[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWhyB0YcxLBn4_9Cj7CbGqOefRgKW11HkpthCPwiPDp4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":34,"gutenbergSummary":38,"gutenbergTranslators":39,"gutenbergDownloadCount":41,"aiDescription":42,"preamble":43,"content":44},2576,"Seikkailu rosenkreuziläisten luona","Hartmann, Franz",1838,1912,"2576-hartmann-franz-seikkailu-rosenkreuzilaisten-luona","2576__Hartmann_Franz__Seikkailu_rosenkreuziläisten_luona",null,"romaani",[14,15],"seikkailu","kansanperinne",[],"fi",1887,1922,22549,155751,false,56543,[25,26,27,28,29,30,31,32,33],"Adventure stories","Alps, Bavarian (Germany) -- Fiction","Bavaria (Germany) -- Fiction","Monasteries -- Fiction","Monastic and religious life -- Fiction","Monasticism and religious orders -- Fiction","Monks -- Fiction","Paranormal fiction","Rosicrucians -- Fiction",[35,36,37],"Adventure","Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Seikkailu rosenkreuziläisten luona\" by Franz Hartmann is a novel written in the late 19th century. The story follows a narrator who embarks on a journey of self-discovery through mystical experiences and philosophical insights, particularly within the context of the Rosicrucian tradition. The protagonist strives to connect with higher knowledge and meets a variety of intriguing characters, including adept masters who guide him toward understanding spiritual truths.  The opening of the novel introduces the protagonist as he reflects on his recent scholarly endeavors focused on the history of the Rosicrucians. Seeking respite, he ventures into the picturesque Alps, where he becomes captivated by the breathtaking landscape and an inexplicable pull towards a mysterious valley. As he explores, he encounters a quirky guide, a \"kretiini,\" who leads him to a hidden realm inhabited by adept beings. Here, the protagonist begins to learn profound lessons about existence, the nature of knowledge, and the spiritual powers that shape reality. This initial section sets the stage for a captivating blend of adventure and esoteric exploration. (This is an automatically generated summary.)",[40],"Ignatius, Kyllikki",227,"Teosofinen seikkailuromaani seuraa kertojaa, joka kohtaa Alppien uumenissa salaperäisen ruusuristiläisten yhteisön. Teos käsittelee okkultismia, alkemiaa ja henkistä kehitystä teosofisesta näkökulmasta.","Franz Hartmannin 'Seikkaiu rosenkreuziläisten luona' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2576. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SEIKKAILU ROSENKREUZILÄISTEN LUONA\n\nKirj.\n\nT:RI FRANZ HARTMANN\n\n\nSaksankielestä suomentanut\n\nKyllikki Ignatius\n\n\nRuusu-risti-kirjasto N:o 1.\n\n\n\n\n\nViipurissa,\nKustannusosakeyhtiö Tietäjä,\n1922.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Johdanto.\n   I. Kävelyretki.\n  II. Teosofinen luostari.\n III. Selityksiä.\n  IV. Pöytäkeskustelua.\n   V. Alkemiallinen laboratorio.\n  VI. Loppu.\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nTämä novelli, joka ilmestyi Bostonissa vuonna 1839, oli ensimmäinen\nyritykseni romaanikirjoittamisen alalla. Menestys oli suuri sekä\nAmerikassa että Englannissa, joten kirja vähässä ajassa ilmestyi monena\npainoksena. Sen päätarkoituksena oli alkujaan levittää eräitä aatteita,\njoita t:ri Carl du Prel \"Maallinen luostari\"-nimisellä kirjallaan oli\nherättänyt eloon Saksassa, englanninkieltä puhuviin piireihin ja niitä\nvalaista teosofiselta näkökannalta. Missä määrin tässä kerrotut\ntapahtumat perustuvat omiin kokemuksiini, jätän järkevän lukijan oman\narvostelun varaan.\n\nFlorens, 1899.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nI.\n\nKÄVELYRETKI\n\n\nPienessä kylässä alppien keskellä, lähellä sitä paikkaa, missä\nEtelä-Baijerin ja Itävallan rajat leikkaavat toisiaan, kirjoitan\nmuistiin seuraavan kokemukseni. Eiliset vaikutelmat ovat vieläkin aivan\nselvinä mielessäni ja niiden kautta saamani kokemus on yhtä todellinen,\nkuin mikä tahansa jokapäiväisen elämän tapahtuma. Se oli kuitenkin niin\nkovin ihmeellinen, että tuskin voin pitää sitä muuna kuin unena. Olin\njuuri lopettanut rosenkreuziläisten historiaa koskevat tutkimukseni.\nOlin suurella vaivalla lukenut vanhoja, madonsyömiä kirjoja ja\nlahonneita käsikirjoituksia, niin vanhoja, että niistä tuskin sai\nselvää. Päivät ja puolet yöt olin viettänyt luostarikirjastoissa ja\nvanhojen kirjojen kaupoissa ja kaiken, mistä oli vähänkään hyötyä\ntutkimuksilleni, olin jäljentänyt ja koonnut. Vihdoinkin oli\nvaivaloinen työni valmis ja aikomukseni oli sallia itselleni muutaman\npäivän lepoajan Tyrolin alpeilla.\n\nLumi peitti vielä vuoret, vaikkakin kevät jo oli tehnyt tuloaan\nlaaksoissa. Olin kuitenkin niin kovin kyllästynyt kaupungin levottomaan\nja meluavaan elämään, että mieleni teki hengittämään vuoriston puhdasta\nja virkistävää ilmaa. Mieleni teki jälleen katselemaan välkkyviä\njäätiköitä, jotka äärettömien peilien tavoin kimaltelivat nousevan\nauringon valossa. Halusin antautua siihen tunnelmaan, jonka vallassa\nByron kirjoitti seuraavat säkeistöt:\n\n    \"Kun sinä kiireelle vuoren rohkeena kiipeet,\n    -- huippuja peittävän pilvien, hankien huomaat;\n    kun yli ihmiskunnan sä hengessä nouset,\n    -- allasi laaksossa vain vihan viihtyvän näät.\n\n    Vaikkakin ylläsi aurinko kullassa hohtaa,\n    allasi maa, meri rannaton, ääretön aukee,\n    -- seisot sä siinä kahleissa kallion jäisen,\n    ulvovi myrsky ympäri paljaan pääsi;\n    siinä huipulle pyrkijän vaivojen palkka.\"\n\n                            [Suom. Jussi Snellman.]\n\nK:sta lähtevä juna kiidätti minut nopeasti S:n asemalle. Sieltä jatkoin\nmatkaa jalkaisin. Iloissani hengitin raitista maaseudun ilmaa, joka\nikäänkuin täytti minut uudella elinvoimalla ja haihdutti kaupungin\nkiihkeän katuelämän päätä pyörryttävän huumauksen. Kaikkialla\ntuoksuivat männyt ja pienet kukat, jotka uskalsivat pilkistää näkyville\npaikoilla, mistä lumi oli sulanut. Tie kulki laaksosta vuorta kohden\npitkin joen uomaa. Taustassa kapeni laakso ja vuoren seinämät\ntulivat jyrkemmiksi. Siellä täällä näkyi karjatalojen ryhmiä sekä\njoitakin talonpoikaistupia, jotka ikäänkuin hiipivät ulkonevien\nkallionkielekkeiden lähelle hakeakseen turvaa laakson kautta vinkuvia,\nkohisevia myrskyjä vastaan. Aurinko laski läntisen taivaanrannan taakse\nkullaten vuorien lumipeitteiset huiput ja pienen rautaristin kyläkirkon\ntornissa. Kirkosta kaikuivat Ave Marian säveleet saapuessani O:n.\nSieltä oli aikomukseni tehdä jalkamatkoja vuoristoon.\n\nKylässä otettiin minut vieraanvaraisesti vastaan ja matkasta väsyneenä\nlaskeusin aikaiseen levolle, Seuraavana aamuna heräsin pienten kellojen\nkilinään laitumelle lähtevien vuohien kaulassa. Nousin avaamaan\nikkunan. Yön varjot pakenivat auringonnousun lähetessä. Päivä sarasti\nja hämärässä avautui silmieni eteen arvokkaiden vuorenhuippujen mahtava\njono. Se muistutti mieleeni Edwin Arnoldin kertoman kuvauksen\nnäköalasta Prinssi Siddarthan palatsista Vishramvanissa:\n\n    \"Vuoristo lepäsi siinä\n    valkoisena, tahraa vailla\n    taivasta vasten tarkkaan kuvastui\n    tietönnä, rajatonna, ihmeellisnä;\n    sen ylväs korkeus, ääret ilmavat\n    kohotti korkealle aatoksen\n    harjuista särmikkäistä, kallioista,\n    rinteistä vihannoista, jäätiköistä,\n    rotkoista jylhistä ja jyrkänteistä\n    ylemmäs, ylemmäs -- se kunnes uskoi\n    taivaassa seisovansa, jumalten\n    seurassa haastelevan.\"\n\n                     [Suom. Jussi Snellman.]\n\n\nPian olin taas matkalla ja astuin laakson läpi joen kulkua seuraten.\nTällä kohden oli joenuoma hyvin kapea ja vaahtosi ja leikki iloisesti\nsyöksyessään kivien yli, mutta kauempana laaksossa levisi se suureksi\nvirraksi, joka levollisena ja majesteetillisena matkaili seudun läpi.\nPitkät vuorijonot näyttivät halkaisevan laaksoa, jossa kuljin, joten\naina uusia laaksoja avautui toisten rinnalle. Monet näistä laaksoista\nolivat minulle tuttuja, sillä olin niiden kautta risteillyt\nparikymmentä vuotta sitten ja olin tarkalleen tutkinut niiden\nsalaperäisiä luolia ja metsikköjä. Mutta yhtä laaksoa en tuntenut. Se\njohti korkealle kaksijakoiselle vuorelle, jonka huipulle oli mahdoton\npäästä ja näytti siltä, kuin ei kuolevaisen jalka sinne koskaan voisi\nastua. Näkymätön, mutta vastustamaton voima tuntui vetävän minua tätä\nlaaksoa kohti. Antauduin sen valtaan ikäänkuin tuntien, että laakson\ntutkimattomissa syvyyksissä ja tuon saavuttamattoman vuoren juurella\ntäyttyisivät sydämeni salaisimmat ja epämääräisimmät toivomukset. Oli\nkuin selviäisi siellä arvoitus, jonka ratkaisua en kirjoista ollut\nlöytänyt.\n\nAurinko ei vielä ollut noussut taivaanrannan yläpuolelle. Oikealla ja\nvasemmalla olevat metsät lepäsivät vielä syvän, yksivärisen mustan\nhunnun peittäminä. Astuessani tuohon kapeaan, salaperäiseen laaksoon,\njohti tie minut yhä korkeammalle pitkin toisen vuoren seinämää pimeän\nmetsän halki. Hitaasti ja melkein huomaamatta nousi tie. Ensiksi kulki\nse pitkin vaahtoavaa joenuomaa, mutta kuta kauemmaksi tulimme, sitä\nheikompana kuului metsäpuron kohina. Yhä kauemmaksi syvyyteen tuntui\nvirran pauhu haipuvan. Sitten tulivat metsät valoisammiksi ja tummemmat\npuut jäivät kauas alapuolelleni. Edessäni ja yläpuolellani kasvoi vielä\nsiellä täällä puita luoksepääsemättömän vuoren paljailla kielekkeillä.\nYhä nousi tie vuorta kohti. Mutta äkkiä kuulin taas vesiputouksen\nkohinan ja uudestaan lähestyin vuorivirran uomaa. Se oli nyt\nkallionlohkareiden täyttämä, jotka jättiläisvoima näytti särkeneen\npalasiksi ja koonneen sekavaksi röykkiöksi. Kivien välissä vesi\niloisena vaahtosi.\n\nSiellä täällä oli pieniä, ruohopeitteisiä maasarakkeita, kuin\nyksinäisiä pöytiä erämaan keskessä. Veden ja ilman vaikutus oli\nhävittänyt niiden perustasta suurimman osan huuhtoen pois maan, joten\nsaarekkeet nyt muodostivat heikoilla jaloilla seisovia pöytiä.\nLujuudesta huolimatta oli niiden lopullinen häviö vain ajasta\nriippuvainen, sillä perusta särkyi vähitellen kokonaan.\n\nPolku johti minut yhä ylöspäin, kulkien toisinaan lähempänä jokea,\ntoisinaan kaukana nousten yli suurten kallionlohkareitten, sitten taas\nkohoten notkon pohjasta, jonka sulava lumi oli muodostanut. Näin olin\njo tunkeutunut syvälle salaperäiseen laaksoon, kun nousevan auringon\nensimmäiset säteet näkyivät korkealla yläpuolellani olevilla\nkallioilla. Erästä taivastatavottelevaa vuorenhuippua ympäröi ikäänkuin\npyhäinkehä, toisella puolen taas virtasi auringonvalo täydellä\nloistollaan laaksoon. Lempeä ilmanhenki tuuditti puiden latvoja ja\nkoivuja, jotka siellä täällä mäntyjen välistä pilkistäen lepattivat\nlehviään. Nyt oli aivan hiljaista, silloin tällöin vain kuului tiaisen\npiipitys ja harvemmin vielä kirkui ilmassa haukka, joka pitkin,\nkaarenmuotoisin liikkein kohosi taivasta kohden päivätyötään alkamaan.\nVähitellen levisi tuhkanharmaille vuorenseinille ja kallioille kalpea,\nhopeanvärinen hohde, mutta rotkoissa ja kuiluissa koettivat paksummat,\nsiniset varjot yhä vastustaa valon vaikutusta. Katsellessani\ntaaksepäin, näin laakson laajenevan ja alhaalla taustassa välkkyi joki\nkiemurrellessaan seudun läpi. Paljon leveämpänä kuin täältä\nlähtiessään, synnytti se tuonne niittyjen keskeen lammikkoja, soita ja\nlätäköltä. Toisella puolen kohosivat mahtavat, laajat vuorijonot\ntaivasta kohden ja huippujen välistä kuulsi yhä uusia niiden takaa.\nVuorten juuret peitti sankka kasvullisuus. Kallionkielekkeet taas\nloivat vaihtelevan värisarjan silmien nähtäväksi seinien mustasta\nvarjosta kaukaisimman kukkulan autereiseen valkeuteen, joka herkkine\nvärineen näytti sulautuvan taivaan kalpeaan sineen. Sinne tänne yli\nseudun valoi nousevan auringon hohde valomeren, joka tunkeutuen kallion\nkielekkeiden ja puunoksien välistä ilmoitti päiväntähden lähestymistä.\nKorkeammat kukkulat lämpenivät jo auringonsäteistä kauan ennen kun valo\nuskalsi alas laaksonpohjaan. Ja kun ne täydellä loistollaan kultasivat\nvuorenhuiput, heikkenivät tummat varjot yhä enemmän ja haihtuivat\nlopulta kokonaan.\n\nVihdoin tuli tuo suuri hetki. Aurinko nousi ylevän majesteetillisena\nvuorenhuippujen takaa kaikkien nähtäväksi. Varjot pakenivat ja\nsäteilevä valovirta tunkeusi laaksoon, loisti läpi pimeän mäntymetsän\nja kultasi kaikki vuorenhuiput. Säteet kipinöivät lumi- ja jääkentillä,\njoilla ne taittuivat häikäiseväksi valoksi, mutta kallion seinämillä\nleikkivät ne pehmein tuhatkimalteisin värivivahduksin.\n\nPolku kiersi kallionkielekkeen ympäri ja äkkiä seisoin tuon\nsaavuttamattoman vuorijättiläisen juurella. Paikalta, jonne seisahduin,\nlevisi melkein puuton taival aina huipulle asti. Vain paikka paikoin\nversoi pieni kasvi kivilohkareiden välissä, jotka joskus tuon\nsalaperäisen vuoren korkeuksista suistuneina olivat tänne lohkoutuneet.\nSiellä täällä kasvoi sammalta, johon juurtuneet matalat pensaat\nkohottivat vaivaisia aavemaisen näköisiä oksiaan taivasta kohden. Nämä\nviheriät sammalkentät peittivät tuon saavuttamattoman vuoren rinteet\naina huipun paljaille, harmaille seinille asti. Jättiläismäisinä\nvartijoina uhkaavine katseineen nuo huiput hiljaisesti ja liikkumatta\npuolustivat linnoitustaan ylöspäin kiipeävää kasvullisuutta vastaan ja\najoivat sen takaisin laaksoon. Samoin kuin ennen määräämättömien\naikojen kuluessa riehuu nytkin ikuinen taistelu. Vain taistelevien\njoukkojen rintamat vaihtelevat vuosien kuluessa. Muuttumattomina kuin\nijäiset totuudet seisovat paljaat, harmaat kalliot korkeudessa. Siellä\ntäällä koettaa kasvullisuus tehdä hyökkäyksen heidän valtakuntaansa\nsamoin kuin harhakuvat todellisuuden maailmaan. Mutta kuolema voittaa.\nYhä uudestaan jäävät viheriöivät keitaat alassyöksyvien kallioiden\nalle. Mutta sitten voittaa taasen elämä. Kalliot särkyvät ja niiden\nmurenevilla huipuilla vihertää taas uusi elämä.\n\nAlppien kalkkivuoret ovat tuulen ja sateiden vaikutuksesta lohkeilleet\nmerkillisiksi muodostumiksi, joiden mukaan huiput ovat saaneet nimensä.\nMielikuvitusta ei tarvitse paljoakaan käyttää, jotta jylhän\nKeisarivuoren huipussa näkisimme Keisari Barbarossan muodon pitkine,\npunaisine partoineen. Kruunu päässä ja valtikka kädessä istuu hän\nvaltaistuimellaan talvipakkasesta ja kesäkuumasta välittämättä\nodotellen herättämistä uuteen elämään. Hochvogel on kuin kotka siivet\nlevällään ja Widderhorn kuvaa pässin sarvia. Vuoren juurella on maa\nenimmäkseen kivilohkareiden ja hiekkakumpujen peittämä. Niiden välissä\nlevittää leskenlehti suuria viheliäisiä lehtiään ja munkkikaapun\nsiniset kellokukat heiluttavat päitään. Syrjäisillä paikoilla kasvaa\nedelweiss, muodoltaan samanlainen kuin se edelweiss, jonka olen nähnyt\nkasvavan Popocatepetlilla Meksikossa sekä Etelä-Amerikan Kordilleilla.\nTäällä kasvaa vuorigentiana, alppiruusu, velhonlehti, arnica montana,\nsalaperäinen hyperikon ja monta muuta harvinaista kasvia, joilla on\nlääkitsevä voima ja salaperäinen vaikutus. Missä maapohja on paksumpaa,\nkasvaa hiukan suurempia kasveja, mutta useimmat pienet maakummut ovat\nliian matalia jaksaakseen ravita puita. Ne voivat kyllä kasvaa jonkun\nmatkaa ylöspäin, mutta jonakin päivänä lakaisee myrsky yli kallioiden\nja alkaa hävitystyötään. Mahtavat, vanhat puut, joiden voimakkaat oksat\nolivat puhkaisseet maapohjan, makaavat siellä täällä ojentaen\nkaarnattomat, haalistuneet oksansa taivasta kohden kuin lihattomat\nkäsivarret. On ikäänkuin he vielä kuoleman hetkellään olisivat turhaan\napua huutaneet. Kääpiöpuut kasvavat kukkaisruumiitten yli ja ravitsevat\nitseään kuolleitten ydinvoimalla.\n\nNäillä vuorilla sulautuvat vuodenajat huomaamatta toisiinsa. Nyt oli\nkevät, mutta kuitenkin näkyi kitukasvuisten mäntyjen vihertävien oksien\nlomasta punaisia ja keltaisia syksynvärittämiä lehtiä. Jyrkillä\nrinteillä kasvava sammal on sekin punertavaa kuin syksyllä. Kuiluissa\nja notkoissa on vielä kuluneen talven lunta ja jäätä. Mutta yläpuolelle\npunaisen ja viheriän ja yläpuolelle puhtaan valkoisen lumen kohoavat\nvuorenkukkuloiden harmaat joukot. Ne muodostavat pylväskäytävineen ja\nkattohuippuineen, kupuineen, suippopatsaineen ja tornineen jumalien\nrakentaman kaupungin. Taustassa levittää taivas sinisen tai harmaan\nkatoksen sen yli. Pieniä puroja virtaa rotkoista rinteiden poikki. Ne\nsyöksyvät alas kallionkielekkeiltä ja haihtuvat höyryksi, ennenkun ovat\npäässeet pohjaan asti. Kalliotkin ovat toisin paikoin onttoja\nmuodostaen sinne tänne notkoja, jotka osoittavat pienten vesisuonien\nvoiman silloin kun ne huippujen sulaneesta lumesta ovat paisuneet.\n\nJonkun aikaa nautin ihanasta näköalasta. Jatkoin sitten matkaani ja\nlähestyin vuoripuroa, joka näytti saaneen alkunsa kauempana olevasta\nvesiputouksesta. Seurasin sen kulkua. Vesi oli niin ihmeellisen\nkirkasta, että pieninkin kivi eroittautui puron pohjassa. Toisin\npaikoin näytti se liikkumattomalta, kuin juoksevassa tilassa oleva\nauringonsäteitten läpäisemä kristalli. Kun este sattui tielle, vaahtosi\nse korkealle kuin äkillisen vihan valtaamana, syöksyen toisinaan taas\npieninä putouksina iloisesti tanssien kivien välissä ja monivärisenä\nkimallellen auringossa.\n\nTässä erämaassa ei mikään muistuttanut mieleen ihmisen olemassaoloa.\nJoskus vain näki poikkisahatun puunpätkän, joka viittasi ihmiskäden\nhävittävään toimintaan. Vanhoihin, onttoihin ja lahonneihin puihin oli\nkokoontunut sadevettä, joka välkkyi auringonpaisteessa pienen peilin\ntavoin. Sellaisia varmaankin käyttivät vedenneidot. Veden rannalla\nkasvoi pieniä sieniä, jotka mielikuvituksessamme muuttuvat haltioiden\nja keijukaisten pöydiksi, tuoleiksi ja teltoiksi.\n\nJalkani upposi nyt pehmeään sammalpeittoon, jolla paikoittain kasvoi\nsuuria valkoisia ohdakkeita. Niiden suipoilla lehdillä välkkyivät\nauringonsäteet. Edessäni oli pieni petäikkö kuin keidas erämaassa.\nSiellä teki mieleni levätä ja nauttia luonnon ihanuudesta. Laskeusin\npitkälleni mäntyjen varjoon. Kaukaa kuului vuoripuron kohina ja\nsilmieni edessä haihtui vesiputous höyrypilveksi, jossa aurinko\nliekehti kaikissa sateenkaaren väreissä. Vesihöyry putosi\nkallionnotkoon, jonka sammalpeitteisellä rinteeellä pieni vesiputous\nkaivoi itselleen tien. Sieltä kiiruhti se hopeaisena suihkuna alas\nlaaksoon jokeen yhtyäkseen.\n\nKauan katselin veden leikkiä ja kuta kauemmin sitä katselin, sitä\ntutummaksi tulivat siinä olevat muodot. Hyvin kauniit, ylimaalliset\nolennot näyttivät tanssivan edestakaisin vesihiukkasten keskessä. He\nviittasivat käsillään auringonpaisteessa ja pudistelivat vuotavaa\nhopeasuihkua hiuksistaan ja liehuvista kiharoistaan. Heidän naurunsa\nsoi kuin Minnehahaputouksen helinä. Kallion kielekkeillä irvistelivät\nmaahenget ja tontut katsellen salaa keijukaisten tanssia. Putouksen\nyläpuolella näytti vesi ennen syöksyään hiukan peräytyvän, mutta alas\npäästyään tunki se kärsimättömänä esteitten läpi, eikä näyttänyt kyllin\nnopeasti pääsevän pois kotisijoiltaan. Alhaalta laaksosta kaikui tänne\nkorkeuksiin äänekäs riemulaulu. Oli kuin puro laulaisi ilostaan\nyhtyessään jokeen.\n\nMistä johtuu, että tällaisia kuvittelemme? Minkätähden annamme\n\"kuolleille kappaleille\" inhimillisen tajunnan ja tunnon? Miksi emme\nonnen hetkinä tyydy siihen tietoisuuteen, että elämme ruumiissa?\nMinkätähden pyrkii tajuntamme hurjasti pois vankilastaan kaivaten\nyhtymistä kaikkialliseen elämään? Onko meidän elämämme vain ruumiimme\nelimellisen toiminnan tulos, vai onko se kaikkiallisen elämän ilmennys,\njoka samalla yhtyy polttopisteeseen fyysillisessä ruumiissa? Onko\npersonallinen tajuntamme olemassaolo riippuvainen fyysillisen ruumiin\nolemassaolosta ja kuoleeko se tämän mukana? Vai onko olemassa henkinen\nelämä, kuuluva ihmisen korkeammalle, kuolemattomalle ja näkymättömälle\nitselle, joka tosin määrätyksi ajaksi on yhdistetty fyysilliseen\nruumiiseen, mutta joka kuitenkin voi elää siitä riippumatta? Jos näin\non asia, jos fyysillinen ruumiimme vain on välikappale, jonka avulla\ntajuntamme toimii, niin ei tämä välikappale voi olla todellinen\nitsemme. Jos tämä edellytys pitää paikkansa, niin on todellinen itsemme\nsiinä, missä tajuntamme on ja se voi siis olla olemassa ruumiista\nriippumatta. Kun hengessämme leijailemme vuorenhuippujen ääriä myöten,\nkun vähitellen laskeudumme ja taasen nousemme ylöspäin, kun\nmielikuvituksessamme tarkastelemme kaikkia noita kaukaisia paikkoja ja\nnäemme ne yhtä selvinä kuin aivan läheltä katsottuna, silloin tunnemme\nmyöskin yhtä suurta iloa ja riemua, kuin jos todella olisimme siellä\nolleet. On kuin olisimme jättäneet jälkeemme aineellisen ruumiimme\nsiitä syystä, että se oli liian raskas kantaakseen henkeämme tuon\ntaivasta tavoittelevan vuoren huipulle asti. Tietysti täytyy jonkun\ntajuntamme ja elämämme osan jäädä fyysilliseen muotoomme, jotta se\nkykenisi elämään poissaolomme aikana ja samalla huolehtia sen\nelintoiminnoista. Olemmehan lukeneet somnabuleista ja haltioissa\nolleista henkilöistä, joiden sisäinen henkinen itse kaikkine tajunnan,\ntunnon ja havainnonkykyineen on ollut eroitettuna näennäisesti\nkuolleesta ruumiistaan. Se on matkaillut kaukaisissa maissa, on\npalannut takaisin ajatuksen nopeudella tuoden mukanaan kuvauksia noista\nnäkemistään paikoista, kuvauksia, jotka sittemmin ovat oikeiksi\ntodistetut. Miksi näemme elämän kaikissa kappaleissa, vieläpä\nkuolleissakin, jos vain itse kykenemme asettumaan sellaiseen tilaan,\nettä voimme havaita niiden elävän? Onko maailmankaikkeudessa ylimalkaan\nmitään kuollutta? Eikö kivikin pidä osasiaan koossa vetovoiman avulla\nja eikö sitä painolaki vedä maata kohti? Eivätkö veto- ja painovoima\nole energiaa ja eikö voima juuri ole sielu, se sisäinen vaikutin, joka\naiheuttaa näkyväisen, ulkonaisen ilmennyksen, sen, jota sanomme\naineeksi. Sehän lopuksi kuitenkin on samaa kuin voima tai olemus tai\nmillä nimellä tahdommekaan nimittää asiaa, jota emme voi käsittää. Näin\nollen olisi kaikissa kappaleissa elämä ja sielu. Ja voisimmehan myöskin\najatella sieluolemuksia, joiden ulkonainen muoto ei ole niin karkea\nkuin omamme ja jotka sen tähden ovat fyysillisille aistimillemme\nnäkymättömiä, vaikkakin sielumme voi ne havaita.\n\nLuonnon hiljaisuudessa muuttuvat ajatukset valve-uniksi ja unet\nnäyiksi. Kuvittelen, kuinka tässä ihanassa erämaassa viettäisin loput\nelämästäni, ehkäpä vielä jakaisin olinpaikkani muutamien samoin\najattelevien ystävieni kanssa. Kuvittelen, kuinka me yhteisine\nharrastuksinemme eläisimme onnellisina yhdessä ja pyrkisimme\ntotuudentietoon. Täällä, kaukana pintapuolisesta, alhaisesta ja\njokapäiväisestä elämästä kykenisi ihminen saavuttamaan paljon selvemmän\nhenkisen havaintokyvyn, paljon syvemmän ajatusten keskittämistaidon\nsekä paljon korkeamman luonnon salaisuuksien ymmärtämyksen. Kuinka\ntarkaksi havaitsemaan sekä ulkonaisia että sisäisiä kappaleita\nkehittyisivätkään aistimme! Kuinka tarkasti oppisimmekaan itseämme\ntuntemaan! Mitä enää välittäisimme niistä narrimaisuuksista, joita\nnimitämme seurusteluksi! Mitä meihin enää koskisi se suuri\nhullujenhuone, jota sanomme maailmaksi! Täällä saisimme häiritsemättä\nelää omassa itsessämme irroitettuina seuraelämän painostavasta\ntoiminnasta, joka päivittäin ja hetkittäin saattaa meidät muuttamaan\nomaa itseämme -- olemaan siellä, jossa emme mielellämme tahdo olla,\ntoimimaan, niinkuin emme mielellämme tahdo toimia ja kumartamaan\n\"tapa\"-nimistä jumaluutta, jota kuitenkin sydämissämme halveksimme.