[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv3O6LKv9TME47p9-oPE2Qy61-XXLC42mNGASNh3U_v4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2574,"Lännestä länsirintamalle","Aaltio, Valto Edward",1891,1946,"2574-aaltio-valto-edward-lannesta-lansirintamalle","2574__Aaltio_Valto_Edward__Lännestä_länsirintamalle",null,"romaani",[],[],"fi",1931,27108,178009,true,[],[],[],"Omaelämäkerrallinen romaani seuraa suomalaisen siirtolaisen matkaa Pohjois-Amerikan vaskikaivoksilta ensimmäisen maailmansodan taisteluihin. Kertomus etenee siirtolaiselämästä Yhdysvaltain armeijaan värvääntymiseen sekä kokemuksiin Ranskan rintaman ampumahaudoissa.","Väinö Edward Aaltion 'Lännestä länsirintamalle' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2574. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LÄNNESTÄ LÄNSIRINTAMALLE\n\nKirj.\n\nV. E. Kirri [Väinö Edward Aaltio]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Södéhström Osakeyhtiö,\n1931.\n\n\n\n\n\n\n                  Äidilleni,\n\n          jonka siunaava ajatus minua\n          elämäni retkillä on seurannut\n          omistan nöyrästi nämä rivit.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHaaksirikko.\nGranby Bayn vaskikaivos.\nHarmaita miehiä ja valkea nainen.\nSiirtolaisen tarina.\nToukokuun yö.\nSota.\nLaupeussisaren kirjeitä.\nJoudun Yhdysvaltain armeijaan.\nLeirille.\nHarjoitusleirillä.\nSotaan lähtö.\nYli Atlantin.\nHänen Majesteettinsa amerikkalainen Englannissa.\nWinchesterissä.\nKanaalin poikki.\nViiniä, mutta ei naisia.\nKohtaan kansalaisiani.\nLähemmäksi rintamaa.\nVogesien rintamalle.\nEnsimmäinen vuorokausi ampumahaudoissa.\nHänellä oli huono onni sinä yönä.\nVihollisemme.\nHän kuoli suomalaisena.\nHaavoitun.\nRanskalaisessa sotilassairaalassa.\nRykmentti huvittelee.\nJälleen rintamalle.\nSaksalaisten jäljillä.\nKuoleman kentällä.\n\n\n\n\n\nHAAKSIRIKKO.\n\n\nKaikki oli hyvin. Leppoisa lounaistuuli painoi kuunarimme purjeita.\nIlma oli tuore ja suolainen, mutta siinä oli syksyn tuntu. Aurinko\nlämmitti ja merimiehet loikoilivat kannella.\n\nLaivamme purjehti jotenkin suoraan pohjoista kohti. Oikealla puolen\nkohosi lumihuippuisia vuoria, British Columbian ylänköjä, ja vasemmalla\nkädellä levisi Tyynen Valtameren äärettömyys. Vuorten huiput\nkimaltelivat auringonpaisteessa, mutta niiden varjot olivat pitkät ja\nraskaat. Meri loisti päivän kilossa, mutta taivaan rannalla saattoi\npienoista laivaamme väijyä pilvenlongassa musta myrsky.\n\nKaikki oli kuitenkin tällä kertaa all right.\n\nOlin vapaavuorolla ja istuskelin kokassa köysikasalla. Ja nuori kun\nolin, muistelin hieman haavemielisesti norjalaista tyttöä, jonka olin\nvuosi sitten eräässä pienessä australialaisessa kylässä tavannut.\nSen tytön nimi oli Klara, Klara Jacobsen. Hän oli farmarin tytär ja\nhänen isällään oli paljon lampaita, hyvin paljon lampaita, kuudetta\ntuhatta. Ja minä hoitelin näitä lampaita monen muun enemmän tai\nvähemmän joutilaan miehen kanssa laajalla preerialla, sillä oli\nkuiva aika, ruoho kuihtui ja vesipaikat tyhjenivät. Niinpä saimme\najaa lammasparoille heinää ja vettä. Ja niitä kuoli kuitenkin, niitä\nkuoli kymmenittäin päivässä janoon ja nälkään. Se oli surkeaa aikaa\nJacobsenin farmilla, oikein surkeaa aikaa. Talon koko väki komennettiin\nlopuksi lampaita auttamaan, ja niin joutui sinne Jacobsenin tytärkin,\nnuori neiti Klara, Klara Jacobsen.\n\nKun me sitten puoliyön maissa raskaan ja kiireisen työn jälkeen\nratsastimme kulon polttamaa preeriaa kotiin, sattui niin, että ohjasin\nhevoseni Klara-neidin raudikon rinnalle. Siitä meidän tuttavuutemme\nalkoi. Olimmehan molemmat pohjoismaalaisia, ja molemmat nuoria,\nsillä Klara tuskin oli yli kahdeksantoista ja minä hieman päälle\nkahdenkymmenen.\n\nKaikki olisi luistanut hyvin. Istuskelin Klaran kanssa iltaisin\nvehnäpellon pientarella. Ja meillä oli oikein hauskaa, niin hauskaa\nkuin vain nuorilla rakastuneilla kesäillan hämyssä saattaa olla.\nMulta sitten tuli sade, hirmuinen sade. Se alkoi muutamana aamuyönä,\nse kohisi ja ulvoi, mutta virvoitti maan, täytti vesikuopat,\nnostatti ruohon, ja saman päivän iltana farmin isäntä antoi kaikille\ntilapäismiehilleen pari puntaa kouraan ja sanoi, että työt olivat\nlopussa. Ja me saimme lähteä jälleen taipaleelle.\n\nSe oli sateen syy. Se vei eroon Klaran ja minut. Vielä yksi ilta, yksi\nainoa ilta ja sitten, sitten emme näkisi toisiamme todennäköisesti enää\nkoskaan.\n\nKun illan suussa lähdin Jacobsenin farmilta kävelemään läheistä\nkaupunkia kohti, juoksi Klara jäljessäni. Vaalea kihara oli valahtanut\notsalle. Hän tarttui käteeni. Hän ei tahtonut laskea minua menemään.\nMutta minä en voinut jäädä. Työtä ei seudulla ollut. Minun täytyi\nlähteä. Ja niin näki Austraalian preeria sinä iltana kahden nuoren\nihmisen sydämen tuskan ja eron. Mitäpä se merkitsi. Mies jatkoi\nmatkaansa kiivain askelin kaupunkiin, nuori nainen käveli hiljaa\ntakaisin isänsä majaan.\n\nSade rikkoi austraalialaisen kesäillan unelmani ja se karkoitti minut\nkauas preerialta rannikolle, ja eräänä päivänä otin pestin laivaan ja\npurjehdin yli Tyynen Valtameren Amerikkaan. Seattle'istä otin uuden\npestin tähän kuunariin, jonka kaikki liitokset eivät näyttäneet olevan\noikein paikoillaan, mutta joka siitä huolimatta purjehti komeasti\nAlaskaa ja arktisia meriä kohti.\n\nLaivakello kilahti kahdeksan kertaa. Oli vartiovuoron muutto ja minä\nhyppäsin ylös köysikasaltani. Samassa huomasin, että pohjoisella\ntaivaanrannalla oli mustia, uhkaavan näköisiä pilviä. Ne tiesivät\nmyrskyä, ja merimiestoverieni ahavan puremissa kasvoissa saattoi\nhuomata pienen levottomuuden pilkahduksen.\n\nKello yksitoista illalla oli täysi myrsky. Jäiset puuskaukset Beringin\nmereltä salpasivat tiemme. Aluksemme heilui vimmatusti. Sen mastot\nja vantit vonkuivat kuin apua huutaen. Saimme työskennellä ylhäällä\nmastoissa tässä hornan tuiskussa. Kädet puutuivat, sormet tuntuivat\njääkylmiltä ja meri avautui alla kuin syvä, musta hauta. Pysyimme\nkuitenkin raakapuillamme, sillä olimme kaikki vanhoja merimiehiä ja\nosasimme läksymme.\n\nAamun valjetessa peli oli selvä. Kuunarimme makasi karilla, etumasto\noli poikki, purjeet riekaleina ja peräsin tiessään. Ei ollut muuta\nmahdollisuutta kuin pyrkiä maihin. Soudimme pelastusveneessä läpi\nryöppyjen ja karien kallioiselle rannalle. Olimme British Columbiassa\nKanadassa.\n\nSellaista on ihmislapsen elämä. Sade saattoi minut merille ja myrsky\nheitti minut maihin.\n\nRannalla oli pari pientä kalastajanmökkiä. Heittäydyin märissä\nvaatteissani kuolettavan väsyneenä lattialle pitkäkseni ja nukuin\niltapäivään.\n\nKun heräsin, oli väsymys ohitse. Katsoin ikkunasta merelle, joka vielä\naaltoili voimakkaasti, ja minusta alkoi tuntua, että en vähään aikaan\nottaisi pestiä mihinkään laivaan. Niin jäin maihin.\n\nOli lokakuun alkupuoli vuonna 1913.\n\n\n\n\nGRANBY BAYN VASKIKAIVOS.\n\n\nPari päivää myöhemmin seisoin Granby Bayn vaskikaivoksen konttorissa\nkysymässä työtä. Suurikokoinen kaivoksenjohtaja, tyypillinen jenkki,\nkatseli minua arvostellen kiireestä kantapäähän, veti piipun leuoistaan\nja tiedusti:\n\n-- Oletko ennen työskennellyt kaivoksessa?\n\n-- Yes, Sir, vastasin, olen ollut Austraaliassa Burne Creekin\nkultakaivoksessa puoli vuotta.\n\n-- Pelkäätkö dynamiittia?\n\n-- No, Sir. En pelkää mitään.\n\n-- Oh, hymähti johtaja. Kansallisuutesi?\n\n-- Suomalainen.\n\n-- Well. Meillä on täällä kaivoksessa ampujana mies, joka luullakseni\non myös suomalainen. Hänen nimensä on Alec Luoto. Hän on hemmetin hyvä\nampuja ja tarvitsee apulaista. Haluatko ruveta?\n\n-- Yes, sir.\n\n-- Nimesi?\n\n-- W. Edward Kirri.\n\n-- All right, mister Kirri, sanoi johtaja ja kirjoitti uuden miehen\nnimen paksuun kirjaansa. Löydät toverisi kaivosmiesten asunnosta. Hän\nnäyttää sinulle työmaan ja mitä siellä on tehtävä. Hyvästi.\n\nKävelin mietteissäni kaivosmiesten talolle. Tosiasiallisesti en\nikipäivinäni ollut käsitellyt dynamiittia. Sen verran siitä tiesin,\nettei sillä yleensä sopinut leikitellä. Mutta jos se toinen suomalainen\nuskalsi sitä käsitellä, niin miksi en minäkin? Toisen miehen ei\nvälttämättä tarvinnut olla toista parempi tässäkään asiassa. Eikä\ntoisen elämä maksanut enempää kuin toisenkaan.\n\nKaivosmiesten talossa eli \"punkkatalossa\" istui joukko miehiä\nsuurenpuoleisessa huoneessa pöytien ympärillä korttia pelaten. Siinä\noli suurikokoisia tummaverisiä miehiä, nähtävästi puolalaisia,\nunkarilaisia, serbialaisia ja mitä lienevät olleetkaan ja vaaleampia\nenglantilaisia, skandinaaveja, saksalaisia ja suomalaisia. Miehet\nlöivät pokeria. Kullakin heistä oli edessään seteleitä ja hopearahaa.\nKukin katseli kiihtynein ilmein kortteihinsa ja tuskin kukaan vaivautui\nvilkaisemaan uutta tulokasta. Huone oli täynnä tupakansavua ja hajusi\nhieltä.\n\nTiedustin eräältä pelaavalta ryhmältä Alec Luotoa.\n\n-- Oh, Alec. Miehet hymyilivät. Kaikki näyttivät hänet tuntevan. --\nHalloo, Alec, täällä kysytään sinua, he huusivat.\n\nHuoneen perällä olevan pöydän ääreltä nousi leveähartiainen, vaalea\nmies. Hänen kasvonsa olivat iloiset ja siniset silmät hymyilivät, kun\nhän asteli luokseni. Hän oli Alec Luoto, tuleva työtoverini, Granby\nBayn kaivoksen ampuja.\n\nLöimme kättä. Tapaamisemme ilo oli vilpitön, sillä kaivoksella\ntyöskenteli vain puolisen tusinaa suomalaista, ja jokainen uusi\nsuomalainen oli tähän joukkoon sen vuoksi hyvin tervetullut.\n\nKerroin lyhyesti elämästäni, purjehduksestani Austraaliasta Amerikkaan,\nhaaksirikosta pari päivää sitten ja sanoin, että minut oli määrätty\nLuodon apulaiseksi.\n\n-- Yhdestä vaarasta toiseen, hymähti Alec.\n\n-- Onko kaivosampujan toimi sitten niin vaarallinen? tiedustin.\n\n-- Mitäs joutavia, nauroi uusi tuttavani. Olen ollut siinä hommassa\nseitsemättä vuotta Jimeatissa, Fairbankissa ja muissa Alaskan\nkaivoksissa. Kaikki on mennyt all right tähän saakka. Se puuha vaatii\nsukkeluutta, mielenmalttia. Well, sinä olet merimies ja merimiehet ovat\nliukasta väkeä. Kyllä johtaja ymmärtää, mihin ammattiin kukin mies\nparhaiten sopii. Oh yes, kaikki menee kyllä hyvin.\n\n-- Ja kerran sitä on kuitenkin kuoltava, pisti väliin eräs paikalle\ntullut ja keskusteluamme kuunnellut suomalainen.\n\n-- Älä sinä, Matti, puhu kuolemasta, sanoi Alec vakavasti. Sitten\nhänen silmänsä välähtivät kaipaavasti, kun hän jatkoi. Minä ainakin\naion elää, ja jos Luoja sallii, matkustan viimeistään vuoden perästä\nkotiin Suomeen. Siellä ovatkin vanhukset ja sisarukset odotelleet minua\npalaavaksi kohta kymmenen vuotta.\n\n-- Niinhän kaikki sanovat, että Suomeen pitäisi mennä, vastasi Matti,\nmutta kuinkas moni palaa? Kenet Amerikka on saanut syliinsä, sen se\npitää. Sinulla, Alec, on rahoja. Sinä kyllä pääset, jos haluat. Mutta\ntäällä on tuhansia, kymmeniätuhansia suomalaisia, jotka ovat juuri yhtä\nköyhiä kuin \"vanhasta maasta\" lähtiessään, jolleivät vielä köyhempiä,\nja ne eivät pääse täältä koskaan. Niitä on lisäksi köyhäintaloissa,\nhullujenhuoneissa, vankiloissa ympäri Amerikan. Eipä taitaisi vanhalla\nmaalla olla paljon iloa sellaisesta joukosta, vaikka se palaisikin.\nAmerikan suurkapitaali on imenyt niistä elämän mehun ja heittänyt ne\nsitten tunkiolle.\n\n-- Älä sinä, Matti, joutavia, sanoi Alec ja huiskasi kädellään. Täällä\nkyllä tulee toimeen, jos itsensä miehenä pitää. Mutta monikos pitää?\nJuodaan ja rellastetaan. Kyllä siinä rahat ja terveys menevät.\n\nMiehet nousivat pöydistä. Kello läheni neljää. Oli jo aika muuttaa\ntyövaatteet päälleen, sillä uusi vuoro alkoi kello neljältä.\n\nHetkistä myöhemmin painuimme kaivoksen mustiin uumeniin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjoislännen mittaamattomista erämaista löytää sieltä täältä kolkan,\njohon ihmisen jalka on syystä tai toisesta löytänyt tiensä. Sellainen\nkolkka oli Granby Baykin, kaivoskylä Tyynen Valtameren rannalla,\nAlaskan rajamailla. Sitä piirittivät kaikkialla jylhät, asumattomat\nylängöt, joiden korkeimmat huiput tavoittelivat pilviä. Pieni kylä\nmakasi kuin joukko leikkitaloja alhaalla laaksossa. Vuoriston\nvillinkaru luonto hengähteli kylmänä sen ylitse ja synkännäköinen\nmerenlahti löi mustia rantakallioita vasten.\n\nGranby Bayn vaskirikkaudet oli keksitty pari vuotta sitten. Ja muutamat\nIdän rahamiehet olivat panneet porat soimaan. Niin syntyi kylä, pieni\nja tilapäisleimainen, kuten niin monet amerikkalaiset kaupungit ja\nkylät ovat. Miltei kaikki rakennukset olivat kaivosyhtiön. Kauneimmat\nolivat konttoritalo ja virkailijain asunnot sekä sairaala. Työläisten\nrakennukset seisoivat vuoren juurella jo mustuneina ja matalina. Koko\nkylä teki alakuloisen ja harmaan vaikutuksen.\n\nKylä ja sen ihmiset elivät kaivoksesta. Sinä päivänä, jona vaski\nloppuisi, kylä kuolisi.\n\nMutta vaskea oli toistaiseksi riittämiin. Jylhän vuoren rinnasta\npaistoi suuri, musta aukko, kaivoksen suu. Sieltä tuotiin vaskikiveä\nyötä ja päivää, loppumattomiin.\n\nTässä hornanloukossa työskenteli parisataa mainaria eli kaivosmiestä.\nHe porasivat siellä raskailla rätisevillä ilmaporilla reikiä kallion\nnaamaan, kärräsivät malmia ylös ja sulattoon.\n\nVasta parisen vuotta kaivos oli ollut käynnissä.\n\nMutta hirmuista jälkeä olivat vahvat porat jättäneet. Ne olivat\nrepineet vuoren sisustan nuuskaksi, ne olivat avanneet sinne monia\nmaileja pitkiä tunneleita, aina vuoren sydämeen saakka. Pääkäytävät\nampuivat luotisuorasti vuoren sisään ja niistä haarautui sivutunneleita\neli \"driftejä\" kaikkiin suuntiin. Kaivos oli porattu seitsemälle\ntasanteelle. Kunkin tasanteen väli oli noin sata jalkaa. Alin\ntunneli alkoi vuoren juuresta, ylin miltei harjalta. Mutta kunkin\ntasanteen väliin oli vaskisuonia seuraten porattu suoraan alas meneviä\n\"stooppeja\" tai viistoon ylös kulkevia \"reissejä\". Nämä \"stoopit\" ja\n\"reissit\" yhtyivät sitten toisiinsa vuoren sisustassa, ja täten oli\nmahdollista saada vaskisuoni irti kallion kahleista.\n\nVuoren sisustassa kumisi ja paukkui. Se oli jylhä ja luja, mutta\nse murtui, se murtui ja sen kiiltävä metalli ruokki kaksisataa\nraskaskouraista miestä hylätyllä maanäärellä ja muutamia rikkaita Idän\nloistoasunnoissa. Niin pyörii maailma, veljet.\n\n\n\n\nHARMAITA MIEHIÄ JA VALKEA NAINEN.\n\n\nMuutaman päivän perästä olin täysi mainari. Pukuni oli tomuinen. Se\ntuoksui väkevästi maalta ja tulikiveltä kuten muidenkin kaivosmiesten\npuvut. Päätäni peitti vahva huopahattu, jossa riippui kevyt, rautainen\nkynttiläharkko, ja kynttilästä vuotava tali teki päähineeni raskaaksi\nja kypärimäiseksi.\n\nToverieni kasvot olivat kalpeat, tuhkanharmaat. Kaivostoimi oli syönyt\nne ja hävittänyt niistä raikkauden. Miesten syvälle painuneissa\nsilmissä paloi ainaisessa yössä syttynyt tumma kiilto. Ja minä arvasin,\nettä muutaman viikon perästä olisin juuri yhtä kalpea ja tuhkanharmaa\nja silmissäni olisi yhtä outo hehku kuin kaikilla muillakin.\n\nOnnettomuuksia sattui vähän väliä. Milloin putosi kivi tunnelin katosta\nja murskasi miehen, milloin johti harha-askel pimeässä käytävässä\nsyvyyteen. Kaivosmiehen elämä on alituista painia onnettomuuden kanssa.\nSen painin voi voittaa, mutta sen saattaa hävitäkin.\n\nMarssin jo harmaana ja sanattomana miesten kanssa työvuorolleni.\nMainarit sieppasivat sisäänkäytävän suulta vasta teroitetut porat ja\nnakkasivat ne selkäänsä. Sitten he painuivat edelleen pitkin jonoin\nporat selässä kalisten kaivoksen uumeniin. Heitä vastaan tuli samoja\nkäytäviä toinen joukko, yhtä harmaa, yhtä sanaton, yhtä jäykkä, työstä\npalaavien joukko. Mitäpä muuta heillä olisi ollut kuin työnsä, ruokansa\nja leponsa?\n\nMinä olin ensi kerran vavahtanut nähdessäni tämän harmaan\nkaivosarmeijan. Olinhan vasta jättänyt meren ja merimiehet, iloisen ja\nhuolettoman joukon, jonka kasvot ovat ahavan puremat ja päivettyneet.\nJa minua oli hieman värisyttänyt kaivoskäytävien loppumaton pituus,\npimeys, kosteus ja ahtaus. Meren laulu, aurinko, avaruuden rajattomuus\ntuntuivat täällä ikuisesti kadonneilta.\n\nMutta minä totuin, kuten kaikki muutkin olivat tottuneet. Totuin\nkulkemaan kaivoksen pimeissä sokkeloissa, hengittämään sen tulikiven\nja ruudin hajuista ilmaa, kiipeämään rautapiikkisillä kengilläni\nviistotunnelia ylös ja saamaan tukea seinistä ja kiven särmistä.\n\nTyötoverini Alec Luoto oli erinomainen mies ja taitava tehtävissään.\nHänen kalpeissa, miehekkäissä kasvoissaan leikki ainainen hymy, jota\nmonivuotinen ankara työ kaivoksissa ei ollut voinut hävittää. Hänen\nvaarallinen työnsäkin muuttui tuon rohkean valoisan hymyn vuoksi\nkuin poutapäivän heinänniitoksi. Dynamiittipötkyjään Luoto käsitteli\nhuolettomasti ja vihellellen kuten leipuri kaakkujansa. Alec Luoto oli\nmiesten mies, sen kaikki kaivoksessa tiesivät, niin suomalaiset kuin\ntoiskielisetkin.\n\nOpin Luodon taitavasti johtaessa pian vaikean ja vastuunalaisen\nammattini. Sukellutin päivän mittaan satoja dynamiittipötkyjä\nilmaporien uurtamiin reikiin. Alec tarkasti reiät, työnsi puisella\nlataustikullaan dynamiitin reikien pohjaan ja kiinnitti kunkin läven\nviimeiseen pötkyyn päästä halkaistun sytytyslangan.\n\nSitten sain korjata etäämmälle kaikki jäljelle jääneet ampumatavarat\nja tarkastaa, oliko ampumatunneli tyhjä. Jos ei ketään näkynyt, huusin\n\"all right\", ja Luoto alkoi sytytellä dynamiittilatauksia. Pian\nsihisivät kallion kupeella riippuvat sytytyslangat kuin käärmeet.\nJuoksin Luodon kanssa kiireen vilkkaa tunnelin mutkan taakse ja\nodotimme.\n\nSamassa alkoi paukkua. Vuori vapisi, tunnelit kumahtelivat, väkevä\ndynamiitin katku tunkeutui sieraimiimme.\n\nLuoto hymyili ainaista hymyään. \"Yksi kaksi, kolme, neljä, viisi,\nkuusi, seitsemän, kahdeksan\", hän laski sitä mukaa kuin räjähdyksiä\nkuului.\n\n-- On pieni temppu tässä ampumisessakin, sanoi hän sitten. Ensiksikin\ntäytyy tietää tarkkaan, kuinka monta pötkyä kukin reikä tarvitsee\nsärkeäkseen kallion. Sitten täytyy osata katkaista sytytyslangat juuri\nsen mittaisiksi, että ne laukaisevat panokset vuoron perään eivätkä\nsekaisin. Siinä se pieni temppu on. Kyllä sinä tämän pian opit, lisäsi\nhän sitten naurahtaen.\n\nNiin me ammuimme työvuoron työvuoron perään, ja kaikki luisti\noikein hyvin. Ja me palasimme työmme päätyttyä ulkoilmaan, jossa\nmeren suolaisuus huokui vastaamme ja jossa jossa aurinko katseli\nvuoren harjanteelta pahaista kaivantokyläämme. Niin meistä kahdesta\nsuomalaisesta tuli' erottamattomat ystävät. Mutta Alec Luoto olikin\nmiesten mies. Sen kaikki tiesivät.\n\nAlec ja minä vietimme joutoaikammekin tavallisesti yhdessä. Istuimme\njoskus kylän \"hotellissakin\", ja joimme lasin olutta. Väliin juttelimme\nnaisistakin. Ja Alec puhui pienistä rakkausseikkailuistaan iloisesti\nhymyillen. Mutta \"hotellin\" epämääräiset: naikkoset eivät häntä\nmiellyttäneet.\n\nKylässä ei ollut monta naista. Useimmat työmiehet olivat nuoria,\nnaimattomia miehiä, jollakulla oli vaimo, mutta ei täysikasvuisia\ntyttäriä, sillä vanhemmat aviomiehet eivät olleet uskaltautuneet\nperheineen tähän yksinäiseen seutuun.\n\nMutta kylässä oli yksi nuori nainen, joka oli vielä kuvankaunis:\nkaivosyhtiön sairaalan yöhoitajatar. Kaikki miehet hänestä puhuivat,\nmutta kunnioittaen ja arvokkaasti kuten jostakin yliluonnollisesta\nolennosta. Se nainen ratsasti valkoinen puku yllään mustalla ponilla\neikä ollut harmaiden miesten seuraan kuuluva. Häntä sai katsella, mutta\nei puhutella, koskemisesta puhumattakaan. Se nainen oli nuori neiti\nLovestone, sairaalan valkea yöhoitajatar.\n\nSairaala oli kylän kaunein rakennus. Se kohosi rannalla valkoisena ja\npuhtaana kuin temppeli kaiken mustan ja rikkinäisen keskeltä. Olin\nusein katsellut sitä käydessäni kauppapuodissa tai laivarannassa. Ja se\nveti minua puoleensa, sillä olin joskus asunut muunlaisessakin talossa\nkuin mustassa \"punkkamajassa\".\n\nSairaalan henkilökunta edusti muuten tässä raskaan ja raa'an työn\nmaailmassa kulttuuria ja hienostuneisuutta. Nuori tohtori Steel kulki\naina kasvot sileiksi ajeltuina ja moitteeton puku yllään. Mutta hänen\nälykkäillä kasvoillaan lepäsi ainainen pilvi, joka oli raskaan työn ja\nyksinäisyyden synnyttämä. Ylihoitajatar oli vanhahko hienopiirteinen\nskotlantilainen nainen. Mutta kaiken kukkana oli kuitenkin nuori\nyöhoitajatar, harmaiden kaivosmiesten silmien ilo. Hän oli jylhän\nkaivoskylän madonna, valkea kukka, jonka sulous kaunisti tämän British\nColumbian ankaran kolkan.\n\nOlin kuullut työtoverieni usein puhuvan neiti Lovestone'ista.\n\"Englannin ruusuksi\" he häntä sanoivat. Näin hänet kerran enkä\nosannut muuta kuin ihmetellä sitä, että hän tosiaankin oli niin\nkaunis, niin suloinen ja niin yliluonnollisen näköinen valkoisessa\nratsastuspuvussaan.\n\nTyönnyimme Luoto ja minä eräänä päivänä juuri työvuorollemme tullen\nvarastohuoneestamme ulos, kun neiti Lovestone ratsasti sivuitse. Minun\nei tarvinnut kysyä Alecilta, kuka tuo nainen oli. Minä tiesin sen. Hän\noli hyvin nuori. Hänen ihonsa oli maidon valkoinen ja pehmeä, silmät\nloistivat tummina ja suurina kapeiden kasvojen keskellä. Urheilulakin\nalta pisti esiin pari tummahkoa kiharaa. Hän oli tyypillinen\nenglantilainen kaunotar, sellainen, joita on maalannut Rossetti ja joku\nmuu suuri englantilainen maalari. Koko hänen olemuksensa oli pelkkää\nsuloa. Hän oli madonna, ruusu tässä karussa kallioisessa seudussa.\n\nAlecin ja minun lakkini lensivät vaistomaisesti päästä, seisoimme kuin\nilmestyksen edessä emmekä voineet sanoa sanaakaan.\n\nNeiti Lovestone seisautti poninsa. Häntä nähtävästi huvitti meidän\nnaulaantumisemme paikoillemme, ja hän huusi meille tieltä pehmeällä\nkauniilla englannin kielellään:\n\n-- Mitä te kannatte? Mitä niissä laatikoissa on?\n\nJa Alec selitti murteellisella englannillaan, että niissä oli\ndynamiittia ja että olimme juuri menossa kaivokseen ampumaan kalliota.\n\n-- Mutta teidän työnnehän on oikein vaarallista, huudahti miss\nLovestone, ja hänen silmiinsä näytti ilmaantuvan lämmin osaaottava\nsävy. Sitten hän nosti pienen hansikoidun kätensä. -- Muistakaa vain\nolla varovaisia, oikein varovaisia, hän sanoi ja pudisti sormeaan\nmeille.\n\nSamassa hän käänsi hevosensa, ratsasti sairaalaan päin ja huiskutti\nkääntyen satulassa meille kättään. Olimme nähtävästi miellyttäneet\nhäntä vaarallisen ammattimme vuoksi, me kaksi harmaata muukalaista\nkaivosmiestä.\n\nSeisoimme siinä vielä hetkisen sanattomina. Vihdoin Alec sanoi:\n\n-- Voi poika, jos saisi tuollaisen kanasen kainaloonsa. Mutta meille\nhän ei kuulu. Ei edes meidän maailmaamme. Katsos, poika! Me olemme vain\ntyömiehiä, harmaita miehiä, eivätkä sellaisille kuulu kedon kukkaset.\n\nViimeiset sanat Alec lausui hieman surullisen ivallisesti, jota en\nhänessä ennen ollut huomannut..Mutta sitten hän hymyili jälleen, ja me\nriensimme kiivain askelin kaivoksen mustaan kitaan.\n\n\n\n\nSIIRTOLAISEN TARINA.\n\n\nTalvi kului ja riemuisa kevät saapui Pohjoislännen erämaihin kuin\nvapauttava sotapäällikkö. Se lakaisi muutamassa päivässä vuorten\nkyljet puhtaiksi lumesta ja jäästä. Aurinko loisti ja lämmitti, purot\nlauloivat, ja Tyyneltä valtamereltä saapui lämmin henkäys kuin ikuisen\nkesän tervehdys.\n\nOli kirkas tähtiyö. Alec ja minä palasimme puolen yön aikana työstä\nkotiimme. Vuorten mustat huiput tähtäilivät vakavina tummansinisellä\ntaivaalla palavia valoja. Mahtavat ylängöt kohosivat kuin\njättiläisvariijat meren äärettömyyttä katsellen. Muutama sähkölamppu\nvalaisi tietämme. Me vedimme ahnaasti keuhkoihimme kevään raikasta\nilmaa.\n\nKun tulimme asuntoomme -- olimme vuokranneet yhteisen huoneen -- veti\nAlec päänaluksensa alta pienen viskypullon, löi sen voimakkaasti\npöytään ja sanoi:\n\n-- Tänä päivänä on kymmenen vuotta siitä, kun lähdin Suomesta. Ja\nensi kesänä palaan takaisin. Varmasti. Kymmenen vuotta lupasin olla.\nLähtiessäni olin 20:n vuoden vanha, nyt 30:n. Niin on, poika, että\nAmerikkaan en aio kuolla.\n\nSe oli Alecin ainainen sana. Amerikkaan hän ei jää eikä aio täällä\nkuolla. Hän erosi siinä suhteessa useimmista muista siirtolaisista,\njotka olivat unohtaneet kokonaan kotimaansa, vanhuksensa, sisaruksensa,\nkaikki, ja ajelehtivat vailla päämäärää kuin haaksirikkoinen alus. Ei,\nAlec ei ollut niitä miehiä. Hän kirjoitti usein kotiinsa, sai sieltä\nkirjeitä ja luki ne moneen kertaan.\n\n-- Kuules, poika, hän jatkoi. Nyt me ryyppäämme vähän. Nyt on kevät, ja\nkesällä minä palaan \"vanhaan maahan\". Totisesti.\n\nAvasimme pullon, kaadoimme lasimme täyteen ja annoimme tuikean\nkanadalaisen viskyn painua kurkuistamme alas.\n\nAlec oli tänään iloistakin iloisemmalla tuulella. Pari lasia saatuaan\nhän sanoi:\n\n-- Ymmärrätkös, Kirri, että minä menen kesällä kotiin. Junassa halki\nKanadan Montrealiin ja sitten laivassa Suomeen, Suomeen. Se on\njotakin se. Kyllä minä olen saanut näistä kaivoshommistakin jo aivan\ntarpeekseni.\n\n-- Kyllähän sinä tiedät, että minä olen köyhän tönön poika. Oikein\nköyhän. Älä luule, että torppari rikastuu, vaikka puskisi töitä kuinka\npirusti tahansa. Ja meillä oli paljon lapsia. Sitten isä kuoli. Äiti ja\nvanhempi veli jäivät asumaan torppaan, ja minä lähdin maailmalle. Sillä\ntiellä nyt olen. Mutta minä en tänne jää. En, poikani. Sillä mielellä\nminä en tänne ole tullutkaan.\n\nAlec otti ryypyn, katsahti ympärilleen, alensi äänensä ja jatkoi:\n\n-- Muista, ettet sano kenellekään mitään..Minulla on Suomessa pankissa\nrahaa seitsemättä tuhatta taalaa. Sillä rahalla minä ostan kotitorpan\ntaloksi. Se ei maksa ainakaan enempää kuin tuhannen taalaa. Sitten jää\nminulle vielä viisituhatta taalaa. Ja sillä minä ostan itselleni talon.\nVarmasti. Minä saan sillä kotipuolessa jo hyvän talon, metsämaata\nainakin neljäsataa tynnyriä ja peltoa siinä viisikymmentä tynnyriä.\nLuuletkos, etten tule sitten toimeen? Oh, yes. Ja se on toista elämää\nkuin täällä kaivoksissa ja vieraitten parissa. Niin juuri, vieraitten\nparissa. Ne ovat sinulle ystävällisiä edessäpäin, mutta takana ne\nnauravat ja puhuvat \"likaisesta ulkomaalaisesta\". Sitä minä en\nkärsi. Minä olen suomalainen, käyn saunassa ja olen puhtaampi kuin\n\"toiskieliset\". Niinhän kaikki suomalaiset ovat. Mutta juoppoja meissä\non paljon, juovat ja ovat \"poikki\". Mitä sellaisesta elämästä on? Minä\njuon pari kertaa vuodessa ja silloinkin kamarissani. Siitä ei kenenkään\ntarvitse tietää mitään. Minä teen työtä ja panen rahani talteen. Minä\nen elä tätä maata varten, vaan Suomea varten, sillä siellä on kotini.\nMinä olen täällä vain vieraisilla. Niin olen koko ajan ollut. Olen\nnauranut kaikkia maailmanparantajia. Huutavat ja soittavat suutaan ja\naikovat \"runnata\" koko Amerikan nurin. Siinäpä ne erehtyvät. Tekisivät\ntyötä ja joisivat vähemmän. Siinä koko juttu. Sitten olisi rahaa ja\npääsisivät Suomeen. Mitä kannattaa täällä teutaroida? Ei tämä maailma\nsiitä kuitenkaan miksikään muutu. Minä uskon työhön, ja jollei se auta,\nniin sitten on pantava hampaat naulaan. Niin on, Ed. Usko minua.\n\nAlec oli saanut muutaman ryypyn, ja hänen silmänsä hehkuivat. Sitten\nhän istui hetkisen mietiskellen, sytytteli piippuaan ja kysyi:\n\n-- Luuletkos, että minä olen ilmoittanut kotiin tulostani? Enpä\ntoki..Menen kirjoittamatta mitään. Ajan Helsingistä kotipitäjän\nasemalle ja siitä kievarikyydillä kotiin. Kyllä ne varmaan hämmästyvät.\nJa sitten minä sanon, että näinhän pitikin käydä. Lupasinhan tulla\nkymmenen vuoden perästä. Kun lähden täältä toukokuun lopulla, niin\npääsen hyvin juhannukseksi kotiin. Olen jo ostanut veljelleni kellon\nlahjaksi, äidille ja sisarille ostan kankaita ja liinoja. Eihän ole\nlähtööni enää kuin pari tilin väliä. Sitten on tämä siirtolaisen elämä\nlopussa, ja saa minun puolestani ollakin.\n\nAlec nousi seisomaan. Hän ojentautui matalassa huoneessamme pitkin\nkoko pituuttaan ja sanoi ponnekkaasti, niin että siinä kuvastui hänen\nAmerikanvuosiensa ajatusten sisältö:\n\n-- Ollapa Suomessa oman talon isäntänä! Se on, kuules, Ed, jotakin se.