andrees\nhänestä, \"lentävä nuoli\", sanoo Heim.\n\nYstävykset nousivat kohteliaasti seisaalleen ja Heim sanoi\nIngeborgille: \"Ystävämme kaupungista kirjoittavat meille, että he\naikovat matkustaa jo huomenna. Me matkustamme yhdessä heidän kanssaan.\"\n\n\"Noh... siispä hyvästi!\"\n\nMaria katsahti Andreekseen. \"Jo huomennako, Andrees?\"\n\n\"Lapset!\" sanoi Ingeborg, \"sitte menemme kerran vielä kankaalle! Tule,\nHeim!\"\n\nOli luonnollista, että Ingeborg kävi Heimin kanssa, ja Maria Andreeksen.\n\nMaria riensi Wodaninkukkulaa ylös ja jäi, arvatenkin neuvottomuuttaan,\nkun Andrees tänään oli niin vieras ja jäykkä, seisomaan\nruohikkorinteelle, ja nojasi kädellään koivun runkoon. Andrees\noli kohta rinnallaan, hän oli vihoissaan, kun tyttö pysyi noin\nväliäpitämättömänä, ja koskei hän ollut saavuttanut mitään, laski hän\nnopeasti ja lujaan käsivartensa hänen vyötäisilleen. Aurinko lepäsi\nmeren yllä kuin kultapallo hopeaisella tasolla. Ilma oli kirkas ja.\nselkeä kuin väritön lasi, maailmassa oli ihan hiljaista, ja oli kuin\nkoko maailma olisi ollut ihan virheetön ja tuskaton. Silloin laski\nMaria Landt ensikertaa käsivartensa luottavasti Andreas Strandigerin\nolalle.\n\n\"Näetkös, Maria, tuolla kaukana, ihan taivaan rannalla noita valkeita\npitkiä juovia, jotka nousevat ja laskevat, ne kierteleivät kuin pitkät\nvälkkyvät käärmeet aurinkoa kohden: nousuvesi lähenee siellä.\"\n\n\"Mutta mitä on tuo tuolla oikeaan auringosta, Andrees?... Oi, mutta\nkatsos: valkea vuori keskellä merta!\"\n\n\"Se on kai joku kuohuaalto... missä sitte?\"\n\nTytön pää oli keveästi hipaissut hänen päätään vastaan. Hänen hiuksensa\nja osoittava käsivartensa peittivät Andreekselta näköalan.\n\nSilloin tarttui hän tytön käteen, ja nyt näki hän sen selvästi etäällä\nmeressä: \"Oi!\" huudahti hän... \"Tuo on harvinainen näky. Se on\nFlackelholm!\"\n\nTyttö hengähti syvään: \"Tuoko on Flackelholm! Kaunis ja rauhallinen on\nse tuolla. Niin puhdas ja valkea.\"\n\nAndrees naurahti lyhyeen: \"Hirveän autiota ja ikävää mahtaa siellä\nolla. Mutta kadun kuitenkin, ett'en tälläkään kertaa ole tullut\nkäyneeksi siellä. En ole vielä koskaan ollut siellä; äitini ei salli\nsitä.\"\n\n\"Sinun äitiraukkasi!\"\n\nHe vaikenivat kumpikin.\n\n\"Isäni on sijoittanut sinne enemmän kuin kymmenentuhatta markkaa ojiin\nja kaivantoihin, siellä seisovat vielä pystyssä ne kaksi majaa, joissa\ntyömiehet asuivat. Isän kuoleman jälkeen ei siellä enää ole tehty\nmitään. Ei olo enää siedetty mainitakkaan koko Flackelholmia.\"\n\n\"Kuinka rauhaisana ja valkeana se tuolla välkkyy! On kuin aurinko\narmastaisi sitä. Se on laskeutunut ihan sen rinnalle.\"\n\n\"Harvat tuntevat tien sinne. Sampikalastajat Elbellä laskevat toisinaan\nankkuriin sen läheisyyteen; on vaikeata laskea maihin sille, eikä\nsiellä ole mitään löydettävissä, korkeintaan lokin munia, tai joskus\njonkun rannalle ajauneen laivahylyn jätteitä, tai joku kuollut hylje.\"\n\n\"Tai!... joku kuollut ihminen.\"\n\n\"Laskuveden aikaan voi sinne päästä jalankin. Mutta se on vaarallinen,\nmonta tuntia kestävä matka. Minun isäni hukkui semmoisella matkalla.\"\n\n\"Onko se paljasta hedelmätöntä hietasäikkää?\"\n\n\"Ei! Säikän suojassa on tasaista alavaa maata, monta hehtaaria,\nsanovat, ja sen muta sanotaan olevan hyvin hedelmällistä. Kun palaan,\nkäväisen siellä ja katselen hiukan. Sanotaan kyllä, että kasvullisuus\nsiellä on suolaista ja suomaista, ja ett'ei mikään eläin syö sitä, ja\nettä koko saari on ihan arvoton. Ja hirveän ikävää siellä ainakin on.\"\n\n\"Mutta jos ihminen olisi kipeä, Andrees, minä tarkoitan, siten\nsielussaan, suruisa tai katkeroitunut, tai onneton, jos ihmiset\nolisivat tehneet vääryyttä hänelle, tai hän itse toisille: silloin\nolisi hänen hyvä mennä sinne.\"\n\nAndrees nykäytti olkapäitään ja hellitti hänen kädestään: \"Semmoista\nminä en osaa kuvitella!\" sanoi hän.\n\n\"Oi\", sanoi Maria, \"maailmassa on sentään niin paljon kurjuutta ja\nonnettomuutta! Eschenwinkelissäkin on melkein aina joku sairaana. Pikku\nSchütt on kovassa kuumeessa, ja huone, jossa hän makaa, on niin matala\nja ummehtunut. Reimer Wittin vaimo on myöskin taas sairaana. Ja heillä\non kuusi lasta.\"\n\nAndrees hellitti kätensä hänen olaltaan. Kasvoilleen nousi tyytymätön\nilme.\n\nSilloin huomasi Maria, että hän oli loukannut häntä, ja koetti hyvittää\nhäntä taas: \"Kuka tuntee tien Flackelholmiin?\"\n\nAndrees naurahti lyhyeen: \"Ystävättäresi Antje Witt ja hänen veljensä\nReimer. He tuntevat sen. Sanotaan, että Antje Witt laskuvedellä lähtee\nulos ja kuljeksii tuntikausia ulkona matalikolla vältellen pitkissä\nkaarroksissa juoksuvesikaivantoja, ja saapuu siten Flackelholmille.\nTotta ainakin on, että hän toisinaan lähtee ulos laskuvedellä, eikä\npalaa nousuvedeksi. Missä hän muuten oleskelisi? Täytyyhän hänen toki\njossain olla löytänyt maata? Mutta tuo on sentään aina uhkapeliä. Olen\nniitannut kartalla matkan sinne, ja se tekee neljännesosan matkasta\nHelgolandiin.\"\n\n\"So on ihmeellistä: kokonainen maa, jota ei kukaan tunne?\"\n\n\"Tule!\" sanoi Andrees. \"Puhutaan jostain muusta! Mitä liikuttaa minua\ntuo autio saari? Täällä on kaunista ja edessäni on koko maailma.\" Ja\nikäänkuin sulkeakseen vielä kerran sydämelleen koko synnyinseutunsa,\nloi hän katseensa kankaan ylitse ja sanoi taaskin: \"Huomenna lähden\nmaailmalle!\"\n\nHän ei luonut katsettaankaan tyttöön, eikä kiinnittänyt huomiotaan\nhäneen. Oli kuin olisi hän unohtanut hänet.\n\nSilloin ajatteli Maria: Hän iloitsee, että hän pääsee pois. Ja hän\nmietti ja mietti, mikähän se oli, joka teki heidät niin erilaisiksi ja\neroitti heitä. Eikä hän vaan päässyt siitä selville.\n\nViistoon kankaan ylitse näkyivät rattaitten jäljet, jotka veivät\nStrandigerkartanolle. He seurasivat niitä. Kumpikin astui omaa\njälkeään: heidän välillään oli matala kaistale, joka kasvoi korkeata\nkanervaa. Niin liikkuivat heidän ajatuksensakin siten rinnakkain kuin\nnuo pyöräin jäljet, jotka eivät ikinä kohdanneet toisiaan. --\n\nAurinko oli laskeumaisillaan mereen: iltarusko alkoi sytytellä valojaan\nhajanaisten pilvien takana, silloin läheni Heim Heiderieter pohjoisesta\nkankaan ylitse. Ingeborg asteli hänen rinnallaan, heilutellen kädessään\nruskeata olkihattuaan ja huolettomasti tyrkkien jalankärjellään nummea.\nSiten käydä retosteli hän veltosti ja huolimattomasti. Välittiköhän\nIngeborg Landt näihin aikoihin ylialaan mistään? Eiköhän hän elänyt\nihan huolitta ja ihan ajatuksitta? Kuten pääsky, kuten leijaava lokki?\nEikö hän näihin aikoihin ollut hyvin kaunis, hyvin komea ja hyvin\npitkäkaulainen ohdake? Oliko hän kankaalla suriseva metsämehiläinen?\nHeim sen tietää! Niin, sellainen ihan hän oli.\n\nKun Maria käveli kangasta, seisahti hän tuontuostakin säikähtyneenä ja\npelkäsi nähneensä käärmeen, joka mateli ruohikossa, ja lähti ainoastaan\npelokkaasti eteenpäin. Mutta Ingeborg tyrkkäsi kanervikkoon, ja sanoi:\n\"Antakaa sijaa tai kumartukaa!\" eikä välittänyt käärmeistä. Hän kulki\nkuin nuori kuningatar valtakunnassaan. Silmänsä välkkyivät kirkkaina ja\ntulisina, kirkkaan sininen pukunsa, jossa oli pieniä valkeita täpliä,\nmukautui vaatimattomasti ja nöyränhyväilevästi hänen muotojensa, mukaan\npyytämättä muuta kuin pidättää Heimin silmiä, jotka toisinaan pyrkivät\nliika rohkeiksi.\n\nIngeborg asteli hiukan edellä ajatuksiinsa vaipuneena, nyt kääntyi hän\nympäri ja katsahti Heimiin.\n\nTyylisenä ja juhlallisena kuin odottaisi se vieraita, seisoi metsä\nheidän edessään; siellä täällä oli joku valkokoivu astunut hiukan eteen\nikäänkuin ottaakseen vastaan vieraita.\n\nMetsällä oli kirjavanvälkkyvä hienokuteinen puku, säädyllinen ja\nsiveä. Tuolla syvemmällä ainoastaan, jossa puno kurkistelee kirkkaine\nsilmineen lehvien välitse, ovat puvun liepeet hiukan kohotetut, pistää\nesiin jalankärki. Metsä vaeltaa nimittäin verkalleen länttä kohden\nkankaan ylitse.\n\nEdustalla on tiheikkö matalaa pensaikkoa, sen jaloissa myllertää\nsanajalkoja ja kanervaa kuin pikkulapsia; pensaikkoa seuraavat\npyökit, jotka alaslaskettuine vehreine huntuineen verhoovat metsän\nsalaisuuksia. Näiden kaikkien edessä seisoo siellä täällä, keskellä\nkangasta valkokoivuja, solakoita nuorukaisia. Länsituuli huojuttelee\nniitä usein ankarasti ja taivuttelee niitä, mutta ne pitävät lujasti\nkiinni pehmeistä hatuistaan ja vartioivat metsän edustalla, seisoen\nyksikseen tai kaksi ja kolme yhdessä.\n\nTuossa on Wodanin kukkula. Se ylenee metsän edessä, ei ylen korkeana,\nkaksikymmentä jalkaa vaan, ja on ihan pyöreä. Metsän pihkaiset\nlyhytsääriset peikot ovat pystyttäneet sen tähystelläkseen laelta\nkankaan ylitse ja kauemmaksi merellä ja kauemmaksi vielä, niin kauas\nkuin metsäpeikon silmä kantaa. Ne ovat istuttaneet sille koivujakin,\nkapuavat niihin, istuvat ja kurkistelevat sieltä, kohooko meren ylle\npilviä ja uhkaako kova ilma. Sitte liitävät ne itkien ja voihkien\nmetsän ylitse, koko sen rintaa, ja ilmoittavat, mikä lähenee: \"Lujaan\njuuret nyt ja taipuisaksi runko! Ylväänä huojukoon latva!\" Pauhaten\nvinkuen tulee ensi puuska, ryhmyisen juuren alle iivahtaa vaikertaen\nmetsänpeikko.\n\nMutta kun aurinko loistaa kuin tänään ja ieyhyy lempeä leppeä tuuli,\nsilloin istuvat ne kahdeksan yhdeksän rinnakkain -- ne ovat nimittäin\npienen pieniä raukkoja -- penkeillä, joita he ovat laittaneet itselleen\nmättäistä, ja tarinoivat keskenään muinaisista ajoista, ja niistä\nkahdesta lempivästä, jotka viime sunnuntaina hiipivät metsän lävitse\nja Heim Heiderieterin kahdesta kultaisesta rannerenkaasta, jotka yhä\nvielä ovat mättään alla... Hshth! Poissa he ovat! Tuossa tulee Heim\nHeiderieter, tuo rauhanrikkoja, ja ihana Ingeborg.\n\n\"Älä puhu noin kovaan, Ingeborg! Ilma on niin kirkas ja tyyni. Se\nkuuluu kauemmalta kuin luuletkaan. Älä heilauta kättäsi noin ilmassa,\nse kuuluu, kuin löisit lasiin. Jos aiot laulaa, niin laula jotain\nvakavaa ja hienoa, sillä se kuuluu portille asti, jota enkelit\nvartioitsevat.\"\n\nIngeborg käännähti häntä kohden ja katsahti häneen, kuin olisi häntä\narveluttanut. \"No nyt... nythän olet taas lennossa! Nyt ei sinun\nkanssasi enää voi vaihtaa järkevää sanaa.\"\n\nHe nousivat rinnakkain kukkulan rintaa. Heim katseli, kuinka Ingeborgin\npolvet ponnistivat pukua vastaan.\n\n\"Tässä on eräs kuningas haudattuna.\"\n\n\"Tiedätkö sen varmasti?\"\n\nHän heittäysi ruohikkoon ja katsahti tyttöön. \"Tietysti tiedän; olenhan\nminä sunnuntailapsi.\"\n\n\"Oletko näinä päivinä saanut mitään valmista? Kehuithan!\"\n\n\"Ehkä! Kun vaan olet ystävällinen!\"\n\n\"Mutta onko siinä myöskin jotain järkeä?\"\n\n\"En tiedä. Sitä ei ole kukaan vielä kuullut.\"\n\n\"Tietysti! Niinhän sen pitääkin! Lausu nyt!\"\n\n      Wodanin kakkulalla.\n\n    Niin ylväs linnan valtias\n    Ol' Pohjanmeren ruhtinas.\n    \"Nyt\" -- lausui -- \"alkaa kiista.\n    Jo vartoo syksyn riista!\"\n\n    He kiertää metsät, manteret\n    Ja kaataa uljaat otukset.\n    Ja raikui riemun sarvi,\n    Kun palas miesten parvi.\n\n    Mut ruhtinas ei palaakkaan.\n    Jää yksin metsään huokaamaan.\n    \"Suo, Wodan, saalis aino,\n    Oi, poista lemmen paino!\"\n\n    Hän uinailee, ja nukkuukin,\n    Saa metsän käärme esihin,\n    Jo usvattaret vuottaa,\n    Nyt kuolo rauhan tuottaa.\n\n    Metsässä hänen haudallaan\n    En rinnan rauhaa saa mä vaan.\n    Mä etsin saalistani,\n    Mi ain' on aatteissani.\n\n\"Tuo käy nyt taas minun ymmärrykseni ylitse\", sanoi tyttö. Mutta Heim\nhuomasi hyvin, että hän sentään oli hiukan ymmärtänyt siitä, sen\nverran kuin ymmärtää pilveä, joka ylenee etäältä. Hän oli aukaissut\nhiukan suunsa, ja rintansa nousi ja laski hitaasti ja syvään. Kun vaan\ntietäisi, mitä hän nyt ajattelee! Mutta hän on aina kuin lintu: juuri\nkun luulee, että nyt se on paulassa, silloin ilkkua visertää se jo\nlähimmällä puunoksalla, ikäänkuin ei olisi koko maailmassakaan mitään\nkettuja ja linnunpyydystäjiä.\n\n\"Mitä sinä katselet, Ingeborg?\"\n\n\"Etkös näe? Missä silmäsi ovat? Andrees ja Maria käyvät tuolla. Andrees\nei ole vielä koskaan pyytänyt minua käymään kanssaan. Noh, se onkin\nihan yhdentekevää.\"\n\nTuotako hän ajatteli?\n\n\"Andrees pitää Mariasta; siksi käy hän hänen kanssaan. Minä pidän\nsinusta, siis!\"\n\n\"Ah... pitää? pitää? Mitä se on olevinaan?\"\n\n\"Siten on todellakin laita, Ingeborg! Ja sinä voisit niin hyvin...?\"\n\n\"Voisit? Voin?... Mutta minä en tahdo! Tuo on tuhmaa kaikki tyyni!\"\n\n\"Mutta soisinpa\", sanoi Heim, ja silmänsä välähtivät vihastuneesti,\n\"soisinpa, että edes kerrankin olisit ystävällinen minulle. Nyt edes\nviimeisenä päivänä!\"\n\n\"Ja minä... minä soisin, että jättäisit tuon kerjäämisen. Andreekselle\nei ikipäivinä juohtuisi mieleenkään tuolla tapaa kerjäillä ja juosta\njonkun tytön perässä... mutta sinä olot aivan raukka!\" Hän hypähti ylös\nja lähti pää jäykästi pystyssä ja heilutellen hattuaan kädessään alas\nkukkulanrinnettä Strandigerkartanoa kohden.\n\nHeim jäi paikalleen ja katseli hänen jälkeensä.\n\nIngeborg meni yli kankaan ja ajatteli Andreesta. Sillä Andrees oli\nylpeintä ja ihaninta, mitä maanpäällä löytyi. Hän oli yhtä ylevä ja\nloistokas, kuin kaikki ne miehet, joista hän viime viikkoina oli\nlukenut pastori Frisiuksen luona, kuin Theodor Kölner, kuin Friedrich\nFrisen ja kaikki nuo muut vapaussodan sankarit. Niin kaunis hän oli\nja niin varma, ja semmoiset ylpeät silmät kuin hänellä olivat! Ja oli\nvallan hirveätä, ett'ei hän välittänyt mitään Ingeborg Landtista! Mutta\nHeim taas? Ei, Heim oli liika lauha, liika levoton, liika ystävällinen.\nHeim ei ollut mikään sankari!\n\nHeim seisoi hetken vielä ja katseli hänen jälkeensä. Sitte upotti hän\nkätensä taskuihin, ja katseli iltaruskoa, joka ihmeellisen loistavana\nsäteili taivaalla. Se valtasi hänen mielensä. Kasvojensa kiusautunut\njännitys suli, ja silmissään syttyi tuli. Hän unohti tuon Ingeborgin,\njoka tuolla syrjempänä kulki kankaan ylitse, ja rupesi puhelemaan sen\ntoisen kanssa, joka en hänen mielikuvituksessaan, joka ratsasti hänen\nsivullaan kankaan yli, ja joka oli hänen armaansa. Hän astui ripeämmin\neteenpäin, ja kun hän siinä kulki tietään, silmänsä illanruskossa,\nkohotti hän kätensä, ja kaikki muu maailmassa hälveni mielestään: \"Koko\nlinna on liekkien vallassa, Ingeborg! Nyt täyttä karua! Ja älä pelkää!\nEtkö näe, kuinka lujina ja upeina nuo pilvenharmaat muurit ylenevät?\nNe eivät ikinä voi sortua. Mutta sisällä on paljasta liekkiä ja\nlieskaa. Liekit kurkistavat mielettömin punaisin silmin joka ikkunasta,\nne lieskaavat joka käytävässä, ne kapuavat ylisille ja kiipeävät\nylös tornia. Näetkös? Nyt lentää punainen kukko katonharjalle. Pysy\ntiellä. Ingeborg ja pidä lujasti ohjaksista! Näetkö kuinka lieska\nloimuu kauniissa salissa? Pöytien ja vuoteitten ylitse leimuavat\nja liekehtivät nuo punaiset tulihenget... Älä itke, Ingeborg! Me\nrakennamme uuden talon, ihanamman kuin entisen, rakennamme alttaanin,\njolta saa katsella metsiin, ja korkeat ikkunat merelle käsin... Nyt\nuupuu lieska... liekit sammuvat... ontot silmät tuijottavat vastaani...\noh... nyt on kaikki raunioina!\"\n\nHän antoi käsiensä vaipua, ja seisoi hiljaa uniinsa unohtuneena.\nKotipihansa oli lähellä, ja aitausvallin takana makasi Ingeborg\npitkänään ja nauroi.\n\nSilloinkos Heim hämmentyi ja aikoi vihoissaan kääntyä pois. Mutta\nkun tyttö lepäsi siinä ja katseli ja nauroi häntä niin ylimielisen\nvallattomasti, ja kun hänen vaaleat hiuksensa sekautuivat\nkanervikkoon, niin ei Heim osannutkaan irroittaa silmiään hänestä. Hän\nseisoi hänen edessään ja ajatteli: Ehkä hän kuitenkin pitää sinusta! ja\ntyttö salli hänen kernaasti katsella, kun ei hän vaan häirinnyt häntä\npuheillaan, ja oijenteli ja oikoili itseään siinä, kuin kissanpoikanen,\njoka haluaisi leikkiä.\n\nSilloin kääntyi Heim hiljaa poispäin, hän kalpenikin hiukan, ja silloin\nhypähti tyttö pystyyn ja lähti hänen kanssaan rinnettä alas. Marskia ja\nmerta peitti jo illan hämärä.\n\n\"Siedänpä sinua sentään!\" sanoi tyttö yht'äkkiä. \"Enhän muuten viitsisi\naina käydä kanssasi täällä kankaalla.\"\n\n\"Mutta sitte tulet yht'äkkiä niin epäystävälliseksi ja rupeat\nriitelemään.\"\n\n\"Mutta enkös odottanut sinua vallilla vai?\"\n\n\"Niin, odotithan, ja sentähden... ja koska...\" Hän pani kätensä\ntaskuunsa ja etsi sieltä ja katsoi häneen... mutta silloin olivat tytön\nsilmät taas yht'äkkiä tuollaiset suuret ja kummastelevat, ikäänkuin\nnäkisi hän yht'äkkiä \"elefantin edessään.\" Niitä silmiä!\n\nHeim jätti koko etsimisen.\n\nKun hän palasi yksin rantamaa pitkin, otti hän yht'äkkiä rannerenkaan\ntaskustaan, ja heitti sen äkkiä vihastuneesti veteen. Vilahti\nhopeaisesti veden kalvossa, ja vedenneitojen kädet kurkottivat ahnaasti\nvedestä aarteen perään. Niitäkin varomattomin!\n\n\"Ei siitä kuitenkaan ikinä mitään synny!\" sanoi Heim. \"Hän on liika\nitsepintainen. Hän on toisellainen kuin minä!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nHeim Heiderieter, yhdeksännettä lukukauttaan viettävä ylioppilas,\noli aamusti saapunut Bebenhauseniin, oli uneksinut koko päivän\nBebenhausenin kauniissa hiljaisessa linnassa, tuossa kuninkaallisessa\nerakkolassa, ja käyskeli koko iltapäivän Schönbuchissa jatkaen\nja kehitellen näitä uneksumisiaan. Milloin kuleksi hän rauhaisan\nhiljaisilla metsäpoluilla, milloin päätiellä, jonka ylitse pyökit\ntuuheine oksineen riippuivat. Nyt tuli hän uupuneena, kengät tomusta\nvalkeina ja kasvot kuumina, viimeistä kukkulan rinnettä alas.\nPyökit väistyivät edestä, ja sadut ja unet kaikkosivat metsien\npiiloon, maailma avautui eteen taas: tuossa seisoi Tübingenin linna.\nIlta-aurinko välkkyili pitkissä ikkunariveissä. Tuo vanha kaupunki\nseisoi rauhaisana tuossa edessä, laajana ja omaisena tuossa laakson\npohjalla.\n\nHeim Heiderieter laskeusi verkkaan mäen rinnettä. Hän uneksi yhä vielä.\nVielä ei ollut kukaan herättänyt häntä, ei ollut kukaan ottanut häntä\npalvelukseensa. Sen teki sittemmin kotiseutu.\n\nPukunsa oli hyvin yksinkertainen, ruskeata sarkaa, valkeilla kiharoilla\nhiuksillaan oli pehmeä hattu ja kädessään luja tammisauva.\n\nKasvonpiirteensä olivat vuosien vieriessä miehistyneet ja\nelämänuskallus ja aurinko olivat saaneet ne ruskeiksi ja voimakkaiksi,\nmutta silmänsä olivat yhä pysyneet entisinä, olivat yhä samat\nuskolliset puhtaat silmät, joiden takaa välkkyi värikkäitä kirjavia\najatuksia, kuin ikkuna, jonka takana seisoo sytytetty joulukuusi.\n\nMutta siinä juuri onkin Heim Heiderieterin heikkous. Eihän aina olo\njouluaatto. Milloin ryhdyt sinä arkipäivätoimiin, Heim Heiderieter?\n\nTorin vierellä, lähellä kirkkoa, on ravintola, joka ehkä on jo yli\nkahdensadan vuoden vanha. Sinne meni hän sisään.\n\nTuo matala avara huone yksinkertaisine pöytineen, penkkineen ja\ntuoleineen on täpötäynnä ylioppilaita, jotka nauttivat vaatimatonta\nillallistaan, leipää ja juustoa, tai istuvat oluthaarikkojensa ja\nviinilasiensa ääressä ja pakinoivat keskenään korkeaäänisesti ja\niloisesti. Siinä ravintolassa kävi etupäässä pohjoissaksalaisia.\nMonta verevää reipasta nuorukaista saa siellä nähdä. Muutamat\novat vielä hyvin nuoria, vasta koulusta päässeitä, kasvoillaan on\nvielä päästötutkintojen kalpeus, ja liikkuvat he vielä enemmän tai\nvähemmän epävapaasti, eivätkä vielä ole oikein kotiutuneet vapaaseen\nylioppilaselämään. Toiset taas ovat jo vanhempia, heiltä on tuuheat\nviikset, ja siellä täällä antaa joku lyhyt vaalea poskiparta\naihetta viattomiin leikinlaskuihin. Mutta on joukossa vanhempiakin,\nrappeutuneita elämän kuluttamia miehiä, ne ovat yliopiston\nkiusanlapsia, sen silmien edessä pilalle joutuneita; näkee kasvoja,\njotka puhuvat joko uneliaisuudesta tai juopottelusta, vartaloita, jotka\novat joko liika ohuet tai liika tukevat, käytöstä, joka osoittaa joko\nvelttoutta tai raakuutta. Ne ovat reippaan nuorison pilkan esineinä\nja rasitukseksi tovereilleen ja tuttavilleen. Ne ovat vanhempain ja\nsisarusten huoli ja Jumalan kauhistus.\n\nHeim Heiderieter ripustaa hattunsa käyräkahvaisen keppinsä nenään\nja sijoittaa molemmat nurkkaan, sivasee kerran pieniä viiksiään\nja oijentaikse suoraksi, niin että päänsä melkein koskee kattoon,\nja lähtee sitte, milloin nyökäyttäen tervehdykseksi päätään,\nmilloin kumartaen -- nyökäyksensä ovat aina sydämelliset, on kuin\nvälähtäisi joka kerta lämpöä silmistään, kumarruksensa ovat jäykät\nja taipumattomat -- ja pujotteleikse pöytien välitse pyrkien\nholsteinilaisten pöytää kohden.\n\n\"Kas, tuossa uneksija tulee! Istu alas Heiderieter, kangasten samooja!\"\n\n\"Kangasten samooja, metsän kulkija! Tänne!\"\n\n\"Eipäs, vaan tänne! Meidän kahden välillä on vaan yksi ainoa kangas.\"\n\nSen sanoo eräs viimeistä lukukautta opiskeleva lääketieteen ylioppilas,\nhupainen hauska mies, kirkkaitten silmälasien takana välkkyvät kirkkaat\nsilmät. Hänen isänsä, eräs lääkäri, käy virkamatkoillaan välistä aina\nEschenwinkelissä saakka, ja poikansa on tuntenut Nummitalon jo, kun\nHeim vielä juosta livisti paljain jaloin hiekkatietä koululle.\n\n\"Tiedätkö Heim, että palatsisi Weinbergissä on palanut?\"\n\n\"Kokonaan... Ei muuta kuin tuhkaa jälillä!\"\n\nHeim naurahti tyyneesti: \"Kun vaan Uhlandin laulut ovat pelastetut!\"\n\n\"Kaikki on palanut!\"\n\n\"Mutta ne ovat minulla taskussani. Tuossa!\" Hän näytti nauraen risuista\nnidosta.\n\n\"Mutta kuulkaas, Heiderieter\", kysäsee eräs vanhempi ylioppilas, joka\nvasta äskettäin on tullut Tübingeniin, eräs teräväpiirteinen juristi:\n\"Mihinkä tiedekuntaan te oikeastaan kuulutte?\"\n\nKysymyksessä piilee pientä ivaa ja pientä uteliaisuutta. Mutta\npöydässäkös remahdetaan nauramaan, ja satelee sukkeluuksia asian\njohdosta. Jotkut arvelevat: \"Viidenteen!\" Toiset taas tuumivat, että\nHeiderieter kuuluu \"Uhlandin tiedekuntaan\" ja että \"koko Württemberg on\nopintosalinaan.\" Viimeksi selittää joku, että Heiderieter oleksii liika\nharvoin Tübingenissä, jotta edes voisi semmoisia kysyäkään.\n\nTuo ystävällissilmäinen lääketieteen ylioppilas saa hälinässä, joka\noli syntynyt, tilaisuuden matalalla äänellä selittää kysyjälle, että\nHeiderieter oli mukava, mutta omituinen nuorukainen, joka, ikävä kyllä\nei tietänyt, miksi hän pyrki.\n\nHeimistä on kiusallista olla keskustelun keskipisteenä ja on hämillään.\nHän on, kun on kahdenkesken ajatustensa kanssa, ylen rohkea mies;\nhän puhuu kokonaisille kansanjoukoille, eikä hän valtiopäivillä jää\nketään vastaan sanattomaksi. Kahdenkesken jonkun tuttavansa kanssa on\nhän hupainen seuranpitäjä, avaa sydämensä ja tarjoo siellä sijaa niin\nvilpittömällä ystävyydellä, että tuntee ihan ilostuvansa. Mutta hän\njoutuu hämilleen, kun on ympärillään kuusi, seitsemän miestä ja kaikki\nkatsovat häneen, ja aina menee hän ensimmäisenä luentosaliin -- jos\nhän ylialaan menee sinne nimittäin -- ett'ei, kun hän astuu ovesta,\nkaikkien silmät kääntyisi häneen. Niinpä onkin käynyt niin, että Heim\nHeiderieter, joka kullekin erikseen esiintyy mielevänä, vilpittömänä\nja lahjakkaana miehenä, on tuttavapiirilleen kokonaisuudessaan\nhyvänsävyisen leikinlaskun esineenä, ravistavatpa muutamat\njyrkempiluontoiset ja ylpeämmät päätäänkin hänestä puhuttaessa.\n\nTällä kertaa pelasti hänet pälkähästä voimakas käsi. Oli astunut\nravintolaan joku vieras nuori herra, kookas komea mies, jonka tummat,\nsuorat hiukset, tummat silmät, jalot kasvojenpiirteot ja hieno puku\ntekivät varsin edullisen vaikutuksen. Tämä mies pysähti hetkeksi\nitsetietoisen ja varman näköisenä keskelle huonetta, hattu kädessään,\nja katseli etsivästi ympärilleen. Sitte kuuli hän keskustelun\nholsteinilaisten pöydän ääressä, ja samassa laski hän kätensä Heimin\nolalle.\n\n\"Hyvää iltaa, Heim Heiderieter!\"\n\nHeim hypähti pystyyn ja laski kummankin kätensä toisen olalle:\n\"Andrees, Andrees!\"\n\n\"Tule!\" sanoi Andrees. \"Riisuin eilen Berliinissä yltäni ulaanitakin,\nja olen suoraapäätä matkustanut tänne näkemään ja puhuttelemaan sinua.\nVaikeatapa oli löytää Tübingeniä, Stuttgartissa olin jo heittää koko\nyrityksen sikseen. Vielä vaikeampi oli löytää sinua.\" Hän kääntyi\npöytäseuran puoleen: \"Olette saaneet pitää tätä miestä viisi vuotta.\nMinulla on vanhat oikeudet häneen; sallikaa hän minulle täksi illaksi.\"\n\nUlkona oli ruvennut hämärtämään, oli jo melkein ilta. Mutta taivas oli\nkirkas. Oli hiljainen, ihana kesä-ilta.\n\n\"Missä sinä asut?\" kysyi Andrees.\n\n\"Tuolla syrjempänä\", sanoi Heim hieman arasti. \"Olon vuokrannut\nitselleni pienen huvimajan tuolla ulkona viinitarhoissa. Mutta\nvoisimmehan mennä sinun hotelliisi. Minne olet ottanut asuntoa?\"\n\n\"Kiitos, lähdetään sinun luoksesi vaan.\"\n\nHe astelivat kapeaa epätasaista polkua ylös kukkulalle. Kuu kurkisteli\netäisten puunlatvojen ylitse; sen valo heitti kiemuroivia viinilehväin\nvarjoja tielle. Toisinaan näki hieno- ja siromuotoisen viinirypäleen\nlepäävän kivityksellä, viheriän viinirypäleen.\n\nHeim tuijotteli miettivän näköisenä tiehen, Andrees piti tapansa mukaan\npäätään ylhäällä ja katseli ympärilleen; liikkeensä eivät sentään enää\nolleet niin rauhalliset kuin ennen, niihin oli tullut jotain äkillistä\nja levotonta.\n\nHe vaikenivat kumpikin: Tuolloin tällöin kuului joku yksinäinen arka\nlintu huutavan yössä.\n\nSilloin väistyivät vasemmalle tiestä viinipensaat ja edessä seisoi\npienen lavan päällä neliskulmainen huvimaja, jonka ovi oli auki.\n\nSen muodosti yksi ainoa huone, noin tavallisen pienen huoneen kokoinen.\nSeinällä vastapäätä ovea oli puupenkki, joka oli maalattu viheriäksi,\nse oli varustettu patjoilla ja näytti käyvän vuoteesta. Huoneen\noikealla seinällä seisoi kirstu, jonka Andrees kohta tunsi, se oli\nennen seisonut Nummitalon salissa. Muun osan huonetta anasti pyöreä\npöytä.\n\nKun tämän huvilan asujalla oli luonaan enemmän kuin kolme vierasta,\ntäytyi hänen ottaa ne kolme kirjaa, jotka olivat kirstulla ja nostaa\nne pöydälle. Näistä kolmesta kirjasta lupasi yksi opastaa ahkerat\nlukijansa koko vanhaan filologiaan, toinen oli päiväkirja ja kolmas\nUhlandin runot. Ensimmäistä ei hän ollut aukaissutkaan, toisessa oli\nainoastaan tyhjiä valkeita lehtiä ja käytettiin sitä spriikeittiön\nalustana, kolmannen osasi Heim ulkoa.\n\nStrandiger katsahti päätä pudistellen ympärilleen: \"Saakohan täällä\nedes kupin kahvia tai jotain semmoista?\"\n\n\"Paikalla!\" vastasi Heim ja laski pienen spriikeittiönsä\npunaisenkirjavalle pöytäliinalle. Andrees seurasi tarkasti jokaista\nhänen kömpelöä liikettään.\n\nLiekki lieskahti alta ylös.\n\n\"Onko pöytäliina tulenkestävä?\"\n\n\"Keittiö seison muuten tavallisesti tässä arkulla\", sanoi Heim, etsien\nparaikaa samasta arkusta kahvitötteröä.\n\n\"Nyt peite käryän jo.\"\n\nHeim kääntyi ympäri, ja survasi konetta kämmenellään, niin että se,\nsensijaan että olisi hiukan siirtynyt syrjään, pannuilleen päivineen\nlensi lattialle. Lattialle juokseva väkiviina syttyi kohta palamaan.\nNyt paloi jo kahdessa kohdassa, ja Heim seisoi niiden välillä.\n\n\"Jos sinä aiot antaa sen palaa\", sanoi Andrees, \"niin pitää meidän\nvähitellen ruveta poistumaan.\"\n\nNyt maltti Heim mieltään ja iski leveällä kämmenellään palavaan\npöytäliinaan, ja saikin tulen kohta sammumaan.\n\n\"Tule\", sanoi Andrees, \"mennään istumaan tuonne ulos penkille, kuu\nnousee laakson ylle. Ympäristö näkyy olevan hyvin kaunis... onko\nsinulla jotain juotavaa?\"\n\n\"Karafiini viiniä.\"\n\n\"No tulehan siis!\"\n\nHe menivät istumaan ulos penkille, viini välillään. Silloin tällöin\nottivat he siemauksen. Lasia ei ollut.\n\n\"Emme ole tavanneet toisiamme viiteen vuoteen\", sanoi Andrees...\n\"Kuinka pitkälle sinä olot edistynyt?\"\n\nHeim nojasi kyynäspäillään polviinsa ja katseli avaraan laaksoon\nedessään. Valkeine kiharoine hiuksineen ja partoineen ja voimakkaine\nsuurine piirteineen muistutti hän, siinä kun hän terävästi ja kuitenkin\nuneksuvasti katseli kuuvalovälkkeiseen hämärään, etelään, noita\nvaeltavia germaaneja, jotka muinoin joskus matkahaluisina ja kaihoten\nolivat näiltä samoilta kukkuloilta tähystelleet etelään, ikävöiden\ntuonne kaukaisuuteen, jota eivät tunteneet, ja joka oli tuleva heidän\ntuhokseen.\n\n\"Pitkällekö olen edistynyt jo?\" kysyi hän neuvottomana. \"Enhän tiedä\nedes, pitääkö minun pyrkiäkään mihinkään.\"\n\n\"Mutta sallihan sitte, miekkoseni, että kysyn sinulta jotakin! Paljoko\njätti isäsi sinulle perintöä?\"\n\n\"Minä elän hyvin vaatimattomasti, Nummitalo kestää sen vielä.\"\n\n\"Vai niinkö luulet... Noh, ja sitäpaitsi! Tottahan sinä johonkin\nsentään pyrit. Mitä sinä toimittelet?\"\n\n\"Minä luen ja... kuleksin.\"\n\nSilloin naurahti Andrees harmistuneesti: \"Olen saanut kaksi kirjettä\",\nsanoi hän, \"toinen on Maria Landt'ilta, toinen Telsche Spiekeriltä.\nOletkohan utelias?\"\n\n\"Voinhan lähimain kuvitella, mitä Telsche Spieker kirjoittaa.\"\n\n\"Vai niin? Sittehän ei minun tarvitse sitä kertoakaan. Hän kirjoittaa:\nsäästöpankki lähettää sinulle vielä puoleksi vuodeksi rahaa. Nummitalo\non jo savupiippua myöten velassa ja tämä savupiippu huojuu jo\nperustuksillaan.\"\n\nSilloin purasi Heim huuleensa, mutta ei kääntänyt katsettaan laaksosta:\n\"Siispä pitää minun ryhtyä johonkin.\"\n\n\"Ruveta suorittamaan tutkintoja vai?\"\n\n\"Siihen... niin, siihen en pysty... Mitähän sitte suorittaisin?\"\n\n\"Sen pitäisi sinun itse parhaiten tietää! Mutta uskonpa kylläkin,\nett'et pysty siihen. Ei ole yksikään Heiderieter koskaan suorittanut\nmitään tutkintoja, tai saanut mitään valmista aikaan... Neuvon sinua,\nkuule. Palaa kotiin ja rupea Nummitalon isännäksi.\"\n\n\"Enpäs ikinä! Kiitos siitä! Keksinhän aina jotain. Jossain maailman\nkolkassa! Matkustan ulkomaille.\"\n\n\"Maria Landt kirjoittaa myöskin sinulle.\"\n\n\"Hän laulaa kait samaa laulua?\"\n\n\"Mutta toisessa sävellajissa. Olen jättänyt hänen kirjeensä pöydällesi.\nVoit lukea sen perästäpäin.\"\n\nHe vaikenivat hetkeksi. Ajatuksensa vaelsivat kotiseuduille.\n\n\"Kuule, Andrees, mikä on oikein suhteesi Maria Landt'iin??\n\n\"Mariaanko? Hän kirjoittaa hyvin järkeviä kirjeitä. Ensi rivillä\nseisoo: Äitisi tulee vanhaksi ja on jo melkein sokea. Ja toisella:\nRakennukset Eschenwinkelissä luhistuvat jo huomispäivänä. Sitten\npalataan taas äitiin ja taas Eschenwinkeliin.\"\n\n\"Et sinäkään ole viiteen vuoteen ollut kotona vai?\"\n\nAndrees kohautti olkapäitään. \"Mitä minä siellä? Kerran käväisin, kolme\nvuolta sitten. Maria oli matkustanut pois. En osaa mukautuu noihin\npieniin oloihin siellä. Kuulun suurkaupunkiin. Mutta, kuule, sinulle\ntahdon tunnustaa jotain: Sinun pitää hoitaa pientä omaisuuttasi, kuten\nkaikki isäsi. Sinä kuulut kotiseudulle.\"\n\nHeim kävi rauhattomaksi ja aikoi nousta ylös.\n\n\"Pysy hiljaa vaan! Enhän ajattelu halveksivasti sinusta. Senhän\ntiedät. Mutta olen aina aavistanut, että loppu tulisi tämmöinen.\nHeiderietereistä ei ole vieraisiin oloihin. Jos sinusta joskus jotain\nkunnollista tulee, niin tulee sinusta sitä kotona, siellä metsän ja\nrannan välillä. Sinne kuulut sinä, sinne kuuluu sydämesi ja sinne\nvoimasi. Siellä voit joskus ehkä käyttää, mitä täällä vieraissa maissa\nolet nähnyt ja oppinut.\"\n\nSilloin nousi Heim seisaalleen ja astui jonkun askeleen eteenpäin ja\nkatseli laakson ylitse. Kaikilta rinteiltä huurusi kaste usvaisina\npilvinä laaksojen ylle.\n\n\"En voi jättää tätä ihanaa lempeätä maata\", puhui hän matalaan, \"siellä\nylhäällä, kaukana on minusta liika autiota ja kylmää. Ihmiset ja maa,\nkaikki ovat niin tasaista, niin lakean aavaa ja kaukaista.\" Hän kääntyi\nympäri: \"Miksi et sinä palaa kotiseudulle?\"\n\n\"Minäkö? Minä kuulun kaupunkiin.\" Hän naurahti: \"Kun johtuu mieleeni\ntuo Maria Landt, tuo hiljainen sävyisä pyhimys! Että silloin muinoin\nolin ihastunut häneen! Mutta sitenhän käy. Ell'ei näe ja saa mitään\nmuuta, niin tyytyy siihen, mitä on saatavilla. Muistatko serkkuani,\nFrans Strandigerin sisarta?\"\n\nHeim puisti päätään: \"Missä on Frans?\"\n\n\"Hänestä tulee maanviljelijä. Konttorituoli tuntui hänestä liika\nkovalta, ja seinät liika ahtailta, hän on nyt jossain Itäpreussissa\njollain maatilalla... Mutta tuon Lena Strandigerin, hänen sisarensa,\ntahtoisin kerran nähdä rinnan Maria Landtin kanssa. Sekös olisi oiva\npila! Suurempia vastakohtia ei löydy.\"\n\nHeim katsahti ystäväänsä, ja kuun valossa näki hän nyt selvästi, mitä\nhän jo oli ollut tuntevinaan hänen äänensä sävystä, että Andrees\nStrandiger oli saanut toiset silmät. Ne silmät olivat kyllä vielä\nylpeät ja kauniit, mutta ne eivät enää olleet rauhalliset ja puhtaat.\nJa tämä viilsi hänen sieluaan: hän ajattelu että hän nyt oli ihan yksin\nmaailmassa: \"minulla ei enää ole yhtään ystävää!\"\n\nHän kävi ihan hiljaiseksi.\n\n\"Tuumin\", jatkoi Andrees, \"antaa Strandigerkartanon vuokralle. Naiset\nvoivat asua yläkerrassa, eikä heidän tarvitse huolehtia talonpidosta.\nMinä jään Berliiniin ja tutustun suureen maailmaan. Mitä muutakaan\nhyvää rahoista on?\"\n\nHeim ei virkannut mitään. Hän ei ollut vielä tarpeeksi ajatellut näitä\nasioita. \"Mitä muutakaan hyvää rahoista? Että saisi nauttia elämästä!\nLuonnollisesti! Sitähän varten rahat ovat ja maat ja väki! Olisi\nminulla vaan rahaa!\" Hän havahtihe unistaan.\n\n\"Kauanko aiot viipyä täällä?\"\n\n\"Lena jäi äitinsä kanssa Stuttgartiin. Me jatkamme huomenna matkaa\nSchweitsiin.\"\n\nAndrees nousi ylös. Myöskin Heim nousi.\n\n\"Tein tämän syrjämatkan luoksesi, tuodakseni sinulle Marian kirjeen ja\nlaskeakseni minäkin sydämellesi, että palaisit takaisin Nummitaloon.\nSinne sinä kuulut ja siellä olet paikallasi.\"\n\n\"En ikinä!\" sanoi Heim ja ravisti uhkamielisesti kiharoita hiuksiaan.\n\"Palaisinko kotiin näin hyljättynä ja näin menneenä miehenä? Avaraan\nmaailmaan minä lähden!\"\n\nAndrees oijensi kätensä hänelle. \"Oma olet käskijäsi. Tee, kuinka\ntahdot. Minun pitää lähteä. Löydän kyllä itse kaupunkiin takaisin. Eikö\ntäälläpäin ole tapana sanoa: Jumalan haltuun? Jumalan haltuun, Heim!\"\n\nHeim piti yhä vielä hänen kättään kädessään ja aikoi sanoa: \"Jää nyt\nvielä luokseni tänne! Olemmehan lapsuudesta asti parhaimmat ystävät.\"\nMutta Andrees kääntyi poispäin, ja taaskin hänen viime katseessaan,\nhuomasi Heim tuon vieraan hänessä. Silloin hellitti hän hänen kädestään.\n\nHetken seisoi hän oven edessä ja kuunteli hänen askeleitaan, ne\nkuuluivat, yhä alemmalta. Yhä kauempaa kuului tuo tripp, trapp... Ja\nnyt oi enää mitään... Kaikki hiljaista.\n\n\"Niinpä... tuo on lopussa... ihan lopussa.\"\n\nHän puisteli hämmentyneenä päätään, tähysteli laakson ylitse, kääntyi\nympäri, ja astui, mielensä levottomasti lainehtivana, majaansa.\n\nNiinpä maailmalle siis! Kuljeksivana, kodittomana!\n\nSilloin näki hän pöydällä tuon kirjeen ja tarttui siihen, kuin\njohonkin, joka vielä oli hänelle omaista ja läheistä.. Hän astui\ntaaskin ulos ja koetti lukea sitä kalpeassa kuunvalossa, joka väreili\nilmassa. Siinä oli ainoastaan muutama sana, jotka olivat kirjoitetut\nerään kämmenenkokoisen valokuvan takapuolelle: \"Äiti Strandiger\nsanoo: Heiderieterit ovat aina pyrkineet vieraaseen ja laiminlyöneet\nkotonsa; mutta Heimistä en olisi uskonut sitä. Jos kaikki olisimme\nHeiderietereitä, olisi kaikki paljasta ohdaketta ja orjantappuraa, ja\nkaikki olisimme katottomia. Kangas on hiipinyt aina ikkunalautoihin\nasti ja livahtanut katolle. Nummitalo on suotta kutsuva poikaansa ja\nkangas isäntäänsä, kunnes viimein palaa kotiin kelvoton mies, josta ei\nkotiseudulle ole mitään hyötyä.\"\n\nHeim käänsi kuvan.\n\n\"Nummitalo!! Nummitalohan!!\"\n\nHän näki sen selvästi kuunvalossa. Hän astui hiukan syrjempään,\nniin ett'eivät viinipensaat riistäneet häneltä hituistakaan kuun\nhopeavalosta: \"Nummitalo! Tosiaankin... Ei, mutta! Nummitalo!...\nEipäs... Katsokaas toki!\" Hän kertoi viinipensaille, hän puhui ääneen,\nkuin joku, joka hilpeänä ja keveänä tarinoi viinipikarin ääressä:\n\"Nähkääs! Todentotta, kaikki vajan ikkunat ovat rikki, sen ovat\nne pojan viekanat, senkin ilkimykset, tehneet. Ovat sen perineet\nniiltä ajoin, kuin minä aloitin... onkin osaava heitto pienelle\npojanvekaralle! Ken osasi, sai palkinnoksi pienen piipunnysän. Luulenpa\ntodentotta, että tuolta salin ruudun takaa kurkistaa esiin Telsche\nSpiekerin naama, Sekös osasi murista. Mutta mepäs istuimme vallin\ntakana vaan ja nauroimme.\"\n\nHän puisteli ihmeissään päätään. Kuunvalo hiipi joka hiuskarvallaan ja\nvälkkyi joka suortuvallaan.\n\n\"Enpäs enää voisi astua suorana tuosta ovesta sisään... en\nlikimainkaan! Minun täytyy taivuttaa päätäni syvään, oikein kumartua\ntäytyy minun, kun palaan! Minä... niinpä, näkisinpä mielelläni taas\nkerran tuon vanhan talon, ainoastaan nähdäksenikin, miltä se nyt\nnäyttää... sali ja kellarikamari ja kyökki avoimine liesineeen, jolla\nmustat härkäpavut ratisten paistuvat pannussa... ruton hyvää ruokaa\nse! Mutta seassa pitää olla perunanpalasia ja ne pitää olla paistetut\nrasvassa, niin, ja oikeastaan pitää länsituulen viuhua kankaalla,\ntuommoisen oikean märän, kolakan länsituulen. Sillä se on oikeata\nrannikkoväen ruokaa se.\"\n\n\"Tuosta menee polku puutarhan lävitse ja tuossa on vallinaukko.\nTosiaankin, aukko näyttää pieneltä, se on nurmettunut, siitä ei enää\nkäy kukaan metsään ja Wodaninkukkulalle. Ja siellä turpeen alla on\nyhä vielä se kolmas rannerengas. Olisipa somaa tietää, kuka senkin on\nsaava! Ne molemmat toiset ovat menneet linnunteitä! Mutta kolmas kerta\nolen osaava oikeaan!\"\n\n\"Missähän lienee sekin rengas, jonka lahjoitin silloin purolla?\nLieneekö sen käsivarsi yhä yhtä ruskea ja silmät yhtä kirkkaat?\nNäkisinpä... näkisinpä mielelläni puron taaskin, jonka rannalla lepäsin\nhänen edessään, ja tahtoisinpa nähdä paikankin, jolla hän erosi\nminusta. Missä lienee hän nyt? Missä?\"\n\nHän puisti päätään, ja tuijotti otsa rypyssä ja silmät tuimina kuvaan\nkädessään. Kuun valo lepäsi sillä. Tuntui hänestä, kuin katselisi siitä\nkotinsa ja kotiseutunsa häntä uskollisesti ja vilpittömästi silmästä\nsilmään.\n\n\"Ja kohtapa tulee aika, jolloin villihanhet lentävät kankaan ylitse,\naamusin toisaalle päin ja illalla takaisin, lentävät kolmikulmaisessa\njonossa ja räikeästi kirkuen. Olenpas monta kertaa väijynyt niitä\nturhaan pyssyilleni metsän reunassa.\n\n\"Olisikohan tosiaankin niin, että kotona ilmenisi minussa tuo hyvä ja\nvoimakas -- tunnen että minussa piilee jotakin -- joka ei täällä vaan\ntahdo päästä virkenemään? Suuri on siellä luonto, raittiina humisevat\ntuulet ja kauas kantaa silmä. Sielläpä pitäisi ihmisessä herätä\nhurskaus, voima ja ilo.\"\n\nJa yht'äkkiä tulvahti rikkaan riemuisasti sielussaan: \"Minä... lähden\nkotiin!\" huudahti hän. \"Huomenna, jo... huomenna lähden!\" Silmänsä\ntulivat kosteiksi ja äänensä värisi.\n\nSinä yönä nukkui hän hyvin vähän. Kaikki ajatukset, jotka liikkuivat\nvilkastuneessa sielussaan, kehäsivät yhdessä asiassa vaan: Minä lähden\nkotiin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna lähti hän matkalle, jalkaisin, loput rahansa\ntaskussaan, selässään musta nahkalaukku, jonka hän kerran, viisi vuotta\nsitten oli ostanut S:t Paulilla Hampurissa, kädessään oli tammisauva.\nSiten vaelsi hän viimeistä kertaa Schönbuchin lävitse. Yleensä noudatti\nhän Neckarin juoksua, vältti sentään suurempia kaupunkeja. Mitä\nkauemmas matkansa joutui, sitä varmemmaksi tuli hän siitä, että hän oli\noikealla tiellä, ja sitä iloisemmaksi, luottavammaksi ja uskaliaammaksi\ntuli mielensä. Tunto voimakkaasta, hyvästä teosta ylensi hänen\nsieluaan, sai silmänsä kirkkaiksi ja askeliinsa voimaa. Näinä tyyneen\nvaelluksen, hiljaisen itseensäsyventymisen ja voitollisten taistelujen\npäivinä, jolloin hän heilautteli ruskeassa kädessään jykevää\ntammisauvaansa, näinä päivinä, jolloin kotiseutunsa heräsi sielussaan\nyhä kirkkaampana ja selvempänä ja yhä ihanampana ja avarampana,\njolloin elämän vakavuus valtasi hänen mielensä ja unet hälvenivät\nedestään kuin sumuharsot, runoili hän seuraavat värssyt, jotka hän\nillalla lyijykynällä kirjoitti pieneen mustaniteiseen taskukirjaansa.\nSeuratkoon niitä tässä pari näytteeksi hänen silloisesta mielialastaan.\n\n         Kotiapäin.\n\n    Jo koittaa aamun koi!\n    Saa aurinkoinen loistossaan\n    Taas taivahalle paistamaan.\n    Nyt kotiin, oi!\n\n    Käy aika kiirehtäin.\n    On kuuma paahde auringon;\n    Mun tieni vuoristohon on,\n    On kotiin päin!\n\n    Jo huippu häämöttää;\n    Ylhäältä luota pyökkien\n    Mä kodin nähdä himoitsen,\n    Miks' sit en nää?\n\n    En näe mä kotoain;\n    Vain kirkon tornin kaukaa näin.\n    Mi tuska polttaa silmässäin?\n    Ei itku vain?\n\n    Jo sammuu päivän lies.\n    Nään enkeleitten viittaavan,\n    Kun painun laakson helmahan\n    Mä matkamies.\n\nMuutamat toiset säkeet ovat toista laatua. Rohkeutensa kasvoi.\n\n         Lehmuksen alla.\n\n    Istun lehmuksen alla ja uinun;\n    Äkkiä leijaa lehviltä maahan\n    Mun eteen aivan\n    Yks' keltalehti.\n\n    Tunnen kaihoa: kesä nyt kukkii,\n    Kypsä ei pellon vihreä vilja,\n    Oi, mistä lehti.\n    Tää kuolon enne?\n\n    Taaskin leijavi ylhäältä maahan\n    Nurmelle hiljaa: eessäin seisoo\n    Kuin taian tuoma\n    Yks' kirjolintu.\n\n    Seisoo, keikkuu, sorjana leikkii,\n    Nyökkivi päällään, heiluvi pyrstö.\n    On silmä kirkas\n    Sen punapulmun.\n\n    Istun ja haaveksin uusin toivein:\n    Vihryt on vilja ja pitkä on kesä,\n    Ja kirjolinnun\n    Mä -- pyytää mielin.\n\nKolmantena matkapäivänään aikoi hän jättää Neckarin ja poiketa\nWürzburgia kohden. Silloin sai lian kuulla, että Heidelberg\nvalmistautui seuraavana päivänä, viettämään yliopistonsa\nviisisatavuotista muistojuhlaa. Silloin päätti hän pysyä uskollisena\nvirtaystävälleen Heidelbergiin asti, ja sitte jatkaa matkaansa\nsuoraan pohjoiseen. Matkalla, kauniilla laaksotiellä, antoi hän monen\niloisen ylioppilasparven, ja monen lehväkoristeisen, lippuliehuisen\nvaunun ajaa ohitsensa. Hän pysytteli yksin, kuitenkin tervehti hän ja\nvastasi iloisesti tervehdyksiin. Aikaiseen seuraavan päivän aamulla\nlevähti hän hiukan eräässä ravintolassa, joka on hetken matkan\npäässä Heidelbergista. Sen avara aurinkoinen suoja oli tungokseen\nasti väkeä täynnä. Hän istahti väsyneenä alas, ja, ajatuksensa kun\nkaikki liikkuivat kotona, unohti hän itsensä, ja tilasi leveällä\nalasaksallaan: \"Leipää ja juustoa ja lasi viiniä!\"\n\nSiinä istui lähellä pari vilkasta tyttöä, joiden jalat olivat\nyhtä valkeanpölyiset kuin hänenkin. Heillä oli mukana isänsä,\nkookas, vakava, polvihousuihin puettu mies, jolla oli älykkäät\nkasvonpiirteet ja lyhyt poskiparta. Kun he kuulivat vieraan sanat,\njoita he eivät ymmärtäneet, lähenivät nuo tummat päät toisiaan ja\nlämpimät posket hipaisivat toisiinsa, ja laskivat he arvelujaan,\nkukahan tuo oli ja mistä, arvelivat hänen vaaleista hiuksistaan ja\nleveästä puheenparrestaan, että hän mahtoi olla joku alankomaalainen\ntai tanskalainen ja kurkistelivat siinä päätä käännellessään aina\ntuontuostakin häneen ja näyttivät hyvinkin halukkailta antaumaan jo\nennen Heidelbergiakin pieneen hupaisaan seikkailuun. Ukkovanhus katseli\nvakavana eteensä, otti aina joukkoon tyytyväisen näköisenä siemauksen\nlasistaan ja istui siinä kuin ainakin mies, joka nauttii sitä, mikä\nhänelle maistuu, ja jolle on pieni asia maksaa kestinsä.\n\nSillävälin lämpeni Heim hiukan noiden vallattomain silmien tulesta.\nJa kun ukko sattumalta lähti ulos -- joukko varsoja talutettiin\nnimittäin ohitse, kohotti hän täysinäisen lasinsa ja sanoi hymyillen\nja päätä nyökäyttäen: \"maljanne!...\" ja tytöt vastasivat perin somasti\nja nauraa tirskuivat keskenään ja kätkivät tyttömäisesti silmänsä ja\nkatsahtivat toisiinsa ja nauroivat, eivätkä unohtaneet tuontuostakin\nvilkaista häneen. Ja kaikkia kolmea huvitti, he kun puhuivat eri\nkieliä, keskustella toistensa kanssa silmillä. Sittemmin, kun hän\nlähti pois, tapasi hän pienemmän tytöistä puolipimeässä käytävässä,\nja ehkä olisivat he siellä tulleet lähempäänkin keskusteluun,\nellei Heim yht'äkkiä olisi unohtanut itseään ja puhutellut häntä\nschwabilaismurteella ja ell'ei toinen tytöistä olisi ilmestynyt\nkäytävän toiseen päähän. Silloin naurahtivat kumpikin hämillään, ja\npalasivat takaisin ravintolaan.\n\nNiinpä jatkoi hän matkaansa, vilkastuneena pienestä seikkailustaan ja\njatkaen ja kehitellen sitä mielikuvituksissaan kaikille suunnille,\nmenneisyyteen ja tulevaisuuteen, rakentaen siitä oikean ilmalinnan\nkorkeine, uhkarohkeine kaarineen, ja kiemuroivine koristeineen, jonka\nkullalle hohtelevissa saleissa hän molempine kaunottarineen käyskeli.\n\nMitä lähemmäksi hän tuli Heidelbergia, sitä kauemmas unohtui mietiskely\nja ajattelu. Sielunsa avautui ja kurkisti esiin hänen kirkkaista\nsilmistään. Hän, joka matkallaan yksinäisillä poluilla hiljaisissa\nmetsissä oli ollut uneksija, hän muuttui nyt tarkkasilmäiseksi\nkatsojaksi. Heidelberg oli näyttämönä, ja sen asukkaat näyttelijöinä.\n\nJa mikä avara aurinkoinen näyttämö ja millaiset todelliset ja arvokkaat\nnäyttämövarustukset ja millaiset vilkkaat ja iloiset näyttelijät!\nNuo vanhat kiemuroivat kadut, nuo vanhat, korkeapäätyiset talot,\nnuo juhlivat kansallispukuiset ihmiset, ja nuo nuoret, reippaat\nylioppilaat, joiden silmistä ja poskilta loisti juhlailo ja juhlaviini!\nJa tätä kaikkea elämää edessään katsoen seisoi juhlallisen vakavana\nlinna tyhjine ikkunoineen ja jaloine muotoineen, ikäänkuin joku\nylhäinen harmaahapsinen vanhus, jolta raa'at vihollisensa ovat\npuhkaisseet loistavat silmät.\n\nJa ylempänä vielä linnan yllä, ja yllä tuon kaiken aitosaksaiaisen\nnäkymön vietti saksalainen aurinko.\n\nHeim Heiderieter meni, minne vaan häntä uteliaisuutensa veti. Pyöreä\nhattunsa kaukana takaraivolla, molemmat kätensä sauvansa kahvalla,\njota hän piti edessään, seisoi hän, kasvot linnaan päin, joka yleni\nkukkulalla rakennusten yllä, ja antoi kirjavain juhlakulkueiden\nsamoilla ohitsensa. Tuskinpa kukaan, joka näinä loistavina\njuhlapäivinä katseli näitä juhlakulkueita, oli syvemmän liikutuksen\nja voimakkaamman lumon vallassa, kuin tämä yksinkertainen ylioppilas,\njoka ensi kertaa näki ruumiillistuneina edessään nuo haamut, jotka\nhän mielikuvituksissaan oli lapsuudestaan asti aina nähnyt edessään.\nKun nuo kaikki, nuo kirjavat värikkäät kuvat Saksan muinaisuudesta\nolivat liikkuneet ohitse ja kaikki kadut tulvivat äänekästä iloa ja\nreipasta, täyteläistä vuolasta elämää, silloin lähetti hän silmillään\ntervehdyksen tuonne ylös linnanraunioille: \"Olisipa sinulla vielä\nsilmäsi, että saisit nähdä lastesi ilon.\"\n\nKun rupesi hämärtämään, tuli hänen nälkä. Hän ei ollut koko päivään,\nsitte kuin hän silloin aamulla ulkopuolella kaupunkia oli nauttinut\nhiukan leipää ja viiniä, muistanut ajatellakaan ruokaa tai juomaa,\nIloinen soitto ja riemukas äänten ja lasien helinä johtivat hänet\nerääseen puistoravintolaan. Hän istuutui erään yksinäisen pöydän\nääreen, ja tilasi itselleen illallista. Kun hän oli ravittu, nojautui\nhän mukavasti taaksepäin, ja antoi väsymättömäin silmiensä taas\nlähteä seikkailuille. Siinä istui viereisessä pöydässä vieraita,\njotka kielimurteensa mukaan näyttivät olevan Keskisaksasta, ne olivat\nhyvinvoipia, hyvin vaatetettuja keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja\nnaisia, ja kuuluivat he juttelevan juhlasta ja juhlavaikutelmistaan.\nTaampana, kauempana puutarhan taustassa, jossa oli hämärää, jota\nkuu ja tähdet vaan heikosti valaisivat, samalla kuin muu puisto oli\nvalaistu, istui eräässä pitemmässä pöydässä nuorta väkeä, naisia ja\nherroja. Ne olivat kaikki ottaneet osaa juhlakulkueeseen, ja olivat\nvielä kulkuepuvuissaan. Heidän suuret leveälieriset hattunsa, kirjavat,\nkullalla kirjaillut ja raskaat pukunsa, miekat miesten vöillä, ja\nleveät kultaiset reunustat naisten puvuissa, lisäksi tuo iloinen vilkas\nhaastelu ja kuunvalo, joka värjyi puiden lehvistössä, kaikki tuo\nsynnytti kokonaisuuden, jota Heim Heiderieter hiljaa ja kauan avoimella\nmielihyvällä katseli.\n\nKesti vaan tuokion, kun seura jo huomasi kiinnittäneensä hänen\nhuomionsa. Iloisia kun olivat, ja säälien hänen seurattomuuttaan, ja\nkoska hän katseli siinä niin tyytyväisenä ja hyvillään, ehkä miellytti\nhänen komea voimakas nuoruutensakin ja reippaat virkeät kasvonsa\nkiharoine hiuksineen ja partoineen naisia, lähettivät he hetken\nneuvoteltuaan nuorimman keihäsmiehensä, soman nuorukaisen kutsumaan\nvierasta, viittoillen samalla myöskin käsillään ja haarikoillaan\nja laseillaan. Silloinpa lähti Heim heidän joukkoonsa ja istahti\npöytään ja, ollen yhtäläisessä juhlahuumeessa kuin toisetkin, iloitsi\niloitsevaisten kanssa. Ja kaikki katselivat hyvillään hänen säteileviin\nkasvoihinsa, joille lankesi kirkas kuunvalo.\n\nHäntä vastapäätä istui joku ylhäinen porvarisneiti yliopiston\nperustamisen ajoilta, silkkisen sinisen aluspuvun yllä oli hänellä\nväljä vaalea päällyspuku, jota reunusti kultaiset päärmeet. Korkea\nhuippuhuntu, jota hän oli kantanut juhlakulkueessa, oli illennmältä\ntuntunut hänestä epämukavalta, nyt hänellä oli päässään kevyt huivi,\njoka välkkeili vilkkaissa turkkilaisissa, väreissä. Saattoi kuvitella,\nettä tämä huivi oli ristiretkien ajoilta asti saanut levätä jossain\ntammiarkun pohjalla, ja että se nyt oli haettu esiin juhlan kunniaksi.\nHän näytti olevan huvitettu osastaan, ja käytti puheessaan yhä jäykkiä\nvanhanaikaisia käänteitä ja kätki kasvonsa syvälle huiviin, jonka\nvarjo peitti hänen otsansa ja silmänsä. Hän oli kookkaan, komean\nja täyteläisen näköinen, ja loistavata pukuaan kantoi hän sillä\nvarmuudella ja sillä suurekkaalla ja kuitenkin mukavalla ryhdillä,\nkuin pitikin. Hänen vieressään istui hänen kanssanäytlelijänsä, tämä\noli puettu hienoon, hopealla ja kullalla kirjailtuun viittaan ja\ntummanväriseen matalaan lakkiin, hän ei sentään osannut näyttää yhtä\narvokkaalta kuin neitinsä. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta,\nnäyttää ryhdikkäältä ja komealta, näytti hän vaan lyhyeltä,\npaksulta ja hyvin jokapäiväiseltä ja joutui hän ylhäisnäköisen\nseuralaisettarensa rinnalla ala-arvoiseen, melkeinpä naurettavaan\nvaloon. Heim Heiderieter, joka sai olla hyvinkin omassa rauhassaan\ntoisten huomiolta, katseli häntä niin usein kun vaan luuli, ett'ei hau.\nkiintyneenä keskusteluun, huomannut sitä. Mutta hän havaitsi pian, että\ntyttökin oli kiinnittänyt huomionsa häneen. Kuitenkaan ei johtunut\nmieleensäkään ruveta puhuttelemaan tuota ylhäistä neitiä, joka tummilla\nsilmillään katseli häntä silmäkulmat rypyssä.\n\nSattui silloin että toinen puoli seuraa erittäin vilkkaassa\nhaastelussa kääntyi toisaanne päin, toinen puoli toisaanne. Silloin\nlaski tuo ylhäinen neiti käsivartensa pöytää vastaan, ja kysyi\nmatalaan, mutta äänellä, jossa kajasti mielenkiintoa, ehkä liitimen\nveitikkamaisuuttakin: \"Tohtiikohan kysyä vieraalta hänen kotiseutuaan?\"\n\nHeim loi häneen välähtelevät syvät silmänsä ja vastasi samassa\nsävellajissa: \"Kotoni ikkunasta näen minä meren.\"\n\nTyttö kumartui vielä enemmän eteenpäin ja kysyi nopeasti:\n\"Pohjanmerenkö.\"\n\n\"Sen juuri\", vastasi Heim. \"Itään on kangasta, länteen merta.\"\n\n\"Kangasta ja merta! Kuinka ihanaa!... Mutta onko metsää? Eikö metsää\nollenkaan?\"\n\nHeim oli kuulevinaan, että hänen äänensä värähteli, mutta näki\nainoastaan hiukan hänen kasvoistaan ja joskus tumman väläyksen hänen\nsilmistään, kun hän hiukan taivutti päätään syrjään.\n\n\"On siellä metsääkin!\" -- sanoi hän. \"Kankaan reunalla!\"\n\n\"Mutta eikö ole vuoria, yhtään puroa?... Minä tarkoitan...\"\n\nHeim naurahti ja sanoi: \"On; on meillä purokin, ihan pieni puro.\"\n\n\"Sen rannoilla sammalta ja pohja hopean valkoinen? Sepä somaa.\"\n\n\"Ihan niin!\" vastasi Heim iloisesti.\n\nTyttö vaikeni hetken. Heim odotteli uusia kysymyksiä. Ylen mielellään\nkuunteli hän tuota lempeän pehmeätä, syvää ääntä, ja tämän paikkakunnan\nsiroa murretta, kun se kuului tuosta suusta. Mutta tyttö istui\nmiettivänä eikä liikahtanutkaan. Hänen toinen kätensä piti haarikasta,\njoka oli edessään.\n\nHeim loi silmänsä häneen kysyvästi.\n\nSilloin nosti tyttö silmänsä taas ja katsahti häneen, ikäänkuin\ntahtoisi hän katsoa häntä hänen sieluunsa, niin pitkään ja\nliikkumattoman syvästi hän katsoi. Selvästi näki hän nyt hänen\nsilmäinsä kostean loiston.\n\n\"Palaatteko nyt kotiseudullenne?\" kysyi hän matalaan, \"vai tuletteko\nsieltä?\"\n\n\"Minä olen matkalla sinne.\" Ja avomielisten ihmisten tapaan ja\nvilkkaampana taas pitkän yksinäisen matkansa jälkeen, innostui hän\npuhumaan: \"Minä olin Tübingenissä, ja sain yht'äkkiä kovan koti-ikävän\nja lähdin kohta ja jalkaisin vaan\" -- hän katsahti sauvaansa ja kohotti\nsitä ilmaan --, \"ja kun pääsen kotiin, rupean minä eräässä pienessä\nnummitalossa maamieheksi kuten isänikin.\"\n\nTyttö vaikeni taaskin tuokion, sitte irroitti hän kätensä haarikasta ja\nsanoi hiljaa ja heleästi nauraen: \"Vaan eihän kangas yksin ja puro ja\nmeri kutsu vaeltajaa kotiin, vaan myöskin neito, morsian!\"\n\nHeim pudisti nauraen päätään: \"Täytyypä Nummitalon pusertaa kaikkensa\nvoidakseen elättää minut yksinkin. En ole löytänyt rikkauksia vierailla\nmailla, ja kotona olen köyhä.\"\n\n\"Ihminen 'on rikas, kun sydämensä vaan on hyvä ja ystävällinen. Mutta\nette saa, kuten moni tekee, sulkea sitä, mitä tuolla ulkona olette\nnähnyt ja oppinut, itseenne, vaan jakakaa siitä ympärillenne. Kun\nihminen vaan on ystävällinen ja tuntee mielenkiintoa ja osaanottoa,\nniin on hän rikas. Tiedättekö, että jo tänään iltapäivällä näin\nteidät, kun menimme läpi kaupungin? Teillä oli hattu vielä kauempana\ntakaraivolla kuin nyt. ja olin loukkaantunut, kun ette katsahtaneetkaan\nminuun, vaan yhtäpäätä tuijotitte tuonne linnaan. Nähkääs, siksi\ntoimitinkin teidät, kun näin teidän istuvan tuolla, kutsutuksi tänne\npöytään, olitte kiinnittänyt huomioni, herraseni.\"\n\n\"Säälitte minua.\"\n\n\"Juuri niin! Tuumin noin: sääli häntä. Hän näyttää kuin voisi hän olla\niloinen: niin, ja jotain muutakin ajattelin...\"\n\n\"Päivä oli ihana!\" huudahti Heim innoissaan. \"Mutta teidän hyvyytenne\ntekee illan vielä ihanammaksi. Minä kiitän teitä.\"\n\nSeura nousi pöydästä ja rupesi hojaumaan. Tukeva patriisimme unohti\ninnokkaassa keskustelussa kokonaan neitinsä. He jäivät kahden.\n\n\"Saatte saattaa minut puutarhasta\", sanoi tyttö, \"serkkuni on unohtanut\nja jättänyt minut.\" Ja katsahtaen Heimiin, jatkoi hän: \"Teidän olisi\npitänyt olla mukana juhlakulkueessa tänään. Tuommoisia noin ryhdikkäitä\nmiehiä, kuin te, ei meillä ollut monta.\"\n\n\"Minne olisitte sijoittanut minut?\" -- Heim kävi uskaliaammaksi.\n\n\"Sinne, missä nytkin käytte! Ulisimme muodostaneet muhkean parin. Eikö\nteistäkin? Olkaamme sitä, kunnes tulemme puistosta.\"\n\nTyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja asteli hänen rinnallaan.\nEnsi kertaa elämässään kulki Heim nyt naisen käsi käsivarrellaan, ja\nhän astui ylpeästi ja varmasti: sillä tämä oli nyt kerrankin elämää ja\ntodellisuutta. Niinkauan kun he vielä olivat toisten seurassa, ei hän\nollut oikein vapautunut ujoudestaan, mutta nyt tuntui hänessä iloiselta\nja keveältä, nyt virtasi juhlanilo keveänä ja tulisena jäseniään. Nyt\npiti hän neidon kättä lujasti käsivarrellaan.\n\nPuistosta johti tuuhea puukujanne eräälle kadulle. Tätä puukujannetta\nastelivat he nyt, kumpikin vaieten, ja kumpikin liikutettuna ja\ntunteittensa vallassa. Kumpikaan ei tohtinut sanoa mitään, kun pelkäsi,\nettä varomaton sana, tai ajatus, joka voisi toiselle olla vieras tänä\nsilmänräpäyksenä, voisi särkeä sen aran hennon harson, joka eroitti\nunen todellisuudesta.\n\nSiellä, missä puistokujanne päättyi ja yön tähdet hiukan kimmelsivät\nlehvien välitse, pysähtyi neito.\n\nJa silloin löysivät kätensä toisensa.\n\n\"Tervehdi kotiseutuasi!\" sanoi neito. \"Tervehdi kangasta ja puroa ja\nWodaninkukkulaa ja koko nuoruuttasi!\"\n\n\"Mistä sinä Wodaninkukkulan tiedät?\"\n\n\"Sinähän kerroit siitä...\"\n\n\"Älä lähde vielä. Suo minun hetki vielä olla kanssasi... Ei ikinä vielä\nole kukaan ollut minulle niin omainen ja hyvä kuin sinä.\"\n\n\"Ei ikinäkö?\"\n\n\"Ei, ei ikinä... Tai oli eräs lapsi kerran... siitä on jo pitkä aika.\nHänellä oli sydän kuin sinulla. Siitä on pitkä aika... Jää kanssani!\nKaikki ajatukseni ovat olevat sinun luonasi... Kuu olkoon vartijasi.\"\n\n\"Luotanhan sinuun jo! Kaikkea hyvää uskon sinusta. Mutta minä en voi,\nminun pitää kotiin. Jumalan haltuun!\"\n\n\"Minä pidän sinusta kiinni, ett'et pääse.\"\n\n\"Tule tänne!\" Ja ennenkuin Heim ennätti ajatella, mitä hän aikoi, oli\ntyttö likistänyt itsensä häntä vastaan ja suudellut häntä. Sitte työnsi\nhän hänet puoleen ja pujahti samassa portin taakse jo ja sanoi sieltä:\n\"Oi, kuule! älä vaan ajattele pahaa minusta.\"\n\nHeim Heiderieter seisoi vielä hetken nojaten porttia vastaan, ja antoi\nsilmänsä liikkua ylös ja alas pitkin pimeää katua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana yönä jatkoi hän vielä matkaansa pohjoiseen, silmänsä säteilivät\nonnea.\n\nMitä pitemmälle matkansa joutui sitä selvempinä näki hän edessään\nnuo vanhat kuvat, jotka hän oli nähnyt, kun hän muinoin poikana oli\nuneksinut kanervikossa. Mutta ne kuvat olivat muuttuneet. Nyt ne eivät\nenää olleet vieraita, ne eivät enää tulleet vierailta mailla, eivät ne\nenää lähteneetkään vieraisiin maihin tekemään suur'tekojaan; nyt ne\nolivat kotiseudun lapsia, jotka koettivat palvella kotiseutuaan, jotka\nottivat osaa sen kärsimyksiin, ja iloitsivat sen onnesta. Kangasta\nne ratsastivat ja rakensivat ensimmäisen majansa sen reunaan, merta\nvastapäätä, ja lähtivät alas sen viettävää kuvetta valtaamaan uutta\nmaata. Tokeita rakennettiin ja niitä reuhtoi vinkuva myrsky. Mutta ne\neivät väsyneet, ne kestivät työläässä työssään, kunnes viherjä maa\nulottui kauas matalikolle.\n\nSiten oli tämä vaeltaja jo kotonaan, uneksi kanervikossa, kulki\nmatalikkoa, ja luuli jo voittaneensa itsessään kaiken vieraan ja\nteeskennellyn.\n\nKun hän, oikealla puolellaan Harz-vuori, asteli alas Hildesheimiä\nkohden ja näki edessään tuon avaran tasangon, menetti hän\nkärsivällisyytensä. Hän jätti jalanmatkaamisen ja meni junalla\npohjoiseen.\n\nIllalla tuli hän viimeisellä junalla kaupunkiin ja asteli pimeitä\nkatuja toria kohden. Mutta osaamatta tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä,\npoikkesi hän kohta oikealle, ja tapasi itsensä rauta-aitauksen takana,\njonka ristikon lävitse hän urheilukentän poikitse tuijotteli kimnaasin\nkorkeata hiljaista rakennusryhmää kohden, ja lähti sitte ajatuksissaan\ntorille. Tuolia eteläsyrjällä? Mikä juosta livistää siellä pitkin\naskelin ja häviää yöpimeälle sivukadulle? Heim seisoo ja kuuntelee.\n\n\"Vait! Se oli joku yläluokkalainen! Minun aikaani kantoivat ne housuja,\njotka olivat liika lyhyet. Se näkyy muuttuneen. Mutta entisellään on\nkaikki muu: hän hävisi saman oven taakse, jonka taakse kahdeksan vuotta\nsitten hävisi Heim Heiderieter.\"\n\n\"Niinpä olenkin tänään viimeistä kertaa kevytmielinen.\" Ja Heim lähti\nyläluokkalaisen jälissä syrjäkadulle.\n\nKotiintulon herättämä ilo pysyi hänessä hereillä myöhään sydänyöhön.\nAamusti -- oli tyyni, kaunis elokuun yö -- saapui hän kotikyläänsä.\nHän asteli pää kumarassa ja otsa rypyssä, keppinsä kilahteli terävästi\nkiviin.\n\nTuossa tuo on tuo vanha talo.\n\nRautainen kolkutin kumahtaa lujaan ovea vastaan.\n\n\"Telsche Spieker, nouse ylös! Minä olen palannut.\"\n\n\"Kuka sitte?\"\n\n\"Heim Heiderieter.\"\n\nHetken oli hiljaista.\n\nIdässä valkeni hiljaa metsän yllä ensimmäinen aamukajaste, vanha\nPellwormer-ukko, yövartija, joka änkyttää niin pahasti, tuli\nStrandigerkartanolta käsin rantavallia pitkin viimeistä kiertoaan, ja\nlauloi kauniilla ja kirkkaalla ja vähän värisevällä äänellään:\n\n    Löi kello neljä,\n    Jo neljä löi,\n    Yön synkeän päivä jo karkottaa.\n    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa\n    Ja Herraa kiittäkää!\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nTelsche Spieker astui kantaen kädessään lamppua, jonka hän kyökissä oli\npuhdistanut, kirjoituspöydän ääreen: \"Sytytänkö sen?\"\n\nHeim kohotti päätään, ja katsahti ällistyneenä ja tajuamatta mitään,\nylös kirjastaan: \"Mitä? sytyttääkö?\"\n\n\"Noh, älä nyt ole noin tuhma, Heim! Enhän minä sinua pyydä sytyttää, en\nupeata taloasikaan, tämän lamppupahasen vaan.\"\n\n\"Sytytä sitte Telsche, jos vaan arvelet tarpeelliseksi.\"\n\n\"Kaukaa kai palasit nyt? Mitä on tuo nahkanidos kirjojaan, kun niin\nunohdat kuulemasta ja näkemästä? Neljä viikkoa olet jo ollut kotona, ja\nistua nökötät vaan ja tuijotat tuohon kirjaräähkään.\"\n\n\"Se on eräs vanha kirkonkirja, Telsche, arvonsa sille! Uskoisitko,\nettä matalikko tuolla ulkona on kerran ollut asuttua ja viljeltyä\nmaata? Siellä on seisonut taloja ja ylennyt kirkkoja, Telsche, tuolla\nulkona syvien aaltojen alla. Jokseenkin niillä paikoin, missä nyt on\nFlackelholm, täytyy ennen muinoin olla seisoneen kirkon, jonka nimi oli\nPyhän Andreaksen kappeli.\"\n\n\"Niin, entäs sitte?\" sanoi Telsche. \"Mitä sinä noista vanhoista\nkirkoista, jotka ovat aaltojen alla? Huolehdi sinä kirkosta, joka\nseisoo keskellä kylää. Siellä et sinä käy!\n\n\"Käynhän minä toisinaan kirkossa toki, Telsche!\"\n\n\"No, käythän sinä. Mutta pelkäänpä, että käyt siellä enemmän\nkatsellaksesi kuin kuunnellaksesi. Nähdäksesi Ingeborg Landt'in, siksi\nkäyt sinä kirkossa.\"\n\n\"Tuo on raskas syytös!\" sanoi Heim, ja, kohottausi verkalleen ylös\nja läheni Telscheä. Hän katsoi tuimasti ja synkästi Telscheen, mutta\nsilmäkulmissaan nykähteli veitikka.\n\nSilloin poistui Telsche pikaisesti huoneesta.\n\nKohta senjälkeen astui Ingeborg Landt saliin.\n\nHänen solakan vartalonsa takaa pilkisti esiin Telsche Spiekerin\npienempi tukevampi vartalo.\n\n\"Näetkös?\" sanoi Telsche. \"Tuossa kuhnailee hän nyt aikansa. Päivät\nvaeltaa hän matalikot ristin ja rastin, ja illalla ovat hänellä nuo\niänikuiset tuhmat kirjansa. Neljä tai viisi tuntia kyntää hän. Mutta\ntänään iltapäivällä tuli hän jo kello neljältä kotiin. Hän puhella\nhöpisi silloin, ett'ei hän voisi sietää tätä kauemmin, ajatuksensa\nseisoivat muka sulasta pitkästymisestä päällään. Hänen ajatuksensa!\nMitä lienevät mokomatkin! Laiskuutta se on! Ja meillä on vielä kaksi\ntynnyrinalaa perunoita maassa.\"\n\n\"Missä renki on?\" kysyi Ingeborg. \"Joutivasikka on kiskonut itsensä\nirti ja navettaan puhaltaa märkä kylmä tuuli. Etköhän voisi hiukkaakaan\npitää silmällä, taloutta, sill'aikaa kuu Telsche ja renki ovat\npellolla? Joutaisit toki kuunnella, kun joku puhuu kanssasi.\"\n\n\"Näetkös? Näetkös nyt?\" sanoi Telsche. \"Hän lukee taaskin.\"\n\n\"En minä lue, Ingeborg: löin silmäni alas vaan.\"\n\nMutta silloin rupesi Telsche Spieker puolustamaan veijaria, kuten\nainakin, kun joku vaan moitti häntä: \"No, annahan hänen olla, Ingeborg!\nEmme kumminkaan saa häntä toiseksi kuin hän on. Hän on samallainen kuin\nisänsä. Sitäkin kiinnittivät kirjat enemmän kuin navetta.\"\n\nHeim kohotti päätään: \"Nyt puhut järkevästi, Telsche.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Ingeborg, \"kun vaan saisit jotain kunnollista toimeen.\nMitä sinä nyt oikein toimaat sitte?\"\n\n\"Rakas lapseni!\"\n\n\"En minä ole mikään sinun rakas lapsesi! Ja millä naamalla hän sen\nsanoo, Telsche!\"\n\n\"Minä aioin sanoa: Minun pitää ensin saada tottua tähän uuteen\nelämääni. Kun eilen vielä oli yliopistossa, niin eihän sitte tänään\nsaata koko päivää olla perunoita nostamassa.\"\n\n\"Kun on laiskotellut viisi vuotta, niin eihän sitte sovi odottaa, että\nmies nyt palaisi sulaa työ-intoa!\"\n\n\"Rakas Ingeborg!\"\n\n\"Hiljaa nyt... Mitä teet sinä?\"\n\n\"Tahdon tutustua tämän paikkakunnan, meidän kotiseutumme historiaan,\netenkin sen alkuperäisimpään asutus-historiaan.\"\n\n\"Olisinpa utelias kuulemaan\", vastasi Ingeborg rivakasti, \"mitä\nkäytännöllistä hyötyä siitä lähtee. Onhan jokseenkin yhdentekevää,\nonko se tai tämä maanpala ojitettu ennenkuin se ja se. Ja kuule\nnyt, tiedätkö, noita tuommoisia mielitekoja sopii parhaiten noutaa\nillallisen jälkeen ja sunnuntai-iltapäivisin.\"\n\nHeim huojutti päätään edestakaisin: \"Oh, Ingeborg! Käytännöllinen\nhyöty! Tiede elää itsensä vuoksi.\"\n\n\"Hölynpölyä! Ellei se hyödytä minua tai naapuriani mitään, niin menköön\nvaikka kuuhun koko loru!\" Hän astui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi\nvälinpitämättömästi selailemaan tuossa vanhassa paperipinkassa. \"Sinun\npitää kirjoittaa tämän maakunnan historia, tai...\" sanoi hän ja katsoi\nhäneen suurine harmaine silmineen ikäänkuin näkisi miehen ensi kertaa\nedessään ja ihmettelisi otusta: \"Kuulehan, sinä olet mies yhtä sekava\nkuin hiuksesi. Luulenpa että voisit kirjoittaa jonkinmoisen romaanin,\njonkin historiallisen. Kasvannaisia siihen kyliä tulisi, mutta ne\nleikkelisimme me, Frisius, Telsche ja minä pois.\"\n\nSilloin iski Heim kämmenellään lujasti pöytään: \"Kuka tietää Ingeborg,\nmitä vielä tapahtuu! Perunain nostaminen, tiedätkös...\"\n\nSilloin aukaistiin ovi ja Maria Landt astui sisään ja sanoi: \"Andrees\ntulee huomenna!\"\n\n\"Andrees?! Andrees?!\" Molemmat kirjoituspöydän ääressä istujat olivat\nhypähtäneet pystyyn ja katselivat ilmiötä ovessa.\n\nMaria läheni rauhaisaan lempeään tapaansa, hän oli tummanverevä ja\nvoimakasmuotoinen kaunotar, jotavastoin Ingeborg oli kookkaampi ja\nsolakampi. Hänen mukanaan oli pieni nelivuotias Fritz Witt pujahtanut\nsaliin.\n\nIngeborg astui pikaisesti häntä vastaan: \"Onko hän kirjoittanut?\nSinulle?\"\n\n\"On, hän tulee huomenna!\" sanoi Maria epävarmaan tapaansa. \"Hänen\nmukanaan tulee Frans Strandiger ja tämän sisar ja äiti.\"\n\nHeim kummasteli ja mietti; mutta Ingeborg tokaisi yht'äkkiä sydämensä\npohjasta: \"Nyt minä tulen uteliaaksi!\"\n\n\"Kuule Heim!\" sanoi Maria, \"otin mukaani pikku Fritzin. Hän on aina\nniin terve, mutta nyt hänellä on jotain rohtumaa. Tarkasta sinäkin\nsitä!\" Hän polvistui pojan viereen ja riisui häneltä hänen paikatun\ntakkinsa. Sitte työnsi hän paidan olalta puoleen. Sen kaiken teki hän,\nhiljainen, rauhallinen ilme kalpeilla rasvoillaan ja toimeliain käsin.\n\n\"Tuossa! Näetkö? Sitä on melkein koko selkä täynnä. Emännöitsijä luulee\nettä se on jonkinlaatuista rupea tai savipuolta.\"\n\n\"Se on varmasti savipuolta, Maria.\"\n\n\"Siinä tapauksessa pitäisi meillä olla voidetta, tai paremmin,\nmeidän pitäisi valmistaa semmoista.\" Hän katsahti ajatuksissaan\neteensä.. \"Tuo on niin surullista\", sanoi hän. \"Meillä on yllinkyllin\nlääkäreitä ja apteekkeja, mutta suurin osa varattomia saa sentään kitua\nsairauksissaan ja vammoissaan, kun lääkärit ja lääkkeet ovat liika\nkalliita. Kuinka monta ihmistä voisi parantua ja tulla iloiseksi ja\nvoimakkaaksi. Nyt pitää meidän ruveta puoskaroimaan, niin epämieluista\nkuin se onkin. Vai mitä arvelet sinä, Heim?\"\n\n\"Meidän pitää voidella sysitervalla sitä.\"\n\n\"Niin, niin minäkin luulen. Kun Ingeborg oli pieni, oli hänellä\nsavipuolta, silloin kysyttiin neuvoa lääkäriltä, ja hän antoi hienon\nkirjavan rasian, oikean apteekkirasian.\" Hän puisti surunvoittoisesti\ntummaa päätään. \"On maailma sentään nurin kurin. Lääkärit oppivat\nvaltion kustannuksella neuvomaan kansaa parantamaan sairauksiaan. Mutta\nkun he ovat oppineet sen, niin ovat olot niin nurjat, että heidän\ntietonsa ovat ihan hyödyttömät suurimmalle osalle kansaa, ja kaikkea\ntuota tuon vaivaisen rahan vuoksi ainoastaan.\"\n\n\"Telsche, tänne tervaämpäri!\"\n\nTelsche kirkasi kyökistä: \"Tervaämpäri?\"\n\n\"Nyt minä tulen mustaksi\", sanoi Fritz.\n\nToiset nauroivat. Maria Landt vaan pysyi yhä yhtä hiljaisena\nkasvoiltaan. Kukaan ei muista, että hän koskaan olisi nähnyt Maria\nLandt'ia iloisena. Hän oli aina kaunis, aina hiljainen ja ystävällinen,\nmutta ei koskaan iloinen.\n\nKun he saivat riisutuksi pojan, tervasivat he hänen. Heim tahtoi tehdä\nsen. \"Likastat sormesi, Maria.\" Mutta Fritz ei luottanut häneen: \"Et\nsinä osaa.\" Ja Maria sanoi: \"Minä teen sen itse.\" Sitte veivät he hänet\nkyökkiin, että hän kuivuisi takan edessä. Ingeborg oli lähtenyt, pois.\nNyt valmistautui Mariakin lähtemään.\n\n\"Lähdötkö mukana. Heim? Wittin vaimo on taaskin kovin heikkona.\"\n\n\"Witteillä on aina onnettomuutta\", sanoi Telsche lyhyesti. Telsche ei\nsaanut siedetyksi Wittejä, varsinkaan ei vaimoa.\n\nMaria ei kuunnellut häntä: \"Hänellä on hyvin paha yskä, ja Antjesta ei\nole mihinkään. Hän käy yhä kummallisemmaksi.\"\n\n\"Siihen on ikä syynä\", sanoi Telsche, \"hän on neljänkymmenen jo.\"\n\n\"Hän puhuu alinomaa Andreeksesta, hän on muka auttava häntä. Se on\nonnetonta!\"\n\n\"Minä lähden mukaasi. Maria.\"\n\nHe astuivat yhdessä Reimer Wittille. Hänen huoneensa oli ensimmäinen\nEschenwinkelissä, se sijaitsi ihan hietasäikän juurella vastapäätä\nNummitaloa. Kun he palasivat sieltä ulos, aikoi Maria oijentaa kätensä\nhyvästiksi seuraajalleen.\n\n\"Minä lähden mukanasi Strandigerkartanolle asti.\"\n\nPää kumartuneena alaspäin asteli Maria hänen rinnallaan. Oli kostea\nsumuinen syyskuun ilta. Heim näki siinä hämärissä, kuinka hänen\ntummissa peittämättömissä hiuksissaan kimalteli vesipisaroita.\nNiinkauan kuin hän oli tuntenut Marian, oli hän tuntenut veljellistä\nkunnioittavaa rakkautta häntä kohtaan, ja hellä sydämensä olisi\nmielellään auttanut häntä: mutta hän ei tietänyt -- eikä sitä tietänyt\nkukaan -- mikä häntä rasitti. Se ei kai ollut mikään erikoinen tapaus,\njoka oli saanut hänet semmoiseksi niin hiljaiseksi, hän oli semmoinen\njo lapsesta saakka. Se että hän alinomaa oli rouva Strandigerin\nläheisyydessä, oli ehkä myöskin vaikuttanut häneen. Ingeborg oli\njuossut pastori Frisiukselle tai opettaja Hallerille ja livistänyt\nkankaan poikitse, niin että pitkät hiuksensa liehuivat takanaan; Maria\ntaas oli istunut tuon hiljaisen naisen luona, jonka silmät olivat\nsokeat, ja jonka elämänrohkeus oli murtunut sinä hetkenä, jona hän oh\nsaanut kuulla miehensä kuolemasta. Maria oli niin hiljainen ja syvä,\nkuin vedet rantakanavassa ja niin heikko ja lento kuin pajupensaat\nsen rannalla. Hän oli kehittynyt yhä pitemmälle siihen suuntaan, jota\nAndrees ei ollut saanut siedetyksi silloin kun vielä olivat lapsia.\n\nLänsi-tuuli, tuo väsynyt matalikkojen vaeltaja, astui pitkävartisissa\nvesisaappaissaan maille ja meni, hiljaa itsekseen humisten, heidän\nohitsensa. Laulu, jota se lauloi, oli suruisa. Nyt ei Andrees enää\nlainkaan voisi sietää Maria Landtia, nyt kun hän palaisi.\n\nSiinä oli aukko rantapajukossa ja porras vedennoutajia varten.\n\nSilloin, kun muinoin murtuivat takeet, oh maihin ajautunut myöskin\nvalkeita meren neitoja, myrsky oh säikähyttäayt ne ja masentanut\nmahdittomiksi ja viskannut ne vasten tahtoa edellään. Kiivaasti\nja korkealle viskautuen olivat ne vastustaneet -- oli selvästi\nnähty ne -- mutta niiden oli täytynyt vaan yli tokeitten. Kun sitte\nyöllä tuuli kääntyi ja vedet kuohuivat takaisin, niin eivät ne enää\nosanneet takaisin. Aukko oli liika ahdas, ja syvillä väijyvillä\nvesillä ainoastaan solahtelee merenneito. Niinpä olivat ne jääneet\nrantakanavaan. Moni neito on säikähtänyt niitä, kun hän hämärissä on\npajukosta tullut vettä noutamaan. Ääneen kirkahtaen on hän viskannut\nsankonsa kädestään ja palannut vasta kun oli seurassaan se, johonka\nhän luotti, ja joka suojelisi häntä. Mutta kerran oli eräs, kun hän\nkumartui ottamaan vettä, nähnyt edessään kuolemansuruiset naisen\nkasvot. Hänen päätään oli huimannut ja hänet oli vallannut halu,\nsanotaan, syleillä kuvaa siellä alhaalla ja itkeä hänen kanssaan. Hän\noli suistunut päittäin veteen ja hukkunut.\n\nMaria katseli pajukon välitse veteen. Askelensa ikäänkuin hapuilivat,\nja viivähtelivät ja näytti kuin aikoisi hän seisahtua. Silloin kosketti\nHeim häntä käsivarteen. \"Sinun pitää herätä unistasi. Maria.\"\n\nMaria ei kohottanut päätään ja asteli edelleen, ja teeskeli, kuin\nolisi hän herännyt unistaan, mutta yhä piti hän päätään syrjäänpäin\nkäännettynä ja kuunteli kaislikon kuiskintaa. \"Andrees tulee tänä\niltana\", sanoi Heim hiljaa.\n\nMaria antoi päänsä taaskin painua. \"Ajattelen sitä. Mutia aioin kysyä\nsinulta: luuletko, että Reimer Wittin vaimon täytyy kuolla?\"\n\n\"Luulen, Maria! Ja sen sinäkin tiedät. Olethan nähnyt jo monta sairasta\nja kuolevaa, niin nuori kuin oletkin. Sinä tiedät, että hänen täytyy\nkuolla.\"\n\nMaria huoahti syvään ja käyntinsä kävi hitaammaksi: \"Elämä ei ole\nsuonut hänelle mitään, ei yhtään mitään.\"\n\n\"Onhan. Maria! Nuoruuden, rakkauden, lapset. Meidän pitää tyytyä\nvähään.\"\n\n\"Mutta kun toisilla ei ole muuta kuin iloa ja onnea ja runsautta, ja\ntoisilla taas...\"\n\n\"Ulkokuori saattaa usein pettää, Maria... Ja muuten on kai Jumalan\ntahto semmoinen.\"\n\nMaria säikähti: \"Se ei ole mahdollista, Heim. Se on varmasti Jumalan\ntahtoa vastaan. Kun Jumala loi maailman, sanoi hän: 'Ja katso, se\noli kaikki sangen hyvä'. Mutta nyt ei ole enää sangen hyvää. Sitä ei\nvoi ymmärtää, ja se on vaikeata kestää.\"\n\nHeim tarttui häntä käteen: \"Älä ajattele tuommoisia, Maria, sinä\nolot vielä liika nuori, et paljoa yli kahdenkymmenen, ja terve, ja\nme pidämme kaikki sinusta. Katsos vaan, Ingeborg liikkuu paljon\nihmisissä, käy usein Hallerilla ja Frisiuksella, käy silloin tällöin\nkaupungissakin -- meillähän on nyt asema tässä lähellä -- nyt\novat silmänsä kirkkaat ja hän on iloinen ja osaa nauraa niinkuin\nkahdeksantoistavuotiaan tuleekin. Mutta sinä taas istut aina täti\nStrandigerin luona, joka on heikko ja alakuloinen ja elää suruisissa\nmuistoissa. Käy oikein usein meidän luonamme, Maria, Hallerin ja\nFrisiuksen ja minun!\"\n\nMaria puisti päätään: \"Minä en osaa olla iloinen. Minun täytyy aina\najatella kaikkea, ja kaikkia, sairaita ja surunkalvaamia ja kuolleita.\nNäen kaikessa kärsimystä ja on, kuin en olisi itsessäni, vaan kuin\nolisin aina ulkona vaelluksella, näkemässä kaikkia surun rasittamia.\nReimerin vaimon luona olen, kaiket yöt kuulen hänen äänensä.\nKoetan kuvitella, mitä hän mahtaa ajatella. Ja joka lapsensa on\nsydämelläni. Ihmettelen, ett'en yski niinkuin hänkin, yhtä vaikeasti ja\ntuskallisesti. Andreestakin ajattelen.\"\n\n\"Mitä hänestä sitte, Maria?\"\n\n\"Tämä ei pääty onnellisesti, Heim. Minä tiedän sen. Hänen kirjeensä\näidille ovat niin tyhjiä. Ja nyt hän tuo mukanaan nuo vieraat.\nMuistatko vielä Lena Strandigerin kuvan, siinä kun hän nauraa valkeine\nhampaineen? Hinnerk Elsen on ajanut kaupunkiin noutamaan heitä. He\nsaattavat koska tahansa olla täällä. Mitä on tästäkin tuleva?\"\n\n\"Se on tämä ikävä, kylmä ja kostea ilma, joka saa sinut noin\nalakuloiseksi.\"\n\nMaria seisahti kahden ensimmäisen jalavan välille, jotka ylenivät\nmahtavina ja tuuheina: \"Kiitos sinulle, Heim! Olen iloinen, että sinä\nolet palannut. Olet palannut samallaisena kuin lähditkin. Käy huomenna\ntaaskin katsomassa Reimerin vaimoa! Kuulitko, Heim! Älä unhota tehdä\nsitä. Se viihdyttää häntä. Sinä olet niin iloinen.\"\n\nSitten palasi Heim hitaasti ja raskaihin ajatuksiin vaipuneena\ntakaisin. Tuo koleankostea hämärä oli tarttunut hänenkin sieluunsa.\n\nMaria seisoi vielä hetken paikallaan. Nojaten kädellään puunrunkoon,\nkatseli hän taakseen rantakanavalle. Hän näki enää ainoastaan sen\nvaloisamman rannan, ja oli kuulevinaan kuinka aallot ja kaislikko\nääntelivät. Silloin hellitti hän hitaasti ja haluttomasti kätensä\npuunrungosta ja lähti tietä takaisin. Hän taivutti huolellisesti\npuoleen märät pajunoksat ja meni alas ja seisahti porraspuille.\nKummallakin puolellaan seisoivat nuo lukemattomat kaislat suorina kuin\nihmiset portilla ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään: \"Niin\", puheli\nhän, \"hyvin ei tuo ikinä pääty. Hän on tullut ylpeäksi ja kovaksi. Jo\nsilloin vivahti hänessä semmoista, kun hän vielä oli täällä luonani.\"\nHän kumartui toiselle polvelleen, ja istui siten ja nojausi puupaaluun\nvierellä, joka tuki porraspuuta. Ja kun hän istui siinä, unohti hän\nkylmän ja pimeän, ja lähti uneksien ja mietteissään kulkemaan takaisin\nlapsuuspolkujaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisällä, pehmeillä vaunupatjoilla istuivat Andrees, Lena ja Frans.\nRouva Strandigerin, heidän äitinsä, piti muutaman päivän kuluttua\ntulla jälestä. Vaunun ikkunaruudut kilahtelivat tuolloin tällöin,\nkoko vaunuihin oli levinnyt hienoa tuoksua. Lena Strandiger virui\nhienot jäsenensä ja musta päänsä valuneina patjoille ja katseli\npuol'sulkeuneilla silmillään Andreesta. Tämä mietti hiljaa itsekseen.\n\nUlkona kuskin istuimella, sumussa ja kosteudessa, istui Hennerk Elsen\nja muisteli, niinpaljon kuin tunnollisuutensa ihmisenä ja kuskina\nsen salli, niitä aikoja, jolloin hän Andreeksen kanssa oli leikkinyt\nhiekkakuopissa kankaan reunalla ja rantamudassa. Mutta nuo ajatukset\nolivat tyyniä rauhaisia ajatuksia. Hinnerk Elsen on vaan kaksi kertaa\nelämässään joutunut suunniltaan.\n\nSisällä vaunuissa kertoi Frans viime vuosista, jotka hän oli viettänyt\ntoisena taloudenhoitajana eräällä posenilaisella maatilalla. Lyhyeksi\nleikatulla, voimakasilmeisellä päällään nyökäytti hän tuon tuostakin\narvokkaasti selitystensä vahvistukseksi. Lopuksi sanoi hän: \"Sinä,\nystäväni, sinä et harrasta lainkaan maatoimia! Sinun pitäisi vuokrata\npois koko tiluksesi. Taloudenhoitajasikin käy jo liika vanhaksi.\"\n\n\"Olen itsekin tuuminut sitä, Frans. Mutta niin kauan kuin äitini on\nelossa, ei se käyne päinsä. Hän ei voi kuvitellakaan muuta, kuin että\nminä otan haltuuni kartanon.\"\n\n\"Sinäkö eläisit täällä?\" kysyi Lena, \"Tässä yksinäisyydessä? Sinä?\nKuinka kauan luulet viihtyväsi semmoisessa?\"\n\nAndrees loi epävarman katseen puhujaan, joka niin huolettomasti nojausi\npatjoihinsa: \"Noh, eihän minun tarvitsisi aina olla täällä. Voisinhan\ntehdä vaikka viikkoja kestäviä matkoja.\"\n\nSisarukset loivat toisiinsa silmäyksen. \"Onpas sillä niskaa!\" sanoi\nveljen katse. Mutta sisaren viehkeät tummat silmät ilkkuivat:\n\"joutavia! kyllä minä hänet vielä!\"\n\n\"Ulkona näkyy valkeoita\", sanoi Lena ja kohotti hiukan päätään.\n\n\"Kylä!\" Hetken kuluttua sanoi hän: \"Tässä oikealla on koulu.\" Sitten\nkumartui hän yht'äkkiä kurkistamaan ruudusta: \"Kas, tosiaankin! Tuossa\nistuu Heim Heiderieter lamppuineen kirjoituspöytänsä ääressä! Sepä\nnäyttää kodikkaalta!\"\n\nNyt ajoivat he hietasäikkää alas.\n\n\"Mitä rakennuksia nuo ovat tuossa oikealla?\"\n\nAndreeksen piti kiskaista itsensä hereille omituisista unista! \"Oh,\ntiedäthän toki! Eschenwinkel. Oli pitkät jupakat niistä asunnoista.\"\n\n\"Kuule, sanon sinulle: vuokraa pois kaikki tyyni.\"\n\n\"Katsos, katsos! Tuossa on rantakanava! Pajut ovat kasvaneet korkeiksi.\"\n\nMaria Landt sävähti porraspuillaan: \"Tuossa hän on!\"\n\nHän ajatteli ainoastaan Andreesta.\n\nVaunut tulivat esiin jalavain peitosta. Somer kirahteli. Ingeborg\nseisoi huoneessa, vasemmalla sisäänkäytävää, jossa nuoren isännän piti\nasua. Hän nojausi lujasti ikkunan pieltä vastaan ja piti edessään Lena\nStrandigerin kuvaa, sitä valkeine hampaineen, ja tarkasteli sitä otsa\nrypyssä ja silmät terävinä. Hän ajatteli ainoastaan Lena Strandigeria.\n\n\"Tuossa hän tulee!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe istuivat. Andrees ja hänen äitinsä ja Frans ja Lena, siinä hauskassa\navarassa huoneessa, joka on vastapäätä sisäänkäytävää. Ingeborg oli\nhetkeksi ilmestänyt pihalle, ja oli tervehtinyt vieraita lyhyellä\nylpeällä pään Hyökkäyksellä. Mutta kun hän näki, kuinka äiti Strandiger\nitkien oli levännyt poikansa sylissä, oli hän rientänyt ylös portaita,\neikä ollut vielä tullut näkyviin. Maria oli kutsuttu Eschenwinkeliin.\n\nHuone oli kalustettu yksinkertaisesti ja vanhanaikuisesti, mutta\nsiellä oli hupaista tuossa avarassa mukavassa huoneessa mahtavine\nkattopalkkineen, suurine valkoisine uunineen ja kolmine korkeine\nikkunoineen. Ja rouva Strandiger epävarmoine liikkeineen hän\noli silloin jo melkein sokea -- ja mustassa villapuvussaan sopi\nerinomaisesti siihen ympäristöön.\n\n\"Olen jättänyt kaiken entiselleen. Andrees, sekä ulkona että sisällä.\nNyt olet sinä isäntänä. Minä olen Marian ja Ingeborgin kanssa muuttanut\nylikerrokseen. Täällä alhaalla saat sinä vallita.\"\n\nKaikki vaikenivat.\n\nSilloin sanoi Andrees ohimennen. \"Lenallahan on hyvä aisti, äiti. Hän\nsaa sitte järjestää, kuinka hänestä näyttää mukavimmalta.\"\n\n\"Ja eihän tässä merkitse pari tuhatta markkaa sinne tai tänne mitään\",\nsanoi Frans ja naurahti lyhyeen.\n\n\"Eihän\", virkkoi Andrees, \"semmoinen summa kyllä liikenee.\"\n\n\"Maria arvelee\", haasteli äiti Strandiger ilmeettömällä äänellään,\n\"että sinun pitäisi ensiksi tehdä jotain Eschenwinkeliläisten hyväksi.\"\n\nFrans vilkasi Andreekseen lyhyesti ja ivallisesti ja astui ikkunan\nääreen. Kohta jälkeen tuli hänen sisarensa hänen luokseen.\n\n\"Täällähän on ikävää\", puheli tämä, \"ikävämpää vielä kuin luulin. Eihän\nvoi vaihtaa järkevää sanaa tuon hyvänsävyisän rouvan kanssa. Kun ei\nihmisellä enää ole silmiä?! Ja tytöillä ei näy olevan aavistustakaan\noikeista elämäntavoista. Enpä tunne kovinkaan suurta halua jäädä\nikävystymään tänne tähän autioon taloon sinun aikeittesi vuoksi,\ntunnenpa halun lähteä kohta takaisin.\"\n\n\"Ja mitä sitte aiot? Millä aiot elää? Yhä vieläkö riippuvaisena\nenostamme, jonka valtikan alla olemme olleet niinkauan kuin muistumme?\nVarro nyt vielä joku viikko, niin rupeaa häntä kiusaamaan tämä\nyksitoikkoisuus ja yksinäisyys. Silloin matkustat sinä hänen kanssaan\navaraan maailmaan ja minä vuokraan Strandigerkartanon. Ja silloin\nolemme kumpikin pelastetut.\"\n\n\"Mutta suunnitelmillasi on vastustajia.\"\n\n\"Vastustajia?\" Frans katsahti huoneeseen. Rouva Strandiger oli lähtenyt\nulos. Mutta oven suuhun ilmestyi yht'äkkiä kaksi haamua, ne näyttivät\nvastustajilta.\n\nSiellä seisoi kookas vaalea tyttö ja voimakasvartaioinen, noin\nnelikymmenvuotias työläisnainen, sen kasvot olivat tummat ja auringon\npaahtamat ja silmät selkeät, mutta avuttomat ja harhailevat.\n\n\"Hyvää iltaa, Andrees!\" huudahti Ingeborg kirkkaalla äänellään. \"Tässä\ntuon luoksesi Antje Wittin. Hän ei saa katsotuksi sinua.\"\n\nAntje Witt jäi hätäytyneenä oven suuhun seisomaan ja käänteli päätään\nja silmiään sinne tänne.\n\n\"Noh, esitähän pyyntösi, Antje! -- kehoitti Ingeborg.\n\n\"Hyvää iltaa, Andrees, hyvää iltaa! Tiedäthän, mikä onnettomuus minua\non kohdannut... jo kaksikymmentä vuotta sitten.\"\n\n\"Tiedän!\" sanoi Andrees, \"Gravelotten päivänä. Etkö saa sitä\nmielestäsi?\"\n\n\"Niin Andrees, näetkös... sinä näytät niin hienolta, ja minä olen\nsentään pitänyt sinua käsivarsillani, silloin ennen sotaa, kun palvelin\ntäällä... Näinikään tein aina!\" Ja hän kohotti molemmat kätensä\nja tuuditti niitä kahtaanne. \"Mutta he sanovat, ett'en ole oikein\ntäysjärkinen.\"\n\n\"Oh, Antje!\" keskeytti Ingeborg hänet. \"Älä pidä niin pitkiä puheita!\nSehän on luonnollista, että Andrees on iloinen, kun saa nähdä sinut.\nMutta esiin nyt vaan pyyntöinesi!\"\n\n\"Niin, Andrees!... Pastori arvelee myöskin siten ja samoin Heim.\nNimittäin että!... Enhän oikein tiedä, onko Henrik Thiel oikein totta\njäänyt Gravelottelle. Ja minä en usko sitä. Hänhän oli niin vahva.\nHänhän kantoi niin kevyesti tynnyrillisen papuja välikön poikitse ja\nsitte lupasi hän myöskin varmasti palata, kun sota olisi lopussa. Ja\nkun nyt ei ole niin kovin pitkää matkaa sinne, kissan loikkaus vaan,\nsanoo Heim, niin antaisit sinä rahaa minulle, sinä ja kunta, ja minä\nehkä löytäisin hänen hautansa, tai näkisin kaikki ne haudat, ne monet\ntuhannet haudat, jotka siellä kuuluvat olevan, ja siiloin, arvelee\nHeim, en enää sanoisi, että hän elää vielä, enkä enää puhelisi hänen\nkanssaan ja saisin nukkua. Eilen, matalikolla, kohtasin hänet. Se on\nihan totta.\"\n\nAndrees aikoi vastata tyynnyttävästi ja ystävällisesti. Mutta samassa\nhuomasi hän katseen, jolla Lena tarkasteli häntä. Hän tunsi nuo silmät\nja mitä ne puhuivat. \"Sinä olet ja pysyt maalaispoikana, Andrees.\"\n\nIngeborg tokaisi sekaan: \"Pyydä nyt, Antje. Olemmehan kaikki\nkristi-ihmisiä toki.\"\n\n\"Ei nyt ole, kuten näet, sopiva aika tuommoiseen, Ingeborg. Esitän\npyyntösi kunnalle, Antje. Mutta epäilen, voiko matka mitään auttaa.\nHeiderieterillä on aina niin kummallisia päähänpistoja.\"\n\nIngeborg katsahti häneen hämmästyneesti: \"Helmilläkö?\" sanoi hän.\n\"Mutta Maria sanoo sitä myöskin. Hän sanoo, että Antjen täytyy saada\nnähdä taistelutanner: ne monet haudat.\"\n\n\"Niin\", mumisi Antje, \"ne minun täytyy.\"\n\n\"Sinähän sanoit äsken, että aioit sisustaa uudestaan tämän huoneen\",\nhuudahti Ingeborg. \"Tuhannen markkaa sinne tai tänne ei merkitsisi\nmitään. Minä kuulin sen, kun seisoin ovessa. Sadalla markalla voisit\nsisustaa tämän sielun uudestaan. Mutta kuten tahdot! Sinä olet isäntä.\nTule, Antje! Älä itke! Me kokoomme ropomme yhteen, Eschenwinkelissäkin\nkokoomme ja Heim Heiderieterkin antaa meille jotain, jos hänellä vaan\non.\"\n\n\"Hänellä ei ole mitään\", nyyhki Antje.\n\n\"Älä sinä itke. Mene nyt kyökkiin.\"\n\nKun hän taaskin kääntyi sisään huoneeseen, seisoi Andrees edessään:\n\"Esitänhän sinut toki, Ingeborg Landt.\"\n\n\"Tiedänhän, tiedänhän, Andrees\", sanoi hän, ja koetti olla tyyni ja\nystävällinen. He seisoivat toisiaan vastapäätä: Ingeborg, pitkä,\nvaalea ja kalpea, Lena Strandiger, tumma, siro, viehkeä ja paljoa\nlyhempi. Frans Strandiger oli kohottaunut huolettomasta asennostaan ja\nkatseli mielenkiinnolla noihin kalpeihin kasoihin, joista välähtelivät\nkirkkaat ja rohkeat silmät. \"Mehän olemme vanhoja tuttuja!\" sanoi hän.\n\"miks'emme saa nähdä sisartanne?\"\n\n\"Hän on katsomassa erästä sairasta naista Eschenwinkelissä ja pyytää\nsaada, tervehtiä vieraita huomenna.\"\n\n\"Onko sisarenne yhtä pitkä kuin tekin?\"\n\n\"Ei hän ole näin pitkä\", vastasi Ingeborg nauraen. \"Hän ei muutenkaan\nolo minun laiseni. Hän on tumma, minä vaalea; hän on lempeä, minä kova;\nhän on hiljainen, minä äänekäs: hän on suruisa, minä iloinen. Enpäs\ntiedä, mitä -Jumala minustakin tuuminee.\"\n\nLena Strandiger nauroi: \"Tuopas oli rehellinen itsetutkimus, neiti\nLandt. Ja lopuksi vielä jumal'isämme kriitikona?\"\n\n\"Kriitikona? Tietysti! Siitähän juuri riippuu! Mitä hän ajattelee ja\nsanoo ihmisestä!\"\n\n\"Mitä sinä arvelet, veli Frans? Pidätkö sinäkin häntä kriitikona? Tai\nsinä, Andrees?\"\n\nSilloin kajahti taaskin tuo ääni, jota heidän kaikkien täytyi\nkuunnella, niin kirkas ja selkeä se oli. \"Hyvää yötä, Andrees! Hyvää\nyötä!\"\n\nOvi oli hiljaa sulkeunut hänen takanaan.\n\nHän kääntyi rappusia kohden mennäkseen kohta ylös. Mutta sitte tuli\nmieleensä, että Antje Witt arvatenkin vielä oli kyökissä ja tarvitsisi\nrohkaisua. Se olikin Ingehorgin vahva puoli, hän osasi rohkaista. Hän\noli aina kohta niin lähellä ihmistä.\n\nJa aivan oikein! Siellä istuivat hänen uskolliset ystävänsä takan\nääressä. Hinnerk Elsen, Antje Witt ja hänen veljensä, vaaleaviiksinen\nReimer Witt, joka oli ollut mukana 1870, ja tämän tytär Anna, joka oli\nsisäpiikana. Hinnerk Elsen otti juuri lyhyttä piipun nysäänsä suustaan\nja veti kellon taskustaan ja sanoi arvokkaasti: \"Kirkonkello lyö kohta\nyhdeksän.\"\n\n\"Oh, sinä kelloinesi! Sanokaa ennemmin, mitä pidätte noista tuolla\nylhäällä.\"\n\nToiset vaikenivat, vähän hämillään, vaikka tunsivatkin Ingeborgin\ntavat: mutta Hinnerk Elsen vastasi punnitsevasti: \"Enpä tiedä, mitä\najatella Andreeksesta. Hevosiinsa hän ei katsahtanutkaan, minua... ei\nhän katsonut, vaikka monta kertaa olen viskannut hänet nummelle, ja\nvaikka minulla on osakseni pankissakin, siellä on nyt 1.835 markkaa.