\n\nOlisiko meillä hyötyä sellaisesta elämästä ja olisiko siitä hyötyä\nmuille? -- Jos on totta, että maailma ja me itse olemme aatteesta\nrakennetut, niin juuri tällaisessa erämaassa olisi meillä parhaimmat\nedellytykset käsittämään aatteita ja niitä muodostelemaan. Ajatuksista\nja aarteista ei voi tulla harhakuvia. Niillä täytyy olla todellinen\nolemassaolo, yhtä todellinen ja ehkäpä vielä kestävämpi kuin tämän\nmaailman objektiivisillä kappaleilla. Mehän tiedämme, että aatteet\njäävät elämään kun muoto, missä ne ilmenevät, on särkynyt. Me tiedämme,\nettä aatteet, samoin kuin muutkin hedelmät, syntyvät ja tuleentuvat. Ja\nkun jokin aate on kypsä, näkyy se henkisellä taivaalla ja jotkut harvat\nvastaanottavaiset henget omaksuvat sen. Henget, jotka kykenevät yleviä\naatteita käsittämään ja muodostelemaan ja antamaan niille aineellisen\nilmennysmuodon, voivat tehdä ihmiskunnan hyväksi paljon enemmän\nelämällä yksinäisyydessä, kuin ollessaan maailman keskessä, jossa\nheidän työtään vähemmän tärkeät asiat alituiseen häiritsevät. --\nAatteet, joita hän muovailee, eivät kuole hänen ruumiinsa kanssa. Ne\nheijastuvat siihen suureen peiliin, jota sanomme astraalivaloksi ja\nsäilyvät maailman muistissa, jotta taas toiset voisivat niihin tarttua\nja niitä hyväkseen käyttää.\n\nMikä on kaiken lopuksi tuo olento, jota sanomme ihmiseksi? Mikä on tuo\nelävä, lihasta, verestä ja luista rakennettu eläimellinen elimistö,\njoka elää aikansa ja sitten kuolee ja jota useimmat ihmiset\nkunnioittavat niin suuresti, kuin jos se olisi heidän kuolematon\nitsensä. Sen mukavuuden tähden he usein ovat valmiit uhraamaan\nitsekunnioituksensa, arvonsa, kunniansa ja hyveensä. Onko se muuta kuin\neläin, jonka älytoimintaa hallitsee korkeampi tahto kuin muiden\neläimien? Voiko tämä älytoiminta olla kuolleen aineen mekaanillisen,\nkemiallisen ja fysiologisen toiminnan tulos? Jos ei niin ole, mikä\nsilloin aiheuttaa tuon toiminnan ja voiko sen syy olla muodosta\nriippumaton? Mitä on ihminen ilman älyä? Jos äly on hengen ominaisuus,\njoka tuntuu välttämättömältä, niin mitä olisi silloin ihminen ilman\nhenkeä, ilman henkistä älyä?\n\nMiettiessäni näitä kysymyksiä kuului aivan vieressäni typerä naurahdus.\nOlin ollut niin syventyneenä omiin ajatuksiini, etten ollenkaan ollut\nhuomannut vieraan lähestymistä. Nostin katseeni ja näin aivan\nvieressäni erään noita puoleksi mielenvikaisia olentoja, joita sanotaan\nkretiineiksi ja joita usein näkee Sveitsin ja Savoijin vuoristoissa.\nOlin hiukan hämmästynyt ja harmissani tuosta epämieluisasta\nkeskeytyksestä ja kysyin sentähden jonkun verran jyrkällä äänellä:\n\"Mitä haluatte?\"\n\nLeveä irvistys levisi kääpiön kasvoille, -- kääpiö hän varmaankin oli\n-- ja hän vastasi: \"Mestari sanoo, että minun on tuotava sinut hänen\nluoksensa.\" -- Hämmästyin hiukan hänen vastaustaan, mutta kun muistin,\nettä kääpiö oli tylsämielinen ja ettei häneltä niin muodoin voinut\nodottaa järkevää vastausta, kysyin vaan: \"Kuka on Mestarisi?\" -- Hänen\nvastauksensa kuului: \"Imperaattori.\" -- Sitä sanaa lausuessa näytti\nälyn kipinä valaisevan hänen silmiänsä ja hänen äänensä sointu tuntui\nosoittavan, että tuo imperaattori, olkoon hän sitten kuka tahansa,\nepäilemättä oli henkilö, jota kretiini ehdottomasti totteli. Koetin\nvielä tehdä kysymyksiä kääpiölle saadakseni selvää siitä, kuka hänen\nimperaattorinsa oli ja missä hän asui, mutta kaikki ponnistukseni\nolivat turhia. Hän oli epäilemättä tylsämielinen, sillä hän vain\nirvisteli ja toisti ennen lausumansa sanat. -- Päätin lopuksi kuitenkin\nseurata häntä nähdäkseni kuinka seikkailu päättyisi. --\n\nKretiini astui edellä ja minä seurasin häntä. Hän vei minut tuon\nsaavuttamattoman vuoren juurelle. Astuessamme kääntyi tylsämieli usein\ntaaksepäin nähdäkseen seurasinko häntä. Minulla oli hyvä tilaisuus\ntutkia hänen pukuansa ja vartaloansa. -- Hän ei ollut kolmea jalkaa\npitempi ja silminnähtävästi kyttyräselkäinen. Yllään oli hänellä ruskea\ntakki, johon oli kiinnitetty hilkka. Tämä teki hänet pienen P.\nAugustinuksen järjestöön kuuluvan kapusiiniläismunkin näköiseksi. Hyvin\nsuurta päätä ja epäsuhtaisen paksua ruumista kannattivat hyvin hennot,\npienet sääret. Jalat taas näyttivät harvinaisen suurilta. Ehkäpä\nriippui hänen pienestä vartalostaan ja kasvojen raikkaasta ja terveestä\nväristä, että hän näytti melkein lapselta. Tätä olettamusta vastusti\nmelkoisen pitkä parta, joka ympäröi hänen kasvojaan. Kädessä kantoi hän\nlahon puun oksasta taitettua sauvaa, jonka hän nähtävästi oli tieltä\nlöytänyt.\n\n\n\n\nII.\n\nTEOSOFINEN LUOSTARI\n\n\nSeurasin kaameaa opastani ja tulimme pian taas polulle, joka kulki\npitkin joenuomaa. Vesi virtasi rauhallisena valkoisten piikivien\npeittämän pohjan yli ja sen mataluus osoitti, että olimme lähellä\nlähteitä.\n\nKulkiessamme tuota salaperäistä vuorta kohti näyttivät sen kiviseinät\nnousevan kohtisuorasti maasta, eikä missään näkynyt kohtaa, mihin muu\nolento, kuin lintu, olisi voinut astua. Mutta kun lähestyimme sitä,\nhavaitsin seinässä halkeaman, joka avautui sisäänpäin kuin rotko tai\ntunneli. Astuessani siihen huomasin heti, että se kulki mahtavan\nkiviseinän halki ja vei meidät toisella puolella olevaan laaksoon.\nMuutamilla askeleilla pääsimme tunnelin toiseen päähän ja huuliltani\npääsi riemun ja ihmetyksen huudahdus nähdessäni kaiken sen kauneuden,\njoka silmieni eteen levisi.\n\nEdessäni oli saavuttamattomien vuorenhuippujen ympäröimä laakso. Ja\ntähän laaksoon olivat luonto ja taito yhteisvoimin luoneet ylimaallista\nkauneutta. Se avautui kuin ääretön ulappa silmieni eteen ja sulkeutui\ntaas taustassa jonkinlaisena amfiteatterina. Maan peitti lyhyt, viheriä\nruoho ja vaahterapuut. Kaikkialla näkyi metsiä ja lehtoja, järviä ja\npieniä puroja. Keskellä maisemaa kohosi ylevä vuorenhuippu korkealle\navaruuden eetteriin. Siihen oli muodostunut notko, jonka yläpuolella\nriippui kallionkielekkeitä. Alle jäi ontto paikka kuin mahtavan aallon\npohjaksi, jonka maagillinen sana oli kiveksi kironnut. -- Kiviseinät\nlaskeutuivat voimakkaasti vedetyin piirtein kohti alempana olevaa\näyrästä ja nousivat sitten taas jyrkkinä mahtavaan korkeuteen. -- Tämän\nylevän kauneuden näkeminen hämmästytti minua kovasti. Oppaanikin näkyi\nymmärtävän yllätykseni, sillä hän seisahtui ja hymyili iloissaan\npeittämättömästä ihmetyksestäni. -- Ympäröivä hiljaisuus olisi ollut\ntäydellinen, ellei sitä olisi häirinnyt pienen putouksen kohina vähän\nmatkan päässä vasemmalla. Se juoksi jyrkän rinteen yli ja kuvastui\nlaskiessaan juoksevana hopealankana tummanharmaata kalliota vastaan.\nPutouksen yksitoikkoinen kohina juhlallisen hiljaisuuden vastakohtana\ntuntui ajanvirran tuohinalta ijäisyyden valtakunnassa. Tunsin toisen\nmaailman kuin sen, missä tähän asti olin elänyt, laskeutuvan luokseni.\nIlma tuntui puhtaammalta, valo eetterimäiseltä, ruoho viheriäisemmältä\nkuin tunnelin toisella puolen. Tunsin olevani rauhan laaksossa,\nautuuden ja tyytyväisyyden paratiisissa.\n\nKorkealla huipulla näin eräänlaisen palatsin, linnoituksen tai\nluostarin ja lähemmäksi tultuani huomasin sen olevan kivestä tehdyn\nlujan rakennuksen. Sen korkeat muurit kohosivat ympäröivien puiden\nlatvojen yläpuolelle ja jonkinlainen temppelinkupu peitti katon.\nRakennuksen ulkoseinät olivat tiiviisti yhteenliitetyt, muoto oli\nsuorakulmainen, eikä näyttänyt olevan minkään erikoisen rakennustyylin\nmukaan pystytetty. Sitä koristi monet akkunat, pienet tornit,\nparvekkeet ja verannat.\n\nLaakson toisella puolella oli luonto ylevä ja kaunis. Harmaat,\njättiläismäiset kalliot kohosivat loppumattomina teräksensinistä\ntaivasta kohti Korkeimman huipun alapuolelle oli valkoisia pilviä\nkokoontunut kuin nauhaksi vuoren ympärille, joten ne näyttivät\neroittavan pään muusta ruumiista. Vuoren alaosa oli osaksi varjojen\npeitossa, osaksi heikon, henkimäisen valon kirkastama. Tämä sai aikaan\nlumoavan vaikutuksen. Siinä, missä pilvenjoukot kokoontuivat\nvuorenseinää vastaan, kuvastui kuin hävityksen maailma. Vuoren seinusta\nnäytti rikkirevityltä ja autioiden kallionröykkiöiden yksitoikkoisuutta\nhäiritsi vain lumikinosten jäännökset rotkossa ja kuiluissa.\n\nKuljimme eteenpäin ja saavuimme leveään lehtikujaan, joka vei\nrakennukselle. Siinä huomasin jalon ja arvokkaan näköisen miehen meitä\nlähestyvän. Hän oli verhottu keltaiseen kaapuun, päätä peitti\nlainehtiva musta tukka ja käynti oli joustava. Kun kretiini näki\nmiehen, kiiruhti hän hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä\nja hävisi sitten.\n\nOlin kovin hämmästynyt tästä ihmeellisestä tapaamisesta, mutta en\nsaanut aikaa sitä mietiskelemään, sillä vieras tuli luokseni ja lausui\nminut tervetulleeksi. -- Hän näytti noin 35 vuoden ikäiseltä ja oli\nvartaloltaan pitkä ja kookas. Katseensa oli lempeä ja ystävällinen ja\nnäytti tunkevan läpi koko olemukseni ja lukevan kaikki sisäisimmätkin\najatukseni. \"Varmaankin on tuo mies adepti\", ajattelin.\n\n\"Niin\", vastasi vieras, joka oli lukenut ajatukseni. \"Olet joutunut\nadeptien luo, joita niin paljon olet ajatellut ja joiden tuttavuuteen\nniin monasti olet kaivannut pääseväsi. Vien sinut temppeliimme ja\nsaatan sinut muutamien kulta- ja ruusuristi-veljesten kanssa\ntuttavuuteen.\"\n\nKatsahdin häneen ja tuntui kuin ei tuo mies olisikaan ollut minulle\nvieras. Hänessä oli jotain hyvin tuttua, ikäänkuin olisin tuntenut\nhänet jo vuosikausia, vaikken muistissani löytänyt hänelle sijaa.\nPonnistelin turhaan aivojani, saadakseni selville, missä ja milloin\nolin hänet tavannut tai edes jonkun hänen näköisensä. Mutta taaskin\nvastasi rosenkreuziläisjärjestön imperaattori, joka hän tuntui olevan,\nlausumattomiin ajatuksiini. \"Olet oikeassa. Emme enää ole vieraita\ntoisillemme, sillä olen usein ollut luonasi, vaikket ole minua nähnyt.\nOlen johtanut aatteiden virtaa aivoissasi sinun niitä järjestellessä ja\npaperille pannessa. -- Sitä paitsi olet usein käynyt täällä ja\nseurustellut minun ja veljien kanssa fyysillisen ruumiisi nukkuessa.\nMutta palatessaan lihasta ja verestä koottuun verhoonsa, ei sielusi ole\njaksanut painaa ruumiin muistiin elettyjä kokemuksiasi. Siksi et ole\nherätessäsi muistanut mitään toisella puolella tekemistäsi\nhavainnoista. Eläimellisen muodon muisti pidättää vain ulkonaisten\naistimien kautta tulleet vaikutelmat. Henkinen muisti herää, kun\ntulemme henkiseen tilaan.\"\n\nSanoin imperaattorille pitäväni tätä päivää elämäni onnellisimpana ja\nvalitin vain, etten ainaiseksi voinut sinne jäädä. Tunsin itseni\narvottomaksi elämään olentojen seurassa, jotka olivat niin korkealla\noman kehitysasteeni yläpuolella.\n\n\"Emme salli sinun pian lähtevän luotamme\", vastasi Mestari. \"Saat\nriittävästi aikaa tutkiaksesi elämäämme, mutta sinun on mahdotonta\nvielä jäädä tänne ainaiseksi. Sinussa on vielä paljon alhaisia ja\neläimellisiä aineksia, jotka muodostavat itsesi osan. Ne eivät kauan\njaksaisi kestää tämän paikan puhtaan ja henkisen ilmapiirin hävittävää\nvaikutusta. Koska elimistössäsi ei vielä ole riittävää määrää\ntodellisia henkisiä aineksia voidaksesi lujasti ja voimakkaasti sitä\nvastustaa, niin tulisit tänne jäätyäsi pian hyvin heikoksi ja ruumiisi\nkuluisi kuin keuhkotautisen. Et olisi täällä onnellinen, vaan\npäinvastoin onneton ja pian kuolisitkin.\"\n\n\"Mestari\", sanoin minä. \"Ainakin toivon, että täällä ollessani oppisin\ntuntemaan niiden suurten, tuntemattomien voimien salaisuuden, joita\nsinulla on ja joiden kautta sinä, kuten sanotaan, kykenet muuttamaan\nkappaleet toisiksi ja tekemään alemmista metalleista kultaa.\"\n\n\"Siinä ei ole mitään salaperäistä tai ihmeellistä, ystäväni\", vastasi\nimperaattori. \"Ne asiat eivät ole ihmeellisempiä kuin tavallisimmat,\njokapäiväiset luonnonilmiöt. Ne ovat salaperäisiä vain niille, jotka\nomien väärien käsitystensä ja arvostelujensa kautta ovat estetyt\ntotuutta näkemästä. Niiden ei tarvitse meitä hämmästyttää sen enempää\nkuin kuun kiertokulku maan ympäri tai kukan kasvaminen. Kaikki riippuu\nvain sen alkeisvoiman toiminnasta, jota sanomme tahdoksi ja joka\nsaattoi itse maailmankaikkeuden syntymään. Se ilmenee olemisen\nseitsemällä tasolla monella tavalla sekä mekaanisena, että henkisenä\nvoimana. Mutta se on aina vaan tuo sama alkuperäinen tahdonvoima, joka\ntoimii ihmisen elimistön välityksellä ja jota ihminen älynsä avulla\njohtaa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoin minä, \"olisi etupäässä opittava, kuinka\ntahdonvoiman saisi suurenemaan.\"\n\n\"Ei niin\", vastasi imperaattori. \"Tahto on kaikkiallinen voima. Se\npitää maailmat koossa avaruudessa ja määrää kiertotähtien kulun. Se\ntäyttää ja läpäisee kaiken, eikä tarvitse voimistuttamista. Se on\nitsessään kyllin voimakas kaiken mahdollisuuden aikaansaamiseksi. Sinä\nolet vain välikappale, jonka kautta tuo kaikkiallinen voima toimii ja\nilmenee, ja saat tuntea sen täysintä voimaa, jos et pyri vastaan\nkapinoimaan.\n\n\"Mutta jos kuvittelet itselläsi olevan oman tahdon, jonka toimintatapa\neroaa kaikkiallisesta tahdosta, niin kiertelet vain mielessäsi\nkaikkiallisen tahdon pientä osaa ja kapinoit suurta alkeisvoimaa\nvastaan.\n\n\"Kuta suuremmaksi kuvittelet oman tahtosi, sitä suurempaan ristiriitaan\ntulet maailmankaikkeuden alkuperäisen voiman kanssa ja koska vain olet\nsangen vähäpätöinen osa maailmankaikkeudesta, joudut häviölle ja\ntyöskentelet itseäsi vastaan.\n\n\"Mutta sinun tahdollasi on mahtava voima, jos se yhtyy yleishengen\ntahtoon. Tahtosi on voimakkain, kun ei sinulla ole omaa tahtoa, vaan\nkaikessa tottelet lakia.\" --\n\n\"Kuinka voimme silloin saada mitään aikaan\", kysyin. \"Jos emme voi oman\ntahtomme voimalla mitään tehdä, niin voimmehan yhtä hyvin olla kokonaan\nyrittämättäkään ja vain odottaa, että luonto tekisi tehtävänsä ilman\nmeidän apuamme.\"\n\n\"Emme saa mitään hyödyllistä aikaan koettamalla käyttää omaa tahtoamme,\nmutta ymmärrystämme ja älyämme tulee ja täytyy meidän käyttää johtamaan\nja ohjaamaan luonnossa aina valmiina olevaa kaikkiallista tahdonvoimaa.\nVoimme silloin muutamissa minuuteissa aikaansaada asioita, joiden\ntoimittamiseksi tajuton luonto ilman meidän apuamme olisi tarvinnut\npaljon pitempiä ajanjaksoja. Mylläri, joka käyttää virran vettä\nmyllynsä liikkeelle panemiseksi, ei hanki vettä. Hän ei myöskään koeta\nkääntää virtaa kulkemaan ylöspäin lähteitään kohti. Hän ohjaa sen vain\nmäärättyihin kanaviin käyttäen jo ennestään virtaavaa vettä älynsä\navulla omiin tarkoitusperiinsä. -- Samalla tavalla toimii adepti. Hän\njohtaa vain jo ennestään olemassaolevaa voimaa älynsä avulla ja\nsentähden hän luonnonlakien mukaisesti aikaansaa määrätyitä toimintoja.\n-- Ihmisen äly on ehkä ainoa ominaisuus, jota hän todella voi omakseen\nnimittää. Ja korkein älytaso, mille hän voi nousta, on se, missä hän\nhavaitsee kaikkiallisen totuuden. --\n\n\"Näetkö tuolla pilven, joka on kokoontunut vuorenhuipun alle\", jatkoi\nadepti. \"Se jää siihen, kunnes ilmavirta lakaisee sen pois, tai kunnes\nlämmönvaihto saattaa sen joko laskemaan tai nousemaan. Jos me sen\nhävitämme saattamalla kaikkiallisen luonnonvoiman vaikuttamaan sen\nsankkoihin joukkoihin, niin emme toimi luonnonlakeja vastaan, vaan\nohjaamme niitä älymme avulla.\"\n\nNäin puhuessaan nosti Mestari kätensä kohti vuorenhuippua, jonne pilvet\nolivat kokoontuneet ja silmänräpäyksessä näyttivät nuo tiiviit\nainejoukot rupeavan elämään. Ne alkoivat kieriä ja tanssia ja nousivat\nlopuksi savupylvään tavoin vuoren huipulle, siitä taas korkealle\nilmaan, joten huipusta tuli tulivuoren näköinen. Sitten ne taas\nkokoontuivat korkealle huipun yläpuolelle pieneksi, hopeiseksi\npilveksi, joka kimalteli auringonpaisteessa.\n\nIhmettelin tätä elämänilmausta pilvessä, mutta adepti, joka luki\najatukseni, sanoi: \"Elämä on kaikkiallinen. Se on samaa kuin tahto.\nIhminen ei itse sitä huomaa, mutta kuitenkin omistaa hän sen\ntäydellisesti. Hän saa siitä määrätyn osansa astuessaan elämään. Luonto\nvarustaa hänet sillä, antaa sen hänelle lainaksi, mutta hänen on se\ntakaisin maksettava lähtiessään pois maailmasta. Vain se ihminen, jonka\nonnistuu kätkemään kestävään sisäiseen itseensä määrätyn määrän tätä\nelämänprinsiippiä, voi sanoa elämää omakseen ja voi sitä säilyttää\nvielä ruumiin kuolemankin jälkeen.\"\n\nTämän keskustelun aikana olimme hitaasti lähestyneet rakennusta, ja\nolin nyt tilaisuudessa tarkastamaan kaikkia yksityiskohtia sen\nulkonäössä. Se oli ainoastaan kaksikerroksinen, mutta huoneet näyttivät\nhyvin ilmavilta. Muodoltaan se oli suorakulmainen, ympärillä kasvoi\ntammia ja vaahteroita. Ulompana oli suuri puisto.\n\nSeitsemän valkoista marmoriporrasta johti ylevännäköiselle käytävälle,\njota kaksi mahtavaa graniittipylvästä kannatti. Oven yläpuolelle oli\nkultakirjaimilla kaiverrettu: \"Jätä tänne astuessasi jälkeesi kaikki\npahat ajatukset.\"\n\nAstuimme porttikäytävän läpi suureen, kivilaatoilla silloitettuun\neteiseen. Keskellä huonetta oli korkealla jalustalla Gautama Buddhan\nkuvapatsas. Seinät olivat koristetut kirjoituksilla, jotka käsittivät\nvanhojen viisaiden tärkeimpiä opetuksia. Oikealla ja vasemmalla avautui\novia pitkiin käytäviin, jotka veivät veljien asuinhuoneisiin, mutta\nsisäänkäytävää vastassa oleva ovi vei ihmeelliseen puutarhaan. Siellä\noli puita ja kasveja, joita muuten vain näkee troopillisissa maissa. --\nPuutarhan taustassa oli valkoinen marmorinen rakennus, jota peitti\nkupukatto, se sama, jonka jo laaksoon astuessani olin kaukaa nähnyt.\nKupukatolla oli hopeinen lohikäärme kultaisen maapallon päällä.\n\n\"Tämä on temppelimme kaikkein pyhin\", sanoi Mestari. \"Sinne et voi\npäästä. Jos koettaisit sinne pyrkiä, seuraisi silmänräpäyksellinen\nkuolema. Ja joskin voisit elävänä siihen astua, ei se sinua\nhyödyttäisi, sillä tämä pyhäkkö pysyy pimeänä jokaiselle, joka ei tuo\nmukanaan omaa henkistä valoaan, jumalallisen älyn sammumatonta\nsoihtua.\"\n\nAstuimme erääseen käytävään. Vasemmalla puolella oli useita ovia,\njoista päästiin veljien huoneisiin. Mutta oikeanpuolisella seinällä,\njosta siellä täällä avautui ovia troopilliseen puutarhaan, oli ovien\nvälissä lukuisia maalatuita maisemakuvia. Yksi kuva esitti intialaista\nmaisemaa, jonka taustassa oli valkoinen, lumipeitteinen Himalaya.\nEtupuolella oli taas eräänlainen kiinalainen pagoda pienine järvineen\nja metsikkökumpuineen.\n\n\"Nämä kuvat\", selitti Mestari, \"esittävät erilaisia järjestöömme\nkuuluvia luostareita tai pyhäkköjä. -- Tuo, jonka näet edessäsi,\nsijaitsee järven rannalla Tibetin sisäosissa ja siinä asuu eräs\njärjestömme korkeimmista adepteista. Kukin kuva näyttää osan siitä\nmaasta, jossa luostari sijaitsee ja sen kautta saa katselija tarkan\nkuvan paikallisluonteesta. Mutta näillä kuvilla on sitäpaitsi eräs\nokkultinen ominaisuus, jonka huomaat vasta kun keskityt tarkastamaan\njotain määrättyä kohtaa kuvassa.\"\n\nKun sen tein ja keskitin huomioni pyhäkön suureen sisäänkäytävään,\navautui ihmeekseni ovi ja eräs intialainen mies astui siitä ulos. Hänen\nvoimakas vartalonsa oli verhottu valkoiseen, loistavaan pukuun ja pään\nympärille oli kääritty vaaleankeltainen turbaani. Tunsin hänet heti\ntibetiläiseksi adeptiksi, jonka usein juuri sellaisena olin nähnyt\nvalveunissani. Hänkin näytti tuntevan minut ja nyökkäsi hymyillen\npäätään. Kumarsin tervehtien vastaukseksi. Vartija toi sitten näkyville\nerinomaisen kauniin hevosen, jolle mies nousi ratsastaen sitten\ntiehensä.\n\nOlin sanattomana hämmästyksestä, mutta imperaattori vei minut hymyillen\neteenpäin lausuen Shakespearen tunnetut sanat, jotka hän hiukan muutti\ntilanteen mukaisiksi: \"Taivaan ja maan välillä on paljon sellaista,\njota eivät teidän filosofinne käsitä.\"\n\nAstuin toisen kuvan eteen, joka esitti egyptiläistä maisemaa. Etualalla\noli luostari, taustassa pyramiidit. Se oli nähtävästi ympäristönsä\nvaikutuksesta synkemmän näköinen kuin edellinen. Seuraavassa kuvassa\noli samantapainen rakennus troopillisessa vuoriseudussa, -- adeptin\nselityksen mukaan Etela-Amerikan Kordilleilla. Seuraava kuva esitti\ntaas muhamettilaista temppeliä minareteineen ja puolikuineen\nniiden huipussa. Lausuin hämmästykseni siitä, että kaikki\nmaailman uskontojärjestelmät näyttivät olevan edustettuina\nrosenkreuziläisjärjestössä. Sanoin aina luulleeni, että\nrosenkreuziläiset olivat yksi korkeimpia kristillisiä järjestöjä.\n\nTaaskin luki imperaattori ajatukseni ja opasti minua.\n\n\"Rosenkreuziläisjärjestö tai kulta- ja ruusuristinjärjestö on\nverrattain uudenaikainen nimitys. Sitä käytti ensiksi Johann Valentin\nAndrea, joka sepitti kertomuksen ritari Christian Rosenkreuzistä samoin\nkuin Cervantes Don Quichote de la Manchasta. Saadakseen naurunalaisiksi\naikansa luulotellut adeptit, reformaattorit ja kullantekijät kirjoitti\nhän kuuluisan Fama Fraternitatis-nimisen kirjansa. Ennen hänen\nlentokirjasensa ilmestymistä ei rosenkreuziläisen nimellä ymmärretty\nketään määrättyyn järjestöön tai sennimiseen seuraan kuuluvaa henkilöä.\nSe oli vain lajinimi, jota käytettiin merkitsemään kaikkia\nokkultisteja, adepteja, alkemisteja ja ylipäänsä kaikkia, joilla oli\nokkultisia tietoja tai sanoivat itsellään niitä olevan. Sellaisilta\nhenkilöiltä sopi siis odottaa, että he tunsivat ruusun ja ristin\nsalaiset, pyhät merkit, merkit, jotka kristillinen kirkko oli\nomaksunut, mutta joita se ei ollut keksinyt. Niitä olivat kaikki\nokkultistit käyttäneet jo tuhansien vuosien aikana, paljon ennen\nkristinuskon perustamista. Nämä merkit eivät kuulu yksin kristilliselle\nkirkolle, eikä se myöskään saata niitä hallita. Ne ovat vapaita kuin\nilma kaikille, jotka niiden merkityksen ymmärtävät, mutta\nvalitettavasti tuntevat sen vain hyvin harvat kristityt. He\nkunnioittavat vain ulkonaista muotoa, eivätkä tiedä mitään niistä\nelävistä voimista, joita nuo muodot esittävät.\"\n\n\"Silloin voi\", sanoin minä, \"henkisesti valaistu ihminen olla\njärjestönne jäsen, vaikkakaan ei uskoisi niin sanottuihin kristillisiin\nuskonkappaleisiin.\"\n\nTähän vastasi imperaattori: \"Kukaan ei voi olla ylevän järjestömme\njäsen, jonka tieto perustuu vain uskonkappaleisiin, määrättyyn\nuskontunnustukseen tai käsityskantaan, jonka toinen ihminen on hänelle\nopettanut, -- jonka hän vain kuulopuheiden mukaan on saanut tai\nkirjoista lukenut. Tällainen luuloteltu tieto ei ole tositietoa. Emme\ntiedä mitään muuta kuin sen, minkä tiedämme siksi, että sen tunnemme,\nnäemme ja ymmärrämme. Se, mitä tavallisesti sanotaan uskonnoksi, on\nvain muistamista.\n\n\"Olemme pakoitetut sälyttämään muistiamme lukemattomilla asioilla. Ne\nvoivat olla joko tosia tai vääriä. Mutta joskin ne ovat tosia, niiden\ntotena pitäminen vielä pitkiin aikoihin ei ole tietoa. Todellista\ntietoa ei voi toinen ihminen toiselleen antaa. Ihmistä voidaan vain\njohdattaa näkemään mistä ja millä tavoin hän voi sitä saavuttaa. Mutta\nhänen täytyy itsensä käsittää totuus ei vai älyllisesti, ei vain\naivoillaan, vaan etupäässä intuitiivisesti sydämensä avulla.\n\n\"Saadaksemme todellista tietoa, täytyy meidän tuntea ja ymmärtää, että\nasia on tosi, sekä käsittää syy, miksi ei toisin voi olla. Jos pidämme\ntotuutta totuutena ilman että meillä on todellista tietoa tästä\ntotuudesta, on se vain taikauskoa. Siksi ovat myöskin kaikki\ntieteelliset, filosofiset ja teologiset järkeilynne vain taikauskoa,\nsillä ne eivät perustu todelliselle tiedolle. Nykyaikaisten\nfilosofienne ja teologienne tieto on aina vaarassa tulla kumotuksi\nuusien keksintöjen kautta, jotka eivät sopeudu taidokkaasti tehtyihin,\naistinhavainnoille ja loogillisille todisteluille perustuviin\njärjestelmiinne. Totuutta ei voi kumota. Se ei tarvitse perusteita. Kun\nse kerran on löydetty henkisen havainnon kautta, kun ihmisen henkinen\näly sen ymmärtää, on se todellista tietoa, eikä sitä mikään voi\njärkyttää.\n\n\"Meidän järjestöllämme ei sentähden voi olla tekemistä minkäänlaisten\nuskontunnustusten tai uskonnollisten käsityskantojen kanssa. Emme\nniistä välitä, sillä pyrimme vain todelliseen tietoon. Jos olisimme\nkaikki täydellisiä ja voisimme nähdä kaikki totuudet suoranaisen\nhavainnon kautta, niin emme tarvitseisi kirjoja, emme minkäänlaisia\ntutkimusvälineitä, -- emme tarvitseisi tutkia logikkaa, emmekä tehdä\nkokeita. Jos olisimme sellaisella täydellisyyden asteella, emme enää\nolisi täällä, vaan Nirvaanassa. Olemme kuitenkin vielä vain ihmisiä,\nvaikkakin korkealla sen älyllisen eläimen yläpuolella, jota\ntavallisesti sanotaan ihmiseksi ja joka ei jälleensynny. Me tarvitsemme\nvielä kirjoja ja meillä on kirjastomme. Me tutkimme ajattelijoiden\nnäkökantoja, mutta emme pidä mitään kirjoja tai mielipiteitä, olkoot ne\nitse Buddhan lausumia, erehtymättöminä. Todennamme vain niiden kautta\nomia tunteitamme ja omaa ymmärrystämme. Me kunnioitamme kaikkia ja\nkäytämme heitä hyväksemme. He palvelevat meitä, mutta me emme palvele\nheitä.