\nSitä varten minä olen elänyt ja raatanut täällä. Vain sitä varten.\n\nJuttelimme vielä hetkisen. Alecin oli mahdotonta saada mielestään\nSuomen matkaansa. Siihen hän yhtämittaisesti palasi, ja kun hän vihdoin\nheittäytyi pitkäkseen, mutisi hän itsekseen:\n\n-- Äiti kirjoitti, että kyllä minä palaan, kun olin katsonut niin\npitkään taakseni kotimökin veräjällä, kun lähdin. Onpa jo aikakin\npalata.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin, eräänä keskiviikkoiltana lähellä puoliyötä,\nolimme tavallisella työvuorollamme. Meidän piti vielä kerran ampua\nylöspäin kohoavassa viistotunnelissa eli reississä. Näytti, että\nehtisimme hyvissä ajoin ennen vuoromme päättymistä suorittaa työmme.\nLöysimme jalansijan äkkijyrkästä holvikäytävästä, kannoimme sinne\ndynamiittilaatikot ja aloitimme tutun hommamme.\n\nKallion kyljessä on kaikkiaan 28 poranreikää. Työnnän dynamiittipötkön\ntoisensa jälkeen niihin, ja Alec painaa ne lataustikullaan pohjaan.\nTyömme lomassa puhelemme, kuten niin usein ennenkin \"vanhasta maasta\"\nja kodeistamme. Luoto laskee, että hänen lähtöönsä on enää jäljellä\nvain kolme viikkoa. Hän suunnittelee, että hän ajaa kotitorpalleen\nvasta illalla maatamenon aikaan, koputtaa kuin ventovieras ja kysyy\nyösijaa. Kyllä siellä hämmästytään! Vallankin äiti. Kyllä se varmaan\nitkee ilosta.\n\nTyöskentelemme hetkisen äänettöminä. Kaukaa toiselta tasanteelta kuuluu\nilmaporan ääni. Hatuissamme lepattavat kynttilät valaisevat heikosti\nreissin harmaita seiniä.\n\nSitten leimahtaa äkisti tuli, hirmuinen räjähdys tukkii korvat, ja minä\ntunnen hämärästi vieriväni kivien ja soran mukana \"reissiä\" myöten alas.\n\nMenetän tajuntani. Kun taas palaan tuntoihini, kopeloin käsilläni\nympärilleni. En pääse liikahtamaankaan. Vasemmassa käsivarressani ja\nkyljessäni on polttava tuska. On pilkkoisen pimeä. Nyt erotan askeleita\nja ääniä. Alkaa valjeta. Tummia vieraskielisiä miehiä saapuu luokseni.\nNäen heidän hätääntyneet kasvonsa. He ovat työtovereitani. Samassa\nnäen lähelläni pitkänään lian ja veren tahriman miehen. Hän yrittää\nnostaa päätään, mutta se putoaa alas. Se on Alec, Alec Luoto, ystäväni,\nmiesten mies, jonka piti palata pian kotiin. Hänen huulensa liikkuvat,\nhymy kirkastaa hänen kasvojaan ja hän sanoo tuskin kuuluvasti:\n\n-- Huonosti kävi. Koti... äiti. Sano terveisiä.\n\nSitten hänen voimakas ruumiinsa vavahtaa kerran, ja minusta tuntuu,\nettä Alec Luodon, Granby Bayn kaivoksen ampujan, tarina on pian lopussa.\n\nMinut nostetaan paareille ja Luoto samoin. Huomaan, että hänen molemmat\nkäsivartensa ovat aivan murskana ja ihmettelen hänen ohauksellaan\nolevaa veriläikkää. Sitten menetän jälleen tajuntani.\n\nHerään sairaalassa. Kaikki pyörii silmissäni. Voin tuskin ymmärtää,\nmitä on tapahtunut. Käsivarttani ja kylkeäni polttaa. Vasen käsivarteni\non lastoissa. Samassa kumartuu ylitseni hento nainen. Näen vain hänen\nvalkoisen pukunsa ja tummat, suuret silmänsä. Niissä kimaltelee kyynel.\nKaivoksen madonna, \"Englannin ruusu\", valvoo luonani, jaksamatta sanoa\nsanaakaan vaivun uudelleen horroksiin.\n\nJälkeenpäin saan kuulla, että olin maannut pari päivää tajuttomana\nja että tilani oli ollut vakava. Vasen käsivarteni on useasta kohdin\npoikki, jaloissani on suuria haavoja. Soraa ja lataustikun paloja on\ntunkeutunut koko vasempaan puoleen ruumistani. Räjähdys on lisäksi\npyyhkäissyt kasvojeni koko vasemman puolen yli ja mustannut ne. Mutta\nsilmät ja korvat ovat kuin ihmeeksi säilyneet.\n\nKun hieman pääsen tajuihini, tiedustan Alec Luotoa, vaikka arvelenkin\nhänen menettäneen henkensä.\n\nMadonna seisoo vierelläni. Hänen suuret silmänsä tulevat surullisiksi,\nkun hän hiljaa lausuu:\n\n-- Alec Luoto. Niin, hän on kuollut.\n\nMuistan samassa Alecin kotiinpaluusuunnitelmat. Muistan hänen äitinsä.\nSiellä Suomen sydänmailla on matala torppa ja sinne saapuu pian Granby\nBayssa leimattu kirje. Käsiala ei ole oman pojan. Se kirje avataan\npahoin aavistuksin ja siinä luetaan, että Alec Luoto on kuollut.\nNiin murtuu taas maailmassa yksi sydän, äidin sydän Alec Luodon\nkotitorpassa. Mutta kukapa välittää yksinäisen vanhan naisen surusta!\n\nAlec Luoto, työtoverini ja ystäväni, on kuollut. Kun kuulen sen,\nalkavat kyyneleet tippua silmistäni. Alec Luoto on kuollut. Eikä hän\npäässytkään kotiin Suomeen eikä hänestä tullut talon isäntää.\n\nOlen niin voimaton, etten jaksa nostaa kättäni. Valkea madonna ottaa\nliinan ja pyyhkii kyyneleet, jotka olen vuodattanut Alec Luodon,\nystäväni, miesten miehen, kuolinsanoman saadessani.\n\n\n\n\nTOUKOKUUN YÖ.\n\n\nTilani oli pari viikkoa arveluttava. Suoniani poltti kuume, ruumiini\nvavahteli kuin hirmuisesta säikähdyksestä, hermoni olivat saaneet pahan\ntäräyksen, ja vasemmassa käsivarressani ja jalassani oli polttava\ntuska, jota morfiiniannos tosin lievitti, mutta joka puristi isoja\nvesikarpaloita otsalleni.\n\nHourailen usein. Hapuilen pimeässä kaivoskäytävässä, kompastelen ja\nterävät kallioseinät repivät ruumistani. En voi käsittää, mistä se\njohtuu, mutta vasenta käsivarttani polttaa kuin se olisi tulisten\npihtien väliin puristettuna. Sitten tulee räjähdys, hirmuinen räjähdys,\ntulikiven ja ruudin katkua. En jaksa enää kävellä, ryömin pimeätä\nkäytävää. Taasen räjähtää. Leimauksen valossa näen ammottavan syvyyden,\njohon olen luisumassa. En voi enää saada mistään kiinni, käteni\nirtautuvat seinistä ja minä putoan, putoan... Koetan huutaa apua, mutta\nen saa ääntä, en saa ääntä. Ja putoan edelleen.\n\nSitten tunnen viileän kääreen ohimoillani, enkelimäinen olento on\nvierelläni. Avaan silmäni ja kohtaan valkean ilmestyksen suuret,\nsäteilevät silmät. Hänen silmänsä, madonnan silmät, täynnä sääliä,\nosanottoa, lämpöä, hyvyyttä. Ja minä vaivun jälleen uneen.\n\nOlin edelleen hyvin heikko, tuskin jaksoin käsiäni liikuttaa. Lääkäri\ntuli ja meni. Hänen kasvonsa olivat huolestuneet. Sain morfiiniannoksen\nväliin joka kolmas tunti. Mutta minä taistelin, taistelin lujasti\nheikon elämäni puolesta. En saanut vielä kuolla. Olinhan vasta\n23-vuotias. Tunsin, että syvyys minua veti, mutta minä nousin taas.\nJa valkea nainen valvoi vierelläni. Hänen pieni kätensä asetti\nvirvoittavan kääreen ohaukselleni, ja kun tuska poltti ruhjoutunutta\nkäsivarttani ja ruumiini vavahteli poltteen kourissa, tarttui hän\nkäteeni, hänen suuret siniset silmänsä hymyilivät, ja hänen äänensä\npehmeä sointu hyväili olemustani:\n\n-- Kas niin, mr Kirri. Se menee ohitse, ja muutaman päivän perästä\nolette paljon parempi.\n\nJa tuska helpponi. Suoneni löivät tasaisemmin, ja minä nukuin jälleen\nhänen pieni valkea kätensä raskaassa työmiehen kädessäni.\n\nTuli toukokuu, ja minä palasin elämään. Tuskat vähenivät, kuume\nheikkeni, ja hengitykseni tuli tasaiseksi. Eräänä päivänä sanoi\ntohtori Steel: -- Vaara on ohitse. Te olette pelastunut. Hän hymyili\nystävällisesti, nyökkäsi päätään ja meni. Sydämeni tykki kiivaasti.\nOlin pelastunut, pelastunut, ja se oli varmaan yhtä paljon neiti\nLovestone'in ansio kuin tohtorin, ehkäpä viime kädessä yksin hänen\nansionsa. Suuri riemu täytti rintani, ja minun teki mieli huutaa ilosta.\n\nTämän jälkeen paranemiseni edistyi nopeammin. Parin viikon perästä sain\njo istua vuoteessani. Ja minä hymyilin joskus. Olinhan nuori, ja Granby\nBayssa oli kevät.\n\nSitten eräänä iltana toukokuun lopulla, kun neiti Lovestone tuli\ntavanmukaiselle yövuorolleen, sain luvan päästä istumaan nojatuoliin\nikkunan ääreen. Sairaalan apumies nosti minut siihen vuoteestani kuin\nlapsen, sillä kuume ja tuskat olivat pahoin laihduttaneet minut.\n\nVoi, kuinka maailma näytti ihanalta! En koskaan ollut nähnyt siinä sitä\nloistetta, sitä lämpöä, sitä hehkua. Aurinko heloitti Tyynen valtameren\nyllä, suuret havupuut nostivat päänsä korkealle taivasta kohti,\nvuorilla paistoi lehtipensaiden helakka vihreys, ja harmaat mainarit\nkulkivat pitkin teitä iloisesti jutellen.\n\nOltiin kesän kynnyksellä ja luonto värisi sen suuren sanoman riemusta.\n\nSinä iltana neiti Lovestone tuli luokseni kuten usein ennenkin. Hänkin\nistuutui avatun ikkunan ääreen, josta valtameren lempeä henkäys\ntunkeutui huoneeseeni. Ja hän katseli kauan sanattomana ja mietteissään\nilta-auringon paisteessa hehkuvia vuoria, metsiä, meren syvää sineä ja\nkoko toukokuisen ehtoon hurmaa. Sitten hän käänsi suloiset silmänsä\npuoleeni ja sanoi iloisesti hymyillen:\n\n-- Katsokaa, kuinka kaunis maailma on. Me ihmiset vain näemme sen\nkauneuden niin harvoin.\n\nNyökäytin päätäni. Tartuin hänen käteensä ja lausuin intomielin:\n\n-- Niin, juuri tänä iltana minä sen kauneuden olen ensi kerran täysin\nkäsittänyt. Tuntuu kuin palaisin pitkältä matkalta, hyvin pitkältä. Yön\npimeys on minua piirittänyt, jalkani on ollut raskas, kieleni kuiva,\nkuume on syönyt suoniani. Mutta minä olen jaksanut nousta päin päivää,\nuuteen elämään enkä minä ole koskaan nähnyt maailmaa ja ihmisiä niin\nkauniina kuin tänä iltana. Minä uskon, neiti Lovestone, että minun on\nkaikesta siitä kiitettävä yksin teitä.\n\nJa äkillisen herkkyyden puuskassa kumarruin ja suutelin pitkään hänen\nhienoa, valkoista kättään. Tunsin hänen toisen kätensä hyväilevän\nhiuksiani, ja kun nostin pääni, näin hänen silmissään loisteen,\njota en koskaan ennen luullut niissä nähneeni. Samassa nuo suuret,\ntummansiniset silmät kyyneltyivät, hän painautui hiljaa kiinni\nkylkeeni, ja äänellä, jossa värähti sanomaton riemu, hän sanoi hiljaa:\n\n-- Olen niin, niin onnellinen, että sinä pelastuit, Edward. Olen niin\nonnellinen.\n\nEn voinut sille mitään. Nuoren, suloisen naisen läheisyys saattoi minut\nsuunniltani, tartuin terveellä kädelläni hänen vyötäisiinsä, vedin\nhänet puoleeni ja suutelin häntä.\n\nSilloin neiti Lovestone nousi. Hän ei sanonut mitään. Aurinko hukkui\njuuri valtamereen, ja minusta tuntui, että olin tehnyt pyhyyden\nhäväistyksen.\n\nHetkisen perästä tuli sairaalan apumies ja nosti minut jälleen\nvuoteeseeni.\n\nEn voinut nukkua. Kääntelin vuoteellani. Veri virtasi rajusti\nsuonissani. Murskautunutta käsivarttani alkoi ankarasti kolottaa.\nMinun oli jano, mutta en tahtonut soittaa, koska pelkäsin, että\nneiti Lovestone saattaisi luulla sitä tekosyyksi, jolla halusin\nhänet luokseni. Kello tuli kymmenen, yksitoista. Häntä ei kuulunut\nhuoneeseeni, vaikka hän tavallisesti kävi siellä joka ilta myöhempään\nkatsomassa, olinko jotakin vailla. Varjostettu lamppu loi lattialle ja\nseinille himmeän valon. Karboli tuoksui. Ulkoa kuului koneiden tasainen\njyske ja valtameren ainainen kohina. Heittelehdin vuoteellani ja elin\neräitä elämäni onnettomimpia hetkiä.\n\nLähellä puoliyötä kuului käytävästä kevyitä askeleita -- hänen\naskelensa. Hän hymyili nähdessään minut vielä valveilla, tuli vuoteeni\nääreen, ja minä tartuin hänen käteensä.\n\n-- Antakaa anteeksi, antakaa anteeksi, neiti Lovestone. Ei ollut\ntarkoitukseni tehdä sitä. En ymmärrä, kuinka sen tein. Antakaa anteeksi\nminulle!\n\nNeiti Lovestone purskahti heleään nauruun. Pieni veitikka ilmestyi\nhänen silmänurkkaansa, kun hän sanoi:\n\n-- Vai niin. Te ette halunnutkaan tehdä sitä. Sittenhän minä olen\nvallan erehtynyt.\n\nSilloin en osannut enää tehdä muuta kuin vetää hänet uudelleen puoleeni\nja suudella häntä. Ja minä kuiskasin hänen korvaansa rakkauteni sanat:\n\n-- Rakas, rakas valkea enkelini.\n\nNeiti Lovestone istuutui vuoteeni viereen, ja hän kertoi:\n\n-- Minun nimeni on Elsie, Elsie Lovestone. Synnyin Etelä-Afrikassa\nlähellä Kapkaupunkia, jossa isälläni oli suuri farmi. Kun olin\nviisitoistavuotias, muutti perheemme Lontooseen, jossa minä\ntäydensin opintojani. Kahdeksantoista vanhana jouduin vuodeksi\nsairaanhoitajanoppiin, ja kun sen olin päättänyt, sain matkustaa tätini\nluokse Ottawaan Kanadaan. Mitä tekemään: Näkemään maailmaa, näkemään\nAmerikkaa. Mutta minä halusin vielä edemmäksi, ja eräänä päivänä\nnäin sanomalehdestä, että Granby Bayn kaivosyhtiö haki hoitajatarta\nsairaalaansa. Puoliksi leikillä ilmoittauduin hakijaksi ja pääsin.\nViime elokuussa tulin tänne ja olen viihtynyt täällä, koska rakastan\nluontoa, ja se on täällä niin suurenmoinen. Mutta yksinäisiä on ollut,\nväliin hyvin yksinäistä. Sitten näin talvella sinut, kun seisoit\ntoverisi kanssa dynamiittilaatikko olalla kaivoksen suulla. Katsoit\nminua niin vakavasti, mutta katseesi oli samalla niin kaukainen. Minä\nhalusin kovin oppia tuntemaan sinut. Mutta en tavannut sinua missään.\nJa sitten eräänä yönä tuodaan sairaalaan paareilla loukkaantunut\nmainari. Viitta peittää hänen kasvonsa. Kun kohotan sitä, olen\nhuudahtaa mielenliikutuksesta. Se olit sinä, sinä, jonka nimeä minä en\nedes tiennyt. Kasvosi olivat kalmankalpeat, sydämesi tuskin sykki. Olit\ntajutonna ja veren tahraamana. Ruumiisi nytkähteli ja valitit hiljaa\nsanoen jotakin vieraalla kielellä, jota en ymmärtänyt. Tohtori tuli.\nHän tutki tilasi, pudisti päätään. Ei ollut toivoa hänen mielestään.\nSitten sinut sidottiin, ruhjoutunut käsivartesi pantiin lastoihin, ja\nsinut kannettiin tänne, tähän vuoteeseen. Sillä tavoin minä vihdoin\nkohtasin sinut.\n\nOli aamuyö. Jäin yksin luoksesi. Makasit edelleen tajuttomana. Ja sinä\nyönä minä taistelin sinun henkesi puolesta, Edward. Minä en saattanut\nnähdä, että sinä olisit kuollut. Ei. Sinä et saanut kuolla. Olin koko\nyön luonasi. Polvistuin vuoteesi ääreen ja rukoilin puolestasi. Ja kun\nsinä aamulla vihdoin avasit silmäsi ja näit minut, sanoit sinä jotakin\nomalla kielelläsi. Mitä se oli, sitä minä en ymmärtänyt, mutta minä\nluulen, että sanoit sanan \"enkeli\". Enkeli, mitä se on englanniksi?\n\nSanoin, että se on angel. Ja neiti Lovestone hymyili.\n\nSitten menit taas tainnoksiin. Aamulla tuli tohtori. Hän asetti\nkuulotorven sydämellesi. Pilvi nousi hänen otsalleen.\n\n-- Mies raukka on kovin huonossa tilassa, mutta voimme kuitenkin\ntoivoa, niin hän sanoi.\n\nSitten hän näki mielenliikutukseni, jota turhaan koetin salata.\n\n-- Tunsitteko hänet? hän kysyi.\n\n-- En, tohtori, vastasin. Mutta olin nähnyt hänet. Hän ei luullakseni\nole mikään tavallinen kaivosmies, vaan varmaankin sivistynyt poika.\n\n-- Niin, sanoi tohtori. Kuka tietää?\n\nSinä aloit parantua. Sinä pelastuit elämälle, ja nyt minusta\nitsestänikin tuntuu, että olen ollut sinua vetämässä takaisin elämään.\nEikö se ole omituista?\n\nEn osannut sanoa mitään. Puristin hiljaa hänen kättänsä. Olimme vaiti.\n\nSitten tuo hieno, suloinen tyttö nousi, kohensi pielustani ja sanoi:\n\n-- Hyvää yötä, Edward. Olen varmaankin puhunut sinulle liian paljon.\nHyvää yötä.\n\nEn saanut vieläkään unta silmiini. Sanomaton riemu täytti sydämeni.\n\nAamun sarastaessa vaivuin raskaaseen, terveeseen uneen.\n\n\n\n\nSOTA.\n\n\nOli heinäkuun loppupuoli vuonna 1914. Oleskelin vielä sairaalassa,\nvaikka saatoin jo kävellä ja tilani oli melko hyvä, mutta käsivarttani\ntäytyi edelleen hoitaa. Sieltä vedettiin yhä esille kiven siruja,\njopa luunkappaleitakin. Ne olivat tuskan hetkiä. Mutta en valittanut\nkoskaan. En koskaan. Purin hampaani yhteen. Lääkärin veitsi ja pihdit\ntekivät kamalan kipeää, mutta minä olin vaiti. Mieleni teki huutaa,\nmutta en kehdannut. Neiti Lovestone seisoi vierelläni eikä hän saanut\nnähdä, että kärsin tai että olin miehuuton.\n\nSiihen aikaan alettiin puhua sodan mahdollisuuksista. Mutta useimmat\nmeistä nauroivat niitä. Sota! Kuka hullu siihen ryhtyisi? Pitäisikö nyt\ntulla sota sen vuoksi, että joku fanaattinen ylioppilas oli tappanut\njonkun arkkiherttuan kaukana Euroopassa. Mitä vielä!\n\nMutta sota syttyi kuitenkin. Koko maailma vavahti. Vieläpä yksinäinen\nGranby Bayn kaivoskuntakin kaukana Tyynen valtameren rannalla.\nSanomalehtiä luettiin kiihkeästi. Mielipiteet jakautuivat sen\nmukaisesti, minkä maan kansalainen kukin oli. Ja Granby Bayssä oli\nmiehiä miltei kaikista Euroopan maista. Oli saksalaisia, ranskalaisia,\nitävaltalaisia, serbialaisia. Parin päivän perästä tiedettiin, että\nmyös Englanti oli yhtynyt sotaan. Sota koski nyt siis välittömästi\nKanadaakin, Englannin dominiota. Ja mielet kiihtyivät yhä.\n\nSairaalassa puhuttiin sodasta ja yksinomaan sodasta. Muutaman päivän\nperästä nuori tohtori Steel jätti tehtävänsä vanhalle tohtori McKeylle\nja matkusti sotaleirille. Pari walesilaista nuorukaista, jotka olivat\njoutuneet sairaalaan pienemmistä vammoista, alkoi myös puhua sotaan\nlähdöstään. Tom Atkins, kanadalainen, joka oli menettänyt kaivoksessa\njalkansa, noitui kohtaloaan: että sen pitikin juuri nyt tapahtua.\n\nMinua ei sota suuresti liikuttanut. Kotimaassani oli venäläinen\nsortovalta lakkauttanut asevelvollisuuden ja kotimaisen sotaväen.\nNiinpä minun ei ollut pakko mennä taistelemaan Venäjän lipun alla,\njosta kiitin Jumalaani. Mutta mieleni oli näinä aikoina kuitenkin\nraskas. Kotimaa ja omaiset muistuivat useammin kuin muulloin mieleen,\nja minua huolestutti \"vanhan maan\" raskas asema Venäjän kyljessä. Parin\nviikon perästä sain kotoani eräästä Keski-Suomen pitäjästä kirjeen.\nSuomessa näytti kaikki olevan rauhallista. Nuorin veljeni oli palannut\nulkomailta. Kotona jaksettiin hyvin. Mutta Suomen kohtalo painoi\nkotiväkeni mieltä. \"Saa nähdä, miten Suomen käy?\" kirjoitti isäni,\nlämminhenkinen isänmaallinen mies. Sitten oli sotasensuuri pyyhkinyt\nuseat rivit lukemattomiksi. Musta pilvi lepäsi isänmaani yllä, tiesin\nsen, ja surin sen raskasta kohtaloa.\n\nMutta minulla oli lohtunani hyvä hengettäreni, Elsie Lovestone.\nIltaisin hän tuli luokseni, istuutui akkunan ääreen, ja me puhelimme\nkauan. Neiti Lovestone ei englannittarena voinut ymmärtää muuta,\nkuin että Englanti oli ehdottomasti oikeassa julistaessaan sodan\nSaksalle, joka oli hyökännyt Belgian kimppuun ja siten uhkasi Englannin\nrannikoita. Ja hän kertoi inhoten saksalaisten sotamiesten tekemistä\nraakuuksista, naisten ja lastenkin murhista ja pahoinpitelyistä, joista\nsanomalehdet puhuivat ja joita uskottiin ehdottomasti. Mutta enimmän\nhuolestutti Elsietä hänen veljensä, nuoren Johnin kohtalo, sillä tämä\npalveli luutnanttina Englannin armeijassa ja odotti saapuneen kirjeen\nmukaan käskyä lähteä Ranskan rintamalle. John oli Elsien ainoa veli, ja\nElsie oli kiintynyt häneen suunnattomasti kuten sisaret usein ainoaan\nveljeensä. Minä näin Elsien olemuksesta, että hän oli rauhaton, vaikka\nhän koetti salata sitä. Hän oli hyvin rauhaton. Hänen isänmaansahan oli\nsodassa, jossa koko sen asema suurvaltana ja merien herrana pantiin\nvaakalaudalle, ja se sekä innosti että huoletti nuorta, lämminsieluista\ntyttöä.\n\nSitten eräänä päivänä hän astui huoneeseeni, kun istuin nojatuolissa\nlueskellen. Hänen kädessään oli sähkösanoma. Hän ojensi sen minulle\nsanaa sanomatta, silmät kosteina. Sieppasin sen ja luin hätäisesti:\n\n    \"MATKUSTA HETI KOTIIN JOHN LÄHTENYT RANSKAAN MATKARAHAT CANADIAN\n    BANK OF COMMERCE VANCOUVERISSA.\"\n\nAnnoin hänelle sähkösanoman takaisin. Hänen silmänsä kyyneltyivät.\n\n-- Niin Edward, hän sanoi. Minun on lähdettävä. En koskaan ole ollut\ntottelematta isäni käskyä. Ja isänmaani voi tarvita minuakin nyt.\n\nNyökäytin päätäni. Ymmärsin, että hänen oli mentävä, niin\nuskomattomalta kuin se tuntuikin, jäisin yksin. Madonna katoaisi.\nGranby Bayn idylli häviäisi. Ja siitä tulisi jälleen sama jylhä, musta\nkaivoskylä kuin se oli tänne tullessani. Rintaani painosti, kyynelet\npyrkivät väkisinkin silmiini. Elsie näki sen, tarttui kaulaani ja\nkuiskasi:\n\n-- Sota ei kestä kauan, pari kolme kuukautta vain. Niin kaikki sanovat.\nSitten minä palaan takaisin. Tai sinä tulet Englantiin. Sen jälkeen\nme saamme suunnitella tulevaisuuttamme, yhdessäkö vai erikseen, sen\nnäyttää aika. Sinä olet vielä sairas. Käsivartesi tarvitsee hoitoa\nainakin kuukauden pari. Ja sinunhan ei tarvitse mennä sotaan, koska\nsuomalaisia ei viedä sotaan. Enkä luule, että sinun enää koskaan\ntarvitsee mennä sotapalvelukseen, sillä käsivartesi arvet todistavat,\nettä olet jo ollut sodassa. Se riittää sinun osaltasi, ja kun sota on\nohitse, silloin, silloin vasta alkaa meidän elämämme.\n\n-- Olen raajarikko, vastasin. Käsivarteni voi parantua ennalleen, mutta\nsiitä ei ole varmuutta. En ole enää sama voimakas merimies, jonka\nvaltameren myrsky heitti British Columbian rannikolle. Mutta jos tulen\nennalleen, jos kykenen jälleen työhön, niin sen lupaan, Elsie, sen\nlupaan, että kannan sinut käsivarsillani läpi elämän.\n\nElsie hymyili onnellisesti. Sitten hän sanoi:\n\n-- Oi, sinä tulet entisiin voimiisi, siitä olen varma. Käsivartesi\ntulevat jälleen lujiksi ja voimakkaiksi, arpesi silottuvat. Ja sinä\nolet niinkuin ennenkin, se vain lisäksi, että olet täältä laaksosta\nlöytänyt pienen tytön, joka sinua niin, niin rakastaa.\n\nMe suutelimme emmekä suuressa onnessamme tienneet, olisimmeko itkeneet\nvai nauraneet.\n\nKahden päivän perästä Elsie Lovestone lähti. Aurinko halkaisi aamulla\nraskaat syyspilvet, jotka olivat viikkokauden riippuneet Granby Bayn\nvuorien yllä. Lumi loisti huipuilla. Tänään kaivoksen madonna, sen hyvä\nenkeli, lähtisi kauas Englantiin.\n\nSuuri, valkoinen matkustajalaiva \"Prince Rupert\" sukelsi puolenpäivän\naikaan esiin saarien välistä kuin valkea merilintu. Se poikkesi tapansa\nmukaan paluumatkallaan Alaskasta Granby Bayhin ja oli vievä mennessään\nmiss Lovestone'in ja vapaaehtoisina rintamalle lähtevät kaksi\nwalesilaista nuorukaista.\n\nLaiturille oli kerääntynyt kaivostyöläisten suuri, tumma joukko\nsaattamaan rakasta hoitajatarta ja sanomaan hyvästiä hänelle. Siinä\nseisoi joukko vaiteliaita miehiä. Monia heistä oli miss Lovestone\nhoitanut, hyvin monia. Kenen kättä, kenen jalkaa, kenen silmiä, ja\nkaikki nämä miehet olivat kiintyneet tähän pieneen, aina hymyilevään\nenglannittareen. Monen kaivosten yössä eläjän silmiin oli kohonnut\nniissä harvoin nähty kosteus. Ja neiti Lovestone kulki heidän\njoukossaan.\n\n-- Good bye Tony. Good bye Joe. Good bye Charles, hän sanoi ja ojensi\npienen, sievän kätensä känsäisille kourille.\n\n-- Good bye and good luck to you, Miss Lovestone, and thank you,\nhyvästi, onnea ja kiitoksia, toivottivat harmaat miehet ja kohauttivat\nkankeasti hattujaan.\n\nSitten Elsie kääntyy minuun päin. Hän yrittää sanoa iloisesti:\n\n-- Hyvästi Ed, rakkaani! -- Mutta hänen silmänsä vettyvät samassa, hän\nkääntyy kiireesti ympäri ja puolittain juoksee laivaan.\n\nLaiva puhaltaa samassa lähtömerkin.\n\n\"All aboard\", huutaa kapteeni ja suuri alus alkaa hiljalleen liukua\nulos satamasta.\n\nKaidetta vastaan nojautuu pieni, valkea olento, jonka suuret silmät\novat kyyneleitä täynnä.\n\nKiipeän läheiselle vuorelle paremmin nähdäkseni. En erota enää Elsieä,\nmutta arvaan, että hän edelleen seisoo kaiteen äärellä. Nyt laiva\nkatoaa saaren taakse. Se jättää jälkeensä mustan savuharson, joka sekin\nkohta häipyy. Tunnen, että paljon suurta ja saavuttamatonta on kadonnut\nelämästäni. Kätken pään käsiini ja nyyhkytän ääneen.\n\nSamana päivänä käyn Alec Luodon haudalla, pienellä kaivoshautausmaalla\nvuoren rinteellä. Löydän sieltä valkoisen, pienen ristin, jonka\nsuomalaiset toverimme ovat pystyttäneet. Siinä on mustin, kömpelöin\nkirjaimin piirrettynä\n\n      ALEC LUOTO\n    died 4.26.1913.\n\nSyntymäpäivää he eivät tienneet, ja sen vuoksi on ristiin tullut vain\nkuolinpäivä.\n\nSeisoin kauan haudalla mietteissäni. Näin ilmielävänä edessäni Alec\nLuodon aina iloiset kasvot ja minun oli vaikeata ajatella, että hän\nnyt: makasi tuolla haudan povessa, kylmänä ja sanattomana. Muistin\nillan, jolloin hän vähän ennen yhteistä onnettomuuttamme avasi minulle\nsydämensä, puhui kodistaan ja suunnitelmistaan. Ja olin kuulevinani\nhänen äänensä, kun hän intomielisesti ja silmät loistaen nousi\nmatalassa kamarissamme ja sanoi:\n\n-- Ollapa Suomessa oman talon isäntänä! Se on, kuules Ed, jotakin se.\nSitä varten minä olen elänyt ja raatanut täällä. Vain sitä varten.\n\nJa kuinka hän aivan kuin itsekseen puheli:\n\n-- Äiti kirjoitti, että kyllä minä palaan, kun olin katsonut niin\npitkään taakseni kotimökin veräjällä lähtiessäni. Onpa jo aikakin\npalata.\n\nAlec Luoto oli palannut. Mihin? Kotimaahanko? En tiedä. Mutta tällä\npaikalla ei suhissut Suomen tuuli valkearunkoisten koivujen latvassa.\nRinne oli miltei autio, ja Tyyneltä valtamereltä saapui tuulenhenkäys\nkuin raskas huokaus.\n\nTunsin, etten voinut enää jäädä Granby Bayhin, paikkaan, johon olin\nsattumoisin joutunut ja jossa olin kohdannut elämäni suurimman\ntuskan ja suurimman riemun, mutta joka Alec Luodon kuoltua ja Elsie\nLovestone'in lähdettyä oli muuttunut minulle murheen laaksoksi.\n\nKuukauden perästä matkustin etelään.\n\n\n\n\nLAUPEUSSISAREN KIRJEITÄ.\n\n\nKun kirjoitan tätä kuvausta menneiltä vuosilla, haen esille vanhan\nmatkalaukkuni, joka on minua uskollisesti seurannut Suomesta saakka, ja\nkaivan sieltä esille joukon kirjeitä. Ne olen joskus käärinyt sinisellä\nsilkkinauhalla, joka vuosien mittaan on haalistunut ja purkautunut.\nSiinä ovat kirjeet, jotka Elsie Lovestone on lähettänyt minulle vuosina\n1914, 1915 ja 1916.\n\nAina kun selailen niitä, lyö sydämeni kiivaammin, käteni saattavat\nliikutuksesta alkaa vavista, ja tuon kauniin, hyvän tytön hymyilevä\nolemus piirtyy eteeni.\n\nElsie Lovestone ei Lontooseen saavuttuaan voinut jäädä kotiinsa.\nEnglannin armeija tarvitsi loppumattomasti sairaanhoitajattaria, ja\neräänä päivänä, muutama kuukausi kotiinpaluunsa jälkeen, hän pukeutui\nenglantilaisen laupeussisaren pukuun.\n\nTässä hänen ensimmäinen kirjeensä sotilassairaalasta.\n\n                              Lontoossa, joulukuun 16 pnä 1914.\n\n    \"Rakas Edward.\n\n    Kaksi päivää sitten olen aloittanut työni sotilassairaalassa,\n    josta sinulle jo viime kirjeessäni mainitsin. Meillä ei täällä\n    ole vallan vaikeita haavoittumistapauksia, koska ne käsitellään\n    ja hoidetaan pääasiallisesti Ranskassa, mutta kädettömiä ja\n    jalkansa menettäneitä on kyllä paljon. On surkeata ajatella,\n    millä nämä kaikki kunnon pojat joskus hankkivat elatuksensa.\n\n    Täällä on yleinen viha Saksaa kohtaan. Se on aloittanut sodan.\n    Sen armeijan tilillä on hirmuisia julmuuksia. Luin juuri\n    lentolehtistä, jossa kannessa \"Kaiser\" on kuvattuna kulkemassa\n    suurine saappaineen naisia ja lapsia murskaten. Sellainen hän\n    juuri on, tuo pöyhkeä ja vallanhimoinen mies. Kuinka paljon\n    koteja, englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia hän onkaan\n    mielettömällä sodallaan saattanut jo onnettomuuteen ja on vielä\n    saattava. Kaikki luulivat, että sotaa kestäisi vain kolmisen\n    kuukautta, mutta nyt jo uskotaan, että se voi kestää paljon\n    kauemmin. Ja loppumattomasti elämänarvoja tuhoutuu sen mukana.\n\n    Tämä on kaikki Kaiserin syytä. Hän on ensiksi julistanut\n    sodan. Hänen armeijansa on käynyt Belgian kimppuun, jonka\n    loukkaamattomuuden Saksa itse oli taannut. Ymmärrät, että\n    toivoisin, että Kaiser hakattaisiin pieniksi kappaleiksi. Sitten\n    saataisiin ehkä rauhakin aikaan. Englanti ei hellitä, ennen kuin\n    Saksa on täydellisesti murskattu. Niin kuulee täällä kaikkien\n    sanovan, ja Ranska on yhtä päättäväinen.\n\n    Suurin osa miehisistä tuttavistani on jo rintamalla. Kaksi\n    heisiä, entisiä koulutovereitani, on kaatunutkin. Lontoossa ei\n    näe kohta muuta kuin vanhoja ukkoja ja poikia. Kaikki, jotka\n    suinkin kykenevät, ovat joko rintamalla tai muissa sotapuuhissa.\n\n    Ja kuitenkin. Kuinka surkeata tämä kaikki on! Nyt jo näkee leskiä\n    ja orpoja. Tuhansia ja tuhansia hukkuu. Mikä pelastaa ihmisyyden,\n    oikeuden?\n\n    Olen väliin oikein onneton, kun ajattelen maailman tilaa. Ja\n    silloin tahtoisin niin mielelläni olla luonasi ja jutella sinun\n    kanssasi kuten ennen Granby Bayssa.\n\n    On ilta. Istun yksin pienessä sairaanhoitajattaren huoneessani.