Lännestä länsirintamalle

LÄNNESTÄ LÄNSIRINTAMALLE

Kirj.

V. E. Kirri [Väinö Edward Aaltio]

Porvoossa, Werner Södéhström Osakeyhtiö, 1931.

                  Äidilleni,

          jonka siunaava ajatus minua
          elämäni retkillä on seurannut
          omistan nöyrästi nämä rivit.

SISÄLLYS:

Haaksirikko. Granby Bayn vaskikaivos. Harmaita miehiä ja valkea nainen. Siirtolaisen tarina. Toukokuun yö. Sota. Laupeussisaren kirjeitä. Joudun Yhdysvaltain armeijaan. Leirille. Harjoitusleirillä. Sotaan lähtö. Yli Atlantin. Hänen Majesteettinsa amerikkalainen Englannissa. Winchesterissä. Kanaalin poikki. Viiniä, mutta ei naisia. Kohtaan kansalaisiani. Lähemmäksi rintamaa. Vogesien rintamalle. Ensimmäinen vuorokausi ampumahaudoissa. Hänellä oli huono onni sinä yönä. Vihollisemme. Hän kuoli suomalaisena. Haavoitun. Ranskalaisessa sotilassairaalassa. Rykmentti huvittelee. Jälleen rintamalle. Saksalaisten jäljillä. Kuoleman kentällä.

HAAKSIRIKKO.

Kaikki oli hyvin. Leppoisa lounaistuuli painoi kuunarimme purjeita. Ilma oli tuore ja suolainen, mutta siinä oli syksyn tuntu. Aurinko lämmitti ja merimiehet loikoilivat kannella.

Laivamme purjehti jotenkin suoraan pohjoista kohti. Oikealla puolen kohosi lumihuippuisia vuoria, British Columbian ylänköjä, ja vasemmalla kädellä levisi Tyynen Valtameren äärettömyys. Vuorten huiput kimaltelivat auringonpaisteessa, mutta niiden varjot olivat pitkät ja raskaat. Meri loisti päivän kilossa, mutta taivaan rannalla saattoi pienoista laivaamme väijyä pilvenlongassa musta myrsky.

Kaikki oli kuitenkin tällä kertaa all right.

Olin vapaavuorolla ja istuskelin kokassa köysikasalla. Ja nuori kun olin, muistelin hieman haavemielisesti norjalaista tyttöä, jonka olin vuosi sitten eräässä pienessä australialaisessa kylässä tavannut. Sen tytön nimi oli Klara, Klara Jacobsen. Hän oli farmarin tytär ja hänen isällään oli paljon lampaita, hyvin paljon lampaita, kuudetta tuhatta. Ja minä hoitelin näitä lampaita monen muun enemmän tai vähemmän joutilaan miehen kanssa laajalla preerialla, sillä oli kuiva aika, ruoho kuihtui ja vesipaikat tyhjenivät. Niinpä saimme ajaa lammasparoille heinää ja vettä. Ja niitä kuoli kuitenkin, niitä kuoli kymmenittäin päivässä janoon ja nälkään. Se oli surkeaa aikaa Jacobsenin farmilla, oikein surkeaa aikaa. Talon koko väki komennettiin lopuksi lampaita auttamaan, ja niin joutui sinne Jacobsenin tytärkin, nuori neiti Klara, Klara Jacobsen.

Kun me sitten puoliyön maissa raskaan ja kiireisen työn jälkeen ratsastimme kulon polttamaa preeriaa kotiin, sattui niin, että ohjasin hevoseni Klara-neidin raudikon rinnalle. Siitä meidän tuttavuutemme alkoi. Olimmehan molemmat pohjoismaalaisia, ja molemmat nuoria, sillä Klara tuskin oli yli kahdeksantoista ja minä hieman päälle kahdenkymmenen.

Kaikki olisi luistanut hyvin. Istuskelin Klaran kanssa iltaisin vehnäpellon pientarella. Ja meillä oli oikein hauskaa, niin hauskaa kuin vain nuorilla rakastuneilla kesäillan hämyssä saattaa olla. Multa sitten tuli sade, hirmuinen sade. Se alkoi muutamana aamuyönä, se kohisi ja ulvoi, mutta virvoitti maan, täytti vesikuopat, nostatti ruohon, ja saman päivän iltana farmin isäntä antoi kaikille tilapäismiehilleen pari puntaa kouraan ja sanoi, että työt olivat lopussa. Ja me saimme lähteä jälleen taipaleelle.

Se oli sateen syy. Se vei eroon Klaran ja minut. Vielä yksi ilta, yksi ainoa ilta ja sitten, sitten emme näkisi toisiamme todennäköisesti enää koskaan.

Kun illan suussa lähdin Jacobsenin farmilta kävelemään läheistä kaupunkia kohti, juoksi Klara jäljessäni. Vaalea kihara oli valahtanut otsalle. Hän tarttui käteeni. Hän ei tahtonut laskea minua menemään. Mutta minä en voinut jäädä. Työtä ei seudulla ollut. Minun täytyi lähteä. Ja niin näki Austraalian preeria sinä iltana kahden nuoren ihmisen sydämen tuskan ja eron. Mitäpä se merkitsi. Mies jatkoi matkaansa kiivain askelin kaupunkiin, nuori nainen käveli hiljaa takaisin isänsä majaan.

Sade rikkoi austraalialaisen kesäillan unelmani ja se karkoitti minut kauas preerialta rannikolle, ja eräänä päivänä otin pestin laivaan ja purjehdin yli Tyynen Valtameren Amerikkaan. Seattle'istä otin uuden pestin tähän kuunariin, jonka kaikki liitokset eivät näyttäneet olevan oikein paikoillaan, mutta joka siitä huolimatta purjehti komeasti Alaskaa ja arktisia meriä kohti.

Laivakello kilahti kahdeksan kertaa. Oli vartiovuoron muutto ja minä hyppäsin ylös köysikasaltani. Samassa huomasin, että pohjoisella taivaanrannalla oli mustia, uhkaavan näköisiä pilviä. Ne tiesivät myrskyä, ja merimiestoverieni ahavan puremissa kasvoissa saattoi huomata pienen levottomuuden pilkahduksen.

Kello yksitoista illalla oli täysi myrsky. Jäiset puuskaukset Beringin mereltä salpasivat tiemme. Aluksemme heilui vimmatusti. Sen mastot ja vantit vonkuivat kuin apua huutaen. Saimme työskennellä ylhäällä mastoissa tässä hornan tuiskussa. Kädet puutuivat, sormet tuntuivat jääkylmiltä ja meri avautui alla kuin syvä, musta hauta. Pysyimme kuitenkin raakapuillamme, sillä olimme kaikki vanhoja merimiehiä ja osasimme läksymme.

Aamun valjetessa peli oli selvä. Kuunarimme makasi karilla, etumasto oli poikki, purjeet riekaleina ja peräsin tiessään. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pyrkiä maihin. Soudimme pelastusveneessä läpi ryöppyjen ja karien kallioiselle rannalle. Olimme British Columbiassa Kanadassa.

Sellaista on ihmislapsen elämä. Sade saattoi minut merille ja myrsky heitti minut maihin.

Rannalla oli pari pientä kalastajanmökkiä. Heittäydyin märissä vaatteissani kuolettavan väsyneenä lattialle pitkäkseni ja nukuin iltapäivään.

Kun heräsin, oli väsymys ohitse. Katsoin ikkunasta merelle, joka vielä aaltoili voimakkaasti, ja minusta alkoi tuntua, että en vähään aikaan ottaisi pestiä mihinkään laivaan. Niin jäin maihin.

Oli lokakuun alkupuoli vuonna 1913.

GRANBY BAYN VASKIKAIVOS.

Pari päivää myöhemmin seisoin Granby Bayn vaskikaivoksen konttorissa kysymässä työtä. Suurikokoinen kaivoksenjohtaja, tyypillinen jenkki, katseli minua arvostellen kiireestä kantapäähän, veti piipun leuoistaan ja tiedusti:

– Oletko ennen työskennellyt kaivoksessa?

– Yes, Sir, vastasin, olen ollut Austraaliassa Burne Creekin kultakaivoksessa puoli vuotta.

– Pelkäätkö dynamiittia?

– No, Sir. En pelkää mitään.

– Oh, hymähti johtaja. Kansallisuutesi?

– Suomalainen.

– Well. Meillä on täällä kaivoksessa ampujana mies, joka luullakseni on myös suomalainen. Hänen nimensä on Alec Luoto. Hän on hemmetin hyvä ampuja ja tarvitsee apulaista. Haluatko ruveta?

– Yes, sir.

– Nimesi?

– W. Edward Kirri.

– All right, mister Kirri, sanoi johtaja ja kirjoitti uuden miehen nimen paksuun kirjaansa. Löydät toverisi kaivosmiesten asunnosta. Hän näyttää sinulle työmaan ja mitä siellä on tehtävä. Hyvästi.

Kävelin mietteissäni kaivosmiesten talolle. Tosiasiallisesti en ikipäivinäni ollut käsitellyt dynamiittia. Sen verran siitä tiesin, ettei sillä yleensä sopinut leikitellä. Mutta jos se toinen suomalainen uskalsi sitä käsitellä, niin miksi en minäkin? Toisen miehen ei välttämättä tarvinnut olla toista parempi tässäkään asiassa. Eikä toisen elämä maksanut enempää kuin toisenkaan.

Kaivosmiesten talossa eli "punkkatalossa" istui joukko miehiä suurenpuoleisessa huoneessa pöytien ympärillä korttia pelaten. Siinä oli suurikokoisia tummaverisiä miehiä, nähtävästi puolalaisia, unkarilaisia, serbialaisia ja mitä lienevät olleetkaan ja vaaleampia englantilaisia, skandinaaveja, saksalaisia ja suomalaisia. Miehet löivät pokeria. Kullakin heistä oli edessään seteleitä ja hopearahaa. Kukin katseli kiihtynein ilmein kortteihinsa ja tuskin kukaan vaivautui vilkaisemaan uutta tulokasta. Huone oli täynnä tupakansavua ja hajusi hieltä.

Tiedustin eräältä pelaavalta ryhmältä Alec Luotoa.

– Oh, Alec. Miehet hymyilivät. Kaikki näyttivät hänet tuntevan. – Halloo, Alec, täällä kysytään sinua, he huusivat.

Huoneen perällä olevan pöydän ääreltä nousi leveähartiainen, vaalea mies. Hänen kasvonsa olivat iloiset ja siniset silmät hymyilivät, kun hän asteli luokseni. Hän oli Alec Luoto, tuleva työtoverini, Granby Bayn kaivoksen ampuja.

Löimme kättä. Tapaamisemme ilo oli vilpitön, sillä kaivoksella työskenteli vain puolisen tusinaa suomalaista, ja jokainen uusi suomalainen oli tähän joukkoon sen vuoksi hyvin tervetullut.

Kerroin lyhyesti elämästäni, purjehduksestani Austraaliasta Amerikkaan, haaksirikosta pari päivää sitten ja sanoin, että minut oli määrätty Luodon apulaiseksi.

– Yhdestä vaarasta toiseen, hymähti Alec.

– Onko kaivosampujan toimi sitten niin vaarallinen? tiedustin.

– Mitäs joutavia, nauroi uusi tuttavani. Olen ollut siinä hommassa seitsemättä vuotta Jimeatissa, Fairbankissa ja muissa Alaskan kaivoksissa. Kaikki on mennyt all right tähän saakka. Se puuha vaatii sukkeluutta, mielenmalttia. Well, sinä olet merimies ja merimiehet ovat liukasta väkeä. Kyllä johtaja ymmärtää, mihin ammattiin kukin mies parhaiten sopii. Oh yes, kaikki menee kyllä hyvin.

– Ja kerran sitä on kuitenkin kuoltava, pisti väliin eräs paikalle tullut ja keskusteluamme kuunnellut suomalainen.

– Älä sinä, Matti, puhu kuolemasta, sanoi Alec vakavasti. Sitten hänen silmänsä välähtivät kaipaavasti, kun hän jatkoi. Minä ainakin aion elää, ja jos Luoja sallii, matkustan viimeistään vuoden perästä kotiin Suomeen. Siellä ovatkin vanhukset ja sisarukset odotelleet minua palaavaksi kohta kymmenen vuotta.

– Niinhän kaikki sanovat, että Suomeen pitäisi mennä, vastasi Matti, mutta kuinkas moni palaa? Kenet Amerikka on saanut syliinsä, sen se pitää. Sinulla, Alec, on rahoja. Sinä kyllä pääset, jos haluat. Mutta täällä on tuhansia, kymmeniätuhansia suomalaisia, jotka ovat juuri yhtä köyhiä kuin "vanhasta maasta" lähtiessään, jolleivät vielä köyhempiä, ja ne eivät pääse täältä koskaan. Niitä on lisäksi köyhäintaloissa, hullujenhuoneissa, vankiloissa ympäri Amerikan. Eipä taitaisi vanhalla maalla olla paljon iloa sellaisesta joukosta, vaikka se palaisikin. Amerikan suurkapitaali on imenyt niistä elämän mehun ja heittänyt ne sitten tunkiolle.

– Älä sinä, Matti, joutavia, sanoi Alec ja huiskasi kädellään. Täällä kyllä tulee toimeen, jos itsensä miehenä pitää. Mutta monikos pitää? Juodaan ja rellastetaan. Kyllä siinä rahat ja terveys menevät.

Miehet nousivat pöydistä. Kello läheni neljää. Oli jo aika muuttaa työvaatteet päälleen, sillä uusi vuoro alkoi kello neljältä.

Hetkistä myöhemmin painuimme kaivoksen mustiin uumeniin.

Pohjoislännen mittaamattomista erämaista löytää sieltä täältä kolkan, johon ihmisen jalka on syystä tai toisesta löytänyt tiensä. Sellainen kolkka oli Granby Baykin, kaivoskylä Tyynen Valtameren rannalla, Alaskan rajamailla. Sitä piirittivät kaikkialla jylhät, asumattomat ylängöt, joiden korkeimmat huiput tavoittelivat pilviä. Pieni kylä makasi kuin joukko leikkitaloja alhaalla laaksossa. Vuoriston villinkaru luonto hengähteli kylmänä sen ylitse ja synkännäköinen merenlahti löi mustia rantakallioita vasten.

Granby Bayn vaskirikkaudet oli keksitty pari vuotta sitten. Ja muutamat Idän rahamiehet olivat panneet porat soimaan. Niin syntyi kylä, pieni ja tilapäisleimainen, kuten niin monet amerikkalaiset kaupungit ja kylät ovat. Miltei kaikki rakennukset olivat kaivosyhtiön. Kauneimmat olivat konttoritalo ja virkailijain asunnot sekä sairaala. Työläisten rakennukset seisoivat vuoren juurella jo mustuneina ja matalina. Koko kylä teki alakuloisen ja harmaan vaikutuksen.

Kylä ja sen ihmiset elivät kaivoksesta. Sinä päivänä, jona vaski loppuisi, kylä kuolisi.

Mutta vaskea oli toistaiseksi riittämiin. Jylhän vuoren rinnasta paistoi suuri, musta aukko, kaivoksen suu. Sieltä tuotiin vaskikiveä yötä ja päivää, loppumattomiin.

Tässä hornanloukossa työskenteli parisataa mainaria eli kaivosmiestä. He porasivat siellä raskailla rätisevillä ilmaporilla reikiä kallion naamaan, kärräsivät malmia ylös ja sulattoon.

Vasta parisen vuotta kaivos oli ollut käynnissä.

Mutta hirmuista jälkeä olivat vahvat porat jättäneet. Ne olivat repineet vuoren sisustan nuuskaksi, ne olivat avanneet sinne monia maileja pitkiä tunneleita, aina vuoren sydämeen saakka. Pääkäytävät ampuivat luotisuorasti vuoren sisään ja niistä haarautui sivutunneleita eli "driftejä" kaikkiin suuntiin. Kaivos oli porattu seitsemälle tasanteelle. Kunkin tasanteen väli oli noin sata jalkaa. Alin tunneli alkoi vuoren juuresta, ylin miltei harjalta. Mutta kunkin tasanteen väliin oli vaskisuonia seuraten porattu suoraan alas meneviä "stooppeja" tai viistoon ylös kulkevia "reissejä". Nämä "stoopit" ja "reissit" yhtyivät sitten toisiinsa vuoren sisustassa, ja täten oli mahdollista saada vaskisuoni irti kallion kahleista.

Vuoren sisustassa kumisi ja paukkui. Se oli jylhä ja luja, mutta se murtui, se murtui ja sen kiiltävä metalli ruokki kaksisataa raskaskouraista miestä hylätyllä maanäärellä ja muutamia rikkaita Idän loistoasunnoissa. Niin pyörii maailma, veljet.

HARMAITA MIEHIÄ JA VALKEA NAINEN.

Muutaman päivän perästä olin täysi mainari. Pukuni oli tomuinen. Se tuoksui väkevästi maalta ja tulikiveltä kuten muidenkin kaivosmiesten puvut. Päätäni peitti vahva huopahattu, jossa riippui kevyt, rautainen kynttiläharkko, ja kynttilästä vuotava tali teki päähineeni raskaaksi ja kypärimäiseksi.

Toverieni kasvot olivat kalpeat, tuhkanharmaat. Kaivostoimi oli syönyt ne ja hävittänyt niistä raikkauden. Miesten syvälle painuneissa silmissä paloi ainaisessa yössä syttynyt tumma kiilto. Ja minä arvasin, että muutaman viikon perästä olisin juuri yhtä kalpea ja tuhkanharmaa ja silmissäni olisi yhtä outo hehku kuin kaikilla muillakin.

Onnettomuuksia sattui vähän väliä. Milloin putosi kivi tunnelin katosta ja murskasi miehen, milloin johti harha-askel pimeässä käytävässä syvyyteen. Kaivosmiehen elämä on alituista painia onnettomuuden kanssa. Sen painin voi voittaa, mutta sen saattaa hävitäkin.

Marssin jo harmaana ja sanattomana miesten kanssa työvuorolleni. Mainarit sieppasivat sisäänkäytävän suulta vasta teroitetut porat ja nakkasivat ne selkäänsä. Sitten he painuivat edelleen pitkin jonoin porat selässä kalisten kaivoksen uumeniin. Heitä vastaan tuli samoja käytäviä toinen joukko, yhtä harmaa, yhtä sanaton, yhtä jäykkä, työstä palaavien joukko. Mitäpä muuta heillä olisi ollut kuin työnsä, ruokansa ja leponsa?

Minä olin ensi kerran vavahtanut nähdessäni tämän harmaan kaivosarmeijan. Olinhan vasta jättänyt meren ja merimiehet, iloisen ja huolettoman joukon, jonka kasvot ovat ahavan puremat ja päivettyneet. Ja minua oli hieman värisyttänyt kaivoskäytävien loppumaton pituus, pimeys, kosteus ja ahtaus. Meren laulu, aurinko, avaruuden rajattomuus tuntuivat täällä ikuisesti kadonneilta.

Mutta minä totuin, kuten kaikki muutkin olivat tottuneet. Totuin kulkemaan kaivoksen pimeissä sokkeloissa, hengittämään sen tulikiven ja ruudin hajuista ilmaa, kiipeämään rautapiikkisillä kengilläni viistotunnelia ylös ja saamaan tukea seinistä ja kiven särmistä.

Työtoverini Alec Luoto oli erinomainen mies ja taitava tehtävissään. Hänen kalpeissa, miehekkäissä kasvoissaan leikki ainainen hymy, jota monivuotinen ankara työ kaivoksissa ei ollut voinut hävittää. Hänen vaarallinen työnsäkin muuttui tuon rohkean valoisan hymyn vuoksi kuin poutapäivän heinänniitoksi. Dynamiittipötkyjään Luoto käsitteli huolettomasti ja vihellellen kuten leipuri kaakkujansa. Alec Luoto oli miesten mies, sen kaikki kaivoksessa tiesivät, niin suomalaiset kuin toiskielisetkin.

Opin Luodon taitavasti johtaessa pian vaikean ja vastuunalaisen ammattini. Sukellutin päivän mittaan satoja dynamiittipötkyjä ilmaporien uurtamiin reikiin. Alec tarkasti reiät, työnsi puisella lataustikullaan dynamiitin reikien pohjaan ja kiinnitti kunkin läven viimeiseen pötkyyn päästä halkaistun sytytyslangan.

Sitten sain korjata etäämmälle kaikki jäljelle jääneet ampumatavarat ja tarkastaa, oliko ampumatunneli tyhjä. Jos ei ketään näkynyt, huusin "all right", ja Luoto alkoi sytytellä dynamiittilatauksia. Pian sihisivät kallion kupeella riippuvat sytytyslangat kuin käärmeet. Juoksin Luodon kanssa kiireen vilkkaa tunnelin mutkan taakse ja odotimme.

Samassa alkoi paukkua. Vuori vapisi, tunnelit kumahtelivat, väkevä dynamiitin katku tunkeutui sieraimiimme.

Luoto hymyili ainaista hymyään. "Yksi kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan", hän laski sitä mukaa kuin räjähdyksiä kuului.

– On pieni temppu tässä ampumisessakin, sanoi hän sitten. Ensiksikin täytyy tietää tarkkaan, kuinka monta pötkyä kukin reikä tarvitsee särkeäkseen kallion. Sitten täytyy osata katkaista sytytyslangat juuri sen mittaisiksi, että ne laukaisevat panokset vuoron perään eivätkä sekaisin. Siinä se pieni temppu on. Kyllä sinä tämän pian opit, lisäsi hän sitten naurahtaen.

Niin me ammuimme työvuoron työvuoron perään, ja kaikki luisti oikein hyvin. Ja me palasimme työmme päätyttyä ulkoilmaan, jossa meren suolaisuus huokui vastaamme ja jossa jossa aurinko katseli vuoren harjanteelta pahaista kaivantokyläämme. Niin meistä kahdesta suomalaisesta tuli' erottamattomat ystävät. Mutta Alec Luoto olikin miesten mies. Sen kaikki tiesivät.

Alec ja minä vietimme joutoaikammekin tavallisesti yhdessä. Istuimme joskus kylän "hotellissakin", ja joimme lasin olutta. Väliin juttelimme naisistakin. Ja Alec puhui pienistä rakkausseikkailuistaan iloisesti hymyillen. Mutta "hotellin" epämääräiset: naikkoset eivät häntä miellyttäneet.

Kylässä ei ollut monta naista. Useimmat työmiehet olivat nuoria, naimattomia miehiä, jollakulla oli vaimo, mutta ei täysikasvuisia tyttäriä, sillä vanhemmat aviomiehet eivät olleet uskaltautuneet perheineen tähän yksinäiseen seutuun.

Mutta kylässä oli yksi nuori nainen, joka oli vielä kuvankaunis: kaivosyhtiön sairaalan yöhoitajatar. Kaikki miehet hänestä puhuivat, mutta kunnioittaen ja arvokkaasti kuten jostakin yliluonnollisesta olennosta. Se nainen ratsasti valkoinen puku yllään mustalla ponilla eikä ollut harmaiden miesten seuraan kuuluva. Häntä sai katsella, mutta ei puhutella, koskemisesta puhumattakaan. Se nainen oli nuori neiti Lovestone, sairaalan valkea yöhoitajatar.

Sairaala oli kylän kaunein rakennus. Se kohosi rannalla valkoisena ja puhtaana kuin temppeli kaiken mustan ja rikkinäisen keskeltä. Olin usein katsellut sitä käydessäni kauppapuodissa tai laivarannassa. Ja se veti minua puoleensa, sillä olin joskus asunut muunlaisessakin talossa kuin mustassa "punkkamajassa".

Sairaalan henkilökunta edusti muuten tässä raskaan ja raa'an työn maailmassa kulttuuria ja hienostuneisuutta. Nuori tohtori Steel kulki aina kasvot sileiksi ajeltuina ja moitteeton puku yllään. Mutta hänen älykkäillä kasvoillaan lepäsi ainainen pilvi, joka oli raskaan työn ja yksinäisyyden synnyttämä. Ylihoitajatar oli vanhahko hienopiirteinen skotlantilainen nainen. Mutta kaiken kukkana oli kuitenkin nuori yöhoitajatar, harmaiden kaivosmiesten silmien ilo. Hän oli jylhän kaivoskylän madonna, valkea kukka, jonka sulous kaunisti tämän British Columbian ankaran kolkan.

Olin kuullut työtoverieni usein puhuvan neiti Lovestone'ista. "Englannin ruusuksi" he häntä sanoivat. Näin hänet kerran enkä osannut muuta kuin ihmetellä sitä, että hän tosiaankin oli niin kaunis, niin suloinen ja niin yliluonnollisen näköinen valkoisessa ratsastuspuvussaan.

Työnnyimme Luoto ja minä eräänä päivänä juuri työvuorollemme tullen varastohuoneestamme ulos, kun neiti Lovestone ratsasti sivuitse. Minun ei tarvinnut kysyä Alecilta, kuka tuo nainen oli. Minä tiesin sen. Hän oli hyvin nuori. Hänen ihonsa oli maidon valkoinen ja pehmeä, silmät loistivat tummina ja suurina kapeiden kasvojen keskellä. Urheilulakin alta pisti esiin pari tummahkoa kiharaa. Hän oli tyypillinen englantilainen kaunotar, sellainen, joita on maalannut Rossetti ja joku muu suuri englantilainen maalari. Koko hänen olemuksensa oli pelkkää suloa. Hän oli madonna, ruusu tässä karussa kallioisessa seudussa.

Alecin ja minun lakkini lensivät vaistomaisesti päästä, seisoimme kuin ilmestyksen edessä emmekä voineet sanoa sanaakaan.

Neiti Lovestone seisautti poninsa. Häntä nähtävästi huvitti meidän naulaantumisemme paikoillemme, ja hän huusi meille tieltä pehmeällä kauniilla englannin kielellään:

– Mitä te kannatte? Mitä niissä laatikoissa on?

Ja Alec selitti murteellisella englannillaan, että niissä oli dynamiittia ja että olimme juuri menossa kaivokseen ampumaan kalliota.

– Mutta teidän työnnehän on oikein vaarallista, huudahti miss Lovestone, ja hänen silmiinsä näytti ilmaantuvan lämmin osaaottava sävy. Sitten hän nosti pienen hansikoidun kätensä. – Muistakaa vain olla varovaisia, oikein varovaisia, hän sanoi ja pudisti sormeaan meille.

Samassa hän käänsi hevosensa, ratsasti sairaalaan päin ja huiskutti kääntyen satulassa meille kättään. Olimme nähtävästi miellyttäneet häntä vaarallisen ammattimme vuoksi, me kaksi harmaata muukalaista kaivosmiestä.

Seisoimme siinä vielä hetkisen sanattomina. Vihdoin Alec sanoi:

– Voi poika, jos saisi tuollaisen kanasen kainaloonsa. Mutta meille hän ei kuulu. Ei edes meidän maailmaamme. Katsos, poika! Me olemme vain työmiehiä, harmaita miehiä, eivätkä sellaisille kuulu kedon kukkaset.

Viimeiset sanat Alec lausui hieman surullisen ivallisesti, jota en hänessä ennen ollut huomannut..Mutta sitten hän hymyili jälleen, ja me riensimme kiivain askelin kaivoksen mustaan kitaan.

SIIRTOLAISEN TARINA.

Talvi kului ja riemuisa kevät saapui Pohjoislännen erämaihin kuin vapauttava sotapäällikkö. Se lakaisi muutamassa päivässä vuorten kyljet puhtaiksi lumesta ja jäästä. Aurinko loisti ja lämmitti, purot lauloivat, ja Tyyneltä valtamereltä saapui lämmin henkäys kuin ikuisen kesän tervehdys.

Oli kirkas tähtiyö. Alec ja minä palasimme puolen yön aikana työstä kotiimme. Vuorten mustat huiput tähtäilivät vakavina tummansinisellä taivaalla palavia valoja. Mahtavat ylängöt kohosivat kuin jättiläisvariijat meren äärettömyyttä katsellen. Muutama sähkölamppu valaisi tietämme. Me vedimme ahnaasti keuhkoihimme kevään raikasta ilmaa.

Kun tulimme asuntoomme – olimme vuokranneet yhteisen huoneen – veti Alec päänaluksensa alta pienen viskypullon, löi sen voimakkaasti pöytään ja sanoi:

– Tänä päivänä on kymmenen vuotta siitä, kun lähdin Suomesta. Ja ensi kesänä palaan takaisin. Varmasti. Kymmenen vuotta lupasin olla. Lähtiessäni olin 20:n vuoden vanha, nyt 30:n. Niin on, poika, että Amerikkaan en aio kuolla.

Se oli Alecin ainainen sana. Amerikkaan hän ei jää eikä aio täällä kuolla. Hän erosi siinä suhteessa useimmista muista siirtolaisista, jotka olivat unohtaneet kokonaan kotimaansa, vanhuksensa, sisaruksensa, kaikki, ja ajelehtivat vailla päämäärää kuin haaksirikkoinen alus. Ei, Alec ei ollut niitä miehiä. Hän kirjoitti usein kotiinsa, sai sieltä kirjeitä ja luki ne moneen kertaan.

– Kuules, poika, hän jatkoi. Nyt me ryyppäämme vähän. Nyt on kevät, ja kesällä minä palaan "vanhaan maahan". Totisesti.

Avasimme pullon, kaadoimme lasimme täyteen ja annoimme tuikean kanadalaisen viskyn painua kurkuistamme alas.

Alec oli tänään iloistakin iloisemmalla tuulella. Pari lasia saatuaan hän sanoi:

– Ymmärrätkös, Kirri, että minä menen kesällä kotiin. Junassa halki Kanadan Montrealiin ja sitten laivassa Suomeen, Suomeen. Se on jotakin se. Kyllä minä olen saanut näistä kaivoshommistakin jo aivan tarpeekseni.

– Kyllähän sinä tiedät, että minä olen köyhän tönön poika. Oikein köyhän. Älä luule, että torppari rikastuu, vaikka puskisi töitä kuinka pirusti tahansa. Ja meillä oli paljon lapsia. Sitten isä kuoli. Äiti ja vanhempi veli jäivät asumaan torppaan, ja minä lähdin maailmalle. Sillä tiellä nyt olen. Mutta minä en tänne jää. En, poikani. Sillä mielellä minä en tänne ole tullutkaan.

Alec otti ryypyn, katsahti ympärilleen, alensi äänensä ja jatkoi:

– Muista, ettet sano kenellekään mitään..Minulla on Suomessa pankissa rahaa seitsemättä tuhatta taalaa. Sillä rahalla minä ostan kotitorpan taloksi. Se ei maksa ainakaan enempää kuin tuhannen taalaa. Sitten jää minulle vielä viisituhatta taalaa. Ja sillä minä ostan itselleni talon. Varmasti. Minä saan sillä kotipuolessa jo hyvän talon, metsämaata ainakin neljäsataa tynnyriä ja peltoa siinä viisikymmentä tynnyriä. Luuletkos, etten tule sitten toimeen? Oh, yes. Ja se on toista elämää kuin täällä kaivoksissa ja vieraitten parissa. Niin juuri, vieraitten parissa. Ne ovat sinulle ystävällisiä edessäpäin, mutta takana ne nauravat ja puhuvat "likaisesta ulkomaalaisesta". Sitä minä en kärsi. Minä olen suomalainen, käyn saunassa ja olen puhtaampi kuin "toiskieliset". Niinhän kaikki suomalaiset ovat. Mutta juoppoja meissä on paljon, juovat ja ovat "poikki". Mitä sellaisesta elämästä on? Minä juon pari kertaa vuodessa ja silloinkin kamarissani. Siitä ei kenenkään tarvitse tietää mitään. Minä teen työtä ja panen rahani talteen. Minä en elä tätä maata varten, vaan Suomea varten, sillä siellä on kotini. Minä olen täällä vain vieraisilla. Niin olen koko ajan ollut. Olen nauranut kaikkia maailmanparantajia. Huutavat ja soittavat suutaan ja aikovat "runnata" koko Amerikan nurin. Siinäpä ne erehtyvät. Tekisivät työtä ja joisivat vähemmän. Siinä koko juttu. Sitten olisi rahaa ja pääsisivät Suomeen. Mitä kannattaa täällä teutaroida? Ei tämä maailma siitä kuitenkaan miksikään muutu. Minä uskon työhön, ja jollei se auta, niin sitten on pantava hampaat naulaan. Niin on, Ed. Usko minua.

Alec oli saanut muutaman ryypyn, ja hänen silmänsä hehkuivat. Sitten hän istui hetkisen mietiskellen, sytytteli piippuaan ja kysyi:

– Luuletkos, että minä olen ilmoittanut kotiin tulostani? Enpä toki..Menen kirjoittamatta mitään. Ajan Helsingistä kotipitäjän asemalle ja siitä kievarikyydillä kotiin. Kyllä ne varmaan hämmästyvät. Ja sitten minä sanon, että näinhän pitikin käydä. Lupasinhan tulla kymmenen vuoden perästä. Kun lähden täältä toukokuun lopulla, niin pääsen hyvin juhannukseksi kotiin. Olen jo ostanut veljelleni kellon lahjaksi, äidille ja sisarille ostan kankaita ja liinoja. Eihän ole lähtööni enää kuin pari tilin väliä. Sitten on tämä siirtolaisen elämä lopussa, ja saa minun puolestani ollakin.

Alec nousi seisomaan. Hän ojentautui matalassa huoneessamme pitkin koko pituuttaan ja sanoi ponnekkaasti, niin että siinä kuvastui hänen Amerikanvuosiensa ajatusten sisältö:

– Ollapa Suomessa oman talon isäntänä! Se on, kuules, Ed, jotakin se. Sitä varten minä olen elänyt ja raatanut täällä. Vain sitä varten.

Juttelimme vielä hetkisen. Alecin oli mahdotonta saada mielestään Suomen matkaansa. Siihen hän yhtämittaisesti palasi, ja kun hän vihdoin heittäytyi pitkäkseen, mutisi hän itsekseen:

– Äiti kirjoitti, että kyllä minä palaan, kun olin katsonut niin pitkään taakseni kotimökin veräjällä, kun lähdin. Onpa jo aikakin palata.

