[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f140GC5IvZO_nf-ElJ51ibDLYX2GHE32IDUxXnLvTEig":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2575,"Me miehet","Hirn, Eva",1877,1948,"2575-hirn-eva-me-miehet","2575__Hirn_Eva__Me_miehet",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1921,23086,127756,false,67076,[22,23,24],"Boys -- Juvenile fiction","Families -- Juvenile fiction","Finland -- Juvenile fiction",[26,27],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Me miehet\" by Eva Hirn is a fictional narrative likely written in the early 20th century. The book revolves around the misadventures of Risto, Janne, Toini, and their family, depicting the dynamics of childhood, relationships, and familial interactions in a lively household. Set in a whimsical yet realistic world, the story captures the essence of youthful exploration and the resulting chaos that often ensues.  The opening of the narrative introduces readers to the vibrant life within the family's \"miestenhuone\" (men's room), inhabited by the three children, Risto, Janne, and Toini. It details their playful banter, the chaos of their activities, and glimpses of their personalities—from Risto's sensitive nature to Janne's lively imagination and Toini's attempts to navigate their shenanigans. The scene is alive with humorous exchanges, sibling rivalry, and the looming presence of their mother, who is trying to maintain order amid the delightful disorder that defines their everyday life. As the story unfolds, it showcases moments of tenderness, mischief, and the close-knit relationships that shape their childhood world. (This is an automatically generated summary.)",[],205,"Lastenkirja kuvaa Jannen, Riston ja Toinin arkea ja leikkejä heidän yhteisessä huoneessaan. Teos koostuu lyhyistä kertomuksista, joissa lapset seikkailevat, ottavat yhteen isosiskonsa Liisan kanssa ja keksivät omintakeisia ajanvietteitä.","Eva Hirnin 'Me miehet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2575. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ME MIEHET\n\nKirj.\n\nEva Hirn\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLevoton päivä.\nRisto on yskässä.\nÄiti on sairas.\nRiston syntymäpäivä.\nKaamea seikkailu.\nArkielämää.\nViipurin serkku tulee.\nKinnoi ja Eloi.\nRisto on tädin luona.\nTutkintoja.\nKesämäkeen.\nHeinäkuussa.\n\n\n\n\nLEVOTON PÄIVÄ.\n\n\nEi missään ole niin hauskaa olinpaikkaa, kuin \"miestenhuone\" Horrilla.\nSiinä asui kolme iloista lasta, Janne, Risto ja Toini. Keskellä lattiaa\noli iso pöytä, johon oli vuoltu, piirustettu ja maalattu jos jotakin.\nJoka kevät vietiin huonekalut korjattaviksi talvikamppailua varten.\n\nKoko sisustus oli vahvaa ja pesunkestävää ja lattialla oli vain\nkorkkimatto. Toisella puolella oli Jannen laboratorio kaasujohtoineen\nja keittotarpeineen. Ikkunoilla oli Riston kukkia ja pistokkaita.\nHuonetta sanottiin \"miestenhuoneeksi\", jossa Toini sai armosta asua.\n\n-- Täällä saa elää vapaana, ilman, että aikuiset ja isosisko Liisa\nsiivoavat ja moittivat, sanoi Janne. -- Ja selvitystappelut eivät,\nhäiritse koko talo, lisäsi Risto.\n\n-- Siksi teistä on tullut niin raisuja poikia, että kaikki tytöt\npelkäävät teitä, sanoi Toini.\n\n-- Naiset pelkäävät aina miehiä. Se on luonnollista ja niin pitääkin\nolla. Me ei pelätä mitään, pöyhisteli Janne.\n\nKäytävän toisella puolella oli Liisan pieni huone. Siellä oli kaikki\nsiistiä ja sievää. Liisa kuului melkein aikuisiin, sillä hän oli jo\nyläluokilla ja kuusi vuotta Janneakin vanhempi.\n\nLiisa oli kieltänyt poikia menemästä ominpäin hänen huoneeseensa,\nmutta tätä kieltoa ei tavallisesti kunnioitettu. Poikien mielestä\nLiisa tavoitteli melkein äidin asemaa, vaikka hän ei ollut ensinkään\näitimäinen. He tuumivat, että pojilla on niin monta, joita oli pakko\ntotella, ettei siskon ainakaan tulisi vaatia heiltä alistuvaisuutta.\nLiisa luuli olevansa jo oikea nainen ja se oli suuruuden hulluutta.\nToini syytti veljiä samasta hulluudesta, kun nämä sanoivat itseään\nmiehiksi. Pojat arvelivat, että olkoon muilla mikä arvo tahansa, niin\nToini oli ainakin selvästi lapsi.\n\n-- Liisa on viisaampi ja kauniimpi kuin te, puolusti Toini siskoaan.\n\n-- Pyh! Kotioloissa ei kukaan nainen ole kaunis, sanoi Janne. -- Ja\nLiisa on kirjaviisas, mutta aika mälvä monessa muussa asiassa.\n\nPäivällinen oli syöty ja äiti tuli kuulustelemaan Risto läksyjä, sillä\nvälitodistukset olivat juuri tulleet, eikä ne olleet loistavia.\n\n-- Kuulustele nyt äkkiä, äiti, uskontoa. Mulla on kauhean kiire, eikä\nsopisi ollenkaan penkoa näitä läksyjä, sanoi Risto hätäisesti.\n\n-- Mikä kiire sinulla nyt on, eihän vielä ole myöhäistäkään? kysyi äiti.\n\n-- Vihreät Kotkat kokoontuvat tänään meille, ne tulevat varmaan heti,\nsanoi Risto ja haroi vaaleita, hiukan punertavia hiuksiaan.\n\n-- Sinun olisi pitänyt ensin pyytää lupa, ennenkuin kutsuit niin monta\npoikaa meille. Marilla on vapaa ilta ja isoäitikin tulee tänne. Vihreät\nKotkat voisivat tulla huomenna.\n\n-- Enhän minä voinut kieltää, kun he itse päättivät tulla meille.\nTäytyyhän olla kohtelias pojillekin. Jos ne nyt eivät saa tulla, niin\nminulle tulee iso häpeä, sanoi Risto ja hieroi itseään äitiä vastaan.\n\n-- Tulkoot nyt sitten. Anna tänne läksykirjasi.\n\nRisto toi kirjan ja alkoi:\n\n-- Siihen aikaan eli Abraham Filppulan puolella...\n\n-- Filistealaisten maalla, oikoi äiti.\n\n-- Niinhän minä sanoinkin. Ja Jumala koetteli Abrahamia ja sanoi:\nAbraham ja Abraham vastasi: \"Mitä sinulla taas on asiaa?\"\n\n-- Risto, kerro kirjan sanoilla.\n\n-- \"Ota poikasi Iisak ja pane hänen selkäänsä halkoja ja tulitikkuja ja\npainu vuorelle uhraamaan hänet\", sanoi Jumala. Se oli eri jännää. Äiti\nkuinka lehmiä tapetaan?\n\n-- Kerro nyt kuinka Iisakille kävi.\n\n-- Jumala sanoi, että ei vainenkaan, minä vain koettelin Abrahamia.\nÄiti miten lehmiä tapetaan?\n\n-- Ei sellaisesta puhuta. Kerro heti, kuinka Iisakille kävi, mutta älä\npane omiasi.\n\nNiin jatkettiin kyselyä, kunnes huoneeseen tuli kitkerä haju\nkylpyhuoneesta. Koko perhe ryntäsi sinne.\n\n-- Janne laittaa taas hajuja, sanoi Toini rauhallisesti.\n\n-- Mikä rovio täällä palaa, mitä siinä on? kysyi äiti nähdessään\nkylpyammeessa roihuavan tulen.\n\n-- Minä vain panin paketin puhdistettua vanua palamaan. Se sisältää\njodia, joka palaa kauniilla liekillä. Päälle minä kaasin lutikan\nmykkyä, jossa oli alkoholia, jotta se palaisi paremmin. Kun sitä\nlietsoo puhalluspillillä, jonka isä on antanut, silloin saa liekin\nsuunnatuksi mihin vain tahtoo, selitti Janne seisoessaan tulen vieressä\nheiluttaen pitkää paperiliuskaa liekin yläpuolella.\n\n-- Sinä et saa leikkiä tulella, koko talossa on sietämätön käry,\nkylpyamme pilaantuu, ja vieraitakin tulee, päivitteli äiti alkaen\nsammuttaa tulta.\n\n-- Vihreät Kotkat eivät kärsi kärystä, sanoi Risto ihaillen isomman\nveljensä komealta roviota.\n\n-- Mutta isoäiti kärsii. Aukaiskaa nopeasti kaikki ikkunat, hätäili\näiti.\n\n-- Kemistin rouvan pitäisi sietää kokeiluja ja pieniä vahinkoja. Ja\nkemistin äidin pitäisi yllyttää poikaansa keksimään jotakin valtavaa,\nsanoi Janne ja nuoli sormiaan.\n\n-- Haa! Janne on kemisti vaikkei osaa historiaa, kuin kuuden numeron\nedestä, ilkkui Toini.\n\n-- Minä en tarvitse muuta historiaa, kuin mikä liikuttaa kemiaa. Toini\nsotkee aina asioita. Eihän räätälikään osaa kengittää hevosta. Minä\ntahtoisin lukea luonnontiedettä, kieliä ja matematiikkaa. Kaikki muu on\nturhaa ajanhukkaa, sanoi Janne.\n\n-- Minun mielestäni Janne on mehevämpi kemisti kuin isä, joka vain\nluennoitsee ja johtaa toisten töitä, puolusti Risto.\n\nKylpyhuone puhdistettiin ja käry tuuletettiin osapuilleen pois. Maria\nei tahdottu käyttää tällaiseen ylimääräiseen työhön, sillä hän murisi\nmuutenkin Jannen kokeiluista.\n\nRiston salaseura \"Vihreät Kotkat\" saapuivat, ja miestenhuoneessa\nalkoi vilkas elämä. Ensin painittiin, se oli aina välttämätön alku.\nSitten vaihdettiin postimerkkejä ja muita aarteita. Apteekkarinpoika\noli tuonut isältä saamiaan nimilappuja, joita käytettiin lääkkeihin.\nNäitä Kotkat liimasivat kasvoihinsa ja niskoihinsa. Yhden otsassa\noli \"Veronaalia\", toisen, \"Ravistettava ennen käyttöä\" ja kolmannen\n\"Myrkkyä\", siinä oli pääkallon kuvakin. Eräällä oli niskassa\n\"Risiiniöljyä\" ja nenällä \"Kiniiniä\". Toinin silmät ja nenä liimattiin\nlapuilla, joissa oli \"Vaaratonta\".\n\nJoku ehdotti, että Toini olisi valko-ihoinen, jota intiaanit\nrääkkäävät. Hänen sidottiin jo sängyn jalkaan, mutta Risto pelasti\nhänet ja sanoi hiljaa:\n\n-- Livistä nyt tiellesi, sinä menet palasiksi miesten käsissä. Naisia\nei voi rääkätä, ne kantelevat perästäpäin.\n\nToini oli juossut pois revittyään laput silmiltään.\n\n-- Mikähän noilla lapsilla on ku ne ei oo oekeita? päivitteli vanha\nMari, jota vastaan koko lauma törmäsi. -- En minä ikinä oo nähnynnä\ntuommoisia lapsia. Hengen ahistus tulloo tässä talossa, vaikka minen\nniin pitkee aikoo tiällä ollunnakkaan.\n\n-- Ihan liian kauan, ihan liian kauan, huusivat pojat.\n\n-- Miksei äiti koskaan ota sellaista apulaista, mikä olisi itse ollut\nlapsi? arveli Risto.\n\nKaikki ryntäsivät eteiseen sillä ovikello soi.\n\n-- Päivää, päivää, huudettiin ja kolme avuliasta olentoa auttoi\nmummolta vaatteita yllä, he vetivät upokkaat jaloista, liivit ja muut\nvaatteet, joihin mummo oli kääriytynyt, ripustettiin naulakkoon.\n\n-- Onko mummossa enemmän lihaa, kuin vaatteita? kysyi Toini.\n\n-- Paljon enemmän vaatteita, mutta lihaakin on on eri paljon ja se on\nhyvä asia, etkun se on itse mummo, sanoi Risto. -- Mummo, nämä ovat\nVihreät Kolkat ja ne eivät pelkää mitään. Jos mummo on hengen vaarassa,\nniin ne tulevat pelastamaan.\n\nMummo tervehti jokaista, ojensi Ristolle vihon ja sanoi:\n\n-- Tässä on lehtiö, johon voit kirjoittaa tulosi ja menosi. Sillä\ntavalla tulet huolelliseksi ihmiseksi.\n\n-- Onko se tarpeellista? kysyi Risto.\n\n-- On jos tahdot menestyä maailmassa, sanoi mummo ja meni sisään.\n\nÄiti meni keittiöön ottamaan teevettä tulelta, mutta näkikin\nharmikseen, että vedessä kiehui paksulti tulitikkuja. Janne seisoi\nvieressä.\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt teevedelleni, onneton poika?\n\n-- Minä olen tehnyt sen vain vahvemmaksi. Isä sanoo, että aivot\ntarvitsevat fosforia ja mä sekoitan sitä veteen. Sitten tullaan kaikki\nviisaiksi, ja Ristokin voi oppia kertomataulun, selitti Janne ja\nkatseli uskollisilla silmillään äitiä.\n\n-- Iso poika, itsekin tiedät, että olet tehnyt pahaa. Mene nyt\npuhelemaan mummon kanssa, sillä aikaa, kun minä keitän uutta vettä.\nÄidin ääni oli hermostunut.\n\nTuskin hän oli saanut veden tulelle, kun melu miesten huoneessa sai\nhänet rientämään sinne. Risto itki niin, etä kuului läpi huoneiston.\nHän istui kukkaruukku sylissä ja katkennut hyasintti kädessä. Joku oli\nheittänyt pallon ja katkaissut kukanvarren.\n\n-- Rakas, oma kukkani, joka on kasvanut omasta sipulistani ja, jonka\nmä olen istuttanut omilla käsilläni, vaikeroi Risto, -- menkää kaikki\nkotiin, mä en tahdo enää leikkiä, kun te säritte mun kukkani.\n\n-- Äiti ostaa sinulle uuden sipulin, saat uuden kukankin, älä itke\npoikaseni. Eihän kukaan ole katkaissut sitä tahallaan. Katso nyt kuinka\ntoverisi ovat pahoillaan, koetti äiti lohduttaa pientä puutarhuria.\n\n-- Risto on akka, kun itkee hyasinttia, sanoi Janne.\n\n-- Kun mä mottaan sinua päähän, niin näet olenko mä akka, sanoi\nRisto ja ryntäsi Jannen kimppuun. Kun paini oli lopussa menivät muut\nmiestenhuoneeseen, ja Janne mummon luo ruokahuoneeseen.\n\n-- Missä Liisa-sisko on? kysyi mummo.\n\n-- Jossain hakkailemassa, tai hölynpölyä tekemässä, vastasi Janne.\n\n-- Rakas lapsi, Liisahan on niin tasainen ja viisas tyttö. Tiedätkös\nedes mitä hakkaileminen merkitsee?\n\n-- Tiijän vain, likat puhuvat semmosesta. Naiset ovat mätiä, niistä on\nvain harmia miehille.\n\n-- Entäs pikku pojille? Etkö pidä kiltistä isosta siskostasi? kysyi\nmummo hiukan paheksuen.\n\n-- Mä tahtoisin, että kaikki naiset lähetettäisiin kuuhun. Isona mä\nkeksin vivun, jolla niitä voi sinne lennättää, täällä saisi olla vain\nmuutamia naisia sukua jatkamassa ja vanhoina nekin vivuttaisiin kuuhun.\n\n-- Kuka sinulle on opettanut tuollaista! Lasten ei sovi puhua asioista,\njoita he eivät ymmärrä, kauhisteli mummo.\n\n-- Niinkuin suvunjatkamisestako? Eihän se ole sopimatonta. Isä on\nkertonut siitä, se sanoo kaikki asiat niinkuin ne ovat. Äiti on hirveän\nhuono selittämään asioita. Mä tahtoisin, että laitettas konenaisia,\njotka tekisivät työt, sanoi Janne.\n\n-- Minä olen kuullut puhuttavan koneihmisistä, niitä sanotaan\nroboteiksi.\n\n-- Haa, se olisi kivaa. Mutta ne ovat varmaankin vain satuihmisiä.\nMarinkin tilalla olisi kone hyvä olemassa.\n\n-- Onko teillä uusi palvelija?\n\n-- On kyllä, se laittaa kaikki niin hienoksi, ruokapöytä on arkenakin\nniinkuin pyhänä, ja sillä on valkoinen hökötys päässä. Se luulee, että\nmollaan hienoa herrasväkeä, ja me ei sanota sille mitään, annetaan sen\nluulla. Mutta kun Risto kokosi hopealusikalla kadulta hevosenlantaa\nruusuilleen, niin Mari sanoi ettei se sovi hienoille pojille.\n\n-- Te olette sivistyneitä ihmisiä, se sinun pitäisi tietää.\n\n-- Ei molla hienoja, ja sen Marikin alkaa huomata, ei se enää kiilloita\nkenkiä niin usein. Me, lapset, syödään vahakankaalta, ja äiti pesee\nitse sukkia, eikä meillä ole oikeata salia, vain isän huone ja\nentisessä ruokahuoneessa asuu Kreivi.\n\n-- Eikö siinä asu ylioppilas Nisula enää? kysyi mummo.\n\n-- Se on justiin Kreivi, taikka me sanomme häntä siksi, etkun meillä on\nkerran asunut oikea kreivi ja tämä asuu samassa huoneessa ja on huisin\nhieno ja sen isä osti sille auton, ja me saatiin ajaa sillä. Risto\nkertoi siitä opettajalle, joka luuli, että auto oli meijän oma.\n\n-- Älä puhu niin nopeasti, Janne. Näytäpäs käsiäsi, mene heti pesemään\nne.\n\n-- Vastahan minä pesin ne torstaina. Sanopas, isoäiti, mitä hyötyä on\nsivistyksestä? Kaikki mitä siihen kuuluu on kiusallista ja ikävää.\nSivistymättömät lapset ovat jukin kivoja, ja kaikki sivistyneet\naika-ihmiset ovat melkein piloilla. Paitsi isoäiti, sanoi Janne\nkohteliaasti! -- Hauskin aikuinen minkä minä tunnen, on puumies ja se\nei pakoita lapsia pesemään käsiään ennen ruokaa. Se tietää hassuja\nasioita varkaista ja juopoista ja salakauppiaista. Jos iso-äiti haluaa\nniin me voidaan pistäytyä sen luona puukellarissa, ehdotti Janne.\n\n-- Sinulla on sitten ihmeellisiä tuttavuuksia, Janne parka, päivitteli\niso-äiti.\n\n-- Luonnollisia ihmisiä vain. Professorit, jotka käyvät isän luona ovat\npaljon ihmeellisempiä äijiä. Mutta tuossa on äiti, joka tuo teetä,\nsanoi Janne ja meni pois.\n\nRouvat eivät saaneet kauankaan olla rauhassa, ennenkuin Toini ryntäsi\npuolittain itkien huoneeseen, ja sanoi:\n\n-- Katso nyt, äiti, mitä pojat ovat tehneet. Tässä on Sinikan\nmuistikirja ja se on ollut miestenhuoneen pöydällä, ja nyt ne\nkirjoittivat siihen rumia runoja. No laittoivat itse hölmöjä värssyjä,\nja rivit menevät vinoon. Sinikka ei luvannut poikien kirjoittaa mitään,\nja nyt se ei halua olla minun paras ystäväni.\n\n-- Annapas tänne, niin katsotaan. Äiti luki:\n\n    Kus' vain sä kuljet ainiaan,\n    on mamma nähnyt lapsiaan.\n                       toivoo\n                              Janne.\n\nAlempana oli Riston tekele:\n\n    Tynnyri siellä, tynnyri täällä,\n    Sinikka hyppeli tynnyrin päällä.\n                             Arvaa kuka?\n\n-- Sano vain Sinikalle, että sinä et mahtanut asialle mitään, kyllä hän\nymmärtää. Mitä olet itse kirjoittanut? kysyi äiti, käänsi lehden ja\nluki:\n\n    Jumala on taivaassa ja lapsi\n    on maan päällä.\n    Toivoo paras ystäväsi\n                          Toini.\n\nOletko itse sepittänyt tämän?\n\n-- Olen ja siihen meni pitkä aika. -- Pojat pitäisi sulkea komeroon\nkolmeksi päiväksi, sanoi Toini kostonhimoisesti.\n\n-- Minusta tämä ei ole hyvinkään suuri rikkomus, sanoi iso-äitikin. --\nEihän runot ole niinkään rumia.\n\nToini juoksi pois hiukan rauhoittuneena.\n\nMiesten huoneessa Vihreät Kotkat saivat sähköä Jannen pienestä\nsähkökoneesta. He pitivät toisiaan kädestä pitkässä rivissä ja saivat\npieniä iskuja.\n\nÄiti tuli ja sanoi:\n\n-- Tulkaa nyt hyvästelemään iso-äitiä, ja sitten pojat lähtevät kotiin.\nÄidit ovat jo levottomia.\n\n-- Äiti, ei ne tahdo vielä lähteä, kuiskasi Risto häpeissään.\n\n-- Huomenna on koulupäivä, kaikkien on mentävä makuulle, sanoi äiti\ntiukasti.\n\n-- No, prätskis sitten, kaverit, sanoi Risto käyttäen Horrin poikien\njäähyväissanaa.\n\nOli paljon hommaa ennenkuin miesten huoneessa oli hiljaista. Lapset\njuoksivat kilpaa juomaan keittiöön, katsomaan kelloa ruokahuoneeseen,\nja kysymään unohdettua laskua puhelimessa tovereilta. Ahavoitunut leuka\npiti voidella ja useimmat kengännauhat kiskottiin poikki, koska solmut\neivät auenneet. Äiti joudutti ja auttoi. Toini pyysi voileipää ja Janne\n\"tyssytti\" tulitikkulaatikon palamaan yhdellä vetäisyllä.\n\nVihdoinkin oli tuli sammutettu, iltarukous luettu ja äiti istuutui\nkorjaamaan Jannen taskua, josta kynä ja kumi olivat aamupäivällä\npudonneet.\n\n-- Äiti, minulla on vielä asiaa, kuului Riston ääni seinän takaa:\n\n-- No, mitä nyt vielä?\n\n-- Toini puhui hiljaa, sillä aikaa, kun rukoiltiin.\n\n-- Enpäs. Mä sanelin vain hiljaa samaa rukousta ja niin pitää tehdäkin,\nhuusi Toini.\n\n-- Nukkukaa, nyt heti, pyysi äiti.\n\n-- Mutta minä en voi nukkua, jos en saa tietää hyvin tärkeää asiaa,\nhuusi Janne. -- Kuule, äiti, jos joku kaivaisi pohjoisnavan maasta pois\nja panisi sen toiseen paikkaan, niin mitä sitten?\n\n-- Sellaista ei tapahdu. Ja nyt äiti ei enää vastaa.\n\n-- Mutta jos etelänapa...\n\n-- Vaiti, taikka -- -- --, äidin ääni oli uhkaava.\n\n-- Minähän olen sanonut, että äidit ovat huonoja vastaamaan, mutisi\nJanne.\n\n-- Ja sinä olet kantelupussi, huokasi Toini.\n\n\n\n\nRISTO ON YSKÄSSÄ.\n\n\nAika käy pitkäksi kun toiset ovat koulussa ja Risto saa olla kotona\nyskän vuoksi. Ensiksi hän teki \"hyödyllistä\" työtä, järjesteli\npostimerkkejä, voiteli saappaansa ja pesupöydän saapasrasvalla,\nnaulasi 40:llä naulalla omatekoisen pienen hyllyn seinälle, siivosi\npöytälaatikkonsa, mistä oli seurauksena, että Mari sai uudelleen\nlakaista lattian.\n\n-- Mittee tuo poeka luatikoissa säelyttää, ku on lattiakkii täönnä\nromua, tiariinia, hiiliä, korkkipaloja, rautaromua ja paperia vaekka\nmitä? Onko tähännii rahhoo pantu, synti aatella semmosta rahan hukkoo,\nmurisi Mari.\n\n-- Viehän Marikin joka päivä roskaämpäriliä ruuan jäännöksiä ja muuta\nroskaa ja nekin on ostettu rahoilla.\n\n-- Tuo poijan kekkula se ei jiä vastausta vajjooks. Kyllä se huastoo\nossoo eikä sille voi mittaa vastata, mut viärin sinä kumminnii puhut\nsen sannoo siunnii omatuntos.\n\nRisto oli jo toisessa huoneessa soittokoneen ääressä ja soitteli\nmuistista niitä lauluja, joita oli edellisenä iltana kuullut\nkonsertissa.\n\n-- Äiti, minä en voi muistaa muuta kuin ne laulut, jotka laulettiin\nkahteen kertaan, ja nekin sekoittuvat, mutta Janne ei muista yhtään\nlaulua, vaikka sillä on niin suuret korvat.\n\n-- Mitenkä sinä sitten osaat soittaa? kysyi äiti.\n\n-- Mä kuulen otsassa, minkälainen ääni siellä soi ja sitten mä osaan\nulkoa, minkälainen ääni tulee mustista ja minkälainen valkoisista\nkoskettimista, ja sitten mä soitan. Mutta vasen käsi lyö välistä niin,\nettä kuuluu pahalta ja se on kiusallista. Mä voin soittaa sellaista,\njota ajattelen, mutta en voi puhua.\n\n-- Onko sinulla sitten kauniita ajatuksia?\n\n-- Aina kun mä soitan, niin ajatukset ovat kauniita, mutta silloin, kun\nmä soitan sodasta, niin äiti varmasti pitäisi niitä rumina.\n\nKuulepas tätä, minä olen itse laittanut tämän laulun, se alkaa näin:\n\"Metsän keijut ne metsässä tanssii, ne metsässä tanssii...\" ja Risto\nsoitteli, laulaen samalla haaveellisen näköisenä.\n\n-- Se on hyvin kaunista, oletko itse keksinyt sekä sävelen että sanat?\n\n-- Olen minä, eikö se ole kaunista? kysyi Risto, mutta ryntäsi samassa\nkäytävään.\n\n-- Mari ei saa rämistää lautasia, kun mä soitan juuri kaunista säveltä,\nanna astioitten olla paikoillaan.\n\n-- Hyvänen aika tuota poekoo, ku pelästyttää, onkos tuo soitto niin\nihmeitä, ettei astioita sua kuappiin panna, sanoi Mari.\n\n-- Mä en osaa soittaa kun astiat kolisevat. Kun Mari ei itse soita,\nniin Mari ei ymmärrä. Koetappas laulaa \"Kukkuu, kukkuu\" samalla kertaa\nkun mä laulan \"Mun muistuu mieleheni nyt\", millä se kuuluisi. En\nminäkään voi soittaa Metsänkeijuja kun lautasista tulee toinen ääni.\n\n-- Minä en laala jumalattomia lauluja enkä oo laalanna elläissän.\n\n-- No laula sitten \"Ah sielun valittu suo\" ja mä laulan \"Kun nuoruuden\naika on ruusuinen\".\n\n-- Ei nää lapset oo oikeita, oli Marin tavallinen vastaus ja keittiön\novi sulkeutui voimakkaasti.