\"\n\nTämän keskustelun aikana olimme tulleet kirjastoon, jossa tuhannet\nkirjat täyttivät kirjahyllyt huoneen seinillä. Huomasin niiden joukossa\nuseita vanhoja kirjoja, joista olin kuullut puhuttavan, mutta joita en\nkoskaan ollut nähnyt. Siellä olivat sibylliniläiset kirjat, joita\nsanottiin tulen hävittämiksi, siellä olivat Hermes Trismegistuksen\nteokset, josta sanotaan vain yhden olevan tallella ja siellä oli paljon\nmuitakin kirjoja, arvaamattoman arvokkaita antikvaareille ja vielä\nenemmän hermetisen filosofian tutkijoille. Ihmetellessäni, kuinka\nveljet olivat saaneet haltuunsa tuollaisia aarteita, sanoi\nimperaattori: --\n\n\"Ihmettelet varmaankin, kuinka meillä saattaa olla kirjoja, joita ei\nenää ole olemassa. Mutta salaisuus piilee siinä, että jokainen asia,\nsiis myöskin jokainen kirja, joka koskaan on ollut olemassa, on\npainanut häviämättömän jälkensä astraalivaloon. Nämä jäljennökset\nvoidaan määrättyjen okkultisten menetelmien avulla irroittaa tästä\nluonnon kaikkiallisesta aarreaitasta ja sitten muuttaa ne näkyväiseen,\nkosketettavaan aineelliseen muotoon. Muutamat veljet ovat hyvin\nahkerassa tällaisten kirjojen jäljentämistyössä ja niin hankimme me\nitsellemme ilman aineellisia menoja aarteita, joita ei minkäänlaisilla\nrahasummilla voida voittaa.\"\n\nOlin iloinen näistä sanoista. Ne vakuuttivat minulle, että\nyksinäisyydessä vietetty elämä ei millään lailla olisi hyödytöntä, vaan\nettä aatteet todella olivat olemuksia, joita paljon paremmin voitaisiin\nnähdä ja käsittää yksinäisyydessä kuin seuraelämän levottomassa pienten\nhuolien raskauttamassa ilmapiirissä.\n\nImperaattori vastasi taaskin ajatuksiini: \"Tämän luostarimme\nperustivat henkisesti hyvin valaistut olennot samojen ajatusten\nelähyttäminä, joita nyt näen hengessäsi. Sentähden valitsivat\nhe tämän paikan salatussa laaksossa, jonka vain harvat tuntevat.\nMäärättyjen alkeellisten luonnonvoimien avulla, jotka sinulle vielä\novat tuntemattomia, loivat he harhakuvan suojelemaan paikkaa\nepätervetulleilta tungettelijoilta. Täällä voivat ne, jotka sydämessään\novat herättäneet toimintaan jokaisen sydämessä uinuvan elämänsiemenen,\nkehittää tätä itua yhä edelleen parhaimpien edellytysten vallitessa.\nTäällä elämme rauhassa, eroitettuina maailmasta muurilla, jonka yli\nette voi päästä. Ja vaikkakin tämän piilopaikkamme olemassaolo tulisi\ntunnetuksi, olisi hyvin helppoa luoda harhakuvia estämään asiattomien\npääsyn luoksemme. Kuitenkaan emme ole ulkomaailmasta eristettyjä,\nvaikkakaan emme käy siellä koskaan fyysillisissä muodoissamme.\nHarjoittamalla selvänäköisyyden ja selväkuuloisuuden kykyjämme tiedämme\njoka hetki, mitä maailmassa tapahtuu ja kun tahdomme tulla\npersonalliseen kosketukseen kanssanne, jätämme vain fyysillisen\nmuotomme ja liikumme astraaliruumiissamme. Käymme tervehtimässä ketä\nvain haluamme ja näemme kaiken ollessamme itse näkymättöminä.\n\n\"Käymme tapaamassa valtiomiehiä, ministereitä, filosoofeja,\nkirjailijoita ja vuodatamme heidän aivoihinsa hyödyllisiä ajatuksia,\nilman että he tietävät, mistä nuo ajatukset ovat lähtöisin. Jos heidän\nomat mielikuvansa ja arvostelunsa ovat hyvin voimakkaita, niin eivät he\nota vastaan meidän ajatuksiamme. Mutta jo he ovat järkeviä ihmisiä,\njoilla on eroittamiskykyä, niin seuraavat he neuvojamme ja hyötyvät\nniistä. On totta, että jos panisimme käytäntöön tahdonvoimaamme\nsuuremmassa määrässä, niin voisimme käyttää ihmisiä automaatteina.\nVoisimme saada heidät tekemään kaiken, minkä tahtoisimme. Vieläpä\nluulisivat he seuranneensa omia johtopäätöksiään. Mutta se olisi\nvastoin järjestömme sääntöjä ja vastoin sitä suurta lakia, joka\nsanoo, että jokainen ihminen on oman karmansa luoja. Meille on\nsallittu ihmisten neuvominen, mutta emme saa rajoittaa heidän\ntahdonvoimaansa. --\n\n\"Otamme piiriimme jokaisen, jolla on vaadittavat ominaisuudet\", jatkoi\nadepti. \"On aivan yhdentekevää, mihinkä uskontoon hän oli kasvatettu\nennenkun oli päässyt käsiksi todelliseen tietoon. Mutta tulet\nhuomaamaan, ettei jokaisella ole näitä ominaisuuksia ja ettei niitä\nvoida mielin määrin toisille lainata. Okkultistien alimmissakin\nasteissa tunnetaan lauseparsi: 'Adeptia ei voida keinotekoisesti luoda,\nhänen täytyy itsensä siksi kehittyä'.\"\n\n\"Mestari\", kysyin minä, \"eikö olisi hyvä niiden ihmisten, joita\nkannustaa henkisen kehityksen halu, seurata teidän esimerkkiänne ja\nasettua asumaan eristetyille paikoille voidakseen häiritsemättä käyttää\naikansa mietiskelyyn ja ajatusten kokoamiseen. Tiedän että nykyään on\npaljon ihmisiä kaikkialla maailmassa, eri kansoissa ja eri\nuskontunnustusten seuraajissa, jotka ovat vakuutetut siitä tosiasiasta,\nettä ympäristö, jossa ihmisten enemmistö, aikamme sivistyneet miehet ja\nnaiset elävät, ei sovi korkeampaan, todelliseen ja henkiseen\nolemassaoloon pyrkiville. He uskovat, että kaikin se, jonka\nvoittamiseksi ihmiset tavallisesti tämän verrattain lyhyen elämämme\naikana askartelevat, kuten ylpeyden ja kunnianhimon tyydyttäminen,\nkullan ja maallisten aarteiden kokoaminen, sukupuolielämän nautinnot,\nruumiinmukavuuden hankkiminen j.n.e. eivät voi olla todellisen elämän\ntarkoitusperiä. Mutta he tietävät myöskin, että nykyinen elämä vain on\nyksi osa ijankaikkisen elämämme monista ajanjaksoista ja että maallinen\nelämä vain on keino määrätyn tarkoitusperän saavuttamiseksi. Sen kautta\nvoimme voittaa ne edellytykset, joita vaaditaan saadaksemme kasvamaan\njokaisessa ihmisessä piilevän jumalallisen aineksen, saadaksemme\nkehittymään sen korkeamman elämän, sen, jota tekin elätte, korkeimman,\nmitä ihminen voi saavuttaa, elämän, joka ei ole vaihdosten ja kuoleman\nalainen, vaan alati jatkuva.\"\n\nAdepti oli hymyillen ja kärsivällisesti kuunnellut\nihastuksenpurkaustani ja sanoi sitten: \"Kun ihmiset kerran ovat kyllin\nkehittyneitä voidakseen kestää eristettyä elämää, niin sallikaa heidän\ntulla luoksemme. Mutta jotta ne siihen kykenisivät, on ennen kaikkea\ntärkeätä heidän oppia ottamaan edes ensimäiset askeleet todellisen\ntiedon tiellä. Vain ne yksilöt, joilla on tätä tietoa, voivat elää\nkeskenään sopusoinnussa. Niinkauan kun ihmisillä vielä on omat\narvelunsa ja mielipiteensä, eroaa heidän ajatuskantansa ja heidän\nmakunsa aina jonkunverran muista. Sentähden pelkään, että\nsuunnittelemasi sopusointuinen seurapiiri hyvinkin pian tulisi\neripuraiseksi, eikä suinkaan kauan eläisi keskenään siinä rauhassa,\njota sisäisen kehityksen saavuttamiseksi vaaditaan.\n\n\"En kuitenkaan epäile, ettei näiden epäsuotuisten olosuhteiden\nvallitessa voitaisi teosofisia luostareita perustamalla eristettyihin\npaikkoihin tehdä melkoisia edistysaskeleita. Jos teillä olisi\nyliopistoja, seminaareja, kouluja ja seuroja, joissa opetettaisiin\ntotuutta, totuutta, jota ei tahraisi vuosisatojen kuluessa\ntieteellisten ja teologisten erehdysten ja taikauskon kautta\nkokoontunut lika, niin epäilemättä saataisiin suuria tuloksia aikaan.\nNykyisissä sivistysoloissa käytetään kahta menettelytapaa ihmisen\nkasvattamisessa. Toinen käyttää välineenään niinsanottua tiedettä,\ntoinen niinsanottua uskontoa. Tieteen tulokset ja johtopäätökset\nperustuvat havaintoihin ja logiikkaan. Logiikka on sangen hyvä\nolemassa, mutta havaintokyky, jolle logiikkanne perustuu, rajoittuu\nhyvin vaillinaisiin aistillisiin havaintoihin ja sentähden perustuu\nitse tiedekin täydelliseen ulkonaiseen harhaan. Tiede on sentähden vain\npintapuolinen ja erehdyttävä, sillä se ei tiedä mitään sisäisestä\nelämästä, joka on ulkonaisia ilmiöitä paljon tärkeämpi. Oppinne\nperustavista luonnonlaeista ovat vääriä ja sentähden ovat myöskin\njohtopäätökset vääriä niinpian kun ne jättävät harhan alueet.\n\n\"Älä käsitä minua väärin\", jatkoi hän huomatessaan, etten täydellisesti\nhäntä ymmärtänyt. \"En tahdo väittää, ettei nykyinen tiede tiedä mitään\nsiitä, mikä on asioiden ulkonaisten ilmennysten yläpuolella. Se tietää\nsen, minkä se näkee ja ymmärtää, mutta se ei kykene näkemään\nulkonaisten aistillisten havaintojen yläpuolelle. Sentähden tuntee se\nvain ulkonaiset vaikutukset. Se tietää hyvin vähän, tuskin mitään,\nniistä näkymättömistä syistä, jotka aiheuttavat nuo vaikutukset ja\nniitä mietiskellessään erehtyy se. Koska syyt eivät ole seurauksia\nomista vaikutuksistaan, vaan päin vastoin vaikutukset ovat seurauksia\nsisäisistä, perustassa olevista sysäyksistä, joista tiede ei mitään voi\ntietää, niin ei se myöskään voi käyttää niitä perustana, joille\nrakentaa lopullinen tulos aiheuttamaan loogillista johtopäätöstä. Se\ntietää paljon olemassaolon pienistä yksityisseikoista, kaikkiallisen\nelämäntoiminnan viimeisistä ilmiöistä, mutta se ei tiedä mitään itse\nelämänpuusta, siitä ijäisestä lähteestä, josta kaikki haihtuvat ilmiöt\novat kotoisin.\n\n\"Mitä sitten tulee nykyajan uskontoon, niin perustuu se ehdottomasti\nväärään sanojen ymmärtämiseen, sanojen, joiden tarkoitus alkujaan oli\nmerkitä määrättyjä henkisiä voimia. Niistä eivät pappinne, eivätkä\nmaallikkonne mitään tiedä, koska heillä ei ole noiden asioiden oikeaan\nymmärtämiseen vaadittavia kykyjä. He kiistelevät keskenään innokkaasti\nmäärättyjen elämänperiaatteiden ominaisuuksista, mutta yhtä vähän\ntoinen kuin toinenkaan puolue tuntee syyn, mistä kiistellään. Näitä\nihmisiä rajoittaa heidän oma personallisuutensa, sentähden ovat heidän\nmielestään myöskin ne kaikkialliset prinsiipit ja voimat, jotka\ntoimivat luonnon työpajassa, kutistuneet personallisiksi ja\nrajallisiksi olemuksiksi. Se ylevä ja ääretön voima, jota ihmiset\nsanovat jumalaksi ja joka on kaikkialla ja jota ilman ei mikään voi\nolla olemassa, on tietämättömien käsityksessä alennettu jonkinlaiseksi\nmaailman ulkopuolella olevaksi jumaluudeksi. Tämän jumaluuden voivat\nkuolevaiset saattaa tahtoaan muuttamaan, se tarvitsee sijaisia täällä\nmaan päällä ja virkailijoita, jotka pitävät huolta hänen jumalallisten\nlakiensa täytäntöönpanosta. Teidän uskontonne ei ole elävän jumalan\npuhdasta uskontoa, jumalan, joka elävänä voimana kaikkialla ilmoittaa\ntahtonsa. Se on kuolleen ja kykenemättömän jumalan uskontoa, jumalan,\njoka kuoli kauan aikaa sitten ja jätti jälkeensä legionittain\npappeja sijastaan maailmaa hallitsemaan. Sentähden ovat nykyiset\nuskontojärjestelmät taikauskoa, josta itse totuus on suljettu pois.\nÄäretön jumala on pantu pois ijäiseltä valtaistuimeltaan ihmisten\nsydämissä ja erehtyväiset, kuolevaiset papit ovat asetettu hänen\nsijalleen. Rakkaus on paennut ja pelko hallitsee ihmisiä. Kukin yksilö\nhakee omaa autuuttaan ja unohtaa sentähden kokonaan toisten ihmisten\nolemassaolon. Kukin yksilö tahtoo toisten kustannuksella tulla\npelastetuksi. Kukin vaatii palkintoa, jota hän ei ole ansainnut. Kaikki\najattelevat, että eläminen on itse elämän tarkoitusperä ja vain harvat\nymmärtävät, ettei ihmiselämällä voi olla muuta kuin yksi ainoa järkevä\ntarkoitus: aina tehdä hyvää. Vain se ihminen voi toivoa aina elävänsä,\njoka voittaa elämän elämisen voiman, ei katoavaisessa itsessään, vaan\nihmiskunnan henkisessä olemuksessa.\n\n\"Teologianne pitäisi ensi sijassa perustua henkisen totuuden\nymmärtämiseen. Mutta missä löydät hengenmiehen, jolla on henkinen\nnäkemiskyky ja joka olisi kyllin rohkea uskomaan enemmän omaan\nintuitsioniinsa, kuin kirkon määräämiin oppeihin. Jos hän uskaltaisi\nomistaa oman näkökantansa ja sitä puolustaa, niin lakkaisi hän kohta\nolemasta kirkon palvelija ja saisi kerettiläisen nimen. Meidän\n'henkisenä' aikanamme jää kaikki ulkonaisen tutkimuksen varaan, eikä\nkannata kehittää sydämen voimaa. Siitä seuraa, että nykyinen\nsukupolvemme katselee kaikkea ikäänkuin teleskopin läpi. Se näkee,\nmutta ei tunne ja siitä johtuu, että sillä on aivan väärä käsitys sekä\nluonnosta, että ihmisestä.\n\n\"Ulkonainen ihminen on vain elävä elimistö tai välikappale, jonka\nkautta tuo _yksi kaikkiallinen elämä toimii_. Tässä mielessä hän siis\nvain on älyllinen eläin. Mutta ihmisen rakenne, erittäinkin hänen\naivonsa, ovat paljon kehittyneemmät alemman eläimen aivoja ja sentähden\nkykenee ihminen olemaan maailmankaikkeuden korkeimman prinsiipin,\npyhän, jumalallisen viisaudenprinsiipin, ilmentäjä.\"\n\n\"Jumalallinen viisaus\", huudahdin ihmetellen! \"Yleisen elämänprinsiipin\nolemassaolo näyttää minusta kylläkin ymmärrettävältä, koska voimme\nnähdä elettyjä asioita, mutta missä tapaamme jumalallista viisautta,\ntai kuinka voidaan sen olemassaolo todistaa? Emmekö kaikkialla\nluonnossa näe epätäydellisyyttä? Eivätkö ihmisen tekemät teot ole\ntäydellisempiä kuin ne, joita sanotaan jumalan tekemiksi? Eikö ihmisen\nkeksimä mikroskopi ole täydellisempi kuin silmä? Tosiaankin on\nihmisjärki suurempi kuin jumalan viisaus, edellyttäen että jumalaa\nollenkaan on olemassa, joka ylimalkaan ei vielä ole tieteellisesti\ntodistettukaan.\"\n\nLausuin nämä sanat suuresti kiihtyneenä. Minua suretti, kun kuulin\nlausuttavan väitteitä, joita ei käynyt todistaminen. Jos adeptit\npuhuvat jumalan viisaudesta, ajattelin itsekseni, niin tulisi heidän\nmyöskin todistaa jumalan olemassaolo.\n\nImperaattori kuunteli rauhallisesti, kunnes sanatulvani lakkasi ja\nvastasi sitten:\n\n\"Niin ajatteli perkelekin, että hänen järkensä oli suurempi, kuin\njumalan viisaus ja sentähden lankesi hän helvettiin. Jos tiede voisi\nkäsittää jumalan olemuksen, niin olisi se jumalaa suurempi, sillä vain\nkorkeampi tuntee alemman ja voi sitä oikein arvostella. Jumalallisen\nhengen työt koko luomakunnassa ovat kyllin päteviä todisteita\njumalallisen hengen olemassaolosta. Se on itsessään se laki, joka\nsuurta kokonaisuutta hallitsee. Mutta ihmiset eivät käsitä hengen\nolemassaoloa sentähden, että jumalallinen henki on hävinnyt heidän\ntajunnastaan. Luonto ei ole itse jumala, se on vain jumalallisen hengen\nilmentämisen välikappale. Jos jumalallinen tajunta läpäiseisi koko\nluonnon, niin olisi myöskin sen ilmeneminen kaikissa olioissa\ntäydellinen.\"\n\n\"Mutta missä tapaamme tämän totuuden?\"\n\n\"Ei ainakaan hulluudessa\", kuului vastaus. \"Missä olisi jumalan\nviisaus, ellei jumalassa? Missä olisi auringonvalo, ellei auringon\nvalossa? Miten voisimme itsellemme todistaa totuuden olemassaolon,\nellemme tuntemalla totuuden totuudessa? Ymmärtämättömät järki-ihmisenne\novat kuin luontokappaleita, jotka matelevat laaksossa katseet aina\nmaahan luotuina. He näkevät kappaleiden värin ja tulevat ehkä\nvuosisatojen kuluttua siihen johtopäätökseen, että täytyy olla jokin\nyleinen valo, joka nuo värit aiheuttaa. Viisas avaa silmänsä, katselee\nylöspäin ja näkee auringonvalon, joka tunkeutuen puiden lehtien lomitse\nvärittää kaiken. Tämän havaintonsa tietämiseksi ei hän kaipaa\ntodistuksia. Näin pääsee hän silmänräpäyksessä totuudentietoon, jonka\ntodistamiseksi sokea järki vaivaloisia kiertoteitä pitkin\ntyöskentelee.\"\n\nYmmärsin, että imperaattorin sanoissa piili totuus, mutta en niitä\nkäsittänyt. Olin aina koettanut pitää silmäni auki, mutta en senkään\nkautta ollut koskaan vielä päässyt asioiden todelliseen perustaan\nkäsiksi. Olin nyt päättänyt kerrankin päästä selvyyteen ja pyytää\nimperaattorilta avainta niihin totuuksiin, joita hän näytti minulta\npitävän salassa. En tarvinnut pukea ajatuksiani sanoihin, sillä adepti\nvastasi niihin sanoen:\n\n\"Hyvä on, jos olet päättänyt oppia tuntemaan totuuden. Avaimen voin\nkyllä sinulle antaa, mutta ovi on sinun itsesi avattava. Ulkonaisten\nasioiden tarkastaminen ei riitä niille, jotka pyrkivät jumalalliseen\nviisauteen. Sinun täytyy sitä etsiä sielusi syvyydestä, sieltä, mihin\njumaltietoisuus heijastuu, kuin kuu lotuskukkien väliin kirkkaaseen,\nrauhalliseen metsälampeen. Maallinen tomu ei saa peittää sielusi\npeiliä, intohimon tuulahdus ei saa liikuttaa veden pintaa, muuten\nvääristyy jumalan kuva. Mutta sielu, joka on kohonnut kaikkien himojen\nyläpuolelle elää ijäisessä rauhassa ja hänen valaistussa olemuksessaan\nilmenee todellisen tiedon valo. Siinä puhuu järjen ääni, hiljaisuuden\nääni.\"\n\nNäiden sanojen aikana kävi lävitseni heikko puistatus. Oli kuin uusi\nmaailma olisi avautumaisillaan eteeni, mutta minulla ei ollut\nriittävästi voimia tunkeutumaan itseäni ympäröivän sumun läpi. Tässä\nsumussa nousivat taas synkät epäilykset mieleeni. Kuinka voisin mitään\netsiä sieluni syvyyksistä? Enhän edes varmasti tiennyt, oliko minulla\nsielua ollenkaan. Olivathan sielutieteilijät juuri viimeisen\nkongressinsa aikana todistaneet, ettei sielua ollut olemassakaan, vaan\nettä kaikki niinsanotut sielunominaisuudet, ajatukset ja tunteet olivat\nmäärättyjä fysiologisia toimintoja hermokeskuksissa ja aivokudoksissa.\n\n\"Narrit, jotka eivät löydä omaa itseään\", huudahti adepti. \"Me emme ole\nkuolleita ruumiita, joilla on sielu, vaan olemme eläviä sieluja, jotka\nasumme ruumiissa. Ja samoinkuin sielu aiheuttaa ruumiin elämän, niin\naiheuttaa jumalan henki maailmankaikkeudessa maailmansielun elämän.\"\n\nLausuessaan nämä sanat oli imperaattori astunut ikkunan luo, jonne\nseurasin häntä vaistomaisesti. \"Näetkö\", jatkoi hän osoittaen\nsormellaan vuorille päin, \"tuolla on ovi, jonka kautta tulit tänne?\nKeskitä koko huomiosi sinne ja koeta sisäisellä näkövoimallasi, joka on\nsielun näkövoima, tunkeutua vuoren läpi.\"\n\nTein kuten hän käski ja seuraavassa silmänräpäyksessä näin itseni\nnukkumassa vuoren toisella puolella, paikassa, jonne olin laskeutunut\nlevolle. Edessäni oli pitkällään ihmismuoto, jonka kauhukseni tunsin\nomaksi ruumiikseni. Kuin ukkosen lyömänä iski päähäni ajatus, että olin\nkuollut, mutta kuitenkaan en voinut sitä uskoa, sillä olihan minussa\nitsessäni lihaa ja verta ja minulla oli kaikki elimet samoin kuin\ntuolla kuolleella ruumiilla silmieni edessä. Olin myöskin aivan\ntäydellisesti tietoinen omasta itsestäni, jota vastoin tuo edessäni\nmakaava ruumis ei osoittanut elonmerkkiäkään. Hattu peitti kuolleen\nsilmät ja kumarruin sitä nostamaan. Mutta olisin yhtä hyvin voinut\nkoettaa käsivarsillani nostaa vuorta, sillä niissä ei ollut vähintäkään\nfyysillistä voimaa. Minut täytti inhon tunne katsellessani tuota\nkarkean aineellista, eläimen näköistä, järjetöntä olentoa. Siihen\nsekoittui kuitenkin salainen ilo siitä, että olin siitä vapaa,\nvaikkakin tunsin vielä olevani tuohon ruumiiseen jollakin tavalla\nkahlehdittu. Sisäinen ääni tuntui minulle sanovan, ettei toiminnan\naikani aineellisessa maailmassa vielä ollut loppunut. Vieläpä tunsin\njonkinlaista sääliä tuota avutonta ruumista kohtaan ja samassa heräsi\nminussa halu koettaa uudelleen antaa sille sielu. Tunsin itseäni\nvoimakkaasti vedettävän tuota ruumista kohden ja tajunta tuntui\nhaihtuvan minusta. Silloin kutsui adeptin ääni minut takaisin ja\nhätkähdin kuin puoliunesta herätessä. Imperaattori seisoi vieressäni\nikkunan luona.\n\n\"Opi nyt\", sanoi hän, \"eroittamaan olioiden olemus, niiden sielu,\nmuodoista tai välikappaleista, joissa se itseään ilmentää ja joita se\neri olemisen tasoilla käyttää toimintaansa varten. Ensimmäinen ehto\ntotuuteen pääsemiseksi on oppia ymmärtämään ero itse olemuksen ja sen\nilmennyksen välillä.\n\n\n\n\nIII.\n\nSELITYKSIÄ\n\n\n\"Kuten nyt omasta kokemuksestasi tiedät\", jatkoi adepti selityksiään,\n\"ei ihmisen sielu ole muodoton henkäys, vaan ihminen kaikkine elimineen\non sielu ja aineellinen ruumis on sen karkeasta aineesta rakennettu\npuku.\n\n\"Sielun elimistö on välikappale, jonka kautta se vaikuttaa sisästä\nulospäin ulkonaiseen maailmaan. Tässä voi kaikkiallinen ja jakamaton\njumalallinen henki yksilöllisesti kehittyä, siinä alkaa se\npersonallisen olemassaolonsa ja saa siitä sen ravinnon, josta se luo\nvoimansa. Niinkauan kun ei ihminen tunne niitä toimintoja, jotka\ntapahtuvat hänelle itselleen näkymättömässä elimistössään, niin hänellä\ntuskin on voimaa näitä toimintoja johtamaan ja hallitsemaan. Hän on\nkuin kasvi, jonka olemassaolo on riippuvainen luonnonvoimista, tuulesta\nja sateesta sekä muusta, mikä sattumalta häntä ympäröi. Sillä ei ole\nvoimaa kasvuaan ehkäisemään eikä myöskään sitä kiiruhtamaan. Mutta kun\nihminen on päässyt tietoiseksi oman sielunsa rakenteesta, kun hän tulee\ntietoiseksi omassa elimistössään tapahtuvista toiminnoista, voi hän\nniitä johtaa ja hallita ja siten ohjata kehityksensä oikeaan uomaan.\n\n\"Hän kykenee ottamaan vastaan ja työntämään luotaan sielullisia\nvaikutuksia. Hänestä tulee oma Mestarinsa ja hän saavuttaa niin\nsanoakseni _sielullisen paikallistuntemuksen_. Tällainen ihminen nousee\nsilloin yhtä korkealle yläpuolelle niiden, joilla ei ole tätä tietoa ja\nvoimaa, kuin eläin on kasvin yläpuolella. Eläin voi etsiä ravintoa\nitselleen, voi sitä valita ja hyljätä mielensä mukaan, mutta kasvi on\npaikalleen kahlehdittu ja riippuvainen ympäröivistä olosuhteista.\nTietämätön on samoin riippuvainen ympäröivistä olosuhteista, mutta\nviisas määrää ne itselleen.\n\n\"Vuosisatojen aikana hallitsi niin tietämättömiä kuin oppineita eräs\nmäärätty taikauskon muoto. Pidettiin ihmistä täydellisenä olentona,\njoka ei kyennyt sen suurempaan elimelliseen kehitykseen. Tosin\nymmärrettiin, että sen elonhenki kykeni tietojaan laajentamaan ja että\nihminen vanhempana voi oppia asioita, joita hän ei nuoruudessaan\ntiennyt. Mutta itsenäistä ajattelemista ja hengentoimintaa pidettiin\nmahdottomana. Se olisi ollut voimaa ilman ainetta, toimintaa ilman\naineellista pohjaa, tyhjää. Ei tiedetty, minne ihminen kokosi\nvoittamansa tiedot, eikä mitä hänestä kuoleman jälkeen tulisi. Ei\ntiedetty tulisiko hän kuoleman jälkeen elämään toisessa tilassa ja ehkä\nlöytäisi suotuisamman tilaisuuden tietojen hankkimiseen vai voiko hän\nkuoleman jälkeen ilman ruumista ollen ensinkään mitään oppia. Ei oltu\nselvillä edes fyysillisen ruumiin tarkoituksesta.\n\n\"Tiede pani arvottomina tämänlaatuiset tutkimusaiheet syrjään.\nKannatettiin mieluummin sitä näkökantaa, joka opetti aineen täydellistä\nhaihtumista, kuin että olisi myönnetty luonnossa löytyvän sellaista,\nmitä ei vielä tiedetty. Teologien levittämät selitykset eivät olleet\nsen tyydyttävämpiä kuin tiedemiestenkään, sillä he uskoivat tai olivat\nainakin uskovinaan, että ihminen oli täydellinen olento. Hän oli\ntäydellisyyden tilassa lähtenyt luojan kädestä ja oli ennen tekemiensä\npahojen tekojen tähden kahlehdittu tälle planetalle. Oltiin sitä\nmieltä, että jos ihminen jumalattoman elämän jälkeen kääntyisi\nhurskaasen elämään, voittaisi hän syntiensä anteeksiannon sekä jumalan\nsuosion. Täten tulisi hänestä kuoleman jälkeen korkeampi olento. Hän\nastuisi paratiisiin ja eläisi edelleen lakkaamattomassa ilossa.\n\n\"Jokainen itsenäinen ajattelija meidän aikanamme huomaa, etteivät\ntällaiset teoriat voi tyydyttää vilpitöntä totuudenetsijää. Mutta\ntällaisia olettamuksia ei silloin voitu tosiksi todistaa ei myöskään\nvääriksi, eivätkä ihmiset yleensä siihen aikaan ajatelleetkaan.\nSiitähän he maksoivat tohtoreilleen.\n\n\"'Salaisen opin' julkaisemisen jälkeen joutuivat niin hyvin\ntiedemiesten kuin teologien mielipiteet perusteitaan myöten horjumaan.\nYhä yleisemmin ruvettiin tunnustamaan totuus, jota vanhan ajan viisaat\nkunnioittivat, vaan jonka nykyinen aikamme kokonaan oli unohtanut,\nnimittäin se, että ihminen ei ollutkaan täydellinen olento. Hän ei\nolekaan ainaisesti paikalleen jäämään kirottu, vaan on hänen ruumiinsa\nja henkensä alituisten uudistusten ja vaihtelujen alainen.