[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHHniIz-Bp16cfiot4cQ5rJ9fXvBHWfzU7pcl7Ymn-1w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2577,"Kirjeitä myllyltäni","Daudet, Alphonse",1840,1897,"2577-daudet-alphonse-kirjeita-myllyltani","2577__Daudet_Alphonse__Kirjeitä_myllyltäni",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1869,1907,39972,266779,false,54205,[24],"France -- Social life and customs -- Fiction",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kirjeitä myllyltäni\" by Alphonse Daudet is a collection of short stories first published in 1869. Written as first-person letters to a Parisian reader, the stories chronicle the author's life after leaving Paris for Provence. Through bucolic tales of southern French daily life, Corsican travels, and Provençal folktales, Daudet captures the local culture with tenderness, sadness, gaiety, and mockery. The collection is considered one of his most important works, cherished especially in southern France. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Tarkiainen, Viljo",174,"Tunnelmallinen novellikokoelma sisältää kertomuksia Etelä-Ranskan Provencen luonnosta, ihmisistä ja kansanperinteestä. Tarinoissa esiintyy muun muassa mylläreitä, paimenia ja kirkonmiehiä, ja ne välittävät tekijän kotiseudun aurinkoista ilmapiiriä.","Alphonse Daudet'n 'Kirjeitä myllyltäni' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2577. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KIRJEITÄ MYLLYLTÄNI\n\n\nKirj.\n\nAlphonse Daudet\n\n\nSuomentanut ja tekijän elämänkuvauksella varustanut\n\nV. Tarkiainen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Alphonse Daudet\n Esipuhe\n Kotiintulo\n Beaucairen postivaunut\n Mestari Cornillen salaisuus\n Herra Seguinin vuohi\n Tähdet\n Arlesitar\n Paavin muuli\n Sanguinaire-saarten majakka\n Sémillanten kuolinkamppailu\n Tullimiehet\n Cucugnanin kirkkoherra\n Vanhukset\n Suorasanaisia balladeja\n    I. Dauphinin kuolema\n   II. Aliprefekti luonnon helmassa\n Bixioun salkku\n Tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot\n Runoilija Mistral\n Kolme hiljaista messua\n Oranssit\n Kaksi majataloa\n Milianassa\n Heinäsirkat\n Kunnianarvoisan isä Gaucher'n elämänvesi\n Camarguessa\n    I. Lähtö\n   II. Mökki\n  III. \"Toivomassa\" (Saalista väijymässä!)\n   IV. Punainen ja valkea\n    V. Vaccarès\n Kasarmin ikävä\n\n\n\n\nALPHONSE DAUDET\n\n\nAlphonse Daudet oli iloisen ja aurinkoisen etelän lapsi.\nLuonnonihanuudestaan kuuluisat Provencen seudut, missä lyyrillinen\ntaiderunous ensi kerran puhkesi kukkaansa trubaduurilauluissa\nristiretkien aikana, on hänen kotimaansa. Sen antamat heimomerkit\nnäkyvät hänen olemuksessaan. Sielullinen hienous ja herkkyys,\navonaisuus ja joustavuus, innostus ja vilkkaus kuvastuvat hänen\ntaiteessaan samoin kuin hänen ulkomuodossaan, jossa on jonkinlaista\nnaisellista pehmeyttä ja suloutta yhtyneenä miehekkääseen ryhtiin.\n\nAlphonse Daudet syntyi pienessä Nimesin kaupungissa 1840 -- siis\nsamana vuonna kuin Emile Zola -- ja eli siellä kahdeksan iloista ja\nhuoletonta lapsuusvuotta. Mutta kun isän silkkitehdasyritykset eivät\nmenestyneet, köyhtyi perhe ja siirtyi Lyoniin, jossa poika pantiin\nlukioon. Yksitoikkoisiksi muuttuivat nyt Alphonsen nuoruuden päivät.\nHän ei viihtynyt tuossa suuressa ikävässä tehdaskaupungissa. \"Hän\njäi pois koulusta, vietti päivänsä vesillä pienten jokilaivojen,\nproomujen ja hinaajien tungoksessa, souteli sateessa, piippu\nhampaissa, absinttipullo taskussa, joutuen tuhansiin seikkailuihin...\nja tuossa uupumuksessa, noissa ponnistuksissa ja vaaroissa hän tunsi\nhurjaa iloa, oman olemuksensa ja synkän näköpiirinsä avartumista.\"\nNäin hän kertoo itse tästä ajasta. Lisäksi tulivat aineelliset\nhuolet. Kuusitoistavuotias nuorukainen sai koulunsa päätettyään\nryhtyä itse hankkimaan leipänsä hoitamalla rasittavaa, vähäpalkkaista\napuopettajan tointa Alais'n kaupungissa. Se oli, kuten hän itse\nsanoo, puutteiden ja murheen aika, jommoista hän ei toivo kenellekään\nja jonka kärsimyksiä muistaessaan hän vielä vuosien perästä keskellä\nyötä herää kyyneliin. Hän kesti sitä vuoden päivät. Sitten hän\npakeni Pariisiin vanhemman veljensä Ernestin luokse, jonka oli\nonnistunut päästä siellä erään sanomalehden toimitukseen. Alphonse\nsaapui (1 p:nä marrask. 1857) perille väsyneenä ja nälkäisenä,\nmukanaan pieni vihko novelleja ja runoja, joista osa oli jo koulun\npenkillä syntynyt. Alussa oli hänellä edessään kovat vuodet,\nankara taistelu toimeentulon puolesta. Hän, kuten Zolakin, sai\nläpikäydä koulun, joka opetti ymmärtämään, mitä puute on. Tuo suuri\nmaailmankaupunki ei ollut siroilla lemmenlauluilla valloitettavissa,\nvaikka ne -- _Les Amoureuses_ -- luonnonrikkaudellaan herättivätkin\njonkun kirjallisuuden ystävän huomiota ja hankkivat Daudet'lle apu\ntoimittajan paikan _Figaro_ lehdessä.\n\nPikku piirrelmät ja sadut, joita hän tähän lehteen kirjoitteli,\ntekivät hänen nimensä ylhäisön piireissä pian tunnetuksi. Keisarinna\nEugenien välityksellä hän pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi\nv. 1861 ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1865. Nyt oli hänen\ntoimeentulonsa turvattu ja hän sai rauhassa antautua kehittämään\nkykyänsä. Pääsy korkeimpiin yhteiskuntapiireihin laajensi hänen\nihmistuntemustaan, ja matkoillaan Etelä-Ranskassa, Korsikassa\nja Algeriassa hän keräili aineksia tuleviin teoksiinsa. Ne\ntuotteet, jotka hän 1880-luvulla sepittää, ovat enimmäkseen pieniä\npäivänpaisteisia kuvia, täynnä nuorekasta tunnetta ja välittömyyttä.\n\nEnsimmäisessä laajemmassa teoksessaan _Le petit chose_\n(Pikkupoikanen, 1868) hän kuvailee oman nuoruutensa vaiheita\nrunollisella vapaudella ja liikuttavalla, paikoin liian lapsellisella\ntunteellisuudella. Samoihin aikoihin ovat syntyneet _Lettres de mon\nmoulin_ (Kirjeitä myllyltäni, ilmestynyt kokonaisuudessaan 1869),\njotka tarjotaan tässä suomalaiselle yleisölle. Ne ovat pieniä\neloisia novelleja: matkamuistoja ja tunnelmia etelästä, vertaus- ja\nlaatukuvia, runoutta ja todellisuutta yhteensulaneena. Viaton\nleikillisyys karkelee niissä usein yhdessä veitikkamaisen ivan\nja herttaisen sydämellisyyden kanssa. Ani harvoin on kosketettu\ntraagillisempaan säveleen. Niiden tuntee syntyneen onnellisina\nhetkinä, jolloin runoilijan mielessä on soinut kotisirkkojen laulu,\nhilpeät provencelaissukkeluudet tai vanhat kauniit tarinat ja\nsielussa väreillyt valo ja päivänpaahtamien kukkulain ihana tuoksu,\nkuten hän itse niiden synnystä kertoo. Eräitä vuosia myöhemmin\nilmestyivät kertomuskokoelmat _Lettres à un absent_ (Kirjeitä\neräälle poissaolevalle, 1872) ja _Contes du lundi_ (Maanantain\nkertomuksia, 1873). Niissä kirjailija piirtää muutamilla ripeillä\nkynänvedoilla selviä kuvia Pariisin piirityksen ajoilta, jolloin\nhän itse oli kansalliskaartilaisena ottanut osaa moniin kahakoihin.\nNäitä sotamuistoja kannattaa hehkuva innostus, joka ei ole aivan\nvapaa kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta muodoltaan ovat monet niistä\ntodellisia helmiä.\n\nPäästyään aineellisesti vapaammalle jalalle oli Daudet v. 1867\nmennyt naimisiin Julie Allardin kanssa. Avioliitto oli onnellinen.\nJulie oli rakastava elämänkumppani ja ymmärtävä työtoveri, jolla\noli itselläänkin jonkin verran kirjailijataipumuksia. \"Hän on\nottanut suuresti osaa kaikkeen, mitä minä olen kirjoittanut. Ei ole\nsivuakaan, jota hän ei olisi läpilukenut ja siloittanut, johon hän ei\nolisi vuodattanut sielunsa kaunista taivaansineä ja ruusunhohdetta\",\nsanoo Daudet hänestä. Näyttääpä siltä kuin olisi kodinonni luonut\nkirjalliseen tuotantoonkin raikkaan sävyn, joka päilyy rivien välistä\nkevyenä satiirina tai lempeänä huumorina. Daudet oli näet elämänsä\nalkupuolella humoristi, jonka veroista ei ole montakaan Ranskan\nkirjallisuudessa. Hän osasi käsitellä sydämellisellä osanotolla\nkuvattaviaan ja sovittaa hymyllä elämän raskaitakin kohtaloita. Hän\noli siinä suhteessa englantilaisen Dickensin hengenheimolainen ja\noppilas, vapaa kuitenkin liiallisesta hempeämielisyydestä.\n\nHilpeää, puoleksi satiirista leikillisyyttä kumpuilee kertomus\n_Tartarin de Tarascon_ (Tarasconin Tartarin, 1872), joka on\nkäännöksenä suomalaisellekin yleisölle tuttu. Se on kirjoitettu\niloisin mielin ja kevyin sydämin. Daudet tekee siinä pilaa\nkotiseutunsa kansan heikkouksista, eteläranskalaisesta\nkerskailijasta, joka lopulta itsekin uskoo omia liioittelujaan\na valheitaan. Tartarin on noita luonteita, joiden vilkkaasta\nmielikuvituksesta kirjailija sanoo kerran: \"Etelä-Ranskan auringon\nalla näyttää mies, joka on _aikonut_ matkustaa Sanghaihin, ihan\npettävästi samannäköiseltä kuin se mies, joka todella on _käynyt_\nSanghaissa.\" Samaa aihetta jatkaa Daudet myöhemmissä teoksissaan\n_Tartarin sur les Alpes_ (Tartarin Alpeilla, 1886) ja _Port Tarascon_\n(Tarasconin satama, 1890). Niissä kuvataan Tartarinin seikkailuja\nAlpeilla kiipeillessä ja siirtolaisena. Huumori ei jaksa näissä\nkohota samaan voimaan kuin ensi osassa, vaikka nekin sisältävät\nmeheviä yksityiskohtia.\n\nSe teos, jonka avulla Daudet varsinaisesti sai ensimmäisen suuren\nvoittonsa ja perusti kirjailijanmaineensa, oli _Fromont jeune et\nRisler aîné_ (Fromont nuorempi ja Risler vanhempi, 1874; ilmestynyt\nsuomeksikin). Ensi kerran esiintyy Daudet siinä Pariisin elämän\nkuvaajana. Hän kehittää eteemme jännittävän ja järkyttävän draaman\nintohimojen maailmasta. Rouva Sidonie siinä on kylmä sfinksimäinen\nnaisluonne, joka teeskentelee, leikittelee tunteilla, vetää miehiä\npuoleensa ja uhraa heidät kaikki häikäilemättä tyydyttääkseen\nvallan- ja nautinnonhimoansa. Pienissä kauniissa välikertomuksissa, joita\non kiedottu pääjuonen ympärille, leikkii tässäkin sentään huumorin\nvaloisa säde. Kenties korkeimman huippunsa saavuttaa Daudet'n\nhuumori köyhän isä Joyeusen perheidyllin kuvauksessa romaanissa _Le\nnabab_ (1877). Muuten käsittelee tämä teos pariisilaisen ylimystön\nelämää toisen keisarikunnan aikana. Se on kenties monivälkkeisin\nja värikkäin Daudet'n romaaneista. Esitys tapaa väliin elämän\nsyviin pohjavirtoihin, väliin taas kohoaa leikkimään kevyesti\npinnalle. Miehekkäällä kädellä paljastetaan siinä se sisäinen\nonttous, sydämettömyys ja petollisuus, jota peitetään hienolla\ntahdikkuudella ja säilytetään siten kuolemaan saakka näyttelijän\nuljas ryhti. Kuvaus oli kai sattuva, koska kirjailijaa syytettiin\naikoinaan siitä, että hän muka oli mm. tuossa kylmän tahdikkaassa\nMoran herttuassa esittänyt ylhäistä suojelijaansa Mornyn herttuaa. Jo\nvuotta aikaisemmin julkaisemassaan laajassa kaksiosaisessa romaanissa\n_Jack, moeurs contemporains_ (Jack, nykyajan tapoja) hän oli käynyt\nkäsiksi elämän vakaviin puoliin. Se on tarina isättömän lapsen\nvaiheista kehdosta hautaan saakka. Aste asteelta kasvava kurjuus on\nkuvattu sinä niin sydäntä kouristavalla voimalla, ettei George Sand\noman kertomuksensa mukaan sen luettuaan voinut kolmeen päivään tehdä\nollenkaan työtä.\n\nYleensä alkaa Daudet'n valoisa maailmankatsomus 1870-luvun\nlopulla ja varsinkin 1880-luvulla vähitellen tummentua ja hänen\nlennokas huumorinsa laimentua. Se surullinen pohjasävy, jota hymy\nja leikki niin usein peittää taiteessa samoin kuin elämässäkin,\npyrkii hänen tuotteissaan yhä enemmän näkyville ja laskee vain\nvälähdyksittäin entisiä ilonsäteitä lävitsensä. Eikä tämä Daudet'n\npessimistisyys ole jälkimaailmalle enää pelkkä arvoitus. Kantoihan\nhän toistakymmentä vuotta varmaa kuolemantietoa povessaan,\nkoettaen salata sitä lähimmältä ympäristöltään: hän sairasti\nselkäydintautia, joka lopulta vei hänet hautaan. Mutta jo sitä\nennen ja toisista syistä tuntuu hänessä tapahtuneen muutos.\nEnsi sijassa vaikutti häneen kaiketi Pariisin raskas ilmapiiri.\nHerkkätuntoinen runoilija sai päivä päivältä nähdä ja kokea, miten\nkylmästi laskeva itsekkyys, kunnianhimo ja ahneus tukahduttivat\ntäällä sielun välittömyyden ja sortivat sen jaloimpia ja kauneimpia\nvoimia, kuten hän on niin usein kuvannut teoksissaan. Toiseksi\nnäyttää siltä kuin olisi ajan kirjallinen suunta Pariisissa\nteroittanut silmää näkemään entistä tarkemmin elämän epäkohtia ja\npimeitä puolia, vaatinut pikemmin paljastamaan ja taistelemaan\nkuin iloitsemaan ja nauttimaan. Vallitsihan silloin parhaillaan\nRanskan kirjallisuudessa naturalistinen rautakausi, ja sen\npuolittain tieteelliselle taidemenetelmälle oli huumori ja leikkivä\npäivänpaisteisuus siihen aikaan jokseenkin vierasta. Pääasiana oli\ntehdä huomioita ympäröivästä todellisuudesta, kerätä \"inhimillisiä\ntodistuskappaleita\" objektiivista taideteosta varten. Ja kun\nympäristö oli valotonta, rappeutunutta, oli siitä luonnollisena\nseurauksena kuvausten tumma sävy.\n\nDaudet'kin, jolla jo syntymästä oli sangen kehittynyt huomiokyky,\nliittyi pääpiirteittäin tähän kirjalliseen suuntaan. Hän kuului\naikoinaan siihen seurapiiriin, jossa naturalismin päämiehet\nZola, Flaubert, Goncourtin veljekset ja Turgenev liikkuivat.\nJa hän omaksui -- tavallaan -- heidän maailmankatsomuksensa ja\ntaiteellisen tekotapansa. Hän on itse kertonut, miten hän keräili\ntodellisuushuomioita teoksiinsa: \"Niin kuin maalarit\" -- hän sanoo --\n\"säilyttävät huolellisesti harjoitelmavihkonsa, joissa ääriviivat,\nasennot, jokin viittaus tai käsivarren liike ovat piirretyt suoraan\nluonnosta, niin minäkin olen kokoillut jo kolmekymmentä vuotta suuren\njoukon pieniä vihkoja, joissa havainnot ja ajatukset useinkin ovat\nosoitetut vain yhdellä viivanvedolla, josta voin palauttaa mieleeni\nliikkeen, äänenpainon, ja jotka voidaan myöhemmin kehittää ja\npaisuttaa vaikuttavan teoksen yhteissointua varten.\"\n\nTämmöisistä lukemattomista pikkuhavainnoista ovat nähtävästi melkein\nkaikki Daudet'n romaanit vähitellen syntyneet. Ne tekevät monin\npaikoin tosiaan sen vaikutuksen kuin ne olisivat piirretyt \"suoraan\nluonnosta\", ja niissä kirpoilee todellisuuspiirteitä kuin pieniä\neloisia sähkökipinöitä. Hänellä on monesti ollut todellinen tyyppi\nedessään tutkittavana. Mutta siihen on sekaantunut muistoja ja\nvaikutelmia muualta, ja vapaasti luova mielikuvitus on tullut aina\nsitä jatkamaan ja täydentämään, niin että lähtökohta ja tulos eivät\nkoskaan lankea yhteen. -- On mahdotonta ryhtyä tässä läpikäymään\nDaudet'n teosten pitkää sarjaa kokonaisuudessaan. Mainittakoon niistä\nvain muutamia kuuluisimpia.\n\nVuonna 1880 ilmestyneessä romaanissaan _Les rois en exil_ (Kuninkaat\nmaanpaossa) hän kuvaa syvällä myötätunnolla rappiolle joutuneita\nruhtinaallisia henkilöitä. Heidän onnettomat vaiheensa Pariisin\nelämän pyörteissä tekevät lukijaan murheellisen vaikutuksen.\nSynkänlainen sävy vallitsee myös _Numa Roumestanissa_ (1882), jossa\nDaudet on taas tarttunut lempiaiheeseensa, kuvaamaan vilkasverisiä\neteläranskalaisiaan. Tällä kertaa esiintyy kirjan provencelainen\npääsankari, Numa Roumestan, Pariisissa. Hän on harvinaisen älynsä\nja toimintatarmonsa avulla kohonnut aina ministeriksi asti. Mutta\nhänessä on säilynyt synnynnäinen tarve valehdella ja tehdä lupauksia,\njoita hän ei jaksa eikä aina edes aiokaan täyttää. Ja hänen\nolemuksensa pohjalla piilee päävoimana suuri itsekkyys ja vallanhimo,\njolle ei mikään ole pyhää ja joka ei sääli edes uskollista\nRosalindeansa uhratessaan hänet alhaisille tarkoituksillensa.\nSelvästi ja voimakkaasti on tässä vedetty esiin eteläranskalaisen\nluonteen vaaralliset varjopuoletkin, joita Tartarinissa vielä\nkatsottiin sovituksen valossa. Seuraava romaani _L'évangeliste_\n(Evankelista, 1883) on samaten pessimistisen maailmankatsomuksen\nilmaus. Siinä esitetään uskonnollista fanaatikkoa, opettajatarta,\njoka peittää itsekkäät ja raa'at pyyteensä tekohurskauden vaipan alle\nja vetää oppilaansa, nuoren kokemattoman tytön, onnellisista oloista\nmukaansa kurjuuteen. Vielä synkemmän kuvan tarjoaa _Sapho_ (1884),\nnuoren tytön elämäntarina. Tuo tyttö, joka aikoinaan oli ollut\nerään taiteilijan mallina tämän maalatessa Saphon kuvaa, on oppinut\nvaarallisen viehätystaidon, kehittynyt seireenin tavoin kiehtomaan\nmiehiä puoleensa ja vaipunut yhä syvemmälle ja syvemmälle. Turhaan\nkoettaa nuori provencelainen taiteilija häntä pelastaa uhraten\nhänelle kaikkensa: nainen hylkää hänet jatkaakseen tietänsä aina\nalaspäin. Tämä yksinkertainen juoni on esitetty niin johdonmukaisesti\nja keskitetysti, että monet arvostelijat ovat pitäneet tätä teosta\nDaudet'n parhaimpana. Romaani _L'immortel_ (Kuolematon, 1888) on\ntaistelukirjoitus, singottu Ranskan akatemiaa vastaan. Siihen\nsisältyvä parodioiva satiiri tuon laitoksen vanhentuneisuudesta ja\nkaavamaisuudesta on sangen järeää laatua ja ampuu sen vuoksi --\nainakin taidetuotteena -- yli maalin.\n\nNäytelmänkin alalla Daudet yritteli, saavuttamatta kuitenkaan\nkovin huomattavaa menestystä. Hän on itse yksin tai yhdessä\njonkun kirjailijatoverinsa kanssa muovaillut näyttämöä varten\nuseita romaaneistaan ja kertomuksistaan (esim. näytelmän _Fromont\nnuorempi ja Risler vanhempi_ samannimisestä romaanista ja tragedian\n_Arlesitar_ samannimisestä kertomuksesta, joka kuuluu kokoelmaan\n\"Kirjeitä myllyltäni\"). Yksityiskohdissaan nämä tuotteet kyllä\nelävät. Mutta niistä puuttuu kokonaisuutta, lujaa toiminnan\nkeskittymistä pääjuonen ympärille, niin kuin usein hänen pitemmistä\nromaaneistaankin. -- Myöhemmällä iällään hän kirjoitti pari\nmuistelmateosta: _Trente ans de Paris à travers ma vie et mes livres_\n(Kolmekymmentä vuotta Pariisissa elämäni ja kirjojeni taustalta,\n1888) ja _Souvenirs d'un homme de lettres_ (Kirjailijan muistelmia,\n1889). Molemmat antavat huomattavia tietoja hänen elämästään ja\nteoksistaan ja sisältävät sitä paitsi koko joukon luonteenkuvauksia\nkirjallisista ja valtiollisista merkkimiehistä.\n\nDaudet itse sanoo kirjailijakykynsä perustuvan kiinteään,\nintensiiviseen elämään. \"Samassa määrin\" -- niin kuuluvat hänen\nsanansa -- \"kuin elämä jättää ihmisen, katoaa kyky, tunnon alttius\nja esittämisvoima.\" Mutta ihmeteltävää on, ettei pitkällinen tauti\npystynyt lamauttamaan hänen henkisiä voimiaan, vaan että hän pysyi\nvirkeänä loppuun asti ja suunnitteli paraikaa uutta teosta, kun\nkuolema kohtasi hänet Pariisissa 16 p:nä jouluk. 1897.\n\nSamoin kuin hänen elämänsä jakaantuu kahden eri keskustan, Provencen\nja Pariisin välille, risteilevät hänen runoudessaankin eri ainekset:\netelä ja pohjola, valo ja varjot, kevyet unelmat ja naturalistinen\ntodellisuudentaju. Alussa vie voiton etelä. Herkkä ja vilkas\nmielikuvaelo kohoaa raskasta, systeemiin kahlehdittua taideteoriaa\nkorkeammalle, välittömyys ja innostus järkiperäistä harkintaa\nkorkeammalle, leikkivä huumori elämän ahdistavaa kohtalokkuutta\nkorkeammalle. Lopummalla ikää muuttuu sävy koko joukon. Runoilija\nnäkee niin paljon itsekkäiden intohimojen temmellystä, raakuutta ja\nrappeutumista, että hän katkeroituu siitä. Hänen hienosärmäinen,\nhelposti syttyvä sielunsa on ollut kuin prisma, johon erivoimaiset ja\neriväriset säteet ovat kokoontuneet ja murtuneet sen läpi kulkiessaan\nmonikirjavaksi valonväreilyksi. Hän oli naturalisti, joka ei koskaan\nvoinut kieltää persoonallista tunne-elämäänsä objektiivisen kylmän\nkuvauksen tai yhteiskunnallisen tendenssitaiteen hyväksi. Hänen\nviehättävä temperamenttinsa tuntuu kaikkialla. Räikeinkin todellisuus\nsaa hänen käsissään ikään kuin runollisen kirkastuksen ja hienouden,\njonkinlaisen sanoin selittämättömän puhtauden ja henkevyyden. Tämä\nsävy näkyy hänen tyylissäänkin. Se on hiottua ja hienoa, rohkeaa ja\nalkuperäistä. Siinä on lämmin väritys. Kosketus melkein musikaalisen\npehmeää ja soivaa. Värien käyttö maalauksellisen havainnollista.\nArimmatkin vivahdukset merkityt. Kuvattavan tuoksu ja väri ikään kuin\nsidottu sanansalpojen taakse. Eikä tyyli sittenkään hänen parhaissa\nteoksissaan muutu sentimentaaliseksi, vaan säilyttää miehekkään\nvilkkauden ja selvyyden.\n\nKenties on juuri tämä eri voimien risteily hänessä hänen taiteensa\nerikoisuus. Ja kenties voidaan hänen asemansa ja merkityksensä tämän\nmukaan parhaiten ymmärtää. Ainakin erosi hän siinä suhteessa toisista\nnaturalistisista aikalaisistaan.\n\nHänessä ei ollut Zolan suurisuuntaista voimaa eikä aatteen\nankaruutta. Hän ei ollut reformatorinen esitaistelija totuuden\npuolesta maailman valhetta vastaan. Loihan hän itse taiteessaan noita\nviehättäviä ja runollisia tarasconilaisia valheita hymähtääkseen\nniille. Sen vuoksi ei Zola tahtonutkaan tunnustaa häntä omaksi\nmieheksi, puhdasveriseksi todellisuuden kuvaajaksi, vaan lausuu\nhänestä: \"Hyväntahtoinen luonto on asettanut hänet tuolle hienon\nhienolle rajalle, missä runous loppuu ja todellisuus alkaa.\" Eikä\nhänessä ollut Flaubertin objektiivista ylhäisyyttä, joka salaisesti\nkärsii yksinäisessä kylmyydessään. Hän oli lämmin, osaaottava\nsydän, jonka sykintä tuntuu aina kuvauksen alla. Ei hänellä ollut\nmyöskään Maupassantin rautaista tarmoa, jonka avulla tämä lannisti\noman minuutensa, hioi lauseensa teräksenkirkkaiksi ja rakensi\nkertomuksensa varman kokonaissuunnitelman varaan, eikä sitä\nsynkkää fatalismia, mikä jälkimmäisessä näyttää olleen raskaamman\npohjoisranskalaisen veren perintöä. Enimmän hän ehkä muistuttaa\nGoncourtin veljeksiä, noita herkkäsieluisia taitureita, jotka\nkulkivat aina uusia vaikutelmia keräilemässä ja jotka tahtoivat tehdä\nranskan kielestä impressionistisen siveltimen ja piirtimen. Mutta\nDaudet oli kenties heihinkin verrattuna enemmän epätodellisuuksien\nuneksija ja mielikuvituksen mies. Ja sitten hän oli humoristi\nenemmän kuin yksikään hänen aikansa naturalisteista. Hän oli ja\npysyi runoilijana, jonka suonissa virtasi etelän lämmin ja vilkas\nveri, jonka mielessä kangastivat kauniit unelmat ja jonka korvissa\nsoi kotisirkkojen huumaava laulu silloinkin, kun hän Pariisin\nbulevardeilla ja salongeissa näki loistavan ihmisvirran rientävän\nohitsensa ajaen takaa onnea, joka aina pakeni unelmien kultaiseen\nkaukaisuuteen. Hän oli etelän päivänpaiste ja sulous, eksynyt\nPariisin harmaiden, raskaiden sumujen keskelle -- kenties ei niin\nsuurisuuntainen taiteellisilta saavutuksiltaan kuin miellyttävä ja\npuoleensa vetävä runoilijapersoonallisuutena.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nESIPUHE\n\n\n\"Mestari Honorât Grapazin, Pampérigousten hallituskaupungin\nnotariuksen eteen saapui.\n\n\"Herra Gaspard Mitifio, Vivette Cornillen puoliso, Kotisirkka-nimisen\nmaatilan isäntä ja asuva samassa paikassa.\n\n\"Joka täten on myynyt ja luovuttanut lain ja oikeuden takeella,\nvapaana kaikista veloista, erikoisoikeuksista ja kiinnityksistä.\n\n\"Herra Alphonse Daudet'lle, Pariisissa asuvalle runoilijalle,\njoka oli saapuvilla tätä kauppakirjaa tehtäessä ja antoi siihen\nsuostumuksensa.\n\n\"Tuuli- ja jauhomyllyn, joka sijaitsee Rhônen laaksossa, keskellä\nProvencen sydäntä, mäntyjä ja rautatammia kasvavalla kukkulalla;\njoka kysymyksessä oleva mylly on ollut hyljättynä ja jauhamattomassa\nkunnossa yli kaksikymmentä vuotta, kuten näkyy siitäkin, että villit\nviiniköynnökset, sammalet, rosmariinit ja muut loiskasvit kiipeilevät\naina sen siivenneniin asti.\n\n\"Siitä huolimatta, semmoisenaan kuin se nykyjään on, suri pyörä\nhajallaan ja pihapengermän tiilien raot heinittyneinä, sanoo herra\nDaudet mainitun myllyn olevan mieleisensä ja voivansa käyttää sitä\nhyväkseen runoilijatoimessaan ja ottaa sen vastaan omalla tappion ja\ntapaturman uhallaan, asettamatta myyjälle minkäänlaisia vaatimuksia\nniiden korjausten varalta, joita se kenties kaipaisi.\n\n\"Tämä kauppa on tehty täyttä sovittua ostosummaa vastaan, jonka herra\nrunoilija Daudet on jättänyt toimiston konttoriin käypänä rahana\nja jonka summan herra Mitifio on heti vastaanottanut ja kuitannut,\nkaikki notariusten ja allekirjoittaneiden todistajien läsnäollessa,\njoka täten varmuudeksi vakuutetaan.\n\n\"Kirjoitettu Pampérigoustessa Honorat'n asianajotoimistossa\nhuilunsoittaja Francet Mamaïn ja valkeiden katumusveljien\nristinkantajan Louiset'n, liikanimeltä Quiquen, läsnäollessa.\n\n\"Jotka molempien asianomaisten ja notariuksen kanssa ovat tämän\nkauppakirjan lukeneet ja allekirjoittaneet...\"\n\n\n\n\nKOTIINTULO\n\n\nKaniinit ne vasta olivat ihmeissään!... Tottuneina näkemään myllyn\noven jo niin kauan suljettuna ja seinien ja pihapengermän kerrassaan\nnurmettuneina ne olivat lopulta alkaneet luulla koko myllärien suvun\nkuolleen viimeiseen mieheen. Ja kun paikka niiden mielestä oli\nhyvä, niin ne olivat ottaneet sen jonkinlaiseksi pääkortteerikseen,\nsotaliikkeidensä lähtökohdaksi. Ensimmäisenä yönä täällä ollessani\noli niitä ihan valehtelematta parisenkymmentä istuutunut piiriin\npihapengermälle lämmittelemään käpäliänsä kuutamossa... Mutta heti\nkun minä vain vähän raotin myllyn luukkua, huiit! koko leiri pakoon,\nja kaikki nuo pienet valkopyllyt puikkivat pensastoon häntä pystyssä.\nToivon että ne vielä palaavat takaisin.\n\nKovastipa hämmästyi minut nähdessään myöskin yläkerroksen asukas,\nvanha synkän näköinen huuhkaja, jolla on pää kuin filosofilla ja\njoka on majaillut myllyssä yli kaksikymmentä vuotta. Minä tapasin\nsen yläkamarissa, liikkumattomana ja jäykkänä yöpuullaan, seinästä\nkarisseiden kalkkipalasten ja pudonneitten tiilien keskellä. Se\nkatseli minua tuokion pyöreillä silmillään; sitten se, kovasti\nällistyneenä kun ei tuntenutkaan minua, alkoi huutaa \"huu, huu!\"\nja rapistella vaivalloisesti siipiänsä, jotka olivat pölystä ihan\nharmaina; -- noita lemmon filosofeja, jotka eivät ikinä ymmärrä\nkaristaa tomuja niskastaan... Mutta mitäpä tuosta! Semmoisenaankin,\nsilmiään räpytellen ja kasvot syvissä rypyissä tuo hiljainen\nvuokralainen miellyttää minua enemmän kuin moni muu, ja olenpa\nkiiruhtanut uudistamaan hänen vuokrasopimuksensa. Hän saa kuten\ntähänkin asti pitää hallussaan koko myllyn yläkerroksen sekä käytävän\nkaton kautta; itselleni minä pidätän alakerroksessa pienen, valkeaksi\nkalkitun huoneen, joka on matala ja holvikattoinen kuin luostarin\nruokasali.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäältä minä teille kirjoitan, ja avoimesta ovestani helottaa\nkirkkaasti aurinko.\n\nKaunis mäntymetsä leviää edessäni valoa säteillen aina rinteen\nalareunaan asti. Taivaanrantaan piirtyvät Pikku Alppien kulmikkaat\nääriviivat... Ei hiiskahdusta... Vain silloin tällöin joku huilun\nsävel, suokurpan vihellys laventelipensastossa tai muulin kellon\nkilahdus maantiellä... Koko tämä ihana Provencen maisema elää vain\nvalosta.\n\nJa miksi minun pitäisi nyt muka kaivata teidän mustaa ja meluisaa\nPariisianne? Viihdynhän niin mainiosti myllyssäni! Tämä on juuri\nse maailmannurkka, jota olen etsinyt, pieni lämmin sopukka, täynnä\nsuloisia tuoksuja, satojen peninkulmien päässä sanomalehdistä,\najureista, pääkaupungin sumusta!... Ja miten paljon kaunista\nympärilläni! Tuskin on kahdeksan päivää siitä, kun asetuin tähän\nasumaan, ja minulla on jo pää täpösen täynnä vaikutelmia ja\nmuistoja... Nähkääs! vast'ikään eilisiltana olin katsomassa, kun\nlammaslaumat ajettiin takaisin taloon, joka on rinteen juurella,\nja vakuutan teille, etten vaihtaisi sitä näkyä kaikkiin niihin\nensi-iltoihin, joita Pariisin teatterit ovat tarjonneet teille tällä\nviikolla. Päättäkääpä itse.\n\nEnsin minun pitää kuitenkin mainita, että Provencessa on tapana ajaa\nlampaat Alpeille helteiden alkaessa. Eläimet ja ihmiset viettävät\nviisi kuusi kuukautta siellä ylhäällä vuoristossa asuen paljaan\ntaivaan alla, kahlaten heinikossa polviaan myöten; sitten ensimmäisen\nsyystuulen puhaltaessa laskeudutaan alas kotiin ja palataan\nsyöttämään elikoille vaatimattomasti noita harmaita mäenrinteitä,\nmissä rosmariini tuoksuu. No niin, eilisiltana palasivat paimenet\nkotiin. Aamusta alkaen odotti pääovi selko selällään: navetat olivat\ntäynnänsä vereksiä olkia. Tuon tuostakin virkkoi aina joku: \"Nyt\nne ovat Eygue-joen rannalla, nyt Paradoussa.\" Sitten illemmalla\nkajahti yhtäkkiä kova huuto: \"Tuolla ne tulevat\", ja kaukana näimme\nlammaslauman lähenevän keskellä hohtavaa pölypilveä. Näytti siltä\nkuin olisi koko tie elänyt ja liikkunut...\n\nVanhat vuosikaspässit tulivat edellä, sarvet sojossa, villiytyneen\nnäköisinä, niiden perästä lammaskatras, emälampaat hiukan uupuneina,\nvuonat pyörien kintereillä; -- punaisilla nauhanhetaleilla\nkoristellut muulit kantaen vastasyntyneitä vuonia koreissa,\njotka kulkiessa tuutivat edestakaisin; sitten koirat kuumuudesta\nläähättäen, kieli melkein maata viistäen, ja kaksi pitkää paimenen\nroikaletta, yllään karkeavillaiset punaisenruskeat viitat, jotka\nulottuivat kantapäähän asti niin kuin papin kauhtanat.\n\nKoko tämä joukko marssii iloisesti ohitsemme ja katoaa oven\nammottavaan kitaan, kynnet kapisten kovalla tantereella kuin\nrankkasade... Olisittepa olleet näkemässä, millainen melu siitä\nnousi sisällä! Korkealta yöpuultaan tunsivat suuret kullanvihreät,\nhelakkaharjaiset riikinkukot tulijoiden parven ja ottivat heidät\nvastaan hirveällä pärrytyksellä. Kanalauma, joka oli ehtinyt jo\nnukahtaa, heräsi yhtäkkiä valveille. Kaikki lähtevät liikkeelle:\nkyyhkyset, hanhet, kalkkunat, helmikanat. Kanatalli on kuin\nhulluna; kanat torua kaakottavat keskenään uhaten valvoa koko\nyön!... Saattaisipa sanoa, että joka ikinen lammas on tuonut\nkarvoissaan Alppien villiä tuoksua sekä tuulahduksen tuota voimakasta\nvuoristoilmaa, joka humalluttaa ja panee tanssimaan.\n\nKeskellä tätä hälinää pääsevät lampaat makuusijoillensa. Ei ole\nmitään niin hurmaavaa kuin tämä kotiintulo. Vanhat jäärät joutuvat\nliikutuksen valtaan nähdessään karsinansa. Emälampaat ja ne pikku\nvuonat, jotka ovat syntyneet matkalla ja jotka eivät ole siis koskaan\nnähneet kotikartanoa, katselevat ihmetellen ympärilleen.\n\nMutta vielä liikuttavampaa on nähdä koirien, noiden mainioiden\nkarjakoirien yhä häärivän eläinten ympärillä huomaamatta muuta\nkoko talossa. Turhaan saa kartanon vahti kutsua niitä kopistaan\nhaukkumalla; turhaan saa kaivonämpäri, täynnä raikasta vettä,\nhoukutella niitä luokseen; ne eivät tahdo nähdä eivätkä kuulla\nmitään, ennen kuin lauma on suojassa, salpa työnnettynä pienen\nristikko-oven eteen ja paimenet istuutuneet pöytään matalassa\nruokatuvassa. Vasta silloin ne suostuvat menemään koirankoppeihin,\nja siellä ne, yhä latkien keittoa kupistansa, kertovat kotona\nolleille tovereilleen seikkailujansa ylhäällä vuoristossa, tuolla\nmustassa maassa, jossa on susia ja suuria purppuranpunaisia\nketunsormikaskukkia, jotka ovat ääriään myöten täynnä helmeilevää\nkastetta.\n\n\n\n\nBEAUCAIREN POSTIVAUNUT\n\n\nTämä tapahtui sinä päivänä, jolloin minä saavuin tänne. Nousin\nBeaucairen postivaunuihin, vanhoihin vaununrotteloihin, joilla ei\nsuoraan ajaen olisi kovinkaan pitkä kierros tehtävänä, ennen kuin\nne ehtisivät takaisin kotiin, mutta jotka viivyttelevät pitkin\ntienvarsia, jotta iltasilla näyttäisi siltä kuin ne olisivat\nsaapuneet hyvinkin kaukaa. Meitä oli viisi henkeä etupenkillä,\nlukuunottamatta ajajaa.\n\nEnsiksi metsänvartija Camarguesta, pieni tanakka, parrakas mies,\nvillin näköinen, silmät veristävät ja hopeiset renkaat korvissa;\nsitten kaksi beaucairelaista, leipuri ja hänen kisällinsä, molemmat\nhyvin punakoita, hyvin ahdashenkisiä, mutta sivulta katsoen komeita,\nkuin kaksi Vitelliuksen kuvaa roomalaisissa mitaleissa. Lopuksi\nedessä ajajan vieressä mies... ei, vaan lippalakki, suunnattoman\nsuuri kaniininnahkainen lippalakki, joka ei virkkanut juuri mitään,\nvaan katseli pitkin maantietä surullisen näköisenä.\n\nKaikki nämä miehet tunsivat toisensa ja juttelivat omista asioistaan\nisoäänisesti ja vapaasti. Camarguen mies kertoi tulevansa Nimesistä,\njohon hänet oli tutkintotuomarin käskystä haastettu käräjille,\nkoska hän oli lyönyt paimenta heinähangolla. Camarguelaisilla onkin\ntulinen veri... Entä sitten Beaucairessa! Eivätkö beaucairelaiset\nmatkatoverimme olleet vähällä kuristaa toinen toisensa joutuessaan\nriitaan neitsyt Mariasta? Kävi selville, että leipuri oli eräästä\nseurakunnasta, joka jo aikoja sitten oli pyhitetty neitsyt\nMarialle, jota provencelaiset nimittävät hyväksi emoksi ja joka\nkantaa Jeesus-lasta sylissään; kisälli sitä vastoin kävi laulamassa\nerään vastarakennetun kirkon kuorissa. Tämä kirkko oli pyhitetty\nNeitseelliselle synnyttäjälle, tuolle ihanalle hymyilevälle kuvalle,\njoka esitetään käsivarret alas riippuvina ja kädet kirkkaasti\nsäteillen. Siitä nousi riita. Oli hauska nähdä, miten nuo kaksi\nkunnon katolilaista kohtelivat toisiaan ja toistensa madonnia:\n\n-- Se on vielä olevinaan sievä, sinun puhdas neitseesi!\n\n-- Mene jo... kaikkine hyvine emoinesi!\n\n-- On taitanut pitää monta iloista hummausta, se sinun hempukkasi,\nPalestiinassa!\n\n-- Entäs sinun maammosesi sitten! Kukapa tietää, mitä kaikkea se on\ntehnyt... Käypäs kysymässä pyhältä Joosefilta.\n\nEi olisi puuttunut muuta kuin välähteleviä puukonteriä, niin\nolisi luullut olevansa Napolin satamassa, ja pelkäänpä totisesti,\nettä mokomat jumaluusopilliset turnajaiset olisivat siihen tapaan\npäättyneetkin, ellei ajaja olisi ryhtynyt sovittamaan riitaveljiä.\n\n-- Jättäkää jo rauhaan madonnanne, sanoi hän nauraen Beaucairen\nmiehille: ne ovat vain akkaväen juttuja, miesten ei maksa vaivaa\nniihin sekaantua.\n\nSen sanottuaan hän läjäytti piiskallansa, huulillaan pieni epäilijän\nhymy, joka käänsi kaikkien mielen hänen puolelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiita oli loppunut; mutta kerran vauhtiin päästyään tunsi leipuri\ntarvetta purkaa viimeisenkin sappensa ja kääntyen onnettoman\nlippalakkisen puoleen, joka istui hiljaa ja surullisena nurkassaan,\nhän sanoi tälle karkean leikillisesti:\n\n-- Entäpä sinun vaimosi, saksienteroittaja?... Missä pitäjässä hän\nnykyisin oleskelee?\n\nLuultavasti piili näissä sanoissa hyvin hullunkurinen piikki,\nsillä kaikki vaunuissaolijat purskahtivat äänekkääseen nauruun...\nSaksienteroittaja yksin ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaankaan.\nSen nähtyään kääntyi leipuri minuun päin:\n\n-- Herra ei kai tunne sitä hänen vaimoansa? Se se vasta on kumma\nnainen, lempo soikoon! Semmoista ei ole toista Beaucairessa.\n\nNauru kävi yhä äänekkäämmäksi. Saksienteroittaja ei hievahtanutkaan;\nhän sanoi vain hyvin hiljaa, päätänsä nostamatta:\n\n-- Ole nyt vaiti, leipuri.\n\nMutta tuo lemmon leipuri ei ollut niitä miehiäkään, että olisi\naikonut vaieta, vaan sutkautteli yhä yltyen:\n\n-- Mitä vielä! Ei siinä ole mitään surkeilemista, että toverillemme\non sattunut sellainen vaimo... Mahdotonta on hänen seurassaan\njoutua hetkeksikään ikävän valtaan... Ajatelkaahan! kaunottarella,\njoka heittäytyy vieraiden vietäväksi aina puolen vuoden päästä,\non palattuaan yhtä ja toista kertomista... Miten tahansa, se on\ntuommoista hauskaa perhe-elämää... Kuvitelkaa mielessänne, hyvä\nherra, etteivät he olleet vielä täyttä vuotta naimisissa, kun vaimo\njo yks kaks lähtee Espanjaan suklaakauppiaan mukana.\n\nMies jää yksin kotiin itkemään ja juomaan... Hän oli kuin hullu.\nJonkin ajan kuluttua palasi kaunotar takaisin kotimaahan Espanjan\nmuodin mukaan pukeutuneena, pieni helytiukuinen rumpu mukanaan. Me\nsanoimme hänelle:\n\n-- Mene piiloon; miehesi aikoo tappaa sinut.\n\n-- Jopahan nyt; vai tappaa!... He asettuivat taas aivan sopuisasti\nyhteen, ja vaimo opetti miehensä rummuttamaan baskilaista rumpua.\n\nSyntyi uusi naurunhohotus. Nurkassaan, päätään kohottamatta, mutisi\nsaksienteroittaja taas:\n\n-- Ole vaiti, leipuri.\n\nLeipuri ei välittänyt siitä mitään, vaan jatkoi:\n\n-- Luulette kai, hyvä herra, että kaunotar olisi Espanjasta\npalattuaan pysynyt siivosti asemillaan... Vielä mitä!... Mies\noli sopinut asian niin helposti! Se antoi vaimolle intoa yrittää\nuudelleen... Espanjalaisen perästä tuli eräs upseeri, sitten\nRhône-virran laivuri, sitten eräs soittoniekka, sitten... Kuka\nheidät kaikki tietää!... Mutta hauskinta on se, että joka kerta\nuudistuu sama komedia. Vaimo lähtee, mies itkee; vaimo palaa,\nmies on hyvillään. Ja aina häneltä ryöstetään vaimo, ja aina hän\nottaa sen takaisin... Uskokaa pois, että sillä miehellä vasta on\nkärsivällisyyttä! Ja totta puhuen tuo pieni saksienteroittajatar on\nhiton sievä... oikea herrojen herkkupala: vilkas, sievä, hienoille\ntavoille tottunut, sitä paitsi vaalea iho ja pähkinänruskeat\nsilmät, jotka katsovat miehiin aina hymyillen... Toden totta, herra\npariisilainen, jos satutte poikkeamaan Beaucaireen...\n\n-- Oi! ole vaiti, leipuri, pyydän sinua... sai saksienteroittaja\nparka vielä sanotuksi sydäntä vihlovalla äänellä.\n\nSamassa seisahtuivat vaunut. Olimme saapuneet Angloresin talon\nluokse. Siinä laskeutuivat molemmat beaucairelaiset alas, ja vakuutan\nteille, etten heitä suinkaan estellyt... Mokoma pilkkakirves koko\nleipuri! Hän oli jo talon pihalla, mutta yhä vielä kuului hänen\nnaurunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoiden miesten mentyä näytti vaunujen sisus tyhjältä. Camarguelainen\noli jätetty Arlesiin; ajaja käveli maantiellä hevostensa kupeella...\nMe olimme kahden vaunuissa, saksienteroittaja ja minä, kumpikin\nomassa nurkassamme äänettöminä. Oli helteinen päivä; matkatakin\nnahka ihan poltti. Välistä tunsin silmieni vaipuvan umpeen ja\npääni tuntuvan raskaalta; mutta mahdotonta oli nukkua. Korvissani\nsoi yhä tuo \"Ole vaiti, pyydän sinua\", niin sydäntäsärkevästi ja\nrukoilevasti... Ei hänkään, mies parka, nukkunut. Takaapäin näin\nhänen suurten hartiainsa vavahtelevan, ja hänen kätensä -- tuo\nyksinkertainen, pitkä, kalpea käsi vapisi istuimen selkäpuulla niin\nkuin vanhan ukon käsi. Hän itki...\n\n-- Nyt olette perillä, herra pariisilainen! huudahti minulle yhtäkkiä\najaja; ja piiskansa varrella hän viittasi ylös vihreätä kukkulaani\nkohti, jonka harjalla tuulimylly lekotti siivet levällään kuin suuri\nperhonen.\n\nKiiruhdin laskeutumaan alas... Kulkiessani saksienteroittajan ohi\nkoetin katsahtaa hänen lippalakkinsa alle; olisin halunnut nähdä\nhänen kasvonpiirteensä ennen lähtöäni. Ikään kuin olisi arvannut\najatukseni, kohotti tuo onneton yhtäkkiä päänsä ja kiinnittäen\nkatseensa minuun lausui soinnuttomalla äänellä:\n\n-- Katsokaa vain tarkasti minua, ystäväni, ja jos jonakin päivänä\nkuulette, että Beaucairessa on tapahtunut onnettomuus, niin voitte\nsanoa tuntevanne sen, joka on antanut iskun.\n\nHänen olemuksensa oli sammunut ja surullinen, ja hänen pienet\nsilmänsä ikään kuin lakastuneet. Niissä oli kyyneleitä, mutta äänessä\nsoi vihaa. Viha, se onkin heikkojen suuttumusta!... Jos minä olisin\nsaksienteroittajan vaimo, niin olisinpa varuillani.\n\n\n\n\nMESTARI CORNILLEN SALAISUUS\n\n\nFrancet Mamaï, vanha huilunsoittaja, joka tuon tuostakin käy luonani\niltaa istumassa, kertoi minulle tässä eräänä iltana, maistellessamme\nmakeata viiniä, pienen kylänäytelmän, jonka todistajana myllyni on\nollut noin parisenkymmentä vuotta sitten. Tuon kunnon miehen kertomus\nliikutti minua, ja koetanpa jutella sen teille semmoisena kuin sen\nitse kuulin.\n\nKuvitelkaa siis hetkiseksi mielessänne, rakkaat lukijani, istuvanne\nsuloisesti höyryävän viinimaljan ääressä ja kuulevänne, kun vanha\nhuilunsoittaja puhuu.\n\n-- Tämä meidän seutu ei ole aina ollut yhtä autio ja maineeton kuin\nnyt... Ennen aikaan oli täällä vilkas myllyliike, ja ylt'ympäri\nkymmenen peninkulman alalta tuotiin kaikista taloista vilja tänne\njauhettavaksi... Ympäri kylää oli kukkuloilla tuhkatiheässä\ntuulimyllyjä. Oikealla ja vasemmalla näkyi yli mäntymetsän vain\npelkkiä myllynsiipiä, jotka luodetuuli pani pyörimään, pieniä aaseja\nkulki virtanaan ylös ja alas pitkin teitä kantaen jyväsäkkejä; ja\nkaiken viikkoa oli hauska kuulla, kuinka siellä kukkuloilla piiskat\nläjähtelivät, purjekangas myllynsiivissä lepatti ja myllymiehet\nhuusivat ja hoilasivat komentaen juhtiansa tielle... Sunnuntaisin\nmentiin suurin joukoin myllymäelle, jossa myllärit tarjosivat meille\nmuskatviiniä. Myllärinvaimot olivat kauniita kuin kuningattaret,\nkaulassa pitsillä reunustettu liina ja kultainen risti. Minä taas\ntoin mukanani huilun, ja myöhään yöhön asti siellä tanssittiin\nfarandolea, provencelaista kansantanssia. Nähkääs, niin toivat nuo\nmyllyt iloa ja rikkautta koko paikkakunnallemme.\n\nKaikeksi onnettomuudeksi pisti muutamien pariisilaisten päähän\nrakentaa höyrymylly Tarasconiin vievän tien varrelle. Uutuushan\naina viehättää. Kansa alkoi vähitellen tottua viemään viljansa\nhöyrymyllyyn, ja tuulimyllyt jäivät seisomaan, raukat. Jonkin aikaa\nne kyllä koettivat ponnistella vastaan, mutta höyry vei voiton,\nja niiden täytyi valitettavasti toisen toisensa perästä panna\nmyllynsä seisomaan... Pieniä aasejakaan ei enää näkynyt tiellä...\nKauniiden myllärinvaimojen täytyi myydä kultaiset ristinsä... Loppui\nmuskatviini, taukosi tanssi!... Luodetuuli puhalsi kuin ennenkin,\nmutta siivet eivät liikahtaneetkaan... kunnes kunta sitten eräänä\npäivänä käski repiä maahan kaikki nuo vanhat hökkelit ja istuttaa\nviiniköynnöksiä ja oliivipuita niiden paikalle.\n\nYksi ainoa mylly oli kuitenkin pysynyt pystyssä keskellä tätä\nhävitystä, ja se pyöri edelleenkin rohkeasti kukkulallaan höyrymyllyn\nomista jäin kiusaksi. Se oli mestari Cornillen mylly, juuri tämä\nsama, jossa me nyt iltaa istumme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMestari Cornille oli vanha mylläri, joka oli elänyt kuusikymmentä\nvuotta jauhontomussa ja antautunut koko olemuksellaan siihen\nammattiinsa. Höyrymyllyjen perustaminen oli saanut hänen melkein\nvimmapäiseksi. Viikon päivät hän juoksenteli ympäri kylää koettaen\nyllyttää kansaa kapinaan ja huutaen kaikin voimin, että nyt ne\naikovat myrkyttää koko Provencen höyrymyllyn jauhoilla. \"Pysykää\nniistä erillänne\", sanoi hän; \"ne konnat tahtovat tehdä leipää\nhöyryllä, ja höyry on paholaisen keksintö, sen sijaan että minä\nteen työtä luodetuulen ja pohjatuulen avulla, jotka ovat hyvän\nJumalan henkäyksiä...