\n\n-- Äiti, kutsu kerran Bellman meille, kun se kirjoittaa niin kauniita\nlauluja. Tätäkin ne lauloivat eilen konsertissa, mutta minusta siinä\nei ollut loppua. Luuletko, että isällä on niin paljon rahaa, että me\nvoitas ostaa kaikki liput konserttiin ja pyydettäs Lampénin koulun\npojat sinne?\n\n-- Tuskinpa vain, mutta etkö pyytäis tyttöjä mukaan?\n\n-- Likat ovat mölöjä.\n\nSamassa tuli Toini kotiin koulusta. Posket hohtivat kuin\nomenat, vaatteet riisuttiin aika vauhtia ja koululaukku vietiin\nmiestenhuoneeseen. Sitten hän asettui Riston taakse ja alkoi laulaa\nsamaa säveltä, mitä Risto soitti.\n\n-- Et saa laulaa, Toini, menee väärin.\n\n-- Minähän laulan ihan samaa laulua.\n\n-- Sanat ovat samat, mutta alussakin sinä laulat kuin tämä valkoinen\nnuotti ja pitää olla tämä musta. Mene miestenhuoneeseen.\n\nToini ei ollut kuulevinaan, lauloi vain yhä kovemmin.\n\n-- Ole nyt vaiti tai lasken turvalles, huusi Risto voimatta hillitä\nitseään.\n\n-- Risto, miten sinä puhut? kuului äitin kauhistunut ääni sohvalta.\n\n-- Ei kukaan koulussa sano suulle, kuonolle voi sanoa ja Toini härnää\nminua.\n\n-- Tulepas nyt tänne, Risto, sanoi äiti ankarasti. -- Sinä suutut, kun\njoku ääni häiritsee soittoasi, olkoon se sitten Marin lautaset tai\nToinin laulu. Etkö nyt voi kuulla, miten rumia sanasi ovat sellaisten\nkorvissa, jotka käyttävät sivistynyttä kieltä.\n\n-- Kun suuttuu, niin kaikki puhuvat toisella tavalla kuin muuten, sanoi\nRisto vähän huolestuneen näköisenä.\n\n-- Sinä rakastat kaikkea, mikä on kaunista, kukkia kasvatat ja hoidat\nja kauniit sävelet saavat sinut iloiseksi, kuinka silloin voit käyttää\nnoin rumaa kieltä!\n\n-- Mutta sisälukukirjassakin seisoo, että \"uskollinen Musti laski\nturpansa äidin polvelle\". Voi, rakas äiti, nyt sinä olet surullinen.\nEn mä enää koskaan puhu turvasta en edes kuonosta, en edes eläinten,\nja vaalea pää hieroi äidin poskea ja harmaat silmät kuvasivat hellän\nsydämen katumusta ja rakkautta.\n\nNyt tuli Jannekin kotiin. Hän menee ompelijattaren luo, joka\ntyöskentelee miestenhuoneessa, ja alkaa leikellä tilkkuja.\n\n-- Onko Raakkosen päässä ajatuksia!\n\n-- Täytyyhän miun ajatella tätä kangastakkii, ett siit jottai syntys.\n\n-- Minkätähden Raakkonen puhuu noin kummallisesti, onko se suomea!\n\n-- Se vast suomee onkii, jot rostokansa puhhuu. Siukii mammas puhu sill\nviisii pienen, ko hää el Viipuria. Karjalaa nääs puhutaan er viisi ko\ntääl Helsinkis, mut ei se oo minust sen huonompaa ko tei kiel. Mut älä\nsie leiki noil pitskoil.\n\n-- Sanooko Raakkoen tulitikkuja pitskoiks? Kuluuko Raakkosen pää\npienemmäksi, kun Raakkonen ajattelee?\n\n-- Kons ajattelloo jot hiukset lähtöö päästä pois, nii kyllä se\npienenöö.\n\n-- Ei Raakkonen sitten ole ajatellut paljon, kun on noin paljon hiuksia\njäljellä. Ristolta alkoivat kerran lähteä, niin että oli paljaita\nläiskiä päässä, mutta äiti pani päähän kapitaalia, niin se parani.\n\n-- A mie luulen et sie paat omijas, mie en usko, jot kapitaali pannaan\npäähän.\n\n-- Kyllä se oli sentapaista lääkettä ja hiukset kasvoivat. Mutta Risto\non osannut minusta läksynsä yhtä pöhnästi, kun se on ollut kalju, tai\nkun sillä on ollut hiukset päässä.\n\n-- Onks siul sit kehnot vai potrat tojistukset?\n\n-- Mikä on potra!\n\n-- Se on sorja.\n\n-- Tytöillä kyllä on paremmat todistukset, mutta ei ne silti ole\nviisaaampia. Liisakaan ei tiedä miten porsliinia valmistetaan ja että\nlasista saadaan väri pois ruunikivellä, eikä tiedä yhdenkään aineen\nkiehumispistettä. Ehkä sentään veden.\n\n-- Kuka siul on tuollaist opettanut? Koha siun omat haivenes kestäs\npääs.\n\n-- Isä opettaa, hän tietää enemmän kuin kukaan muu, mutta vaikka hän on\najatellut paljon, niin hänellä on kauhean paljon hiuksia ja niin paksut\nkulmakarvat kuin hammasharja, jos se olis musta. Mutta ehkä hiukset\novat irtonaisia niinkuin Agnes-tädin.\n\n-- Älähä issääs panettele, näkkööhän tuhmakin, jot hänel on omat\nhiukset. Mut nyt sie saat männä pois, siehän katkasit remelin\nmassiinast.\n\n-- Onko Raakkonen äiti?\n\n-- Ei miul oo sitä suotu, eihän miul oo ukkoakaan. Mie en kehtaat siun\nkans ennää aikaa kuluttaa, nyt sie mätit tiariinii miun vinkerporriin.\n\n-- Äiti sanoo sitä sormustimeksi, sanoi Janne ja ryntäsi pois, sillä\npalokunta ajoi ohi ja sitä oli mentävä katsomaan.\n\n-- Mitä lapset ovat tehneet minun huoneessani? kuului Liisan ääni.\nRisto on taas koskenut tavaroihini. Kun niissä on yskä, niin ei mikään\nsaa olla rauhassa. Eilen ostin teille \"Seuran\" ja nyt Risto kiitokseksi\nlikasi pöytäallakkani.\n\n-- Me luimme vain mitä tässä vihossa seisoo, se oli niin kivaa, vastasi\nRisto.\n\n-- Ellin päiväkirjaa te olette lukeneet! Kuinka te voitte olla niin\nepähienotunteisia? Te olette maailman kauheimpia lapsia. Elli uskoi\nsen minulle ystävänä, ja se on täynnä salaisuuksia. -- Liisa oli\nitkemäisillään mielipahasta.\n\n-- Mä osaan siitä yhden kauniin paikan ulkoa:\n\n    Sydämen tuska se sielussa riehuu,\n    Orjien lailla en kärsiä tahdo,\n    Vatsassa huutavan ääni...\n\n-- Hyi sentään, se on \"metsässä huutavan ääni\". Te ette saa lukea\nmuitten kirjeitä tai päiväkirjoja tai varokaa itseänne, jos kerrotte,\nkellekään mitään. Silloin en anna teille joululahjoja.\n\n-- Tämän runon minä olen lausunut Kreiville, ja hän antoi minulle\nomenia ja lupasi enemmän, jos opin muutkin ulkoa siitä kirjasta.\n\n-- Te olette sydämettömiä veljiä, ette välitä yhtään muitten tunteista,\nsanoi Liisa heittäytyen sohvalle itkemään.\n\n-- Naiset ovat kruinoja, sanoi Risto, mutta näytti sentään hiukan\nnololta.\n\nToini syleili Liisaa ja koetti lohduttaa.\n\n-- Mä sanon Kreiville, että Elli on salanimi, ja että se runo on\nleikkiä vain, ehdotti Janne.\n\n-- Te ette saa puhua koko asiasta mitään. Menkää pois täältä, minä en\ntahdo nähdä teitä, sanoi Liisa.\n\nLapset menivät miestenhuoneeseen ja olivat tavattoman hiljaisia pitkän\naikaa.\n\n-- Kun te olitte koulussa, niin mä rupesin pakkaamaan tavaroita, että\nmoltais valmiit, kun lähtään Kesämäkeen, kertoi Risto.\n\n-- Mistä sinä sait kapsäkin, kysyi Toini.\n\n-- Mä otin piirongin laatikon, tule nyt auttamaan. Otetaan taulut\nmukaan, ei tästä miestenhuoneesta ole väliä, vaikka seinät on\ntyhjiäkin. Mutta mitä me pannaan väliin, ettei ne menis rikki?\n\n-- Minäpä tiedän, yläkonttoorissa on koko pussillinen kuivattua\npinaattia, sanoi Toini ja kiipesi Riston avulla kaapille ja sieltä\nyläkonttooriin. Sieltä hän toi pinaatit ja nyt pakattiin taulut\nhuolellisesti pinaatin lehtien väliin.\n\n-- Mitä me tällä äidin luokkataululla teemme! kysyi Toini.\n\n-- Leikitään leikkituvassa, että mollaan naimisissa ja nämä on meijän\nlapsia, sanoi Risto. -- Mutta mistä me nyt saadaan kansi tähän\nlaatikkoon!\n\n-- Naulataan Liisan herbarion kannet, ei se enää sitä tarvitse, ehdotti\nToini.\n\n-- Parempi että otetaan nuo faneeritarjottimet, silloin voi sitä\nkantaakin rivoista.\n\n-- Se on mainiota, ja kun niissä onkin tahroja, niin äiti luultavasti\nei niistä välitä enää. Janne, mikset sinäkin auta meitä, niin saisit\nsinäkin tavarasi pakatuksi?\n\n-- Minulla on tärkeämpää tehtävää, vielähän on neljä kuukautta maalle\nmenoon, sanoi Janne sulloen sanomalehtiä läkkipeltilaatikkoon.\n\nNyt alkoi Risto silitysraudalla hakata tarjottimia kiinni laatikkoon\nparin tuuman nauloilla.\n\nMutta jyske saikin äidin paikalle.\n\n-- Mitä ihmettä lapset tekevät, täällähän on tavaton siivo, huudahti\nhän.\n\n-- Me pakkaamme vain, täyttyyhän joskus tehdä hyötyäkin, ja nyt kun\nminulla on yskä, niin ehdin auttaa äitiäkin, sanoi Risto huolellisella\nsuomenkielellä.\n\n-- Voi kauheaa! Nyt vasta olettekin tehneet vahinkoa, sanoi äiti\ntarkemmin tutkittuaan asiaa.\n\n-- Mutta mitäs Janne tekee? Mitä inhoittavaa puuroa tämä on?\n\n-- Siinä on Hufvudstadsbladetteja ja Kotimaita liossa. Siitä tulee\nsellaista massaa, josta laitetaan vaikka mitä, huonekaluja, laatikoita\nja muuta. Messuilla minä näin, että talokin oli laitettu sellaisesta.\nTätä liottaa muutaman viikon, ja sitten mä laitan sen isän kanssa\nvalmiiksi.\n\n-- Onko isä neuvonut sinua tätä tekemään? kysyi äiti, joka oli tottunut\nisän ja Jannen omituisiin kokeiluihin.\n\n-- Ei isä ole juuri tätä käskenyt tehdä, mutta eilenkin hän sanoi, että\nihmisellä täytyy itsellään olla alotteita hyödyllisiin asioihin.\n\n-- Ottakaa nyt tarjotin varovasti irti laatikosta ja laittakaa huone\njärjestykseen. Te olette tehneet äidille taas vahinkoa ja mielipahaa,\nsanoi äiti mennen toiseen huoneeseen.\n\n-- Minä myyn postareita ja ostan uutta pinaattia, huusi Risto äidin\njälkeen.\n\n-- Mitä postareita?\n\n-- Postimerkkejä, äitihän ei ymmärrä aivan selviä sanoja.\n\nKun lapset jäivät yksin, seisoivat he ääneti ja noloina.\n\n-- Nyt se on surullinen, sanoi Janne.\n\n-- Mitäs me tehdään, että se tulis iloseks? mietti Risto räpytellen\nsilmiään itku kurkussa.\n\nToini järjesteli kuumeentapaisesti tavaroitaan paikoilleen, eikä\nottanut osaa poikien keskusteluun.\n\n-- Janne onko sulla rahaa? Mulla on vain kaksi kymmenpennistä ja nekin\non olleet raitiotievaunun alla, kysyi Risto.\n\n-- Mitä varten sä ne sinne panit?\n\n-- Mä pistin ne kiskoille ja odotin, kunnes kuusi vaunua oli\najanut niitten yli ja silloin niistä tuli litteitä ja kauniita\nkunniamitalleja. Sitten mä laitoin reiät niihin.\n\n-- Mä ostin rahoillani hiekkapaperia, ei minulla olo rahaa, sanoi Janne.\n\nRisto juoksi keittiöön.\n\n-- Mari, ostatko minulta hiekkapaperia tai pääsylippuja? Mulla on\nkauhea rahanpuute.\n\n-- Mittee tuo poeka huastoo, mitä piäsylippuja? kysyi Mari.\n\n-- Viljon isä on elokuvavahtimestari ja häneltä mä sain vanhoja\nlippuja, sano ostatko?\n\n-- Elä tie pilikkoo vanahasta immeisestä, kerran sinustai tulloo\nvanaha. Mittee minä siun syntisillä lipuillasi tien?\n\n-- No, sitten minä kysyn puumieheltä, että tarvitseeko hän\nhiekkapaperia.\n\n-- Mittee se sinun roskoos tarvihtis? Mää poes kyökistä vehtoomasta.\n\n-- Tule tänne, Risto, mä löysin kympin saappaasta, jonka mä panin\nsinne, kun isä antoi eilen, kun hammas lähti pois, huusi Janne\nmiestenhuoneesta.\n\n-- Anna tänne, mä juoksen kauppaan ostamaan jotakin äidille\nlepyttäjäisiksi, sanoi Risto ja sieppasi rahan.\n\nPian hän palasi ja toi muutamia pieniä sinivuokkoja.\n\n-- Höynä äijä, pitikö sinun panna hammasraha tuollaiseen? pahoitteli\nJanne.\n\n-- Kukat lohduttavat eri tavalla aikuisia. Niitä annetaan eläville ja\nkuolleille. Ja enempää ei saa kympillä. Minä olisin ostanut munan,\nmutta sillä olisi saanut vain puoli munaa ja se myyjä ei ruvennut\njakamaan munaa, sanoi Risto.\n\nPojat menivät äidin luo ja Risto sanoi:\n\n-- Älä ole totinen, kiltti äiti, tässä on meiltä yhteensä kukkia.\nMollaan ostettu toisen meidän hammasrahoilla.\n\n-- Mun hammasrahoilla, selvitti Janne.\n\nÄiti syleili poikia ja sanoi:\n\n-- Näen, että te kadutte ajattelemattomuuttanne. Kiitoksia sievistä\nkukistanne, pannaan ne pieneen hopeamaljakkoon. Mitä Toini tekee?\n\n-- Siivoo kaikki paikalleen, ei me ehditty, kuu täytyi ensin järjestää\nvälit äidin kanssa paikalleen, sanoi Janne.\n\n\n\n\nÄITI ON SAIRAS.\n\n\n-- Nyt on järin pöhnää! Äiti on sairaana eikä nouse koko päivänä,\nkertoi Janne vuoteellaan.\n\nMutta kun muut eivät heränneet, otti Janne vihellyspillin ja vihelsi\nkorvia vilhovasti. Seuraus oli äkillinen. Risto lensi Jannen luo ja\nsyntyi kauhea mylläkkä sängyssä. Tyynyt lensivät lattialle ja nyrkit\ntekivät työtä.\n\n-- Janne on tuhma ja kruina ja pöhnä, kun se ei anna meidän nukkua\npyhänäkään, huusi Risto.\n\n-- Älkää pojat tapelko, äidillä on kuumetta ja päätä polttaa, pyysi\näiti.\n\nHeti pojat lakkasivat ja juoksivat äidin luo, Toinikin kiipesi\njalkopäähän säikähtyneen näköisenä.\n\n-- Voi äiti parkaa, mikä sinua vaivaa? kysyi Risto.\n\n-- Olen kai vähän kylmettynyt, älkää tulko liian lähelle, ettei\nkaulatauti tartu.\n\nJanne vetäisi paidan päältään, piti sitä vesihanan alla ja läimäytti\nsen äidin pään ympärille, painoi sitä niin, että vesi valui pitkin\nkaulaa, ja sanoi mitä hellimmällä äänellä:\n\n-- Kun on pää kipeä, niin vesi on paras lääke. Makaa nyt hiljaa vaan.\nSe on mun paitani, mutta ei se tee mitään, kun minä kuitenkin otan\npuhtaan nyt, kun on pyhä.\n\n-- Kuinka sä panet oman äidin päähän käytetyn paidan? torui säntillinen\nToini.\n\nJanne oli juossut miestenhuoneeseen hakemaan pienen lääkepullon. Kun\nhän palasi äidin luo, oli isäkin tullut sinne.\n\n-- Lähettäkää Mari ostamaan apteekista kiniiniä ja\npäänkivistyslääkettä. Minulla on kuumetta, sanoi äiti.\n\n-- Ei tarvitse, tässä on yleisvahvistavaa lääkettä, se on järin\ntepsivää, sanoi Janne ja näytti pulloaan.\n\n-- Mitä siinä on? kysyi isä.\n\n-- Siinä on kalanruodoista tislattua fosforipitoista nestettä,\nlihakuutioista ja hiivasta jauhettua voima-ainetta ja ammoniakki\nhöystettä. Kaava on kirjoitettu pullon kylkeen.\n\n-- NH3 OH+PH4+H2O, luki isä. On sinulla mielikuvitusta, Janne. Mutta\nkemistin tulee pysyä tieteellisellä pohjalla. Mihin sinä aiot käyttää\ntätä sekoitusta?\n\n-- Äiti saa mielellään käyttää sitä, 25 tippaa kolmasti päivässä on\nsopiva määrä. Äideille täytyy antaa parasta, mitä on, selitti Janne\nauliisti.\n\n-- Puuhevosellesi voit antaa tätä sotkua eikä ihmisille, sanoi isä\nnauraen.\n\n-- Keksintöjä täytyy kokeilla, ja kun meillä ei ole kaniineja tai\nmarsuja, niin täytyy antaa ihmisille. Minä lupaan kuivata Marin\ntiskit, jos hän joisi sopivan määrän lääkettä, multa se pelkää liiaksi\nkuolemaa, selitti Janne.\n\n-- Sinä et hallitse vielä lääkekemiaa, mutta taipumuksesi näyttävät\nviittaavan apteekkarin uraan, sanoi isä.\n\n-- Se minusta tuleekin, taikka eläinlääkäri, taikka myrkkyjen\nsekoittaja, taikka jotakin muuta jännää. Olisi kamalaa, jos täytyisi\ntulla räätäliksi tai laulunopettajaksi, sanoi Janne.\n\nPari tuntia myöhemmin oli talo rauhassa. Isä oli järjestänyt äidille\nlääkkeet ja lähtenyt Liisan kanssa kävelylle. Pojat kokosivat\ntamineensa ja evästä reppuihinsa ja lähtivät hiihtämään. Toini oli\nluvannut hoitaa äitiä. Hän istuutui jakkaralle sängyn viereen ja puheli:\n\n-- Pyyhinkö minä tuskanhikeä äidin otsalta? Käännetäänkö tyyny? Onko\näiti kamalan kipeä? Älä vain kuole. Jos sinä kuolet, niin minä en\nvälitä yhtään siitä uudesta äidistä.\n\n-- Mistä uudesta äidistä?\n\n-- Siitä, jonka me sitten saamme. Ainahan lapset saavat uuden äidin,\nkun se vanha kuolee ja se on kaunis ja nuori, mutta häijy. Saako\nlapsetkin mustat vaatteet? Moltiin kerran Riston kanssa katsomassa\nhautajaisia, mutta me ei nähty, kun se pantiin kuoppaan. Onko Salosen\nsedällä jo höyheniä, kun se on ollut jo niin kauan kuolleena?\n\n-- Kuinka hänellä olisi höyheniä?\n\n-- Etkun se muuttuu enkeliksi. Siivet ainakin täytyy olla höyhenistä.\nKuinkahan kauan mä elän? Kun mä kuolen niin anna mun tavarani\nSinikalle. Kukkaro on mätä, mutta Risto voi saada sen. Nyt mä pyyhin\ntuskan hikeä äidin otsalta, sanoi Toini ja huiskutti nenäliinallansa.\n\n-- Lue nyt, kultaseni, satukirjaa, sanoi äiti väsyneesti.\n\n-- Mistä mä saan sellaisen? Mulla ei ole yhtään jännää kirjaa. Meillä\non aina kirjapuute.\n\n-- Ota tuolta hyllyltä, eiköhän sieltä löydy jotakin.\n\nToini istui vähän aikaa ja luki pientä kirjaa, kunnes helakka nauru\nkajahti ja herätti äidin unesta.\n\n-- Tämä vasta on mehevää, kuule äiti:\n\n\"Oi Margareta, sun lempesi pauloihin mun laskit...\"\n\n-- Pane kirja hyllyyn se ei ole lasten lukemista.\n\n-- Onko se rakkautta, kun Kirsti-täti meni kihloihin?\n\n-- Kyllä varmaan.\n\n-- Sanoiko se, että se lähtee heti naimisiin?\n\n-- Kyllä joulun aikaan.\n\n-- Eikö se tule sieltä milloinkaan takaisin?\n\n-- Toivomme, että se kestää elämän läpi.\n\n-- Meneekö se sinne yksin?\n\n-- Ei, hän menee sulhasensa kanssa.\n\n-- Mistä Kirsti-täti löysi sellaisen?\n\n-- He tutustuivat eräässä koulussa. Molemmat olivat opettajia.\n\n-- Sielläkö se tuli sulhaseksi?\n\n-- Niin, kun he menivät kihloihin. Nyt äiti nukkuu.\n\nToini istui ajatuksissaan. Aikuisten elämässä oli niin paljon\narvoituksia. Lapsien elämä oli selvää ja ymmärrettävää. Kuolemakin oli\naikuisten asia. Mutta kaikki olisi mukavampaa, jos ei olisi poikia.\nJannesta ja Ristosta olisi saanut tulla tyttöjä ja miestenhuone olisi\nnaistenhuone. Risto varsinkin joka rakasti kukkia ja musiikkia, olisi\nkiva tyttö. Mutta isät olivat hyviä olemassa ja kuninkaaat ja prinssit.\n\n-- Äiti, Risto on alkanut kirjoittaa päiväkirjaa, luenko minä sitä?\n\n-- Tiedäthän sinä, että päiväkirjat ovat salaisia kirjoja, joita ei\nsaa lukea ellei kirjoittaja anna lupaa. Sama on kirjeittenkin laita,\nselitti äiti.\n\nMari tuli sisään ilmoittamaan:\n\n-- Porstuassa on huonon näköinen mies kerjuulla. Annetaanko hänelle\nruokoo?\n\n-- Laita, Toini, voileipä ja vie se itse hänelle, käski äiti.\n\nToini juoksi pois ja jäi pitkäksi aikaa sille tielle. Mari tuli taas\nsisään päivitellen.\n\n-- Voi ihme noita lapsia, perikattoon saattavat tämännii talon. Kun\nse on kuhtunut sen hampparin sisään herran kamariin ja kulettaa sille\nruokoo pöyvästä, minkä ennättää. Kysyy vuan välillä, että vieläks\nteillä on näläkä ja toas viep ruokoo.\n\n-- Vieläköhän mies on siellä? Mari menee lähettämään hänet pois.\n\n-- Johan se lähti. Toini vielä perästän huusi ja kuhtu toisennii kerran\ntulla. Lattia on likainen ja mittee lie viennä männessään. Ei tässä\ntalossa pitkee aekoo palavella. Lieko teällä kukaan ennenkään pysynnä!\nPitäs useimmasti piiskata, varsinnii noita poekija, sanoi Mari ja meni.\n\nToini juoksi sisään äidin luo.\n\n-- Mä syötin sen miehen jo valmiiksi. Kyllä silläkin miehellä on lyhyet\nsuolet, kun se syö niin kauhean paljon. Janne sanoo, että Ristolla on\nniin lyhyet suolet, kun se syö paljon eikä sentään liho. Se ei ehdi\nsulattaa ruokaansa.\n\n-- Et sinä saa viedä vieraita ukkoja saliin, kuinkas sinä niin teit?\n\n-- Ei sitä voinut eteisessä syöttää. Sen nimi on Pryyno Aatolffi, mutta\nkyllä kansa rankaisee sitä hyvin pian.\n\n-- Kuka hänelle on tehnyt vääryyttä?\n\n-- Se sanoi että yhteiskunta, mitä se on? Sitten minä vastasin\npuhelimeen ja joku sanoi, että tahdotaanko sokeria ja minä käskin tuoda\nhyvin paljon. Onko äiti nyt terveempi, kun äiti on maannut niin hirveän\nkauan?\n\n-- Enpä minä juuri pitkää aikaa ole saanut levätä, mene nyt vähäksi\naikaa Liisan huoneeseen.\n\n-- Tuleeko äiti toimeen ilman minua?\n\n-- Aivan varmaan, mene nyt.\n\nPuolen tunnin levon katkaisi suuri melu. Pojat tulivat kotiin\npunaisina, lumisina ja reippaina. Saappaat kuivumaan, kuivat vaatteet\nylle ja sitten äidin luo.\n\n-- Minä löysin äidille luisen hiusneulan kadulta, tässä se on, sanoi\nRisto ylpeänä.\n\n-- Meillä oli jukin kivaa, moltiin Seurasaarella asti, ja mä hiihdin\nkilpaa ison äijän kanssa ja se jäi jälkeen, kertoi Janne. -- Onko äiti\njo terve?\n\n-- Enpä aivan vielä.\n\n-- Kuka saa äidin kultahampaan, kun äiti kuolee, saanko minä sen? kysyi\nJanne.\n\n-- Äiti ei saa kuolla ei saa puhua sellaisesta, mutta saanko minä\nkultahampaan? kysyi Risto ja silitteli hellästi äidin päätä.\n\n-- Risto on kertonut opettajalle, että äidillä on kultahammas, kanteli\nToini.\n\n-- Muut pojat kertovat isistään. Paavo kertoi, että hänen isänsä on\nkäynyt Jerusalemissa ja tuonut Jordanin virrasta vettä, jolla Paavo on\nkastettu. Hänen isänsä on suuri seikkailija, sanoi Risto.\n\n-- Sinä tarkoitat matkailijaa, papit eivät ole seikkailijoita, sanoi\näiti.\n\n-- Antero kertoi, että hänen iso-isänsä oli ollut kullankaivaja\nKoloradossa ja mä kerroin, että meidän isä osaa laittaa mustetta,\njatkoi Janne.\n\n-- Mitähän te kerrottekaan opettajillenne? Minä pelkään, että kaikki\nperheasiamme tulevat keskustelun aiheiksi kahdessa koulussa, huokasi\näiti.\n\n-- Normaalissa kerrotaan vain oikeita asioita. Me ei olla enää\nlapsellisia, kehui Janne.\n\n-- Risto kertoi Kreiville, että äiti kirjoitti runon Ada-tädille, ja\nettä se antoi äidille vehnäjauhoja, kertoi Toini.\n\n-- Minä tunnen, että kuume nousee. Menkää nyt miesten huoneeseen, pyysi\näiti.\n\nRisto ja Toini neuvottelivat miestenhuoneessa.\n\n-- Mitä me nyt tehdään, kun äiti on kipeä, eikä saa kutsua vieraita, ja\nkaikki leikit ovat vanhoja ja kuivia, valitti Risto.\n\n-- Liisastakaan ei ole koskaan huvia, kun se on niin vanha, sanoi Toini.\n\n-- Leikitään myllyä, se on jännää. Laitetaan kuorma ja viedään säkkejä\njauhettavaksi, niinkuin maalla tehdään kesällä.\n\nÄiti sai olla rauhassa pari tuntia, samaten muu perhe, kunnes Liisa\nsattumalta meni miestenhuoneeseen.\n\n-- Mitä lapset tekevät? Tämähän on hirveää, huudahti hän.\n\nKeskellä lattiaa olivat poikien hetekat vieretysten. Näiden päälle oli\nladottu täyteen sullottuja säkkejä. Risto ja Toini istuivat ylinnä ja\npitivät ohjaksista. Risto oli vetänyt yöpaidan vaatteittensa päälle\nja sitonut narun vyötäisilleen. Toinilla oli Liisan jumpperi ja hame\nkurtattuna ruumiin ympäri. Näin he olivat muka maalaisia. Edessä oli\nvaljastettuna parihevoset s.o. Toinin rautasänky seisomassa pystyssä ja\nompelukone. Ohjakset olivat yhteen sidottuja sukkia.\n\n-- Äiti raukka on sairaana ja te teette tuollaista siivoa! Mitä noissa\nsäkeissä on?