Muutamaa päivää myöhemmin, eräänä keskiviikkoiltana lähellä puoliyötä, olimme tavallisella työvuorollamme. Meidän piti vielä kerran ampua ylöspäin kohoavassa viistotunnelissa eli reississä. Näytti, että ehtisimme hyvissä ajoin ennen vuoromme päättymistä suorittaa työmme. Löysimme jalansijan äkkijyrkästä holvikäytävästä, kannoimme sinne dynamiittilaatikot ja aloitimme tutun hommamme.

Kallion kyljessä on kaikkiaan 28 poranreikää. Työnnän dynamiittipötkön toisensa jälkeen niihin, ja Alec painaa ne lataustikullaan pohjaan. Työmme lomassa puhelemme, kuten niin usein ennenkin "vanhasta maasta" ja kodeistamme. Luoto laskee, että hänen lähtöönsä on enää jäljellä vain kolme viikkoa. Hän suunnittelee, että hän ajaa kotitorpalleen vasta illalla maatamenon aikaan, koputtaa kuin ventovieras ja kysyy yösijaa. Kyllä siellä hämmästytään! Vallankin äiti. Kyllä se varmaan itkee ilosta.

Työskentelemme hetkisen äänettöminä. Kaukaa toiselta tasanteelta kuuluu ilmaporan ääni. Hatuissamme lepattavat kynttilät valaisevat heikosti reissin harmaita seiniä.

Sitten leimahtaa äkisti tuli, hirmuinen räjähdys tukkii korvat, ja minä tunnen hämärästi vieriväni kivien ja soran mukana "reissiä" myöten alas.

Menetän tajuntani. Kun taas palaan tuntoihini, kopeloin käsilläni ympärilleni. En pääse liikahtamaankaan. Vasemmassa käsivarressani ja kyljessäni on polttava tuska. On pilkkoisen pimeä. Nyt erotan askeleita ja ääniä. Alkaa valjeta. Tummia vieraskielisiä miehiä saapuu luokseni. Näen heidän hätääntyneet kasvonsa. He ovat työtovereitani. Samassa näen lähelläni pitkänään lian ja veren tahriman miehen. Hän yrittää nostaa päätään, mutta se putoaa alas. Se on Alec, Alec Luoto, ystäväni, miesten mies, jonka piti palata pian kotiin. Hänen huulensa liikkuvat, hymy kirkastaa hänen kasvojaan ja hän sanoo tuskin kuuluvasti:

– Huonosti kävi. Koti... äiti. Sano terveisiä.

Sitten hänen voimakas ruumiinsa vavahtaa kerran, ja minusta tuntuu, että Alec Luodon, Granby Bayn kaivoksen ampujan, tarina on pian lopussa.

Minut nostetaan paareille ja Luoto samoin. Huomaan, että hänen molemmat käsivartensa ovat aivan murskana ja ihmettelen hänen ohauksellaan olevaa veriläikkää. Sitten menetän jälleen tajuntani.

Herään sairaalassa. Kaikki pyörii silmissäni. Voin tuskin ymmärtää, mitä on tapahtunut. Käsivarttani ja kylkeäni polttaa. Vasen käsivarteni on lastoissa. Samassa kumartuu ylitseni hento nainen. Näen vain hänen valkoisen pukunsa ja tummat, suuret silmänsä. Niissä kimaltelee kyynel. Kaivoksen madonna, "Englannin ruusu", valvoo luonani, jaksamatta sanoa sanaakaan vaivun uudelleen horroksiin.

Jälkeenpäin saan kuulla, että olin maannut pari päivää tajuttomana ja että tilani oli ollut vakava. Vasen käsivarteni on useasta kohdin poikki, jaloissani on suuria haavoja. Soraa ja lataustikun paloja on tunkeutunut koko vasempaan puoleen ruumistani. Räjähdys on lisäksi pyyhkäissyt kasvojeni koko vasemman puolen yli ja mustannut ne. Mutta silmät ja korvat ovat kuin ihmeeksi säilyneet.

Kun hieman pääsen tajuihini, tiedustan Alec Luotoa, vaikka arvelenkin hänen menettäneen henkensä.

Madonna seisoo vierelläni. Hänen suuret silmänsä tulevat surullisiksi, kun hän hiljaa lausuu:

– Alec Luoto. Niin, hän on kuollut.

Muistan samassa Alecin kotiinpaluusuunnitelmat. Muistan hänen äitinsä. Siellä Suomen sydänmailla on matala torppa ja sinne saapuu pian Granby Bayssa leimattu kirje. Käsiala ei ole oman pojan. Se kirje avataan pahoin aavistuksin ja siinä luetaan, että Alec Luoto on kuollut. Niin murtuu taas maailmassa yksi sydän, äidin sydän Alec Luodon kotitorpassa. Mutta kukapa välittää yksinäisen vanhan naisen surusta!

Alec Luoto, työtoverini ja ystäväni, on kuollut. Kun kuulen sen, alkavat kyyneleet tippua silmistäni. Alec Luoto on kuollut. Eikä hän päässytkään kotiin Suomeen eikä hänestä tullut talon isäntää.

Olen niin voimaton, etten jaksa nostaa kättäni. Valkea madonna ottaa liinan ja pyyhkii kyyneleet, jotka olen vuodattanut Alec Luodon, ystäväni, miesten miehen, kuolinsanoman saadessani.

TOUKOKUUN YÖ.

Tilani oli pari viikkoa arveluttava. Suoniani poltti kuume, ruumiini vavahteli kuin hirmuisesta säikähdyksestä, hermoni olivat saaneet pahan täräyksen, ja vasemmassa käsivarressani ja jalassani oli polttava tuska, jota morfiiniannos tosin lievitti, mutta joka puristi isoja vesikarpaloita otsalleni.

Hourailen usein. Hapuilen pimeässä kaivoskäytävässä, kompastelen ja terävät kallioseinät repivät ruumistani. En voi käsittää, mistä se johtuu, mutta vasenta käsivarttani polttaa kuin se olisi tulisten pihtien väliin puristettuna. Sitten tulee räjähdys, hirmuinen räjähdys, tulikiven ja ruudin katkua. En jaksa enää kävellä, ryömin pimeätä käytävää. Taasen räjähtää. Leimauksen valossa näen ammottavan syvyyden, johon olen luisumassa. En voi enää saada mistään kiinni, käteni irtautuvat seinistä ja minä putoan, putoan... Koetan huutaa apua, mutta en saa ääntä, en saa ääntä. Ja putoan edelleen.

Sitten tunnen viileän kääreen ohimoillani, enkelimäinen olento on vierelläni. Avaan silmäni ja kohtaan valkean ilmestyksen suuret, säteilevät silmät. Hänen silmänsä, madonnan silmät, täynnä sääliä, osanottoa, lämpöä, hyvyyttä. Ja minä vaivun jälleen uneen.

Olin edelleen hyvin heikko, tuskin jaksoin käsiäni liikuttaa. Lääkäri tuli ja meni. Hänen kasvonsa olivat huolestuneet. Sain morfiiniannoksen väliin joka kolmas tunti. Mutta minä taistelin, taistelin lujasti heikon elämäni puolesta. En saanut vielä kuolla. Olinhan vasta 23-vuotias. Tunsin, että syvyys minua veti, mutta minä nousin taas. Ja valkea nainen valvoi vierelläni. Hänen pieni kätensä asetti virvoittavan kääreen ohaukselleni, ja kun tuska poltti ruhjoutunutta käsivarttani ja ruumiini vavahteli poltteen kourissa, tarttui hän käteeni, hänen suuret siniset silmänsä hymyilivät, ja hänen äänensä pehmeä sointu hyväili olemustani:

– Kas niin, mr Kirri. Se menee ohitse, ja muutaman päivän perästä olette paljon parempi.

Ja tuska helpponi. Suoneni löivät tasaisemmin, ja minä nukuin jälleen hänen pieni valkea kätensä raskaassa työmiehen kädessäni.

Tuli toukokuu, ja minä palasin elämään. Tuskat vähenivät, kuume heikkeni, ja hengitykseni tuli tasaiseksi. Eräänä päivänä sanoi tohtori Steel: – Vaara on ohitse. Te olette pelastunut. Hän hymyili ystävällisesti, nyökkäsi päätään ja meni. Sydämeni tykki kiivaasti. Olin pelastunut, pelastunut, ja se oli varmaan yhtä paljon neiti Lovestone'in ansio kuin tohtorin, ehkäpä viime kädessä yksin hänen ansionsa. Suuri riemu täytti rintani, ja minun teki mieli huutaa ilosta.

Tämän jälkeen paranemiseni edistyi nopeammin. Parin viikon perästä sain jo istua vuoteessani. Ja minä hymyilin joskus. Olinhan nuori, ja Granby Bayssa oli kevät.

Sitten eräänä iltana toukokuun lopulla, kun neiti Lovestone tuli tavanmukaiselle yövuorolleen, sain luvan päästä istumaan nojatuoliin ikkunan ääreen. Sairaalan apumies nosti minut siihen vuoteestani kuin lapsen, sillä kuume ja tuskat olivat pahoin laihduttaneet minut.

Voi, kuinka maailma näytti ihanalta! En koskaan ollut nähnyt siinä sitä loistetta, sitä lämpöä, sitä hehkua. Aurinko heloitti Tyynen valtameren yllä, suuret havupuut nostivat päänsä korkealle taivasta kohti, vuorilla paistoi lehtipensaiden helakka vihreys, ja harmaat mainarit kulkivat pitkin teitä iloisesti jutellen.

Oltiin kesän kynnyksellä ja luonto värisi sen suuren sanoman riemusta.

Sinä iltana neiti Lovestone tuli luokseni kuten usein ennenkin. Hänkin istuutui avatun ikkunan ääreen, josta valtameren lempeä henkäys tunkeutui huoneeseeni. Ja hän katseli kauan sanattomana ja mietteissään ilta-auringon paisteessa hehkuvia vuoria, metsiä, meren syvää sineä ja koko toukokuisen ehtoon hurmaa. Sitten hän käänsi suloiset silmänsä puoleeni ja sanoi iloisesti hymyillen:

– Katsokaa, kuinka kaunis maailma on. Me ihmiset vain näemme sen kauneuden niin harvoin.

Nyökäytin päätäni. Tartuin hänen käteensä ja lausuin intomielin:

– Niin, juuri tänä iltana minä sen kauneuden olen ensi kerran täysin käsittänyt. Tuntuu kuin palaisin pitkältä matkalta, hyvin pitkältä. Yön pimeys on minua piirittänyt, jalkani on ollut raskas, kieleni kuiva, kuume on syönyt suoniani. Mutta minä olen jaksanut nousta päin päivää, uuteen elämään enkä minä ole koskaan nähnyt maailmaa ja ihmisiä niin kauniina kuin tänä iltana. Minä uskon, neiti Lovestone, että minun on kaikesta siitä kiitettävä yksin teitä.

Ja äkillisen herkkyyden puuskassa kumarruin ja suutelin pitkään hänen hienoa, valkoista kättään. Tunsin hänen toisen kätensä hyväilevän hiuksiani, ja kun nostin pääni, näin hänen silmissään loisteen, jota en koskaan ennen luullut niissä nähneeni. Samassa nuo suuret, tummansiniset silmät kyyneltyivät, hän painautui hiljaa kiinni kylkeeni, ja äänellä, jossa värähti sanomaton riemu, hän sanoi hiljaa:

– Olen niin, niin onnellinen, että sinä pelastuit, Edward. Olen niin onnellinen.

En voinut sille mitään. Nuoren, suloisen naisen läheisyys saattoi minut suunniltani, tartuin terveellä kädelläni hänen vyötäisiinsä, vedin hänet puoleeni ja suutelin häntä.

Silloin neiti Lovestone nousi. Hän ei sanonut mitään. Aurinko hukkui juuri valtamereen, ja minusta tuntui, että olin tehnyt pyhyyden häväistyksen.

Hetkisen perästä tuli sairaalan apumies ja nosti minut jälleen vuoteeseeni.

En voinut nukkua. Kääntelin vuoteellani. Veri virtasi rajusti suonissani. Murskautunutta käsivarttani alkoi ankarasti kolottaa. Minun oli jano, mutta en tahtonut soittaa, koska pelkäsin, että neiti Lovestone saattaisi luulla sitä tekosyyksi, jolla halusin hänet luokseni. Kello tuli kymmenen, yksitoista. Häntä ei kuulunut huoneeseeni, vaikka hän tavallisesti kävi siellä joka ilta myöhempään katsomassa, olinko jotakin vailla. Varjostettu lamppu loi lattialle ja seinille himmeän valon. Karboli tuoksui. Ulkoa kuului koneiden tasainen jyske ja valtameren ainainen kohina. Heittelehdin vuoteellani ja elin eräitä elämäni onnettomimpia hetkiä.

Lähellä puoliyötä kuului käytävästä kevyitä askeleita – hänen askelensa. Hän hymyili nähdessään minut vielä valveilla, tuli vuoteeni ääreen, ja minä tartuin hänen käteensä.

– Antakaa anteeksi, antakaa anteeksi, neiti Lovestone. Ei ollut tarkoitukseni tehdä sitä. En ymmärrä, kuinka sen tein. Antakaa anteeksi minulle!

Neiti Lovestone purskahti heleään nauruun. Pieni veitikka ilmestyi hänen silmänurkkaansa, kun hän sanoi:

– Vai niin. Te ette halunnutkaan tehdä sitä. Sittenhän minä olen vallan erehtynyt.

Silloin en osannut enää tehdä muuta kuin vetää hänet uudelleen puoleeni ja suudella häntä. Ja minä kuiskasin hänen korvaansa rakkauteni sanat:

– Rakas, rakas valkea enkelini.

Neiti Lovestone istuutui vuoteeni viereen, ja hän kertoi:

– Minun nimeni on Elsie, Elsie Lovestone. Synnyin Etelä-Afrikassa lähellä Kapkaupunkia, jossa isälläni oli suuri farmi. Kun olin viisitoistavuotias, muutti perheemme Lontooseen, jossa minä täydensin opintojani. Kahdeksantoista vanhana jouduin vuodeksi sairaanhoitajanoppiin, ja kun sen olin päättänyt, sain matkustaa tätini luokse Ottawaan Kanadaan. Mitä tekemään: Näkemään maailmaa, näkemään Amerikkaa. Mutta minä halusin vielä edemmäksi, ja eräänä päivänä näin sanomalehdestä, että Granby Bayn kaivosyhtiö haki hoitajatarta sairaalaansa. Puoliksi leikillä ilmoittauduin hakijaksi ja pääsin. Viime elokuussa tulin tänne ja olen viihtynyt täällä, koska rakastan luontoa, ja se on täällä niin suurenmoinen. Mutta yksinäisiä on ollut, väliin hyvin yksinäistä. Sitten näin talvella sinut, kun seisoit toverisi kanssa dynamiittilaatikko olalla kaivoksen suulla. Katsoit minua niin vakavasti, mutta katseesi oli samalla niin kaukainen. Minä halusin kovin oppia tuntemaan sinut. Mutta en tavannut sinua missään. Ja sitten eräänä yönä tuodaan sairaalaan paareilla loukkaantunut mainari. Viitta peittää hänen kasvonsa. Kun kohotan sitä, olen huudahtaa mielenliikutuksesta. Se olit sinä, sinä, jonka nimeä minä en edes tiennyt. Kasvosi olivat kalmankalpeat, sydämesi tuskin sykki. Olit tajutonna ja veren tahraamana. Ruumiisi nytkähteli ja valitit hiljaa sanoen jotakin vieraalla kielellä, jota en ymmärtänyt. Tohtori tuli. Hän tutki tilasi, pudisti päätään. Ei ollut toivoa hänen mielestään. Sitten sinut sidottiin, ruhjoutunut käsivartesi pantiin lastoihin, ja sinut kannettiin tänne, tähän vuoteeseen. Sillä tavoin minä vihdoin kohtasin sinut.

Oli aamuyö. Jäin yksin luoksesi. Makasit edelleen tajuttomana. Ja sinä yönä minä taistelin sinun henkesi puolesta, Edward. Minä en saattanut nähdä, että sinä olisit kuollut. Ei. Sinä et saanut kuolla. Olin koko yön luonasi. Polvistuin vuoteesi ääreen ja rukoilin puolestasi. Ja kun sinä aamulla vihdoin avasit silmäsi ja näit minut, sanoit sinä jotakin omalla kielelläsi. Mitä se oli, sitä minä en ymmärtänyt, mutta minä luulen, että sanoit sanan "enkeli". Enkeli, mitä se on englanniksi?

Sanoin, että se on angel. Ja neiti Lovestone hymyili.

Sitten menit taas tainnoksiin. Aamulla tuli tohtori. Hän asetti kuulotorven sydämellesi. Pilvi nousi hänen otsalleen.

– Mies raukka on kovin huonossa tilassa, mutta voimme kuitenkin toivoa, niin hän sanoi.

Sitten hän näki mielenliikutukseni, jota turhaan koetin salata.

– Tunsitteko hänet? hän kysyi.

– En, tohtori, vastasin. Mutta olin nähnyt hänet. Hän ei luullakseni ole mikään tavallinen kaivosmies, vaan varmaankin sivistynyt poika.

– Niin, sanoi tohtori. Kuka tietää?

Sinä aloit parantua. Sinä pelastuit elämälle, ja nyt minusta itsestänikin tuntuu, että olen ollut sinua vetämässä takaisin elämään. Eikö se ole omituista?

En osannut sanoa mitään. Puristin hiljaa hänen kättänsä. Olimme vaiti.

Sitten tuo hieno, suloinen tyttö nousi, kohensi pielustani ja sanoi:

– Hyvää yötä, Edward. Olen varmaankin puhunut sinulle liian paljon. Hyvää yötä.

En saanut vieläkään unta silmiini. Sanomaton riemu täytti sydämeni.

Aamun sarastaessa vaivuin raskaaseen, terveeseen uneen.

SOTA.

Oli heinäkuun loppupuoli vuonna 1914. Oleskelin vielä sairaalassa, vaikka saatoin jo kävellä ja tilani oli melko hyvä, mutta käsivarttani täytyi edelleen hoitaa. Sieltä vedettiin yhä esille kiven siruja, jopa luunkappaleitakin. Ne olivat tuskan hetkiä. Mutta en valittanut koskaan. En koskaan. Purin hampaani yhteen. Lääkärin veitsi ja pihdit tekivät kamalan kipeää, mutta minä olin vaiti. Mieleni teki huutaa, mutta en kehdannut. Neiti Lovestone seisoi vierelläni eikä hän saanut nähdä, että kärsin tai että olin miehuuton.

Siihen aikaan alettiin puhua sodan mahdollisuuksista. Mutta useimmat meistä nauroivat niitä. Sota! Kuka hullu siihen ryhtyisi? Pitäisikö nyt tulla sota sen vuoksi, että joku fanaattinen ylioppilas oli tappanut jonkun arkkiherttuan kaukana Euroopassa. Mitä vielä!

Mutta sota syttyi kuitenkin. Koko maailma vavahti. Vieläpä yksinäinen Granby Bayn kaivoskuntakin kaukana Tyynen valtameren rannalla. Sanomalehtiä luettiin kiihkeästi. Mielipiteet jakautuivat sen mukaisesti, minkä maan kansalainen kukin oli. Ja Granby Bayssä oli miehiä miltei kaikista Euroopan maista. Oli saksalaisia, ranskalaisia, itävaltalaisia, serbialaisia. Parin päivän perästä tiedettiin, että myös Englanti oli yhtynyt sotaan. Sota koski nyt siis välittömästi Kanadaakin, Englannin dominiota. Ja mielet kiihtyivät yhä.

Sairaalassa puhuttiin sodasta ja yksinomaan sodasta. Muutaman päivän perästä nuori tohtori Steel jätti tehtävänsä vanhalle tohtori McKeylle ja matkusti sotaleirille. Pari walesilaista nuorukaista, jotka olivat joutuneet sairaalaan pienemmistä vammoista, alkoi myös puhua sotaan lähdöstään. Tom Atkins, kanadalainen, joka oli menettänyt kaivoksessa jalkansa, noitui kohtaloaan: että sen pitikin juuri nyt tapahtua.

Minua ei sota suuresti liikuttanut. Kotimaassani oli venäläinen sortovalta lakkauttanut asevelvollisuuden ja kotimaisen sotaväen. Niinpä minun ei ollut pakko mennä taistelemaan Venäjän lipun alla, josta kiitin Jumalaani. Mutta mieleni oli näinä aikoina kuitenkin raskas. Kotimaa ja omaiset muistuivat useammin kuin muulloin mieleen, ja minua huolestutti "vanhan maan" raskas asema Venäjän kyljessä. Parin viikon perästä sain kotoani eräästä Keski-Suomen pitäjästä kirjeen. Suomessa näytti kaikki olevan rauhallista. Nuorin veljeni oli palannut ulkomailta. Kotona jaksettiin hyvin. Mutta Suomen kohtalo painoi kotiväkeni mieltä. "Saa nähdä, miten Suomen käy?" kirjoitti isäni, lämminhenkinen isänmaallinen mies. Sitten oli sotasensuuri pyyhkinyt useat rivit lukemattomiksi. Musta pilvi lepäsi isänmaani yllä, tiesin sen, ja surin sen raskasta kohtaloa.

Mutta minulla oli lohtunani hyvä hengettäreni, Elsie Lovestone. Iltaisin hän tuli luokseni, istuutui akkunan ääreen, ja me puhelimme kauan. Neiti Lovestone ei englannittarena voinut ymmärtää muuta, kuin että Englanti oli ehdottomasti oikeassa julistaessaan sodan Saksalle, joka oli hyökännyt Belgian kimppuun ja siten uhkasi Englannin rannikoita. Ja hän kertoi inhoten saksalaisten sotamiesten tekemistä raakuuksista, naisten ja lastenkin murhista ja pahoinpitelyistä, joista sanomalehdet puhuivat ja joita uskottiin ehdottomasti. Mutta enimmän huolestutti Elsietä hänen veljensä, nuoren Johnin kohtalo, sillä tämä palveli luutnanttina Englannin armeijassa ja odotti saapuneen kirjeen mukaan käskyä lähteä Ranskan rintamalle. John oli Elsien ainoa veli, ja Elsie oli kiintynyt häneen suunnattomasti kuten sisaret usein ainoaan veljeensä. Minä näin Elsien olemuksesta, että hän oli rauhaton, vaikka hän koetti salata sitä. Hän oli hyvin rauhaton. Hänen isänmaansahan oli sodassa, jossa koko sen asema suurvaltana ja merien herrana pantiin vaakalaudalle, ja se sekä innosti että huoletti nuorta, lämminsieluista tyttöä.

Sitten eräänä päivänä hän astui huoneeseeni, kun istuin nojatuolissa lueskellen. Hänen kädessään oli sähkösanoma. Hän ojensi sen minulle sanaa sanomatta, silmät kosteina. Sieppasin sen ja luin hätäisesti:

"MATKUSTA HETI KOTIIN JOHN LÄHTENYT RANSKAAN MATKARAHAT CANADIAN

BANK OF COMMERCE VANCOUVERISSA."

Annoin hänelle sähkösanoman takaisin. Hänen silmänsä kyyneltyivät.

– Niin Edward, hän sanoi. Minun on lähdettävä. En koskaan ole ollut tottelematta isäni käskyä. Ja isänmaani voi tarvita minuakin nyt.

Nyökäytin päätäni. Ymmärsin, että hänen oli mentävä, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, jäisin yksin. Madonna katoaisi. Granby Bayn idylli häviäisi. Ja siitä tulisi jälleen sama jylhä, musta kaivoskylä kuin se oli tänne tullessani. Rintaani painosti, kyynelet pyrkivät väkisinkin silmiini. Elsie näki sen, tarttui kaulaani ja kuiskasi:

– Sota ei kestä kauan, pari kolme kuukautta vain. Niin kaikki sanovat. Sitten minä palaan takaisin. Tai sinä tulet Englantiin. Sen jälkeen me saamme suunnitella tulevaisuuttamme, yhdessäkö vai erikseen, sen näyttää aika. Sinä olet vielä sairas. Käsivartesi tarvitsee hoitoa ainakin kuukauden pari. Ja sinunhan ei tarvitse mennä sotaan, koska suomalaisia ei viedä sotaan. Enkä luule, että sinun enää koskaan tarvitsee mennä sotapalvelukseen, sillä käsivartesi arvet todistavat, että olet jo ollut sodassa. Se riittää sinun osaltasi, ja kun sota on ohitse, silloin, silloin vasta alkaa meidän elämämme.

– Olen raajarikko, vastasin. Käsivarteni voi parantua ennalleen, mutta siitä ei ole varmuutta. En ole enää sama voimakas merimies, jonka valtameren myrsky heitti British Columbian rannikolle. Mutta jos tulen ennalleen, jos kykenen jälleen työhön, niin sen lupaan, Elsie, sen lupaan, että kannan sinut käsivarsillani läpi elämän.

Elsie hymyili onnellisesti. Sitten hän sanoi:

– Oi, sinä tulet entisiin voimiisi, siitä olen varma. Käsivartesi tulevat jälleen lujiksi ja voimakkaiksi, arpesi silottuvat. Ja sinä olet niinkuin ennenkin, se vain lisäksi, että olet täältä laaksosta löytänyt pienen tytön, joka sinua niin, niin rakastaa.

Me suutelimme emmekä suuressa onnessamme tienneet, olisimmeko itkeneet vai nauraneet.

Kahden päivän perästä Elsie Lovestone lähti. Aurinko halkaisi aamulla raskaat syyspilvet, jotka olivat viikkokauden riippuneet Granby Bayn vuorien yllä. Lumi loisti huipuilla. Tänään kaivoksen madonna, sen hyvä enkeli, lähtisi kauas Englantiin.

Suuri, valkoinen matkustajalaiva "Prince Rupert" sukelsi puolenpäivän aikaan esiin saarien välistä kuin valkea merilintu. Se poikkesi tapansa mukaan paluumatkallaan Alaskasta Granby Bayhin ja oli vievä mennessään miss Lovestone'in ja vapaaehtoisina rintamalle lähtevät kaksi walesilaista nuorukaista.

Laiturille oli kerääntynyt kaivostyöläisten suuri, tumma joukko saattamaan rakasta hoitajatarta ja sanomaan hyvästiä hänelle. Siinä seisoi joukko vaiteliaita miehiä. Monia heistä oli miss Lovestone hoitanut, hyvin monia. Kenen kättä, kenen jalkaa, kenen silmiä, ja kaikki nämä miehet olivat kiintyneet tähän pieneen, aina hymyilevään englannittareen. Monen kaivosten yössä eläjän silmiin oli kohonnut niissä harvoin nähty kosteus. Ja neiti Lovestone kulki heidän joukossaan.

– Good bye Tony. Good bye Joe. Good bye Charles, hän sanoi ja ojensi pienen, sievän kätensä känsäisille kourille.

– Good bye and good luck to you, Miss Lovestone, and thank you, hyvästi, onnea ja kiitoksia, toivottivat harmaat miehet ja kohauttivat kankeasti hattujaan.

Sitten Elsie kääntyy minuun päin. Hän yrittää sanoa iloisesti:

– Hyvästi Ed, rakkaani! – Mutta hänen silmänsä vettyvät samassa, hän kääntyy kiireesti ympäri ja puolittain juoksee laivaan.

Laiva puhaltaa samassa lähtömerkin.

"All aboard", huutaa kapteeni ja suuri alus alkaa hiljalleen liukua ulos satamasta.

Kaidetta vastaan nojautuu pieni, valkea olento, jonka suuret silmät ovat kyyneleitä täynnä.

Kiipeän läheiselle vuorelle paremmin nähdäkseni. En erota enää Elsieä, mutta arvaan, että hän edelleen seisoo kaiteen äärellä. Nyt laiva katoaa saaren taakse. Se jättää jälkeensä mustan savuharson, joka sekin kohta häipyy. Tunnen, että paljon suurta ja saavuttamatonta on kadonnut elämästäni. Kätken pään käsiini ja nyyhkytän ääneen.

Samana päivänä käyn Alec Luodon haudalla, pienellä kaivoshautausmaalla vuoren rinteellä. Löydän sieltä valkoisen, pienen ristin, jonka suomalaiset toverimme ovat pystyttäneet. Siinä on mustin, kömpelöin kirjaimin piirrettynä

ALEC LUOTO

    died 4.26.1913.

Syntymäpäivää he eivät tienneet, ja sen vuoksi on ristiin tullut vain kuolinpäivä.

Seisoin kauan haudalla mietteissäni. Näin ilmielävänä edessäni Alec Luodon aina iloiset kasvot ja minun oli vaikeata ajatella, että hän nyt: makasi tuolla haudan povessa, kylmänä ja sanattomana. Muistin illan, jolloin hän vähän ennen yhteistä onnettomuuttamme avasi minulle sydämensä, puhui kodistaan ja suunnitelmistaan. Ja olin kuulevinani hänen äänensä, kun hän intomielisesti ja silmät loistaen nousi matalassa kamarissamme ja sanoi:

– Ollapa Suomessa oman talon isäntänä! Se on, kuules Ed, jotakin se. Sitä varten minä olen elänyt ja raatanut täällä. Vain sitä varten.

Ja kuinka hän aivan kuin itsekseen puheli:

– Äiti kirjoitti, että kyllä minä palaan, kun olin katsonut niin pitkään taakseni kotimökin veräjällä lähtiessäni. Onpa jo aikakin palata.

Alec Luoto oli palannut. Mihin? Kotimaahanko? En tiedä. Mutta tällä paikalla ei suhissut Suomen tuuli valkearunkoisten koivujen latvassa. Rinne oli miltei autio, ja Tyyneltä valtamereltä saapui tuulenhenkäys kuin raskas huokaus.

Tunsin, etten voinut enää jäädä Granby Bayhin, paikkaan, johon olin sattumoisin joutunut ja jossa olin kohdannut elämäni suurimman tuskan ja suurimman riemun, mutta joka Alec Luodon kuoltua ja Elsie Lovestone'in lähdettyä oli muuttunut minulle murheen laaksoksi.

Kuukauden perästä matkustin etelään.

LAUPEUSSISAREN KIRJEITÄ.

Kun kirjoitan tätä kuvausta menneiltä vuosilla, haen esille vanhan matkalaukkuni, joka on minua uskollisesti seurannut Suomesta saakka, ja kaivan sieltä esille joukon kirjeitä. Ne olen joskus käärinyt sinisellä silkkinauhalla, joka vuosien mittaan on haalistunut ja purkautunut. Siinä ovat kirjeet, jotka Elsie Lovestone on lähettänyt minulle vuosina 1914, 1915 ja 1916.

Aina kun selailen niitä, lyö sydämeni kiivaammin, käteni saattavat liikutuksesta alkaa vavista, ja tuon kauniin, hyvän tytön hymyilevä olemus piirtyy eteeni.

Elsie Lovestone ei Lontooseen saavuttuaan voinut jäädä kotiinsa. Englannin armeija tarvitsi loppumattomasti sairaanhoitajattaria, ja eräänä päivänä, muutama kuukausi kotiinpaluunsa jälkeen, hän pukeutui englantilaisen laupeussisaren pukuun.

Tässä hänen ensimmäinen kirjeensä sotilassairaalasta.

                              Lontoossa, joulukuun 16 pnä 1914.

    "Rakas Edward.

    Kaksi päivää sitten olen aloittanut työni sotilassairaalassa,
    josta sinulle jo viime kirjeessäni mainitsin. Meillä ei täällä
    ole vallan vaikeita haavoittumistapauksia, koska ne käsitellään
    ja hoidetaan pääasiallisesti Ranskassa, mutta kädettömiä ja
    jalkansa menettäneitä on kyllä paljon. On surkeata ajatella,
    millä nämä kaikki kunnon pojat joskus hankkivat elatuksensa.

    Täällä on yleinen viha Saksaa kohtaan. Se on aloittanut sodan.
    Sen armeijan tilillä on hirmuisia julmuuksia. Luin juuri
    lentolehtistä, jossa kannessa "Kaiser" on kuvattuna kulkemassa
    suurine saappaineen naisia ja lapsia murskaten. Sellainen hän
    juuri on, tuo pöyhkeä ja vallanhimoinen mies. Kuinka paljon
    koteja, englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia hän onkaan
    mielettömällä sodallaan saattanut jo onnettomuuteen ja on vielä
    saattava. Kaikki luulivat, että sotaa kestäisi vain kolmisen
    kuukautta, mutta nyt jo uskotaan, että se voi kestää paljon
    kauemmin. Ja loppumattomasti elämänarvoja tuhoutuu sen mukana.

    Tämä on kaikki Kaiserin syytä. Hän on ensiksi julistanut
    sodan. Hänen armeijansa on käynyt Belgian kimppuun, jonka
    loukkaamattomuuden Saksa itse oli taannut. Ymmärrät, että
    toivoisin, että Kaiser hakattaisiin pieniksi kappaleiksi. Sitten
    saataisiin ehkä rauhakin aikaan. Englanti ei hellitä, ennen kuin
    Saksa on täydellisesti murskattu. Niin kuulee täällä kaikkien
    sanovan, ja Ranska on yhtä päättäväinen.

    Suurin osa miehisistä tuttavistani on jo rintamalla. Kaksi
    heisiä, entisiä koulutovereitani, on kaatunutkin. Lontoossa ei
    näe kohta muuta kuin vanhoja ukkoja ja poikia. Kaikki, jotka
    suinkin kykenevät, ovat joko rintamalla tai muissa sotapuuhissa.

    Ja kuitenkin. Kuinka surkeata tämä kaikki on! Nyt jo näkee leskiä
    ja orpoja. Tuhansia ja tuhansia hukkuu. Mikä pelastaa ihmisyyden,
    oikeuden?

    Olen väliin oikein onneton, kun ajattelen maailman tilaa. Ja
    silloin tahtoisin niin mielelläni olla luonasi ja jutella sinun
    kanssasi kuten ennen Granby Bayssa.

    On ilta. Istun yksin pienessä sairaanhoitajattaren huoneessani.
    Ja minun on sinua hyvin, hyvin ikävä, sinä suuri, reipas poikani.

                                                   Rakastava
                                                   Elsiesi."

       *       *       *       *       *

                            Kenttäsairaalassa, elokuun 28 pnä 1915.

    "Rakas Edward.