\nMuuta en sano, sillä se ei koske minua mitään. Mutta että tuo toinen,\nFrans Strandiger nauroi niin Anna Wittille tuolla väliköllä, se oi\nollut mieleeni. Se koskee minua, sillä Reimer Witt on sanonut, että\nminun pitää pitää silmällä hänen tytärtään. Etkö ole, Reimer?... Noh!\nja nyt pitää meidän levolle, kello on yhdeksän.\"\n\nSe oli nyt Hinnerk Elsenin mielipide, ja enempää hän ei sanonut.\nHän pisti piippunsa takkinsa povitaskuun ja lähti käytävää omaan\nhuoneeseensa. Toisetkin hankkiutuivat lähtemään. Käytävällä sanoi\nIngeborg: \"Mitenkä on vaimosi laita??\n\n\"Hän käy aina vaan huonommaksi.\"\n\n\"Entä lääkäri?\"\n\n\"Tiedän, ett'ei hän voi auttaa; ja tiedän, ett'en voi maksaa hänelle.\"\n\nTuo kuului niin toivottomalta ja niin välinpitämättömältä.\n\n\"Tulen huomenna teille. Heim saa tulla mukaan. Lähetämme ruokaa teille\nja lapsille.\"\n\n\"Maria tuli jo kello seitsemältä\", sanoi Reimer, \"kohta kun vaunut\nolivat ajaneet meidän ohitsemme. Hän aikoo valvoa sairaan luona tämän\nyön, vaikka hän näyttää hyvin väsyneeltä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä yönä, jolloin kolme toverustamme ensi kertaa taas olivat\nyhtähaavaa kotiseudulla, nousi kello kahdentoista tienoissa,\nnousuveden tullessa ensimmäinen syysmyrsky. Se karisti maahan monta\nvanhaa oksaa Strandigerkartanon jalavissa ja iski tuimin käsin siihen\nkatto-ikkunaan, jonka takana kerran muinoin oli palanut valkea, jonka\npiti näyttää tietä ulkona matalikolla harhailevalle kartanonherralle.\nSe mellasteli ja vinkui Eschenwinkelin rakennusten välillä, niin ett'ei\nvoinut kuulla sairaan yskintää. Se kiiti hiekkasäikkää ylös ja riehui\nvinkuen ja puuskuillen Nummitalon nurkissa, niin että Telsche, joka\nmakasi valveilla, luuli sisäänkäytävän oven lentäneen auki, ja Heim\nunissaan luuli viikingillä viiltelevänsä vyöryävää merta, vallatakseen\n\"Maineen\" maan, joka oli sadat peninkulmat tuolla puolen Islannin.\nJa kaikki oli juhlallista ja suurekasta, ainoastaan kaipaus Ingeborg\nLandtin perään kiusasi häntä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nJo seuraavana aamuna tuli Fransin ja Lenan äiti ja anasti kohta\nhaltuunsa Andreeksen.\n\nTämä rouva Strandiger oli aina, siitä asti kuin hän oli leski, puettuna\nmustaan; harvoilla harmailla hiuksillaan kantoi hän sentään siroa,\nkankeata myssyä, joka oli vilkkaampivärinen. Hän oli solakka ja\nmelkoisen pitkä, kasvonpiirteensä olivat terävät, silmänsä älykkäät\nja tutkivat ja nenä hieno ja sievästi kaaressa. Ryhdissään oli jotain\njyrkkää ja kulmikasta ja liikkeissään jotain ripeätä ja ahnasta ja\nHeim, joka mielellään teki uhkarohkeita vertauksia, sanoi myöhemmin\nIngehorgille, että rouva muistutti närheä, joka syksymyöhään kypärä\npäässä ja olalla viitta pyydystelee terhoja ja pähkinöitä. Ingeborg,\njoka metsissä kulkijana hyvin tunsi närhen ja asuntokumppanina rouvan\nkirjavine myssyineen ja äkkijyrkkine liikkeineen, nyökäytti oikein\nsydämen pohjasta päätään, ja näytti kuin olisivat taipumattomat\nhiuksensa iloinneet mukana, niin terävän pistävinä vilkahtivat lyhyet\nsuortuvansa hänen kirkassilmäisten kapeitten ja kalpeitten kasvojensa\nympärillä.\n\nLena Strandigerin äidin kohtalo oli ollut sama, joka tapaa olla\nniillä naisilla, jotka ovat miestään etevämmät henkevyydessä ja\ntahdonlujuudessa: kotiseudullaan oli hän vielä ihmisien kesken\nsäilyttänyt tyttönimensä. Aiemmin kun hän vielä oli luutnantti\nStrandigerin nuori rouva, oli häntä kutsuttu Lena Hobookeniksi, ja nyt\nkun hiuksensa jo olivat melkein valkeat, kulki hän vanhan Hobookenin\nnimellä. Ihmiset eivät kursaile suuria!\n\nAndrees astui tätinsä käsi käsivarrellaan molempain huoneitten läpi,\ntuon avaran, upean seurusteluhuoneen, ja tuon pienen hupaisen\nyksi-ikkunaisen huoneen, jossa seisoo tuo avattava vanha iso-isän\naikuinen lipas kiemurtelevine kulmapilarineen. Joka kerta, kun nämä\nkaksi tulivat kulmapeilin näköpiiriin, loivat he pikaisen silmäyksen\nsinne, vanha rouva nähdäkseen, miltä hän näytti tuon sorean nuorukaisen\nrinnalla, Andrees, nähdäkseen Lenaa, joka kyyristeli heidän takanaan\nsohvalla. Mutta kun he tulivat toiseen huoneeseen, katsahti Andrees\novea kohden, josta Maria oli astuva sisään, ja sydämensä sykähti\nvoimakkaammin. Hän ei ollut vielä nähnyt Mariaa.\n\n\"Ei sanaakaan menneisyydestä!\" sanoi vanha rouva. \"Olet tarvinnut\nrahoja voidaksesi nauttia elämästä. Mutta puhukaamme tulevaisuudesta!\nKuinka aiot järjestää olosi?\"\n\n\"Pelkään, että minun pitää jäädä tänne, ja tarttua auraan.\"\n\n\"Luulen, ett'et ole punninnut asiaa tyystin. Voit rauhassa jatkaa\nelämää, jota tähän asti olet viettänyt, ja jota, sikäli kuin tiedän,\nmielelläsi edelleenkin viettäisit, jos noudat neuvoani kahdessa\nasiassa. Ensinnäkin: sinun pitää tehdä säästöksiä tilan hoidossa. Ja\nsellaisia voi tehdä paljokin.\"\n\n\"Esimerkiksi?\"\n\n\"Vierasta työväkeä! Hävität koko Eschemvinkelin ja rakennat sijaan\nasuntokasarmin.\"\n\n\"Mutta heistä ovat muutamat jo olleet isäni palkoissa ja palveluksessa.\"\n\n\"Isäsi, Andrees -- älä pane pahaksesi sitä -- oli liiaksi\ntunne-ihminen. Siinäpä joutui rahakukkaro välikäteen. Hänhän oli\nkristitty? Niin... minä aioin sanoa -- kristittyjähän mekin ollaan\n-- minä tarkoitan vaan: hän koetti todenteolla elää siksi. Hän ei\ntahtonut olla kristitty yksin itselleen, omassa kodossaan, viettää\nnuhteetonta elämää, pitää pöytärukouksia, ja semmoista, jossa nyt ei\nole mitään niin moitittavaa, vaan tahtoi myöskin kohdella lyöväkeään\nkristillisesti, ostaa ja myydä kristillisesti, lyhyesti, hoitaa\ntalouttaan kristillisesti.\"\n\nAndrees katseli hiljaa eteensä, sitte puki hän sanoiksi ajatuksen, joka\narkana ja surunvoittoisena heräsi sielussaan: \"Soisinpa, että isäni\nolisi elänyt kauemmin. Moni asia olisi silloin ehkä toisin.\"\n\n\"Siitä asti kun hän oli kotona, sitte eilisen, oli hänellä niin\nkummallisia mieleenjohtumia, tuommoisia niin vanhoja, unohtuneita\najatuksia heräsi mielessään.\"\n\nVanha rouva heitti häneen pikaisen silmäyksen ja sormensa pujottelivat\nrauhattomina kultaisissa kellonvitjoissa, jotka riippuivat olaltaan:\n\"Olisi minulla eräs toinenkin neuvo vielä\", sanoi hän. \"Anna\nStrandigerkartano vuokralle! Sinä et ole mikään maamies. Vuokraa\nkartano Fransille ja palaa minun ja Lenan kanssa takaisin Berliiniin!\"\n\nTuo kuului viekottavalta: \"Lenan kanssa.\"\n\n\"En voi päättää itseäni sellaiseen, niinkauan kuin äitini elää.\"\n\n\"Aiotko viettää elämäsi täällä sitten? Sinä loistavine ulkonäköinesi,\nvoimakkaine nuoruuksinesi, tietöinesi ja varallisuuksinesi? Miksi\nhyväksi on sinulla kaikki nuo sitten?\"\n\nTaaskin tuommoinen vanha ammoinen ajatus: \"Isä sanoisi: palvellaksesi\nmaata ja kansaa.\"\n\n\"Tuuminpa sitä, täti. Paljo riippuu Lenasta. Toivon vielä, että hän\nviihtyisi täällä ja että hän päättäisi toistaiseksi jäädä tänne.\"\n\nKun hän sanoi tämän, olivat he astuneet ruokasaliin. Siellä seisoi\nMaria Landt pöydän ääressä, ja nojausi raskaasti toisella kädellään\npöytää vastaan. He näkivät toisensa ensikertaa siitä saakka kun he\nviisi vuotta sitten olivat seisoneet rinnakkain Wodaninkukkulalla.\n\n\"Maria!\" sanoi hän. Eikä saanut sanotuksi sen enempää, niin järkytti\nhäntä hänen katseensa ja koko hänen näkynsä. Tuossa seisoi yht'äkkiä\nhänen edessään tuo sama kirkas- ja vakava- ja lämminkatseinen Maria\nLandt, jonka hän viisi vuotta sitten oli jättänyt, jolla oli ollut niin\nsuuri vetovoima häneen, ja joka aina taas oli sysännyt hänet luotaan.\n\nHän ei hellittänyt Marian kädestä, ja hän, tuo tyyni mies, joka\noli päättänyt osoittaa äitinsä monivuotiselle seuralaiselle ja\nhoitajattarelle kaikkea asiaankuuluvaa ystävyyttä ja kunnioitusta, hän,\njoka tuolla vieraassa maailmassa ja tuossa kylmässä kylmäkiskoisessa\nperheessä ja pintapuolisessa seurustelussa oli oppinut ajattelemaan\nkylmästi ja toimimaan tyynen punnitsemisen mukaan, hän jätti vanhan\nrouvan yksin, ja tarttuen Marian toiseenkin käteen sanoi hän nopeasti\nja värähtelevällä äänellä: \"Tule Maria, minun täytyy puhua kanssasi,\ntule!\" Ja hän vei hänet ulos ovesta etehisen kautta omaan huoneeseensa.\n\nJa kun he kahden seisoivat siinä kirjoituspöydän edessä, silloin\ntuntui kuin olisivat nuo viisi vuotta, jotka he olivat olleet\nerillään toisistaan, haihtuneet kuin heidän henkäyksensä edestä,\nkuin olisi yksi ainoa heidän silmäinsä katse saanut ne häviämään\nyöhön ja ja unhotukseen. He tulivat taaskin yhteen siinä, missä\nennen olivat eronneet, olivat taaskin yhtä etäällä toisistaan, ja\noi, yhtä lähelläkin, kuin silloinkin, kun he astuivat kumpikin omaa\npyöränjälkeänsä kankaalla.\n\n\"Andrees! Älä vuokraa taloa! Muista isääsi, muista äitiäsi ja\nEschenwinkelin asukkaita. Älä kuuntele noita toisia!\"\n\n\"Sinä olet mustasukkainen!\"\n\n\"En, Andrees! Sitä et usko minusta! Sinä tiedät, että sinun onnesi on\naina oleva minun iloni. Ja onnetonta muunlainen rakkaus olisikin!\"\n\nAndrees puisteli hämmennyksissään päätään: \"Ja sinä olet... sinä olet\nkaikki nämä vuodet tuntenut minua kohtaan semmoista rakkautta?\"\n\n\"Minä soisin niin mielelläni, että sinä jäisit tänne kotiseudulle,\nja että tulisit semmoiseksi kuin isäsi. Siksi pyysin niin kiihkeästi\nsinua, että vihdoinkin kerran taas tulisit kotiisi ja äitisi luokse,\njoka jo on melkein sokea.\"\n\n\"Älä tuommoisia! Että jäisin sinun luoksesi, sen soisit. Olet ihan kuin\nkaikki toisetkin!\"\n\nMaria kalpeni hiukan, ja hellitti kätensä hänen käsivarreltaan. \"Kun\nsinä vaan tulet onnelliseksi, Andrees, niin olen minä iloinen. Mutta\nsillä tiellä, jota nyt jo olet monta vuotta kulkenut, et sinä onneasi\ntapaa. Niinä viikkoina, jotka nyt seuraavat, pitää kodin ja kotiseudun\nvoittaa sinussa vieras, muuten jäät elämäksesi ihmiseksi, jolla ei ole\nrauhaa ja tyyssijaa. Sinä kulut turhaan tuolla ulkona, kuten Heimkin.\nMinähän tunnen sinut, Andrees.\"\n\n\"Älä puhu siitä!\"\n\nSilloin levitti Maria kätensä ja sanoi rukoilevasti: \"Oi, Andrees,\nsinä tiedät, että minun kohtaloni on pitää sinusta ja samalla tietää,\nettä olemme niin erillaisia. Minun onneton osani on, että minun\nkoko sielullani täytyy riippua sinussa, ja ett'emme sentään ymmärrä\ntoisiamme, kummallakin meistä on oma uskonsa ja uskontonsa, oma\nrakkautensa ja omat toivonsa, enkä näe mitään, mikä olisi yhteistä\nmeille... Niin, kun vaikenet! Ah, kun vaikenet! Mutta kohta kun avaat\nsuusi tai kirjoitat, niin kohta puhumme omaa kieltämme, ja omasta\nmaailmastamme: minä kodosta, sinä vieraasta maailmasta, minä Jumalasta,\nsinä valloista, minä Eschenwinkelistä, sinä suurkaupungin loistavasta\nelämästä. Tiedänhän sen sinun kirjeistäsi.\"\n\nAndrees katseli suruisana eteensä, hän oli antanut päänsä vaipua\nnoiden totuuksien edessä, jotka lausuttiin niin vannalla ja lempeällä\nja suruisalla äänensävyllä. Ja yht'äkkiä laski hän molemmat kätensä\nMarian kummallekin olalle ja kuiski hänelle rakkautta ja ystävyyttä,\nsillävälin kun Maria taivutti tummaa päätään Taaksepäin ja hätäynein\nsilmin katseli hänen kiihtyneihin ja liikutettuihin kasvoihinsa.\n\nHe eivät, nähneet eivätkä kuulleet, kuinka Frans Strandigerin kasvot\nilmestyivät ja taaskin katosivat kapeassa ovenaukossa.\n\nHuulet puserrettuina yhteen palasi hän takaisin seurusteluhuoneeseen\nja asettui seisomaan ikkunan eteen. \"Vai tuolla tapaa ovat asiat?\"\najatteli hän. \"Vai tuolla tapaa? Tuopa oli pahasti. Ja Lenan pitää\nvoittaa. Olen jo kyllästynyt olemaan toisten renkinä. Tämä on paikka\nkuin minua varten. Täällä on maata ja rahaa. Minun pitää puhuu Lenan\nkanssa, heti paikalla! Hänen pitää ottaa hänet itselleen, ja äkkiä.\nJa kun Lena on saanut hänet -- juoni on ovela, ja saanpa sen käymään,\nsillä minä olen nopeampi ja päättävämpi kuin he kaikki, -- kun Lena on\nhänen kanssaan toisilla manterilla, ja minä täällä vuokraajana... ja\nminä en jääkkään koko elämäkseni taloudenhoitajaksi ja vuokraajaksi,\nminä tahdon itse olla herrana, sitte otan koko tuon Eschenwinkelin ja\nAntje Wittin ja Reimerin, ja kaiken muun, ja punon niistä paulan ja\npyydystän siihen Maria Landtin ja otan hänet itselleni: silloinpa ei\nsanota ikinä irti Strandigerkartanon vuokrasopimusta, niin... silloinpa\non vuokraaja vaimonsa rahoilla jonakin kauniina päivänä ostava\nStrandigerkartanon...\"\n\nSisarensa astui hänen luokseen, katsoi häntä kasvoihin ja sanoi: \"Aioin\ntulla sanomaan, että täällä on ikävää ja yksitoikkoista, mutta nyt kun\nnäen silmäsi... Mitä on tapahtunut?\"\n\nVeljensä tarttui kummallakin kädellään häneen, ja sanoi matalaan\nnauraen: \"On kuin onkin, Lena Strandiger! Jotain on tapahtunut!\nOlen nähnyt, että Andrees Strandiger alkaa kääntyä kauniista\nsuunnitelmistamme ja joutua toisten syliin.\"\n\n\"Andrees?\"\n\n\"Aha... saitkos tulta, sisko!\"\n\n\"Maria Landt?\"\n\n\"Luulin, että silmäsi olisivat tarkat! Mutta käväiseppäs nyt hänen\nhuoneessaan! Siellä seisovat he ehkä vieläkin, enkä tiedä, mitä lisäksi\nlienee tapahtunut. Tiedäthän, hän näyttää komealta juhlapuvussa,\nhänellä on vartalo kuin kuusella, noh, sinähän et ole niin erityinen\npuiden ihailija... kuin ulaanilla. Pääset morsiusneidoksi ja\nEschenwinkeliläiset saavat ihailla näkyäsi ja pukuasi.\"\n\n\"Vaikene nyt!\" sanoi sisko, ja hänen syvä täyteläinen äänensä oli\nsoinnuton ja tummissa silmissään pisti.\n\n\"Miksi niin? -- Sehän on tapahtunut! Vai aiotko alkaa taistella\nhänestä? Mutta sanonpa sinulle, hän oli ottanut hänet lujasti syliinsä,\nnäytänkö sinulle? Noin! Eikä ole oleva niinkään helppoa saada häntä\nirtaumaan. Olet antanut tilaisuuden livahtaa käsistäsi, Lena. Sillä\ntapaa on jo monesta tullut vanhapiika.\"\n\nIllallisen jälkeen ilmestyi Heim Ingeborgin seurassa\nseurusteluhuoneeseen ja esitettiin. Hän tuli tervehtimään vanhoja\nystäviään ja noutamaan Mariaa, jonka vielä iltamyöhään piti kerran\nkäydä katsomassa Wittin vaimoa.\n\nIngeborg oli etehisessä kuiskannut hänelle korvaan, että hänen\npiti olla kohtelias, mutta kun lattiapeite, peräti harvinainen\nkapine hänelle, sai hänelle huolta aikaan, ja kokonaan anasti\nhänen ajatuksensa, niin unohti hän käydä varovasti käsiksi vanhaan\nHobookeniin, ja pusersi niin lujaan tämän kättä, että vanhan rouvan\nkasvot väännähtivät. Sitte istuttiin alas, koska Heimillä vielä oli\npuoli tuntia aikaa ja tarinoitiin yhtä ja toista, kaupunkielämästä ja\nmaa-elämästä, kaupunki-ihmisistä ja maalaisihmisistä. Kun vanha rouva\noli hiukan ennättänyt toipua, otti hän kiivaasti osaa väittelyyn. Frans\nja Lena lähtivät huoneesta.\n\nHeim ja Ingeborg istuivat ihan vierekkäin, ja näin, tällaisesta\nvarmasta asemastaan puolustivat he maaseutua ja maa-ihmisiä. Vanhan\nrouvan ääni kuului kimakkana ja kovana: \"Kaupungeissa asuu äly ja\ntieto, intelligenssi!\"\n\n\"Ja mailta on se lähtöisin\", vastasi Heim. \"Me emme varusta kaupunkeja\nainoastaan kaalinkerillä ja juurikkailla, vaan myöskin lihalla ja\nhengellä.\"\n\n\"Olet oikeassa. Heim\", sanoi Ingeborg.\n\n\"Luonnollisesti!\" sanoi Heim, joka lämpeni ja istui siinä jo aivan kuin\nkotonaan ja hyvillään: \"Ja sen, mitä kaupunki ei voi käyttää, loput ja\nruuput, sen lähettää se takaisin meille tänne maille.\"\n\n\"Niinkö!\" sanoi vanha rouva, ja nousi suoremmaksi ja katsoi\nhämmästyneenä puhujaan.\n\nIngeborg nauroi: \"läsnäolevia tietysti lukuunottamatta.\"\n\n\"Ell'ei ihmisellä enää ole pohjaa jalkainsa alla\", sanoi Heim, \"niin on\nhän hukassa. Sen olemme me, Andrees ja minä monasti painiskellessamme\nsaaneet kokea. Ilmassa! Läiskis! ja siinä makaa. Senvuoksi onkin\nsuurkaupunkilaisissa aina jotain levotonta, ryhditöntä ja ahnasta\nitsessään.\"\n\n\"Läsnäolevia tietysti edelleenkin lukuunottamatta!\" sanoi Ingeborg ja\nhiussuortuvansa ja silmänsä säikkyivät ja pistivät.\n\n\"Meillä on täällä maata yllin ja kyllin!\" sanoi Heim. -\"Käykääs vaan\nkerran kankaalla! Ja jos tullaan sinne kiusaamaan meitä, niin pakenemme\nulos matalikolle. Siellä mudassa voi seistä niin jykevän lujasti. Maa,\nse tekee puut ja ihmiset niin vahvoiksi!\"\n\nSiten puheli Heim, oli oientanut pitkät säärensä eteensä, ja oli\nunohtanut, missä hän oli eikä huomannut, että Lena Strandiger seisoi\novensuussa ja katseli häntä kummissaan. Silloin kiinnitti Ingeborg\nhänen huomionsa siihen. Ja samassa muuttui Heim hiljaiseksi ja\nitseensäsulkeuneeksi. Lena Strandigerin silmät tulivat maailmasta, jota\nei Heim ikinä ollut oppinut tuntemaan ja sulkivat hänen sydämensä ja\nhuulensa.\n\nKun Maria, valmiina lähtemään Eschenwinkeliin astui huoneeseen, nousi\nHeim vapahtuneesti hengähtäen ylös ja lähti hänen kanssaan etehisen\nkautta ulos. Ulkoetehisessä huomasi hän, että hän oli unohtanut\nkeppinsä käytävään. Hän kääntyi takaisin ja loi sattumalta katseensa\nlasioven läpi. Siellä oli Anna Witt noussut eräälle tuolille ja väänsi\nlamppua sammuksiin, Frans Strandiger seisoi vierellään ja autti häntä.\n\nSilloin lähti hän ilman keppiään Marian jälissä.\n\nKun he olivat tulleet rantakanavalle, tuli Hinnerk Elsen heitä vastaan.\nPiipustaan lensi kipunoita viistoon pimeän tien poikitse. Hän asteli\ntavallista, itsetietoisen varmaa käyntiään. Silloin jäi Heim hiukan\njälille.\n\n\"Kuule, Hinnerk!\" alkoi hän. \"Tiedätkös, mitä kello nyt on lyönyt?\"\n\n\"Viiden minuutin kuluttua yhdeksän!\" sanoi Hinnerk.\n\n\"Eipäs poikaseni! Minä tarkoitan muuta. Pidä sinä tarkasti silmällä\nAnna Wittiä!\n\n\"Aina!\" sanoi Hinnerk Elsen ja oikaisihe hiukan suoremmaksi.\n\n\"Noh\", sanoi Heim, \"sitte ei hätää! Minä vaan arvelin, että kyyhkystä\non väijymässä näätä.\"\n\nHinnerk Elseniä ei niin hevillä säikytetty: \"Sanon aina hänelle,\nettä hänen pitää olla kunnollinen. Kunnollisuudella pääsee ihminen\nkauniimmaksi.\"\n\n\"Yleensä olet oikeassa, Hinnerk! Mutta auttaneeko tuo suuria Anna\nWittiä??\n\n\"Hän on hyvä ja kunnon tyttö!\"\n\nHeim kosketti häntä olkapäähän ja kohotti silmäkulminaan. \"Sen tiedän\npoikaseni, sillä hän on naapurini tytär. Mutta tiedätkö, jos minun\npitäisi pitää vaaria semmoisesta tytöstä, jolla on niin vilkkaat\niloiset silmät kuin Anna Wittillä; luulenpa, ett'ei riitä, että sanot\nhänelle, että hänen pitää pysyä kunnollisena, vaan sinun pitää lisäksi\nauttaa häntä siinä, sinun pitää tehdä hänelle keveämmäksi pysyä\nkunnollisena... Missähän olit näin myöhään?\"\n\n\"Reimer Wittin luona. Haastelimme hiukan yhtä ja toista.\"\n\n\"Kuka on siellä tänään keittänyt lapsille ruokaa?\"\n\n\"Tänään päivällisiksi ei siellä ole ollut juuri mitään, mutta noin\nlähemmä kello viittä toi rouva Haller suuren jauhopiirakan, siitä ovat\nlapset syöneet puolet ja menneet nukkumaan. Reimer ja Antje valvovat\nsairaan luona.\"\n\nHe jatkoivat matkaansa pimeässä yössä. Vieno surunkaihoisa länsituuli\npuhalsi rantavallilla kanavan poikitse ja humisi tuota matalaa\nrakennusta vastaan pitkäräystäisine olkikattoineen: rakennus oli ihan\nviheriä sammaleesta, nyt yöllä näytti se mustalta.\n\nOikealla ja vasemmalla sisäänkäytävästä oli kummallakin puolella huone.\nHuoneessa vasemmalla makasi sairas, oikean puolisessa nukkuivat lapset.\n\nSairaan huoneessa liikkui kookas naisen haamu edestakaisin. Se tuuditti\npäätään edestakaisia ja kuului laulavan. Reimer Witt istui selkä\nkumarassa vuoteen ääressä, josta nyt kuului ikkunan läpi tuskaista\nyskintää. Sen keskeyttämänä kuului Antje pelokkaalla, takertuvalla\näänellä laulavan:\n\n    Yö kun tumma, raskas hiljaa\n    Taivahalta maille hiipii,\n    Ja kun töllit, mannut peittyy\n    Öisen tuulen usvasiipiin;\n\n    Milloin lapset tuhatmäärin\n    Unen hellään helmaan vaipuu,\n    Niityn heinä, pellon olki,\n    Kaikki lepoon kun jo taipuu;\n\n    Silloin saapuu vuoteelleni\n    Huolet valjut lukuisasti,\n    Ja ne haastaa synkkää kieltä\n    Harmaasen ain' aamuun asti.\n\n    Niin ne kertoo tietämänsä,\n    Ett'en onneain mä voita,\n    Että kurjan, mielettömän\n    Pelastus ei koskaan koita.\n\n    Vaan kun päivän koitto kultaa\n    Metsän latvat säteillänsä.\n    Aurinko kun maille valaa\n    Ensi sädesäikeitänsä;\n\n    Kun taas lapset tuhatmäärin\n    Vuotehelta nostaa päänsä,\n    Ja kun uuden päivän toimet\n    Vartovat taas tekijäänsä.\n\n    Silloin seestyy rinnassani\n    Riemun sää, mi huolet poistaa,\n    Ja mä katson intomielin.\n    Kuinka aamu raikas loistaa.\n\nSiten asteli hän edestakaisin, pää kumarassa.\n\nSitten tuli hiljaista. Sairas oli nukahtanut. Reimer Wittin selkä\nköyristyi yhä syvemmälle. Hänen kätensä riippuivat ristissä polvien\nvälillä, ja hän istui ja katsoa tuijotti liikkumattomasti sairaaseen.\nAntje oli vaipunut tuolille ikkunan ääressä, oli laskenut kätensä\npöydälle ja antanut päänsä painua käsivarsiensa varaan. Hänen\nhiuksilleen lankesi lampusta samea valo. Hänen tummissa hiuksissaan\nnäkyi jo monta harmaata karvaa.\n\n\"En menekkään sisään\", sanoi Maria, ja palasi tielle takaisin. \"Lasten\nhuoneessa näkyy olevan valkeata, minä pistäyn katsomassa, nukkuvatko\nhe.\"\n\nKepein askelin hiipivät he kumpikin matalan ikkunan taakse.\n\nSiellä seisoi keskellä pöytää vanha kyökkilamppu, ja sen vieressä\nsuurella valkoisella lautasella puoliksi nautittu jauhopiirakas. Se oli\nvielä niin suuri, ett'ei se ollut luhistunut nurin.\n\n\"Onpas sillä ollut kokoa!\" kuiskasi Heim ihailevasti.\n\n\"Ainakin neljä naulaa jauhoja.\"\n\n\"Hiljaa.\"\n\nSeinäännaulatussa sängyssä rupesi joku nukkujista liikkumaan. Sieltä\nilmeni näkyviin eräs pellavapää, joka tirkisteli valoa kohden.\nHienorakenteinen suora sääri pujahti esiin vuoteen laidalle. Se oli\nkymmenvuotiaan Doran. Hitaasti, unenvelttona ja silmät puoliummessa\nnousi lapsi, seisahti hetkeksi horjuen vuoteen eteen, lähti sitte käydä\nkomppuroimaan eteenpäin, palasi takaisin taas ja otti sisartaan, joka\noli maannut vieressään, kädestä ja kääntyi taaskin ja lähti silmiä\nräpytellen käydä komppuroimaan pöytää kohden, aukaisi siellä totuttuun\ntapaansa laatikon ja sai käteensä kahvelin ja, koskei koko huoneessa\nollut yhtään tuolia, nojautui hän raskaasti pöydän laitaa vastaan ja\nrupesi syömään. Toinen sisko, suuri Bertha tuli ja nojautui hänen\nrinnallaan.\n\nSilloin narahti pöytä. Sen kai kuuli kaksitoistavuotias Karsten, joka.\nei suinkaan sattumalta, paraikaa uneksi suuresta jauhopiirakasta. Hän\nkohosihe vuoteellaan ja näki silmäinsä raoista jauhopiirakan puolikuun\nmuotoisen varjon, näki käsien liikkeet ja kahvelien työskentelyn, ja\nkoska mielikuvituksensa juuri oli liikkunut samassa asiassa, tarvitsi\nhän vaan lyhyen ajan, ennenkuin hän unenhumalaisena hypähti ylös.\n\nWittin lasten kanssa oli laita tämä.\n\nKun he olivat saaneet ensimmäisen lapsensa, olivat he, silloin vielä\nnuoria elämänhaluisia ihmisiä, kinastelleet lapsen nimestä. Silloin\noli tullut paikalle vanha Thomählen eukko, joka silloin asui kylän\näärimmäisessä rakennuksessa -- nyt hän on kuollut --, ja jolla,\nhän kun ei enää jaksama tehdä työtä, ei ollut muuta tehtävää, kuin\nvaroa itseään rikkomusta kahdeksatta käskyä vastaan. Tämä oli tullut\nja sanonut: \"Tulette saamaan paljon lapsia! Tunnen sukunne. Sinun\näidilläsi, Rieke, oli niitä kahdeksan, ja sinun, Reimer, niin monin,\nett'ei hän lopulta enää muistanut niiden lukuakaan, hänen muistonsa\nheikkeni nimittäin hiukan. Niitä oli kolmetoista tai viisitoista. Ja\nhän on kertonut minulle usein, että joka kerta oli huoneessa syntynyt\naika tora Nimestä, Reimer! Äitisi olisi tahtonut kauniita nimiä, isäsi\nlyhyitä nimiä. Tiedättekö, kuinka teidän pitää tehdä? Teidän pitää\nalkaa A:sta ja sitte mennä aakkosjärjestyksessä. Kutsukaa tyttöä.\nAnnaksi!\"\n\nSiten tapahtuikin, ja se on sama Anna, josta Hinnerk Elsen nykyään\nniin oivallisesti pitää huolta, että hän pysyy kunnollisena. Toinen\nlapsi, joka syntyi vuoden kuluttua, sai nimekseen Bertha. Kolmas\nlapsi oli poika. Hänen piti saada nimekseen Carsten. Mutta pastori\nFrisius, joka ei tuntenut Thomählin säännöksiä, kirjoitti pojan kovalla\nK:lla kirkonkirjaan. Niinpä oli koko kaunis suunnitelma pilassa ja\nvanhalla Thomählilla oli taaskin kerran tilaisuus väittää, että\npastori toisinaan on sentään aika hopilo. Ja siten hän taas kompastui\nkahdeksatta käskyä vastaan.\n\nHe pysyivät sentään aakkosjärjestyksessään ja välttivät riitaa, ja\npikku Hannu, kahdeksas lapsi, oli juuri tullut ja tuo matala rakennus\ntäydessä miehistössään, ja olivat kaikki voimakkaita vilkkaita lapsia\nhyvällä ruokahalulla, silloin sairastui äiti. Lapset olivat ottaneet\nhänestä kaiken terveen. Mitä hänestä oli jälellä, riutui keuhkotautiin.\n\nSairaan huoneesta kuului taaskin vaivalloista yskintää. Mutia lasten\nhuoneessa pujahti näkyviin yhä uusia sääriä ja pieniä käsivarsia. Pikku\nFritz, joka makasi kahden nuorimman kanssa lattialla, ravistettiin\nkovakouraisesti hereille. Hän armahti molempia pienempiä ja nosti\nheidät hereille vuoteessa ja hekin, sanattomina kuin kaikki toiset,\nlähtivät käydä komppuroimaan pöytää kohden. Jokainen oli ottanut\nkahvelin laatikosta ja työskenteli ahkerasti. Pikku Hannun oli Bertha\nnostanut pöydälle. Hän piti silmiään ihan ummessa ja hengitti syvään\nja raskaasti, mutta joka kerta kun joku lähensi täysinäistä kahveliaan\nhänen suutaan kohden, haritti hän sen selkosen selälleen ja kahmaisi\nkohden. Joka kerta horjahti hän silloin eteenpäin; he kohottivat hänet\nsilloin aina vasemmalla kädellään ylös, oikeassa oli kahveli.\n\nTaistelu päättyi lyhyeen. Jauhopiirakka oli se, joka joutui tappiolle.\nFritz, joka oli vilkasluontoisin kaikista Wittin lapsista, kohotti ylös\ntuon raskaan vadin; koko mies melkein hävisi sen taakse: ylösalaisin\nkääntyi kivivati. Sitte asetti hän sen varovasti eteensä. Ja nyt oli\nvati puhdas. Ihan peilikirkas oli se. Bertha vei Kustaan ja Hannun\ntakaisin vuoteelle. Heidän omaksi huolekseen jäi huolehtia siitä,\nettä pääsivät peiton alle. Huoneessa tuli hiljaista. Lamppu heijasti\nkirkkaampana ja valaisi hiljaista huonetta.\n\nHeim Heiderieter astui syvään hengähtäen ikkunan äärestä: \"Kuule\",\nvirkkoi hän, \"olisinpa suonut, että vanha Hobooken olisi ollut täällä\nnäkemässä tätä. Olisin ottanut lujasti häneen, ja rutistanut lujasti\nruutua vastaan, ensin tuota sairashuoneen, ja sitte tätä vastaan. Ja\nell'ei hänen kuivettunut sydämensä olisi sulanut tästä näystä, niin\nolisinpa likistänyt häntä kerran oikein kunnollisesti tuota muuria\nvastaan tuossa.\"\n\nMaria Landt puisti hiljaiseen tapaansa päätään: \"Sinä olet liika\nkiihkeä. Semmoisia ihmisiä ei voi muuttaa, sen täytyy tapahtua\nylhäältä. Jos maassa tulee ilmi vanhoja, hautautuneita kultakaivoksia\ntai jos kansassa herää uusia voimakkaita ajatuksia, tapahtuu se kaikki\nJumalan tahdosta. Ja jos se tapahtuu, tapahtuu se voimakkaampana ja\nvoimakkaampana, kuin kevättuuli, eikä sitä voi pidättää. Vanhat sitovat\nsiteitä ja tukkivat korvansa ja sanovat, etteivät he siedä sitä kuulla,\nja lapset ryömivät nurkkiin ja sanovat, että he pelkäävät: mutta\ntuuli kohisee vaan teitään. Mutta me taas, me, joilla on itsessämme\ntulta, meillä pitää nyt jo olla silmämme tyyneen kirkkaat, meidän\npitää olla ystävällisiä ja antina jokaisen niin paljon kuin taidamme.\nJa, Heim!\" hän tarttui häntä käsivarteen. \"Jos jollakin on voimaa\nsiihen, ja hänellä on Jumalalta lahjat, niin kertokoon hän kansalle\nsiitä voimakkaasta vapahtavasta tuulesta, joka on lähenemässä ja jonka\nhuminan jo kuulemme, kertokoon Jumalan suuresta tyyneestä voimasta,\njoka vaikuttaa kaikkialla. Kylpeköön sielunsa uskon täydellisyydessä\nja kastakoon hän kynänsä toivoon, ja puhukoon ihmisille Jumalan\nrakkaudesta, joka alati uutena tulvii maille ja ihmisille. Kansan\nsydämestä puhukoon hän kansalle, puhukoon sen hädästä ja vaivannäöstä,\npuhukoon sen kamppailusta ja harhamatkoista, puhukoon sen uljuudesta\nja sen kyynelistä. Niistä hän puhukoon, ja loistakoot silmänsä lempeä\nja iloa. Loistakoot sanansa, jotka hän kirjoittaa, kuin korkeina\ntuliviittoina, niin että ihmiset näkevät ne kaukaa jo, ja ehkä ohjaavat\nelämänsä niiden mukaan, ja löytävät pikemmin sen tien, joka johtaa\nuuteen aikaan.\"\n\nNiin puhui Maria ja äänensä kuului puhtaana ja lempeänä ja hiljaisena\nja kuitenkin täyteläisenä kuin kirkonkello, johon keveästi koskettaa\nsormellaan. Heim astui askelen taaksepäin ja katsahti häneen ja\nihmetteli, ett'ei hän tuntenut rakkautta tuota puhdasta olentoa\nkohtaan, ainoastaan kunnioittavaa tulista ihastusta. Vasta myöhemmin,\nkun Maria jo lepäsi Strandigerin perintöhaudassa, oppi hän ymmärtämään,\nmitä Maria oli hänen elämälleen merkinnyt, ja että hän tänä yöhetkenä,\nReimer Wittin majan edustalla oli piirtänyt hänen eteensä hänen\nelämäntehtävänsä, oli piirtänyt sen selvemmin ja syvemmin, kuin\nyksikään ihminen tai kirja oli sen voinut.\n\nMaria palasi takaisin kartanoon; mutta Heim istui vielä hetken\nkirjoituspöydän ääressä, kasvot vakavina ja kalpeina.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKahdeksan päivää senjälkeen, eräänä kolakkana lokakuuniltana, istui\nHinnerk Elsen Anna Wittin kanssa pöydän ääressä. He olivat lakanneet\naterioimasta, emännöitsijä oli jo noussut pöydästä. Kun Hinnerk Elsen\nhyvillään sytytteli piippuaan, muistui mieleensä, mitä vanha ystävänsä\nHeim Heiderieter silloin illalla oli puhunut kanavan rannalla. Tämä\ntaas tuli hänelle mieleen sentähden, että Anna Witt koko päivän oli\nollut niin omituisen hiljainen. Muutenhan täytti hänen äänensä koko\ntalon.\n\n\"Vaivaako sinua mikä?\"\n\n\"Mikähän minua vaivaisi? Ja mitä se sinuun kuuluu?\"\n\n\"Isäsi on sanonut...\"\n\n\"Ah... kun sinä olet ikävä.\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat?\" sanoi Hinnerk Elsen, ja otti kummissaan\npiipun suustaan.\n\n\"Isäni on sanonut, että sinun pitää pitää silmällä minua vai? No,\npidähän Herran nimessä sitte.\"\n\n\"No, pidänhän minä!\"\n\nTyttö tuijotti eteensä: \"Niinkö vai?\" sanoi hän. \"Luulenpa, että vielä\nminä sinulta puijataan.\" Nyt katsahti hän nauraen ylös, mutta silmäinsä\npohjalla piili levottomuutta ja hätää.\n\n\"On iltasin niin yks'toikkoista!\" sanoi hän ja leikki näppärillä\nsormillaan pöytäliinan kanssa. \"Emännöitsijä menee nukkumaan jo puoli\nyhdeksältä, sinä täsmälleen kello yhdeksältä. Mutta silloin en minä\nvielä ole väsynyt. Sinun pitäisi silloin vielä pieneksi aikaa jäädä\nkanssani.\"\n\nNyt hän katsahti taas häneen, ja taaskin piili silmäinsä pohjalla\nhätää. Mutta Hinnerk Elsen ei sitä huomannut. Hän kaiversi piippuaan,\njoka oli tukossa. Miten epäsäntillistä tuommoinen, piippu tukossa!\nHinnerk Elsen oli levollinen tuumiva mies, joka oli liian mukava,\nkiinnittääkseen tarkempaa huomiota toisiin, ja liika itserakas,\nvoidakseen uskoa, että jotakin voisi olla häneltä salassa. Hän oli niin\nvakuutettu omasta erinomaisuudestaan, että hän olisi uskaltanut vaikka\nummessa silmin taivaltamaan maailman lävitse. Kukahan voisi ja tohtisi\npuijata Hinnerk Elseniä?\n\nSilloin rukoili Anna Witt vielä kerran sielunsa puolesta.\n\nHän siirsihe lähemmäksi häntä, nojautui taaksepäin ja sanoi: \"Minä olen\nvielä niin nuori.\"\n\n\"Sinä täytät kesäkuussa seitsemäntoista.\"\n\n\"Niin, mutta sinä luulet, että minä olen vielä lapsi kuin Bertha. Mutta\nsitä en ole.\"\n\n\"Et ole!\" sanoi hän ja lämpeni hieman: \"Et ole lapsi enää, sen\nnäen päältäsi. Mutta et ole vielä tarpeeksi järkevä. Kun olet\ntullut järkeväksi ja minä olen saanut täydet kaksituhatta markkaa\nsäästöpankkiin, niin sitte...\" ja hän nyökäytti päätä hänelle,\nvilkauttaen hiukan silmiään.\n\nTyttö nojautui häntä vastaan ja sanoi: \"Minä olen tarpeeksi vahva nyt\njo. Minä ansaitsen viisikymmentä taalaria. Jos sinä pidät minusta,\nniin voithan osoittaa sen. Onhan tapahtunut usein, että on tullut\njotain väliin, ja on tullut onnettomuutta. Jos nyt livahtaisinkin pois\nsinulta? Etkä olisikaan pitänyt tarpeeksi silmällä minua?\"\n\nSilloin kohottausi Hinnerk Elsen arvonsa tuntevana miehenä seisomaan\nja sanoi: \"Tyttö, tyttö, mitä kuhiseekaan päässäsi. Kyllä minä sinua\nsilmällä pidän, ja ovathan isäsi ja äitisi myöskin lähellä.\"\n\nSilloin oli tyttökin seisaallaan vihastuneena ja kiihdyksissään:\n\"Niinpä, jos olisinkin joku hieno neiti! Ne saavat olla kotona, ja\novat hyvissä turvissa. Silloin ei minullekaan tapahtuisi mitään! Mutta\näiti on kipeä, ja isä raataa pellolla ja minä olen vieraassa talossa,\nja sinä?\" -- hän tyrkkäsi häntä kädellään ja katsahti häneen hurjasti\n-- \"sinä olet vanha ja nitkistynyt kuin Pellwormer! Olet kova ja\nsitkistynyt kuin anturanahka!\"\n\nTorat saanut lähti murahdellen pois.\n\nNiinpä rukoili Anna Witt kahteen kertaan sielunsa puolesta. Mutta\nHinnerk Elsen ei ymmärtänyt sitä rukousta. Hänellä oli varma\nmielipiteensä kaikesta, eikä hän ollut mikään ihmistuntija. Hän oli\nliika kankealiikkeinen kumartuakseen toisten pienten ihmisten puoleen\nja kurkistaakseen niitä silmiin, piilisikö niissä mahdollisesti\ntuskaa tai huolta. Yhdeltäkään toiselta ei ole Anna Witt, sikäli kuin\ntiedetään, pyytänyt apua.\n\nSamana iltana meni Andrees oikotietä kankaan poikitse kylää kohden.\nIlma oli sumuinen ja kostea, oikea tuollainen surunhimmeä, uneksumaan\nsaava ilma. Silloin, kun hän siinä koetti taistella ajatuksiaan vastaan\nja irroittaa niitä kotiseudusta ja vanhasta rakkaudestaan, tuli hänelle\nvastaan kylästä käsin Maria. Hänen kookas naisvartalonsa tuli esiin\nhämärtävästä ilmasta, kuin joku ilmestys.\n\n\"Sinä näytät väsyneeltä. Maria! Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Tulen vaivaishoidon esimiehen luota. Kävin pyytämässä apua Witteille.\"\n\n\"Oletko taaskin valvonut?\"\n\n\"Viime yön.\"\n\n\"Jätä sinä tuo vanhojen naisten tehtäväksi\", sanoi hän nyrpeästi,\n\"niissä ei ole mitään turmeltumisen varaa!\"\n\n\"Sinä et käsitä, Andrees, että ihmisen sydän saattaa hehkua halusta\nauttaa.\"\n\nAndrees puisti ylpeästi päätään. \"En, sitä minä en käsitä. Minä en\nymmärrä sinua.\"\n\n\"Minä tiedän sen. Andrees... Aiotko todellakin jättää meidät, ja Frans\nStrandiger tulee isännäksemme?\"\n\n\"Voinko minä jäädä tänne teidän kanssanne, tänne, jossa ei kukaan minua\nymmärrä?\"\n\n\"Sinä itse et ymmärrä itseäsi. Andrees! Itse et! Jos nyt lähdet pois...\nniin on tuleva aika, jolloin kaipaat ja ikävöitset tänne, jolloin\nolisit iloinen, kun saisit nähdä edessäsi kankaan ja Pohjanmeren\nja saisit kuulla jonkunkin puhuvan alasaksaa. Sydämesi on hiutuva\nikävästä, ja mielessäsi on tuntuva tyhjältä ja kylmältä, ja jos vaan on\nmahdollista, niin palaat tänne, joll'et muuta varten, niin ainoastaan\nsaadaksesi edes kuolla täällä. Tunnen sinut lapsuudesta asti ja tiedän\nettä sisimmällä sydämelläsi riiput kotiseudussa ja että koto ja\nkotiseutu siitä saakka, kun olet täällä taaskin, taistelevat saadakseen\nsielusi takaisin. Olen joka kirjeestäsi tuntenut, ett'et tuolla ulkona\nvieraassa elämässä ole löytänyt mitään tyydytystä, ja näin sinut eilen,\nkun tulit ulos alhaalta puutarhasta, ja aurinko paistoi, ja sinä jäit\nkatsomaan kaunista vanhaa taloasi ja navettojasi ja kuulit eläinten\nmekastelevan ja katselit niin rauhattomana ja onnettomana kaikkea, mikä\non sinun omaasi.\"\n\nHän katsahti ulos kankaalle ja kalpeat kasvonsa olivat liikutetut: \"En\nse ole minä, joka sinua pyydän. Minä olen kokonaan vetäynyt itseeni, ja\nminä en toivo mitään ulkopuolellani. Mutta oma kotisi puhuu sinulle.\nMaa ja koko seutu syyttää sinua.\" Hän osoitti kädellään metsää kohden,\njoka seisoi liikkumattomana raskaassa ilmassa, ikäänkuin kuuntelisi\nse. \"Tuolta ovat esi-isäsi tulleet, ja pitkän taistelun jälkeen, joka\nmelkein kävi ihmisvoimien ylitse, ovat he ottaneet voiton mereltä.\nVoitetun alueelle ovat he rakentaneet Strandigerkartanon. Nyt hallitsee\nsiellä viides tai kuudes sukupolvi, ja nyt aiot sinä jättää kaiken,\nvuokrata pois ja myydä kurjasta rahasta? Ja lapsesi ja jälkeläisesi\novat olevat kodittomat sinun tähtesi.\"\n\n\"Olenko minä mikään orja? Tekeehän jokainen, joka vaan voi, mitä itse\ntahtoo.\"\n\n\"Ei, me emme tee, mitä itse mielimme. Sinun isäsi ei asettunut uunin\ntaakse loikoamaan: hän meni ulos matalikolle valtaamaan mereltä uutta\nmaata itselleen ja lapsilleen. Reimer Witt lähti sotaan, eikä kysynyt,\nmiksi; hän sanoi itselleen, että sen täytyi tapahtua, maan vuoksi, nyt\nraataa hän aamusta iltaan raskaassa loputtomassa työssä. Antje Witt\nmenee penikulmia, aamun sarastaessa, ulos vaaralliselle matalikolle\netsimään lapsille, jotka eivät ole hänen omiaan, ravintoa. Kaikilla\nmeillä on työmme. Meitä ajaa velvollisuuden pakko. Me tottelemille\nomaatuntoamme, koska se puhuu meille kovalla tunkevalla äänellä. Me\nluulemme, että meidän täytyy, vaikk'emme tahtoisikkaan, ja me tiedämme,\nettä siinä löydämme rauhamme. Me teemme kaikki lyötä, koko kylä,\nainoastaan vanhat eivät, jotka eivät enää jaksa, jotka istuvat tien\nvarrella ja odottavat Herraa, sinä yksin et, ja ne, jotka sinä olet\ntuonut kanssasi, -ja semmoisia... semmoisia halveksimme me!\"\n\n\"Entä Heim Heiderieter, sinun... ja teidän kaikkien ystävänne?\"\n\n\"Älä hänestä nyt! Jätä hänet poikkeukseksi! Hän on vielä muodostumassa.\nÄlä väitä, että hän on laiska. Hän kantaa raskaita vakavia ajatuksia\nitsessään, eikä elämänsä ole kevyt. Koti ja kotiseutu ovat auttavat\nhäntä, niin että hänestä tulee ehyt ihminen.\"\n\n\"Jos häntä autetaan, niin miks'ei minuakin?\"\n\n\"Mutta ell'et tahdo? Kun sysäät luotasi ja hylkäät kaiken hyvän\nja rakkaan ja entisen, ett'ei se häiritsisi sinua? Eiköhän siten\nole vai? Vai puhunko perättömiä. Jos jäisit tänne, voisitko täällä\npysyä laiskana, nauttijana? Eiköhän kotosi ja maasi, ystäväsi ja\nEschenwinkel, matalikko ja Flackelholm, eivätkö ne kaikki kannustaisi\nsinua työhön, tekemään hyvää ja luomaan uutta? Mutta tuolla, vieraassa\nmaailmassa, tuolla, kaukana kotiseudun puutteesta ja vaivannäöstä,\nsiellä voit olla laiska ja nauttia, ja elättää itseäsi kotiseutusi\nhiellä ja työllä.\"\n\nHän etsi Andreeksen katsetta. Mutta tämä tuijotti sanattomana eteensä.\n\nSilloin kääntyi Maria poispäin ja lähti pois, ja Andrees ei voinut olla\nkatsomatta hänen jälkeensä, kunnes hän oli kulkenut yli kankaan ja\nhävisi sumuun.\n\nAndrees jatkoi matkaansa kankaan poikitse kylää kohden, ulkonaisesti\nnäytti hän kyllä tyveneltä, käyntinsä oli varma ja ylpeä, mutta\nsielunsa pohjalla kuohui ja aaltoili: \"Minä teen sen! Mitä pitää minun\ntehdä?\"\n\nHän ei ajatellut itselleen selväksi, minne hän nyt aikoi, ja kuitenkin\ntiesi hän tarkalleen, mikä oli matkansa päämäärä! Edessään ylenivät\nkylän ensimmäiset rakennukset, pitkiä, jykeviä olki- tai turvekatoksia\nmatalain punaisten seinien yllä. Ilta hämärsi jo, missään ei näkynyt\nvaloa, ei kuullut ainoatakaan ääntä, eikä nähnyt yhtään ihmistä. Kaikki\nnäytti kuolleelta yhtä hyvin ylhäällä taivaassa kuin alhaalla ihmisten\nkesken. Navetoista kuului silloin tällöin kytkyinten kitinää. Häntä\nrupesi melkein kammottamaan.\n\nKirkkotarhan portti aukeni matalasti kirahtaen, ja hiekkakivinen\npatsas isänsä haudalla seisoi hänen edessään kuin kivettyneenä\nsuorana miehenä ja katsoi mykkänä ja ikäänkuin väliäpitämättömänä\nhäneen. Ajatuksettomasti ja kuitenkin hyväillen hiveli hän kädellään\nmurattiköynnöstä, joka kiemuroi kirkkotarhan aitausta. Tuolla\nkirkontornin ja kirkon välillä seisoi se mies, jonka luokse hän oli\nmatkalla, ja jonka sanaa hän halusi kuulla, niin paljon kuin hän\npeikäsikin sitä.\n\nFrisius, joka kumarassa hartein ja vaivalloisesti -- hän oli silloin\njo hyvin heikko -- läheni ylös polkua myöten, oijensihe hämmästyneenä\nsuoremmaksi: \"Andrees, poikaseni? Et ole käynyt vielä minua\ntervehtimässä! Aioitko minun luokseni?\n\n\"En ihan, setäni... tai kuitenkin...\"\n\n\"Vai isäsi haudalleko aioit?\"\n\n\"Käväisin siellä!\" sanoi Andrees. \"Aioin ilmoittaa sinulle, setä,\nennenkuin ennättäisit kuulla siitä muilta, että olen tuuminut vuokrata\nmaatilani.\"\n\nPastori Frisius katsahti ylös Andreekseen, -- hän oli paljoa lyhyempi\nkuin Andrees Strandiger. \"Olen kuullut, siitä. Heimiltä. Selitä\nminulle se! Ryhdytkö johonkin virkaan, vai oletko saanut jonkun toimen\nkaupungissa?\"\n\n\"En semmoista! Vaan... olen päässyt näkemään liika paljon maailmaa ja\nihmisiä.\"\n\n\"Ja sekö estää sinua viljelemästä isäisi maata, ja täyttämästä\nvelvollisuuksiasi. Hautaa siinä tapauksessa kaikki näkemäsi ja\noppimasi, Andrees: mutta älä tänne, hyvään maahan, vaan jonnekin, jonne\nsemmoiset kuuluvat.\"\n\n\"On kummallista, kuinka ette kukaan voi minua ymmärtää.\"\n\n\"Ei, vaan se on kummallista, ett'et sinä ymmärrä meitä... sinä aiot\nvuokrata talon Frans Strandigerille?\"\n\n\"Niin! Olen ajatellut sitä: hän on sukulaiseni ja kelpo maanviljelijä.\"\n\n\"Ihmiset täällä eivät voi pitää hänestä, eivät ole lapsesta asti\nosanneet pitää. Hänessä on jotain semmoista kovaa ja tylyä, ja hän\nhalpelee kansan miestä. Sanovat täällä, että hänellä ei ole sydäntä.\nTeillä kummallakaan, teillä ei ole sydäntä!\"\n\n\"Sinä olet ankara. Sinä sielunpaimenena!\"\n\n\"Muistatko vielä kertomuksen, Andrees, hänestä, joka myöskin tahtoi\nja lähti pois, ja muutti kauas vieraille maille? Tiedätkö, miksi hän\nlähti? Sanon sen sinulle: siksi että elämä isänsä huoneessa oli liika\nrauhallista ja ahkeraa ja siivoa hänelle.\"\n\n\"Setä!... Mutta sinähän olet jäänyt ajastasi jälille.\"\n\nFrisius nyökäytti harmaata päätään, ja katseli hautakivien ylitse,\njotka lepäsivät tai seisoivat ympärillä ja jäi tuijottamaan koillista\nkohden matalain pajukkojen ylitse, joiden yllä haaleanharmaa ilta-utu\nloputtomana huuruili. \"Niin sanovat. En ryhdy väittelemään siitä: siitä\nei väittelyillä selvitä. Näetkös, sumu harsoo tänä iltana kaiken.\nMutta nämä asiat ovat aina sumun harsoomina. Siitä huolimatta emme\nosaa olla yrittämättä kurkistaa sinne taakse, tuijottaa sinne ja\netsiä tietä. Ainoastaan ihan joutavimmat, hyvän Jumalan lammaspaimenet\nharhailevat tylsinä ja määkien, tarkoituksetta ja päämäärättä edes- ja\ntakaisin sumussa, eivätkä tutki ja kysy. Mutta me toiset kysymme, me,\nsinä, minä monta muuta ympärillämme, myöskin Antje Witt ja Reimer ja\nReimerin vaimo, joka on pyytänyt pyhää ehtoollista, ja jonka on niin\nvaikea hengittää. Me kaikki kuljemme sumussa ja kysymme: Missä olemme?\nMinne menemme? Emmekä saa lepoa ennen, kuin luulemme sen tietävämme.\"\n\n\"Tiede tietää, sen. Filosofia.\"\n\n\"Filosofiako? Arvonsa sille! Sekin tähystelee hengen silmillä sumuun.\nKuinka kauas kantaa sen katse? Sano minulle ainoakin tulos, joka on\nvarma, sano minulle ainoakin tie, joka vie valoon! Voisin laulaa\nlaulun, suruisan laulun filosofian kirouksesta, sen siunauksesta, tässä\nsuhteessa, voisin puhua hyvin vähän. Se on tehnyt enimmät lapsensa\nylpeiksi ja koviksi ja yksinäisiksi. Se ei ole mikään äiti, sillä on\nkivikasvot.\n\n\"Ja luonnontieteet?\" Hän seisahti, ja syvällepainuneissa silmissään\nhehkui tulinen kirkas innostus. \"Kävin kaksi vuotia sitten Berlinissä\n-- se oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa, minä en nimittäin elä\nenää kauan. Silloin kävin 'Uraniassa'. Viisi tuntia viivyin siellä,\nkatselin ja tarkastelin kaikkia koneita, ystävällinen oppaani selitti\nminulle kaiken -- ja minä\", äänensä melkein katkesi liikutuksesta,\n\"minä iloitsin jumalaisesti, Andrees. Tarkoin silmin ja tarkoin\ntähystimin katsovat he ja katseensa kantaa kauas, kauas sumuihin.\nPaljon maailmoja näkevät he, mutta eivät kaikkia. Ehkä tuhannennen\nosan. He tuntevat ne aineet, joista ne ovat muodostetut, ja tuntevat\nne lait, joiden mukaan ne matkaavat avaruutta. He ovat kolpolnilla\ntutkineet hänen tekojaan, ja ovat kuin toukat kalunneet hänen\nistuimensa jalkalaudan lävitse, Monta seikkaa tuntevat he hänen\ntyöpajassaan. Mutta tuntevatko he silti hänet itsensä? he sanovat itse,\nett'eivät he tunne häntä. Olethan kurkistellut heidän kirjoihinsa.\nOletko kuullut heidän huutoaan sumussa? Olemme harhassa. Taaskin\nharhassa! Emme ikinä ole löytävät tietä.\"\n\n\"Mutta kuule nyt, kun sanon: sumut niittyjen yllä. Andrees, ne voi eräs\nhajoittaa. Ainoastaan yksi ainoa. Näin sen tänä kesänä, eräänä iltana,\nsiiloin nousi tuolla toisella puolella -- tuolla toisella puolella.\nAndrees! -- ukkosilma, kirkas salama välähti ja kohotti silmänräpäyksen\najaksi esirippua, välähti kaksi kertaa, kolme kertaa, kolmannella ihan\nkirkkaasti. Selvästi näin silloin edessäni niityn ja valkean tien, joka\nvie kaupunkiin. Me itse, Andrees, emme omin voimin voi täältä nähdä\nsitä tietä: on liika pimeätä. Mutta tuo suuri salaperäinen lähetti\nsalamansa tuolta puolen, kaksi kertaa, kolme kertaa, ja silloin näimme\nselvästi tien!\"\n\nHän yski heikosti ja työläästi.\n\nAndrees Strandiger pudisti päätään. Suunsa ympärillä oli katkera\ntuskaisa ilme. \"Olette haaveksijoita kaikki tyyni, setä. Sinä ja Maria\nja Antje Witt...\"\n\n\"Tuo on oikein, mainitse meidät kolme rinnan! Me kuulumme yhteen. Me\nemme häpeä sisartamme. Tässä olemme. Ja esitäppäs sinä nyt kaikki\nmaineettomat ja maineekkaat nimesi meitä vastaan. Nyt on usko uskoa\nvastaan. Sillä sekin, mitä te sanotte näistä asioista, on uskoa,\naivan kuin meidänkin, eikä mitään tietoa. Ja nyt kysyn sinulta,\nAndrees, miten arvelet, kummat ovat onnellisempia, uskollisempia ja\nrauhallisempia, ne joilla on risti johtotähtenään elämänsumussa, vai\nne, joilla on harppi johdattajanaan? Kummalla on kirkkaammat silmät?\nSano, koeta se!\"\n\nAndrees ei vastannut. Hän seisoi tuokion vaieten toisen edessä.\n\"Suvaitse että lähden!\" sanoi hän viimein -- \"joku toinen kerta...\"\n\n\"Tulkoon joskus tuo toinen kerta, Andrees!\"\n\nJa Andrees palasi tietään hiljaisen kylän lävitse, pujotteli\ntalonpoikaisasuntojen välitse, joiden ikkunoista sieltä täältä\npilkoitteli kotoinen valkea kirkkaasti ulos pimeään yöhön. Sitten\nmuuttui maaperä alavammaksi, ja hiekkaisemmaksi. Vasemmalla näkyi\nNummitalo ja oikealla koulu, ja nyt rupesi häämöttämään pimeästä esiin\nReimer Wittin tupa.\n\nPoikkitiellä seisoi pikku Fritz Witt ja kertoi: \"Isä on mennyt\napteekkiin ja äiti yskii.\"\n\nStrandiger heräsi ajatuksistaan: \"Mitä pitää minun teiniä?\"\n\n\"Isä on sanonut äidille, ett'ei meillä ole ropostakaan rahaa koko\ntalossa. Onko sinulla yhtään groschenia?\"\n\n\"Kerjäätkö sinä?\"\n\n\"Minäkö? Minä en ole mikään kerjäläispoika! Mutta sinähän menet ohitse\ntästä! Ja äiti sanoo, että Annalla vielä on viisitoista markkaa\nsaatavana paikastaan. Tulehan kanssani!\"\n\nStrandiger punastui koko kauniilta ylpeiltä kasvoiltaan ja lähti pojun\nmukana.\n\nHänestä tuntui niin epämukavalta. Välikkö oli niin matala, perunoita\noli kaadettu nurkkaan, ilma tuvassa oli niin ummehtuneen vari ja Rieke\nWitt näytti niin kalpealta ja laihalta ja hänen silmänsä olivat niin\nsuuret ja kuumeiset. Millaiseksi olikaan tuo reipas tyttö muuttunut,\njoka kerran muinoin oli palvellut Strandigerkartanossa.\n\n\"Lapsi sanoo, että teillä on vielä viisitoista markkaa saatavana\ntyttärenne palkasta?\"\n\nRieke Witt olisi niin mielellään kutsunut häntä Andreekseksi ja\nsinutellut häntä, koska hän sentään tunsi hänet lapsesta saakka,\nja koska tapa oli sellainen, mutta koska hän nyt käyttäytyi noin\nylhäisesti ja vieraasti, eikä ollenkaan kysynyt hänen vointiaankaan --\nhän oli jo ennakolta niin iloinnut siitä, että hän kävisi hänen luonaan\nja kutsuisi Rieke'ksi ja olisi ystävällinen, sitte puhuisi hän hänen\nkanssaan lapsistaan, etenkin Annasta -- mutta nyt tuntui sydämessään\nniin ahdistuneelta ja kylmältä ja sanansa jähmettyivät kielellään.\n\nSilloin aukeni ovi, ja hartiat kumarassa, hän kun muuten olisi\nsyössyt kiharan päänsä oveen, astui sisään Heim Heiderieter. Hän\nkantoi pyssyä kädessään, ja harmaan verkatakkinsa päällä oli suuri\nmetsästyslaukku, pitkävartiset saappaansa olivat märät ja saviset. Hän\nnyökäytti ohimennen päätään Andreekselle ja läheten vuodetta, puhui hän\nluonnollisella avomielisellä tavallaan: \"No tyttöseni, mitä nyt kuuluu?\"\n\nSilloin muuttuivat yht'äkkiä auo kalpeat näivettyneet kasvot, ja\nlensi kuin vilaus nuoruutta niiden ylitse, ja hän katsahti hymyillen\nHeimin säihkyviin, ystävällisiin silmiin: \"Kiitos, Heim, kun sinä olet\ntäällä...\"\n\n\"Ja Ingeborg ja Maria, mitäkö? ja Haller, mitäkö? No, meillä nyt ei\ntavallisesti ole mukanamme kuin tyytyväiset iloiset kasvot...\"\n\n\"Teillä on enemmän!\"\n\n\"Niin, tällä kertaa.\" Hän kourasi laukkuunsa. \"Nuori jänis, kuules!\nTulin näyttämään sitä sinulle. Telsche laittaa sen sinulle huomiseksi.\"\n\nHän asettui mukavasti istumaan vuoteen reunalle, ja laski pitkät\nsäärensä ristiin toistensa päälle. Hän näytti niin tuiki sydämellisen\ntyytyväiseltä ja iloiselta siinä. Siitä saakka kuin hän oli kotona ja\nvanhojen tuttujen parissa, oli hänessä herännyt semmoinen turvallinen\nvarmuuden tunne, hänen astuntansakin oli muuttunut tyyneeksi ja\njykeväksi ja uskalsi hän toisinaan vastustaa itse Telsche Spiekeriäkin\nja kinastella Andreeksen kanssa.\n\n\"Oikeastaan on tässä tuvassa nyt kaksi jänistä. Kun tulin alas\nkankaalta, näin Ingeborgin alempana tiellä. Luulen, että hän aikoi\ntervehtimään Telsche Spiekeriä. Se on taaskin puhelevä hänelle suut\nsilmät täyteen. Minulla ei nimittäin ole oikein puhdasta omaatuntoa,\nen ole tänään taas tehnyt liikoja töitä. Silloin pakenin minä\nvirkaveljeni, tämän toisen jäniksen kanssa tähän taloon. Jos Ingeborg\ntulee, ryömin sängyn alle.\"\n\n\"Olet liika pitkä. Fritz, ryömii sinne usein. Pallonsa kierii toisinaan\nsängyn alle.\"\n\nAndrees nousi seisomaan.\n\n\"Jää nyt tuokioksi vielä\", sanoi Heim, \"jutellaan nyt hiukan vielä.\"\n\nJa hän koetti asettua mukavammin istumaan vuoteen reunalla. \"Kuule,\nIngeborg kertoo, että aiot vuokrata koko romun? Frans Strandigerille?\nSiinä tapauksessa on meitä kolme jänistä tässä tuvassa.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Tuon periaatteen mukaan: Mitä olet isältäsi perinyt, myy se ja nauti.\"\n\n\"Lakaise sinä puhtaaksi oman ovesi edusta ensin, Heim!\"\n\n\"Kiitoksia. Andrees! Aivan oikea huomautus! Tuossapa sain. Rieke,\nkuulitkos?\" ja hän vilautti veitikkamaisesti silmiään.\n\nRieke Witt nyökäytti hymyillen päätään.\n\n\"On siinä pieni eroitus sentään, Andrees!\" sanoi Heim sitte. \"Näetkös.\nHeimilla on kuusi lehmää, kuusi sikaa, viisi vasikkaa, kahdeksan\njoutia, neljä hevosta ja kaksikymmentäkaksi hehtaaria maata, sitäpaitse\nkangas, pyssy, kynä ja Telsche Spieker. Mutta sinä, Andrees, taas\nisännöit laajoja maita ja olet varattu huolehtijaksi ja auttajaksi\nmonelle ihmiselle.\"\n\n\"Kuka on minut varannut?\"\n\n\"Isä Jumalamme! sanoo Ingeborg Landt. Siten sanoo hän, kun hän lakaisee\nminun oveni edustua.\"\n\nSamassa avattiin ripeästi ulko-ovi, ja kuului keveitä ja pehmeitä\naskeleita välikön poikitse.\n\n\"Tuossa hän tuleekin! Apuun nyt minulle, Rieke! Todellakin, tuossa hän\non!\"\n\nIngeborg aukaisi solmusta kirjavan huivinsa, jossa välkkyili\nsadehelmiä. \"Pois tieltä. Heim!\" sanoi hän, \"enhän pääse pitkäin\nsääriesi sivutse vuoteelle.\"\n\nHeim nousi totteliaasti ylös ja asettautui nojalleen seinää vastaan,\nIngeborg istahti tuolille vuoteen viereen, ja silitti sairasta kädelle.\n\n\"Hän puhuu sinut ihan kipeäksi, Rieke, sinun pitäisi lähettää hänet\npois.\"\n\n\"Jätähän hänet rauhaan nyt, Ingeborg! Hän puhuu minut melkein\nterveeksi. Tiedäthän sen.\"\n\nIngeborg käänsi päätään ja katsahti häneen ja vältti katsomasta\nAndreekseen. \"En ymmärrä, mitä ihmiset oikein ovat löytävinään sinussa.\"\n\nHeim tekeytyi kummastuneeksi hänkin: \"Enkä minäkään!\" sanoi hän, ja\nnyt täytyi Ingeborgin rypistää kasvonsa ankarammiksi, ett'ei hän\npurskahtaisi nauramaan.\n\n\"Rakas lapsi!\" sanoi Heim sitte. \"Esitit miilulle joku päivä sitten\nmaailmankatsomuksesi. Olet varmaan saanut sen pastori Frisiukselta;\narvelit silloin, että olisi terveellistä että me, Andrees ja minä,\ntoisinaan saisimme kuulla sen.\"\n\nTyttö nojaasi taaksepäin tuolillaan ja yhä silitellen kädellään sairaan\nkättä ja silmänsä luotuina sairaaseen, nousi kasvoilleen hehkuva\npuna. \"No niin ja!\" sanoi hän, pää jäykästi pystyssä. \"Jos haluatte\nkuulla sen, niin ei se todellakaan haitanne. Juuri teitä ei! Sehän on\nvarsin yksinkertainen asia. Mistä sen olen saanut, sitä en kiellä!\nPastori Frisius on antanut siihen ainakin pohjan. Kuulkaa siis! Hyvä\nJumala jakoi maan niinkuin puutarhan ja antoi kullekin palstansa! Heim\nHeiderieter sai hyvin suuren palasen, Nummitalon, kaikkineen, mitä\nsiihen kuuluu, ja sitäpaitsi tänne jotain!\" Hän osoitti sormellaan\notsaansa. \"Andrees Strandiger sai hyvin suuren palasen.\" Hän teki\nlaajan liikkeen käsivarrellaan. \"Niin sai kukin ihminen osansa,\npienemmän tai suuremman.\" Sitte teki hän kädellään tällä tapaa! ja\nsanoi: \"viljelkää se!\"\n\n\"Tuota et ole saanut Frisiukselta, tuo on omaasi. Tuollaisia\nkädenliikkeitä ei Frisius tee.\"\n\n\"Vaiti nyt! Nyt voi jokainen viljellä maapalaansa. Mutta hän voi\nmyöskin jättää sen tekemättä. Jos hän viljelee sitä, on hänellä leipää\nja hyvä omatunto. Ell'ei hän tee sitä, kasvaa maansa rikkaruohoa ja\nnurmettuu. Ja tämä on ensimmäinen rangaistus: he saavat nähdä nälkää,\ntäällä!\" -- hän osoitti sormellaan rintaansa vastaan. \"Eikö totta,\nRieke? Mutta jälkeenkinpäin, kun he lähtevät täältä maanpäältä, saavat\nhe kärsiä siitä, ett'eivät pitäneet puutarhaansa kunnossa. Mutta jos\nkokonainen kansa antaa puutarhansa joutua häviölle, koska on laiska ja\nunelias, tai koska tungettelevat ja sysivät toisiaan, ja nimittelevät\nrajoja, kunnes pienten ja vähäväkisten, jotka asuvat keskuudessaan,\nmaapalaset ovat ihan mitättömät, tai ne jo istuvat ojan reunalla tien\nvarrella, eikä koko kansassa nouse ketään, ketään voimakasta tai\nviisasta, joka taistelisi näiden vähäväkisien puolesta tai kannustaisi\nlaiskoja, niin että he taaskin uljaasti ryhtyisivät työhön, silloin\nvihastuu puutarhan mahtava valtijas ja lähettää voimakkaampia heidän\npäälleen tai ruhjoo heidät ja antaa heidän maansa toisille\", hän\nlöi kädellään keveästi vuoteen reunaa vastaan, \"kuten moni lehti\nmaailmanhistoriassa voi todistan.\"\n\nHeim oli antanut päänsä vaipua ja kuunnellut hiljaisena. Nyt kohotti\nhän pikaisesti päätään ja kätensä: \"Oivallisesti puhuttu! Nyt vaan\njohtopäätös hänen suhteensa tuossa!\"\n\n\"Sinun suhteesi! Kuule!\"\n\n\"Oli, senhän olet niin monta kertaa tehnyt.\"\n\n\"Niin, Andreeksen?\" Hänen katseensa oli yhä luotuna sairaaseen ja\nkapeille kasvoilleen kohosi taaskin puna: \"Andreeksen? Andreaksen tulee\nhuolehtia puutarhastaan!\"\n\n\"Niin, lapseni, sitähän hän aikookin. Hän palkkaa itselleen\nkotipuutarhurin, ja aikoo itse, pitkä piippu suussaan ja yllään väljä\nyönuttu...\"\n\nSilloin hypähti Ingeborg ylös, ja silmänsä leimuivat: \"Se ei ole\nmahdollista. Se on halveksittavaa!\"\n\nSairas yski: \"Jääkää luoksemme!\" sanoi hän. \"Niin monen ihmisen onni\nriippuu teistä.\"\n\nHeim seisoi kookkaana ja suorana Ingeborgin rinnalla: \"Jos Frans\nStrandiger pääsee isännöimään täällä, hävittää hän koko puutarhan.\"\n\nSilloin kääntyi Andrees pois ja lähti ulos.\n\nNiinpä kolkutettiin kolme kerma Andrees Strandigerin sydämelle, ja\nkolme kertaa pysähti hän ja kuunteli. Mutta vielä kietoutui sydämensä\nkaksin verroin pauloihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Andrees palasi kotiin, näyttivät kaikki jo menneen levolle. Oli\nihan hiljaisia koko tuossa avarassa vanhassa talossa. Hän aukaisi,\nei suinkaan sattumalta, vaan veti häntä uhka ja salainen toivo,\nseurusteluhuoneen oven. Siellä lepäsi Lena Strandiger nojatuolilla,\njoka oli oikealla pöydästä ikkunan ääressä, muuten ei ollut ketään\nihmistä huoneessa...\n\nHän seisoi hänen edessään, ja he katsoivat toisiinsa. Lena ei\nliikahtanutkaan.\n\n\"Mitä minua katsot? Tiedäthän, että pidän sinusta.\"\n\n\"En tiedä!\" vastasi Andrees ja äänensä värähteli. \"Enhän sitä vieläkään\ntiedä.\"\n\n\"Olet sinä oikea karhu! Ja pidän sinusta juuri, koska olet semmoinen\nkarhu. Herrat, jotka olen tuntenut, ja kuinka monta olenkaan niitä\ntuntenut, ovat kaikki niin sileitä ja liukkaita ja mietoja... en saa\nsiedetyksi niitä!\"\n\nAndrees ei liikahtanut, ja Lena naurahti hiljaa itsekseen kuin\nuneksuisi hän, sitte loi hän silmänsä taaskin häneen, viehkeinä,\nhymyilevinä ja pyytävinä: \"Muistan erään kerran, joka oli samallainen\nkuin tämä. Olin kutsuttu erään komppanian päällikön luokse\nillalliselle. Koko huoneusto oli täynnä nuoria, soreita miehiä, ja\nkaikki olivat hyvin huomaavaisia kohtaani. Muistan, että eräs nuori\nkauppias lupasi minulle enemmän, kuin hänen oikeastaan olisi tullut, ja\nluulen, että lämpenin hieman, vaikka vakuutinkin itselleni, ett'ei koko\nseurassa ollut omaani. Mutia jälkeenpäin, kun läksin -- olin tanssinut\npaljon -- ja tulin erään etuhuoneen lävitse, seisoi siellä eräs nuori\nsotilas, voimakas reipas nuorukainen kuin sinä. Andrees, tuuhein\nvaalein viiksin. Hän katsoi minuun niin vapaasti ja näin, ett'ei\nhän ollut arka, ja että miellytin häntä, ja minua -- minua ei ollut\nravinnut kaikki tuo joutava herkkuruoka tuolla sisällä --, hän puhui\nalasaksaa, oli ehkä kotoisin näiltä seuduin, joku talonpoikaispoika,\nenhän tiedä.\"\n\nHän hiipi veltommin patjoilleen.\n\n\"Jos joku minua miellyttää, oikein sydämen pohjasta, oikein sydämestä,\ntästä, missä minä pidän kättäni, niin silloin olen hänen, ja hänellä on\ntässä lämmin ja hyvä paikka.\"\n\n\"Soisinpa\", sanoi Andrees käheällä äänellä, \"ett'et ikinä olisi tullut\ntielleni.\"\n\n\"Noin tarttui hän minuun silloin, noin lujasti ja vahvasti.\"\n\n\"Hiljaa nyt. Sanon sen sinulle. Tästä pitää kumminkin tulla loppu.\nÄlä katso noin minuun. Katso pois! Sanon sen sinulle: minä olen\nvallanhimoinen ja kiivas, tahdon temmaista, riuhtaista itselleni\nsen, mikä on mieleeni, enkä kysy. itkevätkö vai nauravatko ihmiset\nympärilläni, ja tämä puoli minussa pyrkii sinua kohden, sillä sinä\nolet samallainen... sinä! Mutta sydämeni pohjalla liikkuu jotain uivan\ntoista.\"\n\n\"Älä sano sitä! En tahdo tietää sitä.\"\n\n\"Se on perintöä isältäni. Se on jotakin lämmintä ja lempeätä, se tahtoo\nvälkkyä silmistä, ja tahtoo nauraa ja itkeä ihmisten mukana, jotka\novat ympärilläni, se rakastaa kotoa ja kotiseutua, eikä tahdo pois\nkototalosta ja isäni haudan luota ulos vieraaseen maailnaan. Ja siitä\nsaakka, kun olen taas nähnyt kotini ja meren ja Eschenwinkelin ja\nhaudan ja kirkon ja...\"\n\n\"Älä mainitse sitä nimeä!\"\n\n\"Maria Landtin!\" huudahti hän ja viskasi Lenan käden puoleen. \"Sinä\nolet kova, mutta hän on lempeä ja hyvä ja kuitenkaan... kuitenkaan en\nosaa luopua sinusta.\"\n\n\"Hellitähän kädestäni toki. Työnnän sen puoleen, noin helposti!\nSotilas silloin, hän aavisti, mitä minussa oli. Hänessä oli tultu kuin\nminussakin. Hänet täytyi minun sysätä luotani. Palanen hihani pitsiä\njäi hänen käteensä, niin lujasti piti hän, ja niin minä riuhtasin\nitseni irti. Mutta sinut, Andrees Strandiger, sinun kätesi työnnän minä\npuoleen. Mitä tekemistä on sinun käsilläsi minun sylissäni?\"\n\n\"Anna niiden olla!\"\n\n\"Sinun pitäisi laskea minut pois, ja jo huomenna viedä minut asemalle,\naamulla varhain jo! Minä olen vaarallinen. Kukaties kiedon vielä\nsieluparkasi pauloihin.\"\n\n\"Kun voisit tulla toiseksi ihmiseksi, kun olisi sinussa jotain\npehmyttä, sydän...\"\n\n\"Ehkä! Mutta ei täällä! Berliinissä. Kun saisin olla luonasi, aina\nsinun luonasi, oikein lähellä sinua, niin että tulisin lämpöiseksi ja\nhelläksi!\"\n\n\"Sano se minulle selvästi...\"\n\n\"Sanoa? Olen osoittava sen sinulle! Tule kanssani, Andrees! Tule\nBerliiniin!\" Hän oli hypähtänyt ylös, oli kiihkeästi likistäytynyt\nhäntä vastaan ja samassa työntänyt hänet luotaan.\n\nSitten pakeni hän huoneesta.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nOli taaskin kulunut kahdeksan päivää, ja vieläkään ei ollut ilma\nmuuttunut.\n\nAndrees Strandiger palasi hitaasti iltahämärissä kotiapäin. Hän oli\nkäynyt jalkaisin kaupungissa, oli kohdannut kaupungissa joitakuita\ntuttujaan, ja pelkäsi palata kotiin.\n\nHetkeksi pysähti hän ja oli kahdenvaiheilla, palaisiko hän kylään\ntakaisin ja viettäisi iltaa Heimin luona. Mutta hehän eivät ymmärtäneet\nhäntä kukaan, eikä hän heitä. Parasta oli siis kai, että hän teki\nripeän päätteen tälle, ja lähti ulos avaraan maailmaan.\n\nMaata käsin puhalsi hiljainen raskas tuuli. Se kantoi mukanaan\nmaan mehuista, raikasta tuoksua. Kosteana ja kylmänä puhalteli se.\nKeneen se koski, sai poskensa raikkaiksi ja hiuksiinsa kastehelmiä.\nSemmoiseksi oli se tänään iltapäivällä saanut Ingeborg Landtin. Hän\ntuli kanavan vartta ilman päähinettä, hiukset keveässä solmussa, kuten\nhän usein niitä piti. Ja Andrees oli tullut häntä vastaan ja ajatellut:\n\"Ingeborgilla on vielä kerran tuleva voimakas ja kaunis neito. Mutta\nvielä ei ole hänen aikansa. Hänellä on silloin oleva, mitä Marialta nyt\npuuttuu: iloinen uskalias sydän.\"\n\nSen enempää hän ei ollut ajatellut.\n\nTuuli puhalteli edelleen ja kantoi hiljaa hyräellen pitkiä sunuverkkoja\nmereltä.\n\n\"Tuolla vastapäätä on Flackelholm, suoraan tuolla, josta tuuli nyt\npuhaltaa. Suurena, rauhallisena ja yksinäisenä lepää se tuolla,\nkuin joku jättiläinen, joka on laskeutunut pitkäkseen meren kuohuin\nranteelle ja nukkuu siinä ja käyristyneellä leveällä selällään\npidättää meren tulon. Kuinka rauhallista lienee siellä! Ei ainoatakaan\nihmistä siellä, aavaa lakeutta vaan ympärillä ja matalikot harmaina\nja tasaisina ja loputtomina ympärillä, ja ääretön meri. Kun olisin\nsiellä nyt yksin, kahdeksan päivää ympärilläni tuo ääretön hiljainen\nautius, niin ehkä näkyisivät asiat täällä minulle toisessa valossa.\nFlackelholmista, niin, sieltä käsin katsottuna täytyy koko maailman ja\nyksityisen elämän näyttää loiselta kuin muulloin.\"\n\nTuuli puhalteli ohitse kuin valitellen ja äännellen hiljaista laulua,\nsemmoista laahustavaa, raskasta, jommoista merimiehet joskus laulavat,\nkun kiskovat ankkuria ylös.\n\n\"Kaukana meressä on Flackelholm. Mutta kuka osaa tien sinne? Tuhmia\nmieleenjohtumia!\"\n\n\"Lena Strandigerin luokse!\"\n\nTuossa ovat jalavat. Ja tuossa vilkahtelevat esiin kartanon valkeat.\nTuossa alhaalla on kulmakamari, siinä on valoa Lenan ikkunassa ja\ntuossa seisoo hän. Hän pitää kädessään käsipeiliä puuveistoksisine\nkehyksineen, jonka hän oli lahjoittanut hänelle ja järjestää varovasti\nja huolella hiuksiaan, kauniita tummia hiuksiaan. Andrees seisoo ja\ntuijottaa sinne ja hengittää syvään.\n\nJa hänessä herää utelias halu mennä kurkistamaan Mariankin ikkunan\ntaakse ja näkemään, mitä hän toimittelee. Hän menee rakennuksen\nympäritse ja näkee ylhäällä äitinsä makuuhuoneessa valkeata, kun hän\nhiukan astuu taaksepäin, näkee hän Maria Landt'in istuvan ikkunan\nääressä. Maria on nojannut molemmat käsivartensa ylös ja laskenut\nvasemman poskensa ristiinlasketuille käsilleen. Andrees ei eroita\nmitään hänen kasvoistaan. Mutta hän näkee sen koko asennosta, ja\ntietäähän hän sen sitäpaitsi muutenkin: käsien takana ovat suruisat\nsilmät ja kalpeat kasvot, ja tummien hiusten alla ei liiku ainoatakaan\nnuorta rohkeata ajatusta.\n\nHän pudisti päätään, kääntyi takaisin ja tuli etusisäänkäytävän kautta\nsisään. Ja kun ovikellon heläys kaikuili käytäviä ja huoneita, laski\nLena Strandiger peilin kädestään ja sanoi ääneen: \"Tänä iltana kiedon\nhänet.\" Maria Landt taas sykähti kokoon: \"Tuossa hän tulee! Ja minä en\nvoi pidättää häntä itselleni, niin lujasti kuin pitäisinkin käsilläni.\"\n\nAnna Witt astui Lenan huoneeseen. Poskensa hohtivat ja silmänsä olivat\nkirkkaat ja säihkyivät.\n\n\"Herra Frans Strandiger käskee sanoa, että tulisitte\nseurusteluhuoneeseen.\"\n\nMaria Landt'in huoneeseen taas astui Antje Witt, katsahti tuskauneesti\nympärilleen ja sanoi hätäisesti: \"Tule, Maria! Rieke Witt kuolee.\nKuolema tuli kirkkotarhalta käsin hiekkatietä pitkin ja meni kanavaa\nkohden ja hipaisi valkeilla lakanoillaan ikkunoihin, niin että ne\nkilahtivat. Nyt hän ei enää saa hengitetyksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurusteluhuoneessa oli lämmintä ja kodikasta. Kynttilät kruunussa\npaloivat ylpeinä ja suorina, ne kun luulivat, valaisevansa onnellisia\nihmisiä. Tuommoinen tuhma kynttilä ei tiedä mitään eroa loiston ja\nonnen välillä. Pehmeä tummu lattiaverho puhui: \"Ikinä ei vielä ole\nminua polkenut niin pehmeät jalat kuin Lena Strandigerin.\" Nojatuoli\noikoili itseään yhä pehmeämpänä ja mukavampana, ja puhui: \"Istuhan,\nAndrees! Lena Strandiger tulee kohta: hän puhuu kanssasi pitkistä\nmatkoista ja kauniista suuresta kaupungista. Maria Landtin silmät\novat suruisat ja Rieke Wittin sairashuoneessa on ilma raskasta ja\nummehtunutta. Sinä ja Lena Strandiger kuulutte tänne.\"\n\nJa Lena tuli ja oli saanut kirjeitä Berliinistä. Kaikki tuttavat\nlähettivät terveisiä ja kysyivät: \"Milloin palaa herra Strandiger taas?\nKaipaamme häntä, hänen vakavia kasvojaan, hänen ylpeitä silmiään ja\nhänen ryhdikästä ulkonäköhän.\" Olivat lähettäneet myöskin luettelon\ntaidenäyttelystä, jossa oli näytteitä taideteoksista, se oli soma,\nsievä nidos pyöreine kulmineen, ja Lena tuli ihan lähelle häntä\nistumaan, ja heidän tummat päänsä kumartuivat toisiaan lähemmä. Lena\nnäytti hänelle kuvat, ja kiinnitti hänen huomiotaan tunnetumpiin\nnimiin. Ja siinä selaillessaan sattui eteensä kangasmaisema, taustassa\nvanha rappeutunut olkikatos, ja Lena sanoi nauraen: \"Heim Heiderieterin\nNummitalo.\"\n\nSiten puheli hän ja teki huomautuksiaan ja otti hänen sieluaan kädestä\nja johti sitä vilkkaita, eloisia katuja ja ihaniin linnoihin iloisten\nihmisten keskelle ja tuuletutti häntä suurkaupungin ilmalla. Andrees\npysyi vaiti.\n\nSilloin astui Frans äitlneen huoneeseen. Ja kun Lena kääntyi\nkatsomaan, kuka sieltä tuli, ja hiukan kumartui syrjään, tuli hän\nnojautumaan kiinteästi Andreeksen olkaa vastaan. Sisarukset vaihtivat\nkeskenään nopean katseen.\n\nFrans Strandiger astui huolettomasti Andreeksen luokse ja oijensi\nhänelle erään paperin. \"Asianajaja on kirjoittanut vuokravälikirjan\ntoivomuksiesi mukaan. Minusta voisimme nyt jo sopia asiasta.\"\n\nAndrees kumartui suurten paperiarkkien ylle. Taaskin hipaisi Lenan pää\nhänen poskeensa.\n\nSitte alkoivat he puhella. He puhuivat äänekkäämmin, rauhallisemmin\nja huolettomammin kuin tavallisesti. He juttelivat kuin ihmiset,\njotka neuvottelevat vähäpätöisistä sivuseikoista. Vanha rouva\nasteli rivakasti edestakaisin, mutta hän ei astu kertaakaan toiseen\nhuoneeseen, vaikka ovi onkin selkosen selällään, ja vaikka se muutoin\non hänen tapansa. Hän käy kiivaasti edes- ja takaisin, edes- ja\nlakaisin, kädet selän takana ristissä. Kun tuo paperi nyt vaan on\nallekirjoitettu, niin on Frans täällä vuokraajana, myöhemmin ehkä\nomistajanakin: Andrees lähtee Lenan kanssa Berliiniin, ja kaikki\non hyvin. Hän on kokenut kovia vuosia. Yksin Andreeksen korkeat\nasuntomaksut ja hänen veljensä, erään iäkkään vanhanpojan vuotuiset\nraha-avustukset ovat jotakuinkin pitäneet yllä Berliniläistä\ntaloudenpitoa, mutta se on ollut vaan tyhjää ulkokorua, vaivaista,\npaperikultaa! Raskaita vuosia ne! Mutta nyt on muuttuva toiseksi.\n\n\"Olen kirjoittanut kaksitoista vuotta vuokraajaksi\", sanoi Frans.\n\n\"No niin ja! Jos on mieleemme, niin voimmehan sitte pidentää\nvuokra-aikaa.\"\n\n\"Ja äidillesi ja sinulle jää koko yläkerros, sekä yhdet vaunuvaljakot.\nLähemmin on siitä tässä viidennessä kohdassa.\"\n\nAndrees istui pöydän ääressä, nojasi päätään kädellään ja katseli\nkynänvartta, jolla hän oli seurannat rivejä paperilla, ja ihmetteli,\nkuka oli lykännyt hänen käteensä tuon siron kapineen, joka oli kuin\nnuoli.\n\n\"Se on minun kynänvarteni!\" sanoi Lena ja nyökäytti päätään hänelle.\n\n\"Se on ihan kuin nuoli.\"\n\n\"Niin\", sanoi Lena, \"se sattuukin sydämeen.\"\n\nLena katsahti häneen kysyvästi, silmissä hillittyä hellyyttä. Mutta,\nAndrees taas ajatteli Maria Landtia ja Eschenwinkelin asujamia. Ja kynä\narkaili liikkua paperilla.\n\n\"On niin omituista ajatella\", sanoi hän verkalleen ja tunsi hetken\nmerkityksen että voi luovuttaa oikeutensa maahan ja ihmisiin palasella\npaperia... \"Niin koditon sitte!...\"\n\nJa yht'äkkiä, kun sielunsa liikkui isiltä perittyjä maitaan ja\ntiluksiaan, heräsi hänessä omituinen ajatus. Veri valahti kasvoihinsa\nja silmänsä harhailivat pöytää. Hänen mieleensä muistui tuo yksinäinen\nhiljainen maa, jonne ajatuksensa tänä iltana olivat vaeltaneet,\nja yht'äkkiä muisti hän kuin unohtuneen unen, joka taaskin virkoo\neläväksi, että Marin Landt kerran oli Wodaninkukkulalla puhunut\nFlackelholmista kuin onnettoman viimeisenä tyyssijana.\n\n\"Eihän Flackelholmia ole mainittu välikirjassa, vai?\"\n\n\"Ei siitä ole mitään mainintaa, mutia se kuuluu tässä kolmannessa\nkohdussa mainittuihin maa-alueisiin.\"\n\n\"Flackelholm ei ole mikään mutakaistale, se on itsenäinen saari.\" Hän\ntarttui taaskin kynään, jonka hän oli hellittänyt kädestään. \"En tiedä,\nmiksi... ehkä joskus käyn metsästämässä siellä. Eroitan saaren ja sen\nrannikon.\" Ja hän kirjoitti: \"Paitsi Flackeiholmia rannikkoineen ja\nmatalikkoineen, jotka ylettyvät Flackstrom'iin saakka.\"\n\nSilloin aukeni sivuhuoneen ovi ja sisään astui Ingeborg Landt.\n\nVilkas valpas sielunsa huomasi kohta, että tapahtui jotain erikoista.\nHän näki paperiarkit ja kynän Andreeksen kädessä, katsahti kerran\nläsnäoleviin ja tiesi kaiken. Hän kohotti päätään ja silmänsä\nsuurenivat. Siten jäi hän seisomaan kynnykselle.\n\n\"Sinä teet katkeraa vääryyttä meille kaikille, minä...\"\n\n\"Ja te?\" sanoi Lena Strandiger käsi pöydän varassa.\n\n\"Minä olen siitä saakka, kun muistan, kunnioittanut sinua. Minä luulin,\nettä sinä olisit sankari...\"\n\n\"Tuohan on suora rakkauden tunnustus, Andrees!\" sanoi Lena nauraen.\n\nHänen veljensä Frans katseli ihmeissään Ingeborg Landtia. Hän näyttikin\nverrattomalta siinä.\n\n\"Jos pitäisinkin hänestä\", sanoi Ingeborg Landt kovaan, \"niin mitä\nkuuluu se teihin? Sehän on muutenkin tuiki yhdentekevää. Jos hän nyt\nhäpeällisesti jättää meidät, niin soisinpa, ett'en ikinä olisi tullut\nhänen taloonsa.\"\n\nSilloin nousi Andrees ylös ja läheni häntä. \"Ingeborg\", sanoi hän\ntylysti, \"sinä unohdat itsesi! Sinä Käyttäydyt sopimattomasti ja\nloukkaat hyviä tapoja.\"\n\n\"Hyviä tapoja? Te hämmennätte hyvän ja pahan, vilpin ja vilpittömyyden.\"\n\nAndrees puisti neuvottomana päätään.\n\n\"Tule kerran vielä ulos kankahalle, Andrees. Tule Frisiuksen luokse!\nTai ei! Minä tiedän: mennään Heimin luokse, ja me kaikki kolme. Heim,\nsinä ja minä, neuvotteiemme vielä kerran kaikesta. Kuulehan, istumme\nsiellä sen viheriän uunin edessä, jossa valkea räiskyy niin hauskasti,\nlamppu seisoo kistulla ja Heim on niin hupainen ja kertoo vanhoja\njuttuja täältä kotiseudulta.\"\n\nFrans Strandiger katsoi Ingeborgia. Hän oli, silmänräpäysihminen kun\noli, ja helposti innostuva, unohtanut koko välikirjan, ja nautti\nkohtauksesta. Vaikka hän olikin hyvin kärkäs tekemään pilaa kaikesta,\nja vaikka hän kaikissa sattuvissa tilaisuuksissa kohta tulisikin\nitsensä aseman herraksi, oli koko ihailunsa nyt sentään tuon\nnuoren reippaan tytön puolella, joka ensin niin ylpeänä ja melkein\npilkallisena oli seisonut kynnyksellä ja nyt taas niin pyytävänä.\n\n\"No lähdehän toki mukaan, Andrees\", ilkkui Lena.\n\nTämä kääntyi häntä kohden: \"Vaiti nyt\", sanoi hän tylysti. \"He\ntarkoittavat parastasi.\"\n\nSilloin huomasi Frans Strandiger hänen äänensä sävystä, että koko\nasiansa oli kyseessä, ja samassa oli hän kuin muuttunut. Hän läheni\nIngeborgia ja katsoen häneen ylpeästi ja voimistaan tietoisena sanoi\nhän vakavasti ja silmät säihkyvinä: \"Neiti Landt! Tuo mies tuossa,\nAndrees Strandiger, täyttää kohta kolmenkymmenen. Minä olen melkein\nsamanikäinen. Kumpikin olemme täys'ikäisiä. Punnitkaa nyt itse --\nteillähän on selvä järki\" -- tällä hetkellä hän ei ilkkunut -- \"miltä\nnäyttää, että te kahdeksan-, yhdeksäntoista vuosinenne sekaannutte\nmeidän toimituksiimme. Sanokaas\" -- hän laski kätensä serkkunsa olalle\n-- \"onko hän mies tässä vai ei?\"\n\nSilloin loi Ingeborg silmänsä maahan. Tuo voimakas itsetietoinen\nmiehekkyys, joka ilmeni noissa silmissä ja tuossa ryhdissä, masensi\nhänet. Hänet valtasi kuin ruumiillinen pelko, että tuo mies saattaisi\nlaskea voimakkaan kättensä hänenkin olkapäälleen, ja hänen täytyisi\nvaipua polvilleen.\n\nIngeborg katsoi häntä silmiin, kasvonsa lensivät yltä ja yltä\npunaisiksi: \"Kaikki, mitä seuraa tästä\", sano: hän verkkaasti, \"lasken\nminä hänen edesvastuulleen.\" Hän kääntyi poispäin ja lähti ulos.\n\nKohta sen jälkeen tuli Anna Witt Ingeborgin luokse hänen huoneeseensa.\n\"Minut käskettiin pyytämään viinikellarin avainta. He aikovat tyhjentää\npullon parasta viiniä, sanoo neiti Strandiger. Herra palaa takaisin\nBerliiniin ja herra Strandiger jää tänne!\"\n\nHän poistui laulaa hyräillen porstuaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoteen ääressä seisoi pastori Frisius.\n\n\"Koko elämäni on ollut lauantai-iltaa, herra pastori, aina\npuhdistamista ja aina siivoomista. Muuta ei. Niin monta lasta kun oli!\"\n\n\"Mutta lauantaita seuraa sunnuntai.\"\n\n\"Niin seuraa. Ja se on mieleeni. Itseni vuoksi! Sydämessäni tuntuu niin\nkevyeltä nyt pyhän ehtoollisen jälkeen. Käyköön, kuinka käykin! Niinpä\najattelenkin nyt hyvää Jumalaa. Mutta Reimer? Ja lapset!\"\n\n\"Olemme kaikki koettavat pitää huolta heistä, Rieke. Ole sinä rauhassa\nvaan!\"\n\nSairas käänsi hitaasti päätään katsoakseen tupaan, joka oli täynnä\nihmisiä.\n\n\"Niin, kaikki koetamme pitää huolta heistä\", sanoi eräs vaimo, jolla\nitsellään oli neljä lasta.\n\n\"Te köyhyydessänne\", sanoi kuoleva hiljaa.\n\nPastori Frisius lähti.\n\nThiel eukko palasi ikkunan äärestä, jossa hän oli hiljaa istunut koko\najan, kun pastori oli sisällä.\n\n\"Parasta on, Rieke, että sanot miehellesi, että hän menee uusiin\nnaimisiin. Hänen täytyy tehdä se lasten vuoksi. Jos sinä sanot sen\nhänelle, tekee hän sen ennemmin. Silloin saavat lapset hoidon.\"\n\nSairaan kasvojen ylitse liiti hento puna ja silmänsä muuttuivat vielä\nloistavammiksi. Mutta sitte ajatteli hän kohta taas lapsiansa.. Olisi\njoku kunnon tyttö, ei enää vallan nuori, niin olisi se paras. Antje ei\nvoi sitä tehdä.\n\n\"Jos Telsche Spieker suostuisi.\"\n\n\"Telsche?... Niinhän...\"\n\nHän lepäsi hetken. Sitte kysyi hän: \"Onko Peter Nahwer täällä?\"\n\nVanha puuseppä astui vuoteen ääreen. Hänellä oli suussaan lyhyt\npiipunnysä kuten aina, vaikkei hän enää moneen vuoteen ollut polttanut.\nLääkäri oli kieltänyt sen häneltä.\n\n\"Hän ei voi maksaa sinulle ruumisarkkuakaan, Peter Nahwer.\"\n\n\"Ei tee mitään, tyttöseni. Ensi syksynä! Ensi syksynä!\"\n\n\"Jos vaan käy päinsä, Nahwer, niin tee kaunis arkku, hiukan hopeaista\nkorennusta kanteen, ja kaksi seppelettä lasihelmistä. Lasten vuoksi.\n\n\"Saat yhtä sievän arkun, kuin Thomählen mummo, Rieke. Minulla on vielä\njälellä niitä kauniita pielusruusukkeita. Ne kuuluvat oikeastaan\nsänkyihin ja piironkeihin; mutta ne näyttävät sieviltä.\"\n\n\"Yhdentekevää, Peter Nahwer, pistä niitä vaan.\"\n\n\"Sen teen tyttöseni!\" Peter Nahwer astui pois sängyn viereltä ja imi\npiippuaan. Thiel eukko viittasi suurella kämmenellään hänet luokseen ja\nsanoi hiljaa, luoden häneen tuiman silmäyksen: \"Sinä teet minulle ihan\nsamallaisen arkun kuin Thomählillekin. Kaikki vuodet olen rinnan hänen\nkanssaan mennyt ylös kartanoon. En tahdo olla huonompi kuin hänkään.\nKuuletko?\"\n\nVuoteen vierellä seisoi nyt eräs toinen naapuri. Matalalla, heikolla\nlapsen äänellä kutsui hän heitä, ja he tulivat kohta ja puhuivat hiljaa\nja kumartuivat vuodetta kohden ja palasivat takaisin ja sanoivat\ntoisilleen: \"Nyt hän ei enää kestä kauan\", ja hän kuuli sen ja odotti\nloppuaan.\n\nMaria Landt seisoi vuoteen jalkapäässä, nojasi tummaa päätään vuoteen\npäätylautaa vastaan, silmänsä olivat tulvillaan kyyneliä.\n\nSilloin aukeni ovi, ja sisään astui Ingeborg. Hän meni suoraan\nsisarensa luokse ja sanoi: \"Kuule... Andrees on allekirjoittanut\nvuokrasopimuksen, talo on vuokrattu.\"\n\nTuli ihan hiljaista tuvassa.\n\nSitte kuului joitakuita matalaäänisiä, tyyniä huomautuksia: \"No.\nniinhän siis! Nyt ei Eschenwinkel enää seiso kauvoja!\"\n\n\"Mitenhän käy nyt meidän?\"\n\nSairas käänsi katseensa Mariaan. \"Minua ei enää koske mikään. Minun\ntyöni talossa on päättynyt. Sinä sanoit aina, että hän olisi hyvä\nihminen.\"\n\n\"Sitä hän onkin. Mutta toiset ovat puheillaan saaneet hänet\nhämmennyksiin.\"\n\n\"Sinä voit vaikuttaa enimmän häneen. Sinä voit kääntää kaiken vielä\nhyväksi. Älä unhota sitä. Minä... minä tahdon ajatella jotain muuta,\nnyt... On aika jo. Lapset... Maria, rukoilisitko sinä? Mutta korkealla\näänellä. Minusta on, kuin en kuulisi enää. Mutta vilpittömästi, Maria,\nsinä tiedät, kuinka asiat ovat.\"\n\nSilloin rukoili Marin, rukoili herkästi ja lämpimästi, ikäänkuin\nkohoisi rukouksensa, ei enää suustaan, vaan suoraan syvimmästä\nsydämestään: \"Nöyrinä rukoilemme sinua, rukoilemme kahdeksan lapsen\npuolesta, että varjelisit heitä nälältä ja kaikelta ynseydeltä ja\nansaitsemattomasta pahoinpitelystä ja pahoilla ihmisiltä ja erikoisilta\nonnettomuuksilta. Koska ei heitä enää voi olla suojelemassa äiti\nsuuremmissa ja pienemmissä vastoinkäymisissä, niin rukoilemme me, että\nsinä sulkisit heidät huomioosi. Me rukoilemme sinua että sinä vaalisit\nheidän nousemistaan ja nukkumistaan, ja ett'ei heidän tarvitsisi\npalella talvella, ja että heillä olisi joku, jonka kaulan ympäri he\nsaisivat kietoa kätensä. Me tiedämme että sinä olet kaikkien orpojen\nisä, ja ett'et anna yhdenkään orvon hukkaan joutua, mutta me tiedämme\nmyöskin, että iloitset, kun lapsesi lähestyvät sinua pyytäen tai\nkiittäen. Me uskomme sinun lupauksiisi elämästä ja kuolemasta. Amen.\"\n\nHän antoi vaipua kätensä, jotka hän oli likistänyt rintaansa vastaan,\nja odotti levottomana, kunnes tukehduskohtaus oli ohitse ja sairas taas\nraukeana ja vaikeasti hengittäen makasi, silmät puolisulkeuneina.\n\n\"Kuinka sanoitte? Onko Andrees Strandiger kuollut?\"\n\nIngeborg kumartui kuolevan ylitse: \"Ei, Rieke, hän aikoo lähteä\nluotamme.\"\n\n\"Rukoilkaa hänen puolestaan! Huokuu niin raikasta puhdasta ilmaa\nrintaani vastaan, kun sinä rukoilet. Rukoile!\"\n\nMaria nyyhkyi ääneen.\n\nSilloin sanoi Ingeborg: \"Anna kun minä!\" Ja hän rukoili, äänessään\nrohkea luottamus: \"Hyvä Jumala! Me kaikki olemme tuskassa ja vaarassa,\nkoko Eschenwinkel ja me ja hänen äitinsä ja hän itse. Sinä voit kyllä\ntehdä, mitä sinä tahdot, mutta hän ei voi tehdä, mitä hän tahtoo.\nOsoita sinä hänelle voimasi. Muista lupauksesi, että tahdot, että\nkaikki ihmiset saavat avun. Niin auta siis meitä, anna kullekin\nleipänsä kotonsa ja talonsa. Meitä uhkaa hätä ja puute, emmekä ymmärrä\nsinua ja sinun tekojasi, mutta me uskomme Jesukseen Kristukseen ja\nluotamme häneen. Sinä olet saattava kaikelle hyvän lopun. Amen!\"\n\nTähän tapaan rukoili hän, otsansa oli kyllä syvissä rypyissä, mutta\nsilmänsä loistivat. Tuuli kohisi viuhuen kanavalla ja sade roiskui\nikkunoihin.\n\nHänen vielä rukoillessaan, oli Reimer Witt astunut sisään. Hän oli\ntyö-asussaan, ja talvitakki vedettynä korville. Hän näytti väsyneeltä.\nKun hän näki ihmiset ja kuuli että rukoiltiin, huomasi hän, että loppu\noli lähellä, Hän ei itkenyt: silmänsä eivät edes kostuneet, mutia\nkasvonsa lensivät kalman kalpeiksi ja silmiinsä nousi jäykkä tuijottava\nsynkeys. Hän oijensi lääkepullon, joka hänellä oli kädessään, Marialle\nja kumartui vuoteen ylle.\n\n\"Andrees?\" kysyi Maria.\n\n\"Hän seisoo tuolla ulkona ikkunan takana, ja katsoo tupaan. Jumala\ntietäköön, mitä hän siellä tekee... Rieke...\"\n\n\"Oma Reimerini... Hänen pukunsa istuu hyvin, Reimer! Nyt en voikkaan\ntänä vuonna mennä Herran ehtoolliselle... ensi vuonna menen. Pukusi\nistuu hyvin, Bertha!... Fritz, sinä et voi tulla mukana kirkkoon.\nNuttusi... Nyt heitä on vielä kuus' jäljillä, Reimer. Nyt lähdemme.\nJumalan kiitos, että taas on kerran sunnuntai.\"\n\nSielunsa yritteli ensimmäisiä raukeita siivenlyöntejään: hengitys\nheikkeni ja keveni. Noin keveästi ei oliut Rieke Witt pitkiin aikoihin\nhengittänyt. Sielunsa astui kynnykselle, silloin seisahti sydän. Sielu\nkohosi korkeuteen, maja oli tyhjänä. Ja kun maja on tyhjä, rappeutuu\nse. Tuossa olivat enää vaan rauhalliset kuolleenkasvot.\n\nSilloin meni Maria Landt loiselle puolelle lasten luokse. Ovi aukeni\nedessään keveästi, kuin itsestään. Fritz tuli hänelle vastaan. Maria\npolvistui hänen eteensä. Nyt oli Fritz aivan yhtä pitkä kuin tuo pitkä,\nkaunis neito.\n\n\"Fritz, äitisi on lähtenyt nyt.\"\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\nSuuremmat lapset rupesivat itkemään, pienemmät yhtyivät heihin. Fritz\nyksin pysyi tyyneenä. Hän rypisti otsansa, kuten Ingeborg äsken\nrukoillessaan.\n\n\"Sinä sanot, että hän on lähtenyt?\"\n\n\"Kauas pois, toiseen maailmaan.\"\n\n\"Paistaako siellä aurinko? Ja onkohan siellä aina syötävää?\"\n\n\"Luulisin, Fritz.\"\n\n\"Noh... sittehän on hyvä, että hän on lähtenyt. Täällä ei aina ole\nniinkään hääviä. Mutta nythän me kerran taas saamme jotain. Kun Hans\nLeesenin isä kuoli, niin toivat ihmiset lihaa ja kakkuja, suuria\nvalkeita rinkilöitä.\"\n\nMaria Landt! nousi seisaalleen. Sielussaan tuntui kuumaa haikeata itkua:\nOn toki toisinaan hyvä, että joku lähtee pois. Silloin tulevat toiset\nravituiksi. Tuo on sitä 'toisten tähden kuolemisia'.\n\nPäätään rupesi pakottamaan, ikäänkuin olisi joku laskenut kätensä\nraskaasti hänen päälaelleen. Hän palasi takaisin tupaan. Kaikki olivat\npoistuneet. Reimer Witt istui yksin vuoteen ääressä. Maria tarjoutui\nvalvomaan yön hänen kanssaan, mutta Reimer pyysi häntä lähtemään.\n\nHän lähtikin, lähetettyhän ensin Antjen, joka ihan hämmennyksissään\nseisoi väliköllä, lasten luoksi. Kun hän meni kanavan vieriä, -- oli\nihan pimeätä, ja hänen oli vaikea päästä eteenpäin, niin kiivaasti iski\ntuuli häntä vastaan -- tunsi hän yht'äkkiä taas itsensä niin heikoksi,\nettä hän jäi seisomaan. Taaskin heräsi hänessä, kuin painaisi sen hänen\naivoihinsa joku raskas käsi, tuo umea kolkko ajatus, että toisen kuolo\non toisen onni. Niin äkillisesti ja ruumiillisesti tuli tämä ajatus\nhäneen, että hän tunsi päätään huimaavan. Mutta hän kiskaisi itsensä\ntällä kertaa vielä vapaaksi. Hän nousi raskaasti polviltaan ja lähti\nlannistuneena ja mieli samean alakuloisena eteenpäin.\n\nKuolema, jota hän oli ollut näkemässä, oli koskenut liika kovasti\nhänen sieluansa, joka luonnostaankin oli pehmeä ja herkkä, hän ihan\nhupeni tuskautuneeseen mielialaansa ja kadotti kaiken yhteyden\ntuntemisessaan ja tahtomisessaan. Toivoton lohduton hämmennys kartanon\nja Eschenwinkelin oloissa hämmensi koko hänen sielunsa. Myrsky oli\njo kauan riehunut hänessä, ja yhä kasvavalla voimalla. Nyt, tänä\nyöhetkenä, vilahti ensimmäinen valkea vaahto näkyviin tokeitten tuolla\npuolen. Vielä sysäys, ja hurjistunut meri on hukuttava sielunsa.\n\nKuitenkin nukkui hän seuraavat yöt, senmukaan kuin Ingeborg muistaa,\nsyvästi ja rauhallisesti ja toipui hiukan.\n\nSillä välin valvoi Reimer Witt yksin ruumiin ääressä.\n\nHän kävi ja kävi ympäri pöytää, joka seisoi keskellä huonetta. Joka\nkerta, kun hän meni vuoteen puolelta, katsoi hän noita kalpeita\nhiljaisia kasvoja, ja joka kerta kun hän meni ikkunan puolelta,\nkatsoi hän erästä kuvaa, joka oli ripustettu kummankin ikkunan väliin\nseinälle. Oikeastaan piti siinä riippua peili, ja he olivat usein\npuhuneet siitä, että ostaisivat siihen kauniin peilin, kun neljä\nvanhinta lasta olivat päässeet ripille. Sitä ennen arvelivat he, ei\nheiltä liikenisi rahaa semmoiseen. Niinpä riippui siinä nyt kuva. Se\noli kirjava kuva, kaksi korttelia korkea ja saman verran leveä, ehkä\nnoin kaksikymmentä vuotta vanha, ja sen alla seisoi lukea: Vernevillen\ntaistelu.\n\nEnsinnä hän ei tietänyt, mitä noilla oli yhteistä, noilla kahdella,\nnoilla kalpeilla kasvoilla ja tuolla kirjavalla kuvalla. Mutia sitte se\nyht'äkkiä selkeni hänelle. Otsalleen helmeili hikipisaroita, kun hän\nnyt jatkoi ajatella sitä.\n\nHän oli tähän asti elämässään kokenut yhden ainoan järkyttävän päivän,\ntuon päivän Vernevillen luona, ja nyt liittyi siihen päivään tämä\ntämänpäiväinen päivä, yhtä kamala ja yhtä sydäntäjärkyttävä. Tuo päivä\nsilloin oli tehnyt hänestä vakavan mielien, tämä nykyinen teki hänestä\nhiljaisen. Ja tämä ajatus sai sydämensä lyönnit seisahtumaan.\n\nKun sielunsa kamppaili nykyhetken tuska-aallokosta, uupui se menneitten\ntuskien muistelemiseen.\n\n\"Kuuletko, kuinka kanuunat jyrähtelevät, Reimer?\"\n\nJan Requast, hänen vierustoverinsa rintamassa, Stülperkoogin renki,\ntuijottaa häneen silmät selkosen selällään. Kypäränsä on liukunut\nniskaan ja otsallaan poreilee suuria hikikarpaloita, kuin valkeita\nnaulankantoja.\n\nHe ovat kumpikin vielä nuorukaisia, kahdenkymmenen vuoden vanhoja,\novat astuneet auran kurjessa, antaneet lokkien leijailla ympärillään\nja laulaneet. Joskus silloin tällöin ovat käyneet kirkossa, joskus\ntansseissa, eivätkä ole suuria tuumineet sinne eikä tänne.\n\n\"Rutisee aivan kuin äidin kahvimylly! Kuuletko, Reimer?\"\n\nReimer Witt purasi huulensa yhteen. Silmänsä tuijottivat synkkinä\nvalkeaa pölyisiä maantietä eteenpäin. Toinen pataljoona marssii ohitse,\ntuonne kanuunoja kohden. Henrik Thieliä ei näy missään.\n\n\"Marssimaan! Nyt!\"\n\n\"Onpa onni, että he kaikki lähtevät yht'aikaa. Kymmenen tuhatta edessä\nja kymmenen tuhatta takana... muuten viskaisi kaikki, kaikki kädestään\nja juoksisi, juoksisi, kunnes tapaisi jonkun pellon, kaukana tästä\nrutinasta ja räiskeestä ja jyrähtelystä ja jyskeestä, ja auran sillä\npellolla, tai lapion, jonka voisi ottaa käteensä ja ruveta muokkaamaan\npeltoa ahkerasti ja kunnollisesti, armasta rauhallista peltoa, jonka\nyllä lokit leijailevat.\n\n\"Kuuletko. Reimer? Tuo on meidän miestemme kivääripauketta.\"\n\n\"Tuossa edessä palaa kangas... vai mitä tuo on?\"\n\nTuossa edessä on kaikki sinisenharmaata pilveä. Ne heittelehtivät, nuo\npitkät veltot jättiläiset, levittäytyvät koko pituudessaan maanpinnalle\nja jyrähtelevät.\n\n\"Me olemme vielä kaukana ampumalinjasta, Jan!... Luulen ett'emme\ntulekkaan siihen vielä ennenkuin... huomenna ehkä.\"\n\n\"Niinkö luulet?... Minä haluaisin muuten...\"\n\n\"Mitä haluaisit...\"\n\n\"Partioretkiä!... käydä retkeilyillä...\"\n\nKenttä on muuttunut alavammaksi oikealla...\n\n\"Niin... mutta missähän ovat nuo kymmenen tuhatta edessämme?\"\n\nVaan harvassa siellä täällä näkee jonkun upseerin, kyyristyneenä alas,\nkuin aikoisi hän hypähtää, sapeli pistettynä maahan eteensä. Pari\nkolme hevosta pitkät siniset satulaloimet liehuvina nelistää makaavain\nihmisten ylitse.\n\nRivittäin makaavat ne siinä, sääret hajalla, pyssynperä poskella,\nsavussa.\n\n\"Reimer... kuuletkos!\"\n\nJoku kirkahti. \"Se oli joku eläin, Reimer.\"\n\nSiinä makaavat he rinnakkain.\n\n\"Siirry hiukan syrjempään. En voi tähdätä. Näetkö noita punahousuisia\nmiehiä tuolla?\"\n\n\"Siirryppäs hiukan. Fritz!\"\n\nKuin kuolleena makaa hän siinä.\n\nKuin kuolleena? Pajunetti makaa viistoon maata vastaan, pää on vaipunut\npyssynperää vastaan, vasen silmä on sulkeutunut, ja karsastava, oikea\nsilmä... se on auki?\n\n\"Kuule. Jan! Fritz Hollenwalt on kuollut!\"\n\nEdessä kaatuu eräs upseeri, vielä eräs: edellinen kaatuu eteenpäin\nkuin tinasotilas, toinen vaipuu polvilleen ja pitää käsiään korkealla\nristissä miekkansa kahvalla. Vasemmalta kuuluu vaikeroiva kirkaisu.\nJoku husaari ratsastaa viistoon heitä kohden, hän ei välitä\nampumisesta, hän tulee paljainpäin ja käsivarsi paljaana, sitä myöten\nvaluu verta. Kun hän tulee lähemmäksi, näkee Reimer Witt, että punainen\nheinikko on värjännyt hänen saappaansa punaisiksi.\n\nHerra Jumala!\n\nYht'äkkiä, ikäänkuin teatterissa, kun tapahtuu näyttämönmuutos,\nnykäys... ja kaikki muuttui sielussaan... Kaikki mikä äsken oli niin\ntärkeänä ja leveänä ja suurekkaana seisonut etualalla: nuo kirjavat\nunivormut, ja kaupunkityttö ja ruoska nahasta nivottuine varsineensa.