\n\n-- Mene pois Liisa, sinä häiritset meitä, eihän äiti herää, kun me\nleikitään hiljaa, sanoi Toini.\n\n-- Ei me nyt tehdä pahaa, me leikitään vain. Ei molla säretty mitään,\neikä juuri liattukaan, paitsi tämän yhden säkin, joka on jalkojen alla,\nja sen voi Toini pestä. No nyt Marikin tulee, sillä ei ole yhtään\nhumoriia, selitti Risto, pannen painoa rii-tavulle.\n\n-- Mittee tuo poeka sannoo? kysyi Mari ovelta.\n\n-- Me annettiin Marille \"Huumorin hikihelmiä\", mutta se ei naurata.\n\n-- Sus siunatkoon! Eihän teil oo järkeä piäs! Just pit tuuva iltasta\nja tiäl on ku markkinoilla. Mittee työ ette ossoo olla immeisiksi. Nyt\npittää ruveta syömään, torui Mari.\n\nLiisa ja Mari alkoivat purkaa kuormaa. Mari vaikeroi lakkaamatta,\nLiisaa nauratti enemmän kuin suututti. Säkkinä olivat tyynynpäälliset\nliinakaapista, ja niistä tuli tavaraa. Yhdessä oli nuket ja nukkien\nhuonekalut, toisissa kirjoja, sänkyvaatteita, pitovaatteita, jopa\nlasten oma pieni tuolikin oli käärittynä lakanaan ja ikävä sanoa,\nyhdessä olivat kengät ja kalossit ja toisessa emaljituopit ja astiat\npesukaapista. Liisalla ja Marilla oli iso työ, ennen kuin huone oli\nsiivottu, lapset illastaneet ja sängyssä.\n\n-- Tätä ei saa kertoa äidille ennenkuin huomenna, varoitti Liisa --\nannetaan hänen nukkua rauhassa.\n\n-- Ristityt lapset eivät ymmärrä pyhäiltoo kunnioittoo, mikä teistä\ntullookaa? Levveetä tietä ootte kulukemassa, olivat Marin viimeiset\nsanat.\n\nKun Jannekin oli saapunut kotiin, luki Liisa Topeliuksen lastensaarnan.\nSitten kolme olentoa pitkine paitoineen juoksi sanomaan äidille hyvää\nyötä.\n\n-- Rakas äiti tule huomenna terveeksi, me rukoiltiin, että Jumala\nlaittaisi sinut ihan terveeksi, sanoi Toini hellästi. Pellavankarvaiset\nhiukset valuivat hartioille ja kuopat näkyivät toisessa poskessa.\n\n-- Minä tekisin vaikka mitä, että äiti paranisi, söisin vaikka\nonkimatoja, lisäsi Risto hartaasti.\n\n-- Sitä sinä olet tehnytkin ja etanoitakin olet syönyt, kanteli Toini.\n\n-- Äiti on kaikista paras äiti, yhtyi Jannekin muitten tunteellisiin\niltapurkauksiin.\n\n-- Te olette äidin omia kilttejä lapsia. Äiti onkin nyt parempi,\nkun olette leikkineet niin siivosti miestenhuoneessa. Hyvää yötä,\nkullanmuruseni.\n\n-- Jumala siunatkoon äitiä, oli lasten tavallinen vilpitön hyvästijättö\nja paljaat jalat juoksivat pois.\n\n-- Ei molla sentään mitään säretty, rauhoitti Risto itseään.\n\n-- Eikä Liisakaan ollut järin vihainen, lisäsi Toini.\n\n-- Minä en ole tehnyt mitään pahaa, kerskaili Janne.\n\n-- Sinä olet ollut isän kanssa ja silloin ei kukaan tee pahaa, se\nvahtii koko ajan.\n\n-- Olkaa hiljaa minun on vielä rukoiltava anteeksi, sanoi Toini.\n\n-- Niin minunkin, ilmoitti Risto.\n\n-- Mutta minun ei ole, kuului Jannen sängystä.\n\n\n\n\nRISTON SYNTYMÄPÄIVÄT.\n\n\n-- Oletko tyytyväinen lahjoihisi, Rikulainen? kysyi isä Ristolta, joka\nseisoi paitasillaan syntymän päiväpöytänsä ääressä.\n\nIsällä oli jokaiselle lapselle omat lempinimensä. Liisamaija,\nNupukainen, Nikulainen ja Pikkarainen.\n\n-- Kaikki on hurjan kivoja tavaroita, mutta ei tuo hajusaippua. Liisa\nsaa ostaa sen minulta takaisin, kun se antoi niin pöhnän tavaran. Isä,\nonko tärkeä tapahtuma, kun ihminen täyttää yhdeksän vuotta?\n\n-- Epäilemättä se on tärkeä tapaus.\n\n-- Kuinka monta vierasta mä saan kutsua, isukka?\n\n-- Kahdeksan on sopiva määrä. Pyydä nyt oikein kilttejä poikia.\n\n-- Jos minun täytyy pyytää sellaisia, jotka eivät ole saaneet\nkotimuikkaria tai viivoja koulusta, niin meillä on mälvää koko ilta,\neikä niitä juuri olekaan, paitsi likkoja. Kun opettaja täytti 60\nvuotta, niin sille annettiin hurjasti lahjoja, laulettiin ja laitettiin\nrunoja. Minä pyysin, että äiti laittaisi minulle runon. Lue, isukka.\n\nJa isä luki:\n\n    Äidin oma Risto lapsi\n    suureks mieheks kasvaa.\n    Kun mä olen harmaahapsi,\n    annat mulle rasvaa!\n\n-- Onks se kaunis runo? kysyi Risto levottomana.\n\n-- Kyllähän se on tavallaan; äidin runouteen on lyönyt leimansa\nkalliinajan rasvanpuute, nauroi isä.\n\n-- Minun täytyy pyytää Osmokin ja Osmon anarkisti. Eikö mekin oteta\nKreiville anarkisti, niin saatas enemmän rahaa siitä huoneesta?\n\n-- Kyllä meidän talossa on tarpeeksi anarkisteja, etenkin\nmiestenhuoneessa, sanoi isä.\n\n-- Risto tarkoittaa bulagistia, selitti Janne, sillä on niin huono pää,\nettei se muista nimiä. Eilen se sanoi, että jos äiti kuolee, niin hän\npyytää Jumalaa tekemään äidin eläväksi niinkuin Pyglio sai Galituksen\nelämään; se tarkoitti Pygmalionia ja Galateaa, niistä kerrotaan\n\"Pääskysessä\". Annetaan Riston hiusten kasvaa, niin se tulee yhtä\nviisaaksi kuin Simson.\n\n-- Vahvaksihan Simson tuli eikä viisaaksi, oikaisi isä. -- Nyt erehdyit\nitse, Nupukainen. Siitä muistan, että täytyy leikata poikien hiukset,\nkoska tänne tulee vieraita tänään.\n\n-- Mutta \"nipsikoneli\" on niin tylsä, että se tukistaa.\n\n-- Saa teilläkin olla joku harmi hiuksista, ajatelkaa minua etkun\nlaitetaan kaksi lettiä joka päivä, sanoi Toini.\n\nKun perhe oli päivällisaterialla, soi ovikello ja vieraat alkoivat\nsaapua.\n\n-- Marin pitäs laittaa aikaisemmin ruokaa, kun meille tulee vieraita.\nEnhän minä voi olla niin epäkohtelias, että syön, kun tulee vieraita,\ntuskitteli Risto.\n\n-- Mittee näijen luona tarvihtoo alituiseen käyvä vieraita? sanoi Mari.\n\n-- Marin nimi pitäisi olla \"Mittee\" eikä Mari.\n\n-- Äiti, isä lupasi, että minä saan pyytää muutamia järin hyviä ystäviä\nlisää jos se on välttämätöntä, ja se oli välttämätöntä.\n\n-- Minä kutsuin vain paraimmat ystäväni ja sitten Jahven, täytyyhän\nserkkuja kutsua, ja Villen joka ei ole ystävä, mutta se tahtoi tulla\nja Heinon, jolla on pian syntymäpäivät. Melkein kaikki ovat tuoneet\nsuklaata, mutta minä panin ne pois, kun nämä pian söis ne kaikki.\n\nKaiken tämän kertoi Risto osoitellen poikia sormellaan. Näitä oli\nkuusitoista naskalia jokseenkin yhden ikäisiä.\n\nÄiti koetti järjestää leikkejä ja kaikki kävi onnellisesti jonkun\naikaa. Pojat olivat kohteliaita ja kilttejä ja Toinikin uskalsi olla\njoukossa.\n\nSitten saapui mummo ja toi muassaan tulppaanin Ristolle, joka kumarsi\nkohteliaasti ja syleili hellästi.\n\n-- Kiitos, rakas mummo, minä olen hyvin kiitollinen ja mummo on niin\nystävällinen, puhui Risto juhlakieleliä.\n\n-- Sinä olet mummon hyvästi kasvatettu ja kiltti poika, mene nyt\nleikkimään.\n\n-- Tuo Risto on oikein ihmeellinen lapsi, kun se rakastaa niin kovasti\nkukkia ja on kohtelias ja herttainen, lisäsi hän Riston mentyä pois.\n\n-- Ristolla on monta hyvää puolta, sanoi äiti varovaisesti.\n\n-- Hän voi olla iloinen, mutta en ole koskaan nähnyt häntä liian\nvallattomana. Eilen hän kävi meillä, vastasi hyvin kohteliaasti, kiitti\nkaikesta ja soitteli pianoa kuin pieni enkeli. Kunhan se lapsi ei vain\nkuolisi nuorena, hän on liian runollinen ja hento tähän maailmaan.\n\n-- Hm, sanoi äiti ja tarjosi kahvia.\n\nHe olivat puhelleet jonkun aikaa kahvin ääressä, kun Mari tuli\nruokasaliin kumaraisena ja vavisten harmista.\n\n-- Tulukeepa kahtomaan mitä poijat tekköö. Herrasväen lapset pittää\ntuommoista siivoo. Jos eivät herkiä, niin minä lähden pois tänä iltana.\nSuavat nähä, kuka tässä talossa kestää. Yhennii isä on suornamies,\nmutta eipäs oo kotona suarnannut.\n\nÄiti riensi käytävään, mutta pysähtyi vesisuihkun seisauttamana. Janne\noli kääntänyt kylpyhuoneen suihkuhanan niin, eitä vesi ruiskusi ovesta\nkäytävään asti. Pojat, juoksivat nyt edestakaisin käytävässä, niin että\npää kastui, kun he sivuuttivat vesisuihkun. Likaiset saappaat jättivät\nkauheita jälkiä märällä lattialle. Pojat nauroivat ja huusivat, Risto\nistui sateenvarjo suojanaan kylpyhuoneen ovella ja ohjasi vettä eri\nsuunnille, samaa hyötyä teki Paavo pitämällä pöytäallakkaa keskellä\nsuihkusädettä, Osmo veti huutavaa Toinia suihkuun ja Esko piti\ntulppaania niin, että vesi osui siihen ja multa roiskui lattialle.\n\nKun äiti saapui sulki Janne vesitulvan.\n\n-- Nyt olette olleet hirveän vallattomia, sekä omat pojat että vieraat\nja sietäisitte aika rangaistuksen, huudahti mummo, joka tuli äidin\nkintereillä -- semmoista on, kun ei ole lastenhoitajaa. Kuka narrasi\nRistonkin mukaan?\n\nSeurasi lattian peseminen, poikain kuivaaminen ja muutenkin\njärjestyksen palauttaminen. Mari pakeni keittiöön eikä ottanut osaa\nkoko hommaan. Äiti pani asian korvan taakse ottaakseen sen illalla\nvieraiden lähdettyä uudelleen käsiteltäväksi.\n\n-- Nyt saatte leikkiä istumaleikkejä ja sitten juoda teetä, mummo ja\näiti tulevat mukaan, järjesti äiti varovaisesti ohjelmaa.\n\nMyöhemmin tuli isä kotiin ja pojat jätettiin teetä juomaan.\n\n-- Kukahan heistä keksi tuon kauhean vesileikin? tuumi mummo. --\nEn luule, että omat lapset sellaista tekisivät. Janne istuu aina\nkirjojensa ääressä, ja Risto on siivo ja tottelevainen poika. Toini\nraukka itki kauhuissaan rajujen poikien käsissä. Kummaa, että toisten\nlapset ovat niin paljon vallattomampia kuin omat.\n\n-- Tjaa, mumisi isä.\n\n-- Mitä, enkö ole oikeassa? Nyt kuuluu olevan hiljaista\nmiestenhuoneessa.\n\n-- On ikävää, että palvelijoilla ei ole mummon mielipidettä lapsista,\nsanoi äiti huolestuneena, sillä keittiöstä kuului tasaista murinaa\nSavon murteella.\n\n-- Noin vuarallisia lapsia en oo nähnynnä missään, olivat selvimmät\nsanat, jotka voi erottaa, kun keittiön ovi avautui.\n\n-- Minä menen katsomaan miestenhuoneeseen mitä pojuset tekevät, sanoi\nisä.\n\nHuoneeseen tultuaan hän oli ensin kompastua isoon myttyyn, jossa oli\nsaappaita ja takkeja. Ympäri lattiaa hyppi neljä paria poikia. Pienet\npojat olivat hevosia ja heidän selässään ratsastivat isommat pojat.\nJahve istui pienen Osmon selässä ja Ristolla oli suurin koko joukosta\nhartioillaan. Hevoset läähättivät puolinäännyksissä ja ratsastajat\nhosuivat. Toiset parit painivat tulipunaisina lattialla. Ei kuulunut\npienintäkään ääntä, paitsi puhkimista ja ähkimistä.\n\n-- Kuka tämän leikin keksi? kysyi isä.\n\n-- Risto keksi ratsastamisen ja Janne pani toiset painimaan.\n\nIsän mieleen muistuivat mummon äskeiset sanat.\n\n-- Nyt saatte istua puolituntia paikoillanne, olettehan vallan hiessä\nsekä hevoset, että painijat. Sitten on aika lähteä kotiin, ja ulkona on\npakkanen.\n\n-- Eikö Vihreät Kotkat saa jäädä muitten jälkeen, meillä olisi tärkeä\nkokous? Rakas isukka voivathan he jäädä meille yöksi, pyysi Risto.\n\n-- Eihän meillä ole makuusijoja niin monelle.\n\n-- Nehän voivat nukkua ison palmun oksilla, kun ne on lintuja,\nkiusotteli Janne.\n\n-- Pannaan peittoja yläkonttorin lattialle ja nukutaan siellä, siellä\non niin kuuma, ettei tarvitse mitään peitoksi, ehdotti Risto silmät\ninnostuksesta kiiltävinä.\n\n-- Ei sellaisesta yönvietosta tule mitään. Kyllä kaikki saavat nyt pian\nlähteä koteihinsa.\n\nIsä istui itse vahtimassa poikia, jotka katselivat Riston\npostimerkkivihkoa. Pieni välikohtaus sattui, kun isän oli mentävä\npuhelimeen. Kun hän palasi, istui Lorenzo oven päällä ja oli juuri\nkiipeämäisillään uunille onnistumatta aikeissaan, sillä uunin reuna\noli aivan sileä. Lorenzo vedettiin alas ja pojat jatkoivat \"postarien\"\ntarkastusta.\n\nVihdoin olivat vieraat poissa, lapset saaneet illallista ja menneet\nvuoteisiinsa.\n\n-- Nyt on haga mennä goisaamaan, kun on väsynyt, haukotteli Janne.\n\n-- Mitä goisaaminen on? kysyi äiti, joka tuli iltarukousta lukemaan.\n\n-- Se on nukkumista.\n\nEnnenkuin rukous alkoi, valmistui äiti kasvatusopilliseen luentoon.\nMutta Risto otti johdon käsiinsä.\n\n-- Äiti, minulla on ollut niin huisin kiva syntymäpäivä ja pojat\nvarmaan tahtovat tulla meille usein. Eikö ne olekin haagoja sällejä?\nKiitos rakas äiti ja isukkaakin pitää kiittää, kun se käski kutsua näin\nmonta poikaa. Voiko tällaisesta asiasta kiittää Jumalaa?\n\n-- Mutta Risto ja Janne, oletteko te mielestänne olleet kilttejä tänä\niltana?\n\n-- Pojat ovat olleet kauheita, kauheita, kuului Toinin sängystä.\n\n-- Toinin ei tarvitse puhua mitään, se oli itsekin kuokkavieras, sanoi\nRisto.\n\n-- Ajatelkaas, minkälaista siivoa te toitte lattialle, äiti sai hävetä\nja Mari ei jaksa olla meillä kauan enää.\n\n-- Ei Mari lähde pois, harvoin tapahtuu mitään hauskaa, sanoi Janne.\n\n-- Marista ei tarvitse välittää, kun se \"pelekee\" kaikkia asioita eikä\nse korjaa pois mitään, lisäsi Risto.\n\n-- Naiset ne kuitenkin saavat siivota ja tehdä kuivat työt, kertoi\nToini omasta kokemuksestaan.\n\n-- Moltais itse pyyhitty kaikki perästäpäin ja täytyyhän vieraita\nhuvittaa jollakin tavalla. Pojat eivät pidä mälvistä tyttöleikeistä, --\nRiston ääni oli vähän epävarma, sillä hän oli hyvin herkkä huomaamaan,\nmilloin äiti oli pahoillaan.\n\n-- Jos minä saisin laittaa roviota tai polttaa jotakin, niin se olis\nkivaa, mutta kun kaikki ovat vihaisia haisuista ja sekaantuvat minun\nasioihini. Isoäiti kertoi, että isä pienenä teki kemiallisia kokeita,\nniin että koko talo haisi ja sen siskot suuttuivat, mutta sen isä ei\nkieltänyt. Sisällä on niin vaikea leikkiä, kun kaikesta tulee vahinkoa,\nja äiti tulee pahoilleen, sanoi Janne, kiipesi sängystään ja hieroi\nitseään äitiä vastaan.\n\n-- Nyt on niin myöhäistä, että täytyy jättää tämä asia. Toivon ettette\ntoista kertaa ole niin hurjia, ja muistatte ettei vedellä saa leikkiä\nsillä tavalla. Nyt rukoillaan.\n\nKun äiti oli peittänyt lapset, sammuttanut tulen ja poistunut\nhuoneesta, kuului vielä jonkun aikaa ääntä lasten sängyistä.\n\n-- Rakas Jumala, anna anteeksi, kun moltiin tuhmia ja kiitos, että\nkuitenkin oli jukin kivaa, kiitos tavaroista ja laita että äiti tulee\niloiseksi ja varjele sotamiehiä ja merimiehiä, jotka ovat vaarassa,\nsupisi Risto.\n\n-- Ja laita, että minunkin syntymäpäiväni tulee yhtä kivaksi, vaikka me\nei saada leikkiä vesisuihkulla, jatkoi Janne. -- Nyt minä tahdon nukkua.\n\n-- Rakas Jumala, anna että pojat tulevat kilteiksi, ettei äidillä olisi\nharmia heistä ja anna anteeksi, kun he aina ovat tuhmia ja särkevät\nminun tavaroitani ja tänäpäivänä tallasivat kouluvihkoa, joka oli\npöydällä eikä lattialla, rukoili Toini suloisella äänellä.\n\n-- Toini on tekopyhä, se se juuri on, huusi Janne ja Risto heitti\ntyynynsä Toinin niskaan.\n\n-- Nyt ei saa kuulua enää mitään, kuului isän ankara ääni viereisestä\nhuoneesta. -- Nukkukaa heti paikalla.\n\n-- Jumala siunatkoon kaikkia, paitsi Maria, sanoi Janne, -- taikka\nsiunatkoon sitäkin, lisäsi hän iltahartauden vallassa.\n\n\n\n\nKAAMEA SEIKKAILU.\n\n\nJanne ja Paavo tulivat yhdessä koulusta. Paavo kertoi onnettomana, että\nhäneltä oli varastettu polkupyörä. Hän oli jättänyt sen portaisiin,\nollessaan Riston syntymäpäivillä, ja sieltä se oli kadonnut.\n\n-- Puumies pilkkoi juuri siihen aikaan meillä halkoja ja kantoi niitä\nkeittiöön, ehkä se on nähnyt varkaita, sanoi Janne.\n\n-- Mennään kysymään siltä, innostui Paavo ja veti Jannea kädestä\njuoksemaan.\n\nPuumies olikin kellarissa tavallisessa työssään.\n\n-- Päivää Kaaleppi. Tunteeko Kaaleppi eron kunnon ihmisten ja konnien\nvälillä? alkoi Janne.\n\n-- Sitä ei nykyään voi tietää, konnat ovat hienoja herroja ja\nrehelliset ihmiset käyvät ryysyissä, vastasi Kaaleppi.\n\nJanne muutti kysymyksen muotoa:\n\n-- Eikö Kaalepilla satu olemaan ovelia varastuttavia?\n\n-- Onhan niitäkin. Minä hakkasin viisi vuotta halkoja sen tuomari\nHolperin luona, ja sitten se varasti asiakkaitten rahat ja häipyi\nvieraille maille.\n\n-- Onkohan täällä päin liikkunut polkupyörävarkaitten tapaisia ihmisiä?\njoudutti Paavo kuulustelua.\n\n-- Kuka sen tietää. Mutta en minä ihmettelisi, vaikka nuo Jaska ja\nEetu kekkulit olisivat liikkuneet vierailla pyörillä. Ne olivat tällä\nkadulla eilen ja vilistivät sitten ohi aika vauhtia.\n\n-- Mitä poikia ne ovat? kysyi Paavo jännittyneenä.\n\n-- Ovatpahan vain oikeita liigapoikia. Jaskan isä on yövahtina\ntehtaassa. Sen nimi on Korkkinen tai liekö Pullonen ja se tehas on\nviidennen linjan päässä. Ja nyt minä menen murkinalle, sanoi Kaaleppi\nja ripusti sahan naulaan.\n\n-- Vartu vähän. Oliko niillä kaksi pyörää, ja minkä merkkisiä ne pyörät\nolivat? kysyi Janne.\n\n-- Pyöriä oli kaksi, mutta merkkiä minä en katsonut.\n\n-- Kaalepilla ei ole salapoliisin taipumuksia. Mutta ne pojat ovat\nvoineet varustaa toisen pyörän muualta. Mikä sen Eetun sukunimi on?\nkysyi Paavo.\n\nMutta Kaaleppi oli jo lähtenyt pois.\n\n-- Nyt tehdään ovela suunnitelma, ja sitten alkaa ajojahti, järjesti\nJanne. Ensin mennään syömään kotiin. Sitten pannaan evästä taskuihin,\notetaan aseita mukaan ja verhoudutaan valepukuun. Mä otan huonoimmat\nkalastushousut ja isän pomppatakin ja esitän hampparia ja sä puet\nitsesi rokonarpiseksi pyykkäriämmäksi.\n\n-- Jo tyssäs. Mä olen syntynyt mieheksi enkä rupea minkäänlaiseksi\nämmäksi. Mä voisin olla mustalainen, meillä on sellainen naamiaispuku\nkotona, ehdotti Paavo.\n\n-- Ei saa herättää huomiota. Parasta on panna vain huonoimmat vaatteet\npäälle. Minulla on hyvä puukko ja revolveri, se ei ole oikea, mutta\nsillä voi paukuttaa julmetusti, sanoi Janne.\n\n-- Minullakin on puukko ja koirapommeja. -- Painutaan nyt kotiin ja\ntavataan tässä ulkopuolella kello kuuden aikaan. Prätskis!\n\n-- Prätskis, prätskis, tervehti Janne ja juoksi pois.\n\nSyötyään hän alkoi hääriä tavaroittensa kimpussa.\n\n-- Minne sinä olet menossa, kysyi Risto uteliaana.\n\n-- Mä lähden vaarallisille asioille, mutta älä kerro kenellekään, sanoi\nJanne tärkeänä.\n\n-- Sellaisesta saa kyytiä perästäpäin, huusi Rista kokeneena.\n\n-- Sellaista ei voi ajatella kun on isot asiat kysymyksessä. Tässä on\nminun kelloni, saat sen muistoksi jos -- -- --.\n\n-- Ota minut mukaan, pyysi Risto silmät suurina.\n\n-- Mä en halua johdattaa pientä veljeäni vaarojen polulle, sanoi Janne\nhempeästi. -- Prätskis sitten.\n\n-- Janne on turhan mahtava, ajatteli Risto ja jatkoi sovittelupeliään\npahvikuvioilla.\n\nPaavo ja Janne neuvottelivat pitkän aikaa ja sopivat vihdoin\nmenettelytavasta. He ajoivat Söörnäisiin ja kävelivät viidennen linjan\npäähän. Siellä olikin joku tehtaan tapainen rakennus.\n\nJanne meni portianvartijan luo ja kysyi:\n\n-- Onko täällä yövahti, jonka nimi on Korkkinen tai Pullonen?\n\n-- Korkkila täällä on, mutta hän tulee vasta myöhemmin, vastasi mies.\n\n-- Onkohan hänen osoitteensa tiedossa? Meillä olisi asiaa hänelle.\n\n-- Pääskysentie 77, sanoi mies selailtuaan papereitaan.\n\n-- Kiitoksia paljon ja prätskis vain, sanoi Janne ja veti Paavon\nmukaansa pois.\n\n-- Painutaan nyt viivana sinne, mutta ollaan hyvin ovelia. Parasta\nolisi toimia, kun yövahti on poissa se voi olla varas sekin, sanoi\nPaavo.\n\nSaavuttuaan Pääskyläntielle pojat tutkivat tienoota. Talo oli\nkasarmintapainen iso rakennus. Piha oli täynnä romua ja sokkeloita.\n\nPojat alkoivat pelata nappia ja pian heidän ympärilleen kokoontui\njoukko lapsia. Nämä ehdottivat muitakin pelejä ja kaikki tulivat\ntuttaviksi.\n\n-- Onko täällä ketään jolla on polkupyörä? kysyi Paavo, jonka mielestä\nasia kehittyi liian hitaasti eteenpäin.\n\n-- On isoja miehiä, mutta poikia ei ole, sanoi yksi lapsista.\n\n-- Vai ei? Eilen Eetu ja Jaska kävivät ostamassa käytetyt pyörät\nitselleen, sanoi toinen. -- Mä tjikasin itse niitä.\n\nPaavo nykäisi Jannea ja kysyi:\n\n-- Missä Eetu ja Janne asuvat?\n\n-- D. trapussa, mutta sinne ei passaa mennä. Niitten faija on äkänen\nmies ja mutsi lyö lapsia rätillä korville, selitti joku.\n\nPojat jatkoivat peliään ja miettivät kuumeisesti. Vihdoin sanoi yksi\nlapsista:\n\n-- Tuossa Eetun ja Jaskan fatsi menee yötyöhön ja mutsi pesutupaan. Jos\nteillä on asiaa, niin painukaa nyt sinne.\n\nJa sen pojat tekivätkin. He koputtivat ovea, jossa oli nimilippu \"Armas\nKorkkila\".\n\nKun ovi avattiin, näkivät pojat kaksi isonpuoleista roikaletta\nhuoneessa. Ja seinää vasten seisoi kaksi polkupyörää.\n\n-- Mitä teillä on asiaa? kysyi toinen pojista uhkaavalla äänellä.\n\n-- Onko teillä fillareja lainattavina? Me maksamme jukin paljon, jos te\nlainaatte, sanoi Janne rohkeasti.\n\n-- Kuka teidät tänne tyyräsi? Vai fillareja vielä? Menkää äkkiä\nhiiteen, sanoi toinen pojista.\n\n-- Mutta tässähän on kaksi polkupyörää, sanoi Paavo ja meni\ntarkastamaan niitä. -- Voi sun! Tämähän on minun oma pyöräni. Kuinka se\non tullut tänne?\n\n-- Vai oma pyörä! Kyllä se nyt on minun, sanoi poika. -- Eetu, opeta\ntuota mammanpoikaa oikeille tavoille.\n\n-- Älähän hätäile Jaska. Lahjoitetaan pyörät vieraillemme, nehän eivät\ntosiaankaan ole meidän omiamme. Tulkaa perässä niin kirjoitetaan\nlahjakirjat, sanoi Eetu imelällä äänellä.\n\nHän iski silmää Jaskalle ja otti ison avaimen seinältä.\n\n-- Tulkaa vain kursailematta mukaan, kehoitti Jaskakin.\n\n-- Tämä on varmastikin ansa. Minä vaadin pyöräni takaisin -- siihen on\nkaiverrettu nimikin, sanoi Paavo ja näytti sormellaan.\n\n-- Oletteko te akkoja, jotka pelkäätte meitä? ilkkui Eetu. -- Me ollaan\nreiluja miehiä, ei meitä huoli vierastaa.\n\n-- Te ette ole reiluja, koska teillä on minun pyöräni. Ja lahjakirjoja\nei tarvita. Antakaa pyörä pois ja sillä hyvä, intti Paavo.