    Hyvää päivää, rakas poikani. Näet, että olen lopultakin joutunut,
    rintamalle. En voinut sitä välttää. Minua ei tyydyttänyt oloni
    Lontoossa, pyrin Ranskaan ja täällä nyt olen.

    Nyt vasta ymmärrän sodan koko kaameuden. Täällä sen käsittää,
    täällä, johon haavoittuneet tuodaan suoraan kentältä. Olen nähnyt
    sotilaita, joiden kasvot ovat runneltuneet aivan muodottomiksi.
    Kaikkein surullisinta on nähdä nuoria miehiä, jotka ovat
    menettäneet kokonaan näkönsä, ja niitäkin on paljon. Meillä on
    joskus kauheasti työtä, ja olen välistä niin väsynyt, että luulen
    vaipuvani siihen paikkaan.

    Sota on kauheata, kauheata! Toivon sydämestäni, ettei sinun
    koskaan tarvitsisi sitä nähdä, vielä vähemmän joutua itse siihen
    mukaan.

    Muutama päivä sitten tapasin erään, arvaapas? – erään sinun
    kansalaisesi. Sairaalaan tuotiin sidottavaksi muutamia sotilaita
    eräästä kanadalaisesta rykmentistä. Joukossa oli eräs, joka puhui
    englantia juuri samoin murtaen kuin sinä. Hän oli suomalainen.
    Poika parka. Srapnellin kappale oli tunkeutunut hänen rintaansa.
    Leikkaus toimitettiin, mutta häntä ei voitu pelastaa. Kahden
    päivän perästä hän kuoli.

    Kun istuin hänen sairasvuoteensa ääressä, en voinut olla
    ajattelematta sinua. Hän oli myös aivan yksin kuten sinä
    Granby Bayssa. Ei edes yhtään hänen kansalaistaan ollut häntä
    tapaamassa. Kun hän tuli tajuihinsa, kertoi hän kotinsa ja
    vanhempiensa olevan Suomessa. Hän ei ymmärtänyt kuoleman olevan
    lähellä Ja kuitenkin hän kuoli. Häntä ei voitu pelastaa.
    Melkein itkin, kun hän kuoli, ja sen vuoksi vain, että hän oli
    suomalainen. Eikö se ole omituista? Sen vuoksi, että hän oli
    sinun kansalaisesi, Edward.

    Oi, jospa tämä kauhea sota loppuisi! Kaipaan niin rauhaa. Kaipaan
    niin luoksesi. Milloinkahan me tapaamme toisemme? On niin
    hirveätä ajatella, että mekin, mekin olemme tavallamme joutuneet
    tämän raatelevan sodan uhrien joukkoon.

    Voi, miten mielelläni olisin jälleen luonasi, miten mielelläni!

    Kun kirjoitan tätä, kuuluu yhtämittainen tykkien jyske rintamamme
    oikealta puolelta. Sanotaan saksalaisten siellä aloittaneen taas
    rynnäkön. Eikö tämä surkeus koskaan, koskaan lopu!

    Kirjoita minulle pian. Odotan niin kauheasti kirjeitäsi ja
    luen ne aina moneen, moneen kertaan. Luulen, että olen sinuun
    rakastunut enemmän kuin koskaan ennen.

                                               Rakastava
                                               Elsiesi."

Kaivan edelleen kirjenippuani. Avaan muutaman. Niistä kuvastuu kaikissa sama toivo sodan loppumisesta. Elsie ei enää mitään muuta osannut toivoa, enempää kuin koko maailma, ja kuitenkin sota jatkui säälimättömän järkähtämättömästi. Tykit jylisivät yötä päivää, konekiväärit soivat, lentokoneet kylvivät pommeja. Se oli sotaa, hirmuisinta, mitä ihmiskunta on koskaan nähnyt.

Otan Elsien viimeisen kirjeen. Olen lukenut sen kymmeniä kertoja ja olen varmaan edelleenkin lukeva. Se on kirjoitettu Ranskan rintamalta sekin, lyijykynällä, kiireessä.

                           Kenttäsairaalassa, maaliskuun 20 pnä 1916.

    "Rakas Edward.

    En ole saanut pariin viikkoon kirjettä sinulta ja olen sen vuoksi
    ollut hyvin, hyvin onneton. Tiedän, ettet ole minua unohtanut,
    ja arvaan, että kirje on jotenkin joutunut harhateille, kuten
    se saattaa niin helposti joulua, mutta sittenkin olen ollut
    surullinen.

    Olen nyt ollut kohta kuukauden täällä palattuani lomaltani
    Englannista. Ja työtä on ollut kovasti. Yhtenä ainoana yönä
    meille tuotiin sairaalaamme kolmattasataa kaasua saanutta
    miestä. Se oli kauhein kokemus, mitä meillä kenelläkään on
    ollut. Heidän kasvonsa olivat siniset, ja heidän silmänsä
    tuijottivat. He saattoivat tuskin hengittää, ja monet rukoilivat,
    että lopettaisimme heiden kärsimyksensä. Aamuun mennessä oli
    kuudettakymmentä kuollut. Se oli elämäni hirmuisin yö.

    Voi, Edward rakas, kuinka kaikki tämä on surkeaa, surkeaa.
    Ja meidän täytyy kestää kuitenkin, ainakin koettaa. Monena
    iltana olen niin väsynyt, että kaikkia jäseniäni pakottaa. En
    varmaankaan ole enää sama reipas tyttö kuin Granby Bayssa ennen.

    Monin, monin suuteloin rakastava

                                                 Elsiesi.

    P.S.

    Minun on miltei mahdotonta kirjoittaa. En tahdo jaksaa sanoa
    sitä. John, veljeni, on kaatunut. Sain sen tietää tänään, ennen
    kuin lähetin tämän kirjeen. Olen itkenyt koko päivän. Minulla
    ei ole enää veljeä. Tuskin uskallan ajatella sitä. Voi, kuinka
    olen onneton, Edward. Onneton, onneton – ja vanhempani sitten.
    Heidän suruaan minun on mahdotonta kuvitellakaan. Isän, joka oli
    niin ylpeä Johnistaan, ainoasta pojastaan, ja äidin, joka jumaloi
    häntä.

    Voi, Edward! Kunpa olisit luonani! Olen niin yksin, niin yksin.
    Minusta tuntuu niinkuin koko maailma sortuisi ylleni.

    Rakastan sinua, aina, aina. On hirmuista, että minun silti pitää
    olla niin onnettoman onneton ja yksinäinen. Se on sodan syy.
    Yksin sen.

                                           Sinua rakastava
                                               Elsie."

Tämän jälkeen ei tullut yhtään kirjettä. Ranskaan lähetetty kirjeeni palasi takaisin, ja siihen oli merkitty: Tuntematon. Kirjoitin toisen ja kolmannen kirjeen. Sama tulos. Kirjoitin Elsien Lontoon osoitteella. Sama tulos. Olin sairas epätoivosta ja levottomuudesta.

Mutta Elsie Lovestone ei vastannut kirjeisiini. Hän ei edes saanut niitä. Ne palasivat avaamattomina.

Pieni aavistus sanoi minulle, että hän ei elänyt enää. Mutta minä tukahdutin sen. Sehän oli mahdottomuus, mahdottomuus. Elsie Lovestoneko, valkea enkelini, kuollut?

Päivät, viikot ja kuukaudet vierivät. En saanut kirjettä Elsieltä enkä mitään tietoa hänestä.

Ja sodan pauhu soi yhä Ranskan kenttien yllä.

JOUDUN YHDYSVALTAIN ARMEIJAAN.

Oli tultu kevääseen 1917. Granby Baysta olin matkustanut suoraan Yhdysvaltain puolelle ja pari vuotta olin nyt asunut Minnesotan Dululhissa, suuren suomalaisen siirtolaisasutuksen keskuskaupungissa. Olin saanut toimen, joka elätti minut hyvin, ja olin näin elämääni tyytyväinen. Mutta huhtikuun 5 päivänä 1917 julistivat Amerikan Yhdysvallat Saksalle sodan, ja noin vuoden perästä oli jo minunkin ylläni Yhdysvaltain armeijan asetakki. Asumiseni rauhan majoissa oli samalla loppunut, kuten satojen tuhansien muittenkin amerikkalaisten.

Amerikka on tunnetusti äärimmäisyyksien maa. Ja sen harjoittama sotapropaganda meni sekin äärimmäisyyksiin. Seisoskelin usein katujen kulmissa ja puistoissa kuunnellen sotaan kiihoittavia puheita.

"Uncle Sam needs you." "Setä Samuli tarvitsee sinua", oli niiden sisällyksenä. Se tarvitsee sinua taistelussaan kansojen vapauden, ihmisyyden, oikeuden, Belgian ja Ranskan turvattomien naisten ja lasten puolesta. Hunnit ja barbaarit on kukistettava. Raakalaisuus on maailmasta hävitettävä. Saksalainen militarismi on sen emä. Se on lyötävä maahan. Taisteluun sen vuoksi vapauden ja kansanvallan puolesta. Se on \ Amerikan tehtävä. Se on jokaisen kunnon amerikkalaisen tehtävä, se on sinun tehtäväsi.

Puheet olivat höystettyjä säännöllisesti mitä hirmuisimmilla jutuilla. Kertomus belgialaisista lapsista, joilta saksalaiset olivat katkoneet käsiä, oli enimmän suosittu aihe. Kerrottiin myös, että saksalaiset lentokoneet olivat pudotelleet Ranskaan myrkytettyjä makeisia tappaakseen sen nousevan polven, ja sekin juttu meni täydestä. Nunnien raiskauksia belgialaisissa luostareissa oli niin monta kertaa sattunut, että sen tiesi jo koko Amerikka. Puhumattakaan siitä, että saksalaiset olivat viiltäneet rinnat englantilaisilta sairaanhoitajattarilta. Ja kaiken alku ja juuri oli Kaiser, hirmuisin olento, mitä maailmassa koskaan sitten Dzingis-kaanin aikojen on elänyt. Häneen kohdistuivat kaikkien puhujien kiihkeimmät ja räikeimmät sanat. Kaiser, Kaiser, hänet oli saatava kiinni ja vähintään hirtettävä.

Sanomalehdistö säesti tätä kiihoituspuhujien parjaustulvaa. Suuri lontoolainen maailmanlehti "Times" oli jo syyskuussa 1914 julkaissut sotakirjeenvaihtajansa kertomuksena mm. sen tiedon, että saksalaiset katkoivat kiinni saamiensa ranskalaisten poikasten kädet, että Ranskalla ei olisi myöhemmin sotilaita. Ja samaan suuntaan kirjoitti huhtikuussa 1917 miltei koko amerikkalainen sanomisto. Sen juttuja uskottiin yhtä vahvasti kuin sotapuhujienkin juttuja. Ja tämä synnytti amerikkalaisessa maailmassa hirmuisen kuohunnan, suuttumuksen Saksaa ja saksalaisuutta vastaan, samalla kun amerikkalaisten muutenkin tunnetusti korkea isänmaallisuus leimusi ilmiliekissä.

En oikein jaksanut innostua, kaikesta huolimatta. Olin käynyt ennen sotaa Saksassa ja nähnyt maan, joka oli asuttu kuin puutarha, jonka kulttuuri oli harvinaisen korkea, jossa vallitsi puhtaus ja järjestys. Tiede ja tekniikka eivät olleet missään niin kehittyneitä kuin Saksassa, senkin tiesin. Mutta niinä aikoina, sotahulluuden aikoina, piit näistä asioista olla vaiti, sillä sellaisia ei kukaan olisi uskonut. Sanoipa vain sanankin Saksan hyväksi, niin saattoi joutua pahoinpidellyksi, ja moni menetti sellaisen typeryyden vuoksi henkensäkin roskajoukon käsissä.

Varsinkin suomalaisia maanmiehiä suorastaan epäiltiin saksalaisystävällisyydestä. Amerikan suomalaiset sanomalehdet olivat miltei järjestään olleet sodan alkuvuosina Saksan kannalla, sillä taistelihan Saksa suomalaisten vanhaa perivihollista Venäjää vastaan. Ja kun suomalaisia tuli yhteen, puhuttiin ihmetellen ja ihastuneina Saksan suurista voitoista, ja joskus lausuttiin ajatus Suomen vapauttamisestakin Saksan avulla.

Mutta nämä puheet loppuivat kuin puukolla leikaten, kun Amerikka julisti sodan. Suomalaisista sanomalehdistä tuli yhtä saksalaisvastaisia kuin muistakin Amerikan lehdistä. Muu ei auttanut, miettipä asianomainen toimittaja sydämessään sitten mitä tahansa. Ja Saksan voiton mahdollisuuksista ei Amerikan yhdyttyä sotaan enää kukaan suomalainenkaan hiiskahtanut. Päinvastoin suomalaiset toimivat kaikkialla Amerikan sotilaallisissa järjestöissä, ja monet heistä ilmoittautuivat heti vapaaehtoisiksi rintamalle.

Mutta useat suomalaiset myös kieltäytyivät asevelvollisuudesta, joutuivat linnaan tai pakenivat saavuttamattomiin. Näin tapahtui myös Duluthissa ja sen ympäristössä. Ja se herätti amerikkalaisissa suuttumusta suomalaisia vastaan, joten moni joutui epäilyksen alaiseksi vallan syyttäkin.

Nämä sotapalvelusta pakoilevat suomalaiset olivat järjestään vasemmistolaisia ja kuuluivat useimmiten suureen järjestöön, jonka nimi on "Industrial Workers of the World", "Maailman Teollisuustyöläisten Liitto", jota suomalaiset sanoivat "tuplajuuliitoksi". Tämä työläisjärjestö oli ennen sotaa saanut mukaansa suuret määrät työmiehiä ja myös suomalaista työväestöä, joka Amerikassa tunnetusti on kovin altis kaikille vallankumouksellisille opeille, joita tuplajuulaisetkin edustivat. Ja nämä tuplajuulaiset päättivät nyt, etteivät he vain niin lähdekään sotaan. Sota oli kapitalistinen sota eikä siinä työläisellä ollut mitään tekemistä.

Mutta tässäpä pojat erehtyivätkin pahan kerran. Amerikkalaisten isänmaallinen innostus kuohahti. Kokonaiset miesjoukot haeskelivat "släckereitä", sotapakoilijoita. Ja kun heidät saatiin kiinni, niin heidät kiskottiin armotta poliisin suojiin, monia tervattiin ja höyhennettiin. Sotakiihkon laineet kävivät korkeina. Ja vielä niin myöhään kuin vuonna 1918, hieman ennen aselepoa, raastoi Duluthissa eräs joukko "toiskielisiä" mukaansa muutaman suomalaisen työmiehen, jota epäiltiin sodan vastustajaksi, ja hirtti hänet Lesterpuistoon, missä onnettoman ruumis sai pari päivää riippua puun oksassa ennen kuin se otettiin alas.

Parasta oli siis olla vaiti tai ulvoa muiden mukana. Ja sotahypnoosi pani kyllä pian suurimmankin epäilijän puhumaan silmät hehkuen "ihmisyyden taistelusta hunneja ja barbaareja vastaan". Tätä ihmisyyden ja sivistyksen voittoisaa voimaa edusti nyt ennen kaikkea Amerikka, ja sen oli pelastettava ihmiskunta ja sivistys raakalaisuudesta, kuten muinoin unkarilaiset olivat pelastaneet Euroopan ja länsimaisen sivistyksen sortumasta idän laumojen alaisuuteen.

Siinä ei ollut mitään mukisemista. Jollet ollut Amerikan puolesta, olit sitä vastaan. Ja niin laulettiin klubeissa ja väenkokouksissa suuresti innostuneina Amerikan kansallislaulua. Ja sitten kajahti kuin kaikkia ulkomaalaisia uhkaavana:

    "If you don't like your Unclc Sammy,
    if you don't like the red, white and blue,
    then go back to the country, where you come from,
    don't bite the hand that's feeding you."

Eli vapaasti suomennettuna:

    "Jos et pidä Setä Samulista,
    jos et pidä puna-valko-sinisestä (Amerikan lipusta),
    niin mene takaisin maahan, josta olet tullut,
    äläkä pure kättä, joka sinua ruokkii."

Yleinen asevelvollisuus oli säädetty, ja eräänä päivänä huhtikuussa 1918 sain kortin, joka määräsi minut saapumaan kutsuntaan.

Suuri odotushuone oli täynnä nuoria miehiä odotuksen ja jännityksen ilme kasvoissaan. Useat heistä ovat vaaleita, pitkiä poikia, sillä Duluthissa ja sen ympäristössä asuu paljon skandinaaveja. Paljon suomalaisia myös tapasin. Kuulen nimeäni huudettavan ja astun tarkastushoneeseen.

Pullea sileänaamainen lääkäri alkaa tutkia minua. Hän luo katseensa vasemman käsivarteni ja vasemman jalkani moniin syviin arpiin.

– Näyttää siltä kuin olisitte ollut jo sodassa, sanoo hän sitten.

– Tavallaan, sanon. Olen ollut neljä vuotta sitten kaivosonnettomuudessa.

Tohtori tarttuu käsivarteeni. Kääntelee ja vääntelee sitä, tutkii sen luumuodostelmat. Sitten hän sanoo virallisesti ja lyhyesti:

– Näen kyllä. Mutta te olette nyt all right.

Sitten seuraa hypiskely paikoillaan, käsivarsien ojennukset, sydämen ja keuhkojen tarkastus, silmien tutkiminen jne.

– Selvä on, sanoo lääkäri, viittaa ovelle ja kutsuu sisälle toisen tarkastettavan.

Kävelin kadulle. Minun täytyy sanoa, etten ollut oikein levollinen. Olin tähän saakka uskonut, että murskaantunut käsivarteni pelastaisi minut joutumasta sotaan, johon en muutenkaan vasta muutaman vuoden maassa oleskelleena voinut tuntea erikoista innostusta. Mutta lääkäri oli nimenomaan käsivarteni tutkittuaan sanonut, että olin kunnossa. Ja muuta vikaa minussa ei tietääkseni ollutkaan. En pelännyt sotaa. Mutta mieleni kapinoi. Olihan setä Samulilla miljoonia miehiä, jotka olivat täysin terveitä, joiden jäsenet olivat ehjät, jotka eivät koskaan olleet käyneet lävitse niitä kärsimyksiä kuin minä Granby Bayn kaivossairaalassa. Lisäksi oli hermostoni vielä heikko. Unissani näin vielä joskus tulenliekin leimahduksen ja kuulin hirvittävän räjähdyksen.

Parin viikon perästä posti toi minulle juhlallisen sotakutsun, joka sanasta sanaan suomennettuna kuului näin:

"YHDYSVALTAIN PRESIDENTTI.

    W. Edward Kirrille.

    Järjestysnumero 905. Sarjanumero 1150.

    TIEDONANTO: Koska olette alistunut naapureistanne muodostetun
    paikallisen kutsuntalautakunnan tutkittavaksi tarkoituksena
    määrätä aika ja paikka, jossa parhaiten voisitte palvella
    YHDYSVALTOJA sen nykyisessä hätätilassa, ilmoitetaan Teille
    täten, että Teidät on nyt valittu heti paikalla alkavaan
    sotapalvelukseen.

    Ilmoittautukaa siis paikalliseen kutsuntalautakuntaan 13 Sloan
    Rakennus Duluth, Minn. klo 1 jpp. toukokuun 3 päivänä 1918
    sotapalveluksen suorittamista varten.

    Tästä päivästä ja juuri mainitusta hetkestä lähtien Te olette
    YHDYSVALTAIN armeijan sotilas."

Alla oli pari nimeä ja päiväys. Selvä oli. Yhdysvallat tarvitsivat minua, ja minusta tuli sotilas sen armeijaan.

LEIRILLE.

Nyt alkoi Duluthissa iloinen aika. Sotapalvelukseen määrätyt heittivät toimensa ja jokapäiväiset puuhansa, täyttivät ravintolat ja klubit ja viettivät iloisia päiviä enimmäkseen lasien ääressä.

Pullo toisensa jälkeen avattiin. Nuoret armeijaan lähtevät miehet kallistelivat laseja, ja mitä enemmän niitä kallisteltiin, sitä sotaisammiksi ja kerskuvammiksi heidän puheensa kävivät. Eihän tarvittu muuta kuin yksi tempaus, ja Saksa oli polvillaan ja Kaiser New Yorkissa tuomittavana, kun nämä pojat ja muut amerikkalaiset kerkeäisivät kaikki rintamalle. Mitä se Saksa painoi? Puoliraakalaismaa! Nälkäkin sitä jo vaivasi, mutta Yhdysvallat jaksoivat ainakin ruokkia sotilaansa.

Vanhemmat miehet seisoivat nuorten vierellä baaritiskien äärellä. He tilasivat lisää viskyä, aina vain lisää viskyä ja taputtelivat nuorukaisia olkapäille.

– Jospa vain en olisi naimisissa, jospa vain en olisi jo yli-ikäinen, he sanoivat valittaen.

Ja pojat ryyppäsivät näitten ystävällisten vanhempien herrojen kustannuksella ja vastasivat:

– Ei ole hätää. Kyllä me sen teemme. Kyllä me sen teemme. Saksa pannaan polvilleen. Sille lyödään oikein pahasti "silmät mustiksi".

Ja vanhemmat herrat nauroivat, kohottivat lasinsa ja sanoivat:

– Se on oikein, pojat. Lyökää vain. Kyllä piru perii koko Saksan.

Mutta kun oli juotu muutama tunti, ilmestyi yksi ja toinen joka ei ollut aivan niin varma, että kaikki kävisi kuin heinänteko. Berliini oli kaukana. Kaiser oli siellä ja välillä oli monenkertaiset saksalaiset ketjut tykkeineen, konekivääreineen, kaasuineen. Ja niin saattoi joku tokaista:

– Niin kyllä, pojat. Se on all right. Painakaa päälle! Mutta saksalainen on myös luja. Oletteko kuulleet, että esim. ensimmäinen meriväen divisionamme joutui saarroksiin ja se tapettiin viimeiseen mieheen? Pitäkää varanne vain pojat, sen minä sanon teille.

Mutta pojat nauroivat puhujalle vasten naamaa. He eivät halunneet kuulla akkain juttuja. Sota oli sotaa, se on selvä. Mutta kun vain Amerikka saa sinne kaikki voimansa, niin läpi mentiin. To Berlin, se on selvä se. Ja Kaiser vangiksi.

Ja uudet pullot ilmestyivät tiskille, lasit täyttyivät ja tyhjenivät. Eläköön Amerikka ja sen armeija!

Eräänä päivänä toukokuun alussa marssimme sitten kaiken tämän iloisen hummauksen jälkeen Duluthin valtakatua, pitkää Superior-katua, rautatieasemalle. Kuljimme nelimiehisissä riveissä ja siviilivaatteissamme. Soittokunta puhalsi etunenässä marssia. Ja katuvierillä seisoi tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, yleisö, tuo itsevaltias kansa, joka lähetti poikansa sotaan valtameren ylitse tuntematta ja tietämättä edes sodan syytä. Teki mieli miltei huutaa tuolle liinoja ja lakkeja heiluttavalle väelle vanha gladiaattorien tervehdys:

"AVE CAESAR! MORITURI TE SALUTANT!"

Mutta me marssimme vaitiollen tai heilauttaen kättä jollekulle katuvierellä seisovalle tuttavalle, jonka ehkä viimeistä kertaa näimme.

Rautatieasemalla oli kohinaa. Äidit nyyhkyttivät, isät seisoivat vakavina, silmät kosteina. Lähtihän siinä Jack- tai John- tai Sam-poika sotaan. Eikä ollut tietoa palaamisesta. Ja muutamat nuoret naiset, sotaan lähtijöiden morsiamet, olivat vallan tukehtua itkuun. Samoin nuoret vaimot, sillä niitäkin lähtijöillä oli.

Sitten juna alkoi vieriä hiljaa eteenpäin, ja liinoja sekä lakkeja huiskuttava joukko jäi taaksemme. Ja vihdoin häipyi näkyvistämme myös mäkirinteille rakennettu Duluthkin ja suuri Superior-järvi.

Vaunuissa syntyi hiljaisuus. Useimmat istuivat vakavissa mietteissä katsellen ulos ikkunasta. Mutta pian vedettiin viskypullo toisensa jälkeen esille. Ne kiersivät miehestä mieheen. Nuorukaiset, jotka eivät koskaan aikaisemmin olleet maistaneet väkijuomia, ottivat nyt ryypyn, ja pian kaikui vaunuissa iloinen laulu ja puheensorina. Oltiin sankareita taas, sankareita, jotka olivat matkalla valloittamaan maailmaa. Kukapa siinä joutaisi suremaan!

Kaikille suurille asemille oli kokoontunut kansanjoukkoja meitä hyvästelemään. Naiset ojensivat meille kukkia, ja niillä asemilla, missä pääsimme jaloittelemaan, muutamat huulensakin suudeltaviksi. Pojat olivat innoissaan, sodan, viskyn ja naisten ihailun innoittamia. Ja ihmekös oli, että naiset meitä ihailivat: menimmehän me taistelemaan Ranskan ja Belgian naisten ja lasten puolesta, oikeuden puolesta, ihmisyyden puolesta, vapauden puolesta, Amerikan puolesta ja yleensä kaikkien suurien ja jalojen asioiden puolesta.

Ja juna lähti vierimään edelleen liinojen ja lakkien huiskuessa, ja nuo rakkaat ihmiset huusivat meille silmät innosta palaen tai liikutuksesta kosteina:

– Good bye boys, good bye! Ja painakaa suoraan Berliiniin.

Lojuin mukavasti pullmanvaunumme vuoteella ja katselin hämärtyvään iltaan. Minnesotan lievät aaltoilevat maisemat pienine farmeineen vilahtivat ohitse. Ne muistuttivat usein ilmielävästi Suomen luontoa. Samanlaisia mäkiä, pieni järvikin ja valkorunkoisia koivuja toukokuun illassa. Ja minä muistin, että Suomi oli nyt vapaa, vapaa pitkän orjuusajan jälkeen. Se oli temmannut itsensä irti idän jättiläisvaltiosta. Olin seurannut kuten kaikkikin Amerikan suomalaiset sen vapaustaistelua kuumeisen innostuneena. Tiedot olivat olleet niukat, mutta tulos oli selvä. Ja minä, jolta oli riistetty oman kansani vapauden puolesta taistelemisen ilo, olin nyt matkalla maailman suurimpaan verileikkiin vieraassa joukossa ja vierailla teillä.

Entinen elämäni vilahteli ohitseni kuin tummuvat maisemat. Muistin hyvässä, kauniissa kodissa viettämäni lapsuuteni. Uinti- ja kalastusretket, mäenlaskut, kesyn oravan, joka pääsi karkuun ja jota turhaan yritimme saada jälleen kiinni, kytösavun ja koulunkäyntini pienessä keskisuomalaisessa kaupungissa. Isäni hyväntahtoinen olemus ja viisaat, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat silmät ja äitini katse piirtyivät eteeni. Muistin kotini, joka katseli eteläiseltä mäenrinteeltä laaksoon. Sen pihamaalla oli joukko solakoita valkorunkoisia koivuja, portaiden edustalla oli kukkapenkkejä ja valkeahiekkainen käytävä kiersi ruohokentän ympäri. Se oli kotini, josta en ollut kuullut mitään vuoden päiviin, sillä kirjeet eivät kulkeneet Suomen ja Amerikan välillä.

Sitten ilmestyi solakka kirkassilmäinen tyttö näköpiiriini, Granby Bayn unelmani. Kahteen vuoteen en ollut saanut tietoa hänestä, mutta minussa eli nyt salainen toivo, että kohtaisin hänet Englantiin ja Ranskaan päästyäni.

Sotilasjunamme vyöryi hyvää vauhtia etelää kohti.

HARJOITUSLEIRILLÄ.

Vuorokauden matkan jälkeen pysähdyimme Columbuksen kaupungissa Ohiossa. Siellä olevista suurista armeijan varastoista saimme yllemme ruskeat khakiunivormut ja olimme nyt vaatetuksemmekin puolesta sotilaita. Sitten saimme taas marssia junaan ja huristimme nyt yhtämittaisesti suurelle Camp Wadsworthin harjoitusleirille, joka on North Carolinan valtiossa. Saavuimme sinne puolenyön aikaan ja marssimme rautatieasemalta pilkkopimeässä harjoitusleirille. Sitten alkoi miesten etsintä ja numeroiden huutaminen. Kersanttien avustamina saattoivat majoituspäälliköt meidät vihdoin aamuyöstä telttoihimme, kahdeksan miestä kuhunkin. Ja väsyneinä heittäydyimme niiden rautaisille vuoteille nukkumaan.

Samana päivänä järjestettiin koko meidän saapunut joukkomme, 250 miestä, riveihin. Luutnantti astui rivien eteen ja selitti muutamin sanoin sotamiehelle kuuluvia tehtäviä tähdentäen erikoisesti järjestyksen ja kurin merkitystä. Sitten hän valitti aliupseerien puutetta ja kehoitti kaikkia niitä, jotka olivat saaneet jotakin sotilaallista opetusta tai jotka olivat toimineet työnjohtajina, astumaan esille. Kahdeksan miestä ilmoittautui. Tunsin niistä yhden, pienen punatukkaisen irlantilaisen, joka oli toiminut Duluthissa kauppa-apulaisena ja joskus ottanut osaa kansalliskaartin harjoituksiin. Nämä kahdeksan miestä saivat viipymättä seurata luutnanttia varushuoneeseen, ja kun he hetken perästä sieltä palasivat, oli aliupseerikuntamme valmis, ja heillä oli kullakin hihassaan pari tilkkua uuden korpraalinarvonsa merkkinä. Ja se oli all right. Olihan heistä joku ollut joskus iltaisin kansalliskaartin harjoituksissa ja joku vallan työnjohtajana.

Nyt alkoi kipakka harjoitus. Upseerit ja aliupseerit huusivat ja komensivat ja selittivät, että meidän tuli kolmessa kuukaudessa oppia kaikki se, mihin rauhan aikana tarvittiin kolme vuotta. Ja niin tehtiin käännöksiä vasempaan ja käännöksiä oikeaan, pysähdyksiä ja täyskäännöksiä, kuten miljoonat miehet siihen aikaan kautta maailman tekivät.

Kuumuus oli ankara. Hiekkaisesta kentästä nousi tomupilvi korkealle ilmaan. Vaatteet olivat hiestä likomärät. Erikoisesti kärsimme me Pohjoisvaltioista saapuneet miehet tästä äkillisestä lämmön vaihdoksesta.

Olin joutunut pienen irlantilaisen ryhmään. Hän oli olevinaan suurta herraa, äkseerasi ja haukkui kuin paholainen. Meille tekivät komennussanat aluksi kiusaa, koska emme niitä aina heti voineet käsittää. Olin toki jo lyseossa Suomessa oppinut käännökset ja tavallisen marssin. Mutta sitten tulivat ryhmäkaarrot ja senkin vietävät, joiden englantilaiset komennussanat eivät kuuluneet kielivarastooni. Korpraali huusi kuin vietävä virheen sattuessa, ja kaikille meille niitä sattui.

– Eikö sinulla ole korvia siellä? kiljui hän minulle kerran, kun hairahduin marssissa.

– On kyllä, vastasin rauhallisesti, kunhan vain opin ensin ymmärtämään komennuksesi.

– Ei mitään mukisemista, huusi irlantilainen. Ja suu oli tukittava.

Ja sitten taas aloitettiin "squads right" ja "squads left" ynnä muuta uudella ponnella.

Joukossamme oli muutamia minnesotalaisia farmarinpoikia, jotka eivät koskaan olleet saaneet minkäänlaista voimistelunopetusta puhumattakaan sotilasopetuksesta. Nämä hikoilivat pahasti. Ja kiukkuinen irlantilainen päällysmiehemme oli yhtämittaisesti heidän kimpussaan. Vihdoin eräs heistä kyllästyi tyyten pieneen ärhentelevään esimieheensä ja louskautti leukojensa välistä:

– Kuulepas. Jos sinä olet korpraali, niin minä olen kenraali.

Hikoileva ryhmä päästi aikamoisen naurunrähäkän, korpraali lensi tulipunaiseksi, hyppäsi suurikokoisen alokkaan eteen ja tiuski:

– Sinä näytät unohtavan, että olet armeijassa ja että minä olen päällikkösi. Ei mitään mukinaa.

Ja sitten taas aloitettiin "squads right" ja "squads left", kunnes se luisti auttavasti.

Eräänä iltana istuimme kaikessa rauhassa teltassamme. Joukko jenkkejä luki sanomalehtiä. Istuin sivussa piippuani poltellen ja mietiskellen maailman menoa. Monet muutkin ulkomaalaiset Amerikan armeijaan joutuneet nuorukaiset pysyivät aluksi hieman etäällä yltiöamerikkalaisista tovereistaan, joista monet olivat perin vaillinaisesti sivistyneitä ja jotka luulivat, kuten amerikkalaiset yleensäkin, että muualla maailmassa ei ollut mitään: ei sivistystä, ei varallisuutta eikä tapoja.

Kuulin äkisti nimeäni huudettavan ja eräs töykeän näköinen nuori mies toisti sen nostettuani häneen päin katseeni ja huusi:

– Hallo, finn.

Nyökäytin rauhallisesti päätäni.

– You are a finn, aren't you? uudisti mies.

– Yes, niin olen, suomalainen olen, vastasin.

– Tiedätkö sinä, että suomalaiset ovat valinneet kuninkaakseen saksalaisen prinssin? [Jälkeenpäin olen huomannut, että uutinen Suomen kuninkaanvaalista toukokuussa 1918 oli sanomalehtiankka.]

– Sitä en tiedä enkä välitä tietää, vastasin.

Huomasin, että miehet kävivät äkisti uhkaavan näköisiksi.

– Minä en puhuisi mitään tuolle miehelle. Hän on suomalainen ja saksalaismielinen, sanoi jälleen joku kiihkeästi.

– Mahdollisesti vakooja, huomautti jutun alkanut mies.

Hän nousi nyt pystyyn ja lähestyi uhkaavan näköisenä. Olin hetkisen hämmentynyt. Tiesin, että amerikkalaisen luonne joutuu helposti kiihkoon ja sen johdosta harkitsemattomiin tekoihin. Nousin kuitenkin ja ajattelin, että otan rohkeasti vastaan, mitä vain tuleekin.