\nJan Requast, tuo iloinen paras ystävänsä.... ne pienenevät ja väistyvät\npuoleen... ja nyt tuli taas esiin jotakin... joka oli ollut ihan\ntaustassa piilossa sielussaan kaikellaisen särkyneen ja hyljätyn\nleikkikaluroinan seassa. Tähän loukkoon syöksyivät ajatuksensa ja\netsivät ja löysivät joitakin katkonaisia särkyneitä palasia ja\nkarkasivat niihin kiinni kaksin käsin.\n\n\"Nuo kirotut ruskeat miehet tuolla vallin takana!... Witt! tähtää...\ntarkkaan...\"\n\n    Mä oon vain lapsi pienoinen,\n    On heikot voimat mun;\n    Oi, missä löydän autuuden,\n    Miss' onnen kaivatun?\n\n\"Kolmensadan metrin päähän! Kuule, minä osasin. Hän sai kylliksensä...\nMinuun on sattunut... minäkin... sain... kyltikseni...\"\n\n    Jos sinun henkes lohdun tois\n    Mun viime hetkelläin,\n    Niin kolkko kuolo matka ois\n    Vain taivaan maita päin.\n\n\"Ylös!\" Rummut soivat. \"Pois tieltä niiden pitää, niin totta kuin\nolemme schleswig-holsieinilaisia.\" Kolme kaatuu yhtä haavaa.\n\n\"Olkoon Herra heidän kanssaan...\"\n\n    Kun saavun taivaan portillen,\n    Niin, isä ikuisiin\n    Suo asuntoihin autuuden\n    Mun päästä ihaniin.\n\nReimer Witt- kääntyi katsomasta kuvaa ja lähti hitaasti ja verkalleen\njatkamaan vaellustaan tupaa ympäri, ja kävi kuin joku poika, jonka\npitäisi toimittaa joku asia, ja joka astelee hitaammin ennen juuri\nkuin pääsee perille, muistellen, mitä hänen pitäisi sanoa. Kun hän\ntuli vuoteen kohdalle, aikoi hän jatkaa kävelyään. Mutta silloin\nkääntyi hän puolittain, ikäänkuin kuuntelisi hän jotain kaukaista\nääntä, jotain komentokäskyä, ja yht'äkkiä lankesi hän alas, aivan kuin\nkerran Vernevillen luonakin, pysyi hiljaa polvillaan, ja taaskin, kuin\nsilloinkin sammalteli hän lapsuudenaikaisia rukouksiaan. Mutta tällä\nkertaa hän ei noutanutkaan niitä huoneen loukosta. Nyt ne loistivat\nkuin säteilevät helmet ihan edessä oven suussa.\n\nSitte Vernevillen päivän tiesi Reimer Witt, että maailmaa hallitsi\nJumala, Jumala niin läheinen ja persoonallinen, että häntä voi\npuhutella \"sinuksi\".\n\nSanovat, että siitä on nyt niin ja niin pitkä aika, kun teimme retkemme\nRanskaan! Mutta on vielä tuhansia koteja avarassa isänmaassamme, on\npieniä ja suuria, on vuorien rinteillä ja virtojen varsilla ja merien\nrannoilla, joissa tänä päivänä vielä taistellaan taistelua Ranskaa\nvastaan. Muistossa, valvoen ja unissa, taistelevat muutamat, toiset\novat tuoneet mukanaan kuoleman idun märjästä leiristä, kylmistä\nvartiopaikoista, nälän ja kylmän vaivoista, haavoista ja sairaudesta,\nja kaatuvat yhä tänä päivänä isänmaan puolesta: toiset, jotka ovat\nolleet lähellä taistelutanterella tai jälkeenpäin kaatuneita, kantavat\nsielussaan ja elämässään, ravinnossaan ja puvussaan, kasvatuksessaan\nja elämäntavoissaan Vernevillen luona saatuja arpia. Kuinka kauan\ntaistelemme vielä? Tämä koko sukupolvi on saanut vaeltaa haultaan,\nennenkuin meillä on rauha.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nElettiin joulukuussa ja jouluaatto läheni. Vaaleanharmaat pilvet\nvaeltelivat taivaan kantta kuin raskaasti kuormatut kauppamiehet ja\npukivat maat tavanmukaiseen valkeaan juhlapukuun. Pilvivaunu toisensa\njälkeen vaelsi raskaana täydessä kuormassaan ohitse. Ja kun ne siinä\nvaelsivat matkaansa, sirottivat ne osan kuormaansa alas, niin että\nmarskit ja kangas muuttuivat valkeiksi. Ne tulivat lännestä, ja\nlainehtivalle merelle jo pudottelivat ne valkeita tähtiään. Miksi\nkylmälle levottomalle merelle tuommoista valkeata pehmeätä peitettä, se\nei kumminkaan nukahda sen alle?\n\nIhmiset ovat iloissaan noiden lumivaunujen tulosta. Lapset iloitsevat,\nettä saavat tehdä lumiukkoja, täysikäiset sanovat, ett'ei joulu\njoululle tunnu ilman lunta. Vanha Pellwormer, yövartija, lukenut ja\nsyvämielinen mies, menee väitöksissään niinkin pitkälle, että sanoo,\nettä valkea jouluaatto kuuluu niihin asioihin, jotka meille ovat\nluvatut Noa'an ajoista asti.\n\nKun Heim Heiderieter heräsi -- kello oli noin lähemmä puol'\nkahdeksaa -- huomasi hän kohta siitä kirkkaammasta päivänvalosta,\njoka sarasti sisään matalasta leveästä ikkunasta, mitä yöllä oli\nulkona tapahtunut. Hän aukaisi ikkunan ja katseli ulos avaralle\nlumivalkealle kankaalle, katseli marskeille, ja nyökäyttäen vilkkaasti\npäätään, ilmaisi hän mielihyväänsä yllä liitäville pilville. Sitte\npukeutui hän täydellisesti ja lähti suoraa päätä saliin ja istuutui\nkirjoituspöytänsä ääreen ja työskenteli pari tuntia.\n\nHän oli eilen iltana istunut, ravintolassa kello kahteentoista asti,\noli juhlinut kokonaista kolme markkaa, ja nyt oli omatuntonsa kipeä ja\nhän pelkäsi tulla Telsche Spiekerin kasvojen eteen.\n\nHän ei kuullut askartelua kyökissä ja navetassa; Telsche Spiekeriä hän\nei nähnyt.\n\nHän istui, luki ja mietti. Hän etsi jotakin aihetta, jotakin kaunista\nkertomusta. Hän rakenteli linnoja pilviin ja antoi niiden häipyä taas\npilvien lennoksi, hän kuvitteli itselleen köyhien ja varattomien\nkohtaloa, ihmisten, jotka elivät niinkuin hän tahtoi elettävän, jotka\npyrkivät ja taistelivat ja sitte kuolivat. Hän kuvitteli ja muovaili\nihmisiä, kuin kaksivuotias lapsi rakennuksiaan.\n\nHän unohti kaiken ympärillään. Jänis, joka kyyristeli kaalimaassa,\nolisi huoletta voinut kurkistaa ikkunasta sisään, Heim oi olisi sitä\nhuomannut.\n\nKello kymmeneltä tuli Telsche Spieker, mukanaan raikasta navetan\ntuoksua, pää ja hartiat kiedottuina lämpimään saaliin. Hän näytti\noikein reippaalta, ja silmänsä olivat kirkkaat.\n\n\"Kuulehan... Heim!\"\n\nHän ei kuullut tuon taivaallista.\n\n\"Heim! Heräähän! Ja kapuappas tänne alas minun luokseni!\"\n\nHeim kohotti päätään ja tirkisteli likinäköisesti syrjään häntä kohden:\n\"Mikä nyt hätänä? Tahdotko pullon lämmintä jäniksille, jotka istuvat\nkaalimaassani? Vai onko Ingeborg taas saanut pääsi pyörälle?\"\n\n\"Älähän kujeile toisten kustannuksella; saattaisivat maksaa samalla\nmitalla... Minä kävin Wittillä.\"\n\n\"No, entä sitte, Telsche?\"\n\n\"Tuo ei enään saa jatkua pitemmälti. On epäkristillistä nähdäkkin sitä.\nEn ymmärrä, mikä on mennyt Landt'eihin. Hekään eivät nyt enää suuria\nvälitä pienemmistään.\"\n\n\"Mikä nyt sitte on hätänä? Puhuhan, hyvä ihminen!\"\n\n\"Lapset pysyvät vuoteella, eivätkä suostu nousemaan siitä koko päivän,\nja tekevät oikeinkin siinä, sillä tupa on kylmä, ja hiilos samoin.\nBertha ja Karsten ovat koulussa. Fritz kyyristelee kylmällä uunilla.\"\n\n\"Ja missä on Reimer sitte?\"\n\n\"Hän on eilen mennyt viemään Klaussenin härkiä Hosumin markkinoille.\nHän on valittanut minulle vaivojaan.\"\n\n\"Entä naikkonen sitte, Antje?\"\n\n\"He ovat eilen saaneet kirjeen apteekarilta. Siinä puhutaan panteista.\nJa nyt on Antje matkalle sinne.\"\n\n\"Senkin saituria! Olisi mies tässä edessäni, suurimmassa\nrouhinvadissaan! Ei tiedä, kuinka lämpimissä hän istuu, ja kuinka\nkylmissä lapset!\"\n\n\"Herjaa sinä vaan! Hänellä on kai koronmaksupäivä lähellä! Auta sinä\nnyt, Heim!\"\n\n\"No... eivätkö he... tuolla?\" Hän osoitti peukalollaan suunnilleen\nsinne kohden, missä oli koulu.\n\nTelsche Spieker kiivastui: \"Eivätkö he ehkä ole tehneet tarpeeksi koko\nsinä vuonna, jolloin Rieke sairasti? Eivätkö he itsekin ole niukalla?\nTänään iltapäivällä palaavat molemmat pojat joululomalle. Ja silloin\novat molemmat vanhukset tietenkin ihan suunniltaan. Kuuletko? Lapset\nlaulavat joululauluja. Tänään iltapäivällä päättyy koulu.\"\n\nHe kuuntelivat kumpikin. Etäällä kuului se seinien ja ikkunan lävitse\nsinne heille. Tuo tuttu sävel hyväili ja tyynnytti heidän mieliään.\nHe vaikenivat hetkeksi. Heim tuijotti silmät synkkinä leveihin\nlattiapalkkeihin kirkkaine naulankantoineen, jotka kuluneilla lankuilla\nnäkyivät pienten pyöreäin kohoumien yllä.\n\n\"Ett'ei toki ikinä saa olla iloinen!\" sanoi hän ja löi kämmentään\npöytään. \"Ei edes jouluiltana! Ovat olevinaan, ikäänkuin jouluna\nkaikki ihmiset olisivat onnellisia, kirjoittelevat ja valehtelevat,\nja jokainen kääriytyy korvia myöten lämpimiin peitteisiinsä. Kaikki\nihmiset onnellisia! Kirottu kurja valhe!\"\n\n\"Niin! Kenen pitää nyt auttaa?\"\n\n\"Noh... ensinnäkin nyt meidän!\"\n\n\"Niin, onko sinulla rahaa, Heim? Minulla on vielä viisi taalaria\ntalousrahoja, ja niillä pitää minun tulla toimeen, kunnes myymme\njoutin.\"\n\n\"Äsh! Sitä tuhmaa rahaa!\"\n\n\"Niin juuri, rahaa! Sinun pitäisi hoitaa tulotiliäsi hyvin, ryhtyä\nsiihen kerran oikein kaksin kourin, ja ainakin olla viskelemättä\nrahojasi ulos ikkunasta, että sinulla sitte olisi antaa jotakin\ntarvitseville!\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" Hän hypähti pystyyn ja kahmaisi käteensä\nmustepullon.\n\n\"Kuule nyt, kun sanon kerran, Heim: tätä ei saa jatkua pitemmälle!\"\n-- nyt hän oli todellakin ihan tulipunainen kasvoiltaan -- \"Sinun\npitää mennä naimisiin! Jos minä jään tänne luoksesi, ei sinusta tule\nmitään. Sinä et tunne kunnioitusta minua kohtaan, etkä tunne mitään\ntarvetta täyttää tehtäviäsi. Ajattelet vaan: 'No, Telsche Spieker\nkyllä pitää siitä huolen. Niinpä saan minä levätä patjoillani ja käydä\nravintolassa.'\"\n\nNyt oli Heim lyöty mies. Hän kääntyi ikkunaa päin, ja hänet valtasi\nlohduton yksinäisyyden tunne.\n\nSilloin kävi Telschekin tyyneemmäksi ja leppeämmäksi: \"Ajattelen\ntodenteolla jättää sinut, Heim. Teen sen sinun itsesi vuoksi. Mutta\nsano nyt, mitä teemme Wittien kanssa?\"\n\n\"Käy siellä katsomassa! Tee tulta uuniin!\" sanoi hän äreissään.\n\n\"Ja kuka keittää ruuan, ja siivoo huoneen, ja pitää huolta pesusta?\nAntje ei siihen pysty. Tiedäthän, hän on tänään kotona, huomenna ulkona\nmatalikolla, tänään kylläkin mukiinmenevä, huomenna päin männikköön.\"\n\n\"No mihinkä muuhunkaan naisista on?\" sanoi hän yhä vielä nyreissään.\n\"Lyökää viisaat päänne yhteen ja keksikää joku neuvo!\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin, kun Telsche kuuli koululasten remun ja\nmetakan, kun ne huutaen ja nauraen juoksivat leikkikentälle ja tielle,\nmeni hän ovelle, ja aukaisi sen yläpuoliskon, ja kun hän sai silmiinsä\nBertha Wittin, viittasi hän hänet luokseen. Tuo pitkäksi pujahtanut\ntytönletukka juoksi hänen luokseen, niin että tohvelinsa viskelivät\nlöyhää lunta ilmaan ja ohuet vaatteensa löivät hänen hoikanhintelöitä\njäseniään vastaan. Hänellä oli yllään tavallinen harmaa pukunsa, joka\noli tehty eräästä rouva Strandigerin hameesta, kaulassa oli hänellä\nsurun merkkinä mustaksi värjätty huivi. Tämä huivi oli värjännyt hänen\nkaulansakin sinisen mustaksi.\n\n\"Mitä nyt?\" sanoi hän, ja vilkkaat harmaat silmänsä välkähtelivät.\n\n\"Tule sisään, äläkä hiisku mitään!\"\n\nKohta senjälkeen istui tyttö lämpimän lieden ääressä ja lusikoitsi\nsuuhunsa lämmintä hernelientä.\n\nTelsche Spieker palasi taaskin askareihinsa navetassa ja lypsi pienen\nmustankirjavan lehmän, joka kolme päivää sitten oli poikinut, eikä\nnähnyt ja kuullut mitään.\n\nHeim istui ja kirjoitti.\n\nSilloin avattiin varovasti ulko-ovi ja Karsten Witt hiipi, tollukkaat\nkädessä välikön poikki kyökkiin. Hän heitti ainoastaan yhden ainoan\nsilmäyksen sisään, yhden ainoan pitkän syyttävän katseen; sitte pysyi\nhän silmänräpäyksen liikkumatonna; sitte ajatteli hän, mitä juuri oli\nopetettu koulussa, kuinka viidennessä käskyssä käsketään auttamaan ja\nholhoamaan kaikkia elämänhuolissa. Kuin tuiskuna palasi hän välikön\nläpi takaisin, viskasi tollukkaat maahan, astui ulos, juoksi tietä alas\nja huusi: \"Telsche Spiekerillä on hernerokkaa, Bertha syö jo.\"\n\nSamassa, ilman mitään järjestystä, mutta kuitenkin niin ett'ei kukaan\njäänyt jälellä hyökkäsivät kaikki tietä ylös, vetivät kaikki kuin\nkäskystä vaikk'ei kukaan siitä huomauttanut, tollukkaat ovella jaloista\n-- Hannu oli tullut sukillaan -- ja nyt seisoivat he lieden ympärillä,\nja katselivat tuota suurta mustaa pataa, jossa porisi niin kodikkaasti\nja lämpimästi, ja odottivat.\n\nSilloin tuli sisään Heim Heiderieter, joka luuli että vasikat olivat\ntulleet välikölle.\n\n\"Heim!\"\n\nHänelle selveni kohta asiain tila. Silmissään välähti ilo ja riemu.\nSiinä seisoi vieressä ruskea kivivati, jossa Telsche Spiekerin oli\ntapana tehdä taikinan. Siihen pisti hän kuumaa lientä. Nyt vielä\nseitsemän puulusikkaa.\n\n\"Teidän pitää puhaltaa!\"\n\nHeim istui penkille, jolla tavallisesti oli vesisaavi, asetti vadin\npuutuolille edessään ja piti haolla kahdesta pienimmästä. Nyt syntyi\nlyhyt, tulinen ja äänetön taistelu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTelsche Spieker, joka tuli välikön läpi, kuuli hiljaista matalaa ääntä.\nSitte kun hän tuli lähemmä, oli kuin koko kyökki olisi pidättänyt\nhengitystään. Heim tuijotti tyhjään vatiin ja purasi huuliinsa. Silloin\nastui Telsche Spieker sisään.\n\nMutta Fritz pelasti asemasta kaiken kiusallisen. Hän ei vähintäkään\npeljännyt Telscheä. Hän sanoi: \"Kuules, koetappas kurkistaa, vieläkö\nputissa on mitään?\"\n\n\"Niinkö!\" sanoi Telsche osoittaen sormellaan ja painavasti: \"Nyt saat\ntuumia itse, mistä saat päivällistä. Minä en keitä sinulle. Tulitteko\nravituiksi?\"\n\n\"Emme!\" sanoi Fritz.\n\n\"Sitte saatte vielä jokainen palasen leipää. Siihen kuluu taaskin\nkokonainen puolikas. Bertha, mene sinä kotiin ja sytytä tuli! Ja lakase\ntupa! Tulen tänä iltana vielä katsomaan teitä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTelsche Spieker oli syönyt palasen leipää ja puuhaili huonetta\npuhdistamassa. Siinä ohessa toraili hän lapsia, jotka olivat tuoneet\nniin paljon lunta sisään. Heim Heiderieter käyskeli edestakaisin\nnavetan ja salin väliä, koetti olla näyttämättä nälkäänsä, ja kurkisti\ntuontuostakin kyökinovesta sisään, hävisi taas kohta, kun kuuli toraa\nsieltä sisältä.\n\nKun hän taaskin seisoi kirjoituspöytänsä edessä, tuli Anna Haller,\nnaapurin ainoa viisitoistavuotias tytär, juosten pihalle. Hän tunsi\nhänen askelensa kohta, vaikka hänellä olikin tollukkaat. Se harmitti\nhäntä; \"Miksi on tytönhujakolla tollukkaat?\"\n\nKyökinovelta kuului hänen ystävällinen lapsenäänensä: \"Olemme saaneet\npestyksi jo, juuri saimme valmiiksi. Joko olette syöneet?\"\n\n\"Olemme.\"\n\n\"Niin vai!\" murahti itsekseen Heim.\n\n\"Aiomme juuri ruveta syömään\", sanoi Anna, \"meillä on viherjääkaalia.\"\n\nSitä nyt vielä! Se oli Heimin lempiruokaa.\n\n\"Tulin kysymään, voisimmeko saada lainata reen ja hevosen. Pojat tulevat\ntänään iltapäivällä.\"\n\n\"Kysy häneltä itseltään. Hän on salissa.\"\n\nHeim tempaisi oven auki: \"Sinun pitää sanoa, 'herra' on salissa.\"\n\n\"Oh!\" sanoi Telsche Spieker. \"Herra? Vai herrako? No, minkä herra\nsitte? Minunko? Vai tämän talonko? Paljoko on siitä hänen omaansa?\nTai edes itsensäkö? Eipäs! Ei itsensäkään herra! Sillä hän on istunut\nkahteentoista asti ravintolassa. Oh... Hän vaatii, että häntä kutsutaan\nherraksi! Herra Heiderieter!\"\n\nHeim siveli kädellään hiuksiaan: \"Mitä sinä tahdoit?\"\n\n\"Pyysin rekeä lainaksi.\"\n\n\"Minä itse käyn noutamassa pojat!\"\n\n\"Ei, minä noudan heidät.\"\n\n\"Sitte voit ajaa minun kanssani.\"\n\n\"Ei! Sinä minun!\"\n\n\"Nyt en ole edes rekeni herra. Tulen kohta teille.\"\n\n\"Meidän pitää ensin syödä!\" sanoi Anna.\n\n\"Herra on jo syönyt\", kuului Telschen ääni kyökistä.\n\n\"Voinhan istua ja katsella, kun syötte! Voinhan vai?\"\n\n\"Voithan hyvinkin. Mutta, tule sitte kohta kanssani.\"\n\nHeim meni hänen kanssaan heille, astuen hänen takanaan. Tytöllä oli\nomituinen lapa käydä; oli kuin hän -- niin paljon kuin hän kiirehtikin\n-- ensin aina olisi etsinyt paikkaa, mille astua. Se sai hänen\nkäyntinsä hiukan lapsellisen avuttomaksi. Hän astui niin varovasti ja\nniin arasti, kuin kulkisi hän ihan raivaamatonta tietä.\n\n\"Nyt on kai omatuntosi taaskin oikein hyvä?\" huomautti Heim ohimennen.\n\"Astut lumella, kuin kulkisit pilvillä.\"\n\nVilkas kinastelunhaluinen tyttömielensä älysi kohta näistä sanoista\nhänen omantuntonsa tilan.\n\n\"Missä olit eilen illalla?\"\n\n\"Eilen illalla? Käväisin kylän ravintolassa.\"\n\n\"Älä silloin kadehdi minulta hyvää omaatuntoani! Eilen hiukan! Huomenna\nhiukan.\"\n\n\"Mutta minne sitte menisi?\"\n\n\"Olisithan voinut tulla vaikka meille tai mennä pappilaan,\"\n\n\"Luuletko sinä, että minä aina viitsin olla järkevä.\"\n\n\"Etkös? Oh! Vai etkös?\"\n\n\"Olisittehan voineet kutsua minut.\"\n\n\"Eihän johdu mieleemmekään!... Tiedäthän, että aina olet tervetullut.\"\n\n\"No jättäkää silleen sitte!\"\n\nKyökissä, kun Heim oli mennyt sisähuoneeseen, sanoi tyttö\nkiireeninnokkaasti: \"Kuule, äiti, Heim meni sisään. Hän sanoo, että hän\non syönyt jo, mutta Telsche vilkutteli niin omituisesti silmiään. Älä\ntarjoa hänelle mitään!\"\n\nJa siten tapahtuikin. Ei tarjottukaan ja hän istui siinä, jäykkänä ja\nikävänä. Kaali tuoksui hyvälle, ja sitä jäi paljon.\n\nSilloin kantoi Anna loput kyökkiin: \"Pojat ovat nälissään\", sanoi hän.\n\"Pistän kaalin lämpiämään heidän varalleen. Oi, kuinka hauskaa, että\npojat tulevat!\"\n\nSitten kuuli, kuinka tyttö kyökissä rämisteli lautasia ja lauleli\nhiljaa yksikseen. Sitte rupesi ukko, joka oli sytyttänyt piippunsa,\npuhumaan viidennen käskyn käsittelystä opetuksessa ja laski kaiken\npainon lauseelle, 'että häntä autamme ja kolhoomme.' \"Sillä eiväthän ne\ntoki ketään surmaamaan rupea!\"\n\n\"Eivät\", vastasi Heim kuivasti.\n\n\"Mutta auttaa: sitä eivät he tee... noin sairaustapauksissa...\"\n\n\"Ja nälässä!\" sanoi Heim.\n\n\"Niinhän!\" tuumi ukko. \"Wittitkin olivat tänään päivällisillä luonasi.\nNäin heidän tulevan sinne. Mitä teillä oli?\"\n\n\"Hernelientä.\"\n\n\"Jahaa. Siksi siis et ottanut haukkaustakaan kaalia.\"\n\nUkko istui ikkunan ääressä kuin mikäkin maaton ruhtinas, puhalteli\nsuostaan mahtavia savupilviä ja katseli ulos lumimaisemaan.\n\nHeim rupesi luulemaan itsensä heikoksi. \"Käväisempä hiukan kyökissä\",\nsanoi hän.\n\n\"Ja minä käväisen hiukan maailmalla\", sanoi ukko ja kohotti\nsanomalehteään.\n\nAnna oli yksin pesemässä astioita; äitinsä oli mennyt hiukan levolle.\n\nHeim istahti tapansa mukaan ikkunapenkille ja katseli tyttöä vaieten.\n\n\"Tahdotko hiukan kaalia?\"\n\n\"Oh, kyllä. Jos sinulla on, ja jos vaan suot minulle?\"\n\nTyttö antoi hänelle hiukan kaalia pienellä lautasella, ja samalla\nkahvelin.\n\nHeim ei liikahtanutkaan, piti kahvelia ylhäällä ja siristeli silmiään.\n\n\"Pelkään, että käyn lyhytnäköiseksi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"En voi löytää tästä kaalia. Sanoisitko minulle, missä kulmassa tätä\nlautasta se on?\"\n\n\"Tunnusta ensin!\" sanoi tyttö.\n\n\"Herneliemen ovat Wittit kulettaneet meidän pihan piiristä pois. Anna\nminulle enemmän kaalia, tai särjen kaikki lautaset palasiksi.\"\n\nSilloin antoi tyttö hänelle kaalia.\n\nNiinpä tehtiin Heim Heiderieterillekin viidennen käskyn mukaisesti,\nvaikka vähän myöhään, kello oli jo yksi.\n\nMuutamaa tuntia myöhempään -- rupesi jo hämärtämään -- palasi reki\nkaupungista. Heimin ja Annan välillä istui Otto, seminaristi, jolla nyt\non hyvä paikka lähellä Hampuria. Takana, takapakilla istui Richard,\nlukkosepän oppilas, jalat oljilla täytetyissä puusaappaissa, ja uneksi\näidin joululeivoksista. Nyt on hän ensimmäisenä koneenkäyttäjänä\nmatkalla Kiinaan ja taaskin on lähenemässä jouluaatto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla istui Heim huonolla omallatunnolla kirjoituspöytänsä ääressä.\nHän ei ollut tehnyt mitään, ei yhtään mitään tänään koko päivänä, ja\ntaaskin tunsi hän itsessään vetoa pistäytyä kylän ravintolassa. Jos\njatkui tähän tapaan, niin mitä oli hänestä sitten tuleva?\n\nKirjoitushommansa eivät vaan tahtoneet oikein sujua, hän kun ei osannut\noikein ilolla ryhtyä niihin. Miksei hän osannut ryhtyä niihin ilolla?\nKaikki oli niin etäistä hänelle, mitä hän kirjoitti. Tuntui niin\nturhanpäiväiseltä, joutavalta ja naurettavalta. Ei ollut hänen omaansa,\nmitä seisoi tuossa paperilla..\n\nHän tuki päätään kädellään ja tuijotti ulos ikkunasta.\n\n\"Mitä olen nyt siis saanut toimeen oikein siitä saakka, kun läksin\nTübingeniin? Juossut luentosalista toiseen. Mutta kohta kun olen hiukan\nkurkistanut sisään, olen kohta livistänyt tieheni taas. Tieteellä on\nvaltaava kita. Aivan kuin haukottelisi joku krokodiili. Kun se kerran\nsaa ahmaistuksi ihmisen, niin silloin istuu elämäkseen pimeässä, ja\niäksi peittyy silmistä kaikki kaunis ja vapaa ja avara... Noh niin\nja... olihan sitäpaitsi ehkä hieman laiskuuttakin pelissä.\"\n\nHän sovittausi vaivalloisesti pitkille säärilleen, ja lähti raskain\npitkin askelin ovelle. Navetalta käsin kuului eläinten ammuntaa ja\ntorailua.\n\n\"Hiljaa siellä!\"\n\nTaaskin alakuloisesti ja levottomasti edes- ja takaisin.\n\n\"Pitäisi kirjoittaa jotain muuta kuin tuommoista! .. Jotain aivan\ntoista. Mutta enpä tiedä, mihin minun oikein pitäisi ryhtyä. Toisinaan\nnäkyy se minulle kuin purje, joka ilmestyy näkyviin ja taaskin katoo;\naivan kuin jono lokkia, jotka kääntyvät ja antavat valkeitten siipiensä\nhetkeksi vilahtaa auringossa. Mutta samassa on taaskin hämärää...\nPitäisi kirjoittaa jotakin, joka olisi vahvaa ja iloista ja tervettä\nkuin Fritz Witt. Kun olisi lukenut semmoista, pitäisi vetää henkeään\nsyvään kuin länsituulen puhaltaessa. 'Tuo oli raikasta ja ihanaa!'\nPitäisi tuntua ihmisestä kuin astuisi hän ulos tuomiokirkosta...\ntuomiokirkosta, eikä olisi siellä nähnyt heikonhentoja hurskailevia\nihmisiä raukeanhienoin käsin ja nöyrin silmin, vaan kuin olisi hän\nnähnyt itse mahtavakäyntisen puhdassilmäisen Siegfriedin ylevänuljaine\nryhtineen rinnallaan Kriemhildinsä. Jumalan edessä nöyrä! Semmoinen\npitää ihmisen olla, niinkauan kuin maailma seisoo. Mutta ihmisten\nedessä ylpeä: tahtoo sanoa: puhdas ja vapaa.\n\n\"Mutta siihen ei minussa ole miestä. Siihen eivät voimani riitä, eikä\nsilmäni ole tarpeeksi terävä. Ja kuitenkin täytyy minun... minun täytyy\nkirjoittaa jotakin, joka on hurskasta ja voimakasta, ja jossa on\nrohkeutta.\n\n\"Ja ell'en ole taiteilija, niin olen työmies sitte, vakava ja\nkunnollinen.\"\n\nHän astui ikkunan ääreen. Lumi näytti harmaalta hämärissä.\n\n\"Kohta täytän kolmenkymmenen! Ja mies roteva kuin tammi. Mitenkä sanoi\nTelsche? 'Sinun pitää mennä naimisiin'. Naimisiin? Mutta eihän minulla\nole leipää toiselle. Ja kenen kanssa sitte? Ingeborgin?\n\n\"Ingeborg! Ei, siitä ei synny mitään! Ensinnäkin niin eihän voi\nvaatiakaan, että hän huolisi minusta. On kasvanut Strandigerkartanossa.\nja muuttaisi Nummitaloon? Ei! Ja sitte emme sovi toisillemme. Tuo\non vanhaa viisautta, jonka sain oppia poikana. Rannerengas on vielä\nmerenpohjassa. Se toinen silloin, ruskeine käsineen...\" Hän puisti\npäätään. \"Omituinen kohtaus!... Ja se heidelbergiläistyttö sitte?\nKummallista! Poissa, mennyttä! Missä lienevät maailmassa hekin?\n\n\"Onpas tämä kurjaa.\"\n\nHän katseli, ajatuksiinsa vaipuneena, ulos kankaalle: \"Tuossa ulkona on\naava kangas, ja tässä sisällä lasin ja ikkunan kehysten takana minä,\nvarjokuva ihmisestä, en mikään ihminen. Tuo paperin tuhrailu tuossa on\nihan arvotonta. Ihmisillä ei ole säihkyviä silmiä. Äitelyksiä he ovat,\nilman uskoa ja ilman rakkautta. Vai onko asianlaita se, ett'ei minulla\nole uskoa ja rakkautta? Siitäkö se ehkä riippuukin?\" Hän ravisti\npäätään. \"Siitä ei se riipu. Syy on toinen. Se on aineessa, jonka olen\nvalinnut. Sen haamuissa ei ole mitään oikeata mehua... Minun pitäisi\nkuvata muinaisajan ihmisiä, mahtavaryhtisiä luonteita. Se ajatus on\njo usein lentänyt päähäni. Kirjoitan yliopistoon ja pyydän heidän\nlähettämään minulle kirjoja, että saisin tunkeutua syvemmälle maan\nhistoriaan.\"\n\nHän rupesi taaskin astelemaan edes- ja takaisin, levottomasti ja\nahdistuneena.\n\n\"Ei siitäkään lähde apua! Se ei voi riippua aineesta, niin tärkeä\nkuin se onkin. Se täytyy riippua minusta itsestäni. Luulenpa, että\nse riippuu siitä... siitä, etten seiso molemmin jaloin keskellä\nihmisten ja elämän pyörrettä. Minun pitää asettua seisomaan hajasäärin\nmolemmille tukeville jaloilleni ja pitää silmäni auki. Minun pitää\nnähdä elämä semmoisena kuin se on ympärilläni. Tuossa nyt esimerkiksi\nAndrees... ja Reimer Witt. Kun katson tuota omine silmineni ja omalla\ntavallani. Se on jotakin.\"\n\nHän näpäytti sormiaan ja asteli pitkin askelin huonetta, silmänsä\nrupesivat loistamaan. \"Pitää käydä asioihin käsiksi semmoisina\nkuin no ovat. Pitää katsella elämää, ja sitte etsiä sen lähteet.\nElämä kumpuilee ja versoo ympärillämme; mutta kuka näkee lähteet ja\nvesisuonet maan alla? Ihmiset seisovat ja ihmettelevät: kirjava on\nelämä, sekavaa pyörrettä!\n\n\"Eipä! Sillä on lähteensä ja juoksusuuntansa. Se on virta. Mistä se\ntulee? Minne se menee? Ken tietää vastata siihen, hän tietää enemmän\nkuin muut!\"\n\nHän teki liikkeitä pitkillä käsivarsillaan ja puhui ääneen itsekseen:\n\n\"Luulenpa, että nyt löin naulaa kantaan! Puhun siitä joskus\nIngeborgille. Asiat selkenevät, kun niistä saa puhua jonkun kanssa. Ja\nkenenkä kanssa muuten? Ainoastaan Ingeborgin! Mukava tyttönen hän on!\nIngeborg! Toverini!\"\n\nSilloin kuului joku ripeästi astuvan välikön poikki,\n\nJa Ingeborg ilmestyi oveen. Hän oli kokonaan suuren kyökkiesiliinan\npeitossa. Näytti aina, kuin olisi hän juuri tänään pukeunut uuteen\npukuun, niin uudelta näytti kaikki hänessä.\n\n\"Miksi tulit minua häiritsemään? Hyvä jumala!\"\n\n\"Mitä? häiritsemäänkö? Sinähän kutsuit minua!\"\n\n\"Minä... kutsuin sinua?\"\n\n\"Niin, huusit minua niin, että vanha rakennusrähjäsi tärisi.\"\n\nHeim istahti alas ja oli hiukan hämillään. Tyttö istui häntä vastapäätä\nhänen suureen kirjoitustuoliinsa, hänen molemmat kätensä olivat\nesiliinan taskuissa ja katseli hän vakavasti eteensä. \"Täällä sinun\nluonasi\", sanoi hän, \"on ilma raikas. Täällä tulee kohta kuin toiseksi\nihmiseksi. Mutta meillä kotona ovat kaikki kuin lyijytaakan alla.\nMaria on kuolon kalpea ja on kuin olisi hän ihan unohtanut kaiken\nympärillään. Ja Andrees...\" Hän hypähti ylös. \"Heim!\" sanoi hän.\n\"Olisitko ikinä uskonut sitä mahdolliseksi? Oi, kuinka kurjaa, kurjaa!\"\n\n\"Että hän on vuokrannutko...\"\n\n\"Oh... niin, sekin on halpaa. Mutta ajatteles; Andrees!... Hyljätä\nmeidät kaikki, noin raukkamaisesti ja lähteä ulos maailmalle tuon\nnaisen kanssa... Andrees!\"\n\n\"Hän on viisi vuotia asunut hänen perheessään.\"\n\n\"Ja sittenkin, Heim! Hänhän on Andrees, Andrees!\"\n\n\"Olet pitänyt häntä liika korkeassa arvossa, Ingeborg; samoin olen\nminäkin.\"\n\nIngeborg astui selin häneen ikkunan ääreen, ja kun Heim katsahti\nhäneen, huomasi hän, että hänen olkapäänsä nykähtelivät kuumaa\näänetöntä itkua. Silloin läheni hän Ingeborgia ja laski käsivartensa\nhänen olalleen.\n\n\"Milloin lähtee hän, Ingeborg?\"\n\n\"Luulon, ett'ei hän saa lähdetyksi. Se särkee hänen sydäntään, ja hän\ntuntee itsensä onnettomaksi. Hän näyttää ihan menehtyneeltä.\"\n\n\"Ehkä kääntyy vielä kaikki hyväksi.\"\n\n\"Mutta talohan on vuokrattu. Hänenhän täytyy pois.\"\n\n\"Sitte jäät sinä tänne... minun luokseni... Ingeborg, ja sitte... jos\nhiukankin voisit sietää minua ja minä... hiukan parantaisin itseäni,\nniin ehkä...\"\n\nNyt kääntyi Ingeborg, yhä vielä Heimin käsivarsi olallaan, häntä kohden\nja katsahti häneen. Silmissään taistelivat yht'aikaa kyyneleet ja nauru.\n\n\"Oh sinuakin, hyväseni! Kun näet minun itkevän!\"\n\n\"Näen ensikertaa sinun itkevän\", sanoi hän.\n\n\"Siinä se on!... Mutta tuosta ei synny mitään, mitä sinä äsken aioit\nsanoa, Heim! Me emme kunnioita tarpeeksi toisiamme. Olemme erinomaisia\nveljenä ja sisarena. Ihan esikuviksi kelpaamme kinastelussa ja taas\nsopimisessa! Mutta tuosta toisesta, siitä oi ikinä synny mitään.\"\n\n\"Noh, eihän siis, tuhma tyttöseni! Mutta lakkaa sitte itkemästä.\nSitähän ei voi kukaan ihminen sietää nähdä. Anna hänen mennä, minne\nmielii, ell'ei hän viihdy täällä meidän kanssamme.\"\n\nSilloin säikähti hän Ingeborgin suruista katsetta.\n\n\"Anna hänen mennä, sanot sinä!\" Sitte jatkoi hän, silmissään ja\näänessään ilme, ikäänkuin sillä, jonka ajatukset ovat kokonaan\ntoisaalla: \"Tule pian käymään Strandigerkartanolla, Heim! Kuuletko?\"\n\nJa livahti pois.\n\n\"Tule tänä iltana vielä tänne\", huusi Heim hänen jälkeensä. \"Minulla\nolisi vielä jotain puhuttavaa kanssasi.\"\n\nHiukan vielä suunniltaan meni Heim kyökkiin. Alkoi jo hämärtää.\n\nSiellä istui pikku-Fritz puupenkillä lieden ääressä, hänellä oli kädet\ntaskuissa, ja polvet koukussa allaan ja katseli hän paksun pannukakkua,\njoka paistua porisi pannussa. Näki tuossa matalassa tuvassa ainoastaan\navoimessa takassa palavan tulen ja sen yläpuolella avoimen mustan\ntakka-aukon, sekä Fritz Wittin kirkkaat silmät, joissa myöskin kiilui\ntuli.\n\nHän ei kääntänyt pellavapäätään valkeasta, kun hän kuuli Heimin\ntulevan, hän virkkoi ainoastaan; \"Se pitää kääntää, muuten käryy se!\"\n\nHeim älysi kohta, että oli todellakin vaara käsillä: Ei ole veistä\nmissään.\n\n\"Veistä? Ei siihen veistä tarvitakkaan! Kierauta se ympäri vaan!\"\n\nHeim katseli arasti pannua kohden. Tuollaiset tehtävät saivat hänet\naina neuvottomaksi, eikä hän suuresti luottanut itseensä semmoisissa.\nMutta silminnähtävä vaara pakoitti hänet toimimaan.\n\n\"Varo nyt! Nyt se lentää!\"\n\nPannukakku lensikin pannusta kuin villihanhi ja ylös pimeään\nsavupiippuun. Molemmat kurkistivat sen jälestä. Heim seisoi suu auki ja\npannu kädessä valmiina ottamaan asianomaisesti vastaan, kun pannukakku\nsuvaitsisi palata. Mutta se ei palannut Fritz Wittin silmissä rupesi\nmustenemaan.\n\n\"Se ei tulekkaan!\" sanoi hän ja hengähti syvään. \"Se on jo pitkät\nmatkat ulkona savupiipusta.\"\n\nHeim laski pannun kädestään paininjalalle, niin että sälähti. \"Niin,\njos se yhä lentää, niin on se kyllä ulkona savupiipusta. Niitä\nnaishupakkoja! Ne ovat syynä kaikkeen. Telsche!\" huusi hän.\n\nMutta Telscheä ei kuulunut.\n\n\"Sinä heitit liika kovasti\", sanoi Fritz. \"Äiti sanoi aina, että sinä\nolot kovin viisas, mutta kosk'et näy osaavan kääntää pannukakkua\nedes...\"\n\n\"Poika, sanos nyt, missä pannukakku on!\"\n\n\"En minä tiedä! Taivaassa!\"\n\n\"Eivät ne siellä mitään pannukakkuja syö.\"\n\n\"Eivätkö?... Ja minä olen kuullut, että siellä olisi kaikki hyvää?\"\n\n\"Ilman pannukakkuja. Sitä et sinä vielä käsitä.\"\n\nMolemmat katselivat synkeinä eteensä. Fritz ajatteli pannukakkua, Heim\nTelsche Spiekeriä.\n\nFritz kurkisteli ylös savupiippua kohden.\n\n\"Heim! Heim! Tuolla... riippuu se... paistinkoukussa, yhtenä\nnyttyränä.\" Yhdellä hypähdyksellä oli poika penkillä, astui toisella\njalallaan liedelle ja tähysteli ylös pimeään savutorveen. \"Tuossa se\nriippuu. Aivan silavakimpaleen vieressä.\"\n\n\"Sukulaistunnetta, sukulaistunnetta, Fritz! Anna se alas!\"\n\nHän nosti pojan molemmilla voimakkailla käsillään valkean ylitse. \"Ota\nvarovasti siihen!... Ja nopeasti nyt, poikaseni! Telsche Spieker tulee.\nJoko sait sen?\"\n\n\"Ylemmäksi! Täällä savuaa.\"\n\n\"Joko sait?\"\n\n\"Ylemmäksi!\"\n\n\"No, joko nyt?\"\n\n\"Ei... jakkuni on tarttunut jonnekin. Oh, täällä savuaa... Minä en\npääse alas. Niin karvasta!\"\n\n\"Nyt on poika koukussa.\"\n\nPannukakku putosi läiskähtäen pannun viereen. Ylhäältä savupiipusta\nkuului kovaäänistä avunhuutoa.\n\nSilloin hypähti Heim liedelle. Yläruumiinsa katosi pimeään. Näki\nainoastaan Heimin sääret ja Fritz Wittin säpylöitsevät jalat. Silloin\n-- tietysti juuri silloin -- astui Telsche Spieker kyökkiin ja hänen\ntakanaan ilmeni Ingeborgin vaalea pää. Tämä älysi ensiksi asiain tilan\nja nosti lattialle pojan. Pojan kasvot olivat ihan nokiset ja silmistä\ntippui kyyneliä, hän katsoi kuitenkin kohta pannukakkua.\n\n\"Syö se, poika!\" sanoi Telsche ärneissään ja nosti hänet puupenkille.\n\n\"Minä aioin kääntää pannukakun\", sanoi Heim, \"mutta se ei onnistunut.\"\nHän katsahti Ingeborgiin: \"Älä naura!\" sanoi hän ja kohotti molemmat\nkätensä ilmaan.\n\n\"Naurako?\" sanoi Telsche. \"Tuommoisille tuhmuuksille.\"\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\nTelsche pani uuttu taikinan pannuun: Heim pesi kätensä, Ingeborg istui\nFritz Wittin rinnalle penkille.\n\n\"Katsos Ingeborg! Minä aioin kerran oikein juurtajaksain keskustella\nkanssasi siitä, mihin runoilijan ominaisuudet oikein perustuvat.\"\n\nTelsche laski kolistellen taikinakaukalon liedelle: \"Puhuisit ennemmin\nlehmäkaupan ominaisuuksista. Punike lypsää kovin huonosti.\"\n\n\"Tule Ingeborg! Mennään saliin!\"\n\nIllallisen jälkeen sovitti Telsche niin, että hänellä oli työtä\nväliköllä. Hän järjesteli siellä, lakaisi ja aukaisi suuren arkun, joka\nseisoo salin seinällä oikealla lasiovesta. Ulko-ovi oli auki, vaikka\npuhalsikin kolea itätuuli tiellä. Ja sittenkin oli Reimer Witt vähällä\npäästä huomaamatta ohitse, niin pitkin askelin riensi hän asemalta\nkotiin. Hän kiirehti lastensa luokse. Hänellä oli pitkävartiset\nsaappaat jalassa ja kädessä piiska ja näytti hän hyvin komealta siinä\nvinhaan ja voimakkaasti astuessaan. Hän oli jo ennättänyt ohitse, ja\nTelschen täytyi huutaa häntä, niin epämieluista kuin se olikin.\n\n\"Reimer, kuulehan!\"\n\nReimer kääntyi ympäri ja seisoi samassa hänen edessään ja katsoi\nlumeen. Mutta nyt rupesi Telschen sydäntä tykyttämään, eikä hän\nkeksinyt mitään jokapäiväistä puheenalkua.\n\n\"Sinun ei tarvitse yhtään olla huolissasi lasten tähden nyt, Reimer.\nPäivällistä ovat he saaneet, ja nyt illalla lähetin heille sitäpaitse\nmuutamia pannukakkuja.\"\n\n\"Siitä ansaitset kiitokset. Mutta missä on Antje sitte?\"\n\n\"Hän käväsi apteekissa. Oli tullut kirje sieltä.\"\n\nReimer antoi päänsä painua: \"Onpa tuo kurjaa, Telsche.\"\n\n\"Sinun pitää ottaa itsellesi emännöitsijä, Reimer. Tuo ei käy\npitemmälti päinsä.\"\n\n\"Niin... mutta, kuka tulee minulle? Pitääkö minun ottaa joku\nvaivaishuoneesta tai kadulta. Kuka muu tulisi minun luokseni seitsemine\nlapsineni? Ja lisäksi Antje.\"\n\n\"Antjen kanssa tulee hyvin toimeen, häntä täytyy vaan ohjata hiukan.\"\n\n\"Mikään kelpo nainen siihen ei suostu, Telsche. Senhän tiedät. Nuo\nlapset eivät ole mitään leikkiä.\"\n\n\"Koetan katsella, Reimer, tunnenhan useita naisia, jotka ovat vapaita\nkuin minä, ehkä löydän jonkun, joka sopii. Mutta kunnollisen sen pitää\nolla. Muunlainen saisi sinut ihan hunningolle.\"\n\n\"Hän. Kunnollisen sen pitää. Muunlainen olisi minullekin\nvastoinmielinen. Ja jos sinä jotakin suosittelet, niin on se oleva\nhyvä. Teet minulle suuren palveluksen. Olen todellakin vaikeassa\nasemassa.\"\n\n\"Sitä olet... No, hyvää yötä, Reimer! Ja älähän suotta ole allapäin.\nKatselenpa, ehkä jo jouluillaksi keksin jonkun.\"\n\nTelsche nyökäytti päätä hänelle, katsahti lumeen ja kääntyi pikaisesti\npoispäin.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nJouhin aattopäivä oli kirkas ja selkeä talvipäivä. Kankaalla lepäsi\ntuores lumipeite puhtaan valkeana kuin uusi puhdas pöytäliina\njoulupöydällä. Aurinko kurkisteli vielä rantavallin ylitse. Taivas oli\npilvetön. Näki että juhla-ilta oli muodostuva semmoiseksi, jommoisen\nsen pitääkin olla: yläällä kimaltelevia tähtiä, alaalla valkeaa lunta,\nkoko maailma hiljaisena ja odottavana.\n\nSilloin täytyi Andrees Strandigerin huoneesta, jossa hän oli ollut koko\npäivän, ulos vapaaseen ilmaan. Pyssy olallaan lähti hän ilman päämäärää\ntaivaltelemaan ulos valkealle lumikankaalle. Tehden pitkiä loikkauksia\npakeni joku jänis löyhässä lumessa. Antoi sen loikata. Palaisiko hän\nkotiin ja sanoisi noille ihmisille: \"Olen ampunut jäniksen teille.\"\n\nKun hän näki Wodaninkukkulan lähellään, oli aurinko lähellä laskuaan.\nHän nousi kukkulaa ja katseli tuolle hiljaiselle nukkuvalle lakeudelle\nedessään, jota rajoittivat rantavallin valkea, suora juova ja\nStrandigerkartanon tummat jalavat syrjempänä. Tuo kaikki oli ollut\nhänen omaansa! Oli ollut! Kahdeksitoista vuodoksi oli hän myynyt tuon\neräälle toiselle, oli myynyt, kuten myydään vanhanaikaiset vaunut, että\nsaataisiin sijaan uudet ja hienommat, joissa oli pehmeämmät patjat.\n\nAlakuloisena ja tuskastuneen näköisenä seisoi hän siinä ja katseli,\nkuinka aurinko laski mereen. Ja kun hän yhä seisoi siinä keskellä\nhiljaista maailmaa, vastapäätä koko synnyinseutuansa, joka päivä\npäivältä hiipi yhä lähemmälle sydäntänsä, ja kun hän säikähti ja\nkavahti kolkkoa ja synkeätä nykyisyyttä, pakeni hän kuin apua anova\nmenneisyyteen ja kutsui sen ystävällisiä kuvia iohdutuksekseen. Silloin\ntulikin menneisyys hänen eteensä ja puhui entisistä ajoista.\n\nYön usvat ylenivät metsästä ja etenivät hitaasti kankaalle; marskeilta\nleijaili ystäviä niitä vastaan ja kohottivat käsiään niille. Sitä\ntervehtelyä, viittoilua, häilyilyä tuossa kankaalla!\n\n\"Kolme teitä oli! Sinä ja Frans ja Heim. Ja sinä olit ensimmäinen.\nSen sanoivat kaikki, Eschenwinkeliläisetkin. Ja sittemmin, lukiossa,\nolit sinä lahjakkain, tiedoistasi varma. Heim oli huoleton, hän\nuneksi muista asioista. Fransilla ei ollut ylimaankaan halua\nkirjaopiskeluihin, häntä veti ja kutsui elämä ympärillään. Heim oli\naina, kuin istuisi hän kuutamossa, ja uneksi. Frans oli aina kuin\nmarkkinoilla, ja kulutti aikansa niitten hälinässä. Mutta sinä olit\nkuin tienkäyjä, olit silloin kuin ripeä jalankulkija, joka lupasit\ntulla kotiseutusi ylpeydeksi ja turvaksi.\n\n\"Mutta sitte tulit ensikertaa suurkaupunkiin ja opit sukulaistesi\npiirissä näkemään elämää ihan toiselta kannalta. Sait nähdä, että\nmuutamat olivat luodut palvelemaan, toiset käskemään, muutamat tekemään\ntyötä, toiset nauttimaan. Oli ihan toista se elämä, kuin mitä oli\nkirjoista opittu. Silloin muutuit vähitellen -- itse et huomannutkaan\nsitä? jyrkäksi ja kovaksi. Kun tulit kotiin, niin, kun kohtasit ensi\nkertaa Rieke Wittin, annoit hänen seistä, kun hän aikoi ystävällisesti\ntervehtiä sinua: 'Olen iloinen, Andreas, että taas olet täällä.' Sinä\nsanoit Heimiä suoraan päin silmiä, että hänen isänsä oli kieropäinen\nmaamoukka, ja laiminlöit käydä tervehtimässä Halleria.\"\n\nKylmän aution kankaan poikitse lähenivät häntä ystävänsä: tuli\nHeim Heiderieter, pitkä pojan hoivakka, kasvot synkkinä ja itkusta\nväännyksissä, silmissä suuret kyynelet. Astui ohitsensa Rieke Witt\nkumaraselkäisenä ja uuvuksissa, ja Maria Landt, puettuna vielä lyhyeen\nhameeseen ja hiukset vapaina, vältti häntä ja seurasi Rieke Wittiä.\n\nUsvakuvat hälvenivät.\n\nPensaikosta kuului askelia, jotka lähenivät. Kun hän kääntyi katsomaan\nsinnepäin, läheni sieltä kankaan poikitse eräs nuori mies, seurassaan\nnainen. He eivät kumpikaan huomanneet miestä kukkulalla, mutta tämä\nnäki heidät. He olivat huonosti puetut, heillä oli vaatenyytti\nkainalossa, ja kasvoissaan oli jotain levotonta. Hän ei ollut koskaan\nnähnyt heitä, sikäli kuin hän muisti, mutta he puhuivat hänestä.\n\n\"Strandiger kuuluu viettäneen hurjaa elämää kaupungissa. Mutta panenpa\nvetoa, että hän tänä iltana kuitenkin menee kirkkoon.\"\n\n\"Tuo ei oikein soinnu yhteen.\"\n\n\"Siinä suhteessa olemme me molemmat rehellisempiä\", sanoi mies. \"Me\nhiivimme pois sieltä ja vietämme jouluamme vanhassa metsämajassa.\"\n\nHe nauroivat kumpikin.\n\n\"Mutta Maria Landt!\" sanoi tyttö.\n\n\"Niin, hän on poikkeus!\"\n\n\"Kun tulee mieleeni hän, niin kääntyisin takaisin ja menisin kirkkoon.\"\nTyttö pysähti. \"Mutta siksipä ei huolikkaan hän hänestä miehekseen.\nHän... hän ei, suoraan sanoen, ole kylliksi puhdas ja hieno Marialle.\"\n\n\"Sinä olet tarpeeksi hieno minulle.\"\n\n\"Niin. Me sovimme yhteen. Niin! Mutta hiljaa nyt! Älä puhu noin! Kohta\non jouluaatto.\"\n\n\"Mitä meillä on sen kanssa tekemistä?\"\n\n\"Ell'ei meillä olisikkaan mitään sen kanssa, niin on sillä ainakin\nmeidän kanssamme. Ell'emme me rakasta Herraa, niin rakastaa hän ainakin\nmeitä. Siksi tahdonkin rukoilla tänä yönä.\"\n\n\"Ikäänkuin siitäkin jotain apua lähtisi...\"\n\n\"Teen sen vaan hänelle kunniaksi, en itseni tähden. Onhan hän sentään\ntahtonut auttaa meitä.\"\n\n\"Noojaa... ottakoon tuosta nyt selvän!\"\n\n\"Puhtaille, Maria Landt'ille ja kaikille lapsille, niille kaikille\nmerkitsee hän jotakin, että he pysyisivät puhtaina.\"\n\nHe jatkoivat kumpikin matkaansa ja hävisivät näkyvistä samalle tielle,\njolle menneisyyskin oli kadonnut.\n\nStrandiger seisoi ja kuunteli. Kaupungista käsin kuului hiljaisen\nhämärän halki joulukellojen kumahtelua. Niiden kaiku tuli kuin\npehmeillä vierivinä meren aaltoina, ne tulivat, yksi toisensa jälkeen,\nviistoon yli kylän ja kankaan, vierähtivät metsää vastaan, ponnahtivat\nsieltä takaisin ja nousivat ylös Wodaninkukkulalle ja humahtivat hiljaa\nkysyen tuon yksinäisen miehen luokse.\n\nKankaalla alkoi hämärtää.\n\nSilloin vaikenivat kellot hetkeksi. Silloin läheni etelästä kankaan\npoikitse eräs mies.\n\nHän oli vanhuuttaan kumarassa, vanhuuttaan, joka oli hänelle tullut\nvarhain, sillä liikkeistään päättäen ei hän nähtävästi vielä ollut\nkuudenkymmenenkään vanha, Hänellä oli kumaraisella selällään sitäpaitsi\nraskas matkalaukku. Hän oli ulkonäköään kuin joku noita, jotka\nkodittomina kuleksivat ympäri maakuntaa, jotka onnettomuus tai laiskuus\ntai joku pahe tai paha omatunto on ajanut liikkumaan kylästä toiseen,\nkadulta toiselle; niitä, jotka kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoina\njättävät kotinsa, ja seitsemänkymmenen vuoden vanhoina eroavat elämästä\njonkun yömajan nurkassa.\n\nMies kahlasi vaivalloisesti lumessa kylää kohden. Kun hän asteli\nsiten, ja oli tullut aina Wodaninkukkulan sivulle, kohotti hän päätään\nja katsahti ympärilleen. Ensin olivat kasvonilmeensä tylsät, mutta\nsitte vilkastui huomionsa, hän kohotti kätensä otsalleen... \"Mitä tämä\non?... Olenhan nähnyt monta tuommoista hoikkaa neulaa, kuin tuo tuolla\npuiden takana ja monta tuommoista kylää... kuin tuo tuolla. Tähän on\njouluaatto syynä...\"\n\nHän astui pari askelta ja kompastui; nuttunsa liepeet lyödä lerpahtivat\nsääriään vastaan, hän nousi taas ylös' ja ravisti päätään.\n\n\"Tuo oli joku keitinkuoppa. Tuommoisia kaivavat he täällä kun tehdään\nheinää, he polttavat valkeaa niissä.\" Hän katsahti ylös ja katsoa\ntirkisteli kylää kohden, ja kun samassa sumu- ja usvaharso hiukan\nkohottautui ja ensimmäinen tähti ilmestyi vartiopaikalleen, oikealla\nkirkontornin yllä, tarttui mies molemmin käsin harmaihin hiuksiinsa:\n\"Kotini!\" kirkasi hän. \"Kotini!\"\n\nKirkolta käsin kumahteli taaskin raskaissa paisuvissa aalloissa\nkellojen syvä soitto, nyt rupesi kuulumaan kyläkellojenkin ääni ja\nlähettivät ne ensimmäisen rivakan kolmisointunsa kankaalle. Kuuli\nselvään, kuinka ne kutsuivat: \"vaeltaja... tule tänne!...\" Mutta\nukko ravisti päätään ja taitti syrjään ja meni metsään, jonne nuo\näskeisetkin vaeltajat olivat hävinneet.\n\nStrandiger purasi hampaansa yhteen. Jäseniään puisti kylmä. Sumut\nhaihtuivat: tähtiä tuikahti palamaan kaikkialle taivaalla. Missä niitä\nvilahti näkyviin, sinne ne jäivät paikalleen tuikuttamaan. Kuu istuutui\nvaltaistuimelleen taivaan salissa.\n\nVielä kun hän seisoi siinä paikallaan, tulivat metsästä Reimer Wittin\nkolme lasta, Bertha kurkisteli kirkkaine silmineen kummallekin puolelle\ntietä kuin metsäkauris. Vieressään talutti hän pikku Fritziä. Hänen\ntakanaan asteli Karsten, kainalossaan pieni joulukuusi.\n\n\"Nähkääs\", sanoi Karsten, \"kuinka pimeätä on. Meitä ei näe kukaan.\"\n\nFritz käydä kahlusti vaivalloisesti lumessa: \"Kuule, Bertha, onko\nHaller jo kertaakaan sanonut teille, missä hyvä Jumala asuu?\"\n\n\"Senhän tiedän muutenkin!\" sanoi Bertha. \"Hän asuu tuolia ylhäällä.\nVoihan nähdäkkin sinne.\"\n\nFritz tuijotti ylös tähtiin ja kompastui, niin että hän kaatui. Kun hän\ntaas oli päässyt pystyyn, itki hän. \"Äiti voisi kernaasti joskus tulla\nmeitäkin katsomaan, koska hän asuu niin lähellä. Meillä on aina niin\nkylmää. Mutta hän ei viitsi vaan.\"\n\nMolemmat toiset nauroivat. Bertha veti häntä nopeasti jälissään.\nKarsten puhalsi käteensä, joka oli kangistunut joulukuusta pidellessä.\n\"Kuule\", sanoi hän sitte, \"voisithan joskus lähteä hänen luokseen.\nEihän sinne niin pitkää matkaa ole. Katsos vaan tuonne.\" Ja hän osoitti\nsinne, jossa kuu oikealla metsästä yleni vaaleitten pilvien takaa.\n\n\"Voiko sinne mennä käyden?\" kysyi pikkupoika.\n\n\"Jouluaattona\", sanoi Bertha, \"ovat ovet auki sinne Kristuslapsen\ntähden, joka silloin tulee enkelien kanssa alas. Tiedäthän sen toki. Ne\navataan niin selkoselälleen, kuin Heim avoi riihensä ovet, kun hän ajoi\nruista sisään.\"\n\nHe nauroivat, niin että kaiku kiiri kauas kangasta.\n\nSitte tuli hiljaista. Lapset häämöttivät enää vaan kolmena pilkkuna\nkaukana. Ainoastaan hiukan selvemmät olivat ne kuin varjot, jotka\nympäriltä vaelsivat kankaan poikki. Sillä kankaalla heräsi vähitellen\nelämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljännestuntia myöhemmin astui Andrees pappilan työhuoneeseen.\nFrisiuksella oli jo virkatakki yllään ja kirjat kainalossa. Silmänsä\nolivat syvällä, ja niissä oli jotain kuumeista ja jouluista.\n\n\"Mistä tulet sinä pyhänä iltana, Andrees?\"\n\n\"Menin kankaan poikitse, ja silloin tuli mieleeni pistäytyä luoksesi ja\nsanoa hyvästit. Nyt seuraavina päivinä on sinulla runsaasti työtä. Minä\nmatkustan kohta juhlan jälkeen.\"\n\nFrisius pudisti päätään: \"Omituinen ja kirjava on aika. Ihmiset\nhylkäävät kotinsa ja kotiseutunsa, joka on kasvattanut heidät,\nhylkäävät uskonsa, joka on todistanut itsensä todeksi. Sinä hylkäät\nmolemmat. Olet kaksinverroin koditon.\"\n\nStrandiger katseli sanattomana eteensä, huulensakin olivat kalvenneet.\n\n\"Mieltäni karmii\", sanoi Frisius, \"että joudun käyttämään tällaista\npuhetapaa vastaasi nyt kun pyhä yö Laskeutuu ihmisille. Minun koko\nsydämeni värähtelee ilosta. Olisin koko elämäni ollut kuin varpunen,\njolla ei ole siipiä, ell'ei minulla olisi ollut tätä iloani Jumalan\nasian puolesta. Ja nyt tulet sinä, tuon vakavan ja kelvollisen Fredrik\nStrandigerin, joka valitettavasti joutui liika aikaiseen hautaan, ainoa\npoika, ja sanot minulle: 'Olen laittanut itselleni siivet pahvista, ja\nlähden niillä ulos maailmaan.'\"\n\n\"Löytyy monta, jotka tulevat toimeen ilmankin sitä uskoa.\"\n\n\"Se ei ole totta! Sinä tiedät, ettei se ole totta. He nauravat, mutta\nse nauru ei lähde sydämestä. He elävät, mutta heidän elämänsä ei ole\ntervettä. He eivät käy, he juoksevat tai hoipertelevat, tai istuvat\nhe tien vierellä ja itkevät. Mutta pitää veljensä kättä kädessään\nja katsoa Jumalaa hänen puhtaihin silmiinsä, se on elämää. Olenko\noikeassa? Tai sano minulle, miksi tulet toistamiseen minun luokseni?\nNämä käyntisi eivät ole mitään kohteliaisuuskäyntejä. Mitä etsit\nvanhalta yksinäiseltä mieheltä? Sielusi halajoitsee kuulla uskosta,\nrakkaudesta ja toivosta. Kaiken tuon inhottavan sekasoiton jälkeen\nhaluat taas kuulla kirkonkellojen oikeata puhdasta kolmisointua.\nSiksipä et hennokaan ja voikkaan jättää kotoasi ja kotiseutuasi.\"\n\nSilloin kääntyi Strandiger poispäin ja tarttui oven ripaan. Mutta\ntoinen ei tahtonut laskea häntä sillä tapaa pois kotiseudulta, ja\nhädissään kirkasi hän.\n\nSilloin kääntyi Strandiger takaisin jäykästi ja puisevasti, kuin olisi\nhäneen tarttunut kaksi kättä, jotka käänsivät hänen kuin luudan.\n\n\"Minulle on annettu kylmä ja kuivakiskoinen järki\", sanoi hän, \"ja\nsiksi en kiinnitä suurta huomiota noihin asioihin.\"\n\n\"Erehdystä! Järkesi ei sinua estä, vaan sydämesi! Jos ihminen jättää\nJumalan, niin älköön hän silloin syyttäkö järkeään, joka on selvä, vaan\nsydäntään, joka on epäpuhdas. Tuhlaajapoika ei jättänyt isänsä kotoa\nsentähden, että elämä siellä oli liika sekava hänen ymmärtääkseen, vaan\nsentähden että se oli liika puhdasta ja siivoa hänelle. Miten sanoo\nHerramme? Jos kuka tahtoo tehdä Jumalan tahdon? Se ei riipu selvästä\njärjestä, se riippuu hyvästä tahdosta.\"\n\n\"On löytynyt monta suurta ja jaloa miestä, joilla ei ole ollut uskoa.\nAjattele vaan Fredrik Suurta esimerkiksi: hänellä ei ollut uskoa.\"\n\n\"Uskonsa ei ehkä ollut suuri ja toivonsa vahva, mutta hänellä oli\nrakkautta. Hän palveli kansaansa kuolemaansa asti. Hän on hankkinut\nmaata kymmenille tuhansille, sadoille tuhansille on hän hankkinut\nleivän ja miljoonille on hän esikuvana uskollisuudesta. Rakkaus on\nsuurempi kuin usko ja toivo. Missä ei ole rakkautta, joka osoittautuu\nteoissa, siellä ei ole kristillisyyttäkään.\"\n\n\"En luullut, että olisit noin vapaasydäminen.\"\n\n\"Kristinusko on maailmankatsantokanta, joka yhtähyvin voi olla tarpoen\nBerlinin tiheimmästi asutulla kadulla kuin Flackelholmilla.\"\n\n\"Entä ne sitte, jotka eivät tahdo elää sen mukaan? Jotka elävät\nitseänsä varten?\"\n\n\"Andrees! Niin totta, kuin olet vaativa vuokran Frans Strandigerilta,\nkun tulee Pyhäinmiestenpäivä, niin totta on sinultakin viimeisenä\npäivänä vaadittava vuokra kaikesta, mitä sinulle on annettu.\"\n\nStrandiger avoi hitaasti ovea valmiina lähtemään.\n\n\"Et nyt vasta lähde vieraille maille. Olet jo kauan ollut siellä. Olet\njo siinä kohdassa, josta sanotaan: 'Ja tuli kallis aika maahan, ja hän\nrupesi näkemään nälkää'. Sinullakin on nyt edessäsi 'kallis aika'.\nSiksi tulet luokseni! Minkätähden aiot jättää hyvästit minulle?\" sanoi\nhän korkeammalla äänellä. \"Eihän sinulla ole voimaa lähteä. Jumala\nja kotiseutu kutsuvat sinua jo. Sielusi kuulee sen kutsun, ja on\nlähtemäisillään lentoon.\"\n\nSilloin antoi Strandiger päänsä painua ja lähti ulos.\n\nKun hän tuli kirkkotarhan yli, tuli häntä vastaan kyläläisiä. He\ntervehtivät häntä kuin vierasta ja puhella supistelivat keskenään.\nEschenwinkeliläiset katsoivat maata kohden ja väistivät häntä lumeen,\njota oli tasaisiksi tallatuilla haudoilla. Kirkossa kuului jo\nlauleltavan:\n\n    Enkeli taivaan lausui näin.\n\nHän kuuli selvästi sanat, hän tiesi myöskin kenen sydämestä nuo sanat\nensiksi olivat lähteneet, oikean voimakkaan saksalaisen miehen, jonka\najatus oli kuin kotkanlento, jonka sana oli kuin alaisimen helähdys,\nja jolla oli rohkeutta seistä yksin koko maailmaa vastaan. Ja oli\nkuitenkin laulanut tuon lastenlaulun! Ja vanhat ja nuoret lauloivat\nsitä hänen jälissään.\n\nHän meni kirkon ohitse.\n\nStrandigerkartanossa istuivat kaikki seurusteluhuoneessa. Frans\nistui klaveerin ääressä, ja koetti soittaa sitä torvikappaletta.\njonka se rykmentti, jossa hän oli palvellut, oli omistanut omakseen.\nRukouskellojen ääni kuului tuon tuostakin soiton välitse kuin lapsen\nääni keskeltä kavioiden kopsetta. Lena oli laskenut vasemman korvansa\ntuolin nojaa vastaan, oikealla korvallaan piti hän sormuksilla\nkoristettua oikeaa kättään. Siten istui hän ja luki erästä kirjaa,\njonka Frans oli tilannut, hänelle uusimpana uutuutena Berlinistä, eikä\nkellojen ääni voinut tunkeutuu hänen sieluunsa, koska hän nyrkillä\nkäsin seisoi sitä vastaan jo ovessa. Vanha Hobooken asteli tapansa\nmukaan viistoon poikki huoneen, hän asteli levottomalla hätäisyydellä\nikäänkuin näätä, joka on joutunut vangiksi kanatarhassa. Kellonsoitto\netsi hänenkin sieluaan, mutta se löysi sen sijassa ainoastaan kiven,\njolle oli kaiverrettu joitakin kuolleita numerosarjoja.\n\nSilloin astui sisään Andrees Strandiger, katse synkkänä ja koko kasvot\nsurun kuivaamina ja katkerina. Kun hän nyt näki nuo tuossa yhdessä,\nheräsi hänen mielessään vanha lapsuuden muisto, kuinka vanhempansa\nennen muinoin olivat viettäneet jouluiltaansa tässä samassa huoneessa,\nja hän johtui ajattelemaan, kuinka hänen äitinsä klaveerin räikeä kova\nääni nyt repi sieluansa. Silloin naurahti hän kovaäänisesti.\n\nMolemmat nuoret kuulivat kohta oudon vivahduksen hänen äänessään\nja kummankin kasvot hienoine rohkeine piirteinen kohottautuivat\nhäntä kohden. Mutta vanha Hobooken oli kuuro ja sokea, kun hän teki\nlaskujaan. Hän jatkoi niitä vaan: \"Paljonko lasket suunnilleen olevan\npuhdasta tuloa hehtaarista marskimaata, Frans?\"\n\n\"Jos sinä tallaat sitä, täti, niin kasvaa se ainoastaan ohdaketta.\"\n\nSilloin jäi Hobooken seisomaan, kädet selän takana, ja katsahti\nterävästi häneen: \"Olet päissäsi.\"\n\n\"Ja miks'en olisi? Sinä teet laskujasi, tyttäresi lukee roskaromaaneja,\npoikasi soittaa hyökkäysmarssia; minä juon. Sehän sopii kaikki mainiosti\njouluaattona?\"\n\nSilloin riensi Lena häntä kohden, ja kun ei hänelle johtunut mieleen\nmitään parempaakaan, sanoi hän: \"Sinä saat pääni särkemään.\"\n\n\"Pääsi särkemään? Sinuakin! Mikä särky on minun päässäni! Että\nlaskinkin teitä kettuja tänne kattoni alle!... Ulkona on kaikki\nsulaa eloa ja elämää. Koko luonnossa, ihmiset ja henget etunenässä,\nhäärää ja hyörii kuin muurahaiskeossa. Mutta te olette kuin mitäkin\nvahanukkia. Painaa nappua vaan, ja sinä lasket, ja sinä vilkutat\nviekkailla silmilläsi ja sinä himoitset lähimmäisesi huonetta ja\nvaimoa. Tiedättekö, että tänään on juhlailta? Kirkossa laulavat ihmiset\nkuin enkelinäänin 'Enkeli taivaan lausui näin'. Menemmekö kirkkotarhan\naitauksen taa kuuntelemaun? Sisäpuolelle emme ansaitse astua. Me emme\nole tarpeeksi hyviä, emme paikalle, emme ihmisille. Emme läheskään\ntarpeeksi hyviä! Minä menen äitini luokse.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko taivas oli yhtä ainoata valonvärjyä. Tähdet astuilivat tietään ja\nväreilivät. Niin kylmä ja kirkas oli ilma.\n\nWittin lapset istuivat pöydän ympärillä. Isä oli lähtenyt tuntia sitten\nja oli Strandigerkartanon tallissa ruokkimassa hevosia sillävälin\nkun Hinnerk Elsen säntillisenä miehenä oli mennyt kirkkoon. Lapset\nkinastelivat tai itkivät tai rakentelivat he ilmalinnojaan. Pikku Hannu\noli nukahtanut ja makasi lattialla, hänen jouluiltansa oli jo vietetty.\n\nAntje oli lähtenyt ulos. Kun iltapäivällä ei vielä ollut kuulunut\nmitään leivoksia tai omenoita, otaksui hän levottomuudessaan, ett'ei\nenää tulisikaan mitään ja että niinhyvin Strandigerkartano kuin Frisius\nja Haller ja Heimkin olisivat kokonaan hyljänneet hänet. Silloin lähti\nhän salaa pois, mutisten ja puhellen itsekseen ja tuli illan lähetessä\nWestdorffiin ja Hindorffiin ja rupesi kerjäämään. Putoilevassa lumessa\nasteli hän talolta talolle, ja kun hän tuli suurille väliköille, joissa\nnurkissa jo oli pimeätä, veisasi hän, ovella seisoen, voimakkaalla\näänellään jouluvirren:\n\n    Nyt Jumalalle kunnia,\n    Kun antoi ainoon Poikansa'\n    Siit' enkelitkin riemuiten\n    Veisatkoon taivaan Herrallen!\n\nKerran hän erehtyi ja lauloi uudenvuodenvirren ja vielä toisenkin\nkerran, jolloin hän lauloi suruvirren. Silloin tulivat lapset ulos\nkirkkaasti valaistuista huoneista. Valo lankesi heidän vaaleille\nhiuksilleen ja he seisoivat ja nauroivat, mutta eivät tohtineet tulla\novelle asti, ja sisältä kuului riemua ja tulvi esiin leveä valojuova\nja tuntui tuttua pihkan ja tuoreen leivän tuoksua. Mutta kun lapset\nvanhempien taluttamina tulivat lähemmälle ja näkivät tuon kookkaan\nnaisen epävarmoine säikähtyneine silmineen ja kauniine voimakkaine\nkasvoineen, niin pelkäsivät he. Mutta vanhemmat tunsivat melkein\nkaikki hänet ja tiesivät raukan jo vuosia kestäneestä onnettomuudesta\nja sanoivat: \"Antje, tuletko näin myöhään vielä? Tule sisään, Antje!\"\nMutta hän nauroi vaan ja sanoi, ett'ei hänellä ollut ollenkaan aikaa\nja nojautui vuoroin kumpaankin jalkaansa ja katsoa vilkaisi tuon\ntuostakin pelokkaasti nurkkiin ja ylös paksuihin mustiin kurkihirsiin\nvälikön yllä. Silloin antoivat hänelle leipää ja silavaa tai puolia ja\nkokonaisia groscheneja. Ja hän nyökytteli yhtä päätä päätään ja sanoi:\n\"Niin... Niin...\" eikä kiittänyt sen enempää ja jatkoi matkaansa.\nEräässä talossa, jossa ei häntä tunnettu, kysyi nuori vaimo, jolla oli\nensimmäinen lapsensa käsivarrella, oliko hänellä lapsia. Silloin nauroi\nAntje ja sanoi: \"On, on koko liuta!\" Silloin sai hän pähkinöitä ja\nleivoksia ja lapsi äidin käsivarrella työnteli palleroisilla käsillään\nkaiken tuon ihanuuden koriin. Mutta nuori vaimo katseli ihmetellen\ntuota omituista kerjäläisnaista, joka lauloi ja nauroi ja siinä samassa\ntaas katsoi niin värisyttävän vakaasti.\n\nKun suuri korinsa ja kaikki avarat taskunsa olivat täynnään, lähti\nhän kotimatkalle. Astellessaan lauloi hän loppuun virren, josta hän\ntaloissa aina oli laulanut ainoastaan ensimmäisen värssyn. Laulaen meni\nhän kylän läpi.\n\nKun hän astui sisään, istuivat lapset joulukuusen ympärillä. Bertha ja\nKarsten pitivät sitä pystyssä. Dora piti kyökkilamppua oksien välillä,\nmilloin ylempänä, milloin alempana, se oli edustavinaan kynttilöitä,\njoita ei heillä ollut. He olivat siinä tuumiskellessaan niin vakavia ja\ntotisia kuin täysikasvuiset, kun ovat jokapäiväisessä työssään.\n\nAntje alkoi, kuten hänen aina oli tapansa, heti ovessa seisoen, ääneen\nlaskea lapsia: Yksi, kaksi...\n\n\"Oi, missä Fritz on?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nFritz mennä kahlusti kankaalla, hän oli matkalla taivaaseen.\n\nEnsin oli hän odotellut, että Antje palaisi, sitte oli hän istunut nenä\nlikistettynä puoliksi lumen peittämää ruutua vastaan, ja tähystellyt\nvuorottain Heimin taloa kohden, vuorottain koululle, mutta kummassakin\noli hiljaista, eikä liikkunut mitään. Silloin kääntyi hän pöytää päin\nja sanoi samalla verrattomalla päänliikkeellä, joka hänellä on vielä\ntänäpäivänä: \"Minä lähden taivaaseen!\"\n\nReimer Witt tapasi leikata lastensa hiukset sillä tapaa, että hän\nkaasi ylösalaisin heidän päähänsä jonkun kiviastian, jonkun maitovadin\nesimerkiksi ja leikkasi sitte lyhyin voimakkain leikkauksin kaikki\nhiukset, jotka kurkistivat esiin vadin reunan alta. Kaikille tahoille\npäättyivät nuo kirkkaanvaaleat hiukset jyrkästi. Bertha painui tuolla\ntapaa leikatulle päälle sen vanhan ketunnahkalakin, joka oli poikain\nyhteisomaisuutta. Sitte laskivat he hänet menemään, tuumien että kylmä\nja pimeänpelko kyllä pian ajaisivat hänet takaisin.\n\nMutta Fritz oli ottanut asian tuiman vakaasti. Hän oli jo siihen\naikaan kaikissa hommissaan perin vakava, ja on hänestä kerran\ntuleva luotettava mies. Toisella puolella tietä kapusi hän kohta\nhietavallille, loi vielä kerran katseen vasemmalle, josta pilkisti\nkankaalle valo Telsche Spiekerin kyökistä, kiipesi sitte yli vallin ja\nrupesi taivaltamaan syvässä lumessa.\n\nUljaasti ja rohkeasti ponnisti hän eteenpäin, purasi hampaansa yhteen,\nja oli ylpeä, kun ne kirskahtivat. Pörröisen tukan takaa tirkistelivät\nrohkeat silmät ulos pimeyteen. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta\nkuin ylhäällä joku tähti ja ihan silmien edessä lumihiutaleita, jotka\ntulivat pimeästä ja lensivät häntä vastaan kuin parvi hyttysiä.\n\nHän tähysteli etsivästi ylöspäin. Taivas oli melkein kokonaan pilvien\npeitossa. Mutta näki sentään selvästi häämöttävän sen paikan, jossa kuu\nkorkeitten harmaitten muurien takana piti hoviansa. Laimeasti välkkyviä\ntähtiä oli siinä kahdenpuolen osoittamassa tietä ylös. Fritz ei ollut\nnähnyt tuota vielä koskaan. Mitä olikaan hänellä taivaassa tekemistä?\nMaanpäällähän hän löysi, mitä hän kaipasi, leipää ja leikkejä. Mutta\nkun kangas oli edessään pimeänä ja sumuisena ja kun tuo välkkyilevä\nportti näytti olevan niin matalalla, niin nyökäytti hän pyöreätä\npäätään, kirskautti hampaitaan ja jatkoi matkaansa suoraa päätä tuota\nupeata ylöskäytävää kohden, eikä peljännyt.\n\nHän ei peljännyt; mutta häntä rupesi väsyttämään. Kun hän jo oli\nkamppaillut ehkä kokonaisen tunnin tuossa pehmeässä lumessa ja\nepätasaisella maapinnalla, rupesi hän tuntemaan uupumusta. Vasemmalla\noli metsä väistynyt syrjään, kangas oli loppunut, tuli eteen alaspäin\nviettävä rinne, ja edessään aukeni alava avara marski. Kylmä tuuli\npuhalteli metsästä käsin ja työnteli pilviä länteen ja kurkoitti\nraskaat usvamöhkäleet kankaalta ja marskeilta ulos epäystävälliselle\nmatalikolle. Kummastellen ja ihmetellen katseli lapsi tuota\nitselleen uutta maata. Kirkas kuunvalo väreili vaaleankimmeltävillä\nmatalilla katoilla. Niiden alta kuin mahtavan tuuheitten valkeitten\nkulmakarvojen takaa tähystelivät jouluaattoisesti valaistut ikkunat.\nPuut seisoivat valkean härmän peitossa valkealla pinnalla. Peltojen\nvälillä juoksi, kuin olisivat ne vedetyt kirkkaalla, terävällä\npiirustimella, jääpeitteisten ojien suorat juovat. Siiloin luuli hän,\nettä hän oli matkansa päässä, sillä koko maailma oli kuin hopeasta, ja\ntalot kaikki olivat upeita komeita marskitaloja.\n\nSilloin kohotti hän sattumalta silmänsä ylös taivaalle. Kaikki pilvet\nolivat haihtuneet, kaikki esiriput vedetyt syrjään. Nuo lukemattomat\nkaukaiset valot välkkyivät ja väreilivät ja tähtimaailmojen koko\nloistoisa kylmä ihanuus tähtäsi lukemattomin hehkuvin nuolin hänen\nsilmiinsä. Tuolla ylhäällä... siellä oli taivas. Täällä alhaalla ei.\n\nYmpärillä oli kaikki hiljaista, kuolemanhiljaista.\n\nEi äänenvärähdystäkään koko äärettömässä rajattomassa avaruudessa.\nTuuli tunnusteli kylmillä sormillaan hänen ruumistaan, joka siinä\nponnistellessa oli tullut lämpimäksi ja märäksi. Silloin heräsi hänessä\npelko, äkillinen kamala pelko. Sielussaan sortui kokonainen taivas. Hän\nkääntyi ympäri, ja lähti juoksemaan takaisin kangasta. Väsyneempänä,\naina väsyneempänä, hengittäen hätäisesti ja sysäyksittäin.\nVaivalloisesti liikutti hän enää jalkojaan. Kuka löytäisi hänet\nhuomenna? He eivät löydä häntä. Tuuli tupruttaa umpeen hänen jälkensä,\nlumi peittää hänet. Kuka tietäisi etsiä häntä kankaalta? Keväällä\nlöytävät hänestä, mitä hänestä enää on jäljillä.\n\nKätensä kangistuivat ja niissä teki hirveän kipeältä. Ne olivat\nkuin palavaa jäätä, niin jäykät, niin kuumat ja raskaat. Silmänsä\nolivat puoliummessa, ainoastaan sen verran avoiminaan, että pisara\npisaran jälkeen mahtui raskaasti nousemaan niihin. Pyöreät poskensa,\njotka äsken vielä olivat niin verevän punaiset, olivat nyt kalpeat,\nja yhteenpuristettujen huuliensa ympärillä värähteli, mutta\näänennikahdustakaan ei päässyt huuliltaan.\n\nHän uneksi jo.\n\nKerran kaatui hän; mutta tuntui hänestä, kuin nostaisivat hänet\nlapset, jotka olivat yhtä suuret kuin hän itse, ylös taaskin. Niillä\noli yllään valkeat puvut ja niitä oli joka puolella. Mutta hän ei\nkummastellut sitä yhtään; oli ihan samantekevää hänestä. Sekin oli\nihan samantekevää hänestä, mikä kirkas valo se oli, joka pilkoitli\nedessään, tuolla puolen vallin: hän meni kuitenkin sitä kohden, kuin\nolisi häntä joku vetänyt. Hän tuli todellakin vallin yli, ja liukui\nalas sen toisella puolella ja mennä komppuroi puuristien välitse\nvaloa kohden, eikä huomannut että valo lähti eräästä lapsesta, joka\nseisoi kirkon ovella yllään valkea paita. Kohta kuhisi koko polku ja\nkivikäytävä Strandigerien sukuhaudasta niille hautakiville asti, jotka\nnojautuivat kirkkotarhan aitausta vastaan lasten haamuja. Ei kuullut\naskelen ääntäkään, vaikka lapset pujottelivatkin toistensa ohitse, ja\nvaikka vaaleat pukunsa liehuivatkin tuulessa. Ne tulivat sivuilta ja\nmenivät alas käytävää pitkin. Kaksi niistä oli nostanut pystyyn pikku\nFritzin, joka asteli silmät puoliummessa ja kasvot punaisina heidän\nvälillään, kaikki ne olivat lumivalkeissa puvuissa, hänellä yksin oli\nvanha nuttunsa. Puolittain tunsi hän, missä hän oli, puolittain uneksi\nhän. Siten menivät he portin läpi ja lähtivät kylää kohden. Tiellä tuli\nAnna Haller heitä vastaan. Hän astui siroon tapaansa puoleen heistä\ntiellä ja meni ohitse. Silloin kummasteli Fritz, ett'ei hän huomannut\nsitä loistoa, joka oli hänen ympärillään. Hän aikoi puhutella häntä,\nmutta ei osannut. Kun he tulivat Heim Heiderieterin talon kohdulle,\nkohottivat lapset kaikki vaieten käsiään, ja antoivat siunauksensa\nvasemmalla Nummitalolle ja oikealla kouluhuoneelle, josta kuului\njoululaulua, ja Eschenwinkelille alhaalla jalkojensa edessä.\n\nJa tällä paikalla osoitti se, joka oli toisten johtajana, Heimin kotoa\nkohden. Silloin veivät ne kaksi pojan, joka vaivoin pysyi pystyssä,\nmäkeä ylös. Hiljaa avoivat he ylemmän ovipuoliskon ja kurkistivat\nsisään ja olivat ihan niin pitkät, että ylettivät kurkistaa sisään,\nmutta eivät rahtustakaan pitemmät. Heitä vastaan tulvahti hyvänä ja\nlämpimänä navetantuoksu läävästä ja kuului sarvipäitten kodikasta\nmurinaa. Mielissään heräsivät muinoiset Bethlehemin aikuiset muistot.\nHe astuivat sisään ja menivät viistoon välikön poikki ja laskivat\nvalossa, joka levittäytyi heidän omilta kasvoiltaan, pojan matalaan\nseimeen ihan oven takana. Kaikki on vielä tänäpäivänä Nummitalossa\nsamalla tavalla, kuin oli sinä yönäkin.\n\nJa he lähtivät ulos ja nauroivat.\n\nTelsche Spieker oli yksin kotona, istui tuvassa ja oli nyreissään. Hän\noli hyvin tyytymätön Heimiin, Hyödyttiköhän ylialaan mitään hoitaa tuon\nmiehen taloutta? Olikohankaan enää mitään hoidettavaa? Ainahan hän\noli halannut päästä oikeaan taloon, jossa oli työtä aamusta iltaan.\nTalouden pitoon, joka pyrki eteenpäin eikä taantunut. Ei, tämä ei ollut\nmikään kunniakas toimi, tämä toimi Heim Heiderieterin talossa.\n\nTelsche Spieker oli harmissaan. Hän ei ollut harmissaan Heimiin, vaan\nitseensä. Hän oli hämärissä seisonut ovessa ja ajatellut Reimer Wittiä.\nSitten oli hän katsahtanut hänen asuntoaan kohden ja nähnyt, kuinka\nlapset valaisivat joulukuusta lampulla. \"Tuohon tapaan ei saa jatkua.\"\n\n\"Eiköhän minulla ole velvollisuuksia Reimer Wittiä ja hänen lapsiaan\nkohtaan? Mikä surullinen jouluaatto tämä! Tässä tämä pahan onnen talo,\njossa nyt olen asunut jo kaksikymmentä vuotta, ja jossa ei hallitse, ei\nahkeruus, ei järki, ei onni! Ja tuolla toisella puolella nuo seitsemän\nlastu! Ja kun hän palaa kotiin, niin ei tupa ole lämmin, eikä takassa\nvalkeata. Jumala armahtakoon!\"\n\n\"Antoisinko ne kaksituhatta markkaa, jotka kahtenakymmenenä vuonna\nvaivoin olen saanut kokoon, mennä Wittin lasten suihin? Sillä siihen se\nkävisi. Tunnen maailman! Ja olen varova itseäni.\"\n\nPuistaen päätään ja puhellen itsekseen, kuten semmoiset ihmiset\nainakin, jotka ovat paljon yksikseen, sytytti hän lampun ja istui\nlieden ääreen. Hän otti pöydältä raamatun, joka ehkä oli ollut jo\nkaksisataa vuolta siinä, istui alas ja rupesi lukemaan kertomusta\njoulu-illasta, hän piti lukiessaan kirjaa kaukana itsestään, sillä\nhän rupesi jo tulemaan pitkänäköiseksi. Hän oli jo neljänkymmenen\npaikkeilla ja oli hän katsellut paljon avaran kankaan ylitse.\n\nKuu hän siinä luki ja tuli kohdalle, jossa sanotaan: \"ilmestyi\nsilloin lakeudelle taivaallisten sotajoukkojen paljous\", rupesi\nikkunasta kuulumaan, kuin olisi sitä vastaan keveästi ja arasti\nkoputettu, ja kohta jälkeen samoin ovella, joka aukeni välikölle;\nhän kuuli lukemattomia keväitä askelia, ja matalaa naurua väliköltä.\nHän kuunteli, pidättäen hengitystään, ja katseli yhä vielä kirjaan,\ntuohon sanaan: taivaalliset sotajoukot. Silloin kiskaisi hän itsensä\nirti, nousi ylös ja meni välikölle. Siellä oli kaikki pimeätä. Mutta\nvasemmalle ovesta, läävästä käsin, kuului äänekästä syvää nukkuvan\nlapsen hengitystä. Se kuului niin omituiselta lehmäin märehtimisen\nkeskeltä. Muuten oli kaikki hiljaista, niin hiljaista, kuin kuuntelisi\nkoko maailma tuota lapsen hengitystä.\n\nSilloin palasi Telsche Spieker sisään takaisin, sytytti värähtelevin\nkäsin navettalyhdyn ja aukaisi varovasti lehmäläävän oven, siinä\nmakasi Fritz Witt hänen jalkojensa edessä seimessä. Hän makasi siinä\nyhdessä myttyrässä, kääriyneenä kokoon kuin iiliäismato, pää kätkettynä\nkäsivarsien alle, niin että näki ainoastaan tukan. Mutia siitä\ntunsi hän hänet kohta, sillä kukaan ei leikkaa hiuksia niin rohkein\nleikkauksin kuin Reimer Witt. Hän tunsi sitäpaitsi housut, jotka\npojalla oli yllään, ja jotka hän eilen oli paikannut.\n\nHän seisoi hetken, kuunteli hänen hengitystään, ja katseli tuota\nedessään olevaa onnetonta pikkukääröä. Sitte sanoi hän oikein\ntuikeasti: \"Tuossa hän nyt on! Mutta taivaallisista sotajoukoista ei\nnäy jälkeäkään. Hän on heistä kai ollut liika likainen.\" Hän laski\nlyhdyn kädestään, otti lapsen syliinsä, kantoi hänet sisään ja laski\npöydälle lieden ääressä. Taivaalliset sotajoukot seisoivat Nummitalon\nympärillä.\n\nHetken hän epäili vielä, silmänsä olivat miettivinä ja tuikeasti\nluotuina tuohon nukkuvaan lapseen. Hän ajatteli erästä, joka nyt makasi\nlumen alla kirkkotarhalla. Ja mitä kauemmin hän ajatteli häntä, sitä\nvakavampi, rohkeampi ilme heräsi kasvoilleen. Hän meni ikkunapenkin\nääreen ja palasi, kädessään kirjoitusneuvot ja kirjoitti, kumartuneena\npöydän ylitse, seisoaltaan, toisella puolellaan lapsi, toisella\nraamattu, viistoon koko arkin yli suurin kirjaimin: \"Telsche Spieker\non kyllästynyt hoitamaan herra Heiderieterin taloutta. Lypsää lehmät\nja siivoa lattian osaa hän itse. Kaikkea siunausta ja hyvinvointia,\njota jo onkin talossa, mutta myöskin ahkeruutta ja hyvän vaimon,\njota ei vielä ole, toivoo Telsche Spieker, joka tähän asti on ollut\nemännöitsijänä herra Heiderieterillä, mutta joka nyt on sitä samaa\nReimer Wittillä niinsanotussa Eschenwinkelissä.\"\n\nSitte kävi hän vielä kerran katsomassa salin uunia, sammutti valkean,\notti sänkyvaatteensa, kääri lapsen niihin ja lähti ulos. Hän lukitsi\noven takanaan ja pisti avaimen Nummitalon tapaan oven päälle räystään\nja ylimmän seinähirren väliin. \"Hyvä vaan\", ajatteli hän, \"ett'ei hän\nole kotona, muuten puhuisi hän minulle vielä suut silmät täyteen,\nja osaisi liehakoida niin kauan, että jäisin.\" Hitaasti ja astuen\nraskaasti, ruumis kumarassa, meni hän hiekkatietä alas. Putoileva lumi\npeitti hänen jälkensä, että oli, ikäänkuin hän ei ikinä olisi ollut\nNummitalossa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nOli tullut uusi vuosi, ja ihmiset olivat livahtaneet siihen aivan\nsamaan aikaan kuin lapset alkoivat saada luistella kanavan jäällä.\nDwengerin pojat, jotka aina olivat vallattomia ja ylimielisiä, olivat\njo aamusti aikaiseen käyneet rumuamassa siellä, olivat luisuneet\nviistoon kulmauksen yli kaislikkoon. Sitä risahtelua, rytinää ja\nryskettä, olipas joku saanut naarmuja otsakulmiinsakin. Mutta he\nolivat sankareita, ja se oli pääasia. Schüttln lapset taas seistä\nkyyristelivät nenät sinisinä ja kädet kyynäspäihin asti housuntaskuissa\nrannalla, osoittivat toisilleen heleän jäälasin lävitse tuonne pimeään\nkumottavaan syvyyteen, ravistelivat päitään Dwengerien vehkeille,\neivätkä tohtineet ottaa ainoatakaan rohkeampaa askelta ulos jäälle.\nKello yhdentoista tienoissa ilmestyi opettaja Haller ulos jäälle.\nSilloin lähtivät kaikki, pienet ja suuret, rohkeat ja pelkurit hänen\njälissään, joka asteli edellä. Muhkeana asteli hän -- hän painoi\nsilloin lähes kaksisataa naulaa -- ollen kuin mikäkin kohtalon ja\nmaailmanjärjestyksen vaarumattomana vaeltava kuva.\n\nKolmekymmentä päivää menivät lapset leikkitunteina alas rantavallia, ja\njoka kerta kun he tulivat koulunovelta ulos, täytyi heidän varjostaa\nkäsillään silmiään, niin häikäisevän kirkkaana yleni aurinko valkean\nmaailman yllä.\n\nNiilipä olivat nämä kolmekymmentä päivää tulvillaan auringon valoa ja\niloista lastenhälyä.\n\nMutta Heim Heiderieteristä näytti maailma nurjalta. Hän näki\ntaloutensa menevän päin männikköön. Karjansa oli hoidettu, hän itse\nilman iloisuutta. Hän etsi emännöitsijää. Kun ei hän halunnut ketään\nomasta kylästä eikä lähitienoolta, oli hän lähettänyt ilmoituksen\nsanomalehtiin; mutta ei vaan ollut ilmennyt mitään sopivaa. Mutta oli\nsentään sallittu, että näinä kolmenakymmenenä päivänä aurinko vielä\nkoitti Heimillekin.\n\nViime päivinä tammikuuta sai hän kirjeen rouva Mölleriltä, joka aiemmin\noli omistanut Munkkiravintolan, ja joka nyt vanhoina päivinään asui\ntorin laidalla kaupungissa, viistoon vastapäätä Munkkiravintolaa ja\nkatseli ikkunasta, olisikohan ketään, jota hän voisi auttaa. Heim\nHeiderieter oli ollut hänen lemmikkinsä jo muinoin, kun hän vielä oli\nkoulupoika. Hän oli osoittanut äidillistä huolenpitoa häntä kohtaan,\noli usein antanut hänelle ruokaa, oli sittemmin toisinaan pitänyt\nhänelle nuhdesaarnoja, ja nyt viime aikoina oli hänellä vakaa tuuma\ntoimittaa hänet naimisiin, hän oli nimittäin talven mittaan aivan liika\nusein nähnyt Heimin rivakalla Ruskollaan ajavan Munkkiravintolasta\ntorin poikki. Hän tunsi hänen rahakukkaronsa heikot puolet yhtähyvin\nkuin hänen luonteensakin.\n\nTämä rouva Möller siis, joka on tuttu koko paikkakunnalla siistin\npyyleän ulkonäkönsä, hienon terävän älykkyytensä ja kunnollisen\navuliaan luonteenlaatunsa vuoksi, kirjoitti Heimille, että hän nyt\nluuli löytäneensä erään tytön, joka vaatimattomilla ehdoilla suostuisi\nparhaimpansa mukaan hoitamaan hänen talouttaan. \"Sillä paljoa, Heim\nhyvä, et voi vaatia. Taloutesi on hieman laihahko, ja sinulla itselläsi\non joitakuita vikoja.\" Siten kirjoitti rouva Möller.\n\nSilloin valjasti Heim Ruskonsa eteen ja ajoi keskellä aurinkoisinta\nja lumivälkkeisintä päivää kaupunkiin. Kun hän ensin Munkkilassa\noli kylmän vuoksi tyhjentänyt pari lasia kylmää totia, meni hän\nparhaimmassa mielentilassa, Varmoilla itseensä luottavilla askelilla\ntorin poikitse, tervehti ylös asianomaiseen ikkunaan ja astui sisään\ntuonne hupaiseen lämpimään huoneeseen.\n\nEnsi aluksi puheli tuo ripeä pyyleä rouva, kuten täällä on tapana\nkaiken maailman asioista, ainoasta pojastaan Kristianista, jolla on\nkaukana Witte Kneessä suuri aulankomaatila, viime perjantaisesta\ntoripäivästä, viime pesusta, ja turveisännästä, jota ei ollut kuulunut.\nSitte nousi hän yht'äkkiä ylös, aukaisi oven ja huusi ulos kyökkiin:\n\n\"Eva! Tulkaa sisään! Herra Heiderieter on täällä!\"\n\nKohta ilmestyi oveen, kädessä kilkahteleva teetarjotin, kookas,\nvoimakasrakenteinen ruskeanverevä tyttö, jolla oli voimakaspiirteinen\npyöreä pää kauniine tummine hiuksineen, hän oli ehkä hiukan yli\nkahdenkymmenen vuoden vanha. Hänellä oli yllään ruskea samettimekko,\njossa oli matala kaulus ja kapea valkea kaularöyhelö, ja musta hame.\nHeim muistaa sen vielä tänäpäivänäkin.\n\n\"Näetkös, Heim?\" Tietysti Heim näki. \"Tämä on Eva 'Walt. Hän suostuu\nrupeamaan emännöitsijäksesi.\"\n\nTeetarjotin oli laskettu pöydälle ja Eva Walt, joka vältti tulemasta\nkasvoineen ikkunan valoon, kumarsi, silmät maahan luotuina lyhyesti\nherra Heiderieteriä kohden. Tämä oli mykkä.\n\n\"Toisitteko hiukan leivoksia. Eva? Haluaisin nähdä, maistuvatko\nne hänelle. On hyvä merkki, jos herrat eivät halveksi leivoksia.\nEpäsäännölliset miehet eivät välitä leivoksista.\"\n\nHeim rupesi tointumaan hiukan: \"Mutta, täti...\"\n\nSilloin oli tyttö jo takaisin taas ja tarjosi hänelle leivoslautasta.\nHeim otti ja sanoi verkkaan: \"En vaan osaa kuvitella, että te tuolla\nyksinkertaisessa talossani ja yksinäisyydessä siellä... ja sitte se\nrunsas työ...\"\n\n\"Ja miks'ei sitte? Siksikö että hän näyttää siistiltäkö?\"\n\n\"Mistä olette kotoisin, neiti Walt?\"\n\n\"Läheltä Marburgia, herra.\" Äänensä oli syvä ja viehkeän täyteläinen.\n\nHeim asettui takakenoon tuolille ja yritti näyttää rauhalliselta.\nKun etsii emännöitsijää, pitää näyttää vakavalta ja varmalta: \"En\ntiedä, osaatteko oikein kuvailla itsellenne, millaista on elämä ja työ\nsellaisessa talossa, kuin minun.\"\n\n\"Luuletko sinä, ett'en ole juurtajaksain selittänyt hänelle, millaista\nluonasi on ja millaiselta siellä näyttää.\"\n\nSilloin haukkasi Heim aimo palasen kakkua.\n\n\"Rouva Möller on kertonut minulle kaiken, herra: talon asemasta ja\njokapäiväisistä töistä siellä. Eikö totia, teillähän on nuori renki,\njoka silloin tällöin voi auttaa hiukan? On lypsettävänä kuusi lehmää,\nja toisinaan istuu joku päivätyöläinen myöskin pöydässä. Luulenpa,\nherra, että voisin hoitua talouttanne, jos vaan alussa saan kysyä\nteiltä hiukan neuvoa. Tunnen kyllä työt, jotka ovat tuollaisessa\nmaataloudessa kuin teidän suoritettavat, mutta en tunne täkäläisiä\ntapoja.\"\n\nHeim veti henkeään syvään: \"Suoraan sanoen, neiti, en ymmärrä, kuinka\nmieleenne on johtunut pyrkiä noin alkuperäisiin oloihin. Olette\nsivistynyt ja osaatte käyttäytyä tarpeeksi hyvin, voidaksenne saada\nkaupungissakin hyvän toimeentulon. Mitä tulette te etsimään mailta ja\nminun yksinkertaisesta kodistani?\" Hän kohottausi hiukan suoremmaksi.\n\"Pelkään että olette saava taloni minulle hupaisemmaksi kuin mitä olon\ntottunut, ja että sitte tahdotte pian taas pois luotani, koska siellä\non työtä liika paljon ja koska talo on liika hiljainen.\"\n\nNyt loi tyttö häneen ensikertaa silmänsä. Pari älykkäitä tummia silmiä\noli vakavasti luotuina häneen. \"Olen yksinkertainen tyttö vaan\", sanoi\nhän, \"ja olen saanut kokea monellaista. Haluaisin hiljaista uutteraa\ntyötä, haluaisin tehdä sennimistä kaiket päivät. Olen keskustellut\nkaikesta rouva Möllerin kanssa, tunnen työt, ja tiedän myöskin palkan,\njonka voitte maksaa minulle.\"\n\nSiinä olikin asian painavin puoli. Heim hengitti keveämmin taas ja\nsanoi: \"Ja sinä, täti, anelet myöskin, että neiti Waltin pitäisi tulla\nminun luokseni? Mutta kuulehan, kuinka olet tullut tuntemaan hänet?\"\n\n\"Eva oli Hampurissa sukulaisteni luona ja etsi jotain tointa. Sattui\npalvelustyttöni silloin juuri olemaan kipeänä. Pyysin siiloin häntä\nauttamaan minua. Siten alkoi tuttavuutemme.\"\n\n\"No, tehdään siis kaupat. Sinä saat ottaa päällesi edesvastuun.\"\n\n\"Mielelläni, poikaseni, mikäli asia koskee Evaa! Kummastelen muuten,\nettä estelet noin paljon. Olenko minä käytännöllinen nainen, vai enkö\nole?\"\n\n\"Olet paras kaikista, täti!\" Hän nousi ylös, ja kun tyttö meni hänen\nohitsensa, oijensi hän kätensä hänelle ja sanoi: \"Toivon, ett'ette te\ntulisi katuinaan tätä.\"\n\n\"Enhän; olen kiitollinen teille luottamuksestanne. Lähden jo tänään\nkanssanne, herra!\"\n\nOn ylen miellyttävää itselle kuulla, että tuommoinen noin voimakas ja\nkaunis neito kutsuu noin kunnioittavasti itseä herraksi. Mutta sitte\npitää myöskin miehellä olla tarpeellinen määrä itsetietoisuutta.\n\nMatkalla, rinnakkain istuessaan oli heillä paljokin puhuttavaa\nkeskenään. Heim piti huolen sekä ohjuksista että keskustelusta. Hän\nkertoili maan muodostumisesta ja ihmisistä, jotka asuivat sillä.\nTyttö kuunteli tarkkaavasti ja antoi silmäinsä vaeltaa marskeilla\nmereen asti. Heim kertoi tuttavistaan, Frisiuksesta ja Hallerista,\nWitteistä ja Landt'eista, Peter Nahwerista, joka ei saanut tupakoida\nja Pellwormerista, jonka oli vaikea puhua. Tyttö ohjasi älykkäillä\nkysymyksillään hänen kertomuksensa kulkua kuin ohjaksilla.\n\nHeim huomasi, että tyttö oli järkevä ja lämminsydäminen.\n\nSilloin rupesi hän kodikkaanhupaisella, liioittelevalla tavallaan\nkertomaan Nummitalosta. \"Nummi\", kertoi hän, \"on liika korkeata\nylämaata. Se on niin korkeata, että sateet eivät jaksa niin korkealle.\nMarski taas on liika alavaa: se kurkistelee ainoastaan joinakin\nkauniina kesäkuun päivinä esiin veden alla. Näitä alamaita varten olen\nhankkinut erikoista korkeakoipista lehmälajia, joka vesirikkauden ja\nDarwinin vuoksi kehittyy aina pitkäkoipisemmaksi. Ylämaata varten\ntaas olen tuottanut lampaita Lüneburgin kankaalta. Kun kangas siellä,\nkuten lienette sanomalehdistä lukenutkin, on otettu viljelykseen,\netsivät lampaat siellä sanomalehtien kautta jotakin paikkaa maassamme,\njoka olisi tarpeeksi laihaa ja kuivaa heille. Minä olin ainoa, joka\ntarjouduin ottamaan vastaan.\"\n\n\"Entä Nummitalo sitte?\"\n\n\"Nummitalo\", sanoi hän, \"on joku entinen jätinhauta tai entinen\nkeittokuoppa. Siitä ollaan vielä eri mieltä. Joka tapauksessa on\nse kuoppa maassa, jonka yllä on terävä kalteva olkikatto kuin\nviljakuhilas. Oljet ovat vähitellen muuttuneet nummeksi. Kristofter\nDwenger -- tulette tuntemaan hänet ja uskomaan sen mahdolliseksi\nhänestä -- niitti tänä syksynä kangasheinää, niitti ja niitti ja\nennenkuin huomasikaan mitään, iski viikatteensa savupiippuuni.\nSen jälkeen olen pystyttänyt varoitustaulun: 'Tästä alkaa Heim\nHeiderieterin katto.'\"\n\n\"Te olette ollut lukuhonmissa, herra?\"\n\nHeim kääntyi häntä kohden ja katsoi häntä hänen tummiin silmiinsä:\n\"Olen vakuutettu, että te tunnette paremmin minut, kuin minä itse\nitseni. Olette kuullut kaiken rouva Mölleriltä. Niin, olen minä ollut\nyliopistossa, Tübingenissä, olin viisi vuotia siellä, mutta silloin,\njuuri kun minun piti ottaa joku tutkinto, niinhän rouva Möller kai\nsanoi? -- silloin lentää päähäni, ett'ei minun siellä sentään ollut\noikein mukavaa. Minun täytyi kotiin.\"\n\n\"Ettekä enää lähde pois?\"\n\nHeim katsahti kylän ylitse, joka oli edessään alamaalla ja kankaan\npoikitse Nummitaloa kohden: \"Tänne tahdon jäädä\", sanoi hän vakavasti,\n\"ja koetan viljellä ja hoitaa sitä pientä perintöäni joka tuossa on\nilta-auringon valaisemana, niin, ja sitäkin perintöäni, joka minulla\nmahdollisesti vielä on lisäksi. Alku on aina hankalaa\", lisäsi hän\nhuoaten, ja mieleensä johtui kirjoituspöytänsä, ja menneen vuotinen\nperunasaaliinsa. \"Näettekö Nummitulon? Tuo vanha viisas talo on tulonne\nviettäjäisiksi tilannut itselleen auringolta loistoa, ja koreutta,\nsitä pukee erinomaisesti tuo suuri valkea lumimyssy, johonka se nyt on\npukeutunut, ja silmänsä, joilla se tähystelee ulos tielle, välkkyilevät\nauringonkultaa. Toivotan teille iloista onnellista mieltä tämän talon\nkaton alla. Astukaa alas; olemme perillä.\"\n\n\"Kiitoksia, herra.\"\n\nHeim katseli hänen jälkeensä, kuu hän meni ovelle.\n\n\"Ell'ei se vaan aina kutsuisi 'herraksi'!\"\n\nAurinko loi vielä pitkän ystävällisen silmäyksen Nummitaloon, sitte\nsulki se kultaisen silmänsä ja vaipui mereen.\n\nEva Walt seisoi yksin huoneessa, jossa Telsche Spieker oli asunut. Hän\nastui ikkunan ääreen, aukaisi sen, ja loi silmänsä ulos kankaalle, ja\nkatseli kauan ajatuksissaan ulos metsää ja Wodaninkukkulaa kohden,\njoka yleni metsän edessä yhtä valkeana kuin kangaskin. Sitte astui\nhän ikkunasta, sulki sen, katseli kukkia ikkunalaudalla, vanhoja\nhurskaita kuvia seinällä sekä siistiä, vaikealla vaatteella peitettyä\nvuodetta. Ja katseltuaan kaikkea tuota, istahti hän tuolille pöydän\nääreen, katsahti vielä kerran hämillään ympärilleen, samalla kun\nnuorille terveille kasvoilleen kohosi puna, laski molemmat käsivartensa\npöydälle, kätki kasvonsa ja rupesi itkemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmekymmentä päivää välkkyili aurinko kirkkaana lumipeittoisen maan\nyllä. Mutta Strandigerkartanossa oli taivas pilvessä.\n\nLenalle tuli joka maanantai kirjalähetys Berlinistä. Siiloin oli\nhän kolme päivää aina kuin kateissa, hän tuli näkyviin ainoastaan\npäivällisajoiksi. Niiden jälkeen kulki hän talossa posket kuumeisina\nja silmissä loisto. Hän oli saanut hengittää Berlinin ilmaa, ja oli\nlämmennyt siitä. Hän puheli kiihtyneen iloisesti jokaisen kanssa, ja\nvaati välttämättömästi, että Andrees tulisi ratsastamaan hänen kanssaan\nkankaalle, ja koetti häiritä Hinnerk Elsenin tavallista rauhaa.\nLoppupuolella viikkoa seisoskeli hän ikkunoissa ja kuleksi ulkona\nlumessa pitkin rantavallia, katseli kankaalle, palasi kotiin ja lukitsi\noven takanaan, ja kuuli, että hän itki sisällä. Seuraavana aamuna\nhuomasi Anna Witt että juhlapuvut olivat olleet esillä ja että niillä\noli kyyneliä.\n\nSunnuntaiaamuisin ilmestyi hän silmät punervina veljensä eteen: \"Etkö\nvoi tehdä mitään, että hän lähtisi kanssamme Berliiniin. Tee jotakin,\njoka vaikuttaa, ett'ei hän enää siedä nähdä koko tätä taloa, ja että\nhän lähtee kanssamme.\"\n\nFrans Strandiger vetäisi kerran kädellään otsansa ylitse, ja tuijotti\nsynkkänä lattiaan: \"Niin, niin, koetanhan tuumia, Lena. Minulla onkin\neräs suunnitelma, mutta minun pitää menetellä varovaisesti, ett'ei hän\nkokonaan närkästyisi minulle; tulee nimittäin vaikeaksi maksaa vuokra\najoissa.\"\n\nSilloin lähti Lena Strandiger huoneesta, ja hänen äitinsä tuli sisään,\nistuutui Fransin kirjoituspöydän ääreen ja rupesi vielä vanhoina\npäivinään opiskelemaan tilushoidon monimutkaista kirjanpitoa, otti\nnenälasit silmiltään, kutsui poikansa luokseen, ja osoitti erästä\nsivua kirjassa, jossa olivat merkityt korjaukset, tulot ja menot\nEschenwinkelistä ja sanoi sitte: \"Tämä sivu pitää tulla tyhjäksi,\nsäälittä.\"\n\nMutta ennenkuin hän lähti huoneesta ja puhuttuaan vuokrasummasta ja\ntehtävistä välttämättömistä parannuksista, sanoi hän: \"Kuulo, kuinkahan\npaljon rahaa on Landt'illa? Etköhän sanonut jo vuosia sitten, että\nkummallakin on neljäkymmentätuhatta markkaa? Ajattele ensi päivää\nmarraskuuta, Frans!\"\n\nAndrees Strandiger kuleksi usein levottomasti ulkona kankaalla.\nIllat istui hän huonona ja epämukavana seuranpitäjänä suuressa\nseurusteluhuoneessa, jossa hän muinoin oli istunut isänsä ja äitinsä\nkanssa, ja ajatteli kaikellaista, useimmakseen pohti hän sentään sitä\nkysymystä: \"Kuinka saattaa ihminen myydä kotonsa, kappaleen omaa\nelämäänsä ja omaa sieluaan? Joll'ei juuri hätä ja puute häntä siihen\npahoita?\"\n\nKohta liikkuivat, ajatuksensa tässä kehässä: \"Olen vuokrannut taloni\npois, koska aioin elää ja nauttia Lena Strandigerin kanssa. No\nniinhän siis: ulos maailmaan!\" Mutta samalla ilmestyi hänen silmäinsä\neteen mies, josta Frisius oli puhunut ja joka sanoi: \"Mene sinäkin\nviinitarhaani!\"\n\nSitte ajatteli hän taas: \"Menen pyytämään Maria Landtia, että hän\ntulee minun vaimokseni, elämäni toveriksi. Olen oppiva ajattelemaan\nniinkuin hän ajattelee, ja elämään niinkuin hän elää. Tahdon palvella\nkotiseutuani, ja elää yksinkertaista vaatimatonta elämää.\" Mutta kun\najatuksensa hetken kulkivat tätä tietä, silloin näki hän edessään,\nkirjoitettuna hiekalle, sanat: \"Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna\nolemme kuolleet.\"\n\nHän karttoi Nummitaloa ja Pappilaa. Pitkissä kaarroksissa kulki hän\ntuntikausia kylän ympäri kankaan poikitse rantavallille ja seisoi\nsiellä ja katseli ja levitteli rintaansa ja imi nautinnolla ilmaa\nkeuhkoihinsa: \"Olen kotona! Kotona!\" Vierailla mailla vieraissa\nseuduissa ollessaan oli hän halveksinut ja halpeillut sitä. Mutia\nnyt, kun hän joka päivä sai katsoa sitä sen uneksuviin kaihomielisiin\nkasvoihin, rakasti hän sitä päivä päivältä enemmän. Se levitti\nkäsivartensa häntä kohden, loistavammiksi muuttuivat sen silmät. Se\ntavoitti hänen sydämeensä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen:\n\"Jää tänne!\"\n\nNaiset yläkerroksessa elivät omaa hiljaista elämäänsä. Rouva Strandiger\nvietti suurimman osan päivästä nojatuolissa ikkunan ääressä. Hän oli\nnyt melkein kokonaan sokea: hän voi enää eroiltua ainoastaan, oliko\npäivä auringonpaisteinen vai pilvinen. Hän istui siinä paikallaan\nja kuunteli, kuinka lapset leikkivät rantakanavan paltaalla. Kudin\nkädessään ei milloinkaan valmistunut. Se vaipui kohta takaisin syliin,\noli kuin olisi joku sanonut: Älä nyt enään! Jos joku puhutteli häntä,\nrupesi hän kohta puhumaan pojastaan, kuinka hänen äänensä ja käyntinsä\nmuistutti isää, ja kuinka hän oli yhtä tunnollinen ja kelvollinen\nmies. Ainoastaan uhkarohkea hän ei ollut, ikinä ei hän menisi ulos\nmatalikolle ja Flackelholmille. \"Minä olen ollut heikko nainen\", sanoi\nhän, \"mutta hän on saava talon taaskin kuntoon. Kuinka pitkälle ovat\nrakennukset Eschenwinkelissä jo edistyneet?\"\n\nAndrees ilmestyi ovelle, hän aikoi tulla puhumaan Marian kanssa siitä,\njoka runteli sydäntään.\n\n\"Eikö totta, Andrees? sinä saat isäsi talon entiseen kuntoonsa taaskin?\"\n\nAndrees nyökäytti päätään ja sanoi ääneen: \"Kyllä, äitini!\" ja astui\nhänen tuolinsa ääreen ja silitti kädellään hänen valkeita hiuksiaan ja\nantoi katseensa vaeltaa ulos kanavalle eikä tohtinut luoda katsettakaan\npöytää kohden, jonka ääressä Maria Landt istui, lähti ulos taas ja taas\noli särjetty runneltu sydämensä saanut uuden haavan.\n\nKukaan ei ollut tohtinut sanoa vanhalle rouvalle: \"Talo on annettu\nvuokralle. Andrees lähtee Berliniin.\"\n\nFrans Strandiger kävi joka aamupäivä katsomassa, kuinka tätinsä voi.