\" Ja hän keksi monta sellaista kaunista sanaa\ntuulimyllyjen ylistykseksi, mutta ei kukaan niitä kuunnellut.\n\nRaivoissaan sulkeutui vanhus silloin myllyynsä ja eli siellä ypöyksin\nniin kuin metsäpeto. Hän ei edes huolinut luokseen poikansa tytärtä\nVivetteä, viisitoistavuotista lasta, jolla ei ollut vanhempiensa\nkuoltua muuta turvaa maailmassa kuin isoisä. Pienen orporaukan täytyi\nansaita nyt itse leipänsä kiertelemällä talosta taloon auttamassa\nihmisiä viljan korjuussa, oliivinpoiminnassa tai silkinviljelyksessä.\nJa kuitenkin näytti siltä kuin olisi isoisä sydämestään rakastanut\ntätä pienokaista. Hän kulki näet usein jalkaisin monta peninkulmaa\nkuumassa helteessä tytön luokse taloon, jossa tämä sattui olemaan\ntyössä, ja saattoipa hän silloin istua tuntikausia tytön vieressä ja\nkatsella häntä kyynelsilmin...\n\nKylillä arveltiin yleensä, että vanha mylläri oli saituudesta\nlähettänyt Vivetten luotansa maailmalle; eikä se suinkaan tuottanut\nhänelle kunniaa, että hän antoi poikansa tyttären muuttaa talosta\ntaloon, alttiina renkien raakuuksille ja kaikille nöyryytyksille,\njoita tulee palvelustytön osaksi. Hyvin pahana pidettiin sitäkin,\nettä niin arvon mies kuin mestari Cornille, joka siihen asti oli\naina pitänyt kunniastaan kiinni, harhaili nyt pitkin kylän katuja\nkuin mikäkin mustalainen paljain jaloin, repaleinen hattu päässä\nja vähän rääsyjä ruumiin ympärillä... Me toiset vanhukset ihan\nhäpesimme hänen puolestaan, kun näimme hänen sunnuntaisin tulevan\nkirkkoon; ja mestari Cornille huomasi kai sen itsekin, sillä hän ei\nuskaltanut enää tulla istumaan kirkonpenkkiin, vaan jäi seisomaan\novensuunurkkaan, vihkivesimaljan luokse köyhien joukkoon.\n\nMestari Cornillen elämässä oli eräs seikka, josta ei voinut oikein\nsaada selvää. Pitkiin aikoihin ei kylästä kukaan vienyt viljaa\nhänelle jauhatettavaksi, ja kuitenkin pyörivät hänen myllynsä siivet\nlakkaamatta kuten ennenkin... Iltasella nähtiin vanhan myllärin\nastelevan milloin milläkin maantiellä ajaen edellään aasiansa, jonka\nselkään oli sälytetty raskaita jauhosäkkejä.\n\n-- Hyviä iltoja, mestari Cornille! huusivat talonpojat hänelle, --\nyhäkö se vaan vetelee, tuo jauholiike?\n\n-- Pikkuhiljaa, ystäväni, vastasi ukko reippaasti. -- Jumalan kiitos,\nettä vielä riittää työtä.\n\nMutta jos häneltä silloin kysyit, mistä hitosta hän sai niin paljon\ntyötä, hän pani sormen huulilleen ja vastasi salaperäisesti: \"Hiljaa!\nMinä jauhatan viljaa maastavientiä varten...\" Eikä häneltä saanut\nurkituksi sen parempaa selkoa.\n\nEi tullut kysymykseenkään, että vieras olisi saanut pistää nenäänsä\nmyllyyn.\n\nEi edes pikku Vivettellä ollut sinne menemistä...\n\nOhikulkiessa nähtiin, että ovi oli aina kiinni ja suuret siivet\naina liikkeessä; vanha aasi pureskeli nurmea pengermällä ja suuri\nlaiha kissa paistatti päivää ikkunalaudalla ja tirkisteli vihaisesti\nohikulkijoita.\n\nKaikki se tuntui hyvin salaperäiseltä ja synnytti paljon juoruja\nkylillä. Kukin selitti omalla tavallaan mestari Cornillen\nsalaisuuden, mutta yleisesti huhuttiin, että myllyssä muka oli\nuseampia säkillisiä kultaa kuin jauhoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopulta kaikki kuitenkin selvisi. Se kävi näin:\n\nMinun oli tapana soitella huilua nuorison tanssihuveissa. Kerran\nsemmoisessa tilaisuudessa huomasin, että vanhin poikani ja pikku\nVivette olivat rakastuneet toisiinsa. Itsessään ei minulla ollut\nmitään sitä vastaan, sillä kaikesta huolimatta pidettiin Cornillen\nnimeä suuresssa kunniassa, ja olisinpa lisäksi mielelläni suonut\nnäkeväni tuon pienen sievän Vivette-sirkkusen sipsuttelevan emäntänä\ntalossani. Mutta kun rakastuneilla oli tilaisuus oleskella usein\nyhdessä, tahdoin minä, mahdollisia seurauksia peläten, järjestää\nasiat heti kuntoon, ja nousin sen vuoksi myllymäelle puhuakseni siitä\npari sanaa vanhan isoisän kanssa... Mutta olisittepa nähneet, millä\ntavoin se vanha noita otti minut vastaan! Mahdotonta oli saada hänet\navaamaan ovea. Esitin hänelle asiani parhaani mukaan avaimen reiästä;\nja kaiken aikaa puhuessani sähisi se kirottu kissan rankelo kuin\npaholainen pääni päällä.\n\nUkko ei antanut minun edes puhua loppuun, ennen kuin huusi minulle\nvasten naamaa, että laputtaisin kotiin soittamaan huiluani ja että\njos minulla muka on kiire naittaa poikani, niin olisi parasta\nmennä etsimään sille morsian höyrymyllärin tyttärien joukosta...\nYmmärrättehän, että veri hulmahti päähäni, kun kuulin nuo ilkeät\nsanat. Mutta kuitenkin olin kyllin järkevä hillitäkseni itseni; minä\njätin vanhan narrin myllyynsä ja palasin ilmoittamaan nuorille, miten\nhuonosti asiani oli onnistunut... Nuo lapsiraukat eivät ottaneet sitä\nuskoakseen; he rukoilivat minulta kauniisti lupaa, että saisivat\nmennä yhdessä myllylle puhuttelemaan isoisää... En hennonut heiltä\nsitä kieltää, ja heti olivat rakastavaiset matkalla sinne.\n\nJuuri kun he pääsivät mäelle, oli mestari Cornille lähtenyt ulos.\nOvi oli väännetty lujasti lukkoon, mutta ukko parka oli lähtiessään\nunohtanut tikapuunsa ulkopuolelle, ja heti pälkähti lasten päähän\nkiivetä ikkunasta sisään vilkaisemaan, mitä tuossa kuuluisassa\nmyllyssä oikeastaan oli...\n\nIhmettä ja kummaa! Myllyaitta oli typö tyhjä. Ei yhtään säkkiä, ei\nyhtään vehnän jyvää, ei ollenkaan jauhontomua seinillä eikä hämähäkin\nverkoissa... Ei tuntunut edes tuota jauhetun viljan hyvää lämmintä\nhajua, joka tavallisesti tuntuu myllyyn astuessa. Pääakseli oli pölyn\npeitossa ja suuri laiha kissa kyyrötti sen päällä...\n\nAla-aitta oli yhtä kurjan ja aution näköinen -- kehno vuode, muutamia\nvaaterepaleita, palanen leipää porraslaudalla ja eräässä nurkassa\nkolme tai neljä hajallista säkkiä, joista vuoti soraa ja kalkkijauhoa.\n\nSinä nyt oli mestari Cornillen salaisuus! Tuota kalkkisoraa hän oli\nsiis sälyttänyt aasin selkään kulkiessaan iltasilla pitkin tietä\npelastaakseen myllynsä maineen ja uskotellakseen ihmisille, että\nsiinä jauhetaan jauhoja... Mylly parka! Cornille parka!... Jo aikoja\nsitten oli höyrymylly vienyt häneltä viimeisetkin jauhattajat. Siivet\npyörivät yhä, mutta kivet jauhoivat tyhjää.\n\nNuoret palasivat kyynelet silmissä kertomaan minulle, mitä olivat\nnähneet. Sydämeni oli haljeta, kun kuulin sen... Hetkeäkään\nviivyttelemättä riensin naapurieni luokse, kerroin heille parilla\nsanalla, miten asiat olivat, ja me päätimme heti yksimielisesti\nkantaa kaiken viljan, mitä meillä oli käsillä, Cornillen myllyyn.\nTuumasta toimeen. Koko kylän väki läksi liikkeelle, ja me saavuimme\nkukkulalle mukanamme pitkä jono aaseja, jotka kantoivat jyväkuormia\n-- oikeita jyväkuormia tällä kertaa.\n\nMyllyn ovi oli selkoselällään... Oven edessä istui mestari Cornille\nkalkkisäkillä ja itki, kädet silmillä. Hän oli vastikään kotiin\ntultuansa huomannut, että hänen poissa ollessaan oli joku tunkeutunut\nhänen asuntoonsa ja saanut tiedon hänen surullisesta salaisuudestaan.\n\n-- Voi minua poloista! vaikeroi hän. -- Nyt ei minulla ole enää muuta\ntekemistä kuin kuolla... Myllyni on häväisty.\n\nJa hän nyyhkytti sydäntäsärkevästi mainiten myllyänsä kaikenlaisilla\nhyväilynimillä ja puhutellen sitä kuin elävää olentoa.\n\nSamassa saapuivat aasit myllyn eteen pengermälle, ja me aloimme\nkaikki huutaa kovalla äänellä niin kuin tuulimyllyjen vanhaan hyvään\naikaan:\n\n-- Hei myllyyn!... Hei, mestari Cornille! Ja säkit kannettiin yhteen\nkasaan oven eteen ja kauniita punaisenruskeita vehnänjyviä juoksi\nkaikkialla maahan...\n\nMestari Cornillen silmät repesivät auki. Hän oli ottanut jyviä\nvanhaan kouraansa ja hoki itkien ja nauraen yhtaikaa:\n\n-- Se on viljaa!... Herran kiitos!... Oikeata viljaa!... Antakaahan\nminun katsoa sitä.\n\nSitten hän kääntyi meihin päin:\n\n-- Oi, tiesinhän minä, että te vielä tulette minun luokseni\ntakaisin... Kaikki nuo höyrymyllyn isännät ovat pelkkiä varkaita.\n\nTahdoimme viedä hänet riemusaatossa läpi kylän:\n\n-- Ei, ei, lapsukaiseni; kaikkein ensiksi pitää minun mennä\nruokkimaan myllyäni... Ajatelkaahan, ettei sen hampaissa ole ollut\nmoneen aikaan mitään purtavaa!\n\nJa kaikkien meidän silmät kyyneltyivät nähdessämme vanhuksen häärivän\ntoimessaan sinne ja tänne tyhjentäen säkkejä ja valvoen kivien\npyörimistä, sillä aikaa kun siemenet musertuivat jauhoksi ja hienoa\nvehnäntomua tuprusi laipioon.\n\nKunniaksemme tulee minun mainita, että me emme sen koommin jättäneet\nvanhaa mylläriä koskaan työn puutteeseen. Mutta sitten eräänä aamuna\nkuoli mestari Cornille, ja viimeisen tuulimyllymme siivet lakkasivat\nhalkaisemasta ilmaa, tällä kertaa ikipäiviksi... Cornillen kuoltua ei\nkukaan jatkanut hänen tointansa.\n\nMinkäpä sille mahtaa?... Kaikella on aikansa tässä maailmassa,\nja luultavasti on tuulimyllyjen aika ohitse niin kuin vanhojen\nrahtilaivojen Rhône-virralla, säätyeduskunnan ja suurikukkaisten\nkansallispukujen.\n\n\n\n\nHERRA SEGUININ VUOHI\n\n\nRunoilija, herra Pierre Gringoirelle, Pariisiin.\n\n[Pierre Gringoire, jonka Daudet asettaa tässä esimerkiksi\nrunoilijasta, joka suuresta köyhyydestään huolimatta tahtoo säilyttää\nvapautensa, oli verraten vähäpätöinen ranskalainen runoilija uuden\najan alussa. Hänen tiedetään syntyneen vuosien 1480 ja 1485 välillä,\nelelleen näyttelijänä Pariisissa ja kuolleen vuoden 1544 jälkeen.\nHänen nimensä on tullut kuuluisaksi varsinkin Victor Hugon romaanin\n\"Notre-Dame de Paris\" kautta, jonka päähenkilöitä on runoilija\nGringoire. Suom. muist.]\n\nSinä pysyt aina entiselläsi, Gringoire-raukkani!\n\nKuinka! Sinulle tarjotaan apu toimittajan virka kunnollisessa\nPariisin lehdessä, ja sinulla on otsaa kieltäytyä siitä... Mutta\ntarkastelepa tienoitasi, poikaparka! Katso tuota reikäistä nuttuasi,\nloppuunkuluneita housujasi ja laihoja kasvojasi, jotka ääneensä\nvalittavat nälkää. Kas, siihen on nyt vienyt sinun intohimoinen\nrakkautesi kauniita sointuja kohtaan! Kas, siinä on sinulle palkka\nkymmenvuotisesta uskollisesta palveluksestasi herra Apollon\nhovissa... Eikö sinua jo vihdoinkin ala hävettää?\n\nRupea siis aputoimittajaksi, houkkio; rupea aputoimittajaksi! Sinä\nansaitset siitä kauniita kultakolikolta, saat syödä Brébantin\nravintolassa ja voit esiintyä ensi-iltoina uusi töyhtö hatussasi...\n\nEtkö? Et halua?... Tahdot muka ennemmin jäädä elämään vapaana mielesi\nmukaan loppuun asti... Hyvä, kuuntelepa tuokio kertomusta herra\nSeguinin vuohesta, niin saat nähdä, mitä maksaa halu elää vapaasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Seguinillä eivät vuohet ottaneet koskaan oikein menestyäkseen.\n\nHän menetti ne kaikki samalla tavoin: jonakin kauniina aamuna ne\nkatkaisivat nuoransa, pakenivat vuoristoon ja joutuivat siellä suden\nsuuhun. Eivät isännän hyväilyt, ei suden pelko, ei mikään voinut\nniitä pidättää. Ne näyttivät olevan itsenäisiä vuohia, jotka pyrkivät\nLuojan suureen luontoon ja vapauteen hinnalla millä hyvänsä.\n\nKunnon herra Seguin, joka ei käsittänyt ollenkaan näiden tyhmien\neläinten luonnetta, oli aivan ymmällään. Hän sanoi:\n\n-- Kaikki on mennyttä; vuohille tulee ikävä minun hoidossani, niitä\nei jää minulle yhtään ainoata.\n\nKuitenkaan hän ei lannistunut, vaan hukattuaan kuusi vuohta samalla\ntavoin osti seitsemännen. Mutta tällä kertaa hän piti varansa ja otti\naivan nuoren, jotta se paremmin tottuisi elämään hänen luonaan.\n\nAh, Gringoire, miten kaunis oli tuo herra Seguinin pikku vuohi!\nMiten kauniit olivat sen lempeät silmät, sen kankea parrantupsu,\nsen mustankiiltävät sorkat, sen koukerosarvet ja sen pitkä valkea\nvilla, joka suojeli sitä kuin väljä sadetakki. Se oli melkein yhtä\nhurmaava kuin Esméraldan kili -- muistathan, Gringoire? -- ja sitten\nniin herkkä oppimaan ja hyväilynhaluinen, että antoi lypsää itsensä\nliikahtamatta ja pistämättä jalkaansa kiuluun; oikea kullannuppu\nvuohekseen...\n\nHerra Seguinin talon takana oli orapihlajilla aidattu haka. Siihen\nhän nyt laski uuden hoidokkinsa. Hän kiinnitti sen paaluun niityn\nkauneimmalle kohdalle, jätti sille nuoraa hyvin pitkälti ja pistäytyi\ntuon tuostakin katsomassa, oliko sen hyvä olla. Vuohi viihtyikin\nmainiosti ja syödä jältti ruohoa niin sydämensä pohjasta, että herra\nSeguin oli aivan ihastuksissaan.\n\n-- Vihdoinkin, ajatteli mies parka, -- olen löytänyt yhden, joka ei\nikävöi hoidossani!\n\nMutta herra Seguin erehtyi, hänen vuohellansa oli ikävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä se katsellen vuoristoon päin arveli itsekseen:\n\n-- Miten hyvä mahtaneekaan olla tuolla ylhäällä! Miten hauskaa\nhyppelehtiä kanervikossa, vapaana tuosta kirotusta nuorasta,\njoka kuristaa kaulaa!... Aasille tai härälle saattaa olla onnea\nyltäkyllin, kun saavat purra nurmea ahtaassa aitauksessa!... Mutta\nvuohet tarvitsevat avarampaa liikkumisalaa.\n\nSiitä hetkestä lähtien tuntui hakamaan heinä hänestä mauttomalta.\nHänet valtasi ikävä. Hän laihtui ja maidonanti ehtyi. Oli surkeata\nnähdä hänen tempoilevan nuoraansa kaiket päivät, pää käännettynä\nvuoristoon päin, ja sieraimet suurina määkivän surullisesti...\n\nHerra Seguin huomasi kohta, että hänen vuoheltansa puuttui jotakin,\nmutta hän ei tiennyt mitä... Kun hän eräänä aamuna oli saanut\nsen lypsetyksi, kääntyi se häneen päin ja sanoi hänelle omalla\nkielimurteellaan:\n\n-- Kuulkaa, herra Seguin, minulla on teidän luonanne ikävä, antakaa\nminun mennä vuoristoon.\n\n-- Herra varjelkoon!... Sinäkin! huudahti herra Seguin\nhämmästyksissään ja pudotti samassa kiulunsa maahan. Sitten hän\nistuutui vuohensa viereen nurmikolle ja sanoi:\n\n-- Niinkö, valkovuoheni? Sinäkin siis tahdot jättää minut!\n\nJa valkovuohi vastasi:\n\n-- Niin, herra Seguin.\n\n-- Puuttuuko sinulta sitten ruohoa täällä?\n\n-- Ei suinkaan, herra Seguin.\n\n-- Kenties on nuorasi liian lyhyellä; tahdotko, että panen sen\npitemmälle?\n\n-- Ei maksa vaivaa, herra Seguin.\n\n-- Mitä sinulta sitten puuttuu, mitä siis tahdot?\n\n-- Tahdon mennä vuoristoon, herra Seguin.\n\n-- Mutta sinä poloinen et tiedä, että siellä on susi vuoristossa...\nMitäpä teet, jos se tulee vastaasi?\n\n-- Pusken sitä sarvillani, herra Seguin.\n\n-- Susi välittää vähät sarvistasi. On se syönyt minulta\nsarvekkaampiakin vuohia, kuin sinä olet... Muistathan vanhan\nRenaude-paran, joka minulla oli viime vuonna? Oikea emävuohi, joka\noli väkevä ja äkäinen kuin pukki. Se otteli suden kanssa koko yön...\nsitten aamulla susi söi sen.\n\n-- Voi raukkaa! Voi Renaude parkaa!... Mutta ei se mitään, herra\nSeguin. Laskekaa minut vuoristoon.\n\n-- Laupias taivas!... sanoi herra Seguin; mutta minkä niille sitten\ntekee, noille vuohille? Vielä yksi, joka menee minulta suden\nsuuhun... Mutta ei, minä pelastan sinut uhallakin, veitikka. Ja ettet\nvoisi katkaista nuoraasi, minä pistän sinut talliin. Sieltä et pääse\nkoskaan karkuun.\n\nNäin sanottuaan herra Seguin vei vuohen pilkkosen pimeään talliin\nja lukitsi sen oven kahdella avaimen kiertäisyllä. Pahaksi onneksi\nhän oli unohtanut sulkea ikkunan, ja tuskin hän oli ehtinyt kääntää\nselkänsä, kun pikku vuohi jo karkasi tiehensä...\n\nSinua naurattaa, Gringoire?... Luulenpa, lempo soikoon, että sinä\npidät vuohien puolta tuota kunnon herra Seguiniä vastaan... Saammepa\nnähdä, vieläkö sinua vähän ajan perästä naurattaa.\n\nKun valkoinen vuohi saapui vuoristoon, syntyi siellä yleinen ihastus.\nVanhat kuuset eivät olleet ikinä nähneet mitään niin kaunista. Hänet\notettiin vastaan kuin pieni kuningatar. Kastanjapuut kumartuivat\nmaahan asti hyväilläkseen häntä lehviensä päillä. Kultakinsterit\navasivat nuppunsa hänen ohikulkiessaan ja tuoksuivat niin hyvältä,\nkuin suinkin voivat. Koko vuoristo juhli hänen kunniakseen.\n\nVoit ajatella, Gringoire, miten onnellinen oli pikku vuohemme! Ei\nenää nuoraa, ei enää paalua, ei mitään, joka olisi estänyt häntä\nhyppelemästä ja kulkemasta laitumella mielensä mukaan... Siellä sitä\nvasta oli heinää! Ihan yläpuolella sarvia, kultaseni!... Ja millaista\nheinää! Mehukasta, hienoa, pykälälaitaista, tuhansia kasvilajeja\nsekaisin... Se oli toki toista kuin hakamaan nurmikko! Ja kukkia\nsitten!... Suuria sinikelloja, pitkäkupuisia, purppuranpunaisia\nsormustinkukkia, kokonainen metsikkö villikukkia, kukkuroillaan\nhuumaavia mehuja!\n\nValkovuohi kieriskeli heinikossa humaltuneena, jalat taivasta kohti,\nja piehtaroi mullin mallin pitkin mäenrinnettä maahan varisseiden\nlehtien ja kastanjapähkinöiden seassa... Sitten se yhtäkkiä ponnahti\nyhdellä hyppäyksellä pystyyn. Hip ja hei! Samassa se kiiti pää\neteenpäin ojossa läpi vesakkojen ja puksipuupensaiden, milloin vuoren\nnyppylälle, milloin kuilun pohjaan, ylös ja alas, sinne ja tänne...\nOlisi luullut olevan kymmenen Seguinin vuohta vuoristossa.\n\nSillä valkovuohi ei pelännyt mitään.\n\nSe hyppäsi yhdellä harppauksella suurten tulvavirtojen yli, jotka\npärskyttivät sen päälle kosteata usvaa ja vaahtoa. Sitten se meni ja\nojentautui ihan läpimärkänä jollekin tasaiselle kalliolle ja antoi\nauringon kuivata itsensä... Kävellessään kerran vuorenreunaa pitkin\npensasapilan kukka hampaissaan se huomasi alhaalla, aivan alhaalla\ntasangolla herra Seguinin talon ja sen takana olevan aitauksen. Se\nnauratti häntä niin, että ihan kyynelet tippuivat.\n\n-- Miten pikkarainen se on! sanoi hän; kuinka olen voinut tulla siinä\ntoimeen?\n\nPikku raukka! Kun hän huomasi seisovansa niin korkealla, hän luuli\nolevansa ainakin yhtä suuri kuin koko maailma...\n\nSe oli todellakin onnen päivä herra Seguinin vuohelle. Puolenpäivän\ntienoissa, juoksennellessaan sinne ja tänne, hän joutui sattumoisin\nvuorikauriiden laumaan, jotka parhaillaan ahkerasti syödä nakersivat\nvilliä köynnöstä. Valkeaturkkinen pikku karkulainen herätti heti\nsuurta huomiota. Hänelle annettiin paras paikka viiniköynnöksen\nääressä, ja kaikki nuo herrat olivat hänelle erittäin huomaavaisia...\nNäyttipä myös siltä -- näin meidän kesken sanottuna, veli Gringoire\n-- kuin olisi muuan nuori mustapintainen vuorikauris onnistunut\npääsemään valkovuohen suosioon. Nuo rakastuneet harhailivat\nmetsikössä tunnin tai kaksi, ja jos sinua haluttaa tietää,\nmitä ne keskenään puhelivat, niin mene utelemaan juoruilevilta\nlähteensilmiltä, jotka näkymättöminä lirisivät sammalikossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtäkkiä tuuli kävi viileämmäksi. Vuoristo muuttui sinipunervaksi;\nilta oli tullut...\n\n-- Joko nyt! virkkoi pieni vuohi ja seisahtui kovin hämmästyneenä.\n\nAlhaalla olivat pellot peittyneet sumuun. Herra Seguinin aitaus\nhäämötti usvapilven takaa, pikku talosta näkyi vain katto ja vähän\nsavua. Hän kuunteli kotiin palaavan karjan kelloja ja tunsi mielensä\nkäyvän hyvin murheelliseksi... Muuan tunturihaukka hipaisi häntä\nsiivellään lentäessään hänen ohitsensa pesälleen. Hän vavahti...\nSitten kuului vuoristossa ulvonta:\n\n-- Huu, huu!\n\nHänen mieleensä juolahti susi; päivän pitkään hän ei ollut tullut\nsitä kertaakaan ajatelleeksi... Samassa kajahti torven ääni hyvin\nkaukana laaksossa. Kunnon herra Seguin siellä koetteli viimeistä\nkeinoansa.\n\n-- Huu, huu!... ulvoi susi.\n\n-- Joudu kotiin, joudu kotiin!... toitotti torvi.\n\nValkovuohen teki mieli palata. Mutta muistaessaan paalun ja nuoran\nja haka-aitauksen hän ajatteli, ettei hän enää voisi tottua siihen\nelämään ja että parasta oli sittenkin jäädä...\n\nTorvi ei enää toitottanut...\n\nVuohi kuuli takanansa lehtien kahinaa. Hän kääntyi ympäri ja näki\nhämärässä kaksi lyhyttä pystykorvaa ja kaksi hehkuvaa silmää... Se\noli susi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPeto istui hirveän suurena, liikahtamatta hänen edessään tuijottaen\npieneen valkovuoheen ja tunnustellen jo ennakolta sen makua suussaan.\nSusi ei pitänyt kiirettä, sillä se tiesi varmasti saavansa hänet\nsyödä. Kun vuohi käännähti häneen päin, purskahti peto ilkeään\nnauruun:\n\n-- Hahhahhaa, herra Seguinin pikku vuohi! ja hän nuoleskeli suurella\nveripunaisella kielellään kuivia suupieliänsä.\n\nValkovuohi näki turmionsa tulleen... Muistaen mielessään kertomuksen\nvanhasta Renaudesta, joka oli taistellut koko yön ja joutunut suden\nsuuhun aamun tultua, hän jo eräänä hetkenä ajatteli, että kenties\nolisi parasta antautua heti syötäväksi. Mutta muutettuaan sitten\nmieltään hän asettui puolustusasentoon, painoi päänsä alas ja\nojensi sarvensa eteenpäin, niin kuin herra Seguinin rohkean vuohen\nsopikin... ei tosin siinä mielessä, että hän olisi toivonut saavansa\nsuden tapetuksi -- eiväthän vuohet tavallisesti saa sutta hengiltä --\nvaan ainoastaan nähdäkseen, voisiko hän pitää puoliansa niin kauan\nkuin Renaude...\n\nSilloin hyökkäsi hirviö eteenpäin, ja pienet sarvet alkoivat keikkua.\n\nOi tuota reipasta pikkuvuohta! Miten rohkeasti se puolustautui. Yli\nkymmenen kertaa -- sen vakuutan sinulle valehtelematta, Gringoire\n-- se pakotti suden peräytymään hengästyneenä. Noina lyhyinä\nlevähdysaikoina tuo pieni herkkusuu vielä nappasi kiireesti jonkun\nkorren mehevästä heinikosta ja palasi sitten taas taisteluun pala\nsuussa... Sitä kesti kaiken yötä. Tuon tuostakin vilkaisi herra\nSeguinin vuohi ylös ja näki tähtien tuikkivan kirkkaalla taivaalla ja\nmietti mielessään:\n\n-- Kunpa vain kestäisin aamunkoittoon asti.\n\nToinen toisensa perästä sammuivat tähdet. Valkovuohi puski kahta\nkiivaammin, susi puri kahta kiivaammin... Kelmeä sarastus näkyi jo\ntaivaanrannalla... Kukon käheätä laulua kuului alhaalta pienestä\ntalonpoikaisasunnosta.\n\n-- Vihdoinkin! virkkoi tuo eläinparka, joka vartoi vain aamunkoittoa\nkuollakseen. Se ojentui maahan valkoisessa turkissaan, joka oli\nkokonaan veren tahraama...\n\nSilloin susi hyökkäsi pienen vuohen kimppuun ja söi sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvästi nyt, Gringoire!\n\nKertomus, jonka kuulit, ei ole minun keksimäni. Jos milloin satut\ntulemaan Provenceen, saat kuulla täkäläisten usein puhuvan herra\nSeguinin vuohesta, joka piti puoliaan sutta vastaan koko yön, ja\nsitten aamulla susi söi sen!\n\nYmmärräthän, Gringoire?\n\nJa sitten aamulla susi söi sen.\n\n\n\n\nTÄHDET\n\nProvencelaisen paimenen kertomus\n\n\nSiihen aikaan kun kävin paimenessa Luberonin vuorella, saattoi\nusein kulua kokonaisia viikkoja, niin etten nähnyt yhtään elävää\nsielua, vaan elelin kaukaisella karjamaalla yksin koirani Labrin\nja lampaitten seurassa. Tuon tuostakin kulki Mont-de-l'Uren erakko\nohitseni etsimään lääkekasveja tai sain vilaukselta nähdä jonkun\npiemontelaisen hiilenpolttajan nokiset kasvot; mutta ne olivat\nyksinkertaisia, harvasanaisia ihmisiä, jotka yksinäisyydessään olivat\nkadottaneet puhehalunsa eivätkä sitä paitsi tienneet kertoa, mitä\nuutta kaupungeissa ja kylissä juteltiin. Sen vuoksi minä tunsinkin\nitseni oikein onnelliseksi joka kerta, kun aina kahden viikon päästä\nkuulin alhaalta tieltä meidän talon muulin tiukujen helinän ja näin\nrinteen alta vähitellen kohoavan esiin pienen käskyläispoikamme\npystyn pään tai vanhan täti Noraden punaisenruskean myssyn, sillä\ntiesin heidän tuovan minulle kotoa evästä taas pariksi viikoksi\neteenpäin. Pyysin heitä kertomaan kaikki uutiset; ristiäiset,\nkihlajaiset ja häät. Mutta varsinkin halusin tietää, mitä puuhaili\nisäntäväkeni tytär, neiti Stéphanette, joka oli kaunein tyttö niillä\nmain kymmenen peninkulman alalla. Peittäen liiallisen uteliaisuuteni\nvälinpitämättömyydellä minä tiedustelin, kävikö hän usein juhlissa ja\niltahuveissa, häärikö yhä uusia sulhasia hänen ympärillään. Ja jos\njoku minulta kysyy, mitä minulla vuoripaimen poloisella oikeastaan\noli tekemistä näiden asioiden kanssa, niin vastaan, että olin siihen\naikaan kaksikymmenvuotias ja että Stéphanette oli kauneinta, mitä\nolin elämässäni nähnyt.\n\nSattuipa eräänä sunnuntaina, kun taas odotin eväiden tuojaa, että\ntämän tulo myöhästyi koko joukon. Aamusella ajattelin itsekseni:\n\"Puolipäivämessu on häntä viivyttänyt\"; sitten puolenpäivän tienoissa\nnousi ankara rajuilma, ja minä mietin, ettei muuli ole päässyt\nkulkemaan kehnoilla rapakkoisilla teillä. Kello kolmen aikaan taivas\nvihdoin selkeni ja vuoristo loisti kosteana auringonpaisteessa.\nSilloin korvani vihdoinkin erotti lehdiltä pisartelevan veden\nrapinan ja korkealle paisuneiden sadepurojen kohinan seasta muulin\ntiukujen helinän, joka kuului minusta yhtä iloiselta ja reippaalta\nkuin kirkonkellojen soitto pääsiäispäivänä. Mutta muulin ajaja\nei ollutkaan pieni käskyläispoika eikä vanha Norade. Se oli...\narvatkaapas kuka!... talon neiti, meidän Stéphanettemme omassa\npersoonassaan. Hän istui suorana satulassa pajukorien keskellä\npunoittaen kuin ruusu raikkaasta vuoristoilmasta, jota äskeinen\nmyrsky oli vielä raitistanut.\n\nPieni poika oli kääntynyt sairaaksi ja vanha Norade saanut luvan\nmennä käymään lastensa luona. Kaunis Stéphanette kertoi kaiken tämän\nlaskeutuessaan muulin selästä ja sanoi myöhästyneensä sen vuoksi,\nettä oli sattunut eksymään tiellä tullessaan. Mutta kun näki hänet\ntuossa pyhäisessä puvussaan, kukallisella nauhalla ja pitseillä\nkoristeltuna, loistava hame päällä, niin olisipa ennemmin luullut\nhänen viivähtäneen jossakin tanssipaikassa kuin harhailleen metsissä\nja pensastoissa. Oi, tuota pientä suloista olentoa! Silmäni eivät\nväsyneet häntä katselemaan. Totta puhuen en ollut nähnyt häntä\nkoskaan niin läheltä. Joskus talvella, kun lammaslaumat kävivät\nlaitumella alhaalla tasangolla ja minä palasin kotiin illalliselle,\nkulki hän nopeasti läpi huoneen puhuttelematta ketään palvelijoista,\naina komeasti puettuna ja hiukan ylpeänä... Ja nyt hän oli tuossa\nedessäni, yksistään minun edessäni; eikö siinä kyllin syytä, mikä\nsaattoi panna pyörälle miehen mielen?\n\nVedettyään korista eväät esiin alkoi Stéphanette katsella uteliaasti\nympärilleen. Kohottaen vähän kaunista pyhähamettaan, ettei se olisi\npäässyt likaantumaan, hän astui lammastarhaan. Hän tahtoi nähdä sen\nnurkkauksen, jossa minä nukuin olkivuoteella, lampaannahka päälle\nlevitettynä, tahtoi nähdä suuren sadetakkini, joka oli ripustettu\nseinälle, sekä paimensauvani ja piilukkopyssyni. Kaikki se huvitti\nhäntä.\n\n-- Täällä sinä siis elelet, paimen parka? Sinulla on varmaankin hyvin\nikävä, kun pitää olla aina yksin! Mitä sinä teet? Mitä ajattelet?...\n\nMieleni teki vastata: \"Teitä, jalo neiti\", eikä se olisi ollutkaan\nvalhe; mutta olin niin hämmästynyt, etten saanut sanaakaan suustani.\n\nLuulenpa että hänkin sen huomasi ja että tuota veitikkaa huvitti\nsaattaa minut yhä enemmän hämilleni kujeellisella kysymyksellään:\n\n-- Entä lemmittysi, paimen, käykö hän usein sinua katsomassa?... Se\non varmaankin kultainen vuohi tai sitten se on haltiatar Estrella,\njoka hyppelee vain korkeimmilla vuorenhuipuilla, toiselta toiselle...\n\nMutta hän oli itse sitä sanoessaan kuin ehtoinen Estrella-haltiatar,\npää taaksepäin heitettynä ja ihana hymy huulilla. Ja kun hän\nkiireisesti jouduttautui taas paluumatkalle, tuntui hänen käyntinsä\nminun luonani kuin unennäöltä.\n\n-- Jää hyvästi, paimen!\n\n-- Herran haltuun, neiti!\n\nJa samassa hän oli jo matkalla, mukanaan tyhjät korit.\n\nKun hän katosi ratsastaen jyrkkää polkua alas, tuntui minusta niin\nkuin muulin jaloissa alas mäkeä pyörivät kivenmukulat olisivat toinen\ntoisensa perästä pudonneet suoraan minun sydämelleni. Minä kuuntelin\nniitä kauan, kauan; loppupäivän olin sitten kuin horroksissa,\nuskaltamatta paikaltani liikahtaa, sillä pelkäsin kauniin unelmani\nhaihtuvan. Illemmalla, kun laaksojen pohja alkoi siintää sinisenä ja\nkun lampaat tungeskelivat määkien yhteen laumaan pyrkien tarhaan,\nkuulin nimeäni huudettavan jyrkänteen alta ja neitimme taas tulevan,\nmutta ei enää iloisesti hymyillen kuten äsken, vaan vapisten vilusta\nja pelosta ja ihan läpimärkänä. Rinteen alla oli Sorgue-joki\npaisunut rankkasateen jälkeen, ja Stéphanette oli ollut vähällä\nhukkua ponnistaessaan kaikki voimansa päästäkseen sen yli. Pahinta\noli, että tähän aikaan yöstä ei käynyt ajatteleminenkaan paluuta\ntakaisin kotiin; sillä neitimme ei olisi koskaan voinut omin neuvoin\nlöytää ylimenopaikkaa, enkä minä taas uskaltanut jättää laumaani\nyksin. Häntä kiusasi suuresti tuo ajatus, että hänen olisi pakko\nviettää yönsä täällä vuoristossa, etenkin kun hän ajatteli, miten\nlevottomaksi hänen omaisensa tulisivat. Minä koetin rauhoittaa häntä\nminkä osasin:\n\n-- Heinäkuussa ovat yöt lyhyet, neiti... Vain hetkinen\nkärsivällisyyttä.\n\nViritin heti loimuavan nuotion, jotta hän olisi voinut kuivata\njalkojansa ja pukuansa, joka oli kastunut läpimäräksi Sorguessa\nkahlatessa. Sitten toin hänen eteensä maitoa ja juustoa, mutta\ntuo lapsi raukka ei ajatellut syömistä eikä lämmittelemistä, ja\nnähdessäni suurten kyynelkarpaloiden vierivän hänen poskillensa olin\nvähällä heltyä itkuun minäkin.\n\nSillä aikaa oli tullut täysi yö. Vain korkeimmilla vuorenhuipuilla\nnäkyi vielä viime säde ja heikkoa valonkajastusta sillä\nilmansuunnalla, johon aurinko oli laskenut. Neuvoin neitiä menemään\nlevolle tarhakatokseen. Levitettyäni puhtaille oljille aivan uuden,\nkauniin taljan alukseksi toivotin hänelle hyvää yötä ja istuuduin\nulkopuolelle oven eteen... Taivas on todistajani, ettei mielessäni\nherännyt ainoatakaan pahaa ajatusta, vaikka rakkaudentuli poltti\nsuonissani. Tunsin vain sanomatonta ylpeyttä ajatellessani, että\ntuolla tarhan nurkassa, ihan lähellä lammaslaumaani, joka uteliaana\nkatseli häntä -- että siellä uinui isäntäni tytär, minun huostaani\nuskottuna, ikään kuin pieni karitsa, kalliimpi ja valkoisempi kuin\nkaikki muut. Ei koskaan ollut taivas näyttänyt minusta niin siintävän\nsyvältä eivätkä tähdet säteilleet niin kirkkaasti... Äkkiä avautui\ntarhan portti ja Stéphanette astui ulos. Hän ei saanut unta. Lampaat\nmääkivät unissaan tai oljet kahisivat vähimmästäkin liikahduksesta.\nHän tahtoi mieluummin tulla istumaan tulen ääreen. Minä kiedoin sen\nvuoksi vuohennahkaisen viittani hänen hartioilleen, kohensin tulta,\nja niin me istuimme vieretysten sanaakaan puhumatta. Jos olette\njoskus sattunut viettämään yötä paljaan taivaan alla, niin tiedätte,\nettä siihen aikaan, jolloin ihmiset nukkuvat, herää yksinäisyydessä\nja hiljaisuudessa uusi salaperäinen maailma. Silloin soi lähteiden\nporina selvemmin ja lammikoiden päällä leijuu pieniä tulen liekkejä.\nKaikki vuoriston henget liikkuvat vapaudessaan; ilmassa tuntuu\nkuin hienoa tuulen hivelyä, pientä ripinää ja rapinaa, ikään kuin\nkuulisimme oksien kasvavan ja heinän helpeitä purkavan. Päivällä ovat\nvain elävät olennot liikkeellä, mutta yöllä elää kaikki elotonkin.\nSe pelottaa, jos ei ole siihen tottunut... Niinpä Stéphanettemmekin\nvärisi ja painautui minun turviini kuullessaan pienimmänkin\nrisahduksen. Kerran kuului pitkällinen, alakuloinen huuto lammesta,\njoka kimalteli alempana, ja se tunkeutui värähdellen korviimme.\nSamassa valahti kaunis lentotähti meidän ylitsemme samaan suuntaan,\nikään kuin se valittava ääni, jonka juur'ikään kuulimme, olisi\nvetänyt luoksensa tulen taivaalta.\n\n-- Mikä se on? kysyi Stéphanette minulta hiljaa.\n\n-- Sielu, joka siirtyi paratiisiin, vastasin minä tehden ristinmerkin.\n\nHänkin risti silmänsä ja katsoi tuokion hartaasti ylös korkeuteen.\nSitten hän sanoi minulle:\n\n-- Se on siis totta, että te paimenet olette tietäjiä?\n\n-- Emme suinkaan, neiti. Mutta me elämme täällä lähempänä tähtiä\nja tiedämme siis, mitä siellä ylhäällä tapahtuu, paremmin kuin\nalankoseutujen asukkaat.\n\nHän katseli yhä ylöspäin, pää käden varassa, kääriytyneenä\nvuohennahkaan ikään kuin pieni taivaallinen paimentyttö.\n\n-- Oi, miten paljon niitä on! Oi kuinka kaunista! En ole koskaan\nnähnyt niin paljon tähtiä... Tiedätkö niiden nimet, paimen?\n\n-- Tottahan toki, neiti... Katsokaa! Tuo tuossa ihan päämme päällä\non Pyhän Jaakobin tie (Linnunrata). Se kulkee Ranskasta suoraan\nEspanjaan. Pyhä Galician Jaakob on sen vetänyt siihen näyttääkseen\ntietä urhoolliselle Kaarle Suurelle, kun hän läksi sotaan saraseeneja\nvastaan. Kauempana näette Sielujen vaunut (Ison karhun) ja niiden\nneljä sädehtivää pyörää. Nuo kolme tähteä, jotka ovat niiden\netupuolella, ovat Kolme juhtaa, ja tuo pieni ihan kolmannen vieressä\non Ajuri. Näettekö ylt'ympäri tuota tähtisadetta, kun niitä näyttää\nikään kuin putoilevan toinen toisensa perästä? Ne ovat sieluja, joita\nhyvä Jumala ei tahdo pitää luonansa... Jonkin matkaa alempana näette\nHaravan eli Kolme pyhää kuningasta (Kalevan miekan). Se on meillä\nkellona täällä vuoristossa. Minun ei tarvitse muuta kuin katsoa\nsiihen, niin tiedän, että nyt on keskiyö jo ohi.\n\nVielä hiukan alempana, yhä etelää kohti, kimaltelee Johan\nMilanolainen (Sirius), tähtitaivaan soihtu. Siitä tähdestä tietävät\npaimenet kertoa, että eräänä yönä oli Johan Milanolainen sekä Kolme\npyhää kuningasta ja Otava kutsuttu häihin erään tuttavan tähden\nluokse. Otava, jolla oli kovin kiire, läksi ensinnä matkalle ja\nvalitsi ylätien. Nyt näette sen tuolla ylhäällä, keskellä taivaan\nkupulakea. Kolme kuningasta kulkivat alempana oikotietä myöten ja\nsaavuttivat sen, mutta tuo laiskajussi, Johan Milanolainen, joka\noli maannut liian kauan, jäi ihan jälkeen. Silloin hän vimmastui\nja heitti niitä sauvallansa yrittäen pysäyttää niitä. Sen vuoksi\nsanotaan Kolmea kuningasta myös Johan Milanolaisen sauvaksi...\nMutta kaunein kaikista tähdistä, hyvä neiti, on meidän tähtemme,\nPaimentähti (Venus), joka loistaa meille aamunkoitteessa, kun ajamme\nlaumojamme laitumelle, ja samaten iltaisin, kun palaamme kotiin.\nMe sanomme sitä myös Maguelonneksi, kauniiksi Maguelonneksi, joka\nrientää Pietari Provencelaisen (Saturnuksen) perästä ja menee sen\nkanssa naimisiin joka seitsemäs vuosi.\n\n-- Kuinka? Onko tähtienkin tapana mennä naimisiin?\n\n-- Tietysti, neiti.\n\nMutta kun aloin selittää hänelle, millaiset olivat tähtien häät,\ntunsin että jotakin raitista ja hienoa painui hiljaa olkapäätäni\nvasten. Hänen uninen päänsä se nojasi minuun, ja nauhat ja pitsit ja\naaltoilevat hiukset synnyttivät hiljaisen hurmaavan kahinan. Hän jäi\nlepäämään siinä asennossa liikahtamatta aina siihen asti, kun tähdet\ntaivaalla kalpenivat ja sammuivat nousevan päivän sarastaessa. Minä\nkatselin häntä, kun hän nukkui siinä, ja tunsin sydämeni pohjassa\nvähän levottomuutta, mutta minua suojeli pyhä, lempeä yö, joka ei\nole herättänyt minussa koskaan muuta kuin kauniita ajatuksia. Päämme\npäällä jatkoivat tähdet hiljaista kiertokulkuansa, ikään kuin suuri,\ntottelevainen lauma; ja tuokion ajan minä uneksuin, kuinka yksi\nnoista tähdistä, kaikista hienoin ja kaikista loistavin, oli eksynyt\npolultaan ja vaipunut olkapäätäni vasten levähtämään...\n\n\n\n\nARLESITAR\n\n\nKun myllyltäni laskeudutaan kylään, on kuljettava erään talon\nohi, joka on rakennettu tien viereen avaran pihan perälle\nmicocoulier-puiden siimekseen. Se on oikea provencelainen maalaistalo\npunaisine tiilikattoineen, laajoine, ruskeine etusivuineen ja\nsäännöttömästi ryhmiteltyine ikkuna-aukkoineen, viiri yläaitan\nkatolla, väkipyörä jyväsäkkien nostamista varten ja siellä täällä\njokin ruskea heinätukko, joka pistää näkyviin...\n\nMiksi tämä talo oli erityisesti jäänyt mieleeni? Miksi sen suljettu\nportti sai sydämeni kouristumaan? En olisi osannut sitä selittää,\nja kuitenkin tämä asunto kammotti minua. Sen ympärillä oli liian\nhiljaista... Jos milloin kulki sen ohi, eivät koirat haukkuneet\nja helmikanat juoksivat pakoon kaakattamatta... Sisällä ei\nhiiskahdustakaan! Ei mitään, ei edes muulin kellon kilahdusta. Ellei\nolisi ollut valkoisia uutimia ikkunoissa ja ellei olisi noussut savua\npiipusta, olisi luullut, ettei talossa ole elävää sielua.\n\nEilen olin keskipäivän tienoissa tulossa kylästä ja kuljin pitkin\nrakennuksen seinäviertä micocoulier-puiden varjossa. Tiellä talon\nedessä hääri hiljaisia renkejä asetellen heinäkuormaa rattaille.\nPortti oli jäänyt auki. Vilkasin siitä sisään ohikulkiessani ja näin\npihan perällä suurella paadella istuvan kookkaan harmaahapsisen ukon,\nkädet silmillä ja pää kyynärvarsien varassa, yllään takki, joka oli\nhänelle liian lyhyt, ja repaleiset housut. Pysähdyin. Eräs miehistä\nsanoi minulle kuiskaten:\n\n-- Hst! se on isäntä... Tuollainen hän on ollut aina siitä päivästä\nsaakka, jolloin hänen pojallensa kävi onnettomasti.\n\nSamassa eräs nainen ja pieni mustapukuinen poika kulkivat ohitsemme,\nsuuret kultareunaiset rukouskirjat käsissä, ja he astuivat sisälle\ntaloon.\n\nMies jatkoi:\n\n-- ... Emäntämme, joka nuoremman poikansa kanssa palaa messusta. He\nkäyvät kirkossa joka päivä sen jälkeen kun heidän toinen poikansa\nlopetti itsensä. Voi, hyvä herra, sitä epätoivoa ja sitä tuskaa! Isä\nkäy yhä vielä vainajan vaatteissa; on mahdoton saada häntä niistä\nluopumaan... Hei! Noh! elukka!\n\nRattaat nytkähtelivät lähtiessään liikkeelle. Minä halusin kuulla\nasiasta enemmän ja pyrin istumaan ajajan viereen heinäkuormalle, ja\nsiellä ylhäällä sain kuulla tämän surullisen tarinan alusta loppuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen nimensä oli Jan. Komea parikymmenvuotias maalaisnuorukainen,\nsiivo kuin tyttö, rehti ja avokatseinen. Hän oli hyvin kaunis, ja\nsen vuoksi katselivat kaikki naiset häntä, mutta hänellä ei ollut\nheistä mielessään muita kuin yksi ainoa -- pieni arlesilaisimpi,\npelkkää samettia ja pitsejä, jonka hän oli kerran tavannut Arlesin\nkilparadalla. -- Kotona ei alussa katseltu tätä suhdetta suopein\nsilmin. Tyttöä pidettiin keimailijana, eivätkä hänen vanhempansa\nolleet paikkakuntalaisia. Mutta Jan tahtoi arlesittarensa kaikin\nmokomin. Hän sanoi:\n\n-- Minä kuolen, jollen saa häntä.\n\nEi auttanut muu kuin suostua siihen. Heidän häänsä päätettiin pitää\nelonkorjuun jälkeen.\n\nSilloin tapahtui, että perhe eräänä sunnuntai-iltana parhaillaan\nlopetteli päivällistänsä talon pihalla. Se oli melkein kuin\nhääateria. Morsian tosin ei ollut saapuvilla, mutta hänen kunniakseen\njuotiin maljoja koko ajan. Saapuupa silloin muuan mies portille ja\npyytää vapisevalla äänellä saada puhutella isäntä Estèveä kahden\nkesken. Estève nousee ja menee maantielle.\n\n-- Isäntä, sanoo mies hänelle, -- te olette aikeissa naittaa\npoikanne petturille, joka on ollut minun rakastajattareni kaksi\nvuotta. Väitteeni voin näyttää toteen: tässä ovat kirjeet!... Hänen\nvanhempansa tietävät kaikki ja ovat luvanneet hänet minulle, mutta\nsiitä lähtien, kun poikanne on ruvennut häntä seurailemaan, eivät he\neikä tyttö itse tahdo enää tietää mitään minusta... Olisin kuitenkin\nluullut, ettei hän sen jälkeen, mitä meidän välillämme on tapahtunut,\nenää voisi tulla toisen vaimoksi.\n\n-- Hyvä on, sanoo isäntä Estève silmäiltyään läpi kirjeet, -- tulkaa\nsisään juomaan lasi muskatviiniä.\n\n-- Kiitoksia! vastaa mies, -- minulla on suurempi suru kuin jano.\n\nJa hän menee matkoihinsa.\n\nIsä tulee takaisin järkähtämättömän tyynenä, istuutuu pöytään\nentiselle paikallensa, ja ruokailua jatketaan iloisesti.\n\nIltasella läksi isäntä Estève yhdessä poikansa kanssa kävelemään\nkedoille. He viipyivät siellä kauan, ja kun he palasivat, oli äiti\nvielä heitä odottamassa.\n\n-- Vaimoni, sanoi isäntä vieden poikansa hänen luokseen, -- syleile\nhäntä! Hän on onneton...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJan ei puhunut sen koommin arlesittaresta mitään. Kuitenkin hän\nrakasti häntä yhä, ja enemmän kuin koskaan ennen, sitten kun hänelle\noli kerrottu tytön juosseen toisen syliin. Hän oli vain liian ylpeä\nvirkkaakseen mitään; se se veikin hänet kuolemaan, poika paran!...\nVälistä hän istui päivät päästään itsekseen jossakin nurkassa\npaikaltaan hievahtamatta. Toisin päivin hän taas iski kuin vimmattu\ntyöhön käsiksi ja raatoi yksinään kuin kymmenen päivätyöläistä.\nIllan tullen hän läksi kävelemään Arlesiin vievää maantietä ja kulki\nkulkemistaan, kunnes näki kaupungin suippojen kellotornien kohoavan\neteensä läntisellä taivaanrannalla. Silloin hän kääntyi takaisin.\n\nSen kauemmaksi hän ei koskaan mennyt.\n\nNähdessään hänet sellaisena, aina ypöyksin ja surullisena, ei\nkotiväki enää tiennyt mitä tehdä. Pelättiin jo onnettomuutta.\nKerran ruokapöydässä sanoi hänen äitinsä hänelle katsellen häntä\nkyynelsilmin:\n\n-- Kuulehan Jan, jos sinä niin välttämättömästi tahdot hänet\nomaksesi, niin kyllä me annamme hänet sinulle...\n\nIsä painoi päänsä alas punastuen häpeästä.\n\nJan teki epäävän liikkeen ja meni ulos.\n\nSiitä päivästä alkaen hänen käytöksensä muuttui ja hän teeskenteli\naina olevansa iloinen rauhoittaakseen vanhempiansa. Hän kävi taas\ntanssiaisissa, kapakoissa ja paimenjuhlissa. Hän se johti farandolea\nFonvieillenkin juhlilla.\n\nIsä sanoi: \"Hän on parantunut.\" Mutta äidillä oli yhä omat\nepäilyksensä ja hän vartioi poikaansa entistä enemmän... Jan\nnukkui nuoremman veljensä kanssa ihan lähellä silkkitoukkien\nviljelyshuonetta; eukko parka antoi sijata itsellensä vuoteen heidän\nkamarinsa viereen. Silkkimadot muka voisivat tarvita häntä yöllä.\n\nTuli sitten pyhän Eligiuksen, maanviljelijäin suojeluspyhimyksen\njuhla.\n\nTalossa oli ilo ylimmillään. Kestitystä riitti kaikille ja virtanaan\nvalui makeata viiniä. Raketit räiskyivät, tulipaukut lentelivät\nkorkealle ilmaan ja pihapuut olivat täynnä kirjavia lyhtyjä...\nEläköön pyhä Eligius! Tanssittiin farandolea ihan nääntymykseen asti.\nNuorempi veli poltti vahingossa uuden puseronsa... Jankin näytti\ntyytyväiseltä. Hän pyysi äitiänsä tanssiin, eukko parka ihan itki\nsiitä ilosta.