Samassa astui telttaan nuori, kookas, sivistyneen näköinen poika, ryhmäämme kuuluva entinen minneapolilainen ylioppilas ja sitten apteekkimies, Gerald Franklin, jonka olin oppinut paremmin tuntemaan.

– What's the matter here? Mikä täällä hätänä? kysyi hän.

– Yes, sanoivat pojat. Olemme juuri lukeneet lehdistä, että suomalaiset ovat saksalaisten puolella ja että he ovat valinneet kuninkaakseen saksalaisen prinssin. Ja tuossa seisoo eräs kirottu suomalainen, tuossa.

Franklin katsoi vuoroin minuun, vuoroin syyttäjiini. Sitten hän sanoi jutun nostaneelle ja äänekkäimmälle toverillemme ponnekkaasti:

– Kuules, Tom! Jos tämä mies on kylliksi hyvä Setä Samulille, niin hän on kylliksi hyvä sinullekin. Häpeä, Tom!

Tom ei tiennyt, mitä sanoa, murisi vain jotakin epämääräistä.

Franklin otti minua käsivarresta.

– Come on, finn! Tule suomalainen! Mennään kävelylle. Älä välitä mitään noiden rakkarien puheista!

Joka päivä tuli laajalle kentälle uusia ja uusia tulokkaita, enimmäkseen Etelävaltioista: Kentuckysta, Länsi-Virginiasta, Virginiasta, Etelä-Carolinasta ja lisäksi joukko miehiä Illinoisista, Michiganista, Wisconsinista ja muualta aina Californiasta saakka. Ja kaikki joutuivat heti ankariin harjoituksiin. Komentohuudot kaikuivat, kenttä tömisi ja amerikkalainen nuoriso valmistautui suureen tehtäväänsä.

Parin viikon harjoituksen jälkeen ryhdyttiin alokkaita sijoittelemaan eri aselajeihin, joukkueisiin ja komppanioihin ja siten lopullisesti täydentämään juuri organisoitua 6. divisioonaa.

Ennen tätä lopullista järjestelyä piti kuitenkin täyttää verraten pitkä kyselylomake, jossa otettiin joka miehestä selvää, mikä hän oli ja mihin hän luuli pystyvänsä. Olipa näissä lomakkeissa sellainenkin kohta, että alokas itse sai ilmoittaa, missä armeijan osastossa hän parhaiten luuli voivansa täyttää sotapalveluksensa.

Täytin tätä lomaketta kenttävuoteellani. Minusta oli jotenkin yhdentekevää, mihin osastoon jouduin, mutta äkisti pälkähti siinä mieleeni ajatus, että pyrkisin lääkintäosastoon. Olin Suomessa ollut jonkin aikaa harjoittelijana apteekissa ja Amerikassa olin toiminut sairasvoimistelijana ja hierojana, tutkinut hieman anatomiaa ja lääketieteellistä kirjallisuutta. Ja niin ilmoitin parhaiten omasta mielestäni voivani palvella Setä Samulia "in medical department", lääkintäosastossa.

Tämä toivomus merkitsi itse asiassa kuitenkin perin vähän, sillä tutkijalautakunta, joka tarkasti selonteot, päätti miesten sijoituksesta tietenkin juuri niin kuin itse halusi. Ei ollut minullakaan siten paljon toivoa päästä nimittämääni osastoon.

Lopuksi huudettiin miehet koolle. He saivat istuskella tai seisoa kentällä, kun nuori, kookas luutnantti kirkkaalla äänellä huusi miesten numerot. Jokaisen numeron jälkeen huusi asianomainen:

– "Here sir", täällä herra!

Näin muodostettiin joukostamme jalkaväkikomppaniat, konekiväärikomppaniat, raskas ja kevyt tykistö jne. Koko päivän jatkui numeroiden ja nimien huutamista, ja sijoituksensa saaneet miehet muodostivat pitkiä rivejä kentän reunamille. Mutta ne, joita ei vielä ollut huudettu, höristelivät jännittyneinä korviaan.

Istuskelin uuden ystäväni Gerald Franklinin kanssa kentällä vuoroani odotellen. Sitä odotteli vielä Franklinkin. Vihdoin tultiin lääkintäosastoon, ja suureksi iloksemme huomasimme molemmat joutuneemme siihen.

Puristimme toistemme kättä.

– Se on hienoin osasto Uncle Samin armeijassa, huudahti Gerald.

– Well, meidän ei ainakaan tarvitse tappaa ketään, sanoin minä puolestani vakavasti.

Seuraavana päivänä sanoimme Gerald ja minä hyvästit ryhmällemme ja muutimme "ensiavun" miesten telttaosastoon. Siellä otettiin meidät ystävällisesti vastaan. Kaikki "medicot" näyttivät olevan sivistyneitä poikia. Kuten myöhemmin huomasin, olivatkin he miltei järjestänsä apteekkimiehiä, lääketieteen ylioppilaita ym. He olivat enimmäkseen Etelävaltioista ja heidän temperamenttinsa sen vuoksi hillittömämpi ja herkempi kuin Pohjoisvaltioiden sotilaiden.

Hetken kuluttua jaettiin meille Punaisen Ristin nauhat, jotka kiinnitimme käsivarsiimme, ja niin me ulkonaisestikin nyt kuuluimme lääkintäosastoon. Sitten meidät vietiin kentälle harjoittelemaan paarien kantoa ja kaikkinaista haavoittuneiden huoltoa. Lääkärit olivat nuoria miehiä, kohteliaita ja toverillisia. Siitä oli kaukana pienen irlantilaisen korpraalimme töykeys ja kukkomaisuus. Ja se tuntui hyvältä.

Gerald ja minä vietimme illan kävellen pitkin kenttää. Meistä oli sen päivän jälkeen, jona hän päättäväisyydellään oli pelastanut minut kohtalokkaasta tilanteesta, tullut erottamattomat ystävät.

Oli lämmin ilta, ja leppoisa tuuli puhalsi yli kentän, jolla näkyi pitkät rivit telttoja.

Silloin Gerald avasi minulle sydämensä ja alkoi puhua tytöstään, jonka hän oli jättänyt erääseen Etelä-Minnesotan kaupunkiin. Kun Gerald palaisi sodasta, menisivät he naimisiin, Ja hän veti esille valokuvan, josta hymyili kaunis, vaaleakutrinen tyttölapsi.

En puhunut mitään Elsie Lovestone'ista. Kätkin hänen salaisuutensa edelleen sydämeeni. Mitäpä minulla elämässä muutakaan oli.

Harjoitukset leirillä tiukkenivat päivä päivältä. Tultiin kesäkuun alkuun ja yhä yleisemmin alettiin puhua pikaisesta Ranskaan lähdöstä. Eräänä päivänä jaettiin meille kaikille kaasunaamarit, ne opetettiin panemaan päälle neljässä sekunnissa, ja sitten saimme painoa varta vasten rakennetun kammion lävitse, johon laskettiin kaasua tankeista. Naamari tuntui oudolta ja tukehduttavalta. Mutta elävinä ja onnellisesti me sentään kaikki kuljimme kokeen lävitse, joten naamarit näyttivät olevan hyviä.

Eräänä päivänä marssimme 40 mailin päässä olevalle ampumaleirille. Siellä opetettiin ammuntaa koko aika. Tykit jyskyivät ja konekiväärit papattivat. Se oli sodan alkusoittoa. Makasimme taivasalla pienissä ns. penikanteltoissa (puptent), joihin kaksi miestä hädintuskin sopi. Kymmenen päivän perästä marssimme jälleen ankarassa ukonilmassa ja sateessa Camp Wadsworthiin. Sinne saavuttuamme luimme rykmentin komentajan virkahuoneen seinään lyödyistä julkipanoista, että rykmenttimme siirtyisi seuraavana päivänä lähtösatamaan.

Oli kesäkuun 25 päivä. Emme olleet vielä saaneet olla harjoituksissa aivan täyttä kahta kuukautta, ja nyt me olimme jo siis valmiit lähetettäviksi sotaan, hirmuisimpaan, mitä maailma koskaan on nähnyt.

Mutta meidänhän pitikin oppia kolmessa kuukaudessa se sotataito, minkä saksalaiset olivat oppineet kolmessa vuodessa!

Sinä iltana pakkasimme selkäreppumme valmiiksi Ranskan-matkalle.

SOTAAN LÄHTÖ.

Pitkä sotilasjuna seisoi asemalla. Rykmenttimme sijoitettiin siihen, ja juna alkoi porhaltaa länttä kohti, Atlantin valtamerelle. Mieliala oli iloinen, vaikka pullot olivatkin hävinneet. Sotaista intoa oli kattoon saakka ja vähän enemmänkin. Uudet sotilaslaulut kajahtivat. Niistä oli suosituin seuraava:

    "Over there, over there
    send a word, send a word
    over there
    that the yenks are coming
    and the yenks are coming
    over there."

Mikä suomennettuna kuuluisi suunnilleen näin:

    "Yli meren, yli meren
    antakaa sana, antakaa sana,
    että jenkit ovat tulossa,
    ja jenkit ovat tulossa
    yli meren."

Laulu ei ollut pitkä eikä monisanainen, mutta sehän sisälsi kaiken. Että "jenkit ovat tulossa", se oli pääasia, ja se näytti meistä vähitellen maailman tärkeimmältä asialta.

Nuoret sotilaat ottivat lähdön kevyeltä kannalta, ei siinä kukaan surrut. He eivät ainoastaan lähteneet mielellään Eurooppaan, näkemään maailmaa, vaan heissä paloi todella into päästä sotaan, mitä pikemmin, sitä parempi. Se oli heistä useimmista kuin hupaisa metsästysmatka, ei muuta. Se oli samalla jättiläispeliä ja sellaisena paljon kiihoittavampaa kuin koskaan parhaat baseball- tai potkupallopelit. Mitäpä nämä pojat sodasta tiesivät, joista useimmat eivät ikinä olleet nähneet sotamiestä, sodasta puhumattakaan? Se tarjosi heille vain seikkailua, suuret voiton mahdollisuudet ja paljon uutuuden viehätystä.

Sodan vaaroista, kärsimyksistä ja kuolemasta ei tämä nuori, elinvoimainen joukko puhunut mitään. Eikä kukaan niitä ajatellutkaan. Amerikkalaiset ovat yleensä tunnettuja poikamaisuudestaan. He ovat nuorukaiskansa, helposti innostuva, huoleton ja iloinen. Armeijassa määriteltiin sodan aikana amerikkalaisten sotilaitten sielulliseksi iäksi 13 vuotta, koulupoikaikä. Monet Euroopan maista aikoinaan muuttaneet sotilaat olivat heidän rinnallaan kuin setiä, arvokkaita, vanhempia miehiä miettiväisine, usein raskasmielisine piirteineen. Kun amerikkalaiset sotilaat peuhasivat kuin pahankuriset pojat, heittelivät sanasutkauksia ja nauroivat sydämestään täysin naiivejakin juttuja, pysyivät ulkomaalaiset useimmiten äänettöminä tai hymyilivät hieman.

Junamme kiisi hyvää vauhtia läpi vihannoivien vainioiden ja hyvin rakennettujen kylien ja kaupunkien. Muutamilla asemilla olivat Punaisen Ristin sisaret meitä tervehtimässä ja tarjosivat kahvia ja kaakkuja. Ja ne menivät kaupaksi, sen saattaa arvata.

Sivuutimme Yhdysvaltain pääkaupungin Vashingtonin, ja muutamaa tuntia myöhemmin junamme pysähtyi Camp Millsin satamaan lähelle New Yorkia. Majoituimme siellä kentälle pystytettyihin suuriin telttoihin.

Seuraavana päivänä toimitettiin rykmentissämme viimeinen lääkärintarkastus, ns. "merenylipääsytutkinto" eli "overseas examination". Muutamat, jotka tähän mennessä oli hyväksytty, "raakattiin" vielä tässä viime tingassa. Ja se aiheutti sekä iloa että surua. Eräs nuori poika, joka hylättiin, itki oikein katkerasti. Hän kuului kirjoittaneen pienelle armaallensa kirjeen, jossa oli hyvin ylpeästi puhunut sotaan lähdöstään, kuinka kaikki oli valmista ja kuinka hänen mielensä paloi taisteluun. Ja sitten tuli kielto. Ruumis oli liian heikko. Seis ja käännös kotiin. Niin oli lääkäri nuorelle miehelle sanonut. Ja matka oli poikki. Niin hän jäi sitten surullisena istumaan telttaan toisten lähtiessä.

"Meren ylipääsytutkinnossa" tutkittiin minut paljon tarkemmin kuin keväällä Duluthissa. Lääkäri katseli pitkään arpeutunutta ruumistani ja vasenta kättäni ja lausui ihmetyksensä siitä, kuinka minua yleensä oli voitu hyväksyä sotapalvelukseen. Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten:

– Jätän asian omaan harkintaanne. Jos luulette voivanne kestää sodan vaivat ja uudet räjähdykset, niin voitte lähteä, muussa tapauksessa voitte palata.

Ajattelin asiaa. Nyt minulla olisi tilaisuus vapautua sotapalveluksesta, johon en alussa ollut tuntenut juuri mitään innostusta. Mutta minusta tuntui äkisti perin raukkamaiselta kääntyä nyt ympäri tänne saakka jo saavuttuani, ja mitä oikeutta minulla oli oikeastaan vetäytyä syrjään silloin, kun miltei koko maailman nuoriso seisoi sotalippujen alla? Luonnostani en ollut pelkuri, ja mitäpä merkitsi minun kohtaloni miljoonien muiden kohtaloiden joukossa?

Suoristauduin ja vastasin:

– Yes, sir. Uskon voivani kestää.

Lääkintämajuri taputti minua ystävällisesti olkapäälle.

– Well, hän sanoi. Hyvää onnea vain, nuori mies.

Niin olin itse määrännyt kohtaloni.

Parin päivän perästä lappoi kaksituhatta miestä suureen satamassa seisovaan englantilaiseen kuljetuslaivaan, jonka nimi oli "Kashmir". Se oli entinen rahtialus, joka nyt oli muutettu sotaväen kuljetuslaivaksi. Moni, joka nousi siinä kapeita laivanportaita ylös, ei enää koskaan palannut Amerikkaan. Nuoret sotilaat kiipeilivät mastoissa ja vanteissa. "Over there" kaikui voimakkaasti ja innostuneesti. Pieni saattojoukko heilutti hyvästiksi. Laiva irtaantui hiljalleen laiturista.

Nojasin kaiteeseen ja luin toistamiseen kotoa Suomesta saapuneen, suuresti matkalla viivästyneen kirjeen. Se oli päivätty huhtikuun 18:ntena. Äitini siinä kirjoitti:

    "Rakas poikani.

    Olemme saamet kirjeesi, jossa kerrot, että joudut kutsuntaan
    ja mahdollisesti sotaan. Onhan kauheata joutua sinne Ranskaan.
    Jumala sinua matkallasi varjelkoon, jos kuitenkin niin kävisi.
    Mutta ennen muuta muista aina täyttää velvollisuutesi, olipa se
    mikä tahansa.

    Suomessa jatkuu vielä taistelu, mutia punaiset ovat peräytymässä.
    Tampereen ovat valkoiset valloittaneet, ja monta meidän
    pitäjästäkin kaatui siellä ja Messukylässä. Tänne kuului
    helmikuulla ja maaliskuun alussa väliin yhtämittainen tykkien
    jylinä Vilppulasta. Molemmat veljesi ovat armeijassa, ja me Isän
    kanssa olemme yksin kotona. Sisaresi on Helsingissä. Hänestä emme
    ole kuulleet yhtään mitään, kun Etelä-Suomesta ei saa tietoja.
    Kuitenkin luullaan, että vihollinen on pian voitettu ja Suomi
    vapaa. Sitä kaikki hartaasti toivomme.

    Jäällä on nyt raskas aika, mutta kyllä kai siitä selviydytään.

    Monet rakkaat terveiset

                                             Äidiltäsi."

Kirjeen loppuun oli isäni kirjoittanut muutaman rivin. Hän iloitsi Suomen sarastavasta vapaudesta ja toivoi minulle Jumalan turvaa, minne joutuisinkin.

YLI ATLANTIN.

S/S Kashmir, harmaa mustatäpläinen laivamme, sivuutti vapaudenjumalattaren patsaan New Yorkin satamassa ja pyrki kapeita vesiä ulapoille. Sataman ulkopuolella yhtyi siihen kolme muuta suurta kuljetuslaivaa, täynnä sotaväkeä, jotka nekin kuuluivat suureksi osaksi Camp Wadsworthista lähteneeseen kuudenteen divisioonaan. Päästyämme aavalle merelle höyrysi luoksemme kuusi suurta risteilijää, joista kolme asettui kummallekin puolelle laivuettamme. Sotalaivatkin olivat saaneet siniharmaaseen pintaansa tummia täpliä, mikä teki ne merellä vaikeasti erotettaviksi.

Tämä alkoi tuntua jo oikein juhlalliselta. Me emme lakanneet ihmettelemästä sota-alusten valtavaa kokoa, niiden tykkejä ja muita varusteita, sikäli kuin niitä saatoimme erottaa.

Lähtömme tapahtui heinäkuun 6 päivän aamulla. Ilma oli aurinkoinen ja lämmin. Mieliala oli korkealla, ja laulut kajahtelivat. Mutta iltapäivällä nousi navakka tuuli. Se heilutteli jonkin verran neljäntuhannen tonnin alustamme, joka meriaavalla tuntui olevan jotenkin pieni kapine. Ja sotilaat, joista useimmat olivat sisämaan ja preerioitten poikia eivätkä olleet ikinä nähneet merta, rupesivat yksi toisensa jälkeen yököttämään. Päivälliskutsua noudatti vain toinen puoli, ja muutamat hieman kipeät saivat jo ensi palasta kyllikseen ja syöksyivät kiireesti kannelle.

Minä puolestani entisenä merimiehenä viihdyin myrskystä huolimatta erinomaisesti. Vetelin keuhkoni täyteen tuttua suolantuoksuista ilmaa, katselin laineiden levotonta myllerrystä, kävelin kannella ja söin kahden miehen edestä. Ystäväni Gerald Franklin oli alakuloinen. Hän oli ensi kertaa merellä, ja sen laulu alkoi kiusata häntä. Hän oli hyvin kalpea ja haukkoi ilmaa.

– Sinäkö merikipeäksi, Gerald? sanoin. Älä sure, et sinä siihen tautiin kuole.

Tartuin häntä käsivarresta, talutin häntä pitkin kantta, juttelin niin hupaisia kuin osasin ja sain hänet tosiaankin unohtamaan koko merikipupuuhansa.

Tuli ilta, ja pimeys kattoi meren. Laivat kyntivät aaltoja ja ilman valoja. Niin suuri oli vedenalaisten pelko, että sotamiehiä oli kielletty illan tullen sytyttämästä paperossia kannella tai polttamasta sitä. Joka miehelle oli annettu pelastusvyö, joka piti aina olla saatavilla. Sitä käytettiin tavallisesti päänalaisena nukuttaessa lämpimässä heinäkuun yössä kannella tai hiljalleen keinuvissa ison laivanruuman pylväisiin kiinnitetyissä riippumatoissa.

Päivät kuluivat hupaisasti. Eivät edes saksalaiset vedenalaiset hätyyttäneet muusta puhumattakaan. Tuntui siltä kuin koko tämä sotilaallinen komeus vartiolaivoineen olisi ollut turhuutta. Aurinko loisti. Laineet löivät iloisesti. Kaikkialla oli rauha. Mutta langattoman lennättimen hytissä otettiin ja lähetettiin sähkösanomia yhtä mittaa. Se oli laivan tiedoituksen sydän, ja siellä paremmin kuin kannella sotamiesten kesken tiedettiin, mitkä vaarat meitä ympäröivät.

Miesten iloksi oli laivan keulapuolelle rakennettu nyrkkeilyaitaus. Siellä oteltiin aamusta iltaan. Monet astuivat kehään ensimmäistä kertaa ja saivat sen tuhannesti päihinsä. Ja jokaisen piti yrittää, muuten leimattiin pelkuriksi.

Seisoimme Franklinin kanssa poikien yrityksiä katsellen. Äkisti astui kehykseen mies, joka suurella äänellä huusi itselleen nyrkkeilytoveria. Pojat näyttivät arkailevan. Haastaja oli tai ainakin sanoi olevansa "Iowan keskisarjan sampioni", ja hänet oli huomattu eteväksi nyrkkeilijäksi.

Katselin miestä pitkään. Luulin joskus nähneeni hänet, mutta en muistanut missä. Gerald nykäisi minua hihasta. – Etkö muista, hän sanoi. Tuo on se mies, joka oli käymässä teltassamme Camp Wadsworthissa ja joka epäili sinua suomalaisuutesi vuoksi saksalaiseksi vakoojaksi.

Tunsin samassa miehen, riisuin viipymättä takkini ja hyppäsin kehykseen.

"Iowan sampioni" tunsi myös minut. Hän katseli minua ivallisesti sujuttaessaan nyrkkeilyhansikkaita käsiinsä.

– Kuules, suomalainen, hän sanoi sitten. Mitä pidät Saksan prinssistä?

– Yhtä paljon kuin sinustakin, sanoin. Ja sen saat pian nähdä.

– Kuulepas tuota, mitä höpisee. Etkö tiedä, että minä olen Iowan sampioni?

– Vaikka olisit itse John D. Sullivan, niin sittenkin aion kurittaa sinut, vastasin rauhallisesti ja vakaasti. Samassa aloimme lyödä. Sain varmaan enemmän iskuja kuin kerkesin antamaan. Vastustajani oli tottuneempi nyrkkeilijä kuin minä, mutta hänen kestävyyttään en tiennyt. Sitä paitsi minulla oli se etu, että vanhana merimiehenä saatoin laivan heilunnasta huolimatta säilyttää tasapainoni. Lisäksi tappelin oman ja kansallisuuteni kunnian puolesta ja olin päättänyt panna liikkeelle kaikki, mitä vain itsestäni irti sain.

Miehet ympärillämme ulvoivat ihastuksesta. "Sampioni" näytti hämmästyvän. Hän ei ehkä ollut odottanut niin lujaa vastusta. Jotkut olivat vastustajiani, mutta useimmat minun puolellani, sillä iowalainen oli suututtanut monet röyhkeällä esiintymisellään.

Taistelu jatkui. "Sampionin" onnistui antaa minulle isku nenään ja siitä alkoi vuotaa verta.

– Tahdotko enemmän? huusi iowalainen ilkeästi irvistäen ja antoi uuden iskun, joka sivusi leukaani.

Seuraavan iskun voimasta lensin polvilleni, mutta hypähdin samassa ylös. En sanonut sanaakaan, mutta vereni kiehui ja kiukkuni tuota röyhkeätä irvileukaa kohtaan kasvoi kasvamistaan.

Kuulin Geraldin äänen.

– Älä anna perään. Lyö sitä pirua oikein suomalaisella sisulla! hän sanoi.

Jännitin itseni hyökkäykseen ja salamannopeasti annoin nyt puolestani vastustajalleni, joka luuli minun jo lannistuneen eikä ollut varuillaan, kaksi kovaa iskua leukoihin. Miehet ulvoivat ihastuksesta, iowalainen hämmästyi, ja ennen kuin hän kerkesi siitä selviytymään, horjahdutti laivan liike häntä. Käytin tätä hetkeä hyväkseni ja annoin hänelle salamannopeasti leukaan uuden iskun, joka heitti hänet köysien varaan.

Seurasi entistä kovempi ihastuksen huuto. Iowalainen kömpi ylös.

– Minua ei ole vielä voitettu. Kymmenen kertaa ei ole, hän huusi.

Sain tällä välin pienen hengähdysajan, pyyhin veren kasvoistani ja tulin aivan tyyneksi, aivan tyyneksi, kuten myrskyssä ennen raakapuilla. Eipähän tässä oikeastaan ollut yhtään mitään hätää, mietiskelin.

Iowalainen kävi vielä kimppuuni, Mutta minä huomasin, että hänen varmuutensa oli tyyten kadonnut ja että hänen lyöntinsä putosivat hapuillen ja voimattomina. Tyydyin aluksi suojaamaan itseäni yhä enemmän väsyttääkseni vastustajani. Odotin samalla sopivaa hetkeä. Ja kun "sampioni" laivan jälleen pahasti heilahtaessa hapuili ympärilleen, keskitin kaikki voimani yhteen ainoaan iskuun, iskuun iowalaisen sydänalaan. Se kaatoi hänet tunnottomana kannelle. Ja peli oli selvä.

Eräs kersanteista, joka oli tunkeutunut miesten lävitse paikalle, näki matolla ilmaa haukkovan iowalaisen.

– Mikä teitä vaivaa? hän kysyi. Aiotteko tappaa ne?

Sitten hän huomasi minut hansikkaitani juuri riisumassa.

– Sinäkö sen löylytit. Se oli all right. Se onkin pitänyt itsestään liian suurta ääntä.

Sitten hän nosti oikean käteni voitonmerkiksi ylös, kuten tapa vaati.

Pojat tunkeilivat ympärilläni, kuten tällaisessa tapauksessa tehdään, ja onnittelivat minua. – Se oli miehen lyönti se, he sanoivat.

Mutta Gerald otti minua käsivarresta ja vei minut sivuun. Istuimme penkille etäämmäksi.

– Pelkäsin, että häviäisit, hän sanoi.

– Pelkäsinpä sitä hieman itsekin, vastasin. Ja sanon suoraan, että minä en voisi tehdä sitä toista kertaa, vaikka saisin miljoona taalaa. Tein sen vain siksi, että minun täytyi se tehdä. Ja tiedätkös. Meri auttoi vanhaa poikaansa, jollei se olisi tehnyt iowalaista hieman epävarmaksi kintuistaan, olisin varmaan maannut hänen asemestaan.

Yhdentenätoista päivänä nousivat Skotlannin kallioiset rannat meren sylistä. Me olimme onnellisesti päässeet yli Atlantin. Seuraavan aamun valjetessa Kashmir laski Glasgowin satamaan.

Muistikirjaani olen merkinnyt päivämäärän. Se oli heinäkuun 18. 1918. Silloin me siis saavuimme Eurooppaan, joka oli pyytänyt meitä niinkuin hieman selvittämään jupakoitaan.

Me tulimme nyt.

HÄNEN MAJESTEETTINSA AMERIKKALAINEN ENGLANNISSA.

Glasgowissa marssimme suoraan ahtaita katuja rautatieasemalle. Oli jotenkin varhainen aamuhetki, eikä ihmisiä sen vuoksi ollut paljon liikkeellä. Pojat olivat kaikki hyvällä tuulella, kuten ainakin maamyyrät tuntiessaan jälleen vakavan kamaran jalkojensa alla ja päästyään meritaudista. Työnnyimme suoraan junaan ja hetkistä myöhemmin olimme menossa vinhaa kyytiä halki Skotlannin ja Englannin.

Sydämeni sykähteli rauhattomasti. Tämä maa oli Elsie Lovestone'in kotimaa. Ehkä nyt saisin tavata hänet? Laivassa olin jo pyytänyt lomaa päästäkseni käymään Lontoossa, mutta siihen ei ollut suostuttu. Kuitenkin olin saanut tietää, että pysähtyisimme Winchesteriin lähelle Lontoota muutamaksi päiväksi, ja olin kirjoittanut Elsien vanhalla Lontoon osoitteella pyytäen häntä saapumaan minua tapaamaan.

Skotlannin ylängöt vilahtivat ohitse. Niillä vaelsi lammaslaumoja. Vanhoja linnanraunioita näkyi siellä täällä. Valkoisia taloja vilahteli puistojen keskestä. Sitten tultiin alavammille varsinaisen Englannin seuduille. Laajat, viheriöivät kentät avautuivat eteemme. Ne todistivat puistokujanteineen ja istutuksineen vanhaa viljelyskulttuuria, joka ilahdutti silmää. Rautatieasemilla seisoskeli vanhoja miehiä valkoiset liitupiiput hampaissa sekä naisia ja nuoria tyttöjä, jotka huiskuttivat meille käsiään ja liinojaan sivu ajaessamme. Kaikki nuoret miehet olivat sodassa. Niitä ei lainkaan näkynyt. Huomasi, että vanha Englanti kävi raskasta taistelua ja että se oli siihen kiinnittänyt kaiken miesvoimansa. Mutta sen asema merien valtiaana ja siirtomaavaltana olikin kysymyksessä.

Amerikkalaiset sotilaat katselivat vaunujen ikkunoista maisemia sama uteliaisuuden ja itsetietoisuuden hymy huulillaan, josta amerikkalainen tunnetaan kaikkialla maailmassa. Heidän mielestäänhän ulkopuolelta Amerikan ei ole yhtään mitään. Tämä henki on Yhdysvalloissa kaikkialla vallalla. Se istutetaan lapsiin koulunpenkillä. Sen saa siirtolaisväestö parissa vuodessa. Ei ole muuta kuin Amerikka. Ja jos on jotakin, niin se on niin paljon kehnompaa, että siitä ei tosiaankaan kannata puhua mitään.

– Well, well, aloitti muuan korpraali, joka kerskui matkustaneensa Yhdysvaltain kaikissa valtioissa. Tämä on nyt vanha, iloinen Englanti. all right. Mutta mitään he eivät meille amerikkalaisille voi täällä näyttää. Nämäkin Skotlannin liituvuoret ovat meidän Kalliovuoremme rinnalla kuin leikkikaluja.

– Ja maanviljelys sitten, jatkoi dakotalainen farmarinpoika. Haluaisinpa näyttää noille peltotilkkujen omistajille Dakotan viljakentät, jotka ovat silmänkantamattomat kuten meri, jonka yli tulimme.

– Englantilaiset kerskuvat suurista kivihiilikaivoksistaan, jatkoi joku. Tulkootpa katsomaan Pennsylvaniaan. Siellä on hiiltä niin paljon, että voimme peittää sillä vaikka koko tämän pikku saaren.

– Ja niiden tehtaat sitten! pisti taas joku väliin. Minä tulen Chicagosta, Haluaisinpa nähdä Chicagon tapaista täällä. Siellä nousee tehtaan piippuja tiuhassa kuin metsää.

– Eikä niillä ole muuta kuin pieniä, matalia rakennuksia, innostui taas joku puhumaan. Ei yhtään pilvenpiirtäjää näy. Onkohan edes kymmenkerroksista taloa koko maassa?

– Ja missä täällä on laivatelakoita, sellaisia kuin meillä on Oaklandissa Californiassa? huudahti joku Lännen sotilaista.

Samassa nousi istuimeltaan eräs poikien puheita vaitiollen kuunnellut sotilas, joka oli syntynyt Englannissa.

– Kuules, toveri, hän sanoi. Oaklandin laivatelakat ovat kyllä suuret, mutta täällä on vielä paljon suurempia.

– Täällä? Missä? kysyi oaklandilainen ivallisesti.

– Well. Jos olisit pitänyt silmäsi auki Glasgowissa, olisit nähnyt ne. Etkö nähnyt satamaan tullessamme molemmin puolin Clyde-joen rantoja telakoita telakoiden vieressä? Niissä valmistuu kymmeniä suuria laivoja joka kuukausi. Saksan Villehän koettaa vedenalaisellaan upottaa koko Englannin rahtilaivaston, mutta minä sanon, että Englanti rakentaa kaksi laivaa jokaisen upotetun laivan tilalle. Siihen ei Amerikka pystyisi.

Nyt alkoi jälleen vanha kina Amerikan tai Englannin etevämmyydestä. Englannissa syntyneet ja kasvaneet, mutta jo vuosikausia Amerikassa oleskelleet sotilaat puolustivat tiukasti Englantia, vaikka he varmaankin toisessa tilaisuudessa olisivat ylistäneet Amerikkaa kuten kaikki siirtolaiset.

Vihdoin äskeinen, väittelyn alkanut korpraali kiukustui ja sanoi tiukasti:

– Kuulkaapas, te "cockneyt" (lontoolaisten pilkkanimi, jota amerikkalaiset usein käyttävät kaikista englantilaisista). Mitä te oikein kerskutte: Jos me amerikkalaiset emme olisi tulleet auttamaan teitä, olisi Kaiser ajanut teidät mereen koko kirotulta saareltanne.

– Yes, te tulette auttamaan nyt, sanoi joku englantilaissyntyinen, nyt kun sota on kohta lopussa. Sadat tuhannet britit ovat jo uhranneet henkensä maansa puolesta. Oikean ajan te valitsitte. Teillä on hyvä "piknikki" Ranskassa: paraateja ja iloa. Siinä kaikki.

– All right, toveri, vastasi amerikkalainen. Mutta minä uudistan väitteeni, että me tämän sodan kuitenkin lopetamme, Amerikan raha ja Amerikan miehet- Ja minä uskallan sanoa sen vaikka itse kuningas Yrjöllekin. Se on tosi. Jos hän vain haluaa kuunnella.

Eräs rotannaamainen, täydellinen lontoolainen cockney-tyyppi tunsi varmaankin Amerikassa jo puoleksi unohtamansa kuninkaan kunnioituksen jälleen heräävän, erittäinkin kun oltiin siksikin lähellä Buckinghamin palatsia.

– Kuules, poika, hän sanoi nostaen sormeaan. En puhu paljoa. Mutta varoitan sinua kuitenkin sanomasta halveksivia sanoja kuninkaasta.

– Sinä varoitat, vastasi toinen ivallisesti. Well. Minä sanon, että annan palttua sinun kuninkaillesi. Nehän ne ovat keisarit ja kuninkaat alkaneet koko tämän sodan. Minä olen vapaa amerikkalainen ja sanon, mitä tahdon. Anna tämän painua korviisi, "cockney", ja kuiskaa se kuningas Yrjöllekin. Vähät minä siitä välitän.

Näin kaikkea arvostellen ja halveksien saapui HÄNEN MAJESTEETTINSA AMERIKKALAINEN sotilaana Eurooppaan. Kaikki oli huonoa ja ala-arvoista. Koko Euroopan olemassaolo oli amerikkalaisten varassa. Ja kuitenkaan ei siinä maassa, Saksassa, jota vastaan nämä ylpeät ja itsetietoiset miehet menivät taistelemaan "sivistyksen puolesta", ollut lainkaan lukutaidottomia, kun taas Yhdysvaltain eräissä osissa niitä oli jopa kaksitoista prosenttia. Saksan kulttuuri oli vuosituhannen vanhaa ja Amerikan parinsadan. Mutta kukapa sitä jouti ajattelemaan ja kukapa tiesikään?