\nMutta useasti unohti hän puhutellakaan vanhaa rouvaa. Hän istuutui\nvastapäätä Maria Landtia ja puheli hänen kanssaan jokapäiväisistä\nasioista. Mutta Maria tunsi, että hänellä oli joku tarkoitusperä hänen\nsuhteensa. Silloin menivät hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi,\nhän nousi ylös ja lähti vaieten huoneesta. Makuuhuoneessaan kirkahti\nhän matalaan ja lepäsi polvillaan, nousi taaskin ylös ja kumartui\npöytää vastaan lukemaan sitä kirjaa, josta hänen oli tapansa etsiä\nlohdutusta ja neuvoa, mutta ei löytänyt sitä ja palasi levottomuuden ja\ntuskan ajamana takaisin, kasvot kärsivän ja menehtyneen näköisinä ja\nsilmät katseettomina.\n\nKolmekymmentä päivää uudenvuoden jälkeen puhalsi ensimmäinen\nkevätmyrsky kohisevana maiden ylitse. Ensi päivänä riisti se lapsilla,\njotka luistelivat kanavalla, lakit päästä, tuuppi heitä selkään ja\ntyönsi ruovonsänkeen rannalla, jossa he kaatuivat. Seuravana päivänä\nkarkoitti se heidät kosteakiiltoiselta jäältä. Opettaja Haller seisoi\npaljainpäin Heimin tuvan oven edessä, huusi ja viittoili.\n\nNyt jäi Ingeborg Landt yksin kanavalle. Toisinaan antoi hän voimakkaan\npuuskaisen luulen kulettaa itseään, toisinaan taisteli hän sitä\nvastaan. Kun hän antoi tuulen kulettaa itseään, olivat kasvonsa\nhiljaiset ja miettivät, mutta kun hän taisteli sitä vastaan, lähenivät\nsilmäkulmansa toisiaan, otsansa meni ryppyyn, ja hän työnsi rintaansa\nvoimakkaasti esiin. Silmänsä olivat vakavammat kun tavallisesti hänen\nikäisillään, ja hän puheli itsekseen.\n\n\"Maria itki tänä yönä. Kunpa hän välittäisikin minusta yhtä paljon kuin\nMariasta, niin osaisinpa ottaa hänet ja pitää hallussani, mutta hän ei\nkatsahdakaan minuun, minä olen ainoastaan lapsi hänen silmissään...\nMinä olen voimakkaampi ja kauniimpi ja rohkeampi kuin Lena\nStrandiger... Maria menettää rohkeutensa kohta, kun hiukankin puhaltaa\nvastaan. Mutta minun rohkeuteni kasvaa silloin... Hän itki; mutta\nminä... minä ajattelin, kuinka voisin muuttaa asiain menon... Mutta\nenhän kuitenkaan voi tehdä muuta, kuin osoittaa hänelle rakkauttani ja\ntoiselle hampaita... Sen saattaisin kestää, että Maria saisi hänet.\nLähtisin silloin pois täältä. Mutta että tuo toinen ottaa hänet, eikä\nkunnioita häntä, ja vilkkuilee toisille miehille... Sitä en kestä. Se\npitää hänen saada nähdä, että minä olen voimakkaampi ja rohkeampi, kuin\nhe kumpikaan... Oma rakas sisareni!... Oi, Maria ja hän eivät sovi\nyhteen.\"\n\nSilmissään välkkyi, ja kasvonsa kuumenivat: niin paloi sydämessään.\n\nKuu hän luistimet kädessä palasi pihan poikitse ja Frans tuli häntä\nvastaan, nauroi hän hänelle, nyökäytti päätään ja sanoi: \"Menettekö\nvielä kerran tervehtimään Mariaa tuolla ylhäällä? Luulen, että hän\non iloinen, kun tulette.\" Kun portailla Andrees tuli häntä vastaan,\npysäytti Ingeborg hänet, ja sanoi, vaikka hän näyttikin synkältä,\nhengästyneenä: \"En vielä viitsi mennä sisään istumaan. On niin ihanaa\nulkona, niin suurenmoisen hurjaa ja raikasta. Huolitko minusta mukaasi?\"\n\n\"Kankaalle!\"\n\n\"O, kuinka hauskaa!\"\n\nJa hän riensi myrskynä kalpean sisarensa ohitse.\n\n\"Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle!\" ja hän niksautti sormillaan\nLenan huonetta kohden: \"Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle.\" Ja he\nlähtivät.\n\nOli aivan samallaista kuin silloin, ehkä noin kahdeksan vuotta sitten,\nkun hän oli käymässä Marian kanssa. Se eroitus vaan; että silloin oli\nkaunis kirkas syyspäivän ilma ja että kummallakin vaeltajalla silloin\noli lapsen sydän. Nyt sysäili heidän takanaan kostea kylmän kolakka\nlänsituuli. Vingahdellen puuski se heitä vastaan, mennä viuhui heidän\nvälitsensä, heitteli kylmiä sadekuuroja heitä vastaan, täytti kaikki\nepätasaisuudet maanpinnalla vedellä, niin että heidän tuontuostakin\ntäytyi erota toisistaan ja viuhui valitellen ja vingahdellen menneistä\npäivistä ja nykyisistä huolista.\n\nHo olivat kumpikin vaiti ja kuuntelivat ja antoivat päänsä painua.\n\nWodaninkukkulalla kääntyivät he takaisin. Silloin iski myrsky koko\nvoimallaan heitä vastaan ja viskeli repaleisen liehuvan manttelinsa\nmärkiä siekaleita heitä vastaan. Silloin kohosivat heidän päänsä ja\nsilmänsä terästyivät. Se kuului heidän kummankin ominaisuuksiin, että\nuskalluksensa ja rohkeutensa kasvoi, jos oli matka vastatuuleen.\n\nIngeborgin katse liiti ulos rantavallin tuolle puolen, ja silmissään\nkiilui kuin terästä. Huivia, jonka hän oli kieraissut päähänsä, riisti\nkuin joku ohitsekiitävä käsi puoleen. Sama käsi pärskytti vesihelmiä\nhänen vaaleille hiuksilleen.\n\nSilloin katsahti Andrees häneen, ja huomasi taaskin, että hän oli\nvallan toisellainen kuin sisarensa. Maria oli uskollinen ja heikko,\ntämä tässä oli uskollinen ja voimakas.\n\nOliko hän uskollinen?\n\nEihän hän tuntenutkaan häntä. Hänhän oli aina ajatellut vaan Mariaa.\n\"Oletko mieltynyt astumaan näin kanssani tuulta vastaan.\"\n\nIngeborg taivutti päätään taaksepäin ja katsahti häneen, ja Andrees\nnäki, kuinka syvään hän veti henkeään.\n\nHetken perästä tarttui myrsky taas voimakkaammin häneen, tempoi hänen\npukuaan ja heitti jokaisen vaatesiekaleen hänen jäseniään vastaan,\nmyrsky vinkui ja turjutti ruumiissaan ja sielussaan, ja järkytti\nsielussaan hereille ajatuksia, jotka siihen asti olivat nukkuneet ja\nlevottomasti uneksuneet sen jossakin nurkassa.\n\n\"Oletko mieltynyt astumaan näin kanssani?\"\n\n\"Minne menemme sitten?\"\n\n\"Aina eteenpäin, Ingeborg! Tämä on ensimmäinen iloinen hetkeni kotona.\nEtkö pelkää? Etkö väsy?\"\n\nIngeborg naurahti kovaan ja katkerasti. \"Minä en pelkää, mutta...\" ja\nhän ojensi nyrkkiin puristetut kätensä eteensä, ja hampaansa kilahtivat\navuttomassa vihastuksessa yhteen.\n\nSilloin tunsi Andrees, että tämä rinnallaan oli häntä lähinnä. Harsot\nratkesivat rikki, sumut väistyivät, aukeni portteja, hänelle pilkoitti\nkaukaisuudessa taaskin tie ja toivo.\n\n\"Mitä pitää minun tehdä?\" huudahti hän.\n\n\"Mitä tahdot...?\"\n\n\"Maria sanoo: täytä Jumalan tahto, Magdalena sanoo: täytä minun\ntahtoni.\"\n\n\"Täytä oma tahtosi!\" sanoi Ingeborg kovaan.\n\n\"Minun oma tahtoni heittelee minua sinne ja tänne.\"\n\n\"Sinun pitää ottaa Jumalan tahto ja oma tahtosi, ja ota sitten uljuuden\nvasara käteesi ja luo niistä yksi tahto. Silloin seisoo siinä loisella\npuolen Jumalan kuva, toisella puolen omaa kirjoitustasi. Silloin on\nsinulla arvosi.\"\n\nSilloin pysähti Andrees ja jäi tuijottamaan häneen: \"Mistä olet\nkeksinyt tuon, olet vielä niin nuori?\"\n\n\"Olen vaan ajatellut meitä kaikkia, miksi olemme joutuneet näin\nonnettomiksi. Marialta puuttuu omaa tahtoa, sinulta Jumalan tahto.\"\n\n\"Voit puhua terveeksi ihmisen. Minun pitää puhua enemmänkin kanssasi\nvielä. Kun vaan tietäisin, oletko ystävä minulle...\"\n\n\"Mutta kysyhän sitte, Andrees! Avaa silmäsi!\" Hän löi molemmat kätensä\nkasvoilleen peittääkseen liekkejä, jotka tulvahtivat silmiinsä ja\nkasvoilleen.\n\nSilloin lähtivät he viistoon alas vallin rinnettä.\n\nJa vallin juurella, kanavan partaalla seisoi Maria Eva Waltin rinnalla,\njoka oli noutamassa vettä. Ja Maria katsahti sattumalta ylös ja näki\nsisarensa kasvoihin. Sitte lähti hän Eva Waltin kanssa Eschenwinkeliä\nkohden.\n\nMyrsky ulvoi vinkuen ja viuhuen rantavallin yllä, lensi sieltä kohisten\nkanavan ylitse ja iski kankaan reunaan.\n\nIngeborg katsahti Andreekseen: \"Tuleekohan nyt todellakin kevät?\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nEschemvinkel oli saanut talvivieraan: puute hiipi ovelta ovelle. Hyvin\nhiljaa hiipien aukaisi se oven oven perästä ja nousi kiviliedelle,\njolla paloi kituinen valkea padan alla.\n\nMiehillä ei ollut kahdeksaan viikkoon ollut mitään työansiota.\nSateet ja pakkanen, vesi ja lumi estivät työskentelemästä pelloilla.\nEdellisinä vuosina oli järjestetty siten, että viljanpuinti kartanossa\nhankki viikkoja kestävää työansiota; mutta Frans Strandiger oli\ntoimittanut itselleen työväkeä yläkankaalta, siellä kun työväki oli\nhelpompaa kuin marskeilla.\n\n\"Hänellä ei ole mitään tunnetta meitä kohtaan\", sanoivat naiset\nMarialle. \"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä huolia meillä\nja meidän kaltaisillamme on. Mistä pitää meidän ottaa leipämme ja\njauhomme? Silavasta puhumattakaan. Meitä on jokapäivä yhdeksän henkeä\npöydässä. Ja lapset, kun kylmässä ja pakkasessa palaavat kotiin\nkoulusta, ovat nälkäisiä kuin sudet.\"\n\nEnempää eivät he sanoneet. He eivät puhuneet jokapäiväisistä huolistaan\nja puutteistaan. Tämä köyhyys kulkee silmät maahanluotuina.\n\nMutta kun he puhuivat Frans Strandigerista, silloin loivat he silmänsä\nylös, ja katseessaan oli synkkää katkeruutta, eivätkä he salanneet\nmitään: \"Ensi vuonna aikoo hän riistää meillä perunamaamme, sen hän on\nsanonut jo Peter Schüttille.\"\n\n\"Sitä hän ei tee!\" vastasi Maria pikaisesti.\n\n\"Hän ei välitä Jumalasta eikä ihmisistä, asuntommekin on hän vielä\nriistävä meiltä. Ennenkuin on vierähtänyt kahtakaan vuotta, on paikka,\njolla nyt leikkivät lapsemme, oleva laidunmaata, ja hänen lehmänsä ovat\nkäyvät sillä laitumella. Lehmät kostuttavat taloa, lapset kuluttavat.\"\n\n\"Sitä hän ei tee\", vastasi Maria taaskin, ja sydämensä sykähti kurkkuun.\n\n\"Hän tekee sen. Kaikki on käyvä, kuten sanomme. Me tunnemme hänet.\"\n\n\"Niin\", sanoi Thiel eukko, \"he ovat oikeassa. Hänessä ei ole mitään\nhyvää. Parasta meille olisi, kun hän saisi vaimon, jolla olisi sydäntä\nvähävaraisiakin kohtaan.\" Ja tuo vanha vaimo katsoi räpyttelevin silmin\nMariaa kasvoihin. \"Siinä yksin olisi pelastus\", sanoi hän, \"sen sanon.\"\n\nSilloin jatkoi Maria matkaansa.\n\nHän oli pannut taskuunsa pari taalarinrahaa, ne hän aikoi jättää\nkahteen perheeseen, joissa hätä oli pahin. Hän astui Dwengerien\nmökkiin. Se oli kolmas rakennus Wittin asunnosta.\n\nDwengerin vaimo oli joskus palvellut Stramdigerkartanossa, silloin,\nkun Maria Landt vielä oli lapsi. Tuo voimakas kukoistava tyttö oli\nollut ensimmäisiä ja syvimpiä vaikutuksia, joita kaupunkilaislapsi,\njoka kummastunein silmin katseli ympärilleen, oli saanut\nStrandigerkartanossa. Nyt oli hän seitsemän lapsen äiti, joista kolme\noli kouluijässä. Lapsilla oli kaikilla järjestään ollut risatautia, ja\noli kestänyt kauan, ennenkuin voivat seistä. Yhteen aikaan eivät kolme\nnuorinta olleet osanneet käydä. Nyt niitä oli kaksi, jotka haikailivat\nitseään hiekoitetulla lattialla, osaamatta nousta seisomaan. Perheen\nisä, Kristoffer Dwenger oli kelpo ahkera työmies, mutta sai aina\najottain juomakiihkon. Kun juopotteluhimonsa valtasi hänet, ja sen se\nteki aina noin joka viides tai kuudes viikko, joi hän kaikki rahat,\nmitä hänellä sattui olemaan taskussa, usein kokonaisen viikon ansion,\nhijoi riitaa, huutaa kiljahteli, kerskui, löi vaimoaan ja lapsiaan,\nlyhyesti, eli kuin mieletön eläin. Sittemmin, viime vuosina, on hän\nmennyt jäseneksi raittiusseuraan, joka on levittänyt niin suurta\nsiunausta paikkakunnallamme, joka on saanut lämpimäksi monta kylmää\nliettä ja välkkyväksi niin monta suruista naisen ja lapsensilmää. Tämän\nseuran suojissa on hän viettänyt loppuosan elämäänsä hiljaa, raittiisti\nja onnellisesti, on saanut nähdä vaimonsa taaskin toipuvan ja lapsensa\nkasvavan suuriksi ja kelpo-ihmisiksi.\n\nDwengerin vaimo otti Marian vastaan sillä epävarmalla etsivällä\nkatseella, joka hänellä oli siitä asti, kun hän huomasi olevansa\njuomarin vaimo. Hän oli joskus ollut hyvinkin ylpeä, erittäinkin oli\nhän ylpeillyt siitä rotevasta, voimakkaasta ja terveestä miehestä,\njonka hän oli saanut. Siksipä masentuikin hän niin syvästi ja menehtyi\nkuin sisällisesti, kun miehensä yhä enemmän ja enemmän sortui\njuomariksi.\n\n\"Missä on miehesi, Liese?\"\n\n\"Hän meni kaupunkiin. Tänäänhän ovat eläinmarkkinat. Hän toivoi\nansaitsevansa siellä jonkun markan taluttamalla eläimiä.\" Kalpeilla\nkasvoillaan oli luettavana huolestunut kysymys: \"Missä tilassa palannee\nhän takaisin?\"\n\n\"Hänellä ei ole ollut pitkiin aikoihin työtä?\"\n\n\"Frans Strandiger ei teetä mitään, hän ei kaivuuta ojia eikä anna\npuida. Rantatoetyö jäänee kai myöskin sikseen.\"\n\nTaaskin tuo suma nimi.\n\nMaria kourasi hätäisesti taskuunsa. Mutta vaimo huomasi hänen\nliikkeensä ja kumartui nuorinta poikaansa kohden ja sanoi: \"Olemmehan,\nJumalan kiitos, kaikki terveitä toki. Niin, kuu tulee sairaus, silloin\ntarvitsemme apua! Sairaus kuluttaa rahoja ja saa ihmisen nöyräksi.\nMutta niinkauan kuin olemme terveinä... Arvelen, että hän palaa kohta\ntakaisin jo, ja tuo mukanaan markan puri. Usein ansaitsee hän hyvinkin.\"\n\nSilloin jätti Maria Landt taalarin taskuunsa ja lähti suruissaan\nulos. Ovella nojausi vaimo oven pieltä vastaan ja sanoi, silmät\nluotuina maahan: \"Kerrottiin eilen että Frans Strandiger aikoisi mennä\nnaimisiin. Tiedätkö sinä kertoa mitään enempää siitä?\"\n\nMaria kääntyi poispäin: \"En tiedä mitään\", sanoi hän ja lähti.\n\nJa mennen kotiin, hiipien kanavan rantaa, ajatteli hän yötä, joka jo\nväijyi kaislikossa ja hengitti vetten yllä, niin että näytti pimeältä.\nTaaskaan ei hän nyt saisi unta. Taaskin täytyisi hänen maata selällään,\nja silmät avoiminaan tuijotella eteensä ja ajatella sitä, mitä hänen\noli tehtävä. \"Se on pelastava Eschenwinkelin. Se on säikähdyttävä\nhereille Andreeksen. Se on saattava hänet Lenan vaikutuksen alta\nlngeborgin vaikutuksen alle. Silloin on vanha rouvakin löytävä levon.\"\n\nMutta häntä kamottaa tehdä se, mikä on tarpeen. Ja kammoissaan koettaa\nhän etsiä itselleen toisen tien, tien Andreeksen luokse, mutta se on\nihan ummessa.\n\nSiten harhailee henkensä sinne ja tänne. Hän haparoi käsillään\npimeässä, kuten rouva Strandiger, kun hän kädet ojolla menee huoneen\nläpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPimeitä, valottomia usvaharsoja lepäili vielä seuraavana aamuna\nmarskeilla. Aurinko yleni usvaisena ja huuruisena oikealla\nmetsänrannasta kankaan ylle. Silloin meni Reimer Witt ylös\nStrandigerkartanoon.\n\nHän oli leveähartiainen keskikokoinen mies, jäsenensä suorat ja\nvoimakkaat. Käyntinsä oli hieman raskaahko ja jäykkä, ja selkänsä\nhartioittensa välillä todisti raskaasta työstä. Ajatuksiltaan ja\ntiedoiltaan oli hän hyvin vaatimaton mies, mutta terve kristillinen\nvakaumuksensa ja erikoinen synnynnäinen aistikas käytöstapansa antoi\nhänelle jotain voimakasta ja ritarillista ja suopea mielenlaatunsa teki\nhänet suosituksi kaikkialla.\n\nVaimonsa pitkällöinen sairaus ja kuolema olivat tosin syvästi\nmasentaneet häntä, ja ikävät koto-olot, jotka olivat seuranneet\nvainajan kuolemaa, olivat joksikin aikaa saaneet hänet neuvottomaksi ja\navuttomaksi. Mutta kristillinen elämänkatsomuksensa oli pitänyt häntä\npystyssä. Hän oli antanut vuotavan laivansa turvautua tähän satamaan.\nNyt korjaili hän laivaansa, taklasi sen uudestaan ja piti silmällä\nilmaa ja tuulia tuolla ulkona. Siitä saakka kuin Telsche Spieker\noli hänen taloutensa etunenässä, oli siinä paljasta siisteyttä ja\nahkeruutta.\n\nTiellä jalavain alla tuli Andrees häntä vastaan. He pysähtyivät\nkumpikin.\n\n\"Aioin käydä hakemassa hiukan rahaa\", sanoi Reimer Witt. \"Olen kaivanut\nojaa kahdeksansataa metriä, se tekee kolmekymmentä markkaa.\"\n\nAndrees tuijotti synkästi eteensä maahan: \"'Tuota, se on siten, että...\ntiedättehän. Witt, että olen vuokrannut taloni pois.\"\n\n\"Pitääkö minun mennä serkkunne puheille?\"\n\n\"Pitää. Mutta aioin sanoa...\" Hän etsi liivintaskustaan jotakin\nkultarahaa: \"Teillä on tänä talvena ollut niin paljon ulosmennja...\"\nSilmänsä livistivät ylös ja alas tietä, kuin koira, joka on kadottanut\njäljet.\n\n\"Aioin pyytää rahoja, jotka olen ansainnut, tarkalleen\nkahdeksastasadasta metriä ojaa.\"\n\nReimer sanoi tuon kovasti ja kylmästi. Ell'ei mies tuossa enää ollut\ntyönantaja, niin mitä hän sitte oli? Joku vieras vaan.\n\n\"Aivan oikein... mutta olin hyvä tuttu vaimonne kanssa ja samoin\nteidän...\"\n\n\"Se on nyt ohitse. Te lähdette ulos avaraan maailmaan, minä työhöni, ja\nRieke lepää kirkkotarhalla.\"\n\nHän kääntyi pois ja lähti jäykästi astelemaan sisäänkäytävää kohden.\n\nFrans Strandiger istui jo pienessä huoneessaan vasemmalla,\nkirjoituspöydän ääressä ja laskeskeli menoja viljanpuinnista, joka\njuuri oli saatu päätteeseen. Hän tunsi hyvin miehen, joka seisoi\novessa lakki kourassa. Poikana ollessaan oli hänellä ollut monta\nrattoista pakinaa saman miehen kanssa, talvisin tallissa, kesäisin\njossain ojan reunamalla. He olivat silloin olleet erityisesti hyviä\nystäviä, heidän kummankin ryhdissä ja luonteessa kun oli sitä lujaa\nja ylpeätä, joka on ominaista ihmisille Pohjanmeren rannoilla. Mutta\nne ajat olivat olleet ja menneet. Frans Strandiger oli nyt isäntänä\ntäällä, isäntänä! Siispä piti toisen olla renkinä. Siksipä sanoikin hän\nsillä välinpitämättömällä kylmällä äänensävyllä, joka niin loukkasi\nEschenwinkeliläisiä: \"Haluaisin, ett'eivät ihmiset tulisi häiritsemään\nminua ennen kello kymmentä. Mitä asiaa teillä on?\"\n\nReimer Witt selitti lyhyesti asiansa.\n\n\"Tulkaa joku toinen kerta, minun pitää ensin käydä katsomassa sitä.\"\n\n\"Teidän tarvitsee heittää ainoastaan silmäys kartalle.\"\n\n\"Kuulkaa nyt jotakin, Witt. Olette ollut liika kauan Iässä talossa. En\nylialaan voi käyttää miehiä, semmoisia kuin te, jotka pyrkivät olla\nviisaampia, kuin isäntänsä.\"\n\n\"Mitä tuolla tarkoitatte?\"\n\n\"Nähkääs -- jos vielä tahdotte selityksen tähän -- olen aiemmin ollut\nhoitajana eräällä maatilalla... Rühenbau'illa... ja siellä olen oppinut\ntuntemaan toista lajia työntekijöitä.\"\n\n\"Oh, te tarkoitatte sitä lajia, joka sallii päivät pitkät menetellä\nitsensä kanssa kuin koirien, ja illalla tyytyy hypislelemään\nrukousnauhaansa.\"\n\nFrans Strandiger nousi ylös. Nyt olivat kumpikin kovaluontoisia\nkiivaita miehiä.\n\n'Tuo on todellakin minun käsitykseni kristinuskosta: elää hiljaista\nrauhallista elämää, ja seista nurkumatta paikalla, jolle kotitalo on\nihmisen asettanut.\n\n\"En tiedä, herra Strandiger, onko kohtalo asettanut teidät tänne. Enkä\ntiedä sitäkään, mistä teillä on tuollainen käsitys kristinuskosta. Se\non muovailtu muotoonsa hienossa lämpimässä huoneessa, semmoisessa kuin\ntämä tässä, ja sen on muovaillut semmoinen mies, jonka niinsanottu\nkohtalo on asettanut hyvälle asemalle. Minun kristinuskollani on\npuimamekko yllään ja sillä on känsäiset kädet kuin minulla.\"\n\n\"Tuhmia, nurinkurisia mielipiteitä!\"\n\n\"Arvelette noin, kosk'en ole suuria oppinut. Noh jaa, olenhan minäkin\nehkä käynyt yliopistoni. Ensiksikin vuonna seitsemänkymmentä Ranskassa.\nMuutamia raaisti sota, minut se sai vakaaksi. Toisekseen olen käynyt\nkirkossa. En usein. Meikäläisillähän on ainoastaan sunnuntaipäivä\nperhettä ja kotoa varten. Mutta kun olen käynyt siellä, olen kuunnellut\ntarkalleen joka sanan, ja ottanut ne niinkuin ne kuuluivat, sanan\n'veli' ja sanat 'armeliaisuus' ja 'puhdas sydän', ja vertauksen\nrikkaasta miehestä. 'Vaalikaa vaivaisia', on käsketty. Siksi olen\nottanut sisareni luokseni. Olen ymmärtänyt kaikki nuo sanat siten, kuin\nniitä meillä käytetään. Lopuksi olen vielä saanut vaeltaa surujen maata\nristin ja rastin. Ja se oli opettavaista... Ah, mitä tiedätte te siitä.\"\n\nHän kääntyi poispäin, kätensä oli jo ovenrivalla.\n\n\"Strandigerkartano ei vast'edes enää tarvitse apuanne; ja\nEschenwinkelistä teen lopun.\"\n\nSilloin naurahti Reimer Witt. \"Näettekös? Tuo on teidän uskontoanne!\nKristinusko sanoo: 'Auta veljeäsi ja ole ystävällinen hänelle!' Teidän\nuskonne sanoo: 'Pidä huolta rahakirstustasi ja nouda villaasi!'\"\n\nNyt he seisoivat ihan lähekkäin toisiaan vastapäätä.\n\n\"Ulos! sanon minä.\"\n\nHän lähti hitaasti ulos.\n\nKäytävässä, ihan vanhan seinäkellon vierellä seisoi Maria Landt. \"Mitä\nnyt on tapahtunut. Reimer? Millaiselta näytötkään!\"\n\nHe eivät kumpikaan huomanneet, että Frans Strandiger seisoi avoimessa\novessa.\n\n\"Aioin pyytää rahojani; sensijaan olemme keskustelleet, millä kannalla\nkumpikin olemme Isä Jumalaan.\"\n\n\"Reimer, Reimer, minä pyydän sinua. Puhu Andreeksen kanssa!\"\n\n\"Hänen kanssaanko? Yhtä hyvin voisin puhua tuon kellon kanssa. Mitä hän\non? Onko hän jotakin? Hän kuuluu nyt isä Jumalamme syytinkimiehiin.\"\n\n\"Reimer!\" sanoi Maria, ja kirkahtava tuska leimahti hereille silmissään\nkuin liekkuva, tuulen turjuttama valkea: \"Tiedäthän, löytyy eräs, joka\nvoi pehmittää kovat sydämet.\"\n\n\"Ei, Maria! Ne jäävät semmoisiksi kuin ovat. Ne syövät elinpäivänsä\nsangen hyvin. Ja koska ovat syöneet hyvin, arvelevat voivansa nukkuakin\nhyvin. Ne jäävät kuolinpäiväänsä saakka semmoisiksi kuin ovat.\"\n\n\"Minä puhun hänen kanssaan. Minä luulen, Reimer, että minä voin auttaa.\"\n\n\"Noh\", sanoi hän ja ravisti raskaissa ajatuksissa päätään: \"Meitä ja\nmeidän kaltaisiamme varten on kirjoitettu tuo sana: 'Älkää murehtiko!'\nJos murehtisimme, niin olisipa parempi, että tekisimme pikaisen lopun\nkaikelle kurjuudellemme. Meidän pitää olla yhtä huolettomia kuin\npallot, joilla lapset leikkivät. Lentää vaan, ja antaa lastenkätten\nviskellä itseään sinne tänne, ja viimein, jos hyvin sattuu,\nlentää Jumalan käteen!... Koko Eschenwinkelin pitää hävitä! Koko\nEschenwinkelin!\"\n\nHän lähti päätään ravistellen pois, ajatuksensa liikkuivat kodissaan ja\nsiinä, mitä hän kahdeksanatoista vuonna oli siinä saanut kokea.\n\nFrans Strandiger veti oven hiljaa kiinni ja mumisi itsekseen: \"Hän\naikoo auttaa heitä!\" Hän tuijotti synkkänä ovea kohden. Tämä ei ollut\nhänelle keveätä. Kaikki ritarillisuus ja kunnollisuus luonteessaan\nkorskahti hereille, mutta sitte purasi hän hampaansa yhteen ja aukaisi\ntaaskin oven.\n\nMaria Landt meni juuri ohitse siitä ja pysähtyi. Hän ei sanonut mitään.\nMutta he katsoivat kumpikin toisiinsa. Silloin huomasi Frans, että\nMaria aikoi voittaa hänet. Ja lama ajatus sai hänet niin suunniltaan,\nett'ei hän saanut sanaa suustaan. Hän oli toivonut tätä silmänräpäystä,\nmutta voimakkaine keveine luonteineen ei hän ollut kuvitellut, että\ntämä silmänräpäys tulisi olemaan näin vakava. Nyt seisoi Maria hänen\nedessään silmät suurina ja tuskallisen pelokkaina.\n\n\"Mikä on aikomuksenne Wittin ja Eschenwinkelin suhteen?\"\n\n\"Lepääkö Eschenwinkel vielä niin sydümellänne, kuin muinoin, kun vielä\nolitte nelitoistavuotias lapsi?\"\n\n\"Siinä ei ole mitään muuttunut.\"\n\n\"On taloudellisesti järkevintä, että rakennukset siellä hävitetään.\nSiispä sen pitää tapahtua.\"\n\n\"Mutta onhan toisiakin näkökantoja. Jos tahdotte katsoa asioita\nyksinomaan taloudelliselta kannalta, niin silloin ette saa myöskään\nviettää mitään sunnuntaita eikä joulua, ja laskette vaan päivät, kunnes\ntulee viimeinen.\"\n\nHänen alakuloinen äänensä liikutti Fransia; mutta samassa heräsi\nkatkeruus hänessä, heräsi niin tulisesti, että koko ruumiinsa vavahleli\nja äänensä muuttui käheäksi. \"Joulusta puhutte te! Enhän tiedä, mitä\nsemmoinen onkaan. Semmoista ei meillä tunnettukaan. Äiti ei sietänyt\nsemmoisia. Aioin kerran mennä erään toisen pojan kanssa näkemään hänen\njoulukuustaan; silloin sain lyöntejä. Kun sanoimme sanan 'joulukuusi',\nnauroi äiti. 'Hölynpölyä!' sanoi hän.\"\n\nLapsuusvuosiensa autio kurjuus ilmeni ilkkuvana eteensä.\n\n\"Te olette pyhimys, jommoisista saa lukea kirjoissa. Olin tänä\njouluna teidän asuntokumppaninanne. Kutsuitteko minua viettämään\njoulua kanssanne? 'Tule mukaan, saat nähdä joulukuusemme?' Seisoin\ntuossa ikkunassa ja näin valon teidän joulukuusestanne lumella.\nMinusta ei ole vielä kukaan ikinä välittänyt, minun sieluni perään\nei ole vielä kukaan ikinä kysynyt: siispä olen lopulta tullut siihen\nluuloon, ett'ei minulla olekkaan mitään sielua. Siksipä kuljenkin omaa\ntietäni, ja se on tämä: tahdon olla herra ja käskijä. Siinä on koko\nmaailmankatsomukseni: eikä ihmeitäkään!\"\n\nMaria oli astunut ikkunan ääreen. Hän seisoi kääntyneenä poispäin\nhänestä, ja hengitti raskaasti. Säikähtäneessä pelokkaassa sielussaan\naaltoili voimakkaasti: \"Minun pitää tehdä se: ei ole mitään muuta\nneuvoa. Sillä autan Andreesta ja Ingeborgia ja Eschenwinkeliä. Häntä\nitseäänkin autan.\"\n\nNyt alkoi Frans taas puhua, rauhoittuneempana, ja vetäen henkeään\nsyvään, ja oli totta, mitä hän sanoi:\n\n\"Lapsuuteni päivistä asti on minussa elänyt eräs toive. Jo lähes\nkaksikymmentä vuotta on se ollut toivojeni luettelossa: tahdoin päästä\nisännäksi omalle pohjalleni. Jos tulisin siksi, voisin ehkä tehdä tilaa\nitsessäni lempeillekin ajatuksille. Auta minua siihen! Sinä tiedät,\nMaria Landt, mitä tarkoitan! Valmista minulle joulu, ole ystävällinen\nminulle! Ehkä on minullakin sielu!\"\n\n\"Ja muuten... muuten et?\"\n\n\"En, muuten en! Ell'ei pyhäin rakkaus mene niin pitkälle, niin jään\nkiveksi, joka on vielä monelle tuleva loukknuskiveksi. Se riippuu\nsinusta!\"\n\nSilloin lähti Maria hänen ohitsensa huoneesta.. Ja kun hän oli\nulkona ja etsi portaita, horjahti hän kellokaappia vastaan. Kätensä\nrutistettuina ohimoilleen, kuunteli hän sydämensä lyöntejä. Ja kellon\nkäynti tykytti nopeampana, aina nopeampana, ja sydän yritti lyödä\nmukana, mutta ei voinut, ja juoksi jalkansa haavoihin ja tavoitti\nhenkeään ja nyykistyi alas ja lankesi polvilleen kanavan paltaalla ja\nkumartui portaitten yli vettä kohden. Siellä oli viheriällä pohjalla\nsuuri harmaa kivi, ja hän sukelsi alas ja nouti sen ylös ja se\nlepäsi jäisevän kylmänä hänen povellaan, mutta se muuttui lämpimäksi\nja raskaaksi ja peitti hänet kokonaan. Ja kello sanoi: \"Nyt lyön\nkaksitoista. Hän on kuollut.\" Hän lepäsi kanavan pohjalla ja nukkui, ja\nvedenneidot tulivat ja levittivät märkiä lakanoita hänen kasvoilleen.\n\nAnna Witt löysi hänet tainnoksiin vaipuneena makaamassa väliköllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPeter Nahwerin verstaassa, joka samalla oli hänen asuintupansa, oli\ntänä iltana koolla koko Eschenwinkel. Schütt oli siellä ja hänen\nvaimonsa, molemmat Genthinit olivat siellä, samoin molemmat Dwengerit\nja muita. Thiel eukko istui ihan uunin vierellä ja piti käsiään\nkuumaa peltiä vastaan. Peter Nahwer keitti liimaa, suussaan sammunut\npiipuntynkänsä, Koko matala huone tuoksui tuoretta puun ja liiman hajua.\n\nHe keskustelivat siitä kontrahdin peruutuksesta, joka oli ilmoitettu\nReimer Wittille.\n\n\"Varokaa vaan! Nyt tulee meidän vuoromme! Se ei kestä kauan!\"\n\n\"Koko Eschenwinkel on häviävä!\"\n\n\"Niin, sitä se on!\"\n\nThiel eukko laski tukevat käsivartensa pöydälle: \"Viisikymmentä\nvuotta olen sitonut olkia täällä, ensin mieheni jälissä, kunnes hän\nkuoli, sitten poikani jälissä, kunnes hänen täytyi Ranskaan, sitten\ntoisten miesten jälissä, milloin ystävällisten, milloin äkäisten,\nmilloin tuttujen, milloin tuntemattomien. Nyt olen tullut vanhaksi ja\nväliäpitämättömäksi.\"\n\n\"Sinullahan on eläkkeesi. Thiel eukko!\" sanoi Peter Nahwer ja imusi\npiippuansa. \"Mutta mihin pitää minun ryhtyä?\" Ja hän otti piippunsa\nsuustaan, otettuaan ensin sentään jykeän vedon siitä, ja osoitti sen\nvarrentyngällä rintaansa kohden.\n\n\"Sinä?\" sanoa tokaisi Schüttin vaimo. \"Tuommoinen kuivettunut\nvanha nuoripoika! Kysy ennemmin, mihin meidän pitää ryhtyä, meidän\nlapsilaumoinemme.\"\n\nEräs nuori työmies, joka oli palvellut Frans Josefin rykmentissä\nBerlinissä, sanoi sotilaallisen lyhyesti, ikäänkuin soturi, joka\nilmoittaa tieduisteluistaan: \"Pitää ilmoittaa keisarille.\"\n\nMutta Peter Nahwer kohotti uhkaavasti piippuaan: \"Jättäkää se! Hänen\najatustensa täytyy olla kiinnitetyt yleiseen ja suureen. Kun Kristian\nkahdeksas kahdeksantoistasataa kuusikymmentäneljä kulki tästä kylän\nlävitse, aikoi Thomählen kertoa hänelle, että pastori Jürgens oli\nantanut hänen poikavintiölleen kunnon selkäsaunat. Tämä kehui jo\nedeltäkäsin ja sanoi: 'Olen ollut vakinaisessa väessä Glückstadtissa,\nja tiedän, kuinka pitää menetellä: täten vaan, käsi housun saumaa\nmyöten, kolme askelta taaksepäin ja sitte asiaan!' Mutta hän ei\nsaanutkaan asiataan esiin, kuningas katseli ulos marskeille, vaunut\najoivat ohitsensa. Ja olipa onni, että hän oli ottanut kolme askeltaan\ntaaksepäin, muutoin olisi kuningas ajanut varpaittensa ylitse. Ei,\nsiitä ei synny mitään.\"\n\n\"Parasta on, että lähdemme kaikki Iowa'an.\"\n\nTämä sana antoi neuvottelulle uutta virikettä.\n\n\"Minä olen liika vanha\", sanoi Peter Nahwer ja ravisti päätään ja\npiippuaan.\n\n\"Minä lähden mukaan\", sanoi Thiel eukko, vetäistynään hameensa helmat\nsuoriksi: \"Enpä ymmärrä, miks'en lähtisi mukaan, kaikki tyttönihän ovat\nsiellä.\"\n\n\"Siellä tuolla puolen valtameren on ihmisillä maata jalkainsa alla ja\nsiispä myöskin runsas jokapäiväinen leipä.\"\n\n\"Se on totta. Samaa sanoo pastorikin. Heillä ei ole ainoastaan\nperunoita vaan myöskin lihaa.\"\n\n\"Siispä ihan oikeauskoisen luteerilaista: ruoka, juoma, talo, tavarat,\npelto, karja, raha...\"\n\n\"Ei, rahaa ja uskollisia kylänmiehiä ei heillä useinkaan ole.\"\n\n\"Ja luulenpa, että hurskaan ja hyvän esivallan laita on myöskin hiukan\nniin ja näin.\"\n\nGenthin, joka keväisin kävi korjailemassa olkikattoja koko\npaikkakunnalla, sai sysäyksen vaimoltaan. Hän oli hiljaisluontoinen\nmies ja on elinpäivinään saanut pieneltä vilkkaalta vaimoltaan monta\nsysäystä. Tämä oli tanskatar. Genthin oli oppinut tuntemaan hänet\nollessaan kuljettamassa eläimiä Jutlandista, eikä vaimonsa vieläkään\noikein osannut saksaa: \"Kuuletko?\" sanoi hän. Sitte kääntyi hän toisten\npuoleen: \"Genthin sanoo usein, ett'ei hallitus ole oikein niinkuin\npitäisi.\"\n\nToiset nauroivat. \"Niin, olet saanut maksaa sakkoja, koska\nsavupiipussasi oli suuri reikä.\"\n\n\"Näytä kirjeesi, Genthin, jonka Lena on kirjoittanut, se on sinulla\ntoisessa liivintaskussasi.\"\n\nGenthin, hidasluontoinen mies, avoi verkalleen lakkinsa ja veti esiin\nkirjeen ja istuen veistintukilla, joka seisoi lieden vierellä, rupesi\nhän lukemaan silmät sirrallaan:\n\n\"Rakas äiti! Rahaa en voi lähettää teille...\" -- noo... sitähän ei\nminun tarvitse lukea. -- \"Meillä on seitsemän lehmää lypsettävänä,\nkaksikymmentäkuusi sikaa, seitsemänkymmentä kanaa, ja kolmasti päivässä\nsaamme syödä niinpaljon kuin vaan jaksamme. Rakas äiti! Mitä meillä on\nsyötävänä? Mitä juotavana? Mitähän meillä on, jolla vaatettaa itsemme?\nTäällä on meillä mitä syödä ja mitä juoda. Vaatetukseen emme käytäkään\npaljoa, meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa...\"\n\nThiel eukko oikaisihe suoremmaksi ja loi ankaran silmäyksen Genthiniin:\n\"Mitä hän kirjoittaa?\"\n\n\"Meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa\", luki Genthin\nkovempaan, -- \"joka illat seisoo ja kurkistelee joka ikkunan takana.\"\n\n\"Ah, vai niin! Vai siten kirjoittaa Lena! Hän on aina ollut\nnokkaviisas.\"\n\n\"Sinne on pitkä matka\", sanoi Dwengerin vaimo, joka ajatteli pieniä\nlapsiaan.\n\n\"Äsh, mitä, vai pitkä matkako! Saamme maata ja leipää!\"\n\n\"Miekkoista sinua! Kun senkin päivän vielä saisi ihminen elää!\" sanoi\nFrans Josefin rykmentin mies.\n\n\"Palanen maata ja leilinä!\"\n\n\"Niin, maata lehmää varten!\"\n\n\"Sitä se on, jota meiltä täällä puuttuu!\"\n\nIlta vaipui pimeänä ja suruisana maille, ja he erosivat raskaissa\najatuksissa toisistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStrandigerkartanossa huoneessaan, jossa oli valkeat pitkät ikkunaverhot\nja valkeasta, saarnipuusta tehty telttasänky, istui Maria pöydän\nääressä ja luki sitä lukua Johanneksen evankeliumissa, jossa mestari\nsanoo jäähyväiset omilleen. Lampunvalo lankesi hänen tummalle\neteenpäinkumartuneelle päälleen.\n\nHän ei ymmärtänyt enää, mitä hän luki.\n\n'Antaa, rakastaa, valaista, nähdä'. Sanat eivät saaneet hänen\nsielussaan enää mitään muotoa, ne olivat ainoastaan muodottomia\nvarjoja ja hämmensivät hänen mieltään. Lopuksi kiintyivät silmänsä\nja ajatuksensa viimeisiin sanoihin: 'jotta rakkaus, jolla sinä minua\nrakastat, eläisi teissä ja minä teissä.'\n\nKun hän istui siten kyyristyneenä ja lampunvalo lankesi päälaelleen,\nnäki että yksityiset hiukset, välkkyvinä ja mustina seisoivat\nvierekkäin tarkoissa riveissä, aivan kuin olisi joku ne järjestänyt ja\nlaskenut siten.\n\nMyöhään illalla astui Ingeborg sisään.\n\nKun hän näki kirjan, sanoi hän kiihdyksissään: \"Sinun pitäisi jättää\ntuo lukeminen. Kaikki lukeminen ja miettiminen on ihan joutavaa. Mutta\njos voisit auttaa?\"\n\nHetken perästä, käytyään levottomasti edes- ja takaisin, sanoi hän:\n\"Reimer Witt on sanottu ylös asunnostaan, ja nyt juuri on hän ajanut\nAntjen ulos. Antjen huuto kuuluu läpi koko talon.\"\n\nMaria kohotti silmiään: \"Missä on Andrees?\" kysyi hän matalaan.\n\n\"Hänkö? Hän istuu neitinsä luona! Oh, on hänkin mies! Inhotus hän\non ja hirviö!\" Hän oli hirveästi kiihdyksissään. \"Tänä iltana vielä\nkysyn häneltä... kaukaa... likeltä pidän itseni liika hyvänä häntä\npuhuttelemaan. Kysyn hänellä: Oletko ihminen vai apina, puukuva vai\nkristitty ihminen? Olen tarjoava hänelle esiliinan nauhaani: pidä\nkiinni, pikku Andrees! On niin pimeätä!\"\n\nSilloin vaipui Marian pää kirjalle, ja hän ratkesi kovaääniseen itkuun.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nSeuraavana iltana -- oli lauantai ennen laskiaissunnuntaita -- astui\nIngeborg huoneeseen, jossa Maria istui rouva Strandigerin vuoteen\nääressä. Hän viittoili käsin ja silmin. Silloin lähti Maria ulos, ihan\nkalvenneena. Hän tiesi, mitä nyt tapahtuisi.\n\n\"Koko Eschenwinkel on sanottu ylös. Ensi päiväksi huhtikuuta pitää\nkaikkien asuntojen olla tyhjinä. Kaikkien tuttavaimme, vanhain ja\nnuorten, pitää muuttaa pois. Pikku Wittit ja Schüttit... pois! Kaikki\npois! Minne heidän pitää mennä, sen tietäköön Frans Strandiger ja\nJumala.\"\n\nMaria seisoi ovessa ja katsoi vaieten eteensä.\n\n\"Mutta sanohan loki, Maria, mitä nyt pitää tehdä.\"\n\n\"Tehdä?\" Hän kohotti päätään. \"Niin, jotain pitää tehdä.\"\n\n\"Hän kulkee talossa ja pihalla kasvoin niin julkein ja vapain, kuin ei\nvälittäisi hän mitään Jumalasta ja ihmisistä, Eschenwinkeliläiset eivät\nole mitään miehiä enää, muuten löytäisivät he hänet kyllä tänä iltana\nja heittäisivät kanavaan, missä se on syvin.\"\n\n\"Kanavaan? Mitä sinä pulun? Olehan toki hiljaa!\"\n\nIngeborg myrskysi ulos viileyttääkseen vihan ja rakkauden tulistamaa\nsydäntänsä raikkaassa kylmässä talvi-ilmassa. Hän oli kaksi kertaa\nastellut koululle asti, sitte laitti hän ylös hiekkatielle Nummitaloa\nkohden.\n\nHeim Heiderieter istui kirjoituspöytänsä ääressä päälaki kammattuna\nniin sileäksi, kuin ei ikinä ennen, ja kasvot niin vakavina, kuin ei\nikinä ennen. Vasemmalla hänestä oli pöydällä useita holsteinilaisia\nhistoriakirjoja avoiminaan päällekkäin, oikealla oli arkki paperia,\njolle oli kirjoitettu rinnakkain kaksi numerosarjaa, ylhäältä alas.\nPitkät säärensä pöydän alla, lujasti tuettuina seinää vastaan,\nlaskeskeli Heim omaisuuttaan, vasemmalla olivat vastattavansa, jotka\nvelkakirjoihin merkittyine velkoineen olivat kylläkin tarkalleen\nlaskettavissa, oikealla vastaavansa, joiden arvoa huoneissa, pelloissa,\nrahassa ja omaisuudessa ei ollut niinkään helppoa määritellä. Vihdoin\nviimein, monen päännyökkäyksen ja monen: Noh jaa! noh jaa'n jälkeen,\nvähensi hän velkansa omaisuudesta pois.\n\nJäi neljätoistatuhatta markkaa omaisuutta.\n\nNyt istui hän ja katseli epäröisiin mietteisiin vaipuneena loppusummaa.\nSitte piirusti hän summan viereen paperille kasvot, jotka hiukan\nmuistuttivat hänen omiaan. Kasvot siinä olivat ainoastaan hieman\npitemmät ja saivat sentähden hiukan tuhmanilmistyneen ilmeen, eivätkä\nhiukset olleet kiharat, vaikka semmoiset ovat hyvin helpot piirtää,\nvaan nousivat ne suorina ylös päästä, joka tosin on vielä helpompi\npiirustaa.\n\nKun Ingeborg välittämättömällä tavallaan ilman kolkutusta tuli saliin,\njäi Heim yhä istumaan kumaraan ja kuunteli hänen kertomustaan.\n\n\"Mitä arvelet tästä?\"\n\n\"Minäkö? Minäkö? Katsos!\" sanoi hän, ja katsoi häneen suurin\nhämmästynein silmin ja osoitti sitte tuota törröillähiuksin seisovaa\nkuvaa: \"Kenen luulet tuon olevan? Se olen minä! Minä juuri!\nTuommoiselta näytän sisältäni!\"\n\n\"Herra varjelkoon!\"\n\n\"Ja minun pitäisi vielä huolehtia toisista ihmisistä? Minä olen\ntärvellyt koko jutun, koko elämäni. Olen lukenut enemmän kuin\nkymmenentuhatta markkaa itseltäni!... Niin mukavasti kuin voisin elää\ntäällä! Niin hupaisaa olisi täällä. Mutta velat! Velat!\"\n\nTyttö katseli häntä harmailla kylmillä silmillään: \"Olet yht'äkkiä\nmenettänyt järkesi. Mitä nuo kirjat ovat... nuo tuossa?\" Hän osoitti\nepäluuloisesti kirjaläjää kohden lampun vierellä.\n\n\"Holsteinin hisioriaa\", sanoi hän älleissään. \"Ainahan yritän\nkirjoittaa jotakin. Mutia en tiedä mitään, enkä osaa mitään. Joku on\nsanonut, luulen, että se on Gustav Freytag: Pitää tutkia historiaa,\nsilloin on kirjailijalla pohjaa jalkainsa alla. Mutta jos miehellä\non velkoja! Velkoja! Niin poissa on pohja! Polviansa myöten on mies\nliejussa! Siinä ei auta mikään historia.\"\n\n\"Ah sinua\", sanoi tyttö nyt ihan äkeissään. \"Tuommoinen tuhma\nvaikeroitseminen on ihan tyhjänpäiväistä. Voisithan olla ahkera ja\nsäästävä. Mutta sitä et osaa, et osaa tehdä työtä!\"\n\nHeim katsahti pikaisesti ylös ja teki päällään ja kädellään liikkeen\nkyökkiä kohden: \"Mutta älähän puhu niin kovaa. Sehän kuuluu läpi koko\ntalon.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi tyttö ja keinutti tuoliaan. \"Vai pelkäätkö? Se tekee\nhyvää sinulle, Heimiseni!\" Hän katsahti ympärilleen huoneessa. \"Hän on\nsiisti ja soma, ja huoneesi on myöskin siisti ja soma, ja näyttääpä\nkuin olisi hiusseppeleesi ruvennut kiiltämään entistä enemmän. Kuka\ntietää, Heim?\"\n\n\"Sinä olet hupsu! Hupsu kuten aina!\"\n\nSilloin aukeni ovi ja emännöitsijä astui saliin. Työ oli saanut\nkasvonsa punottamaan ja silmänsä säteilivät nuoruutta ja terveyttä.\nRyhtinsä ja vartalonsa oli kookas ja komea, mutta tummaa päätään piti\nhän kumarrettuna.\n\nIngeborg nousi ylös ja antoi hänelle kättä. He olivat jo tuttuja\nja sopivat hyvin yhteen: niin, näyttipä, kuin olisivat he oikein\nmieltyneetkin toisiinsa.\n\n\"Kuulkaas Eva, sanokaa, miten kuluttaa tuo mies päivänsä?\"\n\n\"O, taloustehtävistä pidämme minä ja renki huolen. Herra hommailee\nahkerasti kirjojensa parissa.\"\n\nHeim kumartui syvälle vastaaviensa ja vastattaviensa ylle. Hän\npunastui, kun emännöitsijä kutsui häntä Ingeborgin läsnäollessa\nherraksi. Ja tuo kunnioittava tapa sitten, jolla hän aina sen sanoi!\nKunpa kerran osaisi yhtä syvästi itse kunnioittaa itseään!\n\nIngeborg heitti heihin kumpaankin vuoronperään tutkivan katseen.\nTuo tuolla kirjoituspöydän ääressä oli läpinäkyvä kuin lasi.\nKirjoituspöytänsä on järjestyksessä, hiuksensa sileät, kauluksensa\npuhdas, reiän kyynäspäässään oli hän itse neulonut kiinni. Miesparka\nkunnioittaa huonetoveriaan, ja katuu hänen tähtensä tuhlattuja vuosiaan\nja tekemiään tuhmuuksia. Mitä Telsche Spieker ja minä emme saaneet\ntoimeen, että hän nimittäin karaisisi itsensä, sen on hän tuossa saanut\nhelposti aikaan. Mutta tuo voimakas tyttö tummine palmikoituine\nhiuksineen, ylpeine ryhtineen ja nöyrine päänasentoineen, hän on\narvoitus. Onko hän vilpitön, vai näyttääkö hän jotakin osaa? Eikö\nhän huomaa, että mies tuossa on ihan sormien ympärille käärittävä?\nEikö hän ole kuullut, että hän täydellisesti oli Telsche Spiekerin\ntohvelin alla. Eikö hän näe, että hän tanssii, kuinka sulo Ingeborg\nvaan suvaitsee viheltää? Miksi on hän niin nöyrä, niin kunnioittava\nja niin hiljainen?... Mutta, tarkoituksellako vai ei... jos hän jää\nsamallaiseksi, tekee hän Heim Heiderieteristä uuden miehen.\n\nHän katseli Eva Waltia ja kielellään pyöri jo yksi hänen pikaisia,\nmiettimättömiä sanojaan, mutta hän kohtasi parin tummia vakavia silmiä,\nsilloin purasi hän poikki sanansa valkeilla hampaillaan, kääntyi ympäri\nja sanoi äidillisen lohduttavasti tuolle hiljaiselle, siistille,\nalakuloiselle miehelle kirjoituspöydän ääressä. \"Älä turhia huolehdi,\nHeim. Luulen, että kaikki vielä kääntyy hyväksi, niinhyvin täällä kuin\nStrandigerkartanossakin. Tiedätkö, pitää käydä käsiksi asioihin alusta\nalkaen ja jättää muu Jumalan huomaan.\"\n\nUlkona, kuu emännöitsijä tuli saattamaan häntä ovelle asti, sanoi hän\ntarkasti punniten ja painolla: \"Olen iloinen, että lapsuuteni ystävä\non saanut teidät taloutensa etunenään. Olen vakuuteltu, että käsitätte\noikein tehtävänne laadun, ja että myöskin osaatte toteuttaa sen. Niin.\nsen uskon.\"\n\nEva Walt nyökäytti vakavana päätään.\n\nSiten erosivat nuo kaksi Evan tytärtä toisistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla hetkellä aukeni hiljaa työhuoneen ovi Strandigerkartanossa.\nFrans Strandiger oli hämärässä seisonut ikkunassa ja hautonut\nmaanviljelyssuunnitelmiaan, jotka kohosivat mielikuvitukseensa kuin\nsumuhaamuina, ja rukoilivat häneltä elämän lahjaa. Hän tuumi ostaa\nuuden höyrykoneen, tuumi kuivauttaa nevaniityt tuolla puolen metsän,\nhän tuumi hävittää Eschenwinkelin ja rakentaa sijaan talousrakennusten\ntaakse asuntokasarmin. Mutta siihen kaikkeen tarvittiin rahaa.\n\nAllapäin ja synkkänä katseli hän ulos autioon hämärään edessään. Olla\nkelpo maanviljelijä, innostunut ammattiinsa, ja väsymättömän toimelias,\nolla isäntänä suurella huonosti hoidetulla maatilalla, josta voisi\nmuodostaa jotain oivallista ja kannattavaista, ja... sitte ei ollakaan\nrahaa käsissä, olla ihan mahditon,... saada seista tässä ikkunassa vaan\nja vaivata päätään, ja ulkona värjöttävät lumessa kaikki nuo kauniit\nsuunnitelmat.\n\nHäntä puistatti kiivastus ja viha: \"Voisin vaikka varastaa, mitä\ntarvitsen.\"\n\nHän kääntyi ympäri, ja näki Maria Landtin, joka hiljaa sulki ovea\ntakanaan.\n\n\"Olette sanonut irti koko Eschenwinkelin. Mitä siitä on syntyvä?\"\n\n\"Enhän voi viskata rahojani ulos tyhjään ilmaan. Voin saada helpommalla\ntyövoimaa.\"\n\n\"Mutta täällähän on heidän kotinsa ja kotiseutunsa. Täällä\nkirkkotarhalla lepäävät heidän lapsensa.\"\n\n\"Ja tässä seison minä, mies, joka tahdon eteenpäin. Ja nuo ihmiset ja\nheidän asuntonsa estävät minua.\"\n\nHän oli antanut kiihtymyksensä tempaista itsensä mukaan; nyt läheni\nhän häntä ja sanoi rauhallisempana: \"Istukaa tähän. Koetan tehdä\nteille selväksi, että olen ihminen kuin muutkin... Nähkääs, nyt olen\nminä herrana täällä! Olen edesvastuussa siitä, että laitumet kasvavat\nväkevää ruohoa, pellot voimakasta viljaa, että alempiarvoinen karja\nhäviää navetoista ja että tulee sijaan uutta voimakasta rotua. Rouva\nStrandiger piti huolta siitä -- ja hän saatti tehdä sen että ihmiset\npääsivät oikeuksiinsa hänen maillaan, minä tahdon pitää huolta taas\nsiitä, että maa pääsee oikeuksiinsa, ja silloin pitää, hoikan\nrahakukkaroni vuoksi, ihmisten etujen joutua syrjempään. Että joku\nihminen on onneton, sitä voin katsoa tyynellä mielellä, mutta nähdä\nhuonosti hoidettua maata on minulle kauhistukseksi. Selvintä taloutta\nolen pitävä, suurimmat sadot tahdon minä saada, etunenässä tahdon\nkulkea. En ole ikinä tyytynyt toiseen sijaan. Työtä tahdon tehdä,\nkuin koskaan mikään Strandiger! Mutta tahdon myöskin olla herrana ja\nkäskijänä!... Kuvitelkaa itsellenne asemaani! Tuossa juoksentelee\ntalon omistaja ylt'ympäri kuin hampaaton koira. Tuossa on sisareni,\njoka aamusin puhuu Berliinistä, iltasia kuolemasta. Tuossa ovat\nEschenwinkeliläiset, muutamat röyhkeitä, toiset mielipuolia. Tuossa\nolette te. Maria Landt, ja katselette minua silmin, niin että minun\ntulee tuska ja pelko, sisarestanne puhumattakaan, joka pui nyrkkiään\nkun hän vaan näkeekin minut. Ja tuo kaikki sentähden, että taloon on\ntullut mies, joka tietää, mitä hän tahtoo.\"\n\nMaria Landt nojaasi ovea vastaan: \"Sanokaa minulle, mitä tahdotte.\"\n\nSilloin otti hän viivoittmen pöydältä ja viuhuutti sillä ilmaa,\nniin että syntyi hieno kimeä ääni: \"Kun voisitte päättävästi astua\nminun puolelleni, silloin olisi kerrallaan kaikki autettu; Andrees\njoutuu tekemään ratkaisevan päätöksen. Eschenwinkeliläiset jäävät\nasuntoihinsa, kunnes minä tai Andrees rakennamme heille uusia. Te ja\nsisarenne jäätte tänne ja osoitatte niin paljon hyväntekeväisyyttä\nEschenwinkeliläisille ja heidän lapsilleen, kuin vaan mielitte. Siis!\"\n\nTaaskin viuhaus ilmaan. Mutta sitä ei kuulunut tällä erällä. Maria itki\nhiljaa.\n\nFrans Strandiger istui kirjoituspöydän reunalla; hän oli taivuttanut\nlyhyeksi leikattua päätään Mariaa kohden ja katseli häntä. Päänsä oli\nälykäs hienopiirteinen pää. Oli pää kuin jalorotuisen metsästyskoiran,\njoka kuulee kahinaa pensaikosta.\n\n\"Minä en osan selittää sitä itselleni\", puhui Maria, \"en tiedä, onko se\noikein vai väärin.\"\n\nStrandiger huojutti päätään edes- ja takaisin, katsellen yhä häneen:\n\"Te voitte yhdellä ainoalla tuulenhenkäyksellä karkoittaa kaikki\npilvet, jotka nyt lepäävät Strandigerkartanon yllä. Kaikki saavat siitä\navun. Tunnustan suoraan ja vilpittömästi: te autatte minuakin sillä.\nMinun pitää saada käsiteltäväkseni hyvän joukon rahaa, muuten en voi\nkäydä käsiksi taloon sillä tapaa kuin tahtoisin. Teillä on enemmän\nkuin mitä tarvitsen. Loput saatte käyttää, kuinka itse tahdotte. Ja\nedelleen: jos te, Maria Landt, olette vuokraajan rouva ja te ilmoitatte\nhaluavanne jäädä koko ijäksenne tänne, ja jos pidätte huolta siitä,\nettä juopa minun ja Andreeksen välillä pienenee, niin silloin ei sanota\nvuokrasopimusta irti kahdentoista vuoden perästä; niin, uskallanpa\nväittää: silloin olemme me kerran vielä olevat upeimman maakartanon\nomistajat, mitä on ympäristöllä kahden penikulman laajuudelta.\"\n\nMaria oli likistänyt nenäliinansa suutaan vastaan ja loi silmänsä\nkummastuneina häneen.\n\n\"Vastatkaa myöntävästi, Maria Landt! Nähkääs! Lapsesta asti olen\ntietänyt kaksi asiaa. Ne ovat olosuhteitten pakosta kaivertuneet\nsieluuni. Ensinnäkin: hallita tahdon, olla käskijä ja kuningas.\nToisekseen: siihen tarvitaan rahaa, paljon rahaa. Niinpä ovat kaikki\najatukseni kiintyneet rahaan ja rahaan... Nyt en ole salannut teiltä\nmitään.\"\n\n\"Tyynnyttää minua\", sanoi Maria itkien, mutta säilyttäen sentään hyvää\nryhtiä, \"että se on yksinomaan raha, joka saa meidät yhteen.\"\n\nStrandiger kohotti pikaisesti päätään ja katsahti häneen. \"Ei ihan\nsitenkään. Minulla on selkeät silmät ja tahdon hallita kaikkea. Minun\npitää sanoa sekin teille.\"\n\nMaria kohotti, heikosti torjuen, molemmat kätensä. \"Se on hyvä\", sanoi\nhän ilmeettömästi ja silmissään ja olennossaan luottavaa liikuttavaa\nlapsellisuutta kysyi hän: \"Ja nyt luulette, että kaikki tulee hyväksi?\"\n\nSilloin lensi väre hellempää tunnetta hänen teräväin ylpeitten\nkasvojensa ylitse: \"Huomenna julkaisemme salaisuutemme, Maria, silloin\non kaikki järjestyksessä.\"\n\n\"Huomenna on sunnuntai\", sanoi hän. \"Meidän pitää mennä yhdessä\nkirkkoon, siten on tapa.\"\n\nFrans aikoi mennä hänen luokseen, koska häntä säälitti nähdä häntä\ntaas niin murrettuna ja tyhjin silmin siinä. Mutta Maria nyökäytti\nuseampaan kertaan ajatuksissaan päätään hänelle ja meni pikaisesti\nhänen ohitsensa.\n\n\"Älkää puhuko tänään vielä kenellekään tästä\", sanoi Strandiger, \"joku\nsaattaisi vielä turmella asian.\"\n\nSitte lähti Maria.\n\nOli niin hiljaista ja rauhallista hänessä nyt. Niin hiljaista ja\nkuollutta oli hänessä nyt aina oleva. Ei milloinkaan enää pitäisi hän\npäätään ylhäällä. Kellä on raskas puku hartioillaan, hän katselee\nmaahan eteensä.\n\nKun hän meni ylös portaita, hitaasti, joka rappuselle vetäen syvään\nhenkeänsä, tunsi hän itsensä niin raukeaksi. Viimeisellä portaalla\nhuimasi päätään. Mutta hän maltti itsensä, ja meni huoneesensa ja\nasettui vuoteelleen ja nukahti kohta ja nukkui rauhallisesti ja unia\nnäkemättä, kuin ei pitkiin aikoihin.\n\nHetken perästä -- oli ihan pimeätä jo huoneessa -- herätti Anna\nhänet, joka seisoi kynttilä kädessä lähellä komoodia, ja kysyi jotain\ntaloudenpitoa koskevaa.\n\nHän kohottautui ylös eikä vastannut ja rupesi vasten tapaansa\nkiihkeästi käymään edestakaisin huonetta..Sitte sanoi hän: \"Voisit tänä\niltana käydä Eschenwinkelissä.\"\n\nAnna, joka askarteli jotain uunin luona, kohottautui pystyyn. Silloin\npisti Marian silmiin, että hän näytti niin kalpealta. Ja kun Maria\nLandt aina ensiksi ajatteli toisten kärsimyksiä, eikä omiaan, kysyi\nhän: \"Oletko kylmännyt itsesi?\"\n\n\"Olen...\"\n\n\"Sitte et saisi mennä ulos. Mutta et saa sisällä huoneessa pitää tuota\nsuurta huivia, silloin vasta oikein vilustut.\"\n\nAnna Witt kietoi huivin vielä lujemmin ympärilleen: \"Minua palelee\",\nsanoi hän ja silmiinsä liitivät pelokkaina sinne ja tänne.\n\n\"Jos menet Eschenwinkeliin, niin sano isällesi, että irtisanominen\non peruutettu. Kaikki Eschenwinkeliläiset jäävät asuntoihinsa. Työtä\nsaavat he myöskin. Ja jätä minut yksin...\"\n\nKuu hän oli yksin, rupesi hän taas astelemaan edes ja takaisin. Hän\noli luullut, että nyt tulisi hiljaista ja rauhallista hänessä, niin,\nhän oli toivonut, että hän nyt saisi tuntea jonkinmoista onnea ja\ntyydytystä. Mutta nyt ympäröivät häntä uudet suhteet, ja lähenivät\nvaateliaina ja tekivät kysymyksiään ja vaativat vastausta ja saivat\nhänet niin levottomaksi, että koko ruumiinsa vapisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmas asuntorakennus oikealla oli pienin koko Eschenwinkelissä. Kun\nastui sisään sen ainoasta ovesta, tapasi itsensä kyökissä, ihan takan\nedessä. Oikealla oli huone, vasemmalla samoin. Huoneessa vasemmalla\nasui Pellwormer, yövartija, oikealla asui leski Thiel.\n\nMitään portaita ei oltu voitu sijoittaa rakennuksen sisäpuolelle..Sen\nsijaan oli ulkopuolelle, oven yläpuolelle pystytetty tikapuut, joita\nmyöden pääsi pienen kattoluukun kautta vinnille, jossa oli varastossa\nvaaleata keveätä turvetta, jota kaikkialla käytettiin polttoaineena.\n\nMolemmat huoneet ovat ihmisiä täpötäynnä, ja molemmilla pöydillä\nseisoo kirkas paloviinapullo. Kalpea, rintatautinen helmikuun aurinko\ntuijottaa ilmeettömin silmin ikkunasta sisään, eikä jaksa laimealla\nvalollaan puhkaista sameaa ilmaa tuvassa. Se vilauttelee ainoastaan\nhiukan silmää pullolle pöydällä, niin että syntyy ilettävä kellervä\nvärikuvastus.\n\nAamusta asti ovat ihmiset olleet levottomia kuin muurahaiset, joiden\nrauhaa on häiritty. Ja nyt ovat kaikki kokoontuneet yhteen.\n\nHe keskustelevat muutosta pois maasta...\n\nMonta sataa vuotta sitten, harmaassa muinaisuudessa, silloin olivat\njoskus myöskin maan asujamet kokoontuneet, kun suli maaliskuun lumi ja\nneuvotelleet maasta muutosta.\n\nAavan tumman kankaan poikitse, pohjoisesta käsin oli tullut mies\nkysymään, lähtisivätkö he mukana ratsastamaan etelää kohden. Kankaalla,\nWodaninkukkulalla olivat he neuvotelleet, jäisivätkö maahan, vai\nlähtisivätkö pois, pysyisivätkö paikoillaan vai lähtisivätkö\nvaelluksille, valitsisivatko asuinsijakseen majan vai matkavankkurit.\n\nSilloin lainehti ja kuohui kansassa, kuin karjalaumassa, jota keväällä\najetaan ulos navetasta. Liika ahdas oli tanner nuorille varsoille,\nliika lukuisat olivat lapset, liikaa voimaa uhkui jäsenissä, liikaa\nrohkeutta mielissä, ja silmäin välke oli liika kirkas.\n\nLisäksi olivat ulkona rannalla vanginneet miehen, jonka venheen\nlänsituuli oli viskannut rantahiekalle, niin että rysähti. Kalpeana ja\nmärkänä kapusi haaksirikkoinen ylös hietasäikän kuvetta, pelokkaalla\nhuolekkuudella tähysteli hän kolkkoa, kylmän syksyisen sumeen peittämää\nmaata, sydän sykähdellen astui hän sisään majaan.\n\nMutta hän tuli oikeaan aikaan.\n\nSimakattila riippui tulella, ja sen ympärillä loikoili matalassa\nmajassa noettuneiden silavakimpaleiden alla noettuneita miehiä.\nYstävällinen oli vastaanotto, lämmintä oli jäädä, kuumat olivat\nkuvauksensa vieraasta maasta: kuin kuohuva käyvä sima, niin\nsykähtelivät reiniläisen kaupustelijan kädet. Sanansa unohtivat\ninnoissaan totuuden.\n\nHän on syypää Teutoonien vaellukseen! Hänen omallatunnollaan on.\nett'ei kieltäynyt simasta, kun vielä oli aika! Mutta kestiystävyys ja\nitselleen onnellinen hetki oli saanut hänet haltioihinsa.\n\n\"Suloinen sima riippuu raskaissa rypäleissä puiden uksilla!\" kertoi\nhän. \"Täällä on maaemo karhu!\" huudahti hän, \"se lepää valkeassa\nturkissaan talviuntaan; tuolla etelässä on se nuori ihana neito, jonka\nsilmissä koko vuodon umpeensa ilo säteilee.\"\n\nSiten puheli hän ja saattoi hämmennystä mieliin.\n\nMutta sen hän saavutti, että häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän\nsai olla lämpimissä koko talven. Mitään muuta pahaa ei hänelle\ntapahtunut, kuin että kerran, kun perheenisä oli ulkona metsästyksellä,\nperheenemännän suurin keitinkauha vähän epäystävällisesti kosketti\nposkeensa.\n\nNiinpä neuvottelivat he alussa maaliskuuta Wodaninkukkulalla. Ja\nseitsemän päivää myöhemmin iskettiin viime kertaa haava hevosen kaulaan\nja puikahti esiin verisuihku, ja savusi viimeistä kertaa uhrisavu, ja\nheitettiin viimeinen katse merelle ja kankaalle. Sitte sukelsivat he\nalas metsätielle. Vielä kuului vankkurien ratinaa. Ilomielin lähtivät\nhe etelää kohden. Ranskassa Rhone'n rannoilla valkenevat nyt luunsa.\n\nSamana vuonna vielä, kun toukokuun tuuli pehmyillä poskillaan hiveli\nja hyväili kangasta, kurkistivat ensimmäiset wendiläiskasvot pyökistön\nvarjosta, vinot silmät laatalla naamalla korkein poskipäin. Rumat,\nlyhyet ja väärät olivat sääret, ulospäin taipuneet paljon ratsastamisen\ntähden.\n\nKun hän keksi kankaan tyhjäksi, ja ett'ei missään suitsunut maja,\neikä missään näkynyt germaanisen miehen jälkiä, niin silloin juoksi\nhän, Probislav Ketteräjalka, ensimmäinen heimoansa, joka näki tuon\nvaltaavan meren tuolla puolen kankaan, tuon ikävöidyn Pohjanmeren,\njonka rannoille jo kauan oli pyrkinyt, juoksi ylös ketteränä kuin kissa\nWodanin kukkulalle, kääntyi ympäri siellä ja kirkaisi niin kimeän\nrumasti, että germaanilainen kangas vavahti joka ruohonkorressaan, ja\nettä pikku maannmenniäiset, jotka olivat nukahtaneet Wodaninkukkulan\nhautakivien varjossa, kauhuissaan kaikkosivat pystyyn. Niin kamalasti\nkirkui wendi.\n\nSillä vanhat henget olivat jääneet maahan, kuten kissa ihmisien\njättämään taloon..Mutta siitä hetkestä eivät ne levähtäneet. He\nmuuttuivat ilkeiksi, ja tekivät yhtämittaa kiusojaan tunkeliaille\ntulokkaille. Kolkoin huuhkajan huudoin karkoittivat he parit,\njotka rakastelivat pimeässä metsänreunassa. He suuntasivat nuolen\nlivahtamaan saaliin sivutse ja pujoittautuivat jykevinä tammijuurikkoina\ntakaa-ajavan metsästäjän väärien säärien Väliin. He kiskoivat pimeinä\nmyrskyöinä majojen paalut irralleen ja viuhahtaen lensi majan katto\nkankaalle, ja kurjina saivat asujamet virua myrskyssä ja lumessa\npaljaalla maalla. Vanhoja ahdistivat he hammassäryllä ja painajaisella\nja särkivät öisin pyöreäkupuiset saviastiat, jotka seisoivat majan\nsivulla, wendiläisäitien ylpeyden esineet. Sillä he vihasivat\nwendiläiskansaa, eivätkä osanneet sietää heimoa, joka enemmän muistutti\nvaivaiskasvuisla lehtopyökkiä, kuin ihmistä, ja jotka kuutamoöinä\nlauloivat hirveitä särenteleväsävelisiä rakkaus- ja juomalaulujaan.\n\nHe toivoivat uutta germaanista aikaa, joka pian tulikin.\n\nSillä kuten juolas nummikolla, niin levenivät saksit Elben tälle puolen\nja kansoittivat taaskin maan. Oikeita germaaneja, joissa kaikki oli\nleveätä, leveätä käynti, leveitä kirveet, leveätä puheenparsi, leveitä\nkallot. Silloin muuttuivat maanmenniäisetkin taas ystävällisiksi. Ne\nsovittivat vanhan mummon käsiin, joka vaivalloisesti mennä raahusti\nmetsässä, sauvan käteen, että hän saisi tukea siitä, ne leikkivät ja\ntekivät tepposiaan lasten kanssa, jotka juoksentelivat metsän rannassa;\nne ilmestyivät, yht'äkkiä näkyviin majan pimeässä nurkassa, niin että\ntytöt korkeasti kirkaisten heittäytyivät sen syliin, johonka heidän\nsilmänsä jo kauan ennen olivat kiintyneet.\n\nNykyään, kerrotaan, elää ihmisiä, jotka ovat niin viisaita, että he\ntietävät- kaiken, mitä on taivaassa maassa ja maan alla, ja joiden\nsiis ei enää tarvitse pitää silmiään auki. He loikoilevat haukotellen\nkankaalla ja metsän sammaleella, ahmivat ilmaa, ja sanovat, että on\nikävää ja yksitoikkoista.\n\nMutta sillä välin mennä livistävät maanmenniäiset heidän nenänsä ylitse\nja ilkkuvat heille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPellwormerin matalan olkikaton alla neuvotellaan nyt myöskin maasta\nlähdöstä, Mutta ihmisten silmissä siellä asuu vähän toivoa, eikä niissä\nvälky, kuin välkkyi esi-isäin silmissä. Heidän _täytyy_ lähteä maasta,\nmuuten jäävät sinne, missä ovat.\n\nHeillä on edessään kolme mahdollisuutta. Voivat muuttaa kaupungin\nlähistölle, ja asua siellä vuokralla pienissä huoneissa nummen rajalla,\nja käydä sitten töissä marskitaloissa, usein tunteja pitkäin matkojen\ntakana. Sitä he eivät tahdo.\n\nHe voisivat myöskin muuttaa Hampuriin, ja ruveta siellä työmiehiksi\nkaupungissa tai satamassa, mutta muutamat ovat viime talvena, lakon\naikana, olleet siellä töissä. He ovat kyllä tuoneet sieltä rahaa\nkokojoukon mukanaan, mutia ovat myöskin kokeneet, että kaupunki on\nliika ahdas ihmiselle, jonka silmä on tottunut kankaaseen, marskiin ja\nmereen.\n\nJa lopuksi voisivat he siirtyä Amerikaan ja siitä keskustelivat he nyt.\n\nThiel eukko on sovittanut nenälleen rillinsä, jotka hän on kiinnittänyt\nnauhalla valkeaan yömyssyynsä ja lukee kovalla äänellä -- sellaisia\nääniä käyttää hän aina, kun hän lukee, muuten on äänensä kimakka,\nhiukan itkettynyt -- paria kolmea kirjeitä.\n\nKaikki kuuntelevat. Heidän kasvojenilmeensä eivät ilmaise mitään muuta,\nkuin hiljaista tyyntä tarkkaavaisuutta. Ei näy jälkeäkään erikoisesta\nkiihtymyksestä tai mieltymyksestä. He kamppailevat epäluulonsa kanssa,\njoka on synnynnäistä heissä.\n\nTäten siis kirjoittaa Horn, joka jo kymmenettä vuotta on ollut Iowassa:\n\n\"Rakas äiti! Tartun kynään, kirjoittaakseni sinulle kirjeen ja toivon,\nettä kirjeeni tapaa sinut hyvässä voinnissa. Rakas äiti! Syy miksi\nkirjoitan, on tämä. Lapset söivät tänään päivällisiksi niin paljon;\nsilloin muistui mieleeni, että meitä siellä kotona oli kahdeksan\nkappaletta pöydän ympärillä ja että me täytimme koko pöydän, ja että\nmeillä oli lusikat kädessä ja löimme niillä pöytään. Ja sitä et\nsinä olisi sallinut, sillä me olimme niin nälissämme. Henrik seisoi\nikkunassa ja sanoi: Isä tulee. Ja sinä sanoit monta kertaa, että me\nsaimme kukin ottaa ainoastaan kolme palasta, muuten ei isä jaksaisi\ntyöntää lapiota maahan; oli nimittäin kevättalvi, noin maaliskuussa,\nja maa oli vielä hiukan kylmänroutainen. Rakas äiti! Me saamme täällä\nsyödä sianlihaa joka päivä, suolatynnyri seisoo kyökissä, ja milloin\nvaan tahdon, menee Klaukseni ulos ja ampuu kanan: täällä nimittäin\nammutaan kanat. Rakas äiti! Kun johdun ajattelemaan, mitä kaikkea olet\nsaanut kestää isäni kanssa, joka oli heikko, ja meidän kanssamme, ja\nettä ainoa poikasi on kuollut...\"\n\n\"Kadonnut teille tietämättömille!\" oikaisi Antje.\n\n\"Niin itken minä usein, sillä nyt on minulla itselläni lapsia, kaksi\non noutamassa hevosia nyt ja yksi on rinnoillani, ja tiedän nyt hyvin,\nkuinka paljon olet pitänyt meistä. Siksi kirjoitankin sinulle nyt taas\ntässä kirjeessä, älä turhia pelkää merta. Eihän se kestä kuin kymmenen\ntai kaksitoista päivää. Tule tänne vaan, niin tulee kaikki hyvin...\"\n\nEukko löi kämmenellään raskaasti pöytään ja sanoi puolin itkien puolin\ntoraillen: \"Saan eläkettä täällä ja ansaitsen vielä monta sievää\ngroscheniä paikkaamalla säkkejä. Eihän sitä niin vaan lähteä livistetä.\"\n\nPeter Schütt oli jo tyhjentänyt kolme lasia paloviinaa. Hän polveutuu\nniistä Schütteistä, jotka nyt jo kolmannessa polvessa ovat juomareita.\nHänen isoisänsä, vanha Tuomas Schütt joi perheensä talolta, jonka\nse omisti lähellä kirkkoa. Mutta elämänsä viimeisenä vuonna hän ei\nenää juonut. Kerrotaan, että hän oli eräänä päivänä tavannut erään\npojanpoikansa, juuri tämän saman Peter Schüttin, kymmenvuotiaana\npoikana navetassa paloviinapullo suulla, silloin oli hän kauhistunut ja\nsiitä päivästä oli hän pysynyt raittiina elämänsä loppuun. Schütteillä\nei ole kunniantuntoa. Se on hukkunut alkohooliin kuin kärpänen. He\novat ainoat koko Eschenwinkelissä, jotka talvisin laskevat lapsensa\nkerjuulle. Kaikki muut ovat vakavia kunniallisia miehiä; mutta Peter\nSchütt on rappeutunut ja raaka.\n\nPellwormer, joka tuntee vastenmielisyyttä kaikkia humalaisia vastaan,\nistuu häntä vastapäätä ja katselee häntä epäluuloisesti. Hän sanoisi\nhänelle, että hän jättäisi juomisen, mutta hän ei saa kankealta\nkieleltään sanotuksi ensimmäistä sanaa.\n\nSchütt lyö nyrkillään pöytään ja rupeaa meluamaan: \"Pitääks' mun,\npitääks' mun mennä kaupunkiin...\"\n\nSilloin sysää Pellwormer pöytää vastaan; silmäkulmansa häviävät\notsatukan alle ja hän laulaa: \"Minne ja minne tuletkaan, käyt sinä\naina juomahan!\" ja pitää kättään viinapullolla, eikä änkytä kertaakaan.\n\n\"Tuossa olet kerrankin oikeassa!\" sanoi Thiel eukko ja nyökäytti\npäätään vanhalle huonetoverilleen, otti monilla menoilla rillit pois\nnenällään ja työnsi vinoon menneen myssynsä oikeaan asemaansa: \"Minun\npitää sanoa, että olen ihan tyytyväinen täällä. Mutta se pitää minun\nmyöskin sanoa: tyttöjeni lapset -- niitä on kaikkiaan neljätoista nyt\nsenmukaan kuin minä tiedän -- haluaisin mielelläni saada nähdä.\"\n\n\"Mutta meillä\", sanoi Dwenger, \"meillä on tupa täynnä lapsia.\"\n\n\"Kaikki on totta, mitä kirjeissä seisoo\", kirkui Schütt.\n\n\"Niin!\" sanoi eukko. \"Jos Therese olisi kirjoittanut tuon, niin olisi\nhän kyllä saattanut hiukan liioitella. Mutta se, mitä Dora kirjoittaa,\non totta. He ovat tänä vuonna teurastaneet kolme sikaa.\"\n\nSyntyi silmänräpäyksen hiljaisuus. He näkivät kaikki edessään kauniita,\npyyleitä sikoja, jotka riippuivat telineillä ja kaikki istuivat he\npainavasti katettujen pöytien ääressä. Dwengerin vaimo sanoi hiljaa:\n\"Kolmesataa naulaa.\"\n\nNiin selvästi näki hän asiat.\n\n\"Ja maat siellä sitte! Sataneljakymmentä auranalaa.\"\n\n\"Paljonko se tekee?\"\n\n\"Noin kaksi- tai kolmekymmentä tynnyrinalaa.\"\n\nTaaskin syntyi hiljaisuus.\n\n\"Mutta työtä siellä pitää tehdä.\"\n\n\"Kuin hevosen vaan.\"\n\n\"Mutta sitä pitää meidän täälläkin.\"\n\n\"Mutta siellä he pääsevät eteenpäin.\"\n\n\"Siinä se on eroitus.\"\n\n\"Täällä ravitsee työ miehensä vaan puoliksi, siellä kokonaan.\"\n\n\"Noh... ravituksihan olet aina tullut... sinä kolmine lapsinesi.\"\n\n\"Niin, mutta se kenellä on paljo lapsia, se saa, kuristaa nälkävyötä\nkoko talven.\"\n\n\"Kuulesta, mies! Aatteles! kolmekymmentä tynnyrinalan maata!\"\n\n\"Ja vaikka sitä olisi ainoastaan kaksi!\"\n\n\"Kun on maata vaan!\"\n\nHe katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Niin, siinä juuri onnettomuus onkin, ett'ei meillä ole maan\nmuruistakaan. Siksi ja sentähden ovat kaikki töiset muuttaneet, Ja\nsiksi lähdemme mekin.\"\n\n\"Mistä tahansa, missä olemmekin, voidaan meitä karkoittaa. Menemmekö\nkankaalle, niin kuuluu se Heim Heiderieterille. Menemmekö metsään,\nniin kuuluu se talollisille. Asetummeko rantavallille, niin on se\nStrandigerien oma. Olemmeko omassa tuvassamme, niin on se säästöpankin.\"\n\n\"Niin, siten ovat asiat.\"\n\n\"Kirjoitan sedälleni, hänellä on farmi lähellä Klintonia. Klinton on\nkaupungin nimi, ja se on Iowassa.\"\n\n\"Niin... siis tuumasta toimeen! Dora ja Therese Thielelle kirjoitamme\nmyöskin.\"\n\n\"Ja minä kirjoitan veljilleni, he lähettävät kohta rahaa.\"\n\n\"Ja sinun lapsesi. Rohde?\"\n\nRohde, joka ylialaankin oli harvapuheinen mies, nykäytti ainoastaan\nvakavannäköisenä päätään. Hiuksensa olivat jo ihan harmaat, Metzin\nedustalla oli hän sairastanut vatsuria. Hän suoriutui vielä verraten\nparhaiten Eschenwinkelissä. Lapsensa olivat, paitsi nuorin, kaikki\nAmerikassa. Nuorin istui vieressään. Hän palveli renkinä kylässä, ja\noli, kuten kaikki Rohdet, vakava ja kelpo mies.\n\n\"Dora saa joka tapauksessa lähettää kaksi vapaapilettiä\", sanoi Thiel\neukko, \"jos kirjoitan vaan, niin hän kyllä lähettää.\"\n\n\"Jos... jos... _minä_ kirjoitan!\" sanoi Pellwormer. Sillä hän kirjoitti\nkirjeet; Thiel eukko ei koskaan ollut oppinut kirjoittamaan.\n\nNuori Rohde kumartui isäänsä kohden, joka istui vaieten: \"Minunkin\nmieleni tekisi lähteä mukaan, mutta sinä ja äiti...\"\n\n\"Jos mielesi tekee\", vastasi harmaapää... \"niin lähde. Toisetkin ovat\nsiellä. Lähde sinäkin!\"\n\n\"Minä ajattelen, että koska olen viimeinen... Voittehan te lähteä\nmukaan...\"\n\n\"Olen asunut täällä viisikymmentä vuotta ja olen ollut mukana retkellä\nRanskaan. Lähteä nyt tuolla tapaa, aivan kuin olot täällä eivät\nliikuttaisi minua tuon taivaallista, sitä en voi... Äitikään ei voi\nerota niistä kahdesta, jotka lepäävät kirkkotarhalla.\"\n\nSchütt kirkasi kesken hänen puheensa: \"Miekkonen, pelkäät koti-ikävää!\nKotiseutu?... Kissa periköön... Mitä hyvää minulla on kotiseudusta?\nSyököön minut piru!\"\n\n\"Sen... sen on hän tekevä...\" hyräili Pellwormer... \"Sen saat nähdä.\nMuista silloin Pellwormeria!\"\n\nKaikki istuivat ilmeettömin kasvoin.\n\nSilloin aukeni ovi, ja kaikki katsahtivat sinnepäin.\n\nSiellä seisoi Anna Witt kasvot kalpeina. Hän asettui seisomaan Thiel\neukon tukevan selän taakse ja sanoi sieltä: \"Maria Landt käski sanoa,\nettä irtisanominen on peruutettu. Saamme kaikki jäädä asumaan tänne, ja\ntyötä saamme myöskin taas.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\"\n\n\"Kuulkaas tuota!\"\n\n\"Mistä tämä näin yht'äkkiä?\"\n\nSchütt karjui: \"Kissa leikkii hiiren kanssa. Minä muutan sittenkin. Koko\nniinsanottu kotiseutu kohdatkoon minua vaikka kuussa.\"\n\n\"Kuka on sanonut sen sinulle?\"\n\n\"Maria Landt.\"\n\n\"Niin, mitä on _hänellä_ sanottavana tässä?\"\n\n\"Lyödääs vetoa, hän on kerjännyt puolestamme!\"\n\n\"Ehkä on hän nyt yhtäväkeä Frans Strandigerin kanssa.\"\n\nAnna Witt sykähti kokoon. \"Ei!\" huudahti hän.\n\n\"Mutia minä sanon, että se on liika myöhäistä.\"\n\n\"Ei kumminkaan voi tulla toimeen Strandigerin, tuon tylyn roiston\nkanssa.\"\n\n\"Ei! Ei! Ei ikinä! Hän ajaa meidät järjestään pois.\"\n\n\"Tässä säiliinne istua vivulla, niinkauan kuin elämme.\"\n\nNuori Rohde kumartui taaskin isäänsä kohden: \"Mitä arvelet sinä, isä?\"\n\n\"Se sinun pitää tietää. Älä välitä meistä! Me emme tahdo seisoa onnesi\ntiellä. Sinähän tiedät, miten niukkaa elämämme vuosien vieriessä on\nollut.\"\n\n\"Siinä tapauksessa kirjoitan huomispäivänä Iowaan, isä.\"\n\n\"Luonnollisesti! Me kirjoitamme!\" huudahtivat muutamat. \"Eihän se\nollut irtisanomisen vuoksi, vaan tuon miehen tähden. Hän on ja pysyy\nihmisnylkyrinä.\"\n\n\"Me kirjoitamme. Tietysti kirjoitamme!\"\n\nJa he kävivät erilleen, kirjoittaakseen himmeiden lamppujen valossa,\nraskaiksi sivutuilla pöydillään kankeasti kyhättyjä kirjeitään. Sana.\njoka useimmin esiintyi näissä kirjeissä, oli: maata!\n\nPellwormer oli päätään ravistellen jäänyt tupaansa, oli sulkenut oven,\nnoutanut virsikirjan, ja veisaili hiljaa itsekseen. Kun ei hän osannut\npuhua juoksevasti, lauloi hän mielellään.\n\nThiel eukon tupaan oli enää vaan jäänyt Anna. Hän istui vastapäätä\ntuota vanhaa tukevaa vaimoa, ja katseli häneen, ikäänkuin pyytäisi:\nSano sinä totuus minulle! Eukko oli taaskin ripustanut rillit nenälleen\nja tuijotti hänen kalpoihin kasvoihinsa. \"Sinä olet sairas\", sanoi hän.\n\n\"En ole!\" sanoi Anna ja katsoi pöytään.\n\n\"Sinä näytät aivan samallaiselta, kuin Therese silloin kun hän lähti\nAmerikaan.\"\n\nAnna Witt tunsi jutun. Hän tunsi vuotta sitten jo kaikki nuo jutut.\n\"Niin!\" sanoi hän.\n\n\"Milloin vietätte häänne?\"\n\nHäntä puistatti ja hän loi katseensa ylös, ja katseessaan ilmeni koko\nhätänsä.\n\nSilloin aukeni ovi ja Hinnerk Elsen astui kumarassa sisään. \"Olon\netsinyt sinua isäsi luona\", sanoi hän, \"tule mukaan, kello on kohta\nyhdeksän.\" Hänellä oli kello kädessään.\n\n\"Teidän pitäisi viettää häänne pian!\" sanoi eukko.\n\nHinnerk Elsen katsahti häneen itsetietoisen halveksivasti. Hän ei\nvoinut sietää Thiel eukkoa, tämä oli hänestä suultaan liika epäsiisti.\n\"Meidän pitää ensin säästää\", virkkoi hän sitte. \"Alla kahdentuhannen\nmarkan en mene häitä viettämään. Anna on sitä paitsi liika nuori vielä.\"\n\nEukko asettui takakenoon tuolillaan ja katseli häneen vallan\näimistyneenä: \"Mitäh?\" Hän oli kohottanut rillit kädessään ilmaan.\n\nMutta molemmat toiset olivat jo kynnyksellä.\n\n\"Aiotteko tekin Amerikaan?\" huudahti hän.\n\n\"Emmehän!\" sanoi Hinnerk Kisen ja kohautti niskaansa jäykemmäksi.\n\"Ken pitää tolkun tavaroistaan, ja vartoo naimisen kanssa, siitä voi\ntäälläkin tulla jotain.\"\n\nSilloin löi eukko vallan kummissaan kätensä pöytään: \"No, eihän siis,\neihän siis!\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna oli ankara lumipyry. Vinha itätuuli puhalsi kankaan\nja marskien ylitse merelle. Mutta jos pienet, tuulen lennättämät\nlumihiutaleet vaan tapasivat pienenkin suojan, olkoon että se oli\nvaan joku kanervatuppokin tai myyränkuoppa tai kuivunut ruohonkorsi,\nniin viskautuivat ne kohta alas, kyyristyivät varjoon ja pelastuivat\ntuimasta lennostaan. Mutta useimmat pysyivät tuulen käsissä ja tulivat\nviskellyiksi ja turjutetuiksi ja täyttivät tuiskulla ilman niin\nsakeasti, että ihmisten oli vaikeata löytää tietä kirkolle. Suurempain\nkohoumain, talojen ja aitausten taakse ja kankaan alarinteelle\nmuodostui pitkiä teräväharjaisia sulkuja ja kirkkotielle läjittyi\npoikittain valkeita aaltoja, jotka tuottivat suurta huvia iloisille\nlapsille, mutta jotka haittasivat pahasti vanhempia.\n\nSittenkin meni tänään paljo ihmisiä kirkkoon.\n\nPalvelustyttö Strandigerkartanosta oli jo aamusti aikaiseen, kuin\nmikäkin vaeltava lumineito, kulkenut kylässä talosta taloon ja käskenyt\nmiehiä puhdistamaan kirkkokäytävää ja lisännyt pikaisesti: \"Nuori\npari tulee kirkkoon!\" ja oli sitä sanoessaan näyttänyt niin toimeliaan\nsalaperäiseltä ja hävinnyt kuin suuri lumihiutale tuiskuun.\n\nEschenwinkelistä tuli ihmisiä paljon hiekkatietä ylös. Ohimennessä\nsujahti viisi kirjettä postilaatikkoon koulutalon nurkassa, viisi\nkirjettä, joilla kaikilla oli kankealla käsialalla kirjoitettu\npäällekirjoitus, ja jotka sisälsivät melkein samaa. Tultuaan kirkkoon,\npysähtyivät ihmiset ristikäytävälle, juttelivat kirjeistä ja siitä,\nettä irtisanominen oli peruutettu ja vilkaisivat aina tuontuostakin\ntuota niin kutsuttua lasikaappia kohden, Strandigerien perhepenkkiä.\n\nHeim Heiderieter tuli, kädet syvällä takin taskuissa ja ihan lumessa.\nLumituisku pyrähti hänen takanaan sisään ovesta. Emännöitsijänsä oli\ntänä aamuna sanonut: \"Herra kai menee tietysti kirkkoon tänään?\"\nSilloin oli hän ripeästi vastannut menevänsä. Oikeastaan oli hän tänä\nsunnuntai-aamuna aikonut ryhtyä kirjoittamaan suunnittelemaansa teosta;\nmutta kun hän sanoi tuolla sävyllä: \"Herra kai menee tietysti kirkkoon\ntänään?\"\n\nHän oli sentään hyvällä päällä, Hän oli nykyjään useimmakseen hyvällä\npäällä. Hänellä oli tunne, kuin olisi hän edistymässä.\n\nTalossa työskenneltiin ahkerasti, huoneissa oli hupaista ja navetassa\nparani karja. Ja, mikä oli tärkeintä, myöskin sydämessä oli heräämässä\nuutta, ensin oli se nöyrtymistä, sitte salaista, mutta voimakkaasti\nvaikuttavaa siveellistä ryhdistymistä vakavaksi ja ahkeraksi, sitte\ntyöintoa seuraavaa itsetietoisuutta.\n\nJa nyt ei enää voi kukaan sanoa, mitä kaikkea siitä vielä voi syntyä.\n\nHän kopisti lumen jaloistaan ja astui rattoisaan tapaansa\nEschenwinkeliläisten joukkoon: \"Noh, mitä kuuluu?\"\n\nHe kertoivat hänelle, mitä tiesivät ja mitä otaksuivat.\n\n\"Luulemme, että Maria Landt on mennyt kihloihin Frans Strandigerin\nkanssa.\"\n\nSilloin muuttui Heim hiljaiseksi.\n\nSitte menivät kaikki istumaan, naiset keskipenkeille, miehet etelän\npuolisille: pohjan ääriset penkit jäävät useimmiten tyhjiksi. Kelloja\nruvettiin soittamaan. Kun ne vaikenivat, kuului sakastin ovi aukenevan.\nUrut alkoivat soida. Pastori Frisius tuli kumaraisena ja raihnaana\nkuorin poikki ja meni penkilleen, aukaisi virsikirjansa ja rupesi\nveisaten astelemaan edes takaisin eikä luonut katsettakaan ylös.\n\nKaikki kuin tavallisesti,\n\nSilloin aukeni taaskin sakastin ovi. Se on eteläinen kuorin ovi.\n\nAndrees Strandiger tuli verkalleen kuorin läpi. Silmänsä olivat luodut\nmaahan ja hän kulki kuin syviin ajatuksiin vaipuneena. Alakuloiset\nkärsivät kasvonsa näyttivät himmeän talviaamun kalpeassa valossa\nsairailta.\n\nFrisius oli pysähtynyt astelussaan ja katsahtanut ylös ja keveästi\nravistanut valkeata päätään. Ihmiset penkeissä katsahtivat toisiinsa\nja katsahtivat ympärilleen. Muutamat naiset muuttivat istumaan likemmä\ntoisiaan, ikäänkuin olisi heitä pelottanut istua yksin.\n\nHeim Heiderieterin hellä sydän värähti säälistä, päätään kuumotti ja\nhän ajatteli: \"Käyn huomenna tervehtimässä häntä. Olen neljätoista\npäivää kyyristellyt kotona enkä välittänyt hänestä mitään. Kuinka\nkärsivältä hän näyttää.\"\n\nTaaskin aukenee kuorin ovi.\n\nMaria Landt!... Tuossa... Frans Strandiger!.. He astelevat verkalleen\nrinnakkain käytävää pitkin. Keskellä kuoria ottaa Frans Strandiger\nMarian käsivarren omalleen. Siten lähenevät he Strandigerien penkkiä.\n\nHeim Heiderieter kumartui kauas eteenpäin ja tuijottelee säikähtäneenä\nAndreekseen. Urut soivat, mutta kukaan ei veisaa. Kaikki katsovat\nAndreekseen.\n\nTämä on noussut ylös ja seisoo jo avoimessa ovessa. Kuten se, joku\nvielä nuorena näkee kuoleman lähenevän itseään, siten katseli Andrees\nStrandiger paria. Sitte, ikäänkuin viiltäisi häntä tuska, kääntyy hän\nympäri ja menee äänettömäin kivettyneiden ihmisten keskitse epätasaisin\nkiiruhtavin askelin ulos kirkosta. Hänen takanaan alkavat äänekkäät\nkirkkaat lasten äänet taas laulaa:\n\n    On huokeata Jumalalle\n    Tomusta köyhä korottaa\n    Ja rikas panna vaivan alle.\n\nMuun vei mukanaan tuuli.\n\nKirkossa ovat kaikkien mielet hiljaista mietiskelyä, kummastelua ja\nsuunnittelemista, kenenkään mielessä ei ole hartautta. Ainoastaan Maria\nLandt koettua seurata saarnan juoksua. Puhutaan tuttuun, koruttomaan.\nkulmikkaaseen ja toteen tapaan Herrasta Mestaristamme, kuinka hän on\nkuollut meidän puolestamme. Onhan nyt laskiaissunnuntai, viimeinen\nsunnuntai ennen paastoa.\n\nUloskäytävällä seisovat kaikki yhdessä tungoksessa. Pitkämatkaiset\nnapittavat päällystakkejaan, nostavat kauluksensa ylös ja rutistavat\nlakit syvälle päähän. Ulkona seisovat Eschenwinkeliläiset yhdessä\nryhmässä. Kun Maria Landt tuli ulos ovesta, ei hän voinut ensin nähdä\nmitään, oli niin sakea tuisku. Sitte näki hän yht'äkkiä kaikki nuo\nvakavat kasvot.\n\nSilloin säikähti hän niin, että sydämensä pysähti lyömästä, ja\najatuksensa hämmentyivät. Mutta hän astui Thiel eukon luokse, jonka\nvieressä Schütt seisoi. \"Ettekö ole tyytyväisiä?\"\n\nSilloin sanoi Thiel eukko: \"He aikovat kuitenkin Amerikaan.\"\n\n\"Viisi kirjettä on matkalla jo\", sanoi Schütt ja katsoa luimisteli\nFrans Strandigeriin, joka kylmästi ja puolin poispäin kääntyneenä\nkatseli lumen peittämälle kirkkotarhalle.\n\n\"Miksi niin? Sanokaahan: miksi?\"\n\nTuuli vongahteli taas ja viskeli tiheää lumiryöppyä ihmisiä\npäin silmiä. Maria Landt koetti katsoa ihmisiä kasvoihin, mutta\nkaikki katsoivat ryöppyävään lumeen jaloissaan lumipeittoiselle\nkirkkotarhalle, ja ohitsekulkijoihin. Dwengerin vaimo kumartui alas\nlastaan kohden, ja puki hänen käsiinsä lämpimät vanttuut. Eikä kukaan\nkatsonut noihin silmiin, joista tuijotti esiin yhä pimeämpänä ja\nsynkeämpänä ja toivottoman hiljaisempana hätä.\n\nSilloin kosketti hän sulhasensa käsivarteen ja lähti hiljaa pois. Ja\nkun Thiel eukko katseli hänen jälkeensä, sanoi hän: \"Katsokaas! Hän on\noikein mennyt pienemmäksi.\" Ja hän veti ylleen villavanttuut, jotka\nMaria viikko sitten oli lahjoittanut hänelle.\n\nHän oli kova nainen. Työläässä elämässään oli hän unohtanut tuntea\nsääliä. Kun hän näki kärsimystä, tuntui hänessä hyvältä. Hän ajatteli:\n\"Tuota olen minäkin saanut kokea.\" Tylysti ja kylmästi oli hän eilen\niltana puhunut Anna Wittin kanssa, siten puhui hän tänään Maria\nLandtillekin. Hän kävi usein kirkossa: mutta pastori Frisius sai\nhyvässä rauhassa puhua ystävällisyydestä ja armeliaisuudesta! Se\nvaikutti kuin vesi kiveen. \"Pastori Frisius ei ymmärrä tuota. Mitä on\npastori Frisius saanut kokea elämässä?\"\n\nRauhallisesti puhellen lähti väki Eschenwinkeliä kohden. Kun he kylässä\nerosivat toisistaan, huusi Schütt, ollen jo ovellaan, Dwengerille:\n\"Tuletkos myöhemmin päivällä meille? Minulla on pullo viinaa kotona.\nRuvetaan tänä iltana jo viettämään laskiaista. Nythän on kaikki\nyhdentekevää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin oli Andrees Strandiger syöksähtänyt seurusteluhuoneeseen:\n\"Oletko liennyt\", huudahti hän vanhalle Hobookenille, \"että Maria Landt\naikoo ruveta kunnon poikasi puolisoksi? Vastaa!\"\n\nLena lensi säikähtyneenä pystyyn nojatuolistaan, kirja putosi kädestään\nja liukui lehdet irrallaan lattialle.\n\nVanha rouva jäi jäykäksi ja jyrkäksi: \"Niin, mitä sinulla on sitä\nvastaan sitte!\"\n\n\"Sen olet näkevä! Maria Fransin vaimoksi? Sehän on mielettömyyttä.\"\n\nKun hän lausui sen, aukeni ovi, ja Anna Witt katseli yhdestä toiseen,\nsäikähti takaisin, ja löi oven takanaan kiinni. Ulkona käytävässä\nlikisti hän nyrkkiin puristetut kätensä ohimotaan vastaan ja sanoi\nheikosti: \"Hän tulee hänen rouvakseen... hän!\"\n\nSisällä seurusteluhuoneessa oli Andrees hiukan tyyntynyt. Hän\nnojausi seinää vastaan, ja puhui kuin itsekseen: \"Hän on tehnyt sen\nEschenwinkelin vuoksi, se on selvää! Sillä ovat he pakoittaneet\ntuon pehmeäsydämisen lapsiparan. Te... te olette vuosikautisella\nseurustelulla kanssani sokaisseet silmäni; mutta nyt näen heikon valon\ntuikkeen... minä sanon itseni irti sinusta.... Lena Strandiger... Minä\nolen vapaa sinusta!... Ja tahdonpa nähdä...\" hän kohotti molemmat\nkätensä -- \"enkö voi vapauttaa häntä ja meitä teistä vielä.\"\n\nSitte lähti hän.\n\nLena Strandiger otti kirjansa lattialta ja pani sen kainaloonsa ja\nlähti ovea kohden: \"Frans on toimittanut omat asiansa hyvin, mutia\nhuonosti minun.\" Sitte pysähtyi hän, hengitti syvään ja kohotti\nkätensä, kuin joku, joka ravistaa velttouden jäsenistään: \"Noh!...\nLopussa siis. Loppunut: näytös Strandigerkartanossa. Tänä iltana\nmatkustan Berliinin.\"\n\nVanha Hobooken asteli yksin huoneessa ylös ja alas, kädet miehekkäästi\nselän takana, jäykkänä ja ylpeänä kuin puusta. Ankara piirre suunsa\nympärillä oli entistä ankarampi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaria oli noussut ylös portaita, sittekun Frans etehisessä oli jättänyt\nhänet.\n\nTaaskin harhailivat ajatuksensa levottomasti sinne tänne ja etsivät\njotakin. Hän astui seurusteluhuoneeseen. Siellä istui Ingeborg ikkunan\nääressä ja katseli ulos lammelle lumen hurjaa ryöppyä. Poskiansa\nkuumotti, ja silmänsä loistivat, hän oli ajatuksissaan ollut ulkona\nkankaalla, ja nuoressa sydämessään hehkui ja löi. Andrees oli vapaa\ntoisesta, Mariasta... kenelle oli hän vapaa? kenelle?\n\n\"Auttaisitko minua?\" kysyi Maria, ja jäi seisomaan oveen ja koetti\nkylmettynein sormin avata päällystakkiaan.\n\nSilloin hypähti Ingeborg ylös ja meni kepeänä huoneen poikitse,\ntaivuttaen hienoa solakkaa vartaloaan, kuin koivut Wodaninkukkulalla.\njotka taivuttavat runkojaan, kun humisee länsituuli. Kun hän näki\nsisarensa pelokkaisiin uupuneisiin kasvoihin, sanoi hän hiljaa: \"En\ntiedä, minkätähden olet tämän tehnyt, mutta et näytä morsiamelta.\" Hän\nkumartui alas ja askarteli jakun alimpain nappien kanssa: jotain kuumaa\nkohosi silmiinsä: \"Mutta... mitä teetkin... aina teet hyvin... aina!\"\n\nSilloin sulki Maria hänet lämpimästi syliinsä: \"Olet minun oma rakas\nsisareni!\" Ja hetken olivat he sylitysten, ihan likittäin.\n\nIngeborg rupesi haikeasti itkemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli ilta, Maria istui ikkunan ääressä ja katseli uneksuen ulos\nhämärään. Viimeinenkin tuli oli sammunut suruisissa silmissään.\nSydämensä oli uupunut ja pyysi nukkuu: mutta sen säikähti hereille aina\ntuo tyly sana: \"He lähtevät sittenkin Amerikaan!\" Kun hän ajatteli\nsitä sanaa, hehkui ja poltti hiiloksessa. Mutta se hehku ei ollut\nmitään elämäntultu. Se heitti vaan räikeän jylhän valaistuksen.\n\nIngeborg kyyristeli ulkona käytävän päässä portaitten varjossa. Vaalea\npäänsä eteenpäin kumarassa, ja kädet koukistettujen polviensa välillä,\nkuunteli hän välkähtelevin silmin. Koko kalpeat kasvonsa olivat\npaljasta elämää.\n\nTuolla alhaalla täytettiin matkalaukkuja ja kannettiin ulos. Laukku\nlaukun perästä kannettiin takaovelle. Kuuli Lena Strandigerin itkevän,\nsitte kuului hänen veljensä levollinen varma ääni, hän naurahti kerran\nlyhyesti. Se nauru oli oikeata kopeata Strandigernaurua. Kerran mennä\nlivahti Anna rappuja ylös. Hän oli siro sievä tyttö. Kirkahtaen vavahti\nhän takaisin, kun hän näki tuon kyyristyneen haamun pimeässä.\n\n\"Matkustaako hän pois?\" kysyi Ingeborg.\n\nMutta Anna ei kuullut mitään.\n\nSilloin ei voinut Ingeborg enää kestää kauempaa, hän juoksi portaita\nalas. Hän pääsi huomaamatta pimeän käytävän ylitse. Kun hän kiireissään\naikoi taka-oven kautta ulos, seisoi yht'äkkiä Frans Strandiger\nedessään. Hän likistäytyi syrjään tiukkaan seinää vastaan, ja antoi\nhänen siten, silmät terävästi luotuina häneen, mennä ohitsensa. Frans\ntervehti häntä ohimennen eikä puhutellut häntä. Oli jotakin vierasta\nja puolustautuvaa Ingeborgin silmissä, ja vielä enemmän siinä jäykässä\nryhdissä, joka hänellä yht'äkkiä oli.\n\nKuin olisi häntä ajettu takaa, juoksi Ingeborg ulos talliin; siellä\nseisoi Hinnerk Elsen, kädessä kello.\n\n\"Aiotteko valjastaa hevoset eteen?\"\n\n\"En vielä.\" Hän kääntyi ympäri, nähdäkseen lyhdyn valossa, mitä kello\noli.\n\n\"Ah, tuota tuhmaa kelloa! Minä tahdon tietää, ajatko kaupunkiin.\"\n\n\"Ajan... kello kahdeksan ja kaksikymmentä minuuttia yli.\"\n\n\"Ketä menet viemään?\"\n\n\"Neiti Strandigeria.\"\n\nKuin tuuli oli hän poissa. Hinnerk näki enää vaan pitkän varjon, jonka\nhänen vartalonsa heitti muurille. Hän seisoi ja kummasteli, kuinka\ntuommoiset olennot voivut olla niin notkeita ja niin uteliaita ja\najatella noin kevytmielisesti ajan arvosta.\n\nKun hän seisoi siinä vielä, hiipi Anna ulos, hengitti kuultavan syvään\nja aikoi sanoa hänelle jotain. Mutta Hinnerk ennätti häntä ennen: \"Olet\nkylmännyt itsesi; laita itsesi nopeasti kyökkiin takaisin, äläkä tule\nulos enää tänä iltana! Kuuletko?\"\n\nHän ei sanonut sitä suoraan epäystävällisesti. Häntä säälitti hiukan\ntyttö, hänessä oli viime aikoina jotain niinkuin säikähtynyttä. Hän\nolisi mielellään joskus ottanut hänet syliinsä, mutta kaksituhatta\nmarkkaansa eivät olleet vielä täydet. Ja hän oli palveluksessa. Kaikki\najallaan.\n\nPuolen tunnin kuluttua astui Ingeborg Marian huoneeseen, ja kun hän ei\ntavannut siellä ketään, aukaisi häh varovasti oven siihen huoneeseen,\njossa rouva Strandiger nukkui. Maria seisoi vuoteen vieressä nojanneena\nvanhan rouvan ylle ja kääntyi katsomaan.\n\n\"Strandiger neiti on lähtenyt!\" sanoi Ingeborg hiljaa.\n\nMaria katsahti häneen; mutta uutinen ei näyttänyt enää tekevän häneen\nmitään vaikutusta. \"He lähtevät sittenkin Amerikaan. Kaikki on\nturhaan.\" Hän laski sormen suulleen ja puhui luonnollisella äänellä:\n\"Kuule... täti on kipeä. Hänellä on hiukan kuumetta, meidän pitää\nhuomenna kutsua lääkäri.\"\n\nKun he kumpikin olivat tulleet seurusteluhuoneeseen, silitti Maria\nuseampaan kertaan kädellään otsaansa ja sanoi: \"Täti Strandiger ei\nvieläkään tiedä mitään siitä, että talo on vuokrattu. Ja nyt tämä\nkihlaus? Tiedätkö, Ingeborg, mitä Andrees aikoo: sinunhan pitäisi\ntietää se?\"\n\n\"Minä en tiedä mitään.\"\n\n\"Tämä tulee olemaan kova isku tädille.\"\n\n\"Andrees on syypää kaikkeen tähän onnettomuuteen.\"\n\nMaria kääntyi pois ikkunasta ja katseli pitkään ja tutkivasti sisartaan\nsilmiin.\n\nSilloin kohosi Ingeborgin kasvoille hitaasti tumma puna, ja hän antoi\nsilmäinsä vaipua maahan.\n\n\"Ingeborg!\" sanoi Maria hiljaa, \"sinun pitää aina, aina seistä\nAndreeksen puolella, eikä teeskennellä, kuin et pitäisi hänestä.\nSiitä on jo syntynyt paljon onnettomuutta. Hän ottaa kaiken niin\nraskaasti, ja on mietiskelijä, eikä pääse selville itsestään. Seiso\nsinä uskollisesti hänen sivullaan, Ingeborg. Sano hänelle: minä olon\nsinun toverisi. Silloin on hän huomaava, mitä sinussa on. Älä sinä jätä\nhäntä. Ingeborg!\"\n\nIngeborg kääntyi poispäin ja lähti huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamupäivänä, maanantaina tuli lääkäri. Hän ei pitänyt\nvanhan rouvan tilaa mitenkään vaarallisena, arveli, että ikkuna, jonka\nvierellä hän oli istunut, ei ehkä ollut tarpeeksi tiivis, ja että hän\nsentähden oli hiukan vilustanut itsensä. Hän puhua laverteli pitkät\njonot, antoi joitakin määräyksiä lääkkeistä ja lähti. Vanha sokea\nrouva oli istuallaan vuoteessaan, oli kovin hyvillään uskollisesta\nhuolellisesta hoidosta, ja vilkastuneena Jääkärin käynnistä, johon hän\nsuuresti luotti, jatkoi hän juttelua vielä hänen lähtönsä jälkeenkin.\n\n\"Kuulehan, lapseni, koska lähtee Frans Strandiger omaisineen oikein\npois. Siitähän on muodostunut oikein pitkä vierailu.\"\n\nMaria vaikeni.\n\n\"En saa siedetyksi Hobookenia. On omituista, että Peter Strandigerin\nmolemmat lapset ovat luonteeltaan Hobookenia. Hobookenit ovat\nkovasydämisiä. Olen aina pelännyt Ingeborgin puolesta, että hän rupeisi\npitämään Fransista, heillä oli aiemmin, kun he vielä olivat lapsia,\npaljo yhtäläisyyksiä, ja on vieläkin. He olivat aina niin vallattomia\nja ilkkuivat sinua ja Andreesta, muistatko vielä? Kysyin tässä tuonnoin\nhäneltä: 'Ingeborg, kuinkahan on välinne Fransin ja sinun kanssa?\nLeikitteköhän vielä piilosta toistenne kanssa, kuin ennen muinoin\njalavain alla?' Mutta hän vastasi: 'Täti! Enhän siedä katsoakaan\nhäneen! Hänessä on jotain semmoista niin rajua. Siihen en koske!' Siten\nsanoi hän. Ikävä kyllä, en voinut nähdä, punastuiko hän. Sanohan,\nlapseni, ettekö te molemmat, sinä ja Andrees, jo pian mieti häitä?\"\n\nSilloin nousi Maria ylös ja tarttui värähtelevin käsin Uuteen\nTestamenttiin: \"En ole vielä lukenut sinulle.\" Ja hän alkoi lukea\nevankeliumia. Ja lukiessaan valtasi taaskin hänet lohduton synkeä\nhämmennys, ja kasvonsa menivät kalpeiksi. Pakahduttavan tuskallisen\nsydämenkolkutuksen ahdistamana oli hän joka hetki hypähtää ylös.\nYht'äkkiä kirkahti hän ikäänkuin ihminen, joka on palavassa\nrakennuksessa, eikä löydä ulos, ja nyykähti vuoteelle.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nTiistai-iltana muuttui ilma. Ylhäältä, jossa se kaiken päivää oli\najellut edellään harmaita pilviä, laskeutui maanpinnalle leuto voimakas\nlänsituuli ja muutti kahdessatoissa tunnissa koko maan näön. Se tuli\nkuin Anna Witt, kun hän viime vuonna, kun hän vielä oli reipas tyttö,\ntuli huoneeseen huisku, luuta ja tomunpyyhin kädessään. Muutamassa\ntunnissa oli kaikki lakaistu j% puhdistettu. Keskiviikko-aamuna oli\nainoastaan siellä täällä ojissa lumisiekaleita. Kanava oli ihan sula,\nja loiskui pienissä iloisissa laineissa. Koko maisema oli yhtenä yönä\npesty ja puhdistettu, ja katseli siistein raikkain kasvoin aamua.\n\nTiistai-iltana sattui vuokraajan kirjoitushuoneessa kiivas kohtaus.\nAndrees tuli sinne, ja ilmaisi jyrkillä sanoilla ylenkatseensa ja\nvihansa. Kuuli uloskäytäville ja ulko-ovelle asti, kuinka hän sanoi:\n\"Olet valehtelija ja kunnoton mies!\" Mitä hänelle vastattiin, sitä ei\nkuulunut. Frans ei puhunut paljoa. \"En ole mikään uneksija kuin sinä ja\nHeiderieter. Te ryömitte, minä astun. Minä tahdoin päästä herraksi ja\nisännäksi, siksi vuokrasin tämän tilan. Tahdoin pysyä herrana, siksi\ntein Marian morsiamekseni. Sinä olet vapaasta tahdostasi vuokrannut\ntalon minulle, hän on vapaasta tahdostaan myöntynyt pyyntööni.