\n    Ja minun on sinua hyvin, hyvin ikävä, sinä suuri, reipas poikani.\n\n                                                   Rakastava\n                                                   Elsiesi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n                            Kenttäsairaalassa, elokuun 28 pnä 1915.\n\n    \"Rakas Edward.\n\n    Hyvää päivää, rakas poikani. Näet, että olen lopultakin joutunut,\n    rintamalle. En voinut sitä välttää. Minua ei tyydyttänyt oloni\n    Lontoossa, pyrin Ranskaan ja täällä nyt olen.\n\n    Nyt vasta ymmärrän sodan koko kaameuden. Täällä sen käsittää,\n    täällä, johon haavoittuneet tuodaan suoraan kentältä. Olen nähnyt\n    sotilaita, joiden kasvot ovat runneltuneet aivan muodottomiksi.\n    Kaikkein surullisinta on nähdä nuoria miehiä, jotka ovat\n    menettäneet kokonaan näkönsä, ja niitäkin on paljon. Meillä on\n    joskus kauheasti työtä, ja olen välistä niin väsynyt, että luulen\n    vaipuvani siihen paikkaan.\n\n    Sota on kauheata, kauheata! Toivon sydämestäni, ettei sinun\n    koskaan tarvitsisi sitä nähdä, vielä vähemmän joutua itse siihen\n    mukaan.\n\n    Muutama päivä sitten tapasin erään, arvaapas? -- erään sinun\n    kansalaisesi. Sairaalaan tuotiin sidottavaksi muutamia sotilaita\n    eräästä kanadalaisesta rykmentistä. Joukossa oli eräs, joka puhui\n    englantia juuri samoin murtaen kuin sinä. Hän oli suomalainen.\n    Poika parka. Srapnellin kappale oli tunkeutunut hänen rintaansa.\n    Leikkaus toimitettiin, mutta häntä ei voitu pelastaa. Kahden\n    päivän perästä hän kuoli.\n\n    Kun istuin hänen sairasvuoteensa ääressä, en voinut olla\n    ajattelematta sinua. Hän oli myös aivan yksin kuten sinä\n    Granby Bayssa. Ei edes yhtään hänen kansalaistaan ollut häntä\n    tapaamassa. Kun hän tuli tajuihinsa, kertoi hän kotinsa ja\n    vanhempiensa olevan Suomessa. Hän ei ymmärtänyt kuoleman olevan\n    lähellä Ja kuitenkin hän kuoli. Häntä ei voitu pelastaa.\n    Melkein itkin, kun hän kuoli, ja sen vuoksi vain, että hän oli\n    suomalainen. Eikö se ole omituista? Sen vuoksi, että hän oli\n    sinun kansalaisesi, Edward.\n\n    Oi, jospa tämä kauhea sota loppuisi! Kaipaan niin rauhaa. Kaipaan\n    niin luoksesi. Milloinkahan me tapaamme toisemme? On niin\n    hirveätä ajatella, että mekin, mekin olemme tavallamme joutuneet\n    tämän raatelevan sodan uhrien joukkoon.\n\n    Voi, miten mielelläni olisin jälleen luonasi, miten mielelläni!\n\n    Kun kirjoitan tätä, kuuluu yhtämittainen tykkien jyske rintamamme\n    oikealta puolelta. Sanotaan saksalaisten siellä aloittaneen taas\n    rynnäkön. Eikö tämä surkeus koskaan, koskaan lopu!\n\n    Kirjoita minulle pian. Odotan niin kauheasti kirjeitäsi ja\n    luen ne aina moneen, moneen kertaan. Luulen, että olen sinuun\n    rakastunut enemmän kuin koskaan ennen.\n\n                                               Rakastava\n                                               Elsiesi.\"\n\nKaivan edelleen kirjenippuani. Avaan muutaman. Niistä kuvastuu\nkaikissa sama toivo sodan loppumisesta. Elsie ei enää mitään muuta\nosannut toivoa, enempää kuin koko maailma, ja kuitenkin sota jatkui\nsäälimättömän järkähtämättömästi. Tykit jylisivät yötä päivää,\nkonekiväärit soivat, lentokoneet kylvivät pommeja. Se oli sotaa,\nhirmuisinta, mitä ihmiskunta on koskaan nähnyt.\n\nOtan Elsien viimeisen kirjeen. Olen lukenut sen kymmeniä kertoja ja\nolen varmaan edelleenkin lukeva. Se on kirjoitettu Ranskan rintamalta\nsekin, lyijykynällä, kiireessä.\n\n                           Kenttäsairaalassa, maaliskuun 20 pnä 1916.\n\n    \"Rakas Edward.\n\n    En ole saanut pariin viikkoon kirjettä sinulta ja olen sen vuoksi\n    ollut hyvin, hyvin onneton. Tiedän, ettet ole minua unohtanut,\n    ja arvaan, että kirje on jotenkin joutunut harhateille, kuten\n    se saattaa niin helposti joulua, mutta sittenkin olen ollut\n    surullinen.\n\n    Olen nyt ollut kohta kuukauden täällä palattuani lomaltani\n    Englannista. Ja työtä on ollut kovasti. Yhtenä ainoana yönä\n    meille tuotiin sairaalaamme kolmattasataa kaasua saanutta\n    miestä. Se oli kauhein kokemus, mitä meillä kenelläkään on\n    ollut. Heidän kasvonsa olivat siniset, ja heidän silmänsä\n    tuijottivat. He saattoivat tuskin hengittää, ja monet rukoilivat,\n    että lopettaisimme heiden kärsimyksensä. Aamuun mennessä oli\n    kuudettakymmentä kuollut. Se oli elämäni hirmuisin yö.\n\n    Voi, Edward rakas, kuinka kaikki tämä on surkeaa, surkeaa.\n    Ja meidän täytyy kestää kuitenkin, ainakin koettaa. Monena\n    iltana olen niin väsynyt, että kaikkia jäseniäni pakottaa. En\n    varmaankaan ole enää sama reipas tyttö kuin Granby Bayssa ennen.\n\n    Monin, monin suuteloin rakastava\n\n                                                 Elsiesi.\n\n    P.S.\n\n    Minun on miltei mahdotonta kirjoittaa. En tahdo jaksaa sanoa\n    sitä. John, veljeni, on kaatunut. Sain sen tietää tänään, ennen\n    kuin lähetin tämän kirjeen. Olen itkenyt koko päivän. Minulla\n    ei ole enää veljeä. Tuskin uskallan ajatella sitä. Voi, kuinka\n    olen onneton, Edward. Onneton, onneton -- ja vanhempani sitten.\n    Heidän suruaan minun on mahdotonta kuvitellakaan. Isän, joka oli\n    niin ylpeä Johnistaan, ainoasta pojastaan, ja äidin, joka jumaloi\n    häntä.\n\n    Voi, Edward! Kunpa olisit luonani! Olen niin yksin, niin yksin.\n    Minusta tuntuu niinkuin koko maailma sortuisi ylleni.\n\n    Rakastan sinua, aina, aina. On hirmuista, että minun silti pitää\n    olla niin onnettoman onneton ja yksinäinen. Se on sodan syy.\n    Yksin sen.\n\n                                           Sinua rakastava\n                                               Elsie.\"\n\nTämän jälkeen ei tullut yhtään kirjettä. Ranskaan lähetetty kirjeeni\npalasi takaisin, ja siihen oli merkitty: Tuntematon. Kirjoitin toisen\nja kolmannen kirjeen. Sama tulos. Kirjoitin Elsien Lontoon osoitteella.\nSama tulos. Olin sairas epätoivosta ja levottomuudesta.\n\nMutta Elsie Lovestone ei vastannut kirjeisiini. Hän ei edes saanut\nniitä. Ne palasivat avaamattomina.\n\nPieni aavistus sanoi minulle, että hän ei elänyt enää. Mutta\nminä tukahdutin sen. Sehän oli mahdottomuus, mahdottomuus. Elsie\nLovestoneko, valkea enkelini, kuollut?\n\nPäivät, viikot ja kuukaudet vierivät. En saanut kirjettä Elsieltä enkä\nmitään tietoa hänestä.\n\nJa sodan pauhu soi yhä Ranskan kenttien yllä.\n\n\n\n\nJOUDUN YHDYSVALTAIN ARMEIJAAN.\n\n\nOli tultu kevääseen 1917. Granby Baysta olin matkustanut suoraan\nYhdysvaltain puolelle ja pari vuotta olin nyt asunut Minnesotan\nDululhissa, suuren suomalaisen siirtolaisasutuksen keskuskaupungissa.\nOlin saanut toimen, joka elätti minut hyvin, ja olin näin elämääni\ntyytyväinen. Mutta huhtikuun 5 päivänä 1917 julistivat Amerikan\nYhdysvallat Saksalle sodan, ja noin vuoden perästä oli jo minunkin\nylläni Yhdysvaltain armeijan asetakki. Asumiseni rauhan majoissa oli\nsamalla loppunut, kuten satojen tuhansien muittenkin amerikkalaisten.\n\nAmerikka on tunnetusti äärimmäisyyksien maa. Ja sen harjoittama\nsotapropaganda meni sekin äärimmäisyyksiin. Seisoskelin usein katujen\nkulmissa ja puistoissa kuunnellen sotaan kiihoittavia puheita.\n\n\"Uncle Sam needs you.\" \"Setä Samuli tarvitsee sinua\", oli niiden\nsisällyksenä. Se tarvitsee sinua taistelussaan kansojen vapauden,\nihmisyyden, oikeuden, Belgian ja Ranskan turvattomien naisten ja\nlasten puolesta. Hunnit ja barbaarit on kukistettava. Raakalaisuus\non maailmasta hävitettävä. Saksalainen militarismi on sen emä. Se\non lyötävä maahan. Taisteluun sen vuoksi vapauden ja kansanvallan\npuolesta. Se on \\ Amerikan tehtävä. Se on jokaisen kunnon\namerikkalaisen tehtävä, se on sinun tehtäväsi.\n\nPuheet olivat höystettyjä säännöllisesti mitä hirmuisimmilla jutuilla.\nKertomus belgialaisista lapsista, joilta saksalaiset olivat katkoneet\nkäsiä, oli enimmän suosittu aihe. Kerrottiin myös, että saksalaiset\nlentokoneet olivat pudotelleet Ranskaan myrkytettyjä makeisia\ntappaakseen sen nousevan polven, ja sekin juttu meni täydestä. Nunnien\nraiskauksia belgialaisissa luostareissa oli niin monta kertaa sattunut,\nettä sen tiesi jo koko Amerikka. Puhumattakaan siitä, että saksalaiset\nolivat viiltäneet rinnat englantilaisilta sairaanhoitajattarilta. Ja\nkaiken alku ja juuri oli Kaiser, hirmuisin olento, mitä maailmassa\nkoskaan sitten Dzingis-kaanin aikojen on elänyt. Häneen kohdistuivat\nkaikkien puhujien kiihkeimmät ja räikeimmät sanat. Kaiser, Kaiser,\nhänet oli saatava kiinni ja vähintään hirtettävä.\n\nSanomalehdistö säesti tätä kiihoituspuhujien parjaustulvaa. Suuri\nlontoolainen maailmanlehti \"Times\" oli jo syyskuussa 1914 julkaissut\nsotakirjeenvaihtajansa kertomuksena mm. sen tiedon, että saksalaiset\nkatkoivat kiinni saamiensa ranskalaisten poikasten kädet, että\nRanskalla ei olisi myöhemmin sotilaita. Ja samaan suuntaan kirjoitti\nhuhtikuussa 1917 miltei koko amerikkalainen sanomisto. Sen juttuja\nuskottiin yhtä vahvasti kuin sotapuhujienkin juttuja. Ja tämä synnytti\namerikkalaisessa maailmassa hirmuisen kuohunnan, suuttumuksen Saksaa\nja saksalaisuutta vastaan, samalla kun amerikkalaisten muutenkin\ntunnetusti korkea isänmaallisuus leimusi ilmiliekissä.\n\nEn oikein jaksanut innostua, kaikesta huolimatta. Olin käynyt ennen\nsotaa Saksassa ja nähnyt maan, joka oli asuttu kuin puutarha,\njonka kulttuuri oli harvinaisen korkea, jossa vallitsi puhtaus ja\njärjestys. Tiede ja tekniikka eivät olleet missään niin kehittyneitä\nkuin Saksassa, senkin tiesin. Mutta niinä aikoina, sotahulluuden\naikoina, piit näistä asioista olla vaiti, sillä sellaisia ei kukaan\nolisi uskonut. Sanoipa vain sanankin Saksan hyväksi, niin saattoi\njoutua pahoinpidellyksi, ja moni menetti sellaisen typeryyden vuoksi\nhenkensäkin roskajoukon käsissä.\n\nVarsinkin suomalaisia maanmiehiä suorastaan epäiltiin\nsaksalaisystävällisyydestä. Amerikan suomalaiset sanomalehdet olivat\nmiltei järjestään olleet sodan alkuvuosina Saksan kannalla, sillä\ntaistelihan Saksa suomalaisten vanhaa perivihollista Venäjää vastaan.\nJa kun suomalaisia tuli yhteen, puhuttiin ihmetellen ja ihastuneina\nSaksan suurista voitoista, ja joskus lausuttiin ajatus Suomen\nvapauttamisestakin Saksan avulla.\n\nMutta nämä puheet loppuivat kuin puukolla leikaten, kun\nAmerikka julisti sodan. Suomalaisista sanomalehdistä tuli yhtä\nsaksalaisvastaisia kuin muistakin Amerikan lehdistä. Muu ei auttanut,\nmiettipä asianomainen toimittaja sydämessään sitten mitä tahansa.\nJa Saksan voiton mahdollisuuksista ei Amerikan yhdyttyä sotaan enää\nkukaan suomalainenkaan hiiskahtanut. Päinvastoin suomalaiset toimivat\nkaikkialla Amerikan sotilaallisissa järjestöissä, ja monet heistä\nilmoittautuivat heti vapaaehtoisiksi rintamalle.\n\nMutta useat suomalaiset myös kieltäytyivät asevelvollisuudesta,\njoutuivat linnaan tai pakenivat saavuttamattomiin. Näin tapahtui\nmyös Duluthissa ja sen ympäristössä. Ja se herätti amerikkalaisissa\nsuuttumusta suomalaisia vastaan, joten moni joutui epäilyksen alaiseksi\nvallan syyttäkin.\n\nNämä sotapalvelusta pakoilevat suomalaiset olivat järjestään\nvasemmistolaisia ja kuuluivat useimmiten suureen järjestöön, jonka nimi\non \"Industrial Workers of the World\", \"Maailman Teollisuustyöläisten\nLiitto\", jota suomalaiset sanoivat \"tuplajuuliitoksi\". Tämä\ntyöläisjärjestö oli ennen sotaa saanut mukaansa suuret määrät työmiehiä\nja myös suomalaista työväestöä, joka Amerikassa tunnetusti on kovin\naltis kaikille vallankumouksellisille opeille, joita tuplajuulaisetkin\nedustivat. Ja nämä tuplajuulaiset päättivät nyt, etteivät he vain niin\nlähdekään sotaan. Sota oli kapitalistinen sota eikä siinä työläisellä\nollut mitään tekemistä.\n\nMutta tässäpä pojat erehtyivätkin pahan kerran. Amerikkalaisten\nisänmaallinen innostus kuohahti. Kokonaiset miesjoukot haeskelivat\n\"släckereitä\", sotapakoilijoita. Ja kun heidät saatiin kiinni, niin\nheidät kiskottiin armotta poliisin suojiin, monia tervattiin ja\nhöyhennettiin. Sotakiihkon laineet kävivät korkeina. Ja vielä niin\nmyöhään kuin vuonna 1918, hieman ennen aselepoa, raastoi Duluthissa\neräs joukko \"toiskielisiä\" mukaansa muutaman suomalaisen työmiehen,\njota epäiltiin sodan vastustajaksi, ja hirtti hänet Lesterpuistoon,\nmissä onnettoman ruumis sai pari päivää riippua puun oksassa ennen kuin\nse otettiin alas.\n\nParasta oli siis olla vaiti tai ulvoa muiden mukana. Ja sotahypnoosi\npani kyllä pian suurimmankin epäilijän puhumaan silmät hehkuen\n\"ihmisyyden taistelusta hunneja ja barbaareja vastaan\". Tätä ihmisyyden\nja sivistyksen voittoisaa voimaa edusti nyt ennen kaikkea Amerikka,\nja sen oli pelastettava ihmiskunta ja sivistys raakalaisuudesta,\nkuten muinoin unkarilaiset olivat pelastaneet Euroopan ja länsimaisen\nsivistyksen sortumasta idän laumojen alaisuuteen.\n\nSiinä ei ollut mitään mukisemista. Jollet ollut Amerikan puolesta, olit\nsitä vastaan. Ja niin laulettiin klubeissa ja väenkokouksissa suuresti\ninnostuneina Amerikan kansallislaulua. Ja sitten kajahti kuin kaikkia\nulkomaalaisia uhkaavana:\n\n    \"If you don't like your Unclc Sammy,\n    if you don't like the red, white and blue,\n    then go back to the country, where you come from,\n    don't bite the hand that's feeding you.\"\n\nEli vapaasti suomennettuna:\n\n    \"Jos et pidä Setä Samulista,\n    jos et pidä puna-valko-sinisestä (Amerikan lipusta),\n    niin mene takaisin maahan, josta olet tullut,\n    äläkä pure kättä, joka sinua ruokkii.\"\n\nYleinen asevelvollisuus oli säädetty, ja eräänä päivänä huhtikuussa\n1918 sain kortin, joka määräsi minut saapumaan kutsuntaan.\n\nSuuri odotushuone oli täynnä nuoria miehiä odotuksen ja jännityksen\nilme kasvoissaan. Useat heistä ovat vaaleita, pitkiä poikia, sillä\nDuluthissa ja sen ympäristössä asuu paljon skandinaaveja. Paljon\nsuomalaisia myös tapasin. Kuulen nimeäni huudettavan ja astun\ntarkastushoneeseen.\n\nPullea sileänaamainen lääkäri alkaa tutkia minua. Hän luo katseensa\nvasemman käsivarteni ja vasemman jalkani moniin syviin arpiin.\n\n-- Näyttää siltä kuin olisitte ollut jo sodassa, sanoo hän sitten.\n\n-- Tavallaan, sanon. Olen ollut neljä vuotta sitten\nkaivosonnettomuudessa.\n\nTohtori tarttuu käsivarteeni. Kääntelee ja vääntelee sitä, tutkii sen\nluumuodostelmat. Sitten hän sanoo virallisesti ja lyhyesti:\n\n-- Näen kyllä. Mutta te olette nyt all right.\n\nSitten seuraa hypiskely paikoillaan, käsivarsien ojennukset, sydämen ja\nkeuhkojen tarkastus, silmien tutkiminen jne.\n\n-- Selvä on, sanoo lääkäri, viittaa ovelle ja kutsuu sisälle toisen\ntarkastettavan.\n\nKävelin kadulle. Minun täytyy sanoa, etten ollut oikein levollinen.\nOlin tähän saakka uskonut, että murskaantunut käsivarteni pelastaisi\nminut joutumasta sotaan, johon en muutenkaan vasta muutaman vuoden\nmaassa oleskelleena voinut tuntea erikoista innostusta. Mutta lääkäri\noli nimenomaan käsivarteni tutkittuaan sanonut, että olin kunnossa.\nJa muuta vikaa minussa ei tietääkseni ollutkaan. En pelännyt sotaa.\nMutta mieleni kapinoi. Olihan setä Samulilla miljoonia miehiä, jotka\nolivat täysin terveitä, joiden jäsenet olivat ehjät, jotka eivät\nkoskaan olleet käyneet lävitse niitä kärsimyksiä kuin minä Granby Bayn\nkaivossairaalassa. Lisäksi oli hermostoni vielä heikko. Unissani näin\nvielä joskus tulenliekin leimahduksen ja kuulin hirvittävän räjähdyksen.\n\nParin viikon perästä posti toi minulle juhlallisen sotakutsun, joka\nsanasta sanaan suomennettuna kuului näin:\n\n               \"YHDYSVALTAIN PRESIDENTTI.\n\n    W. Edward Kirrille.\n\n    Järjestysnumero 905. Sarjanumero 1150.\n\n    TIEDONANTO: Koska olette alistunut naapureistanne muodostetun\n    paikallisen kutsuntalautakunnan tutkittavaksi tarkoituksena\n    määrätä aika ja paikka, jossa parhaiten voisitte palvella\n    YHDYSVALTOJA sen nykyisessä hätätilassa, ilmoitetaan Teille\n    täten, että Teidät on nyt valittu heti paikalla alkavaan\n    sotapalvelukseen.\n\n    Ilmoittautukaa siis paikalliseen kutsuntalautakuntaan 13 Sloan\n    Rakennus Duluth, Minn. klo 1 jpp. toukokuun 3 päivänä 1918\n    sotapalveluksen suorittamista varten.\n\n    Tästä päivästä ja juuri mainitusta hetkestä lähtien Te olette\n    YHDYSVALTAIN armeijan sotilas.\"\n\nAlla oli pari nimeä ja päiväys. Selvä oli. Yhdysvallat tarvitsivat\nminua, ja minusta tuli sotilas sen armeijaan.\n\n\n\n\nLEIRILLE.\n\n\nNyt alkoi Duluthissa iloinen aika. Sotapalvelukseen määrätyt heittivät\ntoimensa ja jokapäiväiset puuhansa, täyttivät ravintolat ja klubit ja\nviettivät iloisia päiviä enimmäkseen lasien ääressä.\n\nPullo toisensa jälkeen avattiin. Nuoret armeijaan lähtevät miehet\nkallistelivat laseja, ja mitä enemmän niitä kallisteltiin, sitä\nsotaisammiksi ja kerskuvammiksi heidän puheensa kävivät. Eihän tarvittu\nmuuta kuin yksi tempaus, ja Saksa oli polvillaan ja Kaiser New Yorkissa\ntuomittavana, kun nämä pojat ja muut amerikkalaiset kerkeäisivät kaikki\nrintamalle. Mitä se Saksa painoi? Puoliraakalaismaa! Nälkäkin sitä jo\nvaivasi, mutta Yhdysvallat jaksoivat ainakin ruokkia sotilaansa.\n\nVanhemmat miehet seisoivat nuorten vierellä baaritiskien äärellä.\nHe tilasivat lisää viskyä, aina vain lisää viskyä ja taputtelivat\nnuorukaisia olkapäille.\n\n-- Jospa vain en olisi naimisissa, jospa vain en olisi jo yli-ikäinen,\nhe sanoivat valittaen.\n\nJa pojat ryyppäsivät näitten ystävällisten vanhempien herrojen\nkustannuksella ja vastasivat:\n\n-- Ei ole hätää. Kyllä me sen teemme. Kyllä me sen teemme. Saksa\npannaan polvilleen. Sille lyödään oikein pahasti \"silmät mustiksi\".\n\nJa vanhemmat herrat nauroivat, kohottivat lasinsa ja sanoivat:\n\n-- Se on oikein, pojat. Lyökää vain. Kyllä piru perii koko Saksan.\n\nMutta kun oli juotu muutama tunti, ilmestyi yksi ja toinen joka\nei ollut aivan niin varma, että kaikki kävisi kuin heinänteko.\nBerliini oli kaukana. Kaiser oli siellä ja välillä oli monenkertaiset\nsaksalaiset ketjut tykkeineen, konekivääreineen, kaasuineen. Ja niin\nsaattoi joku tokaista:\n\n-- Niin kyllä, pojat. Se on all right. Painakaa päälle! Mutta\nsaksalainen on myös luja. Oletteko kuulleet, että esim. ensimmäinen\nmeriväen divisionamme joutui saarroksiin ja se tapettiin viimeiseen\nmieheen? Pitäkää varanne vain pojat, sen minä sanon teille.\n\nMutta pojat nauroivat puhujalle vasten naamaa. He eivät halunneet\nkuulla akkain juttuja. Sota oli sotaa, se on selvä. Mutta kun vain\nAmerikka saa sinne kaikki voimansa, niin läpi mentiin. To Berlin, se on\nselvä se. Ja Kaiser vangiksi.\n\nJa uudet pullot ilmestyivät tiskille, lasit täyttyivät ja tyhjenivät.\nEläköön Amerikka ja sen armeija!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä toukokuun alussa marssimme sitten kaiken\ntämän iloisen hummauksen jälkeen Duluthin valtakatua, pitkää\nSuperior-katua, rautatieasemalle. Kuljimme nelimiehisissä riveissä\nja siviilivaatteissamme. Soittokunta puhalsi etunenässä marssia. Ja\nkatuvierillä seisoi tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, yleisö, tuo\nitsevaltias kansa, joka lähetti poikansa sotaan valtameren ylitse\ntuntematta ja tietämättä edes sodan syytä. Teki mieli miltei huutaa\ntuolle liinoja ja lakkeja heiluttavalle väelle vanha gladiaattorien\ntervehdys:\n\n    \"AVE CAESAR! MORITURI TE SALUTANT!\"\n\nMutta me marssimme vaitiollen tai heilauttaen kättä jollekulle\nkatuvierellä seisovalle tuttavalle, jonka ehkä viimeistä kertaa näimme.\n\nRautatieasemalla oli kohinaa. Äidit nyyhkyttivät, isät seisoivat\nvakavina, silmät kosteina. Lähtihän siinä Jack- tai John- tai Sam-poika\nsotaan. Eikä ollut tietoa palaamisesta. Ja muutamat nuoret naiset,\nsotaan lähtijöiden morsiamet, olivat vallan tukehtua itkuun. Samoin\nnuoret vaimot, sillä niitäkin lähtijöillä oli.\n\nSitten juna alkoi vieriä hiljaa eteenpäin, ja liinoja sekä lakkeja\nhuiskuttava joukko jäi taaksemme. Ja vihdoin häipyi näkyvistämme myös\nmäkirinteille rakennettu Duluthkin ja suuri Superior-järvi.\n\nVaunuissa syntyi hiljaisuus. Useimmat istuivat vakavissa mietteissä\nkatsellen ulos ikkunasta. Mutta pian vedettiin viskypullo toisensa\njälkeen esille. Ne kiersivät miehestä mieheen. Nuorukaiset, jotka\neivät koskaan aikaisemmin olleet maistaneet väkijuomia, ottivat nyt\nryypyn, ja pian kaikui vaunuissa iloinen laulu ja puheensorina. Oltiin\nsankareita taas, sankareita, jotka olivat matkalla valloittamaan\nmaailmaa. Kukapa siinä joutaisi suremaan!\n\nKaikille suurille asemille oli kokoontunut kansanjoukkoja meitä\nhyvästelemään. Naiset ojensivat meille kukkia, ja niillä asemilla,\nmissä pääsimme jaloittelemaan, muutamat huulensakin suudeltaviksi.\nPojat olivat innoissaan, sodan, viskyn ja naisten ihailun innoittamia.\nJa ihmekös oli, että naiset meitä ihailivat: menimmehän me taistelemaan\nRanskan ja Belgian naisten ja lasten puolesta, oikeuden puolesta,\nihmisyyden puolesta, vapauden puolesta, Amerikan puolesta ja yleensä\nkaikkien suurien ja jalojen asioiden puolesta.\n\nJa juna lähti vierimään edelleen liinojen ja lakkien huiskuessa, ja nuo\nrakkaat ihmiset huusivat meille silmät innosta palaen tai liikutuksesta\nkosteina:\n\n-- Good bye boys, good bye! Ja painakaa suoraan Berliiniin.\n\nLojuin mukavasti pullmanvaunumme vuoteella ja katselin hämärtyvään\niltaan. Minnesotan lievät aaltoilevat maisemat pienine farmeineen\nvilahtivat ohitse. Ne muistuttivat usein ilmielävästi Suomen\nluontoa. Samanlaisia mäkiä, pieni järvikin ja valkorunkoisia koivuja\ntoukokuun illassa. Ja minä muistin, että Suomi oli nyt vapaa, vapaa\npitkän orjuusajan jälkeen. Se oli temmannut itsensä irti idän\njättiläisvaltiosta. Olin seurannut kuten kaikkikin Amerikan suomalaiset\nsen vapaustaistelua kuumeisen innostuneena. Tiedot olivat olleet\nniukat, mutta tulos oli selvä. Ja minä, jolta oli riistetty oman\nkansani vapauden puolesta taistelemisen ilo, olin nyt matkalla maailman\nsuurimpaan verileikkiin vieraassa joukossa ja vierailla teillä.\n\nEntinen elämäni vilahteli ohitseni kuin tummuvat maisemat. Muistin\nhyvässä, kauniissa kodissa viettämäni lapsuuteni. Uinti- ja\nkalastusretket, mäenlaskut, kesyn oravan, joka pääsi karkuun ja jota\nturhaan yritimme saada jälleen kiinni, kytösavun ja koulunkäyntini\npienessä keskisuomalaisessa kaupungissa. Isäni hyväntahtoinen olemus\nja viisaat, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat silmät ja äitini\nkatse piirtyivät eteeni. Muistin kotini, joka katseli eteläiseltä\nmäenrinteeltä laaksoon. Sen pihamaalla oli joukko solakoita\nvalkorunkoisia koivuja, portaiden edustalla oli kukkapenkkejä ja\nvalkeahiekkainen käytävä kiersi ruohokentän ympäri. Se oli kotini,\njosta en ollut kuullut mitään vuoden päiviin, sillä kirjeet eivät\nkulkeneet Suomen ja Amerikan välillä.\n\nSitten ilmestyi solakka kirkassilmäinen tyttö näköpiiriini, Granby Bayn\nunelmani. Kahteen vuoteen en ollut saanut tietoa hänestä, mutta minussa\neli nyt salainen toivo, että kohtaisin hänet Englantiin ja Ranskaan\npäästyäni.\n\nSotilasjunamme vyöryi hyvää vauhtia etelää kohti.\n\n\n\n\nHARJOITUSLEIRILLÄ.\n\n\nVuorokauden matkan jälkeen pysähdyimme Columbuksen kaupungissa Ohiossa.\nSiellä olevista suurista armeijan varastoista saimme yllemme ruskeat\nkhakiunivormut ja olimme nyt vaatetuksemmekin puolesta sotilaita.\nSitten saimme taas marssia junaan ja huristimme nyt yhtämittaisesti\nsuurelle Camp Wadsworthin harjoitusleirille, joka on North\nCarolinan valtiossa. Saavuimme sinne puolenyön aikaan ja marssimme\nrautatieasemalta pilkkopimeässä harjoitusleirille. Sitten alkoi miesten\netsintä ja numeroiden huutaminen. Kersanttien avustamina saattoivat\nmajoituspäälliköt meidät vihdoin aamuyöstä telttoihimme, kahdeksan\nmiestä kuhunkin. Ja väsyneinä heittäydyimme niiden rautaisille\nvuoteille nukkumaan.\n\nSamana päivänä järjestettiin koko meidän saapunut joukkomme, 250\nmiestä, riveihin. Luutnantti astui rivien eteen ja selitti muutamin\nsanoin sotamiehelle kuuluvia tehtäviä tähdentäen erikoisesti\njärjestyksen ja kurin merkitystä. Sitten hän valitti aliupseerien\npuutetta ja kehoitti kaikkia niitä, jotka olivat saaneet jotakin\nsotilaallista opetusta tai jotka olivat toimineet työnjohtajina,\nastumaan esille. Kahdeksan miestä ilmoittautui. Tunsin niistä\nyhden, pienen punatukkaisen irlantilaisen, joka oli toiminut\nDuluthissa kauppa-apulaisena ja joskus ottanut osaa kansalliskaartin\nharjoituksiin. Nämä kahdeksan miestä saivat viipymättä seurata\nluutnanttia varushuoneeseen, ja kun he hetken perästä sieltä palasivat,\noli aliupseerikuntamme valmis, ja heillä oli kullakin hihassaan pari\ntilkkua uuden korpraalinarvonsa merkkinä. Ja se oli all right. Olihan\nheistä joku ollut joskus iltaisin kansalliskaartin harjoituksissa ja\njoku vallan työnjohtajana.\n\nNyt alkoi kipakka harjoitus. Upseerit ja aliupseerit huusivat ja\nkomensivat ja selittivät, että meidän tuli kolmessa kuukaudessa oppia\nkaikki se, mihin rauhan aikana tarvittiin kolme vuotta. Ja niin\ntehtiin käännöksiä vasempaan ja käännöksiä oikeaan, pysähdyksiä ja\ntäyskäännöksiä, kuten miljoonat miehet siihen aikaan kautta maailman\ntekivät.\n\nKuumuus oli ankara. Hiekkaisesta kentästä nousi tomupilvi korkealle\nilmaan. Vaatteet olivat hiestä likomärät. Erikoisesti kärsimme\nme Pohjoisvaltioista saapuneet miehet tästä äkillisestä lämmön\nvaihdoksesta.\n\nOlin joutunut pienen irlantilaisen ryhmään. Hän oli olevinaan\nsuurta herraa, äkseerasi ja haukkui kuin paholainen. Meille tekivät\nkomennussanat aluksi kiusaa, koska emme niitä aina heti voineet\nkäsittää. Olin toki jo lyseossa Suomessa oppinut käännökset ja\ntavallisen marssin. Mutta sitten tulivat ryhmäkaarrot ja senkin\nvietävät, joiden englantilaiset komennussanat eivät kuuluneet\nkielivarastooni. Korpraali huusi kuin vietävä virheen sattuessa, ja\nkaikille meille niitä sattui.\n\n-- Eikö sinulla ole korvia siellä? kiljui hän minulle kerran, kun\nhairahduin marssissa.\n\n-- On kyllä, vastasin rauhallisesti, kunhan vain opin ensin ymmärtämään\nkomennuksesi.\n\n-- Ei mitään mukisemista, huusi irlantilainen. Ja suu oli tukittava.\n\nJa sitten taas aloitettiin \"squads right\" ja \"squads left\" ynnä muuta\nuudella ponnella.\n\nJoukossamme oli muutamia minnesotalaisia farmarinpoikia, jotka eivät\nkoskaan olleet saaneet minkäänlaista voimistelunopetusta puhumattakaan\nsotilasopetuksesta. Nämä hikoilivat pahasti. Ja kiukkuinen\nirlantilainen päällysmiehemme oli yhtämittaisesti heidän kimpussaan.\nVihdoin eräs heistä kyllästyi tyyten pieneen ärhentelevään esimieheensä\nja louskautti leukojensa välistä:\n\n-- Kuulepas. Jos sinä olet korpraali, niin minä olen kenraali.\n\nHikoileva ryhmä päästi aikamoisen naurunrähäkän, korpraali lensi\ntulipunaiseksi, hyppäsi suurikokoisen alokkaan eteen ja tiuski:\n\n-- Sinä näytät unohtavan, että olet armeijassa ja että minä olen\npäällikkösi. Ei mitään mukinaa.\n\nJa sitten taas aloitettiin \"squads right\" ja \"squads left\", kunnes se\nluisti auttavasti.\n\nEräänä iltana istuimme kaikessa rauhassa teltassamme. Joukko\njenkkejä luki sanomalehtiä. Istuin sivussa piippuani poltellen ja\nmietiskellen maailman menoa. Monet muutkin ulkomaalaiset Amerikan\narmeijaan joutuneet nuorukaiset pysyivät aluksi hieman etäällä\nyltiöamerikkalaisista tovereistaan, joista monet olivat perin\nvaillinaisesti sivistyneitä ja jotka luulivat, kuten amerikkalaiset\nyleensäkin, että muualla maailmassa ei ollut mitään: ei sivistystä, ei\nvarallisuutta eikä tapoja.\n\nKuulin äkisti nimeäni huudettavan ja eräs töykeän näköinen nuori mies\ntoisti sen nostettuani häneen päin katseeni ja huusi:\n\n-- Hallo, finn.\n\nNyökäytin rauhallisesti päätäni.\n\n-- You are a finn, aren't you? uudisti mies.\n\n-- Yes, niin olen, suomalainen olen, vastasin.