Me, jotka taistelimme "ihmisyyden, oikeuden, kansojen vapauden, naisten ja lasten puolesta" ja lukuisten muiden hyvien asioiden puolesta, me teimme näin tuloamme vanhaan Eurooppaan. Meidän oli ollut lähdettävä kaukaa merien takaa rauhaisista asunnoistamme sodan verikentille järjestämään tämän maanosan asioita. Vähemmästäkin saattaisi ihminen ylpistyä.

WINCHESTERISSÄ.

Iltahämärissä marssimme Winchesterin rautatieasemalle kaupungin laidassa olevalle laajalle kentälle, jossa suuret englantilaiset ja amerikkalaiset armeijaosastot odottivat siirtoaan Ranskaan.

Aamulla riensin rykmentin kansliaan. Nuori päivystäjä istui sivussa pienen pöydän ääressä. Mainitsin nimeni ja tiedustin, oliko minulle tullut kirjettä tai sähkösanomaa.

Kersantti selasi saapuneita kirjeitä ja sähkösanomia, katsoi minua pitkään. Sitten hän pudisti päätään. Ei ollut.

Minulla oli ollut tähän saakka heikko toivo, että nyt Elsie ilmoittaisi itsestään minun päästyäni Englantiin. Olin antanut hänelle rykmenttini numeron ja osoitteen. Se ei ollut turha toivo, ja raskain mielin astuin jälleen ulos.

Päivällä sain kahden tunnin loman käydäkseni kaupungilla. Kuljeskelin pitkin vanhan Winchesterin ahtaita mutkittelevia katuja. Joka kerta, kun englantilaisen sairaanhoitajattaren sininen päällysviitta vilahti esiin väentungoksesta, sykki sydämeni kiivaammin, kiiruhdin askeleitani ja petyin. Se ei ollut Elsie Lovestone.

Sitten katselin siviilipukuisia naisia ja erikoisesti hoikkia tyttöjä, jollainen Elsie oli. Mutta solakoita tyttöjä tuli kaduilla joukottain vastaan. Kukaan niistä ei ollut Elsie Lovestone. Sitten katselin teesalonkeihin, ravintoloihin, myymälöihin, joskus olin erottavinani Elsien hymyilevät, kauniit kasvot, mutta lähemmä tultuani huomasin pettyneeni.

Palasin takaisin leirille. Oli jo ilta. Menin jälleen rykmenttini kansliaan. Kysyin taas, oliko minulle tullut kirjettä tai sähkösanomaa. Aliupseeri selasi jälleen saapuneet lähetykset ja pudisti päätään. Ei ollut tullut. Mietin hetkisen.

– Anteeksi, onko mahdollisesti joku nainen, englantilainen sairaanhoitajatar, käynyt minua tiedustamassa? kysyin sitten.

Aliupseeri katsahti minua tutkivasti, hymyili ja vastasi:

– Ei ole käynyt. Mutta jos tulee, ilmoitan siitä heti.

Kävelin ystäväni Gerald Franklinin kanssa illalla pitkin leiriä. Siinä kohosi loppumattomia telttarivejä ja niissä istui ja loikoili iloisesti jutellen englantilaisia ja amerikkalaisia sotilaita. Suurta huomiota amerikkalaisten keskuudessa herättivät pitkät skotlantilaiset sotamiehet, joilla oli yllään ruudukkaat lyhyet hameet. Käytimme heistä nimitystä "lady", ja skotlantilaiset sanoivat kylläkin olevansa naisia, mutta "pirullisia naisia".

Sotilaiden joukossa oli lukuisia englantilaisia sotilaita, joiden hihoissa oli haavoittuneen kunnianauha. Ja näillä "vanhoilla" sotilailla riitti loppumattomasti kerrottavaa rintamalle vasta ensi kertaa matkaaville amerikkalaisille.

Pistäydyimme Franklinin kanssa erääseen englantilaiseen telttaan ja aloimme jutella nuorten hyväntahtoisten sotamiesten kanssa.

Murteestani he huomasivat, etten ollut amerikkalainen, he kysyivät kansallisuuttani.

– Olen suomalainen, vastasin.

– Oh, sinä olet Euroopasta. Missä päin se Suomi taas onkaan?

– Ei niin kaukana, Ruotsin naapurimaa.

– Oh yes. Minä olen Lontoossa monta kertaa nähnyt suomalaisia merimiehiä. Hyvää väkeä, mutta kovin viinaan meneviä.

Englantilaiset kertoivat, että he olivat jo olleet monia eri kertoja rintamalla. He puhuivat haavoittumisistaan ja näyttelivät arpiaan, jotka rumensivat heidän käsivarsiaan, jalkojaan, olkapäitään ja muita ruumiinosiaan. Eräs veti auki paitansa rintamuksen ja näytti syvää pistimen jättämää arpea. Englantilaiset olivat hyökänneet saksalaisia vastaan, kertoja oli hypännyt saksalaiseen ampumahautaan. Saksalainen ja kertoja olivat samalla kertaa työntäneet pistimensä toistensa rintaan. Englantilainen oli tuntenut teräksen painuvan ruumiiseensa, mutta työnsi kuitenkin kaikin voimin omaa pistintään, pyörtyi ja kun heräsi, näki saksalaisen makaavan ampumahaudan pohjassa kuolleena. Sitten oli seurannut kenttäsairaala ja kolmen kuukauden loma Englannissa. Ja jälleen piti lähteä samaan leikkiin. Ei enää huvittanut, ei lainkaan.

Eräs nuori, kalpea ja sairaalloisen näköinen mies oli istunut vaiti. Katselin häntä sivusta päin. Väliin hän hymyili itsekseen ja mutisi jotakin. Äkisti hän nousi, hänen silmänsä hehkuivat ja hän puhui kiihkeästi ja kuin poissaolevana:

– Ne ottavat sotaan kaikki, kaikki maailman miehet, jotka pystyvät vain aseita käyttämään. Ensin tapetaan kaikki asekuntoiset miehet, sitten vaivaiset, pojat ja ukot. Sitten tulee naisten vuoro. Suuret pommit tulevat ja repivät nekin kappaleiksi. Sota ei lopu. Se ei lopu. Englanti huokaa. Ranska itkee, Italian naiset voihkivat, Unkari on leskiä täynnä, Saksan lapset kuolevat nälkään. Tämä on mieletöntä, mieletöntä, mieletöntä! Ja taas meidän pitää lähteä, lähteä ja tapattaa itsemme, meidän, jotka emme ole mihinkään syylliset. Tulee verijärviä. Pahin ei ole vielä tullut. Kaikkia ei keritä haudata. Luurankoja, luurankoja...

– Tuo mies saa kylmät väreet selkäpiihini, huomautti hiljaa joku teltassa istuva jenkki.

Mutta englantilaiset kiiruhtivat selittämään, kun mies oli siirtynyt hieman sivummalle:

– Se on Tom Green New Castlesta. Älkää hänestä välittäkö. Tom rukka sai pommiräjähdyksessä vian hermoihinsa. Ei häntä olisi pitänyt lähettää takaisin. Tohtorit ovat hulluja. Lähettävät miehen rintamalle, jos hän vain osaa kävellä ja käyttää käsiään.

Hetken kuluttua englantilaiset vetivät rommipullon esille. He saivat joka päivä annoksen rommia. He tarjosivat meillekin juomaansa kenttätuopeistaan. Ja me tulimme kaikki lopuksi hyvin iloisiksi ja hyvin hyviksi ystäviksi. Parin tunnin kuluttua me istuimme käsi kaulassa ja lauloimme yhdessä englantilaista sotilaslaulua:

    "Crump, crump, crump, says the pig bustin' shells..."

("Krump, krump, krump, sanovat suuret räjähtävät pommit...")

Mutta kaikki englantilaiset eivät yhtyneet siihen. He olivat saaneet sodasta ja sotalauluista tarpeekseen.

He olivat saaneet tarpeekseen. Suuri osa heidän kanssaan ensi kertaa lähteneistä tovereista makasi Ranskan mullassa. Ja tämä järjetön tapattaminen oli jättänyt monen mieleen sellaisen inhon ja kauhun koko sotaa kohtaan, että humalan ilokaan ei jaksanut saada sitä väistymään.

Mutta me vasta rintamalle matkaavat, me emme voineet käsittää vaitiolevia englantilaisia ja viritimme sen vuoksi kohta omia laulujamme. Me olimme nuoria miehiä ja menossa sotaan, sotaan, jota me emme tunteneet.

Muutaman päivän perästä marssimme jälleen Winchesterin rautatieasemalle ja nousimme junaan. Jonkin tunnin matkan jälkeen saavuimme Southamptoniin, Englannin etelärannikon merikaupunkiin, ja samana iltana, heinäkuun 22 päivänä, laivattiin rykmenttimme Ranskaan siirtoa varten.

KANAALIN POIKKI.

Eräänä syysyönä vuonna 1911 purjehti suuri suomalainen fregatti "Glenard" Englannin Kanaalissa matkalla Ruotsista Australiaan. Puoliyön aikaan nousi navakka myrsky ja vapaavahti komennettiin purjeita reivaamaan. Oli säkkipimeä ja satoi. Nuoret merimiehet kiipesivät mastoihin viluisina ja yön kangistamina. Takamaston yläraakapuulla työskenteli kaksi nuorukaista, vasta koulun penkiltä päässeitä poikia. Myrsky löi vihaisesti purjeeseen. Sitä oli vaikea hallita. Nuorukaiset purivat hampaansa yhteen ja sitoivat purjeen kiinni raakapuuhun. Laiva kallisteli, vihuri huusi ja äkisti toinen nuorukaisista menetti tasapainonsa, horjahti ja putosi alas syvyyteen. Toinen laskeutui alas nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.

Kannella makasi kuollut poika, ensimatkan merimies. Henkiin jäänyt nuorukainen olin minä.

Oli taas yö. Laiva kulki jälleen Englannin kanaalissa. Myrsky nousi, kuten seitsemän vuotta taaksepäin. Olin jälleen mukana, ja tänä yönä tulin purjehtineeksi maapallon ympäri.

Mutta minun nuorukaisvuoteni tuntuivat jääneen kauaksi, hyvin kauaksi taaksepäin. Olin purjehtinut monia maailman meriä, olin nähnyt loppumattomasti uusia ja aina vain uusia kasvoja, valkoisia, mustia, keltaisia, punaisia. Ja kaikkia miltei sivu mennen. Ne olivat yhtenä massana muistissani. Ja tästä massasta nousivat vain harvat kasvot, jotka olivat elävämmin piirtyneet mieleeni, kuten Alec Luodon ja Klara Jacobssenin, nuoren australialaisen farmarin tyttären, jonka kanssa olin istunut kesäilloin vehnäpellon pientarella ja puhunut rakkaudesta. Ja suurin elämykseni: Elsie Lovestone, Granby Bayssa tapaamani englantilainen madonna, jonka kuva yhä oli sydämessäni, mutta josta hiljainen aavistus sanoi, ettei häntä ollut enää.

Seisoin laivan kaiteeseen nojaten. Kävi ankara ristiaallokko. Oli säkkipimeä.. Saattoi erottaa vain meren valkoiset kuohut laivan kylkiä vastaan. Alus kulki valot sammutettuina. Tupakkaa ei saanut sytyttää. Laiva keikkui hirmuisesti. Vain harvoin olen ollut niin ankarassa merenkäynnissä. Sotamiehet tulivat kipeiksi ensimmäisistä pahanlaisista heilahduksista. Laivan kaidetta vastaan seisoi lopulta mies miehen vieressä olkapäät yhdessä. Kaikki eivät siihen lopulta sopineet ja he antoivat ylen lattialle, penkeille, toistensa päälle, mihin vain sattui. Kohta oli laivan kansi täynnä liejua, johon kompastuttiin. Moni ei päässyt enää ylös, niin voimattomia sotilaat olivat, ja moni jäi makaamaan paikalleen kuin kuollut kasvot ja vaatteet tahriutuneina.

Kuului valituksia.

– Kunpa kuolisin! Voi, kun saksalaiset ampuisivat pohjaan tämän kirotun laivan! kuuli sotamiesten manailevan.

Näin Gerald Franklinin seisovan savupiipun vierellä ja kävelin hänen luokseen.

– Halloo Gerald! Kuinka sinä jaksat?

– All right, sanoi Gerald kasvot kalpeina. Ei se minuun oikein pahasti pysty. On tämäkin elämää!

– Toivoisin vain, että tämä kirottu purkki pääsisi perille, ennen kuin pojat kerkiävät oksentamaan itsensä aivan tyhjiksi, sanoin ystävälleni.

– Yes, tai ennen kuin se menee pohjaan, vastasi Gerald naurahtaen. Paljon siitä ei näytä minusta puuttuvan.

Ulompaa pimeydestä kuului ankara räjähdys. Pojat höristivät korviaan.

– Siellä meni jokin laiva joko miinan tai torpedon upottamana, lausui Gerald rauhallisesti.

Myrsky raivosi hellittämättömällä voimalla koko yön. Sotamiehiä makasi läämältään sotkuisella kannella. Sisällä oli ilma miltei mahdotonta hengittää.

Laivamme puski lujasti hyökylaineita vastaan. Se kierteli miinakenttiä. Se sai tuulta kylkiinsä ja sitten taas takahangasta. Se värisi ja rutisi. Mutta se kesti.

Aamuhämärissä alkoi edessämme näkyä Ranskan laakea rannikko ja kaupunki, joka tuntui vielä nukkuvan. Se oli Cherbourg.

Kello seitsemän aamulla laskeutui osa ylpeätä Amerikan armeijaa naamat kalpeina ja enemmän tai vähemmän epäsiistissä kunnossa laivan portaita Ranskan maakamaralle.

Oli heinäkuun 23 päivä. Aamu oli alakuloinen, satoi vettä. Satamassa oli muutama harva ihminen. Ei yhtään kukkaa, ei yhtään naista, ei musiikkia, ei tervehdyssanoja, kuten me Amerikan lehtien kirjoitusten perusteella olimme kuvitelleet.

Tällainen oli tulomme, meidän "Euroopan pelastajien" tulo, vanhan maailman mantereelle.

VIINIÄ, MUTTA EI NAISIA.

Cherbourgista meidät siirrettiin Colomben pieneen vanhanaikaiseen kaupunkiin Champagnen maakunnan tasangolle keskelle viheriöiviä vainioita. Alkumatkasta marssimme kolmekymmentä kilometriä täysin kenttävarustein, joka oli lujin marssi, mitä meillä siihen saakka oli ollut. Seitsemänkymmenen paunan pakkaus niskassa painoi lopuksi kuin vietävä, sade antoi siihen vielä lisää painoa, hihnat hieroivat olkapäät verille, ja vain joka viiden kilometrin päässä oli viiden minuutin marssitauko.

Aamu valkeni, mutta satoi edelleen. Korkeat poppelit seisoivat tien molemmin puolin. Vainiolla kynti nainen lehmällä. Pienet, valkoisiksi rapatut talot seisoivat hedelmäpuiden varjoamina.

Meihin ei kiinnitetty mitään huomiota. Meikäläisiä oli nähtävästi saatu katsella jo liikaakin.

Tie oli kurainen. Sotamiehet murisivat. Laulu ei kaikunut. Sotainen innostus pyyhkiytyi pois jotenkin tarkkaan tämän ensimmäisen raskaan marssin aikana. Kuulu, sanoja: kunpa olisi jälleen Amerikassa.

Puolen päivän aikaan rykmentti nousi junaan pieneltä maalaisasemalta ja yöllä olimme Colombessa, Parin penikulman päässä länsirintaman tulilinjoilta.

Rykmentti makasi tyhjiksi jätetyissä taloissa, lattioilla ja navetan parvilla. Mutta uni maistui raskaan marssin jälkeen, ja seuraavana aamuna heräsimme virkeinä ja toimintahaluisina.

Colombe oli kodikas kaupunkipahanen, pikemmin suurenpuoleinen kylä. Sen asumukset olivat pieniä jyrkkäkattoisia ja likaisenharmaita. Usein oli niiden yhteydessä kotieläinten vajat ja niistä kuului lehmän ammuntaa tai sikojen röhkinää. Kadut olivat kapeat, mutta kivetyt.

Amerikkalaiset sotilaat katselivat kaupunkia ja sen harvojen asukkaiden touhuja pieni ivanhymy huulilla. Heistä näiden asumukset ja touhut olivat kovin alkeellisia. Ja he alkoivat pian käyttää ranskalaisista, jotka olivat ahkeria, hiljaisia ja vaiteliaita, samaa nimitystä kuin muutkin amerikkalaiset sotilaat, nimeä "sammakot". Se ei ollut juuri kaunis nimi, varsinkaan liittolaisvaltain sotamiesten käyttämänä, mutta se muodostui pian rykmentissämmekin aivan yleiseksi.

Ensimmäinen päivä meni pääasiallisesti kuitenkin harjoituksissa, viimeistelyharjoituksissa ennen rintamalle siirtoa. Ja pojat hikoilivat jälleen.

Illalla astui ensiavun asemalle tanakka, punaposkinen Iääkintäsotamies Hill, joka oli kotoisin New Yorkista. Huomattuaan, että tohtori-luutnantti ei ollut saapuvilla, hän veti taskustaan esille hopeavöisen, suuren pullon, pullon samppanjaa. Poikien silmät lensivät selälleen.

– Mistäs sait sen?

– Mistä? Viinamyymälästäpä tietenkin. Siellä on paljon tällaisia pulloja ja muuta hyvää lisäksi. Muiden muassa – naisia.

Pojat naurahtivat, mutta alkoivat yhä tarkemmin kuunnella Billin juttuja, kun hän jatkoi:

– Niin. Maksoin tästä pullosta kaksi Amerikan hopeataalaa. Viimeiset mitä minulla oli. Ryypyn saa joka mies, kun lyö pöytään 35 senttiä.

Pojat kaivoivat laskuistaan rahat, antoivat ne Hillille ja Bill koroitti taas äänensä, silminnähtävästi hieman humalaisena:

– Kuulkaas pojat. Nyt me juomme Ranskan kunniaksi ja erittäinkin tämän maakunnan, tämän ihanan Champagnen kunniaksi tätä juomista jalointa. Here it goes.

Sitten me tyhjensimme lasimme. Bill kävi jälleen salaperäisen näköiseksi.

– Siellä on tyttöjä. Siellä on yliskamari. Siellä on viinejä. Siellä on... No, se jo riittääkin.

Pitkä länsivirginialainen Miller, joka oli silmät innosta palaen kuunnellut Billin juttuja, astui nyt esille.

– Siellä on tyttöjä, sanot. Mennään sitten. Mennään heti.

Toiset räjähtivät nauramaan Millerin innostusta. Miller ei ollut aivan kaikkein sukkelapäisimpiä, mutta lauhkea kuin lammas ja kuten huomasimme, naisiin menevä. Hän oli hoikka ja kaksi tuumaa yli kuuden jalan ja kaikki kutsuivat häntä nimellä "Isopoika Miller". Sanottiin, että hän oli siviiliammatiltaan kaivosmies, eikä kukaan ymmärtänyt, kuinka hän oli joutunut lääkintäosastoon, kun hänellä ei siihen ollut mitään varhaisempaa koulutusta.

– Kuules, Isopoika. Ne tyttöset ovat liian pieniä sinulle niin kuin yleensäkin ranskalaiset tytöt meidän miehille. Mutta saat tulla mukaan, kun et niitä vain liikoja likistele, sanoi Bill.

Niin me marssimme puolipimeitä, kaitoja katuja Billin huvittelupaikkaan, joka osoittautui olevan kodikas kyläravintola. Öljylamppu paloi katossa, hyllyillä seisoi pullo pullon kyljessä, seinävierillä oli muutamia puisia liinattomia pöytiä. Tiskin takana hääräsi pari pyylevää, vanhahkoa madamea.

Saimme tuokiossa pari pulloa pöytäämme, lasimme täyttyivät, ja me annoimme niiden sisällyksen luistaa kurkusta alas.

Isopoika Miller katseli vuoroin ympärilleen ja vuoroin Billiä. Hän täytti lasinsa, nakkasi sen suuhunsa ja sanoi:

– Vieköön minut hitto, jos näen täällä yhtään tyttölasta.

Bill purskahti nauramaan, viittasi naiseen, joka oli tuonut meille viiniä, ja virkkoi:

– Mikäs tuotakin vaivaa, Isopoika? Korkeat rinnat ja muhkea vartalo. Eikö ole kylliksi hyvä sinulle?

– Kylliksi hyvä. Minkä sinä luulet minun olevan? kivahti Miller.

Nainen, joka oli huomannut poikien tarkastelevan häntä ja ymmärsi, että he puhuivat hänestä, tuli hämilleen. Hän katsahti meihin kuin rukoillen, ettemme puhuisi hänestä, ja kääntyi järjestämään hyllyillä olevia pulloja.

Miller ja Bill loivat toisiinsa kummastuneen katseen. He eivät lainkaan käsittäneet toisiaan.

Samassa lyöttäytyi seuraamme eräs Kanadan ranskalainen, joka kuului rykmenttiimme.

Isopoika Miller pyysi häntä kysymään naisilta, missä talon "tytöt" olivat.

Kanadalainen meni tarjoilutiskin ääreen. Hän kuiskutteli jotakin naisen korvaan. Mutta tämä pudisti päätään, puhui virtanaan ranskaa, kohautteli olkapäitään, levitteli käsiään ja alkoi itkeä.

Katselimme hämmästyneinä kohtausta. Isopoika Miller oli suurena kysymysmerkkinä.

– Mitä, mitä hän sanoi? kysyimme kuin yhdestä suusta, kun kanadalainen palasi luoksemme.

– Hän sanoi, selitti kanadalainen, ett ei hänellä eikä koko talossa ole tyttöjä, että kaikki Ranskan tytöt ovat sotilassairaanhoitajattarina tai tehtaissa töissä. Ne, jotka ovat kotona, ne eivät jouda huvittelemaan, sillä heidän pitää tehdä miesten työt, vieläpä vetää auraakin hevosten ja vetohärkien puutteessa. Muija on itse Flanderista, hänen kotinsa ja koko kotikylänsä on kuin lakaistu maan päältä. Pellot ovat ammukset kääntäneet nurin, hedelmätarhat on raiskattu. Hän on leski, ja kaksi hänen poikaansa, hänen ainoat poikansa, ovat kaatuneet sodassa. Hän tekee täällä työtä ruokapalkalla.

Pojat vaikenivat. Isopoika Millerin silmät olivat kostuneet, ja hän siristeli kohti kattoa. Savukkeet paloivat. Lasit seisoivat puolityhjinä. Vihdoin sanoi Gerald, Gerald Franklin:

– Kuulkaa, pojat! Luulen, että olemme juoneet tänä iltana kylliksemme. Tämä maa haiskahtaa ruumiilta. Täällä ei ole oikeutta iloita.

Sitten nousi Franklin, tuo hienonnäköinen, sivistynyt poika, veti hopeataalan taskustaan, käveli tiskin luo, ojensi sen naiselle ja sanoi:

– Tämä on viimeinen dollarini. Te saatte sen.

Isopoika Miller kaivoi samassa taskujaan. Hän käveli myös vaimon luo, ojensi kätensä ja antoi hänelle ne harvat kolikot, jotka hänellä oli jäljellä, puhui, hymyili ja taputteli muijaa olkapäälle.

Lopuksi me yksi toisemme jälkeen nousimme ja kiikutimme naisparalle rahamme. Tämä ei tiennyt lopulta, mitä sanoa. Hänen kasvonsa ilostuivat, mutta sitten hän purskahti hillittömään itkuun ja sai vaivoin hoetuksi meille:

– Merci bien, merci beaucoup, mes garçons, merci, merci, kiitos, kiitos, poikani.

Kävelimme vaiti ollen kotiin. Viinin höyryt olivat haihtuneet päästämme. Yhtämittainen tykin jylinä kaikui pohjoisesta. Taivaalla paloivat suuret kirkkaat tähdet, kuten etelässä kesäöin palaa.

Isopoika Miller harppaili viimeisenä ja katseli ympärilleen. Lähellä asuntoamme hän kiiruhti askeleitaan, saavutti Billin ja kuiskasi hänelle:

– Well. Kyllä sinä tiedät. Sanopas nyt, missä on tyttöjä.

KOHTAAN KANSALAISIANI.

Amerikan armeijassa oli koko joukko suomalaisia. On laskettu heitä olleen siellä kaikkiaan noin kahdeksantuhatta miestä, joista suunnilleen puolet ehtivät rintamapalvelukseen. Mutta miljoona-armeijassa heitä useinkin oli vaikeata tavata ja erottaa sotaväen monilukuisten kansallisuuksien joukosta.

Camp Wadsworthin leirillä Amerikassa olin nähnyt useita kansalaisiani, etupäässä Minnesotan valtiosta. Pojat olivat iloissaan tavatessaan heimolaisensa, ja minä juttelin heidän kanssaan pitkät ajat. Mutta sitten he katosivat näköpiiristäni, kun heidät oli siirretty toisiin joukko-osastoihin.

Koko matkalla Amerikasta Ranskaan en ollut sattunut kohtaamaan ainoatakaan suomalaista. Colombessa kävelin usein haeskellen rykmenttini sotilaitten keskuudesta suomalaisen näköisiä miehiä. Ja löysinkin niitä. Mutta ne olivat ruotsalaisia, norjalaisia tai saksalaisia.

Eräänä iltana katselin, kun kyläläiset juottivat hevosiaan ja lehmiään Colomben vesialtaasta. Altaan laidalla istui nuori sotamies, jonka kädessä näin "Amerikan Suomettaren". Terve! Siinä oli varmasti suomalainen. Tulin äkisti hyvin iloiseksi niin kuin aina silloin, kun ensi kertaa pitkästä aikaa tapaa maanmiehensä.

– Mitäs uutisia on lehdessä? kysyin häneltä äkisti suomeksi.

Poika hypähti ylös. Hänen silmissään kuvastui hämmästys ja ilo. Hänen silmänsä milteipä kostuivat.

– Oletko sinäkin suomalainen? hän kysyi.

– Tottapa toki, vastasin. Vieläpä niitä "vanhan maan" miehiä,

– Vai niin. Ja minä jo aloin uskoa, ettei koko rykmentissä ollut ainoatakaan suomalaista. Olen kyllä nähnyt sinut ja ajatellut, että olet suomalainen, mutta sitten taas aloin sitä epäillä, kun olet hieman tummaverisempi kuin suomalaiset tavallisesti. Tämäpä oli oikein hauskaa.

Mies kertoi sitten, että hänen nimensä oli William Salo ja että hän oli farmarinpoika Pohjois-Minnesotasta Virginian kaupungin läheltä. Hän näytti avomieliseltä, hyvältä pojalta, ja meidän molemminpuolinen ilomme kohtauksestamme oli vilpitön.

– Luuletko, että täällä on muitakin meikäläisiä? kysyin hetkisen kuluttua.

– Luulen kyllä, Salo vastasi, mutta ajattelen, että ne tahtovat mieluummin käydä "toiskielisistä".

– Niinkö?

Salo nyökäytti päätään. Sitten hän viittasi erääseen yksinään nurmikolla istuvaan mieheen.

– Katsos tuota miestä, hän sanoi sitten. Sen nimi on Hill ja se palvelee C-komppaniassa kuten minäkin. Hän murtaa englantia hieman, ei paljoa, mutta olen siinä huomaavinani pienen suomalaisen vivahduksen. Kerran yöllä kuulin hänen puhuvan unissaan. Hän puhui kyllä englantia, mutta sanoi pari selvää suomalaista sanaa joukkoon.

– Etkös ole yrittänyt puhua suomea hänelle?

– Olen kylläkin, mutta se sanoo englanniksi, ettei ymmärrä mitä puhun.

– Olisikohan se raukka niitä Amerikan suomalaisia ihmisparkoja, jotka kieltävät kansallisuutensa, isänsä ja äitinsä, sukunsa, oman verensä ja lihansakin, sanoin hieman tulistuen.

– Voi olla, sanoi Salo yksivakaisesti. Paljonhan niitä sellaisia suomalaisia Amerikassa on. Niiden jälkeen ei oikea suomalainen kyllä viitsi edes sylkeäkään.

Päätimme mennä yhdessä jututtamaan suomalaiseksi luulemaamme miestä.

– Hei, toveri, aloitin minä suomeksi vierelle tultuamme. Kuinkas Ranskassa alkaa luistaa?

Mies tuntui hätkähtävän- äkillisestä puhuttelemisestani. Mistä syystä sitten, sitä en tiedä. Siksikö, että ymmärsi, mitä sanoin, vai siksi, että oli istunut niin mietteissään.

Jatkoin puhettani:

– Sinähän olet suomalainen. Puhu vain suomea, niin itsekin ymmärrät.

Mutta mies loi minuun pitkän, oudoksuvan katseen. Sitten hän sanoi:

– I don't understand what you say.

– What nationality are you? kysyin vielä.

Mutta mies ei vastannut sen enempää. Hän ei alkanut tehdä selkoa kansallisuudestaan ja käveli pois.

Katselin Salon kanssa hänen kulkuaan. Salo sanoi:

– Kyllä se on suomalainen. Sen liikkeet ovat juuri kuin suomalaisen ja koko naamataulu. Kieltää vain kansallisuutensa. Kaikkia niitä on miehiä!

Ja minä lisäsin hetken mietiskeltyäni:

– Kielsihän Pietarikin Herransa ja Mestarinsa, ja kun kukko kolmannen kerran lauloi, itki hän katkerasti. Valhe on rumaa. Sukunsa kieltäminen on eräs törkeimpiä valheita. Ja kieltää vielä kuuluvaisuutensa suomalaiseen kansallisuuteen, erääseen kaikkein lahjakkaimmista ja tarmokkaimmista kansallisuuksista. Se on typerää. Mitenkäs sanotaankaan neljännessä käskyssä: kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan menestyisit ja eläisit maan päällä. Se poika pitäisi panna rippikouluun oppimaan huutia.

William Salon tapasin sitten Colombessa useita kertoja. Ja tämän hiljaisen, vaatimattoman maalaispojan kohtaaminen oli minulle aina suuri ilo.

LÄHEMMÄKSI RINTAMAA.

Hupaisat ajat Colombessa loppuivat noin kuukauden kuluttua, ja elokuun 24 päivänä rykmenttimme sai nousta ranskalaisiin autobusseihin, "moottoriloreihin", kahdestatoista viiteentoista mieheen kuhunkin, ja niin lähdimme ajamaan länttä ja sitten kaakkoa kohti.

Aurinko oli pitkän sateisen ajan jälkeen tullut esille. Mutta oltuamme muutaman tunnin kuorma-autoissa emme sen säteistä olisi enää lainkaan perustaneet. Se kuivatti tiet, ja niistä nousi pitkän autokaravaanin kulkiessa loppumaton, paksu tomu, joka tunkeutui ihoon, niskaan, korviin, silmiin, kaikkialle ja miltei salpasi hengityksen. Ryitti, kurkku oli kuiva. Vesipullosta oli viimeinenkin tilkka tullut jo aikoja sitten juoduksi. Mutta autot jatkoivat eteenpäin vinhaa menoaan. Ne keikkuivat kuoppaisella tiellä. Ja aurinko paahtoi.

Kaksi päivää ja yötä jatkui tätä menoa. Väliin pysähdyttiin tunnin ajaksi. Silloin sai täyttää vesipullonsa ja haukata muutaman palasen. Sitten taas noustiin autoihin, ja sama hurja meno jatkui. Laajat vainiot, joilla naiset ja vanhat miehet sekä pojat korjasivat eloa, vilahtelivat sivuitse. Viinitarhat, valkeat talot ja puistokujanteet jäivät jälkeen. Pieni metsäkappale katkaisi viljelysmaiseman, ja sen jälkeen seurasi jälleen vainiota, valkoisia taloja ja poppelikujia.

Kukaan ei tiennyt, mihin mentiin. Yleensä luulimme kuitenkin, että olimme menossa suoraan rintamalle. Sitten tulimme vihdoin viimein kaupunkiin, joka näytti noin kymmenentuhannen hengen asuinsijalta. Sen kaduilla vilisi paljon ranskalaista sotaväkeä. Sitten pysähdyimme ja saimme kömpiä kuorma-autoista alas. Kaupunki oli Saulxures, Vogesien alarinteellä.

Emme olleet vieläkään tulleet rintamalle, ja pojat tuskailivat.

– Päästäisiin tästä nyt vihdoinkin niiden hunnien kimppuun, he sanoivat.

Samana iltana työntyivät sotamiehet kaupungin moniin viinitupiin. "Vin blanc'ia" ja vin roug'ia, kaikkia viinimerkkejä kysyttiin kovin. Arvelimme, että emme saaneet enää nauttia rauhan siunauksesta montakaan päivää, ja se kiihoitti meitä iloitsemaan vielä kerran tässä ranskojen maassa, jota me olimme tulleet suojaamaan ja pelastamaan ja jossa katsoimme itsellämme olevan jonkinlaisen oikeuden vaikka seistä päällämme, jos niin halusimme.

Saulxuresin ravintolat kaikuivat amerikkalaisista lauluista, ilosta, naurusta ja juttelusta. Ja kun viinin voima alkoi vaikuttaa, tultiin väkeviksi ja urhoollisiksi, oikein urhoollisiksi. Joka mies voisi ajaa tiehensä rintamalta vaikka kymmenen saksalaista, kuuli puhuttavan. Ja sitten olisi sota pian lopussa. Ja päästäisiin takaisin Amerikkaan, "Jumalan maahan", kuten sitä kutsuimme. Isopoika Miller nauroi ja jutteli, mutta hänen silmiinsä pälyivät yhtenään miesten keskuudessa kulkevien sulottarien puoleen. Äkisti hän nousi ja käveli pienen tumman tytön luo ja alkoi jutella tämän kanssa. Emme kuulleet, mitä hän sanoi, mutta me näimme, että Isopoika Miller viittilöi, taputti tyttöä rinnoille, otti häntä vyötäisiltä ja lähti kävelemään ravintolan perälle, jossa olevasta ovesta hän katosi.