\"\n\nKoko se aallokko, joka puhkesi esiin kirjoitushuoneessa, myrskysi\nja kuohui neidon sydäntä vastaan, joka oli liika heikko kestämään\nsemmoista hyökkäystä.\n\nEnsinnä tuli Anna Witt. Hän seisoi avoimessa ovessa, ja tuijotti\nMariaan, eikä tietänyt, kuinka hänen piti puhua.\n\n\"Minä olin hänelle hyvä\", hyrskähti hän itkemään, \"hänelle, Frans\nStrandigerille!\"\n\n\"Anna!... Sinä?... Hiljaa. Anna!... Ei saa ajatella sitä... älä\nsinäkään... se sekoittaa päätä vaan pahemmin... ja sitten sulkeutuu\nkuin meri pään yläpuolella... ja tahtoisi auttaa ja... se on... liika\nVaikeata. Mene nyt ja pane nukkumaan, äläkä uneksi taaskin niin\nkamalista asioista.\"\n\nSilloin juoksi Anna ulos huoneesta.\n\nJa Maria jäi yöksi sairasvuoteen ääreen, samoin koko seuraavaksi\npäiväksi, piinakeskiviikoksi. Hän ei sallinut, että kukaan tuli hänen\nluokseen, vaan sanoi Ingeborgille, että sairas tarvitsi täydellistä\nlepoa.\n\nKun Ingeborg jälkeenpäin muisteli näitä suruisia päiviä, niin ei hän\nvoinut muistaa huomanneensa hänessä mitään mielenhäiriön oireita\nennenkuin tänä iltana, jolloin se ilmeni selvästi. Kuitenkaan ei\nIngeborg, sen mukaan kuin tiedetään, ole puhunut siitä kenellekään\nmuulle, kuin Frisiukselle ja Evalle. Mutta vanha rouva Strandiger on\nvielä monta vuotta myöhemminkin, hiljaisella heikolla äänellä, avoimet\nsokeat silmänsä suunnattuina suoraan eteensä, kädet ristissä, istuen\nvuoteellaan, kertonut että Maria nämä päivät oli ollut sulaa osanottoa\nja auttavaa lempeyttä. Hän ei ollut puhunut melkein mitään, aamu-\nja iltarukoukset oli hän sentään aina lukenut, mutta alakuloisella\nväliäpitämättömällä äänellä. \"Ikäänkuin hän ei enää olisi ymmärtänyt\nJumalan sanaa\", sanoi sokea.\n\nTänä iltana, hämärissä, tuli Andrees sairashuoneeseen. Häntä ei voitu\npidättää. Hän veti Marian sairaan vuoteen äärestä, joka oli nukahtanut,\nseurusteluhuoneeseen. Kumpikaan heistä ei huomannut, että Ingeborg\nistui kyyristyneenä ikkunan varjossa.\n\nTämä tuli kamalalla tavalla kiskaistuksi autuaista unistaan.\n\n\"Minä en salli\", sanoi Andrees hillityllä hurjalla äänellä, \"en salli,\nettä sinä tulet hänen vaimokseen. Minä en salli sitä. Hänen pitää antaa\nsanasi takaisin sinulle.\"\n\n\"Hellitä minusta!.. Olen antanut sen hänelle, ja hän on maksanut sen\nselvässä rahassa.\"\n\n\"Todellinen helvetti on siitä syntyvä. Sinä hänen kanssaan! Mikä on\nsaanutkaan sinut tuommoiseen mielettömyyteen?\"\n\n\"Mikä saanut minut siilien? Sanon hänelle, että hän rakentaa uudet\nasunnot Eschenwinkeliläisille. Kuvastelisi aurinko ikkunoihin silloin\nja ikkunat kanavan kalvoon, sekös olisi loistavaa. Olen lukeva hänelle\nkertomuksia laupiaasta samarialaisesta.\"\n\n\"Se on muka auttavako! Tulehan nyt järkiisi, Maria! Muistatko\nvielä, kuinka seisoit tuolla ylhäällä minun kanssani ikkunassa, kun\nvielä olimme lapsia? Ja katselimme ulos Eschenwinkeliä kohden ja\nFlackelholmille? Ja minä osoitin kaikkea sinulle, ja pidin kättäsi\nkädessäsi!\"\n\n\"Se oli ihana aika!\"\n\n\"Tule kanssani! Mennään jonnekin. Minne sinä vaan tahdot!\"\n\n\"Mutta minähän en voi. Minun pitää odottaa, kunnes uudet rakennukset\novat valmiit. Minun pitää astua polulle kanavan rannalla ja iloita.\"\n\nHän vetäisi kädellään hiustensa yli, ikäänkuin koettaisi hän koota\najatuksiaan. \"Voithan lähteä Flackelholmille. Sehän on niin yksin\nja hyljättynä... yksin ja hyljättynä keskellä aavaa merta. Yksin ja\nhyljättynä! Sitä se on kuin tarvitsisi olla. Ken voi olla sitä, hän\nvoittaa kruunun. Flackelholmille pitää sinun ja kylpeä! Antje sanoo,\nettä siellä puhaltaa niin raitis tuuli.\"\n\n\"Tule siis. Maria! Rakas Maria!\"\n\nHän kohotti kätensä ja laski ne Andreeksen hiuksille ja sanoi\nsäälitellen: \"Rakas Andrees, ei minun kanssani! Ingeborgin pitää lähteä\nkanssasi. Minunhan pitää Eschenwinkeliin... ne aikovat muuttaa pois\nkauniista kodeistaan. Mutta sitä he eivät saa. Minun pitää sinne,\nhellitä minusta, minä menen puhumaan heidän kanssaan.\"\n\nÄänensä heikkeni heikkenemistään. Hän puhui aivan kuin olisivat he\nolleet kaksi pelkäävää lasta pimeässä: \"Minä pidän huolta omastasi,\nkunnes sinä tulet takaisin. Silloin ovat hiuksesi valkeat ja pidät\nEschenwinkelistä, ja silloin nauramme me.\"\n\nHän silitti molemmilla käsillään Andreeksen kasvoja. \"Tiedätkö,\nkuinkahan olikaan taas sen laulun nimi, jota tytöt laulelevat, kun he\nkäyvät kanavan rannalla?\"\n\n    He ikivalan vannoivat.\n    Kun nuor' oli kumpikin:\n    Ei salli he lemmen sammuvan,\n    Saa tahto ei täyttyä perhanan,\n         Ei perhanan.\n\n    Meni vuosia neljäkymmentä,\n    Taas kohtaa he toisensa,\n    He näki katseen sammuvan\n    Ja virkkoi: \"Tahto ol' Jumalan,\n         Niin, Jumalan.\"\n\nHän herkähti itkemään ääneen: \"Tuo ei sovi minulle! Isä meidän, joka\nolet...\"\n\nSilloin selkeni Andreekselle koko kamaluus: \"Mitä sinä puhut? Minä en\nymmärrä sinua.\"\n\n\"Ole hiljaa!\" sanoi Maria. \"Äitisi nukkuu; hänelle ei saa sanoa mitään\ntästä. Hänellähän ei ole silmiä, että hän saisi itkeä. Mutta minä osaan\nitkeä. Osaan itkeä niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule sitä.\"\n\nAndrees piti hänestä kummallakin kädellään: \"Tulen tänä iltana. Älä\nsano kenellekään mitään. Tulen kello seitsemältä. Kohta seitsemän\njälkeen tulen. Kuuletko?\"\n\nHän riensi pois ja juoksi talliin ja tilasi vaunut ja juoksi sitten\nlevottomuudessaan talon ympäri, juoksi kappaleen matkaa ulos\nkankaalle, palasi takaisin taas ja tapasi itsensä kello kädessä\ntyöpihalla, ja kätensä vavahteli sinne ja tänne ja tuontuostakin\npuistatti häntä kylmä.\n\nIngeborg pujahti huoneesta ja heittäysi pehmeälle vuoteelleen ja\nvalitti hiljaa nyyhkien. Sitte, kun kello rupesi lähenemään seitsemää,\nistui hän, hiljaa itsekseen hautoen, ikkunalaudalle, kädet ristissä\npolvensa takana ja tuijotteli ulos yöhön, joka suurin säikähtynein\nkostein silmin uumotteli puutarhassa jalavain varjossa. Pisarteli\nhiljaa puista. Kanavan yllä oli heikko valaistus, siellä näkyi joku\ntähti, ne katselivat Strandigerkartanoa ja Ingeborgia kohden.\n\nMutta Ingeborg katseli viistoon eteensä puutarhaan ja kuunteli noita\nputoilevia kyyneleitä. Ne putoilivat ja putoilivat. Mitä lohdutonta\nitkua!\n\nKun kello porraskäytävässä rupesi lyömään seitsemää, astui Maria\nhuoneeseen. Hän tuli omituisen säännöttömin hätäisin askelin Ingeborgia\nkohden ja sanoi -- huomasi, kuinka suurella vaivalla hän koetti\nponnistaa ajatuksiaan kokoon; hän puhui, kuin laskisi hän vaikeinta\nlaskutehtävää -: \"Minä menen nukkumaan. Minä olen väsynyt, mene sinä\ntädin luokse!\"\n\nIngeborg oli antanut liukua itsensä alas ikkunalaudalta; koko ruumiinsa\nvapisi.\n\n\"Sano Andreekselle, että olen kipeä ja makaan... Hän pyysi minulta\njotain; mitähän se nyt olikaan?.. Hän tahtoi jotakin minulta... En\ntiedä mitä. Se oli jotakin, joka ei ole mahdollista; hänhän ei voi\nkärsiä Eschenwinkeliä. Sano kaikille, Anna Wittillekin ja sille\nvaimolle, jolle tein ne ruskeat vanttuut, että minä nyt vihdoinkin\nmenen nukkumaan. Minä olen väsynyt.\"\n\n\"Mutta jos Andrees... tulee tänne?\"\n\n\"Lukitse sinä ovi, Ingeborg. Lukitse ovi... Puhuuko hän\nFlackelholmista? Siellä puhaltaa raitis tuuli, ja sinun pitää mennä\nhänen kanssaan... Lukitse ovi, Ingeborg!\"\n\nIngeborg meni seurusteluhuoneen puolelle ja jäi seisomaan pyöreän\nsohvapöydän eteen huulet rutistettuina lujasti yhteen ja silmät\nsuurina ja tuijottavina. Joku tyly raaka käsi piirsi syviä rumia\nryppyjä hänen otsalleen. Huone oli ihan pimeä. Mutta hän tahtoi\nnojata kädellään pöytää vastaan, koska polvensa tutisivat. Silloin\nkun hän laski kätensä pöydälle, satutti se erääseen tulitikkuun,\njoka oli pöydällä. Kuin hyväillen kosketti se hänen sormeensa. Hän\ntyönteli sitä ensin huolettomasti sinne ja tänne, kunnes nousi häntä\nvastaan heikko tulikiven tuoksu. Silloin laski hän tikun leikkien\netu- ja keskisormelleen, ja mursi sen peukalollaan keskeltä poikki.\nHän tunnusteli kumpaakin puoliskoa ja kun hän huomasi, että ne olivat\neri pitkät, heitti hän ne kuin tarkoituksetta pöydälle, mietti\nsilmänräpäyksen, sulki silmänsä ja etsi kädellään ja löysi toisen\npalasen, juoksi ikkunan ääreen ja näki, että se oli pitempi.\n\nSilloin vääntyivät kasvonpiirteensä ja silmiinsä ilmestyi jotain\nkamalaa: niin säikähtivät ne.\n\nHän lähti huoneesta, ja kun hän tuli käytävää pitkin, lukitsi hän\nohimennessään makuuhuoneen oven. Avain liukui taskuunsa. Mutta Maria\nLandt ei ollut siellä enää, hän istui jo portailla, jotka johtivat\nkanavan ylitse.\n\nKun Ingeborg meni kauemmas käytävää ja saapui portaille, näki hän että\npastori Frisius seisoi alhaalla sisäänkäytävässä. Kumaraharteisena tuli\nhän portaita ylös. Hän tuli sairaanluonakäynnille rouva Strandigerin\nluokse. Ingeborg väistyi pimeään käytävään ja jäi seisomaan sinne\ntykyttävin sydämin, kunnes Frisius oli kadonnut sairashuoneeseen. Sitte\npalasi hän takaisin portaille.\n\nJa täällä kyyristyi hän taas istumaan käsipuita vastaan aivan samaan\nasentoon kuin eilen. Sairaan huoneesta kuului tuolloin tällöin\nkeskustelua, alhaalla kuului kaukaisia askeleita. Muuten oli kaikki\nihan hiljaista. Silmät tarkkoina ja hengitystä pidätellen tähysteli hän\nkäsipuitten alatse. Alhaalla aukaistiin joku ovi. Taaskin hiljaista.\n\n\"Koko talo on kuin ruumisarkku. Pastori Frisius puhuu tuolla ulkona\nruumisarkun ääressä. Mielettömiä ajatuksia.\n\n\"Kuinka kauan viipynee hän?\n\n\"Ei hauvan. Tänäänhän on piinakeskiviikko. Kello puoli kahdeksalta on\nensi iltajumalanpalvelus. Hän on lähtevä kohta pois, ja sitte on tuleva\ntuo toinen... Andrees!\"\n\nSilloin aukenee taaskin ovi. Ne ovat hänen askeliaan. Hän tulee.\nRipeästi astuu hän portaita ylös. Silloin nousee Ingeborg pimeässä\nylös, niin äkkiä ja niin korkeana, että Andrees säikähtäen tarttuu\nkäsipuuhun. Hampaansa kalahtavat kylmän ja sisäisen liikutuksen\nvaikutuksesta yhteen.\n\n\"Mitä tahdot _sinä_?\" kysyi Andrees silmät epävarmoina.\n\nIngeborg naurahtaa keveästi: \"Maria on kipeä, käskettiin minun sanoa.\nHän on lukinnut itsensä sisään, makaa vuoteella ja, nukkuu.\"\n\n\"Mene hänen luokseen ja sano, että minä olen täällä.\"\n\nIngeborg pudisti päätään ja katseli kiinteästi häntä silmiin: \"Hän ei\naukaise minulle, hän ei laske minua sisään.\" Andrees kääntyi puolittain\npoispäin, hänet valtasi kalpea alakuloisuus.\n\nSamassa aukeni makuuhuoneen ovi ja kuuli pastori Frisiuksen lähenevän\npimeää käytävää. Andrees astui portaitten varjoon, mutta Ingeborg jäi\nseisomaan valoon, joka epävarmana ja heikkona lankesi ovelta. Frisius\nei huomannut ollenkaan Andreesta, mutta hän näki Ingeborgin kasvoihin.\nJa niillä kuvastui huono omatunto.\n\n\"Missä on sisaresi, Ingeborg?\"\n\n\"Huoneessaan. Hän nukkuu.\"\n\n\"Voiko hän hyvin.\"\n\n\"Hän on heikko, ja tahtoi mielellään nukkua.\"\n\n\"Vie hänelle terveiseni. Nukkukoon hän itsensä terveeksi... Minne sinä\naiot?\" -- \"Kirkkoon\", vastasi Ingeborg ja katsahti häneen.\n\nFrisius katsahti eteensä ja sanoi hitaasti: \"Aika on vakava nyt.\nKävin äsken juuri Theissenin luona kylässä. Pikku Elsa on kuollut\nkeuhkotulehdukseen. Hän oli kahdeksan vuoden vanha ja loppunsa oli\nkevyt. Liese Nagel rupeaa myöskin uupumaan, on nyt jo vuoteenomana\nlähes kaksi vuotta. Hän arvelee, että hän jo on kärsinyt tarpeeksi, ja\nkaipaa lepoon, vaikka hän vasta on kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha.\nKristoffer Dwenger makaa juovuksissa Nummitalon nurkalla ja lapsensa\nseisovat ympärillään. Täällä alhaalla on aina ja kaikkialla, minne vaan\nsilmämme luommekin, piinakeskiviikkoota. On kuin onkin meillä syytä\nmennä Herran huoneeseen.\"\n\nIngeborg katsahti häneen. \"Niin on!\" virkkoi hän ääneen. Silloin lähti\nFrisius.\n\nAlhaalla sulkeutui ulko-ovi raskaasti hänen jälkeensä. Keveä\ntuulenhenki hulmahteli taloa vastaan, muuten oli kaikki hiljaista.\nIngeborg kääntyi kiihkeästi ympäri: \"Andrees, tule mukana!\" sanoi hän.\nÄänensä kiirehti kuin lapsi, joka henki kurkussa pakenee pelottavaa\npaikkaa. Mutta samassa järkytti häntä yht'äkkiä peloittavasti, niin\nettä hän melkein luuhistui kokoon. Hän tarttui Andreesta käsivarteen\nja sanoi, ja äänessään oli kiirettä ja hätää: \"Minä... en voi sitä!\nMinä en voi sitä... vaan! Marian pitää... sittenkin sinun kanssasi!\nOdota. Andrees! Odota... silmänräpäys! Jää tähän! Minä herätän hänet...\nminä... minä...\" Hän riuhtasi avaimen taskustaan ja lensi käytävää\ntakaisin, aukaisi oven ja huudahti ääneen riemuiten: \"Maria, lapseni!\nNouse ylös!\"\n\nMutta huone ja vuode olivat tyhjät. Silloin palasi hän takaisin, hiukan\nahdistuneena, mutta koko kasvonsa loistivat kuin sisäisiä puhdasta\nvaloa, ja ikinä ei ole Maria Landtin sisar näyttänyt kauniimmalta kuin\ntänä silmänräpäyksenä. \"Hän on mennyt kirkkoon, Andrees. Tule, mennään\nhänen jälissään. Me molemmat! Ja sitte puhumme hänet suostumaan ja te\nmatkustatte viimeisellä junalla.\"\n\n\"Sinä olet hyvä, Ingeborg.\"\n\n\"Tietysti olen hyvä! Oikein hyvä! Mutta en vaan aina. Se on onnetonta\nIngeborg Landtissa.\"\n\nHän juoksi portaita alas ja nauroi: \"Tule nopeasti, Andrees! muuten\ntulemme liika myöhään.\"\n\nVasemmalla ovesta ottivat he kiirehtien päällysvaatteensa ja hattunsa\nkoukuista ja riensivät ulos.\n\nUlkona laski Ingeborg iloissaan kätensä hänen käsivarrelleen, ja\nlaverteli, astellen hänen rinnallaan: \"Kuinka iloinen olen! Kuinka\niloinen olen! Tiedätkös, minä olin suuttunut sinulle! Yhdestä ja\ntoisesta syystä! Mutta nyt on kaikki hyvin. Kuinka Maria tulee\nonnelliseksi! Minun Mariani!\n\n\"Tuo on oikein, Andrees! Meidän pitää suorastaan väkivallalla kiskaista\nhänet tästä ympäristöstä. Kun vaan olette kaupungissa kerran, silloin\non hän sinun. Lähetän tavaranne jälestä teille. Jäätte pariksi päiväksi\nHampuriin, sitte matkustatte ehkä aina Berliiniin saakka ja kauemmas\nvielä, ja kirjoitatte pitkiä kauniita kirjeitä. Sillä välin pidän\nminä huolta äidistä ja hoidan taloutta. Sekös on oleva elämää! Tule,\nastutaan pikemmin, kellot soivat jo.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKanavan yllä heijaili kirkas valaistus. Kokonainen maailma tähtiä\nsäteili siellä rinnakkain ja katseli maata kohden. Tuuli puhalsi\nvoimakkaammin. Mahtavia pimeitä pilvijonoja vaelteli itää kohden\niltaisen taivaan ylitse. Niistä riippui pitkiä leveitä sumusiekaleita\nalas, ikäänkuin astelisivat ne raskain jaloin taivaan avaruutta.\nHartioillaan kantoivat ne jotakin pitkää ja mustaa, kuin ruumisarkkua.\nKummallakin puolella seisoi tähtiä kuin soihtuina. Tuuli soitteli\nhiljaa ja suruisana.\n\nMaria Landt istui sillalla, kyyristyneenä kokoon. Pienet laineet,\nsäikähdyksissään noista eriskummallisista ilmiöistä taivaan kannella\nloiskuivat pelokkaina ja levottomina, itkien ja nyyhkyen häntä kohden\nja anoivat apua häneltä.\n\n\"Minä en voi auttaa teitä!\" puheli hän: \"Minä en voi itseänikään\nauttaa.\"\n\nSilloin vihastuivat, laineet ja puhuivat toisessa sävellajissa ja\nlaverlelivat ja valehtelivat ja hämmensivät hänen mieltään. Sydämensä\nkohosi ihan kurkkuun.\n\nKun Ingeborg ja Andrees käsi kädessä, Ingeborg nauraen, Andrees\nkasvoillaan ystävällinen ilme, menivät ohitsensa, katsahti hän\nainoastaan ohimennen ja välinpitämättömästi ylös. Hän taisteli\ntoisellaisten voimien kanssa, häntä vastassa oli näkyjä, jotka olivat\nsuuremmat kuin ihmiset. Hän kumartui syvemmälle alas, ja katsoi taaskin\nveteen ja valitti: \"En voi tehdä sitä, en voi tehdä sitä toistakaan.\nMitä teen enää täällä alhaalla?\"\n\nTuulen voima kasvoi ja tempoili harsoja, jotka peittivät kuuta ja\nriuhtoi ne irralleen, ja kuu välkkyi veteen. Se katsoi syvälle veteen.\n\n\"He voisivat kaikki... ell'ei heillä vaan olisi niitä kiviä\nsydämillään... Frans ja Andrees ja Schütt ja Thiel eukko. Ne kivet\npitää minun saada. Ne ovat alhaalla. -- Tuolla ne ovat.\"\n\nTuo loiskuileva, kohajoiva, valkea, pehmeä, elävä vesi veti ja kutsui\naina kiehtovammalla jylhemmällä kumulla.\n\n\"Kivet! Kivet!\"\n\n\"Tule ja nouda ne!\"\n\nHän pani kätensä veteen.\n\n\"Näetkös? Se ei ole kylmää! Lämmintä se on ja pehmyttä ja silittää\nelävänä kättä.\" -- \"Niin, elävänä!\"\n\n\"Näetkös! Me olemme odottaneet sinua jo viisi kuutamoyötä! Tuossa nyt\nolet.\"\n\nValkeita ruumiinmuotoja, ihmeen ihania hiljaisia silmiä\npuolisulkeuneiden ripsien takana ilmestyi esiin häilyvässä kaislikossa,\nkaikki oli pehmyttä, soljuvaa, kosteankiiltoista, iäisesti nuorta,\nkauneuden perikuvia, luomakunnan ensimmäisiä turmeltumattomia muotoja.\nNe soljuvat ja valuvat ja puhuvat hiljaa.\n\n\"Mitä ajattelet itsemurhasta? Lyhyt ja heikko ihmisajatus vaan. Etkö\nnäe, että elämme ja häilymme, kohoomme ja laskemme, itkemme ja puhumme.\nKuolleitako olemme vai elämmekö?\"\n\n\"Mutta se on synti.\"\n\n\"Vaihdat levottomuuden lepoon, likaisen puvun puhtaaseen, heikkouden\nvoimaan, alhaison ylhäiseen?\"\n\n\"Mutta se on synti.\"\n\n\"Silloin on hänkin tehnyt syntiä; hän olisi voinut mennä Golgathan\nohitse, mutta ei mennyt.\"\n\n\"Jos minä lähden, itkevät he kauan.\"\n\n\"He itkevät ja sulavat ja heltyvät lempeiksi... koska sinä etsit kiviä\nviheriältä pohjalta.\"\n\nNe soljuvat lähemmälle... niitä on kaksi, kolme... kuusi ja niillä on\nkaislaa hiuksissa. Hiuksilla ja kaislalla leikkivät pienet aallot.\nLoputtoman lempeät ja syvät ovat nuo suuret hiljaiset, silmät.\n\n\"Menkää pois... minä pelkään... niin.\"\n\n\"Luuletko, ett'emme tunne ihmiselämää? Kuu puhuu meille kaiket yöt.\nja tuuli kertoo meillä alati pitkiltä matkoiltaan. Läpinäkyväksi\nolemme tehneet majamme katon, niin että siihen kuvastaa kaikki.\nStrandigerkartanon ja Eschenwinkelin kuvastuksen näemme, ja leikkiviä\nlapsia katselemme. Ja mahtavampana ja suurempana ja ihanampana näkyy\nkaikki veden kuvastetussa, kuin ohuessa ilmassa. Me emme katsele\nilmiöitä, me katsomme niitä sisään. Näetkö kuuta ja tähtiä. Ne ovat\ntäällä pohjalla.\"\n\n\"Isä! Isä!\"\n\n\"Isä on täällä yhtä hyvin kuin tuollakin... senhän tiedät.\"\n\n\"Tahtoisin kerran vielä kirkkoon ja laulaa siellä toisten kanssa:\n\n    \"Jesus, maailman valkeus,\n    Anna valos meille loistaa!\n    Isän kunnian kirkkaus,\n    Pimeytemme sä poista!\n\n\"Minä voin pahoin... tukekaa minua!... ett'en kaadu...\"\n\nSilloin liukuivat, ne nopeasti ohitse... kaikki kuusi. Ja kaislojen\nvälille ilmeni yksi vielä niitä, märillä välkkyvillä hiuksillaan\nkultainen kruunu.\n\n\"Tukekaa häntä!... Kantakaa hänet... Hän on liika hento ja heikko maan\npäälle. Hellästi... hennosti... ja laskekaa hän alas... nyt nukkuu hän.\"\n\nYlhäällä tiellä meni Anna kiirehtien ohitse, hän katsahti pari\nkertaa säikähtyneesti sillalle, kirkahti ääneen ja lähti juoksemaan\nEschenwinkeiiä kohden. Antje oli yksin kotona.\n\n\"Onko Maria Landt mennyt täältä ohitse?\"\n\n\"Sitte... sitte on hän heittäynyt kanavaan, ja se on minun syyni.\" Ja\nhän heittäysi polvilleen pöydän eteen.\n\nAntje aikoi juosta hänen ohitsensa, silloin hypähti hän ylös ja asettui\nhänen eteensä: \"Ettekö ole huomanneet sitä\", kirkahti hän... \"minä ja\nFrans Strandiger olemme surmanneet hänet!\"\n\n\"Sinä ja Frans Strandiger?...\" Vanha tyttö nosti molemmat kätensä\ntorjuvasti ylös ja kauniit, kuluneet kasvonpiirteensä saivat ylhäisen\nylpeän ilmeen, ja hän rupesi puhumaan Henrikistään, kuinka hän, kun hän\nlähti sotaan, oli jättänyt hänelle hyvästi kammarin ovella.\n\nAnna Witt kääntyi pois ja aikoi kiiruhtaa ulos. Silloin seisoi isänsä\nhänen takanaan liinaisessa työmekossaan ja pitkissä saappaissa, joilla\nkiilsi märkää savea. Hän oli sysännyt lapionsa savilattiaan, ravisti\nsitä kädessään, ja hänen muuton tyyneet kasvonsa olivat ankarasti\nkiihtyneet.\n\nAnna nojausi pöytää vastaan ja tuijotti tuskauneesti häneen.\n\n\"Missä on Maria Landt?\" huusi Reimer.\n\n\"Kanavassa! Kanavassa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan olivat kellot lakanneet soimasta, ja ne kaksitoista\nlasta, jotka seisoivat urkujen vierellä ja muodostivat kuoron, olivat\nkirkkain äänin alkaneet laulaa Gerhardtin laulua: \"O, armon lähde\nautuas.\"\n\nIngeborg oli, kuten hänen oli joskus tapansa, mennyt heidän kanssaan\nistumaan ja lauloi mukana. Hänellä oli sointuva kirkas ääni ja\nkasvoilleen nousi pian, kun hän lauloi, puna ja silmänsä rupesivat\nlämpimästi loistamaan. Ja erittäinkin tänään! Tuollaisella noin\niloisella, nauravalla, riemuisalla omallatunnolla!\n\nUrkulehterien alla, toisella niistä vanhoista epämukavista penkeistä,\njotka kantoivat korvillaan muinaisten talonpoikaissukujen vaakunoita,\nistui Andrees ja katseli virsikirjaansa, ja lauloi hiljaa mukana. Ja\nvirren aikana, kun hän kiinnitti ajatuksensa sen sisältöön, rauhottui\nhänessä hiukan, ja kun oli ennätetty kolmannen värssyn loppuun, oli\nhänessä ihan tyyntä, kuten ei pitkiin aikoihin. Ja vaikkei se kaikki\nollutkaan hänelle selvää -- niinpä, juuri sentähden että se osaksi oli\nhänelle hiljaista selittämätöntä salaisuutta -- näytti kaikki hänestä\nsuurelta, ylevältä ja ijäiseltä, ikäänkuin valoisalta kultaiselta\nihmeeltä. Oli hänestä, kuin tuo maailmankäsitys, joka oli kätkettynä\nnoissa kolmessa värssyssä, sittenkin olisi ollut'yksinkertaisin ja\ntäydellisin selitys arvoituksiselle elämälle, ja ikäänkuin voisi\nhänenkin elämänsä, jos hän taaskin palaisi sen turviin, taaskin\nsaada sisältöä ja arvoa itseensä, ja muistot heräsivät hänessä ja\nkertoivat hänelle muinoisista unohtuneista jumalanpalveluksista,\njoita hän oli viettänyt pikkupoikana äitinsä rinnalla tuolla vanhassa\nperhepenkissä, ja rupesi tuntumaan hänestä mahdolliselta, että hänkin\nvielä joskus, jos hän vaan vakavasti tahtoi, voisi puhtaasti, suuresti\nja lapsellisesti iloita näistä asioista. Ja silloin saisi hän välkkyvät\nkauas kantavat silmät ja tietäisi, mihin hänen tulisi ryhtyä elämässä.\n\nTakanaan puuskuili tuuli pieniä ruutuja vastaan ja sysi kirkonseinää ja\nvingahti sille valitellen viistoon hautojen yli aavalle lakeudelle.\n\nHän koetti keksiä Mariaa Strandigerien penkistä, mutta hän ei\neroittanut siellä mitään, toinen puoli penkkiä oli varjossa.\n\nSilloin kuului ulkoa, kellotornilta käsin, askelia ja ääniä. Ne tulivat\nkäytävää ylös, pysähtyivät, puhelivat keskenään, aikoivat mennä kirkon\nsivutse ja tuntuivat kiistelevän.\n\nKaikki kuuntelivat.\n\nPastori Frisius pysähtyi mennessään saarnatuolilleen, kärsivät\nkalpeat kasvonpiirteensä näyttivät kiihtyvän. Muutamat nyykistyivät\nsyvemmälle penkkeihinsä, toiset, järkevämmät, katselivat huolissaan\nympärilleen. Vanha Klaus Peters, joka vieläkin elää, nousi ylös ja\nlähti ovea kohden. Kaikki pelkäsivät samaa, nimittäin että ulkona olisi\nmiehiä, jotka olivat viettäneet laskiaistiistaita vähän liian kauan\npiinakeskiviikonkin puolelle, ja nyt paloviinan villitseminä johtuneet\ntuumaan tulla häiritsemään jumalanpalvelusta.\n\nNyt, kun kuului selvästi Schüttin ääni, laski pastori Frisius raamatun\nkastemaljalle ja lähti kirkkokäytävää alas. Useita muitakin lähti\nmukana, kasvot vakavina. Silloin, kun he aukaisevat oven ja astuvat\nulos, näkevät he ensiksi Schüttin, jolla on pullo kädessä, ja hänen\ntakanaan Thiel eukon, jonka ohuet valkeat hiukset sekaisina riippuvat\notsalla. Heidän takanaan näkyivät paarit, jotka he olivat ottaneet\nkellotapulista ja paarilla...\n\nUrkujen ääni katkesi kesken, kuten kirkuva lokki, johon lennossa on\nsattunut luoti.\n\nFrisius ratkesi itkemään ääneen kuin lapsi: toiset itkivät hänen\nkanssaan. Vanhoja miehiä seisoi hiljaisin kalpein kasvoin, ja\nkatselivat sanattomina kuollutta.\n\nPoikkikäytävällä tungeskeli miehiä ja naisia ja lapsia ja itkivät.\n\nPellwormer, jonka itkevän Frisiuksen näkö oli saanut ihan suunniltaan,\notti pastoria käsivarresta ja aikoi ruveta veisaamaan. \"Min' tekee\nJumala, se hyvin tehty on.\"\n\nMutta silloin kuohahti pastori Frisiuksessa: \"Mutta minkä ihmiset\ntekevät, se ei ole hyvin tehty. Kuka on saattanut surmaan tuon\nlapsiraukan?\"\n\nHans Rohde, joka aina pysyi levollisena, laski kätensä pastorin\nkäsivarrelle: \"Miksi kohta ajatella tuommoista? Hän on ehkä pudonnut\nveteen; on niin pimeätä ja sateista. Eihän saa edes kunnolla silmiään\nauki. Ja hän oli niin usein ajatuksissaan ja häntä vaivasi päänsärky.\nHän ei ole huomannut pitää vaaria tiestä.\"\n\n\"Ei. Se ei ole totta.\"\n\nKaikki puhuivat yhtä aikaa.\n\n\"Ovat ajaneet hänet veteen.\"\n\n\"Joukkue tuolla. No, tunnemmehan heidät\" Yhtään nimeä ei mainittu.\n\n\"Ell'ei Strandiger olisi vuokrannut taloaan...\"\n\n\"Silloin... niin, silloin...\"\n\n\"Eläisi Maria Landt vielä!\"\n\n\"Joutunutko harhaan pimeässä? Mutta koko rantahan kasvaa pajukkoa!\nKuinka olisi hän osannut tulla juuri sillalle? Lorua!\"\n\n\"Andrees Strandiger!\"\n\nTämä oli yht'äkkiä ilmestynyt ovelle ja tuijotti siinä nyt kauhistunein\nsilmin paaria kohden.\n\nIngeborg riensi urkulehterien rappuja alas, kirkahti ääneen ja\nheittäysi paarien viereen, kuin olisi joku viskannut hänet siihen.\n\nLapset itkivät ääneen: muutamat juoksivat huutaen hautojen ylitse, kuin\nolisi joku ajanut heitä takuu.\n\nIlma pimeni yhä. Näki vähääkään selvemmin enää ainoastaan, mitä sattui\nolemaan siinä heikossa valokeilassa, joka lankesi ulos avoimesta\nkirkonovesta: paarit, Ingeborgin, joka oli nyykistyneenä maassa ja piti\nkiinni paarien karkeatekoisista tukevista sivupuista, samalla kuin\nvettä pisarteli hänen käsilleen, sekä miehen kirkon ovessa.\n\nJoku sanoi: \"Tuo tuossa on syypää kaikkeen.\"\n\nReimer Witt sanoi Frisiukselle: \"Minne nostamme ruumiin?\"\n\nIngeborg kohotti päätään, ja kun hän näki _hänen_ seisovan tuossa,\nkirkaisi hän hänelle: \"Kurjaa sinua! Pois tältä paikalta! Mitä tuijotat\nhäneen, kurja ihminen! Sinä, sinä olet hänet surmannut. Ajakaa hänet\npois!\"\n\n\"Hiljaa.\"\n\n\"Hän sanoo sen hänelle!\"\n\nNaiset seisoivat ja katselivat noihin hiljaisiin kuolonkalpeihin\nkasvoihin, muutamat tunnustelivat valtimoa ja rintaa ja kumartuivat\nalas häntä kohden ja kuuntelivat. Eräs vaimo irroitti esiliinansa ja\npeitti sillä kuolleen. Ingeborg makasi maassa, eikä liikahtanut.\n\n\"Hän on mennyt tainnoksiin.\"\n\n\"Kylmää vettä.\"\n\n\"Tiedätkö jo... Anna Witt?\"\n\n\"Hiljaa.\"\n\n\"So on kai myöskin yhteydessä tämän kanssa.\"\n\nFrisius ei ymmärtänyt mitä Reimer Witt puhui hänelle: \"Emme voineet\nsairaan rouvan vuoksi viedä häntä kartanoon, Hallerilla oli ovi\nlukossa. Sentähden ajattelimme...\"\n\n\"Niin... niin....\" Frisius nyökäytteli innokkaasti päätään, unohti\ntaaskin, mitä hän aikoi sanoa ja sanoi sitte: \"Minulla on oikeus\nhäneen.\"\n\nIngeborg kohottautui raskaasti: \"Niin, setä, sinun luoksesi! Ei tuohon\nkärsimysten taloon. Minä vihaan häntä ja koko taloa ja kaikkia niitä\nvuosia, jotka olen asunut siellä, minä ja minun Mariani.\"\n\nSilloin tarttui Frisius kovasti häntä käsivarteen ja tuijotti häntä\nkasvoihin ja sanoi käheästi: \"Sinä... mitä seisoit sinä portailla\nsilmäsi pahoina? Katso minuun! Sinun oli syy, ja sinä olet sisar!\"\n\nIngeborg väänteli itseään hänen käsissään, ja kun hän kauhuissaan etsi\npaikkaa, jonne loisi silmänsä, näki hän Andreeksen, joka verkalleen ja\nselkä kyyryssä meni pois pitkin kirkon seinävierustaa!\n\n\"Andrees!\" kirkasi hän. \"Minä lähden kanssasi!\"\n\nMutta Andrees meni kankaalle käsin, astellen raskaasti, kuten\nhaavoittunut, jonka saappaat ovat täynnä hänen omaa vertansa.\n\nMiehet kohottivat paaria ja kantoivat ne ristien välitse Pappilaan.\nFrisius asteli vieressä ja piti kättään paarilla, ett'ei se miesten\nastellessa saisi sysäyksiä. Ingeborg jäi seisomaan ja koetti ajatella\nkaiken itselleen selväksi. Yhdessä hetkessä oli hänestä, kuin lepäisi\nsielullaan koko tuo kamala taakka, mutta samassa ajatteli hän sitä\nriemua, joka kuin piiritanssina oli tulvinut sieluunsa, kun hän aikoi\nviedä sisarensa Andreekselle. Hän veti henkeään syvään ja sanoi\nhitaasti: \"Minä _aioin_ tehdä pahaa; mutta minua pidätettiin, niin\nett'en tehnytkään sitä.\"\n\nDwengerin vaimo tarttui hänen käteensä, ja sanoi säälien: \"Tule,\nIngeborg!\" Muutamia naisia läheni nyyhkien. Mutta hän ei tahtonut.\nSilloin lähtivät naiset viivytellen pois, mutta jäivät poppelien\nvarjoon, joita silloin vielä kasvoi vasemmalla sisäänkäytävästä\nkirkkotarhalla. Ympäri kirkkotarhalla, joka lepäsi sumeisen hämärän\npeitossa -- kuuta peittivät pilvet, jotka kiitivät idästä yli taivaan,\nliikkui miehiä ja naisia, ikäänkuin olisivat joutuneet harhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään kello lähemmä kymmentä tuli Ingeborg pappilaan. Ovella kohtasi\nhän Frans Strandigerin, joka sanaa sanomatta meni hänen ohitsensa.\nHän aukaisi pelokkaasti salin oven ja astui kuolleen luokse, joka\nlepäsi valkealla liinalla peitetyillä paarilla, kummallakin puolellaan\nrivi hopeajaloissa palavia kynttilöitä. Emännöitsijä ja Reimer\nWitt, kumpikin ripilläkäyntipuvussaan, valvoivat ruumiin ääressä.\nHän meni seisomaan pään puolelle kuollutta ja itki kauan, itki niin\nlohduttomasti ja avuttomasti, niin tuskallisen valittavasti, että vanha\nrouva säälien syleili häntä ja vei hänet pastori Frisiuksen luokse.\n\nKun hän hetken perästä palasi Strandigerkartanoon, tapasi hän Heimin\nistumassa sairaan vuoteen ääressä, sairas itki.\n\nTänä yönä pysyi moni ikkuna kylässä ja Eschenwinkelissä valaistuna.\nPitkälle yli puoliyön pysyi monta valveilla, metsän yllä värjötti\njo heikosti uuden alkavan päivän sarastus. Kalpea käsi kurottautui\nidästä metsän yli ja sammutti tähdet, jotka välkkyilivät kankaan yllä.\nStrandigerkartanolta käsin teki Pellwormer, kankeapuheinen mutta\nlaulutaitoinen, viimeistä kiertoaan kanavan rantaa pitkin. Hän lauloi\naamulaulua. Joku yksityinen tuulen tempaama säe siitä kantoi ulos aina\nniille asti, jotka paraikaa tekivät matkan ulkona matalikolla.\n\n    \"Löi kello neljä,\n    Jo kello löi,\n    Yön synkän päivä jo karkottaa.\n    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa,\n    Ja Herraa kiittäkää!\"\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nLänttä kohden tekivät he matkaa aution asumattoman matalikon poikki.\nSiellä ei laula yksikään lintu, eikä ihmistä näe siellä, eikä taimi\nruohon korsikaan. Harmaa ja alaston on maaperä.\n\nKuin luomisen ensi päivänä.\n\nMutta aamuna kuuluu taaskin tuo: Tulkoon!\n\nMatalikko ei ole kuollutta, ei löydy mitään elävämpää kuin matalikko.\nSiellä kestää luomispäivää vielä tänäpäivänä päivät ja yöt. Siellä\nrakennetaan. Jos laskeutuu pitkäkseen maata vastaan, niin kuulee kuinka\nmatalikko hengittää, hengittää solisevasti ja tyyneesti, kuulee kuinka\nkumpuu, kohoo ja laajenee.\n\nIhmiset rannikolla kertovat, että toisinaan näkee ulkona kaukana\nmatalikolla miehen. Kampelaverkko kainalossaan seisoo se, hihat\nkäärittyinä ylös ja jalat paljaina polviin asti, vesikuilujen\npartailla. Nousuvesi tulee ja kohoo, mutta hän ei pakene. Hän jää\ntyyneesti paikalleen ja jatkaa työtään, ja näkee selvästi, kuinka hän\nviskaa kalat taakseen vasuun.\n\nRannikon väestö ei näe mitään vedenneitoja ja haltioita ja muuta\nsemmoista tyhjänpäiväistä korua. Rannikon väestö näkee kolkkoja\nhirmuttavia yliluonnollisen kokoisia olentoja. He kertovat, että mies\nmatalikolla on kalastaja, joka joskus elämässään ei ole välittänyt\nJumalasta eikä ihmisistä ja monasti oli ulkona matalikolla, kun kellot\nrantavalleilta kutsuivat ihmisiä kirkolle. Nyt on hän tuomittu ijäti\ntyöskentelemään matalikolla.\n\nAntje asteli edellä ja kertoi kovalla äänellä tästä ja nauroi\nsalaperäisesti: \"Ihmiset eivät ymmärrä sen paremmin\", sanoi hän.\n\"Mikään rikoksentekijä ei ole hän, joka työskentelee tuolla ulkona,\npäinvastoin, se on Jumala! Hän työskentelee Dicksander Plaatilla\nhihat kiverrettyinä ylös ja menee paljain jaloin matalikon yli.\nSaattaahan olla totta, että hän 'lepäsi seitsemäntenä päivänä'. Mutta\nkahdeksantena alkoi hän taaskin... Siksipä en pelkääkkään koskaan, kun\nmenen yksin matalikon yli tai oleskelen Flackelholmilla.\"\n\n\"Mutta tiedättekö, mitä Heim Heiderieter, tuo viisastelija, kertoo. Hän\nkertoo näin\":\n\n       Matalikon haltija.\n\n    Ei äärtä matalikon näy,\n    Vain hiljaa länsituuli käy.\n    \"Nyt, lapsi, kohden rantaa!\n    Jo matalikko kuukahtaa:\n    Tuo tänne verkko, kiire saa!\n    Jo aallot uurtaa santaa!\"\n\n    \"Ei, taatto! Karikollahan\n    Nätit miehen tuolla seisovan\n    Keskessä lainehitten.\n    Siis kiirettä ei kotihin.\n    Viel' aimo saaliin tahtoisin,\n    Ja äidin luokse sitten.\"\n\n    \"Tuo tuolla? Kurjan raukan sen\n    On synnin kosto ainainen;\n    Hän syystä kärsii vaivan.\n    Hän ennen kalastajat öin\n    Vei harhaan, monin ilkitöin\n    Vei surman teille aivan.\n\n    \"Käy öin nyt veestä esiin hän.\n    On raskas kulku eksyvän;\n    Niin harhaa pitkin santaa,\n    Hän huutaa, pyytää auttamaan,\n    Yö musta on, ves' yltyy vaan,\n    Ei saavuta hän rantaa.\n\n    \"Kun päivin tulva katoaa,\n    Taas entisen hän toimen saa\n    Ja monta eksyttääpi:\n    Hän jääpi kalaa pyytämään,\n    Ei kiire venemiehenkään --\n    Ja sille tielle jääpi.\"\n\n    Mut poika nauraa ilkkuen:\n    \"On tuhma, moista uskoo ken;\n    Jo aaveet hautaan joutaa!\n    On maailma niin selvä tää:\n    Ei hätää, viel' on kaunis sää,\n    Viel' aikaa saalis soutaa!\"\n\n    He verkon veteen työnsi niin,\n    Jäi kotimatka unhoksiin:\n    Ja vene turmaan kääntyy.\n    Nous' tulva, länsituuli soi,\n    Ja meri riehui, ailakoi --\n    Ja äiti itkuun nääntyy.\n\n\"Multa eräs paikka minua peloittaa Andrees! Tuolla toisella puolella!\nKerron siitä sittemmin sinulle.\"\n\nHän tarttui hänen hevostaan ohjaksiin ja astui edellä syvänteihin. Kuu\noli kiitäväin mustien pilvien peitossa. Näki ympärillään ainoastaan\nvettä. Reimerin hevonen sävähti, ja esteli astua eteenpäin, kohotti\npäätään ja korskutti sieraimiaan. Silloin palasi Antje takaisin\nja talutti senkin veteen. Samalla katsahti hän viekkaasti ja\nveitikkamaisesti häneen ja nauroi heikkomielistä nauruaan ja sanoi\nosoittaen toista: \"Otappas vaaria, millä naamalla hän kuuntelee, kun\nkerron siitä.\"\n\nVesi nousi hevosille polviin asti, verkalleen nousivat he taaskin ylös.\nverkalleen ja vaieten jatkoivat he matkaansa tiettömällä harmaalla\nlakeudella.\n\nPitkän vaelluksen jälkeen rupesi näkymään ensimmäinen meriviitta.\nsolakka harmaanvalkokuorinen koivunrunko. Joku on kiskaissut sen\ntuolta ylhäältä ruskeasta nummesta, nyt täytyy sen seista täällä\nharmaalla matalikolla ja osoittaa tietä niille harvoille matkaajille,\njotka ovat eksyneet tänne asti. He astuvat uupuneina ohitse, eivät\nluo katsettakaan siihen, kukaan ei huomaa ajatella, että se joskus\nnuoruudessaan on hopeanvaaleassa takissaan, viheriöitä häilyviä oksia\nnutussaan seisonut metsän rannassa auringon paisteessa ja tähystellyt\nkankaan yli.\n\nLänsituuli puhaltaa humistelee vaeltajia vastaan, ja kohisee koivun\nlyhyessä lehdettömässä latvassa. Ilma on käynyt vielä pimeämmäksi.\nAndrees tuijottaa vaieten eteensä. Reimer koettua nähdä jotakin,\nolkoon vaikka kaikkein pienintäkin, jonkun pensaikon edes tai kiven\ntai ihmisjäljen. Mutta hän ei näe mitään. Harmaita varjoja vaan näkyy\nkaukaisuudessa kuin raskasliikkeisiä haamuja matalikolla.\n\nSilloin alkaa Antje Witt kertoa.\n\n\"Tässä se oli, Andrees! Tässä tavoitti isäsi nousuvesi, kun hän palasi\nFlackelholmilta. Ensin emme ymmärtäneet, mikä se oli, joka yhtäpäätä\nhuusi sieltä matalikolta, -Jälkeenpäin ymmärsimme me, mitä hän huusi:\n'Tuokaa Mustu!' Se oli voimakkain hevonen tallissa. Reimer oli siihen\naikaan pikkurenkinä teillä, hän uskalsi ylityksen. Mutta Musta upposi\nliejuun, ja jaksoi tuskin ponnistaa itsensä irti ja mennä lennätti,\nharja takanaan vallin ylitse takaisin. Yritettiin muutakin. Venheellä\nei päästy sinne perille. Se tarttui saveen kuin lyijy. Illalla istuin\nminä äitisi rinnalla kaksi tuntia vallilla, kunnes hän lakkasi\nhuutamasta. Tiedätkö, mitä hän huusi viimeksi:' 'Älä anna lapsemme\nmilloinkaan tulla matalikolle!'... Ha ha.\"\n\nAndrees Strandiger kumartui syvemmälle hevosensa ylle. Antje katseli\nvälkkyvillä silmillä veljeensä. \"Kuinka pian alkaa vesi nousta.\nAndrees?\" kysyi Reimer.\n\nTämä ei vastannut, Hän eli uudestaan koko elämänsä. Hän seisoi pienenä\npoikana äitinsä rinnalla rantavallilla, ja äitinsä sanoi hänelle\nnopeasti kahteen kertaan: \"Älä milloinkaan mene matalikolle, Andrees!\nÄlä milloinkaan mene matalikolle! Olet ainoa lapseni!\"\n\nAntje tarttui taaskin hänen hevostaan suitsiin, hänen olkapäänsä\nhipaisivat toisinaan hänen saappaihinsa.\n\n\"Miksi lähdit sinä mukaan, onnenorpo? Olet liika hyvä ja hurskas\ntänne. Tiedätkö, kenen pitäisi matkata kanssani? Lena Strandigerin,\nsydämeni valitun!... Astu jalkasi haavoihin, Lena! Riisu yltäsi\nkirjava pukusi ja laskeudu makaamaan koville näkinkengille, se olkoon\nrangaistuksesi... Asumme Flackelholmilla niinkauan kuin elämme, mutta\nemme vaihda sanaakaan keskenämme. Emme katsettakaan. Ja molemmat\nmajamme rantavehnäkentällä kaukana toisistaan! Mitä tuumit siitä, Lena?\"\n\nHän katsahti alas tyttöön ja tarttui hänen pitkiin luulleihin\nhiuksiinsa ja taivutti hänen päätään taaksepäin. Silloin näki hän\nAntjen nauraviin kasvoihin.\n\n\"Oh... sinäkö?\" mumisi hän sitte itsekseen. \"Mitä teet sinä\nFlackelholmilla?\"\n\nAntje kääntyi toisaannepäin: \"Meidän pitää kääntyä hiukan oikealle:\nsilloin tulemme kohta ristiviitalle.\"\n\nHe jatkoivat matkaansa.\n\n\"En näe vielä mitään, Antje. Joko tulemme pian viitalle?\"\n\nAntje kohotti kättään: \"Näetkös? tuossa se on! En ole mennyt\naskeltakaan harhaan. Tuosta menee tie!\"\n\n\"Tiekö?\" sanoi Strandiger ja kohotti päätään: \"Mitä puhut tiestä? Enhän\nnäe tietä enkä polkua.\"\n\n\"Kaikkialla on tie, Andrees: mutta yksi vaan on oikea.\"\n\n\"Useasti kaksi, viisaudettareni.\"\n\n\"Ei!\" sanoi Antje. \"Kaikki muut vievät liejuun.\"\n\n\"Hiljaa, en siedä kuulla sitä!\" Hän löi kädellään satulaa vastaan:\n\"Missä on tuo uusi maa?\"\n\n\"Meillä on vielä kahden tunnin matka, edessämme.\"\n\nHe vaikenivat taaskin. Hetken perästä kohotti Andrees taaskin päätään:\nsilmissään välähteli omituisen levottomasti: \"Minua kammottaa tämä yö\",\nsanoi hän vavahtaen kokoon.\n\nSiten jatkoivat he matkaansa askel askeleelta, milloin laajojen,\nvetisten hietalakeuksien poikki, joilla hevosten kaviot ainoastaan\nhiukan vajosivat hiekkaan, milloin avaroiden valkeitten\nsimpukkariuttojen ylitse. Sitten tulivat he lakeuksille, joilla\nloiskui matalalta, pienissä kiirehtivissä laineissa vettä, se oli\navaraa hedelmällistä maata, jolla joskus on ylenevä taloja ja puita,\njota auran kärki on leikkelevä, ja jolla lapset ovat tanssivat\npiiritanssejaan. Joskus! Satojen vuosien perästä!\n\nNyt nukkuu se vielä.\n\nLännestä, kaukaa etäisyydestä, kuului umeaa kohinaa, taukoamatonta,\nkuin kaukana jyrähtelevä ukkonen, joka hitaasti etenee. Antje kuunteli\nsitä ja muutti suuntaa hiukan pohjoista kohden ja osoitti sinne käsin,\njosta kuului kohinaa; ensin eivät he ymmärtäneet, mitä hän sanoi,\nmutta viimein he kuulivat: se oli Norderelbe, jonka aallot murtuivat\nmatalikkoa vastaan. Silloin eroittivat hekin kaukaisessa etäisyydessä\nkolme neljä valosikermää, ne olivat mahtavia laivoja, jotka kulkivat\nHelgolandia kohden.\n\nNäytti, kuin ei tulisi matkalle ikinä loppua, ja oli, kuin ei\nolisikaan enään mitään maata ja viheriää ruohikkoa ja ihmisasuntoja.\nNiin kaukaiselta tuntui ihmisten asuma maailma, niin autiolta ja\nrajattomalta tuntui harmaa vaikeneva matalikko. Siten kulkivat he vielä\nkaksi tuntia, siitä kun olivat jättäneet taakseen ristiviitan.\n\nAntje asteli varmasti ja tyyneesti eteenpäin; sisäiselle silmälleen\nnäkyi koko tie, jonka he olivat kulkeneet -- hän olisi voinut osoittaa\nsormellaan sinne, missä Flackelholm oli. Meren kohina oli vaan\nvarmistanut häntä siitä, että olivat oikealla tiellä.\n\nSilloin havaitsivat he suuremmista laineista edessään, että olivat\nviimeisellä syvänteellä.\n\n\"Näettekös?\" sanoi Antje. \"Olemme osanneet ihan oikein. Tuossa on\nFlackvirta, jonka mukaan Flackelholmilla on nimensä. Näettekö venheitä\ntuolla? Ne ovat sampikalastajia. Ne laskevat Hannoverista ylitse meidän\nrannoillemme. Ne ovat nyt lähimpiä naapureitasi, Andrees. Nyt olemme\nkohta Flackelholmilla!\"\n\n\"En näe mitään!\" sanoi Andrees. \"Joko aurinko pian nousee?\"\n\nJa kun hän vielä ponnisti silmiään nähdäkseen eteensä, nousi takaa,\nemämaalta käsin kirkas valaistus. Aamurusko lensi kepein siivin\nmaiden ylitse. Sen punervat hiussuortuvat välkkyilivät pilvillä ja\nmatalikolla. Andrees oijensi kättään ja nyyhkähtäen ääneen sanoi hän:\n\n\"Nyt näen Flackelholmin. Se uiskentelee aalloilla!\"\n\nTuolla, tuolla puolen vesitason, näkyi kaukana kapea tumma juova, kuin\nsuora viiva, sen takana yleni epätasaisessa jonossa matalia kumpuja,\njotka välkkyilivät valkeina. Mutta kaukana ympärillä taivaan rannalla\noli pimeitä suuria röykkiöitä, kuin metsiä tai rakennusten raunioita\ntai mustia maavalleja. Koko kuvan yllä oli toisen luomispäivän aamun\nvakavaa odottavaa tunnelmaa.\n\nRinnakkain ratsastivat he Flackvirran poikki. Andrees tuijotti\nsanattomana eteensä tuota uutta maata kohden. Reimer, rivakasti\nvirtaavan veden hämmentämää, katseli ylös taivaaseen, Antje asteli\nväliäpitämättömänä, verkalleen ja varmasti kylmässä vedessä, joka nousi\nhänelle lähes puol' uumille.\n\nTuolla puolen virran matalikko taas alkoi. Pohja muuttui kiinteämmäksi,\nkuitenkin oli se yhä vielä harmaata liejua. Silloin tulivat he\nensimmäiselle viheriälle saarelmalle, se oli läpimitaten pari kolme\nmetriä leveä, ja saarti sitä, ikäänkuin nuoleksi sitä joka puolelta\nvesi.\n\nAndrees katseli kalpeana eteensä; kätensä lepäsivät lujasti ristissä\nsatulan nappulaa vastaan.\n\nHe ratsastivat hiekkakumpuja kohden. Sitte väistyivät nuo kummut hiukan\nsyrjään, aurinko avoi verkalleen silmänsä: Tuossa seisoi rantasäikän\nsuojassa maja, rakennettu meren ajamista puista, sen vierellä toinen\npienempi jykevistä lankuista kyhätty hökkeli. Mahtava bamburuoko, joka\njoskus oli ajautunut rannalle, yleni tulenvaarallisena savupiippuna\nkatolla. Toisella puolella kohosi tukeva mastopuu lipputankona.\n\nAndrees Strandiger astui hevoseltaan ja kuleksi koko päivän levottomana\nulkona säikillä ja loputonta rantaa. Illemmällä nousi, nousuveden\ntullessa, tuuli, joka kello kymmenen tienoissa kehittyi oikeaksi\nmyrskyksi. Tänä yönä se oli, jolloin tapahtui että leveäpohjainen,\nmustaksi tervattu hollantilainen jahti ajautui Büsenin säikille,\nkapteeni oli kummissaan ja luuli tulleensa jonnekin Kuxhavenin\ntienoille. Koko rannikko nauroi.\n\nKaukaa kuului säikkien ylitse rantahyrskyn kauheata kohinaa ja\njyskettä, ja myrsky ulvoi kuin lukematon joukko pauhaavia kirkuvia\nihmisiä. Myrskyn sysäykset tulivat raskain askelin hiekkakumpujen\nyli ja lyödä jyskyttivät, hurjasti nauraen, ryhmyisin nyrkein\nseinäpalkkeihin. Ne syöksähtivät hurjin hyppäyksin hiekkaharjuilta\nkatolle ja turjuttivat ruokoa ja jyskyttivät lipputankoa, niin että\nkoko rakennus vapisi. Ne pyrkivät kaikki sisään Andrees Strandigerin\nluokse, kertomaan hänelle, kuinka hänen isänsä oli kuollut, kuinka\näitinsä istui kotona ja itki, ja mitä sanottavaa Maria Landtilla olisi\nollut, joka makasi paarilla.\n\nSiten koettivat tuon yksinäisen saaren hurjistuneet haltijat\npuolustautua heidän alueelleen tunkevaa ihmistä vastaan, ja koettivat\npeloittaa häntä hurjalla, laulullaan.\n\nTämän yön, jolloin myrsky pauhasi aamunsarastukseen asti, istui\nIngeborg kyyristyneenä sokean vuoteen ääressä ja puheli itsekseen. Hän\nkoetti selvittää itselleen, mitä hän oli elänyt, mitä rikkonut, ja mitä\nkokenut, eikä hän suinkaan kaunistellut itselleen mitään. Hän tunnusti,\nettä hän oli elänyt auringonpaisteessa, eikä ajatellutkaan rajuilmaa.\nHän tunnusti, että hän oli elänyt ihan ilman periaatteita, ja että hän\noli laiminlyönyt muuttaa elämiään tapauksia kokemuksiksi. Hän tunnusti,\nettä uskonnollinen vakaumuksensa, josta hän oli niin ylpeillyt, oli\nollut hänelle vaan kuin juhlapuku, kuin Josefin korutakki, joka ei\nollut minkään arvoinen sateessa ja kylmässä. Mutta hän oli nuori\nvielä, oli voimakas ja terve. Hän ei suinkaan lannistunut epätoivoon,\nhän ryhtyi tänä yönä kutomaan itselleen jokapäiväistä pukua elämäänsä\nvarten, vahvaa ja lujaa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nPari viikkoa tämän jälkeen palasi Heim Reimer Wittin seurassa\nFlackelholmilta. Hän oli ollut siellä viisi päivää. He pysähtyivät\nNummitalon eteen, mutta eivät astuneet alas. Toiselta puolelta tuli\nEva Walt, astui ripeään tapaansa rattaitten viereen, ja loi, sanomatta\nmitään, säteilevät silmänsä Heim Heiderieteriin. Silloin huomasi tämä,\nettä hän oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Huolestunein silmin oli\nhän katsellut, kun hän lähti, iloiset olivat ne nyt, kun hän palasi.\nHän oli sangen hyvillään siitä.\n\nKoulun ovelle ilmestyi paljainpäin opettaja Haller ja kyseli kuulumisia\nFlackelholmista. Heim tiesi kertoa, että ystävänsä sielullisesti\noli hyvin masentunut. \"Tiedättehän\", sanoi hän Hallerille, \"kuinka\nitseensä sulkeunut hän on, niin ett'ei voi sanoa, millä mielialalla hän\nsisällisesti on. Vielä siellä ei työskennellä\" -- hän teki liikkeen\nsydäntään kohden -- \"mutta kohta aletaan.\"\n\n\"Minne nyt menette, herra?\" kysyi Eva.\n\nSilloin kääntyi Heim häntä kohden, katsoi alas hänen kukoistaviin\nterveihin kasvoihinsa, ja oli iloinen soreasta asuintoveristaan ja\nsiitä, että hän nyt taaskin oli hänen ystävällisessä läheisyydessään.\n\n\"Meri-ilma näkyy tekevän teille hyvää\", sanoi hän Evalle.\n\nTämä nyökäytti päätään ja sanoi: \"Minulla onkin hyviä ystäviä ja\nuskollisia naapureita. Pikku Wittit ovat käyneet tervehtimässä minua,\nja kaksi kertaa olen käynyt vieraissa opettaja Hallerilla.\"\n\n\"Me kutsuimme naapurittaremme luoksemme\", sanoi Haller. \"Sovimme hyvin\nyhteen, ja hän on tervetullut toistekin.\"\n\n\"Minne menette, herra?\"\n\n\"Reimer Witt astui tässä rattailta ja pistäytyi lapsiaan katsomaan.\nMinä taas aion suoraa päätä kaupunkiin ja koetan hankkia sieltä\nAndreekselle parin hyviä hevosia, joiden kanssa Reimer tänä iltana\nvielä laskuveden aikana ajaa takaisin Flackelholmille. Hän vaatii että\njo tänään toimitan kaupat, hän pitää että tarvitsen itsekin neljä\nhevostani.\"\n\n\"Niin tarvitsettekin!\" sanoi Eva. \"Teillä on vielä paljon maatyötä\ntekemättä.\"\n\nHeim naurahti ja nyökäytti päätään kummallekin sivulleen ja lähti.\n\nReimer Witt oli astunut alas ja hävinnyt kotiinsa. Lasten äänekäs ilo\nilmoitti hänen saapumisensa. Kaikki tungeskelivat Telsche Spiekerin\nympärillä, joka hihat ylöskäärittyinä seisoi pesukaukalon vieressä.\nParin minuutin kuluttua istui kotiin palannut nojatuolilla ikkunan\nääressä, kummallakin polvellaan lapsi, ja he kertoivat, että Heim\nHeiderieterin Telsche keittää suuria jauhopiirakkoja ja Kustaa sanoi,\nettä \"uuden äidin pitää jäädä tänne!\" Hänellä seisoi edessään suuri\nkupillinen kuumaa kahvia, ja tupa oli siisti, ja pienissä ikkunoissa\nvälkkyili huhtikuun aurinko, ja Telsche Spieker jatkoi pesua, ja oli\nOlevinaan, niinkuin ei koko maailmassa olisi mitään Reimer Wittiä.\n\nKuu Heim iltapäivissä palasi takaisin, oli hänellä todellakin kaksi\nnuorta voimakasta ruskeaa hevosta rattaitten takalautaan sidottuina.\nMyöhemmin illalla lähti Reimer Witt kuormattuna kaikenmoisilla\ntaloustavaroilla ja elintarpeilla ja keventynein sydämin ulos\nFlackelholmille. Pikku Fritzin otti hän mukaan; toiset lapset eivät\nsaaneet laiminlyödä koulua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Heim Heiderieter väsyneenä ja nälissään astui saliin, hämmästyi\nhän. Eva Walt oli käyttänyt näitä kuutta päivää puhdistaakseen\nperinpohjin koko talon. Leveistä kuusilankuista kyhätty lattia esiintyi\nmahtavine suomuineen ja oksineen koko jykevyydessään molemmat jykeät\nkarkeatekoiset reunoilta veistetyt kurkihirret olivat taaskin saaneet\njo ammoinkadottamansa entisen kiiltonsa. Kirjat kirjoituspöydällä\nolivat asettuneet suoraan riviin ikäänkuin tervehtiäkseen isäntäänsä,\nja lukemattomat vihkoset ja paperiliuskat, jotka suinkin olivat\nansainneet säilyttää, olivat asetetut sinisiin säilytyslaatikkoihin,\njärjestettynä sisältönsä mukaan. Äidin neulomapöytä, joka seisoi\nikkunan ääressä vasemmalla, oli saanut päälleen ruskean juhlapuvun,\nja oikealla ovesta, vanhalla kirstulla seisoi venäläinen vaskesta\ntehty teekeittiö, välkkyillen kaikessa loistossaan, se oli muinoin\nollut isoäidin ylpeys ja ilo, nyt se oli muinaisesine, joka koristi\npojanpojan huonetta. Kaksi vanhaa, arvokasta kukkamaljakkoa, joille\noli maalattu ihmeenkauniita punaisia ruusuja, seisoi somasti ja\nkunnioittavasti kummallakin puolella juhlallista venakkoa.\n\nHeim Heiderieter seisoi päätään pudistellen pöydän ääressä ja käänteli\nja käänteli itseään. Eva, joka oli jäänyt ovelle, sanoi hiukan\nhämillään: \"Nuo vanhat sirot muinaisesineet löysin vanhasta arkusta,\njoka on ylhäällä vinnillä: ja jos viitsitte mennä tarkastamaan, herra,\nniin löydätte sieltä vielä muutakin arvokasta. Näin siellä joitakin\nvanhoja kirjoja, ne olivat täynnään tiheätä pystyä kirjoitusta, käsiala\noli hienoa, semmoista kun nyt taas opetetaan kouluissa, kuudennentoista\nvuosisadan aikuista.\"\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\"\n\nEva veti suunsa nauruun: \"Olen nähnyt samallaista kirjoitusta ennen\nkirkonkirjoissa. Muinen lapsena olen joskus leikkinyt eräässä\npappilassa.\"\n\nHeim Heiderieter katsahti tutkivasti neitoon, ja kumarsi päätään. \"Ja\narkku itse\", jatkoi neito ripeästi, \"on koristettu ihmeen siroilla\npuuleikkauksilla, se teidän pitää myöskin tuoda tänne alas.\"\n\nSilloin naurahti Heim hilpeästi. \"Etsin kaikkialta muinaisesineitä,\nsamoin isäni ennen minua; mutta emmepä kumpikaan ole tarkastaneet,\nolisiko omassakin talossamme semmoisia. Tuo on niin meidän tapaistamme.\nSanokaas minulle, mistä olette tullut noin käytännölliseksi.\"\n\n\"Minun on pitänyt jo aikaiseen itse auttaa itseäni.\"\n\n\"Jo lapsenako?\"\n\n\"Niin\", sanoi hän vitkaillen, ja katsahti samassa pyytävästi häneen,\nkuin rukoilisi hän: \"Älä kysy enempää!\"\n\nHeim astui äitinsä ompelupöydän ääreen ja avoi sattumalta erään sen\nlaatikoista. Silloin näki hän siinä uutta mustaa lankaa ja pari\nkirkasta neulaa. Aurinko katseli ystävällisesti ikkunaan. Kankaan yllä\nsineili ihanin huhtikuunpäivä, sinervää utua huuruili kepeänä etäällä\nviherjöivän metsän yllä. Tässä siis oli tyttö hänen poissa ollessaan\nistunut iltasin, kun hän oli työstä väsynyt. Heim kääntyi häntä\nkohden. Eva seisoi hämillään pöydän ääressä, jolle hän oli laskenut\nkahvitarjottimen.\n\n\"Pyydän teitä\", alkoi hän vitkaan, \"että käytätte tätä neulomapöytää,\njonka ääressä äitini usein on istunut.\"\n\n\"Saanko nostaa sen omaan huoneeseeni?\"\n\nHeim katsahti pikaisesti häneen. \"Jos tahdotte? Mutta jos ehkä\nmielellänne istutte tässä, äitini paikalla, niin on se mieleeni:\nsilloin istuu siinä taas sentään joku, sittekun paikka niin kauan on\nollut tyhjänä, ja te...\" Hän vaikeni.\n\nTyttö katsahti häneen kysyvästi, punastui ja jatkoi kahvipöydän\njärjestämistä: \"Kiitoksia\", sanoi hän.\n\nHeim lähti neuvottomuudessaan sivuovea kohden. Silloin huomasi hän,\nettä avain oli suulla. Eva, joka yhtäpäätä piti häntä silmällä, ennätti\nhäntä ennen.\n\n\"Unohditte ottaa avaimen pois suulta, herra. Silloin puhdistin\nsielläkin. Ja se olikin jo hyvin tarpeen.\"\n\nHeim oli jo ovessa: \"Niin\", sanoi hän, \"Mutta ne monet sirot kapineet\nsiellä! Ja luettelo on yhä vielä epätäydellinen, ja jokaisen kapineen\nasemalla oli merkityksensä! Ellette nyt vaan ole ollut liika innokas!\"\n\n\"En uskoisi, herra. Panin joka kapineen paikalleen, niin huolellisesti,\nkuin vaan paljain silmin voi.\"\n\nHeim katsahti taakseen häneen, oliko hänellä ehkä kasvoillaan tuo\npieni, hiukan ilkkuva naurunsa, sitte astui hän sisään pitkään\nkamariin. Eva astui jälissä.\n\nSiellä oli todellakin joka kapine entisellä paikallaan, jolla se jo\nkauan oli levännyt. Tuossa kivipuukko, jolla esi-isämme joskus oli\naukaissut riistansa, ja jolla hän joskus pitkänä talvipuhteena oli\ntehnyt ensimmäisen kömpelön yrityksensä leikellä kuvioita saarnipuiseen\npeitsenvarteensa. Tuossa lepäsivät kaikessa sovussa rinnakkain terävät\nkivinuolet, jotka joskus ehkä, kun ne metsänaukeamassa viuhahtivat\njousesta, olivat vihollisina lentäneet toisiaan vastaan. Tuossa oli\npari siroa terävää piikiviliuskan, kuin kaksi turhanpientä miekanterää.\nOlivatko ne joskus olleet leikkikaluja, jotka ahkerin ja kekselijäin\nkiviajan taiteilija oli tuonut päällikön lapselle? Vai olivatko no\nneuloja, joilla lapsen äiti oli kiinnittänyt sen karkean vaatteen, joka\npeitti hänen rintojaan? Tuossa oli pronssinen miekka, neljä sormen\nleveyttä leveä, suora, miehen käsivarren mittainen, joskus oli se ollut\nluja suojelusase, nyt se oli murtunut poikki. Oliko sen kuluttanut\npoikki ruoste, joka kaksituhatta vuotta oli tehnyt hidasta hiljaista\ntyötänsä, vai murtuiko se viimeisessä taistelussa kankaalla? Ja tuossa\noli avoimesti pöydällä kultainen rannerengas.\n\n\"Herra!\" sanoi Eva. \"Tämän rannerenkaan alla on teidän käsialallanne\nkirjoitettu... tuossa, näettekö? 'Kolme kultarengasta!' Mutta niitä oli\nsiinä ainoastaan yksi. Eikö tolia?\"\n\nHeim nyykisti kiharaa päätään ja tuijotti tuohon keltaiseen renkaaseen,\nikäänkuin näkisi hän sen ensi kertaa: \"Niin\", virkkoi hän, \"tuo on\nomituinen juttu! Niitä oli todellakin kolme kappaletta, yksi on tuossa,\nloisen voisin ehkä saada takaisin, kadotin sen kerran. Kolmannen olen\nlahjoittanut pois!\n\n\"Lahjoittanut?\" Tyttö löi kätensä keveästi yhteen. \"Mutta tuotahan\nei ole ikinä kuultu, että joku muinaisesineiden kokooja lahjoittaisi\naarteitaan pois! Ei kuuna kullan valkeana?\"\n\nNyt veti Heim otsansa ryppyyn ja koetti näyttää kovin arvokkaalta:\n\"Silloin en vielä ymmärtänyt niiden arvoa: olin silloin vielä pieni\npoika.\"\n\n\"Oo, sepä vahinko! Säälin teitä.\"\n\nHeim kohottausi suoremmaksi ja katsahti häneen.\n\n\"Ei!... Sääliä ei tarvitse minua siitä. Tuon renkaan kanssa on\nyhteydessä eräs suloisimpia lapsuuden muistojani.\"\n\nSilloin kääntyi Eva Walt pikaisesti poispäin ja astui toisen pöydän\nääreen. Heim seurasi häntä silmillään, ja olisi mielellään ollut\nharmissaan hänelle, kun ei hän kysynyt, mikä muisto se oli, sillä\nhäntä olisi haluttanut kertoa se. Mutta mielipahansa haihtui kohta\ntaaskin, kun hän näytti hänestä niin sievältä ja siistiltä siinä, ja\nkun hän sopi niin hyvin tuon välkkyvänpuhtaan huoneen puitteisiin.\nSillä tummine aaltoisasti kiharoina hiuksineen, joita palmikko\nkaarsi, ruskeine silmineen, ja pyöreine voimakkaine kasvonmuotoineeo\nei hänessä, väljään tummaväriseen mekkoon ja avaraan yksinkertaiseen\nhameeseensa pukeuneena kun hän oli, ollut mitään, joka olisi\nmuistuttanut tilapäisestä nykymuodista, vaan näytti hän kukoistavine\nnuoruuksineen kuin kuuluvan tähän vahvaan, lujatekoiseen, kodikkaaseen\nhuoneeseen, joka oli ainakin kolmesataa vuotta vanha, ja olevan kuin\nyksi noita esivanhempiamme, jotka olivat rakentaneet sen ja joille tämä\nhuone ja rauhallinen kylä ja pellot ja näkyala meren ylitse antoivat\nkaiken: ravinnon, vaatetuksen ja maailmankatsomuksen.\n\nJa kun hän siinä katseli häntä, heräsi hänessä halu liittää tuo raitis\nterve nuoruus, tuo itsenäinen kodikas luonnu elämäkseni itseensä.\n\nKun tyttö taaskin kääntyi häntä kohden, lepäsivät Heimin silmät\nhänessä, ja kosk'eivät nämä silmät, hiiden avonaisen luonteensa\nmukaisesti, salanneet mitään, huomasi tyttö kohta, mitä hän ajatteli.\nOmituinen äkkinäinen hämmennys kohosi kasvoilleen, niin että hän\ntaaskin kääntyi pois hänestä. Nyt sykähti taaskin Heimin sydän, ja hän\ntiesi yhtävähän kuin tyttökin, mitä hänen piti sanoa.\n\nEhkä olisi nyt jo tullut kaikki sanotuksi, mutta silloin osui tytön\ntarkkaan korvaan ääni, matala, sihisevä ääni, joka hetkeksi pelasti\nhänet. Hän kääntyi ympäri ja riensi ulos ovesta. Ja poissa oli hän.\n\nHeimkin kuuli nyt saman sihinän, ja kun hän tunsi sen, naurahti hän\nhiukan, puolin harmistuneesti, puolin keventynein mielin, ja murahti\npartaansa: \"Ell'ei teekattila nyt olisi kiehahtanut ylitse, niin mitä\nolisit nyt, Heim Heiderieter?\"\n\nHän loi kerran vielä katseen pöytää kohden, astui taaskin sen ääreen,\notti kultarenkaan, aukaisi sen ja punnitsi sitä kädessään ja sanoi: \"Se\non parasta, mitä voin tehdä.\"\n\nSitte palasi hän saliin takaisin, istahti kirjoituspöydän ääreen,\nja kirjoitti paperille muutamia ajatuksia, jotka olivat sattuneet\nheräämään hänessä Flackelholmilla. Mutta siitä ei tahtonut syntyä\nmitään, yhtäpäätä tapasi hän itsensä kysymässä: \"Mitä tehnee hän\nnyt? Mitä mahtaa hän nyt ajatella?\" Yhtäpäätä näki hän edessään\nhänen hämmentyneet kasvonsa, ja koetti arvailla hänen ajatuksiaan,\nerittäinkin niitä ajatuksia, joita, hänellä mahtoi olla hänestä\nitsestään ja hänen talostaan ja Eschenwinkelistä, ja jäikö hän\nmielellään tänne.\n\nNyt lähti hän kyökistä, nyt meni hän omaan huoneeseensa ja sulki oven:\nnyt siisti hän itseään iltapäiväksi. Nyt seisoo hän siellä pienessä\nsievässä huoneessaan, jonne hän viime viikolla niin uteliaana oli\nkoettanut kurkistaa, nyt seisoo hän ikkunassa, kampaa hiuksiaan,\nkatselee ulos auringonpaisteiselle kankaalle ja ajattelee. Mitä?\nLapsuusaikaansako? Kotoaanko? Heim Heiderieteriä?\n\nHän nousi levottomana kirjoituspöytänsä äärestä ja rupesi pitkin,\nverkallisin askelin astelemaan ympäri pöytää. Oli ihan hiljaista\ntalossa, renki oli ulkona pellolla.\n\nSilloin, tänä silmänräpäyksenä rupesi kyökistä taas kuulumaan tuota\nsamaa soivaa sihisevää ääntä, ja toistamiseen tarttui teekattila\nkuumassa ylimielisyydessään ratkaisevasti Heim Heiderieterin elämän\njuoksuun.\n\nSilmänräpäyksen seisoi hän epäröiden liikkumatta ja kuunteli, mutta ei\nkuullut, että hiljaa ja ripeästi aukaistiin eräs ovi. Sihisten kiehahti\nvesi tulelle. Silloin riensi Heim pitkin askelin kyökkiin. Ja kun hän\nkatsahti sisään, seisoi tyttö lieden ääressä, liekkien edessä, ulkoa\nlankesi sisään kirkas auringonvalo, ja tytön valloillaan olevat hiukset\nlepäisivät hajallaan hänen valkeilla olkapäillään.\n\nEva ei luonut katsettakaan ylös häneen, sanoi ainoastaan hiljaa\npyytävästä: \"Herra!...\"\n\nSilloin oli hän jo taaskin ulkona ja seisoi kohta senjälkeen salissa\nikkunan ääressä ja pudisteli päätään ja oli äärettömän onneton, että\nEvalle oli käynyt noin kiusalloisesti ja että hän nyt mahdollisesti oli\nsuruissaan, ehkäpä itkikin. Mutta tällä kertaa ei teekattila saanut\nsanaakaan toraa.\n\nSitte lähti hän käymään kankaalle, ja ajatteli menneisyyttä ja\ntulevaisuutta, ajatuksensa jäivät viimeksi tulevaisuuteen ja hän puhui\nitsekseen: \"Se se on parasta, mitä minulle voi tapahtua!\"\n\nKun hän tuli kotiin, istui Eva, salissa äidin neulomapöydän ääressä,\nja pisteli ahkerasti ja sanoi, kohottamatta päätään, kiireesti,\nikäänkuin tahtoisi hän ennättää ennen häntä, ja keveästi hymyillen:\n\"Tässä äitivainaan pöydän ääressä on kovin mukavaa istua. Herää\nmielessä niin hyviä ja kauniita ajatuksia, ja jos katsahtaa ylös, näkee\nWodaninkukkulalle asti.\"\n\nHeim ei vastannut mitään, ja asteli jonkunkerran edestakaisin, ja kun\nhän tuli häntä kohden, loi hän aina epävarman katseen Evaan. Mutta tämä\noli kumartunut syvälle käsityönsä yli ja sydäntään tykytti. Kumpikin\ntiesi, että nyt tapahtuu kohta jotain suurta, kauniinta, mitä tapahtua\nvoi: mutta kumpikaan ei tohtinut alkaa.\n\nSilloin ei kestänyt Eva sitä enää kauempaa, odotus ja toivo, pelko ja\nrakkaus pakahduttivat sydäntään. Hän nousi ylös ja lähti ovelle. Ja\nsilloin kohtasivat he toisensa ja Heim pidätti hänet, niin että hän\nkatsahti häneen.\n\n\"Eva!\" sanoi hän, ja koko rakkautensa ja koko lempeä lämmin sydämensä\noli siinä lyhyessä sanassa.\n\n\"Minähän suostun!\" sai hän hiljaa ja vaivalloisesti sanotuksi:\n\"kaikkeen, herra! Pidän teistä niin paljon!\"\n\n\"Älä sano herra!\" Ja pyytäen siten, silitti hän hänen kättään ja seisoi\nkunnioittavasti hänen edessään.\n\n\"Minä...\" sanoi hän, \"kertoisin teille jotain... Jos sitte pidätte\nminusta.\"\n\n\"Kerro, kerrohan!\"\n\n\"Illalla. Nyt minun pitää mennä laittamaan illallista.\"\n\nSilloin laski Heim hänet ohitsensa ja jäi yksin huoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallisen jälkeen, joka oli syöty yhdessä rengin kanssa, tuli Eva\nsaliin ja sanoi jotenkuten selvällä äänellä: \"Jos viitsitte tulla\nkäymään ulos kankaalle, herra, niin olisi minulla nyt aikaa.\"\n\nHeim oli kohta pystyssä, otti lakin naulasta salin oven vierellä ja\nlähti astelemaan hänen rinnallaan.' Kun he menivät puutarhan lävitse,\nleyhähteli heille jo vastaan kankaan tuoksu. Koko tuolla yöhiljaisella\nlakeudella heidän edessään lepäsi kevään nuorekas puhdas henki.\nAurinko yleni suurena ja polttavan punaisena meren yllä. Ei puhaltanut\ntuulenhenkikään: oli kuin tahtoisi kaikki, jokainen kanervapensas,\njokainen korsi, jokainen lintu kuunnella nyt, kun Eva Walt, vielä\nkerran vetäen henkeään syvempään, alkoi kertoa elämäntarinaansa.\n\n\"En enää ole niin kovin nuori\", sanoi hän, \"kohta täytän kahdenkymmenen\nviiden, ja olen saanut kokea monellaista. Ei sentään mitään pahaa,\nherra, paitsi paria tapausta, joista itse saatte päättää, oliko niissä\npahaa.\"\n\nHeim nyökäytti päätään ja katseli kovin ajatuksissaan ja syvämielisen\nnäköisenä eteensä. Tyttö katsahti sivulta häneen, ja näytti melkein\nkuin olisi huulillaan värähdellyt iloista, mutta kuitenkin hämillistä\nilkkua.\n\n\"Olen köyhästä kodista! Isäni oli puuseppä eräässä pienessä\nseurakunnassa lähellä Marburgia. Hän ei sentään ollut kotoisin sieltä,\nvaan oli syntyjään Lippestä. Köyhyys kotiseudullaan oli pahoittanut\nhänet siirtymään sieltä pois. Synnyinkylässään sitte oli hän saanut\ntyötä ja kohta morsiamenkin, myöhemmin sai hän itselleen huoneetkin,\nja vaurastui hyvin. Mutta muistan ainoastaan hiukan isääni. Äiti\nkuoli, kun syntyi eräs veli minulle, joka kuoli hänen kanssaan. Olin\nsilloin kuuden vuoden vanha. Kohta senjälkeen loukkasi isäni itsensä\nviikatteeseen, jolla hän niitti heinää puron rannalla. Muistan, että\nhän tuli hyvin sairaaksi ja että hän kuoli yhdeksän tai kymmenen päivää\nsen jälkeen ja että tuli naisia meille ja hyväili minua ja itki ja että\nuseasti mainittiin eräs sana, jota en vielä koskaan ollut kuullut:\norpo. Muistan vielä, että ruumisarkku ja saattue hävisi tuuheaan\nlehmustoon; asuntomme täytyy olla sijainnut jonkun viistoon ylenevän\nlehmuskujanteen vierellä, ja täytyy olla ollut syksympänä suvea, kun\nmenetin isäni.\n\n\"Sattui olemaan kylässä pappi ja papin rouva, joilla ei ollut yhtään\nlasta. Näitä säälitti surkeuteni ja saman päivän illalla, jolloin\nisäni laskettiin levolle kirkkotarhan poveen, laskeutui hänen lapsensa\nlevolle rouva kirkkoherskan makuukammarissa, ja oli hyvissä suojissa\nkahdeksan vuotta. Silloin olin neljäntoista vuoden.\n\n\"Sattui silloin toistamiseen semmoista, jota kutsumme onnettomuudeksi.\nSetä kirkkoherra kävi aina joka sairaan luona kylässä, eikä peljännyt\nmitään, ei yhtään mitään. Hän oli muhkea ja terve mies ja nuori vielä\nja ihmiset sanoivat toisinaan, että hänestä olisi pitänyt tulla\nkapteeni keisarin krenatierikaartissa Berlinissä. Palaa hän siis\neräänä päivänä taaskin kotiin. On ollut erään sairaan luona, jolla oli\npaha kuume.\"\n\nKertojan ääni murtui, hän pudisti tummaa päätään, ja poskilleen juoksi\nkyyneliä.\n\n\"En tahtoisi ajatella sitä ja en vaan saa olluksi ilman. Se oli liika\nsuruista. Kuinka tuo voimakas mies kamppaili sairautta vastaan,\njoka ikäänkuin väijyksistä oli noin salakavalasti hyökännyt hänen\nkimppuunsa, ja kuinka viimeiseen hetkeen asti hänessä kaiken kuumeen\nylitse loisti hänen iloisen luottava voimakas uskonsa. Oli kamalaa,\nmutta samalla ihanaa nähdä sitä. Ja kuinka nuo molemmat kestivät ja\nkärsivät yhdessä, täti ja hän. Ja kuinka kummastuneelta hän näytti,\nniin kummastuneelta, kun hänelle sanottiin, ett'ei 'hän saisi itse\nvalvoa sairaan luona, vaan että hänen pitäisi jättää se erään vanhan\nvaimon tehtäväksi Olin lapsi vielä silloin, ihan ymmärtämätön, en\ntehnyt muuta kuin itkin, mutta kun kirkkoherra kuoli, ja neljä\npäivää sen jälkeen hänen rouvansa, ja toiseen kertaan sain kuulla\ntuon: 'tyttöseni, laita nyyttisi kuntoon', niin silloin otin ihan\ntietämättäni jotain mukaani tuosta tyhjästä hiljaisesta talosta, otin\nuskon, jonka voimaa olin saanut nähdä ja tuntea tässä talossa kahdeksan\nvuotta ja sitte viimeksi vielä nämä kahdeksan päivää. Siitä päivästä,\nherra, olen aina ollut voimakas ja iloinen, en pelkää mitään pahaa,\nenkä kuolemaa.\n\n\"Minun täytyi lähteä pappilasta. Nyytin antoivat minulle käteen,\nkirstun aikoivat lähettää minulle jälestä. Minne\"? Minulla oli pari\nkaukaista sukulaista isän puolelta. Niinpä vietiin minä junalle,\nja tulin pitkän päivämatkan jälkeen Detmoldiin, näin iltahämärissä\nGrotenburgin, sain ystävällisen vastaanoton vaatimattomilta vierailta\nihmisiltä ja nukahdin väsyneenä ja itkien koti-ikävääni. Mutta\nsukulaisten ystävällisyys loppui lyhyveen. Vasta jäiestäpäin sain\ntietää, miksi he muuttuivat niin tylyiksi minulle. Setäni, isäni veli.\nei tosin ole koskaan lausunut pahaa sanaa minulle, mutta ei myöskään\nyhtään hyvää. Raukka oli heikkoluontoinen mies ja hänen piti totella\nvaimoaan. Perästäpäin sain tietää, että tämä oli odottanut, että olisin\nsekä vanhempaini että papin perheen jälkeen saanut kauniin perinnön, ja\nettä sillä tukisin heidän talouttaan.. Mutta jos olikin jotain minulla,\nniin oli se täysi-ikäisyyteeni asti pantu takavarikkoon, ja he saivat\npian tietää, ett'eivät he saisi siitä muuta kuin pienen ruokarahan.\n\n\"Nyt alkoi minulle aika, herra, joka oli lyhyt, mutta raskas. Kun\ntuli kevät, kokosi setäni miehiä ja naisia kylästä ja, ilman että\nminulta kysyttiin mitään, lähdimme eräänä päivänä kaikki Detmoldiin\njatkaaksemme sieltä matkaa pohjoiseen. Tiedättehän, että tuhansittain\nlippeläisiä tekee matkoja pohjoiseen ja itään ja sitte viettävät\nkesänsä tiilenpolttajina kovassa työssä, huonoissa majoissa ja huonolla\nruualla. Me matkustimme siis pohjoiseen.\"\n\nHe olivat yhdessä tulleet Wodaninkukkulalle, ja menivät ylös sitä,\nHeim ajatuksiinsa vaipuneena, huulet yhteen puristettuina ja vaivoin\nhilliten itseään.\n\nNyt olivat he kukkulalla, ja tyttö katsahti ympärilleen, ikäänkuin\nkoettaisi hän selvittää itselleen suunnat. Kasvoillaan taisteli\nvoimakas liikutus ja huulensa värähtelivät. Hän oijensi kätensä ja\nkatsahti taakseen, Heimiä kohden, silmänsä olivat kyynelissä.\n\n\"Tuossa, herra... tuolla kivellä istuin minä ja te seisoitte tässä!\"\n\n\"Eva!\" huudahti hän ja tarttui molemmilla käsillään päähänsä, etsi\nsitte hänen kätensä ja suuteli niitä ja huudahti taaskin: \"Eva! Eva!\"\nikäänkuin oliksi tuossa sanassa kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut\nja mikä nyt järkytti sydäntään, ja silmissään loisti voimakas tulinen\nilo.\n\n\"Tuossa!\" sanoi Eva ja laski rannerenkaan hänen käteensä.\n\n\"Pidä se... sehän on sinun.\"\n\n\"Ei!... Ota se ensin ja kuule edemmäs; riennän nopeasti loppuun. Kun\ntuliimme tiilitehtaalle, annettiin minulle eräs kirje. Sedän sukulaiset\nlähettivät minulle rahaa ja terveisiä, he olivat kauan etsineet minua,\nminun pitäisi tulla heidän luokseen. Niinpä matkustin taaskin etelään.\nKun matkustin ohitse tuolta, tuolla puolen metsän, seisoin ikkunassa ja\nkoetin nähdä kukkulaa, ja puron ja kannasta, ja itkin, kun en nähnyt.\"\n\n\"Tulin asumaan lähellä Mainzia erään piirilääkärin perheeseen. Minut\notettiin ystävällisesti vastaan ja kasvatettiin yhdessä perheen\nsamanikäisen pojan kanssa kuin omana lapsena, ja sain jo aikaiseen\ntottua säännölliseen uutteraan toimeliaisuuteen; ja koska pian pidin\nhuolta koko taloudesta ja johdin pienen maatiluksen hoitoa sekä pidin\nhuolla lehmistä ja maidosta, jota joka aamu lähetettiin kaupunkiin ja\nlaajasta kyökkikasviviljelyksestä, ja koska tein sen palkatta, niin\nluulen, ett'en ole jäänyt velkaa perheelle. Mutta, kun perheenisä\nkuoli, kävi olo perheessä pian sietämättömäksi. Äiti, joka oli hyvin\nheikko rahoille, pelkäsi, että ainoa poikansa loisi silmänsä minuun,\nköyhään orpotyttöön, ja tämä poika oli kylliksi raukka koettaakseen\ntahallaan välttää minua. Ainoastaan joskus kun oli välttämätöntä, tulin\nvedetyksi esiin yksinkertaisesta vaatimattomasta elämästäni.\n\n\"Tuli silloin kerta poika itse, joka silloin oli ylioppilas, luokseni,\nja juoksenneltuaan kauan edestakaisin kyökkikasvisänkien välillä pyysi\nhän minua avustamaan eräässä suuressa juhlassa, jota yliopisto, jossa\nhän oli lueskelemassa, aikoi viettää. Hän lueskeli Heidelbergissa.\"\n\nHeim Heiderieter katsahti hämmennyksissään häneen: \"Heidelbergissa!\"\n\nTyttö torjui molemmilla käsillään: \"Aavistin kyllä, ett'ei äitinsä\ntietänyt mitään asiasta, mutta olin vielä nuori, ja olin kovin halukas\npääsemään juuri tähän juhlaan. Otaksuin, että sinne tulisi paljon\nylioppilaita kaikkialta, ja että kaikkien laskujen mukaan olisi\nhän, jos hän vielä eläisi, hän nimittäin jonka kanssa olin istunut\nWodaninkukkulalla, ja jos hän olisi edelleen lukenut, yhtä ahkerasti\nOdysseustaan, nyt ylioppilas.\"\n\n\"Eva! Evani!\n\n\"Niinpä siis!... Ja nyt tapahtuikin, kun juhlakulkueessa --\nsillä saadakseni käydä tuon turhamielisen pojan rinnalla upeana\nporvarisrouvana, oli hän ottanut minut, mukaansa Heidelbergiin -- kun\nsiinä käyn ja etsin silmilleni... niin, niin näen teidät, herra...\nteidät siinä, kun piditte päätänne takakenossa ja lakki niskallanne.\nSilmistänne ja valkeista hiuksistanne tunsin teidät.\n\n\"O, kuinka nyökytin päätäni ja viittoilin teille ja katselin taakseni\nniin että rupesin jo herättämään huomiota, mutta te katselitte\nmeidän ylitsemme linnaa kohden vaan, ettekä yhtään huomannut entistä\nystävätärtänne puron rannalta ja Wodanin kukkulalta... Pysykää\npaikoillanne, herraseni, vaan!...\n\n\"Kun juhlakulkue hajautui, valitsin viisi, kuusi iloista seuralaista,\nne olivat melkein kaikki tuttuja, ja kuljin niiden kanssa puistosta\npuistoon, ravintolasta ravintolaan, ja he seurasivat mielellään mukana,\nsillä olin hyvin iloinen ja vilkas, enkä säästänyt kauniita katseita ja\nystävällisiä sanoja ainoastaan ett'eivät he kyllästyisi.\n\n\"Ja viimein löysin teidät... Nähkääs, herra... tuo humajoiva ihana\njuhla, ja upea puku, jota kaunoin ja nuo monet silmät, jotka iloisina\nja tulisina katsoivat minun silmiini, olivat saaneet minut ihan\nhaltioihini ja nyt... te, jota jo kymmenen vuotta olin ajatellut, poika\nkankaalta, joka kerran, yhden ainoan hetken kuluessa oli tullut minua\nniin lähelle, joka kuului minulle, juuri minulle, eikä kenellekään\nmuulle, enkä minäkään kenellekään muulle kuin ainoastaan hänelle!\nSinä hetkenä tapahtui ihmeellistä minussa... Aina olivat ajatukseni\nolleet tuossa pojassa, olin alinomaa uneksinut tuosta pitkästä pojasta,\nainoastaan joskus olin sivumennen ajatellut: hänestä on tullut mies\njo. Mutta kun näin teidät edessäni, noin pitkänä ja ylväänä, pitempänä\nkuin kaikki muut, kiharoine hiuksinenne ja partainenne, silloin vavahti\nminussa kuin kuumaa valkeata, silloin muuttui yhdessä silmänräpäyksessä\nuneksumiseni rakkaudeksi. Jälleennäkeminen ja eroaminen taas\nväristyttivät yhdellä tapaa sieluani. Mitä sanotte nyt?\"\n\nTyttö seisoi nojanneena koivun runkoa vastaan, silmänsä olivat\nkyynelissä, eikä hän tohtinut nostaa niitä Heimiin.\n\n\"Mitäkö sanon? Sunnuntailapsi olen, onnen poika!\" riemahti hänestä. Hän\ntempasi hänet syliinsä ja eroitti hänet taas itsestään: \"Minun on hän!\nKuulkaa se, metsä ja kannas!\"\n\nNyt katsahti tyttö viimeinkin häneen, ja katseensa oli niin tulvillaan\nlämmintä puhdasta onnea, se säteili niin täytenään morsiamellista\npidättämätöntä iloa: \"Nyt olen sinun\", sanoi hän.\n\nKun he menivät mäkeä alas, kiinnitti Heim rannerenkaan hänen\nkäsivarteensa ja ravisti päätään ja nauroi ja käyttäytyi kuin mikäkin\npojan vekara, ja katsahti arasti häneen, säikähtikö hän semmoista,\nja nauroi taaskin, kun Eva loistavin riemukkain silmin katseli häntä\nkasvoihin, ja sanoi yhtä päätä: \"Tämäkös elämää on!\" Sitte ravisti hän\ntaaskin päätään, ja katsahti epäilevästi häneen ja sanoi todellisessa\nsielun hädässä: \"Mutta sanohan vielä kuinka olet tullut tänne. Minulla\npitäisi tosiaankin olla mielikuvitusta, mutta tämä...\"\n\nTyttö naurahti onnellisena: \"Kuinka iloiselta ja kevyeltä tuntuu\nsydämessäni nyt, kun olen kertonut kaiken sinulle!... Kuinka\ntulin tänne? Noh... pojan äiti oli tullut Heidelbergiin, näkemään\nainokaistaan loistossaan. Silloin näkee hän minut hänen rinnallaan.\nSeuraavana päivänä kuului komento: 'Pois talostani!' Kaikki oli\nunohdettu, mitä kymmenenä vuotena olin tehnyt ja toiminut perheessä.\nSilloin lähdin. Minne, kysyt? Minne? Pohjoiseen. Ensin Hampuriin\nerään ystävättären luokse, joka on siellä naimisissa erään kauppiaan\nkanssa. Ja tämä kauppias on ollut sinun kimnaasitoverisi ja hänellä\non sukulaisia teidän kaupungissanne; hän on Munkkilan emännän sisaren\npoika.\n\n\"Annas\", sanoi hän, \"minun pitää muistella hiukan.\"\n\nYht'äkkiä asettui hän sääret hajallaan seisomaan hänen eteensä. \"Ja\nniin nöyrä kun olet ollut olevinasi, senkin veikkari! Olet aina\nkutsunut 'herraksi'.\"\n\nTyttö tarttui hänen kumpaankin käteensä: ja sanoi hämillään nauraen:\n\"Mutta nöyrähän minun piti ollakin: minähän olin juossut perässäsi\",\nsanoi hän hiljaa.\n\n\"Ja miten lienen minä käyttäynyt!\" Hän sysäsi hattuansa niskaan ja\nkatseli huolissaan, otsa rypyssä ulos kankaalle.\n\n\"Ensi aluksi olit ylen epävarma. Oli ihan tavatonta sinulle kaikki,\nsinulla ei ollut mitään itsetuntoa. Sitte rupesit vähitellen tulemaan\nylpeämmäksi: tuo 'herra, herra' matkiminen vaikutti sinuun sentään,\nsinä ryhdistit itseäsi, ja koetit ansaita tuon nimityksen...\"\n\n\"Jatka, jätkähän!\"\n\n\"Ja tuo laskeuminen, kunnes olit tasaisella maalla taas, ja sait\nliikkua luonnollisella tavallasi, oli suloinen ja armas. Päivä päivältä\nrupesin pitämään sinusta enemmän. Aina syvemmälle näin sinun sieluusi.\"\n\nHeim otti hänet syliinsä, nauraen, mutta hämillään. \"Tule!\" sanoi hän,\n\"mennään kotiin.\"\n\nSiinä koti jo olikin heillä edessään ilta-auringon valossa kankaan\nreunalla, hyvinvoivan ja leveän näköisenä, kasvaen itsekin kuin\nkangasta. Kangas lepäsi vaieten, kuuli silloin tällöin vaan pienen\nlaulunlirityksen, jota joku lintu yritti, ja kylästä käsin kuului joku\ntuulen kantama ääni. Koko taivas meren yllä upeili iltaruskossa ja\nkultasi morsiamen silmät ja Heimin kiharat hiukset.\n\nAukon kautta aitausvallissa menivät he rinnakkain.\n\n\"Tunnustan sinulle vielä jotain\", sanoi Eva Walt, \"ennenkuin\nmorsiamenasi astun kotiisi: Ihan köyhä en ole, vanhempaini jättämää\npientä perintöä on uskollisesti hoidettu. Se tekee nyt noin\nviisituhatta markkaa.\"\n\n\"Silloinhan olet Heim Heiderieterille rikas morsian.\"\n\n\"Sitäpaitsi olemme nuoria ja voimakkaita.\"\n\nHeim kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei menisi hän vakuuttamaan\nitsestään suuria.\n\nSilloin teki Eva hullunkurisen liikkeen käsillään, ikäänkuin naiset\nmailla, kun he kääntävät pehmeän taikinaa käsissään ja sotkevat sitä:\n\"Käännän sinut vielä ihan nurin\", sanoi hän, \"ja teen sinusta, mitä\nitse tahdon.\"\n\n\"Niin vai! Niin vai!\" Hän aukaisi oven ja antoi Evan mennä edellä. Kun\nhän aikoi seurata häntä pimeään käytävään, kuuli hän hänen äänensä jo\nkamarin ovelta.\n\n\"Nukkukaa hyvin, herra!\"\n\nKuului matalaa heleä-äänistä naurua.\n\nSalpa kirahti.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nFlackelholmin yllä lepäili liikkumaton usvaharso. Mailta käsin\npuhalteli heikko tuuli kohoavaa nousuvettä vastaan. Lähellä ja\nkauempana ilmassa kuului lokkien kirkunaa ja luoteesta käsin meren\numeata kohinaa ja pauhua. Mutta rantaa peitti sumu.\n\nAndrees Strandiger seisoi rantasäikällä rantavehnässä ja tähysteli ulos\nsumuun. Sisällään liikkui ja muodostui, päivät valveilla, yöt unissa.\nViime yölläkin oli hän taas unissaan ollut ulkona matalikolla, oli\njoutunut harhaan eikä ollut löytää Flackelholmille. Hän oli yhtäpäätä\netsinyt maata, lujaa pohjaa, mutta kaikkialla oli ollut vaan pehmeätä\nliejua. Nyt valveilla ollessaan kidutti hän itseään yhä, kyseli\nitseltään yhtä päätä, mistä ja mihin, mitävarten ja minkätähden, eikä\nkeksinyt mitään vastausta, eikä tavannut missään lujaa pohjaa.\n\nSe se oli, joka häneltä puuttui: perus, maa, jolle rakentuu uutta\nelämää.\n\nHän kääntyi takaisin majalle, joka oli syrjempänä hietasäikän juurella,\nsiellä istui Ingeborg Landt penkillä ikkunan edessä ja katseli\nuniinsa häipyneenä, kädet sylissä ulos tuonne hiljaiselle, viheriälle\nlakeudelle. Hän on eilen tullut Reimer Wittin mukana Flackelholmille.\n\n\"Hän on tullut tänne auttamaan minua.\"\n\nIngeborg käänsi päätään, ja nyt näki hän Andreeksen. Silloin nousi hän,\ntehden ripeän päätöksen ja tuli nopein askelin ylös säikän hiekkaista\nrinnettä. Tuuli liehutti pukuaan syrjään.\n\n\"Andrees, saanko lähteä kanssasi?\"\n\n\"Miksikä?\" Hän kääntyi poispäin. \"Sinun olisi pitänyt jäädä äidin\nluokse.\"\n\n\"Kuule Andrees, minä rukoilen sinua, älä sysää minun luotasi! Minähän\nlähden kohta, kun huomaan, että olet saanut rohkeutta taas. Sinun\npitäisi ainakin puhua kanssani.\"\n\nHän pudisti päätään ja katsahti toivottomana eteensä ja aikoi lähteä.\n\nSilloin herkahti Ingeborg itkemään katkerasti. \"Aioin auttaa itseäni ja\nsinua; mutta sinä et salli.\"\n\n\"Miksi olet tullut tänne? Minun luokseni, jota ei voi auttaa.\nHyödyttömimmän ihmisen luokse taivaan alla.\"\n\n\"Olenhan sisaresi. Sinun äitisi on ollut minun äitini. Andrees! Marian\ntähden!\" Hän kohotti molempia käsiään Andreesta kohden.\n\nSilloin katsahti tämä häneen, ensikertaa siitä, kun hän oli tullut\nFlackelholmille, ja huomasi yhtäläisyyden hänen ja Marian välillä. Hän\nei vielä koskaan ollut nähnyt hänen itkevän -- Ingeborg ei hevillä\nitkenyt --, nyt, sydämensä tuskassa, muistutti hän sisartaan. Tämä\najatus hiveli lempeänä hänen sydäntään, niin että otsansa rypyt\ntasoittuivat ja mielensä jännitys heltyi ja silmänsä muuttuivat\nrauhallisemmiksi ja lempeämmiksi.\n\n\"Tule kanssani\", sanoi hän, \"ja puhu!\"\n\nHe menivät verkalleen hietasäikän harjaa, astelivat valkeassa hiekassa\nja häilyilevän rantavehnän keskellä, ympärillään liitelivät lokit,\nja Ingeborg voitti hänet kyynelillään, jotka olivat niin harvinaista\nhänessä, voitti äänensä lämpimällä sydämellisellä sävyllä, loistavilla\nlämpimillä silmillään ja hennoilla pehmyillä käsillään, joilla hän\ntarttui hänen käsiinsä, voitti niillä luonnollisilla vastustamattomilla\naseilla, jotka oikealla naisella ovat käytettävinään.\n\n\"Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, Andrees!\"\n\n\"Olin konna! Ah, en! Olin vähempää vielä! Minä olin heikko nainen,\nminä... Andrees Strandiger!\"\n\n\n\"Et, Andrees! Sinä olit kuin kala, joka on takertunut verkkoon,\nneuvoton ja suunniltasi, ja kun taistelit itseäsi irti, sait silmukat\nvaan lujemmalle ympärillesi. Olit liika kunnollinen, Andrees, liika\nvilpitön ja liika itsepintainen. Kohta kun tulit ulos maailmaan,\njouduit noiden ihmisien käsiin. Olit nuori ja kokematon, silloin\nkatsoit maailmaan, niinkuin he opettivat. Menit heidän kanssaan ja\nuskoit, kun he lavertelivat, että se oli kaunista seutua, jonka läpi he\nsinua johtivat. Vuosia kuljit heidän kanssaan, aluksi arvostelematta,\nmukaan himottuna, sitte raitistuneempana, arvostellen ja silloin ja\ntällöin vastahakoisestikin, mutta kuitenkin itsepäisesti pitäen kiinni\nsiitä, johon jo niin monta vuotta olit tottunut. Et _tahtonut_ olla\nerehtynyt!... Näit silloin kotiseutusi taaskin. Se katsahti sinuun,\ntarttui sinuun, tempaisi syliinsä. Nyt näit kyllä aution väärän tiesi,\nmutta et _tahtonut_ myöntää, että olit erehtynyt! Andrees Strandigerko\nerehtynyt?...\"\n\n\"Mitä hyödyttää minua, mitä tuossa puhut? Pysy tosiasioissa! Kotiseutu\nhyljätty, äitiä petetty, ihmiset leivättöminä ja kodittomina,\nMaria haudassa. Ajattele sitä! Voitko sen? Kuvittele tuo omalle\nomalletunnollesi, ja koeta sitte, voitko enää katsoa ketään ihmistä\nkasvoihin! Oli kyllä kerran eräs ylpeä Andrees Strandiger. Mutta se on\nrunneltu, kuule, runneltu ruhjoksi! Särkynyt, kuin lasiruutu, johon lyö\nnyrkillään! Koeta korjata sitä! Kittaa se! Turhaa! Ulos roskaläjälle\nse!\"\n\n\"Tuossa olet oikeassa, Andrees! Entinen on mennyttä! Mutta nyt pitää\nsinun sanoa: 'Rakennan uutta'.\"\n\n\"Noille kolkoille raunioilleko? Sitä rohkeutta ei minulla ole, sen\ntunnustan. Pois tieltä tuommoinen joutava mies! Pois auringon valosta!\"\n\n\"Andrees!... Kun yrittäisitkin uutta elämää, yksinkertaista, uutteraa,\nvilpitöntä. Ehkä silloin jonakin päivänä, juuri kuin seisot kumarassa\nja ahertelet työssäsi, etkä aavista mitään, ehkä silloin odottamatta\nherää sinussa taaskin rohkeus ja voima, niin että uskallat mennä tuonne\nraunioille, ja ryhtyä työhön, ottaa tuolta tuon palaneen hirren pois,\nja kantaa tähän kiviä... Andrees!... ehkä voisit vielä laittaa kuntoon\nkaiken..\"\n\n\"Älä puhu! Mitä hyödyttää se? Ethän kumminkaan pääse sillä sydämeeni.\nVeitsellä voisit päästä sinne, et sanoilla! Etkö näe? Tuossa ovat koko\nrauniot! Marian kärsimykset! Eschenwinkel kurjuudessa! Äitini tuska!\nTuo tuore hauta! Tuolla on Strandigerkartano, omani ja ei kuitenkaan\nomani. Olen pelannut sen käsistäni, leikkinyt noppaa siitä kuin\njoku koulupoika ja kadottanut sen. Ja tuota, tuota ei ole tehnyt...\ntehnyt joku Juha tai Kalle... sen on tehnyt Andrees Strandiger! Tuo\nhienoälyinen, terävä Andrees Strandiger! Mielettömyyttä! Pois!\"\n\n\"Kuule!\" sanoi Ingeborg säihkyvin silmin. \"Tuossa juuri rikoksesi\non! Isä Jumala on ravistanut sinua käsissään, niin että aivosi ovat\nsekaisin, ja sinä, sinä seisot tuossa ja sanot: 'Mitä sanonevat\nihmiset! Mitä on tullutkaan ylpeästä Andrees Strandigerista!' Sinun...\nsinun pitäisi kysyä häneltä, joka on murskannut sinut: 'Herra, mitä\npitää minun tehdä?'\"\n\n\"Ja sekö auttaisi vai?\"\n\n\"Mitä ajatteletkaan? Jos Hän tahtoo\" -- hän teki kädellään heittävän\nliikkeen -- \"niin on kaikki puhdasta, raunioista ei jälkeäkään, ja voit\ntänään vielä alkaa rakentaa uutta huonetta, nyt, nyt kohta, puhtaalle\nperustalle!\"\n\nAndrees pudisteli päätään ja tuijotteli synkkänä sumuun, ja koko\nalakuloinen masentumuksensa ilmeni kasvoillaan: \"Minussa ei ole\nhiluistakaan luottamusta eikä uskoa.\"\n\n\"Tahtoisit ajatuksillasi tutkia Jumalan ja maailman ja itsesi: mutta\nkuule, sanon sen sinulle, luottamus ja työ on opettava sen sinulle.\nAnna raunioiden olla sinään, äläkä katsele sumuun, vaan tartu\nkirveeseen ja salvo itsellesi puisia, joita on ympärillä Flackelholmin\nrannoilla uusi talo. Koko raamatussa on minulle rakkain paikka se\nkohta, jossa sanotaan, että ken täyttää Jumalan tahdon, hänessä on\nheräävä luottamus ja tieto, ja hän on elävä onnellisia päiviä.\"\n\nHe olivat jääneet seisomaan, ja katselivat avaralle rannalle, jolta\nsumut kohosivat. Hitaasti kohotti aurinko sumupeiton meren aavalta\nlakeudelta. Valkein voimakkain käsin tarttui se pilviin, otti kaikki\nusvat kuumaan syliinsä, niin että kaikki muuttui kirkkaaksi ilmaksi.\nSen säteet sinkoilivat avaralla kuohuvalla rannikolla, jota vastaan\nmeri pauhaten hyökyi tuhansittain riemuitsevia aaltoja heittelehti\nedessä ja viskeli miljooneja kimaltavia valkeita helminauhoja korkealle\nylleen ilmaan. Sen säteet värjäsivät aaltojen laaksot metallisella\nsinenviherjällä värillä ja lähettivät nuoliaan lokkiparville, jotka\nsalamannopeudella risteilivät ilmassa, eivätkä ampuneet harhaan\nyhdenkään lokin ohitse: kuin hopeoituina välkkyi ja välähteli\nauringonvalossa lukemattomia valkeita siipiparia, Ken ampuukaan niin\ntarkkaan kuin aurinkotar?\n\nSe katseli kirkkain kauaskantoisin silmin meren ylitse, jolla viilteli\nkorkeita ylväitä laivoja, katseli kirkkoja ja taloja, jotka etäällä\nympärillä seisoivat aavan lahden rannoilla. Ilkkuvan hymyillen valoi\nse lempeällä loisteellaan ylpeän yötisen edustajansa, valotornin\nvanhat harmaat muurit kultaisiksi: ystävällisesti hymyillen katseli\nse hanhiparia.. jotka ihan rinnakkain, ylpeäryhtisesti kaulat kenossa\nliukuivat aaltoja.\n\nOi, ken ei ole meriäsi nähnyt, oi kotiseutuni, hän ei tunne sinua. Hän\nei tunne sinun suuruuttasi. Ken vaeltaa metsiäsi ja kangastasi, ja\nkatselee lampiisi, hän lepää rinnoillasi, hän näkee silmiesi välkkeen\nja ruumiisi kauneuden ja kuulee sinun hengityksesi. Mutta tuolla ulkona\naalloilla, raittiin tuulen syleilemänä, siellä näin sinut kokonaan\nvalkeistasi jaloistasi tummaan kiireeseesi asti, näin sinun raskaassa\nviitassasi kimaltavista, soljuvista, kuohuvista aalloista, valkeille\nkuohupaarteineen. Silloin sinä lausuit minulle: Laula minusta laulu!...\nKen voisi laulaa sinun laulusi, ihana ylpeä kotimaani, ken voisi laulaa\nlaulun hänestä, jonka käsi vartioi sinua!\n\nVaieten ja hiljaisina katselivat he kumpikin tuota ylenevää ihanuuden\nkehrää. Ja kun aurinko voitokkaana oli noussut taivaalle yli maiden\nja merien, silloin käänsi Ingeborg silmänsä häneen: \"Ryhdytkö työhön.\nAndrees?\"\n\nSilloin sanoi hän hengähtäen syvään: \"Olen koettava tehdä, kuten olet\nsanonut, ja kiitän sinua myöskin. Ja jää vielä muutamaksi päiväksi\ntänne luokseni!\"\n\n\"Sitte menen äitisi luokse.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutama päivä tämän jälkeen meni Ingeborg pikku Fritzin kanssa, joka\naina seurasi häntä, käymään ulos säikille, oli kaunis lämpöinen\nkevätpäivä ja läheni jo ilta. He olivat koonneet pienen korillisen\nlokin munia, joista piti tulla illallinen, pieniä pilkullisia munia,\nlähemmä viisikymmentä kappaletta, Niin paljon löysivät he niitä\nnäinä viikkoina joka päivä. Lähes joka askel oli niitä taidottomasti\nkyhätyissä kuopissa lämpimällä hiekalla, rantavehnä ainoastaan hiukan\npeitti niitä. Lokit seurasivat heitä, lentelivät edestakaisin ja\nkirkuivat.\n\nKun he olivat etsineet kaikilta säikiltä, pyysi poika päästä rannalle.\nNuo raikkaat kuohuvat aallot, jotka keveästi seuraten toinen toistaan\npitkissä jonoissa kohajoitsivat rannalle, eivät jättäneet pojalle\nvähääkään rauhaa: \"Mennään nyt sinne... kuule, Ingeborg!\"\n\nSilloin suostui hän seuraamaan poikaa. Lakean, lujapohjaisen tasaisen\nrannan poikitse menivät he rantakuohua kohden, joka vasemmalla ja\noikealla levittäytyi heidän edessään niin kauas kuin silmä kantoi,\npeninkulmia avaralta. Se yleni kuin miehenkorkuinen muuri tuossa, sitä\nkiehkuroitsi vaahtoreunus yltä ja lainehti se levottomasti, kohosi ja\nlaski. Tuhansittain sinisiä laineita kuohahti ylös, ja viskasivat ne\nvalkeat kruununsa maan jalkojen eteen hiekalle. Hienoa valkeaa santaa\ntuprusi kuin lumituiskuna tulijoita vastaan ja rakensi heidän takanaan\njokapäiväisessä työssä, yö- ja päivätyövuoroissa, kumpikin kuusi tuntia\npitkät, korkeammaksi ja korkeammaksi valkeata säikkää, jonka suojissa\nviheriä maa kasvaa ja hirsihökkelit seisovat.\n\nTasaisen harmaan maapinnan yli astelivat he, molemmat oli vallannut\nnäky edessään, molemmat hiukan pelokkaina, sillä näytti, kuin olisi\nmeri paljoa korkeammalla kuin he ja kuin syöksyisi se heitä kohden,\neikä heillä enää olisi mitään mahdollisuutta pelastua. Ingeborg nauroi\nitselleen, mutta rypisti sentään huolissaan otsaansa, pikku Fritz\nkatsahti tuontuostakin ylös häneen, sitte taas taakseen säikälle. Mutta\nkun hän katsoi rantakuohua kohden, vihelsi hän ja heitteli käsivarsiaan\nja asteli pitkin askelin tuiskuavaa santaa vastaan. Kohta seisoivat he\nihan kuohun reunalla.