\nTunnustettiin myöskin, että minkäänlaista uudistusta ei voi olla ilman\nainetta, koska ei voimaa ole ilman ainetta. Tiedemiehille todistettiin,\nettä tiede tuntee hyvin vähän sitä salaperäistä olentoa, jota sanomme\nihmiseksi, että se tuntee vain häntä koskevia ulkonaisia ilmiöitä,\nhänen kuortaan, mutta ei mitään siitä elävästä voimasta, joka toimii\nfyysillisen ruumiin naamion sisäpuolella. Julkeille teologeille, jotka\nuskottelivat, että ihmisen menestys riippui heidän siunauksestaan\ntai kirouksestaan, todistettiin, että oikeus on eroittamaton\njumalkäsitteestä ja että vain jumala on kuolematon. Järjelle\ntodistettiin logiikan avulla, että jumala on jumalhengen olemus\nihmisessä ja että se yksin voi elää eteenpäin, kun ihmisen kaikki\nalemmat ja epätäydellisemmät ainekset ovat haihtuneet. Ihminen, jossa\nei jumala ole jumaluudentilassa ei voi ruumiin kuoleman jälkeen hypätä\nkorkeampaan piiriin, -- piiriä, joka ei vastaa hänen elämänaikana\nsaavuttamaansa kehitystä.\n\n\"Intialaisten viisasten tuntema selitys ihmisen pääasiallisesta\nrakenteesta, jonka Theophrastus Paracelsus jo kolmesataa vuotta sitten\nesitti ja H.P. Blavatsky myöhemmin julkaisi, nöyryytti tiedemiesten\nylpeyttä ja pappien turhamaisuutta. Kun nämä selitykset tulevat\ntutummiksi ja niitä opitaan paremmin ymmärtämään, tulevat ne\ntodistamaan oppineille, kuinka vähän he tietävät ja tulevat papeille\nosoittamaan heille kuuluvan paikan siveysopettajina. 'Salainen oppi'\ntodistaa, ettei ihminen vielä ole jumala, vaikka jotkut sitä itsestään\nkuvittelevat. Se todistaa, että ihminen voi olla älyn kannalta\nkatsottuna jättiläinen, mutta hengen näkökannalta vain kääpiö. Se\nselittää edelleen, että laki, joka fyysillisellä tasolla johtaa\nelimistön kasvua, ei sen kautta tule kumotuksi, että se samalla toimii\nvastaavan sielullisen tason elimistön sisäpuolella. Se opettaa, ettei\ntyhjästä voi mitään syntyä, mutta jos vain itukin jostain on olemassa,\nolkoon se näkymätönkin, niin voi se versoa ja kehittyä edelleen.\n\n\"Jokaisen tällaisen idun, samoin kuin jokaisen olennon kasvaminen\nriippuu, mikäli asiaa tunnemme, määrätyistä edellytyksistä. Nämä\nedellytykset voivat perustua joko olion henkiseen toimintaan itseensä,\njos sillä on kykyä niitä itselleen hankkia, tai voivat ne riippua\nulkonaisista syistä, joita ei olio itse saata hallita. Kasvi tai eläin\nei voi kasvaa, ellei sillä ole sitä ravintoa tai niitä olosuhteita,\njoita se tarvitsee.\n\n\"Katsele puuta, joka kasvaa yksinään aukealla paikalla tuulen ja\ntuiskujen hyökkäysten alaisena. Se on voimakas, koska se myrskyn ja\nhäviön uhalla pysyy pystyssä, jota vastoin sen tiheässä metsässä\nkasvavat veljet, jotka latva latvaa vastaan seisoen toisiaan tukevat,\nepäitsenäisyytensä tähden ovat heikkoja ja sentähden helposti joutuvat\nrajuilman uhriksi.\n\n\"Samoin käy älyihmisen. Hän kasvaa opettajien ja ystävien suojaamana\nkoulumuurien sisäpuolella tai yliopistossa. Häntä tukee kasvattajien ja\nkirjojen auktoriteetti. Toinen viittaa aina toiseen. Mutta kun elämän\nmyrskyt tulevat, tunkeutuvat uudet ja vieraat aatteet hänen mieleensä.\nMyrskyt ulvovat ja kaatavat lipun, jolle hän on uskontunnustuksensa\nkirjoittanut. Auktoriteetit syöksyvät alas ja hänen ylpeytensä niiden\nmukana.\n\n\"Mutta niin ei ole asiaintila yksin fyysillisellä ja älyllisellä\ntasolla. Myöskin tunteiden valtakunnassa vallitsevat samat lait.\n\n\"Se, joka tahtoo kehittää voimiaan, ei saa antaa esteitten itseään\npelottaa. Niiden juurella kasvaa hänen voimansa. Hänen täytyy\nvarustautua asettamaan mielipiteensä tuulia vastaan, eikä hän saa\nkaatua, joskin intohimon myrskyt hänessä nousevat. Hänen täytyy\npakoittautua pitämään siitäkin kiinni, jota hänen luonnollinen makunsa\non taipuvainen vastustamaan ja olemaan sopusoinnussa sen kanssa, mikä\nhänestä tuntuu vihamieliseltä. Todellisuudessa on juuri se hyödyllistä\nhänen voimiaan terästämään. Hänen täytyy oppia kantamaan vihaa ja\nparjauksia, kestämään pahansuopuutta ja vastustusta, tuntemaan tuskaa\nja panemaan arvoa vain elämän todellisille arvoille. Vastustavat\nvaikutukset, jotka hänen tielleen nousevat, herättävät myrskyn\nriehumaan hänen sydämessään. Mutta saatuaan voiman myrskyä\nhallitsemaan, opittuaan intohimojensa kiihtyneille ja hurjille\naalloille sanomaan: 'hiljene', -- silloin tunkeutuvat ensimmäiset\nnousevan rauhanauringon säteet hänen sydämeensä. Niiden lämpimän hehkun\nedestä pakenee arvostelevan ja punnitsevan järjen kylmä kuuvalo. Uusi,\nnäkyväistä maailmaa suurempi, avautuu hänen sisäisen silmänsä eteen.\nSiinä hän tyytyväisenä avustaa ja löytää ne loppumattoman autuuden\nlähteet, joita eivät aistinelämän ihmiset tunne. Silloin ei hän enää\njärkeile totuudesta, sillä hän näkee sen sydämessään. Hänen ei enää\ntarvitse asettua myrskylle alttiiksi, sillä hän löytää turvan\nhiljaisuudessa, ei siksi, että myrskyjä pelkäisi, sillä ne eivät enää\ntuota hänelle tuskaa, vaan siksi, että hän tarvitsee voimansa vasta\nheränneen henkisen siemenen kehittämiseen. Hän ei enää niitä tuhlaa\nhyödyttömästi näkyväisessä maailmassa.\n\n\"Tällainen hiljaisuudessa vietetty elämä tuntuu toivottavalta ja\nhyödylliseltä vasta silloin, kun ihminen on voittanut määrätyn\nkypsyydenasteen. Mutta jos hän vetäytyy pois maailmasta hänen vielä\nmaailmaa tarvitessaan, koettaa hän pyrkiä taivasmaailmaan alkaen\nportaitten yläpäästä. Sallikaa niiden jäädä maailmaan, jotka sitä vielä\ntarvitsevat. Kuta suuremmat ympäröivät kiusaukset ovat, sitä\nsuuremmaksi kasvavat hänen voimansa menestyksellisen vastustuksen\nkautta.\n\n\"Vain se ihminen, joka oman henkisen piirinsä sisäpuolella kykenee\nvoittamaan henkensä kaipaamat edellytykset, on kaikista ulkonaisista\nolosuhteista riippumaton ja aivan vapaa. Se taas, joka ei henkistä\nmaailmaa voi synnyttää omaan sieluunsa, tarvitsee ulkonaista maailmaa\nsieluaan kehittämään. Henkistä kypsyyttä vailla olevat ihmiset, jotka\nvetäytyvät maailmasta pois sitä peläten, eivät ole sankareita, jotka\novat maailmasta kieltäytyneet. He ovat pelkureita, jotka jättävät\npaikkansa, kun taistelu elämän kanssa alkaa. Sellaiset ihmiset usein\nvetäytyvät luostareihin vain viettääkseen mukavampaa elämää ja vielä\nkaupanpäälliseksi saadakseen pääsylipun taivaaseen. He kuvittelevat\ntekevänsä jumalalle otollisen työn viettäessään hyödytöntä ja\nmerkityksetöntä elämää ja tästä kuvitellusta palveluksesta odottavat he\nelämänsä loputtua palkintoa. Mutta palkintokin, jota he odottavat, jää\nheidän mielikuvakseen. Kuten aistinihminen kuluttaa aikansa\nhyödyttömissä huvituksissa, niin käyttää tällainen hurskaskin aikansa\nhyödyttömiin seremonioihin ja rukouksiin. Aistinihmistä kiihoittaa\naistinhuvitusten halu, hurskaita taas toisen puolen ilojen toivo.\nKumpaisetkin toivovat tyydytystä omalle personalliselle itselleen. En\nvoi nähdä oleellista eroa heidän vaikutintensa ja siveellisten\npyrkimystensä välillä.\n\n\"Mutta henkisesti kehittyneen ihmisen laita on aivan toinen.\nJumalallinen prinsiippi on ihmisessä olemassa aivan riippumatta\nsuhteellisen avaruuden ja ajan rajoituksista. Se on ijäinen ja\nitsestään olevainen. Sitä ei vastustus kiihoita, siihen ei vaikuta\nvastaan toimiminen, eikä sitä viisastelut häiritse. Kun se kerran on\nihmisessä tullut tietoiseksi omasta voimastaan, ei se tarvitse sitä\nkiihoitusta, jota aistillinen elimistö vaatii, eikä se myöskään välitä\nulkomaailmasta tulevista aistimien vaikutuksista. Se on itse se tahto,\njoka oman aineensa sisäpuolella luo maailmoita. Se on sielun kaikkien\neläimellisten ja alkeellisten voimien herra, ja niiden levottomuus ei\nsitä kiihoita eikä painosta. Se on jumalallinen itse ijäisessä ja\nmuuttumattomassa puhtaudessaan.\n\n\"Ihminen, jossa tämä jumalallinen olemuspuoli kerran on herännyt ja\njoka käytännössä on kokenut sisäistä elämää, ihminen, joka on astunut\nsisään taivaan kuningaskuntaan ja jaksaa seisoa lujana omilla\njaloillaan, ei enää tarvitse ulkonaisen elämän riehuvien myrskyjen\nkasvattavia kokemuksia hankkiakseen vastustuksen kautta itselleen\nvoimaa. Hänessä ei myöskään koskaan enää nouse halu palata takaisin\nmaailman huvituksiin ja narrimaisuuksiin. Hän ei vetäytyessään\nyksinäisyyteen ole mistään kieltäytynyt, sillä emme sitä voi sanoa\nkieltäytymiseksi, että heitämme luotamme sellaista, jota pidämme vain\npaheena. Tätä ihmistä ei voi pitää askeettina, sillä hän ei alistu\nminkäänlaiseen kidutukseen tai itsensä kurittamiseen. Ei ole itsemme\nkieltämistä se, että kieltäydymme sellaisesta, mistä emme itse välitä.\nTodellinen askeetti on se, joka elää maailmassa ja jota maailman\nkiusaukset ympäröivät, -- jonka sielussa eläimelliset ainekset vielä\novat toiminnassa ja vaativat halujen tyydyttämistä, -- ihminen, jolla\non käsissään tyydyttämisen keinot, mutta kuitenkin ylevän tahdon\nvoimalla voittaa eläimellisen itsensä. Kun hän on noussut tuon tilan\nyläpuolelle, voi hän vetäytyä maailmasta pois ja käyttää energiansa\nitsensä laajentamiseen ja henkisten voimiensa palvelukseen. Silloin hän\non täydellisesti onnellinen, sillä hän voi nyt hankkia kaiken\nhaluamansa oman sisäisen maailmansa piiristä. Hän ei enää odota\ntulevaista palkintoa taivaissa, sillä mitä voisi taivas hänelle enempää\ntarjota kuin autuutta, joka hänellä jo on. Hän ei enää kaipaa muuta\nkuin kykyä hyvän tekemiseen maailmalle.\n\n\"Jos voisitte perustaa teosofisia luostareita, joissa älyllinen ja\nhenkinen kehitys kävisivät käsi kädessä, joissa opetettaisiin uutta\nmaailmankaikkeuden peruslakeihin perustuvaa tiedettä ja joissa\nihmisille samalla kertaa opetettaisiin itsensä voittamista, silloin\ntekisitte maailmalle hyvän työn. Sellainen luostari tuottaisi myöskin\nsuurta hyötyä älyllisille tutkimuksille ja sellaisten oppituolien\nperustaminen kylväisi henkiselle taivaalle ensiluokan tähtiä, joiden\nsäteistä virtaisi koko maailman läpäisevän älyllinen valo. Niiden\noppilaat olisivat paljon korkeammalla kehityskannalla, kuin aikamme\nmaterialistiset tiedemiehet ja heidän tutkimuksilleen avautuisi paljon\nlaajempi työkenttä. He tuntisivat kaikki todella korkeimmat\nauktoriteetit, saisivat käyttää kaikkien oppineitten tutkimusten\ntuloksia, mutta olisivat samalla vapaita tieteellisen oikeauskoisuuden\nrajoituksista ja voisivat siis täysin itsenäisesti ajatella. Näistä\nluostareista tulisi älyn keskuksia, jotka valaiseisivat koko maailmaa.\nJa kun itsehillinnän voima kasvaisi samassa suhteessa, kuin\nälyntoiminta, niin voisivat niiden asujamet pian saavuttaa adeptiuden\nasteen.\"\n\nAdepti oli lausunut nämä sanat erikoisen suurella lämmöllä, aivan kuin\nhänen tarkoituksensa olisi ollut vedota minun myötätuntooni saadaksensa\nminut tällaisia luostareita perustamaan. Hänen silmissään oli\nmyötätunnon ilme ja säälillä ajatteli hän surkean, tietämättömän\nihmiskunnan tilaa, ihmiskunnan, jonka karmaan ei hän järjestönsä\nsääntöjen perustalla saanut sekoittua. Minäkin valitin\nkykenemättömyyttäni sellaisten luostarien perustamiseen ja toivoin\nolevani rikas voidakseni edes yrittää. Mutta heti luki imperaattori\najatukseni ja sanoi:\n\n\"Erehdyt, ei rahojen puute tee tämän aatteen täytäntöönpanoa\nmahdottomaksi, vaan mahdotonta on löytää sopivia ihmisiä luostareihin\nasumaan, jos sellaisia perustettaisiinkin. Olisimme huonoja\nalkemisteja, jos emme kykenisi hankkimaan vaadittavia rahamääriä\ntehdäksemme ihmisille tällaisen todellisen hyvän teon. Sen voin sinulle\ntäysin todistaa, jos sitä haluat. Mutta kulta on ihmisten kirous,\nemmekä tahdo sitä kirousta suurentaa. Levitä kultaa ihmisten eteen ja\nniissä herää halu saamaan enemmän. Anna heille kultaa ja muutat heidät\nperkeleiksi. Ei, emme tarvitse kultaa, vaan ihmisiä, jotka janoavat\nviisautta.\n\n\"On tuhansia, jotka kaipaavat tietoa, mutta vain harvoja, jotka etsivät\nviisautta. Älyllinen kehitys, teräväpäisyys, viekkaus, oveluus ovat\nnykyään muka henkisen kehityksen merkkejä. Mutta tämä käsitys on vallan\nväärä. Eläimellinen viekkaus ei ole älyä. Teräväpäisyys ei ole\nviisautta ja oppineet ovat viimeiset, jotka totuutta kestävät kuulla.\nOvatpa vielä monet okkultistinne ja rosenkreuziläisenne ryhtyneet\ntutkimuksiinsa vain kiihkeän uteliaisuuden tyydyttämiseksi. He ovat\nkoettaneet päästä perille luonnon salaisuuksista voittaakseen tietoa,\njota he sitten tahtoisivat käyttää pirullisten tarkoitusperien\nsaavuttamiseksi. Osoittakaa meille miehiä ja naisia, jotka eivät pyydä\nmuuta kuin totuutta, niin pidämme huolta heidän tarpeistaan. Kuinka\npaljon rahaa tarvitseekaan se ihminen elatuksekseen, joka ei\nmukavuudesta välitä! Kuinka paljon tarvitaankaan keittiön\nylläpitämiseksi ihmiselle, joka ei herkkuja kaipaa! Mitä kirjastoja\ntarvitsee se, joka voi lukea luonnonkirjaa! Mitä ulkonaisia kuvateoksia\ntarvitaan häntä miellyttämään, joka on aistinelämästä luopunut ja on\ntahtonut vetäytyä vain omaan itseensä! Mitä maallisia näköaloja\ntarvitseisi tarjota niille, jotka elävät oman sielunsa paratiisissa!\nMitä seuroja kaipaisivat ne, jotka seurustelevat oman korkeimman\nitsensä kanssa! Kuinka voimme heitä ilahduttaa, jotka elävät Jumalan\nläheisyydessä!\n\n\"Niin tosiaankin, se teosofinen luostari, josta uneksin, on vielä\nylevämpi kuin omamme. Se on korkealla tämän maan yläpuolella ja\nkuitenkin voidaan se vaivatta perustaa ja ilman kustannuksia. Sen\nmunkit ja nunnat ovat kohonneet yli itse piirin. He ovat äärettömän\nlaajan temppelin rakentaneet ja se on kaikkihengen läpäisemä, hengen\njoka on kaikkien yhteistä omaisuutta.\n\n\"Siellä lakkaa maailmansielun jakautuminen ja yhteys on astunut\nsijalle. Siinä luostarissa ei vallitse sukupuolieroavaisuutta, ei\nerilaisia makuasioita, ei mielipiteitä, ei toivomuksia. Se on paikka,\nminne eivät paheet ulotu. Siellä ei synnytä, ei naida eikä kuolla, vaan\neletään kuin enkelit. Jokainen jäsen on hyvän voiman keskus. Jokainen\nvoi sukeltaa äärettömään valomereen, -- jokainen on itsessään kaikkea,\nmitä hän tahtoo, -- tietää kaiken, mitä hän tahtoo tietää. Hän kasvaa\nvoimassa ja laajentaa olemustaan, kunnes kykenee kaikkeutta syleilemään\nja on yhtä sen kanssa.\"\n\nHetkeksi näytti siltä, kuin adeptin sielu olisi lentänyt Nirvaanan\nvaltakuntaan, mistä ei meillä kuolevaisilla voi olla mitään käsitystä.\nMutta pian palasi valo takaisin hänen silmiinsä. Hän pyysi hymyillen\nanteeksi, että oli antanut tuon aatteen ihanuuden tempaista hänet\nmukaansa. Uskalsin väittää, että luultavasti tarvittaisiin miljoonia\najanjaksoja, ennenkun ihmiset saavuttaisivat sen tilan.\n\n\"Oi\", sanoi hän, \"ne vaatimukset, mitkä meidän aikamme sivistys panee\nseuraajilleen, pakoittavat useimmat ihmiset suuntaamaan melkein kaiken\naikansa ja voimansa ulkonaisiin asioihin, sensijaan, että he\nkäyttäisivät sitä sisäiseen kasvuun. Jokainen ihminen on saanut\nmäärätyn energiamäärän, jota hän saattaa omakseen sanoa. Kun hän kaiken\ntämän energian tuhlaa joko aistin tyydytysten saamiseksi tai älyllisiin\npyrkimyksiin, niin ei hänelle jää mitään jumalallisen idun\nkehittämiseksi sydämessään. Kun hän aina hajoittaa henkensä ulospäin,\nei hänellä ole aikaa koota ajatuksiaan sisäänpäin, joka kuitenkin on\nvälttämätöntä itsetuntemuksen saavuttamiseksi. Työtätekevät luokat,\nliikemiehet, tiedemiehet, lääkärit, lakimiehet ja papit, kaikki\ntoimivat ulkonaisissa asioissa, eikä heille jää aikaa voimien sisäiseen\nkokoamiseen. Enemmistö on aina keskittynyt ajamaan takaa varjoja ja\nharhakuvia, jotka heille parhaimmassa tapauksessa ovat hyödyllisiä,\nniin kauan kun he elävät, mutta joiden hyödyllisyys häviää sydämen\nlakatessa lyömästä. Aikansa ja voimansa ovat he käyttäneet\nhuolehtiakseen niinsanotusta elämän välttämättömyydestä ja he\npuolustavat itseään sillä, että se on heidän velvollisuutensa. Mutta\nluonto ei välitä puolustuksistamme. Syyn ja seurauksen laki on sokea,\neikä muutu todistuksista. Ihminen, joka kiipeää vuorenhuipulle ja\nvahingossa syöksee kielekkeeltä alas, on yhtä suuressa vaarassa taittaa\nselkänsä kuin ihminen, joka vapaaehtoisesti on siitä heittäytynyt.\nIhminen, joka ei kykene astumaan eteenpäin, jää yhtä kauas jälkeen,\nkuin se, joka ei halua edistyä. Luonto ei kuitenkaan ole niin julma,\nkuin miltä se pintapuolisesti katsottuna näyttää. Se, minkä ihminen\nelämänsä ylläpitämiseksi tarvitsee, on itse asiassa sangen vähäistä, ja\nsangen helposti voidaan hankkia. Sillä luonto on kaikista lapsistaan\nyltäkylläisesti huolehtinut. Jos ei joku voi saada itselleen tulevaa\nosaa, niin on jokin asia vakavasti poissa tolaltaan, joko hänessä\nyksilöllisesti tai kokonaisuuden yhteiskunnallisessa järjestelyssä.\nYhteiskuntaoloissamme on epäilemättä paljon väärää, jonka auttamiseksi\nvaltiomiehet ja filosofit koettavatkin toimia. Mutta heidän\nponnistuksensa menestyvät vasta kun heidän onnistuu luoda maailmalle\nlakeja, jotka ovat sopusoinnussa luonnonlakien kanssa; ei sitä ennen.\nEhkäpä joskus tulevaisuudessa voidaan sellaiseen asioiden tilaan\npäästä. Mutta meillä ei ole aikaa sitä odottaa. Jokaisen yksityisen\npitää koettaa luoda sopusointua omaan yksilölliseen elimistöönsä ja\nelää luonnonlakien mukaan. Sillä tavalla saadaan sopusointua myöskin\nyhteiskunnalliseen elimistöön. Kaikki ne monet asiat, joita sanotaan\nelämän välttämättömyyksiksi, ovat vain kuviteltua välttämättömyyttä.\nMiljoonat ihmiset elivät ja olivat onnellisia, ennenkuin monet näistä\nasioista, joita meidän sivistysolomme pitävät välttämättöminä,\nollenkaan olivat keksittyjä. Välttämättömyyden määritelmä on hyvin\nsuhteellinen. Kuningas voi pitää välttämättömänä omistaa tusinan\npalatseja, aatelismies nelivaljakon. Kerjäläinen pitää yhtä\nvälttämättömänä ryyppypulloaan, parooni ja ravintolanpalvelija\nfrakkiansa. Näistä välttämättömyyksistä ja niiden hankkimisen\nhuolehtimisesta pääseminen on lyhin ja varmin tie. On asetuttava niiden\nyläpuolelle, eikä enää saa pitää niitä välttämättömyyksinä. Täten\nvapautuisi suuri määrä energiaa, jota sitten voitaisiin käyttää todella\nvälttämättömien asioiden saavuttamiseen, asioiden, jotka ovat ijäisiä\nja alati kestäviä, eivätkä palvellen ajallisia tarkoitusperiä aikanaan\nhäviä, kuten edelliset.\n\n\"Tuhannet ihmiset työskentelevät päästäkseen perille ulkonaisten\nkappalten rakenteesta yksityiskohtia myöten, sekä nähdäkseen sen\nkemiallisen tai fysiologisen prosessin, joka niiden sisässä tapahtuu.\nMutta heitä ei vähimmässäkään määrässä innostuta oman rakenteensa\ntunteminen, eivätkä siitä välitä, mikä prosessi heidän sisässään\ntapahtuu. Kuitenkin tuntuisi viimemainitun prosessin tunteminen paljon\ntärkeämmältä, kuin edellinen. Tiede väittää tahtovansa oppia tuntemaan\nluonnonlakien hienoimmatkin haaraantumat ja kuitenkaan ei se luo\nvähintäkään huomiota siihen kaikkialliseen peruslakiin, josta kaikki\nnuo haaraantumat lähtevät. Se on kuin hyönteinen, joka kiipeää\npudonneella lehdellä ja kuvittelee siinä voivansa päästä tuntemaan itse\npuun ominaisuudet. Älyllisellä ihmisellä on todella mahdollisuus tutkia\nkaikkia luonnonlakeja ulkonaisesti. Mutta ulkonaisten asioiden\ntutkiminen on kuitenkin vain toisarvoisen tärkeätä, jos mieli päästä\ntuntemaan sisäisen itsemme voimat. Tärkeimmät voimat vaikuttavat\nsisässä. Näkyväiset vaikutukset ovat vain toisarvoisia ilmiöitä. Se,\njoka pitää toisarvoisten asioiden tietoa tärkeämpänä, kuin sisäisten\nasioiden tuntemista, hänellä on itse asiassa hyvin vähän viisauden\ntietoa.\"\n\n\"Näitä oppeja eivät kouluoppineemme koskaan tule omaksumaan\", arvelin\nminä. \"He halveksivat teosofian nimeä ja pitävät ulkonaisten asioiden\ntuntemista ainoana saavutettavissa olevana tietona, ainoana, jolla on\nminkäänlaista arvoa. Tätä tiedon harhakuvaa sanovat he 'eksaktiseksi\ntieteeksi'.\"\n\n\"Valitan heidän epätäydellisyyttään\", vastasi adepti, \"vaikkakin\nmyönnän heidän mielipiteensä olevan oikeutettuja heidän kannaltaan. He\nvastustavat teosofiaa siksi, etteivät he tiedä sen merkitystä. Ja koska\nsitä nimeä niin usein käytetään väärin, on se kadottanut todellisen\nmerkityksensä. Emme voi tietää mitään muuta kuin sen, minkä\nteosofisesti tiedämme, sillä teosofinen tieto on asioiden tuntemisen,\nnäkemisen ja ymmärtämisen tulos. Heidän näkö- ja tunnekykynsä ei\ntunkeudu läpi asioiden ulkonaisen pinnan ja siis tuntevat he\nteosofisesti vain ulkonaiset ilmiöt. Sisäiset syyt johtavat he\nloppupäätelmistä, jotka usein ovat vääriä. On olemassa korkeampi aisti,\njonka avulla adepti kykenee tunkeutumaan tietoisesti asioiden sisimpään\nhänen huomionsa käsitellessä kappaletta. Hän voi nähdä asioiden\nhenkisen syyn, jonka tähden hän myöskin kykenee niitä ymmärtämään. Tätä\neivät nykyajan oppineet käsitä. Koska he vain ovat oppineita ja heillä\non opittu tieto, ei heillä ole viisautta, eikä itsetuntemusta.\"\n\nKun adepti oli tämän lauseen lopettanut, kuului yllämme ilmassa pienen\nhopeakellon ääni. Katsahdin ylöspäin vaan en nähnyt mitään, joka olisi\nvoinut tuon äänen aiheuttaa. \"Tämä on sen merkki\", sanoi adepti, \"että\njärjestömme jäsenet ovat kokoontuneet seurusteluhuoneeseemme. Menkäämme\nottamaan osaa heidän keskusteluunsa. Varmaankin ovat sinulle\nvirvokkeetkin jo tervetulleita.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nPÖYTÄKESKUSTELUA\n\n\nAstuimme eteisestä ulos puutarhaan. Ihmeellisenä vastakohtana sille\njääkenttien ja synkkien mäntymetsien tarjoamalle lumotun romanttiselle\nnäköalalle, jonka ennen tähän ihmelaaksoon tuloani olin nähnyt, sain\ntäällä ihailla palmuja ja muita troopillisia kasveja. Korkeat\nfuksiapuut kilpailivat upeissa kukkaispuvuissaan ruusupensaikkojen\nkanssa. Ilman täyttivät tuoksullaan hyasintit, heliotropit ja tuhannet\nmuut kasvit, joiden nimeä en muista. Tämä ei kuitenkaan ollut\nkasvihuone, sillä muuta kattoa ei ollut, kuin yläpuolella kaareutuva\nkirkas, sininen taivas. Ihmettelin, lämmitettiinkö puutarhaa millään\ntavoin maanalaisesti ja mieleeni iski ajatus, ettei näin suuri\nylellisyys oikeastaan ollut sopusoinnussa adeptin edellä lausumien\nsanojen kanssa. Ne, jotka elävät oman sielunsa paratiisissa, eivät enää\nvälitä ulkonaisista aistinautinnoista, oli hän sanonut. Mutta adepti\nnäytti arvanneen ajatukseni jo ennenkuin se oli saanut määrätyn muodon\nja sanoi:\n\n\"Olemme luoneet nämä puutarhat tehdäksemme oleskelusi luonamme niin\nmiellyttäväksi kuin mahdollista. Kaikki puut ja kasvit, jotka täällä\nnäet, tulevat toimeen ilman puutarhuria. Ne eivät maksa meille mitään\nmuuta kuin pienen mielikuvitusvoiman ponnistuksen.\"\n\nMenin ruusupensaan luo ja katkaisin siitä harvinaisen kauniin kukan. Se\noli todellinen ruusu, yhtä todellinen kuin konsanaan mikään ennen\nnäkemäni. Sen tuoksu oli suloinen ja lehtensä oli se sulkenut\nkeskipäivän auringolta.\n\n\"Varmasti ei tämä kädessäni oleva ruusu ole harhakuva, vaan aivan\ntodellinen ruusu\", väitin vastaan.\n\nAdepti hymyili vastaten: \"Mikä on todellisuutta? Asiat näyttävät meistä\njoko todellisuuksilta tai unilta riippuen siitä tilasta, missä\ntajuntamme kulloinkin on. Muistatko unen, jonka näit muutamia öitä\nsitten? Uneksit löytäneesi rahakukkaron. Sen tehdessäsi tiesit\nuneksivasi, mutta kuitenkin näytti tuo kukkaro mielestäsi aivan\ntodelliselta. Arvelit, että jos vaan voisit sen pitää käsissäsi, kunnes\ntodella heräisit, niin ei se varmaankaan hupenisi käsistäsi. Heräsit\nvarovaisesti ja hitaasti ja kouristuksentapaisesti pidit kiinni\nkukkarosta. Mutta kun avasit silmäsi, et pitänyt kädessäsi kukkaroa,\nvaan lakananpielusta.\"\n\nHän oli oikeassa. Muistin tarkkaan uneni ja kun adepti niin monasti jo\noli lukenut ajatukseni, en ensinkään ihmetellyt, että hän oli unenkin\nnähnyt. Mutta että ruusu olisi ollut unikuva, sitä en tahtonut ottaa\nuskoakseni, vaan väitin, ettei se suinkaan voinut olla mielikuvitukseni\ntuote.\n\n\"Ei se olekaan sinun mielikuvituksesi luoma\", vastasi adepti, \"vaan on\ntulos luonnon mielikuvitusvoimasta, toiminnasta, jota adepti henkisellä\ntahdollaan saattaa ohjata. Koko maailmankaikkeus kiertotähtineen,\ngraniittikallioineen, valtamerineen ja jokineen, koko maa moninaisine\nmuotoineen, on kaikkiallisen ajatusvoiman, muotojen luojan luoma.