\n\n-- Tiedätkö sinä, että suomalaiset ovat valinneet kuninkaakseen\nsaksalaisen prinssin? [Jälkeenpäin olen huomannut, että uutinen Suomen\nkuninkaanvaalista toukokuussa 1918 oli sanomalehtiankka.]\n\n-- Sitä en tiedä enkä välitä tietää, vastasin.\n\nHuomasin, että miehet kävivät äkisti uhkaavan näköisiksi.\n\n-- Minä en puhuisi mitään tuolle miehelle. Hän on suomalainen ja\nsaksalaismielinen, sanoi jälleen joku kiihkeästi.\n\n-- Mahdollisesti vakooja, huomautti jutun alkanut mies.\n\nHän nousi nyt pystyyn ja lähestyi uhkaavan näköisenä. Olin hetkisen\nhämmentynyt. Tiesin, että amerikkalaisen luonne joutuu helposti\nkiihkoon ja sen johdosta harkitsemattomiin tekoihin. Nousin kuitenkin\nja ajattelin, että otan rohkeasti vastaan, mitä vain tuleekin.\n\nSamassa astui telttaan nuori, kookas, sivistyneen näköinen poika,\nryhmäämme kuuluva entinen minneapolilainen ylioppilas ja sitten\napteekkimies, Gerald Franklin, jonka olin oppinut paremmin tuntemaan.\n\n-- What's the matter here? Mikä täällä hätänä? kysyi hän.\n\n-- Yes, sanoivat pojat. Olemme juuri lukeneet lehdistä, että\nsuomalaiset ovat saksalaisten puolella ja että he ovat valinneet\nkuninkaakseen saksalaisen prinssin. Ja tuossa seisoo eräs kirottu\nsuomalainen, tuossa.\n\nFranklin katsoi vuoroin minuun, vuoroin syyttäjiini. Sitten hän sanoi\njutun nostaneelle ja äänekkäimmälle toverillemme ponnekkaasti:\n\n-- Kuules, Tom! Jos tämä mies on kylliksi hyvä Setä Samulille, niin hän\non kylliksi hyvä sinullekin. Häpeä, Tom!\n\nTom ei tiennyt, mitä sanoa, murisi vain jotakin epämääräistä.\n\nFranklin otti minua käsivarresta.\n\n-- Come on, finn! Tule suomalainen! Mennään kävelylle. Älä välitä\nmitään noiden rakkarien puheista!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka päivä tuli laajalle kentälle uusia ja uusia tulokkaita,\nenimmäkseen Etelävaltioista: Kentuckysta, Länsi-Virginiasta,\nVirginiasta, Etelä-Carolinasta ja lisäksi joukko miehiä Illinoisista,\nMichiganista, Wisconsinista ja muualta aina Californiasta saakka.\nJa kaikki joutuivat heti ankariin harjoituksiin. Komentohuudot\nkaikuivat, kenttä tömisi ja amerikkalainen nuoriso valmistautui suureen\ntehtäväänsä.\n\nParin viikon harjoituksen jälkeen ryhdyttiin alokkaita sijoittelemaan\neri aselajeihin, joukkueisiin ja komppanioihin ja siten lopullisesti\ntäydentämään juuri organisoitua 6. divisioonaa.\n\nEnnen tätä lopullista järjestelyä piti kuitenkin täyttää verraten\npitkä kyselylomake, jossa otettiin joka miehestä selvää, mikä hän oli\nja mihin hän luuli pystyvänsä. Olipa näissä lomakkeissa sellainenkin\nkohta, että alokas itse sai ilmoittaa, missä armeijan osastossa hän\nparhaiten luuli voivansa täyttää sotapalveluksensa.\n\nTäytin tätä lomaketta kenttävuoteellani. Minusta oli jotenkin\nyhdentekevää, mihin osastoon jouduin, mutta äkisti pälkähti siinä\nmieleeni ajatus, että pyrkisin lääkintäosastoon. Olin Suomessa ollut\njonkin aikaa harjoittelijana apteekissa ja Amerikassa olin toiminut\nsairasvoimistelijana ja hierojana, tutkinut hieman anatomiaa ja\nlääketieteellistä kirjallisuutta. Ja niin ilmoitin parhaiten omasta\nmielestäni voivani palvella Setä Samulia \"in medical department\",\nlääkintäosastossa.\n\nTämä toivomus merkitsi itse asiassa kuitenkin perin vähän, sillä\ntutkijalautakunta, joka tarkasti selonteot, päätti miesten\nsijoituksesta tietenkin juuri niin kuin itse halusi. Ei ollut\nminullakaan siten paljon toivoa päästä nimittämääni osastoon.\n\nLopuksi huudettiin miehet koolle. He saivat istuskella tai seisoa\nkentällä, kun nuori, kookas luutnantti kirkkaalla äänellä huusi miesten\nnumerot. Jokaisen numeron jälkeen huusi asianomainen:\n\n-- \"Here sir\", täällä herra!\n\nNäin muodostettiin joukostamme jalkaväkikomppaniat,\nkonekiväärikomppaniat, raskas ja kevyt tykistö jne. Koko päivän jatkui\nnumeroiden ja nimien huutamista, ja sijoituksensa saaneet miehet\nmuodostivat pitkiä rivejä kentän reunamille. Mutta ne, joita ei vielä\nollut huudettu, höristelivät jännittyneinä korviaan.\n\nIstuskelin uuden ystäväni Gerald Franklinin kanssa kentällä vuoroani\nodotellen. Sitä odotteli vielä Franklinkin. Vihdoin tultiin\nlääkintäosastoon, ja suureksi iloksemme huomasimme molemmat joutuneemme\nsiihen.\n\nPuristimme toistemme kättä.\n\n-- Se on hienoin osasto Uncle Samin armeijassa, huudahti Gerald.\n\n-- Well, meidän ei ainakaan tarvitse tappaa ketään, sanoin minä\npuolestani vakavasti.\n\nSeuraavana päivänä sanoimme Gerald ja minä hyvästit ryhmällemme ja\nmuutimme \"ensiavun\" miesten telttaosastoon. Siellä otettiin meidät\nystävällisesti vastaan. Kaikki \"medicot\" näyttivät olevan sivistyneitä\npoikia. Kuten myöhemmin huomasin, olivatkin he miltei järjestänsä\napteekkimiehiä, lääketieteen ylioppilaita ym. He olivat enimmäkseen\nEtelävaltioista ja heidän temperamenttinsa sen vuoksi hillittömämpi ja\nherkempi kuin Pohjoisvaltioiden sotilaiden.\n\nHetken kuluttua jaettiin meille Punaisen Ristin nauhat, jotka\nkiinnitimme käsivarsiimme, ja niin me ulkonaisestikin nyt kuuluimme\nlääkintäosastoon. Sitten meidät vietiin kentälle harjoittelemaan\npaarien kantoa ja kaikkinaista haavoittuneiden huoltoa. Lääkärit olivat\nnuoria miehiä, kohteliaita ja toverillisia. Siitä oli kaukana pienen\nirlantilaisen korpraalimme töykeys ja kukkomaisuus. Ja se tuntui\nhyvältä.\n\nGerald ja minä vietimme illan kävellen pitkin kenttää. Meistä oli sen\npäivän jälkeen, jona hän päättäväisyydellään oli pelastanut minut\nkohtalokkaasta tilanteesta, tullut erottamattomat ystävät.\n\nOli lämmin ilta, ja leppoisa tuuli puhalsi yli kentän, jolla näkyi\npitkät rivit telttoja.\n\nSilloin Gerald avasi minulle sydämensä ja alkoi puhua tytöstään, jonka\nhän oli jättänyt erääseen Etelä-Minnesotan kaupunkiin. Kun Gerald\npalaisi sodasta, menisivät he naimisiin, Ja hän veti esille valokuvan,\njosta hymyili kaunis, vaaleakutrinen tyttölapsi.\n\nEn puhunut mitään Elsie Lovestone'ista. Kätkin hänen salaisuutensa\nedelleen sydämeeni. Mitäpä minulla elämässä muutakaan oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarjoitukset leirillä tiukkenivat päivä päivältä. Tultiin kesäkuun\nalkuun ja yhä yleisemmin alettiin puhua pikaisesta Ranskaan lähdöstä.\nEräänä päivänä jaettiin meille kaikille kaasunaamarit, ne opetettiin\npanemaan päälle neljässä sekunnissa, ja sitten saimme painoa\nvarta vasten rakennetun kammion lävitse, johon laskettiin kaasua\ntankeista. Naamari tuntui oudolta ja tukehduttavalta. Mutta elävinä ja\nonnellisesti me sentään kaikki kuljimme kokeen lävitse, joten naamarit\nnäyttivät olevan hyviä.\n\nEräänä päivänä marssimme 40 mailin päässä olevalle ampumaleirille.\nSiellä opetettiin ammuntaa koko aika. Tykit jyskyivät ja konekiväärit\npapattivat. Se oli sodan alkusoittoa. Makasimme taivasalla pienissä\nns. penikanteltoissa (puptent), joihin kaksi miestä hädintuskin sopi.\nKymmenen päivän perästä marssimme jälleen ankarassa ukonilmassa ja\nsateessa Camp Wadsworthiin. Sinne saavuttuamme luimme rykmentin\nkomentajan virkahuoneen seinään lyödyistä julkipanoista, että\nrykmenttimme siirtyisi seuraavana päivänä lähtösatamaan.\n\nOli kesäkuun 25 päivä. Emme olleet vielä saaneet olla harjoituksissa\naivan täyttä kahta kuukautta, ja nyt me olimme jo siis valmiit\nlähetettäviksi sotaan, hirmuisimpaan, mitä maailma koskaan on nähnyt.\n\nMutta meidänhän pitikin oppia kolmessa kuukaudessa se sotataito, minkä\nsaksalaiset olivat oppineet kolmessa vuodessa!\n\nSinä iltana pakkasimme selkäreppumme valmiiksi Ranskan-matkalle.\n\n\n\n\nSOTAAN LÄHTÖ.\n\n\n\nPitkä sotilasjuna seisoi asemalla. Rykmenttimme sijoitettiin siihen, ja\njuna alkoi porhaltaa länttä kohti, Atlantin valtamerelle. Mieliala oli\niloinen, vaikka pullot olivatkin hävinneet. Sotaista intoa oli kattoon\nsaakka ja vähän enemmänkin. Uudet sotilaslaulut kajahtivat. Niistä oli\nsuosituin seuraava:\n\n    \"Over there, over there\n    send a word, send a word\n    over there\n    that the yenks are coming\n    and the yenks are coming\n    over there.\"\n\nMikä suomennettuna kuuluisi suunnilleen näin:\n\n    \"Yli meren, yli meren\n    antakaa sana, antakaa sana,\n    että jenkit ovat tulossa,\n    ja jenkit ovat tulossa\n    yli meren.\"\n\nLaulu ei ollut pitkä eikä monisanainen, mutta sehän sisälsi kaiken.\nEttä \"jenkit ovat tulossa\", se oli pääasia, ja se näytti meistä\nvähitellen maailman tärkeimmältä asialta.\n\nNuoret sotilaat ottivat lähdön kevyeltä kannalta, ei siinä kukaan\nsurrut. He eivät ainoastaan lähteneet mielellään Eurooppaan, näkemään\nmaailmaa, vaan heissä paloi todella into päästä sotaan, mitä pikemmin,\nsitä parempi. Se oli heistä useimmista kuin hupaisa metsästysmatka,\nei muuta. Se oli samalla jättiläispeliä ja sellaisena paljon\nkiihoittavampaa kuin koskaan parhaat baseball- tai potkupallopelit.\nMitäpä nämä pojat sodasta tiesivät, joista useimmat eivät ikinä olleet\nnähneet sotamiestä, sodasta puhumattakaan? Se tarjosi heille vain\nseikkailua, suuret voiton mahdollisuudet ja paljon uutuuden viehätystä.\n\nSodan vaaroista, kärsimyksistä ja kuolemasta ei tämä nuori,\nelinvoimainen joukko puhunut mitään. Eikä kukaan niitä ajatellutkaan.\nAmerikkalaiset ovat yleensä tunnettuja poikamaisuudestaan. He ovat\nnuorukaiskansa, helposti innostuva, huoleton ja iloinen. Armeijassa\nmääriteltiin sodan aikana amerikkalaisten sotilaitten sielulliseksi\niäksi 13 vuotta, koulupoikaikä. Monet Euroopan maista aikoinaan\nmuuttaneet sotilaat olivat heidän rinnallaan kuin setiä, arvokkaita,\nvanhempia miehiä miettiväisine, usein raskasmielisine piirteineen. Kun\namerikkalaiset sotilaat peuhasivat kuin pahankuriset pojat, heittelivät\nsanasutkauksia ja nauroivat sydämestään täysin naiivejakin juttuja,\npysyivät ulkomaalaiset useimmiten äänettöminä tai hymyilivät hieman.\n\nJunamme kiisi hyvää vauhtia läpi vihannoivien vainioiden ja hyvin\nrakennettujen kylien ja kaupunkien. Muutamilla asemilla olivat Punaisen\nRistin sisaret meitä tervehtimässä ja tarjosivat kahvia ja kaakkuja. Ja\nne menivät kaupaksi, sen saattaa arvata.\n\nSivuutimme Yhdysvaltain pääkaupungin Vashingtonin, ja muutamaa tuntia\nmyöhemmin junamme pysähtyi Camp Millsin satamaan lähelle New Yorkia.\nMajoituimme siellä kentälle pystytettyihin suuriin telttoihin.\n\nSeuraavana päivänä toimitettiin rykmentissämme viimeinen\nlääkärintarkastus, ns. \"merenylipääsytutkinto\" eli \"overseas\nexamination\". Muutamat, jotka tähän mennessä oli hyväksytty,\n\"raakattiin\" vielä tässä viime tingassa. Ja se aiheutti sekä iloa että\nsurua. Eräs nuori poika, joka hylättiin, itki oikein katkerasti. Hän\nkuului kirjoittaneen pienelle armaallensa kirjeen, jossa oli hyvin\nylpeästi puhunut sotaan lähdöstään, kuinka kaikki oli valmista ja\nkuinka hänen mielensä paloi taisteluun. Ja sitten tuli kielto. Ruumis\noli liian heikko. Seis ja käännös kotiin. Niin oli lääkäri nuorelle\nmiehelle sanonut. Ja matka oli poikki. Niin hän jäi sitten surullisena\nistumaan telttaan toisten lähtiessä.\n\n\"Meren ylipääsytutkinnossa\" tutkittiin minut paljon tarkemmin kuin\nkeväällä Duluthissa. Lääkäri katseli pitkään arpeutunutta ruumistani ja\nvasenta kättäni ja lausui ihmetyksensä siitä, kuinka minua yleensä oli\nvoitu hyväksyä sotapalvelukseen. Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten:\n\n-- Jätän asian omaan harkintaanne. Jos luulette voivanne kestää sodan\nvaivat ja uudet räjähdykset, niin voitte lähteä, muussa tapauksessa\nvoitte palata.\n\nAjattelin asiaa. Nyt minulla olisi tilaisuus vapautua\nsotapalveluksesta, johon en alussa ollut tuntenut juuri mitään\ninnostusta. Mutta minusta tuntui äkisti perin raukkamaiselta kääntyä\nnyt ympäri tänne saakka jo saavuttuani, ja mitä oikeutta minulla oli\noikeastaan vetäytyä syrjään silloin, kun miltei koko maailman nuoriso\nseisoi sotalippujen alla? Luonnostani en ollut pelkuri, ja mitäpä\nmerkitsi minun kohtaloni miljoonien muiden kohtaloiden joukossa?\n\nSuoristauduin ja vastasin:\n\n-- Yes, sir. Uskon voivani kestää.\n\nLääkintämajuri taputti minua ystävällisesti olkapäälle.\n\n-- Well, hän sanoi. Hyvää onnea vain, nuori mies.\n\nNiin olin itse määrännyt kohtaloni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin päivän perästä lappoi kaksituhatta miestä suureen satamassa\nseisovaan englantilaiseen kuljetuslaivaan, jonka nimi oli \"Kashmir\". Se\noli entinen rahtialus, joka nyt oli muutettu sotaväen kuljetuslaivaksi.\nMoni, joka nousi siinä kapeita laivanportaita ylös, ei enää koskaan\npalannut Amerikkaan. Nuoret sotilaat kiipeilivät mastoissa ja\nvanteissa. \"Over there\" kaikui voimakkaasti ja innostuneesti. Pieni\nsaattojoukko heilutti hyvästiksi. Laiva irtaantui hiljalleen laiturista.\n\nNojasin kaiteeseen ja luin toistamiseen kotoa Suomesta saapuneen,\nsuuresti matkalla viivästyneen kirjeen. Se oli päivätty huhtikuun\n18:ntena. Äitini siinä kirjoitti:\n\n    \"Rakas poikani.\n\n    Olemme saamet kirjeesi, jossa kerrot, että joudut kutsuntaan\n    ja mahdollisesti sotaan. Onhan kauheata joutua sinne Ranskaan.\n    Jumala sinua matkallasi varjelkoon, jos kuitenkin niin kävisi.\n    Mutta ennen muuta muista aina täyttää velvollisuutesi, olipa se\n    mikä tahansa.\n\n    Suomessa jatkuu vielä taistelu, mutia punaiset ovat peräytymässä.\n    Tampereen ovat valkoiset valloittaneet, ja monta meidän\n    pitäjästäkin kaatui siellä ja Messukylässä. Tänne kuului\n    helmikuulla ja maaliskuun alussa väliin yhtämittainen tykkien\n    jylinä Vilppulasta. Molemmat veljesi ovat armeijassa, ja me Isän\n    kanssa olemme yksin kotona. Sisaresi on Helsingissä. Hänestä emme\n    ole kuulleet yhtään mitään, kun Etelä-Suomesta ei saa tietoja.\n    Kuitenkin luullaan, että vihollinen on pian voitettu ja Suomi\n    vapaa. Sitä kaikki hartaasti toivomme.\n\n    Jäällä on nyt raskas aika, mutta kyllä kai siitä selviydytään.\n\n    Monet rakkaat terveiset\n\n                                             Äidiltäsi.\"\n\nKirjeen loppuun oli isäni kirjoittanut muutaman rivin. Hän iloitsi\nSuomen sarastavasta vapaudesta ja toivoi minulle Jumalan turvaa, minne\njoutuisinkin.\n\n\n\n\nYLI ATLANTIN.\n\n\nS/S Kashmir, harmaa mustatäpläinen laivamme, sivuutti\nvapaudenjumalattaren patsaan New Yorkin satamassa ja pyrki kapeita\nvesiä ulapoille. Sataman ulkopuolella yhtyi siihen kolme muuta suurta\nkuljetuslaivaa, täynnä sotaväkeä, jotka nekin kuuluivat suureksi osaksi\nCamp Wadsworthista lähteneeseen kuudenteen divisioonaan. Päästyämme\naavalle merelle höyrysi luoksemme kuusi suurta risteilijää, joista\nkolme asettui kummallekin puolelle laivuettamme. Sotalaivatkin olivat\nsaaneet siniharmaaseen pintaansa tummia täpliä, mikä teki ne merellä\nvaikeasti erotettaviksi.\n\nTämä alkoi tuntua jo oikein juhlalliselta. Me emme lakanneet\nihmettelemästä sota-alusten valtavaa kokoa, niiden tykkejä ja muita\nvarusteita, sikäli kuin niitä saatoimme erottaa.\n\nLähtömme tapahtui heinäkuun 6 päivän aamulla. Ilma oli aurinkoinen\nja lämmin. Mieliala oli korkealla, ja laulut kajahtelivat. Mutta\niltapäivällä nousi navakka tuuli. Se heilutteli jonkin verran\nneljäntuhannen tonnin alustamme, joka meriaavalla tuntui olevan\njotenkin pieni kapine. Ja sotilaat, joista useimmat olivat sisämaan\nja preerioitten poikia eivätkä olleet ikinä nähneet merta, rupesivat\nyksi toisensa jälkeen yököttämään. Päivälliskutsua noudatti vain toinen\npuoli, ja muutamat hieman kipeät saivat jo ensi palasta kyllikseen ja\nsyöksyivät kiireesti kannelle.\n\nMinä puolestani entisenä merimiehenä viihdyin myrskystä huolimatta\nerinomaisesti. Vetelin keuhkoni täyteen tuttua suolantuoksuista ilmaa,\nkatselin laineiden levotonta myllerrystä, kävelin kannella ja söin\nkahden miehen edestä. Ystäväni Gerald Franklin oli alakuloinen. Hän oli\nensi kertaa merellä, ja sen laulu alkoi kiusata häntä. Hän oli hyvin\nkalpea ja haukkoi ilmaa.\n\n-- Sinäkö merikipeäksi, Gerald? sanoin. Älä sure, et sinä siihen\ntautiin kuole.\n\nTartuin häntä käsivarresta, talutin häntä pitkin kantta, juttelin\nniin hupaisia kuin osasin ja sain hänet tosiaankin unohtamaan koko\nmerikipupuuhansa.\n\nTuli ilta, ja pimeys kattoi meren. Laivat kyntivät aaltoja ja ilman\nvaloja. Niin suuri oli vedenalaisten pelko, että sotamiehiä oli\nkielletty illan tullen sytyttämästä paperossia kannella tai polttamasta\nsitä. Joka miehelle oli annettu pelastusvyö, joka piti aina olla\nsaatavilla. Sitä käytettiin tavallisesti päänalaisena nukuttaessa\nlämpimässä heinäkuun yössä kannella tai hiljalleen keinuvissa ison\nlaivanruuman pylväisiin kiinnitetyissä riippumatoissa.\n\nPäivät kuluivat hupaisasti. Eivät edes saksalaiset vedenalaiset\nhätyyttäneet muusta puhumattakaan. Tuntui siltä kuin koko tämä\nsotilaallinen komeus vartiolaivoineen olisi ollut turhuutta. Aurinko\nloisti. Laineet löivät iloisesti. Kaikkialla oli rauha. Mutta\nlangattoman lennättimen hytissä otettiin ja lähetettiin sähkösanomia\nyhtä mittaa. Se oli laivan tiedoituksen sydän, ja siellä paremmin kuin\nkannella sotamiesten kesken tiedettiin, mitkä vaarat meitä ympäröivät.\n\nMiesten iloksi oli laivan keulapuolelle rakennettu nyrkkeilyaitaus.\nSiellä oteltiin aamusta iltaan. Monet astuivat kehään ensimmäistä\nkertaa ja saivat sen tuhannesti päihinsä. Ja jokaisen piti yrittää,\nmuuten leimattiin pelkuriksi.\n\nSeisoimme Franklinin kanssa poikien yrityksiä katsellen. Äkisti astui\nkehykseen mies, joka suurella äänellä huusi itselleen nyrkkeilytoveria.\nPojat näyttivät arkailevan. Haastaja oli tai ainakin sanoi olevansa\n\"Iowan keskisarjan sampioni\", ja hänet oli huomattu eteväksi\nnyrkkeilijäksi.\n\nKatselin miestä pitkään. Luulin joskus nähneeni hänet, mutta en\nmuistanut missä. Gerald nykäisi minua hihasta. -- Etkö muista, hän\nsanoi. Tuo on se mies, joka oli käymässä teltassamme Camp Wadsworthissa\nja joka epäili sinua suomalaisuutesi vuoksi saksalaiseksi vakoojaksi.\n\nTunsin samassa miehen, riisuin viipymättä takkini ja hyppäsin kehykseen.\n\n\"Iowan sampioni\" tunsi myös minut. Hän katseli minua ivallisesti\nsujuttaessaan nyrkkeilyhansikkaita käsiinsä.\n\n-- Kuules, suomalainen, hän sanoi sitten. Mitä pidät Saksan prinssistä?\n\n-- Yhtä paljon kuin sinustakin, sanoin. Ja sen saat pian nähdä.\n\n-- Kuulepas tuota, mitä höpisee. Etkö tiedä, että minä olen Iowan\nsampioni?\n\n-- Vaikka olisit itse John D. Sullivan, niin sittenkin aion kurittaa\nsinut, vastasin rauhallisesti ja vakaasti. Samassa aloimme lyödä.\nSain varmaan enemmän iskuja kuin kerkesin antamaan. Vastustajani\noli tottuneempi nyrkkeilijä kuin minä, mutta hänen kestävyyttään en\ntiennyt. Sitä paitsi minulla oli se etu, että vanhana merimiehenä\nsaatoin laivan heilunnasta huolimatta säilyttää tasapainoni. Lisäksi\ntappelin oman ja kansallisuuteni kunnian puolesta ja olin päättänyt\npanna liikkeelle kaikki, mitä vain itsestäni irti sain.\n\nMiehet ympärillämme ulvoivat ihastuksesta. \"Sampioni\" näytti\nhämmästyvän. Hän ei ehkä ollut odottanut niin lujaa vastusta. Jotkut\nolivat vastustajiani, mutta useimmat minun puolellani, sillä iowalainen\noli suututtanut monet röyhkeällä esiintymisellään.\n\nTaistelu jatkui. \"Sampionin\" onnistui antaa minulle isku nenään ja\nsiitä alkoi vuotaa verta.\n\n-- Tahdotko enemmän? huusi iowalainen ilkeästi irvistäen ja antoi uuden\niskun, joka sivusi leukaani.\n\nSeuraavan iskun voimasta lensin polvilleni, mutta hypähdin samassa\nylös. En sanonut sanaakaan, mutta vereni kiehui ja kiukkuni tuota\nröyhkeätä irvileukaa kohtaan kasvoi kasvamistaan.\n\nKuulin Geraldin äänen.\n\n-- Älä anna perään. Lyö sitä pirua oikein suomalaisella sisulla! hän\nsanoi.\n\nJännitin itseni hyökkäykseen ja salamannopeasti annoin nyt puolestani\nvastustajalleni, joka luuli minun jo lannistuneen eikä ollut\nvaruillaan, kaksi kovaa iskua leukoihin. Miehet ulvoivat ihastuksesta,\niowalainen hämmästyi, ja ennen kuin hän kerkesi siitä selviytymään,\nhorjahdutti laivan liike häntä. Käytin tätä hetkeä hyväkseni ja annoin\nhänelle salamannopeasti leukaan uuden iskun, joka heitti hänet köysien\nvaraan.\n\nSeurasi entistä kovempi ihastuksen huuto. Iowalainen kömpi ylös.\n\n-- Minua ei ole vielä voitettu. Kymmenen kertaa ei ole, hän huusi.\n\nSain tällä välin pienen hengähdysajan, pyyhin veren kasvoistani\nja tulin aivan tyyneksi, aivan tyyneksi, kuten myrskyssä ennen\nraakapuilla. Eipähän tässä oikeastaan ollut yhtään mitään hätää,\nmietiskelin.\n\nIowalainen kävi vielä kimppuuni, Mutta minä huomasin, että hänen\nvarmuutensa oli tyyten kadonnut ja että hänen lyöntinsä putosivat\nhapuillen ja voimattomina. Tyydyin aluksi suojaamaan itseäni yhä\nenemmän väsyttääkseni vastustajani. Odotin samalla sopivaa hetkeä. Ja\nkun \"sampioni\" laivan jälleen pahasti heilahtaessa hapuili ympärilleen,\nkeskitin kaikki voimani yhteen ainoaan iskuun, iskuun iowalaisen\nsydänalaan. Se kaatoi hänet tunnottomana kannelle. Ja peli oli selvä.\n\nEräs kersanteista, joka oli tunkeutunut miesten lävitse paikalle, näki\nmatolla ilmaa haukkovan iowalaisen.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? hän kysyi. Aiotteko tappaa ne?\n\nSitten hän huomasi minut hansikkaitani juuri riisumassa.\n\n-- Sinäkö sen löylytit. Se oli all right. Se onkin pitänyt itsestään\nliian suurta ääntä.\n\nSitten hän nosti oikean käteni voitonmerkiksi ylös, kuten tapa vaati.\n\nPojat tunkeilivat ympärilläni, kuten tällaisessa tapauksessa tehdään,\nja onnittelivat minua. -- Se oli miehen lyönti se, he sanoivat.\n\nMutta Gerald otti minua käsivarresta ja vei minut sivuun. Istuimme\npenkille etäämmäksi.\n\n-- Pelkäsin, että häviäisit, hän sanoi.\n\n-- Pelkäsinpä sitä hieman itsekin, vastasin. Ja sanon suoraan, että\nminä en voisi tehdä sitä toista kertaa, vaikka saisin miljoona taalaa.\nTein sen vain siksi, että minun täytyi se tehdä. Ja tiedätkös. Meri\nauttoi vanhaa poikaansa, jollei se olisi tehnyt iowalaista hieman\nepävarmaksi kintuistaan, olisin varmaan maannut hänen asemestaan.\n\nYhdentenätoista päivänä nousivat Skotlannin kallioiset rannat meren\nsylistä. Me olimme onnellisesti päässeet yli Atlantin. Seuraavan aamun\nvaljetessa Kashmir laski Glasgowin satamaan.\n\nMuistikirjaani olen merkinnyt päivämäärän. Se oli heinäkuun 18. 1918.\nSilloin me siis saavuimme Eurooppaan, joka oli pyytänyt meitä niinkuin\nhieman selvittämään jupakoitaan.\n\nMe tulimme nyt.\n\n\n\n\nHÄNEN MAJESTEETTINSA AMERIKKALAINEN ENGLANNISSA.\n\n\nGlasgowissa marssimme suoraan ahtaita katuja rautatieasemalle. Oli\njotenkin varhainen aamuhetki, eikä ihmisiä sen vuoksi ollut paljon\nliikkeellä. Pojat olivat kaikki hyvällä tuulella, kuten ainakin\nmaamyyrät tuntiessaan jälleen vakavan kamaran jalkojensa alla ja\npäästyään meritaudista. Työnnyimme suoraan junaan ja hetkistä myöhemmin\nolimme menossa vinhaa kyytiä halki Skotlannin ja Englannin.\n\nSydämeni sykähteli rauhattomasti. Tämä maa oli Elsie Lovestone'in\nkotimaa. Ehkä nyt saisin tavata hänet? Laivassa olin jo pyytänyt\nlomaa päästäkseni käymään Lontoossa, mutta siihen ei ollut suostuttu.\nKuitenkin olin saanut tietää, että pysähtyisimme Winchesteriin lähelle\nLontoota muutamaksi päiväksi, ja olin kirjoittanut Elsien vanhalla\nLontoon osoitteella pyytäen häntä saapumaan minua tapaamaan.\n\nSkotlannin ylängöt vilahtivat ohitse. Niillä vaelsi lammaslaumoja.\nVanhoja linnanraunioita näkyi siellä täällä. Valkoisia taloja vilahteli\npuistojen keskestä. Sitten tultiin alavammille varsinaisen Englannin\nseuduille. Laajat, viheriöivät kentät avautuivat eteemme. Ne todistivat\npuistokujanteineen ja istutuksineen vanhaa viljelyskulttuuria, joka\nilahdutti silmää. Rautatieasemilla seisoskeli vanhoja miehiä valkoiset\nliitupiiput hampaissa sekä naisia ja nuoria tyttöjä, jotka huiskuttivat\nmeille käsiään ja liinojaan sivu ajaessamme. Kaikki nuoret miehet\nolivat sodassa. Niitä ei lainkaan näkynyt. Huomasi, että vanha Englanti\nkävi raskasta taistelua ja että se oli siihen kiinnittänyt kaiken\nmiesvoimansa. Mutta sen asema merien valtiaana ja siirtomaavaltana\nolikin kysymyksessä.\n\nAmerikkalaiset sotilaat katselivat vaunujen ikkunoista maisemia sama\nuteliaisuuden ja itsetietoisuuden hymy huulillaan, josta amerikkalainen\ntunnetaan kaikkialla maailmassa. Heidän mielestäänhän ulkopuolelta\nAmerikan ei ole yhtään mitään. Tämä henki on Yhdysvalloissa\nkaikkialla vallalla. Se istutetaan lapsiin koulunpenkillä. Sen saa\nsiirtolaisväestö parissa vuodessa. Ei ole muuta kuin Amerikka. Ja jos\non jotakin, niin se on niin paljon kehnompaa, että siitä ei tosiaankaan\nkannata puhua mitään.\n\n-- Well, well, aloitti muuan korpraali, joka kerskui matkustaneensa\nYhdysvaltain kaikissa valtioissa. Tämä on nyt vanha, iloinen Englanti.\nall right. Mutta mitään he eivät meille amerikkalaisille voi täällä\nnäyttää. Nämäkin Skotlannin liituvuoret ovat meidän Kalliovuoremme\nrinnalla kuin leikkikaluja.\n\n-- Ja maanviljelys sitten, jatkoi dakotalainen farmarinpoika.\nHaluaisinpa näyttää noille peltotilkkujen omistajille Dakotan\nviljakentät, jotka ovat silmänkantamattomat kuten meri, jonka yli\ntulimme.\n\n-- Englantilaiset kerskuvat suurista kivihiilikaivoksistaan, jatkoi\njoku. Tulkootpa katsomaan Pennsylvaniaan. Siellä on hiiltä niin paljon,\nettä voimme peittää sillä vaikka koko tämän pikku saaren.\n\n-- Ja niiden tehtaat sitten! pisti taas joku väliin. Minä tulen\nChicagosta, Haluaisinpa nähdä Chicagon tapaista täällä. Siellä nousee\ntehtaan piippuja tiuhassa kuin metsää.\n\n-- Eikä niillä ole muuta kuin pieniä, matalia rakennuksia, innostui\ntaas joku puhumaan. Ei yhtään pilvenpiirtäjää näy. Onkohan edes\nkymmenkerroksista taloa koko maassa?\n\n-- Ja missä täällä on laivatelakoita, sellaisia kuin meillä on\nOaklandissa Californiassa? huudahti joku Lännen sotilaista.\n\nSamassa nousi istuimeltaan eräs poikien puheita vaitiollen kuunnellut\nsotilas, joka oli syntynyt Englannissa.\n\n-- Kuules, toveri, hän sanoi. Oaklandin laivatelakat ovat kyllä suuret,\nmutta täällä on vielä paljon suurempia.\n\n-- Täällä? Missä? kysyi oaklandilainen ivallisesti.\n\n-- Well. Jos olisit pitänyt silmäsi auki Glasgowissa, olisit nähnyt ne.\nEtkö nähnyt satamaan tullessamme molemmin puolin Clyde-joen rantoja\ntelakoita telakoiden vieressä? Niissä valmistuu kymmeniä suuria laivoja\njoka kuukausi. Saksan Villehän koettaa vedenalaisellaan upottaa koko\nEnglannin rahtilaivaston, mutta minä sanon, että Englanti rakentaa\nkaksi laivaa jokaisen upotetun laivan tilalle. Siihen ei Amerikka\npystyisi.\n\nNyt alkoi jälleen vanha kina Amerikan tai Englannin etevämmyydestä.\nEnglannissa syntyneet ja kasvaneet, mutta jo vuosikausia Amerikassa\noleskelleet sotilaat puolustivat tiukasti Englantia, vaikka he\nvarmaankin toisessa tilaisuudessa olisivat ylistäneet Amerikkaa kuten\nkaikki siirtolaiset.\n\nVihdoin äskeinen, väittelyn alkanut korpraali kiukustui ja sanoi\ntiukasti:\n\n-- Kuulkaapas, te \"cockneyt\" (lontoolaisten pilkkanimi, jota\namerikkalaiset usein käyttävät kaikista englantilaisista). Mitä te\noikein kerskutte: Jos me amerikkalaiset emme olisi tulleet auttamaan\nteitä, olisi Kaiser ajanut teidät mereen koko kirotulta saareltanne.\n\n-- Yes, te tulette auttamaan nyt, sanoi joku englantilaissyntyinen,\nnyt kun sota on kohta lopussa. Sadat tuhannet britit ovat jo uhranneet\nhenkensä maansa puolesta. Oikean ajan te valitsitte. Teillä on hyvä\n\"piknikki\" Ranskassa: paraateja ja iloa. Siinä kaikki.\n\n-- All right, toveri, vastasi amerikkalainen. Mutta minä uudistan\nväitteeni, että me tämän sodan kuitenkin lopetamme, Amerikan raha\nja Amerikan miehet- Ja minä uskallan sanoa sen vaikka itse kuningas\nYrjöllekin. Se on tosi. Jos hän vain haluaa kuunnella.\n\nEräs rotannaamainen, täydellinen lontoolainen cockney-tyyppi tunsi\nvarmaankin Amerikassa jo puoleksi unohtamansa kuninkaan kunnioituksen\njälleen heräävän, erittäinkin kun oltiin siksikin lähellä Buckinghamin\npalatsia.