\n\nPuoliyön aikana mentiin levolle. Kaikilla olikin unen tarvis. Jania\nvain ei nukuttanut. Nuorempi veli kertoi myöhemmin, että Jan oli\nitkeä nyyhkyttänyt koko yön. Hän oli niin rikkirevitty, senhän\nymmärrätte...\n\nSeuraavana aamuna päivän koittaessa kuuli äiti jonkun juosta\nhipsuttavan huoneensa läpi. Paha aavistus valtasi hänet:\n\n-- Jan, sinäkö se olet?\n\nJan ei vastaa; hän on jo portailla. Äiti hypähtää kiireesti ylös:\n\n-- Jan, minne sinä menet?\n\nHän nousee ullakolle, äiti perästä:\n\n-- Poika, taivaan nimessä!\n\nJan sulkee oven ja työntää salvan eteen.\n\n-- Jan, oma Jan-poikani, vastaa minulle, mitä aiot tehdä?\n\nÄiti hapuilee lukkoa vanhoilla, vapisevilla käsillään. Ikkuna\naukenee, kuuluu raskas muksahdus, kun ruumis putoaa kivetylle\npihalle, siinä kaikki...\n\nHän ajatteli, tuo poika parka: \"Minä rakastan häntä liiaksi. Minä\nmenehdyn...\" Oi, miten kurjia raukkoja me olemme! Ja kuitenkin tuntuu\nhiukan liian kovalta, ettei ylenkatsekaan voi tappaa rakkautta!...\n\nSinä aamuna ihmettelivät kyläläiset, että mikä mahtoi huutaa niin\nhaikeasti alhaalla Estèven talon kohdalla.\n\nSe oli äiti, joka vaikeroi pihalla yöllisestä kasteesta ja verestä\nkostean paaden ääressä, puolialastomana, puristaen vasten rintaansa\nkuolleen poikansa ruumista.\n\n\n\n\nPAAVIN MUULI\n\n\nKaikkien niiden somien sanasutkausten, sananlaskujen ja\nmietelauseiden joukossa, joilla Provencen maalaisväki tavallisesti\nhöystää puheitaan, en tunne yhtään kuvaavampaa ja omituisempaa kuin\non seuraava. Kaikkialla myllyni lähistöllä on tapana sanoa, kun tulee\npuhe pitkävihaisesta, kostonhimoisesta miehestä: \"Karttakaa tuota\nmiestä!... se on kuin paavin muuli, joka seitsemän vuotta hautoo\npotkua mielessään.\" Olen jo kauan aikaa koettanut ottaa selkoa, mistä\ntämä sananlasku on peräisin ja mikä oli tuo paavin muuli ja tuo\npotku, jota valmisteltiin seitsemän vuotta. Ei kukaan täkäläisistä\nvoinut antaa minulle siitä tietoa, ei edes huilunsoittaja Francet\nMamai, joka kuitenkin tuntee Provencen taruston kuin viisi sormeansa.\nFrancet arvelee kuten minäkin, että siinä piilee jokin vanha tarina\nAvignonin tienoilta; mutta hän ei ole kuullut sitä koskaan muualla\nkuin tässä sananlaskussa...\n\n-- Ette te saa siihen selitystä muualta kuin kotisirkkojen\nkirjastosta, sanoi tuo vanha huiluniekka minulle naurahtaen.\n\nSe oli minusta hyvä ajatus, ja kun kotisirkkojen kirjasto on aivan\noveni edessä, niin sulkeuduinpa heti sen saleihin kahdeksaksi\npäiväksi tutkimaan asiaa.\n\nSe on ihmeellinen kirjasto, mainiosti varustettu, avoinna\nrunoilijoille yötä päivää, ja sen hoito on uskottu pienille\nsoittoniekoille, jotka sirkuttavat korvissanne lakkaamatta. Minä\nvietin siinä muutamia ihania päiviä, ja tehtyäni kokonaisen viikon\ntutkimuksia löysin vihdoinkin sen, mitä hain, löysin tarinan tuosta\nmuulista ja siitä kuuluisasta potkusta, jota se hautoi mielessään\nseitsemän vuotta. Kertomus on hauska, vaikka hiukan lapsellinen, ja\nminä koitan esittää sen teille semmoisena kuin luin sen eilisaamuna\ntaivaansinisestä käsikirjoituksesta, joka tuoksui kuivalta\nlaventelilta ja jonka lehtien välissä oli suuria kesäperhosia\nkirjanmerkkinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKen ei ole nähnyt paavien aikaista Avignonia, hän ei ole nähnyt\nmitään. Ei ole koskaan ollut toista kaupunkia, jossa olisi ollut\nniin paljon iloa, elämää, vilkkautta ja yhtämittaista juhlien humua.\nAamusta iltaan nähtiin siellä juhlakulkueita ja pyhiinvaeltajaparvia,\nkadut olivat koristetut kukilla ja riippuvilla monivärisillä\nmatoilla, yhtämittaa saapui kardinaaleja Rhône-virtaa myöten,\nliput liehuivat tuulessa, kaleerilaivat olivat liputetut, paavin\nsotamiehet lauloivat latinalaisia lauluja toreilla ja kerjäläismunkit\nkalistelivat puista päristintänsä herättääkseen ohikulkijain\nhuomiota. Ihmisiä tungeskeli talojen portaissa paavin mahtavan\npalatsin tienoilla ylös ja alas, kiehuen ja kihisten kuin mehiläiset\npesänsä ympärillä. Kuului nypläyskoneiden kalinaa ja sukkulain\nsurinaa, kun messukaapuihin kudottiin kultajuovia, pienten vasarain\nkalkutusta alttarikannuja valmistettaessa, luutuntekijäin melua,\nkun he korjasivat soittimien kaikukoppia, ja kutojattarien laulua.\nJa ylinnä kaikista kirkonkellojen soittoa ja jonkin käsirummun\nyhtämittaista pärrytystä alempana sillan tienoilla. Sillä maassamme\non tapana, että kun kansa kerran on tyytyväistä, niin se tanssii ja\ntanssii; ja kun kaupungin kadut vielä siihen aikaan olivat liian\nahtaat farandolehyppelyyn, asettuivat huiluniekat ja rummunsoittajat\nAvignonin sillalle, Rhônen raittiiden tuulien käytävälle, ja\nyötä päivää siinä tanssittiin ja karkeloitiin, tanssittiin ja\nkarkeloitiin... Oi onnellisia aikoja, oi onnellista kaupunkia!\nSotatapparat eivät koskaan laskeutuneet iskuun, ja valtion vankiloita\nkäytettiin vain viinien jäähdytyskellareina. Ei koskaan katovuotta;\nei koskaan sotaa... Niin hyvin ymmärsivät paavit hallita kansaansa;\nja sen vuoksi onkin kansa heitä kaivaten muistellut!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän joukostaan on ennen muita mainittava eräs kunnon vanhus,\nnimeltä Bonifacius... [Niistä seitsemästä paavista, jotka hallitsivat\nAvignonissa, ei yksikään ollut nimeltään Bonifacius, mutta kirjailija\non valinnut tämän sen kauniin merkityksen vuoksi: Bonifacius --\nHyväntekijä.] Oi, kuinka paljon kyyneleitä virtasikaan Avignonin\nalueelle silloin kun hän kuoli! Hän oli niin rakastettava, niin\npuoleensavetävä ruhtinas! Jos hän vielä eläisi, niin hän hymyilisi\nteille lempeästi muulinsa selästä! Ja ohikulkiessanne hän antaisi\nteille siunauksensa hienosti ja kohteliaasti -- olittepa sitten\nköyhä värimataranviljelijä tai mahtava kaupungin tuomari. Hän oli\noikea ihannepaavi, jonka huulien hymyssä oli jotakin erinomaisen\nhienoa; hän ratsasti aina kimppu meiramia pistettynä hiippaan ja\noli helmaväen suhteen aivan nuhteeton... Ainoa lemmitty, joka\ntuolla kelpo isällä tiedetään olleen, oli hänen viinitarhansa, --\nhänen omakätisesti istuttamansa viinitarha, muutaman virstan päässä\nAvignonista, Château-Neufin myrttilehtojen keskellä.\n\nJoka sunnuntai iltamessusta päästyänsä kävi tuo arvoisa mies aina\ntervehtimässä tätä mielitiettyänsä; ja kun hän oli päässyt sinne\nperille ja istuutunut päivänpaisteiselle rinteelle kardinaalien\nloikoillessa ylt'ympäri puiden juurella, hän käski avata pullon\nkotikasvuista viiniä -- tuota kaunista, rubiinina helmeilevää viiniä,\njota myöhemmin ruvettiin sanomaan Château-Neuf-des-papes-viiniksi\n-- ja hän maisteli sitä vähissä erin luoden tuon tuostakin hellän\nkatseen viinitarhaansa. Sitten kun pullo oli tyhjentynyt ja päivä\njo mailleen menemässä, hän palasi iloisena kaupunkiin koko kapituli\nseurassaan; ja kun hän ratsasti Avignonin sillalla rumpujen\npäristessä ja farandolen pyöriessä, alkoi hänen muulinsa musiikin\ninnostamana tapailla pieniä tanssiaskeleita ja hyppyjä, niin että\nhiippa nyökähteli hänen korkea-arvoisuutensa päässä tahdin mukaan\nherättäen kardinaaleissa suurta närkästystä, mutta sen sijaan suurta\nihastusta kansassa, joka riemuiten huudahti: \"Haa, tuota kelpo\nruhtinasta! Haa, tuota kunnon paavia!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViinitarhansa ohella ei paavi rakastanut mitään muuta maailmassa niin\npaljon kuin muuliansa. Hän oli ihan hullaantunut siihen elukkaan.\nJoka ilta ennen maatamenoansa hän kävi katsomassa, oliko tallin ovi\nhyvästi kiinni ja eikö mitään puuttunut muulin seimestä, eikä hän\nkoskaan noussut pöydästä, ennen kuin hänen käskynsä mukaan oli hänen\nnähtensä valmistettu suuri maljallinen höystettyä viiniä, johon\npantiin paljon sokeria ja hyvänhajuisia yrttejä ja jonka hän itse\nvei muulillensa huolimatta kardinaaliensa vastaanmurisemisista...\nMyönnettävä onkin, että eläin maksoi sen vaivan. Se oli kaunis musta\nmuuli, punaisia pilkkuja kupeissa, tarkkajalkainen, kiiltokarvainen,\nlautasiltaan leveä ja täyteläinen, pieni laiha pää ylpeästi pystyssä,\nsiiat täynnä rimpsuja ja tupsuja, hopeisia tiukuja ja nauharuusuja.\nLisäksi se oli lempeä kuin enkeli, katse viaton, naiivi, ja sen kaksi\npitkää korvaa liikkuivat aina edestakaisin ja tekivät sen kiltin ja\nlapsellisen näköiseksi... Koko Avignon piti sitä suuressa kunniassa,\nja kun se liikkui kaduilla, sille ihan tuhlaamalla tuhlattiin\nkohteliaisuuksia; sillä jokainen tiesi, että se oli paras tapa pysyä\nhovin suosiossa ja että tuo viattoman näköinen paavin muuli oli\ntehnyt monta ihmistä onnelliseksi, mistä on todisteena Tistet Védène\nja hänen ihmeelliset seikkailunsa.\n\nTämä Tistet Védène oli pohjaltaan röyhkeä vetelys, jonka oma isä,\nkultaseppä Guy Védène, oli ollut pakotettu ajamaan kotoa pois, kun\nhän ei tahtonut ryhtyä mihinkään työhön, vaan vietteli oppipoikiakin\nmukaansa hurjasteluihin. Puolen vuoden päivät nähtiin hänen\nvetelehtivän pitkin Avignonin katuja ja kujia, varsinkin paavin\nkartanon tienoilla, sillä tuon vekkulin päähän oli pistänyt jo aikoja\nsitten omituinen ajatus paavin muulista, ja saattepa nähdä, että se\noli viekas konnankoukku... Kun hänen pyhyytensä oli eräänä päivänä\nypöyksin ratsastelemassa muulillansa linnan muurien kupeella, astuu\nTistet Védène yhtäkkiä hänen eteensä ja sanoo lyöden kätensä yhteen\nihmettelevän näköisenä:\n\n-- Herranen aika! Arvoisa pyhä isä, miten mainio muuli teillä on!...\nAntakaapa, kun minäkin sitä vähän katselen... Kylläpä siinä on kaunis\neläin, herra paavi... Semmoista ei ole Saksan keisarillakaan.\n\nJa hän hyväili sitä ja puheli sille lempeästi niin kuin neitoselle:\n\n-- Tule tänne, kaunis koristeeni, aarteeni, jalo helmeni...\n\nJa kunnon paavi mietti liikuttuneena mielessään:\n\n-- Siinäpä on kelpo poikanen!... Miten kiltti hän on muuliani kohtaan!\n\nJa arvatkaapas, mitä sitten seuraavana päivänä tapahtui! Tistet\nVédène vaihtoi vanhan kellastuneen nuttunsa kauniiseen, pitseillä\nkoristeltuun messupukuun, sai sinipunervasta silkistä tehdyn levätin\nja solkikengät ja pääsi paavin hovipalvelijaksi, johon ennen häntä\nei ollut koskaan otettu muita kuin aatelisten poikia ja kardinaalien\nsukulaispoikia... Sillä tavoin ne vehkeet auttavat!... Mutta Tistet\nei vielä siihen pysähtynyt.\n\nPäästyään kerran paavin palvelukseen tuo veitikka jatkoi samaa\njuonta, joka oli hänelle niin hyvin onnistunut. Ottamatta muuta\nmaailmaa laisinkaan lukuun hän oli huomaavainen ja kohtelias\nainoastaan aasille, ja alinomaa nähtiin hänet palatsin pihoilla,\nkourassa kauroja tai vihko apilaita, joiden punaisia kukkaterttuja\nhän sievästi heilutteli katsellen ylös isän parvekkeelle aivan sen\nnäköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: \"Kas näin!... arvatkaapa kenelle\nnämä?...\" Ja niin kului aika edelleen, kunnes kelpo paavi vihdoin\ntunsi käyvänsä vanhaksi ja jätti hänen toimekseen pitää huolta\ntallista ja viedä muulille maljallisen höystettyä viiniä; mutta se ei\nlaisinkaan naurattanut kardinaaleja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä se naurattanut muuliakaan... Se näki nyt aina\nviinintuontitunnilla luokseen saapuvan viisi, kuusi pientä\nkuoripoikaa, jotka piiloutuivat sukkelasti olkien sisään kauniine\nviittoineen ja pitseineen; sitten hetken kuluttua täytti makeisten\nja hajuaineiden suloinen lämmin tuoksu koko tallin, ja Tistet Védène\nsaapui kantaen varovaisesti tuoksuvaa viinimaljaa. Silloin alkoi\neläin raukan kiduttaminen.\n\nMiten julmia he olivatkaan, kun saattoivat tuoda talliin tuon hyvältä\ntuoksuvan viinin, jota hän niin kovasti rakasti, joka lämmitti hänen\nruumistansa ja antoi hänelle kuin siivet, ja kun he saattoivat\nasettaa sen hänen aperuuheensa ja antaa hänen haistella sitä; mutta\nsitten kun hän oli vetänyt sieraimensa täyteen sen tuoksua, yks kaks\nsiepata sen hänen edestänsä pois! Tuo kaunis, kimalteleva neste\nvalui kuin valuikin kaikki noiden konnien omaan kurkkuun... Ja jospa\nne olisivat edes tyytyneet vain varastamaan hänen viininsä; mutta\nne olivat muutenkin kuin piruja, kaikki nuo kuoripojat, päästyänsä\nkerran juomapäälle!... Yksi kiskoi häntä korvista, toinen hännästä;\nQuiquet kapusi hänen selkäänsä, Béluguet koetteli myssyään hänen\nkorviinsa, eikä yhdenkään vekkulin päähän pistänyt, että kelpo eläin\nolisi voinut lähettää yhdellä kavioniskulla tai säärensätkäyksellä\nheidät jok'ikisen aina pohjantähteen asti tai vielä kauemmaksikin...\nVaan eipäs! Eipä hän suotta ollut paavin muuli, siunauksen ja\nanteeksiannon muuli... Pojanvekkulit saivat telmiä mielin määrin, hän\nei siitä suuttunut; Tistet Védènelle hän vain tahtoi antaa... Totta\nvieköön kun hän vain tunsi tämän olevan takanansa, niin hänellä ihan\nhäntä syyhyi, ja syystä syyhyikin. Tuo Tistet'n heittiö teki hänelle\nmonta rumaa kepposta. Sillä oli niin häijyjä vehkeitä, sitten kun se\noli viiniä maistanut.\n\nEikös pälkähtänyt kerrankin hänen päähänsä ajaa muuli\nkuorikoulurakennuksen kellotorniin, ylös, ihan ylös palatsin\nkorkeimpaan huippuun!... Ja se mitä minä kerron ei ole satua, sen\nnäki kaksisataa tuhatta provencelaista. Ajatelkaa muuli paran\nkauhistusta, kun se kompuroituaan kokonaisen tunnin umpimähkään\npimeissä kiertoportaissa ja kavuttuaan ties kuinka monet portaat\nyhtäkkiä huomasi seisovansa yläsillalla häikäisevässä auringon\nvalossa ja näki tuhat jalkaa alempana koko kirjavan Avignonin:\ntorimyymälät, jotka eivät näyttäneet suuremmilta kuin pähkinän\nkuori, paavin sotilaat, joita kihisi kasarmien edustalla kuin\npunaisia muurahaisia, ja alhaalla, keskellä joen hopeanauhaa pienen\npikkuruisen sillan, jolla tanssittiin ja karkeloitiin...\n\nOi eläin parkaa, miten hirveästi se pelästyi! Ja millaisen huudon se\npäästi, niin että kaikki palatsin ikkunaruudut tärisivät!\n\n-- Mikä siellä nyt? Mikä aasille tuli? huudahti kunnon paavi rientäen\nlinnansa ulkoparvekkeelle.\n\nTistet Védène oli jo pihalla ja teeskennellen itkua ja muka tukkaansa\nrepien hän valitti:\n\n-- Oi, mahtava pyhä isä, mikä nyt tuli! Tuli semmoinen seikka,\nettä teidän muulinne... Herra varjelkoon! mitähän tässä viimein\ntapahtuneekaan? Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne kapusi\nylös kellotorniin...\n\n-- Ihan itsekseenkö?\n\n-- Niin, pyhä isä, ihan itsekseen... Tuota noin! Katsokaahan tuonne\nylös... Näettekö sen korvankärkiä, miten ne piipottavat siellä...\nIhan kuin kaksi pääskystä...\n\n-- No, totta tosiaankin! huudahti paavi parka katsahtaen ylös...\nMutta sehän on tullut hulluksi! Se ihan tappaa itsensä... Etkö tule\nalas, onneton!...\n\nVoi minun päiviäni! Mitäpä olisi muulikaan muuta ajatellut kuin\nalas tulemista... mutta mitä tietä? Portaita, niitä ei käynyt\najatteleminenkaan: ylöspäin nouseminen vielä meni jotakuinkin mukiin,\nmutta laskeutuessa voisi taittaa jalkansa sadat kerrat... Ja muuli\nraukka tunsi kovaa tuskaa ja kierrellen tornin siltaa ylt'ympäri,\nsuurissa silmissään huimauksen tuijottava kiilto, se ajatteli Tistet\nVédèneä:\n\n-- Ah, sinä riiviö! Jos vielä pääsen tästä pälkähästä... niin saatpa\nmakean potkun kavioistani huomisaamuna!\n\nTämä ajatus antoi vähän uusia voimia hänen jaloillensa; hän ei\nolisikaan muuten jaksanut pysyä pystyssä... Vihdoin häntä ryhdyttiin\nhinaamaan alas tornista; mutta siinä oli suuri työ. Oli pakko laskea\nhänet väkipyörän, köysien ja paarien avulla. Ja voitte ajatella,\nmiten alentavalta tuntui paavin muulista, kun hän näki heiluvansa\nkorkealla ilmassa sätkytellen jalkojansa tyhjässä avaruudessa niin\nkuin koppakuoriainen rihman nenässä. Ja koko Avignon oli sitä\nkatsomassa.\n\nEläin raukka ei saanut siitä syystä yöllä unta silmiinsä. Se oli\nyhä kiertävinään ylt'ympäri tuota kirottua siltaa ja kuulevinaan\nkaupungin ivanaurun alhaalta, ja sitten se ajatteli yhä tuota\nhävytöntä Tistet Védèneä ja sitä kavioniskua, jonka hän antaisi\nsille huomisaamuna. Herran poika! miten muikean potkun hän sille\nantaa! Aina Pamplonaan asti pitäisi siitä pölyn näkymän... Mutta\narvatkaapa, mitä teki Tistet Védène sillä aikaa, kun hänelle\ntallissa valmisteltiin näin lämmintä vastaanottoa! Hän purjehti\npaavin soutulaivassa Rhône-virtaa alas laulaa hyräillen, matkalla\nNapolin hoviin yhdessä aatelisnuorukaisten kanssa, joita kaupungista\nlähetettiin joka vuosi kuningatar Johannan luo oppimaan valtiotaitoa\nja hienoja tapoja. Tistet ei tosin ollut aatelinen, mutta paavi\nhalusi korvata hänelle sen vaivannäön, mikä hänellä oli ollut\nmuulin hoitamisesta, ja varsinkin sen toimeliaisuuden, jota hän oli\nosoittanut pelastamispäivänä.\n\nHuomispäivänä älysi muuli surkeasti pettyneensä!\n\n-- Ah, tuo riiviö on varmaan arvannut jotakin!... ajatteli hän\nhelistäen tiukujansa kiukkuisesti... mutta samapa se, kun menit, niin\nmene, ilkiö! Kyllä sinä sen vielä tapaat takaisin palattuasikin,\nsen iskun kaviostani... minä säilytän sen sinun varallesi! Ja hän\nsäilyttikin sen hänen varallensa.\n\nTistet'n mentyä alkoi paavin muulin elämä taas kulkea vanhaa,\nrauhallista rataansa. Ei näkynyt enää Quiquetä eikä Beluguetä\ntallissa. Nuo ihanat päivät, joina sai maistaa tuoksuvaa viiniä,\nolivat taas palanneet, ja niiden mukana hyvä tuuli ja pitkät\nruokalevot ja pienet iloiset tanssihypyt Avignonin sillalla\nkulkiessa. Kuitenkin osoitettiin häntä kohtaan tuon kuuluisan\nseikkailun jälkeen aina hiukan kylmyyttä kaupungilla. Kadulla kuului\nhänen ohikulkiessaan pieniä kuiskutuksia; vanhempi väki kohautti\nkulmiaan, lapset nauroivat viitaten sormellansa kellotorniin. Eikä\nkunnon paavikaan enää osoittanut ystävällensä niin suurta luottamusta\nkuin ennen, ja aina kun hän heittäytyi huolettomasti torkahtamaan\nsen selkään sunnuntaina viinitarhasta palatessaan, hän tunsi pientä\nepäilystä: \"Entäpä jos minä sattuisin heräämään tuolla ylhäällä\nkellotornin yläsillalla!\" Muuli huomasi sen ja kärsi sen mitään\nvirkkamatta; ainoastaan milloin hänen kuultensa mainittiin Tistet\nVédènen nimi, värähtivät hänen pitkät korvansa ja hän hioi, vähän\nnauraa höröttäen, kaviorautoja katukiviin...\n\nNiin kului seitsemän vuotta; kahdeksannen alussa palasi Tistet\nVédène Napolin hovista kotiin. Hänen oppiaikansa siellä ei ollut\nvielä loppunut; mutta hän oli saanut kuulla, että paavin ylimmäinen\nsinappimestari oli äkkiä kuollut Avignonissa, ja kun se paikka näytti\nhänestä hyvältä, niin hän palasi kiireenvilkkaa pyrkiäkseen siihen\nvirkaan.\n\nKun tuo juonittelija Védène astui palatsin saliin, ei pyhä isä ollut\nhäntä ensin tunteakaan, niin paljon hän oli kasvanut ja pulskistunut.\nPaavi taas puolestaan oli vanhentunut eikä enää nähnyt oikein hyvin\nilman silmälaseja.\n\nTistet ei joutunut hämilleen.\n\n-- Kuinka? Ettekö enää tunne minua, pyhä isä?... Minähän se olen,\nTistet Védène! --\n\n-- Védèneko?...\n\n-- Juuri se sama, muistattehan... se joka vei hyvänhajuista viiniä\nmuulillenne.\n\n-- Aa! niin... niin... kyllä muistan... Kunnon poika, se Tistet\nVédène!... Ja mitä hän nyt minulta tahtoo? --\n\n-- Oh, pieni pyyntö vain, arvoisa pyhä isä... Tulin kysymään\nteiltä... Mutta vieläkö teillä on yhä se entinen muuli? Ja vieläkö\nse on voimissaan?... Vai niin, sepä mainiota! Tulin kysymään teiltä,\nenkö voisi päästä ylimmäksi sinappimestariksi, kun entinen on\näskettäin kuollut.\n\n-- Ylimmäksi sinappimestariksi, sinäkö!... Mutta sinähän olet liian\nnuori. Miten vanha oletkaan?\n\n-- Kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, jalo paavi, juuri viittä\nvuotta vanhempi kuin teidän muulinne... Siinä se on kunnon eläin,\nKies'avita!... Jospa tietäisitte, miten minä olen sitä muulia\nrakastanut!... Miten olen sitä Italiassa ollessani ikävöinyt!...\nEttekö antaisi minun nähdä sitä?\n\n-- Kyllä, lapseni, kyllä sen saat nähdä, lausui lempeä paavi\naivan heltyneenä... Ja kun kerran pidät niin paljon tuosta kunnon\neläimestä, ei sinun enää tarvitse elää siitä kaukana. Tästä\npäivästä lähtien otan sinut luokseni ylimmäksi sinappimestariksi...\nKardinaalini nostavat siitä tosin melun, mutta vähätpä tuosta.\nOlen siihen jo tottunut... Tule tapaamaan meitä huomenna\niltajumalanpalveluksen päätyttyä, me annamme sinulle silloin\nviranmukaiset arvomerkit kapitulimme läsnäollessa, sitten me viemme\nsinut katsomaan muulia, ja sitten pääset viinitarhaan kahden kesken\nmeidän kanssamme... Kas niin, mene...\n\nJos Tistet Védène kerran oli tyytyväinen lähtiessään suuresta\nsalista, ei minun tarvitse kertoa teille, miten kiihkeästi hän\nodotti seuraavan päivän juhlamenoja. Palatsissa oli sentään eräs\ntoinen, joka oli vielä onnellisempi ja vielä kiihkeämpi odottaessaan\nkuin hän: nimittäin muuli. Védènen tulosta huomiseen iltakirkkoon\nasti ei tuo hirveä peto lakannut appamasta vatsaansa kauroja ja\nharjoittamasta seinään potkimista kavioillaan. Sekin varustautui\njuhliin...\n\nNiinpä seuraavana päivänä, kun iltamessu oli päättynyt, ilmestyi\nTistet Védène paavin linnan pihalle. Koko ylhäinen papisto oli\nsaapuvilla, kardinaalit punaisissa viitoissaan, virkojen kuuluttaja\n(\"paholaisen asianajaja\") mustassa sametissa, luostarin apotit,\npikku mitrat päässä, Saint-Agricon kirkon esimiehet, sinipunerviin\npuetut kuorikoulun jäsenet sekä alempi papisto, paavin sotamiehet\njuhla-asussaan, kolme katumusveljeskuntaa, Ventoux-vuoren villin\nnäköisiä erakkoja ja pieniä kuoripoikia, jotka tulevat jäljestäpäin\nkantaen pientä kelloa, ruoskijaveljeksiä, jotka ovat alastomia\naina vyötäisiin asti, punakkanaamaisia kirkonpalvelijoita\ntuomarinviitoissa ynnä muita, ynnä muita, aina pyhän veden\npirskottajiin, kynttilän sytyttäjiin ja sammuttajiin asti... ei\npuuttunut heistä yhtään sielua... Se oli juhlallinen ja kaunis\nvihkimyssaatto! Kellonsoittoa, raketinpauketta, auringonpaistetta,\nsoittoa ja lakkaamatonta rummunpärinää, joka houkutteli väkeä\ntanssimaan alhaalla Avignonin sillalla...\n\nKun Védène astui tämän seurueen keskelle, herättivät hänen ryhdikäs\nesiintymisensä ja kauniit kasvonsa ihastuksen hyminän pitkin rivejä.\nHän oli provencelaisen ylimyksen näköinen, mutta hänen vaalea pitkä\ntukkansa kiertyi alhaalta kiharoille, ja pehmeä untuvaparta oli\nkuin hienoa rippunutta metallijauhoa hänen isänsä, kultasepän,\nkaiverruspöydältä. Huhu kertoi, että tuossa vaaleassa parrassa muka\nolisivat joskus leikkineet kuningatar Johannan hienot sormet; ja sire\nVédènella todella olikin tuo miehen ylpeä asento ja kauas harhaileva\nkatse, jommoista kuningattaret ovat aina rakastaneet... Sinä päivänä\nhän oli, kunnioittaakseen omaa kansaansa, vaihtanut napolilaisen\npukunsa takkiin, joka oli provencelaiseen tapaan reunustettu\nruusunpunaisella nauhalla, ja hänen hatussaan häilyi camarguelaisen\niibislinnun mahtava sulka.\n\nHeti paikalle saavuttuansa tervehti ylimmäinen sinappimestari\nläsnäolevia kohteliaasti ja suuntasi askelensa korkeata palatsin\nporraspengermää kohti, jossa paavi odotti häntä jättääkseen hänelle\narvomerkit: lusikan keltaisesta puksipuusta ja sahraminvärisen puvun.\nMuuli seisoi alhaalla portaiden edessä satuloituna ja valmiina\nlähtemään viinitarhaan... Kun Tistet Védène meni sen ohitse, oli\nhänen suupielissään mairea hymy ja hän seisahtui taputtaakseen\npari kolme kertaa ystävällisesti ja hellästi sen selkää vilkaisten\nsyrjäsilmällä, näkikö paavi sen. Hetki oli otollinen... Muuli hypähti\nkoholle:\n\n-- Ähäh! seis, riiviö! Tuossa on sinulle seitsemän vuotta talletettu\nmuistinmarja!\n\nJa hän antoi tälle kaviostaan potkun, niin julman potkun, että\npölähdys siitä näkyi aina Pamplonaan asti, tuommoinen harmaa\npölypilvi, jossa iibislinnun sulka lenteli; siinä oli kaikki, mitä\njäi jäljelle onnettomasta Tistet Védènesta!...\n\nMuulin kavioniskut eivät tavallisesti ole niin musertavia; mutta\ntämä nyt olikin paavin muuli; ja ajatelkaahan sitten, että se oli\nhautonut sitä mielessään seitsemän vuotta... Aikakirjoissa ei ole sen\nkuuluisampaa esimerkkiä papillisesta pitkävihaisuudesta.\n\n\n\n\nSANGUINAIRE-SAARTEN MAJAKKA\n\n\nEn saanut unta viime yönä. Luodetuuli oli kiukuissaan, ja sen kova\närjyntä piti minua valveilla aina aamuun asti. Voimakkaasti tempoili\ntuuli myllyni rikkinäisiä siipiä ja vihelsi niissä niin kuin laivan\nköysissä, koko mylly ratisi ja rusahteli. Kattotiiliä lenteli\nmaahan,. Kauempana huojui ja humisi yön pimeydessä sakea mäntymetsä,\njoka peittää koko kukkulan. Olisi luullut olevansa aavalla meren\nulapalla...\n\nSe toi elävästi mieleeni unettomat yöt kolme vuotta sitten, kun asuin\nSanguinaire-saarten majakassa, lähellä Korsikan rannikkoa, Ajaccion\nlahden suussa.\n\nIhana sopukka sekin, jonka sattumoisin olin löytänyt saadakseni\nuneksia ja olla yksin.\n\nKuvitelkaapa mielessänne punertavaa, karun näköistä kalliosaarta;\ntoisessa kärjessä majakka, toisessa vanha genovalainen torni,\njossa minun aikanani asui eräs kotka. Alhaalla vedenrajassa\nkaranteenirakennuksen rauniot, ylt'yleensä nurmen peitossa; lisäksi\nkuiluja, pensastoja, korkeita kallioita, muutamia villikauriita,\npieniä korsikalaisia hevosia, jotka kirmailivat niin että harja\ntuulessa huhuusi, ja vihdoin korkealla, hyvin korkealla, keskellä\nparveilevia merilintuja, majakkarakennus, jonka valkoisella\nkattomuurilla vartijat kävelevät ristiin rastiin, viheriä kaariovi,\npieni valurautainen torni, ja huipussa suuri monisärmäinen lyhty,\njonka lasiseinät välkkyvät auringonpaisteessa ja loistavat kauas\npäivälläkin... Semmoisena heräsi mielessäni kuva Sanguinaire-saaresta\nviime yönä kuullessani mäntymetsän kohinaa. Tuolle lumotulle saarelle\nminä joskus vetäydyin rauhaan, ennen kuin minulla vielä oli tämä\nmylly hallussani, kun tunsin tarvitsevani avaruutta ja yksinäisyyttä\nympärilläni.\n\nMitäkö minä tein siellä?\n\nSamaa mitä täälläkin, enkä kunnolla sitäkään. Jos luodetuuli tai\npohjoinen ei puhaltanut kovin tuimasti, asetuin kahden kallion väliin\naivan vedenrajaan, keskelle merilokkeja, rastaita ja pääskysiä,\nloikoillen siinä melkein koko päivän eräänlaisen huumauksen ja\nsuloisen raukeuden tilassa, jonka meren katseleminen synnyttää.\nTunnettehan kai tuon sielun ihanan juopumuksen? Silloin emme ajattele\nemmekä edes uneksi. Koko olemuksemme pakenee meistä, liitelee kauas\nja haihtuu tietymättömiin. Tuntee olevansa tuo lokki, joka sukeltaa\naaltoihin, tuo vaahdon kimmellys, joka keinuu laineilla päivää\nvasten, tuon rannasta loittonevan postilaivan harmaa savu, tuo\npieni, punapurjeinen korallivene, tuo vesihelmi, tuo usvanhäivä,\nsanalla sanoen kaikkea muuta paitsi oma itsensä... Oi, kuinka\nmonta tuommoista ihanaa hetkeä olenkaan viettänyt saarellani\npuolinukuksissa, unohtaen itseni!...\n\nHyvin tuulisina päivinä, kun ei ollut menemistä ihan rannalle,\nvetäydyin karanteenirakennuksen pihalle, tuolle pienelle,\nsurullisiin ajatuksiin tuudittavalle pihalle, joka oli täynnä\nrosmariinin ja villin absintin tuoksua, ja siellä, kyyristyneenä\nvanhan muurin nurkkaukseen, annoin hiljaa valua sieluuni tuon\naution yksinäisyyden ja surumielisyyden epämääräisen tuoksun, jota\nliihotteli päivänpaisteen mukana pienissä kivikammioissa, jotka\nammottivat ympärilläni kuin vanhat haudat. Tuon tuostakin kuului oven\nkolahdus tai hiljaista hyppelyä nurmikolla... Se oli metsävuohi,\njoka tuli nakertamaan nurmea tähän tuulien suojaan. Huomattuaan\nminut se pysähtyi neuvottomana ja jäi seisomaan eteeni ikään kuin\nmaahan kiinni kasvaneena katsellen minua lapsellisilla silmillään,\nvilkkaasti ja sarvet pystyssä...\n\nKello viiden tienoissa kutsui vartijain äänitorvi minua\npäivälliselle. Minä läksin silloin paluumatkalle pientä polkua myöten\nläpi pensastojen, kiiveten jyrkkiä kallionseinämiä, jotka kohosivat\nsuoraan ylös merestä, ja palasin hitaasti majakkaan kääntyen joka\naskelella taakseni katsomaan tuota suunnatonta vesi- ja valolakeutta,\njoka näytti yhä laajenevan sitä mukaa kuin nousin ylemmäs.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlhäällä majakassa oli hurmaavaa. Olen vieläkin näkevinäni kauniin\nruokasalin, jonka lattia oli tehty suurista kivilaatoista ja\njonka keskellä oli pitkä tammipöytä höyryävine kalakeittoineen,\nja suuren oven, joka oli avoinna valkealle kivipengermälle päin,\nniin että ilta-auringon valo pääsi tulvimaan sisään... Vartijat\nolivat jo siellä odottamassa minua ruualle. Heitä oli kolme, yksi\nmarseillelainen ja kaksi korsikalaista, kaikki kolme pieniä,\nparrakkaita miehiä, kasvot kaikilla ahavoituneet, sierottuneet ja\nkaikilla samanlainen vuohenkarvainen sadetakki, mutta käytökseltään\nja luonteeltaan jyrkkiä vastakohtia.\n\nNäiden miesten elintavoissa huomasi heti kahden heimon erilaisuuden.\nMarseillelainen oli toimelias ja vilkas, aina puuhassa, aina\nliikkeessä, juoksenteli ympäri saarta aamusta iltaan hoitaen\npuutarhaa, kalastaen, keräillen merilokkien munia, välistä taas\npiiloutuen pensaikkoon saadakseen lypsää ohikulkevaa vuohta; ja\nalituisesti hän oli aioli-kastikkeen tai kalakeiton valmistuspuuhissa.\n\nKorsikalaiset taas eivät tehneet kerrassaan mitään vahtitoimensa\nohella: he pitivät itseään virkamiehinä ja kuluttivat päivät\npäästään keittiössä pelaten loppumatonta scopa-peliään, jonka\nhe keskeyttivät vain sytyttääkseen vakavan näköisinä uudelleen\npiippunsa ja musertaakseen saksilla suuria vihreitä tupakanlehtiä\nkämmenkupurassaan...\n\nMuuten olivat korsikalaiset sekä marseillelainen, kaikki kolme kunnon\nmiehiä, yksinkertaisia ja vieraalleen hyvin huomaavaisia, vaikka he\nvarmaankin pitivät häntä tavattoman omituisena herrana...\n\nAjatelkaahan nyt! tulla huvikseen asumaan yksinäiseen majakkaan,\njossa heistä päivät tuntuvat pitkiltä ja jossa he ovat onnellisia,\nkun tulee heidän vuoronsa päästä käymään mannermaalla... Kauniina\nvuodenaikana tapahtuu tämä suuri onni heille joka kuukausi. Kymmenen\npäivää manterella ja kolmekymmentä päivää majakassa, semmoinen\noli järjestys; mutta talvella ja myrskyisinä aikoina ei mikään\njärjestys enää pidä paikkaansa. Tuuli puhaltaa, aallot kuohuvat,\nSanguinaire-saaret ovat valkean vaahdon peitossa ja palvelusvuorossa\nolevat vartijat ovat majakkaansa suljettuina pari kolme kuukautta\nyhteen mittaan, joskus ihan kauheissa oloissa.\n\n\"Kulkaahan, hyvä herra, mitä minulle tapahtui muutamana talvisena\niltana viisi vuotta sitten\" -- näin kertoi minulle eräänä päivänä\nvanha Bartoli. \"Kerran istuimme syödessämme päivällistä samassa\npöydässä kuin nytkin. Sinä iltana meitä oli majakassa vain kaksi,\nminä ja toverini nimeltä Tchéco... Muut olivat mantereella sairaina\ntai lomalla, en enää muista... Lopettelimme juuri päivällistä\nkaikessa rauhassa... Yhtäkkiä toverini taukoaa syömästä, tuijottaa\nminuun hetkisen hyvin omituisesti ja samassa tuupertuu pöydälle\nkäsivarret eteenpäin ojennettuina. Minä hyppään luokse, pudistelen\nhäntä ja huudan:\n\n\"-- No, Tché!... Tché!...\n\n\"Ei hiiskahdustakaan! hän oli kuollut... Arvaattehan, miten\nhämmästyin! Istuin yli tunnin ruumiin ääressä täysin typertyneenä\nja vapisten, sitten yhtäkkiä iski päähäni ajatus: 'Entäs majakka!'\nTöin tuskin ehdin nousta lyhtyrakennukseen ja sytyttää. Yö oli jo\nedessä... Ja millainen yö, hyvä herra! Meri kuohui ja tuuli vinkui\nluonnottomalla äänellä. Joka hetki olin kuulevinani, että joku kutsui\nminua portaissa... Sitä paitsi vaivasi minua kuume ja jano! Mutta\nminua ei olisi saanut millään muotoa laskeutumaan sieltä alas...\npelkäsin niin kovin kuollutta. Päivän hämärtäessä tulin sentään\nvähän rohkeammaksi. Kannoin toverini hänen vuoteellensa; levitin\npeiton päälle, luin lyhyen rukouksen ja sitten kiireesti antamaan\nhälytysmerkkiä.\n\n\"Pahaksi onneksi meri aaltoili liian rajusti, turhaan huusin ja\nhuusin, ei ketään kuulunut... Olin siis tuomittu olemaan ypöyksin\nmajakassa Tchéco paran kanssa, herra ties kuinka kauan... Toivoin\nvoivani säilyttää ruumiin luonani siksi kunnes laiva saapuisi,\nmutta kolmen päivän kuluttua se kävi mahdottomaksi... Mitä tehdä?\nKantaisinko ruumiin ulos ja hautaisin? Kallio oli liian kovaa, ja\nkorppeja on saarella paljon. Oli sääli jättää niiden kynsiin tuota\nkristittyä. Silloin päätin laskea sen johonkin karanteenirakennuksen\nkammioon... Se vei minulta kokonaisen iltapäivän, tuo surullinen\nhautaaminen, ja minä sanon teille, että se vaati minulta paljon\nrohkeutta... Nähkääs, hyvä herra, vielä nytkin, jos vaan laskeudun\nsille reunalle saarta jonakin myrskyisenä iltapäivänä, tuntuu siltä\nkuin yhä kantaisin ruumista selässäni.\"\n\nVanha Bartoli parka! Hiki valui hänen otsaltansa, kun hän sitä vain\najatteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAteriamme kuluivat sillä tavoin kertoillessa laveasti tarinoita\nmajakasta, merestä, haaksirikoista ja korsikalaisista\nsalakuljettajista... Sitten illan tultua sytytti ensimmäisen\nyöneljänneksen vartija pienen lamppunsa, otti piippunsa,\nkurpitsapullonsa, paksun punaselkäisen Plutarkhoksen historian,\nainoan kirjan mikä oli Sanguinaire-saarten kirjastossa, ja katosi\nperäovesta ulos. Hetkisen perästä ei koko majakassa kuulunut muuta\nkuin vitjojen ja ratasten ratinaa ja suurien kellonpainojen kolinaa,\nkun niitä vedettiin.\n\nMinä taas menin sill'aikaa ulos istumaan pengermälle. Aurinko, joka\noli jo hyvin alhaalla, painui mereen yhä nopeammin ja nopeammin\nvetäen perästänsä koko taivaanrannan pois näkyvistä. Tuuli muuttui\nviileämmäksi, saari sinipunaiseksi. Taivaalla lensi suuri lintu\nraskaasti ohitseni: se oli genovalaisen tornin kotka, joka palasi\nasuntoonsa... Vähitellen alkoi merestä nousta sumua. Kohta ei\nnäkynyt muuta kuin valkea vaahtopäärme saaren ympärillä... Yhtäkkiä\ntulvahti pääni päällä suuri lempeä valovirta. Majakan loistot\nolivat sytytetyt. Jättäen koko saaren varjoon lankesi kirkas\nsädekehikko kauas merenselälle, ja minä istuin siinä yöhön käärittynä\nväkevien valoaaltojen alla, jotka minua vain hiukan hipaisivat\nohikulkiessaan... Mutta tuuli kävi yhä kylmemmäksi. Oli pakko\npalata huoneisiin. Hapuillen käsin sain suuren oven suljetuksi ja\nrautasalvat työnnetyksi lujasti kiinni; sitten yhä hapuillen aloin\nnousta pieniä valurautaisia portaita, jotka tutisivat ja helähtelivät\nastuessani, ja saavuin vihdoin majakan huippuun. Siellä vasta oli\nvaloa.\n\nKuvitelkaa mielessänne jättiläiskokoista, kuudella sydänrivillä\nvarustettua majakkalamppua, jonka ympärillä hitaasti pyörivät lyhdyn\nseinät; toisissa niissä oli suunnattoman suuri kristallilinssi,\ntoisissa taas vastapäätä suuri liikkumaton lasiseinä, joka suojeli\nliekkiä tuulelta. Sisäänastuessani valo kerrassaan häikäisi silmäni.\nNuo kupari- ja tinalevyt, nuo uushopeiset heijastimet, nuo jykevät\nkristalliseinät, jotka pyörivät synnyttäen suuria sinertäviä\nvalorenkaita, kaikki tuo peilivälke, kaikki tuo valojen vilkutus\nsynnytti minussa ohimenevän huimauksen.\n\nVähitellen sentään tottuivat silmäni siihen, ja minä istuuduin ihan\nlampun juurelle, vartijan viereen, joka parhaillaan luki Plutarkhosta\nääneensä unta karkottaakseen...\n\nUlkona pilkkosen pimeää kuin hornan kuilussa. Pienellä parvekkeella,\njoka ympäröi lyhdyn lasiseinää, pyörtelee tuuli kuin hullu, ulvoen.\nMajakka ryskää, meri pauhaa. Saaren kärjessä jyrähtelevät aallot\nmurtaessaan niin kuin kanuunat... Välistä kopauttaa näkymätön sormi\nikkunaruutuihin: joku yöllinen lintu lentää valon houkuttelemana\nkristalliseinää vasten... Säteilevässä ja kuumentuneessa lyhdyssä ei\nkuulu mitään muuta kuin liekin poksahtelua, öljypisaroiden tipahtelua\nja alas valuvien vitjojen rasahtelua sekä yksitoikkoinen ääni, joka\nlukee Plutarkhoksesta Demetrios Phalereuksen elämäkertaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoliyön tultua nousi vartija seisoalleen, vilkaisi viimeisen\nkerran lampun sydämiin, ja me laskeuduimme yhdessä alas. Portaissa\nkohtasimme toverin, joka silmiään hieroen oli menossa suorittamaan\nvartiovuoroansa yön toisella neljänneksellä; hänelle ojennettiin\nkurpitsapullo ja Plutarkhos... Sitten me vielä ennen maatamenoamme\npistäydyimme hetkiseksi peräkamariin, joka oli täpösen täynnään\nrautaketjuja, raskaita painoja, tinaisia vesisäiliöitä ja köysiä, ja\nsiellä pienen käsilamppunsa valossa kirjoitti vartija majakan suureen\npäiväkirjaan, joka oli aina avoinna, sanat:\n\n_Sydänyö. Myrskyinen meri. Rajuilma. Laiva näkyvissä._\n\n\n\n\nSÉMILLANTEN KUOLINKAMPPAILU\n\n\nKun kerran luodetuuli toissa yönä heitti meidät Korsikan rannikolle,\nniin sallikaa minun kertoa teille hirvittävä meritarina, josta\nsikäläiset kalastajat usein juttelevat iltapuhteella ja josta\nsattumoisin olen saanut hyvin omituisia tietoja...\n\nSiitä on nyt pari kolme vuotta.\n\nHarhailin Sardinian merellä seitsemän tai kahdeksan matruusin mukana\ntullilaivassa. Se oli kova matka ensikertalaiselle! Koko maaliskuussa\nmeillä ei ollut yhtään ainoata kaunista päivää. Itätuuli vainosi\nmeitä kiihkeästi eikä meri lakannut raivoamasta.\n\nEräänä iltana, kun pakenimme myrskyä, haki laivamme turvapaikkaa\nBonifacio-salmen suussa, keskellä pikku saarten sakeata ryhmää...\nNiiden ulkomuodossa ei ollut mitään luoksensa houkuttelevaa: korkeita\nalastomia kallioita, kallioilla suuria lintuparvia, muutama mätäs\nabsinttiruohoa, mastiksipensaita ja siellä täällä rantalätäköissä\njokin puupalanen mätänemässä: mutta sittenkin näillä kolkoilla\nkallioilla oli toki parempi viettää yötä kuin vanhan puoleksi katetun\npikku aluksen peräkomerossa, johon aallot valtoinansa loiskahtelivat,\nja me olimme yöpaikkaamme tyytyväisiä.\n\nTuskin olimme nousseet maihin ja matruusit alkaneet virittää valkeata\nsaadakseen kalakeiton tulelle, kun perämies kutsui minut luoksensa\nja viitaten sormellaan pieneen valkoisella muurilla ympäröityyn\naitaukseen päin, joka häämötti sumun seasta saaren toisessa päässä,\nsanoi minulle:\n\n-- Ettekö tule mukaan hautausmaalle?\n\n-- Hautausmaalle, herra Lionetti? Missä me sitten olemme?\n\n-- Lavezzin saarilla, hyvä herra. Täällä on haudattuna koko\n_Sémillanten_ miehistö, 600 henkeä, samassa paikassa, missä\nheidän fregattinsa joutui haaksirikkoon kymmenen vuotta sitten...\nIhmisraukat! ei heitä moni käy katsomassa; onhan selvää, että meidän\non pistäydyttävä heitä tervehtimässä, kun kerran olemme täällä...\n\n-- Aivan mielelläni, herra perämies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten synkkä olikaan Sémillanten hautausmaa!... Näen vieläkin\nedessäni sen pienen matalan muurin, sen ruostuneen, vaikeasti\navautuvan rautaportin, sen äänettömän hautakappelin ja sadat mustat\nristit pitkän heinän peitossa... Ei yhtään ikikaunokkiseppelettä, ei\nyhtään muistomerkkiä, ei mitään... Oi, noita unohdettuja vainajia,\nmiten kylmä niillä mahtaneekaan olla satunnaisessa haudassaan!\n\nPysähdyimme siihen hetkeksi polvistuen maahan. Perämies rukoili\nääneensä. Suunnattoman suuria merilokkeja leijaili päämme päällä\nhautausmaan ainoina vartijoina, ja niiden käheä kirkuna sekaantui\nmeren valittaviin huokauksiin.\n\nRukouksen päätyttyä palasimme surullisina siihen saarennurkkaukseen,\njossa aluksemme oli ankkuroituna. Poissa ollessamme eivät matruusit\nolleet kuluttaneet aikaansa hukkaan. Me tapasimme suuren nuotion\nroihuamassa erään kallion suojassa ja padan, joka höyrysi tulella.\nSitten istuuduttiin piiriin, jalat tuleen päin, ja kohta oli\njokaisella polvillaan ruskeaksi poltetussa savivadissa kaksi palasta\nmustaa leipää liotettuna pehmeäksi. Aterioitiin äänettömästi:\nme olimme läpimärät, meillä oli nälkä, ja lisäksi hautausmaan\nläheisyys... Kun vadit olivat tyhjentyneet, pantiin tupakka palamaan\nja alettiin vähän jutella. Luonnollisesti kääntyi puhe Sémillanteen.\n\n-- Mutta miten tuo onnettomuus oikeastaan tapahtui? kysyin minä\nperämieheltä, joka kädet kasvoilla tuijotti mietteissään tuleen.\n\n-- Miten se oikeastaan tapahtui, virkkoi minulle tuo kunnon Lionetti\nhuoaten syvään, -- sitä ei maailmassa kukaan voi sanoa. Me tiedämme\nvain, että Sémillante oli lähtenyt Toulonista viemään sotajoukkoja\nKrimin niemimaalle edellisenä iltana pahalla säällä. Yöllä myrsky yhä\nvain kiihtyi. Tuuli ja satoi ja meri aaltosi rajummin kuin on koskaan\nnähty... Aamulla tuuli vähän asettui, mutta meri oli yhä äissään ja\nsitä paitsi oli niin lemmon sakea sumu, ettei merkkitulta voinut\nnähdä neljän askelen päästä... Se sumu, hyvä herra, se se vasta on\npetollista, niin ettei uskoisikaan... Mutta minä olen kuitenkin sitä\nmieltä, että Sémillante varmasti menetti peräsimensä aamupuolella;\nsillä eihän ole läpipääsemätöntä sumua, eikä kapteeni olisi koskaan\najautunut rantaan näillä tienoin, ellei alus olisi joutunut\nepäkuntoon. Hän oli ankara merikarhu, jonka me jokainen tunsimme. Hän\noli ollut tulliaseman päällikkönä Korsikassa kolme vuotta ja tunsi\nomat rannikkonsa yhtä hyvin kuin minäkin, joka en muuta tiedäkään.\n\n-- Mihin aikaan luullaan Sémillanten joutuneen haaksirikkoon?\n\n-- Varmaankin keskipäivällä; niin, hyvä herra, ihan keskipäivällä...\nMutta tietysti ei keskipäivä semmoisen merisumun vallitessa ollut\nyhtään parempi kuin yö, musta kuin sudenkita... Muuan rannikon\ntullimies kertoi minulle, että kun hän meni tuona samaisena\npäivänä puoli kahdentoista tienoissa ulos majastaan panemaan\nkiinni ikkunaluukkuja, tempasi tuulenpuuska lakin hänen päästään,\nja peläten joutuvansa itse aaltojen vietäväksi hän alkoi kontata\nnelinryömin pitkin rannikkoa sen perästä. Nähkääs! tullimiehet eivät\nole rikkaita ja lakki maksaa paljon sekin. Silloin kertoi tuo mies\nkerran nostaessaan päätänsä nähneensä ihan lähellä sumun seassa\nsuuren laivan, joka täysin purjein ajelehti valtoinaan tuulen mukana\nLavezzin saaria kohti. Ja se kiiti niin nopeasti, niin nopeasti,\nettei tullimies ehtinyt muuta kuin vilaukselta nähdä sen. Kaikesta\npäättäen se sentään oli Sémillante, sillä puoli tuntia myöhemmin\nkuuli Lavezzin saarten paimen näiltä kallioilta... Mutta kas,\ntuossahan on juuri sama paimen, josta teille puhun, hyvä herra; hän\nkertoo teille tapauksen itse... Hyvää päivää, Palombo!... tule vähän\nlämmittelemään; älä pelkää.