\n\nKuinka se välkkyi ja suitsui, kuinka se korskahti pystyyn ja murtui\ntakaisin! Kymmenentuhatta ratsastajaa vaahtoharjaisilla ratsuilla\nratsasti sieltä, viidessä rivissä hyökkäilivät ne ja murtuivat\nnurinniskoin takaisin rantavallista.\n\nVarjostaen kädellään silmiään, tähysteli Ingeborg pitkät ajat\nkaukaisuuteen, mutta lapsi keksi lasten tapaan toimittamista lähempää.\nHän juoksi paljain jaloin tyyneeseen matalaan lampeen, jonka ylitse\nkuohun suojissa värehti pitkiä velttoja laineita. Ja yht'äkkiä tahtoi\nhän kylpeä ja vaati tulla riisutuksi.\n\nSilloin laskeutui Ingeborg polvilleen ja riisui hänet ja seisoi\nvierellä, kun poika, milloin istuen, milloin maaten, milloin\npiehtaroiden, milloin oijennellen itseään, läiskytteli siinä kirkkaassa\nvedessä. Viimein tuli hän hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen\njalkojensa ympärille, ja vaati välttämättömästi, että Ingeborgin\nmyöskin piti veteen, ja kun hän nauraen puisti päätään, ei hän lakannut\npyytämästä, ennenkuin hän paljain jaloin ja kohottaen hamettaan meni\nhänen kanssaan veteen.\n\nJa sillävälin kun he leikkivät ja pikkupoika tuon kauniin tytön\nsaattamana ylpeänä ja suorana uskalsi kauemmas ja leikin innossa hame\nvedettiin tiukemmalle, tarttui syrjempänä pieni aallonkieleke valkein\nkurkottavin käsin tytön kenkään, viskasi sen päänsä ylitse hiljaa\nnaurahtaen siskolleen takanaan, kurotti taaskin, nyki sukkaa, tarttui\nsiihen kauaskurkottavalla kielekkeellä ja sysi ja vei ja kurkotti ja\nnauroi, kunnes paikka oli tyhjä. Silloin katsahti Ingeborg taakseen\nja huomasi vahingon, ja koska hän oli kuulevinaan naurua, uhkasi hän\nkädellään merta.\n\nSilloin seisoi Andrees Strandiger siinä lähellä häntä ja sanoi: \"En\nsaanut estetyksi sitä.\"\n\nTyttö sulki kiireissään lapsen pään käsiinsä ja sanoi: \"Mitä nyt\nteemme. Fritz?\"\n\n\"Juoksemme kotiin!\" vastasi tämä hauskasti.\n\nEi ollutkaan muuta neuvoa.\n\nNiinpä lähtivät he rinnakkain astelemaan rannan poikitse majaa kohden,\njoka kaukana heistä kurkisti esiin hiekkasäikän takaa hirsiseinineen ja\nlipputankoineen. Ingeborg vilkaisi tuontuostakin Andreekseen. Mutta hän\nei vaan keksinyt, mikä ilme hänellä oikein oli kasvoillaan, sillä viime\nviikkoina ei ollut kasvojaan koskenut partaveitsi, ja tumma parta oli\nversonut hänen huulilleen ja peitti hänen kasvonpiirteensä.\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyi Ingeborg. \"Vaivaako sinua mikä?\"\n\n\"Antje tuli kylästä\", sanoi hän, \"ja hänellä oli mukanaan kirje\nHeimiltä.\"\n\n\"Mitä kirjoittaa ystävämme?\"\n\n\"Kirjoittaa sekä hyvää että pahaa.\"\n\n\"Kerro ensin paha.\"\n\n\"Kuusi perhettä Eschenwinkelissä, kaikkiaan kolmekymmentä henkeä,\nmatkustavat ensi viikolla Amerikaan.\"\n\nMolemmat vaikenivat ja astuivat tuokion hiljaa rinnakkain.\n\n\"Sinun pitää kestää tuokin, Andrees.\"\n\n\"Minä olen se, joka karkoitan heidät kotiseudulta.\"\n\nIngeborg laski kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n\"Olen toverisi, Andrees, ja olen aina oleva sitä; sitäpaitsi on sinulla\nHeim ja Reimer. Seisomme uskollisesti rinnallasi.\"\n\n\"En ollut ajatellut, että he todella lähtisivät; mutta mihinkä\nryhtyisivät he muutenkaan. He olivat liikaa. Strandigerkartanon\npelloilla työskentelee nyt puolalaisia miehiä ja naisia.\"\n\n\"Et sinäkään ehkä olisi voinut pidättää heitä, Andrees; on nyt kerran\nsemmoinen liike kansassa. Heillä on sukulaisia siellä, toinen seuraa\ntoistansa meren tuolle puolen. Jos se nyt näyttääkin tuskalliselta,\nniin kuka tietää, ehkä on se sentään siunaukseksi heille ja heidän\nlapsilleen.\"\n\n\"Mutta onhan tämä sentään heidän kotiseutunsa, ja maa tuolla vieras...\nJa kansan sitkein voima juoksee tuonne, kuin aukaistusta suonesta;\nse mitä tulee sijaan, on alempiarvoista vierasta verta. Ja sellaista\nvaihdoskauppaa olen minä kädelläni tukenut.\"\n\n\"Vielä jää monta jälelle tänne, Andrees, joita voit auttaa... Entä\nhyvä, josta Heim kirjoittaa?\"\n\n\"Eva Walt on tullut hänen morsiamekseen. Hän kirjoittaa hirveän\nylimielisesti, niin että siitä tuskin saa tolkkua. Hän on muka nähnyt\nhänet jo poikana kankaalla ja sittemmin Heidelbergissa. Kuinka saattaa\nse olla mahdollista? Hän kirjoittaa ihan hassuja.\"\n\nHe vaikenivat hetken.\n\n\"Miten arvelet, Andrees, tulevatko he onnellisiksi?\"\n\n\"Luulisin: Eva Waltissa on jotain niin käytöllistä ja voimakasta, ja\nluulen, että hänestä tulee uskollinen toveri hänelle: ja se on pääasia.\"\n\nKummallekin johtui mieleen, että Ingeborg äsken oli sanonut: \"Olen\nsinun toverisi.\" Ja he vaikenivat taaskin.\n\nPuhtaalla, kovalla maaperällä, jolla he kulkivat, oli siroissa\nkaareilevissa viivoissa pieniä kohoumia, joita nousuveden aaltoilu\noli muodostanut. Pikku Fritz, joka tähän asti oli taivaltanut koko\nelinpolkunsa paljain jaloin, asteli uskaliaasti epätasaisella\nmaaperällä, mutta Ingeborg ei pian enää voinut kestää kipua jaloissaan.\nSe sai kyyneleet nousemaan silmiinsä ja hetken perästä täytyi hänen\npyytää, että he pysähtyisivät hetkeksi. Mutta seisoessaankin tunsi hän\ntuota polttavaa kipua jaloissaan. Silloin pyysi hän, että he molemmat\nmenisivät edellä.\n\n\"Mutta hänhän voi kantaa sinut\", arveli Fritz.\n\n\"Niin, sallihan se, Ingeborg. Maria on kuollut: tahdon kantaa sinua\nhänen sijastaan käsilläni. Sinä teet niin paljon hyväkseni.\"\n\nIngeborg seisoi, eikä liikahtanutkaan.\n\nSilloin kumartui Andrees ja nosti hänet syliinsä: \"Kunniassa olen\npitävä sinua, uskollinen toverini.\"\n\nKun Andrees säikän rinteellä laski hänet sylistään, sanoi Ingeborg:\n\"Lähdenkö nyt äitisi luokse?\"\n\nJa vielä kerran pyysi Andrees: \"Jää nyt vielä muutamaksi päiväksi.\"\n\nSiten holhoi Ingeborg häntä kestämään nykyisyyttä ja pelotta katsomaan\ntulevaisuuteen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nOli suruisa näky tuo.\n\nPitkässä jonossa astelivat puolalaiset työntekijät Strandigerkartanon\npelloille, seisoivat siellä ja kuokkivat ja edessään seisoi vouti.\nToisinaan kuului hänen käheä vieras puheenpartensa aina Eschenwinkelin\ntuville tai kesannolle asti, jossa Heim asteli auransa jälessä kyntäen\nsitä toista kertaa. Silloin ravistivat naiset Eschenwinkelissä aina\npäitään ja puhelivat omituisesta ja kovasta ajasta ja vieraasta maasta,\njonne he nyt tulisivat muuttamaan, ja Heim Heiderieter, niin onnellinen\nkuin hän muuten olikin, loi raskaan katseen eteensä.\n\nIltasin istuivat Eschenwinkeliläiset, miehet ja naiset rantavallin\nvierteellä kanervikossa, lapset leikkivät kanavan partaalla..Silloin\ntulivat nuo muukalaiset, ehkä kolme neljäkymmentä yhdessä jonossa,\nkuin parvi kaakattavia hanhia, pitkin tietä, eivät katsahtaneet\noikealle eikä vasemmalle, silmät olivat punaisten huivien peitossa\nja vilkahtivat vaan arasti seudun kansaan, jolta he riistivät leivän\nja kotiseudun. Oli omituista katsella, kuinka Eschenwinkelin pieni\nväki, joka oli kanavan partaalla, pilkkaili noita kulkijoita ja.\nHenrik Schütt, ainoa heistä, joka kerran elämässään oli lukenut\nindiaanikertomuksen, väitti, että tuommoisia ihmisiä pyydystäisi hän\nAmerikassa lassollaan, ja antaisi niiden tehdä työtä pellollaan. Naiset\nkanervarinteellä antoivat sukankudintensa tuokioksi vaipua syliinsä,\nja miehet purasivat ajatuksissaan piipunvarteensa, siten antoivat he\nvaieten ja huomautuksia tekemättä, ainoastaan tarkaten silmillään,\njoukkueen mennä ohitsensa. Jälkeenpäin puhelivat he ehkä hetkisen\nyleensä vaan, että he vaativat elämältä enemmän kuin nuo, jotka\nkatosivat Strandigerkartanon jalavain varjoon: että he, saksalaisina\nmiehinä, eivät osaisi laumoissa tehdä työtä voutien katsannon alla, ja\nettä onnettomuus oli siinä, siinä juuri, ett'ei heillä itsellään ollut\nomaa maata, että maanomistajat itsekin ympäristöllä sanoivat, että\nsemmoinen työmies, jolla on itsellään maata, on uskollisin ja paras, ja\nettä vanha työläisväestö yhä tyystemmin häviää maasta ja että muuttaa\nhuonompaa väkeä sijaan, ja että työväki saa vieraassa maassa sitä, jota\nkotimaa siltä kieltää: omaa maata!\n\nNäistä asioista keskusteltiin tyyneesti ja yksinkertaisesti, ilman\nkatkeruutta ja kiivautta.\n\nHei Probislav! sinä, joka ketteräjalkaisena hiivit Wodaninkukkulalle!\nEivät silloin antaneet rauhassa sinun asua majoissa, jotka eivät\nkuuluneet sinulle, ja maalla, joka ei ollut omaasi. Sait niskoihisi\ngermaanilaisista nyrkeistä, saksilaisista kirveistä! Oli toinen aika\nsilloin. Probislav!\n\nAinoastaan jos Schütt, viinapullo takin taskussa, oli paikalla, silloin\nsai kuulla katkeria tuimia sanoja: kotiseudun pyhää nimeä mainittiin\nhalveksuen, isänmaata pilkattiin ja keisarin nimeä tallattiin\njalkoihin. Mutta kukaan muu ei puhunut semmoisia sanoja kuin tuo Peter\nSchütt, Tuomas Schüttin, juomarin pojanpoika.\n\nToisinaan tuli Heim Heiderieter alas vallin kuvetta, ja Eva liittyi\nnaisten seuraan. Hän oli suosittu siellä, sillä hän oli luonnollinen\nja yksinkertainen, ja kertoi vaatimattomasti hyvistä ja pahoista\npäivistä, joita hän oli saanut kokea, ja siitä kaukaisesta ihanasta\nmaasta, jossa hän oli syntynyt, ja tuosta ensimmäisestä matkastaan\nHolsteiniin. Heimillä taas oli suuri Yhdysvaltojen kartta polvillaan,\nja ympärilleen muodostui todellinen tungos ihmisiä ja savua: hän oli\nnimittäin maineessa, että hän tunsi jokaisen pienimmän karjapolunkin\ntuolla puolen valtameren: ja hänelle asetetuin vaatimuksia, jotka, jos\nhän olisi voinut tyydyttää niitä, olisivat oikeuttaneet häntä pääsemään\nkunniajäseneksi mihinkä maantieteelliseen seuraan hyvänsä.\n\nNaisten puolella selitti vanha Thiel eukko, istuen nahkatohveleissaan\nkanervamättäällä, jo kahdettakymmenettä kertaa, miks'ei hän lähde\nmukana Amerikaan. \"Ensinnäkin se meri, lapset! Minua kauhistaa, kun\najattelenkin jo. Ja sitte tuo kuukautinen eläke Henrikin jälkeen.\nLähtisinkö minä maasta, jonka edestä hän on kuollut? Ja sitte Thielin\nja lasten haudat. Viisi lasta, Eva! Oletko nähnyt ne jo? Jokaisella on\npieni puuristinsä. Telsche Spieker lupaa kyllä pitää huolta niistä, ja\nsen hän kyllä tekeekin, kun hän kerran on luvannut; mutta kun ajattelen\nsitä sentään paremmin, niin näkevät he mieluummin, että teen itse sen.\"\n\nSiten puheli hän. Silloin alkoivat toiset kehoittaa häntä. \"Mutta\nolisihan sinulle kovin hauskaa, Thiel eukkoseni, saada nähdä\nlastenlapsesi.\"\n\nSilloin alkoi hän puhua lastenlapsistaan. \"Niitä on jo ehkä\nkuusitoista, Eva. Niitä tulee aina kaksi joka vuosi lisään. Minullahan\non siellä neljä tytärtä, Eva.\"\n\nJa yht'äkkiä vilkastui hän ja kohotti ääntään: \"Ell'en pidä silmällä\nPellwormeria, menettää se vielä vanhoilla päivillään järkensä ja lähtee\nmukaan Amerikaan. Kaiket illat istuu hän virsikirjan ääressä ja veisaa\nvirttä numero 422, ukko höperö!\"\n\nTelsche Spieker, joka istui Evan vierellä, kääntyi eukkoa kohden: \"Älä\nsano siten, Thiel eukko. Pellwormer ei kai itse ajattele lähteä maasta,\nmutta hän ajattelee niitä, jotka lähtevät.\"\n\n\"Jättäkää Pellwormer rauhaan, hän on ihminen Maria Landtin maata!\"\n\n\"Maria Landtin!\"\n\n\"Oi, että hänen pitää levätä kirkkotarhalla nyt!\"\n\n\"Frans Strandiger on toki muuttunut vakavammaksi.\"\n\n\"Poika, käyppäs noutamassa virsikirja: se on laatikossa. Älä nikso\nsormiasi!\"\n\n\"422...\" Heim luki kuuluvalla äänellä vanhan matkavirren.\n\n\"Näetkö nyt. meitä ajattelee Pellwormer...\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus.\n\nSitte tuli taaskin joku Heimin luokse ja kielisepän piti kääntää\nvapaapiletti, joka, huolellisesti paperiin käärittynä, vedettiin esiin\npovitaskusta. Kummastellen ja tyytyväisinä kuulivat he sen sisältöä.\n\nToiset taas puhelivat kaikki yhteen mylläkkään: talouskaluista, joita\nkannatti ottaa mukaan, kinkusta, joka oli uunissa savuttumassa ja jonka\npiti mukaan, sukulaisten olosuhteista ja toiveistaan. Ja tätä jatkui,\nkunnes aurinko laski.\n\nJa jos joku olisi kuunnellut tarkkaavasti, olisi hän yhä uudestaan\nkuullut lausuttavan samaa sanaa: Maata! Maata! Niin, se sana on\nlausuttu monta kertaa näinä hiljaisina toukokuun päivinä kankaan\nrinteellä, etelään Nummitalosta.\n\nSilloin laski aurinko vallin taakse. Se kultasi meret ja maan ja kätki\nihmisten silmiin, jotka istuivat kanervikossa, lämmintä loisteita.\nKaikki katselivat sitä kohden: sitte erosivat he toisistaan. Neljän\nviikon kulutuin ovat he istuvat, yksi sen toinen tämän farmin ovella ja\nIowan aaltoisain kukkulain taakse on laskeva aurinko, sama aurinko kuin\nnytkin, mutta kuitenkin vieras.\n\nKahta tuttavistamme ei sentään koskaan näkynyt kankaalla. Hinnerk\nElseniä ja Anna Wittiä... Anna Witt istui matalassa tuvassa ja\nneuloi kaiket päivät vaatekappaieita, jotka hän aikoi ottaa mukaansa\nAmerikaan, hän aikoi nimittäin myöskin Amerikaan, hän yksin kaikista\nWitteistä, huolien kalvaama tyttö, suruisa matkaaja. Hinnerk Elsen\nei välittänyt hänestä; hän oli lyhyesti sanonut vaan, ett'ei tyttö\nollut kyllin kunnollinen hänelle. Hän oli samoinkuin Annakin jättänyt\npalveluksen Strandigerkartanossa ja työskenteli nyt eräässä tienteossa\nparin tunnin matkan päässä, ja meni hän harvoin Annan ikkunan ohitse\nvanhan Thiel eukon luokse, joka jo useat vuodet oli hoitanut hänen\npesuaan. Kun Anna näki hänet siinä, kun hän ylpeänä ja jykeäniskaisena,\nkatse luotuna suoraan eteenpäin, meni ohitse, vaipui päänsä syvemmälle,\nkunnes se lepäsi pöytää vastaan, ja koko ruumiinsa hykähteli tuskan ja\nitkun kouristamana.\n\nSunnuntaiaamuna, lähtöpäivänä oli pieni kirkko täytenään väkeä,\nsillä tiedettiin, että muuttajat tänään tulisivat pyhälle\nehtoolliselle..Samoin tiesivät kaikki, että pastori Frisius tänään\npitäisi erikoisen saarnan. Hänellä oli tapana käsitellä tapahtumia,\njotka liikuttivat seurakuntalaisten mieliä, Jumalan sanan valossa.\n\nMutta nyt tiedettiin, että hän sitten muutaman päivän oli kipeänä.\nKohta puheen jälkeen, jonka hän oli pitänyt Maria Landtin haudun\nääressä, oli hän tullut niin heikoksi, ett'ei hän ollut voinut ilman\napua mennä kirkkotarhalta kotiin, ja illemmällä sai hän kovan kuumeen.\nSiitä asti oli hän sairastellut, eikä ollut voinut liikkua ulkona,\nhänen muuten niin kirkkaat silmänsä olivat sameat ja laimeat, hän\nnäytti niin vanhettuneelta ja oli aina syvissä ja, kuten näytti,\nsuruisissa ajatuksissa. Joka ilta sai hän kuumetta, joka kiusasi häntä\naina sivu puoliyön.\n\nPellwormer, joka toisinaan kokosi kolehtia, tuli pappilasta käsin, ja\nmeni käytävää pitkin ja ilmoitti oikealle ja vasemmalle, että pastori\noli kipeä, mutta että hän sentään kohta tulisi ja puhuisi alttarilta\nmuuttajille; sitte jakaisi hän pyhän ehtoollisen.\n\nKohta hänen jälissään tulikin pastori, hän näytti väsyneeltä, ja\nkalpealta, ja kun oli laulettu matkavirsi, piti hän alttarilta puheen\nmuuttajille, jotka vaimoineen ja lapsineen istuivat ensimmäisillä\nkolmella etupenkillä, kaikkiaan nyt kolmekymmentäneljä henkeä, sillä\nkylästä oli liittynyt heihin neljä. Kaikki olivat tulleet, myöskin\nSchüttin perhe. Tämän vaimo istui masentuneena ja itkettyneenä\npenkissään, lapset näyttivät säikähtyneiltä, isä itse ei ollut tullut.\nHän oli tänä aamuna ilkkunut ja sadatellut. \"Vanhan Jumalan ja vanhan\nkodon riisun yltäni, kuin kelpaamattoman takkirähjän ja ostan itselleni\nuuden: ne lienevätkin tuolla puolen valtameren hyvin helppohintaisia.\"\nDwengerit olisivat myöskin mielellään lähteneet maasta; mutta he eivät\nolleet saaneet vapaapilettiä, nyt olivat he vuokranneet kylässä,\nlähellä kirkkotarhaa itselleen asunnon, samassa rakennuksessa, joka\nnyt on heidän omansa ja jossa nyt sijaitsee raittiusseuran huoneusto,\njonka esimiehenä nyt. jo vuoden päivät on ollut Kristoffer Dwenger.\nReimer Witt oli tänään aamulla aikaiseen tullut Flackelholmista, oli\nensiksi toimittanut erään kirjeen perille Heimille ja oli nyt kirkossa,\nnauttiakseen viimeistä kertaa pyhää ehtoollista tyttärensä kanssa. Tämä\nistui naisien puolella Telsche Spiekerin rinnalla, oli hyvin itkettynyt\nja näytti melkein epätoivoon vaipuneelta.\n\nThiel eukko istui paksussa mustavillaisessa päällyshuivissaan, ähkyen\nja puhkuen, ja antoi kyynelkarpaloiden valua pyyleitä poskiaan. Hän oli\nviime tilassa päättänyt lähteä mukaan. Nyt kamppaili hänessä koti-ikävä\nja muisto haudasta Metzin luona halun kanssa saada nähdä amerikalaisia\nlastenlapsiaan; ja hän olisi ollut ihan mennyttä ja menehtynyt, häntä\nkun ahdistivat niin monet ja monellaiset ajatukset, ell'ei hän olisi\nollut niin vahva sielultaan ja ruumiiltaan. Hän oli sitäpaitsi,\nkysyttyään ensin neuvoa Heim Heiderieteriltä, päättänyt lähteä matkalle\nnahkatossuissa, jotka suutari Ketels oli tehnyt. Lisäksi oli hän\nerään kirjeen kautta Iowasta saanut kuulla, että tyttärensä Therese,\noltuaan kuusi vuotta Kaliforniassa, oli edellisenä kesänä siirtynyt\nAustraliaan. Tämä uutinen oli saanut hänen hämminkinsä täydelliseksi,\nsillä hän ei ollut vielä ikinä kuullut mainittavankaan Australiaa ja\nHeim oli turhaan koettanut turvekorun avulla, jota hän maapallona piti\nkohotetussa kädessään, tehdä hänelle selväksi, missä tämä merkillinen\nmaa oli.\n\nMaastamuuttajain takana istuivat sukulaiset ja naapurit kylästä,\nniiden joukossa Pellwormer pitkässä ja ahtaassa, hihoista hiukan\naukileikatussa takissa, semmoisessa, joka oli muodissa neljäkymmentä\nvuotta sitten, ja mustasilkkisessä kaulahuivissa. Ihan takana,\nurkulehterin alla, istui Hinnerk Elsen mustassa takissa ja valkeassa\nkauluksessa, jäykän suorana ja säntillisenä, kuten aina. Ainoastaan\nsilloin tällöin kääntyi hän hiukan syrjäänpäin, ja katseli kaula\nkurkotettuna Anna Wittiä kohden ja nosteli silmäkulmiaan ja näytti ylen\nkunnialliselta.\n\nHeiderieterien penkissä taas istui goottilaisilla kulmapilareilla\nvarustetun tammioven takana Heim, rinnallaan Eva Walt mustavillaisessa\npuvussa, myrttiseppele tummilla hiuksillaan. Maastamuuttajat olivat\nnimittäin sanoneet: \"Vietä hääsi, Heim, ennenkuin lähdemme.\"\n\nSilloin oli Heim sanonut Evalle: \"Kuule... meidän pitää viettää häämme\nmatkasunnuntaina. Mitä tuumit siihen?\"\n\nEva oli jo ovessa eikä kääntynyt taakseenkaan ja sanoi ripeään\ntapaansa: \"Kuinka haluat vaan, herra!\"\n\nHeim oli juossut hänen jälkeensä: \"Olen tuuminut sitä. Kutsuisimme\nmuuttajat sunnuntaina päivällisille?\"\n\n\"Suurelle välikölle! Jauhopiirakkoja ja silavaa! Kaikki on tuumittu jo\nja järjestyksessä.\"\n\nSilloin oli Heim ensiksi luonut häneen ihmettelevän ja ihailevan\nkatseen, sitte oli hän, iloisena kuin koulupoika, lähtenyt juosta\nsäärystämään kankaan kuvetta alas ja kutsunut kaikki sunnuntaina\npäivällisille.\n\nPastori Frisius seisoi alttarin edessä ja puhui kodista ja\nkotiliedestä, kasteesta ja häistä ja haudoista Idstedtistä ja\nGravelottesta, lapioista ja ojista, ruskeasta kankaasta ja vihannoista\nsäikistä ja tummanvärisestä kanavasta niiden välillä, hiestä ja.\nkänsäisistä käsistä. Vanhemmille sanoi hän, ett'eivät he voisi unohtaa\nkotiseutuaan, nuoremmille, ett'eivät he saisi unohtaa sitä. Hän puhui\nHänestä, joka on mertenkin herra, jonka käsi ulottuu meren tuolle\npuolenkin, Iowaankin, jonka käsi ulottuu joka ihmisellekin; jonka silmä\nseuraa hänen vaeltavia lapsiaan.\n\nHän puhui vaelluksista. \"Kuinka kaikki etsivät helmiä. Ensin lapsina\nhiekasta, sitte nuorukaisina ilmasta, miehinä maasta, sitte viimeksi\nmaan povesta. Mutta kaikki olemme lähetetyt matkalle etsimään ennen\nkaikkea erästä kallisarvoista helmeä, puhdasta kuin jumalansilmä,\nkirkasta kuin auringonsilmä, suloista kuin äidinsilmä. Tämä helmi on\ntaivaan valtakunta. Halu saada maata ajaa teidät kotiseudultanne, älkää\nunohtako iäistä maata.\"\n\nSitte puhui hän vielä lyhyin koruttomin lausein kristinuskon\nsisällöstä, kauneudesta ja voimasta. Hän puhui koruttomasti ja\nyksinkertaisesti, käyttäen niitä voimakkaita sanoja ja käsitteitä,\njoita kuulijansa ymmärsivät. Olisi joku muukalainen ollut kirkossa,\nolisi hän voinut tarkalleen sanoa: \"Tuolla tapaa elävät nuo ihmiset.\nTuota työtä ovat he tehneet! Tuossa on heidän rakkautensa ja tuossa\nheidän toivonsa!\"\n\nSen jälkeen menivät kaikki alttarin ääreen, viimeksi Heim ja Eva. Kun\npastori Frisius oli yhdistänyt heidän kätensä, voi hän enää vaivoin\npysyä pystyssä. Tukien itseään Pellwormerin käsivarteen meni hän\nkirkkotarhan poikki kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoivunlehvillä koristetussa tuvassa seisoi Heim ja kutsui miehet\nsyrjään ja sanoi: \"Minulla on teille terveiset Andrees Strandigeriltä:\nja nähdäksenne, että häntä pahoittaa, mitä on tapahtunut\nStrandigerkartanossa, antaa hän jokaiselle teistä naineista viisisataa\nmarkkaa ja jokaiselle naimattomalle kaksisataa. Myöskin sinulle, Anua.\nTässä, lapseni, äläkä itke enää! Kätke ne hyvin! Hän pyytää, ett'ette\najattele liika ankarasti hänestä.\"\n\nKaikki nyökäyttivät päätään, sanoivat jonkun suopean sanan ja\nlähettivät hänelle terveisensä ja lupasivat kirjoittaakin hänelle\nsiellä.\n\nSitte istuutuivat kaikki pitkän pöydän ääreen, joka ylettyi tuvan\ntoisesta päästä toiseen, ylimpänä istuivat Heim ja Eva, oikealla heistä\nReimer Witt, vasemmalla Haller, sitte Pellwormer, sitte muut: lapsia ja\nvanhempia sekaisin. Telsche Spieker juoksi edestakaisin, kantoi ruokia\nja laski olutta tynnyristä. Kun olivat nauttineet jonkun suupalan,\nlaskivat he oikean kätensä, jossa oli kahveli, polvelle ja tarttuivat\nolutlasiin.\n\nMuut Eschenwinkeliläiset ja lähemmät tuttavat kylästä, jotka jäivät\nkotiin, seisoilivat tiellä tai avoimella ovella, tai tulivat he\naterioitsevien luokse, asettuivat heidän taakseen ja juttelivat yhtä\nja toista. Vanha Gruhlmummo hiekkatien varrelta tuli tänään viimeistä\nkertaa kylän läpi, hän tuli nojaten sauvaansa ja toi kirjeen ja\nterveiset, pojalleen Davenportissa. Kirje ja terveiset toimitettiin\nkyllä perille, mutta kun poika sai lukea kirjeen, lepäsi äitinsä jo\nmaan povessa.\n\nAurinko lähetteli lämpimiä, välkkyviä säteitään tupaan. Usein kääntyivät\nhe katsomaan ulos. Siellä kaukana lepäsi ja väilyi aava meri. \"Huomen\nillalla olemme, aalloillasi.\"\n\nEi kuulunut äänekkäämpää naurua, eikä virkattu yhtään äänekkäämpää\nsanaa, ei pidetty ainoatakaan puhetta. Ainoastaan Heim nousi ylös ja\nkohotti lasiaan ja sanoi kasvut kalpeina: \"Jumala olkoon kanssanne!\" ja\nteki liikkeen kädellään ja istui alus. Opettaja Haller nousi myöskin\nylös ja aikoi kai puhua enemmänkin, mutta sanoi ainoastaan: \"Olette\nmelkein kaikki käyneet minun edessäni koulua, ja saaneet tuntea\nminun keppiäni.\" Edemmälle hän ei päässyt, mutta kohotti uhkaavalla\nliikkeellä kättään, niin että kaikki ymmärsivät häntä. Nytkähteli\nvoimakkaasti suunsa ympärillä, ja silmänsä uiskentelivat yht'äkkiä\nkyynelissä.\n\nKun muutenkin vaihtoi sanan vierustoverinsa kanssa, rykäsi ensin\nkurkkuaan ja yski. Oli kaikista, kuin puhuisivat he vierasta kieltä ja\nkuin kuuluisi kurkustaan vierus nimi, he katselivat toisiaan kalpein\nkasvoin, ja jokainen tiesi, mitä toisen sielussa liikkui.\n\nKangaskukkulalta, etelään Heimin talosta loivat he viimeisen silmäyksen\nmaille ja hietikolle ja merelle. Kotiseutu heittäysi vielä viimeistä\nkertaa heidän rintojaan vastaan, hyväili ja syleili heitä, ja heidän\noli vaikeata sysätä se luotaan ja sanoa: \"Me lähdemme, emmekä enää\npalaa lakaisin.\"\n\nSitte lähtivät kaikki kylätietä asemalle.\n\nVanha Pellwormer asteli lasten joukossa, nuori Rohde isänsä rinnalla.\nÄitinsä oli jäänyt kotiin.\n\n\"Vie terveiset veljillesi ja sisarillesi!\" sanoi vanhus.\n\n\"Isä, nyt jäätte te yksin.\"\n\n\"Niin, se on maailman menoa.\"\n\n\"Isä... sano, mitä aiotte tehdä iltaisin? Sanomalehtihän tulee vaan\nkahdesti viikossa. Sinä poltat piippuasi ja äiti kutoo sukkaa; mutta\nmistä puhutte keskenänne? Ja kenelle kutoo äiti?\"\n\n\"Tuleehan hiljaisempaa meillä. Äiti on joka kerta muuttunut\nhiljaisemmaksi, kun joku teistä on lähtenyt. Molemmat ensimmäiset\nlapsemme menetimme me, sitte lähti Henrik kuudentoista vuotiaana pois,\nsitte molemmat tytöt, sitte Jürgen ja nyt sinä.\"\n\n\"Aiotteko ehkä tulla perästä?\"\n\nVanhus ravisti päätään: \"Äiti ei jätä hautoja, eikä kylää. Hän on\nsyntyisin täältä.\"\n\nPoikaa kuristi kurkusta: \"Oletko huomannut, että äidin hiukset ovat\nihan harmaat?\"\n\n\"Olen, etkö sinä? Äiti ei kestä paljoa. Hän kärsi liiaksi\nsynnyttäessään sinut.\"\n\n\"Vasta tänään huomasin hänen harmaat hiuksensa... Kun vain tietäisin,\nmitä illat teette?\"\n\n\"Älähän siitä huolehdi!\"\n\n\"Kun istutte niin hiljaa, ja äiti katsoo ja tuijottaa eteensä\nlattiaan... sillä mitään kudottavaa ei hänellä tosiaankaan enää ole!\"\n\nHe astelivat tuokion rinnakkain. Nyt tuli tientaite, josta viime kertaa\nnäki kodon.\n\n\"Isä... minä juoksen vielä nopeasti takaisin ja katson, mitä äiti\ntoimittaa.\"\n\nJa hän juoksi takaisin ja astui sisään avoimesta ovesta ja katsahti\ntupaan, eikä nähnyt häntä. Kyökissä hän istui tiilikivisen lieden\nääressä, istui hiljaa kumarassa, kädet ristissä sylissään, hiljaiset\nsilmät tuijottivat tyhjästi eteensä ja hiuksensa olivat harmaat.\n\n\"Äiti! Minä... minä jään tänne sinua luoksesi, vaikk'en sitte ikinä\nsaisikaan maata ja hevosia. Minä en voi jättää sinua yksin.\"\n\nJa kuu poikaa ei kuulunut takaisin, palasi isä myöskin ja löysi äidin\nja pojan istumassa lieden ääressä, ja ensikertaa siitä asti kuin hän\nei enää ollut lapsi, oli poika laskenut käsivartensa äitinsä kaulan\nympärille.\n\nJa niinpä jäi Wilhelm Rohde kotiin, koska hän arveli, ett'ei äidillä\nolisi mitään tekemistä, jos hän lähtisi. Hänellä on nykyään uusi\ntupasensa metsän etelärannalla ja omistaa hän siellä puolentoista\nhehtaaria nummimaata, jonka Andrees Strandiger on helpoilla ehdoilla\nmyynyt hänelle, ja lähtee hän joka aamu päivän sarastaessa kankaan\npoikitse päivätyöhön Strandigerkartanoon. Isänsä ei saavuttanut\nkuudettakymmenettä ikävuottaan -- vatsuri Metzin luona oli murtanut\nhänen elinvoimansa -- mutta äitinsä, vanha valkohapsinen vaimo, asuu\nhänen luonaan, ja nyt hänellä on kylliksi tehtävää, sillä Bertha Witt,\njonka kanssa hänen poikansa on mennyt naimisiin hyvin nuorena, on\nantanut tälle jo kaksi lasta.\n\nAsemalla soitteli Schütt harmonikallaan, jonka hän oli ottanut mukaan,\njotain iloista renkutusta, ja lauloikin soittonsa mukaan. Mutia se ei\nollut kenenkään mieleen, ja Heim otti koko soittimen pois häneltä ja\nsanoi eräälle toiselle, joka ei lähtenyt makaan:\n\n\"Soita sinä: 'Schleswig-Holstein, merien lapsi'!\"\n\nSiihen yhdyttiin. Neljännen värssyn lauloivat muutamat kotiinjäävistä:\n\n    Heikoissakin voima Herran\n    Suuri on, kun uskoo vaan.\n    Luota Hänen, niin saa kerran\n    Venees' rauhan valkamaan!\n\nPoismuuttavat kuuntelivat, katse maahan luotuna sitä, ja sovittivat\nsanat itseensä.\n\nSilloin tuli juna.\n\nSuruisimmat olivat Anna Wittin hyväiset; hän ei voinut irroittautua\nisästään. Lopulta tarttui Schütt, joka oli hiukan juovuksissa,\nja nauroi meluten ja käski viedä terveiset tuolle niin sanotulle\n\"kotiseudulle\", tylysti itkevään tyttöön ja sysäsi hänet vaunuihin\nsisään. Juuri silloin astui Hinnerk Elsen hieman liikutettuna asemalle\nja näki tämän kohtauksen. Juna lähti. Ikkunat olivat täynnään\nhyvästijättäviä kyyneleisiä silmiä. Anna Wittiä ei näkynyt missään.\n\nTänä iltana oli Eschenwinkelissä ja kankaalla hiljaista. Kaikki olivat\nkotonaan ja puhuivat päivän suuresta tapauksesta.\n\nHeim ja Eva palasivat kotiin kankaan poikitse, kasvonsa olivat vakavat,\nmutta niillä kuvastui sentään iloinen liikutus. Hääpäivä oli vakavampi\nkuin he olivat, kuvitelleetkaan. Tuo sanaton tuska, jonka he olivat\nnähneet kuvastuvan niin monilla, muuten niin vakavan ilmeettömillä\nkasvoilla, oli koskenut heitä sydämeen. Vasta rauha, joka lepäsi\nhiljaisen kankaan yllä, palautti heidät ihanaan nykyisyyteen ja omaan\noloonsa.\n\n\"Kesän pitää sinun tehdä ulkona työtä. Heim, kaiket päivät ja oikein\nahkerasti! Ainoastaan iltasin saat hät'hätää kirjoittaa jonkun\najatuksen paperille.\n\n\"Vai niin...!\"\n\n\"Mutta kun tulee talvi, pidän minä rengin kanssa huolen koko talosta.\nSilloin suat istua kirjoituspöydän ääressä...\"\n\n\"Niinkauan kuin sitä riittää.\"\n\nEva ravisti hänen käsivarttaan: \"Älä keskeytä minua! Niinpä siis...\nsinun pitää kirjoittaa jotain kunnollista! Ei mitään tuommoista\ntyhjää tuulta! Vaan jotain vakavaa! Jotakin, johon voi tarttua käsin\nilman että se särkyy. Synnistä ja huolista pitää sinun kirjoittaa,\nkotiseudusta ja isänmaasta, uskollisesta rakkaudesta ja rehellisestä\ntyöstä. Jotain tuommoista oikeata saksalaista ja korutonta, kuin Reuter\nja Freytag ovat kirjoittaneet, jotain koko suurelle kansalle, jota\nlukee mielellään sekä sivistynyt että kansan mies.\"\n\nHeim aikoi taaskin keskeyttää: mutta kun taaskin ravistettiin\nkäsivarttaan, niin tyytyi hän mutisemaan ainoastaan itsekseen, mitä\noli aikonut sanoa hänelle: \"Tuopa tarttuu voimakkain käsin Nummitalon\nohjaksiin.\"\n\n\"Näetkös...\" jatkoi Eva, \"tuo mitä tänään olemme saaneet nähdä. Tuo ero\nkotiseudusta, se on oikea aitosaksalainen kuva. Samalla tapaa ovat jo\nmiljoonat saksalaiset jättäneet kotiseutunsa.\"\n\n\"Sinähän unohdat ihan tyystin, että on hääpäivämme tänään.\"\n\n\"Kuulehan toki, Heim! Voisithan valita aiheen kotiseutusi\nmenneisyydestä.\"\n\n\"Että kirjoittaisin historiallisen romaaninko vai?\"\n\n\"No niinkin.\"\n\n\"En ilkeä lukea edes, vielä vähemmin kirjoittaa.\"\n\n\"Luethan toki mielelläsi Freytag'ia ja Ekkehardtia?\"\n\n\"Hauskempaa luettavaa ovat silmäsi! Tulehan! Kuinka siro ja soma\nolet!... Laskehan edes kerrankin käsivartesi ympärilleni!\"\n\n\"En täällä. Heim.\"\n\n\"Ethän ole vielä kertaakaan tehnyt sitä.\"\n\n\"Sittemmin kotona, Heim.\"\n\n\"Tule, mennään kotiin! Aurinko laskee.\"\n\nEva kävi kovin verkkaan hänen rinnallaan ja pidätti häntä käsivarresta.\n\n\"Ilma on niin puhdas ja ihana ja taivas niin sininen... Perunat\ntaimivat hyvin nyt, meidän pitää jo ensi viikolla mullittaa ne. Kuule,\npaljoko luulet meidän voivan korjata hehtaarin alalta, jos tulee\nkohtalaisen hyvä vuosi?\"\n\n\"Se on huokoista, hyvää maata: sataviisikymmentä tynnyriä ehkä.\"\n\n\"Ja tynnyri?\"\n\n\"Sanokaamme nyt: kolme markkaa viisikymmentä pfennigiä.\"\n\n\"Tekee siis niin ja niin monta markkaa.\"\n\n\"Maamiehen, tyttöseni, pitää laskea kolmeen erään!\"\n\n\"Vai... niinkö??\"\n\n\"Niin, näet sä! Ensinnäkin, kun hän kylvää, taimiiko se?\"\n\n\"Ne taimivat!\"\n\n\"Sitte, jos taimivat, saadaanko korjuun!\"\n\n\"Vai... niin!\"\n\n\"Ja lopuksi kuu on korjattu, saako niistä mitään!... Näetkös, Eva\nlapseni! Tuollainen koroillaan eläjä taas! Hänen tarvitsee laskea vaan\nyhden kerran. Sakset tänne! Leikkaus! Ja rahat putoavat pöydälle yhtä\nhaavaa kuin saksetkin. Semmoisen rahamiehen olisi sinun pitänyt ottaa.\"\n\n\"Nuoren koroillaan eläjänkö? Ikävät pitkäpiimäiset kasvot...\nYönutussa... Katselee, kun palvelustyttö lakaisee lattiaa... tekee sen.\nkun kireälle ottaa, itsekin... hirveätä.\"\n\n\"Tulimmaista! Mistä olet tuon keksinyt?... Siispä olisi sinun pitänyt\nottaa joku virkamies. Silloin saa rouva joka kuukausi, ensimmäisenä\npäivänä kello puoli kaksitoista päivällä rahansa: tuossa Lotteni! ja\nherra ottaa siitä päältä jaon olutrahansa, jakaa rahat, täsmälleen!\"\n\n\"Ei! En ilkeä mitään virkamiestä, Muutamat juovat joka päivä olutta,\nja se on ihan hirmua: se tekee miehen tuhmemmaksikin. Heim! Toiset\ntaas lukevat aina sanomalehtiä. Mitä hyvää on virkamiehen rouvalla\nmiehestään? Yöllä unissaankin ajattelee semmoinen asiakirjojaan,\nkoulujaan, tehtäviään, puheitaan, ravintolapöytäänsä. Usea heistä\nmuuttuu sitäpaitsi omituiseksi, kun tulee vanhemmaksi, usein juuri\nparhaimmat.\n\n\"Maamies... älä käy niin nopeaan. Heim... maamies on täydellisin\nmies. Tahtoo sanoa: hän voi olla sitä. Hän voi helpoimmin olla sitä.\nTietysti pitää hänen olla oppinut jotain, ja sentään ymmärtää elää\nyksinkertaisesti. Hänen pitää itse osata käsitellä lapiota, ja hänen\npihiä pitää kunnianaan itse käydä auransa jälissä tai kylvinsäkki\nolallaan maansa ylitse. Hän kunnioittaa vaimoansa, koska tämän äly ja\ntämän näppäryys pitävät koossa koko taloutta ja koska tämä ymmärtää\nkaiken parhaiten. Mies pitää ohjaksia ulkona, vaimo sisällä.\"\n\n\"Me olemme mies ja vainio! Kuinka somalta näytät!! Tule! Mennään\nkotiin!\"\n\n\"Maamiehen vaimolla... Älähän kiirehdi, Heim .. on vielä ihan\nvaloista... maamiehen vaimolla on miehensä aina lähellään, kuitenkin\nsiten, että hänellä on työnsä, niin ett'ei hänen läsnäolonsa koskaan\ntunnu rasittavalta, kuten sinä nyt, Heim, käsivarsillesi! No, käsi\npois! Hän ei koskaan ole tiellä, eikä hänellä ole aikaa pitkiin\npuheisiin. Ja illat istuvat he toisensa kanssa yhdessä ovella, molemmat\nväsyneinä, eivätkä ajattele vierailuja ja semmoista. Katselevat\nilta-aurinkoon vaan ja ovat iloissaan.\"\n\n\"Ja sitte menevät he nukkumaan! Tule, Eva!\"\n\n\"Palataan vielä kankaalle hiukan. Heim.\"\n\n\"Ei, Eva! Käänny takaisin nyt. Eva Heiderieter! Tuossa on talosi!\"\n\n\"Pitääkö meidän jo kotiin?\" Hän katsahti syrjään kankaalle, ja\nkasvoilleen heräsi suruisa ilme. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän Heimiä\nkohden, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\n\nSitte lähti hän hitaasti ja vaieten, käsi hänen käsivarrellaan,\nastumaan kotia kohden.\n\nKun he menivät vallin yli, tuli Hinnerk Elsen pitkin askelin, sammunut\npiippu kädessään ja lakittomin päin, puutarhan läpi heitä vastaan.\n\n\"Kuule, Heim\", sanoi hän kiihdyksissään, \"kävin juuri Telsche Spiekerin\nluomi: Reimer on jo palannut takaisin Flackelholmille. Ja Telsche\nSpiekerkin löylytti minut hyvänpaiväisesti, niin ett'ei minussa ole\nkovaa paikkaa enää. Hän sanoi, ett'en ole pitänyt huolta Annasta.\nMinä, sanoi hän, olen ollut huoleton ja renttu. _Minä_!\" Hän löi\nnyrkillään rintaansa vastaan. \"Tiedät, että hän osaa olla yht'aikaa\nsekä karkea että terävä! Tunnethan sinäkin hänet! Mutta tällä erää\noli hän yksinomaan karkea: hän on puinut nyrkkiä edessäni pöytään!\nHän sanoi, että olin aikonut olla sulhanen ja että olin käyttäytynyt\nkuin iso-isä. Perästäpäin tuli vielä Pellwormer paikalle ja teki asian\nvielä pahemmaksi. Telsche jyrysi, hän veisasi. Puhutuksi ei hän saanut\nSanaakaan, oli ihan mykkä, mutta veisata osasi hän! Aina vaan samaan\nsäveleeseen: 'Mont' on tähteä taivahalla'. Kummastelen, että takkini\nvielä on eheä, arvoni ja ryhtini on kaikki säpäleinä. Mitä sanot\nsiihen?\"\n\n\"Kuules, Hinnerk, kuinka tulit menneeksi Telschen luo? Siitä on pitkä\naika, kun olet astunut Reimerin kynnyksen yli.\"\n\n\"Minäkö? Noo, minähän menin kuulemaan, mitenkä hänen laitansa oikein\noli... millä mielellä hän... Anna.... oli ollut...\"\n\n\"Ah. vai siten! 'Kiitän sinua, Jumala, ett'en ole kuin toiset!'\nKunnollinen Hinnerk menee kuulemaan, kuinka epäkunnollisen Annan laita\noikein on!\"\n\n\"Ei, Heim! Tiedätkö... Tuo on tuhma juttu! Minun on surku häntä!\"\n\nHän loi silmänsä pahalla omallatunnolla Evaan. Tämä katsoi häneen\nvakavasti: \"Minä en tahdo puida nyrkkiä pöytään edessänne, Hinnerk\nElsen: mutta pyydän teitä, ajatelkaa, oletteko te joskus mitään\nrikkonut. Jos niin on luita, niin laittakaa taas kaikki hyväksi, siinä\nmäärässä kuin on mahdollistu.\"\n\n\"Niin... niin... tuossa kuulin nyt sentään taas järkevän sanan! Niin\nminäkin luulen: pitää saada kaikki järjestykseen taas.\"\n\n\"Hinnerk, se ilahuttaisi meitä suuresti!\" sanoi Heim ja kietoi\nkäsivartensa Evan vyötäisille. \"Tyttönen on naapurimme lapsi! Unohda,\npoikaseni, mitä on tapahtunut.\"\n\n\"No, hyvää yötä siis! Olipa hyvä, että tulin teitä puhuttelemaan. Hyvää\nyötä vieläkin kerta!\"\n\nHän heilautti hyvästiksi piipunvarttaan.\n\n\"Tahdotko tulta. Hinnerk?\"\n\n\"Minulla on tultu kyllin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin kolkutettiin erään talonpoikaistalon renkituvan\nikkunaan kylässä. Wilhelm Rohde, joka vielä oli valveilla vuoteessaan,\nhypähti ylös ja aukaisi ikkunan.\n\nHinnerk Elsen seisoi ulkona pimeässä.\n\n\"Kuule. Wilhelm... satun juuri ohitse tästä ja palaan vasta lauantaina,\nehkä en silloinkaan. Haluaisinpa tietää, mitä seisoo piletissäsi.\nEhkä on sinulla myöskin jonkinlainen passi? Ehkä lähden minäkin tästä\ntuonnempana Amerikaan.\"\n\n\"Niin, sehän on hyvin selvä juttu, sinähän et ole ollut sotamieskään.\nSilloin ei ole mitään vaikeuksia. Odotas!\"\n\nKohta sen perästä oli hän taaskin ikkunassa, kädessään muutamia\npapereita. \"Et voi lukea niitä\", sanoi hän. \"Mutta ota ne, minä en\ntarvitse niitä.\"\n\n\"Oletko maksanut jotain niistä?\"\n\n\"En.\"\n\nHinnerk Elsen hävisi yöhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHampurin satama oli seuraavana aamuna vielä sumun peitossa, niin\ntiheän, ett'ei eroittanut laivojen mastonuoria: alhaalla harmaata\nvettä, yllä harmaata sumua, välillä epäselviä, tummia laivanrunkoja.\nRupesi heräämään ensimäinen aamuelämä, kaukaiselta rantakaijilta\ntoisella rannalla kuului jysäyksittäin raskaitten rattaitten jylinää,\naukaistiin joku purje, sumun seasta kuului kohta jälestäpäin\nrauhallista puhetta; laahustavia askeleita kuului katuviereltä.\n\nTuossa seisoo vanha siirtolaismajala, ränstynyt ja vanha, ikäänkuin\nhuolien kumarruttama... tai kuin vanha parittaja, joka seisoo tien\nvarrella ja harjoittaa ihmiskauppaa. Uneliain silmin katseli uusi\npäivä sen sokeihin ruutuihin, eikä voinut erottaa Anna Wittiä, joka\nensimmäisenä ja yksin oli tullut portaita alas, ja nyt oli kumartuneena\nlattialla ja hääräili tavarainsa kanssa. Hän etsi ja hääräili, ja etsi\nkuitenkin ainoastaan yksinäisyyttä.\n\nYlhäällä makuuhuoneessa alkoivat toisetkin liikkua: tunnin perästä piti\nastua laivaan.\n\nAnna istahti vaatenyyttinsä viereen puupenkille, katseli ympärilleen\ntuossa kolkossa huoneessa, tuki päätään kädellään ja itki.\n\nSilloin kuului ulkoa raskasta astuntaa, ovi avattiin ja eräs mies astui\nsisään, joka tähysteli ympärilleen huoneessa. Kun hän näki naisen\nnyytin vieressä ja kuuli nyyhkinän, meni hän sinne.\n\nAnna luuli, että se oli ravintolan isäntä, ja katsahti ylös. Silloin\ntunsi hän Elsenin. Tuskallisin pelokkain silmin katsoi Anna häneen.\n\n\"No... tyynnyhän tuosta!\" sanoi Hinnerk rutistunein äänin. \"Kaikkihan\ntulee järjestykseen ehkä vielä. Tuolla puolen valtameren vietämme\nhäämme.\"\n\nAnna Witt pudisti lohduttomana päätään, tuijottaen yhtä päätä häneen.\n\"Mitähän vielä tahdot? sanoi Hinnerk.\n\n\"Sinun... sinun pitää sanoa minulle...\"\n\n\"Mitä?... että olen syyllinenkö?\"\n\n\"Hinnerk!\" kirkahti tyttö... \"Ei! Ei! Sinun pitää sanoa, että kuitenkin\nvielä pidät minusta.\"\n\n\"Noh, niin! Enhän muuten olisi tullut tämmöistä pitkää matkaa. No,\ntulehan nyt... no... rauhoituhan toki tuosta!\"\n\nHetken perästä, kun tyttö hiukan oli tyyntynyt, sanoi Hinnerk:\n\"Omatuntoni on hirveän kipeä.\"\n\n\"Miksi niin, Hinnerk?\"\n\n\"Kun kävin karkeaksi Telsche Spiekerille, ja näytin Pellwormerille\ntähtineen tien, ja kun minulla on Wilhelm Rohden matkapiletti.\"\n\nAnna antoi päänsä painua.\n\nHinnerk Elsen veti piippunsa esiin, astui pöydän ääreen, ja sanoi: \"Ei\nedes tultakaan tässä luolassa.\"\n\nSiiloin löysi hän tikkuja, ja palasi taaskin istumaan hänen viereensä,\nja tulitikun valossa näki hän hänen kalpeat, tuskauneet kasvonsa.\n\n\"Noh!\" sanoi hän vielä kerran. \"Kaikkihan tulee järjestykseen vielä.\nHeimin Eva puhui kuin pappi. Pitää tehdä kaikki hyväksi taas, sanoi\nhän. Mutta tuo on perin kiperä historia: kun par'aikaa on toimessa\npuhdistaa yhtä puolta omaatuntoaan, niin syytää toiselle puolelle niin\npaljon tomua, että ihan tukehtuu. Aukaisen jonkun ikkunan.\"\n\nHän nousi ylös ja katsahti tyytyväisin kasvoin ulos alkavaan päivään.\nHetken perästä kääntyi hän taakseen. \"Se vaan karmii minua, ett'eivät\nne kaksituhatta markkaa sittekään ole täytenään vielä.\"\n\nAnna Witt oli taaskin polvillaan nyyttinsä vieressä ja sanoi:\n\"Minullahan ovat ne kaksisataa, Hinnerk, jotka Heim antoi minulle\nAndreeksen puolesta.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\n\"Niinpäs!\" sanoi Heim kymmentä viikkoa myöhemmin: \"Nyt on kaikki\nmuokattu ja kitketty; nyt ei työmme enää auta mitään, nyt on aika\nodottaa! Heipä hei, rouva Eva! Nyt valjastamme hevoset eteen ja ajamme\nFlackelholmille.\"\n\nEva nyökäytti päätään: \"Olen jo kauan tuuminut samaa, vaikka kulku\nmatalikon ylitse hiukan peloittaa minua. Näkisin mielelläni Ingeborgin\ntaas.\"\n\n\"Hän on paras ihminen... sinun jälkeesi.\"\n\n\"Kuinka luulet, tuleeko hänestä Andreeksen rouva?\"\n\n\"Vaiti siitä! Kahden asia, kolmannen korvapuusti. Marian haudalla ei\nvielä ole puhjennut ruusua.\"\n\n\"Kävin eilen siellä, se oli nupuilla.\"\n\n\"Jätetään tuo!\"\n\n\"Onko sinulla asioita Andreekselle?\"\n\n\"Ainoastaan eräs kirje pastorilta. Hän antoi tuoda sen minulle aamulla,\nkun tulin turvesuolta, hän kuuluu olevan kovin heikkona.\"\n\n\"Mies parka! Hän ei enää kestä kauvan. Onko sinulla mitään muuta asiaa\nsinne?\"\n\n\"Ei mitään. Esitän sinut rouvanani.\"\n\n\"Ja itsesi herrana!\"\n\n\"Ja sitten kysyn, voisiko hän mitenkään auttaa jälelle jääneitä\nEschenwinkeliläisiä. Heillä on nyt puolentoista tunnin matka\ntyöpaikalleen Diekkooger niemelle. Se on surkeata.\"\n\n\"Kuinka tuo kaikki kerran päättynee, oikein pelottaa minua usein!\nIngeborg Andreeksen kanssa Flackelholmilla, se on niin kiusallista,\nniin ajattelematonta, ja Frans Strandigerkartanossa, ja Andreeksen\näiti hiljaisessa huoneessaan... Frans istuu hänen luonaan välistä\ntuntikausia joka päivä, Heim!\"\n\n\"Pääasia on, että Andrees tulee voimakkaaksi ja Ingeborg hänen\nrouvakseen.\"\n\n\"Näytätpä sinä onnelliselta.\"\n\n\"Älä kuvittele mitään! Kuule!\"\n\nHeim nojausi takakenoon tuolillaan ja oikoili jäseniään. \"Onpas minulla\nnyt kerrankin hyvä omatunto\", sanoi hän. \"Kymmenen viikkoa piukkaa\ntyötä! Ja päällepäätteeksi kuherteluviikkoina! Jolloin muut ihmiset\ntekevät häämatkojaan.\"\n\n\"Olet tehnyt häämatkasi perunavakojen välillä. Kuinka arvelet,\nedistymmekö?\"\n\n\"Jos vain pysyn yhtä ahkerana ja järkevänä kuin tähän asti.\"\n\n\"Älä siitä huolehdi, rakkaani! Se on minun asiani se!\"\n\nHän sipaisi kädellään, jolla vihkisormus välkkyi, pöytäliinan yli, ja\nvilkautti häneen vallattomilla tummilla silmillään ja nyökäytti päätään.\n\nHeim nauroi: \"Oletpas sinä itsetietoinen!\"\n\n\"Semmoiseksi tekee edesvastuullinen tehtävä ihmisen.\"\n\nHeim kurotti kädellään pöydän poikki: \"Ulos!\" huusi hän. Ja kun Eva\nkatseli häneen nauraen, täyteläiset käsivartensa ristissä pöydällä,\nhypähti hän pystyyn.\n\nSilloin pakeni Eva kiireesti salista: sillä jos hän kerran sai kiinni,\nniin silloin ei päässyt vapaaksi niin ylen kohta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolenpäivän tienoissa laski nousuvesi ulos. Silloin lähtivät he Reimer\nWittin seurassa matalikolle. Matka tapahtui erittäin suotuisissa\nolosuhteissa, hevoset olivat erittäin ripeät ja voimakkaat, ilma\nkirkas ja selkeä ja puhalteli kevyt tuuli; mutta sittenkin tunsi\nnuori rouva sydäntään ahdistavan, ja kun he viimein näkivät edessään\ntuon yksinäisen maan, oli hän kovin hiljainen. Se lepäsi siinä edessä\nkuin viherjä lehti peilikirkkaan lammen pinnalla, jo läheni nimittäin\nnousuvesi ja koko matalikko välkkyili yhtenä ainoana auringonvaloisana\nvesipeilinä.\n\nIngeborg tuli majasta heitä vastaan. Eva näki hänet ja ajatteli:\n\"Kuinka vakavaksi hän on tullut ja kauniiksi.\"\n\nRaskaat vaaleat hiuksensa olivat yksinkertaisessa vaaleassa palmikossa\nniskalla, yllään oli hänellä musta pehmeä villapuku, väljä hame,\nja matalat mustanahkaiset kengät. Silmänsä olivat, vaikka kasvonsa\nolivatkin terveet ja verevät, syvällä kuopissaan, ja niiden yllä oli\nsuruisa mietiskelevä ilme. Kun silmistään lensi säteilevä katse kuin\nnuoli, ei se suuntaunut toisen silmiin vaan lenteli pelokkaana sinne\nja tänne, ja masentuneena turhasta etsinnästä vaipuivat kaari ja nuoli\nlopulta maata kohden.\n\nHeim meni hietasäikän poikitse Andreesta vastaan, joka läheni tasaista\nrantaa pitkin. Antje ja Reimer olivat lähteneet pyydystämään Dieksander\nsyvänteille rapuja illalliseksi.\n\nSilloin tarttui Ingeborg Evan käteen ja sanoi: \"Tulkaa kanssani majaan!\nOn vielä niin lämmintä, illennnällä menemme katselemaan saarta.\"'\n\nMajassa, kohta sisäänkäytävässä, sanoi Ingeborg: \"Heim on lapsesta asti\nollut ystäväni: pääsisin mielelläni teitäkin lähelle. Saanko sinutella\nteitä?\"\n\nEva istahti tuolille, joku seisoi pöydän vieressä ja katsahti tummine\nsilmineen Ingeborgiin ystävällisesti ja pyytävästä, ja lempeät huulensa\navautuivat hiukan, ikäänkuin aikoisivat ne kysyä: Ja nyt sano, mikä\nsinua painaa?\n\nIngeborg loi vielä kerran katseen tuohon köyhästi sisustettuun pieneen\nhuoneeseen, sitte solui pitkä vartalonsa polvilleen, ja hän laski\nmolemmat kätensä Evan syliin. \"Olen niin iloinen\", sanoi hän hellästi,\n\"että tulit. Olen jo niin kauan ollut täällä. Tässä nukun minä, tuossa\nAntje, miehet asuvat hirsihökkelissä tuolla. Naisen ääntä en ole\nkuullut muuta kuin Antjen yksitoikkoista, usein sekavaa puhetta, mutta\nnaiskasvoja en ole nähnyt, kuin hänen uskolliset sekaiset silmänsä. O,\nkuinka olen ikävöinnyt saada nähdä naiskasvoja. Kuinka olen iloinen,\nettä tulit.\"\n\n\"Tiedätkö\", sanoi Eva ja laski kätensä Ingeborgin olalle, \"tulin sinun\ntähtesi, sillä ajattelin: hän tarvitsee saada kuulla ystävällisen\nsanan.\"\n\n\"Sitä tarvitsen: minun pitäisi rohkaista toisia, ja itselläni ei ole\nrohkeutta, minun pitäisi jäädä tänne, ja minun pitäisi lähteä täältä.\nMinua kiusaa ajatella, mitä ihmiset mahtavat ajatella minusta. Sitä\ntahdoin valittaa sinulle. Sinä olet sisareni.\" Siten puhui hän ja kätki\npolttavat kasvonsa Evan syliin, ja rupesi tarkalleen kertomaan Marian\nkuolemasta.\n\n\"Lieneekö hän ollut tajunnassaan vai tajunnallaan?\"\n\n\"Tajunnallaan\", sanoi Ingeborg itkien. \"Hän oli sairas.\"\n\n\"Siispä on hän kuollut, koska tahtoi auttaa. Järkensä valo oli\nsammunut, ainoastaan rakkaus eli vielä.\"\n\n\"Niin Eva... siten se oli.\"\n\n\"Siispä arvelen, että teidän pitää unohtaa, mitä syyllisyyksiä tai\nlaiminlyömisiä mahdollisesti piilee takana, ja auttaa itseänne ja\nEschenwinkeliläisiä ja vieläpä Fransiakin, jos hän tarvitsee apua.\nSe oli Marian tahto, ja sitä teidän pitää pitää pyhänä. Ja iloitkaa,\nIngeborg, että sitä, mitä Maria vaatii teiltä, vaatii Jumala jokaiselta\nihmisellä, että nimittäin autamme ja holhoomme toisiamme, emmekä vihaa.\"\n\n\"Siispä pitää minun jäädä tänne?\"\n\n\"Niin. Niinkauaksi kuin hän tarvitsee tukeasi!\"\n\n\"Sinussa on jotain niin levollista ja rauhoittavaa, sydämeni rauhoittuu\nkolkuttamasta ja tyyntyy.\"\n\n\"Meidän pitää olla apuatarvitsevia Jumalan edessä, avuliaita ihmisten\nedessä.\"\n\n\"Aiemmin laulelin kuin leivonen Jumalan ja ihmisten edessä. Nyt kätken\nkasvuni kaikkien edessä.\"\n\nSilloin lohdutti Eva häntä sydämellisellä äänellään ja lempeällä\nkädensilityksellään. Sitte nosti hän hänet polviltaan ja sanoi: \"Tule\nmukaan, mennään miesten tykö.\"\n\nNe molemmat seisoivat säikällä: Heim hiukan pitempänä, muuten\nsamallaisia vartaloltaan, kookkaita, voimakkaita miehiä, jommoisia\nkasvaa Pohjanmeren liepeillä. Heimillä oli vaaleat hiukset,\nAndreeksella tummat; Heim hyvin suora ja harteva, Andrees hintelämpi\nja hiukan kumarassa, hän oli muuttunut paljon siitä, kun hän vuosi\nsitten oli seisonut Tübingeniläisessä ravintolassa. Heim katsahti kohta\nrouvaansa, jota hän jo oli kaivannut: \"Tule tänne ylös, lapseni!\"\nhuudahti hän. \"Täältä näet vaikka Englantiin.\"\n\n\"Kuuletko?\" sanoi Eva. \"Lapseksi kutsuu hän minua.\"\n\n\"Luulen\", sanoi Ingeborg, \"että kun olin pieni, hän piti minusta. Hän\noli silloin kookas pitkä poika. Sittemmin olemme aina olleet ystäviä.\nNyt olet sinä häntä lähinnä.\"\n\nEva vastasi miettivän näköisenä: \"Onpa sattunut ihmeellisesti, että nyt\nolen täällä onnellisena vaimona, näin kaukana kotiseudultani.\"\n\n\"Niin, elämässäsi on tapahtunut ihmeellisiä käänteitä.\"\n\n\"Mutta nyt on se pysyvä rauhallisena, hyvin rauhallisena; nyt en kohta\nenää voi vaeltaa kauas. Kun tulee talvi... olisi ihanaa, Ingeborg, jos\ntämän talven voisit olla Strandigerkartanossa ja joka päivä kävisit\nmeillä. Voi sattua, että tarvitsen apuasi.\"\n\n\"Koetanpa toimittaa siten, Eva. Olen ajatteleva sitä, mitä uskoit\nminulle.\" Ja hän silitteli pikaisesti nuorta rouvaa suulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli lempeä ja leuto. He istuivat penkillä, joka oli pystytetty\nylös säikälle, ja katselivat merelle, jonka ylle ilta laskeutui, kuin\nuni lepäävän ihmisen ylle. Vielä liikahteli meri ja työnteli valkeilla\njaloillaan vuoteen reunoja vastaan, rannan santaan, mutta kun ilta\nvajosi ylle, hävisi rantakuohu näkyvistä ja tuli hiljaisuus ja yö.\nAinoastaan silloin tällöin, kuin ääntelynä unessa, nousi sieltä heikkoa\nkohajointia. Kaukaa, milloin sieltä, milloin täältä, välähteli vaaleata\nvilkettä yöstä, kuin valkean kiiluntaa petoeläimen silmissä.\n\nKaikki istuivat äänettöminä rinnakkain. Eva oli kietonut käsivartensa\nIngeborgin vyötäisille. Heim istui Evan vieressä. Andrees Strandiger\nistui suolatynnyrillä, jonka hän eilen oli noutanut rannalta. Antje\nkyyristeli hiekalla, jolla vielä tuntui auringon lämmin: Reimer, joka\noli käynyt hevosia katsomassa, tuli verkalleen säikän kuvetta ylös.\n\nOli jotakin liikutettua ja juhlallista, jotain ylevää aattotunnelmaa\nkaikkien kasvoilla. Antje oli sitaissut valkean huivin ruskean\nkaulansa ympärille, ja Reimerilla oli pitkävartinen sunnuntaipiippunsa\nkädessään. Oli ensi kertaa, jolloin Flackelholmin asujamet viettivät\niltaa yhdessä.\n\nKeskustelu tosin ei sujunut. Antje kuunteli, kuinka hevosten kytkyimet\nkilisivät kauempana viheriällä lakeudella. Reimer Witt ja Andrees\nkatselivat mahtavaa laivaa, joka par'aikaa verkalleen ja ylpeänä,\nkuin mikäkin uiskenteleva kaupunki mennä jyskytti Norderelbeä alas.\nHeim, joka koko ehtoopuoleen ei ollut saanut tilaisuutta puhua kahden\nkesken Evan kalissa, koetti tavottaa hänen kätensä, mutta se otettiin\npois häneltä keveän puserruksen jälkeen. Ingeborg hengitti syvään ja\ntyyneesti ja katseli suurin, miettivin silmin eteensä. Hän oli hiipinyt\nihan lähelle Evaa, lepäsi melkein hänen rintaansa vastaan.\n\nSilloin kumartui Heim eteenpäin ja sanoi vilkkaasti: \"Lapset! Kerron\nteille menneistä päivistä! Antje, kuuntele tarkkaan nyt! Ja pysy\nhiljaa, Eva. Ingeborg, tarkista korvasi! Se on ollut talossani,\ntammiarkussa, ja isäni ei ole tietänyt siitä, enkä minäkään. Mutta\nvaimoni löysi sen, vanhan kirjan tukevine puukansineen, jonka paperi\noli yhtä karkeata kuin harmaatakin. Mitä siinä seisoo, sen on\nkaksisataaseitsemänkymmentä vuotta sitten pystyllä, sirolla käsialalla\nkirjoittanut Nummitalossa eräs oikea Heiderieter, sillä hän merkitsee\nitsensä: Henni Heiderieter, _cand. rev. min._ iältään kolmenkymmenen\nseitsemän vuoden vanha. Todellisena Heiderieterinä ei hän olekkaan\npäässyt edemmäksi kuin kandidaatiksi. Hän kertoo näin.\"\n\nJa hän kertoi sillä mukavalla leveydellä, joka on ominaista avaran\nWodaninkankaan omistajalle, ja sillä hupaisen rattoisalla tavalla,\njoka kietoi kuulijat kuin lempeään lievään ilmakehään. Ihmiset, ja\nlokit pesissään rannan hietiköllä, ja hiljainen viheriä maa ja keveästi\naaltouva rantavehnä olivat kuuntelijoinaan. Neuwerin majakka tähysteli\ntulisilmällään meren yli heitä kohden. Kaikki kuunteli ja iloitsi\nkuunnella kertomusta menneistä ajoista. Meri ainoastaan ärähteli\ntoisinaan kaukana. Sillä merellä oli suuri osansa tässä kertomuksessa.\n\nNytpä on taas tuo kalvas Hannu, tahtoo sanoa, hurja Pohja- ja murhameri\ntulvinut maiden yli, hyökännyt taloihin ja pakenevien ihmisien\njälkeen kuin koira, joka on tullut hulluksi ja syöksyy lammaslaumasta\nlammaslaumaan ja runtelee kaikki. Kolmasti on vierähtänyt sata\nvuotta siitä, kun meri viimeksi on niin riehunut ja temmeltänyt,\ntemmaissut kuohuihinsa ja nielaissut. Sitä ei ehkä tiedetäkään, kuinka\nmonta sataa vuotta on vierähtänyt siitä, kun meri hyökkäili säikkiä\nvastaan ja aallot loiskuivat sillä paikalla, jolla nyt on Nummitalon\nullakko-ikkuna. Ei! Silloin ei ehkä Nummitaloa vielä ollutkaan, silloin\nei vielä oltu kristinuskoa saarnattu näillä main, niihin aikoihin\novat Heiderieterit vielä ajaneet ratsuillaan kankaan poikki, ollen\nvielä vaeltajaväkeä, _genus hominum vagabundum_. Ja nyt on minun,\nHenni Heiderieterin, omilla silmilläni täytynyt katselin semmoista\nnäkyä ja _spectaculum'ia_. Näine käsineni, jotka eivät ole tottuneet\nsemmoiseen työhön, on minun täytynyt naulata päätyakkuna kiinni\nlaudoilla ja virua neljä tuntia kaltevalla katolla, kuin mikäkin märkä\nrääsy kuivausnuoralla, ja hurjistunut meri on reuhunut minua kohden ja\nkuroittanut käsiään kohdeni, noita kyllästymättömiä ahnaita käsiään.\n\n\"Kamalasti soivat hätäkellot, kun aamulla varhain kello neljän\ntienoissa ensimmäiset vaunut tulivat marskeilta, tulivat täynnään\nnaisia ja lapsia. Ikinä vielä en ole ennen nähnyt, kuinka naiset voivat\nolla rohkeita ja pelätä yht'aikaa, ja kuinka pienet lapset voivat\ntoimia kuin miehet. Eräs tuolia, alaalla marskeilla -- hänen talonsa\nylitse temmeltää nyt meri, -- antoi pojalleen, joka oli täsmälleen\nseitsemän vuoden vanha, suitset käteen: vaimonsa ei suostunut\njättämään häntä. Ja tämä poika ajoi koko vaunullisen pieniä lapsia,\najoi tulisessa ravissa puolitoista tuntia keskellä pimeätä yötä nuo\nneljätoista lasta marskien lävitse suoraan valoa kohden, jonka olimme\nsytyttäneet. Vielä näen edessäni, ja tuskin voin pidättää kyyneliäni,\nkuinka naiset ottivat nuo lapset, jotka olivat melkein kangistuneet, ja\nlikistivät niitä lämpimiä rintojaan vastaan, ja kuinka hän, joka oli\nseitsemän vuoden vanha, ei voinut irroittaa käsivarttaan, jolla hän\noli nojannut vaununpielukseen eikä sormiaan, joilla hän oli tarttunut\nkoviin ja kylmiin ohjasnuoriin.\n\n\"_Magister Johannes Jansenius_ siihen aikaan tämän pitäjän pastori,\noli nimittäin aikonut sytyttää tulen kirkontorniin: mutta olisipa\nsilloin Herran huone arvatenkin joutunut liekkien tervetulleeksi\nsaaliiksi, varsinkin senjälkeen kun myrsky viskasi pyökkihalot,\njotka oli asetettu rautapaadelle, ja lennätti kirkon yli. Silloin\nolen minä, Henni Heiderieter, jota samainen _magister_ niin usein\nja ankarasti on moittinut uneksijaksi, katso _lib. Mos. I. cap. 37,\nvers. 19_, laittanut rovion koivunoksista etelään Nummitalosta. Jossa\ntilaisuudessa poltin mustan takkini, jonka isävainajani on laitattanut\nminulle, ja joka on maksanut riikintaalarin ja kuusi killinkiä. Liepeet\npaloivat ihan turmiolle siitä, ja nyt on siitä syntynyt jakku.\n\n\"Niinpä saapui tänä ensimmäisenä kamalana yönä monia vaunullista väkeä,\nhevoset valkeina vaahdosta, ikäänkuin olisivat ne jo ensimmäisiä\nvalkovaahtoisin laineita. Monta tuli jalankin, kookkaita naisia,\nkalpein ankarin kasvonpiirtein, muutamilla ei muuta yllään kuin harmaa\npaita, käsivarrella ja rinnallaan lapsi. Kamalaa ja sanoin kuvaamatonta\non, mitä he kertoivat.\n\n\"Kahtena päivänä, jotka olivat yhtä ainoata hurjaa hyökyä ja tulvaa,\nsortui silmäimme edessä marskeilla kolme kirkkoa, ja enemmän kuin\nkolmesataa taloa ja hukkui yli tuhat ihmistä. Ja tämä tapahtui yksin\nmeidän luona. Mitä ovat saaneet kärsiä ja kestää tuolla puolen,\nFriesien saarilla ja marskeilla, se huutaa taivaaseen. Oi, että\nihmiset eivät unohtaisi kostamasta kauhealle merelle! Että he kerran\nonnellisempina päivinä taaskin sonnustaivat itsensä ja valtaisivat\ntakaisin, mitä tuolla nyt on haudattunaan meren pohjalla: kirkkoja\nja hautoja, taloja ja ihmisiä ja laajat hedelmälliset maat! Oi,\nettä tulisi kuninkaita, jotka hallitsevat voimakkaasti, ja jotka\ntaistelisivat voimakkaasti Pohjanmerta vastaankin!\n\n\"Niin siis! Kun ennen katselin Nummitalon isosta ovesta, niin en\nnähnyt tuossa edessäni marskeilla muuta kuin aavaa viherjää maata,\nja matalia valleja ja kolme tornia ja monasti ajattelin, että jos\ntulisin suorittaneeksi tutkintoni -- josta tässä vihkossa toki tohtinen\nsanoa, että: _damnatum sit_, hitto sen periköön -- niin voisipa\nvielä tapahtua, että joskus olisin tuolla pappina, sillä paikat ovat\nsiellä hyvät. Mutta nyt ovat ne hävinneet ja riehuva meri kuohuu nyt\nsäikille saakka, eikä kukaan tohdi tuonne ulos: sillä meikäläiset\novat tottumattomia mereen, joka nyt on tullut heidän naapurikseen,\nhe pelkäävät sitä ja saavat uudelleen oppia liikkumaan matalikolla,\npyydystämään kaloja ja rakentamaan rantavalleja.\n\n\"Ainoastaan yksi, joka on jäänyt asumaan tänne, ja joka pelastui\ntyttärensä Grethjen kanssa, on kyhännyt itselleen keveän venheen, ja on\nvanhan Harro Harrsenin kanssa, joka myös on yksi pelastuneita, mennyt\nulos matalikolle, mutta ei ole voinut, löytää sijaa, jossa talonsa\nsijaitsi, ja on yksin ja kalmankalpeana palannut takaisin. Harro\nHarrsen oli hukkunut siellä ulkona.\n\n\"Peter Jens ja hänen tyttärensä taas jäivät meille asumaan, koska\nkaikki talot olivat ihmisiä täynnä, ja asuivat kammarissa, joka on\nlännen puolella kyökkiä. Mutta Grethje on kohta anastanut vallan\nkyökissämme, ajettuaan ensin eukon, joka on ollut emännöitsijämme,\nsuurella toralla talosta. Hän on kookas ja solakka kuin mastopuu,\nja hiuksensa ovat vaaleat. Ja jos isäni suostuu, tulee hän vielä\naviovaimokseni, sillä kirkkaat ovat hänen siniset silmänsä, ja voimakas\nhänen käyntinsä, ja hän sopii hyvin minulle, kuten _magister Jansenius_\nsanoo, samalla nauraen. Minäpä tiedän, mitä hän tarkoittaa: koska\nminä muka olen uneksija, tahtoo sanoa, koska minulla on kaikellaisia\nhaaveita ja mielikuvia, koska istun ja leikkelen puuhun, kuten nytkin\njuuri mallia erästä kamiinia varten _serenissimus_ herttuaa varten,\njoka toisinaan asustaa Husumin linnassa. Mutta tyttö taas on luja,\nmelkein hirvittävä luutineen ja kuokkineen.\n\n\"Tämän sivuhyppäyksen jälkeen, ja tarkastettuani, että lukko on luja\ntammiarkussani, jott'ei hän nimittäin sattuisi saamaan käsiinsä\ntätä kirjaa ja näkisi kuinka kevytmielisesti tässä lavertelen,\nja närkästyisi minulle -- palaan takaisin aineeseeni. Seuraavana\niltana siis, kun vesi rupesi laskeumaan, ja myrsky asettui, ja\nkun tuolin kaukana pauhaavassa meressä viimeisetkin rakennukset\nvajosivat, silloin menee Peter Jensin tytär säikkää alas ja korjaa\nkaikenmoista haaksirikkoutunutta tavaraa, lautoja ja puita, heillä\nkun oli aikomuksena rakentaa itselleen asunto kankaalle, johon isäni\noli antanut suostumuksensa. Minäkin, kun näin hänen menevän alas.\nmenin mukana: sillä minua ilahutti katsella häntä, kun hän ylväänä\nja kookkaana ylöskäärityssä kalastajapuvussaan astui veteen. Silloin\nnäin yht'äkkiä kuinka hän varjosti kummallakin kädellään silmiään\nja tähysteli ulos kuohuvalle haaksirikkoisilla esineillä täytetylle\nmeren pinnalle. Haaksihylyt ajelehtivat ja sysivät toisiaan, mutta\nhän tähysteli aina vaan yhteen kohtaan, jossa ajelehti jotain\npyöreätä, ikäänkuin olisi siinä suuri vati, semmoista kuin käytetään\nmaitoastiana, tai joku matala amme. Mutia silloin vavahti koko tyttö,\nikäänkuin jalorotuinen hevonen, joka tuntee piiskaniskun. Hän riuhtasi\nyhdellä nykäyksellä vyönsä auki, pukunsa putosi päältään, ja kai\nolisi minun nyt pitänyt kääntää silmäni poiskäsin -- mutta arvelin,\nettä olin taiteilija ja että jo kauan olin ajatellut veistää kirkkoa\nvarten Evaa silloin, kun hän koettaa vietellä Adamia syömään omenaa,\nmutta en ollut osannut sitä, kosk'en oikein tiennyt, kummoinen naisen\nvartalo oikein oli, sillä aivan liika paljon pitävät naiset villaa ja\nvaatetta lanteillaan ja näyttävät muodottomilla taiteilijan kirkkaalle\nloistavalle silmälle -- niinpä siis, koska johtui se mieleeni, jäin\nuhallakin seisomaan ja katselin häntä. Hän astui suoraa päätä veteen\nja ui esineiden välitse vedessä tehden pitkiä vetoja, vuoroin nostivat\naallot hänet mukanaan, vuoroin sukelsi hän niiden välitse, ja minä\njuoksin alas säikkää ja kirkasin ääneen, kun toisinaan olkapäänsä\ntuskin välttivät ajelehtivia pölkkyjä. Sitte tarttui hän molemmin\nkäsin siihen pyöreään esineeseen, ja pysytellen itseään erään tukevan\npuunrungon varassa, antoi hän hiljalleen ajautua itsensä rantaa kohden.\nMutta minä seisoin ja näin, kuinka hän lähestyi ja lähestyi, ja näin,\nmitä se oli, joka siellä oli ajelehtinut -- ja silmäni olivat paljasta\nihmettelyä, ja unohdin rinnan, joka paalsi aaltojen väliltä, ja unohdin\nveren, joka juoksi hänen olkapäästään.\n\n\"Siinä lepäsi pieni lapsi, paita yllään, kuuden tai kahdeksan viikon\nvanha, selällään, kiedottu villahuiveihin ja liinakapaloon ja sidottu\nkiinni, ja oli kukaties jo tuntikausia ajelehtinut pauhaavalla merellä,\nsidottuna saarnatuolin katokseen ja ajautunut rantaan ja laskenut\npunaiset kätensä sen rautatangon ympärille, johon kyyhkynen on\nkiinnitetty, ja oli nyt kuolleena tai nukkui.\n\n\"Minä juoksin veteen semmoisena kuin olin, mutta silloin oli hän jo\npäässyt varmalle pohjalle, ja me kannoimme yhdessä tuon raskaan kannen\nlapsineen rannalle. Sitte heitti hän puvun ylleen, polvistui lapsen\nviereen, eikä kiinnittänyt huomiotaankaan minuun, siinä kun avoin\nliinasiteitä, vaan hyväili ja suuteli yhtämittaa lasta ja koetti saada\nhäntä lämpenemään, kiskoi kanervaa irralleen ja hieroi sillä hänen\njäseniään, kunnes lapsen kalpeille kasvoille rupesi nousemaan punaa ja\nkuoleman kylmyys väistyi hänestä ja hän rupesi itkemään.\n\n\"Silloin katsahti hän ensi kertaa minuun, _arriter et male_, tuimasti\nja karvaasti ja osoitti rantaa kohden ja sanoi, ikäänkuin olisin minä\npalvelija ja hän armollisin herttuatar: 'Nuo puun rungot tuossa tahdon\nmajaamme varten'. Sitte lähti hän lapsi käsivarrella ylös säikkää.\n\n\"Sinä yönä leikkelin minä lehmuspuuhun kauas aamuun asti, päätäni\nkuumotti ja jäseneni värähtelivät; olin nimittäin kylmänä vielä\nkylvystä; mutta onnistuin sentään hyvin kuvassani, ja kun armollisin\nherttua, kun hän matkusti kylän läpi, näki Evan kirkossa, kävi hän\nluonani ja kysyi _modelli'ani_, tahtoo sanoa sitä ihmistä, jonka mukaan\nolin muodostunut _figura'n_. Olinpa melkein sanoa sen: mutta Grethje\nseisoi lieden ääressä, jonka ääressä herttua istui, ja hänellä oli\nhiilihanko kädessä, ja vilautti pahasti silmillään. Silloin pysyin minä\nviisaasti vaiti. Sillä vaikka hän muuten on hyvä ja leppeä ihminen,\nniin on hänessä kuitenkin semmoista, jota latinalaiset nimittävät\nsanalla _impetus_ ja jota me nuorissa hevosissa kutsumme äksyydeksi.\n\n\"Kohta senjälkeen tilattiin minulta kamiini armollisimman linnaan\nHusumissa.\n\n\"Seuraavana päivänä ei Grethje Jens lausunut sanaakaan miilulle,\nkun kysyin: 'Neitsyt, kuinka on lapsen laita, jonka eilen löysimme\nvedestä?' Hän viskeli niskojaan vaan ja meni menojaan kammariin ja\nminä sain kuunnella ainoastaan sen kirkunaa, ja tyttö pysyi ylpeänä ja\nsanatonna ja ynseänä minulle. Minä olin luullut, että hänen pitäisi\nolla ystävällinen minulle, koska kuitenkin olin auttanut häntä, enkä\nollut puhunut kenellekään haaksirikkoisesta, mutta hän pysyi ynseänä\nminulle vaan, kunnes isäni kuoli. Se tapahtui kuukausi jälkeen myrskyn.\n\n\"Silloin odotin eräänä päivänä, kunnes hän tuli ulos salista, ja\nsanoin: 'Neitsyt, tiedättekös, että poika pitää kastaa?'\n\n\"Ja ensikertaa vastasi hän ja sanoi: 'Vien hänet tänään _magister'in_\nluokse. Lähdetäänkö mukaan?'\n\n\"Silloin lähdimme yhdessä.\n\n\"_Magister Jansenius_ sanoi: 'Moses pitää hänen nimensä olla: sillä\nvedestä on hän otettu, mutta mitä lisäksi? Jenskö?'\n\n\"Silloin suurensi tyttö ylpeästi itseään ja sanoi: 'Se on kai minun\nmäärättävissäni se? Hänen pitää saada nimen isäni mukaan: Peter! Ja\nkoska hän on ajautunut haaksirikkoisena maihin, niin olkoon nimensä\nStrandiger! Peter Strandiger olkoon nimensä, sillä emme tunne hänen\nvanhempiaan, jotka nyt ovat Jumalan luona.'\n\n\"_Magister Jansenius_ katsahti häneen. Hän oli pieni mies ja oli\nmonta kertaa kehunut edessäni, ett'ei hän pelkää mitään, mutta hän\nei virkannut sanaakaan tähän, ja kasti lapsen, johon tyttö osoitti\noijennetulla etusormellaan... Mutta minua, _magister Johannes\nJansenius_, minua huvitti ylen suuresti kasvojesi ilme; _quod erat\nperplexum_.\n\n\"Vaieten palasimme kotiin. Vanha Peter Jens seisoi ovessa ja odotti\nmeitä. Ja kun tulimme, sanoi hän: 'Näytätte kuin mies ja vaimo, jotka\npalaatte kastamasta esikoistanne.' Tuommoinen puhe kummastuin minua,\nkoska hän muuten oli vaitelias mies ja mietiskelijä.\n\n\"Niinpä rohkaisinkin mieltäni, ja menin Grethjen jälissä kyökkiin, ja\nsanoin tarpeellisella vaatimattomuudella ja edeltäkäsin kumartaen:\n'Jos neitsyt Jens tahtoo tulla aviopuolisokseni, niin olen aina oleva\nkunnioittava raitis aviomies hänelle.'\n\n\"Hän kääntyi ympäri, katsahti ensi kertaa minuun siitä asti, kuin hän\npelasti lapsen vedestä, ja sanoi tuimasti ja lyhyesti ja käyttäen\nsanoja, kuin kuivia katajakalikkoja: 'Täytyyhän minun!' Mutta ei ollut\nystävällinen minulle, kuten oikean kihlatun morsiamen tulisi.\n\n\"Muutaman kuukauden, perästä sairastui vanha Peter Jens pahasti ja\nsairaudessaan puhui -- hän oli silloin jo puolin tiedotoin -- viime\nmatkastaan matalikolla, jolla Harro Harrsen kuoli. Seuraavana yönä\nkuoli hän.\n\n\"Niistä ajoista on nyt jo kulunut kaksikymmentä vuotta, olin nuori\nsilloin, ja nyt olen melkein vanha jo. Olen ollut vieraissa maissa, ja\nolen taas palannut kotiseudulle takaisin. Maa, joka silloin myrskyllä\nja hirmulla sortui, rupeaa taas ylenemään veden alta. Pohjoisempana\nseutuamme puhuvat ihmiset taaskin rantatokeitten teettämisestä.\nAinoastaan meidän rannoillamme, jossa myrsky riehui rajuimpanaan ja\njossa maahan repeytyi tuo kanavasyvänne, ei tahdo maa vaan edetä\nentisille sijoilleen. Mutta Peter Strandiger, meidän ottopoikamme,\ntyöskentelee siellä alhaalla, kaivaa ojia ja rakentaa tokeita ja\ntarkastelee terävillä silmillään veden liikuntaa ja sanoo: 'Tuolla\nulkona matalikolla lepäävät vanhempani. Minäpä aloitan taistella maata\ntakaisin. Kun olen täyttänyt seitsemänkymmenen, tahdon asua rantatokeen\ntakana talossa, jonka itse olen rakentanut haaksirikkouneesta, meren\najamasta puusta, ja talon nimi on oleva Strandigerkartano'. Kun hän\niltasin palaa lammaslaumoineen, juoksee häntä vastaan poikamme, jonka\nGrethje on minulle lahjoittanut, ainoa lapsemme.\n\n\"Semmoista ja paljon muuta, jossa olisi kylläkin kummasteltavaa. --\nmutta jota en sentään nyt viitsi kertoa, varsiakin kun rouva Grethje\njoka kerta kun ryhdyn kirjoittamaan, katsoo varsin vakavin silmin\nhommiani -- olen elänyt ja kokenut vaelluspäivinäni maanpäällä, kuten\nLutherus sanoo, minä Henni Heiderieter, joka olen _candidatus_ ja\npuuhun- ja kiveenpiirtäjä.\"\n\nHiljainen ja tyyni oli yö. Sinisessä manttelissaan, johon oli siroteltu\nlukemattomia tähtiä, yleni se maiden ja merien yllä. Kaukana Neuwerkin\nyllä raoitti se väliin hiukan sen liepeitä, ikäänkuin aikoisi se\nkohottaa sitä, ja silloin vilahti sieltä pikainen, kirkas valaistus\nkuin ilman välähdys. Ihmiset säikällä, maailman rajalla, nousivat ylös,\nkatsahtivat ulos yöhön, puhelivat matalaan keskenään ja lähtivät majaan.\n\nSeuraavana aamuna, kun Heim ja Eva aikoivat lähteä, muisti Heim\nkirjeen, joku hänellä oli pappilasta. Hän meni se kädessään ja\nravistellen päätään huolimattomuudelleen, Andreeksen luo: \"Kuule,\nunohdin kokonaan, tässä on sinulle kirje pastorilla!\"\n\nAndrees aukaisi sen pikaisesti. Siinä ei seisonut mitään muuta, kuin:\n\"Jos vielä tahdot nähdä ja puhutella vanhaa ystävääsi, niin tule pian:\nloppu lähenee.\"\n\nSilloin lähti Andrees Strandiger Heimin mukana mantereelle. Reimer Witt\njäi naisten kanssa saarelle.\n\nPastori Frisius oli kuolemaisillaan. Vuoteen ääressä seisoivat Haller\nja Pellwormer. Pellwormer liikutti itseään toiselta jalalta toiselle,\naikoi sanoa jotain, mutta ei saanut esiin. Haller pyyhki sairaalta\nhikihelmiä otsalla ja sanoa hoki yhtäpäätä: \"Rakas ystäväni.\"\n\nPellwormer teki tuon tuostakin liikkeen vuodetta kohden, mutia se mitä\nhänen piti sanoa, alkoi vaikealla lauseella: \"Minä seuraan sinua pian.\"\n\nEmännöitsijä istui nojatuolissa ikkunan ääressä, hän nojasi valkeata\npäätään sen nojaa vastaan, ja oli nukahtanut, väsynyt kun oli\nyövalvonnasta.\n\nSilloin tulivat Heim ja Andrees. Heimin sydän pehmeni, kun hän näki\nvanhan opettajansa muuttuneet kasvot ja hän laski lämpimän kätensä\nhänen kylmille, laihoille sormilleen. Pastori katsahti häneen: se\noli yhä sama katse, jolla hän muinen oli sanonut Nummitalon pojalle:\n\"Mene puutarhaan, Heim, ja pistä taskusi täyteen omenoita. Mene sitte\ntakaportista ulos, ett'ei Liese näe sinua.\" Liese oli silloinen\nemännöitsijä.\n\nKun hän näki Andreeksen, yritti hän kohottautua hiukan. Mutta kun se ei\nonnistunut, antoi hän vaipua itsensä taas pitkälleen ja puhui hiljaa ja\nvalitellen, sill'aikaa kun kaikki kuuntelivat: \"Kun Maria kuoli, tulin\nminä sairaaksi. Ja kun he aikoivat siirtyä maasta... kirkonovessa oli\nvetoa... ja että Schütt lähti pois niin katkeroituneena... ja toiset\neivät olleet sentään mitään rikkoneet.... kaikkien heidän lapionsa\nolivat kirkkaat, ja kätensä känsäiset... ja sentään täytyi heidän\npois... kun ei heillä enää ollut sijaa... Andrees, kaikki me olemme\nsyyllisiä siihen... minäkin... se on tehnyt viime kuukauteni niin\nraskaiksi...\n\n\"Kaikki sanoivat minulle: 'Saarnaa! Saarnaa! Puhu Jumalan\nvaltakunnasta! Tuo muu ei kuulu sinulle. Mutta Pietarihan on saarnannut\nsunnuntaisin ja kastanut, ja maanantaina jakanut leipää, samoin\ntiistaina... koko viikon... sentähden voikin hän sunnuntaina saarnata\nPyhän Hengen voimalla...\n\n\"Se särki sydäntäni, ja masensi minulta rohkeuden katsoa Jumalan\naurinkoon. Maria yritti auttaa, me toiset katselimme. Se tehtävä oli\nlapsiraukalle liika raskas, kukaan ei auttanut häntä... siispä vaipui\nhän syvyyteen. Sitte lähtivät he pois ja me seisoimme tien varrella\nja sallimme heidän lähteä, emmekä aukaisseet suuta emmekä kättä heitä\nestääksemme. Se oli tiedon puutetta ja tahdon puutetta... Minä en\nollut kyllin voimakas virkaan, jonka hän on minulle uskonut. Sanoivat:\nSaarnaa... Sanoivat: Rauhaa! Rauhaa... Eikä ole mitään rauhaa... on\nhätää...\n\n\"En ole mikään Judas... rakastan häntä yli kaiken... mutta minä olen\nsemmoinen, josta sanotaan: Hän jätti vaatteensa heidän käsiinsä ja\npakeni alastomana pois... Minä olen Pietari: minä vakuutan teille, minä\nen tunne häntä tarpeeksi...\n\n\"Andrees... Minun Andreekseni... Heim... rakastakaa häntä tekin!\n\n\"Ja vaikk'ei hänen kultaisista lupauksistaan yksikään sana olisi\ntoteutunut sieluuni nähden huomen aamuna, kun päivä sarastaa: niin\niloitsen kuitenkin, että olen turvautunut häneen, sillä hän on antanut\nelämälleni sisällön ja ryhtiä, hän on antanut kädenpudistuksiini lämpöä\nja silmiini loistetta. Te olette nuoria vielä: auttakaa heitä, että\nhe saavat maata... Näin varpusparven, jonka itämyrsky oli ajanut ulos\nmerelle, ne huusivat. Sellainen on kansa, kun sillä ei ole maata.\n\n\"Evankeliumissa sanotaan: Tapahtui kohaus... siinä juuri piilee\nkurjuus... ei tapahdu mitään. Sanovat: Saarnaa!\"\n\nSitte, heidän kumartuessa vuoteen ylle, rupesi hän rukoilemaan\nseurakuntansa puolesta. \"Anna siunauksesi kankaalle ja marskille,\nvehnälle ja perunoille. Anna kankaan väistyä ja marskin edetä. Anna\nkyntömaitten laajeta ja laidunten vähetä. Anna siunauksesi auralle ja\nlapiolle, ne ovat saksalaisen miekka... Anna siunauksesi lapsille,\njotka ovat kotona ja jotka jouluiksi tulevat kotiin, ja niille jotka\neivät tule kotiin. Anna siunauksesi lapsille, jotka palvelevat, ja\njotka kantavat kruunun pukua, ja niille jotka ovat Iowassa... Schütt...\nanna hänelle anteeksi, että hän kirosi synnyinseutuaan, hän ei\ntietänyt, mitä hän teki. Vahvista hänen lapsensa syntiä vastaan, sinä\ntiedät, se on neljäs polvi... Auta kaikesta hädästä, auta minuakin...\"\n\nÄänensä ja hengityksensä tukehtui. Pellwormer luki Isä meidän. Hän oli\njoka sunnuntai käynyt kirkossa; niinpä rukoilikin hän ihan kuolevan\näänellä ja tavalla. Tämä näytti kuuntelevan... \"Sillä sinun on\nvaltakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti! Amen!\"\n\nOpettaja Haller astui hetken perästä lähemmäksi, kumartui ja katsoi\nsammuviin silmiin.\n\n\"Olen niin utelias...\" sanoi kuoleva.\n\nNiin, uteliaana, suurin kysyvin silmin oli Johannes Frisius katsonut\nelämään, luontoon ja kirjoihin. Ja uteliaana, loi hän silmänsä tuohon\noutoon odotuksen maahankin. --\n\nSeuraavana aamupäivänä seisoi Andrees äitinsä vuoteen ääressä. Tämä ei\nvielä ollut voinut jättää vuodettaan, mutta oli nyt sentään istuallaan\nsillä, ja oli taas pukeunut valkeaan aamumyssyynsä, tuollaiseen\nsuureen, joka peittää hiukset kokonaan, ja näyttää niin kotoisan\nomaiselta, niin isoäidilliseltä. Anna Haller, joka jo pitkät ajat oli\nollut vanhan rouvan ystävätär, hallitsi ja valliisi nyt pukeuneena\nsuureen valkeaan kyökkiesiliinaan kaikella nuoren äidin toimekkuudella\nnoissa kahdessa ystävällisessä huoneessa, joihin aamuaurinko iloisesti\nloisti.\n\nAndrees kertoi äidilleen, että hän toistaiseksi aikoi palata\nFlackelholmille. Äitinsä ei näyttänyt säikähtyvän. \"Lähde vaan!\"\nsanoi hän. \"Minullahan on riittävästi aikaa pitää käsiäni ristissä\npuolestasi. Aina pelkäsin, ett'eivät rahat, jotka isäsi on käyttänyt\nFlackelholmiin, antaisi sinulle rauhaa, ja että isäsi loppu saattaisi\nsinut uhallakin koettamaan pakoittaa Flackelholmia alaiseksesi.\nStrandigerit ovat kovaa ja lujaa väkeä, minä olen liika heikko heille.\"\n\nMariasta hän ei puhunut mitään, Fransista kertoi hän, että hän kävi\nhänen luonaan, ja kertoi hänelle, kuinka hän hoiti taloa: \"Hän on kelpo\nja toimekas maanviljelijä. Osasit oikeaan, kun annoit talouden hänen\nhoitoonsa siksi aikaa kun itse olet poissa. Koeta nyt vaan jouduttaa\ntöitäsi FJackelholmilla, että voisit palata syksyksi takaisin. Sitte\nvoit ensi keväänä, kun suruvuosi on loppu, viettää häitä Ingeborgin\nkanssa. Vie terveiset Ingeborgille!\"\n\nSitte lähti Andrees suljettuaan ensin tuon valkean pään syliinsä.\n\nNummitalosta lähti Andrees matkalle Flackelholmia kohden. Kun Heim\nkysyi häneltä: \"Miten ajattelet nyt tulevaisuuden suhteen?\" vastasi\nhän: \"Siitä saat pian kuulla.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKuolema, jota Andrees oli ollut näkemässä, vahvisti ja rohkaisi\nhäntä. Se, jonka pyrkimykset ovat vakavat, saa mielensä lujemmaksi,\nselvemmäksi ja varmemmaksi, kun hän näkee kuolemaa. Kuolema on\nkuningas, jolla on ylevää luonnollista majesteettiutta. Ken on saanut\nnähdä sitä kasvoista kasvoihin, hän ei sitä näkyä unohda, ellei hän\ntahallaan paaduta itseään kevytmieliseksi.\n\nOli Andreeksesta, kun hän oli nähnyt tämän kuoleman, kuin olisivat\nsilmänsä kirkastuneet. Ja nyt kun hän, yksinäisenä vaeltajana, jalan,\nkompassi kädessään ja huomionsa kiintyneenä viittoihin ja eilisiin\nvaununjälkiin, joita nousuvesi ei ollut ihan kokonaan huuhtonut\nnäkymättömiksi, kulki aavaa hiljaista matalikkoa, askartelivat\nhänen ajatuksensa suunnitelmissa, jotka olivat heränneet hänessä\nhiljaisina päivinä Flackelholmilla, jotka olivat varmentuneet hänen\nvanhan ystävänsä kuolinvuoteen ääressä ja joille äitinsä oli antanut\nsiunauksensa.\n\nNyt kun sielunsa taas oli päässyt tasapainoon ja ikäänkuin kohonnut\npolviltaan, rupesi se avaamaan silmiään ja katselemaan ympärilleen.\nEilisiltainen kertomus isäin ajoista, joka oli selittänyt hänelle hänen\nsukunsa ja nimensä alkuperän, oli paljastanut hänelle menneisyyden\nvakavat kasvot, ja kuolevan sanat tulevaisuuden vielä vakavammat.\nNiiden, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä seisoi hän, mies, jolla\nkohta oli puoli elämäänsä takanaan, ja joka jonkun ajan perästä\nhänkin oli kuoleva. Siinä seisoi hän ristiviitalla, tien korkeimmalla\nkohdalla, ja sen keskipalkalla, ja katseli taakseen vanhaa maata kohden\nja katseli eteensä uuteen, ja näki sen kyllä, mutta ei mitään polkua\neikä tietä, joka olisi johtanut sinne. Ja ilmestyi hänelle, ikäänkuin\nolisi elämä samallainen, piti mennä lähimpää viittaa kohden vaan, kuin\nlähimpään tehtäväänsä, ja siten edetä tehtävästä tehtävään, silloin\nsaapui ehkä lopulta perille uuteen maahan, ja että siis yksityiset\ntehtävät elämässä olivat oikeimpia tienohjia elämässä kuolemaan asti.\n\nJa kun hän siten seisoi keskellä tietöntä matalikkoa, sen äärettömän\nyksinäisyyden ja sen yli-ihmisellisen suuruuden valtaamana, hän,\nmitätön vaeltaja kuivuneen koivurungon vierellä, silloin puhui hän\nitselleen: \"Olen uskaltava sen. Hänen käsissään olkoon onnen ohjat:\nminä olen luottava häneen, enkä ole uupuva!\" Hän ojensi kätensä\nFlackelholmia kohden ja, koska oli yksinään, -- muuten ei hän olisi\nikinä tehnyt sitä, milloinhan on nähty meidän rannikollamme kenenkään\nmiehen polvistuvan? -- laskeutui hän viitan vierelle sannalle\npolvilleen, ei niinkuin rukoilija, vaan kuten semmoinen, joka on\nuupunut, tai joka etsii jotain maasta. Hän ottikin erään simpukan, joka\noli edessään, ja pisti taskuunsa.\n\nSamaan aikaan seisoi Ingeborg säikällä, kädessään suuri kaukoputki, hän\nnojautui keveästi rakennuksen kattoa vastaan ja katseli matalikolle ja\najatteli: \"Olen levoton hänen tähtensä. En saa missään rauhaa. Kolme\nkertasi olen heittänyt kädestäni sukan, jota kudon hänelle -- hän\nluulee sentään, että sen tekee Antje -- ja kolmeen kertaan olen juossut\ntänne säikälle.\"\n\nHän pudisti suruissaan päätään: \"Se ei ole levottomuutta, se on jotain\nmuuta, se on kaipuuta. Koetin voittaa sen, luulin, että se olisi\nkuollut, kun sisareni kuoli, mutta se ainoastaan huumautui, se herää\ntaaskin, tuo kamala, tuo suloinen: Tuolla tulee Andrees Strandiger!\nNuo ovat hänen askeleitaan! Tuo on hänen vartalonsa! Ja nuo ovat hänen\nhiuksensa, jotka tummina lepäävät hänen otsansa yllä. Veri syöksähtää\nsydämeen, niin että se sykähtää, ja silmiin, niin että niissä hämärtää.\n\n\"Minä _tahdon_ hillitä sen, hän ei saa huomata sitä. Jos silmissäni\nsykähtää kuin valkeata, suljen ne. Minä tahdon pois kohta. Jos näen.\nettä silmänsä ovat kirkastuneet, ja että hänessä on uskallusta, palaan\ntakaisin Strandigerkartanoon ja katselen sieltä Flackelholmia kohden\nja toivon ja odotan.\n\n\"Minua ihmetyttää, että on kaikki niin hiljaista ympärilläni. Niin\nkauan jo kaikki ollut niin hiljaista. Millaiset olivat silmänsä silloin\nkankaalla!... Nyt ne eivät loista... Minä toivon ja halaan nähdä ne\nsemmoisina, kuin ne olivat kankaalla silloin.\n\n\"Sillä hän on minun, ja minä olen hänen, ja minä katson häntä silmiin\nja... silloin en salaa silmäini katsetta.\n\n\"Vait' nyt!\" sanoi hän matalaan ja pudisti päätään. \"Ei saa ajatella\nliika pitkälle!\"\n\nHän katseli matalikolle. Tuo pieni musta pilkka tuolla, se voisi olla\nhän. Hän kohotti putkeaan, tähysteli sen läpi ja etsi, silloin näki\nhän kiikarillaan, kuinka hän oli polvillaan ja nousi ylös ja jatkoi\nmatkaansa. Hän lähti hitaasti säikkää alas ja ajatteli: \"Hän tarvitsee\nvielä kaksi tuntia ennättääkseen perille. Pukeudun nyt jo toiseen\npukuun. Mutta hänelle vastaan en mene.\"\n\nKuu oli kulunut kaksi tuntia, oli hän sentään lähellä Dieksander\nGatt'ia, vieressään harmaanmusta paimenkoira. Hän seisoi äärimmäisellä\nruohokaistaleella, eikä liikahtanut. Hän näki, kuinka Andrees riisui\npitkävartiset saappaat yltään ja astui vesisyvänteeseen, jonka\nvesi nousi hänelle yli polvien. Sitte tuli Andrees ylös märälle\nsannalle, ja huusi jo etäältä: \"Hyvää huomenta, Ingeborg!\" Ingeborg\nei liikahtanutkaan, katseli häneen vaan, ja huomasi, että hänen\nkasvoissaan taas kuvastui voimaa, ja että päänsä ryhdissä oli jonkin\nverran itsetietoisuutta. Silloin lensi hän iloiseksi ja riensi\nkiireesti alas viheriältä saareltaan, antoi hänelle kätensä, nyökäytti\npäätään ja unohti salata välkettä, joka leimahti silmiinsä.\n\nMutta Andreeksen värähti sydän, kun hän näki hänen poskiensa armaan\npunan ja hänen hiljaisen hymynsä ja alasluodut silmäripsensä ja vaaleat\nhiuksensa, jotka olivat kierretyt palmikkoon pään ympärille.\n\nSitte lähtivät he astelemaan rinnakkain, ja kertoivat, mitä olivat\nkokeneet, ja koettivat molemmat olla kuin kaksi toveria, jotka olivat\nhyvät ystävät keskenään, ja joilla muutamiin asioihin nähden oli samaa\nmielenkiintoa, mutta eivät olleet siitä hetkestä saakka enää sitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä päivästä oli Andrees aamusta iltaan toimessa. Reimer Witt ja hän\nolivat tuntikausia ulkona matkoilla. Kuin pienet tummat pilkut näkyivät\nhe taivaanrannalla, ja Ingeborgin kädet ihan väsyivät alituisesta\nkaukoputken kannattamisesta.\n\n\"Kuinka korkealla he näyttävät olevan tuolla, Antje! Katsohan! Aivan\nkuin olisi sielläkin saari.\"\n\nAntje tähysteli kätensä alatse ulos: \"Siinä ei vielä ole saarta\",\nvirkkoi hän, \"mutia kohta siihen muodostuu! Siihen kokoo liejua\nmahdottomasti.\"\n\n\"Nyt pystyttävät he jotain riukua saveen.\"\n\n\"Reimer on sivunnut riu'un mudalla, he tarkastavat, kuinka korkealta\nnousuvesi huuhtoo mudan pois siitä. Luulen, ett'ei muta edes kastu\ntänään. Näin siellä eilen sadottain lintuja istumassa.\"\n\nNäitkö ne paljain silmin?\n\n\"Näin... Etkö näe hylkeitä siellä? Tuolla syrjempänä heisiä? Niitä\non täsmälleen kaksitoista siellä: ne makaavat auringon paisteessa\nviettävällä rannalla.\"\n\nIngeborg etsi niitä kaukoputkellaan ja löysi ne. Sanatonna tarkasteli\nhän eläinten hullunkurisia liikkeitä, kuinka ne kierittelivät ja\nkohottautuivat lyhyitten uimajalkojensa varaan ja kohottivat valkeita\nrintojaan, ja kuinka ne laahustivat itseään eteenpäin, muistuttaen\nsilloin ihmistä, joka tukee itseään kyynäspäätään vastaan, aiheita\nmonenmoisiin kertomuksiin merenneidoista. Sillä, puhuaksemme Heimin\nkanssa: \"Kukahan voi väittää, Eva, että nuo kertomukset ovat paljasta\ntarua? Vai mitä arvelet sinä, Ingeborg?\"\n\n\"Ett'ei taaskaan voi vaihtaa järkevää sanaa kanssasi. Heim!\" tapasi\nIngeborg silloin vastata.\n\nIngeborg antoi putkensa vaipua ja sanoi: \"Kuule, Antje, sano sinä, mitä\nnuo kaksi oikein hommaavat? Entispäivänä kaivoivat he säikälle syvän\nkuopan ja keittivät vedestä, jota löysivät siinä, kahvia ja väittivät,\nettä sitä hyvin voi juoda, ja kinastelivat meidän kanssamme, ihan\nvasten totuutta ja ihan syyttä, kuten miehet aina, ja minähän maistoin\nsentään myöskin sitä. Ja eilen sanoi hän: 'Vesi on paljoa parempaa,\npaljoa parempaa! Maistahan vaan, Reimer?' Eikä ollut hituistakaan\nparempaa.\"\n\nSiten puheli hän ja oli iloinen, että sai puhella hänestä ja iloitsi,\nettä hän oli niin innokkaasti toimessa.\n\nAntje katseli ajatuksiinsa vaipuneena matalikolle ja rupesi yht'äkkiä,\nkuten hänen toisinaan oli tapansa, puhumaan kuolleesta sankaristaan.\n\"Huomenna on taaskin Gravelotten päivä\", sanoi hän, \"milloin hän\nvihdoinkin palannee! Tulenhan ihan vanhaksi ja kylmäksi jo... Vai\nluuletko sinäkin, Ingeborg, että hän todella on kuollut?...\" Hän\nkatseli, katseensa sekavana, ulos rannalle... \"Mutta siinähän\ntapauksessa pitäisi minun löytää hänet? Viime myrskyn aikana etsin\nturhaan häntä.\"\n\nMutta Ingeborg puheli edelleen siitä, mikä hänellä oli sydämellään.\n\n\"Eilen tutkivat he senkin lammen vettä, jota me kutsumme kuolleeksi\nlammeksi; tuolla säikällä.\"\n\n\"Sen nimen olen minä antanut sille\", sanoi Antje ylpeästi. \"Se johtuu\nmyrskystä kolme vuotta sitten.\"\n\n\"Ja Reimer sanoi, kun söimme illallista yhdessä -- sinä et ollut vielä\npalannut kampelanpyydystysretkeltä --: 'Meidän pitää laittaa toe sinne.\nIstutamme ympärille pavunvarsia tai pajuja.' Huomasin hyvin että\nAndrees teki meikkejä hänelle ja katsahti minuun, mutta Reimerin täytyi\nvälttämättä tulla viisauksilleen esiin. 'Hiekka', sanoi hän, 'jota\nrantahyöky viskelee ilmaan, kerääntyy ja kasautuu niihin. Ja silloin\non meillä pian uusi säikkä, joka ei maksa penniäkään, ja lammikko,\njoka ei ole yhteydessä suolaveden kanssa'. Silloin nyökäytti Andrees\npäätään, ja rupesi puhumaan muista asioista.\"\n\nSiten haasteli Ingeborg istuen penkillä ja katsellen matalikolle,\nsillävälin kun Antje majan vierellä ripusteli pyykkiä kuivumaan.\n\nIllemmalla palasivat molemmat miehet kotiin, ja oli heillä vahva\nruokahalu. Reimer Witt kätki vaieten suihinsa kolmekymmentä lokinmunaa,\njotka Antje aamusti aikaiseen oli koonnut, Andrees ja Ingeborg olivat\njo tyrtyneet niihin.\n\nKun Reimer laski kädestään kahvelin, virkkoi hän: \"Sain tapetuksi erään\nhylkeen. Se oli liika lihava: huomen aamusti käyn noutamassa sen.\"\n\nJa hän tarkasteli huolissaan ilmaa, veisikö mahdollisesti nousuvesi sen\nmukanaan.\n\n\"Siksipä pystytitkin riman maahan!\" sanoi Ingeborg ja nojaasi pöytää\nvastaan.\n\nSilloin katsahti Reimer Andreekseen ja sanoi: \"Meidän pitää korjata\nkiikari mukanamme huomenna ett'ei kukaan vakoilisi toimiamme.\"\n\n\"Viekää vaan!\" Ja Ingeborg nojausi taaksepäin ja punastui ilosta, sillä\nhän oli huomannut Andreeksen silmissä vilauksen ilkkuvaa iloisuutta.\n\n\"Reimer on tappanut yhden hylkeen\", sanoi Andrees, \"minä ammuin toisen.\nAntjen pitää huomenna, niin pian kun vaan saamme eläimet tänne, keittää\nniistä rasvaa.\"\n\n\"Siistiä työtä!\" sanoi Ingeborg.\n\n\"Sinä joudut liikuttamaan!\" sanoi Andrees.\n\nTyttö katsahti häneen, ja silmissään välkähteli vallaton ilo kuin\nauringonvalo meren laineilla.\n\nMutta Andrees katseli vakaasti eteensä, eikä katsahtanut häneen.\n\nSeuraavana aamuna aikaiseen lähtivät miehet molemmat taas ulos ja\npalasivat takaisin raskaasti laahata retustaen mukanaan hylkeitään.\n\n\"Olemme keksineet uuden maan tuolla\", sanoi Andrees, \"ja annoimme sille\nReimer Wittin ehdotuksen mukaan nimen Hyljekari.\"\n\n\"Se sen nimi on jo kauan ollut\", sanoi Antje ja imuroi.\n\n\"Ken sitte siellä on ollut ennen meitä?\"\n\n\"Sammenkalaslajat tuolta toiselta puolelta ovat siellä myöskin\ntuntikausia maanneet väijyksissä. Kun he palasivat, oli heillä\nmukanaan pieni hylje, joka oli puhtaampi kuin he, he olivat nimittäin\nkierrelleet rannan liejussa. Ja joka vuosi tulee joku tuhma\nhampurilainen Elbeä alas, laskee jahdillaan Dieksander Gattiin ja menee\nHyljekarille, makaa siellä mahallaan liejussa ja tirkistelee hylkeitä,\njotka kurkistelevat veden alta esiin. Te ette ole ensimmäisiä.\"\n\n\"Kymmenen vuoden perästä\", sanoi Andrees, \"on tuolla viheriää maata!\nEikä kestä kauan, ennenkuin molemmat saaret ovat kasvaneet yhdeksi, ja\ntulee lyhyempi tie mannermaalle. Antje, oletko koskaan koettanut etsiä\nmitään lyhyempää tietä Koog'ille?\"\n\n\"En!\" sanoi hän. \"Kaikkialla on pohjatonta. Paras tie Flackelholmille\non venheellä Büsenistä Flackvirran kautta Dieksander Gattiin.\"\n\nAndreas nyykäytti päätään. \"Kuuletko?\" sanoi hän Reimerille.\n\nReimer naulasi par'aikaa rasvaa tiukkuvaa hylkeennahkaa majan\nseinämälle kuivamaan, eikä kääntänyt päätänsäkään ja sanoi: \"Kaikkihan\ntulee tästä järjestykseen vielä, jahka vaan maltamme odottaa!\"\n\nNiinpä käyttäytyivät he kuin miehet, joilla on suuria suunnitelmia\nmielessään, mutta semmoisia, jotka eivät vielä ole tarpeeksi kypsät,\njotta niitä voisi ilmaista toisille, tai kuin semmoiset, jotka ovat\ntehneet jonkun keksinnön, mutta jotka eivät vielä ole ottaneet\npatenttia sille.\n\nIngeborg kuunteli hiljaisena.