\n\n-- Kuules, poika, hän sanoi nostaen sormeaan. En puhu paljoa. Mutta\nvaroitan sinua kuitenkin sanomasta halveksivia sanoja kuninkaasta.\n\n-- Sinä varoitat, vastasi toinen ivallisesti. Well. Minä sanon, että\nannan palttua sinun kuninkaillesi. Nehän ne ovat keisarit ja kuninkaat\nalkaneet koko tämän sodan. Minä olen vapaa amerikkalainen ja sanon,\nmitä tahdon. Anna tämän painua korviisi, \"cockney\", ja kuiskaa se\nkuningas Yrjöllekin. Vähät minä siitä välitän.\n\nNäin kaikkea arvostellen ja halveksien saapui HÄNEN MAJESTEETTINSA\nAMERIKKALAINEN sotilaana Eurooppaan. Kaikki oli huonoa ja ala-arvoista.\nKoko Euroopan olemassaolo oli amerikkalaisten varassa. Ja kuitenkaan\nei siinä maassa, Saksassa, jota vastaan nämä ylpeät ja itsetietoiset\nmiehet menivät taistelemaan \"sivistyksen puolesta\", ollut lainkaan\nlukutaidottomia, kun taas Yhdysvaltain eräissä osissa niitä oli jopa\nkaksitoista prosenttia. Saksan kulttuuri oli vuosituhannen vanhaa ja\nAmerikan parinsadan. Mutta kukapa sitä jouti ajattelemaan ja kukapa\ntiesikään?\n\nMe, jotka taistelimme \"ihmisyyden, oikeuden, kansojen vapauden, naisten\nja lasten puolesta\" ja lukuisten muiden hyvien asioiden puolesta, me\nteimme näin tuloamme vanhaan Eurooppaan. Meidän oli ollut lähdettävä\nkaukaa merien takaa rauhaisista asunnoistamme sodan verikentille\njärjestämään tämän maanosan asioita. Vähemmästäkin saattaisi ihminen\nylpistyä.\n\n\n\n\nWINCHESTERISSÄ.\n\n\nIltahämärissä marssimme Winchesterin rautatieasemalle kaupungin\nlaidassa olevalle laajalle kentälle, jossa suuret englantilaiset ja\namerikkalaiset armeijaosastot odottivat siirtoaan Ranskaan.\n\nAamulla riensin rykmentin kansliaan. Nuori päivystäjä istui sivussa\npienen pöydän ääressä. Mainitsin nimeni ja tiedustin, oliko minulle\ntullut kirjettä tai sähkösanomaa.\n\nKersantti selasi saapuneita kirjeitä ja sähkösanomia, katsoi minua\npitkään. Sitten hän pudisti päätään. Ei ollut.\n\nMinulla oli ollut tähän saakka heikko toivo, että nyt Elsie ilmoittaisi\nitsestään minun päästyäni Englantiin. Olin antanut hänelle rykmenttini\nnumeron ja osoitteen. Se ei ollut turha toivo, ja raskain mielin astuin\njälleen ulos.\n\nPäivällä sain kahden tunnin loman käydäkseni kaupungilla. Kuljeskelin\npitkin vanhan Winchesterin ahtaita mutkittelevia katuja. Joka kerta,\nkun englantilaisen sairaanhoitajattaren sininen päällysviitta vilahti\nesiin väentungoksesta, sykki sydämeni kiivaammin, kiiruhdin askeleitani\nja petyin. Se ei ollut Elsie Lovestone.\n\nSitten katselin siviilipukuisia naisia ja erikoisesti hoikkia tyttöjä,\njollainen Elsie oli. Mutta solakoita tyttöjä tuli kaduilla joukottain\nvastaan. Kukaan niistä ei ollut Elsie Lovestone. Sitten katselin\nteesalonkeihin, ravintoloihin, myymälöihin, joskus olin erottavinani\nElsien hymyilevät, kauniit kasvot, mutta lähemmä tultuani huomasin\npettyneeni.\n\nPalasin takaisin leirille. Oli jo ilta. Menin jälleen rykmenttini\nkansliaan. Kysyin taas, oliko minulle tullut kirjettä tai sähkösanomaa.\nAliupseeri selasi jälleen saapuneet lähetykset ja pudisti päätään. Ei\nollut tullut. Mietin hetkisen.\n\n-- Anteeksi, onko mahdollisesti joku nainen, englantilainen\nsairaanhoitajatar, käynyt minua tiedustamassa? kysyin sitten.\n\nAliupseeri katsahti minua tutkivasti, hymyili ja vastasi:\n\n-- Ei ole käynyt. Mutta jos tulee, ilmoitan siitä heti.\n\nKävelin ystäväni Gerald Franklinin kanssa illalla pitkin leiriä.\nSiinä kohosi loppumattomia telttarivejä ja niissä istui ja loikoili\niloisesti jutellen englantilaisia ja amerikkalaisia sotilaita. Suurta\nhuomiota amerikkalaisten keskuudessa herättivät pitkät skotlantilaiset\nsotamiehet, joilla oli yllään ruudukkaat lyhyet hameet. Käytimme heistä\nnimitystä \"lady\", ja skotlantilaiset sanoivat kylläkin olevansa naisia,\nmutta \"pirullisia naisia\".\n\nSotilaiden joukossa oli lukuisia englantilaisia sotilaita, joiden\nhihoissa oli haavoittuneen kunnianauha. Ja näillä \"vanhoilla\"\nsotilailla riitti loppumattomasti kerrottavaa rintamalle vasta ensi\nkertaa matkaaville amerikkalaisille.\n\nPistäydyimme Franklinin kanssa erääseen englantilaiseen telttaan ja\naloimme jutella nuorten hyväntahtoisten sotamiesten kanssa.\n\nMurteestani he huomasivat, etten ollut amerikkalainen, he kysyivät\nkansallisuuttani.\n\n-- Olen suomalainen, vastasin.\n\n-- Oh, sinä olet Euroopasta. Missä päin se Suomi taas onkaan?\n\n-- Ei niin kaukana, Ruotsin naapurimaa.\n\n-- Oh yes. Minä olen Lontoossa monta kertaa nähnyt suomalaisia\nmerimiehiä. Hyvää väkeä, mutta kovin viinaan meneviä.\n\nEnglantilaiset kertoivat, että he olivat jo olleet monia eri kertoja\nrintamalla. He puhuivat haavoittumisistaan ja näyttelivät arpiaan,\njotka rumensivat heidän käsivarsiaan, jalkojaan, olkapäitään ja\nmuita ruumiinosiaan. Eräs veti auki paitansa rintamuksen ja näytti\nsyvää pistimen jättämää arpea. Englantilaiset olivat hyökänneet\nsaksalaisia vastaan, kertoja oli hypännyt saksalaiseen ampumahautaan.\nSaksalainen ja kertoja olivat samalla kertaa työntäneet pistimensä\ntoistensa rintaan. Englantilainen oli tuntenut teräksen painuvan\nruumiiseensa, mutta työnsi kuitenkin kaikin voimin omaa pistintään,\npyörtyi ja kun heräsi, näki saksalaisen makaavan ampumahaudan pohjassa\nkuolleena. Sitten oli seurannut kenttäsairaala ja kolmen kuukauden\nloma Englannissa. Ja jälleen piti lähteä samaan leikkiin. Ei enää\nhuvittanut, ei lainkaan.\n\nEräs nuori, kalpea ja sairaalloisen näköinen mies oli istunut vaiti.\nKatselin häntä sivusta päin. Väliin hän hymyili itsekseen ja mutisi\njotakin. Äkisti hän nousi, hänen silmänsä hehkuivat ja hän puhui\nkiihkeästi ja kuin poissaolevana:\n\n-- Ne ottavat sotaan kaikki, kaikki maailman miehet, jotka pystyvät\nvain aseita käyttämään. Ensin tapetaan kaikki asekuntoiset miehet,\nsitten vaivaiset, pojat ja ukot. Sitten tulee naisten vuoro. Suuret\npommit tulevat ja repivät nekin kappaleiksi. Sota ei lopu. Se ei lopu.\nEnglanti huokaa. Ranska itkee, Italian naiset voihkivat, Unkari on\nleskiä täynnä, Saksan lapset kuolevat nälkään. Tämä on mieletöntä,\nmieletöntä, mieletöntä! Ja taas meidän pitää lähteä, lähteä ja tapattaa\nitsemme, meidän, jotka emme ole mihinkään syylliset. Tulee verijärviä.\nPahin ei ole vielä tullut. Kaikkia ei keritä haudata. Luurankoja,\nluurankoja...\n\n-- Tuo mies saa kylmät väreet selkäpiihini, huomautti hiljaa joku\nteltassa istuva jenkki.\n\nMutta englantilaiset kiiruhtivat selittämään, kun mies oli siirtynyt\nhieman sivummalle:\n\n-- Se on Tom Green New Castlesta. Älkää hänestä välittäkö. Tom rukka\nsai pommiräjähdyksessä vian hermoihinsa. Ei häntä olisi pitänyt\nlähettää takaisin. Tohtorit ovat hulluja. Lähettävät miehen rintamalle,\njos hän vain osaa kävellä ja käyttää käsiään.\n\nHetken kuluttua englantilaiset vetivät rommipullon esille. He saivat\njoka päivä annoksen rommia. He tarjosivat meillekin juomaansa\nkenttätuopeistaan. Ja me tulimme kaikki lopuksi hyvin iloisiksi ja\nhyvin hyviksi ystäviksi. Parin tunnin kuluttua me istuimme käsi\nkaulassa ja lauloimme yhdessä englantilaista sotilaslaulua:\n\n    \"Crump, crump, crump, says the pig bustin' shells...\"\n\n(\"Krump, krump, krump, sanovat suuret räjähtävät pommit...\")\n\nMutta kaikki englantilaiset eivät yhtyneet siihen. He olivat saaneet\nsodasta ja sotalauluista tarpeekseen.\n\nHe olivat saaneet tarpeekseen. Suuri osa heidän kanssaan ensi kertaa\nlähteneistä tovereista makasi Ranskan mullassa. Ja tämä järjetön\ntapattaminen oli jättänyt monen mieleen sellaisen inhon ja kauhun koko\nsotaa kohtaan, että humalan ilokaan ei jaksanut saada sitä väistymään.\n\nMutta me vasta rintamalle matkaavat, me emme voineet käsittää\nvaitiolevia englantilaisia ja viritimme sen vuoksi kohta omia\nlaulujamme. Me olimme nuoria miehiä ja menossa sotaan, sotaan, jota me\nemme tunteneet.\n\nMuutaman päivän perästä marssimme jälleen Winchesterin rautatieasemalle\nja nousimme junaan. Jonkin tunnin matkan jälkeen saavuimme\nSouthamptoniin, Englannin etelärannikon merikaupunkiin, ja samana\niltana, heinäkuun 22 päivänä, laivattiin rykmenttimme Ranskaan siirtoa\nvarten.\n\n\n\n\nKANAALIN POIKKI.\n\n\nEräänä syysyönä vuonna 1911 purjehti suuri suomalainen fregatti\n\"Glenard\" Englannin Kanaalissa matkalla Ruotsista Australiaan. Puoliyön\naikaan nousi navakka myrsky ja vapaavahti komennettiin purjeita\nreivaamaan. Oli säkkipimeä ja satoi. Nuoret merimiehet kiipesivät\nmastoihin viluisina ja yön kangistamina. Takamaston yläraakapuulla\ntyöskenteli kaksi nuorukaista, vasta koulun penkiltä päässeitä poikia.\nMyrsky löi vihaisesti purjeeseen. Sitä oli vaikea hallita. Nuorukaiset\npurivat hampaansa yhteen ja sitoivat purjeen kiinni raakapuuhun.\nLaiva kallisteli, vihuri huusi ja äkisti toinen nuorukaisista menetti\ntasapainonsa, horjahti ja putosi alas syvyyteen. Toinen laskeutui alas\nnopeammin kuin koskaan aikaisemmin.\n\nKannella makasi kuollut poika, ensimatkan merimies. Henkiin jäänyt\nnuorukainen olin minä.\n\nOli taas yö. Laiva kulki jälleen Englannin kanaalissa. Myrsky nousi,\nkuten seitsemän vuotta taaksepäin. Olin jälleen mukana, ja tänä yönä\ntulin purjehtineeksi maapallon ympäri.\n\nMutta minun nuorukaisvuoteni tuntuivat jääneen kauaksi, hyvin kauaksi\ntaaksepäin. Olin purjehtinut monia maailman meriä, olin nähnyt\nloppumattomasti uusia ja aina vain uusia kasvoja, valkoisia, mustia,\nkeltaisia, punaisia. Ja kaikkia miltei sivu mennen. Ne olivat yhtenä\nmassana muistissani. Ja tästä massasta nousivat vain harvat kasvot,\njotka olivat elävämmin piirtyneet mieleeni, kuten Alec Luodon ja Klara\nJacobssenin, nuoren australialaisen farmarin tyttären, jonka kanssa\nolin istunut kesäilloin vehnäpellon pientarella ja puhunut rakkaudesta.\nJa suurin elämykseni: Elsie Lovestone, Granby Bayssa tapaamani\nenglantilainen madonna, jonka kuva yhä oli sydämessäni, mutta josta\nhiljainen aavistus sanoi, ettei häntä ollut enää.\n\nSeisoin laivan kaiteeseen nojaten. Kävi ankara ristiaallokko. Oli\nsäkkipimeä.. Saattoi erottaa vain meren valkoiset kuohut laivan kylkiä\nvastaan. Alus kulki valot sammutettuina. Tupakkaa ei saanut sytyttää.\nLaiva keikkui hirmuisesti. Vain harvoin olen ollut niin ankarassa\nmerenkäynnissä. Sotamiehet tulivat kipeiksi ensimmäisistä pahanlaisista\nheilahduksista. Laivan kaidetta vastaan seisoi lopulta mies miehen\nvieressä olkapäät yhdessä. Kaikki eivät siihen lopulta sopineet ja\nhe antoivat ylen lattialle, penkeille, toistensa päälle, mihin vain\nsattui. Kohta oli laivan kansi täynnä liejua, johon kompastuttiin. Moni\nei päässyt enää ylös, niin voimattomia sotilaat olivat, ja moni jäi\nmakaamaan paikalleen kuin kuollut kasvot ja vaatteet tahriutuneina.\n\nKuului valituksia.\n\n-- Kunpa kuolisin! Voi, kun saksalaiset ampuisivat pohjaan tämän\nkirotun laivan! kuuli sotamiesten manailevan.\n\nNäin Gerald Franklinin seisovan savupiipun vierellä ja kävelin hänen\nluokseen.\n\n-- Halloo Gerald! Kuinka sinä jaksat?\n\n-- All right, sanoi Gerald kasvot kalpeina. Ei se minuun oikein pahasti\npysty. On tämäkin elämää!\n\n-- Toivoisin vain, että tämä kirottu purkki pääsisi perille, ennen kuin\npojat kerkiävät oksentamaan itsensä aivan tyhjiksi, sanoin ystävälleni.\n\n-- Yes, tai ennen kuin se menee pohjaan, vastasi Gerald naurahtaen.\nPaljon siitä ei näytä minusta puuttuvan.\n\nUlompaa pimeydestä kuului ankara räjähdys. Pojat höristivät korviaan.\n\n-- Siellä meni jokin laiva joko miinan tai torpedon upottamana, lausui\nGerald rauhallisesti.\n\nMyrsky raivosi hellittämättömällä voimalla koko yön. Sotamiehiä makasi\nläämältään sotkuisella kannella. Sisällä oli ilma miltei mahdotonta\nhengittää.\n\nLaivamme puski lujasti hyökylaineita vastaan. Se kierteli miinakenttiä.\nSe sai tuulta kylkiinsä ja sitten taas takahangasta. Se värisi ja\nrutisi. Mutta se kesti.\n\nAamuhämärissä alkoi edessämme näkyä Ranskan laakea rannikko ja\nkaupunki, joka tuntui vielä nukkuvan. Se oli Cherbourg.\n\nKello seitsemän aamulla laskeutui osa ylpeätä Amerikan armeijaa naamat\nkalpeina ja enemmän tai vähemmän epäsiistissä kunnossa laivan portaita\nRanskan maakamaralle.\n\nOli heinäkuun 23 päivä. Aamu oli alakuloinen, satoi vettä. Satamassa\noli muutama harva ihminen. Ei yhtään kukkaa, ei yhtään naista, ei\nmusiikkia, ei tervehdyssanoja, kuten me Amerikan lehtien kirjoitusten\nperusteella olimme kuvitelleet.\n\nTällainen oli tulomme, meidän \"Euroopan pelastajien\" tulo, vanhan\nmaailman mantereelle.\n\n\n\n\nVIINIÄ, MUTTA EI NAISIA.\n\n\nCherbourgista meidät siirrettiin Colomben pieneen vanhanaikaiseen\nkaupunkiin Champagnen maakunnan tasangolle keskelle viheriöiviä\nvainioita. Alkumatkasta marssimme kolmekymmentä kilometriä täysin\nkenttävarustein, joka oli lujin marssi, mitä meillä siihen saakka\noli ollut. Seitsemänkymmenen paunan pakkaus niskassa painoi lopuksi\nkuin vietävä, sade antoi siihen vielä lisää painoa, hihnat hieroivat\nolkapäät verille, ja vain joka viiden kilometrin päässä oli viiden\nminuutin marssitauko.\n\nAamu valkeni, mutta satoi edelleen. Korkeat poppelit seisoivat tien\nmolemmin puolin. Vainiolla kynti nainen lehmällä. Pienet, valkoisiksi\nrapatut talot seisoivat hedelmäpuiden varjoamina.\n\nMeihin ei kiinnitetty mitään huomiota. Meikäläisiä oli nähtävästi saatu\nkatsella jo liikaakin.\n\nTie oli kurainen. Sotamiehet murisivat. Laulu ei kaikunut. Sotainen\ninnostus pyyhkiytyi pois jotenkin tarkkaan tämän ensimmäisen raskaan\nmarssin aikana. Kuulu, sanoja: kunpa olisi jälleen Amerikassa.\n\nPuolen päivän aikaan rykmentti nousi junaan pieneltä maalaisasemalta\nja yöllä olimme Colombessa, Parin penikulman päässä länsirintaman\ntulilinjoilta.\n\nRykmentti makasi tyhjiksi jätetyissä taloissa, lattioilla ja navetan\nparvilla. Mutta uni maistui raskaan marssin jälkeen, ja seuraavana\naamuna heräsimme virkeinä ja toimintahaluisina.\n\nColombe oli kodikas kaupunkipahanen, pikemmin suurenpuoleinen kylä. Sen\nasumukset olivat pieniä jyrkkäkattoisia ja likaisenharmaita. Usein oli\nniiden yhteydessä kotieläinten vajat ja niistä kuului lehmän ammuntaa\ntai sikojen röhkinää. Kadut olivat kapeat, mutta kivetyt.\n\nAmerikkalaiset sotilaat katselivat kaupunkia ja sen harvojen asukkaiden\ntouhuja pieni ivanhymy huulilla. Heistä näiden asumukset ja touhut\nolivat kovin alkeellisia. Ja he alkoivat pian käyttää ranskalaisista,\njotka olivat ahkeria, hiljaisia ja vaiteliaita, samaa nimitystä kuin\nmuutkin amerikkalaiset sotilaat, nimeä \"sammakot\". Se ei ollut juuri\nkaunis nimi, varsinkaan liittolaisvaltain sotamiesten käyttämänä, mutta\nse muodostui pian rykmentissämmekin aivan yleiseksi.\n\nEnsimmäinen päivä meni pääasiallisesti kuitenkin harjoituksissa,\nviimeistelyharjoituksissa ennen rintamalle siirtoa. Ja pojat hikoilivat\njälleen.\n\nIllalla astui ensiavun asemalle tanakka, punaposkinen Iääkintäsotamies\nHill, joka oli kotoisin New Yorkista. Huomattuaan, että\ntohtori-luutnantti ei ollut saapuvilla, hän veti taskustaan esille\nhopeavöisen, suuren pullon, pullon samppanjaa. Poikien silmät lensivät\nselälleen.\n\n-- Mistäs sait sen?\n\n-- Mistä? Viinamyymälästäpä tietenkin. Siellä on paljon tällaisia\npulloja ja muuta hyvää lisäksi. Muiden muassa -- naisia.\n\nPojat naurahtivat, mutta alkoivat yhä tarkemmin kuunnella Billin\njuttuja, kun hän jatkoi:\n\n-- Niin. Maksoin tästä pullosta kaksi Amerikan hopeataalaa. Viimeiset\nmitä minulla oli. Ryypyn saa joka mies, kun lyö pöytään 35 senttiä.\n\nPojat kaivoivat laskuistaan rahat, antoivat ne Hillille ja Bill\nkoroitti taas äänensä, silminnähtävästi hieman humalaisena:\n\n-- Kuulkaas pojat. Nyt me juomme Ranskan kunniaksi ja erittäinkin tämän\nmaakunnan, tämän ihanan Champagnen kunniaksi tätä juomista jalointa.\nHere it goes.\n\nSitten me tyhjensimme lasimme. Bill kävi jälleen salaperäisen\nnäköiseksi.\n\n-- Siellä on tyttöjä. Siellä on yliskamari. Siellä on viinejä. Siellä\non... No, se jo riittääkin.\n\nPitkä länsivirginialainen Miller, joka oli silmät innosta palaen\nkuunnellut Billin juttuja, astui nyt esille.\n\n-- Siellä on tyttöjä, sanot. Mennään sitten. Mennään heti.\n\nToiset räjähtivät nauramaan Millerin innostusta. Miller ei ollut\naivan kaikkein sukkelapäisimpiä, mutta lauhkea kuin lammas ja kuten\nhuomasimme, naisiin menevä. Hän oli hoikka ja kaksi tuumaa yli kuuden\njalan ja kaikki kutsuivat häntä nimellä \"Isopoika Miller\". Sanottiin,\nettä hän oli siviiliammatiltaan kaivosmies, eikä kukaan ymmärtänyt,\nkuinka hän oli joutunut lääkintäosastoon, kun hänellä ei siihen ollut\nmitään varhaisempaa koulutusta.\n\n-- Kuules, Isopoika. Ne tyttöset ovat liian pieniä sinulle niin kuin\nyleensäkin ranskalaiset tytöt meidän miehille. Mutta saat tulla mukaan,\nkun et niitä vain liikoja likistele, sanoi Bill.\n\nNiin me marssimme puolipimeitä, kaitoja katuja Billin\nhuvittelupaikkaan, joka osoittautui olevan kodikas kyläravintola.\nÖljylamppu paloi katossa, hyllyillä seisoi pullo pullon kyljessä,\nseinävierillä oli muutamia puisia liinattomia pöytiä. Tiskin takana\nhääräsi pari pyylevää, vanhahkoa madamea.\n\nSaimme tuokiossa pari pulloa pöytäämme, lasimme täyttyivät, ja me\nannoimme niiden sisällyksen luistaa kurkusta alas.\n\nIsopoika Miller katseli vuoroin ympärilleen ja vuoroin Billiä. Hän\ntäytti lasinsa, nakkasi sen suuhunsa ja sanoi:\n\n-- Vieköön minut hitto, jos näen täällä yhtään tyttölasta.\n\nBill purskahti nauramaan, viittasi naiseen, joka oli tuonut meille\nviiniä, ja virkkoi:\n\n-- Mikäs tuotakin vaivaa, Isopoika? Korkeat rinnat ja muhkea vartalo.\nEikö ole kylliksi hyvä sinulle?\n\n-- Kylliksi hyvä. Minkä sinä luulet minun olevan? kivahti Miller.\n\nNainen, joka oli huomannut poikien tarkastelevan häntä ja ymmärsi,\nettä he puhuivat hänestä, tuli hämilleen. Hän katsahti meihin kuin\nrukoillen, ettemme puhuisi hänestä, ja kääntyi järjestämään hyllyillä\nolevia pulloja.\n\nMiller ja Bill loivat toisiinsa kummastuneen katseen. He eivät lainkaan\nkäsittäneet toisiaan.\n\nSamassa lyöttäytyi seuraamme eräs Kanadan ranskalainen, joka kuului\nrykmenttiimme.\n\nIsopoika Miller pyysi häntä kysymään naisilta, missä talon \"tytöt\"\nolivat.\n\nKanadalainen meni tarjoilutiskin ääreen. Hän kuiskutteli jotakin\nnaisen korvaan. Mutta tämä pudisti päätään, puhui virtanaan ranskaa,\nkohautteli olkapäitään, levitteli käsiään ja alkoi itkeä.\n\nKatselimme hämmästyneinä kohtausta. Isopoika Miller oli suurena\nkysymysmerkkinä.\n\n-- Mitä, mitä hän sanoi? kysyimme kuin yhdestä suusta, kun kanadalainen\npalasi luoksemme.\n\n-- Hän sanoi, selitti kanadalainen, ett ei hänellä eikä\nkoko talossa ole tyttöjä, että kaikki Ranskan tytöt ovat\nsotilassairaanhoitajattarina tai tehtaissa töissä. Ne, jotka ovat\nkotona, ne eivät jouda huvittelemaan, sillä heidän pitää tehdä miesten\ntyöt, vieläpä vetää auraakin hevosten ja vetohärkien puutteessa. Muija\non itse Flanderista, hänen kotinsa ja koko kotikylänsä on kuin lakaistu\nmaan päältä. Pellot ovat ammukset kääntäneet nurin, hedelmätarhat\non raiskattu. Hän on leski, ja kaksi hänen poikaansa, hänen ainoat\npoikansa, ovat kaatuneet sodassa. Hän tekee täällä työtä ruokapalkalla.\n\nPojat vaikenivat. Isopoika Millerin silmät olivat kostuneet, ja\nhän siristeli kohti kattoa. Savukkeet paloivat. Lasit seisoivat\npuolityhjinä. Vihdoin sanoi Gerald, Gerald Franklin:\n\n-- Kuulkaa, pojat! Luulen, että olemme juoneet tänä iltana kylliksemme.\nTämä maa haiskahtaa ruumiilta. Täällä ei ole oikeutta iloita.\n\nSitten nousi Franklin, tuo hienonnäköinen, sivistynyt poika, veti\nhopeataalan taskustaan, käveli tiskin luo, ojensi sen naiselle ja sanoi:\n\n-- Tämä on viimeinen dollarini. Te saatte sen.\n\nIsopoika Miller kaivoi samassa taskujaan. Hän käveli myös vaimon luo,\nojensi kätensä ja antoi hänelle ne harvat kolikot, jotka hänellä oli\njäljellä, puhui, hymyili ja taputteli muijaa olkapäälle.\n\nLopuksi me yksi toisemme jälkeen nousimme ja kiikutimme naisparalle\nrahamme. Tämä ei tiennyt lopulta, mitä sanoa. Hänen kasvonsa\nilostuivat, mutta sitten hän purskahti hillittömään itkuun ja sai\nvaivoin hoetuksi meille:\n\n-- Merci bien, merci beaucoup, mes garçons, merci, merci, kiitos,\nkiitos, poikani.\n\nKävelimme vaiti ollen kotiin. Viinin höyryt olivat haihtuneet\npäästämme. Yhtämittainen tykin jylinä kaikui pohjoisesta. Taivaalla\npaloivat suuret kirkkaat tähdet, kuten etelässä kesäöin palaa.\n\nIsopoika Miller harppaili viimeisenä ja katseli ympärilleen. Lähellä\nasuntoamme hän kiiruhti askeleitaan, saavutti Billin ja kuiskasi\nhänelle:\n\n-- Well. Kyllä sinä tiedät. Sanopas nyt, missä on tyttöjä.\n\n\n\n\nKOHTAAN KANSALAISIANI.\n\n\nAmerikan armeijassa oli koko joukko suomalaisia. On laskettu\nheitä olleen siellä kaikkiaan noin kahdeksantuhatta miestä,\njoista suunnilleen puolet ehtivät rintamapalvelukseen. Mutta\nmiljoona-armeijassa heitä useinkin oli vaikeata tavata ja erottaa\nsotaväen monilukuisten kansallisuuksien joukosta.\n\nCamp Wadsworthin leirillä Amerikassa olin nähnyt useita kansalaisiani,\netupäässä Minnesotan valtiosta. Pojat olivat iloissaan tavatessaan\nheimolaisensa, ja minä juttelin heidän kanssaan pitkät ajat. Mutta\nsitten he katosivat näköpiiristäni, kun heidät oli siirretty toisiin\njoukko-osastoihin.\n\nKoko matkalla Amerikasta Ranskaan en ollut sattunut kohtaamaan\nainoatakaan suomalaista. Colombessa kävelin usein haeskellen\nrykmenttini sotilaitten keskuudesta suomalaisen näköisiä miehiä.\nJa löysinkin niitä. Mutta ne olivat ruotsalaisia, norjalaisia tai\nsaksalaisia.\n\nEräänä iltana katselin, kun kyläläiset juottivat hevosiaan ja lehmiään\nColomben vesialtaasta. Altaan laidalla istui nuori sotamies, jonka\nkädessä näin \"Amerikan Suomettaren\". Terve! Siinä oli varmasti\nsuomalainen. Tulin äkisti hyvin iloiseksi niin kuin aina silloin, kun\nensi kertaa pitkästä aikaa tapaa maanmiehensä.\n\n-- Mitäs uutisia on lehdessä? kysyin häneltä äkisti suomeksi.\n\nPoika hypähti ylös. Hänen silmissään kuvastui hämmästys ja ilo. Hänen\nsilmänsä milteipä kostuivat.\n\n-- Oletko sinäkin suomalainen? hän kysyi.\n\n-- Tottapa toki, vastasin. Vieläpä niitä \"vanhan maan\" miehiä,\n\n-- Vai niin. Ja minä jo aloin uskoa, ettei koko rykmentissä ollut\nainoatakaan suomalaista. Olen kyllä nähnyt sinut ja ajatellut, että\nolet suomalainen, mutta sitten taas aloin sitä epäillä, kun olet hieman\ntummaverisempi kuin suomalaiset tavallisesti. Tämäpä oli oikein hauskaa.\n\nMies kertoi sitten, että hänen nimensä oli William Salo ja että hän\noli farmarinpoika Pohjois-Minnesotasta Virginian kaupungin läheltä.\nHän näytti avomieliseltä, hyvältä pojalta, ja meidän molemminpuolinen\nilomme kohtauksestamme oli vilpitön.\n\n-- Luuletko, että täällä on muitakin meikäläisiä? kysyin hetkisen\nkuluttua.\n\n-- Luulen kyllä, Salo vastasi, mutta ajattelen, että ne tahtovat\nmieluummin käydä \"toiskielisistä\".\n\n-- Niinkö?\n\nSalo nyökäytti päätään. Sitten hän viittasi erääseen yksinään\nnurmikolla istuvaan mieheen.\n\n-- Katsos tuota miestä, hän sanoi sitten. Sen nimi on Hill ja se\npalvelee C-komppaniassa kuten minäkin. Hän murtaa englantia hieman, ei\npaljoa, mutta olen siinä huomaavinani pienen suomalaisen vivahduksen.\nKerran yöllä kuulin hänen puhuvan unissaan. Hän puhui kyllä englantia,\nmutta sanoi pari selvää suomalaista sanaa joukkoon.\n\n-- Etkös ole yrittänyt puhua suomea hänelle?\n\n-- Olen kylläkin, mutta se sanoo englanniksi, ettei ymmärrä mitä puhun.\n\n-- Olisikohan se raukka niitä Amerikan suomalaisia ihmisparkoja, jotka\nkieltävät kansallisuutensa, isänsä ja äitinsä, sukunsa, oman verensä ja\nlihansakin, sanoin hieman tulistuen.\n\n-- Voi olla, sanoi Salo yksivakaisesti. Paljonhan niitä sellaisia\nsuomalaisia Amerikassa on. Niiden jälkeen ei oikea suomalainen kyllä\nviitsi edes sylkeäkään.\n\nPäätimme mennä yhdessä jututtamaan suomalaiseksi luulemaamme miestä.\n\n-- Hei, toveri, aloitin minä suomeksi vierelle tultuamme. Kuinkas\nRanskassa alkaa luistaa?\n\nMies tuntui hätkähtävän- äkillisestä puhuttelemisestani. Mistä syystä\nsitten, sitä en tiedä. Siksikö, että ymmärsi, mitä sanoin, vai siksi,\nettä oli istunut niin mietteissään.\n\nJatkoin puhettani:\n\n-- Sinähän olet suomalainen. Puhu vain suomea, niin itsekin ymmärrät.\n\nMutta mies loi minuun pitkän, oudoksuvan katseen. Sitten hän sanoi:\n\n-- I don't understand what you say.\n\n-- What nationality are you? kysyin vielä.\n\nMutta mies ei vastannut sen enempää. Hän ei alkanut tehdä selkoa\nkansallisuudestaan ja käveli pois.\n\nKatselin Salon kanssa hänen kulkuaan. Salo sanoi:\n\n-- Kyllä se on suomalainen. Sen liikkeet ovat juuri kuin suomalaisen ja\nkoko naamataulu. Kieltää vain kansallisuutensa. Kaikkia niitä on miehiä!\n\nJa minä lisäsin hetken mietiskeltyäni:\n\n-- Kielsihän Pietarikin Herransa ja Mestarinsa, ja kun kukko kolmannen\nkerran lauloi, itki hän katkerasti. Valhe on rumaa. Sukunsa kieltäminen\non eräs törkeimpiä valheita. Ja kieltää vielä kuuluvaisuutensa\nsuomalaiseen kansallisuuteen, erääseen kaikkein lahjakkaimmista ja\ntarmokkaimmista kansallisuuksista. Se on typerää. Mitenkäs sanotaankaan\nneljännessä käskyssä: kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan\nmenestyisit ja eläisit maan päällä. Se poika pitäisi panna rippikouluun\noppimaan huutia.\n\nWilliam Salon tapasin sitten Colombessa useita kertoja. Ja tämän\nhiljaisen, vaatimattoman maalaispojan kohtaaminen oli minulle aina\nsuuri ilo.\n\n\n\n\nLÄHEMMÄKSI RINTAMAA.\n\n\nHupaisat ajat Colombessa loppuivat noin kuukauden kuluttua, ja elokuun\n24 päivänä rykmenttimme sai nousta ranskalaisiin autobusseihin,\n\"moottoriloreihin\", kahdestatoista viiteentoista mieheen kuhunkin, ja\nniin lähdimme ajamaan länttä ja sitten kaakkoa kohti.\n\nAurinko oli pitkän sateisen ajan jälkeen tullut esille. Mutta oltuamme\nmuutaman tunnin kuorma-autoissa emme sen säteistä olisi enää lainkaan\nperustaneet. Se kuivatti tiet, ja niistä nousi pitkän autokaravaanin\nkulkiessa loppumaton, paksu tomu, joka tunkeutui ihoon, niskaan,\nkorviin, silmiin, kaikkialle ja miltei salpasi hengityksen. Ryitti,\nkurkku oli kuiva. Vesipullosta oli viimeinenkin tilkka tullut jo aikoja\nsitten juoduksi. Mutta autot jatkoivat eteenpäin vinhaa menoaan. Ne\nkeikkuivat kuoppaisella tiellä. Ja aurinko paahtoi.\n\nKaksi päivää ja yötä jatkui tätä menoa. Väliin pysähdyttiin tunnin\najaksi. Silloin sai täyttää vesipullonsa ja haukata muutaman palasen.\nSitten taas noustiin autoihin, ja sama hurja meno jatkui. Laajat\nvainiot, joilla naiset ja vanhat miehet sekä pojat korjasivat eloa,\nvilahtelivat sivuitse. Viinitarhat, valkeat talot ja puistokujanteet\njäivät jälkeen. Pieni metsäkappale katkaisi viljelysmaiseman, ja sen\njälkeen seurasi jälleen vainiota, valkoisia taloja ja poppelikujia.\n\nKukaan ei tiennyt, mihin mentiin. Yleensä luulimme kuitenkin, että\nolimme menossa suoraan rintamalle. Sitten tulimme vihdoin viimein\nkaupunkiin, joka näytti noin kymmenentuhannen hengen asuinsijalta. Sen\nkaduilla vilisi paljon ranskalaista sotaväkeä. Sitten pysähdyimme ja\nsaimme kömpiä kuorma-autoista alas. Kaupunki oli Saulxures, Vogesien\nalarinteellä.\n\nEmme olleet vieläkään tulleet rintamalle, ja pojat tuskailivat.\n\n-- Päästäisiin tästä nyt vihdoinkin niiden hunnien kimppuun, he\nsanoivat.\n\nSamana iltana työntyivät sotamiehet kaupungin moniin viinitupiin.\n\"Vin blanc'ia\" ja vin roug'ia, kaikkia viinimerkkejä kysyttiin\nkovin. Arvelimme, että emme saaneet enää nauttia rauhan siunauksesta\nmontakaan päivää, ja se kiihoitti meitä iloitsemaan vielä kerran tässä\nranskojen maassa, jota me olimme tulleet suojaamaan ja pelastamaan ja\njossa katsoimme itsellämme olevan jonkinlaisen oikeuden vaikka seistä\npäällämme, jos niin halusimme.