\n\nMies, jonka olin jo äsken huomannut päähine korville vedettynä\nhiiviskelevän nuotiomme ympärillä ja jota olin pitänyt\nlaivamiehistöön kuuluvana, sillä en tiennyt tällä saarella asuvan\nyhtään paimenta, lähestyi nyt meitä pelokkaasti.\n\nHän on vanha spitaalinen ukko, melkein täysi idiootti, mitä\nlieneekään sairastanut keripukkia, joka oli turvottanut hänen\nhuulensa paksuiksi, hirveän näköisiksi. Vaivoin saatiin hänelle\nselitetyksi asia. Silloin vanhus, kohottaen sormellaan sairasta\nhuultaan, kertoi meille, että hän todellakin oli kysymyksessä\nolevana päivänä kello kahdentoista tienoissa kuullut mökkiinsä\nhirmuista ryskettä kallioilta. Kun saari oli kokonaan veden\nvallassa, ei hän voinut mennä tuvasta ulos, ja vasta seuraavana\npäivänä ovea avatessaan hän näki rannikon täpö täynnä laivan\npirstaleita ja ihmisruumiita, jotka meri oli heitellyt sinne tänne.\nKauhistuneena hän oli juoksujalkaa paennut veneellensä lähteäkseen\nBonifacio-saarelle hakemaan ihmisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäsyneenä paljosta puhumisesta paimen istuutui, ja perämies puuttui\ntaas puheeseen:\n\n-- Niin, hyvä herra, tämä ukko parka se tuli meille sanaa tuomaan.\nHän oli säikähdyksestä melkein mielipuolena; ja siitä hetkestä alkaen\non hänen järkensä ollut sekaisin. Totta onkin, että siihen oli syytä\nyllin kyllin... Kuvailkaa mielessänne kuusisataa ruumista röykkiöissä\nhietikolla, ja sikin sokin puupirstaleita ja purjeensiekaleita...\nSémillante parka!... meri oli murskannut sen yhdellä iskulla ja\nsurvonut niin pieniksi palasiksi, että Palombo vasta suurella\nvaivalla löysi niiden joukosta semmoisia, joista saattoi rakentaa\npaaluaidan mökkinsä ympärille... Miehistä taas olivat melkein\nkaikki ruhjoutuneet muodottomiksi, hirveän näköisiksi... oli sääli\nnähdä niitä läjittäin, toinen toiseensa takertuneina... Me löysimme\nkapteenin, jonka yllä oli täysi virkapuku, ja sotapapin, liperit\nkaulassa; eräässä pohjukassa kahden kallion välissä oli pieni\nlaivapoika, silmät auki... olisi luullut, että hän vielä eli; vaan\nei! Niin oli sallittu, ettei yksikään pääsisi siitä elävänä... Siinä\nperämies katkaisi kertomuksensa:\n\n-- Hoi, Nardi! huudahti hän, -- tuli sammuu. Nardi viskasi\nhiillokseen pari kolme tervaista lautapalasta, jotka leimahtivat\ntuleen, ja Lionetti jatkoi:\n\n-- Surullisinta tässä tapahtumassa on eräs seikka... Kolme viikkoa\nennen onnettomuutta oli eräs pieni sotalaiva, joka oli matkalla\nKrimiin kuten Sémillantekin, kärsinyt haaksirikon samalla tavalla,\nmelkeinpä samalla paikallakin; me vain jouduimme edellisellä kertaa\npelastamaan miehistön ja kaksikymmentä sotamiestä, jotka olivat\nlaivassa saattoväkenä... Noiden meripoikien asema oli surkuteltava,\nkuten voitte ajatella! Heidät vietiin Bonifacioon, ja me hoidimme\nheitä pari päivää luonamme satamarakennuksessa... Kuivailtuaan\nitsensä kuntoon ja päästyään jälleen jalkeille, hyvästi! onnea\nmatkalle! he palasivat takaisin Touloniin, jossa heidät jonkin\najan kuluttua uudelleen komennettiin laivaan Krimiin vietäväksi...\nArvatkaapa, mihin laivaan!... Juuri Sémillanteen, hyvä herra!... Me\nlöysimme ne kaikki tyynni, kaikki kaksikymmentä, kuolleiden joukosta\ntältä paikalta, jossa nyt istumme... Minä nostin omin käsin esiin\nkauniin hienoviiksisen aliupseerin, vaalean pariisilaisen, jonka\nolin edellisellä retkellä majoittanut kotiini ja joka nauratti meitä\nkaiken aikaa sukkelilla kertomuksillaan... Sydäntäni särki, kun näin\nhänet siinä... Oi, pyhä Jumalan äiti!...\n\nSitten tuo kunnon Lionetti karisti tuhkan piipustaan hyvin\nliikuttuneena ja kääriytyi viittaansa ja toivotti minulle hyvää\nyötä... Jonkin aikaa puhelivat matruusit vielä keskenänsä\npuoliääneen... Sitten sammui toinen piippu toisensa perästä... ei\nenää virketty sanaakaan... Paimenukko meni matkoihinsa, ja minä jäin\nyksin uneksimaan keskellä nukkuvaa miehistöä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kuulemani synkän kertomuksen vaikutus oli vielä vereksenä\nmielessäni, koetin ajatuksissani luoda uudelleen hukkuneen laivan\nja tarinan tuosta kuolemankamppailusta, jonka näkijöinä olivat vain\nmeren kalalokit. Muutamat yksityisseikat, jotka olivat erityisesti\npainuneet muistiini: kapteeni täydessä virkapuvussaan, pappi liperit\nkaulassa ja kahdenkymmenen sotilaan kohtalo, ne auttoivat minua\narvaamaan koko tuon näytelmän kehityksen alusta loppuun... Näin\nfregatin valmistautuvan yöllä matkalle Toulonista... Se lähtee\nsatamasta. Meri on myrskyinen, tuuli hirvittävä; mutta kapteenimme on\nrohkea merikarhu, ja kaikki on laivassa rauhallista...\n\nAamusella kohoaa sumua merestä. Alkaa syntyä levottomuutta.\nKoko laivan miehistö on kannella. Kapteeni ei liikahdakaan\nkomentosillalta... Välikannella, johon sotamiehet ovat ahdetut, on\npimeä; ilma siellä on kuuma. Muutamat ovat sairaina ja makaavat\nmakuusäkkiensä päällä. Laiva heiluu kauheasti; mahdotonta on pysyä\npystyssä. Puhellaan ryhmittäin istuen lattialla ja kouristaen lujasti\nkiinni penkinreunasta; pitää huutaa saadakseen äänensä kuuluviin.\nMuutamia alkaa jo pelottaa... Nähkääs! haaksirikot ovat hyvin\ntavallisia näillä vesillä: saattosotilaat ne siinä niin puhelevat,\neikä heidän kertomuksensa ole suinkaan rauhoittavaa laatua. Varsinkin\nheidän aliupseerinsa, tuo pariisilainen leikinlaskija, saa pintanne\nkarmimaan loppumattomilla pilapuheillaan:\n\n-- Haaksirikko!... mutta sehän on kerrassaan hupaista tuommoinen\npieni haaksirikko. Me pääsemme siitä kylmällä kylvyllä ja sitten\nmeidät viedään Bonifacioon, jossa meitä kestitään lintupaistilla\nperämies Lionettin kotona.\n\nJa kuulijat nauramaan...\n\nYhtäkkiä rasahdus... Mitä se on? Mitä on tekeillä?...\n\n-- Peräsin läksi irti, virkkaa muuan matruusi juosten läpimärkänä\nvälikannen poikki.\n\n-- Onnea matkalle, huutaa tuo huimapää aliupseeri; mutta se ei saa\nenää ketään nauramaan.\n\nKovaa melua kannella. Sumu estää näkemästä toinen toistaan. Matruusit\njuoksentelevat sinne tänne pelästyneinä, haparoiden... Peräsin\nmennyttä! Ohjaaminen mahdotonta... Sémillante ajelehtii omin valloin,\nminne tuuli viepi... Sillä hetkellä näkee tullimies sen kiitävän\nohitsensa; kello on puoli kaksitoista. -- Fregatin keulan edestä\nkuuluu ikään kuin kanuunanpauketta... Kareja, kareja!... Kaikki on\nmennyttä, ei enää ole toivon hiventäkään, ajaudutaan suoraan rantaa\nkohti... Kapteeni laskeutuu kajuuttaansa... Tuokion kuluttua hän\npalaa takaisin komentosillalle -- täydessä virkapuvussaan... Hän on\ntahtonut pukeutua parhaisiinsa kuollakseen.\n\nVälikannella tuijottavat sotilaat tuskaisina toisiinsa, sanaakaan\nsanomatta... Sairaat yrittävät nousta vuoteeltaan... pikku aliupseeri\nei enää naura... Silloin avautuu ovi ja kynnykselle ilmestyy\nsotilaiden sielunpaimen liperit kaulassa:\n\n-- Kumartukaamme rukoilemaan, lapseni! Kaikki tottelevat. Korkealla\näänellä aloittaa pappi rukouksen kuolevien puolesta.\n\nYhtäkkiä hirveä sysäys ja huuto, yksi ainoa, ääretön parahdus, ja\nkäsivarsia kurottuu, käsiä ojentuu tarttuakseen johonkin kiinni,\nharhailevia katseita, joissa kuoleman kuva sykähtää kuin salama...\n\nArmoa!...\n\nNäin vietin koko yön uneksien, loihtien kymmenen vuoden takaa esiin\ntuon onnettoman laivan haamun, jonka pirstaleita näin ympärilläni...\nKaukana salmessa raivosi myrsky; nuotiotulemme liekin painoi\ntuulenpuuska maata vasten; ja minä kuulin laivamme keikkuvan\nkallioiden juurella ja ankkuriköyden natisevan.\n\n\n\n\nTULLIMIEHET\n\n\nPorto-Vecchiosta peräisin oleva Emilie-laiva, jossa olin tehnyt tämän\nsurullisen matkan Lavezzin saarille, oli vanha, puoleksi katettu\ntullialus. Siinä ei ollut muuta tuulen, sateen ja aaltojen suojaa\nkuin pieni tervattu hytti, jossa oli töin tuskin tilaa pöydälle ja\nkahdelle makuusijalle. Olisittepa nähneet matruusejamme pahalla\nsäällä. Kasvoilta valui vesi virtanaan, kastuneet puserot höyrysivät\nkuin pesuvaatteet kuivaushuoneessa, ja sydäntalvellakin nuo poloiset\nviettivät sillä tavoin päivät päästään, jopa kaiket yötkin, kokoon\nkyyristyneinä märillä penkeillään, hampaat kalisten kylmästä\nepäterveellisessä kosteudessa. Sillä tulta ei käynyt tekeminen\nlaivaan ja rannalle oli usein vaikea päästä... Mutta ei yksikään\nmiehistä valittanut. Kovimpinakin aikoina minä näin heidän liikkuvan\nyhtä tyynesti, olevan yhtä hyvällä tuulella. Ja miten surkeata\nsentään on näiden tullilaivurien elämä!\n\nMelkein kaikki he olivat naineita miehiä, joilla oli vaimo ja\nlapset manterella, ja he oleskelivat kuukausimääriä poissa kotoaan\nristeillen näillä vaarallisilla rannikoilla. Henkensä pitimiksi\nheillä ei ole mitään muuta kuin homeista leipää ja sipulia. Ei\nkoskaan viiniä, ei koskaan lihaa, sillä liha ja viini on kallista\neivätkä he ansaitse muuta kuin viisisataa frangia vuodessa!\nViisisataa frangia vuodessa! Ymmärrättehän sen, että heidän\nasuinmajansa satamarakennuksessa täytyy olla musta ja että heidän\nlastensa täytyy käydä paljain jaloin!... Vähätpä siitä! Kaikki nuo\nihmiset näyttävät tyytyväisiltä. Laivan perässä, hytin edustalla oli\nsuuri säiliö täynnä sadevettä, josta laivamiehet kävivät juomassa\njanoonsa, ja minä muistan kuinka jokainen noista poloisista,\nryypättyään siitä viimeisen siemauksen, heilautti kippoa kädessään\nhuoahtaen tyytyväisyydestä: \"Ooh!...\", mikä oli samalla kertaa sekä\nnaurettava että liikuttava hyvinvoinnin ilmaus.\n\nIloisin ja tyytyväisin kaikista oli pieni bonifaciolainen,\nruskeaihoinen, tanakka mies, nimeltä Palombo. Hän vain lauleli\npahimmallakin säällä. Kun aallot kuohuivat raskaasti, kun taivas\npeittyi alhaalla riippuviin raepilviin, ja kun kaikki olivat\nsaapuvilla, nenä ilmassa, käsi tähystysasennossa, tutkimassa\nmistäpäin myrskyn puuska oli tulossa, silloin suuren hiljaisuuden\nja painostavan mielialan vallitessa laivassa alkoi Palombo tyynellä\näänellä laulaa:\n\n    \"Ei, kiitos kunniasta!\"\n    Lisette virkkoi vastaan.\n    Ja neito viisas, naurusuu\n    pois kääntyi kosijastaan.\n\nJa vihuri sai puhaltaa puhaltamistaan, vinkua laivan köysissä,\nnakella alusta laineelta laineelle ja lyödä vettä sisään, mutta\ntullimiehen laulu jatkui yhä entiseen tapaansa keinuen kuin lokki\naaltojen harjalla. Välistä säesti tuuli häntä liian kovasti, ei\nerottanut enää sanoja; mutta joka tyrskyn keskellä, kun vesi virtasi\nsolisten takaisin, kuului yhä kertaantuva loppusäkeistö:\n\n    Ja neito viisas, naurusuu\n    pois kääntyi kosijastaan.\n\nEräänä päivänä, kun satoi ja tuuli hyvin kovasti, en kuitenkaan\nkuullut hänen ääntänsä. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni\nulos hytistä:\n\n-- No, Palombo, joko nyt laulusi loppuivat?\n\nPalombo ei vastannut. Hän makasi liikahtamatta penkkinsä alla. Minä\nlähestyin häntä. Hänen hampaansa kalisivat kylmästä; koko hänen\nruumiinsa vapisi kuumeen vallassa.\n\n-- Hänessä on _pountoura_, sanoivat hänen toverinsa minulle\nsuruisesti.\n\n_Pountouraksi_ he nimittävät keuhkopussin tulehduksen synnyttämiä\npistoksia kyljessä. En ole koskaan nähnyt synkempää kuvaa kuin oli\nlyijynharmaa taivas, vettä valuva laiva ja tuo onneton kuumesairas\nkäärittynä vanhaan kumiviittaan, joka kiilsi sateesta niin kuin\nhylkeen nahka. Vilu ja tuuli ja aaltojen heittely vain pahensivat\nhänen sairauttaan. Hän alkoi hourailla; oli pakko viedä hänet maihin.\n\nPitkän ajan ja monien ponnistusten perästä me pääsimme iltapuolella\nkuivaan ja hiljaiseen pikku satamaan, jota elähytti vain muutamien\nmerilokkien leijailu ylhäällä ilmassa. Ylt'ympäri rannikkoa kohosi\nkorkeita jyrkkiä kallioita ja kasvoi läpipääsemättömiä pensastoja,\nalati tumman vihreitä väriltään. Alhaalla vedenrajassa pieni\nvalkea talo, siinä harmaat ikkunaluukut: se oli tullivartiopaikka.\nKeskellä aavaa ulappaa oli tässä valtion pikku rakennuksessa, joka\noli numeroitu niin kuin sotilaslakki, jotakin pahaenteistä. Siinä\nlaskettiin onneton Palombo maihin. Kurja turvapaikka sairaalle!\nSisään astuessamme oli tullimies parhaillaan ruualla tulen ääressä\nvaimoineen ja lapsineen. Kaikilla näillä ihmisillä oli laihtuneet,\nkeltaiset kasvot ja taudin suurentamat kiimat, kuumeen rengas\nympärillä. Vielä nuorenpuoleinen äiti, jolla oli imevä lapsi\nsylissään, värisi vilusta puhuessaan meille.\n\n-- Tämä on kauhea vartiopaikka, kuiskasi tarkastaja minulle hiljaa.\nMeidän on pakko vaihtaa tullivirkamiehiämme joka toinen vuosi.\nSuoilman synnyttämä kuume murtaa ne ennen aikojaan...\n\nOli sentään hankittava lääkärinapua. Sitä ei ollut saatavissa\nlähempää kuin Sartènesta, noin kuuden tai kahdeksan tunnin matkan\npäästä. Mitä tehdä? Matruusimme eivät enää jaksaneet; ja oli liian\npitkä matka lähettää sinne lapsia. Silloin huusi vaimo kurkistaen\novesta ulos:\n\n-- Cecco!... Cecco!\n\nJa me näimme voimakkaan rotevakasvuisen miehen, oikean _banditto_- eli\nsala-ampujatyypin astuvan sisään, päässä ruskea villahattu ja\nyllä vuohenkarvainen _pelone_ (viitta). Maihin noustuani olin jo\nhuomannut hänen istuvan oven edessä, ruskea piippunysä hampaissa ja\npyssy jalkojen välissä; mutta ties miksi hän oli paennut tiehensä\nmeidän lähestyessämme. Kenties hän pelkäsi, että meillä olisi\npoliiseja mukanamme. Kun hän astui sisään, punastui tullimiehen vaimo\nhiukan.\n\n-- Hän on serkkuni... Ei tarvitse pelätä että hän eksyy pensastoihin.\n\nSitten hän puheli hyvin hiljaa Ceccon kanssa, viitaten sairaaseen.\nCecco nyökäytti päätään vastaamatta mitään, meni ulos, vihelsi\nkoiransa ja läksi pyssy olalla matkaan, hyppien kalliolta kalliolle\npitkillä säärillään.\n\nSillä aikaa olivat lapset, joita tarkastajan läsnäolo näytti\npelottavan, äkkiä lopettaneet päivällisensä, jona heillä oli\nkastanjoita ja _bruciota_ (valkoista juustoa). Ja aina vain vettä, ei\nmuuta kuin vettä juotavana! Kuitenkin olisi lasillinen viiniä tehnyt\nniin hyvää noille pienokaisille. Voi kurjuutta! -- Vihdoin nosti äiti\nheidät sänkyyn nukkumaan; isä sytytti lyhtynsä ja meni tarkastamaan\nrannikkoa, ja me jäimme tulen ääreen vartioimaan sairasta, joka\nheittelehti huonolla vuoteellansa ikään kuin olisi yhä vielä ollut\nmeren ulapalla laineiden viskeltävänä. Lievittääksemme hiukan hänen\npistoksiansa me pyysimme lämmittämään tiilikiviä, jotka sitten\npantiin hänen sairaalle kyljellensä. Kun minä pari kertaa lähestyin\nhänen vuodettansa, tunsi tuo onneton minut ja kiittääkseen minua\nojensi minulle vaivalloisesti kätensä, suuren karhean käden, joka\npoltti niin kuin äsken tulelta otettu tiilikivi...\n\nSurullinen iltapuhde! Ulkona oli rajuilma taas alkanut auringonlaskun\njälkeen, ja kuului ryskettä, jyrinää ja vaahdon pärskettä, kun\nvesi ryntäsi kallioita vastaan. Tuon tuostakin sattui ulapalta\ntuleva tuulen puuska livahtamaan lahdelmaan ja pyörteli ylt'ympäri\nasuntoamme. Sen huomasi siitä, että liekki yhtäkkiä leimahti\nkorkealle ja valaisi hetkiseksi matruusien synkät kasvot, kun he\nistuivat yhdessä ryhmässä takan ympärillä ja tuijottivat tuleen,\nolemuksessaan tyyneys, jonka synnyttää tottumus noihin suuriin\nlakeuksiin, missä taivaanranta pakenee kaukaisuuteen. Joskus Palombo\nvoihki hiljaa. Silloin kääntyi kaikkien katse pimeään nurkkaan,\njossa toveri poloinen taisteli kuoleman kanssa, kaukana omaisistaan,\nilman apua: rinta kohoili ja kuului syviä huokauksia. Se oli ainoa\ntuskan ilmaus, minkä oman kurjuuden tunto sai puserretuksi kuuluville\nnoiden kärsivällisten ja nöyrien merimiesten rinnasta. Ei mitään\nkapinoimista, ei mitään lakkoja! Huokaus vain, ei muuta!... Niin, ja\nsittenkin minä erehdyn. Kulkiessaan ohitseni nakatakseen risukimpun\ntuleen sanoi eräs heistä minulle hiljaa särkyneellä äänellä:\n\n-- Nähkääs, hyvä herra... tuollaisia kärsimyksiä niitä sattuu usein\nmeidän toimessamme!...\n\n\n\n\nCUCUGNANIN KIRKKOHERRA\n\n\nJoka vuosi kynttilänmessun aikaan julkaisevat provencelaiset\nrunoilijat Avignonissa hauskan pikku kirjan, täpö täynnä kauniita\nrunoja ja sieviä kertomuksia. Tämänvuotinen teos on juuri saapunut\nkäsiini ja näen siinä ihmeen ihanan jutun, jonka yritän kääntää\nteille hiukan lyhennellen... Pariisilaiset, ojentakaa tänne\njauhovakkanne. Tällä kertaa teille tarjotaan hienolla seulalla\nseulottua provencelaista jauhon tuoksua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nApotti Martin oli... Cucugnanin kirkkoherra.\n\nHän oli makea kuin mesileipä, rehti kuin kulta ja rakasti\ncucugnalaisia kuin isä lapsiansa. Cucugnan olisi hänestä ollut\nmaallinen paratiisi, jos cucugnanilaiset olisivat osanneet\nvain vähän paremmin noudattaa hänen mieltänsä. Mutta asiat\nolivat niin onnettomasti, että hämähäkit saivat rauhassa kutoa\nverkkojaan hänen rippituoliinsa, ja itse pääsiäispäivänäkin jäivät\nrippileivät koskematta hänen pyhän öylättirasiansa pohjalle. Tämä\nvälinpitämättömyys ihan runteli kunnon papin sydäntä ja alinomaa hän\nrukoili, ettei Jumala sallisi hänen kuolla, ennen kuin hän saisi\nhajonneen laumansa taas kootuksi lammashuoneeseen.\n\nJa saattepa nähdä, että Jumala kuuli hänen rukouksensa.\n\nEräänä sunnuntaina luettuaan evankeliumin nousi apotti Martin\nsaarnastuoliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Rakkaat veljeni\", sanoi hän, \"uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta\nviime yönä minä, vaivainen syntinen, uneksuin olevani taivaan ovella.\n\n\"Minä kolkutin: pyhä Pietari tuli avaamaan!\n\n\"-- Kas, tekö se olette, kunnon herra Martin, sanoi hän minulle; mikä\nsuotuisa tuuli teidät nyt tänne...? Ja millä voin teitä palvella?\n\n\"-- Hyvä pyhä Pietari, te joka olette sen suuren kirjan ja avaimen\nvartija, voisitteko sanoa minulle -- ellen vain liene liian utelias\n-- paljonko teillä on cucugnanilaisia täällä taivaassa?\n\n\"-- En kiellä teiltä mitään, herra Martin; istukaa, niin katsomme\nyhdessä.\n\n\"Ja pyhä Pietari otti esiin suuren kirjansa, avasi sen ja pani\nsilmälasit nenälleen:\n\n\"-- Katsotaanpa: Cucugnan, niinhän se oli. Cu... Cu... Cucugnan.\nTuossa se nyt on. Cucugnan... Hyvä herra Martin, se sivu on aivan\ntyhjä.\n\n\"Ei sieluakaan. Ei enemmän cucugnanilaisia kuin kovia luita\nkalkkunassa.\n\n\"-- Mitä! Eikö yhtään cucugnanilaisia täällä? Ei yhtään? Mahdotonta!\nKatsokaahan tarkemmin...\n\n\"-- Ei ristinsielua, pyhä veli. Katsokaa itse, jos luulette minun\nlaskevan leikkiä.\n\n\"Minä, synti vieköön! poljin jalkaa ja kädet ristissä huusin armoa.\nSilloin pyhä Pietari lausui:\n\n\"-- Uskokaa minua, herra Martin, ette saa antaa sen noin murtaa\nmieltänne, sillä siitä voitte saada jonkin veren rikkeen. Eihän se\nole lainkaan teidän vikanne, se on pääasia. Cucugnanilaistenne,\nnähkääs, pitänee nähtävästi olla pieni tuokio kiirastulessa\npuhdistumassa.\n\n\"-- Oi taivaan nimessä, suuri pyhä Pietari! Tahtoisitteko olla hyvä\nja päästää minut niitä edes katsomaan ja lohduttamaan?\n\n\"-- Mielelläni, hyvä ystävä... Kas tuossa, pistäkää nuo sandaalit\nheti jalkaanne, sillä tiet sinne eivät ole oikein hyviä... No niin,\nhyvä on... Kulkekaa nyt suoraan eteenpäin. Näettekö tuolla kaukana,\nalhaalla tienkäänteessä? Siellä on hopeinen ovi, kirjailtu ihan\ntäyteen mustia ristejä... Siitä oikealle kädelle... Kolkuttakaa sitä,\nkyllä ne avaavat... Heipä hei! Voikaa hyvin ja olkaa iloinen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja minä patikoin... ja patikoin! Se se vasta maksoi kilpajuoksua!\nPintaani karmii vieläkin, kun sitä vain ajattelen. Kaitainen ura,\ntäynnä orjantappurapensaita, kiiltäviä nystyräkiviä ja kähiseviä\nkäärmeitä vei minut aina hopeiselle ovelle asti.\n\n\"Kopu! Kopu!\n\n\"-- Kuka siellä kolkuttaa! kysyi minulta karhea valittava ääni. --\n\n\"-- Cucugnanin kirkkoherra.\n\n\"-- Minkä...?\n\n\"-- Cucugnanin.\n\n\"-- Ahaa!... Astukaa sisään.\n\n\"Minä astuin sisään. Kaunis suuri enkeli, jolla oli siivet tummat\nkuin yö ja puku hohtava kuin päivänpaiste sekä timanttinen avain\nvyöllä, kirjoitti niin että rapisi suureen kirjaan, suurempaan kuin\nse, joka oli pyhällä Pietarilla...\n\n\"-- No mitä te sitten tahdotte ja mikä on asianne? kysyi enkeli.\n\n\"-- Kaunis Herran enkeli, tahtoisin tietää -- mutta kenties olen\nliian utelias --, onko teillä täällä cucugnanilaisia.\n\n\"-- Ketä...?\n\n\"-- Cucugnanilaisia, Cucugnanin seurakunnan väkeä... minä kun olen\nniiden sielunpaimen.\n\n\"-- Ahaa! apotti Martin, eikö totta?\n\n\"-- Palvelijanne, herra enkeli.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"-- Cucugnan... niinhän sanoitte...\" Ja enkeli avaa ja selailee\nsuurta kirjaansa kastellen sormea suussaan, jotta lehti kääntyisi\nparemmin... \"-- Cucugnan, sanoi hän syvään huoaten... Herra Martin,\nmeillä ei ole tällä kertaa kiirastulessa yhtään sielua Cucugnanista.\n\n\"-- Jeesus! Maria! Joosef! Ei yhtään cucugnanilaista kiirastulessa!\nOi, taivaan Jumala, missä ne sitten ovat!\n\n\"-- No, tietysti paratiisissa, pyhä isä. Missäs lemmolla te sitten\nluulette niiden olevan?\n\n\"-- Mutta minähän tulen juuri sieltä, paratiisista...\n\n\"-- Te tulette!... No, entä sitten?\n\n\"-- No niin, kun niitä ei ole siellä!... Oi, enkelien pyhä äiti!...\n\n\"-- Mitä tehdä, herra kirkkoherra? Ellei heitä ole taivaassa eikä\nkiirastulessa, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin että he ovat...\n\n\"-- Kautta pyhän ristin! Jeesus, Daavidin poika! Ai, ai, ai! Onko se\nmahdollista?... Olisiko pyhä Pietari valehdellut?... Mutta enhän minä\nole kuullut kukon laulavan!... Voi, meitä poloisia! Miten minä nyt\nvoin mennä paratiisiin, kun ei siellä ole rakkaita cucugnanilaisiani?\n\n\"-- Kuulkaahan, herra Martin parka, kun kerran tahdotte, maksoi mitä\nmaksoi, tulla kaikesta vakuuttuneeksi ja nähdä omin silmin missä vika\non, niin menkää tuota tietä ja juoskaa sen päähän minkä jaloistanne\npääsette... Siellä on vasemmalla kädellä suuri porttiholvi. Kysykää\nsiitä, sieltä saatte kaikki tietää. Herran haltuun!\n\n\"Ja enkeli sulki oven.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Se oli pitkä tie, tehty pelkistä hehkuvista hiilistä. Minä\nhoipertelin niin kuin juopunut; joka askelella kompastelin. Ruumiini\noli kuin vedestä nostettu, joka ihokarvan päässä tiukkui hikipisara,\nminä ihan läähätin janosta... Mutta kaikeksi onneksi en toki\npolttanut jalkojani, sillä jalassani oli pyhän Pietarin antamat\nsandaalit.\n\n\"Hypeltyäni hyvän aikaa harhaan näin vihdoin vasemmalla kädellä\noven... ei, porttiholvin, suunnattoman suuren porttiholvin, joka\nammotti selällään niin kuin suuren leivinuunin suu. Oi, rakkaat\nlapsukaiseni, sitä näkyä! Siellä ei lainkaan tiedusteltu nimeäni,\neikä siellä ollut minkäänlaista luetteloa. Oven täydeltä työntyi\nsinne uuneihin väkeä, niin kuin te, rakkaat veljeni, sunnuntaisin\ntunkeilette kapakkaan.\n\n\"Ruumiistani valui hiki suurina karpaloina ja kuitenkin olin kuin\njähmettynyt ja värisin. Hiukseni nousivat pystyyn. Nenässäni tuntui\npalaneen hajua, paistetun lihan hajua, samantapaista kuin se, joka\nleviää ympäri Cucugnaniamme, kun seppä Eloy polttaa kengittäessään\nvanhan aasin kaviota. En voinut vetää henkeäni tuossa pahalta\nhaisevassa, hehkuvassa ilmassa; alhaalta kuului kauheata kiljuntaa,\nvoivotuksia, ulvontaa ja kirouksia.\n\n\"-- No, tuletko sinä sisään vai et? ärjäisi minulle sarvipää\npaholainen pistäen minua haarukallaan.\n\n\"-- Minäkö? En minä tule. Minä olen Jumalan ystävä.\n\n\"-- Jumalan ystävä... No, vie sinun... rupikonna! Mitä sinulla on\ntäällä tekemistä?...\n\n\"-- Minä tulen... Oi, älkää puhuko minulle siitä mitään, kun minä\nen enää jaksa pysyä pystyssä... Minä tulen... minä tulen kaukaa...\nkysymään teiltä nöyrästi, että... tuota... tuota... onko teillä\nsattumoisin... täällä... joku... joku cucugnanilainen...\n\n\"-- No, tuli ja leimaus! Sinäpä nyt tekeydyt tyhmäksi, ikään kuin et\ntietäisi että koko Cucugnanin seurakunta on täällä. Katso nyt tuonne,\nsinä inhottava korppi, ja näetpä miten me täällä pitelemme niitä\nsinun kuuluisia cucugnanilaisiasi...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja minä näin keskellä hirvittävää liekkipyörrettä:\n\n\"Pitkän Coq-Galinen -- jonka te kaikki tunsitte, rakkaat veljeni\n--, Coq-Galinen, joka niin usein joi itsensä humalaan ja niin usein\nkirjaili vitsalla eukko parkansa, Claironin, selkää.\n\n\"Minä näin Catarinen... tuon pienen pystynenäisen ilolinnun... joka\nmakasi ypöyksin riihiladossa... Muistattehan hänet, velikullat!...\nMutta siirtykäämme toisiin, olen hänestä jo liiaksi puhunut.\n\n\"Näin Pascal Pikipeukalon, joka pusersi ruokaöljynsä herra Julienin\noliiveista.\n\n\"Näin tähkäpäitten noukkijain Babet'n, joka saadakseen kourauksensa\nnopeammin täyteen varasti tähkiä poimiessaan täysin käsin\nlyhdekasoista.\n\n\"Näin mestari Grapasin, joka öljysi niin hyvällä kaupalla\nkäsikärrynsä pyörät.\n\n\"Ja Dauphinen, joka myydessään kiskoi niin kalliin hinnan kaivonsa\nvedestä.\n\n\"Ja Tortillardin, joka, jos milloin sattui tapaamaan minut tiellä\nJumalan kuvaa kantamassa, meni menojansa töyhtöhattu päässä ja\npiippu hampaissa... ylpeänä kuin mikähän Artaban... ikään kuin olisi\ntavannut koiran.\n\n\"Ja Couleaun ja hänen vaimonsa Zetten, ja Jacquesin ja Pierren ja\nTonin...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyvästi liikuttuneina, kauhusta ihan kalpeina vaikeroivat kuulijat\nnähdessään ilmi avoimessa helvetissä ken isänsä, ken äitinsä, ken\nisoäitinsä ja ken sisarensa...\n\n\"Te huomaatte nyt hyvin, rakkaat veljeni\", jatkoi kelpo apotti\nMartin, \"te huomaatte nyt hyvin, ettei tällaista voi jatkua\npitemmälle. Minulle on uskottu teidän sielujenne hoito ja minä\ntahdon, minä tahdon pelastaa teidät kuilusta, johon te olette\nkaikki päistikkaa syöksymäisillänne. Huomenna olen ryhtyvä työhön,\njo huomenna. Eikä työtä ole puuttuva! Nähkääs, näin olen aikonut\nkäydä siihen käsiksi. Työ on tehtävä järjestyksessä, jotta se hyvin\nmenestyisi. Me käymme käsiksi rivi riviltä, niin kuin Jonquieresissä\ntehdään tansseja järjestettäessä.\n\n\"Huomenna, maanantaina, minä annan ehtoollisen vanhoille ukoille ja\nakoille. Siinä ei ole suurta työtä.\n\n\"Tiistaina lapsille. Se on pian tehty sekin.\n\n\"Keskiviikkona pojille ja tytöille. Se saattaa viedä paljon aikaa.\n\n\"Torstaina aikamiehille. Se pannaan menemään pian.\n\n\"Perjantaina vaimoihmisille. Minä varoitan: Ei mitään turhia loruja!\n\n\"Lauantaina mylläreille!... Koko päivä ei ole liikaa yksistään heitä\nvarten...\n\n\"Ja jos me sunnuntaina olemme päässeet loppuun, niin olemme\npelastetut.\n\n\"Nähkääs, lapsukaiseni, kun vilja on kypsää, niin on aika niittää;\nkun viini on valmista, niin on aika juoda. Täällä on yllin kyllin\nlikaisia vaatteita, nyt on aika että ne pestään, ja pestään hyvin.\n\n\"Herran armoa minä teille kaikille toivotan. Amen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuumasta toimeen. Pyykkiä pestiin.\n\nTuon ikimuistettavan sunnuntain perästä tuntuu hyveiden suloinen\ntuoksu jo kymmenen peninkulman päähän Cucugnanista.\n\nJa kelpo pastori Martin on onnellisena ja täynnä riemua nähnyt viime\nyönä unta, että hän muka käyskenteli laumansa edellä loistavassa\njuhlasaatossa, keskellä säteileviä kynttilöitä, balsamilta tuoksuvia\nsuitsutuspilviä ja kuorilasten rivejä, jotka lauloivat _Te Deumia_,\nsitä valoisaa tietä pitkin, joka johtaa Jumalan pyhään kaupunkiin.\n\nSemmoinen on kertomus Cucugnanin kirkkoherrasta. Ja tällaisena\nmääräsi sen teille kerrottavaksi tuo suuri Roumanillen veitikka, joka\nitse oli sen napannut eräältä toiselta kunnon toveriltaan.\n\n\n\n\nVANHUKSET\n\n\n-- Kirjekö, isä Azan?\n\n-- Niin, hyvä herra... se on Pariisista.\n\nTuo kelpo isä Azan oli hyvin ylpeä siitä, että kirje oli\nPariisista... mutta minä en ollut... Jokin aavistus sanoi minulle,\nettä tuo tulokas Pariisista Jean-Jacques-kadun varrelta, joka\nlennähti pöydälleni aivan odottamatta ja näin varhain aamulla,\nturmelisi minulta kokonaisen päivän. Enkä erehtynytkään, katsokaahan:\n\n    \"Sinun pitää tehdä minulle eräs palvelus, ystäväni. Sulje myllysi\n    ovi yhdeksi päiväksi ja lähde heti Eyguièresiin. Eyguières on\n    suuri kauppala noin kolmen- tai neljäntoista kilometrin päässä\n    myllyltäsi -- siis tavallinen kävelyretki sinulle. Perille\n    tultuasi kysyt Orpojen luostaria. Seuraava talo orpokodin takana\n    on matala rakennus, jossa on harmaat ikkunapielet ja takana\n    matala puutarha. Sinä astut sisään kolkuttamatta -- ovi on aina\n    auki -- ja huudat sisään tullessasi hyvin kovalla äänellä: 'Hyvää\n    päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä...' Silloin\n    näet kaksi pientä vanhusta, iänikuista vanhaa, jotka ojentavat\n    käsivartensa sinua vastaan syvältä suurien lepotuoliensa\n    pohjasta, ja sinä syleilet heitä minun puolestani kaikesta\n    sydämestäsi, ihan kuin he olisivat sinun omat vanhempasi. Sitten\n    te puhelette; he puhuvat sinulle minusta, ei muusta kuin minusta;\n    he kertovat sinulle tuhansittain joutavia juttuja, joita sinä\n    kuuntelet nauramatta... Ethän naura, mitä?... He ovat isoisäni\n    ja isoäitini, kaksi olentoa, joille minä olen kaikki kaikessa,\n    mutta jotka eivät ole nähneet minua kymmeneen vuoteen...\n    Kymmenen vuotta, se on pitkä aika! Mutta minkäs teet? Pariisi\n    ei laske minua liikkeelle, heitä taas estää vanhuus... He ovat\n    niin vanhoja, että jos he läksisivät minua katsomaan, niin he\n    matkalla särkyisivät... Kaikeksi onneksi olet sinä siellä,\n    rakas myllärini, ja sinua syleillessään luulevat nuo raukat\n    syleilevänsä vähän minuakin... Minä olen niin usein puhunut\n    heille meistä molemmista ja siitä läheisestä ystävyydestä,\n    joka...\"\n\nHitto vieköön koko ystävyyden! Juuri tänä aamuna sattui olemaan ihana\nilma, mutta se menee kerrassaan hukkaan pitkin teitä juoksennellessa:\nolisi oikea provencelainen päivä, liiaksi luodetuulta ja liiaksi\npäivänpaistetta. Kun tuo lemmon kirje saapui, olin jo ehtinyt valita\nitselleni tyynen suojapaikan kahden kallion välistä ja kuvittelin\nmielessäni, että menisin sinne loikomaan koko päiväksi niin kuin\nsisilisko, paistattamaan päivää ja kuuntelemaan petäjien huminaa...\nMutta mikäs auttoi? Suljin sadatellen myllyni oven ja kätkin avaimen\nkissankolon alle. Keppi käteen, piippu hampaisiin ja mars matkaan.\n\nSaavuin Eyguièresiin kello kahden tienoissa. Kaupunki oli autio,\nkaikki väki ulkona kedoilla. Kadunvarsilla jalavissa, jotka olivat\nvalkoisina pölystä, laulelivat sirkat niin kuin keskellä Craun\nkivikenttää. Oli sentään raatihuoneen torilla muuan aasi päivää\npaistattamassa ja parvi kyyhkysiä kirkon vieressä suihkukaivon\nreunalla, mutta ei ristinsielua, joka olisi voinut neuvoa minulle\norpokodin. Onneksi ilmestyi yhtäkkiä eteeni vanha haltiatar, joka oli\nkyyristynyt kehräämään tupansa oven poskeen. Minä kerroin hänelle\nmitä etsin; ja kun mainittu haltiatar oli hyvin mahtava, niin hänen\nei tarvinnut muuta kuin viitata värttinällään: heti kohosi orpokoti\neteeni kuin maasta loihdittuna... Se oli suuri, ikävännäköinen\nja musta rakennus ja ylpeili vanhasta rististään, joka oli tehty\npunaisesta hiekkakivestä suippokaaren muotoisen porttikäytävän\nyläpuolelle, muutamien latinalaisten merkkien keskelle. Tämän talon\nvieressä näkyi toinen pienempi rakennus. Harmaat ikkunapielet\nja pieni puutarha takana... Tunsin sen heti ja astuin sisään\nkolkuttamatta.\n\nNiin kauan kuin elän, pysyy mielessäni tuo pitkä, viileä ja hiljainen\nporttikäytävä, punervaksi maalattu kiviseinä, pieni puutarha,\njonka lepattavat lehdet välkkyivät kirkasväristen ikkunaverhojen\ntakaa, ja seinien ja laipion peilipinnat haalistuneine kukkas- ja\nlyyrakoristeineen. Tuntui kuin olisi menossa jonkun vanhan, Sedainen\naikaisen maalaistuomarin luokse... Käytävän päässä vasemmalla kädellä\nkuului raollaan olevasta ovesta suuren seinäkellon raksutus ja\nlapsen, koulutytön ääni, joka luki pysähtyen joka tavun kohdalla.\nSIL... LOIN... PY... HÄ... I... RE NE... US... HUU... DAH... TI...\nMI... NÄ O... LEN... JU... MA... LAN... NI... SU... JY... VÄ...\nNEN... NÄI... DEN... PE... TO JEN... HAM... PAAT... MU... SER...\nTA... VAT... MI... NUT... JAU... HOK... SI... Minä hiivin hiljaa\novelle ja katsoin sisään.\n\nPikku kamarin hiljaisessa puolihämärässä nukkui vielä punaposkinen,\nmutta aina sormenpäihin asti ryppyinen vanhus, syvälle lepotuoliinsa\nuponneena, suu auki, kädet polvilla. Hänen jalkainsa juuressa\nistui siniseen orpokodin pukuun puettu pikku tyttö -- suuri kaulus\nkaulassa, nunnanmyssy päässä -- ja luki pyhän Ireneuksen elämäkertaa\nkirjasta, joka oli paksumpi kuin hän itse... Tämä ihmetarina oli\nlumonnut koko talon. Vanha ukko nukkui lepotuolissaan, kärpäset\nlaipiossa ja kanarialinnut häkissään ikkunalla. Suuri seinäkello\nraksutti raukeasti tik tak, tik tak. Koko kamarissa oli valveilla\nvain pitkä valojuova, joka tunkeutui suljettujen ikkunaverhojen\nraosta sisään täynnä virkeitä valokipinöitä ja tanssivia\ntomuhiukkasia... Keskellä tätä yleistä uinailua jatkoi tyttönen\nlukuansa vakavan näköisenä: SA... MAS... SA... HYÖK... KÄ... SI...\nKAK... SI... JA... LO... PEU... RAA... HÄ... NEN... KIMP... PUUN...\nSA... JA... SÖI... HÄ... NET... SUU... HUN... SA... Juuri silloin\nastuin minä sisään... Jos pyhän Ireneuksen jalopeurat olisivat\nyhtäkkiä hyökänneet kamariin, ei se olisi saanut aikaan suurempaa\nkauhistusta kuin minä. Se oli oikea teatteriyllätys! Tyttö kirkaisee,\nsuuri kirja putoaa lattialle, kanarialinnut ja kärpäset heräävät,\nkello alkaa lyödä, vanhus kavahtaa kauhuissaan valveille, ja minä\npysähdyn vähän hämilläni kynnykselle huutaen hyvin kovalla äänellä:\n\n-- Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä.\n\nJospa olisitte silloin nähneet ukko paran, jospa olisitte nähneet\nhänen tulevan minua vastaan kädet ojennettuina syleilemään minua\nja puristamaan kättäni ja sitten juoksevan hämmästyksissään ympäri\nhokien:\n\n-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!\n\nKaikki rypyt hänen kasvoillansa hymyilivät. Hän oli ihan punainen.\nHän änkytti:\n\n-- Oi, hyvä herra... oi, hyvä herra!... Sitten hän meni perälle\nhuonetta ja kutsui:\n\n-- Äitiseni!\n\nOvi avautuu, käytävässä kuuluu hiiren hipsutusta... se oli vanha\näiti. Hauskin mitä saattaa ajatella tuo pieni mummo vanha myssy\npäässä, puettuna vaaleanruskeaan hameeseen, kädessä pitsiompeluksilla\nkoristettu nenäliina tervehtiessään minua vanhanaikaisen tavan\nmukaan... Oli liikuttavaa nähdä, miten toistensa näköisiä he olivat.\nJos ukolla vain olisi ollut tekotukkakiemura otsalla ja keltaiset\nmyssyn nauhat leuan alla, niin häntä olisi voinut sanoa yhtä\nhyvin vanhaksi mummoksi häntäkin. Mutta oikea mummo oli varmaan\nsaanut elämässään paljon itkeä, sillä hän oli ryppyisempi kuin\nhänen toverinsa. Kuten ukolla oli hänelläkin vieressään orpotyttö,\ntuommoinen pieni sinivaippainen henkivartija, joka ei jättänyt häntä\nhetkeksikään; eikä voi kuvailla mielessään mitään liikuttavampaa kuin\nnuo kaksi vanhusta, joita orpotytöt vaalivat.\n\nSisääntullessaan oli mummo aikonut tehdä minulle syvän kunnioittavan\nkumarruksen, mutta yhdellä sanalla ukko sen keskeytti.\n\n-- Hän on Mauricen ystävä...\n\nSe sai mummon heti vapisemaan ja itkemään, häneltä putosi nenäliina\nkädestä ja hän punastui, punastui korviaan myöten, vielä enemmän kuin\nukko... Noita vanhuksia! Heillä ei ole kuin yksi pisarainen verta\nsuonissaan, ja pienimmästäkin mielenliikutuksesta se tulvahtaa heti\nkasvoihin...\n\n-- Pian, pian, tuoli tänne... sanoi mummo pikku tytölleen.\n\n-- Avaa ikkuna... huusi ukko omalle käskyläiselleen.\n\nJa ottaen kumpikin minua käsipuolesta he veivät minut tepsuttaen\nikkunan luokse, joka avattiin selkoselälleen, jotta olisi voitu\nparemmin nähdä minut. Lepotuolit työnnetään lähemmäksi ja minä\nistuudun heidän keskeensä telttatuolille, pienet sinipiiat asettuvat\ntaaksemme ja kuulustelu alkaa:\n\n-- Mitenkä Maurice nyt voi? Mitä hän tekee? Miksei hän käy\nkatsomassa? Onko hän tyytyväinen?...\n\nPuhuttiin sitä ja puhuttiin tätä, monta tuntia yhteen mittaan.\n\nMinä vastailin parhaani mukaan kaikkiin heidän kysymyksiinsä kertoen\nystävästäni pikku piirteitä, joita tiesin, ja keksien häikäilemättä\nomasta päästäni semmoista mitä en tiennyt. Varsinkin vältin\npäästämästä huuliltani semmoisia tunnustuksia, etten muka olisi\nkoskaan pannut mieleeni, olivatko hänen ikkunansa tiiviit tai minkä\nväriset olivat hänen kamarinsa seinäpaperit.\n\n-- Seinäpaperit!... Ne ovat siniset, hyvä rouva, vaaleansiniset, ja\nniihin on maalattu kukkakiemuroita...\n\n-- Tosiaankin? virkkoi mummo parka heltyneenä; ja hän jatkoi kääntyen\nmiehensä puoleen: -- Se on niin kelpo poika.\n\n-- Niin, niin, kyllä se on kelpo poika! toisti ukko innostuneena.\n\nJa puhuessani he alinomaa nyökyttivät toisilleen päätään,\nnaurahtelivat hienokseltaan, vaihtoivat keskenään silmäniskuja ja\nmerkitseviä katseita; välistä taas kumartui ukko minun puoleeni\nsanoakseen:\n\n-- Puhukaa kovemmin... Hän on vähän huonokuuloinen.\n\nJa mummo puolestaan virkkoi:\n\n-- Pyydän että puhuisitte kovemmalla äänellä... Mieheni ei kuule\noikein hyvin...\n\nSilloin minä korotin ääntäni, ja molemmat kiittivät minua hymyilyllä,\nja minä jouduin ihan liikutuksen valtaan huomatessani noissa\nnäivettyneissä, hymyilevissä kasvoissa, jotka kallistuivat minuun\npäin hakien katseeni pohjalta heidän Mauricensa kuvaa, tuon samaisen\nkuvan epämääräisenä ja verhottuna, melkein saavuttamattomana, ikään\nkuin olisin nähnyt ystäväni hymyilevän minulle hyvin kaukaa sumun\nseasta.\n\nYhtäkkiä ponnahti ukko lepotuolissaan:\n\n-- Mutta minä ajattelen, äitiseni... että eihän hän ole kai vielä\nsyönyt aamiaistaan!\n\nJa mummo huudahtaa kauhistuksissaan, kädet ojennettuina taivasta\nkohti:\n\n-- Ei ole vielä syönyt aamiaistaan!... Herra Jumala!\n\nMinä luulin yhä olevan puheen Mauricesta ja aioin vastata, ettei se\nkelpo poika milloinkaan lykkää suurustamista myöhempään kuin kello\nkahteentoista. Vaan ei, puhe olikin nyt minusta; ja olipa hauskaa\nnähdä, millaisen mullistuksen se sai aikaan, kun ilmoitin etten vielä\nole syönyt:\n\n-- Pian ruoka pöytään, pienet sinipiiat! Pöytä keskelle kamaria,\npyhäliina pöydälle ja kukkalaitaiset lautaset. Eikä saa aina nauraa,\nmuistakaa se! Ja joutuin...\n\nKylläpä he pitivätkin kiirettä: töin tuskin olisi siinä ajassa\nehtinyt särkeä kolme lautasta, ennen kuin pöytä oli katettu.\n\n-- Olkaa hyvä, pienelle suuruspalalle! sanoi mummo taluttaen minut\npöytään; mutta joudutte nyt syömään yksin... Me muut olemme jo\nsyöneet tänä aamuna.\n\nNoita vanhus parkoja! Yllättipä heidät millä hetkellä tahansa, niin\naina he ovat jo ehtineet syödä aamiaisensa.\n\nMummon pieni suuruspala, se oli kaksi sormustimen vertaa maitoa,\ntaateleja ja veneen muotoinen ontto leivos, jossa olisi ollut\nsyömistä hänelle ja kanarialinnuille vähintäänkin viikoksi... Ja\nnyt minun täytyy tunnustaa, että minä ypöyksin tein lopun kaikista\nnoista ruokavaroista!... Millaisen närkästyksen se synnyttikään\npöydän ympärillä! Miten nuo pienet sinipiiat kuiskuttelivat toistensa\nkorvaan nykien toisiansa kyynärpäillään, ja miten kanarialinnutkin\nolivat loitommalla häkkinsä pohjalla ihan kuin olisivat tahtoneet\nsanoa toisillensa: \"Oo, katsokaapas tuota, joka syö kokonaisen\nleivoksen!\"\n\nTosiaankin söin sen kaikki tyynni, melkein huomaamattani, olin niin\nkiintynyt katselemaan ympärilleni tuossa valoisassa ja hiljaisessa\nkamarissa, jossa liihotteli ilmassa ikään kuin tuoksua entisiltä\najoilta... Varsinkin kiinnitti huomiotani kaksi pientä sänkyä, joista\nen voinut irrottaa katsettani. Kuvittelin mielessäni noita sänkyjä,\njotka olivat melkein kuin kaksi kehtoa, aamulla päivän valjetessa,\nkun ne vielä ovat suurten rimsulaitaisten uutimien verhossa. Kello\nlyö kolme. Se on kaikkien vanhuksien heräämisaika:\n\n-- Vieläkö nukut, äitiseni?\n\n-- En, ystäväni.\n\n-- Eikö totta, Maurice on kelpo poika?\n\n-- Tietysti se on kelpo poika.\n\nJa sillä tavoin kuvittelin mielessäni pitkän keskustelun nähdessäni\nvain nuo vanhusten kaksi pientä vuodetta, jotka olivat asetetut\nvierekkäin...\n\nSillä aikaa tapahtui hirveä näytelmä kaapin edessä toisella puolella\nkamaria. Oli näet otettava ylhäältä kaapin ylimmältä hyllyltä\njonkinlainen paloviinaan pantuja kirsikoita sisältävä säilykepullo,\njoka oli odottanut Mauricea jo kymmenen vuotta ja joka nyt aiottiin\navata minun kunniakseni. Huolimatta mummon hartaista rukouksista\noli ukko itsepintaisesti tahtonut mennä ottamaan esiin kirsikkansa\nomin neuvoin; ja noustuaan tuolille vaimonsa suureksi kauhuksi\nhän koki kurkotella pulloa korkealta... Katsokaas, tällainen oli\nnäky: vapiseva vanhus, joka kurkottautuu ylöspäin, pienet sinipiiat\npitelevät lujasti kiinni tuolista, mummo seisoo takana kädet\npystyssä henkeään pidättäen ja yli kaiken sen leijailee kevyt\nbergamottisitruunan tuoksu, jota tulee avatusta kaapista ja suurista\nvalkaisemattomista liinavaatepakoista... Se oli hurmaavaa.\n\nVihdoin monien ponnistusten perästä hänen onnistui vetää esiin\nkaapista tuo kuuluisa säilykepullo sekä vanha, kovasti ruttuinen\nhopeapikari, joka oli ollut Mauricen nimikkopikari hänen piennä\nollessaan. Se pantiin nyt minulle reunojaan myöten täyteen\nkirsikoita, noita kirsikoita, joista Maurice piti niin paljon. Ja\ntarjotessaan sen minulle ukko kuiskasi korvaani oikein herkkusuun\nnäköisenä:\n\n-- Te olette onnellinen, kun saatte syödä niitä... Vaimoni on ne itse\nvalmistanut... Saattepa maistaa jotakin oikein hyvää.