\nMuodot eivät ole todellisuuksia, vaan aineesta luotuja harhakuvia ja\nmuodosteluja. Muoto ilman ainetta on mahdottomuus, sitä ei voi olla\nolemassa. Ainoa olemus, jonka tunnustamme, on kappalten peruselementti,\nakaasha. Siihen, perustuu koko maailmankaikkeuden alkuaine. Tätä\nperuselementtiä on kaikkialla näkymättömässä muodossa. Vasta kun se on\nkiteytynyt määrättyyn tiivistyksen tilaan, kyllin suureen voidakseen\nvastustaa maallisen valon läpitunkevaa vaikutusta, joutuu se\naistillisen havaintomme piiriin ja siitä tulee meille ulkokohtainen\nmuoto. Luova tahdonvoima läpäisee kaikki kappaleet. Adeptin tajunta\nläpäisee koko ympäristön. Sentähden hänen henkinen voimansa saattaa\nohjata luonnon tahtoa luomaan kaikkiallaolevaan aineeseen ne kappaleet,\njoita hän on mielessään kuvitellut. Hänen ajatuksensa sisältyy\nkaikkiallisen hengen piiriin, jossa hän elää ja on yhtä sen kanssa.\nErään salatieteellisen menetelmän kautta, jota en tällä kertaa\nvoi sinulle selittää, mutta joka pääasiallisesti perustuu\ntahdonponnistukseen, tiivistyvät ne muodot, jotka ovat adeptin\najatusaineessa luodut ja tulevat senkautta sinulle havaittaviksi ja\ntodellisiksi.\"\n\n\"Myönnän, etten tätä vielä ymmärrä. Voiko teidän aivoissanne oleva kuva\nastua ulos ja pukeutua aineelliseen muotoon?\"\n\nAdeptia näytti tietämättömyyteni huvittavan ja hän vastasi nauraen:\n\"Luuletko ajatuspiirin, jossa ihminen elää, rajoittuvan vain hänen\npääkallonsa sisäpuolelle? Valittaisin siinä tapauksessa ihmisen\nolotilaa, sillä hän ei silloin kykenisi näkemään, eikä havaitsemaan\nmitään, paitsi ehkä juuri sitä mikä tapahtuu pääkalloon suljetussa\nhengen osassa. Koko maailma olisi hänelle läpipääsemätön, käsittämätön\npimeydentila. Hän ei kykenisi näkemään aurinkoa tai mitään muuta\nulkonaista kappaletta, sillä ihminen ei voi nähdä mitään, joka ei ole\nhänen oman henkensä sisäpuolella. Mutta onneksi ulottuu jokaisen\nihmisen hengenpiiri aina tähtiin asti. Se ulottuu hänen\nhavaintopiirinsä rajoihin asti. Hänen henkensä tulee kosketuksiin\nkaikkien siinä olevien kappalten kanssa, olkoot ne kuinka kaukana\ntahansa hänen fyysillisestä ruumiistaan. Ensiksi tulevat vaikutukset\nhänen henkeensä, sitten hänen aivoihinsa. Henkiset vaikutukset tulevat\nniinmuodoin hänen ruumiillisten aivojensa sisäpuolelle, joita meidän\nsiis on pidettävä keskuksena, jonka kautta henki välittää sanomat\npersonalliselle tajunnalle.\"\n\n\"Personalliselle tajunnalle\", huudahdin hämmästyneenä. \"Voiko siis\nmyöskin olla personatonta tajuntaa?\"\n\nTähän kysymykseen vastasi Mestari: \"Se, joka vain tajuaa personallisen\nolemassaolonsa, ei ole paljoa eläintä korkeammalla. Joka taas itsessään\ntajuaa kaiken, on yhtä kaikkeuden kanssa. Hän elää kaikkena kaikessa ja\ntajuaa henkisesti oman personallisuutensa, samoin kuin kaikki muutkin\nilmiöt. Henki on valo, personallisuus varjot. Kun viisauden aurinko\nnousee ihmissydäntä valaisemaan, kaikkoaa personallisuuden harha hänen\ntajunnastaan. Se hajoaa kuin sumu nousevan auringon tieltä.\"\n\nNäiden selitysten jälkeen adepti, joka nähtävästi vielä havaitsi\nmielessäni piilevät epäilykset, vei minut edessämme olevan magnoliapuun\nluo. Se oli noin 60 jalan korkuinen ja kauttaaltaan ihanien, suurten,\nvalkoisten kukkien peittämä. Sitä katsellessani rupesi se näyttämään\nyhä hienommalta, vähemmän tiiviiltä. Viheriäinen lehvistö vaaleni ja\ntuli harmaaksi, joten valkoiset kukat tuskin enää erottautuivat sitä\nvastaan. Se tuli yhä varjomaisemmaksi ja läpikuultavammaksi, kunnes se\nvihdoin näytti olevan vain puun henki. Lopulta se kokonaan haihtui.\n\n\"Näet siis\", jatkoi adepti, \"että tuo puu oli olemassa sekä sinun että\nminun henkisessä piirissä aivan todellisena. Elämme kaikki\nlähimmäistemme henkisessä piirissä. Se, joka on kehittänyt henkistä\nhavaintokykyä, voi aina nähdä toisen ihmisen hengessä ilmestyvät kuvat.\nAdepti luo omat kuvansa. Tavallinen ihminen saa elää toisten ihmisten\nja luonnon mielikuvituksen luomien kuvien ympäröimänä. Me elämme oman\nsielumme luomassa paratiisissa ja siellä löydät kaikkea, mitä täällä\nnäet. Tällä valtakunnalla on kuitenkin hyvin laajat rajat. Se nousee\nkorkealle yläpuolelle näkyväisen ruumiin ja laajenee, kunnes se on yhtä\nkaikkisielun kanssa.\n\n\"Ihmiskunta tuntee vain sangen vähän mielikuvituksen voimaa, muussa\ntapauksessa se enemmän huolehtisi ajatuksistaan. Kun ihminen luo hyvän\ntai pahan ajatuksen, syntyy hänen henkisessä piirissään vastaava muoto,\nelementaalikuva. Tämä kuva voi tiivistyä ja saada elämän. Se voi elää\nvielä kauan luojansa ruumiillisen kuoleman jälkeen. Se seuraa hänen\nsieluaan kuoleman jälkeen, koska luodut ovat luojaansa sidotut.\"\n\n\"Luoko siis jokainen paha ajatus tai kaikki pahan ajatteleminen jonkun\npahan olion ja saattaa sen elämään edelleen?\"\n\n\"Jokainen ajatus kyllä synnyttää muodon tai voimakeskuksen\", vastasi\nMestari, \"mutta ne jäävät vain silloin elämään, kun niihin tahdon\nkautta vuodatetaan elämää. Jos ei niin käy, kalpenevat ne ja haihtuvat\nvähitellen kokonaan. Muutenhan ei ihminen koskaan voisi lukea\nrikoksista elämättä henkisesti niiden mukana ja luomatta vahingollisia\nelementaaleja. Voit kyllä mielessäsi kuvitella kaikenlaatuisia pahoja\ntekoja, jos et tahdo niitä panna toimeen, sillä silloin ei myöskään ole\nmielikuvituksesi tuotteilla elämää. Mutta jos mielesi tekee niitä\ntoteuttamaan ja tahtosi on niihin suunnattu, niin vaikkakin ulkonaiset\nasiat estäisivät sinua aikomuksiasi täytäntöönpanemasta, on asia yhtä\npaha, kuin jos todella olisit sen tehnyt. Luot senkautta elävän, vaikka\nnäkymättömän pahan voiman. Tahto se on, joka elähyttää mielikuvat,\nsillä tahto ja elämä ovat alkujaan yhtä.\"\n\nNähdessään taas epäilysten nousevan mielessäni, jatkoi hän. \"Kun puhun\ntahdosta eloa-antavana voimana, niin tarkoitan sitä henkistä\ntahdonvoimaa, jonka paikka on sydämessä. Se tahdonvoima, joka vain\nlähtee mielikuvituksesta, on kuin kylmä kuuvalo. Se tosin valaisee\nruumiin, mutta ei voi sitä lämmittää. Se elävä tahdonvoima, joka taas\nlähtee sydämestä, vaikuttaa kuin auringonsäteet. Se herättää elämän\ntoimimaan kivissä, kasveissa ja eläimissä. Se, mitä ihminen sydämellään\ntahtoo, ei se, mitä hänen järkensä kuvittelee, on tosivoimaa. Tätä\nluovaa tahdonvoimaa, joka kykenee herättämään eloon ulkokohtaisia ja\nnäkyväisiä mielikuvia, tapaa ihmiskunnassa onneksi hyvin vähän. Muuten\nolisi pian maailma täynnä ruumistuneita hirviöitä, jotka pian sen\nhävittäisivät. Nykyisellä sivistysasteella on useimmilla ihmisillä\npahoja haluja kuin hyviä. Mutta heidän tahtonsa ei ole kylläksi\nhenkinen, ollakseen voimakas. Se lähtee useimmin aivoista kuin\nsydämestä. Tavallisesti on se kyllin voimakas vahingoittamaan sitä,\njosta se lähti, mutta jättää muut rauhaan. Näet siis, kuinka tärkeätä\nihmisen on hankkia henkistä voimaa, kun hän on siveellinen ja hyvä.\nMutta tämä on salaisuus, jota ennen pidettiin hyvin tarkasti\npeitettynä. Jos tahdot siitä hyötyä, niin opi ensiksi tekemään tarkka\nero hyvän ja pahan välillä.\"\n\nAstuimme nyt goottilaisen käytävän läpi suureen halliin. Valo lankesi\nneljästä korkeasta ikkunasta kahdeksankulmaiseen huoneeseen. Keskessä\noli tuolien ympäröimä pyöreä pöytä, seiniä pitkin erilaisia\nhuonekaluja. Koko joukko veljiä oli jo kokoontunut. Muistin\nnähneeni eräiden kuvat historiallisissa julkaisuissa. Mutta eniten\nhämmästyin kahden naisen läsnäolosta. Toinen oli kookas ja\narvokkaannäköinen, toinen pienempi ja hennompi, mutta yhtä\njalokasvoinen ja erikoisen kaunis. Minua kovasti ihmetytti tavata\nnaisia kulta- ja ruusuristiveljesten keskuudessa ja kaikki tuntuivat\nhuomaavan hämmästykseni. Kun minut oli esitetty läsnäoleville tai\noikeammin sanoen heidät minulle, sillä he näkyivät kaikki tuntevan\nminut ennestään, tarttui tuo kookkaampi nainen käteeni ja vieden minut\npöydän luo sanoi hän nauraen:\n\n\"Miksi niin hämmästyt, ystäväni, nähdessäsi naisen muotoon puettuja\nadepteja tässä miesseurassa? Eihän älyllä ole mitään tekemistä ruumiin\nja sukupuolen kanssa. Kun sukupuolivaistot lakkaavat, niin lakkaa\nmyöskin sukupuoli. Tule nyt istumaan tänne luoksemme ja nauti näitä\nmainioita hedelmiä.\"\n\nPöydällä oli valikoima hyvin harvinaisia hedelmiä. Useita niistä en\nkoskaan ennen ollut nähnyt, koska ei niitä meidän seuduilla kasva. Koko\ntuo arvokas seurue istuutui ja kehkeytyi hyvin mielenkiintoinen\nkeskustelu, johon kaikki ottivat osaa. Tunsin vain syvästi\narvottomuuteni tässä paikassa, vaikka kukin teki parhaansa minua\nrauhoittaakseen ja saadakseen minut pitämään itseäni tasa-arvoisena.\nVeljet ja sisaret tuskin maistoivat ruokia, mutta iloitsivat\nnähdessään, että ne minulle maistuivat. Ja itse asiassa olikin\naamukävelyni ja puhdas vuoristoilma hankkineet minulle oivan\nruokahalun. Vieressäni istuva jalo nainen haihdutti pian ujouteni. Hän\nvastasi eräisiin salatieteellisiä ilmiöitä koskeviin kysymyksiini ja\nesitti opetustensa valaisemiseksi joitakin käytännöllisiä kokeita.\nTässä esimerkki hänen taidostaan harhakuvien luomisessa.\n\nOlimme puhuneet pelkäämättömyydestä ja horjumattomasta rohkeudesta,\njotka ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikille salatieteellisten\ntutkimusten piiriin pyrkivillä, sillä, sanoi hän, niinsanottu\nelementaalimaailma hirviöineen ja eläimellisine aineksineen vastustaa\nihmisen henkistä edistystä. Eläimet, elementaalit, jotka elävät\nihmismuodossa eläimellisistä aineksista, saavat ravintoa ihmisten\nelinvoimasta ja hänen eläimellisten aineittensa ytimestä. Kun\njumalallinen henki herää ihmisen sydämessä ja sen polttavat säteet\nkäyvät noihin eläimellisiin aineksiin, niin se substanssi, mistä nuo\nloiseläimet saavat ravintoa, häviää ja ne alkavat raivota kuin\nvillieläimet ainakin. Ne taistelevat elämästään ja ravinnostaan ja\nsentähden ovat ne ihmisen henkisen kehityksen suurimpana esteenä ja\nvastuksena. Eläen hänen sielussaan ja ollen luonnollisissa olosuhteissa\nhänen ulkonaisille aisteilleen näkymättömiä, voivat ne määrätyissä\nolosuhteissa tulla objektiivisiksi ja havaittaviksi. Ne elävät\nperheyhdyskunnissa ja jatkavat sukuaan kuten maallisetkin eläimet. Ne\ntaistelevat keskenään ja koettavat hävittää toinen toisensa. Jos\nitsekästä ihmistä hallitsee yksi ainoa suuri ja valtava intohimo, niin\ntodistaa se, että äärettömän voimakas elementaali on ottanut haltuunsa\nhänen sielunsa ja ajanut pois tieltään kaikki pienemmät himot.\n\nSanoin olevan aivan mahdotonta kuvitella ihmisen liikkuvan tuollaisena\neläintarhana ja lausuin toivomuksen saada nähdä tuollainen elementaali\nomin silmin, jotta saisin siitä oikean kuvan. \"Etkö pelkäisi, jos\nsaisit nähdä tuollaisen inhottavan olion?\" kysyi hän.\n\nAloin kehua rohkeuttani ja väitin, etten pelkäisi mitään, jota\nsaatoin silmilläni nähdä ja käsilläni koskettaa. Väitin pelkoa\ntietämättömyydestä johtuvaksi ja sanoin sen heti väistyvän tiedon\ntieltä.\n\n\"Olet oikeassa\", myönsi hän. \"Ojenna minulle tuo hedelmäkori!\" --\nOjensin käteni hänen pyytämäänsä, keskellä pöytää olevaan hedelmäkoriin\ntarttuakseni ja olin juuri sen tekemäisilläni, kun huomasin\nhirveännäköisen kalkerokäärmeen kohottavan päätänsä hedelmien välistä.\nSe helskytteli renkaitaan vihaisen näköisenä. Pelosta kalveten vetäsin\nkäteni pois ja väistin siten myrkyllisen pureman. Mutta vielä siihen\ntuijottaissani kääriytyi se uudelleen kokoon hedelmien väliin, sen\nkiiltelevät suomukset hävisivät koriin ja käärme oli poissa\nnäkyvistäni.\n\n\"Jos olisit tarttunut tuohon käärmeeseen\", sanoi eräs veli, joka oli\ntapausta seurannut, \"olisit havainnut sen olevan harhakuvan.\"\n\n\"Tahto ei ole ainoastaan elähyttävä, vaan myöskin hävittävä voima\",\nselitti imperaattori. \"Se saattaa alkuaineen atoomit kokoontumaan\nyhteen, se ylläpitää ne siinä asennossa tai hajoittaa ne avaruuteen. Se\non samalla Brahma, Vishnu ja Shiva, -- muotojen luoja, ylläpitäjä ja\nhävittäjä.\"\n\n\"Nämä elementaalit hallitsevat meitä\", jatkoi kaunis nainen, \"jos emme\nme niitä hallitse. Kun vain käymme niitä vastaan ilman pelkoa, ovat ne\nvoimattomia. Meidän tahtomme hävittää ne kokonaan.\"\n\nKeskustelimme aamiaisen kuluessa kaikenlaisista salatieteellisistä ja\nsentapaisista aineista. \"Salatiede ja alkemia ovat\", sanoi eräs veli,\n\"samalla kertaa hyvin vaikeasti ja helposti käsitettäviä asioita\nKäsitämme ne todella hyvin helposti, jos vaan itse pysymme\nluonnollisina ja jos viisauden valossa tutkimme niitä luonnon\nsalaisuuksia, joilla jokainen ihminen, tylsämielistä lukuunottamatta,\non syntymästään varustettu. Mutta jos väärä kasvatus asettaa viisauden\nsijalle keinotekoisen kynttilänvalon, väärän logiikan, viisastelun ja\nturhan huolehtimisen, niin unohtaa ihminen luonnollisen tilansa ja\nmuuttuu luonnottomaksi. Ikuiset totuudet heijastuivat hänen henkeensä,\nkun hän vielä oli tietämätön lapsi, jonka äly ei ollut kyllin\nkehittynyt niitä älyllisesti tajuamaan. Mutta myöhemmin, älyn\nkehittyessä tulivat nuo kuvat arvostelujen ja erehdysten kautta, joilla\nhänen henkeään ravittiin, niin vääristetyiksi ja rumennetuiksi, ettei\nniiden alkuperäistä muotoa enää saattanut tunteakaan -- Sen sijaan,\nettä ihminen voisi nähdä itse totuuden, näkee hän nyt vain oman\nmielikuvituksensa luomat harhakuvat.\"\n\n\"Tahdotko tällä väittää, että ihminen itsessään voisi päästä tietämään\nluonnon salaisuuksista enemmän, kuin mitä muut voivat hänelle opettaa?\"\n\n\"Kuka neuvoo lapselle, että hän äidinrinnasta saa ravintonsa\", kysyi\nadepti. \"Tarvitseeko eläin kasviopin oppikirjoja tietääkseen, mitkä\nruohot ovat myrkyllisiä, mitkä hyödyllisiä. Noita keinotekoisia\njärjestelmiä, joita ihminen on suunnitellut ja jotka sentähden ovat\nluonnottomia, emme tapaa luonnonkirjassa. Päästäksemme tietämään nimen,\njonka ihminen on jollekin asialle keksinyt, tarvitsemme ihmisten\nopetuksia. Mutta asioiden oleelliset ominaisuudet ovat kokonaan\nriippumattomia sille annetuista nimistä. Shakespeare sanoo, että ruusu\npitää ihanan tuoksunsa annettakoon sille mikä nimi tahansa. Nykyisen\nkasvatusmenetelmän opettamina tietävät tietysti filosofit kappaleiden\nkaikki taidokkaat nimet ja niiden luokitukset, mutta hyvin vähän\ntietävät he niiden sisäisistä ominaisuuksista. Mitä tietää nykyajan\nkasvitieteilijä niistä kasvien ominaisuuksista, jotka salatieteilijälle\nheti pistävät silmään kasvin nähdessään ja joille hän sitten perustaa\nlääketieteelliset ja salaiset voimansa. Eläintieteilijän ei tarvitse\nselittää lampaalle, että sen on paettava tiikerin lähetessä. Se tietää\nvaistonsa avulla, ilman muuta todistusta, että tiikeri on sen\nvihollinen. Lampaalle on paljon tärkeämpi tietää, että tiikeri on\npetoeläin, kuin että se kuuluu Felis-sukuun. Jos lammas ihmeen kautta\nsaisi suuremman älyn, saisi se oppia niin paljon tiikerin ulkonaisesta\nmuodosta, sen anatomiasta, fysiologiasta ja genealogiasta, että se\nkokonaan kadottaisi näkemyksensä sen sisäisestä luonnosta ja joutuisi\nhelposti sen saaliiksi. Niin mahdoton kuin tuo esimerkki onkin, niin\nesittää se kuitenkin todella asioita, mitä kouluissanne tapahtuu.\nNiissä saa nykyinen sukupolvi niinsanotun tieteellisen kasvatuksen.\nMuuten kaikki mahdolliset tiedot ihmisen ulkonaisesta muodosta,\ntavoista, millä sitä parhaiten ravitaan, puetaan ja ylläpidetään. Mutta\nkaikki tieto siitä todellisesta ihmisestä, joka tuossa muodossa\nasustaa, on hävinnyt. Sen tarpeista ei huolehdita, se saa nähdä nälkää,\nsitä pahoinpidellään ja kidutetaan ja jotkut 'suuret tieteen valot'\novat niinkin lyhytnäköisiä, että he kokonaan kieltävät sen\nolemassaolon.\"\n\n\"Mutta\", keskeytin minä, \"eikö se juuri aseta ihmistä eläinmaailmaa\nkorkeammalle, että hänellä on äly, jonka kautta hän kykenee ymmärtämään\nkappaleiden ominaisuudet, kun eläin vain tuntee ne vaistomaisesti?\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi veli, \"mutta ihmisen tulisi käyttää älyään\nsopusoinnussa järjen kanssa, eikä sitä vastaan. Eläimen vaisto on sama\neläinelimistössä toimiva prinsiippi kuin se, mitä ihmisessä sanomme\njärjeksi. Se on sielunvoima, joka kykenee tuntemaan totuuden, jota\nvastoin älyn tehtävä on ymmärtää, mitä vaistomaisesti tai\nintuitiivisesti sielun kautta tunnetaan tai havaitaan. Jos äly vain\ntoimisi sopusoinnussa järjen kanssa, niin eivät ihmisolennot olisi\nainoastaan älyllisiä, vaan myöskin viisaita. Mutta tiedämmehän\njokapäiväisen elämämme kokemuksista, ettei älyä suinkaan ehdottomasti\nseuraa viisaus. Ovelimmat ihmiset ovat usein paheellisimpia ja\noppineimmat usein hyvinkin järjettömiä.\"\n\n\"Ensimmäinen ja tärkein askel henkisten voimien saavuttamiseen pyrkivän\nihmisen tiellä\", jatkoi veli, \"on luonnolliseksi tuleminen. Vasta kun\nhän on heittänyt luotaan kaiken luonnottomuuksien liikapainon, voi\nhänestä tulla henkisesti voimakas. Jos hänestä tulisi henkinen ennen\nluonnolliseksi tulemistaan, koituisi hänestä luonnoton henkinen hirviö.\nTällaisia hirviöitä on ollut olemassa ja niitä on vieläkin. Ne ovat\nhenkisiä pahanvoimia, jotka toimivat ihmismuodoissa. Ne ovat\neriasteisia mustan magian adepteja, noitia ja rikoksellisia.\"\n\n\"Onko siis otaksuttava, että suuret rikoksentekijät aina ovat\njonkunverran maagikoita?\"\n\n\"Ei ehdottomasti\", vastasi veli. \"Useimmat rikokselliset eivät tee\nrikoksiaan rakkaudesta pahaan, vaan voittaakseen itsekkäitä\ntarkoitusperiä. Ne roistot, jotka lähtevät mustan magian tielle,\ntekevät rikoksensa sentähden, että he rakastavat pahaa samoinkuin\ntodelliset adeptit toimivat rakkaudesta hyvään. Mutta tehköön ihminen\nhyvää tai pahaa, niin jatkuvat tai useimmiten, uudistuvat hänen tekonsa\nja vihdoin tekee hän ne vaistomaisesti. Siten tulee koko hänen\nluontonsa joko hyväksi tai pahaksi. Ihminen, joka kiduttaa kärpästä\nvain sitä kiduttaakseen ja koska se häntä huvittaa, on ehkä kauempana\npahan tiellä kuin murhaaja, joka pitää tekoaan välttämättömänä omalle\nedistykselleen.\"\n\nTulin tässä ajatelleeksi, miten on suhtauduttava niiden oppineiden\najatuskantaan, jotka kiduttavat eläimiä tieteellisiä tarkoituksia\nvarten. En tarvinnut lausua ääneen tätä kysymystä, sillä syvä liikutus\nkuvastui kaikkien läsnäolijoitten kasvoilla ja eräs adepti sanoi:\n\n\"Kun joku kerran tulee kirjoittamaan historian ihmisten typeryydestä ja\nsiitä johtuvista perkeleellisistä rikoksista, niin on siinä tällä,\nhimomurhaajan nautinnolle perustavalla vivisektsioonilla tärkeä sija.\nSiitä ei vielä koskaan ole koitunut ihmiskunnalle sanottavaa hyötyä,\nmutta kyllä äärettömän paljon vahinkoa. Se on erehdyksestä johtunut ja\nvie erehdykseen. Ja siitä seuraa lopuksi, että ihmisten mielet\nkovettuvat ja heistä tulee perkeleitä. Jo tätä kauheutta ajatellessa\nmyrkyttyy ilma.\"\n\nNäiden sanojen aikana olikin rajuilman kylmyys vallinnut huoneessa,\nniin että minun oli vaikea hengittää. Mutta adepti viittasi kädellään\nja kohta oli taas kaikki entisellään.\n\nNyt johtui keskustelu valkoiseen magiaan ja eräitten tibettiläisten\nadeptien ihmeellisiin voimiin. Eräs läsnäolijoista oli kerran\nmatkustanut heidän luonaan ja antoi seikkaperäisen kuvauksen\nkäynnistään siellä. Mutta, ihmeellistä kyllä ei hänen kertomansa\nmielenkiintoinen kuvaus jäänyt minulle mieleen, vaan haihtui\nmuististani, vaikkakin kaikki muu keskustelu painui syvästi aivoihini.\nEn muista siitä enää mitään. -- Aamiaisen syötyä jätti imperaattori\nminut naisadeptien turviin luvaten pian palata hakemaan minut\nalkemiallista laboratoriota katselemaan. Seurasin molempia\nsuojelijattariani ihanaan puutarhaan.\n\nKuljimme pitkin täydessä kukassa olevien oleanteripuiden reunustamaa\nkujaa ja tulimme pienelle kummulla sijaitsevalle pyöreälle huvimajalle.\nSieltä oli ihana näköala koko alueelle ja kaukana etäisyydessä\nkohoaville vuorenhuipuille. Huvimajan katosta kannattivat\nmarmoripylväät. Mehevä muratti kierteli pylväitä pitkin ylös, peitti\nrehevänä koko katoksen ja riippui taas aukeamien välistä alas.\nIstuuduimme huvimajaan ja hiukan aikaa vaiettuamme alkoi ystävättäreni,\njota tahdon nimittää Leilaksi, puhumaan:\n\n\"Olen vielä sinulle velkaa selityksen siihen asiaan, joka sinua niin\nnäytti hämmästyttävän tullessasi luoksemme. Ihmettelit nähdessäsi\nnaissuvun edustajia kulta- ja ruusuristiveljesten keskessä.\nIntuitsioonisi oli kyllä puhunut sinulle oikein. Sattuu todella\nharvoin, että yksilö saavuttaa adeptiuden naisruumiissa ollessaan. On\nkuitenkin poikkeuksia. Tiedät, ettei miehen sielunelimistö\nperusteeltaan eroa naisesta, vaan jokaisessa ihmisolennossa on\nyhtyneinä miehellisiä ja naisellisia aineksia. Naisessa toimivat\nyleensä enemmän naiselliset, miehessä miehelliset. Mutta onhan usein\nnaisia, joilla on miehekäs luonne ja taas miehiä, joissa naiselliset\nominaisuudet ovat etualalla. Täydellisessä ihmisessä ovat miehelliset\nja naiselliset ainekset melkein yhtä voimakkaita, vaikkakin miehellinen\naines edustaen luonnon luovaa voimaa on hiukan etualalla, naisainesten\nedustaessa muodostavaa olemuspuolta. Tämä salatieteellinen laki, jonka\nselittäminen veisi meidät tällä kertaa liian syvälle luonnon\nsalaisuuksiin, selviää sinulle tutkiessasi harmonian lakeja. Huomaat\nsilloin, että molliakordi on duuriakordin vastakaiku, mutta että suurin\nkauneus aina kuitenkin on duurin värinen. On paljon tällaisia\nyhdenkaltaisuuksia, mutta jätämme oman älysi tehtäväksi niiden\nlöytämisen.\"\n\n\"Kun tapaat naisen ruumiissa elävän adeptin, niin voit siitä tehdä sen\noikean johtopäätöksen, että tämä luonnonvastainen asia riippuu niistä\nharvinaisen vaikeista olosuhteista ja kokemuksista, joissa adeptin\nviimeinen elämä oli eletty. Kasvi kasvaa nopeammin kasvihuoneen\nlämmössä, kuin jos ei siitä kukaan olisi huolehtinut. Samaten voi\nerikoisen suuri kärsimys kehittää henkisen kukan kasvua ja jouduttaa\nkehitysalaa, joka ilman tuota kärsimystä olisi saavutettu ehkä vasta\npaljon myöhemmin, jossakin tulevassa ruumistuksessa.\"\n\nTämä ilmiö herätti uteliaisuuttani ja pyysin häntä kertomaan minulle\nviimeisestä ruumistuksestaan, ennen hänen tuloaan adeptiksi.\n\n\"On hyvin vaikea eläytyä menneisyyden muistoihin\", vastasi Leila.\n\"Mutta ehkä sisaremme Helena kuvaisi omaa entistä elämäänsä.\"\n\nTähän ehdotukseen vastasi Helena hymyillen: \"Mielelläni teen sen\nystävällemme, vaan minun elämäni on hyvin vähän mielenkiintoinen\nsuhteessa sinun elämääsi. Mutta jos ensiksi aloittaisit kertomalla\nomastasi, jatkaisin minä sitten.\"\n\n\"Tehkäämme siis niin\", sanoi Leila. \"Mutta tehdäkseni asian\nyksinkertaisemmaksi ja säästääksemme aikaa, näytän sinulle\nkuvaesityksen astraalivalossa. Katso edessäsi olevaan pöytään.\"\n\nKatselin huvimajan keskessä olevan pöydän kiilloitettuun marmoripintaan\nja näin siinä elävännäköisen kuvan taistelutantereesta. Näin\ntaistelevia armeijoja pistimineen ja miekkoineen. Näin paljon\nratsastajia ja jalkaväkeä, ritareita loistavissa varustuksissa ja\ntavallisia sotamiehiä. Käytiin kiivasta taistelua, kuolleet ja\nhaavoitetut peittivät maan. Vasemmalla kädellä olevat joukot\nperääntyivät, oikealla olevat taas tunkeutuivat eteenpäin. Äkkiä\nilmestyi kaunis nainen täysissä varustuksissa. Toisessa kädessä oli\nhänellä miekka, toisessa lippu. Hänen kasvonpiirteensä muistuttivat\nnaisadeptia vieressäni. Hänet huomatessaan näyttivät vasemmalla olevat\njoukot taas saavan uskallusta ja rohkeutta. Viholliset valtasi pelko.\nHe pakenivat vasemmanpuolisten ajamina. Voitonhuuto kaikui ja kuva\nhävisi.\n\nSitten ilmestyi toinen kuva pöydän pinnalle. Se näytti esittävän\nkatolisen kirkon sisustaa. Sen täytti suuri joukko kirkon ja valtion\narvohenkilöitä, ritareita, aatelismiehiä, piispoja, pappeja ja kansaa.