\n\nSaulxuresin ravintolat kaikuivat amerikkalaisista lauluista, ilosta,\nnaurusta ja juttelusta. Ja kun viinin voima alkoi vaikuttaa, tultiin\nväkeviksi ja urhoollisiksi, oikein urhoollisiksi. Joka mies voisi ajaa\ntiehensä rintamalta vaikka kymmenen saksalaista, kuuli puhuttavan. Ja\nsitten olisi sota pian lopussa. Ja päästäisiin takaisin Amerikkaan,\n\"Jumalan maahan\", kuten sitä kutsuimme. Isopoika Miller nauroi ja\njutteli, mutta hänen silmiinsä pälyivät yhtenään miesten keskuudessa\nkulkevien sulottarien puoleen. Äkisti hän nousi ja käveli pienen\ntumman tytön luo ja alkoi jutella tämän kanssa. Emme kuulleet, mitä\nhän sanoi, mutta me näimme, että Isopoika Miller viittilöi, taputti\ntyttöä rinnoille, otti häntä vyötäisiltä ja lähti kävelemään ravintolan\nperälle, jossa olevasta ovesta hän katosi.\n\nAmerikkalaiset sotamiehet eli \"dough-pojat\", kuten ranskalaiset heitä\nlempinimellä kutsuivat, olivat tänään hurjalla tuulella. Määräysten\nmukaan he saivat juoda ainoastaan viiniä ja olutta, mutta kukapa\nsiitä niin tarkasti piti kiinni? Ja niin meni oluen ja viinin mukana\nkonjakkia ja viskyäkin. Ja ilo oli pienessä ravintolassamme ylimmillään.\n\nViinituvan nurkassa istui piippuaan poltellen sotilas, jota tämä meno\nei näyttänyt sen enempää kiinnostavan. Hän oli kookas, leveäharteinen\nmies, ja hänen ulkonevat poskipäänsä ja kuparinvärinen ihonsa\nilmoittivat hänen kuuluvan punanahkojen kuolevaan sukukuntaan. Hän oli\nJim, intiaani Jim, ainoa punanahka koko rykmentissämme.\n\nIntiaani Jim kuului aikoinaan mahtavaan siouxintiaanien sotaisaan\nheimoon. Nyt oli heimo jo miltei sukupuuttoon kuollut, ja sen harvat\njäsenet elivät köyhyydessä, kuten intiaanit miltei järjestänsä elävät.\nJimin kerrottiin olevan Valkoinen Kotka-nimisen intiaanipäällikön\npoika ja häntä kutsuttiin itseäänkin heimonsa keskuudessa päällikön\narvonimellä.\n\nNuoret viinin humalluttamat sotilaat päättivät nyt saada aikaan jotakin\nhauskuutta vaiteliaan ja vakavan Jimin kustannuksella, ja sen piti\ntapahtua \"tuliveden\" avulla. Niin ostivat sotilaat pullon konjakkia,\nkutsuivat Jimin pöytäänsä ja tarjosivat hänelle monta tuikeata ryyppyä.\n\nOn tunnettua, että intiaani kuten suomalainenkin kiihtyy viinasta\nsuuresti. Tämän vuoksi on Amerikassa lailla kielletty myymästä tai\nantamasta väkijuomia \"inteille\", kuten Amerikan suomalaiset heitä\nkutsuvat.\n\nJim ei ollut rodustaan poikkeus. Pian olivat hänen silmänsä tulessa.\nTuo hiljainen ja sanaton mies tuli puheliaaksi ja äänekkääksi. Hän\nalkoi kerskua voimillaan ja vanhan heimonsa muinaisella mahtavuudella.\nKyllä hän vielä näyttäisi kirotuille hunneillekin. Hän kyllä osaisi\nkäyttää pistintä, kun sitä tarvittiin.\n\nSitten intiaani retkahti tuolille istumaan ja oli hetken vaiti. Pojat\nkaatoivat hänen lasiinsa lisää konjakkia, ja Jim veti sen nahkaansa.\nMutta sotilaat, jotka olivat odottaneet intiaanin alkavan esittää\nheimonsa vanhaa sotatanssia, pettyivät. Sitä ei tullut.\n\nSamassa Jimin silmät alkoivat uudelleen loistaa. Hän huomasi ravintolan\ntoisella puolen komppiansa kersantin, josta ei lainkaan pidetty.\n\n-- Tuo kutsui minua kerran \"likaiseksi intiaaniksi\", murisi Jim\nitsekseen ja osoitti kersanttia.\n\n-- Mitä sinä hänestä, sanoi joku. Kerran se kutsui minuakin \"lehmäksi\"\nharjoituksissa. Mutta mitäpä me niistä. Tanssi Jim sotatanssi.\nTanssipas.\n\nJim oli samassa jaloillaan. Joku soitti huuliharpulla intiaanien\nyksitoikkoista sotatanssin säveltä. Toinen takoi tahtia hakaten\nnyrkillään tyhjää viinitynnyriä.\n\nIntiaani tanssi. Hänen ruumiinsa oli etukumarassa kuin hyökkäykseen\nvalmiin tiikerin. Hän nosteli käsiään ja hypiskeli soiton raskaassa\ntahdissa. Ympäri lattiaa hän tanssi tupakansavuisessa, väkijuomalta\ntuoksuvassa salissa. Hänen silmänsä loistivat kuin kekäleet\npuolihämärässä. Sotamiehet hohottivat. Heisiä tanssi oli koomillista.\n\nMutta Jim eli tanssissaan omaa elämäänsä. Hän tuskin huomasi koko\nympäristöään. Tanssi kiihtyi. Kuparinväriset kasvot saivat julman\nvälkkeen. Intiaani alkoi hihkua ja päästeli outoja, vanhoja intiaanien\nsotahuutoja. Äkisti hän sieppasi taskuveitsensä, avasi sen ja pisti sen\nterän hampaittensa väliin.\n\n-- Varokaa pojat, hänellä on paha mielessä, kuului huutoja.\n\nJim pysähtyi äkisti. Hän oli uudelleen huomannut kersantin, joka oli\nkutsunut häntä \"likaiseksi intiaaniksi\", ja seisoi nyt tämän edessä\nsilmät vihasta välähdellen. Huuliharpun soitto lakkasi, rummutus\npysähtyi.\n\nNopeasti kuin ajatus Jim nyt hyökkäsi kersantin kimppuun, kuului vain\npieniä suhahduksia, kun hän veitsellään viilteli kersantin ruumista.\nEikä tämä päässyt mihinkään karkuun. Jim raivosi.\n\n-- Minä olen Valkoisen Kotkan poika, minä olen intiaanipäällikkö.\nEi kukaan valkoinen mies saa kutsua minua \"likaiseksi intiaaniksi\"\nrankaisematta, hän huusi hampaat loistaen.\n\nEnsi hämmästyksestä toinnuttuaan miehet hyökkäsivät Jimin kimppuun,\nväänsivät häneltä aseen kädestä ja panivat hänet telkien taa.\n\nSitten jatkui juhliminen niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä oli\nvielä tunnin verran iltahuutoon, kello yhdeksään, jolloin kaikkien piti\nolla kotona.\n\nIstuin Geraldin kanssa, joimme hiljakseen viiniä ja polttelimme\npaperossia. Gerald oli hieno poika, aina hillitty ja hyväntahtoinen. Ja\nusein hän veti esille pienen \"sulosydämensä\" valokuvan ja katseli sitä\nhymyillen.\n\n-- Eikö hän ole kaunis? kysyi hän sitten.\n\nIsopoika Milleriä ei kuulunut. Kello oli puoli yhdeksän ja neljännestä\nvailla meidän piti lähteä asuntoomme.\n\n-- Mene hakemaan Milleriä, sanoi Gerald minulle äkisti. Muuten hän\nvarmasti myöhästyy.\n\nNousin, kävelin ravintolan perälle, työnsin auki oven ja jouduin\nkapeaan heikosti valaistuun käytävään. Siitä avautui neljä tai viisi\npientä ovea.\n\nKolkutin pariin.\n\n-- Halloo, is Miller there? Onko Miller siellä, huusin.\n\nKuului vain kahinaa ja kuiskauksia, mutta vastausta en saanut.\n\nKolkutin kolmanteen oveen ja uudistin kysymykseni.\n\n-- Oh, yes, tuli sieltä Millerin vastaus. 'Käy sisälle.\n\nAstuin pieneen huoneeseen, jonka oikealla seinällä oli puoliksi lattian\npeittävä vuode. Huoneessa oli vahvasti tupakansavua. Viini tuoksui ja\nsen lisäksi väkevät hajuvedet ja ihovoiteet. Lattialla oli pehmeä,\nkulunut matto. Suurella peilipöydällä seisoi tyhjä viinipullo monien\nnaisten kauneuskapistusten seassa. Miller istui vuoteen reunalla\npaitahihasillaan. Hänen vierellään istui äskeinen sulotar hiukset\nepäjärjestyksessä ja yllään niin ohut vaatekappale, että sen olisi\nvoinut vetää sormuksen lävitse, kuten Anatole France on sanonut.\n\n-- Halloo, Miller. Nyt lähdetään kotiin, sanoin päättävästi.\n\n-- Ole vaiti, Ed, ja istu. Meillä ei ole mitään kiirettä. Tilaa pullo\nviiniä lisää.\n\n-- On meillä kiire, vastasin. Kello on yli puoli yhdeksän. Meidän\ntäytyy lähteä.\n\nNainen oli kuunnellut keskusteluamme tähän saakka vaiti. Mutta kun\nkävin Isonpojan käsivarteen kiinni aikoen nostaa hänet ylös, ponnahti\nhän pystyyn ja huusi minulle:\n\n-- C'est mon boy. C'est mon boy. Sortez, s'il vous plait. Sortez. Vous\navez ici rien de faire.\n\nYmmärsin sen verran, että nainen ei tahtonut laskea Milleriä ja että\nhän käski minua ulos. En välittänyt hänestä sen enempää. Riuhtaisin\nIsonpojan ylös ja sanoin lujasti:\n\n-- Nyt mennään, Isopoika.\n\nOtin Millerin asetakin ja vyön tuolin selkämykseltä ja puin ne hänen\npäällensä. Isopoika antoi sen rauhassa tapahtua. Ja tyttökin tyytyi\nlopuksi tähän, vaikka vihaista ranskaa tuli koskena hänen maalatuilta\nhuuliltaan. Sitten hän otti Milleriä kaulasta ja sanoi:\n\n-- Mon boy. Come tomorrow.\n\nOtin Milleriä käsivarresta. Hän horjui. Vein hänet ravintolasaliin.\nSiellä Gerald jo odotti meitä. Ja me saatoimme käsivarsista tukien\nIsonpojan yhteiseen asuntoomme.\n\n\n\n\nVOGESIEN RINTAMALLE.\n\n\nParin päivän perästä tuli lähtö rintamalle. Rykmentti seisoi valmiina.\nRiviemme eteen astui nuori luutnantti, joka oli jo ollut mukana\ntaisteluissa, ja piti meille rakentavan puheen, joka kuului suunnilleen\nseuraavasti:\n\n-- Halloo, pojat! Te olette nyt lähdössä rintamalle. Parin päivän\nkuluttua olette ampumahaudoissa. Älkää ajatelko, että olette ainoat,\njotka sinne ovat joutuneet. Siellä on miljoonia miehiä. Jos joku pelkää\npientä läpeä nahkaansa tai pientä kallista henkeänsä, niin on parasta,\nettä jättää sen tunteen tähän kaupunkiin. Se ei auta yhtään. Ottakaa\nasiat kylmäverisesti, pojat. Ja kun joku kaatuu, niin älkää sitä\nihmetelkö. Ei se ole ainoa \"privaatti\", ainoa korpraali, ainoa upseeri,\njoka siellä on kuollut. Miljoonia on jo kuollut. Toimikaa reippaasti!\nJos onni on hyvä, pääsette takaisin ehjin nahoin, mutta siihen ei ole\nluottamista. Ja jos käy oikein hyvin, niin näette vielä Amerikankin.\n\nMitä siellä ampumahaudoissa sitten tapahtuu? Ei niin vallan tavattomia.\nPommit räjähtelevät kyllä jotenkin yhtämittaisesti, \"masiinapyssyt\"\nsoivat ja kiväärit paukkuvat. Joskus tulevat saksalaisetkin\nvierailulle, ja joskus saatte tekin luvan käydä saksalaisten puolella.\nSiten ei ampumahaudoissa ole varsin yksitoikkoista. Siellä on vielä\nmuutakin huvia. Väliin saatte kaasupilven hautoihinne, joskus\nlentokoneet pudottelevat kaasupommeja niskaanne. Silloin teidän tulee\nolla sukkelia. Kaasunaamari päälle sekunnissa. Muuten tulee loppu.\nKaasua et voi nielaista kolmea kertaa.\n\nAmpumahaudoissa ei ole yksinäistä. Siellä on paljon seuraa, rottia,\ntäitä, kirppuja. Niitä on enemmän kuin olette luulleet niitä olevan\nkoko maailmassa. Mutta ne pitävät teidät virkeinä.\n\nWell, olen sanonut sanottavani. Hyvää onnea teille pojat ja sotatoverit.\n\nTiesimme nyt siis juuri sodasta palanneen miehen suusta, mitä sota oli.\nTäällä ei puhuttu enää mitään ihmisyydestä ja oikeudesta, vapaudesta ja\nAmerikan suuruudesta, naisten ja lasten puolesta taistelemisesta. Ei\nedes kiihoitettu sotamiehiä kertomuksilla hunnien raakuuksista, naisten\nja lasten murhista ja moninaisista muista konnantöistä. Me seisoimme\npuheen jälkeen miltei hämmästyneinä. Se puhe oli hirtehishuumoria, sen\ntajusimme. Ja taisi olla parahiksi meille, jos meissä vielä olisi ollut\nliikaa intomieltä.\n\nNousimme kuorma-autoihin, ja ne alkoivat vyöryä pohjoista kohti,\nsuoraan rintamalinjoille päin. Kotvasen matkaa ajettuamme alkoi näkyä\njo sodan merkkejä, raunioiksi ammuttuja tai vahingoittuneita taloja,\npommien syviä kynnöksiä tienvierillä ja niiden katkomia puita.\n\nTie nousi. Maisema muuttui vähitellen vuoriseksi. Olimme Vogeseilla.\nTykkien jyske tuli yhä läheisemmäksi. Talot näyttivät autioilta.\nAjoimme jälleen tunnin verran. Ensimmäinen pommi iski ulvoen lähelle\nautokaravaania. Autot toitottivat.\n\n-- Gas, kaasua, huudettiin.\n\nSukkelaan olivat kaasunaamarit päällä. Mutta eräässä autossa oli pari\nmiestä kurkistellut liian syvään mukaansa ottamaan viinipulloon. He\neivät saaneet kyllin ajoissa naamaria kasvoilleen. He säästyivät sodan\nenemmiltä koettelemuksilta.\n\nPysähdyimme suuren ylängön juurelle. Saimme laskeutua autoista.\n\nOli vielä päivänvaloa. Meidän oli odotettava yön saapumista\npäästäksemme sen turvissa ampumahautoihin. Olimme jonkin kilometrin\npäässä rintamalinjalta.\n\nMakailimme nurmikolla ja ladoissa. Tykit jyskivät yhtämittaisesti.\nVäliin lensi ulvova kranaatti ylitsemme. Kuuntelimme sen vihaista ääntä\nvavahtelevin sydämin. Moni nukkui kenttävarusteittensa ääreen.\n\nPuolenyön aikaan tuli lähtö. Loppumattomia rivejä muodostettiin\npimeässä. \"Komppania A, komppania B, komppania C tänne\", kuului\nkomennuksia. -- \"Tänne konekiväärikomppania, tänne automaattikiväärit,\ntänne Iääkintäosasto\", huudettiin.\n\nPitkät tummat rivit alkoivat liikkua hiljalleen eteenpäin. Ilma oli\nraskas ja taivas kauttaaltaan pilvessä. Satoi vettä.\n\nYö oli säkkipimeä. Vaatteet kastuivat, ne alkoivat painaa, kantohihnat\nhieroivat olkapäitä. Ei nähnyt eteensä. Kuuli vain edellä kulkevan\nmiehen astunnan. Komppaniat koettivat pysyä toistensa yhteydessä.\nJotkut eksyivät ja hakivat omia osastojaan.\n\n-- Missä on komppania C? Missä on komppania M? kyseltiin.\n\nJoskus huutaa pommi ilkeästi. Se syöksyy alas jonnekin lähelle metsään.\nMarssimme eteenpäin.\n\nGerald Franklin ja minä pidämme toisiamme kädestä pysyäksemme yhdessä.\nSamoin tekevät muutkin lääkintäosaston miehet. Isopoika Miller sanoo\ntakanamme hiljaa:\n\n-- Kaikkiin pirun paikkoihin sitä joutuu!\n\nRanskalaiset oppaat eksyvät tieltä. Rykmentti pysähdytetään ja\nkäännetään takaisin. Sitten oppaat löytävät jälleen oikean tien.\n\nSataa yhtämittaisesti. Jättiläispoppelit kohoavat tienvarrella ja\ntekevät pimeyden läpäisemättömäksi. Kuljemme laaksossa, sitten taas\nnousemme vuorenharjanteelle ja painumme jälleen jyrkkää polkua alas\nlaaksoon.\n\nOlkapäitä pakottaa. Miehet läähättävät. Kiväärien piiput kuvastuvat\njoskus taivasta vasten. Nousemme jälleen harjanteelle.\n\nSitten avautuu eteemme äkisti öinen taistelunäytelmä. Tykit syöksevät\ntulta, konekiväärit laulavat yhtämittaisesti, valoraketit nousevat\nilmaan. Koko taivaanranta on valkoisena. Kuuluu hiljaisia ihmetyksen\nhuudahduksia. Sitten painumme vuorenrinnettä alas.\n\nMieleni tulee äkisti murheelliseksi. Sodanhulluus astuu eteeni\nilmielävänä. Alhaalla vaanivat kahden suuren sivistyskansan, Ranskan\nja Saksan, miehet, niiden paras miehinen voima, toisiaan. Ne ovat\nkuin luolaihmisiä. Niiden vaistot vain ovat hereillä: tappaa ennen\nkuin tapetaan. Se on sotaa, ja sitä varten me olemme purjehtineet\ntänne kaukaa valtameren takaa. Eikä totta puhuen meistä sotamiehistä\nlopultakaan kukaan saattanut ymmärtää, mitä Amerikalla täällä oli\ntekemistä.\n\nAamun alkaessa hieman sarastaa saavumme ampumahautoihin. Ranskalaiset\nsotilaat ottavat meidät riemuiten vastaan. He jättävät nyt viikkokausia\npitämänsä taistelulinjat meidän huostaamme.\n\nRanskalaiset ovat kalpeita ja parroittuneita. Heidän asetakkinsa ja\nviittansa ovat multaiset ja rypistyneet. Se on kaikkea muuta kuin\nparaatijoukko. Se on taistelujoukko, ja sen kasvoissa asustaa viileys,\nainaisen kuolemanpelon, ainaisen valppauden luoma viileys, kuten\nvainohullulla ihmisellä.\n\nPieneen päiväkirjaani olen merkinnyt syyskuun 1 päivän 1918.\n\nSiitä hetkestä alkoi rintamapalveluksemme, ja me huomasimme hyvin pian,\nettä Berliiniin oli mutkikkaanpuoleinen matka.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN VUOROKAUSI AMPUMAHAUDOISSA.\n\n\nAamu valkeni. Maisema kirkastui, ja me näimme nyt päivänvalossa\n\"työmaamme\", jos niin voi sanoa.\n\nAlhaalla oli laakso ja siitä yleni molemmin puolin loivanpuoleinen\nmäenrinne. Vastakkaisilla rinteillä erottautuivat saksalaisten\nampumahautaketjut mustina kohoavina viivoina, neljä tai viisi ketjua,\njoista alimmainen oli mäen alaosassa ja ylimmäinen miltei sen laella.\nMeikäläisten puolella olivat vastaavat ketjut. Välillä oli isännätön\nmaa, \"nomansland\". Rykmenttimme kohdalla oli lisäksi hevosenkengän\nmuotoinen syvennys, jonka perä oli noin kilometrin päässä vihollisen\nampumahaudoista ja jonka kärjet ulottautuivat niistä parin sadan metrin\npäähän. Kärjistä jatkuivat ampumahaudat taas molemmille siiville\nyhdensuuntaisina saksalaisten rintamalinjan kanssa.\n\nIsännättömällä maalla oli joskus ollut kylä, pieni ranskalainen kylä.\nNyt se oli kuin pois pyyhkäisty maan päältä. Näkyi vain raunioita,\ntiilikasoja ja jokin katkennut puu. Joskus oli siinä kylässä asunut\nuurasta ranskalaista väestöä. Sillä oli ollut viljelyksiä laaksossa ja\nrinteillä. Se oli hoitanut hedelmätarhojaan, sen kujilla olivat lapset\nleikkineet ja kesäilloin oli laulu kajahtanut kylän kadulta.\n\nNyt oli kylän paikka kuin hauta. Korkeat puut, jotka kerran olivat\ntarjonneet suojaa ja varjoa, makasivat maassa. Suuret pommit olivat\njättäneet tienoon täyteen syviä hautoja. Ruohoa kasvoi kaikkialla, ja\npieni viita alkoi täyttää viljelykset ja hedelmätarhat.\n\nKomppaniat saivat viipymättä määräyksen sijoittautua asemiinsa,\nja pojat alkoivat hanhenmarssissa painella pitkin ampumahautoja.\nLääkintäosastosta määrättiin yksi tai kaksi miestä kuhunkin\nkomppaniaan, ja minä jouduin C-komppaniaan, hevosenkengän mutkaan.\nPian löysin itseni maanalaisesta pomminkestävästä suojuksesta, jossa\nsotamiehet kilvan valitsivat itselleen makuupaikkoja pitkin seiniä\nolevilta lavitsoilta.\n\nSitten nousimme taas katselemaan ampumahautojamme ja asemiamme.\n\nNämä tienoot olivat joutuneet kohta sodan alussa saksalaisten\nhaltuun heidän tehdessään suuren rynnäkkönsä etelään. He olivat\nrakentaneet tämän laakson täyteen erinomaisia ampumahautojaan ja\npitäneet puoliaan niissä kolmisen vuotta. Mutta sitten ranskalaiset\ntekivät puolestaan tällä rintamanosalla rynnäkön, seitsemän kuukautta\nsitten. Kymmenisentuhatta miestä oli heiltä kaatunut, mutta palanen\nisänmaata oli myös siirtynyt sen oikeille omistajille. Rintamanmurto ei\nmuodostunut kuitenkaan syväksi, ja niin saksalaiset jäivät yhä edelleen\nhallitsemaan tämän laakson pohjoisia rinteitä. Mutta seutua sanottiin\nyhä vielä meidänkin puolellamme saksalaisten sille antamalla nimellä\nBraunkopfiksi, Ruskeapääksi.\n\nKoko ensimmäisen päivän jatkui yöllä alkanut tykistötaistelu. Ilma oli\ntäynnä matalampaa ja korkeampaa pommien soittoa. Ranskalainen tykistö,\nnoin seitsemän kilometriä linjojemme takana, piti yllä yhtämittaista\ntulta, ja saksalainen vastaili siihen harvempaan. Ruskeapään rinteille\nputosi tykinammus silloin tällöin sekä meidän että saksalaisten\npuolelle. Mutta en luule niiden tehneen suurta tuhoa. C-komppaniassa ei\nainakaan kukaan edes haavoittunut.\n\nPohjoiselle taivaanrannalle ilmestyi äkisti kaksi vihollisen\nlentokonetta, kaksi suurta pommituslentokonetta. Ne lähestyivät\nnopeasti. Ne olivat harmaita koneita, ja kun ne tulivat Ruskeapään\nyläpuolelle, saattoi paljaalla silmällä erottaa niiden kyljissä tummat\nrautaristit, Saksan armeijan ja ilmavoimien tunnetut merkit, jopa\nmiehenkin, joka liikahti koneessa pudottaessaan pommin.\n\nRanskalainen ilmatorjuntatykistö alkoi samassa selkämme takaa metsistä\nlentokoneita vastaan murhaavan tulen. Ammukset räjähtelivät niiden\nympärillä jättäen harmaan pilven, mutta lentokoneet jatkoivat pommiensa\npudottelemista ja linjojemme tähystystä niin kuin mitään ei olisi\ntapahtunut. Vasta sitten, kun ne huomasivat etelästä päin lähestyvän\nneljä ranskalaista taistelukonetta, ne kääntyivät arvokkaasti takaisin\nja katosivat.\n\nPojat huokasivat helpotuksesta. Kukaan ei nauranut. Kukaan ei puhunut\nsanaakaan \"hunneista\", joita ensi kertaa olimme nähneet, eikä\nkukaan muistanut sanaa ihmisyys, jonka puolesta me olimme tulleet\ntaistelemaan. Tämä oli nyt sotaa, josta ei selvitty enää parjaten tai\nsuurin sanoin. Tässä auttoi vain tappelu, jos auttoi sekään.\n\nSotamiehistämme oli toinen puoli ampumahaudoissa, toinen puoli lepäili\n\"pomniinkestävissä\", joita me englanniksi kutsuimme nimellä dugout.\nKävelin pitkin komppaniamme rintamanosaa. Pojat seisoskelivat vartiossa\nkiväärit käsissä. He olivat kalpeita ja sanattomia. Pommit ulvoivat\nyhtämittaisesti yläpuolella ja monet kyyristyivät vaistomaisesti\nyhtämittaisesti. Ei juuri kukaan kurkistellut ampumahautojen reunan\nylitse, sillä siitä saattoi pian mennä henki. Muutamat valittivat\npyörrytystä, ja eräät oksensivat.\n\nRuokaa emme saaneet koko päivänä. Miehet murisivat. Kenttäkeittiöt\neivät olleet vielä kunnossa. Mutta illalla tuli tieto, että ruokaa\nsai harjanteen takana olevalta muona-asemalta, ja pian olivat\nkomppanianpäällikkömme lähettämät miehet kantaneet meille lihakeittoa,\nleipää ja mustaa kahvia.\n\nPistelimme annoksemme kiireen kaupalla suihimme ampumahaudoissa, sillä\ndugoutiin ei ollut hyvä viedä ruokaa ahnaitten rottien vuoksi. Sen\njälkeen alkoi elämä taas tuntua hauskemmalta.\n\nKello 9:n korvilla menin pomminkestävääni maata, sillä edellisen\nyön ankara marssi ja tämän päivän kokemukset olivat aika lailla\nväsyttäneet. Heräsin siihen, että multaa putosi kasvoilleni. Ulkoa\nkuului tykkien jyske kaukaisena jylinänä. En saanut unta ja kiipesin\nsen vuoksi ampumahautaan. Pommitus oli jälleen kiihtynyt. Pohjoinen ja\neteläinen taivaanranta olivat yhtämittaisena loimuna ja jyrinänä. Ei\nerottanut ainoatakaan yksityistä laukausta eikä ollut ammuntataukoa.\nSaksalaiset lentokoneet olivat todennäköisesti huomanneet, että\nrintamalle oli siirretty uusia joukkoja, ja vihollisemme päätti\nlähettää meille mitä lämpimimmät tervehdyksensä. Se ei tullut niin\nsanoakseni henkilökohtaiselle tervehdyskäynnille kivääreineen ja\nkäsikranaatteineen. Mutta sen tykit sen sijaan toivat loppumattomasti\nterveisiä Reinin rannoilta käsin.\n\nSeisoin ampumahaudan kulmakkeessa ja katselin yöllistä näytelmää.\nPimeys piiritti Ruskeapään laakson ja rinteet. Vain silloin tällöin\nkohosi saksalaisten tai meidän puoleltamme ilmoille valoraketteja,\nvalkoisia, sinisiä, punaisia, vihreitä. Ne valaisivat mäenrinteet,\njotka niiden valossa näyttivät aavemaisilta. Konekiväärit saksalaisten\npuolelta ampuivat joskus kiivaasti, ja meikäläisten \"masiinapyssyt\"\nratkesivat silloin oikeaan ampumisraivoon. Silloin tällöin kuului\nkiväärinlaukaus, terävänä ja yksinäisenä.\n\nSotamiehemme seisoivat ampumahaudoissa kuin varjot. Ei juuri kukaan\nliikahtanut. Hi myöskään ampunut. Sehän olisikin ollut turhaa, sillä\nsaksalaiset olivat ampumahautojensa turvissa kuten mekin. Pojat olivat\nvakavina. Siinä varmaan muistui monelle mieleen lämmin, rauhallinen\nkoti, jolle ei aikaisemmin ollut niin suurta arvoa tullut antaneeksi.\n\nÄkisti kuului lähestyvän suuren kranaatin pahaenteinen suhina. En\nkerjennyt edes heittäytyä pitkäkseni, mikä muuten sattui monelle\nmuullekin lääkintäsotilaalle.\n\nHeitin takkini ja kypäräni pois. Tässä oli kiire, jos mieli pelastaa\nhaavoittuneet.\n\n-- Käy työhön, Miller, huusin hänelle.\n\nMutta Miller ei liikahtanut. Hän oli menettänyt täydellisesti\ntoimintakykynsä.\n\nLoin pikaisen katseen haavoittuneisiin. Yhdeltä oli käsivarren valtimo\nkatkennut. Haavaan tunkeutunut sora esti pahimman verenvuodon. Toiselta\noli kranaatin sirpale pyyhkäissyt koko käden, kolmannella oli ammottava\nhaava kyljessä, neljännen käsi riippui poikkinaisena sivulla, viides\noli saanut kranaatin sirpaleen vatsaansa, kuudes istui äänetönnä\njuoksuhaudan seinään nojaten ja piteli veristä päätään.\n\n-- Tämä työ täytyy suorittaa, sanoin taas Millerille sitoessani jo\nhaavoja. Me olemme täällä sitä varten.\n\nMutta Miller seisoi vain paikoillaan. Hän höpisi itsekseen jotakin.\nHänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja kätensä vapisivat.\n\nNuori luutnantti saapui paikalle ja auttoi minua sitomisessa. Hän\nkatsoi pitkään sivussa seisovaa Milleriä, mutta ei sanonut mitään.\n\n-- Kirotut hunnit, mutisi luutnantti. Ne tulivat ja heittivät\nkäsikranaatteja ampumahautaan.\n\nKuulin tuskin, mitä hän sanoi. Näin vain miesten ammottavat haavat,\najoin niihin pumpulia ja kääreitä, minkä kerkesin, ja tuota pikaa\nolivat kaikki haavat valkoisten siteitten peitossa.\n\nSamassa saapuivat paarinkantajatkin, haavoittuneet nostettiin niille,\nja heitä alettiin kantaa lääkintäasemalle, joka oli vuorenrinteen\ntakana hevosenkengän pohjukassa.\n\nRaketti nousi ilmaan ja valaisi Millerin kasvot. Loin Isoonpoikaan\nmoittivan katseen ja viittasin hänet sivuun.\n\n-- Minä en voinut, minä en voinut. Minä olen pelkuri. Suo anteeksi,\ntoveri, sanoi Miller värisevällä äänellä.\n\nAsetin käteni Isonpojan olkapäälle.\n\n-- Nyt on all right. Ensi kerralla sinä voit. Sinun täytyy. Noiden\ntoisten täytyy voida tappaa. Meidän täytyy uskaltaa sitoa heidän\nhaavansa. Se on sodan laki.\n\nMyöhemmin sain kuulla, että Isopoika Miller oli seisonut lähellä\nmiesten ryhmää, kun käsikranaatit olivat alkaneet paukkua. Miller ei\nollut saanut naarmuakaan, mutta ankara pauke ja haavoittuneiden voihke\nolivat antaneet hänelle siksi lujan hermotärähdyksen, että hän menetti\nmuutenkin pienenlaisen toimintakykynsä aivan kokonaan. Milleriä ei\ntästä voinut syyttää. Sellaista kyllä sattui.\n\nMiller voitti edelläkerrotun jälkeen täydellisesti pelkonsa ja kauhunsa\nhaavoja kohtaan ja kerran hän esim. meni vapaaehtoisesti isännättömälle\nmaalle taistelun parasta aikaa ollessa käynnissä meikäläisten ja\nsaksalaisten partiojoukkojen välillä ja toimitti haavoittuneiden\nsitomisen suorastaan kuolemaa halveksien, miltei taistelevien keskessä\nja luotien soidessa hänenkin ympärillään.\n\nNyt Miller seisoi täysin avuttomana ja minä lähdin sen vuoksi hänen\nsijastaan seuraamaan paareja kantavia miehiä. Ampumahautojen äkkinäiset\nmutkat haittasivat suuresti kantamista. Käänteissä täytyi nostaa\npaarit pään yläpuolelle, jotta pääsi etenemään. Mies, jolla oli\npoikkinainen käsi, valitti tällöin surkeasti. Paarien heilahtaessa\nkoskettivat katkenneet luut toisiaan saaden aikaan tulista kipua. Muut\nhaavoittuneet näyttivät vaipuneen tainnoksiin.\n\nSilloin tällöin levähdettiin. Tarkastin siteet ja koettelin\nhaavoittuneiden valtimoa. Sitten taas kiirehdittiin eteenpäin.\n\nOlimme jo pääsemässä vuoren harjanteelle. Siitä alkaisi helpompi työ,\nkun laskeutuisimme suoraa linjaa alas. Samassa vinkui kranaatti, putosi\nläheisyyteemme ja paiskasi meidän kaikkien päälle soraa. Paarinkantajat\nolivat heittäytyneet pitkäkseen. He nousivat nopeasti jälleen pystyyn.\nKonekivääri alkoi soida vastaisella rinteellä, ja sen suihku lensi\nyhtämittaisena sateena ylitsemme. Saksalaiset olivat nähtävästi\nhuomanneet liikettä puolellamme, sillä yö oli kirkas, ja antoivat\nkukkojensa laulaa. Kiiruhdimme jälleen eteenpäin, taas putosi pommi\nmuutaman metrin päähän meistä. Mutta samassa olimme myös suojelevan\nharjanteen takana.\n\nMies, joka oli saanut kranaatin sirpaleen päähänsä, oli havahtunut ja\npahasti kiljahtanut viimeisen pommin iskiessä maahan. Nyt hän alkoi\näkisti riuhtoa paareilla, nauraa kamalasti ja pyrkiä ylös.\n\nPaarit laskettiin maahan. Kantajat tarttuivat kiinni rimpuilevaan\nmieheen, ja minä vedin nopeasti morfiiniruiskuni, josta annoin hänelle\nruiskeen.\n\n-- Mitä pirua ne oikein ampuvat? huusi mies. Ovatko kaikki ihmiset\ntulleet hulluiksi? Mitä ne ampuvat? Hei, päästäkää minut irti.\nKuuletteko, minä tahdon päästä irti. Minä sanon teille salaisuuden,\npojat. Minä menen tappamaan Kaiserin. Se tämän aloitti. Minä menen\nhänet tappamaan, tappamaan... Sitten on taas... all right.\n\nMies vaipui horroksiin, ja me jatkoimme keskeytynyttä matkaamme.\n\nSaavuimme lääkintäasemalle. Se oli vuoreen kaivettu huone.\nLääkintäkapteeni ryhtyi kiireesti työhönsä. Äkisti hän viittasi minut\nsivuun ja sanoi hiljaa:\n\n-- Näistä voi jäädä eloon vain kaksi. Mutta sinä olet tehnyt tehtäväsi\nhyvin. Se ei ole auttanut, sillä käsikranaatit ovat jättäneet pahaa\njälkeä. Kiitän sinua.\n\nLoin vielä katseen haavoittuneisiin tovereihini. Heidän kasvonsa olivat\nkalpeat ja silmät harhailivat. Joku heistä ei varmaankaan näkisi aamua.\n\nSyöksyin ulos. Sydämeni värähti. Ainoastaan kaksi, ajattelin.\n\nRiensin kiivain askelin vuoren rinteeseen kaivettua käytävää ylös ja\npian olin jälleen asemapaikassani.\n\nTaivaalla paloivat tuhannet tähdet. Valoraketit nousivat ilmaan. Tykit\njylisivät ja niiden ammukset iskivät maahan ympärilläni kuolemaa ja\ntuhoa kylväen.\n\nVoi, kuinka pieni ja heikko on ihminen sellaisena hetkenä!\n\nHÄNELLÄ OLI HUONO ONNI SINÄ YÖNÄ.\n\n\nOlimme olleet rintamalla kuusi päivää ja aloimme tottua uusiin\noloihimme, sikäli kuin niihin täysin sopeutua. Sotainen into oli kuin\nlakaistu tiehensä. Sotilaat istuivat alakuloisina pomminkestävien\nmakuulavitsojen laidoilla ja kuuntelivat alituista tykkien jylinää.\n\nEi ollut puhettakaan säännöllisestä ruuan saannista, väliin saimme\nruokaa, väliin emme. Pojat kuvittelivat kuvittelivat mielessään\nnyt kaikkia niitä herkkuja, mitä he hankkisivat, jos vielä joskus\nonnistuisivat hengissä pääsemään näistä kirotuista loukuista. Myöhemmin\nkävivät ruoka-aikamme vielä epäsäännöllisemmiksi, ja emme saaneet\nviimeisellä viikolla muuta kuin palan leipää ja kahvia joka aamu.