\n\n-- Leikillähän mä puhuin lahjakirjasta. Mutta meillä on valkoisia\nhiiriä kellarissa. Saatte ostaa niitä vitosella kappale.\n\n-- Se on totta, vakuutti Jaskakin.\n\n-- Annatteko te sitten minun pyöräni pois? kysyi Paavo, joka alkoi\nhorjua.\n\n-- Se on selvää. Rehellisyys on meijän vahvin puolemme, vakuutti Eetu\nja lähti näyttämään tietä.\n\nKuljettiin portaat alas, ne johtivat kellariin. Jaskalla oli\nsähkölamppu ja sitä tarvituinkin, sillä kellarissa oli monta käytävää.\nVihdoin pysähdyttiin ja Eetu avasi kopin oven. Hän viittasi Jannea ja\nPaavoa menemään sisään. Mutta tuskin nämä olivat menneet ovesta, kun\novi lyötiin kiinni ja lukko suljettiin.\n\n-- Aukaskaa ovi, taikka me huudamme niin, että poliisit tulevat, huusi\nJanne ja jyskytti ovea.\n\n-- Haa, täältä ei kuulu ääntä pihalle eikä kadulle. Me tullaan ottamaan\nteidät pois sitten kun te olette luurankoja. Mutta se kestää kauan,\nvarsinkin jos syötte hiiriä. Niitä täällä on, vaikkeivät ne ole\nvalkoisia, sanoi Eetu.\n\n-- Ja tuollaiset kukonpojat luulevat mahtavansa mitään meille. Kiekukaa\nnyt minkä jaksatte, nauroi Jaska. -- Tämä osa kellaria on autio, täällä\nei kukaan liiku.\n\n-- Jos aukasette oven, niin saatte pitää pyörän, lupasi Paavo surkealla\näänellä.\n\nMutta Eetu ja Jaska hohottivat vain ja lähtivät. Jostakin raosta\nkivijalassa kuulsi hiukan valoa, niin, että voi eroittaa esineitä.\n\nVanhoja kenkiä, pulloja, pakkilaatikoita, joku rikkinäinen säkki ja\nrautaromu täytti pienen kopin lattian.\n\n-- Nyt me ollaan kuoleman vaarassa, nyyhkytti Janne.\n\nPaavo istui pakkilaatikolla epätoivoisen näköisenä ja sanoi:\n\n-- Monte Criston kreivi istui kopissaan vuosikymmeniä, ennenkuin hän\nkeksi ulospääsyn. Mutta Helsingissä kulkee aina ihmisiä joka paikan\nohi. Koetetaan huutaa tuosta raosta, josta tulee valoa.\n\nPojat huusivat pitkän aikaa, mutta apua ei kuulunut. Ulkopuolella oli\nluultavasti autiopaikka taikka pihan nurkkaus, jossa kukaan ei käynyt.\n\nOnneksi heillä oli vähän evästä mukana. He alkoivat syödä ja hyvälle se\nmaistui.\n\nSitten seurasi pari kurjaa tuntia. He kolkuttivat seiniä rautatangolla,\nkalvoivat lattiaa ja heittivät kiviä kattoon. Vihdoinkin he uupuneina\nkeräsivät säkkejä kasaan ja kävivät vieretysten nukkumaan. Ihme kyllä\nhe nukkuivat heti. Ho toivoivat vielä, että aamu toisi pelastuksen.\n\nSillä aikaa oli kotona levotonta. Tuli yhä pimeämpää, mutta Jannea ei\nkuulunut kotiin. Isä soitteli tovereille ja Paavon kotoa ilmoitettiin,\nettä heidän poikansa oli myöskin hävinnyt. Siellä oltiin kovin\nlevottomia.\n\nRisto meni itkevän äidin luo, syleili hellästi ja sanoi:\n\n-- Janne sanoi menevänsä vaarallisille asioille, mutta kielsi minun\nkertomasta sitä. Minä luulen, että hän on mennyt pelastamaan jonkun\nhenkeä.\n\n-- Hän on hukkunut tai joutunut auton alle, nyyhkytti äiti.\n\n-- Rauhoitu nyt, sanoi isä, pojathan ovat yltiöpäitä, he voivat keksiä\nvaikka mitä. Mutta voinhan minä soittaa vielä poliisille, sanoi isä.\n\nMutta poliisi ei tiennyt mitään kadonneista pojista. Luvattiin tehdä\nmitä voitiin.\n\n-- Voe, voe sitä poekoo, minunnii syväntän viäntää. Oli se hellä\nluontonen ja tottelevainen, niin pieneks immeiseks ja nyt pit joutua\nperikattoon nuorel ijäll, päivitteli Mari, unohtaen entiset sanansa\npojista.\n\n-- Janne ei ole kuollut, ei, ei. Mä en tahdo kuulla sellaista. Hän\non selvinnyt kamalasta kiipelistä monta kertaa, sanoi Toini, joka\nkuitenkin itki salassa.\n\nUnettoman yön jälkeen jatkettiin kuulusteluja, mutta turhaan.\n\nSillä välin olivat pojat heränneet kosteassa kellarissa.\n\n-- Minulla on nälkä, mutta hiiriä mä en syö. Niitä täällä näkyy olevan,\nsanoi Janne.\n\n-- Jos laitettas valkea tuohon nurkkaan ja halstrattas hiiriä?\nPiiritetyissä kaupungeissa niitä pidetään herkkuina, tuumi Paavo ja\nheitti kengällä rohkeaa elukkaa.\n\n-- Ja erämaassa nälkiintyneet ihmiset syövät toisiaan. Mutta minä en\nsyö hiiriä enkä sinua, vaikka kuolisin, vakuutti Janne.\n\nPaavo sytytti tulitikun ja pisti sen ulos pienestä raosta. Sitten hän\nvuoli ohkasia tikkuja ja poltti niitä samalla tavalla. Mutta kukaan ei\nhuomannut tulta.\n\nVälillä he huusivat ja kolkuttivat ovea, mutta kaikki turhaan.\n\nJanne ehdotti jo, että he laittaisivat rovion oven viereen niin, että\nse syttyisi palamaan ja he pääsisivät ulos. Mutta he pelkäsivät itse\npalavansa tai tukehtuvansa savuun.\n\n-- Leikitään arvausleikkiä tai painitaan. Kun tekee jotakin, niin\nmälvät asiat unohtuvat. Toivotaan, että isät keksivät pelastuksen.\nMinun isäni on hyvä keksimään ratkaisuja. Sinun isäsi on professori ja\nne eivät keksi muuta kuin omia asioitaan, sanoi Paavo.\n\n-- Ehkä Risto keksii jotakin, huokasi Janne.\n\nJa Risto keksikin mennä puumiehen luo tiedustelemaan. Hän kertoi\npoikien katoamisesta ja kysyi voisiko puumies arvata syytä tähän.\nSilloin Kaaleppi muisti keskustelunsa Jannen kanssa. Hän kertoi siitä\nRistolle ja otaksui, että pojat olivat lähteneet Viidennen linjan\ntehtaaseen. Ehkäpä siitä saataisiin johtolanka etsinnässä.\n\nRisto kiitti Kaaleppia ja ryntäsi kertomaan isälle.\n\n-- Tämähän on erinomaista, sinä olet viisas poika, kehui tämä.\n\nYhdessä he lähtivät poliisilaitokselle. Siellä he kuulivat, että toinen\npoika, samoissa portaissa oli ilmoittanut pyöränsä varastetuksi.\n\nEtsivä Sinula määrättiin hoitamaan asiaa, ja hän lähtikin heti\nmukaan Viidennelle linjalle. Matkalla hän kertoi, eitä Jaska ja Eetu\nKorkkila olivat olleet monta kertaa ilkityössä. Heidät pitäisi tuomita\nkasvatuslaitokseen. Viidennen linjan tehtaasta he saivat Korkkisen\nosoitteen. Sieltä lähdettiin eteenpäin Pääskylän tielle.\n\nSinula ja isä menivät sisään, Risto tutki ympäristöä.\n\nKorkkila näytti pelästyneeltä, nähdessään etsivän. Hän pyysi istumaan\nja kysyi asiaa.\n\n-- Missä pojat, Eetu ja Jaska ovat? kysyi Sinula.\n\n-- He ovat juoksupojan toimessa kaupungilla, selitti Korkkila, mutta\niski samalla silmää vaimolleen. Tämä lähti heti ulos.\n\n-- Onko pojilla polkupyöriä? aloitti Sinula kyselyn.\n\n-- Ei ole paitsi ne, joilla ajavat liikkeensä asioilla.\n\n-- Onkohan täällä käynyt kaksi koulupoikaa tiedustelemassa varastettuja\npolkupyöriä.\n\n-- Mitä ne täällä tekisivät? Me olemme rehellisiä ihmisiä ja pojat\nsamoin, vakuutti Korkkila.\n\n-- Kaikessa tapauksessa minä tarkastan tämän asunnon, sanoi Sinula ja\nkatseli ympärilleen.\n\n-- Olkaa hyvä, meillä ei ole mitään salattavaa, lupasi Korkkila\nauliisti.\n\nSinula nuuski joka paikan löytämättä mitään epäilyttävää.\n\n-- Siinä näette, että olette väärästi epäilleet rehellisiä kansalaisia,\nsanoi Korkkila pilkallisesti.\n\n-- Mennään sitten pois mutta kyllä niitä teidän poikianne sietäisi\npitää silmällä, sanoi Sinula.\n\nSamalla kuului huutoa ja melua pihalta.\n\nKaikki ryntäsivät sinne ja tulivat parhaaksi näkemään, kuinka Risto\nmakasi maassa tarrautuen kahteen polkupyörään. Kaksi isoa poikaa koetti\nrepiä häntä jaloista ja muija Korkkila veti pyöriä irti.\n\n-- Auttakaa, ne tappavat minut elävältä, huusi Risto hädissään.\n\nSinula ja isä eroittivat pojat ja nostivat Riston ja pyörät pystyyn.\nRisto huohotti pelosta, mutta alkoi kuitenkin suulaasti kertoa:\n\n-- Nuo pojat tulivat ajaen fillareilla täyttä vauhtia ja minä tunsin\noitis Paavon fillarin. Mutta sitten tuo muija tuli ja käski poikien\nlivistämään etkun dekkari on hakemassa niitä. Ja pojat aikoivat paeta,\nmutta mä meinasin, että henki taikka fillari ja tarrasin äkkiä pyöriin.\nJa sitten he alkoivat tappaa minua.\n\n-- Risto parka, sinullahan on mustelmia ja silmä on lyöty melkein\nkiinni, kauhisteli isä.\n\n-- Ja nyt teidän on kerrottava missä ne kaksi poikaa ovat, jotka\nkävivät täällä kysymässä kadonnutta pyörää, vaati Sinula.\n\n-- Me ostettiin nämä pyörät romukaupasta, se on ikuinen tosi, vakuutti\nJaska.\n\n-- Eihän täällä ole käynyt mitään poikia, lisäsi Eetu.\n\nMolemmat Korkkilan vanhemmat vakuuttivat samaa ja herjasivat Ristoa,\njoka oli hävytön herraspoika.\n\n-- Mennään vinnille ja kellariin, kyllä sieltä pojat löytyvät, ehdotti\nRisto.\n\n-- Ei meillä ole kellaria valehteli Korkkila.\n\n-- Joka talossa on kellari, sanoi Sinula ja meni sisään Korkkilalle. --\nTuossahan riippuu avaimia oven suussa.\n\nSinula otti avainkimpun naulasta ja meni portaisiin. Kaikki seurasivat\nhäntä alas. Risto näki kuinka Korkkilat vaihtoivat katseita. Hän\narvasi, että heillä oli paha mielessä.\n\n-- Ne aikovat lyödä meitä hiekkapussilla päähän, taikka heittää meidät\nmaanalaiseen luolaan, kuiskasi hän Sinulallle.\n\n-- Siihen heillä ei ole tilaisuutta, sanoi tämä ja lisäsi Korkkilan\nväelle -- menkää te kaikki edellä, me seuraamme jäljessä. Jos te\nyritätte jotakin temppua, niin muistakaa, että minulla on revolveri\nkädessä.\n\nSitten alkoi kulku kellariin. Se oli sokkeloinen ja Korkkila koetti\neksyttää kulkemalla ympäri kierrosta. Mutta Sinula pakotti hänet\nkulkemaan eteenpäin.\n\nHuudeltiin aina väliin ja kuunneltiin. Vihdoin huusi Risto:\n\n-- Täällä haisee rikille tai palaneelle tärpätille tai jollekin\nmyrkylle. Janne on vissisti läheisyydessä. Ho, hoi, vastaa, jos elät.\n\nJa silloin kuului huutoa:\n\n-- Tulkaa tänne, me ollaan elävinä haudattuja. Ho, hoi!\n\nÄäni johti suljetun oven luo. Sinula sanoi:\n\n-- Professori on hyvä ja koettaa avaimia. Minä vahdin näitä veijareita\nsillä aikaa.\n\nOvi avautui ja Risto ryntäsi ensimmäisenä sisään. Sähkölampun valossa\nhän näki Jannen ja Paavon seisovan oven takana. Keskellä lattiaa paloi\npieni valkea, tiilikivistä ja rautaromusta rakennetun tulisijan alla.\nTervan ja jonkun muun vahva käry täytti kopin.\n\n-- Meillä on kamalan kova nälkä, etkun me ollaan paastottu, kolme,\nneljä päivää. Toitteko te muonaa meille? kysyi Janne heti.\n\n-- Voi poikaparat, ettehän te ole olleet täyttä vuorokauttakaan täällä.\nMutta mennään nyt pois, sanoi isä ja tukahdutti tulen kivillä.\n\nYlös tultuaan alkoivat pojat kertoa seikkailustaan. Korkkilat seisoivat\nja murjottivat syrjässä.\n\n-- Minä vien koko koplan putkaan. Tämä on hyvä saalis poliisille.\nSitten asiaa tutkitaan ja pengotaan. Tämä Risto poika ansaitsee\npalkkion kekseliäisyydestään.\n\n-- Hengenpelastusmitallin ainakin. Mutta kyllä isä palkitsee sinut, kun\nminä sain kalliin fillarini takaisin, sanoi Paavo.\n\n-- Kyllä mekin vielä palkitaan hänet, sanoi Eetu synkeästi.\n\n-- Teidät lähetetään kasvatuslaitokseen, siitä minä vastaan. Mene Risto\nkutsumaan talonmiestä tänne. Hän saa soittaa Mustan Maijan kuljettamaan\npois koko joukon, sanoi Sinula.\n\nTalonmiehen tultua jatkoi hän:\n\n-- Professori voi nyt viedä pojat kotiin, me tulemme jo toimeen täällä.\nToinen pyörä on tietysti varastettu samasta talosta. Mutta tästä Risto\npojasta tulee vielä hakamies etsivään osastoon.\n\n-- Jeh, siihen minulla on luonnontaipumukset, kehui Risto punastuen\nmielihyvästä.\n\n-- Oliko teillä tarkoitus jättää meidät sinne kellariin ikiajoiksi?\nkysyi Janne pojilta.\n\n-- Ei suinkaan, vain kolmeksi viikoksi, virnisteli Eetu.\n\n-- Silloin teistä olisi mennyt halu nuuskia toisten poikien asioita,\nsanoi Jaska.\n\n-- Hyvä on, että poliisi ottaa haltuunsa tuollaiset pienet pedot, sanoi\nisä ja hyvästeli Sinulaa, jota hän lämpimästi kiitti avusta. Palkkion\nhän maksaisi perästäpäin, kun asia oli selvä.\n\nKorkkilan vaimo alkoi syytää herjauksia, mutta pojat ja isä kiiruhtivat\npois.\n\nRisto ja Paavo ajoivat pyörillä, muut menivät raitiovaunulla.\n\nPaavo meni kotiinsa ja Risto vei pyörän siihen asuntoon, josta se oli\nvarastettu.\n\nHerra ja rouva ja Jannen ikäinen poika tulivat eteiseen. He alkoivat\nihmetellä ja kiittää, ylenpalttisesti, kun asia selvisi heille.\n\n-- Kuinka tämä ihme on tapahtunut? kysyi talon herra.\n\n-- Kun on vähän järkeä ja rohkeutta, niin tällaiset tehtävät\nonnistuvat. Mutta nyt mä lähden syömään, sanoi Risto ja aukaisi oven.\n\n-- Ensin sinun on sanottava nimesi ja osoitteesi, vaati rouva.\n\n-- Tunteehan koko piha Horrin pojat. Niillä on aina kepposet mielessä,\nmutta tämä on yli veto kaikista kepposista, sanoi poika.\n\nRisto juoksi nopeasti kotiin.\n\nSiellä ruokittiin paraikaa Jannea. Kaikki olivat kiihtyneitä, varsinkin\näiti, joka kauhulla kuuli poikansa vaarasta.\n\n-- Mitä te poltitte kellarissa, kysyi isä.\n\n-- Minä keksin ajavietettä, kun Paavo alkoi tulla harmilliseksi. Se\npyydysti säkeillä hiiriä ja tappoi jo yhden. Siitä piti muka tulla hyvä\npaisti. Ja sitten se puhui kotiväestä ja nuoresta elämästään, mikä\nkatkeaisi lähiaikoina.\n\n-- Kaameaa! Olisi voinutkin käydä sillä lailla, sanoi Toini väristen.\n\n-- Nää poijat ovat rikkaruohoo, ei niitä tuhota helepolla, sanoi Mari\nunohtaen äskeiset hellemmät tunteet.\n\n-- No, mitä sinä siis keitit kellarissa? Isä palasi kysymykseen.\n\n-- Mä löysin tynnyrin pohjalta tervaa ja lattialta ruostunutta\nrautaromua ja lasinsirpaleita, jotka mä hakkasin jauhoksi. Siellä oli\nvanha kattila ja tiilikiviä, joista tuli kiva tulisija. Sitten me\nvuoltiin lastuja ja keitettiin. Siitä olisi voinut tulla joku uusi\nrautayhdistys, mutta te keskeytitte liian aikaseen jännän kokeilun,\nsanoi Janne.\n\n-- Jos sinä tietäisit minkälaisessa tuskassa me elimme täällä, et\npuhuisi noin, sanoi äiti ja veti Jannen luokseen.\n\n\n\n\nARKIELÄMÄÄ.\n\n\nKun lapset tulivat kotiin kouluista, kertoi isä, että Sinula oli\nsoittanut ja pyytänyt häntä todistajaksi, kun Korkkilan juttu\nkäsiteltiin poliisilaitoksella. Janne ehdotti, että hänkin tulisi\nmukaan, mutta isä sanoi ettei ala-ikäisiä otettu todistajiksi.\n\n-- Ala-ikäiset eivät keksi niin ovela valheita, kuin aikuiset. Kun\nkerrankin joutuu tekemisiin rikosjutun kanssa, niin pitäisi siitä\nhyötyä sen verran, että saisi olla mukana selvittelyssä, harmitteli\nJanne.\n\n-- Ja minäkin olin etsivä siinä. Enkö ollutkin isä? kysyi Risto.\n\n-- Olit selvästi, mutta saithan sinä palkan Paavon isältä, joka osti\nsinulle sen pienen valokuvauskoneen.\n\n-- Ja koko valmistavakoulu kunnioittaa sinua, kuin Sherlock Holmesia\ntai leijonan kesyttäjää, kertoi Toini.\n\nIstuuduttiin aterialle ja lapset vaikenivat jonkun aikaa, kunnes pahin\nnälkä oli tyydytetty.\n\n-- Mikähän Ristolla on, kun hän syö eniten meistä eikä kuitenkaan liho\nenemmän, kysyi Liisa.\n\n-- Kun se tekee niin paljon koiruutta, niin Jumala ei anna sen lihoa.\nTänäänkin se perkasi silakan suolet sormillaan, sanoi Toini.\n\n-- Sen omat suolet ovat liian lyhyet, toisti Janne tavalliset sanansa.\n\n-- Älä aina härnää. Kuinka pitkät sinun omat suolesi ovat? tiuskasi\nRisto.\n\n-- Ne ovat seitsemän kertaa pitemmät, kuin minä itse, ja niin\npitää ihmisellä ollakin. Lehmällä on neljätoista ja lampaalla\nkaksikymmentäkolme kertaa pitemmät, kuin mitä he itse ovat. Ne, joilla\non lyhyet suolet eivät käytä ruokaa hyväkseen yhtähyvin, kuin ne,\njoilla on pitkät.\n\n-- Liisa on aina harmissaan, kun se lihoo yli äyräittensä. Anna leikata\nsuolet lyhyemmiksi, neuvoi Risto.\n\n-- Mä osasin olla syömättä 26 tuntia siellä kellarissa, etkun suolet\novat tarpeellisen pitkät. Niissä oli niin paljon vararavintoa, kehui\nJanne.\n\n-- Olisin minäkin osannut olla syömättä niin kauan, kuin kellarin ovi\noli lukossa, hihitti Risto.\n\n-- Sinä olisit syönyt hometta seiniltä taikka hiiriä. Mutta kuinkahan\npitkät suolet Gandhilla on, etkun se on hirmu nälkätaiteilija? sanoi\nJanne.\n\n-- Minä näin Ganhdin kuvan ja se on eri ruipelo. Ei sillä ole\npaljoakaan sisässään, sanoi Toini.\n\n-- Oletteko osanneet läksynne koulussa, käänsi isä keskustelun.\n\n-- Riston opettaja sanoi, että hän ei ole tuonut uutta laskuvihkoa,\nvaikka entinen loppui jo viime viikolla, kertoi Janne.\n\n-- Kuinka Risto on laiminlyönyt sen? kysyi isä silmäkulmat rypyssä. --\nEikö opettaja ole sinua itseäsi siitä muistuttanut?\n\n-- Ainahan se siitä jankaa, ihan harmittaa.\n\n-- Miten sinä puhut noin, täytyy heti täyttää opettajan käskyt, muista\nse. Kunpa pojat olisivat yhtä huolellisia koulussa kuin tytöt.\n\n-- On pöhnää käydä valmistavaa koulua, kun vain hameväki opettaa.\nEskokin sanoi, että vain tupakkamiehet kelpaavat opettamaan, virkkoi\nRisto.\n\nKun noustiin pöydästä, osui isän katse Ristoon.\n\n-- Mitenkä sinun taskusi ovat noin lihavia, tyhjennäpäs ne nyt\npöydälle, niin nähdään, minkälaisia aarteita Rikulainen kokoo.\n\nRiston taskut olivat niinkuin kaikkien poikien sisältörikkaita,\nja pöydälle kokoontui tavaraa monenmoista. Siinä oli kahdeksan\ntaskunsisällystä. Kynä ja kumi, uusi joululahja lompakko,\nasfalttipalanen, kumiletku, isoisän vitjoista riippuva lukko,\narpanappuloita, messinkilankaa, kynttilänpätkä, nenäliina, joka\noli solmittu lantunpalan ympärille, kulunut muistikirja, säretyn\nherätyskellon rattaita, pari käytettyä kivärinkuulaa ja herneitä märän\nlapasen sisässä.\n\n-- Sillä tavalla herneet tulevat pehmeiksi, sanoi Risto. -- Tässä\non vielä suurennuslasi ja palsamin siemeniä, kävin ostamassa\nsiemenkaupasta multaa ja siihen meni kuukausrahat. Ruusun mä olen\nistuttanut uudelleen ja annoin sille paljon lantaa.\n\n-- Mistä sinä sitä sait?\n\nRisto oli nolon näköinen eikä vastannut.\n\n-- Minä tiiän, sanoi Toini. -- Risto käveli pahvilaatikko kainalossa\nja kokosi hevosenlantaa kaduilta lusikalla. Mikseivät ruusut haise\nlannalle, vaikka ihminen haisee kanan sipulille, jos se on syönyt sitä?\n\n-- Lanta tulee juuren kautta alhaalta päin ruusuun ja muuttaa\nkokoonpanoaan tykkänään, mutta sipuli tulee ylhäältä päin ihmiseen eikä\nehdi muuttua ennenkuin se panee suun haisemaan, selitti Risto.\n\n-- Mitä nämä ovat? kysyi isä ja veti vielä Riston taskuista ruskeita\nlitteitä laattoja.\n\n-- Me löydettiin niitä isosta läjästä maneesin takapihalta, joku\nsanoi, että ne ovat ruutia, mutta se narrasi varmaan. Koetetaan pistää\nkaasuliekkiin niin nähdään.\n\n-- Älä ihmeellä, nämä ovat vaarallisia kapineita. Sinä menettäisit\nkäsivartesi, ellet muuta. Kuinka tällaista jätetään ajelehtimaan noin\nhuolimattomasti!\n\n-- Mitä se on? kysyi äiti pelästyneenä.\n\n-- Se on savutonta ruutia, jota käytetään tykkien laukaisemiseen. Jos\nsen panee tuleen, niin se räjähtää. Koko uuni voisi luuhistua.\n\n-- Voi lapsiparkaa, taaskin olet ollut suuressa vaarassa. Mutta pojat\novat kuin koiranpennut, jotka hakevat joka roskaläjän. Keitä sinun\nmukanasi oli?\n\n-- Pari Vihreää Kotkaa, Olavi ja Kalevi.\n\nÄiti riensi heti puhelimeen varoittamaan poikien äitejä.\n\n-- Aikaihmiset ovat kruinoja, tuumi Janne, -- olisi ollut jännää jos\nRisto olisi räjähyttänyt nyt Liisan huoneen uunin, se on niin pieni,\nettei siitä kukaan kuolisi.\n\n-- Nyt minun täytyy lähteä kouluun, mutta missä manska on? Miksi aina\nminun kirjani hukataan? Toinin kirjoja ei kukaan hukkaa, hätäili Risto\nja haki kuumeisella kiireellä joka paikasta.\n\n-- Minä pidän kirjat hyllyllä ja sinun maantietosi on nytkin\nkylpyhuoneessa, sanoi Toini yliolkaisesti.\n\nRistolla oli vielä asiaa keittiöön.\n\n-- Kuule, Mari, eräs poika tulee tänne tuomaan minulle rahaa. Ota\nvastaan, mutta älä pane talouteen, vaan anna minulle.\n\n-- Onkos se sitten sinun rahhoosi? kysyi Mari.\n\n-- Jeh, mä lainasin vitosen sille pojalle.\n\n-- Mittees sinä rahojas annat? Oliko tuo ies tuttu immeinen?\n\n-- En tiiä, mutta kyllä se maksaa, se lupasi tulla tänäpäivänä.\n\n-- Tunnetkos sinä koko poikoo?\n\n-- En mä tunne, se tuli kadulla vastaan ja sano olla \"lainanpas mulle\nfima tai kymppi minun tarttis ostaa leipää kottiin.\" Ja sitten se pyysi\nminua antamaan sille yhen tupakan, mutta sitä mä en tehnyt, etkun\nminulla ei ollut.\n\n-- No pittää olla ku tummoiselle veijarille rahhoos ajat! Tokkohan\nsanoit nimmees sille?\n\n-- En mä sitä muistanut, mutta vissiin se ties, sanoi Risto ja lähti\nhyräillen kouluun.\n\n-- Ei tuo poika ainakaan ole oikee. Lainoo rahhoo tuntemattomalle\nkulkurille ja veijareille. Pittää kertoo rouvalle.\n\nKun Risto tuli koulusta kysyi hän heti:\n\n-- Onko se poika jo käynyt tuomassa rahaa!\n\nÄiti, joka oli kuullut asian vastasi:\n\n-- Ei, Risto kulta, nyt näet ettei tuntemattomiin voi luottaa. Minä\nannan nyt sinulle vitosen, mutta älä toista kertaa lainaa vieraalle\npojalle, se narraa sinua varmasti.\n\n-- Mutta, onhan niillä äidit, jotka ovat opettaneet, että narraaminen\non syntiä. Eihän kukaan äiti narraa.\n\n-- Jaskan ja Eetun äiti narraa, mä kuulin itse, etkun se sanoi, että he\neivät olleet ottaneet fillareita, sekaantui Janne puheeseen.\n\nRistolla oli nukke, jonka nimi oli Aramis. Hän rakasti sitä, mutta\nhäpesi leikkiä sen kanssa. Kun toverit tulivat hän piiloitti sen\nsänkyynsä.\n\n-- Liisa, etkö voisi ommella Aramikselle uutta pukua? pyysi hän kerran.\n\n-- Miksei, mutta minulla ei ole sopivaa kangasta, sanoi Liisa.\n\n-- Leikkaa verasta, joka on isän kirjoituspöydällä, se on liian pitkä.\n\n-- Oletkos vialla! Sitä minä en uskalla tehdä?\n\n-- Salin oviverhot ovat turhan pitkiä -- -- --\n\n-- Risto!\n\n-- Ratko sitten Jannen vihreä sukka ja kudo pulloveri.\n\n-- Minä koetan penkoa äidin lumppukoria, ehkä sieltä löytyisi jotakin,\nlupasi Liisa.