\n\nSeuraavana päivänä kävivät molemmat miehet puhuttelemassa\nsammenkalastajia, jotka olivat kaukana ulkona Dieksander Gattissa,\nja juttelivat heidän kanssaan heidän saaliistaan, ja nuo\nyksinäiset harvasanaiset miehet, jotka seisoivat pitkävartisissa\nkalastussaappaissa vedessä, näyttivät heille pyytämiään kaloja, jotka\nolivat sidotut venheisiin nuorilla, jotka oli pistetty läpi kiduksien,\nkomeita otuksia.\n\nJa iltapäivällä sai lngeborg toimekseen keittää väkevää, kahvia, tulisi\nkuusi tai seitsemän vierasta. Ja sitte tulikin etelästä käsin, jonne he\nolivat laskeneet maihin, kalastajin, paljain jaloin ja tuolloin tällöin\nsyieksien ja istuivat ja kehuivat kahvia. Muutamat heistä olivat\nkoulunkäyneitä laivureita, karaistuja järkeviä miehiä, jotka olivat\npalvelleet keisarin laivastossa ja olleet pitkillä matkoilla. Oli\ntoisiakin, jotka maatoimissaan olivat joutuneet haaksirikolle, nyt oli\nmerimatalikko työkenttänään. Mannermaan kapeilla teillä ei heidän ollut\nonnistunut pitää tai saavuttaa leipäänsä ja kansalaisarvoa, tiettömällä\nrannattomalla matalikolla löysivät he kumpaakin. Aina ei heitä onni\nseurannut, erehtymättömiä merenkulkuun kun olivat, saivat he usein\nkärsiä kurjuutta ja kestää haaksirikkoja.\n\nEräskin vieraista oli edellisenä kevännä ollut kovassa\nluoteismyrskyssä, joka oli ajanut hänet rantaa vastaan. Toiset\nolivat ajoissa päässeet pakoon; mutta hänen ei ollut onnistunut. Kun\nankkurikettinki katkesi, otti myrsky hänet viiltoihinsa. Vaivalla ja\ntuskalla, lapsensa käsivarrellaan, onnistui hänen hypätä puomilta\nrannalle, kun venheensä jysähti santaa vastaan. Siten pelastui hän\nja lapsensa. Nyt seisoi hän säikällä ja katseli venhettään. Siinä se\noli näkynyt vielä. Oli kurotellut kuin vahingoittunut valas paljaita\nkylkiluitaan taivasta kohden. \"Oli se hurja malka\", murahti hän. \"Kolme\npäivää särki päätäni jälestä, ja luulin pääni menevän sekaisin, niin\nankarasti jysähti tuo raskas venhe kivikovaa pohjaa vastaan. Jos olisin\npalannut ilman poikaa kotiin, mitä olisi äiti sanonut?\" Hän istui\nhetken vaieten, nyykäytti vakaasti päätään ja katsahti merelle.\n\nMajassa pakinoitiin hitaasti, leveään ja juurtajaksain, kuten\non merimiesten tapana rannikollamme. Eivät he kernaasti vaihda\npuheainetta, sen pitää ennen olla haasteltu ihan leveäksi, kuin kampela\nmeren pohjalla.\n\nKaikki puhuivat he aluksi aikuisemmista kerroista, jolloin olivat\nkäyneet tällä hiljaisella saarella. Melkein jokainen heistä oli\nkerran tai pari käynyt Flackelholmilla ja majassa siellä. Toiset oli\ntuonut paikalle uteliaisuus, toiset olivat tulleet ikävystyneinä\nyksitoikkoiseen venheessäoloon, toiset olivat taas tulleet rannalle\netsimään jotain lankkua, jota voisi käyttää, tai jotain muuta\narvokkaampaakin haaksirikkoutunutta tavaraa. Sillä Flackelholmin\nranta on maineessa, että se salaa itsessään parempiakin aarteita kuin\npölkkyjä ja kuolleita hylkeitä.\n\nSitte johtuivat he puhumaan erityisistä näyistä, joita he olivat\nkohdanneet Flackelholmilla. Eräskin oli iltahämärissä lähtenyt majasta\nvenheelleen, silloin oli matkalla, lähellä häntä, mennyt ohitsensa\nkorkea haamu, sitä hän ei tietänyt, oliko se ollut mies vai nainen...\nMutta se ei kai ylialankaan ollut ollut mikään ihminen, vaan joku\nhenki. Ja päällepäätteeksi hauska henki, sillä se oli tanssinut ja\nhyppinyt. Eräs toinen kertoi, että hän eräänä iltana, ehkä noin kuusi\nvuotta sitten, oli mennyt majalle, koska oli pälkähtänyt päähänsä se\nhupsu ajatus, että nukkuisi siellä. Mutta hän ei ollut saanut ovea\nauki, ja kun hän oli jalallaan potkaissut sitä vastaan, oli sisältä\nkuulunut kimakka kirkaus, ikäänkuin olisi kirkaissut joku ihminen, joka\noli nähnyt pahaa kiusallista unta, ja yht'äkkiä herännyt. Siten kertoi\nhän ja veti itseensä aimo siemauksen kahvia ja lisäsi: \"Tiedätte,\nett'en valehtelu.\"\n\nAntje täytti kupin uudelleen ja katsahti samassa viekkaasti ja\nheikkomielisesti hymyillen veljeensä. Tämä katsoi vakavasti ja säälien\nsisartaan kasvoihin.\n\nYksi vieraista oli eräs Reimer Wittin vanhoja tuttuja. He olivat Metzin\nedustalla nukkuneet rinnakkain risukolla, ja kun oli satanut aivan\nliika taajaan, olivat he kömpineet lähemmä toisiaan, ja oli heillä siis\nollut, kaikki yhteistä: märkyys, kylmä ja syöpäläiset, joita ei ollut\nvoinut välttää, ja oli heisiä siten tullut hyvät ystävät. Tältä nyt\nuteli Reimer tietoja, niin että tämä rupesi puhumaan Flackelholmista\nja sen mutaumisesta, sen rannikon laadusta ja maihin pääsystä sille\nja muuta sennimistä, ja kun ilmeni, että mies hyvinkin tunsi asiat,\nkysäsi Reimer viekkaasti: \"Kuulehan\", sanoi hän, \"olen hieman tuumissa\njäädä tänne Flackelholmille! Pitäisin lampaita ja hanhia oikein suurin\njoukoin. Yksi mutka vaan enää on asialla: talvi!\"\n\nMakuutoveri Metzin edustalla kohotti punatukkaista päätään: \"Niinhän,\ntalvi tuota!\"\n\n\"Kauanko on meri jäässä?\"\n\n\"Kuinka kulloinkin. Noin pari kuukautta!\" vastasi punaparta.\n\n\"Sill'aikaa ei voi kukaan laskea maihin tänne?\"\n\n\"Voihan sitä toisinaan! Meri on vapaa, milloin sieltä, milloin täältä.\nPitää vaan tuntea meri ympärillä. Sillä on oikkunsa, sillä. Sitä saa\nopiskella, niinkauan kuin elää.\"\n\n\"Sinä et ole perheellinen mies?\"\n\n\"En ole! Tulin liika kauan viipyneeksi tuolla ulkona!\" Hän vilkautti\nsilmillään Neuwerkin majakkaa kohden: \"Pitkillä matkoilla!\"\n\n\"Pistäyhän hiukan ulos kanssani!\" sanoi Reimer. \"Näytän sinulle\njotakin.\"\n\nHe astuivat yhdessä ulos majasta ja juttelivat kauan keskenään.\nMakuutoveri nyökäytti miettivän näköisenä päätään, veti silmäkulmansa\nkorkealle ja sanoi lopulta: \"Yksi asia minua vaan arveluttaa: jääkö\nhän, herra tuolla, tänne kanssamme... onko hän hieno? Kaikellaisten\nihmisten kanssa tahdon olla tekemisissä, mutta en hienojen!\"\n\nSilloin antoi Reimer Andrees Strandigerista sen kunniakkaan arvostelun:\n\"Hän on ihan tavallinen mies.\"\n\n\"Noo... kyllähän minun puolestani sitte kaupat syntyy!\"\n\nToisetkin astuivat ulos majasta. Andrees, jota he sietivät hyvinkin,\nhän kun oli levollinen, lyhytpuheinen ja verkalleen miettivä mies,\nkuten he itsekin, seurasi heitä. Reimer seurasi makuutoverinsa kanssa\njälestä.\n\nReimer palasi ensimmäisenä takaisin majaan: hän tapasi Ingeboigin, joka\npuhdisti pöytää.\n\n\"Mikä tuoksu täällä!\" sanoi Ingeborg, ja katsahti terävästi häneen.\n\n\"Kaatoivat tilkan viinaa kahvin sekaan\", sanoi Reimer.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä tutkivat miehet ruohon ja kasviston kasvua ja\nlaatua, jota avaralti, ehkä yli sadan hehtaarin laajuudelta, peitti\ntasaista maata. Siinä oli monellaisia kasveja. Kaikkea, mikä vaan\nmenestyy vastamuodostuneessa maassa Pohjanmeren rannoilla, tapasi\nsielläkin. Paikottain kasvoi maanpinta erästä lajia lyhyttä hienoa\nruohoa, joka sekavana ja tiheänä peitti sitä kuin luja tiivis nahka.\nSiellä täällä seassa kasvoi rantaneilikkoja. Kasvoi lisäksi erästä\nlajia vaaleanviherjää rasvaista kasvia, joka hiukan muistutti sipulia,\njuuri kun se on alkanut taimia. Siellä kasvoi harmaata, karkealehtistä\nkasvia, hiukan kanervan näköistä, se peitti laajoja aloja saarta,\nja sen alta paalsi esiin paljas harmaahko liejupohja. Ja Reimer\notti ja purasi joka kasviin ja maistoi ja sanoi: \"On ruohoa ja on\nrikkaruohoa, mutta enpä usko, että koko saarella kasvaa korttakaan,\njoka olisi vahingollista eläimille.\" He mittailivat ja tutkivat veden\npoukamankin, joka alkoi lähellä rakennuksia ja yhtyi isoon mereen\nDieksander Gattissa. He mittailivat sen syvyyttä, tutkivat sen pohjaa,\nja toivat mukanaan kotiin rapuja ja kaloja, joita olivat pyydystäneet\nkäsiverkoilla. Kun he palasivat, kuuli Ingeborg Andreeksen sanovan:\n\"Olet oikeassa: meidän pitää ylläpitää alituista yhteyttä ßüsenin\nkanssa. Meillä pitää olla venhe ja mies, joka tuntee vedet. Kirjoitan\nsiitä punapäälle.\"\n\nTänä iltana, joka oli hyvin leppeä ja aurinkoinen, kun Reimer ja Antje\nolivat vielä kerran lähteneet ulos kalastukselle -- Antje oli nimittäin\ntokaissut: \"Sitä ette te osaa!\" -- palasi Andrees rannalta takaisin\nja asettui seisomaan Ingeborgin eteen, joka istui auringon paisteessa\nja neuloi, ja sanoi vitkastellen: \"Kuulehan, Ingeborg, minulla olisi\nomituista asiaa. Hiukseni ja partani ovat aivan liiaksi rehevät jo,\nenkä tohdi itse niitä leikata. Reimer ei myöskään rohkene, niin kuulu\nkuin maineensa onkin lastensa tukanleikkaajana, ja Antjenkaan haltuun\nen oikein rohkenisi uskoa päätäni.\"\n\nIngeborg hypähti ylös, ja palasi kohta välähtelevät sakset kädessä\ntakaisin majasta: raikkaille, nuorekkaanhennoille kasvoilleen oli\nlentänyt hieno puna.\n\n\"Seisohan hiljaa nyt!\" sanoi hän; sydäntään tykytti.\n\nJa hän alkoi leikata. \"Olen leikannut Fritzinkin tukan\", sanoi hän.\n\n\"Sen näin. Siksi tulinkin pyytämään sinun.\"\n\nHän leikkeli empivin käsin, kumarsi yläruumistaan taaksepäin, käänteli\npäätä sinne ja tänne, huomasi leikanneensa vinoon ja ajatteli: \"Kunpa\nhän nyt katsoisi poispäin edes!\" Kasvojaan poltti.\n\nSilloin huomasi Andrees hänen pulansa ja katseli jäykästi majan\nseinälle kuivumaan naulattua hylkeennahkaa kohden.\n\n\"En ymmärrä\", virkkoi Ingeborg empien, \"tässä korvan vierellä on niin\npaha paikka.\n\n\"No, rohkeasti käsiksi vaan!\"\n\nSilloin uskalsi hän yrityksen. Mutta kätensä vapisi ja korvan lehdelle\nilmeni punainen veripisara.\n\nSilloin viskasi hän sakset kädestään hiekalle, polki jalkaa maalian ja\nitki.\n\n\"Noo... Ingeborg!... Älähän nyt itke toki!\" Ja hän nosti säveästi\nja säälien sakset ylös ja antoi ne hänelle takaisin: \"Näinhän et voi\njättää minua. Sinun pitää tulla lähemmälle.\"\n\n\"Minä en osaa! Minä en osaa!\" Hän oli istuutunut penkille ja näytti\nperin onnettomalta; silmänsä olivat ihan kyynelissä ja päätään\npudistellen niksautteli hän saksillaan.\n\n\"Sinun pitää olla rohkea vaan. Ei muuta kuin ala nyt.\"\n\n\"Sinä olet liika pitkä!\"\n\nSilloin laskeutui Andrees toiselle polvelleen hänen eteensä ja katsahti\nylös häneen, ja verkalleen edistyi nyt lyö, siten että Ingeborg piti\nkädellään kiinni hänen korvastaan ja suojeli sitä huolellisesti\ntuhoisilta saksilta. Mutta Andrees taas, jolla oli Ingeborgin kasvot\nihan edessään, ihmetteli niitä monellaisia henkiä jotka leikkivät ja\nhommailivat niillä, ja oli niitä suruista ja puol'vallattomia, mutta ei\nollut yhtään pahaa niiden joukossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamusti tuli taaskin kuuma päivä. Miehet molemmat olivat hevosten\nkanssa lähteneet rannalle ottamaan korjuun muutamia arvokkaita\npölkkyjä, tynnyreitä ja ketjuja, joita viime nousuvesi oli ajanut\nrannalle. Silloin lähti Ingeborg niinsanotulle kuolleelle vedelle.\nReimer oli tutkinut sen, ja oli sillä hyvä luja pohja, eikä\nmitään petollisia kuiluja. Siksi oli Ingeborgille suositettu sitä\nkylpypaikaksi.\n\nNiinpä kylpikin hän siellä nyt aamuauringon paisteessa.\n\nReipastuneena ja kuitenkin hiukan raukeana, hiuksensa vielä\nvalloillaan, lähti hän ripeästi astumaan kuumalla hiekalla ja heittäysi\nsitte pitkäkseen kedolle, ihan vaununjälkien varrelle, jotka kaarsivat\nsäikkäjonojen vierustaa, häntä rupesi raukasemaan ja hän ajatteli:\n\"Herään kyllä, kun vaunut lähenevät.\"\n\nJa ajatteli vielä kerran: \"Hän ei saa tavata minua tässä.\" Ja kun hän\nnukahti, etsi hän häntä unien maasta ja löysi hänet kohta, ja Andrees\noli ystävällinen hänelle, ja hänen kasvoilleen heräsi hymyilevän onnen\nilme. Mutta hän ei tietänyt, että hän tahallaan oli asettunut hänen\ntielleen.\n\nKun hän vielä makasi ja nukkui siinä, palasi Andrees ihan yksin ruohon\nja kukkien keskitse ja ajatteli häntä, näki hänet ja pysähti, ensiksi\nseisahdutti hänet hämmästys, sitte sai hänet liikkumattomaksi hänen\nsuloutensa, sillä hänen koko vartalonsa ja kasvojensa piirteet olivat\npuhtaat, pehmeät ja täyteläiset kuin raikas ruusunnuppu aamukasteessa.\nVaitonaisiin hiuksiinsa oli takertunut hienoa ruohoa ja ujoja, pieniä\nkukkasia, ja taaksepäin taipuneine päineen ja kurotettuine käsineen\nnäytti hän kuin pyytävältä. Heinikko huojuili hiljaa, leivoset\nlivertelivät ilmassa, kauempana kirkuivat lokit ja ilma ja maailma oli\ntulvillaan voimaa ja raikkautta, ja hän, joka lepäsi tuossa, kuului\nsen kaiken keskelle ja oli ihanin kaikesta. Silloin laskeutui Andrees\ntoiselle polvelleen ja katseli häntä, ja ensikertaa heräsi silmissään\ntuo hiljainen puhdas loisto, joka sytyttää rakkauden sydämestä toiseen.\n\nKun hän siten katseli häntä, ehkä hetken niin pitkän, kuin mehiläinen\nsurisee ohitse, tai lokki kirkuu, heräsi tyttö hänen katseeseensa, ja\nvielä seisten unien maitten kynnyksellä tutkaisi hän silmänsä suuriksi\nja kirkkaiksi'ja sanoi hitaasti: \"Pidätkö minusta _noin_?\"\n\nMutta samassa oli hän jo polvillaan, ja kurottaen käsiään, rukoili hän\naroin silmin: \"Lähde pois! Andrees, lähde pois!\" Ja hiukset putosivat\nkäsilleen, joilla hän peitti kasvonsa.\n\nHän olikin lähtenyt jo pois, oli palannut säikän yli takaisin rannalle,\nja tuli vasta illemmalla kotiin.\n\nKalpeana palasi Ingeborg majalle.\n\nIllemmällä, kun vesi laskeusi, palasi Andrees kotiin, ja näki että\nReimer valjasti hevosia, empi hetken ja astui sitte majaan. Silloin\nastui Ingeborg lähtövalmiina hänelle vastaan majan matalasta ovesta.\n\n\"Minä lähden pois, Andrees!\" sanoi hän, eikä luonut katsettaan ylös.\nHitaasti lähtivät he rinnakkain säikän laelle. \"Menen Marian haudalle\",\nsanoi Ingeborg.\n\nAndrees nyökäytti hyväksyvästi päätään. \"Teet oikein.\"\n\nKun he seisoivat ylhäällä rinnakkain, tarttui Andrees hänen käteensä:\n\"Sinä olet puhdas ja voimakas, minun pitää saada sinut elämäkseni\nomakseni.\"\n\nIngeborg antoi päänsä painua: \"Siihen pitää kulua aikaa, Andrees!\"\n\n\"Minä jään Flachelholmille\", sanoi Andrees, \"niinkauaksi kuin\nStrandigerkartano on vieraissa käsissä. Mutta en tahdo olla toimetonna.\nvaan rakennan tänne tokeita ja talon, ojia ja rantavalleja, tutkin\nmatalikkoa ja hankin maata lisään. Isäni ovat taistelleet merta\nvastaan, sitä taistelua tahdon minäkin jatkaa.\" Hän pusersi kätensä\nnyrkkiin, ja silmissään leimahti synkeästi. \"On laiminlyöty paljon ja\npaljon rikottu. Mutta rikoksista on kasvava hyvää. Mutta en voi vaatia,\nettä tulisit jakamaan tätä elämää kanssani.\"\n\n\"Missä sinun elämäsi on. Andrees, siellä on minunkin. Se on minulla\nyhteistä Marian kanssa, että olen uskollinen. Kun arvelet, että se voi\ntapahtua, niin kutsu minua.\"\n\n\"Ingeborg!\"\n\n\"Meidän pitää olla tyyniä ja voimakkaita, Andrees.\"\n\n\"Vie terveiset vanhalle äidilleni! Hänen tähtensä soisin, että minä,\nennenkuin vuokra-aika päättyy, taaskin olisin Strandigerkartanossa...\nMutta Flackelholmia ei enää unohdeta.\"\n\nHe seisoivat vielä hetken rinnakkain ja katselivat maan yli, joka\npenikulmia laajana yleni meren sylistä.\n\n\"Mietiskelyn aika on ohitse: nyt on alkanut työ.\"\n\nSitte oijensivat he jäähyväisiksi toisilleen kätensä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nTuli syksy. Eschenwinkelissä oli hiljaista. Poismuuttaneet\nkirjoittivat ainoastaan harvoin, kotiin jääneet miehet olivat kaikki\nFlackelholmilla. Lauantaisin, jos nousuvesi vaan sen salli, tulivat he\nkoteihinsa tervehtimään vaimojaan ja lapsiaan.\n\nFlackelholmilla oli laitumella pieni lauma lampaita, kokeiltiin niillä,\noliko ruoho terveellistä eläimille; ja parvi hanhia marssi aina namusin\nsäikältä alas; ne olivat Antjen turvatteja ja ylpeytenä. Neljä hevosta\nlöysi runsaan ravinnon saarelta, ja pysyivät ne runsaasta työstä\nhuolimalla hyvissä voimissa.\n\nPunatukkaisen laivurin vene oli Dieksander Gattissa. Hän piti huolla\nkaloista ja muista ravintoaineista, joita hän nouti Büsenistä. Hän\nosoittautui kelpomieheksi, joka ei juopotellut, ja johon voi luottaa;\nMetzin risuläjät, niin märkiä kuin olivatkin, eivät olleet turmelleet\nluonnettaan.\n\nViisitoista miestä, jotka nuoruudestaan asti olivat tottuneet\nlapiotyöhön, aherlelivat kolme kuukautta yhtä painoa kentällä, ja\naukaisivat tukkouneet ojat, jotka Andreeksen isä kaksikymmentä vuotta\nsitten oli teettänyt ja kaivoivat uusia. He kaivoivat ojat kaksi metriä\nleveiksi ja neljännesosan metriä syviksi ja läjäsivät mullan saran\nkeskelle leveäksi valliksi, nyt voi nousuvesi kantaa mukanaan mutaa\nkauas ylös maihin. Ja kun nousuvesi kolmeen kertaan oli noussut ja\nlaskenut, niin ei paljoakaan enää näkynyt lapionjälkeä, niin runsaasti\npehmeätä, hedelmällistä mutaa kantoi merivesi mukanaan.\n\nKuninkaallinen hallintoneuvos oli Strandigerin pyynnöstä tullut sinne,\noli kolme päivää tehnyt huomioitaan nousu- ja laskuveden suhteen, oli\nseisonut polvia myöten liejussa, ja piirrellyt majassa viivojaan.\nojiaan, poikkileikkauksiaan ja suunnitelmiaan. Oli pyyhkinyt hikeä\notsaltaan ja mennyt taaskin ulos, sateeseen, olallaan Reimerin\nvanha \"öljätty\", oli palannut illalla taas ja syönyt kampelaa ja\nnahkaperunoita ruokahalulla kuin riihimies. Miehet olivat kummastelleet\nja olleet iloissaan, että tuo hieno oppinut herra oli ollut niin\nrattoisa ja luonnollinen, he kävivät tuttavallisiksi ja tohtivat\nkysymättäkin huomauttaa hänelle yhtä ja toista, niinpä sai hän tietää\nja vaikutti enemmän hyvää ja oli parempi kuninkaansa edustaja, kuin\ntuo asessori, joka olutlasin ääressä valitti, että syntyperänsä ja\nasemansa estivät häntä lähenemästä kansaa. Hän oli kasvanut rannikolla\nkuin Andreeskin, eikä kirjoitushommissa ollut unohtanut lapiota. Kun\nhän lähti pois, nyökäytti hän rohkaisevasti päätään Andreekselle ja\nsanoi: \"Tuottakaa kunniaa nimellenne! Ell'ei olisi tehtäväni valvoa\nrantatokeita ja valleja, kaivantoja ja kanavoja, niin kadehtisin teitä\ntiluksenne ja asuinpaikkanne vuoksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nStrandigerkartanon avaroilla hedelmällisillä pelloilla oli par'aikaa\njuurikasvien korjuu. Niistä oli hyvä sato, mutta kuitenkaan ei pystynyt\nFrans Strandiger saamaan kokoon koko vuokrasummaa, sillä viljan- ja\nkarjan hinnat olivat olleet epäedullisia. Pyhäinmiesten päivä läheni,\neikä hänellä vielä ollut tarpeeksi rahaa koolla. Ja vaikka hän olisi\nkäyttänyt koko viljatulonsa, puuttui sittekin rahaa: eihän hän voinut\ntyhjin käsin käydä talvea vastaanottamaan.\n\nSaivat silloin kokea kovia päiviä palvelusväki ja vieras työvouti,\nja kajahtipa monta karkeata alasaksalaista sanaa, ja monta outoa\npuolalaista kirousta, jotka kuuluivat avaran pihan yli aina ylös\nsokealle rouvalle ja sille hiljaiselle tytölle asti, joka istui hänen\nvieressään. Vuokraajan taas karkoitti levottomuutensa kirjoituspöydän\näärestä ja hälystä pihalla, ulos yksinäisille teille, ja pian tuli\ntottumuksekseen nousuveden laskeutuessa tehdä pitkiä matkoja kauas\nulos matalikolle. Ja kuten oli luonnollista luonteelleen, ei kestänyt\nkauan, ennenkuin tuo avara kammottava yksinäisyys oli anastanut koko\nhänen sydämensä, tuo ääretön matalikko tenhosi ja lumosi hänen ylpeän\nsydämensä. Tuntikausia kuleksi hän siellä, pyssy käsivarrellaan\nvesikuoppien äyräitä, välkkyvien vesipeilien yli ja avaroilla\nsimpukkakentillä. Oli toisinaan saalistakin mukanaan, milloin jonkun\nharvinaisen merilinnun opettaja Hallerille, milloin hanhen kyökkiä\nvarten, joskus jonkun hylkeen, jonka hän kahlaten ja uiden, henkensä\nuhalla, oli noutanut rannalle, sitte kuu oli osunut siihen luodillaan.\nJa hän kehittyi tarkaksi sen matalikko-osan tuutijaksi, joka on\nmanterenpuolella ristiviittaa.\n\nKun hän siten kuleksi, unohtuivat vähitellen mielestään raha- ja\neteenpäinpyrkimishuolet, huolet vuokranmaksusta ja maksupäivästä.\nSilmänsä kävivät levollisemmiksi ja saivat itseensä jotain rauhallista\nja mietiskeliästä, ja usein liikkuivat ajatuksensa Ingeborg Landtissa,\njota vastapäätä hän nyt joka päivä istui tunnin, kun hän, kuten\nitsekseen sanoi, \"oli tekemässä vanhalle rouvalle tiliä päivän\ntaloustoimista.\"\n\nFrans Strandiger ei ollut tähän päivään asti kokenut, mitä syvä\nsydämenpohjainen rakkaus merkitsee. Kun Andrees ja Heim Heiderieter\nsilloin muinoin nuorekkaalla, mutta todellisella ihastuksella olivat\nkatselleet noita kehittyviä tyttöjä. Heim äänekkäällä, Andrees\njurommalla kunnioituksella, oli hän vaan nauranut ja ilkkunut. Kun\nmyöhemmät tuttavansa, milloin se, milloin tämä, valitsivat itselleen\nelämänkumppaniksi tytön, joka ei millään tapaa ollut erityinen, ei\nkauneudeltaan, ei hengenlahjojensa puolesta, eikä varallisuudeltaan,\nja perustelivat tämän tekonsa tuolla lyhyellä lauseella: 'minä\nrakastan häntä', silloin ravisti hän päätään, ikäänkuin olisi hän\nkuullut asiasta, jota hän ei laisinkaan ymmärtänyt. Niinpä näytti hän\nluonteeltaan olevan kykenemätön koskaan tuntemaan tuota aistillisesta\nja sielullisesta mieltymyksestä niin omituisesti ja läheisesti\nmuodostunutta tunnetta, jota jokainen terve turmeltumaton mies tuntee.\n\nMutta tuossa ylläsanotussa on myöskin selitys siihen huomattavaan\ntosiasiaan, josta nyt on puhe. Frans Strandiger oli kasvatuksensa\nja seurustelupiirinsä kautta tullut häirityksi, estetyksi ja\nsurkastetuksi siveellisessä kehityksessään. Lapsuuden päivinään\noli hänelle yhtämittaa toitotettu korviin, että kuivakiskoinen\ntarkoituksemmukaisuus oli ainoa oikea johtotähti elämässä. Sitte oli\nhän kuudennestatoista ikävuodestaan asti liikkunut piireissä, ensin\nkaupungissa, sitte muutamilla suurilla maatiloilla, jotka olivat\nsiveellisesti turmeltuneet. Niinpä olikin tapahtunut, että silmänsä\noli niin tylsistynyt, ett'ei hän naisessakaan nähnyt ihanteellista\nja siveellistä, vaan ainoastaan aistillista ja enemmän tai vähemmän\narvokasta ulkonaista kultakorua. Oikeata puhdasta rakkautta tuntemasta\nei estänyt häntä luonteenlaatunsa -- virtasihan hänessäkin uskollista\npuhdasta Strandigerverta -- vaan sielua tukahuttava kasvatuksensa ja\nsiitä johtunut sisäinen siveellinen huononemisensa.\n\nSilloin ilmestyi eteensä Maria Landt, ajatuksensa olivat askaroinneet\nhänessä. Hänet oli hän valinnut auttamaan itseään eräässä laskun\nteossa. Tämä astui lapsen pelokkuudella ja lapsen luottamuksella häntä\nlähelle. Hän sai ensi kertaa tuntea siveellisen luonteen merkitystä,\nkristillisen maailmankatsomuksen voimaa ja puhtaan sielun lujuutta. Hän\nnäki edessään jotain ihan uutta: ihmisrakkaus ja ihmispuhtaus astui\nystävällisimmässä muodossaan häntä lähelle, loi häneen kaksi rukoilevan\ntummaa silmää, ja sanoi hänelle olevansa valmis tekemään paljon\nkanssaveljien hyväksi. Ja tekikin paljon! Kuinka paljon, sitä, ei ole\nyksikään ihminen saanut tietää. Kuin toiseen outoon maailmaan oli hän\ntullut hänen kauttansa. Maria Landtin vaikutus ilmeni hänen sielussaan\nsiinä että hänen entiset ankarankovat elämänperiaatteensa tulivat\njärkytetyiksi ja että hänessä virkosi jonkinmoinen taipumus katsoa\nympäristöänsä ja elämää ja maailmaa lempeämmillä ja syvemmillä silmillä.\n\nNyt oli Ingeborg Landt palannut Strandigerkartanoon. Hän oli tuon\nkamottavan kolkon maaliskuun päivän jälkeen mennyt Flackelholmille,\noli lähtenyt epäystävällisenä, levottomana tyttönä, joka sentään aina\noli herättänyt hänen mielenkiintoaan, syyssuvesta oli hän taaskin\npalannut, ja oli nyt hiljainen, lempeä, naisekas olento, jonka yllä\nliihoitti kuin hentona huntuna joku suruisa, syvämielinen salaisuus,\njoka silmäili esiin hänen kirkkaista silmistään, ja herätti siinä,\njoka näki niihin silmiin, tulista uteliaisuutta saada tietää, mitä\noli kätkettynä tuon niin hennon hellän ja ihanan hunnun alle. Frans\nStrandiger katseli uusilla silmillään tätä uutta ilmestystä. Se mikä\nsilloin oli pahoittanut hänet sokeanakin kunnioittamaan Mariaa, hänen\nsyvästi siveellinen, puhdas ja lämminsydäminen luonteensa, sen näki hän\nnyt edessään toisessa kuvassa, toisessa paljoa kauniimmassa kuvassa,\nja ihanimmassa puvussa, surupuvussa, hiljaisin, yksinäisin, vaiteliain\nja sentähden kaksinverroin kauniin silmin. Ja sen näki hän joka päivä,\nsai katsella tuntikausia, kun hän jutteli vanhan rouvan kanssa, ja teki\ntälle \"tiliä talouden pidosta\". Näinä hetkinä, kun hän vilpittömästi ja\nystävällisesti kertoi töistä talossa, Flackelholmin tulevaisuudesta ja\nkäynneistään ulkona matalikolla, näki hän hänen istuvan tuossa edessään\nvaalea päänsä kumartuneena neulomuksensa ylle, ainoastaan silloin\ntällöin kohottaen säteilevät silmänsä. Näinä hetkinä tunsi Frans\nStrandiger ensi kertaa rakkautta.\n\nIngeborg oli palannut kaikkine huolineen ja kaikkine iloineen. Ja\nhuolensa olivat suuremmat kuin ilo. Niinhän, sitä ei Frans Strandiger\nymmärtänyt ajatella, että Ingeborg Landt olisi Andreasta lähellä.\nAndreeshan oli aina lähennellyt Mariaa: ja kun Ingeborg oli lähtenyt\nhänen jälissään Flackelholmille, oli hän lähtenyt sinne kuin\nsairaan veljen luokse. Sekään ei kiusannut häntä, että Ingeborg oli\nitseensä sulkeutunut ja arka häntä kohtaan, ja että hän ainoastaan\nsilloin katsoi vähän ystävällisemmin häneen, kun hän kertoi jostain\nuhkarohkeasta retkestä, jolloin hän matalikolla oli ajanut takaa jotain\nhyljettä. Vanha kokemushan oli, että neitosten tapa on teeskellä\npahinta epämieltymystä juuri sitä vastaan, josta he enimmän pitävät?\n\nVanha Hobooken kuleksi tutkivin vakoilevin silmin kyökissä,\nnavetoissa ja aitoissa. Ihmiset karttivat häntä ja nurkuivat selän\ntakana. Keväällä oli hän karkoittanut kaikki niskoittelijat talosta:\nmutta silloin oli Frans lyhyesti sanonut, ett'ei hänen tarvinnut\nsekoittautua hänen asioihinsa. Silloin omisti hän kaiken tarkkuutensa\nja terävyytensä sisäisille asioille.\n\nHän oli eräänä iltapäivänä kehoittanut kylänlapsia poimimaan viini- ja\nkarviaismarjoja, jotka sitten myytiin kaupunkiin, sillä kaikesta täytyi\ntulla rahaa. Silloin vaati hän lapsilta, että he laulaisivat siinä\nollessa. Lapset lauloivatkin: \"Miss' liet sä, täplikäs ratsuni mun\"\nja \"Sä isäinmaa, oo tyynnä vaan\". Siten sujui hetken hyvästi, lapset\npoimivat ja lauloivat. Mutta silloin keksasee pieni kiharapää Bernhard\nEngel kysästä: \"Tiedättekös, miksi meidän pitää laulaa?\"\n\n\"Emmehän!\"\n\n\"Kosk'emme voi syödä silloin kun laulamme!\"\n\nSiitä hetkestä heikkeni laulu arveluttavassa määrässä ja täytyy\ntunnustaa että muutamien oli mahdoton laulaa! ja että toiset taas\nlauloivat nenästään. Ja se ei kuulunut kauniilta. Loppu leikille oli\nse, että he yht'äkkiä toralla ja metelillä karkoitettiin puutarhasta,\nkuin rastaat, joiden parveen yht'äkkiä suhahtaa haulisade.\n\nNiinpä päättyi asia ikävästi.\n\nSyksympänä, kun munien hinta nousi, kapusi vanha rouva itse ullakolle,\nryömi kaikki pimeät loukot ja etsi ylös munat, jotka huolimattomat\nkanat olivat munineet jonnekin piiloon. Silloin oli renki vanhan\nhyvän tavan mukaan virittänyt pedon pyydystämiseksi, joka hiiviskeli\naitoissa, terävähampaisen ansaan erääseen loukkoon, ja pannut munan sen\npihtien rakoon houkuttelemaan otusta. Vanha rouva, lyhytnäköinen ja\ntottumaton pimeään kun oli, kurottaa kätensä, ottaakseen korjuun munan\nja kirkahtaa kovaan. Lääkäri sai sitoa syvät haavat, ja koko kylä sai\npaljo puheenainetta tapauksesta, mutta vähäpä sitä säälittiin.\n\nKun vuokran maksupäivä läheni, kirjoitti vanha Hobooken veljelleen\nBerliiniin. Hän selitti hänelle aseman ja pyysi apua. Kolme päivää\nkului. Hän meni kirjeenkantajaa vastaan ovelle, ja oli hirmuisesti\nvihoissaan miehelle, joka läheni välinpitämättömin verkallisin askelin\nja laski välinpitämättömästi tervehtien sanomalehdet pöydälle, joka oli\nvasemmalle ovesta. Ei muuta kuin sanomalehtiä.\n\nPoikansa meni viheltäen läpi talon ja pihan poikitse. Viiksiensä alla\noli piirre ilkkuvaa uhkaa, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa kohtalolle\nkaikella sillä katkeruudella, joka täytti sielunsa: \"Tuletko taaskin,\nkohtalo? Juuri kuin taaskin olen saamaisillani maat ja vaimon!\"\n\nNeljäntenä päivänä astui hän seurusteluhuoneeseen ja sanoi äidilleen:\n\"Minulla on uutisia sinulle. Tulen juuri kankaalla, jonne menin\nsaadakseni kaukaa nähdä, kuinka Heim Heiderieter omin käsin kuokkii\nperunoita maasta, silloin näen lähenevän miehen kylästä hiekkatietä\nalas, hänellä on yllään viherjä metsästystakki, kukonsulka hatussa,\nkivääri keltaisessa kotelossa olalla, kiikari nahkaremmissä sivulla.\nHän koettaa näyttää kolmikymmenvuotiaalta pysyttelee suorana\nja kääntelee päätään ripeän nopeasti, mutta on sentään ainakin\nkuudenkymmenen vuoden vanha. Ainakin puolet kylän pojista juoksevat\nhänen jälissään. Kenen luulet hänen olevan?\"\n\n\"Veljeni!... Nyt kääntyy kaikki hyväksi taas!\"\n\n\"Tosiaankin! Nuoruuteni ohjaaja ja ystävä! Jota saan kiittää kaikesta\nkymmenennestä ikävuodestani asti, kaikesta leivästä ja kaikesta\npahasta. Hän tulee, antaakseen minulle taaskin palasen leipää ja\npalasen, ehkä suurenkin, pahaa. Vanhat nöyryytykseni alkavat taaskin,\nja sinä sanot: nyt kääntyy kaikki hyväksi taas!\"\n\nUlko-ovi aukeni, he menivät molemmat etehiseen.\n\n\"Rakas veljeni!\"\n\n\"Hyvää päivää, eno Feliks! Vanha ystäväni ja suosijani! Miten\nmiellyttää sinua Hobookenkartano?\"\n\nFeliks Hobooken katsahti ympärilleen: \"Missä on serkkusi?\" kysyi hän.\n\n\"Hän istuu kyyröttää eräällä saarella keskellä Pobjanmerta ja\ntirkistelee aaltoihin. Pelkäätkö häntä, eno?\"\n\n\"Enhän! Mutta kartan mielelläni kaikkea epämieluista; sillä se joko\nhäiritsee hermojani, tai estää se minua urheilussa. Missä siis? Millä\nsaarella?\"\n\n\"Mennään sinne! Erinomainen purjehdusmatka. Ylialaan, eno, on\npurjehtiminen Pohjanmerellä kaiken urheilun huippua, siinä on tosi\nmukana!\"\n\nUkko istahti uupuneena eräälle tuolille, nyki villapaitaansa ja\nkaulustaan ja teki sitte komean kädenliikkeen: \"Neljätoista päivää\nsitten Kärntissä. Kaksi huippua kavuttu! Sähkötin arkkiherttualle!\nSaanut terveiset! Nyt jo Pohjanmerelle?\"\n\n\"Löytöretkille!\" nauroi Frans.\n\n\"Sinä et ole mikään urheilija, rakkaani! Isäsikään ei ollut, vaikka hän\noli upseeri. Enpä olisi niinkään haluton tekemään sinusta urheilijaa.\"\n\n\"Pohjanmeri ei ole mikään lapsen kehto, eno!\"\n\nUkko nousi ylös, astui jäykin askelin ikkunan ääreen, ja sanoi, kasvot\npoispäin käännettyinä: \"Voimmehan tässä joku päivä koettaa kumpi meistä\non rohkeampi ja rivakampi käänteissä. Tuotan todellakin itselleni\npurren Hampurista, onhan minulla varoja semmoiseen.\" Hän teki päättävän\nkädenliikkeen ja kääntyneenä yhä vielä ikkunaan ja katsellen pihalle,\nsanoi hän: \"Ja nyt teidän asioihinne! Mutta sen sanon jo edeltäkäsin,\nen tunne mitään velvoitusta nostaa teitä kuopasta, johon olette\njoutuneet. Miksi ette kysyneet minulta neuvoa?\" Hän löi kädellään\nrintaansa. \"Minun urheiluni ei saa joutua kärsimään teidän niin\nsanottujen yritystenne vuoksi! Urheiluni on elämäni! Saat tehdä minulle\nsen palveluksen. Frans, että tuot kirjasi minulle huoneeseeni, ja pidät\nhuomenna minulle esitelmän niistä.\"\n\nFrans Strandiger oli hämmästyneenä kuunnellut noita sanoja. Ne iskivät\nhäneen kuin kihelmöivät ruoskan iskut. Hän yritti sanoa jotain, malttoi\nsentään itsensä, pyörähti poispäin ja meni omaan huoneeseensa.\n\nSiellä istui hän kirjoituspöytiinsä ääreen, ja iski raivoisassa\nvimmassa kaksi tai kolme kertaa nyrkillään pöytään. Näkyi verijälkiä\nvaalealla tammipäällyställä. Sitte istui hän hetken lyyhistyneenä\nkumaraan, ennenkuin hän kiihtymykseltään sai sanan suustaan. Kuin\ntuienkipunoina sinkoivat sanansa huuliltaan: \"Vieraissa olin toisten\norja; nyt saan astua taas lapsuuteni pätsiin!... Masentaa hänet\ntahdon! Pitää tulla hetki, jolloin hän kiemuroi jaloissani! Lapsuuteni\ntärvelijä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka ilta, kun rupesi hämärtämään, sanoi vanha rouva Strandiger\nhoitajattarelleen: \"Ja nyt lähde Heiderietereitä tervehtimään,\nIngeborg, ja vie heille terveiset! Voit kernaasti lähteä. Minun aikani\nei käy pitkäksi, minä en ole yksin. Olenhan elänyt niin paljon ja\nmonellaista; olen elänyt suuren paksun kirjan, tuommoisen tummissa\nnahkakansissa, sillä on melkein joka sivulla risti, ja kruunu, toivon\nminä, viimeisellä. Lähde nyt vaati! Minä luen sill'aikaa sitä kirjaa.\"\n\nSitte avattiin ja suljettiin yläkerroksessa hiljaa ovia, ensin kammarin\novi, sitte kyökin ovi, sitte vielä sen huoneen ovi, jonka ikkunat\nantavat ulos Flackelholmia kohden, sitte kuului nopeita, keveitä ja\npehmeitä askeleita portaita alas. Silloin seisoi Frans Strandiger\netehisessä, tai seisoi hän valmiina lähtemään ulos, ulko-ovella,\nja katseli tuota kaunista naista ja koetti pysyttää silmiään ja\nryhtiään tyyninä, ja voi tuskin sitä. Hän oli viisas, hän ei tahtonut\nsäikähyttää häntä.\n\nMutta hän et saa katsotuksi kyllikseen häntä, ei kyllikseen hänen\nkookasta voimakasta vartaloaan, ei hänen loistavia silmiään, ja hänen\nhienopiirteistä päätään, jota hän pitää hiukan kumarrettuna, ei hänen\npäänkäännettään, kun hän katsahtaa ylös. Siksi seisookin hän joka\npäivä tässä ja antaa hänen mennä ohitsensa saadakseen häneltä pikaisen\ntervehdyksen, ja astuakseen sitte, kun hän on poissa, nojapuiden\nIuoksi, joita hänen pukunsa oli hipaissut, kun hän astui alas portaita,\nja tarttuakseen oven ripaan, josta hän juuri oli hellittänyt.\n\nTämä on tullut kuin myrsky häneen. Se leimahti eräänä päivänä hänen\nsydämeensä, tuo mieletön tulinen rakkaus, seuraavana päivänä se jo\nleimahti hänen silmistään, kun hän katseli hänen jälkeensä, kun hän\nnousi portaita: ja kolmantena ja neljäntenä päivänä se jo pakotti hänet\nkäymään hänen jälissään, kun hän meni Nummitalolle.\n\nIngeborg Landt tunsi, että hän halusi jotain hänestä, ja oli levoton\nja koetti salata tätä levottomuuttaan. Hän vastasi hänen ylpeään\ntervehdykseensä yhtä ylpeästi takaisin: hän ei tahtonut olla missään\ntekemisissä Frans Strandigerin kanssa. Hän istui seurusteluhuoneessa\nsanatonna häntä vastapäätä, ja vaihtoi harvoin sanaakaan hänen\nkanssaan, ja aina niin, kuin puhuu jonkun vieraan ihmisen kanssa, mutta\nei voinut estää, että hänen ylpeä ryhtinsä ja tyyni järkevä puheensa\ntekivät vaikutuksen häneen.\n\nFrans Strandiger tarkasteli aina häntä. Yksikään hänen kasvojensa ilme\ntai liikuntonsa ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän odotti, kunnes\ntulisi edullisin silmänräpäys: myrskyssä, ripeästi ja voimakkaasti\noli hän ottava hänet. Siksipä, kun hän meni Ingeborgin ohitse, eivät\nsilmänsä sanoneet: \"Minä rakastan sinua\", vaan ne sanoivat: \"Minä olen\nvahva, oletko sinä vahvempi?\"\n\nIngeborg huomasi tämän, ja meni hiljaa, silmät maahan luotuina, hänen\nohitsensa ja Nummitaloa kohden.\n\nToisinaan, kun mielialansa oli virkistyneempi ja reimampi -- hän oli\nsilmänräpäysihminen ja saattoi yht'äkkiä nähdä tilansa toisessa valossa\n-- silloin voi hänessä virvota vanha entinen ylimielisyytensä. Niinpä\npalasi hän eräänä päivänä kaupungista, jossa hän oli myynyt sata\ntynnyriä vehnää verrattain edullisilla ehdoilla ja saanut toiveita\nenenevästä luotosta, käväisi tallin läpi ja tapasi rengit ja molemmat\ntyömiehet ylämaalta kansanomaisissa voimankoetuksissa. He olivat\nnoutaneet olkatangon ja sitoneet sen kumpaankin päähän vahvoilla\nohjasnuorilla pari täysinäistä kahdensadan naulan painoista vehnäsäkkiä\nja koettivat kantaa sitä välikön yli; neljästä miehestä, jotka\nyrittivät sitä, jaksoi vain kaksi tehdä sen. Silloin astui Strandiger\nsiihen ja antoi tuoda vielä pari paria ohjasnuoria ja sitoa lisään\nkaksi puolikassäkkiä tankoon, ja kohotti sitte ne, seinään nojaten,\nja kantoi, miesten ilmaistessa ihailuaan, joka puhkesi esiin hyvinkin\näänekkäästi, niin kuusisataa naulaa verkalleen ja varmasti raskain\naskelin välikön poikki ja kääntyi lakaisin. Silloin katkesi tanko.\n\nJa Ingeborg seisoi toisessa päässä välikköä, ja katseli hämmästyneenä\nhäntä, koko olossaan ja ryhdissään ilmeni pelko. Frans Strandigerin\nsilmät olivat samat kuin silloin, kun hän vaati häntä olemaan\nsekaantumatta miesten asioihin ja jättämään ne miesten haltuun.\n\nKun Frans Strandiger näki hänen seisovan siinä, ilostui hän vielä\nenemmän. Ja illalla, kun hän ihan hyvillään, toivorikkaana ajatellen.\nettä hän vielä voisi voittaa maata ja morsiamen, istui huoneessaan,\nedessään pullo viiniä, ja muisteli vanhoja aikoja, heräsi hänessä\nylimielisyytensä, ja hän kirjoitti eräälle paperilipulle, jonka hän\nosoitti Heim Heiderieterille, Nummitalon herralle, seuraavat sanat:\n\n\"Olen iloissani, että Heim Heiderieterin peltoja viljellään hyvin:\nmutta teen seuraavat kolme kysymystä, koska nyt olemme kolmenkymmenen\nseutuvissa: 1. Missä on Frans Strandigerin rahasäkki? 2. Missä\non Andrees Strandigerin laakeri? 3. Missä on Heim Heiderieterin\nritarimerkki?\"\n\nRenki meni kohta Nummitalolle ja tapasi Heimin lampun ääressä\nkirjoituspöydän vieressä: Evaa ei näkynyt. Ensin ei Heim ollut\nymmärtää, sitte muisti hän sentään ja punastui, mutta istui kohta\nsuoraa päätä alas ja kirjoitti toiselle puolelle paperia: \"Missä ovat\nkolme uskollista toverusta?\" Ja lähetti rengin takaisin.\n\nKun Frans luki nämä sanat, tuli hän hyvin vakavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNummitalossa vallitsi onni. Totta kyllä, tämän onnen täytyi vielä\nkestää taistelua. Sen täytyi taistella vielä vuosikausia, sillä oli\nvihollisia joka taholla. Ne tunkeusivat aina kyökkiin asti, jossa\nhallitsi ja vallitsi rouva Eva, ne astuivat herran kirjoituspöydän\nääreen. Huolet tulivat taaskin vieraisille Heimin luokse ja sanoivat:\nEi auta mitään, Heim, te Heiderieterit olette kuin olettekin\nepäkäytöllistä, uneliasta väkeä, sinä et saa Nummitaloa kukoistukseen.\nTänä vuonna olit ahkera, mutta vähitellen veltostut taaskin ja muutut\nuneksijaksi, kuten isäsikin, ja auran jäljet, jotka nuoruudessasi olet\nviiltänyt nummeen, ovat nummettuvat taaskin.\n\nSitte ravisteli Heim itseään, nousi ylös ja meni suoraa päätä kyökkiin\ntai läävään, tai missä kaunis voimakas rouvansa tummine palmikkoineen,\nhihat kiverrettyinä ylös ja silmänsä kirkkaina vaan kulloinkin sattui\ntyöskentelemään. Häneltä riitti ainoastaan päännyökkäys ja pikainen\nystävällinen katse Heimille. Välistä vetäisi hän nauraen märällä\nkädellään hänen rutistuneen otsansa ylitse, sitte ryhtyi hän taas\ntyöhönsä. Heim taas katsahti häneen vielä kerran, silmänsä liitivät\nhänen vartaloaan: hän hengähti syvään ja palasi silmänsä mietiskeliäinä\ntakaisin kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti ensimmäistä kirjaansa.\n\nEnsimmäistä kirjaansa.\n\nHänellä oli eräs tuttava Kielissä, eräs opettaja, ja tämä oli\ntoimittanut hänelle kirjoja yliopiston kirjastosta, suuria tukevia\nnidoksia keltaisissa kansissa; niiden yläreuna oli tumma ikäänkuin\nkasvaisivat ne vanhuuttaan sammalta. Ne puhuivat latinaa, muutamat\nalasaksaa, karkeaa kovaa kieltä, jäykkäkäänteistä kuin pavun varsi.\nNe kertoivat vanhoista ajoista, vanhoista kärsimyksistä: siitä\ntaistelusta, jonka Schleswig-Holstein yli seitsemänsataa vuotta sitten\noli alkanut, vapaustaistelun alusta, jota oli kestänyt seitsemänsataa\nvuotta.\n\nHeim Heiderieter istui ja teki työtä, käänsi ja selitti, tarttui\nkirjasia toiseen, nojasi päällään käteensä ja lähti taaskin astelemaan,\nsilmänsä miettivinä, salia, eikä huomannut, että nuori vaimonsa meni\nsen läpi ja katsahti häneen.\n\nToisinaan istuutui uskaltamattomuus ja alakuloinen masentumus pöytänsä\nääreen ja katsahti häneen ja nauroi ivallisesti: \"Tuo menee yli sinun\nvoimiesi ja taitosi, Heim! Te Heiderieterit pystytte kaikkeen, mutta\nkaikkeen vaan puolittain!\" Silloin hypähti Heim ylös, meni läpi talon,\nei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle ja lähti ulos kankaalle. Ja\nkankaan yllä yleni selkeä syystaivas.\n\nKun hän palasi takaisin, oli hän hiljaisempi. Hän näytti kuin lapsi,\njoka on rukoillut, ja kirjoitti paperille jonkun säkeen: ja kun nuori\nrouvansa taaskin tuli läpi salin, kietoi hän käsivartensa hänen\nympärilleen ja sanoi: \"Katsos, tuon löysin läheltä puroa, kankaalta.\" Ja\nrouvansa luki sen verkalleen hänelle, hän itse luki nimittäin huonosti:\n\n    Syksy.\n\n    Niin tyyni, kirkas ilma on.\n    Niin heleä, niin verraton!\n    Oon punaposki, miel' on sees,\n    Mua huolettaisko kuolo ees?\n    Ah, kaikki on niin ihanaa\n    Ja vartoo -- lunta, kuolemaa.\n\n    Nyt taulu kultapuitteinen\n    On maailma ja loisto sen.\n    Niin kirkas päivä hoijailee...\n    Kas, lehti puusta leijailee!\n    On kaikki vielä ihanaa,\n    Mut vartoo luuta, kuoleman.\n\n    Oon nuor', ei puutu voimaakaan.\n    Ja työ se riemuni on vaan...\n    Mut' kuule, kaislikossa soi\n    Jo linnun lähtölaulu, oi!\n    Niin kaikki, mik' on ihanaa,\n    Vain vartoo luuta, kuolemaa!\n\n    Jos multaan käykin lehdon tie,\n    Ja syksy posken ruusut vie,\n    Niin kestä, sydän, kestä vain,\n    Ja toivo, vuota, usko ain':\n    Ei tunnu luuta, kuolemaa,\n    Kun kevät uus' luo ihanaa!\n\n\"Olisin moittinut, ell'ei siinä olisi ollut tuota viimeistä värssyä\",\nsanoi Eva.\n\nIltasin lepäsi Heim kauan valveilla vuoteella hengittäen keveästi ja\nhitaasti, ikäänkuin kuuntelis hän. Siiloin kohotti nuori vaimonsa\ntoisinaan olkapäätään ja nousi kyynäspäänsä varaan ja katseli häneen ja\nhuumasi kuun valossa, että silmänsä olivat ihan avoiminaan ja kirkkaat.\nSilloin vaipui hän kohta takaisin ja nukahti taaskin, hänelle olikin\nnukkuminen hyvin tarpeen.\n\nMutta Heim, hän katseli ja kuunteli. Ja ihmiset joista hän päivät oli\nlukenut, ja jotka kirkkaassa päivän valossa olivat arasti pysytelleet\npuolempana, ne tohtivat nyt yön hämärissä esiin. Ne tulivat niin\nlähelle häntä, että hän voi puhutella niitä. Ja hän kuuli ja kuunteli\nheidän korutonta puhettaan, joka milloin oli ankaraa ja jyrkkää,\nmilloin valittavaa, sillä aika oli kova ja täynnä valituksen aiheita.\nKuu sitte vihdoin viimein uni laskeutui ylleen ja näätä tohti yrittää\nhypähtää silavankimpaletta kohden, joka riippui lieden vierellä ja\nputosikin kumahtaen takaisin, silloin kävi hän levottomaksi unissaan\nja ähkyi ja rupesi viimein huutamaan. Silloin kurottautui vaimonsa\nvierellään taaskin hänen ylitsensä: \"Mikä sinun on, Heim?\"\n\n\"Ditmarskilaiset olivat leirissä Bornhövedin luona kankaalla, nousivat\nylös, käänsivät kilpensä ja kääntyivät tanskalaisia vastaan, silloin\nkaatuivat olutkattilat nurin.\"\n\nVaimonsa nauroi ja oikaisihe taaskin makuulle ja nukahti huulillaan\nvielä hymy.\n\nJa kuu yleni korkeammalle ja yritti kurkistaa päärynäpuun oksien\nvälitse saliin, mutta ei erottanut siellä mitään. Silloin pyyhki se\npilvet otsaltaan, ja näki kirjoituspöydän ja sillä nuo vanhat, suuret\nja kellertävät kirjat ja oli nyreissään, sillä se ei suosi mitään\ntarkkaa ajatustyötä ja vihaa tieteitä ja on uneksija. Kullonkin,\nkoska ikkuna kirjoituspöydän ääressä oli selkosen selällään, astui se\nikkunanlaudalle ja hiveli käsillään kirjoja. Silloin kävivät nämä vielä\nkellervämmiksi ja heräsivät, niiden lehdet liikahtivat ja nitisivät ja\nääntelivät, Eräs vanha, paksu, kolminidoksinen tanskan historia sanoi\nkolmos-sisarelleen: Ei ole oikein mukavaa minusta täällä, mies, jonka\nkäsissä me täällä olemme, ei ansaitsisi käsitellä meitä, hän ei ole\nmikään oppinut.\n\n\"Hän on haaveilija ja uneksija.\"\n\nKellertävänä himmensi vihastuneen kuun valo.\n\n\"Hän lukee riviemme välistä.\"\n\n\"Ja usein tuijottelee hän ohitsemme ja ylitsemme.\"\n\n\"Niin\", virkkoi sisko, \"se on suruista. Olemme saaneet kaksikymmentä\nvuotta käyttämättöminä seisoa suuren valtionkirjaston pöydällä, ja\nnyt, kun vihdoinkin taas saamme kerran palata elämään, niin lähetetään\nmeidät, tuommoisen oppimattoman miehen tykö.\"\n\nMuistatko vielä professoria, jonka luona kaksikymmentä vuolta sitten\nolimme!\n\n\"Hän kirjoitti jotain sangen oppinutta teosta, muistatko vielä? Ja hän\ntutkiskeli erittäinkin minua kovin ahkerasti, ahkerammin kuin teitä\ntoisia, hän puhisi ja ähkyi ja oli hirveän oppinut ja niin innoissaan.\nettä hän useammat kerrat kirjoitti jotain reunoihini, en pannut sitä\npahakseni?\"\n\n\"Mitä kirjoitti hän?\"\n\nLehdet suhahtivat hiljaa. \"Mitähän se lienee ollut? Minä ymmärrän\nainoastaan tanskaa. Jotain kunnioittavaa täytyy sen olla minusta.\nNäetkös, tuossa se on.\"\n\nSiihen oli kovalla lyijykynällä töhorretty: \"_ignorantia pyramidalis_.\"\n\n\"Ja tässä?\"\n\n\"Siinä seisoi tuo lyhyt sana: 'Hölynpölyä!'\"\n\n\"Mitähän se tarkoittanee?\"\n\n\"Se on tunnustus oppineisuudelleni. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut\nkirja, erittäinkin minä, joka olen esikoinen meistä kolmesta. Kuka\ntuntee vanhat ajat niinhyvin kuin minä?\"\n\nKuu aikoi hiljaa liukua ikkunanlautaa alas, se haukotteli\npitkästyneesti, paheksui koko kirjojen töhertämistä ja oli kutsua\nlähimmän pilven peittämään itseään. Silloin alkoi puhua eräs toinen\nkirja, se makasi käännettynä nurin lehdilleen, ja sen ääni kuului\nkumealta. \"Ei ole tosin hienosti tehty häneltä, että hän on laskenut\nsemmoisen vanhan, jykeän kirjan kuin minun, mahalleen pöydälle, mutta\nsen sanon teille minä, pappi Hehnold von Bosau'n kronikka: iloinen\nolen, että vihdoinkin olen professorien käsistä ja kirjastoseinien\nsisäpuolelta päässyt oikeihin käsiin ja oikeaan taloon. Minä olen hieno\nkirja. Niin hieno, että minua pitää lukea rivien välistä: sillä minun\ntotuuteni, minun todellisuuteni kätkeytyy kirjainteni taakse. Se, joka\nlukee teitä, hänellä pitää olla järkeä, mutta sillä joka lukee minua,\nhänellä pitää olla sydäntä ja uskoa, hänen pitää olla runoilija.\"\n\nJa vanha kirja, vaikka se makasikin mahallaan, rupesi kömpelön\njuhlallisesti laulamaan vanhaa latinalaista munkkilaulua.\n\nKuu liukui hiljaa ikkunalaudalla alas ja ajatteli: \"Tuo oli hyvin\nsanottu, lisäksi mahaltaan.\" Ja vanhana miehenä, joka on nähnyt kaikkea\nja kaikellaista ja joka mielellään uudistelee vanhoja muistojaan,\nja toivossa saada heräämään vanhoja kertomuksia sielussaan, syyti\nse päältään kaikki pilvipeitteet, jotka olivat sen yllä ja seisoi\nvälkkyvänä keskellä taivasta ja katseli hopeisin kirkkain silmin\nseutua, jolla oli tapahtunut se, mistä vanha kirja tiesi kertoa. Ja\nSegebergin ja Lübeckin, Bornhövedin ja Plönin seudut olivat tänä yönä\ntulvillaan loistavaa kuun valoa. Ihmiset, jotka näkivät tämän kuun\nvalon, iloitsivat siitä, mutta eivät tienneet, että saivat kiittää\nsiitä Heim Heiderieteriä.\n\nJoka ilta hämärissä tuli Ingeborg Landt. Silloin istuivat he kaikki\nkolme salissa viherjän kakluunin edessä. Ulkoa kurkisteli uneliain\nsilmin talvipäivä sisään. Palava musta turve, jota oli kiskottu omasta\nnevasta, joukossa puuhalkoja, palaa räiskytteli rautaristikon takana ja\nheitti väikettään kodikkaaseen avaraan huoneeseen ja täytti ala-osan\nsiitä punervalla hohteella. Toisinaan puikahti esiin joku kirkkaampi\ntulen väläys ristikon takaa.\n\nSilloin eroitti istujain kasvonpiirteet hämäristä ja kuvat ympäri\nseinillä.\n\nSiten istuivat ja tarinoivat nämä kolme illat.\n\nEnsiksi vaelsivat he Heimin johdolla maan muinaisuudessa; hyväksyivät\njonkun mielipiteen, jonka hän esitti, hylkäsivät toisen, ja\nmenettelivät tässä aina naisten tapaan empien hyväksyä ankaraa jyrkkää\ntotuutta ja vetäen etualalle semmoista, joka liikutti sydäntä, mutta\naina rohkaisten alakuloista ja usein uskalluksensa menettänyttä\nkirjoittajaa: \"Heim! Jatka nyt tyyneesti eteenpäin vaan. Sittemmin\nsanomme sinulle vilpittömästi, onko siitä syntynyt mitään.\"\n\n\"Näes!\" sanoi Ingeborg, \"näin kerran Hampurissa erään vanhan hienon\nhopea-astian, se oli tehty Nürnbergissä. Se oli jalomuotoinen malja,\nsen jalus oli luja, ja muodostettu kuin voimakkaista juurista, jotka\nmaan päällä kasvoivat yhteen, sen kahva oli luja ja tukeva kuin puun\nrunko, eikä sen tarvinnut arastella juojan kättä, malja itse oli kevyt\nlehtiryhmäke, joka muovautui voimakkaana ja kuitenkin solakan sorjana,\nSe oli tuommoinen voimakas hieno kuvateos, ja heräsi mielessä puhtaita\najatuksia, kun katseli sitä, ja tuli iloiseksi ja rohkeaksi. Sisältä\nsäteili ja säihkyi se kultaa.\"\n\n\"Niin\", sanoi Heim ja katseli ajatuksissaan eteensä.\n\n\"Ja sellaiseen kuuluu viiniä.\"\n\n\"Voimakasta viiniä.\"\n\n\"Niin... Viiniä!... Viiniä! Eikä etikkaa, taikka jotain vielä\nhuonompaa.\"\n\n\"Olet oikeassa\", sanoi Heim. \"Useat kirjat ovat sepustetut\nhuolimattomaan rumaan muotoon ja niiden sisältö on halpaa. Ne eivät\nmyönnä ihmiselle enempää siveellistä ryhtiä kuin varikselle, ja maailma\non niistä rottaluola. Kunnia sanallesi! Kristittynä olet optimisti, ja\nse pukee sinua hyvin.\"\n\n\"Tuollaiset\", sanoi Ingeborg, \"eivät olo ylpeitä isänmaastaan ja sen\nmenneisyydestä, ja ovat oievinaan, kuin olisi Jumalan sija tyhjänä.\"\n\n\"Noo... siten juuri! Ja he itse julistavat viran avoimeksi.\"\n\n\"Ken tahtoo kirjoittua jotain kunnollista\", sanoi Ingeborg, \"hänen\npitää ensinnäkin olla todellinen mies, nöyrä Jumalan edessä ja ylpeä\nmaailman edessä. Minä tahdon että se mitä luen, vahvistaa minua. Sen\npitää ylentää mieltäni. Sen pitää tehdä minut lujemmaksi syntiä vastaan\nja rohkeammaksi kaikkea vastaan, mikä minua kohtaakin.\"\n\n\"Oikeassa olet, kauno Ingeborg! Kauneuden saarnaajatar!\"\n\nKun tämä oli keskusteltu loppuun, silloin otti Eva keskustelun ohjat\nkäsiinsä ja lähti kummankin kanssa Flackelholmille ja, oi, Ingeborg\nlähti niin mielellään mukaan. Puheltiin paljon ja innokkaasti, ja\npohdittiin tarkoin viime kirjeen sisältöä, jonka punapuita oli\ntuonut Büseniin, ja lopuksi nousi Ingeborg kuitenkin ylös, astui\nikkunan ääreen ja luki hämärissä sanat: \"Tervehtikää Ingeborgiakin!\nIngeborgia!\" Kahteen kertaan oli se sana siinä.\n\nViimeksi otti Ingeborg keskustelun johdon, kumartui tuolia kohden,\njolla nuori rouva istui, kietoi toisinaan kätensäkin hänen\nolkapäittensä ympärille ja puheli monenmoista ja vakuutti uudestaan\nja uudestään: \"Minä kyllä autan sinua. Eva! Anna Haller saa taaskin\nemännöidä täti Strandigerin luona, hän osaa sen niin hyvin. Jos nyt jo\ntarvitset apuani, koska käy liika raskaaksi sinulle, niin olen kohta\nkäytettävinäsi!\" Mutta rouva Eva oikaisihe koko pituudelleen ja nauroi!\n\"Ei vielä, Ingeborg! Mutta kun ollaan niin pitkällä, niin silloin\nsaatte tulla, sinä ja Telsche. Sinä pidät huolta Heimista ja Telsche\nminusta.\"\n\nSitenpä läheni verkalleen joulujuhla. Se vierähti tällä kertaa\nihan rauhallisesti ohitse. Fritz Witt istui lämpimässä huoneessa\nFlackelholmilla Antjen sylissä; palavia kynttilöitä edessään pöydällä,\nja Antje kertoi uskollisesti sanasta sanaan, pyhän historian;\nStrandiger ja Witt kuuntelivat. Työmiehet olivat palanneet mannermaalle\nviettämään jouluaan kukin omainsa kanssa, vasta helmikuussa, kevään\nlähetessä piti heidän palata.\n\nNummitalon salissa istuivat he kolmen, Heim, Eva ja Ingeborg,\njoulukuusen ympärillä. Telsche Spieker tuli Wittin lasten kanssa\nnoutamaan omenoita, pähkinöitä ja kakkuja. Telsche oli vakava. Kun\nlapset jo olivat lähteneet, meni hän vielä Evan kanssa kyökkiin.\n\"Luotan enemmän sinuun kuin Heimiin\", sanoi hän. \"Olen saanut Wittiltä\nkirjeen, jonka Stülpiläinen kampelankalastaja nähtävästi on heittänyt\nkampelavasuunsa, niin harmaa on sen kuori. Witt muuttuu vielä vanhoina\npäivinään kummalliseksi. Luehan se!\"\n\nEräs lehti, joka oli kiskaistu irti Berthan kirjoitusvihosta, oli\nReimer Wittin rakkaudenkirje, se oli kirjoitettu lyijykynällä,\ntarkalleen lehden kaksoisviivojen mukaan ja melkein virheettömästi.\n\n    \"Rakas Telsche! Viime kirjeeni kirjoitin vuonna seitsemänkymmentä\n    Pariisista äidilleni; nyt kirjoitan tämän kirjeen sinulle.\n    Sinäkin olet: äiti: tarkoitan, lasteni äiti: mutta jos olet\n    lasteni äiti, niin pitää sinun kaiketi olla minun vaimoni.\n    Rakas Telsche, olen yksin täällä ulkona Flackelholmilla.\n    'Kaikki mukaan!' sanoi kapteenimme, kun hyökkäsimme kukkuloille\n    Vernevillen luona, ja makasi polvillaan, eikä saanut sanotuksi\n    sen enempää, sillä hänellä oli kuula kurkussaan. Kirjoita\n    minulle kohta, tahdommeko mekin olla 'kaikki mukana.' Täällä\n    Flackelholmilla on sijaa.\n\n                                             Helmer Witt.\"\n\n\"Mitä pitää minun tehdä?\" sanoi Telsche, istahti lieden partaalle ja\nkatseli vakavasti eteensä.\n\nSilloin tuli Heim.\n\n\"Nyt tulee tuokin vielä tuohon\", sanoi Telsche.\n\nHeimilla oli Reimer Wittin kirje jo kädessään: \"Ei kysymystäkään!\"\nsanoi hän. \"Tietysti otat hänet.\n\n\"Niin vai? Ja kaikki lapset?\"\n\n\"Kuulehan. Telsche, nehän sinulla on nytkin!\"\n\n\"Vai aiotko jättää lapset taaskin?\"\n\n\"Miks'en?\"\n\nHeim nauroi hänelle päin silmiä. \"Sitä et tee. Telsche, koska aina olet\npitänyt Reimer Wittistä.\"\n\nEva otti asian samalta kannalta.\n\n\"Hän on yhä vielä komea ja uljas mies.\"\n\nMutia se ei auttanut.\n\n\"Nyt olen minä jo neljänkymmenen vanha\", tuumi Telsche, \"ja minunko\npitäisi kiusautua tuommoisessa!\"\n\n\"Noh... siispä pitää kaiken taas tulla kuin ennen viime joulua\", sanoi\nHeim. \"Lapset taaskin ryysyisissä puvuissa, ja Fritz voi taaskin lähteä\ntaivaaseen ja päätyä meidän seimeemme, vaikka meillä on toiveita saada\nse itsekin täytetyksi.\"\n\n\"Sinun kanssasi ei voi puhua\", sanoi Telsche. \"Minun pitää itse tuumia\nsitä.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAA LUKU.\n\n\nOltiin maaliskuussa. Länsituuli hyökkäili mereltä talven kimppuun\nmaalla ja rupesi tuntemaan voimansa. Se turjutteli rajuna\nStrandigerkartanon jalavia, niin että menneenvuotiset variksenpesät\nlentelivät. Se iski märillä nyrkeillään Nummitalon päättyä vastaan,\nniin että pienet ruudut lentelivät puitteistaan ja että vastasyntynyt\nlapsi kirkui äitinsä sylissä. Se viskautui kankaan yli koivuja vastaan,\njotka vartioitsivat metsän edessä, ja karjasi niille: \"Päät pystyyn!\nNäettekö venheen säpäleet merellä ja aalloilla ajelehtivat miehet?\n_Minun_ tekoani!\"\n\nNäinä aikoina oli Ingeborg joka päivä neljä viisi tuntia Nummitalossa.\nJotta syntyisi vähemmän menoja, oli hän ottanut huolekseen\niltapäiväaskareet. Posket lämpiminä palasi hän silloin illan lasketessa\nkankaan poikitse Strandigerkartanoa kohden. Kun hän astui ulos kyökin\novesta, tarttui myrsky häneen ja kiskoi hiuksiaan ja pukuaan, mutta hän\niloitsi tuosta tuimasta rajusta toveristaan. Sehän oli kevään lähetti,\nja Flackelholmista tuli se ja toi terveiset nuorelle morsiamelle.\nKeväisiä terveisiä!\n\nMutta neljäntenä ihana, kun hän palasi hämärtävän kankaan poikitse,\ntuli yht'äkkiä Frans Strandiger häntä vastaan. Ingeborg rupesi astumaan\nhitaammin, kun hän näki hänet, mutta kohottausi samassa suoremmaksi,\nastuen lujasti mutta kuitenkin naisekkaan pehmeästi. Mutta silloin,\nkun Frans Strandiger ei väistänyt, vaan seisoi ihan hänen edessään,\nsilloin näki hän taaskin tuon katsoen, joka kerran oli nöyryyttänyt\nja säikähdyttänyt hänet, ja hän väisti askelen taaksepäin ja kirkahti\nmatalasti.\n\n\"Teidän ei tarvitse pelätä\", sanoi hän.\n\nSilloin väisti Ingeborg puoleen, astui polulta kankaalle ja sanoi,\nkadottaneena kaiken ylpeytensä ja joka jäsenensä vavahtelevana: \"Minä\nolen Andreeksen morsian, enkä ikinä tahdo erota hänestä! Antakaa minun\nmennä.\"\n\nFrans Strandigerilla oli kätensä vielä oijennettuna häntä kohden,\nmutta kasvonsa olivat muuttuneet teräviksi ja kuolemankalpeiksi, ja\nsilmissään oli sammunut tuli, joka äsken niissä paloi.\n\nIngeborg kääntyi takaisin katsahdettuaan häneen ja palasi vavahdellen\njoka jäsenessään Nummitalolle takaisin, ja itki ahdistuksensa Evan\nvuoteen ääressä.\n\nSeuraavana päivänä, kun myrsky oli asettunut -- meri kävi sentään\nvielä hyvin korkeana -- tuotiin vanhan Hobookenin uusi jahti\nFinkenwerderistä, jossa se oli rakennettu, Stülperin satamavuonoon,\njonne on Strandigerkartanosta viidentoista minuutin matka, se oli\nsolakka hyvä venhe. Viisi päivää peräkkäin oli senjälkeen ilma kaunis\nja taivas syvänsininen; puhalteli raitis lounastuuli ja viisi kertaa\nlaskivat Hobooken ja Frans Strandiger vanhan laivuri Tüxenin kanssa,\njolla on Stülpin luona, rantavallin vierellä pieni ravintola, ulos\nmerelle. Venhe osoittautui hyväksi merialukseksi. Vanha urheilija ihan\nuhkui ylpeyttä ja tyytyväisyyttä ja kuunteli, ruoriratas kädessään ja\nhuulillaan itserakas hymy, Tüxeniä, joka kehui venhettä ja perämiestä.\nEikä Tüxen suinkaan säästänyt kehumisiaan. \"Tuo vekkuli, joka näytti,\nkuin osaisi hän tuskin laskea kolmeen, laski näinikään: 'Mitä enemmän\nnyt keinuu, sitä useampi pullollinen tyhjennetään, kun taaskin olemme\nsisällä lämpimässä vallin takana'.\"\n\nFrans Strandiger istui enimmäkseen itseensä sulkeuneena ja\numpimielisenä luukun reunalla. Kun he purjehtivat,' ulos, etsi hän\nkohta synkästi katsoen Flackelholmia, jonka säikät välkkyivät,\nvalkeina vyöryävän meren keskellä: kun he purjehtivat sisään, katseli\nhän Stramligerkartanon yläikkunoita kohden, jotka tähysteiivät\nkuin kirkkaat, selkeät silmät rantavallin ylitse Flackelholmia\nkohden. Toisinaan, kun ei kukaan katsonut häneen, katseli hän tuota\nlavertelevaa miestä peräsimessä, joka yhtäpäätä nauroi, ja ilmeensä\nilmaisi täydellisiä kylmää ylenkatsetta. Vanha laivuri, joka hyvin\nhuomasi nuo katseet, selitti ne omalla tavallaan: hän nyökäytti päätä\nFrans Strandigerille ja siristeli vielä enemmän pieniä silmiään ja\nlaastoi vielä enemmän kehumista puheisiinsa ja iski taaskin silmää\nStrandigerille saadakseen häneltä tunnustusta, ja Strandigerkartanon\nherra ei enää voinut salata inhoaan, vaan kääntyi poispäin. Mies\nperäsimessä istui vaan ja hymyili.\n\nSeuraavana yönä nousi taaskin tuuli ja tuli tieto Tüxeniltä, että\nvenhe hakkasi pahasti rantasuojusta vastaan ja että se täytyi köyttää\nlujemmin. Silloin lähtivät he molemmat päivällä kello kahdentoista\ntienoissa, kun oli par'aikaa luode, Strandigerkartanosta. Kun he\ntulivat rantavallin harjalle ja tähystelivät sieltä ympärilleen,\nnäkivät he niemekkeellä vaunut, jotka suuntasivat kulkuaan matalikolle\nlänttä kohden. Niissä istui pari henkilöä, mies ja nainen. Mutta niitä\nei tuntenut näin kaukaa.\n\n\"Onko sinulla kiikaria mukana, eno?\"\n\nTämä nouti esiin eräästä lukuisista taskuistaan ensin pienemmän\ntaskukiikarin, sitte kaukoputken, ja antoi sen hänelle. Hän tarttui\nputkeen kuin rautapitimillä, ja kohta olivat matkaajat putken\nnäköpiirissä. Tyyneesti lykkäsi hän putken kokoon taas ja antoi sen\ntoiselle takaisin ja jatkoi matkaansa eikä virkannut Samiakaan. Mutta\nNisässään kiehui ja poltti: \"Aivan selvästi näin heidät: Ingeborg ja\nWitt. Ja kasvonsa olivat käännetyt Wittiä kohden. Nuo suloiset hienot\nkasvot.\"\n\n\"Hän ei ole voinut olla lähtemättä; huoli ja pelko hänen puolestaan\npakoittaa hänet tuonne.\"\n\nHän kääntyi vielä kerran sinne päin ja katseli liikkumattomin kovin\nkasvonpiirtein ja synkin, surun uurtamin silmin vaimoja kohden.\n\nKun he astuivat matalaan ravintolahuoneeseen, oli Tüxenillä jo pullo\nviiniä esillä ja kertoi hän, yht'aikaa puhdistaen pulloa suurilla\nkäsillään, että hän jo oli toimittanut venheen köytetyksi, ja ett'eivät\nherrat kai nyt lähtisi purjehtimaan, kuu hän, ikävä kyllä, oli estetty\nlähtemästä mukaan. Sitte nouti hän esiin kolme lasia, ja rupesi\nkertomaan, kuinka erinomaisesti venho eilen oli purjehtinut.\n\nPullo tyhjennettiin, ja kun ei nyt kumminkaan syntyisi matkasta mitään,\ntyhjennettiin toinenkin, ja Tüxen piti huolta että riitti aina uutta\npuheenainetta ja kertoi eräästä haaksirikosta Flackelholmin rannoilla,\njossa hän nuorina päivinään oli ollut mukana. \"Me emme vaan päässeet\npois siellä\", sanoi hän. \"Aivan kuin olisi Flackelholmin velhotar\nheittänyt paulojaan peräämme ja vetänyt luokseen! Venheemme ajettui ja\najettui ja lopulta joutui venheemme valkeitten riuttojen väliin. Isäni\noli ottanut lasin liiaksi, siinä syy!\"\n\nSitte kertoi vanha Hobooken, kimakalla äänellä ja säestäen kertomustaan\nvilkkailla käden- ja jalkojen liikkeillä, eräästä uhkarohkeasta\nretkestä Heringsdorf'ista ulos Itämerelle.\n\nJuotiin vahvasti. Frans Strandiger oli jo kauan istunut sanatonna,\nhampaat puraistuina yhteen. Ukko rupesi kehuskelemaan; hän liioitteli;\nhän valehteli. Keskustelu inhoitti sanomattomasti Fransin.\n\n\"Tiedättekös\", sanoi Hobooken laivurille: \"jos rakas tyttärenpoikani\nolisi hieman rohkeampi merimies, niin olisin tänä iltapäivänä lähtenyt\nhänen kanssaan yksin purjehtimaan, mutta, ikävä kyllä, ei meri ole\nmikään lattia.\"\n\nTuuli vinkui käytäväaukossa, joka oli vallissa talon vierellä, ja\nvingahteli ohitseliitäessään kimeästi ikkunaruutuja vastaan.\n\nTuokion perästä virkkoi hän, vilkauttaen silmiään: \"Ell'ei minulla\nolisi täällä mitään...\" hän teki peukalollaan liikkeen povitaskuaan\nkohden... \"niin olisi rakas tyttärenpoikani vielä vaiteliaampi ja\nepäkohteliaampi kohtuani.\"\n\n\"Jos tuhdot\", sanoi Strandiger. \"Lähden kyllä yksin kanssasi merelle.\"\nJa hän kohottausi pystyyn ja sanoi vielä kerran: \"Mielelläni lähden\nkanssasi!\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin -- kello oli lähemmä kolmea -- olivat he ulkona\nmerellä ja jättäneet matalikon taakseen, ja luovivat nyt vahvassa\npuuskaisessa tuulessa Blamortia kohden: veden räiskettä löi venheesen.\nVanha Hobooken seisoi peräsimessä, Strandiger hoiti hänen määräystensä\nmukaan purjeita.\n\nKaikki olivat kehoittaneet ja pakoittaneet, että Ingeborg lähtisi\nFlackelholmille. Heim oli nauraen sanonut: \"Pitäähän sinun mennä\nkertomaan hänelle, kuinka mukavalta ja rattoisalta avioliitossa\noleminen näyttää.\"\n\nEva sanoi: \"Sinun pitää kertoa hänelle, että täällä on syntynyt poika,\nja että tämä poika on hyvin äitinsä näköinen.\"\n\nTelsche oli sanonut: \"Jos menet Flackelholmille, niin sano Wittille:\n'Että jos sen nyt välttämättä pitää tapahtua, niin... no, tiedäthän\nsinä. Olen laittanut kuntoon mustan pukuni, ja lapset ovat kohtalaisen\nhyvissä pukineissa, ainoastaan Berthan pitää saada pari kenkiä.\"\n\nTelsche nimitti häntä näihin aikoihin aina lyhyesti Wittiksi, ei Reimer\nWittiksi.\n\nTämä kaikki ei sentään olisi saanut Ingeborgia lähtemään saarelle;\nmutta ei ollut tullut mitään tietoja noiden myrskypäivien jälkeen\nsieltä. Vanha Strandigeräiti oli näinä sumuisina iltahämärinä\ntuntikausia pää hiukan kumarassa seisonut ikkunassa, ja huolestuneena\nkuunnellut, kuinka jalavat kohisivat ja kuinka tuuli ryskytti\nikkunoita, Ingeborg oli seisonut hänen vieressään, silmänsä luotuina\nFlackelholmia kohden. Kun viidentenä päivänä ilma selkeni -- kello oli\nlähemmä yhdeksää -- oli vanha rouva etsinyt käteensä Ingeborgin käden.\n\n\"Ingeborg, kunpa sinä... minullahan on vaan hän yksin, ja minä\npelkään merta, minullahan on syytä pelätä sitä... kunpa sinä, tai joku\ntoinen koettaisitte ajoneuvoilla päästä Flackelholmille...\"\n\nMutta samana iltana tuli Reimer Witt kuulemaan Telsche Spiekerin\nvastausta ja tuomaan uutisia Flackelholmilta. Hänellä oli hyviä\nuutisin: vesi oli noussut ainoastaan niitylle. Koko avara säikkä oli\nlujana ja varmana, ruohikko turjuavana tuulessa seisonut keskellä\naaltojen mylläkkää ja kuohua. Hyviä uutisia sai hän mukaansakin:\nneljiin viikon kuluttaa oli vihkimisensä tapahtuva. Telsche Spieker\nkävisi itse papin luona, ja toimittaisi virastossa heidät kuulutukseen.\n\nMutta ingeborgin täytyi kumminkin Flackelholmille. \"Haluaisin tietää\",\nsanoi vanha rouva, \"kuinka hän oikein viihtyy siellä. Hän on saanut\nolla niin yksin. Hän on ihan kuin isänsä, tarkka ja tunnollinen. Jos\nvaan uskallat, Ingeborg, niin mene nyt Reimerin kanssa sinne.\"\n\nYlimeno oli vaikea. Tuuli kiihtyi taas ankarammaksi ja vesi nousi\nnopeammin ja korkeammalle kuin tavallisesti, se kohisi ja kuohui.\nKun hevoset nostivat kavionsa, oli jälki kohta vettä täynnä. Silloin\nrupesi Reimer Witt kiiruhtamaan. Täyttä ravia ajoivat he sen kohonteen\nyli, jolla ristiviitta seisoi. Dieksander Gatt oli tulvillaan riehuvaa\nvihastunutta vettä, se vääntelehti vuoteellaan ja oikoili itseään ja\nviskeli räiskyävää vettä rantaa vastaan; kuitenkin astelivat hevoset\nrohkeasti eteenpäin. Vettä loiskahteli vaunuihin, niin että Ingeborgin\ntäytyi vetää jalkansa ylös. Reimer katseli huolissaan häneen ja\nnyökäytti rohkaisevasti päätään hänelle.\n\n\"En minä pelkää\", sanoi Ingeborg: \"päätäni huimaa vaan hiukan.\"\n\n\"Sen tekee tuo liikkuva riehuva vesi.\"\n\nKun he tuntia myöhemmin saapuivat hirsihökkelille, tuli Antje heitä\nvastaan, silmänsä olivat levottomat, kuten aina myrskysäällä. \"Kello\nkuudelta tulee nousuvesi\", sanoi hän. \"Tulee taas myrsky.\" Hän oli\npaljain jaloin, myrsky puuskui ja riuhtoi hänen pukuaan. Hiuksensa\nrivat olleet yhtä huolellisesti kammatut kuin tavallisesti, ja\nliikkeensä olivat levottomat.\n\n\"Missä on Andrees?\"\n\n\"Hän lähti tänään päivällä Klauksen kanssa Büseniin, he ovat noutamassa\nensimmäistä kivilastia. Tiedätkö. Ingeborg, että tänne aiotaan rakentaa\nhuoneet? Tuonne pitäisi ne rakennettaman, ja minä saan aina olla\ntäällä.\" Hän nauroi ja pudisti päätään ja nauroi taaskin. \"Ehkä\", sanoi\nhän, \"löydän minä Henrikin vielä.\"\n\nReimer pudisti hiljaa päätään. \"Milloin sanoivat he palaavansa?\"\n\n\"Tänä iltana vielä, jos vaan mahdollista. Tuolla niemenpäässä on\nheillä siiloin oleva vaikeata, myrsky ja nousuvesi iskevät siellä\nrantariuttoja vastaan.\"\n\nIngeborg meni sisään majaan, riisui yltään huivit, joita oli kiedottu\nympärilleen, ja palasi kohta takaisin vaunujen luo. \"Menen rannalle\",\nsanoi hän \"ja katson näkyykö siellä mitään purjetta.\"\n\nSeisoen ylhäällä säikällä, tähysteli hän Büseniä kohden ja etsi sieltä\nBlauortista Helmsandiin asti, koko näköpiiriä, mutta tottumattomat\nsilmänsä eivät keksineet siellä mitään, eikä tullut mieleensäkään\nkatsahtaa kaakkoa kohden, jossa Andreeksen venhe jo saaren suojissa\ntyöläästi, mutta varmaan luovi vastatuulta.\n\nIlma oli raskas ja painostanut, myrsky kiidätti raskaita,\ntummanharmaita pilviä taivaan yli Stülperin satamapoukamaa kohden.\n\nHän meni säikän kuvetta alas. Hänen edessään aukeni harmaana ja lujana\nrantalakeus, leveänä ja laajana, harjoituskenttä vaikka kokonaiselle\narmeijalle. Se on ihan tasainen, eikä mikään pidätä silmää sillä,\nkuin ainoastaan siellä ja täällä joku haaksirikkoutunut esine, jonka\nmeri on viskannut rannalle, joku mahtava pölkky, tynnyreitä, tukkuja.\n-- hylje -- vai ihminenkö se on? -- ja niiden takana venhe, joka\ntörröttää kylkiluitaan ilmaan. Vähän etäänpänä kierahtelee vedessä ja\nSamassa joku meripoiju, jonka myrsky on temmaissut valloilleen jostain.\nKaikki nuo meren pirstomat esineet tuossa etäämpänä tai lähempänä,\nhiekalla tai puolittain uponneina, sen peittoon, näyttävät suuremmilta\nja lujemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, ne makaavat\nsiinä raskaina ja tukevina, kuin olisi ne viskannut paikoilleen\njättiläiskädet.\n\nJa tämän lakeuden takuun aukoo Pohjanmeri penikulmia laajalta\npeloittavaa kitaansa, paljastuneilla ikenillään valkeaa, kiehuvaa\nvaahtoa. Miehen korkeudella hyökyy rantakuohu yläpuolella rannan\npintaa ja viskelehtii kiidättävänä, loiskahtelevana, ulvovana\nvalkomuurina.\n\nUudelleen seisoo Ingeborg hiljaa, huumautuneena näystä edessään,\nJumalan voiman valtaamana.\n\nHän katseli veden yli, siellä ei näkynyt ainoatakaan purjotta, ei muuta\nkuin tuo aaltojen ylös- ja alasheittelehtivä sinisenmusta kangas.\n\nMietiskellen meni hän eteenpäin, verkalleen ja vaivalloisesti\nponnistellen tuulta vastaan, puolen tunnin perästä seisoi hän\nvastapäätä myrskyävää, korskahtelevaa kuohua. Uuvuksissaan istahti\nhän haaksirikkoutuneen venheen kölille lähellä rantaan ajaunutta\nmeripoijua. Viime päivien myrsky oli kaivanut hiekan peitosta tukevan\nköyden, joka oli sidottu erään katkenneen maston päähän. Laineet\nleikkivät sillä, ja Ingeborg katseli ajatuksissaan sitä. Sitte\nkohottautui hän taas katsoaksensa, olisiko mitään purjetta näkyvissä.\n\nJa tuossa... näkee hän ihan edessään... purjeen, pullistuneen\nratketakseen, korkean venheen rungon, joka kiitää aaltojen yli\nsyöksähtäen, lentäen ikäänkuin kiidättäisivät sitä eteenpäin\nhenkikädet, se syöksyy milloin alas, niin että näkee koko kannen,\nmilloin syöksähtää se taas ylös vedestä kuin säikähtänyt lokki.\n\n\"Andrees!\" kirkahti Ingeborg ja tuskin tietäen mitä hän teki, ja\nmiksi hän sen teki, oli hän ottanut tuon märän köyden edessään\nkäteensä ja meni veteen ja koetti koota köyden ja pitää sitä valmiina\nheittääkseen... silloin... kiitää jotakin sivutsensa... kuuluu kumea\nja raskas jysähdys... kolahtaa jotakin hiekkaa vastaan, kolme kertaa.\nneljä kertaa, ne kolahdukset kuuluvat meren pauhinan yli. Lankkuja\nlentää pirstaleiksi, repeytyneitä purjesiekaleita piiskaa räiskytellen\npuuta ja vettä vastaan, kuohusta ja roiskeesta ilmestyy esiin miehen\nhaamu, joka pitää itseään eräästä köydestä. Ingeborg oijentaa kätensä\nhäntä kohden, mutta silloin tulee valkeata kihelmöivää vettä ja kohon\nedessään, sulkee hänet syliinsä ja leikkii hänen hiuksillaan... hänet\nvaltaa äkillinen säikähdys ikäänkuin jonkun suuren ja oudon edessä...\naistinsa pettävät... unissa lepää hän Flackelholmin ruohokentällä.\nsäikän suojissa kukkasten keskellä ja Andrees Strandiger kumartuu\nhänen ylitsensä ja puhelee tulisesta rakkaudestaan ja suutelee häntä,\nmutta Frans Strandiger seisoo myöskin sinä ja kurotlelee käsiään häntä\nkohden, ja peloittaa häntä.\n\nAallot eivät välitä hänen unestaan. Ne tavottelevat tuhansin käsin\nja hurjasti pauhaten hänen vävähtelevää ruumistaan. Mutta mies, joka\non kieraissut käsivartensa tämän ruumiin ympärille, pitää siitä\nyli-ihmisellisillä voimilla, vaikka hengityksensä tukehtuukin ja vaikka\nköysi pusertaa kätensä verille.\n\nIhan edessään kiskovat meren hurjat haamut kuohuen ja mellastaen\nsäpäleiksi pienen mitättömän ihmisteon ja viskelevät sen särkyneitä\nmurskauneita sirpaleita toisiansa mulkoileviin silmiin ja ärjyvät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat pitkän ajan istuneet sanattomina venheessä, Frans Strandiger\netupuolella, nojauneena mastoon ja jalat tuettuina venheen parrasta\nvastaan, kädet taskuissa, lyhyt piippu hampaitten välissä, todellisena\nvälinpitämättömyyden perikuvana. Ainoastaan joskus vilkaisi hän ohi\nmennen Hobookeniin, joka seisoi peräsimessä, kasvot vävähtelevinä.\nTämän käsivarret olivat puuttuneet ja niissä särki, mutta hän oli liika\nturhamielinen ilmaistakseen sitä tai ruvetakseen ehdottamaan, että\nkäännyttäisiin takaisin.\n\nItäpuolella Flackelholmia purjehti joku solakka venhe poikki Dieksander\nmatalikon. Sen täytyi purjehtia kovin matalalta, ja sillä täytyi\nolla köli, jota voitiin nostaa, kun mentiin yli riuttojen. Sitä oli\nohjaamassa mies, joka tunsi matalikkomeren. Vähillä purjeilla pyrki se\nFlackelholmia kohden.\n\nTuo on hänen venheensä! Kuka muuten purjehtisi Flackelholmille?\n\nTuuli kiiti sysäilevissä puuskauksissa levottoman meren yli. Aaltojen\nvälillä oli jo hämärää, aaltojen harjoilla oli harmaata heikkoa\nvalonheijettä; merilintuja lenti käheästi kirkuen heidän ohitsensa.\nNeuwerkin majakka heitti ensimmäisen valonsa harmaan merenpinnan\nylitse, Büsenin pienet rakennukset olivat hävinneet näköpiiristä.\n\nUkko piti torjuvin käsin peräsimestä: \"Kun hän vaan sanoisi sanankin\nkotiinpaluusta!\" ajatteli hän. \"Stülpiin emme enää voi päästä. Meidän\npitää koettaa Büseniin, sillä tulee ilta jo.\"\n\n\"Meidän pitää kääntää!\" huusi hän. Strandiger kohottausi verkalleen\nseisomaan ja tarttui kyöttiin. Mutta kun hän huomasi, ett'ei venhe\ntotellut peräsintä, vaan viskautui syrjäänpäin ja jysähti pari kolme\nkertaa raskaasti vettä vastaan, kääntyi hän katsomaan; Hobookenin\nkasvot olivat ihan harmaat ja väännyksissä: \"En tiedä...\" sai hän\nvaivalloisesti sanotuksi... \"peräsinketjut ovat takertuneet kiinni...\nen saa pyörää kääntymään.\"\n\nSilloin tuli Strandiger hitaasti kannen yli venheen perälle, tarttui\nperäsinpyörään ja sanoi välinpitämättömästi: \"Mene sinä etupuolelle!\"\n\nSilloin meni ukko kompuroivin askelin etupuolelle ja piti mastosta\nkiinni katsellen perämiestä räpyttelevin kyyneltyvin silmin.\n\nJa lopulla ei hän enää voinut sietää noita levollisia ylpeitä kasvoja.\nTuo joka seisoi tuossa peräsimessä niin suorana ja katseli niin ylpeänä\nmerelle, oli nähnyt hänen pelkonsa ja hänen vanhuudenraihnautensa.\n\n\"Minä aion keskeyttää oloni täällä... olen... kyllästynyt jo... Minun\npitää ylialaankin sanoa sinulle... ett'ei sinun olisi pitänyt ryhtyä\ntuommoiseen suureen maatilaan, kosk'ei sinulla sentään ole mitään\nomaisuutta. Mutta oletkin ehkä tehnyt laskusi minun omaisuuteni\nperustuksella.\"\n\n\"Etkö kirjoittanut minuile, että auttaisit minua? Ja etköhän siitä asti\nkuin olin lapsi vielä, ole luvannut auttaa minua joskus?\"\n\n\"Olenko minä luvannut semmoista?\"\n\n\"Kysyn sinulta ainoastaan.\"\n\n\"Ah. mitä... lyhyesti, minä en anna sinulle mitään. Tarvitsen itse\nrahani.\"\n\nMolemmat vaikenivat. Laineet jyskähtelivät raskaasti venhettä vastaan.\nHeidän edessään näkyi veden pinnalla valkea kuohujuova ilmaisten että\nsiinä oli riutta. Korkea kuohuräiske loiskahti venheeseen ja iski\nmieheen maston vierellä, niin että hänen täytyi tarttua lujemmin\nmastoon; vesi juoksi hänen jäseniään alas.\n\n\"Ohjaa oikein!\" huusi hän perää kohden.\n\n\"Käännös!\" huusi Strandiger. \"Muuten tartumme Blausandille.\" Ukko\nrupesi kankein käsin ja polvet jäykkinä verkallisesti ja saamattomasti\naukaisemaan kyöttiä, venhe heittelehti raskaasti puolelta toiselle.\nTuuli tarttui tylysti hellitettyyn purjeeseen ja löi sitä läiskytellen\nköysiä ja mastoa vastaan. Kuten hevonen, joku vaipuu takajaloilleen,\nsiten vaipui venheen perä. Tuossa oli Flackelholm.\n\nVenhe taipui ja kiiti myrskyn pullistamin purjein majaa kohden, joka\nmustana seisoi valkealla säikällä. Veden pintaa peitti jo iltahämärä,\nsäikkä ainoastaan häämöitti vielä päivän valossa.\n\n\"Siispä et anna minulle rahaa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Et mitään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No... tiedätkö sinä, sitte...\"\n\nHän katsahti majaa kohden. Lipputankoon oli vedetty lippu; \"Ingeborgin\nkunniaksi!\" Joku ihmishaamu näkyi lluevan säikkää alas ja läheni rantaa.\n\n\"Paljonko omaisuutta sinulla vielä on?\"\n\n\"Mitä se sinuun kuuluu?... Sinä ohjaat mielettömästi, käämiähän\nnyt enemmän alihankaan! Tuuli kiihtyy!... Tulemme liika lähelle\nFlackelholmia.\"\n\n\"Tuolla käy joku rannalla. Tahdon nähdä, kuka se on.\"\n\nTuuli iski ankarasti purjeisiin, valkovaahtoinen voimakas aalto murtui\nvenheen perään ja viskoi vahvasti vettä kannelle. Toinenkin tuli,\nkohottausi ja korskahteli ja katsoa mulautti ahnain silmin venheen\nlaidan yli.\n\n\"Frans!... Tämä ei pääty hyvin!... Flackelholm on lähellä!\"\n\n\"Mitä arvelet, jos maksaisin sinulle tänään, mitä kahtenakymmenenä\nvuotena olet rikkonut minua vastaan?\"\n\n\"Frans!\" kirkahti hän.\n\nTämä seisoi tyyneenä, kasvot tuimina peräsimessä ja katsahti\nhäneen: \"Muistatko vielä niitä kyisiä sanoja, jotka sanoit minulle\nsinä päivänä, jolloin pääsin ensikertaa ripille? Muistatko\nvielä, mitä kirjoja sinä... konnakin! -- jätit kuin epähuomiosta\nkuusitoistavuotiaan pöydälle koulukirjojen sekaan, ja kuinka kuletit\nseitsentoistavuotiaan huonoihin tanssipaikkoihin?\"\n\n\"Frans! Lopeta jo!\" Silmänsä olivat selkoselällään, suupielensä\nriippuivat velttoina, kasvonsa olivat yht'äkkiä vanhat voimattomat ukon\nkasvot.\n\n\"Tiedätkö, mitä kerrotaan? Sanovat että Flackelholmin ranta on\nkovaa kuin kallio. Venhe lyö siihen ja särkyy pirstoiksi, ikäänkuin\nsikaarilaatikko, jonka nyrkillään lyö sirpaleiksi...\"\n\n\"Oletko sekaisin!... Herra Jumala... olisin kerran maissa taas!\"\n\n\"Sitäkö soisit... vai? Sinä ylpeä herraseni! Ja niin rohkea kun\nolet!... Venheen kaaret murtuvat kuin tulitikut: kestänevätkö sinun\nkylkiluusi? Mutta sinähän olet nuori rivakka mies... sinä harmaa apina!\"\n\n\"Sinä saat kaiken.\"\n\n\"Haha... noin tuhma! Sitä olet tarpeeksi usein matkinut. Mutta et ole\npitänyt sanaasi. Sanot: 'rupea maamieheksi! Annan koko omaisuuteni\nkäytettäväksesi'. Ja nyt et tahtonut antaa neljäätuhatta markkaa edes,\nja minun täytyi mennä koronkiskurille. Näetkös, siksi annan venheen nyt\nyhdessä meidän kanssamme pirstoutua Flackelholmin rantaa vastaan...\nNäetkö tuota valkeata viirua tuolla? Siihen lyövät aallot. -- Päätetään\nnyt nopeasti, kuka on saava rahasi. Heitetään arpaa niistä: sinä tai\nminä tai piru. Meitä on kolme. Kymmenessä minuutissa on asia ratkaistu.\"\n\n\"Frans! Rakas Frans... salli minun elää. Minähän olen vanha mies ja\nminullahan on enää aikaa ehkä ainoastaan pari kolme vuotta...\"\n\n\"Tuolla laillako kerjäät!... Oletko vielä kertaakaan ajatellut\nkuolemaa, kuinka sinun silloin on oleva? Mitä olet elämässä tehnyt?\nSamaa kuin tekee sika! Syönyt ja rypenyt ravassa. Sen ohessa olet ollut\nnarri ja keikari! Tuosta kaikesta tulee loppu; muuttuu ihan toiseksi!\nKuka sen tietää! Ihan tyhjinpäivin ei ihmisellä ole omaatuntoa!\nHampaat ovat purra, ja nyrkit lyödä, sääret käydä ja omatunto\non tiennäyttäjänä. Et voi käydä käsilläsi, etkä voi ottaa pirua\ntieoppaaksesi.\"\n\n\"Hirveätä! Hirveätä!\"\n\n\"Tässä sitä ollaan. Et sinäkään voi suorittaa vuokraasi.\"\n\nSilloin heittäysi ukko venheen laitaa vastaan ja koetti jäykistynein\nkäsin irroittaa kyöttiä.\n\nTuuli kiiti ulvahdellen veden yli.\n\nFrans Strandiger katseli ihmishaamua kohden, joka kävi tuolla lähellä\nrantahyökyä. Valkea kuohujuova edessä muuttui selkeämmäksi ja\nvalkeammaksi; läheni aika kääntyä.\n\n\"Oletpa pelännyt! Ryöminyt olet edessäni, raukka!\"\n\nUkko ei kuullut mitään, tuuli ulvoi niin kovaan. Hän makasi\nkyöttinappulan ääressä, nyki ja kiskoi, hampain puri hän kovaan köyteen.\n\nSilloin hävisi haamu rannalla rantahyökyn taakse. Strandiger hypähti\nylös. Yhdellä harppauksella oli hän kyöttinappulan luona ja sysäsi\njalallaan makaavaan, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Pelko oli kokonaan\nvallannut hänet. Hän huusi ääneen apua ja tarttui molemmin käsin\nköyteen. Nyt se oli liika myöhäistä.\n\nStrandiger kalpeni, mutta kasvonsa eivät liikahtaneetkaan. Hän juoksi\nperäsimelle takaisin ja viskasi sen ympäri. \"Pitää laskea viistoon\nmaihin!\" leimahti hänen päässään.\n\nTakana ulvoi tuuli, edessä oli kaikki valkeata pärskyvää vettä,\nkiehuvaa ja vaahtoavaa. Ympärillä, milloin tuolta, milloin täältä,\nkatsoa mulautti valkoisia silmiä venheen laidan yli. Sitte, kahden\nminuutin kuluttua... sysäys, niin kova ja raju, että Hobooken lensi\nyltänään ylös ja sitte putosi raskaasti takaisin, ja että Strandiger.\njoka oijensi kätensä makaavaa kohden, sillä tarttui omaan tukkaansa.\nSilloin kurkottivat aaltojen valkeat käsivarret venheeseen sisään ja\nnostivat tuon elottomana makaavan olennon mukaansa laidan yli.\n\nTaaskin kaksi sysäystä! Ja ylt'ympäri tuo hurja, mieletönnä raivoova\nmeri, joka tuhansin käsin kurotti heitä kohden. Silloin näki hän\nviistoon allaan... tuossa edessä... kaksi kättä... kaksi ihmiskättä...\nsilloin liukui hän salamannopeudella köyttä alas, ja oli hänellä se\nonni, että pohjaan lyövä, pirstoutuva venhe antoi hänelle hiukan\nsuojaa, hän sai kiinni kaatuvaan ja kantoi hänet ja kantoi taakkoineen\nrannalle.\n\nKaiken muun oli hän unohtanut.\n\nHän lepäsi hänen edessään polvillaan, kuunteli hänen hengitystään, veti\nhänen märän raskaan pukunsa hänen jalkojensa yli ja katseli häntä,\nsilmissään synkkä palo.\n\n\"Miksi meni hän veteen?... Mitä pitää minun nyt ajatella? ajatella?\najatella? Mitä hyödyttää ajatteleminen? Minun on hän. Minun\nrantalöytöni! Minun!... Eläisimme vielä vanhoissa ajoissa ja olisin\ntemmaissut hänen vedestä ja kuolemasta... niin en enää kysyisikään.\ntahtosiko hän olla omani. Hän ei itsekään olisi epäillyt sitä, koska\nhän on minun rantalöytöni... Ajatella?! Minä tahdon pitää sen, tänä\nsilmänräpäyksenä, jonka meri on heittänyt syliini: Jumala ja vanha\nranta- ja löytö-oikeus ovat suoneet hänet minulle.\"\n\n\"Puhuiko äsken joku omastatunnosta?\"\n\nHän tuki molempia käsiään hiekkaan. Neidon kalpeat elottomat kasvot\nolivat suoraan allansa, hän hengitti keveästi ja kuitenkin työläästi,\nhänen kalpeilla huulillaan oli vettä, sitä juoksi hänen hiuksiltaan,\njonka palmikot olivat hajallaan sannalla. Ihan turvatonna lepäsi hän\nsiinä.\n\n\"Hän on vielä kuolemanvaarassa: hän ei voi liikahtaa edes kättänsäkään.\nIngeborg... Rakastettuni... sano minulle edes ainoakin sana! Avaa\nsilmäsi! Ei, anna niiden olla kuin ne ovat: jos avaat ne, säikähdyt\nsinä. Tule... minä kannan sinut kotiin... Kun voit vastata, silloin\nkysyn sinulta...\"\n\nHän laskeusi kiireesti polvilleen ja nosti hänet ylös niinkuin\nnostetaan heikko lapsi vuoteelta ja kantoi hänet niin nopeasti kuin\ntaisi viistoon hämäräisen rannan poikki majaa kohden.\n\nRantahyöky myllersi takanaan ja tuuli ulvoi saalistaan: \"Hän kuuluu\nmeille, meille!\"\n\n\"Meille?\" sanoi hän ääneen. \"Kenelle meistä? Hän sanokoon sen itse.\nKerran vielä kysyn sitä häneltä. Hän pitää minusta kuitenkin, näin sen\nhänen silmistään!... Ingeborg...\"\n\nLäähättäen, vaivalloisesti kantoi hän taakkaansa, upoten syvälle säikän\nsantaan, kahlasi ylös sen rinnettä kuolemakseen uupuneena ja horjuen.\nMajassa oli valkeata.\n\nHän sysäsi oven auki jalallaan. Siellä ei ollut sisällä ketään muita\nkuin Andrees Strandiger ja punapää, joilla ei ollut aavistustakaan\nIngeborgin tulosta. He hypähtivät ylös, kun näkivät tuon pitkän\nkuolonkalpean miehen seisovan taakkoineen oven suussa.\n\n\"Mitä, mitä?\" huudahti Andrees.\n\n\"Rannikko-omaisuutta se on!\" sanoi hän. \"Minun rannikko-omaisuuttani!\nSanoisin sinulle enemmän siitä, mutta et ole yksin. Olen temmaissut\nhänet rantahyökystä. Miksi hän on mennyt sinne, kertokoon hän sinulle\nitse. Minun pitää jättää hän sinulle nyt, koska hän on kipeä...\" Hän\nlaski hänet vällyille, jotka olivat lattialla.\n\nPunapää kumartui häntä kohden, aukaisi hänen pukunsa kaulalta, ja\nkumartui kuuntelemaan. \"Se ei ole vedestä\", sanoi hän... \"hän on\ntainnoksissa\" ja ravisti häntä kovasti käsivarsillaan. Andrees\npiti hänen päätään käsillään ja pyyhki vettä hänen kasvoiltaan ja\nhiuksistaan.\n\nSilloin jätti Frans Strandiger huoneen ja meni istumaan ulkopuolelle\noven eteen penkille.\n\nHetken perästä nousi hän ylös ja astui taaskin sisään majaan.\nKammarissa, joka oli tuvan vieressä, oli sytytetty valkea, ja hän\nastui sinne. Andrees Strandiger oli kumartuneena vuoteen ylitse ja\nIngeborg oli heittänyt molemmat kätensä hänen olkapäilleen, ikäänkuin\npelkäisi hän taaskin tulla riuhtaistuksi hyökyyn. Koko ruumiinsa vapisi\ntulisen katkeran nyyhkytyksen käsissä, hän makasi puolittain riisuttuna\nvuoteella. \"Minä luulin, että se olit sinä. Silloin tunsin minä hänet\nja kaaduin taaksepäin.\"\n\n\"Hän on pelastanut sinut!\"\n\n\"Andrees... rakas Andrees! Auta minua! Älä jätä minua! Minä pelkään\nhäntä.\"\n\nSilloin vetäysi Frans Strandiger kynnykseltä takaisin ja lähti ulos ja\nistui taaskin penkille. Tuuli puhalsi ja puuskui häntä vastaan, kova\nkylmä sai jäsenensä värisemään.\n\nKohta sen jälkeen astui laivuri ulos, katsahti ympärilleen ja sanoi:\n\"Hän on toipunut jo, hän oli, kuten sanoinkin, tainnoksissa... Ja\nsanokaas te nyt, mistä te tulette, ja mitä on tapahtunut? Tämähän saa\nmiehen ihan sekaisin.\"\n\n\"Me ajauduimme tuolia ulkona rantahyökyyn. Tulimme liika lähelle, ja\ntuuli kiihkeni. Sitte ei suur'purje kääntynyt. Toinen meistä, enoni,\non jäänyt, venhe on murskana.\" Hän kokosi viimeiset voimansa. \"Teidän\npitää viedä minut maihin... nyt kohta... Maksan sen teille. Tulkaa!\nTulettehan!\" sanoi hän vielä kerran.\n\nUkko sysäsi lakkiaan puoleen: \"Vesi alenee jo.\"\n\n\"Viekää sitte hevosella minut Strandigerkartanoon.\"\n\n\"Niin... se käy paremmin päinsä. Mutta vasta kello yhden jälkeen.\nKuun pitää olla näkyvissä, muuten se ei luonnista. Mutta nythän\nvasta muistan... Strandiger sanoi äsken juuri, että hän lähtee ensi\nlaskuvedellä, jos vaan on mahdollista. Hän menee ilmoittamaan äidilleen\nonnettomuudesta ja noutamaan naisapua. Neiti ei kai sentään niin\nhelpolla suoriudu tuosta...\"\n\n\"En lähde Strandigerin kanssa yhdessä... opastakaa minut ristiviitalle\nasti, sieltä löydän yksin.\"\n\n\"No... sehän käy päinsä... Ettekö tule majaan?\"\n\n\"En! Missä pidätte hevostanne?\"\n\n\"Tuulla, hirsihökkelissä.\"\n\nHän vei hänet hirsihökkeliin, jota tallilyhty heikosti valaisi. Siellä\noli hevosten vieressä, vasemmalla sisäänkäytävästä läjä olkia, niille\nheittäysi hän pitkäkseen, ja saatuaan laivurilta kuivan puvun ja\njuotuaan kuumaa kahvia, antoi hän peittää itsensä hevosloimella ja\nnukahti kohta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntje Witt harhaili taaskin rannalla, ihan rantahyökyn partaalla.\nVeljensä oli lähtenyt hänen jälissään etsimään häntä, mutta ei ollut\nlöytänyt vielä.\n\nEschenwinkelissä, veljensä kotona oli hän arkuudesta ihmisten edessä.\nja ett'ei pelottaisi lapsia, koettanut hillitä itseään. Hän oli\nkoettanut hillitä sekanaisuuttaan, ja hän kun oli hyvä ja taipuva\nluonnoltaan, oli se melkein aina onnistunutkin hänelle. Kun hän joskus\ntuli levottomaksi, meni hän ulos matalikolle ja oleskeli päiväkausia\nFlackelholmilla. Ja täällä, yksinäisyydessä, puhkesi tuo kolkko liekki,\njoka kyti hänessä' täyteen liekkiinsä. Kärsivä harhautunut henkensä,\njota Eschenwinkelissä ihmiset ja jommoinenkin jäännös itsetietoa ja\narvostelukykyä olivat sitoneet, heittäysi täyteen vapauteen saaren\nyksinäisyydessä. Mitä hän sellaisina hetkinä ja sellaisina päivinä oli\nsekanaisuudessaan ajatellut ja tehnyt, sitä ei ole yksikään ihminen\nnähnyt ja saanut tietää. Niiltä kolmelta neljältä kalastajalta, jotka\nsattumalta olivat tulleet Flackelholmille, oli hän piiloitellut\nitseään. Muutamia oli hän ilmestymiseilään perin pohjin säikähdyttänyt:\nmutta ne eivät olleet tunteneet häntä. Viime vuosina oli hän käynyt\nlevottomammaksi, hän oli nyt neljänkymmenenkolmen vuoden vanha.\n\nOli jo myöhäinen ilta. Neuwerkin valo vilkkuili lounaasta valkean\nkuohuu ylitse. Oli nousuvesi, ilmassa kohisi ja pauhasi, sen keskeltä\noli kuulevinaan itkua ja vongahtavaa huokailua.\n\nMustilla hevosilla tulivat ne, viilten, pitkissä sulkeuneissa riveissä\ntulivat ne, nuo ratsastajat valkeissa liehuvissa mantteleissaan,\npäissään välähtävät kypärit, tulivat raikuvassa vinhassa ravissa,\naina rinnakkain suorissa riveissä, eikä yksikään jäänyt jälille, eikä\nyksikään ratsu kompastunut. Siten kiitivät ne viilten kohden, tulivat\nkolmessa, neljässä, kuudessa rivissä yön pimeydestä, ja kaikki olivat\nne yhtä ylväitä ja ylpeitä korskahtavilla ratsuillaan, kasvonsa olivat\nlumivalkeat... mutta kun ne tulivat lähelle, tuohon eteen, rannalle\nihan, suistuivat hevoset kaikki polvilleen, valkeat kasvot ja välkkyvät\nkypärit syöksyivät sannalle, ja pitkäliehuiset manttelit viruivat\nmaassa, ja kuun valaisemana helmeilee hiekalla vaahtoa.\n\nHän harhaili hyökyn reunaa, aina kauemmas ja kauemmas.\n\n\"Löydänkö hänet tällä kertaa?\" ajatteli hän. \"Heillä oli valkeat\nmanttelit ja kauniit, mustat ratsut. Kuulinhan sen, 'kun Reimer kertoi,\nkun hän palasi. Rivi rivin jälkeen ovat ne tulleet, ja kaikki ovat ne\nsortuneet. Täältä pitää minun löytää hänet.\n\n\"Monta vuotta olen jo käynyt täällä, ja aina olen nähnyt hevosia ja\nverta. Ja monta kuollutta olen jo löytänyt ja haudannut. Mutta hän ei\nole ollut niiden joukossa.\n\n\"Ihmiset sanovat: 'Viime kahtenakymmenenä vuotena ei enää ole löydetty\nkuolleita Flackelholmin rannalla.' Minä olen ollut täällä, minä,\nja olen haudannut ne. Kurjilta näyttivät ne, olivat ihan kavioiden\nsurvoomat, olivat viikkokausia saaneet virua tuon taistelun jaloissa,\nisämeidän olen rukoillut jokaisella hiekkakummulla.\n\n\"Henrik!