Amerikkalaiset sotamiehet eli "dough-pojat", kuten ranskalaiset heitä lempinimellä kutsuivat, olivat tänään hurjalla tuulella. Määräysten mukaan he saivat juoda ainoastaan viiniä ja olutta, mutta kukapa siitä niin tarkasti piti kiinni? Ja niin meni oluen ja viinin mukana konjakkia ja viskyäkin. Ja ilo oli pienessä ravintolassamme ylimmillään.

Viinituvan nurkassa istui piippuaan poltellen sotilas, jota tämä meno ei näyttänyt sen enempää kiinnostavan. Hän oli kookas, leveäharteinen mies, ja hänen ulkonevat poskipäänsä ja kuparinvärinen ihonsa ilmoittivat hänen kuuluvan punanahkojen kuolevaan sukukuntaan. Hän oli Jim, intiaani Jim, ainoa punanahka koko rykmentissämme.

Intiaani Jim kuului aikoinaan mahtavaan siouxintiaanien sotaisaan heimoon. Nyt oli heimo jo miltei sukupuuttoon kuollut, ja sen harvat jäsenet elivät köyhyydessä, kuten intiaanit miltei järjestänsä elävät. Jimin kerrottiin olevan Valkoinen Kotka-nimisen intiaanipäällikön poika ja häntä kutsuttiin itseäänkin heimonsa keskuudessa päällikön arvonimellä.

Nuoret viinin humalluttamat sotilaat päättivät nyt saada aikaan jotakin hauskuutta vaiteliaan ja vakavan Jimin kustannuksella, ja sen piti tapahtua "tuliveden" avulla. Niin ostivat sotilaat pullon konjakkia, kutsuivat Jimin pöytäänsä ja tarjosivat hänelle monta tuikeata ryyppyä.

On tunnettua, että intiaani kuten suomalainenkin kiihtyy viinasta suuresti. Tämän vuoksi on Amerikassa lailla kielletty myymästä tai antamasta väkijuomia "inteille", kuten Amerikan suomalaiset heitä kutsuvat.

Jim ei ollut rodustaan poikkeus. Pian olivat hänen silmänsä tulessa. Tuo hiljainen ja sanaton mies tuli puheliaaksi ja äänekkääksi. Hän alkoi kerskua voimillaan ja vanhan heimonsa muinaisella mahtavuudella. Kyllä hän vielä näyttäisi kirotuille hunneillekin. Hän kyllä osaisi käyttää pistintä, kun sitä tarvittiin.

Sitten intiaani retkahti tuolille istumaan ja oli hetken vaiti. Pojat kaatoivat hänen lasiinsa lisää konjakkia, ja Jim veti sen nahkaansa. Mutta sotilaat, jotka olivat odottaneet intiaanin alkavan esittää heimonsa vanhaa sotatanssia, pettyivät. Sitä ei tullut.

Samassa Jimin silmät alkoivat uudelleen loistaa. Hän huomasi ravintolan toisella puolen komppiansa kersantin, josta ei lainkaan pidetty.

– Tuo kutsui minua kerran "likaiseksi intiaaniksi", murisi Jim itsekseen ja osoitti kersanttia.

– Mitä sinä hänestä, sanoi joku. Kerran se kutsui minuakin "lehmäksi" harjoituksissa. Mutta mitäpä me niistä. Tanssi Jim sotatanssi. Tanssipas.

Jim oli samassa jaloillaan. Joku soitti huuliharpulla intiaanien yksitoikkoista sotatanssin säveltä. Toinen takoi tahtia hakaten nyrkillään tyhjää viinitynnyriä.

Intiaani tanssi. Hänen ruumiinsa oli etukumarassa kuin hyökkäykseen valmiin tiikerin. Hän nosteli käsiään ja hypiskeli soiton raskaassa tahdissa. Ympäri lattiaa hän tanssi tupakansavuisessa, väkijuomalta tuoksuvassa salissa. Hänen silmänsä loistivat kuin kekäleet puolihämärässä. Sotamiehet hohottivat. Heisiä tanssi oli koomillista.

Mutta Jim eli tanssissaan omaa elämäänsä. Hän tuskin huomasi koko ympäristöään. Tanssi kiihtyi. Kuparinväriset kasvot saivat julman välkkeen. Intiaani alkoi hihkua ja päästeli outoja, vanhoja intiaanien sotahuutoja. Äkisti hän sieppasi taskuveitsensä, avasi sen ja pisti sen terän hampaittensa väliin.

– Varokaa pojat, hänellä on paha mielessä, kuului huutoja.

Jim pysähtyi äkisti. Hän oli uudelleen huomannut kersantin, joka oli kutsunut häntä "likaiseksi intiaaniksi", ja seisoi nyt tämän edessä silmät vihasta välähdellen. Huuliharpun soitto lakkasi, rummutus pysähtyi.

Nopeasti kuin ajatus Jim nyt hyökkäsi kersantin kimppuun, kuului vain pieniä suhahduksia, kun hän veitsellään viilteli kersantin ruumista. Eikä tämä päässyt mihinkään karkuun. Jim raivosi.

– Minä olen Valkoisen Kotkan poika, minä olen intiaanipäällikkö. Ei kukaan valkoinen mies saa kutsua minua "likaiseksi intiaaniksi" rankaisematta, hän huusi hampaat loistaen.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan miehet hyökkäsivät Jimin kimppuun, väänsivät häneltä aseen kädestä ja panivat hänet telkien taa.

Sitten jatkui juhliminen niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä oli vielä tunnin verran iltahuutoon, kello yhdeksään, jolloin kaikkien piti olla kotona.

Istuin Geraldin kanssa, joimme hiljakseen viiniä ja polttelimme paperossia. Gerald oli hieno poika, aina hillitty ja hyväntahtoinen. Ja usein hän veti esille pienen "sulosydämensä" valokuvan ja katseli sitä hymyillen.

– Eikö hän ole kaunis? kysyi hän sitten.

Isopoika Milleriä ei kuulunut. Kello oli puoli yhdeksän ja neljännestä vailla meidän piti lähteä asuntoomme.

– Mene hakemaan Milleriä, sanoi Gerald minulle äkisti. Muuten hän varmasti myöhästyy.

Nousin, kävelin ravintolan perälle, työnsin auki oven ja jouduin kapeaan heikosti valaistuun käytävään. Siitä avautui neljä tai viisi pientä ovea.

Kolkutin pariin.

– Halloo, is Miller there? Onko Miller siellä, huusin.

Kuului vain kahinaa ja kuiskauksia, mutta vastausta en saanut.

Kolkutin kolmanteen oveen ja uudistin kysymykseni.

– Oh, yes, tuli sieltä Millerin vastaus. 'Käy sisälle.

Astuin pieneen huoneeseen, jonka oikealla seinällä oli puoliksi lattian peittävä vuode. Huoneessa oli vahvasti tupakansavua. Viini tuoksui ja sen lisäksi väkevät hajuvedet ja ihovoiteet. Lattialla oli pehmeä, kulunut matto. Suurella peilipöydällä seisoi tyhjä viinipullo monien naisten kauneuskapistusten seassa. Miller istui vuoteen reunalla paitahihasillaan. Hänen vierellään istui äskeinen sulotar hiukset epäjärjestyksessä ja yllään niin ohut vaatekappale, että sen olisi voinut vetää sormuksen lävitse, kuten Anatole France on sanonut.

– Halloo, Miller. Nyt lähdetään kotiin, sanoin päättävästi.

– Ole vaiti, Ed, ja istu. Meillä ei ole mitään kiirettä. Tilaa pullo viiniä lisää.

– On meillä kiire, vastasin. Kello on yli puoli yhdeksän. Meidän täytyy lähteä.

Nainen oli kuunnellut keskusteluamme tähän saakka vaiti. Mutta kun kävin Isonpojan käsivarteen kiinni aikoen nostaa hänet ylös, ponnahti hän pystyyn ja huusi minulle:

– C'est mon boy. C'est mon boy. Sortez, s'il vous plait. Sortez. Vous avez ici rien de faire.

Ymmärsin sen verran, että nainen ei tahtonut laskea Milleriä ja että hän käski minua ulos. En välittänyt hänestä sen enempää. Riuhtaisin Isonpojan ylös ja sanoin lujasti:

– Nyt mennään, Isopoika.

Otin Millerin asetakin ja vyön tuolin selkämykseltä ja puin ne hänen päällensä. Isopoika antoi sen rauhassa tapahtua. Ja tyttökin tyytyi lopuksi tähän, vaikka vihaista ranskaa tuli koskena hänen maalatuilta huuliltaan. Sitten hän otti Milleriä kaulasta ja sanoi:

– Mon boy. Come tomorrow.

Otin Milleriä käsivarresta. Hän horjui. Vein hänet ravintolasaliin. Siellä Gerald jo odotti meitä. Ja me saatoimme käsivarsista tukien Isonpojan yhteiseen asuntoomme.

VOGESIEN RINTAMALLE.

Parin päivän perästä tuli lähtö rintamalle. Rykmentti seisoi valmiina. Riviemme eteen astui nuori luutnantti, joka oli jo ollut mukana taisteluissa, ja piti meille rakentavan puheen, joka kuului suunnilleen seuraavasti:

– Halloo, pojat! Te olette nyt lähdössä rintamalle. Parin päivän kuluttua olette ampumahaudoissa. Älkää ajatelko, että olette ainoat, jotka sinne ovat joutuneet. Siellä on miljoonia miehiä. Jos joku pelkää pientä läpeä nahkaansa tai pientä kallista henkeänsä, niin on parasta, että jättää sen tunteen tähän kaupunkiin. Se ei auta yhtään. Ottakaa asiat kylmäverisesti, pojat. Ja kun joku kaatuu, niin älkää sitä ihmetelkö. Ei se ole ainoa "privaatti", ainoa korpraali, ainoa upseeri, joka siellä on kuollut. Miljoonia on jo kuollut. Toimikaa reippaasti! Jos onni on hyvä, pääsette takaisin ehjin nahoin, mutta siihen ei ole luottamista. Ja jos käy oikein hyvin, niin näette vielä Amerikankin.

Mitä siellä ampumahaudoissa sitten tapahtuu? Ei niin vallan tavattomia. Pommit räjähtelevät kyllä jotenkin yhtämittaisesti, "masiinapyssyt" soivat ja kiväärit paukkuvat. Joskus tulevat saksalaisetkin vierailulle, ja joskus saatte tekin luvan käydä saksalaisten puolella. Siten ei ampumahaudoissa ole varsin yksitoikkoista. Siellä on vielä muutakin huvia. Väliin saatte kaasupilven hautoihinne, joskus lentokoneet pudottelevat kaasupommeja niskaanne. Silloin teidän tulee olla sukkelia. Kaasunaamari päälle sekunnissa. Muuten tulee loppu. Kaasua et voi nielaista kolmea kertaa.

Ampumahaudoissa ei ole yksinäistä. Siellä on paljon seuraa, rottia, täitä, kirppuja. Niitä on enemmän kuin olette luulleet niitä olevan koko maailmassa. Mutta ne pitävät teidät virkeinä.

Well, olen sanonut sanottavani. Hyvää onnea teille pojat ja sotatoverit.

Tiesimme nyt siis juuri sodasta palanneen miehen suusta, mitä sota oli. Täällä ei puhuttu enää mitään ihmisyydestä ja oikeudesta, vapaudesta ja Amerikan suuruudesta, naisten ja lasten puolesta taistelemisesta. Ei edes kiihoitettu sotamiehiä kertomuksilla hunnien raakuuksista, naisten ja lasten murhista ja moninaisista muista konnantöistä. Me seisoimme puheen jälkeen miltei hämmästyneinä. Se puhe oli hirtehishuumoria, sen tajusimme. Ja taisi olla parahiksi meille, jos meissä vielä olisi ollut liikaa intomieltä.

Nousimme kuorma-autoihin, ja ne alkoivat vyöryä pohjoista kohti, suoraan rintamalinjoille päin. Kotvasen matkaa ajettuamme alkoi näkyä jo sodan merkkejä, raunioiksi ammuttuja tai vahingoittuneita taloja, pommien syviä kynnöksiä tienvierillä ja niiden katkomia puita.

Tie nousi. Maisema muuttui vähitellen vuoriseksi. Olimme Vogeseilla. Tykkien jyske tuli yhä läheisemmäksi. Talot näyttivät autioilta. Ajoimme jälleen tunnin verran. Ensimmäinen pommi iski ulvoen lähelle autokaravaania. Autot toitottivat.

– Gas, kaasua, huudettiin.

Sukkelaan olivat kaasunaamarit päällä. Mutta eräässä autossa oli pari miestä kurkistellut liian syvään mukaansa ottamaan viinipulloon. He eivät saaneet kyllin ajoissa naamaria kasvoilleen. He säästyivät sodan enemmiltä koettelemuksilta.

Pysähdyimme suuren ylängön juurelle. Saimme laskeutua autoista.

Oli vielä päivänvaloa. Meidän oli odotettava yön saapumista päästäksemme sen turvissa ampumahautoihin. Olimme jonkin kilometrin päässä rintamalinjalta.

Makailimme nurmikolla ja ladoissa. Tykit jyskivät yhtämittaisesti. Väliin lensi ulvova kranaatti ylitsemme. Kuuntelimme sen vihaista ääntä vavahtelevin sydämin. Moni nukkui kenttävarusteittensa ääreen.

Puolenyön aikaan tuli lähtö. Loppumattomia rivejä muodostettiin pimeässä. "Komppania A, komppania B, komppania C tänne", kuului komennuksia. – "Tänne konekiväärikomppania, tänne automaattikiväärit, tänne Iääkintäosasto", huudettiin.

Pitkät tummat rivit alkoivat liikkua hiljalleen eteenpäin. Ilma oli raskas ja taivas kauttaaltaan pilvessä. Satoi vettä.

Yö oli säkkipimeä. Vaatteet kastuivat, ne alkoivat painaa, kantohihnat hieroivat olkapäitä. Ei nähnyt eteensä. Kuuli vain edellä kulkevan miehen astunnan. Komppaniat koettivat pysyä toistensa yhteydessä. Jotkut eksyivät ja hakivat omia osastojaan.

– Missä on komppania C? Missä on komppania M? kyseltiin.

Joskus huutaa pommi ilkeästi. Se syöksyy alas jonnekin lähelle metsään. Marssimme eteenpäin.

Gerald Franklin ja minä pidämme toisiamme kädestä pysyäksemme yhdessä. Samoin tekevät muutkin lääkintäosaston miehet. Isopoika Miller sanoo takanamme hiljaa:

– Kaikkiin pirun paikkoihin sitä joutuu!

Ranskalaiset oppaat eksyvät tieltä. Rykmentti pysähdytetään ja käännetään takaisin. Sitten oppaat löytävät jälleen oikean tien.

Sataa yhtämittaisesti. Jättiläispoppelit kohoavat tienvarrella ja tekevät pimeyden läpäisemättömäksi. Kuljemme laaksossa, sitten taas nousemme vuorenharjanteelle ja painumme jälleen jyrkkää polkua alas laaksoon.

Olkapäitä pakottaa. Miehet läähättävät. Kiväärien piiput kuvastuvat joskus taivasta vasten. Nousemme jälleen harjanteelle.

Sitten avautuu eteemme äkisti öinen taistelunäytelmä. Tykit syöksevät tulta, konekiväärit laulavat yhtämittaisesti, valoraketit nousevat ilmaan. Koko taivaanranta on valkoisena. Kuuluu hiljaisia ihmetyksen huudahduksia. Sitten painumme vuorenrinnettä alas.

Mieleni tulee äkisti murheelliseksi. Sodanhulluus astuu eteeni ilmielävänä. Alhaalla vaanivat kahden suuren sivistyskansan, Ranskan ja Saksan, miehet, niiden paras miehinen voima, toisiaan. Ne ovat kuin luolaihmisiä. Niiden vaistot vain ovat hereillä: tappaa ennen kuin tapetaan. Se on sotaa, ja sitä varten me olemme purjehtineet tänne kaukaa valtameren takaa. Eikä totta puhuen meistä sotamiehistä lopultakaan kukaan saattanut ymmärtää, mitä Amerikalla täällä oli tekemistä.

Aamun alkaessa hieman sarastaa saavumme ampumahautoihin. Ranskalaiset sotilaat ottavat meidät riemuiten vastaan. He jättävät nyt viikkokausia pitämänsä taistelulinjat meidän huostaamme.

Ranskalaiset ovat kalpeita ja parroittuneita. Heidän asetakkinsa ja viittansa ovat multaiset ja rypistyneet. Se on kaikkea muuta kuin paraatijoukko. Se on taistelujoukko, ja sen kasvoissa asustaa viileys, ainaisen kuolemanpelon, ainaisen valppauden luoma viileys, kuten vainohullulla ihmisellä.

Pieneen päiväkirjaani olen merkinnyt syyskuun 1 päivän 1918.

Siitä hetkestä alkoi rintamapalveluksemme, ja me huomasimme hyvin pian, että Berliiniin oli mutkikkaanpuoleinen matka.

ENSIMMÄINEN VUOROKAUSI AMPUMAHAUDOISSA.

Aamu valkeni. Maisema kirkastui, ja me näimme nyt päivänvalossa "työmaamme", jos niin voi sanoa.

Alhaalla oli laakso ja siitä yleni molemmin puolin loivanpuoleinen mäenrinne. Vastakkaisilla rinteillä erottautuivat saksalaisten ampumahautaketjut mustina kohoavina viivoina, neljä tai viisi ketjua, joista alimmainen oli mäen alaosassa ja ylimmäinen miltei sen laella. Meikäläisten puolella olivat vastaavat ketjut. Välillä oli isännätön maa, "nomansland". Rykmenttimme kohdalla oli lisäksi hevosenkengän muotoinen syvennys, jonka perä oli noin kilometrin päässä vihollisen ampumahaudoista ja jonka kärjet ulottautuivat niistä parin sadan metrin päähän. Kärjistä jatkuivat ampumahaudat taas molemmille siiville yhdensuuntaisina saksalaisten rintamalinjan kanssa.

Isännättömällä maalla oli joskus ollut kylä, pieni ranskalainen kylä. Nyt se oli kuin pois pyyhkäisty maan päältä. Näkyi vain raunioita, tiilikasoja ja jokin katkennut puu. Joskus oli siinä kylässä asunut uurasta ranskalaista väestöä. Sillä oli ollut viljelyksiä laaksossa ja rinteillä. Se oli hoitanut hedelmätarhojaan, sen kujilla olivat lapset leikkineet ja kesäilloin oli laulu kajahtanut kylän kadulta.

Nyt oli kylän paikka kuin hauta. Korkeat puut, jotka kerran olivat tarjonneet suojaa ja varjoa, makasivat maassa. Suuret pommit olivat jättäneet tienoon täyteen syviä hautoja. Ruohoa kasvoi kaikkialla, ja pieni viita alkoi täyttää viljelykset ja hedelmätarhat.

Komppaniat saivat viipymättä määräyksen sijoittautua asemiinsa, ja pojat alkoivat hanhenmarssissa painella pitkin ampumahautoja. Lääkintäosastosta määrättiin yksi tai kaksi miestä kuhunkin komppaniaan, ja minä jouduin C-komppaniaan, hevosenkengän mutkaan. Pian löysin itseni maanalaisesta pomminkestävästä suojuksesta, jossa sotamiehet kilvan valitsivat itselleen makuupaikkoja pitkin seiniä olevilta lavitsoilta.

Sitten nousimme taas katselemaan ampumahautojamme ja asemiamme.

Nämä tienoot olivat joutuneet kohta sodan alussa saksalaisten haltuun heidän tehdessään suuren rynnäkkönsä etelään. He olivat rakentaneet tämän laakson täyteen erinomaisia ampumahautojaan ja pitäneet puoliaan niissä kolmisen vuotta. Mutta sitten ranskalaiset tekivät puolestaan tällä rintamanosalla rynnäkön, seitsemän kuukautta sitten. Kymmenisentuhatta miestä oli heiltä kaatunut, mutta palanen isänmaata oli myös siirtynyt sen oikeille omistajille. Rintamanmurto ei muodostunut kuitenkaan syväksi, ja niin saksalaiset jäivät yhä edelleen hallitsemaan tämän laakson pohjoisia rinteitä. Mutta seutua sanottiin yhä vielä meidänkin puolellamme saksalaisten sille antamalla nimellä Braunkopfiksi, Ruskeapääksi.

Koko ensimmäisen päivän jatkui yöllä alkanut tykistötaistelu. Ilma oli täynnä matalampaa ja korkeampaa pommien soittoa. Ranskalainen tykistö, noin seitsemän kilometriä linjojemme takana, piti yllä yhtämittaista tulta, ja saksalainen vastaili siihen harvempaan. Ruskeapään rinteille putosi tykinammus silloin tällöin sekä meidän että saksalaisten puolelle. Mutta en luule niiden tehneen suurta tuhoa. C-komppaniassa ei ainakaan kukaan edes haavoittunut.

Pohjoiselle taivaanrannalle ilmestyi äkisti kaksi vihollisen lentokonetta, kaksi suurta pommituslentokonetta. Ne lähestyivät nopeasti. Ne olivat harmaita koneita, ja kun ne tulivat Ruskeapään yläpuolelle, saattoi paljaalla silmällä erottaa niiden kyljissä tummat rautaristit, Saksan armeijan ja ilmavoimien tunnetut merkit, jopa miehenkin, joka liikahti koneessa pudottaessaan pommin.

Ranskalainen ilmatorjuntatykistö alkoi samassa selkämme takaa metsistä lentokoneita vastaan murhaavan tulen. Ammukset räjähtelivät niiden ympärillä jättäen harmaan pilven, mutta lentokoneet jatkoivat pommiensa pudottelemista ja linjojemme tähystystä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vasta sitten, kun ne huomasivat etelästä päin lähestyvän neljä ranskalaista taistelukonetta, ne kääntyivät arvokkaasti takaisin ja katosivat.

Pojat huokasivat helpotuksesta. Kukaan ei nauranut. Kukaan ei puhunut sanaakaan "hunneista", joita ensi kertaa olimme nähneet, eikä kukaan muistanut sanaa ihmisyys, jonka puolesta me olimme tulleet taistelemaan. Tämä oli nyt sotaa, josta ei selvitty enää parjaten tai suurin sanoin. Tässä auttoi vain tappelu, jos auttoi sekään.

Sotamiehistämme oli toinen puoli ampumahaudoissa, toinen puoli lepäili "pomniinkestävissä", joita me englanniksi kutsuimme nimellä dugout. Kävelin pitkin komppaniamme rintamanosaa. Pojat seisoskelivat vartiossa kiväärit käsissä. He olivat kalpeita ja sanattomia. Pommit ulvoivat yhtämittaisesti yläpuolella ja monet kyyristyivät vaistomaisesti yhtämittaisesti. Ei juuri kukaan kurkistellut ampumahautojen reunan ylitse, sillä siitä saattoi pian mennä henki. Muutamat valittivat pyörrytystä, ja eräät oksensivat.

Ruokaa emme saaneet koko päivänä. Miehet murisivat. Kenttäkeittiöt eivät olleet vielä kunnossa. Mutta illalla tuli tieto, että ruokaa sai harjanteen takana olevalta muona-asemalta, ja pian olivat komppanianpäällikkömme lähettämät miehet kantaneet meille lihakeittoa, leipää ja mustaa kahvia.

Pistelimme annoksemme kiireen kaupalla suihimme ampumahaudoissa, sillä dugoutiin ei ollut hyvä viedä ruokaa ahnaitten rottien vuoksi. Sen jälkeen alkoi elämä taas tuntua hauskemmalta.

Kello 9:n korvilla menin pomminkestävääni maata, sillä edellisen yön ankara marssi ja tämän päivän kokemukset olivat aika lailla väsyttäneet. Heräsin siihen, että multaa putosi kasvoilleni. Ulkoa kuului tykkien jyske kaukaisena jylinänä. En saanut unta ja kiipesin sen vuoksi ampumahautaan. Pommitus oli jälleen kiihtynyt. Pohjoinen ja eteläinen taivaanranta olivat yhtämittaisena loimuna ja jyrinänä. Ei erottanut ainoatakaan yksityistä laukausta eikä ollut ammuntataukoa. Saksalaiset lentokoneet olivat todennäköisesti huomanneet, että rintamalle oli siirretty uusia joukkoja, ja vihollisemme päätti lähettää meille mitä lämpimimmät tervehdyksensä. Se ei tullut niin sanoakseni henkilökohtaiselle tervehdyskäynnille kivääreineen ja käsikranaatteineen. Mutta sen tykit sen sijaan toivat loppumattomasti terveisiä Reinin rannoilta käsin.

Seisoin ampumahaudan kulmakkeessa ja katselin yöllistä näytelmää. Pimeys piiritti Ruskeapään laakson ja rinteet. Vain silloin tällöin kohosi saksalaisten tai meidän puoleltamme ilmoille valoraketteja, valkoisia, sinisiä, punaisia, vihreitä. Ne valaisivat mäenrinteet, jotka niiden valossa näyttivät aavemaisilta. Konekiväärit saksalaisten puolelta ampuivat joskus kiivaasti, ja meikäläisten "masiinapyssyt" ratkesivat silloin oikeaan ampumisraivoon. Silloin tällöin kuului kiväärinlaukaus, terävänä ja yksinäisenä.

Sotamiehemme seisoivat ampumahaudoissa kuin varjot. Ei juuri kukaan liikahtanut. Hi myöskään ampunut. Sehän olisikin ollut turhaa, sillä saksalaiset olivat ampumahautojensa turvissa kuten mekin. Pojat olivat vakavina. Siinä varmaan muistui monelle mieleen lämmin, rauhallinen koti, jolle ei aikaisemmin ollut niin suurta arvoa tullut antaneeksi.

Äkisti kuului lähestyvän suuren kranaatin pahaenteinen suhina. En kerjennyt edes heittäytyä pitkäkseni, mikä muuten sattui monelle muullekin lääkintäsotilaalle.

Heitin takkini ja kypäräni pois. Tässä oli kiire, jos mieli pelastaa haavoittuneet.

– Käy työhön, Miller, huusin hänelle.

Mutta Miller ei liikahtanut. Hän oli menettänyt täydellisesti toimintakykynsä.

Loin pikaisen katseen haavoittuneisiin. Yhdeltä oli käsivarren valtimo katkennut. Haavaan tunkeutunut sora esti pahimman verenvuodon. Toiselta oli kranaatin sirpale pyyhkäissyt koko käden, kolmannella oli ammottava haava kyljessä, neljännen käsi riippui poikkinaisena sivulla, viides oli saanut kranaatin sirpaleen vatsaansa, kuudes istui äänetönnä juoksuhaudan seinään nojaten ja piteli veristä päätään.

– Tämä työ täytyy suorittaa, sanoin taas Millerille sitoessani jo haavoja. Me olemme täällä sitä varten.

Mutta Miller seisoi vain paikoillaan. Hän höpisi itsekseen jotakin. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja kätensä vapisivat.

Nuori luutnantti saapui paikalle ja auttoi minua sitomisessa. Hän katsoi pitkään sivussa seisovaa Milleriä, mutta ei sanonut mitään.

– Kirotut hunnit, mutisi luutnantti. Ne tulivat ja heittivät käsikranaatteja ampumahautaan.

Kuulin tuskin, mitä hän sanoi. Näin vain miesten ammottavat haavat, ajoin niihin pumpulia ja kääreitä, minkä kerkesin, ja tuota pikaa olivat kaikki haavat valkoisten siteitten peitossa.

Samassa saapuivat paarinkantajatkin, haavoittuneet nostettiin niille, ja heitä alettiin kantaa lääkintäasemalle, joka oli vuorenrinteen takana hevosenkengän pohjukassa.

Raketti nousi ilmaan ja valaisi Millerin kasvot. Loin Isoonpoikaan moittivan katseen ja viittasin hänet sivuun.

– Minä en voinut, minä en voinut. Minä olen pelkuri. Suo anteeksi, toveri, sanoi Miller värisevällä äänellä.

Asetin käteni Isonpojan olkapäälle.

– Nyt on all right. Ensi kerralla sinä voit. Sinun täytyy. Noiden toisten täytyy voida tappaa. Meidän täytyy uskaltaa sitoa heidän haavansa. Se on sodan laki.

Myöhemmin sain kuulla, että Isopoika Miller oli seisonut lähellä miesten ryhmää, kun käsikranaatit olivat alkaneet paukkua. Miller ei ollut saanut naarmuakaan, mutta ankara pauke ja haavoittuneiden voihke olivat antaneet hänelle siksi lujan hermotärähdyksen, että hän menetti muutenkin pienenlaisen toimintakykynsä aivan kokonaan. Milleriä ei tästä voinut syyttää. Sellaista kyllä sattui.

Miller voitti edelläkerrotun jälkeen täydellisesti pelkonsa ja kauhunsa haavoja kohtaan ja kerran hän esim. meni vapaaehtoisesti isännättömälle maalle taistelun parasta aikaa ollessa käynnissä meikäläisten ja saksalaisten partiojoukkojen välillä ja toimitti haavoittuneiden sitomisen suorastaan kuolemaa halveksien, miltei taistelevien keskessä ja luotien soidessa hänenkin ympärillään.

Nyt Miller seisoi täysin avuttomana ja minä lähdin sen vuoksi hänen sijastaan seuraamaan paareja kantavia miehiä. Ampumahautojen äkkinäiset mutkat haittasivat suuresti kantamista. Käänteissä täytyi nostaa paarit pään yläpuolelle, jotta pääsi etenemään. Mies, jolla oli poikkinainen käsi, valitti tällöin surkeasti. Paarien heilahtaessa koskettivat katkenneet luut toisiaan saaden aikaan tulista kipua. Muut haavoittuneet näyttivät vaipuneen tainnoksiin.

Silloin tällöin levähdettiin. Tarkastin siteet ja koettelin haavoittuneiden valtimoa. Sitten taas kiirehdittiin eteenpäin.

Olimme jo pääsemässä vuoren harjanteelle. Siitä alkaisi helpompi työ, kun laskeutuisimme suoraa linjaa alas. Samassa vinkui kranaatti, putosi läheisyyteemme ja paiskasi meidän kaikkien päälle soraa. Paarinkantajat olivat heittäytyneet pitkäkseen. He nousivat nopeasti jälleen pystyyn. Konekivääri alkoi soida vastaisella rinteellä, ja sen suihku lensi yhtämittaisena sateena ylitsemme. Saksalaiset olivat nähtävästi huomanneet liikettä puolellamme, sillä yö oli kirkas, ja antoivat kukkojensa laulaa. Kiiruhdimme jälleen eteenpäin, taas putosi pommi muutaman metrin päähän meistä. Mutta samassa olimme myös suojelevan harjanteen takana.

Mies, joka oli saanut kranaatin sirpaleen päähänsä, oli havahtunut ja pahasti kiljahtanut viimeisen pommin iskiessä maahan. Nyt hän alkoi äkisti riuhtoa paareilla, nauraa kamalasti ja pyrkiä ylös.

Paarit laskettiin maahan. Kantajat tarttuivat kiinni rimpuilevaan mieheen, ja minä vedin nopeasti morfiiniruiskuni, josta annoin hänelle ruiskeen.

– Mitä pirua ne oikein ampuvat? huusi mies. Ovatko kaikki ihmiset tulleet hulluiksi? Mitä ne ampuvat? Hei, päästäkää minut irti. Kuuletteko, minä tahdon päästä irti. Minä sanon teille salaisuuden, pojat. Minä menen tappamaan Kaiserin. Se tämän aloitti. Minä menen hänet tappamaan, tappamaan... Sitten on taas... all right.

Mies vaipui horroksiin, ja me jatkoimme keskeytynyttä matkaamme.

Saavuimme lääkintäasemalle. Se oli vuoreen kaivettu huone. Lääkintäkapteeni ryhtyi kiireesti työhönsä. Äkisti hän viittasi minut sivuun ja sanoi hiljaa:

– Näistä voi jäädä eloon vain kaksi. Mutta sinä olet tehnyt tehtäväsi hyvin. Se ei ole auttanut, sillä käsikranaatit ovat jättäneet pahaa jälkeä. Kiitän sinua.

Loin vielä katseen haavoittuneisiin tovereihini. Heidän kasvonsa olivat kalpeat ja silmät harhailivat. Joku heistä ei varmaankaan näkisi aamua.

Syöksyin ulos. Sydämeni värähti. Ainoastaan kaksi, ajattelin.

Riensin kiivain askelin vuoren rinteeseen kaivettua käytävää ylös ja pian olin jälleen asemapaikassani.

Taivaalla paloivat tuhannet tähdet. Valoraketit nousivat ilmaan. Tykit jylisivät ja niiden ammukset iskivät maahan ympärilläni kuolemaa ja tuhoa kylväen.

Voi, kuinka pieni ja heikko on ihminen sellaisena hetkenä!

HÄNELLÄ OLI HUONO ONNI SINÄ YÖNÄ.

Olimme olleet rintamalla kuusi päivää ja aloimme tottua uusiin oloihimme, sikäli kuin niihin täysin sopeutua. Sotainen into oli kuin lakaistu tiehensä. Sotilaat istuivat alakuloisina pomminkestävien makuulavitsojen laidoilla ja kuuntelivat alituista tykkien jylinää.

Ei ollut puhettakaan säännöllisestä ruuan saannista, väliin saimme ruokaa, väliin emme. Pojat kuvittelivat kuvittelivat mielessään nyt kaikkia niitä herkkuja, mitä he hankkisivat, jos vielä joskus onnistuisivat hengissä pääsemään näistä kirotuista loukuista. Myöhemmin kävivät ruoka-aikamme vielä epäsäännöllisemmiksi, ja emme saaneet viimeisellä viikolla muuta kuin palan leipää ja kahvia joka aamu. Kerrottiin saksalaisten kaapanneen rintamamme takaa suuren muonaa kuljettavan muulikaravaanimme. Sokeria emme nähneet koko aikana, vaikka sitä oli New Yorkissa kokonaiset vuoret. Kerran saimme hieman suklaata. Se ei riittänyt kaikille ja suklaapalasesta luovutti moni silloin kaiken rahansa.