\nKerrottiin saksalaisten kaapanneen rintamamme takaa suuren muonaa\nkuljettavan muulikaravaanimme. Sokeria emme nähneet koko aikana, vaikka\nsitä oli New Yorkissa kokonaiset vuoret. Kerran saimme hieman suklaata.\nSe ei riittänyt kaikille ja suklaapalasesta luovutti moni silloin\nkaiken rahansa.\n\nHymy oli kokonaan häipynyt muuten olivat iloisten amerikkalaisten\nhuulilta. Nuoret kasvot vanhenivat täällä kuukaudessa vuoden. Olisipa\nnyt vielä joku ehdottanut Berliiniin lähtöä Kaiseria vangitsemaan,\nolisi hän varmaan saanut monta kiukkuista katsetta!\n\nRottia ja syöpäläisiä vastaan saimme alituisesti taistella.\nPomminkestävät eli \"helvetinkolot\", kuten niitä myös nimitimme, olivat\ntäysin näiden inhoittavien elukoitten valtaamat. Rotat kulkivat\nylitsemme maatessamme, nuuskivat sieraimia ja korvia ja herätessä\nloikkasivat tiehensä. Ne olivat suuria kuin kissat, märkiä ja ahnaita.\nPomminkestävään ei voinut jättää mitään ruokatarvikkeita, koska\nrotat pistivät ne heti suihinsa. Aterioitaessa saattoi rotta tulla\nja varastaa leipäpalan sivultasi. Ne olivat yhtä nälkäisiä kuin\nsotamiehetkin.\n\nJa kuitenkin olivat täit vielä pahempia. Pomminkestävät vilisivät\nniitä. Niiltä ei saanut koskaan rauhaa. Niitä oli kaikissa vaatteissa\nja etenkin alusvaatteissa. Ne purivat ahnaasti leuoillansa, ja jos\nonnistui niistä jonkin saamaan kiinni, tuli kymmenen tilalle. Ne olivat\nsodassa syntyneitä, sotaopin käyneitä mestarikiduttajia ja pitivät\nuhrejaan joskus hyvin kireällä.\n\nMutta hirmuisin peto oli sittenkin kirppu. Unohti kohta kaikki täit,\nkun yksikin tällainen hyppymestari iski kiinni syntiseen lihaasi.\n\nViikon olimme siis asustaneet helvetinkoloissainme näiden epämieluisten\nvieraiden seurassa. Tykit olivat soineet koko ajan. Sitten tuli\näkisti illalla pommitustauko, ja silloin veti joku ensi kerran kortit\nesille. Ne vedettiin myöhemmin kyllä useinkin jonkun lavitsalle. Eräs\npomminkestävä tuli tunnetuksi oikeana uhkapelin paikkana ja sai komean\nnimen \"Monte Carlo\". Siinä pelattiin miltei yhtämittaa yötä ja päivää.\nPingoittuneet hermot tarvitsivat vaihtelua.\n\nAloimme siis pelin, ja tyhjän patruunalaatikon ympärille istui heti\nkoko joukko miehiä.\n\nSiinä oli kersantti O'Hara, irlantilainen, aina iloinen ja reipas mies.\nMax, saksalainen, oli ollut Amerikassa siirtolaisena kuusi vuotta,\nsaanut ensimmäiset paperit ja joutunut niiden perusteella taistelemaan\nomia veljiään vastaan, kuten lukemattomat muutkin Amerikan saksalaiset.\nJohansson oli vaalea ruotsalainen poika. Neljässä vuodessa hän oli\noppinut puhumaan koko hyvää englantia, mutta säilyttänyt laulavan\npuhetapansa, kuten kaikki muutkin Amerikkaan siirtyneet ruotsalaiset.\nTyhjän laatikon päällä istui vielä tummasilmäinen, pieni italialainen\nTony. Hän puhui englantia pahasti murteellisesti lisäten a:n miltei\njokaisen konsonantilla päättyvän sanan jälkeen.\n\nVielä istui laatikon ympärillä kolme jenkkiä, hoikkia, kaitanaamaisia\npoikia, joiden huolettomilla kasvoilla näinä päivinä oli ensi kerran\nasustanut pilviä. Heidän 011 nyt pakko seurustella ulkomaalaisten\nkanssa, joita todellinen jenkki aina sydämessään hieman vieroo. Heidät\noli lyöty meidän kanssamme samaan ketjuun, josta ei pääsyt irti,\nolipa naapurina sitten italialainen, saksalainen, ruotsalainen tai\nsuomalainen. Ja jenkki oppi tällä sotaretkellä kunnioittamaan enemmän\nmuita kansallisuuksia kuin ennen vuosisadassa, sikäli kuin hänen\nsivistyspohjansa oli sellainen, että hänellä oli korvat kuulla ja\nsilmät nähdä. Mutta näin ei ollut läheskään aina laita.\n\nKortit läiskivät ja sotamiesten rahat vaihtoivat nopeasti omistajia.\nKersantti O'Hara oli onnellinen voittaja. Hänen edessään oli pari\ntuumaa paksulti ranskalaista setelirahaa, jolla meille maksettiin\npalkkamme. Ja hän oli yhtämittaisesti \"pankkiirina\".\n\n-- Well, sanoi kersantti ystävällisesti nauraen minulle. Sinulla,\n\"Punainen Risti\", on huono onni tänä yönä.\n\nMinulle oli kuitenkin sattunut ässä ja kuvallinen kortti, pelilaskun\nmukaan 21, ja kersantin korttipakka siirtyi nyt minun eteeni.\n\n-- Otan sanani takaisin, sanoi O'Hara. Sinulla, meedikko, on hiton hyvä\nonni tänä yönä. Mutta minä otan sinut kiinni.\n\nKersantti veti taskustaan kaksi sadan frangin seteliä ja pani ne\nvierellensä.\n\nPeli jatkui. Italialainen voitti nyt vuoroonsa. Joku muukin pisti\nvoittorahoja taskuunsa, mutta kersantti hävisi yhä. Pian olivat hänen\nkaksisataa frangiansakin menneet.\n\n-- Well, boys, lausui nyt lannistumaton kersantti. Panen viimeisen\nviisisataseni likoon. Jos häviän, olen poikki. Mutta mitäpä täällä\ntekee rahalla, täällä hylätyllä seudulla?\n\nHetken perästä oli O'Hara menettänyt viisisatasensakin.\n\nSitten hän nousi ja kuunteli. Tykit olivat taas alkaneet jylistä.\nKonekiväärin papatus kaikui yössä.\n\n-- Well. \"Fritz\" on pahalla päällä tänä yönä. Lähden hieman\ntarkastamaan asemia.\n\nO'Hara kiristi vyötään ja kiipesi ylös.\n\n-- Merkillisen huono onni O'Haralla tänä yönä, sanoi joku. Colombessa\nhän oli aina voitolla.\n\nPeli jatkui. Kynttilä kärysi laatikoilla. Lavitsoilla lojui tai nukkui\nmiehiä. Tykit jyrisivät ja tärisevä maa varisteli hietaa katosta.\n\nÄkkiä huusi joku dugoutin reiältä:\n\n-- Onko meedikko siellä? Kiiruhda! Kersantti O Hara...\n\nSyöksyin pahaa aavistaen ulos juoksuhautaan. Juoksin henkeni edestä\noppaani jäljessä. Parisataa metriä päästyämme tapasin kersantin. Hän\nmakasi haudan pohjalla ja äänteli hiljaa. Kumarruin alas ja totesin,\nettä kuula oli läväissyt hänen vatsaansa ammottavan haavan. Ryhdyin\nkiireesti sitä sitomaan, vaikka huomasinkin, ettei O'Hara ollut enää\npelastettavissa. Raketti valaisi hetkeksi tienoon. O'Haran ja minun\nkatseeni yhtyivät. Hän tunsi minut, hymyili heikosti ystävälliseen\ntapaansa ja kuiskasi:\n\n-- Kuule, meedikko. En usko, että on -- -- -- tarpeellista sitoa\n-- -- -- haavaani. Minulla oli -- -- -- huono -- -- -- onni -- -- --\ntänä -- -- -- yönä.\n\nO'Haran ruumis retkahti kerran.\n\nPainoin hänen silmäluomensa kiinni.\n\n\n\n\nVIHOLLISEMME.\n\n\nSaksa oli sodan alkupuolella saavuttamillaan loistavilla voitoilla\nsaanut peloittavan sotilasmaineen. Sillä oli Amerikassakin suuri määrä\nihailijoita, ehkäpä oli aluksi enemmistö sen puolella. Mutta mieliala\nmuuttui hiljalleen sodan kuluessa enemmän ja enemmän liittolaisille\nsuosiolliseksi. Siihen vaikutti ennen kaikkea saksalaisten\nhäikäilemätön kauppalaivojen upotus, jonka uhriksi joutui moni\nYhdysvaltainkin alus. Helmikuun 1 päivänä 1917 Saksa vihdoin aloitti\nrajattoman sukellussodan, ja silloin Yhdysvallat vavahtivat. Mieliala\nkääntyi kuin yhdellä nykäisyllä ankarasti saksalaisvastaiseksi, ja jo\nhuhtikuulla Yhdysvallat julistivat sodan Saksalle.\n\nSaksa ei tästä sodan julistuksesta huolimatta peräytynyt. Se luuli,\nettä Yhdysvallat eivät saisi kuljetetuksi tarpeeksi paljon joukkoja\nja sotatarvikkeita yli Atlantin, mutta siinä se erehtyi. Rykmentti\nrykmentin jälkeen lähetettiin Eurooppaan, ja elokuun 1 päivänä 1918 eli\nhieman ennen rykmenttini joutumista rintamapalvelukseen oli Ranskassa\njo miljoona amerikkalaista sotilasta, ja sama määrä odotti meren ylitse\nsiirtymistä.\n\nSaksa taisteli lannistumattomalla voimalla. Koko vuoden 1917 oli\nlänsirintamalla kiivaita taisteluita, mutta ne jäivät enimmäkseen\ntuloksettomiksi. Mutta vielä keväällä 1918 Saksa jaksoi tehdä kolme\nsuurta hyökkäystä onnistuen murtamaan liittolaisten rintaman Reimsin ja\nArrasin välillä sekä Ypernin eteläpuolella varsin syvälti. Sitten se\nkokosi voimansa viimeiseen suureen rynnäkköön, joka alkoi heinäkuun 15\npäivänä 1918, mutta nyt Saksan veto aikoi olla lopussa ja vastahyökkäys\npakotti sen peräytymään.\n\nSitten liittolaiset puolestaan aloittivat suuren rynnistyksensä\nelokuun 8 päivänä. Kuulimme kuiskailtavan hyökkäyksen alkamisesta ja\nodottelimme jo Colombessa pääsevämme siihen mukaan. Mutta me saimme\njäädä paikoillemme. Suuri oli luonnollisesti ilomme, kun sitten aloimme\nsaada tietoja meikäläisten menestyksellisistä taisteluista. Meistä se\noli Saksan lopun alkua niin kuin se sitten osoittautui olevankin.\n\nSaksalaisten parjaaminen lakkasi kokonaan rintamalle tultuamme. Pojat\nkyllä huomasivat, ettei saksoja vain pelkällä suunsoitolla voiteta.\nKäytimme heistä kyllä nimityksiä \"hunnit\", \"heiniet\", ja \"fritzit\",\nmutta se kuului sodan tapoihin. Saksalaisten tihutöistä ei täällä\nkuulunut mitään. Ne näyttiin tunnettavan paremmin Amerikassa kuin\nrintamalla tai sen läheisyydessä. Ja itse asiassa noissa jutuissa\nei liene ollut juuri siteeksikään perää. Ainakin kirjoittaa Italian\nsodanaikuinen pääministeri Nitti \"Muistelmissaan\" seuraavasti:\n\n\"On välttämätöntä uudelleen ja uudelleen hävittää ne rikolliset\nlegendat, jotka synnytettiin sotapropagandan hyväksi. Sodan aikana\nRanska liittolaistensa kanssa, lukuunottamatta Italian hallitusta,\nlevitti mitä mielettömimpiä juttuja nostattaakseen kansojemme\ntaisteluhenkeä. Ne julmuudet, jotka kasattiin saksalaisten niskoille,\nsaivat veremme hyytymään. Kuulimme kertomuksia Belgian lapsiraukoista,\njoiden kädet hunnit olivat katkaisseet. Sodan jälkeen eräs rikas\namerikkalainen ranskalaisen propagandan syvästi liikuttamana laittoi\nlähettiläänsä Belgiaan huolehtimaan noista lapsiraukoista, joiden\nkädet oli katkaistu. Tämä ei tavannut ainoatakaan sellaista lasta.\nMr Lloyd George ja minä itse ollessani Italian hallituksen päänä\ntoimitimme laajalle ulottuvia tutkimuksia noiden kauheiden syytösten\ntoteen näyttämiseksi, joista joissakin oli mainittuina nimet ja paikat.\nJokaisesta jutusta näytettiin toteen, että se oli ollut keksintöä,\ntarua.\"\n\nOltuamme viikon päivät rintamalla järjesteltiin rykmenttimme\nlääkintäosastoa, ja minä jouduin nyt yhdessä Isopoika Millerin kanssa\nhoitamaan pientä ensiapuasemaa Ruskeapään hevosenkengän oikeassa\nkärjessä. Saimme asunnoksemme murskaksi ammutun kaksikerroksisen\ntalon ainoan eheäksi jääneen alakerranhuoneen. Se tuntui märän ja\nsyöpäläisten täyttämän pomminkestävän jälkeen oikein herrashuoneelta.\nPermanto oli mosaiikkia, mutta kalusto oli vaillinainen. Pöytä kyllä\noli, mutta istuimina käytimme vanhoja patruunalaatikoita. Vielä\noli asemallamme neljä puusta rakennettua vuodetta, kaksi minua ja\nMilleriä, kaksi kaavoittuneita varten. Meillä oli siellä lääkepulloja\nja sidontatarpeita, ja me viihdyimme niin hyvin kuin ihminen alituisen\npommituksen alaisena suinkin voi viihtyä.\n\nSiellä ollessamme rykmenttimme sai ensimmäiset vangitkin. Eräs\nsotilaistamme kertoi siitä, että hän oli seisonut eräänä päivänä\nampumahaudassa, kun paikalle tullut luutnantti kiinnitti huomionsa\nkahteen isännättömällä maalla paareja kantavaan saksalaiseen\nsotilaaseen. Ne oli kyllä huomattu aikaisemmin, mutta niiden luultiin\nhakevan jotakuta partioiden välisestä taistelusta edellisenä yönä\npaikalle jäänyttä haavoittunutta toveriaan. Luutnantti tähysti ja\ntähysti kiikarillaan ja sanoi vihdoin paikalla olleelle korpraalille:\n\n-- Näetkö noita paarinkantajia? Ne näyttävät minusta epäilyttäviltä.\nLuulen, että ne eivät ole Punaisen Ristin miehiä. Tulevat aivan liian\nlähelle linjojamme.\n\n-- Yes, sir, vastasi korpraali. Kyllä näen.\n\n-- Ota mukaasi pari miestä ja mene tutkimaan.\n\nKorpraali lähti parin miehen kanssa. Lähes tunnin perästä hän tuli\ntakaisin kuljettaen edellään sairaspaareja kantavia saksalaisia.\nPaarien ylitse oli heitetty harmaa huopapeitto ja sen alla näytti\nolevan jotakin.\n\nTuskin miehet olivat paikalla, kun luutnantti huusi:\n\n-- Mitä niillä on paareilla?\n\n-- Maxim, sir.\n\nHuopa vedettiin pois ja sen alta paljastui konekivääri ammuksineen.\n\nSaksalaiset olivat nuoria poikasia, ehkäpä 17 vuoden vanhoja. He\nseisoivat kalpeina ja sanattomina.\n\nEräs rykmenttimme saksalainen kutsuttiin tulkiksi. Luutnantti alkoi\nkuulustella vankeja melkein isällisesti. Näkyi selvästi, että hänen\ntuli sääli poikasia.\n\n-- Miksi teitte tämän?\n\nPojat suoristivat ryhtiään. He katsoivat luutnanttia suoraan silmiin.\n\n-- Für's Vaterland, isänmaan tähden, he vastasivat.\n\n-- Ymmärrätte kai myös, mitä teostanne seuraa? Oletteko myös valmiit\nkestämään sen?\n\nPojat kalpenivat, mutta säilyttivät ryhtinsä.\n\n-- Ja, Herr Huuptmann, kyllä, herra kapteeni, he vastasivat.\n\nSitten vangit saatettiin linjojemme taakse, ja he joutuivat\nkenttäoikeuteen. Näin sotilaamme jutteli. Miten juttu sitten lienee?\nJonkin aikaa myöhemmin saimme mekin, Isopoika Miller ja minä, tehdä\nlähempää tuttavuutta \"fritzien\" kanssa.\n\nOlin syvästi väsynyt. Kahteen vuorokauteen en ollut levännyt kuin\ntunnin silloin tällöin. Pommitus oli ollut ankaraa, ja se oli\nvaatinut useita uhreja. Yhtämittaisesti Miller ja minä saimme olla\nampumahaudoissa sitomassa haavoja helvetillisen melun ja kuulien\nvinkunan keskessä. Puoliyön maissa oli tullut hieman hiljaisempaa ja\nnukahdin kuin kivi.\n\nÄkisti heräsin siihen, että Isopoika kiskaisi minut vuoteeltani\nlattialle seisomaan.\n\n-- Mikä hätänä, Miller? kysyin. Taasko haavoittuneita?\n\nHuomasin samassa, että Isopoika Miller oli kalmankalpea. Hän vapisi ja\nhänen äänensä värisi, kun hän sanoi:\n\n-- Saksalaisia, saksalaisia. Kuulin heidän liikkuvan ulkopuolella.\n\n-- Mitä vielä, Isopoika, sanoin naurahtaen. Rotat siellä liikkuvat.\nAnna minun nukkua.\n\nHeittäydyin uudestaan vuoteelle pitkäkseni.\n\n-- Ei, Ed. Älä nuku. Ne ovat saksalaisia. Kuulin heidän puhuvankin\nsaksaa.\n\nSamassa kajahti koputus oveen.\n\n-- Kuka siellä? huusin.\n\nEi tullut vastausta, mutta koputus lujeni ja oveen lyötiin nyt jollakin\nkovalla esineellä, arvattavasti kiväärinperällä.\n\n-- Olet oikeassa, kuiskasin Millerille. Ne ovat saksalaisia.\n\nSitten korotin ääneni ja huusin:\n\n-- Tämä on Punaisen Ristin asema. Mitä haluatte?\n\nJyskytys lujeni. Ovi tutisi. Huoneestamme meni merkkilanka\nensimmäiselle noin sadan jalan päässä olevalle vartiopaikalle. Nykäisin\nsitä, mutta käteeni jäi vain langan kappale. Merkkinuoramme oli\nkatkaistu.\n\n-- Mitä teemme, Miller? Avaammeko oven?\n\n-- Ei meillä ole muutakaan neuvoa, vastasi Miller. Irroitin vahvan\nhaan. Ovi lensi auki, ja sen aukosta ojentui samassa kolme tai neljä\npistintä rintaani vastaan. Nostimme vaistomaisesti kätemme ylös.\nMuukaan ei auttanut.\n\nNuori, hoikka, sivistyneen näköinen upseeri astui kolmen miehen kanssa\nsisälle. Nähtyään Punaisen Ristin merkit käsivarsissamme pöydällä\nlekottavan kynttilän valossa upseeri laski revolverin piippunsa alas,\nmutta sotamiehet seisoivat yhä ovensuussa pistimet ojossa.\n\n-- Sprechen Sie deutsch?? puhutteko saksan? kysyi upseeri minulta.\n\nTulin auttavasti toimeen saksan kielessä, sillä olin sitä lukenut\nlyseossa ja purjehtinut jonkin aikaa saksalaisessa laivassa, mutta kun\nolin kuullut, että saksalaiset kohtelivat ankarasti Amerikan armeijassa\ntapaamiaan kansalaisiaan, pudistin vain päätäni ja olin vaiti. Upseeri\nalkoi silloin puhua englantia.\n\n-- Onko teillä mitään syötävää täällä? tiedusti hän.\n\nEmme olleet itse saaneet ruokaa vuorokauteen ja vastasimme, että meillä\nei ollut.\n\nSaksalaiset penkoivat nyt kaikki nurkat löytämättä mitään.\n\n-- Missä teidän rykmenttinne ruokavarastot ovat? kysyi upseeri jälleen.\n\nTiesimme kyllä, missä ne olivat, mutta emme tehneet siitä selkoa.\nVastasin, että ne olivat jossakin rintamamme takana. Paikkaa en\ntarkemmin sanonut tietäväni.\n\nSamassa kuului vinkunaa ilmassa, ja parinkymmenen metrin päässä\nasunnostamme putosi kranaatti maahan. Sen kumeaäänisestä räjähdyksestä\npäätin, että se oli kaasukranaatti. Ulkoa kuului huuto \"gas\", kaasua.\nTorvet toitottivat ja ratakiskon kappaleet helisivät.\n\nKiskaisimme kaasunaamarit kasvoillemme, me, Miller ja minä yhtä hyvin\nkuin saksalaisetkin, ja saksalaiset syöksyivät ulos.\n\nHetken perästä kuului jälleen huuto \"kaikki selvää\". Omia miehiämme\ntuli sisälle. Kerroimme heille saksalaisten vierailusta. Sotamiehemme\nihmettelivät. Sitten he kertoivat, että saksalaiset olivat tullessaan\nyllättäneet läheisen vartioaseman ja tappaneet pistimin sen molemmat\nmiehet. Näin he olivat esteettä päässeet myös ensiapuasemallemme.\n\nMiller ja minä heittäydyimme jälleen pitkäksemme. Nukuin uudelleen\nraskaaseen uneen, jota tykkien jyske ja ympäristöön putoilevat\npommit eivät lainkaan häirinneet. Mutta pian herätettiin meidät\nuudelleen. Ampumahautojen hämärässä saimme jälleen sitoa silpoutuneita\ntovereitamme.\n\nIsännättömällä maalla joutuivat meikäläisten ja saksalaisten lähettämät\npartiot usein vastatusten, ja silloin syntyi yöllinen kahakka, jossa\nkäytettiin käsikranaatteja, revolvereja ja pistimiä. Monta kertaa\nsaimme yön pimeydessä kiiruhtaa sinnekin sitomaan haavoittuneitamme.\nJoskus saksalaiset olivat jättäneet sinne omat haavoittuneensakin ja me\nsidoimme heidän haavansa yhtä huolellisesti kuin omien miestemmekin.\nSitten tuotiin saksalaiset meidän puolellemme ja lähetettiin\nsairaaloihin.\n\nPartiomme ottivat myös vankeja tehdessään hyökkäyksiä saksalaisten\npuolelle. Kerran esim. tuotiin vankina noin sata baijerilaista\nsotilasta. Ne olivat parrakkaita, laihoja, nälkäisen näköisiä miehiä.\nMonen kasvot todistivat loputonta väsymystä, toivottomuutta, jota\nnäkee vain kaiken elämänuskonsa menettäneellä miehellä, f He olivat\nhiljaisen ja alistuvaisen näköisiä ihmisiä. Tuntui kuin he olisivat\ntulleet siihen käsitykseen, että tapahtui mitä tahansa, tämä ikuinen\nsota ei koskaan loppunut. Sitä oli kestävä aina. Aina oli kuolema\nsilmien edessä, aina kaiveli nälkä suolia. Oliko se enää ihmisen\narvoista elämää? He olivat väsyneitä, ja tuntui siltä, että he\nolisivat toivoneet vain lepoa ja leipää, leipää ja lepoa. Mutta kun\nme tarjosimme heille hyviä amerikkalaisia paperosseja, tuli heidän\nilmeisiinsä pieni ilon välkähdys ja he sanoivat hyvin ystävällisesti\n\"Danke schöninsä\", jopa kumarsivatkin, kuten eurooppalaiset tekevät.\n\nArvelimme, että oli synti tapella tuollaisia väsyneitä, nälkiintyneitä\nmiehiä vastaan, ja päättelimme, että saksalaiset eivät tuossa kunnossa\njaksaisi kauan pitää puoliaan liittoutuneitten sekä miesvahvuuden että\nfyysillisen ja henkisen kunnon puolesta ylivoimaisia joukkoja vastaan.\n\nMyöhemmin siirryttyämme Saksaan näimme tietenkin paljon saksalaisia.\nAmerikkalaiset sotilaat luulivat tulevansa kaiken alkuperäisyyden\nja raakalaisuuden maahan, kuten heille oli kerrottu. Helppoa on\nkuvitella heidän hämmästystään, kun he näkivät korkean kulttuurin\nleiman kaikkialla, jokaisen jalanleveyden maasta asutuksi, vainioita,\npuutarhoja, viiniviljelyksiä, kauniita rakennuksia ja sivistyneen\nväestön.\n\nSilloin meistä jo alkoi tuntua siltä, että meitä ja koko maailmaa oli\nsuorastaan jymäytetty hunnijutuilla. Mutta se ei enää kuulu tämän\nkertomuksen piiriin.\n\n\n\n\nHÄN KUOLI SUOMALAISENA.\n\n\nOlimme olleet kolmisen viikkoa rintamalla. Tykkien jyskettä ja\nkuolemaa. Saimme olla yhä enemmän ja enemmän liikkeellä ja sitoa\nsilpoutuneita tovereitamme. Siitä oli tullut työmme eikä se enää\nhirvittänyt Isopoika Milleriäkään. Olimme yhtämittaisesti ensi linjan\nampumahaudoissa, aina tulen alaisina kuten muutkin sotilaat, meillä ei\nvain ollut pyssyjä, ja jälkeen päin ajatellen oli parempi niin.\n\nEräänä yönä C-komppanian lähetti taas herätti Millerin ja minut.\n\n-- Siellä on pahoin haavoittunut, hän sanoi.\n\nNousimme ja seurasimme pimeitä kiemurtelevia ampumahautoja myöten\nlähettiä. Matkalla hän kertoi, että saksalaiset olivat taas käyneet\ntavallisella yöllisellä vierailullaan, yllättäneet kolmimiehisen\nvartioaseman, vanginneet kaksi ja vieneet ne mukanaan, mutta että\nkolmas meikäläinen oli pahoin haavoittuneena jäänyt ampumahautaan. Yksi\nsaksalainen oli myös kaatunut.\n\nOppaamme vei meidät pomminkestävään, jonne haavoittunut oli kannettu.\nKorpraali ja kolme sotamiestä seisoi haavoittuneen ympärillä, joka\nmakasi hiljaa lavitsalla. Hänen silmänsä olivat hieman raollaan ja hän\nhengitti raskaasti. Kasvot olivat kalpeat ja niissä asusti lähenevän\nkuoleman varjo. Kumarruin haavoittuneen ylitse ja säpsähdin, sillä mies\nnäytti tutulta. Hänellä oli syvä pistimen haava selässä munuaisten\nkohdalla. Sidoin sen ja annoin hänelle morfiiniruiskeen tuskien\nhelpottamiseksi.\n\nHaavoittunut tarttui äkisti käteeni. Hänen silmänsä olivat nyt aivan\nauki. Huomasin, että hän tahtoi sanoa jotakin, ja kallistin korvani\nlähemmäksi.\n\n-- I am finn, olen suomalainen, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.\n\nSamassa tunsin miehen. Se oli Hill, hän, jota Salo epäili\nsuomalaiseksi, mutta joka jostakin syystä ei tahtonut ilmaista\nkansallisuuttaan.\n\n-- Niitä oli kahdeksan, hän jatkoi hiljaa englanniksi. Minä tappelin\nkuin suomalainen. Niitä haavoittui, mutta yksi pisti selkääni...\nMinulla on äiti Chicagossa... Synnyin siellä... Sano...\n\nSitten hänen silmänsä alkoivat harhailla ympäri huonetta. Hän mutisi\nvielä jotakin. Painoin korvani lähelle hänen huuliaan. Mutta en voinut\nerottaa mitään. Sitten hän henkäisi pari kertaa syvään, ruumis värähti\nja henki oli paennut.\n\nMiehet seisoivat vakavina ympärillä. Vihdoin korpraali sanoi:\n\n-- Hill oli hyvä poika, ruotsalainen tai norjalainen kai. Hän ei\nsanonut koskaan kansallisuuttaan. Mutta urhoollinen mies. Hän otteli\nkovasti viime yönä. Tappelupaikalta löytyi neljä saksalaista lakkia, ja\nhaavoittuneita ne ovat raahanneet mukanaan.\n\nPaarinkantajat saapuivat. He veivät Hillin linjojemme takana olevaan\nhautausmaahan. Sinne ilmestyi pian yksi valkoinen risti lisää.\n\nSamana yönä aamun sarastaessa tuli William Salo, kansalaiseni,\nensiapuasemallemme. Hän oli ollut yöllisellä partiomatkalla ja repinyt\nkätensä piikkilankoihin.\n\nSanoin hänelle, että Hill oli kaatunut. Salo tuli vakavaksi.\n\n-- Sepä oli ikävää, hän sanoi. Kunnon poika. En koskaan päässyt\nselville hänen kansallisuudestaan. Olikohan hän suomalainen?\n\n-- En tiedä, Salo, vastasin, oliko hän suomalainen, mutta sen tiedän,\nettä hän tappeli kuin suomalainen ja kuoli suomalaisena.\n\nSalo katsoi minuun ymmärtävästi. Sitten hän nosti kiväärin olalleen ja\nlähtiessään sanoi vakavasti:\n\n-- Well. Hän kuoli suomalaisena. Ja Amerikan puolesta. Se oli hänen\nelämänsä.\n\n\n\n\nHAAVOITUN.\n\n\nOlimme olleet viisi viikkoa yhtä mittaa rintamalla, ja miltei koko ajan\noli paukkunut. Välistä joutui oikein ajattelemaan, mitä hittoa sitä\nläiskytetään, eihän se siitä kuitenkaan miksikään muutu.\n\nMeikäläiset olivat syyskuun 28 päivänä alkaneet Englannin Kanaalista\naina Verduniin lännessä ulottuvan suuren, lopullisen rynnäkkönsä, mutta\nmeidän rintamaosallemme, lähelle Sveitsin rajaa, se ei ulottunut. Mutta\nme kuulimme huhuja saksalaisten perääntymisestä leveällä rintamalla, ja\nse innosti meitä. Nähtävästi samat tiedot hermostuttivat naapureitamme\nkunnaitten vastakkaisilla rinteillä, ja siitä olivat seurauksena\najoittain uudistuvat varsin kiivaat pommitukset.\n\nMitä tiheämmäksi pommisade tuli, sitä enemmän se vaati meiltäkin\nuhreja. Niinpä tulivatkin erääksi tärkeäksi puheenaiheeksemme kaatuneet\nja haavoittuneet toverimme.\n\n-- Well, kuuli poikien puhuvan. Olipa paha, että hänkin meni. Hyvä\nmies. Mutta milläpä sitä voi auttaa. Kranaatti sattui räjähtämään hänen\nkohdallaan. Siinä kaikki.\n\nJos srapnelli oli puhaltanut käden tai jalan mennessään, niin\nsaattoivat sotamiehet puhua tähän tapaan:\n\n-- Parempi olisi ollut, että hän olisi mennyt. Mitäpä miehellä on enää\nelämässä jäljellä, kun on vaivainen.\n\nNiitä, jotka olivat saaneet lievän vamman, kadehdittiin, koska he\npääsivät ainakin toistaiseksi pois rintamalta, jossa ei ketään\nhuvittanut olla.\n\nKauhua tuntien puhuttiin niistä, jotka olivat saaneet kaasua, Heidän\nhuulensa olivat mustuneet, kasvoihin oli ilmaantunut sinisiä pilkkuja,\nja loppu tuli.\n\nIsopoika Miller ja minä hoidimme edelleenkin ensiapuasemaamme\ntulilinjoilla. Meistä oli tullut oikein hyvät ystävät, kuten vain\nsodassa saattaa tulla. Totta on, että Isopoika ei ensimmäisiä\nhaavoittuneita tavatessaan ollut käyttäytynyt oikein miehekkäästi,\nmutta sen jälkeen hän oli kuin muuttunut. Hän piti hermonsa kurissa ja\ntoimi reippaasti, jopa urhoollisesti. Isopoika Milleristä oli tullut\nmies.\n\nIstuimme ja juttelimme eräänä iltana kämpässämme. Ulkona paukkuivat\nlykit, ja jostakin edempää kuului kaasuhälytys.\n\nIsopoika Miller oli saanut kirjeen sisareltaan. Hänen äitinsä oli\nsairaana, ja se koski Milleriin niin, ettei hän joutanut paljon muuta\najattelemaan. Moneen kertaan hän luki kirjeen ja oli surullisen\nnäköinen.\n\n-- On tämä kauheata, hän sanoi, että äitini on siellä pahoin sairaana\ntuhansien mailien takana enkä voi tehdä yhtään mitään.\n\nLohdutin Milleriä parhaani mukaan. Mutta oma vanha suruni alkoi minua\nkalvaa siinä istuessamme. Vedin povestani Elsie Lovestone'in kuvan ja\nkatselin sitä ajatuksiini vaipuneena.\n\n-- Niin, Isopoika, sanoin, hän on ihminen, jota rakastan paljo. Granby\nBayssa Kanadassa kohtasin hänet, hän hoiti haavani, kun jouduin\nkaivosräjähdykseen. Hän oli suloinen tyttö, englantilainen, Lontoosta.\nSitten hän joutui Lontooseen ja sotaan sairaanhoitajattareksi. Vuoden\n1916 keväästä lähtien en ole hänestä kuullut mitään, mutta aavistukseni\nsanoo, että hän on kuollut.\n\nMiller katseli kuvaa kauan ja tutkivasti.\n\n-- Se on hyvin kaunis tyttö, hän lausui sitten. Kirjoita hänelle.\n\n-- Olen kirjoittanut.\n\n-- Sähkötä sitten.\n\n-- Olen sähköttänyt.\n\n-- Kirjoita hänen kotiinsa Lontooseen.\n\n-- Olen tehnyt sen.\n\n-- Etkä ole saanut mitään vastausta?\n\n-- En.\n\n-- Missä hän sitten on?\n\n-- En tiedä. Kadonnut, kadonnut jälkeä jättämättä. Tyttö oli hyvin\nkiintynyt minuun, Miller. En koskaan saa päähäni, ettei hän olisi\nantanut minulle itsestään tietoja näinä kahtena vuotena, jos hän olisi\nelävien joukossa, sanoin surullisesti.\n\nSamassa tuli sisälle sidottavaksi eräs, jota kiväärin kuula oli\nraapaissut käsivarteen.\n\n-- Fritzit näyttävät olevan huonolla tuulella, sanoi hän. Ettekö kuule,\nkuinka pommitus on jälleen kiihtynyt?\n\nKatsahdin sidontatarvikkeisiini, sillä arvasin meidän saavan työtä.\nAjattelin, että tarvitsisimme mahdollisesti enemmän kääresiteitä kuin\nmeillä oli, ja lähdin nopeasti päälääkintäasemalle.\n\nPommit lensivät ulvoen, satoi vettä. Ilmassa oli syksyn ja kuoleman\ntuntua. Oli jo lokakuun 5 päivä.\n\nOlin päässyt tuskin sataa jalkaa, kun ammus putosi aivan viereeni\nampumahaudan kylkeen. Tunsin ilmanpaineen lyövän minut nurin, suuri\nsoravuori hautasi minut allensa. En menettänyt tajuntaani ja pääsin\nkömpimään ylös soran alta. Sitten aloin jatkaa keskeytynyttä matkaani.\nMutta samassa kuulin Millerin huutavan takanani:\n\n-- Halloo, Ed. Sinä olet haavoittunut.\n\n-- Mitä vielä, Isopoika. Olen all right, kuten näet, vastasin.\n\nMutta Miller juoksi luokseni.\n\n-- Sinä olet haavoittunut. Etkö näe?\n\nHän kumartui, katsoi jalkoihini ja samassa huomasin itsekin, että\nhousuni olivat repeytyneet ja molemmista jaloistani vuoti verta.\n\n-- Totisesti, toveri, sanoin. Sinä olet oikeassa. Se pommi näyttää\nhieman repineen univormuani ja nahkaani. Kävelen kyllä itse\nlääkintäasemalle, kun sinne on muutakin asiaa. Tämä ei tee mitään.\n\nLähdin kävelemään eteenpäin. Mutta päätäni alkoi huimata, jaloissa\ntuntui kipua, kompastuin, nousin, yritin jatkaa kulkuani, kaaduin\njälleen maahan ja menetin tajuntani.\n\nKun heräsin, seisoi ystäväni Gerald Franklin vieressäni. Tulin siitä\nhyvin iloiseksi.\n\n-- Halloo, Gerald, sanoin hänelle ja huomasin ääneni olevan hyvin\nheikon. En ole nähnyt sinua viiteen viikkoon.