\n\n\"Kuinka kanuunat jyrähtelevät! Minä vaivainen ihminen yksin\ntaistelussa! Sanokaa minulle, missä hänen rykmenttinsä taistelee!\"\nOlen unohtanut sen numeron, siitä onkin jo pitkä aika, paljon yli\nkahdenkymmenen vuoden.\n\n\"Tässä saan juosta ja juosta ja vanhenen ja väsyn. Kuu en minä enää\njaksa, niin kuka silloin on etsivä häntä? Kuka silloin on hautaava\nhänet?\"\n\nSiten riensi hän eteenpäin, ponnistaen tuulta vastaan, ja silloin...\nrannan taitteessa, jossa meri riehui hurjimmin, jossa keskellä\nhyökyä hurjistuneet aallot, ylimielisyyttään riehahdellen, leikkivät\nheitinpalloa erään venheen jäännösten kanssa, siinä makasi rannalla\nmies, kasvot ruhjottuina ja verissä, makasi pitkänään, liikkumattomana\nja kuolleena, yllään oli pitkävartiset saappaat ja sotilasmainen\nsininen puku. Hän näytti ihan toisellaiselta kuin muut, jotka hän oli\nhaudannut.\n\n\"Henrik!\"\n\nKuu seisoi taivaalla ja näki, kuinka hän hetken perästä hautasi\nkuolleen hiukan ylemmälle hiekkavallille, kuten kolmekymmentä munia\nennen... mutta kuumemmin rukoillen. Keskiyöstä palasi hän takaisin\nja istui loppuyön rauhassa ja levollisena kammarin ikkunan ääressä\nja vartioi levottomasti nukkuvaa Ingeborgia. Hän oli kammannut\nhuolellisesti hiuksensa märällä kammalla, kuten tapansa oli --, ja\npukeunut mustaan pukuunsa, kaulassa valkea röyhelö. Virsikirja oli\nhänellä kädessään, sen päällä oli valkea, huolellisesti taitettu\nnenäliina.\n\nNiinpä tuli Felix Hobooken, joka ikinä elämässään ei ollut tehnyt\nyhdellekään ihmiselle hyvää, haudatuksi kuumin kyynelin ja rukouksin.\nHänen täytyi joutua haaksirikkoon Flackelholmin hiekkarannalle, jotta\nhänelle voi tapailtua tämä.\n\nRistiviitan luokse pysäyttivät vankkurit. Kuu oli vielä taivaalla,\nmutta kiitävät pilvet peittivät sen tuontuostakin. Taivaanrannalla,\nidässä, patousi pimeitä pilviröykkiöitä muodostaen ikäänkuin\nmustan muurin nousevaa päivää vastaan. Lännessäkin lepäsi raskaita\npilvimöhkäleitä meren yllä. Vesi oli syvimmällä laskussaan.\n\n\"Minä en mielelläni laskisi teitä tässä pois\", sanoi punapaita. \"Tästä\nalkaen on tie hyvin sekava. Minä voisin suunnata matkani tähtien\nmukaan, mutta te ette niitä tunne.\"\n\n\"Aamuun ei olo enää pitkälti. Minä tunnen täältä suunnan ja tiedän\nsyvemmät kuilut.\"\n\n\"Saattaa tulla pimeämmäksi vielä. Minua arveluttavat hiukan nuo pilvet\ntuolla lännessä; ilma on raskasta.\"\n\n\"Palatkaa takaisin vaan! Löydän kyllä kotiin.\"\n\nPunapää ravisti päätään; sitte rupesi hän selittämään tietä.\n\"Kolmeneljännes tuntia menette kellonne mukaan tuota suuntaa...\nnäettekö tähteä tuolla? Sitte kohtaatte liejua, silloin käännytte\nhiukan, tämän verran, sitte...\"\n\n\"Tunnen tien, olen käynyt metsästämässä hanhia täällä.\"\n\nHän astui raskaasti vankkureilta. Ne kääntyivät takaisin entisille\njäljilleen ja palasivat takaisin. Silloin kääntyi Frans vielä kerran\nniitä kohden: \"Aikooko Andreas Strandiger itse Koogiin?\"\n\n\"Kyllä... tänään tai huomenna. Minun itse pitää Reimerin kanssa mennä\nkiviä noutamaan Büseniin.\"\n\nVaunut rämisivät pois. Sitte tuli hiljaista autiolla merellä. Taivas\noli riisunut yltään pilviharsonsa, tähdet tähystelivät tuhansin\navoimin silmin alas.\n\nHän kääntyi hitaasti pois. Jäsenensä värähtelivät, aamukylmä puistatti\nhäntä, hän katsoi tähteä kohden, joka oli osoitettu hänelle tieviitaksi\nja asteli verkalleen noin sata askelta, sitte seisahtui hän ja kääntyi\nkatsomaan taakseen ristiviittaa kohden. Hän eroitti sen vielä, se\nkuvastui taivaanrantaa vastaan.\n\n\"Kelloni mukaan pitäisi minun käydä\", ajatteli hän, \"mutta kelloni\nseisoo. Siihen on kai mennyt vettä...? Sydämeni seisoo myöskin...\nsiihen on sirunut tuskaa ja vimmaa.\n\n\"Koska sain nähdä kohtauksen siellä kammarissa.\"\n\nHän jatkoi matkaa tuokion vielä ja tuli pienemmälle viitalle, hiukan\nyli miehen pituuden, ja pysähtyi sen eteen.\n\n\"Tuon tempaan irti... parisataa askelta syrjään... jos minun kelloni\nseisoo, niin miksi pitää hänen käydä?\"\n\nHän seisoi ja mietti. Lännestä kuului matalaa jyrähtelevää ukkosta, se\npaisui; uhkaavasti yleni se taivaalla, ikäänkuin ulkopuolelta olisi\njoku järeästi kolkutellut taivaan kanteen.\n\n\"Jos molemmat saavumme ilman tieviittaa perille Strandigerkartanoon,\nniin kuulukoon hän hänelle.\"\n\nHän palasi hitaasti takaisin, vaipuneena syviin synkkiin ajatuksiin.\nNyt eivät olleet kasvonpiirteensä kauniit, eivät olleet ylpeätkään.\nKasvonsa olivat muuttuneet, ikäänkuin olisi hän vuosikausia\nseurustellut raakojen ihmisten kanssa.\n\n\"Tämä on koe... Se ratkaiskoon. Se, joka saapuu perille, saakoon\nmorsiamen. Jos tulemme molemmat, väistyn minä.\n\n\"Tuo nainen, tuo kaunis ylpeä nainen!\"\n\nHän riuhtasi viittaa ja suurella voimallaan tempaisi hän sen irti.\nKuului hulahtava ääni, vesi joka uneksi liejussa, heräsi ja täytti\nhälisten aukon. Hän kantoi viitan syrjään, kaksi sataa askelta erääseen\npieneen syvänteeseen, siihen hän jätti sen.\n\nSitte palasi hän loiselle viitalle. Ensin ei hän löytänyt sitä; sitte,\nkun hän löysi sen, riuhtasi hän sen irti ja vei sen toiseen suuntaan,\nja ajatuksensa veivät hänet kauemmas kuin hän ajattelikaan. Ehkä\nneljäsataa, askella kantoi hän sen syrjään.\n\n\"Nyt ei meillä ole kummallakaan viittaa.\"\n\nHän katsoi ylös tähteä kohden ja lähti eteenpäin.\n\n\"Hän oli käsissäni, kuu hän lepäsi edessäni. Minun oli hän. Jumala\ntai kohtalo -- yhden tekevää kumpi -- olivat antaneet hänet minulle.\nSilloin vein minä houkkio hänet. Andreekselle.\n\n\"Omituista, kun kannoin häntä sinne, kun vein häntä hänelle, oli\nminussa kaikki vapaata ja ylpeätä. Nyt...\" hän vetäisi kylmällä\nkädellään kasvojensa ylitse: \"ikäänkuin olisi kaikki vedetty tiukalle\njännitykseen ja väännyksissä.\"\n\nHän pysähtyi taaskin ja kuunteli ukkosen jyrähtelyä, joka kuului\nlännestä, kääntyi ympäri ja katseli pilviä. Ukkonen vieritti jyrinäänsä\ntuon äärettömän aukeuden yllä, hän taivutti päätään ja kuunteli.\n\n\"Ukkosilma maaliskuussa... ja juuri tänään... On näyttänyt koko päivän\nsemmoiselta... Ikäänkuin olisi joku kutsunut minua... Jätä jyrähtelysi\nja pauhusi... minähän tulen jo.\n\n\"Minä pistän ne paikoilleen, missä ne olivatkin. Minä tunnen matalikon\nparemmin kuin hän; tämä ei ole oikeata uhkapeliä. On kamalaa hukkua\nnoin, ja hän on joskus ollut ystäväni... hän ei tunne tietä yhtä hyvin\nkuin minä.\n\n\"Nyt tuntuu minussa taas paremmalta... rivakasti... etsimään niitä.\n\n\"Missä ne ovat?\"\n\nHän juoksi... upposi tuossa. Kääntyi hiukan vasemmalle ja löysi\nsyvänteen ja juoksi sen ympäri ja etsi viittaa, mutta ei löytänyt sitä\nja meni eteenpäin ja löysi sen eräässä syvänteen haaraumassa, eikä\nottanut huomioonsa täten muuttunutta suuntaa. Ja taaskin upposi hän\nnilkkoihinsa asti saveen.\n\nSilloin etsi hän taivaalta tähteä, jonka olisi pitänyt opastaa häntä.\nMutta siellä oi näkynyt mitään enää. Taivas oli ylt'yleensä raskaissa\npilvissä.\n\nHän katsahti ympärilleen. Hänellä ei ollut tietoa suunnasta enään. Hän\nrupesi seuraamaan omia jälkiään... Ne menivät ristin ja rastin... Hän\ntuli eräälle syvänteelle, jossa vesi solisi ja kummahteli, hän upposi\nliejuun, hän kääntyi toisaanne, kääntyi vielä... silloin tiesi hän,\nettä hän oli eksynyt.\n\nEksynyt matalikolla...\n\nRajuilma yleni hiljalleen, keskellä kamottavan kamalaa yksinäisyyttä.\n\nKoko läntistä taivaanrantaa peitti pilvihirviö, se lepäsi siellä kuin\njättiläinen meren yllä. Toinen oli pulvillaan sen päällä, kyyryllään.\nJa ne molemmat taistelivat toisiaan vastaan tulisin nuolin ja keihäin,\njotka välähtelivät tuhatvilauksisissa viivoissa ja ylempään iski\nhaavoja, se korskahti pystyyn jyrähdellen ja pauhaten, se oli pahasti\nhaavoittunut ja sen sisälmykset riippuivat alhaalla meren yllä.\n\nVesi rupesi kohoamaan ja eksynyt etsi kuolemanhädässään tietä eikä\nlöytänyt sitä. Hän ei tietänyt enää, missä oli itä ja missä länsi.\nNiilipä jäi hän viimein seisomaan, missä oli varma pohja.\n\n\"Miksi juosta? Kunpa iskisi minuun salama!\"\n\nVaivainen piskuinen ihminen keskellä huimaavan ääretöntä matalikkoa;\nhänen voimakkaat jäsenensä vapisivat, silmäinsä salamointi oli\nsammunut, ylpeä sydämensä oli lannistunut ja koko voimansa mennyttä.\n\nOlisi hän saanut odottaa kuolemaansa tappotantereella... monen muun\nkanssa... mutta hän on ihan yksin. Viimeinen ihminen maanpäällä seisoo\nkuolemaa, olemattomuutta vastapäätä... ei, ei yksin kuolemaa, vaan\nkaikkivaltiasta kohtaloa vastapäätä, ihan yksin.\n\nVesi nousee hänelle nilkkoihin asti... ylemmäs... joka aalto tuo\nsitä lisään, jokainen jalanjälki avaa uuden lähteensilmän. Kaikki\nylt'ympärillä on harmaata, Simpukkariutta, jolla hän seisoo, ja joka\nmuuten näyttää niin valkealla, sekin hyllyy vettä. Ylhäältä, alhaalta,\nidästä, lännestä: vettä, vettä ja kuolemanuhkaa kaikkialla.\n\nSilloin lähtee hän taaskin liikkeelle. Hän arvelee, että tuolla\ntoisella puolella täytyy mannermaan olla. Hän ei tiedä, mistä hän\non tullut siihen käsitykseen, mielikuvituksessaan otaksuu hän sen\nvaan, Häntä vetää sinnepäin. Mutta kun hän on astunut jonkun askelen,\nsilloin selkenee hänelle, että hän menee ihan väärään suuntaan. Silloin\npysähtyy hän taaskin.\n\nTuokion kuluttua -- ehkä on hän seisonut siinä puolisen tuntia --\nlähtee hän taaskin liikkeelle, astellen raskaasti läiskyvässä vedessä\nsinnepäin, missä hän luulee, että pohja korkenee ja on lujempaa. Hän on\nlakannut jo etsimästäkin maata.\n\nHän kompastuu johonkin risuun, ja siinä on edessään viitta, hän murtaa\nsiitä palasen yhtä pitkän kuin hän itse, ja nojautuu sitä vastaan ja\npysyttelee sen varassa pystyssä, sillä tuo yhtä päätti virtaileva vesi\non ruvennut huimaamaan päätään. Viimein ei hän enää siedä katsoakaan\ntuota liikehtivää levotonta vettä, hän kaatuu muuten. Silloin kääntää\nhän katseensa ylöspäin ja seisoo siinä, kuin rukoilisi hän, tai kuin\nsemmoinen, joka kuuntelee, mitä joku toinen ylhäältä puhuu.\n\nKorkealla ylhäällä lännessä meren yllä avataan jyskyen rautaportteja,\nkirahtelee vitjoja ja rautatankoja, ja rautalevyjä helähtelee kovasti\nkumahtaen yhteen. Rautavaunuja, kahdet kolmet siinä peräkkäin, vierii\nkivikäytäviä myöten ja holvit yllä kaiuttavat jyrinää jylhempänä\ntakaisin. Ilmestyy mustia hevosia, niiden rautakuviot iskevät kovaan\nkiveen, silloin lentää kirkas väläys maailman ylitse, räikeävaloinen\nsinervä väläys, on kuin ilmestyisi sieltä Hän itse, ja pilvet kiitävät\nhänen edellään ja tuhannet kädet viskelevät sadetta, ett'eivät\nhevosensa kompastuisi. Jättiläinen, jota ei näkynyt, seisoi taivaan\nrannalla, meren alla, ja syyti molemmin käsin tulta taivaalle, niin\nettä olivat kirkkaat taivaan tiet.\n\n\"Kauanko olen jo seisonut tässä? Tunninko? Vai vuoden? Järjelle tuntuu\nkuin tunnin, sydämelle kuin vuoden. Mitä avaruudessa on rinnakkain, se\non sydämessä toisessaan, sisäisin ja sekaisin. Olen uudelleen nähnyt\nkaiken, mitä lapsuudestani asti olen ajatellut ja tehnyt, ei ole mitään\nenää jälillä. Tuska saisi lähetä loppuaan jo.\"\n\nVarpuseiväs taipuili kahtiakäsin, senmukaan kuin laineet huojuttelivat\nhänen ruumistaan. Se pää siitä, joka oli hänen rintaansa vastaan, oli\ntunkeutunut hänen pukunsa lävitse; ja sen harmaata kuorta pitkin jaoksi\nverta: mutta hän ei huomannut sitä.\n\n\"Minä en ole syypää kuolemaasi! Olisin kunnioittanut sinua kuten\ntuhannet muut vaimoansa. Miksi lähdit lammikkoon? Jätä minut rauhaan\npyhimyskasvoinesi. Jää valkean kivesi varjoon, mitä teet täällä\nkaamealla matalikolla?\n\n\"Häntäkään en aikonut surmata... kautta Jumalan en aikonut! Ajattelin,\nettä vielä olisi ollut aikaa kääntää: muta kuolemantuskassaan piti hän\nköydestä niin lujasti. Yhtä lujasti pidän minä nyt tästä vaivaisesta\nsauvasta... kuitenkin olen minä paremmassa asemassa kuin hän... voin\nvielä kerran ajatella kaiken. Hänellä ei ollut paljoa aikaa. Ainoastaan\nlyhyen saarnan sai hän kuulla... minulta. Että omallatunnollakin on\ntehtävänsä... kuten käsillä ja jaloilla... Nyt pidän minä saarnaa\nitselleni... pitkää, pitkää... enkä ikinä pääse valmiiksi. Kokonaisia\narkkeja lasken numerosarjoja, enkä vaan voi vetää pääteviivaa alle...\nen voi... en tahdo... tämä on kurjaa ja kamalaa!\n\n\"Jossakin pitää olla virhe... muutenhan voisin nyt kuolla. Jotakin on,\njota en vielä ole ajatellut. Mitä se lienee? Kaikki menee sekaisin...\nuiskentelee ja ajelehtii. Kaikki mitä ajattelen, on pyörteilevää,\nsekaista, tietöntä vettä. Henki ja sydän eivät tiedä, mistä ja mihin.\n\n\"Nyt tulee hiljaista... kuinka Jumala tahtoo... Mistä tuo ajatus? Onko\nse Jumalan tahto, että tuskaudun ja hukun tähän näin kurjasti?\n\n\"Ja miks'ei olisi? Hän kutsuu minua toiseen elämään. Ja tämä tie sinne,\njuuri tämä tie on minulle paras... ja tämä asema tässä. En minäkään ole\nsuuria arkaillut, ripeästi ja lujasti olen tarttunut käsiksi heihin,\nmiehiin ja naisiin; siten tekee hänkin nyt kanssani. Minun pitää\nkiittää siitä, tällä on tarkoituksensa!\n\n\"Kestää vielä hetken... Vesi ei vielä olo noussut vyötäisiinkään asti.\nSääret ovat nyt kuoleutuneet. Kohta tulee sydämen vuoro.\"\n\nPilvet häipyvät... ilma kirkastuu... taivaalla sarastaa jo valoa: viime\npäiväni! Strandigerkartanoa kohden olen katsova jos vaan voin, ja vielä\nkerran Flackelholmillekin, missäpäin se on... Ah, mitä hyödyttää minua\nse? Minunhan täytynee kai katsoa erästä toista, kartanoa kohden, ja\najatella, minkälainen lienee siellä vastaanotto. Kun seisoo vyötäisiään\nmyöten vedessä, muuttuu kaikki! Maa on muuttunut vedeksi ja taivas\nmaaksi, ja mikä oli ollut pientä, on muuttunut suureksi, hyvin\nsuureksi. Ja se mikä ei ole menestynyt mailla, se on kasvanut nopeasti\nvedessä.\n\n\"En uskoisi tuosta kaikesta mitään, en yhtään mitään... pitäisin vaan,\nettä hukun kuin kärpänen maitovatiin, eli en olisi oppinut tuntemaan\nMaria Landt'ia.\n\n\"Minulla ei ole suurtakaan taipumusta olla nöyrä. Nöyrä? Sanovat: me\n_emme_ ole nöyriä, niinkuin toiset. Nuo muut, sanovat he, pelkäävät\nsyntiä ja rikosta, onnettomuutta ja kuolemaa, sitä kaikkea emme me\npelkää. Me pelkäämme ainoastaan Jumalaa. Ja on ihanaa, sanovat he.\npelätä Jumalaa.\n\n\"Tuossa on jotain totta... kristityt uskovat valoon -- muut pimeyteen.\nMutta kuinka voisin uskoa valoon tässä hädässä ja kuolemankammossa...\"\n\nMerilintuja lenteli kirkuen ohitse, laskeusivat alas ja keinuivat\naalloilla. \"Lintukurjia! Ne elävät, minä kuolen.\" Hylkeitä läheni\nkaukaa, kohottivat valkeita ruumiitaan ja katselivat häneen...\n\"Jättäkää minut!.. menkää Flackelholmiin ja kertokaa siitä hänelle,\nIngeborgille!...\n\n\"En kestä tätä kauempaa... Polveni murtuvat, silmäni ovat sekaisin,\nja ajatukseni ovat karussa... Muutamat niistä liikkuvat nuoruudessa,\nleikkivät ja reuhaavat.. Minä olen översti! Täyttä ravia... On\nGravelotten päivä ja isäni kuolee. Hän kuoli isänmaan puolesta...\nminä... rikoksentekijänä.... äitini ei pelännyt Jumalaa!... Toiset\najatukset taas kolkuttavat taivaan portille. Kuule! Kolkutetaan! Sielu\nraukka.\n\n\"Viimeinen jyrähtely eteni kaukaisuuteen. Päivä nousi... Tuossa on maa,\ntuossa, noin lähellä! Ja kuitenkin niin kaukana...\"\n\nAamurusko tavoitti kultaisin käsin pilviin ja heitti pitkiä tulisia\nkatseitaan aaltojen yli. \"Nyt riittää.\"\n\nSilloin kuului takaa ääni... se kuului kovaan... paljoa kirkkaammin\nkuin aaltojen tuhatlukuiset äänet:\n\n\"Frans, seiso suorana!... minä tulen!\"\n\nHän oijensi kääntyessään molemmat kätensä sinne kohden, ja horjahti.\nSiellä seisoi Andrees Strandiger leveillä säärin vankkureilla, piiska\nkädessä, ja kookkaat ruskeat astelivat päät ylhäällä, korskahdellen ja\npäitään heitellen, hitaasti veden läpi; länget nitisivät, aisan päät\nkohottausivat tuontuostakin vedestä, aallot löivät vankkurien laidan\nyli.\n\n\"Minä tulen! Seiso lujaan, poika. Silmänräpäyksen vielä!\"\n\nHän seisoi ja tuijotti sekaisin suurin silmin hevosiin, eikä\nyrittänytkään saada kasvoillensa mitään kopeata ja kovaa, ja tarttui\nmolemmin käsin hevosia päihin ja ponnisti itsensä vankkurien vierelle,\npitäen kiinni aisoista ja oli kohta vankkurien pohjalla polvillaan:\n\"Pois!\" sanoi hän. \"Pois tästä kamalasta paikasta!\"\n\n\"Niin... minne?\" sanoi Andrees.\n\n\"Täällä hukumme.\"\n\n\"En uskoisi. Jos vankkurit vaan kestävät ja hevoset pysyvät pystyssä,\nja ell'ei vesi nouse liika korkealle.\"\n\n\"Mistä tulet sinä?\" voihki Frans.\n\n\"Tuolla on tie, tuolla tuonnempana. En löytänyt ristiviittaa; silloin\neksyin tieltä. Sittemmin löysin sen taas, ja luulen, että olisin vielä\npäässyt maihin, mutta silloin näin sinut, miesparka... Riisun takkini;\npeitä rintasi sillä, sehän on ihan verissä. Kiedo se yllesi! Eihän ole\nihmisvoimissa kestää kaksi kertaa samana päivänä haaksirikkoa.\"\n\nFrans yritti kohottautua polviltaan, mutta vaipui takaisin: \"Sanon\nsen sinulle, minä kiskoin irti viitan, koska aioin pelata uhkapeliä\nkanssasi Ingeborgista. Sitte aioin viedä sen taaskin paikoilleen, mutta\nsilloin eksyin.\"\n\nAndrees kohottautui suoraksi, ankara liikutus sai koko ruumiinsa\nvavahtamaan: \"Tuo kuuluu Jumalalle\", sanoi hän, \"ei minulle. Minulla on\nkylläksi omassa taakassani.\"\n\n\"Ja, nyt tulet sinä ja aiot pelastaa minut ja joudut perikatoon\nyhdessä minun kanssani, ja kaikki on lopussa, ja kaiken olen minä\ntehnyt... minä... Olen niin väsynyt, ja minun on niin kylmä.\" Hän antoi\npäänsä vaipua syrjälautaa vastaan ja itki.\n\n\"Asetun istumaan näin\", sanoi Andrees, \"jää sinä polvillesi, ja\nlikistäydy lujasti vastaani, niin pysyt lämpimänä. Jos hevoset käyvät\nlevottomiksi, leikkaan ne valloilleen... mutta toivon, ett'ei vesi\nnouse enää paljoa korkeammalle. Ja hevoset ovat viisaita; ne seisovat\nlevollisina. On jo ollut kolme tuntia nousuvettä.\"\n\nSiten seisoivat he, nuo kaksi vihamiestä, lähekkäin likistyneinä\ntoisiaan vastaan. He puhuivat hiukan ja harvakseen. He kuuntelivat\nveden hiljaista ääntelyä ja aisojen natinaa. He katsahtivat hevosia,\njotka pitivät päitään ylhäällä ja tuontuostakin pelokkaasti katselivat\ntaakseen. He katselivat ulos Strandigerkartanoa kohden.\n\nKun vesi alkoi laskeutua, nukahti Frans Strandiger, vajoten kokoon,\nkäsivarsi kieraistuna toisen polvien ympärille, olkapää ja pää\ntuettuina vankkurien laitaa vastaan. Aurinko yleni loistavana idässä,\noli kaunis kirkas kevätaamu.\n\nKoillisessa ilmestyi näkyviin pitkä valkea hiekkariutan harju, kohta\nistui sillä lukematon lintuparvi.\n\nSilloin lähtivät he liikkeelle.\n\nKohta sen jälkeen huomattiinkin heidät. Vankkureita ja ratsastajia\nkiidätti säikän kuvetta alas. Heim Heiderieter oli heitä vastassa,\nkatsoen hämmästyneenä ja levottomasti heitä ja seisten vyötäisiä myöten\nvedessä.\n\nFrans Strandiger suistui tiedotonna maahan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna -- oli samea ikävä maaliskuun ilma -- tuli Andrees\nkirkkotarhasta käsin Nummitaloon. Hän oli hiukan vilustanut itseensä:\nmuuten eivät näyttäneet nuo tunnit matalikolla vahingoittaneen häntä.\nLähemmä puoltapäivää aikoi hän palata Flackelholmille takaisin. Hän\nkertoi lyhyesti, että he olivat päättäneet koettaa taaskin seurustella\nkeskenään serkkuina.\n\n\"Toivon\", sanoi Heim, \"että hän tämän tapauksen jälkeen luopuu\nvuokraoikeudestaan.\"\n\n\"Hän viittaili jotain sinne päin; mutta en suostu nyt siihen, koska hän\non ruumiillisesti ihan murtunut. Hän ei voi panna jalkojaan maahan, ja\nhänellä on suuret tuskat.\"\n\n\"Mitä ajattelet siis tehdä?\"\n\n\"Palaan takaisin Flackelholmille, rakennan rakennuksen ja vietän hääni.\"\n\n\"Oikein, oikein teet\", tuumi Heim, ja Eva nyökäytti päätään.\n\n\"Nyt soisin mielelläni\", sanoi Andrees, \"että tulisit nyt yhdessä\nkanssani Strandigerkartanoon tervehtimään häntä, luulen, että hän\nolisi iloinen siitä. Hän sanoi, ett'et koko tänä talvena ole vaihtanut\nsanaakaan hänen kanssaan, ja että tahallasi olet välttänyt häntä.'\n\n\"Voinko minä mennä hänen luokseen\", huudahti Heim, \"kun hän hävittää\nkoko Eschenwinkelin?\"\n\n\"Hän teki viittauksia siihen suuntaan, että hänen osakseen on elämässä\ntullut hyvin vähän ystävyyttä, epäystävällisyyttä täällä kotonakin,\nepäystävällisyyttä sinunkin puoleltasi! Lähdetkö mukaan? Silloin olemme\nme kolme uskollista taaskin yhdessä.\"\n\nHeim pyörähti ympäri. \"Eva! Sunnuntaipukuni! Siitä saakka kuin kävin\nkanssasi kankaan poikki, en ole lähtenyt niin kauniille kävelylle.\"\n\nAndrees katsahti hänen jälkeensä: \"Tuo mies on onnellinen. Hän on\nnyt siinä työssä, jota hän on halunnutkin itselleen: on isäntä ja\nkirjailija.\"\n\nEva nauroi: \"Isännän laita on niin ja näin, isäntä olen minä. Mutta\nolen kuitenkin hyvin onnellinen. Nähkääs, Andrees, nuoret miehet\nmuuttuvat huonommiksi ja huolimattomammiksi, kun tulevat naimisiin.\nSitä ennen on päänsä täynnä suunnitelmia; aikovat saavuttaa paljon,\nmutta sittemmin, kun heillä on vaimo, jopa lapsiakin, niin arvelevat\nhe tehneensä kylliksi ja muuttuvat tavallisiksi, ikäviksi, oikeinpa\nkiusallisiksikin ihmisiksi.\"\n\n\"Painan mieleeni tuon.\"\n\n\"Oh, jaa... Mutta Heim... Heim on muuttunut ahkerammaksi siitä saakka.\nNyt kirjoittaa hän.\"\n\nHän osoitti kirjoituspöytää kohden, jolla nuo suuret keltaiset kirjat\nseisoivat, nyt järjestettyinä suoraan riviin, ikäänkuin olisivat ne\ntäyttäneet tehtävänsä, ja sanoi: \"Hän on kovin ahkerasti iskenyt\nmaan alkuhistoriaan, tiedättehän, hänellä on taipumusta kieliin ja\nhistoriaan. Tanskankielessä autti häntä opettaja Haller hiukan, nyt\nlukee hän sitä sentään jo vapaasti. Ja nyt, kun hän on lukenut ja\nlukenut, ovat nuo vanhat maalatut kuvat heränneet elämään edessään,\nkuolleet ihmiset ovat aukaisseet silmänsä, kylät ja kankaat ovat\nasuttuneet ihmisillä, jotka jo ammoin ovat nukkuneet.\"\n\n\"On melkein jotain kamottavaa tuommoisessa lahjassa.\"\n\nEva nyökäytti päätään. Sitte kohotti hän vilkkaasti silmänsä. \"Nyi kun\nolette puhunut tästä, herra Strandiger, pitää meidän puhua jostain\nmuustakin.\"\n\nAndrees katsahti kysyvästi häneen: \"Ingeborgistako?\"\n\n\"Niinpä siis Ingeborgista.\"\n\n\"Ingeborg\", virkkoi hän verkalleen, \"ei ollut ihan vaaratta Fransin\npuolelta, vaikka hän silloin kankaalla niin rivakasti puolustautuikin\nhäntä vastaan. Hän on Strandiger kuten minä, ja muistuttaa minua\nmonessa, niin hän on ripeämpi, rivakkakäänteisempi ja ryhdikkäämpi\nkuin minä. Siten on se selitettävissä. Mutta nyt hän on kokonaan minun,\nkaikki empiminen on loppunut hänessä ja samoin varsinkin minussa,\nkesäkuussa vietämme häämme.\"\n\n\"Aiotteko asettua Flackelholmille?\"\n\n\"Aiomme, ainakin täksi kesäksi. Se on oleva hyväksi minulle,\nIngeborgille ja Flackelholmille, sittemmin keksimme kyllä jotain\nmuutakin. Muuten olisi Reimer Witt, hyvin halukas jäämään\ntaloudenjohtajaksi Flackelholmille, mutta vaimonsa ei ole halukas\nsiihen, ja lasten koulunkäynti tuottaa vaikeuksia.\"\n\n\"Niinpä on tämä siis puhuttu loppuun! Eikö teillä muuten ole mitään\nsanottavaa tai kysyttävää tai mahdollisesti nähtävääkin? Ette ole\nviiteen kuukauteen käynyt meillä.\"\n\nAndrees katsahti melkein hämillään hänen hymyileviin kasvoihinsa.\nSilloin viimein muisti hän: \"Ah, poikanen! Esikoinen! Antakaa anteeksi!\"\n\n\"Vaikeata antaa, herra Strandiger! Mutta näytän sentään teille lapsen.\"\n\nKun Eva lähti ulos, ilmestyi Heim, takki vielä kädessään ja kiirehtien.\n\"Tule\", sanoi hän ja vei Andreeksen pitkän kammarin ikkunan ääreen.\n\nSiellä ajoivat kartanosta sateesta märkää hiekkatietä vaunut, jotka\nolivat kuormatut täyteen matkalaukkuja. Niissä istui itse vanha\nHobooken: hän teki muuttoa. Koulutalon seinämällä seisoi toistakymmentä\nlasta rivissä, ja antoivat räystäsveden, jota tippui olkikatolta,\njuosta tollukoilleen ja kengilleen. He katsahtivat toisiinsa, ja\nvähitellen, kun rohkeutensa kasvoi ja vaunut etenivät, hajausi rivi\nja he huusivat: \"Nyt ei säälitä. Ei säälitä. Livistäkää linnun tietä\ntäältä! Kuule, nytkös kerrankin laulamme. 'Sä isänmaa, oo tyynnä vaan'.\"\n\nHeim nauroi, hän oikein säteili, hän, ikävä kyllä, voi vielä iloita\ntuhmista pojanjuonista; mutta Andrees katseli vakavana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmantena päivänä huhtikuuta, kun sää sen salli, ryhdyttiin\nrakennustyöhön. Säikän juurella ja sen suojissa seisoo se, pyöreän\nlammikon vierellä. Alhaalla maakerroksessa on neljä huonetta,\netuvälikkö, kyökki ja kaksi kammaria. Muu osa taloa kuuluu karjalle,\nalhaalla on avara läävä, sen lattia on lujaksi sotketusta savesta,\nkuten tuvassa, ylhäällä on tilaa talvirehulle. Rakennus on luja,\nmuurattu sementillä, seinät vahvat, kymmentätuumaa paksut, ikkunat\npienet, ja katto raskas tiilikatto. Se on ihan vastakohta kesäasunnolle.\n\nTalorakennuksen ja juottopaikkojen ympärille on piiriin, joka käsittää\nhehtaarin alan maata, rakennettu valli ympyrän muotoon, se on noin\nviittä tai kuutta metriä korkea, ja on varsinkin meren puolelta leveä\nja tukeva; se on tehty mullasta. Mutta jotta sen pinta saataisiin\nlujittumaan, on ruohonummelta leikelty nelikulmaisia turpeita, jotka\nkasvavat tiheätä ruohikkoa, ja ladottu niitä vierekkäin sille. Ensi\nkuukautena näki vielä turverivien suorat rajat, mutta kesällä ne\nkasvoivat pian umpeen; ruoho versoi rehevänä, turpeet maatuivat kiinni,\nja nyt oli vallilla viherjä luja takkinsa.\n\nNeljäkymmentä miestä teki työtä kaksi ja puoli kuukautta. Kaikki\nolivat täkäläistä työväkeä, enimmäkseen miehiä, jotka ovat tottuneet\nrannikkoseututöihin. Andrees Strandiger piti lujaa komentoa heidän\nkesken, mutta hänestä pidettiin sentään, koska hän, vaikka olikin\ntoisinaan harvapuheinen ja, kuten sanoivat, hieman äköttelevä,\nkuitenkin aina oli oikeamielinen, eikä vaatinut enempää, kuin mitä mies\nvoi tehdä: he tunsivat myöskin, että hän tarkoitti heidän parastaan.\nHän piti tarkkaa huolta siitä, että he saivat hyvän ruuan, ja toimitti\ntunnollisesti ne postilähetykset, jotka he antoivat, hänen mukaansa\nBüseniin, iähetettäviksi vaimoille ja lapsille: ja laskivat hänelle\nansioksi, ett'ei hän sallinut mitään naukkuja saarella, mutta sensijaan\ntoimitti heille maksutta hyvää kahvia, jota Antje valmisti. Toisinaan,\nsadepäivinä, oli työ raskasta ja vaikeata. Kun valtasi mielet\nyksinäisyyden tunne tai ikävöitsivät vaimojaan, silloin oli alakuloista\nja nyreätä Flackelholmilla. Mutta oli monta iltaa myöskin, jolloin oli\nhiljaista ja ystävällistä ja jolloin säikältä kajahteli iloinen laulu.\n\nTäällä näinä kuukausina ja tällä työpaikalla alkoivat raittiuspyrinnöt\nensi kertaa vaikuttaa näillä seuduin. Työntekijäin joukossa oli\njoitakuita Eiderstedtistä ja Tondernista, jotka kieltäytyivät kaikista\nväkijuomista. Ensi aluksi saivat he kärsiä hiukan pilkkaa, mutta sitä\nei kestänyt kauan. Kahvitarjoilu, joka sai Antjen maineeseen, vaikutti\nmyöskin puolestaan. Kun Kristoffer Dwenger kesäkuussa palasi kylään,\nperusti hän ensimmäisen raittiusseuran näillä seuduin.\n\nKymmenentenä päivänä kesäkuuta, Friedrich Strandigerin kuolinpäivänä,\nolivat rakennus ja valli valmiina. Kun ei koko saarella ollut yhtään\nviherjää lehteä, sitoi Kristoffer Dwenger keltaisesta rantavehnästä\nseppeleen ja ripusti sen tuuliviirille rakennuksen päätyssä.\n\nSinä aamuna lähti aikaiseen Eschenwinkelistä matalikolle viidet\ntyövankkurit peräkkäin.\n\nEnsimmäistä ohjasi Heim, hänen vierellään istuivat Eva ja Ingeborg,\nnäiden takana, toisella istuimella Reimer ja Telsche Spieker ja\nBertha Witt. Toista vankkurin ohjasi valtuusmies Möller, joka omistaa\nKoogissa, lähellä rantatoetta suuren maatilan, ja joka aina on\nharrastuksella seurannut ranta-toe töitä ja hommia matalikolla. Hänen\nvierellään istui Haller, suussaan lyhyt piippunsa ja puhui älykkäästi\nja opettavasti kaikellaisista luonnonilmiöistä, joita esiintyy\nmatalikolla, ja väitteli valtuusmiehen kanssa, joka katsoi asioitu\nenemmän hyödyn kannalta. Heidän takanaan istui Anna Haller, joka\nhiukan huolissaan katseli ympärilleen ulos avaralle autiudelle. Hän ei\nensin aikonut mukaan, hän ei nimittäin ole mikään sankaritar, vaikka\ntoisinaan on Olevinaan. Mutta kun hän kuuli, että uusi pastori lähtisi\nmukaan, päätti hän sittenkin lähteä. Nyt istui tämä hänen rinnallaan\nvankkureissa, ja tämä järkevä mies, joka jo oli kokenut monellaista\nelämässä -- hän oli useat vuodet ollut apulaispappina eräässä suuressa\nkaupungissa -- kummastelee itsekin, kuinka kotoisen hupaiselta, hänestä\ntuntuu, kun hän siinä haastelee seitsentoisiavuntiaamn vierustoverinsa\nkanssa. Hän on jo muutaman kuukauden tuntenut hänet, mutta päättää nyt\nkäydä useammin koulutalolla. Siellä on niin rattoista ja pappila on\navara ja tyhjä, ja äitinsä, puusepänvaimo, on sanonut hänelle:\n\n\"Jos vaan käy päinsä, Hannu, niin ota hiukan huomioosi meitäkin. Ota\nitsellesi vaimo vaatimattomasta perheestä, niin ett'ei minun tarvitse\nolla sydän kurkussa, kun joskus tulen tervehtimään luoksesi.\"\n\nKolmatta vankkuria ohjasi Kristian Möller. Munkkilan emännän\npoika, jolla on tila Witten Knee'ssä. Hän on Heimin kehoituksesta\nmukana retkellä, sillä vaikka hän onkin nuorempi, on hän sentään\nkimnaasiajoilta hyvä tuttu Heimin ja Andreeksen kanssa. Hänen\nrinnallaan istuu rouvansa, jolla on vaaleat hiukset ja kirkkaat lapsen\nsilmät. Heidän takanaan makaavat oljilla Peter Nahwer ja Pellwormer.\nNämä tahtovat päästä näkemään tuota uutta maata, sillä vaikka he jo\novat yli neljäkymmentä vuotta asuneet Eschenwinkelissä, eivät he vielä\nole käyneet Flackelholmilla. Heidän keskustelunsa sujuu vaikeasti\nja hitaasti, sillä Pellwormer, joka on liikutettu tästä suuresta\nmatkasta, änkyttää pahennuin kuin tavallisesti ja Peter Nahwerin\ntäytyy kiivaasti imeä piippuaan, koska on vastatuuli. Sillä vaikka\nhän imeekin sammunutta piippua, on hän sentään säilyttänyt kaikki\noikean tupakoitsijan tavat, hän ottaa pitkiä tai lyhyitä vetoja,\nriippuen kulloinkin mielentilastaan, sypistää suutaan ja siristää\nhiukan silmiään, kun hän puhaltaa savua ulos: hän imee lujimnmin kun\non vastatuuli; väitetäänpä, että hän, ollessaan yksin verstaassaan,\ntoisinaan ottaa piipun suustaan ja ripustaa sen naulaan sanoen: \"Taitaa\ntulla liikaa jo\". Yritettyään muutaman kerran turhaan kertoa, mitä\nhänellä on sydämellään, noutaa Pellwormer taskustaan esiin erään\nkirjeen ja pitää sitä matkakumppaninsa silmäin edessä. Tämä koettaa\nsaada tolkun siitä ilman nenälaseja. Kristian Möller on alottanut\npienen hauskan kinan rouvansa kanssa, tämä väittelee kirkkaalla\näänellään kiivaasti vastaan: vankkurit rämisevät, oljilla kuuluu\nkatkonaisia puoliksi lausuttuja sanoja, toisinaan saa Peter Nahwer\nselvän jostakin sanasta, toisinaan taas saa Pellwormer sanotuksi jonkun\nsanan. Se on kirje Thiel eukolta Kaliforniasta.\n\nNeljännet ja viidennet vankkurit ovat täytenään naisia Eschenwinkelistä\nja kylästä, joiden miehet tänään saavat työn päätteeseen\nFlackelholmilla. Ensimmäisiä ohjaa Wilhelm Rohde, jonka rinnalla istuu\näitinsä. Frans Strandiger, jolla hän nyt on suurrenkinä, oli tarjonnut\nhänelle ajoneuvot. Hän oli silloin näyttänyt jotakuinkin tuimalta:\n\"jos haluat mennä katsomaan juhlia Flackelholmilla, voit ottaa yhden\nsuurista puuvankkureista. Ota se täyteen naisia, jotka tahtovat lähteä\nmatkalle, ja varo, ett'et jää jälille toisista.\" Sen jälkeen oli hän\ntöykeästi kääntynyt poispäin.\n\nHe puhuivat Frans Strandigerista: \"Niin, hän on sittenkin muuttunut.\"\n\n\"Tulee melkein sääli häntä, pelkään, ett'ei hän enää ikinä toivu\nentiselleen.\"\n\n\"Seista kuusi tuntia kylmässä maaliskuunvedessä, se ei ole mitään\nleikintekoa se.\"\n\n\"Lähimmässä tulevaisuudessa menee hän kuukauden ajaksi Hampuriin\nottamaan kuumia kylpyjä, jotta jalkansa taas paranisivat.\"\n\n\"Onko hän jo haasteltu merioikeuden eteen... haaksirikon vuoksi?\"\n\n\"Ei... se on lykätty toistaiseksi, kunnes hän taas on terve.\"\n\n\"No... tuohan on muodon vuoksi vaan. Ilma kääntyi myrskyksi: he\najautuivat Flackelholmille. Eihän siitä sen enempää.\"\n\nNiinpä matkasivat nämä viidet vankkurit matalikolla. Aurinko paistoi:\nmärkä maa välkkyi ja välähteli aavalti ja avaralti; suuria lokkiparvia\netsi pyydystysriuittojaan.\n\nKun he näkivät tuon viheriän maan ja pitkän valkean säikkäjonon,\nja sen edessä, tehden kulman sitä vastaan, pyöreän vallin ja lipun\npunaisen katon yllä, silloin valtasi ihmiset voimakas liikutus: moni\nnousi vankkureilta jo tuolia puolen Dieksander Gatt'in, jonka läpi\nmatkatessa kajahteli tuontuostakin ilohuudahduksia. Muutamat naiset\ntohtivat riisua kengät ja sukat jaloistaan. Siten ajoivat tai kävivät\nhe valkealla hiekalla. Sampikalastajat, jotka seisoivat kaukana\nvenheittensä vieressä, viittoilivat naisille ja huusivat heille\njotakin, joka sentään hukkui mereen, ennenkuin ehti perille. Siitä ei\ntainnut olla vahinkoakaan.\n\nMiehet Flackelholmista tulivat verkalleen vallilta alas vankkureita\nvastaan ja tervehtivät jommoisellakin arvokkuudella tulokkaita.\nVarsinkin oli Kristoffer Dwenger saanut käytökseensä jotain niin\nlevollista ja varmaa, että vaimonsa otti häntä käsivarresta, veti\nsyrjään ja sanoi: \"Mikä sinun on, Kristoffer? Ethän kysy lasten\nperään?\" Silloin kertoi Dwenger hänelle kaiken, kuinka hän pitkät ajat\noli ollut ihan nauttimatta väkijuomia, ja kuinka hän oli hyvillään\nsiitä, ja kuinka hän oli päättänyt vastaisuudessakin pysyä raittiina.\nVaimonsa kuunteli häntä ajatuksiinsa vaipuneena, sitte katsahti hän\nylös häneen, kasvoillaan kuuma iloisuus, otti hänen käsivartensa ja\nlähti toisten luokse, ja piti päätään taas ensi kertaa monosta vuodesta\nylhäällä.\n\nAndrees oli nostanut Ingeborgin vaunuista ja oli mennyt hänen kanssaan\nsisään ja astunut tupaan; siellä sulki hän hänet syliinsä, hyväili ja\nsuuteli häntä. Ingeborg ei sanonut sanaakaan, riippuessaan hänessä,\nmutta nyt hän ei enää salannut silmiään.\n\nAntjea ei oltu voitu saada jättämään sijaansa kahvipöydän takana ja\nmenemään katsomaan vaunujen tuloa: hän oli liiaksi tietoinen tehtävänsä\ntärkeydestä. Hän oli kaikista ylpein ja onnellisin.\n\nKahvin jälkeen, jonka ohessa oli tarjottu tukevia voileipiä,\nkylmää lihaa ja munia, tehtiin pitkä kävelyretki rannalle ja sitte\nruoholakeuden poikitse takaisin. Andrees ja Ingeborg kävivät\nvaltuusmies Möllerin rinnalla: siinä lausuttiin monta järkevää sanaa,\nja neuvoteltiin monesta taloudellisesta kysymyksestä. Kristian Möller\nasteli Evan rinnalla ja kertoi, rouvansa vilkkaitten vastalauseiden\nkeskeyttämänä, kertomuksen kihlauksestaan entisen Frauke Knee'n kanssa,\nihan heidän takanaan astelivat Heim ja Frauke iloisesti haastellen.\n\n\"Me sovimme yhteen!\" sanoi vilkas nuori rouva.\n\n\"Kristian, minä sovin paljoa paremmin herra Heiderieterille kuin\nsinulle!\"\n\n\"Tuo ei ole mikään kohteliaisuus Heimille.\"\n\n\"Kuules tuota!.. Tuommoinen hän on aina, rouva Heiderieter!\"\n\nTämän pitkän kävelyn jälkeen aukaisi Reimer savilattialla oluttynnörin\nja kertoi siinä ohessa, että tislaaja -- hieno nimitys! -- kaupungissa\noli sanonut, ett'ei hän vielä ollut ansainnut groscheniakaan\nFlackelholmista. Raittiusväkeä oli hän pahasti pilkannut ja ilkuillut:\njoka juomarista, oli hän sanonut, jonka nuo kalpeanaamat viekottavat\npois väkevistä, kärsin minä sadan markan tappion. Silloin nauroivat\nkaikki kuulijat ja olivat iloisia, varsinkin naiset näyttivät\ntyytyväisiltä.\n\nKun lasit olivat täytetyt, nousi Heim Heiderieter Antjen suureksi ja\nneuvottomaksi kummastukseksi hänen kahvipöydälleen, löi rintaansa, ja\npiti seuraavan puheen:\n\n\"Ystäväni! Rakkaat juhlatoverini! On vanha kunnioitettava tapa, että\nuusi talo vihitään seppeleellä ja puheella. Seppele, jonka Kristoffer\non solminut rantavehnästä\" -- Kristoffer Dwenger lensi ilosta\npunaiseksi -- \"riippuu jo paikallaan; puheen suonette minun pitää.\n\n\"Tämä paikka, ystäväni, jolla nyt seisomme, on vanhoina ammoisina\naikoina ollut mannermaata, jolla ihmisiä on asunut, se on sortunut\nyöhön ja perikatoon, hurjistuneet aallot ovat haudanneet pellot ja\ntalot ja ihmiset... Siten on joskus kansamme vapauskin sortunut\nyöhön ja perikatoon. Vallit, jotka isämme omilla ruumiillaan olivat\nrakentaneet Bornhöved'illä ja Hemmingstedtillä ja monella muulla\ntappotanterella, eivät enää kestäneet. Tanskalainen nousuvesi murtausi\nsisään, aina kauemmas maahan, aina pelottavampana, kunnes Idstedtin\nluona kaikki suistui turmioon.\n\n\"Koitti maallemme suruisa aika. Olimme kansa, jolla ei ollut oikeutta,\njolla ei ollut kunniaa, häväisty kansa. Ylläsi vinkui ruoska,\nSchleswig-Holstein. Rajaton, määrätön oli kärsimyksemme ja tuskamme,\nsillä seitsemänsataa vuotta olimme me taistelleet ja vastustaneet.\nKansalta, joka oli tottunut vapauteen, sitoivat he molemmat kädet,\nlokkiparilta, joka oli tottunut liitelemään aavaa matalikkoa,\nleikkasivat he siivet. Me kirskutimme hampaitamme vimmassamme, me\nkohotimme kahlehdittuja käsiämme, huutaen ylös äiti Germaniaa kohden.\n\n\"Ja kun siten loimme apua-anovan katseemme sinne, oli juuri koittanut\naika, jolloin hän, joka kauan oli uneksinut, aukaisi loistavat silmänsä\nja näki lastensa kärsimykset ja kutsui lapsensa taisteluun. Niinä\nvuosina kohosi meren povesta tämä Flackelholmin saari. Se kasvoi,\nkasvoivat meidänkin toiveemme. Muodostui sille viherjöivä kevätkenttä,\nviherjöiväksi kevätkentäksi puhkesivat meidän toiveemmekin.\n\n\"Ilman uhrejaan se ei tapahtunut: Düppel... Verneville. Antje, sinä\ntiedät sen.\" Antjen silmissä leimahti tuli. \"Flackelholmin kevätkenttä\non sekin maksanut ihmisuhria. Tänäpäivänä kolmekymmentä vuotta sitten\njäi Friedrich Strandiger autiolle matalikolle.\n\n\"Ystäväni! Oli tuokion kuollutta maassamme. Kinastelimme keskenämme\nkuin yhteensullotut lapset, jotka ovat suletut samaan huoneeseen,\nmuutamat loikoilivat toimettomina upean talon kynnyksellä ja antoivat\nauringon paahtaa päälleen. Flackelholmilla mutautuivat ojat umpeen ja\nhedelmätöntä säikkähiekkaa tuprutteli vihannalle maalle, tuprutteli\nvuosikausia... Mutta silloin karaisimme taas itsemme miehiksi, meistä\nrupesi tuntumaan ahtaalta huoneessa, me tempaisimme oven auki, me\nastuimme kynnykselle ja katsoimme ulos maailmaan, jota juuri jaettiin.\nSilloin muisti Andrees Strandiger tämän saarenkin, ja muuttui\nsiirtolaisviljelijäksi, muutti miehineen tänne, ja otti haltuunsa\ntämän, saksalaisen isänmaamme nuorimman saaren.\n\n\"Ystäväni! Me toivomme, että, kuten täällä tullaan tekemään työtä\nuljaasti ja voimakkaasti, että samoin tehdään työtä kaikkialla, koko\nlinjalla. Sylt'iin ja Röm'iin asti. Me tahdomme voittaa meren, tuon\nhurjana riehuvan meren, joka on haudannut isämme. Ja siksi sanon nyt:\neläkööt, eläkööt jokainen, ylhäisimmästä ylitarkastajasta Berlinin\nlinnassa ja hänen virkamiehistään, jotka täyttävät velvollisuutensa\nrantatokeiden, rantamaiden, säikkien ja matalikkojen vaalijoina ja\nvalvojina, asti aina jokaiseen matalikolla työskentelevään työmieheen\nsaakka, joka seisoo lapio kädessään liejussa ja niihin, jotka asuvat\ntäällä, tässä lujassa talossa, eläkööt he... eläkööt...\"\n\nKajahtipa mahtava, jyrähtävä eläköön miesten kurkuista.\n\nKun taaskin oli tullut hiljaista, jatkoi hän vielä, ja nyt vilkahti\nveitikkamaisuus esiin silmistään.\n\n\"Rakkaat juhlatoverit! Vaimoni, jolla ei suotta ole nimenä Eva, on\nsanonut minulle: 'Jos aiotte viettää perustajaisjuhlaa Flackelholmilla,\npitää teidän kutsua naiset mukaan, juhla ilman naisia on kuin kukka\nilman tuoksua.' Niinpä olemmekin kutsuneet naiset mukaan, emmekä kadu\nsitä. Olemme taaskin kerran saaneet tuta, että mies ja nainen vasta\nyhdessä muodostavat kokonaisen ihmisen, ja säälimme muutamia vanhimpia\nystäviämme, että he ovat jääneet puolinaisiksi, ja muutamia nuorista\nystävistämme, että he vielä ovat puolinaisia.\" -- Peter Nahwer unohti\nsäikähdyksissään imaista piippuansa. -- \"Mutta keskessämme on kaksi,\nkaksi puoliskoa, jotka sopivat yhteen, ja jotka siis lähimmiten\nyhtyvätkin, eläkööt Andrees ja hänen morsiamensa, sulo Ingeborg,\neläkööt!\"\n\nKirkkaina ja heleinä kajahtivat naisten äänet.\n\nMyöhemmin -- kello oli noin neljä -- siirrettiin muutamain naisten\npyynnöstä pöydät ja penkit välikölle ja ruvettiin tanssimaan. Se oli\njykevää tanssia, sillä miehillä oli pitkävartiset raskaat ojasaappaansa\nyllään ja tukevista askelista jymähteli savipermanto. Peter Nahwer ja\nlauluniekka Pellwormer, jolle olut hieman oli noussut päähän, lauloivat\nvanhoja tanssisäveliä. Kun Heim tuli sisään kehoittamaan lähtöön,\nseisoi Antje Witt säikähtyneen näköisenä hanhiensa edessä, jotka\nolivat eräässä välikön nurkassa, heikon suojuksen takana ja levitti\nhameenhelmojaan niitä suojellakseen, ja Pellwormer pyyhki par'aikaa\npalasta kuivaa savea kaulukseltaan, jonne sitä oli lentänyt jonkun\nsaappaan korosta.\n\nNousuveden lasketessa lähtivät nuo viidet vankkurit paluumatkalle ja\nsaapuivat onnellisesti, ennen iltahämärän tuloa perille mannermaalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari viikkoa myöhemmin eräänä rauhaisana kesäkuun päivänä --\nFrans Strandiger oli vielä Hampurissa -- vietettiin häitä\nStrandigerkartanossa. Sokea istui nojatuolissaan ihan niiden kahden\nvieressä, jotka seisoivat alttarin edessä. Kumartuneena, pää taipuneena\neteenpäin, rauhallinen ilme kapeilla kasvoillaan kuunteli hän nuoren\npapin korutonta puhetta. Perästäpäin kun vieraat olivat jättäneet\nhuoneen, lepäsi Ingeborg polvillaan hänen tuolinsa edessä ja kätki\nvaalean päänsä vanhan rouvan syliin.\n\nPöydän ääressä syntyi vilkas, vaikka hillitty keskustelu. Haller puheli\nrouva Strandigerin kanssa menneisyydestä, vapisevin käsin etsi rouva\nhänen kätensä ja piti siitä: hän oli nähnyt ja kokenut kaiken hänen\nkanssaan. Andrees nousi ylös ja kiitti lyhyesti kaikesta ystävyydestä\nja uskollisuudesta, joka oli tullut hänen osakseen kotiseudulla.\nHeimilla oli aikomus puhua joku sana kolmesta toveruksesta, mutta piti\nasiaa sentään liika arkaluontoisena ja alkoi kiusata ja härnäillä\nAnna Halleria, joka istui pastorin rinnalla, ja meni tietysti liika\npitkälle. Syntyi silmäniskuja ja kuiskuttelua ympäri pöytää: lopuksi\nloi Anna Haller kyyneleisen katseen Heimiin ja pakeni äiti Strandigerin\nkammariin, josta pastori nouti hänet takaisin, kun Ingeborg ensin oli\nkäynyt lohduttamassa häntä.\n\nIltapäiväpostissa tuli, paitsi useita onnentoivotuskirjeitä, myöskin\nkirje Frans Strandigeriltä, jossa hän ilmoitti, että hän jalansäryn\nvuoksi oli pakotettu sanomaan irti vuokrasopimuksensa syksyksi.\nEdelleen kertoi hän, että hän aikoi luovuttaa enonsa koko omaisuuden.\njoka muuten teki enää ainoastaan kolmekymmentä tuhatta markkaa,\nsisarelleen yksin. Kun Andrees oli antanut tämän kirjeen rouvalleen,\noli vielä edessään eräs virallinen kirjelmä, varustettu yleisen\nsyyttäjän virkasinetillä. Andrees Strandiger kutsuttiin oikeuden\neteen todistamaan huvijahti \"Felixin\" haaksirikon johdosta. Oli\nnimittäin ilmennyt perusteltuja epäluuloja siitä, että Hobookenin\nkanssapurjehtija, Frans Strandiger, oli tehnyt itsensä syypääksi\nhuolimattomuuteen.\n\nHeim tuli, kun Andrees viittasi hänet luokseen, ja heitti miettivän\nsilmäyksen kirjelmään: \"Hän on ollut liika ylpeä, puhuakseen itsensä\nvapaaksi\", sanoi hän. \"Hän olisi voinut tehdä sen helposti, mutta\nvalehteleminen ei kuulu tapoihinsa.\"\n\nHe päättivät toistaiseksi vaieta asiasta. \"Kirjoitan hänelle\", sanoi\nAndrees, \"ja pyydän häntä ilmoittamaan, miten tämän syytteen kanssa\noikein on, ja mitä muita suunnitelmia hänellä on.\"\n\nIltapäivällä kello kolmen tienoissa jättivät Andrees ja Ingeborg\nhyvästit äidilleen. Andrees voi nyt sanoa hänelle, että he molemmat\npalaisivat hänen luokseen syksyksi, mahdollisesti jo aiemminkin.\n\nKun tänä iltana, onnellisesti suoritetun ylimenon jälkeen, vastavihityt\nseisoivat rinnakkain vallilla ja iaskeuva aurinko laski pitkiä\nkultaisia siltoja meren yli heidän luokseen, silloin tuntui heistä,\nkuin seisoisivat he kahden Jumalan avoimien silmien edessä. Ingeborgin\nsuu sulkeutui, ja hänen silmänsä muuttuivat hiljaisiksi, ja he\najattelivat menneisyyttä.\n\n\"Sinä olet muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi, Andrees.\" sanoi Ingeborg\nja laski päänsä hänen olkapäätään vastaan.\n\n\"Olen saanut kokea paljon surullista.\"\n\nHetken perästä lisäsi hän: \"Se on tehnyt minusta toisen ihmisen.\n\n\"Olet rauhallisempi ja samalla iloisempi.\"\n\n\"Niin... Minulla oli aiemmin omituinen tyytymätön halu nauttia\nelämästä, kuten sanotaan. Kolkkoa nautintoa tuo! Nyt minulla on\nrohkeutta tehdä ja luoda jotain: ja se on toista se. Ingeborg.\"\n\nIngeborg nojausi lujemmin häntä vastaan. \"Tule\", sanoi hän tuokion\nkuluttua, \"tulee viileätä.\"\n\nHe menivät alas viettävää vallitietä. Antje Witt tuli heitä vastaan\nkatsomaan lampaita, jotka olivat laitumella viheriällä kentällä.\n\nKun he molemmat tulivat väliköltä ensimmäiseen huoneeseen, joka oli\nsisustettu yksinkertaisesti ja kodikkaasti -- ovi toiseen huoneeseen\noli auki -- heittäysi Ingeborg tulisen rakkautensa valtaamana hänen\nrintaansa vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä palasi Frans Strandigerkartanoon takaisin -- sittekun hän\njonkun kuukauden oli istunut vankilassa -- luovuttamaan tilaa Heimille.\nTaloa oli tänä kesänä vanhaan tapaan hoitanut vanha Hans Stühen, joka\nmonta vuotta oli rouva Strandigerin aikana ollut talouden etunenässä.\n\nHeim meni kohta kartanoon.\n\nFrans Strandiger näytti jotakuinkin toipuneelta, ainoastaan kävi hän\nkankeasti, ikäänkuin olisi rautaa jaloissaan.\n\n\"Hyvää päivää, Frans!\" sanoi Heim. \"Vaimoni lähettää terveiset.\"\n\n\"En ymmärrä\", sanoi Frans nyrpeästi, \"miten olet saanut noin kelpo\nvaimon. Luulin varmasti, että sinä naimishommissasi tekisit tuhmat\nkaupat.\"\n\n\"Kiitoksia!\" sanoi Heim iloisesti. \"Ilmoitan siitä rouvalleni. Noh.\nsinähän näytät koko terveeltä. Olen iloinen, että olet noinkin\ntoipunut.\"\n\nFrans naurahti katkerasti. \"Toipunut? Kun käyn kaksikin tuntia vaan\ntavallista kävelyä, ajettuvat jalkani.\"\n\n\"No... vähitellen paranee taas kaikki, ruumis ja sielu.\n\n\"Näyttää hiton epätietoiselta siinä suhteessa! En tiedä, mitä minä\nruumiilla, mitä sielulla. Teillehän tuo on kevyttä, on perintö maan\npäällä ja perintö taivaissa.\"\n\n\"Hyvin sanottu!\" tokaisi Heim. \"Tuo oli hyvin sanottu, poikaseni. Juuri\nmaanpäällä olevan perinnön vuoksi olen tässä nyt, taivaallinen perintö\non sinun omakohtainen asiasi. Andreeksen puolesta on minulla toimena\nkysyä sinulla, mitä suunnitelmia sinulla nyt on.\"\n\n\"Suunnitelmin?\"\n\n\"Niinhän!\"\n\nSilloin istahti Frans raskaasti alas, eikä voinut salata masentumustaan\nja alakuloisuuttaan, niin paljon kuin hän koettikin karaista itseään.\n\"Minulla ei ole mitään suunnitelmia.\"\n\n\"Sanohan minulle, tahdotko ehdottomasti pois täältä?\"\n\n\"Voinko jäädä tänne? Pitääkö minun ruveta pehtooriksi? Sinulla vai\nAndreeksellako?... Se on totta, en ole niin vahva kuin ennen. Kun vesi\non neljä tuntia käynyt miestä kurkkuun... mutta siihen en sentään vielä\npysty mukautumaan.\"\n\nHeim ravisti päätään. \"Olet kiihdyksissäsi\", sanoi hän. \"Mutta\nkuulehan! Näetkös! Me kaikki kolme, me toverukset, olimme vieraissa ja\nolimme unohtaneet kotiseutumme, mutta tiemme johti meidät kaikki tänne\ntakaisin. Kun nyt olimme täällä, tapahtui Andreekselle ja minulle näin:\nme rupesimme pitämään synnyinseudustamme: myrskyssä otti se sydämemme.\nNyt olemme muuttuneet työntekijöiksi sen hyväksi, minä kaivaudun sen\nvanhoihin aikakirjoihin ja teen väkivaltaa sen kankaille. Andrees on jo\nvuoden ajat toiminut Flackelholmilla ja saanut aikaan suurta. Nyt kysyn\nsinulta, kolmannelta toveruksista: lähdetkö sinä taaskin kotiseudulta\nvieraisiin?\"\n\nSilloin nousi Strandiger ylös ja lähti ikkunan ääreen ja katseli ulos.\nLänsituuli humisi jalavien latvoissa.\n\n\"Jäisinhän tänne\", virkkoi hän viimein. \"Olen jättänyt tänne\njalanjälkiä, jotka ovat astutut syvälle ja kahdesti olen kamppaillut\nmeren kanssa.\"\n\nHeim nousi ylös ja astui nopeasti hänen luokseen. \"Andrees käskee kysyä\nsinulta, suostutko asettumaan asumaan Flackelholmille ja hoitamaan\nsaarta hänen puolestaan?\"\n\nFrans ei kääntynyt päinkään ja vaikeni hetken: \"Soma ajatus\", sanoi hän\nsitte jyrkästi. \"Maanpakoon! Flackelholmille tuo vaarallinen otus!\"\n\n\"Noh, jaa\", murahti Heim... \"Tiet täällä vanhalla manterella ovat\nhieman kapeita sinun käydäksesi ja ihmiset, jotka käyvät niillä,\nvaativat hiukan suurempaa arkatuntoisuutta, kuin mitä sinä olet taipuva\nosoittamaan. Sinulla pitäisi olla suuri avara maatila, mutta semmoista\nei sinulla ole. Tai pitäisi sinun siirtyä länsi-Afrikaan; mutta\nsitä et voi jalkojesi vuoksi. Mitäpä jää siis enää muutakaan eteen?\nFlackelholmille! Siellä ei ole teitä, eikä ihmisiä! Saat viettää siellä\nelämää, jommoista itse haluat. Kun sopii sinulle, teurastat oinaan,\nja pidät iloa asuntotoveriesi kanssa, ja taaskin, kun sopii, nouset\nvallille, ja tähystelet Strandigerkartanon jalavia kohden, ja taaskin,\nkun sopii sinulle, tulet tervehtimään ystävääsi Heim Heiderieteriä.\"\n\n\"Sen olen kauniisti jättävä tekemättä.\"\n\n\"Minä sanoinkin: jos sopii sinulle.\"\n\nHän asteli tuokion edes- ja takaisin. \"Hän ei saa yhtäpäätä sekaantua\ntoimiini\", sanoi hän sitte työläästi. \"En tahdo tehdä tiliä joka\nlapionpistosta.\"\n\n\"Et tarvitsekaan... Hän on jättävä sinulle vapaat kädet. Saat\ntoistaiseksi kymmenenä vuotena suorittaa vissien suunnitelmien mukaan\nmittaustöitä. Kun valvot niiden toimeenpanoa, saat saaren tulot\npalkaksesi. Hevoset ja veneen jättää hän käytettäviksesi. Pyydän sinua,\ntule iltapäivällä meille kahville ja lue välikirja, jonka Andrees on\nlaatinut. Tulet tyytymään toimeen, jonka hän antaa sinulle.\"\n\n\"Nuo hiton välikirjat!\"\n\n\"No... olen iloinen, ett'et ole ihan haluton tuumaan. Jos saan sanoa\nsinulle totuuden: niin olet sinä iloinen, että olet saanut tämän\ntarjouksen. Sinä ja Flackelholm, te kuulutte yhteen. Raju ja ankara\nolet sinä, raju ja ankara on morsiosi! Olet vielä antava haudatakin\nitsesi Flackelholmille!\"\n\n\"Tai jonnekin sen matalikoille tai aaltoihin.\"\n\n\"Kuinka Jumala sallii! Sinä tulet siis?\"\n\n\"Tulen kahville rouvasi luokse.\"\n\n\"Toivoisin\", sanoi Heim, \"ett'eivät kolme uskollista toverusta\nainoastaan tuottaisi kunniaa nimelleen, vaan että he myöskin taas\ntulisivat todellisiksi ystäviksikin.\"\n\nKahdeksan päivää myöhemmin lähti Frans Strandiger Büsenista matkalle\nFlackelholmille. Blauortin kohdalla tulivat venheet toisiaan vastaan.\nVaihdettiin pari sanaa, mutta eivät saaneet toisiaan kuulemaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nKolme toverustamme ovat nyt tulleet siihen ikään, jolloin ihminen\nlakkaa olemasta yksin maailmassa, ja jolloin hän pyrkii päästä\njonkillaiseenkin sopuun maailman kanssa. Ihminen asettuu siinä ijässä\naina jollakin tapaa eturintaan. Hänestä tulee kansalainen, jäsen,\nkanssatyöntekijä; yksi yhdellä alalla, toinen toisella. Yksi hankkii\nitselleen jäsenyyden jossakin arvossapidetyssä keilanheittoklubissa,\ntoinen rupeaa kanssatyöntekijäksi johonkin suurempaa vakavampaan\ntehtävään.\n\nKolme toverusta ovat siinä ijässä, jolloin ratkaistaan, tuleeko ihminen\nelämänsä loppupuolella saavuttamaan ja toimittamaan jotakin kelvollista\nja arvokasta. Mitä merkitsevät nuoruusvuosina lahjat? Ne muodostuivat\nmonolle höyhenpatjaksi, jolla hän loppupuolen elämäänsä lepää pehmeästi\nja veltosti. Mitä merkitsee avioliitto? Moni on siinä muuttunut\nepäluuloiseksi ja kiusoittavaksi. Mitä merkitsee tulinen nuorekas\ninnostus? Se on useasti heti ensimmäisessä vinhemmässä tuulessa\npalelluttanut nenänsä. Mitä merkitsevät hyvät aikomukset? Kun tuli aika\ntoteuttaa ne, olivat ne unohdetut.\n\nNe vuodot, jotka ovat kolmenkymmenen seutuvilla, ne ratkaisevat.\n\nOn kolmesta toveruksestamme sanottava, että he herättävät hyviä\ntoiveita. He ovat kaikki kolme sanan hyvässä merkityksessä nykyaikaisia\nihmisiä; heissä ilmenee näiden kaksi esiintyvimpää ominaisuutta: he\ntietävät, että he ovat jotakin, ja heissä elää vakaumus, että heidän\npitää auttaa, neuvoa ja tehdä työtä.\n\nAndrees seisoo ylpeällä voimakkaalla tietoisuudella kristillisen\nmaailmankatsomuksen pohjalla. Hänellä on Herra, joka on voimakas ja\nväkevä, ja hän on palveluksessa, joka on kaunis. Tuon muinaisajan\npakanan tosikristillinen sana: \"En ole olemassa vihatakseni, vaan\nrakastaakseni\", on kuin lausuttu hänen sisimmästä sielustaan. Hän on\ntyyni mies, jonka ajatukset liikkuvat hitaasti, mutta joka toimii\nterävästi ja varmasti. Ystävänsä perustauvat hänen sanoihinsa, ei\nsiksi, että ne olisivat ehdottomasti oikeat, vaan siksi, että he\ntietävät, että ne ovat tunnollisen ajattelun tuloksia.\n\nKun tuli ratkaistakseen, miten heidän tulisi menetellä Maria Landtin\nomaisuuden kanssa, jota ei hän eikä Ingeborg tahtoneet käyttää omaksi\nhyväkseen, eivät he kumpikaan kauvan epäilleet. Kukaan ei seuduillamme\ntunne paremmin kuin Andrees Strandiger, missä on maatyömiesten\npuutteen juuri. He ovat, vakuutettuina siitä että siinä toimivat\nvainajan mielen mukaisesti, perustaneet vainajan rahoilla \"Maria\nLandtin rahaston\", Strandigerkartanon rajalle, Stülperkoogia päin.\ntien varrelle, on näillä rahoilla perustettu pari pientä palstatilaa,\nja etelään metsästä, Heimin kankaan rajalle, jossa maapohja on\nsaviperäistä, toiset viisi, joiku samoin ovat kooltaan pieniä, ja myyty\nne nuoremmille kunnollisille työmiehille. Näiden tilojen raha-asiat\njärjestettiin valtion hypoteekkipankin välityksellä; lahjarahaston\npääoman tarkoituksena on ainoastaan helpottaa tilalle pääsemisiä, ja\nkeventää korkotaakkaa senverran, että se tulee siedettäväksi.\n\nAndrees Strandiger on kaikella sillä ahkeruudella,' jota tämä tehtävä\nvaatii ja kaikella tunnollisuudellaan antaunut tilansa hoitoon.\nKaikkien noiden palstatilojen avulla, joita hän muodosti kartanonsa\nlähistölle, on hänelle ollut mahdollista hankkia itselleen valiojoukko\nkelvollista työväkeä. Loput saa hän nummikylistä, nekin kelpoa\nmaataomistavaa väkeä.\n\nAjan tarve ja vaivanalaisuus, jota hän näkee ympärillään, ja\ntyytymättömyys, joka on vallannut niin monet mielet, on saanut\nhänen tulisella innolla ja kaikella tunnollisuudellaan ja\nperinpohjaisuudellaan antaumaan kansantaloudellisiin tutkimuksiin.\nKuntalaisten luottamus on tehnyt hänestä kunnan esimiehen, maakunnan\nluottamus on asettanut hänet maanviljelysseurojen johtoon, kohta\non hän istuva piiripäivillä, ja lopuksi myöskin maakuntapäivillä.\nNäitä asioita käsittelee hän tunnollisuudella, joka lähentelee\nturhantarkkuutta.\n\nLuonnollisesti ei ole hänenkään taivaansa ihan pilvetön. Missä\non perhe, jolla ei olisi ristiänsä? Jos hän johtuu ajattelemaan\nmenneisyyttään, saa rouva Ingeborg ponnistaa kaikkensa, saadakseen\nhäntä rohkaistuksi taas. Kun hän kerran luki erään suuren\nkansanmiehen teoksessa sen sanan, että ihminen tekee viisaasti, jos\nhän nuoruudessaan omistaa jonkin asian omakseen, jonka vielä täytyy\ntaistella edistääkseen, silloin on hänellä vanhuudessaan oleva ilo\nsaada nähdä sen hänen apunsa kautta voittaneen, silloin valtasi\nhänet alakuloisuus ja mielemnasennus useaksi päiväksi; hän ajatteli\nturhaankuluneita nuoruusvuosiaan.\n\nFrans Strandiger asuu jo vuosia sitte Flackelholmilla. Hän ei ole\nruumiillisesti terve. Tuo jättiläisvahva on nyt enää ainoastaan vahva,\nja valittaa usein, että kun hän viisituntiakin vanu astelee hiekassa\nja liejussa niin jalkansa rupeavat sattumaan ja ajettuvat. Hän on yhä\nvielä itsevaltiailla taipumuksilla varustettu mies, eikä osaa tulla\nihmisiä persoonallisesti lähelle, ne ovat hänen työntekijöitään tai\nmiehiä, joille hän antaa neuvoa ja apua saadakseen niiltä samalla\nmitalla takaisin. Hän on muuttunut kuitenkin kohtuullisemmaksi ja\noikeamielisemmäksi. Siitä saakka kun hän omassa ruumiissaan sai kokea,\nettä hänenkin, niin vahva kun olikin, olisi täytynyt sortua ilman\nJumalan ja ihmisten apua, on hän muuttunut lauhemmaksi.\n\nHän on oikea uskollinen. Elämänsä on vaivalloista, ankaraa, yksinäistä.\nSe ei ole vaaroitta, ja voi kylläkin tapahtua, että hän löytää loppunsa\njoskus matalikolla tai aalloissa. Häntä pidetään kaiken sen hyvänä\ntuntijana, mikä koskee Pohjanmeren rannikkoa, ja hänellä on monellaisia\nsuunnitelmia. Rantatokeitten rakentaminen, merisammalen koonti,\nulkomerikalastus ovat asioita, joissa ajatuksensa yhtäpäätä liikkuvat.\nMutta kun kerran joku esitti, että pitäisi Flackelholmista muodostaa\nkylpypaikka, naurahti hän lyhyesti, kuten naurahdetaan suurelle\ntuhmuudelle.\n\nPolitiikasta -- sanan ahtaammassa merkityksessä -- hän ei välitä\nhituistakaan; hän välittää ainoastaan omista asioistaan. Mutta hän on\nkaikissa ranta-asioissa valtion luottamusmiehenä, ja näyttää siltä,\nkuin saisi hän joskus sen kunniamerkin, jota Heim kerran toivoi\nitselleen. Hän seuraa harrastuksella siirtomaakysymyksiä: se onkin\nainoa tiehyke, jolla hän on yhteydessä muun maailman kanssa. Hän tuntee\nKielissä useita laivastoupseereita, jotka ovat tehneet mittauksiaan\nFlackelholmilla, ja jos olisi hänellä lapsia, poikia samaa maata kuin\nhän itsekin, niin odottaisi hän että niistä tulisi uutisasukkaita\nLounaisafrikaan tai kauppamiehiä Kiautschouhun.\n\nLuonnollisesti on hänelläkin vikansa ja virheensä. Missä olisi\nihminen, jolla ei niitä olisi? Hänen puutteensa on, että hänen, Frans\nStrandigerin, syntyperäisen herran ja käskijän, pitää elinijäkseen\njäädä toisen omaisuuden hoitajaksi, toisen määräysten toimeenpanijaksi.\n\nHeim Heiderieteristä on tullut kirkonvanhin. Se merkitsee, että\nhän on päätä pitempi kaikkia Heiderietereitä. Milloinkaan ennen ei\nole sitä tointa uskottu millekään Heiderieterille. Olivat kyllä\nsanoneet ett'eivät voineet käyttää häntä kirkon rakennusmestariksi.\nMutta sitä ei oltu tarkoitettu moitteeksi, päinvastoin; sillä he\nlisäsivät: \"Siihen ei sinulta nimittäin riitä aikaa, Heim. Kirkon\nrakennusmestariksi pitää valita mies, joka alkaa olla koroillaan eläjä,\nja joka haastelutaidollaan osaa estää työmiehiä työskentelemästä\nitseään turmiolle kirkontyössä.\"\n\nEntiskesänä, noin keskikesästä, sattui Heimille suuri ilo.\n\nHän seisoi noin kello lähemmä neljää paidanhihoissaan ovella, ja oli\nkatselevinaan varpusia, jotka leikkivät koulupihalla, sill'aikaa\nkun lapsilla oli elonkorjuuloma. Itse asiassa odotti hän sentään\nkirjeenkantajaa, joka juuri oli kadonnut koulutaloon. Ei oiekkaan\nmikään vähäpätöinen asia, kun tuommoinen toivorikas, epäilysten\nahdistama ja niin täydellisesti itsetietoisuutta vailla oleva\nkirjailija on lähettänyt ensimmäisen suuremman käsikirjoituksensa\nmatkalle.\n\nKoulunovi aukeni. Heim tähystelee varpusia kohden vaan ja näkee\nkuitenkin, että kirjeenkantaja lähenee hänen oveaan, mutta ei näe, että\nHaller seisoo koulunovella.\n\nKirje!\n\nKirje kustannusliikkeeltä Berlinissä! Ei siis käsikirjoitusta!\n\nKuori lentää säpäleiksi. \"Mitä seisoo siinä? Mitä? 'Viisitoistasataa\nmarkkaa? Jos suostutte?' Eva! Eva! Tule tänne! Eva Heiderieter, missä\nolet?\"\n\nHallernaapuri rientää pitkin ja, huolimalta tukevuudestaan, kiirehtivin\naskelin tien poikitse, takkinsa helmat, jotka eivät oikein tahdo\nennättää tehdä seuraa, lentävät jälestä.\n\nVäliköllä on Heim saanut Evansa syliinsä. \"Viisitoistasataa markkaa!\nSano nyt jotain! Jotakin nyt! Mitä teemme nyt? Rakennamme uuden talon\nvai? Poika saa uudet saappaat! Jürgen! Valjasta eteen! Uuden hienon\nvillahameen saat sinä!\" Hän hellitti hänestä, juoksi edestakaisin,\nravisteli yhtämittaa päätänsä ja polki jalallaan lattiaan. Silmänsä\nolivat paljasta loistoa.\n\nSilloin ei malttanut enää mies ovessa itseään: \"Poikaseni, Heim!\"\n\n\"Naapuri, mitä sanotte?\" Hän tarttui ukkoa molemmin käsin, ja\nyht'äkkiä, kun hän näki noihin vanhoihin kasvoihin, puhkesi hän\nsanomaan: \"Olisi Frisius elänyt tämän!\"\n\n\"Jos hän olisi elänyt tänään\", sanoi Haller, \"olisi hän kohottanut\netusormeaan, näinikään, kuten hänen oli tapansa\", -- hän kohotti\netusormeaan ilmaan -- \"ja olisi sanonut: 'Haller! Ette sittekään ole\noikeassa. Heiderieterit ovat terävää, mutta laiskaa väkeä. Ett'ei hän\nnyt vaan tulisi laiskaksi!'\"\n\nHeim nauroi.\n\nEva juoksi kyökkiin. Siellä seisoi kaksi pientä Heiderieteriä\nvasikkapurtilon edessä, ja vanhempi, nelivuotias koetti syöttää\nlusikalla, jossa oli leseitä, pienempää veljeään ja tämä kahmaisi\nkohden. Eva polvistui lasten viereen, pyyhkäsi kerran esiliinallaan\npienemmän suuta ja ajatteli: \"Viisitoistasataa markkaa! Kuinka tarpeen\nne olivatkaan! Viisitoistasataa markkaa! Andrees saa lainaamansa\nkaksisataa takaisin, uudet vankkurit voimme ostaa ja raivauttaa kaksi\nhehtaaria uutta maata, voimme pitää molemmat joutikkaat ja vuorata\nuudestaan länsiseinän, ja ostaa lapsille paitoja ja äidille uuden\npuvun. Tuossa taisin mennä sentään jo liika pitkälle. Äidin uusi puku\nsaakoon jäädä! Kuinka hän on iloissaan! Hän iloitsee kuin lapsi! Nytkös\non itseuskalluksensa kasvava... nyt hän ei vaan saa tulla ylpeäksi...\"\nHän istui vielä hetken kyyristyneenä lieden ääressä, tulenvalo lankesi\nhänen tummille suortuvilleen, kätensä olivat ristissä. \"Huolista\nrikas on elämä, mutta siunauksen onnea on siinä myöskin. Siinä\nsuhteessa erehdyin hänessä, hän näytti niin voimakkaalta silloin\nHeidelbergissä... mutta hän on pehmeä. Mutta tahtonsa on hyvä ja\nrakkautensa vilpitön. Minä kiitän siitä koko sydämelläni.\"\n\n\"Tiedätkö, äiti\", sanoi pikkulapsi, \"nyt minä tiedän jo laulun, jota\npääskyset laulavat. Ne istuvat tuvanovella ja laulavat. Kuulehan vaan\":\n\n    Näin pikku pääskyemon\n    Nyt laulu soi:\n    \"Mun Heikkini, Heikki, mun Heikki,\n    Riens' aika, oi:\n    Pesässä näät\n    Jo keltapäät,\n    Nuo äänekkäät!\n    Ken elättää ne voi!\"\n\n    Niin laulaa pieni Heikki\n    Nyt vuorostaan:\n    \"Mun Liisuni, Liisu, mun Liisu,\n    Sua muistin vaan!\n    On lämmin sää,\n    Ja sääsket nää\n    Nepä elättää!\n    Et Herraan Iuotakkaan?\"\n\n    Näin laulavat yhdessä sitten\n    Nuo pienoiset:\n    \"Mun Liisuni, Heikki, mun Liisu,\n    Pois huolet net!\n    Ilo toistaiseksi,\n    Sen ihmiset keksi;\n    Me nyt iloitaan,\n    Suru tuonnempaan!\n    Nyt lentohon taas, kvi-tet!\"\n\nSilloin astui Heim kyökkiin, ja kun hän näki hänet siinä kumartuneena\nja hiljaisin kasvoin, tunsi hän nähtävästi, mitä hänen sydämessään\nliikkui. Hän nosti hänet ylös ja sanoi: \"Eva, sinun pitää aina saada\nolla onnellinen.\"\n\n\"Minä olen onnellinen. Heim. Olen aina ollut onnellinen siitä saakka\nkuin olen sinun vaimosi. Sinä pidät minusta, ja meillä on leipää, ja\nmeillä on rakkaat armaat lapsemme.\"\n\nSitte istuivat he vierekkäin lieden reunalla. Valkea leimuili\nvieressään ja heidän kasvonsa loistivat ja he rakentelivat suunnitelmia.\n\nTämä päivä toi mukanaan vielä toisenkin odottamattoman tapauksen.\nKun Heim oli hieman rauhoittunut ja Evan ollessa ulkona laitumella\nlypsämässä lehmiä, aukaistiin ulko-ovi ja joku tulla laahusti tohvelit\njaloissaan välikön poikki. Heim meni mitään aavistamalta lasiovelle\nja oli hieman äkeissään siitä että häntä oli tultu häiritsemään,\nhänelle kun juuri oli sattunut niin kauniita ajatuksia. Silloin kun\nhän avaa oven, seisoo siellä koko pyyleydessään, jäykässä kädessään\nvalkea huolellisesti 'taiteilu nenäliina ja puettuna tunnettuun\npäällyshuiviinsa, Thiel eukko.\n\n\"Thiel mummo! Mutta! Mummu Thiel toki!\"\n\n\"Annahan minun istua nyt toki ensin\", pakisi tämä. \"Ei ole mitään\nleikintekoa tuommoinen noin pitkä matka vanhalle vaimolle.\"\n\n\"Nahkatossuissa.\"\n\n\"Ne ovat ne suutari Ketelsin tekemät. Ja sanon sinulle, niitä ei olo\nvielä kertaakaan tarvinnut puol'anturoida senjälkeen.\"\n\n\"Mutta miksi palaatte takaisin, äiti Thiel?\"\n\n\"Miksikä?... Arvelet kai, ett'en olisi löytänyt takaisin, sinä kun\njaarittelit minulle, muistatko vielä, turvevasusta? Onko maa mikään\nturvevasu? Miksi jaarittelit vanhalle ihmiselle tuommoista?\"\n\n\"Niin, äiti Thiel, mutta miksi tulette takaisin nyt?\"\n\n\"Miksikä? Luuletko sinä, että aion lahjoittaa niille rahat, jotka\ntulevat minulle Henrikin tähden ja vanhuuden vakuutuksestani?\"\n\n\"Eikö niitä ole lähetetty teille?\"\n\n\"Onhan niitä lähetettykin! Mutta useasti e niitä tullut, ja kuu tuli.\nsanoivat tytöt aina, että juuri silloin välttämättä tarvitsivat rahaa.\"\n\n\"Mutta kuulkaas, äiti Thiel, eikö sentään ollut parempi siellä lastenne\nluona. Täällähän olette sentään ihan yksin ja turvatonna?\"\n\nSilloin laski vanha mummo tukevat kätensä kenoon polviansa vastaan\nja sanoi tuimasti: \"Lapseni olivat iloissaan, Heim, ja lastenlapseni\nmyöskin. Australiassa iloitsivat oikein englanniksikin, sillä ne eivät\nosanneet sanaakaan saksaa. Mutta kun olin hiukankin istahtanut, niin\nkuului kohta: 'Äiti, tekisitköhän tämän? Äiti, voisit hiukan auttaa\nminua tässä!' Monasti sanoivat he suoraan: 'Äiti, otahan tuo poika',\nja samassa oli minulla jo tuo säpyttelevä lapsi sylissäni. Ja siihen.\nHeim, siihen en ole enää tottunut. Kun minulla itselläni oli pieniä\nlapsia, silloin olin kyllä nopsa huolehtimaan niistä, mutta nyt en enää\nviitsi tuommoista. Olen iloinen, että vielä kerran olen saanut nähdä\nheidät, enempää en halunnutkaan.\"\n\nHän nousi raskaasti ylös -- hän oli sentään tullut vanhemmaksi -- ja\nlähti välikölle. Ovella kääntyi hän vielä kerran taakseen ja sanoi: --\n\"Kunnan kirjurin luona olen jo käynyt rahojen vuoksi! Hän sanoi, että\nkaikki suoritetaan viipymättä! Siten ihan sanoi hän, Heim, 'suoritetaan\nviipymättä!' Hän on kelpo mies hän, Heim.\"\n\nHiekkatiellä kääntyi hän vielä kerran taakseen: \"Terveiset rouvallesi!\nKäyvätkö lehmät tänä vuonna Puroniityllä? Onko teillä hyvää maitoa?\nNo... olin ihan unohtaa, millä asialla olin! Sano Evalle, että hän joka\nilta panee minun varalleni puolen litraa maitoa.\"\n\nPellwormer, joka korjaili erästä epäkuntoon joutunutta seinäkelloa,\njoka oli tuotu hänelle laitettavaksi, ei virkannut Silminkään, kun\nThiel eukko yht'äkkiä ilmestyi tuvan oveen. Eukko lyödä läiskäytti\nhäntä olalle.'\"Älä nyt sano sanaakaan ensimmäisenä puolena tuntina!\nSitte luistaa se jälkeenpäin paremmin.\" Sitte alkoi hän kohennella\nvalkeata, joka oli melkein sammuksissa ja vanhaan tapaansa varustaa\nkahvia.\n\nOn vaikeata sanoa mitään kirjailija Heiderieteristä. Olisi\nkevytmielistä lausun hänestä varmaa arvostelua, koska hän vielä on\nkehittymässä. Huomautettakoon tässä ainoastaan, että hänellä on\nsuunnitelmana esittää Schleswig-Holsteinin historian huippukohdat\nromaaneissa, ja että ensimmäinen näistä romaaneista, jonka\ntapahtuma-aika on kahdennellatoista vuosisadalla, on jo ilmestynyt.\nMuuten voi jokainen, joka tarkkuudella on lukenut nämä lehdet, joissa\nniin paljon on ollut puhetta Heim Heiderieteristä, muodostaa itselleen\nkuvan hänestä.\n\nTäten ovat siis kolmen toveruksemme asiat.\n\nEi ollut syntynyt mitään laakeriseppeleestä, ei ollut raha-arkustakaan,\neikä ritarimerkistä. Elämä on laskenut kullekin heistä heidän\ntaakkansa. Mutta he eivät nurise, eivätkä ole muuttuneet\nepäluuloisiksi, kuten moni. He eivät seiso toimettomina ja anna toisten\nahertaa ja ahkeroida, kuten moni. He eivät ota kansalta antamatta\nmitään takaisin, kuten moni tekee. Ne eivät morkkaa hallitusta, kuten\nmoni muu: vaan tekevät he työtä hallituksen ja kansan kanssa.\n\nKolmen toveruksen keskinäiset välit jättivät useat vuodet vielä paljon\ntoivomisen varaa. Andrees ja Heim näkivät toveriaan Fiackelholmilla\nharvoin. Strandigerkartanoon hän oi tullut, Ingeborgin näki kerran tai\npari, kun he sattumalta kohtasivat toisensa kaupungissa.\n\nKuitenkin joutuivat he vähitellen lähemmäksi toisiaan. Siihen vaikutti\netenkin eräs matka, jonka aiheutti Heim. Hän kehoitti kumpaakin toista\nmatkustamaan kanssaan Kieliin, jossa hän aikoi käydä katsomassa\nerästä käsikirjoitusta yliopiston kirjastossa. Kun Andreeksella oli\ntehtäviä Hampurissa, niin päätettiin tehdä matka Hampurin kautta, ja,\njos vaan mahdollistu, saada nähdä Friedrichsruhe'ssa vanha Bismarck.\nAndrees lähti sitä mieluummin Kieliin, kun hän toivoi siellä saavansa\nkohdata muutamia valtiollisia ystäviään. Rouvien piti seurata mukana.\nFrans suostui hetken arveltuaan purjehtimaan ylös Elbeä ja yhtymään\nHampurissa toisiin.\n\nKoko matka sujui toivojen mukaan, vaikkakin Frans, varsinkin Ingeborgin\nläsnäollessa pysyikin hyvin umpimielisenä. Hampurissa kävivät he\nihanimmassa ilmassa ja Fransin ohjaamina katselemassa uusia mahtavia\nsatamalaitoksia. Se oli ikäänkuin katsaus avaraan maailmaan, jossa\nkansat ovat muuttuneet rauhaisiksi kauppiaiksi. Friedrichsrnhe'ssa\noli heillä onni saada ei ainoastaan nähdä ruhtinasta, vaan vieläpä\npuhutellakin häntä. Kun hän nimittäin tuli tietä, joka vie tuolla\npuolen aseman ylös metsään, miellyttivät häntä arvatenkin nuo kolme\nvoimakasta reipasta miestä, joiden rinnalla seisoi kaksi komeata\nrouvaa. Vaunut pysähtivät, ja hän kysyi ystävällisesti: \"Mistä matka?\"\nja \"Minne?\" Lopuksi kysyi hän: \"Vieläkö nostoväessä?\" Silloin sanoi\nHeim, kohottautuen suoremmaksi ja painolla: \"Niinkauan kuin elämme,\narmonne!\" Silloin nyökäytti vanhus päätään, loi heihin mahtavat\nsilmänsä ja ajoi edelleen.\n\nKielissä kutsuttiin naiset erääseen tuttavaan perheeseen: miehet\nmenivät kukin omia teitään, ja on kuvaavaa, minne kukin suuntasi\naskeleensa. Andrees meni erääseen suureen kansankokoukseen, jossa\ntyömiehiä kehoitettiin luopumaan hedelmättömästä vastustuksesta\nhallitusta vastaan, ja, samoinkuin toverinsa Englannissa,\ntyöskentelemään rohkeudella ja luottamuksella isänmaan edistymisen\neteen. Sittemmin, kun hän illan puhujain ja muutamain muiden\nvaltiollisten ystäväinsä kanssa vietti iltaa yhdessä, pyysivät he\nhäntä vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että hän asettuisi\nvaltiopäivämiesehdokkaaksi kotipiirissään, jossa juuri oli edusmiessija\navoimena. On otaksuttavaa, että hän raskain sydämin on ryhtyvä tähän\ntehtävään, mutta hän ei ole kieltäytyvä noudattamasta ystävänsä\ntoivomusta, eikä pettävä niin monen ymmärtävän miehen luottamusta.\n\nFrans vietti iloisen illan muutamain tuttavain meriupseerien kanssa,\njotka riemulla ottivat vastaan Flackelholmin kuninkaan. Istunnon\nlopputuloksena oli, että he kehoittivat häntä pikimmiten menemään\nnaimisiin, sillä koska hän itse oli estetty lähtemästä siirtomaihin,\nolisi hänen velvollisuutensa huolehtia, että joskus edes poikansa\nvoisivat astua tallo tielle.\n\nHeim taas istui erään professorin hupaisessa työhuoneessa, tämä, joka\noli etevä Schleswig-Holsteinin historian tuntija, oli jo alusta alkaen\nvilkkaalla myötätunnolla tutustunut Heimin teoksiin.\n\nHyvällä mielialalla ja tuntien, että matka oli tuonut heitä lähemmäksi\ntoisiaan, palasivat nämä viisi kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamaa päivää myöhemmin, alussa syyskuuta, seisoi Frans Strandiger,\npyssy olallaan, ja muutamia ampumiaan suorsia kädessään Flackelholmin\nkorkeimmalla säikällä ja katsella pälyili Büseniä kohden, jonka\nrakennukset selvästi kuvastelivat kirkkaassa auringonpaisteessa.\n\nKomeana ja ylpeänä seisoi hän siinä, ja näyttipä hän todella mieheltä,\njoka osasi käskeä, katseensakin oli terävä ja ripeä, mutta silmänsä\nolivat nyt levollisemmat kuin aiemmin, ja koko miehessä oli jotain\nvakaasti miettivää, punnitsevaa. Sen oli vaikuttanut se päivä, jona hän\noli kärsinyt haaksirikon useamman kuin yhden kerran ja saarensa suuri\nvaltaava yksinäisyys ja kova työ, jota hän sillä oli tehnyt.\n\nSaaren ruoholakeutta leikkelivät luonnonmuodostamat tai ihmiskädellä\ntehdyt kaivannot, kauas ulos, niinkauas kuin vaan viherti viherjää\nruohoa, ulottuivat nyt ojakaivannot ja maavallit, ja kauemmas vielä\nsatoja metrejä ulos matalikolle, kurottautuivat lujat pensas-sulut\npidättämään liejua, jota jo oli kerääntynyt, ja kokoomaan uutta,\njota ajelehti niille nousuveden mukana, Pitkä säikkäjono, saaren\nturvavarus, oli rauhotettu rautalanka-aitauksella, niin ett'ei mikään\neläin päässyt niille syömään rantavehnää ja särkemään lautalaitteita.\njotka pidättivät lentohiekkaa. Ruohokentällä taas, tuolla missä nuo\nlukemattomat ojat viiltelivät maan kamaraa, käyskeli laitumella\nkuusisataa lammasta, yli tuhannen hanhea, kymmenen nuorta joutia,\nmuutamia lehmiä ja kaksi jykeätä hevosta. Alhaalla vallin juurella\nlaski pieniä lapsia venheitä purjehtimaan viistoon poikki lammen;\nne olivat paimenen ja rengin lapset, jotka asuivat kivisessä\nsivurakennuksessa. Punapään savimaja taas oli lännessä, säikän\näärimmäisessä päässä, se oli kyhätty meren ajamista puista: hänen\nvenheensä oli Dieksander Gattissa.\n\nTuo kaikki oli rakennettu ja laitettu kuntoon neljässä suvessa, ja oli\nsitä suojattu, lujitettu ja korjailtu neljänä yksinäisenä talvena,\njolloin meri myrskyili ympärillä. Frans Strandiger oli lujalla kädellä\ntarttunut tehtäviinsä. Aiemmin oli hän pyrkinyt noudattamaan sydämensä\nhaluja, nyt pyrkii hän työhön, työhön, jota suoritetaan suurten vakavain\nsuunnitelmain mukaan. Luonteeltaan hän ei ole muuttunut, päämääränsä\nainoastaan ovat muuttuneet. Sentähden näyttääkin hän ihmisille toiselta.\n\nBüsenista käsin tulla porhaltelee kiitävä venhe. Sen uusi purje lepää\nviistoon veden yli. Se purjehtii hyvin.\n\nHän on keksinyt sen kohta mereltä.\n\n\"Aivan oikein, tuolta tulevat he! Tuokion kuluttua saattavat he laskea\nmaihin jo.\" Hän lähti tyyneesti ja verkkaan astumaan rantavallin yli,\nvei suorsat kyökkiin, ja pyysi Antjea, joka seisoi lieden ääressä,\npaistamaan ne. \"Tulee vieraita, Antje! Muistatko niitä, jotka\nviime kesänä olivat kylpemässä Büsenissä ja neljä kertaa kävivät\npurjehtimassa täällä meillä?\"\n\n\"Tuo neiti Hampuristako, joka viihtyy niin Flackelhnlmilla?\"\n\n\"Juuri hän! Näin hänet neljätoista päivää sitten Hampurissa. Mutia\ntällä kertaa tuo hän ukon mukanaan.\"\n\n\"Noo...\" sanoi Antje lyhyeen, \"siinä tapauksessa tiedän jo.\"\n\n\"Mitä tiedät?\"\n\n\"Älkää olko olevinanne!... Te aiotte mennä naimisiin.\"\n\n\"Mutta sinä jäät tänne, Antje! Jokatapauksessa jäät!\"\n\n\"Noh! Hänen kanssaan tekisin sen! Hän on yksinkertainen vaatimaton\nihminen, ja hän sanoo, että vanhempansa myöskin ovat yksinkertaisia.\"\n\nStrandiger naurahti lyhyeen ja lähti ulos. Kun hän tuli vallin harjan\nylitse, olivat he jo laskeneet maihin. Aivan oikein: tuossa tulivat\nnuo molemmat: vaaleaverinen tyttö, oikea friesiläisvartalo, pitkä\nja solakka, rinnallaan isänsä, jolla oli päässä laivurilakki, ja\nmerimiesmäisessä puvussa: ja vaikk'ei hän ollutkaan mikään pieni mies,\nei hän ollut pitempi kuin tyttärensäkään. Frans Strandiger astui\nrivakasti heitä vastaan ja kaukaa jo viittoili ukko, hieman hämillään\nja leikkisän näköisenä ja huutaen kovaan: \"Flackelholmin kuningas! Minä\ntervehdin teitä... No... ettehän pane pahaksenne... vanha merimies!\"\n\nHe ravistivat toistensa käsiä ja ymmärsivät paikalla toisiaan.\n\n\"No, mitenkä purjehtii venhe neiti Elsa?\"\n\nTämä ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi, luoden silmänsä ylös\nhäneen: \"Te ette koko talveen ole ollut maissa?\"\n\nHän ravisti päätään.\n\n\"Mutta tänä kesänä\", sanoi neito, \"on tullut monta kylpyvierasta tänne\nsaadakseen nähdä Flackelholmin kuninkaan. Tunnen tuon... nuo ihmiset\ntulevat sisämaasta eivätkä ikinä ole nähneet oikeata aaltoa, ja siksipä\novatkin innostuneet kaikkeen, mikä vaan kantaa päässään sinistä\nverkalakkia edes.\"\n\nStrandiger naurahti: \"Mutta te, neiti Elsa, tiedätte, että minä olen\nperin tavallinen mies, vieläpä hieman pelkurikin.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Koska te nyt tänään tarkastatte Flackelholmia ja kaikkea mitä sillä\non.\"\n\nTyttö joutui hämilleen: \"Minä tarkastan ainoastaan teitä\", virkkoi\nhän sitte vilpittömästi. \"Oletteko uskaliaalla hyvällä mielellä, sitä\ntahdoin ainoastaan tietää, ja enhän siinä toki tehne väärin.\"\n\nFrans Strandiger kääntyi vilkkaasti häntä kohden ja pudisti\nvoimakkaasti hänen kättään. \"Ei, neiti Elsa, siinä ette tee väärin,\nsillä minun perääni kysyy niin ylen harva ihminen maailmassa.\"\n\nTytön silmät lensivät yht'äkkiä ylös häneen, koko hiilien kasvonsa\nsäteilivät suurta iloa.\n\nHe saapuivat vallille ja nousivat sitä ylös. Elsa lähti tervehtimään\nAntjea, kapteeni taas jäi ylös seisomaan, pyyhki hikeä otsaltaan,\nkatseli ympärilleen ja sanoi. \"Elsa on tänä talvena puhunut paljon\nteistä ja saarestanne, herra Strandiger. Elsa... tietäkää... on\nsyntynyt jossain tuolla Tyyneellä Valtamerellä lähellä Uutta-Seeiantia.\nKuletin silloin erästä Apenradilaista laivaa, joka oli matkalla San\nFransiskosta Melbourneen. Olen syntyperää Syltistä, siihen on yhtynyt\nApenradilaista verta. Voimakasta rotua siellä. Siksipä ovat hänellä\nsiniset silmänsä ja pituutensa. Sitte matkusteli hän kauan kanssamme.\nSenpätähden tuntuukin hänestä nyt Hampuri liika ahtaalta: hänellä\npitää olla avara näkyala. Minun on pitänyt rakennuttaa itselleni tämä\nvenhe, ja olemme tulleet Elbeä alas, hiton Süderpiep'issä olimme\nvähällä kärsiä haaksirikon, koska tähystelimme molemmat Flackelholmia\nja sen lipputankoa kohden. Pojat, jotka minulla ovat, ovat kaikki\nhyvissä turvissa, kaksi on kapteenina ja kaksi kauppiaana, toinen\nTransvaalissa, toinen Kiinassa; mutta tuo ainoa tyttönen aikaansaa\nminulle enemmän huolta, kuin neljä poikaa yhteensä.\"\n\n\"Hänen pitää mennä naimisiin, kapteeni.\"\n\n\"Pitääkö hänen!\"\n\n\"Niin, ja selittäkääs minulle nyt tämä paikka oikein. Saarihan on\nserkkunne omaisuutta vai? Kuinka arvokas se ollee?\"\n\n\"Sitä on vaikea sanoa. Sitäpaitsi kasvaa siihen maata lisään aina.\"\n\n\"Onko teillä varma välikirja serkkunne kanssa?\"\n\n\"Olen jonkillainen hänen valtuutettunsa tai hänen toimennusimehensä.\nTämä on kallisarvoinen omaisuus. Täällä on jo tehty kaivos- ja\nrakennustöitä kolmenkymmenentuhannen markan edestä, karjalaumojen arvo\nnouse yli kahdenkymmenen tuhannen markan, ja tuolla ulompana, missä\nkasvaa lisää maata, -- näettehän nuo suorat kaivannot tuolla -- siellä\ntehdään joka vuosi työtä noin kolmentuhannen markan edestä.\"\n\n\"Mitä sanottekaan!\" Hän kääntyi vilkkaasti Strandigeria kohden: \"Mutta\nteillähän pitää olla rikas rouva.\"\n\nStrandigerin piti nauraa, niin selvästi paljasti ukko hämmennyksensä ja\npelkonsa.\n\n\"Ei...\" vastasi hän... \"ei rikas rouva, vaan rouva, jolla on rohkeutta,\nja joka mielellään asuu Flackelholmilla! Nähkääs te\", sanoi hän,\n\"tuolla on Büsen. Vanhat laivurit, jotka siellä päiväkaudet seisovat\nrannalla, tuntevat kyllä lippumerkkini; mutta kuinka kauan viipyy,\nennenkuin sieltä voi olla täällä, jos täällä sattuu hätää ja tautia?\nEipä ole keveätä nuorelle naiselle asua Flackelholmilla. Ja talvella...\"\n\n\"Talvella? Minähän luulin, että te olitte täällä ainoastaan\nkesäasuntoa?\"\n\nStrandiger ravisti päätään. \"Neljä talvea olen viettänyt täällä, enkä\nnähnyt muita kasvoja ympärilläni kuin väkeni. Voisihan tosin järjestää\nniinkin, että asuisi parikolme kuukautta Büsenissä; sillä tunnenhan jo\njotakuinkin, miltä talvi näyttää Flackelholmilla. No, yhdentekevää...\nviihdyn ja tyydyn täällä, enkä halua itselleni parempaa asuntopaikkaa.\nOlen aina toivonut itselleni omaa suurta valtakuntaani ja nyt olen\nsaanut semmoisen; mutta naisen, joka aikoo tänne, pitää tuumia asiata\nuseammin kuin kahdesti.\"\n\nElsa tuli ylös vallia, ja astui heidän luokseen.\n\nStrandiger jatkoi: \"Tiedänhän, pitäähän olla arkatuntoinen\nnaiselle; mutta minä en ilkeäisi sietää, jos hän oikuttelisi ja\nitkisi ja pyytäisi takaisin mannermaalle. Jään elämäni ajaksi tänne\nFlackelholmille: siksipä sanonkin, hänen pitää olla voimakkaan\nruumiiltaan ja sielultaan. Silloinpa ei ole elämä täällä ilman arvoaan\nja ilojaan!\n\n\"Katsokaas, kapteeni, taivaanrannalla tuota matalaa maata. Sieltä\nvoi laskuvedellä tulla tänne jalan tai ratsain tai rattailla. Jos on\ntarpeen, ja jos hevoset ovat vahvat, voi tehdä matkan edestakaisin\ntoisesta laskuvedestä toiseen. Sieltä kohoaa maa tännepäin ja\ntäältä sinnepäin, ja kaikkialla tiellä on syvää pehmeätä liejua\nkummallakin puolen. Tuoltapäin työskentelee hallitus ponnella ja\ntaidolla: täälläpäin teemme me työtä. Täältä tuonne on veden alla\ntuhansia hehtaareja hedelmällisintä maata. Ja juuri sitä se on, jota\ntarvitsemme: tuolla tuollapuolen ovat nimittäin tuvat täynnä lapsia.\nJos saan elää ja pysyä voimissani -- itse en kyllä ole saava nähdä\nsitä saatettuna loppuun, ihmiselämä on liika lyhyt --: mutta jälkeeni,\neikä niin pitkääkään aikaa jälkeeni, on tuossa lainehtiva vehnäpelto\nvehnäpellon vieressä, talo seisova talon vieressä, ja ympyrävallin\nasujamet ovat sunnuntai-aamuina tekevät matkaa valkeata tietä kirkolle\ntornia kohden, jonka näette tuolla. Silloin, jos niin käy, silloin ovat\nlapset kerta vielä puhuvat Flackelholmin kuninkaasta, joka on alkanut\ntyön.\"\n\nKapteeni nyökäytti mietteissään jäänharmaata päätään. \"Hyvää on tuo!\"\nsanoi hän vakavasti. \"Ja ymmärrän tytärtäni ja toivon, että onni teitä\nseuraisi tuossa kaikessa... seuraisi koko elämänne ajan.\" Sitte laski\nhän taas lakin päähänsä ja tuumi: \"Käväisen hiukan katsomassa taloanne,\njos sallitte, ja puhuttelemassa emännöitsijäänne, olen nimittäin\nväsynyt.\" Hän lähtikin vallin rinnettä alas rakennusta kohden, ja\nseisoi kohta vilkkaassa haastelussa Antjen kanssa lieden ääressä, jolla\nsuorsat paistuivat.\n\n\"Entä me?\" kysyi Frans Strandiger.\n\n\"Jos haluatte, menemme säikälle, ja istumme siellä penkille, jolla\nviime kesänäkin istuimme, ja haastelemme hiukan.\"\n\nMutta he eivät ennättäneetkään niin pitkälle, tuli jotain tuiki\nvähäpätöistä väliin.\n\nKun he vierekkäin ja molemmat syvästi liikutettuina astelivat säikän\nreunaa pitkässä ruohikossa, istui siellä pesässään, ruohonkorsien\nvälillä, leivonen, eikä lentänyt ylös, istui vaan ja taivutteli päätään\nja katsoi heihin kumpaankin. Uros istui vieressä.\n\nHe seisahtuivat kumpikin. Ja tuo armas suloinen kuva sai ihmisetkin\nlähelle toisiaan. Mies ajatteli: \"Oi sinua luonto!\" Tyttö ajatteli:\n\"Kuinka armasta ja omaista\", ja taivutti päätään.\n\nSilloin ei kestänyt hän enää kauempaa, että neito seisoi siten\nrinnallaan. Vanha maltittomuutensa heräsi hänessä ja hän tempaisi tytön\nluokseen. Tyttö hillitsi itsensä itkemästä: \"Minähän tahdon. Mutta\nsinun pitää pitää minusta. Autuas olen oleva.\"\n\nLeivot eivät liikahtaneetkaan; ne katselivat vaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana toivat Heim ja Eva Strandigerkartanoon tiedon\nkihlauksesta Flackelholmilla, josta Antje oli käynyt ilmoittamassa.\nSokea rouva oli tapansa mukaan istuallaan vuoteessaan. Istuen\nvuoteen reunalla kertoi Heim ilolla, joka kuohahteli yli reunojensa,\nkihlauksesta. Sokea itki ilosta. Mutta kun Heim silitti hänen hentoja\nkäsiään ja pyysi häntä hymyilemään, hymyili hän. Sitte kun he yhdessä\nistuivat seurusteluhuoneessa, joka oli sokean makuukammarin vieressä,\nveti Andrees taskustaan esiin erään kirjeen. \"Minullakin on jotain\",\nsanoi hän, \"kirje Hinnerk Elseniltä. Kuunnelkaa, kun luen sen.\"\n\n    \"Hyvä herra Strandiger! Olen saanut kirjeen, jonka Heim on\n    minulle lähettänyt. Iloitsen että siellä on rakennettu uusia\n    rakennuksia, joihin kuuluu maatakin, ja että Pellwormer vielä\n    elää, vaikka hän onkin heikko ja raihnas. Tilamme täällä on\n    hyvä, meillä on maata ja ruokaa, vaikk'ei mitään käteistä\n    rahaa; ja yksi meistä on onnellisin ja se on Schütt. Schüttin\n    kävi näinikään. Kun läksimme kotoa, oli hän sulaa sadattelua ja\n    rehentelyä: nyt saisivat Eschenwinkel ja Schleswig-Holstein mennä\n    menojaan vaikka Pohjanmeren pohjaan, hän puhaltaisi perästä.\n    Hän oli aina niin ruokoton puheissaan. Semmoinen oli hän koko\n    matkan, ja vielä puolen vuotta täälläkin. Sitte ei hän enää\n    löytänyt lepoa maapalstalla, jonka hän oli vuokrannut. Hän rupesi\n    kuleksimaan kaupustelijana farmilta farmille, ja kun hän oli\n    vilkaspuheinen mies, sai hän tavaransa hyvin kaupoiksi, varsinkin\n    englantilaisten kesken, koska hän aina herjasi Saksaa. Hän kertoi\n    heille tarkalleen, millaista kotiseudulla on. Kuvasi kankaat,\n    lammen, rantavallin, kiertelevät tiet, kylän ja kirkon ja\n    lopuksi sanoi hän: 'Nähkääs, tuommoinen kiero maa! Mutta täällä,\n    Iowassa, täällä on kaikki suoraa!' Siten sanoi hän. Hänhän on\n    saanut oppia koulussa. Mutta lankesipa lopulta omaan kuoppaansa!\n    Kerran oli hän taas juonut itsensä humalaan, ja herjaili taaskin\n    Schleswig-Holsteinia. Silloin rupesivat englantilaiset laulamaan\n    erästä pilkkalaulua saksalaisista. Silloin rupeaa hän yht'äkkiä\n    itkemään ja huitoo käsillään ympärilleen ja kirkuu: 'He eivät\n    saa sanoa sanaakaan Schleswig-Holsteinistä!' Se oli muka paras\n    maa maanpäällä! Ja oli alkanut kertoa kankaasta, rantavallista\n    ja kanavasta. Ja niinpä ilmeni, että koti-ikävä oli saanut\n    miehen sekaisin. Ja on vielä sekaisin. Tekee kyllä työnsä, ei\n    juokkaan, mutta illat istuu hän huoneensa edustalla, kyhää\n    pienen rantavallin, muovaa mullasta ja pienistä kivistä kankaan\n    reunan, kirkon ja kylän, ja tekee sen niin taitavasti, että me\n    toiset sunnuntaisin välistä menemme hänen luokseen, ja seisomme\n    kaikki hänen ympärillään. Ja silloin puhuu hän yhtä jaksoa tuosta\n    vanhasta kierästä maasta. Mutta hän luulee, ett'ei hän enää ikinä\n    voi palata sinne, ja kuvittelee, kuin olisi se kuussa ja viettää\n    oikein onnellisiakin päiviä. Me samoin, ja Anna käskee lähettää\n    terveisensä, on kelpo vaimo. Maissi ei maksa mitään, siat neljä\n    dollaria, olemme itse teurastaneet ne.\n\n                                      _Hinnerk Elsen_, tarmari.\"\n\nVanhan äidin makuuhuoneesta kuului matalaa lapsen itkua. Ingeborg nousi\nylös ja meni makuuhuoneeseen, otti lapsensa syliinsä ja meni istumaan\nvanhan rouvan vuoteen viereen; tämä istui vielä ylhäällä, hiljaisella\näänellä kertoi Ingeborg kirjeestä. \"Onpa toki hyvää, äiti\", sanoi\nhän hiljaisen hellästi, \"että he menestyvät siellä hyvin. On niin\nviihdyttävää Andreekselle kuulla sitä. Hän on aina niin huolissaan\nheidän puolestaan.\"\n\nVanha rouva nyökäyttää päätään. \"Ja kaikki on päättynyt hyvin...\nlukuunottamatta Marian hautaa... he asuvat kaikki kolme nyt\nkotiseudulla, lähellä toisiaan. Andrees ja Heim, ja Frans\nFlackelholmilla, Ken olisi sitä uskonut!\"\n\nIngeborg kumarsi vaalean päänsä lapsen vaaleita hiuksia vastaan,\njoka, lepäsi povellaan.. \"Niin\", virkkoi hän hiljaa, \"on ihanaa olla\nkotiseudulla.\"\n\nKuului maiskuttavaa ääntä huoneessa.\n\n\"Mitä sinä teet, Ingeborg?\"\n\n\"Imetän lasta.\"\n\nSokea nyökäytti päätään. \"Sitä olen minäkin tehnyt samalla paikalla,\njolla sinäkin nyt.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienessä asunnossaan Eschenwinkelissä, viimeisessä, joka enää seisoi\npystyssä, lepäsi tänä yönä Pellwormer kuolemaisillaan. Thiel eukko\nistui hänen vuoteensa ääressä. Pöydän ääressä istui Antje. Tämä oli\npukenut silmälasit päälleen -- hänen pitää jo käyttää silmälaseja -- ja\nluki: \"Kaikk' asian' luon Herrahan\", ja laulun, jonka suuri Klopstock\non laulanut: \"Kuollehista nouseva oot.\" Kun aamu kevein askelin hiipi\nkankaan yli ja kurkisti sisään mataloista ikkunoista, pyysi vanhus,\nettä hänen päänsä käännettäisiin ikkunaa kohden. Siten lepäsi hän\nkauan. Huulensa liikahtelivat: Antje ja Thiel eukko tiesivät, mitä hän\nsielussaan lauloi:\n\n    \"Löi kello neljät,\n    Jo neljä löi.\n    Yön synkän päivä jo karkottaa,\n    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa,\n    Ja Herraa kiittäkää!\"\n\n\n\n"]