\nAlttarin edessä polvistui täysissä varustuksissa oleva ritari. Hän\nnäytti olevan kuningas ja eräs piispa virkamerkkiensä koristamana laski\nkultaisen kruunun hänen päähänsä. Kuninkaan vieressä seisoi tuo sama\nnainen voitonriemuinen hymy kasvoillaan. Juhlallinen soitto kaikuu\nkruunua laskettaessa kuninkaan päähän. Hän nousee tuhansien äänten\ntervehtimänä ja sitten haihtuu kuva.\n\nSeuraava esittää vankikoppia täyteen ahdattuna inkvisitsioonin\naikaisilla kidutuskoneilla. Siellä oli muutamia mustiin puettuja\nmiehiä, joiden silmissä paloi vihan tuli, -- toisia punaisiin puettuja,\nnähtävästi pyöveleitä. Ihmisiä tulee soihdut käsissä ja heidän\nkeskessään Leila kahleisiin sidottuna. Hän katselee säälien mustiin\npuettuja miehiä. Tuomari tekee hänelle joitakin typeriä kysymyksiä,\njoihin hän kieltäytyy vastaamasta ja sitten alkavat pyövelit häntä\nkiduttamaan. Käännän pois silmäni ja kun taas katsahdan kuvaan, on se\nhävinnyt.\n\nSen paikalle ilmestyi taas uusi. Se kuvasi polttoroviota, jonka\nkeskelle oli pystytetty paalu. Siinä riippui vitjat. Kulkue lähestyy.\nSitä johtaa roistomaisen näköiset munkit ja sotilaat ovat vartioimassa\nsitä. Munkkien ja pyövelien keskessä kulkee Leila kalpeana,\nkärsimyksistä ja kidutuksista riutuneena. Hänen kätensä ovat kahleissa\nja nuora on kääritty kaulan ympärille. Hän nousee roviolle ja sidotaan\npaaluun. Yrittäessään puhumaan saa hän vihkivettä kasvoilleen, jota\nmunkit heittävät estääkseen häntä siitä. Pyöveli tuo palavan\ntulikekäleen.\n\nPuu syttyy palamaan ja liekit nielevät tuon ihanan naisen ruumista. En\nenää jaksanut sitä katsella, vaan peitin kasvoni. Tiesin nyt kuka Leila\noli. Kun vihdoin olin toipunut siitä vaikutuksesta, minkä tämä kauhea\nnäky oli minuun tehnyt, lausuin Leilalle suurimman ihastukseni hänen\nrohkeudestaan ja kunnostaan. Olin aina ihaillut hänen luonnettaan\nhistoriallisena henkilönä ja olin toivonut, että joskus olisin hänet\ntuntenut. Nyt oli hän edessäni, elävänä olentona, nuorena ja\nvoimakkaana, jalona ja kauniina. Kuolevaisten laskujen mukaan pitäisi\nhänen kuitenkin olla 450 vuoden vanha.\n\nKoska adeptien läsnäollessa on turha ajatuksiaan peittää, oli hän jo\nhuomannut omani ja vastasi niihin.\n\n\"Olen vielä paljon vanhempi kuin luuletkaan. Sinä ja minä ja me kaikki\nolemme yhtä vanhoja kuin luomakunta. Kun henki, luomisen yön kuluttua\noli herännyt hengittämään ja lähetti keskuudestaan valon, joka sai\nmaailman syntymään, elimme me jo ja tulemme elämään, kunnes valo palaa\ntakaisin alkulähteeseensä. Meidän todellisella itsellämme ei ole ikää.\nSe on aina nuori ja ikuinen ja riippumaton ajallisista olosuhteista.\nYhtä vähän voidaan ruumiitamme hävittää. Ne ovat niitä peiliä, joihin\nhenki heijastaa jumalallisen kuvansa. Aine on ikuista samoin kuin\navaruus ja aika. Niinkauan kuin on ainetta, niin kauan kuvastaa siinä\nitseään sen sisässä asuva henki. Henki tarvitsee siten omaa kuvaansa\noppiakseen siitä itsensä tuntemista. Ihminen ei ilman peiliä voi nähdä\nomaa kuvaansa. Emme siis voi nähdä itseämme ulkokohtaisina, ellemme\nastu ulos itsestämme. Se taas on mahdottomuus, koska henki on yksi ja\njakamaton. Sentähden heijastaa se aineessa omaa valoaan ja näkee siinä\nitsensä kuin peilikuvassa.\"\n\n\"Mutta hävittihän tuli sinun ruumiisi\", sanoin minä, \"mistä siis\njohtuu, että nyt näen sinut edessäni näkyväisessä ja kosketettavassa\nmuodossa?\"\n\n\"Se osa, mikä ruumiistani hävitettiin, oli vain karkein aineellinen\naines fyysillisestä elimistöstäni. Silloin kun tuli hävitti karkean\naineen, nousi astraaliruumiini ylös tulesta ja savusta. Läsnäolevien\nsuuri joukko ei sitä nähnyt, koska heidän aistimensa ovat niin\nkarkeita, etteivät ne havaitse muuta kuin karkeimpia aineksia. Mutta\nluonani olevat eetterimuodossa oleskelevat ystäväni näkivät sen. He\npitivät minusta hyvää huolta ja lyhyen tajuttomuudentilan jälkeen\nheräsin taas ulkonaiseen elämään. Vähitellen tiivistyi taas ruumiini\nuudessa olotilassa vallitsevien vaikutusten voimasta ja sentähden olen\nnyt tässä edessäsi yhtä näkyväinen ja kosketeltava kuin jos vielä\nolisin karkeassa aineellisessa muodossani.\"\n\n\"Otaksun siis, että jokaisen ihmis- ja eläinolennon astraaliruumis voi\nfyysillisen muodon jätettyään niin tiivistyä, että kuolleitten henget\nvoivat näyttäytyä kosketeltavassa ja näkyväisessä muodossa?\"\n\n\"Se voi kyllä tapahtua ja tapahtuukin toisinaan\", vastasi Leila. \"Sen\nsaavat alemmat nekromantiset harjoitukset aikaan. Erittäinkin saattaa\nse tapahtua niiden olentojen astraaliruumiille, jotka kuolivat\nluonnottoman kuoleman kautta ja joiden astraaliruumiissa siis vielä oli\npaljon molekyylejä koossapitävää vetovoimaa. Mutta tällaisilla\nkeinotekoisesti aineillistuneilla astraaliruumiilla ei ole elämää,\neivätkä ne ole kestäviä. Jotta astraaliruumis kykenisi elämään\nfyysillisen muodon kuoleman jälkeen täytyy sen voida elää omaa\nelämäänsä jo fyysillisen ruumiin eläessä. Olin jo aikaisempien\nruumistusten aikana saavuttanut tuon henkisen elämäntilan ja\nsieluntietoisuuden. Olin tiellä adeptiutta kohti jo ennenkuin synnyin\ntalonpojan taloon. Lapsuuteni aikana seurustelin henkisesti adeptien\nkanssa. Mutta\", jatkoi hän, \"kuunnelkaamme nyt sisaremme Helenan\nkertomusta.\"\n\nOlin jo kauan aikaa tarkastellut tuon toisen naisadeptin piirteitä ja\ntuntui, että olisin joskus ennen hänetkin nähnyt, -- ehkä unissani.\nNiin, olin kerran lapsena nähnyt näyn uni- ja valvetilan välissä.\nEnkeli tai joku muu ylimaailmallinen olento oli valkoisiin puettuna\nleijaillut ilmassa pääni päällä. Kädessä oli hänellä valkoinen lilja,\njota hän ojensi minua kohden. Kuinka usein olinkaan sydämessäni\ntoivonut, että vielä kerran näkisin tuon ihanan ilmiön ja nyt, jos en\nerehtynyt, oli edessäni sama muoto, jonka unissani olin nähnyt.\n\nNainen oli harvinaisen kaunis. Pitkät mustat suortuvat olivat\nomituisena vastakohtana hänen yksinkertaiseen valkoiseen ja ilmavaan\npukuunsa, joka joustavissa poimuissa peitti vartalon. Iho oli kalpea ja\nherkkä, profiili puhtaan kreikkalainen, tummat silmänsä näyttivät\ntunkeutuvan sieluni läpi ja sytyttivät siellä puhtaan rakkauden ja\nkunnioittavan ihailun tulen, jossa ei ollut intohimon tuulahdustakaan.\n\n\"Minun elämäni\", sanoi Helena, \"ei merkinnyt paljoa. Synnyin\nPietarissa, jossa isäni palveli keisarin armeijassa. Hän kuoli\nollessani aivan nuori ja jätti perheensä suureen köyhyyteen. Minua ei\nmaan päällä mikään kiinnittänyt paitsi äitiäni, sukulaisiani ja\nopettajiani. Henkeni avautui ja nautti ylimaallisista iloista.\nHaaveksin runoudesta ja katsellessani taivaalla leijailevia pilviä,\nnäin niissä kauneuden ruumistuvan. Hengessäni seurustelin menneisyyden\nsankarien kanssa. Fyysillinen ruumiini ei kuitenkaan jaksanut pysyä\nhenkeni tasalla. Kylmä, nälkä ja puute vaikuttivat pian sen\nhajaantumisen. Täytettyäni kahdeksantoista vuotta jätin kuihtuneen,\nkeuhkotautisen ruumiini ja veljet ottivat minut avosylin tänne\nluokseen.\"\n\nHänen hentojen, vaatimattomien kasvojensa ilme täytti sydämeni\nmyötätunnolla. -- \"Eikö maamiestesi joukossa olut ketään, joka olisi\nollut kyllin älykäs huomaamaan nerollisuutesi ja antamaan sinulle\napua?\"\n\n\"He pystyttivät kallisarvoisen hautapatsaan eräälle Pietarin\nhautausmaalle, kun minut ensin oli sinne haudattu\", vastasi hän. \"Pieni\nosa rahoista, jotka tarvittiin tuon hautapatsaan pystyttämiseen, olisi\nriittänyt hankkimaan minulle kaikista välttämättömintä, ravintoa ja\nterveyttä. Ne jotka minut tunsivat elämäni aikana ja jotka ihailivat\nrunojani ja lahjojani, olivat yhtä köyhiä kuin itsekin olin. -- Mutta\njättäkäämme nyt menneisyys ja olosuhteet, joissa ihmiset kärsivät oman\nkarmansa seurauksista. Minunkin köyhyyteni ja kärsimykseni olivat omia\nansaitsemiani. Ja minulla on nyt kyllin syytä ollakseni kohtalooni\ntyytyväinen.\"\n\nHänen puhuessaan tarkastelin uudelleen hänen piirteitään. Oliko se\ntodella hän, jonka olin vuosia sitten nähnyt unissani? Hänkö siunaten\ntaivutti tuon liljan ylitseni? Mistä johtuu se magneetinen virta, joka\ntuon vertauskuvan kautta oli tunkeutunut sydämeni syvimpään ja oli\nsiellä sytyttänyt korkeamman elämän kaipuun? Saattoiko tuo tapahtuma\nolla vain uni?\n\nEikö se ollut täyttänyt sieluni autuudella siitä asti, kun sen näin?\nEikö sen muisto ollut niin syvälle sydämeeni juurtunut, ettei se\ntuhansien muitten unien lailla ollut haihtunut?\n\nHelena nousi ja astui ulos pylväitten välisen aukon kautta. Hän\nkatkaisi muurin vieressä kasvavan valkean liljan. Sen ojensi hän\nminulle sanoen:\n\n\"Säilytä tämä kukka. Se ei haihdu kuin uni ja sitä katsellessasi\ntiedät, etten minäkään ole harhakuva.\"\n\nKiitin häntä liikutettuna ja pyysin häntä myöskin tulevaisuudessa minua\nsuojaamaan samoin kuin ennen. Siihen vastasi hän: \"Voimme auttaa vain\nniitä, jotka itseään suojaavat. Voimme vaikuttaa vaan niihin, jotka\novat valmiit ottamaan vastaan vaikutuksiamme. Voimme lähestyä vain\nniitä, jotka henkisesti kohoavat meidän piiriimme. Rakkaus vaikuttaa\nmolemminpuolisena vetovoimana, viha taas työntää luotaan. Puhdas\nvetäytyy puhdasta kohtaan, paha pahaa kohtaan. Antaminen synnyttää\nvastaanottamisen kyvyn.\n\n\"Auringonvalo valaisee kaikkia, mutta kaikki eivät voi sitä nähdä.\nSamoin on ikuinen totuudenlähde sammumaton ja kaikkiallinen, mutta vain\nharvat avaavat auringonvalolle sydämensä. Koeta aina nousta\neläimellisen piirin yläpuolelle ja koeta tulla kosketuksiin niiden\nkanssa, jotka ovat poistaneet itsestään eläimelliset aineksensa ja\nelävät hengessä.\"\n\nKun nainen oli lopettanut, lähestyi eräs toinen adepti huvimajaa. Hän\noli kasvultaan pieni, mutta hänen kasvoissaan oli niin henkevä ilme,\nettä heti saattoi nähdä hänen olevan Mestarin. Pää oli melkein kalju ja\nmuodoltaan hyvin merkillinen. Kaljun kohdan ympärillä oli harmaita\nkiharoita ja tunsin hänessä heti erään henkilön, jonka kuvan olin usein\nnähnyt ja jonka läheisyyden olin usein selvästi tuntenut. Tahdon sanoa\nhäntä Teodorukseksi. Elämänsä aikana oli hän ollut rosenkreuziläinen\nmestari ja oli ollut tunnettu ihmeellisistä parantamistapauksistaan.\n\nAstuessaan huvimajaan ilmoitti hän, että imperaattori oli kutsuttu\ntehtävään, jolla oli suuri merkitys valtiollisessa elämässä. Hän kertoi\nleikkiä laskien imperaattorin menneen estämään muuatta valtiomiestä\ntekemästä suuren tyhmyyden. Jos hän ei siinä onnistuisi, voisi seurata\nsuuri sota. Hän oli itse lähetetty viemään minua alkemialliseen\nlaboratorioon ja selittämään minulle eräitä alkemiallisia salaisuuksia.\n\n\n\n\nV.\n\nALKEMIALLINEN LABORATORIO\n\n\nKuljimme pitkin kaunista käytävää, jonka seiniä koristivat\ntaiteellisesti veistetyt marmorikuvapatsaat. Ne esittivät vanhan ajan\njumalia ja jumalattaria sekä menneitten aikojen sankareita. \"Nämä\nkuvapatsaat esittävät elementaarisia prinsiippejä sekä luonnonvoimia\npersonoituina\", huomautti oppaani. Vanhan ajan viisaat arvelivat\nniiden ominaisuuksien senkautta helpommin painautuvan ihmisten\nymmärrykseen. Ei kukaan vanhanajan kreikkalainen tai roomalainen aivan\ntietämättömiä lukuunottamatta, pitänyt Zeusta, Plutoa, Neptunusta y.m.\npersonallisuuksina, eikä heitä sellaisina palvellut. Jumalat olivat\nvain ruumiittomien luonnonlakien vertauskuvia tai ilmestymismuotoja.\nNiinpä ei ihmismuotokaan ole todellinen ihminen, vaan todellisen\nihmisen ja hänen luonteensa vertauskuva ja ruumistuma. Tässä\naineellisessa muodossa ovat ihmisen ajatukset saaneet ulkonaisen\nilmennyksensä. Sen tiesivät vanhan ajan ihmiset, mutta nykyajan\noppineet pitävät sensijaan ulkonaisia ilmennyksiä sisäisinä totuuksina.\nNykyajan aineellinen uskonto on alentanut kaikkiallisen maailmanhengen\nrajoitetuksi olennoksi ja tehnyt ylevistä luonnonvoimista personallisia\npyhimyksiä.\n\nAstuimme sitten kehänmuotoiseen saliin, joka teki temppelin\nvaikutuksen. Seinissä ei ollut ikkunoita, vaan valo lankesi kupukatossa\nolevan kristallilasin kautta. Laesta riippui korkealla päämme päällä\nsuuri kultainen kaksoiskolmio, jota ympäröi pyrstöään pureva käärme.\nHuoneen keskellä ja aivan tuon vertauskuvan alla oli pyöreä\nmarmoripintainen pöytä ja sen keskellä pienempi hopeaan valettu\nsamanmuotoinen vertauskuva. Seiniä peittivät kirjahyllyt täynnä\nalkemiallista kirjallisuutta. Toisella puolella huonetta oli\njonkinlainen alttari, jota valaisi palava lamppu. Eräällä sivupöydällä\nolevat pari sulatuskulhoa ja muutamat pullot sekä kaksi nojatuolia\ntäydensivät huoneen sisustuksen.\n\nKatselin ympärilleni nähdäkseni sulatusuunin, retortteja ja muita\nlaitteita, joista alkemiallisissa kirjoissa puhutaan, mutta en nähnyt\nmitään. Oppaani luki ajatukseni ja sanoi nauraen: \"Luulit varmaankin\nnäkeväsi täällä koko apteekin. Erehdyt, ystäväni. Koko tuo pitkä\npullojen ja astioiden, sulatuskulhojen, uunien, retorttien, huhmarien,\nsiilauslaitteitten, puristimien, tislaus- ja härmelaitteiden luettelo,\njosta alkemiallisissa teoksissa puhutaan, on vain hullutusta. Ne ovat\nkeksityt vain johdattamaan harhaan itsekkäitä ja typeriä ihmisiä ja\nestämään arvottomia salaisuuksiin tunkeutumasta. Todellinen alkemisti\nei tarvitse työssänsä aineita, joita kaupoista voitaisiin ostaa. Hän\nsaa tarpeelliset ainekset omasta elimistöstään.\n\n\"Niitä näkymättömiä prinsiippejä, joista ihminen on rakennettu,\nsanotaan hänen metalleikseen, sillä ne ovat lujempia ja kestävämpiä\nkuin hänen lihansa ja verensä. Metallit, jotka ovat syntyneet hänen\najatuksistaan ja haluistaan, jäävät elämään, kun hänen fyysillisen\nruumiinsa katoavaiset ainekset ovat haihtuneet. Ihmisen eläimelliset\nvoimat ovat niitä alempia metalleja, joista eläimellinen elimistö on\nkokoonpantu. Ne muutetaan jalommiksi siten, että ihmisen paheet\nmuutetaan hyveiksi. Niiden on kuljettava kaikkien väriasteitten läpi,\nkunnes niistä on tullut puhdasta kultaa, kunnes ihminen on puhdas ja\npyhä. Tähän tilaan päästääkseen täytyy ihmisen ehdottomasti tappaa\nruumiinsa karkeimmat ainekset, jotta hengen valo voisi läpäistä karkean\nkuoren ja herättää sisäinen ihminen elämään.\"\n\n\"Siis ovat kaikki alkemiallisissa kirjoissa tapaamamme selitykset\nkäsitettävät kuvaannollisesti, eikä niillä niinmuodoin ole mitään\ntekemistä aineellisten substanssien kuten suolan, rikin, elohopean\ny.m.s. kanssa\", kysyin minä.\n\n\"Asianlaita ei ole aivan niin\", vastasi adepti \"Luonnonvaltakuntien\nvälillä ei ole jyrkkiä rajoja ja sentähden on vaikutuksilla, jotka\naiheutuvat määrätyistä luonnonlaeista yhdessä luonnonvaltakunnassa,\nvastaavaisuutensa toisessa. Henkisellä tasolla tapahtuvat salaiset\nasiat heijastuvat niinmuodon heti astraali- ja ainetasoilla. Ne\nsopeutuvat vain eri tasojen vaatimiin elinehtoihin. Luonto ei ole\nkokoonpantu joukosta alkujaan erilaisia kappaleita ja aineksia, vaan se\non kokonaisuus ja kaikki tähän elimistöön kuuluva on suhteessa\ntoiseensa ja toisestaan eroittamatonta. Tämän tosiasian tunnustivat jo\nvanhat alkemistit, sillä jo Zoharissa tapaamme seuraavat sanat, jotka\nkehoitan sinua kirjoittamaan muistikirjaasi, ettet niitä unohtaisi.\n'Jokaisella maan päällä ilmenevällä kappaleella on eetterinen\nvastakuvansa maan yläpuolella, s.o. sisäisellä tasolla. Maailmassa ei\nole mitään niin mitätöntä, vaikka se siltä näyttäisikin, ettei se olisi\nkorkeamman tai sisäisemmän kanssa yhteydessä. Jos siis alempi liikkuu,\nniin liikkuu vastassa oleva korkeampi sitä vastaan.' Ihmisen\nmikrokosmos on täydellinen vastakohta tai esitys luonnosta,\nmakrokosmoksesta. Ihmisessä ilmenevät kaikki voimat, perusteet,\nmehusteet ja ainekset, jotka maailmankaikkeudessa esiintyvät kaikkien\nkappaleitten korkeasta ja jumalallisesta henkisestä alkulähteestä aina\nkaikkiallisen ainoan elämän karkeimpaan olotilaan, aineeseen asti.\nJokaisessa ihmisolennossa on niitä ydinaineksia, joista kivennäiset,\neläimet ja koko ihmismaailma rakennetaan. Jokaisessa olennossa on\nvoimia, jotka saattavat hänestä jonakin päivänä kehittymään joko\ntiikerin tai lohikäärmeen, käärmeen tai sammakon, viisaan tai roiston,\nenkelin tai perkeleen. Nuo elementit, joiden tarkoituksena on kasvaa ja\nkehittyä ihmisessä, muodostavat hänen oman itsensä. Katsele pääsi\npäällä olevaa kaksoiskolmiota. Se esittää makrokosmosta kaikkine siinä\npiilevine voimineen hengen ja aineen läpäistessä toisiaan ja yhtyessä\nikuisuuden äärettömässä kehässä. Ja katsele pienempää vertauskuvaa\npöydällä edessäsi. Se esittää samoja aineksia ihmisrakenteessa. Kun\nsinä saat omassa itsessäsi olevan kaksoiskolmion sopusointuun\nmaailmankaikkeuden kaksoiskolmion kanssa, niin tulee sinun voimistasi\nluonnonvoimia ja kykenet järkesi ja tahtosi voimalla johtamaan ja\nhallitsemaan niitä toimintoja, jotka itsetiedottomasti tapahtuvat\nluonnossa.\n\n\"Kaikkiallinen voima, jonka kautta kaikki elämäntoiminnat aiheutuvat,\non elämän olemus. Joka niin osaa elämänvoimaa johtaa ja hallita, että\nse alistuu hänen tahtoonsa, on alkemisti. Hän voi luoda uusia muotoja\nja voi lisätä noiden muotojen ainetta. Kemisti ei luo uutta. Hän\nmuodostelee vain uusia yhdistelmiä ennen olemassaolleista aineksista.\nAlkemisti vetää elementtien ainetta luonnon näkymättömästä\nvarastohuoneesta ja saattaa sen lisääntymään. Kemisti käsittelee\nainetta, jossa elämänprinsiippi on toimettomana s.o. jossa se vain\nmekaanisena tai kemiallisena voimana ilmenee. Alkemisti käsittelee\ntajuntaa ja luo eläviä muotoja. Kemisti muuttaa rikin näkymättömäksi\nilmaksi ja saattaa taas tämän ilman muuttumaan rikiksi luomatta mitään\nuutta. Puutarhuri sitävastoin, joka pistää siemenen maahan hankkien\nsille vaadittavat olosuhteet, on alkemisti, sillä hän synnyttää jotain,\njoka ei ennen ollut olemassa ja saattaa yhdestä siemenestä hankkia\ntuhansia samanlaatuisia siemeniä.\"\n\n\"Mutta\", keskeytin minä, \"sanotaan, että rosencreuziläiset kykenevät\nmuuttamaan raudan hopeaksi ja elohopean kullaksi. Kuinka saattavat he\nluoda jotain, jota ei ole ennestään?\"\n\nAdepti hymyili. \"Nykyisen sivistyskauden tietämättömyys puhuu sinun\nsuusi kautta. Se ei näe totuutta, koska se on nostanut erehdysten ja\ntieteellisten arvioimisten muurin itsensä ja totuuden välille. Salli\nminun siis kerran vielä huomauttaa, että luonto on yhtenäinen.\nSentähden piilee jokaisessa luonnossa esiintyvässä, pienimmässäkin\nainehiukkasessa koko luomakunnan kaikki mahdollisuudet. Jokainen\nhiukkanen voi siten suotuisien olosuhteiden vallitessa kehittyä\nmaailmankaikkeudeksi, jossa kaikki luonnossa esiintyvät elementit\nvoivat ilmetä. Tiedemiehenne eivät voi käsittää totuutta, koska\nperusopit aineen kokoonpanosta ja voimasta ovat vääriä. Teologianne\ndualismi on aiheuttanut sanomatonta kurjuutta, koska se herätti eloon\nainaisen taistelun jumalan ja perkeleen välillä. Tieteellinen\npolyteisminne taas häikäisee silmät, hämmentää oppineitten\narvostelukyvyn ja pitää heitä tietämättömyyden kahleissa. Mitä tiedätte\nperusaineen ominaisuuksista? Mitä tiedätte erosta aineen ja voiman\nvälillä? Kaikki tieteenne tuntemat niinsanotut yksinkertaiset aineet\novat alkujaan tästä perusaineesta kehittyneet. Mutta tämä perusaine on\nyhtenäinen, se on vain _yksi_. Siitä johtuu, että jokainen perusaineen\nhiukkanen määrätyillä edellytyksillä voi muuttua kullaksi, toisissa\nolosuhteissa taas raudaksi ja vielä toisissa elohopeaksi. Sitä\ntarkoittivat vanhat viisaat sanoessaan, että kaikki seitsemän metallia\nkantavat sisässään kukin toistensa siemenen. He opettivat myöskin, että\nkun kappale on toiseksi muutettava, on tuo muutettava kappale ensin\nmuutettava _prima materiaksi_.\n\n\"Mutta\", jatkoi hän, \"näytät olevan utelias saamaan oman kokemuksesi\nperustalla nähdä tämän opin todistetuksi. Katsokaamme, onko mahdollista\nsaada kultaa kasvamaan omasta idustaan?\"\n\nNousematta suuresta nojatuolista, johon hän oli istuutunut, käski\nTeodorus minua ottamaan pöydältä sulatuskulhon ja katsomaan oliko se\ntyhjä. Sitten käski hän minua panemaan sen kolmijalalle alttarilla\npalavan liekin yli. Tein kuten hän käski. Sitten sanoi hän: \"Ota nyt\nmuutamia taskussasi olevia hopearahoja ja heitä ne kulhoon.\" -- Otin\ntaskustani muutaman markanrahan ja viskasin ne kulhoon. Muutaman\nminuutin kuluttua rupesivat ne sulamaan ja kun näin hopean tulleen\njuoksevaksi sulatuskulhossa, mainitsin siitä adeptille. Hän otti sitten\ntaskustaan pienen pullon, jossa oli _punaista pulveria_ ja pyysi minua\nheittämään kulhoon jonkun verran siitä. Pöydällä oli pieni hopealusikka\nja otin sillä noin kahden gramman verran punaista pulveria pullosta ja\naijoin juuri viskata sen sulatuskulhoon, kun Teodorus esti minut siitä.\nHän sanoi määrän olevan aivan liian suuren ja käski minun käyttää\nsäästäen pulveria. Hän neuvoi minua panemaan sen takaisin pulloon ja\nkuivaamaan sitten lusikan paperilla. Sen sain sitten heittää kulhoon.\nPulverimäärä, joka jäi lusikkaan, oli niin pieni, että sitä tuskin voi\nnähdä. Kuitenkin tein hänen neuvojensa mukaan ja viskasin paperipalasen\njuoksevan hopean joukkoon. Se paloi silmänräpäyksessä. Sulanut metalli\nrupesi nyt vaahtoamaan ja nousemaan, niin että pelkäsin sen kohoavan\nyli kulhon laidan. Mutta jokainen kupla halkesi laitaan asti tultuaan\nloistaen kaikenlaisissa kauniissa väreissä.\n\nTätä kesti noin viidentoista minuutin ajan. Sitten lakkasi kiehuminen\nja vaahtoava aine painui takaisin kulhon pohjalle. Kun Teodorus huomasi\njuoksevan aineen rauhoittuvan, käski hän minun ottamaan sen tulelta ja\nkaatamaan sisällön marmorilaatalle. Tein sen ja hetkessä jähmettyi\nmassa puhtaimmaksi kullaksi.\n\n\"Ota mukaasi tuo kulta\", sanoi Teodorus. \"Vie se arvioitavaksi, niin\nsaat vakuutuksen siitä, ettet ole ollut hourujen vallassa.\"\n\nOlin aivan ihmeissäni ja ajattelin itsekseni, mitä aikalaisemme\nantaisivatkaan, jos tietäisivät punaisen pulverin salaisuuden. Teki\nmieleni kysyä adeptilta, kuinka pulveria tehtiin, mutta en uskaltanut.\nPelkäsin, että Teodorus voisi luulla minun haluavan tietää tuon\nsalaisuuden itse rikastuakseni. Adepti luki taas ajatukseni ja sanoi:\n\n\"Punaisen pulverin salaisuutta ei voida ihmisille ilmoittaa, ennenkun\nhe ovat tulleet henkisiksi. Se on salaisuus, jota ei teoretisesti voida\nselittää, vaan jokaisen täytyy hankkia itselleen käytännöllinen tieto\nsiitä. Kuinka voisimme opettaa ihmisiä käyttämään voimia, joita ei\nheillä ole ja joiden olemassaolosta he eivät mitään tiedä. Kuitenkin\npiilee näiden voimien siemen kunkin ihmisen olemuksessa.\n\n\"Olisi hullua otaksua, että kultaa saataisiin muusta aineesta kuin\nkullasta. Mutta sisältäähän jokainen aine kullan idun perusaineessaan.\n\n\"Luonnon alkemiallisessa laboratoriossa tuottavat rauta ynnä muut\naineet aikojen kuluessa kultaa, koska kullan elementti piilee niiden\nperusaineessa. Se kasvaa luonnon elämänprinsiipin vaikutuksesta ja\nkehittyy näkyväiseksi kullaksi. Tämä menetelmä, jonka aikaansaamiseksi\ntajuton luonto tarvitsee ehkä miljoonia vuosia, voi tapahtua muutamassa\nminuutissa, jos luonnon tahdonvoimaa johtaa adeptin usko ja äly. On\nyhtä mahdotonta yrittää tekemään kultaa jostain, johon ei kultaa\nsisälly, kuin saada omenapuuta kasvamaan kirsikasta. Mutta jos tahdomme\nsaada omenapuun kasvamaan siemenestä, emme pistä sitä koloon, jonka\nolemme kallioon poranneet. Me haemme sille sopivan maaperän, jossa se\nlämmön ja kosteuden vaikutuksesta voi ruveta kasvamaan. Sama on\nasianlaita, jos tahdomme saada esille kultaa kullan siemenestä tai\nprinsiipistä ja meidän on siis hankittava sille sopiva maaperä.\nTuollainen sopiva maaperä on punainen pulveri, jolla on kullan\nilmenemiselle vaadittavat edellytykset. Tiedä siis, ettei ole mitään\nkuollutta ainetta maailmankaikkeudessa ja että kivet ja metallitkin\nelävät. Niilläkin on tajunta. Kun elämänprinsiippi alkaa toimia\njossakin aineessa, niin ilmenee sen kautta erilaisia värejä, kuten\nsulatuskulhossa näit. Jos tuo massa olisi jähmeä ja kylmä, niin\ntunkeutuisi elämänprinsiippi metalliin hyvin hitaasti, mutta saaden\nkuitenkin aikaan muutoksen. Sulaneessa aineessa sekoittuu sitävastoin\nelämää jakava voima perusteellisesti metalliin, kiehuminen tapahtuu ja\nmuutos on pian täyttynyt. Minkätähden olisi muodon kehitys ja muutos\nmahdollinen vain eläinkunnassa. Ainoa ero on vaan siinä, että muutokset\ntapahtuvat eläinkunnassa hyvin paljon lyhyemmässä ajassa, joten ihminen\nvoi niitä tarkata. Kivikunnassa taas tapahtuvat muutokset hyvin\nhitaasti, niin että monet sukupolvet kuluvat, ennenkun voidaan havaita\nedistystä metallien kasvussa.