\n\nHänen vaimonsa oli ne itse valmistanut, mutta onnettomuudeksi hän oli\nunohtanut panna sokeria sekaan. Minkäpä sille! Muisti alkaa pettää,\nkun ihminen tulee vanhaksi. Ne olivat hirveän karvaita, ne teidän\nkirsikkanne, mummo parka... Mutta se ei estänyt minua syömästä niitä\nkaikkia, silmääni räpäyttämättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyötyäni nousin sanomaan jäähyväisiä isäntäväelleni. He olisivat\nmielellään pidättäneet minua vielä kauemmin juttelemassa tuosta kelpo\npojasta, mutta aurinko aleni taivaalla, myllylleni oli pitkä matka,\ntäytyi jo lähteä.\n\nUkko nousi seisoalleen samalla kun minäkin...\n\n-- Äitiseni, tuo minulle takki!... Minä lähden saattamaan häntä\ntorille asti.\n\nVarmaankin mummo sydämensä pohjassa arveli, että on jo vähän\nliian viileää mennä saattamaan torille asti, mutta hän ei sitä\nlainkaan ilmaissut. Ainoastaan auttaessaan miehensä päälle kaunista\npunaisenruskeata, helmiäisnappista takkia kuulin tuon hellän olennon\nsanovan hänelle lempeästi:\n\n-- Ethän vain viivy liian myöhään ulkona, ethän? Johon ukko vähän\nveitikkamaisesti vastasi:\n\n-- He, he!... enpä tuota tiedä... kenties... Samassa he vilkaisivat\nnauraen toistensa silmiin ja pikku sinipiiat nauroivat nähdessään\nheidän nauravan, ja kanarialinnut nurkassaan naurahtivat nekin omalla\ntavallaan... Näin meidän kesken, luulenpa että kirsikoiden tuoksu oli\nmennyt vähän itsekunkin päähän... Yö oli jo tulossa, kun me läksimme,\nisoisä ja minä. Pieni sinipiika seurasi meitä pitkän matkan päässä\nsaattaakseen sitten vanhuksen takaisin kotiin. Mutta tämä ei häntä\nhuomannutkaan, vaan asteli ylpeillen käsikoukussani kuin mies. Mummo\nnäki sen ilosta säteillen kotinsa kynnykseltä ja nyökytteli meidän\nmenoamme katsellessaan somasti päätään, ikään kuin olisi tahtonut\nsanoa:\n\n-- Kas niin, ukkoseni... kyllä hän vielä kävelee kuin mies.\n\n\n\n\nSUORASANAISIA BALLADEJA\n\n\nKun minä tänä aamuna avasin oveni, oli myllyni ympärillä suuri\nvalkoinen huurrevaippa. Nurmi kimalteli ja helähti taittuessaan\nkuin lasi; koko kukkula värisi vilusta... Yhdeksi päiväksi oli\nihana Provenceni pukeutunut Pohjoismaiden tapaan; keskellä noita\nkuurahelyjen koristamia petäjiä ja laventelitupsuja, jotka olivat\npuhjenneet kristallikukkiin, minä kirjoitin nämä kaksi hiukan\nsaksalaistyylistä balladia, sillä aikaa kun huurre kimalteli\nsilmissäni hohtavina tähtösinä ja kun ylhäällä kirkkaalla taivaalla\nsuuret lumiauran muotoiset haikaraparvet, matkalla Heinrich Heinen\nmaasta, laskeutuivat Camarguea kohti kirkuen: \"Routa tulee... routa\ntulee...\"\n\n\nI\n\nDauphinin kuolema\n\nPikku Dauphin, kruununperillinen, makaa sairaana, pikku Dauphin on\nkuolemankielissä... Pyhä ehtoollinen on esillä valtakunnan kaikissa\nkirkoissa yötä ja päivää ja suuret vahakynttilät ovat sytytetyt siinä\ntoivossa, että kuninkaan poika tulisi terveeksi. Vanhan pääkaupungin\nkadut ovat murheelliset ja äänettömät, kellot eivät enää kaiu, vaunut\nvierivät käymäjalkaa... Palatsin sisäänkäytävissä tirkistelevät\nuteliaat kaupunkilaiset ristikkoaidan takaa ihramahaisia,\nkultakaluunoilla koristeltuja porttivahteja, jotka keskustelevat\npihoilla mahtavan näköisinä.\n\nKoko linna on levoton... Kamariherroja ja hovimestareita juoksee ylös\nja alas marmoriportaissa... Eteiskäytävät ovat täynnä silkkipukuisia\npaaseja ja hovimiehiä, jotka siirtyvät ryhmästä ryhmään kyselemään\nuutisia hiljaa kuiskutellen... Laajoissa portaikoissa niiailevat\nitkettyneet hovinaiset toisillensa syvään, kuivaten silmiänsä\nkauniilla kirjo-ompeleisilla nenäliinoilla.\n\nKasvihuoneessa on koolla suuri joukko virka-asuisia lääkäreitä.\nIkkunoiden takaa näkyy, kuinka he heiluttavat avaria mustia hihojaan\nja nyökyttelevät tohtorimaisesti pitkää tekotukkaansa... Pikku\nDauphinin opettaja ja tallimestari kävelevät oven edessä vartoen\ntiedekunnan ratkaisevaa lausuntoa. Keittiöpoikia kulkee heidän\nohitsensa tervehtimättä heitä. Herra tallimestari kiroilee kuin\npakana. Herra opettaja lausuu ulkomuistista Horatiuksen runoja... Ja\nsillä aikaa kuuluu kaukaa tallien luota pitkä valittava hirnunta. Se\non pikku Dauphinin raudikko, jonka tallirengit ovat unohtaneet ja\njoka surullisesti vaikeroi tyhjän aperuuhensa ääressä.\n\nEntä kuningas? Missä on herra kuningas?... Kuningas on sulkeutunut\nypöyksin kamariinsa linnan toisessa päässä... Majesteetit eivät pidä\nsiitä, että heidän nähdään itkevän... Toista on kuningattaren...\nHänen kauniit kasvonsa ovat tulvillaan kyyneleitä, kun hän istuu\npikku Dauphinin päänalusen vieressä ja nyyhkyttää ääneensä kaikkien\nkuullen niin kuin tavallinen verkatehtailijan rouva.\n\nPitsireunaisella vuoteellansa lepää pikku Dauphin silmät ummessa\nja vaaleampana kuin ne tyynyt, joilla hän makaa. Luulisi että hän\nnukkuu; vaan ei. Pikku Dauphin ei ole nukuksissa... Hän kääntyy\näitiinsä päin ja nähdessään hänen itkevän sanoo hänelle:\n\n-- Rouva kuningatar, miksi te itkette? Luuletteko todellakin minun\nkuolevan?\n\nKuningatar aikoo vastata. Nyyhkytykset estävät häntä puhumasta.\n\n-- Älkää itkekö, rouva kuningatar; te unohdatte että minä olen\nDauphin ja etteivät Dauphinit voi kuolla tällä tavoin...\n\nKuningatar nyyhkyttää vielä kovemmin, ja pikku Dauphinia alkaa\npelottaa.\n\n-- Kuulkaahan, sanoo hän, minä en tahdo, että surma tulee minua\nottamaan, ja kyllä minä osaan estää sen pääsemästä tänne...\nKomennettakoon heti neljäkymmentä hyvin vahvaa peitsimiestä seisomaan\nvahdissa vuoteemme ympärillä!... Seiskööt sata isoa kanuunaa valmiina\nyötä ja päivää, tulisin sytyttimin, pihalla ikkunoittemme alla! Ja\nvarokoon kuolema itseänsä, jos hän uskaltaa lähestyä meitä!...\n\nKuninkaallisen lapsensa mieliksi antaa kuningatar merkin. Heti\nkuuluu raskaiden kanuunain kalinaa, kun ne vierivät pihalle; ja\nneljäkymmentä kookasta peitsimiestä asettuu tappara tanassa riviin\nympäri kamaria. Ne ovat vanhoja, valkopartaisia sotauroita. Pikku\nDauphin taputtaa käsiään nähdessään heidät. Hän tuntee heistä erään\nja kutsuu häntä:\n\n-- Lorrain! Lorrain!\n\nSotavanhus astuu askelen sänkyyn päin.\n\n-- Minä pidän sinusta paljon, rakas Lorrain-ukko... Näytä minulle\nvähän suurta miekkaasi... Jos kuolema tulee minua ottamaan, niin se\nlyödään kuoliaaksi, eikö niin?\n\n-- Tietysti, teidän korkeutenne, vastaa Lorrain.\n\nJa kaksi kyynelkarpaloa vierähtää hänen ahavoittuneille kasvoilleen.\n\nSamassa lähestyy hovisaarnaaja pikku Dauphinia ja puhuu hänelle kauan\naikaa hiljaisella äänellä näyttäen hänelle ristiinnaulitun kuvaa.\nPikku Dauphin kuuntelee sitä hyvin kummastuneen näköisenä ja sitten\nkeskeyttää hänet yhtäkkiä:\n\n-- Ymmärrän hyvin, mitä minulle sanotte, herra apotti; mutta eikö\npieni ystäväni Beppo tosiaan voisi kuolla minun sijastani, jos\nhänelle annettaisiin hyvin paljon rahaa?\n\nSielunpaimen puhuu edelleen hiljaa, ja pikku Dauphin käy yhä\nkummastuneemman näköiseksi.\n\nKun sielunpaimen on vihdoin puheensa lopettanut, sanoo pikku Dauphin\ntaas syvään huoaten:\n\n-- Kaikki tuo mitä te minulle sanotte on hyvin surullista, herra\napotti, mutta yksi seikka minua kuitenkin lohduttaa, nimittäin\nse, että minä tuolla ylhäällä tähtitarhoissa olen yhä Dauphin...\nMinä tiedän että hyvä Jumala on serkkuni, eikä hän suinkaan jätä\nkohtelematta minua arvoni mukaisesti.\n\nSitten hän lisää, kääntyen äitiinsä päin:\n\n-- Tuokaa minulle paras pukuni, valkea kärpännahkainen takkini ja\nsamettiset tanssikenkäni. Tahdon esiintyä enkeleille uljaasti ja\nastua taivaaseen Dauphinin puvussa.\n\nKolmannen kerran kumartuu sielunpaimen pikku Dauphinin puoleen ja\npuhelee hänelle kauan hiljaisella äänellä... Yhtäkkiä katkaisee\nkuninkaallinen lapsi hänen puheensa kesken huutaen kiukuissaan:\n\n-- Mutta silloinhan ei Dauphinina olo maksa kerrassaan mitään!\n\nJa tahtomatta kuulla enää sanaakaan kääntyy pikku Dauphin seinään\npäin ja itkee katkerasti.\n\n\nII\n\nAliprefekti luonnon helmassa\n\nHerra aliprefekti on virkamatkallaan. Kuski edessä, lakeija takana\nhän ajaa majesteetillisesti avoimissa aliprefektinvaunuissaan\nCombe-aux-Fèes'n maanviljelyskokoukseen. Tuon ikimuistettavan päivän\nkunniaksi on herra aliprefekti pukeutunut kauniiseen koruompeluksilla\nkirjailtuun takkiinsa, pannut pienen kolmikulmaisen hatun\npäähänsä, tiukat hopearaitaiset polvihousut jalkaansa ja sitonut\nhelmiäiskahvaisen juhlamiekan vyölleen... Polvilla hänellä on suuri\nkorunahkainen salkku, johon hän tuijottaa surullisesti.\n\nHerra aliprefekti tuijottaa surullisesti korunahkaiseen salkkuunsa;\nhän ajattelee kuuluisaa puhettaan, joka hänen on piakkoin pidettävä\nCombe-aux-Fèes'n asukkaiden edessä.\n\n-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...\n\nMutta hän saa turhaan väännellä vaaleata, silkinhienoa poskipartaansa\nja toistaa kaksikymmentä kertaa yhteen mittaan:\n\n-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset... jatkoa puheeseen ei\nkuulu.\n\nJatkoa puheeseen ei kuulu... On niin kuuma näissä avovaunuissa!...\nSilmän kantamattomiin pölyää Combe-aux-Fèes'n maantie etelän auringon\npaahteessa... Ilma hehkuu kuumuutta... jalavat tien varrella ovat\nvalkoisenaan pölystä ja tuhansien sirkkojen laulu helähtelee puusta\npuuhun... Yhtäkkiä herra aliprefekti vavahtaa. Hän on huomannut\ntuolla kukkulan juurella pienen vihreän tammilehdon, joka näyttää\nviittovan häntä luokseen.\n\nPieni vihreä tammilehto näyttää viittovan häntä luokseen:\n\n-- Tulkaahan tänne, herra aliprefekti; teidän on paljoa mukavampi\nsommitella puhettanne minun oksieni varjossa...\n\nHerra aliprefekti on joutunut viettelyksen valtaan; hän hypähtää\nmaahan vaunuistaan ja käskee palvelijoittensa odottaa häntä, kun hän\nmenee sepittämään puhettansa pieneen vihreään tammilehtoon.\n\nPienessä vihreässä tammilehdossa on lintuja, orvokkeja ja lähteitä,\njotka pulpahtelevat pehmeän nurmen alla... Huomattuaan herra\naliprefektin kauniissa puvussa ja korunahkainen salkku kainalossa\nlinnut pelästyvät ja lakkaavat laulamasta, lähteet eivät enää uskalla\npulputa ja orvokit painavat päänsä piiloon nurmen sisään... Tuo pieni\nmaailma ei ole ikinä nähnyt aliprefektiä, ja se utelee hiljaa toinen\ntoiseltaan, ken on tuo hieno herra, joka kävelee hopearaitaiset\npolvihousut jalassa.\n\nLehvien varjossa käy hiljainen kuiske, ken on tuo hieno herra\nhopearaitaiset polvihousut jalassa... Sillä aikaa herra aliprefekti,\nhurmaantuneena metsän hiljaisuudesta ja viileydestä, nostaa takkinsa\nliepeet, laskee nurmelle kolmikulmaisen hattunsa ja istuutuu\nsammalmättäälle nuoren tammen juurelle; sitten hän levittää\npolvilleen suuren korunahkaisen salkkunsa ja ottaa siitä esiin suuren\narkin virallista paperia.\n\n-- Se on taiteilija! virkkaa peipponen.\n\n-- Eikö mitä, sanoo punatulkku, -- se ei ole taiteilija, koska sillä\non hopeiset polvihousut; se on ennemminkin prinssi.\n\n-- Enemminkin se on prinssi, sanoo punatulkku.\n\n-- Eikä se ole taiteilija eikä se ole prinssi, keskeyttää heidät\nvanha satakieli, joka on laulanut kokonaisen kevätkauden aliprefektin\npuutarhoissa... -- Minä kyllä tiedän, kuka se on: se on aliprefekti!\n\nJa siitäkös koko pikku lehto sipisemään, supisemaan:\n\n-- Se on aliprefekti! Se on aliprefekti!\n\n-- No voi, kuinka kaljupäinen! huomauttaa leivonen suurelle\nharjalinnulle.\n\nOrvokit kysyvät:\n\n-- Onko se vihainen?\n\n-- Onko se vihainen? kysyvät orvokit.\n\nVanha satakieli vastaa:\n\n-- Ei ollenkaan.\n\nJa saatuaan tämän vakuutuksen alkavat linnut taas laulaa, lähteet\npulputa ja orvokit tuoksua, ikään kuin ei herra aliprefektiä olisi\nniillä maillakaan... Välittämättä ollenkaan tuosta hilpeästä\nhälinästä herra aliprefekti rukoilee sydämessään maanviljelysseurojen\nrunotarta avukseen ja alkaa lyijykynä pystyssä deklamoida\njuhlallisella äänellä:\n\n-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...\n\n-- Hyvä herrat ja rakkaat maakuntalaiset, lausuu aliprefekti\njuhlallisella äänellä.\n\nNaurunrämäkkä keskeyttää hänet; hän kääntyy katsomaan, mutta ei näe\nmuuta kuin ison harmaatikan, joka istuu hänen kolmikulmaisen hattunsa\nreunalla ja katselee häntä nauraen. Aliprefekti kohauttaa olkapäitään\nja aikoo jatkaa puhettaan, mutta tikka keskeyttää hänet uudestaan ja\nkirkuu hänelle kaukaa:\n\n-- Mitä hyötyä?\n\n-- Kuinka! mitäkö hyötyä? sanoo aliprefekti punastuen korviaan\nmyöten; ja karkottaen kädenliikkeellä tuon nenäkkään elukan hän\ntoistaa uudelleen:\n\n-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...\n\n-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset..., toistaa aliprefekti\nuudelleen.\n\nMutta silloin pienet orvokit kurottavat varttansa häntä kohti ja\nsanovat hänelle lempeästi:\n\n-- Herra aliprefekti, tunnettekos te, miten hyvältä me tuoksumme?\n\nJa sammalmättään alta virittävät lähteet hänelle taivaallisen soiton,\nja puiden oksilla hänen päänsä päällä alkavat peipposparvet laulaa\nhänelle kaikkein kauneimpia aarioitansa; ja pieni lehtokin yhtyy\nliittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan.\n\nPieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä\npuhettaan... Tuoksusta ja musiikista humaltuneena koettaa herra\naliprefekti turhaan vastustaa uutta hurmausta, joka hänet valtaa.\nHän nojaa kyynärvarsin nurmikkoon, avaa kauniin takkinsa hakaset ja\nsopertaa vielä pari kolme kertaa:\n\n-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset... Hyvät herrat ja rakkaat\nmaakunta... Hyvät herrat ja rakkaat...\n\nSitten hän heittää hiiteen kaikki maakuntalaisensa, eikä\nmaanviljelysseurojen runottarella enää ole muuta neuvoa kuin peittää\nkasvonsa huolihunnulla.\n\nPeitä kasvosi huolihunnulla, oi maanviljelysseurojen runotar!...\nKun aliprefektin palvelijat tunnin kuluttua, levottomina herransa\nviipymisestä, saapuivat pieneen lehtoon, näkivät he näyn, joka sai\nheidät kauhusta peräytymään... Herra aliprefekti makasi mahallaan\nnurmikossa, puolialastomana kuin mikähän mustalainen. Hän oli\ntyöntänyt takin pois päältään... ja pureksia natustaen orvokkeja\nherra aliprefekti sepitteli runoja.\n\n\n\n\nBIXIOUN SALKKU\n\n\nEräänä lokakuun aamuna, muutamia päiviä ennen Pariisista lähtöäni,\nnäin aamiaista syödessäni vanhan miehen saapuvan luokseni,\npukeutuneena repaleiseen, kuluneeseen, likaiseen, liian lyhyeen\ntakkiin ja väristen pitkien sääriensä nenässä niin kuin kynitty\nsuokurppa. Se oli Bixiou. Niin, niin, pariisilaiset, teidän\nBixiounne, tuo kauhea ja hurmaava Bixiou, tuo hurja leikinlaskija,\njoka on teitä niin suuresti huvittanut viimeksi kuluneina\nviitenätoista vuotena lentolehtisillään ja pilakuvillaan. Voi\nonnetonta, miten murtunut hän oli. Ellei hän olisi tullessaan\nirvistänyt, niin enpä olisi häntä ikinä tuntenut.\n\nPää olkapäätä vasten kallellaan, keppi huulilla kuin klarinetti, tuo\nkuuluisa ja säälittävä ilvehtijä astui keskelle kamaria ja törmäsi\ntietämättään pöytääni vasten lausuen surkealla äänellä:\n\n-- Säälikää sokeata raukkaa!\n\nSe oli niin hyvästi näytelty, etten voinut olla nauramatta. Mutta hän\nvirkkoi hyvin kylmästi:\n\n-- Te luulette minun laskevan leikkiä... mutta katsokaahan silmiäni.\n\nJa hän käänsi minuun päin kaksi suurta valkeata silmäterää, joissa ei\nollut näköä.\n\n-- Minä olen sokea, rakas herra, parantumattomasti... Sen siitä saa,\nkun kirjoittaa vihtrillillä. Minulta paloivat silmät siinä kelpo\ntyössä; mutta nähkääs, näin perin pohjin... ihan reunojaan myöten!\nlisäsi hän näyttäen minulle tuhkanharmaita silmäluomiansa, joissa ei\nollut ripsen varjoakaan.\n\nMinä olin niin liikuttunut, etten saanut sanaakaan suustani.\nVaitioloni kiusasi häntä ja hän kysyi:\n\n-- Oletteko työssä?\n\n-- En, herra Bixiou, olen aamiaisella. Tahdotteko tehdä minulle\nseuraa?\n\nHän ei vastannut mitään, mutta hänen sieraimiensa värähtelystä\nhuomasin selvästi, että hänen teki kovin mielensä suostua pyyntööni.\nMinä otin häntä kädestä ja vein istumaan viereeni.\n\nSillä aikaa kun hänelle tuotiin ruokia, haisteli tuo veitikka\nruokapöytää nauraen hiljaa:\n\n\"Se tuoksuu hyvälle, kaikki tuo. Saanpa oikein komeat kestit; siitä\nonkin jo kauan, kun olen syönyt oikean aamiaisen! Vain viiden pennin\nnisu aamusilla ministeriöitä ravatessa... sillä nähkääs, minä\njuoksentelen nykyisin ministeriöstä toiseen; se on ainoa toimeni.\nYritän temmata käsiini tupakkamyymälän. Minkäpäs tekee? täytyyhän\ntoki pysyä leivissä. En voi enää piirtää, en voi enää kirjoittaa.\nSanella muiden paperille pantavaksi?... Niin, mutta mitä? Minulla\nei ole mitään päässä; en keksi mitään. Ennen oli työnäni katsella\npariisilaisten naurunirvistyksiä ja merkitä niitä paperille; nykyisin\nse on mahdotonta. Sen vuoksi olen ajatellut tupakkakauppaa; en\ntietysti täällä suurten bulevardien varrella. Minä ei voi toivoakaan\nitselleni semmoista suosiota, kun en ole minkään tanssijattaren äiti\nenkä korkean upseerin leski. Ei! tahtoisin vain pienen myymälän\njossakin maaseudulla hyvin kaukana, Vogeesien vuorella. Minulla olisi\nsiellä hyvin pitkä posliinipiippu; minua nimitettäisiin Hansiksi\ntai Sepeteukseksi, kuten Erckmann-Chatrianin kertomuksissa, ja\nkirjoittamatta enää riviäkään minä lohduttaisin itseäni kiertelemällä\ntupakkatötteröitä ikätoverieni kirjain lehdistä.\n\n\"Siinä kaikki, mitä pyydän. Eihän se ole paljon, vai mitä? Ja lempo\nsoikoon, siinä on sittenkin tietämistä, ennen kuin siihen päästään...\nEikä minulta pitäisi puuttua suojelijoitakaan. Olinhan minä ennen\naikaan hyvin suosittu korkeissa piireissä. Kävin päivällisillä\nmilloin marsalkan, milloin prinssin ja milloin ministerin luona;\nkaikki nuo herrat kutsuivat minua luokseen, koska minä heitä huvitin\ntai koska he pelkäsivät minua. Nyt minua ei enää tarvitse pelätä\nkenenkään. Voi silmiäni, silmä parkojani! Eikä minua enää kukaan\nkutsu luoksensa vieraaksi. On niin surullista nähdä sokean istuvan\nruokapöydässä... Ojentakaa minulle leipää, olkaa hyvä... Ah, nuo\nkonnat kiskovat minulta kalliin hinnan mokomasta tupakkamyymälästä.\nKokonaista kuusi kuukautta olen jo marssinut ministeriöstä toiseen\nanomuskirjat kainalossa. Minä saavun jo aamulla, siihen aikaan kun\nparhaillaan pannaan tulta uuniin ja Hänen Ylhäisyytensä hevosia\nkävelytetään muutama kierros hiekoitetulla pihamaalla; ja minä\npoistun vasta illalla, kun otetaan esiin suuret lamput ja kun\nkeittiöistä alkaa nousta hyvää ruuanhajua...\n\n\"Koko aikani kuluu istuessa odotushuoneissa puulaatikoiden\nkannella. Vahtimestaritkin tuntevat minut; kun he esimerkiksi\nsisäasiainministeriössä puhuvat minusta, niin he sanovat: 'Tuota\nmies parkaa!' Ja päästäkseni heidän suosioonsa minä keksin\nsanaleikkejä tai piirrän yhdellä kynänvedolla heidän pöytänsä\nlaitaan suuret mustat viikset, jotka heitä naurattavat. Kas siihen\nsitä on tultu kahdenkymmenen vuoden meluisan menestyksen jälkeen,\ntämmöinen se on taiteilijaelämän loppu!... Ja sittenkin on Ranskassa\nneljäkymmentä tuhatta poikanulikkaa, joille herahtaa vesi suuhun,\nkun he ajattelevat meidän toimialaamme! Sittenkin höyryää tuolla\nmaaseudulla joka päivä veturi valmiina tuomaan meille korin täydeltä\nnoita tyhmiä raukkoja, jotka nälistyneinä haluavat syöstä suin päin\nkirjallisuuteen voittaakseen itselleen painetun maineen helinän! Ah,\njospa Bixioun kurjuus voisi olla sinulle varoittavana esimerkkinä,\nromanttisissa unelmissa elävä maaseutu!\"\n\nSen sanottuaan hän painoi nenänsä lautaseensa ja alkoi syödä ahmia,\nvirkkamatta sanaakaan... Oli sääli nähdä häntä. Alituisesti häneltä\nputosi milloin leipä, milloin haarukka, ja hän haparoi löytääksensä\njuomalasinsa... Hän ei ollut vielä siihen tottunut, poloinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken kuluttua hän taas virkkoi:\n\n\"Tiedättekö, mikä on minusta vielä julmempaa? Se, etten enää voi\nlukea sanomalehtiä. Sen ymmärtää vain se, joka on ammattimies\nsillä alalla... Joskus iltasilla kotiin tullessani minä ostan\nsanomalehden saadakseni vain tunnustella tuota kostean paperin\nja tuoreiden uutisten hajua... Se tuoksuu niin hyvältä! Eikä ole\nketään, joka lukisi niitä minulle! Vaimoni joutaisi hyvinkin, mutta\nhän ei tahdo: hän väittää, että 'sekalaisten tietojen' joukossa\non semmoista, mikä ei sovi... Hyi, noita vanhoja lunttuja, jotka\nkerran ovat päässeet naimisiin; ei ole maailmassa niin tekosiveitä\nolentoja kuin he. Kohta kun minä tein tästä rouva Bixioun, katsoi\nhän velvollisuudekseen muuttua tekohurskaaksi; mutta vain yhdessä\nsuhteessa!... Hänkös jankkasi minulle, että minun olisi hierottava\nsilmiäni Saletten pyhällä vedellä! Ja sitten pitäisi olla siunattua\nleipää, koota almuja, hankkia Jeesuslapsen kuva, pomeranssiviinaa ja\nlempo ties mitä kaikkea. Me uiskentelemme hyvissä töissä aina kaulaa\nmyöten. Vaikka olisihan se hyvä työ sekin, jos hän lukisi minulle\nsanomalehtiä. Mutta kun hän ei tahdo, niin ei tahdo. Jos tyttäreni\nolisi kotona, niin hän lukisi niitä minulle; mutta sokeaksi tultuani\nminä lähetin hänet Notre-Dame-des-Artsin luostariin, jotta olisi yksi\nsuu vähemmän elätettävänä.\n\n\"Siinä se on vielä yksi kiusankappale lisäksi! Hän ei ole vielä\nollut maailmassa yhdeksää vuotta, mutta hän on jo ehtinyt potea\nkaikki taudit. Ja niin surullinen ja ruma sitten! Jos mahdollista\nvielä rumempi kuin minä... oikea kummitus! Minkäpä sille? Minä en\nole koskaan osannutkaan tehdä muuta kuin irvikuvia. Niinpä niin,\nmutta jopa olen tyhmä, kun lavertelen teille perhejuttujani. Mitäpä\nhauskuutta niistä teille on? Tulkaa tänne ja antakaa minulle vielä\nhiukan tuota paloviinaa. Minun täytyy lähteä liikkeelle. Täältä menen\nopetusasiain ministeriöön, ja sen vahtimestareita ei ole helppo saada\nhauskalle tuulelle. Ne ovat kaikki entisiä professoreja.\"\n\nKaadoin hänen lasiinsa viinaa. Hän alkoi maistella sitä vähin erin,\nheltyneen näköisenä. Yhtäkkiä, ties minkä päähänpiston saatuaan, hän\nnousi pitäen lasia kädessään, käänteli päätään hetkisen joka taholle\nkuin sokea kyykäärme, hymyillen suloisesti niin kuin mies, joka aikoo\npuhua, ja huusi sitten kimeällä äänellä, ikään kuin olisi pitänyt\npuhetta juhlapäivällisillä kahdelle sadalle hengelle:\n\n-- Eläköön taide, kirjallisuus ja sanomalehdistö, eläköön!\n\nJa samassa hän alkoi kymmenen minuuttia kestävän maljapuheensa,\nhullunkurisimman ja merkillisimmän tilapäispurkauksen, mikä on\nkoskaan lähtenyt tuon hulivilin aivoista.\n\n\"Kuvitelkaa mielessänne joulujulkaisua nimeltä Kirjallisuuden\nkivipolku vuonna 18--, meidän niin sanottuja kirjallisia\nkokouksiamme, meidän lapsellisuuksiamme, riitojamme, kaikkia tuon\neriskummallisen kirjailijamaailman hassutuksia, kynästä valuvaa\nlokaa, tuota pikkumaista helvettiä, jossa toinen leikkaa toiselta\nkaulan poikki ja kuristaa ja nylkee toista, jossa huudetaan\nvoitoista ja kultaisista kolikoista paljoa enemmän kuin porvarien\nkeskuudessa, mikä ei kuitenkaan estä, että siinä piirissä\nkuolee nälkään enemmän väkeä kuin muualla; kuvitelkaa kaikkea\nsaamattomuuttamme, kaikkea kurjuuttamme; tuota vanhaa paroni T:tä...\narpajaisten hommaajaa, joka kävi Tuileries-linnassa kerjäämässä\nropoa lautaselleen yllään sinikukkainen pukunsa; ajatelkaa sitten\nvuoden varrella manalle menneitä, juhlallisia hautajaisia, herra\nvaltiopäivämiehen hautapuhetta, josta soi aina sama pohjasävel:\n'Rakastettu ja kaivattu! Ystävä parka!' tuon onnettoman muistolle,\njonka hautajaiskustannuksiin kieltäydytään ottamasta osaa; ajatelkaa\nniitä, jotka ovat itse päättäneet päivänsä, ja niitä, jotka ovat\ntulleet mielipuoliksi!\" Kaikkea tätä tuo nerokas irvinaama kertoi\nasiaankuuluvilla kädenliikkeillä ja sanasutkauksilla höystettynä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopetettuaan maljapuheensa ja juotuansa lasinsa pohjaan hän kysyi\nminulta kelloa ja läksi matkoihinsa hurjan näköisenä, sanomatta\nminulle jäähyväisiä... En tiedä, mitä herra Duruyn vahtimestarit\npitivät hänen vierailustaan sinä aamuna; mutta sen tiedän varmaan,\netten eläessäni ole tuntenut itseäni niin murheelliseksi ja\nmasentuneeksi kuin tuon kamalan sokean lähdettyä. Inhoten katsoin\nmustepulloani, kynä minua kerrassaan kauhistutti. Olisin tahtonut\npaeta kauas, juosta pois, nähdä puita, tuntea jotain suloista... Sitä\nvihaa, suuri Luoja, ja sitä sappea! Millainen tarvis hänellä oli\nvalaa kuolaa kaikkialle ja tahrata kaikki tyynni! Oi tuota kurjaa!...\n\nJa minä harppailin kuohuksissani edestakaisin kamarin lattialla ja\nyhä soi korvissani ivanauru, jota hän oli nauranut puhuessaan minulle\ntyttärestään. Yhtäkkiä huomasin sen tuolin luona, jolla sokea oli\nistunut, jotain kolahtavan jaloissani. Kumartuessani tunsin sen\nolevan hänen salkkunsa, suuri kiiltävä salkku, nurkat rikki, josta\nhän ei koskaan luopunut ja jota hän sanoi nauraen myrkkyrakokseen.\nTämä salkku oli meidän piirissämme yhtä kuuluisa kuin herra de\nGirardinin pahvinen piirustuslaukku. Sanottiin, että siinä oli\nhirveitä kapineita... Minulle tarjoutui nyt hyvä tilaisuus tutkia\nasiaa. Vanha, liian täyteen ahdettu laukku oli pudotessaan auennut,\nja kaikki paperit olivat soljahtaneet matolle; minun piti keräillä ne\nkokoon yksitellen...\n\nSiinä oli nippu kirjeitä, jotka olivat kirjoitetut kukikkaalle\npaperille ja joiden alussa oli aina: \"Rakas isäni\" ja lopussa:\n\"Céline Bixiou Marian sisarkunnasta.\"\n\nOli vanhoja reseptejä lasten tauteihin: kuristustautiin,\nsuonenvetoon, tulirokkoon, tuhkarokkoon... (pikku raukka oli saanut\nkärsiä niitä kaikkia!)\n\nLopuksi suuri sinetillä suljettu kirjekuori, jonka reunasta pisti\nesiin niin kuin pikkutytön myssyn alta pari kolme keltaista hyvin\nkiharaista kutria; ja kuoreen oli suurella vapisevalla käsialalla,\nsokean käsialalla kirjoitettu:\n\n\"Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta, jolloin hän\njätti meidät ja meni pois.\"\n\nSiinä Bixioun salkun sisällys.\n\nNähkääs, pariisilaiset, samanlaisia te olette kaikki tyynni. Inhoa,\nivaa, pirullista naurua ja paljon julmia sanoja, mutta loppujen\nlopuksi... \"Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta.\"\n\n\n\n\nTARINA MIEHESTÄ, JOLLA OLI KULTAISET AIVOT\n\n\nRouvalle, joka pyytää hauskoja kertomuksia\n\nLukiessani kirjettänne, hyvä rouva, tunsin ikään kuin piston\ntunnossani. Olen ollut itsekin vähän pahoillani pikku kertomusteni\nhiukan liian surunharmaan värin tähden ja tein mielessäni lupauksen\ntarjota teille tänään jotakin iloista, hurjan iloista.\n\nMiksi oikeastaan olenkaan murheellinen? Asunhan satojen peninkulmien\npäässä Pariisin sumuista, aurinkoisella kukkulalla, tamburiinien ja\nmuskatviinien maassa. Kotini ympärillä on pelkkää päivänpaistetta ja\nmusiikkia; saan kuulla viklojen orkesteria ja tiaisten kuorolaulua;\naamusilla suokurppien vihellystä: \"kurliit! kurliit!\"; keskipäivällä\nkotisirkkojen sirkutusta, paimenien huilunsoittoa ja kauniiden\nruskeaposkisten tyttöjen naurunhelinää viinitarhoissa... Paikka on\ntosiaankin huonosti valittu, jos siinä tahtoo kantaa mustaa mieltä;\nennemminkin pitäisi minun lähettää naisille ruusunpunaisia runoja ja\nkorillisittain siroja kertomuksia.\n\nNiinpä niinkin, mutta minä olen vielä liian lähellä Pariisia.\nJoka päivä se pärskyttää tänne asti, aina kuusikkoni keskelle,\nmurheittensa mustaa sakkaa... Juuri tällä hetkellä, näitä rivejä\nkirjoittaessani, sain kuulla Charles Barbara raukan surkean kuoleman;\nja myllyssäni vallitsee siitä syystä suru. Hyvästi suokurpat ja\nsirkat! Sydämessäni ei ole enää sijaa ilolle... Sen vuoksi, hyvä\nrouva, ette tänään vielä saa sen sievän ja hauskan kertomuksen\nsijasta, jonka olen luvannut teille, muuta kuin surullisen tarinan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlipa kerran mies, jolla oli kultaiset aivot; niin kyllä, hyvä\nrouva, aivot puhdasta kultaa. Kun hän syntyi maailmaan, niin\nlääkärit arvelivat, ettei lapsi luultavasti jää eloon, niin raskas\noli sen pää ja niin suhdattoman suuri kallo. Se jäi kuitenkin eloon\nja vaurastui päivänpaisteessa niin kuin kaunis oliivin vesa; vain\nsuuresta päästään oli sillä alituinen vastus, ja sääli oli nähdä sen\nkävellessään satuttavan itseään kaikkiin esineihin. Se kaatuilikin\nusein. Eräänä päivänä se putosi korkeilta portailta ja löi otsansa\nmarmoriastuimiin, niin että sen pääkallo helähti kuin metallikanki.\nSen pelättiin jo kuolleen, mutta kun se nostettiin ylös, huomattiin\nsiinä vain pieni naarmu, josta pari kolme kultapisaraa oli valunut\nja hyytynyt sen vaaleihin hiuksiin. Sillä tavoin lapsen vanhemmat\ntulivat tietämään, että heidän pojallansa oli kultaiset aivot.\n\nAsiaa pidettiin salassa; lapsi parka ei aavistanut mitään. Joskus hän\nkysyi, minkä tähden häntä ei laskettu juoksentelemaan ulos pihalle\nkatupoikien kanssa.\n\n-- Ne varastaisivat sinut, minun ihana aarteeni! vastasi äiti hänelle.\n\nSiitä pitäen alkoi pienokainen pelätä, että hänet varastetaan; hän\nvetäytyi leikkimään ypöyksin, äänetönnä, ja hän vaaperteli raskaasti\nsalista toiseen.\n\nVasta kahdeksantoista vanhana hänen vanhempansa ilmaisivat hänelle,\nmillaisen ihmeellisen lahjan hän oli saanut kohtalolta; ja kun he\nolivat kasvattaneet ja elättäneet häntä siihen asti, niin he pyysivät\nhäneltä vastalahjaksi sirun kultaa. Poikanen ei epäröinyt; siinä\ntuokiossa -- miten? ja millä keinoin? sitä ei tarina kerro -- hän\ntempasi pääkallostaan palasen, pähkinän kokoisen palasen puhdasta\nkultaa, jonka hän heitti ylpeästi äitinsä helmaan. Sitten hän\npäänsä rikkauksien häikäisemänä, hehkuen hurjia haluja, juopuneena\nomasta voimastaan jätti isänsä kodin ja läksi maailmalle tuhlaamaan\naarrettansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäättäen siitä, millä tavoin hän vietti elämäänsä, kylväen\nkuninkaallisesti, lukua pitämättä kultaa ympärilleen, olisi luullut\nhänen aivojensa olevan tyhjentymättömät. Ne tyhjentyivät kuitenkin,\nja sikäli nähtiin hänen silmiensä tulen sammuvan ja poskipäiden\nkäyvän kuopille. Eräänä päivänä vihdoin viimein herättyään\naamulla hurjan yön jälkeen, ypöyksin keskellä kemujen jätteitä ja\nkynttiläkruunujen kalpenevaa valoa, huomasi tuo onneton kauhukseen,\nmiten suunnattoman suuri lovi jo oli syntynyt hänen kultaharkkoonsa;\noli aika jo pysähtyä.\n\nSiitä päivästä alkaen hänen olemuksensa muuttui. Kulta-aivoinen mies\nvetäytyi syrjään ja rupesi elämään kättensä työllä, epäluuloisena ja\narkana kuten saituri, karttaen kiusauksia ja koettaen unohtaa nuo\nturmaa tuottavat rikkautensakin, joihin hän ei enää tahtonut koskea.\nPahaksi onneksi oli eräs ystävä seurannut häntä yksinäisyyteen, ja\ntämä ystävä tiesi hänen salaisuutensa.\n\nKerran yöllä heräsi miesraukka tuntien tuskaa, kauheata tuskaa\npäässään; hän nousi säikäyksissään ylös ja näki kuun valossa\nystävänsä pakenevan piilottaen jotakin viittansa liepeen alle.\n\nNiin vietiin häneltä taas murunen aivoja!\n\nJonkin ajan kuluttua rakastui kulta-aivoinen mies, ja nyt oli kaikki\nmennyttä. Hän rakasti sydämensä pohjasta pientä vaaleaveristä\nnaikkosta, joka myös piti hänestä, mutta joka rakasti vielä enemmän\nkoruja, valkeita sulkia ja sieviä punaisenruskeita tammenterhoja\nkenkänsä nauhoissa.\n\nTämän suloisen olennon käsissä -- joka oli puoleksi lintu, puoleksi\nnukke -- sulivat kultasiruset niin nopeasti, että oikein hirvitti.\nHänellä oli kaikki naisen oikulliset mieliteot; eikä mies voinut\nkoskaan kieltää mitään; vieläpä hän, peläten tuottavansa vaimolleen\nsurua, kätki tältä viimeiseen asti onnensa surullisen salaisuuden.\n\n-- Olemmehan me oikein rikkaita? sanoi vaimo. Ja mies parka vastasi:\n\n-- Kyllä... hyvin rikkaita!\n\nJa hän hymyili lempeästi tuolle siniselle pikku linnulle, joka nokki\nhäneltä pääkallon kaikessa viattomuudessaan. Joskus hänet sentään\nvaltasi pelko, hän olisi halunnut ruveta säästeliääksi; mutta silloin\ntuli pikku vaimo hypähdellen hänen luoksensa ja sanoi hänelle:\n\n-- Rakas mieheni, sinä olet niin rikas! Osta minulle jotakin oikein\nkallista...\n\nJa hän osti vaimollensa jotakin oikein kallista.\n\nTätä kesti noin kaksi vuotta. Sitten eräänä aamuna heitti pikku\nvaimo henkensä, ties mistä syystä, niin kuin linnunpoikanen.\nAarre alkoi jo olla lopussa; sen jäännöksellä hankki leskimies\nrakkaalle vainajalleen kauniit hautajaiset. Kaikki kellot soimaan,\nhöyhentupsuilla koristetut hevoset vetämään raskaita mustiin\nverhottuja vaunuja, hopeisia suruhelmiä riippumaan samettiloimista --\nei mikään ollut hänestä liian kaunista. Mitä hän teki enää kullalla?\nHän jakoi sitä kirkolle, kantajille, ikikaunokkien myyjättärille;\nhän kylvi sitä kaikkialle tinkimättä. Niinpä hänelle, kirkkomaalta\npalattuaan, ei jäänyt enää juuri mitään noista ihmeellisistä\naivoista, töin tuskin muutamia sirusia pääkallon seinämiin.\n\nSittemmin hänen nähtiin harhailevan pitkin katuja sekamielisen\nnäköisenä, kädet eteenpäin ojennettuina, kompuroiden niin kuin\njuopunut. Iltasella, kun kauppapuodeissa sytytettiin tulet palamaan,\nhän seisahtui suuren ikkunan eteen, josta loisti lamppujen valossa\npaljon kaikenlaisia kankaita ja korutavaraa, ja jäi pitkän aikaa\nkatselemaan joutsenen untuvilla reunustettua kenkäparia, joka oli\ntehty sinisestä satiinista. \"Minäpä tiedän yhden ihmisen, jota nuo\nkengät suuresti ilahduttaisivat\", sanoi hän hymyillen itsekseen; ja\nmuistamatta enää, että hänen pikku vaimonsa oli kuollut, hän astui\npuotiin niitä ostamaan.\n\nPeräkamariinsa kuuli myyjätär kovan huudon; hän juoksi puotiin,\nmutta horjahti taapäin nähdessään edessään miehen, joka nojasi\nmyyntipöytään ja katseli häntä tuskallisesti, tylsistyneenä. Hän\npiti toisessa kädessään untuvareunaisia sinisiä kenkiä ja toisella\nkädellään, joka valui verta, hän ojensi kultakaapeita hyppysissään.\n\nHyvä rouva, semmoinen on tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEriskummaisesta satumaisesta sävystään huolimatta tämä tarina on\ntotta alusta loppuun. Maailmassa on poloisia, jotka ovat tuomitut\nelämään aivoillansa, ja he maksavat kauniilla hienolla kullalla,\nydinmehullaan ja olemuksensa perusaineella elämän pienimmätkin\ntarpeet. Se on heille joka päivä palaava tuska; ja sitten kun he ovat\nväsyneet kärsimyksiinsä...\n\n\n\n\nRUNOILIJA MISTRAL\n\n\n[_Frédéric Mistral_, synt. 1830, kuuluisin uusprovencelaisista\nrunoilijoista, Daudet'n hyvä ystävä, on kirjoittanut mm. eepokset\n_Mirèio_ (Mireille) ja _Calendau_ (Calendal) sekä runokokoelman\n_Lis Isclo d'or_. Näillä kirjoituksillaan hän on saavuttanut\neurooppalaisen maineen ja herättänyt harrastuksen provencenkieliseen\nrunouteen.]\n\nKun minä viime sunnuntaina heräsin, luulin olevani\nFaubourg-Montmartre-kadun varrella Pariisissa. Vettä satoi,\ntaivas oli harmaa, myllyni surullinen. Minua pelotti jäädä kotiin\nviettämään tätä kylmää, sateista päivää, ja minulle tuli halu lähteä\nlämmittelemään Frédéric Mistralin, tuon suuren runoilijan luokse,\njoka asuu noin kolmentoista kilometrin päässä minun petäjistöstäni,\npienessä kotikylässään Maillanessa.\n\nTuumasta toimeen: myrttipuinen sauva käteen, Montaigne taskuun, peite\nolalle ja mars matkaan!\n\nEi yhtään ihmistä ulkona pelloilla... Kaunis katolinen Provencemme\nantaa maan levätä sunnuntaina... Koirat yksin kotona, talojen\novet kiinni... Tuon tuostakin tiellä rahtimiehen rattaat vettä\nvaluvine kuomupeitteineen, vanha mummo kääriytyneenä vaaleanruskeaan\nviittaansa, muuleja täydessä juhla-asussa, espartoruohon\nsäikeistä tehty sinivalkoinen loimi selässä, punaisia koristeita\nja hopeatiukuja kaulassa -- vetäen puolijuoksua kokonaisen\nvankkurillisen maalaisrahvasta kirkkoon messua kuulemaan; lisäksi\nhäämöttää kaukaa sumun keskeltä vene kanavassa ja kalastaja, joka\nseisoallaan laskee nuottaansa veteen.\n\nMahdotonta oli lukea matkalla sinä päivänä. Sade valui virtanaan ja\npohjatuuli vihmoi sitä vasten kasvoja. Minä kiiruhdin koko matkan\nlevähtämättä, ja viimein käveltyäni kolme tuntia näin edessäni pieniä\nsypressimetsiä, joiden keskellä Maillanen kylä piilee suojassa\ntuulelta.\n\nEi kissaakaan kylän kaduilla, kaikki olivat messua kuulemassa.\nKun kuljin kirkon ohitse, niin puhaltimet rämisivät ja kynttilät\nloistivat värillisten ikkunaruutujen takaa.\n\nRunoilijan koti oli kylän toisessa päässä; se on viimeinen talo\nvasemmalla kädellä Saint-Remyn kaupunkiin vievän tien varrella --\nyksikerroksinen tupanen, edessä puutarha... Astun hiljaa sisään... Ei\nnäy ketään! Salin ovi on kiinni, mutta minä kuulen, että oven takana\nkävelee joku ja puhelee kovalla äänellä itsekseen... Nuo askelet ja\ntuo ääni ovat minulle hyvin tutut... Pysähdyin hetkiseksi pieneen\neteiseen, jonka seinät ovat valkeiksi kalkitut, käsi ovenrivassa,\nhyvin hämilläni. Sydämeni tykytti kiivaasti. -- Hän on siellä. Hän\non parhaillaan työssä... Pitääkö minun odottaa, kunnes säkeistö on\nvalmiina!... Mutta kuinka tahansa, käykäämme sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Maillanen runoilija tuli teidän luoksenne, pariisilaiset,\nnäyttääkseen Pariisia Mireille'llensa ja kun te näitte salongeissanne\ntuon kaupunkilaismuodin mukaan puetun chactas-intiaanin, korkea\nkaulus kaulassa ja päässä suuri hattu, josta hän oli hämillänsä yhtä\npaljon kuin maineestansa, niin te luulitte, että siinä se nyt oli\nMistral... Mutta se ei ollut hän. On vain yksi Mistral maailmassa,\nse jonka minä yllätin viime sunnuntaina hänen kotikylässään ja joka\nhuopahattu korvallisella, ilman liivejä, yllään pusero ja uumillaan\npunainen katalonialainen vyö säihkyvin silmin, innostuksen tuli\nposkipäillä ja ylväs, hyväntahtoinen hymy huulilla käveli pitkin\nlattiaa joustavasti kuin kreikkalainen paimen, kädet taskussa,\nsepittäen runoja...\n\n-- Mitä! Sinäkö se olet? huudahti Mistral hypäten kaulaani; olipa\nhyvä, että tulit katsomaan... Juuri tänään sattuu olemaan juhlat\ntäällä Maillanessa. Meillä on Avignonista tilattu soittokunta,\nhärkiä, juhlakulkue ja farandole, siitä tulee suurenmoista... Äiti\npalaa heti messusta; sitten syömme ja sitten hei! lähdemme katsomaan,\nkun kauniit tytöt tanssivat...\n\nSillä aikaa kun hän puhui, tarkastelin minä liikuttuneena tätä\npientä, valoisaksi paperoitua salia, jota en ollut nähnyt pitkään\naikaan ja jossa ennen olin viettänyt monta hauskaa hetkeä.\nKaikki oli entisellään. Entinen keltaruutuinen leposohva, kaksi\nruokotuolia, kädetön Venus ja Arlesin Venus uuninkamanalla,\nHébertin maalaama kuva runoilijasta itsestään, Étienne Carjat'n\nottama valokuva hänestä sekä nurkassa ikkunan luona pulpetti --\npahanpäiväinen pieni veronkantopöytä -- täpö täynnä vanhoja kirjoja\nja sanakirjoja. Keskellä pöytää huomasin suuren avonaisen vihkon...\nSe oli _Calendal_, Frédéric Mistralin uusi runoelma, jonka pitäisi\nilmestyä tämän vuoden lopulla, joulunpyhiksi. Tätä runoelmaansa on\nMistral valmistellut jo seitsemän vuotta, ja on kulunut jo lähes\nkuusi kuukautta siitä, kun hän kirjoitti siihen viimeisen säkeen;\nkuitenkaan hän ei vielä uskalla päästää sitä käsistään. On näet yhä\njotakin säettä hiottava ja etsittävä kauniimpia loppusointuja...\nVaikka Mistral kirjoittaakin provencen kielellä, niin hän siloittelee\nhuolellisesti säkeitään aivan kuin kaikkien pitäisi lukea ne juuri\nsillä kielellä ja olla hänelle kiitollisia suurista ponnistuksista...\nTuohon oivaan runoilijaan soveltuisivat Montaignen sanat: --\nMuistakaamme häntä, joka, kun häneltä kysyttiin, miksi hän näki\nniin paljon vaivaa semmoisen taiteen vuoksi, johon vain ani harvat\nsaattoivat tutustua, vastasi: Ani harvoissa on minulle kylliksi,\nyhdessä on kylliksi, vaikkei olisi yhtään, niin siinäkin on minulle\nkylliksi. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä pidin Calendal-vihkoa käsissäni ja selailin sitä liikutuksen\nvallassa... Yhtäkkiä kajahtivat huilut ja tamburiinit soimaan kadulla\nikkunan alla, ja samalla rientää Mistral kaapille, ottaa sieltä\nesiin juomalaseja ja pulloja, vetää pöydän keskelle salia ja avaa\noven soittajille sanoen minulle: -- Älä vain naura... He tulevat\ntervehtimään minua aamusoitolla... minä näet olen kunnan neuvosmies.\n--\n\nPieni huone tulee täpötäyteen väkeä. Tamburiinit asetetaan tuoleille,\nvanha lippu nurkkaan ja makea viini kiertää miehestä mieheen. Sitten\nkun on tyhjennetty muutamia pulloja herra Frédéricin terveydeksi,\nkun on keskusteltu vakavasti juhlasta ja arvailtu, muodostuukohan\nfarandole tällä kertaa yhtä kauniiksi kuin viime vuonna ja\nesiintyvätköhän härät kunnollisesti, vetäytyvät soittajat pois ja\nmenevät aamusoitolla tervehtimään muitakin neuvosmiehiä. Samassa\nsaapuu Mistralin äiti kotiin.\n\nKädenkäänteessä on levitetty kaunis valkoinen liina ja ruokapöytä\nkatettu ainoastaan kahdelle hengelle. Minä tunnen talon tavat, tiedän\nettä kun Mistralilla on vieraita, ei hänen äitinsä istu pöytään...\nVanhus parka ei osaa muuta kuin provencen kieltä ja hänestä tuntuisi\nrasittavalta puhella ranskalaisten kanssa... Sitä paitsi häntä\ntarvitaan keittiössä.\n\nTaivas! miten hyvän aterian söin sinä aamuna: -- palasen\npaistettua kaurista, vuoristojuustoa, viinimehuun pantuja\nhedelmiä, viikunoita, muskottirypäleitä. Kaikki höystettynä tuolla\nChâteu-Neuf-des-papes-viinillä, joka kimaltelee lasissa niin\nruusunvärisenä...\n\nJälkiruokaan päästyämme minä käyn hakemassa runovihkon ja asetan sen\npöydälle Mistralin eteen.\n\n-- Mehän päätimme lähteä ulos kävelemään, virkkoi runoilija hymyillen.\n\n-- Ei, ei!... _Calendal! Calendal!_ --\n\nMistral alistuu kohtaloonsa, ja pehmeällä sointuvalla äänellään hän\naloittaa ensimmäisen laulun lyöden kädellään tahtia: -- Neitosesta\nlemmen murtamasta -- äsken surullisen tarinan ma kerroin -- nyt, jos\nherra suo sen, laulan laulun Cassin poikasesta -- sardellien pikku\npyytäjästä... --\n\nUlkona soitettiin iltakelloja; raketteja paukahteli torilla;\nhuilunpuhaltajia tuli ja meni kaduilla tamburiininsoittajien kanssa.