\n\n-- Älä vain laita naisellista pukua. Aramis on mies. Nyt mä menen\nPihvin luo, sinne tulee kivoja sällejä.\n\n-- Pese kätesi ja harjaa hiuksesi äläkä tappele tai säre mitään,\nvaroitti Liisa.\n\n-- Pihvi tappelee itse jos kuinka, mutta siksi se onkin sopu kaveri.\nSillä on syntymäpäivät.\n\n-- Onko sinulla mitään lahjaa Paavolle? kysyi Liisa.\n\n-- On tietysti. Mä olen istuttanut kaktuksen pieneen ruukkuun, se on\nharvinaista lajia.\n\n-- Muista kiittää korvikkeesta ja tule ajoissa kotiin.\n\n-- Kuules, Liisa sinusta tulee pian vanhapiika tuolla menolla. Sinä\nmarkeeraat opettajaa liika aikaiseen, sanoi Risto ja lähti, niinkuin\naina hyräillen matkalle. Ovella hän huusi: -- älä unohda Aramista.\nPrätskis!\n\n-- Mitä mä teen, etkun Risto on poissa, ja Janne laittaa käryjä\nmiestenhuoneessa Eskon kanssa, ja Sinikalla on tulirokko? kysyi Toini.\n\n-- Ota kirja ja lue, sehän sopii näin lauantai-iltana, ehdotti äiti.\n\n-- Hyllyssä ei ole muutakuin sivistyskirjoja, kaikki muut on luettu.\nPoikien pitäisi lukea niitä, etkun he ovat aina niin sivistymättömiä,\nsanoi Toini ja meni miestenhuoneeseen.\n\nPojilla olikin siellä uusi leikki. He olivat pyydystäneet suuren kissan\npihalta ja tuoneet sen sisään.\n\nJanne sitoi sähköjohdot pienestä patterista sen etukäpäliin. Sitten\nhän väänsi sähkön päälle. Kissan molemmat takajalat lensivät ilmaan,\ntakaisin pöydälle ja taas ilmaan.\n\nLapset nauroivat ihastuneina, kunnes Toini sanoi:\n\n-- Rääkkääntyyköhän kissa tuosta?\n\n-- Ei vähääkään, sehän ei sano mitään. Sähkövirta on eri heikko, koeta\nitse ottaa sitä. Siksi ja senpuoleen kissat ovat itse sähköisiä,\nja niitä voisi ladata kuinka monen volttisiksi vain. Jos sillä on\nreumatismiä niin sekin paranee, selitti Janne.\n\n-- Eikö teillä ole ketään, jolla olisi iskiasta tai noidan nuolta, niin\nvoitaisiin parantaa sitä täällä sähköistetyllä kissalla, sanoi Esko.\n\n-- Mari valittaa aina särkyä lonkassaan. Nytkin hän makaa ja lämmittää\nsitä kuumalla hiekalla, kertoi Toini.\n\nMentiin Marin huoneeseen ja Janne alkoi toimittaa.\n\n-- Tässä on sähköinen kissa, se on vanha ja hiljainen. Me lainataan\nsitä Marille parannuskeinona.\n\n-- Mittee -- -- --\n\n-- Se on parempi kuin sähkötyyny. Jos se nukkuu Marin kylkeä vasten,\nniin iskias parantuu, auttoi Esko Jannea.\n\n-- Voip olla niinkin, mutta teiän puhheisiinne ei voi luottaa. Viekee\nluontokappaleenne poies, sanoi Mari, joka aina epäili poikien hommia.\n\nToini otti kissan, asetti sen Marin viereen ja maanitteli sitä pysymään\npaikoillaan.\n\n-- Sidotaan se kiinni Mariin vatsapuoli lonkkaa vasten, ehdotti Janne.\n\n-- Silloin se rupeaa raapimaan. Katsokaa nyt, se kehrää jo\npuoliunissaan, sanoi Toini.\n\nIhme kyllä, että Mari tyytyi käsittelyyn, sanoi vain, että kuuma hiekka\noli lämpimämpää.\n\n-- Mutta kissassa on parantavan sähkön voima, eikä sitä huoli lämmittää\nvälillä, niinkuin hiekalle täytyy tehdä. Monihan käyttöä kissan nahkaa\nreumatismia vastaan, selitti Esko.\n\n-- Hiivitään pois, Mari alkaa nukkua, etkun kissa kehrää hänet uneen,\nsanoi Toini. -- Nyt te olette kerrankin tehneet hyvän työn.\n\nMiestenhuoneessa alkoivat pojat taas mielihommiaan. He sulattivat\nkauhassa tinaa, siihen lisättiin kynttilänpala sulamaan ja sitten seos\nkaadettiin muotteihin, jotka pojat itse olivat valmistaneet kipsistä.\n\n-- Eskolla on kello, jonka numerot loistavat pimeässä ja taskumatti,\njossa on viinaa, kertoi Janne ihailevasti.\n\n-- Ei siinä ole kuin limonaadia ja mausteita ja hiivaa. Siitä voi tulla\nilojuomaa, sanoi Esko.\n\n-- Eilen me nähtiin humalainen mies ja poliisi otti sen kiinni. Me\nhuomattiin se ensin ja haistettiin sitä ja se haisi viinalle. Ja me\nseurattiin sitä, kunnes poliisi tuli vastaan ja sitten se vietiin\nputkaan, kertoi Janne, sillä välin kun Esko kaatoi sulaa tinaa\nmuotteihin. -- Kyllä me korjataan Eskonkin, jos se juo ilojuomaansa\nliikaa.\n\nKun tina oli jäähtynyt kaadettiin se pois muoteista. -- Siitä oli\ntullut kömpelöjä koiria ja hevosia, mutta pojat olivat ylpeitä.\nLahjoittivat jalomielisesti koiran Toinillekin.\n\nÄiti tuli pyytämään lapsia juomaan teetä. Hän aukaisi miestenhuoneen\nikkunan saadakseen ilman raittiiksi.\n\nPöydässä sanoi Toini:\n\n-- Nyt mä en saa kynääni terotetuksi kynämyllyllä, Janne on tärvellyt\nsen.\n\n-- Mä teroitin vain vahatankoa sillä. Pannaan koko mylly uuniin, niin\nvaha sulaa.\n\n-- Janne ei saa tärvellä kallista teroituskonetta. Eilen sinä teroitit\nmustekynää sillä, sanoi äiti.\n\n-- Janne jauhoi kerran lämpömittarin ja toisella kertaa äidin puiset\nsukkapuikot sillä, kanteli Toini.\n\n-- Kas, tässähän Ristokin tulee kotiin. Oliko teillä hauskaa Paavon\nluona?\n\n-- Syntymäpäivät olivat eri hieno säväys, mutta Pihvin huoneessa oli\nruuhkatilanne, kun sinne oli tullut kuokkavieraitakin. Toiset toivat\nveljiään sinne. Me sanottiin, että kuokkavieraille ei tarvitse tarjota\nmitään, mutta Pihvin äiti ei suostunut siihen.\n\n-- Kerro mitä siellä tapahtui, pyysi Toini.\n\n-- Siellä oli niin kivaa, että mä olen ihan hikinen. Sähkölamppu\nmeni rikki ja Esko kiipesi sitä korjaamaan, mutta luiskahti ja jäi\nriippumaan siihen sähkölankaan. Se oli vahvaa johtoa, kun se ei\nkatkennut. Varjokuvakone kaatui, ja siellä oli jyskettä ja hulinaa,\netkun heillä on kamalasti huonekaluja, mutta me laitettiin kaikki\nhyväksi, paitsi multaa, jota Pihvin veli oli hajoittanut kukkaruukusta.\n\n-- Mitä Paavon äiti tuumi sellaisesta elämästä? Ettekö te voineet olla\nkylässäkään rauhallisia? kysyi äiti.\n\n-- Kyllä se on tottunut säikähtämään, etkun se on niin laiha. Kun ei\nole rauhaa, niin se kuluttaa rasvaa, selitti Risto.\n\n-- Meijän äiti on niin lihava, etkun sillä on niin rauhallinen elämä,\nkun mollaan jo niin isoja, sanoi Toini ja syleili äitiä.\n\n-- Äidin rauhaako täällä ylistetään? kysyi isä, joka oli tullut\nhuoneeseen toisten huomaamatta.\n\n-- Terve mieheen, isä, sanoi Risto.\n\n-- Terve, terve, sanoi isä ja istuutui pöytään. Sitten hän kysyi:\n\n-- Joko Toini osaa Euroopan joet?\n\n-- Petshora, Viena -- -- -- alkoi Toini ja jatkoi läpi Euroopan\nsellaista vauhtia, että tuskin eroitti nimiä. -- Minä osaan ne niin\nnopeasti, että mä hengitän vain yhden kerran välillä. Aasian joissa\ntäytyy hengittää kaks kertaa.\n\n-- Osasitko sinä Janne noin hyvin läksysi?\n\n-- En mä viitsi kuluttaa aikaani sellaiseen ja miesten kielet eivät ole\nniin laitettuja kuin naisten. Kun Toinikin osaa puhua niin sukkelaan,\nniin se ehtii puhua järin paljon pöhnää, sanoi Janne halveksivasti.\n\n-- Mikä numero sinulla on manskassa? kysyi Toini nopeasti.\n\n-- Toiko isä minulle eristettyä kuparilankaa? Janne käänsi keskustelun\ntoiseen asiaan.\n\n-- Toin kyllä ja tässä on muitakin aarteita.\n\nLapset kerääntyivät, isän ympärille ja saivat kukin jonkin esineen.\n\nJanne sai kilon painoisen kumikeilan, jossa oli reikä alaosassa, Risto\nsai neljä lasista koeputkea, joissa oli erivärisiä öljyjä ja Toinin\nosalle tuli iso linoleumimaton palanen. Jakaminen tapahtui arpomalla.\n\n-- On järin kivaa, kun meillä on isä, joka tekee sellaista työtä, että\nsiltä jää tällaisia jätteitä, sanoi Risto ihastuneena.\n\n-- Pihvillä mahtaa olla kruinaalista, kun sen isä vaan kirjoittaa ja\nluennoi.\n\n-- Luennoihan isukkakin. Kerro meille, mitä isä luennoi, pyysi Janne.\n\n-- Nyt on lasten aika mennä maata, kiiruhti äiti.\n\n-- Aina täytyy mennä goisaamaan, kun on perhetragediia, huokasi Risto.\n\n-- Mitä?\n\n-- \"Giovannissa\" seisoi perhetragediia yhen kuvan alla ja siinä näkyi\nmiten koko perhe piti kokousta.\n\n-- Nyt saa ainakin esirippu laskea, olkoon täällä komediia tai\ntragediia, sanoi äiti vieden koko lauman mukanaan.\n\n\n\n\nERKKI SERKKU TULEE.\n\n\n-- Risto on leijona, sellainen hieno ihmisleijona, sanoi Janne ja\ntarkasti Riston hommia.\n\n-- Ei se ole leijona, joka kiilloittaa kenkänsä, kun tulee hienoja\nsukulaisia käymään, vastasi Risto ja harjasi kenkäänsä voimiensa takaa.\n\n-- Viipurin Erkki on hienompi arkena kuin te koskaan\nsyntymäpäivinäkään, sanoi Toini.\n\n-- Sillä on nahkainen sotilasvyö ja herraliivit ja oma kello ja\nsitäpaitsi se kumartaa hienosti ja muuta. Siivotaan vähän tätä huonetta.\n\nLapset koettivat parhaansa mukaan järjestellä huonetta. Papereja\ntungettiin uuniin, huonekaluista irroitettiin muovailuvahaa,\nkirjoituspöydälle pantiin puhdas sininen paperi ja toiselle pöydälle\npuhdas liina. Suomen lippu liehui kaapin päällä ja Risto naulasi\ntuolinjalkaa paremmin kiinni ja piilotti Aramiksen sängyn pohjalle.\n\n-- Katsokaa millaiset ovet meillä on, torui Toini, -- Janne on\npolttanut suurennuslasilla reikiä niihin ja yhdessä on ollut\nmaalitaulu, johon on ammuttu nuolilla. Niillä naisilla vasta on böndi\nelämä, joitten täytyy elää miesten kanssa yhdessä. Eikö laiteta\nkirjoituspöydästä kahvipöytää?\n\n-- Jeh, suostui Risto.\n\n-- Sitä minä en salli, minä tarvitsen sen kokeilu- ja sähköpöydäksi.\nMinä vaadin, että te alistutte minun tahtooni, sanoi Janne.\n\n-- Meitä on kaksi samaa mieltä, ja sinä saat antaa perään, ratkaisi\nToini.\n\n-- Mutta mä vaadin sen esikoisoikeudellani. Mari, eikö olekin niin,\nettä esikoisella on määrämisvalta? huusi Janne keittiöön.\n\n-- Totta se on. Niin on ollu Aaprahamin ajoista asti. Jumala on antanut\nsuuren vallan miehille ja siihen ei oo mittään sanomista. Elekee nousko\nvanahempoo veljeenne vastaan, niin teille käy hyvin ja työ elätte\nkauvan muan piällä.\n\n-- Jeh, sanoi Janne. -- Siinä kuulette, tulkaa, nyt vannomaan\nuskollisuus- ja kuuliaisuusvala.\n\n-- Liisa on esikoinen etkä sinä.\n\n-- Ristolla on huonosti kehittyneet, aivot. Etkö tiedä, ettei nainen\nkelpaa esikoiseksi. Liisa, esikoinen! ja Jannen ääni ilmaisi pelkkää\nhalveksimista.\n\nSamalla soi ovikello ja lapset ryntäsivät, eteiseen ottamaan vastaan\ntätiä, setää ja Erkkiä.\n\nPaljon aikaa kului tervehtimiseen, vaatteitten riisumiseen ja\ntuliaisnamusten syömiseen. Sitten jouduttiin miesten huoneeseen.\n\nTarkastettiin joululahjoja, postimerkkejä ja uusia kirjoja.\n\nJanne pani 25-pennisen vesivatiin, johon hän johti langan\nsähköjohdosta. Toisen langan hän antoi Erkin käteen ja pyysi tätä\nottamaan rahan pois vesi vadista.\n\n-- En mie sitä saa, käs männöö vaa nyrkkiin, sanoi Erkki.\n\n-- Ihmiset puhuvat niin monella tavalla. Mari puhuu savonkieltä, Laason\nlapset vihtiläistä, ja sinä karjalankieltä. Teitä on kiva kuulla. Mutta\nmollaan aina puhuttu kirjakieltä.\n\n-- Ei mius \"mollaa\" oo kirjakielt, ei meijä opettaja silviisii haasta.\nEiks myö lähetä kassomaa Helsinkii? Mie oon säästänt rahhaa tätä matkaa\nvasten, männää nyt, sanoi Erkki suurenmoisesti.\n\n-- Jos sinulla on rahaa, niin kyllä me tiedetään mitä tehdään, sanoi\nRisto, jonka suunnitelmien toteutumista usein raha-asiat estivät.\n\nSitten juostiin vanhempien luo pyytämään lupaa.\n\n-- Otetaanko Toini mukaan? kysyi Risto Erkiltä.\n\n-- Tulkoo vaa miun puolest, oli jalomielinen vastaus.\n\n-- Uskalletaankohan me antaa heidän mennä yksinään? kysyi täti\nlevottomana. Hän tunsi sisaren lapsensa.\n\n-- Erkille on terveellistä olla muitten lasten kanssa, ja tottua\ntulemaan ilman meitä toimeen, antaa heidän vain mennä, sanoi setä.\n\n-- Pitäkää huolta Toinista ja varokaa autoja, varoitti äiti\n\nLapset täyttivät taskut korpuilla ja tuliaisnamusilla, pukivat\npäällysvaatteet yllensä ja lähtivät suurella töminällä matkalle.\n\n-- Sinun asemassasi eläisin ainaisessa tuskassa. Lapsillahan on\naina niin paljon vaaroja, ja kun on kolme tuollaisia vilkasta lasta\npäällepäätteeksi, sanoi täti äidille.\n\n-- Kaikkeen täytyy tottua. Sitäpaitsi täytyy jokaisen, joka elää lasten\nkeskellä, huomata minkälaisen erikoisen suojeluksen turvissa he elävät.\nKerran Janne kiipesi liinavaatekaapin päälle, Riston istuessa maassa\nsen edessä. Silloin kaappi kaatui, mutta ovi lennähti auki ja esti sen\nkaatumasta maahan asti. Heitä kiellettiin kiipeämästä kaapin päälle,\nmutta paha kyllä he unohtivat silloisen säikähdyksensä ja uudistivat\nsaman tempun. Tällä kertaa he kiipesivät astiakaapin päälle, joka\nmyöskin kaatui. Käytävän toinen seinä otti vastaan ja pojat pelastuivat\nihmeellisellä tavalla, jääden riippumaan yläkaapin reunasta. He saivat\ntietysti rangaistuksen tottelemattomuudestaan.\n\n-- Sehän, oli hirveää, särkyivätkö astiat?\n\n-- Sirpaleita tuli koko ämpärillinen, Toini itki ja Mari päivitteli.\nMeille tuli iso vahinko. Iltasella pojat neuvottelivat, miten\nkorjaisivat vahingon. He ajattelivat monenlaisia raha-ansioita, joko\nsanomalehden levittämistä tai kengän kiilloittamista Esplanadilla.\nOli myös puhetta, että he myisivät aarteensa, postimerkkinsä tai\nsähköpatterinsa.\n\n-- Pikku raukat, miten liikuttavia he ovat!\n\n-- Illalla he rukoilivat, että Jumala antaisi heille anteeksi ja\nlaittaisi niin, ettei äiti välittäisi niin paljon porsliiniastioista\nja että he eivät osaisi kiivetä korkeammalle kuin pöydälle ja kesällä\npuihin ja Toini lupasi jalomielisesti säästörahansa pankista. Mutta\nlapset itse pelastuivat nyt kaikesta vahingosta, niinkuin niin monta\nkertaa ennen.\n\nLapset olivat sillä aikaa menneet palotorniin. He saivat palosotamiehen\nviemään heidät ylös asti. Ylhäällä tuuli ja päätä huimasi mutta näköala\nviehätti poikia. Jokaisen mieli kohoaa kauas arkitunteista, kun ruumis\non noussut maan tomun yläpuolelle. Pojat puhuivat ilmalaivoista,\ntoivoivat, itselleen siipiä ja suunnittelivat mitenkä he voittavat\nmaailman suuriksi tultuaan. Toini piteli kiinni kaiteesta ja katseli\nihastuneena merta. Hän sekä pelkäsi että nautti. Sitten mentiin alas,\nkiitettiin palosotamiestä, jolle Erkki maksoi kuninkaallisesti markan\nhenkeä kohti ja riennettiin houkuttelevaan maailmaan.\n\nEnsin ajettiin ajurilla yliopiston eläintieteelliseen museoon. Siellä\noli tosin lapsilla hauskaa ja paljon näkemistä, mutta vahtimestari\nkärsi.\n\n-- Nyt mennään raitshikalla Töölööseen, siellä on koju, jonka\nulkopuolella on huisin mukava penkki, siellä juodaan limonaadia,\nehdotti Janne.\n\n-- Mutt mie tahon aijaa uuvel suomalaisel vaunul, mie en oo vielä näht\nsitä sisält, sanoi Erkki.\n\n-- Jos määtte toisel, ni saatte maksaa isse, en mie sillo kehtaa maksaa.\n\nTämä oli tehokas syy, joka sai lapset odottamaan kunnes tuli\nsuomalainen vaunu. Pari vaunua sai ajaa ohi. Koju löytyi ja limonaadia\njuotiin pullo mieheen. Toini tahtoi jättää omansa kesken, mutta hänet\npakotettiin tyhjentämään joka pisara, jottei koituisi rahanhukkaa.\n\n-- Mennäänkö tuohon museoon, joka on kuin kirkko? kysyi Risto, kun\nlapset tallustivat kotia kohti syöden eväitään.\n\n-- Ei mennä, isä sanoi Liisalle, että jokaisen sivistyneen ihmisen\npitää käydä siellä, kun kerran asuu Helsingissä, vastasi Janne.\n\n-- Ei sitten kannata mennä, ainakaan Jannen ja Riston. Erkille ja\nminulle se paremmin sopii, oli Toinin huomautus.\n\n-- En mieltään välitä sellaisest, sanoi Erkki, joka tahtoi olla poikien\nveroinen.\n\n-- Nyt minä menen raitshikalla kotiin, tuossa se tulee, sanoi Risto.\n\n-- Minä tulen mukaan, läähätti Toini juosten perässä.\n\n-- Minä en mene kotiin vielä, jää tänne Erkki, niin tehdään jotakin\nkivaa, sanoi Janne, pitäen Erkkiä käsivarresta kiinni.\n\nJanne ja Toini ehtivät vaunuun ja ajoivat kotiin.\n\n-- Mennään mummon luo, se asuu viidennessä kerroksessa ja sinne menee\nhissi, ehdotti Janne. -- Kunhan se ei vaan panisi pesemään käsiä. Onko\nsulla nenäliina, sitä se aina kysyy? Minulla on, mutta se on märkä,\netkun minä pyyhin pois limonaadia penkiltä, kun se ruiskahti niin\nkauheasti.\n\n-- Mitä mummo nenäliinal tekköö?\n\n-- Ei se tahdo sitä, mutta se sanoo, että hyvästi kasvatetuilla\nlapsilla täytyy olla. Oletko sinä hyvästi kasvatettu.\n\n-- Kyl miul on nenäliina aina, mut en mie muuta tiijä.\n\n-- Minä luulen kyllä, että mollaan hyvästi kasvatetut, etkun isä\nkasvattaa meitä aina niin kamalasti.\n\n-- Mitä hää sit teil tekköö?\n\n-- Se sanoo että: \"kuulkaa nyt, pojat, mitä isä sanoo\" ja \"muistakaa\nnyt ettei isän tarvitse suuttua\" ja sitten se kieltää ja kieltää.\n\n-- Eiks hää anna mittään teil?\n\n-- Antaa se järin kivoja tavaroita ja tulee huvimatkoille, ja selittää\nmiten rautaa saadaan ja siementen itämisiä ja valontaittumista.\n\nNyt oltiin jo mummon ovella.\n\n-- Tervetuloa, rakkaat pojat, tulkaa sisään me juomme paraikaa kahvia,\nsanoi mummo ja vei pojat katetun pöydän ääreen.\n\nSiellä kohtasi heitä pettymys, sillä mummolla oli kaksi vanhaa rouvaa\nvieraina.\n\n-- Livistetään pois, minä en osaa keskustella sivistyneesti ja\nkohteliaasti, kuiskasi Janne.\n\n-- Mie ossaan, kehui Erkki. -- Sitäpaitsi mummolla on ihanaa\nkahvileipää.\n\n-- Istukaa nyt pojat ja kertokaa ketä te olette, sanoi mummo ja toi\nlisää kuppia.\n\n-- Mie oon Erkki Viipurist ja mie oon toisel luokal lyseos. Eikä miul\noo ehtoi missään ainees. Tää toinen on Janne Horri, miun serkkun. Hää\non viisaampi kuin mitä luulis hänen todistuksistaan. Oliks siul viimme\nkesän ehtoloit? kysyi Erkki.\n\n-- Mitä sinä niistä puhut näin pitkän ajan perästä? sanoi Janne\nsynkkänä.\n\n-- Ehä mie, ehä mie, koetti Erkki rauhoittaa.\n\n-- Olettekos te olleet hiihtämässä? keskeytti mummo.\n\n-- Ollaan milloin vain on aikaa. Ovatko tädit olleet? kysyi Erkki\nkääntyen kohteliaasti vanhojen rouvien puoleen.\n\n-- Teetkö sinä pilkkaa meistä, kysyi toinen näistä tiukasti.\n\n-- Haa, miltä sinä luulet vanhojen rouvien näyttävän hiihtopuvussa?\nvirnisteli Janne.\n\n-- Mikä aine teistä on hauskin koulussa? keskeytti mummo taas.\n\n-- Kemia, sanoi Janne heti. -- Äiti ei tykkää siitä, etkun mä kehitän\nkäryjä ja poltan huonekaluja ja omia vaatteita. Tässäkin takissa on\nrikkihapolla-poltettu reikä.\n\n-- Ja semmostako nykyajan kouluissa opetetaan pienille pojille? Eivätkö\näidit soita rehtorille? kysyi toinen rouvista.\n\n-- Äidit eivät saa soittaa mistään eikä milloinkaan rehtorille, siitä\ntulee vain harmia lapsille. Tädillä ei varmaankaan ole ollut lapsia?\nkysyi Janne.\n\n-- Ei ole ollut, vaikka minä rakastan lapsia.\n\n-- Lapsista on vain huolta ja häpiää aikuisill' ja koulukirjat ja\nkengät ovat järin kalliit, alkoi Erkki keskustella.\n\n-- Sinulla mahtaa olla kovat kokemukset, lapsi parka, sanoi rouva\nosaanottavaisena. --\n\n-- Hui, hai. Erkillä on loisto-olot ja rikkaat vanhemmat. Hän on\nkeikari ja melkein miljonääri, selitti Janne.\n\n-- Jos miul on sata markkaa, nii Horrin pojat sanovat minnuu\nmiljonääriks. -- Kiitos mummo kahvist ja kaikista leivist paitsi\npiparkakuista.\n\n-- Ovatko ne huonoja, Erkki!\n\n-- En tiijä, ko miul ei tarjottukaa niit. Janne otti tarjoamatta kaks\nkappaletta.\n\n-- Ota sinäkin kaksi. Sitten voitte mennä. Minä annan teille rahaa\nelokuviin, sanoi mummo.\n\n-- Kiitos mummo. Onko mummolla lehteä, missä lukee elokuva-ilmoitukset?\nkysyi Janne. Mutta Erkki oli jo ottanut viereiseltä pöydältä\nsanomalehden ja alkoi luetella:\n\n\"Naisten hurmaaja\" sellaist ei ilkiä kassoo ilmaisekskaa, \"Baklevin\nhäät\", \"Lemmen tarina\", hyi sentään! Mitä hyö aina sotkoo rakkautta\njoka asjaan. Tässäkii ois hyvä alku \"Merirosvon rakastajatar\", mutta\nloppu tärvelee oikean aatteen.\n\n-- On täällä hyviäkin kuvia \"Murheenkryynit ratsain\", \"Meidän lentäjien\nkesken\", \"Hurja Bill Hickok\" ja \"Charlie Chan Honolulussa\" auttoi Janne.\n\n-- Onkos nuo hyviä kuvia? kauhisteli vanhempi rouva. -- Menkää\nkatsomaan satunäytelmiä tai kasvattavia kuvia.\n\n-- Jeh. \"Kolme kuolemaan tuomittua\" on taatusti kasvattava. Mennään\nsinne, Erkki, niin opitaan pelastumaan, jos meidät tuomitaan kuolemaan.\n\n-- Minkälaisia poikia te olette, koska teitä uhkaa kuolemantuomio?\nkysyi rouva kauhuissaan.\n\n-- Nykyään tuomitaan paljon rehellisiä ihmisiä hengiltä. Meilläkin on\nverivihollisia, vakuutti Janne, joka muisti Eetun ja Jaskan uhkaukset.\n\n-- Scalassa männöö \"Myrkytetty nainen\", siin ois siul kemiaa tarpeeks,\nJanne, sanoi Erkki ja jatkoi kääntyen rouvien puoleen: -- Tää Janne\non ammatiltaan myrkynsekoittaja, hää tekköö parempii rohtoi ko\napteekkarit. Jos teist kuka tahtoo päänkivistyspulveria, nii hää tekköö\nniit äkkiä. Miul hää anto pulverin ja pää humis kaks päivää perästä\npäin, sanoi Erkki.\n\n-- Sinulla ou vaarallisia lapsenlapsia, sanoi rouva mummolle.\n\n-- Pojat ovat poikia, mitä niitten puheista, sanoi tämä.\n\n-- Mennään Tarzaniin, siinä on villipetoja jn vinhoja seikkailuja.\nTahtosko mummo tulla mukaan? kysyi Janne kohteliaasti.\n\n-- En ikinä. Mutta te voitte soittaa Riston mukaan. Toini ei\ntietystikään uskalla lähteä teidän kanssanne, niin villi, kuin teidän\nohjelmanne on, sanoi mummo.\n\n-- Tarzan kuvat ovat lapsille sallittuja, ja Toini on elänyt koko\nikänsä meidän miestenhuoneessa, ja siellä ei siedetä hempeitä naisia.\nHän on kuin Tarzan joka eli viidakossa leijonien joukossa. -- Nyt\npainutaan pois, sanoi Janne ja alkoi kätellä rouvia.\n\n-- Varokaa autoja ja istukaa siivosti elokuvissa varoitti mummo.\n\nKadulla sanoi Erkki: -- Aika-ihmiset varoittavat meitä, niinkö me oltas\niha hölmöjä.\n\n-- He tarkoittavat meidän parastamme, sanoi Janne tekopyhästi.