\n\n\"Metallien luomat siemenet piilevät metalleissa. Ei riitä, että kultaa\nvaan sulatetaan, jos mieli saada sitä kasvamaan. Se on ensin\npalautettava takaisin siihen perusaineeseen, jota alkemistit sanovat\n_prima materiaksi_. Se tapahtuu punaista pulveria lisäämällä ja melkein\nnäkymätön määrä riittää aiheuttamaan suuren kultamäärän kasvamisen. Ne\nmuutamat pulveriatoomit, joita käytit, olivat jo liikaa muuttamaan\nhopean kullaksi, kuten tulet näkemään tutkiessasi kultakimpaletta. Koko\npaperissa ollutta määrää ei ole käytetty.\"\n\nKatselin kultaa, joka ei vielä ollut kyllin jäähtynyttä, jotta voisin\nsitä koskettaa ja huomasin sen pinnalla muutamia pieniä rubininpunaisia\nhelmiä. Ne näyttivät olevan punaisen pulverin hiukkasia, joita siis\nmassa ei ollut kokonaan imenyt itseensä.\n\n\"Mestari\", huudahdin minä, \"opeta minulle salaisuus. Lupaan sinulle,\netten koskaan tule käyttämään saavuttamaani tietoa itsekkäisiin\ntarkoituksiin. Olen kyllin paljon oppinut salatiedettä ymmärtääkseni,\nettei maallinen omaisuus ja maalliset rikkaudet hyödytä henkistä\nkehitystä. Itse asiassa ne ovat suuria esteitä niille, jotka pyrkivät\nedistyksen tielle. Tahdon totuutta totuuden itsensä tähden, enkä\nsaavuttaakseni sillä minkäänlaisia etuja. Opeta minulle nuo\nsalaisuudet, niin unohdan itseni ja uhraan koko elämäni ihmiskunnan\npalvelukseen.\"\n\n\"No hyvä\", vastasi adepti. \"Teen kaiken voitavani osoittaakseni sinulle\ntien, jota sinun on kuljettava. Mutta se ei voi tapahtua muutamissa\ntunneissa, eikä muutamissa päivissä. Ja järjestömme sääntöjä vastaan\nolisi pidättää sinua täällä kauemmin kun auringonlaskuun asti. Teen\nsinulle kuitenkin mahdolliseksi oppia tuntemaan alkemian tiedettä.\nAnnan sinulle kirjan tutkittavaksesi. Jos sydämesi on avoinna ja\nhenkesi kirkkaana, olen näkymättömänä lähelläsi ja autan sinua\nymmärtämään vertauskuvien kätkemiä salaisuuksia.\"\n\nNäin sanoen ojensi Teodorus minulle kirjan, jossa oli joukko\nvertauskuvilla ja merkeillä varustettuja värillisiä taulukoita. Se oli\nvanha kirja nimeltään: \"_Die geheimen Figuren den Rosencreuzer des\nsechzehnten and siebzehnten Jahrhunderts_\" (Kuudennen- ja\nseitsemännentoista vuosisadan rosencreuziläisten salaiset merkit).\n\nKiitin adeptia ja tarkastelin vielä kerran tuota salaperäistä kirjaa.\nSelailin sen lehtiä lukien sivujen päällekirjoitukset. Huomasin\nsen kertovan suurimmista salaisuuksista, makrokosmoksesta ja\nmikrokosmoksesta, ajasta ja ijankaikkisuudesta, salatieteellisistä\nluvuista, neljästä elementistä, kaikkialla ilmenevästä kolmiluvusta,\njälleensyntymisestä, alkemiasta, filosofiasta ja Kabbalasta. Itse\nasiassa oli se kaikkeustieteen kirja.\n\n\"Kun ymmärrät tämän kirjan sisällön käytännöllisesti\", sanoi Teodorus,\n\"et tiedä ainoastaan kuinka tehdään kultaa alemmista metalleista, joka\non meidän taitomme kaikista vähäpätöisimpiä esityksiä, vaan tulet\ntuntemaan ruusun ja ristin salaisuudet. Tulet tietämään, kuinka\nviisauden kivi on löydettävissä ja se elämänneste, joka nauttijalleen\nsuo kuolemattomuuden. Tulet tietämään, kuinka elämäntoimintoja on\nohjattava, jotta saataisiin syntymään timantteja ja kalliita kiviä ja\ntulet tietämään, kuinka eläimestä kehittyy ihminen ja ihmisestä\ntaivaallinen olento, jumala. Tämä lopullinen alkemiallinen tehtävä on\nainoa, jolla on minkäänlaista merkitystä. Suhteessa siihen ovat kaikki\nmuut taidot vain leikintekoa. Mitä hyödyttää ulkonaisten asioiden\nhankkiminen, kun voimme itsessämme saavuttaa sen, mikä on ikuista ja\ntodellista.\n\n\"Näissä taulukoissa olevat vertauskuvat ovat kokonaan hengellä\nkäsitettävät. Jotta sen ymmärtäisit, tahdon sinulle selittää, että\njokaisella okkultisella vertauskuvalla on kolmenlainen merkitys.\nEnsimmäinen on ulkonainen ja sen ymmärtää helposti. Toinen on sisäinen\ntai salattu merkitys, jonka voi älyllisesti saada selville. Kolmas,\nsyvin ja salaperäisin merkitys on henkinen ja sitä ei voi selittää,\nvaan on se käytännöllisesti koettava hengen kautta.\n\n\"Kun luku kolme ilmenee yhdestä ja seitsemän kasvaa kolmesta, -- kun\nkolmesta luvusta tai kirjaimesta saadaan neljä yhdistelmää, jotka\nalkuperäisen kolmen kanssa muodostavat seitsemän, niin jokaisella\nvertauskuvalla ei ole ainoastaan kolme, vaan seitsemän eri selitystä.\nSinua ei ensinkään hyödyttäisi, jos selittäisin sinulle näiden\nvertauskuvien erilaiset merkitykset, sillä sellaiset selitykset eivät\nolisi todellista tietoa, vaan aivojesi täyttämistä toisten tiedoilla.\nItse on ihminen. Vain se, minkä hän omien kokemustensa kautta\nsaavuttaa, on hänen omaansa, ei mikään muu.\n\n\"Ollessani vielä teidän maailmanne asukas, taistelin monta kovaa\nottelua lääketieteen ja teologian tohtoreitten kanssa. Huomasin\ntavallisesti, että kuta oppineemmat tohtorinne olivat, sitä enemmän\nolivat he kadottaneet järkensä. Täällä elän rauhassa, enkä välitä\npaljoakaan väittelyistänne ja arvosteluistanne, mutta kun sopivassa\ntilaisuudessa luon katseeni maailmaan, huomaan, ettei se vielä ole\nmuuttunut parempaan päin.\"\n\n\"Täytyyhän sinun kuitenkin myöntää\", vastustin minä, \"että tiede\nnoitten suurten aikojen jälkeen on tehnyt suuria edistysaskeleita.\"\n\n\"Varmaa on kyllä, että se toisissa asioissa on mennyt eteenpäin, mutta\non taas toisissa mennyt taaksepäin\", sanoi hän. \"Se on tehnyt paljon\nkeksintöjä lisätäkseen ruumiillista mukavuutta ja tyydyttääkseen\nihmisten haluja. Mutta sitä mukaa kuin niitä on tyydytetty, ovat ne\nlisääntyneet ja uusia tarpeita on hankittu. Monet hyödylliset keksinnöt\novatkin tehty 'uskottavimpien auktoriteettien' uhalla, eikä heidän\navullaan. Mutta mitä kaikki nämä keksinnöt merkitsevät, kun ihmisten\nhenkinen hyvä on kysymyksessä? Ne edistävät fyysillisen ruumiin\nmukavuutta ja niiden hyödyllisyys lakkaa, kun tämä muoto on lakannut\nolemasta. Nämä keksinnöt olisivat kyllä sinänsä hyviä, jos eivät\nihmiset käyttäisi kaiken aikansa niiden nauttimisessa ja sen kautta\njättäisivät huolehtimatta metallien jalostamisesta. Niiden kestävyys on\npaljon pitempiaikainen kun ruumiin muodon.\n\n\"Useimmat hyödylliset keksintönne olisivat aivan tarpeettomia, jos\nihmiset olisivat sielultaan kehittyneempiä. Paljon paremmat keksinnöt\nolisivat tehneet ne mitättömiksi, samoin kuin ruuti ja kanuunat ajoivat\ntieltään nuolen ja jousen. Olette sangen ylpeitä rautateistänne ja\nsähkösanomalaitoksestanne, mutta mitä ne hyödyttävät ihmisiä, jotka\najatuksen nopeudella voivat liikkua paikasta toiseen kuinka kauas\ntahansa. Opettakaa luonnon elementtejä asettumaan tieteen vaunujen\neteen, niin nousette ilmaan kuin kotka ja liitelette sen halki.\"\n\n\"Olisin onnellinen, jos voisit minulle näyttää, kuinka ihminen\najatuksen nopeudella voi liikkua paikasta toiseen\", huudahdin. \"Minusta\ntuntuu ihmisruumiin paino voittamattomalta esteeltä.\"\n\n\"Hengessä uudestisyntyneen ihmisen ei tarvitsekaan ottaa mukaansa tuota\nraskasta ruumista\", vastasi Teodorus. \"Mitä tai kuka on ihminen? Onko\nhän puoleksi eläimellinen elimistö, joka syö, juo ja kävelee ja joka\nkäyttää melkein puolet elämästään nukkumiseen, -- tuo luiden ja\njänteiden, veren ja herkkien hermojen massa, joka estää hengen vapaata\nliikkumista, joka on itseensä kahlehdittu tai onko ihminen tuo\nnäkymätön olento, joka ajattelee, tuntee ja tietää olevansa olemassa?\"\n\n\"Epäilemättä on ihmisen ajatteleva minuus itse ihminen.\"\n\n\"Jos sen myönnät, niin täytyy sinun myöskin myöntää ihmisen itsensä\nolevan siellä, missä hän ajattelee olevansa ja tekee havaintojaan,\ntoisin sanoen siellä, missä hänen tajuntansa on. Ajatteleminen on\nhengen, eikä fyysillisen ruumiin omistama kyky. Kaikkialla, missä\nhenkemme tätä kykyään käyttää, oleskelee todellinen itsemme. Jos ei\nfyysillinen ruumiimme olekaan mukana, niin mitä tarvitsemme siitä\nhuolehtia. Ajatteleminen on hengen kyky ja henki on kaikkiallinen. --\nKun opimme ajattelemaan fyysillisistä aivoistamme riippumatta, niin\nvoimme tätä kykyämme käyttää kaikkialla maailmankaikkeudessa ottamatta\nmukaan fyysillistä ruumistamme.\n\n\"Elämä, tunne ja tajunta eivät ole ruumiin ominaisuuksia, ne ovat\nnäkymättömän, mutta todellisen ihmisen toimintoja ja kun hän kerran on\noppinut tuntemaan todellisen olemuksensa ja omat voimansa, niin voi hän\nkiinnittää tajuntansa mihinkä paikkaan tahansa tällä planeetalla.\"\n\n\"Nämä aatteet ovat niin valtavia, etten niitä vielä kylläksi käsitä,\nmutta pelkään, että tiedemiehet, jotka eivät tahdo nousta yläpuolelle\nitse luomaansa järjestelmää, eivät koskaan tule niitä tunnustamaan.\"\n\n\"Niin on\", sanoi adepti. \"Nykyisen sukupolven oppineet eivät niitä\nymmärrä ja tunnusta, mutta tulevaisuudessa tulevat ne käsitettäviksi\nkaikille, jotka eivät ole oppineita ainoastaan ruumiissa, vaan myöskin\nsydämessä. Meidän älyllisen vuosisatamme aikana ovat useimmat älylliset\nihmiset keskittäneet tajuntansa aivojen sisäpuolelle ja elävät\nniinmuodoin vain talonsa yläkerrassa. Mutta aivot eivät muodosta\ntärkeintä osaa talossa, jossa ihminen asuu. Elämän keskus on sydän ja\njos ei tajunta keskity elämän keskuspaikkaan, niin eroittuu se elämästä\nja lakkaa lopulta kokonaan olemasta. Kehoittakaa niitä, jotka tahtovat\nkehittää intuitsiooniaan, ajattelemaan sydämellä, eikä vain tutkimaan\naivoillaan. Kehoittakaa heitä päivä päivältä laskemaan ajatuskykynsä\nelämän keskukseen, sydämeen, kunnes koko heidän tajuntansa siihen\nkeskittyy. Ensin näkevät he kaiken pimeytenä, mutta jos he jatkavat\nkokeitaan, tulevat he pian näkemään keskipisteessä valon, valon, joka\nhengen valaisee. Tämä sammuttamaton valo lähettää säteensä tähtiin asti\nja siinä heijastuvat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.\n\n\"Luonnon suurimpia salaisuuksia ei ensinkään ole vaikea käsittää, jos\nvain mieluummin katselemme niitä, kuin omia harhakuviamme. Korkeimmat\naatteet ovat helppoja ymmärtää, jos vain tahdomme niitä ymmärtää,\nemmekä jää pitämään kiinni omista luomistamme. Ihmisen mieli on kuin\npeili. Siinä heijastuvat maailmanhengessä leijailevat aatteet, kuin\nhiljaisessa järvessä, joka uskollisesti kuvastaa yläpuolellaan\nleijailevia pilviä. Kun järven pintaa kosketetaan, vääristyvät kuvat.\nJa kun vesi sekoitetaan, häviävät ne kokonaan. Mutta yhtä vähän kuin\nsaituri, joka koko elämänsä ajan on aarteitaan tarkannut ja suojellut,\nniistä luopuisi, yhtä vähän voimme odottaa nykyajan tiedemiehen tai\nfilosofin luopuvan omista ajatustavoistaan. Luen sydämestäsi halun\nperustaa tosijärkevä seura. Varotan sinut kuitenkin sitä varten\nkääntymästä oppineitten puoleen, sillä jos sen teet, valitset\nhuonoimman keinon aatteesi toteuttamiseksi ja voit olla varma sen\nepäonnistumisesta.\"\n\n\"Tunnustan jo asiaa ajatelleeni ja etsineeni keinoja sen\ntoteuttamiseksi. Tahtoisin perustaa seuran tai koulun, jossa\ntäydellisyyteen pyrkijät voisivat käyttää voimansa hyödyllisten ja\nkestävien asioiden saavuttamiseksi olematta pakoitettuja maailman\nharhakuvia seuraamaan. Olen hengessäni jo hakenut paikkaa, missä\nsellaisen seuran jäsenet voisivat elää sisäistä hengen elämää.\nTahtoisin mielelläni perustaa teosofisen luostarin, jossa samoin kuin\ntekin, voisimme luonnon suuruuden, ylevyyden ja hiljaisuuden\nympäröiminä pyrkiä adeptiuden tielle paeten nykyaikaisen\nyhteiskuntaelämän orjuutta. Mutta mielestäni tuntuu aivan mahdottomalta\nvalita jäsenemme tietämättömien ja sivistymättömien joukosta.\"\n\n\"Etsi niitä puhtaitten ja hyveellisten joukosta\", vastasi Teodorus.\n\"Valitse sellaisia, joita ei pimitä ennakkoluulot ja ennakkoarvostelut.\nOpeta heitä kehittämään henkistä havaintokykyään ja pian on ympärilläsi\nmaailman valistunein seura. Se, mitä nykyään sanotaan oppineisuudeksi\nja sivistykseksi, on vain tulosta hyödyttömästä, pintapuolisesta\ntiedosta. Ihmisten on pakko sitä hankkia, koska he eivät osaa kehittää\nhenkisiä kykyjään. Jos tätä viimeksimainittua työtapaa käytettäisiin ja\nharjoitettaisiin, niin pian astuisi todellinen tieto pelkän\noppineisuuden, varmuus epäselvyyden, vakaumus epäilyksen, todellinen\nluottamus epävarman toiveen sijalle. Jos jokainen kuvittelemasi\nluostarin asujain olisi vailla itserakkautta ja ilman omia mielikuvia,\nvaan päinvastoin jokainen olisi elävä peili, johon jumalallinen viisaus\nilman vääristelyä voisi kuvastua, niin olisi luostarisi koko maailman\nsuurin kaunistus. Sellainen henkisen älyn keskus loistaisi henkisellä\ntaivaalla kuin ensiluokan aurinko. Yksi ainoa sellainen keskus\nriittäisi valaisemaan maailmaa viisaudellaan ja sen henkiset säteet\nloistaisivat kiertotähtemme äärimmäisille rajoille asti.\"\n\n\"Mikä sitten estää perustamasta tällaista älyn keskusta\", kysyin minä.\n\n\"Ei muu kuin ihmisten epätäydellisyys\", vastasi adepti. \"On kaksi\nlähdettä, joista nämä esteet nousevat itsetuntemukseen ja\nkuolemattomuuteen pyrkivien tielle. Toiset esteet tulevat sisäisestä\nihmisestä itsestään, toiset ulkonaisen elämän olosuhteista. Sisäiset\nesteet aiheutuvat kootuista tieteellisistä ja teologisista\nmielipiteistä ja elävistä elementaalivoimista, jotka toimivat ihmisen\neläimellisessä olemuspuolessa. Kun ulkonaiset vaikutukset ravitsevat ja\nvoimistuttavat niitä, niin rumistuvat ne mitä erilaisimmilla tavoilla.\nNe ilmentävät eläimellisiä haluja ja älyllisiin saavutuksiin yhtyneinä\nmuodostavat ne sen vaarallisen rikosten luokan, johon luetaan\nkunnianhimo, turhamaisuus, ahneus, kärsimättömyys, oman hyödyn\netsiminen j.n.e. Kukin tällainen eläimellinen aines tai elementaali voi\nkehittyä melkein älylliseksi, vaikkakin järkeä vailla olevaksi\nolemukseksi, kunnes sellaiset lopuksi muodostavat ihmisen todellisen\nminän. Maailma on tuollaisia älyllisiä tai puoleksi älyllisiä\nihmismuodoissa eläviä elementaaleja täynnä, -- ihmisiä, joiden järki on\nenemmän tai vähemmän kumautettu. Tapaat niitä joka päivä kadulla,\nsaarnatuoleissa, tuomioistuimilla, oppisaleissa ja markkinapaikoilla.\nIhmisen pääpyrkimyksenä tulisi olla pitää henkensä valtakunta vapaana\nmoisista tunkeilijoista, jotta viisauden kuningas voisi siellä\nhäiritsemättä hallita. Hänen velvollisuutensa olisi ryhtyä\nherkulestaisteluun näitä eläimiä ja älyllisiä elementaaleja vastaan,\nniin että niistä tulisi kuninkaan palvelijoita, ei hänen käskijöitään.\nVoimmeko sen tehdä, kun kaikki voimamme alati ovat suunnatut\nulkonaiselle tasolle, kun emme koskaan ole rauhassa omassa talossamme,\nkun elämän harhakuvat meitä aina kahlehtivat? Voimmeko sen tehdä, kun\naina kiinnymme aistinnautintojen etsimiseen tai niin sanottuihin\nälyllisiin pyrkimyksiin, jotka kohdistuvat ulkonaisten asioiden\ntietämiseen, mutta eivät välitä omaa itseä koskevan tiedon\nhankkimisesta? Voimmeko edes toivoa kykenevämme kokoamaan voimia\nsisäisimpään keskipisteeseen ja niitä sieltä käsin käyttämään, kun aina\nlähetämme ne ulos kehän ulkorajaa kohti? Voimmeko samalla kertaa\ntuhlata ja koota voimia?\n\n\"Voiman, joka voisi kehittyä voimakkaaksi keskuksessa, täytyy olla\nkeskukseen suunnattu, sillä vain vastustuksen kautta voidaan sitä koota\nja voimistaa. Kuningas, joka lähtee valtakunnastaan ja jättää sen\nsuojelusta vaille, löytää palatessaan toisia hallitsijan paikalla.\nTullaksemme luonnon herroiksi, täytyy meidän taistella omat\ntaistelumme, emmekä saa odottaa, että luonto taistelisi meidän\npuolestamme. Kuta enemmän sielun kanavien kautta tulevat kiusaukset\nsaattavat ihmiselimistön eläimelliset ainekset elämään ja toimimaan,\nsitä kuumemmaksi käy taistelu, ja sitä voimakkaammaksi tulee myöskin\nvoitokkaasti vastustavan ihmisen tahto. Tämä on se taistelu, jonka\nsuuri Gautama Buddha taisteli ja voitti viisauden bodhipuun alla\nistuessaan.\n\n\"Annan sinulle järkevän ja tieteellisen selityksen kehityksen\nmerkityksestä ja henkisestä myötätunnosta. Ja jotta et luulisi minun\nilmoittavan vihkimättömiltä peitettyjä salaisuuksia, kehoitan sinua\ntutustumaan suuren kreikkalaisen filosofin Plotinuksen kirjoihin,\njoissa hän esitti samoja salaisuuksia jo vuosisatoja sitten.\n\n\"Plotinuksen mukaan ei mikään ilmiö ole 'todellisuus', vaan kaikki\nmaailmankaikkeuden ilmiöt ovat harhakuvia, joita sisäinen todellisuus\non toiminnan kautta luonut. Ihminen ei voi nähdä omia kasvojaan ilman\npeiliä. Yhtä vähän voi todellisuus herättyään unestaan pitkän Pralayn\njälkeen nähdä itseään ilman peilin apua. Mutta mikään muu substanssi\nkuin se, mikä kuuluu todelliselle, ei voi olla peilinämme. Sentähden\nastuu todellinen ikäänkuin ulos omasta keskipisteestään ja katselee\nitseään. Siten syntyy älynvoima, jonka kautta todellinen näkee ne\nkuvat, mitkä heijastuvat sen omassa aineessa. Ja tämä voima, joka\nsuuntautuu keskipisteestä kehään päin, sanotaan hengeksi tai tahdoksi.\nSama toiminta tapahtuu, jos ihminen keskityksen kautta suuntaa\najatuksensa kohti omaa tajunnankeskustaan, joka on sydämessä ja siten\nkoettaa nähdä, mitä hänen sisässään tapahtuu. Tämä keskihakuinen voima\nkohtaa vastustusta keskuksessa, palaten takaisin keskipakoisena\nvoimana. Näin syntynyt keskipakoinen voima on sitten yhdyssiteenä\nkeskuksen ja kehän, hengen ja aineen, luojan ja luotujen, jumalan ja\nluonnon välillä tai millä nimillä näitä asioita tahtonet merkitä.\n\n\"Jos suuntaat henkesi voiman sisäänpäin keskustaa kohden, etkä keskitä\nsitä ulkonaisiin aistillisiin asioihin, niin vastustus, jonka se\nkeskuksessa tapaa, aiheuttaa sysäyksen takaisin päin. Kuta voimakkaampi\non käyttämäsi keskihakuinen voima, sitä voimakkaampi on täten\nsyntynyt keskipakoinen voima, toisin sanoen, sitä voimakkaampi on\nsielusi. Sielun voimistuessa muuttuu näkymätön, mutta kuitenkin\naineellinen substanssi, joka läpäisee näkyvän fyysillisen ruumiisi,\nkorkeammanlajiseksi aineeksi. Siten sinä vähitellen voit tulla kokonaan\nsieluksi, ilman karkeata fyysillistä ruumista. Mutta jo kauan ennen sen\najan täyttymistä, voit sielusi voimalla vaikuttaa aineessasi.\"\n\nHuomautin Teodorukselle, että nämä aatteet olivat liian suuria ja liian\nuusia, jotta heti voisin ne käsittää, mutta lupasin painaa ne mieleeni.\n\n\"Se on oikein\", vastasi adepti. \"Ja pidän siitä huolta, että ne todella\njäävät mieleesi.\"\n\n\"Jos Plotinuksen opit pitävät paikkansa\", sanoin minä, \"niin ovat\nepäilemättä useimmat henkiset ajattelijamme harhateillä, sillä he\nuhraavat koko elämänsä ulkonaisten asioitten tutkimiseen ja välittävät\nhyvin vähän siitä, mikä heissä itsessään tapahtuu.\"\n\n\"Siksi he häviävätkin harhakuvineen\", vastasi adepti. \"Oppineille olisi\nehkä parempi, jos he tietäisivät hiukan vähemmin tieteellisistä\nteorioista ja sensijaan hankkisivat enemmän käytännöllistä tietoa\nitsestään. Olisi parempi, jos heillä olisi vähemmän terävää järkeilyä\npäässään ja enemmän henkistä voimaa. Jos esimerkiksi se aika ja ne\nvoimat, joita tuhlataan afrikalaisten apinoiden tapojen tutkimiseen,\nkäytettäisiin henkisen selvänäköisyyden hankkimiseen, niin olisi se\nheille parempi. Jos he koettaisivat hankkia itselleen kykyä parantamaan\nsairaita käsien päälle panemisella, eivätkä myrkyttäisi ihmisiä\nruiskuttamalla heihin vahingollisia aineksia, niin tekisivät he paljon\nhyvää ihmiskunnalle. Tuhannet ihmiset työskentelevät ahkerasti koko\nikänsä saamatta kuitenkaan mitään hyödyllistä aikaan. Samoin tuhannet\nihmiset työskentelevät sekä henkisesti että koneellisesti tehtävissä,\njotka mieluummin saisivat olla suorittamatta. Paljon useammat ihmiset\ntyöskentelevät vahingoittaakseen ja hävittääkseen ihmisten\nterveydentilaa, kuin tauteja parantaakseen. Useammat levittävät\nharhaoppeja kuin opettavat totuutta. Useammat hakevat sellaista, mistä\nei ole hyötyä, kuin sellaista, jolla on tosi arvoa. He elävät\näärimmäisyyksien vallassa ja katoavat niiden kanssa. He etsivät kultaa\nja kulta jää jälelle heidän kuollessaan.\n\n\"Esteet, joita ulkomaailman olosuhteet asettavat tiellenne ovat niin\nläheisessä yhteydessä sisäisten esteitten kanssa, että niitä ei käy\nhyvin eroittaminen. Ulkonaiset kiusaukset herättävät sisäisiä haluja ja\nsisäiset halut taasen vaativat ulkonaisia keinoja tyydytystä\nsaadakseen. Ihmisten joukossa on tuhansia, joilla ei ole kylläksi\nvoimaa jättämään turhan seurustelun, naurettavat tottumukset ja\nnarrimaiset käytöstavat, joista he sisäisesti kuitenkin ovat kasvaneet\npois ja joita he inhoavat. He alistuvat niihin, koska ne ovat\nmuotihulluuksia ja tapoja, joita vastaan sotiminen olisi sovinnaisuuden\nkannalta rikos.\n\n\"En usko ihmisluonnon siveelliseen pahennukseen. Tiedän kyllä, että\nihmisen eläimelliset olemuspuolet vaistomaisen itsesäilytysvaiston\nkiihoittamina nousevat vastustamaan hänen korkeampien olemuspuoltensa\nkehitystä. Ne tuntevat, että korkeamman syntyminen aiheuttaa alemman\nkuoleman. Mutta tiedän myöskin, että jokaisessa ihmisolennossa piilee\nhyvän voima, joka voi kehittyä, jos harkitaan sille vaadittavat\nolosuhteet. Ihmisessä on sekä korkeampia että alempia aineksia\nja itsestämme riippuu, mitä tahdomme itsessämme kehittää.\nKirsikansiemenestä ei voi kasvaa muuta kuin kirsikkapuu, ohdakkeen\nsiemenestä vain ohdake, mutta ihminen on voimien yhtymä, josta\nkaikenlaisia siemeniä voi kasvaa. Siitä voi kasvaa sika tai tiikeri,\nenkeli tai perkele, viisas tai hullu oman mielen mukaan.\n\n\"Alituinen ajometsästys kullan, mukavuuden ja huvitusten hankkimiseksi\nvaikka jo kaiken tarpeemme omistamme, on nykyisen sivistyksen\nluonteenominaisuus. Mutta se ei välttämättä merkitse, että ihmiset\novat ahneita ja rikoksellisia tai että he elävät siveellisessä\nalennustilassa. Kaikki tämä aiheutuu pikemmin fyysillisellä tasolla\nilmenevistä sysäyksistä. Ihminen tietää vaistomaisesti, ettei hän,\nolkoon hän sitten kuinka rikas tai kuuluisa tahansa, ole saavuttanut\nsitä tilaa, jossa hän olisi täysin vapaa ja johonka hän tahtoisi\npysähtyä. Hän tuntee, että hänen on johonkin pyrittävä, mutta ei tiedä\nmihin. Koska ei hän tunne korkeampaa elämää, koettaa hän hankkia\nitselleen alemman elämän tarjoamaa hyvää. Siten tuhlaa hän voimansa\nturhaan. Hän on kuin perhonen tai korento, joka on pudonnut järveen ja\nturhaan koettaa pelastua uppoamasta uimalla pois rannasta, koska hän ei\ntiedä, missä pelastus on löydettävissä. Ihmisen suurin kirous on\ntietämättömyys omasta todellisesta luonnostaan ja lopullisesta\npäämäärästään. Jokaisen ihmisen pääpyrkimyksenä siis tulisi olla tuon\ntietämättömyyden voittaminen.\n\n\"Mutta on valitettavasti totta, että tietämättömyys ja itserakkaus ovat\nläheisesti toisiinsa yhdistetyt.\n\n\"Jos ihminen, joka jo tietää hiukan enemmän oman luontonsa\nvaatimuksista, käyttää kaiken voimansa korkeampaan tilaan pyrkiäkseen,\n-- jos hän uskoo omaan rohkeuteensa ja riistäytyy irti tapojen\nkahleista, niin ei hän saisi rauhassa elää omassa seurakunnassaan. Ja\njos hän muuttaisi toiseen, kohtaisi häntä siellä sama vihamielisyys.\nHän joutuisi tekemisiin ihmisten kanssa, jotka vihaavat valoa, koska he\novat pimeydessä kasvaneet. He käsittäisivät häntä väärin, he\nepäilisivät hänen vaikuttimiaan ja vainoaisivat häntä. Ja voi häntä,\njos hänellä on joitakin inhimillisiä heikkouksia, joihin\nsiveyssaarnaajat voivat iskeä myrkkyhampaansa. Siellä, missä pimeys\nasuu, siellä inhotaan valoa. Sinne, minne tietämätön ihminen astuu,\nkokoontuvat hänen ympärilleen nöyrinä palvelijoina kateus, epäluulo,\npelko ja muut paholaiset.