\n\n-- Halloo, Ed, sanoi Gerald. Sinä olet pian jälleen kunnossa, kertoo\ntohtori. Olet saanut srapnellin kuulat molempiin jalkoihisi. Ne ovat\nvain lihashaavoja. Älä välitä. Hermosi ovat myös kai kärsineet, koska\nmenetit tajuntasi, arveli tohtori. Pommi antaa pääkopalle usein\npahan iskun. Sinä olet päässyt koko vähällä, sanoi Gerald ja hymyili\nystävällisesti.\n\nKatsoin nyt vasta ympärilleni ja huomasin olevani päälääkintäasemalla.\nMakasin paareilla. Asetakkini ja muut vaatteeni oli riisuttu ja jalkani\nkääritty siteisiin.\n\n-- Kuka toi minut tänne? kysyin. Varmaankin Isopoika.\n\n-- Yes, sanoi Gerald. Se oli reippaasti tehty, sillä koko matkan\nsatoi pommeja. Tohtori sanoi, että hän esittää siitä Millerille\nkuntoisuusmerkkiä.\n\nGerald nouti minulle nyt kuumaa kaakaota. Kun yritin nostaa päätäni,\nhuimasi sitä ja se putosi voimattomana vuoteelle. Yritin kuitenkin\ntarttua Geraldin ojentamaan kuppiin, mutta käteni vapisi ja tunsin\nruumiissani nytkähtelyä, samaa, jota siinä oli ollut Granby Bayn\nonnettomuuden jälkeen. Gerald näki avuttomuuteni ja pisteli lusikalla\nkaakaota suuhuni kuten lapselle. Huomasin, että vammani oli vaikeampi\nkuin aluksi olin luullut.\n\nYstäväni kumartui uudelleen puoleeni.\n\n-- Huomisaamuna sinut viedään Saulxuresiin, hän sanoi. Ja tiedätkö\nmitä? Parin päivän perästä pääsee koko rykmentti sinne lepäämään. Sinä\nhaavoituit oikeastaan helkutin huonoon aikaan.\n\nTunsin väsymyksen ylläni kuin suuren mustan taakan. Nukuin levottomaan\nuneen.\n\n\n\n\nRANSKALAISESSA SOTILASSAIRAALASSA.\n\n\nSaulxuresin sotilassairaalassa oli tilaa viidellesadalle\nhaavoittuneelle sotilaalle, ja se oli aina täynnä, vaikka osa parani\nja osa pahemmin haavoittuneista lähetettiin jonkin ajan kuluttua\nedelleen toisiin sairaaloihin. Vogesien rintama piti huolen siitä, että\njoutilaita paikkoja ei ollut.\n\nMakasin sairaalasalissa, jossa oli kaikkiaan parikymmentä miestä.\nJalkoihini saamani haavat eivät suuresti vaivanneet, ensimmäisinä\npäivinä huimasi päätäni, mutta sekin rupesi sitten menemään ohitse, ja\nminä aloin tuntea elämäni kaikin puolin mukavaksi.\n\nHarmaapukuiset nunnat, joita oli vanhoja ja nuoria, hoitelivat meitä,\nja lisäksi pitivät meistä huolta valkopukuiset ja valkopäähineiset\nranskalaiset Punaisen Ristin sisaret, joiden joukossa oli monta hyvin\nsievää ja suloista tyttöä. Pari sairaanhoitajatarta puhui englantia. He\nolivat hyvin ystävällisiä ja hyvin sivistyneitä naisia, arvattavasti\njoistakin Ranskan ylhäisöperheistä.\n\nSalissa oli monta jalkansa tai kätensä menettänyttä, monia päähän,\nrintaan ja vatsaan haavoittunutta. He olivat miltei kaikki ranskalaisia\nenkä minä monta sanaa heidän puheistaan käsittänyt.\n\nEnglantia ymmärtävistä sairaanhoitajattarista istui toinen joskus\nvuoteeni vieressä. Hän jutteli hillityllä, hienolla äänellä minulle,\nkohautteli olkapäitään, kuten ranskalaisten tapa on, ja hänen suuret,\ntummat silmänsä vaihtuivat nopeasti ilosta suruun ja päinvastoin.\n\n-- Katsokaahan tuota lattialla nukeilla leikkivää miestä, hän aloitti\nkerran. Vielä muutama kuukausi sitten hän oli komea urhoollinen\nkapteeni, johon kaikki naiset rakastuivat. Hänen rintaansa koristi\nkokonainen rivi urhoollisuusmerkkejä. Sitten hän joutui Vogeseilla\npommiräjähdykseen kuten tekin ja sai hermotärähdyksen, kuten\nlukemattomat ovat saaneet. Hän sai aivoihinsa vian. Nyt hänen järkensä\non lapsen järjen tasalla. Hänestä tuskin koskaan tulee miestä enää.\nC'est très triste.\n\nJoku pudotti tulitikkulaatikon lattialle. Eräs läheisellä vuoteella\nistunut mies hypähti pystyyn ja piiloutui peitteen alle huppuun\nmaaten siellä hiljaa hetkisen. Sitten hän kurkisti vuodevaipan alta\nvarovaisesti ja vaanien, kasvoillaan sanomattoman kauhun ilme.\n\nSairaanhoitajatar hymyili surumielisesti ja jatkoi:\n\n-- Siinä on toinen. Pieninkin rapsahdus voi saattaa hänet kauhun\nvaltaan. Sekin on seuraus pommin räjähdyksestä läheisyydessä. Hänestä\non kuitenkin toivoa. Parin päivän perästä lähetetään hänet ja kapteeni\nSavoien vuoristoon.\n\nSitten tämä hienon ja ylhäisen näköinen ranskatar hymyili\nystävällisesti ja sanoi:\n\n-- Te olette niiden rinnalla onnellinen. Näettehän, kuinka nopeasti\nolette toipunut. Muutaman päivän perästä pääsette pois. Missä teidän\nomaisenne Amerikassa asuvat? hän kysyi sitten äkisti.\n\n-- He eivät ole ollenkaan Amerikassa, sanoin naurahtaen. He asuvat\nSuomessa. Olen suomalainen.\n\nRanskatar rypisti hieman tummia kaarevia kulmakarvojaan kuin muistellen\njotakin. Sitten hän sanoi:\n\n-- Suomesta. Niin, kyllä tiedän. Siellä on paljon järviä, teidän\npääkaupunkinne on Helsingfors, ja teillä on suuri säveltäjä Sibelius.\nEikö niin?\n\nNyökkäsin naurahtaen päätäni.\n\n-- Aivan niin, sanoin. Teillä, mademoiselle, on suurenmoiset tiedot\nSuomesta, paremmat kuin mitä tähän saakka olen havainnut yhdelläkään\nranskalaisella olevan.\n\nRanskatar hymyili, nousi ja kiiruhti jälleen tehtäviinsä.\n\nMuutaman päivän perästä sain vieraita. Isopoika Miller ja Gerald\nFranklin tulivat minua tervehtimään. Meidän molemminpuolinen ilomme oli\nsuuri. Pojat olivat täysin muuttuneet. Kasvot olivat jälleen sileiksi\najellut, kuten ennen rintamalle lähtöä, puvut olivat siistiytyneet ja\nnyörikengät oli puhdistettu. Heidän silmänsä loistivat.\n\n-- Halloo, Ed, huusivat he minulle yhdestä suusta. Täällä sinä sitten\nolet ja niin virkeän näköisenä.\n\n-- Halloo, pojat, vastasin. Rupean olemaan jälleen kunnossa. Täällä on\npidetty minusta hyvää huolta. Milloin te olette tulleet?\n\nToverini selittivät päässeensä rintamalta neljä päivää haavoittumiseni\njälkeen. Rykmentti oli nyt kokonaisuudessaan Saulxuresissa lepäämässä.\nMutta puhuttiin, että kohta puoleen joutuisimme mukaan suureen\nhyökkäykseen, joka yhä jatkui. Saksalaiset olivat alkaneet kaikkialla\nperäytyä. Meidän rintamansa oli murtunut.\n\nNe olivat iloisia uutisia, sillä ne tiesivät sodan loppumista.\nOlin niistä jo sairaalassakin kuullut ja nähnyt haavoittuneiden\nranskalaisten suuren ilon sen johdosta.\n\nLääkintäosastomme oli samassa talossa kuin aikaisemminkin\nSaulxuresissa. Kaikki jaksoivat hyvin ja lähettivät minulle terveisiä.\n\nSitten toverini lähtivät. Isopoika puristi kovasti kättäni ja kuiskasi\nlähtiessään:\n\n-- Äitini on tullut terveemmäksi. Se on all right. Olen jo nähnyt sen\ntytönkin. Muistathan sinä siellä ravintolassa?\n\nKymmenen päivän sairaalassaolon jälkeen sain luvan lähteä. Haavani\nolivat vielä auki, multa loppuja vammoja parantaisi oma lääkärimme. Kun\nkuljin vuoteiden ohitse, joilla makasi kädettömiä tai jalkavaivaisia\nranskalaisia sotilaita, huomasin parin heistä katselevan minua aivan\nkuin ihmeissään ja puhuvan vilkkaasti keskenänsä. Seisahduin ja koetin\nsaada selville, mitä he sanoivat, mutta en ymmärtänyt...\n\n-- Mitä nuo miehet sanovat? kysyin ohimenevältä sairaanhoitajattarelta.\n\n-- Oi, nauroi hän. He vain ihmettelevät, että te lähdette täältä jalat\nja kädet mukananne.\n\n\n\n\nRYKMENTTI HUVITTELEE.\n\n\nHetken perästä istuin rykmenttimme lääkintäosaston asemalla. Siellä\noli Gerald Franklin, Isopoika Miller, pikku Fergy, Bill ja useat muut\nosastoomme kuuluvista kahdestatoista miehestä. He kantoivat eteeni\nerinomaista viiniä ja mainiota amerikkalaista tupakkaa. Pojat olivat\nhyvällä tuulella, paremmalla kuin heitä muistaakseni olin nähnyt koko\nsotaretkellämme. Tohtorikapteenimmekin tuli siihen, tervehti minua\niloisesti ja sanoi:\n\n-- Kas siinäpä on mies, jota minä halusin erikoisesti nähdä. Kuinka\njaksat?\n\n-- Kiitoksia, kapteeni. Olen terve jälleen.\n\n-- Well, well. Minä olen iloinen siitä. Tiedätkö, että me olemme\najatelleet lähettää sinut lomalle Savoiehan. Ajattelimme, että\ntarvitsisit lepoa joksikin aikaa.\n\n-- Kiitoksia, kapteeni, vastasin, mutta minä olen todella paremmassa\nkunnossa kuin pitkään aikaan enkä tarvitse lomaa. Olen mieluummin\nmukana.\n\nKapteeni katsoi minua hieman pitkään. Varmaan hän oli luullut, että\nlähtisin halusta lomalle. Sitten hän tarttui käteeni ja sanoi:\n\n-- Se on hyvä. Jos luulet jaksavasi, niin pysy mukana.\n\nPojilla oli paljon kertomista. Heidän elämässään oli sattunut suuria\ntapahtumia: rintamalta pääsy, syöpäläisistä pääsy, syömistä oli saatu\nyltä kyllin ja lepoa myös.\n\nParasta oli, että he olivat päässeet täistä ja kirpuista, joita\nkaikkien vaatteet kihisivät. Heti kun oli päästy kaupunkiin, oli\nvaatteet työnnetty syöpäläistentappokattilaan. Kun ne olivat saaneet\nolla siellä jonkin minuutin, oli joka ainoa syöpäläinen potkaissut\nviimeisen kertansa. Sitten oli päästy suihkuhuoneisiin, saippuaa\nja vettä oli ollut yltä kyllin. Sen jälkeen oli saatu ylle puhtaat\nalusvaatteet ja täittömät univormut. Sano sitten, että sotamiehen elämä\nei olisi ainakin joskus niin kuin silkkiä! ja sen jälkeen saatiin\nruokaa kaksinkertaiset annokset: leipää, keksejä, sianlihaa, ohukaisia\nvaahterasiirapin kera, hyvää kahvia oikean sokerin ja kannukerman\nkanssa ym.\n\nPojat kertoivat yhdestä suusta kaikkea tätä. Tämä oli heistä kuin\nuutta, ennen kokematonta elämää. Tykit eivät jyskäneet, pommit eivät\nräjähdelleet, ei tarvinnut seisoa juoksuhaudoissa vedessä ja kurassa,\nei tappaa rottia eikä raapia täitä, ja nyt maattiin oikein huoneissa,\nrauhassa sai loikoa koko yön ja lepuuttaa jäseniään.\n\nMuutaman päivän perästä saimme palkkamme, kokonaista 30 dollaria,\nmikä Ranskan frangeihin vaihdettuna oli suuri raha. Ja sitten mentiin\nravintoloihin, me \"miljonäärisotilaat\", kuten ranskalaiset kutsuivat\nmeitä. Punaviini, valkoviini ja muut juomat tekivät hyvin kauppansa.\nPojat taputtelivat povitaskuaan ja sanoivat huonolla ranskan kielellä:\n\n-- Bokun frang, bokun frang, vin please.\n\nMutta sillä puheella se viinipullo taas tulikin pöytään.\n\nJa hetken perästä kaikui ravintoloissa, pienissä viinituvissa,\njälleen laulu ja nauru. Pojat istuivat kädet kaulassa, ja yhteinen\nluja toverihenki vallitsi huoneessa. Sen olivat rintama, yhteiset\nkärsimykset ja yhteinen vaara luoneet.\n\nIloa lisäsi tietenkin vielä paljon se, että rintamalta saapui edelleen\npelkkiä hyviä tietoja. Saksalaiset peräytyivät peräytymistään\nluovuttaen meikäläisille vuosikausia hallussaan pitämiään alueita.\n\nNäin riemuitsi rykmenttimme yhtämittaisesti kaksi viikkoa. Päivät tosin\noli harjoituksia, mutta ne tuntuivat nyt rintamapalveluksen jälkeen\nlastenleikiltä.\n\nViini virtasi, laulut kaikuivat. Suuret asiat, joiden puolesta olimme\ntulleet merien yli taistelemaan, olivat täydellisesti unohtuneet.\nNiistä ei kukaan puhunut mitään. Leipä, uni ja elämännautinto olivat\nmeille kaikki kaikessa.\n\n\n\n\nJÄLLEEN RINTAMALLE.\n\n\nIloiset päivät Saulxuresissa loppuivat, ja lokakuun 26 päivänä\ntyönnyimme pitkään sotilasjunaan, joka alkoi kiidättää meitä luodetta\nkohti. Rykmenttimme kaatuneet ja sairastuneet oli korvattu uusilla\nAmerikasta saapuneilla miehillä, joten se oli jälleen kaikin puolin\ntaistelukuntoinen.\n\nPäivä vaihtui yöksi ja tuli kylmä. Tavaravaunua, jossa matkasimme, ei\nvoinut lämmittää, ja me istuimme toisiimme painautuneina lattialle\nlevitetyillä oljilla. Isopoika Miller, Gerald Franklin ja minä olimme\nsaaneet vaunun nurkassa tilan itsellemme. Olimme erottamattomia\nystävyksiä.\n\nMiehet torkkuivat, toiset pelasivat korttia ja muutamat yrittivät\nlauleskella. Mutta reipasta tunnelmaa ei syntynyt. Poikien kasvot\nolivat vakavat niin kuin aina sotaretkellä rintamalle mentäessä.\nTiesimme, että sodan viimeinen suuri näytelmä oli menossa, mutta emme\ntienneet, minkälaisen osuuden rykmenttimme tulisi siinä saamaan ja kuka\nmeistä selviäisi elävänä Amerikkaan.\n\nSeuraava päivä ja yö matkattiin yhtämittaisesti. Sitten juna pysähtyi\nvarhaisena aamuna jollekin pienelle asemalle; ja meidät komennettiin\nvaunuista. Ilma oli kolea ja sateinen. Komppaniat järjestyivät, ja me\naloimme marssia pohjoista kohti, Sedanin suunnalle, missä taisteltiin.\n\nKoko päivän satoi. Tie oli kurainen ja pehmeä. Kaskaat varussäkkimmc\npainoivat olkapäitä, ja kengät hieroivat jalkoja. Illalla kello 7\nleiriydyttiin. Olimme marssineet 40 kilometriä. Sitten pystytimme\npienet penikkatelttamme alavalle märälle maalle ja nukuimme\nväsymyksestä sikeästi kuin parhailla vuoteilla.\n\nAamulla varhain jatkuu marssimme. Päivän mittaan alkaa kuulua tykkien\njyrinää pohjoiselta suunnalta, Argonnen vuoristosta. Marssimme\nedelleen. Sataa. Sotamiehet väsyvät ja kiroilevat. Tie nousee.\nMonet jäävät riveistä pois kuumeen tai vatsataudin vuoksi. Monet\nmyös teeskentelevät sairautta päästäkseen riveistä. Saamme koetella\nmonen valtimoa. Jos ei kuumetta ole, saat armotta jatkaa marssia.\nMutta moni on myös vilustunut ja kuumeessa ja pääsee onnekseen\nambulanssivaunuihin, jos niitä on saatavissa.\n\nIltapäivällä saavumme metsään, Argonnen metsiin. Tykkien jyske tulee\nyhä läheisemmäksi ja ammuksia alkaa putoilla ympärillemme.\n\nPimeän tullen leiriydymme taas. Sade lakkaa, taivas kirkastuu, ja kuu\nnousee valaisemaan maisemaa.\n\nLääkintäosasto on löytänyt majapaikakseen ylenevän kuivan rinteen.\nSiinä meillä on oikein herrasolot penikkateltoissamme. Saksalainen\nampuu tuimasti, mutta sen ammukset suhisevat ylitsemme.\n\nLääkintäkersanttimme laski iltahämyssä miehiään. Vaikka hän kuinka\nlaski, huomattiin, että yksi puuttui joukostamme.\n\n-- Se on totta, sanoi hän lopuksi. Smith lähetettiin sairaalaan kuumeen\nvuoksi. Mutta sittenkin puuttuu yksi.\n\nJoku viittasi kunnaan alapuolelle, missä yksinäinen mies näkyi makaavan\npensaikossa viitta pään yli vedettynä.\n\n-- All right, sanoi kersantti. Se on pikku Fergy. Mitä hittoa se niin\netäällä toisista nukkuu?\n\nMutta kunnaan alla kuutamossa makaava ei ollutkaan pikku Fergy, vaan\njoku muu. Pikku Fergy saapui paikalle vasta parin tunnin perästä,\nkuten sittemmin usein muulloinkin, sillä hän ei jaksanut seurata\nkiivaasti marssivaa rykmenttiään ja jäi jälkeen. Mutta hän löysi aina\nkomppaniansa, tuo sukkelapäinen chicagolainen.\n\nPikku Fergy katseli ympärillään nukkuvia tovereitaan ja huomasi\nyksinään makaavan miehen pensaikossa. Fergy luuli sitä Isopoika\nMilleriksi ja heittäytyi miehen viereen pitkäkseen saadakseen lämmintä\nyökylmää vastaan ja sitten hän nukkui kuin kivi.\n\nAamulla kello 6 oli herätys. Hyppäsimme pystyyn ja nostimme\nkenttäreppumme selkäämme. Olimme vallan unohtaa sivulla nukkuvan\nFergyn, kun kersantti samassa muisti hänet ja meni pitkin askelin häntä\nherättämään.\n\nMutta kersantti pysähtyi äkisti nukkuvan luona.\n\n-- Illalla siinä makasi vain yksi mies, nyt kaksi ja meillä on vain\n11 miestä osastossa, mutisi hän. Sitten hän pudisti toista miehistä\nhartioista.\n\n-- Nouse hiidessä, Fergy, sanoi hän.\n\nMies ei liikahtanut. Kersantti repäisi viitan nukkuvien yltä ja\nkarjaisi:\n\n-- Ylös, te laiskurit! Ja riviin!\n\nSitten kersantin pää nytkähti omituisesti, ja hän jäi suu auki\nkatselemaan eteensä. Pieni Fergy oli viimeinkin herännyt, hieroi\nsilmiään, katsahti kersanttiin, sitten makuutoveriinsa ja ponnahti\nnuolena pystyyn.\n\nRiensimme paikalle ja huomasimme, että Fergy oli viettänyt yönsä\nkaatuneen saksalaisen sotilaan vieressä.\n\nSaksalainen makasi siinä selällään täydessä kenttäpuvussa. Suu ja\nsilmät olivat auki, rinnassa oli pistimen haava, ja siitä valunut veri\noli tahrinut harmaan univormun.\n\nPojat purskahtivat nauramaan. Heistä pikku Fergyn nukkuminen kaatuneen\nsaksalaisen kupeella oli huvittava juttu. Fergy antoi ylen.\n\n-- Well, sanoi kersantti vakavana. Älä hätäile, pikku Fergy. Ei\nole syytä turhasta kiihoittua. Tässä samassa metsässä taisteltiin\npari päivää sitten ankara ottelu. Tuo kaatunut saksalainen on vielä\nunohtunut siihen. Lähtekäämme aamiaiselle ennen kuin on myöhäistä.\n\nMutta pikku Fergy yritti sinä aamuna turhaan saada palastakaan ruokaa\nalas, ja Isopoika Miller pisteli poskeensa hänenkin annoksensa.\n\n\n\nSAKSALAISTEN JÄLJILLÄ.\n\n\nRykmenttimme oli edelleen reservissä ja odotti vain määräystä\nottaakseen osaa suureen Maas--Argonnen taisteluun. Saksalaiset\nperäytyivät tiukkaa vastarintaa tehden. Heidän kauas ampuvat tykkinsä\nlähettivät surmantultaan meidänkin marssivaan rykmenttiimme, ja tykkien\njyske kiihtyi joskus helvetilliseksi, korvia huumaavaksi paukkinaksi.\n\nMarssimme yhäti eteenpäin. Yhä useammin kuljemme raunioituneen kylän\ntai kaupungin lävitse. Tien varsilla on kaatuneita vihollisia,\nhevosten raatoja, tykkirattaita, kaikki yhtenä sekamelskana. Marssimme\nkuuluisan \"Kuolleen miehen maan\" läpi, jossa saksalaiset ovat pitäneet\npuoliaan maahan kaivautuneina neljä vuotta ja josta amerikkalaiset ovat\nheidät pistimin karkoittaneet. Pomminreikiä ovat mäkirinteet täynnä.\nAmpumahaudat on ammuttu rikki. Piikkilanka-aidat makaavat osittain\nmaassa.\n\nTuolla lepää tienvierellä joitakin kymmeniä saksalaisia kaatuneita.\nRuoho on kellastunut. Muutamat sotilaat ovat pahasti silpoutuneet.\nToiset ovat saaneet kiväärin kuulan. Näyttää siltä kuin he nukkuisivat.\nHe ovat nuoria, sileänaamaisia, kookkaita poikia. Heidän kasvonilmeensä\nosoittavat hämmästystä. Eräällä on ruskea kihara ohimolla, ja syystuuli\nheiluttaa sitä hiljaa. Poikaparat!\n\nMarssimme edelleen aamusta iltaan. Yöt vietämme kentällä\npenikkateltoissamme. Taistelut jatkuvat yhtämittaisesti. Mutta\nsaksalaiset peräytyvät, ja me alamme uskoa sodan loppuvan.\n\nMarraskuun 8 päivänä saavumme erääseen pieneen kaupunkiin, jossa\ntapaamme ensimmäiset saksalaisten vallasta vapautuneet ranskalaiset.\nSaksalaiset ovat edellisenä yönä jättäneet paikan. Ranskalaiset ovat\nnälissään. He eivät ole saaneet ruokaa moneen päivään. Kenttäkeittiömme\non jäänyt jälkeen, kuten tavallista, ja nälkä kurnii omiakin suoliamme.\nMutta poikien tulee sääli nälkäisiä, miltei luurangoiksi laihtuneita\nranskalaisia, jotka pyytävät surkealla äänellä syötävää, ja he jakavat\nheille repustaan viimeisen hätämuonan. Ja niin ranskalaiset saavat\nvapauttajiltaan paahdettua sianlihaa ja muuta hyvää ja kiittävät meitä\nsilmät ilosta loistaen.\n\nYön vietämme katolisen kirkon lattialla. Muutamat ovat pystyttäneet\ntelttansa hautausmaallekin.\n\nSeuraavana päivänä, marraskuun 9, kiertelivät aselepohuhut miesten\nkesken. Niitä olimme kuulleet jo muutamina päivinä, mutta kun mitään\naselepoa ei kuulunut, olimme vähitellen lakanneet luottamasta noihin\njuttuihin. Mutta nyt piti aselevon ehdottomasti tulla. Saksalaiset\nolivat väsyneet ja katsoneet menettäneensä sodan. Sen vuoksi he nyt\ntarjosivat rauhaa. Niin kerrottiin, ja poikien silmät alkoivat loistaa.\nJospa sota loppuisikin, jospa päästäisiinkin takaisin Amerikkaan! Siitä\nnyt yhtämittaisesti puhuttiin. Yöllä kello 12 se nähtäisiin, sillä\nsilloin piti aselevon alkaa.\n\nGerald Franklin ja minä makasimme penikkateltassamme ja juttelimme\nhiljaa. Gerald puhui taas tytöstään kuten niin usein ennenkin. Hän oli\nhyvin onnellinen, sillä illalla hän oli saanut kirjeen tyttölapseltaan.\n\n-- Tiedätkö, mitä hän kirjoittaa, naurahti Gerald. Hän varoittaa minua\njoutumasta ranskalaisten naisten pauloihin -- täällä sodan keskellä.\nHän luulee, että meillä on täällä ranskalaisia sairaanhoitajattaria\nmukanamme, niinkuin ne voisivat olla täällä ainaisessa sateessa,\nmudassa ja kranaattien räiskeessä.\n\nEn voinut estää, että Elsie Lovestone'in suloinen kuva sillä hetkellä\nnousi silmieni eteen. Ja sinä yönä aseleposanomaa odotellessamme\nkerroin Franklinille sydämeni suuren salaisuuden, tarinani Granby Bayn\nvalkoisesta madonnasta.\n\n-- Luuletko hänen vielä elävän, Gerald? kysyin lopuksi. Yli kahteen\nvuoteen en ole hänestä saanut elonmerkkiä ja luulen, että hän on\nkuollut.\n\nGerald oli hetkisen vaiti. Sitten hän puhui harvakseen ja osaaottavasti:\n\n-- Punaisen Ristin sisarista on tässä sodassa moni menettänyt henkensä.\nTykkien ammukset ovat lentäneet harhaan ja sattuneet sairaaloihin.\nLentokoneet ovat pudotelleet pommejaan aavistamatta, että ovat\ntuhonneet tilapäisen kenttäsairaalan. Ja armeliaisuussisaret ovat näin\njoutuneet ammuksien uhreiksi. Jos et ole tytöstäsi saanut tietoa pariin\nvuoteen, niin luulen, että hän ei elä enää. Sellaista on sota.\n\nMakasin kosteaan huopaani kääriytyneenä. Tuuli kohisi hiljaa. Tykkien\njyrinä oli heikentynyt. Sydämeni löi kiivaasti ja minut valtasi kaamea\ntunne kaiken katoavaisuudesta, kaiken elämän tarkoituksettomuudesta.\nYksinäisyyteni peloitti minua. Minulla oli tähän saakka ollut\nheikko toivo, hyvin heikko, mutta toivo kuitenkin. Franklin oli sen\nsammuttanut.\n\n\"Luulen, että hän ei elä enää\", hän oli sanonut. Ja minä huomasin\nturhan toivoni järjettömyyden.\n\nSinä yönä ajattelin Elsie Lovestone'ia, elämäni suurta unelmaa Granby\nBaysta. Minä uskoin nyt, että hän ei elänyt. Miksipä hän juuri\neläisi, kun miljoonat olivat menettäneet tässä verileikissä henkensä?\nRinnassani nyyhkytti ja minä makasin valveillani. Miksipä olisikaan\npilkoittanut yksikään tähti?\n\nÄkisti havahduin. Tykkien jyske oli tauonnut. Katsoin kelloani. Se oli\n12. Nykäisin Franklinia.\n\n-- Gerald, herää, aselepo on tullut, sanoin hänelle. Franklin nousi\nryntäilleen, kuunteli hetkisen. Ei kuulunut laukaustakaan. Tuuli vain\nkohisi penikkateltan katosta vastaan. Sitten Gerald tarttui äkisti\nkäteeni:\n\n-- Aselepo. Jumalan kiitos, lausui hän. Se tuli sittenkin!\n\nJa ylen väsyneinä vaivuimme samassa uneen.\n\nÄkisti heräsimme. Oliko se ukkonen? Jyrisi ankarasti. Ei. Se oli vanha\ntuttu tykkien soitto. Oli vain ollut pienen hetken pommitustauko. Ja\nsitten se oli alkanut uudelleen.\n\nFranklin kuunteli vaiti ammuntaa. Hän hengitti raskaasti. Sitten hän\nsanoi kuohahtaen:\n\n-- Minä kyllä haluaisin nähdä sen iikan, joka aloitti puheet\naselevosta. Vääntäisin hänen niskansa nurin. Ei tästä ikinä tule\naselepoa ja rauhaa! Saksa kestää vielä, saat nähdä. Ja edessämme on\nankarampi talvisota kuin mikään edellinen.\n\nEn vastannut mitään. Minusta tuntui niin yhdentekevältä, oliko sota\nvai rauha, kuolinko vai jäinkö henkiin. Olin väsynyt, hyvin väsynyt ja\nonneton. Ja pimeydessä loistivat edessäni Elsie Lovestone'in suuret,\nkirkkaat silmät, joiden uskoin iäksi sammuneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aselepopuheissa oli sittenkin perää. Se solmittiin marraskuun 11\npäivänä rykmenttimme ollessa Sedanin kaupungissa. Kun siitä ensin tuli\nhuhuja, niin ei niitä kukaan juuri uskonut. Mutta aamulla herätessään\nhe näkivät sähkösanomapaaluihin ja seiniin lyötynä virallisen\njulistuksen aselevon alkamisesta. Ja silloin nousi suuri riemu.\nSotilaat syleilivät toisiaan, paukuttivat pyssyjään ja joivat kaiken\nviinin ja muut väkijuomat, mitä suinkin vain hyvästä Sedanista saivat\nkäsiin. Niin loppui myös osanottomme Maas--Argonnen taisteluihin. Me\nemme päässeet ollenkaan mukaan, vaan saimme olla koko ajan reservissä.\nJa totta puhuen oli parempi niin.\n\n\n\n\nKUOLEMAN KENTÄLLÄ.\n\n\nSedanista rykmenttimme marssi kaatosateessa Verdunia kohti ja\nsaapui sinne seuraavan päivän iltana raskaan taivalluksen jälkeen.\nRanskalaisia ja englantilaisia joukko-osastoja, jotka olivat ottaneet\nosaa Verdunin rintaman tulisiin taisteluihin, tuli vastaamme. Miehet\nhurrasivat ja heidän kasvonsa loistivat ilosta. Nyt siitä on päästy,\nnyt siitä vihdoinkin on päästy, luki parroittuneista, ahavan puremista\nkasvoista.\n\nVerdunin kaupunki oli kuin pyyhkäisty maan päältä. Sen tuhansista\nkodeista ja liikehuoneista ei ollut ainoatakaan pystyssä. Näkyi vain\nraunioita, raunioita, mihin vain katsoikaan. Mutta itse Verdunin\nlinnoitus ei ollut sortunut. Se oli neljä pitkää vuotta puolustautunut\nSaksan armeijaa vastaan. Sinne oli Saksan ylin sodanjohto lähettänyt\nparhaat joukkonsa. Ne olivat hyökänneet kerran toisensa jälkeen tuota\nmaanalaista linnoitusta vastaan. Kokonaiset armeijakunnat olivat\ntuhoutuneet. Mutta Saksa yritti yhä, sillä Verdun merkitsi sille,\nkuten Ranskallekin, sodan voittoa tai häviötä. Ja niin Saksa löi\njälleen itsensä veriin Verdunin valleja vastaan, mutta ne kestivät.\nJa jälleen tuhoutui kymmeniätuhansia miehiä, satojatuhansia miehiä,\ntuli tuhansittain orpoja ja leskiä Reinin ja Elben varsille ja Ranskan\nvihannoivien kenttien pieniin majoihin. Mutta Verdun jäi Ranskalle.\n\nVerdunin ympärillä avautuivat laajat tuhon kentät. Tuskin ainoatakaan\nruohon kortta kasvoi silmänkantamattomalla alueella. Kaikkialla\npommikuoppia toinen toisensa vieressä, piikkilanka-aitoja,\nampumahautoja, valleja, ja jos lähdit kävelemään noille kentille,\njoilla sadattuhannet olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä, näit\nihmisluita, kiväärejä, pistimiä, pyöriä, pomminsirpaleita. Kuoleman ja\nhävityksen henkäys kävi yli aution maan.\n\nSeuraavana päivänä marssimme viisitoista kilometriä Verdunistä\nkoilliseen ja pystytimme penikkatelttamme erääseen mäenrinteeseen. Sama\nhävityksen kauhistus oli täälläkin. Kaikesta näkyi, että saksalaiset,\njoiden sodan aikana miehittämällä alueella nyt olimme, olivat saaneet\nVerdunistä paljon rautaa ja lyijyä niskaansa. Pysähdyimme tähän\npaikkaan muutamaksi päiväksi ja meillä oli siten hyvää aikaa katsella\nsaksalaisten rakentamia ampumahautoja, vallituksia, linnakkeita,\npomminkestäviä ja kokonaisia maanalaisia huoneryhmiä. Eräästä huoneesta\nlöysimme naisten vaatekappaleita, toisesta muutamia viinipulloja, jotka\nhyvin nopeaan tyhjentyivät. Muutamassa huoneessa oli piano ja nuotteja\nsen kannella. Saksalaiset upseerit olivat koettaneet nähtävästi tehdä\ntaistelujen väliajat niin hupaisiksi kuin mahdollista. Ja muutaman\npäivän perästä oli tullut kuolema. Muutapa ei juuri voinut odottaakaan.\n\nEräänä varhaisena aamuhetkenä nähtiin amerikkalaisten leiriltä lähtevän\nnuoren sotilaan kiivain askelin kävelemään autioituneille kentille.\nHänen silmänsä olivat kosteat ja hän puristi kädessään olevaa paperia.\nSyystuuli henkäili kylmänä yli kuolleen maiseman.\n\nNuori sotilas olin minä.\n\nIstuin puoliksi raunioituneen ampumahaudan vallitukselle enkä voinut\nestää kyyneleitä tulvahtamasta silmiini. Avasin kurtistuneen paperin ja\nluin siitä uudelleen ja uudelleen sähkösanoman hirmuiset sanat:\n\n    \"ELSIE LOVESTONE KUOLI MAALISKUUN 22:ntena 1916\".\n\nNyt sen siis liesin. Minulla oli ollut tähän saakka kaikesta\nhuolimatta heikko toivo, mieletön toivo. Nyt se oli mennyt iäksi.\nYstäväni Franklin oli minua neuvonut pyytämään rykmenttimme komentajaa\nsähköttämään Englannin Punaiselle Ristille ja tiedustamaan Elsieä. Hän\noli tehnyt sen, ja parin päivän jännittynyt odotus oli tuonut käteeni\nsähkösanoman. Elsie Lovestone oli kuollut, kuollut pari päivää sen\njälkeen, kun oli lähettänyt minulle viimeisen kirjeensä, jossa hän oli\nkertonut olevansa niin väsynyt, väsynyt. \"Minusta tuntuu kuin koko\nmaailma sortuisi ylleni\", oli hän siinä sanonut. Yksinäinen tyttörukka\nsodan pauhinan keskellä! Ja sitten hän oli kuollut, miten, missä,\nsitä minä en tiennyt. Hän oli vain kuollut. \"Englannin ruusu\", kuten\nkaivosmiehet häntä Granby Bayssa olivat kutsuneet, oli kuihtunut,\nkuollut.\n\nNyt puhalsi syystuuli yli kentän Verdunin ulkopuolella. Ja minä istuin\nsiinä hylätyllä vallituksella sähkösanoma kädessäni. Kuinka monta\npitkää vuotta olikaan kulunut Tyynen valtameren rannikon aurinkoisista\npäivistä! Ja siitä, kun valkoinen laiva vei mennessään hänet, jota\nen sen jälkeen koskaan enää saanut enkä saisikaan nähdä. Granby Bayn\nunelmani oli nyt lopussa, lopussa.\n\nJa kuitenkin tuntui kuin yli syksyisen, aution kuolemankentän olisi\nhiipinyt luokseni valkopukuinen nainen. Hänen suurista, tummista\nsilmistään säteili ihmeellinen hyvyys, ja hän laski valkean, hienon\nkätensä kuumeiselle otsalleni, kuten monta vuotta sitten taistellessani\nelämästä ja kuolemasta kaukana lännessä, kaivossairaalassa Tyynen\nvaltameren rannalla.\n\nSeuraavana aamuna varhain voittoisa armeijamme jatkoi marssiaan\nvoitettua Saksaa kohti.\n\n\n\n"]