\n\n-- Sillo tietää aina, et meil käy mälvästi. Eiks hyö hoksaa, mitä, myös\nissekkii ymmärrettään? Komie saan lapsia, ni mie annan hei isse keksii,\nmikä höil on edullist ja mikä haitaks.\n\n-- Mä tahon vain poikia ja rouvaa mie en huolisi ollenkaan. Se voi\ntärvellä miehen elämän, niin kuin Kaalepille on käynyt. Hänen rouvansa,\njota se sanoo akaksi, komentaa ja toruu pienistä asioista. Jos Kaaleppi\non juonut ansionsa tai ollut viikon pois kotoa, tai sellaista, sanoi\nJanne.\n\nNyt oltiin Bio-Bion luona, jossa Risto ja Toini jo odottivat.\n\n-- Kuinka te saitte hamstratuksi mummolta niin paljon rahoja? Ei\nse tavallisesti anna elokuviin. Se sanoo, että elokuvat turmelevat\nsielunelämää, sanoi Risto pikkuvanhasti. -- Minun sieluelämääni, ne\nvain jalostavat.\n\n-- Mummon luona oli kaksi vanhaa rouvaa, ja me oltiin kohteliaita ja\nesiinnyttiin niin sivistyneesti, että mummo piffasi leffaan, kertoi\nJanne silläaikaa, kun Erkki seisoi lippujonossa.\n\nKun näytäntö oli loppunut, kokosivat lapset yhteiset varat ja päättivät\nlopettaa loistavan päivän ajamalla autolla kotiin.\n\nHe istuivat leveällä takaistuimella ja tunsivat olevansa rikkaita ja\nherroja ja aikuisia. Toini istui ohjaajan vieressä ja kertoi tälle\nTarzanista.\n\n-- Se tappoi leijonia käsillään ja hyppäsi puusta puuhun niinkuin\napinat.\n\n-- Tuollainen voi olla silmänlumetta, niinkuin usein on elokuvissa,\nepäili ohjaaja.\n\n-- Ei ollut, leijona karjui, ja iso käärme luikersi elävän seebran\nkimppuun ja Tarzan oli oikea alaston mies.\n\n-- Täytyy mennä katsomaan, päätti ohjaaja.\n\n-- Näetkö sinä, kuinka ihmiset katsovat meitä? kysyi Janne.\n\n-- Ehkä hyö luulot, jot myö ollaan presidentin poikii, otaksui Erkki.\n\nPian oltiin kotona ja lapset palasivat arkioloihinsa. Nyt he olivat\ntaas yksinkertaisia pikkupoikia, joitten kukkarot olivat tyhjiä.\n\n-- Tule useasti käymään Helsinkiin. Säästä rahaa ja tule äkkiä\ntakaisin, sanoi Risto.\n\n-- Miekii tahtoisin asua Helsingis, kaik lystit on tääl, oli Erkin\nharras toivomus illalla.\n\n\n\n\nKINNOI JA ELOI.\n\n\nRistolla oli kaksi salaperäistä mielikuvituksen luomaa tuttavaa, Kinnoi\nja Eloi. Ne sekaantuivat Horrin poikin elämään, hävisivät pitkiksi\najoiksi, mutta ilmestyivät yhä uudelleen.\n\nKun Risto kaatoi mustepullon, syytti hän siitä Eloita ja, kun hän ei\nosannut läksyjään, niin Kinnoi oli häirinnyt häntä ja estänyt lukemasta.\n\n-- Eivätkö ne sinun peikkosi koskaan tee hyvää? kysyi Toini kerran.\n\n-- Sitä ne tavallisesti tekevät, eilenkin Eloi pysähytti ison\nkuormavaunun, joka oli juuri ajamassa minun ylitseni ja Kinnoi antoi\nsinulle viitosen.\n\n-- Isähän sen antoi.\n\n-- Kinnoi antoi sen isälle.\n\nMari oli pyyhkimässä tomua ja nyt hän puuttui lasten puheeseen.\n\n-- Mittee ne semmoset poejat ovat, ku niitä ei tuuva näkyviin? Aina tuo\nRisto kertoo heist, mutta ei niitä oo nähtynä erreyksestäkään.\n\n-- Eloi seisoo paraikaa Marin takana ja naaraa, ja Kinnoi näyttää\npitkäänenää, sanoi Risto.\n\nMari kääntyi nopeasti ympäri ja sanoi sitten:\n\n-- Pilikkoo teetten vanahasta immeisestä. Selekään teillekii oes\nannettava.\n\nHän meni keittiöön muristen itsekseen.\n\n-- Kerro nyt kerrankin minkä näköiset ne ovat, pyysi Toini.\n\nRisto sammutti sähkön ja veti Toinin istumaan pienille tuoleille\nnurkkaan. Huoneessa oli himmeä hämärä ja salaperäinen tunnelma.\n\n-- Kinnoi on musta, mutta sen silmät hehkuvat vihreinä. Jos siihen\nkoskee, niin se liukuu käsistä, niinkuin ankerias, mutta se ei ole\nlimainen. Se on varjo ja kuitenkin se on olento. Naisia se ei kärsi.\n\nToini värisi ja tarttui Riston käteen. Risto jatkoi: Älä pelkää, sinä\net ole vielä nainen. -- Eloi taas on loistava, mutta se on ilman\nvärinen ja tutisee niinkuin hyytelö. -- Risto kostutti sormensa\nnesteeseen, jota hänellä oli taskussaan pullossa, pisti sen Toinin\nnenän alle, ja kysyi: -- Tunnetko sinä hienon tuoksun? Siltä Eloi\nhaisee.\n\n-- Bensalle ja etikalle se tuoksuu, sanoi Toini ja työnsi sormen\nluotaan. -- Hyi!\n\nSamalla lämpöjohto ulvahti ja Toini kirkaisi.\n\n-- Eloi suuttui, kun sinä halveksit sen hajua. Kuule kuinka sen sydän\nlyö, sanoi Risto.\n\n-- Herätyskello tikittää, väitti Toini, joka ei aina ollut mukana\nleikissä. -- Oletko sinä tosiaankin nähnyt Kinnoin ja Eloin?\n\n-- Monta kertaa.\n\n-- Sano: koko maailman totta, eikä tippaakaan valetta, vaati Toini.\n\n-- En sano. Valat eivät sovi Kinnoihin eikä Eloihin. Tahdotko sinä,\nettä minä vihellän Eloin nukkumaan sinun viereesi?\n\n-- Kamalaa, mä pelkään niitä aaveita. Sytytä äkkiä valot palamaan.\n\n-- Mä kerron vielä, mitä ne tekevät yöllä, ehdotti Risto.\n\n-- Mä en usko henkiin.\n\n-- Uskothan sinä enkeleihinkin. Ja mitä sinä sitten pelkäät pimeässä?\nTänne ei tule varkaita, kun ovessa on abloylukkokin. Yöllä Kinnoi\nulisee ja lentää -- -- --\n\n-- Illalla mä en halua kuulla sinun kaameista hengistäsi, vaikkei niitä\nolekaan, sanoi Toini ja sytytti valon. -- Mennään katsomaan, kuinka\nLiisa rustaa itseään, juhliin. Kreivi on kutsunut hänet osakuntaan\ntanssimaan.\n\nLiisa oli jo melkein valmis. Hänellä oli vaalean keltainen hame, jossa\noli monta riviä rimsuja.\n\n-- Liisa markeeraa aikaihmistä, kuiskasi Toini ja lisäsi ääneen: Kuka\nsinulle on antanut ihojauhetta?\n\n-- Minä olen ostanut sitä. Naisten pukuvälineisiin kuuluu saippua,\npäivä- ja yövoide, ihojauhe ja kynsivehkeet. Mistä minä saan keltaisen\nnenäliinan? hääri Liisa.\n\n-- Ei sitä tarvita kun ei ole nuhaa, mutta saat lainata minulta, sanoi\nRisto ja veti taskustaan tumman, siniruutuisen nenäliinan.\n\nLiisa kääntyi halveksien pois. Hän löysi pitsisen liinan laatikostaan.\n\n-- Mitä sinä sanot, jos kreivi kosii sinua kotimatkalla? kysyi Toini.\n\n-- Älä puhu turhia. Ylioppilas Nisula ei ajattelisikaan sellaista.\nAnna tuo lukkoneula pöydältä. On harmillista, että äiti ei ole kotona,\nkukaan ei voi auttaa minua, tuskitteli Liisa ja järjesteli kiharoitaan\npeilin ääressä.\n\n-- Intiassa sinä olisit jo vanhapiika, sanoi Risto. Haluatko\npelarkuunin kukan rintaasi? Minulla on.\n\n-- Jos sinulla on ruusu, niin tuo tänne. Älä koske minuun, Risto,\nsinulla on aina tahraiset sormet.\n\n-- Kreivi odottaa jo eteisessä, painu nyt sinne. Ja muista ettet\nhäpäise Horrin nimeä.\n\n-- Mitä sinä höpiset? kysyi Liisa ja tarkasti laukkunsa sisältöä.\n\n-- Kun äiti ei ole kotona varottamassa sinua, niin täytyy minun se\ntehdä. Tule, Toini, sanoi Risto ja meni keittiöön.\n\n-- Kun nuori pari lähtee kotoa, niin heidän jälkeensä heitetään\nriisiryyniä, sanoi hän.\n\n-- Ja vanha kenkä. Mutta eihän Liisa mene naimisiin, epäili Toini.\n\n-- Onnea voi aina toivottaa. Ei heitetä portaisiin.\n\nKeittiön komerosta löytyi vähän riisiryynejä, lapset ottivat\nkourallisen ja menivät eteiseen. Siellä he seisoivat kädet selän takana\nja katselivat Kreivin ja Liisan lähtöä.\n\n-- Ei Liisa ole tottunut siihen, että hänen päälleen autetaan\npäällysvaatteet, sanoi Risto nähdessään Nisulan kohteliaisuuden.\n\n-- Vielä vähemmän minä olen tottunut siihen, että te saatatte minua\neteiseen, sanoi Liisa ja katsoi harmissaan Ristoa.\n\n-- Nyt lähdetään, sanoi Nisula ja aukaisi eteisen oven. Kun molemmat\nolivat oven kynnyksellä, saivat he riisiryynit selkäänsä ja lapset\nhuusivat:\n\n-- Onnea matkalle, eläkää kauan!\n\nLiisa kääntyi vielä takaisin ja uhkasi:\n\n-- Tämän saatte vielä maksaa. Kenelläkään ei ole niin kauheita\nsisaruksia kuin minulla.\n\nMutta Nisula nauroi vain ja puisti ryynit hatustaan.\n\nPortaissa tuli Janne vastaan. Hän pysäytti Nisulan ja kuiskasi tälle:\n\n-- Liisan kanssa pitää olla eri varovainen, se kantelee isälle ja\näidille jos sattuu kommelluksia.\n\n-- Mitä kommelluksia meille voisi sattua?\n\n-- Aina niitä sattuu. Voi syntyä tappelu, tai rahat häviävät tai\nvaatteet repeävät. Mä menisin mieluimmin yksin, kuin Liisan kanssa.\n\n-- Täytyyhän minulla olla tanssitoveri, sanoi Nisula.\n\n-- Minä olen kuitenkin varoittanut, sanoi Janne ja juoksi portaita ylös.\n\nKotona Risto tuli vastaan ja huusi:\n\n-- Tule, Janne, isän luo. Hän on ollut todistamassa Korkkilan jutussa.\nMennään kuulemaan, kuinka siellä kävi.\n\nIsä kertoi, että Eetu ja Jaska tuomittiin Koivulan kasvatuslaitokseen.\nVanhemmat saivat sakkoja, koska he koettivat auttaa poikia ja tiesivät,\nettä pyörät olivat varastettuja.\n\n-- Se on mätää, kun ne joutuivat kiinni meidän takia, sanoi Risto\npahoillaan.\n\n-- Hyvä sinun on sanoa, etkun sinua ei yritetty tappaa, sanoi Janne. --\nKauanko ne saavat olla laitoksessa?\n\n-- Kunnes he täyttävät 18 vuotta. He saavat siellä hyvän kasvatuksen ja\ntulevat ehkä kunnollisiksi ihmisiksi, sanoi isä.\n\n-- Minä olen lukenut kasvatuslaitoksista, jossa poikia piiskattiin ja\nvenytettiin ja ruokana oli mätiä silakoita ja homehtunutta leipää.\nPojat karkasivat ja vajosivat suohon ja pantiin taas laitokseen,\nselitti Risto.\n\n-- Tuo tapahtui ennen muinoin. Nyt kasvatuslaitokset ovat inhimillisiä\nlaitoksia, ja lapset saavat monipuolisen opetuksen, sanoi isä.\n\n-- Risto ei ymmärrä aatetta. Jos Eetua ja Jaskaa ei paranneta, niin ne\nvoivat varastaa meidänkin fillarit, sitten kun me saadaan ne, sanoi\nJanne.\n\n-- Olivatko ne surullisen näköisiä? kysyi Risto, jonka hellä sydän\nkärsi.\n\n-- Ei sinnepäinkään. Eetu näytti pitkää nenää ja Jaska kieltä, kun\nheidät vietiin pois, kertoi isä. -- Sitäpaitsi heitä syytettiin monesta\nmuusta kepposesta.\n\n-- Niinkuin sen toisen fillarin varastamisesta, sanoi Janne.\n\n-- Ai, siitä muistan, että sen polkupyörän omistaja kävi täällä ja\ntoi Ristolle palkaksi kirjateokset: Monte Criston Kreivi ja Kolme\nMuskettisotilasta ja Wallacen Aafrikan kirjat Sandersista. Ne ovat\nminun pöydälläni, sanoi isä.\n\n-- Hei, ihanaa! Ne ovat kaikki kirjallisuuden helmiä, huusi Risto ja\njuoksi hakemaan kirjat.\n\n-- Ristoa palkitaan koko ajan, ja mä kärsin melkein nälkäkuoleman\nfillarien puolesta, sanoi Janne alakuloisesti.\n\n-- Eipä niinkään, sanoi Risto, joka tuli syli täynnä kauniita kirjoja.\n-- Katso ensimmäistä lehteä jokaisessa kirjassa.\n\nJa Janne luki:\n\n    Janne ja Risto Horrille.\n\n            Kiittäen Eino Nieto.\n\n-- Minäkin haluaisin pelastaa jonkun hengen tai fillarin, huokasi Toini.\n\n-- Sinä saat lukea meidän kirjojamme, kun mollaan ensin luettu ne,\nlupasi Janne.\n\n-- Kinnoi ja Eloi saavat lukea niitä öillä, lisäsi Risto -- ne näkevät\npimeässäkin.\n\n-- Sitten ne ovat kissoja. Mutta pysykööt poissa keittiöstä, sanoi\nMari, joka oli kuullut viimeisen lauseen.\n\n-- Marille ei toimita selittää Kinnoin ja Eloin olemusta, sanoi Risto.\n\n-- Eikä minullekaan, sanoi Janne halveksien.\n\n\n\n\nRISTO ON TÄDIN LUONA.\n\n\nEräänä aamuna Toini herätti äidin sanomalla:\n\n-- Tule katsomaan, minun vuoteeni on täynnä kirppuja, kun ne on purreet\nmun rintani ihan punaseksi.\n\n-- Tuohan on aivan kuin tuhkarokkoa, pysyttele vuoteessa kunnes\nnähdään, mitä se on, sanoi äiti huolestuneena.\n\n-- Se on jännää. Jannella on ollut tuhkuri ja se sanoo, että silloin\nsaa kaikenlaista hyvää, ja muut palvelevat ja kunnioittavat, sanoi\nToini.\n\nKirpunpuremat osoittautuivatkin tuhkarokoksi, Risto oli koulussa, ja\näiti päätti eristää hänet Toinista. Soitettiin Iida-tädille, joka\nlupasi ottaa hänet luokseen. Oli hyvin vähän toivoa varjella häntä\ntartunnalta, mutta oli välttämätöntä, ettei Riston koulunkäyntiin\ntulisi keskeytystä, sillä hänen oli keväällä suoritettava tutkinto\nisoon kouluun.\n\nÄiti sulloi tavarat laukkuun ja meni koulunportille Ristoa vastaan.\nTäällä hän selitti tilanteen ja lisäsi:\n\n-- Ole nyt kiltti ja kohtelias poika. Peseydy joka ilta ja muista\nkiittää kaikesta. Sinähän tunnet Iida-tädin, joka on sinun kummisikin,\nhän on herttainen täti.\n\n-- Voi olla vieraisilla, mutta arkioloissa tädit kasvattavat ja\npaheksuvat luonnollisia poikia. Mä pelkään sitä enemmän, kuin tuhkuria,\nsanoi Risto, heidän kulkiessaan katua pitkin.\n\n-- Koeta hillitä itseäsi ja näytä, että osaat olla vieraitten luona.\n\n-- Rukoilenko minä hiljaa vai Iida-tädin kanssa! Osaako se meidän\nrukouksemme? Vaatiiko se olemaan mukana, kun siellä on kamalan vanhoja\nihmisiä? Onko siellä pöytää, jossa voi askarrella ja jonka päällä ei\nole ommeltua liinaa? kyseli Risto huolissaan.\n\nÄiti koetti rauhoittaa häntä, ja niin tultiinkin perille.\n\nIida-täti oli Riston mielestä aivan liian ystävällinen. Varsinkin ei\nollut tarpeellista, että täti lupasi hoivata häntä kuin omaa poikaansa.\n\n-- Pää-asia on, että luet hyvin ja ettet myöhästy koulusta, varoitti\näiti vielä.\n\n-- Minä muistutan häntä, lupasi Iida-täti ja silitti Riston hiuksia.\nPojat eivät ole kissoja, joista on miellyttävää tulla silitetyksi,\najatteli tämä.\n\n-- Kun äiti oli lähtenyt, vei Iida-täti Riston pieneen huoneeseen,\njossa hän sai asua. Onneksi se oli vaatimattomammin kalustettu kuin\nmuut huoneet, niin, että Risto tunsi olonsa mukavaksi. Mutta outoa oli\nasua yksinään ja hiukan haikeata.\n\nOvi aukeni ja Elviira täti tuli sisään. Hän oli Ida-tädin tytär\nja pankkineiti. Riston mielestä hän oli upea friidu ja siedettävä\naikaihminen hänen tuttaviensa joukossa.\n\n-- Hei, poika! Tervetuloa tänne naisten ritariksi. Koeta tulla toimeen\nmeidän kanssamme, sanoi Elvira reippaasti.\n\n-- Poikien kanssa on vaikea tulla toimeen, sanoi Risto vaatimattomasti.\n-- Aikaihmisten ei tarvitse muuttua toisenlaiseksi, kun ne ovat poikien\nkanssa, mutta poikien pitää muuttua eri paljon, kun ne ovat isojen\nkanssa.\n\n-- Sinähän olet viisas vekkuli. Minun kanssani ei huoli teeskennellä,\nnäytä vain kaikki heikotpuolesi, nauroi Elvira.\n\n-- Kivaa! Saako tuon sohvan päällä istua jalat alla?\n\n-- Kyllä vaan, se on ikivanha perintömööpeli. Kymmenet pojat ovat\nkuluttaneet sen nahkapäällystää, eikä se siitä pahene.\n\n-- Huonekalujen pitäisi olla alunperin oikein rumia, silloin ne\nkestävät eivätkä tärvelly.\n\nElviira meni ja Risto alkoi sulloa tavaroitaan laatikkoihin. Kauhukseen\nhän näki, että äiti oli pannut Aramiksen mukaan. Vähältä oli etteikö\nElvira olisi nähnyt sitä. Aramishan oli Riston heikko kohta, mutta\nkyllä se heikkous oli salattava kaikilta. Vähän aikaa Risto painoi\nnukkea rintaansa vasten ja tunsi kotoisen lämmön mielessään. Äiti\nymmärsi, mikä lohdutti poikaa, jos vieraassa paikassa tuntuisi\nyksinäiseltä.\n\nSitten hän peitti Aramiksen patjan alle vuoteeseen.\n\nIllalla soi Horrin puhelin ja äiti vastasi. Risto oli langan päässä.\n\n-- Minulla oli asiaa etkun laulukirja unohtui kotiin ja maikka on\nvinhan äkäinen, jos sitä ei ole mukana. Täällä on hyvä olla. Iida-täti\nei ole vielä kasvattanut minua. Sillä on järin hyvät aatteet, se sanoi\nettei se periaatteesta lyö toisten lapsia.\n\n-- Kuinkahan tuli sanoneeksi sillä tavalla? Oletko sinä tehnyt pahaa\nsiellä? kysyi äiti huolestuneena.\n\n-- Mä kysyin häneltä, että onko hän lyönyt tuhmia poikia? Mä en aio\nolla tuhma, mutta jos sattuisi olemaan, niin ei tarvitse pelätä. Ja\nElvira on sopunainen, sitä mun ei tarvitse sanoa tädiksi.\n\n-- Oletko muistanut kiittää kaikesta? sai äiti pistetyksi väliin.\n\n-- Jeh, kamalasti, vakuutti Risto. Täällä on paljon kirjoja, mutta ne\novat ruotsalaisia.\n\n-- Sanonko minä terveisiä Toinille?\n\n-- Ei huoli, etkun hän oli möhlä ja sai tuhkarokon ja mun täytyy olla\npoissa omasta kodistani. Hyvästi äiti ja lähetä laulukirja, se on\nkaikkein tärkein koulukirja. Hyvää yötä, sano isukalle hyvää yötä ja\nJannelle hyvää yötä, kuului hellä pojan ääni, joka oli itkun partaalla.\n\nOli sunnuntai ja Risto istui Iida-tädin kanssa kahvipöydän ääressä.\n\n-- Sinä istut niin hiljaa, onko sinun ikävä? kysyi täti. -- Mitä sinä\najattelet?\n\n-- Janne on varmaankin mennyt retkelle kaverien kanssa. Jos se olisi\nmennyt isän kanssa, niin he olisivat soittaneet minut mukaan, mutisi\nRisto.\n\n-- Minä huvitan sinua jollakin tavalla. Mennäänkö katsomaan tauluja\nSuoperän taidenäyttelyyn?\n\n-- Ei se ole huvia, se on sivistystä.\n\n-- Mitä sinä sanoisit jos tekisimme kierroksen kaupungissa ja\nkatselisimme kuvapatsaita?\n\n-- Mitä niistä?\n\n-- No ovat taideteoksia ja muistopatsaita suurten elämäntyölle. Kuka\nsuurmies on sinun ihanteesi? Arvattavasti Runeberg tai Topelius.\n\n-- Pentti Siltaloppi on nykyään mehevin suurmies, sanoi Risto varmasti.\n\n-- Siltaloppi? Onko hän saanut Nobel palkinnon? Minä en muista\nsellaista miestä?\n\n-- Se on ihme. Siltaloppi on tullut kolminkertaiseksi mestariksi\nestejuoksussa. Hänelle pystytetään vielä patsas.\n\n-- Mitä esteitä hänellä on juoksussa? Katkesiko jalka tai hengästyikö\nhän?\n\nRistoa nauratti, kun täti oli noin sivistymätön. Hän alkoi selittää\nestejuoksua ja innostui puhumaan maaotteluista, joita paraikaa käytiin\nStadionilla. Sitten hän ehdotti, että jonotettaisiin lippuja otteluihin.\n\n-- Eilenhän minä olin perunajonossa ja sain siitä tarpeekseni,\nvastusteli täti.\n\n-- Painutaan sitten Kaivopuistoon katsomaan partiopoikien harjoittelua.\n\n-- Keksi jotain vähemmän rasittavaa.\n\n-- Mennään leffaan katsomaan Roneytä, se on hurjan hauskaa.\n\n-- Minä en juuri käy elokuvissa, mutta jos Roney on hyvä kappale, niin\nvoisinhan minä tulla sinne, lupasi Ida-täti.\n\nRisto purskahti nauramaan.\n\n-- Roney ei ole kappale, vaan Mickey Roney, näyttelijä. Eikö Ida-täti\nole kuullut hänestä? Viime kuvissa hän särki kokonaisen ruokakaluston\nja sai selkäänsä ja putosi viidennestä kerroksesta.\n\n-- Näyttelijä parka, nythän hän sitten on kuollut.\n\n-- Sehän oli vain trikki. Sellaista tehdään usein elokuvissa, niin\nkuin, että ihmisellä ei ole päätä, ja hevonen on pienempi kuin hiiri\nja mies ratsastaa tykinkuulan päällä. Voitaisiinhan mennä katsomaan\n\"Erämaan poikaa\" se kuuluu olevan vinhan jännä, ja siellä on apinoita\nja käärmeitä, ja laivassa ne murhaavat kapteenin ja kokin.\n\n-- Pyydä ensin lupa äidiltä, sanoi Iida-täti levottoman näköisenä.\n\nRisto juoksi heti puhelimeen, jossa alkoi vilkas keskustelu.\n\n-- Rakas, äiti, Ida-täti tahtoo mennä katsomaan \"Erämaan poikaa\" ja\nminä menisin mukaan, kyllä Ida-täti maksaa. Saanko minä mennä yksinään?\n\n-- Minä luulen vain, että Ida-täti uhrautuu sinun tähtesi. Tokkohan\nsinä nyt lähdet sinne, koska sinulla voi olla tuhkuri ruumissasi,\nesteli äiti.\n\n-- Köyhät pojat käyvät useammin leffassa, kuin me. Eskollakin on ollut\nsama puku monta vuotta ja silti hän on nähnyt kaikki seikkailuelokuvat.\nIda-täti ei pääse sinne juuri koskaan ja heilläkin on samettinen\npäällystä huonekaluissa, niin että mahtaa heillä olla rahaa.\n\n-- Hys, hys, Risto, täti kait kuulee, mitä sinä puhut, varoitti äiti.\n\n-- Enhän minä puhu pahaa hänestä. Katsos Ida-täti ei välitä mistään\nmuista huveista, niinkuin maaotteluista ja painikilpailuista.\n\n-- No mene nyt sitten, mutta oletko ollut kiltti siellä?\n\n-- Jukin kiltti. Minä nostin tuolin yhdelle tädille, mikä oli pöhnän\nnäköinen ja Ida-täti luettaa läksyjä tuntikaupalla ja kysyy manskaa ja\ntarkastaa laskut. Se osaa kertomataulunkin vielä. Mutta, kun Janne kävi\ntäällä, niin moltiin yksin salissa ja silloin me tapeltiin vähäsen, kun\nJanne tahtoi minun veitseni. Silloin Ida-tädin herran kuva, joka jo on\nkuollut, putosi, mutta Janne sai kiinni siitä, niin että lasi ei mennyt\nrikki.\n\n-- Voi, Risto, ole nyt niin hiljainen kuin voit olla, äläkä tappele\nkenenkään kanssa, sanoi äiti.\n\n-- Kuka nyt tappelee vanhojen tätien kanssa, ja niitä täällä vain on.\nSilloin kun menee goisaamaan, niin tulee ikävä kotiin. Ida-täti on\npannut minulle kasvamaan \"Ahkeran Liisan\", niin ei ole niinkään mälvää\nolla täällä.\n\n-- Hyvästi nyt, kultaseni, pian pääset kotiin, sanoi äiti hellästi.\n\n-- Prätkis, prätkis vain, huusi Risto ja sulki puhelimen. -- Hoi\nIda-täti, äiti lupasi meidät leffaan. Nyt painutaan sinne nopeaa kiriä.\n\nHe ehtivät näytännön alkuun, ja Risto nautti koko rahan edestä.\n\nMutta ulos mennessä Ida-täti eksyi hänestä. Haettuaan turhaan,\narveli täti, että Risto oli lähtenyt yksin kotiin, niin, että hänkin\nteki samoin. Mutta Risto ei ollutkaan tullut, ja täti tuli kovin\nlevottomaksi. Hän ei tahtonut soittaa Horrille, ennenkuin oli koettanut\nmuita keinoja. Elvira rauhoitti ja pyysi, että odotettaisiin jonkun\naikaa. Pojathan voivat keksiä vaikka mitä. Risto oli varmaankin\ntavannut toverin ja mennyt tämän kanssa.\n\nJa niin oli käynytkin, sillä Esko oli nykäissyt häntä hihasta ja\nvetäissyt syrjään sanoen:\n\n-- Hei, kundi, mulla on asiaa.\n\n-- Sano äkkiä, etkun mulla on kaveri seurassa, sanoi Risto, joka ei\ntahtonut tunnustaa Iida-tätiä.\n\n-- Vihreät Kotkat kokoontuvat huomenna Temppelin aukeamalle. Tunnus on,\nnuoli piirustettuna liidulla rintaan ja sanat, \"kauhu ja huuto\".\n\n-- Hyvä on, mä tulen. Mutta nyt ovat kaikki menneet. Kuinka minä löydän\nsen seuralaiseni? kysyi Risto säikähtyneenä.\n\n-- Mitä siitä. Painu sinä omin päin kotiisi, neuvoi Esko.\n\n-- Mutta se kaveri olikin vanha täti, jonka luona mä asun. Se asuu\nTaka-Töölössä, enkä mä löydä sinne, valitti Risto.