\n\nMutta nojaten kyynärvarsin pöytään ja kyynelet silmissä minä\nkuuntelin kertomusta pienestä provencelaisesta kalastajapojasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCalendal oli vain kalastaja, rakkaus tekee hänestä sankarin...\nVoittaakseen lemmittynsä, kauniin Estérellen rakkauden, hän ryhtyy\nihmeteltäviin ponnistuksiin, eivätkä Herkuleen kaksitoista urotyötä\nole mitään niiden rinnalla.\n\nKun hän kerran on saanut päähänsä tulla rikkaaksi, niin hän keksii\nkauheita kalastusneuvoja ja ajaa satamaan kaikki meren kalat.\nToisella kertaa hän ajaa takaa muuatta Ollioulesin kaupungin\njylhissä rotkoissa piilevää rosvoa, kreivi Sévérania, aina hänen\npesäänsä asti, keskelle hänen rosvojoukkojansa... Miten rohkea poika\ntuo pikku Calendal! Eräänä päivänä hän tapaa Sainte-Baumen luolan\ntienoilla vastatusten kaksi ryhmää miehiä, jotka ovat tulleet sinne\nratkaistakseen riitansa seipääniskuilla mestari Jacquesin haudalla,\ntuon provencelaisen, joka on, sivumennen sanottuna, tehnyt Salomon\ntemppelin puutyöt. Calendal syöksyy veritöissä raivoavien keskeen ja\nrauhoittaa heidät puheellansa.\n\nHän suorittaa yli-inhimillisiä voimannäytteitä!... Korkealla\nLuren vuoristossa oli luoksepääsemätön setrimetsä, johon eivät\npuunhakkaajat olleet uskaltaneet vielä koskaan kavuta. Mutta Calendal\nmenee sinnekin. -- Hän viipyy siellä ypöyksin kokonaisen kuukauden.\nKolmekymmentä päivää kajahtelevat hänen kirveensä iskut, kun teräs\nhelähtäen uppoaa puiden runkoon. Metsä ryskää: toinen toisensa\nperästä kaatuvat nuo vanhat jättiläispuut ja vierivät kuilujen\nsyvyyteen; ja kun Calendal tulee jälleen alas, ei ole enää yhtään\nsetripuuta pystyssä vuorilla...\n\nVihdoin voittaa Sardinin kalastaja monista urotöistään palkinnoksi\nEstérellen rakkauden, ja Cassisin kaupungin asukkaat valitsevat\nhänet konsuliksi. Semmoinen on kertomus Calendalista... Mutta mitä\nliikuttaa meitä Calendal itse? Ennen kaikkea kuvastuu runoelmassa\nProvence -- Provencen rantaseutu sekä Provencen vuoristo -- sen\nmenneisyys, sen tavat, pyhimystarinat ja maisemat, sen yksinkertainen\nja vapaa kansa, joka on ennen kuolemaansa löytänyt itselleen\nsuuren runoilijan... Rakentakaa nyt rautatielinjoja, pystyttäkää\nsähköpylväitä kautta maan, karkottakaa provencen kieli kouluista!\nProvence on sittenkin elävä iankaikkisesti _Mireille_ ja _Calendal_\nrunoelmissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Riittää jo runoudesta, sanoi Mistral pannen vihkonsa kiinni. Nyt\non aika lähteä katsomaan juhlia. --\n\nMe läksimme ulos, kaikki kylänväki oli kaduilla; vahva tuulenpuuska\noli kirkastanut taivaan ja aurinko helotti nyt iloisesti punaisilla\nkatoilla, jotka olivat vielä märät sateesta. Saavuimme parhaiksi\nnäkemään juhlakulkueen palaamista. Sen ohikulku kesti kokonaisen\ntunnin yhteen mittaan, siinä oli parannuksentekijöitä munkinpuvussa,\nparannuksentekijöitä valkeissa, sinisissä ja harmaissa säkkipuvuissa,\nhunnutettuja nunnakuntia, ruusunpunaisia lippuja, joihin oli ommeltu\nkultaisia kukkia, suuria, neljällä olkapäällä kannettavia puisia\npyhimyksenkuvia, joista kultaus oli kulunut pois, fajanssista tehtyjä\npyhimyksenkuvia, kirjaviksi maalattuja niin kuin epäjumalan kuvat,\nsuuret kukkakimput kädessä, messupukuja, näkyleipiä, telttakatoksia\nvihreästä sametista, valkeisiin silkkipuitteisiin pantuja\nristiinnaulitunkuvia, kaikki tämä aaltoillen tuulessa kynttiläin ja\npäivän valossa, virsien ja litaniain kaikuessa ja kellojen soidessa\ntäyttä vauhtia.\n\nKun kulkue oli päättynyt ja pyhimykset viedyt takaisin kappeleihinsa,\nläksimme katsomaan leikkiä puimatantereella, painiskelua,\nkolmiloikkausta, nuoranvetoa, nahkasäkille hyppelemistä ynnä muuta,\nmikä kuuluu Provencen juhlien hauskaan ohjelmaan... Yö oli jo\ntulossa, kun palasimme Maillaneen. Torille, pienen kahvilan eteen,\njohon Mistral tavallisesti pistäytyy viettämään iltaa ystävänsä\nZidoren kanssa, oli sytytetty suuri ilovalkea... Varustauduttiin\ntanssimaan farandolea. Leikkauksilla koristeltuja paperilyhtyjä paloi\nkaikkialla varjopaikoissa; nuoriso asettui paikoillensa, ja kohta\nalkoi tamburiinien säestäessä tulen ympärillä hurja, kovaääninen\npyöriminen, jota aiottiin jatkaa läpi yön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun olimme jo liian väsyneitä juoksentelemaan, kiipesimme illallisen\njälkeen Mistralin kamariin. Se on vaatimaton talonpoikaiskamari,\njossa on kaksi sänkyä. Seinät ovat paperoimattomat; kattopalkit\nnäkyvissä... Siitä on nyt neljä vuotta, kun akatemia antoi\n_Mireillen_ kirjoittajalle kolmen tuhannen frangin palkinnon ja rouva\nMistral esitti pojallensa:\n\n-- Mitäpä jos panettaisimme paperit kamariisi ja antaisimme valkaista\nsen laipion?\n\n-- Ei, ei, vastasi Mistral... -- Ne rahat ovat runoilijain rahoja, ei\nniihin saa koskea. --\n\nJa kamari jäi paperoimatta; mutta niin kauan kuin runoilijain rahoja\nriitti, ovat kaikki, jotka ovat kolkuttaneet Mistralin ovea, päässeet\naina osille hänen avoimesta kukkarostaan...\n\nMinä olin ottanut _Calendal_-vihkon mukaani kamariin ja halusin\nkuulla siitä vielä jonkun palasen ennen maatapanoa. Mistral valikoi\nsivukertomuksen fajanssiastioista. Sen pääsisällys on seuraava:\n\nOn suuret pidot jossakin. Pöydälle kannetaan upea kalusto Moustiers'n\nfajanssia. Joka lautasen pohjassa on sinisellä värillä emaljiin\npiirrettynä jokin provencelainen tapahtuma; niissä on kerrottuna\nkoko maan historia. Ja miten suurella rakkaudella nuo kauniit\nfajanssikalut ovat kuvatut; säkeistö kutakin lautasta kohti ja yhtä\nmonta pientä runoelmaa, jotka ovat samalla kertaa niin koruttomia,\nmutta kuitenkin taidokkaita ja viimeisteltyjä, kuten Theokritoksen\npienet idyllikuvat.\n\nSillä aikaa kun Mistral luki minulle runojansa tuolla kauniilla\nprovencen kielellä, jossa on enemmän kuin kolmeneljännestä latinaa\nja jota ennen muinoin puhuivat kuningattaret, mutta jota nyt\nymmärtävät ainoastaan paimenet, sillä aikaa minä ihailin tuota\nmiestä edessäni, ja ajatellen millaisessa rappiotilassa hän\ntapasi äidinkielensä ja millaiseksi hän on sen muovaillut minä\nkuvittelin mielessäni tuommoista vanhaa Beaux'n prinssien palatsia,\njollaisia vielä nähdään Pikku-Alpeilla: ei enää kattoja, ei enää\nsuojusaitoja portaiden reunassa, ei enää ruutuja ikkunoissa,\nsuippokaarien päätekivi on särkynyt, vaakunamerkki ovien yläpuolella\nsammaltunut, kanat nokkimassa ruokaansa linnanpihalla, siat rypemässä\ngalleriojen hienojen patsaiden juurella, aasi syömässä nurmea\nentisessä kappelissa, kyyhkyset juomassa sadevettä suurista vihki\nvesimaljoista, ja vihdoin on näiden raunioiden keskelle vanhan\npalatsin sivuhuoneisiin pari kolme talonpoikaisperhettä laittanut\nitsellensä asunnon.\n\nMutta sitten eräänä päivänä hurmaantuu näiden talonpoikien\npoika noihin suuriin raunioihin ja kiivastuu nähdessään pyhiä\npaikkoja sillä tavoin häväistävän; pian, pian hän ajaa elukat\npois linnanpihalta ja rakentaa haltiattarien avulla yksin suuren\nporraskäytävän entiselleen, laittaa peilipinnat taas seinille,\nlasit ikkunoihin, nostaa tornit jälleen pystyyn, kultaa uudestaan\nvaltaistuinsalin ja panee jälleen kuntoon muinaisen mahtavan\npalatsin, jossa on asunut paaveja ja keisarinnoja.\n\nTämä uudelleen kuntoon kohotettu palatsi, se on provencen kieli.\n\nTämä maalaispoika, se on Mistral.\n\n\n\n\nKOLME HILJAISTA MESSUA\n\nJoulujuttuja\n\n\nI\n\n-- Kaksi tryffelillä täytettyä kalkkunaa, niinhän, Garrigou?\n\n-- Niin, arvoisa herra, kaksi mainiota kalkkunaa täpösen täynnä\ntryffelejä. Tottahan tuon tiedän, sillä olenpa ollut apuna niitä\ntäyttämässä. Olisi luullut niiden nahan ihan halkeavan paistuessa,\nniin kovalle se oli pingotettu...\n\n-- Jeesus-Maria! Ja minä kun pidän niin paljon tryffeleistä... Pian\ntänne messupaitani, Garrigou... Ja mitä muuta vielä olet huomannut\nkeittiössä paitsi kalkkunapaistia?...\n\n-- Oo, kaikenlaista hyvää... Puolilta päivin emme ole joutaneet muuta\nkuin kynimään fasaaneja, harjalintuja, syöttökanoja ja metsoja, niin\nettä höyheniä lenteli kaikkialla... Sitten tuotiin kalalammikosta\nankeriaita, kultakarppeja, forelleja ja...\n\n-- Oikeinko suuria, ne forellit, Garrigou?\n\n-- Noin suuria, arvoisa herra... Kerrassaan verrattomia!...\n\n-- Jumalani! Olenpa näkevinäni ne tuossa edessäni... Oletko pannut jo\nviinin alttarikannuihin?\n\n-- Kyllä, arvoisa herra, olen pannut viinin alttarikannuihin...\nMutta se, totta vieköön, ei ole mitään siihen viiniin verrattuna,\njota saatte juoda päästyänne keskiyön messusta. Jospa näkisitte\nsitä linnan ruokasalissa, jospa näkisitte kaikki nuo karahvit,\njotka kimaltelevat monenvärisinä, täynnänsä jaloja viinejä...\nJa hopeiset pöytäkalut, siselöidyt maustinastiat, kukat ja\nkynttiläjalat! -- Ei ole ikinä nähty semmoista joulukestiä. Herra\nmarkiisi on kutsunut kaikki herrasväet lähistöltä. Teitä tulee\nainakin neljäkymmentä henkeä aterialle, lukuunottamatta maatuomaria\nsekä käräjäkirjuria...Olettepa onnellinen päästessänne niille\nillallisille, kunnioitettava herra!... Minä en ole muuta kuin\nhaistellut kauniita kalkkunoita ja nyt tunnen alinomaa tryffelien\ntuoksun nenässäni... Aah!...\n\n-- No no, poikaseni. Varokaamme lankeamasta ylensyömisen syntiin,\netenkin tänä pyhänä jouluyönä... Riennä heti sytyttämään kynttilät\nja antamaan kelloilla ensimmäinen merkki messun alkamiseen; sillä\nkeskiyö on jo käsissä, emmekä saa suinkaan myöhästyä...\n\nNäin puhelivat keskenään jouluyönä armon vuonna tuhat kuusisataa\nja niin ja niin paljon kunnianarvoisa herra Balaguère, entinen\nbarnabiittien priori, nykyisin Trinquelagen markiisien\nrunsaspalkkainen pappi, ja hänen pieni kuoripoikansa Garrigou, tai\ntoisin sanoen se nallikka, jota hän ainakin luuli kuoripojaksensa\nGarrigouksi, sillä nähkääs, itse paholainen oli tuona iltana\nottanut päällensä pyöreäposkisen ja hempeäpiirteisen nuoren\nsakaristonvartijan hahmon voidakseen paremmin johdattaa\nkunnianarvoisan isän kiusaukseen ja saadakseen hänet lankeamaan\nkauheaan hekuman syntiin. Niinpä, sill'aikaa kun tuo luultu Garrigou\n(hm, hm!) kaikin voimin tempoili markiisin kappelin kelloja, alkoi\nkunnianarvoisa isä pukeutua messukasukkaansa linnan pienessä\nsakaristossa, ja kaikkien noiden herkullisten kuvausten hämmentämänä\nhän toisti mielessään yhä uudelleen ja uudelleen:\n\n-- Kalkkunapaistia... kultakarppeja... noin suuria forelleja!...\n\nUlkona puhalsi yöllinen tuuli kantaen kellojen kaikua ympäristöön, ja\nsikäli alkoi vilkkua tulia Ventoux-vuoren tummilla rinteillä, jonka\nhuipulla kohosivat Trinquelagen vanhat tornit. Vuokraviljelijöiden\nperheet olivat nyt matkalla linnaan kuulemaan keskiyön messua. Virsiä\nveisaten he kapusivat vuoren rinnettä ylös viisi- tai kuusihenkisissä\njoukoissa, isä edellä kantaen lyhtyä kädessään, ja sitten naiset\nkääriytyneinä suuriin ruskeihin vaippoihinsa, joiden poimuihin lapset\ntunkeilivat hakien tuulensuojaa. Huolimatta myöhäisestä yöhetkestä\nja pakkasesta marssi tuo reipas väki iloisesti edelleen sen toivon\nkannustamana, että heitä messusta tultua, kuten aina muinakin\nvuosina, odottaa alhaalla keittiöhuoneissa heitä varten katettu\npöytä. Tuon tuostakin välähtivät jyrkässä mäenrinteessä jonkun\naatelisherran lasiseinäiset vaunut kuutamossa, soihdunkantajien\nsaattamina, tai kilisytti puolijuoksua lönkyttävä muuli tiukujansa,\nja sumuisten lyhtyjen valossa tunsivat vuokraviljelijät maatuomarinsa\nja tervehtivät häntä ohimennessä:\n\n-- Hyvää iltaa, mestari Arnoton!\n\n-- Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!\n\nYö oli kirkas ja tähdet tuikkivat vilkkaasti pakkasen kynsissä,\npohjatuuli puhalsi terävästi ja hienoa huurretta satoi kulkijoiden\npäälle kastelematta kuitenkaan vaatteita; joulu oli pysynyt\nuskollisena vanhoille tavoilleen ja saapunut lumivalkoisin vaattein.\nVuoren korkeimmalla kukkulalla kuumotti linna matkan lopullisena\npäämääränä tavattoman jykevine torneineen ja päätyseinineen. Kappelin\nkellotorni kohosi päin tummansinistä taivasta, ja suuri joukko pieniä\ntulia häilyi sinne tänne, vilkkui kaikissa ikkunoissa ja helotti\nrakennuksen tummaa taustaa vasten kuin kipinät, joita kirpoilee\nmustaksi palaneesta paperituhkasta... Kun oli päästy nostosillan\nyli ja astuttu sisään hyökkäysportista, piti kappeliin mennessä\nkulkea etupihan poikki, joka oli täynnänsä vaunuja, palvelijoita\nja kantotuoleja ja jonka valaisivat kirkkaaksi tervassoihdut ja\nkeittiön ikkunoista välkkyvät liekit. Kuului paistinkääntöhaarukoiden\nkolahtelua, kattiloiden kalinaa, kristalli- ja hopeaesineiden\nhelinää, kun niitä liikuteltiin ruokaa laitettaessa. Ja kaiken sen\nyläpuolella leijaili lämmin höyry, jossa tuntui paistin ja väkevistä\nkasviksista valmistettujen kastikkeiden hyvää hajua ja joka kuiskaili\nkaikkien, niin vuokraviljelijäin kuin papin ja maatuomarinkin korviin:\n\n-- Miten mainio jouluateria meitä odottaakaan messun jälkeen!\n\n\nII\n\nTiri lillil!... Tiuku kilisee.\n\nPuoliyön messu alkaa. Linnan kappelissa, joka ristikkokaarineen ja\nlaipioon asti ulottuvine tammisine seinälaudoituksineen on kuin\nehtoinen tuomiokirkko pienoiskoossa, ovat kaikki kauniit verhot\nlevitetyt seinille ja kaikki kynttilät sytytetyt. Ja millainen\nväenpaljous! Millainen pukujen rikkaus! Tuossa istuvat ensinnäkin\npuuveistoksilla koristelluissa aitioissa alttarin ympärillä\nlohenväriseen silkkipukuun puettu Trinquelagen herra ja hänen\nvieressään kaikki illalliselle kutsutut aatelisherrat. Sametilla\npäällystetyille rukoustuoleille vastapäätä heitä on istuutunut vanha\nleskimarkiisitar tulipunainen kullalla kirjailtu levätti yllään ja\nnuori Trinquelagen markiisitar, jonka tukkaan on rakennettu korkea\npitsitorni Ranskan hovin uusimman muodin mukaan. Alempana nähdään\nmustiin pukeutuneina, suuret suippopäiset peruukit päässä ja posket\nsileiksi ajeltuina maatuomari Thomas Arnoton ja käräjäkirjuri,\nmestari Ambroy, kaksi vakavaa naamaa keskellä loistavia silkkipukuja\nja kullanvälkkeisiä damasteja. Sitten tulevat lihavat hovimestarit,\nhovipojat, jahtimestarit, voudit ja rouva Barbe, joka kantaa kaikki\navaimet kupeellaan hienossa hopeisessa avainrenkaassa. Taempana,\ntavallisilla penkeillä, istuu alhainen palvelusväki, piiat ja\nvuokraviljelijät perheineen; ja vihdoin viimein ihan oven suussa,\njota avataan ja suljetaan varovaisesti, seisovat kokkipojat; he\npistäytyvät kastikkeiden kiehuessa nappaamassa korviinsa jonkun\npienen katkelman messua ja tuovat tullessaan iltaruuan tuoksua\njuhlalliseen kirkkoon, joka on käynyt ihan kuumaksi palavien\nkynttiläin paljoudesta.\n\nNoidenkohan kokkipoikien pienet valkoiset myssyt ne saavat papin niin\nhajamieliseksi? Vai eikö siihen pikemmin vaikuttane Garrigoun tiuku,\ntuo lemmon tiuku, joka kilisee alttarin juurella semmoisella hornan\nkiireellä, että tuntuu kuin se hoputtaisi vain yhtämittaa:\n\n-- Kiiruhtakaamme, kiiruhtakaamme... Kuta välemmin saamme loppuun,\nsitä välemmin pääsemme ruokapöytään.\n\nJa totta on, että joka kerta kun tuo pirun tiuku helähtää, unohtaa\npappi messunsa eikä ajattele muuta kuin juhlaillallista. Hän näkee\nhengessään, miten keittiöväki häärii nopeasti, miten uunissa loimuaa\noikea sepän tuli, miten kattilankansien raoista pullahtelee höyryä ja\nhöyryn seassa näkyy kaksi mainiota kalkkunaa, jotka ovat täpö täynnä\ntryffeleitä, ihan kuin kirjailtua marmoria...\n\nTai sitten hän näkee rivittäin kulkevan ohitsensa pieniä hovipoikia\nkantaen ruokavateja, joista leviää viekoittelevaa tuoksua, ja heidän\nmukanaan hän astuu suureen, juhlallisesti koristeltuun saliin. Oi\ntaivaallista hekumaa! Tuossa suunnattoman suuri pöytä, joka notkuu\nruokien painosta ja säteilee kynttiläin valossa. Riikinkukot ovat\nsaaneet oman höyhenpukunsa peitteekseen, fasaanit levittelevät\nkullanruskeita siipiänsä, pullot kimaltelevat rubiininvärisinä,\nhedelmäpyramidit hohtavat keskeltä vihreitä oksia, ja nuo merkilliset\nkalat, joista Garrigou (niin oikein, Garrigou!) puhui, ovat asetetut\nsaksankumina-alustalle; niiden suomukset välkkyvät helmiäiselle\nikään kuin olisivat vast'ikään vedestä nostetut, ja pieni tuoksuva\nyrttitupsu on pistetty niiden sieraimiin. Niin ilmielävä on herra\nBalaguèren mielikuvitus, että hän on näkevinänsä kaikki nuo\nihmeelliset ruokalajit kannettuna eteensä kullalla kirjaillulle\nalttariveralle, ja pari kolme kertaa hän on jo ihan aloittamaisillaan\nruokalukua _Benedicite_ (kiittäkää) sen sijaan, että hänen olisi\nrukoiltava _Dominus vobiscum!_ (Herra olkoon kanssanne!) Tuommoisia\npieniä hairahduksia lukuun ottamatta suorittaa tuo kelpo mies\nalttaritoimituksensa hyvin tunnollisesti hyppäämättä yhdenkään\nrivin yli, laiminlyömättä yhtään polvennotkistusta; ja kaikki\nsujuu erinomaisesti ensimmäisen messun loppuun asti, sillä kuten\ntiedätte, on saman sielunpaimenen jouluyönä suoritettava kolme messua\nyhtämittaa.\n\n-- Se oli ensimmäinen! sanoo pappi itsekseen päästäen helpotuksen\nhuokauksen. Sitten hän, kuluttamatta hetkeäkään hukkaan, antaa merkin\nkuoripojallensa tai sille, jota hän luulee kuoripojakseen, ja...\n\nTiri lillil!... Tiri lillil!\n\nNyt alkaa toinen messu, ja sen kuluessa alkaa myös herra Balaguèren\nsyntiinlankeemus.\n\n-- Pian, pian, kiiruhtakaamme, tillittää hänen korvaansa pienellä\nkimakalla äänellänsä Garrigoun tiuku, ja tällä kertaa tuo onneton\nsielunpaimen, joka oli joutunut kokonaan ylensyömisen pirun valtaan,\niskee messukirjan kimppuun ja hotkaisee sivun toisensa perästä\nliiaksi kiihtyneen ruokahalunsa ahneudella. Hän nousee ja laskee\nraivoisan mielipuolen tavoin, hotaisee vähän ristinmerkin ja\npolventaivutuksen tapaista, lyhentää kaikki liikkeensä päästäkseen\npikemmin loppuun. Tuskin hän malttaa ojentaa kättänsä lukiessaan\nevankeliumia, tuskin lyödä rintoihinsa sanellessaan synnintunnustusta\n(_Confiteor_). Hänen ja kuoripojan kesken on syntynyt kilpailu siitä,\nkumpi heistä solkkaa nopeammin. Kysymykset ja vastaukset menevät\nkiireessä mullin mallin, toisiaan sysien. Puoleksi niellyt sanat,\njotka lausutaan avaamatta suuta -- se kun veisi liian paljon aikaa --\nmuuttuvat käsittämättömäksi muminaksi.\n\n-- _Oremus ps... ps... ps..._\n\n-- _Mea culpa... pa... pa..._\n\nNiin kuin viinisadon korjaajat, jotka tulisella kiireellä tallaavat\nrypäleitä rikki sammiossa, niin kahlaavat he molemmat latinankielistä\nmessua pärskyttäen sananpirstaleita joka taholle.\n\n-- _Dom... scum!..._ sanoo Balaguère.\n\n-- ... _Stutuo_!... vastaa Garrigou; kaiken aikaa tuo kirottu tiuku\nhelisee heidän korvissaan kuin kulkunen, joka pannaan postihevosen\nkaulaan, jotta se nelistäisi tulista vauhtia. Käsitättehän, että\nsemmoista, kyytiä lentäessä yksi hiljainen messu on pian suoritettu.\n\n-- Se oli toinen! virkkaa pappi ihan hengästyneenä. Joutamatta edes\nhengähtämään hän harppaa sitten punoittaen ja hikeä valuen alttarin\nportaita myöten alas ja...\n\nTiri lillil!... Tiri lillil!...\n\nNyt alkaa kolmas messu. Ei ole enää kuin muutama askel, ennen kuin\npäästään ruokasaliin, mutta voi surkeutta! mikäli jouluateria\nlähestyy, sikäli onneton Balaguère tuntee kärsimättömyytensä ja\nruuanhimonsa kasvavan hillittömäksi kiihkoksi. Hänen ärtyneen\nmielikuvituksensa luomat näyt muuttuvat selvemmiksi, kultakarpit\nja paistetut kalkkunat ovat tuossa, ihan hänen edessään... Hän\nkäy niihin käsiksi... hän ne... Oi Jumalani!... miten ruokavadit\nhöyryävät ja viinit tuoksuvat; ja vimmatusti kilisten huutaa tiuku\nhänen korvaansa:\n\n-- Pian, pian, vielä pikemmin!...\n\nMutta kuinka hän voisi rientää vielä nopeammin? Hänen huulensa\ntuskin liikkuvat. Hän ei enää lausu sanoja... Ihanko hän tosiaan\naikoo petkuttaa hyvää Jumalaa ja pimittää häneltä salakähmässä\nmessun? Niin, sen hän tekee, onneton!... Hän rientää kiusauksesta\nkiusaukseen, hän aloittaa hypäten ensin yhden säkeen yli, sitten\nkahden. Sitten on epistola liian pitkä, hän ei lue sitä loppuun,\nkoskettaa kevyesti evankeliumia, sivuuttaa uskontunnustuksen siihen\npysähtymättä, hyppää isämeidän ohi, loikkaa kaukaa esipuheelle\nja syöksyy sillä tavoin hypäten ja harppaillen iankaikkiseen\nkadotukseen. Ja yhä seuraa häntä rietas Garrigou _Vade retro\nSatanas!_ (mene pois, saatana!), joka säestää hänen toimiansa\nihmeteltävän yksituumaisesti, nostaa hänen messukasukkaansa, kääntää\nkirjan lehtiä aina kaksi kerrallaan, survii pöytiä, kaataa kumoon\nviinikannut ja helisyttää tiukuansa yhä kiivaammin ja kiivaammin, yhä\nnopeammin ja nopeammin.\n\nMaksaapa vaivan nähdä, miten ällistyneiltä näyttävät kaikkien\nläsnäolijain naamat! Pakotettuina arvaamaan papin kasvonilmeistä\nmessun kulkua, josta he eivät kuule sanaakaan, toiset nousevat\nseisaalleen juuri silloin kun toiset polvistuvat, ja istuutuvat taas\nkun toiset ovat seisaallaan. Tuon kummallisen jumalanpalveluksen\nkaikki vaiheet menevät kerrassaan sekaisin ja synnyttävät kuulijain\npenkkiriveissä mitä eriskummaisimman asentojen sekamelskan. Kun\njoulutähti kulkiessaan taivaan teitä, kohti pientä seimeä, huomasi\ntämän sekasotkun, se kalpeni kauhusta...\n\n-- Apotti rientää liian nopeasti... On mahdotonta pysyä hänen\nperässään, mutisee leskimarkiisitar nyökytellen myssyänsä\nedestakaisin hämmästyksissään.\n\nMestari Arnoton, suuret terässankaiset silmälasit nenällä, selailee\nrukouskirjaansa kummastellen, mihin lemmolle asti sitä jo on\njouduttu. Mutta pohjaltaan ei kukaan tuosta kelpo väestä, joka sekin\najattelee vain juhla-ateriaa, ole pahoillaan siitä, että messu\nnelistää kuin postimiehen hevonen. Ja kun arvon herra Balaguère\nriemusta säteilevin silmin kääntyy seurakunnan puoleen huutaen\nkaikin voimin: _Ite, missa est_ (Menkää, messu on päättynyt), niin\nhänelle kajahtaa kappelista aivan yksiääninen vastaus: _Deo gratias_\n(Jumalalle kiitos) niin iloisesti ja mukaansa tempaavasti, että\nluulisi jo olevansa ruokapöydässä kuulemassa ensimmäistä maljapuhetta.\n\n\nIII\n\nViiden minuutin perästä istui aatelisväki suuressa salissa, pappi\nheidän keskellään. Linna oli valaistu laipiosta lattiaan asti ja\nkajahteli lauluista, huudoista, naurunpuuskista ja aterioivien\nmelusta. Arvon herra Balaguère sysäsi kahvelinsa syöttökanan kylkeen\nhaudaten omantunnon nuhteet mainion viinin ja hyvän lihakastikkeen\naaltoihin. Niin paljon hän söi ja niin paljon joi, tuo poloinen\nhengenmies, että sai kauhean kouristuskohtauksen ja jo samana yönä\nheitti henkensä ennättämättä edes katua syntejään. Aamulla varhain\nhän sitten saapui taivaaseen, pää vielä täynnä yöllistä juhlahälinää,\nja voittepa itse arvata, miten hänet siellä vastaanotettiin.\n\n-- Pois näkyvistäni, sinä kehno kristitty! lausui hänelle ylin\ntuomari, meidän kaikkein herra. -- Rikoksesi on niin suuri, etteivät\nsitä voi pestä pois kokonaisen ihmisiän kaikki hyveet... Sinä olet\nvarastanut minulta jouluyön messun... No niin, saatpa maksaa siitä\nkolmesataa messua etkä astu jalallasi paratiisiin, ennen kuin olet\nsuorittanut omassa kappelissasi nuo kolmesataa joulumessua kaikkien\nniiden läsnäollessa, jotka ovat tehneet syntiä sinun rikoksesi vuoksi\nja sinun kanssasi...\n\n... Semmoinen on tosi legenda herra Balaguèresta, niin kuin sitä\nkerrotaan oliivipuiden maassa. Trinquelagen linnaa ei ole enää\nolemassa, mutta kappeli on vielä pystyssä Ventoux-vuoren korkeimmalla\nkukkulalla, keskellä rautatammimetsikköä. Tuuli ryskyttää sen\npaikoiltaan irtautunutta ovea, kynnys on pitkän heinän peitossa.\nLinnunpesiä on alttarin nurkissa ja korkeiden ristikkoikkunain\nkulmissa, joista maalatut lasiruudut ovat jo ammoin särkyneet.\nKuitenkin näyttää siltä kuin joka vuosi joulun aikaan yliluonnollinen\nvalo harhailisi keskellä näitä raunioita, ja messuihin ja\njouluillallisille mennessään ovat talonpojat usein nähneet tuon\nkappelikummituksen valaistuna näkymättömillä kynttilöillä, jotka\npalavat tyhjässä ilmassa, vieläpä lumisateella ja tuulellakin.\nNaurakaa vain jos haluttaa, mutta eräs seudun viinitarhuri, nimeltä\nGarrigue, epäilemättä eräs Garrigoun jälkeläisiä, vakuutti minulle,\nettä hän eräänä jouluaattoiltana ollessaan hiukan hiprakassa oli\neksynyt vuoristoon Trinquelagen tienoille; ja hän kertoi minulle\nnäkemiänsä: -- Kello yhteentoista asti, ei mitään. Kaikki oli\nhiljaista, sammunutta, kuollutta. Yhtäkkiä kahdentoista tienoissa\nkuului kellotornin huipusta läppäys, vanhanaikainen läppäys, joka\ntuntui heikolta, ikään kuin olisi tullut neljän peninkulman päästä.\nKohta näki Garrigue vuorenrinnettä myöten nousevalla tiellä häilyvän\ntulia ja liikkuvan epäselviä haamuja. Kappelin ovikatoksen alla\nkuului askeleita ja kuiskauksia:\n\n-- Hyvää iltaa, mestari Arnoton!\n\n-- Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!...\n\nKun kaikki olivat astuneet sisään, tuli viinitarhuri, joka ei ollut\nhätäpoikia, hiljaa kappelin luokse, ja tirkistäen särkyneen oven\nraosta sisään hän sai nähdä kummallisen näyn. Kaikki nuo ihmiset,\njoiden hän oli nähnyt kulkevan ohitsensa, olivat järjestyneet\nrivittäin kuorin ympärille, raunioiksi sortuneen kirkon laivaan,\nikään kuin entiset penkit vielä olisivat olleet kunnossa. Kauniita\nnaisia kirjosilkkisissä puvuissa, pitsimyssyt päässä, kiireestä\nkantapäähän koristeltuja aatelisherroja, maalaisväkeä yllään\nkukikkaat takit, jommoiset olivat muodissa isoisäimme aikana, --\nkaikki näköjään ikivanhaa, kellastunutta, tomuista, väsynyttä. Tuon\ntuostakin lentää rapisteli jokin yölintu, kappelin tavallinen asukas,\njonka tulenvälke oli unesta herättänyt, kynttiläin ympärillä, joiden\nliekki kohosi suorana ja kevyenä ilmaan ikään kuin olisi palanut\nhunnun takana. Ja varsinkin huvitti Garriguea muuan henkilö, jolla\noli suuret terässankaiset silmälasit ja joka pudisteli alinomaa\nkorkeata mustaa tekotukkaansa, jonka päälaella yölintu seisoi kuin\npaikalleen naulittuna lekutellen hiljaa siipiänsä...\n\nTaaempana oli eräs vartaloltaan lapsellisen pieni vanhus polvillaan\nkeskellä kuoria ja tempoili epätoivoisesti tiukua, jossa ei ollut\nkieltä eikä ääntä, sillä aikaa kun pappi, puettuna vanhaan kullalla\nkirjailtuun messukasukkaan, liikkui edestakaisin alttarin ääressä\nlukien rukouksia, joista ei kuulunut sanaakaan... Ihan varmaan se oli\nherra Balaguère, sanelemassa kolmatta hiljaista messuaan.\n\n\n\n\nORANSSIT\n\nKuvitelma\n\n\nPariisissa ovat oranssit niin surkean näköisiä kuin hedelmät, jotka\novat pudonneet puusta ja poimitut maasta sen juurelta. Siihen aikaan\nkun ne saapuvat sinne, keskellä kylmää, sateista talvea, tekee niiden\nhelakka kuori ja tavattoman voimakas tuoksu ne oudon näköisiksi,\nhiukan mustalaismaisiksi tulokkaiksi näissä seuduissa, missä on\ntotuttu laimeaan makuun. Sumuisina iltoina virtaa niitä yhtämittaa\nsurullisissa jonoissa katukäytävillä, pieniin käsikärryihin\nahdettuina, punaisen paperilyhdyn himmeässä valossa. Yksitoikkoinen,\nräikeä ääni seuraa niiden mukana hukkuen rattaiden räminään ja\nraitiovaunujen meluun:\n\n-- Kaksi sous'ta kappale!\n\nKolme neljsäosaa Pariisin väestöstä pitää tätä kaukaisissa seuduissa\npoimittua, liian pyöreäpintaista hedelmää, johon puusta ei ole\njäänyt muuta merkkiä kuin pienen pieni vihreä kanta, oikeastaan\nsokerileipomoon kuuluvana. Sen ympärille kääritty silkkipaperi ja ne\njuhlat, joiden vietossa se on oleellisena osana, vahvistavat tätä\nvaikutusta.\n\nVarsinkin tammikuun lähestyessä saavat nuo tuhannet kaduille\nsirotellut oranssit ja kaikki nuo kuoret, joita uiskentelee\nlikaisissa katuojissa, meidät kuvittelemaan mielessämme suunnattoman\nsuurta joulupuuta, joka on taivaalla Pariisin kohdalla pudistellut\nkeinotekoisilla hedelmillä sälytettyjä oksiansa. Ei ole sitä nurkkaa,\njossa ei niitä tapaisi. Kirkkaasti valaistuihin näyteikkunoihin on\nasetettu kauneimmat valiokappaleet, vankiloiden ja sairashuoneiden\novella niitä näkyy leivosmyttyjen ja omanakasojen joukossa samoin\nkuin tanssisalien ja sunnuntaisten huvipaikkojen edustalla. Ja niiden\nhieno tuoksu sekaantuu kaasunhajuun, viulujen kitinään ja teatterien\nyläparvekkeiden pölyyn. Ei kukaan tule silloin muistaneeksi, että\noranssit kasvavat oranssipuissa, sillä vaikka hedelmä tulee meille\nsuoraan Etelästä täysinäisissä laatikoissa, pistäytyy itse puu\nvain vähän aikaa vierailemassa julkisissa puistoissamme, ulkona\nlämpimästä ansarista, jossa se on viettänyt talvensa, leikeltynä,\noudonnäköisenä, muodotonna.\n\nVasta silloin saattaa sanoa oikein tuntevansa oranssit, kun on\nnähnyt ne niiden kotiseuduilla, Baleaarien saarilla, Sardiniassa,\nKorsikassa, Algeriassa, Välimeren kullansiintävässä, helteisessä\nilmassa. Mieleeni muistuu pieni oranssipuisto Blidah'n porttien\nedustalla; siellä ne vasta olivat kauniita! Tummankirkkaan, kiiltävän\nlehdistön keskellä helottivat hedelmät kuin maalatut lasipallot ja\nheijastivat ympäröivään ilmaan samanlaista valonhohdetta, jollaista\nsäteilee loistavista kukista. Siellä täällä pääsivät oksien lomitse\npilkahtamaan näkyviin pikkukaupungin vallit, turkkilaisen moskeijan\nminareetti, _maraboutin_ kupoli ja niiden yläpuolella Atlas-vuoren\nvaltava rinne, joka on alempana vihreä, mutta ylhäällä pehmeän\nvastasataneen lumen peitossa, ikään kuin se olisi ollut kääritty\nvalkoiseen, poimuttelevaan turkkiin.\n\nEräänä yönä siellä ollessani tapahtui luonnon ihme, jommoista ei\nollut nähty kolmeenkymmeneen vuoteen, talvi karisteli lunta ja kuuraa\nnukkuvan kaupungin päälle, ja Blidah heräsi aamulla kerrassaan\ntoisen näköisenä, valkoiseen härmähuntuun verhottuna. Lumi näytti\nkevyessä ja kuulaassa Algerian ilmassa kuin helmiäisjauheelta. Se\nkimalteli kuin valkoisen riikinkukon höyhenet. Kaikista ihanin oli\noranssipuisto. Paksuilla lehdillä lepäsi lumi puhtaana ja kankeana\nkerroksena ikään kuin jäätelömehu kiiltävällä lautasella, ja\nhuurteiset hedelmät säteilivät sanomattoman suloisesti niin kuin\nvalkoiseen, läpikuultavaan huntuun kääritty kulta. Se synnytti\nmielessä hiukan samansuuntaisen vaikutelman kuin kirkkojuhla, kuin\npunaiset papinkauhtanat pitsikaavun alla tai alttarin kultaukset\nsilkkihetuloilla peitettyinä...\n\nMutta kaikista kaunein muistoni oransseista on peräisin Ajaccion\nläheltä Barbicaglian suuresta puistosta, jossa usein kävin\nviettämässä ettonetta helteisinä aikoina. Täällä oli oranssipuita\nharvemmassa, ne olivat kasvaneet korkeammiksi kuin Blidah'ssa, ja\nniiden oksat nuokkuivat maantien yli, josta ne erotti vain pensasaita\nja syvä oja. Heti sen takana alkoi meri, rannaton, siintävä\nmeri... Miten ihania hetkiä vietin tässä puutarhassa! Pääni päällä\nleyhyttivät kukkivat tai jo hedelmiä kantavat oranssipuut voimakasta\ntuoksuaan. Tuon tuostakin irtaantui kypsä oranssi yhtäkkiä puusta\nja, ikään kuin helteen raukaisemana, pudota muksahti raskaasti ja\npehmeästi viereeni maahan. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa\nkäteni sitä ottamaan. Ne olivat mainioita hedelmiä, sisältä\npurppuranpunaisia. Ne näyttivät minusta aivan verrattomilta, ja sitä\npaitsi oli taivaanranta niin kaunis! Lehtien lomitse välkkyivät meren\nsiintävät ulapat niin kuin särkyneet lasipalaset, jotka heijastavat\nauringonsäteitä läpi sumuisen ilman. Kaukaa kuului laineiden nousu\nja lasku, joka saa ilman aaltoilemaan pitkien matkojen päähän, tuo\ntahdikas kohina, joka tuudittaa meitä ikään kuin näkymättömässä\npurressa, ja sitten kuumuus ja oranssien tuoksu... Oi miten suloista\noli uinahtaa Barbicaglian puutarhassa!\n\nJoskus sentään herätti rummun pärinä minut yhtäkkiä kesken parhaita\npäivällisuniani. Rummunlyöjä raukat tulivat sinne harjoittelemaan\ntaitoansa maantiellä. Pensasaidan aukoista näkyivät vaskihelaiset\nrummut ja suuret valkoiset esiliinat punaisten housujen päällä.\nSaadakseen edes vähän suojaa sokaisevalta päivänpaisteelta,\njoka maantien hiekasta heijastui suoraan heidän silmiinsä, nuo\nmiesraukat tulivat istumaan ihan puutarhan viereen, pensasaidan\nkaitaiseen varjoon. Ja he vain rummuttivat ja hikoilivat! Silloin\nminä voimakkaalla ponnahduksella tempauduin irti uneliaisuudestani\nja nakkasin huvikseni heidän eteensä muutaman noita kauniita\nkullanpunaisia hedelmiä, joita riippui käteni ulottuvilla.\nRummunlyöjä, jota olin tähdännyt, pysäytti palikkansa. Hän epäröi\nhetkisen, tähysteli ympärilleen nähdäkseen, mistä oli tullut tuo\nihana oranssi, joka vieri hänen eteensä ojaan; sitten hän sieppasi\nsen nopeasti käsiinsä ja iski siihen ahneesti hampaansa, malttamatta\nsitä edes kuoria.\n\nMuistanpa myös, että ihan Barbicaglian vieressä, vain pienen matalan\nmuurin takana, oli omituinen pikku puutarha, jonka voin nähdä\nkukkulaltani.\n\nSe oli pieni, porvarilliseen tapaan palstoitettu nurkkaus. Sen\nvalkeat hiekoitetut käytävät, joita tummanvihreät puksipuut\nreunustivat, ja kaksi sypressiä pääportin vieressä muistuttivat\nsuuresti marseillelaista kesähuvilaa. Ei varjoa nimeksikään.\nTaustalla valkoinen kivirakennus, kellarin ikkunat ihan maanrajassa.\nAluksi luulin sitä maalaistaloksi, mutta tarkemmin katsoessani\nhuomasin, että sen harjalla kohosi risti ja että kiveen oli hakattu\nkirjoitus, jota en kaukaa tosin voinut erottaa, mutta noista\nmerkeistä päätin, että se oli korsikalainen perhehauta. Ylt'ympäri\nAjacciota on paljon tämmöisiä pieniä hautakappeleita, jotka ovat\nrakennetut erilleen keskelle puutarhaa. Perhe käy siellä sunnuntaisin\nvierailemassa vainajiensa luona. Siten ei kuolema tunnukaan niin\nsurulliselta kuin hautausmaiden ahtaassa sekasorrossa. Vain ystävien\naskelet häiritsevät kappelissa nukkuvien rauhaa.\n\nPaikoiltani näin erään vanhan ukon, joka hiljaa käydä kapsutteli\npuiston käytäviä pitkin. Kaiken päivää hän leikkeli puita, lapioi\nmultaa, kasteli ja keräili hyvin huolellisesti pois kaikki kuihtuneet\nkukat. Sitten hän auringonlaskun aikaan astui pieneen kappeliin,\njossa hänen kuolleet läheiset sukulaisensa lepäsivät, lukitsi siihen\nlapion, puutarhaharavan ja suuret vesikannut, liikkuen tyynenä ja\nhilpeänä kuten ainakin hautausmaan-tarhuri. Muuten tuo kunnon mies\ntyöskenteli, luultavasti itse kiinnittämättä siihen huomiotaan,\njonkinlaisella hiljaisella hartaudella, välttäen pienintäkin melua\nja sulkien hautakammion oven joka kerta niin varovaisesti kuin olisi\npelännyt herättävänsä jonkun nukkuvista. Tässä syvässä säteilevässä\nhiljaisuudessa ei tuon pienen puutarhan elämä häirinnyt lintustakaan\neikä sen läheisyys tuntunut lainkaan surulliselta. Meri vain näytti\nentistään avarammalta, taivas korkeammalta, ja tuo vainajien\nloputon uni levitti ympärilleen rauhattomaan luontoon ja elämän\npainostavuuteen tunnon iankaikkisesta rauhasta...\n\n\n\n\nKAKSI MAJATALOA\n\n\nOlin paluumatkalla Nimesistä eräänä heinäkuun iltapäivänä. Oli\nrasittava helle. Silmänkantamattomiin kulki valkoinen maantie\nkuumuutta hehkuen ja pölyisenä oliivipuistojen ja nuorten\ntammimetsien välissä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä kuin suuri\nhimmeä hopeakiekko. Ei varjonpilkkuakaan, ei tuulenhengähdystä.\nIlma ihan väreili helteestä ja sirkat sirkuttivat hurjasti, korvia\nsärkevästi, tuon tuostakin yhä kiihtyen, niin että tuntui kuin\nolisi niiden kirskutus ollut juuri tuon äärettömän valoväreilyn\nsynnyttämää helinää... Olin jo kävellyt kaksi tuntia tuota erämaata,\nkun yhtäkkiä maantien tomusta kohosi eteeni ryhmä valkoisia taloja.\nSe oli Saint-Vincentin majatalo ja syöttöpaikka: viisi kuusi\ntalonpoikaistaloa, pitkiä, punakattoisia vajoja, vedettömäksi\nkuivunut juottopaikka keskellä näivettynyttä viikunapuu-ryhmää ja\nalueen toisessa laidassa kaksi suurta majataloa, jotka seisoivat\nvastakkain kumpikin eri puolella tietä.\n\nHämmästyin vähän nähdessäni nuo majatalot lähetysten. Toisella\npuolella iso uusi rakennus, täynnä elämää ja liikettä. Kaikki ovet\nolivat auki, postivaunut olivat pysähtyneet sen eteen, höyryäviä\nhevosia riisuttiin juuri valjaista. Matkustajat olivat laskeutuneet\nmaantielle muurien kapeaan varjoon juomaan jotakin janoonsa. Piha\noli täpö täynnä muuleja ja vaunuja, ajajat loikoilivat katosten alla\nodottaen iltaviileätä. Sisällä huudettiin, kiroiltiin, iskettiin\nnyrkkiä pöytään, kilisteltiin laseja, naksuteltiin biljardipalloa,\npaukuteltiin limonaatipullojen korkkeja, ja yli kaiken tämän melun\nkuului hilpeä, kimakka ääni, joka lauloi niin että ikkunaruudut\ntärisivät:\n\n    Ja kaunis Margoton\n    nous aamull' aikaisin,\n    läks vettä noutamaan\n    hän kultakannuihin...\n\n... Vastapäätä oleva majatalo sen sijaan oli hiljainen ja ikään\nkuin autioksi jätetty. Porttikäytävä kasvoi ruohoa, ikkunalaudat\nolivat särkyneet, oven päällä riippui pieni ruostunut piikkipalmun\noksa kuin vanha kypäritöyhtö, ja portaat olivat kynnyksen kohdalta\npaikatut pyöreillä maantiekivillä... Kaikki tyynni oli niin kurjaa,\nniin surkeata, että oli oikea laupeudentyö pysähtyä siihen juomaan\nlasillinen viiniä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisäänastuessani huomasin pitkän salin, aution ja kolkon, jonka\nkolmesta suuresta, verhottomasta ikkunasta tulviva valo teki vielä\nsynkemmän ja autiomman näköiseksi. Muutamia ontuvia pöytiä, niillä\nhujan hajan tomun tahraamia juomalaseja, halkeillut biljardipöytä,\njonka pallopussit riippuivat jäykkinä kuin neljä puukaukaloa,\nkeltainen leposohva ja vanha konttoripöytä viruivat siellä\nepäterveellisessä ja painostavassa helteessä. Ja sitten kärpäsiä ja\nkärpäsiä! En ole elämässäni nähnyt niin paljon kärpäsiä: laipiossa,\nikkunaruuduissa, juomalaseissa niitä riippui laumoittain... Kun\navasin oven, syntyi semmoinen surina ja siipien pärinä kuin olisin\nastunut mehiläispesään.\n\nSalin perällä ikkunankomerossa seisoi nainen päin ikkunaan,\nvaipuneena katselemaan siitä ulos. Huusin hänelle kaksi kertaa:\n\n-- Hoi! Emäntä!\n\nHän kääntyi hitaasti minuun päin, ja hänen kasvonsa näyttivät\nminusta kuluneilta kuin talonpoikaisnaisen kasvot, täynnä syviä\nryppyjä, väriltään tuhkanharmaat ja korvallisella pitkiä ruskeita\nparranhaivenia, niin kuin usein näkee täkäläisillä vanhoilla\neukoilla. Hän ei kuitenkaan ollut vanha, vaan kyynelet olivat hänen\nposkensa kalventaneet.\n\n-- Mitä tahdotte? kysyi hän minulta pyyhkien silmiään.\n\n-- Istahtaa hetkeksi ja juoda jotakin...\n\nHän katsoi minuun hyvin hämmästyneenä, paikaltaan liikahtamatta,\nikään kuin ei olisi ymmärtänyt sanojani.\n\n-- Eikö tämä sitten ole majatalo?\n\nNainen huokaisi:\n\n-- Kyllä... tämä on majatalo, kuten suvaitsette... Mutta miksette\nmene tuonne vastapäätä niin kuin muutkin? Siellä on paljoa\nhauskempaa...\n\n-- Se on liian hauska minulle... Mieluummin jään tänne teille.\n\nJa hänen vastaustaan odottamatta minä istuuduin pöydän ääreen.\n\nKun hän huomasi minun tarkoittavan täyttä totta, alkoi hän liikkua\nhyvin puuhakkaan näköisenä edestakaisin, availlen laatikoita,\nliikutellen pulloja, pyyhkien juomalaseja, ajaen kärpäsiä pois...\nSaattoi huomata, että oli oikein merkkitapaus, kun vieras tuli\npyytämään häneltä palvelusta. Välistä tuo naisparka pysähtyi ja\npiteli päätään ikään kuin olisi epäillyt, ettei hän saa milloinkaan\npyyntöäni täytetyksi.\n\nSitten hän meni peräkamariin; kuulin hänen kalistelevan suuria\navaimia, ravistelevan lukkoja, kopeloivan korista leipäpalasta,\npuhaltelevan, pyyhkivän tomua ja pesevän lautasia. Tuon tuostakin\npääsi häneltä syvä huokaus, heikosti hillitty huokaus...\n\nNeljännestuntia kestäneen puuhan perästä oli edessäni pöydällä\nlautasellinen rusinoita, vanha Beaucairen leipä, kova kuin\nhiekkakivi, ja pullo hapanta viiniä.\n\n-- Tehkää hyvin, virkkoi tuo kummallinen olento ja kiiruhti taas\nentiseen paikkaansa ikkunan ääreen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuodessani koetin saada aikaan keskustelua hänen kanssaan.\n\n-- Teillä ei luultavasti käy usein vieraita, vai kuinka, rouva parka?\n\n-- Oi ei, hyvä herra, ei koskaan... Toista oli ennen, kun me\nvielä olimme yksin tällä paikkakunnalla; meillä oli postihevosten\nmuuttopaikka, meillä syötiin juhlapäivällisiä telkkien\nmetsästysaikana ja kuljetettiin matkustajia läpi vuoden... Mutta\nsitten kun meille saapui naapureita, olemme menettäneet kaikki\ntyynni... Matkustajat käyvät mieluummin tuolla toisella puolella.\nMeillä on heidän mielestänsä liian synkkää... Totta onkin, ettei\ntalomme ole kovin kaunis. Enkä minä ole kaunis, minua vaivaavat\nkuumekohtaukset, molemmat lapseni ovat kuolleet... Tuolla vastapäätä\nsen sijaan nauretaan aina. Siellä on emäntänä muuan arlesitar, kaunis\nnainen, joka kulkee pelkissä pitseissä ja kultavitjat käärittyinä\nkolmin kerroin kaulan ympärille. Postinkuljettaja, joka on hänen\nrakastettunsa, ajaa vaununsa hänen luokseen. Sitä paitsi hänellä on\nparvi palvelijattaria, jotka osaavat tekeytyä viehättäviksi... Sekin\nvetää vieraita hänen taloonsa. Kaikki Bezoucesin, Rebessanin ja\nJonquièresin nuoret kuuluvat hänen vaikutuspiiriinsä. Ajurit tekevät\npitkän kierroksen voidakseen pistäytyä hänen luonaan... Mutta minä,\nminä istun täällä päivät päästään ilman yhdenkään ihmisen seuraa,\njoka ikävääni haihduttaisi.\n\nHän sanoi sen hajamielisellä, välinpitämättömällä äänellä nojaten yhä\notsaansa ikkunanpieleen. Varmaankin oli majatalossa vastapäätä jokin,\nmikä kiinnitti hänen huomiotansa...\n\nYhtäkkiä syntyi maantien toisella puolella vilkasta liikettä.\nPostivaunut vierivät jyristen matkoihinsa pölyistä tietä pitkin.\nKuului piiskanläiskettä, postitorven toitotuksia, palvelijattaret\njuoksivat ovelle ja huusivat:\n\n-- Adiousias!... adiousias!... hyvästi, ja ylinnä kuului taas\näskeinen pelottavan vahva ääni, joka jatkoi lauluansa:\n\n    Hän kultakannuihin\n    läks vettä noutamaan,\n    kun kolme ritaria\n    hän näki saapuvan...\n\n... Tuon äänen kuullessaan vapisi emäntä kiireestä kantapäähän, ja\nkääntyen minuun päin hän virkkoi hiljaa:\n\n-- Kuuletteko?... Se on minun mieheni... Eikö hän laula hyvin?