\n\n\"Mutta se, mitä ei yksi ihminen ponnistuksillaan jaksa saavuttaa,\nvoidaan monen yhteisillä ponnistuksilla voittaa. Tämä laki näyttää\nvallitsevan kaikkialla luonnossa. Kun vaadittava määrä ihmisiä vain\nuskaltaisi vetäytyä pois maailman narrinäyttämöltä ja kieltäytyisivät\nsen hullutuksista elääkseen sopusoinnussa toistensa kanssa, niin\nolisivat he yhtyneinä kyllin voimakkaita vastustamaan tapahirviön\nhyökkäyksiä. Paikoilleen jäädessään he ehkä joutuisivat sen valtaan.\n\n\"Samoin kuin nyt oli ennenkin ihmisiä, jotka tiesivät korkeamman ja\nsisäisemmän elämän olemassaolosta ja koettivat pyrkiä voittamaan\nkaipaamansa henkisen elämän edellytyksiä. Sellaisia ihmisiä ei ollut\nainoastaan kristillisissä maissa, vaan myöskin pakanoiden joukossa.\nTuhansien vuosien aikana on ollut pyhättöjä, loosheja, järjestöjä,\nluostareita, hartaushuoneita ja erakkomajoja ja niihin ovat ihmiset\npaenneet voidakseen häiritsemättä elää korkeampaa elämää turvassa\nulkomaailman hyökkäyksiltä. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli\nepäilemättä kunnioitettava. Vaikkakin monet tuollaiset yhdyskunnat\nkadottivat arvonsa ja alkuperäisen luonteensa, kun ne eivät pysyneet\njalojen ja raskaitten toimien työpajoina, vaan tulivat laiskuuden ja\njoutilaisuuden pesäpaikoiksi, niin ei se riippunut alkuperäisestä\nperiaatteesta, vaan siitä, että ihmiset olivat kadottaneet tietonsa\nihmisen todellisesta luonnosta, hänen voimistaan ja päämäärästään.\n\n\"Tällainen alennustila levisi erikoisesti Euroopassa keskiajalla\nja sen jälkeen, jolloin luostareissa elettiin sangen paheellista ja\nylellistä elämää. Siihen aikaan ei niissä välitetty mitään korkeamman\nelämän edellytyksistä, vaan muodostuivat ne laiskottelijoiden ja\nteeskentelijöiden pesäpaikoiksi. Niistä ei enää levinnyt siunausta\nmaahan, vaan niistä tuli maan vaiva. Ne ryöstivät rikkaita ja köyhiltä\nimivät ne kuin vampyyrit viimeisen veritilkan. Niin jatkui, kunnes\nrikosten malja oli täysi.\n\n\"Europassa on vielä paljon luostareita ja Amerikassa kasvaa niiden\nlukumäärä. Materialisti katselee niitä syrjäsilmällä, mutta\nennakkoluuloton tarkastelija myöntää, että ne tekevät paljon hyvää.\nToiset ovat perustaneet kouluja, toiset sairashuoneita ja ennen kaikkea\novat armeliaisuussisaret voittamattomia sairaanhoitajattaria. Monet\npalvelevat siten jaloa aatetta ja tekevät ihmiskunnalle paljon hyvää.\nMutta niiden hyödyllisyys voisi olla tuhatkertainen, jos henkisen\ntiedon valo, pyhä henki, jota he rukoilevat, astuisi alas heidän\nluokseen.\n\n\"Jos uskonnolliset yhdyskunnat kykenisivät kehittämään todellista\nhenkisyyttä ja niiden joukossa olisi todella uudestisyntyneitä ihmisiä,\nniin voisimme niissä nähdä henkisten voimien vuodatusta. Harjoittavatko\nmeidän luostariemme asujamet tietoisesti henkisiä voimia? Voivatko he\ntietoisesti parantaa sairaita kätten päällepanemisella? Ovatko heidän\nsisäiset aistimensa kyllin avautuneita näkemään ja kuulemaan,\nmuistamaan, haistamaan ja tuntemaan asioita, jotka ovat keskitason\nihmisen aisteille havaitsemattomia? Voivatko he varmuudella puhua\ntulevista tapahtumista paitsi loogillisten johtopäätöksien avulla? Mitä\nhe itse asiassa tietävät vaatimuksista, joita tarvitaan korkeampaan\ntajunnantilaan pääsemiseksi? Mitä he tietävät keinoista, joiden avulla\nsaavutetaan adeptius ja tietoinen tulevainen olotila? Mitä tietävät\nmunkkimme ja nunnamme ihmissielun rakenteesta ja erittäinkin niistä\nsieluista, jotka ovat heidän huoleensa uskotut? Mitä kokemuksia heillä\non siitä korkeasta tilasta, jota sanotaan Samadhiksi? Jos heidän\njoukossaan sattuu joku olemaan, joka voi kokea transsitilaa tai joka\npainostaan huolimatta saattaa nousta ilmaan tai jonka kautta jokin\nokkultinen ilmiö saattaa tapahtua, niin tietävätkö he silloin, mitkä\nsyyt aiheuttavat mainitut tulokset tai pitävätkö he noita tapauksia\nselittämättöminä ja yliluonnollisina? Eivätkö he pidä pyhimyksinä\nihmisiä, jotka tuollaiseen kykenevät?\n\n\"Heidän ei auta luulotella, että sellaiset ihmiset voivat jakaa muille\nsyntien anteeksiantoa, sillä sitä ei voida todistaa. Kun ei heillä\nitsellään ole henkisiä voimia, eivät he niitä myöskään voi toisille\njakaa. Ja jos he sellaisia voimia ovat antavinaan toisille, niin\nmissä ovat vaikutukset? Tulevatko tietämättömät viisaiksi, kun he\novat vedellä kastetut? Saavatko he uskon, jotka ovat kokeneet\nkonfirmatsioniseremonian? Tuleeko syntinen viattomaksi, kun synnin\ntaakka anteeksiannon kautta on nostettu hänen omaltatunnoltaan?\nVoivatko he ulkonaisten seremoniojen kautta saada sisäisen olemuspuolen\nkasvamaan? Tuleeko se, joka eläimenä astuu kirkkoon, myöskin eläimenä\nsieltä pois?\n\n\"Nämä ovat turhia kysymyksiä, enkä tahdo, että ymmärtäisit minua väärin\nja luulisit minun epäilevän uskonnollisten yhteiskuntiemme ja\nluostariemme asujainten vaikuttimia. Tunnen useita heistä\npersonallisesti ja olen huomannut heidän olevan hyviä ja hyväntahtoisia\nihmisiä. Mutta kaiken sen hyvän, minkä he tekevät, voisivat he tehdä\nyhtä hyvin ja paljon paremminkin, jos he olisivat tutkineet\nsieluelimistöään ja sen toimintaa. Silloin he tietoisesti kykenisivät\nkehittämään noita korkeampia kykyjä, jotka tiedottomasti ovat\nkehittyneet muutamissa jäsenissä ja jotka tuon odottamattoman ja\nluonnottoman kehityksen johdosta ovat saaneet ihmeittentekijäin tai\npyhimysten nimen.\n\n\"Kuinka sellainen ihminen voi olla henkinen johtaja, jolla ei ole\nhenkisiä voimia ja joka ei edes tiedä niiden olemassaolosta? Mitä\nsanoisit kirurgista, joka ei tuntisi anatomiaa, -- mitä lääkäristä,\njoka ei potilastaan tuntisi, -- mitä sokeasta maalarista, kuurosta\nsoittoniekasta, huonopäisestä matematikosta? Mitä siis on ajateltava\nsielunlääkäristä, joka ei mitään tiedä sielusta ja sen ominaisuuksista?\nEikö meillä ole syytä sellaisen lääkärin taitoa epäillä?\n\n\"Jos luostarien ja uskonnollisten yhdyskuntien jäsenet käyttäisivät\naikansa ja voimansa hankkiakseen itsetuntemusta sekä ihmisen todellisen\nrakenteen tutkimiseen ja henkisten voimien voittamiseen, niin heidän\nkäyttökelpoisuutensa kasvaisi aivan äärettömiin. Ei enää olisi\ntarpeellista hoitaa sairaita, sillä he voisivat niitä parantaa käsien\npäällepanemisella. He eivät enää tarvitseisi kastaa ihmisiä vedellä,\nsillä he voisivat vuodattaa pyhyyden henkeä heidän päälleen. He eivät\nenää tarvitseisi rippiä, sillä he voisivat syntisen ajatukset lukea.\nEivätkö he paremmin voisi täyttää velvollisuuksiaan, jos he olisivat\nviisaita, kuin tietämättöminä ollen? Eikö olisi parempi, jos heillä\nitse olisi kykyä tehdä se, mitä he odottavat rukoustensa tuloksena\ntuntemattomalta voimalta? Kun joukko saa kuulla, että jossakin\nluostarissa on ihmeittentekijä tai pyhimys, niin eikö se kiiruhda sinne\nsaamaan hänen siunaustaan? Minkälainen maine olisikaan silloin\nsellaisella yhdyskunnalla, jonka kaikki jäsenet olisivat pyhimyksiä,\nihmeittentekijöitä, joiden voimaa ei epäiltäisi?\n\n\"Mutta kuinka voivat munkit ja nunnat hankkia sellaisia kykyjä? Kuinka\nvoisivat he kyetä sellaisiin tutkimuksiin? Sanotaan olevan kymmenen\nkertaa vaikeamman voittaa vanha erehdys, kuin löytää totuus ja siinä\nonkin vaikeus? Sivu, joka on täyteen kirjoitettu, on ensin pyyhittävä\ntyhjäksi, ennenkuin sille voidaan uutta kirjoittaa. Heidän täytyy tulla\nlapsiksi voidakseen astua oman sielunsa sisällä olevaan valtakuntaan.\nEnsin täytyy heidän raivata pois se kuona, joka aikojen kuluessa on\ntemppelin etuhuoneeseen kokoontunut, väärä oppi ja taikausko, --\nkuolleet muodot, joista henki on kaikonnut. Pitkinä tietämättömyyden\naikoina on tuo kuona kasaantunut ja on ajan mukana saanut arvon. Nunnat\nja munkit polvillaan kumartavat lähetessään tuota rikkaläjää, mutta\neivät uskalla sitä hävittää. Viisaiksi tullakseen pitäisi heidän ensin\noppia tuntemaan omien oppiensa, vertauskuviensa ja kirjojensa\naatteellinen merkitys, joista he nyt vain tuntevat ulkonaisen muodon ja\nkuolleet kirjaimet. Heidän olisi pakko perustaa siveysoppinsa ihmisen\njumalalliseen olemuspuoleen eikä itsekkäisiin toivomuksiin päästä\npyhyyden tielle rangaistuksen pelosta.\n\n\"Joskus tulevaisuudessa saavuttavat ihmiset tämän tilan, mutta ei\nvielä. Vuosisatoja tulee vielä kulumaan, ennenkuin totuudenauringon\nvalo pääsee läpäisemään sen tiheän harson, joka verhoaa ihmisten\nmielet. Katso jääkenttiä, jotka peninkulmittain peittävät vuorien\nseinämät. Ne leviävät laaksoon asti usein sadan jalan paksuisina\njääkuorina, vuosisatojen kuluessa kokoontuneina. Railoja ja rotkoja on\nsiellä täällä ja kun ihminen joskus putoaa tuollaiseen kuiluun, voidaan\nhänen jäännöksensä löytää vuosien kuluttua jäävuoren juurelta.\n\n\"Vaihtelu, ikuinen vaihtelu saa kaiken kehityksen aikaan luonnossa.\nJähmettyneimmissä ja puhdasoppisimmissakin uskonnonjärjestelmissä,\npimitetyimmissä ja tietämättömimmissäkin sydämissä ja aivoissa tapahtuu\nalati jatkuva muuttuminen. Opit, joita keskiajan saarnastuoleilta ja\noppi-istuimilta levitettiin, ovat suureksi osaksi haihtuneet. Perkeleen\nsuuruus on niin kutistunut, että ihmiset tuskin ollenkaan enää häntä\npelkäävät ja samassa määrässä kuin pappisvalta on pienennyt, on\njumalkäsite suurentunut.\n\n\"Pitääkö edistysmielisen maailman odottaa, kunnes laillisesti\nvirkaanasetetut totuudenvartijat ymmärtävät sen aarteen todellisen\narvon, jota he vartioivat? Pitääkö meidän odottaa, kunnes he ovat\npuhdistaneet jalokiven kuoresta, jonka he vuosisatoja ovat antaneet\nolla paikoillaan. Sanantuojat kaukaisesta idästä, jossa viisauden\naurinko on noussut, ovat kantaneet meille kallisarvoisia helmiä ja\npuhdasta juoksevaa kultaa.\n\n\"Miksikä pitäisi niiden, jotka näkevät aamuruskon sarastavan, peittää\nsilmänsä ja odottaa, kunnes sokeat ilmoittavat auringon nousseen\nvuorten takaa? Eivätkö valaistuksen saaneet ihmiset voisi perustaa\nyhdyskuntia, joilla olisi kaikki oikeauskoisten luostarien edut, mutta\nei niiden varjopuolia. Eivätkö he voisi perustaa puutarhaa, jossa\nviisauden jumalallinen lotuskukka kasvaisi ja voisi aukaista lehtensä\ntaikauskon rikkaruohon sen kasvua ehkäisemättä? Sellaisessa paikassa\nvoisi sielu hengittää puhdasta henkistä ilmaa, jota ei tietämättömyyden\nmyrkkykukan tuoksu pilaisi. Se saisi kasvaa taikauskon häiritsevän\nvaikutuksen estämättä. Siellä kasvaisi elämänpuu tiedonpuun juuresta ja\nlevittäisi oksiaan totuuden näkymättömään valtakuntaan. Sen hedelmät\ntekisivät kuolemattomiksi kaikki, jotka niitä maistaisivat.\"\n\n\"Mutta sellainen laitos tarvitseisi opettajakseen adeptin\", keskeytin\nminä. \"Tahtoisitko sinä olla opettajana siinä?\"\n\nTähän vastasi Teodorus: \"Siellä missä apua tarvitaan, on apu aina\nsaatavissa, sillä _luonnossa ei ole tyhjää paikkaa_.\"\n\nTällä hetkellä kuulin taas tuon näkymättömän hopeakellon äänen ilmassa.\nAdepti nousi sanoen, että hänen täytyi poistua muutamaksi minuutiksi,\nmutta että odottaisin, kunnes hän palaisi takaisin. Hän jätti\nlaboratorion. -- Olin yksin ja selailin innokkaasti kirjaa, joka\nsisälsi _rosenkreuziläisten salaiset merkit_ ja huomioni kiintyi\nerikoisesti ylösalaisin käännettyyn viisikannan merkkiin, jonka alemman\nkolmion kärjet olivat ylöspäin käännetyt. Äkkiä kuulin äänen aivan\ntuolini takaa: \"Tässä merkissä piilee ikuisuus ja aika, jumala ja\nihminen, enkeli ja perkele, taivas ja helvetti, vanha ja uusi Jerusalem\nkaikkine asujamineen ja luotuineen.\"\n\nKäännyin hämmästyneenä katsomaan taakseni ja näin vieressäni\nmunkkikaapuun puetun miehen, jolla oli erittäin älykkäät kasvot. Hän\npyysi anteeksi, että oli keskeyttänyt ajatusjuoksuni ja sanoi minun\nolleen niin syventyneen tuon merkin tutkimiseen, etten huomannut hänen\ntuloaan huoneeseen.\n\nAvoin katse, miellyttävät piirteet, älykäs ilme vaikuttivat, että\nvieras voitti koko luottamukseni ja kysyin hänen nimeään.\n\n\"Olen Teodoruksen famulus\", vastasi vieras, \"tai pikemmin hänen\noppilaansa. Minua sanotaan leikillä hänen älylliseksi prinsiipikseen,\nkoska minun on toimitettava työ tuon vanhan herran nukkuessa.\"\n\nPidin tuota huomautusta hyvin hullunkurisena. -- Vieras tarjoutui\nnäyttämään minulle laboratorion kaikkine merkillisyyksineen, jonka\nesityksen ilomielin otin vastaan. Hän näytti minulle paljon ihmeellisiä\nesineitä. Monista olin lukenut alkemiallisista teoksista, mutta jotkut\nolivat minulle aivan uusia. Lopuksi tulimme suljetun kaapin luo, joka\nherätti uteliaisuuttani ja kysyin sentähden, mitä se sisälsi.\n\n\"Tämä kaappi\", vastasi munkki, \"sisältää eräitä suitsutuspulvereita,\njoiden avulla voidaan nähdä elementaalihenkiä.\"\n\n\"Onko se mahdollista\", huudahdin. \"Oi, kuinka mielelläni tahtoisinkaan\nnähdä näitä henkiä! Olen lukenut niistä niin paljon Paracelcuksen\nkirjoissa, mutta en koskaan ole ollut tilaisuudessa niitä näkemään.\"\n\n\"Kaikkia lajeja ei ole hauska nähdä\", vastasi munkki. \"Maahenget ovat\nihmisennäköisiä, mutta voivat laajentaa ruumistaan. Vuorenhaltijat ja\nmaahiset ovat tavallisesti pahankurisia ja karkeita ja parempi on\njättää ne rauhaan. Joskus niistä kuitenkin on tullut hyviä ystäviä\nihmisten kanssa, jolloin he ovat ihmisille näyttäneet salatuita\nkaivoksia ja aarteita. Ilmahenget tai sylfit ovat paljon kavalampia,\nemmekä voi heidän ystävyyteensä luottaa. Salamanterit, jotka elävät\ntulessa, ovat kauheita kiusanhenkiä ja paras on olla olematta\ntekemisissä heidän kanssaan. Sitävastoin ovat vedenneidot ja\naallottaret suloisia olentoja ja ovat mielellään ihmisten kanssa\ntekemisissä.\"\n\n\"Toivon, että kerran pääsisin näkemään noita vesihenkiä\", huudahdin.\n\"Luulen kuitenkin niiden kuuluvan tarujen valtakuntaan. Ennen aikaan\nkertoivat merimiehet vedenväestä ja merenneidoista, joita he olivat\nnähneet matkan päässä laivasta. He kertoivat merenväen olevan\nihmisolentoja, joiden yläruumis oli miehen tai naisen näköinen, mutta\nalaruumis oli kalanpyrstö. He kertoivat pitkiä taruja merenneitojen\nkauneudesta, heidän hulmuavasta tukastaan, heidän ihanasta laulustaan.\nHeitä sanottiin myöskin sireeneiksi ja kerrottiin, että kuultuaan\nheidän äänensä unohti ihminen kaiken muun tuon laulun tähden, jonka\nlumoihin hän oli tullut. Kerran sattui, että tuollainen seireeni\nsaatiin kiinni ja kävi ilmi, että se vain oli eräs ihmeellinen kala,\n_Halicore cetacea_. Sitä voitiin matkan päästä värinsä tähden pitää\nihmisenä ja sanottiin sen haukkuvan kuin koiran. Ehkä nuo merenneidot\nja aallottaret, joista puhut, myöskin vain ovat kaloja?\"\n\n\"Erehdytte kokonaan, rakas herraseni\", vastasi munkki. \"_Halicore_ on\nkala, mutta merenneidot ja aallottaret ovat luonnon elementaalihenkiä,\njotka elävät vesielementeissä, eivätkä tavallisissa oloissa näy\nihmissilmällä, jonkatähden niitä ei myöskään saada kiinni. Ne ovat\nmelkein ihmisolentoja, mutta paljon eetterisempiä ja kauniimpia.\nEräissä olosuhteissa voivat ne tulla ihmiselle näkyväisiksi. Vieläpä\nvoivat he saada aineellisen muodon ja jäädä elämään maan päälle.\nKerrotaan sellainen tapaus, että eräs kreivi meni naimisiin merenneidon\neli nymfin kanssa ja eli hänen kanssaan enemmän kuin vuoden. Eräät\nteologit peloittivat hänet kuitenkin sanoessaan hänen vaimoaan\nperkeleeksi. Kreivi oli juuri niihin aikoihin rakastunut erääseen\nkauniiseen maalaistyttöön ja sentähden oli pappien sekaantuminen asiaan\nhänelle sangen tervetullut. Hän sai siten syyn ajaa laillisen vaimonsa\nluotaan, mutta tämä kosti ja kolmantena päivänä häiden jälkeen\nlöydettiin kreivi kuolleena vuoteestaan. Merenneidot ovat hyvin\nkauniita, voimakkaita ja uskollisia rakkaudessaan, mutta sanotaan\nniiden olevan hyvin mustasukkaisia.\"\n\nKuta enemmän munkki puhui vesinymfeistä, sitä voimakkaammaksi kasvoi\nhaluni niitä nähdä. Pyysin häntä polttamaan tuota salaperäistä\nsuitsutusta ja lopuksi myöntyi hän pyyntööni. Hän viskasi palasen\nkuivaa vaahterankaarnaa sekä muutamia laakeripuunlehtiä hiilikulhoon\nlisäten muutamia hiilenpalasia. Sitten sirotti hän siihen hiukkasen\ntuota salaperäistä pulveria ja heti nousi valkoinen savu ja täytti\nsumuna huoneen, levittäen samalla suloista tuoksua. Kappaleet näkyivät\nvielä jonkun aikaa sumun läpi, mutta pian katosivat ne. Huoneen seiniä\nei enää näkynyt. Ilma oli jonkinlaisessa aaltoiluliikkeessä ja oli\ntavallista tiiviimpää. Tämä ei kuitenkaan minua painostanut, vaan\npäinvastoin tunsin siitä suurta iloa ja tyytyväisyyttä. Lopulta\ntiesinkin olevani vedessä, joka minua kannatti. Uin ja kuitenkin oli\nruumiini niin kevyt kuin höyhen, joten en tarvinnut tukea estämään\nitseäni vajoamasta. Näytti kuin vesi aina olisi ollut oma elementtini\nja olisin siinä syntynyt. Aivan pääni yläpuolella loisti valo, nousin\npinnalle ja katselin ympärilleni. Olin keskellä merta ja tanssin\naaltojen kanssa ylös ja alas. Oli hohtava kuutamoyö. Ylläni oli\ntäysikuu. Se heitti säteensä veden pinnalle ja loi hopeaisen juovan\nväriseville ja vaahtoaville aalloille, joilla timantit kimaltelivat ja\nliekehtivät. Kauempana näkyi ranta ja vuorijono, joka näytti minusta\nhyvin tutulta. Vihdoin tunsin sen Ceylonin rannaksi Colombon ja Gallen\nvälisine vuorenjonoineen. Varmaankaan en erehtynyt, sillä tunsinhan\naivan selvästi Adamspeakin. -- En koskaan unohda sitä ihanaa tunnetta,\njosta nautin tässä eetterikylvyssä Indian valtameressä kuutamoyön\nvalossa. Näytti kuin kiihkeimmät toivomukseni olisivat täyttyneet. Olin\nvapaa kuolevaisesta ruumiistani ja sen painosta, mutta olin kuitenkin\noma itseni. En tuntenut eroa sen ruumiin välillä, jossa nyt olin ja sen\nvälillä, jossa ennen suitsuttamista olin asunut. Tämä ruumiini oli niin\nkevyt, että mielestäni yhtä hyvin olisin voinut nousta ilmaan, kuin\nuida aalloilla.\n\nKuule! Hiljainen ääni soi korviini ilmojen halki. Se kaikui\nihmisääneltä. Se läheni ja nyt kuulin selvästi ihmisäänten soinnukkaan\nlaulun. Käännyin suuntaan, mistä laulu kuului ja näin kolme olentoa\nuimassa aalloilla sukeltaen ylös ja alas ja lähestyen minua. Nuo\nolennot näyttivät laskevan leikkiä keskenään ja pian eroitin kolme\nkaunista naisolentoa liehuvine hiuksineen. Kauniimpana muita oli eräs,\njoka näytti kuningattarelta ja jolla oli vesiruusuista punottu seppele\nohimoillaan. He lähestyivät yhä ja huomattuaan minut, pysähtyivät. He\nneuvottelivat keskenään, mutta uteliaisuus voitti pelon ja he tulivat\naivan lähelle minua puhellakseen kanssani. Heidän äänensä oli\nsoinnukas, heidän kielensä outo, mutta kuitenkin ymmärsin sanat.\nHuomattuaan minut kuolevaiseksi, näyttivät he yhtä kiihkeästi haluavan\nminun luokseni, kuin minä heidän seuraansa.\n\nHe kutsuivat minua luokseen asuntoonsa ja kertoivat ihanasta\nlinnastaan. Se oli rakennettu kauniista näkinkengistä ja sijaitsi\nkoralliriuttojen välissä syvällä valtameressä. Helmet, jotka sitä\nkoristivat, olivat asuurinsinisiä kuin aallot, jotka loistivat sisään\nkuultavien seinien läpi. Siitä on kerrottu monta kaunista tarinaa,\nmutta kukaan kuolevainen ei vielä ollut sitä nähnyt. Huomautin olevani\nminäkin kuolevainen ja etten voinut heidän elementissään elää, mutta\nkaunis kuningatar nousi yläruumiineen aaltojen päälle. Hän hymyili ja\nnyökäytti suloista päätään, jolloin timanttivirta näytti vuotavan hänen\naaltokiharoistaan. \"Tule\", kuiskaa hän. \"Mitään pahaa ei sinulle\ntapahdu, sillä minun rakkauteni suojelee sinua.\" -- Hän levittää\nihananmuotoiset käsivartensa minua kohti, koskettaa olkapäihini ja\nhänen kosketuksestaan haihtuu tajuntani. Aistillisen nautinnon huuma\nkäy läpi ruumiini ja haihdun vesielementtiin. Hiljaa kuulen vielä\naaltojen kohinan hiekan yli loiskiessaan. Tunnen, että toivomukseni on\ntäyttynyt. Vielä hetki, enkä enää tiedä mistään.\n\n\n\n\nVI.\n\nLOPPU\n\n\nKertomukseeni on vain hyvin vähän enää lisättävää. Heräsin ja\navatessani silmäni olin sammalvuoteella mahtavan petäjän varjossa,\njohon nähtävästi olin nukahtanut. Aurinko oli vielä korkealla\nläntisellä taivaalla. Korkealla ilmassa kaarteli kaksi korppikotkaa\ntehden pitkiä kierroksia ja niiden huudoissa luulin uudelleen tuntevani\nnymfikuningattaren äänen. Toisella puolen laaksoa kuohui vielä\nvesiputous vaahtoavana ja ilmaan suihkuva vesi putosi alas\nsammalpeitteeseen maahan.\n\n\"Oi\", huudahdin suruissani. \"Oliko kaikki, minkä näin, vain unta? Oliko\nkaikki, mikä näytti niin todelliselta, vain arvojeni harhaa? Miksi en\nkuollut kuningattaren syliin, jotta siten olisin pelastunut tästä\nkauheasta heräämisen hetkestä.\" Noustessani lankesi katseeni\nvalkoiselle liljannupulle takkini napinreijässä. Uskoin tuskin silmiäni\nja luulin olevani aivohäiriön vallassa. Kosketin liljaa. Se ei\nhävinnyt, vaan oli yhtä todellinen kuin maa, jolla seisoin. Se kuului\nerääseen kasviluokkaan, joka ei kasva näillä kylmillä leveysasteilla,\nvaan on kotoisin lämpimimmistä maista. Muistin kullan ja pistin käteni\ntaskuun. Siellä oli muutamien hopearahojen joukossa loistavan puhdas\nkultakimpale. Mutta pienet rubiinihelmet olivat karisseet pois.\nPalautin mieleeni tuon kallisarvoisen kirjan, mutta tunsin samassa\nkäyttäytyneeni sangen sopimattomasti Teodoruksen mentyä pois. Olin\nilman lupaa tarkastanut hänen laboratorionsa ja olin langennut hänen\nfamuluksensa kiusauksiin.\n\nKuljin melkein lentämällä vuorta alas kylään vievää tietä pitkin. En\nvälittänyt ihanasta näköalasta, en nähnyt vuorenhuippuja, joita laskeva\naurinko kultasi, en kuullut hiljaista virran kohinaa. Tuli pimeä ja\ntäysikuu nousi yli kukkuloiden, samanlainen kuin se, jonka muutamia\ntunteja sitten olin nähnyt Indian valtameressä. Laskin aikaeron Saksan\nja Ceylonin välillä ja huomasin, että todella olin voinut nähdä\nkuutamon Bengalin lahdessa auringon loistaessa alpeilla.\n\nTulin O:n, enkä huomannut kylän asukasten ihmetteleviä katseita. He\npitivät minua varmaankin mielipuolena juostessani hurjasti pitkin\nkatuja. Tulin matkustajakotiin ja juoksin portaita ylös omaan\nhuoneeseeni. Astuessani sinne näin pöydällä tuon arvokkaan kirjan:\n\"_Kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan rosenkreuziläisten\nsalaiset merkit_\". Ensimäiselle sivulle olivat seuraavat sanat\nlyijykynällä kirjoitetut:\n\n    'Ystäväni! Valitan, että niin äkkiä jätit meidät, enkä voi nyt\n    kutsua sinua uudelleen käymään luonamme. Sen, joka tahtoo elää\n    rauhan laaksossa, täytyy olla kyllin voimakkaan vastustamaan\n    kaikkia kiusauksia, yksin vesikuningattarenkin kuiskeita. Tutki\n    tätä kirjaa käytännöllisesti. Tee kehä neliöksi. Hävitä metallit,\n    puhdista ne kaikista huonoista aineksista. Kun tässä onnistut,\n    niin tapaamme toisemme uudelleen. Olen luonasi, kun minua\n    tarvitset.\n\n                                             Veljellisin terveisin\n                                                   Teodorus.'\n\nVoi ymmärtää, etten väsymyksestäni huolimatta malttanut mennä aikaiseen\nlevolle. Kävelin vielä kauan aikaa edestakaisin huoneessani ja\najattelin tämän päivän merkillisiä tapahtumia. Koetin löytää rajan\nnäkyväisen ja näkymättömän, ulkokohtaisen ja sisäkohtaisen, unen ja\ntodellisuuden välillä ja huomasin, ettei rajoja olekaan. Kaikki\nnimitykset ovat suhteellisia, eivätkä riipu ulkokohtaisilta tai\nsisäkohtaisilta näyttävien asioiden luonnosta, vaan omasta\nluonnostamme. Toisessa olotilassa näyttävät meistä jotkut asiat\ntodellisilta, toiset harhakuvilta, toisessa tilassa taas se, mikä\nmielestämme ennen oli todellista, nyt on unta. Ehkä koko maallinen\nelämämme lopuksi ei olekaan muuta kuin harhaa.\n\nKuljeskellessani huoneen ympäri kiintyi silmäni isännän raamattuun\nseinähyllyllä. Teki mieleni avata se umpimähkään ja katsoa, mitä sillä\noli sanottavaa. Tein sen ja silmäni kiintyivät apostoli Paavalin toisen\nKorintilaiskirjeen kahdenteentoista lukuun, jossa sanotaan:\n\n\"Tunnen miehen Kristuksessa, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin\nkolmanteen taivaaseen -- oliko hän ruumiissa, en tiedä, vai poissa\nruumiista, en tiedä, Jumala sen tietää. Ja minä tiedän että se sama\nmies -- oliko hän ruumiissa vai poissa ruumiista, en tiedä, Jumala sen\ntietää, -- temmattiin paratiisiin ja kuuli sanomattomia sanoja, joita\nihmisen ei ole lupa puhua.\"\n\n\n\n"]