\n\n-- Mikä sen nimi on? Katsotaan puhelinluettelosta.\n\n-- En mä muista muutakuin Iida. Mä olen kuullut usein sen nimen, mutta\nnyt se haihtui päästä.\n\n-- Oot sinä sitten aika höynä, kun et muista sen nimeä, jonka luona\nasut, pilkkasi Esko.\n\n-- Ethän sinäkään eilen muistanut, että Iisakin isän nimi oli Abraham,\nvaikka sitä on opetettu, puolustautui Risto.\n\n-- Se on satojen vuosien asia, mutta Iida-täti elää.\n\n-- Hei, nyt mä keksin keinon. Mennään koululle ja sieltä mä löydän\ntien. On mälvää, ettei mulla olo mukana rahaa, eikä raitsikkalippuja.\nOlikos sulla lainata?\n\n-- On yksi, mutta maksatko huomenna sen takaisin? kysyi Esko varovasti.\n\n-- Varmasti -- koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta. Katsos\nne voivat olla levottomia, jos mä viivyn liikaa.\n\nEsko saattoi Riston koululle, antoi lipun ja lähti sitten kotiinsa.\n\nKun Risto avasi oven, ryntäsivät molemmat tädit häntä vastaan ja\nIda-täti syleili ja taputti ja hoki:\n\n-- Voi rakas lapsi, oletko sinä nyt onnellisesti kotona? Mikä sinulle\ntuli? Minä ajattelin jo soittaa poliisille.\n\n-- Poliisin puoleen ei pidä koskaan kääntyä. Kaaleppi sanoi, että joka\nkerran joutuu pollarien kouriin, sitä epäillään aina, sanoi Risto ja\nkertoi sitten kuinka hänelle oli käynyt.\n\n-- Mene nyt oven ulkopuolelle ja lue mitä siellä seisoo, niin, että\nopit meidän nimemme. Saat sen tehdä laiskanläksyksi ja huomenna minä\nkuulustelen sinua, sanoi Elvira nauraen.\n\n-- Luin mä sen tullessani ja se on Lindholm, sanoi Risto.\n\n-- Ensi kerralla kun me mennään yhdessä ulos, niin minä talutan sinua\nkädestä, uhkasi Ida-täti ja Risto päätti, että sitä kertaa ei kylläkään\ntule.\n\nIllalla kun Risto ryömi peiton alle hän tunsi ja rukoili, että Toini\nparanisi pian. Hän ajatteli taas koti-ikävää. Hän veti Aramiksen\nkainaloonsa että vaikka muut olisivat rikkaita ja kauniita ja hurjan\nkilttejä ja kaikkea, niin omat ihmiset olivat ainoat, joitten kanssa\ntahtoi asua, ja jotka olivat sopu ihmisiä.\n\n\n\n\nTUTKINTOJA.\n\n\nToini parantui ja Risto pääsi kotiin. Siellä hänelle kerrottiin, että\nylioppilaskirjoitukset olivat olleet ja Liisa oli suorittanut ne oikein\nhyvin.\n\n-- Koko talo on ollut jännityksen kuilussa, kertoi Janne. -- Isä ja\näiti nousivat aamulla laittamaan eväitä ja rohkaisemana Liisaa, joka\noli vinhan tärkeä.\n\n-- Miksei minulle sanottu mitään! Kaikki muut tiesivät, mitä täällä\ntapahtui, paitsi minä ja Aramis, murisi Risto.\n\n-- Sinä pääsit näkemästä ja tuntemasta perheen tuskaa. Liisa kirjoitti\nNuijasodasta ja laski diskonttolaskun ja unohti erään paavin\nnimen. Kemiassa oli kerrottava nitraateista ja niistä mä olisin\ntiennyt enemmän kuin Liisa. Mitä sinä tiedät typen merkityksestä\nkasvimaailmalle, ja mistä sitä saadaan? kuulusteli Janne.\n\n-- Jos sitä juottaa ruusuille, niin ne kukoistavat. Mutta nyt mä olen\nhurjan nälkäinen, sanoi Risto ja meni keittiöön.\n\n-- Sinä saisit improbaatturin kemiassa ja laudaatturin syömisessä,\njulisti Janne, joka käytti yliopistollisia arvosanoja, kuultuaan niistä\npitkin viikkoa.\n\n-- Oletkos sinä kuullunna, että sisarestas tulee ylioppilas? kysyi\nMarikin ja pani ruokaa keittiön pöydälle Ristolle.\n\n-- Siitähän kaikki puhuvat, muita kukaan ei muista, että ennen kesää\nminun on tentittävä Normaalilyseoon, ja se on jotakin se. Sinne ei\npääse yksikään pölkkypää, vaan ainoastaan ne joilla on pää kuin\npartaveitsi. Siellä on osattava Aasian vuoret ja oikokirjoitukset ja\nkertomataulu ja Ruben, Simeon, Leevi, Juda, Dan -- -- -- mikä sitten\nseurasi?\n\n-- Nahtali, Kaati, Assari, Ieaskaari, Sepolonni -- -- -- auttoi Mari.\n\n-- Josef ja Benjamin, jatkoi Risto ja haukkasi voileipää.\n\n-- Etkös sinä tulisi toimeen yhdellä koululla? Mittee sinua riekätään\nuuvella koululla? Mittee siun isäs sinnuu semmoseen urakkaan pannoo?\n\n-- Tämä tutkinto on yhtä vaikea kuin ylioppilaskirjoitus, jossa saa\nmiettiä kuus tuntia yhtä ainetta. Helppo silloin on osata ja muistaa,\npöyhisteli Risto.\n\n-- No vastaapas muutamaan kysymykseen, sanoi Janne, joka oli tullut\nkeittiöön. Minkälaiset ominaisuudet ovat ultraviolettisäteillä? Mikä on\nero ampeerin ja voltin välillä?\n\n-- Ei molla luettu sellaista. Janne vain härnää minua.\n\n-- Mikä on kokkien, spillerien ja basillien yhteinen nimi?\n\n-- Eiköhän liene syöpäläisiä kauttaaltaan, arveli Mari.\n\n-- Vastaa sinä Risto. Mari ei ole niinkään tyhmä, myönsi Janne.\n\n-- Tuollaista ei Liisakaan tietäisi, sinä olet kruinaalinen. Sinulla on\nkamalat kynnet, sanoi Risto.\n\nMari rauhoitti:\n\n-- Lauvantai-ilta on, ja yhä nuo toisilleen nalakuttavat. Kun teille on\nkäynyt hyvin muallisissa asjoissa, niin olekee nöyrät syvämmessänne.\nLiikoo suur kunnia on vuarallista.\n\n-- Onko Mari saanut koskaan liikaa kunniaa? kysyi Risto.\n\n-- Rippikoulussa minä osasin katkismuksen ulukoo ja nöyrä minä silt oon\nollu koko elämäin ajan enkä oo ihteen kehunna muille.\n\n-- Minun mielestäni aikaihmiset kehuvat aina itseään. Mutta tietääkö\nMari missä Rooma on? kysyi Risto.\n\n-- Eiköhän tuo lie meren yli Jerusaalemist, ku Puavalkii sinne seilas.\n\nToukokuun lopulla tuli Riston tenttiä Normaalilyseoon.\n\n-- On onnetonta, kun kouluihin on sellainen tungos, että lukuisat\nlapset eivät mahdu niihin. Sinun on nyt koeteltavaa parastasi, varoitti\näiti huolestuneena.\n\n-- Mitä mä saan, jos mä läpäsen? kysyi Risto.\n\n-- Oma etusihan se on, mutta voisithan sanoa mitä toivoisit.\n\n-- Salin ison palmun, sanoi Risto empimättä.\n\n-- Sä olet pöndi kun haluat tuon mädän puun, sanoi Janne halveksivasti.\nSiksi toisekseen tarvitset lohdutuksen, kun sä reputat.\n\n-- Enkä reputa, vakuutti Risto.\n\n-- Manskan opettajaa sanotaan Muuliksi, etkun se on äksy. Se on\neri kuuro, niin, että on parasta huutaa aika tavalla, kertoi Janne\nkokemuksistaan.\n\nJa nyt Risto oli äidin seurassa menossa pelättyyn tutkintoon.\n\nMatkalla Riston valtasi myöhäiset omantunnontuskat. Hän ajatteli\niltapäiviä, jolloin hän oli leikkinyt, lukenut satuja tai tapellut.\nOlisi pitänyt laskea ja opiskella, oikein olan takaa.\n\n-- Äiti, mitkä järvet laskevat vesijärveen? Missä Muroleen koski\nsuvaistee sijaita? Onko missään niin vaikeita vesistöjä kuin Suomessa?\nEikä missään ole niin paljon pyhiä järviä kuin täällä. Mutta onhan\nmeillä myös Hiidenvesi. Saa nähdä olenko mä Norssissa, kun tullaan\nkesähuvilalle Hiidenveden rantaan! Jos mä tulen raakiksi, niin mä saan\nhävetä koko kesän, kun Liisakin suoritti tutkintonsa. Kysy äiti multa\njotakin, etkun mä olen unohtanut kaikki, pyysi Risto ja vetäisi hatun\nhikiseltä otsaltaan.\n\n-- Mikä on Espanjan pääkaupunki?\n\n-- Sen mä muistan. Se on Marseille.\n\n-- Madrid, Madrid se on, rakas Risto, oikaisi äiti.\n\n-- No sitä mä meinasinkin. Vissiin mä osaan kuitenkin jotakin.\n\nNyt Risto oli niin rauhoittunut, että hän tahtoi kulkiessaan\nkukkakaupan ohi ostaa asterin Kesämäkeen. Mutta äiti joudutti häntä\neteenpäin.\n\nKoulun ovella Risto pysähtyi ja sanoi:\n\n-- En mä lähdekään sinne, mennään kotiin.\n\n-- No mikä nyt tuli, oletkos sairas? kysyi äiti.\n\n-- Mä muistan, että Janne sanoi, että opettajat, ovat melkein kaikki\nherroja ja Lampenissa on vain tätejä. Miehet ovat kylläkin reilumpia,\nkuin naiset, mutta ne voivat olla hirmu ankaria. Mennään sellaiseen\nkouluun, jossa maikat ovat tätejä.\n\n-- Ei sellaisia olekaan ja sinä et voi jäädä valmistavan koulun\nasteelle. Tule nyt, kello on jo paljon, hoputti äiti ja otti Ristoa\nkädestä.\n\n-- Ne mottaa minua päähän, jos mä on muista Kemijokien lisäjokia,\ntaikka kahdeksan kertomataulua, taikka kuinka monta leiviskää on\ntonnissa, luetteli Risto hädissään, äidin vetäessä häntä eteenpäin.\n\n-- Kyllä sinä ne muistat, ellet hätäile.\n\nRisto rauhoittui tavatessaan tovereja valmistavasta koulusta.\n\n-- Mä pelkään vimmatusti, kuiskasi Esko hänelle.\n\n-- Mitä tässä on pelkäämistä? Mä olen ihan rauhallinen, narrasi Risto.\n\nÄiti jäi muitten äitien kanssa odottamaan aulaan.\n\nEnsimmäinen opettaja olikin Muuliksi nimitetty maikka. Ristolta\nkysyttiin mikä on Lapin suurin järvi, hän huusi täyttä kurkkua, että:\n\"Inari\".\n\nKaikki purskahtivat nauruun ja Muuli sanoi:\n\n-- Oikein se on, mutta kuuluuhan se vähän vähemmälläkin. Sanohan nyt\nmitkä ovat ilmansuunnat.\n\nRisto huusi nytkin, mutta hiukan vähemmällä äänellä:\n\n-- Pohjoinen, etelä, itä ja länsi. Ja välillä on koillinen -- -- --\n\n-- Puhu tavallisella äänellä, sanoi opettaja tiukasti. -- Kuka sinua\nopetti huutamaan, tuolla tavalla.\n\n-- Joku sanoi, että opettaja, opettaja -- -- -- että opettaja on kuuro,\ntankkasi Risto, joka ei tahtonut kannella Jannesta.\n\n-- Se joku on aika veijari. Opeta sitä puhumaan totta, kun tapaat hänet.\n\nKun Risto myöhemmin tapasi äidin kadulla, hän ei kertonut mitään Jannen\nkepposesta, vaan päätti itse selvittää asian tultuaan kotiin.\n\nNyt hän vain sanoi:\n\n-- Täällä on vihaisempia opettajia, kuin valmistavassa koulussa.\n\n-- Oletko osannut mitään? kysyi äiti.\n\n-- Aika paljon, mutta yksi luku on varmasti väärin, siinä oli monta\nasiaa. Vuosia, kuukausia, viikkoja ja tunteja, oli muutettava\ntunneiksi. Mutta päiviä ei ollut ja se sekoitti laskun, etkun piti\nhypätä viikosta tunteihin. Oulunjoen kosket mä laskin kuin vettä ja\nseitsemännen käskyn mä osasin, kerskui Risto.\n\n-- Kuinka sinä vastasit?\n\n-- Että: \"Opettaja ei saa varastaa.\" Eihän sille voinut sanoa että\n\"älä\".\n\n-- Nyt sinä lasket leikkiä, Risto. Syö vähän keksiä, niin jaksat\nparemmin. Ja tässä on Ailillekin, sanoi äiti ja tarjosi tytölle, joka\nseisoi syrjässä. Tämä oli naapurin tytär Kesämäeltä.\n\n-- Tule nyt kesällä tervehtimään Ristoa.\n\n-- Ei sen tartte tulla, sanoi Risto ja kierteli ruumistaan.\n\n-- Tietysti Aili tulee meille käymään, paranteli äiti.\n\nMyöhemmin puolustautui Risto sanomalla:\n\n-- Ei saa kutsua likkoja meille muitten poikien kuullen, ne nauravat.\n\n-- Mutta nyt Aili on pahoillaan kun sinä olet epäkohtelias.\n\n-- Ei se välitä siitä. Kukaan, ei ole koulussa kohtelias likoille,\npaitsi yläluokkalaiset.\n\nKun kaikki aineet olivat suoritetut, pyydettiin lapsia tulemaan\nseuraavana päivänä kuulemaan tulosta.\n\nKotiin tultua ryntäsi Risto Jannen kimppuun huutaen:\n\n-- Nyt mä mottaan sinut itsesi kuuroksi. Muuli käski opettaa sinulle\nhuutia, senkin veijari.\n\n-- Ilmiannoitko sinä minut maikalle, kysyi Janne paheksuvasti.\n\n-- Enkä tehnyt sitä, mutta nyt saat selkääsi, sillä minulla on leijonan\nvoimat, kun mä olen ärsytetty, sanoi Risto, ja väänsi Jannen kumoon.\n\n-- Siinä on vasenkoukku leukaan ja puolinelsonia lisäksi. Tämä on tosi\ntasoituspeli. Pysy nyt matossa, kunnes kadut katalaa tempaustasi,\nhuohotti Risto.\n\nJanne toipui yllätyksestä ja väänsi Riston päältään. Hän oli paljon\nvahvempi, kuin tämä, mutta äkkirynnäkkö oli tuupertanut hänet.\n\nÄiti tuli sisään ja tappelu keskeytyi.\n\nIllalla Risto löysi peittonsa päältä Jannen veitsen. Siihen oli\nkiinnitetty paperipalanen, jossa seisoi:\n\n\"Mä en luullut, että sä huutaisit Muulille. Veitsen saat pitää.\"\n\nRisto veti Aramiksen luokseen ja kuiskasi sille: -- Janne on kuitenkin\nkiva veli.\n\nSeuraavana päivänä Risto meni kuulemaan koululle, kuinka hänen oli\nkäynyt.\n\nPalattuaan hän huusi jo eteisessä:\n\n-- Mä pääsin, mä pääsin.\n\n-- Mikkään tuota poikoo huuvattaa? Minne sinä oot piässyt? kysyi\neteistä lakaiseva Mari.\n\n-- Minä pääsin isoon kouluun. Kyllä mä aina selviän vaikka\nminkälaisista kysymyksistä, kehui Risto, joka ei ennen ollut\nsanottavasti loistanut luku-alalla.\n\nKoko perhe kokoontui onnittelemaan ja iloitsemaan.\n\n-- Tiedättekö te kuinka tentit onnistuivat niin hyvin? kysyi Risto.\n\n-- Etkun sinä osasit, otaksui Toini.\n\n-- Niin, mä rukoilin keskellä päivää, että menisi hyvin ja Pihvi\nopetti sellaisen konstin, että täytyy nykiä yksi kulmakarva ja panna\nse sormenpäähän ja puhaltaa pois ja samalla toivoa, niin se täyttyy.\nMolemmat me päästiin sillä keinolla isoon kouluun.\n\n-- Minäkin rukoilin, että Liisa ja Risto onnistuisivat, sanoi Toini.\n\n-- Ossoopas nuo siunata, ei niissä luulis olevan mittää vikkoo, sanoi\nMari.\n\n-- Nyt meille tulee hyvä kesä, kun Liisasta tulee ylioppilas ja muutkin\nlapset suoriutuvat melko hyvin, sanoi isä tyytyväisenä. Suloinen vapaus\nodottaa meitä.\n\n-- Tielä kotona ois enemmän rauhoo, ku nuo poejat oes monta tuntia\npoekessa kouluissa kesälläkkii, sanoi Mari mennessään keittiöön.\n\n\n\n\nKESÄMÄKEEN.\n\n\nLapset olivat ihastuksissaan, kun isä ennen maalle muuttoa toi heille\npienen foxterrierin nimeltä Mooses.\n\n-- Minä tahdon maata sen vieressä yöllä, sanoi Janne. -- Minä vaadin\nsen esikoisoikeudellani.\n\n-- Voi kuinka se on mehevä, minä tilaan kävellä sen kanssa ulkona,\nhuusi Risto ja syleili Moosesta.\n\nKaiket päivät pojat leikkivät sen kanssa. Toini tuli kateelliseksi ja\nsanoi:\n\n-- Mitä minä sitten saan?\n\n-- Voit syöttää sitä, se syö munaa ja juo kylmää korviketta.\n\nToini itki joskus, kun pojat olivat kovakouraisia, esim, kun Janne\nsulki Mooseksen liinavaatekaappiin tai Risto pisti sen tyynynpäälliseen\nja sulki aukon kuudella säppineulalla. Mutta pentu oli yhtä iloinen ja\nleikki päivät pitkät lasten kanssa.\n\nElämä miestenhuoneessa oli niin raisua, että Mari alkoi suunnitella\nmuuttoa talosta. Hän toivoi keittäjättären paikkaa vanhan hiljaisen\nneidin taikka lapsettoman parin luona. Mutta pohjaltaan hän tiesi,\nettei hän voisi jättää perhettä, jossa häntä pidettiin kuin omaista.\n\nLevottomuutta lisäsivät matkavalmistelut. Tavaroita oli sullottu kokoon\npäiväkausia ja lapset olivat kuin kuumeessa.\n\nOdotettu lähtöhetki oli tullut. Perhe oli jalkeilla kukin tahollaan.\n\n-- Sukkanauha katkesi, mutta mä korjasin sen eristetyllä\nkuparilangalla. Sillä voi eri hyvin laittaa pitimiä housunkannattimiin,\nsanoi Janne, ja kiinnitti vitjat Mooseksen kaulanauhaan.\n\nToini juoksi ahdistetun äidin jäljestä ja pyysi:\n\n-- Pistä hiukset lettiin, pistä hiukset lettiin, mä en tule muuten\nvalmiiksi. Tai leikkaa mulle polkkatukka.\n\nIsä sitoi kokoon kantohihnoja ja piti velvollisuutenaan vastata Jannen\nkysymyksiin.\n\n-- Miten nahkoja parkitaan? Isä, kuinka monta metriä pitkä on\nAtlantosaurus? Isä, jos neekeri asuisi Pohjoisnavalla ja sille syntyisi\nlapsia, niin olisko ne valkoisia? Voiko kaloilla olla yskää ja nuhaa!\nKun yksi kaksosista kuolee ja yksi jää elämään, niin kumpanen heistä on\nviiden vuoden perästä vanhempi!\n\nÄiti hääri, järjesteli ja joudutti perhettä syömään. Mutta äkkiä hän\nhuomasi, että Risto oli poissa ja hätyytti kaikki hakemaan häntä.\n\n-- Risto on voinut lähteä asemalle, sen vaatteetkin ovat poissa, sanoi\nToini rauhallisesti.\n\n-- Silloin hän ansaitsee rangaistuksen, lupasi isä.\n\n-- Pojat ois pitänyt kytkee nuoraan, ei ne muuten kestä, sanoi Mari.\n\n-- Vihreät Kotkat voivat pitää loppukokousta, arveli Janne.\n\n-- Tuossahan hän tulee. Missä sinä olet ollut, -- tiukkasi isä.\n\n-- Mä kävin mummon luona ottamassa tämän ruusun. Se on niin suloinen.\n\nRiston ääni oli niin hellä, ettei isä hennonut torua.\n\n-- Kävitkö nyt herättämässä mummon näin aikaisin, oliko hän luvannut\nsinulle ruusun?\n\n-- Mummo lupasi sen jo eilen, mutta minulla ei ollut aikaa, kun piti\npakata muut kukat koriin ja käydä sanomassa Kaleville hyvästi.\n\n-- Meillä on muutenkin kamalan paljon tavaraa ja nyt on joka lapsella\nvielä uusi mytty. Mitäs Jannella on sanomalehtikäärössä?\n\n-- Siinä on sähköpattereita ja myrkkyliuospullo. Kyllä minä ne kannan.\n\n-- Mitä myrkkyä siinä on? kysyi isä huolissaan.\n\n-- Kuparisulfaattia, etikkaa ja vuoltua kosmoskynää. Mä tarvitsen tätä\nvälttämättä.\n\nVihdoin olivat tavarat ja ihmiset autoissa matkalla asemalle. Isällä\noli Toini ja kukkakori sylissään, Janne istui vieressä pidellen\nkääröänsä ja Moosesta. Äidillä oli Risto, ruusu ja eväskori, sitäpaitsi\nolivat molemmat ajoneuvot täynnä muuttotavaraa. Liisa ja Mari kävelivät.\n\n-- On kivaa, kun saa ajaa komeasti, tutut pojat saisivat nähdä nyt,\ntoivoi Janne ylpeänä.\n\n-- Minun tuttuni saisivat kernaasti olla näkemättä tätä loistoa, sanoi\nisä kärsivän näköisenä.\n\n-- Monen touhun jälkeen oli perhe sijoitettu junaan. Mooses oli\njunailijan vaunussa, jonne lapset väliasemilla veivät kovaksi keitetyn\nmunan sille syötäväksi. Ajeltiin kolmannessa luokassa, sillä yleisö oli\nsiellä kärsivällisempää.\n\n-- Hyvästi ruma Helsinki, huusivat lapset, kun juna alkoi liikkua.\n\nEnsin katseltiin maisemia ja kinailtiin vähän paikoista. Sitten\nalkoivat pojat lukea. Riston huulet liikkuivat koko ajan.\n\n-- Tämä on hurjan haga kirja. Sulevin äiti on kirjoittanut sen.\n\n-- Mutta kuinka se on noin repaleinen? On ikävää, kun teillä eivät\ntavarat kestä ehjinä, huokasi äiti.\n\n-- Kolme tavaraa meillä on ollut monta vuotta ehjinä: rautainen\npaistinpannu, silitysrauta ja magneetti, kertoi Toini.\n\n-- Nyt minun on nälkä. Saanko kovaksi keitetyn munan? kysyi Risto.\n\n-- Minun on jano. Maitoa ja vettä minä en tahdo, etkun ne eivät sammuta\nsellaista janoa, joka tulee junassa, lisäsi Janne.\n\n-- Saat ostaa limonaadia, Keravalla, lupasi äiti -- nyt tulemmekin\nsinne. Tässä saat 40 markkaa, tuo loput takaisin.\n\n-- Janne kiiruhti ulos ja palasi sylissään viisi pulloa.\n\n-- Ei jäänytkään yhtään rahaa.\n\n-- Mutta rakas lapsi! Yksi tai korkeintaan pari pulloa olisi riittänyt\nhyvin, sanoi äiti.\n\n-- Ei tämmöinen jano mene vähällä, kyllä toisetkin juovat.\n\nJa totta se olikin, sillä Hyvinkäällä täytyi jo ostaa uutta.\n\nSamassa alkoivat lapset nauraa.\n\n-- Tuossa tulee isä ovesta eikä sillä ole lakkia.\n\n-- Missä isän lakki on?\n\n-- Minulle sattui niin hullusti, että seisoessani junasillalla tuli\ntuulenpuuska ja vei hattuni. Mitä minä nyt teen?\n\n-- Tämä kori jossa ruusu on, sopisi kyllä hatuksi. Pannaan ruusu Marin\nlaukkuun, etkun se on niin suuri, ehdotti Risto.\n\n-- Se ei tapahdu ikinä. Häpäiset minut vierasten immeisten kuullen,\nsanoi Mari suuttuneena.\n\n-- Isä saa minun lakkini, voisi leikata vähän reunaa auki, lupasi Janne\ntavattoman anteliaasti.\n\n-- Ostetaan joltakin ukolta, niitä on niin monta toisessa osastossa,\navusti Toinikin keskustelua.\n\n-- Täytyy kai minun olla ilman lakkia Kesämäelle asti, siellä on vanha\nlakkini, sanoi isä.\n\nAika alkoi tuntua pitkältä lapsista. Syötiin aina väliin ja\nsuunniteltiin kesää ja luettiin.\n\nPojat olivat varanneet mukaansa jaloa kirjallisuutta. Veli Giovannia,\nPiloja ja Pilakuvia, Huumorin hikihelmiä ja jännityskirjoja.\n\n-- Ruvetaan nyt puhumaan Istallista, ehdotti Risto.\n\n-- Mikä se on? Usein kuulee teidän puhuvan siitä, mutta en ole saanut\nselville sen merkitystä, kysyi äiti.\n\nNyt alkoivat pojat vuoroon innokkaasti kertoa.\n\nJanne alkoi:\n\n-- Kerran eräs henki tuli kuusta maahan ja se putosi\nbentsiinilähteeseen ja me kaadoimme siihen vettä ja se rupesi savuamaan\nja sammui ja niin me pelastettiin sen henki.\n\n-- Se henki lupasi sitten meille palkaksi, mitä me vain halutaan ja me\npyydetiin Istallia ja Viitosta, joka on sama kuin Vetinen.\n\n-- Kun se oli antanut nämä meille, niin me ammuttiin se takaisin kuuhun.\n\n-- Ilikiittä narrata tuolla lailla, ristityt poejat, minä pelekeen\ntuommosta, sanoi Mari.\n\nYmpärille oli kerääntynyt muutamia lapsia kuuntelemaan, mikä seikka\ninnosti poikia kertomaan.\n\n-- Istalli on kuutionmuotoinen talo keskellä Intianvaltamerta. Sen\nsärmät ovat kymmenen peninkulman pituiset ja se on kokonaan lasista,\nalkoi Janne asiallisesti.\n\n-- Sen pinnalla on suuri aarniometsä, ja merimiehet luulevat sitä\nsaareksi, jatkoi Risto.\n\n-- Siinä on sata kattoa ja sata kerrosta välillä ja vettä voi pumputa\nsisään ja ulos. Viimeisessä kerroksessa on aina vettä ja se on täynnä\nlaivoja ja niitten päällä lasin läpi näkyy aarniometsä.\n\n-- Siellä on paljon eläimiä, leijonia, tiikereitä, pussieläimiä,\nmammutteja, pleisiosauruksia ja kaikkia lajeja, mitä nyt on maailmassa\nja mitä ennen oli.\n\n-- Semmoisia elläimiä ei oo ollukkaa, nuo poejat ovat valheen hengen\nriivoomia, kuului Marin kauhistunut vastalause.\n\n-- Isukka sano Marille, että pleisiosaurus on elänyt kerran maanpäällä,\npyysi Janne.\n\n-- On kyllä, vastasi isä hajamielisesti jatkaen sanomalehden\nlukemistaan.\n\nMari vaikeni tosin, mutta ei näyttänyt ollenkaan muuttaneen mieltään.\n\n-- Mitä eläimiä siellä vielä oli? kysyi Toini, jolta Istalli-asiat\ntähän asti oli pidetty salassa.\n\n-- Siellä on niin suuria kirppuja kuin nyrkki.\n\n-- Hyi sentään, kysypäs isältäs onko tuokii totta, murahti Mari.\n\n-- Satujahan lapset kertovat, koetti äiti rauhoittaa. -- No missä ne\nkirput ovat?\n\n-- Niitä pidetään isoissa häkeissä. Sitten siellä on aarteita, pyssyjä,\npuukkoja ja kuparilankaa ja suklaata ja namusia. Joka ilta me puhutaan\nniistä.\n\n-- Onko siellä ihmisiä? kysyi Toini.\n\n-- Siellä on kääpiöitä, ja aina kun ne kuolevat, niin me otetaan\nniitten nenät ja kaadetaan elämänvettä päälle, ja sitten siitä tulee\nuusia kääpiöitä. Kun me itse kuollaan, niin toinen laittaa eläviksi\nsillä vedellä.