\n\nKatsahdin häneen kerrassaan tyrmistyneenä:\n\n-- Kuinka? Teidän miehenne!... Hänkin siis siellä?\n\nJa nainen vastasi tuskallisen näköisenä, mutta hyvin lempeästi:\n\n-- Kuinkas muuten, hyvä herra? Semmoisia ne miehet ovat, eivät ne\nsiedä kyyneleitä; ja minä olen itkenyt aina siitä päivin, kun lapseni\nkuolivat... Ja sitten tämä on niin synkkä, tämä suuri kasarmi, jossa\nei käy milloinkaan ketään... Sen vuoksi menee minun José raukkani\njuomaan tuonne toiselle puolelle, kun hänelle tulee liian ikävä. Ja\nkun hänellä on kaunis ääni, pyytää arlesitar häntä laulamaan.\n\n-- Hst!... nyt hän taas aloittaa.\n\nJa vapisten, kädet eteenpäin ojennettuina, suuret kyynelkarpalot\nsilmissä, niin että hän näytti vielä rumemmalta, hän seisoi kuin\nhurmaantuneena ikkunan pielessä ja kuunteli, kun hänen Josénsa lauloi\narlesittarelle:\n\n    Ja ensimmäinen lausui:\n    \"Oi terve, armaani!\"\n\n\n\n\nMILIANASSA\n\n\n[_Milianan_ kaupunki Pohjois-Algeriassa on samannimisen piirikunnan\npääkaupunki ja ranskalaisen sotilasosaston asemapaikka. Daudet\noleskeli siellä talven 1861--62 terveyttään hoitamassa.]\n\nTällä kertaa vien teidät mukaani päiväkaudeksi pieneen kauniiseen\nAlgerian kaupunkiin, noin tuhannen virstan päähän myllystäni... Se\ntuottaa vähän vaihtelua ainaisen tamburiinin soiton ja sirkkojen\nlaulun yksitoikkoisuuteen...\n\n... Sade on tulossa, taivas harmaa, Zaccar-vuoren huiput peittyvät\nsumuun. Ikävä sunnuntaipäivä... Minä koetan huvitella sytyttämällä\nsavukkeen toisensa perästä pienessä hotellikamarissani, jonka\navoimesta ikkunasta näkyvät arabialaisten linnoituksen vallit...\nMinulle on jätetty käytettäväksi hotellin koko kirjasto; hyvin\nseikkaperäisten veronkantohistoriain ja muutamien Paul de Kockin\nromaanien seasta osuu käsiini yksinäinen osa Montaignen teoksia...\nAvattuani kirjan arviokaupalta osuu siitä luettavakseni ihana kirje\nBoëtiuksen kuolemasta... Se saa minut heti haaveellisemmaksi ja\nsynkemmäksi kuin koskaan ennen... Muutamia sadepisaroita jo vihmoo.\nPudotessaan ikkunalaudalle särkyy joka pisara laajaksi tähden\nmuotoiseksi pirskeeksi tomuun, jota on kasaantunut viimevuotisten\nsateiden perästä... Kirja valahtaa pois käsistäni ja minä istun\npitkät ajat katsellen tuota tähteä surullisissa ajatuksissa...\n\nKello lyö kaksi kaupungin kellotornissa, entisessä _maraboutissa_,\njonka ohuet valkoiset muurit näkyvät ikkunaani... Kurja marabout!\nKen olisi osannut ennustaa kolmekymmentä vuotta sitten, että se\nkerran saa kantaa ryntäillään ranskalaisen kaupunkiviraston suurta\nkellotaulua ja että se joka sunnuntai, täsmälleen kello kaksi,\nantaisi Milianan kirkolle merkin soittaa väkeä iltamessuun?... Pium!\npaum! alkavat kellot soida... Sitä kestää kauan... Tämä kamari on\nehdottomasti ikävä. Nuo suuret aamuiset hämähäkit, joita sanotaan\nfilosofisiksi mietteiksi, ovat kutoneet verkkojansa joka nurkkaan...\nLähtekäämme ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavun suurelle torille. Kolmannen linjarykmentin soittokunta,\njota ei pieni sade pelota, alkaa ryhmittyä johtajansa ympärille.\nErääseen divisioonarakennuksen ikkunaan ilmestyy kenraali tyttäriensä\nseurassa; aliprefekti kävelee torilla edestakaisin rauhantuomarin\nkanssa. Kuusi puoleksi alastonta arabialaista pelaa noppaa eräässä\nnurkkauksessa julmasti kirkuen. Etäämpänä kömpii vanha rääsyinen\njuutalaisukko kadulle lämmittelemään päivänpaisteessa, mutta\nhämmästyy, kun ei sitä enää löydäkään... \"Yks, kaks, kolme!\"\nSoittokunta kajahuttaa vanhan Talexyn masurkan, jota posetiivit\nvinguttivat ikkunani alla koko viime talven. Tuo masurkka kiusasi\nminua ennen aikaan ikävään asti; tänään se liikuttaa minut kyyneliin.\n\nOi, miten onnellisia ne ovat, nuo kolmannen rykmentin soittajat!\nKatse kiintyneenä 16-osanuotteihin, soiton rytmistä ja pauhinasta\njuovuksissa he eivät ajattele mitään muuta kuin tahdin laskemista.\nHeidän sielunsa, koko heidän sielunsa riippuu kiinni tuossa kämmenen\nlevyisessä neliskulmaisessa paperiliuskassa, joka tärisee soittimen\ntoisessa päässä kahden messinkihampaan välissä. \"Yks, kaks, kolme!\"\nSe on kaikki kaikessa noille kunnon miehille; eivätkä koskaan nuo\nkansalliset sävelet, joita he soittavat, ole herättäneet heissä\nkoti-ikävää. Mutta minua, joka en ole lainkaan musikaalinen, tämä\nsoitto tuskastuttaa ja minä poistun... Missä voisin viettää tämän\nharmaan sunnuntai-illan? Tosiaankin! Sid'Omarin kauppa on auki...\nLähtekäämme Sid'Omarin luokse.\n\nSid'Omar ei ole suinkaan kauppias, vaikka hänellä on puoti. Hän\non syntyänsä prinssi, Algerian entisen deyn poika, jonka isän\njanitsaarit kuristivat kuoliaaksi... Isänsä kuoltua Sid'Omar pakeni\nMilianaan äitinsä kanssa, jota hän jumaloi, ja hän eli täällä\nmuutamia vuosia kuten suuri filosofi-ylimys vinttikoiriensa,\nmetsästyshaukkojensa, hevostensa ja vaimojensa seurassa, kauniissa\nviileissä palatseissa, joissa oli paljon oranssipuistoja ja\nsuihkukaivoja. Tulivat sitten ranskalaiset. Sid'Omar, joka oli\nalkuaan meidän vihamiehemme ja Abd-el-Kaderin liittolainen,\nriitaantui lopulla emiirin kanssa ja antautui ranskalaisille. Emiiri\ntuli kostamaan Milianaan Sid'Omarin poissa ollessa, hävitti hänen\npalatsinsa, tuhosi hänen oranssipuistonsa, ryösti hänen hevosensa\nja vaimonsa ja käski nujertaa hänen äidiltänsä kaulan poikki suuren\nkirstun kannen alla... Sid'Omar suuttui hirmuisesti: hän astui heti\nRanskan armeijan palvelukseen, eikä meillä ollut parempaa eikä\nhurjempaa sotilasta kuin hän, niin kauan kuin kesti taistelumme\nemiiriä vastaan. Sodan loputtua palasi Sid'Omar Milianaan,\nmutta vielä nytkin hän kalpenee, jos hänen kuultensa mainitaan\nAbdel-Kaderin nimi, ja hänen silmänsä alkavat säihkyä.\n\nSid'Omar on kuudenkymmenen vanha. Iästä ja rokonarvista huolimatta\novat hänen kasvonsa vielä kauniit: pitkät silmäripset, naisellinen\nkatse, ihana hymy, ruhtinaallinen ilme kasvoilla. Sodan tuhojen\njälkeen ei hänelle jäänyt entisestä varallisuudestaan muuta jäljelle\nkuin maakartano Shellif-joen tasangolla ja talo Milianassa, jossa hän\nelää vaatimattomasti kolmen poikansa kanssa, jotka ovat kasvaneet\nhänen omassa hoidossaan. Syntyperäiset algerialaiset päälliköt\npitävät häntä suuressa kunniassa. Kun syntyy riita, hänet otetaan\nmielellään sovintotuomariksi, ja hänen päätöksensä ratkaisee asian\nmelkein aina. Hän käy aniharvoin ulkona: iltapäivällä nähdään hänet\naina puotihuoneessa, joka on hänen talonsa yhteydessä ja jonka ovi\non kadulle päin. Tämän pikku huoneen kalusto ei ole komea: valkeaksi\nkalkitut seinät, puinen ympäryspenkki, muutamia lepotyynyjä,\npitkävartisia piippuja, kaksi hiiliastiaa... Se on Sid'Omarin\nvastaanottohuone ja siinä hän harjoittaa tuomarin tointaan, tuo\nSalomo, jonka oikeusistuimena on puoti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään sunnuntaina on väkeä lukuisasti koolla. Kaksitoista päällikköä\nkyyröttää ympäri huonetta, pukeutuneina valkeaan villavaippaan.\nJokaisella on vieressään pitkä piippu ja pieni kahvikuppi\nhienossa kultalankakehyksessä. Minä astun sisään, ei kukaan\nliikahda... Sid'Omar lähettää istuimeltaan minulle mitä suloisimman\ntervetuliaishymyn ja pyytää kädenliikkeellä minua istumaan viereensä\nsuurelle keltaiselle silkkityynylle; sitten hän, sormi huulilla,\nantaa minulle merkin, että kuuntelisin.\n\nAsia on tämmöinen: -- Zugzug-heimon caid (kuvernööri) on joutunut\nMilianassa asuvan juutalaisen kanssa riitaan jonkin maakaistaleen\nomistamisesta. Molemmat riitaveljet ovat suostuneet lykkäämään\nasiansa Sid'Omarin ratkaistavaksi ja ilmoittaneet tyytyvänsä hänen\ntuomioonsa. He ovat päättäneet kokoontua juuri tänään, ja todistajat\novat kutsutut paikalle; yhtäkkiä on juutalainen muuttanutkin mieltään\nja saapuu yksin, ilman todistajia, selittämään, että hän mieluummin\nhaluaa vedota ranskalaiseen rauhantuomariin kuin Sid'Omariin... Sillä\nkannalla on asia minun tullessani.\n\nJuutalainen -- vanha ukko, jolla on likaisenharmaa parta,\nkastanjanruskea takki, siniset sukat ja samettilakki -- nostaa\nnenänsä kohti taivasta, pyörittelee rukoilevasti silmiään, suutelee\nSid'Omarin tohveleita, painaa päänsä alas, polvistuu, panee kätensä\nristiin... En ymmärrä arabian kieltä, mutta juutalaisen kasvojen\nilmeestä ja sanasta: rauhantuomari, rauhantuomari, joka yhtä mittaa\nkertaantuu, arvaan koko tuon kauniin puheen:\n\n-- Emme laisinkaan epäile Sid'Omaria; Sid'Omar on viisas, Sid'Omar\non oikeuden mies... Mutta rauhantuomari selvittää sittenkin asiamme\nparemmin.\n\nKuulijat pysyvät järkähtämättömän tyyninä niin kuin arabialaisten\nsopiikin, vaikka he ovat harmissaan... Loikoillen tyynyllään,\nkatse uneliaana, merenvahainen piipunluu huulillaan hymyilee\nSid'Omar -- tuo ivan jumala -- kuunnellessaan esitystä. Äkkiä\nkatkaisee juutalaisen puheen keskellä kauneinta lausekäännettä\nvoimakas: _caramba!_ (espanjalainen kirous), joka lyö häneltä heti\nsuun lukkoon; samassa muuan espanjalainen siirtolainen, joka on\nsaapunut sinne caidin todistajaksi, nousee paikaltansa ja lähestyen\nIskariotia syytää hänen päällensä koko korillisen kaikenkielisiä\nja kaikenmielisiä kirosanoja -- muiden muassa erään ranskalaisen\nlauseparren, joka on liian raaka tässä toistettavaksi... Sid'Omarin\npoika, joka ymmärtää ranskaa, punastuu kuullessaan semmoisen sanan\nisänsä läsnäollessa ja lähtee pois salista. -- Tämä piirre on\narabialaisessa kasvatustavassa merkille pantava. -- Kuulijakunta\npysyy yhä järkähtämättömän vakavana, Sid'Omar yhä hymyilevänä.\nJuutalainen on noussut seisoalleen ja vetäytyy takaperin ovelle\nvapisten pelosta, mutta laverrellen yhä innokkaasti iankaikkista\n\"rauhantuomariansa\"... Hän menee ulos. Espanjalainen syöksyy vihan\nvimmassa hänen peräänsä, saavuttaa hänet kadulla ja kaksi kertaa\n-- loiskis! läiskis! -- lyö häntä vasten naamaa... Juutalainen\nvaipuu polvilleen, käsivarret ristissä... Espanjalainen palaa vähän\nhäpeissään takaisin puotiin... Heti hänen mentyään nousee juutalainen\nja vilkaisee salakavalasti kirjavaan väkijoukkoon, joka seisoo\nhänen ympärillään. Siinä on kaikenvärisiä ihmisiä -- maltalaisia,\nmahonilaisia, neekerejä, arabialaisia -- jotka kaikki yksimielisesti\nvihaavat juutalaista ja iloitsevat nähdessään jonkun häntä pahoin\npitelevän... Juutalainen epäröi hetken, sitten, tarttuen erästä\narabialaista viitan liepeeseen hän huutaa:\n\n-- Sinä näit hänet, Ahmed, sinä näit hänet... sinä olit saapuvilla...\nKristitty löi minua... Sinä olet todistajani... niin... niin... sinä\nolet todistajani.\n\nArabialainen tempaa viittansa irti ja työntää juutalaisen luotaan.\nHän ei tiedä mitään, ei ole nähnyt mitään: hän sattui juuri sillä\nhetkellä kääntämään päänsä toisaalle...\n\n-- Mutta sinä, Kaddour, sinä näit hänet... sinä näit kristityn lyövän\nminua... huutaa onneton juutalainen eräälle suurelle neekerille, joka\nparhaillaan puhdistaa Berberian viikunaa...\n\nNeekeri sylkäisee inhon merkiksi ja menee matkoihinsa, hän ei ole\nnähnyt mitään... Ei hänkään ole nähnyt mitään, tuo pieni maltalainen,\njonka sysimustat silmät kiiluvat ilkeästi hatunreunan alta; ei ole\nmitään nähnyt tuo ruskeaihoinen mahonilaisnainen, joka pelastautuu\ntiehensä nauraen, granaattiomenakori päälaella...\n\nJuutalainen saa turhaa huutaa, rukoilla, raivota... ei ilmaannu\ntodistajaa! Kukaan ei ole mitään nähnyt... Onneksi kulkee sillä\nhetkellä kaksi hänen uskonveljeänsä kadulla allapäin pitkin muurien\nsivua hiipien. Juutalainen huomaa heidät:\n\n-- Joutuin, joutuin veljeni! Heti asianajajan luokse! Heti\nrauhantuomarin luokse... Te näitte, te siellä... te näitte, miten he\nlöivät vanhaa miestä!\n\nTokko muka näkivät! Näkivätpä tietenkin.\n\n... Suuri hälinä Sid'Omarin puodissa... Tarjoilija täyttää kahvikupit\nja sytyttää piiput. Keskustellaan, nauretaan täyttä kurkkua. On\nniin hauskaa nähdä juutalaista höyhennettävän!... Keskellä melua ja\ntupakan savua minä hiivin hiljaa ovelle: mieleni tekee pistäytyä\nvähän israelilaisten leirissä ottamassa selkoa, mille kannalle\njuutalaiset ovat asettuneet kuullessaan, kuinka heidän uskonveljensä\non joutunut pilkan alaiseksi...\n\n-- Tule illalliselle tänään, herra, huutaa minulle kunnon Sid'Omar.\n\nMinä suostun kiittäen tarjoukseen. Tuossa tuokiossa olen ulkona.\n\nJuutalaiskorttelissa ovat kaikki tyynni liikkeellä. Asia herättää\njo suurta melua. Puodit ovat typö tyhjinä. Koruompelijat, räätälit,\nsatulasepät -- koko Israel on kadulla... Miehet -- samettihattu\npäässä, siniset villasukat jalassa -- keskustelevat suurissa\njoukoissa huitoen kiivaasti käsillään... Vaimot, jotka ovat kalpeita,\npönäköitä ja jäykkiä niin kuin puujumalat sileissä, kultarintaisissa\npukimissaan, mustat myssyt sidottuina nauhalla leuan alle, siirtyvät\njoukosta joukkoon maristen... Sillä hetkellä kun saavun väkijoukon\nluokse, syntyy siinä melua ja liikettä. He tunkeilevat ja sysivät\ntoisiaan kiireissään... Nojaten todistajiinsa kulkee juutalainen --\ntämän seikkailun sankari -- kahden hatturivin välitse, ja hänelle\nsatelee kehotuksia:\n\n-- Kosta, veli, kosta meidän puolestamme, koko Juudan kansan\npuolesta. Älä pelkää mitään, sinulla on laki puolellasi.\n\nInhottava pikku kääpiö, joka haisee pielle ja vanhalle\nanturanahkalle, lähestyy minua säälivän näköisenä, syvään huokaillen:\n\n-- Siinä sen näet! sanoo hän minulle, -- miten meitä juutalaisparkoja\nkohdellaan. Katso tuota vanhusta! Ne ovat lyöneet hänet melkein\nkuoliaaksi.\n\nTosiaankin näyttää Iskariot poloinen pikemmin kuolleelta kuin\nelävältä. Hän menee ohitseni, -- katse sammuneena, kasvot revittyinä;\nhän ei kävellyt, hän laahasi itseänsä... Runsas vahingonkorvaus vasta\npystyy hänet parantamaan; senpä vuoksi häntä ei viedäkään lääkärin,\nvaan asianajajan luokse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlgeriassa on paljon asianajajia, melkein yhtä paljon kuin\nheinäsirkkoja. Se toimi näyttää kannattavan hyvin. Joka tapauksessa\nsillä on se etu, että siihen pääsee suoraa päätä ilman tutkintoja,\nilman takuita, ilman koevuosia. Niin kuin meillä Pariisissa päästään\nkirjailijaksi, niin ruvetaan asianajajaksi Algeriassa. Sitä varten\nriittää, että vain osaa solkata vähän ranskaa sekä espanjan ja\narabian kieltä, kantaa aina lakikirjaa kainalossaan ja ennen kaikkea,\nettä on virkaan tarpeellinen temperamentti.\n\nAsianajajan tehtävät ovat hyvin moninaiset: hänen täytyy olla milloin\noikeudenkäyntiapulaisena, milloin asianvalvojana, sovittajana,\nasiantuntijana, tulkkina, kirjanpitäjänä, toimimiehenä tai julkisena\nkirjurina.\n\nSiirtomaassamme heitä on yli tarpeen. Yksistään Milianassa\nheitä on tusinoittain. Ylipäänsä nämä herrat, välttääkseen\nkonttorikustannuksia, ottavat avunanojia vastaan suuren torin\nvarrella kahvilassa ja antavat neuvojansa -- jos antavat! -- absintin\nja puolikuppisten ääressä.\n\nTätä suuren torin laidassa sijaitsevaa kahvilaa kohti astelee nyt\nkelpo Iskariot, kaksi todistajaa kummallakin puolellaan suojelemassa.\nMutta jättäkäämme heidät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähtiessäni juutalaiskorttelista kuljin arabialaisen toimiston ohi.\nUlkoapäin sitä luulisi tuomarinvirastoksi, jonka liuskakivikatolla\nliehuu Ranskan lippu. Minä tunnen tulkin, astukaamme polttamaan\nsavuke hänen kanssaan. Savuke toisensa perästä, niin saan viimeinkin\nkulumaan loppuun tämän auringottoman sunnuntain!\n\nPihamaa toimiston edessä on täpösen täynnä ryysyisiä arabialaisia.\nHeitä on siinä puolisen sataa odottamassa vuoroansa, kyyristyneinä\nseinustan viereen pitkä villavaippa yllään. Tämä beduiinien etuhuone\nlöyhkää hyvin vahvasti ihmisnahkalle, vaikka onkin paljaan taivaan\nalla. Kuljemme nopeasti sen läpi... Toimistossa tapaan tulkin\nkinastelemassa parin isoäänisen kirkujan kanssa, jotka ovat ilki\nalastomia, ainoastaan muutamia tahraisia riepuja päällä, ja he\nkertovat kiihkein elein jostakin varastetusta rukousnauhasta. Minä\nistuudun matolle nurkkaan katselemaan... Kaunis on tuo tulkin puku,\nja miten hyvästi se sopii Milianan tulkille! Ne näyttävät olevan\nkuin luodut toisiansa varten. Puku on taivaansininen ja siinä on\nmusta rinnuslieve ja loistavat kultanapit. Tulkki on vaaleaverinen,\npunakka mies, hiukset hyvin kiharassa: kaunis sininen husaari,\nluonteeltaan vilkas ja leikkisä; hiukan suulas tosin -- ilmankos\nhän puhuu niin monia kieliä! -- hiukan epäilijä myös -- hän on\ntuntenut Renanin orientalistikoulussa; -- suuri urheilun ystävä, joka\nviihtyy yhtä hyvin arabialaisessa sotaleirissä kuin aliprefektin\nillanvietoissa, tanssii masurkkaa paremmin kuin kukaan ja osaa\nvalmistaa kusskussia, lihajauholimppuja, paremmin kuin kukaan.\nSanalla sanoen: pariisilainen. Semmoinen on tämä mies, eikä siis\nihme, että naiset ovat häneen hullaantuneet... Hienostelussa hänellä\nei ole muuta kuin yksi kilpailija: arabialaisen toimiston kersantti.\nViimeksi mainittu -- puettuna hienosta verasta tehtyyn tunikaansa\nja helmiäisnappisiin säärystimiin -- herättää koko varusväessä\nepätoivoa ja kateutta. Arabialaiseen toimistoon komennettuna hän on\nvapaa vahtipalveluksesta, ja hän esiintyy aina kaduilla valkoiset\nhansikkaat käsissä, vastikään käherrettynä ja suuri pöytäkirjapinkka\nkainalossa. Häntä ihaillaan ja pelätään. Hän on auktoriteetti.\n\nTotta tosiaan tuo kertomus varastetusta rukousnauhasta uhkaa venyä\nliian pitkäksi. Hyvästi! En viitsi odottaa loppua.\n\nPoistuessani tapaan odotushuoneen suuressa jännityksessä. Väkijoukko\ntunkeilee pitkäkasvuisen, kalpean ja ylpeännäköisen alkuasukkaan\nympärillä, joka on pukeutunut mustaan villavaippaan. Tämä mies on\nviikko sitten painiskellut Zaccarissa pantterin kanssa. Pantteri\nkyllä sai surmansa; mutta se ehti purra mieheltä puolet käsivartta\npois. Illoin ja aamuin hän käy sidottamassa sitä arabialaisessa\ntoimistossa, ja joka kerta hänet pysäytetään pihalla, jotta saadaan\nkuulla hänen uudelleen kertovan seikkailunsa. Hän puhuu hitaasti,\nkauniilla kurkkuäänellä. Tuon tuostakin hän leväyttää vaippansa\nauki ja näyttää rinnalla kannettavaa vasenta käsivarttaan, joka on\nkääritty verisiin siteihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin ehdin kadulle, kun rajumyrsky puhkeaa. Sadetta, jyrinää,\nsalamoita, sirokkotuulta. Kiiruhtakaamme pian sateen suojaan. Minä\nriennän umpimähkään sisälle eräästä ovesta ja joudun keskelle\nmustalaisten pesää, jotka ovat sulloutuneet päällekkäin erään\nmaurilaisen pihan kaarien alle. Tämä piha kuuluu Milianan moskeijaan;\nse on musulmaanikurjaliston tavallinen turvapaikka ja sitä sanotaan\n\"köyhien pihaksi\".\n\nSuuria laihoja vinttikoiria, täynnä syöpäläisiä, tungeskelee\nympärilläni inhottavan näköisinä. Nojaten selin muuatta pilaria\nvastaan koetan tekeytyä iloisen näköiseksi ja virkkaamatta sanaa\nkenellekään katselen sadetta, joka rapisten valuu pihan monivärisille\nkivilaatoille. Mustalaisia makaa röykkiöittäin maassa. Lähelläni\nistuu nuori, jotenkin kaunis nainen, kaula ja jalat paljaina,\nsuuria rautaisia rannerenkaita kalvosimissa ja nilkoissa, ja laulaa\nomituista laulua, jossa on vain kolme surumielistä, nenän kautta\nsoinnahtavaa nuottia. Laulaessaan hän imettää pientä, ihan alastonta\npronssinruskeata lasta, ja vapaalla kädellään hän survoo ohria\npienessä kivihuhmaressa. Kauhean tuulen ajamana huuhtoo sade välistä\nimettäjän jalkoja ja imetettävän koko ruumista. Mustalaisnainen\nei ole siitä millänsäkään, vaan laulaa laulamistaan, sadekuuron\nkestäessä, survoen ohria ja antaen lapselleen rintaa.\n\nMyrsky heikkenee. Käyttäen hyväkseni tyynempää lomahetkeä kiiruhdan\nmatkoihini tältä kurjien kartanolta ja suuntaan askeleni Sid'Omarin\nillallisille; onkin jo aika... Kulkiessani suuren torin poikki\nkohtaan vielä äskeisen juutalaisukon. Hän nojaa asianajajansa\nkäsivarteen; todistajat marssivat iloisesti hänen perästänsä;\njoukko vallattomia juutalaispoikia hyppelee hänen ympärillään.\nKaikkien kasvot loistavat ilosta. Asianajaja on luvannut ottaa\nasian huolekseen: hän aikoo vaatia oikeudessa kaksituhatta frangia\nvahingonkorvausta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUhkeat illalliset Sid'Omarin luona! -- Ruokasalista vie ovi\nkauniiseen maurilaiseen pihaan, jossa solisee pari kolme\nsuihkukaivoa... Mainio turkkilainen ateria, jota sopisi suositella\nitse paroni Brisselle.\n\nMuiden ruokalajien joukossa huomaan kananpaistia mantelien kanssa,\nkusskuss-limppuja vaniljan kera, kilpikonnanlientä lihan kera --\nvähän vaikeasti sulavaa tosin, mutta maultaan mitä parasta -- ja\nmesikakkuja, joita sanotaan \"kadin suupaloiksi\"... Pöytäviininä\npelkkää samppanjaa. Huolimatta Muhammedin laista maistaa Sid'Omar\nsitä hiukan -- milloin palvelijat ovat kääntäneet selkänsä...\nIllallisen jälkeen menemme isäntämme kamariin, johon meille tuodaan\nhedelmähilloa, piiput ja kahvia... Tämän huoneen kalustus on sangen\nyksinkertainen: leposohva ja muutamia mattoja; perällä suuri, hyvin\nkorkea sänky, jonka päällä on pieniä, kultaompeluksilla koristeltuja\ntyynyjä... Seinälle on ripustettu vanha turkkilainen maalaus, joka\nkuvaa jonkun amiraali Hamadin urotöitä. Näyttää siltä kuin eivät\nturkkilaiset maalarit käyttäisi muuta kuin yhtä väriä kuhunkin\ntauluun: tähän tauluun on käytetty pelkkää vihreätä. Meri, taivas,\nlaivat, itse amiraali Hamadi, kaikki tyynni on vihreätä, ja millaista\nvihreätä sitten!...\n\nArabialainen tapa vaatii, että vieraat lähtevät kotiinsa hyvissä\najoin. Juotuani kahvin ja poltettuani piipullisen toivotan\nisännälleni hyvää yötä ja jätän hänet vaimojensa seuraan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMissä viettäisin loput illasta? On liian aikaista mennä nukkumaan,\nturkkilaisen ratsuväen torvet eivät ole vielä kutsuneet joukkoja\npaluuretkelle. Sitä pitsi Sid'Omarin kultaiset sohvatyynyt vielä\ntanssivat ympärilläni hullunkurisia farandolejaan, jotka veisivät\nminulta unen... Osun teatterin eteen, pistäytykäämme tuokioksi sisään.\n\nMilianan teatteri on entinen rehuaitta, joka on mitenkuten\nmuodosteltu näyttämöhuoneeksi. Suuret Quinquet-lamput, jotka pannaan\nväliajalla öljyä täyteen, toimittavat kattokruunujen virkaa.\nPermannolla seisotaan, orkesteripaikoilla istutaan penkeillä.\nParvekkeet ovat hyvin komeita, sillä niissä on ruokotuoleja... Salia\nympäröi joka taholta pitkä, pimeä käytävä, jossa ei ole siltaa...\nLuulisi olevansa kadulla, ei ole mitään eroa. Kappale on jo alussa,\nkun minä saavun. Suureksi ihmeekseni eivät näyttelijät ole huonoja,\nnimittäin miehet, heissä on elämää ja vauhtia... Melkein kaikki\nhe ovat tilapäisiä taiteenharrastajia, kolmannen linjarykmentin\nsotilaita; rykmentti on pojistaan ylpeä ja käy taputtamassa heille\njoka ilta.\n\nNaiset sen sijaan säälittävät... He ovat kaikki tyynni tuota\niänikuista pientä maaseututeatterien naistyyppiä, vaateliaita,\nliioiteltuja ja teeskenneltyjä... Heidän joukossaan on kuitenkin\nkaksi naista, jotka kiinnittävät mieltäni, kaksi Milianan\njuutalaistyttöä, hyvin nuoria ensikertalaisia näyttämölavalla\nkumpikin... Heidän vanhempansa ovat katsomassa ja näyttävät\nihastuneilta. He ovat vakuuttuneita siitä, että heidän tyttärensä\npian ansaitsevat tuhansia duroja sillä toimella. Legenda Rachelista,\ntuosta juutalaistytöstä, joka kohosi miljonääriksi huvinäytelmien\nesittäjänä, on jo ehtinyt levitä Itämaiden juutalaisten keskuuteen.\n\nEi ole mitään niin koomillista ja liikuttavaa kuin nuo kaksi pientä\njuutalaistyttöä lavalla. He pysyvät arasti eräässä näyttämön\nnurkassa, puuteroituina, maalattuina, avokaulaisina ja suorina\nkuin seiväs. Heillä on vilu ja heitä hävettää. Tuon tuostakin he\nsopertavat lauseen ymmärtämättä siitä mitään, ja puhuessaan heidän\nsuuret heprealaiset silmänsä tuijottavat saliin hämmästyneinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähden ulos teatterista... Keskellä yöllistä pimeyttä, joka ympäröi\nminua, kuuluu huutoja eräästä torin kulmasta. Arvatenkin ovat jotkut\nmaltalaiset parhaillaan ratkaisemassa riitaansa puukoniskuilla...\n\nPalaan hotelliin verkalleen pitkin linnoituksen valleja. Ihanaa\noranssi- ja tuijapuun tuoksua nousee tasangolta. Ilma on niin\nlauhaa, taivas melkein pilvetön... Etäällä tien päässä kohoaa\nvanha aavemainen muuri, jonkin entisen temppelin rauniot. Tämä\nmuuri on pyhä: joka päivä tulee arabialaisia naisia ripustamaan\nsiihen uhriantimiaan: kappaleita arabialaisista villapeitteistä ja\nkankaista, pitkiä ruskeita hiuspalmikkoja, jotka ovat sidotut yhteen\nkultalangalla, ja vaipan liepeitä... Kaikki ne häilyvät nyt kuun\nvienossa valossa lämpimän yötuulen henkäillessä.\n\n\n\n\nHEINÄSIRKAT\n\n\nVielä eräs muistelma Algeriasta ja sitten palaamme takaisin\nmyllylle...\n\nEnsimmäisenä yönä tähän Sahelin uudisasuntoon tultuani en saanut\nunta silmiini. Vieras maa, matkan rasitus, sakaalien ulvonta, ja\nsitten herpaiseva, painostava kuumuus, joka uhkasi kerrassaan\ntukahduttaa, ikään kuin eivät hyönteisverkon silmät olisi päästäneet\npienintäkään ilmanhengähdystä lävitsensä... Kun päivän hämärtäessä\navasin ikkunani, aaltoili ilmassa kesäinen sumu raskaasti ja hitaasti\nvivahtaen reunoiltaan punaiselle ja mustalle, niin kuin ruudinsavu\ntaistelutantereella. Ei yksikään lehti liikahtanut, ja edessäni\nleviävissä kauniissa puutarhoissa näyttivät päivänpaisteisille\nrinteille harvaan istutetut viiniköynnökset, joista toivottiin\nmakeata viiniä, erääseen varjoisaan nurkkaukseen istutetut Euroopan\nhedelmäpuut, pienet oranssi- ja mandariinipuun taimet pitkissä, töin\ntuskin näkyvissä riveissä, kaikki tyynni niin synkännäköisiltä ja\njäykistyneiltä, että saattoi pelätä ukkosta. Banaanipuutkin, nuo\nsuuret hennonvihannat ruokopensaat, joiden hienoa kevyttä latvatupsua\npieninkin tuulenhenki muulloin aina häilyttää, nekin seisoivat nyt\nsuorina, liikahtamatta kuin mitkähän kypäritöyhdöt.\n\nVaivuin hetkiseksi katselemaan tuota ihmeellistä istutusmaata,\njossa olivat edustettuina kaikki maailman puulajit, joista\njokainen ajallansa kukkii ja kantaa hedelmän näissä vieraissa\noloissa. Viljavainioiden ja korkkitammimetsien välissä kimalteli\nvirtaavaa vettä, jota oli virkistävää katsella tukahduttavassa\naamuhelteessä. Ihaillessani tätä loistoa ja järjestystä, tämän\nkauniin uudisasumuksen maurilaisia holvikaaria, pengermiä, joita\naamuaurinko valaisi, tallirakennuksia ja aperuuhia ympärilläni,\najattelin mielessäni, että kun nämä uljaat miehet parikymmentä\nvuotta sitten tulivat tähän Sahelin laaksoon asumaan, tapasivat he\nvain kurjan tienvartijan töllin ja viljelemättömän, vaivaispalmuja\nja mastiksipuita kasvavan tasangon. Kaikki oli luotava tyhjästä,\nkaikki oli rakennettava. Alituisesti olivat arabialaiset kapinassa.\nPiti jättää aurankurki ja tarttua tuliluikkuun. Sitä paitsi sairaus,\nsilmätaudit, kuume, katovuodet, haparoiva kokemattomuus ja taistelu\nahdasmielistä, alituisesti häilyvää hallitusta vastaan. Millaisia\nponnistuksia ja miten paljon työtä aina nääntymykseen asti! Ja\nalituista varuillaanoloa!\n\nVielä nytkin, vaikka onneton aika jo oli ohi ja varallisuus kalliisti\nostettu, olivat molemmat, mies ja vaimo, aamulla aina ensinnä\njalkeilla uudisasumuksessa.\n\nTänäkin varhaisena aamuhetkenä minä kuulin heidän liikkuvan\nmaakerroksen suurissa keittiöhuoneissa valvoen kahvinkeittoa\ntyömiehille. Kohta kuului kellonsoittoa, ja tuokion kuluttua\nsaapuivat työmiehet perätysten maantietä pitkin. Bourgognelaisia\nviinitarhureita, rääsyisiä kabyylilaisia maatyömiehiä, punainen\ntupsumyssy päässä; mahonelaisia ojankaivajia paljain jaloin;\nmaltalaisia; luccalaisia -- joukko sangen erilaista väkeä, jota on\nvaikea pitää komennossa. Jokaiselle heistä määräsi isäntä oven edessä\npäivätyön jyrkällä, hiukan raa'alla äänellä. Sen tehtyään hän nosti\npäänsä ja tutkiskeli taivasta levottoman näköisenä. Sitten hän,\nnähtyään minut ikkunassa, virkkoi:\n\n-- Huono ilma peltotöille... Sirokkotuuli on tulossa.\n\nTosiaankin, sikäli kun aurinko nousi ylemmäksi, alkoi tulla\ntuulenpuuskia etelästä, polttavia ja tukahduttavia, niin kuin\nuuninsuulta, kun sitä avataan ja suljetaan. Ei tiennyt mitä tehdä,\nmihin ryhtyä. Niin kului koko aamupäivä. Joimme kahvia salongin\npehmeillä matoilla, jaksamatta puhua tai liikahtaa. Pitkään hihnaan\nkytketyt koirat ojentautuivat raukeina pitkin maanpintaa viillytellen\nruumistansa kivilaatoilla. Aamiainen virkisti meitä hiukan. Se oli\nomituinen, tukeva aamiainen, johon kuului karppeja, forelleja,\nvillisikaa, siiliä, Staouëlin voita, Crescian viinejä, intialaisia\npäärynöitä ja banaaneja -- kokonainen valikoima eriskummaisia\nruokalajeja, jotka sopivat hyvin yhteen meitä ympäröivän rikkaan\nluonnon kanssa... Meillä oli juuri aikomus nousta pöydästä, kun\nyhtäkkiä lasioven takaa, joka oli suljettu suojaamaan meitä puutarhan\ntuliselta helteeltä, alkoi kuulua kovia huutoja:\n\n-- Heinäsirkkoja! Heinäsirkkoja!\n\nIsäntäni muuttui kalman kalpeaksi niin kuin ihminen, jolle tuodaan\nsanoma onnettomuudesta. Me riensimme ulos. Kymmenen minuutin ajaksi\nsyntyi talossa, joka vastikään oli ollut niin äänetön, suuri melu:\nriennettiin juoksujalkaa, huudettiin sekavia sanoja, jotka hukkuivat\nhälytyksen pauhinaan. Palvelijat ryntäsivät ulos varjoisista\netuhuoneista, missä olivat torkkuneet, ja alkoivat rämistellä\nkepeillä, haarukoilla ja varstoilla kaikkia metalliastioita, mitä\nvain käsiin sattui, kuparikattiloita, vesikannuja, paistinpannuja.\nPaimenet puhalsivat torviinsa. Toisilla oli näkinkengän kuoria\nja metsästystorvia. Siitä nousi hirvittävä, korvia vihlova melu,\njossa kuului ylinnä läheisestä duarista, telttakylästä, paikalle\nrientäneiden arabialaisten naisten kimeät \"Yjuu! yjuu! yjuu!\" huudot.\nUsein ei kuulu tarvittavan muuta kuin kovaa melua, ankaraa räminää\nilmassa, ennen kuin heinäsirkat kaikkoavat uskaltamatta laskeutua\nmaahan.\n\nMutta missä ne sitten olivat, nuo pelottavat hirviöt? Taivaalla,\njoka värisi kuumuuttaan, en huomannut muuta kuin pilvenlongan,\njoka kuparinvärisenä ja synkkänä kuin raepilvi nousi kohisten\nkuin tuhannet puunoksat metsässä myrskyn raivotessa. Siinä ne\nheinäsirkat nyt olivat. Kannattaen toinen toistaan kuivien, levälleen\npingotettujen siipiensä varassa ne muodostivat tiheän lentävän\nmassan, ja huolimatta meidän huudoistamme ja ponnistuksistamme kiiti\npilvi yhä eteenpäin luoden eteensä tasangolle hirvittävän suuren\nvarjon. Kohta se oli aivan päämme päällä; pilven reunoihin ilmestyi\ntuokioksi jonkinlainen rimsu, repeytymä. Ikään kuin rankkasateen\nensimmäiset pisarat irtaantuivat muutamat toisista erilleen, selvästi\nnäkyvinä, punertavina. Sitten särkyi koko pilvi ja sakean raekuuron\ntavoin ryöpsähti hyönteisparvi kohisten maahan. Silmänkantamattomiin\nolivat vainiot suunnattoman suurten, sormenpituisten heinäsirkkojen\npeitossa.\n\nSitten alkoi teurastus. Murskaantuessaan ne rusahtelivat ilkeästi,\nikään kuin olisi rouhittu olkia. Karhilla, kuokilla ja auroilla\nhämmennettiin tuota liikkuvaa maata; mutta kuta enemmän niitä\ntapettiin, sitä enemmän niitä ilmestyi. Ne ryömivät kerroksittain\nesiin, pitkät koivet toisiinsa takertuneina. Päällimmäiset\nponnahtelivat tuskissaan hypäten niiden hevosten kuonolle, jotka\nolivat valjastetut tähän omituiseen työhön. Uudistalon ja duarin\nkoirat juoksentelivat pitkin peltoja, hyökkäsivät niiden kimppuun\nja rusentelivat niitä vimmatusti. Samassa saapui kaksi komppaniaa\nturkmeeneja, torvisoittajat etunenässä, onnettomien siirtolaisten\navuksi, ja heinäsirkkojen metsästys sai toisen käänteen.\n\nSen sijaan että niitä siihen asti oli murskattu kuoliaaksi,\nsytyttivät sotamiehet niitä nyt palamaan, sirottaen niiden päälle\nruutia pitkiin jonoihin. Kun olin väsynyt niitä tappamaan ja kun\ntunsin ruudin ilkeän hajun kääntävän sydäntäni, palasin takaisin\nsisään. Talon sisällä niitä oli melkein yhtä paljon kuin ulkonakin.\nNiitä oli tunkeutunut sisään ovista ja ikkunoista uunin savutorvien\nkautta. Sisävuorilautojen reunalla ja uutimissa, jotka olivat jo\nmelkein repaleiksi syödyt, niitä kiipeili ja putoili. Niitä lenteli\nylt'ympäri huonetta ja kapusi ylös valkeita seiniä myöten synnyttäen\nviereensä jättiläisvarjon, joka teki ne kahta kauheamman näköisiksi.\nJa kaikkialla sama inhottava haju. Päivällispöydässä ei käynyt\nvettä maistaminenkaan. Vesisäiliöt, altaat, kaivot, kalalammikot,\nkaikki oli saastutettu. Kamarissani, jossa niitä sentään oli tapettu\nrunsaat määrät, kuulin vielä iltasella kuhinaa huonekalujen alta, ja\nkovien peitesiipien ratina synnytti melkein samanlaisen äänen kuin\nherneenpalot, kun ne halkeilevat kovassa helteessä. Tänäkään yönä ei\ntullut unta silmiini. Muuten oli kaikki tyynni uudistalon ympärillä\nvalveilla. Liekit leimahtelivat pitkin maanpintaa tasangon toisesta\nlaidasta toiseen. Turkmeenit jatkoivat yhä teurastustaan. Kun minä\nseuraavana aamuna taas avasin ikkunani kuten eilenkin, olivat\nheinäsirkat jo menneet matkoihinsa. Mutta millaisen hävityksen ne\nolivat jättäneet jälkeensä! Ei yhtään kukkaa, ei yhtään ruohonkortta:\nkaikki oli mustaa, paljaaksi syötyä, ikään kuin palanutta. Banaani- ja\naprikoosi-, persikka- ja mandariinipuut saattoi erottaa toisistaan\nvain oksanrankojen erilaisesta asennosta. Ne olivat kadottaneet\nkaiken viehätyksensä ja eloisuutensa menettäessään lepattavat\nlehtensä. Vesiastioita ja -säiliöitä pestiin puhtaiksi. Työmiehet\nkaivoivat kaiken maan nurin saadakseen hyönteisten jättämät munat\ntapetuiksi. Joka multapaakku käännettiin ja väännettiin ja hakattiin\nhuolellisesti palasiksi. Ja sydäntä ahdisti nähdessä tuhansien\nvalkeiden, elinvoimaa uhkuvien juurien paljastuvan, kun muheva multa\nlapioitiin päältä pois.\n\n\n\n\nKUNNIANARVOISAN ISÄ GAUCHER'N ELÄMÄNVESI\n\n\n-- Maistakaapa tätä, hyvä naapuri; ja sanokaa sitten, eikö se ole\nhyvää.\n\nJa pisara pisaralta kaatoi Gravesonin pappi minulle lasiin kahden\nsormustimen verran viheriätä, kullalle kimaltelevaa, tulista nestettä\nyhtä suurella tarkkuudella kuin jalokiviseppä, joka lukee helmiä...\nMainiota! Tuntui kuin olisi aurinko lämmittänyt vatsaani.\n\n-- Se on isä Gaucher'n elämänvettä, meidän Provencemme riemun ja\nterveyden lähde, virkkoi tuo kelpo mies minulle loistavin silmin; --\nsitä tehdään Prémontrén luostarissa, noin kahdeksan kilometrin päässä\nteidän myllyltänne... Eikö totta, se vetää hyvinkin vertoja kaikille\nmaailman chartreuse-viineille?... Ja jospa tietäisitte, kuinka\nhupainen on tämän elämännesteen historia! Kuulkaahan nyt...\n\nJa niin aloitti apotti kertomuksensa pappilan hiljaisessa ja\naurinkoisessa ruokasalissa, jonka seinillä oli pienissä kuvatauluissa\nesitettynä Kristuksen kärsimyshistoria ja jonka kauniit valkoiset\nuutimet olivat kovetetut niin jäykiksi kuin papin messupaita. Hän\nkertoi tuon hiukan skeptillisen ja yliolkaisen jutun näkemättä siinä\nmitään pahanilkistä piikkiä, aivan naiivisti, niin kuin Erasmus\nRotterdamilainen olisi sen kertonut:\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Noin kaksikymmentä vuotta takaperin olivat Prémontrén luostarin\nmunkit eli Valkoiset isät, niin kuin provencelaiset heitä nimittävät,\njoutuneet suureen kurjuuteen. Jos olisitte silloin nähneet heidän\nasumuksensa, olisi teidän käynyt heitä sääliksi. Suuri Pakomioksen\ntorni oli kaatumaisillaan raunioiksi. Luostarin pihamaat kasvoivat\nylt'yleensä pitkää heinää, sirot patsaat alkoivat halkeilla\nja pyhimysten kivikuvat luhistua kumoon nurkkakomeroissaan.\nRistikäytävissä ja rukouskappeleissa puhalteli Rhône-virran tuuli\nvapaasti niin kuin Camarguen kentillä, sammutti kynttilät, särki\nlyijyiset ikkunakehykset ja läikytti vihkivettä maahan altaasta.\nMutta kaikkein surullisin oli luostarin kellotornin kohtalo. Se\nseisoi äänetönnä kuin tyhjä kyyhkyslakka, pyhillä isillä ei ollut\nvaraa hankkia siihen kelloa, vaan heidän oli pakko ilmoittaa\naamumessun alkaminen kalistelemalla mantelipuita vastakkain!...\n\nValkoiset isäparat! Minä muistan vieläkin ilmielävästi, kuinka he\nkulkivat Kristuksen ruumiin päivänä juhlasaatossa ohitseni surullisen\nnäköisinä, paikattu kaapu päällään, kalpeina ja laihtuneina, sillä\nheidän ainoana ravintonaan olivat sitruunat ja vesimeloonit. Ja\nheidän perästänsä tuli kunnianarvoisa herra apotti, pää painuksissa,\nhäveten näyttää selkeällä päivällä koukerosauvaansa, josta kultaus\noli karissut pois, ja koinsyömää, valkeata villaista hiippaansa.\nLuostarin naisväki itki säälistä juhlasaaton riveissä kulkiessaan,\nja pyylevät lipunkantajat virnistelivät hiljaa keskenänsä viitaten\nmunkkiparkoihin:\n\n-- Kottaraiset laihtuvat, kun ne kertyvät suuriin parviin.\n\nTotta olikin, että onnettomat Valkoiset isät olivat viimein alkaneet\nmiettiä mielessään, eiköhän olisi parasta lähteä lentämään halki\navaran maailman ja kunkin hankkia elatuksensa omalta taholtaan.\n\nKun nyt eräänä päivänä pohdittiin tätä painavaa kysymystä kapitulin\nkokouksessa, tultiin priorille ilmoittamaan, että veli Gaucher\npyysi, että häntäkin kuultaisiin yhteisessä neuvottelussa... Teidän\nvarallenne olkoon mainittu, että tämä veli Gaucher oli luostarin\nkarjapaimen, se on: hän vietti päivät päästänsä pyöriskellen\nluostarin tienoilla yhden kaarisarjan luota toisen luokse ja ajaen\nedellänsä kahta lehmänrankeloa, jotka haeskelivat heinänkorsia\npihamaalta kivien koloista. Kaksitoistavuotiseksi asti oli häntä\nelättänyt Baux'n seuduilla muuan puolihullu eukko, jota sanottiin\ntäti Bégoniksi. Sitten olivat munkit ottaneet hänet hoitoonsa, mutta\ntuo poloinen karjapaimen ei ollut oppinut koskaan mitään muuta\nkuin kaitsemaan karjaansa ja laskettelemaan ulkoa _Pater nosterin_\n(Isämeidän), ja senkin provencen kielellä, sillä hänellä oli kova pää\nja muisti tylsä kuin tinasapeli. Muuten hän oli innokas kristitty,\nvaikka vähän uneksiva, viihtyi hyvin jouhipaita päällään ja ruoski\nitseänsä täydestä miehen vakaumuksesta. Ja miten vahvat kourat\nhänellä sitten oli!...\n\nKun nähtiin hänen astuvan kapitulin saliin yksinkertaisen ja kömpelön\nnäköisenä ja tervehtivän läsnäolevia kaapaisten toisella jalallansa,\nniin priori, kaniikit, rahastonvartija, kaikki tyynni pyrskähtivät\nnauramaan. Semmoisen ilon synnytti joka kerta ilmestyessään\ntuo hyväntahtoinen harmaantuva naama, tuo pukinparta ja vähän\ntyhmännäköiset silmät; eikä veli Gaucher ollut siitä millänsäkään.\n\n\"Kunnianarvoisat isät\", sanoi hän sävyisällä äänellä pyöritellen\nkäsissään oliivinluista rukousnauhaansa, \"totta tuntuu olevan\nvanha sananparsi, että tyhjät tynnyrit ne paraiten kumahtelevat.\nAjatelkaahan, että kaivamalla pääkoppaani, joka ennestäänkin jo\non niin ontto, luulen keksineeni keinon, millä pääsemme pahoista\npäivistä.\n\n\"Asianlaita on tämmöinen. Tunnettehan täti Bégonin, tuon kunnon\nvaimon, joka hoiti minua piennä ollessani. (Herra armahtakoon\ntuon vanhan velhon sielua! hän lauloi hyvin jumalattomia lauluja\njuovuksissa ollessaan.) Sanonpa siis teille, kunnianarvoiset isät,\nettä täti Bégon tunsi eläessään vuoriston yrtit yhtä hyvin ja\nparemminkin kuin joku vanha korsikalainen kerskuja. Nähkääs, hän\noli vähää ennen kuolemaansa valmistanut verrattoman ihmelääkkeen\nsekoittamalla yhteen viisi kuusi lajia yrttejä, joita me kävimme\nyhdessä poimimassa Pikku-Alpeilta. Siitä on jo monta vuotta\nvierähtänyt; mutta luulenpa, että pyhän Augustinuksen avulla ja\nkunnianarvoisen isä apottimme suosiollisella luvalla vielä voisin\nkeksiä tuon salaperäisen ihmelääkkeen kokoonpanon, jos oikein\nkoettaisin. Meidän ei tarvitsisi silloin muuta kuin panna se\npulloihin ja määrätä sille kutakuinkin korkea hinta, niin voisi\nyhdyskuntamme rikastua pikkuhiljaa, niin kuin ovat tehneet veljemme\nTrappe- ja Grande-luostareissa...\" Hän ei ehtinyt edes lopettaa.\nPriori oli noussut häntä syleilemään. Kaniikit pudistivat hänen\nkäsiänsä. Rahastonhoitaja, joka oli enemmän liikuttunut kuin kukaan\nmuu, suuteli kunnioittaen hänen levättinsä repaleista lievettä...\nSitten kaikki asettuivat taas istuimilleen neuvottelemaan. Ja\nkapituli päätti viipymättä, että lehmät uskottaisiin tästä lähin veli\nThrasybuluksen paimennettaviksi, jotta veli Gaucher voisi antautua\nkokonaan ihmelääkkeensä keksimiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten tuon kunnon veljen onnistui uudelleen keksiä täti Bégonin\nresepti? millaisia ponnistuksia siihen vaadittiin? ja miten monta\nunetonta yötä? Tarina ei tiedä niistä kertoa. Varmaa vain on,\nettä puolen vuoden kuluttua Valkeiden isien ihmelääke oli jo\nhyvin yleisesti tunnettu. Koko Komitaatissa [Paavin omistamaa\nmaa-aluetta Avignonin ympärillä sanottiin Komitaatiksi], koko Arlesin\nympäristössä ei ollut sitä taloa, ei sitä mökkiä, jonka ruokakaapin\nhyllyillä, kotoisten viinipullojen ja oliivisäilykeruukkujen\nseassa, ei olisi ollut pientä ruskeata savipulloa, jonka suulle oli\nsuljettaessa painettu Provencen vaakuna ja jonka hopeinen leima\nkuvasi munkkia pyhän innostuksen hetkellä. Ihmelääkkeen saavuttama\nmaine hankki Prémontrén luostarille pian suuria rikkauksia.\nPakomioksen torni rakennettiin uudestaan kuntoon. Priori sai uuden\nhiipan, kirkko kauniit, lasimaalauksilla koristetut ikkunat, ja\nkellotornin hienosta huipusta helähti eräänä kauniina pääsiäispäivänä\nsoimaan kokonainen kuoro suuria ja pieniä kelloja, kilisten ja\nkaikuen ympäri seudun.