Hymy oli kokonaan häipynyt muuten olivat iloisten amerikkalaisten huulilta. Nuoret kasvot vanhenivat täällä kuukaudessa vuoden. Olisipa nyt vielä joku ehdottanut Berliiniin lähtöä Kaiseria vangitsemaan, olisi hän varmaan saanut monta kiukkuista katsetta!

Rottia ja syöpäläisiä vastaan saimme alituisesti taistella. Pomminkestävät eli "helvetinkolot", kuten niitä myös nimitimme, olivat täysin näiden inhoittavien elukoitten valtaamat. Rotat kulkivat ylitsemme maatessamme, nuuskivat sieraimia ja korvia ja herätessä loikkasivat tiehensä. Ne olivat suuria kuin kissat, märkiä ja ahnaita. Pomminkestävään ei voinut jättää mitään ruokatarvikkeita, koska rotat pistivät ne heti suihinsa. Aterioitaessa saattoi rotta tulla ja varastaa leipäpalan sivultasi. Ne olivat yhtä nälkäisiä kuin sotamiehetkin.

Ja kuitenkin olivat täit vielä pahempia. Pomminkestävät vilisivät niitä. Niiltä ei saanut koskaan rauhaa. Niitä oli kaikissa vaatteissa ja etenkin alusvaatteissa. Ne purivat ahnaasti leuoillansa, ja jos onnistui niistä jonkin saamaan kiinni, tuli kymmenen tilalle. Ne olivat sodassa syntyneitä, sotaopin käyneitä mestarikiduttajia ja pitivät uhrejaan joskus hyvin kireällä.

Mutta hirmuisin peto oli sittenkin kirppu. Unohti kohta kaikki täit, kun yksikin tällainen hyppymestari iski kiinni syntiseen lihaasi.

Viikon olimme siis asustaneet helvetinkoloissainme näiden epämieluisten vieraiden seurassa. Tykit olivat soineet koko ajan. Sitten tuli äkisti illalla pommitustauko, ja silloin veti joku ensi kerran kortit esille. Ne vedettiin myöhemmin kyllä useinkin jonkun lavitsalle. Eräs pomminkestävä tuli tunnetuksi oikeana uhkapelin paikkana ja sai komean nimen "Monte Carlo". Siinä pelattiin miltei yhtämittaa yötä ja päivää. Pingoittuneet hermot tarvitsivat vaihtelua.

Aloimme siis pelin, ja tyhjän patruunalaatikon ympärille istui heti koko joukko miehiä.

Siinä oli kersantti O'Hara, irlantilainen, aina iloinen ja reipas mies. Max, saksalainen, oli ollut Amerikassa siirtolaisena kuusi vuotta, saanut ensimmäiset paperit ja joutunut niiden perusteella taistelemaan omia veljiään vastaan, kuten lukemattomat muutkin Amerikan saksalaiset. Johansson oli vaalea ruotsalainen poika. Neljässä vuodessa hän oli oppinut puhumaan koko hyvää englantia, mutta säilyttänyt laulavan puhetapansa, kuten kaikki muutkin Amerikkaan siirtyneet ruotsalaiset. Tyhjän laatikon päällä istui vielä tummasilmäinen, pieni italialainen Tony. Hän puhui englantia pahasti murteellisesti lisäten a:n miltei jokaisen konsonantilla päättyvän sanan jälkeen.

Vielä istui laatikon ympärillä kolme jenkkiä, hoikkia, kaitanaamaisia poikia, joiden huolettomilla kasvoilla näinä päivinä oli ensi kerran asustanut pilviä. Heidän 011 nyt pakko seurustella ulkomaalaisten kanssa, joita todellinen jenkki aina sydämessään hieman vieroo. Heidät oli lyöty meidän kanssamme samaan ketjuun, josta ei pääsyt irti, olipa naapurina sitten italialainen, saksalainen, ruotsalainen tai suomalainen. Ja jenkki oppi tällä sotaretkellä kunnioittamaan enemmän muita kansallisuuksia kuin ennen vuosisadassa, sikäli kuin hänen sivistyspohjansa oli sellainen, että hänellä oli korvat kuulla ja silmät nähdä. Mutta näin ei ollut läheskään aina laita.

Kortit läiskivät ja sotamiesten rahat vaihtoivat nopeasti omistajia. Kersantti O'Hara oli onnellinen voittaja. Hänen edessään oli pari tuumaa paksulti ranskalaista setelirahaa, jolla meille maksettiin palkkamme. Ja hän oli yhtämittaisesti "pankkiirina".

– Well, sanoi kersantti ystävällisesti nauraen minulle. Sinulla, "Punainen Risti", on huono onni tänä yönä.

Minulle oli kuitenkin sattunut ässä ja kuvallinen kortti, pelilaskun mukaan 21, ja kersantin korttipakka siirtyi nyt minun eteeni.

– Otan sanani takaisin, sanoi O'Hara. Sinulla, meedikko, on hiton hyvä onni tänä yönä. Mutta minä otan sinut kiinni.

Kersantti veti taskustaan kaksi sadan frangin seteliä ja pani ne vierellensä.

Peli jatkui. Italialainen voitti nyt vuoroonsa. Joku muukin pisti voittorahoja taskuunsa, mutta kersantti hävisi yhä. Pian olivat hänen kaksisataa frangiansakin menneet.

– Well, boys, lausui nyt lannistumaton kersantti. Panen viimeisen viisisataseni likoon. Jos häviän, olen poikki. Mutta mitäpä täällä tekee rahalla, täällä hylätyllä seudulla?

Hetken perästä oli O'Hara menettänyt viisisatasensakin.

Sitten hän nousi ja kuunteli. Tykit olivat taas alkaneet jylistä. Konekiväärin papatus kaikui yössä.

– Well. "Fritz" on pahalla päällä tänä yönä. Lähden hieman tarkastamaan asemia.

O'Hara kiristi vyötään ja kiipesi ylös.

– Merkillisen huono onni O'Haralla tänä yönä, sanoi joku. Colombessa hän oli aina voitolla.

Peli jatkui. Kynttilä kärysi laatikoilla. Lavitsoilla lojui tai nukkui miehiä. Tykit jyrisivät ja tärisevä maa varisteli hietaa katosta.

Äkkiä huusi joku dugoutin reiältä:

– Onko meedikko siellä? Kiiruhda! Kersantti O Hara...

Syöksyin pahaa aavistaen ulos juoksuhautaan. Juoksin henkeni edestä oppaani jäljessä. Parisataa metriä päästyämme tapasin kersantin. Hän makasi haudan pohjalla ja äänteli hiljaa. Kumarruin alas ja totesin, että kuula oli läväissyt hänen vatsaansa ammottavan haavan. Ryhdyin kiireesti sitä sitomaan, vaikka huomasinkin, ettei O'Hara ollut enää pelastettavissa. Raketti valaisi hetkeksi tienoon. O'Haran ja minun katseeni yhtyivät. Hän tunsi minut, hymyili heikosti ystävälliseen tapaansa ja kuiskasi:

– Kuule, meedikko. En usko, että on – – – tarpeellista sitoa – – – haavaani. Minulla oli – – – huono – – – onni – – – tänä – – – yönä.

O'Haran ruumis retkahti kerran.

Painoin hänen silmäluomensa kiinni.

VIHOLLISEMME.

Saksa oli sodan alkupuolella saavuttamillaan loistavilla voitoilla saanut peloittavan sotilasmaineen. Sillä oli Amerikassakin suuri määrä ihailijoita, ehkäpä oli aluksi enemmistö sen puolella. Mutta mieliala muuttui hiljalleen sodan kuluessa enemmän ja enemmän liittolaisille suosiolliseksi. Siihen vaikutti ennen kaikkea saksalaisten häikäilemätön kauppalaivojen upotus, jonka uhriksi joutui moni Yhdysvaltainkin alus. Helmikuun 1 päivänä 1917 Saksa vihdoin aloitti rajattoman sukellussodan, ja silloin Yhdysvallat vavahtivat. Mieliala kääntyi kuin yhdellä nykäisyllä ankarasti saksalaisvastaiseksi, ja jo huhtikuulla Yhdysvallat julistivat sodan Saksalle.

Saksa ei tästä sodan julistuksesta huolimatta peräytynyt. Se luuli, että Yhdysvallat eivät saisi kuljetetuksi tarpeeksi paljon joukkoja ja sotatarvikkeita yli Atlantin, mutta siinä se erehtyi. Rykmentti rykmentin jälkeen lähetettiin Eurooppaan, ja elokuun 1 päivänä 1918 eli hieman ennen rykmenttini joutumista rintamapalvelukseen oli Ranskassa jo miljoona amerikkalaista sotilasta, ja sama määrä odotti meren ylitse siirtymistä.

Saksa taisteli lannistumattomalla voimalla. Koko vuoden 1917 oli länsirintamalla kiivaita taisteluita, mutta ne jäivät enimmäkseen tuloksettomiksi. Mutta vielä keväällä 1918 Saksa jaksoi tehdä kolme suurta hyökkäystä onnistuen murtamaan liittolaisten rintaman Reimsin ja Arrasin välillä sekä Ypernin eteläpuolella varsin syvälti. Sitten se kokosi voimansa viimeiseen suureen rynnäkköön, joka alkoi heinäkuun 15 päivänä 1918, mutta nyt Saksan veto aikoi olla lopussa ja vastahyökkäys pakotti sen peräytymään.

Sitten liittolaiset puolestaan aloittivat suuren rynnistyksensä elokuun 8 päivänä. Kuulimme kuiskailtavan hyökkäyksen alkamisesta ja odottelimme jo Colombessa pääsevämme siihen mukaan. Mutta me saimme jäädä paikoillemme. Suuri oli luonnollisesti ilomme, kun sitten aloimme saada tietoja meikäläisten menestyksellisistä taisteluista. Meistä se oli Saksan lopun alkua niin kuin se sitten osoittautui olevankin.

Saksalaisten parjaaminen lakkasi kokonaan rintamalle tultuamme. Pojat kyllä huomasivat, ettei saksoja vain pelkällä suunsoitolla voiteta. Käytimme heistä kyllä nimityksiä "hunnit", "heiniet", ja "fritzit", mutta se kuului sodan tapoihin. Saksalaisten tihutöistä ei täällä kuulunut mitään. Ne näyttiin tunnettavan paremmin Amerikassa kuin rintamalla tai sen läheisyydessä. Ja itse asiassa noissa jutuissa ei liene ollut juuri siteeksikään perää. Ainakin kirjoittaa Italian sodanaikuinen pääministeri Nitti "Muistelmissaan" seuraavasti:

"On välttämätöntä uudelleen ja uudelleen hävittää ne rikolliset legendat, jotka synnytettiin sotapropagandan hyväksi. Sodan aikana Ranska liittolaistensa kanssa, lukuunottamatta Italian hallitusta, levitti mitä mielettömimpiä juttuja nostattaakseen kansojemme taisteluhenkeä. Ne julmuudet, jotka kasattiin saksalaisten niskoille, saivat veremme hyytymään. Kuulimme kertomuksia Belgian lapsiraukoista, joiden kädet hunnit olivat katkaisseet. Sodan jälkeen eräs rikas amerikkalainen ranskalaisen propagandan syvästi liikuttamana laittoi lähettiläänsä Belgiaan huolehtimaan noista lapsiraukoista, joiden kädet oli katkaistu. Tämä ei tavannut ainoatakaan sellaista lasta. Mr Lloyd George ja minä itse ollessani Italian hallituksen päänä toimitimme laajalle ulottuvia tutkimuksia noiden kauheiden syytösten toteen näyttämiseksi, joista joissakin oli mainittuina nimet ja paikat. Jokaisesta jutusta näytettiin toteen, että se oli ollut keksintöä, tarua."

Oltuamme viikon päivät rintamalla järjesteltiin rykmenttimme lääkintäosastoa, ja minä jouduin nyt yhdessä Isopoika Millerin kanssa hoitamaan pientä ensiapuasemaa Ruskeapään hevosenkengän oikeassa kärjessä. Saimme asunnoksemme murskaksi ammutun kaksikerroksisen talon ainoan eheäksi jääneen alakerranhuoneen. Se tuntui märän ja syöpäläisten täyttämän pomminkestävän jälkeen oikein herrashuoneelta. Permanto oli mosaiikkia, mutta kalusto oli vaillinainen. Pöytä kyllä oli, mutta istuimina käytimme vanhoja patruunalaatikoita. Vielä oli asemallamme neljä puusta rakennettua vuodetta, kaksi minua ja Milleriä, kaksi kaavoittuneita varten. Meillä oli siellä lääkepulloja ja sidontatarpeita, ja me viihdyimme niin hyvin kuin ihminen alituisen pommituksen alaisena suinkin voi viihtyä.

Siellä ollessamme rykmenttimme sai ensimmäiset vangitkin. Eräs sotilaistamme kertoi siitä, että hän oli seisonut eräänä päivänä ampumahaudassa, kun paikalle tullut luutnantti kiinnitti huomionsa kahteen isännättömällä maalla paareja kantavaan saksalaiseen sotilaaseen. Ne oli kyllä huomattu aikaisemmin, mutta niiden luultiin hakevan jotakuta partioiden välisestä taistelusta edellisenä yönä paikalle jäänyttä haavoittunutta toveriaan. Luutnantti tähysti ja tähysti kiikarillaan ja sanoi vihdoin paikalla olleelle korpraalille:

– Näetkö noita paarinkantajia? Ne näyttävät minusta epäilyttäviltä. Luulen, että ne eivät ole Punaisen Ristin miehiä. Tulevat aivan liian lähelle linjojamme.

– Yes, sir, vastasi korpraali. Kyllä näen.

– Ota mukaasi pari miestä ja mene tutkimaan.

Korpraali lähti parin miehen kanssa. Lähes tunnin perästä hän tuli takaisin kuljettaen edellään sairaspaareja kantavia saksalaisia. Paarien ylitse oli heitetty harmaa huopapeitto ja sen alla näytti olevan jotakin.

Tuskin miehet olivat paikalla, kun luutnantti huusi:

– Mitä niillä on paareilla?

– Maxim, sir.

Huopa vedettiin pois ja sen alta paljastui konekivääri ammuksineen.

Saksalaiset olivat nuoria poikasia, ehkäpä 17 vuoden vanhoja. He seisoivat kalpeina ja sanattomina.

Eräs rykmenttimme saksalainen kutsuttiin tulkiksi. Luutnantti alkoi kuulustella vankeja melkein isällisesti. Näkyi selvästi, että hänen tuli sääli poikasia.

– Miksi teitte tämän?

Pojat suoristivat ryhtiään. He katsoivat luutnanttia suoraan silmiin.

– Für's Vaterland, isänmaan tähden, he vastasivat.

– Ymmärrätte kai myös, mitä teostanne seuraa? Oletteko myös valmiit kestämään sen?

Pojat kalpenivat, mutta säilyttivät ryhtinsä.

– Ja, Herr Huuptmann, kyllä, herra kapteeni, he vastasivat.

Sitten vangit saatettiin linjojemme taakse, ja he joutuivat kenttäoikeuteen. Näin sotilaamme jutteli. Miten juttu sitten lienee? Jonkin aikaa myöhemmin saimme mekin, Isopoika Miller ja minä, tehdä lähempää tuttavuutta "fritzien" kanssa.

Olin syvästi väsynyt. Kahteen vuorokauteen en ollut levännyt kuin tunnin silloin tällöin. Pommitus oli ollut ankaraa, ja se oli vaatinut useita uhreja. Yhtämittaisesti Miller ja minä saimme olla ampumahaudoissa sitomassa haavoja helvetillisen melun ja kuulien vinkunan keskessä. Puoliyön maissa oli tullut hieman hiljaisempaa ja nukahdin kuin kivi.

Äkisti heräsin siihen, että Isopoika kiskaisi minut vuoteeltani lattialle seisomaan.

– Mikä hätänä, Miller? kysyin. Taasko haavoittuneita?

Huomasin samassa, että Isopoika Miller oli kalmankalpea. Hän vapisi ja hänen äänensä värisi, kun hän sanoi:

– Saksalaisia, saksalaisia. Kuulin heidän liikkuvan ulkopuolella.

– Mitä vielä, Isopoika, sanoin naurahtaen. Rotat siellä liikkuvat. Anna minun nukkua.

Heittäydyin uudestaan vuoteelle pitkäkseni.

– Ei, Ed. Älä nuku. Ne ovat saksalaisia. Kuulin heidän puhuvankin saksaa.

Samassa kajahti koputus oveen.

– Kuka siellä? huusin.

Ei tullut vastausta, mutta koputus lujeni ja oveen lyötiin nyt jollakin kovalla esineellä, arvattavasti kiväärinperällä.

– Olet oikeassa, kuiskasin Millerille. Ne ovat saksalaisia.

Sitten korotin ääneni ja huusin:

– Tämä on Punaisen Ristin asema. Mitä haluatte?

Jyskytys lujeni. Ovi tutisi. Huoneestamme meni merkkilanka ensimmäiselle noin sadan jalan päässä olevalle vartiopaikalle. Nykäisin sitä, mutta käteeni jäi vain langan kappale. Merkkinuoramme oli katkaistu.

– Mitä teemme, Miller? Avaammeko oven?

– Ei meillä ole muutakaan neuvoa, vastasi Miller. Irroitin vahvan haan. Ovi lensi auki, ja sen aukosta ojentui samassa kolme tai neljä pistintä rintaani vastaan. Nostimme vaistomaisesti kätemme ylös. Muukaan ei auttanut.

Nuori, hoikka, sivistyneen näköinen upseeri astui kolmen miehen kanssa sisälle. Nähtyään Punaisen Ristin merkit käsivarsissamme pöydällä lekottavan kynttilän valossa upseeri laski revolverin piippunsa alas, mutta sotamiehet seisoivat yhä ovensuussa pistimet ojossa.

– Sprechen Sie deutsch?? puhutteko saksan? kysyi upseeri minulta.

Tulin auttavasti toimeen saksan kielessä, sillä olin sitä lukenut lyseossa ja purjehtinut jonkin aikaa saksalaisessa laivassa, mutta kun olin kuullut, että saksalaiset kohtelivat ankarasti Amerikan armeijassa tapaamiaan kansalaisiaan, pudistin vain päätäni ja olin vaiti. Upseeri alkoi silloin puhua englantia.

– Onko teillä mitään syötävää täällä? tiedusti hän.

Emme olleet itse saaneet ruokaa vuorokauteen ja vastasimme, että meillä ei ollut.

Saksalaiset penkoivat nyt kaikki nurkat löytämättä mitään.

– Missä teidän rykmenttinne ruokavarastot ovat? kysyi upseeri jälleen.

Tiesimme kyllä, missä ne olivat, mutta emme tehneet siitä selkoa. Vastasin, että ne olivat jossakin rintamamme takana. Paikkaa en tarkemmin sanonut tietäväni.

Samassa kuului vinkunaa ilmassa, ja parinkymmenen metrin päässä asunnostamme putosi kranaatti maahan. Sen kumeaäänisestä räjähdyksestä päätin, että se oli kaasukranaatti. Ulkoa kuului huuto "gas", kaasua. Torvet toitottivat ja ratakiskon kappaleet helisivät.

Kiskaisimme kaasunaamarit kasvoillemme, me, Miller ja minä yhtä hyvin kuin saksalaisetkin, ja saksalaiset syöksyivät ulos.

Hetken perästä kuului jälleen huuto "kaikki selvää". Omia miehiämme tuli sisälle. Kerroimme heille saksalaisten vierailusta. Sotamiehemme ihmettelivät. Sitten he kertoivat, että saksalaiset olivat tullessaan yllättäneet läheisen vartioaseman ja tappaneet pistimin sen molemmat miehet. Näin he olivat esteettä päässeet myös ensiapuasemallemme.

Miller ja minä heittäydyimme jälleen pitkäksemme. Nukuin uudelleen raskaaseen uneen, jota tykkien jyske ja ympäristöön putoilevat pommit eivät lainkaan häirinneet. Mutta pian herätettiin meidät uudelleen. Ampumahautojen hämärässä saimme jälleen sitoa silpoutuneita tovereitamme.

Isännättömällä maalla joutuivat meikäläisten ja saksalaisten lähettämät partiot usein vastatusten, ja silloin syntyi yöllinen kahakka, jossa käytettiin käsikranaatteja, revolvereja ja pistimiä. Monta kertaa saimme yön pimeydessä kiiruhtaa sinnekin sitomaan haavoittuneitamme. Joskus saksalaiset olivat jättäneet sinne omat haavoittuneensakin ja me sidoimme heidän haavansa yhtä huolellisesti kuin omien miestemmekin. Sitten tuotiin saksalaiset meidän puolellemme ja lähetettiin sairaaloihin.

Partiomme ottivat myös vankeja tehdessään hyökkäyksiä saksalaisten puolelle. Kerran esim. tuotiin vankina noin sata baijerilaista sotilasta. Ne olivat parrakkaita, laihoja, nälkäisen näköisiä miehiä. Monen kasvot todistivat loputonta väsymystä, toivottomuutta, jota näkee vain kaiken elämänuskonsa menettäneellä miehellä, f He olivat hiljaisen ja alistuvaisen näköisiä ihmisiä. Tuntui kuin he olisivat tulleet siihen käsitykseen, että tapahtui mitä tahansa, tämä ikuinen sota ei koskaan loppunut. Sitä oli kestävä aina. Aina oli kuolema silmien edessä, aina kaiveli nälkä suolia. Oliko se enää ihmisen arvoista elämää? He olivat väsyneitä, ja tuntui siltä, että he olisivat toivoneet vain lepoa ja leipää, leipää ja lepoa. Mutta kun me tarjosimme heille hyviä amerikkalaisia paperosseja, tuli heidän ilmeisiinsä pieni ilon välkähdys ja he sanoivat hyvin ystävällisesti "Danke schöninsä", jopa kumarsivatkin, kuten eurooppalaiset tekevät.

Arvelimme, että oli synti tapella tuollaisia väsyneitä, nälkiintyneitä miehiä vastaan, ja päättelimme, että saksalaiset eivät tuossa kunnossa jaksaisi kauan pitää puoliaan liittoutuneitten sekä miesvahvuuden että fyysillisen ja henkisen kunnon puolesta ylivoimaisia joukkoja vastaan.

Myöhemmin siirryttyämme Saksaan näimme tietenkin paljon saksalaisia. Amerikkalaiset sotilaat luulivat tulevansa kaiken alkuperäisyyden ja raakalaisuuden maahan, kuten heille oli kerrottu. Helppoa on kuvitella heidän hämmästystään, kun he näkivät korkean kulttuurin leiman kaikkialla, jokaisen jalanleveyden maasta asutuksi, vainioita, puutarhoja, viiniviljelyksiä, kauniita rakennuksia ja sivistyneen väestön.

Silloin meistä jo alkoi tuntua siltä, että meitä ja koko maailmaa oli suorastaan jymäytetty hunnijutuilla. Mutta se ei enää kuulu tämän kertomuksen piiriin.

HÄN KUOLI SUOMALAISENA.

Olimme olleet kolmisen viikkoa rintamalla. Tykkien jyskettä ja kuolemaa. Saimme olla yhä enemmän ja enemmän liikkeellä ja sitoa silpoutuneita tovereitamme. Siitä oli tullut työmme eikä se enää hirvittänyt Isopoika Milleriäkään. Olimme yhtämittaisesti ensi linjan ampumahaudoissa, aina tulen alaisina kuten muutkin sotilaat, meillä ei vain ollut pyssyjä, ja jälkeen päin ajatellen oli parempi niin.

Eräänä yönä C-komppanian lähetti taas herätti Millerin ja minut.

– Siellä on pahoin haavoittunut, hän sanoi.

Nousimme ja seurasimme pimeitä kiemurtelevia ampumahautoja myöten lähettiä. Matkalla hän kertoi, että saksalaiset olivat taas käyneet tavallisella yöllisellä vierailullaan, yllättäneet kolmimiehisen vartioaseman, vanginneet kaksi ja vieneet ne mukanaan, mutta että kolmas meikäläinen oli pahoin haavoittuneena jäänyt ampumahautaan. Yksi saksalainen oli myös kaatunut.

Oppaamme vei meidät pomminkestävään, jonne haavoittunut oli kannettu. Korpraali ja kolme sotamiestä seisoi haavoittuneen ympärillä, joka makasi hiljaa lavitsalla. Hänen silmänsä olivat hieman raollaan ja hän hengitti raskaasti. Kasvot olivat kalpeat ja niissä asusti lähenevän kuoleman varjo. Kumarruin haavoittuneen ylitse ja säpsähdin, sillä mies näytti tutulta. Hänellä oli syvä pistimen haava selässä munuaisten kohdalla. Sidoin sen ja annoin hänelle morfiiniruiskeen tuskien helpottamiseksi.

Haavoittunut tarttui äkisti käteeni. Hänen silmänsä olivat nyt aivan auki. Huomasin, että hän tahtoi sanoa jotakin, ja kallistin korvani lähemmäksi.

– I am finn, olen suomalainen, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

Samassa tunsin miehen. Se oli Hill, hän, jota Salo epäili suomalaiseksi, mutta joka jostakin syystä ei tahtonut ilmaista kansallisuuttaan.

– Niitä oli kahdeksan, hän jatkoi hiljaa englanniksi. Minä tappelin kuin suomalainen. Niitä haavoittui, mutta yksi pisti selkääni... Minulla on äiti Chicagossa... Synnyin siellä... Sano...

Sitten hänen silmänsä alkoivat harhailla ympäri huonetta. Hän mutisi vielä jotakin. Painoin korvani lähelle hänen huuliaan. Mutta en voinut erottaa mitään. Sitten hän henkäisi pari kertaa syvään, ruumis värähti ja henki oli paennut.

Miehet seisoivat vakavina ympärillä. Vihdoin korpraali sanoi:

– Hill oli hyvä poika, ruotsalainen tai norjalainen kai. Hän ei sanonut koskaan kansallisuuttaan. Mutta urhoollinen mies. Hän otteli kovasti viime yönä. Tappelupaikalta löytyi neljä saksalaista lakkia, ja haavoittuneita ne ovat raahanneet mukanaan.

Paarinkantajat saapuivat. He veivät Hillin linjojemme takana olevaan hautausmaahan. Sinne ilmestyi pian yksi valkoinen risti lisää.

Samana yönä aamun sarastaessa tuli William Salo, kansalaiseni, ensiapuasemallemme. Hän oli ollut yöllisellä partiomatkalla ja repinyt kätensä piikkilankoihin.

Sanoin hänelle, että Hill oli kaatunut. Salo tuli vakavaksi.

– Sepä oli ikävää, hän sanoi. Kunnon poika. En koskaan päässyt selville hänen kansallisuudestaan. Olikohan hän suomalainen?

– En tiedä, Salo, vastasin, oliko hän suomalainen, mutta sen tiedän, että hän tappeli kuin suomalainen ja kuoli suomalaisena.

Salo katsoi minuun ymmärtävästi. Sitten hän nosti kiväärin olalleen ja lähtiessään sanoi vakavasti:

– Well. Hän kuoli suomalaisena. Ja Amerikan puolesta. Se oli hänen elämänsä.

HAAVOITUN.

Olimme olleet viisi viikkoa yhtä mittaa rintamalla, ja miltei koko ajan oli paukkunut. Välistä joutui oikein ajattelemaan, mitä hittoa sitä läiskytetään, eihän se siitä kuitenkaan miksikään muutu.

Meikäläiset olivat syyskuun 28 päivänä alkaneet Englannin Kanaalista aina Verduniin lännessä ulottuvan suuren, lopullisen rynnäkkönsä, mutta meidän rintamaosallemme, lähelle Sveitsin rajaa, se ei ulottunut. Mutta me kuulimme huhuja saksalaisten perääntymisestä leveällä rintamalla, ja se innosti meitä. Nähtävästi samat tiedot hermostuttivat naapureitamme kunnaitten vastakkaisilla rinteillä, ja siitä olivat seurauksena ajoittain uudistuvat varsin kiivaat pommitukset.

Mitä tiheämmäksi pommisade tuli, sitä enemmän se vaati meiltäkin uhreja. Niinpä tulivatkin erääksi tärkeäksi puheenaiheeksemme kaatuneet ja haavoittuneet toverimme.

– Well, kuuli poikien puhuvan. Olipa paha, että hänkin meni. Hyvä mies. Mutta milläpä sitä voi auttaa. Kranaatti sattui räjähtämään hänen kohdallaan. Siinä kaikki.

Jos srapnelli oli puhaltanut käden tai jalan mennessään, niin saattoivat sotamiehet puhua tähän tapaan:

– Parempi olisi ollut, että hän olisi mennyt. Mitäpä miehellä on enää elämässä jäljellä, kun on vaivainen.

Niitä, jotka olivat saaneet lievän vamman, kadehdittiin, koska he pääsivät ainakin toistaiseksi pois rintamalta, jossa ei ketään huvittanut olla.

Kauhua tuntien puhuttiin niistä, jotka olivat saaneet kaasua, Heidän huulensa olivat mustuneet, kasvoihin oli ilmaantunut sinisiä pilkkuja, ja loppu tuli.

Isopoika Miller ja minä hoidimme edelleenkin ensiapuasemaamme tulilinjoilla. Meistä oli tullut oikein hyvät ystävät, kuten vain sodassa saattaa tulla. Totta on, että Isopoika ei ensimmäisiä haavoittuneita tavatessaan ollut käyttäytynyt oikein miehekkäästi, mutta sen jälkeen hän oli kuin muuttunut. Hän piti hermonsa kurissa ja toimi reippaasti, jopa urhoollisesti. Isopoika Milleristä oli tullut mies.

Istuimme ja juttelimme eräänä iltana kämpässämme. Ulkona paukkuivat lykit, ja jostakin edempää kuului kaasuhälytys.

Isopoika Miller oli saanut kirjeen sisareltaan. Hänen äitinsä oli sairaana, ja se koski Milleriin niin, ettei hän joutanut paljon muuta ajattelemaan. Moneen kertaan hän luki kirjeen ja oli surullisen näköinen.

– On tämä kauheata, hän sanoi, että äitini on siellä pahoin sairaana tuhansien mailien takana enkä voi tehdä yhtään mitään.

Lohdutin Milleriä parhaani mukaan. Mutta oma vanha suruni alkoi minua kalvaa siinä istuessamme. Vedin povestani Elsie Lovestone'in kuvan ja katselin sitä ajatuksiini vaipuneena.

– Niin, Isopoika, sanoin, hän on ihminen, jota rakastan paljo. Granby Bayssa Kanadassa kohtasin hänet, hän hoiti haavani, kun jouduin kaivosräjähdykseen. Hän oli suloinen tyttö, englantilainen, Lontoosta. Sitten hän joutui Lontooseen ja sotaan sairaanhoitajattareksi. Vuoden 1916 keväästä lähtien en ole hänestä kuullut mitään, mutta aavistukseni sanoo, että hän on kuollut.

Miller katseli kuvaa kauan ja tutkivasti.

– Se on hyvin kaunis tyttö, hän lausui sitten. Kirjoita hänelle.

– Olen kirjoittanut.

– Sähkötä sitten.

– Olen sähköttänyt.

– Kirjoita hänen kotiinsa Lontooseen.

– Olen tehnyt sen.

– Etkä ole saanut mitään vastausta?

– En.

– Missä hän sitten on?

– En tiedä. Kadonnut, kadonnut jälkeä jättämättä. Tyttö oli hyvin kiintynyt minuun, Miller. En koskaan saa päähäni, ettei hän olisi antanut minulle itsestään tietoja näinä kahtena vuotena, jos hän olisi elävien joukossa, sanoin surullisesti.

Samassa tuli sisälle sidottavaksi eräs, jota kiväärin kuula oli raapaissut käsivarteen.

– Fritzit näyttävät olevan huonolla tuulella, sanoi hän. Ettekö kuule, kuinka pommitus on jälleen kiihtynyt?

Katsahdin sidontatarvikkeisiini, sillä arvasin meidän saavan työtä. Ajattelin, että tarvitsisimme mahdollisesti enemmän kääresiteitä kuin meillä oli, ja lähdin nopeasti päälääkintäasemalle.

Pommit lensivät ulvoen, satoi vettä. Ilmassa oli syksyn ja kuoleman tuntua. Oli jo lokakuun 5 päivä.

Olin päässyt tuskin sataa jalkaa, kun ammus putosi aivan viereeni ampumahaudan kylkeen. Tunsin ilmanpaineen lyövän minut nurin, suuri soravuori hautasi minut allensa. En menettänyt tajuntaani ja pääsin kömpimään ylös soran alta. Sitten aloin jatkaa keskeytynyttä matkaani. Mutta samassa kuulin Millerin huutavan takanani:

– Halloo, Ed. Sinä olet haavoittunut.

– Mitä vielä, Isopoika. Olen all right, kuten näet, vastasin.

Mutta Miller juoksi luokseni.

– Sinä olet haavoittunut. Etkö näe?

Hän kumartui, katsoi jalkoihini ja samassa huomasin itsekin, että housuni olivat repeytyneet ja molemmista jaloistani vuoti verta.

– Totisesti, toveri, sanoin. Sinä olet oikeassa. Se pommi näyttää hieman repineen univormuani ja nahkaani. Kävelen kyllä itse lääkintäasemalle, kun sinne on muutakin asiaa. Tämä ei tee mitään.

Lähdin kävelemään eteenpäin. Mutta päätäni alkoi huimata, jaloissa tuntui kipua, kompastuin, nousin, yritin jatkaa kulkuani, kaaduin jälleen maahan ja menetin tajuntani.

Kun heräsin, seisoi ystäväni Gerald Franklin vieressäni. Tulin siitä hyvin iloiseksi.

– Halloo, Gerald, sanoin hänelle ja huomasin ääneni olevan hyvin heikon. En ole nähnyt sinua viiteen viikkoon.

– Halloo, Ed, sanoi Gerald. Sinä olet pian jälleen kunnossa, kertoo tohtori. Olet saanut srapnellin kuulat molempiin jalkoihisi. Ne ovat vain lihashaavoja. Älä välitä. Hermosi ovat myös kai kärsineet, koska menetit tajuntasi, arveli tohtori. Pommi antaa pääkopalle usein pahan iskun. Sinä olet päässyt koko vähällä, sanoi Gerald ja hymyili ystävällisesti.