\n\n-- Mistä te sitä saatte? kysyi Toini.\n\n-- Sitä on lähteessä, jossa sitä syntyy yksi tippa tunnissa.\n\n-- Missä se viitonen on?\n\n-- Se on koko Uudenmaan lääni, joka on veden peitossa ja talot ja\nkaikki mitä siinä on purjehtii veden pinnalla.\n\n-- Kesällä mollaan Viitosessa ja talvella Istallissa.\n\n-- Kerran me saatiin Viitosessa niin suuri kala ja niin paksu kuin äiti.\n\n-- Itekkö työ sen saija, kysyi Mari, joka ei enää jaksanut pysyä\nsyrjässä.\n\n-- Meillä on sellaiset kalastustarpeet, että saadaan jos kuinka isoja\nkaloja maalle. Se tapahtuu sähkön ja vesipumpun avulla, selitti Janne.\n\n-- Siinä on vilippiä. Elekee uskoa, narroovat tuas, sanoi Mari kääntyen\nvieraitten lasten puoleen.\n\n-- Kun on oikein ikävää, me mennään Istalliin, muut eivät sitä ymmärrä,\nsanoi Risto ja alkoi katsoa ikkunasta ulos.\n\nLiisa oli vetäytynyt toiseen osastoon eikä ollut tietäkseenkään\nlevottomista omaisistaan. Hänellä oli päässään uusi ylioppilaslakkinsa\nja ruusu rinnassa, joka oli säilynyt päättäjäisissä saamastaan kukista.\nVieressä istui nuori herra, johon hän oli tutustunut Kreivin kautta.\n\nHe olivat vilkkaassa keskustelussa, kun Janne tuli ja alkoi toimittaa:\n\n-- Tässä on voileipää, syö nyt, niin aika kuluu paremmin. Siinä on\njuustoa päällä.\n\n-- En minä välitä, vie pois, sanoi Liisa torjuvasti.\n\n-- Syö vain, ei sinulla ole niin pitkiä suolia, että sinä kestäisin\nNummelaan asti ilman ruokaa.\n\nHerra purskahti nauramaan ja sanoi:\n\n-- Onko tämä veljenne, Liisa-neiti? Hän näkyy tuntevan teidät ulkoa ja\nsisältä?\n\n-- Mä olen Liisan veli, vaikka se häpee mua muitten seurassa, etkun mun\nkäteni ovat happojen värjäämät. Mä olen kemisti. Ja Liisan mä tunnen\nperäkotasin, sillä on syntymämerkki paksuimmassa -- -- --\n\n-- Mene heti tiehesi, keskeytti Liisa vihaisesti.\n\n-- Mä painun viivana pois. Sitä merkkiä ei näy, se on -- -- --\n\n-- Mene kurja poika, huusi Liisa tulipunaisena raivosta.\n\n-- Paksuimmassa paikassa selkäpuolella ehti Janne sanoa, ennenkuin hän\nnäki parhaaksi lähteä.\n\nHän ymmärsi hyvin härnänneensä Liisaa, mutta sen hän teki tahallaan,\nsillä Liisa oli kannellut äidille, että Janne oli myöhästynyt koulusta.\n\nEi kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin Risto tuli tarjoamaan limonaadia\nLiisalle. Tämä viittasi vain hermostuneesti veljeään poistumaan.\n\n-- Tässä on varmaankin toinen veli? Istuudu vapaasti keskustelemaan,\nsanoi vieras herra.\n\n-- Silloin Liisa vimmastuu. Se ei siedä, että me häiritään silloin, kun\nsillä on herra seuraa, virnisteli Risto.\n\n-- Ole vaiti, sinä panet omiasi, tuhisi Liisa.\n\n-- Onko sisarellasi sitten usein herra seuraa? kysyi vieras huvitettuna.\n\n-- On joskus, mutta ei niin paljon kuin oikein kauniilla friidulla,\nsanoi Risto ja livisti pois.\n\nJunamatka alkoi loppua, ja perhe laittautui lähtemään junasta.\n\n-- Nyt mollaan Enäjärven luona, täältä alkaa Nummela. Olkaa valmiit,\nhoputti Janne.\n\nAuto oli vastassa, ja pian oltiin matkalla ihanan Lohjan selän taakse.\nJärvi alkoi siintää toisella puolella ja lapset olivat kärsimättömiä.\nJo häämöittää Kesämäki puitten välistä, pojat hosuivat ja huitoivat.\nJanne nousi ja katkaisi äidin sateenvarjon. Matkalla huiskutellaan\ntorpan ukolle ja kaikille joita sivutetaan tiellä.\n\nJa sitten näkyy Kesämäen punainen rakennus vihreiden puiden ja\npensaiden keskellä.\n\n-- Tuolla se on odottanut meitä koko talven, sanoi Risto hartaasti.\n\n-- Siellä se oikea koti on. Mä olen syntynytkin siellä, sanoi Toini ja\nnosti Mooseksen syliinsä, että sekin näkisi.\n\nJoka kesä oli yhtä riemullista tulla maalle. Kaikki oli uutta mutta\nsamalla kertaa vanhaa ja rakasta.\n\n-- Kuinka syvälle tämä maa on meidän omaa? kysyi Toini.\n\n-- Maan keskipisteeseen asti, mutta siellä syvällä meidän alamme on\neri pieni, etkun pallonpinta-ala on suuri, mutta keskus on vain piste,\nselitti Janne. -- Ja toisella puolella keskipistettä alkaa niitten maa,\njotka asuvat jalkojemme alla.\n\nTuvan puolella asuva Laason perhe oli portailla vastassa, toivottamassa\ntervetuloa.\n\n-- Onko teille syntynyt viime talvena monta lasta? kysyi Toini.\n\n-- Yks vaa, ei se täti joura tuora, kun yhren kerrallaan, sanoi Antti.\n\n-- Mää olen pessyt itten ko te tulitte, kertoi Matti.\n\nKoko iltapäivä meni tuttujen paikkojen tarkastamiseen ja leikkituvan\njärjestämiseen.\n\nIllalla maistui ruoka ja vihdoin uni, kun lapset hohtavan punaisina\noudosta ilmasta makasivat tiloillaan.\n\nUni muutti lapsien olennon. Toinin pellavankarvaiset hiukset valuivat\nympäri hentoja kasvoja, ja pojat nukkuivat lempeän ja henkevän\nnäköisinä vieretysten. Mooses oli kömpinyt Jannen jalkopäähän ja vikisi\nunissaan.\n\nÄiti seisoi vuoteitten jalkopäässä ja nautti siitä, että oli saanut\npikku väkensä kesälaitumelle. Hän ajatteli, että nyt koko perhe saisi\nnauttia yhdessä olosta ja aurinkoisesta Kesämäestä.\n\n\n\n\nHEINÄKUUSSA.\n\n\n-- Äiti, Paavo kirjoittaa, että se tulee meille huomenna. Eihän se\nhäiritse äitiä, etkun isojen vieraat eivät häiritse meitäkään, sanoi\nRisto heinäkuun ihanana päivänä.\n\n-- Tietysti Paavo saa tulla, mutta te ette saa keksiä yhtä rajuja\nleikkejä, kuin viime kesänä, sanoi äiti.\n\n-- Ei se Pihviä häiritse. Se kirjoittaa, että hänet olisi lähetetty\nserkkujensa luo, mutta ne ovat niin kesyjä, ettei siellä voi kiljumatta\nolla. Pihvi sanoo, että Horrilla on kivaa, etkun niitten äiti ei\nkasvata poikia. Mä en ole sanonut sille, että äiti kasvattaa meitä\nhurjasti. Ja Liisakin kasvattaa, vaikka me ei välitetä siitä.\n\nPaavo tuli, ja pojat veivät hänet heti rantaan uimaan.\n\n-- Tulukee rouva kahtomaan, minkälaista elämee poijat pittää\nrannassa. Täyty jättee pyykinpesu kesken, jottei tulis omalletunnolle\nimmeishengen hukkoo, läähätti Mari rasittuneena, kuljettuaan rannasta\nmäkistä tietä, niin nopeaan kuin jäykät jalat kannattivat.\n\nÄiti juoksi aika kyytiä rantaan, Marin seuratessa jäljessä.\n\nRanta oli savinen, mutainen ja hyvin matala. Ensin äiti ei erottanut\npoikia ensinkään, näki vain, että rantalieju liikkui. Lähemmäksi\ntultuaan hän huomasi, että Janne, Risto ja Paavo olivat vajonneet\nsaveen kainaloita myöten. Siinä he kirnusivat vedensekaista puuroa,\nniin että kuului miten alastomat ruumiit molskahtivat ylös ja alas.\nKasvot ja hiukset oli voideltu savella.\n\nJanne oli leiponut savesta hatun päähänsä ja pistänyt siihen kirjavia\nsulkia.\n\n-- Äiti, tule tänne katsomaan, meillä on niin lämmintä ja pehmeää, tämä\non jukin kivaa, huusi Risto.\n\n-- Mitenkä te olette vajonneet noin syvälle, ettehän te pääse ylöskään\nenää, sanoi äiti, joka oli tottunut jos johonkin, ja katsoi levottomana\npoikien leikkiä.\n\n-- Eihän tämä ole mitään pahaa, vaatteet ovat rannalla ja me pesemme\njärvessä toisemme puhtaaksi. Risto on Väinämöinen, joka lauloi\nJoukahaisen suohon. Pihvi on Joukahainen. Sitten me vaihdeltiin, ja kun\njokainen oli ollut Joukahaisena, niin moltiin kaikki suossa, selitti\nJanne ja työnsi käsivartensa saviliejuun, niin että pää ja olkapäät\nvain näkyivät.\n\n-- Sitten me pyydettiin Maria Ainoksi, mutta se rupesi huutamaan ja\nmeni kantelemaan. Ei me tahdota sellaista Ainoa. Marista on kaikki\nleikit syntiä. Äiti ymmärtää sentään montakin asiaa, ettei aina\ntarvitse pelätä, myönsi Risto jalomielisesti.\n\n-- Teijän äiti on hurjan kiltti täti, tunnusti Paavokin jälkeenpäin\nRistolle.\n\n-- Nyt teidän täytyy kumminkin nousta pois, ettette kylmety, sanoi\näiti. -- Menkää nyt uimaan.\n\nMutta poistuleminen olikin sangen hankala tehtävä. Äiti ojensi airon\npojille, ja näin heidät vihdoinkin saatiin ongituiksi mudasta. Mari\nmurisi vieressä kuin vihainen karhu.\n\n-- Ei uskois että ouvvat Jumalan kuviks luotuja, luulis heitä\nluontokappaleiksi. Tuonnii Puavon viettelöövät, hyvä ettei äitis oo\nnäkemässä. Kumma ettei se pelekee meijän poikia.\n\n-- Mitä se itsensä kaltaisia pelkäisi! Mitäs Mari sanois neekereistä,\neikö nekään ole Jumalan kuvia? kysyi Janne ovelasti.\n\n-- Minä en usko, että mustia neekeriä ja jättiläisiä onkaan. Niitä on\nvuan kaskuissa.\n\n-- Mutta onhan lähetyslehdessä kuvattuna neekerejä. Eikös siinä ole\nvain tosia asioita?\n\n-- Mittee sinä viisastelet? Neekerit ovat pakanoita, ja kun niijen\nsielut on mustia, niin ne kuvataan mustiks ulkookiipäin. Ruamatussa\npuhutaan kuvilla ja merkeillä.\n\n-- Haa, Mari ei usko, että neekereillä on musta nahka, nauroi Janne\nkoettaen pestä savea Paavon korvista.\n\nKun pojat vihdoin olivat puhtaita, kiipesivät he saunan katolle\nkuivattamaan itseään.\n\n-- Katsokaapas Simolannientä, siellä olis ihana asua, huudahti Janne,\nnäyttäen kädellään järvelle päin.\n\n-- Partiopojilla on siellä leirinsä. Rannalla on järin ihana hiekkamaa\nja ylempänä vuorella on teltat. Ne saavat itse laittaa ruokansa ja\nnukkua vaatteet päällä ja naisia ei ole lähelläkään.\n\n-- Mutta kuka neuloo housun napit kiinni ja rukoilee illalla? kysyi\nRisto.\n\n-- Sen he tekevät itse ja kaikki muutkin työt.\n\n-- Minä en välittäs sellaisesta ruuasta, jota Janne laittas, se olis\nvarmaan myrkyllistä.\n\n-- Mä keittäisin iilimadoista ja simpukoista hyvää soppaa. Suolaa\njoukkoon, niin siitä tulis varmaan vahvaa ja hyvää ruokaa.\n\n-- Hyi sentään, en minäkään vaan sellaista söisi, sanoi Paavo\nkauhuissaan.\n\n-- Jos sinä meinaat olla noin hieno, niin menet pian piloille. Mutta\nruskea sinä olet, mitenkä sinä olet tullut tuollaiseksi?\n\n-- Minä olen ollut auringonkylvyssä, enkä minä ole hieno, vaikken syö\niilimatoja.\n\n-- Mennään puutarhaan marjoja syömään, ehdotti Risto, jota vaivasi\nnälkä.\n\nPuutarhassa oli äiti poimimassa mansikoita.\n\n-- Katsos Paavo, miten suuria murikoita meillä on. Päivälliseksi saatte\nsyödä niin paljon, kuin haluatte, sanoi äiti.\n\nPaavo seisoi ja ihmetteli vähän aikaa ääneti.\n\n-- Sopisiko tädille, että minä olisin täällä pitemmän aikaa? kysyi hän\nvihdoin.\n\n-- Kyllä varsin hyvin, mutta äitisi kirjoitti ja pyysi meitä\nlähettämään sinut kotiisi, sillä te lähdette matkoille.\n\n-- Se on kruinaalista, juuri kun mollaan totuttu makaamaan yhdessä ja\neilen tehtiin sovinto sen tappelunkin jälkeen, valitti Risto.\n\n-- Tänäkin päivänä olet vain lukenut Monte Kriston kreiviä, etkä ole\nollut Pihvin kanssa yhtään ja kaniinit olisivat kuolleet nälkään,\njos en minä syöttäisi, sanoi Toini auttaessaan äitiä mansikoiden\npoimimisessa.\n\n-- Naiset eivät ymmärrä mitään. Mä luin vähän aikaa aamulla. Mutta nyt\nme tahdotaan kiivetä vaahteraan.\n\n-- Kutka me? kysyi Toini.\n\n-- Minä ja minun umpisuoleni, sanoi Risto, juosten suuren vaahteran luo.\n\nPian oli iso vaahtera täynnä väkeä sekä omia että Laason eri-ikäisiä\nlapsia. Pojat olivat laittaneet jonkunlaisen hissin, jolla hinattiin\nsekä tavaroita että pienempiä lapsia puuhun. Ketterinä kuin apinat\nkiipeilivät sekä tytöt että pojat komean vaahteran sitkeillä oksilla.\n\n-- Täällä on ihan kuin koko luokka, sanoi Toini.\n\n-- Älä puhu koulusta, huusi Risto, läksyjen pänttääminen tärvelee koko\nelämän talvella. Koulussa voi olla kivankin, mutta läksyt on kamalia.\n\n-- Eiköhän opettajillakin ole paha olla iltasilla, kun ne muistavat\nmiten monelle pojalle ovat tuottaneet harmia, tuumi Janne.\n\n-- Siitähän niille maksetaan palkkakin. Voimistelunopettajalla on\nvissiin parempi olla, kun se ei anna kotitehtäviä, niin se tietää,\nettei pojat ajattele sitä kruinalisella mielellä iltapäivillä, paitsi\nne, joilla on kotimuikkareita.\n\nKahvikello soi, ja pojat lensivät suinpäin puusta alas.\n\n-- Äiti, tässä on yksi piparkakku Toinille, yksi Paavolle ja kaksi\nminulle, mutta ei yhtään Ristolle, sanoi Janne.\n\n-- Anna heti minulle toinen, huusi Risto hyökäten Jannen kimppuun. --\nJuuri Jannen tapaista laskea tuolla lailla.\n\nLiisa tuli erottamaan poikia ja jakamaan tasan, pitäen samalla pienen\nluennon hyvistä tavoista.\n\n-- Aina tuo Liisa on olevinaan kuin aikaihmiset, tuskitteli Janne.\n\n-- Mikset mene naimisiin, kun olet ylioppilas ja kauhean vanha?\n\n-- Minun täytyy olla teitä kasvattamassa.\n\n-- Sinun pitäisi saada herraksesi maratonjuoksija, niin se toimittaisi\nkaikki asiat, eikä meidän tarvitsisi juosta aina. Taikka painija,\nsilloin olis parasta pitää suu kiinni vain, puhui Risto, suu täynnä\nkorppuja.\n\n-- Te olette kauhean näsäviisaita. Ettekö tiedä, että minä olen niin\npaljon vanhempi, että teidän oikeastaan pitäisi kutsua minua tädiksi.\n\n-- Ooks bölö? Sinun pitää kunnioittaa minua, sillä minä olen esikoinen,\nsanoi Janne lyöden tavallisen valttinsa pöytään.\n\n-- Tiedättekö mikä päivä nyt on? Minä lähden kesäkursseille\nSavonlinnaan, sanoi Liisa.\n\n-- Se on mälvää. Sinä olet mehevä, vaikka sinä olet harmillinenkin,\nsanoi Risto.\n\n-- Minulla ei koskaan ole ikävä ennakolta. Sitäpaitsi mä saan Liisan\nhuoneen, se lohduttaa, jos sattus perästäpäin tuntumaan mälvältä, sanoi\nJanne, joka juuri ei ollut liian tunteellinen.\n\n-- Kirjoitatteko joskus minulle, kun minä olen yksin ja hyljättynä\nmaailmalla? kysyi Liisa.\n\n-- Mä kirjoitan, jos lähetät postimerkkejä, vastasi Janne.\n\n-- Minä ostan kyllä postimerkitkin, lupasi Risto. -- Kuulepas, Liisa,\ntiedätkö mikä on tärkeintä matkoilla?\n\n-- No mikä?\n\n-- Että pitää tarkoin vaarin avaimista. Äiti on sen sanonut. Jos\nsinulle tulee rahanpuute, niin kirjoita vain, minä lähetän sinulle.\n\n-- Voi rakas Risto-poju, sinä olet liikuttava, paljonkos sulla on rahaa?\n\n-- Älä koeta halveksia, multa on viisikymmentä markkaa.\n\n-- Enhän minä sinun rahojasi raski ottaa, mutta hellä sydän sinulla on.\nMinun tulee niin ikävä teitä.\n\n-- Ollaanko me sitten hyvin kasvatettuja ja kilttejä? koetti Janne\nkäyttää tilaisuutta hyväkseen.\n\n-- Minä ainakin pidän teistä, oli Liisan varovainen vastaus.\n\n-- Mä tulen kerran sinua tapaamaan, lohdutti Risto.\n\n-- Tule vain, mutta muista puhdistaa kyntesi hyvin.\n\n-- Siinä tuli taas vanha kiusallinen Liisa esiin, etkö voi\nlähtöhetkellä olla säädyllinen.\n\n-- Mikä teistä sitten on säädyllistä? Ihmisillä näkyy olevan eri\nmielipiteet siitä. Tulkaa nyt poimimaan minulle marjoja eväiksi.\n\nKun Liisa sitten lähtiessään alkoi hyvästellä, olivat pojat kadoksissa.\n\n-- Kyllä pojat ovat kauheita. Tietävät, että erotaan moneksi\nkuukaudeksi, eivätkä edes tule jäähyväisiä sanomaan, valitti Liisa,\njolle ero muutenkin oli vaikea.\n\n-- Kyllä minä niille maksan sinun puolestasi, lupasi Toini. -- Hyvästi,\nrakas Liisa, hyvästi, hyvästi.\n\nTuntia myöhemmin saapuivat pojat.\n\n-- Joko Liisa on lähtenyt, miksei se odottanut meitä? kysyi Janne\nnolona.\n\n-- Ei juna odota. Missä te nyt olette olleet, kun ette muistaneet\nLiisan lähtöä? kysyi äiti.\n\n-- Ensin me pelastettiin Luigi Vampa, joka oli pudonnut likakaivoon.\nMuut kukot olivat kaikki tallella paitsi Luigi Vampa ja sitten, kun\nme pyydystettiin hiiriä puuvajan takana, niin me nähtiin, miten Luigi\npurjehti likakaivossa, mutta se ei kiekunut yhtään. Eikä ollut hyvä,\nettä mollaan tehty hyötyä? Janne loi silmänsä hartaasti äitiin.\n\n-- Sitten me mentiin Kaisan ja Hertan luo. Meillä on paljon\nsalaisuuksia yhdessä. Me laitetaan juhlat ja annetun tulot\norpolapsille. Janne näyttää taikatemppuja kemian alalta, Kaisa ja Toini\ntanssivat pukusellaisen ja Risto pitää puheen.\n\n-- Mistä sinä aiot puhua? kysyi äiti.\n\n-- Mulla on hieno aihe, mä puhun hyvästä ja pahasta omastatunnosta.\nJustiin, kun on oikein kivaa, niin omatunto tärvelee kaikki. Ja, kun\ntekee sitä, mikä on ikävää, niin omatunto on tyytyväinen.\n\n-- Liisalla on kamalasti omaatuntoa, mutta Jannella ei ole, paitsi\njoskus illalla.\n\n-- Risto osaa ajatella eri hyvästi, sanoi Toini ihaillen.\n\n-- Sitten me kesittiin näytelmäkappale siihen juhlaan, Hertta ja Kaisa\ntahtovat olla prinsessoja, Janne on ryöväri ja Risto prinssi. Toinista\ntulee noita-akka, etkun se voi irvistää niin luonnollisesti, selitti\nJanne.\n\n-- Minäkin haluan olla prinsessa. Mari saa olla noita-akka, se on\npaljon luonnollisempaa, pani Toini vastaan. -- Hoi, Mari rupeatko\nnäyttelemään teatteria? Saat eri jännittävän tehtäviin.\n\n-- Mene pois luotan vanha kiusaaja, älä johata minua synnin tielle,\nsanoi Mari kauhuissaan.\n\n-- Älkää nyt härnätkö Maria lapset, sanoi äiti -- Mutta kuinka voitte\nunohtaa Liisan lähdön?\n\n-- Meillä oli tärkeitä tehtäviä. Moltiin kaivettu maahan aarteita,\nja joku oli kaivanut ne sieltä. Sitten me pidettiin käräjiä, ja\nsyytettyinä oli kaksi sälliä. Kukaan ei tunnustanut, mutta kun me\nannettiin Matille omena, niin se tunnusti. Eihän me muistettu Liisaa.\n\n-- Parasta on, että kirjoitatte hänelle ja selitätte asian, sanoi äiti.\n\nSeurasi sitten sadepäiviä. Pojat veistelivät, lukivat satukirjoja ja\nkoettivat ratkaista \"Nuorten Toverien\" tehtäviä ja olivat tavattoman\nlevottomia.\n\n-- Mä en jaksa enää lukea \"Kiljusen Plättää\" ja kaikki muut paremmat\nkirjat ovat jo luettu. Mitä mä teen? valitti Toini.\n\n-- Talvella toivoo hurjasti kesää eikä muista, että sateita onkaan.\nKesämäki ei sovi sateeseen, se muuttuu ihan toiseksi taloksi, sanoi\nRisto.\n\n-- Minullakaan ei ole enää mitään luettavaa. Isä antoi \"Kalamiehen\nkäsikirjan\" ja se teki sielun synkäksi. Sitten se antoi \"Kananhoito\nkirjan\" eikä se tehnyt sielua sen iloisemmaksi. Isä luulee minua\nviisaaksi, etkun mä puhun sen kanssa kemiaa, huokasi Janne.\n\nVihdoin koitti aurinkoinen päivä.\n\nIsä herätti lapset aamulla iloisella sanomalla.\n\n-- Pukeutukaa pian, nyt pääsette huviajelulle moottorilla.\n\n-- Eläköön, hurraa, eljen, eljen, huusi Janne.\n\n-- Ai, jai, aijai aii!\n\n-- Mitä nyt kuka huutaa? kysyi isä.\n\n-- Riston majuri varmaan halkesi, sanoi Tomi.\n\n-- Mikä?\n\n-- Minulla on iso paise sääressä, sen nimi on majuri, käsivarressa on\nluutnantti, ja jalassa on pieni rumpali, selitti Risto.\n\n-- Mikähän Ristolla on kun se on saanut paiseita? Vedessä taitaa olla\nvika. Te ryvettekin aina liejussa. Tule tänne niin pannaan laastaria,\nsanoi isä.\n\nPerhe-eväät ja Mooses lastattiin veneeseen, jota kuljetti perämoottori.\nVene oli saanut nimen Klukki, erään kenraali Kluckin jälkeen. Tämä oli\naina sodasta selviytynyt vaaroista ja seikkailuista.\n\n-- Tämä Klukki on loisto vehe. Ilman sitä ei kesästä olisi mihinkään.\nAallot päilyy ja ilma on kuin hajuveden henki, runoili Risto.\n\n-- Hyi, Janne, nyt sinä potkit minun hyvän hattuni litteäksi. Nosta se\näkkiä veneen pohjalta, huusi Toini.\n\n-- Miksi sinä kuljetat hattua muassasi, etkun sinä et pidä sitä\npäässäsi, kysyi Janne.\n\n-- Milloinka mä sitä käyttäisin, jos en retkillä. Nyt se on melkein\npiloilla. Jannessa on jotain tiikerimäistä.\n\n-- Pyydä anteeksi Toinilta, vaati isä.\n\n-- En mä viitsi pyytää anteeksi likoilta.\n\n-- Tottele nyt heti, sanoi isä ankarasti.\n\nJanne murjotti ensin, mutta sanoi sitten:\n\n-- Toini, anna heti paikalla anteeksi.\n\n-- Tuo on huono anteeksipyyntö, sanoi äiti.\n\n-- Etkös vastaa, Toini, annatko anteeksi, tai sulle käy mälvästi,\nuhkasi Janne.\n\n-- Annan, mutta hattuni on silti litteä.\n\nKun oltiin perillä leiriydyttiin ihanalle hiekkarannalle. Lapset\nuivat ja nauttivat. Eväs maistui ihanalta ja metsikkö soi siimestä\nvanhemmille.\n\n-- Ei mikään ole niin mehevää kuin kesä ja loma ja perhetragediia,\netkun äiti järjestää, huudahti Risto ja heittäytyi paistattamaan\naurinkoa.\n\n-- Minkähän näköisiä opettajat olisivat jos ne menisivät huvimatkalle\nja uisivat ja kahlaisivat hiekassa? kysyi Toini ja nauroi omille\nhulluille kuvitelmilleen.\n\n-- Eivätkä saisi kuulustella tai panna ketään laskemaan. Se olisi kivaa\nnähdä, lisäsi Risto.\n\n-- Silloin niillä itsellään olisi ikävä olla. Maikat sanovat, että\nparasta maailmassa on velvollisuuksien täyttäminen eikä huvimatkat ole\nkenenkään velvollisuus, arveli Janne.\n\n-- Opettajista ei muu ole kivaa kuin lukeminen ja hiljaa istuminen.\nVain jumpan maikka ymmärtää vähän aatetta, sanoi Risto.\n\n-- Mitä aatetta? kysyi isä.\n\n-- Työväen aatetta, mä tarkoitan oppilaita. Ja nyt mä olen nälissäni,\nsanoi Risto tavallisen lauseensa.\n\n-- Näin vietettiin suloinen päivä. Lapset nauttivat pilvetöntä onnea\nja pienet harmit, niinkuin housujen putoaminen veteen, muurahaisten\npuremat ja jalasta vedettävät tikut kuuluivat kesätunnelmaan.\n\nJanne heitti Mooseksen veteen ja pesi sitä saippualla. Siitä Mooses\nhermostui -- se livisti rannalle ja kieri pöytäliinalla, joka oli\nlevitetty maahan. Äiti tuli pahoilleen ja sanoi, että oli turhaa\nraahata eläimiä huvimatkalle.\n\n-- Kuinka me voitaisiin nauttia mistään jos koko perhe olisi täällä ja\nyksi sen jäsenistä surisi yksinään kotona? kysyi Risto.\n\nIllemmalla lähdettiin kotiinpäin ja Janne sai ohjata Klukkia, silloin\nkun oltiin keskellä järveä.\n\n-- Katsokaa kuinka vanha Kesämäki kimmeltää ilta-auringon valossa,\nsanoi isä.\n\n-- Ei mikään kimmellä niinkuin se. Auringon laskiessa se on aivankuin\nsatulinna, haaveili Risto.\n\n-- Sitä ei saa koskaan myydä, se on meidän ikioma Kesämäki, sanoi Janne.\n\n\n\n"]