\n\nVeli Gaucher'sta, tuosta poloisesta maallikkoveljestä, jonka kömpelö\nesiintyminen oli niin suuresti huvittanut kapitulia, hänestä ei enää\nmainittu luostarissa halaistua sanaa. Tästä lähin tunnettiin vain\nkunnianarvoisa isä Gaucher, teräväpäinen ja syvästi oppinut mies,\njoka eli kokonaan erillään luostarin moninaisista vähäpätöisistä\ntoimista sulkeutuneena koko päiväksi tislaushuoneeseensa, sill'aikaa\nkun kolmekymmentä munkkia kapusi pitkin vuorenrinteitä hakemassa\nhänelle tuoksuvia yrttejä... Tämä tislaushuone, johon ei kellään,\nei edes priorilla, ollut oikeutta tunkeutua, oli entinen, autioksi\njätetty rukouskappeli aivan kaniikkien puutarhan takalaidassa. Noiden\nyksinkertaisten kelpo isien mielestä siinä oli jotakin salaperäistä\nja kammottavaa; ja jos joku rohkea ja utelias munkkipoikanen\nsattumoisin oli kiivennyt seinää pitkin luikertelevia viiniköynnöksiä\nmyöten oven yläpuolella olevaan ruusuikkunaan asti, niin hyvin pian\nhän sieltä tuikahti maahan pelästyneenä nähtyään isä Gaucher'n\npitkine velhonpartoineen seisovan kumarassa uuniensa ääressä\npitäen väkiviinavaakaa kädessään; ja sitten ylt'ympäri punaisesta\nhiekkakivestä koverrettuja jäähdytysastioita, suunnattoman suuria\ntislauspulloja ja kiemurtelevia kristalliputkia, kaikki omituisessa\nepäjärjestyksessä, joka välkkyi aavemaisesti ikkunoiden läpi\npunervassa valossa...\n\nKun auringon laskiessa kellot kutsuivat viimeiseen Angelukseen\n(iltarukoukseen), avautui tuon salaperäisen huoneen ovi varovaisesti\nja kunnianarvoisa isä läksi kirkkoon iltajumalanpalvelukseen. Maksoi\nvaivan nähdä, miten hänet otettiin vastaan, kun hän kulki läpi\nluostarin! Veljet väistyivät molemmin puolin kunnioittavasti syrjään\nhänen ohimennessään. Kuiskailtiin:\n\n-- Hiljaa!... hän tietää salaisuuden!...\n\nRahastonvartija seurasi häntä ja puheli hänen kanssaan pää alas\ntaivutettuna... Keskellä näitä suosionosoituksia kulki isä Gaucher\npyyhkien hikeä otsaltaan, leveälierinen kolmikulmainen hattu\ntakaraivolla niin kuin pyhimysten sädekehä, katsellen tyytyväisenä\nympärilleen laajoja pihamaita, joihin oli istutettu oranssipuita,\nsinisiä kattoja, joiden harjalla uudet tuuliviirit kääntelehtivät,\nja luostarin häikäisevän valkoisia sisäosia, missä uusiin pukuihin\npuetut kaniikit kävelivät parittain sirojen kukkamaalauksilla\nvarustettujen pylväiden välissä, juhlallisen näköisinä.\n\n-- Minua he saavat kiittää tuosta kaikesta! mietti kunnianarvoisa isä\nmielessään; ja tämä ajatus nosti hänen sielussaan joka kerta ylpeyden\npuuskan...\n\nHän sai siitä kyllä rangaistuksensa. Saattepa nähdä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjatelkaahan, että hän saapui eräänä iltana jumalanpalveluksen\naikana kirkkoon tavattoman kiihtyneessä tilassa: punoittavana,\nhengästyneenä, munkinkaapu nurin päällä, ja niin hajamielisenä, että\nhän vihkivettä ottaessaan kasteli siinä hihansa aina kyynärpäätä\nmyöten. Alussa luultiin, että hän oli levoton myöhästymisensä vuoksi;\nmutta kun nähtiin hänen kumartelevan syvään uruille ja lehtereille\nsen sijaan, että hän olisi polvistunut pääalttarin eteen, kun nähtiin\nhänen rientävän tuulispään tavoin läpi kirkon, harhailevan kuorissa\nviisi minuuttia etsien istuintansa, ja kerran päästyään istumaan\nnyökkäilevän oikealle ja vasemmalle hymyillen autuasta hymyä, niin\nkuului hämmästyksen huminaa kirkon joka puolelta. Kuiske kulki\nrukouskirjan takaa rukouskirjan taakse:\n\n-- Mikähän nyt on tullut meidän isä Gaucher'lle?... Mitähän hänelle\non tapahtunut?\n\nPriori kolautti pari kertaa tyytymättömänä koukerosauvaansa\nkivilattiaan vaitiolon merkiksi... Ja kuorin takaosassa jatkuikin\nvirrenveisuu keskeytymättä; mutta vastaveisuulta loppui vauhti...\n\nYhtäkkiä, kun _Ave verum_ oli paraillaan meneillään, käännähtää isä\nGaucher istuimellaan ja puhkeaa kaikuvalla äänellä laulamaan:\n\n    Pariisissa on munkki\n    sun fralilali lallallallei.\n\nYleinen ällistys... Kaikki nousevat seisoalleen. Huudetaan:\n\n-- Viekää hänet pois... hän on päissään!\n\nJa kaniikit tekevät ristinmerkkejä. Hänen korkeutensa priorin\nkoukerosauva huitoo turhaan ilmassa... Mutta isä Gaucher ei näe\nmitään, ei kuule mitään; ja kahden väkevän munkin on pakko kantaa\nhänet pois kuorin pienestä ovesta, vaikka hän potkii vastaan kuin\nvimmattu ja rallattaa täyttä päätä sunfralilaliansa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä aamun hämärtäessä oli tuo onneton polvillaan\nrukoussalissa priorin edessä ja tunnusti syntinsä vuodattaen kuumia\nkyynelvirtoja:\n\n-- Ihmeneste, armollinen herra priori, se se vei minusta voiton,\nsanoi hän lyöden rintaansa. Ja nähdessään hänet niin murtuneena, niin\nkatuvaisena, joutui hyväsydäminen priori itsekin liikutuksen valtaan.\n\n-- No no, isä Gaucher, rauhoittukaa toki, kyllä se kaikki pian\nhaihtuu niin kuin aamukaste päivän tultua... Eikä häpeä kaiken\nkaikkiaan ollut niin suuri kuin miksi te sen kuvittelette. Laulu\ntosin oli vähän noin... hm! hm!... Mutta toivokaamme, etteivät\nnoviisit ole sitä kuulleet... Ja nyt, kuulkaa, kertokaapa minulle,\nmiten vahinko oikeastaan tapahtui... Koetellessanne elämännestettä,\neikö niin? Kätenne sattui vähän vavahtamaan... Niin, niin, minä\nymmärrän... Teidän laitanne on niin kuin veli Schwartsin, ruudin\nkeksijän: te olette molemmat joutuneet oman keksintönne uhriksi...\nMutta sanokaapa minulle, hyvä ystävä, onko nyt ihan välttämätöntä,\nettä te itse kokeilette tuota kauheata elämännestettä?\n\n-- Valitettavasti se on välttämätöntä, arvoisa herra priori...\nkoelasi näyttää kyllä alkoholin voiman ja astemäärän; mutta\nviimeistelyssä, tunnustellessani onko sillä sametin hieno maku, minä\nen luota mihinkään muuhun kuin omaan kieleeni...\n\n-- Niin, se on oikein... Mutta kuulkaahan vielä vähän, mitä\nminä teille sanon... Kun te nyt sillä tavoin pakosta joudutte\ntunnustelemaan elämännestettä, niin maistuuko se teistä hyvältä?\nViehättääkö se teitä?...\n\n-- Paha kyllä, se viehättää minua, virkkoi isä parka punastuen\nkorviaan myöten. -- Kahtena viimeisenä iltana siinä on ollut minusta\nsemmoinen kukkastuoksu, semmoinen aromi!... Mutta varmaankin on\nitse paholainen minut ilkeästi vietellyt... Ja minä olenkin lujasti\npäättänyt, etten tästä puoleen käytä muuta kuin koelasia. Sääli\nvain, ellei neste ole kyllin hienomakuista, ellei se ole kyllin\nhelmeilevää...\n\n-- Älkäähän toki, keskeytti hänet priori innokkaasti. -- Ei saa\nantaa ostajille syytä tyytymättömyyteen... Teidän on tästä lähtien\nvain oltava varuillanne, kun kerran ennakolta tiedätte, miten siinä\nsaattaa käydä... Kuulkaa, paljonko te sitä sitten tarvitsette\nvoidaksenne tuntea maun?... Viisitoista tai kaksikymmentä tippaa,\neikö niin?... sanokaamme kaksikymmentä tippaa... Saapa paholainen\nkoettaa kaikki keinonsa, jos se tavoittaa teidät, kun vain pysytte\nkahdessakymmenessä... Muuten, valmistautuaksemme joka tapauksen\nvaralle minä vapautan teidät tästä lähin velvollisuudestanne,\nniin ettei teidän tarvitse tulla kirkkoon, vaan voitte suorittaa\niltajumalanpalveluksenne tislaushuoneessa... Ja nyt, menkää Herran\nrauhaan, hyvä isä, ja muistakaa laskea oikein pisarat.\n\nAh! Turhaa oli isä raukan laskea pisaroita... paholainen oli jo\nsaanut hänet kynsiinsä eikä enää hellittänyt.\n\nMutta tislaushuone se vasta kuuli kummallisia kirkonmenoja!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäiväiseen aikaan vielä kaikki kävi hyvin. Isä pysyi kyllin\ntyynenä; hän laitteli kuntoon hiilipannujaan ja tislausastioitaan\nja valikoi huolellisesti yrttejään, kaikenlaisia Provencen yrttejä,\nhienotuoksuisia, harmahtavia, nirhalaitaisia, auringon paahtamia,\nmeheviä... Mutta iltasella, kun yrtit olivat jo keitetyt ja\nelämänneste jäähtymässä suurissa kuparisäiliöissä, alkoi miesparan\nkidutus.\n\n-- ... Seitsemäntoista... kahdeksantoista... yhdeksäntoista...\nkaksikymmentä!...\n\nPisarat putoilivat ruokopillin nenästä kullattuun pikariin. Nuo\nkaksikymmentä isä Gaucher nielaisi yhdellä siemauksella, tuntematta\ntuskin minkäänlaista nautintoa. Vasta yhdeskolmatta häntä himotti!\nOo, tuo yhdeskolmatta tippa!... Välttääkseen kiusausta hän meni\nihan toiseen päähän laboratoriota, laskeutui polvilleen ja syventyi\nisämeitäänsä. Mutta tuosta vielä lämpimästä nesteestä nousi hiukan\nhöyryä, täynnä ihania tuoksuja, ja se leijaili hänen ympärillänsä\nvetäen häntä vastustamattomasti säiliöiden luokse... Neste kimalteli\nkauniisti kullalle ja viheriälle... Kumartuneena altaan yli sieraimet\nlevällään isä Gaucher hämmenteli sitä hiljalleen ruokopillillänsä,\nja pienet säteilevät täplät, joita kohoili sen smaragdinväriselle\npinnalle, näyttivät hänestä täti Bégonin silmiltä, jotka hymyilivät\nja vilkkuivat häneen katsoessaan...\n\n-- No niin! vielä yksi pisara!\n\nJa pisara pisaralta oli tuo onneton viimein saanut pikarinsa täpö\ntäyteen. Silloin oli koko hänen vastustuskykynsä mennyttä ja hän\nheittäytyi raskaasti suureen leposohvaan ja loikoen siinä, ruumis\nhervottomana ja silmät puoleksi ummessa, hän maisteli syntinsä\nmakeutta pienissä erissä, samalla kun hän tuntien suloisia omantunnon\nnuhteita itseksensä hiljaa mutisi:\n\n-- Ah, minä syöksyn kadotukseen... ikuiseen kadotukseen...\n\nKaikkein kauheinta oli, että kun hän vain oli nauttinut enemmälti\ntuota paholaisen nestettä, hänen mieleensä ikään kuin jonkin\ntaikavoiman avulla aina muistuivat täti Bégonin jumalattomat laulut:\n\n    Kolme iloista juomaveikkoa\n    oli kerran päättänyt huilata\n\ntai:\n\n    Se mestari Antin Annaliisa\n    meni kerran metsästä marjaan.\n\nja yhä palasi tuo munkkilaulun kuuluisa kertosäe: sun fralilali\nlallallallei.\n\nAjatelkaapa, miten hän aamulla hämmästyi, kun seinän takana asuvat\nnaapuriveljet sanoivat hänelle pisteliäästi:\n\n-- He, he, isä Gaucher, teillä oli sirkkoja päässä eilisiltana\nmennessänne maata.\n\nSiitä seurasi kyyneleitä, epätoivoa, paastoa, jouhipaitaan\npukeutuminen ja itsensä ruoskiminen. Mutta mikään ei enää auttanut\nihmenesteen paholaista vastaan; ja se koppoi uhrin kouriinsa aina\njoka ilta samaan aikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan sateli tilauksia runsaasti apottikuntaan, niin että\nsiitä koitui oikea taivaallinen siunaus. Niitä tuli Nimesistä,\nAixsta, Avignonista, Marseillesta... Päivä päivältä muuttui luostari\nyhä enemmän pienen tehtaan näköiseksi. Siinä hääri veljiä pakkaajina\nja nimilipun liimaajina, toiset pitivät huolta kirjeenvaihdosta,\ntoiset tavaran lähettämisestä; jumalanpalveluksesta jäi tosin\nsiellä täällä pois joku kellon läppäys, mutta ympäristöläiset eivät\nkärsineet pienintäkään vahinkoa, sen vakuutan teille...\n\nJa sittenkin eräänä kauniina sunnuntaiaamuna, kun rahastonhoitaja\noli parhaillaan lukemassa vuositilin päätöstä ja kun kelpo kaniikit\nkuuntelivat häntä silmät säteillen ja hymy huulilla, ryntää isä\nGaucher äkkiä keskelle kokousta huutaen:\n\n-- Nyt se on lopussa... Minä en enää puutu siihen... Päästäkää minut\ntakaisin karjapaimeneksi!\n\n-- Mikä nyt on hätänä, isä Gaucher? kysyy priori aavistaen mistä oli\nkysymys.\n\n-- Mikäkö hätänä, arvoisa herra priori?... Sehän tässä hätänä, että\nminä olen menemässä päistikkaa iankaikkisuuden liekkimereen ja\nsyöksymässä helvetin tulisiin hankoihin... Se tässä hätänä, että minä\njuon, ja juon niin kuin hurja...\n\n-- Mutta neuvoinhan minä teitä laskemaan tipat.\n\n-- Niin kyllä; laskemaan tipat! Pikarillisittain sitä nyt saisi\nlaskea... Niin, arvoisa isä, siinä sitä ollaan. Kolme pulloa\nillassa... Käsitättehän, ettei sitä voi jatkua... Teettäkää siis\nelämänneste kenellä tahansa... Mutta iskeköön minuun taivaan tuli,\njos siihen tämän päivän perästä vielä puutun!\n\nNyt ei kapituli enää nauranut.\n\n-- Mutta tehän saatatte meidät perikatoon, onneton! huudahti\nrahastonhoitaja pudistaen suurta kirjaansa.\n\n-- Tahdotteko sitten mieluummin, että minä joudun kadotukseen?\n\nSilloin nousi priori seisoalleen.\n\n-- Kunnianarvoiset veljet, sanoi hän ojentaen valkoisen kätensä,\njossa kiilsi piispan sormus, -- on olemassa eräs keino, jonka avulla\nvoimme kaikki järjestää... Eikö totta, iltasellahan se pahahenki\nteitä kiusaa, rakas poikani?...\n\n-- Niin, herra priori, säännöllisesti joka ilta. Nytkin kun näen yön\nlähestyvän, alan minä -- luvallanne sanoen -- hikoilla niin kuin\nCapitoun aasi, kun se huomaa tuotavan satulaa.\n\n-- No, rauhoittukaa... Tästä lähtien me luemme joka ilta\njumalanpalveluksen yhteydessä teidän puolestanne pyhän Augustinuksen\nrukouksen, johon on yhdistetty täydellinen anteeksianto. Siten te\nolette pelastettu, käyköön kuinka tahansa. Te saatte synninpäästön\nsynnin tapahtuessa.\n\n-- Oi, sepä hyvä! Paljon kiitoksia vain, herra priori! Ja kyselemättä\nsen enempää isä Gaucher livahti taas takaisin tislausastioittensa\nääreen kevyesti kuin leivonen.\n\nTosiaankaan ei papinviran toimittaja siitä hetkestä alkaen unohtanut\nyhtenäkään iltana ehtoorukousten loppuun päästyänsä lausua:\n\n-- Rukoilkaamme sitten rakkaan isä Gaucher'n puolesta, joka uhraa\nsielunsa veljeskunnan etujen hyväksi... _Oremus Domine_.\n\nJa sill'aikaa kun kaikkien noiden valkokaapuisten munkkien ylitse,\njotka olivat polvistuneet rukoukseen kirkon hämärissä pylvästöissä,\nliiteli värähdellen hartauden henki niin kuin vieno pohjatuuli\nlumisella kentillä, niin ulkona luostaripuutarhan toisessa laidassa\ntislaushuoneen helottavien ikkunaruutujen takana kuultiin isä\nGaucher'n laulavan kohti kurkkuaan:\n\n    Pariisissa on munkki\n    sun fralilali lallallallei;\n    on valkeaviittainen munkki,\n    joka nunnia tanssihin vei\n    pihapuistojen siimekseen,\n    sun fralilali lallallallei.\n\n... Siihen asti päästyänsä tuo kunnon pappi yhtäkkiä pysähtyi\nhämmästyneenä:\n\n-- Taivas armahtakoon, jos rippilapseni olisivat sattuneet sen\nkuulemaan!\n\n\n\n\nCAMARGUESSA\n\n\nI\n\nLähtö\n\nSuuri hälinä linnassa. Lähetti on tuonut juuri ikään metsästyksen\nvalvojalta sanoman, joka oli puolittain ranskan, puolittain provencen\nkielellä kirjoitettu ja jossa hän ilmoittaa, että on jo näkynyt pari\nkolme kaunista parvea \"galejoneja\" ja \"charlottineja\" ja ettei enää\nole puutetta parhaimmistakaan lintulajeista.\n\n\"Te tulette tietysti mukaan!\" kirjoittivat minulle ystävälliset\nnaapurini; ja tänään aamuhämärissä kello viiden aikaan saapuivat\nheidän suuret nelipyöräiset vankkurinsa, joissa oli jo kuormana\npyssyjä, koiria ja ruokavaroja, rinteen alta minua noutamaan. Ja\nniin me läksimme ajaa jyryttelemään Arlesiin päin vievää tietä\nmyöten, joka oli hiukan kolea ja yksitoikkoinen. Oli tuommoinen\njoulukuun aamu, jolloin silmä töin tuskin erottaa oliivien\nvaalenevaa vihreyttä ja kermestammien tummanvihreät lehdet taas\nnäyttävät liian talvisilta ja keinotekoisilta. Talleista kuuluu\nliikettä. Siellä täällä vilkkuu jo tulia talojen ikkunoista ennen\npäivän valkenemista; ja Montmajourin apottikunnan kivilouhikoiden\ntienoilla levittelevät puoliuniset merikotkat vasta siipiänsä\nkeskellä raunioita. Kuitenkin me sivuutamme kaivosten kohdalla jo\nmuutamia vanhoja maalaiseukkoja, jotka ajavat pienillä aaseillansa\nhölkkää joutuakseen kauppatorille. He tulevat Ville-des-Baux'sta\nja matkustavat yli kaksi peninkulmaa saadakseen istua tunnin Pyhän\nTrophymuksen kirkon portailla myymässä pieniä lääkeyrttinippuja,\njoita he ovat keräilleet vuoristossa!... Kas, tuossa ovat jo\nArlesin vallit edessämme, matalat, pykäläreunaiset vallit,\njommoisia nähdään vanhoissa vaskipiirroskuvissa, missä peitsiniekat\nsotamiehet näyttävät suuremmilta kuin ne mäenrinteet, joiden\nhuipulla he seisovat. Me ajamme täyttä laukkaa läpi tuon ihmeellisen\npikkukaupungin, joka on maalauksellisimpia Ranskan pikkukaupungeista.\nSen kauniilla veistoksilla koristetut pyöreähköt parrukkeet ulottuvat\npuolitiehen ahtaiden katujen yli, ja sen vanhat mustat talot pienine,\nmataloine, suippokaarisine maurilaisovineen palauttavat mieleemme\nVilhelm Nykerönenän ja saraseenien ajan. Näin varhain ei ole vielä\nketään ulkona. Ainoastaan Rhônen varsilla on liikettä. Laiva, joka\nvälittää liikettä Camargueen, höyryää rannassa portaiden juurella\nvalmiina lähtemään. Maamiehiä punaisissa sarssitakeissa ja Roquetten\nneitosia, jotka menevät tarjoutumaan palvelukseen maalaistaloihin,\nastuu laivaan yhdessä meidän kanssamme jutellen ja naureskellen\nkeskenään. Pitkät, ruskeat viitat suojelevat heitä kolealta\naamutuulelta, ja korkea arlesilainen päähine tekee heidän päänsä\npienen ja kauniin näköiseksi sekä antaa heille pisaraisen viehättävää\njulkeutta, halun ojentautua suoraksi ja nakata naurunkihahdus tai\npieni pilapuhe kiertämään edelleen... Kello helähtää; me lähdemme\nliikkeelle. Virranvesi, laivanpotkuri ja pohjatuuli kiidättävät meitä\nkolminkertaisella vauhdilla, ja rannat pakenevat taaksemme. Toisella\npuolella on Crau, kuiva ja kivinen tasanko, toisella puolella\nvihannampi Camarguen lakeus, joka leviää edessämme aina mereen asti\nkasvaen lyhyttä heinää ja soisilla paikoilla tiheätä ruokoa.\n\nVälistä laiva pysähtyy laiturissa, milloin oikealla, milloin\nvasemmalla rannalla; milloin keisari- ja milloin kuningaskunnassa,\nniin kuin sanottiin keskiajalla, Arlesin kuningaskunnan aikoina,\nja niin kuin vanhat Rhônen laivamiehet sanovat vielä tänä päivänä.\nJoka laiturin vieressä valkoinen talo ja ryhmä vihreitä puita.\nTyömiehet astuvat maihin työkalut olalla, naiset kori käsivarrella\nkiipeävät kapeata polkua ylös. Keisarikunnan sekä kuningaskunnan\nrannoille laiva vähitellen tyhjenee, ja kun se saapuu Mas-de-Giraud'n\nlaituriin, jossa me nousemme maihin, ei siihen enää jää paljon ketään.\n\nMas-de-Giraud on Barbentanen herrojen vanha sukukartano, johon me\nastumme odottamaan vartijaa, jonka on määrä tulla meitä noutamaan.\nKorkeassa keittiössä on koko talon miesväki ruualla; peltotyömiehet,\nviinitarhurit, paimenet ja paimenpojat. Tarjoilusta pitävät huolta\nnaiset, jotka syövät vasta jälkeenpäin. Kohta saapuu vartija\nkuomurattaineen. Oikea Fenimore Cooperin tyyppi, metsänkävijä\nmaalla sekä merellä, metsästyksen ja kalastuksen kaitsija, jota\npaikkakuntalaiset sanovat _lou Roudeïroùksi_ (vaanijaksi), sillä\nhänen nähdään aamu- ja iltasumussa alinomaa piileskelevän väijyksissä\nruohikoissa tai seisovan liikahtamatta pienessä veneessään vahtimassa\nkalamertojaan lammikoissa tai vesijohtokanavissa. Kentiespä juuri\ntuo ainainen vaanijan ammatti on tehnyt hänet niin hiljaiseksi\nja umpimieliseksi. Kuitenkin hän, sillä aikaa kun pienet rattaat\npyssykuormineen ja ruoka varoineen vierivät edellämme, kertoo meille\nmetsästysuutisia selitellen, kuinka monta lintuparvea on lentänyt ja\nmille tienoille muuttolinnut ovat laskeutuneet. Tällä tavoin jutellen\nme painumme yhä kauemmaksi sisämaahan.\n\nPäästyämme viljeltyjen seutujen ohi olemme keskellä villiä Camarguea.\nSilmänkantamattomiin välkkyy laidunmaiden keskellä soita ja kanavia,\njoiden reunat kasvavat korkeata suolaheinää. Tamariskipensastot ja\nruokomättäät kohoavat kuin pikku saarelmat tyynen meren keskellä.\nEi ainoatakaan korkeata puuta. Tasangon yksitoikkoista, rannatonta\nlakeutta ei mikään rajoita. Pitkien matkojen päässä toisistaan\nlevittävät karjatarhat matalia kattojaan painuen melkein maanpintaa\npitkin. Karjalaumat, jotka makaavat hajallaan suolaheinikossa tai\nkulkevat ryhmässä punaisenruskeaan kaapuun pukeutuneen paimenen\nympärillä, eivät riko maiseman yksitoikkoista suoraa viivaa, vaan\nhäipyvät pieniksi pilkuiksi siintävän taivaanrannan ja pilvettömän\nilmapiirin äärettömässä avaruudessa. Niin kuin meri, joka näyttää\naaltoillessaankin yksitoikkoiselta, samaten herättää tämä tasanko\nyksinäisyyden ja äärettömyyden tunteen, ja tämä tunne kasvaa sitä\nvoimakkaammaksi, kun näkee väkevän pohjatuulen taukoamatta, esteitä\ntapaamatta puhaltavan ja ikään kuin tasoittavan ja laajentavan\nlakeuksia. Kaikki taipuu sen edessä. Pienimmätkin pensaat tuntevat\ntuulen voiman ja kasvavat vinoon, nuokkuen etelään päin, ikään kuin\naina olisivat pyrkimässä pakoon sen edestä...\n\n\nII\n\nMökki\n\nRuokokatto ja kuivista, keltaisista ruo'oista tehdyt seinät,\nsellainen on mökki. Se on majapaikkanamme metsästysmatkalla.\nSe on rakennettu camarguelaisen talon malliin ja siinä on yksi\nainoa korkea ja tilava tupa, jossa ei ole ikkunaa, vaan joka saa\nvalonsa lasiovesta, jonka eteen iltaisin pannaan vahva luukku.\nKorkeissa, valkoisiksi kalkituissa seinissä on naulapuita pyssyille,\nmetsästyslaukuille ja pitkävartisille suosaappaille. Perällä on viisi\nkuusi makuusijaa laitettu oikean mastopuun ympärille, joka ulottuu\npermannosta laipioon ja kannattaa kattoa. Yöllä kun pohjatuuli\npuhaltaa ja koko rakennus ruskaa joka paikasta, ja kun meren\nkaukainen kohina kuuluu tuulen mukana pitkänä ja väkevänä ulvontana,\nluulisi makaavansa laivan hytissä.\n\nMutta varsinkin iltapuolella on mökki hurmaava. Noina kauniina\netelämaisina talvipäivinä jään mielelläni istumaan ypöyksin korkean\nuunin ääreen, jossa joku tamariskin juurikko savuaa. Pohjatuulen tai\nluoteisen nyhtäyksistä lennähtää ovi auki, ruokopillit vinkuvat, nuo\nsysäykset ovat vain hyvin heikkoa kaikua minua ympäröivän luonnon\nsuuresta myllerryksestä. Talvinen auringonvalo, jota hurja vihuri\nvitsoo, särkyy yksityisiksi säteiksi, kokoaa ne taas yhteen ja\nhajottaa uudestaan. Suuria varjoja liitelee ihmeellisen sinisellä\ntaivaalla. Valoa tulvahtelee kuuroittain, samoin tuulenpuuskia;\nja karjankellot, joiden ääni äsken vielä kuului, häipyivät tuulen\nmukana hetkeksi kuulumattomiin saapuakseen kohta taas kalkattamaan\naukireväistyn oven luokse ihanaa kertosäveltänsä... Hetkien helmi\non iltahämärä vähää ennen kuin metsästäjät palaavat kotiin. Tuuli\non tyyntynyt. Pistäydyn hetkeksi ulos. Rauhallisesti painuu\naurinko mailleen, suurena, punervana sädekehränä, joka ei enää\njaksa lämmittää. Yö laskeutuu maille ja hipaisee ohimennessään\nposkea tummalla, kostealla siivellänsä. Tuolla kaukana välähtää\npyssynlaukaus kuin punaisen tähden tuike ja sammuu jälleen\nympäröivään yöhön, jonka pimeydessä sen valo näytti vieläkin\nkirkkaammalta. Mitä enemmän päivä lähenee loppuansa, sitä kiireemmin\nrientää elämä. Pitkä, kolmion muotoinen sorsaparvi lentää hyvin\nmatalalla, ikään kuin aikoen laskeutua maahan. Mutta silloin\nsytytetään mökissä tuli ja ne kaikkoavat: parven etunenässä lentävä\nsorsa ojentaa kaulansa, nousee taas korkealle ja kaikki muut lentävät\nsen perästä yhä korkeammalle kirkuen hurjasti.\n\nKohta alkaa kuulua yhtämittaista jalankapsetta kuin sateenrapinaa;\nse tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuhatmäärin lampaita,\njoita paimenet huudoillaan kutsuvat ja edestakaisin laukkailevat\nkoirat ajavat kovasti läähättäen, tunkeutuu tarhoihin arkoina ja\nepäjärjestyksessä. Minä joudun tuohon kähärävillaisten määkivien\nlampaiden pyörteeseen, se tempaa minut mukaansa ja pyörittelee minua\nsinne tänne. Se nousee ja laskee kuin maininki, jossa paimenet ja\nheidän varjonsa näyttävät keinuvan läikkyvien aaltojen harjalla...\nLammaslaumojen takana kuuluu tuttuja askeleita ja iloisia ääniä. Pian\non mökki täynnä väkeä, äänekästä iloa ja elämää. Viiniköynnöksien\noksat leimuavat uunissa. Nauretaan sitä hurjemmin, kuta raukeammaksi\nruumis on käynyt. Se on onnellisen väsymyksen synnyttämää hälinää:\npyssyt ovat nurkassa, pitkät saappaat sikin sokin lattialla ja\ntyhjien laukkujen vieressä punaisenruskeita, kullalle, vihreälle tai\nhopealle välähteleviä linnunsiipiä, kaikissa veripilkkuja. Pöytä on\nkatettu, ja oivallisen ankeriasliemen höyrytessä syntyy hiljaisuus,\ntuommoinen syvä hiljaisuus, joka on vankan ruokahalun merkkinä ja\njonka keskeyttää vain koirien äkäinen murina, kun ne oven luona\npimeän päässä latkivat kupistaan...\n\nIltapuhteen vietto loppui lyhyeen. Tulen ääreen ei jäänyt muita kuin\nvartija ja minä, ja häneltäkin jo pyrkivät silmät painumaan umpeen.\nMe yritämme jutella, se on: me nakkaamme tuon tuostakin toisillemme\njonkun katkonaisen sanan maalaisten tapaan, jonkun melkein\nintiaanimaisen lyhyen huudahduksen, lyhyen ja nopeasti sammuvan, niin\nkuin loppuun palaneiden oksien viimeiset kipunat. Vihdoin vartija\nnousee, sytyttää lyhtynsä ja minä kuulen, kun hänen raskaat askelensa\nkatoavat yöhön...\n\n\nIII\n\n\"Toivomassa\" (Saalista väijymässä!)\n\n\"_Toivo_!\" [Provencelaista sanaa _espère_, joka oikeastaan merkitsee\ntoivoa, käytetään myös saaliin väijymisen merkityksessä.] miten\nkaunis ja kuvaava nimi väijymiselle, pensastoissa piileskelevän\nmetsämiehen odotukselle ja noille epätietoisuuden hetkille,\njolloin kaikki odottaa ja toivoo ja häilyy yön ja päivän välillä.\nAamuväijyntä vähää ennen auringonnousua ja iltaväijyntä hämärän\ntullessa. Viimeksi mainitusta minä erityisesti pidän, varsinkin\nnäillä suomailla, missä lammikoiden vesi pysyy niin kauan kirkkaana\nauringon mailleen mentyä...\n\nJoskus taas kyyrötetään väijyksissä _negochin'issa_, hyvin\npienessä, kapeassa veneessä, jossa ei ole emäpuuta ja joka vaappuu\npienimmästäkin liikahduksesta. Ruokojen peitossa metsästäjä\ntähystelee sorsia veneensä pohjalta, jonka reunan yli kohoaa\nnäkyviin vain hatunlippa, pyssyn piippu ja koiran pää, kun se\nnuuskii ilmaa, sieppaa moskiittoja suuhunsa tai ojentaen tukevat\njalkansa suoriksi kallistaa koko veneen toiselle laidalle, niin että\nse läikähtää vettä täyteen. Tämä väijymistapa on minunlaiselleni\nkokemattomalle metsästäjälle liian monimutkainen. Minä lähdenkin sen\nvuoksi useimmiten jalan vaanimaan, rämpien keskellä suota, jalassa\nsuunnattoman suuret kengät, joiden varsiksi lehmänvuota on leikattu\npitkin pituuttaan. Kävelen hitaasti ja varovaisesti peläten uppoavani\nsuohon, ja kierrän ruohikolla, joista nousee suolavesihöyryjä ja\njoissa sammakot loikkivat...\n\nVihdoin viimein pääsen tamariskimättäälle, kuivalle pengermälle,\nja asetun siihen odottamaan. Osoittaakseen minulle kunniaa\nvartija on antanut oman koiransa minun mukaani. Se on tavattoman\nsuuri, pitkäkarvainen valkea pyreneläiskoira, mainio metsästäjä\nja kalastaja, ja sen läsnäolo tekee minut ehdottomasti vähän\nlevottomaksi. Kun suokana lentää ohitseni pyssynkantaman päässä,\nkatsahtaa koirani jollakin tavoin ivallisesti minuun nakaten\ntaiturimaisella päänpudistuksella pitkät silmillä riippuvat\nluppakorvansa taaksepäin; sitten se asettuu vakavaan perusasentoon,\nheiluttaa häntäänsä ja osoittaa kaikenmoisilla ilmeillä\nkärsimättömyyttään, ikään kuin tahtoen sanoa minulle:\n\n-- Ammu... ammu toki!\n\nJa minä ammun -- ohi... Silloin se heittäytyy maahan pitkin\npituuttaan ja haukottelee ja virutteleikse laiskan, masentuneen ja\njulkean näköisenä...\n\nNo niin! minä myönnän sen, että minä olen huono metsämies.\nSaaliin vaaniminen on minusta samaa kuin mailleen painuva päivä,\nvähitellen tummuva ilmanranta, valo, joka pakenee mereen, kimaltelee\nvesilätäköissä ja heijastaa harmaan taivaankannen hohtamaan hienolta\nhopealta. Minä pidän tuosta vedentuoksusta, tuosta hyönteisten\nsalaperäisestä surinasta ruohokossa ja tuosta hiljaisesta kahinasta,\njoka syntyy, kun pitkät lehdet hankaavat toisiaan. Tuon tuostakin\nliitää surullinen sävel korvani ohi ja ilmassa kuuluu kuin\nmerisimpukan surinaa. Se on kaulushaikara, joka painaa tavattoman\npitkän nokkansa veden alle kaloja tavoitellakseen ja korauttaa\nkurkustaan pitkän pärrytyksen... rrrum! Kurkiparvia lentää pääni\npäällä.\n\nMinä kuulen siipien kahnutuksen ja untuvien huminan vinhassa\ntuulessa, jopa pienen kirahduksen liian korkealle pingotetusta\näänestä. Sitten ei enää mitään. On tullut yö, synkkä yö, ja\nainoastaan heikko päivänkajastus viipyy vesillä...\n\nYhtäkkiä minä vavahdan, saan jonkinlaisen hermovärähdyksen, ikään\nkuin joku seisoisi takanani vaanimassa. Käännyn katsomaan ja huomaan\nkuun, tuon kauniiden öiden seuralaisen, nousevan suurena pyöreänä\nkiekkona, joka kohoaa alussa nopeammin, niin että sen liikkeen\nsaattaa helposti silmin nähdä, ja sitten hiljentää sikäli vauhtia,\nmikäli se ylenee taivaanrannasta.\n\nNäen jo sen ensimmäisen säteen selvästi vieressäni, sitten toisen\nvähän kauempana... Kohta on koko suo kirkkaasti valaistu. Pieninkin\nheinätupsu luo varjon viereensä. Väijyntäaika on loppunut, linnut\nnäkevät meidät: ei auta muu kuin palata kotiin. Kuljemme keskellä\nsinistä, kevyttä, autereista valovirtaa; ja joka kerta kun satumme\nastumaan noihin lammikkoihin tai noihin vesiojiin, panee se\ntanssimaan lukemattomat joukot pieniä maahan pudonneita tähtösiä ja\nkuunsäteitä, jotka tunkeutuvat aina veden pohjaan asti.\n\n\nIV\n\nPunainen ja valkea\n\nIhan lähellä meitä, pyssynkantaman päässä mökistämme, on toinen\njokseenkin samannäköinen, mutta yksinkertaisempi maja. Siinä asuu\nvartijamme vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa; toinen niistä on\ntyttö, joka valmistaa ruuat työmiehille ja paikkaa kalaverkot; toinen\ntaas poika, joka käy isänsä apuna mertoja kokemassa ja vartioimassa\nkalalammikoiden sulkulaitoksia. Kaksi nuorempaa lasta on Arlesissa\nisoäitinsä luona, ja he viipyvät siellä siksi, kunnes ovat oppineet\nlukemaan ja pääsevät ensi kerran ehtoolliselle, sillä tämä kotimökki\non liian kaukana kirkosta ja koulusta, eikä sitä paitsi Camarguen\nilmakaan olisi terveellistä pienokaisille. Saari ei tosiaan ole\nmikään sopiva asuinpaikka kesän tullen, kun suot ovat kuivilla ja\nvalkoinen pohjalieju vesikanavissa halkeilee kovan kuumuuden tähden.\n\nSain nähdä sen kerran elokuussa, kun tulin ampumaan villisorsia,\nenkä ikinä unohda, miten surullisen ja kolkon näköinen oli tuo\npäivän polttama seutu. Siellä täällä höyrysivät vesilätäköt\nauringonpaisteessa kuin suunnattoman suuret kattilat; ainoastaan\nniiden pohjalla näkyi vielä elonmerkkejä, liikkui yhtenä vilinänä\nsalamantereita, hämähäkkejä ja vesihyönteisiä, jotka hakivat\nitselleen kosteita komeroita. Ilma oli saastaista, paksu miasmipilvi\nhäilyi suon yläpuolella sakeana lukemattomista hyttysparvista.\nVartijan mökissä vilutti kaikkia ihmisiä, kaikissa oli kuume, ja\noli sääli nähdä noita keltaisia, sisäänpainuneita kasvoja ja noita\nluonnottoman suuria silmiä, joita tummat renkaat ympäröivät. Ja\nnuo onnettomat olivat tuomitut kitumaan kolme pitkää kuukautta\ntuossa hellittämättömässä auringon paahteessa, joka tulena polttaa\nkuumesairaita, silti heitä lämmittämättä. Surkeaa ja vaivalloista on\ntuon vartijan elämä Camarguessa! Hänellä on sentään vaimo ja lapset\nluonansa; mutta noin kahdeksan kilometrin päässä hänestä, keskellä\nsuota, asuu hevosvartija, joka elää ypöyksin vuodesta vuoteen kuin\noikea Robinson. Hänen ruokomökissään, jonka hän on rakentanut omin\nkäsin, ovat kaikki tarvekalut hänen tekemiään, alkaen pajunoksista\npalmikoidusta riippumatosta, tulisijasta, joka on kyhätty kokoon\nkolmesta muusta kivestä, ja yksinkertaisista jakkaratuoleista,\njotka on veistetty tamariskipuun juurikoista, aina ovilukkoon ja\nsen valkeapuiseen avaimeen asti, joiden avulla hän lukitsee tämän\nomituisen asumuksensa.\n\nMies on ainakin yhtä kummallinen kuin hänen asuntonsa. Hän on\njonkinlainen äänetön filosofi, niin kuin erakot, ja hän peittää\nrahvaanomaisen epäluulonsa tuuheiden, takkuisten kulmakarvojensa\nalle. Aina milloin hän ei ole laitumella, nähdään hänen istuvan oven\nedessä tavaillen hitaasti lapsellisella ja liikuttavalla ahkeruudella\ntuommoista pientä punaista, keltaista tai sinistä lentolehtistä,\njohon apteekkarit käärivät lääkepulloja, joita hän tarvitsee\nhevosiaan varten. Miesparalla ei ole muuta huvitusta kuin lukeminen\neikä muita kirjoja kuin nämä. Vaikka meidän vartijamme ja hän ovatkin\nlähinaapureita, eivät he käy koskaan toistensa luona. Ja he ihan\nkarttavat tapaamasta toisiaan. Kun minä eräänä päivänä tiedustelin\nvaanijalta syytä tähän vastenmielisyyteen, niin hän vastasi minulle\njuhlallisen vakavana:\n\n-- Me olemme eri puoluetta... Hän on punainen ja minä olen valkoinen.\n\nSiis täällä erämaassakin, jonka yksinäisyyden luulisi lähentävän\nihmisiä, sielläkin nuo kaksi metsäläistä, jotka ovat molemmat yhtä\ntyhmiä ja yksinkertaisia, nuo kaksi Theokritoksen karjapaimenta,\njotka tuskin kertaakaan käyvät vuodessa kaupungissa ja joita Arlesin\npienet kahvilat kultauksineen ja peililaseineen häikäisevät kuin\noikeat Ptolemaiosten palatsit, ovat saaneet syyn vihata toisiansa\nvaltiollisten vakaumustensa nimessä!\n\n\nV\n\nVaccarès\n\nKauneinta Camarguessa on Vaccarès-järvi. Usein minä, kyllästyneenä\nmetsästykseen, tulen istuskelemaan tuon suolaisen järven rannalle.\nSe on kuin suuresta merestä lohkaistu pieni palanen, jonka ympärille\nmaa on kasvanut ja joka on muuttunut juuri tuon pakonalaisuutensa\nvuoksi niin kodikkaaksi. Sen kuivuuden ja kuumuuden sijasta, joka\ntavallisesti tekee semmoisten järvien rantamat kolkon näköisiksi,\novat Vaccarèsin korkeahkot rannat ylt'yleensä vihreän, sametinhienon\nnurmen peitossa ja niillä rehottaa omituinen ja silmää hurmaava\nkasvillisuus: tuhatkaunokkeja, vesiapiloita, katkeroita ja noita\nihania saladelleja, jotka ovat talvella sinisiä ja kesällä punaisia,\njotka muuttavat väriänsä ilmanvaihdosten mukaan ja, keskeyttämättä\nkoskaan kukkimistaan, osoittavat eri vuodenaikoja erilaisella\nvärisävyllä.\n\nKello viiden tienoissa iltaisin, kun aurinko alkaa painua mailleen,\ntarjoaa tuo alun toista peninkulmaa laaja järvenselkä, jossa ei\nole yhtään venettä, ei yhtään purjetta avaruutta rajoittamassa tai\nhäiritsemässä, ihmeteltävän näyn. Se ei ole enää noiden pienten\nvesilammikoiden ja kanavien pikkusievää suloutta, joita päilyy\nsiellä täällä mehukkaansavisten painanteiden välissä ja joiden\nympärillä tuntee kaikkialla mättäiden alta tihkuvan vettä, valmiina\npienimmästäkin painaisusta purskahtamaan esiin. Täällä on vaikutelma\npäinvastoin suuri ja avara. Aaltojen välke houkuttelee kaukaa\nparvittain telkkiä, haikaroita, kaulushaikaroita ja valkorintaisia,\npunasiipisiä flamingoja jotka järjestyvät riveihin kalastamaan\npitkin rannikkoa muodostaen erivärisine höyhenpeitteineen pitkän,\nyhtäjaksoisen kirjavan nauhan. Ja sitten siellä on iibislintuja,\noikeita Egyptin iibiksiä, jotka ovat kuin kotonaan tässä kirkkaassa\nauringonpaisteessa ja hiljaisessa seudussa. Paikaltani en tosiaan\nkuule muuta kuin laineiden loisketta ja vartijan huutoa, kun\nhän kutsuu rannikolle hajaantunutta hevoslaumaansa. Niillä on\nkaikilla kaikuvat nimet: \"Cifer!... (Lucifer)... L'Estello!...\nL'Estournello!...\" Kuullessaan nimeänsä huudettavan juoksee jokainen\neläin, harja tuulessa hulmuten, vartijan luokse syömään kauroja hänen\nkourastaan.\n\nKauempana, samalla rannalla, on suuri lauma härkiä, jotka käyvät\nvapaina laitumella niin kuin hevosetkin. Tuon tuostakin näkyvät\ntamariskipensaston ylitse niiden kaarevat selkäpiit ja niiden\npuolikuun muotoiset sarvet, jotka kohoavat ilmaan. Useimmat näistä\nCamarguen häristä ovat kasvatetut kylien juhlia, härkätaisteluja\nvarten; ja muutamilla niistä on jo kuuluisa nimi kaikissa Provencen\nja Languedocin sirkuksissa. Niinpä juuri naapurimme härkälaumassa\non muuan hirveä tappelupukari, nimeltä _le Romain_ (roomalainen),\njoka on sarvillaan seivästänyt ties kuinka monta miestä ja hevosta\nArlesin, Nimesin ja Tarasconin kilpakentillä. Sen vuoksi ovatkin sen\ntoverit valinneet sen päällikökseen; noissa omituisissa laumoissa\neläimet näet itse hallitsevat itseänsä järjestyen jonkin vanhan\nsonnin ympärille, jonka ne ottavat johtajakseen. Kun rajumyrsky\npuhkeaa Camerguessa ja pääsee hirvittävään valtaan tuolla suurella\ntasangolla, jossa ei mikään sitä estä eikä hillitse, silloin maksaa\nvaivan nähdä, miten lauma tunkeutuu yhteen kasaan päällikkönsä\ntaakse, kaikki päät painettuina alas ja leveät otsat, joihin\nhärkien koko voima keskittyy, puskien vasten tuulta. Provencelaiset\npaimenet nimittävät tätä liikettä: _vira la bano au giscle_ --\n(kääntää sarvi tuulen mukaan). Ja onneton se lauma, joka ei siihen\nmukaudu! Pakenevassa laumassa kääntyvät härät sateen sokaisemina\nja rajumyrskyn lennättäminä toinen toistansa vastaan, hajautuvat\npelästyneinä mikä millekin taholle ja juosten kauhistuksissaan\nmyrskyä pakoon syöksyvät Rhône-virtaan, Vaccarès-järveen tai mereen.\n\n\n\n\nKASARMIN IKÄVÄ\n\n\nTänä aamuna päivän sarastaessa herätti minut yhtäkkiä hirveä rummun\npärinä... tara ram! tara ram!...\n\nRummun pärrytystä männistössäni näin varhain aamulla!... Sepä\nmerkillistä.\n\nMinä kiireimmän kaupalla vuoteeltani avaamaan ovea.\n\nEi ketään näkyvissä. Pärrytys on tauonnut... Keskeltä aamukasteisia\nvilliviiniköynnöksiä pelmahtaa lentoon pari kolme suokurppaa,\nsiipiänsä liekutellen... Vieno tuulenhenki humisee puissa... Idässä\npäin kertyy Pikku-Alppien huipuille kultapölyä, josta aurinko nousee\nhitaasti esiin... Sen ensimmäinen säde hipaisee jo myllyni kattoa.\nSamassa tuo näkymätön rumpu alkaa lyödä marssin tahtia... tara ram,\ntam tam.\n\nHitto vieköön koko tuon aasinnahkaisen kapineen! Olin sen jo melkein\nunohtanut. Kuka lieneekään tuo raakalainen, joka keskellä rauhallista\nmetsää tervehtii aamuruskoa rummunpärinällä?... Turhaan saan häntä\ntähystellä, ei näy mitään... ei mitään muuta paitsi laventelipensaita\nja mäntyjä, joita kasvaa ylhäältä alkaen aina maantien laitaan\nsaakka... Kenties on tuonne pensikkoon piiloutunut joku haltia\ntekemään pilkkaa minusta... Niin, epäilemättä se on Ariel tai Puck.\nTuo veitikka on arvellut kulkiessaan myllyni ohitse:\n\n-- Tuolla pariisilaisella on siellä sisällä liian hiljaista,\nannetaanpa sille pieni aamusoitto. Sen sanottuaan hän on temmannut\nsuuren rumpunsa ja alkanut lyödä... tara ram, tam tam!... tara\nram!... Ole hiljaa, sinä veijari Puck! Ihanhan pärrytyksesi herättää\nminun sirkkani yöunestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi, se ei ollutkaan Puck.\n\nSe oli Gouget François, liikanimeltä Pistooli, kolmannenkymmenennen\nensimmäisen linjarykmentin rummunlyöjä, joka nykyisin oleskelee\nkesälomalla. Pistoolille käyvät päivät pitkiksi täällä maaseudulla,\nhäntä vaivaa koti-ikävä, tuota rummunlyöjää, ja -- kun hänelle\nhyväntahtoisesti annetaan kunnan yhteinen rumpu käsiin -- niin hän\nmenee raskasmielisenä metsään sitä pärryttämään uneksien olevansa\nPrinssi Eugènen kasarmissa.\n\nTänään hän on saapunut minun pienelle vihreälle kukkulalleni\nuneksimaan... Hän seisoo siellä nojaten mäntyyn, rumpu jalkojen\nvälissä, huvitellen sillä itsekseen sydämensä pohjasta...\nPelästyneitä pyyparvia lähtee lentoon hänen jalkainsa juuresta, eikä\nhän huomaa niitä ollenkaan, nielukukat tuoksuvat hänen ympärillään,\nhän ei sitä tunne.\n\nHän ei myöskään näe hienoja hämähäkinverkkoja, joita heiluu\nauringonpaisteessa puiden oksilla, eikä kuusenneulasia, joita\nputoilee hänen rummullensa. Hän on kokonaan vaipunut unelmiinsa ja\nmusiikkiinsa, hän katselee kuin hurmaantunut rakastaja palikoiden\nhyppelyä, ja hänen suuri tyhmä naamansa loistaa tyytyväisyydestä joka\nkerta kun hän tapaa oikean tahdin.\n\nTara ram tam tam! Tara ram tam tam!...\n\n\"Miten kaunis on tuo suuri kasarmi, sen laajoilla kivilaatoilla\nlaskettu piha, sen suorat, sopusuhtaiset ikkunarivit, sen asukkaat\npieni sotilaslakki päässään ja sen matalat kaarikäytävät täynnä\nruoka-astioiden kalinaa!...\"\n\nTara ram tam tam! Tara ram tam tam!\n\n\"Oo, miten sen portaat kaikuvat, miten sen valkeiksi kalkitut\neteiskäytävät hohtavat, makuusuojat tuoksuvat ja miekankantimet\nkirkkaasti kiiltävät! Miten tutunomaisilta näyttävät sen leipähyllyt,\nvaha-astiat, pienet rautasängyt harmaine peitteineen ja välkkyvät\nkiväärit telineillä!\"\n\nTara ram tam tam! Tara ram tam tam!\n\n\"Oi ihania vartiopäiviä, kun kortit takertuvat pelatessa kiinni\nsormiin, patarouva prameilee inhottavan näköisenä sulkakoristeineen\nja sotavanhus Pigault-Lebrun loikoilee raajarikkona telttasängyssä...\"\n\nTara ram tam tam! Tara ram tam tam!\n\n\"Oi pitkiä öitä vartiossa ministerin oven edustalla, kun vanhan\nvahtikojun katto ei pidä vettä ja jalkoja paleltaa!... Juhlavaunuja\nvierii ohitse räiskyttäen likaa pyöristään!... Oi noita ylimääräisiä\nvartiovuoroja ja raskaita päiviä vankikopissa tai pahalta löyhkäävän\npesusaavin ääressä ja kolkkoja öitä puisella pieluksella; yhtäkkiä\nsydämetön hyökkäys sateisena aamuna, kotiintulo iltasumussa, juuri\nkun kaasulyhtyjä sytytetään ja kun kajahtaa iltahuuto, johon\nsaavutaan aivan henki kurkussa!\"\n\nTara ram tam tam! Tara ram tam tam!\n\n\"Oi Vincennesin metsiä, suuria valkoisia sotilashansikkaita,\nkävelymatkoja linnanvalleilla... Oi kasarmialueen aitauksia,\nsotamiesten mielitiettyjä, pistonginsoittajia Salon de Marsissa,\nabsinttiryyppyjä nurkkaravintoloissa, tuttavallisia sydämenpurkauksia\nkahden kulauksen välillä, vihanvimmassa paljastettuja miekkoja ja\nhaikeakielisiä romansseja, joita lauletaan käsi sydämellä!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUneksi vain, uneksi vain ihmisparka! Minä en suinkaan tule sinua\nsiitä estämään... iske vain rohkeasti rumpuasi, hakkaa sitä kaikin\nvoimin. Eikä minulla ole oikeutta nauraa sinun hommiasi.\n\nSillä kenpä tietää, eikö minua vaivaa samanlainen kasarminikävä kuin\nsinuakin.\n\nMinun Pariisini ei ole jättänyt minua täälläkään rauhaan enempää kuin\nsinua kasarmisi. Sinä lyöt rumpuasi petäjän juurella, sinä. Entäpä\nminä! Minä seuraan sinun esimerkkiäsi... Olemmepa me tosiaankin\nkunnon provencelaisia. Siellä Pariisin kasarmeissa me kaipasimme\nsiintäviä Pikku-Alppejamme ja laventelin villiä tuoksua; täällä\nkeskellä Provencea me taas ikävöimme kasarmia, ja kaikki mikä vain\nsitä mieleemme muistuttaa, on meille kallista!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello lyö kylässä kahdeksan. Pistooli on lähtenyt paluumatkalle kotia\nkohti hellittämättä silti rumpupalikoitaan... Kuulen hänen painuvan\nalamäkeä metsään, yhä rummuttaen... Mutta minä makaan heinikossa\nsairaana koti-ikävästä, ja kuullessani tuota loittonevaa rummun\npärinää olen näkevinäni koko Pariisin kulkevan siitä silmieni ohi,\nvilkahdellen männyn oksien lomitse...\n\nOi Pariisi!... Pariisi! Aina vain Pariisi!\n\n\n\n"]