Katsoin nyt vasta ympärilleni ja huomasin olevani päälääkintäasemalla. Makasin paareilla. Asetakkini ja muut vaatteeni oli riisuttu ja jalkani kääritty siteisiin.

– Kuka toi minut tänne? kysyin. Varmaankin Isopoika.

– Yes, sanoi Gerald. Se oli reippaasti tehty, sillä koko matkan satoi pommeja. Tohtori sanoi, että hän esittää siitä Millerille kuntoisuusmerkkiä.

Gerald nouti minulle nyt kuumaa kaakaota. Kun yritin nostaa päätäni, huimasi sitä ja se putosi voimattomana vuoteelle. Yritin kuitenkin tarttua Geraldin ojentamaan kuppiin, mutta käteni vapisi ja tunsin ruumiissani nytkähtelyä, samaa, jota siinä oli ollut Granby Bayn onnettomuuden jälkeen. Gerald näki avuttomuuteni ja pisteli lusikalla kaakaota suuhuni kuten lapselle. Huomasin, että vammani oli vaikeampi kuin aluksi olin luullut.

Ystäväni kumartui uudelleen puoleeni.

– Huomisaamuna sinut viedään Saulxuresiin, hän sanoi. Ja tiedätkö mitä? Parin päivän perästä pääsee koko rykmentti sinne lepäämään. Sinä haavoituit oikeastaan helkutin huonoon aikaan.

Tunsin väsymyksen ylläni kuin suuren mustan taakan. Nukuin levottomaan uneen.

RANSKALAISESSA SOTILASSAIRAALASSA.

Saulxuresin sotilassairaalassa oli tilaa viidellesadalle haavoittuneelle sotilaalle, ja se oli aina täynnä, vaikka osa parani ja osa pahemmin haavoittuneista lähetettiin jonkin ajan kuluttua edelleen toisiin sairaaloihin. Vogesien rintama piti huolen siitä, että joutilaita paikkoja ei ollut.

Makasin sairaalasalissa, jossa oli kaikkiaan parikymmentä miestä. Jalkoihini saamani haavat eivät suuresti vaivanneet, ensimmäisinä päivinä huimasi päätäni, mutta sekin rupesi sitten menemään ohitse, ja minä aloin tuntea elämäni kaikin puolin mukavaksi.

Harmaapukuiset nunnat, joita oli vanhoja ja nuoria, hoitelivat meitä, ja lisäksi pitivät meistä huolta valkopukuiset ja valkopäähineiset ranskalaiset Punaisen Ristin sisaret, joiden joukossa oli monta hyvin sievää ja suloista tyttöä. Pari sairaanhoitajatarta puhui englantia. He olivat hyvin ystävällisiä ja hyvin sivistyneitä naisia, arvattavasti joistakin Ranskan ylhäisöperheistä.

Salissa oli monta jalkansa tai kätensä menettänyttä, monia päähän, rintaan ja vatsaan haavoittunutta. He olivat miltei kaikki ranskalaisia enkä minä monta sanaa heidän puheistaan käsittänyt.

Englantia ymmärtävistä sairaanhoitajattarista istui toinen joskus vuoteeni vieressä. Hän jutteli hillityllä, hienolla äänellä minulle, kohautteli olkapäitään, kuten ranskalaisten tapa on, ja hänen suuret, tummat silmänsä vaihtuivat nopeasti ilosta suruun ja päinvastoin.

– Katsokaahan tuota lattialla nukeilla leikkivää miestä, hän aloitti kerran. Vielä muutama kuukausi sitten hän oli komea urhoollinen kapteeni, johon kaikki naiset rakastuivat. Hänen rintaansa koristi kokonainen rivi urhoollisuusmerkkejä. Sitten hän joutui Vogeseilla pommiräjähdykseen kuten tekin ja sai hermotärähdyksen, kuten lukemattomat ovat saaneet. Hän sai aivoihinsa vian. Nyt hänen järkensä on lapsen järjen tasalla. Hänestä tuskin koskaan tulee miestä enää. C'est très triste.

Joku pudotti tulitikkulaatikon lattialle. Eräs läheisellä vuoteella istunut mies hypähti pystyyn ja piiloutui peitteen alle huppuun maaten siellä hiljaa hetkisen. Sitten hän kurkisti vuodevaipan alta varovaisesti ja vaanien, kasvoillaan sanomattoman kauhun ilme.

Sairaanhoitajatar hymyili surumielisesti ja jatkoi:

– Siinä on toinen. Pieninkin rapsahdus voi saattaa hänet kauhun valtaan. Sekin on seuraus pommin räjähdyksestä läheisyydessä. Hänestä on kuitenkin toivoa. Parin päivän perästä lähetetään hänet ja kapteeni Savoien vuoristoon.

Sitten tämä hienon ja ylhäisen näköinen ranskatar hymyili ystävällisesti ja sanoi:

– Te olette niiden rinnalla onnellinen. Näettehän, kuinka nopeasti olette toipunut. Muutaman päivän perästä pääsette pois. Missä teidän omaisenne Amerikassa asuvat? hän kysyi sitten äkisti.

– He eivät ole ollenkaan Amerikassa, sanoin naurahtaen. He asuvat Suomessa. Olen suomalainen.

Ranskatar rypisti hieman tummia kaarevia kulmakarvojaan kuin muistellen jotakin. Sitten hän sanoi:

– Suomesta. Niin, kyllä tiedän. Siellä on paljon järviä, teidän pääkaupunkinne on Helsingfors, ja teillä on suuri säveltäjä Sibelius. Eikö niin?

Nyökkäsin naurahtaen päätäni.

– Aivan niin, sanoin. Teillä, mademoiselle, on suurenmoiset tiedot Suomesta, paremmat kuin mitä tähän saakka olen havainnut yhdelläkään ranskalaisella olevan.

Ranskatar hymyili, nousi ja kiiruhti jälleen tehtäviinsä.

Muutaman päivän perästä sain vieraita. Isopoika Miller ja Gerald Franklin tulivat minua tervehtimään. Meidän molemminpuolinen ilomme oli suuri. Pojat olivat täysin muuttuneet. Kasvot olivat jälleen sileiksi ajellut, kuten ennen rintamalle lähtöä, puvut olivat siistiytyneet ja nyörikengät oli puhdistettu. Heidän silmänsä loistivat.

– Halloo, Ed, huusivat he minulle yhdestä suusta. Täällä sinä sitten olet ja niin virkeän näköisenä.

– Halloo, pojat, vastasin. Rupean olemaan jälleen kunnossa. Täällä on pidetty minusta hyvää huolta. Milloin te olette tulleet?

Toverini selittivät päässeensä rintamalta neljä päivää haavoittumiseni jälkeen. Rykmentti oli nyt kokonaisuudessaan Saulxuresissa lepäämässä. Mutta puhuttiin, että kohta puoleen joutuisimme mukaan suureen hyökkäykseen, joka yhä jatkui. Saksalaiset olivat alkaneet kaikkialla peräytyä. Meidän rintamansa oli murtunut.

Ne olivat iloisia uutisia, sillä ne tiesivät sodan loppumista. Olin niistä jo sairaalassakin kuullut ja nähnyt haavoittuneiden ranskalaisten suuren ilon sen johdosta.

Lääkintäosastomme oli samassa talossa kuin aikaisemminkin Saulxuresissa. Kaikki jaksoivat hyvin ja lähettivät minulle terveisiä.

Sitten toverini lähtivät. Isopoika puristi kovasti kättäni ja kuiskasi lähtiessään:

– Äitini on tullut terveemmäksi. Se on all right. Olen jo nähnyt sen tytönkin. Muistathan sinä siellä ravintolassa?

Kymmenen päivän sairaalassaolon jälkeen sain luvan lähteä. Haavani olivat vielä auki, multa loppuja vammoja parantaisi oma lääkärimme. Kun kuljin vuoteiden ohitse, joilla makasi kädettömiä tai jalkavaivaisia ranskalaisia sotilaita, huomasin parin heistä katselevan minua aivan kuin ihmeissään ja puhuvan vilkkaasti keskenänsä. Seisahduin ja koetin saada selville, mitä he sanoivat, mutta en ymmärtänyt...

– Mitä nuo miehet sanovat? kysyin ohimenevältä sairaanhoitajattarelta.

– Oi, nauroi hän. He vain ihmettelevät, että te lähdette täältä jalat ja kädet mukananne.

RYKMENTTI HUVITTELEE.

Hetken perästä istuin rykmenttimme lääkintäosaston asemalla. Siellä oli Gerald Franklin, Isopoika Miller, pikku Fergy, Bill ja useat muut osastoomme kuuluvista kahdestatoista miehestä. He kantoivat eteeni erinomaista viiniä ja mainiota amerikkalaista tupakkaa. Pojat olivat hyvällä tuulella, paremmalla kuin heitä muistaakseni olin nähnyt koko sotaretkellämme. Tohtorikapteenimmekin tuli siihen, tervehti minua iloisesti ja sanoi:

– Kas siinäpä on mies, jota minä halusin erikoisesti nähdä. Kuinka jaksat?

– Kiitoksia, kapteeni. Olen terve jälleen.

– Well, well. Minä olen iloinen siitä. Tiedätkö, että me olemme ajatelleet lähettää sinut lomalle Savoiehan. Ajattelimme, että tarvitsisit lepoa joksikin aikaa.

– Kiitoksia, kapteeni, vastasin, mutta minä olen todella paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan enkä tarvitse lomaa. Olen mieluummin mukana.

Kapteeni katsoi minua hieman pitkään. Varmaan hän oli luullut, että lähtisin halusta lomalle. Sitten hän tarttui käteeni ja sanoi:

– Se on hyvä. Jos luulet jaksavasi, niin pysy mukana.

Pojilla oli paljon kertomista. Heidän elämässään oli sattunut suuria tapahtumia: rintamalta pääsy, syöpäläisistä pääsy, syömistä oli saatu yltä kyllin ja lepoa myös.

Parasta oli, että he olivat päässeet täistä ja kirpuista, joita kaikkien vaatteet kihisivät. Heti kun oli päästy kaupunkiin, oli vaatteet työnnetty syöpäläistentappokattilaan. Kun ne olivat saaneet olla siellä jonkin minuutin, oli joka ainoa syöpäläinen potkaissut viimeisen kertansa. Sitten oli päästy suihkuhuoneisiin, saippuaa ja vettä oli ollut yltä kyllin. Sen jälkeen oli saatu ylle puhtaat alusvaatteet ja täittömät univormut. Sano sitten, että sotamiehen elämä ei olisi ainakin joskus niin kuin silkkiä! ja sen jälkeen saatiin ruokaa kaksinkertaiset annokset: leipää, keksejä, sianlihaa, ohukaisia vaahterasiirapin kera, hyvää kahvia oikean sokerin ja kannukerman kanssa ym.

Pojat kertoivat yhdestä suusta kaikkea tätä. Tämä oli heistä kuin uutta, ennen kokematonta elämää. Tykit eivät jyskäneet, pommit eivät räjähdelleet, ei tarvinnut seisoa juoksuhaudoissa vedessä ja kurassa, ei tappaa rottia eikä raapia täitä, ja nyt maattiin oikein huoneissa, rauhassa sai loikoa koko yön ja lepuuttaa jäseniään.

Muutaman päivän perästä saimme palkkamme, kokonaista 30 dollaria, mikä Ranskan frangeihin vaihdettuna oli suuri raha. Ja sitten mentiin ravintoloihin, me "miljonäärisotilaat", kuten ranskalaiset kutsuivat meitä. Punaviini, valkoviini ja muut juomat tekivät hyvin kauppansa. Pojat taputtelivat povitaskuaan ja sanoivat huonolla ranskan kielellä:

– Bokun frang, bokun frang, vin please.

Mutta sillä puheella se viinipullo taas tulikin pöytään.

Ja hetken perästä kaikui ravintoloissa, pienissä viinituvissa, jälleen laulu ja nauru. Pojat istuivat kädet kaulassa, ja yhteinen luja toverihenki vallitsi huoneessa. Sen olivat rintama, yhteiset kärsimykset ja yhteinen vaara luoneet.

Iloa lisäsi tietenkin vielä paljon se, että rintamalta saapui edelleen pelkkiä hyviä tietoja. Saksalaiset peräytyivät peräytymistään luovuttaen meikäläisille vuosikausia hallussaan pitämiään alueita.

Näin riemuitsi rykmenttimme yhtämittaisesti kaksi viikkoa. Päivät tosin oli harjoituksia, mutta ne tuntuivat nyt rintamapalveluksen jälkeen lastenleikiltä.

Viini virtasi, laulut kaikuivat. Suuret asiat, joiden puolesta olimme tulleet merien yli taistelemaan, olivat täydellisesti unohtuneet. Niistä ei kukaan puhunut mitään. Leipä, uni ja elämännautinto olivat meille kaikki kaikessa.

JÄLLEEN RINTAMALLE.

Iloiset päivät Saulxuresissa loppuivat, ja lokakuun 26 päivänä työnnyimme pitkään sotilasjunaan, joka alkoi kiidättää meitä luodetta kohti. Rykmenttimme kaatuneet ja sairastuneet oli korvattu uusilla Amerikasta saapuneilla miehillä, joten se oli jälleen kaikin puolin taistelukuntoinen.

Päivä vaihtui yöksi ja tuli kylmä. Tavaravaunua, jossa matkasimme, ei voinut lämmittää, ja me istuimme toisiimme painautuneina lattialle levitetyillä oljilla. Isopoika Miller, Gerald Franklin ja minä olimme saaneet vaunun nurkassa tilan itsellemme. Olimme erottamattomia ystävyksiä.

Miehet torkkuivat, toiset pelasivat korttia ja muutamat yrittivät lauleskella. Mutta reipasta tunnelmaa ei syntynyt. Poikien kasvot olivat vakavat niin kuin aina sotaretkellä rintamalle mentäessä. Tiesimme, että sodan viimeinen suuri näytelmä oli menossa, mutta emme tienneet, minkälaisen osuuden rykmenttimme tulisi siinä saamaan ja kuka meistä selviäisi elävänä Amerikkaan.

Seuraava päivä ja yö matkattiin yhtämittaisesti. Sitten juna pysähtyi varhaisena aamuna jollekin pienelle asemalle; ja meidät komennettiin vaunuista. Ilma oli kolea ja sateinen. Komppaniat järjestyivät, ja me aloimme marssia pohjoista kohti, Sedanin suunnalle, missä taisteltiin.

Koko päivän satoi. Tie oli kurainen ja pehmeä. Kaskaat varussäkkimmc painoivat olkapäitä, ja kengät hieroivat jalkoja. Illalla kello 7 leiriydyttiin. Olimme marssineet 40 kilometriä. Sitten pystytimme pienet penikkatelttamme alavalle märälle maalle ja nukuimme väsymyksestä sikeästi kuin parhailla vuoteilla.

Aamulla varhain jatkuu marssimme. Päivän mittaan alkaa kuulua tykkien jyrinää pohjoiselta suunnalta, Argonnen vuoristosta. Marssimme edelleen. Sataa. Sotamiehet väsyvät ja kiroilevat. Tie nousee. Monet jäävät riveistä pois kuumeen tai vatsataudin vuoksi. Monet myös teeskentelevät sairautta päästäkseen riveistä. Saamme koetella monen valtimoa. Jos ei kuumetta ole, saat armotta jatkaa marssia. Mutta moni on myös vilustunut ja kuumeessa ja pääsee onnekseen ambulanssivaunuihin, jos niitä on saatavissa.

Iltapäivällä saavumme metsään, Argonnen metsiin. Tykkien jyske tulee yhä läheisemmäksi ja ammuksia alkaa putoilla ympärillemme.

Pimeän tullen leiriydymme taas. Sade lakkaa, taivas kirkastuu, ja kuu nousee valaisemaan maisemaa.

Lääkintäosasto on löytänyt majapaikakseen ylenevän kuivan rinteen. Siinä meillä on oikein herrasolot penikkateltoissamme. Saksalainen ampuu tuimasti, mutta sen ammukset suhisevat ylitsemme.

Lääkintäkersanttimme laski iltahämyssä miehiään. Vaikka hän kuinka laski, huomattiin, että yksi puuttui joukostamme.

– Se on totta, sanoi hän lopuksi. Smith lähetettiin sairaalaan kuumeen vuoksi. Mutta sittenkin puuttuu yksi.

Joku viittasi kunnaan alapuolelle, missä yksinäinen mies näkyi makaavan pensaikossa viitta pään yli vedettynä.

– All right, sanoi kersantti. Se on pikku Fergy. Mitä hittoa se niin etäällä toisista nukkuu?

Mutta kunnaan alla kuutamossa makaava ei ollutkaan pikku Fergy, vaan joku muu. Pikku Fergy saapui paikalle vasta parin tunnin perästä, kuten sittemmin usein muulloinkin, sillä hän ei jaksanut seurata kiivaasti marssivaa rykmenttiään ja jäi jälkeen. Mutta hän löysi aina komppaniansa, tuo sukkelapäinen chicagolainen.

Pikku Fergy katseli ympärillään nukkuvia tovereitaan ja huomasi yksinään makaavan miehen pensaikossa. Fergy luuli sitä Isopoika Milleriksi ja heittäytyi miehen viereen pitkäkseen saadakseen lämmintä yökylmää vastaan ja sitten hän nukkui kuin kivi.

Aamulla kello 6 oli herätys. Hyppäsimme pystyyn ja nostimme kenttäreppumme selkäämme. Olimme vallan unohtaa sivulla nukkuvan Fergyn, kun kersantti samassa muisti hänet ja meni pitkin askelin häntä herättämään.

Mutta kersantti pysähtyi äkisti nukkuvan luona.

– Illalla siinä makasi vain yksi mies, nyt kaksi ja meillä on vain 11 miestä osastossa, mutisi hän. Sitten hän pudisti toista miehistä hartioista.

– Nouse hiidessä, Fergy, sanoi hän.

Mies ei liikahtanut. Kersantti repäisi viitan nukkuvien yltä ja karjaisi:

– Ylös, te laiskurit! Ja riviin!

Sitten kersantin pää nytkähti omituisesti, ja hän jäi suu auki katselemaan eteensä. Pieni Fergy oli viimeinkin herännyt, hieroi silmiään, katsahti kersanttiin, sitten makuutoveriinsa ja ponnahti nuolena pystyyn.

Riensimme paikalle ja huomasimme, että Fergy oli viettänyt yönsä kaatuneen saksalaisen sotilaan vieressä.

Saksalainen makasi siinä selällään täydessä kenttäpuvussa. Suu ja silmät olivat auki, rinnassa oli pistimen haava, ja siitä valunut veri oli tahrinut harmaan univormun.

Pojat purskahtivat nauramaan. Heistä pikku Fergyn nukkuminen kaatuneen saksalaisen kupeella oli huvittava juttu. Fergy antoi ylen.

– Well, sanoi kersantti vakavana. Älä hätäile, pikku Fergy. Ei ole syytä turhasta kiihoittua. Tässä samassa metsässä taisteltiin pari päivää sitten ankara ottelu. Tuo kaatunut saksalainen on vielä unohtunut siihen. Lähtekäämme aamiaiselle ennen kuin on myöhäistä.

Mutta pikku Fergy yritti sinä aamuna turhaan saada palastakaan ruokaa alas, ja Isopoika Miller pisteli poskeensa hänenkin annoksensa.

SAKSALAISTEN JÄLJILLÄ.

Rykmenttimme oli edelleen reservissä ja odotti vain määräystä ottaakseen osaa suureen Maas–Argonnen taisteluun. Saksalaiset peräytyivät tiukkaa vastarintaa tehden. Heidän kauas ampuvat tykkinsä lähettivät surmantultaan meidänkin marssivaan rykmenttiimme, ja tykkien jyske kiihtyi joskus helvetilliseksi, korvia huumaavaksi paukkinaksi.

Marssimme yhäti eteenpäin. Yhä useammin kuljemme raunioituneen kylän tai kaupungin lävitse. Tien varsilla on kaatuneita vihollisia, hevosten raatoja, tykkirattaita, kaikki yhtenä sekamelskana. Marssimme kuuluisan "Kuolleen miehen maan" läpi, jossa saksalaiset ovat pitäneet puoliaan maahan kaivautuneina neljä vuotta ja josta amerikkalaiset ovat heidät pistimin karkoittaneet. Pomminreikiä ovat mäkirinteet täynnä. Ampumahaudat on ammuttu rikki. Piikkilanka-aidat makaavat osittain maassa.

Tuolla lepää tienvierellä joitakin kymmeniä saksalaisia kaatuneita. Ruoho on kellastunut. Muutamat sotilaat ovat pahasti silpoutuneet. Toiset ovat saaneet kiväärin kuulan. Näyttää siltä kuin he nukkuisivat. He ovat nuoria, sileänaamaisia, kookkaita poikia. Heidän kasvonilmeensä osoittavat hämmästystä. Eräällä on ruskea kihara ohimolla, ja syystuuli heiluttaa sitä hiljaa. Poikaparat!

Marssimme edelleen aamusta iltaan. Yöt vietämme kentällä penikkateltoissamme. Taistelut jatkuvat yhtämittaisesti. Mutta saksalaiset peräytyvät, ja me alamme uskoa sodan loppuvan.

Marraskuun 8 päivänä saavumme erääseen pieneen kaupunkiin, jossa tapaamme ensimmäiset saksalaisten vallasta vapautuneet ranskalaiset. Saksalaiset ovat edellisenä yönä jättäneet paikan. Ranskalaiset ovat nälissään. He eivät ole saaneet ruokaa moneen päivään. Kenttäkeittiömme on jäänyt jälkeen, kuten tavallista, ja nälkä kurnii omiakin suoliamme. Mutta poikien tulee sääli nälkäisiä, miltei luurangoiksi laihtuneita ranskalaisia, jotka pyytävät surkealla äänellä syötävää, ja he jakavat heille repustaan viimeisen hätämuonan. Ja niin ranskalaiset saavat vapauttajiltaan paahdettua sianlihaa ja muuta hyvää ja kiittävät meitä silmät ilosta loistaen.

Yön vietämme katolisen kirkon lattialla. Muutamat ovat pystyttäneet telttansa hautausmaallekin.

Seuraavana päivänä, marraskuun 9, kiertelivät aselepohuhut miesten kesken. Niitä olimme kuulleet jo muutamina päivinä, mutta kun mitään aselepoa ei kuulunut, olimme vähitellen lakanneet luottamasta noihin juttuihin. Mutta nyt piti aselevon ehdottomasti tulla. Saksalaiset olivat väsyneet ja katsoneet menettäneensä sodan. Sen vuoksi he nyt tarjosivat rauhaa. Niin kerrottiin, ja poikien silmät alkoivat loistaa. Jospa sota loppuisikin, jospa päästäisiinkin takaisin Amerikkaan! Siitä nyt yhtämittaisesti puhuttiin. Yöllä kello 12 se nähtäisiin, sillä silloin piti aselevon alkaa.

Gerald Franklin ja minä makasimme penikkateltassamme ja juttelimme hiljaa. Gerald puhui taas tytöstään kuten niin usein ennenkin. Hän oli hyvin onnellinen, sillä illalla hän oli saanut kirjeen tyttölapseltaan.

– Tiedätkö, mitä hän kirjoittaa, naurahti Gerald. Hän varoittaa minua joutumasta ranskalaisten naisten pauloihin – täällä sodan keskellä. Hän luulee, että meillä on täällä ranskalaisia sairaanhoitajattaria mukanamme, niinkuin ne voisivat olla täällä ainaisessa sateessa, mudassa ja kranaattien räiskeessä.

En voinut estää, että Elsie Lovestone'in suloinen kuva sillä hetkellä nousi silmieni eteen. Ja sinä yönä aseleposanomaa odotellessamme kerroin Franklinille sydämeni suuren salaisuuden, tarinani Granby Bayn valkoisesta madonnasta.

– Luuletko hänen vielä elävän, Gerald? kysyin lopuksi. Yli kahteen vuoteen en ole hänestä saanut elonmerkkiä ja luulen, että hän on kuollut.

Gerald oli hetkisen vaiti. Sitten hän puhui harvakseen ja osaaottavasti:

– Punaisen Ristin sisarista on tässä sodassa moni menettänyt henkensä. Tykkien ammukset ovat lentäneet harhaan ja sattuneet sairaaloihin. Lentokoneet ovat pudotelleet pommejaan aavistamatta, että ovat tuhonneet tilapäisen kenttäsairaalan. Ja armeliaisuussisaret ovat näin joutuneet ammuksien uhreiksi. Jos et ole tytöstäsi saanut tietoa pariin vuoteen, niin luulen, että hän ei elä enää. Sellaista on sota.

Makasin kosteaan huopaani kääriytyneenä. Tuuli kohisi hiljaa. Tykkien jyrinä oli heikentynyt. Sydämeni löi kiivaasti ja minut valtasi kaamea tunne kaiken katoavaisuudesta, kaiken elämän tarkoituksettomuudesta. Yksinäisyyteni peloitti minua. Minulla oli tähän saakka ollut heikko toivo, hyvin heikko, mutta toivo kuitenkin. Franklin oli sen sammuttanut.

"Luulen, että hän ei elä enää", hän oli sanonut. Ja minä huomasin turhan toivoni järjettömyyden.

Sinä yönä ajattelin Elsie Lovestone'ia, elämäni suurta unelmaa Granby Baysta. Minä uskoin nyt, että hän ei elänyt. Miksipä hän juuri eläisi, kun miljoonat olivat menettäneet tässä verileikissä henkensä? Rinnassani nyyhkytti ja minä makasin valveillani. Miksipä olisikaan pilkoittanut yksikään tähti?

Äkisti havahduin. Tykkien jyske oli tauonnut. Katsoin kelloani. Se oli 12. Nykäisin Franklinia.

– Gerald, herää, aselepo on tullut, sanoin hänelle. Franklin nousi ryntäilleen, kuunteli hetkisen. Ei kuulunut laukaustakaan. Tuuli vain kohisi penikkateltan katosta vastaan. Sitten Gerald tarttui äkisti käteeni:

– Aselepo. Jumalan kiitos, lausui hän. Se tuli sittenkin!

Ja ylen väsyneinä vaivuimme samassa uneen.

Äkisti heräsimme. Oliko se ukkonen? Jyrisi ankarasti. Ei. Se oli vanha tuttu tykkien soitto. Oli vain ollut pienen hetken pommitustauko. Ja sitten se oli alkanut uudelleen.

Franklin kuunteli vaiti ammuntaa. Hän hengitti raskaasti. Sitten hän sanoi kuohahtaen:

– Minä kyllä haluaisin nähdä sen iikan, joka aloitti puheet aselevosta. Vääntäisin hänen niskansa nurin. Ei tästä ikinä tule aselepoa ja rauhaa! Saksa kestää vielä, saat nähdä. Ja edessämme on ankarampi talvisota kuin mikään edellinen.

En vastannut mitään. Minusta tuntui niin yhdentekevältä, oliko sota vai rauha, kuolinko vai jäinkö henkiin. Olin väsynyt, hyvin väsynyt ja onneton. Ja pimeydessä loistivat edessäni Elsie Lovestone'in suuret, kirkkaat silmät, joiden uskoin iäksi sammuneen.

Mutta aselepopuheissa oli sittenkin perää. Se solmittiin marraskuun 11 päivänä rykmenttimme ollessa Sedanin kaupungissa. Kun siitä ensin tuli huhuja, niin ei niitä kukaan juuri uskonut. Mutta aamulla herätessään he näkivät sähkösanomapaaluihin ja seiniin lyötynä virallisen julistuksen aselevon alkamisesta. Ja silloin nousi suuri riemu. Sotilaat syleilivät toisiaan, paukuttivat pyssyjään ja joivat kaiken viinin ja muut väkijuomat, mitä suinkin vain hyvästä Sedanista saivat käsiin. Niin loppui myös osanottomme Maas–Argonnen taisteluihin. Me emme päässeet ollenkaan mukaan, vaan saimme olla koko ajan reservissä. Ja totta puhuen oli parempi niin.

KUOLEMAN KENTÄLLÄ.

Sedanista rykmenttimme marssi kaatosateessa Verdunia kohti ja saapui sinne seuraavan päivän iltana raskaan taivalluksen jälkeen. Ranskalaisia ja englantilaisia joukko-osastoja, jotka olivat ottaneet osaa Verdunin rintaman tulisiin taisteluihin, tuli vastaamme. Miehet hurrasivat ja heidän kasvonsa loistivat ilosta. Nyt siitä on päästy, nyt siitä vihdoinkin on päästy, luki parroittuneista, ahavan puremista kasvoista.

Verdunin kaupunki oli kuin pyyhkäisty maan päältä. Sen tuhansista kodeista ja liikehuoneista ei ollut ainoatakaan pystyssä. Näkyi vain raunioita, raunioita, mihin vain katsoikaan. Mutta itse Verdunin linnoitus ei ollut sortunut. Se oli neljä pitkää vuotta puolustautunut Saksan armeijaa vastaan. Sinne oli Saksan ylin sodanjohto lähettänyt parhaat joukkonsa. Ne olivat hyökänneet kerran toisensa jälkeen tuota maanalaista linnoitusta vastaan. Kokonaiset armeijakunnat olivat tuhoutuneet. Mutta Saksa yritti yhä, sillä Verdun merkitsi sille, kuten Ranskallekin, sodan voittoa tai häviötä. Ja niin Saksa löi jälleen itsensä veriin Verdunin valleja vastaan, mutta ne kestivät. Ja jälleen tuhoutui kymmeniätuhansia miehiä, satojatuhansia miehiä, tuli tuhansittain orpoja ja leskiä Reinin ja Elben varsille ja Ranskan vihannoivien kenttien pieniin majoihin. Mutta Verdun jäi Ranskalle.

Verdunin ympärillä avautuivat laajat tuhon kentät. Tuskin ainoatakaan ruohon kortta kasvoi silmänkantamattomalla alueella. Kaikkialla pommikuoppia toinen toisensa vieressä, piikkilanka-aitoja, ampumahautoja, valleja, ja jos lähdit kävelemään noille kentille, joilla sadattuhannet olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä, näit ihmisluita, kiväärejä, pistimiä, pyöriä, pomminsirpaleita. Kuoleman ja hävityksen henkäys kävi yli aution maan.

Seuraavana päivänä marssimme viisitoista kilometriä Verdunistä koilliseen ja pystytimme penikkatelttamme erääseen mäenrinteeseen. Sama hävityksen kauhistus oli täälläkin. Kaikesta näkyi, että saksalaiset, joiden sodan aikana miehittämällä alueella nyt olimme, olivat saaneet Verdunistä paljon rautaa ja lyijyä niskaansa. Pysähdyimme tähän paikkaan muutamaksi päiväksi ja meillä oli siten hyvää aikaa katsella saksalaisten rakentamia ampumahautoja, vallituksia, linnakkeita, pomminkestäviä ja kokonaisia maanalaisia huoneryhmiä. Eräästä huoneesta löysimme naisten vaatekappaleita, toisesta muutamia viinipulloja, jotka hyvin nopeaan tyhjentyivät. Muutamassa huoneessa oli piano ja nuotteja sen kannella. Saksalaiset upseerit olivat koettaneet nähtävästi tehdä taistelujen väliajat niin hupaisiksi kuin mahdollista. Ja muutaman päivän perästä oli tullut kuolema. Muutapa ei juuri voinut odottaakaan.

Eräänä varhaisena aamuhetkenä nähtiin amerikkalaisten leiriltä lähtevän nuoren sotilaan kiivain askelin kävelemään autioituneille kentille. Hänen silmänsä olivat kosteat ja hän puristi kädessään olevaa paperia. Syystuuli henkäili kylmänä yli kuolleen maiseman.

Nuori sotilas olin minä.

Istuin puoliksi raunioituneen ampumahaudan vallitukselle enkä voinut estää kyyneleitä tulvahtamasta silmiini. Avasin kurtistuneen paperin ja luin siitä uudelleen ja uudelleen sähkösanoman hirmuiset sanat:

    "ELSIE LOVESTONE KUOLI MAALISKUUN 22:ntena 1916".

Nyt sen siis liesin. Minulla oli ollut tähän saakka kaikesta huolimatta heikko toivo, mieletön toivo. Nyt se oli mennyt iäksi. Ystäväni Franklin oli minua neuvonut pyytämään rykmenttimme komentajaa sähköttämään Englannin Punaiselle Ristille ja tiedustamaan Elsieä. Hän oli tehnyt sen, ja parin päivän jännittynyt odotus oli tuonut käteeni sähkösanoman. Elsie Lovestone oli kuollut, kuollut pari päivää sen jälkeen, kun oli lähettänyt minulle viimeisen kirjeensä, jossa hän oli kertonut olevansa niin väsynyt, väsynyt. "Minusta tuntuu kuin koko maailma sortuisi ylleni", oli hän siinä sanonut. Yksinäinen tyttörukka sodan pauhinan keskellä! Ja sitten hän oli kuollut, miten, missä, sitä minä en tiennyt. Hän oli vain kuollut. "Englannin ruusu", kuten kaivosmiehet häntä Granby Bayssa olivat kutsuneet, oli kuihtunut, kuollut.

Nyt puhalsi syystuuli yli kentän Verdunin ulkopuolella. Ja minä istuin siinä hylätyllä vallituksella sähkösanoma kädessäni. Kuinka monta pitkää vuotta olikaan kulunut Tyynen valtameren rannikon aurinkoisista päivistä! Ja siitä, kun valkoinen laiva vei mennessään hänet, jota en sen jälkeen koskaan enää saanut enkä saisikaan nähdä. Granby Bayn unelmani oli nyt lopussa, lopussa.

Ja kuitenkin tuntui kuin yli syksyisen, aution kuolemankentän olisi hiipinyt luokseni valkopukuinen nainen. Hänen suurista, tummista silmistään säteili ihmeellinen hyvyys, ja hän laski valkean, hienon kätensä kuumeiselle otsalleni, kuten monta vuotta sitten taistellessani elämästä ja kuolemasta kaukana lännessä, kaivossairaalassa Tyynen valtameren rannalla.

Seuraavana aamuna varhain voittoisa armeijamme jatkoi marssiaan voitettua Saksaa kohti.